[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOK0-Cn-zy1G2j8WlS7LaK37Hy45GaRBgnebRs8G3FoA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3674,"Salaperäinen rouva","Estaunié, Edouard",1862,1942,"3674-estaunie-edouard-salaperainen-rouva","3674__Estaunié_Edouard__Salaperäinen_rouva","Romaani","romaani",[],[],"fi",1932,1934,65004,403746,true,null,[],[],[],"Psykologinen romaani kertoo kahdesta sisaresta, jotka vuokraavat huoneen salaperäiselle rouva Clapainille ranskalaisessa pikkukaupungissa. Vuokralaisen äkillinen kuolema paljastaa kätkettyjä salaisuuksia ja järkyttää sisarusten rauhallista arkea herättäen epäilyksiä ja juoruja.","Edouard Estaunién 'Salaperäinen rouva' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3674. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SALAPERÄINEN ROUVA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEDOUARD ESTAUNIÉ\n\n\n\n»Madame Clapain» ranskankielisestä alkutekstistä suomentanut\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nCadifonin neidit asuivat omistamassaan »Brochardin talossa»\nSaint-Martinin torin varrella.\n\nMaaseudulla vanhat talot ja asianajotoimistot ovat alkuperänsä\nilmaisemiseen nähden melkeinpä samanlaisia; uutta omistajaa ne eivät\nota paljoakaan lukuun, vaan pitävät ensimmäisen omistajan nimeä. Herra\nBrochard oli kuollut 1909; Cadifonin neidit olivat ostaneet talon\nperillisiltä 1910, käyttäen ilmeisesti hyväkseen poikkeuksellisen\nedullista tilaisuutta, ja siitä asti he olivat asuneet oikein omassa\ntalossaan. Mutta vaikka he olivat todellisia Langres'in talokkaita,\nasuivat he edelleen muiden Langres'in ihmisten mielestä vain Brochardin\ntalossa.\n\nCadifonin neitejä oli kaksi, Ursule ja Ida. Olipa heitä hiukan\nenemmänkin, koska heillä oli vielä sisar Angélique, sisaruksista\nvanhin, joka asui Tonnerressa. Mutta koska hän oli jo varsin nuorena\npujahtanut pois perheen yhteisestä pesästä eikä ollut sinne ilmestynyt\ntakaisin, eivät hänen sisarensa eivätkä yleensäkään kaupunkilaiset\nottaneet häntä lukuun.\n\nNoin kolmekymmentä vuotta oli Cadifoneilla ollut Diderot'n torin\nvarrella hengellisten kirjojen kauppa. Sellainen liiketoiminta\non etenkin pikku paikkakunnilla erinomainen tulolähde, sillä\nuskonnollisten julkaisujen ja lehtien lisäksi voi noissa kaupoissa\nmyydä rukousnauhoja, messukirjoja ja koristeita rippilapsille, joita\nostajia tulee määräajoittain säännöllisesti uusi sarja, ja hinnat ovat\nlujat, kun ei ole kilpailua.\n\nVaikka neitien vanhemmat olivat niin hyvinä kuin huonoinakin vuosina\nsäästäneet kymmenisentuhatta frangia ja sijoittaneet ne valtion\nkolmenprosentin obligatioihin ja saaneet tällaisella muurahaismaisella\ntavalla kootuksi itselleen jos ei juuri ilmeistä rikkautta, niin\nkuitenkin sievoisen varallisuuden, pitivät Ida ja Ursule orvoiksi\njäätyään aluksi aivan luonnollisena asiana jatkaa entistä kunniallista\nammattiaan. Mutta jo heti tämän uuden liikekumppanuuden alussa ilmeni,\nettä sisarukset olivat varsin erilaisia luonteita.\n\nUrsule, melkeinpä neljänkymmenen ikäinen, oli talousihminen, hän oli\nhuvitettu kirjanpidosta, ja hänen henkinen horisonttinsa rajoittui\nkaupassa oleviin kirjahyllyihin. Kun hän sitä paitsi oli erinomaisen\ntaitava hedelmäsäilykkeiden valmistaja, johtui hänen mieleensä\nlaajentaa kirjakauppaa hedelmäsäilykeosastolla, joka kuitenkin oli\nsalainen ja ainoastaan asiaan vihittyjen tuntema.\n\nIda, joka oli paljonkin sisartaan nuorempi, koko kaunis ja hieman\nkokettikin, hautoi sitävastoin suuruuden haaveita, joilla ei ollut\nmitään tekemistä myyntipöydän kanssa, ja toivoi hetkeä, jolloin hänestä\ntulisi oikea hieno nainen. Sillä välin hän oli ottanut johtovallan\nkäsiinsä kodissa, ja koska hän tiesi olevansa kirjallisuudentuntija ja\nluki romaaneja, niin hän lisäsi kirjakauppaan eräänlaisen lukusalin.\nMonille tulikin tavaksi neuvotella hänen kanssaan, mitä sopi lukea\nja mitä ei, ja hänelle itselleen tottumukseksi se, ettei hän koskaan\nepäillyt arvostelukykyään.\n\nLukusali ja säilykkeet ilmaisivat sisarusten luonteiden erilaisuutta.\nMutta yhtymäkohtiakin oli. Ensinnäkin mielenpuhtaus, kuten\nkunniallisille tytöille kuuluu. Toiseksi seikka, joka koski rakkautta:\nhe luulivat rakkaudeksi kuunnella vanhojen ylen jumalisten herrojen\nepämääräisiä kohteliaisuuksia. Ja kolmanneksi avioliitto: joskin se\noli loppuratkaisuna enimmissä romaaneissa, oli se heistä todellisessa\nelämässä kuitenkin moitittava tai ainakin hyvin vaarallinen seikkailu.\n\nIda se esitti, kun herra Brochard kuoli, että he myisivät\nkirjakauppansa ja muuttaisivat vainajan taloon Saint-Martinin torin\nvarrelle. Ursule ei olisi puolestaan koskaan lähtenyt pois Diderot'n\ntorin varrelta, mutta kunnioittaen sisarensa ylemmyyttä hän myöntyi.\n\nSiitä alkaen he olivat yht'äkkiä muuttuneet koroillaaneläjiksi. He\nolivat onnellisia siitä, että saivat lyödä omiin seiniinsä nauloja,\njoiden voivat toivoa pysyvän paikoillaan ainaisesti, ja siitä, että\nuskoivat arvonsa kasvavan yhä ajan mukana.\n\nIda oli kirjakaupan myydessään pidättänyt itselleen oikeuden saada\nilmaiseksi lukea kirjauutuuksia, kun niitä saapui kauppaan, ja\nUrsule, joka valmisti yhä edelleen säilykkeitä enemmän kuin kotonaan\ntarvitsi, suostui luovuttamaan osan niistä kirjakaupan myytäväksi\netuoikeutetuille herkkusuille. Ihminen ei koskaan katkaise kokonaan\nentistä elämänlankaansa, ja ne harvat yksityiselämään vetäytyneet,\njotka uskaltavat tehdä sen, kuolevatkin tavallisesti siitä iskusta.\nNiinpä olisi saattanut luulla, että Cadifonin neidit olisivat nyt\nolleet niin onnellisia kuin suinkin saattaa. Ja heidän onneensa ei\nsisältynytkään paljon pettymyksiä. Tosin ei kaupungin parempi väki Idan\nodotuksesta huolimatta ilmestynyt heidän luokseen. Heidän vierainaan\nkävi ainoastaan muutamia pappeja, aliprefektuurin virkamiehiä ja eräitä\nvirassa olevia vanhojapoikia, jotka halusivat lainata romaaneja. Ursule\nsiisti ja hankasi alinomaa kotiaan puhtaaksi, mutta piti kuitenkin\nrasittavana muka toimettomuuttaan. Idan vaatimuksista huolimatta hän ei\nsuostunutkaan ottamaan palvelijatarta, vaikka hän muuten aina taipui\nsisarensa toivomuksiin. Mutta näitä pikkuvarjoja lukuunottamatta: mitä\nhe voivatkaan enää toivoa, ja kuinka onnellisia he olivat!\n\n»Martta ja Maria», sanoi heistä Saint-Martinin kirkkoherra, kun tuli\nheidän luokseen ja näki heidät yhdessä, jolloin Ida istui aina täysin\npukeutuneena kirja kädessä ja Ursule puuhaili esiliina edessä vainoten\npölyhiukkasta, jos se oli uskaltanut lentää jonkin huonekalun pinnalle.\n\nIdan mielestä tämä vertaus oli onnistunut, koska hän oli kirjallinen\nnainen eikä myöskään epäillyt olevansa Maria. Paljon vaatimattomampi\nUrsule olisi ollut imarreltu, vaikka häntä olisi verrattu paljon\nhalvempaankin raamatulliseen henkilöön. Ja niinpä he molemmat nauttivat\ntästä kohteliaisuudesta.\n\nTällaisia olivat nuo Brochardin talon omistajattaret vuonna 1914. Mitä\nitse taloon tulee, on tässä paikallaan esittää siitä heti yleiskuvaus.\n\nTalo oli jotakuinkin matala ja tarkoin samaa tyyliä kuin viereinen\ntalo, joten näytti siltä kuin se olisi ollut vain osa siitä. Se oli\nrakennettu samanlaisesta kivestä, ja siinä oli samanlainen tiilikatto,\njonka räystäät varjostivat ylempiä ikkunoita niinkuin hatun lippa.\n\nSisäpuolikin ilmaisi selvästi, ettei talo ollut alkuaan aiottu\nitsenäiseksi, vaan että se paremminkin oli ikäänkuin isomman\nrakennuksen osa, joka oli muutettu erilliseksi asunnoksi.\nPohjakerroksessa oli neljä huonetta, kaksi hyvin ahtaan käytävän\nkummallakin puolella: toisella iso huone ja pieni romusäiliö, toisella\nruokasali ja keittiö. Samanlainen järjestelmä myöskin yläkerroksessa,\npaitsi että siellä oli keskuksena käytävän asemesta porrastasanne,\njonka toisella puolella oli kaksi kamaria torille päin ja toisella\nniinikään kaksi, nimittäin pukeutumishuone ja vaatesäiliö. Tietenkin\nsisarukset nukkuivat yläkerroksessa, ja pohjakerroksen iso huone oli\nheillä salina.\n\nNiin vaatimattomalta kuin talo saattoi tuntuakin, oli se neideistä\nsuurenmoinen. Eihän heidän kotiinsa ennen ollut kuulunut kuin\noleskeluhuone, pieni ruokahuone ja keittiö, joka muuten oli ollut\nruokahuoneen takana. Ida käyskenteli uudessa kodissaan kuin kuningatar\nja muutteli alinomaa huvikseen huonekaluja eri paikkoihin. Ursule\nsitä vastoin valitti väsyttäväksi hoitaa kahta kerrosta, ja käytti\noikeastaan keittiötään myöskin salina. Huolimatta siitä, että heidän\nmakunsa oli erilainen, elivät he täällä keskenään sopusointuisen\nonnellisina. Näytti kuin Ida ei olisi voinut elää ilman sisartaan;\nUrsule tunsi, että hän ilman Idaa olisi ollut kuin ruumis ilman sielua.\n\nSellaisia he olivat vielä maailmansodan syttyessä. Kun oli päästy\nensimmäisestä kauhutunnelmasta ja rintama oli vakaantunut paikoilleen,\nei Brochardin talon omistajattarien elämä näyttänyt missään suhteessa\ntoisenlaiselta kuin ennen. Koska heidän omaisuutensa oli sijoitettu\nkolmenprosentin obligatioihin, saivat he aina korkonsa täsmälliseen\naikaan. Sitä paitsi huomasi Ida, että nyt yht'äkkiä toteutui eräs\nhänen tärkeä toiveensa: sotilaiden avustamistoiminnasta, johon kaikki\nkansalaiset ottivat osaa, seurasi, että eri kansanluokat sekaantuivat\nitsestään toisiinsa. Ihmiselle, joka halusi kohota entisestä\nyhteiskuntaluokastaan, oli se hyvä tilaisuus.\n\nKaiken kaikkiaan: vaikka Ursule olikin huolissaan, että elämä hiukan\nkallistui, minkä vahingon kuitenkin säilykkeiden hinnannousu korvasi,\nsaattoivat he voitonpäivän koittaessa toivoa, että tuo koko maailmaa\njärkyttänyt mullistus ei ollutkaan koskenut heitä. Marraskuun 11 p:nä\n1918 heillä oli velaton talo ja varmat tulot, jopa heidän arvonsakin\noli lisääntynyt, koska heidät lopullisestikin luettiin »parempaan\nväkeen» ja heillä oli pääsy seurapiireihin.\n\nValitettavasti ei sitä onnen aikaa kuitenkaan kestänyt kauan.\n\nValtio tosin maksoi koron obligatioistaan, mutta ei korottanut sitä\nsamassa suhteessa kuin frangin arvo laski; näytti kuin jokin salainen\ndemoni olisi nakerrellut pienemmiksi korkoja, jotka näennäisesti olivat\nsamat kuin ennenkin.\n\nPian oli Ursulan pakko kantaa joka kerta torilta korissaan yhä\nhuonompia ruoka-aineita, ja silti hän palasi sieltä aina yhä laihempi\nkukkaro taskussaan. Kun Ida sai kuulla tästä uhkaavasta vaarasta,\nsyytti hän sisartaan heikkouskoiseksi.\n\n— Voittajamaassa tällainen on vain ohimenevä pula, vakuutti hän. — Jos\nsinä tuntisit historiaa niinkuin minä, et epäilisi sanojani.\n\nUrsule, joka ei voinut ylpeillä muusta kuin torihintojen tuntemuksesta,\nvastasi:\n\n— Kuinka lienee, mutta luulenpa, että teimme tyhmästi, kun lähdimme\nDiderot'n torilta.\n\nTällaiset mietelmät eivät, ikävä kyllä, parantaneet asiaa:\nBrochardin talon asukkaiden elämä muuttui ilmeisesti vähitellen yhä\nvaatimattomammaksi. Kuinka paljon tästä samasta syystä aiheutuvia\nmurhenäytelmiä alkoi tapahtua kaikkialla! — Mutta Cadifonin neitien\ntaloudellisesta pulasta oli kuitenkin sellainen läheinen seuraus, jonka\nkantavuutta asianomaiset eivät osanneet aavistaakaan!\n\nEräänä heinäkuunaamuna 1920 Ursule palasi jälleen torilta ja meni heti\nsaliin, jossa Ida lueskeli erästä aikakauslehteä, ja sanoi, heittäen\nostoskorin kädestään tuolille:\n\n— Tänään on vasta 17 päivä, eikä minulla enää ole rahaa kuukauden\nloppuviikoiksi.\n\nHänen äänensä oli aivan epätoivoinen.\n\nKori, jossa oli porkkanoita ja kukkakaalia, olisi voinut tahrata\nparemmille vieraille aiotun tuolin, joten Ida asetti sen ensin\nlattialle ja sitten vasta tiedusteli tarkemmin asiaa:\n\n— Eikö sinulla ole rahaa? Miksi et ole puhunut siitä minulle ennen?\n\nUrsule naurahti katkerasti:\n\n— Puhunut? — Niin, niin... Tapasin rouva Siblot'n [heidän entisen\nkirjakauppansa nykyinen omistajatar] äsken; hän kantoi kotiin aivan\ntäyttä ruokakoria!\n\n— Niin, näyttää tosiaan siltä kuin kauppiaat olisivat ainoat, joiden ei\ntarvitse kieltäytyä mistään. Mutta olkoot! Sen parempi heille... mitä\nme siitä välitämme!\n\n— Parempi heille, mutta ei meille, jatkoi Ursule.\n\nJa hervahtaen istumaan tuolille, jossa vihannekset äsken olivat olleet:\n\n— Mutta kuinka me nyt tulemme toimeen?\n\nIda sanoi muka säälivästi, arvokkaaksi tekeytyen:\n\n— Sisko-rukka, sinä et ymmärrä finanssikysymyksiä, muutoin tietäisit,\nettä huolesi on aiheetonta. Tänään iltapuolella minä menen Henriceaun\nkonttoriin. Talossamme ei ole ainoaakaan kiinnelainaa. Saan velkaa\nmiten paljon haluan. Kuinka paljon rahaa tarvitaan?\n\n— Velkaa? Eihän toki! Mehän emme voisi sitä sitten maksaa!\n\n— Kyllä, sillä kuuden kuukauden kuluttua maan taloudelliset olosuhteet..\n\n— Oh, keskeytti Ursule, — riittää jo. Minä, joka en ymmärrä\npolitiikkaa, tiedän vain, että kahden viimeisen vuoden kuluessa on\ntullut yhä huonompaa, vastoin ennustuksiasi, ja samoin jatkuu!... Mutta\n— minullakin on oma suunnitelmani...\n\n— Hyvä! Mutta miksi siis kysyt minulta neuvoa, kun kerran olet\npäättänyt, mitä aiot tehdä.\n\n— Niin, minun aatteeni, vastasi Ursule välittämättä sisarensa ivasta, —\non hyvin yksinkertainen: se, että meidän täytyy ruveta tekemään työtä\nniinkuin ennenkin.\n\n— Esimerkiksi täyttää hedelmäsäilykkeillä kaksinkertainen määrä\npurkkeja? jatkoi Ida yhä ilveilevään sävyyn.\n\n— Ei, sillä ne, jotka ennen ostivat säilykkeitä, ovat nyt köyhtyneet\nniinkuin mekin, ja voidakseen valmistaa säilykkeitä täytyy olla rahaa\nostaakseen hedelmiä. Mutta sinä voisit antaa tunteja. Miksi et tekisi\nsitä?\n\nIda katseli Ursuleen ylen hämmästyneenä:\n\n— Niin, miksi emme yksin tein perustaisi esimerkiksi täyshoitolaa?\n\nMutta Ursule jatkoi itsepäisesti:\n\n— Minä tarkoitan tietysti aivan yksinkertaisia tunteja: ei tarvitse\ntutkinnolta opettaakseen lapsille kielioppia ja neljää laskutapaa.\n\n— Sinä hourailet, sanoi Ida.\n\nJa hän käänsi pois päänsä ikäänkuin osoittaakseen, ettei moista\nkannattanut ajatellakaan.\n\nUrsule ei selitellyt enää, vaan otti korinsa ja meni ovelle; mutta\npoistuessaan hän kuitenkin sanoi:\n\n— No, ei sitten enää puhuta tästä. Mutta varokin kääntymästä Henriceaun\npuoleen. Minulla on mielessä jotakin parempaa.\n\nIdan pöyhkeys oli herättänyt hänen heikkoluontoisessa sisaressaan\nkerrankin oman tahdon.\n\nSamana päivänä Ursule kirjoitti Angélique-sisarelleen.\n\nTässä kohdin on tarpeellista mainita, mistä syystä Angélique kävi\nLangres'issa niin harvoin, että hänen olemassaolostaan tuskin\ntiedettiinkään. Aivan nuorena oli vimmattu halu päästä itsenäiseksi\nhoukutellut hänet Dijoniin. Siitä kaupungista hän oli poistunut vasta\nsaatuaan siellä kätilötodistuksen ja miehen. Vaikk'ei miehellä ollut\npaljoakaan arvoa, niin todistuksella oli. He asettuivat Tonnerreen, ja\nsiellä he elää kituuttivat jollakin tavoin, kunnes Angélique taivaan\narmosta jäi leskeksi ja päätti perustaa synnytyslaitoksen. Sillä hän\nansaitsi, mikäli huhu tiesi, hyvin. Mutta tapa, jolla he ansaitsivat,\nsuorastaan kuohutti Idan mieltä.\n\n— Sisareni saa rahansa naimattomilta äideiltä, sanoi hän halveksien.\n\nOnneksi Angélique oli niitä, jotka eivät tunkeudu toisten vastuksiksi.\nKun hän ei koskaan pyytänyt muilta mitään, ei hän myöskään selitellyt\nkenellekään asioitaan, lieneekö se sitten johtunut hänen luonteestaan\nvai ammatti-itsenäisyydestään. Lyhyesti: hän ei käynyt Langres'issa\nDiderot'n torin varrella kuin vanhempiensa hautajaisissa, ja oli\nsilloin niin vaitelias, että jos häntä luultiin varakkaaksi, jäi kunkin\nomaksi asiaksi arvailla, mistä se varallisuus oikeastaan johtui.\n\nSe, että Ursule päätti kirjoittaa Angéliquelle, todisti, että hän oli\nihmistuntija, sillä varsin uskottavasti hän saisi siltä taholta avun:\nsaada alentavasti auttaa ihmisiä, jotka ovat meitä halveksineet, on\nlaskelmallisen hieno tapa kostaa! Sitä paitsi ei Ursule pyytänyt,\nkuten myöhemmin saamme nähdä, mitään rahallista apua, vaan ainoastaan\nmoraalista.\n\nMeni kymmenisen päivää, ja Ida luuli, että Ursule oli jollakin tavoin\nvoittanut vaikeudet, koska näki, että taloon tuli aina ravintoaineita\nja että Ursule oli rauhoittunut.\n\nEräänä iltana, — se oli torstai-ilta, — Ursule ei korjannut astioita\nruokapöydältä pois heti aterian jälkeen, kuten oli tavallista, vaan jäi\npöydän ääreen istumaan, nojaillen kyynärpäillään pöytään:\n\n— Niin, kuten sinulle mainitsin, se, mitä minulla oli mielessä,\ntoteutuu nyt: ensi sunnuntaina meille tulee täyshoitolainen.\n\n— Täyshoitolainen! Oletko tullut hulluksi?\n\nUrsule jatkoi järkähtämättä:\n\n— Siitä ei seuraa meille mitään häiriötä. Hänelle annetaan yläkerroksen\nhuoneet. Sinä saat salin huoneeksesi; minä voin erinomaisesti asua\nruokasalissa. Meillä on kaksi päivää aikaa järjestellä koti sen\nmukaisesti.\n\nIda kykeni vielä huudahtamaan, vaikka oli tämän keskustelun aikana\nkokenut kaikki mahdolliset hämmästyksen asteet:\n\n— Tähän minä en koskaan suostu!\n\n— Sanon toistamiseen, että mainittu henkilö tulee meille sunnuntaina.\nHän on muuten hyvin säädyllinen, hiljainen ja siisti ihminen, niin\nvakuuttaa Angélique, joka hänet toimitti meille vuokralaiseksi.\n\nAngéliquen nimen kuullessaan Ida säpsähti ja suuttui uudestaan:\n\n— Ja sellainenko: varmaan joku hänen potilaistaan?\n\n— Ei ole, vastasi Ursule.\n\nJa vetäen taskustaan kirjeen ja silmäillen sitä hän selitti:\n\n— Kysymyksessä oleva ihminen on eräs jo iäkkäänlainen nainen, joka on\nennen asunut... niin, Angélique ei mainitse missä... lienee unohtanut.\nMutta joka tapauksessa: hänellä ei ole perhettä, hän on hiljainen,\nhyvin vaatimaton, ja varakas, joten hän voi maksaa vuokransa ennakolta.\nHän saa meiltä myöskin ruoan, mutta aterioi omassa huoneessaan.\nMaksuksi on sovittu 700 frangia kuussa. Se on huomattava vuokra,\nniinkin, voimme hankkia itsellemme aterioiksi oikeinpa päällisruokaa.\nKuten näet, Angélique on ymmärtänyt hyvin, mitä me tarvitsemme, ja minä\nkirjoitan ja kiitän häntä tänä iltana.\n\nSisarukset katsoivat toisiaan silmästä silmään. Idan katse ilmaisi,\nettä hän oli itsepäisesti äskeisellä kannallaan, mutta Ursulen katse\nei hellittänyt. Tällainen Ursulen vastarinta tapahtui nyt ensi kertaa\nheidän elämässään: oli varma, ettei Ursule taipuisi.\n\nÄrtynyt Ida koetti ainakin peitellä tappiotaan pilkallisin kysymyksin:\n\n— Erinomaista! Mistä ja miten Angélique sitten on saanut käsiinsä tämän\nihmelinnun? Miksi tuo nainen tahtoo tulla asumaan Langres'iin? Tietysti\nhän on Angéliquen synnytyslaitoksen hoidokkeja, joten kuka tietää,\nminkälainen menneisyys hänellä on takanaan.\n\nUrsule huiskutti taaskin tuota kirjettä Idan edessä:\n\n— Meitä ei koske mikään muu kuin että annamme hänelle asunnon ja ruoan.\n\n— Kunnes tulee skandaali, ja meidän täytyy sekautua siihen.\n\nUrsule hymyili ja luki kirjeestä samat sanat kuin äskenkin:\n\n— Hiljainen... hyvin vaatimaton... Ja voi maksaa vuokransa ennakolta.\n\nIda ei enää jatkanut väittelyä, vaan meni saliin. Mutta illalla hän ei\nantanut Ursulelle hyvänyön-suudelmaa, kuten tavallisesti.\n\nSeuraavana sunnuntaina pysähtyivät ajoneuvot Brochardin talon eteen.\n\nNiistä otettiin ensin eräitä paperipaketteja, sitten pieni matka-arkku,\njonka kannen toinen puoli oli puuta ja toinen puoli peitetty nahalla,\njonka karvapuoli oli ulospäin ja jollaisia oli käytetty ennen muinoin\ndiligenssien aikaan, ja viimein niistä laskeutui mustiin puettu nainen,\njoka muistutti enemmän palvelijatarta kuin herrasnaista.\n\n— Neidit Cadifon, asuvatko he täällä? kysyi hän Ursulelta, joka oli\ntullut ulos häntä vastaan.\n\n— Rouva Clapain, eikö niin? vastasi Ursule.\n\nJa kun tulija nyökkäsi myöntävästi päätänsä, lisäsi Ursule:\n\n— Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani: huoneenne on yläkerroksessa.\n\nNainen meni päättävästi käytävään. Ajoneuvot poistuivat.\n\nIda oli pujahtanut saliin, johon hänen nyt oli täytynyt muuttaa, ja\npilkisteli ikkunanluukun raosta ulos.\n\nJa näin oli itse kohtalo astunut Brochardin taloon.\n\n\n\n\nII\n\n\nAngéliquen kirje oli puhunut aivan totta: rouva Clapain oli hiljainen\nihminen ja maksoi vuokransa ennakolta. Hän asettui huoneeseensa aivan\nmeluttomasti ja selitti heti, ettei hän tarvinnut kuin yhden ainoan\nhuoneen, joten Ursule sai pitää itsellään muut yläkerroksen huoneet.\nHän ei edes avannut matkalaukkuaan, jota hän sanoi käyttävänsä\nvaatekaappinaan, vaan otti vain paperipaketeistaan esille kaikenlaista\nvähäpätöistä, joka ei ollut mahtunut matkalaukkuun, karkeita\nliinavaatteita, yömyssyjä, harjoja ja sen sellaista. Sitten hän työnsi\nikkunan ääreen nojatuolin, joka oli ollut sitä ennen takan edessä, veti\nsen luo keskeltä lattiaa pöydän, kaivoi taskustaan villalankakerän\nja sukkapuikot ja istuutui tekemään käsityötä. Tuskin oli kulunut\nkymmentä minuuttia siitä kuin hän tuli taloon, niin hän oli siellä kuin\nkotonaan, — kuin olisi asunut täällä koko ikänsä eikä aikoisi koskaan\nmuuttaakaan pois.\n\nYhtä pian selvittiin Ursulen kanssa ruokaa koskevista asioista. Rouva\nClapain ei halunnut iltaisin mitään muuta kuin hiukan maitoa. Kello\nkaksitoista päivällä hän tahtoi lämpöisen keiton ja lihaa, mutta ei\nmitään päällisruokaa. Ainoastaan aamulla hän sanoi herkuttelevansa,\nhalusi hyvin väkevää kahvia ja sen kiehuvan kuumana.\n\nHänellä ei siis ollut mitään vaatimuksia, ja hänen koko käytöksensä\noli harvinaisen rauhallista. Lyhyesti: tässä suhteessa hän vastasi\nkaikin puolin tietoja, joita Ursule oli hänestä saanut. Mutta oliko\nrouva Clapain oikeastaan mikään rouva, herrasnainen? Entä hänen ikänsä?\nVanhanlainenko, kuten Angélique oli ilmoittanut? Näitä seikkoja oli\ntäysi syy epäillä.\n\nHän saattoi olla neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta yhtä hyvin\nkuudenkymmenen. Hänen ahavoituneista ja rypyille parkkiintuneista\nkasvoistaan, jotka muistuttivat paremminkin talonpoikaisnaisen\nkuin kaupunkilaisen kasvoja, oli mahdotonta huomata hänen ikäänsä.\nMaaseudulla näkee usein peltotöissä varsin nuoria naisia, joiden kasvot\novat aivan samanlaiset kuin rouva Clapainin. Pelkästään vanhuus ei\ntee ihoa noin karkeaksi. Ja täytyyhän ottaa huomioon myöskin silmät\nja niiden ilme. Mutta rouva Clapainin silmien ilmettä ei päässyt\ntutkimaan: hän katseli yleensä aina maahan, ja milloin hän avasi\nsilmänsä, tähysteli hän kattoon. Kasvojen sävy oli kirjaimellisesti\nsanoen mitäänsanomaton, niin, melkeinpä tarkoituksellisesti tyhjä. Ei\npienintäkään hymyä, ja piirteet niin eleettömät, ettei tarkastelija\njohtunut edes arvioimaan, olivatko hänen kasvonsa vastenmieliset vaiko\nainoastaan vailla kaikkea viehättävyyttä.\n\nSellaisestakin vähän kokeneesta ihmisestä kuin Ursule oli yksi asia\nkuitenkin aivan selvä: rouva Clapain ei voinut olla mikään oikea\nrouva. Hänen käytöksessään ei ollut herrasnaisen luontevuutta eikä\nkohteliaisuutta. Hän esitti toivomuksensa selvästi ja päättävästi,\nmutta ilman mitään sanakoristeita. Viimeksi se, että hän noin ilman\nmuuta vieraan ihmisen läsnäollessa veti esille halpa-arvoiset\nliinavaatteensa. Kaikki hänessä todisti, että hän täydellisesti\nhalveksi kaikkia sopivaisuuden muotoja. Mihin yhteiskunnan luokkaan\nsaattoi siis olettaa hänen kuuluvan?\n\nTalonpoikaisnainen hän tuskin oli; paremminkin hän oli joku entinen\npalvelijatar, tai vielä enemmän hän näytti naiselta, joka oli omistanut\njonkin pienen liikkeen ja joka nyt oli vetäytynyt yksityiselämään.\nVarallisuudesta ei voinut päätellä mitään varmaa. — Muuten Ursule ei\ntällaisia enää aprikoinutkaan. Hän vain totesi, ettei täyshoitolainen\nhäirinnyt talon rauhaa edes senkään vertaa kuin oli luultu, ja että\nensimmäinen maksuerä lähti häneltä aivan itsestään. Mitäpä muuta?\nUrsule pisti taskuunsa rahat, jotka sai ennakkomaksuna vieraalta\ntäysihoidosta, poistui vuokralaisen huoneesta jättäen hänet käsitöineen\nikkunan ääreen ja meni alas Idan luo.\n\n— Kuules, sanoi hän sisarelleen, — kaikki käy paremmin kuin osasin\ntoivoakaan. Sinä saat jälleen itsellesi huoneesi, jos tahdot. Rouva\nClapain tyytyy näet...\n\nIda ei antanut Ursulen puhua loppuun:\n\n— Mutta nyt, kun kaikki on väännetty täällä nurin narin, en tahdokaan\nenää muuttaa sinne takaisin! Pitäköön rouva koko kerroksensa.\nPysykäämme, hän ja me, kumpikin omalla puolellamme.\n\n— Sinä hermostutat itseäsi aivan tyhjästä, jatkoi Ursule. — Jos\ntietäisit minkälainen hän on...\n\n— Minä näin hänet, kun hän laskeutui ajoneuvoista, ja se riittää.\nMuuten, ovikello soi: joku tulee varmaankin tapaamaan minua.\n\nJa Ida riensi ulko-ovelle, sillä sunnuntaisin tuli heille usein\nvieraita.\n\n— Etkö käännyttäisi tänään vieraita pois? kysyi Ursule. — Sinun pitäisi\nensin käydä ylhäällä; rouva Clapain tietää, että meitä on kaksi\nsisarusta, ja odottaa varmaan saavansa nähdä sinutkin.\n\n— Kylläpä saa sitä odottaa kauan!\n\n— Mutta minä pyydän, että menisit tervehtimään häntä, intti Ursule.\n\nVieraiksi pyrkijät kummastelivat varmaankin, ettei tässä tavallisesti\nniin vierasystävällisessä talossa tällä kertaa tultu nopeammin\navaamaan. Ovikello soi uudestaan.\n\nIda tiuskahti:\n\n— Ja minä olen päättänyt, että en missään suhteessa luovu entisistä\ntavoistani. Sekin, mihin olen jo suostunut, on liikaa.\n\nUrsule lähti mitään vastaamatta omiin hommiinsa. Hän ajatteli: »Ida\nvoisi olla edes kiitollinen.» Ida puolestaan mutisi itsekseen:\n\n— Pitäisikö minun sisareni tähden luopua pienimmistäkin iloistani?\n\nRouva Clapain oli, kun tuskin oli taloon tullut, ennättänyt jo täten\nhäiritä sisarusten keskinäistä sopusointua. Vakavat erimielisyydet\nalkavat aina tällaisilla hetkellisillä pikku vaikutelmilla, ja kuinka\nusein ovatkaan joutavanpäiväisyydet kääntäneet kehityksen koko elämälle\nratkaiseviin tapahtumiin.\n\nIda meni avaamaan ulko-ovea ja huudahti:\n\n— Kas, tekö. Mikä hauska yllätys! Mutta teidän täytyy nyt ensiksikin\nsuoda anteeksi, että annoin teidän odottaa näin kauan, ja sitten, että\nkotimme on aivan ylösalaisin!\n\nHerra Pirètre, Langres'iin aivan äskettäin muuttanut tutkintatuomari ja\nluultavasti Idan paras tuttavuus sodan jälkeen, tervehti, hymyili ja\nastui sisään.\n\n— Ajatelkaahan, jatkoi Ida, — että sisareni päähän pälkähti sellainen\nhullutus, että hän otti meille täyshoitolaisen, eikä neuvotellut ennen\npäätöstään ollenkaan minun kanssani. Tuo ihminen tuli taloon vasta\nneljännestunti sitten, mutta nyt jo tunnen, että en ole täällä enää\nomassa kodissani.\n\nHerra Pirètre kumarsi uudestaan ja suuteli Idan kättä:\n\n— Toivon, että ystävät ovat tänne silti yhtä tervetulleita kuin\nennenkin, vastasi hän kohteliaasti.\n\n— Ei, ei, minä en asu enää omassa kodissani, toisti Ida. — Katsokaahan\nvain, minkälaista täällä nyt on!\n\nTehden kaartavan kädenliikkeen hän viittasi ympärilleen näyttäen,\nmikä hävitys oli kohdannut entistä salia: sänky oli entisellä sohvan\npaikalla, sohva, jonka toinen pää nyt oli melkein keskellä huonetta, ja\nnojatuolit epäjärjestyksessä mikä missäkin.\n\n— Heh, huone on tullut vain viehättävämmäksi, sanoi herra Pirètre.\n\nHän istuutui, pidätteli adjektiivia, joka oli hänen kielellään, mutta\nlausui sen sitten kuitenkin:\n\n— Huone on nyt ikäänkuin intiimimpi, niin sanoakseni.\n\nIda punastui. Hän oli häveliäs kuin ainakin ikäneidot, jotka unelmoivat\nrakkaudentunnustuksista, mutta kauhistuvat, milloin luulevat jonkun\nmieshenkilön alkavan tehdä tuollaista tunnustusta. Herra Pirètre taas\nmuun homman puutteessa ja huvikseen vain leikitteli sanoilla; ne voivat\ntehdä naisen levottomaksi, mutta hän puolestaan piti tarkoin varansa,\netteivät hänen sanansa saaneet olla kuin hyvin epämääräisiä viittauksia.\n\nSeurasi lyhyt ja nolo hiljaisuus. Näytti kuin Ida olisi samalla sekä\npelännyt että toivonut tälle alulle yhtä herttaista jatkoa. Mutta jatko\nolikin aivan muuta.\n\n— Jaha, sanoi herra Pirètre, — teillä, tai paremminkin teidän\nsisarellanne, koska hän on ottanut vastatakseen asiasta teidänkin\npuolestanne, on siis tästä päivästä alkaen täyshoitolainen. Kuulkaas,\nse oli kullanarvoinen keksintö näinä aikoina, jotka tuntuvat tulevan\nyhä kalliimmiksi! Onnittelen! Yksi vaara tällaisissa vuokrahommissa\nsaattaa kyllä olla: joutuu joskus ottamaan luokseen vieraan, jota ei\nolisi ehkä toivonut; mutta minä oletan, että te olette hankkineet\ntarpeelliset tiedot ennenkuin teitte valintanne. Luultavasti hän on\njoku täältä Langres'ista?\n\n— Ei, vastasi Ida.\n\n— Ainakin tältä seudulta?\n\n— En tiedä.\n\n— Te ette tiedä, mistä päin hän on tänne tullut?\n\n— En ollenkaan.\n\n— Ja miksi hän asettuu nyt tänne?\n\n— Sitä tiedän vieläkin vähemmän.\n\n— Peijakas! Tämä on tosiaan varomatonta.\n\nJa heittäytyen selkäkenoon nojatuolissaan herra Pirètre otti yht'äkkiä\nkasvoilleen virkamiesilmeensä.\n\nHerra Pirètre oli pieni, laiha mies. Hänen päänsä oli ennenaikojaan\nkaljuuntunut, mutta hänen kasvonsa, joita vain hiukan liian iso nenä ja\nhuomattava likinäköisyys rumensivat, olisivat olleet varsin kauniit,\njos tämä olisi ollut aivan tavallinen, arkipäiväinen tilaisuus. Muuten:\nkun hän asetti silmälasit nenälleen, näytti nenäkin normaalilta ja\nlikinäköisyyden vaikutelma hävisi. Mutta nyt oli toisenlaista naamaa\nvaativa hetki: kun herra Pirètre esiintyi virkamiehenä, ja etenkin,\njos hän istui virastohuoneessaan, niin hänen poskiinsa ilmestyivät\nsarkastiset uurteet, hänen suunsa nyrpistyi suppuun, nenä sai\nhyökkäävän sävyn ja koko mies vaikutti ilkeältä petoeläimeltä, joka\nhuvikseen miettii ja valmistelee jotakin pahaa.\n\nMuuten on tässä paikallaan mainita, että herra Pirètre, tuo Langres'in\nvirkamiehistön Eliacin, uneksi jotakuinkin aiheetta virkaylennyksestä\nja pääsystä Pariisiin, ja oli täällä kuolla ikävään; sellaisissa\nolosuhteissa tutkintotuomari tekee mitä suinkin voi löytääkseen\njotakin huvitusta, milloin ahdistellen innokkaasti jotakuta rikoksesta\nsyytteeseen joutunutta olentoa, milloin käyden vieraisilla missä\nhyvänsä, tässä tapauksessa neiti Ida Cadifonin luona.\n\nHerra Pirètre lausui siis uudestaan:\n\n— Varomatonta... ja suorastaan vaarallista.\n\nTätä hän ei tosissaan luullut, mutta hän nautti jollakin tavoin siitä,\nettä sai levittää ympärilleen kauhutunnelmaa.\n\nIda soperteli:\n\n— Niin minä sanoinkin sisarelleni, mutta koettakaapas saada järkeä\nihmisen päähän, joka ei tahdo kallistaa korvaansakaan toisen puheelle!\n\n— Ehkäpä sisarellanne on hänestä tarkemmat tiedot kuin teillä\nitsellänne?\n\n— Sitä epäilen: vaikka hän on paljon vanhempi kuin minä, on hän\nkäsittämättömän kokematon.\n\n— En aavistanut, että teidän mielipiteenne hänestä olisivat noin\nankarat, virkahti herra Pirètre välinpitämättömästi.\n\n— Niin, hän on tähän asti totellut minun neuvojani, mutta tällä\nkertaa...\n\n— Tällä kertaa ette halua edes kuulla, mitä tietoja hän on saanut,\nennen kuin lausutte tuomionne, väitti herra Pirètre vielä. — Tahtomatta\nmoittia teitä tuntuu minusta teidän tuomionne liian hätäiseltä!\n\nHerra Pirètre ei halunnut kadottaa tätä jutunaihetta, joten hän jatkoi:\n\n— Ja mikä teidän täyshoitolaisenne on nimeltään?\n\n— Crampain... Clapain... mikä lienee...\n\n— Kuinka? Ette tiedä edes varmaan hänen nimeään! Nuori vai vanha?\n\n— En ole nähnyt häntä kuin kauempaa: keski-ikäinen, sanoisin.\n\n— Elegantti.\n\n— Oh, ei!\n\n— No, minkälaiselta ihmiseltä hän näyttää?\n\nHerra Pirètren ääneen tuli rautainen vivahde: hän kuulusteli nyt Idaa\nniinkuin syytettyä. Ida nosti aivan sekaantuneena molemmat kätensä\nkattoa kohti:\n\n— Kuinka minä voisin siihen vastata? Sillä, toistan sen vieläkin,\nainoastaan sisareni on puhellut hänen kanssaan!\n\nHerra Pirètre aikoi itsepintaisesti jatkaa, kun ovikello jälleen soi.\n\n— Anteeksi, sanoi Ida, onnellisena siitä, että pääsi kuulustelusta,\njonka hän pelkäsi yhä jatkuvan.\n\nKun hän tuli takaisin, oli hänen seurassaan abbé Bordier,\nSaint-Martinin kirkkoherra. Koska abbélla iltamessun jälkeen oli\nollut joutoaikaa, oli hänestä tuntunut hauskalta pistäytyä ohimennen\nkatsomaan, miten Cadifonin neidit voivat.\n\n— Kas, herra abbé, te tulette juuri kuin kutsuttuna, sanoi herra\nPirètre. — Ajatelkaas: neidit ovat ottaneet täyshoitolaisen, mikä\non onnistunut ajatus, mutta ovat, pelkään pahasti, tehneet sen\nvaromattoman virheen, etteivät ole ennakolta hankkineet hänestä\ntarkempia tietoja. Ehkäpä te voitte niitä nyt antaa. Tunnetteko erään\nrouva Crampainin... Clapainin?... Ida-neiti ei ole nimestä oikein\nvarma, mutta jotakin sellaista se oli.\n\nAbbé Bordier istuutui heti, unohtaen tavanomaiset pitkät\ntervehdystapansa.\n\n— En, sanoi hän, — en tiedä ketään sennimistä täällä Langres'issa...\n\n— Ei ole kysymyskään Langres'in asukkaista. Mutta ettekö tunne jotakuta\nsennimistä täällä lähiseudulla?\n\n— Ei... en... en tosiaankaan, hoki abbé.\n\nJa käännähtäen Idan puoleen:\n\n— Jaha, neiti, te olette tehnyt näin tärkeän päätöksen kysymättä\nkeneltäkään neuvoa?\n\n— Mutta sisarenihan sen päätöksen teki yksinään! huudahti Ida jälleen,\nkoettaen pelastua uusista moitteista.\n\nSitten hän kertoi abbé Bordier'lle samaa kuin herra Pirètrellekin. Abbé\nkuunteli varsin hajamielisenä koko asiaa, siis päinvastoin kuin herra\nPirètre.\n\nTuomari oli pieni, laiha ja tarkkaavainen, mutta pappi samassa\nsuhteessa oli kookas, muhkea ja hajamielinen. Hänellä oli silmät,\njotka eivät koskaan kyselleet mitään, riippuva vatsa, joka oli pelkkää\nhyvänluontoisuutta, ja sellainen myönteliäisyys toisen ihmisen kanssa\npuhellessaan, että toinen menetti rohkeutensa jatkaa. Kun Ida lopetti,\nvirkahti hän:\n\n— Koska nyt kerran Ursule-neiti on tyytyväinen, niin... erinomaista.\n\n— Mutta kuulkaahan, huudahti herra Pirètre, — kuka takaa, etteivät\nneidit ole ottaneet tänne jotakuta vaarallista henkilöä... jotakuta\nepämääräistä olentoa?\n\n— Jonkun venäläisnaisenko? Sitäkö tarkoitatte? sanoi abbé Bordier\nsovinnollisesti.\n\n— Rouva Clapain ei suinkaan näytä venäläiseltä.\n\n—Onko hän ainakin uskonnollinen? kysyi abbé. — Se olisi jo hyvä merkki.\n\nIdan täytyi jälleen huudahtaa:\n\n— Mistä minä sen tiedän! Ursule se yksin...\n\n— No niin, siinä tapauksessa täytyy meidän tiedustella tätä asiaa\nteidän sisareltanne, virkkoi herra Pirètre päättävästi.\n\n— Sisareni ei kerro teille mitään, sillä hän tietää olevansa väärässä.\n\n— Siinä tapauksessa teidän täytyy pitää tuota henkilöä tarkoin\nsilmällä, jatkoi tuomari.\n\nAbbé huokasi:\n\n— No, tämä nyt tuntuu minusta hiukan tarpeettomalta... Sillä kun te\njoka päivä seurustelette vuokralaisenne kanssa...\n\n— Emme suinkaan! keskeytti Ida. — Asia on järjestetty niin, että rouva\nClapain, — niin, nimi oli varmasti Clapain, — syö ateriat yksinään\nhuoneessaan.\n\n— Yhä kummallisempaa, mutisi herra Pirètre. — Henkilö koettaa jollakin\ntavoin piileskellä...\n\n— Tai tahtoo syödä ateriansa rauhassa, sutkautti abbé Bordier.\n\nJa kääntyen tuomarin puoleen hän jatkoi:\n\n— Muuten, mitä teillä oikeastaan on näiden neitien puolesta\npelkäämistä? Eihän vuokralainen voi varastaa heiltä heidän\nhuonekalujaan. Eikä edes rahaakaan, sillä oletan, etteivät he pidä\narvopapereitaan täällä kotona. Ja jos tuo tuntematon on moraalinen\nhenkilö...\n\n— Mutta onko hän sitä? keskeytti Ida.\n\n— Ehkäpä hän vain näyttelee moraalista, jatkoi herra Pirètre.\n\nYht'äkkiä avattiin salin ovea raolleen.\n\n— Kas, neiti Ursule! huudahti herra Bordier.\n\nNeiti Ursule ei tullut sisään, vaan pyyteli anteeksi:\n\n— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, minä tulin vain pyytämään sisareltani\nliinakaapin avainta. Kenties se on jäänyt sinulle?\n\nSekä abbé Bordier että herra Pirètre olivat nousseet seisomaan.\n\n— Neiti Ursule, antakaa nyt tuon avainasian jäädä toistaiseksi, ja\nvastatkaa meille erääseen kysymykseen: mikä on tämä täyshoitolainen,\njota ei vielä kukaan tunne paitsi te yksinänne?\n\nJa sitten Ursulelle oikein satoi kysymyksiä:\n\n— Mistä hän on tänne tullut? Miksi hän on asettunut tänne Langres'iin?\nMitä suosituksia hänellä on?\n\nUrsule seisoi ovella aivan ymmällään. Hän antoi sanatulvan hiukan\nasettua ja vastasi sitten:\n\n— Sisareni on tietysti uskotellut teille jos jotakin. Rauhoittukaa:\nrouva Clapain on hyvin kunnollinen nainen. Hyvin vaatimaton, hyvin\nhiljainen [hän toisteli jälleen Angéliquen kirjeen sanoja]; hän näyttää\npäättäneen käyttäytyä niin, että hänestä olisi niin vähän vaivaa kuin\nsuinkin, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin hän tuli tänne, istui\nhän jo kudin kädessä, kun poistuin hänen luotaan.\n\n— Kuinka, sunnuntaina! huudahti abbé Bordier; ja käännähtäen herra\nPirètren puoleen hän jatkoi:\n\n— Jospa olettekin oikeassa, herra tuomari!\n\nHerra Pirètre vastasi ironisesti:\n\n— No, saattepahan sielun, jonka voitte pelastaa. — Minä puolestani\najattelen, eikö minun pitäisi ryhtyä salaisiin tutkimuksiin...\n\n— Taivas siunatkoon, huudahti Ida, — ette kai aio sotkea meitä\npoliisiasioihin!\n\n— Olisiko teistä hauskempi, että tuo tuntematon ehkä sotkee julkisesti\nteidät niihin?\n\nUrsulen terävä ja päättävä ääni voitti hälinän:\n\n— Sisareni on naurettava. On hassua nähdä kummituksia keskellä päivää,\nkun minä kerran vakuutan, että rouva Clapain on kunnon ihminen, ja se\non varmaa, sillä hänen luonaan ei ole käynyt kerrassa ketään paitsi\nminua!\n\nJa Idan puoleen käännähtäen jatkoi Ursule: — Onko sinulla nyt se avain\nvai ei?... Eikö?... Minne se sitten on joutunut?\n\n— Toivokaamme, ettei tuo henkilö, joka on mielestänne niin täydellinen,\nole sitä jo näpistänyt! virkkoi herra Pirètre ironisesti.\n\nUrsule nostaisi olkapäitään:\n\n— Mitä joutavuuksia puhutte. No, menenpä etsimään sitä muualta.\n\nJa neiti Ursule poistui.\n\nKoska abbé Bordier oli jo seisomassa, käytti hän seisomistaan hyväkseen:\n\n— Kun näen, että neiti Ursule on niin puuhissaan, sanoi hän Idalle.\n\n— Niin omissa puuhissaan! oikaisi herra Pirètre.\n\n—... niin omissa puuhissaan, ehkä, myönsi pappi. — Siksipä ajattelen,\nettä kenties olemme tehneet väärin, nimittäin riistäneet teiltä teidän\nkallista aikaanne.\n\n— Mitä, joko te aiotte lähteä? huudahti Ida.\n\n— Emme saa häiritä teitä tällaisena päivänä, sanoi herra Pirètre.\n—Toivomme vain, että meidän neuvoistamme olisi teille jotakin apua:\nolkaa varuillanne, neiti!\n\n— Joskin herra tuomari liioitellee vaaraa, niin eihän vara venettä\nkaada, jatkoi abbé Bordier.\n\nNiinpä rouva Clapain oli syynä siihen, että tämä vierailu päättyi\nvarsin lyhyeen. Ällistyneenä Ida sai herroilta tavalliset\nhyvästelykohteliaisuudet, saattoi heidät ulkoportaille ja katseli, kun\nhe poistuivat.\n\nHe menivät matkaansa välittämättä yhtään rauhattomuuden siemenistä,\njoita he olivat taloon kylväneet, vaikkakin itse olivat varsin\nvakuutettuja, ettei suurella muutoksella, joka oli tapahtunut Cadifonin\nneitien kotona, olisi mitään heidän ennustamiaan seurauksia.\n\nRouva Clapain istui sillä välin ylhäällä huoneessaan kaikessa rauhassa\nkudin kädessä. Kun Ursule tänä päivänä ensi kertaa vei hänelle\nillallismaidon, niin hän tuskin käänsi päätänsä. Ehkäpä rouva Clapain\noli vaipunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut Ursule-neidin\ntuloa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSeuraavanakin päivänä sattui pari välitapahtumaa, jotka kannattaa\nmainita, niin vähäpätöisiltä kuin ne näyttävätkin. Kuinka usein\nriippuukaan tulevaisuus tällaisista pikku tapahtumista, joita ei ensin\nlaisinkaan huomata!\n\nKun Ursule aamulla kello puolen kahdeksan aikaan vei rouva Clapainille\ntulikuuman aamukahvin, kuten vuokralainen oli toivonut, tapasi hän\nrouvan jo pystyssä ja näki, että huone oli jo siistitty.\n\n— Oh, eihän rouvan olisi tarvinnut siistiä täällä, huudahti Ursule.\n\nRouva Clapain keskeytti:\n\n— Minulla on tapana pitää itse huoli itsestäni. Mutta haluaisin\nitselleni lakaistakseni oman luudan. Teidän luutaanne oli vaikea löytää.\n\nRouva Clapain oli siis hiiviskellyt siellä täällä talossa, ja niin\nhiljaa, ettei kukaan ollut kuullut. Tämä tuntui Ursulesta jollakin\ntavoin ilkeältä, mutta kun hän oli päättänyt, että myöntyisi kaikkeen,\nkun vain saisi pitää täyshoitolaisensa talossa, niin hän hillitsi\npahantuulensa:\n\n— Jos rouva olisi kutsunut minua, niin olisi säästynyt siitä vaivasta.\nTänä iltana tuon teille aivan eri luudan. Onko teillä asioita\nkaupungille, sillä tähän aikaan päivästä menen sinne.\n\n— Ei.\n\n— Ehkäpä rouvan tekisi mieli mennä kävelemään, sillä nyt on niin\nkaunis ilma? Kaupungin vanhat muurit ovat aivan lähellä ja samoin\nBlanche-Fontaine.\n\n— Ei, toisti rouva Clapain, — mutta unohdin kysyä teiltä, onko tuolla\nalhaalla kirjelaatikkoa?\n\nNyt oli Ursulen vuoro vastata:\n\n— Ei, mutta meille onkin postilla niin vähän asiaa.\n\nRouva Clapain mutisi hampaittensa välistä:\n\n— Se on harmillista.\n\n— Minä tuon postin tänne teille heti, kun postinkantaja tulee. Tuolla\nkaapissa on muuten kirjoitusvehkeitä.\n\n— Minä kirjoitan hyvin harvoin kirjeitä, virkkoi rouva Clapain hiljaa\nkuten ennenkin ja alkoi juoda kahviaan; hänen ilmeensä oli kuin yleensä\nhenkilön, joka ei tahdo itseään häirittävän.\n\nUrsule ymmärsi yskän ja poistui nyt tosiaan huoneesta. Hänestä\nolisi pitänyt tuntua hyvältä, kun hän näki, miten vähän vaivaa\nrouva Clapainista oli; mutta se herättikin hänessä epämääräisen\nvastenmielisyyden tunteen. Yht'äkkiä hän ihmetteli itsekseen:\n»Kuinka tuollainen nainen, joka ei syö mitään ja joka luovuttaa\npois kolmeneljännestä huoneistosta, joka on päätetty antaa hänelle,\nja siistii itse huoneensa, kuinka hän oli valmis maksamaan niin\nsuuren vuokran? Hän ei näytä suinkaan rikkaalta: hänen huonoista\nliinavaatteistaan päättäen hän ei ole tottunut heittelemään rahojaan\ntarpeettomasti sinne tänne. Olisikohan hän tullut meille ainoastaan\nsiksi, ettei parempaa paikkaa löytänyt? Jääkö hän meille, ja jos jää,\nniin eikö hän ryhdy vaatimaan, että täyshoitomaksu olisi halvennettava?\n\nMutta tämä oli vain ohimenevää huolta; heti sen jälkeen Ursule ajatteli:\n\n— Pyh, Angélique vastaa hänestä.\n\nKirjeen sanat: »hiljainen, hyvin vaatimaton ja sellaisessa asemassa,\nettä voi aina maksaa ennakolta» rauhoittivat Ursulen lopullisesti. Näin\npäättyi ensimmäinen niistä pikku tapahtumista, joista nyt olen alkanut\nkertoa.\n\nToinen tapahtuma, vaikka se merkitsi kokonaisen uuden kehitysjakson\nensimmäistä vaihetta, näytti asianomaisista ainoastaan tuollaiselta\njokapäiväisen elämän pikku yhteentörmäykseltä, jollaisia sattuu usein,\nmutta jotka unohtuvat heti tapahtuman jälkeen.\n\nTorilla käydessään Ursule osti myöskin uuden luudan ja palasi\nkotiin. Matkalla jo hänen oli täytynyt vastailla moniin uteliaihin\nkysymyksiin. Niitä olivat hänelle tehneet rouva Cormier'n keittäjätär,\nhiukan kauempana polkupyöräänsä puhdistava Pierredard'in poika, niin,\nyleensä kaikki naapurit. Joka kerta kehittyi vuoropuhelu suunnilleen\ntällaiseksi:\n\n— Jaha, Ursule-neiti, teillä kuuluu olevan luonanne joku henkilö\nvieraana?\n\n— Ei vieraana, vaan hän on eräs vieras rouva.\n\n— Teidän ystävättäriänne?\n\n— Ei, vaan eräs rouva, joka jää meille joksikin aikaa asumaan.\n\n— Kas että te uskalsitte hänet ottaa luoksenne, kun nyt on kaikki niin\nkallista!\n\n— Juuri siksi: meidän täytyy koettaa saada tulomme riittämään.\n\nJa sitten Ursule jatkoi matkaansa.\n\nTästä näkyy, että uutinen oli joko abbé Bordier'n tai herra Pirètren\ntaikka heidän molempien levittämällä ennättänyt jo Saint-Martinin\ntorille asti. Eräissä kaupungeissa täytyy tottua elämään niinkuin\nolisi lasikaapissa: olettakaamme, että siihen on syynä jonkinlainen\ntuolle seudulle ominainen ilman suurempi kaikuvaisuus, — niin pääsemme\netsimästä syitä kauempaa.\n\nUrsule tuli siis kotiin kädet täynnä kantamuksia. Haluten saada ne\nkäsistään hän aikoi mennä kiireesti keittiöön, kun hän yht'äkkiä kuuli\nhiipiviä askelia portaissa ja pysähtyi siihen paikkaan.\n\n— Hyvä Jumala, alkaako tuo rouva Clapain taas nuuskia nurkkia? huokasi\nUrsule.\n\nSeisoen portaitten alapäässä ja katsellen, kuka ylhäältä tulisi, hän\nnäki suureksi helpotuksekseen, että sieltä tuli Ida.\n\n— Jaha, sinä päätit siis viimeinkin mennä tervehtimään _häntä_. Oli\ntosiaan jo aikakin.\n\nIda painoi sormensa huulilleen — Ei noin kovalla äänellä! _Hänen_ ei\ntarvitse tätä kuulla!\n\nIda tuli alas, meni Ursulen perästä keittiöön ja oli muka\ntarkastelevinaan ostoksia, joita Ursulen kori oli täynnä, vaikk'ei hän\ntavallisesti sellaisista asioista laisinkaan välittänyt. Sitten jatkoi\nhän, silmät yhä luotuina koriin:\n\n— Toivon, että et kuvittele minun suhtautumiseni tuohon sinun\ntäyshoitolaiseesi muuttuvan tätä kummemmaksi. Sekin on jo tarpeeksi,\nettä suostuin antamaan hänen tulla tänne; luovutan sinulle huvin pitää\nhänelle seuraa ja aion kieltäytyä kaikesta seurustelusta hänen kanssaan.\n\nUrsule ei ollut uskoa korviaan; tarttuen sisartaan käsivarteen hän\nsanoi:\n\n— Kuinka? Mitä sinä puhut? Etkö sinä tullutkaan hänen luotaan? Mistä\nsyystä sitten tekeydyt noin salaperäiseksi ja julistat tuollaisen\njyrkän päätöksen, jota sinä, onneksi kyllä, et voi pitää, senhän\nitsekin arvaat?\n\n— Siitä syystä, että lopultakin ymmärtäisit, että aion pysyä syrjässä\nkoko asiasta ja pitää silmällä hänen hommiaan ja eleitään, jotka\nennemmin tai myöhemmin todistavat, minkä varomattomuuden sinä olet\ntehnyt.\n\n— Sano peittelemättä, että sinä kävit siellä häntä vakoilemassa!\n\nViimeinkin Ida katsoi ylös ja nostaisi olkapäitään:\n\n— No olkoon sitten niin.\n\nHänen äänensä oli niin tyyni, että se paremmin kuin mitkään voimakeinot\nilmaisi, ettei hän laisinkaan aikonut muuttaa päätöstään.\n\nMutta Ursule luuli vielä, että tämä olisi vain Idan ohimenevä\npäähänpisto. Kuitenkin hän tuli levottomaksi, kun Ida näytti niin\nhermostuneelta. Oltiin vähän aikaa vaiti, sitten sanoi Ursule:\n\n— Minusta tuntuu tosiaankin... onko sinulla jokin salaisuus? Sinä et\npuhu samalla tavalla kuin tavallisesti.\n\n— Entä sinä itse: eikö sinulla sitten ole salaisuuksia? Etkö päätä\nasioita neuvottelematta minun kanssani?\n\n— Olettakaamme siis, että me olemme molemmat väärässä, huokasi Ursule\nsovittavasti.\n\n— Tai että me arvostelemme asiaa eri tavalla, jatkoi Ida hänen\nlausettaan nyreästi.\n\nJa sitten Ida poistui Ursulen luota. Hän oli tyytyväinen, kuten usein\ntapahtuu, siitä, että oli puhunut, mitä aikoi, mutta ärtynyt siitä,\nettei sisar hyväksynyt hänen käsitystään. Ursule puolestaan koetti\nvapautua kiusallisesta mielialasta, johon hän oli joutunut tämän lyhyen\nkeskustelun tähden.\n\n— Onneksi tämä kaikki järjestyy vähitellen itsestään, ajatteli hän.\n\nKuten näette, tämä keskustelu ei ollut mitään tai ei melkein mitään:\nvain muutamia sanoja, jotka päättyivät ylimalkaisuuksiin, joita saattoi\npitää jonkinlaisena aselepona. Olisi tarvittu toisenlaisia silmiä\nkuin näiden asianosaisten näkemään, että erottava juopa oli sittenkin\nauennut heidän välilleen.\n\nJa nyt loppuvatkin kaikki huomattavat tapahtumat, joita sattui\nCadifonin neitien kodissa silloin kun rouva Clapain tuli sinne. Sen\njälkeen näytti kuin Brochardin talossa ei olisi tapahtunut enää mitään\nerikoista.\n\nTällaiseen hiljaisuuteen vaikuttivat osaltaan eräät odottamattomat\nasianhaarat.\n\nHerra Pirètre lienee saanut päivä sen jälkeen kuin rouva Clapain\nasettui kaupunkiin jostakin kuulla, että hänen seurustelunsa\nkirkollisissa piireissä saattoi olla vahingoksi hänen tulevaisuudelleen\nja sille hänen toiveelleen, että hän pääsisi johonkin virkaan\nPariisiin. Hän uhrasi silloin heti nuo kirkolliset tuttavansa\nvelvollisuuden alttarille, ja niiden joukossa hän uhrasi myöskin\nseurustelunsa Idan kanssa. Alussakaan ei hänen uteliaisuutensa rouva\nClapainiin nähden ollut suinkaan häirinnyt hänen untaan, ja nyt\nymmärtää helposti, että se uteliaisuus sammui kokonaan, koska hän\nkerran lakkasi käymästä kyläilyillä Cadifonin neitien luona.\n\nAbbé Bordier jälleen oli kahden viikon kuluessa mietiskellyt, pitäisikö\nhänen koettaa tutustua tähän uuteen seurakuntansa jäseneen. Se seikka,\nettä rouva Clapain oli tullut sunnuntaina kirkkoon messuun, vahvisti\npapin myöntävää mielialaa. Hän meni siis viimein rouva Clapainin luo,\nja palasi sieltä niin tyytyväisenä, että oli antanut anteeksi senkin,\nettä rouva istui kudin kädessä sunnuntaina.\n\n— Rouva Clapain on vähäpuheinen, mutta hänen mielipiteensä ovat\nmoitteettomat, sanoi abbé Bordier Idalle. — Hän antoi minulle viisi\nfrangia köyhien hyväksi, ja me sovimme, että minä silloin tällöin\nkävisin uudestaan hänen luonaan.\n\nOnneksi, tai onnettomuudeksi, miten sen nyt käsittää, korotti sallimus\nabbé Bordier'n aivan pian tämän jälkeen katedraalin kaniikiksi, joten\nhän ei sitten enää käynytkään rouva Clapainin luona. Abbé Bordier'n\nseuraaja abbé Roguet, joka oli ollut sodassa, toi seurakuntaan joukon\nsotilaallisen vapaita käsityksiä, jotka kummastuttivat vanhoja\nnaisia, ja apostolisen innon, joka oli niin tarkka arvostaan, ettei\nse tahtonut tuhlata itseään tarpeettomasti: herra Roguet ei siis\nhuolinut kiinnittää mitään huomiota Cadifonin neiteihin eikä koko rouva\nClapainin olemassaoloon.\n\nTällä tavoin katosivat molemmat kertomuksen tapahtumain alun todistajat\ntoinen toisensa jälkeen. Sellaiset pienet sattumat riittävät kyllä\nluomaan hiljaisuuden ihmisasumuksen ympärille, ja niinpä näytti nyt\nsiltä kuin Brochardin talon eteen olisi ainaiseksi vedetty esirippu.\nMutta sen taakse jäivätkin ne kolme näyttelijää vain odottamaan draaman\nalkamista.\n\nPäähenkilön, rouva Clapainin puolelta oli voitu pelätä mitä hyvänsä.\nMutta vastoin olettamuksia täytyi myöntää, että hän oli kaikkein\nvähimmän kiintoisa olosuhteiden tässä tapauksessa yhteen johtamista\nkolmesta ihmisestä.\n\nHän nousi aina varhain aamulla, hänen huoneensa oli siistitty,\nkun Ursule toi hänelle aamukahvin. Rouva Clapainin olemassaolon\ntarkoituksena näytti olevan ainoastaan istua ikkunan ääressä ja\ntehdä noita iankaikkisia käsitöitä, jotka valmistuivat vuorolleen\ntoinen toisensa jälkeen, — mitä varten, siitä ei tietoa! Silloin\ntällöin hän pesi myöskin liinavaatteitaan ja teki sen aina omassa\nhuoneessaan jonne hänelle vietiin siihen tarkoitukseen kuumaa vettä.\nHän ei käynyt milloinkaan kaupungilla, paitsi sunnuntaisin, jolloin\nhän pistäytyi messussa, ja jonkin kerran viikollakin viedäkseen\npostiin jonkin kirjeen. Itse puolestaan hän sai kirjeitä sangen\nharvoin. Useiden kirjeiden kuoressa Ida näki Angéliquen käsialan,\nmistä hän ei kummastunutkaan, koska rouva Clapain oli joutunut taloon\nAngéliquen suosituksella, joten hän ja Angélique olivat varmaankin\nyhdistyneet toisiinsa ystävyyden siteillä. Muuten rouva Clapainin\nseurustelu Cadifonin neitien kanssa supistui kaikkein vähimpään\nmahdolliseen. Ursulen kanssa hän vaihtoi pari sanaa ilmoista ja\nterveydestä: tavallisia kohteliaisuuksia, joista suoriuduttiin varsin\npian. Idan kanssa, joka ei koskaan mennyt hänen luokseen ylös, vaan\npysyi päätöksessään, hän vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä, mutta\nainoastaan loitommalta, milloin he joutuivat odottamatta senkin verran\ntoistensa näkyviin, että siihen oli pakko.\n\nRouva Clapainin läheisyydessä voitiin siis elää kuinka kauan tahansa\naavistamatta, mitä ajatuksia hänen päässään oikeastaan liikkui. Oliko\nhänellä perhettä? Mikä välttämättömyys oli hänet tuominnut viettämään\ntällaista ankarasti eristettyä elämää? Nämä olivat kysymyksiä, joita ei\nkuitenkaan tehty, koska tuntui aivan hyödyttömältä niitä tehdä ja koska\nrouva Clapainissa oli jotakin erikoista, josta johtui, että vaikka hän\nolikin mystillinen, hän ei vaikuttanut siltä kuin hänessä olisi ollut\njotain mystillistä. Rouva Clapainin menneisyys, jos teki mieli sitä\ntutkia, muistutti varmaankin hänen matkalaukkuaan ja liinavaatteitaan:\nsiihen ei koskettu, sillä pelättiin, että tutkimuksen tuloksena olisi\nliian vähäpätöisiä asioita. Kaiken kaikkiaan: hän oli täyshoitolainen,\njota mallikelpoisempaa ei voinut toivoakaan, hän ei vienyt paikkaa\nenemmän kuin jokin huonekalu ja suoritti säntillisesti maksunsa. Mistä\nsitten johtui, että hänen läheisyytensä muutti talon ilmakehän siinä\nmäärin, että sen toiset kaksi asukasta olivat niin muuttuneet, että\nheitä enää tuskin tunsi entisiksi Cadifonin neideiksi? Rouva Clapainia\nei näkynyt, mutta hän oli aina toisten ajatuksissa. Hän koetti olla\npitämättä mitään melua itsestään, mutta se täysin moitteeton yritys\naiheutti vain levottomuutta. Tapahtumain merkitys on yleensä ainoastaan\nsiinä, minkä vaikutuksen ne tekevät ympäristöön. Jos rouva Clapain ei\nolisi tullut taloon, olisi Ursulella ja Idalla edelleenkin varmaan\nollut kuvitelma, että he elivät täydellisessä sopusoinnussa keskenään,\nmutta kun rouva Clapain nyt askarrutti molempien sisarusten ajatuksia,\njoskin vaikutti Idaan aivan päinvastaisella tavalla kuin Ursuleen,\nniin sisarukset huomasivat ihmeekseen, mikä suuri juopa heitä erotti\ntoisistaan.\n\nSanoin, että se oli juopa. Mutta juopa on jotakin, jonka ilmestymisen\nhuomaa, jotakin, jota voi koskettaa ja mitata, jota vastoin se,\nmitä nyt sisarusten kesken tapahtui, kuuluu sellaisiin asioihin,\njoita ei voi ilmaista. Kahteen luonteeseen, jotka luulivat olleensa\nsopusoinnussa keskenään, kun ei ollut sattunut mitään, joka olisi\npaljastanut heidän erilaisuutensa toisilleen, vaikutti heitä molempia\nkoskeva tapahtuma sillä tavoin, että he ilmaisivat pohjimmaisen\nitsensä, joutuen keskenään ankaraan ristiriitaan.\n\nIda, joka oli älykäs, mutta oli ajanut päänsä täyteen romaaneja\nja ollut aina loitolla elämän vaikeuksista, koristeli elämää\ndraamallisilla väreillä. Tästä ei enää ollut kuin yksi askel siihen,\nettä hän epäili rouva Clapainia vaaralliseksi henkilöksi.\n\nUrsule, joka oli vaistoiltaan käytännöllinen, mutta ei kaukokatseinen,\nuskoi sen sijaan, että rouva Clapain oli ihminen, jonka puolelta ei\nollut mitään pelättävää.\n\nIda mietiskeli jotakin tekosyytä voidakseen karkottaa rouva Clapainin\ntalosta, Ursule jälleen syitä, joiden nojalla hänestä ei olisi\ntarvinnut erota.\n\nTuloksena oli seuraava, varsin omituinen tilanne. Kolmesta Cadifonien\ntalon henkilöistä kaksi piti alinomaa tarkasti silmällä kolmannen\narvoitusta, toinen heistä todistaakseen, että tuon arvoituksen taakse\nkätkeytyi selvä todellisuus, toinen jälleen näyttääkseen, ettei sitä\narvoitusta ollut olemassakaan. Kun tähän on päästy, huomataan piankin,\nettä toimenpiteet, jotka nämä kaksi suuntasivat tuohon kolmanteen,\nolivat ainoastaan tekosyitä: ne peittelivät vain vihollisuutta, jota\nsisarukset jo tunsivat toisiaan kohtaan. Mitä eivät monet yhteiset\ntyövuodet Diderot'n torin varrella eikä toimettomuuden kiusaus\nBrochardin talossa ollut saanut aikaan, seurasi nyt pelkästään siitä,\nettä heidän kodissaan asui vieras ihminen: Ursule ja Ida eivät\nymmärtäneet enää toisiaan; jos sattuisi pieninkin kriisi, voisi heistä\ntulla viholliset.\n\nJa tätä olotilaa kesti kahdeksan kuukautta, aina vuoden 1921 kevääseen.\nSilloin tuli Cadifonin neitien luo odottamattomana kolmas sisaruksista,\nAngélique Mirot.\n\nOli käsittämätöntä, miksi hän tuli tälle lyhyelle vierailulle, — siihen\nmeni tuskin puolta päivää, — ja yhtä arvoituksellista, saiko hän\ntoteutetuksi jotkin salaperäiset aikeensa vai ei.\n\nAngélique ei ilmoittanut ennakolta mitään tulostaan. Ursule ja Ida\ntuskin tunsivatkaan sisartaan, niin huonosti puettu, hermostuneen ja\nvanhentuneen näköinen hän oli.\n\nMelkein heti kuin hän oli päässyt sisään, hän meni ylös rouva Clapainin\nluo. Siellä hän viipyi noin neljännestunnin, ja kun hän tuli takaisin\nalas, kieltäytyi hän vastaamasta, kysyttiinpä mitä tahansa tuosta\nhenkilöstä, jota hän mainitsi vain ystävättärekseen.\n\nJa kun sisaret kysyivät häneltä, mitä hän nykyään toimiskeli\nTonnerressa, niin hän käänsi puheen muihin asioihin. Ida teki siitä sen\njohtopäätöksen, ettei Angéliquen synnytyslaitos nähtävästi menestynyt\nenää niin hyvin kuin ennen, jos se nyt koskaan olikaan menestynyt.\nPelkästä vastustamishalusta arveli silloin Ursule, että Angélique\noli varmaankin joutunut rahanahneuden valtaan, kuten niin monet muut\nvanhoina, ja ruvennut liikeihmiseksi.\n\nEräät sanat, jotka Angélique virkkoi juuri pois lähtiessään, näyttivät\nvahvistavan tätä olettamusta. Hän näet sanoi:\n\n— Minä valmistelin tuolla ylhäällä ystävätärtäni siihen, että hänen\npitäisi suostua maksamaan täyshoidostaan enemmän, koska hintataso\nyleensäkin nykyään yhäti nousee. Tuhat frangia kuussa olisi minusta\nkohtuullista.\n\n— Se on liikaa, sillä rouva Clapain ei oikeastaan syö paljon mitään!\nhuudahti Ursule.\n\n— Pyytäkää vain tuhat frangia: hän suostuu kyllä, ja me voimme jakaa\ntuon maksunlisäyksen keskenämme.\n\nAsemalta palattaessa Ida sanoi Ursulelle:\n\n— Ymmärsitkös: hän yllytti meitä kiristämään! Hänellä on varmasti\ntiedossaan jotakin, jota rouva Clapain koettaa pitää salassa.\n\nUrsule vastasi:\n\n— Ei, Angélique käyttää vain hyväkseen tätäkin tilaisuutta, kun\nahnehtii rahaa. Muuten tuskin tunsin häntä enää entisekseen. Hän, joka\npukeutui ennen niin hyvin!...\n\nSekin seikka, että Angélique ei tahtonut puhua heille sanaakaan tuosta\n»ystävättärestään», jätti eräänlaisen katkeran jälkimaun. Mutta siihen\nasiaan Ursule ja Ida eivät kuitenkaan enää keskustellessaan koskeneet.\n\nUrsule epäröi monta päivää ennen kuin tahtoi koettaa, oliko Angéliquen\nehdottamaa maksunlisäystä mahdollista toteuttaa; sillä eräät\nulkoapäin meihin tulleet vaikutukset tulevat useinkin ilmi vasta\nmyöhemmin. Viimein Ursule kuitenkin ajatteli, että Angélique ainakin\nperiaatteellisesti oli oikeassa, ja eräänä aamuna hän teki epämääräisen\nvihjauksen ajan kalleudesta rouva Clapainille, esittämättä kuitenkaan\nmitään jyrkkiä vaatimuksia.\n\nRouva Clapain näytti heti ymmärtävän, mistä oli kysymys, tai ehkä asia\noli valmistettu hänelle tarkemmin kuin Ursule luulikaan, sillä tuskin\nUrsule oli koskettanut siihen, niin rouva Clapain keskeytti hänet\nparilla sanalla:\n\n— Neiti Cadifon, miten haluatte, mutta minä puolestani joko asun täällä\nentiseen hintaan tai muutan pois. Tämän voitte kirjoittaa sisarellenne\nTonnerreen, jos tahdotte. Ja pyydänkin, että kirjoittaisitte tämän\nvastauksen hänelle.\n\nTämä oli Ursulelle niin suuri yllätys, että hän peräytyi nopeasti,\nsillä hän ei ollut lausunut edes Angéliquen nimeä:\n\n— Mitä nyt puhuin, ei koskenut laisinkaan teitä, enkä ymmärrä, mitä\nminun Tonnerressa asuvalla sisarellani on tässä asiassa tekemistä.\n\n— Sen parempi teille, mutta minulla itselläni on omat syyni siihen,\nettä sisarenne tietäisi vastaukseni, virkahti rouva Clapain tuimasti.\n\nJa näiden arvoituksellisten sanojen jälkeen hän vaipui jälleen omiin\nunelmiinsa.\n\nEdellisestä näkee, kuinka vähäpätöisiä tapahtumia Brochardin talon\neteen laskeutunut esirippu kätki. Niinpä naapurit Cadifonin talon\nohitse kulkiessaan ihailivat heidän onneaan: olipas heillä älyä, kun\nosasivat juuri oikealla hetkellä hankkia itselleen niin mallikelpoisen\ntäyshoitolaisen! Kukapa ei olisi halunnut pitää luonaan asumassa rouva\nClapainia, vaikkapa hänellä olisi ollutkin jokin arvoitus takanaan?\n\n\n\n\nIV\n\n\nJuuri huhtikuun 3 p:nä 1921 alkoi sitten varsinainen draama. Tästä\nlähtien on tärkeää mainita tarkat aikamäärät.\n\nViisi päivää aikaisemmin oli Ursule vastannut erääseen Angéliquen\nkirjeeseen ja maininnut siinä, että hän oli luopunut aikomuksestaan\nylentää rouva Clapainin täyshoidon hintaa, sillä rouva oli jyrkästi\nkieltäytynyt maksamasta lisää. Angélique varmaankin tyytyi tähän asiaan\nsellaisenaan, koskapa häneltä ei sitten tullut enää kirjettä.\n\nOn harvinaista, että luonto asettuu yhteistoimintaan meitä\nkiinnostavien tapausten kanssa. Kun Brochardin talo heräsi huhtikuun\n3 p:nä, oli taivas kirkas ja kirkko toisella puolella toria hohti\nauringonpaisteessa. Eräät keväiset valonvivahteet kiihottavat meitä\nvastustamattomasti lähtemään retkeilyille. Meidän ei tarvitse muuta\nkuin nähdä ne ikkunaluukkuja avatessamme, niin ikävöimme maalle\nsamoilemaan. Ursule lähtikin iloisin mielin kaupungille ostoksilleen.\nRouva Clapain voitti pelkonsa, joka hänellä aina oli vetoa kohtaan, ja\nantoi ikkunansa jäädä raolleen. Idakin oli varustautunut kävelypukuun\nja lähti Uudelle portille ja kaupungin vanhoille muureille päin.\n\nNoin kello yhdentoista aikaan, kun Brochardin talo, josta molemmat\nomistajattaret siis olivat poistuneet, ikäänkuin haukotteli autuaana\nauringonpaisteessa, ilmestyi sen edustalle torille eräs vieras mies.\nHän kierteli siellä, odotellen jotakuta ihmistä, joka olisi voinut\nantaa hänelle tietoja, joita hän halusi, mutta ensin hän sai odotella\nturhaan. Onneksi rouva Cormier'n keittäjätär sattui pian paikalle.\nVieras meni hänen puheilleen.\n\n— Missä on Brochardin talo? kysyi hän.\n\n— Aivan tuossa vieressä, herra.\n\n— Hyvä on!\n\nHerra meni ja soitti Cadifonin neitien ovikelloa. Koska Ida ja Ursule\nolivat poissa kotoa eikä rouva Clapain koskaan sekaantunut mihinkään,\nmitä hänen kamarinsa ulkopuolella tapahtui, on luonnollista, ettei\nkukaan tullut avaamaan ovea.\n\nVieras soitti vielä toisen kerran, mutta yhtä huonolla menestyksellä.\nHän teki kärsimättömän eleen, vetäytyi ovelta takaisin ja näytti\nmiettivän mielessään, miten hänen nyt oli meneteltävä. Luultavasti oli\nmiettimisen tuloksena, että hän päätti jatkaa itsepäisesti yritystään,\nkoskapa hän ei poistunut, vaan alkoi kävellä jälleen edestakaisin\ntalon edustalla. Samalla hetkellä rouva Clapain, joka oli pilkistänyt\nulos ikkunastaan nähdäkseen, kuka oli soittanut ovikelloa, sulki\nhiljaa ikkunansa; kun siis herra oli tullut keskelle toria ja katseli\ntaloa, olivat talon sekä ylä- että pohjakerros saaneet äskeisen, aivan\nautiolta vaikuttavan ulkonäkönsä.\n\nKului suunnilleen puoli tuntia. Vieras herra jatkoi yhä vahdinpitoaan.\nUutimien takana istuva rouva Clapain ei päästänyt enää häntä\nhetkeksikään silmistään. Sikäli kuin aika kului, näytti hänen\nkasvoillaan, jotka tavallisesti olivat niin ilmeettömät, kuvastuvan yhä\nlisääntyvä levottomuus.\n\nYht'äkkiä ilmestyi Lombard-Payen-kadulta eräs ihminen: Ida kotimatkalla.\n\nJa aivan kuin sisarukset olisivat sopineet keskenään kohtauksesta,\nilmestyi myöskin Ursule nyt Diderot'n kadulta.\n\nKun näki heidän molempien tulevan Brochardin taloa kohti, toisen\nelegantissa kävelypuvussa ja toisen esiliina edessä ja kantaen\nostoskääröjä, olisi outo luullut, että he olivat talon emäntä ja hänen\npalvelijattarensa. Ursule joutui ensimmäisenä talon ovelle ja veti\ntaskustaan avaimen avatakseen oven. Silloin riensi vieras herra hänen\nluokseen ja sanoi kursailemattomaan tapaan kuin palvelijattarelle,\njollaiselta Ursule näytti:\n\n— Voisitteko sanoa, missä ja milloin saisin tavata Cadifonin neitejä?\n\n— Mutta... minä olen toinen heistä.\n\n— Vai niin... Pyydän anteeksi, neiti...\n\nJa hän nosti hattuaan erikoisen kohteliaasti, hyvittääkseen äskeistä\nkömpelöä erehdystään:\n\n— Saanko siis puhella hetkisen kanssanne?\n\nEpäluuloisena ja nostaen torjuvasti kättänsä Ursule vastasi:\n\n— Mistä asiasta, ja kuka herra on?\n\nSillä välin oli Ida ehtinyt paikalle. Hän oli mielestään tärkeämpi\nhenkilö kuin hänen sisarensa, niinkuin aina; ja niinpä hän sanoi,\nantamatta vieraan vastata sisarelleen:\n\n— Te kysyitte jotakin sisareltani?\n\n— Arvoisa neiti, vastasi vieras silloin kääntyen Ida Cadifonin puoleen\nja nostaen toisen kerran hattuaan, — näin ovenne ensin suljettuna,\nja se oli minulle pettymys. Mutta koska nyt sain onnen tavata teidät\nmolemmat, niin pyytäisin teiltä eräitä hyvin yksinkertaisia tietoja.\n\nNiin kohtelias kuin herra olikin, hän puhui hiukan viileään\nsävyyn. Tarkkanäköisemmät huomiontekijät kuin Cadifonin sisarukset\nolisivat heti siitä aavistaneet, ettei hän tuntenut itseään samaan\nyhteiskuntaluokkaan kuuluvaksi kuin he. Ida oli huomannut herran hienon\nkäytöksen ja ihastui siitä syystä häneen. Ursule sen sijaan ei ollut\nunohtanut, miten halventavasti vieras oli häntä ensin puhutellut, ja\noli siitä syystä vielä enemmän varuillaan kuin alussa, joten vastasi\nheti jotakuinkin tuikeasti:\n\n— No, puhukaa nyt asianne, herra. Sanokaa, mitä tahdotte tietää, ja\nantakaa sitten meidän mennä!\n\n— Mitä ajatteletkaan! huudahti Ida. — Eihän nyt katu ole mikään\nkeskustelupaikka.\n\nIda oli vuorostaan ottanut esille avaimensa ja aukaisi viimein\nulko-oven:\n\n— Suvaitkaa astua sisään, herra, niin siellä juttelemme.\n\nVieras vastasi kiitollisena kumartaen, kun taas Ursule mutisi nyreästi\njotakin; ja sitten kuului ainoastaan hillittyjä askelia käytävässä.\nKohtalo hiipii meitä kohti aina ikäänkuin sukkasillaan. Ylhäällä\nrouva Clapain ei varmaankaan kuullut mitään. Ida vei vieraan siihen\nhuoneeseen, joka oli ennen ollut sisarusten salina; Ursule pisti\nkiireesti ostoskäärönsä käytävän kivilattialle ja meni heidän perästään.\n\nIda sanoi, itse ensiksi istuutuen:\n\n— Keskustellaan täällä. Vaikka täällä onkin tällainen epäjärjestys, —\nmikä muuten ei riipu minusta, — on täällä kuitenkin parempi jutella\nkuin ulkona kadulla. Ensiksikin: ketä saan kunnian puhutella...?\n\nHän keskeytti tähän. Kuta enemmän hän katseli vierasta, sitä varmemmin\nhän uskoi, että vieras oli korkeassa yhteiskunta-asemassa. Hän odotti\nsaavansa kuulla nimen, ehkäpä ylhäisen arvonimenkin. Ihmeekseen hän ei\nsaanut minkäänlaista vastausta, vaan vieras sanoi ainoastaan, hetkisen\nepäröityään:\n\n— Neiti suonee anteeksi, että minä, syistä, jotka eivät ole pelkästään\npersoonallisia, pyydän saada olla mainitsematta nimeäni. Sitä paitsi ei\nnimeni tietäminen tekisi teille asiaani sen selvemmäksi.\n\n— Ei ole sanottu! huomautti Ursule puoliääneen.\n\nHän oli jäänyt seisomaan, sillä hänen suhtautumisensa vieraaseen oli\nsuorastaan vihamielinen. Vieras ymmärsi täysin, minkälaista epäluuloa\nse, ettei hän ilmaissut nimeään, herätti, ja kääntyi nyt Ursulen\npuoleen:\n\n— Toivon, että annatte anteeksi vaiteliaisuuteni. Riippuu siitä,\nminkä vastauksen saan kysymykseeni, onko minulla edelleen syytä pysyä\ntuntemattomana vai ei. Ja jotta en veisi kauan teidän aikaanne...\n\n— No niin, puhukaahan nyt, kehoitti Ida, joka oli paremminkin utelias\nkuin levoton, niin kummalliselta kuin tällainen keskustelun alku\ntuntuikin.\n\n— Eikö teillä ole täällä eräs täyshoitolainen?\n\nKoskaan ei olla niin etäällä odottamattomasta kuin juuri sen\ntapahtuessa. Kaikista kysymyksistä, joita Ida ja Ursule olivat\nodottaneet, tämä oli heille yllättävin. Mutta tuskin se oli lausuttu,\nniin se tuntui heistä ainoalta mahdolliselta.\n\n— Kyllä, vastasi Ida, — rouva Clapain on asunut meidän luonamme jo\nyhdeksän kuukautta.\n\nJa uteliaisuutta hehkuvin kasvoin hän odotti vastausta.\n\nUrsule tuli yht'äkkiä hyökkäyshaluiseksi ja kysyi:\n\n— Mutta mitä se teihin kuuluu, että meillä on täyshoitolainen?\n\nKaksi erilaista vastausta sisarusten puolelta, samoin kuin he\nsuhtautuivat aivan eri tavalla rouva Clapainiin: niin kävi sisaruksille\naina, milloin tähän arvoitukseen koskettiin. Ehkäpä nyt vieras voisi\nantaa asiaan valaistusta, joka lopullisesti ratkaisisi sisarusten\nkeskinäisen erimielisyyden.\n\nVieras näytti olevan kahden vaiheilla:\n\n— Sanotte, että hänen nimensä olisi Clapain? kysyi hän.\n\nJa lisäsi ikäänkuin itsekseen:\n\n— Minulle vakuutettiin... minä luulin, että hänen nimensä olisi\ntoinen...\n\n— Eipä näytä olevan, virkkoi Ursule kuivasti.\n\n— Me emme ole suinkaan nähneet hänen papereitaan, joten hän on voinut\nilmoittaa meille nimekseen minkä vain halusi, väitti Ida.\n\n— Mutta kaikki kirjeensä hän saa Clapain-nimellä, jatkoi Ursule.\n\nVieras ei sanonut mitään, kuunteli vain tarkasti.\n\n— Tässäkö kaikki, mitä halusitte tietää? kysyi Ursule. — Eipä olisi\ntällaisen vuoksi kannattanut ryhtyä näin suuriin puuhiin.\n\n— Ei olisikaan. — Sen myönsi vieras heti.\n\nJa hän nousi seisomaan aivan kuin tehden yht'äkkiä jonkin varman\npäätöksen.\n\n— Tuo... rouva: onko hän tällä hetkellä poissa kotoa?\n\n— Luullakseni, vastasi Ursule.\n\n— Minä päinvastoin luulen, että hän on ylhäällä huoneessaan, väitti Ida.\n\n— Siinä tapauksessa minulla olisi hänelle tärkeää asiaa, sanoi vieras.\n— Olisiko toinen neideistä niin ystävällinen, että opastaisi minut\nhänen luokseen?\n\n— Mutta ensin pitäisi edes tietää, onko rouva Clapain tosiaan se\nhenkilö, jota te etsitte, huomautti Ursule.\n\n— Minulle riittää vain se, että tiedän hänen asuvan teidän luonanne,\nvastasi vieras vilkkaasti.\n\n— No, seuratkaa minua, sanoi Ida ja nousi paikaltaan.\n\nUrsule tarttui sisartansa käsivarteen:\n\n— Ei, kunnes olemme käyneet kysymässä, tahtooko rouva Clapain ottaa\nherran vastaan. Ja kuinka voimme sen tehdä, jos emme voi sanoa hänelle,\nkuka hänen puheilleen pyrkii?\n\nVieras nostaisi hiukan ärtyneenä olkapäitään:\n\n— Täytyykö minun toistaa, neiti, että nimelläni ei ole tässä asiassa\npaljon merkitystä. Olisin yhtä hyvin voinut ilmoittaa teille nimekseni\nväärän nimen, sillä tuo rouva ei tunne minua sen enempää kuin tekään.\n\nIda yhtyi herraan:\n\n— Aivan niin, minä en ymmärrä, mikä siis estäisi...\n\nUrsule huudahti vimmoissaan:\n\n— Mutta nyt, kun herra tietää, että hänen nimensä on Clapain, voi herra\nselittää hänelle asiansa kirjeellisesti!\n\n— Mitä se toimittaisi, kun herra itse on täällä?\n\nSisarukset katsoivat toisiinsa uhitellen.\n\n— Muuten, jatkoi Ida, — älkää luulkokaan, että minä nyt ensimmäistä\nkertaa olisin sitä mieltä, ettei tuollaista naista olisi koskaan\npitänyt ottaa sellaiseen kotiin kuin meidän.\n\n— Ja nyt sinä saat ehkä aikaan, että rouva Clapain muuttaa meiltä\npois! Ja miten aiheettomasti! Vain siksi, että sinä tahdot välttämättä\nmenetellä niin kuin tämä herra, jota et edes tunne.\n\n— Tosiaankaan en luullut, että minun yksinkertainen pyyntöni\nsynnyttäisi täällä näin pahaa levottomuutta, keskeytti herra.\n\nJa väkinäisesti hymyillen hän selitti:\n\n— Edellyttäkää, että tuo teidän täyshoitolaisenne, olkoon hänen\nnimensä mikä tahansa, voisi antaa minulle tietoja eräistä omaisteni\ntulevaisuutta koskevista vakavista seikoista. Sellaisia asioita\ntahtoisin kysellä häneltä. Hän ehkä vastaa tai jättää vastaamatta,\nmutta missään tapauksessa en ymmärrä, mikä vaara teitä saattaisi uhata,\njos minä häneltä niitä kyselen.\n\n— Siinä olette oikeassa, sanoi Ida, työnsi Ursulen syrjään ja\nlähti menemään ulos käytävään: — Minä vien teidät sinne, huone on\nyläkerroksessa.\n\nUrsule huudahti aivan toivottomana:\n\n— Tässä tapauksessa on seuraus selvä: hän muuttaa meiltä pois.\n\nToiset olivat ennättäneet jo portaille.\n\n— Olen kiitollinen teille, neiti, virkkoi vieras herra nousten Idan\nperästä portaita.\n\n— Ei mitään kiittämistä. Vaikka hän päättäisikin muuttaa meiltä pois,\nniin sen parempi: silloin saamme kotiimme jälleen rauhan, josta minä\npuolestani en ole milloinkaan halunnut luopua.\n\n— Rauhan, jupisi vieras itsekseen. — Rauha: mikä unelma! Milloin\nihminen saa rauhan?\n\nIda ei edes kolkuttanut rouva Clapainin oveen, vaan avasi sen ja sanoi:\n\n— Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata teitä.\n\nSitten Ida näki vain vilahdukselta, miten hermostuneesti rouvan kasvot\nvääntyivät, kun hän katsahti tulijaan. Sen jälkeen rouva vetäisi oven\nkiinni. Jos rouvalla olisi jokin salaisuus, ei Ida tälläkään kerralla\npääsisi siitä perille. Hän oli varma, että jos hän olisi saanut\nkuulla, mitä he keskenään puhelivat, hän olisi löytänyt ainakin jonkin\njohtolangan, jonka avulla hän olisi voinut ratkaista tämän arvoituksen.\nMutta oi: huoneesta ei kuulunut sitten hiiskahdustakaan: aivan kuin\nvieras olisi lähtenyt sieltä jo pois ja rouva Clapain itse haihtunut\nilmaan!\n\nIda pelkäsi, että hänet olisi nähty täällä oven takana ikäänkuin\nkuuntelemassa, ja siksi hän lähti pois, joskin vastahakoisesti, ja\nlaskeutui alas portaita. Ursule odotti häntä portaiden juurella.\n\n— Nyt sinä sitten rötökset sait aikaan! sanoi Ursule. — Oma syysi, jos\npäivällinen tänään myöhästyy, mutta minun täytyy lähteä kaupungille\nenkä joudu sieltä takaisin ennenkuin olen toimittanut asiani.\n\nNäin sanoen sipaisi hän esiliinan edestään, ryntäsi ulko-ovelle ja\nkatosi kuin tuuli Idan edestä, joka nyt vuorostaan jäi siihen ylen\nhämmästyneenä seisomaan.\n\nMeni neljännestunti. Ylhäällä keskusteltiin yhä. Ida ajatteli:\n\n— Miksi minä en voisi pistäytyä vaikkapa vain hetkiseksi jollakin\ntekosyyllä rouva Clapainin huoneeseen? Ehkäpä yksikin ainoa siellä\nkuulemani sana selvittäisi minulle koko asian.\n\nMutta ei, se ei käynyt enää päinsä. Ida paheksui nyt omaa typerää\npäätöstään, ettei koskaan tahtonut tavata rouva Clapainia: jos haluaa\npäästä jonkun ihmisen salaisuuksien perille, on ehdottomasti paras\nmenetelmä oleksia hänen seurassaan eikä painautua syrjään ja piiloon. —\nJoka tapauksessa keskustelu koski hyvin tärkeitä asioita, sillä vieras\nviipyi siellä ylhäällä kauan.\n\nNyt on mennyt puoli tuntia... Viimein kuuluu ylhäältä porrastasanteelta\nhiljaista liikettä: rouva Clapain ja vieras ovat hyvästelleet, ja\nvieras laskeutuu alas portaita, mutta hyvin hitaasti, ja hän näyttää\nikäänkuin huumaantuneelta siitä, mitä on saanut tietää.\n\n— No, sanoi Ida melkein hyökäten häntä vastaan, — oliko hän se henkilö,\njota te etsitte, vaikka hänellä olikin eri nimi?\n\nHerra kumarsi vain vastaamatta itse kysymykseen mitään:\n\n— En saata muuta kuin kiittää teitä suopeudestanne, neiti, ja pyytää\nvieläkin anteeksi, että olen hetkisen häirinnyt teitä tänä aamuna.\n\nHän katseli, missä Ursule olisi, ja kun ei nähnyt häntä:\n\n— Pyydän teitä rauhoittamaan myöskin sisartanne: hän tulee huomaamaan,\nsen vakuutan, ettei minun käynnistäni täällä seuraa laisinkaan, että\ntäyshoitolaisenne muuttaisi teiltä pois.\n\nJa haluten ilmeisesti olla antautumatta pitempiin puheisiin vieras meni\neteiseen ja lähti talosta ikäänkuin paeten.\n\nIda seisoi paikallaan eikä voinut muuta kuin katsella tuota pakoa. Kun\nulko-ovi lensi kiinni, tuntui hänestä niinkuin synkkä pimeys lyhyen\nkirkastumisen jälkeen olisi taas ympäröinyt talon. Ajatella, että tuo\nmies luultavasti tiesi, kuka rouva Clapain oli, mutta vei salaisuuden\nmennessään, yhtä arvoituksellisena kuin rouva Clapain, jota tapaamaan\nhän oli tänne tullut! Ainoa seikka, joka antoi vähän valaistusta tähän\nhämärään arvoitukseen, joka nyt uudestaan alkoi kummitella, oli se\nseikka, ettei rouva Clapain esiintynytkään omalla nimellään; mutta\nmiksi myöskin Angélique petti tässä asiassa sisariaan?\n\nYht'äkkiä säpsähdytti eräs uusi ajatus Idaa. Ah, ainakin oli vieraan\nkäynnistä jotakin hyötyä: Angélique tiesi varmasti, että rouva Clapain\nkäytti väärää nimeä, ja tiesi syyt, miksi hän sitä käytti. Siispä\ntäytyi Angélique pakottaa heti ilmaisemaan totuus. Seinää vasten\nasetettuna Angéliquen olisi pakko tunnustaa, minkälaisen henkilön hän\noli lähettänyt sisartensa luo!\n\nHeti huoneeseensa päästyään Ida otti esille paperia ja kynän ja ryhtyi\nlaatimaan asiasta Angéliquelle kirjettä: heti kohta esitti hän siinä\ntuosta epätietoisuudesta johtuvan huolensa, pelon, jonka vallassa\ntalo oli ollut sen jälkeen kuin rouva Clapain oli sinne tullut ja\nvaati asiaan valaistusta, koska oli huomattu, että rouva käytti väärää\nnimeä. Samassa Ursule tuli kotiin hengästyneenä, mutta voitonriemuisen\nnäköisenä.\n\nKun hän oli muutenkin myöhästynyt, niin hän vain raotti Idan huoneen\novea:\n\n— Nyt olen varma, että jo tänä iltana saan selvän, kuka tuo herra oli,\nsanoi hän. — Minun ei tarvitse muuta kuin mennä kysymään sitä hänen\nhotellistaan. Hän asuu Hotel de Francessa.\n\n— Mistä sinä sen tiedät? huudahti Ida.\n\n— Minä kävelin hänen perästään.\n\nKuten näemme, oli hän nyt vuorostaan kursailematta vakoillut niinkuin\nIdakin.\n\n— Onnittelen keksinnöstäsi, vastasi Ida. — Mutta minulla on parempi\nkeino: minä vaadin Angéliquelta selitystä, kuinka hän on uskaltanut\nlähettää meille väärällä nimellä esiintyvän ihmisen.\n\nUrsule hymyili säälivästi:\n\n— Mitä sinä höpsit? Onko rouva Clapain ollut naimisissa vai ei?\nUskottavasti tuo herra tuntee hänet ainoastaan hänen tyttönimellään!\n\nMutta nyt kello lyö jo kaksitoista. Mitä hän ajatteleekaan, kun olen\nnäin myöhässä?\n\nOletettavasti rouva Clapain ei ajatellut tästä kerrassaan mitään, tai\njos hän ajattelikin, hän hillitsi itsensä eikä ilmaissut ajatuksiaan.\nEi ainoaakaan moitteen sanaa, kun Ursule ilmestyi hänen luokseen\nja toi aamiaisen, joka oli kaikesta päättäen aivan viimeisessä\nkiireessä tekaistu; ei merkkiäkään mielenliikutuksesta rouva Clapainin\nkasvoilla; ei, hän istui vain yhtä välinpitämättömänä kuin ennenkin\ntähystyspaikallaan ikkunan ääressä.\n\nUrsule arveli kuitenkin parhaaksi ryhtyä punomaan keskustelua:\n\n— Pyydän anteeksi, että en tullut ajoissa; mutta kun teillä oli vieras,\nniin oletin...\n\nRouva Clapain keskeytti hänet yhdellä ainoalla viittauksella:\n\n— Se ei tee mitään. Mutta pyydän kuitenkin, että kysyttäisiin minulta,\notanko vieraita vastaan, ennenkuin tuodaan ketään tänne luokseni.\nSisarenne unohti sen, mikä oli sitäkin ikävämpää, kun en tuntenut tuota\nherraa ja kun yhäkin ihmettelen, mitä hän oikeastaan minusta tahtoi.\n\n— Niinkö! huudahti Ursule hämmästyneenä. — Ettekö tekään tiedä, kuka\nhän oli? Ajatelkaas: hän kieltäytyi sanomasta nimeään minullekin ja\nsisarelleni.\n\nKevyt varjo näytti liitävän rouva Clapainin kasvojen yli:\n\n— Kai hän lopulta kuitenkin sanoi teille nimensä?\n\n— Ei sanonut, ja siksi minä kieltäydyinkin päästämästä häntä teidän\nluoksenne. Mutta sisareni...\n\n— No, hyvä, sillä nyt ei ole mitään merkitystä, rauhoitteli rouva\nClapain hiljaisesti.\n\nJa hän meni pöydän ääreen päivällisaterialle. Hänen kasvojensa ilme,\njoka oli ollut hiukan levoton, oli tyyni kuin ennenkin.\n\nAinakaan rouva Clapainista päättäen ei tänään ollut tapahtunut mitään.\nJa eikö koko muukin talo ollut palautunut tavalliseen rauhaansa?\nLevottomuutta aavisti ainoastaan siitä, että Idan kynä rapisi yhä\nedelleen pohjakerroksessa, kun hän vaati Angéliquelta vastausta\nkysymyksiinsä heti seuraavassa postissa.\n\n\n\n\nV\n\n\nTapahtumista, jotka sattuivat samana päivänä aamupuolella, riittävät\nnyt pelkät lyhyet tiedot.\n\nSinä päivänä, huhtikuun 3:na, Ursule meni Hotel de Franceen. Hotellin\njohtaja ryhtyi avuliaasti katselemaan vierasluetteloaan ja saattoi heti\nmainita tuon matkustajan, jota Ursule tiedusteli; herra oli saapunut\nedellisenä iltana ja valinnut itselleen hotellin parhaan huoneen.\nHotellin kirjassa oli herra nimeltään Valentin ja hänen asuinpaikkansa\nPariisi. Viimeksimainittu ilmoitus näyttikin pitävän paikkansa, koska\nvieras oli lähtenyt täältä Pariisin-junassa; mutta kadun nimeä ja talon\nnumeroa ei kirjassa ollut. Mitä Valentin-nimeen tulee, se haiskahti\ntekaistulta. Jos rouva Clapain salasi oikean nimensä, niin vieras oli\nilmeisesti maksanut hänelle samalla mitalla.\n\nUrsule tuli kotiin pettyneenä eikä hiiskunut Idalle sanaakaan\ntiedustelujensa tuloksista.\n\nMeni kolme päivää, ja näytti kuin sisarukset eivät olisi enää\nmuistelleetkaan näitä viimeisiä tapahtumia. Mutta niin ei asianlaita\nollut. Ida nääntyi kärsimättömyydestä odottaessaan Angéliquen\nvastausta. Kun postiaika toisensa jälkeen meni eikä hänelle tullut\nkirjettä, hän alkoi ärtyä. Sillä hänessä oli vähitellen yhä vahvistunut\neräs epäilys, jonka hän viimein ilmaisi Ursulelle peittelemättä,\nväittäen, että Angélique oli lähettänyt rouva Clapainin Brochardin\ntaloon vain ahneudesta, saaden rouvalta siitä hyvästä rahaa. Tällainen\nsyytös tuntui sitä oikeutetummalta, koska Angélique oli ehdottanut,\nettä he jakaisivat voiton hänen kanssaan, jos he korottaisivat\ntäyshoitomaksua. Ursule torjui jyrkästi nämä tyhmät olettamukset,\nmutta se ei pystynyt Idaan. Sisarukset katselivat asiaa itsepäisesti\nkumpikin omalla tavallaan, ja nyt täytyi pakostakin todeta, että heidän\nyhteiselämässään oli tapahtunut syvällinen muutos. Ensin he olivat\ntörmänneet vastakkain ainoastaan rouva Clapainia koskevista asioista;\nmutta nyt he törmäsivät yhteen ehdottomasti joka asiasta. Juopa heidän\nvälillään oli laajentunut kuiluksi.\n\nKun Ida ei vielä huhtikuun 7 päivänäkään saanut Angéliquelta vastausta,\nhän päätti lähettää hänelle sähkösanoman. Mutta yhtä vähän kuin\npostilaitos ei sähkölennätinkään tuonut vastausta hänelle.\n\nHuhtikuun 8 päivänä Ida teki äärimmäisessä jännityksessään sen\nodottamattoman päätöksen, että lähti Ursulen vastaväitteistä huolimatta\nTonnerreen.\n\nHän saapui perille vasta 9 p:nä, koska oli erehtynyt junain kulusta,\njoten hänen täytyi olla matkan varrella yötä Dijonissa. Hän tuli\nAngéliquen luo nyt ensimmäistä kertaa elämässään. Saavuttuaan\nkaupunkiin hän kysyi, missä Mirot'n synnytyslaitos oli, mutta hänen\nsuureksi kummakseen ei kukaan tietänyt sellaisesta laitoksesta\nmitään. Ainoa tieto, mitä hänelle voitiin antaa, oli, että ylemmässä\nkaupunginosassa ja siinä ja siinä talossa asui eräs rouva Mirot, joka\nväitti olleensa aikoinaan kätilö.\n\nTällä tiedolla varustettuna ja kummastellen, että Angélique oli\nsalannut heiltä, ettei hänellä enää ollutkaan synnytyslaitosta, Ida\nkiipesi jyrkkiä, kapeita katuja ja joutui viimein mainitun talon luo,\njoka muuten näytti rappeutuneelta.\n\nPortin edustalla tuolilla istui vanha eukko, yllään aamunuttu, paikaten\njoitakin kehnoja vaatekappaleita.\n\n— Ei kai eräs rouva Mirot asu täällä? kysyi Ida olettaen erehtyneensä,\nsillä koko kaupunginosa näytti niin hämmästyttävän köyhältä.\n\nEukko vastasi päännyökkäyksellä. Ida jatkoi selventävästä\n\n— Tarkoitan rouvaa, jonka nimi on Angélique Mirot...\n\nJa hän aikoi ryhtyä kuvailemaan Angéliquea, kun eukko keskeytti:\n\n— Kyllä tiedän! Ei sennimisiä niin monta ole. Mutta jos aiotte häntä\ntavata, niin kuinka käynee... Hän ei ole enää täällä... Hän lähti\ntäältä neljä tuntia sitten...\n\nIda hätkähti. Oliko Angélique käskenyt latelemaan niille, jotka\nmahdollisesti häntä tiedustelivat, tällaisen perättömän jutun? Koettiko\nhän täten vapautua vieraista, joiden pelkäsi häiritsevän häntä?\n\n— Lähtenyt täältä?... Se on varmaankin erehdys...\n\nEukko melkein kavahti pystyyn:\n\n— Ja kun minä sanon, että hän on täältä lähtenyt, niin kai minä sen\ntiedänkin! Etenkin, koska juuri parhaillaan ihmettelen, kuka minulle\nmaksaa hänen vuokransa, kun hänet on viety hullujenhuoneeseen.\n\nIda luuli kuulleensa väärin:\n\n— Mitä, minun sisareniko...\n\n— Jaha, onko hän teidän sisarenne? Sepä hyvä. Onpahan edes joku, joka\nvastaa minulle hänen veloistaan!\n\nSamassa eukko jätti neulan kädestään ja nousi jaloilleen.\n\n— Ihan niin, hyvä rouva: hän oli aina ollut niin hiljainen, niin\nrauhallinen kaikkia kohtaan, mutta oli kai sittenkin hullu! Olisittepa\nvain kuullut, miten hän huusi, kun lääkärit tulivat! Huusi kuin villi:\n»Auttakaa! Minut viedään sairaalaan väkisten! Minä en tahdo sinne!»\nJa sadatteli: »Murhaajat! Varkaat!» Hänet oli pakko kantaa melkein\nalastomana autoon, niin hän tappeli vastaan, iski nyrkeillään, puri\nhampaillaan... Oikein pahaa tekee, kun sitä ajattelee!...\n\nIda oli niin lamassa, että nainen sai aivan rauhassa jatkaa; viimein\nIda vain änkytteli:\n\n— Angélique mielisairas... Se on mahdotonta!...\n\nEukko luuli, että hänen sanojensa todenperäisyyttä epäiltiin:\n\n— Kun itse olin siinä mukana, niin ette kai syyttäne minua\nvalehtelijaksi?\n\n— No niin, koska lääkärit veivät hänet täältä, niin saatanhan mennä\nheidän puheilleen ja ottaa selvän, eikö siinä ole tapahtunut jokin\nkauhea erehdys, virkkoi Ida koettaen päästä tajuihinsa.\n\n— Voittehan koettaa, jos tahdotte. Mutta missä he ovat? Sitä on turha\nkysellä minulta, siitä minä en parhaalla halullanikaan tiedä mitään.\n\n— Kuinka kummassa? Ettekö te tuntenut lääkäreitä? Kai ne olivat tämän\nseudun lääkäreitä?\n\n— Eivät olleet. Yksi heistä lienee ollut rouva Mirot'n lääkärinä siihen\naikaan kuin rouva ei vielä asunut Tonnerressa, ja lienee hoitanut\nrouvaa myöhemminkin: ainakin hän niin kertoi. Hän oli lihava, iloisen\nnäköinen mies, hiukan kaljupäinen; pikimusta parta. Minä tuntisin hänet\nsatojen joukosta, mutta siitä olen varma, että täälläpäin hän ei ole\nkotoisin.\n\n— Angélique mielisairas... Sitä en saata uskoa! hoki Ida.\n\nVähitellen hänen kuitenkin täytyi taipua myöntämään ilmeiset tosiasiat.\nAngéliquen mielisairaus oli hänestä kuin tahra, joka oli sattunut\nhäneen itseensä, ja hän surkutteli jo vähemmän tuota onnetonta kuin\nomaa itseään.\n\nSamana iltana hän matkusti takaisin Langres'iin.\n\nKuultuaan asian Ursule kohotti epätoivoisesti käsiään taivasta kohti:\n\n— Nyt ymmärrän, miksi Angélique vaikutti minusta niin omituiselta.\nHänen päähänpistonsa, että me jakaisimme hänen kanssaan voiton, jonka\nsaisimme rouva Clapainin vuokraa korottamalla, hänen pukunsa, niin,\nhänen odottamaton tulonsakin tänne: kaikki tuntuu nyt ymmärrettävältä.\n\nIda vastusti jyrkästi:\n\n— Niin, ehkäpä hän vaikutti hiukan omituiselta. Mutta ei\nmielisairaalta, se ei ole mahdollista.\n\nJa hän lisäsi:\n\n— Mutta ennen kaikkea: älkäämme puhuko tästä kenellekään mitään. Mitä\nmeistä muuten ajateltaisiinkaan!\n\nUrsulen mielestä tällainen vaitiolo oli yhtä välttämätöntä kuin\nIdankin. Mielisairaan onnettomuus sattuu kaikkiin läheisiinkin, sen\ntiesivät he molemmat. — Sitten kului ilta ilman mitään sisarusten\nkeskeisiä erimielisyyksiä ja kohtauksia; ensi kertaa sen jälkeen kuin\nrouva Clapain oli tullut heille, olivat he nyt näin sovinnollisia.\nAngéliquen onnettomuus oli vienyt heidät tilapäisesti lähemmäksi\ntoisiaan. Toinen heistä kysyi:\n\n— Eikö sinun mielestäsi pitäisi tiedustella, mihin sairaalaan hänet on\nsuljettu? Eihän häntä voi jättää ihan oman onnensa nojaan.\n\nToinen vastasi:\n\n— Olet oikeassa. Mutta kenen puoleen kääntyä? Ja jos käännymme, niin\nsilloin asia voi tulla ilmi.\n\nKaikki tässä jutussa herätti epäilyksiä: Angéliquen sairaus oli tullut\nliian odottamatta; hänet oli viety kotoaan hyvin omituisella tavalla;\nja lopuksi: hänen omaisilleen ei ollut ilmoitettu mitään koko asiasta.\n\nIda jatkoi:\n\n— Tuntuu siltä kuin näkymättömät viholliset vainoaisivat meitä!\nTuollaiset lääkärit, joista ei kukaan tiedä, mistä he tulivat...\n\n— Ja se äskeinen pariisilainen herra, jatkoi Ursule.\n\n— Ja rouva Clapain, lopetti Ida melkein kuiskaten.\n\nMutta tätä ei Ursule tahtonut kuunnella: millä perusteella solmia\nyhteen asioita, jotka tuntuivat toisilleen niin kaukaisilta? Eihän\nrouva Clapain tietänyt, että Angéliquelle oli kirjoitettu, senhän Ida\nymmärsi.\n\nMuutoin voi Ursule seuraavana päivänä ilmoittaa sisarelleen, että\nrouva Clapain oli päivällistä syödessään kysynyt häneltä: »Onko siitä\nkauan kuin viimeksi olette saaneet tietoja rouva Mirot'lta?» Ja kun\nUrsule oli vastannut, että siitä oli pitkä aika, niin oli rouva sanonut\nrauhallisesti: »No sen parempi: kun ei uutisia, niin on kaikki hyvin.»\nTämä oli ilmeinen todistus, ettei rouva Clapain tietänyt mitään\nTonnerressa sattuneesta onnettomasta tapahtumasta ja ettei hän yleensä\nliioin välittänytkään Angéliquen asioista.\n\nMeni päivä, ja vielä toinenkin.\n\nSen jälkeen kuin Ida oli tullut takaisin Tonnerresta, olisi Cadifonin\nneitien kotia tuskin tuntenut entisekseen, niin synkäksi oli sen tehnyt\nAngéliquen mielipuolisuus, joka oli tullut kuin salama kirkkaalta\ntaivaalta. Ida ei uskaltanut lähteä kaupungille, koska hän joko pelkäsi\nitse ilmaisevansa tämän salaisuuden ensimmäiselle vastaantulijalle\ntai saavansa huomata, että Angéliquen onnettomuus oli jo paljastunut.\nUrsule puolestaan mietti jotakin salaista tapaa saadakseen selville,\nmihin hoitolaan hänen sisarensa oli viety, mutta se oli turha yritys:\nyhtä salaperäisesti kuin sisar oli siepattu, hänet oli varmaan\nsijoitettukin johonkin aivan toiseen hoitolaan kuin tavallisuuden\nmukaan olisi saattanut olettaa.\n\nOnneksi ei näiden kahden viimeisen vuorokauden aikana ketään vieraita\ntullut Brochardin taloon. Ulko-ovi oli koko ajan suljettuna, ja kodissa\nvallitsi epämääräisen tuskallinen mieliala, joka synkkeni sitä mukaa\nkuin ilta tuli. Niin jouduttiin huhtikuun 14:een päivään, joka oli\nratkaiseva kaikille näille edellisille tapahtumille.\n\nSinä päivänä Ursule lähti kuten tavallista kello kahdeksan aamulla\nviemään aamukahvia rouva Clapainille. Koputettuaan oveen, mutta\nsaamatta vastausta, hän koputti uudestaan ja hiukan kovemmin. Ei\nnytkään vastausta.\n\n— No niin, ajatteli Ursule, — hän nukkuu tällä kertaa tavallista\nmyöhempään, minun täytyy pitää kahvi kuumana ja tulla takaisin, kun hän\nsoittaa.\n\nSe, että rouva Clapain nukkui näin myöhään, oli kuitenkin niin suuresti\nhänen elämäntapojensa vastaista, että Ursule taloushommissaan vähän\nväliä keskeytti askareensa ja kuunteli, eikö rouva Clapain jo ollut\nherännyt, kuten sopi olettaa.\n\nKun Ida näki, että rouva Clapainin aamukahvi oli tuotu sellaisenaan\ntakaisin, kummastui hänkin:\n\n— Onko hän sairas, koska ei tahdo tänään aamiaistaan?\n\n— Ei, luulen, että hän nukkuu vielä.\n\n— Vai niin, pisteli Ida. — Olenpa tosiaankin hänelle kateellinen: minä\nitse en saanut unta silmääni koko viime yönä.\n\nMutta toistaiseksi hän ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.\n\nSillä välin kului aamupäivä yhä pitemmälle: ylhäältä ei kuulunut\npienintäkään hiiskahdusta. Yht'äkkiä sanoi Ursule:\n\n— Mutta nyt minä otan selville, mikä hänellä oikein on!\n\nJa niin sanoen hän lähti taas ylös, mutta tietenkään ottamatta tällä\nkertaa mukaansa aamukahvia, ja koputti täyshoitolaisen oveen.\n\nRouva Clapain ei vastannut nytkään.\n\nSilloin alkoi Ursule pelätä, asetti suunsa oven raon kohdalle ja kysyi\nhuutaen:\n\n— Rouva Clapain, rouva Clapain! Oletteko sairas?\n\nSitten hän käänsi ovenripaa: hänen kauhukseen rouva Clapainin ovi oli\nkäännetty sisältä lukkoon, mikä ei suinkaan ollut tavallista!\n\nUrsulen valtasi epämääräinen kauhu. Hän tunsi päätänsä pyörryttävän,\nponnahti takaisin ovelta ja riensi kiireesti alas Idan luo ja sanoi,\nkoettaen salata kauhuaan:\n\n— Mitä lieneekään tapahtunut, rouva Clapain on sulkeutunut lukon\ntaakse, enkä minä pääse hänen huoneeseensa.\n\nIda kavahti pystyyn:\n\n— Minullahan oli aina aavistus, että tuo nainen toisi meille\nonnettomuutta!\n\n— Sanoisit paremminkin, että hänelle on tapahtunut... Ehkä... Mutta\nmitä nyt tehdä? Miten saada tähän selvyys?\n\n— Mennään sinne ylös, sanoi Ida päättävästi.\n\nHe tulivat yläkerroksen porrastasanteelle.\n\nSitten he molemmat koputtivat rouva Clapainin ovelle ja huusivat\nyhtaikaa:\n\n— Rouva Clapain! Rouva Clapain!\n\nYhä vain hiljaisuus. Juuri sama hiljaisuus, joka talossa oli vallinnut\naina Angéliquen mielisairaaksi tulemisen jälkeen, mutta tällä kertaa se\ntoi mieleen ainoastaan tuon olennon, joka ei tahtonut heille vastata\nhuoneestaan, — sikäli oli se hiljaisuus nyt muuttunut.\n\n— Livistänyt maksamatta vuokraansa, mutisi Ida koettaen kääntää asian\nleikiksi.\n\n— Ei, sanoi Ursule, avain on sisäpuolella lukossa: avaimenreiästä ei\nkiilu valoa...\n\n— Niin ollen ehkä... kuollut?\n\n— Älä nyt toki tuollaisia!\n\nHe olivat alkaneet puhella hiljaisella äänellä.\n\nHeistä tuntui siltä kuin olisi kuollut, kun he kerran kuolleesta\npuhuivat, hiiviskellyt heidän takanaan porrastasanteella.\n\nUrsule jatkoi:\n\n— Emme voi jäädä tähän seisomaan. Täytyy avata ovi!\n\n— Mutta millä tavalla? kysyi Ida.\n\n— Minä menen noutamaan lukkosepän.\n\n— Se nyt vielä puuttuisi! Yhtä kuin menisit kertomaan asian koko\nmaailmalle.\n\n— Mutta muuta keinoa ei ole...\n\nKuitenkin hän seisoi siinä yhä vielä: ilmeisesti hänkin epäröi kääntyä\nvieraiden ihmisten puoleen. Ikäänkuin yhteisestä vaistosta he taas\nalkoivat yht'äkkiä huutaa:\n\n— Rouva Clapain! Rouva Clapain!\n\nHe huusivat nyt niin paljon kuin jaksoivat, arastelematta enää raastaa\nrikki sitä äänettömyyden käärinliinaa, johon talo oli kiedottu.\nMutta he huusivat turhaan. Heillä oli tuntu, jonka syytä he eivät\nkäsittäneet, ettei mikään ihmisääni voisi saada vastausta huoneesta,\njossa tuo tuntematon olento lepäsi.\n\nViimein Ursule teki lopullisen päätöksen ja sanoi, syvään huoaten:\n\n— Emme voi enää muuta: minä noudan Ruault'in, hän asuu tässä aivan\nlähellä.\n\nRuault oli lukkoseppä.\n\n— Odotetaan vielä!\n\n— Mahdotonta: kello on kohta kaksitoista, ja myöhemmin en saa enää\nRuault'ia käsiini.\n\nHän meni alas. Hänen jalkansa horjuivat, mutta kuitenkin jokin\nvastustamaton voima vei häntä eteenpäin, jopa niin, että hän juoksi;\nhänestä tuntui, että hän kadottaisi kaiken, jos kadottaisi nyt\nainoankaan kalliin minuutin.\n\nOnneksi Ruault oli vielä työpajassaan. Hän kuunteli lauhkeasti,\nmitä Ursule kertoi, nimittäin että heidän luonaan asuva nainen oli\nsulkeutunut huoneeseensa, ja nyt hänen lukkonsa oli jollakin tavalla\nmennyt epäkuntoon, joten hän ei saanut sitä auki. Täytyi heti mennä\nvapauttamaan sieltä tuo onneton, joka muka rukoili, että hänet\npäästettäisiin ulos. Tämä oli päätön tarina, mutta kun Ursule tässä\nmielentilassa poikkesi vain hiukankin totuudesta, niin hän sekaantui ja\nlaverteli aivan mielettömiä.\n\nRuault'in tapana oli aina laskea leikkiä:\n\n— No niin, nyt tuo nainen saisi mainion tilaisuuden hypätä ulos\nikkunasta. Mutta koska teistä on hauskempaa nähdä hänen kulkevan\novesta, kuten muutkin ihmiset, niin...\n\nPakistessaan hän valitsi työkalujaan ja sitten hän lähti Ursulen\nkanssa, sepän esiliina edessä ja välittämättä ottaa edes hattua\npäähänsä.\n\n— Mennään nopeammin! sanoi Ursule, niinkuin koko hänen levottomasta\nulkonäöstään ei olisi huomannut, miten hän tahtoi kiiruhtamaan.\n\n— Aivan oikein, jos tuo sisään suljettu on tyhjin vatsoin! Minä itsekin\naioin juuri ruveta aamiaiselle, kun te tulitte. Mutta minun mielestäni\nte hätäilette hiukan turhaan: antakaahan minulle aikaa viisi minuuttia\nvalitukseni lukkoon sopivan tiirikan, niin lintunne pääsee vapaaksi ja\nnokkimaan missä tahtoo!\n\nKun he tulivat taloon, seisoi Ida yhä porrastasanteella. Hän oli siellä\nyksinään huudellut koko ajan:\n\n— Rouva Clapain! Rouva Clapain!\n\nKylmä hiki valui hänen otsaltaan, sillä hiljaisuus yhä vain lisäsi\nhänen kauhuaan, joten hän huusi helpotuksesta, kun näki Ruault'in,\nvaikka ei ollut ensin häntä taloon tahtonut:\n\n— Viimeinkin! Missä te viivyitte niin kauan?\n\n— Taitaapa aika käydä teistäkin pitkäksi, vaikk'ette olekaan lukon\ntakana, vastasi Ruault helistellen tiirikkanippuaan kuin tiukuja.\n\n— Oi, älkää puhuko tuollaisia, joutukaa!\n\n— Malttia kaikessa, etenkin yksinkertaisimmissa asioissa.\n\nHitaasti, järjestelmällisesti Ruault otti tiirikan ja toisen, koetteli\nniitä lukkoon ja jutteli sitä mukaa:\n\n— Ei, tyttöseni, tämä ei sinuun sovi... Mutta tämä?... Ei tämäkään.\nMutta kuulehan, veitikka, täältä tulee poika, joka pakottaa sinut\navaamaan! Kas niin... Nyt hiljaa... Nyt se melkein... Kas, jo kävi\nkiinni... Selvä tuli!\n\nKuiva napsahdus: ovi aukeni. Ursule ja Ida syöksyivät sisään. Aivan\nniin, rouva Clapain makasi sängyssä, mutta pukeutuneena.\n\n— Hän nukkuu, johan minä sen arvasin, sanoi Ursule ja tunsi suunnatonta\nhelpotusta.\n\nIda vastasi:\n\n— Uskomatonta, että meidän huutomme eivät olisi häntä herättäneet.\n\nHän tarttui rouva Clapainin käteen aikoen taas toistaa saman huudon,\njoka oli vapisuttanut koko taloa jo puolen tunnin ajan: »Rouva\nClapain!» — Mutta rouva Clapainin käsi oli jäykkä, hänen silmänsä eivät\nauenneet.\n\n— Hän on kuollut! huusi Ida ja peräytyi kauhuissaan sängyn luota.\n\n— Ei, sanoi Ursule, — näetkö, hän hengittää?\n\n— Missään tapauksessa hän ei näytä ihmiseltä, jolla olisi kiire saada\naamiaisensa, huomautti Ruault. — Hän tarvinnee paremminkin lääkäriä\nkuin pihviä.\n\nIda kääntyi Ruaulfin puoleen ja kysyi sellaisella äänellä kuin tuo\nheille vieras ihminen, Ruault, olisi tällä hetkellä ollut ainoa, joka\npystyi tyynesti arvioimaan asiaa.\n\n— Oletteko aivan varma, että hän hengittää?\n\n— Selvästikin hän hengittää, vastasi Ruault.\n\n— Mutta jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, niin minun puolestani on\nhauskempi hengittää sillä tavalla kuin minä hengitän.\n\n— Minkäpä sille, sanoi Ursule soinnuttomalla äänellä. — Missä täällä on\nlääkäri lähimpänä? Olen niin sekaisin, että en muista mitään.\n\n— Tässä on tohtori Coin aivan vieressä, Grand-Bie-kadun kulmassa,\nvastasi Ruault.\n\n— Minä menen sinne.\n\nOlisi ollut luonnollista, että Ruault olisi tarjoutunut noutamaan\nlääkäriä; mutta vaikka hän tavallisesti oli hyvinkin avulias, ei hän\nnyt sanonut mitään: Ursulen hätääntyneet sanat ja se, mitä hän nyt näki\ntäällä, tekivät hänet niin uteliaaksi, ettei hän olisi millään hinnalla\ntästä lähtenyt. Ida ei muuten jaksanut ajatellakaan, että Ruault olisi\nsaatava täältä poistumaan, niin hypnotisoitunut hän oli rouva Clapainin\nhengityksestä.\n\nTuo tuskin huomattava hengitys kohotti hänen rintaansa pitkin\nväliajoin. Se oli kuin aivan lopullisesti väsyneen ihmisen hengitystä,\nihmisen, joka tarvitsee jokaisena kuluvana minuuttina yhä vain enemmän\naikaa voidakseen päättää, seuratako elämän rytmiä vai ei. Mutta\nmitä sitten sanoa etenkin hänen kasvoistaan? Ne olivat ikäänkuin\nhöllentyneet. Tai ikäänkuin kivettyneet uneen, jonka toinen pää näytti\njo olevan todellisuuden toisella puolella. Ensi kertaa Ida saattoi nyt\nkatsella kasvoista kasvoihin tuota naista, jonka tulo heille oli niin\nsuututtanut häntä. Ikäänkuin kohtalon ivaa oli, että noista kasvoista\nolivat kadonneet kaikki muut ilmeet paitsi kuvaamaton rauha. Rouva\nClapain tuntui päättäneen pitää salaisuutensa ehdottomasti omanaan;\nniin nytkin, kun hän oli näin aavistamatta sairastunut.\n\nViimein kuului jälleen portaissa askelia. Varmaankin tohtori tuli\nsieltä.\n\nJuuri sillä hetkellä näytti rouva Clapainin rinta hiukan kohoavan,\nmutta ei hengittääkseen ilmaa, vaan huokaistakseen ilman ulos: hengitys\noli sellaista hiljaista suhinaa kuin paisuvien ja sitten tyhjenevien\npalkeiden.\n\nIda alkoi:\n\n— Hyvä tohtori, selittäkää nyt meille...\n\nTohtori Coin viittasi häntä olemaan vaiti.\n\nSitten hän meni rouva Clapainin viereen ja avasi hänen toista\nsilmäluontaan.\n\n— Mitä minä voisin enää selittää? virkkoi hän oltuaan hetken vaiti. —\nNäettehän, että kaikki on lopussa.\n\nRouva Clapain oli kuollut; kertaakaan hänen ruumiinsa ei ollut\nponnistanut kuolemaa vastaan, ei edes värähtänyt. Ja ennen kaikkea: hän\nei ollut puhunut sanaakaan.\n\nKuolema on aina niin ankaraa kunnioitusta herättävä vieras, että se\npakottaa läsnäolijat vakavan hiljaisiksi, vaikkeivät he vainajaa\ntuntisikaan. Ursule ja Ida eivät hiiskuneet sanaakaan. Yksinpä\nRuault'in tiirikkanippukin, joka oli helissyt kaiken aikaa, oli nyt\näänetön.\n\nTohtori Coin alkoi sitten tutkia edelleen jäykistynyttä ruumista,\ntyynenä ja tottuneena tällaisiin näytelmiin.\n\n— Ja te vakuutatte, että hän jo aamulla näytti teistä nukkuvan tällä\nlailla? kysyi hän.\n\nUrsule nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän aikoi jo toistaa samaa, mitä\noli kertonut lääkärille, kun haki hänet taloon, mutta tohtori esti\nhänet uudella viittauksella puhumasta, ja sanoi:\n\n— Merkillistä mennä makuulle täysissä vaatteissaan.\n\nHän lähti vuoteen luota ja alkoi kierrellä sinne tänne huoneessa.\nYht'äkkiä hän varmaankin löysi, mitä etsi, sillä hänen silmiinsä\ntuli tyytyväinen ilme: kamiinauunin reunalla, jossa oli kaksi\nkynttilänjalkaa, hän huomasi kaksi lasiputkea; ne olivat toisen\nkynttilänjalan takana.\n\n— Käyttikö tuo ihminen yleensä unilääkkeitä?\n\n— Ei kai, mikäli minä tiedän, vastasi Ursule sammuvin äänin.\n\n— Siinä tapauksessa on asia selvä.\n\n— Mitä te tarkoitatte?\n\n— Muuten se selviää lopullisesti ruumiinavauksessa, sillä tietenkään te\nette saa antaa haudata häntä ennen kuin ruumiinavaus on tehty.\n\nIda jaksoi vielä kysyä:\n\n— Mutta... mitä tämä merkitsee...\n\n— Se merkitsee sitä, että kun ihminen nielee kaksi tuubia veronaalia,\non hän päättänyt olla enää heräämättä elämään. Tämä nainen on tehnyt\nitsemurhan. Poliisitutkimuksen asia on selvittää, mistä syistä hän sen\nteki, — jos selityksen löytäminen on mahdollista.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun kuolema tulee taloon, painaa se lamansa, koko ympäristöön:\nelottomat esineetkin saavat kauhunaamion.\n\nTuskin viimeinen henkäys oli lähtenyt rouva Clapainin rinnasta, niin\nkoko hänen huoneensa muuttui. Näytti kuin valaistus siellä olisi tullut\nkalpeaksi, ja samalla se ärsytti ja häikäisi silmiä. Huonekalut olivat\nikäänkuin epäjärjestyksessä, niinkuin muuttomiehet olisivat käyneet\nhuoneessa. Ihmisäänet ja esineiden kolahdukset olivat soinnuttomia,\nniinkuin niitä olisi hillinnyt jokin näkymätön verho, joka oli vedetty\nelävien ja tuon ruumiin väliin.\n\nLausuntonsa annettuaan tohtori Coin lähti pois. Hän piti\nlisäselvityksiä tarpeettomina: nehän olisivat ainoastaan heikentäneet\nhänen sanojensa vaikutusta. Ruault, joka nyt uskoi nähneensä kaiken\nolennaisen, lähti tohtorin perästä. Kun noiden kahden miehen askelien\nkaiku kuoli portaissa, kuoli myöskin eräs menneisyys, josta yht'äkkiä\noli tullut nykyhetkeen verraten ylen tärkeä.\n\nSängyn jalkopäässä seisoivat Ursule ja Ida ikäänkuin kivettyneinä,\nhuomaamatta pientä melua, joka oli johtunut siitä, että nuo kaksi\nkuolemantodistajaa poistuivat. Yksi ainoa lääkärin viimeisistä\nsanoista oli hätkähdyttänyt heitä: poliisitutkinto! Mutta se soi\nheidän sieluissaan vielä toistaiseksi aivan sisällöttömänä, eivätkä he\nkoettaneet ajatella, mitä se oikeastaan merkitsi. Jos he eivät olisi\nnähneet edessään ruumista, olisivat he tuskin ymmärtäneet, miksi he\nseisoivat siellä.\n\nUrsule selvisi ensimmäisenä tästä huumeesta:\n\n— Kuuluu kai asiaan, että verhot on laskettava ikkunan eteen, virkkoi\nhän hiljaa.\n\nMekaanisesti hän teki niin kuin yleensä tehdään, kun ihminen talossa\nkuolee. Tuollaiset tavanomaiset kuolinmenot helpottivat hetken\nahdistusta ainakin sikäli, että ne estivät toistaiseksi ajattelemasta\ntapahtumaa. Ne vain näyttivät tien, jota valtavat ihmislaumat ovat\nkulkeneet maailman alusta asti ja jota toiset samanlaiset tulevat\nkulkemaan perästä. Niinpä ei se, että Ursule tahtoi tehdä huoneen\nhämäräksi, suinkaan merkinnyt, että hän halusi ottaa kuoleman vastaan\npimeällä, sillä ovathan kuolema ja pimeys yhtä mystillisiä, vähän\nsamanlaisia; ei, tämä oli ainoastaan tekosyy päästä pois sängyn luota,\njossa hän seisoi ikäänkuin halvattuna.\n\nIdaan oli näillä sanoilla, jotka paremminkin kuiskattiin kuin\nlausuttiin, välittömän nopea vaikutus.\n\n— Aivan niin... täytyy heti pimentää huone.\n\nJa hän olisi juossut ikkunan luo, mutta Ursule pidätteli.\n\n— Hetki vielä! Pitäisi ensin... tahtoisin asettaa ristiinnaulitunkuvan\nhänen käteensä...\n\n— Itsemurhaajan! Sitä kai et voine tosissasi tarkoittaa?\n\n— Lääkäri on saattanut erehtyä, huokasi Ursule. — Jumala yksin on\nmeidän tuomarimme, ja eikö vainajia ole aina kunnioitettava?\n\nNäin puhellessaan hän etsi jotakin taskustaan:\n\n— Ainakin tahtoisin panna rukousnauhani hänen käsiinsä.\n\n— Se on yhtä tarpeetonta, sanoi Ida hermostuneena.\n\nHänellä oli vain yksi ainoa toivomus: kätkeä tuon vainajan kasvot\nnäkymättömiin, kunnes ne lopullisesti katoaisivat ruumisarkkuun. Mutta\njuuri kuin hän viimeisen kerran katsahti niihin, hän hätkähti: sinä\nlyhyenä väliaikana, jona vainajan kasvoja ei ollut pidetty silmällä,\nnuo kelmenevät kasvot olivat muuttuneet! Äsken näytti rouva Clapain\nikäänkuin nukkuvalta, mutta nyt hän hymyili, ja sarkastista hymyä,\nsellaista, joka oli aivan sietämätöntä.\n\n— Hyvä Jumala, jospa hän vielä elää? huudahti samalla hetkellä Ursule.\n— Näyttää kuin hän tahtoisi kiittää meitä!\n\n— Tai niinkuin hän ilkkuisi meitä, lisäsi Ida väkistenkin.\n\nSitten kuului hetkisen helmien kalinaa, kun Ursule koetti työntää\nrukousnauhansa vainajan jäykistyneiden sormien väliin.\n\n— Joko se nyt on tehty? kysyi Ida.\n\n— Minä tahtoisin vielä asettaa hänen kätensä ristiin rinnalle. Minä en\nsaa niitä.\n\n— Anna niiden olla niinkuin ne ovat!\n\nNäitä sanoja seurasi ikkunaluukkujen vingunta, kun Ida sulki luukut.\nJa sitten näytti kaivattu pimeys peittävän kaikki esineet huoneessa,\npaitsi kolmea kalpeaa läiskää, jotka näkyivät sängystä, nimittäin\nvainajan ironiset kasvot ja hänen vahamaiset kätensä.\n\n— Mennään nyt pois täältä.\n\nIda pakotti väkivaltaisesti Ursulen menemään edeltä; hän karttoi\nkatsahtaa enää vainajaan, meni ulos ovesta ja käänsi oven lukkoon,\nikäänkuin estääkseen Clapainia pääsemästä heidän perästään, jos hän\nolisi yht'äkkiä noussut kuolleista. He laskeutuivat portaista hyvin\nhiljaa, päinvastoin kuin tohtori ja Ruault. Kun he molemmat sitten\nistuivat Idan huoneessa, olisi saattanut olettaa, että talo olisi\npäässyt jälleen entiseen, jopa entistä suurempaan rauhaan.\n\nTällä hetkellä löi Saint-Martinin kirkon kello yksi. Kuinka: oliko\nkello vasta yksi! Ei enempää kuin yksi! Sisaruksista tuntui kuin he\nolisivat eläneet jo kokonaisen päivän, ja ensi kertaa elämässään he\nkokivat kauhua, kun ajattelivat, mitä kaikkea yksi ainoa iltapäivä,\njota alamme, voi tuoda tullessaan. Tuntemattomia kohtaloita. Jokin\ntuntematon hiipi jo täällä... Ursule ei uskaltanut katsoa Idaa silmiin,\nhän kysyi hiljaa ja väkinäisesti:\n\n— Haluatko syödä?\n\n— En, kiitos, minulla ei ole nälkä.\n\nUrsule tiesi jo ennakolta saavansa tämän vastauksen. Mutta jos virkkaa\nedes jonkin tarpeettomankin sanan, tuntuu siltä kuin aika menisi\nparemmin ja mielemme irtaantuisi nykyhetken huolista.\n\n— Niin, mitä nyt tehdään?\n\n— Kysytkin sitä? Täytyy saada tämä loppuun: mennä heti paikalla\nmäärinvirastoon... jospa hautaisivat hänet niin pian kuin mahdollista,\neikä sitten enää puhuttaisi asiasta!\n\n— Ehkä olet oikeassa. Minä pistän hatun päähäni ja menen.\n\nUrsulesta tuntui helpottavalta, kun sai tehdä jotakin, olipa se mitä\ntahansa. Samoin oli hänestä asiaankuuluvaa pukeutua parempaan hattuun,\nkun lähti viranomaisten puheille.\n\nIdaakin vaivasi sama halu päästä irti nykyhetkestä. Hän nousi\npaikaltaan:\n\n— Mennään sinne yhdessä. Minä tulen mukaan.\n\n— Mitä ajatteletkaan? Eihän taloa voi jättää yksin, ja joku voi tulla\nmeille.\n\nIda naurahti katkerin mielin:\n\n— Kukaan ei käy meillä enää sunnuntaivierailulla.\n\n— Mutta tänään, ehkäpä tänään!\n\nHuomautus oli oikea. Ida mietti hetkisen.\n\n— Mene sitten yksin, mutta tee se joutuin.\n\nAhdistavassa mielentilassa hän kuunteli, kun Ursule pukeutui\nlähteäkseen ulos. Ursulen liikkeitä tuskin kuuli, niin painoi\nhiljaisuus koko taloa. Sen jälkeen Ursule meni äänettömin askelin\nkäytävään, ulko-ovi avautui hiljaa ja sulkeutui kohta. Sitten ei\nmitään: Ida oli yksinään talossa, ensi kerran yksinään sen jälkeen kuin\nrouva Clapain oli sinne tullut.\n\nHän sulki kummastuneena silmänsä. Sitten hän yht'äkkiä käsitti,\nmikä ihme oli tapahtunut: tähän aamuun asti oli ilma ollut täynnä\nmystillisyyttä siitä syystä, että rouva Clapain oli ollut elossa ja\nettä Ida tunsi olevansa epävapaa, kun koko hänen entinen elämänsä\noli muuttunut rouva Clapainin tähden. Sitten tuo tungetteleva\nvapaudenriistäjä yht'äkkiä katoaa ja käsittämätön jännitys herpaantuu,\nhuonekalut asettuvat jälleen paikoilleen... entisyys alkaa uudestaan.\n\nNiinkö tosiaan? Mistä sitten johtui, että se entisyys, joka niin monta\nkertaa oli tuonut hänelle rajatonta iloa, herätti hänessä nyt vain\neräänlaista iloa, jossa oli katkeruutta, ja että sekin ilo yht'äkkiä\nviileni ja muuttui melkein välinpitämättömyydeksi? Hän oli ikävöinyt\nentisyyttään siinä määrin, ettei ollut voinut kärsiä nykyisyyttä,\nvaan vihasi sitä. Mutta nyt hänen mieleensä johtui arvioida, mitä se\nentisyys oli ollut, ja suureksi ihmeekseen hän näki silloin, että\nse oli ollut jotakuinkin mitätöntä. Ajatellessaan tulevaisuuttaan\nmietti hän, mitä arvokasta siinä olisi. Romaaninlukeminen, unelma\npäästä kirjakauppaa hoitamasta väljempiin oloihin, halu yletä hienoksi\nnaiseksi: kaikki tämä tuntui nyt typeryydeltä, jolla ei ollut\nmitään arvoa! Hänellä ei ollut ainoaakaan oikeaa ystävää. Rakkaus\noli näyttäytynyt hänelle vain kirjojen kautta. Koko tuo entisyys\noli ollut tyhjiä hetkiä, joissa ei ollut mitään haltioitumista, ei\nmitään sielun syvyyksistä pulppuavia tunteita. Vasta rouva Clapainin\nilmestyminen taloon oli lopultakin näyttänyt hänelle, että hän saattoi\nsyttyä tuntemaan jotakin voimakasta johonkuhun ihmiseen tai asiaan\nsuhtautuessaan. Ja kun rouva Clapain nyt oli poistunut, niin näki hän\nvastaisuuden alkavan edessään lohduttoman tyhjänä erämaana, vaikka\nhänen olisi pitänyt siitä iloita.\n\nIda naurahti väkinäisesti:\n\n— Alanko nyt ikävöidä häntä, kun hän on kuollut?\n\nEi kuitenkaan: ensimmäinen ihmeellinen tunnelma palautui vielä.\nHänen ei tarvitsisi enää vakoilla; hänestä tuntui helpottavalta kuin\nkylpyammeesta noustessa, ja se helpotus heijastui eläviin ihmisiin,\nesineisiin, koko taloon. Kuinka saattoi epäilläkään, etteikö entinen\nonnellinen rauha ollut saavutettu?\n\nIda tuli jälleen iloiseksi. Hän meni ikkunan ääreen. Miten ihana ilma\ntänään on! Kuinka hyvältä olisi tuntunut lähteä kävelemään kaupungin\nvanhoille muureille! Paremman puutteessa saattoi nyt ainakin avata\nikkunan...\n\nHän aikoi juuri tehdä sen, kun eräs odottamaton näky pakotti hänet\nvetäytymään takaisin: hän oli nähnyt torilla Ruault'in ja hänen\nympärillään lauman naapureita, joille Ruault kertoi mahtipontisesti\nvarmaankin tapauksesta, jonka todistajaksi hän tänään sattumalta oli\njoutunut.\n\n— Kas niin, nyt ne juorut alkavat!\n\nIda meni pois ikkunasta ja istahti aivan huoneen peräseinämälle.\nHänen mieleensä ei kuitenkaan johtunut ajatus, että tuollainen\njuoruaminen olisi ollut vaarallista: koska hänestä itsestään oli\nvarsin luonnollista, että rouva Clapain oli kuollut, ja vieläkin\nluonnollisempaa, ettei rouva Clapainia ajateltaisi enää sitten, kun\nruumis vietäisiin talosta, oli hänestä ilman muuta selvää, että muutkin\nihmiset suhtautuisivat asiaan niin. Mutta jo sekin, että ihmiset\nnäyttivät olevan uteliaita tapahtumasta, tuntui hänestä nöyryyttävältä.\nNiin, hän toivoi, että aika kuluisi oikein kiitämällä; tulisihan\nlopulta aika, jolloin kukaan ei enää kyselisi Ruault'ilta tästä asiasta\nmitään.\n\n— Mutta missä Ursule viipyy, kun ei jo tule kotiin? supisi hän\nhermostuneena itsekseen.\n\nÄskeinen viihtyisä tunne muuttui kummalliseksi levottomuudeksi ja\ntuskaksi: hän luuli odottavansa Ursulea, mutta tunsi samalla, että\nkun Ursule tulisi, niin hän odottaisi kuitenkin yhä edelleen jotakin.\nEräinä hetkinä, kun ihminen ikäänkuin sisällisesti odottaa jotakin,\ntuntee hän pelkoa jotakin ulkonaista tapahtumaa kohtaan, vaikk'ei hän\ntiedäkään, mistä se tulisi ja tulisiko se ollenkaan.\n\n— No, viimeinkin! huudahti hän.\n\n— Minä juoksin koko matkan, vastasi Ursule ja riensi heti ikkunan luo.\nMutta, ensiksikin, oletko nähnyt, miten paljon väkeä tuolla torilla on?\nHeidän ei tarvitse saada nähdä, mitä meillä tapahtuu.\n\nJa Ursule sulki ikkunaluukut.\n\nIda vain nostaisi olkapäitään:\n\n— No, milloin hänet haudataan?\n\nUrsule saattoi heidät, kaksi elävää ihmistä, ikäänkuin samaan asemaan\ntuon ylhäällä olevan kuolleen kanssa, kun sulki luukut. Mutta se ei\nollut nyt Idasta tärkeintä, joten hän ei estänyt sisartaan huonetta\npimentämästä.\n\n— Milloin? toisti Ursule ja vaipui aivan lamassa heti lähimmälle\ntuolille. — Sitä en tiedä, jatkoi hän.\n\n— Etkö tavannut siellä ketään?\n\n— Kyllä montakin.\n\n— No, kerrohan nyt!\n\nUrsule pudisti toivottomana päätänsä. Näytti kuin hänen olisi ollut\nmelkein mahdotonta selittää asiaa. Sitten tuli kuitenkin katkeilevia\nsanoja, kun hän koetti selostaa, mitä häneltä määrinvirastossa oli\nkyselty.\n\nLuulisi, ettei mikään ole yksinkertaisempaa kuin kuolemantapauksen\nilmoittaminen määrinvirastoon. Niin oli ainakin Ursule luullut.\nSiellä istuu virkamies, jolla on luettelo edessään; hän kuuntelee ja\nkirjoittaa luetteloon, mitä ilmoittaja sanoo, ja sitten ilmoittaja\npoistuu. — Mutta nyt oli heti ensi sanoista takerruttu vaikeuksiin:\n\n— Vainajan nimi?\n\n— Clapain.\n\n— Etunimet?\n\n— Niitä en tiedä.\n\n— Ikä?\n\n— Sitäkään en tiedä.\n\n— Ainakin hänen syntymäpaikkana?\n\n— En tiedä.\n\nVirkamies ei voinut salata kummastustaan, että voitiin olla näin\nharvinaisen tietämättömiä; jopa saattoi huomata, että hän tuli\nlevottomaksikin.\n\n— Kuinka sitten te tulette ilmoittamaan tästä kuolemantapauksesta?\n\n— Koska se tapahtui meidän kodissamme.\n\n— Ehkä tapaturma?\n\n— Äkillinen kuolema.\n\n— Ihmeellistä... No, sen selvittäminen on oikeuslääketieteellisen\ntutkimuksen asia. Sillä neuvon teitä, että hautaus on paras jättää,\nkunnes oikeuslääkäri on antanut lausuntonsa.\n\nMuuta Ursule ei saanut tietää määrinvirastossa.\n\n— Me siis olemme aivan tuon lääkärin armoilla! Kaunista!\n\n— Jospa siinä kaikki! huokasi Ursule.\n\n— No, onko vielä jotakin?\n\n— Virkamiehen puhuessa satuin ajattelemaan hautajaisia, ja ihmettelenpä\nnyt, kuka ne maksaa...\n\n— Mutta... hänen perheensä, tietenkin!\n\n— Hänen perheensä? Emmehän tiedä, missä se on ja onko sitä olemassakaan!\n\nIda, joka oli luullut, että rouva Clapainin kadotessa kaikki\nristiriidatkin hänen ja sisaren välillä katoaisivat, ei nyt\nmalttanutkaan olla taas iskemättä voitoniloisesti:\n\n— Niin, sitä on nyt hiukan liian myöhäistä ajatella? Mitäs minä sanoin\nsinulle silloin, jo kuukausia sitten, mutta sinä et totellut minua?\nMutta joskaan meillä ei ole tietoa hänen perheestään, niin onhan itse\nasianomainen käytettävissämme. Ihmisellä, joka maksoi elatuksestaan\naina ennakolta, on varmaankin kovaa rahaa takanaan. Mene hänen\nhuoneeseensa ja ota kursailematta sieltä se maksu, jonka hän jäi meille\nvelkaa viimeisistä ajoistaan.\n\nUrsule näytti epäröivän eikä vastannut, joten syntyi pieni hiljaisuus.\n\n— No, mitä odotat? kysyi Ida.\n\nUrsule sanoi masentuneesti:\n\n— Turhaa haeskella: rouva Clapainilla ei enää viime aikoina ollut rahaa.\n\n— Mitä tyhmyyksiä sinä haastelet?\n\n— Valitettavasti selvää totta. Sillä toissapäivänä, joka oli rouva\nClapainin maksupäivä, hänelle ei ollut tullutkaan rahoja, joita hän\noli odottanut voidakseen maksaa meille. Ja silloin minäkin suostuin\nodottamaan...\n\n— Ah, tässäpä selitys kaikkeen: hän tappoi itsensä siksi, että hän oli\ntullut ihan köyhäksi! huudahti Ida. — Sitä velkaa me emme koskaan saa\ntakaisin.\n\nHän oli niin vihoissaan, ettei enää jaksanut hillitä sanojaan, vaan\njatkoi hysteerisesti nauraen:\n\n— Tuon ihmisen piti siis valehdella kuollessaankin, siitä ei pääse\nmihinkään! Ja sinä olit niin typerä, että annoit hänen pettää itsesi!\n\nUrsule loukkaantui ja kimposi vastarintaan:\n\n— Tietenkin olen typerä, mutta se minun typeryyteni auttoi kuitenkin\nmeitä sen verran, että pysyimme edes sen ajan hengissä. Mutta nyt...\n\n— Menettelemme niin kuin jo alussa ehdotin, nimittäin turvaudumme\nkiinnelainaan.\n\nIdan ääni oli nyt aivan kimeä. Kiristäisikö rouva Clapain kuoltuaan\nsisarusten välisen ristiriidan niin suureksi, että se tulisi aivan\nilmeiseksi, jota vastoin se hänen eläessään oli vain silloin tällöin\nhiukkasen tuntunut?\n\nUrsule katsahti sisarensa silmiin: siitä, mitä hän oli niissä\nnäkevinään, pelästyi hän niin, että hillitsi vastauksensa, joka jo\npyöri hänen kielellään, eikä puolustanut enää menettelyään, jota oli\npitänyt heille molemmille edullisena. Hän huudahti vaikeroiden:\n\n— Jospa me nyt vain saisimme käsiimme Angéliquen.\n\n— Mutta Angélique on suljettu johonkin mielisairaalaan, Jumala ties\nminne! vastasi Ida.\n\nJa hän oli yhä niin vihan vallassa, ettei voinut olla jatkamatta:\n\n— Kuka tietää, eikö tämä nainen ole syypää siihenkin? Ja minä kun\nolin toivonut, että hän jättäisi meidät kuollessaan viimeinkin\nrauhaan! Mutta siinä erehdyin: unohdin, että hän toi tullessaan itse\nonnettomuuden meille!\n\n— Ida, minä kiellän sinua...\n\nUlko-ovelta kuului niin päättäväinen soitto, että Ursule keskeytti\nlauseensa ja sanoi:\n\n— Joku tulee meille!\n\n— Ehkä oikeuslääkäri...\n\nSisarukset olivat aivan vaiti ja odottivat, että häiritsijä, jos hän\nnyt oli sellainen, poistuisi. Mutta sitten kajahti toinen, vielä\nrajumpi soitto.\n\n— Jos hän on lääkäri, niin vie sinä hänet _hänen_ huoneeseensa: minä en\ntahdo enää nähdä _häntä_.\n\n— Mikä päähänpisto! vastasi Ursule nostaen olkapäitään ja meni sitten\nmasentuneena avaamaan ovea.\n\nTulija oli tosiaan »kuolleiden lääkäri». Hän mainitsi kiireissään,\nmistä syystä hän oli tullut, ja meni heti vainajan huoneeseen. Tohtori\nCoin oli selittänyt hänelle koko asian, ja kun hän ei tahtonut saattaa\nitseään mihinkään selkkauksiin, joihin olisi joutunut, jos ei olisi\nnoudattanut ankarasti velvollisuuksiaan, oli hänen mielipiteensä\ntapahtumasta jo ennakolta valmis. Viisi minuuttia myöhemmin hän jo\nlähti talosta ja julisti silloin kovalla äänellä päätöksensä:\n\n— Ruumiinavaus on välttämätön... Annan määräyksen viedä hänet\nsairaalaan...\n\nIdan mieleen johtui, minkä hälinän tämä ruumiin siirto herättäisi koko\nnaapuristossa, ja hän riensi käytävään:\n\n— Miksi hänet siirretään täältä? Jos tuo nainen teki itsemurhan, niin\nmitä se meihin kuuluu? Jumalan nimessä, ettekö voisi...\n\nMutta lääkäri työnsi hänet edestään syrjään:\n\n— On hyvä kaikille, että tapahtuma selviää täydellisesti. Muuten: kun\ntohtori Coin on ilmoittanut asian poliisille, niin poliisi tietenkin\nkoettaa tutkia, mikä itsemurhan syy oli... olettaen, että itsemurha on\ntapahtunut. Hyvästi, arvoisat neidit.\n\nSitten lääkäri pujahti ulos, ja Ursule ja Ida jäivät seisomaan\nikäänkuin kivettyneinä avoimen oven eteen. Ovesta näkyi ihmisjoukko,\njoka äsken oli kerääntynyt talon edustalle. Se oli kuitenkin nyt\nväistynyt torin toiselle puolelle, mutta piti sieltä, loitompaa\nsilmällä, ketä taloon tulisi ja ketä sieltä poistuisi. Joukon\nkäyttäytyminen oli kuin niiden, jotka pelkäävät ja karttelevat ruton\nsaastuttamaa taloa.\n\n— Taitavat melkein jo luulla meitä syyllisiksi hänen kuolemaansa! Eikä\nmeillä ole ketään auttamassa tuota naista vastaan! sanoi Ida viimein.\n\nOmituiset sanat, koska tässä oli kysymys vain kuolleesta: mutta\nuseimmiten juuri sellaiset omituiset sanat ilmaisevat, mitä ihminen\nsyvimmin aavistelee.\n\n— Jos meidän täytyy vielä maksaa kuljetus sairaalaankin: miten paljon\nmenoja! huokasi Ursule.\n\nIda lisäsi pisteliäästi:\n\n— Äläkä unohda, että poliisikin voi vielä tulla...\n\nSamassa kajahti ovelta ääni:\n\n— Tässä poliisi tuleekin.\n\nJa heidän eteensä ilmestyi mies, jonka askelia he eivät olleet kuulleet.\n\n\n\n\nVII\n\n\nTämä poliisi ei vastannut missään suhteessa niitä mielikuvia, jotka Ida\nromaanien mukaan oli itselleen luonut poliisista. Mies oli herttainen,\nnuori ja iloinen, vaikka oli tullutkin tänne kovin surullisen\ntapahtuman johdosta. Hän oli tuskin vielä kolmenkymmenenviiden vuoden\nikäinen; kasvot ruusuisen punaiset, tukka sileäksi kammattu ja\nkiiltävä; kaulaliina, paita ja sukat harkitusti samaa värisointua;\nrinnassa vaatimattomasti paikalleen pistetty pieni kunniamerkki\nsodasta. Koko hänen käytöksessään oli jotakin luontevan huoletonta ja\nsamalla päättäväistä; jotakin hetkeen mukautuvaa välinpitämättömyyttä\nja kursailemattoman rohkeaa. Lyhyesti sanoen, hän oli uutta sukupolvea,\nedusti uutta maailmankatsomusta.\n\n— Tässä poliisi tuleekin, arvoisat neidit, toisti hän.\n\nTämä lausuttiin sulavasti ja aivan kuin olisi ilmoitettu: »Tässä\ntulee sulhanen.» Samassa katsahtivat hänen rohkeat silmänsä molempia\nsisaruksia, jättivät heti Ursulen oman onnensa nojaan ja kiintyivät\nIdaan. Siinä katselussa ei muuten ollut mitään inkvisiittorimaista; ei,\nhän halusi vain nähdä, oliko hän sattumalta virkatehtävissään joutunut\nsellaisen naisen läheisyyteen, jota kannatti tavoitella.\n\nSitten hän jatkoi lausettaan:\n\n— Olen Roger Dancy. Minut määrättiin äskettäin Langres'in\npoliisikomissaariksi, ja nyt pyydän anteeksi, että tuon teille\nlisälevottomuutta tapahtuman johdosta, joka sellaisenaankin on kyllin\njärkyttävä. Mutta rauhoittukaa: tohtori Coin on selostanut minulle koko\nasian, joten tulen tänne ainoastaan muodon vuoksi.\n\nKas kuinka toimelias tohtori Coin oli ollut! Ja mikä auktoriteetti\nmuille! Mutta häntä pidettiinkin kaupungin tulevana edustajaehdokkaana,\nja se selittää hänen toimekkuutensa.\n\nPoliisi oli pettynyt siitä, ettei hänen suureen kohteliaisuuteensa\nvastattu sanallakaan. Viimein hän kysäisi ilman muuta:\n\n— Minne minun on mentävä?\n\nVastaukseksi tuli kaksi kädenliikettä: Ida osoitti ylös portaille\nja Ursule huoneeseen, joka oli ollut ennen sisarusten salina. Sinne\nalkoikin Ursule nyt mennä. Mutta poliisikomissaari oli vieläkin\nepätietoinen, joten hän jatkoi iloisesti:\n\n— Ennen kaikkea: meidän on meneteltävä asiassa järjestelmällisesti.\nOletan, että _corpus delicti_ on tuolla ylhäällä, vai kuinka?... Siinä\ntapauksessa puhukaamme ensin täällä alhaalla vähän alkajaisiksi.\n\nHe menivät saliin.\n\n— Tahdotteko, että avaan ikkunaluukut? kysyi Ida, kun viimein\nkykeni jotakin sanomaan ja kun näki poliisin hapuilevan ympärilleen\nlöytääkseen tuolin.\n\n— Älkää missään nimessä: mikään ei ole parempaa kuin hämärä tällaisena\npäivänä, kun aurinko niin paahtaa... Minulla on kai kunnia puhutella\nIda-neitiä?\n\nJa Dancy istahti tuolille; hän oli tyytyväinen, että oli saanut heti\nilmaista, miten hyvin hän tunsi ihmiset.\n\n— Kyllä, vastasi Ida, ihmetellen mielessään, herättikö tuon miehen\nläsnäolo hänessä varmuuden- vai levottomuudentunteita.\n\n— Minä olen kuullut paljon teistä. Viimeksi ja aivan äsken eräältä\nyhteiseltä ystävältämme, herra Pirètreltä.\n\nIda rypisti hiukan katkerasti huuliaan:\n\n— Ystävä kai... joka ei koskaan enää meillä käy.\n\n— Mutta on kuitenkin yhä vilpittömästi teihin kiintynyt, sen voin\nvakuuttaa! Hänen tähtensä minun tehtäväni täällä tuleekin olemaan\nvarsin lyhyt, sillä tiedän jo, missä erikoisissa olosuhteissa\ntuo teidän täyshoitolaisenne joutui teidän kotiinne, nimittäin\ntuntemattomana, ilman mitään suosituksia...\n\nUrsule, joka ei ollut istuutunut, keskeytti:\n\n— Tässä kohden erehdytte, komissaari: meidän sisaremme, rouva Angélique\nMirot Tonnerresta, oli suositellut häntä meille ja lähetti hänet tänne.\n\n— Hyvä! Te tiedätte siis mainita jonkun hänen sukulaisensa?\n\n— Valitettavasti emme.\n\n— Mutta ainakin rouva Angélique Mirot...\n\nTällä kertaa keskeytti Ida:\n\n— Sisaremme Angélique on nykyään hyvin sairaana eikä voi antaa\nminkäänlaisia tietoja.\n\n— Tosiaan harmillista: se olisi tehnyt koko asian yksinkertaisemmaksi.\n\n— Minkä sitten? kysyi Ursule, jota vastoin Idaa, joka oli täydellisesti\ntyyntynyt, ärsytti, että Ursule ollenkaan sekaantui koko tähän\nkiusalliseen keskusteluun.\n\nHerra Dancy vastasi:\n\n— Oh, varsin vähäpätöisestä asiasta: koettaa saada selville, mikä oli\nsyynä itsemurhaan, jonka tohtori Coin on todennut tapahtuneen.\n\n— Mitä se auttaa, jos kerran vainaja on tahtonut olla ilmaisematta,\nmiksi hän teki itsemurhan? sanoi Ida.\n\nDancy vastasi hänelle toisella kysymyksellä:\n\n— Kuka sanoo, että hän on tahtonut olla sitä ilmaisematta? Tällaisissa\ntapauksissa vainaja yleensä jättää eläville jonkin kirjallisen\nilmoituksen: se kuuluu asiankulkuun. Oletteko etsineet sellaista hänen\nhuoneestaan?\n\n— Emme tietystikään!\n\n— Se on hyvä: tehkäämme se nyt yhdessä.\n\n— Mutta jos sieltä ei löydy mitään? sanoi Ursule sekaantuen taas\nasiaan. Ärtyneenä Ida kääntyi hänen puoleensa:\n\n— Et kai aikone neuvoa poliisikomissaaria hänen ammatissaan?\n\n— Jos ei löydy, — hyvä: silloin koetamme hankkia ne tiedot muualta!\nvastasi Dancy iloisesti.\n\n— Ja niitä ei lienekään vaikea hankkia, sillä arvaan melkein, mikä\ntähän murhenäytelmään oli syynä, vahvisti Ida.\n\n— Mikä sitten?...\n\n— Köyhyys. Ihan äskettäin, toissapäivänä, rouva sanoi, ettei hän voisi\nvielä suorittaa täyshoitomaksuaan, vaan pyysi lykkäystä. Väitti, että\nhänen odottamansa rahasumma oli muka myöhästynyt. Veruke vain: niitä\nrahoja ei tietysti olisi koskaan tullutkaan!\n\n— Todellakin: tuo on hyvin todennäköistä, jopa uskottavaa. Nyt näette.\nKatsokaa nyt, neiti, miten erinomaisen hyvä on keskustella asiasta\ntällä tavalla. Tehtäväni on jo melkeinpä suoritettu! Ei enää muuta kuin\nmennä sinne ylös ja silmäillä vähän vainajan huonetta, jonka jälkeen\nminä vapautan teidät häiritsijästä, joka valittaa, että hän sai näin\nsurullisissa olosuhteissa ilon tutustua teihin.\n\n»Kuinka hän on kohtelias!» ajatteli Ida; »pitääkö tästä kiittää herra\nPirètreä, vai olisikohan tämä jonkinlainen ansa?»\n\n— Minä vien teidät sinne, sanoi Ursule herra Dancylle.\n\n— Ei, jää sinä tänne alas avaamaan ovea, jos joku tulee, se sopii\nparemmin!\n\nIda oli yht'äkkiä huomannut, että hänen täytyi yksinään taistella tämä\ntaistelu, joskaan hän ei vielä tietänyt, pitikö hänen taistella se\nkuollutta vastaan, jonka rauhaa nyt lähdettiin häiritsemään, vaiko tätä\npoliisia, joka tosin ainakin tekeytyi niin kohteliaaksi.\n\n— Rouva Clapainin eläessä et koskaan pistänyt jalkaasi hänen\nhuoneeseensa, mutta nyt kyllä olet valmis opastamaan sinne komissaarin,\nvastasi Ursule.\n\n— Se on minun asiani. Ja me kutsumme sinutkin, jos tarvitsemme.\n\nJa sulkien sisareltaan tien Ida viittasi komissaaria menemään edeltä\nylös.\n\nHerra Dancy totteli ja alkoi rientää ylös portaita kevein askelin,\njättäen ilmaan hienon, tuskin tuntuvan hajuveden tuoksun.\nVaistomaisesti Ida tuli huomanneeksi, että herra Dancy näytti menevän\nkuolleen huoneeseen ikäänkuin johonkin huvitilaisuuteen. Kun komissaari\noli tullut porrastasanteelle, pyörähti hän sanomaan Idalle:\n\n— Joskaan te ette ole, sisarenne väittämän mukaan, liioin seurustellut\nasukkinne kanssa, niin oletan teidän kuitenkin tietävän, missä hän nyt\nlepää?\n\n— Sisareni on hyvin ymmärrettävästi tänään hiukan päästään sekaisin.\nTäällä...\n\nJa Ida meni päättävästi kuolinhuoneeseen ja siellä heti ikkunan luo,\nmutta varoi katsahtamasta ruumiiseen:\n\n— Minä avaan ikkunaluukut, vai kuinka? Täällä ei ole niin valoisaa kuin\nalhaalla.\n\n— Avatkaa vain, vastasi Dancy; — löytääkseen jotakin täytyy ennen\nkaikkea nähdä eteensä.\n\nOltiin hetkinen vaiti ja toimettomina. Dancy seisoi ovella ja koetti\nsaada yleissilmäyksen huoneesta, ikäänkuin koira, joka haistelee jälkiä\nennen kuin syöksyy ajamaan. Vaikk'ei hän voinut nähdä rouva Clapainia\nsiltä paikalta, jossa hän seisoi, huomasi, että hän nyt oli ryhtynyt\nvirkatehtäviinsä; ensin hän näytti ottavan selvää huoneen kalustosta.\n\nIdakin seisoi paikallaan ja karttoi katsomasta sänkyyn päin. Hän\nluulotteli seuraavansa syrjästä Dancyn ilmeitä, mutta syvimmässään hän\najatteli vain kuollutta.\n\n— Eikö vainajalla ollut muita huoneita kuin tämä? alkoi sitten Dancy.\n\n— Ei.\n\n— Siis kaikki, mitä hänellä oli omaisuutta mukanaan, on täällä?\n\n— Kaikki.\n\n— Alanpa tosiaan uskoa, että te olette oikeassa: taloudellisista\nvaikeuksista johtunut itsemurha!\n\nIdan olisi pitänyt yhtyä hänen sanoihinsa, mutta jonkin salaperäisen\nvoiman pakottamana hän vilkaisi viimeinkin vainajan kasvoihin, joita\nhän tähän asti oli tahtonut karttaa.\n\n— Hän oli aina minulle merkillinen arvoitus, mutisi hän. — Saa nähdä,\nselviääkö se arvoitus teille?\n\n— Millä äänellä tuon sanotte! huudahti Dancy. Hän päätti viimeinkin\nastua sisään, meni Idan luo ja jatkoi: — Selittäkää, mitä oikein\ntarkoitatte.\n\nDancyn äänessä oli nyt jotakin niin käskevää, että Ida pelästyi. Hän ei\nenää ymmärtänyt, miksi hän oli puhunut näin varomattomasti. Hän ehdotti:\n\n— Ei, etsitäänhän ensin; ehkäpä hän on sittenkin jättänyt jonkin lapun,\njossa hän ilmoittaa itsemurhansa syyn.\n\n— Aivan niinkuin haluatte. Ennen kaikkea asianomainen...\n\nDancy aikoi mennä sängyn luo, mutta nähdessään rouva Clapainin hän\nsäpsähti. Vainajan hymy sen aiheutti. Noille kelmeänvalkeille kasvoille\njäykistyneenä se hymy ikäänkuin pilkallisesti kieltäytyi ilmaisemasta\nkenellekään asiattomalle salaisuuttaan.\n\n— Tekö olette pukeneet vaatteet hänen ylleen?\n\n— Ei, hän oli kuollessaan täysissä pukimissaan. Tohtori Coin, joka oli\ntäällä läsnä hänen kuollessaan, todistaa sen tarvittaessa...\n\n— Paras todistus siitä, että tämä oli itsemurha ja ettei ole tapahtunut\nväkivaltaa...\n\n— Ette kai luule, että me...\n\n— Ah, vain virallinen sanontatapa! Tapaushan on aivan selvä.\n\n—... Ja me, luullakseni, kyllin tunnettuja, joten sellainen ajatus ei\nvoisi johtua kenenkään mieleen!\n\n— Juuri sitä minä aioin teille sanoakin.\n\nHe puhuivat nyt hiljaa. Ja katsoivat kumpikin yhä vainajan hymyä: kun\nhe olivat siihen takertuneet, eivät he päässeet enää siitä irti! Vaikka\nDancy oli hyvinkin tottunut tällaisiin näytelmiin, ei hän tällä kertaa\npäässyt vapautumaan ahdistavasta mielialasta, jonka tuo hieno hymy\nhänelle toi.\n\nHän loukkaantui itselleen tästä, joten hän yht'äkkiä kääntyi selin\nsänkyyn:\n\n— Katsotaan nyt vähän muutakin...\n\nHän puhui jälleen kovalla äänellä. Hitain askelin he alkoivat sitten\nkierrellä huoneessa. Ida kulki hänen perästään.\n\nKummallista: Idalla oli ollut sellainen käsitys, että huone oli\nkuoleman jälkeen ollut aivan epäjärjestyksessä. Mutta nyt näkikin hän\ntäällä kaikki täsmällisesti paikoillaan. Vainaja ei ollut jättänyt\nmitään hujan hajan pitkin pöytiä ja kaappien päälle. Ilmeisesti\nrouva Clapain oli ollut niin varuillaan, että oli koettanut hävittää\npienimmätkin merkit lyhyestä oleskelustaan tässä huoneessa. Hänen\nomituinen matkalaukkunsakin oli tomuutettu ja avain jätetty lukkoon;\nlaukku ikäänkuin odotti jo tarkastelua, jonka vainaja oli arvannut\naikanaan tulevan. Dancy huomasi heti laukun, ja kun hän avasi sen\nkantta, ikäänkuin muodollisuuden vuoksi, hän näki siinä ainoastaan\njonkin verran vaatteita, mutta huolellisesti kokoonkäännettyinä, kuten\nne olisivat tarjoutuneet tutkimukselle viattoman näköisinä niinkuin\nainakin esineet, joilla ei ole mitään salattavaa.\n\n— Oletan, että tässä ovat ne kaksi veronaaliputkea, joista tohtori\nCoin mainitsi, sanoi Dancy mennen uunin luo. — Missään ei muuten näy\nmitään, joka selittäisi tapahtumaa; paremminkin ilmenee kaikkialla\nmäärätietoinen tahto olla jättämättä jälkeensä mitään merkkejä; paras\ntodistus siitä tuo _autodafé_, joka on suoritettu uunissa eilen tai\nehkä vasta tänä aamuna... Niin, täytyy myöntää, että hän on toteuttanut\nsuunnitelmansa hyvin... Mutta...\n\n— Näin puhellen hän kumartui, hajoitteli sormillaan uunissa olevaa\ntuhkakasaa ja otti sieltä pienen paperipalasen, joka oli melkein\nmustunut.\n\n—... vaikk'ei joskus tarvita näinkään paljoa, jotta varovaisimmatkin\nsalailuyritykset paljastuvat.\n\nIdakin kumartui nyt lappua katsomaan, mutta näki vain pienen\nkirjeenkuoren palasen, jossa ei ollut yhtään kirjoitusta. Mutta liuska\npostimerkkiä siinä kuitenkin vielä oli kiinni.\n\n— Tämä on vähäistä, vai mitä arvelette? sanoi Dancy ja pisti\npaperipalasen taskuunsa. Mutta silti se voi olla koko arvoituksen\navain. Puhumme siitä asiasta myöhemmin.\n\n— Kummallista, supisi Ida hiukan säpsähtäen, — että te sanotte:\narvoitus... Jos hän ei olisi ilmaissut, ettei hän voinut maksaa\nvuokraansa, niin tosin minäkin ehkä...\n\n— Siitäkö, että te pelkäsitte tällaista arvoituksellisuutta, johtui,\nettä te ette koskaan tullut tänne hänen huoneeseensa? vastasi Dancy\naivan odottamatta.\n\nIdalle oli tämä kysymys sellainen yllätys, että hän kalpeni:\n\n— Ihminen ei aina tiedä, mistä syystä hän nimenomaan menettelee niin\neikä toisin. Kun nyt tarkemmin ajattelen asiaa, niin minusta tuntuu,\nettä pidin häntä vaistomaisesti jollakin tavoin vaarallisena, vastasi\nhän varovasti, mutta ei sittenkään tuntenut olleensa kyllin varovainen.\n\nSamalla hän kääntyi katselemaan vainajaa, ikäänkuin pyytäen häneltä\nhyväksymistä sanoilleen.\n\n— Vaarallisena... kenelle? kysyi herra Dancy.\n\nIda vain viittasi epämääräisesti, ikäänkuin ei olisi tahtonut, että\nhänelle tehtiin tällainen kysymys. Hän vastasi karttelevasti:\n\n— Voitteko ajatella, että minä vieläkin ikäänkuin pelkään häntä...\nEhkäpä nyt enemmänkin kuin hänen eläessään.\n\n— Naisväen kuvitelmia, vastasi Dancy ilveilevään sävyyn, mutta hänenkin\nsilmänsä kääntyivät taas katselemaan vuoteessa lepäävää liikkumatonta\nvainajaa.\n\nHetken hän seisoi siinä vaiti. Hän kesti tuon kauhean hymyn ja ryhtyi\nsitten tarkastelemaan rouva Clapainia kokonaisuudessaan.\n\n— Kuulkaas, sanoi hän yht'äkkiä, — luulen, että hän olisi herättänyt\nminussakin levottomuutta, ellei vaikuttanut suorastaan vaaralliselta.\n\nPuhuiko hän elävästä vai kuolleesta rouva Clapainista? Hänen sanansa\nolivat liian epämääräisiä.\n\n— Katsokaa esimerkiksi hänen käsiään... Kädet ovat ikäänkuin ikkuna,\njota niiden omistaja ei voi lujimmalla tahdollansakaan sulkea, vaan\njoka aina paljastaa ihmisen luonteen. Katsokaa tuota toista kättä, joka\non riipuksissa; sen lyhyitä niveliä ja teräväpäisiä kynsiä; ja toisessa\nkädessä jotakin... niin leppymätöntä...\n\nIda tarkasteli vainajan käsiä, kuten Dancy kehoitti; ja sitä tehdessään\nhänet valtasi taikauskoinen kauhu, ikäänkuin nuo kädet olisivat\nyht'äkkiä kohonneet ja aikoneet iskeä hänen kimppuunsa.\n\nDancy lausui puolittain vakavasti, puolittain leikillään\nloppupäätelmänsä:\n\n— Jos hän ei olisi henkilö, joka on uskottavasti elänyt varsin\nporvarillista elämää, tekisi mieleni väittää, että nuo ovat tyypilliset\nmurhaajan kädet.\n\n— Oi, huudahti Ida, — niin pahaa minä en olisi kuitenkaan ajatellut!\n\n— Mutta olette siis ajatellut jotakin muuta?\n\nIda pudisti päätänsä, hän pelästyi, mutta koetti kääntää asiat leikiksi:\n\n— Kuuluuko teidän virkatehtäväänne tutkia minua?\n\n— Tutkia teitä: minkälaisia sanoja käytättekään!\n\n— Oli miten oli, mutta pyydän: älkää Jumalan nimessä ainakaan täällä.\n\n— Niin, myönnän, ettei tämä näky voi erityisesti miellyttää teitä.\nMennään täältä pois tuonne portaille.\n\nHän vei Idan huoneesta ulos; ehkäpä hän itsekin tahtoi päästä\nvapautumaan vainajan vaivaavasta hymystä. Mutta kuitenkin pääsi kuollut\nheidän keskustelunsa todistajaksi, sillä kiireissään he unohtivat\nsulkea oven takanaan, ja näytti siltä kuin olisi heihin sattuva valo\ntullut juuri kuolinhuoneesta.\n\n— Sanoitte siis, että te olitte ajatellut tuosta vuokralaisestanne\njotakin muuta. Mitä siis, saanko luvan kysyä?\n\nPuhuessaan tarkasteli Dancy Idaa vapaammin kuin tähän asti oli voinut.\nIhmisten ajatukset ovat alttiita mitä vähäpätöisimpien seikkain\nvaikutukselle: esimerkiksi, miten auringonsäde sattuu kauniiseen\ntukkaan, joka hohtaa kasvojen ovaalin ympärillä... Ja ajatuksella,\njoka nyt liikkui Dancyn päässä, ei ollut mitään tekemistä hänen\nvirantoimituksensa kanssa, sillä hän ajatteli: »Pirètre oli oikeassa,\ntässä on tyttö, jonka tahtoisin nähdä vastakin.»\n\nIda seisoi selkä seinää vasten ja hänen mielessään taistelivat\nkeskenään levottomuus poliisin uteliaisuudesta ja halu pitää puolensa,\nkun Dancy koetti kietoa häntä ansaan. Hän vastasi rohkeasti:\n\n— Saisinko ensinnäkin tietää, mistä syystä minun mielipiteeni teitä\nkiinnostaa? Joudunko ehkä syytetyn asemaan, vaikka en ole sopiva edes\ntodistajaksi?\n\n— Nuo ovat jälleen liian varmoja sanoja! vastasi Dancy vilkkaasti. —\nPelkäänpä tosiaan, että te sekä erehdytte minun aikomuksistani että...\nomasta asemastanne.\n\nJa hänen huulilleen tuli hieno hymy, kun hän jatkoi:\n\n— On itsestään selvää, että en puhu teille millään tavoin esivallan\nedustajana. Siinä suhteessa oli tehtäväni ainoastaan löytää uskottava\nsyy tähän itsemurhaan. Te näytittekin minulle sen: se syy oli köyhyys.\nSe tyydyttää minua; se puoli asiaa on siis selvitetty ja oikeuden\nvaatimukset täytetty. Mutta...\n\nHän oli vähän aikaa vaiti:\n\n—... mutta vaikka tämä kysymys nyt onkin järjestyksessä, niin\nluuletteko, että yleisö, sanomalehdistö, naapurit siihen tyytyvät?\nAjatelkaa, miten omituiset olosuhteet olivat ennen tätä murhenäytelmää.\nTe vakuutatte kenelle tahansa, jonka vain kohtaatte, että teillä ei\nollut aavistustakaan, kuka tuo rouva Clapain oli ollut; ja kuitenkin\nte otitte hänet luoksenne asumaan, jopa salaa, tekemättä siitä\nviranomaiselle ilmoitusta niinkuin on tapana. Sitten, kun asianomainen\nasuu luonanne, elelee hän piilosalla. Kukaan paitsi sisarenne ei käy\nhäntä tapaamassa. Tunnustatte itse, että te ette ole käynyt kertaakaan\nhänen huoneessaan. Taitavasti järjestetty väkivaltainen eristäminen\nnäyttäisi juuri tällaiselta, ja monet minua ovelammatkin erehtyisivät\nsellaista luulemaan. Ja sitten kaiken huippu: itsemurha, joka on\nkäsittämätön tai johon ei ainakaan löydetä syitä... Ja tästä ei ole\nkuin pari askelta olettamaan pahinta, nimittäin esimerkiksi, että\nteillä olisi ollut jotakin etua täyshoitolaisenne katoamisesta. Uskokaa\nminua, teillä on tässä pulmassa valittavana vain kaksi ratkaisua: joko\nteidän täytyy saada rouva Clapainin mysteeri ymmärrettäväksi tai joutua\nsen uhriksi. Te säpsähdätte? Kas niin, näen, että nyt alamme ymmärtää\ntoisiamme. Jos ajattelette hiukkasen vielä lisää, huomaatte, että niin\nmielelläni kuin haluankin auttaa teitä selviämään näistä kahdesta\nvaihtoehdosta, en voi yrittääkään sitä, jos en saa teidän puoleltanne\ntäyttä luottamusta ja sellaista vilpitöntä suhtautumista, jonka uskon\nansaitsevani, koska tunnen suopeutta teitä kohtaan.\n\nIda oli niin säikähtynyt, että vain soperteli:\n\n— Tosiaan, tätä minä en olisi voinut edes ajatella...\n\nKun hänet nyt täten oli aivan odottamatta pakotettu näkemään vaarat,\njotka tulevaisuus voisi tuoda mukanaan, pyrki hän koko olemuksellaan\nniitä pakoon. Kun joudumme kuilun partaalle, emme juuri uskalla\nryhtyä katselemaan sen syvyyttä, vaan suljemme mieluummin silmämme.\nSitä vastoin herätti Dancyn sanojen sointu hänen sielussaan omituisen\nvastakaiun. Se, mitä hän oli ensin luullut kuulusteluksi, olikin siis\nollut vain peitelty avuntarjous! Hän olisi nyt tehnyt mitä tahansa\nvoidakseen antaa Dancylle todella hyödyllisiä tietoja? Mutta, oi,\nhänellä ei ollut mitään tietoja, hänellä oli ainoastaan joitakin\nvainajasta saamiaan vaikutelmia...\n\n— Kuinka voisin selittää teille selvästi asioita, joita tahdotte\nminulta tietää, vastasi Ida toivottoman väsyneen näköisenä. Ei mitään\ntapahtumia... Vain jotakin, jota ei voi määritellä.\n\n— Puhukaa kuitenkin: ehkä sekin valaisee asiaa.\n\n— No niin. Ennen kuin hän tuli tänne, me sisareni kanssa elimme\nonnellisina, täysin yksimielisinä. Tuskin hän ilmestyi tänne, niin\nkotiamme oli enää vaikea tuntea entisekseen. Tuntui siltä kuin hänen\nkanssaan tai hänen tähtensä onnettomuus olisi tullut taloon. Sitten\nei onnettomuus ole meitä jättänytkään rauhaan. Ennen ei minun ja\nsisareni välillä, — tarkoitan sitä sisartani, jonka näitte tuolla\nalhaalla, — ollut mitään erottavaa väliaitaa; mutta sen jälkeen minä\neräinä päivinä aivan pelkäsin, että emme voisi enää elää yhdessä.\nMinulla oli toinenkin sisar, Angélique, se, joka lähetti meille\ntämän rouva Clapainin; mutta nyt hän ei enää anna meille itsestään\nelonmerkkiäkään, ja väitetäänpä, että hän on kadonnut jonnekin, että\nhän on sairas ja että hänet on viety Jumala tietää minne ja millä\ntavalla. Ennen me tulimme hyvin toimeen taloudellisesti, mutta nyt\nnäyttää siltä kuin tästä lähtien velkaantuisimme. Ihmettelette kai,\nmillä syyllä minä pidän tuota naista vastuunalaisena asioihin, joissa\nhänellä ilmeisestikään ei ole mitään tekemistä? Tässäpä se selittämätön\njuuri onkin! Tosin hän näennäisesti ei koskaan sekaantunut meidän\nasioihimme; hän keskusteli ainoastaan Ursulen kanssa, ja silloinkin\naivan välttämättömistä, nimittäin hänen täyshoitoaan koskevista\nasioista. Yhden ainoan kerran kävi Angélique täällä hänen luonaan, ja\nviipyi silloinkin vain lyhyen hetken. Mutta kuitenkin minä olen varma,\nettä jos ei vainaja olisi tullut tänne, emme olisi mihinkään tällaiseen\njoutuneet. Hänen hiljaisuutensa, toimettomuutensa, kaikki hänessä teki\nsellaisen vaikutuksen kuin hän olisi valehdellut. Ei tarvinnut muuta\nkuin nähdä hänet ikkunassa, niin tuntui kuin pahan voimat olisivat\nparveilleet hänen ympärillään. Eikö teille itsellennekin, kun äsken\ntarkastelitte hänen käsiään, tullut omituinen tuntu, joka jollakin\ntavalla muistuttaa vaikutelmia, jotka minä hänestä sain? Murhaajan\nkädet! No, sanokaamme vain: vihollisen kädet; mutta kädet, jotka ovat\npäättäneet tehdä pahaa kuolemankin jälkeen ja jotka, sanojenne mukaan,\nehkä tekevätkin vielä pahaa.\n\nViimein Ida lopetti. »Jotakin, jota ei voi määritellä», oli hän\nsanonut. Kuten näemme, se oli vieläkin vähempää: pelkkää sekaisin\nmyllertävien tunteiden tunnustamista! Ei mitään loogillista yhteyttä\nhänen luettelemiensa tuskallisten tosiasiain ja sen seikan kesken,\nettä rouva Clapain oli asunut Cadifonin neitien luona! Kun Ida\nmuisteli näitä vaikutelmiaan, hän tunsi tulevansa yhä vakuutetummaksi\nsiitä, että rouva Clapain oli alkusyynä kaikkeen pahaan, mitä oli\ntapahtunut. Oliko tämäkin pelkkää kuvitelmaa? — Mies, jolle hän näin\navasi sydämensä, oli hämmästyttävästi muuttunut: Dancy ei ollut\nenää ollenkaan juhlallinen kuten tällainen tilaisuus vaatisi, vaan\nnäytti sitä mukaa kuin Ida puhui tulevan ainoastaan huvitetuksi ja\nnuorekkaaksi, jollaiselta hän alussa oli näyttänyt. Hän hymyili Idalle\nystävällisin silmin ja kuiskasi tuttavallisesti:\n\n— Teitä pukee pelko!\n\nJa kun Ida silloin katsahti häneen kummastuneena, hän jatkoi nopeasti:\n\n— Kas niin, kiitos vilpittömyydestänne. Ja nyt pois nuo turhat\nkuvitelmat! Asiat, joita te äsken väititte sellaisiksi, joita ei voi\nmääritellä, voivat hyvinkin johtaa meidät totuuden jäljille: sitä\nmieltä olen, päinvastoin kuin monet virkatoverini olisivat; ja minusta\ntuntuu, että meille riittävät tällä kertaa pelkät todennäköisyydetkin.\nJa koska te luultavasti joudutte puolustamaan itseänne, joskaan ette\ntätä vastaan, joka tuolla lepää, vaan eläviä ihmisiä, jotka ovat niin\nvalmiit typeryyksiin, niin sallitteko, että olen teidän ystävänne?\n\nHänen huulilleen syttyi ikäänkuin salattu nauru:\n\n— Aivan niin: ystävä, joka on valmis tarvittaessa palvelemaan teitä\nniin neuvoilla kuin toimenpiteilläkin. Miksikä ei? Niin uskomattomalta\nkuin tämä tuntuukin, tulee poliisille, kuten te epäkunnioittavasti\nmeitä joskus nimitätte, joskus päähänpisto auttaa niin sanottuja\nuhrejaan. Vaaditaan vain, että asianomaiset uhrit poliisin mielestä\nansaitsevat erityistä kunnioitusta, siten heidän ja poliisin välille\nsyntyy keskinäinen, vilpitön sympatia. Olettakaa, että asianlaita\nolisi tänään niin, ja osoittakaa, että luotatte minuun... Mutta olenpa\nkuulevinani, että sisarenne tuolla alhaalla alkaa käydä levottomaksi...\nVirallisena henkilönä olen nyt päättänyt tehtäväni täällä... Sallikaa\nminun nyt siis lausua teille ei hyvästi, vaan — näkemiin!\n\nSamassa hän tarttui Idan käteen tavalla, jonka piti vaikuttaa\nvälittömältä, mutta jonka hän jo äsken oli miettinyt valmiiksi, ja\npainoi siihen suudelman, joka oli ehkä hieman kiihkeämpi kuin tilaisuus\nolisi vaatinut:\n\n— Liitto on siis tehty, eikö niin? Ja sitten... pikaisiin näkemiin,\ntoivoakseni.\n\nIda oli kovin kummastunut tästä keskustelun uudesta käänteestä.\nSitten hän näki Dancyn menevän portaita alas samalla tavoin kuin oli\ntullutkin, iloisen näköisenä, ikäänkuin itse nuoruus, jolla on varma\nja huoleton luottamus tulevaisuuteen. Pohjakerroksesta kuului puhelua:\nUrsule siellä varmaan kyseli, mitä Dancy oli saanut selville. Se loppui\nnopeasti, sitten ulko-ovi kolahti kiinni, ja hiljaisuus, joka oli taloa\npainostanut, laskeutui jälleen painamaan sitä kuin mikäkin lyijykatto.\n\nIda seisoi yhä paikallaan, selkä seinää vasten, ja kyseli itseltään:\n\n— Mitä minulle on tapahtunut?\n\nNäennäisesti ei mitään erikoista. Ainoastaan avuntarjous, ja\nhöystettynä kohteliaisuuksilla, jollaisia välinpitämättöminkin\npuheissaan käyttää, mutta joilla vastaisuuteen nähden ei kai olisi\nmitään merkitystä. Mistä sitten johtui, että ne kohteliaisuudet\njättivät hänen mieleensä samalla sekä iloa että epämääräistä\nlevottomuutta? Hän tahtoi kyllä pitää tätä ainoastaan aivan\njokapäiväisenä asiana, mutta toivoi sittenkin, että se olisi jotakin\nenempää. Mitä? Sitä hän ei voinut ymmärtää. Ja hänen silmänsä\nkääntyivät katsahtamaan kuolinhuoneeseen, ikäänkuin hän olisi etsinyt\nsieltä selitystä kummalliseen epävarmuuteensa. Yht'äkkiä pälkähti hänen\npäähänsä:\n\n— Mutta jospa hän vain tahtoi peloitella minua? Jospa tämä oli vain\nleikkiä hänen puoleltaan?...\n\nJa Ida toisti nuo viimeiset sanat ääneen:\n\n— Vain leikkiä!\n\nJa yht'äkkiä hänelle tuli katkera suru, kuten hän olisi tuntenut\nitsensä vielä kahta vertaa yksinäisemmäksi kuin ennen. Mistä syystä?\nSiksi, että hän oli hetkisen luulotellut tuon tuntemattoman miehen\npuhuvan vilpittömästi.\n\nVielä hän sanoi itsekseen:\n\n— Kuinka häneen voisi luottaa? Kuollutkaan ei ole pahempi kuin elävä\nihminen.\n\nSamassa kuului ulkoa torilta huutoa. Kaksi sanomalehtipoikaa juoksi\nsinne aivan ryntäämällä, kiljuen:\n\n— Ostakaa _l'Eclaireur de Langres_! Lisänumero! Murhenäytelmä\nSaint-Martinin torin varrella. Tarkat yksityiskohtaiset tiedot.\n\nSilloin johtui Idan mieleen, että ehkäpä rouva Clapain nyt juuri vasta\naloittikin oikeaa elämäänsä, ja kun hän sitä ajatteli, pyörrytti hänen\npäätänsä. Vaikea arvata, johtuiko se siitä, että hän pelkäsi uhkaavaa\ntaistelua, vai ilosta, ettei Dancy ehkä ollutkaan koettanut pettää\nhäntä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKäsittämätöntä: eläessään rouva Clapain oli ollut olemassa vain\nsangen harvoille asiaa tunteville henkilöille, sellaisille kuin herra\nPirètre, kaniikki Bordier ja ehkä eräät naapuritalon asukkaat. Useimmat\nnäistäkin olivat sitten jo hänet unohtaneet. Mutta kuoltuaan hän\nherätti koko kaupungin huomiota: ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka\nei olisi tietänyt jotakin hänestä ja väittänyt voivansa poistaa sen\nsalaperäisen verhon, jonka takana hän oli elänyt piilossa.\n\n_l'Eclaireur de Langres_-lehden julkaisema uutinen kuului seuraavasti:\n\n  »Tänä aamuna kello yhdentoista aikaan tavattiin Brochardin talossa\n  kuolleena eräs rouva, joka oli ollut siellä täyshoidossa. Tohtori\n  Coin, joka kutsuttiin heti tarkastamaan onnetonta, saattoi vain\n  todeta itsemurhan mahdollisesti tapahtuneen. Arvailut, mikä\n  olisi vienyt onnettoman hänen epätoivoiseen tekoonsa, ovat\n  jääneet tuloksettomiksi. Tutkimuksissa on ilmennyt ainoastaan,\n  että hänen nimensä on Clapain, mutta mitään muita tietoja hänen\n  henkilöllisyydestään ei ole saatu selville. Lisätutkimukset antanevat\n  meille tilaisuuden valaista tätä arvoitusta. Cadifonin neitien,\n  mainitun talon omistajain, yleisesti tunnettu kunniallisuus oikeuttaa\n  siirtämään heidät heti kohta tapahtumasta syrjään.»\n\nMauttoman arkipäiväinen uutinen, joka kuitenkin tarjosi tilaisuuden\nlisätulkinnoille, koskapa sanoihin, että Cadifonin neidit muka\nsiirrettäisiin tapahtumasta syrjään, sisältyi, että heitä sittenkin oli\nvoitu epäillä.\n\nOn varsin luonnollista, että _Tasavaltalaisessa kerhossa_ aliprefekti\nensimmäisenä kiihtyi tästä uutisesta.\n\n_Tasavaltalainen kerho_ on Kauppakahvilan toisessa kerroksessa,\nsillä valtiollisella kerholla, oli se mikä tahansa, täytyy aina olla\nkäytettävänään ulkoparveke: mitenkäpä muuten voitaisiin vaalipäivinä\njärjestää ilotulitus? Samalla on parveke puhujalava, — ei silti, että\nenää olisi tapana pitää puheita kansalle, koska me olemme unohtaneet\nvallankumousaikojen menetelmät, vaan siksi, että parvekkeelta\nhuudetaan, joskaan ei pidetä puheita, yleensä heinäkuun 14 p:nä:\n»Eläköön kuka hyvänsä!» Sillä huudolla todistetaan ohikulkijoille\npuolueen elinvoimaa, samalla kun ahtaalle parvekkeelle sulloutuneena\nollaan kaikki yleisön ihailtavina.\n\nKun _l'Eclaireur_ tuli kerhon huoneistoon, riensi aliprefekti heti alas\nja tarttui puhelimen torveen.\n\nUutista lukiessaan hän oli huudahtanut:\n\n— On sietämätöntä, että tässä kaupungissa saattaa asua ihmisiä, joista\nei tiedetä, mitä he ovat, siis irtolaisia! Mitä poliisi oikein tekee?\n\nSaatuaan sitten poliisin puhelinlangan toiseen päähän hän räjähti:\n\n— Mikä tämä Clapain-juttu taas on? Vaadin, että teidän on selvitettävä\nse heti paikalla, muutoin minua syytetään tälläkin kertaa!\n\nDancy vastasi tyynesti:\n\n— Tutkimukset on jo suoritettu loppuun: taloudellisten vaikeuksien\naiheuttama itsemurha. Mitä Cadifonin neiteihin tulee, he ovat kunnon\nnaisia, jotka eivät tekisi kärpäsellekään pahaa. Toinen heistä, josta\nherra Pirètre antoi minulle sangen suosittelevan maininnan, näytti\ntosiaan miellyttävältä, kultivoidulta, jopa oli kauniskin.\n\nAliprefekti vastasi:\n\n— Välittäkää vähemmän niiden neitien ulkonaisista ominaisuuksista\nja paljon enemmän siitä, mikä osuus heillä voisi olla tapahtumassa,\nkuten asiaan kuuluu. Hakekaa selville myöskin tuon rouva Clapainin\nmenneisyyttä koskevat tiedot. Minä en suvaitse, että täällä tehdään\nitsemurhia ja ehkä väärällä nimellä. Toimikaa ennen kaikkea nopeasti ja\nlaatikaa minulle raportti!\n\nTällä tavoin alkoi siis aliprefektistä rouva Clapain kuulua\nerottamattomasti Cadifonin neiteihin.\n\nKun hän meni ylös kerhoon puhelinkopista, läähättäen sekä liian\nkiireellisestä portaiden nousemisesta että suuttumuksesta, hän tapasi\nklubin muut herrat kovin kiihtyneessä mielentilassa sen johdosta, että\ntohtori Coin oli juuri tullut klubiin.\n\nTohtorille sateli kysymyksiä niin, että hän tuskin ennätti vastata:\n\n— Te siis näitte hänet ja luulette, että se on itsemurha?\n\n— Epäilemättäkin itsemurha.\n\n— Nuori vai vanha?\n\n— Ei ainakaan kaunis: ihminen ei ole ruumiina kaunis.\n\n— Mutta mistä syystä hän teki itsemurhan?\n\n— En tullut häneltä sitä kysyneeksi.\n\nKaikenlaisia olettamuksia sinkoili:\n\n— Ehkäpä hän oli joku rikoksellinen!\n\n— Rakkausjuttu!\n\n— Heikkopäinen?\n\n— Tai ehkä hän oli joutunut lähimmäistensä juonien uhriksi...\n\nJoku teki seuraavat päätelmät:\n\n— Miksi hän piilotteli sillä tavalla, jos hän olisi ollut aivan\ntavallinen ihminen? Ja miksi hän tappoi itsensä tällaisella metelillä,\njos hän ei tahtonut herättää huomiota?\n\nNäemme, että rouva Clapainin kuolemasta ei ollut vielä neljääkään\ntuntia, niin hän jo pakotti nämä herrat varsin elävänä tosiasiana\nmiettimään arvoitustaan; ja silloin he tietenkin sekoittivat myöskin\nkohtalokkaasti Cadifonin neidit tähän asiaan.\n\nMutta tämä oli vasta alkua. Sanomalehtipoikien huudoilla kuulutettu\n_l'Eclaireur'in_ uutinen levisi pian kaikkialle kaupungissa. On\nkäsittämätöntä, että pieninkin läheisyydessämme sattunut tapaus\nkuohuttaa mieliä paljon enemmän kuin jokin maapallon toisella\npuolella tapahtunut suuri katastrofi. Ihmiskunta ratkaisee joka päivä\ntietämättään mandariinin probleeman.\n\nKauppaliikkeissä lehti siirtyi kädestä käteen ja sitä luettiin\nharkitsevin ja huolestunein ilmein.\n\n— Kas, pitivätkö Cadifonin neidit salaa luonaan täyshoitolaista.\nNäittekö te koskaan häntä?\n\n— Emme kertaakaan.\n\n— On uskomatonta, että meidän täytyy elää sellaisten ihmisten\nlähistöllä, joiden olemassaolostakaan kukaan ei tiedä!\n\n— Sanokaa paremminkin, että on uskomatonta, miten Cadifonin neidit,\njotka ovat aina olleet niin kunnollisia, ovat antautuneet tällaiseen\nsalapeliin!\n\nJo samana iltana kyseltiin toinen toisiltaan ravintolapöytien ääressä\nja yksityisissä kodeissa, niin, kaikkialla, missä vain kaksi tapasi\ntoisensa, yhtä ja samaa asiaa:\n\n— Mitä te ajattelette Cadifonien itsemurhasta?\n\nSillä Clapain-nimeä oli vaikea muistaa, ja eikö murhenäytelmä ollut\ntapahtunutkin Brochardin talossa, joka nyt viimeinkin alkoi päästä\nCadifonin talon arvoon?\n\nSitten seurasivat tavanmukaiset lisätiedot. Jos joku tunnettu nainen\ntappaa itsensä yleisesti tunnettujen surujensa tähden tai vapautuakseen\ntaudista, joka myönnetään parantumattomaksi, siitä ei nurista. Mutta\non tosiaan sietämätöntä, jos tuntematon nainen elää piilossa ja\nuskaltaa vielä myrkyttääkin itsensä ilmoittamatta kenellekään syytä!\nMoinen olento pakottaa ihmiset sepustelemaan tarinoita, jotka ovat\nkeskenään samanlaisia ainoastaan siinä suhteessa, että ovat kaikki yhtä\nepätodennäköisiä.\n\nTällä välin, nimittäin noin kello viiden aikaan, oli sairaalavaunu\najanut Brochardin talon portille. Heti kerääntyi sen ympärille iso\nihmisjoukko tahtoen ahnaana nähdä tuon henkilön, jonka puolesta tai\njota vastaan kukin tulisi valitsemaan oman kantansa. Mutta sitä joukkoa\nkohtasi pettymys: vaikka rouva Clapain olikin tullut jälleen näin\neläväksi, hän lähti asunnostaan lakanalla peitettynä. Lähti yhtä yksin\nkuin oli sinne tullutkin.\n\nUrsule ja Ida olivat pitäneet viisaimpana kätkeytyä eteiskäytävään\nihmisten katseilta, niin he pelästyivät heidän uteliaisuudestaan,\nluullen muutoin sen rajoittuvan ainoastaan Saint-Martinin torille. Kun\nsitten sairaalavaunun jyrinä hälveni, virkkoi Ida ainoastaan:\n\n— Viimeinkin kotimme on hänestä päässyt.\n\n— Naisraukka, vastasi Ursule. — Jumala olkoon hänen sielulleen\narmollinen!\n\nIkäänkuin koskaan tiedettäisiin, minne sielu on lähtenyt tai onko se\ntosiaankaan edes minnekään lähtenyt!\n\nViimein ympäröi ilta painostavana Brochardin taloa... Tori sen\nedustalla on jälleen tyhjä ja vaipuu hiljaisuuteen, joka verhoaa\nkoko kaupunkia, samoin kuin lakana äsken rouva Clapainia. Mutta\ntuon hiljaisuuden varjossa puuhailee kuitenkin eräs henkilö, jonka\nläheisyyttä jokaisen täytyy ajatella, nimittäin juuri tuo vainaja, joka\nnyt yksinään lepää leikkaushuoneen pöydällä.\n\nMissäpä tunnettaisiin hänen läsnäolonsa paremmin kuin siinä huoneessa,\njossa Cadifonin neidit istuvat öljylampun ääressä, — sillä talossa ei\nole sähköä, — toisiaan vastapäätä? He ovat päivän mielenliikutuksista\nnääntyneitä ja uneksivat kumpikin omia asioitaan. Toinen aprikoi,\nkuka maksaisi hautajaiset. Toinen, nimittäin Ida, ajattelee, ettei\nole saanut mitään sielullista vapautumista, vaikka tungettelija\non lähtenytkin talosta. Ei, hänen poistumisensa on tuonut vain\naavistuksen, että nyt hän, vainaja, vasta alkaisikin oikein uhkaavasti\nvehkeillä!\n\n— Mitä poliisikomissaari sinulle oikeastaan sanoi? kysyy Ursule\nyht'äkkiä.\n\n— Hänellä ei ollut _mitään_ sanottavaa, koska hän ei löytänyt _mitään_.\n\nHe ovat pitkän aikaa aivan vaiti. Sitten Ida puolestaan:\n\n— Sinun olisi pitänyt ostaa _l'Eclaireur_, olisi hyvä tietää, mitä se\nkirjoittaa.\n\n— Mitä hyötyä siitä olisi? Se ei voi kirjoittaa _mitään_, koska se ei\ntiedä _mitään_.\n\nAina nuo kohtalokkaat sanat: _ei mitään_. Sielu aivan murskaantuu\nniiden alle. Kun se tällä tavalla aina uudistuu joka lauseessa, voi\nolla vakuutettu, että jotakin sittenkin salaa tarkoitetaan. Kun\nUrsule ei ostanut _l'Eclaireuria_, tapahtui se siitä syystä, että\nhän pelkäsi sanomalehtipojan tuntevan hänet ja ehkä alkavan kysellä\nhäneltä kaikenlaista tästä tapahtumasta. Ida jälleen ei voinut olla\najattelematta Dancyn esittämää pulmaa: »arvoitus täytyy joko ratkaista\ntai itse joutua sen uhriksi».\n\nSitten sisarukset toivottavat toisilleen kylmästi hyvää yötä. Erottava\naita heidän väliltään ei ole kadonnut, vaikka rouva Clapain luultavasti\non ainaiseksi poistettu talosta. Kun tämän illan ahdistava tunnelma\njohtui samasta syystä kuin eilinen riitaisuuskin, niin kuinka voisivat\nsisarusten sydämet päästä toisiaan lähelle?\n\nSeuraava päivä alkoi tuollaisella hurmaavalla kevätaamulla, joka\non ikäänkuin ihmishuolien veristä pilkkaa. Ulkona oli ilma niin\nkeveä, että teki mieli hypellä; katukivet, jotka alkoivat lämmitä\nauringonpaisteesta, lauloivat ikäänkuin uudestisyntymisen riemusta;\nauringonsäteet tunkeutuivat iloisesti talojen sälekaihtimien raoista\nsisään. Saint-Martinin tori oli muuttunut entisestään siinä suhteessa,\nettä sen poikki kulki nyt ihmisiä alinomaa, vaikka se tavallisesti\nnäytti autiolta erämaalta. Muun puutteessa tahdottiin kai edes nähdä\npaikka, jossa murhenäytelmä oli tapahtunut. Porteilla seisoskeli\npalvelijoita valmiina kertomaan, mitä luulivat tietävänsä, kaikille,\njotka vain sitä halusivat.\n\n»Edellisenä päivänä kuului Ursule-neiti juosseen kuin vimmattu\nraatihuoneelle... Ida-neiti sitä vastoin on pysyttäytynyt kätkösällä\nsiitä asti kuin poliisi kävi talossa... Huomatkaa, että ruumis\nvietiin talosta pois niin pian, tuskin oli kulunut pari tuntia\npoliisitutkimuksesta! Eikä ruumista saattamassa ollut ketään! Jos\nneideillä ei olisi mitään moittimista itsessään, olisivatko he\nmenetelleet tällä tavalla?»\n\nTäten oli päästy perättömien juttujen alkuun. Nyt ei Cadifonin neitien\nsyyllisyysolettamuksen sepittämiseksi tarvittu enää _l'Eclaireurin_\napua. Onneksi Ursulella ei ollut aikomustakaan mennä kaupungille,\nsillä hän tahtoi siistiä ja järjestää vainajan huoneen. Ida jälleen\noli paennut omaan huoneeseensa; hän koetti kuvitellussa rauhassa koota\nitselleen voimia. Ilmeisestikään ei kumpikaan sisaruksista odottanut\nmitään, mutta kuitenkin he aavistivat joka hermollaan, että jotakin\nodottamatonta sittenkin ehkä saattaisi tapahtua.\n\nSaint-Martinin kello löi kymmenen, sitten yksitoista...\n\nKun Ursule oli lopettanut siivoamistouhunsa ja aikoi mennä alas, sattui\nhän vilkaisemaan ulos ikkunasta ja huudahti yht'äkkiä:\n\n— Ida!\n\n— Mikä on?\n\n— Henriceau tulee tuolla torin poikki! Mene nyt hänen puheilleen, koska\nkerran sitä aiot.\n\n— Sitä en suinkaan tee: tämä ei ole siihen sopiva päivä.\n\n— Mutta... hyvä Jumala! Hän tulee meille!\n\nMitähän nyt vielä tapahtuu?\n\n— No niin, jos hän tulee, silloin puhun hänelle asiani.\n\nHenriceau tuli tosiaan heille. Ennenkuin Ida oli ennättänyt ihmetellä,\nmitä varten asianajaja, joka ei ollut koskaan nähnyt mitään vaivaa\nheidän tähtensä, ilmestyi heille näin varhain aamulla, Ida kuuli\novikellon soivan. Kun ovi avattiin, seisoi siinä asianajaja Henriceau\nahavoituneine metsästäjän-kasvoineen, pyöreine päineen, ohuine\nhuulineen ja oveline talonpojan-silmineen.\n\nTässä täytyy esittää ainakin muutamia piirteitä hänen menneisyydestään.\n\nHänkin oli ollut mukana sodassa, niinkuin Dancy; mutta kun\nviimeksimainittu oli ollut juoksuhaudoissa, niin oli toinen osannut\nhyvinvoipana ja kukkeana jättäytyä rintamantakaisiin virastoihin,\njotka olivat erinomaisia tähystyspaikkoja, jos tahtoi arvioida\nparhaillaan luotavaa uutta maailmaa. Sodasta palattuaan ja hankittuaan\nitselleen Cravant'in asianajotoimiston Henriceau oli varma, että nyt\noli ainaiseksi mennyt sellainen aika, jolloin kullakin asianajajalla\noli ollut isästä poikaan periytyvä uskollinen asiakaspiirinsä ja\njolloin hän itse oli ollut eräänlaisena perheiden rippi-isänä.\nAsianajotoimistoille olivat välityshommat nykyään ainoita tuottoisia,\njoten hän oli päättänyt omistautua liiketoiminnalle, — ja eräät\nlisäsivät ilkeästi: minkälaiselle liiketoiminnalle hyvänsä! Siitä\nsyystä hän otti osaa seuraelämään, oli innokas metsästäjä ja keräsi\nporsliineja. Porsliinit avasivat hänelle talonpoikaistalojen ovet,\nmetsästysretkiltä hän pääsi nousukasrikkaiden tuttavaksi ja niin\nsanotuissa paremmissa piireissä lähelle sitä yhteiskuntaluokkaa,\njonka oli pakko aikaisemmin tai myöhemmin luopua omaisuuksistaan.\nNämä laskelmat pitivät niin hyvin paikkansa, että ei mennyt\npariakaan vuotta, ennenkuin Cravant'in entisestä, vaatimattomasta\nasianajotoimistosta oli tullut ehdottomasti Langres'in ensimmäinen.\nLienee tarpeetonta huomauttaa, että Henriceaulle, joka ajatteli vain\nafäärejä, sellaiset ihmiset, joilta hän ei voinut toivoa rahaa, olivat\npelkkää tyhjää ilmaa. Siis etenkin Cadifonin neidit, jotka olivat\nostaneet talonsa Cravant'in aikaan, mutta eivät näyttäneet aikovan enää\nsijoittaa varojaan minnekään muualle, joten asianajotoimistolle ei\nollut heistä mitään hyötyä.\n\nHenriceau pyysi Idalta kohteliaasti anteeksi, että tuli näin heti\naamulla, mutta hänen käyntinsä ei veisi neideiltä paljoakaan aikaa;\nsitten hän sanoi:\n\n— Ymmärrän hyvin, että teillä nyt on tärkeää ajattelemista, mutta\ntahdoin kuitenkin kohta päästä »alustamaan» asiaa, kuten sanotaan.\n\nKoska Idasta tämä johdanto tuntui sisältävän peloittavia vihjauksia,\ntekeytyi hän sitäkin tyynemmäksi ja vastasi samalla mitalla:\n\n— Päinvastoin, te olette hyvin tervetullut, herra Henriceau, sillä minä\nitse aioin käydä teidän toimistossanne.\n\n— Ah, sepä erinomaista: kaksi kärpästä yhdellä iskulla.\n\nJa Henriceau kumarsi, hymyili, seurasi sulavasti Idaa, joka vei hänet\nhuoneeseensa, istuutui ja silmäili nopeasti, olisiko siellä arvokkaita\nantiikkisia huonekaluja.\n\nIda huomasi kummakseen, miten Henriceau tähysteli ympärilleen, ja sanoi:\n\n— Pyydän anteeksi, että täällä on kaikki vielä niin epäjärjestyksessä.\nMeillä oli eilen...\n\n— Tiedän... tiedän... keskeytti Henriceau, joka usein toisti saman\nsanan kahteen kertaan, koska hän sillä tavoin sai aikaa paremmin\nharkita, miten hänen oli viisainta vastata.\n\nSitten hän jatkoi, ikäänkuin ei olisi pitänyt eilisiä tapahtumia sen\ntärkeämpinä kuin Idakaan:\n\n— Te sanoitte, että teillä oli aikomus... sillä tietysti keskustelemme\nensin siitä, mitä te minulta toivotte, koska aioitte tulla\ntoimistooni... Ja vakuutan jo ennakolta, että täytän mielihyvin kaikki\nteidän toiveenne, mikäli niitä voi täyttää, tietenkin...\n\n— Se on vain eräs pieni asia... hyvin pieni asia...\n\nNäemme, että nyt Ida vuorostaan toisti sanojaan, noudattaen Henriceaun\nesimerkkiä. Idaa hävetti paljastaa tälle melkeinpä tuntemattomalle\nmiehelle rahahuoliaan: sanat aivan takertuivat kurkkuun. Mutta alistuen\nja päättäen juoda katkeran kalkin loppuun hän sai kuitenkin jatketuksi:\n\n—... Pieni laina, kiinnelaina taloamme vastaan, joka ei tähän asti\nvielä ole ollut kiinnitetty, kuten teille helposti selviää.\n\n— Hyvä on... hyvä on... Sopii erinomaisesti! Ja... kuinka paljon\nhaluaisitte?\n\n— Niin... sitä en ole vielä ennättänyt harkita: ehkä noin kolmetuhatta\nfrangia...\n\n— Saatte ne heti! Ilmoitan asiasta konttorissani, ja kun tulette sinne,\novat rahat ja paperit siellä valmiina... Jos nimittäin eräs ehdotus,\njota esittämään tänne tulinkin, miellyttää teitä. Siinä tapauksessa\nsaisitte käytettäväksenne oikein huomattavan summan.\n\nIda huudahti välittömän kummastuneena:\n\n— Tulitteko tänne esittämään jonkin... rahallisen ehdotuksen?\n\n— Miksikä en? Eikö velvollisuuteni ole tukea asiakkaitani ja ilmoittaa\nheille puolueettomana välitysmiehenä, milloin tarjoutuu jokin\ntilaisuus, joka on mielestäni heille edullinen?\n\nNäin puhellen Henriceau nosti toisen jalkansa toisen päälle ja\nheittäytyi mukavampaan asentoon nojatuolissa. Siitä päättäen, että\njännittynyt ilme hänen kasvoiltaan oli keventynyt, hän näytti olevan\ntyytyväinen, että sattuma nyt auttoi hänet pääsemään näin pian asiaansa\nkäsiksi.\n\nIda ei vastannut mitään. Hän odotteli jatkoa: ehkäpä ilmoitusta,\nettä rouva Clapain oli asianajotoimistoon jättänyt jonkin summan\nhautajaiskustannustensa suorittamiseksi. Varsin mieletön ajatus\nkylläkin: miksi olisi rouva Clapainille, joka ei yleensä ollenkaan\ntuntenut kaupunkia, Henriceaun asianajotoimisto tässä suhteessa ollut\npoikkeusasemassa?\n\n— Selittäkää nyt, mitä tarkoitatte. Minulla ei ole aavistustakaan\nasiasta, sanoi Ida viimein.\n\n— Olisikin ihme, jos sen aavistaisitte, julisti herra Henriceau, —\nsillä asia koskee juttua, jonka esihistoria on vanha, niin vanha,\nettä minun siitä selville päästäkseni on täytynyt tutkia koko\nkunnioitettavan edeltäjäni arkisto. Tämän teidän ostamanne talon\nkauppahinnasta päättäen lienee herra Cravant ollut teidän erikoinen\nystävänne... En moiti siitä häntä, en suinkaan, ja epäilemättä\nolisin hänen asemassaan menetellyt niinkuin hänkin. Lyhyesti, — ja\npyydän, että oikaisette minua, jos puoleltani tapahtuu erehdyksiä,\n— tutkimistani asiapapereista näyttää ilmenevän, että kun herra\nCravant sai tietoonsa erään ostajan, joka olisi tarjonnut talosta\nkorkeamman hinnan kuin te, onnistui hänen taivuttaa Brochardin\nperilliset allekirjoittamaan kauppasopimus ennen kuin he saivat vihiä\ntästä paremmasta tarjouksesta. Hänen ansiostaan joutui siis talo\nteille poikkeuksellisen halvalla, — ja siitä koitui vahinkoa eräälle\nhenkilölle, joka olisi nähnyt välttämättömäksi edukseen hankkia\nitselleen tämän talon; hän ei olisi kieltäytynyt tekemästä asian\nhyväksi suuriakaan uhrauksia, ja hän olisi valmis, samoista syistä,\ntekemään ne vieläkin.\n\nSanat sekaantuvat kömpelösti, jos niillä on salailtava jotakin\ntotuutta, olkoon ihminen miten taitava tahansa esittämään pulmallisia\nasioita. Ida oli koettanut ymmärtää, mitä Henriceau tarkoitti, mutta\nturhaan. Niinpä hän mutisi:\n\n— En käsitä, mitä tarkoitatte, varsinkaan, kun en tunne tässä\ntalonkaupassa sattuneita syrjäseikkoja.\n\nHenriceaun kulmakarvat nousivat säälivästi ylemmäksi: ilme, johon\nhän turvautui aina, kun asiakas vähänkin yritti vastustella hänen\nehdotuksiaan.\n\n— Ettekö tosiaan käsitä? Minä kai siis puhuin epäselvästi.\nSelittäkäämme siis vielä: se henkilö, joka syrjäytettiin tämän talon\nkaupoissa teidän eduksenne, mutta joka ei vieläkään ole luopunut\ntoiveistaan, kävi tuskin tunti sitten toimistossa minun puheillani.\nIhmeellinen yhteensattuma: samalla hetkellä, jolloin te näette\nvälttämättömäksi hankkia itsellenne jostakin kovaa rahaa, hän\npuolestaan jätti tehtäväkseni tarjota teille kauppahintana talostanne...\n\nIda, joka viimeinkin käsitti, mistä oli kysymys, esti yhdellä ainoalla\ntorjuvalla kädenliikkeellä numeron, joka oli tulemassa asianajajan\nsuusta:\n\n— Tarpeetonta jatkaa, herra Henriceau. Me olemme ehkä tilapäisissä\nrahavaikeuksissa, mutta talo ei ole myytävänä!\n\nHenriceau ei näyttänyt joutuvan tästä vastauksesta ollenkaan ymmälleen:\nhänen tapansa oli antaa asianomaisten aluksi aivan vapaasti ilmaista\nmielialansa ja kuitenkin pitää päänsä:\n\n— Ei, neiti, päinvastoin minä aion jatkaa, sillä minä menen aina\nsuoraan asiaan, enkä koskaan peittele korttejani. Kysymyksessä\noleva ostonhaluinen on rouva Cormier, tämä teidän naapurinne. Hänen\nvaikuttimensa? Hän tahtoo yhdistää toisiinsa nämä kaksi taloa, teidän\ntalonne ja omansa, joiden selvästi voi huomata kuuluneen aikoinaan\nyhteen, kun vain katsahtaakin niiden julkisivuja...\n\n— Yksi ja sama olkoonpa hän rouva Cormier tai kuka tahansa, vastasi\nIda, ja hänen äänensä värisi jo suuttumusta. — Meillä ei ole enempää\ntänään kuin ennenkään aikomusta myydä tätä taloa, jonka me olemme\nhankkineet itsellemme monien pitkien vuosien vaivalloisella työllä ja\njossa me haluamme, sisareni ja minä, elää loput päivämme.\n\n— Oh, neiti, ehkäpä teillä ei vielä tänään ole sitä aikomusta, mutta\nkuka tietää, miten huomenna käy?... Niin, kuka tietää, eikö teille\nsellaisen tapahtuman jälkeen, joka täällä eilen sattui, vielä johdu\nmieleen... tule halu... kuinka sanoisin... halu vaihtaa olinpaikkaa...\n\n— Pitäisikö meidän muuttaa nimemmekin, vai mitä? keskeytti Ida, tullen\naivan kalpeaksi tällaisesta odottamattomasta hyökkäyksestä.\n\nIdan järkyttynyt ilme rohkaisi Henriceauta jatkamaan suunnitelmiansa,\nja tehden puolittain torjuvan kädenliikkeen hän sanoi:\n\n— No, no, pysykäämme sillä ainoalla alueella, johon tahdon rajoittua,\nnimittäin sellaisella, joka koskee ainoastaan teidän omaa etuanne.\nLausun vain siltä varalta, että jos vielä toivoisitte voivanne vapautua\nmuistoista, jotka luultavasti ovat teistä kiusallisia...\n\nNyt Ida keskeytti kiivaasti:\n\n— Onko tarkoituksenne ehkä vihjailla, että meillä olisi jotakin osuutta\neilisessä tapahtumassa?\n\n— Jumala varjelkoon! Mutta kuitenkin...\n\nTässä tuli Henriceaulle selittämätön nuha, joten hänen täytyi ottaa\nesille nenäliinansa ja niistää nenäänsä.\n\n—... kuitenkin... millä tavoin selittää asia teitä loukkaamatta? Sattuu\njoskus tapahtumia, joihin nähden me olemme aivan syrjäisiä, mutta\njotka kuitenkin luovat, — sattumien nojalla ja harhapoluille joutuneen\nyleisen mielipiteen tähden... luoja ties, mistä syystä... ilmakehän,\njota ihmisten, jotka ovat vain todistajia, on vaikea hengittää. En\nväitä, että teille kävisi näin, ja tietysti toivon päinvastaista; mutta\nrouva Cormier ei varmaankaan toivo samaa, koskapa hän tänä aamuna\nilmaisi päätöksensä, ettei enää antaisi tilaisuuden luisua käsistään ja\njätti tehtäväkseni tarjota teille kauppahintana...\n\n— Jota en tahdo kuullakaan!\n\n— Mutta jonka saatte kuitenkin kuulla: 150,000 frangia käteisellä; eikä\ntämä varmastikaan ole vielä viimeinen sana neuvotteluissa.\n\n— On, hyvä herra, koska minun viimeinen sanani on, että me emme myy\ntaloamme _koskaan_. Tämän voitte ilmoittaa tuolle rouvalle.\n\n— Siinä teette väärin, neiti.\n\n— Väärin? Ja miten niin?\n\nHenriceau pudisteli surkutellen päätänsä:\n\n— Koska on aina vahinko menettää hyvät kaupat, ja etenkin, kun siten\nsaattaa joutua riitaan naapurin kanssa, jolla on tarkka silmä ja terävä\nkieli.\n\n— Toisin sanoen: rouva Cormier uhkaa siis meitä kiristyksellä?\n\n— Oi, neiti, miten rumasti sanottu ja epäonnistuneesti. Pyydän:\ntyyntykää toki, ja oletetaan, että en ole tässä puhunut kerrassaan\nmitään.\n\n— Niin, se on parasta kaikille.\n\nJa Ida lähti menemään ovelle poistuakseen huoneesta. Mielessään hän\nihmetteli, miten hän oli tähän asti jaksanut hillitä äänensä, sillä hän\ntunsi, että jalat horjuivat hänen allaan.\n\nHenriceau ajatteli, että jos hän nyt jatkaisi, niin hän vain pahentaisi\nasiaansa, ja niinpä hän varustautui kiireesti nousemaan tuoliltaan.\nHiukan punaisempana kasvoiltaan ja vähemmän iloisena kuin tänne\ntullessaan hän meni Idan luo, mutta Ida ei ollut häntä huomaavinaankaan.\n\n— Siis sovittu asia: toimistossani ovat paperit valmiina ja 2,000\nfrangia... ei, 3,000 frangia teidän käytettäväksenne.\n\nSitten lateli Henriceau joukon tavallisia hyvästelykohteliaisuuksia.\nKirkas auringonvalo virtasi ulko-ovesta eteiseen, kun hän poistui.\nMutta sitä ennen vielä muutama sana, asian ydin:\n\n— Ja lopuksi, tulipa mitä tahansa, älkää unohtako tänään teille\ntekemääni ehdotusta, eikö niin?\n\nRouva Clapainin kuolemasta ei ollut vielä kulunut edes vuorokautta,\njoten voi sanoa, että hän oli kuolleeksi hyvin nopsa hommissaan!\n\n\n\n\nIX\n\n\n— Hän ehdotti jotakin... mitä?\n\nUrsule, joka oli juossut paikalle, kun kuuli Henriceaun poistuvan,\nseisoi sisarensa edessä. Ida oli niin suunniltaan, ettei näyttänyt\nkuulevan kerrassaan mitään. Kuinka hän ei olisi ymmärtänyt, mitä\nasianajaja vihjauksillaan tarkoitti! Eräät ihmiset olivat siis jo sitä\nmieltä, että heidän pitäisi poistua tästä kaupungista! Miksi he eivät\nyksin tein peittelemättä syyttäneet heitä murhasta?\n\n— No, sanoisit nyt viimeinkin, mitä on tapahtunut? huudahti Ursule\npudistaen Idaa käsivarresta. — Eikö hän suostunut antamaan sinulle\nrahaa?\n\nNyt Ida näytti huomaavan, että sisar puheli hänelle. Hän löi ulko-oven\nkiinni niin että paukahti ja vastasi lyhyesti, olkapäitään nostaltaen:\n\n— Mitäkö tapahtunut? Tarjoutuvat ostamaan meiltä tämän meidän talomme.\n\n— Sitäkö vain?\n\nJa Ursule naurahti, niin helpottavalta tämä hänestä tuntui:\n\n— Olkoon muilla yhtä hyvä oikeus haluta tähän taloomme kuin meillä\noikeus pitää omaisuutemme.\n\nIda hymyili katkerasti:\n\n— Sinä et käsitä koko asiaa... tai paremminkin: me emme enää, ikävä\nkyllä, ymmärrä toisiamme.\n\n— Oh, se ei ole minun vikani, sanoi Ursule.\n\n— Eikä minunkaan.\n\nHe katsahtivat toisiinsa, ja kummankin silmissä näkyi sääli\nonnettomuustoveria kohtaan. Toivoiko Ida apua tältä taholta, kun\nHenriceaun sanat olivat ilmaisseet vaaran, johon olosuhteet voisivat\nheidät johtaa? Luuliko Ursule puolestaan, että heidän keskinäinen\nepäsointunsa, joka oli alkanut rouva Clapainin tullessa heidän\nkotiinsa, nyt olisi lopullisesti kadonnut? Kuinka lieneekään;\nmutta silloin tällöin sattuu elämässä järkyttäviä hetkiä, jolloin\nihmissielut, niin loitolla kuin ovatkin toisistaan, pyrkivät hapuillen\ntoistensa luo ja koettavat lähestyä toisiaan.\n\n— Eikö Henriceau tahtonut mitään muuta? jatkoi Ursule, kun oli oltu\nvähän aikaa vaiti.\n\nIdan huulet olivat pusertuneet yhteen, hän vastasi lyhyesti ainoastaan:\n\n— Ei muuta.\n\nMiksi lisäselityksiä, koska ne luultavasti eivät auttaisi mitään?\n\n— No tuosta nyt ei kai kannattanut tulla noin levottomaksi, sanoi\nUrsule lopuksi. Heidän katseensa kääntyivät toisistaan syrjään ja\nhe palautuivat kumpikin pettyneinä entiseen vihamielisen viileään\nasenteeseen toisiaan kohtaan.\n\n— Unohdin mainita, että Henriceau antaa kyllä meille lainan, kaksi- tai\nkolmetuhattakin frangia, jos tahdomme, virkkoi Ida äänellä, joka oli\njälleen muuttunut välinpitämättömäksi.\n\n— Talonkiinnityksenäkö?\n\n— Ei kai rehellisten naamojemmekaan tähden.\n\nUrsulen kasvoille tuli ironinen ilme:\n\n— Sinä pahoittelet sitä, että meiltä tahdottaisiin ostaa talo, mutta\nsinusta on aivan luonnollista, että sinä itse myyt sitä kappaleittain.\n\n— Siinä erehdyt: minä koetan vain puolustautua.\n\n— Ketä vastaan?\n\nSamassa kajahti ulkoa torilta niinkuin eilenkin sanomalehtipoikain\nhuuto. Tällä kertaa eivät myyjät huutaneet _l'Eclaireuriä_, vaan\n_le Phare de l'Est_-lehteä.. Kuten tiedämme, tahtovat sanomalehdet\nmielellään ilmaista jo niinillään olevansa valonlevittäjiä.\n[l'Eclaireur = valaisija, tiedonantaja, le Phare de l'Est = Idän\nmajakka. Suomentajan huom.]\n\n— Oh, nyt nuo taas! huudahti Ida.\n\nJa hän pakeni keittiöön, jonne huudot eivät ainakaan kuuluisi niin\nselvästi. Ursule meni hänen perästään. He istahtivat pöydän ääreen,\nkumpikin omaan päähänsä pöytää, ja tarkastelivat jälleen toisiaan.\n\n— Ketä vastaan? kysyi Ursule uudestaan.\n\nIda vastasi toisella kysymyksellä:\n\n— Mitä ajattelet rouva Cormier'sta?\n\nJa istuen siinä pöydän ääressä, nojaillen kyynärpäitään pöytään, hän\nnäki yht'äkkiä elävästi edessään tuon itsetuntoisen ja vaiteliaan\nrouvan, naapurirouvan, joka tuskin tervehti heitä, kun tuli vastaan,\nja joka istui aina pilkistelemässä ikkunaluukkujensa raoista ikäänkuin\nolisi vaaninut jotakin saalista.\n\n— Jos sinä hänelle vihoittelet, niin... alkoi Ursule.\n\n— En, keskeytti Ida, — minä välitän vähät elävistä! Heitä en pelkää.\nAinoastaan tuolla toisella on minulle merkitystä.\n\n— Toisella? Tarkoitatko ehkä... rouva Clapainia?\n\nTämä nimi luiskahti Ursulen suusta paremminkin kuiskauksena kuin\nlausuttuna ja se täytti huoneen omistajansa läsnäololla.\n\n— Ja me kun luulimme, että olisimme hänestä päässeet! jatkoi Ida\nikäänkuin johonkin kaukaisuuteen tuijottavin silmin. Ennen tiesimme\nainakin, että hän istui huoneessaan oven takana: nyt tunnen hänen\nolevan kaikkialla ympärillämme, ahdistelevan meitä...\n\n— Mitä peloittavia puhut! Ei kai sinulle käy niinkuin Angéliquelle?\n\nIda hymyili halveksivasti. Oliko hän kuullutkaan Ursulen kysymystä?\nHänellä oli tärkeämpääkin tekemistä: kun vainaja ilmeisesti uhkasi,\najatteli Ida, että vainaja oli todellakin lopullisesti surmattava, —\nhuimaava ajatus.\n\n— Tuon naisen salaisuus on selvitettävä, siis, hänet on viimeinkin\ntapettava, jatkoi hän ajatustaan.\n\nJa ikäänkuin jonkin oudon voiman käskemänä hän nousi samassa pystyyn.\n\n— Mitä sinä aiot? huudahti Ursule tullen yhä levottomammaksi.\n\n— Kuten jo sanoin: koetan pelastaa meidät.\n\nJa Ida lähti keittiöstä.\n\nViisi minuuttia myöhemmin Ursule näki hänen menevän kaupungille\nparempaan päällystakkiinsa pukeutuneena.\n\n— Hyvä Jumala, jos uskaltaisin, niin lähtisin hänen perästään! supisi\nUrsule itsekseen.\n\nJa hänetkin valtasi kauhu, johon ei ollut mitään näennäistä syytä,\nvaan jonka Idan esillemanaama vainaja oli luultavasti saanut aikaan,\najaen Idan itsensäkin pakosalle. Yht'äkkiä johtui Ursulen mieleen,\nettä myöskin hänellä oli tärkeää asiaa jonnekin, ja hänkin lähti\nkaupungille, samoin kuin Ida äsken. Taloon ei jäänyt enää sen\nasukkaita: se olisi ollut ikäänkuin tyhjä hauta, jos joku olisi\ntullut sitä tänään tutkimaan. Ihmisen sielun todellisista arvoista\nerottuu kuona useinkin vasta elämän suurissa murrostapahtumissa. Se\nIda Cadifon, joka oli muinoin puuhaillut siivosti paperikaupassaan,\nuneksinut voivansa kerran vetäytyä yksityiselämään kunnioitettuna\nporvarisnaisena, lukenut satoja romaaneja aavistamatta, että ihminen\nitse saattaa joskus joutua kokemaan todellisen romaanin, ja se Ida,\njoka tällä hetkellä kiiruhti kaupungin muureille päin, tehtyään\npäätöksen, että »kuollut oli tapettava», eivät enää näennäisesti\nyhtään muistuttaneet toisiaan. Mutta kuitenkin ne olivat sama henkilö,\nja hänen elinvoimansa oli nyt uhkaava vaara herättänyt. Minne hän\nkiiruhti? Suoraa päätä Dancyn luo, totellen erästä logiikkaa, joka\non selvempi järkeämme ja nousee silloin tällöin ratkaisevina hetkinä\nesille alitajunnasta. Hän ei turvautunut mihinkään entiseen ja\nkoeteltuun tuttavaan, esimerkiksi herra Pirètreen, vaan heittäytyi,\nasiaa sen enempää pohtimatta, välittömästi alttiiksi epämääräiselle\nvetovoimalle, joka veti häntä tuntemattoman miehen, Dancyn, puoleen.\n\nVetovoima: tämä ei ole suinkaan liioiteltu sana. Kaikki, mitä Dancy\nedellisenä päivänä oli ennustanut, näytti alkavan toteutua, joten\ntuntui varsin luonnolliselta turvautua tuohon kaukonäköiseen mieheen.\nMutta väkistenkin huomasi tuon järkevän syyn takana erään toisen,\nvähemmän näkyvän ja salaisemman syyn, nimittäin halun saada kuulla\nuudestaan Dancyn ääntä, joka oli osannut siinä määrin hänet rauhoittaa?\nTässäkin kohden uhkaava vaara aiheutti uudestisyntymisen. Tähän asti\nIda oli elänyt ikäneidon onnellista ja välinpitämätöntä elämää, mutta\nnyt alkoi paitsi hänen etunsa nimenomaan hänen sydämensä anella\nDancyltä apua.\n\nToisaalta jälleen ihmisiä yhdistävät keskenään mystilliset siteet.\n\nJuuri tällä hetkellä Dancy sai nimittäin tutkituksi loppuun kirjekuoren\npalasen, joka oli pelastunut tulesta, ja hän oli tuloksesta iloinen ja\nylpeä.\n\nMuistamme, että tuossa palasessa oli ollut vielä jäljellä puoli\npostimerkkiä. Onneksi näkyi postileimassa yhden paikannimen loppu\nja toisen alku, — paikkakunnan nimen loppu ja departementin nimen\nalku, joista saattoi päästä, jos oli vähänkin kärsivällinen, selville\nmolemmista näistä kahdesta nimestä. Tällä tavoin Dancy tiesi nyt,\nettä paikkakunta, josta kirje oli lähetetty, oli Blaizot Côte-d'Orin\ndepartementissa. Hän hieroi tyytyväisenä kämmeniään vastatusten, mutta\nilveili samassa itselleen:\n\n— Hittoako minä oikeastaan olen näin kiinnostunut tuosta rouva\nClapainista ja hänen seuralaisistaan? Jospa nyt tämän vaivan nähtyäni\nmenisin hiukan kävelemään?\n\nLangres'in raatihuone, jossa myöskin poliisikonttori on, ei ole\nkaukana kaupunginmuureista, sen kaupunginosan ainoasta mahdollisesta\nkävelypaikasta. Tästä johtui, että kun Ida meni poliisikonttoriin\nkävelytietä, joka kulki muurien harjaa, niin Dancy joutui omalta\ntaholtaan tullen aavistamattaan juuri sitä henkilöä vastaan, joka pyrki\nhänen luokseen.\n\nLienee vaikea kuvitella sopivampaa haaveilu- tai kohtauspaikkaa kuin\nnuo Langres'in ihastuttavat vanhat muurit, jotka ovat kuin jalokivi\ntämän kaupungin monien ihmeellisten nähtävyyksien joukossa. Nuo\nVaubanin ajoista saakka säilyneet muurit, joissa on vähän väliä\ntorneja ja vanhoja portteja, ovat ikäänkuin kivinen linnunpesä, jonka\npohjaan kaupunki on painunut piiloon ja jonka jokin ihme on ripustanut\nkorkealle äärettömän, vihreän tasangon yläpuolelle. Muureilla kävellen\nja katsellen sen äärettömyyden yksityiskohdatkin hälvenevät ja\nkatoavat. Ei huomaa ympärillään enää mitään muuta kuin avaruuden ja\nihmiskeinoin mittaamattoman taivaan runouden. Ihana näky, joka vetää\npuoleensa etenkin rakastuneita ja tilapäisiä retkeilijöitä.\n\nKun Ida oli päättänyt mennä poliisikonttoriin kaupunginmuurien harjalla\nkulkevaa tietä pitkin, tahtoi hän siten välttää kaikkia epämiellyttäviä\nkohtauksia; mutta kun Dancy puolestaan meni samoille muureille, niin\nehkäpä hän toivoi, että sattuma valmistaisi siellä hänelle jonkin\nmiellyttävän yllätyksen. Kohtalolla on omat tarkoituksensa, kun se vie\nyhteen ihmisiä teillä, joille he ovat joutuneet aivan vastakkaisista\nsyistä.\n\nNyt tahtoi kohtalo viedä yhteen kaksi ihmistä, joita kaikki olosuhteet\nnäyttivät erottavan toisistaan, ja kohtalo onnistui.\n\n— Mikä onnellinen sattuma! huudahti Dancy, kun näki Idan. — Toivoin\njuuri saavani ilmoittaa teille, mitä tutkimuksissani on selvinnyt.\n\n— Ja minä olin menossa neuvottelemaan kanssanne, vastasi Ida.\n\nNämä sanat olivat värittömiä, mutta heidän silmiensä ilmeistä olisi\nnähnyt, että niihin sisältyi muutakin.\n\n»Hän on nyt vieläkin sievempi tuossa kävelypuvussaan kuin eilen\nsekaantuneessa mielentilassaan», sanoivat Dancyn silmät.\n\n»Ettekö aavista, mikä sokea luottamus minut nyt toi puheillenne?»\nvastasivat Idan silmät.\n\n— Eiköhän kävellä vähän yhdessä? sanoi Dancy. — Siinähän ei ole mitään\nuskallettua, sillä täällä muureilla ei ole koskaan ketään.\n\n— Mielelläni, etenkin, jos lähdette saattamaan minua kotiin päin.\n\nSiihen oli Dancy valmis. He kävelivät rinnatusten, ikäänkuin jatkaen\nkauan sitten aloitettua kävelyretkeä. Sanattomina, kuten useinkin,\nkun ihmisillä on keskenään liian paljon puhumista, he olivat molemmat\nkatselevinaan muurin rintareunan yli tasangolle, joka kaukana sulautui\nvälittömästi ilmanrantaan.\n\n— Miksi te tahdoitte minua tavata? kysyi Dancy viimein.\n\nIdasta tuntui silloin kuin olisi äskeinen selittämättömän suloinen\ntunnelma yht'äkkiä hajonnut.\n\n— Tänä aamuna tuli meille eräs henkilö, joka tarjoutui ostamaan meiltä\nmeidän talomme, vastasi hän äänellä, joka oli jälleen muuttunut\npäättäväisen varmaksi. — Ensin luulin, ettei tuon kylläkin varsin\nharvinaisen vierailun ja... ja eilisen tapahtuman kesken olisi ollut\nmitään yhteyttä; mutta hyvin piankin sain huomata erehtyneeni ja että\nte olitte ollut tosi profeetta. Täällä Langres'issa on ainakin yksi\nhenkilö, joka on sitä mieltä, että meidän olisi viisainta poistua tästä\nkaupungista, jos haluamme välttää skandaalia.\n\n— Ja kuka hän on?\n\n— Eräs naapurimme, rouva Cormier, joka kuuluu muka tulleen siihen\naikaan, kuin me ostimme Brochardin talon, syrjäytetyksi tästä kaupasta.\n\n— Ikävä juttu, arveli Dancy. — Entä sitten?\n\n— Sitten? Ei mitään... paitsi että olen nyt vakuutettu, että jos emme\npääse perille salaperäisyydestä, joka peittää rouva Clapainia, ja\npaljasta sitä yleisölle, niin emme ehkä saa koskaan rauhaa, vaan meitä\nuhkaa sama kohtalo kuin Angéliquea.\n\n— Kuka on Angélique?\n\n— Hän on sisareni. Sama sisar, joka suositteli meille tuota naista\ntäyshoitoon.\n\n— Hänkö, josta sanoitte, että hän on sairas?\n\n— Jospa hänelle ei olisi tapahtunut paljon muutakin!\n\nDancyn silmät alkoivat hohtaa: tässä miehessä vaihtelivat alinomaa\nsynnynnäinen ammatti-innostus ja huvitteluhalu. Kun nyt Ida tuli niin\nvaiteliaaksi, aavisti hän, että Ida pelkäsi ryhtyä tekemään kiusallisia\ntunnustuksia; ja niinpä hän päätti käyttää vahvemmuuttaan hyväkseen:\nhän lausui kuivasti, vetäytyen Idasta hiukan loitommaksi:\n\n— Jos toivotte, että teitä autetaan, niin täytyy teidän luopua kaikesta\nsalailusta. Kertokaa edelleen, tai jätetään koko asia tälleen!\n\nIdan pää painui kumaraan: täytyykö hänen nyt paljastaa tälle\ntuntemattomalle murhenäytelmä, jota Ursule ja hän olivat koettaneet\nniin suurella vaivalla ihmisiltä salata? Hänen sielussaan alkoi\ntuskallinen ristiriita; mutta sama voima, joka oli pakottanut hänet\nhakemaan apua Dancylta, selvisi siinä taistelussa voittajana:\n\n— Sisareni on mielipuoli, kuiskasi hän soinnuttomalla äänellä.\n\nSitten seurasi lause toistaan, kuivina niinkuin oikeuden pöytäkirjassa:\n\n— Hän on mielipuoli, vaikk'ei hänen ole voinut millään tavoin olettaa\njoutuvan siihen tilaan, ja suljettu johonkin hoitolaan, — minne,\nsitä emme tiedä; ja mielisairaalaan hänet on toimittanut joku vieras\nlääkäri, jonka nimeäkään emme ole saaneet selville. Tämä tapahtui\ntäsmälleen neljä päivää sen jälkeen kuin eräs pariisilainen herra tuli\nrouva Clapainin luo, ainoa vieras, joka kävi häntä tapaamassa, ja kuusi\npäivää ennen rouva Clapainin itsemurhaa.\n\nSyytettyään ikäänkuin vain oikusta rouva Clapainia Angéliquen\nsulkemisesta mielisairaalaan hän joutui itsestään, vertaillessaan\näskenmainittuja päivämääriä toisiinsa, pitämään luuloaan aivan varmana\nasiana, niin uskottavalta se hänestä näytti.\n\nIda lopetti kertomuksensa:\n\n— Nyt olette saanut kuulla kaiken... ainakin kaiken, mitä minä tiedän.\n\n— Paljon enemmän kuin saatoin toivoa, vastasi Dancy.\n\nJa hän näytti vuorostaan vaipuvan ajatuksiinsa.\n\n— No, mitä ajattelette asiasta? kysyi Ida, levottomana siitä, että\nDancy oli niin kauan vaiti.\n\n— Hyvä. Näyttää verraten helpolta päästä selville, minne teidän\nsisarenne on viety, ja ehkäpä se on meille hyödyllistäkin, vastasi\nDancy. Pulmallisempaa on meidän saada käsiimme tuo Pariisin herra;\nmutta jos menettelemme viisaasti, niin ehkäpä lintu tulee itsestäänkin\ntakaisin tuomaan meille toivomamme tiedot. Nyt on meneteltävä niin\nälykkäästi ja nopeasti kuin suinkin, ja siinä suhteessa olen päättänyt\nluottaa... luottaa — teihin!\n\nIda huudahti hämmästyneenä:\n\n— Minuunko? Mitä minä voisin tehdä?\n\nDancy nauroi, pisti toverillisesti kätensä hänen kainaloonsa ja vei\nhänet mukaansa edelleen kävelemään:\n\n— Oi, älkää nyt toki hermostuko, älkää väheksykö itseänne ja\nkuunnelkaa, mitä sanon! Tunnustanko aluksi, että minä en ole\nvielä tänäänkään saanut tuon rouva Clapainin kummittelevia käsiä\npois ajatuksistani? Olenpa melkein niinkuin kaikki muutkin tässä\nkaupungissa: ajattelen vain häntä. Ja nyt tekin alatte pelätä!\n\nIda oli tosiaan hätkähtänyt: seuraus luultavastikin siitä, että hänen\nmieleensä oli johdettu rouva Clapainin kädet, sillä itse hän muisti\nparemminkin vainajan hymyn.\n\n— Pelätä... ehkä minua? Sitä en tahtoisi! Koska tulitte tänne pyytämään\napuani, niin oletan, että jo eilen ymmärsitte, millä mielellä sitä apua\nteille tarjosin. Kun tänä aamuna hoitelin tuota asiaanne, tein sen\nennen kaikkea teidän itsenne tähden. Ja kun äsken kääntelin ja tutkin\ntuota paperinpalasta, joka oli pelastunut tulesta, — muistattehan\nsen kirjekuoren palasen, — en antanut sille niin paljon arvoa siitä\nsyystä, että se mahdollisesti voisi opastaa minut totuuden jäljille,\nvaan siitä, että se antaisi meille tilaisuuden jälleen nähdä toisiamme,\nkuten nyt tapahtuu juuri tällä hetkellä; toivoin, että te noin\nkuuntelisitte minun sanojani ja minä voisin antaa teille... täydellisen\nrauhan...\n\nVähitellen oli Dancyn äänensointu muuttunut, se oli tullut\ntuttavalliseksi ja helläksi. Samalla oli hänen kätensä, joka oli ollut\nIdan kyynärkoukussa, laskeutunut hiljaa hänen vyötäröilleen. Siitä\nkosketuksesta oli tuon kunniallisen naisen ruumis yht'äkkiä rajusti\nvärähtänyt, mutta kun hänestä tuntui, että hänen pelastuksensa riippuu\ntästä hetkestä ja siitä henkilöstä, joka hänelle par'aikaa puhui, ei\nhän koettanutkaan vetäytyä irti, ja vastoin tahtoaankin hän tunsi\nnautintoa, jota ei ollut ennen kokenut.\n\n— Mainio ammatti tämä minun! jatkoi Dancy. — Lähtee tutkimaan kuoleman\nkaameutta. Mutta mitä tapaakaan silloin tiellä? Viehkeän apulaisen.\nKuulkaas, onko teille kukaan sanonut, miten viehättävä te olette?\n\n— Voi, älkää nyt, keskeytti Ida, — pysykää asiassa, sanokaa, millä\ntavoin minä saatan teitä auttaa?\n\n— No olkoon. Koska kerran kieltäydytte ottamasta vastaan\nkohteliaisuuksia, — mikä muuten on uusi viehättävä puoli teissä, —\nniin palatkaamme äskeiseen ja puhukaamme siitä, minkälaisia neuvoja\ntahtoisin teille antaa.\n\nJa Dancy jatkoi samaan sävyyn kuin oli alkanutkin, mutta piti yhä\nkuitenkin kättänsä Idan vyötäröillä:\n\n— Neuvoni ovat muuten kovin yksinkertaiset. Kirjekuoren palanen,\njosta äsken puhuimme, ilmaisi minulle, mistä kirje oli tullut. Itse\nkirjeen lähetyspaikka oli Blaizot, joka on Côte-d'Orissa. Rahakirje,\nilmeisestikin. Siitä vähästä päättäen, mitä rouva Clapainista tiedämme,\nei hänelle ole tullut muita kirjeitä. Tämä kirje oli siis joltakulta\nasianajajalta tai raha-asiain välittäjältä, jos nyt sellaisia tuolla\npaikkakunnalla on. Kekseliäs nainen voisi kirjeen lähettäjältä\nsaada selville kymmenessä minuutissa jos ei juuri rouva Clapainin\nkoko mennyttä elämää, niin ainakin hänen oikean nimensä ja hänen\nsyntymäpaikkansa.\n\n— Ette kai oleta, keskeytti Ida vieläkin, — että minä voisin...\n\n—... olla tuo tarvittava kekseliäs nainen? jatkoi Dancy iloisesti\nhänen sanojaan. — Kyllä, minä olen aivan varma, että te joko tänä\niltana tai viimeistään huomenna matkustatte Blaizot'hon ja palaatte\nsieltä vuorokauden kuluttua mukananne täysi selvyys ja pelastus teille\nitsellenne.\n\nJa Dancy lisäsi:\n\n— Väittäkääpä siis, että minä laiminlöisin teidän asiaanne, koskapa\nminä juuri sen tähden ehdotan sellaistakin, että eroaisin teistä... en\nkuitenkaan pitkäksi aikaa, toivon!\n\nHän kumartui nyt niin, että hänen kasvonsa tulivat ihan lähelle Idan\nkasvoja:\n\n—... Sillä tämä on ainoastaan alkua, niinhän? Ja me tapaamme kyllä\njälleen toisemme.\n\nIda sulki silmänsä. Väristys, joka äsken oli kulkenut läpi hänen\nruumiinsa, alkoi taas. Samalla kuin hän tahtoi päästä vapaaksi tästä\nhuimaavasta tunteesta, toivoi hän, että sitä kestäisi yhä ja hän saisi\nsiitä nauttia. Sitä kesti kuitenkin vain sekunnin, mutta se riitti\nantamaan hänelle aavistuksen vaaran suuruudesta, joten hän päätti\nkarttaa sitä. Sekin, että Dancyn lämpöinen henkäys pyrki lähestymään\nhänen huuliaan, oli varoitus, joten hän vetäytyi loitommaksi.\n\nKun hän sitten avasi silmänsä, olivat Dancyn kasvot kauempana hänestä,\nmutta hymy leikki yhä ikäänkuin odottaen vastausta hänen huulillaan.\n\n— Tapaamme toisemme? toisti Ida hiljaa Dancyn sanat. — Niin kai\ntäytyy, ainakin neuvotellakseni kanssanne. Mitä taas siihen tulee,\nettä lähtisin Blaizot'hon, kuten ehdotatte, niin jos te olisitte\nminua ohjaamassa, rinnallani, silloin minulla ehkä olisi tarvittavaa\nrohkeutta... Mutta mennä sinne yksin, aivan yksin...\n\nDancy nauraa hyrähti:\n\n— Ihminen ei ole milloinkaan yksin, kun tietää olevansa hiukkasen\nrakastettu. Ja ettekö jo aavista, minkälaista altista suopeutta minä\ntunnen teitä kohtaan? Matkustakaa sinne, ja jos siellä sitten tulette\nneuvottomaksi, niin mikä estää teitä kutsumasta minua sinne? Lopultakin\nBlaizot ei ole kovinkaan kaukana, ja minä olen valmis voittamaan kaikki\nvaikeudet auttaakseni teitä tai... saadakseni tavata teitä.\n\nYhä vain hämäriä sanoja, joiden hellivä epämääräisyys tuntuu Idasta\nhyvältä ja tekee hänet samalla levottomaksi niinkuin varmaankin\nne, jotka aikoivat salaa tunkeutua johonkin kiellettyyn puistoon,\novat. Näytti siltä kuin hän ei olisi niitä sanoja kuullutkaan, mutta\nkuitenkin ne järkyttivät koko hänen sieluaan.\n\n— Mutta vieläkin, sanoi Ida, — miksi lähettää sinne minut, kun te,\njoksi olette näissä asioissa niin kokenut...\n\nDancy keskeytti hänet:\n\n— Siksi, että naista ei osata epäillä... ehkäpä siksikin, että me\nsitten myöhemmin tuntisimme olevamme liittolaisia...\n\nÄsken he olivat pysähtyneet, Ida nojaili nyt muurin rintasuojaan,\nkasvot kaupunkiin päin, ja Dancy tuli lähemmäksi ja näytti jälleen\naikovan tarttua hänen käsiinsä. Merkillä, joka oli niin vähäinen, että\nsitä tuskin huomasi, Ida esti Dancyn aikeet:\n\n— Varokaa! Unohdatte, että tuolla on ikkunat vastapäätä.\n\nKärsimättömästi Dancy käännähti katsomaan: tosiaan eräässä ikkunassa\nuudinta oli vedetty syrjään, nyt se päästettiin nopeasti irti ja palasi\nhiljaa entiseen asentoonsa. Idan huomautus hillitäkseen Dancyn intoa ei\nollut aiheeton.\n\n— Hiiteen nuo uteliaat!\n\n— Ne pitävät meitä silmällä edelleen, sammalten Ida. — Ehkä meidän\nolisi parasta nyt erota. Muuten: me olemmekin mielestäni jo puhuneet\nkaikki asiamme.\n\n— Emmehän, väitti Dancy.\n\nIda pudisti päätänsä:\n\n— Kyllä; sillä jos te vielä jatkaisitte, lisäisi se vain levottomuutta,\njota olette herättänyt minussa ja jonka tähden en tiedä surkutellako\nitseäni vaiko kiittää teitä siitä.\n\n— Vihdoinkin minulle ensimmäinen rohkaiseva sana, vastasi Dancy\niloisesti. — Jos olette luullut, ettei teillä ole ollut ystävää, joka\nolisi pitänyt teistä, niin rohkaiskaa vielä itseänne, ja huomaatte,\nettä tästä lähtien teillä on.\n\n— Jumalan tähden! huudahti Ida taas ja katsahti merkitsevästi ikkunaan,\njosta heitä yhäkin tähystettiin.\n\nSilloin Dancy, ymmärtäen, ettei hän alkavassa seikkailussaan tällä\nhetkellä pääsisi pitemmälle, peräytyi askelen ja hyvästeli kohteliaasti\nkumartaen:\n\n— Kas vain, kuiskasi hän, — koska niin helposti huomaatte, milloin\nmeitä pidetään silmällä, niin osaatte myöskin tuoda rouva Clapainin\nsalaisuuden sieltä Blaizot'sta. Viimeistään viikon päästä seuraa\njatko tätä romaania, jossa me kaksi olemme toimivina henkilöinä;\nälkää unohtako sitä... Ja jos sitä ennen joudutte pulaan, niin älkää\nepäröikö kutsua avuksenne kanssasyyllistänne, joka silloin rientää heti\nluoksenne... jo omaksi ilokseenkin!\n\nNämä olivat Dancyn viimeiset sanat. Sitten hän poistui. Jaksamatta\nmitään käsittää Ida jäi aivan liikahtamatta nojailemaan muurin\nrintasuojaan, katsellen Dancyn menoa. Hän ihmetteli mielessään: »Enkö\nmenetellyt väärin, ja mikä mieletön pelko esti minut näyttäytymästä\nhänen seurassaan ja sai minut karkottamaan hänet pois ennenkuin hän\nennätti puhua kaikki, mitä tahtoi?»\n\nEnsi kertaa moneen päivään oli Ida vihdoinkin unohtanut rouva Clapainin.\n\n\n\n\nX\n\n\nKello on viisi. Iltahämärä levittää Saint-Martinin torilla talojen\nympärille tuhkanharmaan harsonsa. Aurinko on kadonnut aikaisin: se\ntuo talven tunnun. Karmiva viileys huokuu kaduilla. Niin sielua kuin\nruumistakin värisyttää. Hermostunein askelin Ida kulkee takaisin\nBrochardin taloon.\n\nTiedämme, että Ursule oli lähtenyt sisarensa perästä kaupungille.\nNyt ei Ursule ole vielä tullut takaisin. Tuossa on Brochardin\ntalo, pimeänä, ovet ja ikkunat suljettuina. Joskus kivetkin saavat\nikäänkuin inhimillisen ilmeen. Niinpä Brochardin talon kiviseinät Idan\nlähestyessä ovat ikäänkuin vihamielisiä ja kummastuneita: näyttää kuin\nne kieltäytyisivät tuntemasta enää tätä kävelijää, joka lähestyy niitä,\ntai ottamasta häntä vastaan muuten kuin vain tilapäisenä vieraana.\n\nSitä paitsi: onko se entinen Ida, joka tulee nyt sinne takaisin?\nKuinka vähäiset asiat kääntävät koko ihmissielun ylösalaisin! Muutamia\nsanoja, jollaisia omaa huvitustaan haeskeleva mies yhtä päätä\njakelee, ja pintapuolisia eleitä, niin toisen ihmisen sielu horjahtaa\ntasapainostaan, sen näköpiiriin kohoaa uusi maailma. Turhaan Ida oli\nDancysta erottuaan jäänyt yhä edelleen kaupungin muureille ja koettanut\nharkita, millaista tehtävää häntä oli pyydetty suorittamaan, mutta\nonnistumatta: hänen mielessään tulvailivat ainoastaan äskeiset muistot,\njoissa hänelle ennen tuntemattoman nautinnon viettely ja ilmeinen\nsynnin sivumaku kilpailevat keskenään.\n\nKello on viisi. Vielä muutama askel tuohon taloon, jossa rouva Clapain\nasui viimeisiä päiviään. Mutta mitä välittää Ida nyt, onko joku Clapain\nsiellä elänyt tai kuollut! Muistaako hän enää edes, mistä syystä hän\noli lähtenyt tapaamaan poliisikomissaaria, jonka luota hän nyt tulee\ntakaisin? Hän häilyy epätodellisuudessa, eristettynä lyhyeen äskeiseen\nhetkeen, joka on yhtä etäällä edellisestä kuin seuraavastakin.\n\nSillä välin hän on tullut ovelle, avain narisee lukossa, ja käytävästä\nhengähtää jäisen kylmä viima vastaan: ja yht'äkkiä sisällä oleva pimeys\nsammuttaa valon, joka hänen sielussaan on loistanut. Kas niin, siihen\nmeni hymy, joka äsken hurmasi Idan sydäntä. Sen sijaan hän näkee toisen\nhymyn, julman ja järkkymättömän. Rouva Clapain sallii kyllä, että hänet\njätetään hetkeksi huomiotta, mutta hän ei suvaitse, että sellaista\nunohduksen nautintoa jatkuisi määrättömästi.\n\nKun Ursule vuorostaan tulee kotiin, huomaa Ida, että sisar on\nkyläilypuvussa, kuten eilenkin raatihuoneella käydessään; mutta Ida on\nliian väsynyt kyselläkseen häneltä syytä tähän.\n\nSitten he aterioivat ja viettävät iltaansa yhdessä. Molemmat vaiti,\ntuntien vain epämääräistä ahdistavaa pelkoa. Ainoastaan yhden\nkysymyksen Ida teki:\n\n— Onko meillä juna-aikataulua?\n\nSiellä on aikataulu, sama, joka hankittiin Tonnerren matkaa varten.\nIda ottaa sen, mutta ei avaa sitä. Vähän ajan päästä vasta hän aikoo\npäättää, noudattaisiko hän Dancyn kehoitusta vai ei, sillä ensin hän\ntahtoo rauhoittua. Sillä välin hän hokee nimeä, jonka hän pelkää\nunohtavansa:\n\n— Blaizot... Blaizot... Côte-d'Ore.\n\nViimein sitten yö...\n\nYöllä ihminen elää uudestaan päivän tapahtumat, yöllä pyörivät\nhänen päässään kysymykset, joita hän ei voinut päivällä ratkaista,\nauttamattomat pulmat, paha mieli siitä, että hän jätti sen ja sen\ntilaisuuden käyttämättä hyväkseen. Silmät auki Ida koettaa palautella\nmieleensä kohtauksensa Dancyn kanssa, mutta turhaan. Sanat ja eleet\novat sekaisina painuneet ikäänkuin mustan kaivon pohjalle: se hämäryys\non ehkä menneisyyttä, joka ei enää koskaan palaa. Hän haluaisi myöskin\nkuvitella, millaiselta Dancy näytti muureilla, mutta ainoa kuva, joka\nvaivalla kirkastuu, on Dancy selkäpuolelta nähtynä ja kiipeämässä ylös\nportaita silloin, kun hän tuli tänne tarkastamaan tuota vainajaa.\nVähitellen palautuu Idan mieleen ajatus, joka tuli hänen päähänsä\näskettäin ja josta hän ei voi vapautua:\n\n»Kuollut! Pitäisi tappaa tuo kuollut!...»\n\nJa sitten, ikäänkuin vastauksena kysymykseen: »Blaizot... Blaizot...\nMiten sinne oikeastaan matkustetaan?» Ida selailee aikataulua.\nBlaizot'ssa on rautatieasema. Yksi juna lähtee kello yhdentoista\ntienoissa aamulla; jos lähtee sillä, joutuu perille myöhään illalla.\nKello lyö kaksitoista yöllä.\n\n»Tänään minä lähden sinne...» supisee Ida.\n\nSitten kiertelevät hänen päässään ajatukset, joilla ei ole keskenään\nmitään loogillista yhteyttä:\n\n»Omituinen tehtävä... Mihin minä käytinkään tämän päivän iltapuolen?\nJoutavuuksiin: ikäihminen... Minähän olen jo vanha nainen.»\n\nYht'äkkiä ei sitten enää mitään. Ida on viimein nukahtanut. Hän nukkuu\naamuun asti näkemättä mitään unta, niinkuin ainakin ihminen, joka on\ntehnyt lujan päätöksen, päätöksen, joka hänen aavistamattaan ratkaisee\nkoko hänen tulevaisuutensa.\n\nKun hän seuraa vana aamuna heräsi, ei aurinko enää säteillyt\njuhlavaloaan. Ulkona likainen taivas, pilvet matelivat maassa, ja\ntuntui kuin sade olisi ollut piankin tulossa.\n\n»Ennätän parhaiksi junalle», ajatteli Ida.\n\nHän pukeutui nopeasti, otti kaapista pienen matkalaukun, joka oli\npunonnaistyötä, pisti siihen puvun, liinavaatteita ja kampauspöydän\nesineitä, niitä ollenkaan järjestelemättä.\n\n»Miksi otan mukaani näin paljon? Enhän mene sinne muuta kuin käydäkseni\njossakin välitystoimistossa?» kysyi hän itseltään.\n\nKuitenkin hän jatkoi matkavalmistuksiaan, niinkuin olisi aikonut viipyä\nsiellä kauan. Samoin hän huomasi, ettei hänellä ollut rahaa kuin aivan\nlyhyeksi ajaksi, ja päätti pyytää Ursulelta lisää.\n\n— Mikä sinulla on mielessäsi ja minne sinä menet? huudahti Ursule, kun\nnäki Idan matkapuvussa.\n\nIda aikoi selittää. Mutta hänelle tuli omituinen häpeäntunne: millään\nehdolla hän ei olisi kertonut eilisestä kohtauksesta Dancyn kanssa, ja\nse teki hänet epäröiväksi muuhunkin nähden.\n\n— Ei mitään merkittävää, vastasi hän kartellen. — Pikku matka, jota\npidän tarpeellisena tuon ehdotuksen johdosta, että myisimme talomme.\nNyt minulla ei ole aikaa selittää tätä asiaa. Ennätänhän sittenkin,\nkun tulen takaisin, kotiin, ja minä tulen pian. — Mutta voitko antaa\nminulle vähän rahaa?\n\nUrsule vastasi, tehden väsyneen eleen:\n\n— Minulla on vielä kaksisataa frangia: parhaiksi kuukauden loppuun.\nOnneksi on päästy pahimmasta, sillä minäkin pidän huolta kodistamme,\nvaikk'et sitä ehkä usko!\n\n— Kas vain, huudahti Ida, — tuotko tänne jonkun uuden rouva Clapainin?\n\n— En, mutta olen. Jumalan kiitos, saanut tiedon, ettei meidän tarvitse\nmaksaa hautajaisia. Kun vainajalla ei ole omaisia, kustantaa hautauksen\nköyhäinhoitolaitos, joka...\n\n— Se ei koske minua! keskeytti Ida ilman muuta. — Kun et voi antaa\nminulle rahaa, niin minun täytyy juosta Henriceaun luo, ja sitten\nennätän parhaiksi junalle. Jos sattuisi joitakin vaikeuksia, niin\nkirjoita minulle osoitteella: _poste restante_ Blaizot, Côte-d'Ore.\nMutta ei niitä satukaan...\n\nJa edes suutelematta Ursulea hän lähti. Kumpikaan heistä ei tätä\nhuomannutkaan: kun sydämet ovat eronneet toisistaan, tuntuu toisen\nihmisen lähteminen paremminkin helpotukselta kuin surulliselta.\n\nSuorin tie Saint-Martinin torilta Henriceaun asianajotoimistoon on\nDiderot-katua, joka on Langres'in vilkasliikkeisin katu. Idalla oli\nniin kiire, että hänen täytyi uhmata ohikulkijoiden pahansuopaa\nuteliaisuutta ja kulkea tätä katua. Hän asteli kovaa vauhtia,\nmatkalaukku kädessä ja katsellen alas maahan. Kynnyksiltä ja\nkauppaliikkeiden sisältä seurattiin kummastunein katsein hänen nopeaa\nmenoaan, joka oli ikäänkuin pakoa. Kun sitten saatiin yleisesti tietää,\nettä hän oli lähtenyt jonnekin junassa, ei tätä pakoa muistuttavaa\nkiirettä unohdettukaan.\n\nHenriceaun toimisto on Duvert'in torin varrella eräässä vanhassa\ntalossa, jonka edustalla olevassa pikku puutarhassa kasvaa kaksi\npuuta. Toria ympäröivät muinaiset talot ja yhdeltä puolelta rajoittaa\nsitä katedraalin absidi. Tori on juhlallisen viehkeä kuin luostarin\npiha. Pieninkin hälinä herättää siellä kovan kaiun. Tuntuu melkeinpä\npyhyydenhäväistykseltä, että siellä on asianajotoimisto.\n\nIda tiedusteli heti asiaansa Henriceaun ensimmäiseltä apulaiselta ja\nsai kuulla, ettei siellä vielä ollut ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin\ntämän raha-asian suhteen, kuten Henriceau oli luvannut. Moinen\nhuolimattomuus saattoi estää hänen matkansa, joten hän harmissaan vaati\nsaada mennä itsensä Henriceaun luo, kun asianajaja samassa ilmestyikin\nhuoneeseen, sillä hän oli kuullut tämän äänekkään sananvaihdon.\nIdan nähdessään hän pyyteli anteeksi, että oli sittenkin unohtanut\nasian ja tarjosi hänelle tuhat frangia, ja sillä aikaa kuin kuittia\nkirjoitettiin, hän kysyi hiljaa, koska Idan matkalaukku oli tehnyt\nhänet uteliaaksi:\n\n— Aiotteko matkustaa jonnekin?\n\n— Aion.\n\n— Pitkäksi aikaa?\n\nTämä kysymys oli ikäänkuin epäilystä, riittäisikö Idan puolelta\npelkästään tavallinen kuitti: samaa epäilystä, joka oli myrkyllisenä\ntuntunut jo Diderot-kadulla, nimittäin, että Ida aikoisi jonnekin paeta.\n\n— Rauhoittukaa, vastasi Ida, — sisarellani on sama oikeus kuin\nminullakin allekirjoittaa kiinnepaperit.\n\n— En minä levoton ollutkaan, oikaisi Henriceau. — Milloin junanne\nlähtee?\n\n— Kello yksitoista.\n\n— Teillä on vielä hyvästi aikaa. Ehkäpä tahtoisitte kuluttaa sen tuolla\ntyöhuoneessani?\n\nIda pudisti päätänsä, hän ei tahtonut. Hänellä oli kiire päästä ulos\ntoimistosta, jossa apulaiset varmaankin salaa katselivat häntä, niin\nhänestä tuntui, vaikk'ei hän sitä nimenomaan nähnyt.\n\n— Sallinette siis minun saattaa teitä ainakin portille, jatkoi\nHenriceau niin kohteliaasti, ettei se yleensä kuulunut hänen\ntapoihinsa, joten Ida tuli epäluuloiseksi.\n\nNäyttääkseen muka Idalle tietä Henriceau meni ulos edeltä. Portilla,\njoka erotti pikku-puutarhan torista, Ida aikoi hyvästellä, mutta\nHenriceau piti yhä hänen kättään omassaan.\n\n— Vielä pari sanaa. Koska teillä ei ole kiire, tahtoisin tietää\njotakin: te ette kaiketikaan pahastunut eilisestä ehdotuksestani?\n\nIdasta Henriceaun käsi tuntui yht'äkkiä niin vastenmieliseltä, että hän\nvetäytyi hiukan takaisin päästäkseen siitä irti.\n\n— Miksi olisin pahastunut teille toimenpiteistä, johon olitte ryhtynyt\nvain toisen henkilön pyynnöstä? vastasi hän ja kohotti olkapäitään.\n— Valitan, että teidän ammattinne pakottaa teidät sellaisiin ikäviin\nhommiin.\n\n— Mitä puhuttekaan? huudahti Henriceau. — Voitte olla vakuutettu, että\njos kauppa mielestäni ei olisi ollut teille näin edullinen, en siihen\nasiaan nyt palaisikaan, niin, en olisi sitä edes esittänyt teille.\n\nHän oli siis tullut Idan kanssa ulos ainoastaan voidakseen puhua\njälleen tuosta ehdotuksestaan. Ja nyt hän oli sen lisäksi asettunut\nkeskelle porttiaukkoa sillä tavoin, ettei Ida päässyt ulos, vaan hänen\noli pakko kuunnella. Viitaten omaan taloonsa hän jatkoi:\n\n— Olettakaa esimerkiksi, että joku tulisi jostakin syystä tarjoamaan\nminulle talostani sen kolminkertaisen hinnan: luuletteko, että minä\nkieltäytyisin harkitsemasta asiaa?... En välittäisi, mistä syistä\nminulle tuo ehdotus tehtäisiin, vaan ajattelisin ainoastaan tarjottua\nhintaa...\n\n—... joka ei hyvittäisi loukkausta, keskeytti Ida kuivasti.\n\nHenriceau kohotti olkapäitään:\n\n— Luulin teitä järkeväksi ihmiseksi.\n\n— Rahat eivät merkitse maailmassa kaikkea.\n\n— Ja kuitenkin teidän täytyy ottaa nekin huomioon: esimerkiksi tänäkin\naamuna lainasitte rahaa.\n\nIda loi silmänsä maahan eikä vastannut mitään. Henriceau luuli,\nettä neiti Cadifonin päätös oli alkanut horjua, ja siitä syystä hän\nodotteli, hymy huulillaan. Meni vähän aikaa, jolloin ei olisi huomannut\nmuuta kuin torin hiljaisuuden, tai paremminkin sen hiljaisuutta\nhäiritsevät äänet, nimittäin kirjoituskoneen naputuksen, joka kuului\ntoimistosta, ja hevosen kavioiden tasaisen ja lähenevän kapsutuksen\njostakin lähikadulta.\n\nKuta syvempi hiljaisuus, sitä enemmän hevosen kavioiden kopina\nkivitykseen ja huonossa voiteessa olevien kärrynpyörien kolina\nherättävät huomiota. Tuntuu kuin ratkeaisi reikä ilmakehään, joka\non ollut ikäänkuin nimenomaan viritetty estämään ääniä pääsemästä\nlävitseen.\n\nVaikka Ida oli vihoissaan ja ajatuksissaan, katseli hän kuitenkin,\nmistä nuo lähenevät ajoneuvot tulisivat, mutta kun Henriceau seisoi\nporttiaukossa, ei Ida voinut nähdä muuta kuin osan talon edustalla\nolevaa toria, ja se osa pysyi kauan tyhjänä.\n\n— Ystävän neuvo, jatkoi Henriceau kärsimättömästi: — jos yhä pysytte\npäätöksessänne mitä talonkauppaan tulee, niin älkää myöskään lähtekö\ntälle matkalle!\n\n— Miksi en lähtisi?\n\n— Pelkään, että sellainen ostaja kuin tuo minun asiakkaani, ryhtyy, jos\nhänen aikomuksensa menee myttyyn, toimenpiteisiin teitä vastaan, koska\nhänellä on suhteita sanomalehtiin ja koska hän sitä paitsi on kovin\nutelias, ja käyttää silloin verukkeena, että tahtoo muka selvittää\ntuota mysteeriota, joka hänen mielestään, — tietysti väärä käsitys, —\nverhoaa teidän luonanne asuneen täyshoitolaisen kuolemaa.\n\nNyt hän päästi kursailematta ilmoille sanat, joita jo alussa oli\nvalmistanut: peittelemättömän uhkauksen, pyrkien tehostamaan\nvaikutusta, jonka se, että talosta tarjottaisiin vielä suurempi hinta,\ntekisi Idaan. Mutta se oli turhaa, sillä ilmeisesti Ida ei enää häntä\nedes kuunnellutkaan. Yht'äkkiä hän oli nähnyt ajoneuvot, joita hän oli\ntähystellyt ja odottanut aivan heti torille.\n\n— Kas niin, ruumissaatto, en erehtynyt, mutisi hän itsekseen hätkähtäen\nja peräytyi askelen.\n\nVaikk'ei hän ollutkaan taikauskoinen, tuntui se, että tuollainen näky\nilmestyi hänen eteensä juuri kun hän aikoi lähteä tälle matkalle,\npahalta enteeltä, joka tietäisi, etteivät hänen suunnitelmansa\nonnistuisi.\n\nHenriceaukin käänsi kummastuneena päätänsä ja katsoi torille.\n\n— Ei, ainoastaan tyhjä ruumisarkku, lähetetty sairaalasta, sanoi hän.\n\n— Ruumissaatto, kuten sanoin: näettekö, että ruumisarkun päällä on\npaariliina...\n\nIda teki ristinmerkin ja jatkoi:\n\n—... muuten, joku kulkee vaunujen perästä...\n\nHenriceau toisti:\n\n— Joku? Se on totta... Ja sitä paitsi hän on:..\n\nHenriceau ei puhunut ajatustaan loppuun: he molemmat olivat huomanneet,\nettä tuo »joku», joka kulki vaunujen perästä, oli Ursule; ja ketä muuta\nUrsule olisi voinut saattaa hautaan kuin rouva Clapainia?\n\nYhtä käsittämätöntä kuin odottamatontakin: vaikka siinä kulkivat\nruumisvaunut, jotka veivät köyhän itsemurhaajan ruumisraukkaa\nvälinpitämättömästi kuin jotakin tavarakääröä; vaikka kirkonkellot\neivät soineet; vaikka vainajaa saattamassa ei ollut yhtään ainoaa\npappia, ja kuoropoikien virren sijasta kuului vain pyörien vinkuna;\nvaikka saatossa ei ollut ketään muita kuin vainajan vuokraemäntä, joka\nei tietänyt edes saatettavansa oikeaa nimeä; ja vaikka tien päässä\nodotti yhteishauta, ainoa turvapaikka, jossa yksinäisen yksinäisyys\nviimeinkin loppuisi; vaikka näin oli, niin näky herätti sellaisen\nsalaperäisen ja luonnottoman kauhean tunnelman, että Henriceaukin tuli\nkalpeaksi: hän ei uskaltanut päättää aloittamaansa lausetta, vaan\npaljasti nöyrästi päänsä.\n\nIda jälleen seurasi koko sielullaan tuon poikkeuksellisen hautasaaton\nmatkaa. Hän kuvitteli olentoa, joka siinä nyt meni ohitse. Sattuman\npakosta hänen täytyi vieläkin kerran kohdata hänet täällä.\nVärähteliköhän ruumisarkussa lepäävän huulilla yhä hänen voitoniloinen\nhymynsä? Näkikö vainaja ehkä tämän viimeisen kohtauksensa vihollisensa\nkanssa, joka oli päättänyt väkivalloin paljastaa hänen salaisuutensa?\nKummallisia kysymyksiä: mutta mitä tiedetäänkään kuolleiden elämästä?\nMitä he voivat saada aikaan? Ja kumpi täällä maailmassa on varmempi\nvoitostaan, maallista matkaansa alkava ihminenkö vai matkansa päättävä\nrouva Clapain?\n\nKului lyhyt hetki, josta ei ollut tulla loppuakaan. Ruumisvaunujen\npyörien kolina ja hevosen kavioiden kopina täyttivät koko ilman\nhuomaavalla metelillä: siltä se ääni Idasta ja Henriceausta tuntui.\nSitten seurasi yht'äkkiä toinen ja yhtä tuskallinen vaikutelma:\nvajoaminen takaisin äänettömyyteen, tyhjyyteen. Ruumisvaunut olivat\nkääntyneet oikealle ja kadonneet erään talon taakse, niitä ei enää edes\nkuulunut, sen vähemmän niistä näkyi. Tuntui kuin olisi herätty unesta,\njossa vainajat ilmestyvät nukkujan eteen.\n\nHenriceau selvisi ensiksi tästä ahdistavasta tunnelmasta jatkaen äsken\nkeskeytynyttä lausettaan:\n\n— Sanoin, että... eikö se henkilö, joka kulki ruumisvaunujen perästä,\nollut teidän sisarenne?\n\nIdan kasvoille tuli uhkamielinen ilme:\n\n— Oli.\n\n— Ja hän saattoi itsemurhaajaa hautausmaalle?\n\n— Luultavasti.\n\n— No niin, sallikaa minun ilmaista vieläkin eräs oma mielipiteeni: hän\nmenettelee väärin, kun saattaa itsensä tällä tavoin pahaan huutoon, —\nja samalla te aiotte täältä kadota muka jollekin pikku matkalle.\n\nIda kalpeni, Henriceau näki sen ja torjui yhdellä ainoalla lyhyellä\neleellä kaikki Idan vastalauseet:\n\n— Minusta yhdentekevää. Ottakaa vain vieläkin huomioonne, että\nehdotukseni pysyy entisellään ja, — tämä meidän kesken, — että\ntarjousta korotetaan tarvittaessa aina 160,000:een frangiin!\n\nSilloin Ida loi jälleen uhkamielisen ja halveksivan silmäyksen tuohon\nmieheen. Ammatti oli tehnyt tämän luonteen niin ala-arvoiseksi,\nettei hän vähintäkään aavistanut, millaiselle luonteelle hän teki\nehdotuksensa. Ida vastasi:\n\n— Muistakaa te puolestanne, että rouva Cormier saa viikon päästä\nuteliaisuutensa tyydytetyksi. Minä lähdenkin nyt matkalle ainoastaan\nlopettaakseni hänen uteliaisuutensa.\n\nHuomaten sitten, että Henriceau väistyi pois keskeltä porttia,\nluultavasti varsin tyytyväisenä, että oli saanut sanoa kaikki\nsanottavansa, Ida hyvästeli häntä hiukan päätänsä nyökäten ja lähti\nsitten varmoin askelin viimeinkin asemalle päin.\n\nHenriceau katseli mietteissään hänen menoaan ja ajatteli:\n\n— No, jäähän tänne toinen sisar, jonka saa helpommin pelotetuksi kuin\ntämän. Minä neuvon asiakastani yrittämään siltä tahdita.\n\nSamalla hetkellä Ida ajatteli niin suutuksissaan, että oli aivan\ninnostunut:\n\n— Sanoin hänelle, että kaikki selvenisi viikon päästä. Mutta miksipä ei\nsalaisuus selviäisikin minulle jo huomenna?\n\nElävien ihmisten haaveita: he unohtivat, että vainaja pelkästään sillä,\nettä oli äsken kulkenut heidän ohitseen torin poikki, pakotti toisen\nheistä paljastamaan päänsä ja toisen tekemään ristinmerkin!\n\n\n\n\nXI\n\n\nBlaizot'n asema on laakson pohjalla, niinkuin Côte-d'Ore'issa useinkin,\njota vastoin itse kauppala on kiivennyt kukkulan rinteelle ja ikäänkuin\nkatselee melkoisen välimatkan päästä junia, jotka sille eivät merkitse\nmitään muulloin kuin markkinapäivinä tai paikallisten juhlien aikaan.\nMutkitteleva tie, jonka kahden puolen on istutettu vuorotellen\njalavia ja saarneja, vie asemalta ylös kauppalaan. Vaikka perille\njalkaisin on puolen tunnin matka, ei asemalla tapaa minkäänlaisia\najoneuvoja, mikä seikka todistaa erinomaisesti, kuinka syrjässä\nBlaizot elää nykyaikaisesta elämästä kovan ilmastonsa ja huonojen\nliikenneyhteyksiensä tähden.\n\nPostinkuljettaja tarjoaa paremman puutteessa kärryjään niille,\njotka sellaista apua tarvitsevat, tietenkin sillä ehdolla, etteivät\npostisäkit ole vieneet koko tilaa. Ne, jotka turvautuvat tähän keinoon,\nsaavat kyydin ilmaiseksi, nimittäin kohtuuttoman taksan mukaan\nlaskettuna, koska taksa riippuu postimiehen omista toivomuksista ja\npelkästään hänen hyvästä tahdostaan.\n\nKun Ida monta kertaa junaa vaihdettuaan saapui Langres'ista\nBlaizot'hon, oli kello jo kuusi illalla. Ilta oli pimeä, ja\nlukuunottamatta kahta asemalyhtyä ei näkynyt mistään päin valoa,\njoka olisi todistanut, että ihmisasuntoja oli lähistöllä. Tietämättä\nminne päin lähteä hän kääntyi ainoan elävän olennon puoleen, jonka\nnäki asemalla, nimittäin erään miehen, joka sovitteli tavarasäkkiä\nkaksipyöräisiin pieniin kärryihin.\n\n— Missä on Blaizot'hon menevä tie?\n\n— Menkää suoraan eteenpäin, mahdotonta eksyä...\n\n— Miten pitkä matka sinne on?\n\n— Oh, sievoinen matka, kaksi kilometriä ja koko ajan ylämäkeä. Jos\ntahdotte, voin muuten ottaa teidät kärryihini.\n\nIdalla oli ollut hyvä onni: hän oli kääntynyt juuri postimiehen puoleen.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin, kun postisäkit oli saatu ajoneuvoihin,\nistui Ida kärryissä miehen vieressä ja alkoi tätä matkansa viimeistä\ntaipaletta, jonka päässä tuntemattomat vaiheet odottivat häntä.\n\nAlettiin hitaasti nousta ylämäkeen. Ihminen, joka tällä tavoin\npimeässä kulkee paikkaa kohti, jota ei ollenkaan tunne, ja poikki\nmaaseutumaiseman, josta hänellä ei ole mitään muuta käsitystä kuin että\njostakin pimeästä tuon tuostakin henkäisee raaka jääkylmä tuuli, joutuu\nehdottomasti ahdistavan levottomuuden valtaan. Vapautuakseen siitä\nainakin siksi, kunnes joutuisi perille, Ida osoitti hevosta ja kysyi\nseuralaiseltaan:\n\n— Näitä ei kai enää ole paljoakaan täällä päin?\n\nMies vastasi:\n\n— Ahaa, autojako tarkoitatte? Kyllähän niitäkin jo on, ja ehkäpä\nitsekin hankin vielä itselleni auton. Mutta kun elukka kerran on\nolemassa ja se jaksaa vielä kulkea, niin täytyyhän sitä käyttää, eikö\nniin?\n\nSitten tahtoi hän puolestaan osoittaa kohteliaisuuttaan:\n\n— Ensi kertaako te nyt tulette tänne?\n\n— Ensi kertaa.\n\n— Saisiko udella, kenen luo te olette menossa?\n\n— En kenenkään. Aikomukseni on mennä majataloon, jos täällä majataloa\non... tai minne vain, jossa majoitetaan vieraita.\n\nMies nyrpisti halveksivasti suutaan:\n\n— Sellaiselle herrasihmiselle kuin te ei meidän majatalomme ole liioin\nrauhallinen, sillä alakerrassa on kahvila... Ja mitä siisteyteen\ntulee... Hm, no olkoon kullakin majatalosta omat käsityksensä.\n\nIda hymyili:\n\n— Minulla ei ole siitä yhtään mitään käsitystä, koska en tunne\npaikkakuntaa. Olisiko teillä jotakin parempaa asuinpaikkaa tiedossa?\n\nMies vilkaisi salaa pientä matkalaukkua, jonka Ida oli asettanut\neteensä jalkoihinsa.\n\n— Taidatte tulla tänne ainoastaan käymätein?\n\n— Sitä en tiedä. Jos paikkakunta näyttää minusta miellyttävältä, niin\nvarmaan jään tänne joksikin aikaa, vastasi Ida ja ihmetteli mielessään,\nmikä hänet pakotti sanomaan näin, vaikka hän aikoi matkustaa takaisin\njo seuraavana päivänä.\n\nMies aprikoi vielä vähän aikaa:\n\n— Kyllähän huone olisi ehkä ukko... ukko... Kaunis huone... Mutta ruoka\nei kai olisi teistä sopivaa...\n\nTämä tarjous tehtiin varsin välinpitämättömästi.\n\n— Ruoka on minulle yhdentekevä asia, en ole vaativainen, vastasi Ida\nhiljaa.\n\nIda ihmetteli edelleen, miksi hän vastasi näin; tuntui kuin jokin\nvieras tahto olisi pakottanut hänet siihen.\n\n— No, voittehan käväistä katsomassa, arveli mies viimein. Ohiajettaessa\npysäytän hevosen ukon ovella.\n\nJa pitäen tätä sovittuna asiana, vaikk'ei Ida siihen vastannut mitään,\nhän jatkoi:\n\n— Se on vasta ukko. Jos kymmenen penikulman päässä täältä kysytte:\n»Kuka on Blondeau?» niin kaikki vastaavat: »Blondeau? Hän on asunut\nseitsemättäkymmentä vuotta Blaizot'ssa!» Ja vaikka hän on vain työmies,\nniin hänellä on sivistystä, älyä ja sellainen määrä mitaleja... Sodan\nloputtua hän sai kunniamerkin eräästä keksinnöstään. Ja jos hän olisi\ntahtonut vaikka määriksi... Mutta hän ei välitä politiikasta, mikä\nminusta ei ole oikein. Minä en saa päästäni, että jos hän olisi siihen\nantautunut, niin en nyt ajelisi tällä tavoin pitkin maantietä ansaiten\nrahaa tuskin hengenpitimiksi. No, ei pidä valitella... Mitä taloon\ntulee, saatte sen pian nähdä: se on iso, hyvällä paikalla. Minäkin asun\nsiellä Lalien, vaimoni kanssa, ja samoin kälyni perheineen... Ukko,\nnimittäin isoisä, se niin tahtoo, voidakseen pitää järjestystä, milloin\nmeille keskenämme tulee kiistaa...\n\nKatkeilevin sanoin ja kömpelösti koetti mies kuvailla tuota »ukkoa»,\nkeskipistettä ja napaa, jonka ympärille kaikki Blondeaut olivat\nryhmittyneet. Mutta Idaa kiinnosti ainoastaan se, että »ukko» oli\nasunut Blaizot'ssa jo seitsemättäkymmentä vuotta.\n\n»Hän tuntee varmaan koko seudun. Minulla on yhä onni matkassani»,\najatteli hän.\n\nSitten hän sanoi:\n\n— Puhutte hänestä niin, että minun tekisi oikein mieli tutustua häneen.\nJa jos en häiritsisi...\n\n— Häiritsisi... ette millään tavalla! On siellä ollut ennenkin asukas.\nNyt ei ole. Ja mielellään sinne otettaisiin joku hänen sijaansa\njoksikin aikaa.\n\nViisi minuuttia sen jälkeen tuikkivat eräässä tien käänteessä Blaizot'n\nensimmäiset valot. Kun ajoneuvot viimein pysähtyivät, oli Idan edessä\npieni hämärä suutarinliike, jota valaisi ainoastaan yksi, leveällä\nvarjostimella varustettu, matalalle pöydälle asetettu lamppu.\n\n— Ukko, täällä olisi vieras Ninen huoneeseen! huudahti kyytimies.\n\nJa antaen Idalle kärryistään hänen matkalaukkunsa:\n\n— Kyyti maksetaan sitten muun yhteydessä.\n\nEräs keski-ikäinen nainen oli kuullut miehen huudon ja tuli ulos:\n\n— Käykää sisään, rouva, puoti ei ole kovinkaan hieno, mutta tästä\npuodin kautta päästään suoraan sisemmille.\n\nPuodin nurkassa lampun ääressä istui vanha mies naskali kädessä\nsuutaroiden ja kohotti päätänsä:\n\n— Hyvää iltaa, rouva. Jos tarvitsette jotakin, niin älkää kursastelko,\nvaan pyytäkää. Pidä sinä kaikesta huolta, Lalie.\n\nIdasta, joka meni Lalien perästä, tuntui tämä vastaanotto varsin\nsydämelliseltä eikä kuitenkaan tungettelevalta, joten ukko miellytti\nhäntä heti.\n\nPuodista tultiin porraskäytävään, josta erikoinen ovi vei kadulle.\n\n— Jääkö rouva tänne pitemmäksi aikaa? kysyi Lalie, kun tultiin\nensimmäiseen kerrokseen erään oven ulkopuolelle.\n\nSamaa oli tuonoin kysynyt kyytimieskin, Blondeau nuorempi; ja vastaus,\nniin epäuskottava kuin se olikin, kuului nyt entistä varmempana:\n\n— Ainakin kolmeksi päiväksi, ehkä pitemmäksikin.\n\n— Kysyin vain ruoan tähden. Jos rouva haluaa syödä muualla, niin se on\nrouvan asia, mutta jos ei, niin tuodaan rouvalle ruoka tänne samoin\nkuin Ninelle aikoinaan.\n\n»Tänne» tarkoitti huonetta, johon nyt oli tultu.\n\n— Ensi aluksi en mielelläni menisi muualle.\n\nHinta kai...\n\n— Ukko määrää ne asiat. Hänen kanssaan sovitte kyllä helposti!\n\nSitten Lalie poistui hienotunteisesti antaakseen Idan rauhassa asettua\nkodiksi huoneeseen, johon sattuma oli hänet johtanut.\n\nBlondeau nuorempi ei ollut puhunut turhia: huone oli iso, mukavasti,\njoskaan ei hienosti kalustettu ja niin siisti, ettei Brochardin\ntalossakaan ollut sen voittajaa siinä suhteessa. Ida meni heti\nkatsomaan ulos ikkunasta nähdäkseen seutua, mutta pimeys teki\ntyhjäksi hänen yrityksensä. Sitä vastoin täällä oli niin ihmeellisen\nrauhallista. Tuntui kuin hän ei ikänään enää tahtoisi lähteä täältä\nminnekään.\n\nSitten hän palasi ikkunan luota ja alkoi katsella tarkemmin\nhuonekaluja. Silloin hän hämmästyi: hänen vieressään ikkunan edessä\noli nojatuoli ja pöytä, jotka oli asetettu aivan samalla tavoin kuin\nrouva Clapainin nojatuoli ja pöytä Langres'issa. Idan mieleen pälkähti\nomituinen ajatus: »Tuleeko minusta hänen kaksoisolentonsa?»\n\nTosiaankin: hänen saapumisensa Blondeaun taloon oli ollut aivan\nsellaista kuin rouva Clapainin tulo Brochardin taloon. Sama pidättyvä\nvastaanotto täällä; Idalla oli yhtä vähän matkatavaroita mukana kuin\nrouva Clapainilla; ja pian hän aterioitsi täällä yksinään kuin rouva\nClapain huoneessaan Brochardin talossa. Juuri kun Ida nyt valmistautui\ntaisteluun kuollutta vastaan, tuntui hänestä siltä, kuin vainaja olisi\nkostanut tuon yrityksen siten, että vaati hänet omaksumaan hänen\nelintapansa. Idan mieltä alkoi jälleen kummallisesti ahdistaa, vaikka\nhuone ensin oli tuonut hänelle helpotuksen tunteen.\n\n— Olin typerä: olin hänet melkeinpä unohtaa, Jumala paratkoon.\n\nHän heräsi jälleen todellisuuteen, kun Lalie tuli takaisin ja toi ruoan\nhuoneeseen. Lalie sipsutteli hiljaa, — aivan kuin Ursule varmaankin\nrouva Clapainin luo, —ja näytti kummastelevan, ettei Ida ollut vielä\nasettunut taloksi.\n\n— Jos rouva tahtoo, niin autan rouvaa ottamaan tavaroita matkalaukusta?\n\n— Ei, kiitoksia. Mutta kun te olette asunut täällä Blaizot'ssa pitkät\najat, niin...\n\n— En minä, epäsi Lalie vilkkaasti, — mutta isä!\n\n— Niin, isä siis. Luuletteko, että voisin pyytää illallisen jälkeen\nhäneltä eräitä tietoja?\n\n— Tokihan. Jos rouvasta ei olisi vastenmielistä tulla joukkoomme, niin\nnoutaisin rouvan alas, kun isä on lopettanut työnsä ja koko perhe on\nkoolla.\n\n— Hyvä on.\n\nJäätyään sitten taas yksin Ida otti matkalaukusta eräitä\npukeutumisesineitä, söi hiukkasen, aivan kuin rouva Clapain siellä\nheillä, ja odotti sitten, että hänet kutsuttaisiin alas, niinkuin oli\nollut puhe. Vaikka hän oli matkastakin väsynyt, ei hän ollut laisinkaan\nmalttamaton. Siinä hän tottui huoneeseensakin, ja se sai osaltaan\naikaan, että hän tunsi jälleen helpotusta, aivan kuin ensin tänne\ntullessaan.\n\nKello löi kahdeksan, Lalie tuli ilmoittamaan, että isä odotti alhaalla\nja oli valmis vastaamaan kysymyksiin, joita rouva hänelle tekisi.\n\nAstuessaan huoneeseen, johon hänet vietiin, hän pysähtyi hämmästyneenä\novelle. Hän oli odottanut jotakin samanlaista kuin tuo suutarinliike,\nepäjärjestystä ja ehkäpä pahaa hajuakin. Sen sijaan hän näki täällä\nhuoneen, jota käytettiin samalla kertaa ruokasalina ja salina, ja näki,\nettä siellä oli astiakaappi, tarjoilupöytä ja nuo kuusi tavanomaista\ntuolia; siellä täällä eräitä vanhoja nojatuoleja; keskellä välkkyi\npöydän kiilloitettu levy, jota valaisi hyvin alas vedetty kattolamppu.\nPöydän ympärillä istui perhe odotuksen jännittynyt ilme kasvoillaan.\nKaikki todisti varmasta hyvinvoinnista. Ja ikäänkuin suojelushenkinä\nnäkyi seinällä kaksi valokuvasuurennusta, kasvot toisiaan kohti, toinen\nesittäen vanhaa naista, jolla oli myssy päässä, toinen nuorekkaan\nnäköistä mieshenkilöä, jonka rintaa koristi Ranskan kolmivärisessä\nnauhassa riippuva kunniamerkki. Tuttuja kuvia, joita meillä nähdään\nkaikkialla: muisto äidistä, ja vuonna 1914 isänmaalle annetusta\nkalliista uhrista.\n\nSitten, hiukan lähemmäksi tullen, Ida erotti henkilötkin.\n\nLähinnä ovea istuivat Blondeau nuorempi ja joku surupukuinen nainen,\n— varmaankin sodassa kaatuneen Blondeaun leski. Tuon naisen vieressä\noleva tyhjä tuoli ilmaisi Lalien paikkaa; Blondeau nuoremman viereen\nasetettu nojatuoli näytti odottavan tämäniltaista vierasta, Idaa; ja\npöydän päässä, selkä ikkunaan päin istui »ukko» pitäen silmällä koko\nperhettään...\n\nHänellä oli tuuhea tukka, suu, joka muodosti kaaren alaspäin ja\njonka pieliä leukaparta ikäänkuin veti alas. Hänen ilmeensä oli\nveitikkamaisen arvokas, siinä oli omituinen sekoitus alistuvaa\nväsymystä ja ylpeyttä isäntävallasta, johon kaikki muut selvästi\nmielellään alistuivat.\n\nIdan tullessa sisään nousivat kaikki muut paitsi hän seisomaan. Hän\nvain sanoi:\n\n— Toivon, että rouva antaa minulle anteeksi, että en nouse paikaltani,\nsillä ruumiini on kipeä ja liikkuminen koskee siihen.\n\nSamalla hän viittasi arvokkaasti Idaa istumaan luokseen. Syntyi yleinen\nkolina, kun kaikki asettuivat jälleen paikalleen, ja perhepiiri\nmuodostui sellaiseksi kuin se oli äskenkin ollut, ainoastaan sillä\nerolla, että joukossa oli nyt vieraskin, neiti Cadifon.\n\nOltiin hetkinen äänettöminä, ikäänkuin noloina, kuten tavallista\ntällaisissa kohtauksissa. Sitten ukko alkoi:\n\n— Teillä oli, mikäli kuulin, jokin kysymys minulle? Jos nämä tässä\neivät häiritse, niin kysykää vain, ja minä vastaan, jos osaan.\n\nNiinkuin alussakin herätti Idan huomiota vanhuksen ihmeellisen tyyni\nääni ja sen miellyttävä sointu.\n\n— Jos osaatte? Se on varmaa, vastasi Ida ja hymyili pakostakin. Kuka\nvoisi paremmin kuin te sanoa, onko täällä Blaizot'ssa asianajajaa, tai\njos ei ole, jotakin raha-asiain välitystoimistoa.\n\n— Onko rouva ehkä tullut tänne ostamaan maatiloja? kysäisi Blondeau\nnuorempi terhakkaasti.\n\n— Ole hiljaa, ei saa olla niin utelias, sanoi ukko hänelle.\n\n— Eihän tuollainen uteliaisuus mitään haittaa, rauhoitteli Ida ja\npunastui. — Ei, ei minulla ole aikomusta jäädä tänne asumaan.\n\n— Oli miten oli, rouva, mutta tässä meidän katumme varrella asuu\nasianajaja nimeltä Farizet. Mitä tulee raha-asiain välitystoimistoon,\nen tiedä täällä sellaisia olevan; tai paremminkin on kyllä: jokainen on\noma välittäjänsä tarpeen mukaan.\n\nVastauksen viimeinen osa teki Idan levottomaksi:\n\n— Ehkäpä tuo Farizet osaakin antaa minulle tarvitsemani tiedot, sanoi\nhän hiljaa.\n\n— Varmasti, sillä Farizet tuntee perin pohjin täkäläiset olot,\nkeskeytti Blondeau nuorempi taas. — Hän on asunut täällä Blaizot'ssa\nluoja ties kuinka kauan, joten, jos on kysymys avioliitosta...\n\n— Mitä sinä nyt! keskeytti Lalie puoliääneen.\n\n— Miksikä sitten ei? Vierashan on parhaassa iässä...\n\n— Luulenpa, että te ette nähnyt minua kyllin hyvin, kun toitte minut\nasemalta, vastasi Ida hiukan epävarmalla äänellä; — muutoin olisitte\narvannut, että kysymyksessä on aivan jotakin muuta...\n\n— Joka on teidän asianne eikä kuulu meihin, keskeytti ukko jyrkästi ja\nnosti silmälasinsa nenältä otsalle. — Mutta mitä kummaa: aikooko rouva\njo lähteä luotamme?\n\n— Niin, minulla ei olekaan enää muuta asiaa, kiitoksia vain teille,\nsoperteli Ida, joka oli noussut paikaltaan.\n\n— Yksinään käy ilta ikäväksi. Älkää pelätkö häiritsevänne, istukaa vain\ntäällä... nimittäin, jos se ei ole teille vastenmielistä.\n\n— Päinvastoin, sanoi Ida.\n\nJa hän istuutui jälleen, aivan kuin jokin käsi olisi painanut ja\npakottanut hänet istumaan. Ukko rohkaisi edelleen:\n\n— Kas niin, oikein tehty! Meillekin on vieras ratoksi. Siitä asti kuin\nNine lähti, ei meillä ole ollut mitään seuraa.\n\n— Kuka se Nine on? kysyi Ida tahtoen ainakin kohteliaisuudesta auttaa\njuttelua.\n\nTällä kertaa vastasi hänelle tuo surupukuinen nainen:\n\n— Eräs nainen, joka asui siinä huoneessa, jonka te nyt saitte. Meillä\noli siihen aikaan tapana antaa se vuokralle vuosisopimuksella.\n\n— Ja sillä naisella oli tapana tulla teitä häiritsemään illalla,\nniinkuin minä nyt?\n\n— Ei, kielsi Lalie. — Nine vietti omaa elämäänsä, hän ei halunnut\ntoisten luo eikä antanut itseäänkään häiritä.\n\n— Hän oli kai kotoisin täältä?\n\nIda ei olisi vainut selittää itselleen, miksi hän tätä kysyi.\n\n— Täältä? Niin, miten nyt sanoisi: paremminkin täältä läheltä.\n\n— Ja hän meni kai takaisin kotiinsa, kun lähti teidän luotanne?\n\nSurupukuinen naurahti pisteliäästi:\n\n— Mennäkseen kotiinsa pitää ihmisellä olla koti.\n\n— Älähän, Christine, keskeytti ukko. — Sinun sisusi ei vain lauhdu!\n\nJa kääntyen jälleen Idan puoleen:\n\n— Kun kaksi naista asuu yhdessä, tulee lopulta aina riita. Nine oli\nvanha, ja tuo tuollainen kuin itse näette, joten heitä ei voinut saada\npysymään sovussa millään.\n\n— Tiedätte hyvin, isä, ettei hänen ikänsä minua hänessä suututtanut.\n\n— Riittää nyt, tyttö: jos sekaantuisi kaikkien ihmisten asioihin, niin\nei voisi suvaita ketään vierasta luonaan.\n\n— Mutta niin vanhalta kuin hän näyttikin, rakkausasioita hän vain yhä\nharrasti, sutkautti Blondeau nuorempi.\n\n— Ah, rakkautta: sitä nyt pitää nuorten mielestä olla joka paikassa,\nsielläkin, missä sitä ei ole!\n\nBlondeau nuorempi kujeili:\n\n— Noin ette puhunut, kun Hurtot nousi Ninen huoneeseen!\n\n— Hurtot oli juoppo renttu, pelkäsin, että hän löisi kaikki siellä\nsäpäleiksi.\n\n— Hurtot oli hänen vanha kultasensa. Naiselta, joka suvaitsee sellaista\nheittiötä, ei ainakaan vielä halu ole mennyt!\n\nUkko veti silmälasinsa otsalta alas nenälle, ikäänkuin nähdäkseen\nmenneisyyden paremmin: vetämällä verhon nykyisyyden eteen.\n\n— Erehdyt, sanoi hän. — Siihen aikaan kuin sinä et vielä ollut\nsyntynytkään, oli Hurtot kaunis mies. Ihminen tietää, minkälainen\ntoinen on rakkauden alkaessa; mutta tietääkö hän, millaiseksi hän on\nmuuttunut, kun rakkaus loppuu?\n\nSama syvä vaistomainen halu, joka oli pakottanut Idan kyselemään\nNinestä, kiihotti Idaa edelleenkin, joten hän supisi:\n\n— Eiköhän rakkaus ole liian suuri sana, kun kyseessä oli tuollainen\njuoppo.\n\nUkon silmissä välkähti veitikkamaisesti:\n\n— Taaskin erehdys, rouva. Totta on, että mainittu Hurtot vanhoilla\npäivillään makaili ojissa ja että hän eräästä elämän jaksostaan alkaen\ntuli sellaiseksi, ettei ollut pahempaa laiskuria ja pennittömämpää\nmiestä missään. Mutta kuitenkin minä, joka uskon aina viettäneeni niin\nsanottua kunniallista elämää ja joka olen saanut kehoituspalkinnonkin\nsiitä, — nimittäin mitaleita, jopa punasinisen nauhankin, — niin, minä\nihmettelen, kumpi meistä, minä vai Hurtot, valitsi lopultakin itselleen\nparemman osan täällä maailmassa.\n\n— Hyvä! huudahti Blondeau nuorempi. — Nyt ei isä saakaan läksytellä\nminua, jos minä joskus vähän mekastelen kärryissäni.\n\n— Suu kiinni, maitoparta: etkö ymmärrä, että rouva ja minä puhumme\ntässä niistä ajoista, jotka eivät koske sinua.\n\n— Selittäkäähän tarkemmin, pyysi Ida.\n\nUkko asetti ruumiinsa mukavammin lepäilemään nojatuolinsa selustaa\nvasten:\n\n— Nuo tuossa, eikö niin, nuo eivät ajattele muuta kuin automobiilejä,\njota vastoin me, ennen muinoin...\n\nNäytti siltä kuin hän ei olisi aikonut jatkaa.\n\n— Te ennen muinoin, toisti Ida hänen sanansa.\n\n— Me ajattelimme enemmän sydämenasioita,\n\n— Mutta hänkö, tuollainen Hurtot?\n\n— Muita innokkaammin... Ennenkuin hän tapasi Ninen, hän kiersi tietysti\ntytön luota toisen luo, miten vain sattui! On sellaisia miehiä,\njoiden ei tarvitse muuta kuin avata nokkansa, niin siitä virtaa sanat\nhunajana, johon lintuset heti tarttuvat kuin liimapyydykseen. Hän oli\nsellaisia. Mutta, sanon vieläkin, eräänä iltana kohtalo antoi Ninen ja\nhänen nähdä toisensa. Silloin tuli loppu Hurtot'n keikaroimisesta: ei\nenää tyttöjen perästä juoksemista, ei leikinlaskua heille; ei mitään\nmuuta kuin rakkautta Nineen, ja rakkautta elämän loppuun asti.\n\n— Olipa siinä rakkaudessa ikäviä keskeytyksiäkin, huomautti\nmustapukuinen puoliääneen.\n\n— Ei Hurtot'n puolelta, sen tiedän varmasti!\n\nJa puhuen jälleen Idalle ukko jatkoi\n\n— Täytyy selittää teille, rouva, että Nine oli siihen aikaan\npalveluksessa Bernardien talossa, Froiduressa. Pikkuinen teppana, ei\nollenkaan kaunis; mutta sanottiin, että hän oli terhakka työssä, ja\nhänellä oli sellaiset silmät, että ne tahtomattaankin tuikkasivat\nmiehen tuleen. Kun Hurtot ei saanut Nineä pois palveluksesta\nBernardeilta, niin hän teki sen tempun, että meni itse heille rengiksi.\nSitten hän alkoi anella Nineä kanssaan naimisiin. Mutta miksi Nine niin\nitsepäisesti kieltäytyi? Aavistiko hän, ettei Hurtot kelvannut miesten\nrinnalle missään muussa kuin rakkausasioissa? Ehkäpä. Kuitenkin Ninelle\nkävi hullusti, ja hän piti asian salassa. Kun tuli synnytysaika, hän\nmatkusti jonnekin ystäviensä luokse, kuten hän väitti. Tullessaan\ntakaisin hän tietenkin oli samannäköinen kuin lähtiessäänkin, mutta\nkun hän oli puristanut ruumistaan liian kauan, niin lapsi syntyi\nkuolleena, ja juuri siitä lähtien Hurtot alkoi juoda. Bernardien täytyi\najaa hänet palveluksestaan pois. Nine, joka jäi taloon, ei sitten\nenää häntä tavannutkaan. Sanalla sanoen: tuli keskeytys, kuten tässä\nväitettiinkin...\n\nUkko oli vähän aikaa vaiti. Ida, joka tunsi itsensä pettyneeksi tästä\narkipäiväisestä jutusta, pujahti siitä syrjään:\n\n— En tosiaan ymmärrä, mitä tekemistä sydämellä on tällaisessa\nseikkailussa.\n\n— Odottakaahan vähän, jatkoi ukko innokkaasti. — Meni monta, monta\nvuotta, ja sitten, — siitä on nyt kolmisen vuotta, — viimeinen Bernard\nkuoli, ja Nine, joka vapautui hänen palveluksestaan, pyysi saada\ntulla tänne meille, johon me luonnollisesti suostuimme. Mutta hän ei\nennättänyt olla täällä vuorokauttakaan, kun Hurtot ilmestyi tänne.\nTaivaan Isä kuitenkin, entisestä kauniista pojasta ei ollut paljoakaan\njäljellä, elämä oli rusikoinut häntä pahasti. Häneltä oli mennyt\nkaikki, kodit ja konnut; lieneekö edes paita ollut hänen omansa. Ja\nhän oli sellainen juopporatti ja tylsimys, että hänen päässään tuskin\noli ainoaa selvää ajatusta... No niin, rouva, vaikka hänelle oli\nkäynyt näin, niin entinen rakkaus, se ei silti ollut hänen päästään\nmennyt. Hän toi sen takaisin niinkuin tunkiolla kasvaneen liljan! Mitä\nsitten seurasi, se ei meihin kuulu; mutta myöntänette, että tuollainen\nkoko elämän kestävä intohimo ansaitsee ainakin ajattelemista, ehkä\nkateuttammekin!\n\nIda huokasi:\n\n— Saiko hän edes vastarakkautta?\n\nBlondeau nuorempi vastasi nyt tähän:\n\n— Ei ainakaan siitä päättäen, että he riitelivät joka kerta, kun Hurtot\ntäällä kävi.\n\nMutta ukko nostalsi olkapäitään:\n\n— Ehkä vain vanhan avioparin kinastelua.\n\n— Mitä minuun tulee, yhtyi Lalie puheeseen, — minä en huomannut\nmilloinkaan mitään, josta olisi voinut päättää, että Nine olisi\nheittäytynyt hänelle uudestaan.\n\n— Oh, sutkautti ukko, — heidän iällään ei ihmisten tarvitse maata\nyhdessä, vaikkapa rakastavatkin toisiaan: kun vain saavat olla yhdessä,\nse riittää.\n\n— Siinä tapauksessa ei Nine ollut koskaan rakastanutkaan ketään, sanoi\nleski terävästi. — Nine halusi liiaksi yksinäisyyttä. Muuten, kun\nHurtot kuoli...\n\n—... niin Nine muutti seudulta pois, ja ehkäpä hän teki sen surusta?\n\n— Oh, isä, tuolle en voi muuta kuin nauraa: tiedätte yhtä hyvin kuin\nminä, että kun Nine muutti täältä pois, oli hänellä siihen pakko\ntoisista syistä!\n\n— Joka tapauksessa näyttää Nine jättäneen teille melkoisen paljon\nmuistoja, sanoi Ida nousten nyt tosiaan paikaltaan.\n\nIdasta tuntui yht'äkkiä, ettei hän tästä keskustelusta hyötyisi mitään.\nUkko ojensi hänelle kätensä:\n\n— Niin, rouva, välistä menneisyyden lipas ikäänkuin aukeaa itsestään\nuudelleen, ja hitto tiesi, miksi minä rupesinkaan puhumaan näin paljon\nhänestä, etenkin nyt, kun hän ei ole enää täällä.\n\n— Missä hän sitten lienee? kysyi Ida väkistenkin.\n\nMutta vastausta ei kuulunut. Ja sanottuaan hyvää yötä perheelle Ida\nmeni ylös huoneeseensa.\n\n\n\n\nXII\n\n\nJälleen Idalla yö, mutta tällä kertaa ympäristössä, johon sattuma on\nhänet vienyt, kaukana Brochardin talosta. Miten neuvottomana hän ensin\nseisoo lipaston laatikkojen edessä, epätietoisena, mitä niistä käyttää\ntai maksaisiko vaivaa avata yhtään niistä. Kun hän sitten varustautuu\nyöasuunsa, vainoaa häntä taas eräs nimi niinkuin edellisenäkin yönä,\nmutta sillä ei ole mitään tekemistä rouva Clapainin kanssa:\n\n— Nine... Nine... Minä olen nyt Ninen huoneessa...\n\nMieletön ajatus, mutta se soi niinkuin tanssiaisissa kuultu sävel yhäti\nkorvassa.\n\n— Mitä se minuun kuuluu, että täällä on asunut eräs Nine-niminen\nnainen? kysyi Ida itseltään ääneen. — Olkoon kuka tahansa!\n\nMutta turhaan Ida yrittää karkottaa Nineä mielestään.\n\n— Nine... Nine! toistaa yhä hänen aivoissaan jokin laite, joka on\nalkanut sitä nimeä toistaa.\n\nRaitien välissä väristen, koukkuun vetäytyen ja ennen kaikkea kaivaten\nrauhaa, jota hän ei saa sieluunsa, hän pakottaa silmäluomensa\npainumaan umpeen. Heti hän näkee silloin edessään tuon ruokasalin,\njosta hän äsken tuli, sen seinillä olleet kaksi valokuvasuurennusta,\nkatkeramielisen mustapukuisen naisen, välinpitämättömän, kiltin Lalien,\npuheissaan huolimattoman ja iloisen Blondeau nuoremman ja viimein\n»ukon»... Ja Ida supisee itsekseen:\n\n— Ehkäpä jokainen heistä tiesi, kuka rouva Clapain oli... Miksi en\nkysellyt heiltä sitä asiaa? Sen sijaan sain kuulla tämän tarinan tuosta\nNinestä, josta tahtoisin vapautua, mutta en onnistu...\n\nEi, hän ei siitä vapautunut. Hän muisti sanasta sanaan ukon\nkertomuksen. Huomasipa hän siinä omituisia aukkojakin. Vaikka\nilmenikin, että Hurtot oli ahdistellut Nineä niin suurella rakkaudella,\nettei aika voinut koskaan sitä pienentää, niin Nine puolestaan näytti\nolleen siinä suhteessa jotakuinkin välinpitämätön. Kenelle Nine siis\noli antanut sydämensä? Oliko Nine milloinkaan rakastanut ketään?\n\nNäitä viimeisiä sanoja Ida hätkähtää; hän ajattelee:\n\n»Mitä minä tällaisista asioista, minä, joka en edes tiedä, mitä rakkaus\nonkaan?»\n\nHän kääntää päätänsä pieluksella toiseen asentoon ja vetää kätensä\nlohduttomana peitteelle. Omituinen jyrkkä käänne: eilen hän oli tähän\nsamaan aikaan selaillut aikataulua, tehtyään lujan päätöksen puolustaa\nnykyistä elämäänsä vainajaa vastaan; mutta tänä iltana tuntuu hänestä\nsama nykyinen elämä turhanarvoiselta, ikäänkuin synkältä vankikopilta:\nhän luopuisi siitä ainaiseksi, jos saisi hetkisenkin rakkautta.\n\nNopeasti vaihtuen, mutta kiihkeinä pyörivät hänen päässään mielikuvat,\njoissa vähän väliä jälleen ilmestyi Nine, ikäänkuin eräänlaiseksi\nsymboliksi muuttuen. Tuo ruma tyttö, — niin oli nimenomaan kerrottu,\n— hiipii salaa ulos kunnioitettavasta Bernardin talosta, jossa asuu,\nja menee kohtaamaan rakastajaansa. Tuolla he seisovat varjossa,\nsuudellen toisiaan, soperrellen rakkauttaan. Milla sanoilla? Mitä se\nmerkitsee, kunhan vain saavat nauttia tunteista, joita Ida kadehtii\nkoko sielustaan, kun ei ole itse saanut niitä koskaan kokea.\n\nKietoutuen taas peitteisiinsä Ida puree pielusta, jottei huutaisi\nääneen. Ajatellessaan Nineä Ida näet pääsee selvyyteen omasta\nitsestään. On kauheaa, ettei hän tiedä mitään siitä asiasta, jonka\nkaikki muut ovat kokeneet, kauheaa huutaa näin luokseen sitä ihmistä,\njoka ei varmaankaan koskaan tule. Saisipa vain hetkisenkin nojata\npäätänsä toisen rintaa vasten, tuntea, että toinen suojelee häntä,\navutonta. Ah, saisipa jo ikäänkuin ennakolta antaa toiselle kaikkensa,\ntuota selittämätöntä odottaessaan. Kuinka kurjan yksinäinen tämä ilta\non! Jospa hänelle huomenna tulisi tästä edes se hyvitys, että hän\nsaisi tietoonsa rouva Clapainin oikean nimen! Mutta ei: hänellä ei ole\nketään, jolta pyytäisi neuvoa, kun lähtee hankkimaan tietoja tuolta\nasianajaja Farizet'lta, — ei edes Dancy ole täällä...\n\nDancy... Kun Ida eilen kaipasi häntä ja kuvitteli sielussaan, millainen\nhän oli, ei hänen onnistunut saada esille muuta kuin hänen selkänsä\nsillä hetkellä, jolloin Dancy kiipesi ylös Brochardin talon portaita.\nMutta tällä kertaa näkee Ida hänet tosiaan edessään, kaupungin\nmuureilla: Dancy hymyilee, kumartuu hänen puoleensa...\n\n»Hyvä Jumala, olisinkohan nyt rakastunut?»\n\nHänen päätänsä huimaa, hän tietää haaveilevansa aivan turhia: nuori\nja kaunis mies ei ihastu vanhahtavaan naiseen! Sepusteleeko hän\ntässä romaania parista kohtauksesta, joiden kuluessa he vaihtoivat\nlopultakin keskenään ainoastaan muutamia kohteliaisuuksia? Mutta nyt,\nunen viimeinkin tullessa, hänestä tuntuu sittenkin kuin ihme saattaisi\ntavallisessa arkipäiväisessä elämässäkin tapahtua.\n\n»Jospa kirjoittaisin hänelle huomenna?»\n\nVaikk'ei ihmisellä olisikaan mitään sanomista, saattaa hän joskus\nantaa tuolle sisällöttömälle sellaisen sävyn kuin siihen sisältyisi\nkokonainen maailma. Hän kirjoittaa huomenna... Se on päätetty asia.\n\nSamanlainen yö kuin edellinenkin siinä suhteessa, että nytkin päätetään\nlähteä jonnekin; mutta eilen oli kysymyksessä ainoastaan matka\nBlaizot'hon, kun taas tällä kertaa mielikuvituksen aallot tarjoutuvat\nauttamaan lopen uupunutta ja viemään hänet kauas tuntemattomalle\nmerelle. Kumpi parempi näistä kahdesta peräkkäisestä unesta? Turhaa\nsitä aprikoida, sillä molemmat ne olivat kuin laupias kuolema, jota\nmitkään uninäyt eivät häirinneet.\n\nToisaalta jälleen: ken ei ole kokenut, miten oudolta ihmisestä tuntuu,\nkun hän aamulla herää hotellihuoneessa, jonka on edellisenä iltana\nnähnyt vain tulenvalossa? Kun Ida nousi levolta ja avasi ikkunaluukut,\nnäki hän kotoisen torin asemesta ulkona kylän kadun, jonka syrjällä\noli vähäpätöisiä taloja ja jolla kävelijöinä tallusteli siellä täällä\nkanoja. Hänen täytyi oikein ponnistaa ajatustaan ennenkuin ymmärsi,\nmissä oli. Sitten kouristi hänen sydäntään ahdistava tuska: tänä aamuna\nhänen täytyisi siis alkaa taistelunsa tuota kuollutta vastaan!\n\nTämä ajatus oli kyllin voimakas karkottamaan edellisen illan mietteet.\nToiminnan hetken lähestyminen vapauttaa sielun kuonasta, joka on\nhaittana. Vaikka Ida oli päättänyt kirjoittaa Dancylle, tyytyikin hän\nnyt ainoastaan lähettämään Ursulelle tiedon, että hänen osoitteensa\noli Blondeaun talo, ja pukeutuessaan hän ei sitten ajatellut muuta\nkuin koetti vain palauttaa mieleensä kaikki rouva Clapainia koskevat\nmuistonsa.\n\nNäillä muistoilla rouva Clapain ikäänkuin anasti hänet jälleen\nvaltaansa. Ida muisti, miten rouva Clapain tuli Brochardin taloon;\nmiten rouva Clapain istui ikkunansa ääressä; miten Angélique ja\neräs pariisilainen herra tulivat käymään hänen luonaan; ja viimein\nrouva Clapain lepäsi hymyillen kuolleena. Tässä kaikki, mitä Ida\npositiivisesti tiesi rouva Clapainista, ei siis tosiaan paljon. Mutta\nkuinka elävästi hän sitä vastoin tunsi, että rouva Clapain tahtoi\nväkisten elää edelleen, vaikkapa olikin kuollut! Tuon tuostakin Ida\nkäännähti päätänsä ja katsoi taakseen ikäänkuin hänen takanaan olisi\nvaaninut jokin varjo. Hänen omain askeltensa ääni tuntui hänestä\ntoistuvan kaksinkertaisena, kuten näkymätön olento olisi kulkenut\nhänen takanaan. Eräissä kiihtyneissä mielentiloissa todellisuuden\nrajat katoavat ja ovi aukeaa epämääräisten mahdollisuuksien maailmaan.\nNe mahdollisuudet kietoutuivat tänä päivänä Idan ympärille niin\nvoimakkaina, että koko muu maailma hävisi hänen edestään: hän ei olisi\nvoinut määritellä, mitä ne mahdollisuudet olivat, mutta kuitenkin ne\nolivat hänelle yhtä varmaa todellisuutta kuin hänen oma elämänsä.\n\nSama mielle oli hänellä yhä, kun hän viimein oli täysin pukeutunut\nja meni suutarinliikkeeseen, jossa ukko istui työssä. Vanhus nosti\npäätänsä:\n\n— Hyvää huomenta, nukuitteko hyvin? kysyi hän.\n\n— Mainiosti.\n\nJa Ida hymyili, koska hän tiesi valehtelevansa ja pelkäsi, että se\nhuomattaisiin. Hän jatkoi:\n\n— Minä lähden nyt Farizet'n luo. Olisitteko hyvä ja sanoisitte minulle,\nmissä hänen talonsa on?\n\nUkko hymyili vuorostaan:\n\n— Näytte olevan niitä, jotka eivät kuluta aikaansa hukkaan! Menkää alas\ntätä katua: vasemmalla ennen kadunkulmaa on Farizet'n talo. Sen tuntee\nhelposti kauniista puutarhasta, jonka vertaisia ei täällä ole muita.\n\n— Kiitoksia.\n\n— Eipä kiittämistä, ja onnea matkaan!\n\nIda lähti. Kolme minuuttia myöhemmin huomasi hän tuon puhutun talon.\nMutta aavistamattomien tulevaisuudennäkyjen syntymiseen ihmissielussa\nmenee paljon vähemmän aikaa: näiden kolmen minuutin kuluessa oli Ida\njohtunut ajattelemaan, että jos asianajaja, jonka puheille hän oli\nmenossa, kieltäytyisi vastaamasta hänen kysymyksiinsä, ei mikään voisi\npakottaa häntä puhumaan. Ja miksi? Siitä syystä, että _rouva Clapain\noli kuollut_ Mitä voivat elävät ihmiset vainajan vaiteliaisuutta\nvastaan? Vainajien voima on siinä, ettei heidän päätöksiään voida\nmuuttaa. Farizet'n ensimmäiset sanat olisivat siis ratkaisevia siinä\nkaksintaistelussa, johon Ida luuli tällä hetkellä ryhtyvänsä, vaikka\nsitä kaksintaistelua oli oikeastaan käyty jo kolme vuorokautta.\n\nAsianajajan portti aukesi vasta pitkän ajan kuluttua. Ida aikoi jo\nsoittaa uudestaan, kun vanha palvelijatar viimeinkin aukaisi sen,\nvarmaankin keskellä pesuhommiaan, koskapa hänen käsivartensa olivat\naivan saippuassa ja hän itse epäilemättä juuri siitä syystä kauhean\npahalla tuulella.\n\n— Mitä teillä on asiaa?\n\n— Tahtoisin puhella Farizet'n kanssa.\n\n— Näettehän, ettei hän ole täällä.\n\nIda, joka oli odottanut kaikkea muuta paitsi ei juuri tätä haittaa,\nsäpsähti.\n\n— Sitä en suinkaan näe. Ja sen tähden, että en näe häntä täällä,\nkysynkin häntä.\n\n— Mutta kun minä sanon, että hän on matkoilla.\n\n— Kauanko hän viipyy?\n\n— Ainakin koko tämän päivän.\n\n— No niin, minun täytyy tulla takaisin huomenna?\n\n— Tulkaa, jos mielenne tekee.\n\nJa portti paukahti kiinni. Ida seisoi siinä yksin. Yhtä paljon kuin hän\noli ennen pelännyt keskustelua, jota varten hän oli tänne tullut, yhtä\npaljon tämä sattuman este nyt masensi hänen mieltään. Hänen täytyisi\nnyt jäädä vielä vuorokaudeksi tänne hautomaan turhia ajatuksiaan:\nkokonainen vuorokausi odottamista, ja aika Langres'issa oli kallis,\nsillä panettelijat eivät siellä viivyttelisi!\n\nTehden masentuneen eleen Ida kysyi itseltään:\n\n— Mitä nyt tehdä tällaisen jälkeen?\n\nBlondeaun ukon mainitseman kadun mutkan takana laskeutui katu\nyhä edelleen alamäkeen. Kuluttaakseen pitkää aikaansa Ida lähti\nvaistomaisesti kävelemään siihen suuntaan kuin alamäki vietteli. Pian\nhän sitten näki edessään tien, joka kulki aivan mäenreunaa, toisella\npuolella kiviaita ja toisella pengermittäin kohoavia puutarhoja. Hän\nmeni aidan luo, ja näköala, joka siitä avautui, oli hänelle yllätys.\n\nKuinka toisenlainen tämä oli kuin Langres'in laajat ilmanrannat? Täällä\nei ollut rauhallisia viivoja, ei tasaisia vainioita: päinvastoin,\nalla avautui jyrkänne, jonka pohjalla oli kapea tasanko niinkuin joki\npystysuorien rantojensa välissä. Vastapäisillä jyrkänteillä mäntymetsää\nalakuloisen tummina pilkkuina. Hänen yläpuolellaan ympyränä kallioita,\nja niiden reunalla Blaizot'n talot rivissä kuin vartijoina, ja kaiken\nyllä taivas, jolla pilvet liitelivät ristiin rastiin.\n\nIdaa ei tämä karu kauneus ihastuttanut; ei, ensimmäisestä yllätyksestä\npäästyään hän tuli maisemalle välinpitämättömäksi, kääntyi siitä pois\nja katseli vain tietä, joka oli hänen edessään.\n\nTie on avuttomin hetkin ihanin näky. Koska emme tiedä, mistä se tulee\nja minne se menee, muuttuu se haaveittemme tieksi. Silmä kulkee sitä\npitkin niin kauas kuin pääsee, ja samalla sydän odottaa vastaantulijaa,\njota toivoo, tai se luulee itse joutuneensa onnen seudulle, jossa\nkaikki käy niinkuin me toivomme.\n\nOi, jos ei äskeinen Idalle uusi maisema, niin ei myöskään tämä tie\nvoinut antaa hänelle sitä alistuvaisuutta, jota hän ikävöi. Muuten\ntuntui kuin rouva Clapain olisi tällä hetkellä vetäytynyt syrjemmälle,\nvainottuaan häntä ensin läsnäolollaan. Ehkäpä hän vain tyytyi\nkiihdyttämään Idan pelkoa tulevan taistelun lähestyessä ja sillä tavoin\ntekemään taistelun viipymisen Idasta kahta vertaa tuskallisemmaksi.\n\n»Hyvä Jumala, onnistunko minä tässä milloinkaan», ajatteli Ida ja hänet\nvaltasi yht'äkkiä suunnaton väsymys. »Eihän ihminen voi taistella\nsellaista vastaan, joka on saavuttamattomissa!»\n\nSamassa törähti Blaizot'sta päin ajavan kuorma-auton torvi. Se oli\nmusta umpiauto, ohjaajana luultavasti kokematon nuori mies, koskapa\nauto tuli niin hitaasti, ikäänkuin peläten mäkeä, josta sen oli\nlaskeuduttava, Idaa kohti.\n\nMiten ajatuksissaan jalankulkija onkin, niin aina hän katsahtaa autoon,\nsillä sitä hänen täytyy varoa, tai ainakin kirota sitä. Ida, joka\npainautui aivan kiviaidan viereen, ei ollut poikkeus tästä säännöstä.\n\nYht'äkkiä hänen kasvonsa kalpenivat: hän oli huomannut umpiauton\nkyljessä valkean kirjoituksen, seuraavat valkealla maalatut sanat:\n\n  CLAPAININ LEIPOMO BLAIZOT\n\n       OMISTAA TOURON\n\nJuuri samalla hetkellä, jolloin Ida oli ollut epätoivoissaan, ettei\nsaisi käsiinsä saavuttamatonta, se ilmestyikin taas hänen eteensä.\nMutta miten uhkamielisenä!\n\n\n\n\nXIII\n\n\nNäyttää tarpeettomalta analysoida Idan seuraavia tunteita.\n\nViisi minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin Blondeaun taloon. Miksi\nodottaa asianajajan palaamista matkalta, kun tarvittavat tiedot voi\nsaada hänen asuintalonsa asukkailta? Ukko, joka tunsi kaikki seudun\nihmiset, tunsi varmasti myöskin Clapainit; ja jos kääntyi hänen\npuoleensa, ei ainakaan vaiteliaisuuslupaus tulisi esteeksi, niinkuin\nehkä kävisi keskustelussa Farizet'n kanssa.\n\nKun Ida tuli suutarinliikkeeseen, ei hänen ulkonäöstään mitenkään\nolisi voinut aavistaa, miten järkytetty hän oli. Ratkaisun hetkinä\nihminen oppii tuntemaan oman itsensä. Hän hymyili ja näytti vain\nherrasnaiselta, joka on väsynyt ja hyvillään siitä, että on päässyt\njonnekin vähän levähtämään; mutta sittenkin oli asianlaita niin, että\nhän varustautui nyt hyvin selväpäisenä ja ovelasti pitämään silmällä\nnäiden ihmisten pienimpiäkin kasvojenilmeitä ja äänenvivahteita.\n\n— Hohhoi, saanko istahtaa tänne hetkiseksi? huokasi Ida ja meni\nlähemmäksi ukkoa.\n\nVanhus naputteli vasaralla kengänpohjaa ja vilkaisi häneen syrjästä.\n\n— Mitä nyt? kysyi hän. — Ettekö olekaan enää yhtä reippaalla tuulella\nkuin aamulla? Saitte huonoja uutisia Farizet'n luona?\n\n— Päinvastoin, en saanut mitään uutisia: Farizet on matkoilla.\n\n— Niin, sattuuhan sitä. Mutta aika menee, jos esimerkiksi kärsitte\nvielä päivän minun lörpötyksiäni.\n\n— Niistä ei valittamista, päinvastoin.\n\nJa Ida otti tuolin, siirsi sen suutarinpöydän luo ja istahti siihen.\n\nSitten hän jatkoi välinpitämättömällä äänellä:\n\n— Kuulkaahan, kun äsken olin tulossa tänne, ajoi vastaani erään\nClapainin leipomon kuljetusauto. Olen aikoinani tuntenut samannimisen\nhenkilön, ja niinpä mietin, olisikohan hän ollut tämän teidän\nClapaininne sukua. Mitä nämä Clapainit ovat ja missä he asuvat?\n\n— Kelpo väkeä, mutta ovat kaikki jo haudassa.\n\n— Oletteko aivan varma siitä?\n\n— Totta, peijakas! En ainakaan tiedä, että heillä olisi sukulaisia, ja\njos niitä olisi, niin tietäisin varmasti, koska olin mukana Clapainin\nhautajaisten jälkeen perunkirjoituksessa ja kaikessa muussa.\n\n— Se oli ikävä asia, huokasi Ida koettaen salata pettymystään. — Minä\nluulin, että... Mutta te olette tietenkin oikeassa.\n\nHe olivat vähän aikaa vaiti. Jälleen näytti siltä, että tuo\nsaavuttamaton, joka oli hetkeksi ilmestynyt näkyviin, pyrkisi\npakenemaan. Mutta vanhus ei varmaankaan ollut puhunut kaikkea, mitä\ntiesi, sillä Ida huomasi hänen kasvoissaan yht'äkkiä epäluuloisen\nilmeen. Joskus ihmiskasvot ikäänkuin sulkeutuvat jollakin kummallisella\ntavalla, vaikk'ei niissä ole näkynyt liikahdustakaan.\n\n— Autossako te tosiaan näitte tuon nimen?\n\nNyt oli Blondeau vuorostaan ryhtynyt kuulustelijaksi.\n\n— Näin. Ja miksi en olisi nähnyt?\n\n— Luulin vain, että Christine olisi jotakin juorunnut.\n\n— Christine? Kuka hän on?\n\n— Poikani leski... se nainen, joka eilisiltana istui Lalieta vastapäätä.\n\n— Ja mistä syystä te niin oletatte...?\n\n— Kummallista sittenkin! mutisi vanhus alkaen taas kiivaasti kaputtaa\nvasarallaan.\n\n— Kummallista... Mikä sitten?\n\n— Se, että teitä kiinnostavat täällä Blaizot'ssa ainoastaan nuo ihmiset.\n\n— Mutta äskenhän minä selitin teille...\n\n— No, no, no... minun päästäni ei vain lähde, että joku on teille\nkertonut, mitä he tekivät Ninen hyväksi.\n\nIda vavahti hiukkasen, vaikka oli koettanut hillitä itseään.\n\n— Tekivätkö Clapainit jotakin hänen hyväkseen?\n\n— Eivät enempää eivätkä vähempää kuin että kasvattivat hänet. Nine,\ntiedättehän, tuotiin löytölastenkodista. Hänellä ei ollut isää, ei\näitiä. Eihän se ollut hänen vikansa, sen nyt ymmärtää. Onneksi olivat\ntäällä Clapainit, jotka ottivat hänet hoitoonsa ja opettivat hänelle\nhyviä tapoja. Parempaa kasvatusta ei tyttö olisi voinut saada.\n\nEräät lauseet herättävät toisen ihmisen sielussa aivan erikoisen kaiun.\nKuullessaan vanhuksen sanat Ida johtui tahtomattaan liittämään yhteen\nkaksi nimeä, joilla ei ennen hänen mielessään ollut mitään yhteyttä:\nnimet Nine ja rouva Clapain. Yht'äkkiä seurasi sitten ajatus, että ne\nnimet olivat saman henkilön. Jos oletti, että Nine jostakin syystä\nhalusi ottaa itselleen toisen nimen, niin eikö ollut todennäköistä,\nettä hän valitsi sellaisen, josta hän ei voinut joutua riitaan\nkenenkään samannimisen kanssa? — Onnistuminen elämässä johtuu melkein\naina tällaisista rohkeista päätelmistä. Kun Ida ensin oli ajatellut:\n»Olisikohan se mahdollista?» sai jonkinlainen vaistomainen logiikka\nhänet päättelemään: »Niin se varmasti on!» Sitten hän alkoi katsella\nmaahan ja näytti vaipuneen mietteisiinsä, koska ei tahtonut ilmaista,\nmiten järkyttynyt oli.\n\nOltiin hyvän aikaa vaiti, ainoastaan Blondeaun vasara kaputteli.\n\n»Jos koetan päästä nyt pitemmälle», aprikoi Ida, »niin tokkohan vanhus,\njoka nyt jo näyttää epäilevän minua, suostuu vastaamaan? Tietämättään\nhän neuvoi minut oikealle tielle: Christine, joka on varmasti vihannut\nNineä, antaa minulle epäilemättäkin haluamani tiedot. Mutta mistä nyt\nsaan Christinen käsiini?»\n\nJa Ida nousi paikaltaan.\n\n— Joko väsymys loppui? kysyi vanhus.\n\n— Kyllä. Tahtoisin vain puhua pari sanaa Lalielle ennen kuin lähden\nuudestaan ulos.\n\nHän tiedusteli Lalieta toivoen saavansa kuulla Lalielta, missä\nChristine oli.\n\nUkko nostaisi olkapäitään:\n\n— Molemmat naiset ovat ulkohommissa kello yhteentoista... Mutta jos on\njotakin, minkä minä voin toimittaa, niin...\n\n— Ei, kiitoksia, sillä ei ole kiirettä. Näkemiin nyt, ja antakaa\nanteeksi, että olen ehkä kuluttanut turhaan teidän aikaanne.\n\n— Ette millään tavoin, rouva, ja olen aina valmis palvelemaan teitä!\n\nKun Ida meni ovelle, katseli ukko häntä mietteissään. »Mitä hän\noikeastaan tahtoi, ja mitä varten hän on tänne tullut?» kummasteli\nhän ja päätti vast'edes vaatia perhettään olemaan järkevän varovaisia\nkeskustellessaan tuon salaperäisen vieraan kanssa.\n\nIda puolestaan ajatteli: »Koska molemmat naiset ovat ulkona, niin minun\nei tarvitse muuta kuin pitää silmällä tästä talon lähistöltä,milloin he\ntulevat kotiin, niin varmaankin tapaan Christinen...»\n\nSamoin kuin hän heti oli aavistanut turhaksi tiedustella enää mitään\nBlondeaulta, oli hänestä nyt välttämätöntä jatkaa tutkimuksiaan aivan\nkeskeyttämättä, niin ettei asianomainen Christine ennättäisi saada\nkäskyä olla vaitelias. Hän oli joutunut, kuten nähdään, tuollaiseen\ntuokioon, jolloin ihminen vaistomaisesti tekee sellaista, johon\nnormaalioloissa vaadittaisiin pitkäaikaisia laskelmia ja hyvin\nharkittua taitoa. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli, sitä vakuutetummaksi\nhän tuli käsityksestään, joka hänelle ensin oli selvinnyt ikäänkuin\nsalaman valossa, nimittäin, että Nine ja rouva Clapain olivat sama\nhenkilö. Omituista kyllä: tämä varma tunne oli hänelle samalla\nkuitenkin eräänlainen epämääräinen pettymys. Ei niin, ettei Ida olisi\niloinnut siitä, että oli täten päässyt perille jo saavuttamattomaksi\nluulemastaan totuudesta, mutta itse se totuus oli hänelle pettymys.\nMiltä suunnaton ero oli rouva Clapainilla, joka jo pelkällä\nläsnäolonaan oli saanut aikaan turmioita, ja tällä vähäpätöisellä\nmaalaisnaisella, jonka rakastajana oli ollut juopporatti! Toisiakin ja\nerikoisen hämäriä kohtia ilmestyi. Miksi oli rouva Clapain ryhtynyt\nniin tavattomiin varovaisuustoimenpiteisiin salatakseen menneisyyttään,\njos ei sillä ollut minkäänlaista merkitystä? Jos Hurtot'n kanssa saatu\nlapsi olisi elänyt, niin ehkäpä tällainen menettely olisi voinut\nolla ymmärrettävää, vaikk'ei maaseudulla tällaisiin tapahtumiin\nkiinnitetäkään suurta huomiota; mutta lapsihan oli kuollut: sehän\noli varmimpia ukko Blondeaun kertomuksesta ilmenneitä asioita; siis\nei ollut mitään järkeviä syitä Ninen salaperäiseen käyttäytymiseen:\nolihan sellainen menettely päinvastoin enemmän omiaan herättämään\nkuin hälventämään huomiota. Kukapa ei olisi kokenut itsessään\ntällaista epätietoisuutta kuin nyt Ida Cadifon, tuollaista\nolosuhteiden luonnottomasti kiihdyttämän mielikuvituksen epäröintiä,\nmielikuvituksen, joka alkaa jättää intuition sakkana pohjalle ja nousee\njärjen kirkkauteen? Ihminen tuntee olevansa varma ja kieltää kuitenkin\nvarman tietonsa, ja tuskin hän on sen kieltänyt, niin hän vahvistaa sen\njälleen.\n\nKymmenisen kertaa Ida lienee kävellyt edestakaisin ylhäällä kadulla\npitäen silmällä kulkijoita, joita siellä ei muuten monta näkynyt, kun\nyht'äkkiä eräs nainen ilmestyi hänen viereensä ja sanoi:\n\n— Hyvää päivää, rouva, mitä kuuluu sen jälkeen kuin eilisiltana\ntapaamme?\n\nIlmeisesti sattuma tänään suorastaan tahtoi olla Idalle suopea. Itse\nChristine oli tullut Idan luo, ja näytti kuin hän olisi tahtonut\nsaada hänet käsiinsä! Ida puolestaan olisi häntä tuskin tuntenut,\nellei hän olisi ollut surupuvussa niinkuin eilenkin. Mutta hän ei\nnyt ollut kalpea, kuten eilen, ei ikäänkuin yölintu, vaan hänen\nposkensa punersivat, hänen huulensa olivat puoliavoimet eivätkä yhteen\npuristuneet, ja koko ihminen säteili elämäniloa.\n\n»Mistä hän tullee ja mistä syystä hän näyttää niin onnelliselta?» kysyi\nIda mielessään pakostakin, kun hän Christinen tervehdykseen vastaten\nsanoi:\n\n— Erinomaista, että tapasin teidät: aioin juuri pyytää teitä\njuttelemaan vähän kanssani kahden kesken.\n\n— Milloin vain haluatte, rouva.\n\n— Haluaisin nyt heti. Kävelisittekö vähän aikaa kanssani täällä?\n\n— Miksikä ei.\n\nNaisten kesken syntyy aina nopeasti sanaton yhteisymmärrys, joten\nmitään arkaluontoisia selityksiä ei tarvita. Christine alkoikin kohta\nkulkea poispäin Blondeaun talosta: hän oli ymmärtänyt, että tuo »kahden\nkesken» tarkoitti sitä, ettei heidän pitänyt olla ukon lähistöllä. Ida\nkummasteli mielessään, miten hän pääsisi asian kulkuun, mutta samassa\nChristine tekikin hänelle kysymyksen, joka auttoi hänet ilman muuta\npyrkimään suoraan perille:\n\n— Kenestä te tahdotte tietää?\n\nIda tunsi helpotusta ja vastasi heti:\n\n— Tuosta Ninestä, jonka te erityisesti näytte tunteneen.\n\nChristinen ilme muuttui aivan odottamattomasti.\n\n— Onko teillä asiaa häneltä?\n\nChristinen äänestäkin huomasi, että hän oli tullut levottomaksi.\n\n— Ei, vastasi Ida nopeasti, — mutta jos kerran odotitte, että niin\nolisi, tiedätte luonnollisesti, missä hän asuu ja ehkäpä myöskin, minkä\nnimen hän on nykyään ottanut, olettaen, ettei hän enää käytä entistä\nnimeään.\n\nSikäli kuin Ida puhui, Christinen iloinen ilme hälveni. Se nainen, joka\nnyt seisoi Idan edessä, oli jälleen tullut täydellisesti sellaiseksi,\njona Ida oli nähnyt hänet eilisiltana, nimittäin umpimieliseksi ja\npahansuovaksi.\n\n— Ikävä kyllä, minä en tiedä enempää kuin tekään näistä asioista,\njoista koetatte saada selvää, vastasi Christine hitaasti. — Minkätähden\nte muuten näistä tahdollekaan tietoja?\n\nTäsmälleen sama kysymys, jonka ukko olisi tehnyt Idalle, jos olisi\ntohtinut. Ja kun Ida oli epätietoinen, mitä vastata, lisäsi Christine:\n\n— Teidän täytyy selittää asianne tarkemmin, jos toivotte saavanne\ntietoja!\n\nVaikka Ida tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, koetti hän kiertää\nja kaartaa pääkysymystä.\n\n— Minun kotonani oli täyshoidossa eräs nainen, joka oli todennäköisesti\njuuri tuo Nine, mutisi Ida.\n\n— Entäpä sitten. Millä tavoin se teitä koskee?\n\nChristinen kasvojen ilme oli tullut yhä kovemmaksi. Ida huomasi\nlähteneensä väärälle tielle ja jatkoi päättävästi valmiina uskaltamaan\nmitä tahansa, kun vain pääsisi perille:\n\n— Minusta näytti eilen siltä, että te ette pitänyt tuota Nineä\nsuuressakaan arvossa. En utele, mistä syystä käskyksenne on sellainen.\nMutta se henkilö, jota epäilen Nineksi, on, varmaankin joistakin\ntoisista syistä, sekaantunut minun elämääni sillä tavalla, että minun\ntäytyy, — täytyy välttämättä, — saada tietää, mikä salaperäinen\nmenneisyys hänellä on. Ja kun sain selville, että hänellä oli tällä\nseudulla suhteita, niin matkustin juuri sitä varten kaikella kiireellä\ntänne. Jos te autatte minua saamaan valaistusta tähän asiaan, voitte\npelastaa eräät minulle rakkaat henkilöt. Rukoilen teitä, älkää kääntykö\ntuolla tavoin pois, uskokaa sanojani, ja ennen kaikkea luottakaa, että\nminä en petä teitä, puhuittepa mitä tahansa!\n\nPaljastettuaan täten pelinsä, mikä saattoi olla varomatonta, Ida\nodotti. Kun Christine kuuli hänen rukoilevan äänensä ja näki hänen\nkäsiensä vapisevan, uskoi hän, että vieras nainen puhui totta.\nKuitenkin hän yhä katseli maahan eikä vastannut.\n\nIda joutui epätoivoon tällaisesta vaikenemisesta ja jatkoi, laisinkaan\nsanojaan harkitsematta:\n\n— Voi, miten selviän tästä pimeästä sokkelosta, johon olen eksynyt!\nJos pelkäätte, että joudutte joihinkin vaikeuksiin puhumalla näistä\nasioista, niin lausukaa vain sana: minä koetan ymmärtää teitä...\nMainitsemani nainen tuli asukiksi kotiini noin kymmenen kuukautta\nsitten. Eikö Nine samaan aikaan lähtenyt pois täältä Blaizot'sta?\nUlkonäöltään hän oli...\n\nIda keskeytti, kuten hänen olisi ollut vaikeaa heti keksiä\nsanoja, jotka kuvaisivat rouva Clapainin tarpeeksi selvästi. On\nhelppo kuvata joku ohikulkija, mutta niitä, joiden kanssa olemme\neläneet yhdessä, emme muista heti tarkasti. Voimme joutua helposti\nesittämään todellisten piirteiden asemesta niitä piirteitä, jotka\nmielikuvituksemme on luonut asianomaisesta henkilöstä?\n\n— Ulkomuodoltaan hän... Vaikea päättää, minkä ikäinen: ehkä\nkuudenkymmenen... ehkä paljon nuorempi. Vielä vähemmän kuin hänen\nkasvoistaan saattoi hänen ikäänsä arvata hänen silmistään. Ne silmät\nolivat sellaiset kuin olisivat ne nähneet kaiken, ja samalla tuntui\nsiltä, kuin ne eivät olisi nähneet mitään. Hän ei puhunut koskaan\npaljon mitään, hän oli saita sanoista ja saita eleiltä. Hän istui\nkaiket päivät ikkunansa ääressä, — tehden käsityötä tai ehkä vain\nkatsellen ulos, en tiedä, — nojatuolissaan ja pöydän ääressä, jotka\nhän, niin nojatuolin kuin pöydänkin, oli asettanut juuri samalla\ntapaa kuin ne ovat täällä minun huoneessani. Ja ennen kaikkea, niin,\nennen kaikkea hän kätkeytyi salaperäisyyteen, joka minua heti alussa\nkauhistutti. Ja enkö ollutkin oikeassa? Tuskin oli mennyt tuntia hänen\nkuolemastaan...\n\nNyt hätkähti Christine, mutta Ida oli niin kiihkeästi antautunut\npalauttamaan mieleensä vainajan kuvaa, ettei hän tätä huomannut. Rouva\nClapain oli tullut hänen ja ulkomaailman väliin ja anasti itselleen\nkoko hänen tarkkaavaisuutensa.\n\n—... niin, tuskin oli mennyt tuntia hänen kuolemastaan, niin sisareni\nja minä näimme, että olimme kietoutuneet sellaiseen panettelujen\nverkkoon, että jos emme nyt voi saada auki verhoa, joka peittää tuon\nnaisen menneisyyttä, niin meistä tehdään kunniattomia ihmisiä.\n\nChristine kysyi, keskeyttäen Idan kertomuksen ja melkein kuiskaten:\n\n— Kuollut... onko tämä varmaa?\n\n— Kas niin, te tunsitte hänet, muuten ette tätä kysyisi! huudahti Ida.\n\nPieni helpotuksen välkähdys näkyi Christinen silmissä. Mutta varmaankin\nhän epäili vieläkin, koskapa hän kysyi uudestaan:\n\n— Kuollut... kuinka kauan sitten?\n\n— Neljä päivää.\n\nJälleen hänen silmiinsä syttyi loiste, josta aavisti, että hän toivoi\nsen, mitä nyt oli saanut kuulla, todeksi. Ja sitten purkausi hänen\nsuustaan kokonainen sanavirta, mutta hyvin hiljaisella äänellä. Ja hän\nkertoi vuorostaan:\n\n— Nine lähti täältä tosiaan siihen aikaan kuin mainitsitte. Nine istui\nmeilläkin ikkunan ääressä käsitöineen ja katseli ulos ikkunasta, samoin\nkuin tuo teidän täyshoitolaisenne. Nine ei koskaan käynyt missään, eikä\nhän ottanut vastaan ketään muita vieraita kuin Hurtot'n, ja joskus hän\najoi hänetkin ulos karkeasti haukkuen. Mutta kuitenkin Nine tiesi aina\nkaiken, mitä hänen ei olisi pitänyt saada tietää, ja kun hän lähti\ntäältä, tunsi hän kaikkien salaisuudet.\n\n— Teidänkö salaisuutenne myöskin? keskeytti Ida, niinkuin joku toinen\nhenkilö olisi kuiskannut nämä vaaralliset sanat hänen korvaansa.\n\nChristine säpsähti ja tuli aran näköiseksi:\n\n—— Hyvin mahdollista: se ei keneenkään kuulu! Te väitätte, että hän on\nvarmasti kuollut? Sitä minä en tohdi vielä uskoa. Sellaiset olennot\neivät kuole ennen kuin ovat saaneet aikaan kaiken pahan, mitä ovat\naikoneet, ja hän vihasi minua! Ihan niinkuin minä... vihaan häntä!\n\n— Ja niinkuin minä!\n\n— Mahdollista. Mutta puhummeko nyt edes samasta henkilöstä? Tosin se\nihminen, jota kuvailitte, muistuttaa suuresti Nineä: samat silmät,\njoiden väriäkään en osaisi sanoa, sillä ne eivät koskaan katsoneet\ntoista ihmistä silmiin, samat huulet, jotka hänen puhuessaan ikäänkuin\nsähisivät, sama ihonväri, joka oli samanlainen kuin tuon kiviseinän\ntuossa; entä liikkeet: niinkuin kissan, joka muka uneliaana hiipii,\nvaikka väijyykin valppaana saalistaan... Mutta uteliaisuus jälleen oli\nhänessä sitä laatua, ettei se hetkeksikään väsynyt, ja tuntui kuin\ntoinen olisi ollut aina, loitolla ollessaankin, Ninen kynsissä...\n\nNyt olivat osat vaihtuneet: nyt oli Christinen vuoro sekaantua\nhapuileviin lauseisiin ja koettaa etsiä kyllin täsmällisiä sanoja\nvoidakseen luoda tähän asiaan valaistusta, jota niin palavasti toivoi.\nMutta kuta pitemmälle hän joutui, sitä epävarmemmaksi hän tuli, tehden\nsiten heidät molemmat yhtä rauhattomiksi. Mitä merkitsee ulkonainen\nyhdennäköisyys, kun luonteet eroavat niin suuresti toisistaan? Rouva\nClapain oli peittäytynyt täydellisesti salaperäisyyteensä, Nine sen\nsijaan oli ollut kiihkeän utelias. Edellinen heistä välinpitämätön\nulkomaailmaa kohtaan, toinen jälleen niin kiinnostunut maailmasta, että\nse oli kaikkien hänen tekojensa aiheuttajana.\n\nIda sanoi, koettaen vapautua epäilyksestä, joka pyrki hänet valtaamaan:\n\n— Oi, puhuttepa mitä tahansa, minä tunnen olevani varma... aivan varma\nsiitä, että nuo kaksi ihmistä ovat sama henkilö. Eiliset tarinatkaan\neivät voi horjuttaa käsitystäni!\n\n— Mitkä tarinat?\n\n— No... ne, jotka koskivat Ninen menneisyyttä.\n\n— En ymmärrä mitä tarkoitatte.\n\n— Minä olin kuvitellut, että meidän täyshoitolaisemme olisi tehnyt\nkauheita asioita, mutta minulle kerrottiinkin tuolla alhaalla hänen ja\nHurtot'n rakkausjuttuja: ne eivät tosin sovi sellaiseen ihmiseen kuin\nrouva Clapain!\n\nChristine ei voinut hillitä itseään, väkistenkin hän huudahti:\n\n— Minkä nimen sanoittekaan?\n\n— Sen naisen, joka kuoli meillä. Kenestä muusta puhuisimmekaan?\n\nTuli yht'äkkiä hiljaisuus. Muuten huomasi väkistenkin Christinan\nkasvojen ilmeestä, että niistä oli jännitys lauennut. Äsken näki\nniiden pienimmistäkin piirteistä, että hän koetti etsiä totuutta, joka\nvetäytyi sitä loitommalle, kuta enemmän tahtoi sitä lähestyä; mutta\nnyt sitä vastoin oli hapuilemisen sijaan ilmestynyt niin täydellinen\nvarmuus, että se suorastaan säteili hänen kasvoistaan. Turhaan hän\nkatseli maahan, turhaan hän koetti pitää suunsa kiinni: Ida oli nyt\naivan varma, että hänen olettamuksensa oli oikea:\n\n— Nyt kai ymmärrätte, että asia on niinkuin luulen?\n\nEi tullut vastausta.\n\n— Jumalan tähden, pyydän... minusta näyttää siltä... minä huomasin\näänestänne, että te olette nyt vakuutettu... Vakuutan vieläkin,\nettä tuo Nine eli Clapain, — en enää ymmärrä, kumpaisella nimellä\nhäntä mainita, — teki tosiaan neljä vuorokautta sitten itsemurhan...\nPelkäisitteköhän yhä kuollutta, näin pitkän ajan kuluttua?\n\nEi vieläkään mitään vastausta. Christine vain pudistaa päätänsä.\nKieltäytyisikö hän vieläkin puhumasta mitään? Mutta ehkäpä hän nyt, kun\nhän saattaa täysin vapaasti tyydyttää kostonhalunsa vainajaa kohtaan,\nmiettii, millä tavoin hän voisi sen tehdä joutumatta itse huonoon\nvaloon?\n\n— Joka tapauksessa tiedätte nyt asian! virkahti Ida.\n\nSilloin vasta Christine päättää puhua, hän kumartuu aivan lähelle Idaa\nja kuiskaa ikäänkuin salaisuutena:\n\n— Eilinen tarina oli vasta alkua. Jos tahdotte jatkoa... niin menkää\nFroidureen... Sinne on täältä meiltä tuskin tunnin kävelymatka.\n\n— Bernardin taloonko?\n\n— Bernardeja ei ole enää olemassa... Ainoastaan talo, joka on\nmyytävänä: erinomainen veruke päästäksenne taloa katselemaan...\nsaadaksenne ihmiset puhumaan... Ja sieltä tultuanne huomaatte, ettei\nteidän Clapainillanne ollut mitään syytä kadehtia Nineä.\n\n— Mutta millä tavoin tämä todistaa, että he ovat sama henkilö?\n\n— Jos en olisi varma asiasta, niin luuletteko, että olisin siitä\npuhunut?\n\nSitten Christine lähti Idan luota aivan kuin paeten. Hän käännähti\nkiireesti pois mennen Blondeaun taloa kohti. Kun hän nyt oli ilmaissut\ntärkeimmän seikan, miksi hän olisi enää pitkittänyt tätä kahdenkeskistä\njuttelua, josta olisi voitu kertoa ukko Blondeaulle?\n\nIda seisoo maantiellä hievahtamatta. — Sellainen oli ollut hänen\nensimmäinen askelensa häikäisevää valoa kohti.\n\n»Siitä päättäen, mitä nyt sain kuulla, on seuraava askel pelkkää\nleikkiä», ajatteli hän. »Tänä iltana minulla on tiedossani koko asia.\nNiin yksinkertaiseksi se lopultakin käy!»\n\nHän unohti, ettei mikään tässä elämässä ole yksinkertaista ja ettei\njonkun Ninen tekojen tunteminen riitä paljastamaan jonkun Clapainin\ntekojen syitä.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKaksi tuntia sen jälkeen Ida lähti kävellen maantietä pitkin Froidureen\npäin. Lähtö oli iloinen: eikö hän ollut varma, että hän voisi tänä\niltana lähettää voitonsanoman Dancylle? Kun hän nyt oli varma,\nkuka rouva Clapain oli, luuli hän varmasti saavansa yhtä helposti\nselville, mistä syystä hän oli tehnyt itsemurhan, — ja sillä tavoin\nhän saavuttaisi ainoan keinon, joka pakottaisi nuo uhkaavat parjaukset\nloppumaan. Vielä vähemmän hän epäili, etteikö sattuma auttaisi häntä\nedelleen. Jos sattuma ei olisi vienyt häntä Blondeaun taloon, niin\nvarmaankin hänen olisi täytynyt harhailla kauan ennenkuin hän olisi\npäässyt perille tällaisesta totuudesta. Mutta sattuma oli sekaantunut\nasiaan! Onnellisia tapahtumia tulee enimmäkseen monta perätysten.\nKulkiessaan nyt ripeästi maantietä Ida oli vakuutettu, että onni tällä\nmatkalla tulisi jälleen häntä vastaan.\n\nMutta miten omituisen maiseman hän näkikään täällä ympärillään! Ei\nvihreyttä enää missään, ei ainoatakaan ihmisasuntoa. Kaikkialla\nkaruja seutuja, ja taivas niin matalalla, että tuntui kuin se olisi\nollut putoamaisillaan tukien puutteessa. Vähän väliä puhalsi tuima\ntuulenpuuska. Ja yhäti vain oli edessä tuo pitkä suora tie, joka\nmaaston mukaan ylös ja alas lainehtien haipui ilmanrannalle, joka\nnäytti joka askelella yhä kaukaisemmalta.\n\nMaiseman kasvoilla on salaperäinen vaikutus sitä katselevan ihmisen\nsieluun. Seudun jokainen piirre oli niin kova ja tuima, ja Idan\niloinen mieliala alkoi raueta. Ja kun hän oli kävellyt vielä kolme\nneljännestuntia eikä nähnyt minkäänlaista merkkiä mistään kylästä\nedessään, alkoi hän epäillä, oliko hän edes lähtenyt matkalle oikeaa\ntietä. Käännähtäessään katsomaan taakseen ja arvioidakseen, miten\npitkän matkan hän oli jo kulkenut, huomasi hän silloin melkoisen\netäällä takanaan jonkun ihmisolennon, joka tuli samaan suuntaan kuin\nhän itsekin.\n\nElävän olennon näkeminen autiotaipaleella vaikuttaa sekaannuttavasti\nmielentilaanne. Ensin se olento on vain pieni musta piste alastomassa\netäisyydessä, ja moisen hyönteisen ilmestyminen tekee maiseman\ntyhjyyden vieläkin tuntuvammaksi ja kolkommaksi. Mutta vähitellen piste\nsitten suurenee, se saa muotoa, ja viimein alkavat askeletkin kuulua:\nsilloin tuntuu kuin yksinäisyys saisi asukkaan, ja levottomuus muuttuu\nodotukseksi: odottaja unohtaa, että lähenevän olennon puolelta voisi\nuhata jokin vaarakin, eikä hän muista muuta kuin että hän voi nyt saada\ntoivomaansa apua.\n\nSe elävä olento oli nainen: varmaankin joku seudun naisia, ehkä\ntyöläisnainen kotimatkalla pelloilta. Lyhyesti sanoen: sellainen\nhenkilö, joka saattoi antaa Idalle tietoja. Nainen kulki hitaasti.\nNäki, ettei hän ollut ollenkaan utelias toisesta häntä katselevasta\nihmisestä. Siten hän ikäänkuin kuvasti koko maiseman muuta\nvälinpitämättömyyttä. Ida kysyi kohta, kun nainen tuli niin lähelle,\nettä saattoi kuulla hänen äänensä:\n\n— Anteeksi, mutta mitä tietä Froidureen mennään?\n\n— Juuri tätä!\n\n— Onko Bernardin talo vielä kaukana?\n\nNainen, joka oli vastatessaankin koko ajan kävellyt, tuli nyt suoraan\nIdan luo:\n\n— Menettekö ehkä ostamaan sitä taloa?\n\nUtelias ilme oli vilahtanut hänen silmissään, ja samalla hän Idaan\nnopeasti vilkaisemalla ikäänkuin koetti päätellä, minkä arvoinen tämä\ntuntematon talontavoittelija oli.\n\n— Niin, tosiaan, soperteli Ida eikä voinut mitään sille, että punastui.\n— Minulle kerrottiin... talo kuuluu olevan myytävänä.\n\n— Se on paljon isompi kuin luulettekaan, se Bernardin tila, huomautti\nnainen matalalla äänellä, ilmaisten siten peittelemättä, mihin\ntulokseen hän oli Idaa tutkiessaan päässyt.\n\n— Se ei haittaa.\n\n— Minä olen menossa sinne päin: jos haluatte, tulkaa samaa matkaa.\n\n— En tohtinut sitä teille ehdottaa.\n\nJa Ida alkoi heti taas kävellä Froidureen päin ja samoin nainen, jonka\nkasvot olivat jälleen yhtä välinpitämättömät kuin äskenkin, mutta josta\nkuitenkin huomasi, että hän oli tyytyväinen, kun nyt sai tilaisuuden\ntutkia tarkemmin tätä vierasta ihmistä, joka väitti haluavansa ja\naikovansa muuttaa tälle seudulle. Idasta taas oli helpottavaa, kun\nhän sai tuon aivan odottamatta ilmestyneen naisen seurassa vapautua\nlevottomasta mielialasta, jonka valtaan hän oli ollut taanoin\njoutumaisillaan.\n\n— Niin, mutta mistä päin te olette? kysyi nainen yht'äkkiä. — Te ette\nole Blaizot'n asukkaita, muutoin tuntisin teidät... Ehkäpä olette\nDijonista?\n\n— Oh, vielä paljon kauempaa, vastasi Ida hymyillen. — Olen\nLangres'ista... Sain sattumalta kuulla, että Froiduressa olisi maatila\nmyytävänä, ja silloin minulle tuli halu nähdä sitä. Eihän koskaan\ntiedä... sattuu hyviä tilaisuuksia...\n\n— Hyvä tilaisuus se on kylläkin, jos mikään, vastasi nainen\nitsetietoisesti. — Siinä olette oikeassa.\n\nMutta se sopisi ennen kaikkea miehille metsästysalueidensa vuoksi. —\nNo, sehän on teidän asianne.\n\nSeurasi neuvoton vaitiolo, josta aavistaa, että keskustelijat eivät\ntiedä, miten ryhtyä johonkin heidän ajatuksissaan pyörivään asiaan. Ida\nalkoi puhua ensin:\n\n— Asuvatko Bernardit nykyään täällä maatilallaan, ja tiedättekö, saanko\nolla tekemisissä heidän kanssaan ilman välimiehiä?\n\n— Bernardeja ei ole enää elossa, kun Augustin-herra kuoli.\n\nIdaa kummastutti, että vastauksen sävy tuntui vihamieliseltä, joten hän\nsitä innokkaammin tahtoi tietää:\n\n— Kuka oli Augustin-herra?\n\nMutta siihen ei nainen vastannut mitään.\n\n— No, mutta... kuka maatilan sitten omistaa, ja kuka sen myy?\n\n— Eräs naispuolinen serkku, joka viimeinkin, Jumalan kiitos, sai\nomakseen edes puolet siitä, mitä hänen olisi pitänyt saada.\n\nNaisen äänessä tuntui yhä äskeinen närkästys.\n\n— Mitenkä niin viimeinkin?\n\n— Pitkän käräjöimisen jälkeen. Eikö teilläpäin luetakaan sanomalehtiä?\nJuttuahan kesti kolme vuotta...\n\n— Ketä vastaan sitä sitten käytiin?\n\n— Erästä naista, tai niitä henkilöitä, jotka ajoivat tuon lutkan asiaa.\n\nKertoja nykäisi ilkeästi olkapäitään; hillitsi sitten kuitenkin itsensä\nja jatkoi:\n\n— Katsokaa, tuolla se talo, jota etsitte, alkaa näkyäkin.\n\nHän osoitti jotakin paikkaa, joka kohosi ympäröivästä seudusta kuin\nmikäkin myyränkeko. Siinä kasvava metsä oli kirjaimellisesti sanoen\nvangittu kivimuurin sisään, jota jatkui melkeinpä silmänkantamattomiin.\nTuo vihreä läikkä keskellä tasankoa, jolla oli ikäänkuin jokin esine\npöydällä, vaikutti suorastaan epätodelliselta ja samalla synkältä.\n\n— Se on Augustin-herran metsästysalueen toinen pää, jatkoi nainen.\nMies-raukka: että hänet pakotettiin rakentamaan tuollainen muuri! Yhtä\nhyvä hänen olisi ollut kaivaa itselleen hauta kirkkotarhaan.\n\n— Pakotettiin... mitä sanoitte?\n\n— Niin juuri, Nine, hänen rakastajattarensa pakotti.\n\nOdottiko Ida jo tätä nimeä? Mahdollista. Mutta ainakaan hän ei antanut\nkasvojensa ilmaista, että hän oli hämmästynyt. Hyvä onni oli edelleen\nhänellä matkassaan, ja se tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Ja eikö\nChristine muuten ollut olettanutkin, kun lähetti hänet Froidureen, että\nhän onnistuisi.\n\nRauhallisesti Ida kääntyi jälleen tuon naisen puoleen:\n\n— Antakaa tietämättömyyteni anteeksi, mutta huomaan, että ajattelen\nvain myytävänä olevaa taloa, mutta en, että saatan kaupoissa sekaantua\njoihinkin sotkuisiin asioihin. Niinpä tahtoisin saada kaikista taloa\nkoskevista asioista ennakkotietoja ennen kuin antaudun mihinkään.\nKoska kerran sanomalehdetkin ovat niistä puhuneet, niin ettekö voisi\nsanoa, mitä niistä tiedätte, vaikka vain pääpiirteissään? Kuka tuo\nAugustin-herra oli?\n\nSikäli kuin Ida puhui, näytti yhä selvemmin siltä kuin nainen olisi\nvain toivonut tällaista kysymystä.\n\n— Miksikä ei, vastasi hän. — Minä ajattelinkin, että kun te olette niin\nkaukaa, niin ette näistä asioista ehkä tiedä mitään. Mutta täällä voi\nniistä tiedustella keneltä hyvänsä. Toiset puolustavat yhtä, toiset\ntoista... mutta kylläpähän tiedetään, miten asia oikeastaan oli...\n\nSitten jatkoi nainen, tyytyväisenä tähän johdantoonsa, joka salli\nhänen kertoa asiasta aivan oman mielen mukaan, koska kuuntelija oli\nvieraspaikkakuntalainen:\n\n— Augustin-herrako? Hän oli Bernardien perheen poika, ja Bernardit\nomistivat melkeinpä koko tämän seudun. He olivat asuneet täällä\nmiesmuistoiset ajat, — muuten väkeä, joiden alaisena ei ollut helppo\nolla! Siihen aikaan ei heillä tietystikään ollut tuota linnaa. Vaikka\nhe olivat upporikkaita, ei kukaan täällä hoitanut maitaan niin\nhyvin kuin he: sanalla sanoen, he olivat miesten miehiä, uutteria,\ntarmokkaita, joten he vaativat toisilta tavattomasti, ja hullusti kävi,\njos ei heitä toteltu. Mutta pojasta jälleen ei olisi mitenkään luullut,\nettä hän oli heidän sukuaan! Pieni, heiverö raukka, joka istui aina\nnenä kirjoissa kiinni ja joka tuskin kelpasi kaniineja metsästämään...\nSiitä huolimatta koetettiin hänelle saada jälkeläisiä. Ja tehtiin\nniinkuin vanha Bernardin rouva sanoi: ennen kuin munii, pitää tehdä\npesä, rakennettiin tuo linna. Rouva parka: uusien rakennusten tekeminen\nennustaa onnettomuutta: sekä hän että hänen miehensä kuolivat siihen\naikaan kuin Augustin asettui linnaan hutsunsa kanssa.\n\nIda pelkäsi, ettei saisi kuulla lisää, ja siksi hän ei muka ollut\ntietävinään, mistä naisesta tässä puhutaan:\n\n— Oliko se joku kaupunkilaisheilakka.\n\n— Ei sellainenkaan! Olipahan vain likapirkko, joka oli tullut taloon\npalvelukseen ja jota vanha Bernardin rouva oli vaalinut vuosikaudet.\nMutta tuskin he muuttivat linnaan, niin silloin alkoi tosi: ei\nkysymystäkään Augustin-herran avioliitosta, vaan Augustin pistettiin\nhäkkiin, hänestä tehtiin suorastaan vanki! Hänellä ei ollut enää\noikeutta edes astua jalallaan ulos: hän ei saanut enää metsästää, ja\ntiluksen ympärille rakennettiin tuo muuri... Jos Augustin-herra sattui\npääsemään livistämään ulos, heti Nine juoksemaan perästä: »Teiltä\ntahdotaan tietää sitä ja sitä...» Ja mies-raukka totteli!\n\n— Ehkäpä hän rakasti tuota naista.\n\n— Ei, hän pelkäsi häntä! Se on varma, koskapa hän kerran itse tunnusti\nsen minulle. Sitä menoa ei muuten kauan kestänyt: pian kuultiin, että\nAugustin-herra oli kuollut; — halvaukseen, väittivät he!... Niinkuin\nsellaiset kivivuohet milloinkaan kuolisivat halvaukseen! Mutta rahat\nja arvopaperit olivat talosta hävinneet: Nine oli tietysti ottanut\nmaksunsa ennakolta. Sitten kaiken päälliseksi testamentti, jossa\nNinelle määrättiin loputkin, maat, huonekalut, linna... Silloin se\nkäräjöinti alkoi...\n\nIdan sydän alkoi aivan tykyttää, niin voimakkaasti saivat nämä\nyksinkertaiset sanat hänet kuvittelemaan, että tuo Nine, siis rouva\nClapain, oli ollut yhtä rikas kuin peloittavakin. Mitä taas kertojaan\ntulee, hän näytti joutuneen siinä määrin entisten intohimojensa\nvaltoihin, että hän ilmeisesti unohti toisen ihmisen kuuntelevan hänen\nsanojaan:\n\n— Se käräjöinti... Oikeutta muka! Kyllä kai! Koko paikkakunta\nliikkeellä, eduskunnan jäsenet, politiikka ja papisto, kaikki\nsekaantuivat asiaan... Niinpä minutkin kutsuttiin todistajaksi.\nMinä olin aivan varma asiasta, ymmärrättehän. Mutta kuta useammin\ntoistin, että Nine oli vienyt Augustinin rahat, sitä vähemmän minua\ntahdottiin kuulla, sillä Joudetot, maapäivien jäsen ja erään täkäläisen\nnurkkapuolueen johtaja, väitti aivan päinvastaista! Niinkuin muka\nJoudetot, joka on lääkäri, olisi tahtonut paljastaa salaisuuksia,\nvarsinkin, kun oli ollut Augustinin kuolinvuoteen ääressä ja ehkäpä...\nNo niin, mutta tässä asiassa on parasta pitää suunsa tukossa...\n\n— Ette kai nyt sentään oleta...? keskeytti Ida kauhistuneena naisen\nvihjauksesta.\n\n— Kyllä, kaikki on mahdollista, ja paras todistus siitä on oikeuden\npäätös, jolla maat tuomittiin Ninelle ja ainoastaan linna oikealle\nperilliselle — Siis teidän mielestänne nuoren Augustinin kuolema oli...\n\nKauhistus, joka tuntui Idan äänessä, muistutti naiselle yht'äkkiä, että\nhänen piti olla varovainen:\n\n— Olkoon. Jokainen ajatelkoon asiasta mitä tahtoo. Ja tuossa on nyt\nFroidure, ja tästä eroaa minun polkuni tuonne päin.\n\nHuomaamattaan he olivat joutuneet Bernardin puiston muurin kohdalle.\nMuurin sisään vangitusta metsästä ei näkynyt muuta kuin muutamia oksia,\njotka koettivat päästä kivimuurin ulkopuolelle. Muurin päässä näkyi\njoitakin rakennuksia.\n\n— Linnan portti on vasemmalla, sen löydätte aivan helposti, lopetti\nnainen. — Soittakaa vain kelloa.\n\n— Mutta jos ei ketään tule?\n\n— Silloin voitte mennä Bastier'n kahvilaan, joka on tuolla vastapäätä,\nja joku lähtee kyllä näyttämään teille ainakin puistoa. Hyvästi nyt\nsitten, rouva...\n\nJa nainen alkoi mennä pitkin askelin polkua pitkin, joka siinä erosi\nmaantiestä. Kun Idan mieleen muistui, että hänen olisi pitänyt kiittää\nopastaan, oli nainen jo kadonnut erään lauta-aidan taakse.\n\nIda jäi epätietoisena paikalleen. Hän ihmetteli mielessään: »Mitä\najatella noin uskalletuista ja vihamielisistä vihjauksista?» Hän\nmuisti, miten hän oli Dancyn kanssa tarkastellut rouva Clapain-vainajan\nvaatteita. Sen hän myönsi, että rouva Clapain oli saattanut olla\npalvelijatar ja rakastajatar, mutta kuinka hän olisi voinut kuvitella\nrouva Clapainia rikkaaksi? Ja kuinka etenkään hyväksyä peitetyin sanoin\nesitettyä käsitystä, että hän oli hankkinut rikkautensa rikoksella?\nTosiaan järjetön olettamus, kiihtyneen mielikuvituksen tuotetta, joka\noli parasta jättää huomioonottamatta. Mutta olihan Dancykin sanonut:\n»Murhaajan kädet!» Mutta ehkäpä hän oli vain laskenut leikkiä. — Ja\nkoettaen karkottaa koko ajatuksen mielestään Ida mutisi itsekseen:\n\n— Ei nykyaikaan ihmistä niin vain tapeta, tulee kyllä ilmi! Jatkanpa\nnyt vain tutkimuksiani.\n\nHän joutui melkein heti Bernardien talon portille. Hiukan kauempana oli\nFroidure.\n\nFroidure [= Kylmälä, Kolkkola. Suom. huom.] ei ole mikään kylä: sitä\nnimeä ei tuo pieni rakennusryhmä ansaitse. Siellä ei ole kirkkoa,\nei määrinvirastoa. Kun se on ollut aikoinaan postiasema, on siellä\ntien oikealla puolella postinkuljetusyhtiön vanhat tallit, joita\nnykyään käytetään navettoina, ja vasemmalla puolella neljä viisi muuta\nrakennusta, joista yksi on muinoisin ollut luostarin priorin asunto.\nKeskellä, aivan poikittain tiellä, on juottoruuhi, josta ennen muinoin\nposti vaunujen hevosia juotettiin. Missään ei ole mitään varjoisaa\npaikkaa, ei ainoaakaan puutarhaa. Rakennusten seinät ovat ajanhampaan\nsyömiä. Paikkakunta on yhtä lohduton kuin sen nimikin, ja nuo keskellä\naukeaa olevat rakennukset näyttävät ikäänkuin Bernardin suuren puiston\nilmeiseltä vastakohdalta: ne ovat kuin pieni vihreän saaren rantaan\nkiinnitetty lautta, jota tuhotakseen valtava meri, nimittäin ympärillä\nnäkyvät vainiot, odottaa vain sopivaa tilaisuutta, joskin vielä on\ntyyni.\n\nIda katseli ympärilleen, eikö näkyisi ketään ihmistä, ennen kuin meni\nportille; mutta ketään ei näkynyt. Pieni kahvila, josta tuo nainen oli\npuhunut, näytti niinikään tyhjältä, siellä ei ollut kai tällä hetkellä\nei isäntää, ei vieraita. Muuten aivan äänetöntä: sellainen ahdistava\nhiljaisuus ja yksinäisyys, että pelko alkoi kouristaa sydäntä.\n\nVoittaen tuskallisen tunteensa, joka johtui tämän paikkakunnan\nomituisuudesta ja olosuhteista, joiden tähden oli tänne tullut, Ida\nvetäisi viimeinkin Bernardien talon porttikelloa. Synkkä kellonääni\nkuului jostakin, hyvin kaukaa. Kello ei ollut portissa niinkuin\ntavallisesti, vaan itse talossa. Rakennuksen Ida huomasi nyt, kun\nkatseli portinsäleiden välitse; se näkyi ison nurmikentän takana, joka\noli niin hoitamaton kuin luonnonniitty.\n\nMeni pitkän aikaa, ketään ei tullut. Ida soitti uudestaan.\n\nAjankulukseen hän katseli tarkemmin muurin sisälle. Bernardien linna\nnäytti tosiaan komealta. Sen viivat olivat yksinkertaiset. Sitä koristi\nainoastaan yksi ulkoneva rakennelma, joten se oli tyylillisesti täysin\npuistonsa arvoinen. Ilmeisesti sen oli rakentanut mies, jolla oli ollut\nhyvä maku; ja julkisivun kymmenen ikkunaa todistivat sitä paitsi, että\ntuo mies oli uskaltanut ajatella suuresti asioita.\n\nIda luuli jo pettyneenä, ettei soittamisesta tälläkään kertaa olisi\nmitään hyötyä, ja aikoi jo lähteä pois, kun yht'äkkiä puiston\ntiheiköstä ilmestyi mies, joka viittoili hänelle merkiksi, että aikoi\ntulla avaamaan.\n\n— Mitä te haluatte? kysyi hän, kun pääsi niin lähelle, että ääni kuului.\n\n— Tämä tilus lienee myytävänä. Saisinko nähdä sen?\n\n— Katselijoita päästetään tänne ainoastaan tiistaisin ja perjantaisin.\nMinä käyn täällä vain silloin tällöin hiukan siistimässä, enkä\ntietenkään jouda joka paikkaan!\n\n— Sitä en pyydäkään... Ettekö voisi päästää minua sisään?\nLuonnollisesti hyvittäisin vaivanne.\n\nMahdollisen palkkion toivo sai miehen silmät välkähtämään iloisemmin.\n\n— Hyvä, mutta älkää pahastuko, kun ette saa nähdä kuin sen vähän, minkä\nminä voin teille näyttää.\n\nJa hän veti taskustaan isokokoisen avaimen ja käänsi portin auki. Ida\nmeni sisään, ja yhdessä he sitten kävelivät linnan kiviportaita kohti\nnurmikon ympäri kiertävää käytävää myöten.\n\nSiinä Ida tarkasteli salaa opastaan, joka muuten kulki hitaasti, sillä\nhänen toinen jalkansa oli viallinen ja hän ontui. Mies saattoi olla\njoku päivätyöläinen, ehkä Froiduren asukkaita; hänen huolekseen oli kai\njätetty vartioida taloa parhaansa mukaan. Samalla Ida tunsi mielessään\nomituista odotusta, ikäänkuin hän olisi sillä, että sai nähdä talon,\njossa rouva Clapain oli elänyt.\n\nsaanut yht'äkkiä ja varmasti tietää, solvattiinko rouva Clapainia\nsyyttä vai ei, oliko hän varas tai ehkä jotakin vielä pahempaa.\n\nTahtoen muka näyttää oikealta ostajalta Ida jatkoi:\n\n— Miten laaja puisto on?\n\n— Kaksitoista hehtaaria... Muuri joka puolella: herra Bernardin\nkeksintöä.\n\n— Ei kai muurista tarvitse maksaa erikseen?\n\n— Sen selvittää teille asianajaja, jonka hoitoon tilan myyminen on\njätetty.\n\nMies nostalsi olkapäitään ikäänkuin ilmaistakseen, että hän oli\nvälinpitämätön koko asiasta, tai ehkä toivoen, ettei vieras ehkä\nhaluaisikaan saada nähdä puistoa, kun tämän kuuli.\n\nIda ei ollut hänen mielialaansa huomaavinaan, vaan jatkoi:\n\n— Rakennus näyttää varsin suurelta. Herra Bernardilla oli kai iso perhe?\n\n— Hän oli vanhapoika.\n\n— Kertoivat minulle jostakin oikeudenkäynnistä...\n\n— Kumma, jos eivät olisi kertoneet: koko seutuhan puhuu siitä yhä vielä.\n\n— Kantajina olisivat olleet perilliset...\n\n— Ja vastaajana herra Bernardin ystävätär. Aivan niin.\n\n— Mutta onko se oikeudenkäynti jo päättynyt, joten ostaja ei joudu\nvälikäteen...?\n\n— On viimeinkin. Testamentti on kumottu ja herra Bernardin\nystävättäreltä riistetty hänen omaisuutensa ja annettu hänelle\nainoastaan maat. Ja laki on muka laki: kyllä kai... kaukana siitä!\n\nMelkein samat sanat kuin tuon äskeisen naisen, jonka Ida oli tavannut\nmaantiellä, mutta käsitys asiasta oli nyt aivan päinvastainen. Sillä\nvälin he olivat tulleet kummulle, jossa linna oli, ja seisoivat\ntasaisella aukeamalla sen edustalla. Silloin mies kääntyi osoittelemaan\nIdalle maisemaa; sinne näkyi koko ympäristö.\n\n— Oli sekin oikeuden keksintö: mitä maista, kun ei omista itseään tätä\nlinnaa! Katsokaa, tilukset näkyvät tänne kokonaisuudessaan... Niin,\nherra Bernard osasi tosiaan valita hyvän paikan: hänen ei tarvinnut\nlähteä keppi kädessä pitämään työväkeä silmällä. Jokaisella ihmisellä\non omat erikoisuutensa, ja tämä mies ei halunnut milloinkaan lähteä\nulos pesästään; hän rakensi puistonkin ympäri muurin saadakseen\nmetsästää täydessä rauhassa. Siitä sai oikeus aiheen väittää, että\nhänen ystävättärensä esti häntä pääsemästä ulos, ja jos jotakin muuta\nlorua; niillä juoruilla ei ollut loppuakaan! Samaa rahoistakin... Herra\nBernard oli rikas, se tiedettiin; mutta olisiko hänen silti tarvinnut\npitää rahojaan kotonaan kaapissa! Kuka sen niin varmasti tiesi, pitikö\nhän niitä kotonaan, ja jos piti, niin onko varmaa, että ne varastettiin\nhäneltä? Sellaiset omituiset ihmiset kuin hän...\n\nIda huomasi, että mies oli joutunut tästä asiasta puhuessaan\nsamanlaiseen kiukkuiseen mielentilaan kuin tuo äskeinen nainenkin.\nHeti kun mies nyt vain muisti tuon oikeudenkäynnin, niin hän unohti\noppaantehtävänsä; vieläpä enemmän: tuntui kuin hän olisi tahtonut\nvaatia vierastakin todistamaan, minkä vääryyden oikeus oli tehnyt herra\nBernardin ystävättärelle. Mutta yht'äkkiä hän sitten huomasi, että Ida\nmeni itsekseen rakennuksen pääportaita kohti, joten hän keskeytti:\n\n— Ei, rouva, sieltä ei pääse sisään; herra Bernard sulki\npääsisäänkäytävän ainaiseksi. Kun hän sai valmiiksi tuon suunnattoman\nrakennuksensa, luuletteko, että hän ryhtyi sitä kalustamaan? Siellä\nei ole huonekaluja senkään vertaa, että riittäisi kolmeen huoneeseen!\nEnsimmäinen kerros, ullakkokerros ja puoli pohjakerrosta ovat aivan\ntyhjinä, mutta uuden uutukaiset. Herra Bernard tyytyi vähäpätöisen\npieneen huoneistoon... ja se on ainoa, jonka voin teille näyttää.\n\nJa kun Ida kummastuneena kääntyi takaisin, lopetti mies:\n\n— Tätä tietä... sisäänkäytävä on päädyn puolella...\n\nJa hän osoitti pientä lasikuistia, joka oli ilmeisestikin myöhemmin\nkyhätty talon päätyyn. Neljä rautaporrasta vei ylös kuistille. Ida\nalkoi nousta niitä, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kiivennyt laivan\nkomentosillalle. Sinne näkyivät paitsi viljelykset myöskin puiston\nportti, Froidure ja koko maantie, joka pitkänä nauhana hälveni\nkaukaisuuteen.\n\n— Omituinen sisäänkäytävä... Ja te sanoitte, että herra Bernardin\neläessä käytettiin ainoastaan tätä?\n\n— Totta kai, kun toinen sisäänkäytävä oli suljettu ainaiseksi.\n\n— Mutta tästähän tullaan keittiöön!\n\n— Ehkäpä hän oli niin vaatimaton, ettei hävennyt keittiötä.\n\n— Mutta tällainen keittiö!\n\nIda seisahtui kynnykselle, hän ei uskaltanut mennä sisään, niin pimeä\nja likainen keittiö oli. Sen ainoa ikkuna, joka oli kuistille päin,\noli luultavasti säästäväisyyssyistä muutettu oveksi, johon oli jätetty\nlasiruudut. Seinät, joista huokui vastenmielinen ja kolkko homeen\nhaju, olivat niin paksussa noessa ja tomussa, ettei valo voinut niistä\nollenkaan heijastua. Mies aavisteli, ettei vierasta haluttanut tulla\nsisään, joten hän sanoi, avuttoman typerästi hymyillen:\n\n— Niinkuin äsken kerroin, tämä on koko talossa ainoa kolkka, joka ei\nole ihan uuden uutukainen, ihan kuin maalarit olisivat äsken täältä\nlähteneet. Täytyy kyllä myöntää, että tämä on... Näkee, että täällä on\nasuttu kaksikymmentä vuotta tekemättä mitään korjauksia.\n\nSitten hän sai Idan menemään sisään ja meni itse perästä. Keittiön\nnurkassa oli kaksi ovea suorakulmaisesti vieretysten, ja hän avasi\nniistä toisen, kuistia vastapäätä olevan:\n\n— Tämä huone oli ensin tarkoitettu saliksi; mutta mukavuuden vuoksi\nherra Bernard jakoi sen heti kahdeksi huoneeksi. Siten hän sai\nruokasalin, joka oli hänelle riittävän suuri, — hänen luonaan ei\nkoskaan käynyt vieraita, — ja pienen hauskan makuuhuoneen...\n\nIda ei kuitenkaan enää kuunnellut häntä. Hän vain katseli ihmeissään\nnoita kahta perätysten olevaa huonetta, joissa oli muutamia kurjia\nhuonekaluja. Perimmäisessä huoneessa hän näki jonkinlaisen makuulavan:\nniin kehno oli herran sänky! Mutta vielä enemmän hän ihmetteli,\nmillaiseen paikkaan se oli sijoitettu, nimittäin keskushalliin vievän\noven eteen: sillä tavoin oli väliovi ikäänkuin varta vasten tukettu.\nSinnepäin ei siis päässyt ollenkaan, vaan ainoastaan keittiöön; ja\nkun ikkunaluukut olivat kiinni, tuntui koko ilma siellä omituisen\nsynkältä...\n\nMies käännähti ja sanoi ärtyneesti, kun Ida ei tullut hänen perästään:\n\n— Siinä teidän vieressänne on vielä yksi huone... Se ovi oikealla,\nunohdin avata sen.\n\nJos tahdotte nähdä sen, niin työntäkää vain sitä... Mitä, eikö lukko\naukeakaan?... No, nythän se aukesi... Ainakaan ylellisyydestä ei\n_häntä_ voi moittia, koskapa juuri _hän_ nukkui siellä...\n\n— Vai niin, täällä _hän_ siis eli! supisi Ida itsekseen, epäröimättä\nollenkaan, kenestä oli puhe, ja salaamatta tavatonta kummastustaan.\n\nMitä ajatella osasta, jota Nine oli täällä näytellyt, kun näki tuon\nkurjan komeron, joka oli ollut hänen asuntonaan? Huone oli ollut\naikoinaan pyykkitupana, siinä ei ollut oikeaa ikkunaa, vaan ainoastaan\nniin pieni luukku, että siitä tuskin pääsi tuuletettaessa sisälle\ntarpeeksi ilmaa; seinät oli kalkkivärillä maalattu. Ninen vuoteena oli\njonkinlaiselle puupukille asetettu patja; mitään muita huonekaluja\nei ollut, ei edes pöytää eikä tuolia, johon olisi voinut riisua\nvaatteensa. Jos herra Bernardin huoneet olivat olleet kuin vankila,\nniin tämä oli kuin vanginvartijan koppi.\n\nMies jatkoi:\n\n— Ainakaan ei voi sanoa, että hän olisi vetäytynyt liian loitolle,\njoten hän ei olisi saanut hoitoa!\n\nEi epäilystäkään, mitä henkilöitä tarkoitettiin: viimeksi lausuttu\n»hän» ei vainut olla kukaan muu kuin herra Bernard.\n\n— Sakastiko hän kauankin? kysyi Ida välittömästi. Sillä kun hän näki\ntämän ympäristön, hän ei voinut uskoa, että se, mitä täällä oli\ntapahtunut, olisi tapahtunut aivan normaalilla tavalla.\n\n— Kuoli yht'äkkiä, vastasi mies lyhyesti.\n\n— Vai niin!...\n\n— Entäpä sitten? Oletteko tietävinänne muuta? Ette kai kuvittele,\nettä hänet murhattiin? Ensiksikin tohtori Joudetot voi todistaa hänen\nluonnollisen kuolemansa, koska hän itse antoi kuolintodistuksen;\nja mitäpä Nine olisi toivonut muuta kuin saada pitää miehensä niin\nkauan kuin mahdollista? Eivätkö ihmiset voi rakastaa toisiaan,\nvaikkeivät käykään määrinvirastossa itseään vihityttämässä? Herra\nBernard oli kahdeksantoista vuoden vanha, kun otti hänet luokseen,\nja kuoli neljänkymmenen vuoden ikäisenä. Kaksikymmentäkaksi vuotta\nhe elivät yhdessä, eikä kenelläkään ollut mitään heistä sanomista:\neikö se todista, että he viihtyivät hyvin yhdessä?... Vai muka tappoi\nBernardin! Mitä etua hänellä siitä olisi ollut!...\n\n— Mutta kuka tässä on sellaista väittänytkään? keskeytti Ida kylmästi.\n\nHän koetti tekeytyä välinpitämättömäksi:\n\n— Tässäkö siis kaikki, mitä voitte minulle näyttää?\n\nVastakohta, joka oli näiden neljän pimeän, ilmattoman ja suljetun\nhuoneen ja toisaalta koko valtavan rakennuksen välillä, jota hän nyt\njohtui ajattelemaan, tuntui hänestä aivan masentavalta.\n\n— Niin, tässä kaikki, vastasi mies. — Muuta rakennusta näyttämään tulee\njoka tiistai ja perjantai eräs henkilö asianajotoimistosta. Minä käyn\ntäällä ainoastaan silloin tällöin, kuten sanottu, vartioimassa, ettei\nkaikki pääse ihan siihen paikkaan rappeutumaan. Bernardin kuoleman\njälkeen _hän_ sanoi minulle: »Baptistin, pidä huolta linnasta!» Samaa\npyysivät sitten toisetkin minulta, ja minä olen noudattanut pyyntöä.\n\n— Se on hyvä, kiitokset vaivoistanne.\n\nIda meni ulos rakennuksen edustalle. Lyhyt linnan katselu oli jostakin\nkäsittämättömästä syystä tehnyt hänet suunnattoman väsyneeksi, joten\nhän tunsi, ettei jaksaisi heti lähteä kävelemään takaisin Blaizot'hon.\nKun mies oli lukinnut huolellisesti kaikki ovet ja tuli hänen luokseen,\nkysyi Ida:\n\n— Tahtoisin hiukan istua ja levähtää jossakin, ennen kuin lähden\npaluumatkalle, mutta olisikohan täällä Froiduressa jotakin sopivaa\npaikkaa?\n\n— Hm... onhan tuo Bastier'n kahvila...\n\n— Hyvä. Mutta sana vieläkin...\n\nJa hän osoitti alangolle:\n\n— Olivatko nuo kaikki maat aikoinaan Bernardin ja nykyään sen ihmisen,\njota te sanoitte hänen ystävättärekseen?\n\n— Eivät ne enää ole hänen. Nine on jo ne myynyt. Jos hän olisi vielä\nvähän odottanut, hän olisi luultavasti saanut paremman hinnan.\n\n— Ja mitä tuo Nine niillä rahoilla teki?\n\nMies näytti kummastuneelta:\n\n— Sitä saatte kysyä häneltä itseltään... ehkäpä hän teille selittäisi.\nMutta hän ei olekaan täällä, hän muutti pois heti, kun sai kaupat\ntehdyksi... Ja missä hän nyt asuu, sitä en tosiaan tiedä.\n\nIda sanoi vieläkin:\n\n— Hyvä on, kiitoksia...\n\nMies tuli juomarahoista niin iloiseksi, että tarjoutui saattamaan Idaa\nportille.\n\n— Ei tarvitse, löydänhän sinne helposti.\n\nIda tunsi omituista halua päästä yksikseen. Mutta sen seuralaisen\nasemesta, jota hän ei tahtonut mukaansa, hänen kanssaan tuli jotakin\nmuuta: nimittäin tuon kuolinvuoteella lepäävän vainajan sardoninen hymy.\n\nJa viimein se hymy sanoi:\n\n— Nyt olet nähnyt, mitä olet nähnyt, mutta koetapas sen nojalla saada\nkäsitys minusta!\n\n\n\n\nXV\n\n\nKun Ida tuli ulos portista, hän jäi seisomaan ja miettimään, minnepäin\nhän oikeastaan lähtisi. Hetikö takaisin Blaizot'hon, vai poikkeaisiko\nensin vielä kahvilaan, joka oli tuossa vastapäätä?\n\nKahvila näytti aivan autiolta, kuten aikaisemminkin. Se oli kuitenkin\nerehdys, sillä kahvilan oven edessä seisoi nyt tomuinen auto, sellainen\nvanhanaikainen, jollaisia usein nähdään meillä maaseudulla.\n\nIda oli kovin väsynyt. Se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista\nväsymystä. Siksi hän tahtoi päästä hetkiseksi johonkin rauhalliseen\npaikkaan, jossa voisi vähän tyyntyä ja koota voimia paluumatkalle, ja\npäätti poiketa kahvilaan. Hän meni kahvilan edustalle, mutta tuskin\nhän sai avatuksi kahvilan oven, niin sisältä tuleva kauhea tupakan ja\nalkoholin haju sai hänet perääntymään.\n\nKahvilan emäntä, joka oli tarinoinut eräiden pöydän ympärillä istuvien\nmiesten kanssa, juoksi hänen luokseen:\n\n— Mitä haluatte, rouva?\n\nHän oli herttaisen näköinen maalaismuori, seisoi kädet puuskassa\nlihavilla lantioilla, ja näytti olevan hyvillään siitä, että kahvilaan\noli odottamatta tullut ylimääräinen vieras.\n\nIda ei tietänyt, mitä vastata, vaan soperteli:\n\n— Tahdoin vain kysyä erästä asiaa: meneehän tämä tie Blaizot'hon, vai\nkuinka?\n\nHän oli jo kääntynyt kynnykseltä ja alkoi kävellä takaisin maantielle:\nryyppivien miesten juttelu oli heti keskeytynyt, ja he katselivat häntä\nniin, että hänestä tuntui kuin he olisivat tahtoneet ajaa hänet pois.\n\n— Sattuipa hyvin, sanoi joku hänen takanaan, — luulin, että en enää\ntapaisikaan teitä!\n\nIda käännähti: Bernardien linnan vartija, tuo Baptistin, tuli hänen\nluokseen jokin tahraantunut vihko kädessään.\n\n— Tämä mies näyttää teille tien, virkkoi emäntä kuivasti, sillä hän\nluuli, että Idan kysymys oli ollut ainoastaan veruke, jottei hänen\ntarvitsisikaan tulla kahvilaan, kuten ensin oli aikonut.\n\nSitten emäntä meni arvokkaasti sisään, mutta jätti kuitenkin oven\nauki, sillä hän halusi nähdä, mitä ulkona nyt tapahtuisi. Ida meni\nkummastuneena Baptistinin luo.\n\n— Mitä teillä on asiaa? Pudotinko ehkä jotakin sinne linnaan?\n\n— Ette mitään, vastasi Baptistin. — Mutta minulta unohtui eräs asia...\nJa te lähditte niin kiireesti sieltä!\n\nJa hän ojensi vihkonsa Idalle:\n\n— Asianajaja tahtoo, että kaikkien niiden, jotka käyvät linnaa\nkatsomassa, on kirjoitettava nimensä tähän vihkoon.\n\n— Mitä varten, kun tuskin enää aion jatkaa koko asiaa.\n\n— Se ei tee mitään! Mutta teidät on nähty seudulla... Asianajajan\ntäytyy saada siitä tieto... ja minä en halua menettää paikkaani.\n\nIda aprikoi vielä, suostuako vai ei.\n\n— No niin, olkoon menneeksi... antakaa vihko tänne...\n\nSitten hän kirjoitti vihkoon: »Neiti Cadifon, Langres'ista.» Hän oli\nvarma, ettei hänen nimellään olisi täällä mitään merkitystä, kukaan ei\nhäntä tuntenut täällä. Miten usein luulemmekaan, ettei teoilla, jotka\nkohtalo on merkinnyt kirjaansa, olisi mitään seurausta!\n\n— Eikö muuta? kysyi Ida vielä. — No niin, hyvästi sitten.\n\nVaikka hän olikin niin väsynyt, hän lähti heti takaisin Blaizot'hon.\nSamassa alettiin kahvilassa taas kovaäänisesti puhua. Ida kuuli sanat:\n\n— Hei, Baptistin!\n\n— Baptistin, tulepa tänne ja ryyppää lasi!\n\nSitten hälinä loppui: kahvilan ovi oli sulkeutunut uuden vieraan\nastuessa sisään. Ja Idan paluumatka alkoi.\n\nEnsin hän käveli hiljaa, niin pettynyt hän oli siitä, ettei ollut\nvoinut saada näkemistään ulkonaisista seikoista paljonkaan tietoja.\n\nVainajan hymy oli äsken sanonut:\n\n— Nyt olet nähnyt, mitä olet nähnyt, mutta koetapas sen nojalla saada\nkäsitys minusta!\n\nJa kun Ida nyt jälleen kulki linnan portin ohitse, kuvitteli hän tuota\nvaltavaa rakennusta suunnattomana hautaholvina, jonka sisällä oli kolme\nahdasta huonetta ja keittiö; kun näki ne, ihmetteli mielessään, oliko\nlinnan isännän saituus vaiko palvelijattaren halu vartioida isäntää\nsyynä moiseen kehnoon asuntoon.\n\nKun Ida sitten oli mennyt portin ohi, ei tuossa suunnattoman pitkässä\nmuurissa ollut enää ainoatakaan aukkoa; muurin tarkoitus tuntui olevan\nparemminkin peitellä jotakin salaisuutta kuin suojella puistoa. Ja\nsen jälkeen taas entinen tuskallinen kysymys: kenen tahdosta tuo\nmuuri oli rakennettu, isännänkö, joka oli ollut ehkä ihmisvihaaja,\nvaiko seikkailijattaren, joka odotti perintöä ja piti siitä syystä\nrakastajaansa tällä tavoin vankina.\n\nViimeinkin muuri loppui, ja sitten Ida näki ainoastaan viljelyksiä,\nyhäti vain viljelyksiä, nimittäin juuri nuo perityt maat. Oliko Nine\ntosiaan perinyt ne lahjana, vai anastanut ne väkivaltaisesti itselleen?\nMahdotonta päätellä asiasta sitä tai tätä. Ida oli saanut kuulla niin\nristiriitaisia väitteitä, ja nekin väitteet olivat sellaisia, ettei\nniistä voinut tehdä mitään varmoja johtopäätöksiä.\n\nEnsinnäkin: Bernard oli testamentissaan määrännyt koko omaisuutensa\npalvelijattarelleen. Jos laillinen vihkiminen olisi pyhittänyt tuon\nkaksikymmentäkaksi vuotta kestäneen suhteen, olisiko testamentti\ntuntunut kummalliselta? Uskollisuus oli tässäkin, tapauksessa ollut\nyhtä pitkäaikainen. Siis oli luonnollista, että se palkittiin tällä\ntavalla...\n\nMutta oliko se tosiaan ollut uskollisuutta tuon naisen puolelta? Vai\nodottiko hän ainoastaan etua, jota isäntä ei ehkä olisikaan tahtonut\nhänelle luovuttaa?\n\nKuta enemmän Ida tätä ajatteli, sitä pahemmin hän eksyi näissä\nsalasokkeloissa. Nuo huoneet olivat olleet niin kummalliset ja\nBernardin vankina pitäminen näytti niin varmalta, että yksinomaan\nniiden nojalla tuntui oikeutetulta epäillä Nineä. Kun tuomarit olivat\nkumonneet testamentin ja myöntäneet perillisille osan perinnöstä,\neivätkö hekin siten olleet ilmaisseet, ettei heidän käsityksensä mukaan\ntestamentti ollut syntynyt täysin vilpittömällä tavalla? Olipa puhuttu\nrikoksenkin mahdollisuudesta...\n\nRikoksen!... Mutta miksi sitten Nine oli pitänyt kaksikymmentäkaksi\nvuotta niin hyvää huolta isännästään, kuten eräät myönsivät? Jos\ntestamentti olisi ollut oikealla tavalla syntynyt, olisiko Nine\nnäin kiireesti koettanut saada rahat käsiinsä? — Nyt kävi asia\nyhä hämärämmäksi: oli varmaa, että maat oli myyty hyvin nopeasti,\nmuutettu ne selväksi rahaksi, ja yhtä varmaa, että rouva Clapainin\nesiintymisestä päättäen sekä Blaizot'ssa että Langres'issa hän oli\nollut aivan köyhä. Ehkä hän oli antanut rahat jollekulle? Mutta\nkenelle? Ei ainakaan Hurtot'lle! Eikä myöskään lapselleen, sillä hänen\nlapsensa oli kuollut!\n\nIdan pää oli niin väsynyt, että ajatukset siinä auttamattomasti\nseisahtuivat: turhaa oli tällä hetkellä koettaa selittää näin\nselittämätöntä asiaa. Vasta myöhemmin, kun hän selviäisi tästä\nensimmäisestä järkytyksestä, hän ehkä voisi arvioida jokaisen\nyksityisseikan asiallisemmin; ja ehkäpä totuus silloin tulisi itsestään\nilmi. Useinhan käy niin, että oleellisimmat seikat jäävät meiltä\nensimmäisessä hämmästyksessämme huomaamatta.\n\nSamassa täytyi Idan kääntää päätänsä ja katsahtaa taaksensa.\nFroiduresta päin tuli auto, juuri sama auto, joka äsken oli seisonut\nBastier'n kahvilan ovella.\n\nIda, joka oli väistynyt tien syrjälle, tunsi sen heti ja odotti, että\nse ajaisi ohi. Vilahdukselta hän näki miehen, joka ohjasi autoa:\nmiehellä oli musta parta, niin epäilyttävän musta, että se näytti\nmelkeinpä värjätyltä. Mutta sitä vastoin tuntui Idasta siltä kuin mies\nolisi ollut kahden vaiheilla, tarjotako hänelle paikkaa autossa, jos\nkävelijä nimittäin oli matkalla samanne päin kuin autokin. Tämä Idan\nluulo saattoi kuitenkin olla vain erehdys, koskapa auto ei pysähtynyt,\nvaan jatkoi ilman muuta matkaansa ja katosi pian kaukaisuuteen.\n\nNyt on tie jälleen tyhjä, kävelijää alkaa yhä enemmän väsyttää sikäli\nkuin päivä hämärtyy ja maa henkii illan huuruja. Viimein alkaa sitten\nkaukaa näkyä valoja... Vähäinen ponnistus vielä, ja matka on tehty.\nLyhyenkin matkan jälkeen tuntuu meistä joskus siltä kuin olisimme\nsiirtyneet aivan toiselle leveysasteelle: kun Ida tuli Blondeaun\ntaloon, lähdettyään sieltä tuskin kolme tuntia sitten, tuntui\nhänestä kuin hän olisi palannut sinne jostakin aivan tuntemattomasta\nmaailmasta. Olisikohan hän enää tuntenut itseäänkään, jos olisi\ntutkinut nykyistä sisimmäistä olemustaan?\n\nOnneksi ei suutarinpuodissa ollut ketään, kun hän meni sen läpi.\nPäästyään ylös huoneeseensa hän istahti kaikkein ensimmäiseksi\nlepäämään nojatuoliin, joka odotti ikkunan edessä, ja siinä,\nillan puolihämärässä, hän nautti, niinkuin rouva Clapain siellä\nSaint-Martinin torin varrella, täydellisestä rauhasta, ajattelematta\ntällä kertaa mitään. Tuollaiset unohtamisen tuokiot ovat meistä sitäkin\nsuloisempia, jos tiedämme, että ne ovat lyhyitä ja että rauhattomuus\nniiden jälkeen alkaa uudestaan.\n\nNytkin oli lepohetki lyhyt, sillä tuskin Ida oli ennättänyt istuutua,\nniin hän kuuli oven avautuvan.\n\n— Oh, neitikö, suokaa anteeksi! Luulin, että te ette vielä olisi\ntäällä...\n\nSähkö syttyi, ja Ida näki Lalien, joka seisoi siinä kirje kädessä. Hän\noli tullut sisään kolkuttamatta oveen.\n\n— Minulleko? kysyi Ida ja hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin.\n\n— Se oli osoitettu postitoimistoon, mutta mieheni ajatteli, että hän\nvoisi tuoda sen heti tänne.\n\nIda otti nopeasti kirjeen. Ainoastaan kaksi henkilöä tiesi, että\nhän oli täällä Blaizot'ssa, Ursule ja Dancy. Olisikohan Dancy\nkirjoittanut!... Pettymys: hän tunsi kirjekuoressa Ursulen käsialan.\n\n— Tahtoisiko neiti jotakin?\n\n— En mitään, kiitoksia vain.\n\nLalie, joka ei ollut utelias, poistui huoneesta.\n\nIda asettui jälleen nojatuoliin ja tarkasteli Ursulen kirjettä.\n\n»Mitähän lienee tapahtunut, koska Ursule kirjoittaa minulle jo samana\npäivänä kuin lähdin kotoa?» ajatteli hän.\n\nHän oli niin levoton, että käsi, joka piteli kirjekuorta, vapisi.\nSitten hän avasi hitaasti kirjekuoren.\n\nUrsulen kirjeessä ei ollut oikeastaan kuin pari riviä:\n\n  »Rakas sisko. Miten mielettömästi teit, kun lähdit tälle matkalle!\n  Joku oli tänään iltapäivällä pistänyt _l'Eclaireurin_ numeron meidän\n  ovemme alle. Lue, mitä se uskaltaa kirjoittaa, niin näet, mihin\n  olemme sinun varomattomuutesi tähden joutuneet. Tule takaisin kotiin\n  niin pian kuin mahdollista. Jumala yksin tietää, onko siitäkään enää\n  apua! Odotan sinua. Ursule.»\n\nIda luki kirjeen vielä uudestaan, ja etsi sitten kirjeessä mainittua\nsanomalehtiotetta. Aivan heti hän ei sitä löytänyt, sillä kirjettä\navatessaan hän oli kiireessään pudottanut sanomalehtileikkeleen ja\nse oli mennyt hänen hameensa laskokseen. Kun hän sen sitten löysi,\nei hän ryhtynyt sitä heti lukemaan, nostaisi sitä ajatellessaan vain\nvälinpitämättömästi olkapäitään ja antoi sen olla vielä helmassaan.\nMitä merkitsivät nuo Langres'in sanomalehtisepustukset, koskapa\ntämä hänen matkansa piankin näyttäisi ne perättömiksi? Samalla hän\nhämmästyi, kun yht'äkkiä huomasi suhtautuvansa uudella tavalla koko\nkotikaupunkiinsa.\n\nVasta eilisaamuna hän oli lähtenyt kodistaan Saint-Martinin torin\nvarrelta. Ajatellen uhkaavaa skandaalia hän oli ollut aivan sekaisin\npäästään. Siitä, kun hän oli torjunut asianajaja Henriceaun uhkauksia\nhänen konttorissaan, ei ollut vielä enempää kuin kolmekymmentäkuusi\ntuntia. — Mutta nyt jo tuntuivat Henriceaun ja rouva Cormier'n\nmyrkylliset panettelut ja koko Langres hänestä niin kaukaisilta kuin\nhän ei olisi aikonut palata sinne enää milloinkaan! Tuon maailman\nja nykyisen hetken väliin oli tullut suunnaton välimatka, jollaisen\nainoastaan pitkäaikainen poissaolo voi luoda. Hänellä oli niin\nsuuri into päästä rouva Clapainin salaisuuden perille ja hän oli\nniin takertunut uteliaisuutensa ansaan, että huomasi olevansa aivan\nvälinpitämätön seurauksista, joita tämä hänen keksintönsä ehkä voisi\nhänelle persoonallisesti tuottaa: pelkkä intohimoinen kiinnostus itse\nasiaa kohtaan riitti nyt hänelle.\n\nOdottamaton muutos. Jos olisi sattunut sellainen ihme, että joku tällä\nhetkellä olisi tullut hänelle ilmoittamaan, ettei Ursulen ja hänen\ntarvitsisi enää Langres'issa mitään pelätä, niin olisi Ida jatkanut\nnäitä tutkimuksiaan kuitenkin: pelkästään ilosta saada selville, mikä\ntuo vainaja oli ollut, tuo olento, jonka kuva oli eilisestä lähtien\nyhä vain suurentunut hänen silmissään, mutta tulematta silti yhtään\nkirkkaammaksi.\n\nSuurentunut: se on oikea sana. Vielä eilen oli vainajaa ajateltu,\nkuten muistamme, ainoastaan vähäpätöisenä tyttönä, jolla ei ollut\nedes kunnolleen sukujuurta, tyttönä, jonka eräs hänen vertaisensa oli\nvietellyt. Mies oli ollut uskollinen tuon seikkailunsa muistolle,\njoskaan siitä ei ollut varsinaisia todistuksia, vaan ainoastaan niin\nluultiin. Mutta tänään esiintyy samainen tyttö jo arvoituksellisena\npalvelijattarena, joka kutoo uuden rakastajansa ympärille sellaisen\nsalaperäisyyden verhon, ettei ainoakaan ihminen voi arvata, rakastiko\nhän intohimoisesti isäntäänsä vai tappoiko hän ehkä hänet, saiko\nhän häneltä kokonaisen omaisuuden lahjana vai varastiko hän sen\nomaisuuden. Miten ihmeellistä: tuo nainen muuttaa miehen, jota hän\nväittää rakastavansa, vähitellen aivan samanlaiseksi kuin hän itsekin,\njoten he yksimielisesti hylkäävät komean linnansa ja siirtyvät asumaan\nvain pariin huoneeseen ja keittiöön, jolloin mies elää luolaansa\nvangittuna ja nainen vartioi uskollisena talonkoirana tai Kerberoksena\nluolan ovella. Eivätkä he kumpikaan ilmaise kenellekään, onko\nkaiken tämän pohjalla rajaton rakkaus heidän kumpaisenkin puolelta,\nvai punooko heistä toinen ainoastaan kavalaa juonta, ottaen ajan\nkanssarikollisekseen!\n\nIda huokasi ja tuijotti epätietoisena illan yhä pimenevään hämäryyteen:\n\n— Oliko hän rikoksellinen vai rakastajatar, joka oli harvinaisen\nomituinen? Varmaan tässä on sielullinen arvoitus, mutta kuinka päästä\nsiitä perille? Entä sitten tämä... Hyvä Jumala, mitäpä minä tästä\nvälitän!...\n\nJa ottaen käteensä Ursulen lähettämän sanomalehtileikkeleen hän luki\nnyt viimein:\n\n  »_Saint-Martinin torin varrella tapahtunut murhenäytelmä_. Yleisö\n  ei ole unohtanut erään C:n neitien luona asuneen täyshoitolaisen\n  kuolemaa, joka tapahtui viime huhtikuun 14 p:nä. Ensimmäisessä\n  virallisessa tutkimuksessa päästiin, kuten aikaisemmin olemme\n  kertoneet, siihen tulokseen, että tapahtuma oli itsemurha. Mutta\n  tänään on meille vakuutettu, ettei viimeinen sana ole vielä lausuttu\n  tästä asiasta, joka tuntuu sitäkin järkyttävämmältä, kun ei edes\n  tiedetä, kuka vainaja oli ollut. Omituisena seikkana mainittakoon,\n  että samana päivänä, jona vainaja haudattiin, toinen C:n neideistä\n  katosi vuorostaan paikkakunnalta, kenenkään tietämättä, minne hän\n  matkusti. Tulemme aikanaan selostamaan lukijoillemme ne uudet\n  tutkimukset, joihin viranomaiset epäilemättäkin pian ryhtyvät, jos he\n  nimittäin, kuten toivomme, suvaitsevat luopua mukavuudestaan ja pitää\n  silmänsä auki.»\n\nTämä hyökkäys todisti, miten oikeassa Dancy oli ollut, kun hän\nennusti, että Ursule ja Ida ennemmin tai myöhemmin sekoitettaisiin\ntähän itsemurhatapahtumaan. Mutta koko sanomalehtisepustus oli niin\ntyperä, että Ida antoi leikkeleen pudota maahan ja nostaisi sille vain\nolkapäitään.\n\nVain ilmeinen hölmö saattoi uskoa sitä, joka väitti, että »toisen\nneiti C:n matkalla» ja rouva Clapainin kuolemalla olisi ollut jotakin\nyhteyttä keskenään.\n\n— Jos he aikovat pysyä väitteessään, täytyy heidän keksiä jotakin,\njoka ei ole näin rajattoman typerää, sillä pian minä menen takaisin\nkotiin... Mutta — milloin minä oikein voin sinne mennä?...\n\nYht'äkkiä tuli neuvottomuus siitä. Jos hän olisi lähtenyt kotiin heti,\nkuten Ursule pyysi, ja jättänyt tutkimuksensa kesken, eikö hän olisi\nikäänkuin karannut tehtävästään?\n\nHän ei ennättänyt kauemmin pohtia tätä asiaa. Hänen ajatuksensa\nkeskeytyivät, sillä joku naputti hiljaa oveen.\n\n— Sisään!\n\nHän luuli, että Lalie tulisi takaisin, mutta hän erehtyi. Christinen\nmusta hahmo pujahti äänettömin askelin huoneeseen.\n\n— Riensin ilmoittamaan neidille, että neidille voi ehkä tulla eräs\nvieras!\n\nHän puhui niin hiljaa, että sanoja tuskin kuuli.\n\n— Vieras? toisti Ida. Hän ei uskonut korviaan, että hänelle täällä\nvoisi tulla vieras.\n\n— Isä ei luullut, että neiti olisi huoneessaan, joten pyysi häntä\ntulemaan takaisin huomenna.\n\n— Minä en tunne täällä ketään!\n\n— Älkää pelätkö: hän kyllä tietää, kuka te olette.\n\nIda kavahti hämmästyneenä seisomaan.\n\nChristine viittasi hänelle hillitsevästi:\n\n— Hiljaa, kenenkään ei pidä tästä tietää... Hän muuten tuntee koko\nasian, kaikkein tärkeimmänkin puolen siitä. Pankaa tämä mieleenne.\nHyvästi!\n\nJa hän oli jo menossa pois, kun Ida kysyi vielä:\n\n— Sanokaa nyt ainakin hänen nimensä?\n\n— Joudetot.\n\n— Lääkärikö?\n\n— Kas, sen te olette saanut tietää Froiduressa, niinhän? No, jos\nensimmäinen neuvoni oli mielestänne hyvä, niin seuratkaa toistakin:\nkuunnelkaa, mutta puhukaa itse niin vähän kuin suinkin.\n\nOvi painui jo äänettömästi kiinni. Idasta tuntui kuin ei tuota mustaa\nvarjoa olisi huoneessa käynytkään. Hän oli jälleen yksin, mutta nyt\njärkytyksissään jostakin uhkaavasta.\n\nSaada kysellä asiaa tuolta lääkäriltä, koko oikeusjutun johtavalta\nsielulta, herra Bernardin kuoleman todistajalta ja varmaankin myöskin\nrouva Clapainin uskotulta henkilöltä: mikä onnellinen sattuma! Mutta\nsitten tuli yht'äkkiä joukko uusia arvoituksia. Keneltä tuo mies oli\nsaanut tietää, että Ida oli täällä? Miksi hän tahtoi tavata Idaa?\nOliko hän saanut vihiä, että Ida oli ryhtynyt tällaisiin tutkimuksiin,\nja koettiko hän nyt estää ja keskeyttää ne? Seurasi järjetön pelko:\ntuollaisen henkilön puolelta, jolle nyt oikeudenkin oli täytynyt\nantaa myöten, tuntui kaikki mahdolliselta, valhe, oveluus, uhkaukset:\neikö ollut jotakuinkin varmaa, että Ida joutuisi tappiolle tässä\ntaistelussa, joka nyt oli tulossa?\n\n— Oi, ainoastaan Dancy voisi saada ilmi totuuden! supisi hän itsekseen.\n\n— Dancy! Niin, miksipä ei? Ida kuuli vielä korvissaan sanat, jotka\nDancy oli siellä kaupungin muureilla lausunut: »Jos matkalla joudutte\npulaan, mikä estää teitä tiedustelemasta minulta neuvoa?» Vähän\nmyöhemmin hän oli lisännyt, — ja nämä sanat olivat painuneet tarkasti\nIdan mieleen: — »Jos tapahtuu jotakin vähänkin erikoista, niin kutsukaa\navuksi ystävä, joka ei toivo mitään niin kuin saada nähdä jälleen\nteidät.» Hyvä, nyt oli tulossa todella jotakin erikoista! Jos hän\nkutsuisi Dancyn avukseen, hän tottelisi ainoastaan Dancyn neuvoa. Ja\nhän tottelee sitä siksi, että taistelu Ida Cadifonin ja Joudetot'n\nvälillä olisi varmasti liian epätasainen, ja sitä paitsi eräästä\ntoisesta syystä, jota hän ei tahdo itselleen tunnustaa, mutta joka ehkä\non halua tavata jälleen Dancy.\n\nIda ei enää epäröinyt yhtään, vaan otti esille paperiarkin ja kirjoitti\nsiihen:\n\n»Dancy, Langres, raatihuone. Tarvitsen Teitä. Kiireellistä. Tulkaa.»\n\nAnnettuaan sitten sähkösanomansa Lalielle hän asettui jälleen\nnojatuoliin ikkunansa ääreen. »Milloin minä menen takaisin kotiin?»\nhän oli kysynyt itseltään Ursulen kirjeen luettuaan. Nyt hänen ei sitä\ntarvinnut kysyä.\n\n— Nyt minä ainoastaan odotan, huokasi hän, ja se tuntui hänestä\nkuvaamattomalta helpotukselta. Peli oli alettu.\n\nSe oli kyllä totta. Mutta ihminen luulee usein itse ohjaavansa\nvenhettä, vaikka virta viekin sitä oman mielensä mukaan, ja nyt istui\nrouva Clapain perää pitämässä.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nTässä meidän täytyy palata aikaisempiin tapahtumiin. Ursulen kirje oli\nainoastaan sangen vähäinen seuraus eräästä yleisestä ilmiöstä, jonka\nnäyttämöksi Langres oli Idan matkan jälkeen tullut.\n\nOn vaikeaa kuvitella, miten nopeasti ja etenkin rajusti jokin\nnäennäisesti varsin merkityksetön tapaus voi eräissä olosuhteissa\nkiihdyttää yleistä mielipidettä maaseudulla. Eräänä aamuna oli siis\nnähty samaan kellonaikaan Ursule saattamassa rouva Clapainia hautaan\nja Ida lähdössä rautatieasemalle: kovin luonnollisia asioita, joista\nensimmäinen johtui Ursulen hyvästä sydämestä ja joista toiseen oli\nvarmaan jokin oikeutettu syy. Jos Langres'in piti kiihtyä joka\nkerta, kun joku sen asukkaista aikoi lähteä junassa matkalle,\nniin mikä ihmisten aivot perisikään? Mutta kun nyt nämä kaksi\ntapausta yhdistettiin Saint-Martinin torin varrella tapahtuneeseen\nmurhenäytelmään ja kun henkilöt, joilla oli omat erikoiset\ntarkoituksensa, näitä selittelivät, niin ne; ihmeellistä kyllä,\nalkoivat näyttää omituisilta ja herättivät epäluuloja.\n\nEnsinnäkin: se seikka, että Ursule oli yksinään kulkenut itsemurhan\ntehneen vainajan ruumisarkun perästä, todisti, että sisarusten välille,\njotka tähän saakka olivat eläneet keskenään täysin sovussa, oli tullut\nvakavaa erimielisyyttä. Ja mitä muuta syytä saattaisi siihen olla kuin\nettä he olivat luultavastikin näytelleet eri osia tuon salaperäisen\nvainajan kuollessa?\n\nToisaalta tiedettiin varsin hyvin, että Cadifonin neidit olivat niitä,\njotka eivät yleensä matkustelleet. Ei ollut koskaan nähty heidän\nmenevän edes kesälomalle kaupungista. Tiedettiin, että heillä ei ollut\nketään tuttavia kaupungin ympäristössä. Sitä paitsi eivät Henriceaun\ntoimistossa palvelevat henkilöt suinkaan unohtaneet kertoa, millä\nkiireellä Ida oli sieltä lainannut huomattavan summan rahaa päästäkseen\ntälle matkalle. Uudet lisäselittelyt vahvistivat ajatusta, että hän oli\nlähtenyt vastaisia tutkimuksia pakoon. Ainoastaan jotkut uhkarohkeat\nolivat itsemurhasta kuultuaan tohtineet esittää: »Eiköhän olisi parasta\nensin tutkia tarkoin, miten tämä lopultakin on tapahtunut?» Mutta\nkun Ida näin yht'äkkiä ja selittämättömällä tavalla lähti pakoon,\nmuuttui yleisen mielipiteen käsitys aivan yksimielisesti seuraavaksi:\n»Olisivatko sisaruksetkin eronneet toisistaan näin, jos _jotakin_ ei\nolisi tapahtunut.»\n\nJotakin: siinä uhkaavin sana. Niin kauan kuin sitä ei ole lausuttu, jää\nyleinen mielipide vielä häilyväksi. Mutta tuskin se on lausuttu, niin\njokainen antaa sille oman muotonsa.\n\nKun _l‘Eclaireurin_ uutinen kello kolmen aikaan tuli yleisön\nluettavaksi, nähtiin, että se vastasi täydellisesti lukijain\ntoivomuksia, lukijain, jotka nyt kaikella tarmollaan koettivat miettiä,\nmitä tuo »jotakin» merkitsi ja joilla oli ollut käytettävänään mitä\nristiriitaisimpia olettamuksia, eikä niilläkään keskenään mitään muuta\nyhteistä kuin Cadifonin neitien sukunimi.\n\nNäin kävi erityisesti Tasavaltalaisessa klubissa, jossa tohtori Coin\nuskalsi väittää pikkukaupungin sanomalehden, tuon »kaalinlehden»,\nvihjailuita typeryyksiksi: väite, josta seurasi kiivas sanakiista ja\nmelkeinpä tappelu.\n\n— Lopultakaan ei ole mitään todistusta, että se oli itsemurha, virkkoi\nasianajaja Henriceau vihjailevasti.\n\n— Selittäkääpä sitten, vastasi tohtori Coin itsetuntoisesti, — millä\ntavoin te pakottaisitte terveen ihmisen nielaisemaan kaksi lasiputkea\nveronaalia?\n\n— Mutta... alkoi aliprefekti.\n\n— Ei mitään muttaa. Aiotteko tässä opettaa minulle, miten\noikeuslääkeopillinen tutkimus tehdään, tai uskotella minulle, että\nnykyään, puhelimen, langattoman ja kaikenmoisten uusien vehkeiden\naikana, siis tieteiden vuosisadalla, voitaisiin murhata joku nainen\nsillä tavoin, että minä en huomaisi, mitä on tehty?\n\nAliprefekti, joka oli vimmoissaan siitä, että tämä juttu oli noussut\nuudestaan esille, vastasi:\n\n— Ja minä puolestani väitän, ettei rikoksia, jotka jäävät\nilmitulematta, koskaan ole tehty niin paljon kuin nykyaikaan.\n\nTohtori Coin kimmahti pystyyn pöytänsä takaa:\n\n— Väittäkää yksin tein, että minä olen ollut yhteistoiminnassa\nmurhaajien kanssa!\n\nMyöskin aliprefekti oli kavahtanut pystyyn. Kaikkialta juostiin\nheidän ympärilleen. Luultiin, että tuollaisten sanojen jälkeen\nturvauduttaisiin voimakkaampiin argumentteihin. Mutta sitä ei\nkuitenkaan tapahtunut: aliprefekti tahtoi vain, niinkuin tuona\nitsemurhapäivänäkin, mennä puhelimeen, antaakseen poliisilaitokselle\nryöpyn, joka hajoittaisi uhkaavan ukkospilven.\n\nDancy istui parhaillaan poliisikamarissa ja koetti voimainsa takaa\npäästä kaukopuhelinyhteyteen joidenkin ulkoseutujen kanssa. Uteliaisuus\non eräiden henkilöiden etuoikeus. Tutkittuaan rouva Clapainin kädet\nDancy ei voinut siitä ominaisuudestaan millään vapautua. Oltuaan ensin\nkiinnostunut Idasta hän oli nyt ehkä vieläkin kiinnostuneempi tuon\ntuntemattoman vainajan mysteeristä, vainajan, jota hän vaistomaisesti\npiti vaarallisena olentona. Ja kun hän oli vakuutettu, että Angélique\nMirot'n kohtalo liittyi jollakin tavalla läheisesti Clapainin\nkuolemaan, ja kun hän toisaalta ei ollut suinkaan varma siitä, että Ida\nvoisi tuoda Blaizot'sta mitään arvokkaita tietoja, hän itse oli tänä\naamuna ryhtynyt toimeen ja soittanut puhelimella useihin ympäristön\nmielisairaaloihin. »Onko teillä siellä mahdollisesti hoidettavananne\neräs nainen nimeltä Mirot, tai ehkä Cadifon, taikka Angélique?» kysyi\nhän joka kerta. Koska hän oli tähän asti saanut ainoastaan kieltäviä\nvastauksia, on helppo kuvitella, miten hän suuttui, kun hän nyt\nodotti vastausta aivan muualta ja kuulikin aliprefektin äänen langan\ntoisesta päästä. Näiden kahden miehen keskustelu ei ollut laadultaan\naivan rakastettavaa. Mutta ainoastaan viimeisellä sananvuorolla on\nmerkitystä, ja se vuoro oli Dancyn:\n\n— Minä en ole edellyttänyt, että kukaan huomauttaisi minulle, mitä\nvelvollisuus minulta vaatii, ja niinpä tahdonkin päättää itse, millä\ntavalla menettelen. Jos huomenna tai ylihuomenna kuulette, että minä\nolen lähtenyt junassa jollekin matkalle, niin se todistaa, että olen\nsaanut kiinni johtolangan päästä, mutta tuloksista en ilmoita teille\nennen kuin minulla on tulokset tiedossani.\n\nSamana iltana, hämärän tullessa, pisti jokin salaperäinen käsi\n_l'Eclaireur_-lehden. Brochardin talon ulko-oven alitse sisään. Jos\nUrsule sillä hetkellä olisi sattunut pitämään silmällä toria, hän olisi\nepäilemättäkin todennut, että rouva Cormier juuri siihen aikaan meni\nkotiinsa, mutta askaroihan Ursule keittiössä: niinpä hän ei tietänyt,\nketä hänen sopi kiittää näistä rakastettavista uutisista.\n\nKun hän luki lehteä, hän oli vähällä pyörtyä. Muistakaamme, että\nhän siihen saakka kuin rouva Clapain oli tullut heille, oli elänyt\nvelvollisuutensa kunniallisesti täyttäneen ihmisen rauhallista elämää.\nItsemurhakaan ei ollut horjuttanut tuota täydellistä rauhallisuutta\nmuuta kuin siinä suhteessa, että hän oli tullut levottomaksi\ntaloudellisista vaikeuksista, jotka voisivat olla seurauksena tästä\nitsemurhasta. Se levottomuus oli kuitenkin pientä Idan käsitysten, ja\netenkin sen mahdollisuuden, rinnalla, että _l'Eclaireur_ voisi tehdä\ntällaisia kauheita salaviittauksia!\n\nYht'äkkiä hän nyt huomasi, minkä hirvittävän kuilun hän itse oli\navannut itsensä ja sisarensa välille. Seuraava yö oli kauhea. Se,\nettä hän heti oli lähettänyt Idalle tuon kirjelapun, jonka tiedämme,\nei helpottanut: siitä huolimatta Ursule laski vain tunteja, joiden\nkuluttua Ida tulisi takaisin, kuten hän oli pyytänyt, ja soimasi\nitseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt sisartaan. Useinhan jokapäiväinen\nyhteiselämä riistää meiltä kyvyn arvostella oikein niitä, joiden\nkanssa elämme yhdessä. Jos umpinaiseen huoneeseen on vähitellen ja\nhuomaamatta tullut myrkyllistä ilmaa, ei tarvitse muuta kuin yht'äkkiä\navata ikkuna, niin huomaa, että kuolema on ollut ihan lähellä.\n_l‘Eclaireurin_ uutisen valossa Ursule ymmärsi nyt viimeinkin, että\nhänen ja Idan keskinäinen ymmärtämättömyys oli alkuisin paljon kauempaa\nkuin rouva Clapainin kuoleman ajalta ja että heidän sisarusrakkautensa\noli vaarassa. Yksinkertaisena ja hyväsydämisenä hän tuli aivan\nlohduttomaksi, kun ajatteli, että hän itse oli ollut siihen syypää, ja\nsilloin hän itki pakahtuakseen.\n\nSitten seurasi päivä, joka Ursulen oli kärsittävä yksinään, koska Ida\nei voinut tulla takaisin kotiin ennen kuin kahden vuorokauden kuluttua.\n\nOdottaminen on ihmisluonteiden koetinkivi. Osatakseen odottaa täytyy\nihmisen olla voimakas ja osata hallita ajatuksiaan. Ursulesta, joka\nei ollut milloinkaan joutunut odottamaan, sillä hän ei ollut koskaan\nmitään itselleen toivonutkaan, tuntui kuin henki olisi hänestä\nlähtenyt joka hetki tällä odotusajalla. Rauhattomana hän harhaili\nhuoneissaan. Kun sanomalehdenmyyjä kello kahden aikaan alkoi huutaa\n_l'Eclaireuriä_, hän juoksi ulos, osti lehden jääväsi sen vapisevin\nkäsin. Hänen suureksi helpotuksekseen ei siinä nyt ollut mitään. Koska\nhän ei liioin tietänyt, millä tempulla sanomalehdet pitävät yleisön\nuteliaisuutta vireillä, hän luuli, että hyökkäys oli huomattu huonosti\nperustelluksi, joten siitä oli luovuttu. Tämä viaton käsitys ja varma\ntieto, että Ida nyt oli saanut hänen kirjeensä, rauhoittivat Ursulea\nhiukan. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän olisi nähnyt Idan samalla\nhetkellä kävelemässä maantiellä Froidureen, ja tietänyt, että Idan\najatukset olivat niin kaukana Langres'ista kuin suinkin saattoivat?\nTietämättömyys on meille onni, josta saisimme olla kiitollisia.\n\nMiten pitkältä aika tuntuukin, vähitellen se kuitenkin pieninä osasina\nhupenee. Saint-Martinin kello lyö viisi. Vielä yksi yö, niin Ida tulee\ntakaisin. Sillä välin täytyy Ursulen koettaa rauhoittua jollakin\ntavoin. Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat hänestä edes jonkinlainen keino\nsiihen, niin raskailta kuin ne tuntuvatkin.\n\nAivan kuin ironisena vastauksena näihin hänen ajatuksiinsa soi samassa\novikello. Varsinkin vakavina hetkinä me toimimme automaattisesti,\ntotuttujen tapojemme mukaan, sillä silloin emme osaa hallita\nliikkeitämme niinkuin tavallisesti. Ursule, joka vapisi, jos vain\najattelikin, että hänen pitäisi tavata ihmisiä, juoksi nyt kuitenkin\navaamaan ovea: hän ei huomannut tätä ajattelemattomuuttaan ennen\nkuin jo oli kääntänyt lukon auki. Hänen täytyi siis avata ovi,\nja pelästyneenä hän perääntyi takaisin, kun näki edessään kaksi\nmustahameista olentoa.\n\n— Päivää, Ursule-neiti, hauskaa nähdä teitä! Minä satuin kulkemaan\ntästä ohi, ja kun näin tämän rouva Cormier'n tulevan teille, en\njaksanut vastustaa haluani tulla ilmaisemaan myötätuntoani teille, ja\nsamoin sisarellenne.\n\nSitten kaniikki Bordier kääntyi tuon toisen mustahameisen puoleen:\n\n— Olkaa hyvä, rouva, menkää te edeltä.\n\nJa nyt ilmestyi itse rouva Cormier, noudattaen papin, pyyntöä.\n\nNäiden kahden henkilön tulossa oli todellakin jotakin säikähdyttävää,\nkoska abbé Bordier ei ollut kertaakaan käynyt talossa sen jälkeen\nkuin hänet oli nimitetty kaniikiksi, ja koska rouva Cormier, vaikka\nasui aivan viereisessä talossa, ei ollut milloinkaan suvainnut astua\njalallaan Cadifonin neitien kynnyksen yli.\n\nUrsule soperteli vapisten:\n\n— Asia on niin, että sisareni ei ole kotona, ja minä...\n\n— Tiedän sen... aivan kuin koko kaupunki, vastasi rouva Cormier heti. —\nMinä tahdoinkin tavata nimenomaan teitä.\n\n— Minä... minä en puolestani tietänyt, että sisarenne oli poissa kotoa,\nänkytteli abbé Bordier. — Mutta koska te olette kotona, iloitsen tästä\nkäynnistäni yhtä suuresti.\n\nNäin juteltaessa vieraat tulivat sisään. Ursulen oli pakko ottaa heidät\nvastaan. Hän epäröi ensin, minne heidät viedä, ja valitsi sitten Idan\nhuoneen:\n\n— Käykää ystävällisesti tänne... Antanette anteeksi, että täällä on\nniin tomuista...\n\n— Se ei haittaa, virkkoi abbé Bordier iloisesti ja istahti heti\nnojatuoliin.\n\nRouva Cormier asettui toiseen nojatuoliin, ja Ursule yksinään\ntavalliselle tuolille.\n\nAbbé Bordier ei ollut uuteen virkaan päästyään ulkomuodoltaan yhtään\nohentunut. Samoin olivat hänen kasvonsakin yhtä rauhalliset ja\nluottavan miellyttävät kuin ennenkin, vaikka niissä tänään huomasikin\neräänlaista taipumusta uteliaisuuteen.\n\nRouva Cormier oli arvokkaan näköinen ja koko hänen olemuksessaan oli\njotakin kulmikasta. Tavatessaan seurakunnan entisen kirkkoherran\nCadifonin neitien ulko-ovella, häh oli ensin epäröinyt, tuliako\nhänen kanssaan ollenkaan tänne, mutta sitten hän oli huomannut sen\nedulliseksi suunnitelmilleen.\n\nKaikkien näiden kolmen henkilön mielialan saattoi arvata jo pelkästään\nsiitä, miten he kukin olivat asettuneet paikoilleen: Ursule istui\nhätääntyneen näköisenä aivan tuolin reunalla, abbé Bordier oli\nheittäytynyt mukavasti nojatuoliin ja hänen silmänsä kiiluivat\nuteliaisuudesta, joka oli valmis tyytymään pienimpäänkin uutisen\njyvään, kun taas rouva Cormier istui jäykkänä kuin seiväs, kulmakarvat\nrypyssä ja näytti ilmeisesti päättäneen, ettei hän siitä nousisi ennen\nkuin olisi saanut asiansa toimeksi.\n\nAbbé Bordier ryhtyi hartaasti esittämään käyntinsä syytä.\n\n— Niin, rakas neiti, kuinka paljon ikävyyksiä teillä nykyään on ollut,\nja kuinka odottamatonta tämä oli, sillä minä tunsin vainajan ja voin\nilokseni sanoa, että hän oli hyvä kristitty.\n\nUrsule nyökkäsi vain myöntävästi päätänsä. Rouva Cormier huomautti\nmolliäänellä:\n\n— Kristitty, niin, joten tuntuu tosiaan epäuskottavalta, että hän olisi\ntehnyt itsemurhan.\n\nTämä sanottiin kaniikille eikä Ursulelle, joka tällä hetkellä oli\nikäänkuin asiaan kuulumaton.\n\n— Epäuskottavalta, toisti kaniikki, — mutta varsin mahdolliselta,\nsillä tässä tapauksessa ei voida epäillä, että... Lyhyesti: kun eilen\nhuomasin, mihin suuntaan asiat kehittyivät, tuli mieleeni... ajattelin,\nettä en voi olla tätä tekemättä, ja nyt tulin tänne vakuuttamaan\nentisille rakkaille seurakuntalaisilleni kunnioitustani ja, jos sitä\nkaivataan, rohkaisemaan teitä läsnäolollani.\n\nUrsule sai vaivoin sanotuksi:\n\n— Kiitoksia, herra kaniikki, ja kun kerron sisarelleni, miten\nystävällinen te...\n\n— Mutta, keskeytti taas rouva Cormier äskeiseen mollisävyyn, — eikö\nsisarenne, kuten asianajajani on minulle kertonut, viivykin täältä\npitkän aikaa poissa?\n\nAbbé Bordier oli hyvillään siitä, että toinen henkilö ryhtyi puhumaan\njuuri siitä asiasta, jota hän oli utelias tietämään, joten hän nyt\nkiiruhti jatkamaan:\n\n— Tällaisten mielenliikutusten jälkeen on varsin luonnollista, että\nIda-neiti tahtoi päästä hiukan maaseudulle virkistymään; mutta, mikäli\nhäntä tunnen, hän tulee kai piankin takaisin kotiin, vai kuinka?\n\nUrsule teki torjuvan eleen: hän oli päättänyt, ettei ilmaisisi\nkenellekään, että oli kirjoittanut sisarelleen ja pyytänyt tätä\ntulemaan takaisin kotiin.\n\n— Luultavasti, vastasi hän niin väsyneellä äänellä, että huomasi\nselvästi, ettei hän halunnut keskustella tästä asiasta.\n\nRouva Cormier sanoi innokkaasti, kääntyen viimeinkin Ursulen puoleen:\n\n— Olisi suotavaa, että te tietäisitte tämän varmasti, jos nimittäin on\ntotta, että sisarenne hoitaa yksinään teidän taloudellisia asioitanne.\n\n— Eihän, rouva, yhdessä me aina teemme kaikki päätöksemme, joten minä\nen ole suinkaan välinpitämätön mistään yhteisistä asioistamme...\n\n— Siinä tapauksessa en kadu, että tulin tänne, ja Henriceau oli\noikeassa, kun kehoitti minua kääntymään teidän puoleenne.\n\n— Henriceau! huudahti Ursule. — Olisiko yhä tarkoitus...\n\n— Ehdottaa, että te myisitte minulle talonne: aivan niin.\n\n— Mitä ihmettä! huudahti kaniikki, — olisiko neideillä aikomus...\n\n— Ei ollenkaan! vastasi Ursule heti. — Se oli ehdotus, johon me\nkieltäydyimme suostumasta. En tietänyt, että rouva Cormier olisi sen\ntakana. Mutta mitäpä siitä... Me emme kaiken kaikkiaan lähde minnekään\ntäältä.\n\n— Ettekö, vaikka teiltä menisi entinen rauhallinen elämänne? jatkoi\nrouva Cormier tyynesti. Toivoin, että te ainakin eilen olisitte\npohtinut uudestaan tätä asiaa, ehkäpä muuttanutkin mieltänne.\n\nKun näin muistutettiin tuosta inhottavasta sanomalehtikirjoituksesta,\nkavahti Ursule pystyyn:\n\n— Jos olisin muuttanut mieltäni, rouva, niin silloinhan tunnustaisin,\nettä minulla olisi syytä pelätä jotakin. Jos me emme olisi kunniallisia\nnaisia, joilla ei ole mitään aihetta soimata itseään, niin ette näkisi\ntäällä vieraana herra kaniikkia.\n\nNäitä viimeisiä sanoja lausuessaan Ursule näytti ikäänkuin vaativan\nkaniikkia todistajakseen. Bordier vahvistikin:\n\n— Tietysti, kunniallisia naisia!...\n\nMutta samassa hän tuli levottomaksi tästä keskustelun uudesta\nkäänteestä ja nousi nojatuolistaan:\n\n—... Mutta nyt huomaan, että täällä on neuvoteltavana jokin\nkauppahomma, joten minun läsnäoloni ehkä häiritsee...\n\n— Ei suinkaan, abbé! huudahti rouva Cormier. — Päinvastoin pyydän teitä\njäämään tänne, sillä olen varma, että te kannatatte minua, kun kuulette\nsen vähän, mitä minulla on vielä asiasta sanottavaa.\n\nSitten hän kääntyi jälleen Ursulen puoleen:\n\n— Niin vakuutettuja kuin olemmekin teidän kunniallisuudestanne, emme\nole voineet olla huomaamatta, mitä kaupungilla jutellaan ja mitä lehdet\nkirjoittavat. Sisarenne teki tosiaan viisaasti, kun poistui täältä, ja\nteidän olisi parasta seurata hänen esimerkkiään.\n\n— Ei, hyvä rouva, keskeytti Ursule jyrkästi.\n\n— Eikö sittenkään, vaikka minä pitäisin huolen siitä, että tämä\nsanomalehtihyökkäily, joka on, niin pelkään, vasta alkua, loppuisi?\n\nKauhistuneena Ursule kysyi abbé Bordier'lta:\n\n— Luuletteko tosiaan, että he uskaltaisivat...\n\n— Oh, minä en luule mitään! änkytteli kaniikki.— Minulla ei ole mitään\ntekemistä sanomalehdistön kanssa... Rouva Cormier sen sijaan näyttää\ntietävän jotakin, joka herättää levottomuutta.\n\nAbbé Bordier oli kuin kahden tulen välissä, hän vilkui vuorotellen\nUrsuleen ja rouva Cormier'hen, haluten myöntää heidän kummankin olevan\noikeassa.\n\nMutta rouva Cormier ei hellittänyt, vaan jatkoi:\n\n— Tiesinpä jotakin tai en, mutta yleensä katselen asioita sellaisina\nkuin ne ovat. Neiti ei vielä tänään myönnä, että paras tapa lopettaa\nnämä ikävyydet, joihin hän on joutunut, olisi... poistua Langres'ista.\nSe riittää minun puolestani täksi päiväksi. Mutta sitä vastoin pidän\nluultavana, että hän ehkä huomenna tai ainakin muutaman päivän perästä\non toista mieltä, ja siinä tapauksessa pyydän nyt häneltä lupausta,\nettä hän myy talonsa minulle ennen muita, luonnollisesti samaan hintaan\nkuin minkä joku toinenkin ostaja hänelle tarjoaisi, sillä...\n\nTässä hän keskeytti, varmaankin lujentaakseen loppupontta ja\npakottaakseen Ursulen maistamaan katkeran maljan pohjaan asti:\n\n—... sillä minä en ole sellainen ostaja, joka turvautuisi yllätykseen,\nenkä minä myyjän vahingoksi ryhdy temppuihin, joiden avulla te\naikananne pääsitte sille paikalle, joka oikeastaan oli minun.\n\nTuskin hän oli sanonut nämä sanat, niin ovikello soi uudestaan.\n\n— Taasko, supisi Ursule ja päätti, ettei tällä kertaa menisi avaamaan.\n\nMutta hän ei ottanut huomioon kaniikkia, joka tuli kovin iloiseksi, kun\nsai tilaisuuden livistää koko tästä epämiellyttävästä tilanteesta:\n\n— Älkää vaivautuko turhaan, neiti: koska olen nyt jo seisoallani, niin\nminä menen avaamaan.\n\nAbbé Bordier riensi eteiseen. Siellä kuului hän juttelevan hiljaisella\näänellä jonkun kanssa. Sitten hän tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan\noli suunnattoman järkyttynyt ilme.\n\n— Siellä ulko-ovella on eräs henkilö, joka kyselee teitä.\n\nUrsule huudahti hätääntyneenä:\n\n— Tiedättekö, kuka hän on?\n\n— Kyllä... pelkään, että hän on... on poliisikomissaari.\n\nVoitonriemusta ylpeänä rouva Cormier kavahti pystyyn:\n\n— Mitäs sanoin teille, neiti? Teidän ei tarvinnut odottaa huomiseen\nmyöntääksenne, että olin oikeassa. Muuten ei se, mitä teiltä pyysin,\nsido teitä muussa tapauksessa kuin että yleensä aiotte myydä talonne.\nTarkoitan, että ainoastaan lupaatte minulle etuoikeuden, siinä kaikki...\n\nUrsule masentui poliisin tulosta niin, että tuskin tiesi, mitä puhui:\n\n— Etuoikeus... Niin kylläkin... eihän sellainen lupaus sido enempään...\nJos sitä haluatte, niin kyllä...\n\nHänen jalkansa olivat pettää, kun hän lähti ovelle päin.\n\n— Kuulkaa, abbé Bordier, te voitte todistaa, että hän antoi minulle\nlupauksensa, sanoi rouva Cormier. — Ja nyt, neiti, rauhoittukaa. Minä\nlähden täältä, me emme enää häiritse teitä...\n\nJäykkänä ja kuivana rouva Cormier poistui huoneesta. Abbé Bordier\nmeni hänen perästään mutisten joitakin käsittämättömiä sanoja, joiden\ntarkoituksena oli sekä rohkaista Ursulea että pahoitella sitä, että oli\ntullut häntä häiritsemään. Ulko-ovella he sitten tervehtivät jotakuta\nherraa, joka vilkaisi ilmeisen kärsimättömästi heihin, kun he menivät\nhänen ohitseen. Sen jälkeen Ursule näki kahden äskeisen vieraansa\nkatoavan mustina varjoina torin pimeyteen.\n\n— Vain pari sanaa kaikessa kiireessä, Ursule-neiti, alkoi Dancy, —\nsillä abbé Bordier ei ollut erehtynyt, tulija oli tosiaan Dancy, —\nmitkä ovat sisarenne etunimet?\n\n— Sisareniko? toisti Ursule yhä enemmän sekaannuksissaan. — Hänen\nnimensä on Ida. Luulin, että te sen tietäisitte.\n\n— Minä tarkoitan rouva Mirot'n etunimiä.\n\n— Kuinka, tiedättekö ehkä, missä Angélique...\n\n— Minä en tiedä mitään, vastasi Dancy hermostuneesti, — mutta minä\nsaan kyllä pian tietää, mikä on melkeinpä sama asia. Eivätkö hänen\netunimensä ole Isaure Angélique?\n\n— Kyllä. Miksi niin?\n\n— Eikö teillä ole valokuvaa hänestä?\n\n— Ei.\n\n— Se on vahinko. No, näkemiin nyt jälleen, neiti... Niin, vielä yksi\nkysymys. Kuka oli tuo mustapukuinen nainen, joka lähti täältä?\n\n— Meidän naapurimme, rouva Cormier.\n\n— Hyvä, näöstä päättäen oikea korppi. Varokaa tuollaisia lintuja. Siis\nnäkemiin, neiti, minulla on nyt kiire.\n\nKun Ursule ajatteli, että poliisi nyt varmaankin tietäisi, että\nAngélique oli mielisairas, masentui hän niin, että hänen jalkansa\nhorjuivat ja hänen täytyi nojata seinään. Sitten hän näki Dancyn\nkatoavan varjona pimeyteen, samoin kuin äsken kaniikki ja rouva Cormier\nolivat kadonneet.\n\n— Eikö olisi ollut parempi, että olisin pitänyt suuni kiinni? aprikoi\nhän.\n\nKoskaan ennen hän ei ollut aavistanut, miten hän saattoi tarvita Idaa.\nKoskaan hän ei ollut myöskään tuntenut itseään näin yksinäiseksi ja\nhylätyksi.\n\nSamaan aikaan Dancy veti taskustaan Blaizot'sta tulleen sähkösanoman ja\nluki sen uudestaan.\n\n— Olisikohan tuo Ida ovelampi veitikka kuin luulinkaan? ajatteli hän. —\nJos ei ehkä...\n\nItserakas hymy teki hänet iloiseksi:\n\n— Ehkäpä se ei olisi niinkään tyhmää... Mutta sillä välin: ottakaamme\nselvä, eikö se sairas nainen, joka on Cramans'in hoitolassa ja\njonka etunimet ovat Isaure Angélique, olekin hyvin yksinkertaisesti\nsukunimeltään Cadifon...\n\nKuten näemme, toteltiin sinä iltana sekä Langres'issa että Blaizot'ssa\nvainajan tahtoa. Ursule oli nyt viimeisenä joutunut tähän kurimukseen.\nMuuten: eikö hän ollut surkuteltavin heistä kaikista, koska oli aina\nkunnioittanut rouva Clapainia, mutta huomasikin nyt yht'äkkiä, että\nkulki hänen tähtensä johonkin uhkaavaan onnettomuuteen.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKun ihminen on toteuttanut päätöksensä, tuntuu hänestä omituisella\ntavalla hyvältä: niin oli Idankin laita, kun hän oli lähettänyt\nsähkösanomansa. Mutta tuon tilapäisen rauhoittumisen takana oli\nkuitenkin vielä jotakin, jota hän luuli viimeiseksi pieneksi\nlevottomuudeksi, mutta joka todellisuudessa oli sitä, että hän koetti\nkeksiä jonkin verukkeen voidakseen tunnonvaivoitta haaveilla tuosta\nmiehestä, jonka hän oli sähkösanomalla kutsunut Blaizot'hon.\n\nAina milloin jokin vaarallinen intohimo tunkeutuu sydämeemme ja saattaa\nsen sekasortoon, kieltäytyy sydän sitä ensin tuntemasta ja turvautuu\nkaikenlaisiin tekosyihin salatakseen itseltään oikeat, syvimmät syyt.\n\n— Teinkö oikein vai väärin? aprikoi nyt Ida, hämmästyksissään siitä,\nettä hän näin luotti Dancyhin.\n\nLuotti niin suuresti, että siellä Langres'in muureilla tunnustus\nAngéliquen mielisairaudesta oli aivan helposti luiskahtanut hänen\nsuustaan. Tosin saattoi jollakin tavoin selittää tuon hänen\nluottamuksensa: kun hän ei tuntenut kysymyksessäolevaa lääkäriä sen\nenempää kuin että tiesi hänestä eräitä ulkomuotoa koskevia seikkoja, —\nkaljupäinen, pikimusta parta, lauhkeannäköinen mies, — ei hän voinut\ntoivoakaan, että löytäisi Angéliquen ilman toisen ihmisen apua. Mutta\nmitä ajatella siitä, että hän äsken niin innoissaan oli jälleen\ntahtonut päästä tämän tuntemattoman miehen läheisyyteen? Ja miksi hän\nvielä tälläkin hetkellä oli niin ehdottoman luottavainen kuin Dancy\nolisi pelkällä läsnäolollaan voinut pelastaa hänet kaikesta vaarasta?\n\nYht'äkkiä hän karkotti nämä mietteet mielestään, ravistaen olkapäitään:\n\n— Olkoon mitä hyvänsä: huomenna, kun _hän_ on täällä, ymmärrän, mitä\ntämä on!\n\nSitten hän ei enää tehnyt vastarintaa, vaan salli hänen oveensa\nkolkuttavan ilon tulla sisälle ja kyllästyi kaikkiin verukkeihin, joita\noli tekojensa puolustukseksi keksinyt, ja myönsi itselleen, että hänen\ntunteissaan piili muutakin kuin helpotus siitä, ettei hänen tarvitsisi\nyksinään otella Joudetot'n kanssa, niin, jotakin muuta, nimittäin, että\nhän odotti Dancyn tuloa pelkästään Dancyn itsensä vuoksi.\n\nSitten seurasi epäjärjestyksessä kaikenmoisia muita ajatuksia. Mihin\naikaan Dancy huomenna tulisi tänne? Vastako illalla, ja junassa? Ei,\nsähkösanomassahan oli: »Kiireellistä», ja kun Langres'ista Blaizot'hon\noli ainoastaan neljän tunnin automatka, niin varmasti Dancy tulisi\nautolla. Hyvä: niinpä Ida menisi seuraavana päivänä heti aamulla\nkävelyretkelle, ottamaan häntä vastaan. Siten hän voisi parhaiten\nvälttää Joudetot'n, — ja etenkin, ah, jouduttaa jälleennäkemistä, joka\njo tänä iltana täytti hänen sydämensä suloisella odotuksella...\n\nTehty päätös rauhoitti Idaa niin, ettei hän sitten halunnut muuta kuin\nsaada nopeasti kulumaan ne tunnit, jotka erottivat hänet Dancyn varsin\nepävarmasta saapumisajasta. Juuri samalla hetkellä sinä iltana toivoi\nUrsule Langres'issa jotakin samanlaista, nimittäin Idan palaamista\nkotiin. Me saatamme toivoa eri asioita, mutta maltittomuus, jonka toivo\nmeissä sytyttää, on sama. Muuten oli kummankin sisaruksen maltittomuus\ntänä iltana ainoa, johon nähden he muistuttivat toisiaan, sillä kun\nUrsule viimeinkin vuoteeseen, mentyään valvoi melkein koko yön ja kun\npainajaiset kiusasivat häntä, milloin hän vähän nukahti, niin Ida sitä\nvastoin vaipui heti syvään uneen: luonnon parannuskeino kaikkia äsken\nkestettyjä mielenliikutuksia vastaan ja etenkin sen tarve saada jälleen\naikaan entinen tasapaino, jota vailla elämä tuskin uskaltaisi ryhtyä\nseuraavan päivän tehtäviin.\n\nKun Idan silmät avautuivat näkemään seuraavan päivän, oli kirkas\nauringonvalo jo kauan virtaillut hänen huoneeseensa. Hämmästyneenä Ida\nhypähti heti pois sängystä. Kello oli jo puoli kymmenen! Jos Joudetot'n\nei pitänyt päästä yllättämällä hänen kimppuunsa, ennätti hän tuskin\nkaikella kiireellä pukeutua ja sitten kiiruhtaa pakoon Blondeaun\ntalosta.\n\n— Sellainen unikeko! huudahti ukko, kun näki hänen tulevan\nsuutarinliikkeeseensä. — Ajattelin jo lähettää Lalien herättämään teitä.\n\n— Siunatkoon, minkä tähden? vastasi Ida koettaen lyödä asian leikiksi.\n— Luulitteko, että olin sairastunut tai että livistäisin täältä\nmaksamatta laskuani?\n\n— Minä en luullut mitään, vaan olisin tehnyt sen siksi, ettei erään\nhenkilön, joka istuu tuolla sisällä, olisi tarvinnut enää kovin kauan\nodottaa teitä.\n\nUkko vilkutti merkitsevästi silmäänsä ja viittasi ruokasaliin päin,\njossa Ida oli viettänyt ensimmäisen iltansa täällä. Sitten hän hiljensi\näänensä:\n\n— Tohtori Joudetot tahtoo tavata teitä.\n\nOn hyvä päätöksiä tehdessämme ottaa kaikki pikku seikat lukuun, mutta\nolosuhteilla on kuitenkin omat tarkoituksensa. Ida, joka oli joutunut\nansaan, aikoi jo avata suunsa: »Minulla ei nyt ole aikaa, hän saa tulla\nmyöhemmin!» Mutta ukko pysähdytti yhdellä ainoalla silmäyksellä nuo\nsanat hänen huulilleen: hän katsoi Idaan hyvin tutkivasti, ikäänkuin\nsanoakseen: »Mitä sinä oikein aiot täällä vehkeillä, kun kyselet\nkaikkia Ninen asioita ja kun myöskin Joudetot niihin sekautuu?»\n\n— Menkää vain sinne, jatkoi ukko jälleen kuuluvalla äänellä, — ei\ntarvitse koputtaakaan oveen, avatkaa se ilman muuta. Hänellä lienee\nkiireellistä asiaa, koskapa hän kävi jo eilisiltana täällä.\n\n— Niinkö luulette? virkkoi Ida ja epäröi vielä, mennäkö ruokasaliin vai\nei.\n\nEpäröinti ei auttanut: henkilö, josta puhuttiin, oli varmaankin\ntähystellyt, mitä suutarin työhuoneessa tapahtui, sillä samassa avautui\nmainittu ruokasalin ovi raolleen, ja siitä ilmestyi juuri se mies, joka\noli autollaan ajanut Idan ohi edellisenä päivänä Froiduren tiellä.\n\n— Neiti, sallitteko minun vähän puhua kanssanne?... Tohtori Joudetot...\nBlaizot'n edustaja maapäivillä.\n\nMeidän kaikkien tekoja määräävän mystillisen voiman pakottamana ja\npäättäen noudattaa Christinen neuvoa, että oli kuunneltava, mutta\npuhuttava vähän, Ida meni keskustelemaan miehen kanssa, jota hän ei\nolisi millään ehdolla tahtonut uhmailla.\n\nJoudetot viittasi, että neiti Cadifon menisi edeltä ruokasaliin, jossa\nhän itse oli istunut kauan odottamassa, ja sanoi samalla:\n\n— Ellen erehdy, te olette neiti Cadifon Langres'ista?\n\n— Mistä tiedätte minun nimeni?\n\n— Kuulin sen sattumalta eilen...\n\nMuuta eivät ukko Blondeaun korvat enää erottaneet, sillä Joudetot sulki\nruokasalin oven.\n\nOn harvoin vaikea sanoa, mikä oikeastaan ilmaisee sisäisen\nlevottomuuden ihmisessä, joka ulkonaisesti koettaa kaikin mokomin\nesiintyä luontevasti. Ehkäpä se, että asianomainen liioittelee\nluontevuuttaan, joten toinen vaistomaisesti huomaa olla varuillaan.\n\nMikään ei esimerkiksi ole luonnollisempaa kuin että ovi suljetaan,\njotta saataisiin aivan rauhassa keskustella. Mutta Joudetot piti\ntarpeellisena selitellä tätä varovaisuustoimenpidettään:\n\n— Kun olen lääkärinä tottunut... niin suvaitsette kai?... Minä pelkään\nvetoa.\n\nJa ladellen anteeksipyyntöjä hän lisäsi:\n\n— Toivottavasti annatte anteeksi, että häiritsin teitä näin varhain\naamulla... Mutta minä en tietänyt, kuinka kauan te viivytte täällä,\nmuutamia päiviäkö vai ainoastaan ehkä muutamia tunteja...\n\nKuten näemme, hän pyyteli anteeksi ainoastaan sitä, että oli tullut\nIdan luo näin aikaiseen, eikä sitä, että hän yleensä oli tullut Idan\nluo, mikä oli pääasia.\n\nViimein hän näytti huomaavan, että Ida seisoi, ja viittasi nojatuoliin:\n\n— Mutta ensin, olkaa hyvä ja istuutukaa.\n\nSillä aikaa kuin hän koetti esiintyä näin rakastettavasti, Ida huomasi\nkuitenkin, että tuon ystävällisyyden ja huolettomuuden takana oli\njotakin hyvin levotonta. »Koska hän tietää minun nimeni, epäilee hän\nminun puuhiani täällä», ajatteli Ida. »Osat ovat vaihtuneet, ja nyt\nruvetaan tutkimaan minua. Pidänpä varani! Christine oli oikeassa: minun\non ennen kaikkea pidettävä suuni kiinni ja vain kuunneltava, mitä hän\nsanoo.»\n\nToinen ruokasalin nojatuoleista oli pöydän sivulla ja toinen, ukko\nBlondeaun tuoli, pöydän päässä, kuten olemme nähneet.\n\nJoudetot pyysi Idaa istumaan pöydän sivulla olevaan tuoliin. Se\noli Joudetot'lle aivan luonnollinen asia: kun hän oli tottunut\npuheenjohtajan paikkaan, varasi hän itselleen ilman muuta pöydän päässä\nolevan tuolin ja asettui mukavasti siihen.\n\nSillä välin Ida yhäti ajatteli:\n\n»Missä olen ennen kuullut tuon äänen?»\n\nLapsellinen kysymys: mutta on varsin tavallista, että huomiomme\nvakavissa elämäntilanteissa kiintyy ennen kaikkea epäoleellisiin\nseikkoihin.\n\nEi silti, että Joudetot'n ääni olisi ollut karkea tai soinnultaan\njollakin tavoin erikoinen. Huomiota herätti ainoastaan sen harvinainen\nlaajuus, — mikä luultavasti johtui siitä, että hän oli niin paljon\nesiintynyt puhujana yleisissä kokouksissa, — ja siinä vivahteleva\neräänlainen luottavainen sävy: se saattoi ehkä kyllä tehdä valitsijat\nluottavaisiksi, mutta kahden kesken puheltaessa kiusasi se hermoja\nniinkuin väärä ääni.\n\nEnemmän kuin hänen äänensä olisi Idan kummastusta kuitenkin pitänyt\nherättää hänen kasvonsa, vaikka Joudetot istuikin niin, ettei valo\nsattunut hänen kasvoihinsa. Ne olivat ikäänkuin kaksiosaiset kasvot:\nyläosa muistutti kissaa, sillä otsa oli sileä ja luisui matalana kaljua\npäälakea kohti, ja silmät olivat porsliinimaiset ja näyttivät siltä\nkuin eivät koskaan olisi ilmaisseet, mitä hän milloinkin ajatteli;\nkasvojen alaosasta jälleen, täyteläisistä poskista ja aistillisesta\nnenästä, johtui ajattelemaan, että hän oli hyvänluontoinen ja\nherkuttelija. Huonosti leikattu parta, maalaispoliitikkojen tavallinen\ntuntomerkki, peitti hänen huulensa ja leukansa ja esti arvostelemasta,\nkumpi noista keskenään ristiriitaisista kasvojen osista oli hallitseva.\nMuuten ei Ida tästä kysymyksestä välittänytkään, niin hän ajatteli\nvain tuota arvoituksellista ääntä. Ja joskin hän näytti katselevan\nlääkäriin, ei hän oikeastaan häntä edes nähnyt.\n\nMuuten näytti Joudetot, kun oli asettunut tuohon nojatuoliin, päässeen\ntaas varmasti satulaan. Hän ei ollut huomaavinaan, että Ida oli ollut\nvaitelias, vaan jatkoi:\n\n— Ensinnäkin pyydän, neiti Cadifon, ettei teidän pidä luulla minua\novelammaksi tai uteliaammaksi kuin yleensä muutkaan ovat. Mitä tulee\nsiihen, että sain tietää teidän nimenne, mikä seikka näytti äsken\nteitä hiukan kummastuttavan, johtui sattumasta, jota en millään lailla\ntavoitellut. Olin Bastier'n kahvilassa eilen, kun te...\n\nIda huudahti vastoin tahtoaankin, niin helpottavalta tämä tuntui:\n\n— Niinkö? Tekö sieltä kahvilasta huusitte Bernardin linnan vartijalle?\n\nTässä siis sen salaperäisen asian selitys, että Joudetot'n ääni oli\ntuntunut Idasta tutulta... Loppu selvisi itsestään: Joudetot oli\npyytänyt Baptistinin pöytäänsä, tarjonnut tälle valitsijamiehelle\nlasin, kysynyt häneltä, kuka tuo vieras nainen oli ollut, ja silloin\noli Baptistin näyttänyt hänelle vieraskirjansa. Joudetot jatkoi:\n\n— Mitä sitten asiaan, josta tahtoisin puhella...\n\nMutta nähtävästi hänen tapoihinsa ei kuulunut koskaan lopettaa\nlausettaan, sillä nyt hän jälleen jostakin syystä keskeytti ja puhui\nmuusta:\n\n— Näytti siltä, kuin te olisitte aikonut lähteä ulos, kun minä tulin\nja pyysin teitä puheilleni. Enkö nyt jollakin tavoin häiritse teidän\nhommianne?\n\n— Ette suinkaan.\n\n— Siitä olen tyytyväinen. Ehkäpä olette nyt ensi kertaa täällä\nBlaizot'ssa?\n\n— Aivan niin, en ole koskaan ennen täällä käynyt.\n\n— Erinomaisen kaunis paikkakunta, jolla on ainoastaan se vika, että\nse on syrjässä muusta maailmasta. Minä, jolla on ollut kunnia edustaa\nsitä parlamentissa monta vuotta, puhun Blaizot'sta asiantuntijana ja\nvalitan, ettei täällä koskaan käy huvimatkailijoita, vaan ainoastaan\nhenkilöitä, jotka tulevat tänne liikeasioissa.\n\nTätä lauselmaa Joudetot oli varmaankin käyttänyt usein, sillä sitä\nsanoessaan hän heilutteli paksunlaisia käsivarsiaan aivan kuin olisi\nesiintynyt puhujalavalla. Kuitenkin hän tällä tavoin vain pyrki\njohonkin toiseen varsinaiseen asiaansa:\n\n— Ettekä te ole poikkeus yleisestä säännöstä, koskapa Baptistin kertoi,\nettä te aiotte ostaa Bernardien linnan.\n\nIda ei räpäyttänyt silmäänsäkään: hän odotti, että Joudetot nyt alkaisi\npuhua paitsi tuosta linnasta myöskin Ninestä, koska linnasta oli helppo\nsiirtyä Nineen.\n\n— Minä aioin kyllä sellaisia kauppoja, oikaisi Ida keveästi, — mutta en\naio enää. Olin kuullut, että täällä oli maatila myytävänä edullisilla\nehdoilla, mutta kun näin sen, huomasin, että se oli minun varoihini\nnähden liian suuri.\n\n— Tästä syystä juuri tulinkin puheillenne, neiti Cadifon, väitti\nJoudetot innokkaasti — Kun eilen kuulin, millä tavalla Te katselitte\npaikkaa, ajattelin heti... pidin velvollisuutenani antaa teille\ntarkempia tietoja. Älkää menkö takaisin Langres'iin tämän ensimmäisen\npikku pettymyksen tähden. Sillä tosiasia on, että tämä kauppa on\nostajalle erinomaisen edullinen.\n\nKummastuneena, mutta päättäen olla yhä enemmän varuillaan, Ida vastasi:\n\n— Olen kiitollinen teidän harvinaisesta ystävällisyydestänne, herra\nJoudetot; mutta sanokaapa, mistä syystä sen ansaitsen?\n\nJoudetot nostaisi olkapäitään.\n\n— Minulla ei ole mitään henkilökohtaisia syitä, sillä enhän ole\ntuntenutkaan teitä ennen kuin vasta nyt. Voisin ehkä väittää teille,\nettä se salaperäinen, joskin vaatimaton vaikutusvalta, mikä minulla\ntällä seudulla on, johtuu siitä, ettei minulla ole tapana koskaan\njättää asioita keskeneräisiksi. Mutta mieluummin olen teitä kohtaan\nrehellisempi. Minulle on hyvin tärkeää, että ne erimielisyydet, joita\ntämä tilusten kauppa täällä on synnyttänyt, loppuvat täydellisesti\nennen tulevia vaaleja, ja ne eivät lopu ennenkuin tilukselle on saatu\nuusi omistaja. Periaatteeni on hankkia tilukselle ostaja, olkoon hän\nmikä tahansa.\n\nSitten oli Joudetot vähän aikaa vaiti, ikäänkuin toivoen, että Ida\npyytäisi joitakin selityksiä. Mutta Ida oli päättänyt pitää suunsa\nkiinni. Sitten lisäsi Joudetot yht'äkkiä:\n\n— Ehkäpä Baptistin kertoi teille tuon linnan omistamisesta käydystä\noikeusjutusta?\n\n— En muista varmaan, vastasi Ida, koska ei voinut olla vastaamattakaan\ntähän suoranaiseen kysymykseen. — Mutta olin niin kiintynyt muihin\nasioihin, että kuuntelin yleensä vain toisella korvalla, mitä hän sanoi.\n\n— Siinä tapauksessa tietänette ainakin, että minua pidetään jollakin\ntavoin herra Bernardin määräämän perijän asian tukijana. Se luulo on\nkuitenkin erehdys, neiti Cadifon: minä tahdoin ainoastaan palvella\ntotuutta. Jokainen kunnon mies olisi minun asemassani menetellyt samoin\nkuin minä. Toimenpide, johon olen nyt ryhtynyt, todistaa päinvastoin,\nettä minä koetan pitää huolta molempien riitapuolten eduista. Ja\nkun nyt pyydän, ettei teidän pitäisi luopua ostoaikomuksestanne\nennen kuin olette nähnyt tarkemmin tiluksen, niin väitän, että en\npuolusta suinkaan herra Bernardin ystävättären asiaa, vaan vainajan\nluonnollisten sukulaisten.\n\nTässä Joudetot keskeytti, koska varmaankin hänen jo ennakolta\nvalmistelemansa puhe loppui siihen, ja ehkä senkin tähden, ettei\nIda vastannut mitään ja että hän näytti aivan välinpitämättömältä.\nSitten täytyi Joudetot'n, joka ensin oli itse johdellut keskustelua,\nturvautua keskustelun satunnaisiin käänteisiin, jos toivoi saavansa\nhaluamiaan tietoja. Hän tuli jo neuvottomaksi, mutta onneksi auttoi Ida\ntahtomattaan häntä:\n\n— Minä en voi muuta kuin kiittää tohtoria näistä innokkaista\nsuositteluista. Niiden pitäisi saada minut vakuutetuksi, mutta\nvalitettavasti minun täytyy sanoa, niinkuin ennenkin, että tilan\nlaajuus, sen hinta...\n\n— Anteeksi, että keskeytän! huudahti Joudetot.— Varmaankin olette\npuhunut tästä asiasta ainoastaan Farizet'n kanssa, joka ovelana\nasianajajana teeskentelee, että tämä muka olisi ehdottomasti viimeinen\nhinta. Mutta päästäksenne selville lopullisesta hinnanalennuksesta,\nkirjoittakaa perillisille, nimittäin Bernard-Jazyn perheelle.\nTai parempi olisi, jos menisitte heitä itse tapaamaan. He asuvat\nTonnerressa...\n\nTaas keskeytys, jonka jälkeen Joudetot toisti:\n\n— Tonnerre... luultavasti tunnette tuon paikkakunnan?\n\nUusi keskeytys... Mikä olisi luonnollisempaa kuin tällainen viaton\nkysymys? Mutta sitä tehdessään ei Joudetot'n ääni tainnutkaan olla yhtä\nkirkas kuin äsken, ja Idan kasvot lienevät näyttäneen ainakin hetkisen\nkummastuneilta, kun hän kuuli tuon paikkakunnan nimen.\n\nJoudetot'n mielessä Tonnerre herättää tosiaan paljon muistoja. Ja\nhän onkin tullut Idan puheille ainoastaan todetakseen, eikö tämä\nlevottomuutta herättävä vieras koeta jollakin tavalla olla hiukan liian\nutelias niistä Tonnerren asioista, jotka Joudetot niin hyvin muistaa.\n\nToisaalta: miten määritellä, mitä Idassa nyt tapahtuu? Siihen saakka\nkuin sana Tonnerre lausuttiin, hän ei oikeastaan ollut nähnytkään\ntohtoria. Yht'äkkiä kun se sana kajahtaa, silloin hän näkee hänet!\nTuo kookas, lauhkeannäköinen, kaljupäinen mies, jonka parta on niin\npikimusta kuin se olisi värjätty... hän, juuri hän on se henkilö, joka\nvei Angéliquen väkivalloin Tonnerresta jonnekin! Tämä tieto häikäisee\nIdan niin, että hän unohtaa päätöksensä, ettei puhuisi mitään, vaan\nhuudahtaa sekaannuksissaan:\n\n— Tonnerre... ei, en ole käynyt siellä, mutta sisareni asui siellä...\n\nSitten lisää Ida varomattomassa rohkeudessaan jotakin, joka\nuskottavasti muuttaa Joudetot'n epäluulon täydeksi varmuudeksi:\n\n— Jos teillä on tapana käydä siellä, kuten oletan, niin ehkäpä\ntunnettekin hänet... rouva Mirot'n...\n\nPorsliinisilmät vain hiukan välkähtävät: asia on nyt Joudetot'lle selvä.\n\n— Rouva Mirot? toistaa hän. — Mahdollista... en ole oikein varma...\n\nHän on muka muistelevinaan, kuka tuo henkilö oli. Hymy väreilee hänen\nhuulillaan; mutta hänen kasvojensa kahden erilaisen osan, ylä- ja\nalaosan ero ei ole näyttänyt ennen niin ilmeiseltä kuin nyt, ja Ida\naavistaa Joudetot'n matalasta otsasta ja hänen katseestaan, joka on\ntullut jääkylmäksi, että vastustaja on nyt varma, kuka Ida on, ja että\nhän aikoo viimeinkin lopettaa nämä valmistelevat kahakat ryhtyäkseen\ntodelliseen taisteluun.\n\nSitten jatkaa Joudetot, ikäänkuin jokin selviäisi hänen mielessään.\n\n— Aivan niin, nyt muistan: eikö tuo rouva Mirot ollut erään entisen\npotilaani ystävä, erään naisen, jolle hän hommasi asunnonkin\nLangres'issa?\n\n— Tarkoitatteko ehkä rouva Clapainia?\n\n— Juuri niin.\n\nIda hymyili rauhallisesti:\n\n— Mikä kummallinen sattuma: se rouva Clapain asui meidän luonamme.\n\nTämä rohkea suorasukaisuus sai Joudetot'n niin hämilleen, että hän ei\nosannut muuta kuin sipaista otsaansa.\n\n— Maailma on todellakin hyvin pieni.\n\n— Niinkö arvelette? vastasi Ida ironisesti, vaikka hänen olisi pitänyt\nsalata ajatuksensa.\n\nJoudetot sanoi:\n\n— Joka tapauksessa: saisinkohan nyt teiltä, koska nyt tuli tällainen\ntilaisuus, uutisia tuosta kunnon naisesta, josta en ole kuullut pitkään\naikaan mitään?\n\nEikö tohtori muka tietänyt rouva Clapainin itsemurhasta? Se ei tuntunut\nuskottavalta. Hän ilmeisesti valehteli. Mutta Idasta oli parasta\nkuitenkin vastata karttelevasti, mutta hän ei keksinyt muuta kuin\nseuraavan väkinäisen lauseen:\n\n— Suoraan sanoen, minä olen ollut niin vähän hänen kanssaan\ntekemisissä. Mikäli tiedän, hän voi nykyään hyvin.\n\n— Se on hauskaa!\n\nTaas oltiin vaiti. Tuntui kuin he olisivat olleet kaksi\nkaksintaistelijaa, jotka olivat viimeinkin kyllästyneet väsyttäviin\nalkutemppuihin ja valmistautuivat loppuhyökkäykseen. Milloin se päätös\noli tapahtunut, oli vaikeaa tarkoin määritellä.\n\n— Rakas neiti...\n\nJoudetot oli lopulta päättänyt uskaltaa kaikki yhdelle kortille.\n\n—... minä epäilin kyllä, että te ette olisi tullut katsomaan Froidurea,\njos ette olisi saanut siitä tietoja joltakulta, henkilöltä, joka tuntee\ntämän seudun asiat...\n\n— Ja hyvin tarkoin, keskeytti Ida aivan tahtomattaan.\n\nMutta heti hän huomasi tehneensä tyhmyyden, joten hän korjasi sanojaan:\n\n— Jos voi uskoa, mitä minulle kerrottiin siellä Bernardin linnassa\nkäydessäni.\n\nLiian myöhäistä: Joudetot oli hätkähtänyt:\n\n— Vai niin, teille kerrottiin...\n\n— Että rouva Clapain oli ollut tällä seudulla nimeltään Nine, jatkoi\nIda päättävästi. — No, mitä sopimatonta teidän mielestänne siinä on?\n\n— Eipä mitään tietenkään. Mutta minusta on vain kummallista, ettei\nrouva Clapain, kun kehoitti teitä tulemaan Froidureen, samalla\nselittänyt teille, kuinka suuri tuo maatila oikeastaan on, ja siitä\nsyystä ajattelen, että teidän käynnillänne siellä onkin ehkä ollut\njokin toinen tarkoitus...\n\nIda horjahti jälleen asemastaan. Kun hän oli tunnustanut, että rouva\nClapain oli ollut hänen vuokralaisenaan, oli hän ilmaissut myöskin,\nettei hän itse ollut varakas. Siispä Joudetot oli aivan oikeassa,\njoten Idan veruke, että hän muka aikoi ostaa linnan, ei enää pitänyt\npaikkaansa. Täytyi heti keksiä jokin toinen, mutta mikä?\n\nIda kierteli ja kaarteli, ja vastasi viimein niin keveästi kuin\nsaattoikin:\n\n— Tuo teidän viimeinen kysymyksenne, tohtori, on suoraan sanoen hiukan\ntungetteleva.\n\n— Sallikaa minun tehdä teille vain yksi luonnollinen huomautus.\n\n— Mutta jospa minä vuorostani kysyisin teiltä, mitä minun puuhani\nteihin kuuluvat?\n\n— Niin silloin vastaisin, että koska tiedän erään ystäväni lähettäneen\nteidät tänne, niin haluaisin auttaa teitä, olkoot aikomuksenne mitkä\ntahansa.\n\nJoudetot korosti sanaa »aikomuksenne». Samalla hän katsoi Idan silmiin\nniin tiukasti, ettei Ida vainut sitä kestää, vaan loi silmänsä maahan.\nSitten hän yhäti koetti keksiä jotakin veruketta, mutta ei onnistunut!\nOlisipa Dancy ollut täällä häntä auttamassa! Mutta miksipä itse Dancy\nei kelpaisi verukkeeksi? Ajatukset kiertelevät lähellä ja kaukana, ja\nyht'äkkiä huomaamme, että se, minkä luulimme olleen saavuttamattomissa,\nolikin ollut heti alussa tarjolla. Idalle tuli vapautuksen tunne. Hän\nkatsoi jälleen suoraan Joudetot'n silmiin, niin varma hän oli, että nyt\noli keksinyt keinon:\n\n— Ja kuka teille on sanonut, tohtori, että rouva Clapain lähetti minut\ntänne? kysyi hän. — Eikö minulla voisi olla omia syitäni tähän matkaan,\nsellaisia, joita minun ei tarvinnut ilmoittaa hänelle?\n\nTämä kysymys teki Joudetot'n yhtä levottomaksi kuin hänen äskeinen\nkysymyksensä Idan. Joudetot soperteli:\n\n— Minä ihmettelinkin hiukan, ettei rouva Clapain ollut lähettänyt edes\nterveisiä minulle...\n\n— Älkää moittiko häntä siitä. Asia on niin, että minä en hänelle\nmatkastani maininnutkaan, koska tulin tänne... tapaamaan erästä ystävää.\n\n— Ah, te odotatte...\n\nIda nousi tuoliltaan:\n\n— Minä olin juuri lähdössä tuonne maantielle häntä vastaan, kun te\ntulitte ja viivyttelitte tällä tavoin minua, ja vaikka olen hiukan\nmyöhästynyt, niin pyydän, että sallitte minun nyt mennä. Myöntänette,\nettä se apu, jota niin ystävällisesti minulle tarjositte, tällä\nhetkellä hiukan häiritsee minua...\n\nIroninen hymy värähti Idan huulilla:\n\n— Enintään voitte tehdä minulle sen ystävällisen teon, että pidätte\ntämän salaisuuden omana asiananne, koska uskoin sen teille siksi, että\nolette niin kiinnostunut siihen.\n\nSeurasi lyhyt epävarma hetki. Ilmeisesti Joudetot oli epätietoinen\noliko häntä vedetty nenästä vai oliko Blaizot tosiaan ihannepaikka\nrakastavaisille, jotka tahtoivat täydessä rauhassa seurustella\nkeskenään. Mutta kun Ida sitten päättävästi alkoi mennä ovelle, nousi\nJoudetot kiireesti paikaltaan ja riensi hänen luokseen:\n\n— Huomaan, neiti, että minun täytyy pyytää teiltä tuhannesti anteeksi.\nVoinko toivoa, että te, jos Blaizot'n kauneus saa teidät viipymään\ntäällä vielä muutamia päiviä, anteeksiannon merkiksi sallitte minun\ntavata teitä vielä toisen kerran... eikä näin kiireellisellä tavalla?\n\nVoitonriemuisena ja tyytyväisenä siitä, että oli pelastunut täten\nkiusallisesta tilanteesta, Ida vastasi yhä hymyillen:\n\n— Kyllä, tohtori; ja ehkäpä silloin saatte tavata ystävänikin...\n\nJoudetot näki hänen menevän suutarinliikkeen läpi ja katoavan. Hän sekä\npelkäsi että oli pettynyt, ja toivoi samalla aikaa, että mitä Ida äsken\noli puhunut, olisi totta.\n\nSillä hetkellä Ida, joka nousi ylös huoneeseensa, puolestaan ajatteli:\n\n— Hän ei kieltänyt, että Nine ja rouva Clapain ovat sama henkilö, ja\nhän on se mies, joka vei sisareni Angéliquen mielisairaalaan. Kun Dancy\nsaa tällaiset valtit, voittaa hän varmasti pelin!\n\nIda ei enää epäillyt, etteikö hän saisi tutkimiaan asioita varmasti\nselville: niinkuin tässä maailmassa olisi mikään varmaa.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nYmmärtääksemme, mitä tämän päivän kuluessa tapahtui, täytyy kuvata\nlyhyesti, millaiset näiden tapahtumien päänäyttelijäin tunteet olivat,\nnimittäin Idan ja Dancyn.\n\nKuten olemme nähneet, meni Ida tohtorista erottuaan omaan huoneeseensa.\nHän oli ajatellut, että Dancy hänen kutsuaan noudattaakseen käyttäisi\nkaikkein nopeimpaa kulkuneuvoa, nimittäin autoa, ja se päätelmä\nolikin oikea. Ida ei siis välittänyt mitään junain tuloajoista, vaan\nodotti huoneessaan aina kello kahteen asti, mutta silloin hän väsyi\ntoimettomuuteensa ja lähti ulos maantielle, toivoen tapaavansa Dancyn\nniin pian kuin mahdollista voidakseen keskustella hänen kanssaan\nkenenkään häiritsemättä. Kuitenkin: kuinka erilainen olikaan se Ida,\njoka eilen, pyytäessään, että Dancy tulisi hänen avukseen, ei ollut\najatellut niin paljon Joudetot'n ansoista pelastumista kuin tuota\ntoista miestä, jota hän salaa kaipasi, ja tämä uusi Ida, joka nyt\nlaskeutui alas Blaizot'n kukkulalta! Ja se ero johtui juuri siitä, että\nJoudetot sillä välin oli tosiaan ilmestynyt hänen eteensä! Hän oli\ntahtomattaan joutunut tapaamaan Joudetot'n, mutta tiesi selviytyneensä\npelistä millään tavoin vahingoittamatta asiaansa, olipa lisäksi päässyt\nselville monista uusistakin yksityisseikoista, joten hän ainakin\nnäennäisesti saattoi erota tohtorin seurasta hymy huulillaan. Mutta\noikeastaan koko hänen olemuksensa vapisi tuon kohtauksen jälkeen\nniinkuin ainakin ihmisen, joka on pelastunut suuresta vaarasta, ja\nhänen mielenjärkytyksensä ilmeni siinä, että hän nyt pelkäsi kauheasti\nvastaisuutta, jonka vakavuuden hän yksinään aavisti.\n\nKaiken kaikkiaan: niin kiinnostunut kuin Ida tähän asti oli luullut\nolleensa rouva Clapainin menneisyydestä, oli tuo menneisyys ollut\nhänelle ikäänkuin vailla varmoja ääriviivoja, kuten olisi se pitkä\naika, joka sen jälkeen oli mennyt, hälventänyt ne ääriviivat; se oli\nollut hänelle aivan kuin romaani, jonka juonta hän intohimoisesti\nseurasi, mutta joka koski häntä itseään ainoastaan välillisesti. Mutta\nnyt hän oli yht'äkkiä joutunut tekemisiin miehen kanssa, jonka työtä\nhänen sisarensa sulkeminen mielisairaalaan varmasti oli: kuviteltujen\nnäkemysten sijaan astui nyt uhkaavana elävä draama. On kokonaan toista\ntutkia jotakin murhajuttua kuin joutua yht'äkkiä itsensä murhaajan\nkanssa tekemisiin. Sen, mitä Ursulen kirje ei ollut saanut aikaan,\ntoteutti Joudetot pelkästään Idalle näyttäytymällä. Yhtä loogillinen\nkuin odottamaton tulos: nyt ei Ida enää odottanut pelkästään kaipuunsa\nvuoksi, että Dancy tulisi, vaan odotti häntä sitä varten, että tahtoi\nlähettää hänet taisteluun. Ida ei ajatellut enää muuta kuin vaaraa,\njoka häntä uhkasi, ja uskoi, että hänen täytyi nyt jo ennakolta ryhtyä\ntorjumaan sitä vaaraa.\n\nDancy jälleen oli samana aamuna lähtenyt Cramans'in sairaalaan ja\npäättänyt sitten jatkaa matkaansa Blaizot'hon. Koska hän oli mies,\njossa huvittelunhalu ja ammatinharrastus yhtyivät toisiinsa, hän\nalkoi matkalla Cramans'iin ajatella paljon rouva Clapainia ja hiukan\nIdaa. Rouva Clapain kiinnosti häntä ainoastaan tilapäisesti ja sillä\nedellytyksellä, että hän osoittautuisi henkilöksi, josta kannatti olla\nkiinnostunut. Mitä hän vielä toistaiseksi rouva Clapainista tiesi?\nEttä hän oli ollut kirjeenvaihdossa jonkun Blaizot'ssa asuvan henkilön\nkanssa, ja että hänen luonaan oli käynyt joku tuntematon herra; ja\nlisäksi vielä, että Ida piti häntä syypäänä siihen, että rouva Mirot\noli viety mielisairaalaan. Hyvänä poliisimiehenä hän luonnollisesti\noli ottanut nämä tiedot varteen: niinpä hän oli lähettänyt Idan\nBlaizot'hon ja julkaissut sellaisissa Pariisin sanomalehdissä, joita\nhienot piirit lukivat, uutisen tästä itsemurhasta, toivoen nimittäin,\nettä kun tuo tuntematon herra lukisi uutisen, niin ehkä hän tulisi\nitsestään Langres'iin; — ja lopuksi oli Dancy ottanut selvän, mihin\nmielisairaalaan rouva Mirot oli viety. Kuitenkin on ilmeistä, että\nDancyn mielenkiinto rouva Clapainia kohtaan riippui pelkästään siitä,\nsaisiko hän mielisairaalassa tarpeeksi tietoja vai ei. Ja siellä kävi\nniin, että Dancylla oli tosiaan hyvä metsästysonni, mutta että hän\nkuitenkin tuli sieltä takaisin tyhjin käsin.\n\nIlman mitään vaikeuksia hän totesi Cramans'issa, että rouva Mirot\noli siellä hoidokkina, tosin merkittynä sairaskirjaan ainoastaan\netunimillään. Lisäksi hän sai tietää, että se lääkäri, joka oli\njulistanut rouva Mirot'n mielisairaaksi, oli ollut nimeltään Joudetot,\nettä hän toimi lääkärinä Blaizot'ssa ja oli muuten vaikutusvaltainen\npoliittinen henkilö. Tuo nimi Blaizot, joka nyt jälleen tuli esille,\nilmestyttyään ensi kertaa rouva Clapainin kirjeenvaihdossa, viittasi\nsiihen, että itsemurhan ja rouva Mirot'n mielisairaalaan viemisen\nvälillä oli ilmeisesti jotakin yhteistä.\n\nSitä vastoin ei itseltään rouva Mirot'ltä voitu saada mitään tietoja.\nOliko tuo onneton ollut mielisairas jo silloin, kun hänet tuotiin\nTonnerreen? Aivan mahdotonta saada selvää siitä. Joka tapauksessa oli\nmielisairaus ainakin sairaalassa puhjennut. Ainoa, mitä sairaasta\nvoitiin todeta, oli se, että kun hänelle mainittiin rouva Clapainin\nnimi, niin hän säikähti, ja että hänellä oli sellainen omituinen\npakkomielle, että hänet muka aiottiin haastaa oikeuteen lapsen\nvaihtamisesta toiseen.\n\nJoskin sairaan pelko rouva Clapainia kohtaan johti ajattelemaan,\nettä rouva Clapain oli näytellyt jotakin epämiellyttävää osaa hänen\nelämässään, niin ei silti mikään oikeuttanut tekemään sellaista\njohtopäätöstä, että se osa merkitsi jotakin varsinaisesti rikollista\ntekoa. Sairaan pakkomielle jälleen saattoi johtua jostakin hänen\nsynnytyslaitoksessaan sattuneesta onnettomuudesta, jossa rouva\nClapainilla ei ollut mitään osuutta.\n\nKun Dancy asettui jälleen autoonsa, hän tunsi siis olevansa vähemmän\nhalukas tutkimaan enää rouva Clapainin itsemurhajuttua kuin\najattelemaan tuota naista, jonka tuttavaksi se juttu oli hänet tehnyt:\nhänessä oli näin ollen tapahtunut aivan vastakkainen kehitys kuin\nIdassa.\n\nKuta enemmän Dancy asiaa ajatteli, sitä varmemmalta hänestä tuntui,\nettä se sähkösanoma, jonka hän oli saanut Idalta, oli vain älykäs\nvastaus Dancyn Langres'in muureilla aloittamiin lähentelyihin.\nÄlykkäimmätkin ihmiset kuvittelevat mahdottomuuksia, jos heidän\nkuvitelmiensa lähtökohta on väärä ja jos itserakkaus vielä sekaantuu\nasioihin Vaikka Dancy oli hyvin vakuutettu Idan älykkyydestä, ei hän\nkuitenkaan saattanut olettaa, että Ida olisi kahdessa vuorokaudessa\nvoinut hankkia Blaizot'sta mitään todella arvokkaita tietoja. Sitä\npaitsi hän näki nyt Idassa, jota kohtaan hän oli tuntenut eräänlaista\nvetovoimaa siitä syystä, että oli huomannut hänet heti synnynnäisen\nhienoksi luonteeksi, ainoastaan naisen, joka kiihotti hänen himoaan\nja sai hänet jouduttamaan toivomaansa seikkailua. Tämän jälkeen hän\npäätteli:\n\n— Jos hän tulee minua vastaan maantielle, saatan vaikka lyödä vetoa,\nettä minua odottaa mieluisa ilta. Juuri, kun hän ajatteli näin, hän\nnäki kaukana jonkun naisen odottamassa ja tähystelemässä. Hän sanoi\nitsekseen:\n\n— Voitin vetoni.\n\nTällaisessa mielentilassa he tapasivat toisensa, Ida ajatellen koko\najan rouva Clapainia ja Dancy ainoastaan huvittelua, jonka uskoi\nsaavansa.\n\n— Minä olin jo aivan toivoton, tulisitteko ollenkaan! huudahti Ida\nheti, kun auto pysähtyi.\n\n— Ja _te_ tulitte. Jumalan kiitos...\n\n— Te pyysitte minua tänne: kuinka en siis olisi heti pyyntöänne\nnoudattanut? vastasi Dancy iloisesti.\n\nSitten hän kääntyi autonkuljettajan puoleen:\n\n— Onko vielä pitkä matka Blaizot'hon?\n\n— Tuskin kilometriä.\n\n— Hyvä! Minä poistunkin jo autosta tässä.\n\nTe saatte ajaa kaupunkiin, ja minä löydän kyllä teidät jollakin tavoin\nsiellä... Missä muuten Blaizot'ssa voi asua?\n\n— Missäkö...? Hotellissa tietenkin, vastasi Ida. — Muuten: teillä ei\nole valitsemisen varaa, siellä on ainoastaan yksi hotelli.\n\n— Sama kuin teidän, niinkö?\n\nIda liikautti olkapäitään:\n\n— Ei, minä asun erään yksityisen perheen luona.\n\n— Jaha! virkkoi Dancy pettyneenä. — Minä toivoin... no, mitäpä sille.\nOhjaaja, antakaa mennä.\n\nAutonohjaaja kysyi päätänsä merkitsevästi nyökäten:\n\n— Jäädäänkö tänne yöksi?\n\nHänen silmistään, jotka vilkaisivat vuorotellen poliisikomissaariin\nja Idaan, huomasi, että hän luuli arvaavansa erään heidän keskinäisen\nsalaisuutensa.\n\n— Siitä ilmoitan teille myöhemmin, vastasi Dancy hänelle ärtyisesti.\n\nJa sitten jälleen Idalle:\n\n— No niin... miten nyt...\n\nIda keskeytti hänen sanansa tehden merkin, että hän tahtoi odottaa,\nkunnes auto oli lähtenyt.\n\nja sitten vasta hän sanoi:\n\n— Ennen kaikkea haluan kiittää teitä siitä, että tulitte tänne, kun\npyysin, ja sitten kerron teille, miten asiat ovat, jotta voitte ryhtyä\nheti toimeen, sillä nyt täytyy kiiruhtaa.\n\nJa viitaten pengermään, joka oli lähellä tien vieressä, hän jatkoi:\n\n— Jos tahdotte, voimme istahtaa tuohon, niin minä selostan teille, mitä\nolen huomannut eikä se olekaan aivan heti tehty, joten teillä on aikaa\nlaatia suunnitelmanne.\n\nDancy koetti laskea leikkiä:\n\n— Miksikä ei, asettukaamme vain tänne luonnonhelmaan.\n\nMutta tahtomattaankin hän huomasi, miten omituinen ilme Idan silmissä\noli, kun Ida nyt näin heti pyysi, että he istuutuisivat keskustelemaan\nsiihen pengermälle.\n\n— Kuulkaas, te näytätte niin vakavalta, että minua alkaa oikein\npeloittaa! Ja minä kun olin uneksinut teidän hymystänne! Onko teille\ntäällä tullut jokin uusi onnettomuus, vai johtuuko se siitä, että\nolette pahoilla mielin, kun ette ole saanut toimitetuksi tehtävää,\njonka teille annoin, niin hyvin kuin olitte toivonut?\n\n— Istukashan ensin tänne... Kas niin... ja kuunnelkaa nyt, mitä kerron.\nMinä olen saanut tietää...\n\n— Kuka rouva Clapain oli?\n\n— Niin, ja vielä paljon enemmän.\n\nDancy katsahti häneen hämmästyneenä:\n\n— Peijakas, sitä en odottanut!\n\nIda nautti lyhyen hetken hänen hämmästyksestään. Tuntui miellyttävältä,\nettä Dancy ihaili häntä, kun hän oli onnistunut pääsemään hyviin\ntuloksiin. Mutta Dancy puolestaan, joka pelkäsi, että oli erehtynyt\nIdan salaisista aikomuksista ja oli samalla hyvillään kuin metsästäjä,\njoka pääsee otuksen jäljille, epäili yhä Idan vakuutuksia.\n\n— No, kuunnellaan sitten.\n\nHän nojaili ensin päätänsä käteensä ikäänkuin valmiina alistumaan\nsiihen, ettei saisi kuulla mitään tärkeää. Mutta tuskin Ida alkoi, niin\nhän unohti äskeisen pettymyksensä ja samoin ihmisen, joka nyt hänelle\npuhui, ja näki nyt edessään ainoastaan rouva Clapainin, ja näki hänet\nhenkilönä, jota tosiaan maksoi vaivan tutkia: niin uhittelevana hän\nilmestyi esille Idan kertomuksen monimutkaisista silmukoista.\n\nSe kertomus oli muuten niin valaiseva, että Ida itsekin sitä ihmetteli.\nKun hän eilen oli koettanut Christinelle kuvailla rouva Clapainia,\nmiten vaikea hänen oli ollut löytää sopivia sanoja, ilmaista piirteitä,\njotka antaisivat edes suunnilleen tarkan kuvan tuosta vainajasta! Mutta\ntoisin kävi nyt. Milloin täytyy luoda yleiskuva joistakin tapahtumista,\non pakko antaa kullekin yksityiskohdalle sen relatiivinen arvo, ja kun\nyksityiskohdat saavat jokainen ansaitun paikkansa, niin kuvaus saa\nsyvyyttä. Ja niinpä nyt Idan kuvauksessa rouva Clapain astui näkyviin\nyht'äkkiä aivan täydessä valaistuksessa, selvänä ja niin peloittavana,\nettä vaikutti melkeinpä suurenmoiselta.\n\nIda ei puhunut mitään tuosta rakkaudenidyllistä Hurtot'n kanssa, jos\nnyt Ninen ensimmäistä seikkailua voisi sanoa idylliksi, tai hän puhui\nsiitä kovin vähän. Myöskään kuolleesta lapsesta hän ei välittänyt\nmainita. Hänen mielestään Nine alkoi merkitä jotakin vasta sitten\nkuin hän oli joutunut tekemisiin Bernardin kanssa. Mutta siitä\najasta alkaen: mikä arvoituksellinen olento tämä nainen, paljon\nkiinnostavampi kuin klassillinen palvelijatar-rakastajatar-tyyppi!\nSilloin hän on rakastajatar, josta on tullut vanginvartija; ja linna\non muutettu vanginluolaksi. Rakastiko hän sitä onnetonta, jonka kanssa\neli? Eräät luulivat niin, joten se on mahdollista, mutta ei suinkaan\nvarmaa. Jos rajoittuu uskottaviin tosiasioihin, on tulos seuraava:\npitkän odotusajan tai pitkän uskollisuuden jälkeen, — kumpaisen\nnäistä, siitä ei ole varmuutta, — Nine pääsee Bernardin perijäksi\nBernardin testamentin nojalla; mutta tuskin on testamentti tullut\nallekirjoitetuksi, niin Bernard katoaa. Äkillinen, mutta luonnollinen\nkuolintapausko? Vaiko murha?\n\n— Oh, etteköhän nyt uskottele mahdottomia? mutisi Dancy vastoin\ntahtoaankin.\n\n— Unohdatte hänen kätensä, vastasi Ida, seuraten loogillista\najatuksenkulkua. Sitten hän jatkoi kertomustaan. Bernardin kuoleman\njälkeen pitkä oikeudenkäynti, linnan tilusten myynti. Ja sitten naisen\nkoko menneisyys katoaa ikäänkuin täydelliseen pimeyteen... Ei ole enää\nolemassa Nineä: hänen paikallaan on nyt rouva Clapain! Rouvan pitäisi\nolla rikas, koska hän on korjannut satonsa, mutta hänen huonoista\nvaatteistaan päättäen hän on köyhä; toiset kiistävät häneltä kaiken\nkunnian pois, ja toiset puolustavat häntä; kaikesta päättäen hän\nnäyttää tyytyväiseltä, kun saa elää riippumattomana, ja kumminkin\nhän tekee itsemurhan: pulma jää siis yhä ennalleen, jopa entistä\nmerkillisempänä, ja henkilö on sata vertaa pahempi kuin se aikaisempi,\njonka paikalla hän nyt esiintyy, niistä onnettomuuksista päättäen,\njoita hän saa yhäti aikaan ympäristössä.\n\nTähän päästyään Ida levähti hetkisen ja kokosi ajatuksiaan.\n\n— Luulin, hän jatkoi sitten, — että en pääsisi pitemmälle, kun\neräs mies pyrki puheilleni: Joudetot, sama, joka sulki sisareni\nmielisairaalaan.\n\nDancy kavahti hämmästyneenä seisomaan:\n\n— Kuinka, saitteko te tästäkin selvän!\n\nDancy alkoi yht'äkkiä suorastaan ihailla tätä naista, jota hän ensin\noli pitänyt vain tavallisena porvarisneitinä. Hän oli luullut, että\nIdasta olisi enintään ollut hänelle hetkisen huvia, mutta hän olikin\nnyt osoittautunut erinomaiseksi apulaiseksi rikospoliisille.\n\nIda ei huomannut tätä muutosta Dancyssa, niin järkyttynyt hän oli vielä\ntämänaamuisesta kohtauksesta:\n\n— Onko tuo mies vainajan kanssarikollinen vai ainoastaan hänen\nluottamushenkilönsä: kuka voi sanoa sen paremmin kuin te? Jääköön tämä\nkysymys silleen; mutta kun kuulin, että minun pitäisi keskustella\nhänen kanssaan, pelästyin, että pilaisin ainoan tilaisuuden, jolloin\nvoitaisiin päästä totuudesta perille, ja suunnattomassa pelossani\nsähkötin teille ja pyysin teitä avukseni. Ikävä kyllä jätin laskuistani\npois hänet, sillä tänä aamuna hän tuli luokseni niin varhain, että\ntuskin oli ennättänyt pukeutua... Älkää kuitenkaan tulko levottomaksi:\nminä en hänelle ilmaissut mitään, joka voisi turmella meidän asiaamme!\nMinä selvisin kunnialla tästä leikistä, ja nyt annan asian kokonaan\nteidän käsiinne...\n\nSitten seurasi tarkka selostus tuosta keskustelusta. Idan hengitys oli\nkiihkeä, niin innokkaasti hän oli kertonut, kun hän viimein lopetti:\n\n— Siinä oli nyt kaikki. Jos jokin seikka tuntuu teistä epäselvältä,\nniin kysykää, ja minä koetan vastata. Mutta tärkeintä on, että toimimme\nnopeasti, sillä vaikka Joudetot tahtoi tavata minua uudestaan, ei ole\nvarmaa, eikö hän nyt pidä parempana livistää käsistämme, koska hän\ntietää, kuka minä olen.\n\nOltiin vähän aikaa vaiti, ja sitten Dancy nousi ja ehdotti:\n\n— Lähdetäänpä tästä nyt vähän liikkeelle.\n\nJa edelleen äänettöminä he alkoivat kävellä ylämäkeen Blaizot'hon päin.\n\nHiljaisuus on ajatuksellisen taistelun ratkaisupaikka. Kun sana on\nlakannut käymästä ja menettänyt voimansa, seuraa liikkumattomuus ja\nsakka laskeutuu pohjalle, ja silloin tieto nousee esille.\n\nEdellisestä on nähty, millaisessa mielentilassa Dancy ja Ida olivat,\nkun täällä tapasivat toisensa. Eräästä ilmiöstä, joka on paljon\ntavallisempi kuin yleensä luullaan, johtui sitten, että heidän\nkummankin tunteet alkoivat kehittyä aivan vastakkaisiin suuntiin.\nHuomatessaan, että Dancy oli niin vaitelias, Ida joutui yht'äkkiä\nihmettelemään, tarkoittiko Dancy tosiaan täyttä totta silloin, kun\noli tarjonnut hänelle apua. Nyt ei hän ajatellut enää niin paljon\nrouva Clapainia kuin ennen, vaan tunsi jonkinlaista pettymystä siitä,\nettä hän oli odottanut jotakin, jota hän ei voinut itselleen selvästi\nmääritellä ja jota hän ei nyt saanut. Sitä vastoin oli Dancyn vallannut\nammatti-innostus, jopa niin voimakkaasti, että hän melkein unohti\nIdan ja ajatteli sen sijaan ainoastaan tuota rouva Clapainia, josta\nhän kuitenkin, tunti sitten Cramans'ista lähtiessään, oli sanonut\nitsekseen: »Ansaitseeko hän todellakin tutkimisen vaivan?» Syntyi\nvastustamaton aaltoliike, joka heitteli heidän sielujaan erilleen\ntoisistaan, vaikka ne olivatkin nyt niin lähellä toisiaan!\n\n— Tehkäämme nyt saaduista tiedoista loppupäätelmiä, sanoi Dancy\nIdalle. — Ensinnäkin varmat tosiasiat: Nine ja Clapain ovat sama\nhenkilö, ensin aivan köyhä tyttö, josta lopulta tuli Bernardin tilusten\nomistaja. Sitten olettamukset, jotka ovat mahdollisesti oikeita: tuo\nnainen on ehkä surmannut rakastajansa, ehkäpä järjestänyt senkin,\nettä teidän sisarenne suljettiin mielisairaalaan. Ja viimein asiat,\njotka tiesimme jo tätä ennen: hän on viimeisinä elinpäivinään ainakin\nnäennäisesti köyhä ja tekee itsemurhan. Tunnontuskistako? Epätoivosta?\nSitä emme tiedä. Mutta kaikesta tästä saattaa päätellä, että rikos ja\nharkittu rikos on voinut tapahtua. Kuitenkin on rikoksiin ja etenkin\nharkittuihin rikoksiin aina jokin syy. Mikä olisi tässä tapauksessa se\nsyy?\n\nDancy alkoi kävellä hitaammin; ilmeisesti hän oli nyt niin kiintynyt\ntähän arvoitukseen, että hän oli kokonaan unohtanut Idan läsnäolon.\n\n— Rikollisen naisen tekoihin on aina syynä jokin seuraavasta kolmesta\nintohimosta, jotka ovat: ahneus, äidinrakkaus tai yleensä rakkaus.\nOlisiko tässä tapauksessa vaikuttimena ahneus? Tiettävästi sekin on\nmahdollista. Mutta tätä olettamusta vastaan voidaan väittää, ettei\nhänellä viimeisinä päivinään ollut juuri mitään omaisuutta ja ettei\nhän voinut maksaa edes viimeistä vuokraeräänsä. Mutta tiedetäänhän,\nettä saiturit usein kuolevat vuoteella, jonka patjaan he ovat kätkeneet\nrahaa kuinka paljon tahansa. Edellyttäkäämme, että syynä olisi\nollut ahneus: silloin voi murhan selittää, jopa pitää sitä varsin\nuskottavana. Mutta kuinka siinä tapauksessa ymmärtää se menettely,\nettä teidän sisarenne suljettiin mielisairaalaan? Olisiko se muka\nollut kostoa siitä, että sisarenne ehdotti rouva Clapainin vuokran\nkorottamista? Naurettavaa: liian kova kosto niin pienestä asiasta...\nSellainen nainen kuin rouva Clapain ei tuhlannut ruutia harakoihin. Ei,\nahneus ei selitä tämän jutun kaikkia yksityiskohtia, toisin sanoen,\nse ei selitä mitään. Se saattoi olla ainoastaan lisävaikutin, mutta\nei pohjimmainen syy. Jos sitten siirrymme äidinrakkauteen, niin eihän\nrouva Clapainilla ollut lasta...\n\n— Anteeksi, että keskeytän, huudahti Ida innokkaasti, — hänellä oli\nkyllä lapsi erään Hurtot'n kanssa. En tullut maininneeksi sitä seikkaa,\nsillä en pitänyt sitä tärkeänä, koska lapsi oli kuolleena syntynyt.\n\nDancy muisti yht'äkkiä, mitä mielisairas rouva Mirot oli sanonut, ja\nhätkähti:\n\n— Vai niin, tämä muuttaa koko asian! Kuka voi lopultakaan todistaa,\nettä lapsi oli kuolleena syntynyt? Tällaisissa tapauksissa, ja etenkin,\nkun rouva Clapain ei ollut kovin arka totuudesta, on aina parasta\nasettua epäilevälle kannalle. Siitä syystä on tärkeä tietää, missä ja\nmilloin lapsi syntyi. Ehkäpä teidän sisarenne oli sekaantunut jollakin\ntavoin tuohon syntymäasiaan? Miksi ei muuten väite, että lapsi oli\nollut kuolleena syntynyt, voisi olla perätön: juttu, joka keksittiin\nsitä varten, ettei Bernard olisi täysin tuntenut rakastajattarensa ja\ntuon Hurtot'n keskinäisiä suhteita? Tästä näette, miten hyödyllistä\non ratkaista asioita metodisesti: me emme ole ennen ajatelleet näitä\npuolia asiasta, mutta ratkaisu riippuu ehkä vastauksista, jotka saamme\nnäihin kysymyksiin. Sillä äidinrakkaus...\n\nDancy mietti vähän aikaa ja jatkoi sitten:\n\n—... äidinrakkaus on epäilemättäkin kaikkein jaloin niistä\nintohimoista, jotka naisen sydäntä vallitsevat. Mutta tunnetteko\nainoaakaan intohimoa, joka saisi naisen vähemmän välittämään keinoista,\ntekisi hänet kekseliäämmäksi laskelmissaan ja hänen tekonsa niin\neksyttäviksi? Vaikka äiti meistä on aivan koskematon, siinä määrin me\njokainen kunnioitamme omaa äitiämme, ei äiti yleensä häikäile mitään.\nHän yksinään pystyy täydellisiin uhrauksiin, ja tekee sen salaa, hän\nyksinään osaa olla rajattoman kärsivällinen. Äidinrakkaus kestää lapsen\nkiittämättömyydenkin, unohduksen, jopa vihankin lapsen puolelta. Se\non ylevä vaikutin, joka on samalla kauhistavan voimakas, sillä se\nei koskaan ajattele omaa etuaan. Niinpä se onkin syynä useimpiin\nsellaisiin naisten rikoksiin, jotka ovat kauaskantavia, sillä jos mieli\nniitä estää, täytyisi hävittää sellaista, mikä kuuluu luonnollisena ja\nerottamattomana ominaisuutena itse ihmiseen, siis hävittää itse ihminen!\n\nIda myönsi hiljaa, ajatuksissaan:\n\n— Mahdollista kyllä. Mutta kuitenkin toistan, että se lapsi kuoli,\nkaikki vakuuttavat niin. Mutta ehkäpä rakkaus...\n\n— Minä en usko sellaisen ihmisen kuin rouva Clapainin rakkauteen...\n\n— Ja sittenkin...\n\nIdan ääni alkoi vapista:\n\n— Sittenkin: olisiko se niin kummallista? Te olisitte toista mieltä,\njos olisitte niinkuin minä eilen tuntenut rakkauden ja intohimon\nhenkäyksen kaikessa, mitä ikinä tuosta naisesta kerrottiin, tuntenut\nsen vastassanne siinä kurjassa asumuksessakin, jossa he elivät\nBernardin linnassa, ja ikäänkuin tuoksuna, joka minua ahdistaa\nvieläkin. Rakkaus! Ennen tätä matkaani kuvittelin, tai paremminkin\nluulin voivani kuvitella, mitä se saa aikaan; mutta näiden kahden\nviimeisen vuorokauden jälkeen huomaan, että minä en ole luultavasti\ntietänyt siitä mitään. En aavistanut, miten voimakas se saattaa olla\nja mikä vaikutusvalta sillä on. Sellainen, että kun vain ajattelen\nkaikkea, mitä tuosta inhottavasta naisesta täällä kerrotaan, tuntuu\nkuin olisin saanut tartunnan ja ikäänkuin vihaisin häntä vähemmän siitä\nsyystä, että nyt paremmin ymmärrän häntä. Te pudistatte päätänne, te\nette tätä usko? Mistä sitten johtuu, että minä kaikista ja monista\nvastasyistä huolimatta luulen, että koko tämä murhenäytelmä pohjaltaan\njohtuu rakkaudesta? Ei, minä en ainoastaan luule niin: minä olen täällä\nollessani tuntenut, ja tunnen vieläkin, että nainen, joka on joutunut\ntuon intohimon valtaan, saattaa yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä\nkieltää koko menneisyytensä ja hävittää koko entisen elämänsä, ja että\nhänellä siitä huolimatta on vuosikaudet sen jälkeen voimaa valehdella\nsen olennon puolesta, jota hän on rakastanut!\n\nKuinka odottamattomia sanoja, ja kuinka vähän ne koskivat tuota\nvainajaa, josta Ida nyt luuli puhuvansa! Eikö hän nyt tällä tavoin\ntulkinnutkin vain omaa itseään, sitä uutta sielua, joka hänessä nyt oli\nherännyt? Mutta sellaisia ovat ihmiset: sanat, joita he kuuntelevat,\nkuvastelevat pelkästään heidän omia tunteitaan, ja me kuuntelemme\nainoastaan omaa itseämme, kun toinen ihminen meille puhuu. Dancy, joka\ntällä hetkellä oli syventynyt miettimään yksinomaan rouva Clapainin\narvoitusta, ei huomannut mitään erikoista, vaan vastasi keveästi\nhymyillen:\n\n— Tiedättekö, että tuo elämänviisaus, jonka nämä tutkimukset ovat\nteille antaneet, on tehnyt teidät kaunopuheiseksi?\n\nSe oli vain arkipäiväinen kohteliaisuus, joka olisi ehkä toisissa\nolosuhteissa tuntunut Idasta mairittelevalta, mutta nyt se viilsi hänen\nsydäntään kylmänä kuin jää.\n\n— Ei turhia imarteluita! jatkoi Ida, ja tunsi palautuvansa yht'äkkiä\nentiseen, tavalliseen mielentilaansa. — Tehkää nyt loppupäätelmänne.\nOlemme heti perillä Blaizot'ssa.\n\n— Loppupäätelmäni? toisti Dancy mietteissään.\n\nJa hän seisahtui kesken kävelyään. Näytti kuin hän nyt olisi kysynyt\nneuvoa maisemalta, jyrkiltä kuusimetsää kasvavilta rinteiltä, jotka\nhän näki siinä edessään, syvältä laaksolta, joka sillä hetkellä kylpi\ntäydessä auringonvalossa: suurenmoisen kaunis maisema, josta kasvien\ntuoksu ikäänkuin hekumaan yllyttäen henkäili. Kuitenkin Dancy oli\naivan tunteeton tälle ympäristölle, hän ajatteli vain tuota olentoa,\njonka tahto ehkä määräsi, mihin suuntaan heidän kahden, hänen ja neiti\nCadifonin, oli kuljettava.\n\n— No niin? kysyi Ida uudestaan.\n\n— Niin; saadaksemme selville, mitä näistä kolmesta tiestä, joista tässä\nolemme puhuneet, rouva Clapain on kulkenut, riittää meille yksi ainoa\nvarma tieto, nimittäin se, josta juuri teidän rauhanne riippuu: miksi\nhän teki itsemurhan? Itsemurha on tässä kaiken avain. Että asia on\nniin, todistaa teidän omien, muuten erinomaisen hyvin suoritettujen\ntutkimustenne tulos: tiedämme nyt, kuka tuo nainen oli, tunnemme koko\nhänen entisyytensä, lyhyesti sanoen, kaikki hänen tekonsa on ikäänkuin\nlevitetty silmiemme eteen, ja kuitenkin on koko juttu yhäti sellainen\nkuin emme tietäisi siitä mitään! Ainoastaan itsemurha, vakuutan teille\nvieläkin, voi näyttää meille hänen vaikuttimensa, ja mitä rikoksiin\ntulee, vaikuttimet ovat niiden ainoa selitys, kuten muussakin elämässä.\n\nDancy keskeytti jälleen.\n\n— Tiesikö tuo Joudetot muuten, että rouva Clapain oli tehnyt\nitsemurhan? kysyi hän sitten.\n\n— En luule, mutta hän on sellainen mies, joka kaikesta päättäen osaa\nvalehdella.\n\nDancy seisoi hetken vaiti, mietteissään. Yht'äkkiä hän meni lähemmäksi\nIdaa ja pisti kätensä hänen kainaloonsa niinkuin silloin Langres'in\nmuureina ja sitten he kävelivät edelleen:\n\n— Tässä tapauksessa...\n\nJa viimeinkin Dancy loi Idaan katseen, joka oli keventynyt,\nystävällinen, läheinen:\n\n— Tässä tapauksessa Teidän täytyy olla vielä vähän aikaa kärsivällinen,\n— oi, ei suinkaan kauan, — ja vaikkapa kävellä täällä tiellä, kunnes\nminä tulen tänne takaisin Joudetot'n luota, jolloin olen paljastanut\ntuon salailijan ja saanut toivoakseni selville sen, pääasian, jota\nme emme vielä tiedä. Tunnin odotus, tuskin ehkä sitäkään, riippuen\nsiitä, miten kauan menee ennen kuin saan hänet pakotetuksi avaamaan\nsuunsa. Ja kun sitten tästä pienestä välikohtauksesta on päästy, voimme\nnauttia täysin siemauksin siitä, että asiamme on saatu lopullisesti\npäivänvaloon, ja siitä, että te olette jälleen onnellinen!\n\nDancy odotti iloista vastausta, mutta vastaus tuntuikin pettyneeltä:\n\n— Pelkään, että onni minun iälläni on kielletty hedelmä.\n\n— Joutavia! Se on hedelmä, josta jokainen saa osuutensa. Hetken päästä,\nkun tulen takaisin, teidän ei tarvitse muuta kuin avata sylinne ja\nottaa onnenne vastaan!\n\nTarkoittiko Dancy, että hän toivoi onnistuvansa Joudetot'n luona,\nvaiko heidän kahden seurustelua keskenään, kun näistä huolista olisi\nlopullisesti päästy? Ida katseli maahan, hän ei miettinyt koko tätä\nasiaa. Sitä vastoin hän tunsi yht'äkkiä, vaikk'ei tietänyt mitään\nsyytä, mielensä alakuloiseksi ja masentuneeksi.\n\n— Olkoon, vastasi hän. — Menkää nyt ja tulkaa sitten takaisin kädet\ntäynnä tuomisia, kuten sanoitte...\n\nIda katseli, kun Dancy alkoi mennä pitkin askelin Blaizot'hon.\nLähestyvän taistelun juopumus huumasi kai Dancyn ajatukset niin\ntäydellisesti, ettei hän, kun joutui kylään, edes kääntänyt päätänsä\nkatsoakseen vielä viimeisen kerran tuohon ihmiseen, jota valloittamaan\nhän oikeastaan oli tänne matkustanut. Ida seisoi siinä paikallaan ja\njälleen yksin, kunnes Dancy oli kadonnut näkyvistä, ja vasta sitten hän\nkuiskasi itsekseen:\n\n— Välikohtaus... mutta mitä sen jälkeen? Miksi minä näin pelkään sitä,\nmitä sitten seuraa?\n\n\n\n\nXIX\n\n\nPikkukaupungeilla, mutta etenkin maalaiskylillä on jokaisella oma\nsalapoliisilaitoksensa, jonka mielestä virallinen poliisi on varsin\nkehno, nimittäin yksityishenkilöt.\n\nDancy oli tullut Blaizot'hon noin kello neljän aikaan. Neljännestuntia\nmyöhemmin Joudetot huomasi hänet vastaanottohuoneestaan. Dancy jutteli\njonkun autonohjaajan kanssa Kultaisen Leijonan edustalla, ja Joudetot\nteki heti seuraavan johtopäätöksen:\n\n— Tuossa on se neiti Cadifonin ystävä!\n\nTohtori Joudetot'n, maapäivien jäsenen, talossa ei tosin ollut\npuutarhaa, mutta sitä vastoin se oli erikoisen edullisella paikalla.\nValtamaantien ja Blaizot'n pääkadun kulmauksessa se hallitsi ikäänkuin\nvartijatorni koko ympäristöä: huomattava etu henkilölle, jonka täytyy\nammattinsa tähden tietää kaikki seudun tapahtumat. Talo oli muuten\njoka suhteessa kansanvaltaisen yksinkertainen. Siinä ei näkynyt mitään\nulkonaista ylellisyyttä, ja vielä vähemmän oli ylellisyyttä sisällä.\nVastaanottohuone, joka oli ensimmäisessä kerroksessa, ikäänkuin ilmaisi\nsuoranaista halveksumista kaikkea mukavuutta kohtaan. Kolme olkituolia,\nkasaanistuttu sohva, jonka ripsikankaisen päällystän alkuperäistä\nväriä olisi ollut vaikea määritellä. Kömpelö pöytä täynnä sanomalehtiä\nja kaikenlaisia papereita: siinä huoneen koko kaunistus. Kamiinan\nreunalla oli kokonainen armeija lääkenäytteitä, ja kamiinan yläpuolella\nkuvastin, jossa oli halkeama; lattialla ruskea ruokomatto, joka oli\nkulunut repaleiseksi niiltä paikoin, missä potilaat tavallisesti\nistuivat; sikarinpätkiä ja tuhkaa hieman kaikkialla. Lyhyesti:\nvanhanpojan asunto, joka oli aivan samanlainen kuin siihen aikaan, ei\nvarsin kauan sitten, jolloin Joudetot oli lääkäriksi valmistuttuaan\nasettunut tyhjin kukkaroin ja tyhjin vatsoin varsin tuntemattomana\nsuuruutena Blaizot'hon. Mutta miten huimaavasti hän sen jälkeen oli\nkohonnut joka suhteessa! Kukaan, joka joutui käymään hänen kodissaan,\nei olisi aavistanut, mitkä omaisuudet sen omistaja oli saanut\nhankituksi. Ken ei olisi nykyään kumartanut erikoisen syvään herra\ntohtorin edessä? Ja eikö olisi pidetty suorastaan herjauksena, jos joku\nolisi uskaltanut hiiskua hänen vaatimattomasta menneisyydestään?\n\nPoliittinen toiminta on taikakeino, joka saa aikaan ihmeitä. Joudetot\nolikin tästä niin kiitollinen, että oli kutsunut koko Tasavallan\npienen kipsiveistoksen muodossa, jonka hän oli asettanut pöydälleen\nmustepullon viereen, esimieheksi niihin tilaisuuksiin, jolloin hän\nkirjoitti reseptejä. Samasta syystä oli vastaanottohuoneen seinällä\nJaures'n muotokuva ja sitä paitsi värillinen kuva, joka esitti _Ihmisen\noikeuksia_ kahden pilarin päässä, joiden välissä oli roomalainen\nliktorin raippakimppu.\n\nMutta vaikka poliittinen asema onkin niin mahtava, se ei valitettavasti\nkuitenkaan voi vapauttaa harrastajiaan eräänlaisesta levottomuudesta,\njoka tuntuu heissä niinkuin uutterasta virkatyöstä tullut reumatismi\naina pahojen ilmojen edellä. Siksi oli tohtorilla, vaikka päivä oli\nkaunis, tänään erikoisen ilkeä tunne, ikäänkuin jokin vaara olisi\nuhkaamassa, kun hän loikoi sohvallaan ja kuunteli korva tarkkana\nkaikkia ääniä ulkoa, sillä hän oli tuskastunut ajatuksesta, että tuo\nneiti Cadifon oli Blaizot'ssa ja odotti jotakuta tuntematonta miestä.\n\nHän ei mitenkään uskonut, että tällaisen takana saattaisi olla\nrakkausseikkailu: pelkästä sattumasta ei ihminen, jonka kotikaupunki\non Langres, ja joka pitää rouva Clapainia asukkinaan, valitse\nkohtauspaikakseen sellaista kylää kuin Blaizot. Sekin, että Ida Cadifon\noli käynyt Bernardin maatilalla muka aikoen ostaa sen, tuntui kovin\nepätodennäköiseltä. Kaikki vahvisti päinvastoin sitä käsitystä, että\nrouva Clapain oli lähettänyt tuon neiti Cadifonin ja hänen apurinsa\ntänne.\n\nNiille henkilöille, jotka olivat olleet jonkinlaisessa suhteessa\nrouva Clapainiin, näytti olevan luonteenomaista, etteivät he enää\ntahtoneet joutua tekemisiin hänen kanssaan, mistä Christine oli kuvaava\nesimerkki. Tehden tästä omat johtopäätöksensä Joudetot tuli varsin\nhuonolle tuulelle. Hän paheksui toimenpiteitä, joihin oli tänä aamuna\nryhtynyt:\n\n— Jos on aikomuksena tehdä taas jokin valitus minua vastaan, olisi\nkyllä keksitty jokin keino päästä minun puheilleni, ja niinpä luulen,\nettä pilasin asiani menemällä itse sinne. Oletetaanpa mitä tahansa,\nmenettely oli joka tapauksessa typeryyttä.\n\nJa hän sanoi itsekseen vielä uudestaan ja ääneen:\n\n— Typeryyttä...\n\nSitten johtui hänen mieleensä eräs keino:\n\n— Jospa häviäisin täältä pariksi päiväksi: sillä tavalla antaisin\nnoille kahdelle aikaa kadota vuorostaan täältä!\n\nMaapäivien jäsenillä on aina velvollisuuksia, joiden tähden hän voi\nmatkustaa piirinsä pääkaupunkiin. Erinomainen keksintö: hän lähtisi\nsille matkalle. Ja se täytyy toteuttaa heti, sillä Dijonin juna lähti\nkello kuuden tienoissa.\n\nJoudetot nousi heti loikomasta, meni eteiseen ja aikoi juuri käskeä,\nettä hänen matkalaukkunsa järjestettäisiin valmiiksi, kun hän kuuli\nalhaalta jotakin väittelevää keskustelua.\n\n— Mikä siellä? hän huusi yrmeästi.\n\nAlhaalta vastattiin:\n\n— Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata herraa.\n\nJa sitten vieraan ihmisen ääni:\n\n— Tohtori Joudetot, eikö niin? Anteeksi tohtori, minä en häiritse teitä\nkuin vain minuutin ajan.\n\nSitten notkeita askelia, jotka nousivat ylös portaita. Ja ennen\nkuin Joudetot ennätti edes inttää vastaan, hän näki edessään tuon\nmuukalaisen, jonka hän aikaisemmin oli nähnyt Kultaisen Leijonan\nedustalla.\n\nKuvitelkaamme noita kahta miestä, jotka nyt seisoivat siellä\nporraskäytävässä. Täydellisesti toistensa vastakohtia: Joudetot'lla\nmahtava vatsa, juhlallinen parta ja ilme tällä hetkellä sitäkin\nkopeampi, kun hän tunsi joutuneensa yllätyksellä kiinni ja kun\nhänen pukunsa oli epäjärjestyksessä; Dancy sitä vastoin solakka\nmies, jonka parta oli hyvin ajettu ja puku aistikas, ja joka oikein\nsäteili itseluottamusta. Tässä kohtasi toisensa kaksi sukupolvea,\njotka viimeinen sota oli tehnyt aivan erilaisiksi: vanhempi harrasti\npikku keinottelua, mittasi etuja tippalasilla ja tavoitteli ovelasti\nhetken voittoja, kun taas nuorempi esiintyi kypärän silmärauta\navattuna, halveksi kaikkia esteitä ja oli päättänyt pelata elämänsä\npelin rohkeasti; ensiksimainittu oli takertunut intohimoisesti kiinni\nyhteiskunnalliseen asemaansa, jonka oli saavuttanut viekkaudella ja\njärjestelmällisellä työllä, toinen jälleen rakasti enemmän välittömiä,\nreaalisia tuloksia kuin pitkäaikaisia suunnitelmia, eikä antanut mitään\narvoa yhteiskunnalliselle asemalle.\n\nKaksi sukupolvea. Ja myöskin kaksi eri järjestelmää, joista toinen\npyrkii toiminnassaan suoraa tietä päämäärään ja toinen puikkii\nvaistomaisesti kiertoteitä. Niinpä Joudetot ajattelikin, kun näki\nDancyn ja hämmästyi hänen voitonvarmaa ilmettään ja hänen muodikasta\nulkoasuaan, joka ei suinkaan ollut mikään poliisimiesten yleinen\nominaisuus: »Minun täytyy menetellä niinkuin hän olisi tosiaan neiti\nCadifonin rakastaja: sillä ehkä hän sitä onkin!» Jota vastoin Dancy,\nmittailtuaan tohtoria yhdellä ainoalla katseella, ajatteli juuri\nsamalla hetkellä: »Tätä miestä ei tarvitse muuta kuin peloittaa, niin\nhän tunnustaa tekonsa kuin pikku lapsi.»\n\nTällaiset lyhyet ensivaikutelmat, joiden aikana ei puhuta mitään,\nratkaisevat koko myöhemmän keskustelun laadun. Loppuratkaisu sitä\nvastoin saattaa olla pettymys molempien asiapuolten ennustuksille.\n\nJoka tapauksessa kysyi Joudetot vakavana kuin ainakin mies, jolla\nparhaillaan on tärkeitä ja kiireellisiä virkatoimia ja jota on\nasiattomasti häiritty, muuten vastaamatta Dancyn tervehdykseen:\n\n— Jokin kiireellinen tapaus?\n\nDancy purskahti iloiseen, terveeseen nauruun:\n\n— Ei, tohtori, vain pikku neuvottelu.\n\n— Jossakin omassa asiassanne?\n\n— Sanokaamme niin... Jos sitä tahdotte.\n\nJa kun Joudetot ei hievahtanutkaan paikaltaan:\n\n— Mutta ensiksi, saanko tulla sisään?\n\nJa lupaa odottamatta Dancy meni vastaanottohuoneeseen.\n\n— Haluan mainita teille ennakolta, sanoi Joudetot äreästi, — että\nprefekti on kutsunut minut puheilleen, joten minun täytyy aivan heti\nkiiruhtaa junalle.\n\n— Olkaa huoletta, minä en viivytä teitä kauan.\n\nJoudetot'n oli suorastaan pakko mennä Dancyn perästä, joka jo oli\npistänyt hattunsa vastaanottohuoneessa tuolille ja itse istahtanut\ntoiselle. Asettuessaan työpöytänsä ääreen Joudetot tunsi, että tämän\nvieraan häikäilemättömyys kävi aivan hänen hermoilleen.\n\n— Tekö itse olette sairas? kysyi Joudetot nyt kyllästyneen näköisenä\nja ikäänkuin olisi jo ennakolta päättänyt olla täysin välinpitämätön\ntoisen ihmisen ruumiillisille tuskille, joita ryhdyttäisiin\nluettelemaan.\n\nDancy purskahti uudestaan nauruun.\n\n— Siitäkö näyttää?\n\n— Minä aioinkin juuri sanoa, ettei näytä siltä.\n\n— Tulin tänne puhumaan eräästä ystävättärestäni.\n\n— Neiti Cadifonista?\n\nKuten näemme, Joudetot tarttui suoraan itse asiaan. Dancyn ilme ei\nmuuttunut hiventäkään:\n\n— Polttaa jo, mutta ette arvannut vielä aivan oikein.\n\n— Ja kenestä sitten on kysymys?\n\n— Eräästä potilaastanne, jonka luona kävin ja joka on mielestäni\nnykyään surullisessa tilassa.\n\n— Kuka sitten?\n\n— Rouva Mirot.\n\nJos Joudetot oli ennen ollut epätietoinen, mitä osaa rouva Clapain oli\nnäytellyt tapahtumissa, jotka olivat alkaneet edellisenä päivänä, niin\nDancyn vastaus teki hänet asiasta aivan varmaksi. Kuullessaan tänään\njo toisen kerran rouva Mirot'n nimen, Joudetot tunsi kylmän väreen\nkarmaisevan selkäänsä. Mutta hän pysyi järkkymättä tyynenä ja nostaisi\nvain surkuttelevan näköisenä olkapäitänsä ja mutisi:\n\n— Hänkö... vai niin... tosiaan...\n\nSitten hän alkoi hajamielisesti sivellä edessään olevan Tasavaltaa\nesittävän kipsikuvan päätä, aivan kuin pyytäen tätä suojeluspyhimystä\navukseen, — ellei se hyväily nyt johtunut ainoastaan siitä, että hän\noli neuvoton eikä tietänyt, mitä oikein tehdä.\n\n— Kauanko sitten te kävitte häntä katsomassa? jatkoi Dancy.\n\nJoudetot tekeytyi yhtä tuiman näköiseksi kuin äskenkin:\n\n— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Kun ei voi auttaa sairasta... Muuten\nsiellä kyllä hoidetaan häntä... Kuinka niin?\n\n— Ehkäpä teidän läsnäolonne kuitenkin, jos silloin tällöin siellä\npistäytyisitte, ainakin hetkellisesti helpottaisi sairaan tilaa? Sairas\noli niin kiintynyt teihin... ja piti niin paljon teistä...\n\n— Hm... Minä itsekin olin tosiaan suuresti kiintynyt häneen, mutta\nolosuhteet erottivat meidät toisistamme. Hän asui Tonnerressa, jonne\nme, joiden olinpaikka on tämä Blaizot, emme niin vain joka hetki voi\npäästä. Ja kun sitä paitsi minun vastuullani on paljon poliittisia\ntehtäviä...\n\n— Tiedän, pisti Dancy väliin.\n\n—... täytyy minun jakaa aikani täkäläisten potilaitteni ja maapäivien\njäsenen velvollisuuksien kesken, joten en ole voinut enää seurata hänen\nsairautensa kehitystä.\n\n— Mutta hän tahtoo ehdottomasti turvautua teidän apuunne, koskapa hän\nsilloin, kun viimeinen kohtaus tuli, halusi joutua teidän käsiinne.\n\n— Toinen saa luottamusta, toinen ei, lausui Joudetot ikäänkuin jonakin\nsyvänä mietteenä.\n\n— Ihmeellistä, että vaikka ihminen tulee mielisairaaksi, ei hän unohda\ntällaisia entisiä tunteitaan. Rouva Mirot ei nimittäin kääntynyt edes\nsukulaistensa puoleen, vaan ajatteli kaikkein ensimmäiseksi teitä.\nSehän on teille kunniaksi!\n\nJoudetot kumarsi, mutta ei vastannut mitään.\n\n— Ja mikä kummallisempaa, hän piti salassa, että oli Cramans'in\nsairaalassa. Ainoastaan sattumasta, — tai paremminkin sallimasta,\nsanoisin, — johtui, että päähäni pälkähti etsiä häntä sieltä, jossa\npirukaan ei olisi aavistanut hänen olevan! Tosin on selitettävää,\nettä mielisairas saattaa sillä tavoin salailla oleskelupaikkaansa,\nmutta se, että täydellä järjellä varustetut ihmiset, jotka hänet\nsinne veivät, suostuvat siihen, tuntuu minusta merkilliseltä. Niin\nollen, kun näin siellä lääkärintodistuksessa teidän nimenne, joka\non yleisesti tunnettu, halusin tulla tiedustelemaan teiltä, koska\nsatuin muutenkin matkustamaan tästä Blaizot'n ohi, mikä käsitys\nteillä lääkärinä on tästä asiasta ja mikä tuollaisiin... sanoisimmeko\nmelkoisen poikkeuksellisiin... varovaisuustoimenpiteisiin on ollut\nsyynä. Ymmärrättehän minut, eikö niin? Toivon, että en ole mielestänne\ntungetteleva?\n\nJoudetot, joka tekeytyi yhä arvokkaamman näköiseksi ja silitteli kuin\näskenkin Tasavallan päätä, näytti harkitsevan, mitä vastata. Viimein\nhän sutkautti:\n\n— Tungetteleva? Miten sen nyt käsittää.\n\n— Mitä tarkoitatte tällä?\n\n— Että pyyntönne on varsin luonnollinen asia. Tietenkin olisin valmis\nilmoittamaan tälle joitakin seikkoja...\n\n— Antamaan selityksen, oikaisi Dancy.\n\n— Selityksen tai joukon seikkoja, eikö se ole sama asia! Mutta\nvalitettavasti minua sitoo lääkärin vaiteliaisuusvelvollisuus: siitä\nsyystä minun ikäväkseni täytyy kieltäytyä ilmoittamasta mitään,\npaitsi jos luokseni tulee sairaan holhooja tai joku hänen perheensä\nvaltuuttama henkilö. Muuten en voi olla lisäämättä, että en edes vielä\ntiedä, kuka te olette, ja yhtä merkityksetöntä kuin tämä olisi, jos\nkysymys olisi jostakin tavallisesta, lyhytaikaisesta sairaudesta, yhtä\ntärkeää minun on nyt saada kuulla, kenen kanssa olen tekemisissä, kun\ntiedustelunne ovat... melkoisesti erikoisia laadultaan.\n\n— Oikeassa olette! huudahti Dancy iloisesti hymyillen. — Nyt vasta\nmuistan, että kun niin innokkaasti tahdoin päästä keskustelemaan\nkanssanne tuon kunnioitettavan rouva Mirot'n asiasta, unohdin kokonaan\nsen pikku seikan. Nimeni on Roger Dancy ja esiinnyn täällä neiti\nCadifonin, asianomaisen sisaren ja siis kieltämättä hänen lähimmän\nsukulaisensa nimessä.\n\nJoudetot nyökkäsi myöntelevästi päätänsä:\n\n— Hauskaa tutustua, mutta tässä tapauksessa en voi suostua\ntoivomukseenne ennen kuin neiti Cadifon itse kehoittaa minua siihen,\nmikä ei olekaan hänelle vaikeaa, koska hän nykyään on täällä\nBlaizot'ssa...\n\nKäsi, joka oli puristellut Tasavallan kuvaa, hellitti nyt otteensa,\nja kuului huokaus, joka saattoi merkitä sitä, että tohtorista tuntui\nnyt helpottavalta päästä kiusallisesta tilanteesta, tai että hän näin\npeitetyllä tavalla ilmaisi tahtonsa, että koko keskustelun olisi\nparasta loppua tähän.\n\nDancy ei ollut millänsäkään, vaan jatkoi yhä leveämmin hymyillen:\n\n— Näin kahden kesken puhuen, herra tohtori: eikö teidän mielestänne\nolisi parasta meille _kaikille_, että hyväksyisitte tämän ilman\nlisäyksiä, tehtävän, joka minulle on annettu? Tapahtumiin liittyy usein\ntarkoituksia, joita naishenkilö ei ehkä aina ymmärtäisi, jota paitsi\nolisi inhimillistä salata sellaiset naiselta... Ainakin puolittain...\nkun sitä vastoin miesten kesken, ja valtion virkamiesten, jotka\nkannattavat samaa tasavaltalaista aatetta, — sillä tietäkää, että\nminäkin olen tasavaltalainen, voisimme varmaankin ymmärtää toisemme\npuolesta sanasta.\n\nDancyn äänensävystä ja siitä, että hän puhui niin laskelmallisen\nhitaasti, olisi satunnainen kuulija päätellyt, että Dancy halusi vain\nnautinnokseen pitkittää leikkiä, koska ilmeisesti luuli nyt tietävänsä,\nminkälaisen henkilön kanssa oli tekemisissä, ja sitten vasta antaa\nloppuiskun. Niinkuin kissa leikkii hiirellä.\n\nÄllistyneenä suuntasi Joudetot porsliinisilmänsä vastustajaansa.\n\n— Ymmärtää toisemme? Ja mihin asiaan nähden? En käsitä, mitä\ntarkoitatte.\n\n— Vai niin, jatkoi Dancy, — minun mielestäni teidän päinvastoin pitäisi\nkäsittää erinomaisesti, mihin nyt viittailen, mutta koska väitätte\ntoista, niin täytyy puhua selvemmin, kuten kaikkien etu vaatii, sanon\nvieläkin. Olettakaamme, — tämä on luonnollisesti ainoastaan olettamus,\n— olettakaamme, että rouva Mirot'n mielisairaus olisi puhjennut eräiden\nvälitapausten johdosta, joita hänen perheensä ei tunne, mutta jotka\nte tunnette, niin on luonnollista... — uskallanpa sanoa: ilmeistä, —\nettä te olette salannut hänen viemisensä sairaalaan. Kun nyt kuitenkin\neräs sattuma, joka tosin lienee valitettava, on paljastanut perheelle\ntämän asiaintilan, jota siltä koetettiin salata, niin eikö teidän olisi\nparasta uskoa minulle, mistä syystä te olette tällä tavalla menetellyt?\nMinä puolestani lupaisin sitten rauhoittaa kaikkia saattamatta ketään\nminkäänlaisiin vaikeuksiin.\n\nJoudetot tarkasteli yhäti vastustajaansa.\n\n— Jos teidän lupauksenne mielestäni riittää, niin kai minun sananikin\npitäisi riittää, vastasi hän sivellen partaansa toisella kädellään,\njoka näytti jälleen vavahtelevan.\n\n— Ikävä kyllä ei, hyvä tohtori.\n\n— Ja miksikä ei, jos uskallan kysyä?\n\nJa Joudetot kavahti jo ylös tuolistaan. Hänen teki mielensä heittää tuo\njulkea tungettelija ulos ovesta, mutta kun hän samalla halusi tietää,\nmihin hän oikeastaan pyrki noin itsepäisesti, harkitsi hän, mitä oli\ntehtävä, ja päätteli lopulta, että suuttumus saa ihmiset usein tekemään\ntyhmyyksiä. Sitä vastoin voidaan sanatulvalla ainakin voittaa aikaa. Ja\nkun Dancy ei heti vastannut, hän käytti tilaisuutta hyväkseen asettuen\njälleen istumaan ja kiiruhti sitten jatkamaan:\n\n— Jos minä tässä puolestani kysyn teiltä, mistä syystä olette tullut\ntänne henkilön luo, jonka asioista te näytätte olevan niin erikoisesti\nkiinnostunut, vastaisitte jotakuinkin varmasti, ettei se kuulu minuun.\nSuvaitkaa siis, että minunkin ammattini on samalla tavoin suojattu. Kun\nihmisellä on takanaan sellainen nuhteeton, epäitsekäs ja yhteiskunnalle\nuhrattu menneisyys kuin minulla, jättää hän tuollaiset vihjailut,\nniin päättömiä kuin ne ovatkin, rauhallisesti omaan arvoonsa, kuten\nhänen on ennenkin ollut tapana jättää. Olenhan poliittisena henkilönä\ntottunut parjauksiin. Omatuntoni puolustaa minua, ja sitä paitsi, kuten\nviimeiset vaalit todistivat, kaikki kunnialliset kansalaiset!\n\nDancy huokasi vain:\n\n— Ikävä kyllä...\n\n— Kuinka niin: ikävä kyllä?\n\n— Että minun on pakko vastoin teidän käsitystänne sanoa, että eräät\ntoiset ovat tässä asiassa olleet puheliaampia kuin te.\n\n— Ketkä toiset? Cramans'in hoitolan ylilääkärikö?\n\n— Hyvänen aika, miksi heti syytätte ammattitoveria teosta, joka\nloukkaisi lääkärikunnan yleistä kunniakäsitystä? vastasi Dancy\nrauhallisesti. — Unohdatte, että tässä jutussa on mukana muitakin,\njoita tuo lääkärien kuuluisa vaiteliaisuusvelvollisuus ei sido!\n\n— Ei ole, hyvä herra, minä olin yksinäni siinä tilaisuudessa.\n\n— Kenties tällä kertaa: mutta entä aikaisemmin?... Eikö neiti Cadifon\nehkä olisi sattunut mainitsemaan teille, että hänellä on ollut ilo\npitää luonaan asumassa erästä teidän entistä potilastanne?...\n\nNyt tuli ilmi se, mitä Joudetot koko ajan oli odottanut ja jonka\nilmaisemista Dancy oli viivyttänyt niin kauan kuin mahdollista:\n\n— Rouva Clapain...\n\n— Minä en ymmärrä, mitä näillä asioilla, on keskenään tekemistä,\nsoperteli Joudetot.\n\n— Kyllä vain, vastasi Dancy, joka oli nyt päättänyt käyttää väärää\nasiaa kiristääkseen totuuden selville, — te ymmärrätte sen niin\nhyvin, että luulen jo meidän olevan yhtä mieltä! Mistä nyt on\noikeastaan kysymys: siitä, että haluan verrata toisiinsa kahta\nselostusta tapahtumista, joista selostuksista toinen on tuon mainitun\nkunnianarvoisan naisen. Minun ei kai tarvitse lisätä, että olen halukas\nantamaan Teidän selostuksellenne kuulemisen arvon: jos ei niin olisi,\nen olisi luoksenne tullutkaan.\n\nSeurasi tuskin silmänräpäyksen keskeytys, mutta se aika tuntui\nJoudetot'sta suunnattoman pitkältä.\n\n— No? jatkoi Dancy.\n\n— No niin, vastasi Joudetot päättävästi, — koska tuo minun entinen\npotilaani rouva Clapain on jo antanut teille mielestäni sopivat\nselitykset, niin tyytykää niihin.\n\n— Olivatpa ne millaiset hyvänsä?\n\n— Tietenkin.\n\n— Mutta jospa niissä kosketellaan tapahtumia, jotka näennäisesti\novat kaukana tästä kysymyksestä, nimittäin ennen sattuneita, kuten\nesimerkiksi...\n\nJälleen pieni keskeytys, ja sitten ensimmäinen isku, jonka tarkoitus\noli pelästyttää:\n\n— Kuten esimerkiksi... Osa, jota te näyttelitte erään Bernard-nimisen\nhenkilön kuollessa.\n\nMustaksi värjätty parta ei ole ainoastaan omiaan tekemään miehen\nkasvoja nuoremman näköisiksi: siitä on apua siinäkin suhteessa,\nettä miehen kasvojen kalpenemista niin huomaa. Dancyn suureksi\nkummastukseksi Joudetot ei vastannut muuta kuin:\n\n— Käsitätte kai itsekin, että tällä asialla ole mitään tekemistä rouva\nMirot'n sairauden kanssa?...\n\n— Mitenkä sen nyt ottaa! keskeytti Dancy.\n\n—... ja koska nyt olemme tarpeeksi puhelleet tästä asiasta, joka tosin\nehkä teitä kiinnostaa, niin en voi muuta kuin pyytää tätä palaamaan\nomiin tehtäviinne ja antamaan minun rauhassa jatkaa omiani?\n\nJa ihailtavan kylmäverisesti Joudetot nousi paikaltaan.\n\n— Kuka sitten sanoo, että minä en nyt juuri hoidakin varsinaisia\ntehtäviäni, kun näin itsepintaisesti tiedustelen teiltä näitä asioita?\nsanoi Dancy yhtä tyynesti kuin Joudetot. —Niin, pelkäänpä unohtaneeni,\nkun äsken mainitsin tälle olevani valtion virkamies, lisätä, mikä\nvirkani on. Sallikaa minun siis esitellä itseni tarkemmin, mikä nyt\nnäyttää välttämättömältä: Roger Dancy, Langres'in poliisikomissaari,\njonka tehtävänä on ottaa selvää rouva Clapainin itsemurhasyistä.\n\n— Mitä sanotte? Onko rouva Clapain tehnyt itsemurhan!\n\nJa Joudetot hervahti takaisin tuoliinsa, aivan kuin ukkonen olisi\nhäneen iskenyt. Dancyn silmistä näkyi voitonilon välkähdys. Nyt hän\nuskoi tosiaan saaneensa vastustajansa kiinni; ja nojaillen kyynärpäitä\npöytään hän ehdotti:\n\n— Jospa nyt, herra tohtori, jatkaisimme keskusteluamme kaikessa\nrauhassa? Vakuutan teille, että se on parasta sekä teille että\nminulle...\n\nJoudetot ei vastannut mitään.\n\n— Tuo itsemurha on kovin omituinen, eikö niin?\n\nJoudetot oli vaiti kuten ennenkin. Selvittyään ensimmäisestä\nhämmästyksestään hän tunsi nyt ehkä helpotusta, sellaista kuin\nChristinekin rouva Clapainin kuolemasta kuultuaan. Dancy oli niin\nvaromaton, että jatkoi:\n\n— Omituinen ja selittämätön. Vahinko, ettei rouva Clapain uskoessaan\nmeille ennen kuolemaansa asioitaan antanut meille vihjauksia, miksi\nhän tulisi tekemään itsemurhan! Tosin täytyy myöntää, että totuudella\nja sillä, mitä hän meille uskoi, on varsin erilaatuinen arvo. Etenkin\nminun on vaikea luottaa hänen sanoihinsa, mikäli ne koskevat teitä, ja\nuskoa, että te aivan sydämenne halusta olisitte ollut valmis salaamaan\nsellaista kuin... Bernardin murha.\n\nDancy odotti, että Joudetot raivostuisi: mutta siitä ei merkkiäkään.\nPäinvastoin: sikäli kuin Dancy puhui, Joudetot tuli yhä\nrauhallisemmaksi, kuten hän oli keskustelun alussakin ollut; näyttipä\nsuorastaan siltä kuin muistutus Bernardin kuolemasta, joka oli ensin\nsaanut hänet ymmälle, olisi nyt auttanutkin hänen tarkoituksiaan, sillä\ntuskin Dancy lopetti, niin Joudetot virkkoi kuivasti:\n\n— Kyllä, minä annoin tosiaan luvan haudata hänet.\n\n— Niinpä te ainakin tiedätte, mistä sairaudesta kuolema johtui?\n\n— Kyllä, sen tiedän.\n\n— Mikä se sitten oli?...\n\nJoudetot'n huulilla värähti nyt ensi kertaa hymy:\n\n— Kuulkaahan nyt, hyvä herra, nyt on minun vuoroni huomauttaa teille,\nettei tapani ole antautua kuulusteltavaksi, vaikka kuulustelija\nolisi poliisikomissaarikin, ennen kuin olen saanut nähdä, millä\noikeudella hän sellaiseen ryhtyy ja onko hänellä siihen lailliset\nvaltuudet, ja että minä en kursailisi antaa pidättää häntä virka-aseman\nväärinkäyttämisestä ja väkivallasta, jos asianlaita ei olisi niin.\n\nDancy piti tätä hyökkäystä niin lapsellisena, että hän vain hiukan\nnostaisi olkapäitään:\n\n— Jos ette muuta tahdo ennen kuin haluatte vastata, niin...\n\nJa hän otti taskustaan lompakkonsa ja veti sieltä puolittain esille\nhenkilöllisyyskorttinsa, mutta Joudetot ei siihen vilkaissutkaan:\n\n— Minun pitäisi vastata kaikenlaisiin kysymyksiin, tai paremminkin\ntyperyyksiin, jotka johtuvat pelkästään perusteettomista epäluuloista.\nMinua kummastuttaa tosiaan, että sellainen mies kuin te luulette\nminua niin yksinkertaiseksi, että antaisin puijata itseni sellaisilla\nloruilla, joita nyt olette lasketellut tässä kokonaisen tunnin ajan,\nja etenkin, että aikoinani olisin seurauksia ajattelematta antautunut\nniin epäilyttäviin juttuihin. Teidän asemassanne en noudattaisi\ntuollaista järjestelmää, josta näkee, että te olette vielä liian nuori,\nvaan kulkisin suoria teitä ja näyttäisin korttini. Jos etsitte täältä\nhenkilöä syytetyn penkille, niin olette väärällä tolalla: näette\nedessänne julkisuuden miehen, joka on päättänyt puolustaa itseään\nkaikilla keinoilla, jotka ovat hänen vallassaan, ja vaikkapa _teidän\nitsenne kustannuksella_. Mutta jos toivotte ainoastaan itsellenne\napulaista näihin tutkimuksiin ne, jotka ovat sangen arkaluontoisia,\nniin hyvä: minä en kieltäydy antamasta apuani, mutta ensin minun täytyy\nsaada tietää, mihin te pyritte ja minne minun olisi teitä seurattava.\n\nDancy oli pitänyt hänen äskeistä hyökkäystään lapsellisena. Se oli\nerehdys, koskapa hän nyt pakostakin epäili, mitä tapaa noudattaa. Kumpi\nolisi ollut parempi: koettaa vielä yllättää, peloittaa vastustajaa,\nvaiko olla muka halukas yhteistyöhön, kuten Joudetot ehdotti?\n\n— Hyvä tohtori, huudahti hän hiukan epäröityään, — miksi ette sanonut\ntätä ennen? Minä en toivokaan mitään muuta kuin suoraa peliä.\nMihinkö pyrin? Johan olen sen ilmaissut: tahdon saada selville rouva\nClapainin itsemurhan syyn, en mitään muuta. Miksi kyselen sitä teiltä?\nSiksi, että rouva Clapain on ollut teidän entisiä potilaitanne, eikä\nvarmaankaan mikään tavallinen potilas, koskapa hän kääntyi teidän\npuoleenne olosuhteissa... jotka olivat lievimmin sanoen arkaluontoiset,\nnimittäin Bernardin kuolemantapauksen sattuessa, ja koska hän vielä\näskettäin uskoi teidän tehtäväksenne rouva Mirot'n hoitamisen, ja koska\nlopuksikin minusta on varmaa, että juuri te aikomaan autoitte vainajaa,\nkun hän synnytti lapsen rouva Mirot'n sairaalassa Tonnerressa.\n\nDancy oli luetellut hitaasti syytöksen toisensa jälkeen odottaen,\nettä Joudetot kieltäisi tai ilmaisisi jollakin tavoin, että syytökset\nosuivat oikeaan. Mutta Joudetot oli nyt niin varma itsestään, että\nesiintyi jälleen kuin tottunut julkisuuden mies ainakin, ja työnteli\nvain kädellään yhteen kasaan sikarintuhkaa, jota oli kerääntynyt\nimupaperille hänen eteensä. Dancy oli päättänyt, ettei hellittäisi,\nvaan jatkoi samaan suuntaan:\n\n— Se, että muistutan teitä näistä asioista, johtuu siitä, että suoraan\nsanoakseni oletan niiden olevan läheisessä yhteydessä tähän itsemurhaan\nja että en epäile, kumpaiseenko enemmän luottaa, rouva Clapainin\nselityksiinkö vaiko sellaisen todistajan vakuutuksiin kuin te. Rouva\nClapainilla oli hyvät syynsä valehdella. Te sitä vastoin ette voi\nvirkanne tähden ja oman etunnekaan tähden, tahtoisin lisätä, muuta kuin\npalvella totuutta. Minä siis olen valmis uskomaan, mitä puhutte. Mutta\ntoivon, että te tosiaan puhutte! No, osoittakaa nyt, ettei minulla\nole syytä luulla, että rouva Clapainin ystävyys olisi ollut teille\njonkinlainen ilo eikä rasittava kuorma. Palaan jälleen ensimmäiseen\nkysymykseeni: kun tuo Bernard kuoli ja te totesitte hänen kuolemansa,\nettekö silloin huomannut mitään, joka olisi saanut epäilemään, ettei se\nollut... aivan luonnollinen kuolema...?\n\nVähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin hiljaista rapinaa, kun\nJoudetot kämmenellään työnteli sikarin tuhkaa kasaan. Joudetot oli\nitsepäisesti vaiti.\n\n— Te ette vastaa? Eikö kysymykseni ole ollut tarpeeksi selvä?\n\nYhdellä ainoalla puhalluksella Joudetot lennätti kokoamansa tuhkakasan\nhajalle:\n\n— Pyydän anteeksi, ymmärrän täydellisesti, mitä tarkoitatte.\n\n— No niin, siinä tapauksessa?\n\n— Siinä tapauksessa olen yhtä avomielinen kuin tekin, jos nyt olette\nlopettanut. Näin on asia: tuon itsemurhan syystä minulla ei ole\naavistustakaan, joten en siinä suhteessa osaa muuta kuin neuvoa teille,\nmillä taholla teidän olisi tutkimuksianne jatkettava. Mutta ennen\nkaikkea huomautan teille, eikö teidän olisi viisaampaa luopua koko\ntutkimuksista ja uhrata aikanne ehkä tärkeämpiin tehtäviin.\n\n— Sananne kummastuttavat minua, sanoi Dancy.\n\n— Ja kuitenkin ne ovat selvää järkeä. Olettakaamme, että tosiaan\nluovutte aikomuksestanne selvittää, mistä syystä rouva Clapain teki\nitsemurhan. Kenellä olisi teidän menettelyssänne mitään valittamista?\nEi rouva Clapainilla, koska hän on kuollut, ei hänen perillisillään,\njos sellaisia on olemassakaan, mitä epäilen, eikä oikeuslaitoksella,\njolla ei ole aikaa uhrata tällaiseen platoniseen uteliaisuuden\ntyydyttämiseen. Siis tutkimuksenne olisi vain jonkinlaista\nkunnianhimonne tyydyttämistä... tai ystävättärenne neiti Cadifonin\ntoivomusten? Mutta nimenomaan tällaisissa tapauksissa älykäs mies\ntunnustelee maata ja varoo koskemasta sellaiseen, jossa taitavimmatkin\nvarmasti katkaisisivat niskansa. Rouva Clapainin juttu on vaarallinen,\nluottakaa minun kokemuksiini.\n\n— Olen sanoistanne yhä enemmän hämmästynyt, keskeytti Dancy jälleen.\n\nJoudetot hymyili, ja siinä hymyssä oli ilmeistä alentuvaa sääliä:\n\n— Sanon uudestaan: se on vaarallinen juttu, sitä ette ole tullut\najatelleeksi, koska ette tunne sitä taipeeksi. Käsityksenne\nselventämiseksi luetelkaamme vielä nuo tapahtumat, joihin minä\naikoinani sekaannuin ja joista te näytätte olevan niin utelias.\nMinä olin tosiaan läsnä rouva Clapainin synnytyksessä noin\nkaksikymmentäviisi vuotta sitten Mirot'n sairaalassa, jossa hän\nsynnytti, ellen erehdy, kuolleen lapsen.\n\n— Elävän, oikaisi Dancy jyrkästi.\n\nJoudetot'n kasvoille tuli hetkeksi ilme, joka näytti tunnustukselta,\nmutta sitten hän jatkoi yhtään sekaantumatta:\n\n— Mahdollista... mutta kun minua ei pyydetty kirjoittamaan\nsyntymätodistusta, täytyy minun nojautua äidin ja rouva Mirot'n\nväitteisiin. Kutsuttuna sittemmin ja paljon myöhemmin herra Bernardin,\nrouva Clapainin rakastajan, kuolinvuoteen ääreen, katsoin voivani\nkuolintodistuksessa todeta, että kuoleman syynä oli halvaus. Millä\nperusteella? Koska se kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen oli\nhalvaus, ja koska laki ei vaatinut minua ottamaan huomioon muuta kuin\nnuo ulkonaiset seikat. Sitten, aivan äskettäin, olen hoitanut neiti\nCadifonin sairasta sisarta...\n\n— Rouva Clapainin kehoituksesta!\n\n— Juuri niin, hänen kehoituksestaan, mutta te olette itse tänä aamuna\nnähnyt rouva Mirot'n ja voinut todeta, minkälainen hänen henkinen\ntilansa on. Niinpä ei näistä kolmesta tapauksesta, jotka ennen kaikkea\ntekevät teidät levottomaksi, ilmene mitään, joka koskisi minua, eikö\nniin?\n\nJos Dancy oli tähän asti luullut, että hän saisi Joudetot'n kiinni,\ntodisti nyt jo pelkkä Joudetot'n äänensävy, että Joudetot'n mielestä\nnyt ilmeisesti asia oli päinvastoin. Heidän keskustelunsa oli\nikäänkuin tuollaista menettelytapaa, jota ennen sotaa noudatettiin,\nkun jouduttiin vastatusten: ikäänkuin kaksintaistelua, jossa toinen\ntaistelijoista yht'äkkiä heittäytyy syrjään antaakseen vastustajansa\npistää tyhjään ilmaan ja siten menettää tasapainonsa.\n\nKun Joudetot näki, ettei Dancy voinut vastata mitään, jatkoi hän:\n\n— Rajoittukaamme siis rouva Clapainiin, ainoaan henkilöön, jota asia\nkoskee. Siinä suhteessa joudumme tosiaan, kun ajattelemme näitä tässä\nlueteltuja tapahtumia, melkoisesti ymmälle. Minua puolestani on\nerikoisesti kummastuttanut kaksi seikkaa: ensiksikin se, ettei rouva\nClapainin elämä antanut parjaajille puheenaihetta ennen kuin siitä\nalkaen, kun tuo lapsi, josta te äsken puhuitte, — joko kuolleena\ntai elävänä syntyi; ja toiseksi se, että mielisairaan rouva Mirot'n\najatus näyttää kiertelevän yht'aikaa rouva Clapainin ja jonkin Mirot'n\nsynnytyslaitoksessa sattuneen luultavasti epäilyttävän tapauksen\nympärillä. Toistan jälleen, että näiden tapahtumien välillä on pitkä\naika, mutta että niiden kesken saattaa kuitenkin olla jotakin yhteyttä.\nUskokaa minua: niiden välillä, jossakin, vaikka en tiedä missä, on\ntämän itsemurhan avain, joka tapauksessa jossakin, mikä koskee tätä\nlasta. Nyt on oma asianne, haluatteko ryhtyä selvittämään tätä sekavaa\nvyyhteä. Minä teidän asemassanne luopuisin siitä yrityksestä, koska\nolen varma, ettei se menettely tuottaisi kenellekään vahinkoa ja että\npolku, jolle lähtisin, olisi aivan liian täynnä vaarallisia ansoja.\nSillä jos ryhdyttäisiin asiaa penkomaan, nousisi kysymys Bernardin\nkuolemasta väkistenkin esille, tahdoimme tai emme. Luonnollinen\nkuolemako vaiko murha? Ei tarvittaisi muuta kuin että yleisö tulisi\nepäluuloiseksi: vaikka rouva Clapain olisi viaton, syntyisi skandaali.\nEikä tässä vielä kaikki: on myöskin mahdollista, että sekä lapsen\nsyntymätodistus että Bernardin kuolintodistus ovat väärennettyjä, ja\nsamoin mahdollista, että Bernardin arvopaperit varastettiin, kun rouva\nClapain muutti linnasta pois; ja lopuksi rouva Clapainin epäilyttävät\nsuhteet rouva Mirot'n sairaalaan, suhteet, joiden tutkiminen ehkä\njohtaisi moniinkin paljastuksiin, jotka eivät olisi miellyttäviä\nrouva Mirot'lie eivätkä siis myöskään tuolle neidille, jonka etuja te\nhaluatte hoitaa. Pelkästään se, että Bernardin testamenttijuttu joutui\noikeuteen, sai koko tämän seudun kuohuntatilaan kolmeksi vuodeksi.\nMiten sitten käy, jos te kaivatte esille koko asian? Voinpa lyödä\nvetoa, että siinä taistelussa joudutte itse ensimmäiseksi uhriksi?\n\nJoudetot veti vähän aikaa henkeä keuhkoihinsa niinkuin kilpajuoksija\nkeskellä matkaa ja päätti sitten pitkän esityksensä:\n\n— Samat syyt pakottivat minut aikoinaan Bernardin kuollessa\nnoudattamaan mitä ankarinta varovaisuutta, huomattavista\nyhteiskunnallisista suhteistani, kokemuksestani ja yhteiskunnallisesta\nasemastani huolimatta. Olen vakuutettu, että jos noudatatte minun\nesimerkkiäni, teette palveluksen paitsi yhteiskunnalle, myöskin ehkä\ntuolle ystävättärellenne ja _omalle itsellenne_.\n\nMolemmat olivat jälleen vaiti. Ja yht'äkkiä ilmeni, ettei\nkumpaisellakaan heistä ollut enää mitään lisättävää ja että Dancyn,\njoka oli tullut sinne tietoisena voitostaan, oli nyt pakko myöntää\nkärsineensä tappion.\n\nDancy soperteli viimein:\n\n— Rakas tohtori, mitä päättänenkin tehdä, voitte olla vakuutettu, että\nen unohda teidän järkeviä neuvojanne ja että tämä keskustelu jää meidän\nsalaisuudeksemme.\n\n— Sen kyllä uskon, vastasi Joudetot ja nousi tuoliltaan.\n\nTuntien, että hän nyt oli voitokkaampi, antoi hän kutsumattomalle\nvieraalleen vihjauksen, että hänen sopisi nyt poistua.\n\nDancy ymmärsi yskän ja hänkin nousi paikaltaan; mutta juuri siksi, että\nhän tunsi joutuneensa tappiolle, hän ei voinut olla ilmaisematta, että\nhänetkin kuitenkin vielä täytyy ottaa huomioon.\n\n— Myöntäkäämme joka tapauksessa, että rouva Clapain oli vaarallinen\nnainen ja että henkilö, joka on joutunut hänen tekojensa todistajaksi,\non arveluttavassa asemassa. Rouva Mirot tietää sen vielä nykyisessä\ntilassaankin, ja melkeinpä onnittelisin teitä, joka toisena tunnette\nnäitä asioita, tuosta itsemurhasta, koska se viimeinkin vapauttaa\nteidät yllätyksiltä, vaikkapa etunne siitä kärsisivätkin.\n\nJoudetot'n silmissä välkähti jotakin, josta ilmeni nyt ensi kertaa,\nmiten kovassa jännityksessä hän oli ollut.\n\n— Mitä tuolla tarkoitatte?...\n\n— Tarkoitan, että joskaan teillä ei enää ole tuloja siitä, että\nhoiditte vainajaa potilaananne, niin on asianne sitä varmempi.\n\nNämä olivat heidän viimeiset sanansa.\n\nYksin jäätyään Joudetot seisoi yhä paikallaan. Hän mietti mielessään:\n»Jatkaako tuo mies yritystään, vai sainko minä hänet täysin\nvakuutetuksi?» Elämä maksattaa joskus kymmenessä minuutissa ihmiselle\nvääryydellä anastetun onnen. Eläessään oli rouva Clapain ollut ankara\nvelkoja, mutta pitänyt aina suunsa kiinni, joten Joudetot'n rauhakin\noli ollut taattu; kuoltuaan hän oli sitä vastoin jättänyt hänet vieraan\nhenkilön käsiin, ja nyt hänen rauhansa oli mennyttä ja hän vapisi\nkauhusta.\n\n\n\n\nXX\n\n\n»Kun tästä välikohtauksesta on päästy, voimme nauttia siitä, että asia\non saatu päivänvaloon», oli Dancy Idasta erotessaan vakuuttanut. Nyt\noli asia saatu päivänvaloon: mutta kuinka epätäydellisesti! Tulos oli\nsellainen pettymys, ettei siitä lähtenyt mitään iloa.\n\nKun Dancy jälleen käveli maantiellä, palautti hän järjestystä\nrakastavana miehenä mieleensä koko äskeisen keskustelun ja teki siitä\ntilinpäätöksen.\n\nAktiivisella puolella hän näki eräitä tietoja, joilla oli kieltämätön\narvonsa ja jotka oli saatu siitä, ettei Joudetot suostunut niistä\npuhumaan, tai eräästä Joudetot'n epämääräisestä lauseesta. Nyt voi\npitää varmana, että rouva Clapain oli murhannut Bernardin, synnyttänyt\nrouva Mirot'n sairaalassa lapsen, jonka väitettiin syntyneen kuolleena,\nmutta joka vielä uskottavammin oli jäänyt eloon, ja lopuksi,\nettä rouva Clapain oli hommannut rouva Mirot'n mielisairaalaan.\nPassiivisella puolella jälleen oli eräs vakuuttava neuvo. »Kaikesta voi\npäätellä, että itsemurhan syy, joka juontuu lapsen syntymän ja rouva\nClapainin kuoleman väliseltä ajalta, ja tuo lapsi ovat jotakuinkin\nvarmasti jossakin yhteydessä keskenään. Mutta sitten ei löydy mitään\ntodistuksia, joiden avulla päästäisiin lopulta lähemmäksi, ja kun\nrouva Mirot nyt on mielisairas, on viisainta painaa tilikirja kiinni»,\n— näin oli Joudetot vakuuttanut, ja se tuntui täysin loogilliselta\nja järkevältä. Joudetot'n neuvo oli ollut: »Vaikka olisittekin varma\nsiitä, että onnistutte, niin luopukaa tutkimuksistanne.»\n\nKoko Dancyn käytöksestä ja siitä, että hän maantielle tullessaan\ntuijotti maahan, ilmeni muuten selvästi, että ainoa, mikä hänestä tässä\nkirjanpäätöksessä oli tärkeää, oli seuraava kysymys: »Pitääkö minun\nnoudattaa hänen neuvoaan vai ei?»\n\nIhminen arastelee aina, ennenkuin tunnustaa häikäilemättä, että\nitsekkyys ratkaisee hänen kaikki rikoksensa. Kun Dancy teki tämän\nkysymyksen itselleen, hän tiesi kyllä jo ennakolta, minkä vastauksen\nhän siihen antaisi, mutta hän ikäänkuin häpesi itseään, joten hän\nkoetti pettää itseään lykkäämällä ratkaisun siihen hetkeen, jolloin\ntapaisi Idan. Tällaiset mietiskelyt ovat omiaan muuttamaan ihmisen\nentisiä päätöksiä; jos hän oli toivonut tänään itselleen miellyttävää\niltaa, hän ei sitä nyt enää toivonutkaan, jopa hän oli unohtanut\nsenkin, että sellaisesta illasta uneksiminen oli ollut yhtenä\nvaikuttimena koko hänen matkaansakin tänne Blaizot'hon.\n\n— Viimeinkin! sanoi Ida, kun näki Dancyn tulevan.\n\nIdalle tämä välikohtaus oli ollut vain pieni keskeytys, joka oli\ntullut heidän äskeiseen keskusteluunsa. Ollaan par'aikaa juttelemassa:\nyht'äkkiä täytyy jonkun henkilöistä poistua vähäksi aikaa seurasta, kun\njoku odottamaton vieras tahtoo jutella hänen kanssaan. Sitten mainittu\nhenkilö tulee takaisin: »Me puhuimme äsken...», ja nyt jatkuu katkennut\nkeskustelu aivan kuin ei mikään olisi sitä häirinnyt.\n\nOli mennyt noin tunti siitä kuin Dancy oli eronnut Idasta. Ida oli\nkävellyt edestakaisin, vuoroin Blaizot'hon päin, vuoroin päinvastaiseen\nsuuntaan, eikä siihen ollut niin paljon syynä sielullinen jännitys\nkuin ruumiillinen levottomuus. Kun Dancy tuli, sattui Ida olemaan\nmelkein samalla paikalla, jossa he olivat eronneet, ja siitä johtui,\nettä Idasta tuntui siltä kuin tämä uusi kohtaus olisi ollut ainoastaan\nheidän aikaisemman ja keskeytyneen neuvottelunsa jatkoa ja että tuo\nkeskeytys olisi ollut aivan merkityksetön.\n\nOikeastaan olisi Idan pitänyt huomata Dancyn käytöksessä jotakin\nepäröivää, mutta hän oli niin varmasti toivonut pelastusta Dancylta,\nettei hän saattanut kuvitella toivonsa pettävän.\n\nTultuaan Idan luo Dancy ehdotti, samoin kuin Ida aikaisemmin:\n\n— Istutaanpas tuohon juttelemaan.\n\nJa virallisen päättävästi Dancy istahti pengermälle.\n\n— Älkää ihmetelkö, että minä olin kärsimätön, vastasi Ida. — Minä\ntoivoin teidän joutuvan sieltä takaisin niin ajoissa, että saisitte\nnähdä täällä auringonlaskun. Jos olisitte viipynyt vielä vähän aikaa,\nolisitte tullut liian myöhään.\n\nAuringonlasku oli tosiaankin sellainen kuin se saattaa olla ainoastaan\nkeväällä: maa on ikäänkuin uudesti syntynyt; ruohikko ja kukat henkivät\ntuoksua, joka tiivistyy iltakasteeksi; helmiäiseltä vivahteleva taivas\nkaartuu yli maailman, jota se kummastelee, kun ei nuorekkuudessaan\ntunne sitä enää entiseksi.\n\nDancy koetti pakottaa itsensä hymyilemään:\n\n— Te olette oikeassa. Kuinka ihana ilta?\n\nSitten hän oli jälleen vaiti ja oli muka katselevinaan laskevaa\naurinkoa, jonka vinot säteet punasivat kauniisti puiden latvoja ja\npensasaitojen yläreunaa, ja Ida saattoi kuvitella, että heitä yhdisti\ntoisiinsa sama salainen juovuttava tunne: ikäänkuin ihmissydämet\nkoskaan tosiaan pääsisivät toisiaan lähelle!\n\n— Minusta tuntuu niinkuin en olisi koskaan ennen huomannut, miten\nkaunista maaseudulla on, virkkoi Ida.\n\n— Se on kaupunkilaisten kohtalo, vastasi Dancy hajamielisesti.\n\nIda toivoi, että hän jatkaisi, mutta Dancyn puhe keskeytyi siihen. Ida\ntunsi olevansa jollakin tavoin pettynyt. Mitä hän oikeastaan odotti?\nEhkäpä etenkin sellaisia sanoja, joita hänen sydämensä kaipasi kuulla:\nhän kuvitteli, että Dancy nauttisi niinkuin hän itsekin siitä, että\nhe saivat nyt olla tällä tavoin vieretysten, kun taas Dancy aivan\nproosallisesti punnitsi yhä vain mielessään Joudetot'n lausumia\nloppupäätelmiä. Sitten Ida pelkäsi loukanneensa ystäväänsä, kun ei\nollut heti kysynyt, miten hänen tehtävänsä oli onnistunut.\n\n— No, kuinka siellä kävi? kysyi Ida hiljaa.\n\nDancy teki vain epämääräisen liikkeen, jonka saattoi selittää miten\ntahansa.\n\n— Oletteko tyytyväinen tulokseen?\n\nSama ele, ja tarmoton vastaus:\n\n— Olen ja en ole.\n\nKylmä viilto tuntui Idan sydämessä:\n\n— Te ette oikein halua puhua loppuun?\n\nDancy katsahti ylös ja vastasi karttelevasti:\n\n— Kummallinen ihminen tuo teidän rouva Clapaininne! Ei epäilystäkään,\nettei hän murhannut miestään, varastanut hänen rahojaan ja lopuksi\ntoimittanut, itse syrjässä pysyen, teidän sisartanne mielisairaalaan.\nMutta mitä hänen itsemurhaansa tulee, niin...\n\n— Eikö siitä ole vieläkään selvyyttä?\n\n— Asia on paljon pahemminkin.\n\nIda sai tuskin kysytyksi, niin tyrmistynyt hän oli:\n\n— Mitä te oikeastaan tarkoitatte?\n\nNyt Dancy vastasi päättävästi:\n\n— Tarkoitan sitä, että kun harkitsen asiaa perin pohjin, ei meidän\nkannata tutkimuksiamme jatkaa.\n\nDancy näki Idan tyrmistyneen ilmeen; mutta Ida ei virkkanut mitään,\nhän odotti epäilemättäkin, että Dancy selittäisi asiaa lähemmin. Se\noli Dancysta ikäänkuin ennakkomoite, mutta se sai hänet vain pysymään\näskeisessä päätöksessään. Kuten tällaisissa tapauksissa usein käy,\ntuntui nyt kaikki säälittely hänestä turhalta ja haitalliselta\nlisäpainolta, joten hän koetti nopeasti saada koko jutun lopullisesti\nratkaistuksi:\n\n— Kaikki asiat, mitkä hänen elämästään voi saada kiinni, on nyt\nkäytetty loppuun, mutta ne eivät selvitä arvoitusta ollenkaan. Jos\nkoetamme tunkeutua pitemmälle, tulee vielä pahempi skandaali kuin se,\njosta tahdomme pelastua. Se on epätasaista peliä, aivan hyödytöntä ja\nliian vaarallista.\n\n— Vaarallista kenelle? keskeytti Ida äänellä, joka oli toivottoman\nmasentunut.\n\n— Kaikille meille!\n\n— En nyt oikein käsitä teitä.\n\n— Se on aivan selvä asia! Kuten aavistin, rouva Clapain oli synnyttänyt\nlapsen teidän sisarenne sairaalassa. Synnytykseen liittyy joukko\nsalaperäisiä tapahtumia. Poliisitutkimuksen ensimmäisenä tehtävänä\nolisi selvittää, minkälaiset tavat Mirot'n synnytyslaitoksessa\nsaattoivat rehoittaa. Jos siihen joutuisimme, ei teidän sisarenne\nkykenisi nyt puolustautumaan, jopa hänen mielisairautensakin todistaisi\nhäntä vastaan, koska se näyttää aiheutuvan jonkinlaisista omantunnon\ntuskista. Kenen nimi silloin vedettäisiin lokaan? Teidän nimenne.\n\nIda keskeytti jälleen, mutta nyt hänen äänensä enää tuskin kuului:\n\n— Tuo sisareni ja minä olemme aina eläneet niin erillämme toisistamme,\nettä minä uskaltaisin antautua siihen vaaraan.\n\n— Tehkää, mitä tahdotte. Minä puolestani kieltäydyn puskemasta päätäni\nseinään, kun tiedän, että pääni siinä halkeaisi! Tarkoitan seinällä\nkaikkia niitä esteitä, jotka rouva Clapain on osannut rakennella sitä\nvarten, ettei hänen salaisuuksistaan päästäisi perille. Ketä kaikkia\ntäytyisikään sekoittaa tähän juttuun: poliittiset ja kunnalliset,\nviralliset ja puoliviralliset henkilöt, kaikki! Olisi pakko vetää\noikeuden tutkittaviksi Bernardin murha, mahdolliset väärennetyt\nsyntymä- ja kuolintodistukset, entiset perintöriidat, luoja ties,\nmitä kaikkia. Ei, älkäämme olko tässä asiassa itsepäisiä. Sekoittaen\nhankkeisiinsa sellaisia apulaisia kuin Joudetot ja antaen heidän\nnäytellä osia, joita he itsekään eivät vielä nytkään tiedä, tuo\nrouva Clapain on sotkenut niin hyvin jälkensä, että jos viimein\npääsisimmekin niistä selville, törmäisimme lopulta sittenkin johonkin\ntuntemattomaan esteeseen. Nostakaamme hattua hänen mestarityönsä\nkunniaksi ja tyytykäämme siihen, että emme saa tietää, tekikö hän\njonkin rikoksen vaiko jostakin jalosta tunteesta aiheutuneen teon, mikä\nviimeksimainittu ei kylläkään näytä uskottavalta.\n\nIkäänkuin kilpajuoksua, joka maaliin päästyään ei yht'äkkiä voi\nkeskeyttää juoksuaan, vaan jatkaa vielä muutamia askelia, niin\npuhui Dancykin nyt yhä edelleen, kun kerran oli saanut rohkaistuksi\nitsensä ja tunnustanut aikomuksensa, puhui melkeinpä mitä sattui,\ntarkoituksenaan ainoastaan viivyttää Idan mahdollisia vastalauseita.\n\nMutta Ida ei yritellytkään vastustella: hän teki vain tämän\nvaatimattoman suoranaisen kysymyksen:\n\n— Entä sitten me?... Minä?...\n\nDancy vitkasteli, ei siitä syystä, ettei olisi tietänyt, mitä vastaisi,\nvaan siksi, että eräät totuudetkin, jotka on ilmaistava, saavat\nsanoiksi puettuina vielä töykeämmän muodon kuin ne jo luonnostaan ovat.\n\n— Mitäpä muuta neuvoa voisin antaa teille kuin että teidän on\nodotettava, kunnes myrsky menee ohitse! hän sanoi viimein väsyneellä\näänellä. — Aika, joka luo monenmoista, hälventää ja painaa unohdukseen,\nmitä on tehnyt.\n\nTällä kertaa ei Ida enää vastannut mitään. Hän ei hievahtanut\npaikaltaan, hän tuijotti aurinkoon, joka juuri vaipui ilmanrannan\nalle. Näytti siltä kuin hän ei olisi edes kuullut, mitä Dancy sanoi.\nIhmiselle tulee joskus kohtalon hetkiä, jolloin tuska pyörryttää\npäätä niin, ettei hän muista mitään muuta kuin itsensä. Kun hän äsken\nkuunteli, mitä Dancy puhui, hän oli yht'äkkiä unohtanut, missä nyt oli,\nunohtanut Brochardin taloa uhkaavan vaaran, jopa sen, että oli olemassa\njokin rouva Clapainin salaisuus, josta koko hänen tulevaisuutensa\nriippui: hän näki nyt vain itsensä, ja kun hän ajatteli, minkä\npaikan tuo hänen vieressään seisova mies oli näiden viimeisen kahden\nvuorokauden kuluessa saanut hänen sydämessään, kauhistui hän omaa\nhulluuttaan, joka oli tuottanut hänelle näin katkeran pettymyksen.\n\nMe tunnemme lopultakin ainoastaan sen onnen, jonka olemme menettäneet.\nMikä omituinen, uusi, juovuttavan ihana tunne olikaan täyttänyt kolme\nvuorokautta sitten hänen koko olemuksensa, ja mikä odotus, kun hän\nvain ajattelikin, että hän pääsisi Dancyn seuraan! Dancylta hän oli\nkylläkin toivonut apua, jota Dancy oli hänelle tarjonnut, mutta vielä\npaljon enemmän jotakin muuta, sitä todisti se mielenliikutus, joka\noli hänet vallannut, kun hän äsken oli nähnyt Dancyn tulevan tietä\npitkin luokseen! Niin syvä mielenliikutus, ettei hän olisi voinut enää\nkäsittää koko omaa entistä itseään, hän, joka tähän asti oli elänyt\nvain arkipäiväisiä, pienen itsekkäitä, vaatimattomia tarkoituksia\nvarten ja jonka sydän nyt ikäänkuin oli rientänyt ottamaan vastaan\ntuota miestä, janoten saada nauttia hänen kanssaan yhteisestä ilosta,\nkaivaten ei varsinaisesti hänen apuaan, vaan tilaisuutta tarjota\nitsensä hänelle, tarjota hänelle koko olemuksensa ainaiseksi! Ehkä\nse oli rakkautta, tuo koko ihmissielun vastustamaton pyrkimys toisen\npuoleen, tuo kuuma, nauttiva pyyde, joka virtaa ihmissuonissa\nvoimakkaana kuin myrkky, josta seuraa kuolema, mutta joka kuitenkin\non itse elämän ilmaus; ainakin se oli uudestisyntymistä johonkin\nkuvaamattomaan, joka oli alkanut Langres'in kaupunginmuureilla ja oli\nsitten yhä vain kasvanut, tehden lopulta Idasta uuden olennon, jolle\ntoinen ihminen oli koko maailman keskipiste.\n\nMutta sikäli kuin tuo toinen nyt puhui, koko tämä kuvaamaton haihtui\nolemattomiin. Ei mitään ihmettä enää, vaan ikäänkuin putoaminen\nylhäältä taivaasta alas pikkumaisiin laskelmiin: pelastaja peräytyy\nkaikesta väittäen tekevänsä sen kokemuksesta, mutta lopultakin vain\nsaadakseen säilyttää oman turvallisuutensa. Ida ajatteli kauhistuneena:\n\n— Minne olin menossa? Hän on samanlainen kuin kaikki miehet.\n\nJa hän lisäsi vielä:\n\n— Ja jos rouva Clapain ei olisi niin varjellut salaisuuttaan, en olisi\nkoskaan tällaista tietänyt.\n\nDancy tunsi itsensä tuskallisen noloksi, kun Ida ei virkkanut mitään,\nja niinpä hän kysyi jälleen:\n\n— Oletteko vihainen siitä, että puhuin teille näin suoraan?\n\nIda ei vastannut nytkään, pudisti vain kieltävästi päätänsä.\n\n— Tahdotteko, niin kerron teille yksityiskohtaisesti keskusteluni\nJoudetot'n kanssa, siis syyt, jotka saivat minut tähän käsitykseen?\n\nIda pudisti jälleen kieltävästi päätänsä.\n\nSeurasi vaikea hiljaisuus, sellainen kuin aina, milloin jostakin, olipa\nse sitten hyvä tai paha, tulee loppu.\n\nYht'äkkiä Dancy nousi paikaltaan. Ida jäi edelleen istumaan. Hän\ntuijotti taas ilmanrannalle, hän oli aivan kuin muissa maailmoissa.\nTuntui kuin hänen ja Dancyn ero olisi jo ollut tapahtunut tosiasia,\nvaikk'ei siitä ollut vielä hiiskahdettu sanaakaan. Mutta niinkuin\nheidän molempien tunteet nyt viimein olisivat muuttuneet samanlaisiksi.\nSiksi, että Dancy, jolla koko tämän pitkän päivän oli ollut väärä\nkäsitys Idan tunteista, näki nyt, minkälaiset ne tunteet tosiaan\nolivat, huomasi hän, ettei Ida, joka oli aivan sokeasti luottanut\nhäneen, enää häneen luottanutkaan.\n\n— Tähänkö se nyt meidän välillämme jää? virkkoi Dancy hiljaa.\n\nIda hätkähti:\n\n— Älkää, älkää puhuko enää mitään. Te uskoitte mahdolliseksi sellaista,\njoka ei ollut mahdollista. Sitähän sattuu, mutta sitä ei kestä,\nennenkuin siihen tottuu, ja sen tähden... minä... minä tahtoisin olla\nyksin, ajatella...\n\nDancy nostaisi olkapäitään:\n\n— Ajatella! Mitä se hyödyttää: sattumathan meitä vievät mukanaan.\n\n— Jospa ne olisivatkin vain sattumat! Se, mikä on merkittävintä, on\nkuitenkin jossakin niiden ulkopuolella.\n\n— Ja se on hyvä... Esimerkiksi...\n\nIda keskeytti nämä sanat huudahtaen järkytyksissään:\n\n— Armahtakaa minua! Älkää puhuko mitään, antakaa minun jäädä tänne!\n\nDancy oli aivan ymmällään, mutta luuli, että tämä johtui vain jostakin\noikusta:\n\n— Niinkuin haluatte! Mutta milloin me tapaamme toisemme? Tänä iltana?\nvai huomenna? Sillä on itsestään selvää, että vien teidät autollani\ntakaisin Langres'iin. Ken arvaa: ehkäpä siihen mennessä olen muuten\nkeksinyt keinonkin...\n\n— Niin, niin... ehkä tänä iltana... tai huomenna aamulla... ilmoitan\nteille sitten.\n\nJa Ida kätki päänsä käsiinsä, ettei olisi kuullut tuota ääntä, joka\nraateli hänen sydäntään.\n\nKun hän sitten nosti kasvonsa, oli jo pitkä aika mennyt, ja Dancy oli\nkaukana, kuten Ida oli toivonutkin, Blaizot'n kukkulan rinteellä. He\nmolemmat ajattelivat nyt vain itseään. Kumpikaan ei tällä hetkellä edes\nmuistanut rouva Clapainia. Mutta jos rouva Clapainia ei olisi ollut\nolemassa, olisiko Dancy luopunut valloitusaikeistaan ja olisiko Ida nyt\nkärsinyt niin katkerasti kuin hän kärsi.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSeuraava aamu. Langres on niin kietoutunut usvaan, että se on kuin\nvalkea savupilvi, josta tornien huiput pistävät ikäänkuin liekkeinä\nesille. Kaduilla on talot ikäänkuin katkaistu ensimmäisen kerroksen\nkohdalta poikki ja niiden katot ovat hävinneet olemattomiin. Joskus\nnäkyy kaukana eräs kulkija, mutta aivan kuin jonakin samalla\nsekä todellisena että epätodellisena hahmona, joka ei luo mitään\nvarjoa ympärilleen. Kun Saint-Martinin kirkon kello lyö kahdeksaa,\nihmettelemme, mistä tuo ihmisten valmistama soitto oikeastaan kuuluu,\nja onko sen tarkoituksena opastaa ainoastaan tätä yhtä kulkijaa, joka\nmatkalaukku kädessä harhailee Brochardin taloa kohti.\n\nIda, joka nyt tulee takaisin Blaizot'sta, vietettyään edellisen yön\nDijonissa ja matkustettuaan lopputaipaleen junassa aamuhämärässä,\njoutuu viimein kotinsa ovelle, ottaa käsilaukustaan avaimet, aukaisee\noven ja huudahtaa jo ennen kuin menee sisään:\n\n— Ursule, minä se olen!\n\nMutta Idaa kohtaa pettymys: vastausta ei kuulu.\n\n— Ursule!\n\nIda antaa matkalaukun pudota kädestään lattialle, vetää oven kiinni,\nettei jääkylmä ilma torilta pääsisi sisään, ottaa tuolin ja hervahtaa\nistumaan, täyttäen ainoan toivomuksen, mikä hänellä tällä hetkellä\non, nimittäin saada vähän istua, mutta nyt vieraana ihmisenä omassa\nkodissaan.\n\n— Kuinka olen väsynyt!\n\nHän tahtoisi mennä nukkumaan, kunnes Ursule tulisi kotiin: mutta uni on\ntuskan ahdistamilta sieluilta kielletty. Hän ei voi muuta kuin katsella\nympärilleen seinille, jotka nyt näyttävät hänestä niin vierailta.\n\n— Tuntuu kuin en tuntisi niitä enää. Olinko sitten niin kauan täältä\npois?\n\nHän laskee: kolme päivää... ainoastaan kolme päivää, niinkö vähän aikaa!\n\nJa mitä varten lähdin sinne? Mitä minä oikeastaan tahdoin?\n\nKuten linnut kuivan puun ympärillä kiertelivät ne tapaukset, joihin hän\noli joutunut, hänen päässään, hän ei jaksanut ajatella niistä yhtään\nainoaa. Kun ihminen tulee kotiinsa tyhjin käsin, niin hän luulisi\nmielellään, ettei hän ole aikonutkaan tuoda mitään tullessaan. Oliko\nIda tosiaan siellä jotakin etsinyt?\n\n— Niin, kyllä... Tuon itsemurhan syytä...\n\nNo niin: sallimus oli määrännyt, ettei siitä voisi saada selvää. Sen\nparempi vainajalle, joka täten oli voittanut! Kummallista kyllä: Ida ei\nkärsinyt enää tästä, hän ei vihannut enää vainajaa, viha oli muuttunut\ntäydelliseksi välinpitämättömyydeksi.\n\nSitten hän ajatteli uudestaan, miten omituiselta koti oli vaikuttanut,\nkun hän tänne tuli:\n\n— Mistä johtuu, että kaikki näyttää niin toiselta ja että minusta\ntuntuu kuin en olisikaan täällä kotonani? Siitäköhän, että Ursule on\npoissaollessani asetellut huonekalut toisin kuin ennen oli ollut?\nVarmaankin siitä: minä en tunne enää kotiani, kun huonekalut on\nmuutettu, — ei tietystikään täällä alakerrassa, minun huoneessani eikä\nkeittiössä, siellä ne ovat luultavasti entisillä paikoillaan, — mutta\nkaikkialla, missä rouva Clapain aikoinaan liikuskeli... Jospa menisin\nylös katsomaan?\n\nHän alkoi nousta portaita ja tuli tasanteelle, jossa rouva Clapainin\novi oli, nyt selälleen jätettynä, ja astui rouva Clapainin huoneeseen\netsien yhä tuota omituista muutosta, joka tuntui hänestä niin\nahdistavalta. Hän ei muistanut enää, miten kummallista oli, että hän\nmeni tähän huoneeseen, vaikk'ei hän ennen olisi sitä tehnyt millään\nehdolla.\n\nIkkunaluukut olivat siellä yhä kiinni. Siellä oli lauhkea hämärä, jossa\nei nähnyt huonekaluja selvästi, vaan ainoastaan ikäänkuin varjoina.\nSiten oli rouva Clapainin matkalaukusta tullut aivan tavallinen\nmatkalaukku, joka oli siirretty väliseinän viereen, ja hänen sängystään\ntavallinen sänky, jonka yli oli vedetty päällyspeite. Idan täytyi\nponnistaa ajatustaan ennen kuin hän muisti hymyn, jonka hän oli nähnyt\ntuolla pieluksella lepäävän pään kasvoilla ja jota hän silloin oli niin\nkauhistunut.\n\n— Ei täälläkään mitään muutosta, huokasi hän. — Mutta miksi minä\noikeastaan tähän huoneeseen tulin.\n\nHän ei löytänyt siihen mitään perusteellista syytä, ja hän kääntyi\njo mennäkseen huoneesta pois, kun hän yht'äkkiä pysähtyi paikalleen.\nVastapäätä, oven ulkopuolella näkyi porrastasanne kirkkaassa valossa,\nja tasanteella seisoi kaksi aavetta, joita hän varmaankin oli etsinyt\nsiitä saakka kuin tuli kotiin, vaikka tietämättään.\n\nAaveita tosiaan: hän itse nojaili siellä seinää vasten, ja hän, tuo\ntoinen, seisoi hänen edessään: oli tullut aivan äsken tänne ja tarjosi\nIdalle kohta apuaan. Niin, aaveita: sillä tänään ei Ida ollut enää sama\nihminen kuin ennen, ja _hän_ oli kadonnut menneisyyteen, josta ei tosin\nvielä ollut kulunut aikaa enempää kuin kaksitoista tuntia, mutta joka\nei siitä huolimatta koskaan palaisi.\n\nIdan sydäntä viilsi tuska: hän sulki silmänsä ja huokasi:\n\n— Mikä harhakuvitelma!\n\nNäkyä seurasi sitten toinen. Ida näki itsensä istumassa siellä\nmaantiellä, hän oli kätkenyt päänsä käsiinsä ja kuunteli askelia, jotka\nloittonivat, ja vertaili kurjuuttaan, vanhan ikäneidon elämän kurjuutta\nsiihen luvattuun maahan, joka oli kangastellut hänen edessään...\n\nMitä oli sen jälkeen tapahtunut? Hän muisteli, mutta se kävi vaikeaksi.\nNiin, sitten hän oli huomannut, että hän vapisi ja värisi: kylmästäkö\nvai surusta, yhdentekevää! Ja sitten hän oli vuorostaan lähtenyt\nBlaizot'hon, mutta erästä oikopolkua, kun pelkäsi vielä tapaavansa\n_hänet_. Yksinäistä harhailua. Vain kerran hän näki polulla kaksi\nmuuta ihmistä, kuin kaksi varjoa, jotka kulkivat yhdessä ja yht'äkkiä\nkatosivat: luultavasti rakastavaisia, jotka pelästyivät hänen tuloaan.\nOlivatko tuollaiset kadehdittavia vai säälittäviä? Kävellessään\nedelleen Ida huomaa ajattelevansa vain yhtä kysymystä: kun hän kuuli\nDancyn päätöksen, oli hänestä tuntunut kuin hän pyörtyisi; mutta kun\nhän nyt ajattelee syvemmin asiaa, niin hän on valmis puolustamaan\nhäntä. Mitä tulee Angéliqueen, Dancyn arvelut olivat aivan oikeutetut.\nIda oli syyttänyt, että Dancy tahtoi vain varjella omaa itseään, mutta\neikö Dancy ollut samalla ajatellut, millä tavoin pelastaisi Idan vielä\nsuuremmasta skandaalista kuin se, jonka uhriksi Ida jo oli joutunut?\nIda oli ollut tästä epätietoinen, hän oli horjunut kahden vaiheilla;\ntoisaalle veti häntä uudenlainen mieltymys, jota hän sittenkin tunsi\ntuota miestä kohtaan, ja toisaalle jälleen pettymys, joka ei enää\nkoskaan lähtisi hänen sydämestään, kun sitten yht'äkkiä oli sattunut\njotakin odottamatonta...\n\nHän oli tullut takaisin Blondeaun taloon; tuskin hän oli päässyt\nhuoneeseensa, niin Christine ilmestyi hänen eteensä silmissään mieletön\nilme ja mutisten uhkaavasti:\n\n— Jos te näittekin minut, niin sanon teille, että minäkin olen pitänyt\nteitä silmällä eilisestä alkaen!\n\n— Mitä tarkoitatte? ja mitä olisin nähnyt? soperteli Ida, jonka\najatukset olivat kaukana tuosta rakastuneesta parista, jonka hän oli\nnähnyt siellä oikopolulla.\n\nMutta Christine ei välittänyt tästä keskeytyksestä, vaan jatkoi:\n\n— Sana sanasta, minä lupaan, etten siitä kerro, ja kumpikin pitäköön\noman rakastajansa!\n\nYksi ainoa sana paljastaa joskus koko totuuden.\n\n— Minulla ei ole rakastajaa! huusi Ida suuttuneena.\n\n— Sanokaa niin tyhmemmille! Jos rouva Clapain pitikin minua kynsissään,\nniin teitä vastaan minä osaan puolustautua, sen verran tiedän,\nmuistakaa se.\n\n— Te onneton! Tällainenko oli se salaisuus, jolla hän piti teitä\nvallassaan.\n\nJa sitten hän jatkoi puolittain suuttuneena ja puolittain säälien:\n\n— Miksi ette mene naimisiin? Sehän olisi paljon yksinkertaisempaa.\n\nChristine joutui ymmälle, hän pudisti päätänsä, mutta vastasi sitten\nhampaitaan kiristäen:\n\n— Se ei kuulu teihin.\n\n— Mutta olettehan vapaa ihminen.\n\n— Entä te itse? Mikä teitä sitten estää menemästä naimisiin! Sekö, että\nhän on teille liian nuori?\n\nAh, nämä sanat iskivät Idan arimpaan paikkaan! Kun ennen hän oli ollut\nhänen ajatuksissaan, oli Ida vielä saattanut pettää sydäntään, mutta\nnyt oli totuus hänelle kokonaisuudessaan selvinnyt. Ida oli luullut\nrakastavansa häntä, ja ehkä hän rakasti vieläkin: mutta kuinka saattoi\nhän pitää Idasta muutoin kuin ehkä ajankulukseen? Himoa, joka olisi\nsaattanut kestää jonkin päivän, ehkä vain yhden ainoan illan!... Ja\nsamalla kuin Ida mielessään ajattelee: »Se oli hänen puoleltaan vain\noikku! Pelkkä oikku, jolla ei olisi voinut olla tulevaisuutta!» puhuu\nhän mekaanisesti:\n\n— Tyttö parka, sanon vieläkin, että hän ei suinkaan ole minun\nrakastajani, koskapa...\n\nIda miettii todistusta: hän ei löydä muuta kuin yhden ainoan,\nnimittäin, että hän matkustaa täältä pois yksinään, aivan kohta.\n\n—... koska, koska lähden täältä tänä iltana jo ensimmäisellä junalla.\nJos muuten vastaisuudessa sellainen tulisi mieleeni, ei minun tarvitse\nmuuta kuin muistaa teitä, niin minulta menee halu noudattaa esimerkkiä!\n\nNämä olivat epätoivon sanoja, jotka ratkaisivat koko Idan\ntulevaisuuden, ja tekivät lopun siitä, että hän oli palautellut\nnäitä asioita mielessään. Se ajatus, että rouva Clapain oli\npaljastusuhkauksillaan pitänyt Christinen kauhun vallassa, täydensi\nkehityksen, joka oli jo siellä maantiellä alkanut: Idan huomaamatta oli\nnyt kahden aaveen paikalle, jotka hän oli nähnyt porrastasanteella,\nilmestynyt uusi: yht'äkkiä hän ymmärsi tulleensa tänne rouva Clapainin\nhuoneeseen sitä varten, että aikoi pyytää vainajalta neuvoa, ehkä\napuakin... sillä kun kuollut nyt oli pakottanut hänet näkemään asiat\naivan sellaisina kuin ne olivat, ei hän enää peloittanut Idaa eikä Ida\nhäntä enää oikein edes vihannutkaan.\n\nIkäänkuin vastaukseksi mykkään kysymykseensä Ida näki, kun käänsi\npäätänsä, itsensä kuvastimessa, jonka ohi meni, matka-asussa, hattu\npäässä. Ja silloin hän käsitti, miksi koti äsken oli tuntunut hänestä\nniin vieraalta. Ei, koti ei ollut muuttunut, mutta hän itse oli tullut\ntakaisin aivan muuttuneena? Ihminen, joka on kokenut intohimojen tulen,\nnäkee maailman uudessa valossa. Ja aaveen ei tarvitse puhua muuta kuin\nyksi sana, niin keskellä kieltäymyksen tuskaakin huomaamme, mitä meille\ntarjottiin ja mitä tunnonvaivoja olisimme saaneet kärsiä, jos olisimme\ntarjoukseen suostuneet.\n\n— Ida, oletko tullut kotiin!\n\nIda heräsi yht'äkkiä unelmistaan, kun Ursule, joka oli alhaalla nähnyt\nhänen matkalaukkunsa, huusi hänelle. Ida ei ensin vastannut, hän ei\ntahtonut, että hänet nähtäisiin täällä ylhäällä, vaan pujahti pois\nrouva Clapainin huoneesta ja meni portaita alas.\n\n— Ida! huusi Ursule uudestaan, jo hyvin levottomana siitä, ettei\nlöytänyt sisartaan pohjakerroksesta.\n\nViimein hän näki Idan portailla:\n\n— Siinäkö sinä viimeinkin olet, kuinka olen onnellinen!\n\nJa hän tuli syli avoinna Idan luo. Sitten syleily, ja niin kiihkeä,\nettei sellaista ollut tapahtunut moneen kuukauteen.\n\n— Odotitko sinä minua niin kovasti? soperteli Ida.\n\n— Etkö sitten saanut minun kirjettäni?\n\nJa sen jälkeen tunnustus, joka ilmaisi, että heidän entinen keskinäinen\nrakkautensa nyt palautuisi ennalleen:\n\n— Minä olin aivan onneton täällä yksinäni! Mutta mennään nyt sinun\nhuoneeseesi, niin kerron siellä sinulle kaikki...\n\nUrsule koetti viedä sisartaan hänen huoneeseensa, mutta Ida pudisti\nkieltävästi päätänsä ja lähti kettiöön:\n\n— Mennään tänne... siellä meidän on parempi.\n\nJa tuskin sinne oli päästy:\n\n— Kuinka sanomattoman väsynyt olen!\n\nJa Ida istuutui.\n\n— Herra Jumala, et kai ole sairas?\n\n— Ei se ole mitään... Se menee kyllä ohi: matka, mielenliikutukset...\nMinun pitäisi vain saada olla.\n\nMitä hänen piti saada? Sitä Ida ei tietänyt itsekään: tai oikeastaan\nhän tahtoi vain unohtaa, mitä oli tapahtunut, ja unohtaa, minkälainen\nhänen tulevaisuutensa olisi, ja saada vain olla, edes yhden ainoan\nhetken, ikäänkuin matkustaja, joka näkee kaikkien maisemain liukuvan\nohitse ja taakse junavaunun ikkunan editse.\n\n— Ymmärrän, sanoi Ursule ja siirsi tuolinsa lähemmäksi Idaa. — Lepäähän\nnyt. Sitten saat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa.\n\nJa nyt he katselivat toisiaan. Millainen yllätys: kolmessa päivässä\nolivat sekä Ursule että Ida kokonaan muuttuneet. Ursule tunsi, että\njoskaan heidän sisarussuhteensa ei ollut vielä ennättänyt tulla aivan\nennalleen, niin se, että heitä oli kaksi, antoi heille lisättyjä\nvoimia. Ja hän tunsi tunnonvaivoja, että oli mielestään tehnyt\nväärin Idaa kohtaan, kun ei ollut hyväksynyt hänen käsityksiään sen\njälkeen kuin rouva Clapain oli tullut taloon ja tehnyt lopun heidän\nkeskinäisestä rauhastaan.\n\nSitten alkoi Ursule kertoa:\n\n— Viimeksi eilen _l'Eclaireur_...\n\nIda keskeytti hänet sellaisella eleellä kuin olisi peruuttanut jonkin\nentisen erehdyksensä:\n\n— Minkä me sille voimme?\n\n— Sanotaan, että poliisi on lähtenyt täältä tekemään jossakin\ntutkimuksia.\n\n— Se on kyllä totta. —\n\n— Tiedätkö sinäkin siitä?\n\n— Minä itse olen ollut poliisin kehoituksesta mukana tutkimassa näitä\nasioita.\n\nIda ei enää hiiskahtanutkaan Dancyn nimeä.\n\n— Vai niin, sitäkö varten sinä lähdit tälle matkalle!\n\nIda nyökkäsi myöntävästi:\n\n— Ja saitko jotakin selvää?...\n\n— Paljonkin. Tiedän nyt, kuka tämä rouva Clapain oli.\n\nLieneekö syynä ollut, että Ida tahtoi säästää sisartaan pettymyksiltä,\nvaiko omituinen häpeäntunne, tai sitten selittämätön halu olla\nloukkaamatta vainajaa, mutta Ida keskeytti siihen.\n\nUrsule sanoi pistäen kätensä ristiin:\n\n— Pääsisimmekö tosiaan tästä painajaisesta? Mitkä pahat teot pakottivat\ntuon naisen itsemurhaan?\n\nMerkillistä, että Ursule nyt käytti sanaa »tuo nainen» ja Ida sitä\nvastoin »rouva Clapain», mutta tätä eivät he kumpikaan huomanneet.\n\nIda vain hiukan kohotti olkapäitään:\n\n— Minä en saanut tietää muuta kuin jotakin hänen menneestä elämästään,\nen mitään selitystä hänen kuolemansa syistä. Emme voi tehdä muuta kuin\nunohtaa koko tämän minun matkani, unohtaa sen joka suhteessa...\n\nJa hän toisti ikäänkuin itsekseen melkein vihoissaan:\n\n— Niin, joka suhteessa!\n\n— Mutta etkö kertoisi edes pääasioita? pyyteli Ursule. — Älä pelkää,\nettä pahoittaisit enää mieltäni? Näinä kahtena viimeisenä vuorokautena\nolen odottanut mitä tahansa; sinä olit sittenkin oikeassa: tuo nainen\ntoi onnettomuuden mukanaan tänne meidän kotiimme. Kai hän on sellainen,\nettä on levittänyt onnettomuutta muuallekin, eikö niin?\n\n— Ihmisen aikomukset saattavat usein olla vilpittömät, mutta kuitenkin\nhän syöksyy kohti tuhoaan: en tahdo tuomita ketään.\n\n— Mutta ne rahat? Tiedätkö, saammeko edes sen, mitä hän jäi meille\nvelkaa?\n\n— Näyttää kuin hän aikoinaan olisi ollut rikas, mutta ehkä hän sitten\noli köyhtynyt. Rikkaus on ikäänkuin jotakin juoksevaa nestettä:\nenintään voi nähdä, milloin sitä virtaa taloon, mutta miten se sitten\nkatoaa, sitä ei huomaa.\n\n— Sinä siis pelkäät, että...?\n\n— Että me emme saa takaisin, mitä hän jäi meille velkaa? Aivan niin,\ntotta puhuakseni, pelkään, että me emme niitä saa.\n\nSitten, päästäkseen tästä tukalasta kysymyksestä, Ida käänsi asian\ntoisaalle:\n\n— No niin, mutta sinullakin oli jotakin kerrottavaa minulle...?\n\nUrsulen kädet, jotka olivat olleet ristissä, erosivat toisistaan ja hän\nheristeli niitä innoissaan:\n\n— Minun kerrottavani ovat lyhyet. Eilen tuli rouva Cormier tänne\nja vaati, että meidän on myytävä talomme hänelle ja muutettava\nLangres'ista pois, muutoin joudumme oikeuteen. Mistä meitä epäillään?\nHyvä Jumala, murhastako? On onni, että poliisi on sinun puolellasi.\n\nIda huudahti jyrkästi:\n\n— Ei ole enää.\n\nUrsulen äänen iloinen sointu sammui:\n\n— Mitä puhut? Minua aivan peloittaa: olisiko poliisikin nyt kääntynyt\nmeitä vastaan?\n\n— Ei... Ei... mutta..., kuinka tämän nyt sinulle selittäisin? Kun\npoliisi ei saa selville, mikä tähän itsemurhaan oli syynä, niin se\nvetäytyy syrjään koko tutkimuksista... Ja minä itsekin, jos poliisi\nvielä ryhtyisi asiaa tutkimaan, pyytäisin sitä jättämään asian silleen.\n\n— Mutta emme kai nyt ainakaan suostu rouva Cormier'n vaatimukseen?\nvaikeroi Ursule aivan masennuksissaan.\n\n— Miksikä emme? vastasi Ida rauhallisesti.\n\nUrsule kalpeni ja pusersi kädellään otsaansa:\n\n— Olemmeko tosiaan joutuneet niin ahtaalle?\n\nJa he istuivat molemmat pitkän aikaa äänettöminä.\n\nIdan äskeinen vastaus oli tosiaan ollut suorastaan käsittämätön;\nmutta traagillisina hetkinä ikäänkuin joku vieras olento tarttuu\nperäsimeen ja jakelee käskyjä, jotka tuntuvat mielettömiltä, mutta\njotka lopultakin ovat oikeita. Ikäänkuin salaman valaisemana oli\nIdalle yht'äkkiä selvinnyt, että hänen olisi helpompi unohtaa kaikki,\njos hän olisi pois koko tästä talosta. Ursule sitä vastoin ajatteli,\nettä tällainen nöyryyttävä talon myyminen olisi sama kuin että he\ntunnustaisivat olevansa rikoksellisia.\n\nSilloin kuin seuraamme alitajuisia vaistojamme, koetamme enimmäkseen\npuolustaa niitä joillakin järkisyillä, ja siksi Ida jatkoi:\n\n— Sisko-parka: etkö itse ole usein sanonut, että meidän täytyisi\nmuuttaa koko elintapaamme, jos aiomme tulla toimeen? Nyt tunnustan,\nettä sinä olet ollut oikeassa. Mutta miten sen teemme, ja millä\nrahoilla? Sen jälkeen, mitä täällä meillä nyt on tapahtunut, emme voi\nenää koskaan saada vuokralaisia. Olisiko meidän perustettava jälleen\nkauppa? Mutta siihen tarvitaan rahaa, ja kuka enää tahtoisi meiltä\nostaa! Mutta jos myymme talomme — ja tarjottu kauppahinta tuntuu\nminusta suuremmalta kuin voisimme toivoakaan —ja muutamme jonnekin\nmaaseudulle, minne vain sinä puolestasi tahdot, niin ehkäpä elämme\nsiellä hyvin... ja saamme elää rauhassa?\n\nSisarukset istuivat jälleen hyvän aikaa vaiti. Heidän käsityksensä\nolivat muuttuneet aivan päinvastaisiksi kuin ennen, sen huomasi jo\nheidän kasvoistaankin. Ursulesta, joka ei ollut koskaan pitänyt\ntästä talosta, tuntui nyt, kun hän ajatteli, että hänen täytyi siitä\nluopua, siitä, kuin olisi tahdottu repäistä irti kappale hänen omasta\nsydämestään. Ida sitä vastoin ei toivonut mitään muuta niin hartaasti\nkuin muuttaa täältä pois, vaikka hänen suurin kunnianhimonsa oli ennen\nollut tämä talo.\n\n— Eikö maailmassa ole mitään oikeutta! huudahti Ursule viimein. — Jos\nJumala tämän näkee, täytyy hänen pelastaa meidät!\n\n— Jumala tekee harvoin ihmeitä, vastasi Ida.\n\nJa niin sanoen hän nousi paikaltaan ja kysyi:\n\n— Toiseen asiaan: miksi sinä lähdit kaupungille tänä aamuna näin\nvarhain? Johtuiko se siitä, että sinä pelkäsit tapaavasi tuttaviamme?\nNäet nyt, miten meidän käy, jos jäämme tänne Langres'iin asumaan.\n\n— En ymmärrä, mitä tarkoitat, vastasi Ursule, vaikka he eivät olleet\nkoskaan ennen ymmärtäneet toisiaan näin hyvin, niin täydellinen sopu\noli nyt tullut heidän välilleen. — Et kai muuten tahtone, että meidän\nolisi tehtävä päätöksemme aivan heti? Odottakaamme vielä vähän.\n\n— Ja mitä?\n\nIkäänkuin vastaukseksi soitettiin ovikelloa. Sisarukset vilkaisivat\npelästyneinä toisiinsa.\n\n»Olisikohan se Dancy? Ehkä hän on jo tullut takaisin matkalta?»\najatteli Ida.\n\n»Se on varmaankin rouva Cormier, hän on nähnyt, että Ida tuli kotiin»,\najatteli Ursule.\n\nJa jatkoi ääneen:\n\n— Avaammeko ollenkaan?\n\n— Ei, sanoi Ida.\n\n— Odotahan, mennään kurkistamaan sinun huoneesi ikkunaluukkujen\nvälistä, kuka se on.\n\nUusi ja entistä rajumpi kellonsoitto:\n\n— Jospa se on poliisi... alkoi Ida.\n\n— Ah, jos poliisi toisi meille pelastuksen, niin avaisin oven selko\nselälleen! huudahti Ursule. — Täytynee kai sittenkin mennä avaamaan.\n\nUrsule riensi eteiseen. Ida jäi yksinään keittiöön, mutta kuunteli\ntarkkaan ja kuuli sisarensa keskustelevan jonkun miehen kanssa, jonka\nääntä hän ei tuntenut. Ja hän kuiskasi itsekseen:\n\n— Jumalan kiitos, se ei ole hän.\n\nSitten Ursule ja vieras menivät Idan huoneeseen. Siellä avattiin\nikkunaluukut... Ja viimein Ursule tuli Idan luo, ja hänen kasvoillaan\noli vapautunut, kirkastunut ilme:\n\n— Siellä on se Pariisin herra, hän tahtoo puhella sinun kanssasi!\n\n— Mikä Pariisin herra?\n\n— Se, joka kävi täällä kaksi viikkoa sitten, etkö muista?\n\nJa Ursule lisäsi vielä:\n\n— Ehkäpä nyt se ihme tapahtuu!\n\n— Kuten sanoin sinulle, ihmeitä ei tapahdu nykyaikaan. Rouva Clapain\npiti huolen siitä, ettei hänen salaisuutensa paljastu, usko minua.\n\n— Olkoon miten vain, menehän nyt sinne.\n\nIdaa kyllästytti jo pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi antautua\ntällaiseen turhaan keskusteluun. Mistä hän olisi aavistanut, että\nrouva Clapain oli ohjannut hänet kotiin juuri sopivalla hetkellä:\nnäyttääkseen hänelle, mikä tuo salaisuus oli, ja samalla osoittaakseen,\nettä hän itse oli lopullisesti voittanut?\n\n\n\n\nXXII\n\n\nKun tilapäisesti näemme jonkun henkilön, emme aina sitten aavista,\nmiten selvä kuva hänestä jäi mieleemme. Ida luuli unohtaneensa, minkä\nnäköinen tuo »Pariisin herra», kuten Ursule sanoi, oli ollut, mutta\nkun hän meni eteiseen, huomasi hän, että olisi tuntenut hänet vaikka\ntuhannen joukosta. Samalla Ida näki, että vieraan käytöksessä oli\ntapahtunut jokin merkillinen muutos, jota ei vielä voinut selittää,\nmutta josta tunsi, että nyt tapahtuisi jotakin merkittävää ja vakavaa.\n\nTuollaisen vakavan lähestyminen ei tarvitse ilmaistakseen sanoja.\nTuntuu vain kuin ilma ympärillämme muuttuisi raskaaksi; esineetkin\nmenettävät tuttavallisen leimansa; sekä äänet että hiljaisuus\nvaikuttavat samalla kertaa yllättäviltä ja levottomuutta herättäviltä.\n\nVieras, joka oli seisonut eteisessä odottamassa, tuli Idaa vastaan\nheti, kun hänet näki. Varmaankin hänelle oli helpotus, että hänen\nedessään olivat Idan tutut kasvot. Hänen käytöksensä oli tuollaista\nsulavan kohteliasta, niinkuin tapoihin kuuluu, mutta tottumatonkin\nolisi huomannut, että hän mielellään olisi nyt vapautunut kaikesta\nväkinäisyydestä.\n\n— Anteeksi, että tulen nyt uudestaan tänne, ja myönnän, että tämä\nsaattaa tuntua tungettelulta, sanoi hän. — Mutta kun muistan, miten\nystävällisesti otitte minut vastaan ensi kerralla, niin toivon, että\nnytkin annatte minulle anteeksi.\n\nIda vain nyökkäsi päätänsä. Kuten tiedämme, hän oli ollut hyvin\nväsyksissä, kun tuli kotiin; ja nyt hän tunsi vaistomaisesti, että\nhänen täytyi jälleen ponnistaa kaikki voimansa jaksaakseen torjua\nhyökkäystä, joka ehkä oli uhkaamassa.\n\nTuntematon vieras jatkoi:\n\n— Haluaisin heti haihduttaa mielestänne levottomuuden, jonka ehkä lyhyt\nviime käyntini herätti. Minulla oli silloinen syyni olla ilmaisematta\nnimeäni, koska en tietänyt, minkälaisissa suhteissa olitte tuohon\nvuokralaiseenne, mutta nyt niitä syitä ei enää ole...\n\nJa hän esitteli itsensä:\n\n— Kreivi de Valude.\n\nIda kumarsi jälleen ja viittasi sitten vierasta istumaan:\n\n— Missä suhteessa saattaisin olla teille avuksi, herra kreivi?\n\nIdalle oli nyt tullut tuollainen hetki, jolloin kaikki kohteliaisuudet\nsyrjäytetään ja tahdotaan heti käydä itse asiaan. Sitä vastoin\nnäytti tämä suoranainen kysymys saavan kreivi de Valuden ikäänkuin\nneuvottomaksi, joten hän vastasi kiertelevästi.\n\n— Oletan, että aavistatte asiani koskevan jälleen tuota henkilöä, joka\nasui täällä teidän luonanne...\n\nJa nyt hän lisäsi nimen:\n\n— Rouva Clapain...\n\nIda keskeytti:\n\n— Rouva Clapain on kuollut...\n\n— Tiedän kyllä sen, luin siitä eilen uutisen eräästä pariisilaisesta\nlehdestä: ja juuri siitä syystä tulinkin.\n\nIda ei virkkanut mitään. Selvästikin hän toivoi, että tämä keskustelu\npäättyisi niin pian kuin mahdollista. Edellisellä kerralla hän oli\nollut niin innokas, ja ero hänen silloisen ja nykyisen käytöksensä\nvälillä todisti, että hän oli ihmisenä tällä välin aivan muuttunut.\n\nKun kreivi de Valuden nyt oli pakko itsensä jatkaa, koetti hän tehdä\nsen niin luontevasti kuin suinkin:\n\n— Oletan että... on luonnollista, että te tunnette ne olosuhteet... tai\nparemminkin sanoen ne syyt, jotka pakottivat rouva Clapainin poistumaan\nniin järkyttävällä tavalla maailmasta?\n\nIda pudisti päätänsä.\n\n— Ei, kreivi, rouva Clapain ei antanut meille mitään viittauksia siitä.\n\n— Se on selvää, mutta eikö hän jättänyt jälkeensä jotakin, josta voisi\ntehdä johtopäätöksiä...\n\n— Ei mitään, kreivi.\n\n— Joten teillä ei ole rouva Clapainista tiedossanne mitään...\n\n— Paitsi muualta saatuja tietoja, joilla ei ole mitään yhteyttä hänen\nkuolemansa kanssa.\n\n— Ei esimerkiksi tietoja hänen menneisyydestään?\n\n— Hyvin epämääräisiä.\n\n— Jotka rouva Clapain itse antoi teille?\n\n— Ei suinkaan: minä itse sain nämä tiedot.\n\n— No se on hyvä, sanoi kreivi de Valude.\n\n— Niinpä maksoi vaivan tulla tänne: ne tiedot, jotka rouva Clapain itse\non jättänyt itsestään, eivät mielestäni ole liioin luotettavia.\n\nOvatko lukijat huomanneet, että rouva Clapainin nimi toistui nyt\nmelkein jokaisessa heidän lauseessaan? Tuntui siltä kuin hän, jonkin\naikaa poissa oltuaan, olisi tullut takaisin ja asettunut seisomaan\nheidän väliinsä. Mutta ainoastaan Ida huomasi tämän: kreivi de\nValude oli niin ajatuksissaan, että hänen silmänsä olivat ikäänkuin\nsokaistuneet tällaisten ilmiöiden edessä.\n\nHän jatkoi:\n\n— Olisikohan sopimatonta pyytää teiltä tarkempia tietoja tutkimustenne\ntuloksista?\n\n— Sallitteko minun puolestani kysyä, mistä syystä niitä haluatte?\n\nKreivi näytti epäröivältä:\n\n— Jos suostuisin pyyntöönne, niin joutuisin käsittelemään eräitä\nperheasioita, jotka ovat yksityistä laatua.\n\n— No niin, kreivi, minä tahtoisin sittenkin ne kuulla: äsken en\narkatuntoisuudesta vastannut teidän kysymykseenne, ja se takaa, että\npidän vastaustanne luottamusasiana.\n\n— Se on pitkänlainen juttu, neiti, ja te olitte kai lähdössä\nkaupungille?\n\n— Ei, päinvastoin olin juuri tullut kotiin.\n\nHuomattakoon, miten arkipäiväisiä nämä viimeiset sananvuorot\nolivat. Kaikki oleellinen alkaa aina arkipäiväisellä; ennen tärkeää\nja ratkaisevaa asiaa antaa ajan voittaminen voimaa lähestyvään\nhyökkäykseen.\n\n— No niin, täytynee kertoa, virkkoi kreivi de Valude.\n\nJa hän alkoi:\n\n— Minulla oli sisar, rouva des Tombes, joka odotti lasta, — syitä\ntuohon tapahtumaan on tarpeetonta esittää, — ja jonka oli pakko mennä\nerääseen vaatimattomaan synnytyslaitokseen, joka oli lähellä hänen\nasuinpaikkaansa, nimittäin Tonnerressa.\n\nIda nyökkäsi päätänsä: se näytti ikäänkuin eräänlaiselta myöntämiseltä.\nMutta oikeastaan hän teki niin vain salatakseen säikähdystään, sillä\nnyt hän oli varma, että alettaisiin puhua Angéliquesta. Tätä ei kreivi\nde Valude kuitenkaan huomannut, niin kiinnostunut hän oli asiastaan. Ja\nhän jatkoi:\n\n— Lapsi, Gilberte, syntyi traagillisissa olosuhteissa. Luultiin\nensin, että se kuolisi. Äiti kuolikin lapsivuoteeseen. Mitä isään\ntulee, hän oli lievimmin sanoen hiukan omituinen: hän piti isyyttään\npelkkänä vaivana ja väitti olevansa niin varaton, ettei voisi tyttöä\nhoitaa, joten minä otin tuon sisarentyttöni luokseni ja, myönnän sen\nilomielin, olen sitten rakastanut häntä aivan kuin omaa lastani.\nHerra des Tombes väitti olevansa köyhä, eikä sisarellanikaan ollut\njuuri omaisuutta: siis minä koetin parhaani mukaan vaalia tuota\nlasta, joka oli puoliorpo, koska hänellä ei ollut äitiä, ja jonka\ntulevaisuudenmahdollisuudet näyttivät niin toivottomilta.\n\nKun tuulenpuuska lennättää pois myrskypilven, joka alkaa tulla\nkohdallemme, tuntuu meistä helpottavalta ja mielemme tekee ilmaista\niloamme siitä, että pilvi kulki ohitsemme: Ida näki nyt siirryttävän\nTonnerren synnytyslaitoksesta muihin asioihin, ja niinpä hän\nkatsahtikin hymyillen kreivi de Valudeen, mutta hänen katseensa ei\nkohdannut kreivin silmiä, sillä kreivi tuijotteli edelleen puhuessaan\nyhäti vain lattiaan.\n\n— Kuinka olisin osannut aavistaakaan, jatkoi hän, — että Gilberten\nasemassa tapahtuisi yht'äkkiä aivan odottamaton muutos? Niin kuitenkin\nkävi. Kun hänen isänsä noin kolme vuotta sitten kuoli, löysi eräs\nasianajaja, joka asuu Tonnerressa ja jonka tehtäväksi perunkirjoitus\noli annettu, jostakin herra des Tombes'in asunnossa olevasta lipastosta\npinkan arvopapereita, jotka oli merkitty Gilberten nimiin ja joiden\narvo oli toista miljoonaa. Sama asianajaja sanoi voivansa sijoittaa\ntuon omaisuuden edullisella tavalla ja ehdotti, että hän saisi hoitaa\nsitä ainakin toistaiseksi. Minä suostuin siihen. Nähtävästi on tämä\nsodanjälkeinen aika suosinut erikoisesti niitä, jotka eivät ole olleet\nrintamalla, koskapa asianajaja muutamia kuukausia sitten ilmoitti\nminulle jälleen, että tuo ensimmäinen miljoona on nyt lisääntynyt\nkahdella uudella miljoonalla.\n\nTässä teki kreivi de Valude pienen sivuhuomautuksen:\n\n— Pyydän anteeksi, neiti Cadifon, että juttelen teille näin laajasti\nraha-asioista, mutta pian huomaatte, että se on välttämätöntä, sillä\nnuo rahat ovat koko tämän tarinani ydinkohta.\n\nIda nyökkäsi jälleen myöntävästi päätänsä: äsken tuntui siltä kuin\nmyrsky olisi mennyt ohitse, mutta nyt se varmaan tulisi takaisin.\n\n»Noin kolmisen vuotta sitten asianajaja löysi sattumalta nuo\nGilbertelle määrätyt arvopaperit», suunnilleen näin oli kreivi de\nValude sanonut. Kolme vuotta sitten: juuri siihen aikaan oli rouva\nClapain lähtenyt pois Bernardin maatilalta. Ja yhtä merkillinen\noli se yhteensattuma, että Bernardin maaomaisuus myytiin siihen\naikaan, Bernardin perillisten tahdosta tapahtuneen oikeudenkäynnin\njälkeen. Näitä yhteensattumia ei Idan tarvinnut edes ajatella: ne\ntulivat itsestään heti hänen mieleensä. Kun ihminen on sekaantunut\njohonkin murhenäytelmään, yhdistää hän siihen helposti kaiken, mikä\nnäyttää vähänkin epäilyttävältä. Vaikk'ei rouva Clapainin nimeä nyt\nlausuttukaan, hän oli ilmeisesti läsnä heidän keskustellessaan.\n\nKreivi de Valuden äänensävy tuntui hiukan muuttuvan:\n\n— Tällaisille asiainkäänteille löytää ihminen aina varsin selitettäviä\nsyitä. Minä hyväksyinkin eräät syyt aivan helposti, koska en ole\nyleensä puuhaillut raha-asioissa, joten en ole niihin ollenkaan\nperehtynyt. Luulin, että herra des Tombes oli saituudessaan salannut\nminulta oikean taloudellisen asemansa, ja olin vihainen hänelle siitä,\nettei Gilberte tuon hänen menettelynsä tähden ehkä pääsisi koskaan\nnaimisiin. Mutta kun Gilbertelle sitten tuli tuollaiset myötäjäiset, ja\nkun hän sitä paitsi oli hyvin viehättävä, niin pelkäämäni vaara muutti\nmuotoa. Onneksi oli Gilberte silloin jo valinnut itselleen tulevan\nja hyvän puolison. Viime helmikuussa sain ilokseni ilmoittaa hänen\nkihlauksestaan erään rakkaan ystäväni pojan kanssa. Aina, kun sellainen\nonni tulee osaksemme, meillä on täysi syy pelätä jotakin vastaiskua.\nJa niin kävikin: kaksi vuorokautta sen jälkeen kuin minulla viimeksi\noli kunnia käydä täällä teidän kodissanne, iski meihin salama tuolle\nystävälleni lähetetyn nimettömän kirjeen muodossa...\n\nKreivi keskeytti jälleen. Ida kesti sielullisen järkytyksensä eikä\nsanonut sanaakaan.\n\n— Mitä siinä kirjeessä väitettiin? Ilmeisesti perättömiä loruja. Rouva\ndes Tombes'in lapsi olisi muka syntynyt kuolleena, mutta se olisi\nvaihdettu synnytyslaitoksen omistajattaren ja lääkärin yhteisestä\nsopimuksesta toiseen, joka oli syntynyt samana päivänä ja jonka äiti\nolisi ollut eräs langennut tyttö nimeltä Nine. Myöhemmin olisi tuo\ntyttö muka saanut hankituksi itselleen suuren omaisuuden ja siirtänyt\nsen salakeinoilla Gilberten nimiin. Perätöntä lorua, niin uskon...\nMutta kirjeessä sanottiin sitä paitsi, että jos epäilisin, oliko tämä\ntotta, pitäisi minun kuulustella juuri tuota Nine-nimistä naista,\njoka siihen aikaan oli täällä teidän vuokralaisenanne, ja jos hän\nei tunnustaisi totuutta, voisin saada lisää tietoja Tonnerressa\neräältä rouva Mirot'lta... Mutta, kuulkaa, neiti Cadifon, ettekö te\nkuuntelekaan?\n\nJa kreivi de Valude pyyhki hikeä otsaltaan, niin väsynyt hän oli koko\njutusta.\n\n— Päinvastoin, kreivi, minä kuuntelen erikoisen tarkasti, soperteli Ida\nhiljaa.\n\nHetkisen oli hänestä tuntunut siltä kuin hän nyt olisi nähnyt selvästi\nkoko rouva Clapainin salaisuuden. Ja kummallista: hänestä oli tuntunut\nkuin rouva Clapain olisi poistunut heidän seurastaan, ja kuin hän\nolisi jäänyt aivan yksin, kauhistuttavan yksin kestämään kaikkea, mitä\ntämän salaisuuden paljastumisesta seuraisi. Ida tiesi, että hänen\nkäyttäytymisensä vaikuttaisi omituiselta, ja siksi hän koetti heti\nsaada kreivi de Valuden jatkamaan tarinaansa:\n\n— Juuri silloin te tulitte tänne, eikö niin?\n\nKreivi vastasi myöntävästi, kovin väsyneen näköisenä:\n\n— Niin, juuri silloin. Tuon teidän vuokralaisenne nimi ei ollut\nsama, joka kirjeessä mainittiin. Mutta kun teidän asuinpaikkanne oli\nilmoitettu aivan oikein, kun teidän luonanne tosiaan asui vuokralla\neräs tuntematon nainen, ja kun kirje muutenkin piti paikkansa, en\nenää epäillyt, vaan tunkeuduin tänne teidän ystävällisyytenne avulla,\ntuon rouva Clapainin puheille. Ja kun poistuin täältä, luulin tosiaan\npäässeeni tästä painajaisesta ja saaneeni takaisin lapseni, Gilberten.\n\n— Sanoiko rouva Clapain, ettei kirjeessä puhuttu totta?\n\n— Hän teki paljon enemmänkin. Ihminen saattaa hallita sanansa, hän\nosaa valehdella, jos niikseen tulee. Mutta jostakin pikku ilmeestä,\nesimerkiksi olkapäiden liikkeestä tai ilmeestä, joka vilahti hänen\nsilmissään, voi toinen ehkä huomata, miten vaikeasti valehteleminen on\nonnistunut. Mutta rouva Clapain näytti niin vilpittömän kummastuneelta,\nettei sellaista voi teeskennellä. Minä en hellittänyt, minä aioin\nnäyttää hänelle kirjeen, jonka tähden olin tänne tullut: rouva Clapain\nei välittänyt sitä lukeakaan, hän vilkaisi vain välimatkan päästä\nkäsialaa ja käänsi sitten pois päänsä ikäänkuin olisi nähnyt jonkun\nmerkillisen eläimen ja sanoi: »Minun nimeni ei ole mikään Nine, enkä\nole koskaan tuntenut ketään sen nimistä.»\n\n— Ah, niinkö hän sanoi? huudahti Ida hiljaa.\n\n— Sitä paitsi hän lisäsi sanat, jotka olen yhä kuulevinani korvissani:\n»Minulla ei ole koskaan ollut lasta, ja jos lienenkin joskus\nvalittanut, ettei minulla ole lasta, niin en enää sitä valita, kun\nnäen, miten suunniltanne te olette tuollaisesta typeryydestä, joka ei\nvoi millään tavoin olla vahingoksi teidän lapsellenne...»\n\n— Ja te uskoitte...\n\nOliko tämä kysymys vai toteamista? Idan äänensävystä ei voinut päättää,\nkumpaa se oli.\n\n— Kyllä, minä uskoin. Sillä jos äiti olisi tällä tavoin tullut\nyllätetyksi, hän olisi varmasti paljastanut itsensä. Niin, minä uskoin\nsen... toistaiseksi. Mutta minun olisi pitänyt hänen puheiltaan\npoistuessani repiä myöskin tuo inhottava kirje kappaleiksi.\nTuollaisilla papereilla on se ominaisuus, että niitä täytyy lukea yhä\nuudestaan, vaikka tietää, ettei niissä ole sanaakaan totta: tahtoo näet\nsaada selville, kuka ne on lähettänyt. Ja siitä syystä...\n\nKreivi keskeytti taas: nyt hän viimeinkin huomasi, että Ida näytti niin\nomituiselta. Ida puolestaan kuvitteli mielessään, miten rouva Clapain\noli istunut nojatuolissaan ja kreivi de Valude seisonut hänen edessään\nasiaansa kertomassa, ja miten rouva Clapain viimein oli sanonut\nkylmästi: »Minun nimeni ei ole mikään Nine!» Kim kreivi keskeytti,\nheräsi Ida hätkähtäen tästä unestaan ja kehoitti innokkaasti:\n\n— Niin, jatkakaa vain, kreivi.\n\n— Siitä syystä minä lähdin uudestaan Pariisista matkalle, tuskin kaksi\nviikkoa sen jälkeen kuin kävin täällä, ja tällä kertaa toisen kirjeessä\nmainitun todistajan, rouva Mirot'n luo. Onnetonta kyllä: jouduin sinne\nliian myöhään, sillä hänet oli vähän sitä ennen viety mielisairaalaan!\n\nNyt Ida odotti kreivin sanovan, että tuo rouva Mirot, — jonka nimeä\nmainitessa kreivin äänessä oli halveksiva sävy, — oli syntyjään\nCadifon. Sillä Ida ajatteli, että tietenkin kreivi oli saanut tietää,\nettä rouva Mirot oli hänen sisarensa. Mutta Ida erehtyi: jatko olikin\nmuuta, joskin aivan yhtä tuskallista.\n\nYht'äkkiä kreivi nousi tuoliltaan:\n\n— Rauhoittukaa, neiti Cadifon, asiani loppuu heti. Mutta ennen kuin\nlopetan, toivoisin vielä jotakin... Tahtoisin selittää teille...\n\nJa hänen äänensä tukehtui nyyhkytykseen: maailmanmieskään ei jaksanut\nhillitä tällaista tuskaa:\n\n— Pelkään, että te ette saata käsittää, mistä kidutuksesta koetan nyt\npäästä vapaaksi? Elää yhdessä ihmisolennon kanssa, jolle on antanut\nkaiken rakkautensa, niin, johon on keskittänyt kaiken kunnianhimonsa,\nja alinomaa sittenkin ajatella: »Olenko joutunut julkean vehkeilyn\nuhriksi? Luulen, että hänen suonissaan virtaa sama veri kuin minunkin,\nmutta ehkä hän onkin huonomaineisen naisen lapsi? Ja ehkä hänen\nrikkautensa on hankittu sellaisilla keinoilla, ettei niitä uskalla\nedes mainitakaan?» Tämä on niin tuskallista, että ihminen voi\nmenettää järkensä, uskokaa minua. Monet viikot olen ollut ikäänkuin\nhaaksirikkoinen, joka taistelee henkensä puolesta ja näkee rannan yhä\nvain väistyvän edestään. Sillä, kuten kuulitte, Tonnerressa käyntini\noli aivan tulokseton. Eikä siinä vielä kyllin! Pakottaakseni rouva\nClapainin tunnustamaan, sanoin hänelle, että, kun hänen luotaan\nlähtisin, aion vielä ottaa selvän, mitä rouva Mirot tietäisi! »Aivan\nniin, menkää toki sinne! Se teidän täytyy ehdottomasti tehdä», vastasi\nrouva Clapain: tosiaan vakuuttavat sanat, jotka kuitenkin tekivät\nminut kohta aivan epävarmaksi: sillä mikä saattoi todistaa, ja mikä\nvieläkään todistaa, etteikö rouva Clapain tietänyt, että hän neuvoi\nminua menemään ihmisen luo, joka oli jo tullut hulluksi? Oi! Teitäkin\npuistattaa, neiti, joka kuitenkin olette vain sen ahdinkotilan\ntodistaja, joka minua kiduttaa! Ymmärtänette kai, että palattuani\nTonnerresta kirjoitin uudelleen rouva Clapainille ilmoittaakseni\nhänelle sekä haluavani tavata hänet vielä kerran että uudistetun\npäätökseni suorittaa perinpohjaisen tiedustelun, jonka toivoin kaikista\nvastoinkäymisistä huolimatta johtavan tuloksiin. Lähetin kirjeen\nhuhtikuun 12. päivänä, ellen erehdy, kuutisen päivää sitten. Sitten...\nsitten, samoin kuin tuo rouva Mirot oli kadonnut, tultuaan hulluksi,\nkatosi rouva Clapain vuorostaan 14. päivänä, ja minä pyydän, rukoilen\nhartaasti teitä sanomaan, eikö teillä ole mitään selitystä tuohon\nitsemurhaan...\n\nIda täydensi tällä kertaa:\n\n—... joka estäisi teitä enää uskomasta, että rouva Clapain, itseään\nepäillen, olisi valinnut kuoleman mieluummin kuin teidän vierailunne ja\nsiihen liittyvän, edeltäkäsin ilmoittamanne kuulustelun?\n\nÄkkiä haihtuivat tyyten viimeisetkin rippeet siitä hämäryydestä, joka\noli ympäröinyt rouva Clapainin loppua: nyt vasta hän tiesi, miksi tuo\nnainen oli kuollut!\n\n— Aivan niin, neiti, en olisi voinut sitä paremmin sanoa.\n\nSeisoen Idan edessä herra de Valude nyt tarkkasi tätä olemuksensa koko\nvoimalla, kuten hän varmaan oli kerran ennen tarkannut rouva Clapainia.\n\nSilmänräpäys riittää joskus vyöryttämään kokonaisen ajatusten\nmaailman sielumme läpi. Tuhansien penikulmien päässä henkilöstä,\njoka jännittyneenä odotti hänen vastaustaan, Ida harkitsi tekemäänsä\npaljastusta.\n\nKaikki selveni: kaikki oli yhtä hirvittävää tämän tytön ihmeellisessä\nja mielettömässä kohtalossa, tytön, jonka syntyperä oli tuntematon,\njonka eräs juoppo oli vietellyt, joka ei ollut saanut kokea elämässä\nmuuta kuin pettymyksiä, kurjuutta tai lyöntejä ja joka oli ollut kyllin\nneuvokas hankkiakseen lapselleen kaikkea sitä, mitä ei itse milloinkaan\nollut saanut osakseen: nimen, rikkautta, onnea. Äiti! Sellainen siis\noli rouva Clapain! Onnistuakseen pyrkimyksessään — ei mitään arkailua,\nrakkauskomedia, varkaus, murha. Joka oli esteenä, johdettiin harhaan\ntai katosi. Kaameita rikoksia, hirveä menneisyys, mutta sen rinnalla,\nmikä suurenmoinen kieltäymys: sillä tytär, näiden kirveiden uhrausten\nvastaanottaja, ei saisi edes aavistaa sen henkilön olemassaoloa;\njoka näin oli pannut alttiiksi ja antanut kaikki hänen tähtensä. Ja\nvieläpä enemmänkin: tämä äiti oli jopa kieltänyt äitiytensä. Tästä\nseurasi loppuratkaisu: pelosta joutua uudelleen uhmaamaan, samanlaista\nkoetusta hän keksi yhden ainoan keinon vaitiolonsa turvaamiseksi, ja\nkuten rouva Clapain oli raivannut pois tieltä muut, hän nyt raivasi\npois itsensä! »Äitiys», oli Dancy sanonut, »pelättävin ja kaunein\nintohimoista, koska se on epäitsekäs!» Kauhun ja ihailun vaihdellessa\nIdan mielessä ei hän tosiaankaan voinut muuta kuin nauttia ilosta,\nettei hänen enää tarvinnut harhailla epätietoisuudessa, ja todeta, että\nhänelle vihdoinkin oli hälvennyt rouva Clapainin salaperäisyys ja tämän\nsalaisuus oli paljastettuna hänen hallussaan.\n\nTuskainen kysymys haihdutti lumouksen.\n\n— Te vaikenette, neiti? toisti herra de Valude.\n\nIda säpsähti.\n\n— Todellakin, herra, olen koko ajan vakuuttanut teille, jo ennen\nkertomuksenne alkua, ettei minulla ole tiedossani mitään, mikä voisi\nselittää rouva Clapainin kuoleman syytä.\n\n— Kenties ei kuoleman syytä, mutta muuta, hänen elämänvaiheitaan,\nsyntyperäänsä?...\n\n— Oh! Sen verran kuin minun on onnistunut saada selville!\n\nJa olkapäiden kohautus, joka säesti Idan sanoja, osoitti ennakolta\nherra de Valudelle, miten vähän tuo muu auttaisi häntä.\n\n— Oi! huudahti tämä, — saatan lukea silmistänne: te tiedätte!\n\nKiihtyneenä hän lähestyi Idaa:\n\n— Te vain pelkäätte... pelkäätte sanoa totuutta.\n\nVastustamattoman sisäisen voiman pakottamana Ida vuorostaan huudahti:\n\n— Mitä syytä minulla olisi vaikenemiseen, jos tietäisin?\n\n— Säälinne, kenties!\n\nHän kääntyi Idan puoleen:\n\n— Ikäänkuin ei teidän epäröimisenne, juuri tuo vaikeneminen, olisi\nsinänsä riittävä vastaus!\n\n— Te erehdytte: ja saadakseni teidät siitä vakuutetuksi...\n\nMitä ihmettä? Mitä hän aikoi lisätä? Sitä hän ei tiennyt. Äkkiä Ida\nhuomasi minkälaiseen tilanteeseen rouva Clapain oli hänet johtanut.\n»Minun tarvitsisi lausua vain sana», hän ajatteli, »yksi ainoa sana,\neikä mitään olisi enää jäljellä kaikista noista rikoksista, tuosta\nkuolemaan asti ulottuneesta itsensäkieltämisestä: sana vain, ja oikeus\non saatettu voimaan ja me olemme pelastetut! Oi! Nyt hänen täytyisi\ntehdä ratkaisu: nyt, jolloin itsemurhan todellisen syyn ilmaiseminen\nriittäisi kääntämään meistä epäilykset, onko minun nyt vaiettava?\nAjatella, että minä olen niin vihannut tuota naista, ja nyt minusta\nriippuu hänen tekojensa tulosten perikato tai menestyminen! Ajatusten\nsekasorto, tunteiden ristiriita: hän on vihannut rouva Clapainia, se on\ntotta, mutta tällä hetkellä hän ihailee tätä; hän ajattelee oikeuden\nastumista voimaan, mutta tuo oikeus on tuomitseva viattoman nuoren\nnaisen, masentava tuon odottavan miehen... Sentähden... sentähden on\nainakin voitettava aikaa! Tuollaisten olosuhteiden vallitessa sekunnit\novat tunnin veroisia. Kuka tietää, kenties hän hiukan viivyteltyään on\nlöytävä jonkin keinon, jonka avulla voitaisiin saattaa sopusointuun\nsovittamattomatkin seikat ja turvata kaikki? Hän toistaa:\n\n—... Ja saadakseni teidät siitä vakuutetuksi... Ennen kaikkea on\nnoudatettava äärimmäistä tarkkuutta. Olisiko epähienoa tiedustella,\nonko teillä mukananne nimetön kirje? Minäkin haluaisin mielelläni\nsilmäillä käsialaa.\n\nSanaakaan sanomatta herra de Valude veti taskustaan lompakkonsa ja\nojensi esiin keltaisen, tahraisen kirjekuoren, jonka pelkkä ulkoasu jo\nennakolta kieli sen sisällön olevan laadultaan häpeällistä.\n\nIda tarttui siihen. Osoite, joka oli kirjoitettu koneella, ei ilmaissut\nmitään; siitä huolimatta Ida katseli sitä tarkkaan: on toistettava,\nettä hän tarvitsi vain aikaa, aikaa päästäkseen tämän tilanteen\naiheuttamasta pulasta, mutta hän ei vieläkään voinut löytää mitään\nratkaisua. Päinvastoin, hänen hetki sitten kokemansa yksinäisyydentunne\ntuli yhä elävämmäksi: hänen täytyisi siis ypö yksin ratkaista rouva\nClapainin, Ursulen, kodin ja oma kohtalonsa! Hetkittäin hän oli ollut\nhavaitsevinaan vierellään vainajan läsnäolon: nyt tämäkin oli hänet\nhylännyt!\n\n— Kirje on käsin kirjoitettu, sanoi herra de Valude vaisulla äänellä, —\nvoitte lukea sen... koska se näkyy kiinnostavan teitä.\n\nIda veti kirjeen vitkalleen kuoresta ja levitti sen: hän tuli\nkalmankalpeaksi. Hänen aavistuksensa eivät olleet pettäneet: käsiala\noli Angéliquen. Sairaalaan lähettäminen oli maksanut tämän kiristyksen.\n\nHerra de Valude, jolta ei Idan ainoakaan liike jäänyt huomaamatta,\nosoitti kädellään kirjettä:\n\n— Keneltä se on? Sillä näenhän, että te tiedätte senkin.\n\nSamassa syntyi Idan mielessä toive mahdollisuudesta päästä pois\nkehästä, jonne hän jo luuli olevansa suljettu: epäilysten poistaminen\nkuulustelijan mielestä osoittautui toteuttamiskelpoiseksi keinoksi.\n\n— Todellakin, minulla oli syytä otaksua, että tämä selittäisi kaiken.\nRouva Mirot ei ole vaivautunut muuttamaan käsialaansa. Tämän paperin on\nmielisairas henkilö lähettänyt. Älkää siis ihmetelkö, että se sisältää\npelkkiä mielettömyyksiä. Repikää ja unohtakaa.\n\nVärähtävällä äänellä lausuttu vastaväite hajoitti Idan illusionin.\n\n— Mielisairaat ilmaisevat usein totuuden. Asuinpaikkanne osoite, rouva\nClapainin oleskelu luonanne, kaikki piti paikkansa. Miks'ei siis\nmyöskin muu?\n\nYhdentekevää! Kun on luullut löytäneensä pelastusportin, tahtoo\nkaikesta huolimatta edelleen kolkuttaa sille. Ida jatkoi\nitsepintaisesti:\n\n— Päälle päätteeksi, jos, kuten väititte, rouva Clapain tiesi, että\nrouva Mirot oli hullu, niin eikö ollut luonnollisinta, että hän sanoi\nteille kirjeen olevan mielisairaan lähettämä?\n\n— Silloin hän olisi samalla tullut myöntäneeksi, että hän tunsi\nkäsialan ja oli ainakin käynyt sairaalassa!\n\nLopuksi, vääjäämättömästi:\n\n— Muuten, mitä hyödyttävät kiertelyt: kyllä tai ei, onko rouva Clapain\nteidän tietääksenne ollut nimeltään Nine?\n\nNyt ei siis enää voisi turvautua verukkeisiin: täytyisi tehdä\nratkaisu. Kaikki, mikä oli tapahtunut ennen tätä hetkeä, oli ehkä\ntapahtunut vain sen valmistamiseksi. Maailmassa oli vain yksi mies,\njoka pystyi vaarantamaan rouva Clapainin äidillisen mestarityön: Idan\noli ratkaistava, oliko tämä mies onnistuva tekemään sen vai ei, ottaen\nhuomioon menneisyyden.\n\n— Jos tämä riittää vastaukseksi kysymyksiinne... alkoi Ida.\n\nJumalani! Voiko milloinkaan tietää, minkälaisia sanoja tulee\nlausuneeksi, ja eikö joku toinen pakota lausumaan niitä!\n\n—... Jos tämä riittää, niin tahdon puolestani sanoa teille, mitä tiedän\nasiasta, toisin sanoen, mitä olen saanut selville tutkiessani asiaa\nkuolemantapauksen jälkeen. Mikäkö oli rouva Clapainin tyttönimi? Hyvä!\nSe oli sama! Hän ei milloinkaan ole ollut naimisissa.\n\nTähän asti Ida puhui luontevasti. Mutta nyt, kun äkkiä oli lausuttava\nseuraava asia, tuntui mahdottomalta saada se sanotuksi: siitä\nhuolimatta sekin tuli julki ilman näkyvää ponnistusta:\n\n— Hänellä ei milloinkaan ole ollut lasta, sen voin sanoa varmuudella.\n\nVielä toisen kerran on siis äidin näin kuoleman rajan toiselta puolelta\nonnistunut kieltää tyttärensä olemassaolo! Joka tapauksessa, nyt on\nsiis ratkaisu tapahtunut, valinta suoritettu. Ida pelastaa rouva\nClapainin suuren salaisuuden ja joutuu itse tappiolle. Mitä hyödyttää\ntämän jälkeen lisätä mitään? Siitä huolimatta hän ei pysähdy, vaan\njatkaa salaperäisen mahdin kannustamana:\n\n— Hänen elämäntarinansako? Palvelijatar, joka sattumalta joutui\nerääseen perheeseen ja jäi sinne. Tällaisella elämällä ei ole tarinaa,\njohtuen sen jokapäiväisyydestä ja raatelevasta yksinäisyydestä.\nHänelle lienee maksettu kitsaasti palkkaa, hänellä ei milloinkaan\nollut vapautta; hän sai mennä ulos vain isäntäväkensä asioille, ja\nsilloinkin mahdollisimman vähän. Kolkko olemassaolo, jommoista näkee\ntuhansilla, kiinnittämättä siihen huomiota. Ja sentähden, kuten köyhät\nihmiset usein, hän vanheni ennen aikojaan. Arvattavasti hän vihdoin\nsaattoi vetäytyä tänne entisen isäntäväkensä jälkisäädöksessään\nhänelle osoittaman armeliaisuuden turvin. Mutta vapaus surmaa\nne, jotka eivät ole siihen tottuneet. Uskokaa minua, vaikka se\ntuntuukin käsittämättömältä, hänen on täytynyt kuolla ikävystyneenä\nriippumattomuudesta. Kaikessa tässä ei ole mitään romaania,\nlukuunottamatta tarinaa naisesta, joka ehkä olisi voinut rakastaa\njotakuta, mutta jonka sydän sykki tyhjään. Kaikilla ihmisillähän on\nunelmansa: hän ei milloinkaan voinut päästä lähelle omaansa; tämäkin\npuolestaan on omiaan saattamaan ihmisen kyllästymään elämään.\n\nOmituinen, odottamaton keskustelu. Puolittain itsetiedottomasti Ida\npuhui puhumistaan... luullen tekaisevansa kertomusta. Ikäänkuin me\nmilloinkaan tekaisisimme niitä! Sillä tuo kuviteltu maailma, jossa\nhänen kertomuksensa liikkui, juuri sehän oli ollut rouva Clapainin\nmaailma! Mitättömiin ja halpa-arvoisiin puuhiin kulutettu, keittiön\nseinien sisäpuolella vietetty valoton elämä, ainoan rakastamansa\nolennon poissaolon kiduttamana, olennon, jonka hän tuskin oli\nennättänyt nähdä sen juuri synnyttyä ja jota hän ei enää milloinkaan\nsaisi nähdä. Ah! Jokaisella inhimillisellä toiminnalla on valo- ja\nvarjopuolensa, ja ajateltaessa jonkun Clapainin rikoksia ei sovi\nunohtaa niitä kärsimyksiä, joita kyökkipiian on täytynyt kokea\nsulkeutuneena väärin arvosteltuun kieltäymykseensä kuin luostariin,\nniiden ainoitten kiihkeitten toiveitten elähdyttämänä, joita hän on\nkieltäytynyt tyydyttämästä?\n\nIda lopetti vihdoin:\n\n— No niin... Minusta tuntuu, kuin olisin nyt tehnyt yhteenvedon\nkaikesta... kaikesta...\n\nSyntyi hiljaisuus. Herra de Valude epäröi vielä, mietteisiinsä\nvaipuneena. Hetken kuluttua hän lausui:\n\n— Te ette kuitenkaan ole vielä selittänyt minulle, miten saatoitte\ntuntea tuon Mirot'n... hänen käsialansa perusteella.\n\nIda hymyili surunvoittoisesti:\n\n— Rouva Mirot on, valitettavasti, sukulaisemme... niin, ja pelkäänpä,\netteikö tuo kirje ollut juuri tarkoitettu joutumaan meidän käsiimme,\nsisareni ja minun, teidän kauttanne.\n\nKuten huomaamme, on rouva Clapain koko ajan Idan suulla puhuen\nkieltänyt tyttärensä: nyt oli Idan vuoro häntä seuratakseen kieltää\nomaisensa.\n\nTämän jälkeen ei enää mitään, tai paremminkin suunnaton rauha, joka\nseuraa kohtalokkaita hetkiä. Tuona ylevänä hetkenä de Valuden katse,\njoka terävänä ja läpitunkevana on mittaillut Idan ilmettä, koettaa\nvielä viimeisen kerran murtaa sen salaperäisyyden: ja jälleen tapahtuu\nharvinainen ihme, sillä Idan silmät pysyvät kirkkaina, yhtä kirkkaina\nkuin rouva Clapainin, kun tämä oli vastannut: »En tiedä, kuka on Nine,\neikä minulla ole ollut lasta.»\n\n— Minä uskon teitä, sanoi vihdoin herra de Valude: — tunnen tulleeni\nlopullisesti pelastetuksi teidän avullanne, ja kiitän teitä.\n\nIda vastasi, ponnistuksestaan uupuneena, hiljaa:\n\n— Ei voi milloinkaan pelastaa ketään vaarantamatta samalla toisia.\n\n— Mitä aioitte sanoa?\n\n— En mitään... Toivon vain, että sisarentyttärenne on ja pysyy\nonnellisena.\n\nMiten tuo mies sitten lähti Pariisiin? Ida ei ole milloinkaan\nmuistellut sitä — ja eihän sillä ollut mitään merkitystäkään, koska\nnäytelmä oli loppuun näytelty.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nNäytti luonnolliselta, että Ida olisi mennyt tapaamaan Ursulea heti\nherra de Valuden lähdettyä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Yhäti saman\nitsevaltiaan voiman alaisena, joka kaiken aikaa oli sanellut hänen\nvastauksensa, hän hiipi salavihkaa portaita kohti, nousi ne, astui\njälleen vainajan huoneeseen ja istuutui ikkunan ääreen jääneeseen\nnojatuoliin.\n\nOdottamatta huoneeseen saapunut näkijä ei olisi saattanut epäilläkään,\netteikö rouva Clapain ollut palannut. Todellakin, puolihämärässä\nei saattanut erottaa muuta kuin mustiinpuetun naisen, kädet\nyhteenliitettyinä, nojaten kyynärpäitään nojatuolin käsinojiin, kasvot\nkäännettyinä ikkunaluukkuihin ja näyttäen syventyneen katselemaan ulos:\ntuskin kolme päivää sitten kuolleen ihmisen ylösnoussut haamu, joka\nkuitenkin jo on ehtinyt aiheuttaa niin paljon muutoksia ja sekasortoa.\n\n— Voisi luulla, että toivon saavani _hänen_ paikkansa, ajatteli Ida.\n\nSitten hän sulki silmänsä koettaen kuvitella kuolinvuoteella näkemäänsä\nkaameata hymyä, mutta ei onnistunut siinä. Sen sijaan hän kysyi\nitseltään:\n\n— Miksi olen toiminut tällä tavoin? Niin, miksi olen vieraan naisen\ntähden, jonka kaikki rikolliset teot tiedän, tällä tavoin suostunut\nkärsimään tappion, luopumaan talosta, vaivalloisesti hankitusta\nyhteiskunnallisesta asemasta, lyhyesti sanoen kaikesta, mitä olen tähän\nasti rakastanut ja toivonut?\n\nJa päälle päätteeksi:\n\n— Mistä johtuu, etten ollenkaan kadu? Saattaisipa luulla minun\nsuorastaan iloitsevan!\n\nHän näytti samalla odottavan vastausta huoneelta — mutta kun rajoittuu\nkatselemaan ulkonaisia seikkoja, ei milloinkaan voi nähdä selvästi,\neikä tyhjä huone antanut mitään vastausta.\n\n— Jo saapuessani, hän jatkoi mietteitään, — en enää tuntenut itseäni;\nnyt tunnen vielä vähemmän.\n\nTosiaan, ennen tätä vaikeata aikaa oli ollut vain tyhjiä tunteja,\njoista yksikään ei ollut sisältänyt onnellista levottomuutta; sen\njälkeen sitävastoin tuntematon elämys: vapautusta ja olemisen hurmaa.\nIda, joka ei milloinkaan ollut tuntenut sydämensä sykkivän, huomasi nyt\ninnokkaasti haluavansa edistää Ursulen onnea, samoin kuin myös tuon\ntuntemattoman Gilberten, ja yleensä jokaisen, joka häntä lähestyisi:\nselittämätön muutos, jonka syytä hän ei huomannut itsessään eikä\nympäristössään. Löytääkseen sen oli Idan siis varmaan koetettava\nyhdistää kokonaisuudeksi kokemansa tapaukset ja pyrittävä selvyyteen\nsitä tietä? Mutta ne muodostuivat ryhmiteltyinäkin sekavaksi massaksi\nepämääräisin ääriviivoin. Voiko toivoa saavansa selvyyttä sumumerestä,\njossa silmä ei pysty erottamaan todellisuutta mielikuvituksellisista\npilvistä?\n\nSalaisuuden avainta oli siis etsittävä muualta, ja äkkiä Ida ymmärsi,\nmiksi hänen vaistonsa oli tuonut hänet vainajan huoneeseen: häntä, joka\noli siellä ennen asunut, täytyi odottaa siellä. Hän, joka yksin oli\nkaiken aikaa johtanut tapausten kulkua, hän yksin olisi epäilemättä\nmyös selittävä kaiken.\n\nSamassa, mielikuvituksessa tai unennäkönä, rouva Clapainin kuva\nilmaantui Idan yhäti suljettujen silmien näkyviin. Ei enää vainajana,\njonka huulilla karehtii uhmaava hymy, vaan elävänä olentona,\nrauhallisin kasvoin. Siinä hän oli, katse Idaan kohdistettuna: hän\nnäytti aikovan puhua — hän puhui...\n\nTarvitaan vain vilkasta mielikuvitusta, jotta sanat kävisivät\nmeille ymmärrettäviksi. Uuteen elämään heräävän tietoisuuden kaiku\nsaattaa joskus hyvinkin muistuttaa sävyltään haudantakaista ääntä:\nkuunteleminen on oleellisinta.\n\n— Sinä olet aavistanut minun olevan täällä, lausui tuo ääni.\n\nSeurasi mykkä vuoropuhelu. Ida kysyi:\n\n— Mihin olettekaan johtanut minut? Miksi olette valinnut minut\nviimeiseksi uhriksenne? Ja, ennen kaikkea, miksi nyt, kun tiedän kaiken\nteistä, minusta tuntuu kuin en vielä tietäisi mitään?\n\nÄäni vastasi:\n\n— Erehdys: sinä kuvittelet, ettet näe mitään, ja kuitenkin näet kaiken.\n\n— Näen teidän voitonriemunne.\n\n— Sinunhan.\n\n— Mikä ironia!\n\n— Et sano niin sen jälkeen kuin olen sanonut sanottavani.\n\n— Toivon ainoastaan saavani kuunnella teitä.\n\nÄäni muuttui tällä kertaa kärsimättömäksi:\n\n— Kuule siis elämäni todellinen tarina. Ensin sen ulkonaiset puitteet.\nNiin, minusta tuli sellainen, jota odotti vankila. Ensimmäinen\nrakastajani ei voinut ryöstää minulta muuta kuin ruumiini: kostoksi\nsiitä tein hänestä juopon. Toinen, Bernard, uskoi rakkauteeni, ja\nrikostoveruudessa erään arveluttavan lääkärin kanssa aiheutin hänen\nkuolemansa. Sen tapahduttua otin haltuuni minulle tärkeät arvopaperit,\nja kun perilliset vaativat minua luopumaan muusta omaisuudesta,\nheilutin heidän nenänsä edessä kiristettyä testamenttia, joka oli\naikaansaatu palkattujen todistajien avulla, ja keksin siten keinon\nvallatakseni vielä kolme neljännestä jäljellä olevasta omaisuudesta.\nTäten ansaitsen halveksumisesi: mutta, rauhoitu, se ei milloinkaan voi\nvastata sitä halveksumista, jota itse olen tuntenut itseäni kohtaan.\nEi ollut minun syyni, että valmistaakseni tyttärelleni onnea minun\noli pakko elää suorastaan helvetillistä elämää. Oli miten oli! Tuo\nhelvetti — olen käyttänyt sitä hyväkseni, elänyt siinä, — ja se on\nkauhistuttavaa.\n\nSillä, — kuuntele tarkasti kaiken aikaa, — sinä olet tähän asti\nkiinnittänyt huomiosi ainoastaan onnistumiseen: käännä lehteä ja\nsyvenny tarkastelemaan tuota helvettiäni.\n\nVoitko täydellisesti kuvitella, mitä maksaa uhrautuminen sellaisen\nolennon puolesta, jota uneksii tuudittavansa käsivarsillaan ja jota ei\nmilloinkaan saa nähdä, _koska sen nähtyään täytyisi menettää se_? Ja\nminkälaista elämää olenkaan viettänyt! Aina pakotettuna vaikenemaan\nja valehtelemaan; aina halveksittuna tai pelättynä; keittiöön\nkätkeytyneenä en milloinkaan ole saanut tuntea hetkenkään lievitystä,\njolloin vapaasti olisin voinut myöntää kenen ja minkä vuoksi kärsin!\nLisäksi salaiset taakat aiheuttavat tehtäviä yli odotusten. Olin\nvalinnut rikostovereikseni lääkärin ja Angéliquen: kun tuli minun\nvuoroni joutua uhriksi, jouduin heidän kiristyksensä alaiseksi.\nJokainen kirjeenkantaja, jokainen vierailu saattoi minut vapisemaan.\nMuistatko Angéliquen viimeisen matkan? Sillä kertaa oli kyseessä\nvain täysihoitomaksuni korottaminen kaksinkertaiseksi. Ikäänkuin\nolisin voinut antaa perään, ottaen huomioon, mitä eläkkeestäni oli\nenää jäljellä! Kieltäydyin varojen puutteesta: tällöin Angélique,\nvakuutettuna siitä, että valehtelin, lähetti Pariisiin kirjeen,\njonka näit: ja muutaman frangin tähden tekoni oli viime hetkellä\nmenemäisillään hukkaan. Oi! Usko minua, jos tekojeni tulokset\nherättävätkin sinussa pahennusta, niin tiedä, että olen maksanut niistä\nkalliisti päivästä päivään!\n\nKuuntele vielä: inhottava elämä rakastajan kanssa, jota en rakastanut,\nepäinhimillinen asema samalla palvelijattarena ja rakastajattarena,\njatkuva pelko siitä, ettei viekkaudella ja tuskalla rakennettuun\nrakennukseeni vain muodostuisi halkeamaa, kaikkea tuota ei kannata\nottaa lukuun. Mutta tuli päivä, jolloin minun täytyi tuon pariisilaisen\nherran minua kuulustellessa vannoa, ettei minulla milloinkaan ole\nollut lasta! Olisinpa tuota väärää valaa lausuessani toivonut voivani\nmurtautua tuon minua kiduttavan onneni ryöstäjän lompakkoon löytääkseni\nkenties sieltä tyttäreni valokuvan! Tämä hetki tuntui minusta\npyhänhäväistykseltä. Minkä jumalallisen voiman avulla pystyinkään\nsilloin säilyttämään salaisuuteni? En tiedä. Arvasit heti oikein:\nsellaiseen tilanteeseen ei halua joutua kahta kertaa. Mieluummin kuin\nolisin kokenut sen toistamiseen, valitsin kuoleman, saatuani tiedon,\nettä tuo pariisilainen halusi tulla uudelleen. Vainaja voi ainakin olla\nvarma vaikenemisestaan. Kuolema oli todellakin vähäarvoista kaiken sen\njälkeen, mitä olin tehnyt. Annoin kaupanpäälliseksi sen, mikä minulle\nkuului...\n\nKas tässä hyvitykseni. Koska olen uhrannut kaiken toisen puolesta,\nsisältyy anteeksiantamattomiin rikoksiini jaloutta, joka ansaitsee\narmahduksesi. Olen kauhistuttanut sinua vähemmän kuin viehättänyt.\nVihattuasi minua niin katkerasti ihailet minua nyt — ja tuo\nihailusi on lähellä rakastamista. Vielä enemmän: estääksesi tekoani\ntulemasta mitättömäksi olet uhrannut hyväkseni sen, mitä pidit\nkallisarvoisimpana, kotisi...\n\nLuulet siten tehneesi hyväkseni kauhean uhrin: erehdys — sinä\npäinvastoin jäät kiitollisuudenvelkaan minulle.\n\nEnsinnäkään eivät nämä seinät muistuta sinulle mitään, koska aloit\ntodella elää vasta siitä päivästä lähtien, jolloin minä astuin\nelämääsi. Ollakseen sidottu kiviin täytyy voida havaita niissä oman\nsielunsa heijastusta. Sinulla ei sitä ollut. Minun täytyi tulla\npuhaltamaan siihen vapauttava liekki. Siitä lähtien olet minulle\nkiitollisuudenvelassa olemassaolostasi: olen tehnyt sinut uudeksi\nnaiseksi.\n\nTämän vuoksi odotan sinun kiittävän minua. Sillä minun avullani on se\nitsekkyyden ja turhamaisuuden vankila, jossa olet viettänyt nuoruutesi,\nnyt avautunut. Sinä tunnet nyt valon, olet oppinut rakastamisen kyvyn.\n»Miksi olen iloinen?» kysyit ilmestyttyäni: koska alettuasi antaa aloit\nymmärtää.\n\nIroniaa, eikö totta, että sinun piti oppia tuo läksy murhaajattarelta\nja varkaalta? Mitä merkitsee, mistä lähde kumpuaa, siitä lähtien kun\nsen vesi huuhtoo ja virkistää meitä! Minäkään en ehkä ole ymmärtänyt\nkaikkea ennenkuin vastikään huomatessani sinun auttavan tytärtäni:\nolemme siis tasoissa. Hyvästi! Olet paljon onnellisempi kuin minä,\nsinulla ei ole mitään unohdettavaa, ja onnen tiet ovat sinulle avoinna.\n— — —\n\nUrsulen käsi laskeutui Idan olkapäälle:\n\n— Jumalani, mitä teet täällä? Hain sinua kaikkialta ja luulin jo sinun\nlähteneen tuon pariisilaisen herran kanssa...\n\nKavahtaen hereille Ida vastasi kuin unessa:\n\n— En tiedä enempää... Olisinko tosiaan nukkunut? Minusta kuitenkin\ntuntuu siltä kuin olisin kuunnellut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päättyy Clapainin juttu: sillä samana päivänä herra Henriceau\nsai vastaanottaa ilmoituksen, että neidit Cadifon suostuivat myymään\ntalonsa rouva Cormierille, ja samasta päivästä lähtien — erittäin\nyllättävä yhteensattuma — lakkasivat sanomalehdet osoittamasta\nmielenkiintoa Saint-Martinin itsemurhan johdosta.\n\nEi tarvita paljoa enempää, jotta unohdus pian kätkisi varjoonsa\njonkin tapauksen. Tällä hetkellä tuskin kukaan Langres'issa muistaa\nsitä murhenäytelmää, joka saattoi Brochardin talon omistajattaret\netsimään turvapaikkaa maaseudulta. Ei edes Clapainin nimikään\nherätä minkäänlaista mielenkiintoa. Vain poliisikomissaari Dancyn\nmieleen se saattaisi palauttaa kaksinkertaisesti nöyryyttävän\nmuiston ratkaisematta jääneestä arvoituksesta ja kesken jääneestä\nlemmenleikistä. Mikään ei siis estäisi Idaa ja Ursulea asettumasta\ntakaisin siihen viehättävään huvilaan, josta olivat muuttaneet, mutta\nkoska he ovat jälleen yksimielisiä ja sanomattoman onnellisia, ei\ntoistaiseksi näytä siltä kuin heitä haluttaisi muuttaa elämäänsä.\n\n\n\n"]