Psykologinen romaani kertoo kahdesta sisaresta, jotka vuokraavat huoneen salaperäiselle rouva Clapainille ranskalaisessa pikkukaupungissa. Vuokralaisen äkillinen kuolema paljastaa kätkettyjä salaisuuksia ja järkyttää sisarusten rauhallista arkea herättäen epäilyksiä ja juoruja.
Edouard Estaunién 'Salaperäinen rouva' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3674. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
SALAPERÄINEN ROUVA
Romaani
Kirj.
EDOUARD ESTAUNIÉ
»Madame Clapain» ranskankielisestä alkutekstistä suomentanut
Joel Lehtonen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1934.
I
Cadifonin neidit asuivat omistamassaan »Brochardin talossa» Saint-Martinin torin varrella.
Maaseudulla vanhat talot ja asianajotoimistot ovat alkuperänsä ilmaisemiseen nähden melkeinpä samanlaisia; uutta omistajaa ne eivät ota paljoakaan lukuun, vaan pitävät ensimmäisen omistajan nimeä. Herra Brochard oli kuollut 1909; Cadifonin neidit olivat ostaneet talon perillisiltä 1910, käyttäen ilmeisesti hyväkseen poikkeuksellisen edullista tilaisuutta, ja siitä asti he olivat asuneet oikein omassa talossaan. Mutta vaikka he olivat todellisia Langres'in talokkaita, asuivat he edelleen muiden Langres'in ihmisten mielestä vain Brochardin talossa.
Cadifonin neitejä oli kaksi, Ursule ja Ida. Olipa heitä hiukan enemmänkin, koska heillä oli vielä sisar Angélique, sisaruksista vanhin, joka asui Tonnerressa. Mutta koska hän oli jo varsin nuorena pujahtanut pois perheen yhteisestä pesästä eikä ollut sinne ilmestynyt takaisin, eivät hänen sisarensa eivätkä yleensäkään kaupunkilaiset ottaneet häntä lukuun.
Noin kolmekymmentä vuotta oli Cadifoneilla ollut Diderot'n torin varrella hengellisten kirjojen kauppa. Sellainen liiketoiminta on etenkin pikku paikkakunnilla erinomainen tulolähde, sillä uskonnollisten julkaisujen ja lehtien lisäksi voi noissa kaupoissa myydä rukousnauhoja, messukirjoja ja koristeita rippilapsille, joita ostajia tulee määräajoittain säännöllisesti uusi sarja, ja hinnat ovat lujat, kun ei ole kilpailua.
Vaikka neitien vanhemmat olivat niin hyvinä kuin huonoinakin vuosina säästäneet kymmenisentuhatta frangia ja sijoittaneet ne valtion kolmenprosentin obligatioihin ja saaneet tällaisella muurahaismaisella tavalla kootuksi itselleen jos ei juuri ilmeistä rikkautta, niin kuitenkin sievoisen varallisuuden, pitivät Ida ja Ursule orvoiksi jäätyään aluksi aivan luonnollisena asiana jatkaa entistä kunniallista ammattiaan. Mutta jo heti tämän uuden liikekumppanuuden alussa ilmeni, että sisarukset olivat varsin erilaisia luonteita.
Ursule, melkeinpä neljänkymmenen ikäinen, oli talousihminen, hän oli huvitettu kirjanpidosta, ja hänen henkinen horisonttinsa rajoittui kaupassa oleviin kirjahyllyihin. Kun hän sitä paitsi oli erinomaisen taitava hedelmäsäilykkeiden valmistaja, johtui hänen mieleensä laajentaa kirjakauppaa hedelmäsäilykeosastolla, joka kuitenkin oli salainen ja ainoastaan asiaan vihittyjen tuntema.
Ida, joka oli paljonkin sisartaan nuorempi, koko kaunis ja hieman kokettikin, hautoi sitävastoin suuruuden haaveita, joilla ei ollut mitään tekemistä myyntipöydän kanssa, ja toivoi hetkeä, jolloin hänestä tulisi oikea hieno nainen. Sillä välin hän oli ottanut johtovallan käsiinsä kodissa, ja koska hän tiesi olevansa kirjallisuudentuntija ja luki romaaneja, niin hän lisäsi kirjakauppaan eräänlaisen lukusalin. Monille tulikin tavaksi neuvotella hänen kanssaan, mitä sopi lukea ja mitä ei, ja hänelle itselleen tottumukseksi se, ettei hän koskaan epäillyt arvostelukykyään.
Lukusali ja säilykkeet ilmaisivat sisarusten luonteiden erilaisuutta. Mutta yhtymäkohtiakin oli. Ensinnäkin mielenpuhtaus, kuten kunniallisille tytöille kuuluu. Toiseksi seikka, joka koski rakkautta: he luulivat rakkaudeksi kuunnella vanhojen ylen jumalisten herrojen epämääräisiä kohteliaisuuksia. Ja kolmanneksi avioliitto: joskin se oli loppuratkaisuna enimmissä romaaneissa, oli se heistä todellisessa elämässä kuitenkin moitittava tai ainakin hyvin vaarallinen seikkailu.
Ida se esitti, kun herra Brochard kuoli, että he myisivät kirjakauppansa ja muuttaisivat vainajan taloon Saint-Martinin torin varrelle. Ursule ei olisi puolestaan koskaan lähtenyt pois Diderot'n torin varrelta, mutta kunnioittaen sisarensa ylemmyyttä hän myöntyi.
Siitä alkaen he olivat yht'äkkiä muuttuneet koroillaaneläjiksi. He olivat onnellisia siitä, että saivat lyödä omiin seiniinsä nauloja, joiden voivat toivoa pysyvän paikoillaan ainaisesti, ja siitä, että uskoivat arvonsa kasvavan yhä ajan mukana.
Ida oli kirjakaupan myydessään pidättänyt itselleen oikeuden saada ilmaiseksi lukea kirjauutuuksia, kun niitä saapui kauppaan, ja Ursule, joka valmisti yhä edelleen säilykkeitä enemmän kuin kotonaan tarvitsi, suostui luovuttamaan osan niistä kirjakaupan myytäväksi etuoikeutetuille herkkusuille. Ihminen ei koskaan katkaise kokonaan entistä elämänlankaansa, ja ne harvat yksityiselämään vetäytyneet, jotka uskaltavat tehdä sen, kuolevatkin tavallisesti siitä iskusta. Niinpä olisi saattanut luulla, että Cadifonin neidit olisivat nyt olleet niin onnellisia kuin suinkin saattaa. Ja heidän onneensa ei sisältynytkään paljon pettymyksiä. Tosin ei kaupungin parempi väki Idan odotuksesta huolimatta ilmestynyt heidän luokseen. Heidän vierainaan kävi ainoastaan muutamia pappeja, aliprefektuurin virkamiehiä ja eräitä virassa olevia vanhojapoikia, jotka halusivat lainata romaaneja. Ursule siisti ja hankasi alinomaa kotiaan puhtaaksi, mutta piti kuitenkin rasittavana muka toimettomuuttaan. Idan vaatimuksista huolimatta hän ei suostunutkaan ottamaan palvelijatarta, vaikka hän muuten aina taipui sisarensa toivomuksiin. Mutta näitä pikkuvarjoja lukuunottamatta: mitä he voivatkaan enää toivoa, ja kuinka onnellisia he olivat!
»Martta ja Maria», sanoi heistä Saint-Martinin kirkkoherra, kun tuli heidän luokseen ja näki heidät yhdessä, jolloin Ida istui aina täysin pukeutuneena kirja kädessä ja Ursule puuhaili esiliina edessä vainoten pölyhiukkasta, jos se oli uskaltanut lentää jonkin huonekalun pinnalle.
Idan mielestä tämä vertaus oli onnistunut, koska hän oli kirjallinen nainen eikä myöskään epäillyt olevansa Maria. Paljon vaatimattomampi Ursule olisi ollut imarreltu, vaikka häntä olisi verrattu paljon halvempaankin raamatulliseen henkilöön. Ja niinpä he molemmat nauttivat tästä kohteliaisuudesta.
Tällaisia olivat nuo Brochardin talon omistajattaret vuonna 1914. Mitä itse taloon tulee, on tässä paikallaan esittää siitä heti yleiskuvaus.
Talo oli jotakuinkin matala ja tarkoin samaa tyyliä kuin viereinen talo, joten näytti siltä kuin se olisi ollut vain osa siitä. Se oli rakennettu samanlaisesta kivestä, ja siinä oli samanlainen tiilikatto, jonka räystäät varjostivat ylempiä ikkunoita niinkuin hatun lippa.
Sisäpuolikin ilmaisi selvästi, ettei talo ollut alkuaan aiottu itsenäiseksi, vaan että se paremminkin oli ikäänkuin isomman rakennuksen osa, joka oli muutettu erilliseksi asunnoksi. Pohjakerroksessa oli neljä huonetta, kaksi hyvin ahtaan käytävän kummallakin puolella: toisella iso huone ja pieni romusäiliö, toisella ruokasali ja keittiö. Samanlainen järjestelmä myöskin yläkerroksessa, paitsi että siellä oli keskuksena käytävän asemesta porrastasanne, jonka toisella puolella oli kaksi kamaria torille päin ja toisella niinikään kaksi, nimittäin pukeutumishuone ja vaatesäiliö. Tietenkin sisarukset nukkuivat yläkerroksessa, ja pohjakerroksen iso huone oli heillä salina.
Niin vaatimattomalta kuin talo saattoi tuntuakin, oli se neideistä suurenmoinen. Eihän heidän kotiinsa ennen ollut kuulunut kuin oleskeluhuone, pieni ruokahuone ja keittiö, joka muuten oli ollut ruokahuoneen takana. Ida käyskenteli uudessa kodissaan kuin kuningatar ja muutteli alinomaa huvikseen huonekaluja eri paikkoihin. Ursule sitä vastoin valitti väsyttäväksi hoitaa kahta kerrosta, ja käytti oikeastaan keittiötään myöskin salina. Huolimatta siitä, että heidän makunsa oli erilainen, elivät he täällä keskenään sopusointuisen onnellisina. Näytti kuin Ida ei olisi voinut elää ilman sisartaan; Ursule tunsi, että hän ilman Idaa olisi ollut kuin ruumis ilman sielua.
Sellaisia he olivat vielä maailmansodan syttyessä. Kun oli päästy ensimmäisestä kauhutunnelmasta ja rintama oli vakaantunut paikoilleen, ei Brochardin talon omistajattarien elämä näyttänyt missään suhteessa toisenlaiselta kuin ennen. Koska heidän omaisuutensa oli sijoitettu kolmenprosentin obligatioihin, saivat he aina korkonsa täsmälliseen aikaan. Sitä paitsi huomasi Ida, että nyt yht'äkkiä toteutui eräs hänen tärkeä toiveensa: sotilaiden avustamistoiminnasta, johon kaikki kansalaiset ottivat osaa, seurasi, että eri kansanluokat sekaantuivat itsestään toisiinsa. Ihmiselle, joka halusi kohota entisestä yhteiskuntaluokastaan, oli se hyvä tilaisuus.
Kaiken kaikkiaan: vaikka Ursule olikin huolissaan, että elämä hiukan kallistui, minkä vahingon kuitenkin säilykkeiden hinnannousu korvasi, saattoivat he voitonpäivän koittaessa toivoa, että tuo koko maailmaa järkyttänyt mullistus ei ollutkaan koskenut heitä. Marraskuun 11 p:nä 1918 heillä oli velaton talo ja varmat tulot, jopa heidän arvonsakin oli lisääntynyt, koska heidät lopullisestikin luettiin »parempaan väkeen» ja heillä oli pääsy seurapiireihin.
Valitettavasti ei sitä onnen aikaa kuitenkaan kestänyt kauan.
Valtio tosin maksoi koron obligatioistaan, mutta ei korottanut sitä samassa suhteessa kuin frangin arvo laski; näytti kuin jokin salainen demoni olisi nakerrellut pienemmiksi korkoja, jotka näennäisesti olivat samat kuin ennenkin.
Pian oli Ursulan pakko kantaa joka kerta torilta korissaan yhä huonompia ruoka-aineita, ja silti hän palasi sieltä aina yhä laihempi kukkaro taskussaan. Kun Ida sai kuulla tästä uhkaavasta vaarasta, syytti hän sisartaan heikkouskoiseksi.
— Voittajamaassa tällainen on vain ohimenevä pula, vakuutti hän. — Jos sinä tuntisit historiaa niinkuin minä, et epäilisi sanojani.
Ursule, joka ei voinut ylpeillä muusta kuin torihintojen tuntemuksesta, vastasi:
— Kuinka lienee, mutta luulenpa, että teimme tyhmästi, kun lähdimme Diderot'n torilta.
Tällaiset mietelmät eivät, ikävä kyllä, parantaneet asiaa: Brochardin talon asukkaiden elämä muuttui ilmeisesti vähitellen yhä vaatimattomammaksi. Kuinka paljon tästä samasta syystä aiheutuvia murhenäytelmiä alkoi tapahtua kaikkialla! — Mutta Cadifonin neitien taloudellisesta pulasta oli kuitenkin sellainen läheinen seuraus, jonka kantavuutta asianomaiset eivät osanneet aavistaakaan!
Eräänä heinäkuunaamuna 1920 Ursule palasi jälleen torilta ja meni heti saliin, jossa Ida lueskeli erästä aikakauslehteä, ja sanoi, heittäen ostoskorin kädestään tuolille:
— Tänään on vasta 17 päivä, eikä minulla enää ole rahaa kuukauden loppuviikoiksi.
Hänen äänensä oli aivan epätoivoinen.
Kori, jossa oli porkkanoita ja kukkakaalia, olisi voinut tahrata paremmille vieraille aiotun tuolin, joten Ida asetti sen ensin lattialle ja sitten vasta tiedusteli tarkemmin asiaa:
— Eikö sinulla ole rahaa? Miksi et ole puhunut siitä minulle ennen?
Ursule naurahti katkerasti:
— Puhunut? — Niin, niin... Tapasin rouva Siblot'n [heidän entisen
kirjakauppansa nykyinen omistajatar] äsken; hän kantoi kotiin aivan
täyttä ruokakoria!— Niin, näyttää tosiaan siltä kuin kauppiaat olisivat ainoat, joiden ei tarvitse kieltäytyä mistään. Mutta olkoot! Sen parempi heille... mitä me siitä välitämme!
— Parempi heille, mutta ei meille, jatkoi Ursule.
Ja hervahtaen istumaan tuolille, jossa vihannekset äsken olivat olleet:
— Mutta kuinka me nyt tulemme toimeen?
Ida sanoi muka säälivästi, arvokkaaksi tekeytyen:
— Sisko-rukka, sinä et ymmärrä finanssikysymyksiä, muutoin tietäisit, että huolesi on aiheetonta. Tänään iltapuolella minä menen Henriceaun konttoriin. Talossamme ei ole ainoaakaan kiinnelainaa. Saan velkaa miten paljon haluan. Kuinka paljon rahaa tarvitaan?
— Velkaa? Eihän toki! Mehän emme voisi sitä sitten maksaa!
— Kyllä, sillä kuuden kuukauden kuluttua maan taloudelliset olosuhteet..
— Oh, keskeytti Ursule, — riittää jo. Minä, joka en ymmärrä politiikkaa, tiedän vain, että kahden viimeisen vuoden kuluessa on tullut yhä huonompaa, vastoin ennustuksiasi, ja samoin jatkuu!... Mutta — minullakin on oma suunnitelmani...
— Hyvä! Mutta miksi siis kysyt minulta neuvoa, kun kerran olet päättänyt, mitä aiot tehdä.
— Niin, minun aatteeni, vastasi Ursule välittämättä sisarensa ivasta, — on hyvin yksinkertainen: se, että meidän täytyy ruveta tekemään työtä niinkuin ennenkin.
— Esimerkiksi täyttää hedelmäsäilykkeillä kaksinkertainen määrä purkkeja? jatkoi Ida yhä ilveilevään sävyyn.
— Ei, sillä ne, jotka ennen ostivat säilykkeitä, ovat nyt köyhtyneet niinkuin mekin, ja voidakseen valmistaa säilykkeitä täytyy olla rahaa ostaakseen hedelmiä. Mutta sinä voisit antaa tunteja. Miksi et tekisi sitä?
Ida katseli Ursuleen ylen hämmästyneenä:
— Niin, miksi emme yksin tein perustaisi esimerkiksi täyshoitolaa?
Mutta Ursule jatkoi itsepäisesti:
— Minä tarkoitan tietysti aivan yksinkertaisia tunteja: ei tarvitse tutkinnolta opettaakseen lapsille kielioppia ja neljää laskutapaa.
— Sinä hourailet, sanoi Ida.
Ja hän käänsi pois päänsä ikäänkuin osoittaakseen, ettei moista kannattanut ajatellakaan.
Ursule ei selitellyt enää, vaan otti korinsa ja meni ovelle; mutta poistuessaan hän kuitenkin sanoi:
— No, ei sitten enää puhuta tästä. Mutta varokin kääntymästä Henriceaun puoleen. Minulla on mielessä jotakin parempaa.
Idan pöyhkeys oli herättänyt hänen heikkoluontoisessa sisaressaan kerrankin oman tahdon.
Samana päivänä Ursule kirjoitti Angélique-sisarelleen.
Tässä kohdin on tarpeellista mainita, mistä syystä Angélique kävi Langres'issa niin harvoin, että hänen olemassaolostaan tuskin tiedettiinkään. Aivan nuorena oli vimmattu halu päästä itsenäiseksi houkutellut hänet Dijoniin. Siitä kaupungista hän oli poistunut vasta saatuaan siellä kätilötodistuksen ja miehen. Vaikk'ei miehellä ollut paljoakaan arvoa, niin todistuksella oli. He asettuivat Tonnerreen, ja siellä he elää kituuttivat jollakin tavoin, kunnes Angélique taivaan armosta jäi leskeksi ja päätti perustaa synnytyslaitoksen. Sillä hän ansaitsi, mikäli huhu tiesi, hyvin. Mutta tapa, jolla he ansaitsivat, suorastaan kuohutti Idan mieltä.
— Sisareni saa rahansa naimattomilta äideiltä, sanoi hän halveksien.
Onneksi Angélique oli niitä, jotka eivät tunkeudu toisten vastuksiksi. Kun hän ei koskaan pyytänyt muilta mitään, ei hän myöskään selitellyt kenellekään asioitaan, lieneekö se sitten johtunut hänen luonteestaan vai ammatti-itsenäisyydestään. Lyhyesti: hän ei käynyt Langres'issa Diderot'n torin varrella kuin vanhempiensa hautajaisissa, ja oli silloin niin vaitelias, että jos häntä luultiin varakkaaksi, jäi kunkin omaksi asiaksi arvailla, mistä se varallisuus oikeastaan johtui.
Se, että Ursule päätti kirjoittaa Angéliquelle, todisti, että hän oli ihmistuntija, sillä varsin uskottavasti hän saisi siltä taholta avun: saada alentavasti auttaa ihmisiä, jotka ovat meitä halveksineet, on laskelmallisen hieno tapa kostaa! Sitä paitsi ei Ursule pyytänyt, kuten myöhemmin saamme nähdä, mitään rahallista apua, vaan ainoastaan moraalista.
Meni kymmenisen päivää, ja Ida luuli, että Ursule oli jollakin tavoin voittanut vaikeudet, koska näki, että taloon tuli aina ravintoaineita ja että Ursule oli rauhoittunut.
Eräänä iltana, — se oli torstai-ilta, — Ursule ei korjannut astioita ruokapöydältä pois heti aterian jälkeen, kuten oli tavallista, vaan jäi pöydän ääreen istumaan, nojaillen kyynärpäillään pöytään:
— Niin, kuten sinulle mainitsin, se, mitä minulla oli mielessä, toteutuu nyt: ensi sunnuntaina meille tulee täyshoitolainen.
— Täyshoitolainen! Oletko tullut hulluksi?
Ursule jatkoi järkähtämättä:
— Siitä ei seuraa meille mitään häiriötä. Hänelle annetaan yläkerroksen huoneet. Sinä saat salin huoneeksesi; minä voin erinomaisesti asua ruokasalissa. Meillä on kaksi päivää aikaa järjestellä koti sen mukaisesti.
Ida kykeni vielä huudahtamaan, vaikka oli tämän keskustelun aikana kokenut kaikki mahdolliset hämmästyksen asteet:
— Tähän minä en koskaan suostu!
— Sanon toistamiseen, että mainittu henkilö tulee meille sunnuntaina. Hän on muuten hyvin säädyllinen, hiljainen ja siisti ihminen, niin vakuuttaa Angélique, joka hänet toimitti meille vuokralaiseksi.
Angéliquen nimen kuullessaan Ida säpsähti ja suuttui uudestaan:
— Ja sellainenko: varmaan joku hänen potilaistaan?
— Ei ole, vastasi Ursule.
Ja vetäen taskustaan kirjeen ja silmäillen sitä hän selitti:
— Kysymyksessä oleva ihminen on eräs jo iäkkäänlainen nainen, joka on ennen asunut... niin, Angélique ei mainitse missä... lienee unohtanut. Mutta joka tapauksessa: hänellä ei ole perhettä, hän on hiljainen, hyvin vaatimaton, ja varakas, joten hän voi maksaa vuokransa ennakolta. Hän saa meiltä myöskin ruoan, mutta aterioi omassa huoneessaan. Maksuksi on sovittu 700 frangia kuussa. Se on huomattava vuokra, niinkin, voimme hankkia itsellemme aterioiksi oikeinpa päällisruokaa. Kuten näet, Angélique on ymmärtänyt hyvin, mitä me tarvitsemme, ja minä kirjoitan ja kiitän häntä tänä iltana.
Sisarukset katsoivat toisiaan silmästä silmään. Idan katse ilmaisi, että hän oli itsepäisesti äskeisellä kannallaan, mutta Ursulen katse ei hellittänyt. Tällainen Ursulen vastarinta tapahtui nyt ensi kertaa heidän elämässään: oli varma, ettei Ursule taipuisi.
Ärtynyt Ida koetti ainakin peitellä tappiotaan pilkallisin kysymyksin:
— Erinomaista! Mistä ja miten Angélique sitten on saanut käsiinsä tämän ihmelinnun? Miksi tuo nainen tahtoo tulla asumaan Langres'iin? Tietysti hän on Angéliquen synnytyslaitoksen hoidokkeja, joten kuka tietää, minkälainen menneisyys hänellä on takanaan.
Ursule huiskutti taaskin tuota kirjettä Idan edessä:
— Meitä ei koske mikään muu kuin että annamme hänelle asunnon ja ruoan.
— Kunnes tulee skandaali, ja meidän täytyy sekautua siihen.
Ursule hymyili ja luki kirjeestä samat sanat kuin äskenkin:
— Hiljainen... hyvin vaatimaton... Ja voi maksaa vuokransa ennakolta.
Ida ei enää jatkanut väittelyä, vaan meni saliin. Mutta illalla hän ei antanut Ursulelle hyvänyön-suudelmaa, kuten tavallisesti.
Seuraavana sunnuntaina pysähtyivät ajoneuvot Brochardin talon eteen.
Niistä otettiin ensin eräitä paperipaketteja, sitten pieni matka-arkku, jonka kannen toinen puoli oli puuta ja toinen puoli peitetty nahalla, jonka karvapuoli oli ulospäin ja jollaisia oli käytetty ennen muinoin diligenssien aikaan, ja viimein niistä laskeutui mustiin puettu nainen, joka muistutti enemmän palvelijatarta kuin herrasnaista.
— Neidit Cadifon, asuvatko he täällä? kysyi hän Ursulelta, joka oli tullut ulos häntä vastaan.
— Rouva Clapain, eikö niin? vastasi Ursule.
Ja kun tulija nyökkäsi myöntävästi päätänsä, lisäsi Ursule:
— Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani: huoneenne on yläkerroksessa.
Nainen meni päättävästi käytävään. Ajoneuvot poistuivat.
Ida oli pujahtanut saliin, johon hänen nyt oli täytynyt muuttaa, ja pilkisteli ikkunanluukun raosta ulos.
Ja näin oli itse kohtalo astunut Brochardin taloon.
II
Angéliquen kirje oli puhunut aivan totta: rouva Clapain oli hiljainen ihminen ja maksoi vuokransa ennakolta. Hän asettui huoneeseensa aivan meluttomasti ja selitti heti, ettei hän tarvinnut kuin yhden ainoan huoneen, joten Ursule sai pitää itsellään muut yläkerroksen huoneet. Hän ei edes avannut matkalaukkuaan, jota hän sanoi käyttävänsä vaatekaappinaan, vaan otti vain paperipaketeistaan esille kaikenlaista vähäpätöistä, joka ei ollut mahtunut matkalaukkuun, karkeita liinavaatteita, yömyssyjä, harjoja ja sen sellaista. Sitten hän työnsi ikkunan ääreen nojatuolin, joka oli ollut sitä ennen takan edessä, veti sen luo keskeltä lattiaa pöydän, kaivoi taskustaan villalankakerän ja sukkapuikot ja istuutui tekemään käsityötä. Tuskin oli kulunut kymmentä minuuttia siitä kuin hän tuli taloon, niin hän oli siellä kuin kotonaan, — kuin olisi asunut täällä koko ikänsä eikä aikoisi koskaan muuttaakaan pois.
Yhtä pian selvittiin Ursulen kanssa ruokaa koskevista asioista. Rouva Clapain ei halunnut iltaisin mitään muuta kuin hiukan maitoa. Kello kaksitoista päivällä hän tahtoi lämpöisen keiton ja lihaa, mutta ei mitään päällisruokaa. Ainoastaan aamulla hän sanoi herkuttelevansa, halusi hyvin väkevää kahvia ja sen kiehuvan kuumana.
Hänellä ei siis ollut mitään vaatimuksia, ja hänen koko käytöksensä oli harvinaisen rauhallista. Lyhyesti: tässä suhteessa hän vastasi kaikin puolin tietoja, joita Ursule oli hänestä saanut. Mutta oliko rouva Clapain oikeastaan mikään rouva, herrasnainen? Entä hänen ikänsä? Vanhanlainenko, kuten Angélique oli ilmoittanut? Näitä seikkoja oli täysi syy epäillä.
Hän saattoi olla neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta yhtä hyvin kuudenkymmenen. Hänen ahavoituneista ja rypyille parkkiintuneista kasvoistaan, jotka muistuttivat paremminkin talonpoikaisnaisen kuin kaupunkilaisen kasvoja, oli mahdotonta huomata hänen ikäänsä. Maaseudulla näkee usein peltotöissä varsin nuoria naisia, joiden kasvot ovat aivan samanlaiset kuin rouva Clapainin. Pelkästään vanhuus ei tee ihoa noin karkeaksi. Ja täytyyhän ottaa huomioon myöskin silmät ja niiden ilme. Mutta rouva Clapainin silmien ilmettä ei päässyt tutkimaan: hän katseli yleensä aina maahan, ja milloin hän avasi silmänsä, tähysteli hän kattoon. Kasvojen sävy oli kirjaimellisesti sanoen mitäänsanomaton, niin, melkeinpä tarkoituksellisesti tyhjä. Ei pienintäkään hymyä, ja piirteet niin eleettömät, ettei tarkastelija johtunut edes arvioimaan, olivatko hänen kasvonsa vastenmieliset vaiko ainoastaan vailla kaikkea viehättävyyttä.
Sellaisestakin vähän kokeneesta ihmisestä kuin Ursule oli yksi asia kuitenkin aivan selvä: rouva Clapain ei voinut olla mikään oikea rouva. Hänen käytöksessään ei ollut herrasnaisen luontevuutta eikä kohteliaisuutta. Hän esitti toivomuksensa selvästi ja päättävästi, mutta ilman mitään sanakoristeita. Viimeksi se, että hän noin ilman muuta vieraan ihmisen läsnäollessa veti esille halpa-arvoiset liinavaatteensa. Kaikki hänessä todisti, että hän täydellisesti halveksi kaikkia sopivaisuuden muotoja. Mihin yhteiskunnan luokkaan saattoi siis olettaa hänen kuuluvan?
Talonpoikaisnainen hän tuskin oli; paremminkin hän oli joku entinen palvelijatar, tai vielä enemmän hän näytti naiselta, joka oli omistanut jonkin pienen liikkeen ja joka nyt oli vetäytynyt yksityiselämään. Varallisuudesta ei voinut päätellä mitään varmaa. — Muuten Ursule ei tällaisia enää aprikoinutkaan. Hän vain totesi, ettei täyshoitolainen häirinnyt talon rauhaa edes senkään vertaa kuin oli luultu, ja että ensimmäinen maksuerä lähti häneltä aivan itsestään. Mitäpä muuta? Ursule pisti taskuunsa rahat, jotka sai ennakkomaksuna vieraalta täysihoidosta, poistui vuokralaisen huoneesta jättäen hänet käsitöineen ikkunan ääreen ja meni alas Idan luo.
— Kuules, sanoi hän sisarelleen, — kaikki käy paremmin kuin osasin toivoakaan. Sinä saat jälleen itsellesi huoneesi, jos tahdot. Rouva Clapain tyytyy näet...
Ida ei antanut Ursulen puhua loppuun:
— Mutta nyt, kun kaikki on väännetty täällä nurin narin, en tahdokaan enää muuttaa sinne takaisin! Pitäköön rouva koko kerroksensa. Pysykäämme, hän ja me, kumpikin omalla puolellamme.
— Sinä hermostutat itseäsi aivan tyhjästä, jatkoi Ursule. — Jos tietäisit minkälainen hän on...
— Minä näin hänet, kun hän laskeutui ajoneuvoista, ja se riittää. Muuten, ovikello soi: joku tulee varmaankin tapaamaan minua.
Ja Ida riensi ulko-ovelle, sillä sunnuntaisin tuli heille usein vieraita.
— Etkö käännyttäisi tänään vieraita pois? kysyi Ursule. — Sinun pitäisi ensin käydä ylhäällä; rouva Clapain tietää, että meitä on kaksi sisarusta, ja odottaa varmaan saavansa nähdä sinutkin.
— Kylläpä saa sitä odottaa kauan!
— Mutta minä pyydän, että menisit tervehtimään häntä, intti Ursule.
Vieraiksi pyrkijät kummastelivat varmaankin, ettei tässä tavallisesti niin vierasystävällisessä talossa tällä kertaa tultu nopeammin avaamaan. Ovikello soi uudestaan.
Ida tiuskahti:
— Ja minä olen päättänyt, että en missään suhteessa luovu entisistä tavoistani. Sekin, mihin olen jo suostunut, on liikaa.
Ursule lähti mitään vastaamatta omiin hommiinsa. Hän ajatteli: »Ida voisi olla edes kiitollinen.» Ida puolestaan mutisi itsekseen:
— Pitäisikö minun sisareni tähden luopua pienimmistäkin iloistani?
Rouva Clapain oli, kun tuskin oli taloon tullut, ennättänyt jo täten häiritä sisarusten keskinäistä sopusointua. Vakavat erimielisyydet alkavat aina tällaisilla hetkellisillä pikku vaikutelmilla, ja kuinka usein ovatkaan joutavanpäiväisyydet kääntäneet kehityksen koko elämälle ratkaiseviin tapahtumiin.
Ida meni avaamaan ulko-ovea ja huudahti:
— Kas, tekö. Mikä hauska yllätys! Mutta teidän täytyy nyt ensiksikin suoda anteeksi, että annoin teidän odottaa näin kauan, ja sitten, että kotimme on aivan ylösalaisin!
Herra Pirètre, Langres'iin aivan äskettäin muuttanut tutkintatuomari ja luultavasti Idan paras tuttavuus sodan jälkeen, tervehti, hymyili ja astui sisään.
— Ajatelkaahan, jatkoi Ida, — että sisareni päähän pälkähti sellainen hullutus, että hän otti meille täyshoitolaisen, eikä neuvotellut ennen päätöstään ollenkaan minun kanssani. Tuo ihminen tuli taloon vasta neljännestunti sitten, mutta nyt jo tunnen, että en ole täällä enää omassa kodissani.
Herra Pirètre kumarsi uudestaan ja suuteli Idan kättä:
— Toivon, että ystävät ovat tänne silti yhtä tervetulleita kuin ennenkin, vastasi hän kohteliaasti.
— Ei, ei, minä en asu enää omassa kodissani, toisti Ida. — Katsokaahan vain, minkälaista täällä nyt on!
Tehden kaartavan kädenliikkeen hän viittasi ympärilleen näyttäen, mikä hävitys oli kohdannut entistä salia: sänky oli entisellä sohvan paikalla, sohva, jonka toinen pää nyt oli melkein keskellä huonetta, ja nojatuolit epäjärjestyksessä mikä missäkin.
— Heh, huone on tullut vain viehättävämmäksi, sanoi herra Pirètre.
Hän istuutui, pidätteli adjektiivia, joka oli hänen kielellään, mutta lausui sen sitten kuitenkin:
— Huone on nyt ikäänkuin intiimimpi, niin sanoakseni.
Ida punastui. Hän oli häveliäs kuin ainakin ikäneidot, jotka unelmoivat rakkaudentunnustuksista, mutta kauhistuvat, milloin luulevat jonkun mieshenkilön alkavan tehdä tuollaista tunnustusta. Herra Pirètre taas muun homman puutteessa ja huvikseen vain leikitteli sanoilla; ne voivat tehdä naisen levottomaksi, mutta hän puolestaan piti tarkoin varansa, etteivät hänen sanansa saaneet olla kuin hyvin epämääräisiä viittauksia.
Seurasi lyhyt ja nolo hiljaisuus. Näytti kuin Ida olisi samalla sekä pelännyt että toivonut tälle alulle yhtä herttaista jatkoa. Mutta jatko olikin aivan muuta.
— Jaha, sanoi herra Pirètre, — teillä, tai paremminkin teidän sisarellanne, koska hän on ottanut vastatakseen asiasta teidänkin puolestanne, on siis tästä päivästä alkaen täyshoitolainen. Kuulkaas, se oli kullanarvoinen keksintö näinä aikoina, jotka tuntuvat tulevan yhä kalliimmiksi! Onnittelen! Yksi vaara tällaisissa vuokrahommissa saattaa kyllä olla: joutuu joskus ottamaan luokseen vieraan, jota ei olisi ehkä toivonut; mutta minä oletan, että te olette hankkineet tarpeelliset tiedot ennenkuin teitte valintanne. Luultavasti hän on joku täältä Langres'ista?
— Ei, vastasi Ida.
— Ainakin tältä seudulta?
— En tiedä.
— Te ette tiedä, mistä päin hän on tänne tullut?
— En ollenkaan.
— Ja miksi hän asettuu nyt tänne?
— Sitä tiedän vieläkin vähemmän.
— Peijakas! Tämä on tosiaan varomatonta.
Ja heittäytyen selkäkenoon nojatuolissaan herra Pirètre otti yht'äkkiä kasvoilleen virkamiesilmeensä.
Herra Pirètre oli pieni, laiha mies. Hänen päänsä oli ennenaikojaan kaljuuntunut, mutta hänen kasvonsa, joita vain hiukan liian iso nenä ja huomattava likinäköisyys rumensivat, olisivat olleet varsin kauniit, jos tämä olisi ollut aivan tavallinen, arkipäiväinen tilaisuus. Muuten: kun hän asetti silmälasit nenälleen, näytti nenäkin normaalilta ja likinäköisyyden vaikutelma hävisi. Mutta nyt oli toisenlaista naamaa vaativa hetki: kun herra Pirètre esiintyi virkamiehenä, ja etenkin, jos hän istui virastohuoneessaan, niin hänen poskiinsa ilmestyivät sarkastiset uurteet, hänen suunsa nyrpistyi suppuun, nenä sai hyökkäävän sävyn ja koko mies vaikutti ilkeältä petoeläimeltä, joka huvikseen miettii ja valmistelee jotakin pahaa.
Muuten on tässä paikallaan mainita, että herra Pirètre, tuo Langres'in virkamiehistön Eliacin, uneksi jotakuinkin aiheetta virkaylennyksestä ja pääsystä Pariisiin, ja oli täällä kuolla ikävään; sellaisissa olosuhteissa tutkintotuomari tekee mitä suinkin voi löytääkseen jotakin huvitusta, milloin ahdistellen innokkaasti jotakuta rikoksesta syytteeseen joutunutta olentoa, milloin käyden vieraisilla missä hyvänsä, tässä tapauksessa neiti Ida Cadifonin luona.
Herra Pirètre lausui siis uudestaan:
— Varomatonta... ja suorastaan vaarallista.
Tätä hän ei tosissaan luullut, mutta hän nautti jollakin tavoin siitä, että sai levittää ympärilleen kauhutunnelmaa.
Ida soperteli:
— Niin minä sanoinkin sisarelleni, mutta koettakaapas saada järkeä ihmisen päähän, joka ei tahdo kallistaa korvaansakaan toisen puheelle!
— Ehkäpä sisarellanne on hänestä tarkemmat tiedot kuin teillä itsellänne?
— Sitä epäilen: vaikka hän on paljon vanhempi kuin minä, on hän käsittämättömän kokematon.
— En aavistanut, että teidän mielipiteenne hänestä olisivat noin ankarat, virkahti herra Pirètre välinpitämättömästi.
— Niin, hän on tähän asti totellut minun neuvojani, mutta tällä kertaa...
— Tällä kertaa ette halua edes kuulla, mitä tietoja hän on saanut, ennen kuin lausutte tuomionne, väitti herra Pirètre vielä. — Tahtomatta moittia teitä tuntuu minusta teidän tuomionne liian hätäiseltä!
Herra Pirètre ei halunnut kadottaa tätä jutunaihetta, joten hän jatkoi:
— Ja mikä teidän täyshoitolaisenne on nimeltään?
— Crampain... Clapain... mikä lienee...
— Kuinka? Ette tiedä edes varmaan hänen nimeään! Nuori vai vanha?
— En ole nähnyt häntä kuin kauempaa: keski-ikäinen, sanoisin.
— Elegantti.
— Oh, ei!
— No, minkälaiselta ihmiseltä hän näyttää?
Herra Pirètren ääneen tuli rautainen vivahde: hän kuulusteli nyt Idaa niinkuin syytettyä. Ida nosti aivan sekaantuneena molemmat kätensä kattoa kohti:
— Kuinka minä voisin siihen vastata? Sillä, toistan sen vieläkin, ainoastaan sisareni on puhellut hänen kanssaan!
Herra Pirètre aikoi itsepintaisesti jatkaa, kun ovikello jälleen soi.
— Anteeksi, sanoi Ida, onnellisena siitä, että pääsi kuulustelusta, jonka hän pelkäsi yhä jatkuvan.
Kun hän tuli takaisin, oli hänen seurassaan abbé Bordier, Saint-Martinin kirkkoherra. Koska abbélla iltamessun jälkeen oli ollut joutoaikaa, oli hänestä tuntunut hauskalta pistäytyä ohimennen katsomaan, miten Cadifonin neidit voivat.
— Kas, herra abbé, te tulette juuri kuin kutsuttuna, sanoi herra Pirètre. — Ajatelkaas: neidit ovat ottaneet täyshoitolaisen, mikä on onnistunut ajatus, mutta ovat, pelkään pahasti, tehneet sen varomattoman virheen, etteivät ole ennakolta hankkineet hänestä tarkempia tietoja. Ehkäpä te voitte niitä nyt antaa. Tunnetteko erään rouva Crampainin... Clapainin?... Ida-neiti ei ole nimestä oikein varma, mutta jotakin sellaista se oli.
Abbé Bordier istuutui heti, unohtaen tavanomaiset pitkät tervehdystapansa.
— En, sanoi hän, — en tiedä ketään sennimistä täällä Langres'issa...
— Ei ole kysymyskään Langres'in asukkaista. Mutta ettekö tunne jotakuta sennimistä täällä lähiseudulla?
— Ei... en... en tosiaankaan, hoki abbé.
Ja käännähtäen Idan puoleen:
— Jaha, neiti, te olette tehnyt näin tärkeän päätöksen kysymättä keneltäkään neuvoa?
— Mutta sisarenihan sen päätöksen teki yksinään! huudahti Ida jälleen, koettaen pelastua uusista moitteista.
Sitten hän kertoi abbé Bordier'lle samaa kuin herra Pirètrellekin. Abbé kuunteli varsin hajamielisenä koko asiaa, siis päinvastoin kuin herra Pirètre.
Tuomari oli pieni, laiha ja tarkkaavainen, mutta pappi samassa suhteessa oli kookas, muhkea ja hajamielinen. Hänellä oli silmät, jotka eivät koskaan kyselleet mitään, riippuva vatsa, joka oli pelkkää hyvänluontoisuutta, ja sellainen myönteliäisyys toisen ihmisen kanssa puhellessaan, että toinen menetti rohkeutensa jatkaa. Kun Ida lopetti, virkahti hän:
— Koska nyt kerran Ursule-neiti on tyytyväinen, niin... erinomaista.
— Mutta kuulkaahan, huudahti herra Pirètre, — kuka takaa, etteivät neidit ole ottaneet tänne jotakuta vaarallista henkilöä... jotakuta epämääräistä olentoa?
— Jonkun venäläisnaisenko? Sitäkö tarkoitatte? sanoi abbé Bordier sovinnollisesti.
— Rouva Clapain ei suinkaan näytä venäläiseltä.
—Onko hän ainakin uskonnollinen? kysyi abbé. — Se olisi jo hyvä merkki.
Idan täytyi jälleen huudahtaa:
— Mistä minä sen tiedän! Ursule se yksin...
— No niin, siinä tapauksessa täytyy meidän tiedustella tätä asiaa teidän sisareltanne, virkkoi herra Pirètre päättävästi.
— Sisareni ei kerro teille mitään, sillä hän tietää olevansa väärässä.
— Siinä tapauksessa teidän täytyy pitää tuota henkilöä tarkoin silmällä, jatkoi tuomari.
Abbé huokasi:
— No, tämä nyt tuntuu minusta hiukan tarpeettomalta... Sillä kun te joka päivä seurustelette vuokralaisenne kanssa...
— Emme suinkaan! keskeytti Ida. — Asia on järjestetty niin, että rouva Clapain, — niin, nimi oli varmasti Clapain, — syö ateriat yksinään huoneessaan.
— Yhä kummallisempaa, mutisi herra Pirètre. — Henkilö koettaa jollakin tavoin piileskellä...
— Tai tahtoo syödä ateriansa rauhassa, sutkautti abbé Bordier.
Ja kääntyen tuomarin puoleen hän jatkoi:
— Muuten, mitä teillä oikeastaan on näiden neitien puolesta pelkäämistä? Eihän vuokralainen voi varastaa heiltä heidän huonekalujaan. Eikä edes rahaakaan, sillä oletan, etteivät he pidä arvopapereitaan täällä kotona. Ja jos tuo tuntematon on moraalinen henkilö...
— Mutta onko hän sitä? keskeytti Ida.
— Ehkäpä hän vain näyttelee moraalista, jatkoi herra Pirètre.
Yht'äkkiä avattiin salin ovea raolleen.
— Kas, neiti Ursule! huudahti herra Bordier.
Neiti Ursule ei tullut sisään, vaan pyyteli anteeksi:
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, minä tulin vain pyytämään sisareltani liinakaapin avainta. Kenties se on jäänyt sinulle?
Sekä abbé Bordier että herra Pirètre olivat nousseet seisomaan.
— Neiti Ursule, antakaa nyt tuon avainasian jäädä toistaiseksi, ja vastatkaa meille erääseen kysymykseen: mikä on tämä täyshoitolainen, jota ei vielä kukaan tunne paitsi te yksinänne?
Ja sitten Ursulelle oikein satoi kysymyksiä:
— Mistä hän on tänne tullut? Miksi hän on asettunut tänne Langres'iin? Mitä suosituksia hänellä on?
Ursule seisoi ovella aivan ymmällään. Hän antoi sanatulvan hiukan asettua ja vastasi sitten:
— Sisareni on tietysti uskotellut teille jos jotakin. Rauhoittukaa:
rouva Clapain on hyvin kunnollinen nainen. Hyvin vaatimaton, hyvin
hiljainen [hän toisteli jälleen Angéliquen kirjeen sanoja]; hän näyttää
päättäneen käyttäytyä niin, että hänestä olisi niin vähän vaivaa kuin
suinkin, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin hän tuli tänne, istui
hän jo kudin kädessä, kun poistuin hänen luotaan.— Kuinka, sunnuntaina! huudahti abbé Bordier; ja käännähtäen herra Pirètren puoleen hän jatkoi:
— Jospa olettekin oikeassa, herra tuomari!
Herra Pirètre vastasi ironisesti:
— No, saattepahan sielun, jonka voitte pelastaa. — Minä puolestani ajattelen, eikö minun pitäisi ryhtyä salaisiin tutkimuksiin...
— Taivas siunatkoon, huudahti Ida, — ette kai aio sotkea meitä poliisiasioihin!
— Olisiko teistä hauskempi, että tuo tuntematon ehkä sotkee julkisesti teidät niihin?
Ursulen terävä ja päättävä ääni voitti hälinän:
— Sisareni on naurettava. On hassua nähdä kummituksia keskellä päivää, kun minä kerran vakuutan, että rouva Clapain on kunnon ihminen, ja se on varmaa, sillä hänen luonaan ei ole käynyt kerrassa ketään paitsi minua!
Ja Idan puoleen käännähtäen jatkoi Ursule: — Onko sinulla nyt se avain vai ei?... Eikö?... Minne se sitten on joutunut?
— Toivokaamme, ettei tuo henkilö, joka on mielestänne niin täydellinen, ole sitä jo näpistänyt! virkkoi herra Pirètre ironisesti.
Ursule nostaisi olkapäitään:
— Mitä joutavuuksia puhutte. No, menenpä etsimään sitä muualta.
Ja neiti Ursule poistui.
Koska abbé Bordier oli jo seisomassa, käytti hän seisomistaan hyväkseen:
— Kun näen, että neiti Ursule on niin puuhissaan, sanoi hän Idalle.
— Niin omissa puuhissaan! oikaisi herra Pirètre.
—... niin omissa puuhissaan, ehkä, myönsi pappi. — Siksipä ajattelen, että kenties olemme tehneet väärin, nimittäin riistäneet teiltä teidän kallista aikaanne.
— Mitä, joko te aiotte lähteä? huudahti Ida.
— Emme saa häiritä teitä tällaisena päivänä, sanoi herra Pirètre. —Toivomme vain, että meidän neuvoistamme olisi teille jotakin apua: olkaa varuillanne, neiti!
— Joskin herra tuomari liioitellee vaaraa, niin eihän vara venettä kaada, jatkoi abbé Bordier.
Niinpä rouva Clapain oli syynä siihen, että tämä vierailu päättyi varsin lyhyeen. Ällistyneenä Ida sai herroilta tavalliset hyvästelykohteliaisuudet, saattoi heidät ulkoportaille ja katseli, kun he poistuivat.
He menivät matkaansa välittämättä yhtään rauhattomuuden siemenistä, joita he olivat taloon kylväneet, vaikkakin itse olivat varsin vakuutettuja, ettei suurella muutoksella, joka oli tapahtunut Cadifonin neitien kotona, olisi mitään heidän ennustamiaan seurauksia.
Rouva Clapain istui sillä välin ylhäällä huoneessaan kaikessa rauhassa kudin kädessä. Kun Ursule tänä päivänä ensi kertaa vei hänelle illallismaidon, niin hän tuskin käänsi päätänsä. Ehkäpä rouva Clapain oli vaipunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut Ursule-neidin tuloa.
III
Seuraavanakin päivänä sattui pari välitapahtumaa, jotka kannattaa mainita, niin vähäpätöisiltä kuin ne näyttävätkin. Kuinka usein riippuukaan tulevaisuus tällaisista pikku tapahtumista, joita ei ensin laisinkaan huomata!
Kun Ursule aamulla kello puolen kahdeksan aikaan vei rouva Clapainille tulikuuman aamukahvin, kuten vuokralainen oli toivonut, tapasi hän rouvan jo pystyssä ja näki, että huone oli jo siistitty.
— Oh, eihän rouvan olisi tarvinnut siistiä täällä, huudahti Ursule.
Rouva Clapain keskeytti:
— Minulla on tapana pitää itse huoli itsestäni. Mutta haluaisin itselleni lakaistakseni oman luudan. Teidän luutaanne oli vaikea löytää.
Rouva Clapain oli siis hiiviskellyt siellä täällä talossa, ja niin hiljaa, ettei kukaan ollut kuullut. Tämä tuntui Ursulesta jollakin tavoin ilkeältä, mutta kun hän oli päättänyt, että myöntyisi kaikkeen, kun vain saisi pitää täyshoitolaisensa talossa, niin hän hillitsi pahantuulensa:
— Jos rouva olisi kutsunut minua, niin olisi säästynyt siitä vaivasta. Tänä iltana tuon teille aivan eri luudan. Onko teillä asioita kaupungille, sillä tähän aikaan päivästä menen sinne.
— Ei.
— Ehkäpä rouvan tekisi mieli mennä kävelemään, sillä nyt on niin kaunis ilma? Kaupungin vanhat muurit ovat aivan lähellä ja samoin Blanche-Fontaine.
— Ei, toisti rouva Clapain, — mutta unohdin kysyä teiltä, onko tuolla alhaalla kirjelaatikkoa?
Nyt oli Ursulen vuoro vastata:
— Ei, mutta meille onkin postilla niin vähän asiaa.
Rouva Clapain mutisi hampaittensa välistä:
— Se on harmillista.
— Minä tuon postin tänne teille heti, kun postinkantaja tulee. Tuolla kaapissa on muuten kirjoitusvehkeitä.
— Minä kirjoitan hyvin harvoin kirjeitä, virkkoi rouva Clapain hiljaa kuten ennenkin ja alkoi juoda kahviaan; hänen ilmeensä oli kuin yleensä henkilön, joka ei tahdo itseään häirittävän.
Ursule ymmärsi yskän ja poistui nyt tosiaan huoneesta. Hänestä olisi pitänyt tuntua hyvältä, kun hän näki, miten vähän vaivaa rouva Clapainista oli; mutta se herättikin hänessä epämääräisen vastenmielisyyden tunteen. Yht'äkkiä hän ihmetteli itsekseen: »Kuinka tuollainen nainen, joka ei syö mitään ja joka luovuttaa pois kolmeneljännestä huoneistosta, joka on päätetty antaa hänelle, ja siistii itse huoneensa, kuinka hän oli valmis maksamaan niin suuren vuokran? Hän ei näytä suinkaan rikkaalta: hänen huonoista liinavaatteistaan päättäen hän ei ole tottunut heittelemään rahojaan tarpeettomasti sinne tänne. Olisikohan hän tullut meille ainoastaan siksi, ettei parempaa paikkaa löytänyt? Jääkö hän meille, ja jos jää, niin eikö hän ryhdy vaatimaan, että täyshoitomaksu olisi halvennettava?
Mutta tämä oli vain ohimenevää huolta; heti sen jälkeen Ursule ajatteli:
— Pyh, Angélique vastaa hänestä.
Kirjeen sanat: »hiljainen, hyvin vaatimaton ja sellaisessa asemassa, että voi aina maksaa ennakolta» rauhoittivat Ursulen lopullisesti. Näin päättyi ensimmäinen niistä pikku tapahtumista, joista nyt olen alkanut kertoa.
Toinen tapahtuma, vaikka se merkitsi kokonaisen uuden kehitysjakson ensimmäistä vaihetta, näytti asianomaisista ainoastaan tuollaiselta jokapäiväisen elämän pikku yhteentörmäykseltä, jollaisia sattuu usein, mutta jotka unohtuvat heti tapahtuman jälkeen.
Torilla käydessään Ursule osti myöskin uuden luudan ja palasi kotiin. Matkalla jo hänen oli täytynyt vastailla moniin uteliaihin kysymyksiin. Niitä olivat hänelle tehneet rouva Cormier'n keittäjätär, hiukan kauempana polkupyöräänsä puhdistava Pierredard'in poika, niin, yleensä kaikki naapurit. Joka kerta kehittyi vuoropuhelu suunnilleen tällaiseksi:
— Jaha, Ursule-neiti, teillä kuuluu olevan luonanne joku henkilö vieraana?
— Ei vieraana, vaan hän on eräs vieras rouva.
— Teidän ystävättäriänne?
— Ei, vaan eräs rouva, joka jää meille joksikin aikaa asumaan.
— Kas että te uskalsitte hänet ottaa luoksenne, kun nyt on kaikki niin kallista!
— Juuri siksi: meidän täytyy koettaa saada tulomme riittämään.
Ja sitten Ursule jatkoi matkaansa.
Tästä näkyy, että uutinen oli joko abbé Bordier'n tai herra Pirètren taikka heidän molempien levittämällä ennättänyt jo Saint-Martinin torille asti. Eräissä kaupungeissa täytyy tottua elämään niinkuin olisi lasikaapissa: olettakaamme, että siihen on syynä jonkinlainen tuolle seudulle ominainen ilman suurempi kaikuvaisuus, — niin pääsemme etsimästä syitä kauempaa.
Ursule tuli siis kotiin kädet täynnä kantamuksia. Haluten saada ne käsistään hän aikoi mennä kiireesti keittiöön, kun hän yht'äkkiä kuuli hiipiviä askelia portaissa ja pysähtyi siihen paikkaan.
— Hyvä Jumala, alkaako tuo rouva Clapain taas nuuskia nurkkia? huokasi Ursule.
Seisoen portaitten alapäässä ja katsellen, kuka ylhäältä tulisi, hän näki suureksi helpotuksekseen, että sieltä tuli Ida.
— Jaha, sinä päätit siis viimeinkin mennä tervehtimään häntä. Oli tosiaan jo aikakin.
Ida painoi sormensa huulilleen — Ei noin kovalla äänellä! Hänen ei tarvitse tätä kuulla!
Ida tuli alas, meni Ursulen perästä keittiöön ja oli muka tarkastelevinaan ostoksia, joita Ursulen kori oli täynnä, vaikk'ei hän tavallisesti sellaisista asioista laisinkaan välittänyt. Sitten jatkoi hän, silmät yhä luotuina koriin:
— Toivon, että et kuvittele minun suhtautumiseni tuohon sinun täyshoitolaiseesi muuttuvan tätä kummemmaksi. Sekin on jo tarpeeksi, että suostuin antamaan hänen tulla tänne; luovutan sinulle huvin pitää hänelle seuraa ja aion kieltäytyä kaikesta seurustelusta hänen kanssaan.
Ursule ei ollut uskoa korviaan; tarttuen sisartaan käsivarteen hän sanoi:
— Kuinka? Mitä sinä puhut? Etkö sinä tullutkaan hänen luotaan? Mistä syystä sitten tekeydyt noin salaperäiseksi ja julistat tuollaisen jyrkän päätöksen, jota sinä, onneksi kyllä, et voi pitää, senhän itsekin arvaat?
— Siitä syystä, että lopultakin ymmärtäisit, että aion pysyä syrjässä koko asiasta ja pitää silmällä hänen hommiaan ja eleitään, jotka ennemmin tai myöhemmin todistavat, minkä varomattomuuden sinä olet tehnyt.
— Sano peittelemättä, että sinä kävit siellä häntä vakoilemassa!
Viimeinkin Ida katsoi ylös ja nostaisi olkapäitään:
— No olkoon sitten niin.
Hänen äänensä oli niin tyyni, että se paremmin kuin mitkään voimakeinot ilmaisi, ettei hän laisinkaan aikonut muuttaa päätöstään.
Mutta Ursule luuli vielä, että tämä olisi vain Idan ohimenevä päähänpisto. Kuitenkin hän tuli levottomaksi, kun Ida näytti niin hermostuneelta. Oltiin vähän aikaa vaiti, sitten sanoi Ursule:
— Minusta tuntuu tosiaankin... onko sinulla jokin salaisuus? Sinä et puhu samalla tavalla kuin tavallisesti.
— Entä sinä itse: eikö sinulla sitten ole salaisuuksia? Etkö päätä asioita neuvottelematta minun kanssani?
— Olettakaamme siis, että me olemme molemmat väärässä, huokasi Ursule sovittavasti.
— Tai että me arvostelemme asiaa eri tavalla, jatkoi Ida hänen lausettaan nyreästi.
Ja sitten Ida poistui Ursulen luota. Hän oli tyytyväinen, kuten usein tapahtuu, siitä, että oli puhunut, mitä aikoi, mutta ärtynyt siitä, ettei sisar hyväksynyt hänen käsitystään. Ursule puolestaan koetti vapautua kiusallisesta mielialasta, johon hän oli joutunut tämän lyhyen keskustelun tähden.
— Onneksi tämä kaikki järjestyy vähitellen itsestään, ajatteli hän.
Kuten näette, tämä keskustelu ei ollut mitään tai ei melkein mitään: vain muutamia sanoja, jotka päättyivät ylimalkaisuuksiin, joita saattoi pitää jonkinlaisena aselepona. Olisi tarvittu toisenlaisia silmiä kuin näiden asianosaisten näkemään, että erottava juopa oli sittenkin auennut heidän välilleen.
Ja nyt loppuvatkin kaikki huomattavat tapahtumat, joita sattui Cadifonin neitien kodissa silloin kun rouva Clapain tuli sinne. Sen jälkeen näytti kuin Brochardin talossa ei olisi tapahtunut enää mitään erikoista.
Tällaiseen hiljaisuuteen vaikuttivat osaltaan eräät odottamattomat asianhaarat.
Herra Pirètre lienee saanut päivä sen jälkeen kuin rouva Clapain asettui kaupunkiin jostakin kuulla, että hänen seurustelunsa kirkollisissa piireissä saattoi olla vahingoksi hänen tulevaisuudelleen ja sille hänen toiveelleen, että hän pääsisi johonkin virkaan Pariisiin. Hän uhrasi silloin heti nuo kirkolliset tuttavansa velvollisuuden alttarille, ja niiden joukossa hän uhrasi myöskin seurustelunsa Idan kanssa. Alussakaan ei hänen uteliaisuutensa rouva Clapainiin nähden ollut suinkaan häirinnyt hänen untaan, ja nyt ymmärtää helposti, että se uteliaisuus sammui kokonaan, koska hän kerran lakkasi käymästä kyläilyillä Cadifonin neitien luona.
Abbé Bordier jälleen oli kahden viikon kuluessa mietiskellyt, pitäisikö hänen koettaa tutustua tähän uuteen seurakuntansa jäseneen. Se seikka, että rouva Clapain oli tullut sunnuntaina kirkkoon messuun, vahvisti papin myöntävää mielialaa. Hän meni siis viimein rouva Clapainin luo, ja palasi sieltä niin tyytyväisenä, että oli antanut anteeksi senkin, että rouva istui kudin kädessä sunnuntaina.
— Rouva Clapain on vähäpuheinen, mutta hänen mielipiteensä ovat moitteettomat, sanoi abbé Bordier Idalle. — Hän antoi minulle viisi frangia köyhien hyväksi, ja me sovimme, että minä silloin tällöin kävisin uudestaan hänen luonaan.
Onneksi, tai onnettomuudeksi, miten sen nyt käsittää, korotti sallimus abbé Bordier'n aivan pian tämän jälkeen katedraalin kaniikiksi, joten hän ei sitten enää käynytkään rouva Clapainin luona. Abbé Bordier'n seuraaja abbé Roguet, joka oli ollut sodassa, toi seurakuntaan joukon sotilaallisen vapaita käsityksiä, jotka kummastuttivat vanhoja naisia, ja apostolisen innon, joka oli niin tarkka arvostaan, ettei se tahtonut tuhlata itseään tarpeettomasti: herra Roguet ei siis huolinut kiinnittää mitään huomiota Cadifonin neiteihin eikä koko rouva Clapainin olemassaoloon.
Tällä tavoin katosivat molemmat kertomuksen tapahtumain alun todistajat toinen toisensa jälkeen. Sellaiset pienet sattumat riittävät kyllä luomaan hiljaisuuden ihmisasumuksen ympärille, ja niinpä näytti nyt siltä kuin Brochardin talon eteen olisi ainaiseksi vedetty esirippu. Mutta sen taakse jäivätkin ne kolme näyttelijää vain odottamaan draaman alkamista.
Päähenkilön, rouva Clapainin puolelta oli voitu pelätä mitä hyvänsä. Mutta vastoin olettamuksia täytyi myöntää, että hän oli kaikkein vähimmän kiintoisa olosuhteiden tässä tapauksessa yhteen johtamista kolmesta ihmisestä.
Hän nousi aina varhain aamulla, hänen huoneensa oli siistitty, kun Ursule toi hänelle aamukahvin. Rouva Clapainin olemassaolon tarkoituksena näytti olevan ainoastaan istua ikkunan ääressä ja tehdä noita iankaikkisia käsitöitä, jotka valmistuivat vuorolleen toinen toisensa jälkeen, — mitä varten, siitä ei tietoa! Silloin tällöin hän pesi myöskin liinavaatteitaan ja teki sen aina omassa huoneessaan jonne hänelle vietiin siihen tarkoitukseen kuumaa vettä. Hän ei käynyt milloinkaan kaupungilla, paitsi sunnuntaisin, jolloin hän pistäytyi messussa, ja jonkin kerran viikollakin viedäkseen postiin jonkin kirjeen. Itse puolestaan hän sai kirjeitä sangen harvoin. Useiden kirjeiden kuoressa Ida näki Angéliquen käsialan, mistä hän ei kummastunutkaan, koska rouva Clapain oli joutunut taloon Angéliquen suosituksella, joten hän ja Angélique olivat varmaankin yhdistyneet toisiinsa ystävyyden siteillä. Muuten rouva Clapainin seurustelu Cadifonin neitien kanssa supistui kaikkein vähimpään mahdolliseen. Ursulen kanssa hän vaihtoi pari sanaa ilmoista ja terveydestä: tavallisia kohteliaisuuksia, joista suoriuduttiin varsin pian. Idan kanssa, joka ei koskaan mennyt hänen luokseen ylös, vaan pysyi päätöksessään, hän vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä, mutta ainoastaan loitommalta, milloin he joutuivat odottamatta senkin verran toistensa näkyviin, että siihen oli pakko.
Rouva Clapainin läheisyydessä voitiin siis elää kuinka kauan tahansa aavistamatta, mitä ajatuksia hänen päässään oikeastaan liikkui. Oliko hänellä perhettä? Mikä välttämättömyys oli hänet tuominnut viettämään tällaista ankarasti eristettyä elämää? Nämä olivat kysymyksiä, joita ei kuitenkaan tehty, koska tuntui aivan hyödyttömältä niitä tehdä ja koska rouva Clapainissa oli jotakin erikoista, josta johtui, että vaikka hän olikin mystillinen, hän ei vaikuttanut siltä kuin hänessä olisi ollut jotain mystillistä. Rouva Clapainin menneisyys, jos teki mieli sitä tutkia, muistutti varmaankin hänen matkalaukkuaan ja liinavaatteitaan: siihen ei koskettu, sillä pelättiin, että tutkimuksen tuloksena olisi liian vähäpätöisiä asioita. Kaiken kaikkiaan: hän oli täyshoitolainen, jota mallikelpoisempaa ei voinut toivoakaan, hän ei vienyt paikkaa enemmän kuin jokin huonekalu ja suoritti säntillisesti maksunsa. Mistä sitten johtui, että hänen läheisyytensä muutti talon ilmakehän siinä määrin, että sen toiset kaksi asukasta olivat niin muuttuneet, että heitä enää tuskin tunsi entisiksi Cadifonin neideiksi? Rouva Clapainia ei näkynyt, mutta hän oli aina toisten ajatuksissa. Hän koetti olla pitämättä mitään melua itsestään, mutta se täysin moitteeton yritys aiheutti vain levottomuutta. Tapahtumain merkitys on yleensä ainoastaan siinä, minkä vaikutuksen ne tekevät ympäristöön. Jos rouva Clapain ei olisi tullut taloon, olisi Ursulella ja Idalla edelleenkin varmaan ollut kuvitelma, että he elivät täydellisessä sopusoinnussa keskenään, mutta kun rouva Clapain nyt askarrutti molempien sisarusten ajatuksia, joskin vaikutti Idaan aivan päinvastaisella tavalla kuin Ursuleen, niin sisarukset huomasivat ihmeekseen, mikä suuri juopa heitä erotti toisistaan.
Sanoin, että se oli juopa. Mutta juopa on jotakin, jonka ilmestymisen huomaa, jotakin, jota voi koskettaa ja mitata, jota vastoin se, mitä nyt sisarusten kesken tapahtui, kuuluu sellaisiin asioihin, joita ei voi ilmaista. Kahteen luonteeseen, jotka luulivat olleensa sopusoinnussa keskenään, kun ei ollut sattunut mitään, joka olisi paljastanut heidän erilaisuutensa toisilleen, vaikutti heitä molempia koskeva tapahtuma sillä tavoin, että he ilmaisivat pohjimmaisen itsensä, joutuen keskenään ankaraan ristiriitaan.
Ida, joka oli älykäs, mutta oli ajanut päänsä täyteen romaaneja ja ollut aina loitolla elämän vaikeuksista, koristeli elämää draamallisilla väreillä. Tästä ei enää ollut kuin yksi askel siihen, että hän epäili rouva Clapainia vaaralliseksi henkilöksi.
Ursule, joka oli vaistoiltaan käytännöllinen, mutta ei kaukokatseinen, uskoi sen sijaan, että rouva Clapain oli ihminen, jonka puolelta ei ollut mitään pelättävää.
Ida mietiskeli jotakin tekosyytä voidakseen karkottaa rouva Clapainin talosta, Ursule jälleen syitä, joiden nojalla hänestä ei olisi tarvinnut erota.
Tuloksena oli seuraava, varsin omituinen tilanne. Kolmesta Cadifonien talon henkilöistä kaksi piti alinomaa tarkasti silmällä kolmannen arvoitusta, toinen heistä todistaakseen, että tuon arvoituksen taakse kätkeytyi selvä todellisuus, toinen jälleen näyttääkseen, ettei sitä arvoitusta ollut olemassakaan. Kun tähän on päästy, huomataan piankin, että toimenpiteet, jotka nämä kaksi suuntasivat tuohon kolmanteen, olivat ainoastaan tekosyitä: ne peittelivät vain vihollisuutta, jota sisarukset jo tunsivat toisiaan kohtaan. Mitä eivät monet yhteiset työvuodet Diderot'n torin varrella eikä toimettomuuden kiusaus Brochardin talossa ollut saanut aikaan, seurasi nyt pelkästään siitä, että heidän kodissaan asui vieras ihminen: Ursule ja Ida eivät ymmärtäneet enää toisiaan; jos sattuisi pieninkin kriisi, voisi heistä tulla viholliset.
Ja tätä olotilaa kesti kahdeksan kuukautta, aina vuoden 1921 kevääseen. Silloin tuli Cadifonin neitien luo odottamattomana kolmas sisaruksista, Angélique Mirot.
Oli käsittämätöntä, miksi hän tuli tälle lyhyelle vierailulle, — siihen meni tuskin puolta päivää, — ja yhtä arvoituksellista, saiko hän toteutetuksi jotkin salaperäiset aikeensa vai ei.
Angélique ei ilmoittanut ennakolta mitään tulostaan. Ursule ja Ida tuskin tunsivatkaan sisartaan, niin huonosti puettu, hermostuneen ja vanhentuneen näköinen hän oli.
Melkein heti kuin hän oli päässyt sisään, hän meni ylös rouva Clapainin luo. Siellä hän viipyi noin neljännestunnin, ja kun hän tuli takaisin alas, kieltäytyi hän vastaamasta, kysyttiinpä mitä tahansa tuosta henkilöstä, jota hän mainitsi vain ystävättärekseen.
Ja kun sisaret kysyivät häneltä, mitä hän nykyään toimiskeli Tonnerressa, niin hän käänsi puheen muihin asioihin. Ida teki siitä sen johtopäätöksen, ettei Angéliquen synnytyslaitos nähtävästi menestynyt enää niin hyvin kuin ennen, jos se nyt koskaan olikaan menestynyt. Pelkästä vastustamishalusta arveli silloin Ursule, että Angélique oli varmaankin joutunut rahanahneuden valtaan, kuten niin monet muut vanhoina, ja ruvennut liikeihmiseksi.
Eräät sanat, jotka Angélique virkkoi juuri pois lähtiessään, näyttivät vahvistavan tätä olettamusta. Hän näet sanoi:
— Minä valmistelin tuolla ylhäällä ystävätärtäni siihen, että hänen pitäisi suostua maksamaan täyshoidostaan enemmän, koska hintataso yleensäkin nykyään yhäti nousee. Tuhat frangia kuussa olisi minusta kohtuullista.
— Se on liikaa, sillä rouva Clapain ei oikeastaan syö paljon mitään! huudahti Ursule.
— Pyytäkää vain tuhat frangia: hän suostuu kyllä, ja me voimme jakaa tuon maksunlisäyksen keskenämme.
Asemalta palattaessa Ida sanoi Ursulelle:
— Ymmärsitkös: hän yllytti meitä kiristämään! Hänellä on varmasti tiedossaan jotakin, jota rouva Clapain koettaa pitää salassa.
Ursule vastasi:
— Ei, Angélique käyttää vain hyväkseen tätäkin tilaisuutta, kun ahnehtii rahaa. Muuten tuskin tunsin häntä enää entisekseen. Hän, joka pukeutui ennen niin hyvin!...
Sekin seikka, että Angélique ei tahtonut puhua heille sanaakaan tuosta »ystävättärestään», jätti eräänlaisen katkeran jälkimaun. Mutta siihen asiaan Ursule ja Ida eivät kuitenkaan enää keskustellessaan koskeneet.
Ursule epäröi monta päivää ennen kuin tahtoi koettaa, oliko Angéliquen ehdottamaa maksunlisäystä mahdollista toteuttaa; sillä eräät ulkoapäin meihin tulleet vaikutukset tulevat useinkin ilmi vasta myöhemmin. Viimein Ursule kuitenkin ajatteli, että Angélique ainakin periaatteellisesti oli oikeassa, ja eräänä aamuna hän teki epämääräisen vihjauksen ajan kalleudesta rouva Clapainille, esittämättä kuitenkaan mitään jyrkkiä vaatimuksia.
Rouva Clapain näytti heti ymmärtävän, mistä oli kysymys, tai ehkä asia oli valmistettu hänelle tarkemmin kuin Ursule luulikaan, sillä tuskin Ursule oli koskettanut siihen, niin rouva Clapain keskeytti hänet parilla sanalla:
— Neiti Cadifon, miten haluatte, mutta minä puolestani joko asun täällä entiseen hintaan tai muutan pois. Tämän voitte kirjoittaa sisarellenne Tonnerreen, jos tahdotte. Ja pyydänkin, että kirjoittaisitte tämän vastauksen hänelle.
Tämä oli Ursulelle niin suuri yllätys, että hän peräytyi nopeasti, sillä hän ei ollut lausunut edes Angéliquen nimeä:
— Mitä nyt puhuin, ei koskenut laisinkaan teitä, enkä ymmärrä, mitä minun Tonnerressa asuvalla sisarellani on tässä asiassa tekemistä.
— Sen parempi teille, mutta minulla itselläni on omat syyni siihen, että sisarenne tietäisi vastaukseni, virkahti rouva Clapain tuimasti.
Ja näiden arvoituksellisten sanojen jälkeen hän vaipui jälleen omiin unelmiinsa.
Edellisestä näkee, kuinka vähäpätöisiä tapahtumia Brochardin talon eteen laskeutunut esirippu kätki. Niinpä naapurit Cadifonin talon ohitse kulkiessaan ihailivat heidän onneaan: olipas heillä älyä, kun osasivat juuri oikealla hetkellä hankkia itselleen niin mallikelpoisen täyshoitolaisen! Kukapa ei olisi halunnut pitää luonaan asumassa rouva Clapainia, vaikkapa hänellä olisi ollutkin jokin arvoitus takanaan?
IV
Juuri huhtikuun 3 p:nä 1921 alkoi sitten varsinainen draama. Tästä lähtien on tärkeää mainita tarkat aikamäärät.
Viisi päivää aikaisemmin oli Ursule vastannut erääseen Angéliquen kirjeeseen ja maininnut siinä, että hän oli luopunut aikomuksestaan ylentää rouva Clapainin täyshoidon hintaa, sillä rouva oli jyrkästi kieltäytynyt maksamasta lisää. Angélique varmaankin tyytyi tähän asiaan sellaisenaan, koskapa häneltä ei sitten tullut enää kirjettä.
On harvinaista, että luonto asettuu yhteistoimintaan meitä kiinnostavien tapausten kanssa. Kun Brochardin talo heräsi huhtikuun 3 p:nä, oli taivas kirkas ja kirkko toisella puolella toria hohti auringonpaisteessa. Eräät keväiset valonvivahteet kiihottavat meitä vastustamattomasti lähtemään retkeilyille. Meidän ei tarvitse muuta kuin nähdä ne ikkunaluukkuja avatessamme, niin ikävöimme maalle samoilemaan. Ursule lähtikin iloisin mielin kaupungille ostoksilleen. Rouva Clapain voitti pelkonsa, joka hänellä aina oli vetoa kohtaan, ja antoi ikkunansa jäädä raolleen. Idakin oli varustautunut kävelypukuun ja lähti Uudelle portille ja kaupungin vanhoille muureille päin.
Noin kello yhdentoista aikaan, kun Brochardin talo, josta molemmat omistajattaret siis olivat poistuneet, ikäänkuin haukotteli autuaana auringonpaisteessa, ilmestyi sen edustalle torille eräs vieras mies. Hän kierteli siellä, odotellen jotakuta ihmistä, joka olisi voinut antaa hänelle tietoja, joita hän halusi, mutta ensin hän sai odotella turhaan. Onneksi rouva Cormier'n keittäjätär sattui pian paikalle. Vieras meni hänen puheilleen.
— Missä on Brochardin talo? kysyi hän.
— Aivan tuossa vieressä, herra.
— Hyvä on!
Herra meni ja soitti Cadifonin neitien ovikelloa. Koska Ida ja Ursule olivat poissa kotoa eikä rouva Clapain koskaan sekaantunut mihinkään, mitä hänen kamarinsa ulkopuolella tapahtui, on luonnollista, ettei kukaan tullut avaamaan ovea.
Vieras soitti vielä toisen kerran, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hän teki kärsimättömän eleen, vetäytyi ovelta takaisin ja näytti miettivän mielessään, miten hänen nyt oli meneteltävä. Luultavasti oli miettimisen tuloksena, että hän päätti jatkaa itsepäisesti yritystään, koskapa hän ei poistunut, vaan alkoi kävellä jälleen edestakaisin talon edustalla. Samalla hetkellä rouva Clapain, joka oli pilkistänyt ulos ikkunastaan nähdäkseen, kuka oli soittanut ovikelloa, sulki hiljaa ikkunansa; kun siis herra oli tullut keskelle toria ja katseli taloa, olivat talon sekä ylä- että pohjakerros saaneet äskeisen, aivan autiolta vaikuttavan ulkonäkönsä.
Kului suunnilleen puoli tuntia. Vieras herra jatkoi yhä vahdinpitoaan. Uutimien takana istuva rouva Clapain ei päästänyt enää häntä hetkeksikään silmistään. Sikäli kuin aika kului, näytti hänen kasvoillaan, jotka tavallisesti olivat niin ilmeettömät, kuvastuvan yhä lisääntyvä levottomuus.
Yht'äkkiä ilmestyi Lombard-Payen-kadulta eräs ihminen: Ida kotimatkalla.
Ja aivan kuin sisarukset olisivat sopineet keskenään kohtauksesta, ilmestyi myöskin Ursule nyt Diderot'n kadulta.
Kun näki heidän molempien tulevan Brochardin taloa kohti, toisen elegantissa kävelypuvussa ja toisen esiliina edessä ja kantaen ostoskääröjä, olisi outo luullut, että he olivat talon emäntä ja hänen palvelijattarensa. Ursule joutui ensimmäisenä talon ovelle ja veti taskustaan avaimen avatakseen oven. Silloin riensi vieras herra hänen luokseen ja sanoi kursailemattomaan tapaan kuin palvelijattarelle, jollaiselta Ursule näytti:
— Voisitteko sanoa, missä ja milloin saisin tavata Cadifonin neitejä?
— Mutta... minä olen toinen heistä.
— Vai niin... Pyydän anteeksi, neiti...
Ja hän nosti hattuaan erikoisen kohteliaasti, hyvittääkseen äskeistä kömpelöä erehdystään:
— Saanko siis puhella hetkisen kanssanne?
Epäluuloisena ja nostaen torjuvasti kättänsä Ursule vastasi:
— Mistä asiasta, ja kuka herra on?
Sillä välin oli Ida ehtinyt paikalle. Hän oli mielestään tärkeämpi henkilö kuin hänen sisarensa, niinkuin aina; ja niinpä hän sanoi, antamatta vieraan vastata sisarelleen:
— Te kysyitte jotakin sisareltani?
— Arvoisa neiti, vastasi vieras silloin kääntyen Ida Cadifonin puoleen ja nostaen toisen kerran hattuaan, — näin ovenne ensin suljettuna, ja se oli minulle pettymys. Mutta koska nyt sain onnen tavata teidät molemmat, niin pyytäisin teiltä eräitä hyvin yksinkertaisia tietoja.
Niin kohtelias kuin herra olikin, hän puhui hiukan viileään sävyyn. Tarkkanäköisemmät huomiontekijät kuin Cadifonin sisarukset olisivat heti siitä aavistaneet, ettei hän tuntenut itseään samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvaksi kuin he. Ida oli huomannut herran hienon käytöksen ja ihastui siitä syystä häneen. Ursule sen sijaan ei ollut unohtanut, miten halventavasti vieras oli häntä ensin puhutellut, ja oli siitä syystä vielä enemmän varuillaan kuin alussa, joten vastasi heti jotakuinkin tuikeasti:
— No, puhukaa nyt asianne, herra. Sanokaa, mitä tahdotte tietää, ja antakaa sitten meidän mennä!
— Mitä ajatteletkaan! huudahti Ida. — Eihän nyt katu ole mikään keskustelupaikka.
Ida oli vuorostaan ottanut esille avaimensa ja aukaisi viimein ulko-oven:
— Suvaitkaa astua sisään, herra, niin siellä juttelemme.
Vieras vastasi kiitollisena kumartaen, kun taas Ursule mutisi nyreästi jotakin; ja sitten kuului ainoastaan hillittyjä askelia käytävässä. Kohtalo hiipii meitä kohti aina ikäänkuin sukkasillaan. Ylhäällä rouva Clapain ei varmaankaan kuullut mitään. Ida vei vieraan siihen huoneeseen, joka oli ennen ollut sisarusten salina; Ursule pisti kiireesti ostoskäärönsä käytävän kivilattialle ja meni heidän perästään.
Ida sanoi, itse ensiksi istuutuen:
— Keskustellaan täällä. Vaikka täällä onkin tällainen epäjärjestys, — mikä muuten ei riipu minusta, — on täällä kuitenkin parempi jutella kuin ulkona kadulla. Ensiksikin: ketä saan kunnian puhutella...?
Hän keskeytti tähän. Kuta enemmän hän katseli vierasta, sitä varmemmin hän uskoi, että vieras oli korkeassa yhteiskunta-asemassa. Hän odotti saavansa kuulla nimen, ehkäpä ylhäisen arvonimenkin. Ihmeekseen hän ei saanut minkäänlaista vastausta, vaan vieras sanoi ainoastaan, hetkisen epäröityään:
— Neiti suonee anteeksi, että minä, syistä, jotka eivät ole pelkästään persoonallisia, pyydän saada olla mainitsematta nimeäni. Sitä paitsi ei nimeni tietäminen tekisi teille asiaani sen selvemmäksi.
— Ei ole sanottu! huomautti Ursule puoliääneen.
Hän oli jäänyt seisomaan, sillä hänen suhtautumisensa vieraaseen oli suorastaan vihamielinen. Vieras ymmärsi täysin, minkälaista epäluuloa se, ettei hän ilmaissut nimeään, herätti, ja kääntyi nyt Ursulen puoleen:
— Toivon, että annatte anteeksi vaiteliaisuuteni. Riippuu siitä, minkä vastauksen saan kysymykseeni, onko minulla edelleen syytä pysyä tuntemattomana vai ei. Ja jotta en veisi kauan teidän aikaanne...
— No niin, puhukaahan nyt, kehoitti Ida, joka oli paremminkin utelias kuin levoton, niin kummalliselta kuin tällainen keskustelun alku tuntuikin.
— Eikö teillä ole täällä eräs täyshoitolainen?
Koskaan ei olla niin etäällä odottamattomasta kuin juuri sen tapahtuessa. Kaikista kysymyksistä, joita Ida ja Ursule olivat odottaneet, tämä oli heille yllättävin. Mutta tuskin se oli lausuttu, niin se tuntui heistä ainoalta mahdolliselta.
— Kyllä, vastasi Ida, — rouva Clapain on asunut meidän luonamme jo yhdeksän kuukautta.
Ja uteliaisuutta hehkuvin kasvoin hän odotti vastausta.
Ursule tuli yht'äkkiä hyökkäyshaluiseksi ja kysyi:
— Mutta mitä se teihin kuuluu, että meillä on täyshoitolainen?
Kaksi erilaista vastausta sisarusten puolelta, samoin kuin he suhtautuivat aivan eri tavalla rouva Clapainiin: niin kävi sisaruksille aina, milloin tähän arvoitukseen koskettiin. Ehkäpä nyt vieras voisi antaa asiaan valaistusta, joka lopullisesti ratkaisisi sisarusten keskinäisen erimielisyyden.
Vieras näytti olevan kahden vaiheilla:
— Sanotte, että hänen nimensä olisi Clapain? kysyi hän.
Ja lisäsi ikäänkuin itsekseen:
— Minulle vakuutettiin... minä luulin, että hänen nimensä olisi toinen...
— Eipä näytä olevan, virkkoi Ursule kuivasti.
— Me emme ole suinkaan nähneet hänen papereitaan, joten hän on voinut ilmoittaa meille nimekseen minkä vain halusi, väitti Ida.
— Mutta kaikki kirjeensä hän saa Clapain-nimellä, jatkoi Ursule.
Vieras ei sanonut mitään, kuunteli vain tarkasti.
— Tässäkö kaikki, mitä halusitte tietää? kysyi Ursule. — Eipä olisi tällaisen vuoksi kannattanut ryhtyä näin suuriin puuhiin.
— Ei olisikaan. — Sen myönsi vieras heti.
Ja hän nousi seisomaan aivan kuin tehden yht'äkkiä jonkin varman päätöksen.
— Tuo... rouva: onko hän tällä hetkellä poissa kotoa?
— Luullakseni, vastasi Ursule.
— Minä päinvastoin luulen, että hän on ylhäällä huoneessaan, väitti Ida.
— Siinä tapauksessa minulla olisi hänelle tärkeää asiaa, sanoi vieras. — Olisiko toinen neideistä niin ystävällinen, että opastaisi minut hänen luokseen?
— Mutta ensin pitäisi edes tietää, onko rouva Clapain tosiaan se henkilö, jota te etsitte, huomautti Ursule.
— Minulle riittää vain se, että tiedän hänen asuvan teidän luonanne, vastasi vieras vilkkaasti.
— No, seuratkaa minua, sanoi Ida ja nousi paikaltaan.
Ursule tarttui sisartansa käsivarteen:
— Ei, kunnes olemme käyneet kysymässä, tahtooko rouva Clapain ottaa herran vastaan. Ja kuinka voimme sen tehdä, jos emme voi sanoa hänelle, kuka hänen puheilleen pyrkii?
Vieras nostaisi hiukan ärtyneenä olkapäitään:
— Täytyykö minun toistaa, neiti, että nimelläni ei ole tässä asiassa paljon merkitystä. Olisin yhtä hyvin voinut ilmoittaa teille nimekseni väärän nimen, sillä tuo rouva ei tunne minua sen enempää kuin tekään.
Ida yhtyi herraan:
— Aivan niin, minä en ymmärrä, mikä siis estäisi...
Ursule huudahti vimmoissaan:
— Mutta nyt, kun herra tietää, että hänen nimensä on Clapain, voi herra selittää hänelle asiansa kirjeellisesti!
— Mitä se toimittaisi, kun herra itse on täällä?
Sisarukset katsoivat toisiinsa uhitellen.
— Muuten, jatkoi Ida, — älkää luulkokaan, että minä nyt ensimmäistä kertaa olisin sitä mieltä, ettei tuollaista naista olisi koskaan pitänyt ottaa sellaiseen kotiin kuin meidän.
— Ja nyt sinä saat ehkä aikaan, että rouva Clapain muuttaa meiltä pois! Ja miten aiheettomasti! Vain siksi, että sinä tahdot välttämättä menetellä niin kuin tämä herra, jota et edes tunne.
— Tosiaankaan en luullut, että minun yksinkertainen pyyntöni synnyttäisi täällä näin pahaa levottomuutta, keskeytti herra.
Ja väkinäisesti hymyillen hän selitti:
— Edellyttäkää, että tuo teidän täyshoitolaisenne, olkoon hänen nimensä mikä tahansa, voisi antaa minulle tietoja eräistä omaisteni tulevaisuutta koskevista vakavista seikoista. Sellaisia asioita tahtoisin kysellä häneltä. Hän ehkä vastaa tai jättää vastaamatta, mutta missään tapauksessa en ymmärrä, mikä vaara teitä saattaisi uhata, jos minä häneltä niitä kyselen.
— Siinä olette oikeassa, sanoi Ida, työnsi Ursulen syrjään ja lähti menemään ulos käytävään: — Minä vien teidät sinne, huone on yläkerroksessa.
Ursule huudahti aivan toivottomana:
— Tässä tapauksessa on seuraus selvä: hän muuttaa meiltä pois.
Toiset olivat ennättäneet jo portaille.
— Olen kiitollinen teille, neiti, virkkoi vieras herra nousten Idan perästä portaita.
— Ei mitään kiittämistä. Vaikka hän päättäisikin muuttaa meiltä pois, niin sen parempi: silloin saamme kotiimme jälleen rauhan, josta minä puolestani en ole milloinkaan halunnut luopua.
— Rauhan, jupisi vieras itsekseen. — Rauha: mikä unelma! Milloin ihminen saa rauhan?
Ida ei edes kolkuttanut rouva Clapainin oveen, vaan avasi sen ja sanoi:
— Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata teitä.
Sitten Ida näki vain vilahdukselta, miten hermostuneesti rouvan kasvot vääntyivät, kun hän katsahti tulijaan. Sen jälkeen rouva vetäisi oven kiinni. Jos rouvalla olisi jokin salaisuus, ei Ida tälläkään kerralla pääsisi siitä perille. Hän oli varma, että jos hän olisi saanut kuulla, mitä he keskenään puhelivat, hän olisi löytänyt ainakin jonkin johtolangan, jonka avulla hän olisi voinut ratkaista tämän arvoituksen. Mutta oi: huoneesta ei kuulunut sitten hiiskahdustakaan: aivan kuin vieras olisi lähtenyt sieltä jo pois ja rouva Clapain itse haihtunut ilmaan!
Ida pelkäsi, että hänet olisi nähty täällä oven takana ikäänkuin kuuntelemassa, ja siksi hän lähti pois, joskin vastahakoisesti, ja laskeutui alas portaita. Ursule odotti häntä portaiden juurella.
— Nyt sinä sitten rötökset sait aikaan! sanoi Ursule. — Oma syysi, jos päivällinen tänään myöhästyy, mutta minun täytyy lähteä kaupungille enkä joudu sieltä takaisin ennenkuin olen toimittanut asiani.
Näin sanoen sipaisi hän esiliinan edestään, ryntäsi ulko-ovelle ja katosi kuin tuuli Idan edestä, joka nyt vuorostaan jäi siihen ylen hämmästyneenä seisomaan.
Meni neljännestunti. Ylhäällä keskusteltiin yhä. Ida ajatteli:
— Miksi minä en voisi pistäytyä vaikkapa vain hetkiseksi jollakin tekosyyllä rouva Clapainin huoneeseen? Ehkäpä yksikin ainoa siellä kuulemani sana selvittäisi minulle koko asian.
Mutta ei, se ei käynyt enää päinsä. Ida paheksui nyt omaa typerää päätöstään, ettei koskaan tahtonut tavata rouva Clapainia: jos haluaa päästä jonkun ihmisen salaisuuksien perille, on ehdottomasti paras menetelmä oleksia hänen seurassaan eikä painautua syrjään ja piiloon. — Joka tapauksessa keskustelu koski hyvin tärkeitä asioita, sillä vieras viipyi siellä ylhäällä kauan.
Nyt on mennyt puoli tuntia... Viimein kuuluu ylhäältä porrastasanteelta hiljaista liikettä: rouva Clapain ja vieras ovat hyvästelleet, ja vieras laskeutuu alas portaita, mutta hyvin hitaasti, ja hän näyttää ikäänkuin huumaantuneelta siitä, mitä on saanut tietää.
— No, sanoi Ida melkein hyökäten häntä vastaan, — oliko hän se henkilö, jota te etsitte, vaikka hänellä olikin eri nimi?
Herra kumarsi vain vastaamatta itse kysymykseen mitään:
— En saata muuta kuin kiittää teitä suopeudestanne, neiti, ja pyytää vieläkin anteeksi, että olen hetkisen häirinnyt teitä tänä aamuna.
Hän katseli, missä Ursule olisi, ja kun ei nähnyt häntä:
— Pyydän teitä rauhoittamaan myöskin sisartanne: hän tulee huomaamaan, sen vakuutan, ettei minun käynnistäni täällä seuraa laisinkaan, että täyshoitolaisenne muuttaisi teiltä pois.
Ja haluten ilmeisesti olla antautumatta pitempiin puheisiin vieras meni eteiseen ja lähti talosta ikäänkuin paeten.
Ida seisoi paikallaan eikä voinut muuta kuin katsella tuota pakoa. Kun ulko-ovi lensi kiinni, tuntui hänestä niinkuin synkkä pimeys lyhyen kirkastumisen jälkeen olisi taas ympäröinyt talon. Ajatella, että tuo mies luultavasti tiesi, kuka rouva Clapain oli, mutta vei salaisuuden mennessään, yhtä arvoituksellisena kuin rouva Clapain, jota tapaamaan hän oli tänne tullut! Ainoa seikka, joka antoi vähän valaistusta tähän hämärään arvoitukseen, joka nyt uudestaan alkoi kummitella, oli se seikka, ettei rouva Clapain esiintynytkään omalla nimellään; mutta miksi myöskin Angélique petti tässä asiassa sisariaan?
Yht'äkkiä säpsähdytti eräs uusi ajatus Idaa. Ah, ainakin oli vieraan käynnistä jotakin hyötyä: Angélique tiesi varmasti, että rouva Clapain käytti väärää nimeä, ja tiesi syyt, miksi hän sitä käytti. Siispä täytyi Angélique pakottaa heti ilmaisemaan totuus. Seinää vasten asetettuna Angéliquen olisi pakko tunnustaa, minkälaisen henkilön hän oli lähettänyt sisartensa luo!
Heti huoneeseensa päästyään Ida otti esille paperia ja kynän ja ryhtyi laatimaan asiasta Angéliquelle kirjettä: heti kohta esitti hän siinä tuosta epätietoisuudesta johtuvan huolensa, pelon, jonka vallassa talo oli ollut sen jälkeen kuin rouva Clapain oli sinne tullut ja vaati asiaan valaistusta, koska oli huomattu, että rouva käytti väärää nimeä. Samassa Ursule tuli kotiin hengästyneenä, mutta voitonriemuisen näköisenä.
Kun hän oli muutenkin myöhästynyt, niin hän vain raotti Idan huoneen ovea:
— Nyt olen varma, että jo tänä iltana saan selvän, kuka tuo herra oli, sanoi hän. — Minun ei tarvitse muuta kuin mennä kysymään sitä hänen hotellistaan. Hän asuu Hotel de Francessa.
— Mistä sinä sen tiedät? huudahti Ida.
— Minä kävelin hänen perästään.
Kuten näemme, oli hän nyt vuorostaan kursailematta vakoillut niinkuin Idakin.
— Onnittelen keksinnöstäsi, vastasi Ida. — Mutta minulla on parempi keino: minä vaadin Angéliquelta selitystä, kuinka hän on uskaltanut lähettää meille väärällä nimellä esiintyvän ihmisen.
Ursule hymyili säälivästi:
— Mitä sinä höpsit? Onko rouva Clapain ollut naimisissa vai ei? Uskottavasti tuo herra tuntee hänet ainoastaan hänen tyttönimellään!
Mutta nyt kello lyö jo kaksitoista. Mitä hän ajatteleekaan, kun olen näin myöhässä?
Oletettavasti rouva Clapain ei ajatellut tästä kerrassaan mitään, tai jos hän ajattelikin, hän hillitsi itsensä eikä ilmaissut ajatuksiaan. Ei ainoaakaan moitteen sanaa, kun Ursule ilmestyi hänen luokseen ja toi aamiaisen, joka oli kaikesta päättäen aivan viimeisessä kiireessä tekaistu; ei merkkiäkään mielenliikutuksesta rouva Clapainin kasvoilla; ei, hän istui vain yhtä välinpitämättömänä kuin ennenkin tähystyspaikallaan ikkunan ääressä.
Ursule arveli kuitenkin parhaaksi ryhtyä punomaan keskustelua:
— Pyydän anteeksi, että en tullut ajoissa; mutta kun teillä oli vieras, niin oletin...
Rouva Clapain keskeytti hänet yhdellä ainoalla viittauksella:
— Se ei tee mitään. Mutta pyydän kuitenkin, että kysyttäisiin minulta, otanko vieraita vastaan, ennenkuin tuodaan ketään tänne luokseni. Sisarenne unohti sen, mikä oli sitäkin ikävämpää, kun en tuntenut tuota herraa ja kun yhäkin ihmettelen, mitä hän oikeastaan minusta tahtoi.
— Niinkö! huudahti Ursule hämmästyneenä. — Ettekö tekään tiedä, kuka hän oli? Ajatelkaas: hän kieltäytyi sanomasta nimeään minullekin ja sisarelleni.
Kevyt varjo näytti liitävän rouva Clapainin kasvojen yli:
— Kai hän lopulta kuitenkin sanoi teille nimensä?
— Ei sanonut, ja siksi minä kieltäydyinkin päästämästä häntä teidän luoksenne. Mutta sisareni...
— No, hyvä, sillä nyt ei ole mitään merkitystä, rauhoitteli rouva Clapain hiljaisesti.
Ja hän meni pöydän ääreen päivällisaterialle. Hänen kasvojensa ilme, joka oli ollut hiukan levoton, oli tyyni kuin ennenkin.
Ainakaan rouva Clapainista päättäen ei tänään ollut tapahtunut mitään. Ja eikö koko muukin talo ollut palautunut tavalliseen rauhaansa? Levottomuutta aavisti ainoastaan siitä, että Idan kynä rapisi yhä edelleen pohjakerroksessa, kun hän vaati Angéliquelta vastausta kysymyksiinsä heti seuraavassa postissa.
V
Tapahtumista, jotka sattuivat samana päivänä aamupuolella, riittävät nyt pelkät lyhyet tiedot.
Sinä päivänä, huhtikuun 3:na, Ursule meni Hotel de Franceen. Hotellin johtaja ryhtyi avuliaasti katselemaan vierasluetteloaan ja saattoi heti mainita tuon matkustajan, jota Ursule tiedusteli; herra oli saapunut edellisenä iltana ja valinnut itselleen hotellin parhaan huoneen. Hotellin kirjassa oli herra nimeltään Valentin ja hänen asuinpaikkansa Pariisi. Viimeksimainittu ilmoitus näyttikin pitävän paikkansa, koska vieras oli lähtenyt täältä Pariisin-junassa; mutta kadun nimeä ja talon numeroa ei kirjassa ollut. Mitä Valentin-nimeen tulee, se haiskahti tekaistulta. Jos rouva Clapain salasi oikean nimensä, niin vieras oli ilmeisesti maksanut hänelle samalla mitalla.
Ursule tuli kotiin pettyneenä eikä hiiskunut Idalle sanaakaan tiedustelujensa tuloksista.
Meni kolme päivää, ja näytti kuin sisarukset eivät olisi enää muistelleetkaan näitä viimeisiä tapahtumia. Mutta niin ei asianlaita ollut. Ida nääntyi kärsimättömyydestä odottaessaan Angéliquen vastausta. Kun postiaika toisensa jälkeen meni eikä hänelle tullut kirjettä, hän alkoi ärtyä. Sillä hänessä oli vähitellen yhä vahvistunut eräs epäilys, jonka hän viimein ilmaisi Ursulelle peittelemättä, väittäen, että Angélique oli lähettänyt rouva Clapainin Brochardin taloon vain ahneudesta, saaden rouvalta siitä hyvästä rahaa. Tällainen syytös tuntui sitä oikeutetummalta, koska Angélique oli ehdottanut, että he jakaisivat voiton hänen kanssaan, jos he korottaisivat täyshoitomaksua. Ursule torjui jyrkästi nämä tyhmät olettamukset, mutta se ei pystynyt Idaan. Sisarukset katselivat asiaa itsepäisesti kumpikin omalla tavallaan, ja nyt täytyi pakostakin todeta, että heidän yhteiselämässään oli tapahtunut syvällinen muutos. Ensin he olivat törmänneet vastakkain ainoastaan rouva Clapainia koskevista asioista; mutta nyt he törmäsivät yhteen ehdottomasti joka asiasta. Juopa heidän välillään oli laajentunut kuiluksi.
Kun Ida ei vielä huhtikuun 7 päivänäkään saanut Angéliquelta vastausta, hän päätti lähettää hänelle sähkösanoman. Mutta yhtä vähän kuin postilaitos ei sähkölennätinkään tuonut vastausta hänelle.
Huhtikuun 8 päivänä Ida teki äärimmäisessä jännityksessään sen odottamattoman päätöksen, että lähti Ursulen vastaväitteistä huolimatta Tonnerreen.
Hän saapui perille vasta 9 p:nä, koska oli erehtynyt junain kulusta, joten hänen täytyi olla matkan varrella yötä Dijonissa. Hän tuli Angéliquen luo nyt ensimmäistä kertaa elämässään. Saavuttuaan kaupunkiin hän kysyi, missä Mirot'n synnytyslaitos oli, mutta hänen suureksi kummakseen ei kukaan tietänyt sellaisesta laitoksesta mitään. Ainoa tieto, mitä hänelle voitiin antaa, oli, että ylemmässä kaupunginosassa ja siinä ja siinä talossa asui eräs rouva Mirot, joka väitti olleensa aikoinaan kätilö.
Tällä tiedolla varustettuna ja kummastellen, että Angélique oli salannut heiltä, ettei hänellä enää ollutkaan synnytyslaitosta, Ida kiipesi jyrkkiä, kapeita katuja ja joutui viimein mainitun talon luo, joka muuten näytti rappeutuneelta.
Portin edustalla tuolilla istui vanha eukko, yllään aamunuttu, paikaten joitakin kehnoja vaatekappaleita.
— Ei kai eräs rouva Mirot asu täällä? kysyi Ida olettaen erehtyneensä, sillä koko kaupunginosa näytti niin hämmästyttävän köyhältä.
Eukko vastasi päännyökkäyksellä. Ida jatkoi selventävästä
— Tarkoitan rouvaa, jonka nimi on Angélique Mirot...
Ja hän aikoi ryhtyä kuvailemaan Angéliquea, kun eukko keskeytti:
— Kyllä tiedän! Ei sennimisiä niin monta ole. Mutta jos aiotte häntä tavata, niin kuinka käynee... Hän ei ole enää täällä... Hän lähti täältä neljä tuntia sitten...
Ida hätkähti. Oliko Angélique käskenyt latelemaan niille, jotka mahdollisesti häntä tiedustelivat, tällaisen perättömän jutun? Koettiko hän täten vapautua vieraista, joiden pelkäsi häiritsevän häntä?
— Lähtenyt täältä?... Se on varmaankin erehdys...
Eukko melkein kavahti pystyyn:
— Ja kun minä sanon, että hän on täältä lähtenyt, niin kai minä sen tiedänkin! Etenkin, koska juuri parhaillaan ihmettelen, kuka minulle maksaa hänen vuokransa, kun hänet on viety hullujenhuoneeseen.
Ida luuli kuulleensa väärin:
— Mitä, minun sisareniko...
— Jaha, onko hän teidän sisarenne? Sepä hyvä. Onpahan edes joku, joka vastaa minulle hänen veloistaan!
Samassa eukko jätti neulan kädestään ja nousi jaloilleen.
— Ihan niin, hyvä rouva: hän oli aina ollut niin hiljainen, niin rauhallinen kaikkia kohtaan, mutta oli kai sittenkin hullu! Olisittepa vain kuullut, miten hän huusi, kun lääkärit tulivat! Huusi kuin villi: »Auttakaa! Minut viedään sairaalaan väkisten! Minä en tahdo sinne!» Ja sadatteli: »Murhaajat! Varkaat!» Hänet oli pakko kantaa melkein alastomana autoon, niin hän tappeli vastaan, iski nyrkeillään, puri hampaillaan... Oikein pahaa tekee, kun sitä ajattelee!...
Ida oli niin lamassa, että nainen sai aivan rauhassa jatkaa; viimein Ida vain änkytteli:
— Angélique mielisairas... Se on mahdotonta!...
Eukko luuli, että hänen sanojensa todenperäisyyttä epäiltiin:
— Kun itse olin siinä mukana, niin ette kai syyttäne minua valehtelijaksi?
— No niin, koska lääkärit veivät hänet täältä, niin saatanhan mennä heidän puheilleen ja ottaa selvän, eikö siinä ole tapahtunut jokin kauhea erehdys, virkkoi Ida koettaen päästä tajuihinsa.
— Voittehan koettaa, jos tahdotte. Mutta missä he ovat? Sitä on turha kysellä minulta, siitä minä en parhaalla halullanikaan tiedä mitään.
— Kuinka kummassa? Ettekö te tuntenut lääkäreitä? Kai ne olivat tämän seudun lääkäreitä?
— Eivät olleet. Yksi heistä lienee ollut rouva Mirot'n lääkärinä siihen aikaan kuin rouva ei vielä asunut Tonnerressa, ja lienee hoitanut rouvaa myöhemminkin: ainakin hän niin kertoi. Hän oli lihava, iloisen näköinen mies, hiukan kaljupäinen; pikimusta parta. Minä tuntisin hänet satojen joukosta, mutta siitä olen varma, että täälläpäin hän ei ole kotoisin.
— Angélique mielisairas... Sitä en saata uskoa! hoki Ida.
Vähitellen hänen kuitenkin täytyi taipua myöntämään ilmeiset tosiasiat. Angéliquen mielisairaus oli hänestä kuin tahra, joka oli sattunut häneen itseensä, ja hän surkutteli jo vähemmän tuota onnetonta kuin omaa itseään.
Samana iltana hän matkusti takaisin Langres'iin.
Kuultuaan asian Ursule kohotti epätoivoisesti käsiään taivasta kohti:
— Nyt ymmärrän, miksi Angélique vaikutti minusta niin omituiselta. Hänen päähänpistonsa, että me jakaisimme hänen kanssaan voiton, jonka saisimme rouva Clapainin vuokraa korottamalla, hänen pukunsa, niin, hänen odottamaton tulonsakin tänne: kaikki tuntuu nyt ymmärrettävältä.
Ida vastusti jyrkästi:
— Niin, ehkäpä hän vaikutti hiukan omituiselta. Mutta ei mielisairaalta, se ei ole mahdollista.
Ja hän lisäsi:
— Mutta ennen kaikkea: älkäämme puhuko tästä kenellekään mitään. Mitä meistä muuten ajateltaisiinkaan!
Ursulen mielestä tällainen vaitiolo oli yhtä välttämätöntä kuin Idankin. Mielisairaan onnettomuus sattuu kaikkiin läheisiinkin, sen tiesivät he molemmat. — Sitten kului ilta ilman mitään sisarusten keskeisiä erimielisyyksiä ja kohtauksia; ensi kertaa sen jälkeen kuin rouva Clapain oli tullut heille, olivat he nyt näin sovinnollisia. Angéliquen onnettomuus oli vienyt heidät tilapäisesti lähemmäksi toisiaan. Toinen heistä kysyi:
— Eikö sinun mielestäsi pitäisi tiedustella, mihin sairaalaan hänet on suljettu? Eihän häntä voi jättää ihan oman onnensa nojaan.
Toinen vastasi:
— Olet oikeassa. Mutta kenen puoleen kääntyä? Ja jos käännymme, niin silloin asia voi tulla ilmi.
Kaikki tässä jutussa herätti epäilyksiä: Angéliquen sairaus oli tullut liian odottamatta; hänet oli viety kotoaan hyvin omituisella tavalla; ja lopuksi: hänen omaisilleen ei ollut ilmoitettu mitään koko asiasta.
Ida jatkoi:
— Tuntuu siltä kuin näkymättömät viholliset vainoaisivat meitä! Tuollaiset lääkärit, joista ei kukaan tiedä, mistä he tulivat...
— Ja se äskeinen pariisilainen herra, jatkoi Ursule.
— Ja rouva Clapain, lopetti Ida melkein kuiskaten.
Mutta tätä ei Ursule tahtonut kuunnella: millä perusteella solmia yhteen asioita, jotka tuntuivat toisilleen niin kaukaisilta? Eihän rouva Clapain tietänyt, että Angéliquelle oli kirjoitettu, senhän Ida ymmärsi.
Muutoin voi Ursule seuraavana päivänä ilmoittaa sisarelleen, että rouva Clapain oli päivällistä syödessään kysynyt häneltä: »Onko siitä kauan kuin viimeksi olette saaneet tietoja rouva Mirot'lta?» Ja kun Ursule oli vastannut, että siitä oli pitkä aika, niin oli rouva sanonut rauhallisesti: »No sen parempi: kun ei uutisia, niin on kaikki hyvin.» Tämä oli ilmeinen todistus, ettei rouva Clapain tietänyt mitään Tonnerressa sattuneesta onnettomasta tapahtumasta ja ettei hän yleensä liioin välittänytkään Angéliquen asioista.
Meni päivä, ja vielä toinenkin.
Sen jälkeen kuin Ida oli tullut takaisin Tonnerresta, olisi Cadifonin neitien kotia tuskin tuntenut entisekseen, niin synkäksi oli sen tehnyt Angéliquen mielipuolisuus, joka oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ida ei uskaltanut lähteä kaupungille, koska hän joko pelkäsi itse ilmaisevansa tämän salaisuuden ensimmäiselle vastaantulijalle tai saavansa huomata, että Angéliquen onnettomuus oli jo paljastunut. Ursule puolestaan mietti jotakin salaista tapaa saadakseen selville, mihin hoitolaan hänen sisarensa oli viety, mutta se oli turha yritys: yhtä salaperäisesti kuin sisar oli siepattu, hänet oli varmaan sijoitettukin johonkin aivan toiseen hoitolaan kuin tavallisuuden mukaan olisi saattanut olettaa.
Onneksi ei näiden kahden viimeisen vuorokauden aikana ketään vieraita tullut Brochardin taloon. Ulko-ovi oli koko ajan suljettuna, ja kodissa vallitsi epämääräisen tuskallinen mieliala, joka synkkeni sitä mukaa kuin ilta tuli. Niin jouduttiin huhtikuun 14:een päivään, joka oli ratkaiseva kaikille näille edellisille tapahtumille.
Sinä päivänä Ursule lähti kuten tavallista kello kahdeksan aamulla viemään aamukahvia rouva Clapainille. Koputettuaan oveen, mutta saamatta vastausta, hän koputti uudestaan ja hiukan kovemmin. Ei nytkään vastausta.
— No niin, ajatteli Ursule, — hän nukkuu tällä kertaa tavallista myöhempään, minun täytyy pitää kahvi kuumana ja tulla takaisin, kun hän soittaa.
Se, että rouva Clapain nukkui näin myöhään, oli kuitenkin niin suuresti hänen elämäntapojensa vastaista, että Ursule taloushommissaan vähän väliä keskeytti askareensa ja kuunteli, eikö rouva Clapain jo ollut herännyt, kuten sopi olettaa.
Kun Ida näki, että rouva Clapainin aamukahvi oli tuotu sellaisenaan takaisin, kummastui hänkin:
— Onko hän sairas, koska ei tahdo tänään aamiaistaan?
— Ei, luulen, että hän nukkuu vielä.
— Vai niin, pisteli Ida. — Olenpa tosiaankin hänelle kateellinen: minä itse en saanut unta silmääni koko viime yönä.
Mutta toistaiseksi hän ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.
Sillä välin kului aamupäivä yhä pitemmälle: ylhäältä ei kuulunut pienintäkään hiiskahdusta. Yht'äkkiä sanoi Ursule:
— Mutta nyt minä otan selville, mikä hänellä oikein on!
Ja niin sanoen hän lähti taas ylös, mutta tietenkään ottamatta tällä kertaa mukaansa aamukahvia, ja koputti täyshoitolaisen oveen.
Rouva Clapain ei vastannut nytkään.
Silloin alkoi Ursule pelätä, asetti suunsa oven raon kohdalle ja kysyi huutaen:
— Rouva Clapain, rouva Clapain! Oletteko sairas?
Sitten hän käänsi ovenripaa: hänen kauhukseen rouva Clapainin ovi oli käännetty sisältä lukkoon, mikä ei suinkaan ollut tavallista!
Ursulen valtasi epämääräinen kauhu. Hän tunsi päätänsä pyörryttävän, ponnahti takaisin ovelta ja riensi kiireesti alas Idan luo ja sanoi, koettaen salata kauhuaan:
— Mitä lieneekään tapahtunut, rouva Clapain on sulkeutunut lukon taakse, enkä minä pääse hänen huoneeseensa.
Ida kavahti pystyyn:
— Minullahan oli aina aavistus, että tuo nainen toisi meille onnettomuutta!
— Sanoisit paremminkin, että hänelle on tapahtunut... Ehkä... Mutta mitä nyt tehdä? Miten saada tähän selvyys?
— Mennään sinne ylös, sanoi Ida päättävästi.
He tulivat yläkerroksen porrastasanteelle.
Sitten he molemmat koputtivat rouva Clapainin ovelle ja huusivat yhtaikaa:
— Rouva Clapain! Rouva Clapain!
Yhä vain hiljaisuus. Juuri sama hiljaisuus, joka talossa oli vallinnut aina Angéliquen mielisairaaksi tulemisen jälkeen, mutta tällä kertaa se toi mieleen ainoastaan tuon olennon, joka ei tahtonut heille vastata huoneestaan, — sikäli oli se hiljaisuus nyt muuttunut.
— Livistänyt maksamatta vuokraansa, mutisi Ida koettaen kääntää asian leikiksi.
— Ei, sanoi Ursule, avain on sisäpuolella lukossa: avaimenreiästä ei kiilu valoa...
— Niin ollen ehkä... kuollut?
— Älä nyt toki tuollaisia!
He olivat alkaneet puhella hiljaisella äänellä.
Heistä tuntui siltä kuin olisi kuollut, kun he kerran kuolleesta puhuivat, hiiviskellyt heidän takanaan porrastasanteella.
Ursule jatkoi:
— Emme voi jäädä tähän seisomaan. Täytyy avata ovi!
— Mutta millä tavalla? kysyi Ida.
— Minä menen noutamaan lukkosepän.
— Se nyt vielä puuttuisi! Yhtä kuin menisit kertomaan asian koko maailmalle.
— Mutta muuta keinoa ei ole...
Kuitenkin hän seisoi siinä yhä vielä: ilmeisesti hänkin epäröi kääntyä vieraiden ihmisten puoleen. Ikäänkuin yhteisestä vaistosta he taas alkoivat yht'äkkiä huutaa:
— Rouva Clapain! Rouva Clapain!
He huusivat nyt niin paljon kuin jaksoivat, arastelematta enää raastaa rikki sitä äänettömyyden käärinliinaa, johon talo oli kiedottu. Mutta he huusivat turhaan. Heillä oli tuntu, jonka syytä he eivät käsittäneet, ettei mikään ihmisääni voisi saada vastausta huoneesta, jossa tuo tuntematon olento lepäsi.
Viimein Ursule teki lopullisen päätöksen ja sanoi, syvään huoaten:
— Emme voi enää muuta: minä noudan Ruault'in, hän asuu tässä aivan lähellä.
Ruault oli lukkoseppä.
— Odotetaan vielä!
— Mahdotonta: kello on kohta kaksitoista, ja myöhemmin en saa enää Ruault'ia käsiini.
Hän meni alas. Hänen jalkansa horjuivat, mutta kuitenkin jokin vastustamaton voima vei häntä eteenpäin, jopa niin, että hän juoksi; hänestä tuntui, että hän kadottaisi kaiken, jos kadottaisi nyt ainoankaan kalliin minuutin.
Onneksi Ruault oli vielä työpajassaan. Hän kuunteli lauhkeasti, mitä Ursule kertoi, nimittäin että heidän luonaan asuva nainen oli sulkeutunut huoneeseensa, ja nyt hänen lukkonsa oli jollakin tavalla mennyt epäkuntoon, joten hän ei saanut sitä auki. Täytyi heti mennä vapauttamaan sieltä tuo onneton, joka muka rukoili, että hänet päästettäisiin ulos. Tämä oli päätön tarina, mutta kun Ursule tässä mielentilassa poikkesi vain hiukankin totuudesta, niin hän sekaantui ja laverteli aivan mielettömiä.
Ruault'in tapana oli aina laskea leikkiä:
— No niin, nyt tuo nainen saisi mainion tilaisuuden hypätä ulos ikkunasta. Mutta koska teistä on hauskempaa nähdä hänen kulkevan ovesta, kuten muutkin ihmiset, niin...
Pakistessaan hän valitsi työkalujaan ja sitten hän lähti Ursulen kanssa, sepän esiliina edessä ja välittämättä ottaa edes hattua päähänsä.
— Mennään nopeammin! sanoi Ursule, niinkuin koko hänen levottomasta ulkonäöstään ei olisi huomannut, miten hän tahtoi kiiruhtamaan.
— Aivan oikein, jos tuo sisään suljettu on tyhjin vatsoin! Minä itsekin aioin juuri ruveta aamiaiselle, kun te tulitte. Mutta minun mielestäni te hätäilette hiukan turhaan: antakaahan minulle aikaa viisi minuuttia valitukseni lukkoon sopivan tiirikan, niin lintunne pääsee vapaaksi ja nokkimaan missä tahtoo!
Kun he tulivat taloon, seisoi Ida yhä porrastasanteella. Hän oli siellä yksinään huudellut koko ajan:
— Rouva Clapain! Rouva Clapain!
Kylmä hiki valui hänen otsaltaan, sillä hiljaisuus yhä vain lisäsi hänen kauhuaan, joten hän huusi helpotuksesta, kun näki Ruault'in, vaikka ei ollut ensin häntä taloon tahtonut:
— Viimeinkin! Missä te viivyitte niin kauan?
— Taitaapa aika käydä teistäkin pitkäksi, vaikk'ette olekaan lukon takana, vastasi Ruault helistellen tiirikkanippuaan kuin tiukuja.
— Oi, älkää puhuko tuollaisia, joutukaa!
— Malttia kaikessa, etenkin yksinkertaisimmissa asioissa.
Hitaasti, järjestelmällisesti Ruault otti tiirikan ja toisen, koetteli niitä lukkoon ja jutteli sitä mukaa:
— Ei, tyttöseni, tämä ei sinuun sovi... Mutta tämä?... Ei tämäkään. Mutta kuulehan, veitikka, täältä tulee poika, joka pakottaa sinut avaamaan! Kas niin... Nyt hiljaa... Nyt se melkein... Kas, jo kävi kiinni... Selvä tuli!
Kuiva napsahdus: ovi aukeni. Ursule ja Ida syöksyivät sisään. Aivan niin, rouva Clapain makasi sängyssä, mutta pukeutuneena.
— Hän nukkuu, johan minä sen arvasin, sanoi Ursule ja tunsi suunnatonta helpotusta.
Ida vastasi:
— Uskomatonta, että meidän huutomme eivät olisi häntä herättäneet.
Hän tarttui rouva Clapainin käteen aikoen taas toistaa saman huudon, joka oli vapisuttanut koko taloa jo puolen tunnin ajan: »Rouva Clapain!» — Mutta rouva Clapainin käsi oli jäykkä, hänen silmänsä eivät auenneet.
— Hän on kuollut! huusi Ida ja peräytyi kauhuissaan sängyn luota.
— Ei, sanoi Ursule, — näetkö, hän hengittää?
— Missään tapauksessa hän ei näytä ihmiseltä, jolla olisi kiire saada aamiaisensa, huomautti Ruault. — Hän tarvinnee paremminkin lääkäriä kuin pihviä.
Ida kääntyi Ruaulfin puoleen ja kysyi sellaisella äänellä kuin tuo heille vieras ihminen, Ruault, olisi tällä hetkellä ollut ainoa, joka pystyi tyynesti arvioimaan asiaa.
— Oletteko aivan varma, että hän hengittää?
— Selvästikin hän hengittää, vastasi Ruault.
— Mutta jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, niin minun puolestani on hauskempi hengittää sillä tavalla kuin minä hengitän.
— Minkäpä sille, sanoi Ursule soinnuttomalla äänellä. — Missä täällä on lääkäri lähimpänä? Olen niin sekaisin, että en muista mitään.
— Tässä on tohtori Coin aivan vieressä, Grand-Bie-kadun kulmassa, vastasi Ruault.
— Minä menen sinne.
Olisi ollut luonnollista, että Ruault olisi tarjoutunut noutamaan lääkäriä; mutta vaikka hän tavallisesti oli hyvinkin avulias, ei hän nyt sanonut mitään: Ursulen hätääntyneet sanat ja se, mitä hän nyt näki täällä, tekivät hänet niin uteliaaksi, ettei hän olisi millään hinnalla tästä lähtenyt. Ida ei muuten jaksanut ajatellakaan, että Ruault olisi saatava täältä poistumaan, niin hypnotisoitunut hän oli rouva Clapainin hengityksestä.
Tuo tuskin huomattava hengitys kohotti hänen rintaansa pitkin väliajoin. Se oli kuin aivan lopullisesti väsyneen ihmisen hengitystä, ihmisen, joka tarvitsee jokaisena kuluvana minuuttina yhä vain enemmän aikaa voidakseen päättää, seuratako elämän rytmiä vai ei. Mutta mitä sitten sanoa etenkin hänen kasvoistaan? Ne olivat ikäänkuin höllentyneet. Tai ikäänkuin kivettyneet uneen, jonka toinen pää näytti jo olevan todellisuuden toisella puolella. Ensi kertaa Ida saattoi nyt katsella kasvoista kasvoihin tuota naista, jonka tulo heille oli niin suututtanut häntä. Ikäänkuin kohtalon ivaa oli, että noista kasvoista olivat kadonneet kaikki muut ilmeet paitsi kuvaamaton rauha. Rouva Clapain tuntui päättäneen pitää salaisuutensa ehdottomasti omanaan; niin nytkin, kun hän oli näin aavistamatta sairastunut.
Viimein kuului jälleen portaissa askelia. Varmaankin tohtori tuli sieltä.
Juuri sillä hetkellä näytti rouva Clapainin rinta hiukan kohoavan, mutta ei hengittääkseen ilmaa, vaan huokaistakseen ilman ulos: hengitys oli sellaista hiljaista suhinaa kuin paisuvien ja sitten tyhjenevien palkeiden.
Ida alkoi:
— Hyvä tohtori, selittäkää nyt meille...
Tohtori Coin viittasi häntä olemaan vaiti.
Sitten hän meni rouva Clapainin viereen ja avasi hänen toista silmäluontaan.
— Mitä minä voisin enää selittää? virkkoi hän oltuaan hetken vaiti. — Näettehän, että kaikki on lopussa.
Rouva Clapain oli kuollut; kertaakaan hänen ruumiinsa ei ollut ponnistanut kuolemaa vastaan, ei edes värähtänyt. Ja ennen kaikkea: hän ei ollut puhunut sanaakaan.
Kuolema on aina niin ankaraa kunnioitusta herättävä vieras, että se pakottaa läsnäolijat vakavan hiljaisiksi, vaikkeivät he vainajaa tuntisikaan. Ursule ja Ida eivät hiiskuneet sanaakaan. Yksinpä Ruault'in tiirikkanippukin, joka oli helissyt kaiken aikaa, oli nyt äänetön.
Tohtori Coin alkoi sitten tutkia edelleen jäykistynyttä ruumista, tyynenä ja tottuneena tällaisiin näytelmiin.
— Ja te vakuutatte, että hän jo aamulla näytti teistä nukkuvan tällä lailla? kysyi hän.
Ursule nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän aikoi jo toistaa samaa, mitä oli kertonut lääkärille, kun haki hänet taloon, mutta tohtori esti hänet uudella viittauksella puhumasta, ja sanoi:
— Merkillistä mennä makuulle täysissä vaatteissaan.
Hän lähti vuoteen luota ja alkoi kierrellä sinne tänne huoneessa. Yht'äkkiä hän varmaankin löysi, mitä etsi, sillä hänen silmiinsä tuli tyytyväinen ilme: kamiinauunin reunalla, jossa oli kaksi kynttilänjalkaa, hän huomasi kaksi lasiputkea; ne olivat toisen kynttilänjalan takana.
— Käyttikö tuo ihminen yleensä unilääkkeitä?
— Ei kai, mikäli minä tiedän, vastasi Ursule sammuvin äänin.
— Siinä tapauksessa on asia selvä.
— Mitä te tarkoitatte?
— Muuten se selviää lopullisesti ruumiinavauksessa, sillä tietenkään te ette saa antaa haudata häntä ennen kuin ruumiinavaus on tehty.
Ida jaksoi vielä kysyä:
— Mutta... mitä tämä merkitsee...
— Se merkitsee sitä, että kun ihminen nielee kaksi tuubia veronaalia, on hän päättänyt olla enää heräämättä elämään. Tämä nainen on tehnyt itsemurhan. Poliisitutkimuksen asia on selvittää, mistä syistä hän sen teki, — jos selityksen löytäminen on mahdollista.
VI
Kun kuolema tulee taloon, painaa se lamansa, koko ympäristöön: elottomat esineetkin saavat kauhunaamion.
Tuskin viimeinen henkäys oli lähtenyt rouva Clapainin rinnasta, niin koko hänen huoneensa muuttui. Näytti kuin valaistus siellä olisi tullut kalpeaksi, ja samalla se ärsytti ja häikäisi silmiä. Huonekalut olivat ikäänkuin epäjärjestyksessä, niinkuin muuttomiehet olisivat käyneet huoneessa. Ihmisäänet ja esineiden kolahdukset olivat soinnuttomia, niinkuin niitä olisi hillinnyt jokin näkymätön verho, joka oli vedetty elävien ja tuon ruumiin väliin.
Lausuntonsa annettuaan tohtori Coin lähti pois. Hän piti lisäselvityksiä tarpeettomina: nehän olisivat ainoastaan heikentäneet hänen sanojensa vaikutusta. Ruault, joka nyt uskoi nähneensä kaiken olennaisen, lähti tohtorin perästä. Kun noiden kahden miehen askelien kaiku kuoli portaissa, kuoli myöskin eräs menneisyys, josta yht'äkkiä oli tullut nykyhetkeen verraten ylen tärkeä.
Sängyn jalkopäässä seisoivat Ursule ja Ida ikäänkuin kivettyneinä, huomaamatta pientä melua, joka oli johtunut siitä, että nuo kaksi kuolemantodistajaa poistuivat. Yksi ainoa lääkärin viimeisistä sanoista oli hätkähdyttänyt heitä: poliisitutkinto! Mutta se soi heidän sieluissaan vielä toistaiseksi aivan sisällöttömänä, eivätkä he koettaneet ajatella, mitä se oikeastaan merkitsi. Jos he eivät olisi nähneet edessään ruumista, olisivat he tuskin ymmärtäneet, miksi he seisoivat siellä.
Ursule selvisi ensimmäisenä tästä huumeesta:
— Kuuluu kai asiaan, että verhot on laskettava ikkunan eteen, virkkoi hän hiljaa.
Mekaanisesti hän teki niin kuin yleensä tehdään, kun ihminen talossa kuolee. Tuollaiset tavanomaiset kuolinmenot helpottivat hetken ahdistusta ainakin sikäli, että ne estivät toistaiseksi ajattelemasta tapahtumaa. Ne vain näyttivät tien, jota valtavat ihmislaumat ovat kulkeneet maailman alusta asti ja jota toiset samanlaiset tulevat kulkemaan perästä. Niinpä ei se, että Ursule tahtoi tehdä huoneen hämäräksi, suinkaan merkinnyt, että hän halusi ottaa kuoleman vastaan pimeällä, sillä ovathan kuolema ja pimeys yhtä mystillisiä, vähän samanlaisia; ei, tämä oli ainoastaan tekosyy päästä pois sängyn luota, jossa hän seisoi ikäänkuin halvattuna.
Idaan oli näillä sanoilla, jotka paremminkin kuiskattiin kuin lausuttiin, välittömän nopea vaikutus.
— Aivan niin... täytyy heti pimentää huone.
Ja hän olisi juossut ikkunan luo, mutta Ursule pidätteli.
— Hetki vielä! Pitäisi ensin... tahtoisin asettaa ristiinnaulitunkuvan hänen käteensä...
— Itsemurhaajan! Sitä kai et voine tosissasi tarkoittaa?
— Lääkäri on saattanut erehtyä, huokasi Ursule. — Jumala yksin on meidän tuomarimme, ja eikö vainajia ole aina kunnioitettava?
Näin puhellessaan hän etsi jotakin taskustaan:
— Ainakin tahtoisin panna rukousnauhani hänen käsiinsä.
— Se on yhtä tarpeetonta, sanoi Ida hermostuneena.
Hänellä oli vain yksi ainoa toivomus: kätkeä tuon vainajan kasvot näkymättömiin, kunnes ne lopullisesti katoaisivat ruumisarkkuun. Mutta juuri kuin hän viimeisen kerran katsahti niihin, hän hätkähti: sinä lyhyenä väliaikana, jona vainajan kasvoja ei ollut pidetty silmällä, nuo kelmenevät kasvot olivat muuttuneet! Äsken näytti rouva Clapain ikäänkuin nukkuvalta, mutta nyt hän hymyili, ja sarkastista hymyä, sellaista, joka oli aivan sietämätöntä.
— Hyvä Jumala, jospa hän vielä elää? huudahti samalla hetkellä Ursule. — Näyttää kuin hän tahtoisi kiittää meitä!
— Tai niinkuin hän ilkkuisi meitä, lisäsi Ida väkistenkin.
Sitten kuului hetkisen helmien kalinaa, kun Ursule koetti työntää rukousnauhansa vainajan jäykistyneiden sormien väliin.
— Joko se nyt on tehty? kysyi Ida.
— Minä tahtoisin vielä asettaa hänen kätensä ristiin rinnalle. Minä en saa niitä.
— Anna niiden olla niinkuin ne ovat!
Näitä sanoja seurasi ikkunaluukkujen vingunta, kun Ida sulki luukut. Ja sitten näytti kaivattu pimeys peittävän kaikki esineet huoneessa, paitsi kolmea kalpeaa läiskää, jotka näkyivät sängystä, nimittäin vainajan ironiset kasvot ja hänen vahamaiset kätensä.
— Mennään nyt pois täältä.
Ida pakotti väkivaltaisesti Ursulen menemään edeltä; hän karttoi katsahtaa enää vainajaan, meni ulos ovesta ja käänsi oven lukkoon, ikäänkuin estääkseen Clapainia pääsemästä heidän perästään, jos hän olisi yht'äkkiä noussut kuolleista. He laskeutuivat portaista hyvin hiljaa, päinvastoin kuin tohtori ja Ruault. Kun he molemmat sitten istuivat Idan huoneessa, olisi saattanut olettaa, että talo olisi päässyt jälleen entiseen, jopa entistä suurempaan rauhaan.
Tällä hetkellä löi Saint-Martinin kirkon kello yksi. Kuinka: oliko kello vasta yksi! Ei enempää kuin yksi! Sisaruksista tuntui kuin he olisivat eläneet jo kokonaisen päivän, ja ensi kertaa elämässään he kokivat kauhua, kun ajattelivat, mitä kaikkea yksi ainoa iltapäivä, jota alamme, voi tuoda tullessaan. Tuntemattomia kohtaloita. Jokin tuntematon hiipi jo täällä... Ursule ei uskaltanut katsoa Idaa silmiin, hän kysyi hiljaa ja väkinäisesti:
— Haluatko syödä?
— En, kiitos, minulla ei ole nälkä.
Ursule tiesi jo ennakolta saavansa tämän vastauksen. Mutta jos virkkaa edes jonkin tarpeettomankin sanan, tuntuu siltä kuin aika menisi paremmin ja mielemme irtaantuisi nykyhetken huolista.
— Niin, mitä nyt tehdään?
— Kysytkin sitä? Täytyy saada tämä loppuun: mennä heti paikalla määrinvirastoon... jospa hautaisivat hänet niin pian kuin mahdollista, eikä sitten enää puhuttaisi asiasta!
— Ehkä olet oikeassa. Minä pistän hatun päähäni ja menen.
Ursulesta tuntui helpottavalta, kun sai tehdä jotakin, olipa se mitä tahansa. Samoin oli hänestä asiaankuuluvaa pukeutua parempaan hattuun, kun lähti viranomaisten puheille.
Idaakin vaivasi sama halu päästä irti nykyhetkestä. Hän nousi paikaltaan:
— Mennään sinne yhdessä. Minä tulen mukaan.
— Mitä ajatteletkaan? Eihän taloa voi jättää yksin, ja joku voi tulla meille.
Ida naurahti katkerin mielin:
— Kukaan ei käy meillä enää sunnuntaivierailulla.
— Mutta tänään, ehkäpä tänään!
Huomautus oli oikea. Ida mietti hetkisen.
— Mene sitten yksin, mutta tee se joutuin.
Ahdistavassa mielentilassa hän kuunteli, kun Ursule pukeutui lähteäkseen ulos. Ursulen liikkeitä tuskin kuuli, niin painoi hiljaisuus koko taloa. Sen jälkeen Ursule meni äänettömin askelin käytävään, ulko-ovi avautui hiljaa ja sulkeutui kohta. Sitten ei mitään: Ida oli yksinään talossa, ensi kerran yksinään sen jälkeen kuin rouva Clapain oli sinne tullut.
Hän sulki kummastuneena silmänsä. Sitten hän yht'äkkiä käsitti, mikä ihme oli tapahtunut: tähän aamuun asti oli ilma ollut täynnä mystillisyyttä siitä syystä, että rouva Clapain oli ollut elossa ja että Ida tunsi olevansa epävapaa, kun koko hänen entinen elämänsä oli muuttunut rouva Clapainin tähden. Sitten tuo tungetteleva vapaudenriistäjä yht'äkkiä katoaa ja käsittämätön jännitys herpaantuu, huonekalut asettuvat jälleen paikoilleen... entisyys alkaa uudestaan.
Niinkö tosiaan? Mistä sitten johtui, että se entisyys, joka niin monta kertaa oli tuonut hänelle rajatonta iloa, herätti hänessä nyt vain eräänlaista iloa, jossa oli katkeruutta, ja että sekin ilo yht'äkkiä viileni ja muuttui melkein välinpitämättömyydeksi? Hän oli ikävöinyt entisyyttään siinä määrin, ettei ollut voinut kärsiä nykyisyyttä, vaan vihasi sitä. Mutta nyt hänen mieleensä johtui arvioida, mitä se entisyys oli ollut, ja suureksi ihmeekseen hän näki silloin, että se oli ollut jotakuinkin mitätöntä. Ajatellessaan tulevaisuuttaan mietti hän, mitä arvokasta siinä olisi. Romaaninlukeminen, unelma päästä kirjakauppaa hoitamasta väljempiin oloihin, halu yletä hienoksi naiseksi: kaikki tämä tuntui nyt typeryydeltä, jolla ei ollut mitään arvoa! Hänellä ei ollut ainoaakaan oikeaa ystävää. Rakkaus oli näyttäytynyt hänelle vain kirjojen kautta. Koko tuo entisyys oli ollut tyhjiä hetkiä, joissa ei ollut mitään haltioitumista, ei mitään sielun syvyyksistä pulppuavia tunteita. Vasta rouva Clapainin ilmestyminen taloon oli lopultakin näyttänyt hänelle, että hän saattoi syttyä tuntemaan jotakin voimakasta johonkuhun ihmiseen tai asiaan suhtautuessaan. Ja kun rouva Clapain nyt oli poistunut, niin näki hän vastaisuuden alkavan edessään lohduttoman tyhjänä erämaana, vaikka hänen olisi pitänyt siitä iloita.
Ida naurahti väkinäisesti:
— Alanko nyt ikävöidä häntä, kun hän on kuollut?
Ei kuitenkaan: ensimmäinen ihmeellinen tunnelma palautui vielä. Hänen ei tarvitsisi enää vakoilla; hänestä tuntui helpottavalta kuin kylpyammeesta noustessa, ja se helpotus heijastui eläviin ihmisiin, esineisiin, koko taloon. Kuinka saattoi epäilläkään, etteikö entinen onnellinen rauha ollut saavutettu?
Ida tuli jälleen iloiseksi. Hän meni ikkunan ääreen. Miten ihana ilma tänään on! Kuinka hyvältä olisi tuntunut lähteä kävelemään kaupungin vanhoille muureille! Paremman puutteessa saattoi nyt ainakin avata ikkunan...
Hän aikoi juuri tehdä sen, kun eräs odottamaton näky pakotti hänet vetäytymään takaisin: hän oli nähnyt torilla Ruault'in ja hänen ympärillään lauman naapureita, joille Ruault kertoi mahtipontisesti varmaankin tapauksesta, jonka todistajaksi hän tänään sattumalta oli joutunut.
— Kas niin, nyt ne juorut alkavat!
Ida meni pois ikkunasta ja istahti aivan huoneen peräseinämälle. Hänen mieleensä ei kuitenkaan johtunut ajatus, että tuollainen juoruaminen olisi ollut vaarallista: koska hänestä itsestään oli varsin luonnollista, että rouva Clapain oli kuollut, ja vieläkin luonnollisempaa, ettei rouva Clapainia ajateltaisi enää sitten, kun ruumis vietäisiin talosta, oli hänestä ilman muuta selvää, että muutkin ihmiset suhtautuisivat asiaan niin. Mutta jo sekin, että ihmiset näyttivät olevan uteliaita tapahtumasta, tuntui hänestä nöyryyttävältä. Niin, hän toivoi, että aika kuluisi oikein kiitämällä; tulisihan lopulta aika, jolloin kukaan ei enää kyselisi Ruault'ilta tästä asiasta mitään.
— Mutta missä Ursule viipyy, kun ei jo tule kotiin? supisi hän hermostuneena itsekseen.
Äskeinen viihtyisä tunne muuttui kummalliseksi levottomuudeksi ja tuskaksi: hän luuli odottavansa Ursulea, mutta tunsi samalla, että kun Ursule tulisi, niin hän odottaisi kuitenkin yhä edelleen jotakin. Eräinä hetkinä, kun ihminen ikäänkuin sisällisesti odottaa jotakin, tuntee hän pelkoa jotakin ulkonaista tapahtumaa kohtaan, vaikk'ei hän tiedäkään, mistä se tulisi ja tulisiko se ollenkaan.
— No, viimeinkin! huudahti hän.
— Minä juoksin koko matkan, vastasi Ursule ja riensi heti ikkunan luo. Mutta, ensiksikin, oletko nähnyt, miten paljon väkeä tuolla torilla on? Heidän ei tarvitse saada nähdä, mitä meillä tapahtuu.
Ja Ursule sulki ikkunaluukut.
Ida vain nostaisi olkapäitään:
— No, milloin hänet haudataan?
Ursule saattoi heidät, kaksi elävää ihmistä, ikäänkuin samaan asemaan tuon ylhäällä olevan kuolleen kanssa, kun sulki luukut. Mutta se ei ollut nyt Idasta tärkeintä, joten hän ei estänyt sisartaan huonetta pimentämästä.
— Milloin? toisti Ursule ja vaipui aivan lamassa heti lähimmälle tuolille. — Sitä en tiedä, jatkoi hän.
— Etkö tavannut siellä ketään?
— Kyllä montakin.
— No, kerrohan nyt!
Ursule pudisti toivottomana päätänsä. Näytti kuin hänen olisi ollut melkein mahdotonta selittää asiaa. Sitten tuli kuitenkin katkeilevia sanoja, kun hän koetti selostaa, mitä häneltä määrinvirastossa oli kyselty.
Luulisi, ettei mikään ole yksinkertaisempaa kuin kuolemantapauksen ilmoittaminen määrinvirastoon. Niin oli ainakin Ursule luullut. Siellä istuu virkamies, jolla on luettelo edessään; hän kuuntelee ja kirjoittaa luetteloon, mitä ilmoittaja sanoo, ja sitten ilmoittaja poistuu. — Mutta nyt oli heti ensi sanoista takerruttu vaikeuksiin:
— Vainajan nimi?
— Clapain.
— Etunimet?
— Niitä en tiedä.
— Ikä?
— Sitäkään en tiedä.
— Ainakin hänen syntymäpaikkana?
— En tiedä.
Virkamies ei voinut salata kummastustaan, että voitiin olla näin harvinaisen tietämättömiä; jopa saattoi huomata, että hän tuli levottomaksikin.
— Kuinka sitten te tulette ilmoittamaan tästä kuolemantapauksesta?
— Koska se tapahtui meidän kodissamme.
— Ehkä tapaturma?
— Äkillinen kuolema.
— Ihmeellistä... No, sen selvittäminen on oikeuslääketieteellisen tutkimuksen asia. Sillä neuvon teitä, että hautaus on paras jättää, kunnes oikeuslääkäri on antanut lausuntonsa.
Muuta Ursule ei saanut tietää määrinvirastossa.
— Me siis olemme aivan tuon lääkärin armoilla! Kaunista!
— Jospa siinä kaikki! huokasi Ursule.
— No, onko vielä jotakin?
— Virkamiehen puhuessa satuin ajattelemaan hautajaisia, ja ihmettelenpä nyt, kuka ne maksaa...
— Mutta... hänen perheensä, tietenkin!
— Hänen perheensä? Emmehän tiedä, missä se on ja onko sitä olemassakaan!
Ida, joka oli luullut, että rouva Clapainin kadotessa kaikki ristiriidatkin hänen ja sisaren välillä katoaisivat, ei nyt malttanutkaan olla taas iskemättä voitoniloisesti:
— Niin, sitä on nyt hiukan liian myöhäistä ajatella? Mitäs minä sanoin sinulle silloin, jo kuukausia sitten, mutta sinä et totellut minua? Mutta joskaan meillä ei ole tietoa hänen perheestään, niin onhan itse asianomainen käytettävissämme. Ihmisellä, joka maksoi elatuksestaan aina ennakolta, on varmaankin kovaa rahaa takanaan. Mene hänen huoneeseensa ja ota kursailematta sieltä se maksu, jonka hän jäi meille velkaa viimeisistä ajoistaan.
Ursule näytti epäröivän eikä vastannut, joten syntyi pieni hiljaisuus.
— No, mitä odotat? kysyi Ida.
Ursule sanoi masentuneesti:
— Turhaa haeskella: rouva Clapainilla ei enää viime aikoina ollut rahaa.
— Mitä tyhmyyksiä sinä haastelet?
— Valitettavasti selvää totta. Sillä toissapäivänä, joka oli rouva Clapainin maksupäivä, hänelle ei ollut tullutkaan rahoja, joita hän oli odottanut voidakseen maksaa meille. Ja silloin minäkin suostuin odottamaan...
— Ah, tässäpä selitys kaikkeen: hän tappoi itsensä siksi, että hän oli tullut ihan köyhäksi! huudahti Ida. — Sitä velkaa me emme koskaan saa takaisin.
Hän oli niin vihoissaan, ettei enää jaksanut hillitä sanojaan, vaan jatkoi hysteerisesti nauraen:
— Tuon ihmisen piti siis valehdella kuollessaankin, siitä ei pääse mihinkään! Ja sinä olit niin typerä, että annoit hänen pettää itsesi!
Ursule loukkaantui ja kimposi vastarintaan:
— Tietenkin olen typerä, mutta se minun typeryyteni auttoi kuitenkin meitä sen verran, että pysyimme edes sen ajan hengissä. Mutta nyt...
— Menettelemme niin kuin jo alussa ehdotin, nimittäin turvaudumme kiinnelainaan.
Idan ääni oli nyt aivan kimeä. Kiristäisikö rouva Clapain kuoltuaan sisarusten välisen ristiriidan niin suureksi, että se tulisi aivan ilmeiseksi, jota vastoin se hänen eläessään oli vain silloin tällöin hiukkasen tuntunut?
Ursule katsahti sisarensa silmiin: siitä, mitä hän oli niissä näkevinään, pelästyi hän niin, että hillitsi vastauksensa, joka jo pyöri hänen kielellään, eikä puolustanut enää menettelyään, jota oli pitänyt heille molemmille edullisena. Hän huudahti vaikeroiden:
— Jospa me nyt vain saisimme käsiimme Angéliquen.
— Mutta Angélique on suljettu johonkin mielisairaalaan, Jumala ties minne! vastasi Ida.
Ja hän oli yhä niin vihan vallassa, ettei voinut olla jatkamatta:
— Kuka tietää, eikö tämä nainen ole syypää siihenkin? Ja minä kun olin toivonut, että hän jättäisi meidät kuollessaan viimeinkin rauhaan! Mutta siinä erehdyin: unohdin, että hän toi tullessaan itse onnettomuuden meille!
— Ida, minä kiellän sinua...
Ulko-ovelta kuului niin päättäväinen soitto, että Ursule keskeytti lauseensa ja sanoi:
— Joku tulee meille!
— Ehkä oikeuslääkäri...
Sisarukset olivat aivan vaiti ja odottivat, että häiritsijä, jos hän nyt oli sellainen, poistuisi. Mutta sitten kajahti toinen, vielä rajumpi soitto.
— Jos hän on lääkäri, niin vie sinä hänet hänen huoneeseensa: minä en tahdo enää nähdä häntä.
— Mikä päähänpisto! vastasi Ursule nostaen olkapäitään ja meni sitten masentuneena avaamaan ovea.
Tulija oli tosiaan »kuolleiden lääkäri». Hän mainitsi kiireissään, mistä syystä hän oli tullut, ja meni heti vainajan huoneeseen. Tohtori Coin oli selittänyt hänelle koko asian, ja kun hän ei tahtonut saattaa itseään mihinkään selkkauksiin, joihin olisi joutunut, jos ei olisi noudattanut ankarasti velvollisuuksiaan, oli hänen mielipiteensä tapahtumasta jo ennakolta valmis. Viisi minuuttia myöhemmin hän jo lähti talosta ja julisti silloin kovalla äänellä päätöksensä:
— Ruumiinavaus on välttämätön... Annan määräyksen viedä hänet sairaalaan...
Idan mieleen johtui, minkä hälinän tämä ruumiin siirto herättäisi koko naapuristossa, ja hän riensi käytävään:
— Miksi hänet siirretään täältä? Jos tuo nainen teki itsemurhan, niin mitä se meihin kuuluu? Jumalan nimessä, ettekö voisi...
Mutta lääkäri työnsi hänet edestään syrjään:
— On hyvä kaikille, että tapahtuma selviää täydellisesti. Muuten: kun tohtori Coin on ilmoittanut asian poliisille, niin poliisi tietenkin koettaa tutkia, mikä itsemurhan syy oli... olettaen, että itsemurha on tapahtunut. Hyvästi, arvoisat neidit.
Sitten lääkäri pujahti ulos, ja Ursule ja Ida jäivät seisomaan ikäänkuin kivettyneinä avoimen oven eteen. Ovesta näkyi ihmisjoukko, joka äsken oli kerääntynyt talon edustalle. Se oli kuitenkin nyt väistynyt torin toiselle puolelle, mutta piti sieltä, loitompaa silmällä, ketä taloon tulisi ja ketä sieltä poistuisi. Joukon käyttäytyminen oli kuin niiden, jotka pelkäävät ja karttelevat ruton saastuttamaa taloa.
— Taitavat melkein jo luulla meitä syyllisiksi hänen kuolemaansa! Eikä meillä ole ketään auttamassa tuota naista vastaan! sanoi Ida viimein.
Omituiset sanat, koska tässä oli kysymys vain kuolleesta: mutta useimmiten juuri sellaiset omituiset sanat ilmaisevat, mitä ihminen syvimmin aavistelee.
— Jos meidän täytyy vielä maksaa kuljetus sairaalaankin: miten paljon menoja! huokasi Ursule.
Ida lisäsi pisteliäästi:
— Äläkä unohda, että poliisikin voi vielä tulla...
Samassa kajahti ovelta ääni:
— Tässä poliisi tuleekin.
Ja heidän eteensä ilmestyi mies, jonka askelia he eivät olleet kuulleet.
VII
Tämä poliisi ei vastannut missään suhteessa niitä mielikuvia, jotka Ida romaanien mukaan oli itselleen luonut poliisista. Mies oli herttainen, nuori ja iloinen, vaikka oli tullutkin tänne kovin surullisen tapahtuman johdosta. Hän oli tuskin vielä kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen; kasvot ruusuisen punaiset, tukka sileäksi kammattu ja kiiltävä; kaulaliina, paita ja sukat harkitusti samaa värisointua; rinnassa vaatimattomasti paikalleen pistetty pieni kunniamerkki sodasta. Koko hänen käytöksessään oli jotakin luontevan huoletonta ja samalla päättäväistä; jotakin hetkeen mukautuvaa välinpitämättömyyttä ja kursailemattoman rohkeaa. Lyhyesti sanoen, hän oli uutta sukupolvea, edusti uutta maailmankatsomusta.
— Tässä poliisi tuleekin, arvoisat neidit, toisti hän.
Tämä lausuttiin sulavasti ja aivan kuin olisi ilmoitettu: »Tässä tulee sulhanen.» Samassa katsahtivat hänen rohkeat silmänsä molempia sisaruksia, jättivät heti Ursulen oman onnensa nojaan ja kiintyivät Idaan. Siinä katselussa ei muuten ollut mitään inkvisiittorimaista; ei, hän halusi vain nähdä, oliko hän sattumalta virkatehtävissään joutunut sellaisen naisen läheisyyteen, jota kannatti tavoitella.
Sitten hän jatkoi lausettaan:
— Olen Roger Dancy. Minut määrättiin äskettäin Langres'in poliisikomissaariksi, ja nyt pyydän anteeksi, että tuon teille lisälevottomuutta tapahtuman johdosta, joka sellaisenaankin on kyllin järkyttävä. Mutta rauhoittukaa: tohtori Coin on selostanut minulle koko asian, joten tulen tänne ainoastaan muodon vuoksi.
Kas kuinka toimelias tohtori Coin oli ollut! Ja mikä auktoriteetti muille! Mutta häntä pidettiinkin kaupungin tulevana edustajaehdokkaana, ja se selittää hänen toimekkuutensa.
Poliisi oli pettynyt siitä, ettei hänen suureen kohteliaisuuteensa vastattu sanallakaan. Viimein hän kysäisi ilman muuta:
— Minne minun on mentävä?
Vastaukseksi tuli kaksi kädenliikettä: Ida osoitti ylös portaille ja Ursule huoneeseen, joka oli ollut ennen sisarusten salina. Sinne alkoikin Ursule nyt mennä. Mutta poliisikomissaari oli vieläkin epätietoinen, joten hän jatkoi iloisesti:
— Ennen kaikkea: meidän on meneteltävä asiassa järjestelmällisesti. Oletan, että corpus delicti on tuolla ylhäällä, vai kuinka?... Siinä tapauksessa puhukaamme ensin täällä alhaalla vähän alkajaisiksi.
He menivät saliin.
— Tahdotteko, että avaan ikkunaluukut? kysyi Ida, kun viimein kykeni jotakin sanomaan ja kun näki poliisin hapuilevan ympärilleen löytääkseen tuolin.
— Älkää missään nimessä: mikään ei ole parempaa kuin hämärä tällaisena päivänä, kun aurinko niin paahtaa... Minulla on kai kunnia puhutella Ida-neitiä?
Ja Dancy istahti tuolille; hän oli tyytyväinen, että oli saanut heti ilmaista, miten hyvin hän tunsi ihmiset.
— Kyllä, vastasi Ida, ihmetellen mielessään, herättikö tuon miehen läsnäolo hänessä varmuuden- vai levottomuudentunteita.
— Minä olen kuullut paljon teistä. Viimeksi ja aivan äsken eräältä yhteiseltä ystävältämme, herra Pirètreltä.
Ida rypisti hiukan katkerasti huuliaan:
— Ystävä kai... joka ei koskaan enää meillä käy.
— Mutta on kuitenkin yhä vilpittömästi teihin kiintynyt, sen voin vakuuttaa! Hänen tähtensä minun tehtäväni täällä tuleekin olemaan varsin lyhyt, sillä tiedän jo, missä erikoisissa olosuhteissa tuo teidän täyshoitolaisenne joutui teidän kotiinne, nimittäin tuntemattomana, ilman mitään suosituksia...
Ursule, joka ei ollut istuutunut, keskeytti:
— Tässä kohden erehdytte, komissaari: meidän sisaremme, rouva Angélique Mirot Tonnerresta, oli suositellut häntä meille ja lähetti hänet tänne.
— Hyvä! Te tiedätte siis mainita jonkun hänen sukulaisensa?
— Valitettavasti emme.
— Mutta ainakin rouva Angélique Mirot...
Tällä kertaa keskeytti Ida:
— Sisaremme Angélique on nykyään hyvin sairaana eikä voi antaa minkäänlaisia tietoja.
— Tosiaan harmillista: se olisi tehnyt koko asian yksinkertaisemmaksi.
— Minkä sitten? kysyi Ursule, jota vastoin Idaa, joka oli täydellisesti tyyntynyt, ärsytti, että Ursule ollenkaan sekaantui koko tähän kiusalliseen keskusteluun.
Herra Dancy vastasi:
— Oh, varsin vähäpätöisestä asiasta: koettaa saada selville, mikä oli syynä itsemurhaan, jonka tohtori Coin on todennut tapahtuneen.
— Mitä se auttaa, jos kerran vainaja on tahtonut olla ilmaisematta, miksi hän teki itsemurhan? sanoi Ida.
Dancy vastasi hänelle toisella kysymyksellä:
— Kuka sanoo, että hän on tahtonut olla sitä ilmaisematta? Tällaisissa tapauksissa vainaja yleensä jättää eläville jonkin kirjallisen ilmoituksen: se kuuluu asiankulkuun. Oletteko etsineet sellaista hänen huoneestaan?
— Emme tietystikään!
— Se on hyvä: tehkäämme se nyt yhdessä.
— Mutta jos sieltä ei löydy mitään? sanoi Ursule sekaantuen taas asiaan. Ärtyneenä Ida kääntyi hänen puoleensa:
— Et kai aikone neuvoa poliisikomissaaria hänen ammatissaan?
— Jos ei löydy, — hyvä: silloin koetamme hankkia ne tiedot muualta! vastasi Dancy iloisesti.
— Ja niitä ei lienekään vaikea hankkia, sillä arvaan melkein, mikä tähän murhenäytelmään oli syynä, vahvisti Ida.
— Mikä sitten?...
— Köyhyys. Ihan äskettäin, toissapäivänä, rouva sanoi, ettei hän voisi vielä suorittaa täyshoitomaksuaan, vaan pyysi lykkäystä. Väitti, että hänen odottamansa rahasumma oli muka myöhästynyt. Veruke vain: niitä rahoja ei tietysti olisi koskaan tullutkaan!
— Todellakin: tuo on hyvin todennäköistä, jopa uskottavaa. Nyt näette. Katsokaa nyt, neiti, miten erinomaisen hyvä on keskustella asiasta tällä tavalla. Tehtäväni on jo melkeinpä suoritettu! Ei enää muuta kuin mennä sinne ylös ja silmäillä vähän vainajan huonetta, jonka jälkeen minä vapautan teidät häiritsijästä, joka valittaa, että hän sai näin surullisissa olosuhteissa ilon tutustua teihin.
»Kuinka hän on kohtelias!» ajatteli Ida; »pitääkö tästä kiittää herra Pirètreä, vai olisikohan tämä jonkinlainen ansa?»
— Minä vien teidät sinne, sanoi Ursule herra Dancylle.
— Ei, jää sinä tänne alas avaamaan ovea, jos joku tulee, se sopii paremmin!
Ida oli yht'äkkiä huomannut, että hänen täytyi yksinään taistella tämä taistelu, joskaan hän ei vielä tietänyt, pitikö hänen taistella se kuollutta vastaan, jonka rauhaa nyt lähdettiin häiritsemään, vaiko tätä poliisia, joka tosin ainakin tekeytyi niin kohteliaaksi.
— Rouva Clapainin eläessä et koskaan pistänyt jalkaasi hänen huoneeseensa, mutta nyt kyllä olet valmis opastamaan sinne komissaarin, vastasi Ursule.
— Se on minun asiani. Ja me kutsumme sinutkin, jos tarvitsemme.
Ja sulkien sisareltaan tien Ida viittasi komissaaria menemään edeltä ylös.
Herra Dancy totteli ja alkoi rientää ylös portaita kevein askelin, jättäen ilmaan hienon, tuskin tuntuvan hajuveden tuoksun. Vaistomaisesti Ida tuli huomanneeksi, että herra Dancy näytti menevän kuolleen huoneeseen ikäänkuin johonkin huvitilaisuuteen. Kun komissaari oli tullut porrastasanteelle, pyörähti hän sanomaan Idalle:
— Joskaan te ette ole, sisarenne väittämän mukaan, liioin seurustellut asukkinne kanssa, niin oletan teidän kuitenkin tietävän, missä hän nyt lepää?
— Sisareni on hyvin ymmärrettävästi tänään hiukan päästään sekaisin. Täällä...
Ja Ida meni päättävästi kuolinhuoneeseen ja siellä heti ikkunan luo, mutta varoi katsahtamasta ruumiiseen:
— Minä avaan ikkunaluukut, vai kuinka? Täällä ei ole niin valoisaa kuin alhaalla.
— Avatkaa vain, vastasi Dancy; — löytääkseen jotakin täytyy ennen kaikkea nähdä eteensä.
Oltiin hetkinen vaiti ja toimettomina. Dancy seisoi ovella ja koetti saada yleissilmäyksen huoneesta, ikäänkuin koira, joka haistelee jälkiä ennen kuin syöksyy ajamaan. Vaikk'ei hän voinut nähdä rouva Clapainia siltä paikalta, jossa hän seisoi, huomasi, että hän nyt oli ryhtynyt virkatehtäviinsä; ensin hän näytti ottavan selvää huoneen kalustosta.
Idakin seisoi paikallaan ja karttoi katsomasta sänkyyn päin. Hän luulotteli seuraavansa syrjästä Dancyn ilmeitä, mutta syvimmässään hän ajatteli vain kuollutta.
— Eikö vainajalla ollut muita huoneita kuin tämä? alkoi sitten Dancy.
— Ei.
— Siis kaikki, mitä hänellä oli omaisuutta mukanaan, on täällä?
— Kaikki.
— Alanpa tosiaan uskoa, että te olette oikeassa: taloudellisista vaikeuksista johtunut itsemurha!
Idan olisi pitänyt yhtyä hänen sanoihinsa, mutta jonkin salaperäisen voiman pakottamana hän vilkaisi viimeinkin vainajan kasvoihin, joita hän tähän asti oli tahtonut karttaa.
— Hän oli aina minulle merkillinen arvoitus, mutisi hän. — Saa nähdä, selviääkö se arvoitus teille?
— Millä äänellä tuon sanotte! huudahti Dancy. Hän päätti viimeinkin astua sisään, meni Idan luo ja jatkoi: — Selittäkää, mitä oikein tarkoitatte.
Dancyn äänessä oli nyt jotakin niin käskevää, että Ida pelästyi. Hän ei enää ymmärtänyt, miksi hän oli puhunut näin varomattomasti. Hän ehdotti:
— Ei, etsitäänhän ensin; ehkäpä hän on sittenkin jättänyt jonkin lapun, jossa hän ilmoittaa itsemurhansa syyn.
— Aivan niinkuin haluatte. Ennen kaikkea asianomainen...
Dancy aikoi mennä sängyn luo, mutta nähdessään rouva Clapainin hän säpsähti. Vainajan hymy sen aiheutti. Noille kelmeänvalkeille kasvoille jäykistyneenä se hymy ikäänkuin pilkallisesti kieltäytyi ilmaisemasta kenellekään asiattomalle salaisuuttaan.
— Tekö olette pukeneet vaatteet hänen ylleen?
— Ei, hän oli kuollessaan täysissä pukimissaan. Tohtori Coin, joka oli täällä läsnä hänen kuollessaan, todistaa sen tarvittaessa...
— Paras todistus siitä, että tämä oli itsemurha ja ettei ole tapahtunut väkivaltaa...
— Ette kai luule, että me...
— Ah, vain virallinen sanontatapa! Tapaushan on aivan selvä.
—... Ja me, luullakseni, kyllin tunnettuja, joten sellainen ajatus ei voisi johtua kenenkään mieleen!
— Juuri sitä minä aioin teille sanoakin.
He puhuivat nyt hiljaa. Ja katsoivat kumpikin yhä vainajan hymyä: kun he olivat siihen takertuneet, eivät he päässeet enää siitä irti! Vaikka Dancy oli hyvinkin tottunut tällaisiin näytelmiin, ei hän tällä kertaa päässyt vapautumaan ahdistavasta mielialasta, jonka tuo hieno hymy hänelle toi.
Hän loukkaantui itselleen tästä, joten hän yht'äkkiä kääntyi selin sänkyyn:
— Katsotaan nyt vähän muutakin...
Hän puhui jälleen kovalla äänellä. Hitain askelin he alkoivat sitten kierrellä huoneessa. Ida kulki hänen perästään.
Kummallista: Idalla oli ollut sellainen käsitys, että huone oli kuoleman jälkeen ollut aivan epäjärjestyksessä. Mutta nyt näkikin hän täällä kaikki täsmällisesti paikoillaan. Vainaja ei ollut jättänyt mitään hujan hajan pitkin pöytiä ja kaappien päälle. Ilmeisesti rouva Clapain oli ollut niin varuillaan, että oli koettanut hävittää pienimmätkin merkit lyhyestä oleskelustaan tässä huoneessa. Hänen omituinen matkalaukkunsakin oli tomuutettu ja avain jätetty lukkoon; laukku ikäänkuin odotti jo tarkastelua, jonka vainaja oli arvannut aikanaan tulevan. Dancy huomasi heti laukun, ja kun hän avasi sen kantta, ikäänkuin muodollisuuden vuoksi, hän näki siinä ainoastaan jonkin verran vaatteita, mutta huolellisesti kokoonkäännettyinä, kuten ne olisivat tarjoutuneet tutkimukselle viattoman näköisinä niinkuin ainakin esineet, joilla ei ole mitään salattavaa.
— Oletan, että tässä ovat ne kaksi veronaaliputkea, joista tohtori Coin mainitsi, sanoi Dancy mennen uunin luo. — Missään ei muuten näy mitään, joka selittäisi tapahtumaa; paremminkin ilmenee kaikkialla määrätietoinen tahto olla jättämättä jälkeensä mitään merkkejä; paras todistus siitä tuo autodafé, joka on suoritettu uunissa eilen tai ehkä vasta tänä aamuna... Niin, täytyy myöntää, että hän on toteuttanut suunnitelmansa hyvin... Mutta...
— Näin puhellen hän kumartui, hajoitteli sormillaan uunissa olevaa tuhkakasaa ja otti sieltä pienen paperipalasen, joka oli melkein mustunut.
—... vaikk'ei joskus tarvita näinkään paljoa, jotta varovaisimmatkin salailuyritykset paljastuvat.
Idakin kumartui nyt lappua katsomaan, mutta näki vain pienen kirjeenkuoren palasen, jossa ei ollut yhtään kirjoitusta. Mutta liuska postimerkkiä siinä kuitenkin vielä oli kiinni.
— Tämä on vähäistä, vai mitä arvelette? sanoi Dancy ja pisti paperipalasen taskuunsa. Mutta silti se voi olla koko arvoituksen avain. Puhumme siitä asiasta myöhemmin.
— Kummallista, supisi Ida hiukan säpsähtäen, — että te sanotte: arvoitus... Jos hän ei olisi ilmaissut, ettei hän voinut maksaa vuokraansa, niin tosin minäkin ehkä...
— Siitäkö, että te pelkäsitte tällaista arvoituksellisuutta, johtui, että te ette koskaan tullut tänne hänen huoneeseensa? vastasi Dancy aivan odottamatta.
Idalle oli tämä kysymys sellainen yllätys, että hän kalpeni:
— Ihminen ei aina tiedä, mistä syystä hän nimenomaan menettelee niin eikä toisin. Kun nyt tarkemmin ajattelen asiaa, niin minusta tuntuu, että pidin häntä vaistomaisesti jollakin tavoin vaarallisena, vastasi hän varovasti, mutta ei sittenkään tuntenut olleensa kyllin varovainen.
Samalla hän kääntyi katselemaan vainajaa, ikäänkuin pyytäen häneltä hyväksymistä sanoilleen.
— Vaarallisena... kenelle? kysyi herra Dancy.
Ida vain viittasi epämääräisesti, ikäänkuin ei olisi tahtonut, että hänelle tehtiin tällainen kysymys. Hän vastasi karttelevasti:
— Voitteko ajatella, että minä vieläkin ikäänkuin pelkään häntä... Ehkäpä nyt enemmänkin kuin hänen eläessään.
— Naisväen kuvitelmia, vastasi Dancy ilveilevään sävyyn, mutta hänenkin silmänsä kääntyivät taas katselemaan vuoteessa lepäävää liikkumatonta vainajaa.
Hetken hän seisoi siinä vaiti. Hän kesti tuon kauhean hymyn ja ryhtyi sitten tarkastelemaan rouva Clapainia kokonaisuudessaan.
— Kuulkaas, sanoi hän yht'äkkiä, — luulen, että hän olisi herättänyt minussakin levottomuutta, ellei vaikuttanut suorastaan vaaralliselta.
Puhuiko hän elävästä vai kuolleesta rouva Clapainista? Hänen sanansa olivat liian epämääräisiä.
— Katsokaa esimerkiksi hänen käsiään... Kädet ovat ikäänkuin ikkuna, jota niiden omistaja ei voi lujimmalla tahdollansakaan sulkea, vaan joka aina paljastaa ihmisen luonteen. Katsokaa tuota toista kättä, joka on riipuksissa; sen lyhyitä niveliä ja teräväpäisiä kynsiä; ja toisessa kädessä jotakin... niin leppymätöntä...
Ida tarkasteli vainajan käsiä, kuten Dancy kehoitti; ja sitä tehdessään hänet valtasi taikauskoinen kauhu, ikäänkuin nuo kädet olisivat yht'äkkiä kohonneet ja aikoneet iskeä hänen kimppuunsa.
Dancy lausui puolittain vakavasti, puolittain leikillään loppupäätelmänsä:
— Jos hän ei olisi henkilö, joka on uskottavasti elänyt varsin porvarillista elämää, tekisi mieleni väittää, että nuo ovat tyypilliset murhaajan kädet.
— Oi, huudahti Ida, — niin pahaa minä en olisi kuitenkaan ajatellut!
— Mutta olette siis ajatellut jotakin muuta?
Ida pudisti päätänsä, hän pelästyi, mutta koetti kääntää asiat leikiksi:
— Kuuluuko teidän virkatehtäväänne tutkia minua?
— Tutkia teitä: minkälaisia sanoja käytättekään!
— Oli miten oli, mutta pyydän: älkää Jumalan nimessä ainakaan täällä.
— Niin, myönnän, ettei tämä näky voi erityisesti miellyttää teitä. Mennään täältä pois tuonne portaille.
Hän vei Idan huoneesta ulos; ehkäpä hän itsekin tahtoi päästä vapautumaan vainajan vaivaavasta hymystä. Mutta kuitenkin pääsi kuollut heidän keskustelunsa todistajaksi, sillä kiireissään he unohtivat sulkea oven takanaan, ja näytti siltä kuin olisi heihin sattuva valo tullut juuri kuolinhuoneesta.
— Sanoitte siis, että te olitte ajatellut tuosta vuokralaisestanne jotakin muuta. Mitä siis, saanko luvan kysyä?
Puhuessaan tarkasteli Dancy Idaa vapaammin kuin tähän asti oli voinut. Ihmisten ajatukset ovat alttiita mitä vähäpätöisimpien seikkain vaikutukselle: esimerkiksi, miten auringonsäde sattuu kauniiseen tukkaan, joka hohtaa kasvojen ovaalin ympärillä... Ja ajatuksella, joka nyt liikkui Dancyn päässä, ei ollut mitään tekemistä hänen virantoimituksensa kanssa, sillä hän ajatteli: »Pirètre oli oikeassa, tässä on tyttö, jonka tahtoisin nähdä vastakin.»
Ida seisoi selkä seinää vasten ja hänen mielessään taistelivat keskenään levottomuus poliisin uteliaisuudesta ja halu pitää puolensa, kun Dancy koetti kietoa häntä ansaan. Hän vastasi rohkeasti:
— Saisinko ensinnäkin tietää, mistä syystä minun mielipiteeni teitä kiinnostaa? Joudunko ehkä syytetyn asemaan, vaikka en ole sopiva edes todistajaksi?
— Nuo ovat jälleen liian varmoja sanoja! vastasi Dancy vilkkaasti. — Pelkäänpä tosiaan, että te sekä erehdytte minun aikomuksistani että... omasta asemastanne.
Ja hänen huulilleen tuli hieno hymy, kun hän jatkoi:
— On itsestään selvää, että en puhu teille millään tavoin esivallan edustajana. Siinä suhteessa oli tehtäväni ainoastaan löytää uskottava syy tähän itsemurhaan. Te näytittekin minulle sen: se syy oli köyhyys. Se tyydyttää minua; se puoli asiaa on siis selvitetty ja oikeuden vaatimukset täytetty. Mutta...
Hän oli vähän aikaa vaiti:
—... mutta vaikka tämä kysymys nyt onkin järjestyksessä, niin luuletteko, että yleisö, sanomalehdistö, naapurit siihen tyytyvät? Ajatelkaa, miten omituiset olosuhteet olivat ennen tätä murhenäytelmää. Te vakuutatte kenelle tahansa, jonka vain kohtaatte, että teillä ei ollut aavistustakaan, kuka tuo rouva Clapain oli ollut; ja kuitenkin te otitte hänet luoksenne asumaan, jopa salaa, tekemättä siitä viranomaiselle ilmoitusta niinkuin on tapana. Sitten, kun asianomainen asuu luonanne, elelee hän piilosalla. Kukaan paitsi sisarenne ei käy häntä tapaamassa. Tunnustatte itse, että te ette ole käynyt kertaakaan hänen huoneessaan. Taitavasti järjestetty väkivaltainen eristäminen näyttäisi juuri tällaiselta, ja monet minua ovelammatkin erehtyisivät sellaista luulemaan. Ja sitten kaiken huippu: itsemurha, joka on käsittämätön tai johon ei ainakaan löydetä syitä... Ja tästä ei ole kuin pari askelta olettamaan pahinta, nimittäin esimerkiksi, että teillä olisi ollut jotakin etua täyshoitolaisenne katoamisesta. Uskokaa minua, teillä on tässä pulmassa valittavana vain kaksi ratkaisua: joko teidän täytyy saada rouva Clapainin mysteeri ymmärrettäväksi tai joutua sen uhriksi. Te säpsähdätte? Kas niin, näen, että nyt alamme ymmärtää toisiamme. Jos ajattelette hiukkasen vielä lisää, huomaatte, että niin mielelläni kuin haluankin auttaa teitä selviämään näistä kahdesta vaihtoehdosta, en voi yrittääkään sitä, jos en saa teidän puoleltanne täyttä luottamusta ja sellaista vilpitöntä suhtautumista, jonka uskon ansaitsevani, koska tunnen suopeutta teitä kohtaan.
Ida oli niin säikähtynyt, että vain soperteli:
— Tosiaan, tätä minä en olisi voinut edes ajatella...
Kun hänet nyt täten oli aivan odottamatta pakotettu näkemään vaarat, jotka tulevaisuus voisi tuoda mukanaan, pyrki hän koko olemuksellaan niitä pakoon. Kun joudumme kuilun partaalle, emme juuri uskalla ryhtyä katselemaan sen syvyyttä, vaan suljemme mieluummin silmämme. Sitä vastoin herätti Dancyn sanojen sointu hänen sielussaan omituisen vastakaiun. Se, mitä hän oli ensin luullut kuulusteluksi, olikin siis ollut vain peitelty avuntarjous! Hän olisi nyt tehnyt mitä tahansa voidakseen antaa Dancylle todella hyödyllisiä tietoja? Mutta, oi, hänellä ei ollut mitään tietoja, hänellä oli ainoastaan joitakin vainajasta saamiaan vaikutelmia...
— Kuinka voisin selittää teille selvästi asioita, joita tahdotte minulta tietää, vastasi Ida toivottoman väsyneen näköisenä. Ei mitään tapahtumia... Vain jotakin, jota ei voi määritellä.
— Puhukaa kuitenkin: ehkä sekin valaisee asiaa.
— No niin. Ennen kuin hän tuli tänne, me sisareni kanssa elimme onnellisina, täysin yksimielisinä. Tuskin hän ilmestyi tänne, niin kotiamme oli enää vaikea tuntea entisekseen. Tuntui siltä kuin hänen kanssaan tai hänen tähtensä onnettomuus olisi tullut taloon. Sitten ei onnettomuus ole meitä jättänytkään rauhaan. Ennen ei minun ja sisareni välillä, — tarkoitan sitä sisartani, jonka näitte tuolla alhaalla, — ollut mitään erottavaa väliaitaa; mutta sen jälkeen minä eräinä päivinä aivan pelkäsin, että emme voisi enää elää yhdessä. Minulla oli toinenkin sisar, Angélique, se, joka lähetti meille tämän rouva Clapainin; mutta nyt hän ei enää anna meille itsestään elonmerkkiäkään, ja väitetäänpä, että hän on kadonnut jonnekin, että hän on sairas ja että hänet on viety Jumala tietää minne ja millä tavalla. Ennen me tulimme hyvin toimeen taloudellisesti, mutta nyt näyttää siltä kuin tästä lähtien velkaantuisimme. Ihmettelette kai, millä syyllä minä pidän tuota naista vastuunalaisena asioihin, joissa hänellä ilmeisestikään ei ole mitään tekemistä? Tässäpä se selittämätön juuri onkin! Tosin hän näennäisesti ei koskaan sekaantunut meidän asioihimme; hän keskusteli ainoastaan Ursulen kanssa, ja silloinkin aivan välttämättömistä, nimittäin hänen täyshoitoaan koskevista asioista. Yhden ainoan kerran kävi Angélique täällä hänen luonaan, ja viipyi silloinkin vain lyhyen hetken. Mutta kuitenkin minä olen varma, että jos ei vainaja olisi tullut tänne, emme olisi mihinkään tällaiseen joutuneet. Hänen hiljaisuutensa, toimettomuutensa, kaikki hänessä teki sellaisen vaikutuksen kuin hän olisi valehdellut. Ei tarvinnut muuta kuin nähdä hänet ikkunassa, niin tuntui kuin pahan voimat olisivat parveilleet hänen ympärillään. Eikö teille itsellennekin, kun äsken tarkastelitte hänen käsiään, tullut omituinen tuntu, joka jollakin tavalla muistuttaa vaikutelmia, jotka minä hänestä sain? Murhaajan kädet! No, sanokaamme vain: vihollisen kädet; mutta kädet, jotka ovat päättäneet tehdä pahaa kuolemankin jälkeen ja jotka, sanojenne mukaan, ehkä tekevätkin vielä pahaa.
Viimein Ida lopetti. »Jotakin, jota ei voi määritellä», oli hän sanonut. Kuten näemme, se oli vieläkin vähempää: pelkkää sekaisin myllertävien tunteiden tunnustamista! Ei mitään loogillista yhteyttä hänen luettelemiensa tuskallisten tosiasiain ja sen seikan kesken, että rouva Clapain oli asunut Cadifonin neitien luona! Kun Ida muisteli näitä vaikutelmiaan, hän tunsi tulevansa yhä vakuutetummaksi siitä, että rouva Clapain oli alkusyynä kaikkeen pahaan, mitä oli tapahtunut. Oliko tämäkin pelkkää kuvitelmaa? — Mies, jolle hän näin avasi sydämensä, oli hämmästyttävästi muuttunut: Dancy ei ollut enää ollenkaan juhlallinen kuten tällainen tilaisuus vaatisi, vaan näytti sitä mukaa kuin Ida puhui tulevan ainoastaan huvitetuksi ja nuorekkaaksi, jollaiselta hän alussa oli näyttänyt. Hän hymyili Idalle ystävällisin silmin ja kuiskasi tuttavallisesti:
— Teitä pukee pelko!
Ja kun Ida silloin katsahti häneen kummastuneena, hän jatkoi nopeasti:
— Kas niin, kiitos vilpittömyydestänne. Ja nyt pois nuo turhat kuvitelmat! Asiat, joita te äsken väititte sellaisiksi, joita ei voi määritellä, voivat hyvinkin johtaa meidät totuuden jäljille: sitä mieltä olen, päinvastoin kuin monet virkatoverini olisivat; ja minusta tuntuu, että meille riittävät tällä kertaa pelkät todennäköisyydetkin. Ja koska te luultavasti joudutte puolustamaan itseänne, joskaan ette tätä vastaan, joka tuolla lepää, vaan eläviä ihmisiä, jotka ovat niin valmiit typeryyksiin, niin sallitteko, että olen teidän ystävänne?
Hänen huulilleen syttyi ikäänkuin salattu nauru:
— Aivan niin: ystävä, joka on valmis tarvittaessa palvelemaan teitä niin neuvoilla kuin toimenpiteilläkin. Miksikä ei? Niin uskomattomalta kuin tämä tuntuukin, tulee poliisille, kuten te epäkunnioittavasti meitä joskus nimitätte, joskus päähänpisto auttaa niin sanottuja uhrejaan. Vaaditaan vain, että asianomaiset uhrit poliisin mielestä ansaitsevat erityistä kunnioitusta, siten heidän ja poliisin välille syntyy keskinäinen, vilpitön sympatia. Olettakaa, että asianlaita olisi tänään niin, ja osoittakaa, että luotatte minuun... Mutta olenpa kuulevinani, että sisarenne tuolla alhaalla alkaa käydä levottomaksi... Virallisena henkilönä olen nyt päättänyt tehtäväni täällä... Sallikaa minun nyt siis lausua teille ei hyvästi, vaan — näkemiin!
Samassa hän tarttui Idan käteen tavalla, jonka piti vaikuttaa välittömältä, mutta jonka hän jo äsken oli miettinyt valmiiksi, ja painoi siihen suudelman, joka oli ehkä hieman kiihkeämpi kuin tilaisuus olisi vaatinut:
— Liitto on siis tehty, eikö niin? Ja sitten... pikaisiin näkemiin, toivoakseni.
Ida oli kovin kummastunut tästä keskustelun uudesta käänteestä. Sitten hän näki Dancyn menevän portaita alas samalla tavoin kuin oli tullutkin, iloisen näköisenä, ikäänkuin itse nuoruus, jolla on varma ja huoleton luottamus tulevaisuuteen. Pohjakerroksesta kuului puhelua: Ursule siellä varmaan kyseli, mitä Dancy oli saanut selville. Se loppui nopeasti, sitten ulko-ovi kolahti kiinni, ja hiljaisuus, joka oli taloa painostanut, laskeutui jälleen painamaan sitä kuin mikäkin lyijykatto.
Ida seisoi yhä paikallaan, selkä seinää vasten, ja kyseli itseltään:
— Mitä minulle on tapahtunut?
Näennäisesti ei mitään erikoista. Ainoastaan avuntarjous, ja höystettynä kohteliaisuuksilla, jollaisia välinpitämättöminkin puheissaan käyttää, mutta joilla vastaisuuteen nähden ei kai olisi mitään merkitystä. Mistä sitten johtui, että ne kohteliaisuudet jättivät hänen mieleensä samalla sekä iloa että epämääräistä levottomuutta? Hän tahtoi kyllä pitää tätä ainoastaan aivan jokapäiväisenä asiana, mutta toivoi sittenkin, että se olisi jotakin enempää. Mitä? Sitä hän ei voinut ymmärtää. Ja hänen silmänsä kääntyivät katsahtamaan kuolinhuoneeseen, ikäänkuin hän olisi etsinyt sieltä selitystä kummalliseen epävarmuuteensa. Yht'äkkiä pälkähti hänen päähänsä:
— Mutta jospa hän vain tahtoi peloitella minua? Jospa tämä oli vain leikkiä hänen puoleltaan?...
Ja Ida toisti nuo viimeiset sanat ääneen:
— Vain leikkiä!
Ja yht'äkkiä hänelle tuli katkera suru, kuten hän olisi tuntenut itsensä vielä kahta vertaa yksinäisemmäksi kuin ennen. Mistä syystä? Siksi, että hän oli hetkisen luulotellut tuon tuntemattoman miehen puhuvan vilpittömästi.
Vielä hän sanoi itsekseen:
— Kuinka häneen voisi luottaa? Kuollutkaan ei ole pahempi kuin elävä ihminen.
Samassa kuului ulkoa torilta huutoa. Kaksi sanomalehtipoikaa juoksi sinne aivan ryntäämällä, kiljuen:
— Ostakaa l'Eclaireur de Langres! Lisänumero! Murhenäytelmä Saint-Martinin torin varrella. Tarkat yksityiskohtaiset tiedot.
Silloin johtui Idan mieleen, että ehkäpä rouva Clapain nyt juuri vasta aloittikin oikeaa elämäänsä, ja kun hän sitä ajatteli, pyörrytti hänen päätänsä. Vaikea arvata, johtuiko se siitä, että hän pelkäsi uhkaavaa taistelua, vai ilosta, ettei Dancy ehkä ollutkaan koettanut pettää häntä.
VIII
Käsittämätöntä: eläessään rouva Clapain oli ollut olemassa vain sangen harvoille asiaa tunteville henkilöille, sellaisille kuin herra Pirètre, kaniikki Bordier ja ehkä eräät naapuritalon asukkaat. Useimmat näistäkin olivat sitten jo hänet unohtaneet. Mutta kuoltuaan hän herätti koko kaupungin huomiota: ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi tietänyt jotakin hänestä ja väittänyt voivansa poistaa sen salaperäisen verhon, jonka takana hän oli elänyt piilossa.
l'Eclaireur de Langres-lehden julkaisema uutinen kuului seuraavasti:
»Tänä aamuna kello yhdentoista aikaan tavattiin Brochardin talossa kuolleena eräs rouva, joka oli ollut siellä täyshoidossa. Tohtori Coin, joka kutsuttiin heti tarkastamaan onnetonta, saattoi vain todeta itsemurhan mahdollisesti tapahtuneen. Arvailut, mikä olisi vienyt onnettoman hänen epätoivoiseen tekoonsa, ovat jääneet tuloksettomiksi. Tutkimuksissa on ilmennyt ainoastaan, että hänen nimensä on Clapain, mutta mitään muita tietoja hänen henkilöllisyydestään ei ole saatu selville. Lisätutkimukset antanevat meille tilaisuuden valaista tätä arvoitusta. Cadifonin neitien, mainitun talon omistajain, yleisesti tunnettu kunniallisuus oikeuttaa siirtämään heidät heti kohta tapahtumasta syrjään.»
Mauttoman arkipäiväinen uutinen, joka kuitenkin tarjosi tilaisuuden lisätulkinnoille, koskapa sanoihin, että Cadifonin neidit muka siirrettäisiin tapahtumasta syrjään, sisältyi, että heitä sittenkin oli voitu epäillä.
On varsin luonnollista, että Tasavaltalaisessa kerhossa aliprefekti ensimmäisenä kiihtyi tästä uutisesta.
Tasavaltalainen kerho on Kauppakahvilan toisessa kerroksessa, sillä valtiollisella kerholla, oli se mikä tahansa, täytyy aina olla käytettävänään ulkoparveke: mitenkäpä muuten voitaisiin vaalipäivinä järjestää ilotulitus? Samalla on parveke puhujalava, — ei silti, että enää olisi tapana pitää puheita kansalle, koska me olemme unohtaneet vallankumousaikojen menetelmät, vaan siksi, että parvekkeelta huudetaan, joskaan ei pidetä puheita, yleensä heinäkuun 14 p:nä: »Eläköön kuka hyvänsä!» Sillä huudolla todistetaan ohikulkijoille puolueen elinvoimaa, samalla kun ahtaalle parvekkeelle sulloutuneena ollaan kaikki yleisön ihailtavina.
Kun l'Eclaireur tuli kerhon huoneistoon, riensi aliprefekti heti alas ja tarttui puhelimen torveen.
Uutista lukiessaan hän oli huudahtanut:
— On sietämätöntä, että tässä kaupungissa saattaa asua ihmisiä, joista ei tiedetä, mitä he ovat, siis irtolaisia! Mitä poliisi oikein tekee?
Saatuaan sitten poliisin puhelinlangan toiseen päähän hän räjähti:
— Mikä tämä Clapain-juttu taas on? Vaadin, että teidän on selvitettävä se heti paikalla, muutoin minua syytetään tälläkin kertaa!
Dancy vastasi tyynesti:
— Tutkimukset on jo suoritettu loppuun: taloudellisten vaikeuksien aiheuttama itsemurha. Mitä Cadifonin neiteihin tulee, he ovat kunnon naisia, jotka eivät tekisi kärpäsellekään pahaa. Toinen heistä, josta herra Pirètre antoi minulle sangen suosittelevan maininnan, näytti tosiaan miellyttävältä, kultivoidulta, jopa oli kauniskin.
Aliprefekti vastasi:
— Välittäkää vähemmän niiden neitien ulkonaisista ominaisuuksista ja paljon enemmän siitä, mikä osuus heillä voisi olla tapahtumassa, kuten asiaan kuuluu. Hakekaa selville myöskin tuon rouva Clapainin menneisyyttä koskevat tiedot. Minä en suvaitse, että täällä tehdään itsemurhia ja ehkä väärällä nimellä. Toimikaa ennen kaikkea nopeasti ja laatikaa minulle raportti!
Tällä tavoin alkoi siis aliprefektistä rouva Clapain kuulua erottamattomasti Cadifonin neiteihin.
Kun hän meni ylös kerhoon puhelinkopista, läähättäen sekä liian kiireellisestä portaiden nousemisesta että suuttumuksesta, hän tapasi klubin muut herrat kovin kiihtyneessä mielentilassa sen johdosta, että tohtori Coin oli juuri tullut klubiin.
Tohtorille sateli kysymyksiä niin, että hän tuskin ennätti vastata:
— Te siis näitte hänet ja luulette, että se on itsemurha?
— Epäilemättäkin itsemurha.
— Nuori vai vanha?
— Ei ainakaan kaunis: ihminen ei ole ruumiina kaunis.
— Mutta mistä syystä hän teki itsemurhan?
— En tullut häneltä sitä kysyneeksi.
Kaikenlaisia olettamuksia sinkoili:
— Ehkäpä hän oli joku rikoksellinen!
— Rakkausjuttu!
— Heikkopäinen?
— Tai ehkä hän oli joutunut lähimmäistensä juonien uhriksi...
Joku teki seuraavat päätelmät:
— Miksi hän piilotteli sillä tavalla, jos hän olisi ollut aivan tavallinen ihminen? Ja miksi hän tappoi itsensä tällaisella metelillä, jos hän ei tahtonut herättää huomiota?
Näemme, että rouva Clapainin kuolemasta ei ollut vielä neljääkään tuntia, niin hän jo pakotti nämä herrat varsin elävänä tosiasiana miettimään arvoitustaan; ja silloin he tietenkin sekoittivat myöskin kohtalokkaasti Cadifonin neidit tähän asiaan.
Mutta tämä oli vasta alkua. Sanomalehtipoikien huudoilla kuulutettu l'Eclaireur'in uutinen levisi pian kaikkialle kaupungissa. On käsittämätöntä, että pieninkin läheisyydessämme sattunut tapaus kuohuttaa mieliä paljon enemmän kuin jokin maapallon toisella puolella tapahtunut suuri katastrofi. Ihmiskunta ratkaisee joka päivä tietämättään mandariinin probleeman.
Kauppaliikkeissä lehti siirtyi kädestä käteen ja sitä luettiin harkitsevin ja huolestunein ilmein.
— Kas, pitivätkö Cadifonin neidit salaa luonaan täyshoitolaista. Näittekö te koskaan häntä?
— Emme kertaakaan.
— On uskomatonta, että meidän täytyy elää sellaisten ihmisten lähistöllä, joiden olemassaolostakaan kukaan ei tiedä!
— Sanokaa paremminkin, että on uskomatonta, miten Cadifonin neidit, jotka ovat aina olleet niin kunnollisia, ovat antautuneet tällaiseen salapeliin!
Jo samana iltana kyseltiin toinen toisiltaan ravintolapöytien ääressä ja yksityisissä kodeissa, niin, kaikkialla, missä vain kaksi tapasi toisensa, yhtä ja samaa asiaa:
— Mitä te ajattelette Cadifonien itsemurhasta?
Sillä Clapain-nimeä oli vaikea muistaa, ja eikö murhenäytelmä ollut tapahtunutkin Brochardin talossa, joka nyt viimeinkin alkoi päästä Cadifonin talon arvoon?
Sitten seurasivat tavanmukaiset lisätiedot. Jos joku tunnettu nainen tappaa itsensä yleisesti tunnettujen surujensa tähden tai vapautuakseen taudista, joka myönnetään parantumattomaksi, siitä ei nurista. Mutta on tosiaan sietämätöntä, jos tuntematon nainen elää piilossa ja uskaltaa vielä myrkyttääkin itsensä ilmoittamatta kenellekään syytä! Moinen olento pakottaa ihmiset sepustelemaan tarinoita, jotka ovat keskenään samanlaisia ainoastaan siinä suhteessa, että ovat kaikki yhtä epätodennäköisiä.
Tällä välin, nimittäin noin kello viiden aikaan, oli sairaalavaunu ajanut Brochardin talon portille. Heti kerääntyi sen ympärille iso ihmisjoukko tahtoen ahnaana nähdä tuon henkilön, jonka puolesta tai jota vastaan kukin tulisi valitsemaan oman kantansa. Mutta sitä joukkoa kohtasi pettymys: vaikka rouva Clapain olikin tullut jälleen näin eläväksi, hän lähti asunnostaan lakanalla peitettynä. Lähti yhtä yksin kuin oli sinne tullutkin.
Ursule ja Ida olivat pitäneet viisaimpana kätkeytyä eteiskäytävään ihmisten katseilta, niin he pelästyivät heidän uteliaisuudestaan, luullen muutoin sen rajoittuvan ainoastaan Saint-Martinin torille. Kun sitten sairaalavaunun jyrinä hälveni, virkkoi Ida ainoastaan:
— Viimeinkin kotimme on hänestä päässyt.
— Naisraukka, vastasi Ursule. — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!
Ikäänkuin koskaan tiedettäisiin, minne sielu on lähtenyt tai onko se tosiaankaan edes minnekään lähtenyt!
Viimein ympäröi ilta painostavana Brochardin taloa... Tori sen edustalla on jälleen tyhjä ja vaipuu hiljaisuuteen, joka verhoaa koko kaupunkia, samoin kuin lakana äsken rouva Clapainia. Mutta tuon hiljaisuuden varjossa puuhailee kuitenkin eräs henkilö, jonka läheisyyttä jokaisen täytyy ajatella, nimittäin juuri tuo vainaja, joka nyt yksinään lepää leikkaushuoneen pöydällä.
Missäpä tunnettaisiin hänen läsnäolonsa paremmin kuin siinä huoneessa, jossa Cadifonin neidit istuvat öljylampun ääressä, — sillä talossa ei ole sähköä, — toisiaan vastapäätä? He ovat päivän mielenliikutuksista nääntyneitä ja uneksivat kumpikin omia asioitaan. Toinen aprikoi, kuka maksaisi hautajaiset. Toinen, nimittäin Ida, ajattelee, ettei ole saanut mitään sielullista vapautumista, vaikka tungettelija on lähtenytkin talosta. Ei, hänen poistumisensa on tuonut vain aavistuksen, että nyt hän, vainaja, vasta alkaisikin oikein uhkaavasti vehkeillä!
— Mitä poliisikomissaari sinulle oikeastaan sanoi? kysyy Ursule yht'äkkiä.
— Hänellä ei ollut mitään sanottavaa, koska hän ei löytänyt mitään.
He ovat pitkän aikaa aivan vaiti. Sitten Ida puolestaan:
— Sinun olisi pitänyt ostaa l'Eclaireur, olisi hyvä tietää, mitä se kirjoittaa.
— Mitä hyötyä siitä olisi? Se ei voi kirjoittaa mitään, koska se ei tiedä mitään.
Aina nuo kohtalokkaat sanat: ei mitään. Sielu aivan murskaantuu niiden alle. Kun se tällä tavalla aina uudistuu joka lauseessa, voi olla vakuutettu, että jotakin sittenkin salaa tarkoitetaan. Kun Ursule ei ostanut l'Eclaireuria, tapahtui se siitä syystä, että hän pelkäsi sanomalehtipojan tuntevan hänet ja ehkä alkavan kysellä häneltä kaikenlaista tästä tapahtumasta. Ida jälleen ei voinut olla ajattelematta Dancyn esittämää pulmaa: »arvoitus täytyy joko ratkaista tai itse joutua sen uhriksi».
Sitten sisarukset toivottavat toisilleen kylmästi hyvää yötä. Erottava aita heidän väliltään ei ole kadonnut, vaikka rouva Clapain luultavasti on ainaiseksi poistettu talosta. Kun tämän illan ahdistava tunnelma johtui samasta syystä kuin eilinen riitaisuuskin, niin kuinka voisivat sisarusten sydämet päästä toisiaan lähelle?
Seuraava päivä alkoi tuollaisella hurmaavalla kevätaamulla, joka on ikäänkuin ihmishuolien veristä pilkkaa. Ulkona oli ilma niin keveä, että teki mieli hypellä; katukivet, jotka alkoivat lämmitä auringonpaisteesta, lauloivat ikäänkuin uudestisyntymisen riemusta; auringonsäteet tunkeutuivat iloisesti talojen sälekaihtimien raoista sisään. Saint-Martinin tori oli muuttunut entisestään siinä suhteessa, että sen poikki kulki nyt ihmisiä alinomaa, vaikka se tavallisesti näytti autiolta erämaalta. Muun puutteessa tahdottiin kai edes nähdä paikka, jossa murhenäytelmä oli tapahtunut. Porteilla seisoskeli palvelijoita valmiina kertomaan, mitä luulivat tietävänsä, kaikille, jotka vain sitä halusivat.
»Edellisenä päivänä kuului Ursule-neiti juosseen kuin vimmattu raatihuoneelle... Ida-neiti sitä vastoin on pysyttäytynyt kätkösällä siitä asti kuin poliisi kävi talossa... Huomatkaa, että ruumis vietiin talosta pois niin pian, tuskin oli kulunut pari tuntia poliisitutkimuksesta! Eikä ruumista saattamassa ollut ketään! Jos neideillä ei olisi mitään moittimista itsessään, olisivatko he menetelleet tällä tavalla?»
Täten oli päästy perättömien juttujen alkuun. Nyt ei Cadifonin neitien syyllisyysolettamuksen sepittämiseksi tarvittu enää l'Eclaireurin apua. Onneksi Ursulella ei ollut aikomustakaan mennä kaupungille, sillä hän tahtoi siistiä ja järjestää vainajan huoneen. Ida jälleen oli paennut omaan huoneeseensa; hän koetti kuvitellussa rauhassa koota itselleen voimia. Ilmeisestikään ei kumpikaan sisaruksista odottanut mitään, mutta kuitenkin he aavistivat joka hermollaan, että jotakin odottamatonta sittenkin ehkä saattaisi tapahtua.
Saint-Martinin kello löi kymmenen, sitten yksitoista...
Kun Ursule oli lopettanut siivoamistouhunsa ja aikoi mennä alas, sattui hän vilkaisemaan ulos ikkunasta ja huudahti yht'äkkiä:
— Ida!
— Mikä on?
— Henriceau tulee tuolla torin poikki! Mene nyt hänen puheilleen, koska kerran sitä aiot.
— Sitä en suinkaan tee: tämä ei ole siihen sopiva päivä.
— Mutta... hyvä Jumala! Hän tulee meille!
Mitähän nyt vielä tapahtuu?
— No niin, jos hän tulee, silloin puhun hänelle asiani.
Henriceau tuli tosiaan heille. Ennenkuin Ida oli ennättänyt ihmetellä, mitä varten asianajaja, joka ei ollut koskaan nähnyt mitään vaivaa heidän tähtensä, ilmestyi heille näin varhain aamulla, Ida kuuli ovikellon soivan. Kun ovi avattiin, seisoi siinä asianajaja Henriceau ahavoituneine metsästäjän-kasvoineen, pyöreine päineen, ohuine huulineen ja oveline talonpojan-silmineen.
Tässä täytyy esittää ainakin muutamia piirteitä hänen menneisyydestään.
Hänkin oli ollut mukana sodassa, niinkuin Dancy; mutta kun viimeksimainittu oli ollut juoksuhaudoissa, niin oli toinen osannut hyvinvoipana ja kukkeana jättäytyä rintamantakaisiin virastoihin, jotka olivat erinomaisia tähystyspaikkoja, jos tahtoi arvioida parhaillaan luotavaa uutta maailmaa. Sodasta palattuaan ja hankittuaan itselleen Cravant'in asianajotoimiston Henriceau oli varma, että nyt oli ainaiseksi mennyt sellainen aika, jolloin kullakin asianajajalla oli ollut isästä poikaan periytyvä uskollinen asiakaspiirinsä ja jolloin hän itse oli ollut eräänlaisena perheiden rippi-isänä. Asianajotoimistoille olivat välityshommat nykyään ainoita tuottoisia, joten hän oli päättänyt omistautua liiketoiminnalle, — ja eräät lisäsivät ilkeästi: minkälaiselle liiketoiminnalle hyvänsä! Siitä syystä hän otti osaa seuraelämään, oli innokas metsästäjä ja keräsi porsliineja. Porsliinit avasivat hänelle talonpoikaistalojen ovet, metsästysretkiltä hän pääsi nousukasrikkaiden tuttavaksi ja niin sanotuissa paremmissa piireissä lähelle sitä yhteiskuntaluokkaa, jonka oli pakko aikaisemmin tai myöhemmin luopua omaisuuksistaan. Nämä laskelmat pitivät niin hyvin paikkansa, että ei mennyt pariakaan vuotta, ennenkuin Cravant'in entisestä, vaatimattomasta asianajotoimistosta oli tullut ehdottomasti Langres'in ensimmäinen. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että Henriceaulle, joka ajatteli vain afäärejä, sellaiset ihmiset, joilta hän ei voinut toivoa rahaa, olivat pelkkää tyhjää ilmaa. Siis etenkin Cadifonin neidit, jotka olivat ostaneet talonsa Cravant'in aikaan, mutta eivät näyttäneet aikovan enää sijoittaa varojaan minnekään muualle, joten asianajotoimistolle ei ollut heistä mitään hyötyä.
Henriceau pyysi Idalta kohteliaasti anteeksi, että tuli näin heti aamulla, mutta hänen käyntinsä ei veisi neideiltä paljoakaan aikaa; sitten hän sanoi:
— Ymmärrän hyvin, että teillä nyt on tärkeää ajattelemista, mutta tahdoin kuitenkin kohta päästä »alustamaan» asiaa, kuten sanotaan.
Koska Idasta tämä johdanto tuntui sisältävän peloittavia vihjauksia, tekeytyi hän sitäkin tyynemmäksi ja vastasi samalla mitalla:
— Päinvastoin, te olette hyvin tervetullut, herra Henriceau, sillä minä itse aioin käydä teidän toimistossanne.
— Ah, sepä erinomaista: kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Ja Henriceau kumarsi, hymyili, seurasi sulavasti Idaa, joka vei hänet huoneeseensa, istuutui ja silmäili nopeasti, olisiko siellä arvokkaita antiikkisia huonekaluja.
Ida huomasi kummakseen, miten Henriceau tähysteli ympärilleen, ja sanoi:
— Pyydän anteeksi, että täällä on kaikki vielä niin epäjärjestyksessä. Meillä oli eilen...
— Tiedän... tiedän... keskeytti Henriceau, joka usein toisti saman sanan kahteen kertaan, koska hän sillä tavoin sai aikaa paremmin harkita, miten hänen oli viisainta vastata.
Sitten hän jatkoi, ikäänkuin ei olisi pitänyt eilisiä tapahtumia sen tärkeämpinä kuin Idakaan:
— Te sanoitte, että teillä oli aikomus... sillä tietysti keskustelemme ensin siitä, mitä te minulta toivotte, koska aioitte tulla toimistooni... Ja vakuutan jo ennakolta, että täytän mielihyvin kaikki teidän toiveenne, mikäli niitä voi täyttää, tietenkin...
— Se on vain eräs pieni asia... hyvin pieni asia...
Näemme, että nyt Ida vuorostaan toisti sanojaan, noudattaen Henriceaun esimerkkiä. Idaa hävetti paljastaa tälle melkeinpä tuntemattomalle miehelle rahahuoliaan: sanat aivan takertuivat kurkkuun. Mutta alistuen ja päättäen juoda katkeran kalkin loppuun hän sai kuitenkin jatketuksi:
—... Pieni laina, kiinnelaina taloamme vastaan, joka ei tähän asti vielä ole ollut kiinnitetty, kuten teille helposti selviää.
— Hyvä on... hyvä on... Sopii erinomaisesti! Ja... kuinka paljon haluaisitte?
— Niin... sitä en ole vielä ennättänyt harkita: ehkä noin kolmetuhatta frangia...
— Saatte ne heti! Ilmoitan asiasta konttorissani, ja kun tulette sinne, ovat rahat ja paperit siellä valmiina... Jos nimittäin eräs ehdotus, jota esittämään tänne tulinkin, miellyttää teitä. Siinä tapauksessa saisitte käytettäväksenne oikein huomattavan summan.
Ida huudahti välittömän kummastuneena:
— Tulitteko tänne esittämään jonkin... rahallisen ehdotuksen?
— Miksikä en? Eikö velvollisuuteni ole tukea asiakkaitani ja ilmoittaa heille puolueettomana välitysmiehenä, milloin tarjoutuu jokin tilaisuus, joka on mielestäni heille edullinen?
Näin puhellen Henriceau nosti toisen jalkansa toisen päälle ja heittäytyi mukavampaan asentoon nojatuolissa. Siitä päättäen, että jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan oli keventynyt, hän näytti olevan tyytyväinen, että sattuma nyt auttoi hänet pääsemään näin pian asiaansa käsiksi.
Ida ei vastannut mitään. Hän odotteli jatkoa: ehkäpä ilmoitusta, että rouva Clapain oli asianajotoimistoon jättänyt jonkin summan hautajaiskustannustensa suorittamiseksi. Varsin mieletön ajatus kylläkin: miksi olisi rouva Clapainille, joka ei yleensä ollenkaan tuntenut kaupunkia, Henriceaun asianajotoimisto tässä suhteessa ollut poikkeusasemassa?
— Selittäkää nyt, mitä tarkoitatte. Minulla ei ole aavistustakaan asiasta, sanoi Ida viimein.
— Olisikin ihme, jos sen aavistaisitte, julisti herra Henriceau, — sillä asia koskee juttua, jonka esihistoria on vanha, niin vanha, että minun siitä selville päästäkseni on täytynyt tutkia koko kunnioitettavan edeltäjäni arkisto. Tämän teidän ostamanne talon kauppahinnasta päättäen lienee herra Cravant ollut teidän erikoinen ystävänne... En moiti siitä häntä, en suinkaan, ja epäilemättä olisin hänen asemassaan menetellyt niinkuin hänkin. Lyhyesti, — ja pyydän, että oikaisette minua, jos puoleltani tapahtuu erehdyksiä, — tutkimistani asiapapereista näyttää ilmenevän, että kun herra Cravant sai tietoonsa erään ostajan, joka olisi tarjonnut talosta korkeamman hinnan kuin te, onnistui hänen taivuttaa Brochardin perilliset allekirjoittamaan kauppasopimus ennen kuin he saivat vihiä tästä paremmasta tarjouksesta. Hänen ansiostaan joutui siis talo teille poikkeuksellisen halvalla, — ja siitä koitui vahinkoa eräälle henkilölle, joka olisi nähnyt välttämättömäksi edukseen hankkia itselleen tämän talon; hän ei olisi kieltäytynyt tekemästä asian hyväksi suuriakaan uhrauksia, ja hän olisi valmis, samoista syistä, tekemään ne vieläkin.
Sanat sekaantuvat kömpelösti, jos niillä on salailtava jotakin totuutta, olkoon ihminen miten taitava tahansa esittämään pulmallisia asioita. Ida oli koettanut ymmärtää, mitä Henriceau tarkoitti, mutta turhaan. Niinpä hän mutisi:
— En käsitä, mitä tarkoitatte, varsinkaan, kun en tunne tässä talonkaupassa sattuneita syrjäseikkoja.
Henriceaun kulmakarvat nousivat säälivästi ylemmäksi: ilme, johon hän turvautui aina, kun asiakas vähänkin yritti vastustella hänen ehdotuksiaan.
— Ettekö tosiaan käsitä? Minä kai siis puhuin epäselvästi. Selittäkäämme siis vielä: se henkilö, joka syrjäytettiin tämän talon kaupoissa teidän eduksenne, mutta joka ei vieläkään ole luopunut toiveistaan, kävi tuskin tunti sitten toimistossa minun puheillani. Ihmeellinen yhteensattuma: samalla hetkellä, jolloin te näette välttämättömäksi hankkia itsellenne jostakin kovaa rahaa, hän puolestaan jätti tehtäväkseni tarjota teille kauppahintana talostanne...
Ida, joka viimeinkin käsitti, mistä oli kysymys, esti yhdellä ainoalla torjuvalla kädenliikkeellä numeron, joka oli tulemassa asianajajan suusta:
— Tarpeetonta jatkaa, herra Henriceau. Me olemme ehkä tilapäisissä rahavaikeuksissa, mutta talo ei ole myytävänä!
Henriceau ei näyttänyt joutuvan tästä vastauksesta ollenkaan ymmälleen: hänen tapansa oli antaa asianomaisten aluksi aivan vapaasti ilmaista mielialansa ja kuitenkin pitää päänsä:
— Ei, neiti, päinvastoin minä aion jatkaa, sillä minä menen aina suoraan asiaan, enkä koskaan peittele korttejani. Kysymyksessä oleva ostonhaluinen on rouva Cormier, tämä teidän naapurinne. Hänen vaikuttimensa? Hän tahtoo yhdistää toisiinsa nämä kaksi taloa, teidän talonne ja omansa, joiden selvästi voi huomata kuuluneen aikoinaan yhteen, kun vain katsahtaakin niiden julkisivuja...
— Yksi ja sama olkoonpa hän rouva Cormier tai kuka tahansa, vastasi Ida, ja hänen äänensä värisi jo suuttumusta. — Meillä ei ole enempää tänään kuin ennenkään aikomusta myydä tätä taloa, jonka me olemme hankkineet itsellemme monien pitkien vuosien vaivalloisella työllä ja jossa me haluamme, sisareni ja minä, elää loput päivämme.
— Oh, neiti, ehkäpä teillä ei vielä tänään ole sitä aikomusta, mutta kuka tietää, miten huomenna käy?... Niin, kuka tietää, eikö teille sellaisen tapahtuman jälkeen, joka täällä eilen sattui, vielä johdu mieleen... tule halu... kuinka sanoisin... halu vaihtaa olinpaikkaa...
— Pitäisikö meidän muuttaa nimemmekin, vai mitä? keskeytti Ida, tullen aivan kalpeaksi tällaisesta odottamattomasta hyökkäyksestä.
Idan järkyttynyt ilme rohkaisi Henriceauta jatkamaan suunnitelmiansa, ja tehden puolittain torjuvan kädenliikkeen hän sanoi:
— No, no, pysykäämme sillä ainoalla alueella, johon tahdon rajoittua, nimittäin sellaisella, joka koskee ainoastaan teidän omaa etuanne. Lausun vain siltä varalta, että jos vielä toivoisitte voivanne vapautua muistoista, jotka luultavasti ovat teistä kiusallisia...
Nyt Ida keskeytti kiivaasti:
— Onko tarkoituksenne ehkä vihjailla, että meillä olisi jotakin osuutta eilisessä tapahtumassa?
— Jumala varjelkoon! Mutta kuitenkin...
Tässä tuli Henriceaulle selittämätön nuha, joten hänen täytyi ottaa esille nenäliinansa ja niistää nenäänsä.
—... kuitenkin... millä tavoin selittää asia teitä loukkaamatta? Sattuu joskus tapahtumia, joihin nähden me olemme aivan syrjäisiä, mutta jotka kuitenkin luovat, — sattumien nojalla ja harhapoluille joutuneen yleisen mielipiteen tähden... luoja ties, mistä syystä... ilmakehän, jota ihmisten, jotka ovat vain todistajia, on vaikea hengittää. En väitä, että teille kävisi näin, ja tietysti toivon päinvastaista; mutta rouva Cormier ei varmaankaan toivo samaa, koskapa hän tänä aamuna ilmaisi päätöksensä, ettei enää antaisi tilaisuuden luisua käsistään ja jätti tehtäväkseni tarjota teille kauppahintana...
— Jota en tahdo kuullakaan!
— Mutta jonka saatte kuitenkin kuulla: 150,000 frangia käteisellä; eikä tämä varmastikaan ole vielä viimeinen sana neuvotteluissa.
— On, hyvä herra, koska minun viimeinen sanani on, että me emme myy taloamme koskaan. Tämän voitte ilmoittaa tuolle rouvalle.
— Siinä teette väärin, neiti.
— Väärin? Ja miten niin?
Henriceau pudisteli surkutellen päätänsä:
— Koska on aina vahinko menettää hyvät kaupat, ja etenkin, kun siten saattaa joutua riitaan naapurin kanssa, jolla on tarkka silmä ja terävä kieli.
— Toisin sanoen: rouva Cormier uhkaa siis meitä kiristyksellä?
— Oi, neiti, miten rumasti sanottu ja epäonnistuneesti. Pyydän: tyyntykää toki, ja oletetaan, että en ole tässä puhunut kerrassaan mitään.
— Niin, se on parasta kaikille.
Ja Ida lähti menemään ovelle poistuakseen huoneesta. Mielessään hän ihmetteli, miten hän oli tähän asti jaksanut hillitä äänensä, sillä hän tunsi, että jalat horjuivat hänen allaan.
Henriceau ajatteli, että jos hän nyt jatkaisi, niin hän vain pahentaisi asiaansa, ja niinpä hän varustautui kiireesti nousemaan tuoliltaan. Hiukan punaisempana kasvoiltaan ja vähemmän iloisena kuin tänne tullessaan hän meni Idan luo, mutta Ida ei ollut häntä huomaavinaankaan.
— Siis sovittu asia: toimistossani ovat paperit valmiina ja 2,000 frangia... ei, 3,000 frangia teidän käytettäväksenne.
Sitten lateli Henriceau joukon tavallisia hyvästelykohteliaisuuksia. Kirkas auringonvalo virtasi ulko-ovesta eteiseen, kun hän poistui. Mutta sitä ennen vielä muutama sana, asian ydin:
— Ja lopuksi, tulipa mitä tahansa, älkää unohtako tänään teille tekemääni ehdotusta, eikö niin?
Rouva Clapainin kuolemasta ei ollut vielä kulunut edes vuorokautta, joten voi sanoa, että hän oli kuolleeksi hyvin nopsa hommissaan!
IX
— Hän ehdotti jotakin... mitä?
Ursule, joka oli juossut paikalle, kun kuuli Henriceaun poistuvan, seisoi sisarensa edessä. Ida oli niin suunniltaan, ettei näyttänyt kuulevan kerrassaan mitään. Kuinka hän ei olisi ymmärtänyt, mitä asianajaja vihjauksillaan tarkoitti! Eräät ihmiset olivat siis jo sitä mieltä, että heidän pitäisi poistua tästä kaupungista! Miksi he eivät yksin tein peittelemättä syyttäneet heitä murhasta?
— No, sanoisit nyt viimeinkin, mitä on tapahtunut? huudahti Ursule pudistaen Idaa käsivarresta. — Eikö hän suostunut antamaan sinulle rahaa?
Nyt Ida näytti huomaavan, että sisar puheli hänelle. Hän löi ulko-oven kiinni niin että paukahti ja vastasi lyhyesti, olkapäitään nostaltaen:
— Mitäkö tapahtunut? Tarjoutuvat ostamaan meiltä tämän meidän talomme.
— Sitäkö vain?
Ja Ursule naurahti, niin helpottavalta tämä hänestä tuntui:
— Olkoon muilla yhtä hyvä oikeus haluta tähän taloomme kuin meillä oikeus pitää omaisuutemme.
Ida hymyili katkerasti:
— Sinä et käsitä koko asiaa... tai paremminkin: me emme enää, ikävä kyllä, ymmärrä toisiamme.
— Oh, se ei ole minun vikani, sanoi Ursule.
— Eikä minunkaan.
He katsahtivat toisiinsa, ja kummankin silmissä näkyi sääli onnettomuustoveria kohtaan. Toivoiko Ida apua tältä taholta, kun Henriceaun sanat olivat ilmaisseet vaaran, johon olosuhteet voisivat heidät johtaa? Luuliko Ursule puolestaan, että heidän keskinäinen epäsointunsa, joka oli alkanut rouva Clapainin tullessa heidän kotiinsa, nyt olisi lopullisesti kadonnut? Kuinka lieneekään; mutta silloin tällöin sattuu elämässä järkyttäviä hetkiä, jolloin ihmissielut, niin loitolla kuin ovatkin toisistaan, pyrkivät hapuillen toistensa luo ja koettavat lähestyä toisiaan.
— Eikö Henriceau tahtonut mitään muuta? jatkoi Ursule, kun oli oltu vähän aikaa vaiti.
Idan huulet olivat pusertuneet yhteen, hän vastasi lyhyesti ainoastaan:
— Ei muuta.
Miksi lisäselityksiä, koska ne luultavasti eivät auttaisi mitään?
— No tuosta nyt ei kai kannattanut tulla noin levottomaksi, sanoi Ursule lopuksi. Heidän katseensa kääntyivät toisistaan syrjään ja he palautuivat kumpikin pettyneinä entiseen vihamielisen viileään asenteeseen toisiaan kohtaan.
— Unohdin mainita, että Henriceau antaa kyllä meille lainan, kaksi- tai kolmetuhattakin frangia, jos tahdomme, virkkoi Ida äänellä, joka oli jälleen muuttunut välinpitämättömäksi.
— Talonkiinnityksenäkö?
— Ei kai rehellisten naamojemmekaan tähden.
Ursulen kasvoille tuli ironinen ilme:
— Sinä pahoittelet sitä, että meiltä tahdottaisiin ostaa talo, mutta sinusta on aivan luonnollista, että sinä itse myyt sitä kappaleittain.
— Siinä erehdyt: minä koetan vain puolustautua.
— Ketä vastaan?
Samassa kajahti ulkoa torilta niinkuin eilenkin sanomalehtipoikain
huuto. Tällä kertaa eivät myyjät huutaneet l'Eclaireuriä, vaan
le Phare de l'Est-lehteä.. Kuten tiedämme, tahtovat sanomalehdet
mielellään ilmaista jo niinillään olevansa valonlevittäjiä.
[l'Eclaireur = valaisija, tiedonantaja, le Phare de l'Est = Idän
majakka. Suomentajan huom.]— Oh, nyt nuo taas! huudahti Ida.
Ja hän pakeni keittiöön, jonne huudot eivät ainakaan kuuluisi niin selvästi. Ursule meni hänen perästään. He istahtivat pöydän ääreen, kumpikin omaan päähänsä pöytää, ja tarkastelivat jälleen toisiaan.
— Ketä vastaan? kysyi Ursule uudestaan.
Ida vastasi toisella kysymyksellä:
— Mitä ajattelet rouva Cormier'sta?
Ja istuen siinä pöydän ääressä, nojaillen kyynärpäitään pöytään, hän näki yht'äkkiä elävästi edessään tuon itsetuntoisen ja vaiteliaan rouvan, naapurirouvan, joka tuskin tervehti heitä, kun tuli vastaan, ja joka istui aina pilkistelemässä ikkunaluukkujensa raoista ikäänkuin olisi vaaninut jotakin saalista.
— Jos sinä hänelle vihoittelet, niin... alkoi Ursule.
— En, keskeytti Ida, — minä välitän vähät elävistä! Heitä en pelkää. Ainoastaan tuolla toisella on minulle merkitystä.
— Toisella? Tarkoitatko ehkä... rouva Clapainia?
Tämä nimi luiskahti Ursulen suusta paremminkin kuiskauksena kuin lausuttuna ja se täytti huoneen omistajansa läsnäololla.
— Ja me kun luulimme, että olisimme hänestä päässeet! jatkoi Ida ikäänkuin johonkin kaukaisuuteen tuijottavin silmin. Ennen tiesimme ainakin, että hän istui huoneessaan oven takana: nyt tunnen hänen olevan kaikkialla ympärillämme, ahdistelevan meitä...
— Mitä peloittavia puhut! Ei kai sinulle käy niinkuin Angéliquelle?
Ida hymyili halveksivasti. Oliko hän kuullutkaan Ursulen kysymystä? Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä: kun vainaja ilmeisesti uhkasi, ajatteli Ida, että vainaja oli todellakin lopullisesti surmattava, — huimaava ajatus.
— Tuon naisen salaisuus on selvitettävä, siis, hänet on viimeinkin tapettava, jatkoi hän ajatustaan.
Ja ikäänkuin jonkin oudon voiman käskemänä hän nousi samassa pystyyn.
— Mitä sinä aiot? huudahti Ursule tullen yhä levottomammaksi.
— Kuten jo sanoin: koetan pelastaa meidät.
Ja Ida lähti keittiöstä.
Viisi minuuttia myöhemmin Ursule näki hänen menevän kaupungille parempaan päällystakkiinsa pukeutuneena.
— Hyvä Jumala, jos uskaltaisin, niin lähtisin hänen perästään! supisi Ursule itsekseen.
Ja hänetkin valtasi kauhu, johon ei ollut mitään näennäistä syytä, vaan jonka Idan esillemanaama vainaja oli luultavasti saanut aikaan, ajaen Idan itsensäkin pakosalle. Yht'äkkiä johtui Ursulen mieleen, että myöskin hänellä oli tärkeää asiaa jonnekin, ja hänkin lähti kaupungille, samoin kuin Ida äsken. Taloon ei jäänyt enää sen asukkaita: se olisi ollut ikäänkuin tyhjä hauta, jos joku olisi tullut sitä tänään tutkimaan. Ihmisen sielun todellisista arvoista erottuu kuona useinkin vasta elämän suurissa murrostapahtumissa. Se Ida Cadifon, joka oli muinoin puuhaillut siivosti paperikaupassaan, uneksinut voivansa kerran vetäytyä yksityiselämään kunnioitettuna porvarisnaisena, lukenut satoja romaaneja aavistamatta, että ihminen itse saattaa joskus joutua kokemaan todellisen romaanin, ja se Ida, joka tällä hetkellä kiiruhti kaupungin muureille päin, tehtyään päätöksen, että »kuollut oli tapettava», eivät enää näennäisesti yhtään muistuttaneet toisiaan. Mutta kuitenkin ne olivat sama henkilö, ja hänen elinvoimansa oli nyt uhkaava vaara herättänyt. Minne hän kiiruhti? Suoraa päätä Dancyn luo, totellen erästä logiikkaa, joka on selvempi järkeämme ja nousee silloin tällöin ratkaisevina hetkinä esille alitajunnasta. Hän ei turvautunut mihinkään entiseen ja koeteltuun tuttavaan, esimerkiksi herra Pirètreen, vaan heittäytyi, asiaa sen enempää pohtimatta, välittömästi alttiiksi epämääräiselle vetovoimalle, joka veti häntä tuntemattoman miehen, Dancyn, puoleen.
Vetovoima: tämä ei ole suinkaan liioiteltu sana. Kaikki, mitä Dancy edellisenä päivänä oli ennustanut, näytti alkavan toteutua, joten tuntui varsin luonnolliselta turvautua tuohon kaukonäköiseen mieheen. Mutta väkistenkin huomasi tuon järkevän syyn takana erään toisen, vähemmän näkyvän ja salaisemman syyn, nimittäin halun saada kuulla uudestaan Dancyn ääntä, joka oli osannut siinä määrin hänet rauhoittaa? Tässäkin kohden uhkaava vaara aiheutti uudestisyntymisen. Tähän asti Ida oli elänyt ikäneidon onnellista ja välinpitämätöntä elämää, mutta nyt alkoi paitsi hänen etunsa nimenomaan hänen sydämensä anella Dancyltä apua.
Toisaalta jälleen ihmisiä yhdistävät keskenään mystilliset siteet.
Juuri tällä hetkellä Dancy sai nimittäin tutkituksi loppuun kirjekuoren palasen, joka oli pelastunut tulesta, ja hän oli tuloksesta iloinen ja ylpeä.
Muistamme, että tuossa palasessa oli ollut vielä jäljellä puoli postimerkkiä. Onneksi näkyi postileimassa yhden paikannimen loppu ja toisen alku, — paikkakunnan nimen loppu ja departementin nimen alku, joista saattoi päästä, jos oli vähänkin kärsivällinen, selville molemmista näistä kahdesta nimestä. Tällä tavoin Dancy tiesi nyt, että paikkakunta, josta kirje oli lähetetty, oli Blaizot Côte-d'Orin departementissa. Hän hieroi tyytyväisenä kämmeniään vastatusten, mutta ilveili samassa itselleen:
— Hittoako minä oikeastaan olen näin kiinnostunut tuosta rouva Clapainista ja hänen seuralaisistaan? Jospa nyt tämän vaivan nähtyäni menisin hiukan kävelemään?
Langres'in raatihuone, jossa myöskin poliisikonttori on, ei ole kaukana kaupunginmuureista, sen kaupunginosan ainoasta mahdollisesta kävelypaikasta. Tästä johtui, että kun Ida meni poliisikonttoriin kävelytietä, joka kulki muurien harjaa, niin Dancy joutui omalta taholtaan tullen aavistamattaan juuri sitä henkilöä vastaan, joka pyrki hänen luokseen.
Lienee vaikea kuvitella sopivampaa haaveilu- tai kohtauspaikkaa kuin nuo Langres'in ihastuttavat vanhat muurit, jotka ovat kuin jalokivi tämän kaupungin monien ihmeellisten nähtävyyksien joukossa. Nuo Vaubanin ajoista saakka säilyneet muurit, joissa on vähän väliä torneja ja vanhoja portteja, ovat ikäänkuin kivinen linnunpesä, jonka pohjaan kaupunki on painunut piiloon ja jonka jokin ihme on ripustanut korkealle äärettömän, vihreän tasangon yläpuolelle. Muureilla kävellen ja katsellen sen äärettömyyden yksityiskohdatkin hälvenevät ja katoavat. Ei huomaa ympärillään enää mitään muuta kuin avaruuden ja ihmiskeinoin mittaamattoman taivaan runouden. Ihana näky, joka vetää puoleensa etenkin rakastuneita ja tilapäisiä retkeilijöitä.
Kun Ida oli päättänyt mennä poliisikonttoriin kaupunginmuurien harjalla kulkevaa tietä pitkin, tahtoi hän siten välttää kaikkia epämiellyttäviä kohtauksia; mutta kun Dancy puolestaan meni samoille muureille, niin ehkäpä hän toivoi, että sattuma valmistaisi siellä hänelle jonkin miellyttävän yllätyksen. Kohtalolla on omat tarkoituksensa, kun se vie yhteen ihmisiä teillä, joille he ovat joutuneet aivan vastakkaisista syistä.
Nyt tahtoi kohtalo viedä yhteen kaksi ihmistä, joita kaikki olosuhteet näyttivät erottavan toisistaan, ja kohtalo onnistui.
— Mikä onnellinen sattuma! huudahti Dancy, kun näki Idan. — Toivoin juuri saavani ilmoittaa teille, mitä tutkimuksissani on selvinnyt.
— Ja minä olin menossa neuvottelemaan kanssanne, vastasi Ida.
Nämä sanat olivat värittömiä, mutta heidän silmiensä ilmeistä olisi nähnyt, että niihin sisältyi muutakin.
»Hän on nyt vieläkin sievempi tuossa kävelypuvussaan kuin eilen sekaantuneessa mielentilassaan», sanoivat Dancyn silmät.
»Ettekö aavista, mikä sokea luottamus minut nyt toi puheillenne?» vastasivat Idan silmät.
— Eiköhän kävellä vähän yhdessä? sanoi Dancy. — Siinähän ei ole mitään uskallettua, sillä täällä muureilla ei ole koskaan ketään.
— Mielelläni, etenkin, jos lähdette saattamaan minua kotiin päin.
Siihen oli Dancy valmis. He kävelivät rinnatusten, ikäänkuin jatkaen kauan sitten aloitettua kävelyretkeä. Sanattomina, kuten useinkin, kun ihmisillä on keskenään liian paljon puhumista, he olivat molemmat katselevinaan muurin rintareunan yli tasangolle, joka kaukana sulautui välittömästi ilmanrantaan.
— Miksi te tahdoitte minua tavata? kysyi Dancy viimein.
Idasta tuntui silloin kuin olisi äskeinen selittämättömän suloinen tunnelma yht'äkkiä hajonnut.
— Tänä aamuna tuli meille eräs henkilö, joka tarjoutui ostamaan meiltä meidän talomme, vastasi hän äänellä, joka oli jälleen muuttunut päättäväisen varmaksi. — Ensin luulin, ettei tuon kylläkin varsin harvinaisen vierailun ja... ja eilisen tapahtuman kesken olisi ollut mitään yhteyttä; mutta hyvin piankin sain huomata erehtyneeni ja että te olitte ollut tosi profeetta. Täällä Langres'issa on ainakin yksi henkilö, joka on sitä mieltä, että meidän olisi viisainta poistua tästä kaupungista, jos haluamme välttää skandaalia.
— Ja kuka hän on?
— Eräs naapurimme, rouva Cormier, joka kuuluu muka tulleen siihen aikaan, kuin me ostimme Brochardin talon, syrjäytetyksi tästä kaupasta.
— Ikävä juttu, arveli Dancy. — Entä sitten?
— Sitten? Ei mitään... paitsi että olen nyt vakuutettu, että jos emme pääse perille salaperäisyydestä, joka peittää rouva Clapainia, ja paljasta sitä yleisölle, niin emme ehkä saa koskaan rauhaa, vaan meitä uhkaa sama kohtalo kuin Angéliquea.
— Kuka on Angélique?
— Hän on sisareni. Sama sisar, joka suositteli meille tuota naista täyshoitoon.
— Hänkö, josta sanoitte, että hän on sairas?
— Jospa hänelle ei olisi tapahtunut paljon muutakin!
Dancyn silmät alkoivat hohtaa: tässä miehessä vaihtelivat alinomaa synnynnäinen ammatti-innostus ja huvitteluhalu. Kun nyt Ida tuli niin vaiteliaaksi, aavisti hän, että Ida pelkäsi ryhtyä tekemään kiusallisia tunnustuksia; ja niinpä hän päätti käyttää vahvemmuuttaan hyväkseen: hän lausui kuivasti, vetäytyen Idasta hiukan loitommaksi:
— Jos toivotte, että teitä autetaan, niin täytyy teidän luopua kaikesta salailusta. Kertokaa edelleen, tai jätetään koko asia tälleen!
Idan pää painui kumaraan: täytyykö hänen nyt paljastaa tälle tuntemattomalle murhenäytelmä, jota Ursule ja hän olivat koettaneet niin suurella vaivalla ihmisiltä salata? Hänen sielussaan alkoi tuskallinen ristiriita; mutta sama voima, joka oli pakottanut hänet hakemaan apua Dancylta, selvisi siinä taistelussa voittajana:
— Sisareni on mielipuoli, kuiskasi hän soinnuttomalla äänellä.
Sitten seurasi lause toistaan, kuivina niinkuin oikeuden pöytäkirjassa:
— Hän on mielipuoli, vaikk'ei hänen ole voinut millään tavoin olettaa joutuvan siihen tilaan, ja suljettu johonkin hoitolaan, — minne, sitä emme tiedä; ja mielisairaalaan hänet on toimittanut joku vieras lääkäri, jonka nimeäkään emme ole saaneet selville. Tämä tapahtui täsmälleen neljä päivää sen jälkeen kuin eräs pariisilainen herra tuli rouva Clapainin luo, ainoa vieras, joka kävi häntä tapaamassa, ja kuusi päivää ennen rouva Clapainin itsemurhaa.
Syytettyään ikäänkuin vain oikusta rouva Clapainia Angéliquen sulkemisesta mielisairaalaan hän joutui itsestään, vertaillessaan äskenmainittuja päivämääriä toisiinsa, pitämään luuloaan aivan varmana asiana, niin uskottavalta se hänestä näytti.
Ida lopetti kertomuksensa:
— Nyt olette saanut kuulla kaiken... ainakin kaiken, mitä minä tiedän.
— Paljon enemmän kuin saatoin toivoa, vastasi Dancy.
Ja hän näytti vuorostaan vaipuvan ajatuksiinsa.
— No, mitä ajattelette asiasta? kysyi Ida, levottomana siitä, että Dancy oli niin kauan vaiti.
— Hyvä. Näyttää verraten helpolta päästä selville, minne teidän sisarenne on viety, ja ehkäpä se on meille hyödyllistäkin, vastasi Dancy. Pulmallisempaa on meidän saada käsiimme tuo Pariisin herra; mutta jos menettelemme viisaasti, niin ehkäpä lintu tulee itsestäänkin takaisin tuomaan meille toivomamme tiedot. Nyt on meneteltävä niin älykkäästi ja nopeasti kuin suinkin, ja siinä suhteessa olen päättänyt luottaa... luottaa — teihin!
Ida huudahti hämmästyneenä:
— Minuunko? Mitä minä voisin tehdä?
Dancy nauroi, pisti toverillisesti kätensä hänen kainaloonsa ja vei hänet mukaansa edelleen kävelemään:
— Oi, älkää nyt toki hermostuko, älkää väheksykö itseänne ja kuunnelkaa, mitä sanon! Tunnustanko aluksi, että minä en ole vielä tänäänkään saanut tuon rouva Clapainin kummittelevia käsiä pois ajatuksistani? Olenpa melkein niinkuin kaikki muutkin tässä kaupungissa: ajattelen vain häntä. Ja nyt tekin alatte pelätä!
Ida oli tosiaan hätkähtänyt: seuraus luultavastikin siitä, että hänen mieleensä oli johdettu rouva Clapainin kädet, sillä itse hän muisti paremminkin vainajan hymyn.
— Pelätä... ehkä minua? Sitä en tahtoisi! Koska tulitte tänne pyytämään apuani, niin oletan, että jo eilen ymmärsitte, millä mielellä sitä apua teille tarjosin. Kun tänä aamuna hoitelin tuota asiaanne, tein sen ennen kaikkea teidän itsenne tähden. Ja kun äsken kääntelin ja tutkin tuota paperinpalasta, joka oli pelastunut tulesta, — muistattehan sen kirjekuoren palasen, — en antanut sille niin paljon arvoa siitä syystä, että se mahdollisesti voisi opastaa minut totuuden jäljille, vaan siitä, että se antaisi meille tilaisuuden jälleen nähdä toisiamme, kuten nyt tapahtuu juuri tällä hetkellä; toivoin, että te noin kuuntelisitte minun sanojani ja minä voisin antaa teille... täydellisen rauhan...
Vähitellen oli Dancyn äänensointu muuttunut, se oli tullut tuttavalliseksi ja helläksi. Samalla oli hänen kätensä, joka oli ollut Idan kyynärkoukussa, laskeutunut hiljaa hänen vyötäröilleen. Siitä kosketuksesta oli tuon kunniallisen naisen ruumis yht'äkkiä rajusti värähtänyt, mutta kun hänestä tuntui, että hänen pelastuksensa riippuu tästä hetkestä ja siitä henkilöstä, joka hänelle par'aikaa puhui, ei hän koettanutkaan vetäytyä irti, ja vastoin tahtoaankin hän tunsi nautintoa, jota ei ollut ennen kokenut.
— Mainio ammatti tämä minun! jatkoi Dancy. — Lähtee tutkimaan kuoleman kaameutta. Mutta mitä tapaakaan silloin tiellä? Viehkeän apulaisen. Kuulkaas, onko teille kukaan sanonut, miten viehättävä te olette?
— Voi, älkää nyt, keskeytti Ida, — pysykää asiassa, sanokaa, millä tavoin minä saatan teitä auttaa?
— No olkoon. Koska kerran kieltäydytte ottamasta vastaan kohteliaisuuksia, — mikä muuten on uusi viehättävä puoli teissä, — niin palatkaamme äskeiseen ja puhukaamme siitä, minkälaisia neuvoja tahtoisin teille antaa.
Ja Dancy jatkoi samaan sävyyn kuin oli alkanutkin, mutta piti yhä kuitenkin kättänsä Idan vyötäröillä:
— Neuvoni ovat muuten kovin yksinkertaiset. Kirjekuoren palanen, josta äsken puhuimme, ilmaisi minulle, mistä kirje oli tullut. Itse kirjeen lähetyspaikka oli Blaizot, joka on Côte-d'Orissa. Rahakirje, ilmeisestikin. Siitä vähästä päättäen, mitä rouva Clapainista tiedämme, ei hänelle ole tullut muita kirjeitä. Tämä kirje oli siis joltakulta asianajajalta tai raha-asiain välittäjältä, jos nyt sellaisia tuolla paikkakunnalla on. Kekseliäs nainen voisi kirjeen lähettäjältä saada selville kymmenessä minuutissa jos ei juuri rouva Clapainin koko mennyttä elämää, niin ainakin hänen oikean nimensä ja hänen syntymäpaikkansa.
— Ette kai oleta, keskeytti Ida vieläkin, — että minä voisin...
—... olla tuo tarvittava kekseliäs nainen? jatkoi Dancy iloisesti hänen sanojaan. — Kyllä, minä olen aivan varma, että te joko tänä iltana tai viimeistään huomenna matkustatte Blaizot'hon ja palaatte sieltä vuorokauden kuluttua mukananne täysi selvyys ja pelastus teille itsellenne.
Ja Dancy lisäsi:
— Väittäkääpä siis, että minä laiminlöisin teidän asiaanne, koskapa minä juuri sen tähden ehdotan sellaistakin, että eroaisin teistä... en kuitenkaan pitkäksi aikaa, toivon!
Hän kumartui nyt niin, että hänen kasvonsa tulivat ihan lähelle Idan kasvoja:
—... Sillä tämä on ainoastaan alkua, niinhän? Ja me tapaamme kyllä jälleen toisemme.
Ida sulki silmänsä. Väristys, joka äsken oli kulkenut läpi hänen ruumiinsa, alkoi taas. Samalla kuin hän tahtoi päästä vapaaksi tästä huimaavasta tunteesta, toivoi hän, että sitä kestäisi yhä ja hän saisi siitä nauttia. Sitä kesti kuitenkin vain sekunnin, mutta se riitti antamaan hänelle aavistuksen vaaran suuruudesta, joten hän päätti karttaa sitä. Sekin, että Dancyn lämpöinen henkäys pyrki lähestymään hänen huuliaan, oli varoitus, joten hän vetäytyi loitommaksi.
Kun hän sitten avasi silmänsä, olivat Dancyn kasvot kauempana hänestä, mutta hymy leikki yhä ikäänkuin odottaen vastausta hänen huulillaan.
— Tapaamme toisemme? toisti Ida hiljaa Dancyn sanat. — Niin kai täytyy, ainakin neuvotellakseni kanssanne. Mitä taas siihen tulee, että lähtisin Blaizot'hon, kuten ehdotatte, niin jos te olisitte minua ohjaamassa, rinnallani, silloin minulla ehkä olisi tarvittavaa rohkeutta... Mutta mennä sinne yksin, aivan yksin...
Dancy nauraa hyrähti:
— Ihminen ei ole milloinkaan yksin, kun tietää olevansa hiukkasen rakastettu. Ja ettekö jo aavista, minkälaista altista suopeutta minä tunnen teitä kohtaan? Matkustakaa sinne, ja jos siellä sitten tulette neuvottomaksi, niin mikä estää teitä kutsumasta minua sinne? Lopultakin Blaizot ei ole kovinkaan kaukana, ja minä olen valmis voittamaan kaikki vaikeudet auttaakseni teitä tai... saadakseni tavata teitä.
Yhä vain hämäriä sanoja, joiden hellivä epämääräisyys tuntuu Idasta hyvältä ja tekee hänet samalla levottomaksi niinkuin varmaankin ne, jotka aikoivat salaa tunkeutua johonkin kiellettyyn puistoon, ovat. Näytti siltä kuin hän ei olisi niitä sanoja kuullutkaan, mutta kuitenkin ne järkyttivät koko hänen sieluaan.
— Mutta vieläkin, sanoi Ida, — miksi lähettää sinne minut, kun te, joksi olette näissä asioissa niin kokenut...
Dancy keskeytti hänet:
— Siksi, että naista ei osata epäillä... ehkäpä siksikin, että me sitten myöhemmin tuntisimme olevamme liittolaisia...
Äsken he olivat pysähtyneet, Ida nojaili nyt muurin rintasuojaan, kasvot kaupunkiin päin, ja Dancy tuli lähemmäksi ja näytti jälleen aikovan tarttua hänen käsiinsä. Merkillä, joka oli niin vähäinen, että sitä tuskin huomasi, Ida esti Dancyn aikeet:
— Varokaa! Unohdatte, että tuolla on ikkunat vastapäätä.
Kärsimättömästi Dancy käännähti katsomaan: tosiaan eräässä ikkunassa uudinta oli vedetty syrjään, nyt se päästettiin nopeasti irti ja palasi hiljaa entiseen asentoonsa. Idan huomautus hillitäkseen Dancyn intoa ei ollut aiheeton.
— Hiiteen nuo uteliaat!
— Ne pitävät meitä silmällä edelleen, sammalten Ida. — Ehkä meidän olisi parasta nyt erota. Muuten: me olemmekin mielestäni jo puhuneet kaikki asiamme.
— Emmehän, väitti Dancy.
Ida pudisti päätänsä:
— Kyllä; sillä jos te vielä jatkaisitte, lisäisi se vain levottomuutta, jota olette herättänyt minussa ja jonka tähden en tiedä surkutellako itseäni vaiko kiittää teitä siitä.
— Vihdoinkin minulle ensimmäinen rohkaiseva sana, vastasi Dancy iloisesti. — Jos olette luullut, ettei teillä ole ollut ystävää, joka olisi pitänyt teistä, niin rohkaiskaa vielä itseänne, ja huomaatte, että tästä lähtien teillä on.
— Jumalan tähden! huudahti Ida taas ja katsahti merkitsevästi ikkunaan, josta heitä yhäkin tähystettiin.
Silloin Dancy, ymmärtäen, ettei hän alkavassa seikkailussaan tällä hetkellä pääsisi pitemmälle, peräytyi askelen ja hyvästeli kohteliaasti kumartaen:
— Kas vain, kuiskasi hän, — koska niin helposti huomaatte, milloin meitä pidetään silmällä, niin osaatte myöskin tuoda rouva Clapainin salaisuuden sieltä Blaizot'sta. Viimeistään viikon päästä seuraa jatko tätä romaania, jossa me kaksi olemme toimivina henkilöinä; älkää unohtako sitä... Ja jos sitä ennen joudutte pulaan, niin älkää epäröikö kutsua avuksenne kanssasyyllistänne, joka silloin rientää heti luoksenne... jo omaksi ilokseenkin!
Nämä olivat Dancyn viimeiset sanat. Sitten hän poistui. Jaksamatta mitään käsittää Ida jäi aivan liikahtamatta nojailemaan muurin rintasuojaan, katsellen Dancyn menoa. Hän ihmetteli mielessään: »Enkö menetellyt väärin, ja mikä mieletön pelko esti minut näyttäytymästä hänen seurassaan ja sai minut karkottamaan hänet pois ennenkuin hän ennätti puhua kaikki, mitä tahtoi?»
Ensi kertaa moneen päivään oli Ida vihdoinkin unohtanut rouva Clapainin.
X
Kello on viisi. Iltahämärä levittää Saint-Martinin torilla talojen ympärille tuhkanharmaan harsonsa. Aurinko on kadonnut aikaisin: se tuo talven tunnun. Karmiva viileys huokuu kaduilla. Niin sielua kuin ruumistakin värisyttää. Hermostunein askelin Ida kulkee takaisin Brochardin taloon.
Tiedämme, että Ursule oli lähtenyt sisarensa perästä kaupungille. Nyt ei Ursule ole vielä tullut takaisin. Tuossa on Brochardin talo, pimeänä, ovet ja ikkunat suljettuina. Joskus kivetkin saavat ikäänkuin inhimillisen ilmeen. Niinpä Brochardin talon kiviseinät Idan lähestyessä ovat ikäänkuin vihamielisiä ja kummastuneita: näyttää kuin ne kieltäytyisivät tuntemasta enää tätä kävelijää, joka lähestyy niitä, tai ottamasta häntä vastaan muuten kuin vain tilapäisenä vieraana.
Sitä paitsi: onko se entinen Ida, joka tulee nyt sinne takaisin? Kuinka vähäiset asiat kääntävät koko ihmissielun ylösalaisin! Muutamia sanoja, jollaisia omaa huvitustaan haeskeleva mies yhtä päätä jakelee, ja pintapuolisia eleitä, niin toisen ihmisen sielu horjahtaa tasapainostaan, sen näköpiiriin kohoaa uusi maailma. Turhaan Ida oli Dancysta erottuaan jäänyt yhä edelleen kaupungin muureille ja koettanut harkita, millaista tehtävää häntä oli pyydetty suorittamaan, mutta onnistumatta: hänen mielessään tulvailivat ainoastaan äskeiset muistot, joissa hänelle ennen tuntemattoman nautinnon viettely ja ilmeinen synnin sivumaku kilpailevat keskenään.
Kello on viisi. Vielä muutama askel tuohon taloon, jossa rouva Clapain asui viimeisiä päiviään. Mutta mitä välittää Ida nyt, onko joku Clapain siellä elänyt tai kuollut! Muistaako hän enää edes, mistä syystä hän oli lähtenyt tapaamaan poliisikomissaaria, jonka luota hän nyt tulee takaisin? Hän häilyy epätodellisuudessa, eristettynä lyhyeen äskeiseen hetkeen, joka on yhtä etäällä edellisestä kuin seuraavastakin.
Sillä välin hän on tullut ovelle, avain narisee lukossa, ja käytävästä hengähtää jäisen kylmä viima vastaan: ja yht'äkkiä sisällä oleva pimeys sammuttaa valon, joka hänen sielussaan on loistanut. Kas niin, siihen meni hymy, joka äsken hurmasi Idan sydäntä. Sen sijaan hän näkee toisen hymyn, julman ja järkkymättömän. Rouva Clapain sallii kyllä, että hänet jätetään hetkeksi huomiotta, mutta hän ei suvaitse, että sellaista unohduksen nautintoa jatkuisi määrättömästi.
Kun Ursule vuorostaan tulee kotiin, huomaa Ida, että sisar on kyläilypuvussa, kuten eilenkin raatihuoneella käydessään; mutta Ida on liian väsynyt kyselläkseen häneltä syytä tähän.
Sitten he aterioivat ja viettävät iltaansa yhdessä. Molemmat vaiti, tuntien vain epämääräistä ahdistavaa pelkoa. Ainoastaan yhden kysymyksen Ida teki:
— Onko meillä juna-aikataulua?
Siellä on aikataulu, sama, joka hankittiin Tonnerren matkaa varten. Ida ottaa sen, mutta ei avaa sitä. Vähän ajan päästä vasta hän aikoo päättää, noudattaisiko hän Dancyn kehoitusta vai ei, sillä ensin hän tahtoo rauhoittua. Sillä välin hän hokee nimeä, jonka hän pelkää unohtavansa:
— Blaizot... Blaizot... Côte-d'Ore.
Viimein sitten yö...
Yöllä ihminen elää uudestaan päivän tapahtumat, yöllä pyörivät hänen päässään kysymykset, joita hän ei voinut päivällä ratkaista, auttamattomat pulmat, paha mieli siitä, että hän jätti sen ja sen tilaisuuden käyttämättä hyväkseen. Silmät auki Ida koettaa palautella mieleensä kohtauksensa Dancyn kanssa, mutta turhaan. Sanat ja eleet ovat sekaisina painuneet ikäänkuin mustan kaivon pohjalle: se hämäryys on ehkä menneisyyttä, joka ei enää koskaan palaa. Hän haluaisi myöskin kuvitella, millaiselta Dancy näytti muureilla, mutta ainoa kuva, joka vaivalla kirkastuu, on Dancy selkäpuolelta nähtynä ja kiipeämässä ylös portaita silloin, kun hän tuli tänne tarkastamaan tuota vainajaa. Vähitellen palautuu Idan mieleen ajatus, joka tuli hänen päähänsä äskettäin ja josta hän ei voi vapautua:
»Kuollut! Pitäisi tappaa tuo kuollut!...»
Ja sitten, ikäänkuin vastauksena kysymykseen: »Blaizot... Blaizot... Miten sinne oikeastaan matkustetaan?» Ida selailee aikataulua. Blaizot'ssa on rautatieasema. Yksi juna lähtee kello yhdentoista tienoissa aamulla; jos lähtee sillä, joutuu perille myöhään illalla. Kello lyö kaksitoista yöllä.
»Tänään minä lähden sinne...» supisee Ida.
Sitten kiertelevät hänen päässään ajatukset, joilla ei ole keskenään mitään loogillista yhteyttä:
»Omituinen tehtävä... Mihin minä käytinkään tämän päivän iltapuolen? Joutavuuksiin: ikäihminen... Minähän olen jo vanha nainen.»
Yht'äkkiä ei sitten enää mitään. Ida on viimein nukahtanut. Hän nukkuu aamuun asti näkemättä mitään unta, niinkuin ainakin ihminen, joka on tehnyt lujan päätöksen, päätöksen, joka hänen aavistamattaan ratkaisee koko hänen tulevaisuutensa.
Kun hän seuraa vana aamuna heräsi, ei aurinko enää säteillyt juhlavaloaan. Ulkona likainen taivas, pilvet matelivat maassa, ja tuntui kuin sade olisi ollut piankin tulossa.
»Ennätän parhaiksi junalle», ajatteli Ida.
Hän pukeutui nopeasti, otti kaapista pienen matkalaukun, joka oli punonnaistyötä, pisti siihen puvun, liinavaatteita ja kampauspöydän esineitä, niitä ollenkaan järjestelemättä.
»Miksi otan mukaani näin paljon? Enhän mene sinne muuta kuin käydäkseni jossakin välitystoimistossa?» kysyi hän itseltään.
Kuitenkin hän jatkoi matkavalmistuksiaan, niinkuin olisi aikonut viipyä siellä kauan. Samoin hän huomasi, ettei hänellä ollut rahaa kuin aivan lyhyeksi ajaksi, ja päätti pyytää Ursulelta lisää.
— Mikä sinulla on mielessäsi ja minne sinä menet? huudahti Ursule, kun näki Idan matkapuvussa.
Ida aikoi selittää. Mutta hänelle tuli omituinen häpeäntunne: millään ehdolla hän ei olisi kertonut eilisestä kohtauksesta Dancyn kanssa, ja se teki hänet epäröiväksi muuhunkin nähden.
— Ei mitään merkittävää, vastasi hän kartellen. — Pikku matka, jota pidän tarpeellisena tuon ehdotuksen johdosta, että myisimme talomme. Nyt minulla ei ole aikaa selittää tätä asiaa. Ennätänhän sittenkin, kun tulen takaisin, kotiin, ja minä tulen pian. — Mutta voitko antaa minulle vähän rahaa?
Ursule vastasi, tehden väsyneen eleen:
— Minulla on vielä kaksisataa frangia: parhaiksi kuukauden loppuun. Onneksi on päästy pahimmasta, sillä minäkin pidän huolta kodistamme, vaikk'et sitä ehkä usko!
— Kas vain, huudahti Ida, — tuotko tänne jonkun uuden rouva Clapainin?
— En, mutta olen. Jumalan kiitos, saanut tiedon, ettei meidän tarvitse maksaa hautajaisia. Kun vainajalla ei ole omaisia, kustantaa hautauksen köyhäinhoitolaitos, joka...
— Se ei koske minua! keskeytti Ida ilman muuta. — Kun et voi antaa minulle rahaa, niin minun täytyy juosta Henriceaun luo, ja sitten ennätän parhaiksi junalle. Jos sattuisi joitakin vaikeuksia, niin kirjoita minulle osoitteella: poste restante Blaizot, Côte-d'Ore. Mutta ei niitä satukaan...
Ja edes suutelematta Ursulea hän lähti. Kumpikaan heistä ei tätä huomannutkaan: kun sydämet ovat eronneet toisistaan, tuntuu toisen ihmisen lähteminen paremminkin helpotukselta kuin surulliselta.
Suorin tie Saint-Martinin torilta Henriceaun asianajotoimistoon on Diderot-katua, joka on Langres'in vilkasliikkeisin katu. Idalla oli niin kiire, että hänen täytyi uhmata ohikulkijoiden pahansuopaa uteliaisuutta ja kulkea tätä katua. Hän asteli kovaa vauhtia, matkalaukku kädessä ja katsellen alas maahan. Kynnyksiltä ja kauppaliikkeiden sisältä seurattiin kummastunein katsein hänen nopeaa menoaan, joka oli ikäänkuin pakoa. Kun sitten saatiin yleisesti tietää, että hän oli lähtenyt jonnekin junassa, ei tätä pakoa muistuttavaa kiirettä unohdettukaan.
Henriceaun toimisto on Duvert'in torin varrella eräässä vanhassa talossa, jonka edustalla olevassa pikku puutarhassa kasvaa kaksi puuta. Toria ympäröivät muinaiset talot ja yhdeltä puolelta rajoittaa sitä katedraalin absidi. Tori on juhlallisen viehkeä kuin luostarin piha. Pieninkin hälinä herättää siellä kovan kaiun. Tuntuu melkeinpä pyhyydenhäväistykseltä, että siellä on asianajotoimisto.
Ida tiedusteli heti asiaansa Henriceaun ensimmäiseltä apulaiselta ja sai kuulla, ettei siellä vielä ollut ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin tämän raha-asian suhteen, kuten Henriceau oli luvannut. Moinen huolimattomuus saattoi estää hänen matkansa, joten hän harmissaan vaati saada mennä itsensä Henriceaun luo, kun asianajaja samassa ilmestyikin huoneeseen, sillä hän oli kuullut tämän äänekkään sananvaihdon. Idan nähdessään hän pyyteli anteeksi, että oli sittenkin unohtanut asian ja tarjosi hänelle tuhat frangia, ja sillä aikaa kuin kuittia kirjoitettiin, hän kysyi hiljaa, koska Idan matkalaukku oli tehnyt hänet uteliaaksi:
— Aiotteko matkustaa jonnekin?
— Aion.
— Pitkäksi aikaa?
Tämä kysymys oli ikäänkuin epäilystä, riittäisikö Idan puolelta pelkästään tavallinen kuitti: samaa epäilystä, joka oli myrkyllisenä tuntunut jo Diderot-kadulla, nimittäin, että Ida aikoisi jonnekin paeta.
— Rauhoittukaa, vastasi Ida, — sisarellani on sama oikeus kuin minullakin allekirjoittaa kiinnepaperit.
— En minä levoton ollutkaan, oikaisi Henriceau. — Milloin junanne lähtee?
— Kello yksitoista.
— Teillä on vielä hyvästi aikaa. Ehkäpä tahtoisitte kuluttaa sen tuolla työhuoneessani?
Ida pudisti päätänsä, hän ei tahtonut. Hänellä oli kiire päästä ulos toimistosta, jossa apulaiset varmaankin salaa katselivat häntä, niin hänestä tuntui, vaikk'ei hän sitä nimenomaan nähnyt.
— Sallinette siis minun saattaa teitä ainakin portille, jatkoi Henriceau niin kohteliaasti, ettei se yleensä kuulunut hänen tapoihinsa, joten Ida tuli epäluuloiseksi.
Näyttääkseen muka Idalle tietä Henriceau meni ulos edeltä. Portilla, joka erotti pikku-puutarhan torista, Ida aikoi hyvästellä, mutta Henriceau piti yhä hänen kättään omassaan.
— Vielä pari sanaa. Koska teillä ei ole kiire, tahtoisin tietää jotakin: te ette kaiketikaan pahastunut eilisestä ehdotuksestani?
Idasta Henriceaun käsi tuntui yht'äkkiä niin vastenmieliseltä, että hän vetäytyi hiukan takaisin päästäkseen siitä irti.
— Miksi olisin pahastunut teille toimenpiteistä, johon olitte ryhtynyt vain toisen henkilön pyynnöstä? vastasi hän ja kohotti olkapäitään. — Valitan, että teidän ammattinne pakottaa teidät sellaisiin ikäviin hommiin.
— Mitä puhuttekaan? huudahti Henriceau. — Voitte olla vakuutettu, että jos kauppa mielestäni ei olisi ollut teille näin edullinen, en siihen asiaan nyt palaisikaan, niin, en olisi sitä edes esittänyt teille.
Hän oli siis tullut Idan kanssa ulos ainoastaan voidakseen puhua jälleen tuosta ehdotuksestaan. Ja nyt hän oli sen lisäksi asettunut keskelle porttiaukkoa sillä tavoin, ettei Ida päässyt ulos, vaan hänen oli pakko kuunnella. Viitaten omaan taloonsa hän jatkoi:
— Olettakaa esimerkiksi, että joku tulisi jostakin syystä tarjoamaan minulle talostani sen kolminkertaisen hinnan: luuletteko, että minä kieltäytyisin harkitsemasta asiaa?... En välittäisi, mistä syistä minulle tuo ehdotus tehtäisiin, vaan ajattelisin ainoastaan tarjottua hintaa...
—... joka ei hyvittäisi loukkausta, keskeytti Ida kuivasti.
Henriceau kohotti olkapäitään:
— Luulin teitä järkeväksi ihmiseksi.
— Rahat eivät merkitse maailmassa kaikkea.
— Ja kuitenkin teidän täytyy ottaa nekin huomioon: esimerkiksi tänäkin aamuna lainasitte rahaa.
Ida loi silmänsä maahan eikä vastannut mitään. Henriceau luuli, että neiti Cadifonin päätös oli alkanut horjua, ja siitä syystä hän odotteli, hymy huulillaan. Meni vähän aikaa, jolloin ei olisi huomannut muuta kuin torin hiljaisuuden, tai paremminkin sen hiljaisuutta häiritsevät äänet, nimittäin kirjoituskoneen naputuksen, joka kuului toimistosta, ja hevosen kavioiden tasaisen ja lähenevän kapsutuksen jostakin lähikadulta.
Kuta syvempi hiljaisuus, sitä enemmän hevosen kavioiden kopina kivitykseen ja huonossa voiteessa olevien kärrynpyörien kolina herättävät huomiota. Tuntuu kuin ratkeaisi reikä ilmakehään, joka on ollut ikäänkuin nimenomaan viritetty estämään ääniä pääsemästä lävitseen.
Vaikka Ida oli vihoissaan ja ajatuksissaan, katseli hän kuitenkin, mistä nuo lähenevät ajoneuvot tulisivat, mutta kun Henriceau seisoi porttiaukossa, ei Ida voinut nähdä muuta kuin osan talon edustalla olevaa toria, ja se osa pysyi kauan tyhjänä.
— Ystävän neuvo, jatkoi Henriceau kärsimättömästi: — jos yhä pysytte päätöksessänne mitä talonkauppaan tulee, niin älkää myöskään lähtekö tälle matkalle!
— Miksi en lähtisi?
— Pelkään, että sellainen ostaja kuin tuo minun asiakkaani, ryhtyy, jos hänen aikomuksensa menee myttyyn, toimenpiteisiin teitä vastaan, koska hänellä on suhteita sanomalehtiin ja koska hän sitä paitsi on kovin utelias, ja käyttää silloin verukkeena, että tahtoo muka selvittää tuota mysteeriota, joka hänen mielestään, — tietysti väärä käsitys, — verhoaa teidän luonanne asuneen täyshoitolaisen kuolemaa.
Nyt hän päästi kursailematta ilmoille sanat, joita jo alussa oli valmistanut: peittelemättömän uhkauksen, pyrkien tehostamaan vaikutusta, jonka se, että talosta tarjottaisiin vielä suurempi hinta, tekisi Idaan. Mutta se oli turhaa, sillä ilmeisesti Ida ei enää häntä edes kuunnellutkaan. Yht'äkkiä hän oli nähnyt ajoneuvot, joita hän oli tähystellyt ja odottanut aivan heti torille.
— Kas niin, ruumissaatto, en erehtynyt, mutisi hän itsekseen hätkähtäen ja peräytyi askelen.
Vaikk'ei hän ollutkaan taikauskoinen, tuntui se, että tuollainen näky ilmestyi hänen eteensä juuri kun hän aikoi lähteä tälle matkalle, pahalta enteeltä, joka tietäisi, etteivät hänen suunnitelmansa onnistuisi.
Henriceaukin käänsi kummastuneena päätänsä ja katsoi torille.
— Ei, ainoastaan tyhjä ruumisarkku, lähetetty sairaalasta, sanoi hän.
— Ruumissaatto, kuten sanoin: näettekö, että ruumisarkun päällä on paariliina...
Ida teki ristinmerkin ja jatkoi:
—... muuten, joku kulkee vaunujen perästä...
Henriceau toisti:
— Joku? Se on totta... Ja sitä paitsi hän on:..
Henriceau ei puhunut ajatustaan loppuun: he molemmat olivat huomanneet, että tuo »joku», joka kulki vaunujen perästä, oli Ursule; ja ketä muuta Ursule olisi voinut saattaa hautaan kuin rouva Clapainia?
Yhtä käsittämätöntä kuin odottamatontakin: vaikka siinä kulkivat ruumisvaunut, jotka veivät köyhän itsemurhaajan ruumisraukkaa välinpitämättömästi kuin jotakin tavarakääröä; vaikka kirkonkellot eivät soineet; vaikka vainajaa saattamassa ei ollut yhtään ainoaa pappia, ja kuoropoikien virren sijasta kuului vain pyörien vinkuna; vaikka saatossa ei ollut ketään muita kuin vainajan vuokraemäntä, joka ei tietänyt edes saatettavansa oikeaa nimeä; ja vaikka tien päässä odotti yhteishauta, ainoa turvapaikka, jossa yksinäisen yksinäisyys viimeinkin loppuisi; vaikka näin oli, niin näky herätti sellaisen salaperäisen ja luonnottoman kauhean tunnelman, että Henriceaukin tuli kalpeaksi: hän ei uskaltanut päättää aloittamaansa lausetta, vaan paljasti nöyrästi päänsä.
Ida jälleen seurasi koko sielullaan tuon poikkeuksellisen hautasaaton matkaa. Hän kuvitteli olentoa, joka siinä nyt meni ohitse. Sattuman pakosta hänen täytyi vieläkin kerran kohdata hänet täällä. Värähteliköhän ruumisarkussa lepäävän huulilla yhä hänen voitoniloinen hymynsä? Näkikö vainaja ehkä tämän viimeisen kohtauksensa vihollisensa kanssa, joka oli päättänyt väkivalloin paljastaa hänen salaisuutensa? Kummallisia kysymyksiä: mutta mitä tiedetäänkään kuolleiden elämästä? Mitä he voivat saada aikaan? Ja kumpi täällä maailmassa on varmempi voitostaan, maallista matkaansa alkava ihminenkö vai matkansa päättävä rouva Clapain?
Kului lyhyt hetki, josta ei ollut tulla loppuakaan. Ruumisvaunujen pyörien kolina ja hevosen kavioiden kopina täyttivät koko ilman huomaavalla metelillä: siltä se ääni Idasta ja Henriceausta tuntui. Sitten seurasi yht'äkkiä toinen ja yhtä tuskallinen vaikutelma: vajoaminen takaisin äänettömyyteen, tyhjyyteen. Ruumisvaunut olivat kääntyneet oikealle ja kadonneet erään talon taakse, niitä ei enää edes kuulunut, sen vähemmän niistä näkyi. Tuntui kuin olisi herätty unesta, jossa vainajat ilmestyvät nukkujan eteen.
Henriceau selvisi ensiksi tästä ahdistavasta tunnelmasta jatkaen äsken keskeytynyttä lausettaan:
— Sanoin, että... eikö se henkilö, joka kulki ruumisvaunujen perästä, ollut teidän sisarenne?
Idan kasvoille tuli uhkamielinen ilme:
— Oli.
— Ja hän saattoi itsemurhaajaa hautausmaalle?
— Luultavasti.
— No niin, sallikaa minun ilmaista vieläkin eräs oma mielipiteeni: hän menettelee väärin, kun saattaa itsensä tällä tavoin pahaan huutoon, — ja samalla te aiotte täältä kadota muka jollekin pikku matkalle.
Ida kalpeni, Henriceau näki sen ja torjui yhdellä ainoalla lyhyellä eleellä kaikki Idan vastalauseet:
— Minusta yhdentekevää. Ottakaa vain vieläkin huomioonne, että ehdotukseni pysyy entisellään ja, — tämä meidän kesken, — että tarjousta korotetaan tarvittaessa aina 160,000:een frangiin!
Silloin Ida loi jälleen uhkamielisen ja halveksivan silmäyksen tuohon mieheen. Ammatti oli tehnyt tämän luonteen niin ala-arvoiseksi, ettei hän vähintäkään aavistanut, millaiselle luonteelle hän teki ehdotuksensa. Ida vastasi:
— Muistakaa te puolestanne, että rouva Cormier saa viikon päästä uteliaisuutensa tyydytetyksi. Minä lähdenkin nyt matkalle ainoastaan lopettaakseni hänen uteliaisuutensa.
Huomaten sitten, että Henriceau väistyi pois keskeltä porttia, luultavasti varsin tyytyväisenä, että oli saanut sanoa kaikki sanottavansa, Ida hyvästeli häntä hiukan päätänsä nyökäten ja lähti sitten varmoin askelin viimeinkin asemalle päin.
Henriceau katseli mietteissään hänen menoaan ja ajatteli:
— No, jäähän tänne toinen sisar, jonka saa helpommin pelotetuksi kuin tämän. Minä neuvon asiakastani yrittämään siltä tahdita.
Samalla hetkellä Ida ajatteli niin suutuksissaan, että oli aivan innostunut:
— Sanoin hänelle, että kaikki selvenisi viikon päästä. Mutta miksipä ei salaisuus selviäisikin minulle jo huomenna?
Elävien ihmisten haaveita: he unohtivat, että vainaja pelkästään sillä, että oli äsken kulkenut heidän ohitseen torin poikki, pakotti toisen heistä paljastamaan päänsä ja toisen tekemään ristinmerkin!
XI
Blaizot'n asema on laakson pohjalla, niinkuin Côte-d'Ore'issa useinkin, jota vastoin itse kauppala on kiivennyt kukkulan rinteelle ja ikäänkuin katselee melkoisen välimatkan päästä junia, jotka sille eivät merkitse mitään muulloin kuin markkinapäivinä tai paikallisten juhlien aikaan. Mutkitteleva tie, jonka kahden puolen on istutettu vuorotellen jalavia ja saarneja, vie asemalta ylös kauppalaan. Vaikka perille jalkaisin on puolen tunnin matka, ei asemalla tapaa minkäänlaisia ajoneuvoja, mikä seikka todistaa erinomaisesti, kuinka syrjässä Blaizot elää nykyaikaisesta elämästä kovan ilmastonsa ja huonojen liikenneyhteyksiensä tähden.
Postinkuljettaja tarjoaa paremman puutteessa kärryjään niille, jotka sellaista apua tarvitsevat, tietenkin sillä ehdolla, etteivät postisäkit ole vieneet koko tilaa. Ne, jotka turvautuvat tähän keinoon, saavat kyydin ilmaiseksi, nimittäin kohtuuttoman taksan mukaan laskettuna, koska taksa riippuu postimiehen omista toivomuksista ja pelkästään hänen hyvästä tahdostaan.
Kun Ida monta kertaa junaa vaihdettuaan saapui Langres'ista Blaizot'hon, oli kello jo kuusi illalla. Ilta oli pimeä, ja lukuunottamatta kahta asemalyhtyä ei näkynyt mistään päin valoa, joka olisi todistanut, että ihmisasuntoja oli lähistöllä. Tietämättä minne päin lähteä hän kääntyi ainoan elävän olennon puoleen, jonka näki asemalla, nimittäin erään miehen, joka sovitteli tavarasäkkiä kaksipyöräisiin pieniin kärryihin.
— Missä on Blaizot'hon menevä tie?
— Menkää suoraan eteenpäin, mahdotonta eksyä...
— Miten pitkä matka sinne on?
— Oh, sievoinen matka, kaksi kilometriä ja koko ajan ylämäkeä. Jos tahdotte, voin muuten ottaa teidät kärryihini.
Idalla oli ollut hyvä onni: hän oli kääntynyt juuri postimiehen puoleen.
Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun postisäkit oli saatu ajoneuvoihin, istui Ida kärryissä miehen vieressä ja alkoi tätä matkansa viimeistä taipaletta, jonka päässä tuntemattomat vaiheet odottivat häntä.
Alettiin hitaasti nousta ylämäkeen. Ihminen, joka tällä tavoin pimeässä kulkee paikkaa kohti, jota ei ollenkaan tunne, ja poikki maaseutumaiseman, josta hänellä ei ole mitään muuta käsitystä kuin että jostakin pimeästä tuon tuostakin henkäisee raaka jääkylmä tuuli, joutuu ehdottomasti ahdistavan levottomuuden valtaan. Vapautuakseen siitä ainakin siksi, kunnes joutuisi perille, Ida osoitti hevosta ja kysyi seuralaiseltaan:
— Näitä ei kai enää ole paljoakaan täällä päin?
Mies vastasi:
— Ahaa, autojako tarkoitatte? Kyllähän niitäkin jo on, ja ehkäpä itsekin hankin vielä itselleni auton. Mutta kun elukka kerran on olemassa ja se jaksaa vielä kulkea, niin täytyyhän sitä käyttää, eikö niin?
Sitten tahtoi hän puolestaan osoittaa kohteliaisuuttaan:
— Ensi kertaako te nyt tulette tänne?
— Ensi kertaa.
— Saisiko udella, kenen luo te olette menossa?
— En kenenkään. Aikomukseni on mennä majataloon, jos täällä majataloa on... tai minne vain, jossa majoitetaan vieraita.
Mies nyrpisti halveksivasti suutaan:
— Sellaiselle herrasihmiselle kuin te ei meidän majatalomme ole liioin rauhallinen, sillä alakerrassa on kahvila... Ja mitä siisteyteen tulee... Hm, no olkoon kullakin majatalosta omat käsityksensä.
Ida hymyili:
— Minulla ei ole siitä yhtään mitään käsitystä, koska en tunne paikkakuntaa. Olisiko teillä jotakin parempaa asuinpaikkaa tiedossa?
Mies vilkaisi salaa pientä matkalaukkua, jonka Ida oli asettanut eteensä jalkoihinsa.
— Taidatte tulla tänne ainoastaan käymätein?
— Sitä en tiedä. Jos paikkakunta näyttää minusta miellyttävältä, niin varmaan jään tänne joksikin aikaa, vastasi Ida ja ihmetteli mielessään, mikä hänet pakotti sanomaan näin, vaikka hän aikoi matkustaa takaisin jo seuraavana päivänä.
Mies aprikoi vielä vähän aikaa:
— Kyllähän huone olisi ehkä ukko... ukko... Kaunis huone... Mutta ruoka ei kai olisi teistä sopivaa...
Tämä tarjous tehtiin varsin välinpitämättömästi.
— Ruoka on minulle yhdentekevä asia, en ole vaativainen, vastasi Ida hiljaa.
Ida ihmetteli edelleen, miksi hän vastasi näin; tuntui kuin jokin vieras tahto olisi pakottanut hänet siihen.
— No, voittehan käväistä katsomassa, arveli mies viimein. Ohiajettaessa pysäytän hevosen ukon ovella.
Ja pitäen tätä sovittuna asiana, vaikk'ei Ida siihen vastannut mitään, hän jatkoi:
— Se on vasta ukko. Jos kymmenen penikulman päässä täältä kysytte: »Kuka on Blondeau?» niin kaikki vastaavat: »Blondeau? Hän on asunut seitsemättäkymmentä vuotta Blaizot'ssa!» Ja vaikka hän on vain työmies, niin hänellä on sivistystä, älyä ja sellainen määrä mitaleja... Sodan loputtua hän sai kunniamerkin eräästä keksinnöstään. Ja jos hän olisi tahtonut vaikka määriksi... Mutta hän ei välitä politiikasta, mikä minusta ei ole oikein. Minä en saa päästäni, että jos hän olisi siihen antautunut, niin en nyt ajelisi tällä tavoin pitkin maantietä ansaiten rahaa tuskin hengenpitimiksi. No, ei pidä valitella... Mitä taloon tulee, saatte sen pian nähdä: se on iso, hyvällä paikalla. Minäkin asun siellä Lalien, vaimoni kanssa, ja samoin kälyni perheineen... Ukko, nimittäin isoisä, se niin tahtoo, voidakseen pitää järjestystä, milloin meille keskenämme tulee kiistaa...
Katkeilevin sanoin ja kömpelösti koetti mies kuvailla tuota »ukkoa», keskipistettä ja napaa, jonka ympärille kaikki Blondeaut olivat ryhmittyneet. Mutta Idaa kiinnosti ainoastaan se, että »ukko» oli asunut Blaizot'ssa jo seitsemättäkymmentä vuotta.
»Hän tuntee varmaan koko seudun. Minulla on yhä onni matkassani», ajatteli hän.
Sitten hän sanoi:
— Puhutte hänestä niin, että minun tekisi oikein mieli tutustua häneen. Ja jos en häiritsisi...
— Häiritsisi... ette millään tavalla! On siellä ollut ennenkin asukas. Nyt ei ole. Ja mielellään sinne otettaisiin joku hänen sijaansa joksikin aikaa.
Viisi minuuttia sen jälkeen tuikkivat eräässä tien käänteessä Blaizot'n ensimmäiset valot. Kun ajoneuvot viimein pysähtyivät, oli Idan edessä pieni hämärä suutarinliike, jota valaisi ainoastaan yksi, leveällä varjostimella varustettu, matalalle pöydälle asetettu lamppu.
— Ukko, täällä olisi vieras Ninen huoneeseen! huudahti kyytimies.
Ja antaen Idalle kärryistään hänen matkalaukkunsa:
— Kyyti maksetaan sitten muun yhteydessä.
Eräs keski-ikäinen nainen oli kuullut miehen huudon ja tuli ulos:
— Käykää sisään, rouva, puoti ei ole kovinkaan hieno, mutta tästä puodin kautta päästään suoraan sisemmille.
Puodin nurkassa lampun ääressä istui vanha mies naskali kädessä suutaroiden ja kohotti päätänsä:
— Hyvää iltaa, rouva. Jos tarvitsette jotakin, niin älkää kursastelko, vaan pyytäkää. Pidä sinä kaikesta huolta, Lalie.
Idasta, joka meni Lalien perästä, tuntui tämä vastaanotto varsin sydämelliseltä eikä kuitenkaan tungettelevalta, joten ukko miellytti häntä heti.
Puodista tultiin porraskäytävään, josta erikoinen ovi vei kadulle.
— Jääkö rouva tänne pitemmäksi aikaa? kysyi Lalie, kun tultiin ensimmäiseen kerrokseen erään oven ulkopuolelle.
Samaa oli tuonoin kysynyt kyytimieskin, Blondeau nuorempi; ja vastaus, niin epäuskottava kuin se olikin, kuului nyt entistä varmempana:
— Ainakin kolmeksi päiväksi, ehkä pitemmäksikin.
— Kysyin vain ruoan tähden. Jos rouva haluaa syödä muualla, niin se on rouvan asia, mutta jos ei, niin tuodaan rouvalle ruoka tänne samoin kuin Ninelle aikoinaan.
»Tänne» tarkoitti huonetta, johon nyt oli tultu.
— Ensi aluksi en mielelläni menisi muualle.
Hinta kai...
— Ukko määrää ne asiat. Hänen kanssaan sovitte kyllä helposti!
Sitten Lalie poistui hienotunteisesti antaakseen Idan rauhassa asettua kodiksi huoneeseen, johon sattuma oli hänet johtanut.
Blondeau nuorempi ei ollut puhunut turhia: huone oli iso, mukavasti, joskaan ei hienosti kalustettu ja niin siisti, ettei Brochardin talossakaan ollut sen voittajaa siinä suhteessa. Ida meni heti katsomaan ulos ikkunasta nähdäkseen seutua, mutta pimeys teki tyhjäksi hänen yrityksensä. Sitä vastoin täällä oli niin ihmeellisen rauhallista. Tuntui kuin hän ei ikänään enää tahtoisi lähteä täältä minnekään.
Sitten hän palasi ikkunan luota ja alkoi katsella tarkemmin huonekaluja. Silloin hän hämmästyi: hänen vieressään ikkunan edessä oli nojatuoli ja pöytä, jotka oli asetettu aivan samalla tavoin kuin rouva Clapainin nojatuoli ja pöytä Langres'issa. Idan mieleen pälkähti omituinen ajatus: »Tuleeko minusta hänen kaksoisolentonsa?»
Tosiaankin: hänen saapumisensa Blondeaun taloon oli ollut aivan sellaista kuin rouva Clapainin tulo Brochardin taloon. Sama pidättyvä vastaanotto täällä; Idalla oli yhtä vähän matkatavaroita mukana kuin rouva Clapainilla; ja pian hän aterioitsi täällä yksinään kuin rouva Clapain huoneessaan Brochardin talossa. Juuri kun Ida nyt valmistautui taisteluun kuollutta vastaan, tuntui hänestä siltä, kuin vainaja olisi kostanut tuon yrityksen siten, että vaati hänet omaksumaan hänen elintapansa. Idan mieltä alkoi jälleen kummallisesti ahdistaa, vaikka huone ensin oli tuonut hänelle helpotuksen tunteen.
— Olin typerä: olin hänet melkeinpä unohtaa, Jumala paratkoon.
Hän heräsi jälleen todellisuuteen, kun Lalie tuli takaisin ja toi ruoan huoneeseen. Lalie sipsutteli hiljaa, — aivan kuin Ursule varmaankin rouva Clapainin luo, —ja näytti kummastelevan, ettei Ida ollut vielä asettunut taloksi.
— Jos rouva tahtoo, niin autan rouvaa ottamaan tavaroita matkalaukusta?
— Ei, kiitoksia. Mutta kun te olette asunut täällä Blaizot'ssa pitkät ajat, niin...
— En minä, epäsi Lalie vilkkaasti, — mutta isä!
— Niin, isä siis. Luuletteko, että voisin pyytää illallisen jälkeen häneltä eräitä tietoja?
— Tokihan. Jos rouvasta ei olisi vastenmielistä tulla joukkoomme, niin noutaisin rouvan alas, kun isä on lopettanut työnsä ja koko perhe on koolla.
— Hyvä on.
Jäätyään sitten taas yksin Ida otti matkalaukusta eräitä pukeutumisesineitä, söi hiukkasen, aivan kuin rouva Clapain siellä heillä, ja odotti sitten, että hänet kutsuttaisiin alas, niinkuin oli ollut puhe. Vaikka hän oli matkastakin väsynyt, ei hän ollut laisinkaan malttamaton. Siinä hän tottui huoneeseensakin, ja se sai osaltaan aikaan, että hän tunsi jälleen helpotusta, aivan kuin ensin tänne tullessaan.
Kello löi kahdeksan, Lalie tuli ilmoittamaan, että isä odotti alhaalla ja oli valmis vastaamaan kysymyksiin, joita rouva hänelle tekisi.
Astuessaan huoneeseen, johon hänet vietiin, hän pysähtyi hämmästyneenä ovelle. Hän oli odottanut jotakin samanlaista kuin tuo suutarinliike, epäjärjestystä ja ehkäpä pahaa hajuakin. Sen sijaan hän näki täällä huoneen, jota käytettiin samalla kertaa ruokasalina ja salina, ja näki, että siellä oli astiakaappi, tarjoilupöytä ja nuo kuusi tavanomaista tuolia; siellä täällä eräitä vanhoja nojatuoleja; keskellä välkkyi pöydän kiilloitettu levy, jota valaisi hyvin alas vedetty kattolamppu. Pöydän ympärillä istui perhe odotuksen jännittynyt ilme kasvoillaan. Kaikki todisti varmasta hyvinvoinnista. Ja ikäänkuin suojelushenkinä näkyi seinällä kaksi valokuvasuurennusta, kasvot toisiaan kohti, toinen esittäen vanhaa naista, jolla oli myssy päässä, toinen nuorekkaan näköistä mieshenkilöä, jonka rintaa koristi Ranskan kolmivärisessä nauhassa riippuva kunniamerkki. Tuttuja kuvia, joita meillä nähdään kaikkialla: muisto äidistä, ja vuonna 1914 isänmaalle annetusta kalliista uhrista.
Sitten, hiukan lähemmäksi tullen, Ida erotti henkilötkin.
Lähinnä ovea istuivat Blondeau nuorempi ja joku surupukuinen nainen, — varmaankin sodassa kaatuneen Blondeaun leski. Tuon naisen vieressä oleva tyhjä tuoli ilmaisi Lalien paikkaa; Blondeau nuoremman viereen asetettu nojatuoli näytti odottavan tämäniltaista vierasta, Idaa; ja pöydän päässä, selkä ikkunaan päin istui »ukko» pitäen silmällä koko perhettään...
Hänellä oli tuuhea tukka, suu, joka muodosti kaaren alaspäin ja jonka pieliä leukaparta ikäänkuin veti alas. Hänen ilmeensä oli veitikkamaisen arvokas, siinä oli omituinen sekoitus alistuvaa väsymystä ja ylpeyttä isäntävallasta, johon kaikki muut selvästi mielellään alistuivat.
Idan tullessa sisään nousivat kaikki muut paitsi hän seisomaan. Hän vain sanoi:
— Toivon, että rouva antaa minulle anteeksi, että en nouse paikaltani, sillä ruumiini on kipeä ja liikkuminen koskee siihen.
Samalla hän viittasi arvokkaasti Idaa istumaan luokseen. Syntyi yleinen kolina, kun kaikki asettuivat jälleen paikalleen, ja perhepiiri muodostui sellaiseksi kuin se oli äskenkin ollut, ainoastaan sillä erolla, että joukossa oli nyt vieraskin, neiti Cadifon.
Oltiin hetkinen äänettöminä, ikäänkuin noloina, kuten tavallista tällaisissa kohtauksissa. Sitten ukko alkoi:
— Teillä oli, mikäli kuulin, jokin kysymys minulle? Jos nämä tässä eivät häiritse, niin kysykää vain, ja minä vastaan, jos osaan.
Niinkuin alussakin herätti Idan huomiota vanhuksen ihmeellisen tyyni ääni ja sen miellyttävä sointu.
— Jos osaatte? Se on varmaa, vastasi Ida ja hymyili pakostakin. Kuka voisi paremmin kuin te sanoa, onko täällä Blaizot'ssa asianajajaa, tai jos ei ole, jotakin raha-asiain välitystoimistoa.
— Onko rouva ehkä tullut tänne ostamaan maatiloja? kysäisi Blondeau nuorempi terhakkaasti.
— Ole hiljaa, ei saa olla niin utelias, sanoi ukko hänelle.
— Eihän tuollainen uteliaisuus mitään haittaa, rauhoitteli Ida ja punastui. — Ei, ei minulla ole aikomusta jäädä tänne asumaan.
— Oli miten oli, rouva, mutta tässä meidän katumme varrella asuu asianajaja nimeltä Farizet. Mitä tulee raha-asiain välitystoimistoon, en tiedä täällä sellaisia olevan; tai paremminkin on kyllä: jokainen on oma välittäjänsä tarpeen mukaan.
Vastauksen viimeinen osa teki Idan levottomaksi:
— Ehkäpä tuo Farizet osaakin antaa minulle tarvitsemani tiedot, sanoi hän hiljaa.
— Varmasti, sillä Farizet tuntee perin pohjin täkäläiset olot, keskeytti Blondeau nuorempi taas. — Hän on asunut täällä Blaizot'ssa luoja ties kuinka kauan, joten, jos on kysymys avioliitosta...
— Mitä sinä nyt! keskeytti Lalie puoliääneen.
— Miksikä sitten ei? Vierashan on parhaassa iässä...
— Luulenpa, että te ette nähnyt minua kyllin hyvin, kun toitte minut asemalta, vastasi Ida hiukan epävarmalla äänellä; — muutoin olisitte arvannut, että kysymyksessä on aivan jotakin muuta...
— Joka on teidän asianne eikä kuulu meihin, keskeytti ukko jyrkästi ja nosti silmälasinsa nenältä otsalle. — Mutta mitä kummaa: aikooko rouva jo lähteä luotamme?
— Niin, minulla ei olekaan enää muuta asiaa, kiitoksia vain teille, soperteli Ida, joka oli noussut paikaltaan.
— Yksinään käy ilta ikäväksi. Älkää pelätkö häiritsevänne, istukaa vain täällä... nimittäin, jos se ei ole teille vastenmielistä.
— Päinvastoin, sanoi Ida.
Ja hän istuutui jälleen, aivan kuin jokin käsi olisi painanut ja pakottanut hänet istumaan. Ukko rohkaisi edelleen:
— Kas niin, oikein tehty! Meillekin on vieras ratoksi. Siitä asti kuin Nine lähti, ei meillä ole ollut mitään seuraa.
— Kuka se Nine on? kysyi Ida tahtoen ainakin kohteliaisuudesta auttaa juttelua.
Tällä kertaa vastasi hänelle tuo surupukuinen nainen:
— Eräs nainen, joka asui siinä huoneessa, jonka te nyt saitte. Meillä oli siihen aikaan tapana antaa se vuokralle vuosisopimuksella.
— Ja sillä naisella oli tapana tulla teitä häiritsemään illalla, niinkuin minä nyt?
— Ei, kielsi Lalie. — Nine vietti omaa elämäänsä, hän ei halunnut toisten luo eikä antanut itseäänkään häiritä.
— Hän oli kai kotoisin täältä?
Ida ei olisi vainut selittää itselleen, miksi hän tätä kysyi.
— Täältä? Niin, miten nyt sanoisi: paremminkin täältä läheltä.
— Ja hän meni kai takaisin kotiinsa, kun lähti teidän luotanne?
Surupukuinen naurahti pisteliäästi:
— Mennäkseen kotiinsa pitää ihmisellä olla koti.
— Älähän, Christine, keskeytti ukko. — Sinun sisusi ei vain lauhdu!
Ja kääntyen jälleen Idan puoleen:
— Kun kaksi naista asuu yhdessä, tulee lopulta aina riita. Nine oli vanha, ja tuo tuollainen kuin itse näette, joten heitä ei voinut saada pysymään sovussa millään.
— Tiedätte hyvin, isä, ettei hänen ikänsä minua hänessä suututtanut.
— Riittää nyt, tyttö: jos sekaantuisi kaikkien ihmisten asioihin, niin ei voisi suvaita ketään vierasta luonaan.
— Mutta niin vanhalta kuin hän näyttikin, rakkausasioita hän vain yhä harrasti, sutkautti Blondeau nuorempi.
— Ah, rakkautta: sitä nyt pitää nuorten mielestä olla joka paikassa, sielläkin, missä sitä ei ole!
Blondeau nuorempi kujeili:
— Noin ette puhunut, kun Hurtot nousi Ninen huoneeseen!
— Hurtot oli juoppo renttu, pelkäsin, että hän löisi kaikki siellä säpäleiksi.
— Hurtot oli hänen vanha kultasensa. Naiselta, joka suvaitsee sellaista heittiötä, ei ainakaan vielä halu ole mennyt!
Ukko veti silmälasinsa otsalta alas nenälle, ikäänkuin nähdäkseen menneisyyden paremmin: vetämällä verhon nykyisyyden eteen.
— Erehdyt, sanoi hän. — Siihen aikaan kuin sinä et vielä ollut syntynytkään, oli Hurtot kaunis mies. Ihminen tietää, minkälainen toinen on rakkauden alkaessa; mutta tietääkö hän, millaiseksi hän on muuttunut, kun rakkaus loppuu?
Sama syvä vaistomainen halu, joka oli pakottanut Idan kyselemään Ninestä, kiihotti Idaa edelleenkin, joten hän supisi:
— Eiköhän rakkaus ole liian suuri sana, kun kyseessä oli tuollainen juoppo.
Ukon silmissä välkähti veitikkamaisesti:
— Taaskin erehdys, rouva. Totta on, että mainittu Hurtot vanhoilla päivillään makaili ojissa ja että hän eräästä elämän jaksostaan alkaen tuli sellaiseksi, ettei ollut pahempaa laiskuria ja pennittömämpää miestä missään. Mutta kuitenkin minä, joka uskon aina viettäneeni niin sanottua kunniallista elämää ja joka olen saanut kehoituspalkinnonkin siitä, — nimittäin mitaleita, jopa punasinisen nauhankin, — niin, minä ihmettelen, kumpi meistä, minä vai Hurtot, valitsi lopultakin itselleen paremman osan täällä maailmassa.
— Hyvä! huudahti Blondeau nuorempi. — Nyt ei isä saakaan läksytellä minua, jos minä joskus vähän mekastelen kärryissäni.
— Suu kiinni, maitoparta: etkö ymmärrä, että rouva ja minä puhumme tässä niistä ajoista, jotka eivät koske sinua.
— Selittäkäähän tarkemmin, pyysi Ida.
Ukko asetti ruumiinsa mukavammin lepäilemään nojatuolinsa selustaa vasten:
— Nuo tuossa, eikö niin, nuo eivät ajattele muuta kuin automobiilejä, jota vastoin me, ennen muinoin...
Näytti siltä kuin hän ei olisi aikonut jatkaa.
— Te ennen muinoin, toisti Ida hänen sanansa.
— Me ajattelimme enemmän sydämenasioita,
— Mutta hänkö, tuollainen Hurtot?
— Muita innokkaammin... Ennenkuin hän tapasi Ninen, hän kiersi tietysti tytön luota toisen luo, miten vain sattui! On sellaisia miehiä, joiden ei tarvitse muuta kuin avata nokkansa, niin siitä virtaa sanat hunajana, johon lintuset heti tarttuvat kuin liimapyydykseen. Hän oli sellaisia. Mutta, sanon vieläkin, eräänä iltana kohtalo antoi Ninen ja hänen nähdä toisensa. Silloin tuli loppu Hurtot'n keikaroimisesta: ei enää tyttöjen perästä juoksemista, ei leikinlaskua heille; ei mitään muuta kuin rakkautta Nineen, ja rakkautta elämän loppuun asti.
— Olipa siinä rakkaudessa ikäviä keskeytyksiäkin, huomautti mustapukuinen puoliääneen.
— Ei Hurtot'n puolelta, sen tiedän varmasti!
Ja puhuen jälleen Idalle ukko jatkoi
— Täytyy selittää teille, rouva, että Nine oli siihen aikaan palveluksessa Bernardien talossa, Froiduressa. Pikkuinen teppana, ei ollenkaan kaunis; mutta sanottiin, että hän oli terhakka työssä, ja hänellä oli sellaiset silmät, että ne tahtomattaankin tuikkasivat miehen tuleen. Kun Hurtot ei saanut Nineä pois palveluksesta Bernardeilta, niin hän teki sen tempun, että meni itse heille rengiksi. Sitten hän alkoi anella Nineä kanssaan naimisiin. Mutta miksi Nine niin itsepäisesti kieltäytyi? Aavistiko hän, ettei Hurtot kelvannut miesten rinnalle missään muussa kuin rakkausasioissa? Ehkäpä. Kuitenkin Ninelle kävi hullusti, ja hän piti asian salassa. Kun tuli synnytysaika, hän matkusti jonnekin ystäviensä luokse, kuten hän väitti. Tullessaan takaisin hän tietenkin oli samannäköinen kuin lähtiessäänkin, mutta kun hän oli puristanut ruumistaan liian kauan, niin lapsi syntyi kuolleena, ja juuri siitä lähtien Hurtot alkoi juoda. Bernardien täytyi ajaa hänet palveluksestaan pois. Nine, joka jäi taloon, ei sitten enää häntä tavannutkaan. Sanalla sanoen: tuli keskeytys, kuten tässä väitettiinkin...
Ukko oli vähän aikaa vaiti. Ida, joka tunsi itsensä pettyneeksi tästä arkipäiväisestä jutusta, pujahti siitä syrjään:
— En tosiaan ymmärrä, mitä tekemistä sydämellä on tällaisessa seikkailussa.
— Odottakaahan vähän, jatkoi ukko innokkaasti. — Meni monta, monta vuotta, ja sitten, — siitä on nyt kolmisen vuotta, — viimeinen Bernard kuoli, ja Nine, joka vapautui hänen palveluksestaan, pyysi saada tulla tänne meille, johon me luonnollisesti suostuimme. Mutta hän ei ennättänyt olla täällä vuorokauttakaan, kun Hurtot ilmestyi tänne. Taivaan Isä kuitenkin, entisestä kauniista pojasta ei ollut paljoakaan jäljellä, elämä oli rusikoinut häntä pahasti. Häneltä oli mennyt kaikki, kodit ja konnut; lieneekö edes paita ollut hänen omansa. Ja hän oli sellainen juopporatti ja tylsimys, että hänen päässään tuskin oli ainoaa selvää ajatusta... No niin, rouva, vaikka hänelle oli käynyt näin, niin entinen rakkaus, se ei silti ollut hänen päästään mennyt. Hän toi sen takaisin niinkuin tunkiolla kasvaneen liljan! Mitä sitten seurasi, se ei meihin kuulu; mutta myöntänette, että tuollainen koko elämän kestävä intohimo ansaitsee ainakin ajattelemista, ehkä kateuttammekin!
Ida huokasi:
— Saiko hän edes vastarakkautta?
Blondeau nuorempi vastasi nyt tähän:
— Ei ainakaan siitä päättäen, että he riitelivät joka kerta, kun Hurtot täällä kävi.
Mutta ukko nostalsi olkapäitään:
— Ehkä vain vanhan avioparin kinastelua.
— Mitä minuun tulee, yhtyi Lalie puheeseen, — minä en huomannut milloinkaan mitään, josta olisi voinut päättää, että Nine olisi heittäytynyt hänelle uudestaan.
— Oh, sutkautti ukko, — heidän iällään ei ihmisten tarvitse maata yhdessä, vaikkapa rakastavatkin toisiaan: kun vain saavat olla yhdessä, se riittää.
— Siinä tapauksessa ei Nine ollut koskaan rakastanutkaan ketään, sanoi leski terävästi. — Nine halusi liiaksi yksinäisyyttä. Muuten, kun Hurtot kuoli...
—... niin Nine muutti seudulta pois, ja ehkäpä hän teki sen surusta?
— Oh, isä, tuolle en voi muuta kuin nauraa: tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että kun Nine muutti täältä pois, oli hänellä siihen pakko toisista syistä!
— Joka tapauksessa näyttää Nine jättäneen teille melkoisen paljon muistoja, sanoi Ida nousten nyt tosiaan paikaltaan.
Idasta tuntui yht'äkkiä, ettei hän tästä keskustelusta hyötyisi mitään. Ukko ojensi hänelle kätensä:
— Niin, rouva, välistä menneisyyden lipas ikäänkuin aukeaa itsestään uudelleen, ja hitto tiesi, miksi minä rupesinkaan puhumaan näin paljon hänestä, etenkin nyt, kun hän ei ole enää täällä.
— Missä hän sitten lienee? kysyi Ida väkistenkin.
Mutta vastausta ei kuulunut. Ja sanottuaan hyvää yötä perheelle Ida meni ylös huoneeseensa.
XII
Jälleen Idalla yö, mutta tällä kertaa ympäristössä, johon sattuma on hänet vienyt, kaukana Brochardin talosta. Miten neuvottomana hän ensin seisoo lipaston laatikkojen edessä, epätietoisena, mitä niistä käyttää tai maksaisiko vaivaa avata yhtään niistä. Kun hän sitten varustautuu yöasuunsa, vainoaa häntä taas eräs nimi niinkuin edellisenäkin yönä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä rouva Clapainin kanssa:
— Nine... Nine... Minä olen nyt Ninen huoneessa...
Mieletön ajatus, mutta se soi niinkuin tanssiaisissa kuultu sävel yhäti korvassa.
— Mitä se minuun kuuluu, että täällä on asunut eräs Nine-niminen nainen? kysyi Ida itseltään ääneen. — Olkoon kuka tahansa!
Mutta turhaan Ida yrittää karkottaa Nineä mielestään.
— Nine... Nine! toistaa yhä hänen aivoissaan jokin laite, joka on alkanut sitä nimeä toistaa.
Raitien välissä väristen, koukkuun vetäytyen ja ennen kaikkea kaivaten rauhaa, jota hän ei saa sieluunsa, hän pakottaa silmäluomensa painumaan umpeen. Heti hän näkee silloin edessään tuon ruokasalin, josta hän äsken tuli, sen seinillä olleet kaksi valokuvasuurennusta, katkeramielisen mustapukuisen naisen, välinpitämättömän, kiltin Lalien, puheissaan huolimattoman ja iloisen Blondeau nuoremman ja viimein »ukon»... Ja Ida supisee itsekseen:
— Ehkäpä jokainen heistä tiesi, kuka rouva Clapain oli... Miksi en kysellyt heiltä sitä asiaa? Sen sijaan sain kuulla tämän tarinan tuosta Ninestä, josta tahtoisin vapautua, mutta en onnistu...
Ei, hän ei siitä vapautunut. Hän muisti sanasta sanaan ukon kertomuksen. Huomasipa hän siinä omituisia aukkojakin. Vaikka ilmenikin, että Hurtot oli ahdistellut Nineä niin suurella rakkaudella, ettei aika voinut koskaan sitä pienentää, niin Nine puolestaan näytti olleen siinä suhteessa jotakuinkin välinpitämätön. Kenelle Nine siis oli antanut sydämensä? Oliko Nine milloinkaan rakastanut ketään?
Näitä viimeisiä sanoja Ida hätkähtää; hän ajattelee:
»Mitä minä tällaisista asioista, minä, joka en edes tiedä, mitä rakkaus onkaan?»
Hän kääntää päätänsä pieluksella toiseen asentoon ja vetää kätensä lohduttomana peitteelle. Omituinen jyrkkä käänne: eilen hän oli tähän samaan aikaan selaillut aikataulua, tehtyään lujan päätöksen puolustaa nykyistä elämäänsä vainajaa vastaan; mutta tänä iltana tuntuu hänestä sama nykyinen elämä turhanarvoiselta, ikäänkuin synkältä vankikopilta: hän luopuisi siitä ainaiseksi, jos saisi hetkisenkin rakkautta.
Nopeasti vaihtuen, mutta kiihkeinä pyörivät hänen päässään mielikuvat, joissa vähän väliä jälleen ilmestyi Nine, ikäänkuin eräänlaiseksi symboliksi muuttuen. Tuo ruma tyttö, — niin oli nimenomaan kerrottu, — hiipii salaa ulos kunnioitettavasta Bernardin talosta, jossa asuu, ja menee kohtaamaan rakastajaansa. Tuolla he seisovat varjossa, suudellen toisiaan, soperrellen rakkauttaan. Milla sanoilla? Mitä se merkitsee, kunhan vain saavat nauttia tunteista, joita Ida kadehtii koko sielustaan, kun ei ole itse saanut niitä koskaan kokea.
Kietoutuen taas peitteisiinsä Ida puree pielusta, jottei huutaisi ääneen. Ajatellessaan Nineä Ida näet pääsee selvyyteen omasta itsestään. On kauheaa, ettei hän tiedä mitään siitä asiasta, jonka kaikki muut ovat kokeneet, kauheaa huutaa näin luokseen sitä ihmistä, joka ei varmaankaan koskaan tule. Saisipa vain hetkisenkin nojata päätänsä toisen rintaa vasten, tuntea, että toinen suojelee häntä, avutonta. Ah, saisipa jo ikäänkuin ennakolta antaa toiselle kaikkensa, tuota selittämätöntä odottaessaan. Kuinka kurjan yksinäinen tämä ilta on! Jospa hänelle huomenna tulisi tästä edes se hyvitys, että hän saisi tietoonsa rouva Clapainin oikean nimen! Mutta ei: hänellä ei ole ketään, jolta pyytäisi neuvoa, kun lähtee hankkimaan tietoja tuolta asianajaja Farizet'lta, — ei edes Dancy ole täällä...
Dancy... Kun Ida eilen kaipasi häntä ja kuvitteli sielussaan, millainen hän oli, ei hänen onnistunut saada esille muuta kuin hänen selkänsä sillä hetkellä, jolloin Dancy kiipesi ylös Brochardin talon portaita. Mutta tällä kertaa näkee Ida hänet tosiaan edessään, kaupungin muureilla: Dancy hymyilee, kumartuu hänen puoleensa...
»Hyvä Jumala, olisinkohan nyt rakastunut?»
Hänen päätänsä huimaa, hän tietää haaveilevansa aivan turhia: nuori ja kaunis mies ei ihastu vanhahtavaan naiseen! Sepusteleeko hän tässä romaania parista kohtauksesta, joiden kuluessa he vaihtoivat lopultakin keskenään ainoastaan muutamia kohteliaisuuksia? Mutta nyt, unen viimeinkin tullessa, hänestä tuntuu sittenkin kuin ihme saattaisi tavallisessa arkipäiväisessä elämässäkin tapahtua.
»Jospa kirjoittaisin hänelle huomenna?»
Vaikk'ei ihmisellä olisikaan mitään sanomista, saattaa hän joskus antaa tuolle sisällöttömälle sellaisen sävyn kuin siihen sisältyisi kokonainen maailma. Hän kirjoittaa huomenna... Se on päätetty asia.
Samanlainen yö kuin edellinenkin siinä suhteessa, että nytkin päätetään lähteä jonnekin; mutta eilen oli kysymyksessä ainoastaan matka Blaizot'hon, kun taas tällä kertaa mielikuvituksen aallot tarjoutuvat auttamaan lopen uupunutta ja viemään hänet kauas tuntemattomalle merelle. Kumpi parempi näistä kahdesta peräkkäisestä unesta? Turhaa sitä aprikoida, sillä molemmat ne olivat kuin laupias kuolema, jota mitkään uninäyt eivät häirinneet.
Toisaalta jälleen: ken ei ole kokenut, miten oudolta ihmisestä tuntuu, kun hän aamulla herää hotellihuoneessa, jonka on edellisenä iltana nähnyt vain tulenvalossa? Kun Ida nousi levolta ja avasi ikkunaluukut, näki hän kotoisen torin asemesta ulkona kylän kadun, jonka syrjällä oli vähäpätöisiä taloja ja jolla kävelijöinä tallusteli siellä täällä kanoja. Hänen täytyi oikein ponnistaa ajatustaan ennenkuin ymmärsi, missä oli. Sitten kouristi hänen sydäntään ahdistava tuska: tänä aamuna hänen täytyisi siis alkaa taistelunsa tuota kuollutta vastaan!
Tämä ajatus oli kyllin voimakas karkottamaan edellisen illan mietteet. Toiminnan hetken lähestyminen vapauttaa sielun kuonasta, joka on haittana. Vaikka Ida oli päättänyt kirjoittaa Dancylle, tyytyikin hän nyt ainoastaan lähettämään Ursulelle tiedon, että hänen osoitteensa oli Blondeaun talo, ja pukeutuessaan hän ei sitten ajatellut muuta kuin koetti vain palauttaa mieleensä kaikki rouva Clapainia koskevat muistonsa.
Näillä muistoilla rouva Clapain ikäänkuin anasti hänet jälleen valtaansa. Ida muisti, miten rouva Clapain tuli Brochardin taloon; miten rouva Clapain istui ikkunansa ääressä; miten Angélique ja eräs pariisilainen herra tulivat käymään hänen luonaan; ja viimein rouva Clapain lepäsi hymyillen kuolleena. Tässä kaikki, mitä Ida positiivisesti tiesi rouva Clapainista, ei siis tosiaan paljon. Mutta kuinka elävästi hän sitä vastoin tunsi, että rouva Clapain tahtoi väkisten elää edelleen, vaikkapa olikin kuollut! Tuon tuostakin Ida käännähti päätänsä ja katsoi taakseen ikäänkuin hänen takanaan olisi vaaninut jokin varjo. Hänen omain askeltensa ääni tuntui hänestä toistuvan kaksinkertaisena, kuten näkymätön olento olisi kulkenut hänen takanaan. Eräissä kiihtyneissä mielentiloissa todellisuuden rajat katoavat ja ovi aukeaa epämääräisten mahdollisuuksien maailmaan. Ne mahdollisuudet kietoutuivat tänä päivänä Idan ympärille niin voimakkaina, että koko muu maailma hävisi hänen edestään: hän ei olisi voinut määritellä, mitä ne mahdollisuudet olivat, mutta kuitenkin ne olivat hänelle yhtä varmaa todellisuutta kuin hänen oma elämänsä.
Sama mielle oli hänellä yhä, kun hän viimein oli täysin pukeutunut ja meni suutarinliikkeeseen, jossa ukko istui työssä. Vanhus nosti päätänsä:
— Hyvää huomenta, nukuitteko hyvin? kysyi hän.
— Mainiosti.
Ja Ida hymyili, koska hän tiesi valehtelevansa ja pelkäsi, että se huomattaisiin. Hän jatkoi:
— Minä lähden nyt Farizet'n luo. Olisitteko hyvä ja sanoisitte minulle, missä hänen talonsa on?
Ukko hymyili vuorostaan:
— Näytte olevan niitä, jotka eivät kuluta aikaansa hukkaan! Menkää alas tätä katua: vasemmalla ennen kadunkulmaa on Farizet'n talo. Sen tuntee helposti kauniista puutarhasta, jonka vertaisia ei täällä ole muita.
— Kiitoksia.
— Eipä kiittämistä, ja onnea matkaan!
Ida lähti. Kolme minuuttia myöhemmin huomasi hän tuon puhutun talon. Mutta aavistamattomien tulevaisuudennäkyjen syntymiseen ihmissielussa menee paljon vähemmän aikaa: näiden kolmen minuutin kuluessa oli Ida johtunut ajattelemaan, että jos asianajaja, jonka puheille hän oli menossa, kieltäytyisi vastaamasta hänen kysymyksiinsä, ei mikään voisi pakottaa häntä puhumaan. Ja miksi? Siitä syystä, että rouva Clapain oli kuollut Mitä voivat elävät ihmiset vainajan vaiteliaisuutta vastaan? Vainajien voima on siinä, ettei heidän päätöksiään voida muuttaa. Farizet'n ensimmäiset sanat olisivat siis ratkaisevia siinä kaksintaistelussa, johon Ida luuli tällä hetkellä ryhtyvänsä, vaikka sitä kaksintaistelua oli oikeastaan käyty jo kolme vuorokautta.
Asianajajan portti aukesi vasta pitkän ajan kuluttua. Ida aikoi jo soittaa uudestaan, kun vanha palvelijatar viimeinkin aukaisi sen, varmaankin keskellä pesuhommiaan, koskapa hänen käsivartensa olivat aivan saippuassa ja hän itse epäilemättä juuri siitä syystä kauhean pahalla tuulella.
— Mitä teillä on asiaa?
— Tahtoisin puhella Farizet'n kanssa.
— Näettehän, ettei hän ole täällä.
Ida, joka oli odottanut kaikkea muuta paitsi ei juuri tätä haittaa, säpsähti.
— Sitä en suinkaan näe. Ja sen tähden, että en näe häntä täällä, kysynkin häntä.
— Mutta kun minä sanon, että hän on matkoilla.
— Kauanko hän viipyy?
— Ainakin koko tämän päivän.
— No niin, minun täytyy tulla takaisin huomenna?
— Tulkaa, jos mielenne tekee.
Ja portti paukahti kiinni. Ida seisoi siinä yksin. Yhtä paljon kuin hän oli ennen pelännyt keskustelua, jota varten hän oli tänne tullut, yhtä paljon tämä sattuman este nyt masensi hänen mieltään. Hänen täytyisi nyt jäädä vielä vuorokaudeksi tänne hautomaan turhia ajatuksiaan: kokonainen vuorokausi odottamista, ja aika Langres'issa oli kallis, sillä panettelijat eivät siellä viivyttelisi!
Tehden masentuneen eleen Ida kysyi itseltään:
— Mitä nyt tehdä tällaisen jälkeen?
Blondeaun ukon mainitseman kadun mutkan takana laskeutui katu yhä edelleen alamäkeen. Kuluttaakseen pitkää aikaansa Ida lähti vaistomaisesti kävelemään siihen suuntaan kuin alamäki vietteli. Pian hän sitten näki edessään tien, joka kulki aivan mäenreunaa, toisella puolella kiviaita ja toisella pengermittäin kohoavia puutarhoja. Hän meni aidan luo, ja näköala, joka siitä avautui, oli hänelle yllätys.
Kuinka toisenlainen tämä oli kuin Langres'in laajat ilmanrannat? Täällä ei ollut rauhallisia viivoja, ei tasaisia vainioita: päinvastoin, alla avautui jyrkänne, jonka pohjalla oli kapea tasanko niinkuin joki pystysuorien rantojensa välissä. Vastapäisillä jyrkänteillä mäntymetsää alakuloisen tummina pilkkuina. Hänen yläpuolellaan ympyränä kallioita, ja niiden reunalla Blaizot'n talot rivissä kuin vartijoina, ja kaiken yllä taivas, jolla pilvet liitelivät ristiin rastiin.
Idaa ei tämä karu kauneus ihastuttanut; ei, ensimmäisestä yllätyksestä päästyään hän tuli maisemalle välinpitämättömäksi, kääntyi siitä pois ja katseli vain tietä, joka oli hänen edessään.
Tie on avuttomin hetkin ihanin näky. Koska emme tiedä, mistä se tulee ja minne se menee, muuttuu se haaveittemme tieksi. Silmä kulkee sitä pitkin niin kauas kuin pääsee, ja samalla sydän odottaa vastaantulijaa, jota toivoo, tai se luulee itse joutuneensa onnen seudulle, jossa kaikki käy niinkuin me toivomme.
Oi, jos ei äskeinen Idalle uusi maisema, niin ei myöskään tämä tie voinut antaa hänelle sitä alistuvaisuutta, jota hän ikävöi. Muuten tuntui kuin rouva Clapain olisi tällä hetkellä vetäytynyt syrjemmälle, vainottuaan häntä ensin läsnäolollaan. Ehkäpä hän vain tyytyi kiihdyttämään Idan pelkoa tulevan taistelun lähestyessä ja sillä tavoin tekemään taistelun viipymisen Idasta kahta vertaa tuskallisemmaksi.
»Hyvä Jumala, onnistunko minä tässä milloinkaan», ajatteli Ida ja hänet valtasi yht'äkkiä suunnaton väsymys. »Eihän ihminen voi taistella sellaista vastaan, joka on saavuttamattomissa!»
Samassa törähti Blaizot'sta päin ajavan kuorma-auton torvi. Se oli musta umpiauto, ohjaajana luultavasti kokematon nuori mies, koskapa auto tuli niin hitaasti, ikäänkuin peläten mäkeä, josta sen oli laskeuduttava, Idaa kohti.
Miten ajatuksissaan jalankulkija onkin, niin aina hän katsahtaa autoon, sillä sitä hänen täytyy varoa, tai ainakin kirota sitä. Ida, joka painautui aivan kiviaidan viereen, ei ollut poikkeus tästä säännöstä.
Yht'äkkiä hänen kasvonsa kalpenivat: hän oli huomannut umpiauton kyljessä valkean kirjoituksen, seuraavat valkealla maalatut sanat:
CLAPAININ LEIPOMO BLAIZOT
OMISTAA TOURON
Juuri samalla hetkellä, jolloin Ida oli ollut epätoivoissaan, ettei saisi käsiinsä saavuttamatonta, se ilmestyikin taas hänen eteensä. Mutta miten uhkamielisenä!
XIII
Näyttää tarpeettomalta analysoida Idan seuraavia tunteita.
Viisi minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin Blondeaun taloon. Miksi odottaa asianajajan palaamista matkalta, kun tarvittavat tiedot voi saada hänen asuintalonsa asukkailta? Ukko, joka tunsi kaikki seudun ihmiset, tunsi varmasti myöskin Clapainit; ja jos kääntyi hänen puoleensa, ei ainakaan vaiteliaisuuslupaus tulisi esteeksi, niinkuin ehkä kävisi keskustelussa Farizet'n kanssa.
Kun Ida tuli suutarinliikkeeseen, ei hänen ulkonäöstään mitenkään olisi voinut aavistaa, miten järkytetty hän oli. Ratkaisun hetkinä ihminen oppii tuntemaan oman itsensä. Hän hymyili ja näytti vain herrasnaiselta, joka on väsynyt ja hyvillään siitä, että on päässyt jonnekin vähän levähtämään; mutta sittenkin oli asianlaita niin, että hän varustautui nyt hyvin selväpäisenä ja ovelasti pitämään silmällä näiden ihmisten pienimpiäkin kasvojenilmeitä ja äänenvivahteita.
— Hohhoi, saanko istahtaa tänne hetkiseksi? huokasi Ida ja meni lähemmäksi ukkoa.
Vanhus naputteli vasaralla kengänpohjaa ja vilkaisi häneen syrjästä.
— Mitä nyt? kysyi hän. — Ettekö olekaan enää yhtä reippaalla tuulella kuin aamulla? Saitte huonoja uutisia Farizet'n luona?
— Päinvastoin, en saanut mitään uutisia: Farizet on matkoilla.
— Niin, sattuuhan sitä. Mutta aika menee, jos esimerkiksi kärsitte vielä päivän minun lörpötyksiäni.
— Niistä ei valittamista, päinvastoin.
Ja Ida otti tuolin, siirsi sen suutarinpöydän luo ja istahti siihen.
Sitten hän jatkoi välinpitämättömällä äänellä:
— Kuulkaahan, kun äsken olin tulossa tänne, ajoi vastaani erään Clapainin leipomon kuljetusauto. Olen aikoinani tuntenut samannimisen henkilön, ja niinpä mietin, olisikohan hän ollut tämän teidän Clapaininne sukua. Mitä nämä Clapainit ovat ja missä he asuvat?
— Kelpo väkeä, mutta ovat kaikki jo haudassa.
— Oletteko aivan varma siitä?
— Totta, peijakas! En ainakaan tiedä, että heillä olisi sukulaisia, ja jos niitä olisi, niin tietäisin varmasti, koska olin mukana Clapainin hautajaisten jälkeen perunkirjoituksessa ja kaikessa muussa.
— Se oli ikävä asia, huokasi Ida koettaen salata pettymystään. — Minä luulin, että... Mutta te olette tietenkin oikeassa.
He olivat vähän aikaa vaiti. Jälleen näytti siltä, että tuo saavuttamaton, joka oli hetkeksi ilmestynyt näkyviin, pyrkisi pakenemaan. Mutta vanhus ei varmaankaan ollut puhunut kaikkea, mitä tiesi, sillä Ida huomasi hänen kasvoissaan yht'äkkiä epäluuloisen ilmeen. Joskus ihmiskasvot ikäänkuin sulkeutuvat jollakin kummallisella tavalla, vaikk'ei niissä ole näkynyt liikahdustakaan.
— Autossako te tosiaan näitte tuon nimen?
Nyt oli Blondeau vuorostaan ryhtynyt kuulustelijaksi.
— Näin. Ja miksi en olisi nähnyt?
— Luulin vain, että Christine olisi jotakin juorunnut.
— Christine? Kuka hän on?
— Poikani leski... se nainen, joka eilisiltana istui Lalieta vastapäätä.
— Ja mistä syystä te niin oletatte...?
— Kummallista sittenkin! mutisi vanhus alkaen taas kiivaasti kaputtaa vasarallaan.
— Kummallista... Mikä sitten?
— Se, että teitä kiinnostavat täällä Blaizot'ssa ainoastaan nuo ihmiset.
— Mutta äskenhän minä selitin teille...
— No, no, no... minun päästäni ei vain lähde, että joku on teille kertonut, mitä he tekivät Ninen hyväksi.
Ida vavahti hiukkasen, vaikka oli koettanut hillitä itseään.
— Tekivätkö Clapainit jotakin hänen hyväkseen?
— Eivät enempää eivätkä vähempää kuin että kasvattivat hänet. Nine, tiedättehän, tuotiin löytölastenkodista. Hänellä ei ollut isää, ei äitiä. Eihän se ollut hänen vikansa, sen nyt ymmärtää. Onneksi olivat täällä Clapainit, jotka ottivat hänet hoitoonsa ja opettivat hänelle hyviä tapoja. Parempaa kasvatusta ei tyttö olisi voinut saada.
Eräät lauseet herättävät toisen ihmisen sielussa aivan erikoisen kaiun. Kuullessaan vanhuksen sanat Ida johtui tahtomattaan liittämään yhteen kaksi nimeä, joilla ei ennen hänen mielessään ollut mitään yhteyttä: nimet Nine ja rouva Clapain. Yht'äkkiä seurasi sitten ajatus, että ne nimet olivat saman henkilön. Jos oletti, että Nine jostakin syystä halusi ottaa itselleen toisen nimen, niin eikö ollut todennäköistä, että hän valitsi sellaisen, josta hän ei voinut joutua riitaan kenenkään samannimisen kanssa? — Onnistuminen elämässä johtuu melkein aina tällaisista rohkeista päätelmistä. Kun Ida ensin oli ajatellut: »Olisikohan se mahdollista?» sai jonkinlainen vaistomainen logiikka hänet päättelemään: »Niin se varmasti on!» Sitten hän alkoi katsella maahan ja näytti vaipuneen mietteisiinsä, koska ei tahtonut ilmaista, miten järkyttynyt oli.
Oltiin hyvän aikaa vaiti, ainoastaan Blondeaun vasara kaputteli.
»Jos koetan päästä nyt pitemmälle», aprikoi Ida, »niin tokkohan vanhus, joka nyt jo näyttää epäilevän minua, suostuu vastaamaan? Tietämättään hän neuvoi minut oikealle tielle: Christine, joka on varmasti vihannut Nineä, antaa minulle epäilemättäkin haluamani tiedot. Mutta mistä nyt saan Christinen käsiini?»
Ja Ida nousi paikaltaan.
— Joko väsymys loppui? kysyi vanhus.
— Kyllä. Tahtoisin vain puhua pari sanaa Lalielle ennen kuin lähden uudestaan ulos.
Hän tiedusteli Lalieta toivoen saavansa kuulla Lalielta, missä Christine oli.
Ukko nostaisi olkapäitään:
— Molemmat naiset ovat ulkohommissa kello yhteentoista... Mutta jos on jotakin, minkä minä voin toimittaa, niin...
— Ei, kiitoksia, sillä ei ole kiirettä. Näkemiin nyt, ja antakaa anteeksi, että olen ehkä kuluttanut turhaan teidän aikaanne.
— Ette millään tavoin, rouva, ja olen aina valmis palvelemaan teitä!
Kun Ida meni ovelle, katseli ukko häntä mietteissään. »Mitä hän oikeastaan tahtoi, ja mitä varten hän on tänne tullut?» kummasteli hän ja päätti vast'edes vaatia perhettään olemaan järkevän varovaisia keskustellessaan tuon salaperäisen vieraan kanssa.
Ida puolestaan ajatteli: »Koska molemmat naiset ovat ulkona, niin minun ei tarvitse muuta kuin pitää silmällä tästä talon lähistöltä,milloin he tulevat kotiin, niin varmaankin tapaan Christinen...»
Samoin kuin hän heti oli aavistanut turhaksi tiedustella enää mitään Blondeaulta, oli hänestä nyt välttämätöntä jatkaa tutkimuksiaan aivan keskeyttämättä, niin ettei asianomainen Christine ennättäisi saada käskyä olla vaitelias. Hän oli joutunut, kuten nähdään, tuollaiseen tuokioon, jolloin ihminen vaistomaisesti tekee sellaista, johon normaalioloissa vaadittaisiin pitkäaikaisia laskelmia ja hyvin harkittua taitoa. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli, sitä vakuutetummaksi hän tuli käsityksestään, joka hänelle ensin oli selvinnyt ikäänkuin salaman valossa, nimittäin, että Nine ja rouva Clapain olivat sama henkilö. Omituista kyllä: tämä varma tunne oli hänelle samalla kuitenkin eräänlainen epämääräinen pettymys. Ei niin, ettei Ida olisi iloinnut siitä, että oli täten päässyt perille jo saavuttamattomaksi luulemastaan totuudesta, mutta itse se totuus oli hänelle pettymys. Miltä suunnaton ero oli rouva Clapainilla, joka jo pelkällä läsnäolonaan oli saanut aikaan turmioita, ja tällä vähäpätöisellä maalaisnaisella, jonka rakastajana oli ollut juopporatti! Toisiakin ja erikoisen hämäriä kohtia ilmestyi. Miksi oli rouva Clapain ryhtynyt niin tavattomiin varovaisuustoimenpiteisiin salatakseen menneisyyttään, jos ei sillä ollut minkäänlaista merkitystä? Jos Hurtot'n kanssa saatu lapsi olisi elänyt, niin ehkäpä tällainen menettely olisi voinut olla ymmärrettävää, vaikk'ei maaseudulla tällaisiin tapahtumiin kiinnitetäkään suurta huomiota; mutta lapsihan oli kuollut: sehän oli varmimpia ukko Blondeaun kertomuksesta ilmenneitä asioita; siis ei ollut mitään järkeviä syitä Ninen salaperäiseen käyttäytymiseen: olihan sellainen menettely päinvastoin enemmän omiaan herättämään kuin hälventämään huomiota. Kukapa ei olisi kokenut itsessään tällaista epätietoisuutta kuin nyt Ida Cadifon, tuollaista olosuhteiden luonnottomasti kiihdyttämän mielikuvituksen epäröintiä, mielikuvituksen, joka alkaa jättää intuition sakkana pohjalle ja nousee järjen kirkkauteen? Ihminen tuntee olevansa varma ja kieltää kuitenkin varman tietonsa, ja tuskin hän on sen kieltänyt, niin hän vahvistaa sen jälleen.
Kymmenisen kertaa Ida lienee kävellyt edestakaisin ylhäällä kadulla pitäen silmällä kulkijoita, joita siellä ei muuten monta näkynyt, kun yht'äkkiä eräs nainen ilmestyi hänen viereensä ja sanoi:
— Hyvää päivää, rouva, mitä kuuluu sen jälkeen kuin eilisiltana tapaamme?
Ilmeisesti sattuma tänään suorastaan tahtoi olla Idalle suopea. Itse Christine oli tullut Idan luo, ja näytti kuin hän olisi tahtonut saada hänet käsiinsä! Ida puolestaan olisi häntä tuskin tuntenut, ellei hän olisi ollut surupuvussa niinkuin eilenkin. Mutta hän ei nyt ollut kalpea, kuten eilen, ei ikäänkuin yölintu, vaan hänen poskensa punersivat, hänen huulensa olivat puoliavoimet eivätkä yhteen puristuneet, ja koko ihminen säteili elämäniloa.
»Mistä hän tullee ja mistä syystä hän näyttää niin onnelliselta?» kysyi Ida mielessään pakostakin, kun hän Christinen tervehdykseen vastaten sanoi:
— Erinomaista, että tapasin teidät: aioin juuri pyytää teitä juttelemaan vähän kanssani kahden kesken.
— Milloin vain haluatte, rouva.
— Haluaisin nyt heti. Kävelisittekö vähän aikaa kanssani täällä?
— Miksikä ei.
Naisten kesken syntyy aina nopeasti sanaton yhteisymmärrys, joten mitään arkaluontoisia selityksiä ei tarvita. Christine alkoikin kohta kulkea poispäin Blondeaun talosta: hän oli ymmärtänyt, että tuo »kahden kesken» tarkoitti sitä, ettei heidän pitänyt olla ukon lähistöllä. Ida kummasteli mielessään, miten hän pääsisi asian kulkuun, mutta samassa Christine tekikin hänelle kysymyksen, joka auttoi hänet ilman muuta pyrkimään suoraan perille:
— Kenestä te tahdotte tietää?
Ida tunsi helpotusta ja vastasi heti:
— Tuosta Ninestä, jonka te erityisesti näytte tunteneen.
Christinen ilme muuttui aivan odottamattomasti.
— Onko teillä asiaa häneltä?
Christinen äänestäkin huomasi, että hän oli tullut levottomaksi.
— Ei, vastasi Ida nopeasti, — mutta jos kerran odotitte, että niin olisi, tiedätte luonnollisesti, missä hän asuu ja ehkäpä myöskin, minkä nimen hän on nykyään ottanut, olettaen, ettei hän enää käytä entistä nimeään.
Sikäli kuin Ida puhui, Christinen iloinen ilme hälveni. Se nainen, joka nyt seisoi Idan edessä, oli jälleen tullut täydellisesti sellaiseksi, jona Ida oli nähnyt hänet eilisiltana, nimittäin umpimieliseksi ja pahansuovaksi.
— Ikävä kyllä, minä en tiedä enempää kuin tekään näistä asioista, joista koetatte saada selvää, vastasi Christine hitaasti. — Minkätähden te muuten näistä tahdollekaan tietoja?
Täsmälleen sama kysymys, jonka ukko olisi tehnyt Idalle, jos olisi tohtinut. Ja kun Ida oli epätietoinen, mitä vastata, lisäsi Christine:
— Teidän täytyy selittää asianne tarkemmin, jos toivotte saavanne tietoja!
Vaikka Ida tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, koetti hän kiertää ja kaartaa pääkysymystä.
— Minun kotonani oli täyshoidossa eräs nainen, joka oli todennäköisesti juuri tuo Nine, mutisi Ida.
— Entäpä sitten. Millä tavoin se teitä koskee?
Christinen kasvojen ilme oli tullut yhä kovemmaksi. Ida huomasi lähteneensä väärälle tielle ja jatkoi päättävästi valmiina uskaltamaan mitä tahansa, kun vain pääsisi perille:
— Minusta näytti eilen siltä, että te ette pitänyt tuota Nineä suuressakaan arvossa. En utele, mistä syystä käskyksenne on sellainen. Mutta se henkilö, jota epäilen Nineksi, on, varmaankin joistakin toisista syistä, sekaantunut minun elämääni sillä tavalla, että minun täytyy, — täytyy välttämättä, — saada tietää, mikä salaperäinen menneisyys hänellä on. Ja kun sain selville, että hänellä oli tällä seudulla suhteita, niin matkustin juuri sitä varten kaikella kiireellä tänne. Jos te autatte minua saamaan valaistusta tähän asiaan, voitte pelastaa eräät minulle rakkaat henkilöt. Rukoilen teitä, älkää kääntykö tuolla tavoin pois, uskokaa sanojani, ja ennen kaikkea luottakaa, että minä en petä teitä, puhuittepa mitä tahansa!
Paljastettuaan täten pelinsä, mikä saattoi olla varomatonta, Ida odotti. Kun Christine kuuli hänen rukoilevan äänensä ja näki hänen käsiensä vapisevan, uskoi hän, että vieras nainen puhui totta. Kuitenkin hän yhä katseli maahan eikä vastannut.
Ida joutui epätoivoon tällaisesta vaikenemisesta ja jatkoi, laisinkaan sanojaan harkitsematta:
— Voi, miten selviän tästä pimeästä sokkelosta, johon olen eksynyt! Jos pelkäätte, että joudutte joihinkin vaikeuksiin puhumalla näistä asioista, niin lausukaa vain sana: minä koetan ymmärtää teitä... Mainitsemani nainen tuli asukiksi kotiini noin kymmenen kuukautta sitten. Eikö Nine samaan aikaan lähtenyt pois täältä Blaizot'sta? Ulkonäöltään hän oli...
Ida keskeytti, kuten hänen olisi ollut vaikeaa heti keksiä sanoja, jotka kuvaisivat rouva Clapainin tarpeeksi selvästi. On helppo kuvata joku ohikulkija, mutta niitä, joiden kanssa olemme eläneet yhdessä, emme muista heti tarkasti. Voimme joutua helposti esittämään todellisten piirteiden asemesta niitä piirteitä, jotka mielikuvituksemme on luonut asianomaisesta henkilöstä?
— Ulkomuodoltaan hän... Vaikea päättää, minkä ikäinen: ehkä kuudenkymmenen... ehkä paljon nuorempi. Vielä vähemmän kuin hänen kasvoistaan saattoi hänen ikäänsä arvata hänen silmistään. Ne silmät olivat sellaiset kuin olisivat ne nähneet kaiken, ja samalla tuntui siltä, kuin ne eivät olisi nähneet mitään. Hän ei puhunut koskaan paljon mitään, hän oli saita sanoista ja saita eleiltä. Hän istui kaiket päivät ikkunansa ääressä, — tehden käsityötä tai ehkä vain katsellen ulos, en tiedä, — nojatuolissaan ja pöydän ääressä, jotka hän, niin nojatuolin kuin pöydänkin, oli asettanut juuri samalla tapaa kuin ne ovat täällä minun huoneessani. Ja ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea hän kätkeytyi salaperäisyyteen, joka minua heti alussa kauhistutti. Ja enkö ollutkin oikeassa? Tuskin oli mennyt tuntia hänen kuolemastaan...
Nyt hätkähti Christine, mutta Ida oli niin kiihkeästi antautunut palauttamaan mieleensä vainajan kuvaa, ettei hän tätä huomannut. Rouva Clapain oli tullut hänen ja ulkomaailman väliin ja anasti itselleen koko hänen tarkkaavaisuutensa.
—... niin, tuskin oli mennyt tuntia hänen kuolemastaan, niin sisareni ja minä näimme, että olimme kietoutuneet sellaiseen panettelujen verkkoon, että jos emme nyt voi saada auki verhoa, joka peittää tuon naisen menneisyyttä, niin meistä tehdään kunniattomia ihmisiä.
Christine kysyi, keskeyttäen Idan kertomuksen ja melkein kuiskaten:
— Kuollut... onko tämä varmaa?
— Kas niin, te tunsitte hänet, muuten ette tätä kysyisi! huudahti Ida.
Pieni helpotuksen välkähdys näkyi Christinen silmissä. Mutta varmaankin hän epäili vieläkin, koskapa hän kysyi uudestaan:
— Kuollut... kuinka kauan sitten?
— Neljä päivää.
Jälleen hänen silmiinsä syttyi loiste, josta aavisti, että hän toivoi sen, mitä nyt oli saanut kuulla, todeksi. Ja sitten purkausi hänen suustaan kokonainen sanavirta, mutta hyvin hiljaisella äänellä. Ja hän kertoi vuorostaan:
— Nine lähti täältä tosiaan siihen aikaan kuin mainitsitte. Nine istui meilläkin ikkunan ääressä käsitöineen ja katseli ulos ikkunasta, samoin kuin tuo teidän täyshoitolaisenne. Nine ei koskaan käynyt missään, eikä hän ottanut vastaan ketään muita vieraita kuin Hurtot'n, ja joskus hän ajoi hänetkin ulos karkeasti haukkuen. Mutta kuitenkin Nine tiesi aina kaiken, mitä hänen ei olisi pitänyt saada tietää, ja kun hän lähti täältä, tunsi hän kaikkien salaisuudet.
— Teidänkö salaisuutenne myöskin? keskeytti Ida, niinkuin joku toinen henkilö olisi kuiskannut nämä vaaralliset sanat hänen korvaansa.
Christine säpsähti ja tuli aran näköiseksi:
—— Hyvin mahdollista: se ei keneenkään kuulu! Te väitätte, että hän on varmasti kuollut? Sitä minä en tohdi vielä uskoa. Sellaiset olennot eivät kuole ennen kuin ovat saaneet aikaan kaiken pahan, mitä ovat aikoneet, ja hän vihasi minua! Ihan niinkuin minä... vihaan häntä!
— Ja niinkuin minä!
— Mahdollista. Mutta puhummeko nyt edes samasta henkilöstä? Tosin se ihminen, jota kuvailitte, muistuttaa suuresti Nineä: samat silmät, joiden väriäkään en osaisi sanoa, sillä ne eivät koskaan katsoneet toista ihmistä silmiin, samat huulet, jotka hänen puhuessaan ikäänkuin sähisivät, sama ihonväri, joka oli samanlainen kuin tuon kiviseinän tuossa; entä liikkeet: niinkuin kissan, joka muka uneliaana hiipii, vaikka väijyykin valppaana saalistaan... Mutta uteliaisuus jälleen oli hänessä sitä laatua, ettei se hetkeksikään väsynyt, ja tuntui kuin toinen olisi ollut aina, loitolla ollessaankin, Ninen kynsissä...
Nyt olivat osat vaihtuneet: nyt oli Christinen vuoro sekaantua hapuileviin lauseisiin ja koettaa etsiä kyllin täsmällisiä sanoja voidakseen luoda tähän asiaan valaistusta, jota niin palavasti toivoi. Mutta kuta pitemmälle hän joutui, sitä epävarmemmaksi hän tuli, tehden siten heidät molemmat yhtä rauhattomiksi. Mitä merkitsee ulkonainen yhdennäköisyys, kun luonteet eroavat niin suuresti toisistaan? Rouva Clapain oli peittäytynyt täydellisesti salaperäisyyteensä, Nine sen sijaan oli ollut kiihkeän utelias. Edellinen heistä välinpitämätön ulkomaailmaa kohtaan, toinen jälleen niin kiinnostunut maailmasta, että se oli kaikkien hänen tekojensa aiheuttajana.
Ida sanoi, koettaen vapautua epäilyksestä, joka pyrki hänet valtaamaan:
— Oi, puhuttepa mitä tahansa, minä tunnen olevani varma... aivan varma siitä, että nuo kaksi ihmistä ovat sama henkilö. Eiliset tarinatkaan eivät voi horjuttaa käsitystäni!
— Mitkä tarinat?
— No... ne, jotka koskivat Ninen menneisyyttä.
— En ymmärrä mitä tarkoitatte.
— Minä olin kuvitellut, että meidän täyshoitolaisemme olisi tehnyt kauheita asioita, mutta minulle kerrottiinkin tuolla alhaalla hänen ja Hurtot'n rakkausjuttuja: ne eivät tosin sovi sellaiseen ihmiseen kuin rouva Clapain!
Christine ei voinut hillitä itseään, väkistenkin hän huudahti:
— Minkä nimen sanoittekaan?
— Sen naisen, joka kuoli meillä. Kenestä muusta puhuisimmekaan?
Tuli yht'äkkiä hiljaisuus. Muuten huomasi väkistenkin Christinan kasvojen ilmeestä, että niistä oli jännitys lauennut. Äsken näki niiden pienimmistäkin piirteistä, että hän koetti etsiä totuutta, joka vetäytyi sitä loitommalle, kuta enemmän tahtoi sitä lähestyä; mutta nyt sitä vastoin oli hapuilemisen sijaan ilmestynyt niin täydellinen varmuus, että se suorastaan säteili hänen kasvoistaan. Turhaan hän katseli maahan, turhaan hän koetti pitää suunsa kiinni: Ida oli nyt aivan varma, että hänen olettamuksensa oli oikea:
— Nyt kai ymmärrätte, että asia on niinkuin luulen?
Ei tullut vastausta.
— Jumalan tähden, pyydän... minusta näyttää siltä... minä huomasin äänestänne, että te olette nyt vakuutettu... Vakuutan vieläkin, että tuo Nine eli Clapain, — en enää ymmärrä, kumpaisella nimellä häntä mainita, — teki tosiaan neljä vuorokautta sitten itsemurhan... Pelkäisitteköhän yhä kuollutta, näin pitkän ajan kuluttua?
Ei vieläkään mitään vastausta. Christine vain pudistaa päätänsä. Kieltäytyisikö hän vieläkin puhumasta mitään? Mutta ehkäpä hän nyt, kun hän saattaa täysin vapaasti tyydyttää kostonhalunsa vainajaa kohtaan, miettii, millä tavoin hän voisi sen tehdä joutumatta itse huonoon valoon?
— Joka tapauksessa tiedätte nyt asian! virkahti Ida.
Silloin vasta Christine päättää puhua, hän kumartuu aivan lähelle Idaa ja kuiskaa ikäänkuin salaisuutena:
— Eilinen tarina oli vasta alkua. Jos tahdotte jatkoa... niin menkää Froidureen... Sinne on täältä meiltä tuskin tunnin kävelymatka.
— Bernardin taloonko?
— Bernardeja ei ole enää olemassa... Ainoastaan talo, joka on myytävänä: erinomainen veruke päästäksenne taloa katselemaan... saadaksenne ihmiset puhumaan... Ja sieltä tultuanne huomaatte, ettei teidän Clapainillanne ollut mitään syytä kadehtia Nineä.
— Mutta millä tavoin tämä todistaa, että he ovat sama henkilö?
— Jos en olisi varma asiasta, niin luuletteko, että olisin siitä puhunut?
Sitten Christine lähti Idan luota aivan kuin paeten. Hän käännähti kiireesti pois mennen Blondeaun taloa kohti. Kun hän nyt oli ilmaissut tärkeimmän seikan, miksi hän olisi enää pitkittänyt tätä kahdenkeskistä juttelua, josta olisi voitu kertoa ukko Blondeaulle?
Ida seisoo maantiellä hievahtamatta. — Sellainen oli ollut hänen ensimmäinen askelensa häikäisevää valoa kohti.
»Siitä päättäen, mitä nyt sain kuulla, on seuraava askel pelkkää leikkiä», ajatteli hän. »Tänä iltana minulla on tiedossani koko asia. Niin yksinkertaiseksi se lopultakin käy!»
Hän unohti, ettei mikään tässä elämässä ole yksinkertaista ja ettei jonkun Ninen tekojen tunteminen riitä paljastamaan jonkun Clapainin tekojen syitä.
XIV
Kaksi tuntia sen jälkeen Ida lähti kävellen maantietä pitkin Froidureen päin. Lähtö oli iloinen: eikö hän ollut varma, että hän voisi tänä iltana lähettää voitonsanoman Dancylle? Kun hän nyt oli varma, kuka rouva Clapain oli, luuli hän varmasti saavansa yhtä helposti selville, mistä syystä hän oli tehnyt itsemurhan, — ja sillä tavoin hän saavuttaisi ainoan keinon, joka pakottaisi nuo uhkaavat parjaukset loppumaan. Vielä vähemmän hän epäili, etteikö sattuma auttaisi häntä edelleen. Jos sattuma ei olisi vienyt häntä Blondeaun taloon, niin varmaankin hänen olisi täytynyt harhailla kauan ennenkuin hän olisi päässyt perille tällaisesta totuudesta. Mutta sattuma oli sekaantunut asiaan! Onnellisia tapahtumia tulee enimmäkseen monta perätysten. Kulkiessaan nyt ripeästi maantietä Ida oli vakuutettu, että onni tällä matkalla tulisi jälleen häntä vastaan.
Mutta miten omituisen maiseman hän näkikään täällä ympärillään! Ei vihreyttä enää missään, ei ainoatakaan ihmisasuntoa. Kaikkialla karuja seutuja, ja taivas niin matalalla, että tuntui kuin se olisi ollut putoamaisillaan tukien puutteessa. Vähän väliä puhalsi tuima tuulenpuuska. Ja yhäti vain oli edessä tuo pitkä suora tie, joka maaston mukaan ylös ja alas lainehtien haipui ilmanrannalle, joka näytti joka askelella yhä kaukaisemmalta.
Maiseman kasvoilla on salaperäinen vaikutus sitä katselevan ihmisen sieluun. Seudun jokainen piirre oli niin kova ja tuima, ja Idan iloinen mieliala alkoi raueta. Ja kun hän oli kävellyt vielä kolme neljännestuntia eikä nähnyt minkäänlaista merkkiä mistään kylästä edessään, alkoi hän epäillä, oliko hän edes lähtenyt matkalle oikeaa tietä. Käännähtäessään katsomaan taakseen ja arvioidakseen, miten pitkän matkan hän oli jo kulkenut, huomasi hän silloin melkoisen etäällä takanaan jonkun ihmisolennon, joka tuli samaan suuntaan kuin hän itsekin.
Elävän olennon näkeminen autiotaipaleella vaikuttaa sekaannuttavasti mielentilaanne. Ensin se olento on vain pieni musta piste alastomassa etäisyydessä, ja moisen hyönteisen ilmestyminen tekee maiseman tyhjyyden vieläkin tuntuvammaksi ja kolkommaksi. Mutta vähitellen piste sitten suurenee, se saa muotoa, ja viimein alkavat askeletkin kuulua: silloin tuntuu kuin yksinäisyys saisi asukkaan, ja levottomuus muuttuu odotukseksi: odottaja unohtaa, että lähenevän olennon puolelta voisi uhata jokin vaarakin, eikä hän muista muuta kuin että hän voi nyt saada toivomaansa apua.
Se elävä olento oli nainen: varmaankin joku seudun naisia, ehkä työläisnainen kotimatkalla pelloilta. Lyhyesti sanoen: sellainen henkilö, joka saattoi antaa Idalle tietoja. Nainen kulki hitaasti. Näki, ettei hän ollut ollenkaan utelias toisesta häntä katselevasta ihmisestä. Siten hän ikäänkuin kuvasti koko maiseman muuta välinpitämättömyyttä. Ida kysyi kohta, kun nainen tuli niin lähelle, että saattoi kuulla hänen äänensä:
— Anteeksi, mutta mitä tietä Froidureen mennään?
— Juuri tätä!
— Onko Bernardin talo vielä kaukana?
Nainen, joka oli vastatessaankin koko ajan kävellyt, tuli nyt suoraan Idan luo:
— Menettekö ehkä ostamaan sitä taloa?
Utelias ilme oli vilahtanut hänen silmissään, ja samalla hän Idaan nopeasti vilkaisemalla ikäänkuin koetti päätellä, minkä arvoinen tämä tuntematon talontavoittelija oli.
— Niin, tosiaan, soperteli Ida eikä voinut mitään sille, että punastui. — Minulle kerrottiin... talo kuuluu olevan myytävänä.
— Se on paljon isompi kuin luulettekaan, se Bernardin tila, huomautti nainen matalalla äänellä, ilmaisten siten peittelemättä, mihin tulokseen hän oli Idaa tutkiessaan päässyt.
— Se ei haittaa.
— Minä olen menossa sinne päin: jos haluatte, tulkaa samaa matkaa.
— En tohtinut sitä teille ehdottaa.
Ja Ida alkoi heti taas kävellä Froidureen päin ja samoin nainen, jonka kasvot olivat jälleen yhtä välinpitämättömät kuin äskenkin, mutta josta kuitenkin huomasi, että hän oli tyytyväinen, kun nyt sai tilaisuuden tutkia tarkemmin tätä vierasta ihmistä, joka väitti haluavansa ja aikovansa muuttaa tälle seudulle. Idasta taas oli helpottavaa, kun hän sai tuon aivan odottamatta ilmestyneen naisen seurassa vapautua levottomasta mielialasta, jonka valtaan hän oli ollut taanoin joutumaisillaan.
— Niin, mutta mistä päin te olette? kysyi nainen yht'äkkiä. — Te ette ole Blaizot'n asukkaita, muutoin tuntisin teidät... Ehkäpä olette Dijonista?
— Oh, vielä paljon kauempaa, vastasi Ida hymyillen. — Olen Langres'ista... Sain sattumalta kuulla, että Froiduressa olisi maatila myytävänä, ja silloin minulle tuli halu nähdä sitä. Eihän koskaan tiedä... sattuu hyviä tilaisuuksia...
— Hyvä tilaisuus se on kylläkin, jos mikään, vastasi nainen itsetietoisesti. — Siinä olette oikeassa.
Mutta se sopisi ennen kaikkea miehille metsästysalueidensa vuoksi. — No, sehän on teidän asianne.
Seurasi neuvoton vaitiolo, josta aavistaa, että keskustelijat eivät tiedä, miten ryhtyä johonkin heidän ajatuksissaan pyörivään asiaan. Ida alkoi puhua ensin:
— Asuvatko Bernardit nykyään täällä maatilallaan, ja tiedättekö, saanko olla tekemisissä heidän kanssaan ilman välimiehiä?
— Bernardeja ei ole enää elossa, kun Augustin-herra kuoli.
Idaa kummastutti, että vastauksen sävy tuntui vihamieliseltä, joten hän sitä innokkaammin tahtoi tietää:
— Kuka oli Augustin-herra?
Mutta siihen ei nainen vastannut mitään.
— No, mutta... kuka maatilan sitten omistaa, ja kuka sen myy?
— Eräs naispuolinen serkku, joka viimeinkin, Jumalan kiitos, sai omakseen edes puolet siitä, mitä hänen olisi pitänyt saada.
Naisen äänessä tuntui yhä äskeinen närkästys.
— Mitenkä niin viimeinkin?
— Pitkän käräjöimisen jälkeen. Eikö teilläpäin luetakaan sanomalehtiä? Juttuahan kesti kolme vuotta...
— Ketä vastaan sitä sitten käytiin?
— Erästä naista, tai niitä henkilöitä, jotka ajoivat tuon lutkan asiaa.
Kertoja nykäisi ilkeästi olkapäitään; hillitsi sitten kuitenkin itsensä ja jatkoi:
— Katsokaa, tuolla se talo, jota etsitte, alkaa näkyäkin.
Hän osoitti jotakin paikkaa, joka kohosi ympäröivästä seudusta kuin mikäkin myyränkeko. Siinä kasvava metsä oli kirjaimellisesti sanoen vangittu kivimuurin sisään, jota jatkui melkeinpä silmänkantamattomiin. Tuo vihreä läikkä keskellä tasankoa, jolla oli ikäänkuin jokin esine pöydällä, vaikutti suorastaan epätodelliselta ja samalla synkältä.
— Se on Augustin-herran metsästysalueen toinen pää, jatkoi nainen. Mies-raukka: että hänet pakotettiin rakentamaan tuollainen muuri! Yhtä hyvä hänen olisi ollut kaivaa itselleen hauta kirkkotarhaan.
— Pakotettiin... mitä sanoitte?
— Niin juuri, Nine, hänen rakastajattarensa pakotti.
Odottiko Ida jo tätä nimeä? Mahdollista. Mutta ainakaan hän ei antanut kasvojensa ilmaista, että hän oli hämmästynyt. Hyvä onni oli edelleen hänellä matkassaan, ja se tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Ja eikö Christine muuten ollut olettanutkin, kun lähetti hänet Froidureen, että hän onnistuisi.
Rauhallisesti Ida kääntyi jälleen tuon naisen puoleen:
— Antakaa tietämättömyyteni anteeksi, mutta huomaan, että ajattelen vain myytävänä olevaa taloa, mutta en, että saatan kaupoissa sekaantua joihinkin sotkuisiin asioihin. Niinpä tahtoisin saada kaikista taloa koskevista asioista ennakkotietoja ennen kuin antaudun mihinkään. Koska kerran sanomalehdetkin ovat niistä puhuneet, niin ettekö voisi sanoa, mitä niistä tiedätte, vaikka vain pääpiirteissään? Kuka tuo Augustin-herra oli?
Sikäli kuin Ida puhui, näytti yhä selvemmin siltä kuin nainen olisi vain toivonut tällaista kysymystä.
— Miksikä ei, vastasi hän. — Minä ajattelinkin, että kun te olette niin kaukaa, niin ette näistä asioista ehkä tiedä mitään. Mutta täällä voi niistä tiedustella keneltä hyvänsä. Toiset puolustavat yhtä, toiset toista... mutta kylläpähän tiedetään, miten asia oikeastaan oli...
Sitten jatkoi nainen, tyytyväisenä tähän johdantoonsa, joka salli hänen kertoa asiasta aivan oman mielen mukaan, koska kuuntelija oli vieraspaikkakuntalainen:
— Augustin-herrako? Hän oli Bernardien perheen poika, ja Bernardit omistivat melkeinpä koko tämän seudun. He olivat asuneet täällä miesmuistoiset ajat, — muuten väkeä, joiden alaisena ei ollut helppo olla! Siihen aikaan ei heillä tietystikään ollut tuota linnaa. Vaikka he olivat upporikkaita, ei kukaan täällä hoitanut maitaan niin hyvin kuin he: sanalla sanoen, he olivat miesten miehiä, uutteria, tarmokkaita, joten he vaativat toisilta tavattomasti, ja hullusti kävi, jos ei heitä toteltu. Mutta pojasta jälleen ei olisi mitenkään luullut, että hän oli heidän sukuaan! Pieni, heiverö raukka, joka istui aina nenä kirjoissa kiinni ja joka tuskin kelpasi kaniineja metsästämään... Siitä huolimatta koetettiin hänelle saada jälkeläisiä. Ja tehtiin niinkuin vanha Bernardin rouva sanoi: ennen kuin munii, pitää tehdä pesä, rakennettiin tuo linna. Rouva parka: uusien rakennusten tekeminen ennustaa onnettomuutta: sekä hän että hänen miehensä kuolivat siihen aikaan kuin Augustin asettui linnaan hutsunsa kanssa.
Ida pelkäsi, ettei saisi kuulla lisää, ja siksi hän ei muka ollut tietävinään, mistä naisesta tässä puhutaan:
— Oliko se joku kaupunkilaisheilakka.
— Ei sellainenkaan! Olipahan vain likapirkko, joka oli tullut taloon palvelukseen ja jota vanha Bernardin rouva oli vaalinut vuosikaudet. Mutta tuskin he muuttivat linnaan, niin silloin alkoi tosi: ei kysymystäkään Augustin-herran avioliitosta, vaan Augustin pistettiin häkkiin, hänestä tehtiin suorastaan vanki! Hänellä ei ollut enää oikeutta edes astua jalallaan ulos: hän ei saanut enää metsästää, ja tiluksen ympärille rakennettiin tuo muuri... Jos Augustin-herra sattui pääsemään livistämään ulos, heti Nine juoksemaan perästä: »Teiltä tahdotaan tietää sitä ja sitä...» Ja mies-raukka totteli!
— Ehkäpä hän rakasti tuota naista.
— Ei, hän pelkäsi häntä! Se on varma, koskapa hän kerran itse tunnusti sen minulle. Sitä menoa ei muuten kauan kestänyt: pian kuultiin, että Augustin-herra oli kuollut; — halvaukseen, väittivät he!... Niinkuin sellaiset kivivuohet milloinkaan kuolisivat halvaukseen! Mutta rahat ja arvopaperit olivat talosta hävinneet: Nine oli tietysti ottanut maksunsa ennakolta. Sitten kaiken päälliseksi testamentti, jossa Ninelle määrättiin loputkin, maat, huonekalut, linna... Silloin se käräjöinti alkoi...
Idan sydän alkoi aivan tykyttää, niin voimakkaasti saivat nämä yksinkertaiset sanat hänet kuvittelemaan, että tuo Nine, siis rouva Clapain, oli ollut yhtä rikas kuin peloittavakin. Mitä taas kertojaan tulee, hän näytti joutuneen siinä määrin entisten intohimojensa valtoihin, että hän ilmeisesti unohti toisen ihmisen kuuntelevan hänen sanojaan:
— Se käräjöinti... Oikeutta muka! Kyllä kai! Koko paikkakunta liikkeellä, eduskunnan jäsenet, politiikka ja papisto, kaikki sekaantuivat asiaan... Niinpä minutkin kutsuttiin todistajaksi. Minä olin aivan varma asiasta, ymmärrättehän. Mutta kuta useammin toistin, että Nine oli vienyt Augustinin rahat, sitä vähemmän minua tahdottiin kuulla, sillä Joudetot, maapäivien jäsen ja erään täkäläisen nurkkapuolueen johtaja, väitti aivan päinvastaista! Niinkuin muka Joudetot, joka on lääkäri, olisi tahtonut paljastaa salaisuuksia, varsinkin, kun oli ollut Augustinin kuolinvuoteen ääressä ja ehkäpä... No niin, mutta tässä asiassa on parasta pitää suunsa tukossa...
— Ette kai nyt sentään oleta...? keskeytti Ida kauhistuneena naisen vihjauksesta.
— Kyllä, kaikki on mahdollista, ja paras todistus siitä on oikeuden päätös, jolla maat tuomittiin Ninelle ja ainoastaan linna oikealle perilliselle — Siis teidän mielestänne nuoren Augustinin kuolema oli...
Kauhistus, joka tuntui Idan äänessä, muistutti naiselle yht'äkkiä, että hänen piti olla varovainen:
— Olkoon. Jokainen ajatelkoon asiasta mitä tahtoo. Ja tuossa on nyt Froidure, ja tästä eroaa minun polkuni tuonne päin.
Huomaamattaan he olivat joutuneet Bernardin puiston muurin kohdalle. Muurin sisään vangitusta metsästä ei näkynyt muuta kuin muutamia oksia, jotka koettivat päästä kivimuurin ulkopuolelle. Muurin päässä näkyi joitakin rakennuksia.
— Linnan portti on vasemmalla, sen löydätte aivan helposti, lopetti nainen. — Soittakaa vain kelloa.
— Mutta jos ei ketään tule?
— Silloin voitte mennä Bastier'n kahvilaan, joka on tuolla vastapäätä, ja joku lähtee kyllä näyttämään teille ainakin puistoa. Hyvästi nyt sitten, rouva...
Ja nainen alkoi mennä pitkin askelin polkua pitkin, joka siinä erosi maantiestä. Kun Idan mieleen muistui, että hänen olisi pitänyt kiittää opastaan, oli nainen jo kadonnut erään lauta-aidan taakse.
Ida jäi epätietoisena paikalleen. Hän ihmetteli mielessään: »Mitä ajatella noin uskalletuista ja vihamielisistä vihjauksista?» Hän muisti, miten hän oli Dancyn kanssa tarkastellut rouva Clapain-vainajan vaatteita. Sen hän myönsi, että rouva Clapain oli saattanut olla palvelijatar ja rakastajatar, mutta kuinka hän olisi voinut kuvitella rouva Clapainia rikkaaksi? Ja kuinka etenkään hyväksyä peitetyin sanoin esitettyä käsitystä, että hän oli hankkinut rikkautensa rikoksella? Tosiaan järjetön olettamus, kiihtyneen mielikuvituksen tuotetta, joka oli parasta jättää huomioonottamatta. Mutta olihan Dancykin sanonut: »Murhaajan kädet!» Mutta ehkäpä hän oli vain laskenut leikkiä. — Ja koettaen karkottaa koko ajatuksen mielestään Ida mutisi itsekseen:
— Ei nykyaikaan ihmistä niin vain tapeta, tulee kyllä ilmi! Jatkanpa nyt vain tutkimuksiani.
Hän joutui melkein heti Bernardien talon portille. Hiukan kauempana oli Froidure.
Froidure [= Kylmälä, Kolkkola. Suom. huom.] ei ole mikään kylä: sitä
nimeä ei tuo pieni rakennusryhmä ansaitse. Siellä ei ole kirkkoa,
ei määrinvirastoa. Kun se on ollut aikoinaan postiasema, on siellä
tien oikealla puolella postinkuljetusyhtiön vanhat tallit, joita
nykyään käytetään navettoina, ja vasemmalla puolella neljä viisi muuta
rakennusta, joista yksi on muinoisin ollut luostarin priorin asunto.
Keskellä, aivan poikittain tiellä, on juottoruuhi, josta ennen muinoin
posti vaunujen hevosia juotettiin. Missään ei ole mitään varjoisaa
paikkaa, ei ainoaakaan puutarhaa. Rakennusten seinät ovat ajanhampaan
syömiä. Paikkakunta on yhtä lohduton kuin sen nimikin, ja nuo keskellä
aukeaa olevat rakennukset näyttävät ikäänkuin Bernardin suuren puiston
ilmeiseltä vastakohdalta: ne ovat kuin pieni vihreän saaren rantaan
kiinnitetty lautta, jota tuhotakseen valtava meri, nimittäin ympärillä
näkyvät vainiot, odottaa vain sopivaa tilaisuutta, joskin vielä on
tyyni.Ida katseli ympärilleen, eikö näkyisi ketään ihmistä, ennen kuin meni portille; mutta ketään ei näkynyt. Pieni kahvila, josta tuo nainen oli puhunut, näytti niinikään tyhjältä, siellä ei ollut kai tällä hetkellä ei isäntää, ei vieraita. Muuten aivan äänetöntä: sellainen ahdistava hiljaisuus ja yksinäisyys, että pelko alkoi kouristaa sydäntä.
Voittaen tuskallisen tunteensa, joka johtui tämän paikkakunnan omituisuudesta ja olosuhteista, joiden tähden oli tänne tullut, Ida vetäisi viimeinkin Bernardien talon porttikelloa. Synkkä kellonääni kuului jostakin, hyvin kaukaa. Kello ei ollut portissa niinkuin tavallisesti, vaan itse talossa. Rakennuksen Ida huomasi nyt, kun katseli portinsäleiden välitse; se näkyi ison nurmikentän takana, joka oli niin hoitamaton kuin luonnonniitty.
Meni pitkän aikaa, ketään ei tullut. Ida soitti uudestaan.
Ajankulukseen hän katseli tarkemmin muurin sisälle. Bernardien linna näytti tosiaan komealta. Sen viivat olivat yksinkertaiset. Sitä koristi ainoastaan yksi ulkoneva rakennelma, joten se oli tyylillisesti täysin puistonsa arvoinen. Ilmeisesti sen oli rakentanut mies, jolla oli ollut hyvä maku; ja julkisivun kymmenen ikkunaa todistivat sitä paitsi, että tuo mies oli uskaltanut ajatella suuresti asioita.
Ida luuli jo pettyneenä, ettei soittamisesta tälläkään kertaa olisi mitään hyötyä, ja aikoi jo lähteä pois, kun yht'äkkiä puiston tiheiköstä ilmestyi mies, joka viittoili hänelle merkiksi, että aikoi tulla avaamaan.
— Mitä te haluatte? kysyi hän, kun pääsi niin lähelle, että ääni kuului.
— Tämä tilus lienee myytävänä. Saisinko nähdä sen?
— Katselijoita päästetään tänne ainoastaan tiistaisin ja perjantaisin. Minä käyn täällä vain silloin tällöin hiukan siistimässä, enkä tietenkään jouda joka paikkaan!
— Sitä en pyydäkään... Ettekö voisi päästää minua sisään? Luonnollisesti hyvittäisin vaivanne.
Mahdollisen palkkion toivo sai miehen silmät välkähtämään iloisemmin.
— Hyvä, mutta älkää pahastuko, kun ette saa nähdä kuin sen vähän, minkä minä voin teille näyttää.
Ja hän veti taskustaan isokokoisen avaimen ja käänsi portin auki. Ida meni sisään, ja yhdessä he sitten kävelivät linnan kiviportaita kohti nurmikon ympäri kiertävää käytävää myöten.
Siinä Ida tarkasteli salaa opastaan, joka muuten kulki hitaasti, sillä hänen toinen jalkansa oli viallinen ja hän ontui. Mies saattoi olla joku päivätyöläinen, ehkä Froiduren asukkaita; hänen huolekseen oli kai jätetty vartioida taloa parhaansa mukaan. Samalla Ida tunsi mielessään omituista odotusta, ikäänkuin hän olisi sillä, että sai nähdä talon, jossa rouva Clapain oli elänyt.
saanut yht'äkkiä ja varmasti tietää, solvattiinko rouva Clapainia syyttä vai ei, oliko hän varas tai ehkä jotakin vielä pahempaa.
Tahtoen muka näyttää oikealta ostajalta Ida jatkoi:
— Miten laaja puisto on?
— Kaksitoista hehtaaria... Muuri joka puolella: herra Bernardin keksintöä.
— Ei kai muurista tarvitse maksaa erikseen?
— Sen selvittää teille asianajaja, jonka hoitoon tilan myyminen on jätetty.
Mies nostalsi olkapäitään ikäänkuin ilmaistakseen, että hän oli välinpitämätön koko asiasta, tai ehkä toivoen, ettei vieras ehkä haluaisikaan saada nähdä puistoa, kun tämän kuuli.
Ida ei ollut hänen mielialaansa huomaavinaan, vaan jatkoi:
— Rakennus näyttää varsin suurelta. Herra Bernardilla oli kai iso perhe?
— Hän oli vanhapoika.
— Kertoivat minulle jostakin oikeudenkäynnistä...
— Kumma, jos eivät olisi kertoneet: koko seutuhan puhuu siitä yhä vielä.
— Kantajina olisivat olleet perilliset...
— Ja vastaajana herra Bernardin ystävätär. Aivan niin.
— Mutta onko se oikeudenkäynti jo päättynyt, joten ostaja ei joudu välikäteen...?
— On viimeinkin. Testamentti on kumottu ja herra Bernardin ystävättäreltä riistetty hänen omaisuutensa ja annettu hänelle ainoastaan maat. Ja laki on muka laki: kyllä kai... kaukana siitä!
Melkein samat sanat kuin tuon äskeisen naisen, jonka Ida oli tavannut maantiellä, mutta käsitys asiasta oli nyt aivan päinvastainen. Sillä välin he olivat tulleet kummulle, jossa linna oli, ja seisoivat tasaisella aukeamalla sen edustalla. Silloin mies kääntyi osoittelemaan Idalle maisemaa; sinne näkyi koko ympäristö.
— Oli sekin oikeuden keksintö: mitä maista, kun ei omista itseään tätä linnaa! Katsokaa, tilukset näkyvät tänne kokonaisuudessaan... Niin, herra Bernard osasi tosiaan valita hyvän paikan: hänen ei tarvinnut lähteä keppi kädessä pitämään työväkeä silmällä. Jokaisella ihmisellä on omat erikoisuutensa, ja tämä mies ei halunnut milloinkaan lähteä ulos pesästään; hän rakensi puistonkin ympäri muurin saadakseen metsästää täydessä rauhassa. Siitä sai oikeus aiheen väittää, että hänen ystävättärensä esti häntä pääsemästä ulos, ja jos jotakin muuta lorua; niillä juoruilla ei ollut loppuakaan! Samaa rahoistakin... Herra Bernard oli rikas, se tiedettiin; mutta olisiko hänen silti tarvinnut pitää rahojaan kotonaan kaapissa! Kuka sen niin varmasti tiesi, pitikö hän niitä kotonaan, ja jos piti, niin onko varmaa, että ne varastettiin häneltä? Sellaiset omituiset ihmiset kuin hän...
Ida huomasi, että mies oli joutunut tästä asiasta puhuessaan samanlaiseen kiukkuiseen mielentilaan kuin tuo äskeinen nainenkin. Heti kun mies nyt vain muisti tuon oikeudenkäynnin, niin hän unohti oppaantehtävänsä; vieläpä enemmän: tuntui kuin hän olisi tahtonut vaatia vierastakin todistamaan, minkä vääryyden oikeus oli tehnyt herra Bernardin ystävättärelle. Mutta yht'äkkiä hän sitten huomasi, että Ida meni itsekseen rakennuksen pääportaita kohti, joten hän keskeytti:
— Ei, rouva, sieltä ei pääse sisään; herra Bernard sulki pääsisäänkäytävän ainaiseksi. Kun hän sai valmiiksi tuon suunnattoman rakennuksensa, luuletteko, että hän ryhtyi sitä kalustamaan? Siellä ei ole huonekaluja senkään vertaa, että riittäisi kolmeen huoneeseen! Ensimmäinen kerros, ullakkokerros ja puoli pohjakerrosta ovat aivan tyhjinä, mutta uuden uutukaiset. Herra Bernard tyytyi vähäpätöisen pieneen huoneistoon... ja se on ainoa, jonka voin teille näyttää.
Ja kun Ida kummastuneena kääntyi takaisin, lopetti mies:
— Tätä tietä... sisäänkäytävä on päädyn puolella...
Ja hän osoitti pientä lasikuistia, joka oli ilmeisestikin myöhemmin kyhätty talon päätyyn. Neljä rautaporrasta vei ylös kuistille. Ida alkoi nousta niitä, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kiivennyt laivan komentosillalle. Sinne näkyivät paitsi viljelykset myöskin puiston portti, Froidure ja koko maantie, joka pitkänä nauhana hälveni kaukaisuuteen.
— Omituinen sisäänkäytävä... Ja te sanoitte, että herra Bernardin eläessä käytettiin ainoastaan tätä?
— Totta kai, kun toinen sisäänkäytävä oli suljettu ainaiseksi.
— Mutta tästähän tullaan keittiöön!
— Ehkäpä hän oli niin vaatimaton, ettei hävennyt keittiötä.
— Mutta tällainen keittiö!
Ida seisahtui kynnykselle, hän ei uskaltanut mennä sisään, niin pimeä ja likainen keittiö oli. Sen ainoa ikkuna, joka oli kuistille päin, oli luultavasti säästäväisyyssyistä muutettu oveksi, johon oli jätetty lasiruudut. Seinät, joista huokui vastenmielinen ja kolkko homeen haju, olivat niin paksussa noessa ja tomussa, ettei valo voinut niistä ollenkaan heijastua. Mies aavisteli, ettei vierasta haluttanut tulla sisään, joten hän sanoi, avuttoman typerästi hymyillen:
— Niinkuin äsken kerroin, tämä on koko talossa ainoa kolkka, joka ei ole ihan uuden uutukainen, ihan kuin maalarit olisivat äsken täältä lähteneet. Täytyy kyllä myöntää, että tämä on... Näkee, että täällä on asuttu kaksikymmentä vuotta tekemättä mitään korjauksia.
Sitten hän sai Idan menemään sisään ja meni itse perästä. Keittiön nurkassa oli kaksi ovea suorakulmaisesti vieretysten, ja hän avasi niistä toisen, kuistia vastapäätä olevan:
— Tämä huone oli ensin tarkoitettu saliksi; mutta mukavuuden vuoksi herra Bernard jakoi sen heti kahdeksi huoneeksi. Siten hän sai ruokasalin, joka oli hänelle riittävän suuri, — hänen luonaan ei koskaan käynyt vieraita, — ja pienen hauskan makuuhuoneen...
Ida ei kuitenkaan enää kuunnellut häntä. Hän vain katseli ihmeissään noita kahta perätysten olevaa huonetta, joissa oli muutamia kurjia huonekaluja. Perimmäisessä huoneessa hän näki jonkinlaisen makuulavan: niin kehno oli herran sänky! Mutta vielä enemmän hän ihmetteli, millaiseen paikkaan se oli sijoitettu, nimittäin keskushalliin vievän oven eteen: sillä tavoin oli väliovi ikäänkuin varta vasten tukettu. Sinnepäin ei siis päässyt ollenkaan, vaan ainoastaan keittiöön; ja kun ikkunaluukut olivat kiinni, tuntui koko ilma siellä omituisen synkältä...
Mies käännähti ja sanoi ärtyneesti, kun Ida ei tullut hänen perästään:
— Siinä teidän vieressänne on vielä yksi huone... Se ovi oikealla, unohdin avata sen.
Jos tahdotte nähdä sen, niin työntäkää vain sitä... Mitä, eikö lukko aukeakaan?... No, nythän se aukesi... Ainakaan ylellisyydestä ei häntä voi moittia, koskapa juuri hän nukkui siellä...
— Vai niin, täällä hän siis eli! supisi Ida itsekseen, epäröimättä ollenkaan, kenestä oli puhe, ja salaamatta tavatonta kummastustaan.
Mitä ajatella osasta, jota Nine oli täällä näytellyt, kun näki tuon kurjan komeron, joka oli ollut hänen asuntonaan? Huone oli ollut aikoinaan pyykkitupana, siinä ei ollut oikeaa ikkunaa, vaan ainoastaan niin pieni luukku, että siitä tuskin pääsi tuuletettaessa sisälle tarpeeksi ilmaa; seinät oli kalkkivärillä maalattu. Ninen vuoteena oli jonkinlaiselle puupukille asetettu patja; mitään muita huonekaluja ei ollut, ei edes pöytää eikä tuolia, johon olisi voinut riisua vaatteensa. Jos herra Bernardin huoneet olivat olleet kuin vankila, niin tämä oli kuin vanginvartijan koppi.
Mies jatkoi:
— Ainakaan ei voi sanoa, että hän olisi vetäytynyt liian loitolle, joten hän ei olisi saanut hoitoa!
Ei epäilystäkään, mitä henkilöitä tarkoitettiin: viimeksi lausuttu »hän» ei vainut olla kukaan muu kuin herra Bernard.
— Sakastiko hän kauankin? kysyi Ida välittömästi. Sillä kun hän näki tämän ympäristön, hän ei voinut uskoa, että se, mitä täällä oli tapahtunut, olisi tapahtunut aivan normaalilla tavalla.
— Kuoli yht'äkkiä, vastasi mies lyhyesti.
— Vai niin!...
— Entäpä sitten? Oletteko tietävinänne muuta? Ette kai kuvittele, että hänet murhattiin? Ensiksikin tohtori Joudetot voi todistaa hänen luonnollisen kuolemansa, koska hän itse antoi kuolintodistuksen; ja mitäpä Nine olisi toivonut muuta kuin saada pitää miehensä niin kauan kuin mahdollista? Eivätkö ihmiset voi rakastaa toisiaan, vaikkeivät käykään määrinvirastossa itseään vihityttämässä? Herra Bernard oli kahdeksantoista vuoden vanha, kun otti hänet luokseen, ja kuoli neljänkymmenen vuoden ikäisenä. Kaksikymmentäkaksi vuotta he elivät yhdessä, eikä kenelläkään ollut mitään heistä sanomista: eikö se todista, että he viihtyivät hyvin yhdessä?... Vai muka tappoi Bernardin! Mitä etua hänellä siitä olisi ollut!...
— Mutta kuka tässä on sellaista väittänytkään? keskeytti Ida kylmästi.
Hän koetti tekeytyä välinpitämättömäksi:
— Tässäkö siis kaikki, mitä voitte minulle näyttää?
Vastakohta, joka oli näiden neljän pimeän, ilmattoman ja suljetun huoneen ja toisaalta koko valtavan rakennuksen välillä, jota hän nyt johtui ajattelemaan, tuntui hänestä aivan masentavalta.
— Niin, tässä kaikki, vastasi mies. — Muuta rakennusta näyttämään tulee joka tiistai ja perjantai eräs henkilö asianajotoimistosta. Minä käyn täällä ainoastaan silloin tällöin, kuten sanottu, vartioimassa, ettei kaikki pääse ihan siihen paikkaan rappeutumaan. Bernardin kuoleman jälkeen hän sanoi minulle: »Baptistin, pidä huolta linnasta!» Samaa pyysivät sitten toisetkin minulta, ja minä olen noudattanut pyyntöä.
— Se on hyvä, kiitokset vaivoistanne.
Ida meni ulos rakennuksen edustalle. Lyhyt linnan katselu oli jostakin käsittämättömästä syystä tehnyt hänet suunnattoman väsyneeksi, joten hän tunsi, ettei jaksaisi heti lähteä kävelemään takaisin Blaizot'hon. Kun mies oli lukinnut huolellisesti kaikki ovet ja tuli hänen luokseen, kysyi Ida:
— Tahtoisin hiukan istua ja levähtää jossakin, ennen kuin lähden paluumatkalle, mutta olisikohan täällä Froiduressa jotakin sopivaa paikkaa?
— Hm... onhan tuo Bastier'n kahvila...
— Hyvä. Mutta sana vieläkin...
Ja hän osoitti alangolle:
— Olivatko nuo kaikki maat aikoinaan Bernardin ja nykyään sen ihmisen, jota te sanoitte hänen ystävättärekseen?
— Eivät ne enää ole hänen. Nine on jo ne myynyt. Jos hän olisi vielä vähän odottanut, hän olisi luultavasti saanut paremman hinnan.
— Ja mitä tuo Nine niillä rahoilla teki?
Mies näytti kummastuneelta:
— Sitä saatte kysyä häneltä itseltään... ehkäpä hän teille selittäisi. Mutta hän ei olekaan täällä, hän muutti pois heti, kun sai kaupat tehdyksi... Ja missä hän nyt asuu, sitä en tosiaan tiedä.
Ida sanoi vieläkin:
— Hyvä on, kiitoksia...
Mies tuli juomarahoista niin iloiseksi, että tarjoutui saattamaan Idaa portille.
— Ei tarvitse, löydänhän sinne helposti.
Ida tunsi omituista halua päästä yksikseen. Mutta sen seuralaisen asemesta, jota hän ei tahtonut mukaansa, hänen kanssaan tuli jotakin muuta: nimittäin tuon kuolinvuoteella lepäävän vainajan sardoninen hymy.
Ja viimein se hymy sanoi:
— Nyt olet nähnyt, mitä olet nähnyt, mutta koetapas sen nojalla saada käsitys minusta!
XV
Kun Ida tuli ulos portista, hän jäi seisomaan ja miettimään, minnepäin hän oikeastaan lähtisi. Hetikö takaisin Blaizot'hon, vai poikkeaisiko ensin vielä kahvilaan, joka oli tuossa vastapäätä?
Kahvila näytti aivan autiolta, kuten aikaisemminkin. Se oli kuitenkin erehdys, sillä kahvilan oven edessä seisoi nyt tomuinen auto, sellainen vanhanaikainen, jollaisia usein nähdään meillä maaseudulla.
Ida oli kovin väsynyt. Se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista väsymystä. Siksi hän tahtoi päästä hetkiseksi johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa voisi vähän tyyntyä ja koota voimia paluumatkalle, ja päätti poiketa kahvilaan. Hän meni kahvilan edustalle, mutta tuskin hän sai avatuksi kahvilan oven, niin sisältä tuleva kauhea tupakan ja alkoholin haju sai hänet perääntymään.
Kahvilan emäntä, joka oli tarinoinut eräiden pöydän ympärillä istuvien miesten kanssa, juoksi hänen luokseen:
— Mitä haluatte, rouva?
Hän oli herttaisen näköinen maalaismuori, seisoi kädet puuskassa lihavilla lantioilla, ja näytti olevan hyvillään siitä, että kahvilaan oli odottamatta tullut ylimääräinen vieras.
Ida ei tietänyt, mitä vastata, vaan soperteli:
— Tahdoin vain kysyä erästä asiaa: meneehän tämä tie Blaizot'hon, vai kuinka?
Hän oli jo kääntynyt kynnykseltä ja alkoi kävellä takaisin maantielle: ryyppivien miesten juttelu oli heti keskeytynyt, ja he katselivat häntä niin, että hänestä tuntui kuin he olisivat tahtoneet ajaa hänet pois.
— Sattuipa hyvin, sanoi joku hänen takanaan, — luulin, että en enää tapaisikaan teitä!
Ida käännähti: Bernardien linnan vartija, tuo Baptistin, tuli hänen luokseen jokin tahraantunut vihko kädessään.
— Tämä mies näyttää teille tien, virkkoi emäntä kuivasti, sillä hän luuli, että Idan kysymys oli ollut ainoastaan veruke, jottei hänen tarvitsisikaan tulla kahvilaan, kuten ensin oli aikonut.
Sitten emäntä meni arvokkaasti sisään, mutta jätti kuitenkin oven auki, sillä hän halusi nähdä, mitä ulkona nyt tapahtuisi. Ida meni kummastuneena Baptistinin luo.
— Mitä teillä on asiaa? Pudotinko ehkä jotakin sinne linnaan?
— Ette mitään, vastasi Baptistin. — Mutta minulta unohtui eräs asia... Ja te lähditte niin kiireesti sieltä!
Ja hän ojensi vihkonsa Idalle:
— Asianajaja tahtoo, että kaikkien niiden, jotka käyvät linnaa katsomassa, on kirjoitettava nimensä tähän vihkoon.
— Mitä varten, kun tuskin enää aion jatkaa koko asiaa.
— Se ei tee mitään! Mutta teidät on nähty seudulla... Asianajajan täytyy saada siitä tieto... ja minä en halua menettää paikkaani.
Ida aprikoi vielä, suostuako vai ei.
— No niin, olkoon menneeksi... antakaa vihko tänne...
Sitten hän kirjoitti vihkoon: »Neiti Cadifon, Langres'ista.» Hän oli varma, ettei hänen nimellään olisi täällä mitään merkitystä, kukaan ei häntä tuntenut täällä. Miten usein luulemmekaan, ettei teoilla, jotka kohtalo on merkinnyt kirjaansa, olisi mitään seurausta!
— Eikö muuta? kysyi Ida vielä. — No niin, hyvästi sitten.
Vaikka hän olikin niin väsynyt, hän lähti heti takaisin Blaizot'hon. Samassa alettiin kahvilassa taas kovaäänisesti puhua. Ida kuuli sanat:
— Hei, Baptistin!
— Baptistin, tulepa tänne ja ryyppää lasi!
Sitten hälinä loppui: kahvilan ovi oli sulkeutunut uuden vieraan astuessa sisään. Ja Idan paluumatka alkoi.
Ensin hän käveli hiljaa, niin pettynyt hän oli siitä, ettei ollut voinut saada näkemistään ulkonaisista seikoista paljonkaan tietoja.
Vainajan hymy oli äsken sanonut:
— Nyt olet nähnyt, mitä olet nähnyt, mutta koetapas sen nojalla saada käsitys minusta!
Ja kun Ida nyt jälleen kulki linnan portin ohitse, kuvitteli hän tuota valtavaa rakennusta suunnattomana hautaholvina, jonka sisällä oli kolme ahdasta huonetta ja keittiö; kun näki ne, ihmetteli mielessään, oliko linnan isännän saituus vaiko palvelijattaren halu vartioida isäntää syynä moiseen kehnoon asuntoon.
Kun Ida sitten oli mennyt portin ohi, ei tuossa suunnattoman pitkässä muurissa ollut enää ainoatakaan aukkoa; muurin tarkoitus tuntui olevan paremminkin peitellä jotakin salaisuutta kuin suojella puistoa. Ja sen jälkeen taas entinen tuskallinen kysymys: kenen tahdosta tuo muuri oli rakennettu, isännänkö, joka oli ollut ehkä ihmisvihaaja, vaiko seikkailijattaren, joka odotti perintöä ja piti siitä syystä rakastajaansa tällä tavoin vankina.
Viimeinkin muuri loppui, ja sitten Ida näki ainoastaan viljelyksiä, yhäti vain viljelyksiä, nimittäin juuri nuo perityt maat. Oliko Nine tosiaan perinyt ne lahjana, vai anastanut ne väkivaltaisesti itselleen? Mahdotonta päätellä asiasta sitä tai tätä. Ida oli saanut kuulla niin ristiriitaisia väitteitä, ja nekin väitteet olivat sellaisia, ettei niistä voinut tehdä mitään varmoja johtopäätöksiä.
Ensinnäkin: Bernard oli testamentissaan määrännyt koko omaisuutensa palvelijattarelleen. Jos laillinen vihkiminen olisi pyhittänyt tuon kaksikymmentäkaksi vuotta kestäneen suhteen, olisiko testamentti tuntunut kummalliselta? Uskollisuus oli tässäkin, tapauksessa ollut yhtä pitkäaikainen. Siis oli luonnollista, että se palkittiin tällä tavalla...
Mutta oliko se tosiaan ollut uskollisuutta tuon naisen puolelta? Vai odottiko hän ainoastaan etua, jota isäntä ei ehkä olisikaan tahtonut hänelle luovuttaa?
Kuta enemmän Ida tätä ajatteli, sitä pahemmin hän eksyi näissä salasokkeloissa. Nuo huoneet olivat olleet niin kummalliset ja Bernardin vankina pitäminen näytti niin varmalta, että yksinomaan niiden nojalla tuntui oikeutetulta epäillä Nineä. Kun tuomarit olivat kumonneet testamentin ja myöntäneet perillisille osan perinnöstä, eivätkö hekin siten olleet ilmaisseet, ettei heidän käsityksensä mukaan testamentti ollut syntynyt täysin vilpittömällä tavalla? Olipa puhuttu rikoksenkin mahdollisuudesta...
Rikoksen!... Mutta miksi sitten Nine oli pitänyt kaksikymmentäkaksi vuotta niin hyvää huolta isännästään, kuten eräät myönsivät? Jos testamentti olisi ollut oikealla tavalla syntynyt, olisiko Nine näin kiireesti koettanut saada rahat käsiinsä? — Nyt kävi asia yhä hämärämmäksi: oli varmaa, että maat oli myyty hyvin nopeasti, muutettu ne selväksi rahaksi, ja yhtä varmaa, että rouva Clapainin esiintymisestä päättäen sekä Blaizot'ssa että Langres'issa hän oli ollut aivan köyhä. Ehkä hän oli antanut rahat jollekulle? Mutta kenelle? Ei ainakaan Hurtot'lle! Eikä myöskään lapselleen, sillä hänen lapsensa oli kuollut!
Idan pää oli niin väsynyt, että ajatukset siinä auttamattomasti seisahtuivat: turhaa oli tällä hetkellä koettaa selittää näin selittämätöntä asiaa. Vasta myöhemmin, kun hän selviäisi tästä ensimmäisestä järkytyksestä, hän ehkä voisi arvioida jokaisen yksityisseikan asiallisemmin; ja ehkäpä totuus silloin tulisi itsestään ilmi. Useinhan käy niin, että oleellisimmat seikat jäävät meiltä ensimmäisessä hämmästyksessämme huomaamatta.
Samassa täytyi Idan kääntää päätänsä ja katsahtaa taaksensa. Froiduresta päin tuli auto, juuri sama auto, joka äsken oli seisonut Bastier'n kahvilan ovella.
Ida, joka oli väistynyt tien syrjälle, tunsi sen heti ja odotti, että se ajaisi ohi. Vilahdukselta hän näki miehen, joka ohjasi autoa: miehellä oli musta parta, niin epäilyttävän musta, että se näytti melkeinpä värjätyltä. Mutta sitä vastoin tuntui Idasta siltä kuin mies olisi ollut kahden vaiheilla, tarjotako hänelle paikkaa autossa, jos kävelijä nimittäin oli matkalla samanne päin kuin autokin. Tämä Idan luulo saattoi kuitenkin olla vain erehdys, koskapa auto ei pysähtynyt, vaan jatkoi ilman muuta matkaansa ja katosi pian kaukaisuuteen.
Nyt on tie jälleen tyhjä, kävelijää alkaa yhä enemmän väsyttää sikäli kuin päivä hämärtyy ja maa henkii illan huuruja. Viimein alkaa sitten kaukaa näkyä valoja... Vähäinen ponnistus vielä, ja matka on tehty. Lyhyenkin matkan jälkeen tuntuu meistä joskus siltä kuin olisimme siirtyneet aivan toiselle leveysasteelle: kun Ida tuli Blondeaun taloon, lähdettyään sieltä tuskin kolme tuntia sitten, tuntui hänestä kuin hän olisi palannut sinne jostakin aivan tuntemattomasta maailmasta. Olisikohan hän enää tuntenut itseäänkään, jos olisi tutkinut nykyistä sisimmäistä olemustaan?
Onneksi ei suutarinpuodissa ollut ketään, kun hän meni sen läpi. Päästyään ylös huoneeseensa hän istahti kaikkein ensimmäiseksi lepäämään nojatuoliin, joka odotti ikkunan edessä, ja siinä, illan puolihämärässä, hän nautti, niinkuin rouva Clapain siellä Saint-Martinin torin varrella, täydellisestä rauhasta, ajattelematta tällä kertaa mitään. Tuollaiset unohtamisen tuokiot ovat meistä sitäkin suloisempia, jos tiedämme, että ne ovat lyhyitä ja että rauhattomuus niiden jälkeen alkaa uudestaan.
Nytkin oli lepohetki lyhyt, sillä tuskin Ida oli ennättänyt istuutua, niin hän kuuli oven avautuvan.
— Oh, neitikö, suokaa anteeksi! Luulin, että te ette vielä olisi täällä...
Sähkö syttyi, ja Ida näki Lalien, joka seisoi siinä kirje kädessä. Hän oli tullut sisään kolkuttamatta oveen.
— Minulleko? kysyi Ida ja hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin.
— Se oli osoitettu postitoimistoon, mutta mieheni ajatteli, että hän voisi tuoda sen heti tänne.
Ida otti nopeasti kirjeen. Ainoastaan kaksi henkilöä tiesi, että hän oli täällä Blaizot'ssa, Ursule ja Dancy. Olisikohan Dancy kirjoittanut!... Pettymys: hän tunsi kirjekuoressa Ursulen käsialan.
— Tahtoisiko neiti jotakin?
— En mitään, kiitoksia vain.
Lalie, joka ei ollut utelias, poistui huoneesta.
Ida asettui jälleen nojatuoliin ja tarkasteli Ursulen kirjettä.
»Mitähän lienee tapahtunut, koska Ursule kirjoittaa minulle jo samana päivänä kuin lähdin kotoa?» ajatteli hän.
Hän oli niin levoton, että käsi, joka piteli kirjekuorta, vapisi. Sitten hän avasi hitaasti kirjekuoren.
Ursulen kirjeessä ei ollut oikeastaan kuin pari riviä:
»Rakas sisko. Miten mielettömästi teit, kun lähdit tälle matkalle! Joku oli tänään iltapäivällä pistänyt l'Eclaireurin numeron meidän ovemme alle. Lue, mitä se uskaltaa kirjoittaa, niin näet, mihin olemme sinun varomattomuutesi tähden joutuneet. Tule takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista. Jumala yksin tietää, onko siitäkään enää apua! Odotan sinua. Ursule.»
Ida luki kirjeen vielä uudestaan, ja etsi sitten kirjeessä mainittua sanomalehtiotetta. Aivan heti hän ei sitä löytänyt, sillä kirjettä avatessaan hän oli kiireessään pudottanut sanomalehtileikkeleen ja se oli mennyt hänen hameensa laskokseen. Kun hän sen sitten löysi, ei hän ryhtynyt sitä heti lukemaan, nostaisi sitä ajatellessaan vain välinpitämättömästi olkapäitään ja antoi sen olla vielä helmassaan. Mitä merkitsivät nuo Langres'in sanomalehtisepustukset, koskapa tämä hänen matkansa piankin näyttäisi ne perättömiksi? Samalla hän hämmästyi, kun yht'äkkiä huomasi suhtautuvansa uudella tavalla koko kotikaupunkiinsa.
Vasta eilisaamuna hän oli lähtenyt kodistaan Saint-Martinin torin varrelta. Ajatellen uhkaavaa skandaalia hän oli ollut aivan sekaisin päästään. Siitä, kun hän oli torjunut asianajaja Henriceaun uhkauksia hänen konttorissaan, ei ollut vielä enempää kuin kolmekymmentäkuusi tuntia. — Mutta nyt jo tuntuivat Henriceaun ja rouva Cormier'n myrkylliset panettelut ja koko Langres hänestä niin kaukaisilta kuin hän ei olisi aikonut palata sinne enää milloinkaan! Tuon maailman ja nykyisen hetken väliin oli tullut suunnaton välimatka, jollaisen ainoastaan pitkäaikainen poissaolo voi luoda. Hänellä oli niin suuri into päästä rouva Clapainin salaisuuden perille ja hän oli niin takertunut uteliaisuutensa ansaan, että huomasi olevansa aivan välinpitämätön seurauksista, joita tämä hänen keksintönsä ehkä voisi hänelle persoonallisesti tuottaa: pelkkä intohimoinen kiinnostus itse asiaa kohtaan riitti nyt hänelle.
Odottamaton muutos. Jos olisi sattunut sellainen ihme, että joku tällä hetkellä olisi tullut hänelle ilmoittamaan, ettei Ursulen ja hänen tarvitsisi enää Langres'issa mitään pelätä, niin olisi Ida jatkanut näitä tutkimuksiaan kuitenkin: pelkästään ilosta saada selville, mikä tuo vainaja oli ollut, tuo olento, jonka kuva oli eilisestä lähtien yhä vain suurentunut hänen silmissään, mutta tulematta silti yhtään kirkkaammaksi.
Suurentunut: se on oikea sana. Vielä eilen oli vainajaa ajateltu, kuten muistamme, ainoastaan vähäpätöisenä tyttönä, jolla ei ollut edes kunnolleen sukujuurta, tyttönä, jonka eräs hänen vertaisensa oli vietellyt. Mies oli ollut uskollinen tuon seikkailunsa muistolle, joskaan siitä ei ollut varsinaisia todistuksia, vaan ainoastaan niin luultiin. Mutta tänään esiintyy samainen tyttö jo arvoituksellisena palvelijattarena, joka kutoo uuden rakastajansa ympärille sellaisen salaperäisyyden verhon, ettei ainoakaan ihminen voi arvata, rakastiko hän intohimoisesti isäntäänsä vai tappoiko hän ehkä hänet, saiko hän häneltä kokonaisen omaisuuden lahjana vai varastiko hän sen omaisuuden. Miten ihmeellistä: tuo nainen muuttaa miehen, jota hän väittää rakastavansa, vähitellen aivan samanlaiseksi kuin hän itsekin, joten he yksimielisesti hylkäävät komean linnansa ja siirtyvät asumaan vain pariin huoneeseen ja keittiöön, jolloin mies elää luolaansa vangittuna ja nainen vartioi uskollisena talonkoirana tai Kerberoksena luolan ovella. Eivätkä he kumpikaan ilmaise kenellekään, onko kaiken tämän pohjalla rajaton rakkaus heidän kumpaisenkin puolelta, vai punooko heistä toinen ainoastaan kavalaa juonta, ottaen ajan kanssarikollisekseen!
Ida huokasi ja tuijotti epätietoisena illan yhä pimenevään hämäryyteen:
— Oliko hän rikoksellinen vai rakastajatar, joka oli harvinaisen omituinen? Varmaan tässä on sielullinen arvoitus, mutta kuinka päästä siitä perille? Entä sitten tämä... Hyvä Jumala, mitäpä minä tästä välitän!...
Ja ottaen käteensä Ursulen lähettämän sanomalehtileikkeleen hän luki nyt viimein:
»Saint-Martinin torin varrella tapahtunut murhenäytelmä. Yleisö ei ole unohtanut erään C:n neitien luona asuneen täyshoitolaisen kuolemaa, joka tapahtui viime huhtikuun 14 p:nä. Ensimmäisessä virallisessa tutkimuksessa päästiin, kuten aikaisemmin olemme kertoneet, siihen tulokseen, että tapahtuma oli itsemurha. Mutta tänään on meille vakuutettu, ettei viimeinen sana ole vielä lausuttu tästä asiasta, joka tuntuu sitäkin järkyttävämmältä, kun ei edes tiedetä, kuka vainaja oli ollut. Omituisena seikkana mainittakoon, että samana päivänä, jona vainaja haudattiin, toinen C:n neideistä katosi vuorostaan paikkakunnalta, kenenkään tietämättä, minne hän matkusti. Tulemme aikanaan selostamaan lukijoillemme ne uudet tutkimukset, joihin viranomaiset epäilemättäkin pian ryhtyvät, jos he nimittäin, kuten toivomme, suvaitsevat luopua mukavuudestaan ja pitää silmänsä auki.»
Tämä hyökkäys todisti, miten oikeassa Dancy oli ollut, kun hän ennusti, että Ursule ja Ida ennemmin tai myöhemmin sekoitettaisiin tähän itsemurhatapahtumaan. Mutta koko sanomalehtisepustus oli niin typerä, että Ida antoi leikkeleen pudota maahan ja nostaisi sille vain olkapäitään.
Vain ilmeinen hölmö saattoi uskoa sitä, joka väitti, että »toisen neiti C:n matkalla» ja rouva Clapainin kuolemalla olisi ollut jotakin yhteyttä keskenään.
— Jos he aikovat pysyä väitteessään, täytyy heidän keksiä jotakin, joka ei ole näin rajattoman typerää, sillä pian minä menen takaisin kotiin... Mutta — milloin minä oikein voin sinne mennä?...
Yht'äkkiä tuli neuvottomuus siitä. Jos hän olisi lähtenyt kotiin heti, kuten Ursule pyysi, ja jättänyt tutkimuksensa kesken, eikö hän olisi ikäänkuin karannut tehtävästään?
Hän ei ennättänyt kauemmin pohtia tätä asiaa. Hänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä joku naputti hiljaa oveen.
— Sisään!
Hän luuli, että Lalie tulisi takaisin, mutta hän erehtyi. Christinen musta hahmo pujahti äänettömin askelin huoneeseen.
— Riensin ilmoittamaan neidille, että neidille voi ehkä tulla eräs vieras!
Hän puhui niin hiljaa, että sanoja tuskin kuuli.
— Vieras? toisti Ida. Hän ei uskonut korviaan, että hänelle täällä voisi tulla vieras.
— Isä ei luullut, että neiti olisi huoneessaan, joten pyysi häntä tulemaan takaisin huomenna.
— Minä en tunne täällä ketään!
— Älkää pelätkö: hän kyllä tietää, kuka te olette.
Ida kavahti hämmästyneenä seisomaan.
Christine viittasi hänelle hillitsevästi:
— Hiljaa, kenenkään ei pidä tästä tietää... Hän muuten tuntee koko asian, kaikkein tärkeimmänkin puolen siitä. Pankaa tämä mieleenne. Hyvästi!
Ja hän oli jo menossa pois, kun Ida kysyi vielä:
— Sanokaa nyt ainakin hänen nimensä?
— Joudetot.
— Lääkärikö?
— Kas, sen te olette saanut tietää Froiduressa, niinhän? No, jos ensimmäinen neuvoni oli mielestänne hyvä, niin seuratkaa toistakin: kuunnelkaa, mutta puhukaa itse niin vähän kuin suinkin.
Ovi painui jo äänettömästi kiinni. Idasta tuntui kuin ei tuota mustaa varjoa olisi huoneessa käynytkään. Hän oli jälleen yksin, mutta nyt järkytyksissään jostakin uhkaavasta.
Saada kysellä asiaa tuolta lääkäriltä, koko oikeusjutun johtavalta sielulta, herra Bernardin kuoleman todistajalta ja varmaankin myöskin rouva Clapainin uskotulta henkilöltä: mikä onnellinen sattuma! Mutta sitten tuli yht'äkkiä joukko uusia arvoituksia. Keneltä tuo mies oli saanut tietää, että Ida oli täällä? Miksi hän tahtoi tavata Idaa? Oliko hän saanut vihiä, että Ida oli ryhtynyt tällaisiin tutkimuksiin, ja koettiko hän nyt estää ja keskeyttää ne? Seurasi järjetön pelko: tuollaisen henkilön puolelta, jolle nyt oikeudenkin oli täytynyt antaa myöten, tuntui kaikki mahdolliselta, valhe, oveluus, uhkaukset: eikö ollut jotakuinkin varmaa, että Ida joutuisi tappiolle tässä taistelussa, joka nyt oli tulossa?
— Oi, ainoastaan Dancy voisi saada ilmi totuuden! supisi hän itsekseen.
— Dancy! Niin, miksipä ei? Ida kuuli vielä korvissaan sanat, jotka Dancy oli siellä kaupungin muureilla lausunut: »Jos matkalla joudutte pulaan, mikä estää teitä tiedustelemasta minulta neuvoa?» Vähän myöhemmin hän oli lisännyt, — ja nämä sanat olivat painuneet tarkasti Idan mieleen: — »Jos tapahtuu jotakin vähänkin erikoista, niin kutsukaa avuksi ystävä, joka ei toivo mitään niin kuin saada nähdä jälleen teidät.» Hyvä, nyt oli tulossa todella jotakin erikoista! Jos hän kutsuisi Dancyn avukseen, hän tottelisi ainoastaan Dancyn neuvoa. Ja hän tottelee sitä siksi, että taistelu Ida Cadifonin ja Joudetot'n välillä olisi varmasti liian epätasainen, ja sitä paitsi eräästä toisesta syystä, jota hän ei tahdo itselleen tunnustaa, mutta joka ehkä on halua tavata jälleen Dancy.
Ida ei enää epäröinyt yhtään, vaan otti esille paperiarkin ja kirjoitti siihen:
»Dancy, Langres, raatihuone. Tarvitsen Teitä. Kiireellistä. Tulkaa.»
Annettuaan sitten sähkösanomansa Lalielle hän asettui jälleen nojatuoliin ikkunansa ääreen. »Milloin minä menen takaisin kotiin?» hän oli kysynyt itseltään Ursulen kirjeen luettuaan. Nyt hänen ei sitä tarvinnut kysyä.
— Nyt minä ainoastaan odotan, huokasi hän, ja se tuntui hänestä kuvaamattomalta helpotukselta. Peli oli alettu.
Se oli kyllä totta. Mutta ihminen luulee usein itse ohjaavansa venhettä, vaikka virta viekin sitä oman mielensä mukaan, ja nyt istui rouva Clapain perää pitämässä.
XVI
Tässä meidän täytyy palata aikaisempiin tapahtumiin. Ursulen kirje oli ainoastaan sangen vähäinen seuraus eräästä yleisestä ilmiöstä, jonka näyttämöksi Langres oli Idan matkan jälkeen tullut.
On vaikeaa kuvitella, miten nopeasti ja etenkin rajusti jokin näennäisesti varsin merkityksetön tapaus voi eräissä olosuhteissa kiihdyttää yleistä mielipidettä maaseudulla. Eräänä aamuna oli siis nähty samaan kellonaikaan Ursule saattamassa rouva Clapainia hautaan ja Ida lähdössä rautatieasemalle: kovin luonnollisia asioita, joista ensimmäinen johtui Ursulen hyvästä sydämestä ja joista toiseen oli varmaan jokin oikeutettu syy. Jos Langres'in piti kiihtyä joka kerta, kun joku sen asukkaista aikoi lähteä junassa matkalle, niin mikä ihmisten aivot perisikään? Mutta kun nyt nämä kaksi tapausta yhdistettiin Saint-Martinin torin varrella tapahtuneeseen murhenäytelmään ja kun henkilöt, joilla oli omat erikoiset tarkoituksensa, näitä selittelivät, niin ne; ihmeellistä kyllä, alkoivat näyttää omituisilta ja herättivät epäluuloja.
Ensinnäkin: se seikka, että Ursule oli yksinään kulkenut itsemurhan tehneen vainajan ruumisarkun perästä, todisti, että sisarusten välille, jotka tähän saakka olivat eläneet keskenään täysin sovussa, oli tullut vakavaa erimielisyyttä. Ja mitä muuta syytä saattaisi siihen olla kuin että he olivat luultavastikin näytelleet eri osia tuon salaperäisen vainajan kuollessa?
Toisaalta tiedettiin varsin hyvin, että Cadifonin neidit olivat niitä, jotka eivät yleensä matkustelleet. Ei ollut koskaan nähty heidän menevän edes kesälomalle kaupungista. Tiedettiin, että heillä ei ollut ketään tuttavia kaupungin ympäristössä. Sitä paitsi eivät Henriceaun toimistossa palvelevat henkilöt suinkaan unohtaneet kertoa, millä kiireellä Ida oli sieltä lainannut huomattavan summan rahaa päästäkseen tälle matkalle. Uudet lisäselittelyt vahvistivat ajatusta, että hän oli lähtenyt vastaisia tutkimuksia pakoon. Ainoastaan jotkut uhkarohkeat olivat itsemurhasta kuultuaan tohtineet esittää: »Eiköhän olisi parasta ensin tutkia tarkoin, miten tämä lopultakin on tapahtunut?» Mutta kun Ida näin yht'äkkiä ja selittämättömällä tavalla lähti pakoon, muuttui yleisen mielipiteen käsitys aivan yksimielisesti seuraavaksi: »Olisivatko sisaruksetkin eronneet toisistaan näin, jos jotakin ei olisi tapahtunut.»
Jotakin: siinä uhkaavin sana. Niin kauan kuin sitä ei ole lausuttu, jää yleinen mielipide vielä häilyväksi. Mutta tuskin se on lausuttu, niin jokainen antaa sille oman muotonsa.
Kun l‘Eclaireurin uutinen kello kolmen aikaan tuli yleisön luettavaksi, nähtiin, että se vastasi täydellisesti lukijain toivomuksia, lukijain, jotka nyt kaikella tarmollaan koettivat miettiä, mitä tuo »jotakin» merkitsi ja joilla oli ollut käytettävänään mitä ristiriitaisimpia olettamuksia, eikä niilläkään keskenään mitään muuta yhteistä kuin Cadifonin neitien sukunimi.
Näin kävi erityisesti Tasavaltalaisessa klubissa, jossa tohtori Coin uskalsi väittää pikkukaupungin sanomalehden, tuon »kaalinlehden», vihjailuita typeryyksiksi: väite, josta seurasi kiivas sanakiista ja melkeinpä tappelu.
— Lopultakaan ei ole mitään todistusta, että se oli itsemurha, virkkoi asianajaja Henriceau vihjailevasti.
— Selittäkääpä sitten, vastasi tohtori Coin itsetuntoisesti, — millä tavoin te pakottaisitte terveen ihmisen nielaisemaan kaksi lasiputkea veronaalia?
— Mutta... alkoi aliprefekti.
— Ei mitään muttaa. Aiotteko tässä opettaa minulle, miten oikeuslääkeopillinen tutkimus tehdään, tai uskotella minulle, että nykyään, puhelimen, langattoman ja kaikenmoisten uusien vehkeiden aikana, siis tieteiden vuosisadalla, voitaisiin murhata joku nainen sillä tavoin, että minä en huomaisi, mitä on tehty?
Aliprefekti, joka oli vimmoissaan siitä, että tämä juttu oli noussut uudestaan esille, vastasi:
— Ja minä puolestani väitän, ettei rikoksia, jotka jäävät ilmitulematta, koskaan ole tehty niin paljon kuin nykyaikaan.
Tohtori Coin kimmahti pystyyn pöytänsä takaa:
— Väittäkää yksin tein, että minä olen ollut yhteistoiminnassa murhaajien kanssa!
Myöskin aliprefekti oli kavahtanut pystyyn. Kaikkialta juostiin heidän ympärilleen. Luultiin, että tuollaisten sanojen jälkeen turvauduttaisiin voimakkaampiin argumentteihin. Mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut: aliprefekti tahtoi vain, niinkuin tuona itsemurhapäivänäkin, mennä puhelimeen, antaakseen poliisilaitokselle ryöpyn, joka hajoittaisi uhkaavan ukkospilven.
Dancy istui parhaillaan poliisikamarissa ja koetti voimainsa takaa päästä kaukopuhelinyhteyteen joidenkin ulkoseutujen kanssa. Uteliaisuus on eräiden henkilöiden etuoikeus. Tutkittuaan rouva Clapainin kädet Dancy ei voinut siitä ominaisuudestaan millään vapautua. Oltuaan ensin kiinnostunut Idasta hän oli nyt ehkä vieläkin kiinnostuneempi tuon tuntemattoman vainajan mysteeristä, vainajan, jota hän vaistomaisesti piti vaarallisena olentona. Ja kun hän oli vakuutettu, että Angélique Mirot'n kohtalo liittyi jollakin tavalla läheisesti Clapainin kuolemaan, ja kun hän toisaalta ei ollut suinkaan varma siitä, että Ida voisi tuoda Blaizot'sta mitään arvokkaita tietoja, hän itse oli tänä aamuna ryhtynyt toimeen ja soittanut puhelimella useihin ympäristön mielisairaaloihin. »Onko teillä siellä mahdollisesti hoidettavananne eräs nainen nimeltä Mirot, tai ehkä Cadifon, taikka Angélique?» kysyi hän joka kerta. Koska hän oli tähän asti saanut ainoastaan kieltäviä vastauksia, on helppo kuvitella, miten hän suuttui, kun hän nyt odotti vastausta aivan muualta ja kuulikin aliprefektin äänen langan toisesta päästä. Näiden kahden miehen keskustelu ei ollut laadultaan aivan rakastettavaa. Mutta ainoastaan viimeisellä sananvuorolla on merkitystä, ja se vuoro oli Dancyn:
— Minä en ole edellyttänyt, että kukaan huomauttaisi minulle, mitä velvollisuus minulta vaatii, ja niinpä tahdonkin päättää itse, millä tavalla menettelen. Jos huomenna tai ylihuomenna kuulette, että minä olen lähtenyt junassa jollekin matkalle, niin se todistaa, että olen saanut kiinni johtolangan päästä, mutta tuloksista en ilmoita teille ennen kuin minulla on tulokset tiedossani.
Samana iltana, hämärän tullessa, pisti jokin salaperäinen käsi l'Eclaireur-lehden. Brochardin talon ulko-oven alitse sisään. Jos Ursule sillä hetkellä olisi sattunut pitämään silmällä toria, hän olisi epäilemättäkin todennut, että rouva Cormier juuri siihen aikaan meni kotiinsa, mutta askaroihan Ursule keittiössä: niinpä hän ei tietänyt, ketä hänen sopi kiittää näistä rakastettavista uutisista.
Kun hän luki lehteä, hän oli vähällä pyörtyä. Muistakaamme, että hän siihen saakka kuin rouva Clapain oli tullut heille, oli elänyt velvollisuutensa kunniallisesti täyttäneen ihmisen rauhallista elämää. Itsemurhakaan ei ollut horjuttanut tuota täydellistä rauhallisuutta muuta kuin siinä suhteessa, että hän oli tullut levottomaksi taloudellisista vaikeuksista, jotka voisivat olla seurauksena tästä itsemurhasta. Se levottomuus oli kuitenkin pientä Idan käsitysten, ja etenkin sen mahdollisuuden, rinnalla, että l'Eclaireur voisi tehdä tällaisia kauheita salaviittauksia!
Yht'äkkiä hän nyt huomasi, minkä hirvittävän kuilun hän itse oli avannut itsensä ja sisarensa välille. Seuraava yö oli kauhea. Se, että hän heti oli lähettänyt Idalle tuon kirjelapun, jonka tiedämme, ei helpottanut: siitä huolimatta Ursule laski vain tunteja, joiden kuluttua Ida tulisi takaisin, kuten hän oli pyytänyt, ja soimasi itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt sisartaan. Useinhan jokapäiväinen yhteiselämä riistää meiltä kyvyn arvostella oikein niitä, joiden kanssa elämme yhdessä. Jos umpinaiseen huoneeseen on vähitellen ja huomaamatta tullut myrkyllistä ilmaa, ei tarvitse muuta kuin yht'äkkiä avata ikkuna, niin huomaa, että kuolema on ollut ihan lähellä. l‘Eclaireurin uutisen valossa Ursule ymmärsi nyt viimeinkin, että hänen ja Idan keskinäinen ymmärtämättömyys oli alkuisin paljon kauempaa kuin rouva Clapainin kuoleman ajalta ja että heidän sisarusrakkautensa oli vaarassa. Yksinkertaisena ja hyväsydämisenä hän tuli aivan lohduttomaksi, kun ajatteli, että hän itse oli ollut siihen syypää, ja silloin hän itki pakahtuakseen.
Sitten seurasi päivä, joka Ursulen oli kärsittävä yksinään, koska Ida ei voinut tulla takaisin kotiin ennen kuin kahden vuorokauden kuluttua.
Odottaminen on ihmisluonteiden koetinkivi. Osatakseen odottaa täytyy ihmisen olla voimakas ja osata hallita ajatuksiaan. Ursulesta, joka ei ollut milloinkaan joutunut odottamaan, sillä hän ei ollut koskaan mitään itselleen toivonutkaan, tuntui kuin henki olisi hänestä lähtenyt joka hetki tällä odotusajalla. Rauhattomana hän harhaili huoneissaan. Kun sanomalehdenmyyjä kello kahden aikaan alkoi huutaa l'Eclaireuriä, hän juoksi ulos, osti lehden jääväsi sen vapisevin käsin. Hänen suureksi helpotuksekseen ei siinä nyt ollut mitään. Koska hän ei liioin tietänyt, millä tempulla sanomalehdet pitävät yleisön uteliaisuutta vireillä, hän luuli, että hyökkäys oli huomattu huonosti perustelluksi, joten siitä oli luovuttu. Tämä viaton käsitys ja varma tieto, että Ida nyt oli saanut hänen kirjeensä, rauhoittivat Ursulea hiukan. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän olisi nähnyt Idan samalla hetkellä kävelemässä maantiellä Froidureen, ja tietänyt, että Idan ajatukset olivat niin kaukana Langres'ista kuin suinkin saattoivat? Tietämättömyys on meille onni, josta saisimme olla kiitollisia.
Miten pitkältä aika tuntuukin, vähitellen se kuitenkin pieninä osasina hupenee. Saint-Martinin kello lyö viisi. Vielä yksi yö, niin Ida tulee takaisin. Sillä välin täytyy Ursulen koettaa rauhoittua jollakin tavoin. Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat hänestä edes jonkinlainen keino siihen, niin raskailta kuin ne tuntuvatkin.
Aivan kuin ironisena vastauksena näihin hänen ajatuksiinsa soi samassa ovikello. Varsinkin vakavina hetkinä me toimimme automaattisesti, totuttujen tapojemme mukaan, sillä silloin emme osaa hallita liikkeitämme niinkuin tavallisesti. Ursule, joka vapisi, jos vain ajattelikin, että hänen pitäisi tavata ihmisiä, juoksi nyt kuitenkin avaamaan ovea: hän ei huomannut tätä ajattelemattomuuttaan ennen kuin jo oli kääntänyt lukon auki. Hänen täytyi siis avata ovi, ja pelästyneenä hän perääntyi takaisin, kun näki edessään kaksi mustahameista olentoa.
— Päivää, Ursule-neiti, hauskaa nähdä teitä! Minä satuin kulkemaan tästä ohi, ja kun näin tämän rouva Cormier'n tulevan teille, en jaksanut vastustaa haluani tulla ilmaisemaan myötätuntoani teille, ja samoin sisarellenne.
Sitten kaniikki Bordier kääntyi tuon toisen mustahameisen puoleen:
— Olkaa hyvä, rouva, menkää te edeltä.
Ja nyt ilmestyi itse rouva Cormier, noudattaen papin, pyyntöä.
Näiden kahden henkilön tulossa oli todellakin jotakin säikähdyttävää, koska abbé Bordier ei ollut kertaakaan käynyt talossa sen jälkeen kuin hänet oli nimitetty kaniikiksi, ja koska rouva Cormier, vaikka asui aivan viereisessä talossa, ei ollut milloinkaan suvainnut astua jalallaan Cadifonin neitien kynnyksen yli.
Ursule soperteli vapisten:
— Asia on niin, että sisareni ei ole kotona, ja minä...
— Tiedän sen... aivan kuin koko kaupunki, vastasi rouva Cormier heti. — Minä tahdoinkin tavata nimenomaan teitä.
— Minä... minä en puolestani tietänyt, että sisarenne oli poissa kotoa, änkytteli abbé Bordier. — Mutta koska te olette kotona, iloitsen tästä käynnistäni yhtä suuresti.
Näin juteltaessa vieraat tulivat sisään. Ursulen oli pakko ottaa heidät vastaan. Hän epäröi ensin, minne heidät viedä, ja valitsi sitten Idan huoneen:
— Käykää ystävällisesti tänne... Antanette anteeksi, että täällä on niin tomuista...
— Se ei haittaa, virkkoi abbé Bordier iloisesti ja istahti heti nojatuoliin.
Rouva Cormier asettui toiseen nojatuoliin, ja Ursule yksinään tavalliselle tuolille.
Abbé Bordier ei ollut uuteen virkaan päästyään ulkomuodoltaan yhtään ohentunut. Samoin olivat hänen kasvonsakin yhtä rauhalliset ja luottavan miellyttävät kuin ennenkin, vaikka niissä tänään huomasikin eräänlaista taipumusta uteliaisuuteen.
Rouva Cormier oli arvokkaan näköinen ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin kulmikasta. Tavatessaan seurakunnan entisen kirkkoherran Cadifonin neitien ulko-ovella, häh oli ensin epäröinyt, tuliako hänen kanssaan ollenkaan tänne, mutta sitten hän oli huomannut sen edulliseksi suunnitelmilleen.
Kaikkien näiden kolmen henkilön mielialan saattoi arvata jo pelkästään siitä, miten he kukin olivat asettuneet paikoilleen: Ursule istui hätääntyneen näköisenä aivan tuolin reunalla, abbé Bordier oli heittäytynyt mukavasti nojatuoliin ja hänen silmänsä kiiluivat uteliaisuudesta, joka oli valmis tyytymään pienimpäänkin uutisen jyvään, kun taas rouva Cormier istui jäykkänä kuin seiväs, kulmakarvat rypyssä ja näytti ilmeisesti päättäneen, ettei hän siitä nousisi ennen kuin olisi saanut asiansa toimeksi.
Abbé Bordier ryhtyi hartaasti esittämään käyntinsä syytä.
— Niin, rakas neiti, kuinka paljon ikävyyksiä teillä nykyään on ollut, ja kuinka odottamatonta tämä oli, sillä minä tunsin vainajan ja voin ilokseni sanoa, että hän oli hyvä kristitty.
Ursule nyökkäsi vain myöntävästi päätänsä. Rouva Cormier huomautti molliäänellä:
— Kristitty, niin, joten tuntuu tosiaan epäuskottavalta, että hän olisi tehnyt itsemurhan.
Tämä sanottiin kaniikille eikä Ursulelle, joka tällä hetkellä oli ikäänkuin asiaan kuulumaton.
— Epäuskottavalta, toisti kaniikki, — mutta varsin mahdolliselta, sillä tässä tapauksessa ei voida epäillä, että... Lyhyesti: kun eilen huomasin, mihin suuntaan asiat kehittyivät, tuli mieleeni... ajattelin, että en voi olla tätä tekemättä, ja nyt tulin tänne vakuuttamaan entisille rakkaille seurakuntalaisilleni kunnioitustani ja, jos sitä kaivataan, rohkaisemaan teitä läsnäolollani.
Ursule sai vaivoin sanotuksi:
— Kiitoksia, herra kaniikki, ja kun kerron sisarelleni, miten ystävällinen te...
— Mutta, keskeytti taas rouva Cormier äskeiseen mollisävyyn, — eikö sisarenne, kuten asianajajani on minulle kertonut, viivykin täältä pitkän aikaa poissa?
Abbé Bordier oli hyvillään siitä, että toinen henkilö ryhtyi puhumaan juuri siitä asiasta, jota hän oli utelias tietämään, joten hän nyt kiiruhti jatkamaan:
— Tällaisten mielenliikutusten jälkeen on varsin luonnollista, että Ida-neiti tahtoi päästä hiukan maaseudulle virkistymään; mutta, mikäli häntä tunnen, hän tulee kai piankin takaisin kotiin, vai kuinka?
Ursule teki torjuvan eleen: hän oli päättänyt, ettei ilmaisisi kenellekään, että oli kirjoittanut sisarelleen ja pyytänyt tätä tulemaan takaisin kotiin.
— Luultavasti, vastasi hän niin väsyneellä äänellä, että huomasi selvästi, ettei hän halunnut keskustella tästä asiasta.
Rouva Cormier sanoi innokkaasti, kääntyen viimeinkin Ursulen puoleen:
— Olisi suotavaa, että te tietäisitte tämän varmasti, jos nimittäin on totta, että sisarenne hoitaa yksinään teidän taloudellisia asioitanne.
— Eihän, rouva, yhdessä me aina teemme kaikki päätöksemme, joten minä en ole suinkaan välinpitämätön mistään yhteisistä asioistamme...
— Siinä tapauksessa en kadu, että tulin tänne, ja Henriceau oli oikeassa, kun kehoitti minua kääntymään teidän puoleenne.
— Henriceau! huudahti Ursule. — Olisiko yhä tarkoitus...
— Ehdottaa, että te myisitte minulle talonne: aivan niin.
— Mitä ihmettä! huudahti kaniikki, — olisiko neideillä aikomus...
— Ei ollenkaan! vastasi Ursule heti. — Se oli ehdotus, johon me kieltäydyimme suostumasta. En tietänyt, että rouva Cormier olisi sen takana. Mutta mitäpä siitä... Me emme kaiken kaikkiaan lähde minnekään täältä.
— Ettekö, vaikka teiltä menisi entinen rauhallinen elämänne? jatkoi rouva Cormier tyynesti. Toivoin, että te ainakin eilen olisitte pohtinut uudestaan tätä asiaa, ehkäpä muuttanutkin mieltänne.
Kun näin muistutettiin tuosta inhottavasta sanomalehtikirjoituksesta, kavahti Ursule pystyyn:
— Jos olisin muuttanut mieltäni, rouva, niin silloinhan tunnustaisin, että minulla olisi syytä pelätä jotakin. Jos me emme olisi kunniallisia naisia, joilla ei ole mitään aihetta soimata itseään, niin ette näkisi täällä vieraana herra kaniikkia.
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan Ursule näytti ikäänkuin vaativan kaniikkia todistajakseen. Bordier vahvistikin:
— Tietysti, kunniallisia naisia!...
Mutta samassa hän tuli levottomaksi tästä keskustelun uudesta käänteestä ja nousi nojatuolistaan:
—... Mutta nyt huomaan, että täällä on neuvoteltavana jokin kauppahomma, joten minun läsnäoloni ehkä häiritsee...
— Ei suinkaan, abbé! huudahti rouva Cormier. — Päinvastoin pyydän teitä jäämään tänne, sillä olen varma, että te kannatatte minua, kun kuulette sen vähän, mitä minulla on vielä asiasta sanottavaa.
Sitten hän kääntyi jälleen Ursulen puoleen:
— Niin vakuutettuja kuin olemmekin teidän kunniallisuudestanne, emme ole voineet olla huomaamatta, mitä kaupungilla jutellaan ja mitä lehdet kirjoittavat. Sisarenne teki tosiaan viisaasti, kun poistui täältä, ja teidän olisi parasta seurata hänen esimerkkiään.
— Ei, hyvä rouva, keskeytti Ursule jyrkästi.
— Eikö sittenkään, vaikka minä pitäisin huolen siitä, että tämä sanomalehtihyökkäily, joka on, niin pelkään, vasta alkua, loppuisi?
Kauhistuneena Ursule kysyi abbé Bordier'lta:
— Luuletteko tosiaan, että he uskaltaisivat...
— Oh, minä en luule mitään! änkytteli kaniikki.— Minulla ei ole mitään tekemistä sanomalehdistön kanssa... Rouva Cormier sen sijaan näyttää tietävän jotakin, joka herättää levottomuutta.
Abbé Bordier oli kuin kahden tulen välissä, hän vilkui vuorotellen Ursuleen ja rouva Cormier'hen, haluten myöntää heidän kummankin olevan oikeassa.
Mutta rouva Cormier ei hellittänyt, vaan jatkoi:
— Tiesinpä jotakin tai en, mutta yleensä katselen asioita sellaisina kuin ne ovat. Neiti ei vielä tänään myönnä, että paras tapa lopettaa nämä ikävyydet, joihin hän on joutunut, olisi... poistua Langres'ista. Se riittää minun puolestani täksi päiväksi. Mutta sitä vastoin pidän luultavana, että hän ehkä huomenna tai ainakin muutaman päivän perästä on toista mieltä, ja siinä tapauksessa pyydän nyt häneltä lupausta, että hän myy talonsa minulle ennen muita, luonnollisesti samaan hintaan kuin minkä joku toinenkin ostaja hänelle tarjoaisi, sillä...
Tässä hän keskeytti, varmaankin lujentaakseen loppupontta ja pakottaakseen Ursulen maistamaan katkeran maljan pohjaan asti:
—... sillä minä en ole sellainen ostaja, joka turvautuisi yllätykseen, enkä minä myyjän vahingoksi ryhdy temppuihin, joiden avulla te aikananne pääsitte sille paikalle, joka oikeastaan oli minun.
Tuskin hän oli sanonut nämä sanat, niin ovikello soi uudestaan.
— Taasko, supisi Ursule ja päätti, ettei tällä kertaa menisi avaamaan.
Mutta hän ei ottanut huomioon kaniikkia, joka tuli kovin iloiseksi, kun sai tilaisuuden livistää koko tästä epämiellyttävästä tilanteesta:
— Älkää vaivautuko turhaan, neiti: koska olen nyt jo seisoallani, niin minä menen avaamaan.
Abbé Bordier riensi eteiseen. Siellä kuului hän juttelevan hiljaisella äänellä jonkun kanssa. Sitten hän tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan oli suunnattoman järkyttynyt ilme.
— Siellä ulko-ovella on eräs henkilö, joka kyselee teitä.
Ursule huudahti hätääntyneenä:
— Tiedättekö, kuka hän on?
— Kyllä... pelkään, että hän on... on poliisikomissaari.
Voitonriemusta ylpeänä rouva Cormier kavahti pystyyn:
— Mitäs sanoin teille, neiti? Teidän ei tarvinnut odottaa huomiseen myöntääksenne, että olin oikeassa. Muuten ei se, mitä teiltä pyysin, sido teitä muussa tapauksessa kuin että yleensä aiotte myydä talonne. Tarkoitan, että ainoastaan lupaatte minulle etuoikeuden, siinä kaikki...
Ursule masentui poliisin tulosta niin, että tuskin tiesi, mitä puhui:
— Etuoikeus... Niin kylläkin... eihän sellainen lupaus sido enempään... Jos sitä haluatte, niin kyllä...
Hänen jalkansa olivat pettää, kun hän lähti ovelle päin.
— Kuulkaa, abbé Bordier, te voitte todistaa, että hän antoi minulle lupauksensa, sanoi rouva Cormier. — Ja nyt, neiti, rauhoittukaa. Minä lähden täältä, me emme enää häiritse teitä...
Jäykkänä ja kuivana rouva Cormier poistui huoneesta. Abbé Bordier meni hänen perästään mutisten joitakin käsittämättömiä sanoja, joiden tarkoituksena oli sekä rohkaista Ursulea että pahoitella sitä, että oli tullut häntä häiritsemään. Ulko-ovella he sitten tervehtivät jotakuta herraa, joka vilkaisi ilmeisen kärsimättömästi heihin, kun he menivät hänen ohitseen. Sen jälkeen Ursule näki kahden äskeisen vieraansa katoavan mustina varjoina torin pimeyteen.
— Vain pari sanaa kaikessa kiireessä, Ursule-neiti, alkoi Dancy, — sillä abbé Bordier ei ollut erehtynyt, tulija oli tosiaan Dancy, — mitkä ovat sisarenne etunimet?
— Sisareniko? toisti Ursule yhä enemmän sekaannuksissaan. — Hänen nimensä on Ida. Luulin, että te sen tietäisitte.
— Minä tarkoitan rouva Mirot'n etunimiä.
— Kuinka, tiedättekö ehkä, missä Angélique...
— Minä en tiedä mitään, vastasi Dancy hermostuneesti, — mutta minä saan kyllä pian tietää, mikä on melkeinpä sama asia. Eivätkö hänen etunimensä ole Isaure Angélique?
— Kyllä. Miksi niin?
— Eikö teillä ole valokuvaa hänestä?
— Ei.
— Se on vahinko. No, näkemiin nyt jälleen, neiti... Niin, vielä yksi kysymys. Kuka oli tuo mustapukuinen nainen, joka lähti täältä?
— Meidän naapurimme, rouva Cormier.
— Hyvä, näöstä päättäen oikea korppi. Varokaa tuollaisia lintuja. Siis näkemiin, neiti, minulla on nyt kiire.
Kun Ursule ajatteli, että poliisi nyt varmaankin tietäisi, että Angélique oli mielisairas, masentui hän niin, että hänen jalkansa horjuivat ja hänen täytyi nojata seinään. Sitten hän näki Dancyn katoavan varjona pimeyteen, samoin kuin äsken kaniikki ja rouva Cormier olivat kadonneet.
— Eikö olisi ollut parempi, että olisin pitänyt suuni kiinni? aprikoi hän.
Koskaan ennen hän ei ollut aavistanut, miten hän saattoi tarvita Idaa. Koskaan hän ei ollut myöskään tuntenut itseään näin yksinäiseksi ja hylätyksi.
Samaan aikaan Dancy veti taskustaan Blaizot'sta tulleen sähkösanoman ja luki sen uudestaan.
— Olisikohan tuo Ida ovelampi veitikka kuin luulinkaan? ajatteli hän. — Jos ei ehkä...
Itserakas hymy teki hänet iloiseksi:
— Ehkäpä se ei olisi niinkään tyhmää... Mutta sillä välin: ottakaamme selvä, eikö se sairas nainen, joka on Cramans'in hoitolassa ja jonka etunimet ovat Isaure Angélique, olekin hyvin yksinkertaisesti sukunimeltään Cadifon...
Kuten näemme, toteltiin sinä iltana sekä Langres'issa että Blaizot'ssa vainajan tahtoa. Ursule oli nyt viimeisenä joutunut tähän kurimukseen. Muuten: eikö hän ollut surkuteltavin heistä kaikista, koska oli aina kunnioittanut rouva Clapainia, mutta huomasikin nyt yht'äkkiä, että kulki hänen tähtensä johonkin uhkaavaan onnettomuuteen.
XVII
Kun ihminen on toteuttanut päätöksensä, tuntuu hänestä omituisella tavalla hyvältä: niin oli Idankin laita, kun hän oli lähettänyt sähkösanomansa. Mutta tuon tilapäisen rauhoittumisen takana oli kuitenkin vielä jotakin, jota hän luuli viimeiseksi pieneksi levottomuudeksi, mutta joka todellisuudessa oli sitä, että hän koetti keksiä jonkin verukkeen voidakseen tunnonvaivoitta haaveilla tuosta miehestä, jonka hän oli sähkösanomalla kutsunut Blaizot'hon.
Aina milloin jokin vaarallinen intohimo tunkeutuu sydämeemme ja saattaa sen sekasortoon, kieltäytyy sydän sitä ensin tuntemasta ja turvautuu kaikenlaisiin tekosyihin salatakseen itseltään oikeat, syvimmät syyt.
— Teinkö oikein vai väärin? aprikoi nyt Ida, hämmästyksissään siitä, että hän näin luotti Dancyhin.
Luotti niin suuresti, että siellä Langres'in muureilla tunnustus Angéliquen mielisairaudesta oli aivan helposti luiskahtanut hänen suustaan. Tosin saattoi jollakin tavoin selittää tuon hänen luottamuksensa: kun hän ei tuntenut kysymyksessäolevaa lääkäriä sen enempää kuin että tiesi hänestä eräitä ulkomuotoa koskevia seikkoja, — kaljupäinen, pikimusta parta, lauhkeannäköinen mies, — ei hän voinut toivoakaan, että löytäisi Angéliquen ilman toisen ihmisen apua. Mutta mitä ajatella siitä, että hän äsken niin innoissaan oli jälleen tahtonut päästä tämän tuntemattoman miehen läheisyyteen? Ja miksi hän vielä tälläkin hetkellä oli niin ehdottoman luottavainen kuin Dancy olisi pelkällä läsnäolollaan voinut pelastaa hänet kaikesta vaarasta?
Yht'äkkiä hän karkotti nämä mietteet mielestään, ravistaen olkapäitään:
— Olkoon mitä hyvänsä: huomenna, kun hän on täällä, ymmärrän, mitä tämä on!
Sitten hän ei enää tehnyt vastarintaa, vaan salli hänen oveensa kolkuttavan ilon tulla sisälle ja kyllästyi kaikkiin verukkeihin, joita oli tekojensa puolustukseksi keksinyt, ja myönsi itselleen, että hänen tunteissaan piili muutakin kuin helpotus siitä, ettei hänen tarvitsisi yksinään otella Joudetot'n kanssa, niin, jotakin muuta, nimittäin, että hän odotti Dancyn tuloa pelkästään Dancyn itsensä vuoksi.
Sitten seurasi epäjärjestyksessä kaikenmoisia muita ajatuksia. Mihin aikaan Dancy huomenna tulisi tänne? Vastako illalla, ja junassa? Ei, sähkösanomassahan oli: »Kiireellistä», ja kun Langres'ista Blaizot'hon oli ainoastaan neljän tunnin automatka, niin varmasti Dancy tulisi autolla. Hyvä: niinpä Ida menisi seuraavana päivänä heti aamulla kävelyretkelle, ottamaan häntä vastaan. Siten hän voisi parhaiten välttää Joudetot'n, — ja etenkin, ah, jouduttaa jälleennäkemistä, joka jo tänä iltana täytti hänen sydämensä suloisella odotuksella...
Tehty päätös rauhoitti Idaa niin, ettei hän sitten halunnut muuta kuin saada nopeasti kulumaan ne tunnit, jotka erottivat hänet Dancyn varsin epävarmasta saapumisajasta. Juuri samalla hetkellä sinä iltana toivoi Ursule Langres'issa jotakin samanlaista, nimittäin Idan palaamista kotiin. Me saatamme toivoa eri asioita, mutta maltittomuus, jonka toivo meissä sytyttää, on sama. Muuten oli kummankin sisaruksen maltittomuus tänä iltana ainoa, johon nähden he muistuttivat toisiaan, sillä kun Ursule viimeinkin vuoteeseen, mentyään valvoi melkein koko yön ja kun painajaiset kiusasivat häntä, milloin hän vähän nukahti, niin Ida sitä vastoin vaipui heti syvään uneen: luonnon parannuskeino kaikkia äsken kestettyjä mielenliikutuksia vastaan ja etenkin sen tarve saada jälleen aikaan entinen tasapaino, jota vailla elämä tuskin uskaltaisi ryhtyä seuraavan päivän tehtäviin.
Kun Idan silmät avautuivat näkemään seuraavan päivän, oli kirkas auringonvalo jo kauan virtaillut hänen huoneeseensa. Hämmästyneenä Ida hypähti heti pois sängystä. Kello oli jo puoli kymmenen! Jos Joudetot'n ei pitänyt päästä yllättämällä hänen kimppuunsa, ennätti hän tuskin kaikella kiireellä pukeutua ja sitten kiiruhtaa pakoon Blondeaun talosta.
— Sellainen unikeko! huudahti ukko, kun näki hänen tulevan suutarinliikkeeseensä. — Ajattelin jo lähettää Lalien herättämään teitä.
— Siunatkoon, minkä tähden? vastasi Ida koettaen lyödä asian leikiksi. — Luulitteko, että olin sairastunut tai että livistäisin täältä maksamatta laskuani?
— Minä en luullut mitään, vaan olisin tehnyt sen siksi, ettei erään henkilön, joka istuu tuolla sisällä, olisi tarvinnut enää kovin kauan odottaa teitä.
Ukko vilkutti merkitsevästi silmäänsä ja viittasi ruokasaliin päin, jossa Ida oli viettänyt ensimmäisen iltansa täällä. Sitten hän hiljensi äänensä:
— Tohtori Joudetot tahtoo tavata teitä.
On hyvä päätöksiä tehdessämme ottaa kaikki pikku seikat lukuun, mutta olosuhteilla on kuitenkin omat tarkoituksensa. Ida, joka oli joutunut ansaan, aikoi jo avata suunsa: »Minulla ei nyt ole aikaa, hän saa tulla myöhemmin!» Mutta ukko pysähdytti yhdellä ainoalla silmäyksellä nuo sanat hänen huulilleen: hän katsoi Idaan hyvin tutkivasti, ikäänkuin sanoakseen: »Mitä sinä oikein aiot täällä vehkeillä, kun kyselet kaikkia Ninen asioita ja kun myöskin Joudetot niihin sekautuu?»
— Menkää vain sinne, jatkoi ukko jälleen kuuluvalla äänellä, — ei tarvitse koputtaakaan oveen, avatkaa se ilman muuta. Hänellä lienee kiireellistä asiaa, koskapa hän kävi jo eilisiltana täällä.
— Niinkö luulette? virkkoi Ida ja epäröi vielä, mennäkö ruokasaliin vai ei.
Epäröinti ei auttanut: henkilö, josta puhuttiin, oli varmaankin tähystellyt, mitä suutarin työhuoneessa tapahtui, sillä samassa avautui mainittu ruokasalin ovi raolleen, ja siitä ilmestyi juuri se mies, joka oli autollaan ajanut Idan ohi edellisenä päivänä Froiduren tiellä.
— Neiti, sallitteko minun vähän puhua kanssanne?... Tohtori Joudetot... Blaizot'n edustaja maapäivillä.
Meidän kaikkien tekoja määräävän mystillisen voiman pakottamana ja päättäen noudattaa Christinen neuvoa, että oli kuunneltava, mutta puhuttava vähän, Ida meni keskustelemaan miehen kanssa, jota hän ei olisi millään ehdolla tahtonut uhmailla.
Joudetot viittasi, että neiti Cadifon menisi edeltä ruokasaliin, jossa hän itse oli istunut kauan odottamassa, ja sanoi samalla:
— Ellen erehdy, te olette neiti Cadifon Langres'ista?
— Mistä tiedätte minun nimeni?
— Kuulin sen sattumalta eilen...
Muuta eivät ukko Blondeaun korvat enää erottaneet, sillä Joudetot sulki ruokasalin oven.
On harvoin vaikea sanoa, mikä oikeastaan ilmaisee sisäisen levottomuuden ihmisessä, joka ulkonaisesti koettaa kaikin mokomin esiintyä luontevasti. Ehkäpä se, että asianomainen liioittelee luontevuuttaan, joten toinen vaistomaisesti huomaa olla varuillaan.
Mikään ei esimerkiksi ole luonnollisempaa kuin että ovi suljetaan, jotta saataisiin aivan rauhassa keskustella. Mutta Joudetot piti tarpeellisena selitellä tätä varovaisuustoimenpidettään:
— Kun olen lääkärinä tottunut... niin suvaitsette kai?... Minä pelkään vetoa.
Ja ladellen anteeksipyyntöjä hän lisäsi:
— Toivottavasti annatte anteeksi, että häiritsin teitä näin varhain aamulla... Mutta minä en tietänyt, kuinka kauan te viivytte täällä, muutamia päiviäkö vai ainoastaan ehkä muutamia tunteja...
Kuten näemme, hän pyyteli anteeksi ainoastaan sitä, että oli tullut Idan luo näin aikaiseen, eikä sitä, että hän yleensä oli tullut Idan luo, mikä oli pääasia.
Viimein hän näytti huomaavan, että Ida seisoi, ja viittasi nojatuoliin:
— Mutta ensin, olkaa hyvä ja istuutukaa.
Sillä aikaa kuin hän koetti esiintyä näin rakastettavasti, Ida huomasi kuitenkin, että tuon ystävällisyyden ja huolettomuuden takana oli jotakin hyvin levotonta. »Koska hän tietää minun nimeni, epäilee hän minun puuhiani täällä», ajatteli Ida. »Osat ovat vaihtuneet, ja nyt ruvetaan tutkimaan minua. Pidänpä varani! Christine oli oikeassa: minun on ennen kaikkea pidettävä suuni kiinni ja vain kuunneltava, mitä hän sanoo.»
Toinen ruokasalin nojatuoleista oli pöydän sivulla ja toinen, ukko Blondeaun tuoli, pöydän päässä, kuten olemme nähneet.
Joudetot pyysi Idaa istumaan pöydän sivulla olevaan tuoliin. Se oli Joudetot'lle aivan luonnollinen asia: kun hän oli tottunut puheenjohtajan paikkaan, varasi hän itselleen ilman muuta pöydän päässä olevan tuolin ja asettui mukavasti siihen.
Sillä välin Ida yhäti ajatteli:
»Missä olen ennen kuullut tuon äänen?»
Lapsellinen kysymys: mutta on varsin tavallista, että huomiomme vakavissa elämäntilanteissa kiintyy ennen kaikkea epäoleellisiin seikkoihin.
Ei silti, että Joudetot'n ääni olisi ollut karkea tai soinnultaan jollakin tavoin erikoinen. Huomiota herätti ainoastaan sen harvinainen laajuus, — mikä luultavasti johtui siitä, että hän oli niin paljon esiintynyt puhujana yleisissä kokouksissa, — ja siinä vivahteleva eräänlainen luottavainen sävy: se saattoi ehkä kyllä tehdä valitsijat luottavaisiksi, mutta kahden kesken puheltaessa kiusasi se hermoja niinkuin väärä ääni.
Enemmän kuin hänen äänensä olisi Idan kummastusta kuitenkin pitänyt herättää hänen kasvonsa, vaikka Joudetot istuikin niin, ettei valo sattunut hänen kasvoihinsa. Ne olivat ikäänkuin kaksiosaiset kasvot: yläosa muistutti kissaa, sillä otsa oli sileä ja luisui matalana kaljua päälakea kohti, ja silmät olivat porsliinimaiset ja näyttivät siltä kuin eivät koskaan olisi ilmaisseet, mitä hän milloinkin ajatteli; kasvojen alaosasta jälleen, täyteläisistä poskista ja aistillisesta nenästä, johtui ajattelemaan, että hän oli hyvänluontoinen ja herkuttelija. Huonosti leikattu parta, maalaispoliitikkojen tavallinen tuntomerkki, peitti hänen huulensa ja leukansa ja esti arvostelemasta, kumpi noista keskenään ristiriitaisista kasvojen osista oli hallitseva. Muuten ei Ida tästä kysymyksestä välittänytkään, niin hän ajatteli vain tuota arvoituksellista ääntä. Ja joskin hän näytti katselevan lääkäriin, ei hän oikeastaan häntä edes nähnyt.
Muuten näytti Joudetot, kun oli asettunut tuohon nojatuoliin, päässeen taas varmasti satulaan. Hän ei ollut huomaavinaan, että Ida oli ollut vaitelias, vaan jatkoi:
— Ensinnäkin pyydän, neiti Cadifon, ettei teidän pidä luulla minua ovelammaksi tai uteliaammaksi kuin yleensä muutkaan ovat. Mitä tulee siihen, että sain tietää teidän nimenne, mikä seikka näytti äsken teitä hiukan kummastuttavan, johtui sattumasta, jota en millään lailla tavoitellut. Olin Bastier'n kahvilassa eilen, kun te...
Ida huudahti vastoin tahtoaankin, niin helpottavalta tämä tuntui:
— Niinkö? Tekö sieltä kahvilasta huusitte Bernardin linnan vartijalle?
Tässä siis sen salaperäisen asian selitys, että Joudetot'n ääni oli tuntunut Idasta tutulta... Loppu selvisi itsestään: Joudetot oli pyytänyt Baptistinin pöytäänsä, tarjonnut tälle valitsijamiehelle lasin, kysynyt häneltä, kuka tuo vieras nainen oli ollut, ja silloin oli Baptistin näyttänyt hänelle vieraskirjansa. Joudetot jatkoi:
— Mitä sitten asiaan, josta tahtoisin puhella...
Mutta nähtävästi hänen tapoihinsa ei kuulunut koskaan lopettaa lausettaan, sillä nyt hän jälleen jostakin syystä keskeytti ja puhui muusta:
— Näytti siltä, kuin te olisitte aikonut lähteä ulos, kun minä tulin ja pyysin teitä puheilleni. Enkö nyt jollakin tavoin häiritse teidän hommianne?
— Ette suinkaan.
— Siitä olen tyytyväinen. Ehkäpä olette nyt ensi kertaa täällä Blaizot'ssa?
— Aivan niin, en ole koskaan ennen täällä käynyt.
— Erinomaisen kaunis paikkakunta, jolla on ainoastaan se vika, että se on syrjässä muusta maailmasta. Minä, jolla on ollut kunnia edustaa sitä parlamentissa monta vuotta, puhun Blaizot'sta asiantuntijana ja valitan, ettei täällä koskaan käy huvimatkailijoita, vaan ainoastaan henkilöitä, jotka tulevat tänne liikeasioissa.
Tätä lauselmaa Joudetot oli varmaankin käyttänyt usein, sillä sitä sanoessaan hän heilutteli paksunlaisia käsivarsiaan aivan kuin olisi esiintynyt puhujalavalla. Kuitenkin hän tällä tavoin vain pyrki johonkin toiseen varsinaiseen asiaansa:
— Ettekä te ole poikkeus yleisestä säännöstä, koskapa Baptistin kertoi, että te aiotte ostaa Bernardien linnan.
Ida ei räpäyttänyt silmäänsäkään: hän odotti, että Joudetot nyt alkaisi puhua paitsi tuosta linnasta myöskin Ninestä, koska linnasta oli helppo siirtyä Nineen.
— Minä aioin kyllä sellaisia kauppoja, oikaisi Ida keveästi, — mutta en aio enää. Olin kuullut, että täällä oli maatila myytävänä edullisilla ehdoilla, mutta kun näin sen, huomasin, että se oli minun varoihini nähden liian suuri.
— Tästä syystä juuri tulinkin puheillenne, neiti Cadifon, väitti Joudetot innokkaasti — Kun eilen kuulin, millä tavalla Te katselitte paikkaa, ajattelin heti... pidin velvollisuutenani antaa teille tarkempia tietoja. Älkää menkö takaisin Langres'iin tämän ensimmäisen pikku pettymyksen tähden. Sillä tosiasia on, että tämä kauppa on ostajalle erinomaisen edullinen.
Kummastuneena, mutta päättäen olla yhä enemmän varuillaan, Ida vastasi:
— Olen kiitollinen teidän harvinaisesta ystävällisyydestänne, herra Joudetot; mutta sanokaapa, mistä syystä sen ansaitsen?
Joudetot nostaisi olkapäitään.
— Minulla ei ole mitään henkilökohtaisia syitä, sillä enhän ole tuntenutkaan teitä ennen kuin vasta nyt. Voisin ehkä väittää teille, että se salaperäinen, joskin vaatimaton vaikutusvalta, mikä minulla tällä seudulla on, johtuu siitä, ettei minulla ole tapana koskaan jättää asioita keskeneräisiksi. Mutta mieluummin olen teitä kohtaan rehellisempi. Minulle on hyvin tärkeää, että ne erimielisyydet, joita tämä tilusten kauppa täällä on synnyttänyt, loppuvat täydellisesti ennen tulevia vaaleja, ja ne eivät lopu ennenkuin tilukselle on saatu uusi omistaja. Periaatteeni on hankkia tilukselle ostaja, olkoon hän mikä tahansa.
Sitten oli Joudetot vähän aikaa vaiti, ikäänkuin toivoen, että Ida pyytäisi joitakin selityksiä. Mutta Ida oli päättänyt pitää suunsa kiinni. Sitten lisäsi Joudetot yht'äkkiä:
— Ehkäpä Baptistin kertoi teille tuon linnan omistamisesta käydystä oikeusjutusta?
— En muista varmaan, vastasi Ida, koska ei voinut olla vastaamattakaan tähän suoranaiseen kysymykseen. — Mutta olin niin kiintynyt muihin asioihin, että kuuntelin yleensä vain toisella korvalla, mitä hän sanoi.
— Siinä tapauksessa tietänette ainakin, että minua pidetään jollakin tavoin herra Bernardin määräämän perijän asian tukijana. Se luulo on kuitenkin erehdys, neiti Cadifon: minä tahdoin ainoastaan palvella totuutta. Jokainen kunnon mies olisi minun asemassani menetellyt samoin kuin minä. Toimenpide, johon olen nyt ryhtynyt, todistaa päinvastoin, että minä koetan pitää huolta molempien riitapuolten eduista. Ja kun nyt pyydän, ettei teidän pitäisi luopua ostoaikomuksestanne ennen kuin olette nähnyt tarkemmin tiluksen, niin väitän, että en puolusta suinkaan herra Bernardin ystävättären asiaa, vaan vainajan luonnollisten sukulaisten.
Tässä Joudetot keskeytti, koska varmaankin hänen jo ennakolta valmistelemansa puhe loppui siihen, ja ehkä senkin tähden, ettei Ida vastannut mitään ja että hän näytti aivan välinpitämättömältä. Sitten täytyi Joudetot'n, joka ensin oli itse johdellut keskustelua, turvautua keskustelun satunnaisiin käänteisiin, jos toivoi saavansa haluamiaan tietoja. Hän tuli jo neuvottomaksi, mutta onneksi auttoi Ida tahtomattaan häntä:
— Minä en voi muuta kuin kiittää tohtoria näistä innokkaista suositteluista. Niiden pitäisi saada minut vakuutetuksi, mutta valitettavasti minun täytyy sanoa, niinkuin ennenkin, että tilan laajuus, sen hinta...
— Anteeksi, että keskeytän! huudahti Joudetot.— Varmaankin olette puhunut tästä asiasta ainoastaan Farizet'n kanssa, joka ovelana asianajajana teeskentelee, että tämä muka olisi ehdottomasti viimeinen hinta. Mutta päästäksenne selville lopullisesta hinnanalennuksesta, kirjoittakaa perillisille, nimittäin Bernard-Jazyn perheelle. Tai parempi olisi, jos menisitte heitä itse tapaamaan. He asuvat Tonnerressa...
Taas keskeytys, jonka jälkeen Joudetot toisti:
— Tonnerre... luultavasti tunnette tuon paikkakunnan?
Uusi keskeytys... Mikä olisi luonnollisempaa kuin tällainen viaton kysymys? Mutta sitä tehdessään ei Joudetot'n ääni tainnutkaan olla yhtä kirkas kuin äsken, ja Idan kasvot lienevät näyttäneen ainakin hetkisen kummastuneilta, kun hän kuuli tuon paikkakunnan nimen.
Joudetot'n mielessä Tonnerre herättää tosiaan paljon muistoja. Ja hän onkin tullut Idan puheille ainoastaan todetakseen, eikö tämä levottomuutta herättävä vieras koeta jollakin tavalla olla hiukan liian utelias niistä Tonnerren asioista, jotka Joudetot niin hyvin muistaa.
Toisaalta: miten määritellä, mitä Idassa nyt tapahtuu? Siihen saakka kuin sana Tonnerre lausuttiin, hän ei oikeastaan ollut nähnytkään tohtoria. Yht'äkkiä kun se sana kajahtaa, silloin hän näkee hänet! Tuo kookas, lauhkeannäköinen, kaljupäinen mies, jonka parta on niin pikimusta kuin se olisi värjätty... hän, juuri hän on se henkilö, joka vei Angéliquen väkivalloin Tonnerresta jonnekin! Tämä tieto häikäisee Idan niin, että hän unohtaa päätöksensä, ettei puhuisi mitään, vaan huudahtaa sekaannuksissaan:
— Tonnerre... ei, en ole käynyt siellä, mutta sisareni asui siellä...
Sitten lisää Ida varomattomassa rohkeudessaan jotakin, joka uskottavasti muuttaa Joudetot'n epäluulon täydeksi varmuudeksi:
— Jos teillä on tapana käydä siellä, kuten oletan, niin ehkäpä tunnettekin hänet... rouva Mirot'n...
Porsliinisilmät vain hiukan välkähtävät: asia on nyt Joudetot'lle selvä.
— Rouva Mirot? toistaa hän. — Mahdollista... en ole oikein varma...
Hän on muka muistelevinaan, kuka tuo henkilö oli. Hymy väreilee hänen huulillaan; mutta hänen kasvojensa kahden erilaisen osan, ylä- ja alaosan ero ei ole näyttänyt ennen niin ilmeiseltä kuin nyt, ja Ida aavistaa Joudetot'n matalasta otsasta ja hänen katseestaan, joka on tullut jääkylmäksi, että vastustaja on nyt varma, kuka Ida on, ja että hän aikoo viimeinkin lopettaa nämä valmistelevat kahakat ryhtyäkseen todelliseen taisteluun.
Sitten jatkaa Joudetot, ikäänkuin jokin selviäisi hänen mielessään.
— Aivan niin, nyt muistan: eikö tuo rouva Mirot ollut erään entisen potilaani ystävä, erään naisen, jolle hän hommasi asunnonkin Langres'issa?
— Tarkoitatteko ehkä rouva Clapainia?
— Juuri niin.
Ida hymyili rauhallisesti:
— Mikä kummallinen sattuma: se rouva Clapain asui meidän luonamme.
Tämä rohkea suorasukaisuus sai Joudetot'n niin hämilleen, että hän ei osannut muuta kuin sipaista otsaansa.
— Maailma on todellakin hyvin pieni.
— Niinkö arvelette? vastasi Ida ironisesti, vaikka hänen olisi pitänyt salata ajatuksensa.
Joudetot sanoi:
— Joka tapauksessa: saisinkohan nyt teiltä, koska nyt tuli tällainen tilaisuus, uutisia tuosta kunnon naisesta, josta en ole kuullut pitkään aikaan mitään?
Eikö tohtori muka tietänyt rouva Clapainin itsemurhasta? Se ei tuntunut uskottavalta. Hän ilmeisesti valehteli. Mutta Idasta oli parasta kuitenkin vastata karttelevasti, mutta hän ei keksinyt muuta kuin seuraavan väkinäisen lauseen:
— Suoraan sanoen, minä olen ollut niin vähän hänen kanssaan tekemisissä. Mikäli tiedän, hän voi nykyään hyvin.
— Se on hauskaa!
Taas oltiin vaiti. Tuntui kuin he olisivat olleet kaksi kaksintaistelijaa, jotka olivat viimeinkin kyllästyneet väsyttäviin alkutemppuihin ja valmistautuivat loppuhyökkäykseen. Milloin se päätös oli tapahtunut, oli vaikeaa tarkoin määritellä.
— Rakas neiti...
Joudetot oli lopulta päättänyt uskaltaa kaikki yhdelle kortille.
—... minä epäilin kyllä, että te ette olisi tullut katsomaan Froidurea, jos ette olisi saanut siitä tietoja joltakulta, henkilöltä, joka tuntee tämän seudun asiat...
— Ja hyvin tarkoin, keskeytti Ida aivan tahtomattaan.
Mutta heti hän huomasi tehneensä tyhmyyden, joten hän korjasi sanojaan:
— Jos voi uskoa, mitä minulle kerrottiin siellä Bernardin linnassa käydessäni.
Liian myöhäistä: Joudetot oli hätkähtänyt:
— Vai niin, teille kerrottiin...
— Että rouva Clapain oli ollut tällä seudulla nimeltään Nine, jatkoi Ida päättävästi. — No, mitä sopimatonta teidän mielestänne siinä on?
— Eipä mitään tietenkään. Mutta minusta on vain kummallista, ettei rouva Clapain, kun kehoitti teitä tulemaan Froidureen, samalla selittänyt teille, kuinka suuri tuo maatila oikeastaan on, ja siitä syystä ajattelen, että teidän käynnillänne siellä onkin ehkä ollut jokin toinen tarkoitus...
Ida horjahti jälleen asemastaan. Kun hän oli tunnustanut, että rouva Clapain oli ollut hänen vuokralaisenaan, oli hän ilmaissut myöskin, ettei hän itse ollut varakas. Siispä Joudetot oli aivan oikeassa, joten Idan veruke, että hän muka aikoi ostaa linnan, ei enää pitänyt paikkaansa. Täytyi heti keksiä jokin toinen, mutta mikä?
Ida kierteli ja kaarteli, ja vastasi viimein niin keveästi kuin saattoikin:
— Tuo teidän viimeinen kysymyksenne, tohtori, on suoraan sanoen hiukan tungetteleva.
— Sallikaa minun tehdä teille vain yksi luonnollinen huomautus.
— Mutta jospa minä vuorostani kysyisin teiltä, mitä minun puuhani teihin kuuluvat?
— Niin silloin vastaisin, että koska tiedän erään ystäväni lähettäneen teidät tänne, niin haluaisin auttaa teitä, olkoot aikomuksenne mitkä tahansa.
Joudetot korosti sanaa »aikomuksenne». Samalla hän katsoi Idan silmiin niin tiukasti, ettei Ida vainut sitä kestää, vaan loi silmänsä maahan. Sitten hän yhäti koetti keksiä jotakin veruketta, mutta ei onnistunut! Olisipa Dancy ollut täällä häntä auttamassa! Mutta miksipä itse Dancy ei kelpaisi verukkeeksi? Ajatukset kiertelevät lähellä ja kaukana, ja yht'äkkiä huomaamme, että se, minkä luulimme olleen saavuttamattomissa, olikin ollut heti alussa tarjolla. Idalle tuli vapautuksen tunne. Hän katsoi jälleen suoraan Joudetot'n silmiin, niin varma hän oli, että nyt oli keksinyt keinon:
— Ja kuka teille on sanonut, tohtori, että rouva Clapain lähetti minut tänne? kysyi hän. — Eikö minulla voisi olla omia syitäni tähän matkaan, sellaisia, joita minun ei tarvinnut ilmoittaa hänelle?
Tämä kysymys teki Joudetot'n yhtä levottomaksi kuin hänen äskeinen kysymyksensä Idan. Joudetot soperteli:
— Minä ihmettelinkin hiukan, ettei rouva Clapain ollut lähettänyt edes terveisiä minulle...
— Älkää moittiko häntä siitä. Asia on niin, että minä en hänelle matkastani maininnutkaan, koska tulin tänne... tapaamaan erästä ystävää.
— Ah, te odotatte...
Ida nousi tuoliltaan:
— Minä olin juuri lähdössä tuonne maantielle häntä vastaan, kun te tulitte ja viivyttelitte tällä tavoin minua, ja vaikka olen hiukan myöhästynyt, niin pyydän, että sallitte minun nyt mennä. Myöntänette, että se apu, jota niin ystävällisesti minulle tarjositte, tällä hetkellä hiukan häiritsee minua...
Ironinen hymy värähti Idan huulilla:
— Enintään voitte tehdä minulle sen ystävällisen teon, että pidätte tämän salaisuuden omana asiananne, koska uskoin sen teille siksi, että olette niin kiinnostunut siihen.
Seurasi lyhyt epävarma hetki. Ilmeisesti Joudetot oli epätietoinen oliko häntä vedetty nenästä vai oliko Blaizot tosiaan ihannepaikka rakastavaisille, jotka tahtoivat täydessä rauhassa seurustella keskenään. Mutta kun Ida sitten päättävästi alkoi mennä ovelle, nousi Joudetot kiireesti paikaltaan ja riensi hänen luokseen:
— Huomaan, neiti, että minun täytyy pyytää teiltä tuhannesti anteeksi. Voinko toivoa, että te, jos Blaizot'n kauneus saa teidät viipymään täällä vielä muutamia päiviä, anteeksiannon merkiksi sallitte minun tavata teitä vielä toisen kerran... eikä näin kiireellisellä tavalla?
Voitonriemuisena ja tyytyväisenä siitä, että oli pelastunut täten kiusallisesta tilanteesta, Ida vastasi yhä hymyillen:
— Kyllä, tohtori; ja ehkäpä silloin saatte tavata ystävänikin...
Joudetot näki hänen menevän suutarinliikkeen läpi ja katoavan. Hän sekä pelkäsi että oli pettynyt, ja toivoi samalla aikaa, että mitä Ida äsken oli puhunut, olisi totta.
Sillä hetkellä Ida, joka nousi ylös huoneeseensa, puolestaan ajatteli:
— Hän ei kieltänyt, että Nine ja rouva Clapain ovat sama henkilö, ja hän on se mies, joka vei sisareni Angéliquen mielisairaalaan. Kun Dancy saa tällaiset valtit, voittaa hän varmasti pelin!
Ida ei enää epäillyt, etteikö hän saisi tutkimiaan asioita varmasti selville: niinkuin tässä maailmassa olisi mikään varmaa.
XVIII
Ymmärtääksemme, mitä tämän päivän kuluessa tapahtui, täytyy kuvata lyhyesti, millaiset näiden tapahtumien päänäyttelijäin tunteet olivat, nimittäin Idan ja Dancyn.
Kuten olemme nähneet, meni Ida tohtorista erottuaan omaan huoneeseensa. Hän oli ajatellut, että Dancy hänen kutsuaan noudattaakseen käyttäisi kaikkein nopeimpaa kulkuneuvoa, nimittäin autoa, ja se päätelmä olikin oikea. Ida ei siis välittänyt mitään junain tuloajoista, vaan odotti huoneessaan aina kello kahteen asti, mutta silloin hän väsyi toimettomuuteensa ja lähti ulos maantielle, toivoen tapaavansa Dancyn niin pian kuin mahdollista voidakseen keskustella hänen kanssaan kenenkään häiritsemättä. Kuitenkin: kuinka erilainen olikaan se Ida, joka eilen, pyytäessään, että Dancy tulisi hänen avukseen, ei ollut ajatellut niin paljon Joudetot'n ansoista pelastumista kuin tuota toista miestä, jota hän salaa kaipasi, ja tämä uusi Ida, joka nyt laskeutui alas Blaizot'n kukkulalta! Ja se ero johtui juuri siitä, että Joudetot sillä välin oli tosiaan ilmestynyt hänen eteensä! Hän oli tahtomattaan joutunut tapaamaan Joudetot'n, mutta tiesi selviytyneensä pelistä millään tavoin vahingoittamatta asiaansa, olipa lisäksi päässyt selville monista uusistakin yksityisseikoista, joten hän ainakin näennäisesti saattoi erota tohtorin seurasta hymy huulillaan. Mutta oikeastaan koko hänen olemuksensa vapisi tuon kohtauksen jälkeen niinkuin ainakin ihmisen, joka on pelastunut suuresta vaarasta, ja hänen mielenjärkytyksensä ilmeni siinä, että hän nyt pelkäsi kauheasti vastaisuutta, jonka vakavuuden hän yksinään aavisti.
Kaiken kaikkiaan: niin kiinnostunut kuin Ida tähän asti oli luullut olleensa rouva Clapainin menneisyydestä, oli tuo menneisyys ollut hänelle ikäänkuin vailla varmoja ääriviivoja, kuten olisi se pitkä aika, joka sen jälkeen oli mennyt, hälventänyt ne ääriviivat; se oli ollut hänelle aivan kuin romaani, jonka juonta hän intohimoisesti seurasi, mutta joka koski häntä itseään ainoastaan välillisesti. Mutta nyt hän oli yht'äkkiä joutunut tekemisiin miehen kanssa, jonka työtä hänen sisarensa sulkeminen mielisairaalaan varmasti oli: kuviteltujen näkemysten sijaan astui nyt uhkaavana elävä draama. On kokonaan toista tutkia jotakin murhajuttua kuin joutua yht'äkkiä itsensä murhaajan kanssa tekemisiin. Sen, mitä Ursulen kirje ei ollut saanut aikaan, toteutti Joudetot pelkästään Idalle näyttäytymällä. Yhtä loogillinen kuin odottamaton tulos: nyt ei Ida enää odottanut pelkästään kaipuunsa vuoksi, että Dancy tulisi, vaan odotti häntä sitä varten, että tahtoi lähettää hänet taisteluun. Ida ei ajatellut enää muuta kuin vaaraa, joka häntä uhkasi, ja uskoi, että hänen täytyi nyt jo ennakolta ryhtyä torjumaan sitä vaaraa.
Dancy jälleen oli samana aamuna lähtenyt Cramans'in sairaalaan ja päättänyt sitten jatkaa matkaansa Blaizot'hon. Koska hän oli mies, jossa huvittelunhalu ja ammatinharrastus yhtyivät toisiinsa, hän alkoi matkalla Cramans'iin ajatella paljon rouva Clapainia ja hiukan Idaa. Rouva Clapain kiinnosti häntä ainoastaan tilapäisesti ja sillä edellytyksellä, että hän osoittautuisi henkilöksi, josta kannatti olla kiinnostunut. Mitä hän vielä toistaiseksi rouva Clapainista tiesi? Että hän oli ollut kirjeenvaihdossa jonkun Blaizot'ssa asuvan henkilön kanssa, ja että hänen luonaan oli käynyt joku tuntematon herra; ja lisäksi vielä, että Ida piti häntä syypäänä siihen, että rouva Mirot oli viety mielisairaalaan. Hyvänä poliisimiehenä hän luonnollisesti oli ottanut nämä tiedot varteen: niinpä hän oli lähettänyt Idan Blaizot'hon ja julkaissut sellaisissa Pariisin sanomalehdissä, joita hienot piirit lukivat, uutisen tästä itsemurhasta, toivoen nimittäin, että kun tuo tuntematon herra lukisi uutisen, niin ehkä hän tulisi itsestään Langres'iin; — ja lopuksi oli Dancy ottanut selvän, mihin mielisairaalaan rouva Mirot oli viety. Kuitenkin on ilmeistä, että Dancyn mielenkiinto rouva Clapainia kohtaan riippui pelkästään siitä, saisiko hän mielisairaalassa tarpeeksi tietoja vai ei. Ja siellä kävi niin, että Dancylla oli tosiaan hyvä metsästysonni, mutta että hän kuitenkin tuli sieltä takaisin tyhjin käsin.
Ilman mitään vaikeuksia hän totesi Cramans'issa, että rouva Mirot oli siellä hoidokkina, tosin merkittynä sairaskirjaan ainoastaan etunimillään. Lisäksi hän sai tietää, että se lääkäri, joka oli julistanut rouva Mirot'n mielisairaaksi, oli ollut nimeltään Joudetot, että hän toimi lääkärinä Blaizot'ssa ja oli muuten vaikutusvaltainen poliittinen henkilö. Tuo nimi Blaizot, joka nyt jälleen tuli esille, ilmestyttyään ensi kertaa rouva Clapainin kirjeenvaihdossa, viittasi siihen, että itsemurhan ja rouva Mirot'n mielisairaalaan viemisen välillä oli ilmeisesti jotakin yhteistä.
Sitä vastoin ei itseltään rouva Mirot'ltä voitu saada mitään tietoja. Oliko tuo onneton ollut mielisairas jo silloin, kun hänet tuotiin Tonnerreen? Aivan mahdotonta saada selvää siitä. Joka tapauksessa oli mielisairaus ainakin sairaalassa puhjennut. Ainoa, mitä sairaasta voitiin todeta, oli se, että kun hänelle mainittiin rouva Clapainin nimi, niin hän säikähti, ja että hänellä oli sellainen omituinen pakkomielle, että hänet muka aiottiin haastaa oikeuteen lapsen vaihtamisesta toiseen.
Joskin sairaan pelko rouva Clapainia kohtaan johti ajattelemaan, että rouva Clapain oli näytellyt jotakin epämiellyttävää osaa hänen elämässään, niin ei silti mikään oikeuttanut tekemään sellaista johtopäätöstä, että se osa merkitsi jotakin varsinaisesti rikollista tekoa. Sairaan pakkomielle jälleen saattoi johtua jostakin hänen synnytyslaitoksessaan sattuneesta onnettomuudesta, jossa rouva Clapainilla ei ollut mitään osuutta.
Kun Dancy asettui jälleen autoonsa, hän tunsi siis olevansa vähemmän halukas tutkimaan enää rouva Clapainin itsemurhajuttua kuin ajattelemaan tuota naista, jonka tuttavaksi se juttu oli hänet tehnyt: hänessä oli näin ollen tapahtunut aivan vastakkainen kehitys kuin Idassa.
Kuta enemmän Dancy asiaa ajatteli, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että se sähkösanoma, jonka hän oli saanut Idalta, oli vain älykäs vastaus Dancyn Langres'in muureilla aloittamiin lähentelyihin. Älykkäimmätkin ihmiset kuvittelevat mahdottomuuksia, jos heidän kuvitelmiensa lähtökohta on väärä ja jos itserakkaus vielä sekaantuu asioihin Vaikka Dancy oli hyvin vakuutettu Idan älykkyydestä, ei hän kuitenkaan saattanut olettaa, että Ida olisi kahdessa vuorokaudessa voinut hankkia Blaizot'sta mitään todella arvokkaita tietoja. Sitä paitsi hän näki nyt Idassa, jota kohtaan hän oli tuntenut eräänlaista vetovoimaa siitä syystä, että oli huomannut hänet heti synnynnäisen hienoksi luonteeksi, ainoastaan naisen, joka kiihotti hänen himoaan ja sai hänet jouduttamaan toivomaansa seikkailua. Tämän jälkeen hän päätteli:
— Jos hän tulee minua vastaan maantielle, saatan vaikka lyödä vetoa, että minua odottaa mieluisa ilta. Juuri, kun hän ajatteli näin, hän näki kaukana jonkun naisen odottamassa ja tähystelemässä. Hän sanoi itsekseen:
— Voitin vetoni.
Tällaisessa mielentilassa he tapasivat toisensa, Ida ajatellen koko ajan rouva Clapainia ja Dancy ainoastaan huvittelua, jonka uskoi saavansa.
— Minä olin jo aivan toivoton, tulisitteko ollenkaan! huudahti Ida heti, kun auto pysähtyi.
— Ja te tulitte. Jumalan kiitos...
— Te pyysitte minua tänne: kuinka en siis olisi heti pyyntöänne noudattanut? vastasi Dancy iloisesti.
Sitten hän kääntyi autonkuljettajan puoleen:
— Onko vielä pitkä matka Blaizot'hon?
— Tuskin kilometriä.
— Hyvä! Minä poistunkin jo autosta tässä.
Te saatte ajaa kaupunkiin, ja minä löydän kyllä teidät jollakin tavoin siellä... Missä muuten Blaizot'ssa voi asua?
— Missäkö...? Hotellissa tietenkin, vastasi Ida. — Muuten: teillä ei ole valitsemisen varaa, siellä on ainoastaan yksi hotelli.
— Sama kuin teidän, niinkö?
Ida liikautti olkapäitään:
— Ei, minä asun erään yksityisen perheen luona.
— Jaha! virkkoi Dancy pettyneenä. — Minä toivoin... no, mitäpä sille. Ohjaaja, antakaa mennä.
Autonohjaaja kysyi päätänsä merkitsevästi nyökäten:
— Jäädäänkö tänne yöksi?
Hänen silmistään, jotka vilkaisivat vuorotellen poliisikomissaariin ja Idaan, huomasi, että hän luuli arvaavansa erään heidän keskinäisen salaisuutensa.
— Siitä ilmoitan teille myöhemmin, vastasi Dancy hänelle ärtyisesti.
Ja sitten jälleen Idalle:
— No niin... miten nyt...
Ida keskeytti hänen sanansa tehden merkin, että hän tahtoi odottaa, kunnes auto oli lähtenyt.
ja sitten vasta hän sanoi:
— Ennen kaikkea haluan kiittää teitä siitä, että tulitte tänne, kun pyysin, ja sitten kerron teille, miten asiat ovat, jotta voitte ryhtyä heti toimeen, sillä nyt täytyy kiiruhtaa.
Ja viitaten pengermään, joka oli lähellä tien vieressä, hän jatkoi:
— Jos tahdotte, voimme istahtaa tuohon, niin minä selostan teille, mitä olen huomannut eikä se olekaan aivan heti tehty, joten teillä on aikaa laatia suunnitelmanne.
Dancy koetti laskea leikkiä:
— Miksikä ei, asettukaamme vain tänne luonnonhelmaan.
Mutta tahtomattaankin hän huomasi, miten omituinen ilme Idan silmissä oli, kun Ida nyt näin heti pyysi, että he istuutuisivat keskustelemaan siihen pengermälle.
— Kuulkaas, te näytätte niin vakavalta, että minua alkaa oikein peloittaa! Ja minä kun olin uneksinut teidän hymystänne! Onko teille täällä tullut jokin uusi onnettomuus, vai johtuuko se siitä, että olette pahoilla mielin, kun ette ole saanut toimitetuksi tehtävää, jonka teille annoin, niin hyvin kuin olitte toivonut?
— Istukashan ensin tänne... Kas niin... ja kuunnelkaa nyt, mitä kerron. Minä olen saanut tietää...
— Kuka rouva Clapain oli?
— Niin, ja vielä paljon enemmän.
Dancy katsahti häneen hämmästyneenä:
— Peijakas, sitä en odottanut!
Ida nautti lyhyen hetken hänen hämmästyksestään. Tuntui miellyttävältä, että Dancy ihaili häntä, kun hän oli onnistunut pääsemään hyviin tuloksiin. Mutta Dancy puolestaan, joka pelkäsi, että oli erehtynyt Idan salaisista aikomuksista ja oli samalla hyvillään kuin metsästäjä, joka pääsee otuksen jäljille, epäili yhä Idan vakuutuksia.
— No, kuunnellaan sitten.
Hän nojaili ensin päätänsä käteensä ikäänkuin valmiina alistumaan siihen, ettei saisi kuulla mitään tärkeää. Mutta tuskin Ida alkoi, niin hän unohti äskeisen pettymyksensä ja samoin ihmisen, joka nyt hänelle puhui, ja näki nyt edessään ainoastaan rouva Clapainin, ja näki hänet henkilönä, jota tosiaan maksoi vaivan tutkia: niin uhittelevana hän ilmestyi esille Idan kertomuksen monimutkaisista silmukoista.
Se kertomus oli muuten niin valaiseva, että Ida itsekin sitä ihmetteli. Kun hän eilen oli koettanut Christinelle kuvailla rouva Clapainia, miten vaikea hänen oli ollut löytää sopivia sanoja, ilmaista piirteitä, jotka antaisivat edes suunnilleen tarkan kuvan tuosta vainajasta! Mutta toisin kävi nyt. Milloin täytyy luoda yleiskuva joistakin tapahtumista, on pakko antaa kullekin yksityiskohdalle sen relatiivinen arvo, ja kun yksityiskohdat saavat jokainen ansaitun paikkansa, niin kuvaus saa syvyyttä. Ja niinpä nyt Idan kuvauksessa rouva Clapain astui näkyviin yht'äkkiä aivan täydessä valaistuksessa, selvänä ja niin peloittavana, että vaikutti melkeinpä suurenmoiselta.
Ida ei puhunut mitään tuosta rakkaudenidyllistä Hurtot'n kanssa, jos nyt Ninen ensimmäistä seikkailua voisi sanoa idylliksi, tai hän puhui siitä kovin vähän. Myöskään kuolleesta lapsesta hän ei välittänyt mainita. Hänen mielestään Nine alkoi merkitä jotakin vasta sitten kuin hän oli joutunut tekemisiin Bernardin kanssa. Mutta siitä ajasta alkaen: mikä arvoituksellinen olento tämä nainen, paljon kiinnostavampi kuin klassillinen palvelijatar-rakastajatar-tyyppi! Silloin hän on rakastajatar, josta on tullut vanginvartija; ja linna on muutettu vanginluolaksi. Rakastiko hän sitä onnetonta, jonka kanssa eli? Eräät luulivat niin, joten se on mahdollista, mutta ei suinkaan varmaa. Jos rajoittuu uskottaviin tosiasioihin, on tulos seuraava: pitkän odotusajan tai pitkän uskollisuuden jälkeen, — kumpaisen näistä, siitä ei ole varmuutta, — Nine pääsee Bernardin perijäksi Bernardin testamentin nojalla; mutta tuskin on testamentti tullut allekirjoitetuksi, niin Bernard katoaa. Äkillinen, mutta luonnollinen kuolintapausko? Vaiko murha?
— Oh, etteköhän nyt uskottele mahdottomia? mutisi Dancy vastoin tahtoaankin.
— Unohdatte hänen kätensä, vastasi Ida, seuraten loogillista ajatuksenkulkua. Sitten hän jatkoi kertomustaan. Bernardin kuoleman jälkeen pitkä oikeudenkäynti, linnan tilusten myynti. Ja sitten naisen koko menneisyys katoaa ikäänkuin täydelliseen pimeyteen... Ei ole enää olemassa Nineä: hänen paikallaan on nyt rouva Clapain! Rouvan pitäisi olla rikas, koska hän on korjannut satonsa, mutta hänen huonoista vaatteistaan päättäen hän on köyhä; toiset kiistävät häneltä kaiken kunnian pois, ja toiset puolustavat häntä; kaikesta päättäen hän näyttää tyytyväiseltä, kun saa elää riippumattomana, ja kumminkin hän tekee itsemurhan: pulma jää siis yhä ennalleen, jopa entistä merkillisempänä, ja henkilö on sata vertaa pahempi kuin se aikaisempi, jonka paikalla hän nyt esiintyy, niistä onnettomuuksista päättäen, joita hän saa yhäti aikaan ympäristössä.
Tähän päästyään Ida levähti hetkisen ja kokosi ajatuksiaan.
— Luulin, hän jatkoi sitten, — että en pääsisi pitemmälle, kun eräs mies pyrki puheilleni: Joudetot, sama, joka sulki sisareni mielisairaalaan.
Dancy kavahti hämmästyneenä seisomaan:
— Kuinka, saitteko te tästäkin selvän!
Dancy alkoi yht'äkkiä suorastaan ihailla tätä naista, jota hän ensin oli pitänyt vain tavallisena porvarisneitinä. Hän oli luullut, että Idasta olisi enintään ollut hänelle hetkisen huvia, mutta hän olikin nyt osoittautunut erinomaiseksi apulaiseksi rikospoliisille.
Ida ei huomannut tätä muutosta Dancyssa, niin järkyttynyt hän oli vielä tämänaamuisesta kohtauksesta:
— Onko tuo mies vainajan kanssarikollinen vai ainoastaan hänen luottamushenkilönsä: kuka voi sanoa sen paremmin kuin te? Jääköön tämä kysymys silleen; mutta kun kuulin, että minun pitäisi keskustella hänen kanssaan, pelästyin, että pilaisin ainoan tilaisuuden, jolloin voitaisiin päästä totuudesta perille, ja suunnattomassa pelossani sähkötin teille ja pyysin teitä avukseni. Ikävä kyllä jätin laskuistani pois hänet, sillä tänä aamuna hän tuli luokseni niin varhain, että tuskin oli ennättänyt pukeutua... Älkää kuitenkaan tulko levottomaksi: minä en hänelle ilmaissut mitään, joka voisi turmella meidän asiaamme! Minä selvisin kunnialla tästä leikistä, ja nyt annan asian kokonaan teidän käsiinne...
Sitten seurasi tarkka selostus tuosta keskustelusta. Idan hengitys oli kiihkeä, niin innokkaasti hän oli kertonut, kun hän viimein lopetti:
— Siinä oli nyt kaikki. Jos jokin seikka tuntuu teistä epäselvältä, niin kysykää, ja minä koetan vastata. Mutta tärkeintä on, että toimimme nopeasti, sillä vaikka Joudetot tahtoi tavata minua uudestaan, ei ole varmaa, eikö hän nyt pidä parempana livistää käsistämme, koska hän tietää, kuka minä olen.
Oltiin vähän aikaa vaiti, ja sitten Dancy nousi ja ehdotti:
— Lähdetäänpä tästä nyt vähän liikkeelle.
Ja edelleen äänettöminä he alkoivat kävellä ylämäkeen Blaizot'hon päin.
Hiljaisuus on ajatuksellisen taistelun ratkaisupaikka. Kun sana on lakannut käymästä ja menettänyt voimansa, seuraa liikkumattomuus ja sakka laskeutuu pohjalle, ja silloin tieto nousee esille.
Edellisestä on nähty, millaisessa mielentilassa Dancy ja Ida olivat, kun täällä tapasivat toisensa. Eräästä ilmiöstä, joka on paljon tavallisempi kuin yleensä luullaan, johtui sitten, että heidän kummankin tunteet alkoivat kehittyä aivan vastakkaisiin suuntiin. Huomatessaan, että Dancy oli niin vaitelias, Ida joutui yht'äkkiä ihmettelemään, tarkoittiko Dancy tosiaan täyttä totta silloin, kun oli tarjonnut hänelle apua. Nyt ei hän ajatellut enää niin paljon rouva Clapainia kuin ennen, vaan tunsi jonkinlaista pettymystä siitä, että hän oli odottanut jotakin, jota hän ei voinut itselleen selvästi määritellä ja jota hän ei nyt saanut. Sitä vastoin oli Dancyn vallannut ammatti-innostus, jopa niin voimakkaasti, että hän melkein unohti Idan ja ajatteli sen sijaan ainoastaan tuota rouva Clapainia, josta hän kuitenkin, tunti sitten Cramans'ista lähtiessään, oli sanonut itsekseen: »Ansaitseeko hän todellakin tutkimisen vaivan?» Syntyi vastustamaton aaltoliike, joka heitteli heidän sielujaan erilleen toisistaan, vaikka ne olivatkin nyt niin lähellä toisiaan!
— Tehkäämme nyt saaduista tiedoista loppupäätelmiä, sanoi Dancy Idalle. — Ensinnäkin varmat tosiasiat: Nine ja Clapain ovat sama henkilö, ensin aivan köyhä tyttö, josta lopulta tuli Bernardin tilusten omistaja. Sitten olettamukset, jotka ovat mahdollisesti oikeita: tuo nainen on ehkä surmannut rakastajansa, ehkäpä järjestänyt senkin, että teidän sisarenne suljettiin mielisairaalaan. Ja viimein asiat, jotka tiesimme jo tätä ennen: hän on viimeisinä elinpäivinään ainakin näennäisesti köyhä ja tekee itsemurhan. Tunnontuskistako? Epätoivosta? Sitä emme tiedä. Mutta kaikesta tästä saattaa päätellä, että rikos ja harkittu rikos on voinut tapahtua. Kuitenkin on rikoksiin ja etenkin harkittuihin rikoksiin aina jokin syy. Mikä olisi tässä tapauksessa se syy?
Dancy alkoi kävellä hitaammin; ilmeisesti hän oli nyt niin kiintynyt tähän arvoitukseen, että hän oli kokonaan unohtanut Idan läsnäolon.
— Rikollisen naisen tekoihin on aina syynä jokin seuraavasta kolmesta intohimosta, jotka ovat: ahneus, äidinrakkaus tai yleensä rakkaus. Olisiko tässä tapauksessa vaikuttimena ahneus? Tiettävästi sekin on mahdollista. Mutta tätä olettamusta vastaan voidaan väittää, ettei hänellä viimeisinä päivinään ollut juuri mitään omaisuutta ja ettei hän voinut maksaa edes viimeistä vuokraeräänsä. Mutta tiedetäänhän, että saiturit usein kuolevat vuoteella, jonka patjaan he ovat kätkeneet rahaa kuinka paljon tahansa. Edellyttäkäämme, että syynä olisi ollut ahneus: silloin voi murhan selittää, jopa pitää sitä varsin uskottavana. Mutta kuinka siinä tapauksessa ymmärtää se menettely, että teidän sisarenne suljettiin mielisairaalaan? Olisiko se muka ollut kostoa siitä, että sisarenne ehdotti rouva Clapainin vuokran korottamista? Naurettavaa: liian kova kosto niin pienestä asiasta... Sellainen nainen kuin rouva Clapain ei tuhlannut ruutia harakoihin. Ei, ahneus ei selitä tämän jutun kaikkia yksityiskohtia, toisin sanoen, se ei selitä mitään. Se saattoi olla ainoastaan lisävaikutin, mutta ei pohjimmainen syy. Jos sitten siirrymme äidinrakkauteen, niin eihän rouva Clapainilla ollut lasta...
— Anteeksi, että keskeytän, huudahti Ida innokkaasti, — hänellä oli kyllä lapsi erään Hurtot'n kanssa. En tullut maininneeksi sitä seikkaa, sillä en pitänyt sitä tärkeänä, koska lapsi oli kuolleena syntynyt.
Dancy muisti yht'äkkiä, mitä mielisairas rouva Mirot oli sanonut, ja hätkähti:
— Vai niin, tämä muuttaa koko asian! Kuka voi lopultakaan todistaa, että lapsi oli kuolleena syntynyt? Tällaisissa tapauksissa, ja etenkin, kun rouva Clapain ei ollut kovin arka totuudesta, on aina parasta asettua epäilevälle kannalle. Siitä syystä on tärkeä tietää, missä ja milloin lapsi syntyi. Ehkäpä teidän sisarenne oli sekaantunut jollakin tavoin tuohon syntymäasiaan? Miksi ei muuten väite, että lapsi oli ollut kuolleena syntynyt, voisi olla perätön: juttu, joka keksittiin sitä varten, ettei Bernard olisi täysin tuntenut rakastajattarensa ja tuon Hurtot'n keskinäisiä suhteita? Tästä näette, miten hyödyllistä on ratkaista asioita metodisesti: me emme ole ennen ajatelleet näitä puolia asiasta, mutta ratkaisu riippuu ehkä vastauksista, jotka saamme näihin kysymyksiin. Sillä äidinrakkaus...
Dancy mietti vähän aikaa ja jatkoi sitten:
—... äidinrakkaus on epäilemättäkin kaikkein jaloin niistä intohimoista, jotka naisen sydäntä vallitsevat. Mutta tunnetteko ainoaakaan intohimoa, joka saisi naisen vähemmän välittämään keinoista, tekisi hänet kekseliäämmäksi laskelmissaan ja hänen tekonsa niin eksyttäviksi? Vaikka äiti meistä on aivan koskematon, siinä määrin me jokainen kunnioitamme omaa äitiämme, ei äiti yleensä häikäile mitään. Hän yksinään pystyy täydellisiin uhrauksiin, ja tekee sen salaa, hän yksinään osaa olla rajattoman kärsivällinen. Äidinrakkaus kestää lapsen kiittämättömyydenkin, unohduksen, jopa vihankin lapsen puolelta. Se on ylevä vaikutin, joka on samalla kauhistavan voimakas, sillä se ei koskaan ajattele omaa etuaan. Niinpä se onkin syynä useimpiin sellaisiin naisten rikoksiin, jotka ovat kauaskantavia, sillä jos mieli niitä estää, täytyisi hävittää sellaista, mikä kuuluu luonnollisena ja erottamattomana ominaisuutena itse ihmiseen, siis hävittää itse ihminen!
Ida myönsi hiljaa, ajatuksissaan:
— Mahdollista kyllä. Mutta kuitenkin toistan, että se lapsi kuoli, kaikki vakuuttavat niin. Mutta ehkäpä rakkaus...
— Minä en usko sellaisen ihmisen kuin rouva Clapainin rakkauteen...
— Ja sittenkin...
Idan ääni alkoi vapista:
— Sittenkin: olisiko se niin kummallista? Te olisitte toista mieltä, jos olisitte niinkuin minä eilen tuntenut rakkauden ja intohimon henkäyksen kaikessa, mitä ikinä tuosta naisesta kerrottiin, tuntenut sen vastassanne siinä kurjassa asumuksessakin, jossa he elivät Bernardin linnassa, ja ikäänkuin tuoksuna, joka minua ahdistaa vieläkin. Rakkaus! Ennen tätä matkaani kuvittelin, tai paremminkin luulin voivani kuvitella, mitä se saa aikaan; mutta näiden kahden viimeisen vuorokauden jälkeen huomaan, että minä en ole luultavasti tietänyt siitä mitään. En aavistanut, miten voimakas se saattaa olla ja mikä vaikutusvalta sillä on. Sellainen, että kun vain ajattelen kaikkea, mitä tuosta inhottavasta naisesta täällä kerrotaan, tuntuu kuin olisin saanut tartunnan ja ikäänkuin vihaisin häntä vähemmän siitä syystä, että nyt paremmin ymmärrän häntä. Te pudistatte päätänne, te ette tätä usko? Mistä sitten johtuu, että minä kaikista ja monista vastasyistä huolimatta luulen, että koko tämä murhenäytelmä pohjaltaan johtuu rakkaudesta? Ei, minä en ainoastaan luule niin: minä olen täällä ollessani tuntenut, ja tunnen vieläkin, että nainen, joka on joutunut tuon intohimon valtaan, saattaa yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä kieltää koko menneisyytensä ja hävittää koko entisen elämänsä, ja että hänellä siitä huolimatta on vuosikaudet sen jälkeen voimaa valehdella sen olennon puolesta, jota hän on rakastanut!
Kuinka odottamattomia sanoja, ja kuinka vähän ne koskivat tuota vainajaa, josta Ida nyt luuli puhuvansa! Eikö hän nyt tällä tavoin tulkinnutkin vain omaa itseään, sitä uutta sielua, joka hänessä nyt oli herännyt? Mutta sellaisia ovat ihmiset: sanat, joita he kuuntelevat, kuvastelevat pelkästään heidän omia tunteitaan, ja me kuuntelemme ainoastaan omaa itseämme, kun toinen ihminen meille puhuu. Dancy, joka tällä hetkellä oli syventynyt miettimään yksinomaan rouva Clapainin arvoitusta, ei huomannut mitään erikoista, vaan vastasi keveästi hymyillen:
— Tiedättekö, että tuo elämänviisaus, jonka nämä tutkimukset ovat teille antaneet, on tehnyt teidät kaunopuheiseksi?
Se oli vain arkipäiväinen kohteliaisuus, joka olisi ehkä toisissa olosuhteissa tuntunut Idasta mairittelevalta, mutta nyt se viilsi hänen sydäntään kylmänä kuin jää.
— Ei turhia imarteluita! jatkoi Ida, ja tunsi palautuvansa yht'äkkiä entiseen, tavalliseen mielentilaansa. — Tehkää nyt loppupäätelmänne. Olemme heti perillä Blaizot'ssa.
— Loppupäätelmäni? toisti Dancy mietteissään.
Ja hän seisahtui kesken kävelyään. Näytti kuin hän nyt olisi kysynyt neuvoa maisemalta, jyrkiltä kuusimetsää kasvavilta rinteiltä, jotka hän näki siinä edessään, syvältä laaksolta, joka sillä hetkellä kylpi täydessä auringonvalossa: suurenmoisen kaunis maisema, josta kasvien tuoksu ikäänkuin hekumaan yllyttäen henkäili. Kuitenkin Dancy oli aivan tunteeton tälle ympäristölle, hän ajatteli vain tuota olentoa, jonka tahto ehkä määräsi, mihin suuntaan heidän kahden, hänen ja neiti Cadifonin, oli kuljettava.
— No niin? kysyi Ida uudestaan.
— Niin; saadaksemme selville, mitä näistä kolmesta tiestä, joista tässä olemme puhuneet, rouva Clapain on kulkenut, riittää meille yksi ainoa varma tieto, nimittäin se, josta juuri teidän rauhanne riippuu: miksi hän teki itsemurhan? Itsemurha on tässä kaiken avain. Että asia on niin, todistaa teidän omien, muuten erinomaisen hyvin suoritettujen tutkimustenne tulos: tiedämme nyt, kuka tuo nainen oli, tunnemme koko hänen entisyytensä, lyhyesti sanoen, kaikki hänen tekonsa on ikäänkuin levitetty silmiemme eteen, ja kuitenkin on koko juttu yhäti sellainen kuin emme tietäisi siitä mitään! Ainoastaan itsemurha, vakuutan teille vieläkin, voi näyttää meille hänen vaikuttimensa, ja mitä rikoksiin tulee, vaikuttimet ovat niiden ainoa selitys, kuten muussakin elämässä.
Dancy keskeytti jälleen.
— Tiesikö tuo Joudetot muuten, että rouva Clapain oli tehnyt itsemurhan? kysyi hän sitten.
— En luule, mutta hän on sellainen mies, joka kaikesta päättäen osaa valehdella.
Dancy seisoi hetken vaiti, mietteissään. Yht'äkkiä hän meni lähemmäksi Idaa ja pisti kätensä hänen kainaloonsa niinkuin silloin Langres'in muureina ja sitten he kävelivät edelleen:
— Tässä tapauksessa...
Ja viimeinkin Dancy loi Idaan katseen, joka oli keventynyt, ystävällinen, läheinen:
— Tässä tapauksessa Teidän täytyy olla vielä vähän aikaa kärsivällinen, — oi, ei suinkaan kauan, — ja vaikkapa kävellä täällä tiellä, kunnes minä tulen tänne takaisin Joudetot'n luota, jolloin olen paljastanut tuon salailijan ja saanut toivoakseni selville sen, pääasian, jota me emme vielä tiedä. Tunnin odotus, tuskin ehkä sitäkään, riippuen siitä, miten kauan menee ennen kuin saan hänet pakotetuksi avaamaan suunsa. Ja kun sitten tästä pienestä välikohtauksesta on päästy, voimme nauttia täysin siemauksin siitä, että asiamme on saatu lopullisesti päivänvaloon, ja siitä, että te olette jälleen onnellinen!
Dancy odotti iloista vastausta, mutta vastaus tuntuikin pettyneeltä:
— Pelkään, että onni minun iälläni on kielletty hedelmä.
— Joutavia! Se on hedelmä, josta jokainen saa osuutensa. Hetken päästä, kun tulen takaisin, teidän ei tarvitse muuta kuin avata sylinne ja ottaa onnenne vastaan!
Tarkoittiko Dancy, että hän toivoi onnistuvansa Joudetot'n luona, vaiko heidän kahden seurustelua keskenään, kun näistä huolista olisi lopullisesti päästy? Ida katseli maahan, hän ei miettinyt koko tätä asiaa. Sitä vastoin hän tunsi yht'äkkiä, vaikk'ei tietänyt mitään syytä, mielensä alakuloiseksi ja masentuneeksi.
— Olkoon, vastasi hän. — Menkää nyt ja tulkaa sitten takaisin kädet täynnä tuomisia, kuten sanoitte...
Ida katseli, kun Dancy alkoi mennä pitkin askelin Blaizot'hon. Lähestyvän taistelun juopumus huumasi kai Dancyn ajatukset niin täydellisesti, ettei hän, kun joutui kylään, edes kääntänyt päätänsä katsoakseen vielä viimeisen kerran tuohon ihmiseen, jota valloittamaan hän oikeastaan oli tänne matkustanut. Ida seisoi siinä paikallaan ja jälleen yksin, kunnes Dancy oli kadonnut näkyvistä, ja vasta sitten hän kuiskasi itsekseen:
— Välikohtaus... mutta mitä sen jälkeen? Miksi minä näin pelkään sitä, mitä sitten seuraa?
XIX
Pikkukaupungeilla, mutta etenkin maalaiskylillä on jokaisella oma salapoliisilaitoksensa, jonka mielestä virallinen poliisi on varsin kehno, nimittäin yksityishenkilöt.
Dancy oli tullut Blaizot'hon noin kello neljän aikaan. Neljännestuntia myöhemmin Joudetot huomasi hänet vastaanottohuoneestaan. Dancy jutteli jonkun autonohjaajan kanssa Kultaisen Leijonan edustalla, ja Joudetot teki heti seuraavan johtopäätöksen:
— Tuossa on se neiti Cadifonin ystävä!
Tohtori Joudetot'n, maapäivien jäsenen, talossa ei tosin ollut puutarhaa, mutta sitä vastoin se oli erikoisen edullisella paikalla. Valtamaantien ja Blaizot'n pääkadun kulmauksessa se hallitsi ikäänkuin vartijatorni koko ympäristöä: huomattava etu henkilölle, jonka täytyy ammattinsa tähden tietää kaikki seudun tapahtumat. Talo oli muuten joka suhteessa kansanvaltaisen yksinkertainen. Siinä ei näkynyt mitään ulkonaista ylellisyyttä, ja vielä vähemmän oli ylellisyyttä sisällä. Vastaanottohuone, joka oli ensimmäisessä kerroksessa, ikäänkuin ilmaisi suoranaista halveksumista kaikkea mukavuutta kohtaan. Kolme olkituolia, kasaanistuttu sohva, jonka ripsikankaisen päällystän alkuperäistä väriä olisi ollut vaikea määritellä. Kömpelö pöytä täynnä sanomalehtiä ja kaikenlaisia papereita: siinä huoneen koko kaunistus. Kamiinan reunalla oli kokonainen armeija lääkenäytteitä, ja kamiinan yläpuolella kuvastin, jossa oli halkeama; lattialla ruskea ruokomatto, joka oli kulunut repaleiseksi niiltä paikoin, missä potilaat tavallisesti istuivat; sikarinpätkiä ja tuhkaa hieman kaikkialla. Lyhyesti: vanhanpojan asunto, joka oli aivan samanlainen kuin siihen aikaan, ei varsin kauan sitten, jolloin Joudetot oli lääkäriksi valmistuttuaan asettunut tyhjin kukkaroin ja tyhjin vatsoin varsin tuntemattomana suuruutena Blaizot'hon. Mutta miten huimaavasti hän sen jälkeen oli kohonnut joka suhteessa! Kukaan, joka joutui käymään hänen kodissaan, ei olisi aavistanut, mitkä omaisuudet sen omistaja oli saanut hankituksi. Ken ei olisi nykyään kumartanut erikoisen syvään herra tohtorin edessä? Ja eikö olisi pidetty suorastaan herjauksena, jos joku olisi uskaltanut hiiskua hänen vaatimattomasta menneisyydestään?
Poliittinen toiminta on taikakeino, joka saa aikaan ihmeitä. Joudetot olikin tästä niin kiitollinen, että oli kutsunut koko Tasavallan pienen kipsiveistoksen muodossa, jonka hän oli asettanut pöydälleen mustepullon viereen, esimieheksi niihin tilaisuuksiin, jolloin hän kirjoitti reseptejä. Samasta syystä oli vastaanottohuoneen seinällä Jaures'n muotokuva ja sitä paitsi värillinen kuva, joka esitti Ihmisen oikeuksia kahden pilarin päässä, joiden välissä oli roomalainen liktorin raippakimppu.
Mutta vaikka poliittinen asema onkin niin mahtava, se ei valitettavasti kuitenkaan voi vapauttaa harrastajiaan eräänlaisesta levottomuudesta, joka tuntuu heissä niinkuin uutterasta virkatyöstä tullut reumatismi aina pahojen ilmojen edellä. Siksi oli tohtorilla, vaikka päivä oli kaunis, tänään erikoisen ilkeä tunne, ikäänkuin jokin vaara olisi uhkaamassa, kun hän loikoi sohvallaan ja kuunteli korva tarkkana kaikkia ääniä ulkoa, sillä hän oli tuskastunut ajatuksesta, että tuo neiti Cadifon oli Blaizot'ssa ja odotti jotakuta tuntematonta miestä.
Hän ei mitenkään uskonut, että tällaisen takana saattaisi olla rakkausseikkailu: pelkästä sattumasta ei ihminen, jonka kotikaupunki on Langres, ja joka pitää rouva Clapainia asukkinaan, valitse kohtauspaikakseen sellaista kylää kuin Blaizot. Sekin, että Ida Cadifon oli käynyt Bernardin maatilalla muka aikoen ostaa sen, tuntui kovin epätodennäköiseltä. Kaikki vahvisti päinvastoin sitä käsitystä, että rouva Clapain oli lähettänyt tuon neiti Cadifonin ja hänen apurinsa tänne.
Niille henkilöille, jotka olivat olleet jonkinlaisessa suhteessa rouva Clapainiin, näytti olevan luonteenomaista, etteivät he enää tahtoneet joutua tekemisiin hänen kanssaan, mistä Christine oli kuvaava esimerkki. Tehden tästä omat johtopäätöksensä Joudetot tuli varsin huonolle tuulelle. Hän paheksui toimenpiteitä, joihin oli tänä aamuna ryhtynyt:
— Jos on aikomuksena tehdä taas jokin valitus minua vastaan, olisi kyllä keksitty jokin keino päästä minun puheilleni, ja niinpä luulen, että pilasin asiani menemällä itse sinne. Oletetaanpa mitä tahansa, menettely oli joka tapauksessa typeryyttä.
Ja hän sanoi itsekseen vielä uudestaan ja ääneen:
— Typeryyttä...
Sitten johtui hänen mieleensä eräs keino:
— Jospa häviäisin täältä pariksi päiväksi: sillä tavalla antaisin noille kahdelle aikaa kadota vuorostaan täältä!
Maapäivien jäsenillä on aina velvollisuuksia, joiden tähden hän voi matkustaa piirinsä pääkaupunkiin. Erinomainen keksintö: hän lähtisi sille matkalle. Ja se täytyy toteuttaa heti, sillä Dijonin juna lähti kello kuuden tienoissa.
Joudetot nousi heti loikomasta, meni eteiseen ja aikoi juuri käskeä, että hänen matkalaukkunsa järjestettäisiin valmiiksi, kun hän kuuli alhaalta jotakin väittelevää keskustelua.
— Mikä siellä? hän huusi yrmeästi.
Alhaalta vastattiin:
— Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata herraa.
Ja sitten vieraan ihmisen ääni:
— Tohtori Joudetot, eikö niin? Anteeksi tohtori, minä en häiritse teitä kuin vain minuutin ajan.
Sitten notkeita askelia, jotka nousivat ylös portaita. Ja ennen kuin Joudetot ennätti edes inttää vastaan, hän näki edessään tuon muukalaisen, jonka hän aikaisemmin oli nähnyt Kultaisen Leijonan edustalla.
Kuvitelkaamme noita kahta miestä, jotka nyt seisoivat siellä porraskäytävässä. Täydellisesti toistensa vastakohtia: Joudetot'lla mahtava vatsa, juhlallinen parta ja ilme tällä hetkellä sitäkin kopeampi, kun hän tunsi joutuneensa yllätyksellä kiinni ja kun hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä; Dancy sitä vastoin solakka mies, jonka parta oli hyvin ajettu ja puku aistikas, ja joka oikein säteili itseluottamusta. Tässä kohtasi toisensa kaksi sukupolvea, jotka viimeinen sota oli tehnyt aivan erilaisiksi: vanhempi harrasti pikku keinottelua, mittasi etuja tippalasilla ja tavoitteli ovelasti hetken voittoja, kun taas nuorempi esiintyi kypärän silmärauta avattuna, halveksi kaikkia esteitä ja oli päättänyt pelata elämänsä pelin rohkeasti; ensiksimainittu oli takertunut intohimoisesti kiinni yhteiskunnalliseen asemaansa, jonka oli saavuttanut viekkaudella ja järjestelmällisellä työllä, toinen jälleen rakasti enemmän välittömiä, reaalisia tuloksia kuin pitkäaikaisia suunnitelmia, eikä antanut mitään arvoa yhteiskunnalliselle asemalle.
Kaksi sukupolvea. Ja myöskin kaksi eri järjestelmää, joista toinen pyrkii toiminnassaan suoraa tietä päämäärään ja toinen puikkii vaistomaisesti kiertoteitä. Niinpä Joudetot ajattelikin, kun näki Dancyn ja hämmästyi hänen voitonvarmaa ilmettään ja hänen muodikasta ulkoasuaan, joka ei suinkaan ollut mikään poliisimiesten yleinen ominaisuus: »Minun täytyy menetellä niinkuin hän olisi tosiaan neiti Cadifonin rakastaja: sillä ehkä hän sitä onkin!» Jota vastoin Dancy, mittailtuaan tohtoria yhdellä ainoalla katseella, ajatteli juuri samalla hetkellä: »Tätä miestä ei tarvitse muuta kuin peloittaa, niin hän tunnustaa tekonsa kuin pikku lapsi.»
Tällaiset lyhyet ensivaikutelmat, joiden aikana ei puhuta mitään, ratkaisevat koko myöhemmän keskustelun laadun. Loppuratkaisu sitä vastoin saattaa olla pettymys molempien asiapuolten ennustuksille.
Joka tapauksessa kysyi Joudetot vakavana kuin ainakin mies, jolla parhaillaan on tärkeitä ja kiireellisiä virkatoimia ja jota on asiattomasti häiritty, muuten vastaamatta Dancyn tervehdykseen:
— Jokin kiireellinen tapaus?
Dancy purskahti iloiseen, terveeseen nauruun:
— Ei, tohtori, vain pikku neuvottelu.
— Jossakin omassa asiassanne?
— Sanokaamme niin... Jos sitä tahdotte.
Ja kun Joudetot ei hievahtanutkaan paikaltaan:
— Mutta ensiksi, saanko tulla sisään?
Ja lupaa odottamatta Dancy meni vastaanottohuoneeseen.
— Haluan mainita teille ennakolta, sanoi Joudetot äreästi, — että prefekti on kutsunut minut puheilleen, joten minun täytyy aivan heti kiiruhtaa junalle.
— Olkaa huoletta, minä en viivytä teitä kauan.
Joudetot'n oli suorastaan pakko mennä Dancyn perästä, joka jo oli pistänyt hattunsa vastaanottohuoneessa tuolille ja itse istahtanut toiselle. Asettuessaan työpöytänsä ääreen Joudetot tunsi, että tämän vieraan häikäilemättömyys kävi aivan hänen hermoilleen.
— Tekö itse olette sairas? kysyi Joudetot nyt kyllästyneen näköisenä ja ikäänkuin olisi jo ennakolta päättänyt olla täysin välinpitämätön toisen ihmisen ruumiillisille tuskille, joita ryhdyttäisiin luettelemaan.
Dancy purskahti uudestaan nauruun.
— Siitäkö näyttää?
— Minä aioinkin juuri sanoa, ettei näytä siltä.
— Tulin tänne puhumaan eräästä ystävättärestäni.
— Neiti Cadifonista?
Kuten näemme, Joudetot tarttui suoraan itse asiaan. Dancyn ilme ei muuttunut hiventäkään:
— Polttaa jo, mutta ette arvannut vielä aivan oikein.
— Ja kenestä sitten on kysymys?
— Eräästä potilaastanne, jonka luona kävin ja joka on mielestäni nykyään surullisessa tilassa.
— Kuka sitten?
— Rouva Mirot.
Jos Joudetot oli ennen ollut epätietoinen, mitä osaa rouva Clapain oli näytellyt tapahtumissa, jotka olivat alkaneet edellisenä päivänä, niin Dancyn vastaus teki hänet asiasta aivan varmaksi. Kuullessaan tänään jo toisen kerran rouva Mirot'n nimen, Joudetot tunsi kylmän väreen karmaisevan selkäänsä. Mutta hän pysyi järkkymättä tyynenä ja nostaisi vain surkuttelevan näköisenä olkapäitänsä ja mutisi:
— Hänkö... vai niin... tosiaan...
Sitten hän alkoi hajamielisesti sivellä edessään olevan Tasavaltaa esittävän kipsikuvan päätä, aivan kuin pyytäen tätä suojeluspyhimystä avukseen, — ellei se hyväily nyt johtunut ainoastaan siitä, että hän oli neuvoton eikä tietänyt, mitä oikein tehdä.
— Kauanko sitten te kävitte häntä katsomassa? jatkoi Dancy.
Joudetot tekeytyi yhtä tuiman näköiseksi kuin äskenkin:
— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Kun ei voi auttaa sairasta... Muuten siellä kyllä hoidetaan häntä... Kuinka niin?
— Ehkäpä teidän läsnäolonne kuitenkin, jos silloin tällöin siellä pistäytyisitte, ainakin hetkellisesti helpottaisi sairaan tilaa? Sairas oli niin kiintynyt teihin... ja piti niin paljon teistä...
— Hm... Minä itsekin olin tosiaan suuresti kiintynyt häneen, mutta olosuhteet erottivat meidät toisistamme. Hän asui Tonnerressa, jonne me, joiden olinpaikka on tämä Blaizot, emme niin vain joka hetki voi päästä. Ja kun sitä paitsi minun vastuullani on paljon poliittisia tehtäviä...
— Tiedän, pisti Dancy väliin.
—... täytyy minun jakaa aikani täkäläisten potilaitteni ja maapäivien jäsenen velvollisuuksien kesken, joten en ole voinut enää seurata hänen sairautensa kehitystä.
— Mutta hän tahtoo ehdottomasti turvautua teidän apuunne, koskapa hän silloin, kun viimeinen kohtaus tuli, halusi joutua teidän käsiinne.
— Toinen saa luottamusta, toinen ei, lausui Joudetot ikäänkuin jonakin syvänä mietteenä.
— Ihmeellistä, että vaikka ihminen tulee mielisairaaksi, ei hän unohda tällaisia entisiä tunteitaan. Rouva Mirot ei nimittäin kääntynyt edes sukulaistensa puoleen, vaan ajatteli kaikkein ensimmäiseksi teitä. Sehän on teille kunniaksi!
Joudetot kumarsi, mutta ei vastannut mitään.
— Ja mikä kummallisempaa, hän piti salassa, että oli Cramans'in sairaalassa. Ainoastaan sattumasta, — tai paremminkin sallimasta, sanoisin, — johtui, että päähäni pälkähti etsiä häntä sieltä, jossa pirukaan ei olisi aavistanut hänen olevan! Tosin on selitettävää, että mielisairas saattaa sillä tavoin salailla oleskelupaikkaansa, mutta se, että täydellä järjellä varustetut ihmiset, jotka hänet sinne veivät, suostuvat siihen, tuntuu minusta merkilliseltä. Niin ollen, kun näin siellä lääkärintodistuksessa teidän nimenne, joka on yleisesti tunnettu, halusin tulla tiedustelemaan teiltä, koska satuin muutenkin matkustamaan tästä Blaizot'n ohi, mikä käsitys teillä lääkärinä on tästä asiasta ja mikä tuollaisiin... sanoisimmeko melkoisen poikkeuksellisiin... varovaisuustoimenpiteisiin on ollut syynä. Ymmärrättehän minut, eikö niin? Toivon, että en ole mielestänne tungetteleva?
Joudetot, joka tekeytyi yhä arvokkaamman näköiseksi ja silitteli kuin äskenkin Tasavallan päätä, näytti harkitsevan, mitä vastata. Viimein hän sutkautti:
— Tungetteleva? Miten sen nyt käsittää.
— Mitä tarkoitatte tällä?
— Että pyyntönne on varsin luonnollinen asia. Tietenkin olisin valmis ilmoittamaan tälle joitakin seikkoja...
— Antamaan selityksen, oikaisi Dancy.
— Selityksen tai joukon seikkoja, eikö se ole sama asia! Mutta valitettavasti minua sitoo lääkärin vaiteliaisuusvelvollisuus: siitä syystä minun ikäväkseni täytyy kieltäytyä ilmoittamasta mitään, paitsi jos luokseni tulee sairaan holhooja tai joku hänen perheensä valtuuttama henkilö. Muuten en voi olla lisäämättä, että en edes vielä tiedä, kuka te olette, ja yhtä merkityksetöntä kuin tämä olisi, jos kysymys olisi jostakin tavallisesta, lyhytaikaisesta sairaudesta, yhtä tärkeää minun on nyt saada kuulla, kenen kanssa olen tekemisissä, kun tiedustelunne ovat... melkoisesti erikoisia laadultaan.
— Oikeassa olette! huudahti Dancy iloisesti hymyillen. — Nyt vasta muistan, että kun niin innokkaasti tahdoin päästä keskustelemaan kanssanne tuon kunnioitettavan rouva Mirot'n asiasta, unohdin kokonaan sen pikku seikan. Nimeni on Roger Dancy ja esiinnyn täällä neiti Cadifonin, asianomaisen sisaren ja siis kieltämättä hänen lähimmän sukulaisensa nimessä.
Joudetot nyökkäsi myöntelevästi päätänsä:
— Hauskaa tutustua, mutta tässä tapauksessa en voi suostua toivomukseenne ennen kuin neiti Cadifon itse kehoittaa minua siihen, mikä ei olekaan hänelle vaikeaa, koska hän nykyään on täällä Blaizot'ssa...
Käsi, joka oli puristellut Tasavallan kuvaa, hellitti nyt otteensa, ja kuului huokaus, joka saattoi merkitä sitä, että tohtorista tuntui nyt helpottavalta päästä kiusallisesta tilanteesta, tai että hän näin peitetyllä tavalla ilmaisi tahtonsa, että koko keskustelun olisi parasta loppua tähän.
Dancy ei ollut millänsäkään, vaan jatkoi yhä leveämmin hymyillen:
— Näin kahden kesken puhuen, herra tohtori: eikö teidän mielestänne olisi parasta meille kaikille, että hyväksyisitte tämän ilman lisäyksiä, tehtävän, joka minulle on annettu? Tapahtumiin liittyy usein tarkoituksia, joita naishenkilö ei ehkä aina ymmärtäisi, jota paitsi olisi inhimillistä salata sellaiset naiselta... Ainakin puolittain... kun sitä vastoin miesten kesken, ja valtion virkamiesten, jotka kannattavat samaa tasavaltalaista aatetta, — sillä tietäkää, että minäkin olen tasavaltalainen, voisimme varmaankin ymmärtää toisemme puolesta sanasta.
Dancyn äänensävystä ja siitä, että hän puhui niin laskelmallisen hitaasti, olisi satunnainen kuulija päätellyt, että Dancy halusi vain nautinnokseen pitkittää leikkiä, koska ilmeisesti luuli nyt tietävänsä, minkälaisen henkilön kanssa oli tekemisissä, ja sitten vasta antaa loppuiskun. Niinkuin kissa leikkii hiirellä.
Ällistyneenä suuntasi Joudetot porsliinisilmänsä vastustajaansa.
— Ymmärtää toisemme? Ja mihin asiaan nähden? En käsitä, mitä tarkoitatte.
— Vai niin, jatkoi Dancy, — minun mielestäni teidän päinvastoin pitäisi käsittää erinomaisesti, mihin nyt viittailen, mutta koska väitätte toista, niin täytyy puhua selvemmin, kuten kaikkien etu vaatii, sanon vieläkin. Olettakaamme, — tämä on luonnollisesti ainoastaan olettamus, — olettakaamme, että rouva Mirot'n mielisairaus olisi puhjennut eräiden välitapausten johdosta, joita hänen perheensä ei tunne, mutta jotka te tunnette, niin on luonnollista... — uskallanpa sanoa: ilmeistä, — että te olette salannut hänen viemisensä sairaalaan. Kun nyt kuitenkin eräs sattuma, joka tosin lienee valitettava, on paljastanut perheelle tämän asiaintilan, jota siltä koetettiin salata, niin eikö teidän olisi parasta uskoa minulle, mistä syystä te olette tällä tavalla menetellyt? Minä puolestani lupaisin sitten rauhoittaa kaikkia saattamatta ketään minkäänlaisiin vaikeuksiin.
Joudetot tarkasteli yhäti vastustajaansa.
— Jos teidän lupauksenne mielestäni riittää, niin kai minun sananikin pitäisi riittää, vastasi hän sivellen partaansa toisella kädellään, joka näytti jälleen vavahtelevan.
— Ikävä kyllä ei, hyvä tohtori.
— Ja miksikä ei, jos uskallan kysyä?
Ja Joudetot kavahti jo ylös tuolistaan. Hänen teki mielensä heittää tuo julkea tungettelija ulos ovesta, mutta kun hän samalla halusi tietää, mihin hän oikeastaan pyrki noin itsepäisesti, harkitsi hän, mitä oli tehtävä, ja päätteli lopulta, että suuttumus saa ihmiset usein tekemään tyhmyyksiä. Sitä vastoin voidaan sanatulvalla ainakin voittaa aikaa. Ja kun Dancy ei heti vastannut, hän käytti tilaisuutta hyväkseen asettuen jälleen istumaan ja kiiruhti sitten jatkamaan:
— Jos minä tässä puolestani kysyn teiltä, mistä syystä olette tullut tänne henkilön luo, jonka asioista te näytätte olevan niin erikoisesti kiinnostunut, vastaisitte jotakuinkin varmasti, ettei se kuulu minuun. Suvaitkaa siis, että minunkin ammattini on samalla tavoin suojattu. Kun ihmisellä on takanaan sellainen nuhteeton, epäitsekäs ja yhteiskunnalle uhrattu menneisyys kuin minulla, jättää hän tuollaiset vihjailut, niin päättömiä kuin ne ovatkin, rauhallisesti omaan arvoonsa, kuten hänen on ennenkin ollut tapana jättää. Olenhan poliittisena henkilönä tottunut parjauksiin. Omatuntoni puolustaa minua, ja sitä paitsi, kuten viimeiset vaalit todistivat, kaikki kunnialliset kansalaiset!
Dancy huokasi vain:
— Ikävä kyllä...
— Kuinka niin: ikävä kyllä?
— Että minun on pakko vastoin teidän käsitystänne sanoa, että eräät toiset ovat tässä asiassa olleet puheliaampia kuin te.
— Ketkä toiset? Cramans'in hoitolan ylilääkärikö?
— Hyvänen aika, miksi heti syytätte ammattitoveria teosta, joka loukkaisi lääkärikunnan yleistä kunniakäsitystä? vastasi Dancy rauhallisesti. — Unohdatte, että tässä jutussa on mukana muitakin, joita tuo lääkärien kuuluisa vaiteliaisuusvelvollisuus ei sido!
— Ei ole, hyvä herra, minä olin yksinäni siinä tilaisuudessa.
— Kenties tällä kertaa: mutta entä aikaisemmin?... Eikö neiti Cadifon ehkä olisi sattunut mainitsemaan teille, että hänellä on ollut ilo pitää luonaan asumassa erästä teidän entistä potilastanne?...
Nyt tuli ilmi se, mitä Joudetot koko ajan oli odottanut ja jonka ilmaisemista Dancy oli viivyttänyt niin kauan kuin mahdollista:
— Rouva Clapain...
— Minä en ymmärrä, mitä näillä asioilla, on keskenään tekemistä, soperteli Joudetot.
— Kyllä vain, vastasi Dancy, joka oli nyt päättänyt käyttää väärää asiaa kiristääkseen totuuden selville, — te ymmärrätte sen niin hyvin, että luulen jo meidän olevan yhtä mieltä! Mistä nyt on oikeastaan kysymys: siitä, että haluan verrata toisiinsa kahta selostusta tapahtumista, joista selostuksista toinen on tuon mainitun kunnianarvoisan naisen. Minun ei kai tarvitse lisätä, että olen halukas antamaan Teidän selostuksellenne kuulemisen arvon: jos ei niin olisi, en olisi luoksenne tullutkaan.
Seurasi tuskin silmänräpäyksen keskeytys, mutta se aika tuntui Joudetot'sta suunnattoman pitkältä.
— No? jatkoi Dancy.
— No niin, vastasi Joudetot päättävästi, — koska tuo minun entinen potilaani rouva Clapain on jo antanut teille mielestäni sopivat selitykset, niin tyytykää niihin.
— Olivatpa ne millaiset hyvänsä?
— Tietenkin.
— Mutta jospa niissä kosketellaan tapahtumia, jotka näennäisesti ovat kaukana tästä kysymyksestä, nimittäin ennen sattuneita, kuten esimerkiksi...
Jälleen pieni keskeytys, ja sitten ensimmäinen isku, jonka tarkoitus oli pelästyttää:
— Kuten esimerkiksi... Osa, jota te näyttelitte erään Bernard-nimisen henkilön kuollessa.
Mustaksi värjätty parta ei ole ainoastaan omiaan tekemään miehen kasvoja nuoremman näköisiksi: siitä on apua siinäkin suhteessa, että miehen kasvojen kalpenemista niin huomaa. Dancyn suureksi kummastukseksi Joudetot ei vastannut muuta kuin:
— Käsitätte kai itsekin, että tällä asialla ole mitään tekemistä rouva Mirot'n sairauden kanssa?...
— Mitenkä sen nyt ottaa! keskeytti Dancy.
—... ja koska nyt olemme tarpeeksi puhelleet tästä asiasta, joka tosin ehkä teitä kiinnostaa, niin en voi muuta kuin pyytää tätä palaamaan omiin tehtäviinne ja antamaan minun rauhassa jatkaa omiani?
Ja ihailtavan kylmäverisesti Joudetot nousi paikaltaan.
— Kuka sitten sanoo, että minä en nyt juuri hoidakin varsinaisia tehtäviäni, kun näin itsepintaisesti tiedustelen teiltä näitä asioita? sanoi Dancy yhtä tyynesti kuin Joudetot. —Niin, pelkäänpä unohtaneeni, kun äsken mainitsin tälle olevani valtion virkamies, lisätä, mikä virkani on. Sallikaa minun siis esitellä itseni tarkemmin, mikä nyt näyttää välttämättömältä: Roger Dancy, Langres'in poliisikomissaari, jonka tehtävänä on ottaa selvää rouva Clapainin itsemurhasyistä.
— Mitä sanotte? Onko rouva Clapain tehnyt itsemurhan!
Ja Joudetot hervahti takaisin tuoliinsa, aivan kuin ukkonen olisi häneen iskenyt. Dancyn silmistä näkyi voitonilon välkähdys. Nyt hän uskoi tosiaan saaneensa vastustajansa kiinni; ja nojaillen kyynärpäitä pöytään hän ehdotti:
— Jospa nyt, herra tohtori, jatkaisimme keskusteluamme kaikessa rauhassa? Vakuutan teille, että se on parasta sekä teille että minulle...
Joudetot ei vastannut mitään.
— Tuo itsemurha on kovin omituinen, eikö niin?
Joudetot oli vaiti kuten ennenkin. Selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään hän tunsi nyt ehkä helpotusta, sellaista kuin Christinekin rouva Clapainin kuolemasta kuultuaan. Dancy oli niin varomaton, että jatkoi:
— Omituinen ja selittämätön. Vahinko, ettei rouva Clapain uskoessaan meille ennen kuolemaansa asioitaan antanut meille vihjauksia, miksi hän tulisi tekemään itsemurhan! Tosin täytyy myöntää, että totuudella ja sillä, mitä hän meille uskoi, on varsin erilaatuinen arvo. Etenkin minun on vaikea luottaa hänen sanoihinsa, mikäli ne koskevat teitä, ja uskoa, että te aivan sydämenne halusta olisitte ollut valmis salaamaan sellaista kuin... Bernardin murha.
Dancy odotti, että Joudetot raivostuisi: mutta siitä ei merkkiäkään. Päinvastoin: sikäli kuin Dancy puhui, Joudetot tuli yhä rauhallisemmaksi, kuten hän oli keskustelun alussakin ollut; näyttipä suorastaan siltä kuin muistutus Bernardin kuolemasta, joka oli ensin saanut hänet ymmälle, olisi nyt auttanutkin hänen tarkoituksiaan, sillä tuskin Dancy lopetti, niin Joudetot virkkoi kuivasti:
— Kyllä, minä annoin tosiaan luvan haudata hänet.
— Niinpä te ainakin tiedätte, mistä sairaudesta kuolema johtui?
— Kyllä, sen tiedän.
— Mikä se sitten oli?...
Joudetot'n huulilla värähti nyt ensi kertaa hymy:
— Kuulkaahan nyt, hyvä herra, nyt on minun vuoroni huomauttaa teille, ettei tapani ole antautua kuulusteltavaksi, vaikka kuulustelija olisi poliisikomissaarikin, ennen kuin olen saanut nähdä, millä oikeudella hän sellaiseen ryhtyy ja onko hänellä siihen lailliset valtuudet, ja että minä en kursailisi antaa pidättää häntä virka-aseman väärinkäyttämisestä ja väkivallasta, jos asianlaita ei olisi niin.
Dancy piti tätä hyökkäystä niin lapsellisena, että hän vain hiukan nostaisi olkapäitään:
— Jos ette muuta tahdo ennen kuin haluatte vastata, niin...
Ja hän otti taskustaan lompakkonsa ja veti sieltä puolittain esille henkilöllisyyskorttinsa, mutta Joudetot ei siihen vilkaissutkaan:
— Minun pitäisi vastata kaikenlaisiin kysymyksiin, tai paremminkin typeryyksiin, jotka johtuvat pelkästään perusteettomista epäluuloista. Minua kummastuttaa tosiaan, että sellainen mies kuin te luulette minua niin yksinkertaiseksi, että antaisin puijata itseni sellaisilla loruilla, joita nyt olette lasketellut tässä kokonaisen tunnin ajan, ja etenkin, että aikoinani olisin seurauksia ajattelematta antautunut niin epäilyttäviin juttuihin. Teidän asemassanne en noudattaisi tuollaista järjestelmää, josta näkee, että te olette vielä liian nuori, vaan kulkisin suoria teitä ja näyttäisin korttini. Jos etsitte täältä henkilöä syytetyn penkille, niin olette väärällä tolalla: näette edessänne julkisuuden miehen, joka on päättänyt puolustaa itseään kaikilla keinoilla, jotka ovat hänen vallassaan, ja vaikkapa teidän itsenne kustannuksella. Mutta jos toivotte ainoastaan itsellenne apulaista näihin tutkimuksiin ne, jotka ovat sangen arkaluontoisia, niin hyvä: minä en kieltäydy antamasta apuani, mutta ensin minun täytyy saada tietää, mihin te pyritte ja minne minun olisi teitä seurattava.
Dancy oli pitänyt hänen äskeistä hyökkäystään lapsellisena. Se oli erehdys, koskapa hän nyt pakostakin epäili, mitä tapaa noudattaa. Kumpi olisi ollut parempi: koettaa vielä yllättää, peloittaa vastustajaa, vaiko olla muka halukas yhteistyöhön, kuten Joudetot ehdotti?
— Hyvä tohtori, huudahti hän hiukan epäröityään, — miksi ette sanonut tätä ennen? Minä en toivokaan mitään muuta kuin suoraa peliä. Mihinkö pyrin? Johan olen sen ilmaissut: tahdon saada selville rouva Clapainin itsemurhan syyn, en mitään muuta. Miksi kyselen sitä teiltä? Siksi, että rouva Clapain on ollut teidän entisiä potilaitanne, eikä varmaankaan mikään tavallinen potilas, koskapa hän kääntyi teidän puoleenne olosuhteissa... jotka olivat lievimmin sanoen arkaluontoiset, nimittäin Bernardin kuolemantapauksen sattuessa, ja koska hän vielä äskettäin uskoi teidän tehtäväksenne rouva Mirot'n hoitamisen, ja koska lopuksikin minusta on varmaa, että juuri te aikomaan autoitte vainajaa, kun hän synnytti lapsen rouva Mirot'n sairaalassa Tonnerressa.
Dancy oli luetellut hitaasti syytöksen toisensa jälkeen odottaen, että Joudetot kieltäisi tai ilmaisisi jollakin tavoin, että syytökset osuivat oikeaan. Mutta Joudetot oli nyt niin varma itsestään, että esiintyi jälleen kuin tottunut julkisuuden mies ainakin, ja työnteli vain kädellään yhteen kasaan sikarintuhkaa, jota oli kerääntynyt imupaperille hänen eteensä. Dancy oli päättänyt, ettei hellittäisi, vaan jatkoi samaan suuntaan:
— Se, että muistutan teitä näistä asioista, johtuu siitä, että suoraan sanoakseni oletan niiden olevan läheisessä yhteydessä tähän itsemurhaan ja että en epäile, kumpaiseenko enemmän luottaa, rouva Clapainin selityksiinkö vaiko sellaisen todistajan vakuutuksiin kuin te. Rouva Clapainilla oli hyvät syynsä valehdella. Te sitä vastoin ette voi virkanne tähden ja oman etunnekaan tähden, tahtoisin lisätä, muuta kuin palvella totuutta. Minä siis olen valmis uskomaan, mitä puhutte. Mutta toivon, että te tosiaan puhutte! No, osoittakaa nyt, ettei minulla ole syytä luulla, että rouva Clapainin ystävyys olisi ollut teille jonkinlainen ilo eikä rasittava kuorma. Palaan jälleen ensimmäiseen kysymykseeni: kun tuo Bernard kuoli ja te totesitte hänen kuolemansa, ettekö silloin huomannut mitään, joka olisi saanut epäilemään, ettei se ollut... aivan luonnollinen kuolema...?
Vähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin hiljaista rapinaa, kun Joudetot kämmenellään työnteli sikarin tuhkaa kasaan. Joudetot oli itsepäisesti vaiti.
— Te ette vastaa? Eikö kysymykseni ole ollut tarpeeksi selvä?
Yhdellä ainoalla puhalluksella Joudetot lennätti kokoamansa tuhkakasan hajalle:
— Pyydän anteeksi, ymmärrän täydellisesti, mitä tarkoitatte.
— No niin, siinä tapauksessa?
— Siinä tapauksessa olen yhtä avomielinen kuin tekin, jos nyt olette lopettanut. Näin on asia: tuon itsemurhan syystä minulla ei ole aavistustakaan, joten en siinä suhteessa osaa muuta kuin neuvoa teille, millä taholla teidän olisi tutkimuksianne jatkettava. Mutta ennen kaikkea huomautan teille, eikö teidän olisi viisaampaa luopua koko tutkimuksista ja uhrata aikanne ehkä tärkeämpiin tehtäviin.
— Sananne kummastuttavat minua, sanoi Dancy.
— Ja kuitenkin ne ovat selvää järkeä. Olettakaamme, että tosiaan luovutte aikomuksestanne selvittää, mistä syystä rouva Clapain teki itsemurhan. Kenellä olisi teidän menettelyssänne mitään valittamista? Ei rouva Clapainilla, koska hän on kuollut, ei hänen perillisillään, jos sellaisia on olemassakaan, mitä epäilen, eikä oikeuslaitoksella, jolla ei ole aikaa uhrata tällaiseen platoniseen uteliaisuuden tyydyttämiseen. Siis tutkimuksenne olisi vain jonkinlaista kunnianhimonne tyydyttämistä... tai ystävättärenne neiti Cadifonin toivomusten? Mutta nimenomaan tällaisissa tapauksissa älykäs mies tunnustelee maata ja varoo koskemasta sellaiseen, jossa taitavimmatkin varmasti katkaisisivat niskansa. Rouva Clapainin juttu on vaarallinen, luottakaa minun kokemuksiini.
— Olen sanoistanne yhä enemmän hämmästynyt, keskeytti Dancy jälleen.
Joudetot hymyili, ja siinä hymyssä oli ilmeistä alentuvaa sääliä:
— Sanon uudestaan: se on vaarallinen juttu, sitä ette ole tullut ajatelleeksi, koska ette tunne sitä taipeeksi. Käsityksenne selventämiseksi luetelkaamme vielä nuo tapahtumat, joihin minä aikoinani sekaannuin ja joista te näytätte olevan niin utelias. Minä olin tosiaan läsnä rouva Clapainin synnytyksessä noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten Mirot'n sairaalassa, jossa hän synnytti, ellen erehdy, kuolleen lapsen.
— Elävän, oikaisi Dancy jyrkästi.
Joudetot'n kasvoille tuli hetkeksi ilme, joka näytti tunnustukselta, mutta sitten hän jatkoi yhtään sekaantumatta:
— Mahdollista... mutta kun minua ei pyydetty kirjoittamaan syntymätodistusta, täytyy minun nojautua äidin ja rouva Mirot'n väitteisiin. Kutsuttuna sittemmin ja paljon myöhemmin herra Bernardin, rouva Clapainin rakastajan, kuolinvuoteen ääreen, katsoin voivani kuolintodistuksessa todeta, että kuoleman syynä oli halvaus. Millä perusteella? Koska se kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen oli halvaus, ja koska laki ei vaatinut minua ottamaan huomioon muuta kuin nuo ulkonaiset seikat. Sitten, aivan äskettäin, olen hoitanut neiti Cadifonin sairasta sisarta...
— Rouva Clapainin kehoituksesta!
— Juuri niin, hänen kehoituksestaan, mutta te olette itse tänä aamuna nähnyt rouva Mirot'n ja voinut todeta, minkälainen hänen henkinen tilansa on. Niinpä ei näistä kolmesta tapauksesta, jotka ennen kaikkea tekevät teidät levottomaksi, ilmene mitään, joka koskisi minua, eikö niin?
Jos Dancy oli tähän asti luullut, että hän saisi Joudetot'n kiinni, todisti nyt jo pelkkä Joudetot'n äänensävy, että Joudetot'n mielestä nyt ilmeisesti asia oli päinvastoin. Heidän keskustelunsa oli ikäänkuin tuollaista menettelytapaa, jota ennen sotaa noudatettiin, kun jouduttiin vastatusten: ikäänkuin kaksintaistelua, jossa toinen taistelijoista yht'äkkiä heittäytyy syrjään antaakseen vastustajansa pistää tyhjään ilmaan ja siten menettää tasapainonsa.
Kun Joudetot näki, ettei Dancy voinut vastata mitään, jatkoi hän:
— Rajoittukaamme siis rouva Clapainiin, ainoaan henkilöön, jota asia koskee. Siinä suhteessa joudumme tosiaan, kun ajattelemme näitä tässä lueteltuja tapahtumia, melkoisesti ymmälle. Minua puolestani on erikoisesti kummastuttanut kaksi seikkaa: ensiksikin se, ettei rouva Clapainin elämä antanut parjaajille puheenaihetta ennen kuin siitä alkaen, kun tuo lapsi, josta te äsken puhuitte, — joko kuolleena tai elävänä syntyi; ja toiseksi se, että mielisairaan rouva Mirot'n ajatus näyttää kiertelevän yht'aikaa rouva Clapainin ja jonkin Mirot'n synnytyslaitoksessa sattuneen luultavasti epäilyttävän tapauksen ympärillä. Toistan jälleen, että näiden tapahtumien välillä on pitkä aika, mutta että niiden kesken saattaa kuitenkin olla jotakin yhteyttä. Uskokaa minua: niiden välillä, jossakin, vaikka en tiedä missä, on tämän itsemurhan avain, joka tapauksessa jossakin, mikä koskee tätä lasta. Nyt on oma asianne, haluatteko ryhtyä selvittämään tätä sekavaa vyyhteä. Minä teidän asemassanne luopuisin siitä yrityksestä, koska olen varma, ettei se menettely tuottaisi kenellekään vahinkoa ja että polku, jolle lähtisin, olisi aivan liian täynnä vaarallisia ansoja. Sillä jos ryhdyttäisiin asiaa penkomaan, nousisi kysymys Bernardin kuolemasta väkistenkin esille, tahdoimme tai emme. Luonnollinen kuolemako vaiko murha? Ei tarvittaisi muuta kuin että yleisö tulisi epäluuloiseksi: vaikka rouva Clapain olisi viaton, syntyisi skandaali. Eikä tässä vielä kaikki: on myöskin mahdollista, että sekä lapsen syntymätodistus että Bernardin kuolintodistus ovat väärennettyjä, ja samoin mahdollista, että Bernardin arvopaperit varastettiin, kun rouva Clapain muutti linnasta pois; ja lopuksi rouva Clapainin epäilyttävät suhteet rouva Mirot'n sairaalaan, suhteet, joiden tutkiminen ehkä johtaisi moniinkin paljastuksiin, jotka eivät olisi miellyttäviä rouva Mirot'lie eivätkä siis myöskään tuolle neidille, jonka etuja te haluatte hoitaa. Pelkästään se, että Bernardin testamenttijuttu joutui oikeuteen, sai koko tämän seudun kuohuntatilaan kolmeksi vuodeksi. Miten sitten käy, jos te kaivatte esille koko asian? Voinpa lyödä vetoa, että siinä taistelussa joudutte itse ensimmäiseksi uhriksi?
Joudetot veti vähän aikaa henkeä keuhkoihinsa niinkuin kilpajuoksija keskellä matkaa ja päätti sitten pitkän esityksensä:
— Samat syyt pakottivat minut aikoinaan Bernardin kuollessa noudattamaan mitä ankarinta varovaisuutta, huomattavista yhteiskunnallisista suhteistani, kokemuksestani ja yhteiskunnallisesta asemastani huolimatta. Olen vakuutettu, että jos noudatatte minun esimerkkiäni, teette palveluksen paitsi yhteiskunnalle, myöskin ehkä tuolle ystävättärellenne ja omalle itsellenne.
Molemmat olivat jälleen vaiti. Ja yht'äkkiä ilmeni, ettei kumpaisellakaan heistä ollut enää mitään lisättävää ja että Dancyn, joka oli tullut sinne tietoisena voitostaan, oli nyt pakko myöntää kärsineensä tappion.
Dancy soperteli viimein:
— Rakas tohtori, mitä päättänenkin tehdä, voitte olla vakuutettu, että en unohda teidän järkeviä neuvojanne ja että tämä keskustelu jää meidän salaisuudeksemme.
— Sen kyllä uskon, vastasi Joudetot ja nousi tuoliltaan.
Tuntien, että hän nyt oli voitokkaampi, antoi hän kutsumattomalle vieraalleen vihjauksen, että hänen sopisi nyt poistua.
Dancy ymmärsi yskän ja hänkin nousi paikaltaan; mutta juuri siksi, että hän tunsi joutuneensa tappiolle, hän ei voinut olla ilmaisematta, että hänetkin kuitenkin vielä täytyy ottaa huomioon.
— Myöntäkäämme joka tapauksessa, että rouva Clapain oli vaarallinen nainen ja että henkilö, joka on joutunut hänen tekojensa todistajaksi, on arveluttavassa asemassa. Rouva Mirot tietää sen vielä nykyisessä tilassaankin, ja melkeinpä onnittelisin teitä, joka toisena tunnette näitä asioita, tuosta itsemurhasta, koska se viimeinkin vapauttaa teidät yllätyksiltä, vaikkapa etunne siitä kärsisivätkin.
Joudetot'n silmissä välkähti jotakin, josta ilmeni nyt ensi kertaa, miten kovassa jännityksessä hän oli ollut.
— Mitä tuolla tarkoitatte?...
— Tarkoitan, että joskaan teillä ei enää ole tuloja siitä, että hoiditte vainajaa potilaananne, niin on asianne sitä varmempi.
Nämä olivat heidän viimeiset sanansa.
Yksin jäätyään Joudetot seisoi yhä paikallaan. Hän mietti mielessään: »Jatkaako tuo mies yritystään, vai sainko minä hänet täysin vakuutetuksi?» Elämä maksattaa joskus kymmenessä minuutissa ihmiselle vääryydellä anastetun onnen. Eläessään oli rouva Clapain ollut ankara velkoja, mutta pitänyt aina suunsa kiinni, joten Joudetot'n rauhakin oli ollut taattu; kuoltuaan hän oli sitä vastoin jättänyt hänet vieraan henkilön käsiin, ja nyt hänen rauhansa oli mennyttä ja hän vapisi kauhusta.
XX
»Kun tästä välikohtauksesta on päästy, voimme nauttia siitä, että asia on saatu päivänvaloon», oli Dancy Idasta erotessaan vakuuttanut. Nyt oli asia saatu päivänvaloon: mutta kuinka epätäydellisesti! Tulos oli sellainen pettymys, ettei siitä lähtenyt mitään iloa.
Kun Dancy jälleen käveli maantiellä, palautti hän järjestystä rakastavana miehenä mieleensä koko äskeisen keskustelun ja teki siitä tilinpäätöksen.
Aktiivisella puolella hän näki eräitä tietoja, joilla oli kieltämätön arvonsa ja jotka oli saatu siitä, ettei Joudetot suostunut niistä puhumaan, tai eräästä Joudetot'n epämääräisestä lauseesta. Nyt voi pitää varmana, että rouva Clapain oli murhannut Bernardin, synnyttänyt rouva Mirot'n sairaalassa lapsen, jonka väitettiin syntyneen kuolleena, mutta joka vielä uskottavammin oli jäänyt eloon, ja lopuksi, että rouva Clapain oli hommannut rouva Mirot'n mielisairaalaan. Passiivisella puolella jälleen oli eräs vakuuttava neuvo. »Kaikesta voi päätellä, että itsemurhan syy, joka juontuu lapsen syntymän ja rouva Clapainin kuoleman väliseltä ajalta, ja tuo lapsi ovat jotakuinkin varmasti jossakin yhteydessä keskenään. Mutta sitten ei löydy mitään todistuksia, joiden avulla päästäisiin lopulta lähemmäksi, ja kun rouva Mirot nyt on mielisairas, on viisainta painaa tilikirja kiinni», — näin oli Joudetot vakuuttanut, ja se tuntui täysin loogilliselta ja järkevältä. Joudetot'n neuvo oli ollut: »Vaikka olisittekin varma siitä, että onnistutte, niin luopukaa tutkimuksistanne.»
Koko Dancyn käytöksestä ja siitä, että hän maantielle tullessaan tuijotti maahan, ilmeni muuten selvästi, että ainoa, mikä hänestä tässä kirjanpäätöksessä oli tärkeää, oli seuraava kysymys: »Pitääkö minun noudattaa hänen neuvoaan vai ei?»
Ihminen arastelee aina, ennenkuin tunnustaa häikäilemättä, että itsekkyys ratkaisee hänen kaikki rikoksensa. Kun Dancy teki tämän kysymyksen itselleen, hän tiesi kyllä jo ennakolta, minkä vastauksen hän siihen antaisi, mutta hän ikäänkuin häpesi itseään, joten hän koetti pettää itseään lykkäämällä ratkaisun siihen hetkeen, jolloin tapaisi Idan. Tällaiset mietiskelyt ovat omiaan muuttamaan ihmisen entisiä päätöksiä; jos hän oli toivonut tänään itselleen miellyttävää iltaa, hän ei sitä nyt enää toivonutkaan, jopa hän oli unohtanut senkin, että sellaisesta illasta uneksiminen oli ollut yhtenä vaikuttimena koko hänen matkaansakin tänne Blaizot'hon.
— Viimeinkin! sanoi Ida, kun näki Dancyn tulevan.
Idalle tämä välikohtaus oli ollut vain pieni keskeytys, joka oli tullut heidän äskeiseen keskusteluunsa. Ollaan par'aikaa juttelemassa: yht'äkkiä täytyy jonkun henkilöistä poistua vähäksi aikaa seurasta, kun joku odottamaton vieras tahtoo jutella hänen kanssaan. Sitten mainittu henkilö tulee takaisin: »Me puhuimme äsken...», ja nyt jatkuu katkennut keskustelu aivan kuin ei mikään olisi sitä häirinnyt.
Oli mennyt noin tunti siitä kuin Dancy oli eronnut Idasta. Ida oli kävellyt edestakaisin, vuoroin Blaizot'hon päin, vuoroin päinvastaiseen suuntaan, eikä siihen ollut niin paljon syynä sielullinen jännitys kuin ruumiillinen levottomuus. Kun Dancy tuli, sattui Ida olemaan melkein samalla paikalla, jossa he olivat eronneet, ja siitä johtui, että Idasta tuntui siltä kuin tämä uusi kohtaus olisi ollut ainoastaan heidän aikaisemman ja keskeytyneen neuvottelunsa jatkoa ja että tuo keskeytys olisi ollut aivan merkityksetön.
Oikeastaan olisi Idan pitänyt huomata Dancyn käytöksessä jotakin epäröivää, mutta hän oli niin varmasti toivonut pelastusta Dancylta, ettei hän saattanut kuvitella toivonsa pettävän.
Tultuaan Idan luo Dancy ehdotti, samoin kuin Ida aikaisemmin:
— Istutaanpas tuohon juttelemaan.
Ja virallisen päättävästi Dancy istahti pengermälle.
— Älkää ihmetelkö, että minä olin kärsimätön, vastasi Ida. — Minä toivoin teidän joutuvan sieltä takaisin niin ajoissa, että saisitte nähdä täällä auringonlaskun. Jos olisitte viipynyt vielä vähän aikaa, olisitte tullut liian myöhään.
Auringonlasku oli tosiaankin sellainen kuin se saattaa olla ainoastaan keväällä: maa on ikäänkuin uudesti syntynyt; ruohikko ja kukat henkivät tuoksua, joka tiivistyy iltakasteeksi; helmiäiseltä vivahteleva taivas kaartuu yli maailman, jota se kummastelee, kun ei nuorekkuudessaan tunne sitä enää entiseksi.
Dancy koetti pakottaa itsensä hymyilemään:
— Te olette oikeassa. Kuinka ihana ilta?
Sitten hän oli jälleen vaiti ja oli muka katselevinaan laskevaa aurinkoa, jonka vinot säteet punasivat kauniisti puiden latvoja ja pensasaitojen yläreunaa, ja Ida saattoi kuvitella, että heitä yhdisti toisiinsa sama salainen juovuttava tunne: ikäänkuin ihmissydämet koskaan tosiaan pääsisivät toisiaan lähelle!
— Minusta tuntuu niinkuin en olisi koskaan ennen huomannut, miten kaunista maaseudulla on, virkkoi Ida.
— Se on kaupunkilaisten kohtalo, vastasi Dancy hajamielisesti.
Ida toivoi, että hän jatkaisi, mutta Dancyn puhe keskeytyi siihen. Ida tunsi olevansa jollakin tavoin pettynyt. Mitä hän oikeastaan odotti? Ehkäpä etenkin sellaisia sanoja, joita hänen sydämensä kaipasi kuulla: hän kuvitteli, että Dancy nauttisi niinkuin hän itsekin siitä, että he saivat nyt olla tällä tavoin vieretysten, kun taas Dancy aivan proosallisesti punnitsi yhä vain mielessään Joudetot'n lausumia loppupäätelmiä. Sitten Ida pelkäsi loukanneensa ystäväänsä, kun ei ollut heti kysynyt, miten hänen tehtävänsä oli onnistunut.
— No, kuinka siellä kävi? kysyi Ida hiljaa.
Dancy teki vain epämääräisen liikkeen, jonka saattoi selittää miten tahansa.
— Oletteko tyytyväinen tulokseen?
Sama ele, ja tarmoton vastaus:
— Olen ja en ole.
Kylmä viilto tuntui Idan sydämessä:
— Te ette oikein halua puhua loppuun?
Dancy katsahti ylös ja vastasi karttelevasti:
— Kummallinen ihminen tuo teidän rouva Clapaininne! Ei epäilystäkään, ettei hän murhannut miestään, varastanut hänen rahojaan ja lopuksi toimittanut, itse syrjässä pysyen, teidän sisartanne mielisairaalaan. Mutta mitä hänen itsemurhaansa tulee, niin...
— Eikö siitä ole vieläkään selvyyttä?
— Asia on paljon pahemminkin.
Ida sai tuskin kysytyksi, niin tyrmistynyt hän oli:
— Mitä te oikeastaan tarkoitatte?
Nyt Dancy vastasi päättävästi:
— Tarkoitan sitä, että kun harkitsen asiaa perin pohjin, ei meidän kannata tutkimuksiamme jatkaa.
Dancy näki Idan tyrmistyneen ilmeen; mutta Ida ei virkkanut mitään, hän odotti epäilemättäkin, että Dancy selittäisi asiaa lähemmin. Se oli Dancysta ikäänkuin ennakkomoite, mutta se sai hänet vain pysymään äskeisessä päätöksessään. Kuten tällaisissa tapauksissa usein käy, tuntui nyt kaikki säälittely hänestä turhalta ja haitalliselta lisäpainolta, joten hän koetti nopeasti saada koko jutun lopullisesti ratkaistuksi:
— Kaikki asiat, mitkä hänen elämästään voi saada kiinni, on nyt käytetty loppuun, mutta ne eivät selvitä arvoitusta ollenkaan. Jos koetamme tunkeutua pitemmälle, tulee vielä pahempi skandaali kuin se, josta tahdomme pelastua. Se on epätasaista peliä, aivan hyödytöntä ja liian vaarallista.
— Vaarallista kenelle? keskeytti Ida äänellä, joka oli toivottoman masentunut.
— Kaikille meille!
— En nyt oikein käsitä teitä.
— Se on aivan selvä asia! Kuten aavistin, rouva Clapain oli synnyttänyt lapsen teidän sisarenne sairaalassa. Synnytykseen liittyy joukko salaperäisiä tapahtumia. Poliisitutkimuksen ensimmäisenä tehtävänä olisi selvittää, minkälaiset tavat Mirot'n synnytyslaitoksessa saattoivat rehoittaa. Jos siihen joutuisimme, ei teidän sisarenne kykenisi nyt puolustautumaan, jopa hänen mielisairautensakin todistaisi häntä vastaan, koska se näyttää aiheutuvan jonkinlaisista omantunnon tuskista. Kenen nimi silloin vedettäisiin lokaan? Teidän nimenne.
Ida keskeytti jälleen, mutta nyt hänen äänensä enää tuskin kuului:
— Tuo sisareni ja minä olemme aina eläneet niin erillämme toisistamme, että minä uskaltaisin antautua siihen vaaraan.
— Tehkää, mitä tahdotte. Minä puolestani kieltäydyn puskemasta päätäni seinään, kun tiedän, että pääni siinä halkeaisi! Tarkoitan seinällä kaikkia niitä esteitä, jotka rouva Clapain on osannut rakennella sitä varten, ettei hänen salaisuuksistaan päästäisi perille. Ketä kaikkia täytyisikään sekoittaa tähän juttuun: poliittiset ja kunnalliset, viralliset ja puoliviralliset henkilöt, kaikki! Olisi pakko vetää oikeuden tutkittaviksi Bernardin murha, mahdolliset väärennetyt syntymä- ja kuolintodistukset, entiset perintöriidat, luoja ties, mitä kaikkia. Ei, älkäämme olko tässä asiassa itsepäisiä. Sekoittaen hankkeisiinsa sellaisia apulaisia kuin Joudetot ja antaen heidän näytellä osia, joita he itsekään eivät vielä nytkään tiedä, tuo rouva Clapain on sotkenut niin hyvin jälkensä, että jos viimein pääsisimmekin niistä selville, törmäisimme lopulta sittenkin johonkin tuntemattomaan esteeseen. Nostakaamme hattua hänen mestarityönsä kunniaksi ja tyytykäämme siihen, että emme saa tietää, tekikö hän jonkin rikoksen vaiko jostakin jalosta tunteesta aiheutuneen teon, mikä viimeksimainittu ei kylläkään näytä uskottavalta.
Ikäänkuin kilpajuoksua, joka maaliin päästyään ei yht'äkkiä voi keskeyttää juoksuaan, vaan jatkaa vielä muutamia askelia, niin puhui Dancykin nyt yhä edelleen, kun kerran oli saanut rohkaistuksi itsensä ja tunnustanut aikomuksensa, puhui melkeinpä mitä sattui, tarkoituksenaan ainoastaan viivyttää Idan mahdollisia vastalauseita.
Mutta Ida ei yritellytkään vastustella: hän teki vain tämän vaatimattoman suoranaisen kysymyksen:
— Entä sitten me?... Minä?...
Dancy vitkasteli, ei siitä syystä, ettei olisi tietänyt, mitä vastaisi, vaan siksi, että eräät totuudetkin, jotka on ilmaistava, saavat sanoiksi puettuina vielä töykeämmän muodon kuin ne jo luonnostaan ovat.
— Mitäpä muuta neuvoa voisin antaa teille kuin että teidän on odotettava, kunnes myrsky menee ohitse! hän sanoi viimein väsyneellä äänellä. — Aika, joka luo monenmoista, hälventää ja painaa unohdukseen, mitä on tehnyt.
Tällä kertaa ei Ida enää vastannut mitään. Hän ei hievahtanut paikaltaan, hän tuijotti aurinkoon, joka juuri vaipui ilmanrannan alle. Näytti siltä kuin hän ei olisi edes kuullut, mitä Dancy sanoi. Ihmiselle tulee joskus kohtalon hetkiä, jolloin tuska pyörryttää päätä niin, ettei hän muista mitään muuta kuin itsensä. Kun hän äsken kuunteli, mitä Dancy puhui, hän oli yht'äkkiä unohtanut, missä nyt oli, unohtanut Brochardin taloa uhkaavan vaaran, jopa sen, että oli olemassa jokin rouva Clapainin salaisuus, josta koko hänen tulevaisuutensa riippui: hän näki nyt vain itsensä, ja kun hän ajatteli, minkä paikan tuo hänen vieressään seisova mies oli näiden viimeisen kahden vuorokauden kuluessa saanut hänen sydämessään, kauhistui hän omaa hulluuttaan, joka oli tuottanut hänelle näin katkeran pettymyksen.
Me tunnemme lopultakin ainoastaan sen onnen, jonka olemme menettäneet. Mikä omituinen, uusi, juovuttavan ihana tunne olikaan täyttänyt kolme vuorokautta sitten hänen koko olemuksensa, ja mikä odotus, kun hän vain ajattelikin, että hän pääsisi Dancyn seuraan! Dancylta hän oli kylläkin toivonut apua, jota Dancy oli hänelle tarjonnut, mutta vielä paljon enemmän jotakin muuta, sitä todisti se mielenliikutus, joka oli hänet vallannut, kun hän äsken oli nähnyt Dancyn tulevan tietä pitkin luokseen! Niin syvä mielenliikutus, ettei hän olisi voinut enää käsittää koko omaa entistä itseään, hän, joka tähän asti oli elänyt vain arkipäiväisiä, pienen itsekkäitä, vaatimattomia tarkoituksia varten ja jonka sydän nyt ikäänkuin oli rientänyt ottamaan vastaan tuota miestä, janoten saada nauttia hänen kanssaan yhteisestä ilosta, kaivaten ei varsinaisesti hänen apuaan, vaan tilaisuutta tarjota itsensä hänelle, tarjota hänelle koko olemuksensa ainaiseksi! Ehkä se oli rakkautta, tuo koko ihmissielun vastustamaton pyrkimys toisen puoleen, tuo kuuma, nauttiva pyyde, joka virtaa ihmissuonissa voimakkaana kuin myrkky, josta seuraa kuolema, mutta joka kuitenkin on itse elämän ilmaus; ainakin se oli uudestisyntymistä johonkin kuvaamattomaan, joka oli alkanut Langres'in kaupunginmuureilla ja oli sitten yhä vain kasvanut, tehden lopulta Idasta uuden olennon, jolle toinen ihminen oli koko maailman keskipiste.
Mutta sikäli kuin tuo toinen nyt puhui, koko tämä kuvaamaton haihtui olemattomiin. Ei mitään ihmettä enää, vaan ikäänkuin putoaminen ylhäältä taivaasta alas pikkumaisiin laskelmiin: pelastaja peräytyy kaikesta väittäen tekevänsä sen kokemuksesta, mutta lopultakin vain saadakseen säilyttää oman turvallisuutensa. Ida ajatteli kauhistuneena:
— Minne olin menossa? Hän on samanlainen kuin kaikki miehet.
Ja hän lisäsi vielä:
— Ja jos rouva Clapain ei olisi niin varjellut salaisuuttaan, en olisi koskaan tällaista tietänyt.
Dancy tunsi itsensä tuskallisen noloksi, kun Ida ei virkkanut mitään, ja niinpä hän kysyi jälleen:
— Oletteko vihainen siitä, että puhuin teille näin suoraan?
Ida ei vastannut nytkään, pudisti vain kieltävästi päätänsä.
— Tahdotteko, niin kerron teille yksityiskohtaisesti keskusteluni Joudetot'n kanssa, siis syyt, jotka saivat minut tähän käsitykseen?
Ida pudisti jälleen kieltävästi päätänsä.
Seurasi vaikea hiljaisuus, sellainen kuin aina, milloin jostakin, olipa se sitten hyvä tai paha, tulee loppu.
Yht'äkkiä Dancy nousi paikaltaan. Ida jäi edelleen istumaan. Hän tuijotti taas ilmanrannalle, hän oli aivan kuin muissa maailmoissa. Tuntui kuin hänen ja Dancyn ero olisi jo ollut tapahtunut tosiasia, vaikk'ei siitä ollut vielä hiiskahdettu sanaakaan. Mutta niinkuin heidän molempien tunteet nyt viimein olisivat muuttuneet samanlaisiksi. Siksi, että Dancy, jolla koko tämän pitkän päivän oli ollut väärä käsitys Idan tunteista, näki nyt, minkälaiset ne tunteet tosiaan olivat, huomasi hän, ettei Ida, joka oli aivan sokeasti luottanut häneen, enää häneen luottanutkaan.
— Tähänkö se nyt meidän välillämme jää? virkkoi Dancy hiljaa.
Ida hätkähti:
— Älkää, älkää puhuko enää mitään. Te uskoitte mahdolliseksi sellaista, joka ei ollut mahdollista. Sitähän sattuu, mutta sitä ei kestä, ennenkuin siihen tottuu, ja sen tähden... minä... minä tahtoisin olla yksin, ajatella...
Dancy nostaisi olkapäitään:
— Ajatella! Mitä se hyödyttää: sattumathan meitä vievät mukanaan.
— Jospa ne olisivatkin vain sattumat! Se, mikä on merkittävintä, on kuitenkin jossakin niiden ulkopuolella.
— Ja se on hyvä... Esimerkiksi...
Ida keskeytti nämä sanat huudahtaen järkytyksissään:
— Armahtakaa minua! Älkää puhuko mitään, antakaa minun jäädä tänne!
Dancy oli aivan ymmällään, mutta luuli, että tämä johtui vain jostakin oikusta:
— Niinkuin haluatte! Mutta milloin me tapaamme toisemme? Tänä iltana? vai huomenna? Sillä on itsestään selvää, että vien teidät autollani takaisin Langres'iin. Ken arvaa: ehkäpä siihen mennessä olen muuten keksinyt keinonkin...
— Niin, niin... ehkä tänä iltana... tai huomenna aamulla... ilmoitan teille sitten.
Ja Ida kätki päänsä käsiinsä, ettei olisi kuullut tuota ääntä, joka raateli hänen sydäntään.
Kun hän sitten nosti kasvonsa, oli jo pitkä aika mennyt, ja Dancy oli kaukana, kuten Ida oli toivonutkin, Blaizot'n kukkulan rinteellä. He molemmat ajattelivat nyt vain itseään. Kumpikaan ei tällä hetkellä edes muistanut rouva Clapainia. Mutta jos rouva Clapainia ei olisi ollut olemassa, olisiko Dancy luopunut valloitusaikeistaan ja olisiko Ida nyt kärsinyt niin katkerasti kuin hän kärsi.
XXI
Seuraava aamu. Langres on niin kietoutunut usvaan, että se on kuin valkea savupilvi, josta tornien huiput pistävät ikäänkuin liekkeinä esille. Kaduilla on talot ikäänkuin katkaistu ensimmäisen kerroksen kohdalta poikki ja niiden katot ovat hävinneet olemattomiin. Joskus näkyy kaukana eräs kulkija, mutta aivan kuin jonakin samalla sekä todellisena että epätodellisena hahmona, joka ei luo mitään varjoa ympärilleen. Kun Saint-Martinin kirkon kello lyö kahdeksaa, ihmettelemme, mistä tuo ihmisten valmistama soitto oikeastaan kuuluu, ja onko sen tarkoituksena opastaa ainoastaan tätä yhtä kulkijaa, joka matkalaukku kädessä harhailee Brochardin taloa kohti.
Ida, joka nyt tulee takaisin Blaizot'sta, vietettyään edellisen yön Dijonissa ja matkustettuaan lopputaipaleen junassa aamuhämärässä, joutuu viimein kotinsa ovelle, ottaa käsilaukustaan avaimet, aukaisee oven ja huudahtaa jo ennen kuin menee sisään:
— Ursule, minä se olen!
Mutta Idaa kohtaa pettymys: vastausta ei kuulu.
— Ursule!
Ida antaa matkalaukun pudota kädestään lattialle, vetää oven kiinni, ettei jääkylmä ilma torilta pääsisi sisään, ottaa tuolin ja hervahtaa istumaan, täyttäen ainoan toivomuksen, mikä hänellä tällä hetkellä on, nimittäin saada vähän istua, mutta nyt vieraana ihmisenä omassa kodissaan.
— Kuinka olen väsynyt!
Hän tahtoisi mennä nukkumaan, kunnes Ursule tulisi kotiin: mutta uni on tuskan ahdistamilta sieluilta kielletty. Hän ei voi muuta kuin katsella ympärilleen seinille, jotka nyt näyttävät hänestä niin vierailta.
— Tuntuu kuin en tuntisi niitä enää. Olinko sitten niin kauan täältä pois?
Hän laskee: kolme päivää... ainoastaan kolme päivää, niinkö vähän aikaa!
Ja mitä varten lähdin sinne? Mitä minä oikeastaan tahdoin?
Kuten linnut kuivan puun ympärillä kiertelivät ne tapaukset, joihin hän oli joutunut, hänen päässään, hän ei jaksanut ajatella niistä yhtään ainoaa. Kun ihminen tulee kotiinsa tyhjin käsin, niin hän luulisi mielellään, ettei hän ole aikonutkaan tuoda mitään tullessaan. Oliko Ida tosiaan siellä jotakin etsinyt?
— Niin, kyllä... Tuon itsemurhan syytä...
No niin: sallimus oli määrännyt, ettei siitä voisi saada selvää. Sen parempi vainajalle, joka täten oli voittanut! Kummallista kyllä: Ida ei kärsinyt enää tästä, hän ei vihannut enää vainajaa, viha oli muuttunut täydelliseksi välinpitämättömyydeksi.
Sitten hän ajatteli uudestaan, miten omituiselta koti oli vaikuttanut, kun hän tänne tuli:
— Mistä johtuu, että kaikki näyttää niin toiselta ja että minusta tuntuu kuin en olisikaan täällä kotonani? Siitäköhän, että Ursule on poissaollessani asetellut huonekalut toisin kuin ennen oli ollut? Varmaankin siitä: minä en tunne enää kotiani, kun huonekalut on muutettu, — ei tietystikään täällä alakerrassa, minun huoneessani eikä keittiössä, siellä ne ovat luultavasti entisillä paikoillaan, — mutta kaikkialla, missä rouva Clapain aikoinaan liikuskeli... Jospa menisin ylös katsomaan?
Hän alkoi nousta portaita ja tuli tasanteelle, jossa rouva Clapainin ovi oli, nyt selälleen jätettynä, ja astui rouva Clapainin huoneeseen etsien yhä tuota omituista muutosta, joka tuntui hänestä niin ahdistavalta. Hän ei muistanut enää, miten kummallista oli, että hän meni tähän huoneeseen, vaikk'ei hän ennen olisi sitä tehnyt millään ehdolla.
Ikkunaluukut olivat siellä yhä kiinni. Siellä oli lauhkea hämärä, jossa ei nähnyt huonekaluja selvästi, vaan ainoastaan ikäänkuin varjoina. Siten oli rouva Clapainin matkalaukusta tullut aivan tavallinen matkalaukku, joka oli siirretty väliseinän viereen, ja hänen sängystään tavallinen sänky, jonka yli oli vedetty päällyspeite. Idan täytyi ponnistaa ajatustaan ennen kuin hän muisti hymyn, jonka hän oli nähnyt tuolla pieluksella lepäävän pään kasvoilla ja jota hän silloin oli niin kauhistunut.
— Ei täälläkään mitään muutosta, huokasi hän. — Mutta miksi minä oikeastaan tähän huoneeseen tulin.
Hän ei löytänyt siihen mitään perusteellista syytä, ja hän kääntyi jo mennäkseen huoneesta pois, kun hän yht'äkkiä pysähtyi paikalleen. Vastapäätä, oven ulkopuolella näkyi porrastasanne kirkkaassa valossa, ja tasanteella seisoi kaksi aavetta, joita hän varmaankin oli etsinyt siitä saakka kuin tuli kotiin, vaikka tietämättään.
Aaveita tosiaan: hän itse nojaili siellä seinää vasten, ja hän, tuo toinen, seisoi hänen edessään: oli tullut aivan äsken tänne ja tarjosi Idalle kohta apuaan. Niin, aaveita: sillä tänään ei Ida ollut enää sama ihminen kuin ennen, ja hän oli kadonnut menneisyyteen, josta ei tosin vielä ollut kulunut aikaa enempää kuin kaksitoista tuntia, mutta joka ei siitä huolimatta koskaan palaisi.
Idan sydäntä viilsi tuska: hän sulki silmänsä ja huokasi:
— Mikä harhakuvitelma!
Näkyä seurasi sitten toinen. Ida näki itsensä istumassa siellä maantiellä, hän oli kätkenyt päänsä käsiinsä ja kuunteli askelia, jotka loittonivat, ja vertaili kurjuuttaan, vanhan ikäneidon elämän kurjuutta siihen luvattuun maahan, joka oli kangastellut hänen edessään...
Mitä oli sen jälkeen tapahtunut? Hän muisteli, mutta se kävi vaikeaksi. Niin, sitten hän oli huomannut, että hän vapisi ja värisi: kylmästäkö vai surusta, yhdentekevää! Ja sitten hän oli vuorostaan lähtenyt Blaizot'hon, mutta erästä oikopolkua, kun pelkäsi vielä tapaavansa hänet. Yksinäistä harhailua. Vain kerran hän näki polulla kaksi muuta ihmistä, kuin kaksi varjoa, jotka kulkivat yhdessä ja yht'äkkiä katosivat: luultavasti rakastavaisia, jotka pelästyivät hänen tuloaan. Olivatko tuollaiset kadehdittavia vai säälittäviä? Kävellessään edelleen Ida huomaa ajattelevansa vain yhtä kysymystä: kun hän kuuli Dancyn päätöksen, oli hänestä tuntunut kuin hän pyörtyisi; mutta kun hän nyt ajattelee syvemmin asiaa, niin hän on valmis puolustamaan häntä. Mitä tulee Angéliqueen, Dancyn arvelut olivat aivan oikeutetut. Ida oli syyttänyt, että Dancy tahtoi vain varjella omaa itseään, mutta eikö Dancy ollut samalla ajatellut, millä tavoin pelastaisi Idan vielä suuremmasta skandaalista kuin se, jonka uhriksi Ida jo oli joutunut? Ida oli ollut tästä epätietoinen, hän oli horjunut kahden vaiheilla; toisaalle veti häntä uudenlainen mieltymys, jota hän sittenkin tunsi tuota miestä kohtaan, ja toisaalle jälleen pettymys, joka ei enää koskaan lähtisi hänen sydämestään, kun sitten yht'äkkiä oli sattunut jotakin odottamatonta...
Hän oli tullut takaisin Blondeaun taloon; tuskin hän oli päässyt huoneeseensa, niin Christine ilmestyi hänen eteensä silmissään mieletön ilme ja mutisten uhkaavasti:
— Jos te näittekin minut, niin sanon teille, että minäkin olen pitänyt teitä silmällä eilisestä alkaen!
— Mitä tarkoitatte? ja mitä olisin nähnyt? soperteli Ida, jonka ajatukset olivat kaukana tuosta rakastuneesta parista, jonka hän oli nähnyt siellä oikopolulla.
Mutta Christine ei välittänyt tästä keskeytyksestä, vaan jatkoi:
— Sana sanasta, minä lupaan, etten siitä kerro, ja kumpikin pitäköön oman rakastajansa!
Yksi ainoa sana paljastaa joskus koko totuuden.
— Minulla ei ole rakastajaa! huusi Ida suuttuneena.
— Sanokaa niin tyhmemmille! Jos rouva Clapain pitikin minua kynsissään, niin teitä vastaan minä osaan puolustautua, sen verran tiedän, muistakaa se.
— Te onneton! Tällainenko oli se salaisuus, jolla hän piti teitä vallassaan.
Ja sitten hän jatkoi puolittain suuttuneena ja puolittain säälien:
— Miksi ette mene naimisiin? Sehän olisi paljon yksinkertaisempaa.
Christine joutui ymmälle, hän pudisti päätänsä, mutta vastasi sitten hampaitaan kiristäen:
— Se ei kuulu teihin.
— Mutta olettehan vapaa ihminen.
— Entä te itse? Mikä teitä sitten estää menemästä naimisiin! Sekö, että hän on teille liian nuori?
Ah, nämä sanat iskivät Idan arimpaan paikkaan! Kun ennen hän oli ollut hänen ajatuksissaan, oli Ida vielä saattanut pettää sydäntään, mutta nyt oli totuus hänelle kokonaisuudessaan selvinnyt. Ida oli luullut rakastavansa häntä, ja ehkä hän rakasti vieläkin: mutta kuinka saattoi hän pitää Idasta muutoin kuin ehkä ajankulukseen? Himoa, joka olisi saattanut kestää jonkin päivän, ehkä vain yhden ainoan illan!... Ja samalla kuin Ida mielessään ajattelee: »Se oli hänen puoleltaan vain oikku! Pelkkä oikku, jolla ei olisi voinut olla tulevaisuutta!» puhuu hän mekaanisesti:
— Tyttö parka, sanon vieläkin, että hän ei suinkaan ole minun rakastajani, koskapa...
Ida miettii todistusta: hän ei löydä muuta kuin yhden ainoan, nimittäin, että hän matkustaa täältä pois yksinään, aivan kohta.
—... koska, koska lähden täältä tänä iltana jo ensimmäisellä junalla. Jos muuten vastaisuudessa sellainen tulisi mieleeni, ei minun tarvitse muuta kuin muistaa teitä, niin minulta menee halu noudattaa esimerkkiä!
Nämä olivat epätoivon sanoja, jotka ratkaisivat koko Idan tulevaisuuden, ja tekivät lopun siitä, että hän oli palautellut näitä asioita mielessään. Se ajatus, että rouva Clapain oli paljastusuhkauksillaan pitänyt Christinen kauhun vallassa, täydensi kehityksen, joka oli jo siellä maantiellä alkanut: Idan huomaamatta oli nyt kahden aaveen paikalle, jotka hän oli nähnyt porrastasanteella, ilmestynyt uusi: yht'äkkiä hän ymmärsi tulleensa tänne rouva Clapainin huoneeseen sitä varten, että aikoi pyytää vainajalta neuvoa, ehkä apuakin... sillä kun kuollut nyt oli pakottanut hänet näkemään asiat aivan sellaisina kuin ne olivat, ei hän enää peloittanut Idaa eikä Ida häntä enää oikein edes vihannutkaan.
Ikäänkuin vastaukseksi mykkään kysymykseensä Ida näki, kun käänsi päätänsä, itsensä kuvastimessa, jonka ohi meni, matka-asussa, hattu päässä. Ja silloin hän käsitti, miksi koti äsken oli tuntunut hänestä niin vieraalta. Ei, koti ei ollut muuttunut, mutta hän itse oli tullut takaisin aivan muuttuneena? Ihminen, joka on kokenut intohimojen tulen, näkee maailman uudessa valossa. Ja aaveen ei tarvitse puhua muuta kuin yksi sana, niin keskellä kieltäymyksen tuskaakin huomaamme, mitä meille tarjottiin ja mitä tunnonvaivoja olisimme saaneet kärsiä, jos olisimme tarjoukseen suostuneet.
— Ida, oletko tullut kotiin!
Ida heräsi yht'äkkiä unelmistaan, kun Ursule, joka oli alhaalla nähnyt hänen matkalaukkunsa, huusi hänelle. Ida ei ensin vastannut, hän ei tahtonut, että hänet nähtäisiin täällä ylhäällä, vaan pujahti pois rouva Clapainin huoneesta ja meni portaita alas.
— Ida! huusi Ursule uudestaan, jo hyvin levottomana siitä, ettei löytänyt sisartaan pohjakerroksesta.
Viimein hän näki Idan portailla:
— Siinäkö sinä viimeinkin olet, kuinka olen onnellinen!
Ja hän tuli syli avoinna Idan luo. Sitten syleily, ja niin kiihkeä, ettei sellaista ollut tapahtunut moneen kuukauteen.
— Odotitko sinä minua niin kovasti? soperteli Ida.
— Etkö sitten saanut minun kirjettäni?
Ja sen jälkeen tunnustus, joka ilmaisi, että heidän entinen keskinäinen rakkautensa nyt palautuisi ennalleen:
— Minä olin aivan onneton täällä yksinäni! Mutta mennään nyt sinun huoneeseesi, niin kerron siellä sinulle kaikki...
Ursule koetti viedä sisartaan hänen huoneeseensa, mutta Ida pudisti kieltävästi päätänsä ja lähti kettiöön:
— Mennään tänne... siellä meidän on parempi.
Ja tuskin sinne oli päästy:
— Kuinka sanomattoman väsynyt olen!
Ja Ida istuutui.
— Herra Jumala, et kai ole sairas?
— Ei se ole mitään... Se menee kyllä ohi: matka, mielenliikutukset... Minun pitäisi vain saada olla.
Mitä hänen piti saada? Sitä Ida ei tietänyt itsekään: tai oikeastaan hän tahtoi vain unohtaa, mitä oli tapahtunut, ja unohtaa, minkälainen hänen tulevaisuutensa olisi, ja saada vain olla, edes yhden ainoan hetken, ikäänkuin matkustaja, joka näkee kaikkien maisemain liukuvan ohitse ja taakse junavaunun ikkunan editse.
— Ymmärrän, sanoi Ursule ja siirsi tuolinsa lähemmäksi Idaa. — Lepäähän nyt. Sitten saat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa.
Ja nyt he katselivat toisiaan. Millainen yllätys: kolmessa päivässä olivat sekä Ursule että Ida kokonaan muuttuneet. Ursule tunsi, että joskaan heidän sisarussuhteensa ei ollut vielä ennättänyt tulla aivan ennalleen, niin se, että heitä oli kaksi, antoi heille lisättyjä voimia. Ja hän tunsi tunnonvaivoja, että oli mielestään tehnyt väärin Idaa kohtaan, kun ei ollut hyväksynyt hänen käsityksiään sen jälkeen kuin rouva Clapain oli tullut taloon ja tehnyt lopun heidän keskinäisestä rauhastaan.
Sitten alkoi Ursule kertoa:
— Viimeksi eilen l'Eclaireur...
Ida keskeytti hänet sellaisella eleellä kuin olisi peruuttanut jonkin entisen erehdyksensä:
— Minkä me sille voimme?
— Sanotaan, että poliisi on lähtenyt täältä tekemään jossakin tutkimuksia.
— Se on kyllä totta. —
— Tiedätkö sinäkin siitä?
— Minä itse olen ollut poliisin kehoituksesta mukana tutkimassa näitä asioita.
Ida ei enää hiiskahtanutkaan Dancyn nimeä.
— Vai niin, sitäkö varten sinä lähdit tälle matkalle!
Ida nyökkäsi myöntävästi:
— Ja saitko jotakin selvää?...
— Paljonkin. Tiedän nyt, kuka tämä rouva Clapain oli.
Lieneekö syynä ollut, että Ida tahtoi säästää sisartaan pettymyksiltä, vaiko omituinen häpeäntunne, tai sitten selittämätön halu olla loukkaamatta vainajaa, mutta Ida keskeytti siihen.
Ursule sanoi pistäen kätensä ristiin:
— Pääsisimmekö tosiaan tästä painajaisesta? Mitkä pahat teot pakottivat tuon naisen itsemurhaan?
Merkillistä, että Ursule nyt käytti sanaa »tuo nainen» ja Ida sitä vastoin »rouva Clapain», mutta tätä eivät he kumpikaan huomanneet.
Ida vain hiukan kohotti olkapäitään:
— Minä en saanut tietää muuta kuin jotakin hänen menneestä elämästään, en mitään selitystä hänen kuolemansa syistä. Emme voi tehdä muuta kuin unohtaa koko tämän minun matkani, unohtaa sen joka suhteessa...
Ja hän toisti ikäänkuin itsekseen melkein vihoissaan:
— Niin, joka suhteessa!
— Mutta etkö kertoisi edes pääasioita? pyyteli Ursule. — Älä pelkää, että pahoittaisit enää mieltäni? Näinä kahtena viimeisenä vuorokautena olen odottanut mitä tahansa; sinä olit sittenkin oikeassa: tuo nainen toi onnettomuuden mukanaan tänne meidän kotiimme. Kai hän on sellainen, että on levittänyt onnettomuutta muuallekin, eikö niin?
— Ihmisen aikomukset saattavat usein olla vilpittömät, mutta kuitenkin hän syöksyy kohti tuhoaan: en tahdo tuomita ketään.
— Mutta ne rahat? Tiedätkö, saammeko edes sen, mitä hän jäi meille velkaa?
— Näyttää kuin hän aikoinaan olisi ollut rikas, mutta ehkä hän sitten oli köyhtynyt. Rikkaus on ikäänkuin jotakin juoksevaa nestettä: enintään voi nähdä, milloin sitä virtaa taloon, mutta miten se sitten katoaa, sitä ei huomaa.
— Sinä siis pelkäät, että...?
— Että me emme saa takaisin, mitä hän jäi meille velkaa? Aivan niin, totta puhuakseni, pelkään, että me emme niitä saa.
Sitten, päästäkseen tästä tukalasta kysymyksestä, Ida käänsi asian toisaalle:
— No niin, mutta sinullakin oli jotakin kerrottavaa minulle...?
Ursulen kädet, jotka olivat olleet ristissä, erosivat toisistaan ja hän heristeli niitä innoissaan:
— Minun kerrottavani ovat lyhyet. Eilen tuli rouva Cormier tänne ja vaati, että meidän on myytävä talomme hänelle ja muutettava Langres'ista pois, muutoin joudumme oikeuteen. Mistä meitä epäillään? Hyvä Jumala, murhastako? On onni, että poliisi on sinun puolellasi.
Ida huudahti jyrkästi:
— Ei ole enää.
Ursulen äänen iloinen sointu sammui:
— Mitä puhut? Minua aivan peloittaa: olisiko poliisikin nyt kääntynyt meitä vastaan?
— Ei... Ei... mutta..., kuinka tämän nyt sinulle selittäisin? Kun poliisi ei saa selville, mikä tähän itsemurhaan oli syynä, niin se vetäytyy syrjään koko tutkimuksista... Ja minä itsekin, jos poliisi vielä ryhtyisi asiaa tutkimaan, pyytäisin sitä jättämään asian silleen.
— Mutta emme kai nyt ainakaan suostu rouva Cormier'n vaatimukseen? vaikeroi Ursule aivan masennuksissaan.
— Miksikä emme? vastasi Ida rauhallisesti.
Ursule kalpeni ja pusersi kädellään otsaansa:
— Olemmeko tosiaan joutuneet niin ahtaalle?
Ja he istuivat molemmat pitkän aikaa äänettöminä.
Idan äskeinen vastaus oli tosiaan ollut suorastaan käsittämätön; mutta traagillisina hetkinä ikäänkuin joku vieras olento tarttuu peräsimeen ja jakelee käskyjä, jotka tuntuvat mielettömiltä, mutta jotka lopultakin ovat oikeita. Ikäänkuin salaman valaisemana oli Idalle yht'äkkiä selvinnyt, että hänen olisi helpompi unohtaa kaikki, jos hän olisi pois koko tästä talosta. Ursule sitä vastoin ajatteli, että tällainen nöyryyttävä talon myyminen olisi sama kuin että he tunnustaisivat olevansa rikoksellisia.
Silloin kuin seuraamme alitajuisia vaistojamme, koetamme enimmäkseen puolustaa niitä joillakin järkisyillä, ja siksi Ida jatkoi:
— Sisko-parka: etkö itse ole usein sanonut, että meidän täytyisi muuttaa koko elintapaamme, jos aiomme tulla toimeen? Nyt tunnustan, että sinä olet ollut oikeassa. Mutta miten sen teemme, ja millä rahoilla? Sen jälkeen, mitä täällä meillä nyt on tapahtunut, emme voi enää koskaan saada vuokralaisia. Olisiko meidän perustettava jälleen kauppa? Mutta siihen tarvitaan rahaa, ja kuka enää tahtoisi meiltä ostaa! Mutta jos myymme talomme — ja tarjottu kauppahinta tuntuu minusta suuremmalta kuin voisimme toivoakaan —ja muutamme jonnekin maaseudulle, minne vain sinä puolestasi tahdot, niin ehkäpä elämme siellä hyvin... ja saamme elää rauhassa?
Sisarukset istuivat jälleen hyvän aikaa vaiti. Heidän käsityksensä olivat muuttuneet aivan päinvastaisiksi kuin ennen, sen huomasi jo heidän kasvoistaankin. Ursulesta, joka ei ollut koskaan pitänyt tästä talosta, tuntui nyt, kun hän ajatteli, että hänen täytyi siitä luopua, siitä, kuin olisi tahdottu repäistä irti kappale hänen omasta sydämestään. Ida sitä vastoin ei toivonut mitään muuta niin hartaasti kuin muuttaa täältä pois, vaikka hänen suurin kunnianhimonsa oli ennen ollut tämä talo.
— Eikö maailmassa ole mitään oikeutta! huudahti Ursule viimein. — Jos Jumala tämän näkee, täytyy hänen pelastaa meidät!
— Jumala tekee harvoin ihmeitä, vastasi Ida.
Ja niin sanoen hän nousi paikaltaan ja kysyi:
— Toiseen asiaan: miksi sinä lähdit kaupungille tänä aamuna näin varhain? Johtuiko se siitä, että sinä pelkäsit tapaavasi tuttaviamme? Näet nyt, miten meidän käy, jos jäämme tänne Langres'iin asumaan.
— En ymmärrä, mitä tarkoitat, vastasi Ursule, vaikka he eivät olleet koskaan ennen ymmärtäneet toisiaan näin hyvin, niin täydellinen sopu oli nyt tullut heidän välilleen. — Et kai muuten tahtone, että meidän olisi tehtävä päätöksemme aivan heti? Odottakaamme vielä vähän.
— Ja mitä?
Ikäänkuin vastaukseksi soitettiin ovikelloa. Sisarukset vilkaisivat pelästyneinä toisiinsa.
»Olisikohan se Dancy? Ehkä hän on jo tullut takaisin matkalta?» ajatteli Ida.
»Se on varmaankin rouva Cormier, hän on nähnyt, että Ida tuli kotiin», ajatteli Ursule.
Ja jatkoi ääneen:
— Avaammeko ollenkaan?
— Ei, sanoi Ida.
— Odotahan, mennään kurkistamaan sinun huoneesi ikkunaluukkujen välistä, kuka se on.
Uusi ja entistä rajumpi kellonsoitto:
— Jospa se on poliisi... alkoi Ida.
— Ah, jos poliisi toisi meille pelastuksen, niin avaisin oven selko selälleen! huudahti Ursule. — Täytynee kai sittenkin mennä avaamaan.
Ursule riensi eteiseen. Ida jäi yksinään keittiöön, mutta kuunteli tarkkaan ja kuuli sisarensa keskustelevan jonkun miehen kanssa, jonka ääntä hän ei tuntenut. Ja hän kuiskasi itsekseen:
— Jumalan kiitos, se ei ole hän.
Sitten Ursule ja vieras menivät Idan huoneeseen. Siellä avattiin ikkunaluukut... Ja viimein Ursule tuli Idan luo, ja hänen kasvoillaan oli vapautunut, kirkastunut ilme:
— Siellä on se Pariisin herra, hän tahtoo puhella sinun kanssasi!
— Mikä Pariisin herra?
— Se, joka kävi täällä kaksi viikkoa sitten, etkö muista?
Ja Ursule lisäsi vielä:
— Ehkäpä nyt se ihme tapahtuu!
— Kuten sanoin sinulle, ihmeitä ei tapahdu nykyaikaan. Rouva Clapain piti huolen siitä, ettei hänen salaisuutensa paljastu, usko minua.
— Olkoon miten vain, menehän nyt sinne.
Idaa kyllästytti jo pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi antautua tällaiseen turhaan keskusteluun. Mistä hän olisi aavistanut, että rouva Clapain oli ohjannut hänet kotiin juuri sopivalla hetkellä: näyttääkseen hänelle, mikä tuo salaisuus oli, ja samalla osoittaakseen, että hän itse oli lopullisesti voittanut?
XXII
Kun tilapäisesti näemme jonkun henkilön, emme aina sitten aavista, miten selvä kuva hänestä jäi mieleemme. Ida luuli unohtaneensa, minkä näköinen tuo »Pariisin herra», kuten Ursule sanoi, oli ollut, mutta kun hän meni eteiseen, huomasi hän, että olisi tuntenut hänet vaikka tuhannen joukosta. Samalla Ida näki, että vieraan käytöksessä oli tapahtunut jokin merkillinen muutos, jota ei vielä voinut selittää, mutta josta tunsi, että nyt tapahtuisi jotakin merkittävää ja vakavaa.
Tuollaisen vakavan lähestyminen ei tarvitse ilmaistakseen sanoja. Tuntuu vain kuin ilma ympärillämme muuttuisi raskaaksi; esineetkin menettävät tuttavallisen leimansa; sekä äänet että hiljaisuus vaikuttavat samalla kertaa yllättäviltä ja levottomuutta herättäviltä.
Vieras, joka oli seisonut eteisessä odottamassa, tuli Idaa vastaan heti, kun hänet näki. Varmaankin hänelle oli helpotus, että hänen edessään olivat Idan tutut kasvot. Hänen käytöksensä oli tuollaista sulavan kohteliasta, niinkuin tapoihin kuuluu, mutta tottumatonkin olisi huomannut, että hän mielellään olisi nyt vapautunut kaikesta väkinäisyydestä.
— Anteeksi, että tulen nyt uudestaan tänne, ja myönnän, että tämä saattaa tuntua tungettelulta, sanoi hän. — Mutta kun muistan, miten ystävällisesti otitte minut vastaan ensi kerralla, niin toivon, että nytkin annatte minulle anteeksi.
Ida vain nyökkäsi päätänsä. Kuten tiedämme, hän oli ollut hyvin väsyksissä, kun tuli kotiin; ja nyt hän tunsi vaistomaisesti, että hänen täytyi jälleen ponnistaa kaikki voimansa jaksaakseen torjua hyökkäystä, joka ehkä oli uhkaamassa.
Tuntematon vieras jatkoi:
— Haluaisin heti haihduttaa mielestänne levottomuuden, jonka ehkä lyhyt viime käyntini herätti. Minulla oli silloinen syyni olla ilmaisematta nimeäni, koska en tietänyt, minkälaisissa suhteissa olitte tuohon vuokralaiseenne, mutta nyt niitä syitä ei enää ole...
Ja hän esitteli itsensä:
— Kreivi de Valude.
Ida kumarsi jälleen ja viittasi sitten vierasta istumaan:
— Missä suhteessa saattaisin olla teille avuksi, herra kreivi?
Idalle oli nyt tullut tuollainen hetki, jolloin kaikki kohteliaisuudet syrjäytetään ja tahdotaan heti käydä itse asiaan. Sitä vastoin näytti tämä suoranainen kysymys saavan kreivi de Valuden ikäänkuin neuvottomaksi, joten hän vastasi kiertelevästi.
— Oletan, että aavistatte asiani koskevan jälleen tuota henkilöä, joka asui täällä teidän luonanne...
Ja nyt hän lisäsi nimen:
— Rouva Clapain...
Ida keskeytti:
— Rouva Clapain on kuollut...
— Tiedän kyllä sen, luin siitä eilen uutisen eräästä pariisilaisesta lehdestä: ja juuri siitä syystä tulinkin.
Ida ei virkkanut mitään. Selvästikin hän toivoi, että tämä keskustelu päättyisi niin pian kuin mahdollista. Edellisellä kerralla hän oli ollut niin innokas, ja ero hänen silloisen ja nykyisen käytöksensä välillä todisti, että hän oli ihmisenä tällä välin aivan muuttunut.
Kun kreivi de Valuden nyt oli pakko itsensä jatkaa, koetti hän tehdä sen niin luontevasti kuin suinkin:
— Oletan että... on luonnollista, että te tunnette ne olosuhteet... tai paremminkin sanoen ne syyt, jotka pakottivat rouva Clapainin poistumaan niin järkyttävällä tavalla maailmasta?
Ida pudisti päätänsä.
— Ei, kreivi, rouva Clapain ei antanut meille mitään viittauksia siitä.
— Se on selvää, mutta eikö hän jättänyt jälkeensä jotakin, josta voisi tehdä johtopäätöksiä...
— Ei mitään, kreivi.
— Joten teillä ei ole rouva Clapainista tiedossanne mitään...
— Paitsi muualta saatuja tietoja, joilla ei ole mitään yhteyttä hänen kuolemansa kanssa.
— Ei esimerkiksi tietoja hänen menneisyydestään?
— Hyvin epämääräisiä.
— Jotka rouva Clapain itse antoi teille?
— Ei suinkaan: minä itse sain nämä tiedot.
— No se on hyvä, sanoi kreivi de Valude.
— Niinpä maksoi vaivan tulla tänne: ne tiedot, jotka rouva Clapain itse on jättänyt itsestään, eivät mielestäni ole liioin luotettavia.
Ovatko lukijat huomanneet, että rouva Clapainin nimi toistui nyt melkein jokaisessa heidän lauseessaan? Tuntui siltä kuin hän, jonkin aikaa poissa oltuaan, olisi tullut takaisin ja asettunut seisomaan heidän väliinsä. Mutta ainoastaan Ida huomasi tämän: kreivi de Valude oli niin ajatuksissaan, että hänen silmänsä olivat ikäänkuin sokaistuneet tällaisten ilmiöiden edessä.
Hän jatkoi:
— Olisikohan sopimatonta pyytää teiltä tarkempia tietoja tutkimustenne tuloksista?
— Sallitteko minun puolestani kysyä, mistä syystä niitä haluatte?
Kreivi näytti epäröivältä:
— Jos suostuisin pyyntöönne, niin joutuisin käsittelemään eräitä perheasioita, jotka ovat yksityistä laatua.
— No niin, kreivi, minä tahtoisin sittenkin ne kuulla: äsken en arkatuntoisuudesta vastannut teidän kysymykseenne, ja se takaa, että pidän vastaustanne luottamusasiana.
— Se on pitkänlainen juttu, neiti, ja te olitte kai lähdössä kaupungille?
— Ei, päinvastoin olin juuri tullut kotiin.
Huomattakoon, miten arkipäiväisiä nämä viimeiset sananvuorot olivat. Kaikki oleellinen alkaa aina arkipäiväisellä; ennen tärkeää ja ratkaisevaa asiaa antaa ajan voittaminen voimaa lähestyvään hyökkäykseen.
— No niin, täytynee kertoa, virkkoi kreivi de Valude.
Ja hän alkoi:
— Minulla oli sisar, rouva des Tombes, joka odotti lasta, — syitä tuohon tapahtumaan on tarpeetonta esittää, — ja jonka oli pakko mennä erääseen vaatimattomaan synnytyslaitokseen, joka oli lähellä hänen asuinpaikkaansa, nimittäin Tonnerressa.
Ida nyökkäsi päätänsä: se näytti ikäänkuin eräänlaiselta myöntämiseltä. Mutta oikeastaan hän teki niin vain salatakseen säikähdystään, sillä nyt hän oli varma, että alettaisiin puhua Angéliquesta. Tätä ei kreivi de Valude kuitenkaan huomannut, niin kiinnostunut hän oli asiastaan. Ja hän jatkoi:
— Lapsi, Gilberte, syntyi traagillisissa olosuhteissa. Luultiin ensin, että se kuolisi. Äiti kuolikin lapsivuoteeseen. Mitä isään tulee, hän oli lievimmin sanoen hiukan omituinen: hän piti isyyttään pelkkänä vaivana ja väitti olevansa niin varaton, ettei voisi tyttöä hoitaa, joten minä otin tuon sisarentyttöni luokseni ja, myönnän sen ilomielin, olen sitten rakastanut häntä aivan kuin omaa lastani. Herra des Tombes väitti olevansa köyhä, eikä sisarellanikaan ollut juuri omaisuutta: siis minä koetin parhaani mukaan vaalia tuota lasta, joka oli puoliorpo, koska hänellä ei ollut äitiä, ja jonka tulevaisuudenmahdollisuudet näyttivät niin toivottomilta.
Kun tuulenpuuska lennättää pois myrskypilven, joka alkaa tulla kohdallemme, tuntuu meistä helpottavalta ja mielemme tekee ilmaista iloamme siitä, että pilvi kulki ohitsemme: Ida näki nyt siirryttävän Tonnerren synnytyslaitoksesta muihin asioihin, ja niinpä hän katsahtikin hymyillen kreivi de Valudeen, mutta hänen katseensa ei kohdannut kreivin silmiä, sillä kreivi tuijotteli edelleen puhuessaan yhäti vain lattiaan.
— Kuinka olisin osannut aavistaakaan, jatkoi hän, — että Gilberten asemassa tapahtuisi yht'äkkiä aivan odottamaton muutos? Niin kuitenkin kävi. Kun hänen isänsä noin kolme vuotta sitten kuoli, löysi eräs asianajaja, joka asuu Tonnerressa ja jonka tehtäväksi perunkirjoitus oli annettu, jostakin herra des Tombes'in asunnossa olevasta lipastosta pinkan arvopapereita, jotka oli merkitty Gilberten nimiin ja joiden arvo oli toista miljoonaa. Sama asianajaja sanoi voivansa sijoittaa tuon omaisuuden edullisella tavalla ja ehdotti, että hän saisi hoitaa sitä ainakin toistaiseksi. Minä suostuin siihen. Nähtävästi on tämä sodanjälkeinen aika suosinut erikoisesti niitä, jotka eivät ole olleet rintamalla, koskapa asianajaja muutamia kuukausia sitten ilmoitti minulle jälleen, että tuo ensimmäinen miljoona on nyt lisääntynyt kahdella uudella miljoonalla.
Tässä teki kreivi de Valude pienen sivuhuomautuksen:
— Pyydän anteeksi, neiti Cadifon, että juttelen teille näin laajasti raha-asioista, mutta pian huomaatte, että se on välttämätöntä, sillä nuo rahat ovat koko tämän tarinani ydinkohta.
Ida nyökkäsi jälleen myöntävästi päätänsä: äsken tuntui siltä kuin myrsky olisi mennyt ohitse, mutta nyt se varmaan tulisi takaisin.
»Noin kolmisen vuotta sitten asianajaja löysi sattumalta nuo Gilbertelle määrätyt arvopaperit», suunnilleen näin oli kreivi de Valude sanonut. Kolme vuotta sitten: juuri siihen aikaan oli rouva Clapain lähtenyt pois Bernardin maatilalta. Ja yhtä merkillinen oli se yhteensattuma, että Bernardin maaomaisuus myytiin siihen aikaan, Bernardin perillisten tahdosta tapahtuneen oikeudenkäynnin jälkeen. Näitä yhteensattumia ei Idan tarvinnut edes ajatella: ne tulivat itsestään heti hänen mieleensä. Kun ihminen on sekaantunut johonkin murhenäytelmään, yhdistää hän siihen helposti kaiken, mikä näyttää vähänkin epäilyttävältä. Vaikk'ei rouva Clapainin nimeä nyt lausuttukaan, hän oli ilmeisesti läsnä heidän keskustellessaan.
Kreivi de Valuden äänensävy tuntui hiukan muuttuvan:
— Tällaisille asiainkäänteille löytää ihminen aina varsin selitettäviä syitä. Minä hyväksyinkin eräät syyt aivan helposti, koska en ole yleensä puuhaillut raha-asioissa, joten en ole niihin ollenkaan perehtynyt. Luulin, että herra des Tombes oli saituudessaan salannut minulta oikean taloudellisen asemansa, ja olin vihainen hänelle siitä, ettei Gilberte tuon hänen menettelynsä tähden ehkä pääsisi koskaan naimisiin. Mutta kun Gilbertelle sitten tuli tuollaiset myötäjäiset, ja kun hän sitä paitsi oli hyvin viehättävä, niin pelkäämäni vaara muutti muotoa. Onneksi oli Gilberte silloin jo valinnut itselleen tulevan ja hyvän puolison. Viime helmikuussa sain ilokseni ilmoittaa hänen kihlauksestaan erään rakkaan ystäväni pojan kanssa. Aina, kun sellainen onni tulee osaksemme, meillä on täysi syy pelätä jotakin vastaiskua. Ja niin kävikin: kaksi vuorokautta sen jälkeen kuin minulla viimeksi oli kunnia käydä täällä teidän kodissanne, iski meihin salama tuolle ystävälleni lähetetyn nimettömän kirjeen muodossa...
Kreivi keskeytti jälleen. Ida kesti sielullisen järkytyksensä eikä sanonut sanaakaan.
— Mitä siinä kirjeessä väitettiin? Ilmeisesti perättömiä loruja. Rouva des Tombes'in lapsi olisi muka syntynyt kuolleena, mutta se olisi vaihdettu synnytyslaitoksen omistajattaren ja lääkärin yhteisestä sopimuksesta toiseen, joka oli syntynyt samana päivänä ja jonka äiti olisi ollut eräs langennut tyttö nimeltä Nine. Myöhemmin olisi tuo tyttö muka saanut hankituksi itselleen suuren omaisuuden ja siirtänyt sen salakeinoilla Gilberten nimiin. Perätöntä lorua, niin uskon... Mutta kirjeessä sanottiin sitä paitsi, että jos epäilisin, oliko tämä totta, pitäisi minun kuulustella juuri tuota Nine-nimistä naista, joka siihen aikaan oli täällä teidän vuokralaisenanne, ja jos hän ei tunnustaisi totuutta, voisin saada lisää tietoja Tonnerressa eräältä rouva Mirot'lta... Mutta, kuulkaa, neiti Cadifon, ettekö te kuuntelekaan?
Ja kreivi de Valude pyyhki hikeä otsaltaan, niin väsynyt hän oli koko jutusta.
— Päinvastoin, kreivi, minä kuuntelen erikoisen tarkasti, soperteli Ida hiljaa.
Hetkisen oli hänestä tuntunut siltä kuin hän nyt olisi nähnyt selvästi koko rouva Clapainin salaisuuden. Ja kummallista: hänestä oli tuntunut kuin rouva Clapain olisi poistunut heidän seurastaan, ja kuin hän olisi jäänyt aivan yksin, kauhistuttavan yksin kestämään kaikkea, mitä tämän salaisuuden paljastumisesta seuraisi. Ida tiesi, että hänen käyttäytymisensä vaikuttaisi omituiselta, ja siksi hän koetti heti saada kreivi de Valuden jatkamaan tarinaansa:
— Juuri silloin te tulitte tänne, eikö niin?
Kreivi vastasi myöntävästi, kovin väsyneen näköisenä:
— Niin, juuri silloin. Tuon teidän vuokralaisenne nimi ei ollut sama, joka kirjeessä mainittiin. Mutta kun teidän asuinpaikkanne oli ilmoitettu aivan oikein, kun teidän luonanne tosiaan asui vuokralla eräs tuntematon nainen, ja kun kirje muutenkin piti paikkansa, en enää epäillyt, vaan tunkeuduin tänne teidän ystävällisyytenne avulla, tuon rouva Clapainin puheille. Ja kun poistuin täältä, luulin tosiaan päässeeni tästä painajaisesta ja saaneeni takaisin lapseni, Gilberten.
— Sanoiko rouva Clapain, ettei kirjeessä puhuttu totta?
— Hän teki paljon enemmänkin. Ihminen saattaa hallita sanansa, hän osaa valehdella, jos niikseen tulee. Mutta jostakin pikku ilmeestä, esimerkiksi olkapäiden liikkeestä tai ilmeestä, joka vilahti hänen silmissään, voi toinen ehkä huomata, miten vaikeasti valehteleminen on onnistunut. Mutta rouva Clapain näytti niin vilpittömän kummastuneelta, ettei sellaista voi teeskennellä. Minä en hellittänyt, minä aioin näyttää hänelle kirjeen, jonka tähden olin tänne tullut: rouva Clapain ei välittänyt sitä lukeakaan, hän vilkaisi vain välimatkan päästä käsialaa ja käänsi sitten pois päänsä ikäänkuin olisi nähnyt jonkun merkillisen eläimen ja sanoi: »Minun nimeni ei ole mikään Nine, enkä ole koskaan tuntenut ketään sen nimistä.»
— Ah, niinkö hän sanoi? huudahti Ida hiljaa.
— Sitä paitsi hän lisäsi sanat, jotka olen yhä kuulevinani korvissani: »Minulla ei ole koskaan ollut lasta, ja jos lienenkin joskus valittanut, ettei minulla ole lasta, niin en enää sitä valita, kun näen, miten suunniltanne te olette tuollaisesta typeryydestä, joka ei voi millään tavoin olla vahingoksi teidän lapsellenne...»
— Ja te uskoitte...
Oliko tämä kysymys vai toteamista? Idan äänensävystä ei voinut päättää, kumpaa se oli.
— Kyllä, minä uskoin. Sillä jos äiti olisi tällä tavoin tullut yllätetyksi, hän olisi varmasti paljastanut itsensä. Niin, minä uskoin sen... toistaiseksi. Mutta minun olisi pitänyt hänen puheiltaan poistuessani repiä myöskin tuo inhottava kirje kappaleiksi. Tuollaisilla papereilla on se ominaisuus, että niitä täytyy lukea yhä uudestaan, vaikka tietää, ettei niissä ole sanaakaan totta: tahtoo näet saada selville, kuka ne on lähettänyt. Ja siitä syystä...
Kreivi keskeytti taas: nyt hän viimeinkin huomasi, että Ida näytti niin omituiselta. Ida puolestaan kuvitteli mielessään, miten rouva Clapain oli istunut nojatuolissaan ja kreivi de Valude seisonut hänen edessään asiaansa kertomassa, ja miten rouva Clapain viimein oli sanonut kylmästi: »Minun nimeni ei ole mikään Nine!» Kim kreivi keskeytti, heräsi Ida hätkähtäen tästä unestaan ja kehoitti innokkaasti:
— Niin, jatkakaa vain, kreivi.
— Siitä syystä minä lähdin uudestaan Pariisista matkalle, tuskin kaksi viikkoa sen jälkeen kuin kävin täällä, ja tällä kertaa toisen kirjeessä mainitun todistajan, rouva Mirot'n luo. Onnetonta kyllä: jouduin sinne liian myöhään, sillä hänet oli vähän sitä ennen viety mielisairaalaan!
Nyt Ida odotti kreivin sanovan, että tuo rouva Mirot, — jonka nimeä mainitessa kreivin äänessä oli halveksiva sävy, — oli syntyjään Cadifon. Sillä Ida ajatteli, että tietenkin kreivi oli saanut tietää, että rouva Mirot oli hänen sisarensa. Mutta Ida erehtyi: jatko olikin muuta, joskin aivan yhtä tuskallista.
Yht'äkkiä kreivi nousi tuoliltaan:
— Rauhoittukaa, neiti Cadifon, asiani loppuu heti. Mutta ennen kuin lopetan, toivoisin vielä jotakin... Tahtoisin selittää teille...
Ja hänen äänensä tukehtui nyyhkytykseen: maailmanmieskään ei jaksanut hillitä tällaista tuskaa:
— Pelkään, että te ette saata käsittää, mistä kidutuksesta koetan nyt päästä vapaaksi? Elää yhdessä ihmisolennon kanssa, jolle on antanut kaiken rakkautensa, niin, johon on keskittänyt kaiken kunnianhimonsa, ja alinomaa sittenkin ajatella: »Olenko joutunut julkean vehkeilyn uhriksi? Luulen, että hänen suonissaan virtaa sama veri kuin minunkin, mutta ehkä hän onkin huonomaineisen naisen lapsi? Ja ehkä hänen rikkautensa on hankittu sellaisilla keinoilla, ettei niitä uskalla edes mainitakaan?» Tämä on niin tuskallista, että ihminen voi menettää järkensä, uskokaa minua. Monet viikot olen ollut ikäänkuin haaksirikkoinen, joka taistelee henkensä puolesta ja näkee rannan yhä vain väistyvän edestään. Sillä, kuten kuulitte, Tonnerressa käyntini oli aivan tulokseton. Eikä siinä vielä kyllin! Pakottaakseni rouva Clapainin tunnustamaan, sanoin hänelle, että, kun hänen luotaan lähtisin, aion vielä ottaa selvän, mitä rouva Mirot tietäisi! »Aivan niin, menkää toki sinne! Se teidän täytyy ehdottomasti tehdä», vastasi rouva Clapain: tosiaan vakuuttavat sanat, jotka kuitenkin tekivät minut kohta aivan epävarmaksi: sillä mikä saattoi todistaa, ja mikä vieläkään todistaa, etteikö rouva Clapain tietänyt, että hän neuvoi minua menemään ihmisen luo, joka oli jo tullut hulluksi? Oi! Teitäkin puistattaa, neiti, joka kuitenkin olette vain sen ahdinkotilan todistaja, joka minua kiduttaa! Ymmärtänette kai, että palattuani Tonnerresta kirjoitin uudelleen rouva Clapainille ilmoittaakseni hänelle sekä haluavani tavata hänet vielä kerran että uudistetun päätökseni suorittaa perinpohjaisen tiedustelun, jonka toivoin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta johtavan tuloksiin. Lähetin kirjeen huhtikuun 12. päivänä, ellen erehdy, kuutisen päivää sitten. Sitten... sitten, samoin kuin tuo rouva Mirot oli kadonnut, tultuaan hulluksi, katosi rouva Clapain vuorostaan 14. päivänä, ja minä pyydän, rukoilen hartaasti teitä sanomaan, eikö teillä ole mitään selitystä tuohon itsemurhaan...
Ida täydensi tällä kertaa:
—... joka estäisi teitä enää uskomasta, että rouva Clapain, itseään epäillen, olisi valinnut kuoleman mieluummin kuin teidän vierailunne ja siihen liittyvän, edeltäkäsin ilmoittamanne kuulustelun?
Äkkiä haihtuivat tyyten viimeisetkin rippeet siitä hämäryydestä, joka oli ympäröinyt rouva Clapainin loppua: nyt vasta hän tiesi, miksi tuo nainen oli kuollut!
— Aivan niin, neiti, en olisi voinut sitä paremmin sanoa.
Seisoen Idan edessä herra de Valude nyt tarkkasi tätä olemuksensa koko voimalla, kuten hän varmaan oli kerran ennen tarkannut rouva Clapainia.
Silmänräpäys riittää joskus vyöryttämään kokonaisen ajatusten maailman sielumme läpi. Tuhansien penikulmien päässä henkilöstä, joka jännittyneenä odotti hänen vastaustaan, Ida harkitsi tekemäänsä paljastusta.
Kaikki selveni: kaikki oli yhtä hirvittävää tämän tytön ihmeellisessä ja mielettömässä kohtalossa, tytön, jonka syntyperä oli tuntematon, jonka eräs juoppo oli vietellyt, joka ei ollut saanut kokea elämässä muuta kuin pettymyksiä, kurjuutta tai lyöntejä ja joka oli ollut kyllin neuvokas hankkiakseen lapselleen kaikkea sitä, mitä ei itse milloinkaan ollut saanut osakseen: nimen, rikkautta, onnea. Äiti! Sellainen siis oli rouva Clapain! Onnistuakseen pyrkimyksessään — ei mitään arkailua, rakkauskomedia, varkaus, murha. Joka oli esteenä, johdettiin harhaan tai katosi. Kaameita rikoksia, hirveä menneisyys, mutta sen rinnalla, mikä suurenmoinen kieltäymys: sillä tytär, näiden kirveiden uhrausten vastaanottaja, ei saisi edes aavistaa sen henkilön olemassaoloa; joka näin oli pannut alttiiksi ja antanut kaikki hänen tähtensä. Ja vieläpä enemmänkin: tämä äiti oli jopa kieltänyt äitiytensä. Tästä seurasi loppuratkaisu: pelosta joutua uudelleen uhmaamaan, samanlaista koetusta hän keksi yhden ainoan keinon vaitiolonsa turvaamiseksi, ja kuten rouva Clapain oli raivannut pois tieltä muut, hän nyt raivasi pois itsensä! »Äitiys», oli Dancy sanonut, »pelättävin ja kaunein intohimoista, koska se on epäitsekäs!» Kauhun ja ihailun vaihdellessa Idan mielessä ei hän tosiaankaan voinut muuta kuin nauttia ilosta, ettei hänen enää tarvinnut harhailla epätietoisuudessa, ja todeta, että hänelle vihdoinkin oli hälvennyt rouva Clapainin salaperäisyys ja tämän salaisuus oli paljastettuna hänen hallussaan.
Tuskainen kysymys haihdutti lumouksen.
— Te vaikenette, neiti? toisti herra de Valude.
Ida säpsähti.
— Todellakin, herra, olen koko ajan vakuuttanut teille, jo ennen kertomuksenne alkua, ettei minulla ole tiedossani mitään, mikä voisi selittää rouva Clapainin kuoleman syytä.
— Kenties ei kuoleman syytä, mutta muuta, hänen elämänvaiheitaan, syntyperäänsä?...
— Oh! Sen verran kuin minun on onnistunut saada selville!
Ja olkapäiden kohautus, joka säesti Idan sanoja, osoitti ennakolta herra de Valudelle, miten vähän tuo muu auttaisi häntä.
— Oi! huudahti tämä, — saatan lukea silmistänne: te tiedätte!
Kiihtyneenä hän lähestyi Idaa:
— Te vain pelkäätte... pelkäätte sanoa totuutta.
Vastustamattoman sisäisen voiman pakottamana Ida vuorostaan huudahti:
— Mitä syytä minulla olisi vaikenemiseen, jos tietäisin?
— Säälinne, kenties!
Hän kääntyi Idan puoleen:
— Ikäänkuin ei teidän epäröimisenne, juuri tuo vaikeneminen, olisi sinänsä riittävä vastaus!
— Te erehdytte: ja saadakseni teidät siitä vakuutetuksi...
Mitä ihmettä? Mitä hän aikoi lisätä? Sitä hän ei tiennyt. Äkkiä Ida huomasi minkälaiseen tilanteeseen rouva Clapain oli hänet johtanut. »Minun tarvitsisi lausua vain sana», hän ajatteli, »yksi ainoa sana, eikä mitään olisi enää jäljellä kaikista noista rikoksista, tuosta kuolemaan asti ulottuneesta itsensäkieltämisestä: sana vain, ja oikeus on saatettu voimaan ja me olemme pelastetut! Oi! Nyt hänen täytyisi tehdä ratkaisu: nyt, jolloin itsemurhan todellisen syyn ilmaiseminen riittäisi kääntämään meistä epäilykset, onko minun nyt vaiettava? Ajatella, että minä olen niin vihannut tuota naista, ja nyt minusta riippuu hänen tekojensa tulosten perikato tai menestyminen! Ajatusten sekasorto, tunteiden ristiriita: hän on vihannut rouva Clapainia, se on totta, mutta tällä hetkellä hän ihailee tätä; hän ajattelee oikeuden astumista voimaan, mutta tuo oikeus on tuomitseva viattoman nuoren naisen, masentava tuon odottavan miehen... Sentähden... sentähden on ainakin voitettava aikaa! Tuollaisten olosuhteiden vallitessa sekunnit ovat tunnin veroisia. Kuka tietää, kenties hän hiukan viivyteltyään on löytävä jonkin keinon, jonka avulla voitaisiin saattaa sopusointuun sovittamattomatkin seikat ja turvata kaikki? Hän toistaa:
—... Ja saadakseni teidät siitä vakuutetuksi... Ennen kaikkea on noudatettava äärimmäistä tarkkuutta. Olisiko epähienoa tiedustella, onko teillä mukananne nimetön kirje? Minäkin haluaisin mielelläni silmäillä käsialaa.
Sanaakaan sanomatta herra de Valude veti taskustaan lompakkonsa ja ojensi esiin keltaisen, tahraisen kirjekuoren, jonka pelkkä ulkoasu jo ennakolta kieli sen sisällön olevan laadultaan häpeällistä.
Ida tarttui siihen. Osoite, joka oli kirjoitettu koneella, ei ilmaissut mitään; siitä huolimatta Ida katseli sitä tarkkaan: on toistettava, että hän tarvitsi vain aikaa, aikaa päästäkseen tämän tilanteen aiheuttamasta pulasta, mutta hän ei vieläkään voinut löytää mitään ratkaisua. Päinvastoin, hänen hetki sitten kokemansa yksinäisyydentunne tuli yhä elävämmäksi: hänen täytyisi siis ypö yksin ratkaista rouva Clapainin, Ursulen, kodin ja oma kohtalonsa! Hetkittäin hän oli ollut havaitsevinaan vierellään vainajan läsnäolon: nyt tämäkin oli hänet hylännyt!
— Kirje on käsin kirjoitettu, sanoi herra de Valude vaisulla äänellä, — voitte lukea sen... koska se näkyy kiinnostavan teitä.
Ida veti kirjeen vitkalleen kuoresta ja levitti sen: hän tuli kalmankalpeaksi. Hänen aavistuksensa eivät olleet pettäneet: käsiala oli Angéliquen. Sairaalaan lähettäminen oli maksanut tämän kiristyksen.
Herra de Valude, jolta ei Idan ainoakaan liike jäänyt huomaamatta, osoitti kädellään kirjettä:
— Keneltä se on? Sillä näenhän, että te tiedätte senkin.
Samassa syntyi Idan mielessä toive mahdollisuudesta päästä pois kehästä, jonne hän jo luuli olevansa suljettu: epäilysten poistaminen kuulustelijan mielestä osoittautui toteuttamiskelpoiseksi keinoksi.
— Todellakin, minulla oli syytä otaksua, että tämä selittäisi kaiken. Rouva Mirot ei ole vaivautunut muuttamaan käsialaansa. Tämän paperin on mielisairas henkilö lähettänyt. Älkää siis ihmetelkö, että se sisältää pelkkiä mielettömyyksiä. Repikää ja unohtakaa.
Värähtävällä äänellä lausuttu vastaväite hajoitti Idan illusionin.
— Mielisairaat ilmaisevat usein totuuden. Asuinpaikkanne osoite, rouva Clapainin oleskelu luonanne, kaikki piti paikkansa. Miks'ei siis myöskin muu?
Yhdentekevää! Kun on luullut löytäneensä pelastusportin, tahtoo kaikesta huolimatta edelleen kolkuttaa sille. Ida jatkoi itsepintaisesti:
— Päälle päätteeksi, jos, kuten väititte, rouva Clapain tiesi, että rouva Mirot oli hullu, niin eikö ollut luonnollisinta, että hän sanoi teille kirjeen olevan mielisairaan lähettämä?
— Silloin hän olisi samalla tullut myöntäneeksi, että hän tunsi käsialan ja oli ainakin käynyt sairaalassa!
Lopuksi, vääjäämättömästi:
— Muuten, mitä hyödyttävät kiertelyt: kyllä tai ei, onko rouva Clapain teidän tietääksenne ollut nimeltään Nine?
Nyt ei siis enää voisi turvautua verukkeisiin: täytyisi tehdä ratkaisu. Kaikki, mikä oli tapahtunut ennen tätä hetkeä, oli ehkä tapahtunut vain sen valmistamiseksi. Maailmassa oli vain yksi mies, joka pystyi vaarantamaan rouva Clapainin äidillisen mestarityön: Idan oli ratkaistava, oliko tämä mies onnistuva tekemään sen vai ei, ottaen huomioon menneisyyden.
— Jos tämä riittää vastaukseksi kysymyksiinne... alkoi Ida.
Jumalani! Voiko milloinkaan tietää, minkälaisia sanoja tulee lausuneeksi, ja eikö joku toinen pakota lausumaan niitä!
—... Jos tämä riittää, niin tahdon puolestani sanoa teille, mitä tiedän asiasta, toisin sanoen, mitä olen saanut selville tutkiessani asiaa kuolemantapauksen jälkeen. Mikäkö oli rouva Clapainin tyttönimi? Hyvä! Se oli sama! Hän ei milloinkaan ole ollut naimisissa.
Tähän asti Ida puhui luontevasti. Mutta nyt, kun äkkiä oli lausuttava seuraava asia, tuntui mahdottomalta saada se sanotuksi: siitä huolimatta sekin tuli julki ilman näkyvää ponnistusta:
— Hänellä ei milloinkaan ole ollut lasta, sen voin sanoa varmuudella.
Vielä toisen kerran on siis äidin näin kuoleman rajan toiselta puolelta onnistunut kieltää tyttärensä olemassaolo! Joka tapauksessa, nyt on siis ratkaisu tapahtunut, valinta suoritettu. Ida pelastaa rouva Clapainin suuren salaisuuden ja joutuu itse tappiolle. Mitä hyödyttää tämän jälkeen lisätä mitään? Siitä huolimatta hän ei pysähdy, vaan jatkaa salaperäisen mahdin kannustamana:
— Hänen elämäntarinansako? Palvelijatar, joka sattumalta joutui erääseen perheeseen ja jäi sinne. Tällaisella elämällä ei ole tarinaa, johtuen sen jokapäiväisyydestä ja raatelevasta yksinäisyydestä. Hänelle lienee maksettu kitsaasti palkkaa, hänellä ei milloinkaan ollut vapautta; hän sai mennä ulos vain isäntäväkensä asioille, ja silloinkin mahdollisimman vähän. Kolkko olemassaolo, jommoista näkee tuhansilla, kiinnittämättä siihen huomiota. Ja sentähden, kuten köyhät ihmiset usein, hän vanheni ennen aikojaan. Arvattavasti hän vihdoin saattoi vetäytyä tänne entisen isäntäväkensä jälkisäädöksessään hänelle osoittaman armeliaisuuden turvin. Mutta vapaus surmaa ne, jotka eivät ole siihen tottuneet. Uskokaa minua, vaikka se tuntuukin käsittämättömältä, hänen on täytynyt kuolla ikävystyneenä riippumattomuudesta. Kaikessa tässä ei ole mitään romaania, lukuunottamatta tarinaa naisesta, joka ehkä olisi voinut rakastaa jotakuta, mutta jonka sydän sykki tyhjään. Kaikilla ihmisillähän on unelmansa: hän ei milloinkaan voinut päästä lähelle omaansa; tämäkin puolestaan on omiaan saattamaan ihmisen kyllästymään elämään.
Omituinen, odottamaton keskustelu. Puolittain itsetiedottomasti Ida puhui puhumistaan... luullen tekaisevansa kertomusta. Ikäänkuin me milloinkaan tekaisisimme niitä! Sillä tuo kuviteltu maailma, jossa hänen kertomuksensa liikkui, juuri sehän oli ollut rouva Clapainin maailma! Mitättömiin ja halpa-arvoisiin puuhiin kulutettu, keittiön seinien sisäpuolella vietetty valoton elämä, ainoan rakastamansa olennon poissaolon kiduttamana, olennon, jonka hän tuskin oli ennättänyt nähdä sen juuri synnyttyä ja jota hän ei enää milloinkaan saisi nähdä. Ah! Jokaisella inhimillisellä toiminnalla on valo- ja varjopuolensa, ja ajateltaessa jonkun Clapainin rikoksia ei sovi unohtaa niitä kärsimyksiä, joita kyökkipiian on täytynyt kokea sulkeutuneena väärin arvosteltuun kieltäymykseensä kuin luostariin, niiden ainoitten kiihkeitten toiveitten elähdyttämänä, joita hän on kieltäytynyt tyydyttämästä?
Ida lopetti vihdoin:
— No niin... Minusta tuntuu, kuin olisin nyt tehnyt yhteenvedon kaikesta... kaikesta...
Syntyi hiljaisuus. Herra de Valude epäröi vielä, mietteisiinsä vaipuneena. Hetken kuluttua hän lausui:
— Te ette kuitenkaan ole vielä selittänyt minulle, miten saatoitte tuntea tuon Mirot'n... hänen käsialansa perusteella.
Ida hymyili surunvoittoisesti:
— Rouva Mirot on, valitettavasti, sukulaisemme... niin, ja pelkäänpä, etteikö tuo kirje ollut juuri tarkoitettu joutumaan meidän käsiimme, sisareni ja minun, teidän kauttanne.
Kuten huomaamme, on rouva Clapain koko ajan Idan suulla puhuen kieltänyt tyttärensä: nyt oli Idan vuoro häntä seuratakseen kieltää omaisensa.
Tämän jälkeen ei enää mitään, tai paremminkin suunnaton rauha, joka seuraa kohtalokkaita hetkiä. Tuona ylevänä hetkenä de Valuden katse, joka terävänä ja läpitunkevana on mittaillut Idan ilmettä, koettaa vielä viimeisen kerran murtaa sen salaperäisyyden: ja jälleen tapahtuu harvinainen ihme, sillä Idan silmät pysyvät kirkkaina, yhtä kirkkaina kuin rouva Clapainin, kun tämä oli vastannut: »En tiedä, kuka on Nine, eikä minulla ole ollut lasta.»
— Minä uskon teitä, sanoi vihdoin herra de Valude: — tunnen tulleeni lopullisesti pelastetuksi teidän avullanne, ja kiitän teitä.
Ida vastasi, ponnistuksestaan uupuneena, hiljaa:
— Ei voi milloinkaan pelastaa ketään vaarantamatta samalla toisia.
— Mitä aioitte sanoa?
— En mitään... Toivon vain, että sisarentyttärenne on ja pysyy onnellisena.
Miten tuo mies sitten lähti Pariisiin? Ida ei ole milloinkaan muistellut sitä — ja eihän sillä ollut mitään merkitystäkään, koska näytelmä oli loppuun näytelty.
XXIII
Näytti luonnolliselta, että Ida olisi mennyt tapaamaan Ursulea heti herra de Valuden lähdettyä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Yhäti saman itsevaltiaan voiman alaisena, joka kaiken aikaa oli sanellut hänen vastauksensa, hän hiipi salavihkaa portaita kohti, nousi ne, astui jälleen vainajan huoneeseen ja istuutui ikkunan ääreen jääneeseen nojatuoliin.
Odottamatta huoneeseen saapunut näkijä ei olisi saattanut epäilläkään, etteikö rouva Clapain ollut palannut. Todellakin, puolihämärässä ei saattanut erottaa muuta kuin mustiinpuetun naisen, kädet yhteenliitettyinä, nojaten kyynärpäitään nojatuolin käsinojiin, kasvot käännettyinä ikkunaluukkuihin ja näyttäen syventyneen katselemaan ulos: tuskin kolme päivää sitten kuolleen ihmisen ylösnoussut haamu, joka kuitenkin jo on ehtinyt aiheuttaa niin paljon muutoksia ja sekasortoa.
— Voisi luulla, että toivon saavani hänen paikkansa, ajatteli Ida.
Sitten hän sulki silmänsä koettaen kuvitella kuolinvuoteella näkemäänsä kaameata hymyä, mutta ei onnistunut siinä. Sen sijaan hän kysyi itseltään:
— Miksi olen toiminut tällä tavoin? Niin, miksi olen vieraan naisen tähden, jonka kaikki rikolliset teot tiedän, tällä tavoin suostunut kärsimään tappion, luopumaan talosta, vaivalloisesti hankitusta yhteiskunnallisesta asemasta, lyhyesti sanoen kaikesta, mitä olen tähän asti rakastanut ja toivonut?
Ja päälle päätteeksi:
— Mistä johtuu, etten ollenkaan kadu? Saattaisipa luulla minun suorastaan iloitsevan!
Hän näytti samalla odottavan vastausta huoneelta — mutta kun rajoittuu katselemaan ulkonaisia seikkoja, ei milloinkaan voi nähdä selvästi, eikä tyhjä huone antanut mitään vastausta.
— Jo saapuessani, hän jatkoi mietteitään, — en enää tuntenut itseäni; nyt tunnen vielä vähemmän.
Tosiaan, ennen tätä vaikeata aikaa oli ollut vain tyhjiä tunteja, joista yksikään ei ollut sisältänyt onnellista levottomuutta; sen jälkeen sitävastoin tuntematon elämys: vapautusta ja olemisen hurmaa. Ida, joka ei milloinkaan ollut tuntenut sydämensä sykkivän, huomasi nyt innokkaasti haluavansa edistää Ursulen onnea, samoin kuin myös tuon tuntemattoman Gilberten, ja yleensä jokaisen, joka häntä lähestyisi: selittämätön muutos, jonka syytä hän ei huomannut itsessään eikä ympäristössään. Löytääkseen sen oli Idan siis varmaan koetettava yhdistää kokonaisuudeksi kokemansa tapaukset ja pyrittävä selvyyteen sitä tietä? Mutta ne muodostuivat ryhmiteltyinäkin sekavaksi massaksi epämääräisin ääriviivoin. Voiko toivoa saavansa selvyyttä sumumerestä, jossa silmä ei pysty erottamaan todellisuutta mielikuvituksellisista pilvistä?
Salaisuuden avainta oli siis etsittävä muualta, ja äkkiä Ida ymmärsi, miksi hänen vaistonsa oli tuonut hänet vainajan huoneeseen: häntä, joka oli siellä ennen asunut, täytyi odottaa siellä. Hän, joka yksin oli kaiken aikaa johtanut tapausten kulkua, hän yksin olisi epäilemättä myös selittävä kaiken.
Samassa, mielikuvituksessa tai unennäkönä, rouva Clapainin kuva ilmaantui Idan yhäti suljettujen silmien näkyviin. Ei enää vainajana, jonka huulilla karehtii uhmaava hymy, vaan elävänä olentona, rauhallisin kasvoin. Siinä hän oli, katse Idaan kohdistettuna: hän näytti aikovan puhua — hän puhui...
Tarvitaan vain vilkasta mielikuvitusta, jotta sanat kävisivät meille ymmärrettäviksi. Uuteen elämään heräävän tietoisuuden kaiku saattaa joskus hyvinkin muistuttaa sävyltään haudantakaista ääntä: kuunteleminen on oleellisinta.
— Sinä olet aavistanut minun olevan täällä, lausui tuo ääni.
Seurasi mykkä vuoropuhelu. Ida kysyi:
— Mihin olettekaan johtanut minut? Miksi olette valinnut minut viimeiseksi uhriksenne? Ja, ennen kaikkea, miksi nyt, kun tiedän kaiken teistä, minusta tuntuu kuin en vielä tietäisi mitään?
Ääni vastasi:
— Erehdys: sinä kuvittelet, ettet näe mitään, ja kuitenkin näet kaiken.
— Näen teidän voitonriemunne.
— Sinunhan.
— Mikä ironia!
— Et sano niin sen jälkeen kuin olen sanonut sanottavani.
— Toivon ainoastaan saavani kuunnella teitä.
Ääni muuttui tällä kertaa kärsimättömäksi:
— Kuule siis elämäni todellinen tarina. Ensin sen ulkonaiset puitteet. Niin, minusta tuli sellainen, jota odotti vankila. Ensimmäinen rakastajani ei voinut ryöstää minulta muuta kuin ruumiini: kostoksi siitä tein hänestä juopon. Toinen, Bernard, uskoi rakkauteeni, ja rikostoveruudessa erään arveluttavan lääkärin kanssa aiheutin hänen kuolemansa. Sen tapahduttua otin haltuuni minulle tärkeät arvopaperit, ja kun perilliset vaativat minua luopumaan muusta omaisuudesta, heilutin heidän nenänsä edessä kiristettyä testamenttia, joka oli aikaansaatu palkattujen todistajien avulla, ja keksin siten keinon vallatakseni vielä kolme neljännestä jäljellä olevasta omaisuudesta. Täten ansaitsen halveksumisesi: mutta, rauhoitu, se ei milloinkaan voi vastata sitä halveksumista, jota itse olen tuntenut itseäni kohtaan. Ei ollut minun syyni, että valmistaakseni tyttärelleni onnea minun oli pakko elää suorastaan helvetillistä elämää. Oli miten oli! Tuo helvetti — olen käyttänyt sitä hyväkseni, elänyt siinä, — ja se on kauhistuttavaa.
Sillä, — kuuntele tarkasti kaiken aikaa, — sinä olet tähän asti kiinnittänyt huomiosi ainoastaan onnistumiseen: käännä lehteä ja syvenny tarkastelemaan tuota helvettiäni.
Voitko täydellisesti kuvitella, mitä maksaa uhrautuminen sellaisen olennon puolesta, jota uneksii tuudittavansa käsivarsillaan ja jota ei milloinkaan saa nähdä, koska sen nähtyään täytyisi menettää se? Ja minkälaista elämää olenkaan viettänyt! Aina pakotettuna vaikenemaan ja valehtelemaan; aina halveksittuna tai pelättynä; keittiöön kätkeytyneenä en milloinkaan ole saanut tuntea hetkenkään lievitystä, jolloin vapaasti olisin voinut myöntää kenen ja minkä vuoksi kärsin! Lisäksi salaiset taakat aiheuttavat tehtäviä yli odotusten. Olin valinnut rikostovereikseni lääkärin ja Angéliquen: kun tuli minun vuoroni joutua uhriksi, jouduin heidän kiristyksensä alaiseksi. Jokainen kirjeenkantaja, jokainen vierailu saattoi minut vapisemaan. Muistatko Angéliquen viimeisen matkan? Sillä kertaa oli kyseessä vain täysihoitomaksuni korottaminen kaksinkertaiseksi. Ikäänkuin olisin voinut antaa perään, ottaen huomioon, mitä eläkkeestäni oli enää jäljellä! Kieltäydyin varojen puutteesta: tällöin Angélique, vakuutettuna siitä, että valehtelin, lähetti Pariisiin kirjeen, jonka näit: ja muutaman frangin tähden tekoni oli viime hetkellä menemäisillään hukkaan. Oi! Usko minua, jos tekojeni tulokset herättävätkin sinussa pahennusta, niin tiedä, että olen maksanut niistä kalliisti päivästä päivään!
Kuuntele vielä: inhottava elämä rakastajan kanssa, jota en rakastanut, epäinhimillinen asema samalla palvelijattarena ja rakastajattarena, jatkuva pelko siitä, ettei viekkaudella ja tuskalla rakennettuun rakennukseeni vain muodostuisi halkeamaa, kaikkea tuota ei kannata ottaa lukuun. Mutta tuli päivä, jolloin minun täytyi tuon pariisilaisen herran minua kuulustellessa vannoa, ettei minulla milloinkaan ole ollut lasta! Olisinpa tuota väärää valaa lausuessani toivonut voivani murtautua tuon minua kiduttavan onneni ryöstäjän lompakkoon löytääkseni kenties sieltä tyttäreni valokuvan! Tämä hetki tuntui minusta pyhänhäväistykseltä. Minkä jumalallisen voiman avulla pystyinkään silloin säilyttämään salaisuuteni? En tiedä. Arvasit heti oikein: sellaiseen tilanteeseen ei halua joutua kahta kertaa. Mieluummin kuin olisin kokenut sen toistamiseen, valitsin kuoleman, saatuani tiedon, että tuo pariisilainen halusi tulla uudelleen. Vainaja voi ainakin olla varma vaikenemisestaan. Kuolema oli todellakin vähäarvoista kaiken sen jälkeen, mitä olin tehnyt. Annoin kaupanpäälliseksi sen, mikä minulle kuului...
Kas tässä hyvitykseni. Koska olen uhrannut kaiken toisen puolesta, sisältyy anteeksiantamattomiin rikoksiini jaloutta, joka ansaitsee armahduksesi. Olen kauhistuttanut sinua vähemmän kuin viehättänyt. Vihattuasi minua niin katkerasti ihailet minua nyt — ja tuo ihailusi on lähellä rakastamista. Vielä enemmän: estääksesi tekoani tulemasta mitättömäksi olet uhrannut hyväkseni sen, mitä pidit kallisarvoisimpana, kotisi...
Luulet siten tehneesi hyväkseni kauhean uhrin: erehdys — sinä päinvastoin jäät kiitollisuudenvelkaan minulle.
Ensinnäkään eivät nämä seinät muistuta sinulle mitään, koska aloit todella elää vasta siitä päivästä lähtien, jolloin minä astuin elämääsi. Ollakseen sidottu kiviin täytyy voida havaita niissä oman sielunsa heijastusta. Sinulla ei sitä ollut. Minun täytyi tulla puhaltamaan siihen vapauttava liekki. Siitä lähtien olet minulle kiitollisuudenvelassa olemassaolostasi: olen tehnyt sinut uudeksi naiseksi.
Tämän vuoksi odotan sinun kiittävän minua. Sillä minun avullani on se itsekkyyden ja turhamaisuuden vankila, jossa olet viettänyt nuoruutesi, nyt avautunut. Sinä tunnet nyt valon, olet oppinut rakastamisen kyvyn. »Miksi olen iloinen?» kysyit ilmestyttyäni: koska alettuasi antaa aloit ymmärtää.
Ironiaa, eikö totta, että sinun piti oppia tuo läksy murhaajattarelta ja varkaalta? Mitä merkitsee, mistä lähde kumpuaa, siitä lähtien kun sen vesi huuhtoo ja virkistää meitä! Minäkään en ehkä ole ymmärtänyt kaikkea ennenkuin vastikään huomatessani sinun auttavan tytärtäni: olemme siis tasoissa. Hyvästi! Olet paljon onnellisempi kuin minä, sinulla ei ole mitään unohdettavaa, ja onnen tiet ovat sinulle avoinna. — — —
Ursulen käsi laskeutui Idan olkapäälle:
— Jumalani, mitä teet täällä? Hain sinua kaikkialta ja luulin jo sinun lähteneen tuon pariisilaisen herran kanssa...
Kavahtaen hereille Ida vastasi kuin unessa:
— En tiedä enempää... Olisinko tosiaan nukkunut? Minusta kuitenkin tuntuu siltä kuin olisin kuunnellut...
Tähän päättyy Clapainin juttu: sillä samana päivänä herra Henriceau sai vastaanottaa ilmoituksen, että neidit Cadifon suostuivat myymään talonsa rouva Cormierille, ja samasta päivästä lähtien — erittäin yllättävä yhteensattuma — lakkasivat sanomalehdet osoittamasta mielenkiintoa Saint-Martinin itsemurhan johdosta.
Ei tarvita paljoa enempää, jotta unohdus pian kätkisi varjoonsa jonkin tapauksen. Tällä hetkellä tuskin kukaan Langres'issa muistaa sitä murhenäytelmää, joka saattoi Brochardin talon omistajattaret etsimään turvapaikkaa maaseudulta. Ei edes Clapainin nimikään herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Vain poliisikomissaari Dancyn mieleen se saattaisi palauttaa kaksinkertaisesti nöyryyttävän muiston ratkaisematta jääneestä arvoituksesta ja kesken jääneestä lemmenleikistä. Mikään ei siis estäisi Idaa ja Ursulea asettumasta takaisin siihen viehättävään huvilaan, josta olivat muuttaneet, mutta koska he ovat jälleen yksimielisiä ja sanomattoman onnellisia, ei toistaiseksi näytä siltä kuin heitä haluttaisi muuttaa elämäänsä.