[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO0oYUl1yEGQuaRke9ayaFhRzlrFG3B1QSCcBIh6CYdA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3675,"Kansojen historia 1: Vanha aika I","Grimberg, Carl",1875,1941,"3675-grimberg-carl-kansojen-historia-1-vanha-aika-i","3675__Grimberg_Carl__Kansojen_historia_1_Vanha_aika_I","Egyptiläiset, assyrialaiset, babylonialaiset, israelilaiset ja foinikialaiset","tietokirja",[],[],"fi",1926,1928,100828,722343,false,77578,[23],"World history",[],null,[27],"Pakarinen, Weikko",151,"Grimbergin laajan maailmanhistoria-sarjan ensimmäinen osa käsittelee muinaisen Egyptin, Mesopotamian ja Syyrian alueen varhaisia korkeakulttuureja. Teos tarkastelee kansojen elämää, sivistystä ja historiallisia vaiheita esihistoriasta aina aakkosten syntyyn saakka.","Carö Grimbergin 'Kansojen historia 1' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3675. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANSOJEN HISTORIA 1\n\nKansojen elämä ja sivistys\n\nVanha aika I\n\nEgyptiläiset, assyrialaiset,\nbabylonialaiset, israelilaiset\nja foinikialaiset\n\n\nKirj.\n\nCARL GRIMBERG\n\n\n\nAlkuteoksen ensimmäisestä painoksesta suomentanut\n\nWeikko Pakarinen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nSivistyksen sarastus.\n   Alkuihmisestä kulttuuri-ihmiseksi.\nEgyptiläiset.\n   Niilinmaa.\n   Vainajien maa.\n   Niilinmaan historialliset aikakaudet.\n   Historian sarastusaika ja vanha valtakunta (noin 3400—2500 e.Kr.).\n   Keskimmäinen valtakunta (noin 2100—1800 e.Kr.).\n   Uusi valtakunta (noin 1600—1100 e.Kr.).\n   Uudistusaika (663—525 e.Kr.).\n   Kuinka Egyptin muinaisuus heräsi eloon.\n   Miten korvaamattomia muinaisajan muistoarvoja on tuhoutunut,\n     ja miten sen aarteita on tuotu ilmi.\n   Laki ja oikeus.\n   Muinaisten egyptiläisten eläintenpalvelus.\n   Vanhain egyptiläisten kirjallisuus ja elämänkatsomus.\n   Egyptiläisten tieteellinen kyky.\n   Vanhan Egyptin elinkeinoelämä.\n   Maailmanhistorian ensimmäinen lakko.\n   Egyptin esihistoriallinen aika.\nAssyrialaiset ja babylonialaiset.\n   Kaksoisvirtain lahja.\n   Vanhin Babylonian valtakunta.\n   Assyrian valtakunta.\n   Uus-Babylonian valtakunta.\n   Kuinka olemme saaneet tietoja Assyrian ja Babylonian muinaisuudesta.\n   Kaksoisvirtainmaan elinkeinoelämä.\n   Babylonian yhteiskunnalliset olot.\n   Uskonnollista kansaa.\n   Moraali ja elämänviisaus.\n   Vainajat.\n   Babylonialaisia tarinoita maailman luomisesta, vedenpaisumuksesta\n      ja paratiisista.\n   Tähtitieteen syntymäseutu.\n   Lääkintätaito Babyloniassa.\nIsraelilaiset ja foinikialaiset.\n   Syyrian kansat.\n   Israelilaiset.\n   Foinikialaiset.\n   Aakkosten synty.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nTäten tulee julkisuuteen ensimmäinen nidos teosta, jonka suunnitelma\non vuodelta 1918 ja joka siitä lähtien »Svenska folkets underbara\nöden» teokseni ohella on vienyt pääosan työajastani. Ajatus kirjoittaa\nkerran maailmanhistoria heräsi minussa jo opintoaikanani, joskin\nkului kauan, ennenkuin suunnitelmat saivat kiinteämmän muodon.\nProfessori Ludvig Stavenowin harvinainen kyky antaa luennoiden\nyhteydessä ja alkulähteitten tutkimiseen opastaessaan uusia\nnäkökohtia maailmanhistoriallisista tapahtumista ja ennen kaikkea\n_historiallisesta yhteydestä_, herätti minussa ajatuksen, jos aika\nja voimat riittäisivät tarpeeksi laajoihin valmisteluihin, koettaa\ntulevaisuudessa suuremmallekin yleisölle avata uusia näköaloja\nihmiskunnan edistyksestä.\n\nMutta ennen muuta minä halusin silloin _omin silmin nähdä_, mitä\nkuvaisin; ja heti kun tilaisuuksia tarjoutui, minä käytin niitä\nvanhojen kulttuurimaiden omalla maaperällä suoritettuihin opiskeluihin,\ntutkien niin hyvin muistomerkkejä ja muita muinaisesineitä kuin myöskin\nnykyajan kansojen kulttuuria ja kunkin erikoislaatua. Melkoista\nsuuremman osan ajastani kuin aikaisemmin olen viimeisten seitsemän\nvuoden aikana voinut omistaa näihin ulkomailla suoritettuihin\nhistoriallisiin ja eritoten kulttuurihistoriallisiin tutkimuksiin.\nIlman tällaisia asianomaisissa paikoissa tehtyjä havaintoja minun\nkuvaukseni kansojen historiasta ei voisi tulla siksi, joksi minä\ntahdoin sen muodostuvan. Tätä teostani ei toisin sanoen koskaan olisi\nsyntynyt. Että niin on käynyt tai ainakin alkanut käydä, riippuu\nyksinomaan siitä, että kahdeksan vuotta sitten P.A. Norstedt & Söner\nAb:n ja minun välilläni tehdystä sopimuksesta tuli sellainen, että minä\nvoin turvallisesti toteuttaa suunnittelemani opintomatkat.\n\nSuuressa kiitollisuudenvelassa olen myöskin niille hyvin arvoisille\nasiantuntijoille, jotka ovat käyttäneet aikaansa ja voimiansa\nesitykseni tarkastamiseen, nimittäin ensimmäisen kappaleen\ntarkastajille, professoreille Wilhelm Lechelle ja Martin Ramströmille,\negyptiläisiä kuvailevalta osalta fil.toht. Pehr Lugnille ja seemiläisiä\nkansoja esittävältä osalta professori K.V. Zetterstéenille. He ovat\nkaikki antaneet minulle monta arvokasta neuvoa ja opastusta.\n\nMuutoin niin tästä kuin »Öden»-teoksestani kiitollisuuteni kohdistuu\nvaimooni, jonka molemmissa näissä töissäni antamatta avutta olisi\nvielä viipynyt ainakin pari vuotta, ennenkuin tämä kirja olisi voitu\njulkaista. Lämmin kiitokseni myöskin käyttämieni koti- ja ulkomaisten\nkirjastojen virka- ja palvelusmiehille suuresta kiinnostuksesta\ntyötäni kohtaan ja kaikesta heidän puoleltansa osakseni tulleesta\navuliaisuudesta.\n\nDanderyd, syyskuussa 1926.\n\nCarl Grimberg.\n\n\n\n\n\n\nSIVISTYKSEN SARASTUS\n\n\n\n\n1\n\nALKUIHMISESTÄ KULTTUURI-IHMISEKSI.\n\n\nVuonna 1856 tekivät muutamat työmiehet, jotka työskentelivät eräässä\nluolassa Neanderthalissa lähellä Düsseldorfia, erinomaisen kiintoisan\nlöydön, jonka ansiosta tiede pääsi esihistoriallisen ihmisrodun\njäljille. Luolassa oli, soraan ja saveen peittyneenä, muutamia\nluurangon osia, jotka lähemmin tarkastettaessa osoittautuivat jätteiksi\nihmisolennosta, joka oli ollut paljon alempana sellaisiakin rotuja kuin\nAustralian kannibaaleja ja tulimaalaisia. Itse aivokoppa oli nimittäin\nmelkoista matalampi kuin meidän aikamme alimmalla tasolla olevilla\nihmisillä. Otsa oli matala ja taaksepäin kalteva; se muistutti pikemmin\napinan kuin nykyajan ihmisen otsaa. Myöskin paksut, silmiä kattavat,\nulkonevat luuharjat, jotka olivat näiden elinten hyvänä suojana\nluolaihmisten taisteluissa villipetojen tai kaltaistensa kanssa, olivat\nomiaan osaltansa tekemään hänet »eläimen» näköiseksi.\n\nYhä enemmän alkoi päästä vallalle käsitys, että nyt oli löytynyt\nvanhimman maailmassa eläneen ihmisen luurangon osia, ihmisen, joka\nedusti nykyisin sukupuuttoon kuollutta rotua. Tämä rotu on löytöpaikan\nmukaan saanut nimen Neanderthalin rotu. Todennäköisesti tämä ihminen\non elänyt ennen jääkautta ja sen kestäessä, samaan aikaan kuin\nsellaiset sukupuuttoon kuolleet eläimet kuin villakarvainen sarvikuono,\nluolakarhu ja luolahyeena. Myöhemmin löytyi nimittäin aivan läheltä\nNeanderthalin luolaa näiden eläinten luurangon osia. Samalla ajalla\nelivät luolaleijona[1], alkuhärkä[2], villihevonen[3], mammutti, joka\noli kokonaista metriä korkeampi intialaista elefanttia ja jolla oli\nsuunnattoman suuret torahampaat[4].\n\nKaikki mainitut esihistoriallisen ajan petoeläimet olivat suurempia ja\nvoimakkaampia kuin niiden nykyisin elävät sukulaiset. Luolaihmisen oli\nsiis olemassaolonsa puolesta käytävä joka suhteessa kovempaa taistelua\nkuin myöhemmän ajan ihmisten.\n\nNeanderthalin löydön arvosta oltiin kauan hyvin eri mieltä,\nvarsinkin kun löytö oli hyvin vaillinainen. Monen todellakin\netevän luonnontutkijan mielestä löytyneen pääkallon osat olivat\nyksinkertaisesti jonkun myöhempänä aikana kuolleen idiootin taikka\nnykyajan ihmisen, joka lapsuudessaan oli potenut riisitautia ja sitten\nsaanut päähänsä pahoja vammoja ja lopuksi vanhuuden päivinään joutunut\nluuvalon runtelemaksi. Toiset pitivät pääkallon ent. omistajaa vanhana\nkelttiläisenä tai hollantilaisena; arvelipa eräs tutkija, että jätteet\nolivat kasakan, joka Napoleonin sotien aikana oli eksynyt luolaan ja\nsiellä kuollut.\n\nKeskustelu sai kumminkin vuonna 1886 toisen suunnan uuden löydön\njohdosta, joka tehtiin erään luolan suulla Spyssä, Belgiassa, lähellä\nNamurin kaupunkia. Täältä löytyi kaksi luurankoa, jotka kuuluivat\nsamalle ihmistyypille kuin Neanderthalin löytö. Tosin nämäkin jätteet\nolivat pahoin vahingoittuneet ja epätäydelliset, mutta Neanderthalin\nluurankoa paremmin ne kumminkin olivat säilyneet. Täällä oli toisen\nluurangon leukaosa osittain tallella. Tämä kasvojen osa vahvistaa\nosaltaan luolaihmisten ulkonäön eläimellistä vaikutusta. Yläleuka\non nimittäin hyvin eteenpäin työntynyt ja hampaat voimakkaasti\nmuodostuneet, kun sitävastoin alaleuasta, joka on nykyisen ihmisen\n»aatelismerkkejä», puuttuu n.s. _uloke_. Alaleuka on erittäin tärkeä\nruumiinosa sen vuoksi, että osa niistä lihaksista, jotka liikuttavat\ntärkeintä puhe-elintämme, kieltä, ovat juuri kiinnittyneet leuankärjen\nsisäpintaan. Koska nyt neanderthalilaisella ei ole alaleuan uloketta,\non siitä katsottu voitavan päätellä, että tämä ihmisrotu oli paljon\nvähemmän puhekykyinen kuin nykyinen ihminen, mikä selviää myös\nmolempien ihmislajien aivojen vertailusta. Muutoin luolaihmisen\nluuranko on kaikessa oleellisessa täysin ihmismäinen nykyaikaisen\nkäsityksen mukaan. Hänen karkea luurakenteensa todistaa, että hän on\nollut hyvin voimakas huolimatta siitä, että hän pituudeltaan näyttää\nolleen jonkin verran nykyaikaisen eurooppalaisen keskimittaa lyhyempi.\n\nSamassa maakerroksessa kuin luolaihmisen oli myöskin mammutin,\nvillakarvaisen sarvikuonon, alkuhärän, villihevosen, luolakarhun,\nluolahyeenan ja luolaleijonan luita. Useimpia näistä eläimistä\nluolaihmiset olivat käyttäneet ravinnokseen, mikä ilmenee siitä, että\njoukko luita oli murrettu melkein samalla tavalla. Sen oli ilmeisesti\ntehnyt ihminen, joka halusi päästä käsiksi ytimeen. Luolaihmisten\ntyökalut olivat karkeasti hakattuja piikivestä ja luusta, sellaisia,\njotka ovat n.s. vanhemmalle kivikaudelle ominaisia. Muutoin tiedetään,\nettä nämä ihmiset tunsivat tulentekotaidon. Luurankojen lisäksi samassa\nmaakerroksessa oli nimittäin myös hiiltyneitä puun kappaleita.\n\nVuonna 1899 hämmästytti maailmaa tieto, että Pohjois-Kroatiassa\noli eräästä luolasta löytynyt joukko luurangon jätteitä, jotka\nolivat kuuluneet Neanderthal-tyyppisille ihmisille, joiden ikä oli\nvaihdellut noin 6:sta 30:een vuoteen tai sen yli. Lisäksi oli löytynyt\nyksinkertaisia kiviaseita, hiiltyneitä puun kappaleita ja sarvikuonon,\nluolakarhun sekä alkuhärän poltettuja luita. Uusi huomiota herättävä\nlöytö tehtiin vuonna 1907 lähellä Heidelbergiä valtavan 20 metriä syvän\nsorakuopan pohjalta. Löytyi hyvin primitiivinen Neanderthal-tyyppinen\nalaleuka peittyneenä geologiseen kerrokseen, joka oli vanhempi kuin\nmitkään muut kerrostumat, joista tähän saakka oli tavattu kivettyneitä\nihmisluita. Muodoltaan tämä leuka on myöskin ihmisen alkutilaa\nlähempänä kuin mikään aikaisemmin löytyneistä pääkallon osista.\n\nTähän aikaan ihmisen alkuhistorian tutkijat olivat mielestään\nsaaneet jalkainsa alle niin lujan maaperän, että voitiin alkaa\n_järjestelmälliset_ kaivaukset. Niihin ryhdyttiin tieteellisen johdon\nalaisena Ranskan Dordogne'in maakunnassa Vézére'in laaksossa, joka\non tunnettu nykyisin sukupuuttoon kuolleiden eläinten lukuisista\njätteistä. Ja vuonna 1908 vaivat palkittiin, kun löytyi tyypillisen\nNeanderthal-mallisen ihmisen pääkoppa ja muita luurangon osia.\nMyöhemmin samana vuonna tehtiin samankaltainen löytö eräästä Vézére'in\nlaaksoa lähellä olevasta luolasta. Pääkopassa esiintyivät nuo\n»puhtaasti petomaiset» silmärystyt, jotka ovat neanderthalilaisille\ntunnusmerkilliset.\n\nEspanjastakin on löytynyt Neanderthal-ihmisen tyyppiä olevia\npääkalloja, ja äskettäin on tehty samanlainen löytö Palestiinasta.\nVielä kiintoisampaa on, että niin kaukaa kuin Rhodesiasta\nEtelä-Afrikasta vuonna 1921 löytyi kivettynyt ihmiskallo —\nkumminkin alaleuaton[5] —, joka hämmästyttävällä tavalla muistutti\nneanderthalilaisten pääkoppaa. Tämä huomio sen yhteydessä,\nettä vuonna 1917 eräästä Maltan saaren luolasta löytyi pari\ntyypillistä Neanderthal-hammasta, tukee suuresti sitä teoriaa, että\nNeanderthal-rotu on peräisin Afrikasta.\n\nNiin toivehikkaita ovat nyt tiedemiesten odotukset, että mahdollisena\npidetään täydellisen esihistoriallisen ihmisen ruumiin, eikä, kuten\ntähän asti, vain luurangon osien löytymistä. Ja miksikä ei? Onhan\nSiperian jäätynyt maa monia tuhansia vuosia säilyttänyt meille mammutin\nja villakarvaisen sarvikuonon ruumiita kokonaisina. Miksi ei niin ollen\nuskaltaisi toivoa sieltä löytyvän säilyneinä ihmisolentojakin, jotka\novat eläneet samaan aikaan kuin nuo eläimet? Joka elää, se näkee.\n\nKenties sellaiset löydöt selvittäisivät meille kysymyksen, olivatko\nNeanderthal-rodun ihmiset meidän esi-isiämme, vai onko sekä nykyinen\neurooppalainen että Neanderthal-rotu kehittynyt tätäkin vanhemmasta\nihmistyypistä. Neanderthal-rodun sukupuuttoon kuoleminen toisten\nrotujen saadessa elää ja täyttää maan olisi siinä tapauksessa\nriippunut siitä, että jälkimmäiset olivat paremmin varustettuja\nolemassaolotaisteluun.\n\nTodennäköistä on, että nykyajan eurooppalaiset _eivät_ polveudu\nsuoraan Neanderthal-rodusta. On nimittäin löytynyt myöskin toisten\njääkauden asukkaiden luurankoja ja luurangon osia, ihmisten, jotka\novat olleet neanderthalilaisia melkoista korkeammalla ja osoittautuvat\nniin toisenlaisiksi kuin tämä rotu, että on mahdotonta olettaa niiden\nläheistä sukulaisuutta. _Jos_ Neanderthal-rodulla ja tuolla toisella\njääkauden rodulla on ollut samat esi-isät, on niiden täytynyt elää\nsuunnattomia ajanjaksoja varhemmin.\n\nTuon korkeammalla tasolla olleen jääkauden-ihmisen jäljille\npäästiin Dordogne'in departementissa. Vuonna 1909 löytyi sieltä\njääkauden-ihmisen luuranko, jonka omistaja kaikista merkeistä päättäen\nei ollut ainoastaan kuollut siihen luolaan, jossa nyt lepäsi, vaan että\nhänet oli sinne oikein _haudattu_. Kuollutta koristi lävistetyistä\nmerisimpukoista tehty kaulanauha, ja luurangon pään ja rinnan\nläheisyydessä oli kauniisti valmistettuja kiviaseita, jotka osoittavat\nverraten kehittynyttä kulttuuria ja määrätynlaista kauneusaistia.\nVainajan jäsenet ovat silmäänpistävän hienorakenteiset, otsa on korkea\nja kauniisti kaartuva ja aivokoppa suhteellisesti melkoista pitempi ja\nkapeampi kuin neanderthalilaisten. Alaleuan etukulma ei kylläkään ole\nniin ulkoneva kuin nykyisillä eurooppalaisilla, mutta ei myöskään niin\n»pakeneva» kuin neanderthalilaisilla ja ihmisenmuotoisilla apinoilla,\nvaan suoraan alaspäin suuntautuva.\n\nUusi löytö teki mahdolliseksi systemaattisesti järjestää joukon\nvanhempia, korkeammalla kannalla olleiden jääkauden ihmisten\nluuranko-osien löytöjä, joita varhemmin ei oltu kyetty luokittelemaan.\nLöytöpaikkoja on useita, yksi Lontoon, yksi Pariisin lähellä, yksi\nMäärissä ja yksi Kroatiassa.\n\nTätä korkeammalla tasolla ollutta ihmistä on ruvettu sanomaan\nAurignac-ihmiseksi etelä-ranskalaisen Aurignacin [Lausutaan: Orinjak.]\nkaupungin mukaan. Otaksutaan, että tämä rotu on vaeltanut Eurooppaan\nAasiasta jääkaudella ja seurannut sulavan suuren maajään eteläistä\nrajaa pohjoista kohti. Monet merkit viittaavat siihen, että Aurignac-\nja Neanderthal-ihmiset ovat joutuneet taisteluun keskenänsä, mutta\nlopuksi sopineet ja sekaantuneet toisiinsa. Tämän rotusekoituksen\ntuloksena pidetään niitä kivettyneen ihmistyypin luurankoja,\njoita on löytynyt Italian Rivieran kuuluisista luolista Montonen\nkaupungin läheltä, Saksassa Bonnin läheltä sekä Määristä. Luurangot\novat tavattoman suuria ja voimakkaita, kuten usein sekakansoilla —\nmuutamain yksilöiden pituus on ollut kaksikin metriä ja ylikin sen.\nMuutoin esiintyy niin kalloissa kuin muissakin luurangon osissa monia\npiirteitä, jotka ovat yhteisiä molemmille niille roduille, joista\nnäiden luolaihmisten otaksutaan syntyneen. Näiden ihmiskivettymäin\nlöytö on asetettu vanhimpien tunnettujen taideteosten yhteyteen. Eri\nosista Etelä- ja Keski-Eurooppaa on nimittäin löydetty muutamia enemmän\ntai vähemmän rikkoutuneita, äärimmäisen naturalistisia pystykuvia,\ntoiset hiekkakivisiä toiset norsunluisia.[6] Kuvat esittävät\nnaisvartaloita, jotka valtavine utarerintoineen ja muodottomine\nperäosineen muistuttavat eräiden neekerikansojen, kuten bushmannien\nja somalineekerien naisihannetta. Todennäköisesti niitä on pidettävä\nsiitoskyvyn ja hedelmällisyyden jumalattarina.\n\nErinomaisen kiinnostavia ovat osaltaan myöskin ne piirustukset ja\nmaalaukset, joilla Aurignac-rotuiset samoin kuin toisenkin korkeammalla\ntasolla olevan esihistoriallisen rodun luolaihmiset ovat koristaneet\nasumustensa kattoa ja seiniä. Pohjois-Espanjassa ja Etelä-Ranskassa\non löytynyt paljon tällaisia luolamaalauksia. Suuri osa näistä 10—30\n000 vuotta vanhoista taideteoksista on todellista taidetta nykyajankin\nkäsityksen mukaan, varsinkin jos katsomme niitä uudenaikaisen,\nyksinkertaistuttamista tavoittelevan taiteen näkökulmasta. Mikä\nnotkeus ja voima ilmeneekään keskenänsä taistelevissa jousimiehissä,\njoita eräästä Espanjan Välimeren rannikon vuorenrotkosta tavattu kuva\nesittää. Tuntematon taiteilija on siinä ottanut ratkaistakseen kaikkein\nnykypäiväisimmän probleeman, nimittäin liikkeen, ja suorittanut\ntehtävänsä tavalla, joka muistuttaa nykyajan futuristien kaikkein\nrohkeimpia samansuuntaisia yrityksiä. Usein esiintyvät porojen kuvat\nsamoinkuin monet näiden eläinten luurangon osien löydöt osoittavat,\nettä suuria poroparvia kerran on käynyt laitumella Alpeilla ja\nPyreneillä. Nykyisin tunnetaan jo yli viisikymmentä luolaa, missä on\ntuhansittain tuollaisia piirustuksia ja maalauksia.\n\nJos nyt meidän aikamme eurooppalaiset eivät polveudu\nNeanderthal-rodusta, vaan meille ja neanderthalilaisille yhteisestä,\nvielä alhaisemmalla kannalla olleesta ihmistyypistä, niin missähän\nvoitaisiin odottaa löytyvän joitakin jätteitä tuosta todellisesta\nalkuihmisestä? Kaiketikin malaijien saaristosta, niiden nykyisin\nsukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luurankojen joukosta, joita\ntavataan sikäläisiin maakerrostumiin peittyneinä, vastasi kerran muuan\nmeidän aikamme etevimmistä luonnontutkijoista. Tämän saarimaailman\notaksutaan nimittäin kerran olleen yhtenäistä maata, joka muodosti\nsillan Aasian ja Australian välille. Ja kuinka hämmästyttiinkään,\nkun 1890-luvun alussa saapui tieto, että muuan nuori hollantilainen\ntiedemies keskellä Jaavan saarta viidentoista metrin vahvuisen,\nvaltavan hiekkamäärän alta oli löytänyt jätteitä olennosta, jota\nhän nimitti »pystyssäkäyväksi apinaihmiseksi», ja jonka enemmän\nhuomionherättämishaluiset luonnontieteilijät heti julistivat niin\nkauan etsityksi »puuttuvaksi renkaaksi» ihmisen ja apinain välillä.\nKivettyneen apinaihmisen löytö tehtiin erilaatuisten, enimmältä osalta\njo kauan sitten sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luujätteiden\njoukosta. Valitettavasti vain oli ihmisluuranko säilynyt hyvin\nvaillinaisena, mutta tärkein luurangon osa, aivokoppa, siinä oli\nsamoinkuin kolme poskihammasta ja reisiluu. Aivokoppa ja reisiluu\nolivat kokonansa kivettyneet.\n\nLähemmin tarkastettaessa aivokoppaa se osoittautui matalammaksi kuin\nNeanderthal-rodulla, mutta se oli korkeampi kuin kehittyneimmillä\napinoilla. Aivokopan tilavuus laskettiin noin 0.8 kuutiodesimetriksi\n[1 kuutiodesimetri = litra.], kun se nykyajan eurooppalaisella on\nsuunnilleen 1.5 kuutiodesimetriä[7] Eihän niin pienistä aivoista\nihmisentapaisella oliolla juuri miksikään ollut, mutta ne olivat joka\ntapauksessa suuremmat kuin suurimman nykyisin elävän apinan, gorillan,\njonka aivot eivät koskaan ylitä O.6 dm³ tilavuutta. Merkittävän\nlisän »Jaava-ihmisen» älyperäisissä varusteissa luuli sen löytänyt\ntiedemies voivansa osoittaa aivokopan sisäpuolen valujäljennöksillä.\nHän tuli niistä siihen tulokseen, että n.s. alempi otsapoimu[8] joka\non puhekykyhermojen keskus, oli tosin »Jaava-ihmisellä» kehittynyt\nheikommin kuin nykyajan ihmisillä, mutta kuitenkin kaksi kertaa niin\nvoimakkaasti kuin millään kehittyneimmistä nykyisin elävistä apinoista.\nTästä hän teki sen johtopäätöksen, että »Jaava-ihminen» on ollut\njossakin määrin puhekykyinen.\n\nMitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, niin useimmat sitä tutkineet\ntiedemiehet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että sen omistajalla\non täytynyt olla pystykäynti, joka tunnusmerkillisesti erottaa ihmisen\nkaikista muista olennoista. Ollaan sitä mieltä, että pystykäynnillä\non ollut perin ratkaiseva merkitys ihmisaivojen kehitykseen. Tämä\nliikkumistavan muutos tuotti nimittäin toiselta puolen ihmisen silmille\nlaajemman ja monipuolisemman näköpiirin, ja toiselta puolen saivat\nkädet sen kautta joukon uusia tehtäviä; ja molempain näiden muutosten\njälkeen aivojen täytyi sovittautua täyttämään ne vaatimukset, mitkä\nniille täten asetettiin.\n\nEi ainoakaan apina — ei korkeimmallekaan kehittynyt — ole päässyt\nsiihen, että se voisi sanottavasti liikkua yksinomaan takaraajoillaan.\nSiihen kykenee vain ihminen. Hän yksin myöskin voi senvuoksi käyttää\n_eturaajojaan_ korkeammanlaatuisiin tehtäviin, kuten paikasta toiseen\nmuuttamiseen, ravinnon sieppaamiseen, hyökkäykseen ja puolustukseen.\nJuuri tähän nähden »Jaava-ihmisen» löytäjä nimitti löytöänsä\n_apinaihmiseksi_, kun sitävastoin osa tutkijoita on nimennyt sen\nihmisen muotoiseksi _apinaksi_ ja kolmas ryhmä luonnontieteilijöitä\nnäkee siinä _puuttuvan renkaan_ ihmisen ja apinan välillä.\n\nOmantunnontarkan tutkijan täytyy kumminkin todeta, että se\ntosiasia-aineisto, joka »Jaava-ihmiseen» nähden on käytettävissämme,\non vielä aivan liian pieni tullaksemme pitemmälle kuin olettamuksiin\nsitä luokitellessamme. Ratkaisevampien tulosten saavuttamiseksi\ntarvittaisiin ennen kaikkea tietää, minkälaiset olivat »Jaava-ihmisen»\nkädet ja käsivarret. Niin kauan kuin ei tiedetä sitäkään, on toki\nennenaikaista — kuten osa antropologeja tekee — jyrkästi selittää,\nettä »Jaava-ihmisen» löytö _todistaa_ sen teorian, että apinain\nihmiseksi kehittyminen tapahtui siten, että alaraajat _ensiksi_ tulivat\nihmisraajain kaltaisiksi ja tämä muutos sitten vuorostaan vaikutti\naivojen kehitykseen.\n\nSitäkin vähemmän on syytä sellaisiin vallan varmoihin vakuutteluihin\nniiden tarkkojen tutkimusten jälkeen, joita arvossapidetty\nruotsalainen anatomi Ramström äskettäin on suorittanut n.s.\nJaava-ihmisen luuranko-osiin nähden tarkoin vertaillen niitä toisiin\nkivettyneiden ihmisten ja apinain löytöihin. Hän on nimittäin\ntullut siihen tulokseen, että »Jaava-ihmisen» aivokoppa osoittaa\nyksityiskohtaisissakin suhteissaan niin ilmeistä yhtäläisyyttä\nsimpanssin aivokopan kanssa, että sitä täytyy pitää _suuren simpanssin_\njätteenä. Tätä »Jaava-ihmisen» ja simpanssin pääkallojen yhtäläisyyttä\novat esittäneet toisetkin luonnontieteilijät. »Ihmiskallojen\nkanssa 'Jaava-ihmisen' pääkopalla ei sitävastoin ole pienintäkään\nyhtäläisyyttä», Ramström lisää. Mitä sen väitettyyn puhekykyyn tulee\nRamström ei tahdo antaa paljon arvoa niille johtopäätöksille, joita\nlöytäjä on tehnyt pääkopan muodon perustalla. »Jokainen anatomi\ntietää», hän sanoo, »jokapäiväisestä kokemuksesta, kuinka vaikeata\non aivokopan sisäpuolen perustalla selvittää aivopoimuja» — _niin_\nselviä jälkiä ne eivät jätä pääkalloon. Mitä itse aivoihin tulee,\nniin kuuluisan ruotsalaisen anatomin Gustaf Retziuksen apina-aivojen\njäljennöskokoelma osoittaa, että erilaisten simpanssiaivojen poimuissa\non paljon suurempia eroavaisuuksia, kuin mitä »Jaava-ihmisen»\nlöytäjä tunsi, kun hän löydölleen omisti jonkinmoisen puhumiskyvyn.\n— Nykyistenkin simpanssien joukosta on joillakin kysymyksessä oleva\notsapoimu kaksi kertaa niin suuri kuin toisilla. Mutta puhua ne eivät\nsilti voi!\n\nMitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, jonka ihmisreisiluun\nkaltaisuudesta kaikki tutkijat ovat huomauttaneet, se Ramströmin\nmukaan _on_ ihmisen, mutta sitävastoin sillä ei ole lainkaan apinain\nreisiluulle luonteenomaisia ominaisuuksia. Sen sijaan se tärkeissä\nkohdin osoittaa lähes täydellistä yhtäläisyyttä puheena olleen\nAurignac-ihmisen reisiluun kanssa. Hyvin merkityksellistähän onkin,\nettä uudemmat tutkijat monien muiden löytöjen perustalla ovat tulleet\nsiihen käsitykseen, että korkeamman jääkaudenrodun kotipaikka olisi\netsittävä juuri Aasiasta. — Ramström väittää, että kallo ja reisiluu\novat kuuluneet eri olennoille, ja torjuu jyrkästi kaiken puheen siitä,\nettä »Jaava-ihminen» merkitsisi siirtymämuotoa apinain ja ihmisten\nvälillä. Hän on vakuutettu, että jos »Jaava-ihmisen» löytäjä löytönsä\naikana olisi tuntenut Dordogne-löydön ja Aurignac-rodun, hän ei olisi\nreisiluulöytöänsä asettanut tuon kuuluisan pääkallon yhteyteen.\nSitäkin vähemmän, kun _kallo ja reisiluu olivat jopa 15 metrin päässä\ntoisistaan_.\n\nHuomautettava on myöskin, että löytäjä ensimmäisessä ilmoituksessaan\npiti molempia luurangon osia simpanssin jätteinä ja vasta myöhemmin,\nmielikuvitusrikkaampien antropologien vaikutuksesta, siirtyi siihen\nhuomiotaherättävään olettamukseen, että hän oli löytänyt »puuttuvan\nrenkaan», juuri tuon »pystyssäkäyvän apinaihmisen». Hän suggeroi nyt\nitsensä uskomaan yhä lujemmin hypoteesiinsä ja ryhtyi suunnittelemaan\nkokoon »Jaava-ihmisen» kalloa. Rekonstruointi tehtiin niin\n»luonnonmukaisesti», että voitiin selvästi nähdä yksin kasvoluitten\nliittymätkin — huolimatta siitä, että itse löydössä ei ollut pienintä\nsiruakaan kasvo-osasta!\n\nSellainen on puhdasta kuvittelua. Jaava-löydön _tieteellinen_\ntulos rajoittuu siihen, että todellakin on löytynyt kallo, joka\nsuuruudeltaan on tähän saakka tunnettujen alimmalla asteella olevain\nihmisten ja korkeimmalla asteella olevain apinain kallojen välimailla.\nMutta huomattakoon tarkoin: vain _suuruudeltaan_, Ramström lisää.\n_Suhteissaan_, muotojensa kehityksessä Jaava-kallo on kauttaaltaan\napinamainen. »Ja», hän sanoo edelleen, »kun on todettava, onko\nJaava-ihminen luettava apinamaisiin vai ihmismäisiin olentoihin,\nsilloin luonnollisesti ratkaisu perustuu juuri tähän _muotokehitykseen_\neikä suuruuteen.» Mikään »siirtymämuoto» apinan ja ihmisen välillä n.s.\nJaava-ihminen ei suinkaan ole.\n\n\u003Ctb>\n\nVielä vähäisemmäksi on lopuksikin kutistunut tieteellinen tulos\neräästä toisesta kivettymälöydöstä, josta aikoinaan paljon puhuttiin.\nPiltdownissa eteläisimmässä Englannissa löytyi erästä hiekkakuoppaa\nkaivettaessa tuon tuostakin vuosina 1911—1913 siksi monta\nihmispääkoppaan kuuluneelta näyttävää palasta, että niistä voitiin\nsaada esille ainakin pääkallon luonteenomaiset piirteet. Mutta sen\npahempi ei enempää, sillä luukappaleet olivat niin vahingoittuneita,\nettä niistä oli mahdoton koota kokonaista pääkoppaa — niitä ei ollut\nedes puolta tarvittavasta määrästä. Löytyi myöskin suhteellisesti yhtä\nvaillinainen alaleuan puolikas, jossa oli pari hammasta. Nyt kiinnosti\nmieltä se seikka, että itse kallo kauttaaltaan on ihmistyyppiä, mutta\nalaleuka sitävastoin apinamainen. Löytyneitä luujätteitä ensimmäisenä\ntarkastellut englantilainen tutkija julisti ensi-ihastuksensa vallassa,\nettä nyt oli löytynyt jätteitä »ihmissuvun aamunsarastuksen aikoina\neläneestä ihmisestä». Ja riemuiten huudahti toinen »asiantuntija»:\n»Niinhän oli täsmälleen, kuin mitä minä aina olen sanonut ja mikä\nnyt on saanut vahvistuksensa: että apinan kehittyessä ihmiseksi\nensiksi kehittyivät ihmislaajuuteen _aivot_ ja _pääkoppa_, sitten\nmuut ruumiinosat!» — Vertaa nyt tätä lausuntoa antropologien riemuun\nja päinvastaiseen uskoon »Jaava-ihmisen» löytyessä! Alinomaa toistuu\nkaikilla aloilla se tosiasia, että itsekukin haluaa tulla autuaaksi\nomalla uskollaan.\n\nReippaasti löytäjä seurasi myöskin »Jaava-ihmisen» kallotutkimuksen\nesimerkkiä ja »rekonstruoi» myöskin »Piltdown-ihmisen» täydellisen\nkallon. Muitta mutkitta hän teki »alkuihmiselle» leukaosan, joka\noli siinä alkuperäisinten tähän asti tunnettujen ihmisten ja\nkorkeimmalla kannalla olevain apinain leukain välimailla, sekä muovaili\nsiihen soveltuvat kasvo-osat. Ettei ainoatakaan kasvoluuta ollut\nlöytynyt, se ei haitannut enempää kuin »Jaava-ihmisenkään» kallon\nkokoonsommittelussa. Ja niin esiteltiin tämä tuote nykyisen suvun\nvarhaisinten esi-isäin tyyppinä.[9]\n\nPian saatiin kuitenkin tietää, että koko löytöä ei oltu tehty\naikaisemmin koskemattomasta sorakerrostumasta, vaan että osa oli\nlöytynyt vuosien kuluessa hiekanottopaikkaan joutuneiden kivenjätteiden\nja romun joukosta ja osa — läheiseltä pellolta. Amerikkalaisten,\nranskalaisten, saksalaisten ja ruotsalaisten luonnontieteilijäin\ntaholta lausuttiinkin epäilyksiä, että Piltdown-löydön aivokoppa ja\nalaleuka eivät koskaan olleet kuuluneet yhteen, ja Ramström on nyt\nperusteellisten tutkimusten perästä tullut siihen lopputulokseen,\nettä »Piltdown-ihmisen» aivokoppa on ihmisen, todennäköisesti\nAurignac-rotuun[10] kuuluneen, mutta että alaleuka ja hampaat\novat simpanssin. Alaleuka ei lainkaan sovellu pääkoppaan. Muuan\nsaksalainen tutkija toteaakin sattuvasti, että »Piltdown-ihminen» »ei\nole lainkaan ihmisen ja apinan _välimuoto_, vaan ihmisen ja apinan\n_yhteensovitelma_» — aivan kuten n.s. Jaava-ihminen! Tämä osoittaa\ntaaskin, miten varovainen on oltava johtopäätöksissään tällä vaikealla\ntutkimusalalla, varsinkin kun ajatellaan, mitä suuria yksilöllisiä\neroavaisuuksia on eri ihmiskallojen välillä. Tarvitseehan vain verrata\ntoisiinsa joka päivä keskuudessamme liikkuvain ihmisten kalloja ja\nleukoja.[11]\n\nRamström vastustaakin voimakkaasti ja terveesti niitä\nhumpuukipyrkimyksiä, joita usein piilee »alkuihmisten» ja »puuttuvain\nrengasten rekonstruoimisessa», jollainen on tullut muotiin meidän\nhuomionherättämistä tavoittelevana aikanamme. Muutamista mitättömistä\nluunsiruista »rekonstruoidaan» kokonainen kallo hiuksineen päivineen.\nJa sitten kuvataan tämä »alkuihminen» — useinkin vallan iljettävän\nnäköinen — »kansantajuisiin» teoksiin herättämään lukijassa sen\nkäsityksen, että juuri tuollainen se oli hänen kantaisänsä. Näin\ntietoja ja vastuuntunnotta vailla olevat tieteen sakaalit, joita nyt\nkaikkialla kiertelee saaliin etsinnässä, antavat mitä löyhimpien\nolettamuksien arvostelukyvyttömän yleisön silmissä esiintyä\ntodettuina tosiasioina. Muuan mainehikas ranskalainen antropologi\nsanoo: »Velvollisuutemme on mielenosoituksellisesti esiintyä\ntuonlaatuisia rekonstruktiota vastaan, sillä niin hupaisia kuin moiset\nyritykset tavallansa voivat ollakin, ne ovat omiansa saattamaan\nhuonoon huutoon tieteenhaaran, joka ei ansaitse tällä tavoin joutua\nnaurunalaiseksi.»[12]\n\nMoiset »rekonstruktiot» ovat omiansa saamaan aikaan vain hämmennystä.\nVoidaksemme seurata ihmisen esihistoriallista kehitystä me tarvitsemme\nsen sijaan enemmän ja täydellisempiä luuranko-osain kivettymiä,\nvarsinkin itämailla. Sillä erinäiset merkit viittaavat siihen, että\nmeidän on sieltä etsittävä vanhimmat esi-isämme.\n\nUuden tätä käsitystä vahvistavan todennäköisyystodistuksen olemme viime\naikoina saaneet siitä, että läheltä sitä paikkaa, missä »Jaava-ihmisen»\njätteet esiintyivät, on löytynyt kaksi kivettynyttä ihmiskalloa sekä\nmuita yhteenkuuluvia luurangon jätteitä. Nämä löydöt tehtiin itse\nasiassa aikaisemmin kuin nuo enemmän huomiotaherättäneet ja jätettiin\nsilloin »Jaava-ihmisen» löytäjälle, mutta hän viivytteli niiden\ntunnetuksitekemistä aina vuoteen 1920, mitä on suuresti valitettava.\n\nKysymyksessä olevat kivettymät ovat tosin hyvin vahingoittuneita ja\nvaillinaisia, mutta kuitenkin riittävän täydellisiä, että niissä\nvoidaan todeta oleellisia yhtäläisyyksiä Aurignac-rotuun. Erilaisuudet\nvoidaan selittää sillä, että tämä todellinen Jaava-ihminen kuuluu\nvanhempaan geologiseen aikakauteen ja on siis alkuperäisempi kuin\nAurignac-ihminen. Jos nämä johtopäätökset ovat oikeita, niin me\nvoimme seurata korkeammalla kehitysasteella olleiden Euroopan\njääkautisihmisten jälkiä aina itäisimpään Aasiaan, ja nerokkaiden\nantropologien aavistukset ovat saaneet vahvistuksensa. Mutta näiden\nihmisten pitkä vaellus idästä länteen on vielä hämärän peitossa.\n\nViimeksi julkaistu Jaava-löytö on kuitenkin kiintoisa toisellakin\nnäkökannalta. Se osoittaa nimittäin, että ihmisiä tosiaankin on\nelänyt Jaavassa samanaikaisesti kuin n.s. Jaava-ihminen, ja tukee\nsiten voimakkaasti sitä mielipidettä, että »Jaava-ihmisen» reisiluu\ntodellakin on kuulunut ihmiselle.\n\n\u003Ctb>\n\nOnhan naurettavaa, että muutamia vaivaisia ihmissuvun lapsuusajalta\nolevia mädäntyneitä luunpalasia käytetään hermostuneen\nylenkiihoittuneen ajan sensatiojanon tyydyttämiseksi, mutta niin on\nkaikissa tapauksissa. On tullut suorastaan muotiasiaksi toitottaa\nkäänteentekeväksi jokaista ihmis- tai apinajätteiden kivettymälöytöä.\nEivät yksin eri kansallisuutta olevat löytäjät ole alentuneet\njonkinlaiseen kamppailuun kunniasta esiintyä »oikean» puuttuvan renkaan\nlöytäjinä, vaan eri maidenkin välillä on esiintynyt kilpailua siitä\ntavalliselle terveelle järjelle vaikeasti ymmärrettävästä maineesta,\nettä maan rajojen sisällä on elänyt apinamainen ihminen tai ihmismäinen\napina. Kansalliskiihkon ja nurkkaisänmaallisuuden laineet kohoavat\nhelposti pilvenkorkuisiksi, silloinkin kun on esillä näennäisesti niin\nvähän päiväntärkeä asia kuin alkuihmiskysymys.\n\nNyt viimeksi — vuonna 1925 — on erään englantilaisen tutkijan\nBetshuana-maassa Etelä-Afrikassa löytämä ihmis- tai apinakallon\nkivettymä nostattanut Kapkaupungissa isänmaallisen innostuksen, ja\nkunnon kapkaupunkilaiset eivät tahdo ehdolla millään antaa kallon\njoutua British Museumiin, kuten muutoin on tavallista, vaan aikovat\nhoitaa sitä kuin löytynyttä aarretta omassa kaupungissaan. Heille\nselvisi nimittäin heti kohta, että he olivat nyt puuttuvan renkaan —\npuolen miljoonan vuoden vanhan! — onnellisia omistajia.\n\nMutta sillä aikaa kuin onnellinen löytäjä suuren yleisön arvonannon\nkannattamana tekee kaikkensa tuon »uuden» kallon hyväksi[13], sillä\naikaa »Jaava-miehen» keksijä yhä vain pitää jyrkästi kiinni siitä, että\n_hän_ se on _oikean_ puuttuvan renkaan löytänyt ja että Betshuana-maan\nkallo on apinan kallo. Ne tiedemiehet, jotka tyynemmin punnitsevat\nasiaa, tyytyvät toteamaan, että tämä löytö, niin kuin kaikki muutkin\npääkallokivettymäin löydöt, jo sellaisenaan on niin huomattava, että\nvoidaan säästäytyä hypoteeseilta, jotka päättyvät pettymyksiin.\n\nUuden etelä-afrikkalaisen löydön sijoittaminen oikealle paikalleen\nkehityksen sarjassa on sitäkin vaikeampaa, kun kallo on pienen, 3—6\nvuoden ikäisen lapsen, jolla on ollut vielä jäljellä maitohampaat.\nIhmis- ja apinakalloja on nimittäin sitä vaikeampi erottaa toisistaan,\nkuta nuorempia yksilöt ovat.\n\nKaikesta merkillisestä, mitä on sanottu Betshuana-inaasta löydetystä\nkivettyneestä kallosta, näyttää toistaiseksi kieltämättömältä, että\nse on pitkäkalloista[14] tyyppiä, kun sitävastoin kaikkein useimmat\napinat ovat lyhytkalloisia, että sen muoto ja mittasuhteet, varsinkin\notsan, nenän ja leuan, ovat paljon enemmän ihmismäisiä kuin gorillan\nja simpanssin kalloissa ja että aivokopan tilavuus on suunnilleen\nyhtä suuri kuin täyskasvuisella gorillalla. Asiaa levollisesti ja\nintohimottomasti harkittaessa nämä tosiasiat todistavat kylläkin, että\nkallo on johonkin esihistorialliseen _ihmisrotuun_ kuuluneen lapsen, ja\nlähinnä tulee ajatelleeksi Rhodesia-kallon kaltaista tyyppiä.\n\n»Vielä», sanoo Leche, vertailevan anatomian ja kehitysopin edustajain\nensimmäisiä ja pätevimpiä miehiä, »täytyy monen aukon täyttyä,\nennenkuin ihmisen esi-isäin sukupuu voi saavuttaa täyden ja lopullisen\nkasvunsa, missä se nyt jo monissa kansanomaisissa kuvauksissa komeilee.»\n\n\u003Ctb>\n\nTähän lopetamme kappaleen ihmisen alkuhistoriasta, joka on kiintoisa\nilman sensaatiovetojakin. Se tulos on todellisten tiedemiesten\nvaivalloisista tutkimuksista ollut, että on todettu ihmissuvun\nkehitys alemmasta muodosta, jolla on useita samoja piirteitä\nkuin ihmisenkaltaisilla apinoilla. Kehittymättömin ihmisrotu,\njonka tunnemme, on todellisesti neanderthalilainen, joka oli\npaljon alkuperäisempi kuin alimmatkin nyt elävistä ihmisroduista.\nNeanderthalilaisten luurankoja on löytynyt, kuten olemme nähneet,\nuseita — olkoonkin, että mikään niistä ei ole täydellinen. Sitävastoin\nne mitättömät luukivettymät, joita on toitotettu vieläkin alhaisemmalla\nkannalla olleen ihmistyypin jätteiksi, ovat osoittautuneet joko\nneanderthaltyyppisiksi tai jotakin toista, korkeammalla kannalla olevaa\njääkaudenrotua todistaviksi tai myöskin apinain jätteiksi. Mutta\nihmisen ja apinan väliltä puuttuvaa rengasta ei vieläkään ole löytynyt.\n\n\u003Ctb>\n\nMitenkä tuli alkuihmisestä kulttuuri-ihminen? Ensimmäisen askelensa\nsivistyksen rajattomalla radalla ihminen otti, kun hän _teki tulen\npalvelijakseen_. Tämä oli alku hänen luonnonvoimien herruuteensa. Hän\noli hankkinut itsellensä suojan pakkasta vastaan, turvan petoeläinten\nhyökkäyksiltä, keinon saada valoa pimeyteen ja avun ravintonsa\nvalmistamisessa ja parempien työvälineiden hankinnassa. Hän oli\nratkaisevalla tavalla kohonnut kaikkien muiden olentojen yläpuolelle.\nEläimet osaavat rakentaa itselleen taidokkaita pesiä ja koota varastoon\nravintoaineita — rakentavatpa eräät simpanssilajit jonkinlaisia\nsateensuojiakin, jotka ne uusivat muutamain viikkojen väliajoin.\nEläimet voivat myöskin muodostaa yhdyskuntia, joissa vallitsee\nankarasti toteutettu työnjako, niin, jotkin muurahaisyhteiskunnat\nomistautuvat sekä »maanviljelykseen että karjanhoitoon»: ne\nharjoittavat sienenviljelystä ja pitävät lehtitäitä jonkinlaisina\nlypsylehminään. Mutta ei ole eläintä, joka osaa tulentekotaidon,\nvaikkakin moni niistä tuntee lämmön miellyttävät vaikutukset.\nBabiaaneista kerrotaan esim., että ne etsivät karavaanien jälkeensä\njättämiä leiritulia lämmitelläkseen niiden ääressä, kunnes hehku on\nsammunut. Jokainen ihmisrotu sitävastoin, alhaisinkin, tuntee tulen\nkäytön. Amerikan eteläkärjessä elävät tulimaalaiset samoin kuin\nAustralian alkuasukkaat ovat luultavasti alimmalla asteella olevia\nihmisrotuja, mutta osoittaahan heidän nimensä jo, että he ovat oppineet\ntulentekotaidon.\n\nTuletta eivät ihmiset koskaan olisi kyenneet käyttämään hyväksensä\nmetalleja, ja vanhinten kulttuurikausien jako kivi-, pronssi- ja\nrautakausiin, jonka tunnemme omasta historiastamme ja tapaamme melkein\nkaikkien kansojen kehityksessä, edellyttää juuri tämän luonnonvoiman\nkäyttämistä, joka välistä voi käydä ylen tuhoisaksi, välistä hyvin\nsiunaukselliseksi.\n\n\u003Ctb>\n\nSuuri probleema, missä sivistyksen alkukoti on ollut, oli vielä jokin\naika takaperin yksinkertaisempi kuin nyt. Silloin ei juolahtanut\nmieleenkään muuta kuin vaihtoehto: Egyptissä tai Babyloniassa.\nNyt ovat arkeologien suorittamat kaivaukset ei ainoastaan\nEgyptissä ja Babyloniassa, vaan monissa muissa paikoin Aasiassa ja\nKaakkois-Euroopassa tehneet probleeman paljon sekavammaksi. Nämä\nesihistorialliset tutkimukset on aivan viime aikoina ulotettu myöskin\ntoiseen ikivanhaan sivistysmaahan, Kiinaan. Siellä on muitten muassa\nruotsalainen geologi J.G. Andersson saavuttanut huomattavia tuloksia\nmyöskin arkeologian alalla. Vielä muutamia vuosia sitten muuan\netevä ranskalainen tutkija totesi: »Kiinan esihistoria on meille\nvallan tuntematon.» Nykyisin tunnetaan jotenkin hyvin kivikauden\nolot myöskin Itä-Aasian suuressa jättiläisvaltakunnassa. Sieltä\non nimittäin löytynyt joukoittain nuoremman kivikauden esineitä,\nvarsinkin saviteoksia. Ja merkillistä on, että nämä saviastiat\nosoittavat ilmeistä sukulaisuutta sen keramiikan[15] kanssa, joka\nniin hyvin tunnetaan koko lännen löytöpaikoista, keskisestä ja\nläntisestä Aasiasta aina Lounais-Venäjää ja Galitsiaa myöten. Ne\nmustat, valkoiset ja keltaiset kolmikulmat ja aaltoviivat samoinkuin\npunaiset rautaoksidikatteet, jotka ovat ominaisia näiden, astioiden\nornamentiikalle, olivat kolme tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme\nvallitsevia yli koko tämän valtavan alueen. Ja yhtä yleisiä olivat\nsaviastioiden muotoa ja mittasuhteita koskevat makusuunnat.\n\nViisituhatta vuotta sitten ei ollut mitään Kiinan muuria toiselta\npuolen äärimmäisen idän ja toiselta puolen Etu-Aasian ja\nKaakkois-Euroopan kulttuurin välillä. Ja nyt tulevat nämä kauniit,\nkirjavanväriset ruukunsirut esille Kiinan maaperästä todistuksina\nikivanhasta kulttuuriyhteydestä, josta meillä ei ennen ollut\naavistustakaan. Niin laajenee esihistoriallinen näköpiiri alituiseen\narkeologian tehdessä ikivanhaa kulttuuria todistavan löydön toisensa\nperästä. Mutta kysymys, _missä_ tällä kulttuurilla on ollut vanhimmat\njuurensa, tulee täten vaikeammaksi ratkaista kuin aikana, jolloin\nnäköala rajoittui Niilin ja Eufrat-Tigrisvirtain maihin.\n\nKaikkialla maan ikivanhalla kulttuurialueella, missä arkeologit\novat kulkeneet kuokkineen ja lapioineen, he ovat saavuttaneet uusia\nvoittoja tieteelle. Mutta heidän on täytynyt omallakin tutkimusalallaan\ntodeta inhimillisen tiedon rajoitus. Olkoon kysymyksessä egyptiläinen\nkulttuuri tai assyrialais-habylonialainen, intialainen tai\nkiinalainen, meidän on pysähdyttävä siihen tosiasiaan, että sen\nalkuperä häipyy esihistoriallisten aikakausien hämärään. Kaikissa\nnäissä maissa vanhimmat tunnetut kulttuuriesineet todistavat niin\nkorkeata taituruusastetta, että edellä on täytynyt olla hyvin pitkä\nkehitysajanjakso. Kun näin on, niin ihmisvoimat ylittää sen kysymyksen\nratkaisu, _missä_ maan päällä kulttuuri on vanhinta. Tosiasia on\nsitävastoin, että mitään maan ikivanhoista kulttuurialueista ei ole\nniin perusteellisesti tutkittu kuin Niilinmaata.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nWilhelm Leche, Människan, hennes uppkomst och utveckling (suomeksi:\nIhminen, hänen alkuperänsä ja kehityksensä).\n\nG. Backman, Människans förhistoria I.\n\nHermann Klaatsch ja Adolf Heilborn, Der Werdegang der Menschheit und\ndie Einsteining der Kultur.\n\nHanna Rydh, Grottmänniskornas årtusenden.\n\nMarcellin Boule, Les hommes fossiles.\n\nHugo Obermaier, Der Mensch der Vorzeit.\n\nR. Verneau, Lahomme de la Barma-Grande.\n\nMartin Ramström, Om underkäken i Piltdown-fyndet (»Eo-anthropos»)\n(Svenska läkaresällskapets handlingar 1916).\n\nMartin Ramström, Der Piltodwn-Fund (Bulletin of the geological\ninstitution of the university of Upsala 1916.)\n\nMartin Ramström, Der Java-Trinil-Fund Pithecanthröpos (Upsala\nläkareföreningens förhandlingar 1921.)\n\nMartin Ramström, Några meddelanden om Australiens och Tasmaniens\nurbefolkningar samt Wadjak-människan på Java.\n\nRolf Nordenstreng, Europas människoraser och folkslag.\n\nMartin P:son Nilsson, Primitiv kultur.\n\n\n\n\n\n\nEGYPTILÄISET\n\n\n\n\nNIILINMAA.\n\n\n»Suuret joet ovat sivistyksen äidinmaitoa.» Paras todiste tästä ovat\nNiili, Eufrat-Tigris sekä Intian ja Kiinan pääjoet. Näiden jokien\nympärille ovat ensimmäiset järjestyneet yhteiskunnat syntyneet, ja\nsiellä ovat tiede, kirjallisuus ja taide aikaisimmin elpyneet. Tämä ei\nriipu yksin siitä, että maa niissä seuduin on erikoisen viljavaa, vaan\nmyöskin siitä, että ihmisten on täytynyt siellä yhteistyöllä _pakottaa_\nmaa antamaan satonsa. Missä luonto itsestään antaa kaiken, siellä\nihmisen ei tarvitse ponnistella. Siellä hän jää vuosituhansiksi samalle\nkehitystasolle. Sen voimme tänäkin päivänä nähdä Etelämeren saarten\nkivikauden kansoista. Kulttuurin luo _työ_ luonnon asettamien esteitten\nvoittamiseksi.\n\nEgyptissä kuten Babyloniassa ja Kiinassakin maa on erinomaisen\nviljavaa. Mutta kaikissa näissä maissa on suuri osa vuotta sateetonta.\nSen vuoksi täytyy jokivettä kanavaverkolla johtaa vainioille.\nSellaisten kanavien kaivamista ja kunnossapitämistä varten oli\nmonien ihmisten liityttävä yhteen ja muodostettava järjestettyjä\nyhteiskuntia. Yhteisin ponnistuksin ja määrätietoisin johdoin he voivat\nsitten järjestää olonsa niin hyvin, että saavat aikaa antautuakseen\nharrastamaan kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä, ja niin kehittyy\nhenkinen kulttuuri alinomaisessa vuorovaikutuksessa aineellisen kanssa,\nsillä ne molemmat tarvitsevat toisiansa. Mutta perimmältään on suuri\njoki tämän aiheuttajana. Se on »sivistyksen äidinmaitoa».\n\nKahdella tavoin Niili vuosituhansien aikana on ollut kulttuurinluojana:\nse on toiselta puolen synnyttänyt kaiken sen maan, josta egyptiläinen\nsivistys on versonut, ja toiselta puolen sen vesi on vuosi vuodelta\nvirvoittanut kuivan maan ja antanut sille uutta elämää. Asuttava\nosa Egyptiä on yksinkertaisesti pitkulainen keidasalue, jonka on\nmuodostanut se hedelmällinen muta, mitä eräs Niilin lähdejoki\nlukemattomien vuosituhansien ajan on kuljettanut mukanansa Abessinian\nvuorilta ja kerrostanut kalliopohjan ja erämaanhiekan ylle. Sattuvasti\non Egyptin viljeltyä osaa verrattu nuokkuvavartiseen lootukseen.\nEsihistoriallisena aikana varsi ei vielä kukkinut. Niilin suu oli\nsilloin nykyisen Kairon seuduilla. Sitten vähäisten ajanjaksojen\nvieriessä on siitä puhjennut »kukka», jonka Niili itse on muodostanut.\n\nEgyptin on aina tiedetty olevan maailman viljavimpia maita.\nMuistammehan, kuinka Joosefin veljet menivät sinne, kun Palestiinassa\noli nälänhätä, sillä he olivat kuulleet, että »Egyptissä oli viljaa».\nUsein pellot tässä luonnon anteliaasti siunaamassa maassa antavat kolme\nkypsynyttä satoa vuodessa. Mutta hedelmällisestä mullastansa huolimatta\nEgypti kuitenkin ilman Niiliä olisi autio maa, sillä muutamissa seuduin\nvoi siellä sadekuurojen välillä kulua vuosikausia. Sitä enemmän sataa\ntaasen eräinä vuodenaikoina niissä kuuman vyöhykkeen seuduissa, joissa\nNiilin lähteet ovat. Silloin vesi Niilin uomassa nousee ja valtava joki\ntulvii yli rantojensa, kastelee ne ja laskee niille vuosituhantisten\nentisten kerrostumain lisäksi uuden kerroksen lihavaa liejua.\nMutta kun vesi jälleen on laskenut määrättyyn korkeuteen, alkavat\nlukemattomat vedennostolaitteet työnsä ja nostavat tuota elämääantavaa\nainetta pelloille. Siellä se kiertelee suurempia ja pienempiä kanavia\nkäsittävässä kanavistossa ja lopuksi pienissä ojanteissa, niinkuin veri\nmeidän suonistomme valtimoissa ja laskimoissa. Jokainen peltotilkku\non maapengerten ympäröimä, joilla ojanteet suljetaan ja pakotetaan\nlevittäytymään maapalstalta toiselle, sitä mukaa kuin ne käyvät liian\nkuiviksi. Siten Egypti Niilin vedestä on saanut korvauksen sateesta,\nja ymmärtää hyvin muinaisten egyptiläisten ajatuksenkulun, kun he\njumaliensa ylistyslauluissa toisten maitten sadevettä nimittävät\n»Niiliksi, joka tulee taivaasta». Täydellä syyllä jo muinaisajan\noppineet sanoivat, että Egypti oli Niilin lahja, ja tänäkin päivänä\nfellah[16] viettää kiitosjuhlaa, kun saapuu ilosanoma, että Niili alkaa\nnousta.\n\nEgyptin hyvinvointi ei kuitenkaan riippunut yksinomaan siitä, _että_\nNiili tulvi, vaan myöskin siitä, _miten_ se tapahtui: että vedenkorkeus\nsaavutti määrätyn asteen, kohoamatta liiaksi tai jäämättä liian\nalhaiseksi. Pari jalkaa liian paljon — ja delttamaa joutui kauhean\nhävityksen alaiseksi; 3—4 jalkaa liian vähän — ja kuivuus ja nälänhätä\nahdisti Ylä-Egyptiä, maanvaiva, josta muinaisaikana usein puhutaan,\nvälistä monena vuotena peräkkäin. Kun vedenkorkeudella oli niin\nsuunnaton merkitys Egyptille, hankittiin mittareita, joilla todettiin\nvuoden vedennousu. Tunnetuin mittari oli Syönen, nykyisen Assuanin,\nseuduilla, ensimmäisen kataraktin[17] kohdalla.\n\nMutta että Niilin tulvat koituisivat todelliseksi siunaukseksi\nNiilinmaan kansalle, siihen tarvitaan ja on aina tarvittu\nyhteenliittyneiden ihmisten huolellisesti järjestettyä työtä.\nYksityinen ei saanut tehdyksi niin suuria ja vaativia töitä kuin olivat\nkanavarakennukset ja ne sulut, joita tarvittiin estämään niin kauan\nkuin mahdollista Niilin vettä pois juoksemasta. Tässä ei voitu saada\naikaan mitään ilman yhteenliittymistä, järjestystä ja kuria. Täällä\nkävi välttämättömäksi alistua yhden valtionpäämiehen hallittavaksi.\nVoimakas valtiotunne oli sen vuoksi Egyptin kansan verissä aina\naikaisemmista kulttuuriasteista alkaen. Niili on siten kaikkina aikoina\nollut mahtava yhteiskuntaamuodostava tekijä.\n\nEgypti on näytellyt niin tärkeätä osaa maailmanhistoriassa, että\nkernaasti kuvittelee sitä joltisenkin suureksi maaksi. Niin ei\nkumminkaan ole lainkaan laita. Tosin keidasalue — ensimmäisestä\nkataraktista Välimereen saakka on kokonaista 85 penikulmaa pitkä,\nmutta se on niin kapea, että pinta-ala jää pienemmäksi kuin Belgian.\nNeliökilometreistä ei riipu maan sivistyksellinen merkitys. Sitä ei\nmeille osoita yksin Egyptin historia — sen todistaa myöskin ja vielä\npaljon puhuvammin Ateenan ja Palestiinan historia.\n\nNiilin maa ei tarjoa runsasta maisematyyppien vaihtelua; sen lumo on\nsen sijaan ihmeellisissä väreissä, kajastuksissa ja valovaikutelmissa.\nAuringonnousu voi tarjota niin voimakkaan värivaikutelman, että se\nmaalarin siveltimen kuvaamana tuntuu aivan uskomattomalta siitä, joka\nei omin silmin ole nähnyt tätä ainutlaatuista näytelmää, kun pimeys\nväistyy ja vuoret alkavat häivähdellä ultravioletilta ja auringon\nheijastus muuttaa Niilin juonniksi sulanutta kultaa, tai kun sarastus\nvaihtuu vilvakaksi aamuksi ja melkein ylimaailmallisen läpinäkyvä\nvaaleansininen kupoli kaartuu yli kullankeltaisen laidattoman aavikon.\nUskomattoman komea on auringonlasku, kun liekehtivä taivaanranta\nkohottaa purppurakatoksen yli keitaitten viheriöivien palmujen. Yhtä\nihana on yö, kun kuu ja tähdet haaleassa hopeanvalossa hohtavat taivaan\nkannella. Valtavana ja äänettömänä soluu Niilin vesimassa kohti merta.\nMiljoonille ihmisille elämän antavan joen yllä lepää suuri hiljaisuus,\njonka katkaisee ainoastaan rannan savimajasta kajahtava koiran\nhaukahdus tai aasin alakuloinen kirkuna tai ohiliukuvista veneistä\nkuuluva miesten yksitoikkoinen laulu.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nEduard Meyer, Geschichte des Altertums (laajoin\nkirjallisuusviittauksin).\n\nG. Maspero, Histoire ancienne des peuples d'Orient classique.\n\nJames Henry Breasted, Ur människosläktets äldsta historia (ruotsinnos\nengl. kielestä).\n\nCarl G. Laurin, Konsthistoria (myös suomeksi).\n\nJohan Adolf Bruun, Ur de bildande konsternas historia.\n\nErityisesti Egyptiä koskevaa:\n\nJames Henry Breasted, A history of Egypt (saksaksi 1909).\n\nJames Henry Breasted, Ancient records of Egypt.\n\nE.A. Wallis Budge, A short hislory of the egyptian people.\n\nW. v. Bissing, Die Kultur des alten Ägyptens.\n\nJean Capart, La place de l'Egypte dans l'histoire de la civilisation\n(kirjallisuusviittauksin).\n\nAdolf Erman und Hermann Ranke, Ægypten und ægyptisches Lehen im\nAltertum (laaja kirjallisuusluettelo).\n\nFriedrich Kayser und Ernst M. Roloff, Ägypten einst und jetzt.\n\nCamille Lagier, A travers la haute Égypte.\n\nCamille Lagier, L'Égypte monumentale & pittoresque.\n\nPehr Lugn, Egypten i fynd och forskning.\n\nG. Maspero, Causeries d'Égypte.\n\nGeorg Steindorff, Ägypten in Vergangenheit und Gegenwart.\n\nA. Wiedemann, Das alte Ägypten (runsaita lähdeviittauksia).\n\nSixten Strömbom, Egyptisk vinter.\n\nVäinö Pekkola, Kairosta Niilin latvoille.\n\n\n\n\nVAINAJIEN MAA.\n\n\nKun kulttuurin alun etsijä saapuu faaraoiden ihmemaahan, herää hänessä\nennemmin tai myöhemmin ajatus: »Egyptihän on aivan, kuin korkeampien\nvaltojen ennakolta määräämä olemaan historian aarrekammiona,\nvaltavimpana todistuksena sivistyksen versomisesta, kukoistuksesta ja\nrappeutumisesta.» Itse ilmasto vaikuttaa säilyttävästi. Hauraimmat ja\nherkimmätkin muistot ihmisten työstä ja pyrkimyksistä — yksin vaatteet\nja papyruskääröt — säilyvät täällä halki vuosituhanten, jos vain Niilin\ntulvat eivät niitä saavuta tai ihmiskädet niitä tuhoa. Esineitä,\njotka kosteammassa ilmastossa jo ammoin olisivat muuttuneet tomuksi,\nlöydetään täällä tänäkin päivänä melkein vahingoittumattomiksi jääneinä.\n\nAinutlaatuinen säilyttävä voima on ollut myöskin egyptiläisten\nuskonnolla. Uskonnollisten käsitystensä vaikutuksesta egyptiläiset\nenemmän kuin mikään muu kansa ovat huolehtineet ikuisia asumuksia\nvainajilleen ja varustaneet ne mitä moninaisimmilla uhrilahjoilla,\ntaideteoksilla, piirtokirjoituksilla, kohokuvilla ja maalauksilla,\njotka kaikki yhdessä tarjoavat meille mitä oivallisimman\nsivistyshistoriallisen kuvakirjan. Egyptiläisten luja usko\nkuolemanjälkeiseen elämään ja harras halu säilyttää ruumis, koska se\noli sielun asunto, on tehnyt meille mahdolliseksi tutustua Egyptin\nkulttuuriin ammoisilta ajoilta, jotka melkein kaikkialla muualla\nmaailmassa ovat peittyneet läpitunkemattomaan pimeyteen.\n\nMuinaisten egyptiläisten pyrkimys pelastaa vainajat katoavaisuudelta\njohti balsamoimistaidon keksimiseen, minkä voidaan huomata\ntapahtuneen 4 vuosituhatta takaperin. Kun tämä taito oli täysin\nkehittynyt, tapahtui balsamointi siten, että ensiksi otettiin\npois aivot ja sisälmykset vainajan ruumiista ja pestiin se sitten\nsisäpuolelta palmuviinillä. Sitten se sai virua voimakkaassa\nnatriumsuolaliuoksessa[18] seitsemänkymmentä päivää. Ruumis oli nyt\nmuuttunut muumioksi: se oli niin kokoonkäpertynyt, että kovettunut\nruskea iho verhosi pelkkää luurankoa. Muumio täytettiin sitten\nmyrhalla[19] ja muilla hyvänhajuisilla aineilla ja kiedottiin\nliinaisiin kääröihin, jonka jälkeen se siveltiin pehmeällä, nopeasti\nkovenevalla massalla. Suojaksi kaikenlaisia vaaroja vastaan vainaja\nvarustettiin amuleteilla, m.m. kuoriaisilla: kivestä, fajanssista,\nlasista tai jostakin muusta aineesta tehdyillä egyptiläisten pyhän\nsittiäisen kuvilla. Tuota pikku sittiäistä pidettiin erittäin\nsalaperäisenä ja pyhänä. Tällä omituisella koppakuoriaisella on tapana\nmuovailla ja sitten vyörytellä mukanaan lantapalloa, jonka se lopuksi\nkaivaa maahan laskettuaan siihen munansa. Tätä palloa pidettiin\nauringon vertauskuvana, ja auringonjumalaa kuviteltiin muodoltaan\nm.m. kuoriaiseksi, joka pyörittelee auringon kehrää edellänsä. Ja\nkun tämä taivaankappale joka aamu jälleen nousee taivaanlaelle, tuli\nkuoriaisesta myöskin elämän jälleenheräämisen vertauskuva.\n\nSenvuoksi pantiin kernaasti vainajien mukaan hautaan sellaisia\nkuoriaisia, usein hyvin paljon. Niitä pantiin muumioiden\nvatsaonteloon — sydämen entiselle paikalle —, niitä sidottiin kiinni\nkuolleen jäseniin, niitä sijoitettiin muumiositeiden väliin ja eri\npaikkoihin sarkofagiin sekä hautakammioon. British Museumin valtava\nkuoriaiskokoelma, suurin lajiansa koko maailmassa, antaa aavistuksen\nsiitä, mikä osa tuolla pienellä sittiäisellä on ollut egyptiläisten\najatusmaailmassa.[20]\n\nKun muumio oli kiedottu kääreisiinsä ja varustettu amuleteilla, pantiin\nse ihmisruumiin muotoiseen koteloon, jonka päätä vastaavaan osaan oli\nmaalattu vainajan kasvojen piirteet. Tämä kotelo suljettiin sitten\ntoiseen tai useampiinkin samanlaisiin arkkuihin, ja jos vainaja oli\nylhäinen henkilö, pantiin arkut kivisen sarkofagin sisään. Vainajan\nsydän ja muut sisäelimet säilytettiin tavallisesti erityisissä\nalabasteriastioissa, joiden kannet oli koristettu ihmispäällä tai\nmanalle menneen suojelushenkeä edustavan eläimen päällä.\n\nVihdoin vietiin vainaja viimeiseen lepokammioonsa omaisten ja\npalkattujen itkijäin äänekästen suruhuutojen ja valituslaulujen\nsaattamana.\n\nNyt sielu jälleen voi käydä tervehtimässä vainajaa, mikä kohtaus\non usein kuvattu papyruslehtiin ja muumion siteisiin. — Saadakseen\ntoisessa maailmassa häntä odottavan kohtalonsa ratkaistuksi vainajan\noli astuttava Osiris-jumalan tuomioistuimen eteen. Suuressa salissa\njumala istui oikeutta edustajinaan 42 kauhuaherättävää demonia — yhtä\nmonta kuin Egyptissä oli läänejä eli maaherrakuntia. Itsekullekin\ndemonille vainajan täytyi selittäytyä vapaaksi määrätystä synnistä, ja\nsillä aikaa hänen sydäntänsä punnittiin vaa'assa, jossa vastapunnuksena\noli sulkakynä — totuuden symboli. Ne 42 syntiä, joista hänen täytyi\nvoida selittäytyä vapaaksi, jos mieli selvitä hyvin Osiriksen\ntuomioistuimen edessä, voidaan ryhmittää seuraavien otsakkeiden\nalaisiksi: herjaus, valapattoisuus, murha, haureus, varkaus,\nvalhe, parjaus ja väärä todistus. Eritoten hänen oli vastattava\nkoekysymyksiin, oliko hän tehnyt vääryyttä leskille ja orvoille, oliko\nhän rasittanut alaisiansa liian kovalla työllä, oliko hän estänyt\ntulvavettä aikanaan juoksemasta tai muulla tavoin aiheuttanut nälkää\nja kärsimystä ihmisille. Mutta ei siinä kyllin: tullakseen autuaaksi\nvainajan täytyi voida selittää, että hän oli ruokkinut nälkäisiä,\nantanut janoaville juomaa ja lautannut joen yli ne, joilla ei ollut\nvenettä.\n\nTässä vainajia tuomitsevassa oikeusistuimessa esiintyy ensimmäistä\nkertaa ihmiskunnan historiassa täysin kehiteltynä se ajatus, että\nkuolleiden kohtalo toisessa maailmassa riippuu heidän teoistaan\ntäällä maan päällä. Vielä kaksi vuosituhatta myöhemmin tämä käsitys\npersoonallisesta edesvastuusta ei ollut tunkeutunut minkään muun\nkansan tietoisuuteen. Babyloniassa samoin kuin Assyriassakin täytyi\nniinhyvin hyvien kuin pahojen kuoltuansa laskeutua synkkään kuolleitten\nvaltakuntaan, missä heidän kohtaloillaan oli tuskin minkäänlaista eroa.\n\nSielu käy tervehtimässä vainajaa, jota kuljetetaan sarkofagiveneessä.\n\nSe, joka ei läpäissyt Osiriksen tuomioistuimen edessä, heitettiin\ntuleen tai kiehuvaan veteen tai jätettiin kappaleiksi revittäväksi\nhirviön käsiin, joka oli krokodiilin, jalopeuran ja virtahevosen\nsekoitus.\n\nAutuasten tilasta oli egyptiläisillä monta erilaista käsitystä, mutta\nmieluisin — se, joka sai oikein veden valumaan fellahin suusta — oli\nse, että vainajat tulivat ihmeelliseen lännen maahan, jossa kasvoi\nviljaa metrin pituisin tähkin ja maata risteilivät virvoittavat\nkanavat, kalarikkaat ja kaislikon ja ruohikon reunustamat, missä asusti\nrunsaasti lintuja. Täällä olo oli pelkkää iloa ja onnea.\n\nOn ilmeistä, että käsitys kuolemanjälkeisestä vastuunalaisuudesta on\nvaikuttanut kansaan kasvattavasti. Yleinen toive ainakin _näyttää_\nhyväntekeväiseltä ja moitteettomalta mieheltä ilmenee lukuisissa\nhautakirjoituksissa kuten seuraavassakin: »Olen isoaville antanut\nleipää ja janoisille vettä ja alastomille vaatteita ja veneettömille\naluksen.»\n\nErääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan hautaan on mahtava\nlääninherra hakkauttanut seuraavan maininnan itsestään: »En ole\nainoatakaan porvarin tytärtä häväissyt, en leskeä hätään saattanut, en\npeltomiestä luotani torjunut, en paimenta pois ajanut. En ketään ole\nmaksamattomien verojen vuoksi hänen työläisiltään riistänyt. Ei kukaan\nollut köyhä, eikä kenenkään tarvinnut nähdä nälkää minun aikanani.\nKun katovuodet tulivat, annoin minä kyntää ja kylvää kaikki maat aina\nmaaherrakuntani eteläisille ja pohjoisille rajoille ja varustin ihmiset\nelintarvikkeilla. Minä annoin leskelle yhtä hyvin kuin vaimolle, jolla\noli mies, minä en suosinut suuria vähäisten edellä antaessani. Sitten\ntulivat suuret Niilin tulvat, jotka tuottivat viljaa ja kaikenlaatuisia\nelintarvikkeita, mutta kuitenkaan minä en kiristänyt maksamatta\njääneitä veroja. Senvuoksi kansa myös minua kovin rakasti, niin, yhä\nenemmän ja enemmän päivä päivältä.»\n\nToinen lääninherra on arvostellut itseänsä seuraavasti: »Minä olin\nrikas viljasta. Kun maa kärsi puutetta, varustin minä valtion viljalla.\nMinä annoin porvarin noutaa viljaa itselleen ja vaimolleen, leskelle\nja hänen pojalleen. Minä annoin anteeksi kaikki verot, jotka aina\nminun isieni ajoilta olivat jääneet maksamatta. Minä täytin laitumet\nkarjalla. Kaikki oli hedelmällistä; lehmät antoivat maitoa kaksi kertaa\nniin paljon kuin ennen, ja karsinat olivat täynnä vasikoita.»\n\nVanhat egyptiläiset eivät ilmeisestikään olleet vainunneet, että oma\nkiitos haisee.\n\nMutta joskin moinen kehuskeleminen hyvillä töillänsä meihin vaikuttaa\npääasiallisesti naurettavalta, niin tuonlaatuiseen omaan elämäkertaan\nsisältyy myöskin korkeampia arvoja. Se osoittaa meille nimittäin,\nmillaiseksi vanhat egyptiläiset neljätuhatta vuotta sitten ajattelivat\nhyvän hallitsijan ihanteen. Ja meidän täytyy todeta, että hyvin\nhelposti luetut ovat vielä neljätuhatta vuotta myöhemminkin ne\nitämaiset hallitsijat, jotka mitan täyttävät.\n\nNiitä vainajia, jotka olivat kestäneet kokeen Osiriksen tuomioistuimen\nedessä ja saivat elää onnellista kuolemanjälkeistä elämää, uhkasivat\nkuitenkin monet vaarat, joilta itseänsä suojellakseen he tarvitsivat\nloitsuja. Tällaisia loitsumalleja kirjoitettiin vainajan avuksi\nmuumioarkkuun ja kaiverrettiin hautojen seiniin. Näistä loitsuista\nkehittyi vähitellen kuuluisa _Kuolemankirja_, joka kirjoitettiin\npapyruskääröön[21], minkä kuollut sai mukanansa hautaan, niin että\nkun hän kohtasi demoneja, jotka esiintyivät myrkyllisinä käärmeinä,\njättiläissuurina krokodiileinä ja tultasuitsevina lohikäärmeinä, hän\nsilloin tiesi, miten ne karkoittaisi, ja kun hän tuli porteille,\njoiden olisi tullut avautua, tai jokien rannalle, joiden yli hänen\noli kuljettava, hän voi lausua oikeat loitsusanat. Toiset manaukset\nantoivat vainajan sielulle voiman tulla ulos haudastaan, ottaa\nhaluamansa muodon ja liittyä jälleen ruumiiseen.\n\nKorkeata kulttuurikantaa ei luonnollisesti voida odottaakaan näissä\nikivanhoissa loitsukaavoissa. Pari esimerkkiä riittäköön. Valitsemme\nensimmäiseksi manauksen krokodiilia vastaan. Se kuuluu näin: »Poistu\ntieltäni! Väisty syrjään, sinä kirottu krokodiili! Sinun ei pidä tulla\nminun lähelleni, sillä minulla on elämä taikasanojen mahdista, jotka\ntulevat sisäisestä voimastani.» Ja niin vainaja edelleen peloittaa\nkrokodiilia vakuuttamalla: »Minun hampaani purevat kuin piikiviveitsi\nja raatelevat kuin sakaalijumalan, ja sinä, joka makaat siellä\nlumottuna, silmäsi minun taikavoimani kiinninaulaamina, sinä et ole\nonnistuva riistämään minulta maagillista voimaani, sinä krokodiili,\njoka itse elät loitsuttuna.»\n\nMuuan käärmeloitsu on saanut seuraavan ylevän muodon:\n\n»Pysähdy, sinä Rerek käärme, äläkä tule lähemmäksi! Muutoin sinun on\npakko syödä se rotta, joka on kauhistus Ralle, ja popsia mädäntyneen\nemäkissan sääriä!»\n\nMutta moisen lorun rinnalla esiintyy Kuolemankirjassa yleviä ajatuksia\nsiitä, kuinka kukin ihminen lopuksi saa tuomionsa sen mukaan, miten\non elänyt täällä maan päällä. Nämä suunnattomat vastakohdat samassa\nkirjoituksessa saavat selityksensä siitä, että Kuolemankirja ei ole\nyhtenäinen teos, vaan eri kappaleet ovat syntyneet eri kehitysasteilla,\nalkeellisimmat kenties 5.—6. vuosituhannella, mutta sitten aina\nseitsemännelle vuosisadalle ennen meidän ajanlaskuamme. Niin perin\nvanhoillisia kuin egyptiläiset olivat, he säilyttivät siinä paljon\nikivanhaa, joka oikeastaan soti heidän muuttunutta uskonnollista\nkäskystänsä vastaan. Mutta tottumus vanhaan oli niin syvälle syöpynyt,\nettä he eivät harkinneet sen aikansaeläneisyyttä. Mikä oli kelvannut\nheidän esi-isilleen, se oli kyllin hyvää heille itselleenkin.\nEgyptiläinen ei epäillyt koskaan hetkeäkään, että ne maagilliset sanat,\njotka olivat auttaneet isien henget autuaitten maahan, veisivät sinne\nhänetkin.\n\nMuinaisten egyptiläisten sitkeä vanhoillisuus kohtaa meitä heidän\nelämänsä kaikissa ilmenemismuodoissa: heidän uskonnossaan, heidän\nkuvaamataiteessaan, kirjoituksessa ja kirjallisuudessa, hallinnossa.\nUskollisuudella, jota voidaan sanoa härkäpäisyydeksikin, egyptiläiset\npitivät kiinni isien perinnöstä harkitsematta, oliko se ajanmukaista\nvai ei. He olivat sanalla sanoen muinaisaikamme kiinalaisia.\nTyöteliäitä ja tyytyväisiä kuten kiinalaiset he olivat myöskin.\nNiinkuin Kiinan kansa olivat Egyptin asukkaatkin lämpimästi kiintyneet\nkotiseutuunsa ja perheeseensä, eivätkä he voineet ajatella suurempaa\nonnettomuutta kuin sulkea silmänsä vieraassa ympäristössä, kaukana\nsukulaisista ja ystävistä ja joutua lepäämään vieraassa maassa.\n\nEgyptiläisten kunnioitus kaikkea vanhaa ja muinaista kohtaan\non aiheuttanut sen, että Kuolemankirjasta on vähitellen tullut\negyptiläisten uskonnon kuvastin sen kaikilla asteilta siitä ajasta,\njolloin egyptiläiset olivat puolivilli kansa, aina heidän mahtavuutensa\nloppuaikoihin saakka.\n\nAlusta loppuun Kuolemankirja on täynnä maagillisia loitsuja, joiden\ntarkoituksena on säilyttää muumio ja vakuuttaa sille iankaikkinen\nelämä. Muuan sellainen manaus kuuluu osittain lyhennettynä:\n»Tervehditty ollos sinä Osiris, minun jumalallinen isäni! Samoinkuin\nSinä elät ja olet ikuinen, samoin minunkin jäseneni tulevat ikuisesti\nelämään. En ole minä katoava. En ole minä tomuksi muuttuva. En ole\nminä mätänevä. En ole minä matojen saaliiksi joutuva. Minä tulen\nelämään, elämään! Minä tulen kukoistamaan. Minun sisälmykseni\neivät mätäne, minun silmäni eivät sammu, minun kasvoni eivät\nmuutu. Minun korvani eivät käy kuuroiksi. Minun päätäni ei eroteta\nkaulastani. Minun kieltäni ei pois temmata. Minun hiuksiani ei\nleikata. Minun kulmakarvojani ei ajella. Minun ruumiini on säilyvä\nvahingoittumattomana, ei se ole hajoava eikä tuhotuksi tuleva tässä\nmaailmassa.» — Jotta vainajalla olisi oikein hyvä toisessa maailmassa,\npantiin hautakammioon myöskin saviastioita täynnä leipää, viiniä ja\nmuita elintarvikkeita. Mutta kun nämä ruoka- ja juomavarastot eivät\nvoineet riittää ikuisiksi ajoiksi, täytyi muulla tavalla huolehtia\nvainajan aineellisesta hyvinvoinnista, ja tätä varten hautakammion\nseiniin maalautettiin tai hakkautettiin kuvasarjoja, joissa\nesitettyjen kohtausten toivottiin toteutuvan hänen kuolemanjälkeisessä\nolotilassaan. Kaikkialla palautuvat melkein samat aiheet: näemme\nhaudassaolijan nauttivan rikkaan pöydän antimia tai toimittelevan\nmaallisia tehtäviä, molemmissa tapauksissa kernaimmin orjien ja\npalvelijain kumartamana ja palvelemana. Välistä saamme nähdä hänet\nmyöskin kalastamassa tai virtahepoja, jalopeuroja, sakaaleja tai\ngaselleja metsästämässä, taikka myöskin pyydystämässä lintuja Niilin\nrannalta, missä papyrus on tiheintä. Välistä hän hupailee perheensä\nhelmassa ruoalla ja juomalla soittajien ja kauniiden tanssijattarien\nkohottaessa olemassaolon suloa.\n\nJotta rikkaan ja ylhäisen egyptiläisen itsensä ei tarvitsisi kyntää ja\nkorjata satoa viljavilta kentiltä, missä hän kuolemansa jälkeen sai\noleskella, jotta hän pääsisi jauhamasta viljaa, leipomasta leipää,\npanemasta olutta, kaitsemasta karjaansa ja soutamasta venettänsä,\nasetettiin hautaan myöskin puukuvioita, jotka esittivät erilaisia\npalvelijoita ja kotieläimiä sekä pikku taloja ja veneitä.\n\nSaivatpa ruhtinaat ja muut ylhäiset henkilöt mukaansa kokonaisia\npikku puusotajoukkoja. Näin annettiin vainajalle mukaan jonkinlainen\ntekomaailma korvaamaan todellista, joka hänen täytyi jättää.\nRautatavarat ja hautojen seinillä olevat kuvat antavat meille siten\nerinomaisen kuvan siitä elämästä, jota Egyptissä elettiin ammoisina\naikoina.\n\nEräs etevä amerikkalainen arkeologi kertoo seuraavasti siitä\nvaikutuksesta, minkä neljätuhatvuotinen kääpiömaailma teki häneen,\nkun hän vuonna 1921 oli Theban läheltä löytänyt hautakammion ja\nseinässä olevasta raosta sai luoda ensimmäisen silmäyksen siihen.\nSisällä vilisi pikkuruisia, pikkuruisia, ainoastaan parin desimetrin\nkorkuisia ihmisiä, jotka hyörivät siellä jokapäiväisissä puuhissaan.\nMuutamat heristivät keppejänsä pikku lehmä- ja härkälaumoille. Toiset\nolivat teurastus- tai leipomapuuhissa tai laskivat äskenpantua olutta\nsaviastiaan. Toiset laskivat verkkoa veneestä, toiset kalastivat\nharppuunalla. Toisissa veneissä miehet kiskoivat airoja, toisissa\naluksissa taasen merimiehet vetivät purjeita mastoon ja laivuri\nseisoi kehoittelemassa merimiehiä, jotka kiipeilivät mastoissa ja\nköysissä. »Muuan nuori tyttö, joka oli toisia suurempi ja puettu\nloistavanväriseen pukuun, tuijotti minuun vakavin silmin», niin\nlöytäjä kertoo, »aivan kuin nuhdellen minua, että minä häiritsin\nneljätuhatvuotista lepoa.»\n\nKolme päivää ja kolme yötä retkikunta työskenteli lakkaamatta\npäästäkseen sisälle löydettyyn aarrekammioon ja tuodakseen sieltä\npäivänvaloon nämä satalukuiset huolellisesti veistetyt ja maalatut\npiskuiset puukuviot. Kaikki oli hämmästyttävän hyvin säilynyttä, yksin\nlukinverkonohuiset liinalangat naisten värttinöissä ja kangaspuissa.\n\nKaksitoista venettä oli valmiina kuljettaakseen suurmiesvainajaa\nja hänen seuruettaan Niilillä retkeiltäessä. Hänen kajuutassaan\nsuurimmassa aluksessa oli kaksi kuparista matka-arkkua hänen sänkynsä\nalla. Ja hytin oven edessä istui laulaja ja harpunsoittaja huvittamassa\nherraansa. Yksi alus oli huolellisesti valmistettu keittiöksi patoineen\nja muine keittiöastioineen.\n\nVaikuttavin on ryhmä, joka esittää mahtavaa miestä istumassa\npihamaallansa talonsa edustalla poikansa ja perillisensä ollessa maahan\nkyyristyneenä hänen toisella ja neljä kirjuria toisella puolellaan,\nkaikki innokkaassa toimessa hänen karjaansa laskemassa. Karjankaitsijat\najavat taikka kuljettavat eläimiä hänen ohitsensa. Siinä on punaista,\nmustaa ja kirjavaa elukkaa.\n\nSiinä on sanalla sanoen jäljennös rikkaan miehen omaisuudesta, minkä\nhän tällä tavoin on tahtonut ottaa mukaansa tulevaan elämään. Näiden\nsatalukuisten pikku ihmisten piti toisessakin elämässä tehdä työtä\nhänelle: kyntää ja korjata hänen peltojansa, kaitsea ja teurastaa\nhänen karjaansa, leipoa hänen leipänsä ja panna hänen oluensa, kehrätä\nja ommella hänen vaatteensa sekä silloin tällöin souteluttaa häntä\nNiilillä.\n\nToisen vuosituhannen keskipalkoilla lakkasi tämä tapa asettaa\npalvelijain kuvia hautoihin. Sen tilalle keksittiin yksinkertaisempi\ntapa panna vainajan mukaan häntä itseänsä jäljittelevä veistos:\nsavinen, puinen tai metallinen pienoiskuva, tavallisesti esittäen\nmuumiota, joka lepäsi pienessä arkussa. Tämän tekovainajan tarkoitus\noli suorittaa manallemenneen tehtävät kuolemanvaltakunnassa. Että\nhän tosiaankin pysyisi siellä ja tekisi työtä, siitä vakuuttautuivat\nylhäiset egyptiläiset siten, että antoivat papin varustaa pikku kuvion\nmaagillisen voiman omaavalla kirjoituksella, joka nimenomaan määräsi\nhänet kuolleen »vastikkeeksi». Vainaja sanoo siinä hänelle: »Jos minun\ntehtäväkseni pannaan jonkin työn toimittaminen toisessa maailmassa, on\nsinun se tehtävä minun asemestani aina. Sinun on viljeltävä peltoja,\nsinun on pumputtava vettä, sinun on puhdistettava kanavat ja ojat. Kun\nhuudetaan minua, on sinun vastattava: ‘Täällä minä olen!'»\n\nLapsille pantiin usein leikkikalu mukaan hautaan. Egyptiläisten\nlasten haudoista on löytynyt puisia hyrriä, joilla pienokaiset ovat\nleikkineet, puunukkeja liikkuvine käsivarsineen ja säärineen, puinen\nkrokodiili, joka voi aukaista kitansa j.n.e.\n\nVähäisempiä rakkaita muistoja maallisen elämän ajoilta olivat\notaksuttavasti hautaan mukaan pannut kirjoitusvihkot ja\nkirjoitustaulut. Meidän Egyptin kirjallisuuden tuntemuksellemme nämä\nkirjoitusharjoitelmat ovat arvaamattoman arvokkaita, sillä suuri,\nehkäpä suurin osa tätä kirjallisuutta on säilynyt yksinomaan tässä —\nkieltämättä vallan vajavaisessa — asussa.\n\n\u003Ctb>\n\n»Kaikki olemme samanarvoisia kuoleman edessä» — se oppi ei\nollut voimassa muinaisilla egyptiläisillä. Siellä ei yksin\n_yhteiskunnallisesti_ ollut erikoisasemassa rikas, joka\nhautakammiossansa lepäsi turvassa sakaaleilta ja muilta erämaan\nvillipedoilta, verrattuna köyhään, jolla ei ollut varaa balsamoiduttaa\nkuollutta ruumistansa ja säilyttää sitä kallisarvoisissa\nhautakammioissa, vaan joka sarkofageitta ja siteittä kätkettiin metrin\nsyvälle erämaan hiekkaan. _Hänen_ jäännöksensä hävitti pian ajan\nhammas, ja senvuoksi hän ei koskaan voinut päästä osalliseksi toisen\nmaailman autuudesta. Mahdollisuuden mukaan vähempivarainenkin koetti\nkumminkin välttää sellaisen kohtalon, ja hänen elämänsä aherruksen\npäämääräksi tuli hiellä ja vaivalla rehkiä kokoon varat kunnialliseen\nhautaamiseen. Ainakin koetettiin myöhempinä aikoina saada kootuksi\nedes niin paljon, että voitiin vuokrata paikka jossakin niistä\njoukkohaudoista, joita yritteliäät urakoitsijat rakensivat kallioihin.\n\nVoitiinpa mennä niinkin pitkälle, että varastettiin kivet omaa hautaa\nvarten. Eräs yli 3000 vuotta vanha papyruskannekirja kertoo eräästä\ntyönjohtajasta: »Hän louhitutti väellänsä kiviä kuningas Seti II:n\nrakenteilla olevista töistä, ja he varastivat siitä joka päivä miehen\nomaa hautarakennusta varten. Ja hän pystytti näistä kivistä neljä\npilaria hautaansa.» Toisesta haudasta hän hankki itsellensä kaksi\nkappaletta Kuolemankirjaa — samoin omaa vastaista tarvettansa varten\n— ja kolmanteen hautaan hän tunkeutui ja anasti sen vuoteenkin, millä\nvainaja lepäsi, sekä muutoin mitä vain käsiinsä sai. Hän varasti\nmyöskin kuninkaan kuolinuhria varten tarkoitetun suitsutusaine- ja\nviinivadin. Muuan erikoisen arvokas esine, joka oli kadonnut erään\nkuningattaren haudasta, löytyi myöskin hänen talostaan, vaikka hän\nolikin vannonut vakaiset valat, että hän oli viaton. Juttuun kuuluu\nmuutoin, että tämä autuudestansa niin huolehtiva mies tässä maailmassa\nesiintyi raa'an roiston hahmossa. Hän eli haureellisesti alaistensa\ntyömiesten vaimojen ja muiden naisten kanssa, joiden kanssa he »asuivat\nyhdessä». Hän varasti, mitä vain käsiinsä sai, murtautui yöllä\ntoverinsa taloon ja »selkäsaunalla pehmitti sinä yönä yhdeksän henkeä»;\nja välistä hän huvitteleikse nousemalla muurille ja pommittamalla\nsieltä väkeänsä tiilillä. Hän pakotti miehensä korvauksetta tekemään\ntyötä hänen yksityistiliinsä, ja heidän vaimojensa täytyi kutoa\nkangasta hänelle. Mutta työnsä hän kruunasi, kun hänen kidutetut\nalaisparkansa lähettivät miehiä valittamaan itsellensä kuninkaalle. Hän\nsurmautti kaikki valittajat, »etteivät he voisi viedä mitään viestejä\nfaaraolle.»\n\nKuolemattomaksi syntistä ruumistansa hän tällä keinoin tuskin lienee\nsaanut, mutta maailmanhistoriaan hän pääsi.\n\n\u003Ctb>\n\nSe kauhu ruumiin häviämistä kohtaan, joka oli niin voimakas vanhoilla\negyptiläisillä, kohtaa meitä eräässä heidän merkillisimpiä runojaan. Se\nkuvaa elämään väsyneen miehen ja hänen sielunsa välistä keskustelua.\nElämään väsynyt sanoo, että paras, mitä hän voi tehdä, on riistää\nhenki itseltänsä, sillä hänen nimensä on »inhotumpi kuin raadon löyhkä\nkesäisenä päivänä, kun aurinko on kuuma, vastenmielisempi kuin sen\nkatku, joka kuumana päivänä kaloja käsittelee, tai hanhien haju niiden\npesässä tai se löyhkä, mikä lähtee krokodiileista ja siitä paikasta,\njonne krokodiilien on tapana kokoontua.» Eihän totisesti elämällä ole\nsilloin erikoisen suurta arvoa. Mies lisääkin: »Kuolema on nyt minulle\nkuin terveyden lahja sairaalle, kuin mirhamin tuoksu ja lootuskukkien\nlemu vilpoisella rannalla, niin, aivan kuin saisi tulla kotiin monta\nvuotta kestäneestä vankeudesta.»\n\nMutta hänen sielunsa kammoksuu kuolemaa, sillä sen jälkeen kuin kaikki\nomaiset ja ystävät ovat hänet hylänneet, hänellä ei ole ketään, joka\nvoisi huolehtia siitä, että hänet kunniallisesti haudattaisiin.\n\n\u003Ctb>\n\nNiin suurta rakkautta tulevaa hautaansa kohtaan egyptiläinen tunsi,\nettä hänen viimeisen asuntonsa arvokkaaseen kuntoon laittamisen\nvalmistelut usein veivät suuren osan hänen elämäänsä. Niinhyvin\nkuninkaat ja kuningattaret kuin muutkin ylhäiset miehet ja naiset\nomistautuivat ilolla ja riemulla, voi melkein sanoa, tulevain\nmaahanpanijaistensa valmistuksiin. Pelkkä ajatus, että täytyisi\nkuolla vieraassa maassa ja tulla lasketuksi hautaan, joka ei ollut\nkaikkien säädynmukaisten vaatimusten mukainen, oli kauhistus\nylhäiselle henkilölle. Senvuoksi egyptiläinen, ollessaan maansa\nrajojen ulkopuolella, ikävöi alati päästä ainakin kotiin kuolemaan.\nTämä kaipaus on päämotiivina eräässä kahdenneltakymmenenneltä\nvuosisadalta ennen meidän ajanlaskuamme olevassa papyruksen\nsäilyttämässä kertomuksessa — Sinuhesta, Sesostris I:n palvelijasta.\nKun Sesostris oli vielä vain kruununperijä, Sinuhe oli hänen\nmukanansa sotaretkellä libyalaisia vastaan. Saapui silloin leiriin\nsanoma vanhan faaraon kuolemasta, miten »hiljaisuus vallitsi nyt\nkuninkaan palatsissa, kaikkien sydämet olivat surun vallassa,\nmolemmat portit olivat suljettuina ja hoviväki istui päät polvien\nvarassa ja ihmiset valittivat.» Sinuhen valtasi tällöin sellainen\nkauhu odotettavissa olevia valtaistuinriitoja kohtaan, että hän\npakeni erämaahan. Harhailtuaan kauan hän saapui erään ystävällisen\nsyyrialaispäällikön luo, joka pyysi Sinuhea jäämään luoksensa, asetti\nhänet korkea-arvoiseen asemaan ja antoi yhden tyttäristänsä hänelle\nvaimoksi. Sinuhe sai myöskin valita itselleen maakartanon uudessa\nisänmaassaan. »Se oli ihanaa maata», hän sanoo. »Siellä oli viikunoita\nja viinirypäleitä; siellä oli enemmän viiniä kuin vettä ja runsaasti\nhunajaa, ja kaikenlaisia hedelmiä kasvoi puissa. Vehnää siellä oli\nja ohraa ja karjalaumoja määrää vailla. Silloin sain minä leipää\npäivittäiseksi ravinnokseni ja viiniä joka päivä, keitettyä lihaa ja\nlintupaistia ja lisäksi arojen riistaa, jota minulle pyydystettiin\nansoilla ja minun eteeni asetettiin sen lisäksi, mitä minun koirani\npyydystivät.»\n\nNiin Sinuhe eli onnellisena uudessa kotimaassansa ja näki suuren\nlapsiparven kasvavan ympärillänsä. Mutta hän ikävöi kuitenkin saada\nvielä kerran nähdä sen maan, jossa hän oli syntynyt. Ja kun hän alkoi\nkäydä vanhaksi ja tunsi lopun lähestyvän, hän kirjoitti faaraolle\nnöyrän kirjeen ja pyysi, että hänen suotaisiin palata rakkaaseen\nEgyptiinsä ja saada siellä viimeinen lepopaikkansa.\n\nJa katso: eräänä päivänä saapuu kuninkaan sanantuoja tuoden\nkallisarvoisia lahjoja, jotka ilahduttivat Sinuhen sydäntä, sekä\nkirjeen, joka teki hänet vieläkin iloisemmaksi. Siinä näet pyydettiin\nhäntä palaamaan Egyptiin, »sillä», niin siinä sanottiin, »nyt alat\nsinä tulla vanhaksi mieheksi etkä voi enää siittää poikia, ja\nsinulla on aina kuolinpäiväsi ajatuksissasi. Katso, hyvätuoksuinen\nsetriöljy ja muumiositeet ovat valmiina sinun balsamointiasi varten.\nHautajaissaattue, joka on lähtevä liikkeelle sinä päivänä, jona sinut\nmaalle jälleen luovutetaan, pitää sinulle järjestettämän, ja kultaisen\nmuumioarkun, jonka pää on koristettu atsuurilla[22], olet sinä saava.\nHärkien pitää vetämän sinut hautaan, laulajain sinun edelläsi käymän\nja hautajaistansseja suoritettaman. Ne, jotka surevat sinua, odottavat\nsilloin hautasi ovella; uhreja sinulle annetaan ja hautakammiosi on\noleva rakennettu valkoisesta kivestä aivan prinssien ja prinsessojen\nhautojen viereen. Sinun ei tarvitse kuolla vieraassa maassa, jossa\nsinun ruumiisi pantaisiin oinaannahkaan.»\n\nSinuhe kiitti luonnollisesti ylitsevuotavalla itämaalaisella\nkunnioituksella. Hän vakuutti kirjeessään faaraolle, että hän ei ollut\npaetessaan ollut täysin järjissään: »Tarkoitusta siinä ei ollut, ja\nkun minä sitten oikein ajattelin, en voinut ymmärtää, miten kaikki\noikeastaan oli käynyt. Minä en voi käsittää, kuinka olen voinut\njättää oman maani. Minusta tuntuu nyt käyneen kuin unessa, niinkuin\nsilloin kuin mies, joka oleskelee hedelmällisessä maassa, kuvittelee\nolevansa Libyan erämaassa. Koskaan en ole minä kallistanut korvaani\nkapinallisille vehkeilyille, ei, minä pidän kuninkaani kunniassa.»\n\nVanhus lahjoitti nyt kaiken omaisuutensa lapsillensa ja läksi\nvaeltamaan kaukaiseen faaraoitten kaupunkiin. Kun hän tuli kuninkaan\neteen, »hän heittäytyi maahan vatsallensa». Ja niin hän kertoo\nedelleen: »Kun faarao puhutteli minua, minusta tuntui kuin miehestä,\njoka äkkiä on tullut pimeään huoneeseen. Minun järkeni himmeni, minun\njäseneni vapisivat, sydämeni ei tuntunut olevan enää rinnassani,\nja minä en tiennyt, olinko minä kuollut vai elossa.» Sinuhe yritti\nänkyttää vastausta, mutta tilanne muuttui koomilliseksi, kun Sesostris\nkääntyi kuningattaren puoleen sanoen: »Katso! Tämä on Sinuhe, joka\ntulee aasialaisen hahmossa ja josta on tullut beduiini» — »silloin»,\nniin kertoo Sinuhe, »kuningatar nauroi ääneen ja sydämellisesti, ja\nkuninkaalliset lapset kirkuivat yhdestä suusta: 'oi herra kuningas,\ntämä mies ei voi olla Sinuhe!' Mutta hänen majesteettinsa sanoi: 'Minä\nvakuutan teille, hän se on!'\n\nSitten ottivat kuninkaalliset lapset soittovehkeensä ja sistruminsa[23]\nja menivät hänen majesteettinsa eteen sanoen: 'Anna meidän tähtemme\narmosi kohdata tätä arojen soturia, joka on syntynyt Egyptissä! Hän\npakeni kaukaiseen maahan sinua peläten. Mutta se silmä, joka on sinut\nsaanut nähdä, ei pelkää enää!'»\n\nSilloin kuningas avasi suunsa armollisesti ja sanoi, että nyt pelko oli\ntarpeeton, sillä hän nimitti Sinuhen uskotuksi neuvonantajakseen. Ja\nkuninkaalliset lapset osoittivat vanhukselle kiintymystään puristamalla\nhänen käsiänsä.\n\nKun hän oli tullut siihen asuntoon, joka hänelle oli varattu — hän\nkertoo — »leikattiin ja kammattiin minun hiukseni ja minä heitin\npäältäni vieraan maan lian, samalla kuin riisuin päältäni beduiinien\npuvun, heidän, jotka elävät aroilla, ja puin ylleni hienon liinapuvun.»\nHän sai muhkean asunnon, ja kolme, neljä kertaa päivässä vietiin\nhänelle ruokaa kuninkaallisesta keittiöstä, paitsi sitä, mitä kuninkaan\nlapset tavan takaa hänelle antoivat. Mutta lopuksi tulee paras\nkaikesta: »Kiviseksi haudaksi minulle», hän sanoo, »varattiin paikka\ntoisten ylhäisten hautojen joukkoon.» Ja sitten hän kuvailee, miten\ntämä hautarakennus rakennettiin piirtokirjoituksineen ja kaikkineen,\nmikä ylhäiselle miehelle kuuluu hänen viimeisessä lepopaikassaan.\n»Minun kuvapatsaani, jonka faarao minulle teetätti, oli kullalla\nsilattu, ja sen tunika oli kullansekaista hopeaa. Ei osoiteta sellaista\nkunniaa tavalliselle henkilölle.\n\nJa niin elän minä nyt, kuninkaani palkitsemana, kunnes tulee se päivä,\njolloin täältä erkanen.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nAlfred Wiedemann, Die Toten und ihre Reiche im Glauben der alten\nEgypter (»Der alte Orient» 1910).\n\nAlfred Wiedemann, Die Amulette der alten Egypter (»Der alte Orient»\n1910).\n\nPehr Lugn, Den egyptiska dödsboken (Nordisk tidskrift 1918).\n\nHeinrich Brugsch, Die ägyptische Gräberwelt.\n\n\n\n\nNIILINMAAN HISTORIALLISET AIKAKAUDET.\n\n\nEgyptin valtakunta on todennäköisesti, kuten muutkin antiikin valtiot,\nsyntynyt monista pienistä kaupunkiyhteiskunnista niihin kuuluvine\nmaaseutuympäristöineen, mitkä vähitellen ovat yhtyneet kahdeksi\nvaltakunnaksi, Ylä- ja Ala-Egyptiksi. Viimeksimainittu käsitti\ndelttamaan, edelliseen kuului siitä etelään oleva maa aina ensimmäisen\nkataraktin loppuun asti nykyisen Assuanin lähelle, Elefantine-saaren\nvastapäätä. Ensimmäisen kataraktin kohdalla kulki vanhastaan raja\nEgyptin ja Nubian eli Aithiopian välillä, kuten kreikkalaiset sitä\nnimittivät. Kreikkalaisilla matkailijoilla oli kerrottavana monta hyvää\njuttua Aithiopian satumaasta. Siellä oli hännällisiä ihmisiä, jotka\nkävelivät neljällä jalalla aivan kuin järjettömät eläimet, ja toisia,\njotka elivät yksinomaan babiaaninarttujen maidosta.\n\nOn kauan eletty siinä uskossa, että Nubia oli vanhempina aikoina\nneekerien asuttama. Uudemmat kansatieteelliset tutkimukset ovat\njohtaneet kumminkin siihen käsitykseen, että Nubiassa Egyptin\nvaltakunnan varhaisempina aikoina on asunut samanrotuisia ihmisiä kuin\negyptiläiset itse, nimittäin sitä valkoisen rodun haaraa, jota sanotaan\n_haamilaiseksi_. Vasta noin 2000 vuotta e.Kr. alkoi Nubian väestöön\nsekoittua neekeriverta; mutta vielä toisen vuosituhannen keskivaiheilla\ne.Kr. täytyi mennä aina neljännen kataraktin seuduille kohdatakseen\ntäysiverisiä neekereitä. Vasta sen ajan jälkeen alkoi se Keski-Afrikan\nalkuasukasten suuri kansainvaellus, joka ajoi heidät yhä kauemmaksi\npohjoista kohti ja Egyptiin. Muutamat tutkijat ovatkin esittäneet sen\nhyvin todennäköisen käsityksen, että juuri haamilaisten egyptiläisten\nsekoittuminen peräti sivistysviholliseen neekerivereen oli suurimpana\nsyynä siihen, että egyptiläinen pysähtyi lopuksi kasvussaan ja lakastui.\n\nKerrotaan, että ensimmäinen kuningas, joka hallitsi sekä Ylä- että\nAla-Egyptiä ja siis yhdisti koko Niilin maan _yhdeksi_ valtioksi,\nolisi ollut _Menes_. Hänen otaksuvat varovaisemmat egyptologit eläneen\nnoin 3400 e.Kr., siis suunnilleen 5300 vuotta ennen meidän päiviämme,\nkun sitävastoin »pyöreäkätisemmät» historioitsijat ovat tulleet\nsiihen tulokseen, että Menes olisi elänyt enemmän kuin kuusituhatta\nvuotta sitten. Vanhastaan on jaettu Egyptin kuningasluettelot\nMeneksestä Aleksanteri suureen asti, joka vuonna 332 e.Kr. valloitti\nEgyptin, kolmeenkymmeneen hallitsijasukuun. Tämä aikakausijako\nperustuu niihin kuningasluetteloihin, joita papit laativat merkiten\nmyös hallitusvuodet. Ne ovat säilyneet — vaikka hyvin katkonaisina\n— papyruskääröissä ja kivitauluissa. Näiden kolmenkymmenen\nhallitsijasuvun puitteissa erotetaan Egyptin historiassa neljä\nnousukautta, joiden välillä on valtakunnan hajaantumisen ja vieraiden\nvalloittajain valtakaudet, nimittäin vanha valtakunta noin 3000—2500\ne.Kr., keskimmäinen noin 2000—1800 e.Kr., uusi valtakunta noin\n1600—1100 e.Kr. ja uudistusaika 663—525 e.Kr.[24]\n\n\n\n\nHISTORIAN SARASTUSAIKA JA VANHA VALTAKUNTA\n\n(noin 3400—2500 e.Kr.)\n\n\nKahden ensimmäisen hallitsijasuvun kuninkaat ovat meille tuskin muuta\nkuin nimeltään tunnettuja. Mutta kolmas dynastia, noin 3000 vuotta\ne.Kr., aloittaa suurten pyramidinrakentajain ajan. Hallituskaupunki oli\nsilloin nykyisen Kairon seutuvilla. Mutta pääkaupungin paikka vaihtui\nfaaraoiden mukana. Arkeologien tutkimukset ovat osoittaneet meille,\nettä kukin kuningas osaltaan perusti uuden pääkaupungin ja rakensi sen\nlähelle tulevaa hautaansa, jonka arvonmukaista koristamista moni faarao\nitse asiassa piti elämänsä tärkeimpänä tehtävänä. Lopuksi _Memfis_,\njoka jo kauan oli ollut huomattava kaupunki ja jossa oli kuuluisa\nOsiriksen temppeli, tuli Egyptin pääkaupungiksi; ja senkin jälkeen kuin\nvanha valtakunta oli sortunut ja pääkaupunki siirretty etelämmäksi,\nMemfis jatkuvasti koko Egyptin historian ajan oli Ala-Egyptin kaikkein\ntärkeimpiä paikkoja.\n\nVanhimmat tunnetut Egyptin kuningashaudat ovat kallioiden onkalolta,\njoihin on rakennettu tiiliseinät. Mutta jo toisen hallitsijasuvun\najoilta on peräisin kuningashauta, joka on rakennettu tasoitetusta\nkalkkikivestä. Lähinnä vanhimmat kuningashaudat on rakennettu\nsuorakaiteen muotoon, ne ovat tasakattoisia, ylöspäin kallistuvin\nseinin. Niistä käytetään mastaba-nimeä. Nimi on arabialainen ja\nmerkitsee penkkiä. Mastaba onkin jättiläiskokoisen penkin muotoinen. Se\nvoi olla jopa 50 metriä pitkä ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta,\nniiden joukossa kappelin, missä papit uhrasivat kuolleen menestykseksi\nja jonne sukulaiset ja ystävät asettivat hänelle ruokaa.[25]\n\nUseassa mastabassa on piirtokirjoituksia, jotka kertovat, että joku\nvainajan omainen, tavallisimmin hänen poikansa on rakentanut haudan\ntai ainakin jollakin muulla tavalla osoittanut huolenpitoansa manalle\nmenneestä. Niinpä kirjoittaa eräskin mies isä-vainajansa hautaan:\n»Kun isäni haudattiin kauniissa lännessä, rakensin minä tämän haudan\nhänelle sellaiseksi, jollaiseksi hän sitä suunnitteli, kun hän vielä\nkäveli jalkainsa kannattamana.» Muuan toinen mies, joka oli osoittanut\nisällensä samanlaisen kunnian, nimittää itseänsä »erääksi, jolle hänen\npoikansa on tekevä samoin, kun hän kerran on mennyt lännen maille.»\nKerran kertoo mies, että hän on »haudannut vaimonsa tähän kauniiseen\nhautaan», kerran taasen isä, että hän on rakentanut haudan »vanhimmalle\npojallensa, jumalan rahainvartijalle, kun manallemennyt oli vielä\nlapsi.»\n\nLiikuttava on piirtokirjoitus, jonka muuan faaraon maaherroista on\nkirjoituttanut isällensä ja itsellensä teettämäänsä yhteiseen hautaan:\n»Minä annoin määräyksen, että minut piti haudattaman samaan hautaan\nkuin tämä Zau saadakseni olla hänen seurassaan, mutta ei sen vuoksi,\netten olisi voinut rakentaa toista hautaa itselleni; minä tein sen\nsaadakseni nähdä tämän Zaun joka päivä ja olla hänen kanssansa samassa\npaikassa.»\n\nUsein hauta — tai ainakin osa haudan laitteista — oli faaraon\nlahja. Eräässä neljännen hallitsijasuvun ajoilta olevassa haudassa\npiirtokirjoitus kertoo esim., että faarao itse oli määrännyt 50 miestä\nkuninkaan oman pyramidin rakentajista päivittäin työskentelemään tämän\nmastaban rakentamisessa. Ja »Hänen Majesteettinsa käski, että ketään\nnäistä miehistä ei pitänyt otettaman muihin töihin, ennenkuin hauta oli\nvalmis.»\n\nTuon tuostakin vakuuttaa haudan onnellinen omistaja: »Koskaan ei\nsamanvertaista ole tehty kuninkaalliselle palvelijalle, sillä minä olin\nHänen Majesteettinsa sydäntä lähellä; minä miellytin hänen sydäntänsä,\nsillä kuningas rakasti minua ja ylisti minun kaikkia tekojani.»\n\nMastabain seiniä koristavilla kuvilla niihin kuuluvine kirjoituksineen\non suuri sivistyshistoriallinen arvo. Ei kyllin siinä, että ne ovat\noivallista aineistoa vanhan valtakunnan aikaisen Egyptin elämän\ntutkimiselle: ne ovat psykologisestikin hyvin kiintoisia, sillä ne\ntodistavat muinaisten egyptiläisten, niin kuin ylipäänsä itämaalaisten\n— ja länsimaalaisten — heikkoutta arvonimiä kohtaan. Ilmeisen\ntyytyväisenä vainaja luettelee kaikki ne korkeat arvoasemat, joissa\nhän on ollut, kaikki ne armonosoitukset, joita faarao on hänelle\nsuonut, kaikki ne lahjat, joita tämä on hänelle antanut. Ja mimmoisia\nluottamustehtäviä faarao voikaan antaa uskotuilleen! Muuan heistä oli\nesimerkiksi saanut esiintyä pöytäkirjanpitäjänä eräissä kuningashuoneen\nsisäisissä perheriitaisuuksissa. »Ei kukaan minun asemassani oleva ole\ntätä ennen saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia», hän\nvakuuttaa.\n\n\u003Ctb>\n\nMastaboista kehittyi sitten vieläkin suurempia kuningashautoja:\npyramidit, vakavimmat rakennustyöt, mitä maan päällä on —\nluonnollisesti lukuunottamatta sellaisia yrityksiä kuin Kiinan muuri.\nKehitys mastabasta pyramidiin on tapahtunut siten, että mastaban päälle\non rakennettu aina toinen, ylempi alempaa pienemmäksi. Tällä tavoin\novat omituiset porraspyramidit syntyneet. Täyttämällä sitten tällaisen\npyramidin askelmat sileäksi hiotulla graniitti- tai kalkkikivellä\nsaatiin tavallinen sileäpintainen pyramidityyppi.\n\nPyramidit rakennettiin, kuten mastabatkin, kuninkaitten\nhautakammioiksi. Mutta faaraot eivät rakentaneet pyramideja\nyksin itselleen, vaan myöskin puolisoillensa. Niinpä Kheopsin\nhautamuistomerkin juurella on kolme pienempää pyramidia, joihin hänen\nkuningattarensa on haudattu. Kuninkaallisten pyramidien ympärillä\non vielä prinssien ja prinsessojen, virkamiesten ja hovilaisten\nmastaboita; ja kuta korkeammalla arvoasteikossa nämä ylhäisyydet ovat\nolleet elämänsä aikana, sitä lähemmäksi faaraota he ovat saaneet\nviimeisen leposijansa. Siten on Memfiksen ja toisten pääkaupunkien\npaikoille Niilin vasemmalle rannalle, vähintään viiden penikulman\npituiselle alueelle, syntynyt koko maailmassa ainutlaatuinen kuolleiden\nkaupunki.\n\nKuninkaan pyramidi oli aina kuolleiden kaupungin keskus — mutta\nei ainoastaan kuolleiden, vaan myöskin aikoinaan eläneiden. Nuo\nvaltavat rakennukset kohoavat nyt siellä muistomerkkeinä kuningasten\nmuinaisesta hallituskaupungista. Uudemmista tutkimuksista selviää\nnäet, kuten jo on sanottu, että vanhan valtakunnan aikana melkein\njokainen kuningas perusti uuden pääkaupungin, josta tuli myöskin hänen\n»kuolemankaupunkinsa», ja ennen kaikkea juuri se, sillä kuninkaan\npalatsi joutui varjoon valtavan hautarakennuksen rinnalla. Pyramidithan\noli tarkoitettu »ikuisiksi asunnoiksi» ja ne rakennettiin niinmuodoin,\nsamoinkuin temppelit, kestävämmästä aineesta kuin kuninkaalliset\npalatsit, joiden tuli kestää vain yhden kuninkaan hallitusaika. Nämä\ntyydyttiin sen vuoksi rakentamaan auringonkuivaamasta tiilestä[26].\nMutta siten ne eivät kyenneetkään kovin pitkää aikaa säilymään ajan\nhampaalta. Niin Egyptistä ajan oloon tuli ennen kaikkea _temppelien_ ja\n_hautojen maa_.\n\nUseimmat pyramidit on rakennettu kalkkikivestä. Ihmeteltävää on,\nettä sen ajan yksinkertaisilla apuneuvoilla on voitu käsitellä sata\ntonnia jopa enemmänkin painavia järkäleitä. Onpa tavattu graniittinen\npyramidilohkare, joka painaa noin 500 tonnia. Ja valtavat päällyskivet\non parhaiten rakennetuissa pyramideissa liitetty toisiinsa niin\nhuolellisesti, että on melkein mahdotonta huomata rakoja niiden\nvälillä. Vielä tänäkään päivänä ei voi saada edes paperin syrjääkään\nmahtumaan niiden liitospaikkoihin.\n\nNykyisin tunnetaan noin kahdeksankymmentä pyramidia, mutta\ntodennäköisesti monta muuta on erämaan hiekan peitossa. Kairon\nedustalla kohoaa kolme mahtavinta ja vakavinta näistä maailman\nihmetöistä. Suurin ja kuuluisin on se, jonka kuningas Kheops rakensi\nnoin viisituhatta vuotta sitten. Se oli alkujaan päällystetty\nsileäksi hiotulla hohtavan valkoisella kalkkikivellä. Molemmat toiset\nKairon lähistöllä olevat suuret pyramidit oli samoin päällystetty\nhuolellisesti hiotulla kivellä, alempana punaisella graniitilla,\nylempänä kalkkikivellä. Itse huippu oli useimmissa pyramideissa\ngraniitista. Miten hohtivatkaan nämä auringossa kimmeltävät\n»lasivuoret», joille oli mahdoton kavuta! Kheopsin pyramidin korkeus\noli alkujaan noin 145 m, mutta on nyt vähentynyt 137:ään. Keskiajalla\nkäyttivät nimittäin Egyptin arabialaiset hallitsijat niin tämän kuin\nmuidenkin pyramidien suojelevaa kivipäällystää Kairon rakennuksiin\nsillä seurauksella, että alempi kalkkikivi varsinkin itse pyramidin\nhuipussa alkoi rapautua.[27]\n\nLaajalti matkustanut kreikkalainen historioitsija Herodotos, joka\n5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. kävi Egyptissä, kertoo, että 100\n000 miestä 20 vuotta rakensi Kheopsin pyramidia. He tekivät työtä\nkuitenkin ainoastaan kolmena kuukautena vuodessa, siis tulva-ajalla,\njolloin peltotöitä ei voida tehdä.\n\nAina Herodotoksen päivistä saakka on pyramideja halki vuosituhansien\npidetty orjuuden ja hirmuvaltiaan häikäilemättömyyden muistomerkkeinä.\nTästä sanoo kuuluisa egyptologi Flinders Petrie: »Paljon tolkutonta on\naikojen kuluessa kirjoitettu Kheopsin ja muiden pyramidinrakennuttajain\nkansan sortamisesta ja sen kyynelistä ja huokauksista. Itse asiassa oli\nkansalle määräämättömäksi hyödyksi, että se koulutettiin yhteistyöhön\nja sai teknillistä taitavuutta.» Petrie on laskenut, että kunkin\negyptiläisen tarvitsi vain kaksi kertaa elämässään tulla kutsutuksi\ntähän työhön ja silloinkin tulvan aikana, jolloin hänellä kumminkaan\nei ollut mitään tekemistä kotona. Egyptin työtätekevälle kansanosalle\nteki sitävastoin elämän raskaaksi se suhteettoman suuri joukko\ntuottamattomia yksilöitä, varsinkin hovivirkailijoitten ja pappien\njoukossa, joita toisten täytyi elättää raatamalla otsansa hiessä.\n\nValtavien kivimuistomerkkien sydämessä tai syvällä maassa niiden alla\nkuollut faarao lepäsi kiviarkussaan. Ääretöntä vaivaa, määrättömästi\nrahaa ja suurta älykkyyttä on vaatinut myöhempinä aikoina keksiä ja\navata ne käytävät, jotka johtavat kuninkaallisiin hautakammioihin. Ja\nkun tutkija vihdoin on päässyt perille, mitkä kivimöhkäleet missäkin\ntapauksissa olivat sisäänkäytävän suulla, hänellä on välistä ollut\nedessänsä oikea labyrintti käytäviä, joissa tietä tukkimassa on\nraskaita graniittisia laskuovia, jotka ennen hautaamista on kohotettu\npönkien varassa, mutta sitten pudotettu liitoksiinsa.\n\nHautakammioiden ja niihin johtavien käytävien seinillä tavataan\npyramideissa viidennen hallitsijasuvun loppu- ja kuudennen alkuajoilta\nkaiverrettuja hautakirjoituksia. Ne esittävät hautausmenoja ikivanhoine\nhymneineen; ne kuvailevat manalle menneitten faaraoitten elämää\njumalain seurassa ja sisältävät loitsuja, joiden tarkoituksena on\nsuojella heitä kaikelta pahalta haudan toisella puolen. Näissä\n_pyramiditeksteissä_ esiintyy aineksia paljon vanhemmalta kuin niiden\nmerkitsemisajalta, sillä Egyptissä vanha ei koskaan täydellisesti\nhävinnyt, vaan kasvoi yhteen uuden kanssa. Pyramiditekstit\njuontavat juurensa aina »harmaimmasta muinaisuudesta» ja ovat,\nkuten muuan egyptologi sattuvasti on sanonut, »vanhin kappale\nihmishengen historiaa». Ne kuuluvat samaan kirjallisuuspiiriin kuin\n»Kuolemankirjan» vanhimmat osat.\n\n\u003Ctb>\n\nLiioittelematta voidaan sanoa, ettei mikään ihmiskäden työ niin\nvaltavasti ja pysyvästi vaikuta katselijan mielikuvitukseen kuin\nnuo kolme suurta pyramidia. Taiteen kauneimmat luomat, ihanimmat\nrakennukset, nykyaikaisen tekniikan rohkeimmat saavutukset — mikään\nkaikesta tästä ei tunkeudu niin syvälle, niin lähtemättömästi katsojan\nmieleen.\n\nKoskaan pyramidit eivät vaikuta niin valtavan majesteetillisilta kuin\nnähtyinä kirkkaana kuutamoyönä. Samalla kertaa terävinä ja voimakkaina\npiirtyvät niiden ääriviivat sinisenharmaata öistä taivasta vasten, ja\nkeltaisesta erämaan hiekasta kohoaa sfinksi, tämä arvoituksellinen\nolio ihmispäineen ja jalopeuranruumiineen. Todennäköisesti se esittää\njotakin suurista pyramidin rakentajista[28], faaraoitten tavalliseen\ntapaan vertauskuvallisesti esitettynä leijonan hahmossa.\n\nPyramidin juurella ihminen tuntee mitättömyytensä; häntä pyörryttää,\nniinkuin häntä huimaa se ikuisuusajatus, joka on luonut tämän ihmistyön\nyli-inhimillisin mittasuhtein.[29] Pyramidien kuva seuraa aina sitä,\nken kerran on nähnyt nämä ihmetyöt. Se seuraa häntä merien taakse, eikä\nhellitä koskaan otettansa hänestä.\n\nMitä suunnatonta osaa onkaan Egyptin sivistykselle näytellyt usko\nkuolleitten elämään! Mikä mahtava voima ihmisyyden kehityksessä onkaan\nollut kuolemattomuusajatus!\n\nEi ainoakaan kansa — ainakaan ennen sitä aikaa, jolloin\nroomalais-katolinen kirkko kiirastuli- ja sielumessuopillaan sai lujan\notteensa ihmisten sieluihin — ole sellaisella innolla kuin egyptiläiset\nkäyttänyt työvoimaa ja maallista omaisuutta kuolemanjälkeisen\nolemassaolon turvaamiseksi. Eikä tämä tapahtunut yksin balsamoimisella\nja suurenmoisilla hautarakennuksilla: niin kuninkaat kuin yksityiset\nhenkilötkin hankkivat jo elinaikanaan kokonaisen pappisesikunnan,\njonka oli huolehdittava siitä, että he viimeisessä leposijassaan\nsaivat asiaankuuluvat kuolinuhrit ja kunnianosoitukset. Näille\npapeille taattiin oikein sopimuskirjalla elatus jostakin vainajan\nkiinteän omaisuuden tuotteista. Eräskin neljänteen hallitsijasukuun\nkuuluneen kuninkaan poika varasi kahdestatoista kaupungista kertyvät\ntulot kuolinpalvelukseensa; muuan hovimies valitsi kahdeksan pappia\ntekemään palvelusta hänen haudallansa. Siten Egyptissä kuten\nroomalais-katolisissa maissa suurin osa kansallisomaisuutta joutui\ntuottamattomaksi sellaisin seurauksin, että valtio perin köyhtyi ja\nkävi kykenemättömäksi tehtäviänsä täyttämään.\n\n\u003Ctb>\n\nEnnen kuin tämä ja muut epäkohdat olivat saaneet valtoihinsa\nNiilinmaan, oli kuitenkin Memfiksen ajanjakso rikkaan sivistyksellisen\nkukoistuksen aikaa. Valtakuntaa piti kiinteästi koossa voimakas,\nlujasti keskitetty hallitus, jonka kaikki langat juoksivat lopuksi\nfaaraon käteen. Hänen alaisinansa maaherrat hallitsivat kukin\nlääniänsä, vastasivat järjestyksen säilymisestä siellä samoinkuin\nsiitä, että verot saatiin kokoon määrätyissä luonnontuotteissa.\n\nKoko valtiotalous oli luonnontaloutta. Raha oli Egyptissä vielä\ntuntematon. Valtion piti kussakin paikassa olla ottamassa osuutensa\nmaan tuotteista, puiden hedelmistä ja karjan antimista ja kuljetuttaa\nsitten kaikki tyynni valtion varastoaittoihin. Sieltä tavarat\nsitten joko siirtyivät hovin ylläpitoon tai jaettiin virkamiehille\ntai vietiin maasta vieraista maista saatujen tuotteiden maksuksi.\n»Tuskin voimme», sanoo tanskalainen egyptologi H.O. Lange,\n»kuvitellakaan sitä virkavaltaista koneistoa, mitä tuli käyttää tähän\ntarkoitukseen. Papyruksessa on meille säilynyt jätteitä manttaali- ja\nveroluetteloista, palkkauslistoista, varastoluetteloista ja Egyptin\nvaltionarkistoista annetuista kertomuksista, joista saamme sen\nkäsityksen, että muinaisegyptiläinen byrokratia on säästänyt paperia\nyhtä vähän kuin nykypäiväinenkään.»\n\nKorkealla kannalla oli _taidekin_ vanhan valtakunnan aikana. Sitä\ntodistavat n.s. kylävoudin ja kirjurin kuvapatsaat, joissa molemmissa\non kiintoisaa se hämmästyttävän selväpiirteinen todellisuustaju, jonka\ntaiteilija on saanut esille.\n\nKuinka mainio onkaan tuo kelpo työnjohtaja akaasiakeppi kädessään\narvonsa merkkinä! Tanakka vartalo, lyhyt, paksu kaula, jokapäiväisen,\nmutta tarmokkaan muotoinen pää ja tärkeä, itsetietoinen ilme,\nsanalla sanoen koko mies kiireestä kantapäähän on kuin kunnon\nkeskinkertaisuuden perikuva. Varmalla kädellä ja mahdollisimman\nluonnonmukaiseksi taiteilija on hänet muovaillut.\n\n»Kirjuria» kelpaa myös katsella. Se on erinomainen silmänräpäyskuva,\notettu juuri sillä hetkellä, jolloin malli on asettunut istuvaan\nasentoonsa. Pirteät silmät odotusta täynnä, melkein hartaina\nsanelijan suuhun kohdistettuina, hän istuu siinä valmiina sieppaamaan\nensimmäisen sanan, joka suusta on lähtevä, piirtääkseen sen kynällänsä\npapyruslehteen, joka hänellä on edessänsä kirjoituslaudalla.\n\nKun näkee nämä teokset, jotka on synnyttänyt nuoruudenraikas, välitön\nluomisvoima, jota myöhemmillä egyptiläisillä taiteilijoilla ei ole,\nsilloin nimitys »vanha» valtakunta ei voi johtaa siihen väärään\nkäsitykseen, että tämän ajan taiteella olisi vanhuuden leima.\nTämän ajan kuvanveistotaiteen mestariteokset samoinkuin hautojen\nseinäkuvatkin todistavat päinvastoin nuorekasta, elämäntuoretta\nluomisintoa eikä niissä lainkaan ilmene väsymyksentuntua, joka\nolisi niihin lyönyt leimansa, jos vanha valtakunta olisi ollut\nfaaraoitten sorron ja orjuuden aikakautta. Vanhan valtakunnan ajalle\nominaista on samantapainen luomisilo, joka ilmenee kreikkalaisten\nkulttuurisuorituksessa pari vuosituhatta myöhemmin. Siten »vanhat»\negyptiläiset näyttävät meistä lahjakkaalta, henkisesti vireältä\nkansalta, joka oli herännyt tietoiseen kulttuurityöhön ja valppain\nsilmin tarkasteli maailmaa aikana, jolloin vielä melkein kaikki muut\nkansat maan päällä, sivistyksellisesti nähtynä, uinuivat horrostilassa.\n\n\u003Ctb>\n\nJo vanhan valtakunnan aikana faaraot alkoivat kiinnittää huomionsa\nkataraktin toisella puolella olevaan maahan. Kuudennen hallitsijasuvun\naikana putous kanavoitiin, niin että pienemmät alukset voivat\nkulkea siitä. Samalta ajalta on peräisin mahtavan maaherran hautaan\nkaiverrettu kertomus siitä, miten vainaja kerran oli ollut kuningas\nPepi I:n mukana sotaretkellä, jonka kuningas teki »hiekkakansaa»\nvastaan — egyptiläisten beduiineista käyttämä nimitys —, joka asui\nEgyptin rajoilla sekä pohjoisessa että etelässä kataraktin yläpuolella.\n»Hänen majesteettinsa», sanotaan siinä, »varusti monikymmentuhantisen\nsotajoukon, ja se palasi onnellisesti hävitettyään hietikon asukkaitten\nmaan, kaadettuaan heidän viikunapuunsa ja viinitarhansa, pantuansa\ntuleen heidän laihonsa ja surmattuaan monta kymmentätuhatta miestä sekä\notettuaan valtavan määrän vankeja.»\n\nSinne lähetettiin myöskin rauhallisia retkikuntia, jotka toivat\nmukanansa kotiin kalliita lasteja Nubian tuotteita, kuten norsunluuta,\nebenholtsia ja kultahiekkaa. Näitä retkikuntia johtivat tavallisesti\negyptiläiset mahtimiehet, jotka vallitsivat Elefantine-saarta ja muita\nkataraktin lähialueita. Ne olivat faaraon vasalleja ja rajavartijoita,\njoilla sen vuoksi oli mahtava arvonimi »valtakunnan eteläisen portin\nvartija».\n\nEi ollut suinkaan helppoa ohjata karavaani Nubian halki ja tuoda se\ntakaisin vahingoittumattomana kalliine lasteineen villien tummaihoisten\nniillä main asuvien kansanheimojen keskitse. Monet kuninkaan\nElefantine-saaren vasalleista jäivät sille tielleen, ja heidän ja\nheidän seuralaistensa luut valkenivat erämaan hiekassa. Vastapäätä\nElefantineä, Niilin vasemmalla rannalla olevissa kalliohaudoissa,\nmissä muinaisilla rajaseudun maaherroilla on viimeinen leposijansa,\non piirtokirjoituksia, jotka ylpeästi kertovat niistä pelottomista\nmiehistä, jotka kuninkaansa käskystä ensimmäisinä valkoihoisina\nhistoriallisella ajalla tunkeutuivat sisä-Afrikkaan.\n\nMuuan Herkhuf-niminen Elefantinella vallinnut faaraon vasalli on\nnykyisen Assuanin lähellä olevan hautakammionsa seinissä kertonut\nneljästä retkestä, jotka hän teki Nubiaan. Ensimmäinen kesti seitsemän\nkuukautta, toinen kahdeksan. Kolmannella retkellään hän keräsi niin\nsuuret määrät suitsutusaineita, norsunluuta, ebenholtsia, pantterin\nja leopardin nahkoja ja muita kalliita tuotteita, että tarvittiin\n300 aasia niitä kuljettamaan. Kun hän teki neljännen matkansa\nNubiaan — noin v. 2550 ennen meidän ajanlaskuamme — oli faaraoitten\nvaltaistuimella seitsenvuotinen poika, Pepi II. Tämän nuoren kuninkaan\nhallituskausi oli tuleva pisimmäksi, mitä koko maailmanhistoriasta\ntunnetaan — se kesti nimittäin, jos saa luottaa egyptiläiseen\ntraditioon, vähintään yhdeksänkymmentä vuotta.\n\nKun karavaani palasi takaisin, sillä oli mukanaan jotakin, josta\npikku faarao iloitsi enemmän kuin kaikista Egyptiin tuoduista\nkalleuksista — pieni tanssiva kääpiö. Tiedämmehän, että meidän\naikamme löytöretkeilijät ovat Keski-Afrikan aarniometsistä löytäneet\nkääpiökansan. Pepi-kuninkaan aikana tämä ihmisrotu eli otaksuttavasti\nlähempänä Egyptiä. Herkhufin oli onnistunut saada kiinni tällainen\npikku mies ja hän vei hänet mukanansa huvittamaan kuningasta\ntansseillaan ja ilveillään.\n\nKun Pepi sai kuulla puhuttavan pienestä kääpiöstä, hän tuli aivan\nvilliksi ihastuksesta. Hän kertoi itse kirjeessä Herkhufille, kuinka\niloinen hän oli, ja pyysi häntä kaikin mokomin pitämään huolta, ettei\npikku miehelle tapahtuisi mitään pahaa matkalla. »Kun hän astuu\nsinun kanssasi alukseen», faarao kirjoittaa, »valitse luotettavimmat\nmiehet hänen vierellensä, aluksen molemmin puolin, ja pidä huoli,\nettei hän putoa veteen! Kun hän nukkuu öisin, niin aseta luotettavaa\nväkeä nukkumaan hänen viereensä telttaan ja tarkasta kymmenen kertaa\nyössä, että kaikki on hyvin! Jos tulet hoviin tuoden mukanasi pikku\nmiehen terveenä ja hyvin säilyneenä», niin Pepi kirjoitti, »niin\nfaarao tahtoo tehdä sinun hyväksesi enemmän kuin aikoinaan kuningas\nAsosi[30] teki sen miehen hyväksi, joka toi hänelle kääpiön Puntista.»\nTästä ihmemaasta, suitsutusaineitten kotimaasta, joka oli nykyisellä\nSomali-niemellä Punaisen meren eteläpäässä, oli eräs laivaretkikunta\nkerran tuonut mukanansa kultaa, pyhää suitsuketta ja muita kalliita\ntuotteita.\n\nHerkhuf oli niin ylpeä pienen faaraon kirjeestä, että hän kaiverrutti\nsen sanasta sanaan hautakammionsa seinään, jossa se on luettavissa\ntänäkin päivänä.\n\n\u003Ctb>\n\nMaaherrat ja muut virkamiehet palkittiin Egyptissä vanhan valtakunnan\naikana läänittämällä heille perintönä meneviä tiluksia. Mutta tähän\npalkkaustapaan sisältyi se vaara, että yhä suuremmat ja suuremmat\nmaaomaisuudet vähitellen kerääntyivät määrätyille suvuille, joiden\njäsenet olivat olleet korkeissa viroissa. Nämä suvut kävivät\nlopulta niin mahtaviksi, että ne voivat tavallaan vaatia omikseen\nkorkeimpia valtionvirkoja, ja lopuksi kävi tämä rikas virkavalta\nja voimakkaan järjestön muodostava papisto faaraota mahtavammaksi.\nSilloin tuli hajaannuksen aika, ja valtakunta jakautui moniin pieniin\nruhtinaskuntiin, jotka usein olivat taisteluissa keskenänsä. Valtion\nyhteyden hajoamista kuvaavaa on, että ylhäisten virkamiesten hautoja\nei enää sijoitettu mahdollisimman lähelle faaraon hautaa, vaan että\nmaaherrat ja maan mahtimiehet valitsivat viimeisen lepopaikkansa omalta\nkotipaikaltaan.\n\nVanhan valtakunnan häviötä seuraa väkivaltainen taloudellinen ja\nyhteiskunnallinen mullistus, jonka kulkua maalailevin sanoin kuvailee\nmuuan tuon ajan Egyptin viisas mies. Niilin hedelmöittävä vesi tulvii,\nhän sanoo, mutta peltoja ei viljellä, ryövärit ja maankiertäjät\nsamoilevat teillä ja väijyvät pahaa aavistamatonta matkamiestä, ja\nvieraita kansoja tunkeutuu maahan kaikkialta. Taudit raivoavat,\nja naiset ovat hedelmättömiä. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys\non lakannut, veroja ei makseta ja pyhättöjä ja kuningaspalatseja\nhäväistään. »Ne, joita kerran verhosivat komeat vaatteet, käyvät nyt\nryysyihin pukeutuneina. Ylhäiset naiset kuljeksivat ympäri maata ja\nvaimot valittavat: 'jospa meillä olisi jotakin syötävää!’ Rikkaan\ntäytyy nukkua janoissaan, mutta voimakasta olutta juo nyt se, joka\nmuinoin aneli sakkaa. Jolla ennen ei ollut leivänmuruakaan, sillä\non nyt aitta täynnä viljaa. Kaikkialla kuuluu huuto: 'nujertakaamme\nmaahan mahtavamme!' Krokodiilit saavat riistaa yli tarpeensa. Ihmiset\nsyöksyvät itsestänsä niiden kitaan — niin mielettömiä he ovat kauhusta,\nnauru on vaiennut kaikkialta eikä sitä kuulla enää. Suru ja valitus\ntäyttävät maan. Vanha ja nuori sanoo: 'Minä toivon, että olisin\nkuollut, ja pikku lapset valittavat: 'Jospa minua ei olisi synnytetty\ntähän maailmaan!'\n\nEivät enää miehet purjehdi pohjoiseen, Byblokseen[31]. Mistä me\nsaamme nyt setripuuta muumioarkkuihimme ja öljyä balsamoimiseen?»\nJa ujostelemattomasti kuten juutalaiset profeetat viisas kääntyy\nitsensä kuningas Pepin puoleen — joka nyt oli vanha ja raihnainen —\nseuraavin nuhtelevin sanoin: »Viisauden, tiedon ja oikeamielisyyden\nolet sinä saanut avuksesi, mutta kapinan ja vihollisten melun annat\nsinä kuulua yli maan. Katso kuinka toinen lyö toistansa ja kuinka\nsinun käskyjäsi kierretään! Vuosikaudet on sisäinen sota raivonnut.»\nNäin koettaa varoittava ääni kehoittaa vanhaa kuningasta ajattelemaan\nvelvollisuuksiansa. Mutta turhaan.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nLudvig Borchardt, Die Pyramiden, ihre Entstehung und Entwicklung.\n\nG. Maspero, Art in Egypt.\n\nJean Capart, L'art égyptien.\n\nJean Capart, Legons sur l'art égyptien.\n\nFrederik Poulsen, Ægyptens Kunst.\n\nH. Schäfer, Von ägyptischer Kunst.\n\nW. Max Möller, Äthiopien (»Der alte Orient» 1904).\n\n\n\n\nKESKIMMÄINEN VALTAKUNTA\n\n(noin 2100—1800 e.Kr.)\n\n\nHajaannustila kesti noin vuoteen 2100, jolloin Etelä-Egyptin\nThebaa[32] ja sen ympäristöjä hallinneen ruhtinassuvun onnistui vallata\nkoko muinoinen Egyptin valtakunta ja siten palauttaa valtakunnan\nyhteys. Kahdestoista hallitsijasuku aloittaa noin v. 2000 uuden\nkukoistusajan, joka kestää pari vuosisataa. Voimakkaiden kuningasten\njohdolla lakkautetaan lääniruhtinasten virat, ja tällöin näyttää\ntoimeenpannun perinpohjainen lahjoitettujen valtiotilusten reduktio.\nLuonteenomaista tälle perusteelliselle muutokselle on, että suuret ja\nmuhkeat läänitysaateliston haudat vähitellen täydellisesti katoavat.\n\nKahdennentoista dynastian kuninkaat, joiden melkein kaikkien nimi\noli _Amenemhet_ tai _Sesostris_, olivat innokkaita rakentajia,\nja muistomerkkeinä heidän ajaltansa on hautarakennusten lisäksi\ntemppeleitäkin. Taide ja kirjallisuus kehittyivät nyt kauneimpaan\nkukkaansa. Keskimmäisen valtakunnan aika esiintyikin myöhempien\nsukupolvien silmissä Egyptin klassillisena aikana, jonka mestareita\npidettiin korkeina esikuvina. Vielä puoli vuosituhatta myöhemmin\nopiskeltiin tämän ajan kirjallisuutta kouluissa, ja jokainen, joka\nhalusi »puhua oikein kauniisti», otti sen esikuvakseen.\n\nFaaraoitten hallituskaupunki oli nyt ajoittain Memfiksen seuduilla,\najoittain Faijumissa vähän kauempana lounaassa. Tästä suomaisesta,\nepäterveellisestä maakunnasta, joka jonkinlaisen luonnollisen kanavan\nvälityksellä oli yhteydessä Niilin kanssa, tuli nyt faaraoitten\ntoimesta Egyptin viljavimpia, ihanimpia keitaita. Vielä tänäkin päivänä\nFaijumin appelsiinit, persikat, viikunat ja viinirypäleet ovat hyvässä\nmaineessa, ja yhtä kuuluisa on keidas pumpuliviljelyksistään ja\nihanista ruusuistaan.\n\nFaijumin ihmeellinen muutos saatiin aikaan toimeenpannuilla\nparannuksilla, kanavayhteydellä Faijumin ja Niilin välillä, mutta\nvarsinkin suluilla, joilla veden saanti joesta voitiin säännöstellä\nvuodenaikojen tarpeen mukaan. Uuden, itse keitaaseen rakennetun\nverkoston avulla entiset suot muuttuivat viljaviksi vainioiksi.\nSäilymään jäänyt vesi muodosti Moiris-järven, joka silloin kuten nytkin\noli kuuluisa kalarikkaudestaan, varsinkin hyvänmakuisten karppien\nrunsaudesta. Siellä on myöskin valtava ahvenensukuinen kala, joka voi\nkasvaa noin 1 1/2 metriä pitkäksi ja painaa jopa 50 kiloa.\n\nJärven vesi estettiin poistumasta padoilla, joita voidaan pitää meidän\naikamme suurten, Assuanin ja Assiutin kohdalle Niiliin rakennettujen\nsulkujen ensimmäisinä edelläkävijöinä.\n\nTästä on aikoinaan tehty se väärä johtopäätös, että Moiris-järvi olisi\ntekemällä tehty palvelemaan Niilin veden säiliönä ja joen tulvaveden\nsäännöstelijänä; ja mielikuvituksessa on nähty valtavat orjajoukot,\njotka täällä tekivät työtä faaraon käskystä. — Todellisuudessa on\nasiain kulku ollut päinvastainen. Faaraot eivät ole täyttäneet Faijumia\nvedellä muitten maankolkkien tarpeiksi, vaan päinvastoin _vähentäneet_\nja säännöstelleet sen vesimäärää maakunnan _omaksi_ tarpeeksi. Niin\nvaltavan joen kuin Niilin veden säännöstelijänä ei sellainen järvi kuin\nMoiris olisi pitkällekään riittänyt.\n\nFaijumiin Amenemhet III rakennutti pyramidinsa ja sen viereen\njättiläissuuren hautatemppelin, jonka, ympärillä olleiden pappien\nasuntojen kanssa, kerrottiin muodostaneen sellaisen pilarikäytävien,\npihattojen ja pimeiden huoneiden sokkeloryhmän, että siellä oli\nmahdotonta liikkua oppaatta. Nämä rakennusryhmät lienevät olleet\naiheena kreikkalaisten kertomuksiin labyrintistä, maailman suurimmasta\nihmerakennuksesta.[33] Nykyisin on Amenemhetin temppeli melkein\njäljettömiin hävinnyt.\n\nKreikkalaisessa kansan perimätiedossa kahdennentoista dynastian\nhallitsijat esiintyvät kaikki yhteisellä Sesostris-nimellä\nsuurenmoisina rakentajina ja valloittajina, joiden urotöitä aikojen\nkuluessa kaunisteltiin uskomattomiin. Tosiasiallisesti he ulottivat\nvaltakunnan rajat etelään »maailman loppuun» asti, s.o. toisen\nkataraktin seuduille ja laskivat valtansa alle nubialaisten asuman\njokilaakson ja siitä itäänpäin Punaisen meren rannalla sijaitsevat\nkultakaivokset. Egyptiläisten linnoitusten toisen kataraktin seuduilla\nolevat rauniot osoittavat tänäkin päivänä, miten valloitettu\nnubialainen alue turvattiin aron kansojen hyökkäyksiltä. Semnen luokse,\nkuusi penikulmaa kataraktista etelään, kuningas Sesostris III pystytti\nerään Nubiaan tehdyn sotaretken jälkeen rajakiven, jossa oli seuraava\nkirjoitus: »Älköön kenenkään nubialaisen, ken hän lieneekin, olko\nsallittu kulkea tämän kiven ohi joen laskusuuntaan, kulkipa hän sitten\nmaitse tai purjehti veneessä kuljettaen karjaa, aaseja, vuohia j.m.s.,\njotka ovat nubialaisten omaisuutta, poikkeuksena ne, jotka tulevat\ntekemään niillä kauppaa markkinapaikalle tai ovat tulossa joissakin\nlähettilään asioissa. Jotka sellaisessa tarkoituksessa tulevat, heitä\npitää kaikin tavoin hyvästi kohdeltaman.»\n\nTänne hän myös rakensi linnoituksen ja tehtyään uuden rankaisuretken\nnubialaisia vastaan pystytti muistokiven; jossa hän pöyhistelevin\nsanoin kehuu, että hän on herättänyt kauhua (viheliäisen Kushin)\nasukkaissa, kuten Etelä-Nubiaa nimitettiin ennen valloitusta.\n»Minä olen», faarao kerskuu, »kuten krokodiili, joka odottamatta\nhyökkää saaliinsa kimppuun, sieppaa sen ja tuhoaa säälimättä». Mutta\nnubialaisten arkuuden kuvailemiseen ei hänellä sanoja riitä: »Rohkeus\non heistä kaukana, he ovat kurjia raukkoja, ja heidän sydämensä on\narka. Minun majesteettini on nähnyt heidät, ja mitä minä sanon, ei ole\nvalhetta. Minä raiskasin heidän naisensa, minä otin heidän työmiehensä\npelloilta vangeiksi, minä iskin kuoliaaksi heidän karjansa, minä\nniitin heidän viljansa ja panin sen palamaan. Tämän minä vannon isäni\nelämän nimessä. Minä puhun totta, ja puhetta, joka suustani lähtee, ei\nvoida kumota.» — Kukapa voisikaan olla yhtymättä hänen majesteettinsa\nihailuun urotyön johdosta: hyvin asestetuin ja järjestetyin joukoin\nkurittaa maan asukas-parkoja ja häväistä heidän kotinsa!\n\nLopuksi faarao kiroaa sen seuraajansa, joka miekaniskutta siirtäisi\nrajan takaisin, vaikka se olisi hänen oma poikansa: »hän ei ole minun\npoikani, hän ei ole minun siittämäni.»[34]\n\nSesostris III suoritti loppuun myöskin ensimmäisen kataraktin\nkanavoimisen, joka alettiin neljäsataa vuotta aikaisemmin, 6:nnen\nhallitsijasuvun aikana. Eräässä koskien saaressa on kallioon\nkaiverrettuna kaksi piirtokirjoitusta, jotka kertovat tästä hänen\nkulttuurityöstään. Siitä saadaan myös tietää, että kanavan nimi oli\n»Kauniit ovat Sesostriksen tiet». Vähitellen kumminkin hiekka ja\nkivet madalsivat väylän, mutta Sesostris puhdistutti sen jälleen.\nSamanlaiseen toimenpiteeseen ryhtyi neljäsataa vuotta myöhemmin Thotmes\nIII määräten seudun kalastajaväestön tehtäväksi kanavan jokavuotisen\npuhdistamisen.\n\nPohjoiseen päin, Syyrian maihin ja itäisen Välimeren saarimaailmaan\negyptiläisillä jo noina aikoina oli paljon vilkkaampi liikenneyhteys,\nkuin mitä tahtoisi uskoa. Kreetassa ja Kyproksessa, Kythéra- ja\nRhodos-saarilla, Mykénaissa (myös Mykéné) ja monissa muissa paikoin\nVälimeren tässä osassa on haudoista ja kaupunkien raunioista löytynyt\negyptiläisen kulttuurin muistomerkkejä aina vanhan valtakunnan ajoilta,\nja päinvastoin monista Egyptin raunioista ja haudoista on löytynyt\nkreettalaisia saviastian paloja ja koristuksia.\n\nEnnen on oltu siinä luulossa, että omituinen egyptiläinen sivistys\noli pysähtynyt Niilinmaan omien rajain sisälle vaikuttamatta muuhun\nihmiskuntaan. Mutta kuta enemmän meidän aikamme historioitsijat ovat\ntunkeutuneet vanhan ajan historiaan, sitä enemmän todistuksia he ovat\nsaaneet maailman eri osien läheisestä yhteydestä jo noina aikoina. Tämä\nsoveltuukin hyvin yhteen sen kanssa, että matkakertomuksista pidettiin\njo aikaisin Egyptissä hyvin paljon.\n\n\u003Ctb>\n\nKahdennentoista hallitsijasuvun mukana voimakkaiden faaraoiden sarja\noli lopussa. Voimakastahtoisen johdon puute ilmenee sellaisissakin\nyksityisseikoissa kuin siinä, että Niilin tulvien korkeuden\nvuotuiset merkinnät, joita Amenemhet III oli alkanut teettää toisen\nkataraktin yläpuolelle kallioseiniin, lakkaavat pari vuosikymmentä\nhänen kuolemansa jälkeen.[35] Kohta sen perästä keskeytyvät myöskin\nväenlaskuluettelot, joita 12:nnen hallitsijasuvun aikana oli tapana\nlaatia määrätyin väliajoin. Nämä keskeytykset valtion elämälle\ntärkeiden seikkojen merkinnässä eivät ole kuva tilapäisiä, vaan ne\ntodistavat rappeutumisen alkamista.\n\nKun valtakunnan kohtaloiden korkein johto heikkeni, alkoivat\nvallanhimoiset mahtimiehet taistella kruunusta. Kolmannentoista\nhallitsijasuvun ajoilta oleva eräästä temppelissä tavattu\npiirtokirjoitus antaa meille välähdyksen alkavista kapinaliikkeistä,\njotka lopuksi johtivat keskimmäisen valtakunnan hajoamiseen. Se\non kuninkaallinen julistus, joka koskee valtiorikoksen tehnyttä\nläänitysruhtinasta. Tämä julistetaan virastansa erotetuksi ja\nmenettäneeksi sekä omalta että jälkeläistensä osalta kaikki sen tulot.\n»Ota pois häneltä hänen leipänsä», siinä sanotaan, »hänen ravintonsa\nja hänen lihapatansa! Hänen nimeänsä ei pidä mainittaman enää tässä\ntemppelissä. Jos joku sotapäällikkö tai virkamies osoittaa kavaltajalle\nsuopeutta, hänen omaisuutensa ja tiluksensa pitää annettaman minun\nisäni temppelille», faarao julistaa.\n\nKun valtakunnan vastustuskyky oli ylimysten kapinaliikkeiden\njohdosta heikentynyt, vyöryi Vähästä-Aasiasta kansanaalto ja\ntulvi yli delttamaan. Tämä kansa, joka tunnettiin nimellä\n_hyksos_[»Paimentolaiskansa»], asettui hedelmälliseen suistomaahan ja\nsieltä käsin retkeillen ja hävitellen sorti kovasti koko. Egyptin maata.\n\nMitä kansallisuutta tämä salaperäinen kansa oli, on hyvin vaikeasti\nratkaistava kysymys. Monia olettamuksia on esitetty, mutta sen\npitemmälle ei ole päästy. Todennäköisesti se oli seemiläistä[36]\npaimentolaiskansaa. Hyksos-heimot hallitsivat paitsi Egyptiä\ntodennäköisesti myöskin Syyriaa ja kenties jonkin ajan Babyloniaakin.\nSe oli tilapäinen suurvalta, samanlainen kuin myöhemmin hunnien\nja mongolien valtiomuodostumat. Se hajosi pian kuten nekin. Vain\nvuosisadan se pysyi pystyssä.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nA.M. Blackman, Luxor and its temples.\n\nR.H. Brown, The Fayum and lake Moeris.\n\n\n\n\nUUSI VALTAKUNTA\n\n(noin 1600—1100.)\n\n\nThebasta tuli jälleen valtakunnan kokooja. Eräs tämän kaupungin\nhallitsija alkoi vapaustaistelun, mutta kaatui sodan alussa.[37]\nVähitellen sotaonni kuitenkin kääntyi thebalaisten puolelle.\nTaistelunhalusta palaen muuan kaatuneen seuraaja purjehti Niilin suuta\nkohti. Hän vannoi vakaisen valan taistella hyksos-heimon kuninkaan\nkanssa. »Minä tahdon», hän vakuutti, »repiä auki hänen vatsansa,\nlyödä maahan aasialaiset ja vapauttaa Egyptin». — »Kuten haukka hän\noli vihollisen kimpussa» ja löi hyksojen sotajoukon. Hänen lähimmät\nseuraajansa jatkoivat voitokkaasti vapaussotaa, karkoittivat hyksot\ndelttamaasta ja ajoivat heitä takaa aina Etelä-Palestiinaan saakka.\n\nMuisto egyptiläisten vapaustaistelusta sortajakansaa vastaan eli\nlauluissa, ja siitä kerrottiin suvusta sukuun. Ja kuta vanhemmiksi\nmuistot kävivät, sitä enemmän niitä kaunisteltiin tarunomaisilla\npiirteillä, aivan niin kuin Niebelungenliedissä suuren germaanilaisen\nkansainvaelluksen historialliset tapahtumat saivat uuden, runohohteisen\nmuodon. Niinpä oli muka Egyptin vapaussota puhjennut siitä syystä,\nettä hyksoskuningas, haastaakseen Theban ruhtinaan taisteluun, oli\nlähettänyt tälle valittelun, että Theban seutujen virtahepojen\nmelu häiritsi hänen untansa hänen koettaessaan nukkua delttamaassa\nsijaitsevassa hallituskaupungissaan! »Yötä päivää niiden mylvintä\nkuuluu minun korviini» — niin tämä harvinaisen herkkäkuuloinen\nmahtimies valittaa todisteluin, jotka ovat aivan kuin suden sanat\nsadussa sudesta ja lampaasta.\n\nSiitä ruhtinaasta, jonka onnistui karkoittaa hyksot Egyptistä, tuli\n18:nnen dynastian kantaisä ja hän teki Theban Egyptin pääkaupungiksi.\nTäten alkoi uuden valtakunnan aika, rikkaan sivistyksellisen\nkukoistuksen kausi, jolloin tehtiin myöskin suuria sotaretkiä\nnaapurikansoja vastaan koillisessa aina Eufratiin ja etelään päin\nsyvälle Sudaniin saakka. Pitkäaikainen hyksoja vastaan käyty vapaussota\noli muuttanut Egyptin luonteeltaan rauhallisen talonpoikaiskansan\nsotureiksi ja valloittajiksi. Ja itse faaraoidenkin silmissä on nyt\nsotainen kunnianhimo kaikkein ensimmäisiä hallitsijahyveitä. Kun faarao\nsaa kuulla, että »beduiiniheimojen päälliköt ovat lyöttäytyneet yhteen\nja halveksivat kuningaspalatsin lakeja, niin Hänen Majesteettinsa\nriemuitsee siitä. Hän on iloinen, kun häntä vastaan noustaan, ja\nhänen sydämensä ilahtuu, kun hän näkee verta. Hän hakkaa pään\npois kapinoitsijoilta ja rakastaa tunnin taistelua enemmän kuin\nkokonaisen päivän juhlahumua», kuten eräässä Karnakin temppelin\npiirtokirjoituksessa sanotaan. Ja Egyptin viholliset sanovat, siinä\njatketaan: »Katso faaraota! Hän on kuin tulen lieska, kun se leviää\neikä vettä ole sen sammuttamiseksi. Hän on kuin Nutin poika;[Osiris] ei\nmikään maa voi häntä vastustaa!»\n\nEgyptistä tuli nyt sotilasvaltio, jossa armeijalla oli\nmääräävä asema yhteiskunnassa. Sotavoima aseistettiin hyvin,\nja egyptiläiset jousimiehet saivat maineen, joka niillä säilyi\nmyöhään kreikkalaisajalle. Eikä siinä kyllin: hyksojen aikana oli\nAasiasta tuotu hevonen, mutta tätä tulista eläintä ei käytetty\nratsastukseen,[38] vaan se valjastettiin sotavaunujen eteen. Kussakin\nvaunussa seisoi kaksi miestä: ajaja ja soturi, joka taisteli jousella\ntai keihäällä ja miekalla. Sotavaunut olivat kepeitä, ja varmaan\nvaadittiin suurta taituruutta pysyäkseen niissä tasapainossa, kun ne\ntärisyttivät hypellessään yli kivisen ja epätasaisen maan.\n\n\n\n\nTHOTMES I.\n\n\nKaikkein ensiksi 18:nnen hallitsijasuvun faaraot kohdistivat\nponnistuksensa Nubian takaisin valloittamiseen, jonka maan egyptiläiset\nolivat menettäneet hyksojen aikana. Pian Egyptin eteläraja oli\ntoisen kataraktin kohdalla. Mutta nuori kunnianhimoinen Thotmes I ei\ntyytynyt tähän. Taistelunhaluisena »kuin raivoisa pantteri» hän riensi\njoukkojensa edessä kauemmas etelään. Ensimmäinen nuoli, jonka hän\nampui, lävisti vihollisten päällikön niskan, ja johtajan kaaduttua\noli maa kolmanteen kataraktiin saakka helposti kukistettu. Eräällä\nkolmannen kataraktin saarella on vieläkin jätteitä linnoituksesta,\njonka Thotmes rakensi. Samalle saarelle hakattiin kallioon kirjoitus,\njossa kuninkaan urotekoja ylistetään värikkäin sanoin. Kerrotaan kuinka\nhän »tunkeutui läpi kalliorotkojen, joita hänen diadeemi-otsaiset\nesi-isänsä eivät koskaan olleet nähneet, ja kukisti kaiken vastarinnan,\nniin että koko maailma nyt on tullut hänen jalkojensa astinlaudaksi.»\n\nVielä merkityksellisempi oli Thotmes I:n sotaretki pohjoiseen Syyriaan.\nSinne ei aikaisemmin ainoakaan egyptiläinen sotajoukko ollut päässyt\ntunkeutumaan. Mutta nyt suotiin faaraon »pestä sydämensä barbaarien\nmaassa». Vastarintaa kohtaamatta hän tunkeutui sitten aina Eufratin\nyläjuoksun varsille. Täällä hän sai suuren voiton ja hakkautti joen\nitäiselle rannalle kiveen kertomuksen tästä todistamaan silloiselle ja\ntuleville sukupolville.\n\nKaikesta uudesta, mitä egyptiläiset saivat nähdä tässä maailman osassa,\noli Eufrat ihmeellisin. Siihen saakka he eivät koskaan olleet nähneet\nmuuta suurta jokea kuin Niilin. Nyt he olivat tulleet toisen valtavan\nvesijakson varsille, ja vesi virtasi täällä päinvastaiseen suuntaan,\nniin että voi jättäytyä virran vietäväksi pohjoisesta etelään sen\nsijaan, että vesi virtasi Niilissä etelästä pohjoiseen. Kotiinpalaavat\nsoturit eivät voineet koskaan kyllin kertoa tästä eriskummallisesta\njoesta, ja »takaperoinen vesi» tuli suorastaan Eufratin egyptiläiseksi\nnimeksi.\n\nNuori Thotmes voi kotiinpalattuaan kehua, että hänen valtakuntansa\nulottui etelässä kolmanteen kataraktiin ja pohjoisessa aina Eufratiin.\nItse asiassa hänen herruutensa Syyriassa oli vain tilapäistä laatua.\nRuhtinaat ja kaupungit olivat kylläkin tunnustaneet faaraon, kun hän\nsaapui hyvin järjestetyn egyptiläisen joukon etunenässä; mutta tuskin\nhänen joukkonsa olivat jättäneet maan, kun vasallit jo lakkasivat\nlähettämästä veroa Thebaan ja sen sijaan varustautuivat vastarinnan\ntekoon.\n\nNoin vuonna 1500 ennen meidän ajanlaskuamme Thotmes I päätti päivänsä.\nHän ei ollut aikaisempien faaraoitten Lapaan rakennuttanut itsellensä\nhautapyramidia. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta julkeat\nhaudanryöstäjät olivat häirinneet vainajien rauhaa noissa valtavissa\nmausoleumeissa. Muuan keskimmäisen valtakunnan kuningas oli siihen\nAbydoksen hautausmaan osaan, missä hänen isänsä hauta oli, piirrättänyt\nkahteen pilariin kiellon astumasta hauta-alueelle. Mutta sellaiset\nkiellot eivät riittäneet. Siinä uhattiin kyllä, että kenet näiden\nrajapilareitten toisella puolen tavattaisiin, häneen poltettaisiin\nmerkki tulisella raudalla. Ja yhtä vähän apua oli uhkauksista,\njotka loistivat hautojen seiniltä asiaankuulumattoman silmiin hänen\nyrittäessään tunkeutua kuoleman asunnoihin; hän sai lukea: »Minä olen\nvangitseva hänet niinkuin kesyttömän linnun; suuri Jumala on hänet\nhänen pahasta työstänsä tuomitseva.»\n\nTurvatakseen itsensä haudanhäpäisijöiltä Thotmes valitsi itsellensä\nkalliohaudan Niilin vasemmalta rannalta Thebaa vastapäätä villistä,\nluoksepääsemättömästä Libyan vuoristoseudusta. Se on tunnettu\n»Kuningasten laakson» nimellä, ja tähän nimeen sisältyy kuoleman\nmajesteettia ja suuren yksinäisyyden romantiikkaa. Sinne johtavat vain\nmuutamat ahtaat vuorisolat, ja ne kaikki suljettiin vartiostoilla,\njoiden majoista raunioita vieläkin on jäljellä. Täällä piti toki\nvainajan saada olla rauhassa.\n\nThotmes I:n esimerkkiä faaraot seurasivat sitten neljän vuosisadan\naikana. Täten luovuttiin myöskin yleisestä tavasta yhdistää hauta\nja temppeli. Egyptiläinen temppeli oli nimittäin saanut alkunsa\nhautakammiosta, jonne vainajan omaiset toivat hänelle uhrilahjoina\nruokaa ja juomaa. Thotmes I rakennutti kuolintemppelinsä kauas\nhaudasta, aivan niinkuin myöhempänä aikana on erotettu toisistaan\nalkujaan yhteenkuuluneet kirkko ja »kirkkomaa». Lähempänä jokea\nolevissa kallionseinämissä 18:nnen hallitsijasuvun mahtimiehet saivat\nviimeisen leposijansa. Haudat on sinne hakattu kallioihin pitkiin\nriveihin niin lähelle toisiansa, että mustat suuaukot piirtyvät\nkeltaista kalkki kiviseinää vasten kuin kennot mehiläispesässä. Mitä\nne mahtavat miehet, jotka tänne haudattiin, kerran eläessään ovat\nsuorittaneet, sen voimme lukea seinillä olevista kuvista, joiden\neloisuus ja väriloisto ovat omiansa herättämään ihmettelevää ihailua\nvielä tänäkin päivänä. Me näemme kuninkaan virkamiehiä tuomassa\nhallitsijansa luo kukistettujen kansojen edustajia, jotka tulevat\nvaltaistuimen eteen tuoden veroina maansa tuotteita. Me näemme\npeltoja kynnettävän ja satoa korjattavan ja ahkeroita käsityöläisiä\nrakentamassa temppeleitä ja kallisarvoisia pyramideja jumalille; me\nnäemme soittoniekkoja ja tanssijattaria sulostuttamassa muinaisten\negyptiläisten elämää, mutta me näemme myöskin elämän katoavaisuuden\nja lopun: hautajaisia ja niihin yhdistyviä kuolinjuhlia. Siellä\nlepäsivät Egyptin maan muinaiset mahtavat kallioseinien takana syvän\nvakavuuden leimaamassa ympäristössä. Se on kuolleitten kaupunki,\njoka suurenmoisen ylväässä vaikutuksessaan on vertaistaan vailla\nmaailmassa. Niin, he »lepäsivät» — sillä täällä yhtä hyvin kuin\npyramideissa ja mastabeissa ovat haudanryöstäjät riehuneet. Vainajain\nkultakoristeiden ja jalokivien houkuttelemina jumalattomat ryövärit\novat murtaneet auki sarkofagit ja vieneet pois muumiot. Eivät mitkään\nvarovaisuustoimenpiteet ole voineet suojella manalle menneitä\nfaaraoita. Ne yhteensä tuhansia metrejä pitkät sokkelokäytävät, joita\nfaaraot rakentelivat kallioihin, eivät kyenneet eksyttämään saaliin\netsijöitä.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nWalter Wreszinski, Atlas zur altægyptischen Kulturgeschichte.\n\n\n\n\nHATSHEPSUT.\n\n\nThotmes I:n lähin perintöön oikeutettu lapsi oli Hatshepsut,\nkuningattaren hänelle synnyttämä tytär. Eräästä toisesta puolisostaan\nhänellä oli poika Thotmes. Mutta kun Thotmes nuoremman äiti oli alempaa\nsäätyä kuin Hatshepsutin, ei prinssi ollut perintöön oikeutettu,\nvaan sai tyytyä kuningattaren puolison asemaan. Hänen isänsä naitti\nnimittäin sisarpuolet keskenään. Tätä ei pidetty lainkaan sopimattomana\nmaassa, missä läheinen sukulaisuus ei ollut minkäänmoinen avioliiton\neste, pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin, kun Egypti oli Rooman\nalusmaa, sisarusten väliset avioliitot olivat tavallisempiakin kuin\nmuut naimiskaupat. Kreikkalainen historiankirjoittaja Diodoros, joka\neli noihin aikoihin, sanoo: »Egyptissä oli, vastoin kaikkien muiden\nkansojen kesken olevaa tapaa, laissa sallittua, että veli ja sisar\nmenivät naimisiin keskenänsä.» Selityksensä tämä saa fellahille\nkaikkina aikoina ominaisesta ahneudesta: hän tahtoi säilyttää\nperheen omaisuuden mahdollisimman jakamattomana.[39] Kuningasperheen\nkeskuudessa tällaiset sisarusavioliitot riippuivat kai halusta\nsäilyttää kuninkaallinen veri sekoittumattomana. Kuninkaallista sukua\npidettiin alkuperältään jumalallisena ja siis aivan liian ylhäisenä\nsekoittumaan tämän maailman lapsiin.\n\nHatshepsutin puolisona Thotmes nuoremmasta tuli isänsä lähin seuraaja\nThotmes II:n nimisenä. Kun hän kuoli, Hatshepsut otti hallitusvallan.\nHän oli ensimmäinen nainen faaraoitten valtakunnassa. Hänet kuvataan\nmiehen puvussa, ja hänen kasvojansa koristaa tavallisesti samanlainen\nparaatiparta kuin faaraoilla.\n\nHatshepsut oli kaunis ja lahjakas nainen. Hän on itse kirjallisissa\nmuistomerkeissään kuvaillut itseänsä kauniiksi neidoksi, koreaksi ja\nkukoistavaksi kuin kedonkukkaset. Hänen vartalonsa ihanuus oli kuin\njumalattaren. Hän on ensimmäinen huomattava nainen, jonka kohtaamme\nhistoriassa. Totta puhuen tiedämme kumminkin hänen henkilöllisyydestään\nhyvin vähän. Toiset pitävät häntä tavattoman voimakastahtoisena\nnaisena, »Egyptin Elisabetina», toisten mielestä hän oli vain heikko\nvälikappale vallanhimoisten ylimysten käsissä. Isänsä sotia hän\nei ainakaan jatkanut, ja senvuoksi menetettiin Syyriassa tehdyt\nvalloitukset. Mutta sen sijaan hänen hallitustaan ylistettiin\nmerkillisen, Punaisen meren rannalla olevaan satujen verhoamaan Puntin\nmaahan, suitsukkeen kotimaahan tehdyn retken johdosta. Ennen vanhaan\negyptiläiset olivat ulottaneet matkansa sinne, mutta vuosituhat oli\nkulunut siitä, ja Punt tunnettiin vain kuulopuheista. Kuningatar\nlähetti nyt pienen laivaston jälleen etsimään tuota kultarikasta maata\nja harjoittamaan vaihtokauppaa sen asukkaiden kanssa.\n\nPurjehdittuaan Niilistä Punaiseen mereen johtavaa kanavaa ja sitten\nmerta myöten egyptiläiset saapuivat onnellisesti perille siihen kylään,\njossa kultamaan alkuasukkaat asuivat. Siellä oli mehiläispesän tapaisia\nmajoja, jotka oli rakennettu korkeiden paalujen päälle, niin että\nniihin oli kavuttava tikapuita myöten.[40]\n\nEnsin egyptiläisten oli osoitettava, että he tulivat rauhallisin\naikein. Sen he tekivät samalla tavoin kuin meidän päiviemme\nlöytöretkeilijät tuomalla rannerenkaita, helminauhoja, tikareita,\nkirveitä ja muuta, mikä voisi houkutella epäluuloisia alkuasukkaita.\nJa kun tuttaviksi oli tultu, alkoi vilkas vaihtokauppa. Egyptiläisten\naluksiin lastattiin kultaa, hopeaa ja jaloja kiviä, ebenholtsia\nja muita jaloja puulajeja, norsun torahampaita sekä pantterin ja\nleopardin nahkoja. Ja ylinnä kaiken istuivat apinat ja tähystelivät\nvakavasti tutkivin silmin sitä maata, jonka ne nyt ainaiseksi\njättivät. Merkillisintä koko lastista oli kuitenkin suitsuke-hartsi;\nja voidakseen kotonakin saada aikaan suitsutusta egyptiläiset veivät\nmukanansa kolmisenkymmentä mirhamipuuta, suuri maamöhkäle kunkin puun\njuuren ympärillä.[41] Ne Hatshepsut istutti Aminille Niilin vasemmalle\nrannalle vastapäätä Thebaa rakennuttamansa ihmeen kauniin temppelin\nedustapenkereille. Ja temppelin seiniin hän kaiverrutti kertomuksen\nmerkillisestä Puntin matkasta.\n\nMutta ei käynyt päinsä esittää matkaa vallan yksinkertaisesti ja\nkoruttomasti kauppamatkaksi. Mahdotonta! Kuinka faarao voisi _ostaa_\njotakin barbaarikansalta, hän, jolle kaikki maat toivat lahjojansa.\nNiinpä sanotaankin egyptiläisten ostamaa suitsuketta »Puntin ruhtinaan\nfaaraolle maksamaksi veroksi», ja egyptiläisten siitä ja muista\nPuntin tuotteista suorittama maksu on uhri Hathor-jumalattarelle,\negyptiläisten rakkaudenjumalattarelle ja »Puntin valtijattarelle». Ja\nPuntin kansan päämiehet esitetään »kumartunein päin ja maata suudellen\nalamaisuuttansa osoittamassa kuningattaren edessä, jolta he anovat\nrauhaa.»\n\nHatshepsutin kalliotemppeli on egyptiläisen rakennustaiteen jaloimpia\nluomia. Vallan ihmeellinen on aivan valtavan vuorijyrkänteen juurella\nkohoavain ylvään suhteellisten pilaririvien tekemä vaikutus.\n\nHatshepsut pystytti myöskin pääkaupunkiinsa suurimmat obeliskit, mitä\nsiihen saakka oli Egyptissä nähty. Toinen niistä on vieläkin pystyssä\nkaikkien matkailijain ihailun esineenä. Se on lähes 30 metriä korkea ja\npainaa noin 350 tonnia.\n\n\n\n\nTHOTMES III.\n\n\nThotmes II:n kuoleman jälkeen Hatshepsut oli mennyt uudelleen naimisiin\nerään toisen Thotmeen kanssa, joka oli joko Thotmes I:n tai Thotmes\nII:n jonkun toisen naisen kuin Hatshepsutin kanssa saama poika. Tämä\nThotmes III, joka Hatshepsutin kuoltua tuli hänen seuraajakseen, oli\nsiis kerran ollut naimisissa joko sisarpuolensa tai tätinsä kanssa —\nviimeksi mainittu otaksuma näyttää muuten todennäköisimmältä.\n\nThotmes III on loistavin ilmestys kaikista Egyptin kuninkaista.\nSeitsemällätoista Syyriaan ja useilla Nubiaan tekemillänsä sotaretkillä\ntämä »Egyptin Napoleon» palautti valtakuntansa suurvaltamahdin\npohjoisessa aina Eufratin seuduille ja neljänteen kataraktiin asti\netelässä. Viimeisen sotaretkensä aikana hän todennäköisesti oli yli\nseitsenkymmenvuotias.\n\nEnsimmäisen kataraktin luona on kallio, johon Thotmes on kaiverruttanut\nkertomuksen siitä, mihin hän ryhtyi sanoman saapuessa Nubian villien\nkansojen alkamasta kapinasta. Hän sanoo siinä itse: »Kun faarao kuuli\ntämän, hän oli kuin raivostunut pantteri ja sanoi: 'Minä vannon kautta\nRan [Auringonjumala], joka rakastaa minua, ja isäni Antonin nimessä,\njumalain kuninkaan, joka on molempain maiden, Ylä- ja Ala-Egyptin\nhallitsija, että ainoatakaan miehensukuista en kapinallisten joukosta\nole eloon jättävä.' Sitten Hänen Majesteettinsa lähetti paljon\nsotaväkeä Nubiaan. Ja kuninkaan soturit tulivat kurjien kapinantekijäin\nmaahan ja voittivat perin pohjin villin kansan; ja kuninkaansa käskyä\nseuraten he eivät jättäneet eloon ainoatakaan miespuolista paitsi yhtä\nmaan viheliäisen ruhtinaan poikaa, joka otettiin vangiksi ja vietiin\nmuutamain palvelijainsa keralla kuninkaan eteen.»\n\nToisen merkittävän piirtokirjoituksen Thotmes piirrätti Eufratin\nrannalle merkiksi siitä, että Egyptin muinaiset rajat nyt oli\npalautettu. Tämä muistomerkki oli saman kiven vieressä, johon Thotmes I\noli hakkauttanut kertomuksen _omista_ urotöistään.\n\nNäillä seuduin faarao työnsä hyvin suoritettuaan huvitteli\nnorsunmetsästyksellä. Noihin aikoihin oli nimittäin vielä Syyriassa\nnoita eläimiä suuret laumat. Thotmes kaatoi kokonaista 120 kappaletta\nnoita uhkeita otuksia. Mutta kerran faarao oli menettää henkensä. Muuan\nnorsu hyökkäsi raivostuneena häntä kohti, ja hän olisi ehdottomasti\nollut kuoleman oma, jollei hänen paras ystävänsä sotapäällikköjen\njoukosta olisi rientänyt herransa avuksi ja miekallansa katkaissut\nelefantin kärsää.\n\nMerellä Thotmes ulotti valtansa yli koko itäisen Välimeren aina Aigeian\nmeren saariin saakka, ja Kyproksen kuninkaasta tuli hänen vasallinsa.\n\nOikeata merikansaa egyptiläisistä ei kumminkaan koskaan tullut.\nSellaiselta kehitykseltä puuttuivat molemmat välttämättömimmät\nedellytykset: laivanrakennusaineet ja merimiehet. Kömpelöitä\nNiilinveneitä voitiin korkeintaan käyttää pitkin rannikoita\nkuljettaessa, mutta avomerellä ne eivät kelvanneet. Ja kelvottomia\nmerimiehiä teki egyptiläisistä rohkeuden puute. Tämä ominaisuus ei\nesiintynyt yksin koko heidän vähemmän sotaisessa luonteenlaadussaan,\nvaan myöskin heidän erityisessä kauhussaan lähteä merelle, »suurelle\nvihreälle», jonka synkissä syvyyksissä saatanallinen maailmankäärme\nvaani. Tämä selittää sen, että egyptiläiset jättivät melkein\nkaiken meriliikenteen maansa kanssa vieraille aluksille, varsinkin\nfoinikialaisille.\n\nKaukaisistakin maista virtasi nyt erikoisia tuotteita Egyptiin:\nkultahiekkasäkkejä, kultasormuksia ja jaloja kiviä, norsunluuta ja\nebenholtsia, suitsuketta, kallisarvoisia foinikialaisia kankaita ja\ntulisia hevosia kuninkaan talliin. Myöskin neekeriorjia ja syyrialaisia\nsotavankeja vietiin Egyptiin laumoittain faaraon orjuuteen. Nämä\neriskummallista kieltä puhuvat ja merkillisesti esiintyvät mies-parat\njoutuivat kansan pilan esineiksi, ja taiteilijat kuvasivat mielellään\nnoita omituisia tyyppejä seinämaalauksiin, joilla kuninkaan virkamiehet\nkoristuttivat hautakammioitansa. — Niin Egyptin maailmaahallitseva\nasema oli vihdoinkin vahvistettu. Etelän neekerit ja pohjan aasialaiset\nolivat faaraon astinlautana, ja pitkissä piirtokirjoituksissa,\nvoitonriemuisissa kuvissa ja hymneissä ylistettiin hänen voittojansa.\nKun Thotmes III vietti hallitsijana-olonsa kolmikymmenvuotisjuhlaa,\nhän pystytti sen muistoksi obeliskin. Sitten toistui tämä juhla joka\nkolmas tai neljäs vuosi» ja joka kerta pystytettiin uusi obeliski.\nTällaisia muistomerkkejä syntyi koko joukko, koska hänen hallituksensa\nkesti enemmän kuin puoli vuosisataa. Neljä näistä obeliskeista\non vielä tallella, mutta mikään niistä ei ole alkuperäisellä\npaikallansa. Ne ovat hajautuneet kaikkiin ilmansuuntiin. Yksi niistä\non Konstantinopolissa, jonne sen kuljetutti keisari Konstantinus;\nyksi vietiin melkein samoihin aikoihin Roomaan ja koristaa nyt\nLateraanin edustalla olevaa paikkaa. Kaksi muuta vei keisari Augustus\nAleksandreiaan, missä arabialaiset myöhemmin antoivat niille uuden\nnimen: »Kleopatran silmäneulat», vaikka niillä ei ollut mitään\nyhteyttä kauniin ja vietteleväisen Egyptin kuningattaren kanssa.\nEgyptin hallitsija Muhammed Ali lahjoitti toisen niistä Englannin\nhallitukselle, ja se on nyt Thamesin rannalla, Lontoon kivihiilisavun\nmustuttamana. Toinen niistä kulkeutui New Yorkiin. Niin nämä neljä\nvaltavaa kivipilaria julistavat nyt »maailmanvalloittaja» Thotmes III:n\nkunniaa neljässä vanhan ja uuden maailman pääkaupungissa ja täyttävät\nvielä vuosituhansien perästä faaraon toivomuksen, että »hänen nimensä\nsäilyisi iankaikkisesta iankaikkiseen.»\n\nVuonna 1447 e.Kr. Thotmes III sulki ainaiseksi silmänsä. Ei ole\nepäilystäkään, että hän oli suurin faaraoista ja paljon enemmän\nansaitsee nimen Suuri kuin Ramses II, joka myöhemmässä perimätiedossa\non saanut osakseen myöskin Thotmes III:n uroteot.\n\nThotmes III:n persoonallisuus esiintyy meille selvempänä ja elävämpänä\nkuin minkään muun muinaisen Egyptin kuninkaan, lukuunottamatta\nEkhnatonia. Hän esiintyy meille väsymättömän tarmokkaana\nhallitsijana, viisaana poliitikkona ja historian ensimmäisenä\nsuurena sotapäällikkönä. Koskaan ennen eivät yhden miehen aivot\nolleet ratkaisseet niin monien ihmisten kohtaloita, ei koskaan\nennen hallitsija niin mestarillisen järjestelmällisesti käyttänyt\nhyväksensä sotilaallisia ja rauhallisia mahdollisuuksiansa. Se todistaa\nsamanlaista neroutta kuin Aleksanterin ja Napoleonin. Thotmes loi\nensimmäisen todellisen maailmanvaltakunnan. Sukupolvesta sukupolveen\nhänen nimensä mainittiin kunnioituksella ja pelolla Aasian ja Afrikan\nkansojen keskuudessa. Oli tapana vannoa valoja hänen nimeensä, ja\nvielä vuosisatoja sen jälkeen kuin hänen valtakuntansa oli hajonnut\npirstaleiksi, tämä mahtava nimi kirjoitettiin tehoavana suojeluskeinona\ntaikakaluihin. Faaraolle omistetuissa hymneissä ylistettiin kuninkaan\nsotaisia urotekoja. Niitä kuvatessaan kuningashymnit voivat kohota\ntodellakin suurpiirteisiin kuviin kuten mainittaessa faaraota\nnimeltä »leijona, voittoisa, kun se tulee ja menee, kun se karjuu ja\nkiljahtelee mahtavasti antilooppien vuoristoluoliin».\n\n\nKirjallisuutta:\n\nGeorg Steindorff, Die Blütezeit des Pharaonenreichs.\n\nW. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien\n(»Der alte Orient» 1903).\n\n\n\n\nAMENHOTEP II JA AMENHOTEP III.\n\n\nTuskin Thotmes III oli jättänyt ajallisuuden, ennenkuin myrsky\npuhkesi. Syyrian kukistetut kaupunkiruhtinaat kohottivat kapinalipun\nhänen poikaansa ja seuraajaansa, _Amenhotep_ II:ta vastaan. Mutta\nuusi kuningas kävi heitä vastaan isänsä tarmoa osoittaen. Samoinkuin\nisä niin hänkin johti henkilökohtaisesti sotureitansa, antautui itse\nkäsirysyyn ja löi vihollisen pakoon, kuten hän itse kertoo Karnakiin\npystytetyssä muistokivessä. »Hänen Majesteettinsa oli kuin raivoava\nleijona» ja otti eräässä taistelussa omin käsin vangiksi 18 miestä ja\n16 hevosta.\n\nAmenhotep oli myöskin mahtava soturi. Temppelipiirtokirjoituksissaan\nhän kehuu olevansa »niin voimakas käsivarreltaan, ettei ole miestä,\njoka jaksaa jännittää hänen jousensa, sillä hän on voimakkaampi\nkuin kukaan muu kuningas, mitä konsanaan on ollut.» Kuninkaan jousi\ntodistaakin sanat tosiksi — se on nimittäin löytynyt hänen haudastaan.\n\nSeitsemän kapinallista aasialaista ruhtinasta otettiin vangiksi,\nja triumfaattorina Amenhotep palasi maahan. Kun hänen aluksensa\nlaski Thebaan, riippuivat vangitut ruhtinaat laivan etumastossa\npäät nuokuksissa. Omin käsin hän uhrasi »viheliäiset» kapinoitsijat\nAmonille. Yhden ruumiin hän lähetti Nubian pääkaupunkiin ja ripustutti\nsen kaupungin muurille herättämään pelkoa faaraon mustissa alamaisissa.\nNäyttää siltä kuin Amenhotepin ei sen koommin olisi tarvinnut lähteä\nsotaretkelle kukistamaan sisäisiä levottomuuksia.\n\nHänen pojanpoikansa ja toinen seuraajansa, _Amenhotep_ III ei ollut\nsoturi. Hän piti parempana puolisonsa Tejen rinnalla nauttia rauhan\nsiunauksesta ja hienostuneesta kulttuurista. Hän voi sen tehdä huoletta\n— niin kauan kuin faaraon nimi vielä oli mahtava kansojen keskuudessa.\nRauhantila oli suotuisa tavaranvaihdolle ja kulttuuriyhteyksille\nmuiden maitten kanssa. Viidestoista vuosisata e.Kr. on ensimmäinen\njakso _maailman kaupan_ historiaa. Nyt kohtaavat ensimmäistä kertaa\ntoisensa Niilinmaa ja Eufrat-Tigrismaiden kulttuurimaailmat. Toisella\ntaholla ulottui egyptiläinen sivistysvaikutus yli itäisen Välimeren\nsaarimaailman aina Kreikan mantereelle. Egyptiläinen arkkitehtuuri ja\negyptiläinen taidekäsityö vaikutti voimakkaasti sekä Kreetan saarella\nettä Mykeenessä, ja Kreetan esihistorialliset kirjainmerkit osoittavat\nsamoin egyptiläistä vaikutusta.\n\nKaikista vanhan maailman maista virtasi rikkauksia Egyptiin ja\nelämän loisteliaisuus kohosi siellä määrättömästi. Theba muuttui\nmuinaisajan suurenmoisimmaksi kaupungiksi. Yhä vilkkaammaksi käyvistä\nkauppasuhteista seurasi itsestään, että faaraot luopuivat ylväästä\neristyneisyydestään toisiin maailman mahtajiin nähden. Meillä on\nhyvin kiintoisia todistuskappaleita, jotka puhuvat vilkkaasta\ndiplomaattisesta yhteydestä toiselta puolen Amenhotep III:n sekä hänen\npoikansa ja seuraajansa Amenhotep IV:n ja toiselta puolen Babylonin\nja Niniven kuninkaitten sekä muiden Aasian ruhtinaiden välillä,\njoiden kanssa faarao halusi elää rauhassa ja ystävyydessä. Tällaisia\nasiakirjoja ovat heidän välillänsä vaihdetut kirjeet, kuuluisat _El\nAmarna-kirjeet_. Ne ovat savitauluille kirjoitettuja babyloniankielisiä\nnuolenpääkirjoituksia ja ovat saaneet nimensä siitä, että ne on\nlöydetty El Amarnasta Keski-Egyptistä. Tähän paikkaan, 30 penikulmaa\nKairosta etelään siirsi Amenhotep IV hallituskaupunkinsa. Kun hän\nmuutti sinne Thebasta, hän näyttää ottaneen myötänsä myöskin osan\nisänsä valtionarkistoa.\n\nLöytö tehtiin vallan odottamatta vuonna 1888. Kaivaessaan ikivanhoista\ntunkioista lannoitusta pelloillensa muuan talonpoikaisnainen löysi\njoukon lahonneita puuarkkuja täynnä savitauluja. Se oli parempaa\nkuin lanta, sillä egyptiläiset tiesivät, että matkailijat maksoivat\nrunsaasti muinaislöydöistä, ja saadakseen mahdollisimman suuren hyödyn\nlöydöstään he särkivät suurimmat taulut pikku palasiksi. He eivät\nlainkaan käsittäneet sitä, että he siten hyvin suuresti vaikeuttivat\nkirjoitusta ymmärtävien tulkintaa.\n\nMutta Egyptin hallitus sai pian vihiä löydöstä ja tarttui asiaan.\nSuurin osa löytöä — kaikkiaan noin 350 taulua — saatiin pelastetuksi\nLontoon, Kairon ja Berliinin museoihin.\n\nDiplomaattisessa sanonnassaan nämä kirjeet ovat aina mitä\nmairittelevimpia, ja heidän majesteettinsa nimittävät aina toinen\ntoistansa nimellä »veljeni». Naapurisopua lujitettiin siten, että\nfaarao liittyi aviollisin suhtein toisiin ruhtinassukuihin. Niinpä\nAmenhotep III sai — joskin vasta hyvin hellittämättömäin kosiskelujen\nperästä — puolisokseen prinsessan eräästä ylisen Eufratin varrella\npohjoisessa Mesopotamiassa sijainneesta valtakunnasta. Kuusi kertaa\nhänen oli täytynyt pyytää hänen kättänsä — ainakin, jos saa uskoa,\nmitä Amenhotep IV:lle kirjoittamassaan kirjeessä väittää prinsessan\nveli, jolla oli helähtävä nimi Dusratta. Kaikissa tapauksissa kosintain\nlukumäärä oli yhtä pienempi, kuin mitä saman Dusrattan väitteen mukaan\nAmenhotep III:n isältä oli vaatinut hänen tätinsä sydämen voittaminen.\nMyöhemmin vanhoilla päivillään Amenhotep III sai myöskin yhden\nDusrattan tyttäristä vaimokseen,[42] ja kun Amenhotep pian sen jälkeen\nkuoli, periytyi nuori leski puolisoksi poikapuolelleen Amenhotep\nIV:lle.[43]\n\nYstävyys appiukon ja vävyn välillä pohjautui kuitenkin lopultakin\nsiihen vankkaan perustaan, jona ovat lahjat ja vastalahjat — siis\nitse asiassa vaihtokauppaan. Kun tulisia hevosia ja kauniita\nvaunuja, kallisarvoisia vaatteita ja kankaita, hopeaa, jalokiviä ja\nkoristuksia saapui lahjoina Eufratin maista, odotettiin siellä yhtä\nupeita vastalahjoja. Jos nämä kuivuivat vähiin, ei jäänyt saapumatta\nmuistutuksia ja vakuutteluja, että lisää lahjoja ei tule, ennenkuin\ntoinen puoli on pusertanut omansa esille. Ennen kaikkea aasialaiset\nhallitsijat osoittivat määrätöntä halua saada Egyptin kuninkailta\nkultaa. Kuningas Dusratta oli kuullut lähettiensä kertovan, että\nEgyptissä oli »yhtä paljon kultaa kuin maan tomua», mikä oli hiukan\nliioiteltu kuvaus siitä tosiasiasta, että Nubian kultakaivokset\nolivat tuohon aikaan hyvin tuottavia. Kun Amenhotep III kosi hänen\ntytärtään, kerjäsi tuleva appi senvuoksi jokaisessa kirjeessä kultaa,\nkultaa ruhtinasten välisen ystävällisen suhteen osoitukseksi ja kultaa\nmorsiamen hintana. Hän pyytää saada »kymmenen kertaa niin paljon\nkultaa kuin isäni» ja muistuttaa, että faarao kuitenkin oli lähettänyt\n»hyvin paljon kultaa isälleni: suuria kultaisia uhrimaljoja ja suuria\nkulta-astioita ja niin suuren kultalaatan, kuin olisi se ollut\nkuparia.» Mutta — myöhemmin kirjeessä sanotaan — »tulkoon nyt vähän tai\npaljon! Jos tulee niinkin vähän, että se voidaan laskea (!), minä olen\noleva siitä ylen iloinen.»\n\nTämä ei estä lainkaan, että heti perästä aito itämaalaisella logiikalla\nsanotaan: »Osoittakoon veljeni minulle paljon suurempaa ystävyyttä,\nkuin mitä isäni sai osakseen, ja lähettäköön minulle kultaa niin\npaljon, ettei sitä voida laskea!»\n\nNo, tulivat sitten faaraon lahjat ja Dusratta »iloitsi suuresti», kuten\nhän kirjoittaa. »Siitä päivästä ja siitä yöstä minä tein ilojuhlan.»\nMutta kun hän koko hovinsa läsnäollessa avasi lahjojen sinetit, niin\n»niissä ei ollut kultaa! Silloin kaikki itkivät katkerasti ja sanoivat,\nniinkuin totta oli: 'Eihän tämä ole kultaa', ja sanoivat edelleen:\n'Egyptissähän on kultaa enemmän kuin tomua maassa, ja rakastaahan\nEgyptin kuningas niin ylenmäärin!'» Voiko siis olla oikein, että\nfaarao menetteli noin. Tuleva appi-parka oli itsekin »tuntenut tuskaa\nsydämessään ja nureksinut veljeänsä». Ja luonnollisestikaan hän ei\nvoinut lähettää tytärtänsä Amenhotepille, ennenkuin faarao hyvitti\ntapahtuneen ja rikkailla lahjoilla »ylisti veljeänsä hänen alamaistensa\nedessä».\n\nTulos tästä kirjeestä tuli ylen virkistäväksi Hänen Majesteetilleen\nDusrattalle. Kun hän seuraavan kirjeen kirjoittaa, hän on suunniltaan\nihastuksesta faaraon osoittamasta auliudesta morsiamen ostossa. Nyt\ntoimitettiinkin tytär tuossa paikassa Thebaan. Ja faarao »riemuitsi\nsydämessään, kun hän näki hänet».\n\nNiin oli kaikki jälleen hyvin, ja kun Amenhotep, joka nyt oli vanha,\nsairastui, lähetti appi hänelle — tavan mukaan, minkä tunnemme\nmuista samanlaisista tapauksista — assyrialais-babylonialaisen\nAstarte [Ishtar]-jumalattaren kuvan, rakkauden ja elämän jumalattaren,\ntuon suuren auttajan hädässä ja sairaudessa. Dusratta lausui samalla\ntoivomuksen, että jumalatar antaisi vävyn elää satatuhatta vuotta.\nAmenhotep ei saisi kumminkaan unohtaa lähettää jumalatarta takaisin,\nsillä — niin appi huomauttaa vielä kaiken varmuuden varalta — »Astarte\non minun jumalani, mutta veljeni jumala hän ei ole.»\n\nAmenhotep III oli myöskin luvannut lähettää apelleen myöhemmin vielä\nkaksi puhtaasta kullasta tehtyä kuvapatsasta sekä joukon muita\nkalleuksia tyttären hintana, ja tulevan apen lähettiläälle faarao oli\nnäyttänyt sen kullan, josta ne piti valettaman. Ja kun patsaat oli\nvalettu, lähettiläs omin silmin vakuuttautui siitä, että ne olivat\nvirheettömiä ja — täysipainoisia.\n\nAmenhotep III kuoli kuitenkin, ennenkuin patsaat oli ehditty lähettää,\nja Theban hovissa käytettiin tätä hyväksi, pidettiin kalleudet ja\nlähetettiin niiden asemesta kaksi puista, kullalla päällystettyä\npatsasta. Tapahan on tuttu Amenhotep III:n päiviltä! Eikä Dusratta\nsaanut nähdä vilaustakaan siitä muiden »kultatavaroiden paljoudesta,\njoiden määrällä ei ollut rajoja». Ne hänen väitteensä mukaan\nAmenhotep III myöskin oli näyttänyt hänen lähettiläälleen ja luvannut\nlähettää ne appiukolle. Luonnollisesti Dusrattan ja Amenhotep III:n\nseuraajan, Amenhotep IV:n välillä syntyi kirpeä kirjeenvaihto siitä\nkauppakepposesta, millä faarao — jos syy nyt lienee ollut hänen[44]\n— oli koettanut »loukata veljeään», kuten sanat sen ajan korkean\nylhäisessä kielessä kuuluivat; ja noista kullatuista kuvapatsasparoista\njankutettiin yhä ja yhä aina kyllästymiin saakka. Tulokseen Dusrattan\nvalitukset ja pontevat kehoitukset eivät kumminkaan johtaneet — ei\nainakaan niin pitkälti kuin me voimme kirjeenvaihtoa seurata, ja\nmieliala hallitsijain välillä kävi yhä kylmemmäksi.[45]\n\nKun tuntee tämän liikepuolen, ymmärtää paremmin apen ylitsevuotavan\nsurun Amenhotep III:n kuoleman johdosta. Hän kirjoitti silloin\nAmenhotep IV:lle: »Kun minulle sanottiin, että veljeni Amenhotep oli\nkuollut, minä itkin koko sen päivän. Yötä päivää minä istuin syömättä\nja juomatta ja olin murheissani. Ja minä sanoin: 'Oi, jospa minä olisin\nmieluummin kuollut, ja veljeni, jota minä rakastin, vielä eläisi!'»\n\nMyöskin Babylonian hovissa Amenhotep III oli kosiskellut ja saanut\nsieltä myöntävän vastauksen sillä ehdolla, että Babylonian kuningas\nvuorostaan saisi puolisokseen egyptiläisen prinsessan ja että faarao\nheti lähettäisi hänelle kultaa, »kaiken mitä oli», esimerkiksi\nhuomenlahjaksi prinsessalle, niin että kuningas voisi arvokkaalla\ntavalla koristaa palatsin, jota hän parastaikaa rakensi. Mutta\nfaarao oli ylpeä ja vastasi »veljelleen», että »ei koskaan vielä\nEgyptin kuninkaan tytärtä ollut annettu ulkomaiselle vasallille».\nEi ihmettelemistä, että hänen babylonialainen majesteettinsa tuli\npahalle tuulelle ja ilmaisikin sen! Mutta samalla kertaa hän vallan\navosydämisesti selitti, että hän voisi tyytyä muuhunkin kauniiseen\negyptiläisnaiseen, kunhan vain faarao tahtoisi vakuuttaa, että\nhän oli kuninkaantytär — sillä silloin ei kukaan sitä epäilisi.\n»Mutta», sanotaan kirjeessä edelleen, »jos et lainkaan lähetä minulle\negyptiläistä naista etkä toimita minulle heti kultaa, silloin voit\nodottaa menettäväsi sekä veljeyden että ystävyyden, ja silloin minä\nolen täällä pidättävä sen naisen, joka oli sinulle lähetettävä». Ja\njos faarao lähettäisi kullan liian myöhään, siitä ei olisi apua, olipa\nsitä sitten vaikka 3.000 talenttia.[46] »Minä en ottaisi», hänen\nbabylonialainen majesteettinsa sanoo, »niitä vastaan, vaan palauttaisin\nne, ja tytärtäni minä en antaisi sinulle puolisoksi».\n\nNe olivat kovia sanoja. Faarao kiiruhtikin lähettämään »veljelleen»\nrikkaita lahjoja, sänkyjä ja nojatuoleja ja muita huonekaluja,\nrunsaasti kullattuja ja hopeoituja, uutta palatsia varten ja\nlupasi lähettää vielä paljon enemmän — »kaikkea, mikä on arvokasta\nsilmissäsi», hän kirjoitti — niin pian kuin prinsessa oli Babylonista\nhänelle saapunut.\n\nYstävyys Babylonian kuningasten kanssa joutui kuitenkin usein kovalle\nkoetukselle, kun he eivät saaneet faaraolta niin paljon kultaa kuin\nhalusivat, tai kun faaraon lähettämä kulta ei kestänyt sulatusuunin\nkoetta, vaan kenties antoi ainoastaan neljännen osan siitä, mitä oli\nilmoitettu olevan. Eihän tuollainen ollut kaunista menettelyä, ja\nfaaraon pitäisi itsensä ymmärtää, että hänen oman etunsa mukaista oli,\nettä hän oli kultarikkaan maineessa, sillä muutoin ympäristön ruhtinaat\neivät välittäisi hänestä eivätkä katsoisi häneen arvonannolla.\n\nEl Amarna-kokoelman kirjeiden joukossa on myöskin Amenhotepin\nalaruhtinaiden ja vasallien kirjelmiä. He käyttävät kaikki tilaisuutta\nvakuuttaakseen uskollisuuttaan, ja heidän kirjeensä ovat tulvillaan\nmatelevaa faaraon imartelua, jonka nimityksenä on »jumalani», »elämäni\nhenkäys» y.m. samanlaista. He »heittäytyvät hänen jalkojensa juureen\nseitsemän kertaa vatsallensa ja seitsemän kertaa selällensä» ja\nkäyttävät itsestänsä nimityksiä: »maa, jota sinä poljet», »tomu\nsinun sandaaliesi alla», »valtaistuin, jolla sinä istut», »jalkojesi\nastinlauta», »tallirenkisi», niin, vieläpä »sinun koirasi».\n\nMuuan faaraon palestiinalainen alaruhtinas kirjoittaa: »Vaikkapa\nfaarao olisi pyytänyt vaimoani, kuinka minä olisin voinut häntä\nhäneltä kieltää? Niin, vaikka faarao olisi kirjoittanut minulle: 'Iske\npronssinen tikari sydämeesi ja kuole!', minä varmasti olisin täyttänyt\nkuninkaan käskyn.»\n\nAivan toisen kuvan näistä hartaan uskollisista sieluista saa\nkuitenkin surullisen usein, kun lukee toisten alaruhtinasten ja\nvasallien faaraolle lähettämiä kirjeitä. On melkein sääntönä,\nettä rakas »veli» ja virkatoveri maalataan faaraon kavalaksi\nviholliseksi. Amarna-kirjeissä voi siis saada nähdä saman asian\nkuvattuna kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Useasti totuus on\npääasiallisesti syyttäjän puolella, ja toisen asiallisen matelevat\nuskollisuudenvakuuttelut ovat näytteitä mestaruudeksi kehitetystä\nteeskentelystä.\n\n\u003Ctb>\n\nAmenhotep III oli valtava rakennuttaja. Suuri Luksorin temppeli, joka\non egyptiläisten pyhättöjen kauneimpia, on hänen työtänsä. Ja Niilin\nvasemmalle rannalle vastapäätä pääkaupunkia hän rakennutti itselleen\nkuuluisan kuolintemppelin, jonka hän koristeli sellaisella komeudella,\nettä sanat puuttuvat sen kuvailemiseksi. Tämä ihana taideteos on\nkumminkin maanpinnalta poispyyhitty niinkuin kaikki muutkin kauniit\ntemppelirakennukset ja ylväät kuningaspalatsit, jotka kerran täyttivät\nmelkein koko Thebaa vastapäätä olevan tasangon Niilin ja Libyan vuorten\nvälillä. Amenhotepin suuren kuolintemppelin revitytti puolitoista\nvuosisataa myöhemmin toinen faarao, joka käytti rakennusaineen omaan\nkuolintemppeliinsä. Tämän temppelin raunioista suuri englantilainen\narkeologi Flinders Petrie löysi muistokiven, joka alkujaan oli kuulunut\nAmenhotep III:n temppeliin. Se kertoo, kuinka ihana oli kerran tuo\nrakennus, »jonka vertaista ei koskaan ole ollut aikojen alusta alkaen.\nSe on», niin siinä kerrotaan, »rakennettu hiekkakivestä kaikkialla\nesiintyvin kultaupotuksin. Lattia on hopealla päällystetty ja kaikki\npääovet elektronilla»,[47] Muistokivi kertoo myöskin, että temppelissä\noli joukko kuningasten patsaita, ja meidän aikamme arkeologiset\nretkikunnat ovatkin löytäneet parikymmentä sellaista.\n\nKuinka kauniisti ja kallisarvoisesta tuollainen muistomerkkirakennus\nvoi olla sisustettu, siitä voi saada aavistuksen museoissa olevista\nlukuisista egyptiläisen taidekäsityön tuotteista. Ihmeellisen\nkaunistekoiset kulta- ja hopeavadit, kristallimaljakot ja\nsiniupotuksiset fajanssiesineet[48] todistavat siitä.\n\nAinoa, mitä nyt on jäljellä Amenhotep III:n muistorikkaasta\nkuolintemppelistä, on kaksi hyvin rapautunutta kuninkaan\njättiläispatsasta, n.s. Memnonin patsaat, jotka kerran vartioivat\ntemppelin sisäänkäytävän suuta. Niin valtavia ovat nämä kolossit, että\ntavallinen ihminen hyvin mahtuisi niiden yhteen käteen.[49] — Mitä\ntyötä onkaan vaatinut sellaisten jättiläisten hakkaaminen yhdestä\nainoasta järkäleestä ja niiden kuljettaminen 14 penikulman päähän\nkivilouhimolta!\n\nNykyisen nimensä patsaat ovat saaneet kreikkalaisilta, jotka toiseen\nniistä liittivät kauniin tarun Memnonista, joka sai sankarikuoleman\nTroian edustalla ja sitten joka aamu tervehti äitiänsä Eosta,\naamuruskoa, hauraalla, melkein kuiskaavalla, valittavalla äänellä. Taru\non syntynyt siitä omituisesta ilmiöstä, että kun auringon ensimmäiset\nsäteet aamulla loistivat patsaaseen, kerrottiin kuuluneen siitä heikon,\naivan kuin valittavan sävelen. Tämän omituisen akustisen ilmiön\nselitys on kai siinä, että ääni syntyi eräässä kiven halkeamassa, kun\nse vielä oli niin hiuksenhieno, että sen seinät koskettivat toisiansa\nkiven äkkiä laajetessa erämaanauringon lämmön vaikutuksesta. Monta\nsataa vuotta Memnonin patsaat vetivät puoleensa hämmästyksen valtaamia\nmatkailijoita. Vieläkin voi patsaan jalassa lukea roomalaisten\nturistien piirtokirjoituksia, jotka ihastuksissaan todistavat\nkuulleensa jättiläispatsaan laulavan auringonnousun ylistystä. Mutta\nkun Rooman keisari Septimius Severus hyvää tarkoittaen antoi korjata\nentiselleen »laulavan Memnoninpatsaan», lakkasi sen valitus.\n\n\u003Ctb>\n\nAmenhotep III:n 36-vuotinen hallitus, joka päättyi. 1375 e.Kr.,\noli enemmän rauhallinen kuin sotaisa ja se on Egyptin historian\nonnellisimpia aikakausia, joskin sen loppupuolella esiintyi merkkejä\nsiitä, että Egyptin suurvalta-asema oli sivuuttanut huippukohtansa.\nMutta nämä merkit kävivät ilmeisiksi vasta hänen seuraajiensa aikana.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nJörgen Alexander Knudtzon, Die El Amarna-Tafeln.\n\nCarl Niebuhr, Die Amarna-Zeit (»Der alte Orient» 1902).\n\n\n\n\nKERETTILÄISKUNINGAS EKHNATON, »HISTORIAN ENSIMMÄINEN PERSOONALLISUUS».\n\n\nOmituinen vallankumouksellinen hahmo Egyptin ikivanhoillisen kansan\nvanhoillisten hallitsijoin joukossa on Amenhotep IV, omituisimpia ja\narvoituksellisimpia persoonallisuuksia, mitä koskaan on valtaistuimella\nistunut, tunteellinen, haaveksiva luonne, sydämellinen ja onnellinen\nperhe-elämässänsä. Häntä kiinnostivat enemmän filosofia ja teologia\nkuin valloitukset ja valtiollinen toiminta. Hänen elämänsä\npyrkimyksenä oli egyptiläisten monijumalaisuuden lopettaminen.\nPolyteismi[50] oli täällä oikeastaan muistoa esihistorialliselta\najalta, jolloin Egyptissä oli joukko pikkuvaltioita, jokaisella oma\nsuojelusjumalansa, jota tavallisesti palveltiin ja kuvattiin jonkin\neläimen muotoiseksi. Varhain egyptiläiset kuitenkin alkoivat osoittaa\njumalallista palvelusta myöskin auringolle, ja vähitellen kaikki\neniten palvellut paikallisjumalat rinnastettiin auringonjumalan _Ran_\nkanssa. Luonnollinen jatko tälle kehitykselle olisi ollut, että\nmonet paikallisjumalat olisivat sulaneet yhdeksi ainoaksi jumalaksi.\nMutta tällaisen kehityksen voimakkaana esteenä olivat papit. Olihan\njokaisella jumalalla rikkaat temppelinsä ja omat papistonsa, jolla\noli voimakkaat hierarkkiset[51] ja taloudelliset etunsa valvottavana.\nJa kuta mahtavampi jokin papisto oli, sitä taipumattomampi se oli\nkaikkeen, joka olisi voinut riistää siltä sen suositun erikoisaseman.\n\nMahtavin pappisvalta oli Thebassa. Kun tästä kaupungista tuli\nfaaraoiden hallituskaupunki, oli sen jumala Amon samalla tullut\nEgyptin mahtavimmaksi jumalaksi. Häntä ei ainoastaan rinnastettu\nauringonjumalaan, vaan hän suli vähitellen tämän kanssa yhteen yhdeksi\njumaluudeksi: Amon-Raksi. Hänen pappinsa olivat kaikkien monoteististen\npyrkimysten vannoutuneita vastustajia, jolleivät nämä pyrkimykset\nolisi tehneet heitä itseänsä vieläkin mahtavammiksi. Mutta tekemällä\nAmon-Ran ainoaksi jumalaksi Amenhotep IV ei pyrkinyt lakkauttamaan\nmonijumalaisuutta. Päinvastoin yksi vaikuttimista — monien mielestä\nkenties voimakkain motiivi — hänen monoteistisissä harrastuksissansa\noli pyrkimys nujertaa thebalainen hierarkia, joka uhkasi kehkeytyä\nvaaraksi valtakunnan yhteydelle, ja vahvistaa kuninkaan valta-asemaa\nperuuttamalla temppelien omaisuutta kruunulle.\n\nSitä jumalaa, jonka ympärille Amenhotep tahtoi koota koko Egyptin\nkansan, symbolisoi aurinko, »suuri _Aton_», kaiken elämän lähde. Atonin\nkunniaksi hän hylkäsi Amenhotep nimensä, joka merkitsee »Amon on\ntyytyväinen», ja otti nimekseen Ekh-n-Aton, »Atonille on mieluista».\n\nKun nyt Theban nuori reformaattori katseli kaikkia niitä valtavia\ntemppeleitä ja muistomerkkejä, joita hänen isänsä ja esi-isänsä\nolivat rakentaneet Antonille, hän tunsi »mielensä masentuneeksi».\nJa hän päätti rakentaa Atonille uuden kaupungin, josta oli tuleva\nmyöskin kuninkaan hallituskaupunki. Hän valitsi tähän tarkoitukseen\n20 penikulmaa Thebasta pohjoiseen olevan paikan, joka nyt tunnetaan\nEl Amarnan nimellä. Tänne hän rakensi temppelin auringonjumalalle\nja itsellensä palatsin. Nämä hän sisusti sellaisella loistolla ja\nkomeudella, että sitä nykyisin voi vain heikosti aavistella. Uutta\nkaupunkia hän nimitti »Taivaanrannan kaupungiksi» tai Atonin asunnoksi.\n\nEkhnaton ei palvellut jumalaansa samalla tavoin kuin Amonin papit,\njotka toimittivat uhrinsa temppelin kaikkein pyhiin massa, jonne\npäivänvalon sädekään ei päässyt tunkeutumaan. _Hän_ sitävastoin uhrasi\nalttarilla, joka oli pystytetty paljaan taivaan alle, itsensä auringon\nedessä, joka symbolisoi _hänen_ jumalaansa. Eikä koskaan Ekhnaton\nsallinut tehdä kuvaa siitä jumalasta, jota hän palveli. Atonia esitti\nvertauskuvallisesti ainoastaan auringonkehrä, jonka elämääantavat\nsäteet päättyivät kukin ojennettuun käteen. Ihmiset eivät koskaan ennen\nolleet ajatelleet jumalaa kuvittelematta häntä ihmisen tai eläimen\nmuotoiseksi. Kun juutalaiset jotakin vuosisataa myöhemmin pääsivät\ntietoon yhdestä ainoasta jumalasta, he ajattelivat hänet kävelemässä\nillan viileydessä huvipuistossaan, kasvot ja jäsenet kuin ihmisellä —\nsillä olihan hän luonut ihmisen »omaksi kuvakseen».\n\nAtonin jumala oli hyvyys itse, »rakkaudesta rikas isä sille, minkä\nhän oli luonut». Hänen rakkautensa riitti pienimmällekin oliolle;\nhänen korvansa kuuli yksin »kananpoikaakin, joka piipittää munassa».\nEi koskaan kuulla, että Aton voisi vihastua kuten Jahve ja puhua\nukkosen jyrinässä. Aton oli rauhan lempeä jumala. Ekhnaton oli\nmaailmanhistoriassa ensimmäinen, joka saarnasi ihmisyyttä toisia\nkansoja kohtaan, ja hän saarnasi sitä valtaistuimelta.\n\nEräästä El Amarnan haudasta on löytynyt temppelihymni Atonin kunniaksi,\njoka kuuluu ylevähenkisimpiin koko antiikin kirjallisuudessa. Kaikki\nviittaa siihen, että Ekhnaton on sen itse sepittänyt. Esitämme tässä\nosan siitä:\n\n    Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella,\n    oi elävä Aton, kaiken alku!\n    Kun Sinä nouset itäisellä taivaanrannalla,\n    sinä täytät kaikki maat kauneudellasi,\n    sillä kaunis olet Sinä, suuri ja loistava korkealla maan yllä.\n    Sinun säteesi syleilevät maita, jotka Sinä kaikki olet luonut.\n\n    Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle,\n    maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut.\n    Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan,\n    kaikki käärmeet pistävät;\n    pimeys vallitsee,\n    maata verhoaa hiljaisuus.\n    Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut levolle taivaanrannalla.\n\n    Mutta valoisaksi käy maailma, kun Sinä nouset näkyviin.\n    Kun Sinä säteilet päivisin kuin Aton, niin pimeys kaikkoaa.\n    Kaikki karja käy riemuiten laitumella,\n    kaikki puut ja taimet kukoistavat,\n    linnut leijailevat ulos pesistään\n    kohottaen siipensä Sinua palvelemaan.\n    Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien,\n    kaikki siivekkäät lentelevät.\n    Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille.\n    Laivat purjehtivat myötä- ja vastavirtaan;\n    kaikki tiet ovat avoinna, kun Sinun sarastuksesi aika on tullut.\n    Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi,\n    sillä veden syvyyksiinkin Sinun säteesi tunkeutuvat.\n    — — —\n\n    Kuinka moninaiset ovatkaan Sinun työsi!\n    Ne ovat kätketyt meiltä.\n    Oi Sinä ainoa jumala, jonka valtaa ei kellään muulla ole,\n    Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa:\n    ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet,\n    kaiken, mitä maan päällä on\n    ja jalkojensa varassa liikkuu,\n    kaiken, mitä korkeudessa on\n    ja siipiensä kannattamana lentää,\n    Syyrian ja Nubian maat\n    ja Egyptin maan.\n    Sinä asetat kunkin hänen paikallensa\n    ja annat hänelle, mitä hän tarvitsee.\n    Kullakin on, mikä hänen omaansa on,\n    ja hänen päivänsä ovat luetut.\n    Kansat puhuvat moninaisia kieliä,\n    ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset,\n    sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa.\n    Sinä loit Niilin manalaan[52]\n    ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan,\n                että se tuottaa elämää ihmisille.\n\n    Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin,\n    että se ihmisten päälle lankeaisi\n    ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri,\n    ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa välillä.\n    Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi ikuisuuden Herra!\n\nMe voimme kuvitella, että tätä uskonharrasta laulua oli tapana harpun\nsäestyksellä laulaa Atonin temppelissä auringon noustessa ja laskiessa.\n\nJos vertaa tätä ylistyslaulua vanhempiin egyptiläisten hymneihin\nOsirikselle ja muille jumalille, käy ero huimaavaksi. Nämä laulut ovat\nmiltei yksinomaan yksitoikkoisia luetteloita jumalan lukemattomista\nnimistä ja lisänimistä ja hänen monista pyhätöistään, kaikki\nsekoitettuna täyteen jumalaistarullista abrakadabraa.[53]\n\nVerrattomasti paljon korkeammalla ovat sen sijaan auringonjumalan Ran\nvanhat hymnit, jotka osaksi ovat peräisin vanhan valtakunnan ajalta.\nNiihin Atonin hymni aivan ilmeisesti osittain pohjautuu, noihin\nikivanhoihin kuvauksiin, miten kaikki elävät olennot riemuitsevat\nauringon noustessa, ennen kaikkea — egyptiläisten käsityksen mukaan\n— auringonjumalan pyhät eläimet, babiaanit, jotka ojennetuin käsin\ntervehtivät nousevaa taivaankappaletta.[54] Näiden hurskasten ja\nviisaiden eläinten lavoin ihmisenkin tulee käyttäytyä ja sanoa\nnousevalle auringolle: »Me palvomme sinua, oi Ra, sinun noustessasi\nja sinun laskeutuessasi. Sinä nouset ja säteilet jumalain kuninkaaksi\nkruunattuna. Sinä olet taivaan ja maan herra. Sinä loit Niilin, sinä\nteit veden ja annoit elämän sille, mitä siinä on, sinä rakensit vuoret\nja sait ihmiset ja karjalaumat syntymään.»\n\nToisessa hymnissä Rata verrataan kauniiseen nuorukaiseen. »Kun hän\nnousee, ihmiset saavat uutta elämää ja jumalat tervehtivät häntä\nriemuiten. Häntä babiaanit palvovat, ja kaikki villit eläimet\nhäntä ylistävät. Ja jumalaa rukoillaan sanoen: »Ne, jotka ovat\nSinun venheessäsi[55], riemuitsevat Sinusta, ja Sinun laivamiehesi\niloitsevat. Ja sydämesi, oi Sinä jumalain herra, iloitsee niistä, jotka\nolet luonut, sillä he osoittavat Sinulle kunnioitustansa. Taivaan\njumalatar loistaa sinenä Sinun vierelläsi ja taivaanjoen jumala tanssii\nSinun edessäsi säteillänsä. Kuule minuakin, että minä saisin nähdä\nSinun kauneutesi!»\n\nJa kun Amon egyptiläisten uskonnossa sulautui yhteen auringonjumalan\nkanssa ja tuli Amon-Raksi, häntä ylistettiin hymnissä siksi,\n\n    »joka tuo yrtit karjan syötäväksi\n    ja hedelmiäkantavat puut ihmisille,\n    joka antaa joen kaloille ravinnon\n    ja taivaan linnuille ruoan,\n    joka antaa munassa olevalle kananpojalle elämän\n    ja pitää elossa madon toukat,\n    joka antaa hiirille, mitä ne loukoissansa tarvitsevat,\n    ja elättää puitten linnut.»\n\nMutta huolimatta tällaisista yhtäläisyyksistä Ralle omistettujen\nhymnien ja Atonin hymnin kesken, niiden välillä on kuitenkin suuri\njuopa. Sillä Rankin hymneissä mytologiset viittailut sekaantuvat\ntavantakaa itsensä jumalan ylistykseen. Atonin hymni sitävastoin on\ntäysin vapaa kaikesta mytologisesta painolastista. Siinä on raikasta\nluonnoniloa, ja ennen kaikkea hymnin sepittäjä on toteuttanut\njumalykseyden käsitteen, kun sitävastoin Ralla on muita jumalia\nalaisinansa ja rinnallansa.\n\nLähempää sukua Atonin hymni on psalttarille. Vertailu osoittaakin monta\nosittain vallan täydellistä yhtäläisyyttä Daavidin 104:nnen psalmin\nkanssa.\n\nJoka voi korkeinta olentoa kuvailla niin hurmioitunein sanoin kuin\nAtonin hymneissä, hän on varmasti luonnostaan jumalarmoitettu\nprofeetta. Mutta mistä tämä ihmeellinen näkemys on hänessä\nherännyt aikana, jolloin ihmiskunta oli vajonnut taikauskon ja\nepäjumalanpalveluksen pimeyteen? Tämä kysymys vie meidät alalle,\nmissä ymmärryksemme lakkaa vastausta antamasta ja mystillinen,\ntutkimattomissa oleva alkaa. Sillä Ekhnatonilla, kuten kaikilla\nprofeettaluonteilla, oli yksinomaisena opastajanansa hänen omat\nsisäiset elämyksensä. »Oi Herra, kuinka monet ovatkaan sinun työsi!»\nnuori auringonpalvoja tavantakaa huudahtaa. Ja niinkuin heprealainen\npsalmista lauloi: »Herra on minun paimeneni; ei minulta mitään puutu»,\nniin Ekhnatonkin huudahti sydämensä kyllyydestä: »Sille, jonka\nsydämessä Sinä olet, ei köyhyyttä ole olemassa.»\n\nEkhnaton hankki oppilaitakin uudelle uskonnollensa. Amarnan haudoissa\non useita piirtokirjoituksia, jotka kertovat, miten kuningas keskusteli\nystäväinsä kanssa uskonnollisista asioista. »Jo varhain aamulla hän\nopetti minua», monet hänen ylimyksistänsä sanovat. Ympäristöänsä\nvalitessaan tämä vallankumouksellinen luonne osoittautui hyvin\nennakkoluulottomaksi. Hän ei suuria välittänyt aristokraattisista\nperintätavoista, vaan valitsi monet ystävistänsä talonpoikain joukosta.\nEkhnatonista sanottiin, että hän »teki vähäpätöiset ruhtinaiksi».\nHänelle oli tärkeintä, että he tunsivat kiinnostusta »oppiin», kuten\nuutta aurinkouskontoa nimitetään El Amarnan hautakirjoituksissa.\nEkhnaton osoitti huomiota erityisesti niille virkamiehille, jotka\nolivat »noudattaneet oppia».\n\nAlkaa kumminkin hiukan arveluttaa, mikä oikeastaan oli syvin syy\nasianomaisten kääntymykseen, kun tarkemmin tutkiskelee hautojen\nseinäin kuvia ja näkee siellä usein haudan omistajan kuvatuksi\nseisomassa Ekhnatonin edessä vastaanottamassa runsaita lahjoja:\nkultaisia kaulaketjuja, sormuksia ja muita kultakoristeita. Haudassa,\njossa uuden opin kannattaja lepää, saamme lukea: »Herrani on antanut\nminulle korkeita kunniapaikkoja, koska olen seurannut hänen oppiansa\nelämässäni, ja minä kuulen hänen sanojansa alati.» Proselyytit[56]\neivät väsy vakuuttamasta, kuinka vilpitön heidän uskonsa on, kuinka he\novat »totuuden täyttämiä ja vihaavat valhetta.»\n\n\u003Ctb>\n\nSama kuningas, joka tahtoi toimia _uskonnollisena_ reformaattorina,\nhalusi vapauttaa myöskin _taiteen_ niistä kahleista, joihin ikivanha\ntapa ja traditio sen oli sitonut.\n\nVirallinen egyptiläinen taide oli jäykässä liikkumattomuudessaan\naina alkuperänsä leimaamaa. Se oli nimittäin alusta alkaen hauta-\nja temppelitaidetta: siitä sen juhlallisen yksitoikkoinen muoto.\nTaiteilijan tehtävänä oli ensi sijassa koristaa vainajan lepopaikka\nkuvilla, joiden tarkoituksena oli luoda uusi maailma hänen ympärilleen.\n\nMutta mitä apua oli kaikista noista kuvista, kun manallemenneet eivät\nsaaneet levätä rauhassa julkeilta haudanhäpäisijöiltä! Niitä vastaan ei\nnäyttänyt olevan mitään turvaa. Heidän väkivallantekonsa oli varmaan\nlähinnä syynä siihen, että heräsi ajatus varustaa vainajan ruumis\nsijaisella. Hautoihin ja kuolintemppeleihin asetettiin siis yksi\ntai useampia vainajan kuvapatsaita, joille papit maagillisin menoin\njuhlallisesti antoivat elämän ja muuttivat ne sielun pakopaikoiksi.\nSiten egyptiläinen veistotaide ei alkujaan ole syntynyt esteettisestä\nluomisilosta, vaan uskonnollisista vaikuttimista.\n\nAnkarain sääntöjen sitoman virallisen taiteen rinnalla oli kumminkin\nvapaampia taidesuuntia, jotka ovat sukua sille taiteelle, joka vanhan\nvaltakunnan aikana loi sellaisia erinomaisen todellisuustuntuisia\nkuvapatsaita kuin »Kylävouti» ja »Kirjuri». Mutta näitä vapaampia\ntaidesuuntia ei pidetty hienoudessa lainkaan viralliseen taiteeseen\nverrattavina, ennenkuin kuningas Ekhnaton otti ne kuninkaalliseen\nsuojaansa.\n\nEl Amarnassa on äskettäin kaivettu esille kuningas Ekhnatonin\npalatsin jätteitä, ja muinaisen »Taivaanrantakaupungin» edustalta on\nlöytynyt kuninkaallisen huvilinnan rauniot sekä keinotekoisin järvin\nvarustettuja puistoja, missä lootuksen ja liljojen juuret kertovat,\nkuinka ihanan kauniita ne kerran ovat olleet. Itse palatsista on\nlöytynyt lattiapäällystää, jossa on hyvin kiintoisia maalauksia.\nJapanilaisia mestareita muistuttavalla varmuudella taiteilija tuo\nilmi pikku vasikan leikkisät ruumiinliikkeet, kun se virmana hyppelee\npunakukkaisella nurmella, lintujen siivenräpytyksen, kun ne kohoavat\nlentoon, ja niiden lepatuksen laskeutuessa. Kasvitkin vaikuttavat siinä\neläviltä, ja kukat taivuttavat vanojansa sillä ihmeellisellä sulolla,\njoka on elämälle ominaista.\n\nNäin uuden faaraon henki on ulottanut vallankumouksellisen\nvaikutuksensa myöskin taiteeseen, vapauttanut sen tradition\nehkäisevistä kahleista ja antanut sille ilmaa siipien alle. Sama\nelävä, todellisuustuntuinen taidesuunta kohtaa meitä El Amarnan hovi-\nja virkamiesten haudoissa. Kaikki kuvat on täällä omistettu uuden\nauringonjumalan ja kuninkaallisen perheen ylistykselle. Mutta se\ntapahtuu kokonaan uudella tavalla. Ennen oli tapana kuvata kuningas\npuolijumalaksi, uhraamassa jumalille tai tuhoamassa vihollisiansa tai\njärkähtämättömän arvokkaana istumassa valtaistuimellaan. Näyttää,\nkuin hymyily ei koskaan olisi väreillyt kuninkaallisilla huulilla,\njoiden ainoa tehtävä oli käskyjen jakeleminen. Tällä ei kumminkaan\nole tahdottu sanoa, ettei tyyliä olisi myöskin egyptiläisten\njättiläispatsaiden järkkymättömässä levossa ja niiden ryhdin ankarassa\nyksinkertaisuudessa. Siten ne on nimittäin viritetty sopusointuun\nniiden levollisten ja ylevien piirteiden kanssa, jotka ovat ominaisia\nniille rakennuksille, joiden yhteyteen ne kuuluvat. Perinnäisillä\negyptiläisillä taideteoksilla on oma erityinen tunnelma-arvonsa.\n\nMutta El Amarna-taide on meitä nykyajan ihmisiä suunnattoman paljon\nlähempänä, sillä siinä korostetaan faaraon puhtaasti inhimillisiä\npuolia. Kun hänet kuvataan vaunuissansa seisoen ohjaamassa tulisia\nvarsojansa, pääsevät hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä mukaan\nvaunuihin. Pikkuinen on saanut tehtäväkseen pidellä isän nuolikoteloa,\nja kuningatar ei anna näyn julkisuuden peloittaa itseänsä ilmaisemasta\nihastustansa suudelmassa.\n\nEkhnatonilla on aina vaimonsa ja lapsensa ympärillänsä, ja kernaasti\nhän suo meille silmäyksen onnelliseen kotielämäänsä. Huoneessa,\njonka kattoa kannattavat sirot papyrusmuotoiset pilarit, kuningas ja\nkuningatar istuvat leikkien pikku tyttöjensä kanssa. Ekhnaton pitää\nitse vanhinta prinsessaa käsivarsillaan ja suutelee häntä. Toinen pikku\ntyttö istuu jokeltaen äidin polvella nuorimman leikkiessä kuningattaren\nkruunusta riippuvilla koristuksilla. Ei koskaan ennen eikä jälkeenpäin\nole uskallettu näin kohottaa sitä huntua, joka kunnioittavasti on\nvedetty faaraon yksityiselämää verhoamaan.\n\nToinen El Amarnan hautakuva esittää meille kuninkaan ja kuningattaren\nruokailemassa. Kuningas syö paistettua kyyhkystä, joka hänellä\non kädessään, ja kuningatar juo herkullisen muotoisesta kupista.\nValitettavasti maalaus on niin rikkoutunut, ettemme voi erottaa siitä\nmuita yksityisseikkoja.\n\nKolmannessa kuvassa näemme kuninkaan ja kuningattaren juomassa\nkauniista kulta-astioista pikku prinsessojen innolla käyttäessä\nhyväkseen kukin koristetulla pöydällä olevaa hedelmälautasta. Yksi\nheistä seisoo äidin jakkaralla ja pitää häntä kädestä pistäessään\nluumua suuhunsa. Taikka me näemme kuningattaren ojentavan puolisonsa\nhaisteltavaksi tuoksuvaa kukkaisvihkoa, niin, saammepa nähdä hänet\nistumassa miehensä kuninkaallisella polvella ja hellästi painautuvan\nhäntä vastaan. Toisessa kuvassa taasen pikku lapset ovat asettuneet\ntyynylle äidin jalkojen juureen ja hyväilevät toisiaan kaikessa ikänsä\nviattomuudessa. Pieni herttainen pystykuva esittää kuningasta, joka\nistuu keinutellen polvellansa pikku tyttöstänsä ja suudellen häntä.\n\nYksin niin juhlallisessa tilaisuudessa, missä kuningas\nvaltionarvomerkit kädessään kulkee kullatussa loistokantotuolissa\nottamaan vastaan Syyriasta, Aithiopiasta ja muista alusmaista tulevia\nveroja, arvokkuus sallii sellaisen välittömyyden piirteen, että\nkuningatar ihastuttavan suloisesti kietoo kätensä hänen vyötäisilleen\nkaiken maailman nähden. Ja kun he sitten ovat asettuneet paikoilleen\nkaksoisvaltaistuimelle, kuningattaren oikea käsivarsi on jälleen\nkiertyneenä puolison vyötäisten ympärille vasemman käden pitäessä hänen\nkädestänsä. Pikku prinsessat ovat valtaistuimen ympärillä. Eräs heistä\npitää käsissään nuorta gasellia ja toinen pikku prinsessa hyväilee sen\npäätä.\n\nSellaisissa virallisissa kuvissakaan, jotka esittävät kuningasta\npalatsissansa jakamassa virkamiehillensä suosionosoituksina\nkallisarvoisia kaulavitjoja, taiteilija ei voi pidättyä siitä luontevan\nilon suomasta virkistyksestä, jota edustavat pikku prinsessat, jotka\nniin somasti ilmaisevat lapsellista ihastustansa, ja palvelijat, jotka\nhyppelevät ilon huumassa.\n\nRakkaus kotielämää ja auringonpalvelusta kohtaan loistaa esiin\nkaikkialta uuden taiteen luomista ja se antaa sille samalla kertaa\nhartaan ja hienostuneen leiman.\n\nTämän uuden taidesuunnan _realistinen_ piirre ilmenee myöskin\nkuninkaan kuvaamisessa. Taiteilijat esittävät hänen kuvansa juuri\nsellaisena, jollaisena he hänet näkevät, ilman ihannoimista, mikä\naikaisemmin kuului hyvään sävyyn. Koskaan Egyptin kuningasta ei ole\nkuvattu niin arkailemattoman muotokuvamaisesti. Näyttääpä välistä\nsiltä, kuin olisi tahallaan liioiteltu piirrettäessä hänen kapeaa,\nkurotettua kaulaansa, pitkää leukaa ja hintelän degeneroitunutta\nhahmoansa ohuine pohkeineen, mutta sitä täyteläisempine reisineen. Ja\nfaarao itse hyväksyi tämän arkailemattoman suorasukaisen tavan, millä\nkäsiteltiin kuninkuutta, tavan, joka ennen Ekhnatonin aikaa oli ollut\nluvallista vain »tavallisiin ihmisiin» nähden. Tässä on tapahtunut\ntaiteessa samanlainen demokraattinen kumous kuin sosiaalisellakin\nalalla. Ei enää ihannoituna, persoonattomana puolijumalana, vaan\nihmisenä »auringonjumalan poika» esiintyy siinä meille. Me näemme hänet\nedessämme yksilönä, kuin muotokuvassa. Uusi taidesuunta on syntynyt\nuuden uskonnonperustajan vaikutuksesta.\n\n\u003Ctb>\n\nEkhnatonin voimakkaat aatteelliset harrastukset eivät kuitenkaan olleet\nyksinomaan onneksi enemmän hänelle itselleen kuin hänen kansalleenkaan.\nKenen on hallittava maata ja valtakuntaa levottomina aikoina — ja\nsitähän ovat enemmän tai vähemmän kaikki ajat tässä tulivuorimaailmassa\n— hän tarvitsee sitkeää, ulospäinsuuntautuvaa voimaa, paljon\nsuurempaa, kuin mitä oli tässä kuolevan kuningassuvun hienostuneessa\nvesassa. Ekhnatonin harrastukset olivat, joskaan eivät kokonaan, niin\nkuitenkin suurimmaksi osaksi suuntautuneet sisäänpäin, uskonnollisiin\nja esteettisiin arvoihin. Missä määrin hänen uudistusintoonsa\nliittyi politiikkaa, on, kuten edellä on viitattu, mahdotonta mennä\nvarmasti sanomaan. Varmaa on vain, että hän todellisella kiihkolla\nvainosi vanhoja paikallisjumalia, kuten Osirista ja Hathoria, mutta\nennen kaikkea Antonia. Hänen nimensä ja kuvansa Ekhnaton koetti\nkaikkialta hävittää temppelimuureista, pystykuvista ja muista pikku\nesineistä, joihin se oli piirretty. Vieläpä vainajain lepokammioihin\nEkhnatonin miehet tunkeutuivat kuninkaan käskystä kostamaan vihatulle\nAntonille. Syvälle Nubiaan ulottui jumalan temppelipiirtokirjoitusten\nvainoaminen. Mutta tällä tavoin Ekhnaton oli saanut Amonin mahtavan\npapiston verivihollisekseen. Ja kun tämän lisäksi voimakkaat\nulkonaiset viholliset hyökkäsivät Egyptin alusmaiden kimppuun, niin\n»kerettiläiskuninkaan» uudistuspyrkimykset olivat tuomitut juoksemaan\nhiekkaan.\n\nSillä uskonnollisissa ja esteettisissä harrastuksissaan Ekhnaton löi\nlaimin ulkopoliittiset tehtävänsä. Tämä oli sitäkin vaarallisempaa,\nkun Vähässä-Aasiassa oli syntynyt voimakas valtakunta, _heettiläisten_\nperustama, merkillisen kansan, joka on yksi maailmanhistorian suuria\nkansatieteellisiä kysymysmerkkejä. Seemiläisiä he eivät olleet, eivät\nmyöskään indoeurooppalaisia, vaan luultavasti sekakansaa, jonka\nkieli näyttää olleen indoeurooppalaista. Vasta aivan viime aikoina\non kyetty tulkitsemaan tätä kieltä — kuitenkin vain pääpiirteissään\n—, mikä onnistui lukuisissa savitauluissa olevain piirtokirjoitusten\navulla, joita vuosina 1906—1907 kaivettiin esiin heettiläisten\nmuinaisesta pääkaupungista, nykyisestä Vähän-Aasian sydämestä,\nvaikeapääsyisessä vuoristossa sijaitsevasta Bogasköistä ja muista\nmuinoisista heettiläisten kaupungeista. Bogasköissä tavattiin muun\nmuassa heettiläisten valtionarkisto, ja onneksi asiakirjat oli\nkirjoitettu babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella. Muutoin ei vielä\ntänä päivänäkään tiedettäisi, mitä ne sisältävät, koska heettiläisten\nomat kirjoitusmerkit, jonkinlaiset hieroglyfit, kaikista selityksistä\nhuolimatta yhäkin ovat selvittämättä ja siis tekevät mahdottomaksi\nsen rikkaan ainehiston käyttämisen, mikä koossa ollen voisi valaista\nheettiläisten sivistyshistoriaa.\n\nYli puolen vuosisadan ajan teräväpäiset tutkijat ovat vaivanneet\naivojansa näiden kirjoitusmerkkien selitysyrityksillä. Onnetonta on,\nettei ole löytynyt sentapaista avainta, mikä auttoi kielentutkijat\nlukemaan hieroglyfi- ja nuolenpääkirjoitusta, nimittäin\nrinnakkaistekstiä jollakin ennestään tunnetulla kielellä.\n\nHeettiläiset olivat hyvin pelättyjä sodassa, varsinkin sen kauhean\nhävityksen vuoksi, mitä heidän nopeasti kiitävät sotavaununsa\naikaansaivat. Jo 20:nnellä vuosisadalla e.Kr. he olivat levittäneet\npelkoa ja kauhua Babyloniaan. Nyt he uhkasivat myöskin Egyptin\nsuurvalta-asemaa. Se oli kauhistavin vihollinen, mitä Egyptillä koskaan\noli ollut, sillä heettiläiskansalla oli tuohon aikaan koko Aasian\nvahvin sotavoima, ja heillä oli rautaisia aseita, kun egyptiläiset\nsitävastoin vielä olivat pronssikauden asteella.[57] Egyptin kuninkaan\npohjoisessa Syyriassa olleista vasalleista heettiläiset ahdistivat\ntoista toisensa perästä. Ja heettiläisten vallatessa faaraon alusmaita\nSyyrian pohjoisosissa, heprealaiset virtasivat erämaista Syyrian\neteläosaan.\n\nMonet ahdistetuista alaruhtinaista pysyivät mahdollisimman kauan\nuskollisina faaraolle, mutta Ekhnatonin rauhanrakkauden tuntien useat\nkäyttivät tilaisuutta hyväkseen ja luopuivat. Senluontoiseen väkeen ei\nvaikuttanut kunnioitusta herättävästi jumala, joka oli lempeä ja hyvä\nkaikkia ihmisiä kohtaan. He eivät tahtoneet tietää muusta jumalasta\nkuin siitä, joka voi johtaa heitä taistelussa ja voittaa toisten\nheimojen jumalat. Raivoava Baal, kauhistava Ishtar, kas ne olivat\nheidän mieleisiänsä jumalia. Kuinka he halveksivatkaan sitä jumalaa,\njota Ekhnaton sanoi »Ainoaksi»!\n\nNe syyrialaiset kaupunkiruhtinaat, jotka pysyivät faaraolle\nuskollisina, tämä jätti avutta, jota he niin liikuttavin sanoin\nanoivat. El Amarna-arkisto antaa puhuvia todistuksia heidän\nepätoivostaan. Niinpä kirjoittaa faaraon vasalli, jolta vihollinen oli\nriistänyt kaikki kaupungit kahta lukuunottamatta, joista toisessa hän\non piiritettynä: »Katso, niinkuin lintu, joka riippuu ansassa, niin\nolen minä Gublassa. Ja talonpoikien pellot ovat niinkuin nainen, jolla\nmiestä ei ole — niin ovat ne hedelmättömiä ja autioita. Niinpä kuule,\nherrani, palvelijasi sana ja lähetä minulle pian apua! Muuten minun\non luovutettava kaupunki ja poistuttava sieltä.» Lopuksi, sittenkuin\nhän lukemattomia kertoja on rukoillut apua faaraolta, hänen täytyy\nvalittaa: »Minä olen kirjoittanut kuninkaalle, minun herralleni,\nmutta hän ei ole tahtonut kuulla sanojani.» Mutta tulosta ei ollut\nenemmän tästä valittelusta kuin siitä sanomastakaan, joka hänen pian\nsen jälkeen täytyi lähettää faaraolle, että hänellä oli nyt vain yksi\nkaupunki jäljellä. Pian oli senkin antauduttava.\n\nJa Jerusalemin ruhtinaalta kuuluu seuraava valitus: »Tietäköön\nkuningas, että kaikki maat sortuvat ja että minua vastaan vallitsee\nviha! Niinpä huolehtikoon kuningas maastansa! Gazri, Askalon ja\nLakis ovat antautuneet heprealaisille ja antaneet heille ruokaa,\nöljyä ja kaikkea, mitä he tarvitsevat. Lähettäköön siis kuningas\nsotajoukkoja taistelemaan niitä kansoja vastaan, jotka ovat menetelleet\nhäpeällisesti kuningasta, minun herraani vastaan!»\n\nSillä aikaa Egyptin pääkaupungissa temppelit kaikuivat ylistyslauluista\nmaailmanvaltakunnan uuden jumalan kunniaksi — mutta itse tätä\nmaailmanvaltaa ei enää ollut olemassa.\n\nKun verot jäivät tulematta Aasiasta, heikkeni faaraon taloudellinen\nasema sekä ulospäin että omassa maassa. Kun hän ei enää voinut\ntuhlailla armonosoituksia kannattajilleen, laimeni näiden into. Sen\nsijaan hänen valtakunnansisäiset vihollisensa tunsivat asemansa\nsitäkin varmemmaksi. Faaraolla ei ollut nyt yksinomaan Theban papisto\nvastassaan, vaan kun hän antoi käskyn, että kaikkien muidenkin jumalain\nnimet piti hävitettämän kuten Amonin, piti melkein koko Egyptin kansa\nkuningasta »kerettiläisenä». Jokaisella maankolkallahan oli oma\njumalansa, jolle kansa oli tottunut uhraamaan ja rukouksensa kantamaan.\nMutta tämä Aton, jota faarao oli käskenyt kansan palvella, oli\njossakin äärettömän kaukana. »Hän ei istunut heidän kanssansa lieden\nääressä padassa kiehuvaa ruokaa vartioimassa; hän ei soittanut huilun\nsuloisia säveleitä rannan kaislikossa, hän ei tuonut kauniita lahjoja\näskensyntyneille lapsille», käyttääksemme erään Ekhnatonin aikaisen\nkuvauksen sanoja.\n\nLaajat kansankerrokset eivät _uskaltaneetkaan_ erota vanhoista\njumalistaan, varsinkaan ei Osiriksesta, joka oli auttaja ja suojelija\nkuolemanvaltakunnan synkässä maailmassa. Hänessä he riippuivat\nhartaasti kiinni, eikä mikään muu jumala voinut heidän silmissään\nkorvata häntä. Ekhnaton sai kokea, kuinka mahdotonta on yhdellä\niskulla muuttaa kokonaisen kansan tavat ja sen syvälle juurtunut usko.\nAton-opista ei koskaan tullut muuta kuin idealisti Ekhnatonin ja häntä\nkannattavan pienen hovipiirin lempiaate. Egyptin kansan uskontoa siitä\nei koskaan tullut.\n\nPian ottivat vanhain jumalain mahtavat papit kansan johdon käsiinsä,\nja heihin liittyi myöskin sotajoukko, joka harmikseen näki, miten\nsotakunnia oli taantumassa. Kaikki nämä yhteiskuntaluokat yhtyivät\ntoivomukseen saada valtaistuimelta kukistetuksi kuningaspalatsin\nvihattu uneksija. Ekhnatonin onnistui tosin pitää puolensa heitä\nvastaan, mutta hänen viimeinen aikansa oli huolta täynnä. Hän kuoli\nnoin 1360 e.Kr. seitsemäntoista vuotta hallittuaan.\n\nPalavana kumoajana ja rohkeana uudistajana Ekhnatonin kiintoisa hahmo\nkohtaa meitä traditiolle uskollisten, persoonallisesti värittömien\nfaaraoiden pitkästä rivistä ja esittää ajatuksia, jotka kohoavat hänen\naikalaistensa näköpiiriä hyvin paljon korkeammalle. Vasta heprealaisten\nkeskuudessa, seitsemän tai kahdeksan vuosisataa myöhemmin, eivät\nsellaiset miehet enää ole yksinäisiä ilmiöitä. Ekhnaton on\nmaailmanhistorian ensimmäinen idealisti ja ensimmäinen persoonallisuus.\n\nMutta tämän henkilön muiston hänen vihollisensa koettivat tyystin\nhävittää Egyptin historiasta. Tuskin tämä rohkea uudistaja oli\npoistunut ajasta, kun jo vanhan jumalaisuskon kannattajat papit\netunenässä alkoivat rynnäkön hänen työtänsä vastaan ja pakottivat\nhänen vävynsä ja toisen seuraajansa, Tutankhamonin, jättämään\n»kerettiläiskuninkaan» kaupungin autioksi.\n\nVuonna 1907 tavattiin syrjäisessä kalliononkalossa Kuningasten\nlaaksossa muumio, joka oli niin kosteuden turmelema, että ainoastaan\nluuranko oli jäljellä. Koska sieltä löytyi myöskin osa kuningatar\nTejen hautavarustuksia, luultiin aluksi, että oli löydetty hänen\njätteensä; mutta nykyisin kallistuvat useimmat asiantuntijat\nenemmän siihen mielipiteeseen, että se on Ekhnatonin muumio, jonka\nTutankhamon on sinne vienyt turvaan, kun hänen itsensä täytyi jättää\n»Taivaanrantakaupunki».\n\n\nKirjallisuutta:\n\nArthur Weigall, Farao Achnaton, den förste individen i historien\n(ruotsinnos englannin kielestä).\n\nH. Schäfer, Religion und Kunst von El Amarna.\n\nEduard Meyer, Reich und Kultur der Chetiter.\n\nHugo Winckler, Nach Boghasköi! (»Der alte Orient» 1913.)\n\nJohannes Friedrich, Die hethitische Sprache. (»Zeitschrift der\nDeutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)\n\nJohannes Friedrich, Aus dem hethitischen Schrifttum. (»Der alte Orient»\n1925.)\n\nE. Farrer, Die Inschriften und Sprachen des Hattireiches. (»Zeitschrift\nder Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)\n\n\n\n\nTUTANKHAMON.\n\n\nEkhnaton oli hyvin hienostuneen, mutta sammumaan tuomitun suvun\nviimeinen miehinen vesa. Hänen isänsä oli sairaalloinen, ja kaikki\nhänen sisaruksensa näyttävät kuolleen nuorina. Itse hän sai ainakin\nkuusi tytärtä, mutta ei ainoatakaan perintöön oikeutettua poikaa.\nHäntä seurasi järjestyksessä kaksi vävyä, jotka kumpikin hallitsivat\nvain lyhyen ajan. Toinen järjestyksessä oli alkujaan nimeltään\nTut-ankh-Aton, »joka elää Atonissa». Mutta pian Amonin papit\npakottivat hänet palaamaan Amonin palvelukseen ja muuttamaan nimensä\nTut-ankh-Amoniksi: »joka elää Amonissa». Hänen täytyi myöskin hylätä\nauringonjumalan kaupunki ja muuttaa hallitus takaisin Thebaan.\n\nLähtö näyttää tapahtuneen mitä suurimmassa kiireessä. Kuninkaan\npalatsin raunioista on löytynyt kolmisenkymmentä kuninkaan\nvinttikoiran luurankoa, mikä viittaa siihen, että eläimet on jätetty\nnälkään nääntymään, ja kuolleita nautaeläimiä on samoin tavattu\nkuninkaallisesta karjatarhasta, minne ne oli jätetty. Kuningasperheen\nmukana seurasivat kaikki virkamiehet ja muut, joilla oli ollut\ntoimeentulonsa hovista. Pian Atonin ihana kaupunki oli autiona. Sen\ntemppelit, palatsit ja muut rakennukset raukesivat raunioiksi, ja\nerämaan hiekka levisi nietoksina niitten yli. Enemmän kuin kolmen\nvuosituhannen unhotuksen jälkeen tämä Egyptin Pompeji oli jälleen\nheräävä eloon todistamaan merkillisimmästä aikakaudesta faaraoiden maan\nhistoriassa.\n\nThebassa Tutankhamon oli täydellisesti pappispuolueen käsissä. Vihatun\nkerettiläiskuninkaan nimi hakattiin nyt pois kaikkialta, ja sekä hänen\nettä hänen kannattajansa haudat tuhottiin. Koetettiin hävittää jokainen\ntieto siitä, että Ekhnaton kerran oli ollut olemassa.[58]\n\nArnon oli voittanut! Hänen pappinsa riemuitsivat vihollisen\nkukistumisesta.\n\nKun Tutankhamon vain muutaman vuoden hallittuaan kuoli, ei nuorella\nleskellä ollut poikaa. Hänestä on poliittisessa historiassa puhuttu\nenemmän kuin hänen puolisostaan. Bogasköistä löydetyt savitaulut\npaljastavat meille pienen huvittavan vehkeilyn, jossa nuori kuningatar\nesittää pääosaa. Jottei häntä syrjäytettäisi valtaistuimelta, hänen\ntäytyi mahdollisimman pian koettaa hankkia itselleen vaikutusvaltainen\npuoliso, ja senvuoksi hän kirjoitti heettiläisten kuninkaalle[59]\nseuraavansisältöisen kirjeen: »Minun puolisoni on kuollut ja poikaa ei\nminulla ole. Minulle sanotaan, että sinulla on useita täysi-ikäisiä\npoikia. Lähetä yksi heistä minulle, niin minä tahdon tehdä hänet\npuolisokseni, ja hän on oleva Egyptin kuningas!»\n\nOli toimittava ripeästi, ennenkuin leskikuningattaren kilpailijat\nehtisivät saada tuulta purjeisiinsa. Mutta eri mieltä oli varovainen\nheettiläisten kuningas. Hänen piti ensin tutkistella tilannetta\nlähemmin ja päästä varmuuteen siitä, että kirje ei ollut viekkaasti\nviritetty ansa. Voi hyvin ymmärtää leskikuningattaren 'tunteet, kun hän\nkuukauden kestäneen kärsimättömän odotuksen perästä puolison asemesta\nsaa varovaisen ja tulokseen johtamattoman kirjeen. Epätoivoissaan hän\nvielä kerran toistaa rukouksensa. Silloin lopultakin heettiläisten\nkuningas suostuu siihen, mutta liian myöhään. Kuningattaren vastustajat\novat valmiina tekemään hänen suunnitelmansa tyhjiksi. Heettiläisestä\nprinssistä ei tullut koskaan Egyptin kuningasta. Toisesta miehestä tuli\nTutankhamonin seuraaja, ja hänen leskensä — El Amarnan kuvien leikkisä\npikku tyttö, katoaa ainaiseksi historian näyttämöltä.\n\nEnnenkuin jätämme äskenkruunatun viimeisen 18:nnen dynastian\nkuninkaan ja siirrymme toiseen loistavaan kauteen uuden valtakunnan\naikakirjoissa, meidän on lisättävä, että Tutankhamonin nimi ei olisi\nollut muistiamme painamassa, ellei tätä itsessään merkityksetöntä nimeä\nhänen melkein koskemattoman hautansa ja sen määrättömien aarteiden\nhuomiota herättänyt löytäminen meidän päivinämme olisi äkkiä tehnyt\ntunnetuksi koko maailmassa. Merkillisin tapaus hänen historiassansa on,\nettä hän kuoli ja haudattiin. Mutta siitä oma lukunsa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA JA KAHDESKYMMENES HALLITSIJASUKU.\n\n\nSeuraukset Ekhnatonin ulkopoliittisista laiminlyönneistä korjautuivat\nosittain voimakkaampien faaraoiden, varsinkin Seti I:n ja hänen\npoikansa Ramses II:n aikana. Että heidän ei onnistunut aikaansaada\nniin loistavia sotilaallisia tuloksia kuin voimakkaiden 18:nnen\nhallitsijasuvun hallitsijoiden, riippui ennenkaikkea siitä, että\nheidän tehtävänsä oli paljon vaikeampi. Syyriassa ei ollut enää\npikkuvaltioita, jotka olisi voitu kukistaa toinen toisensa jälkeen,\nsillä täällä voimakas heettiläinen kansa oli käyttänyt tilaisuutta\nhyväkseen esiintyäkseen faaraoitten perillisenä. El Amarna-ajalla\noli tapahtunut historiassa suuri vahdinmuutos. Poliittinen ja\nsivistyksellinen johtoasema vanhassa maailmassa siirtyi noista ajoista\nlähtien vähitellen egyptiläisiltä Etu-Aasian kansoille.\n\nSyyriassa kohtaa siis Egyptin sotajoukkoja jo voimakas, täysin\nsamanveroinen sotavoima. Millaisiksi taistelut tällöin muodostuivat,\nnäkyy Ramses II:n heettiläisiä vastaan tekemällä toisella sotaretkellä\nsuoritetun taistelun kuvauksesta. Tällainen oli tapahtumain kulku\ntuossa maailmanhistorian vanhimpiin varsinaisiin kenttätaisteluihin\nkuuluvassa kamppailussa. Eteenpäin samotessaan egyptiläiset olivat\ntulleet aina Syyrian pohjoisosaan, Orontes-virran seuduille kohtaamatta\nvihollisiansa. Silloin kaksi beduiinia tuli eräänä päivänä faaraon\nluokse ja sanoi: 'Veljemme, jotka ovat päällikköinä viheliäisen\nheettiläisruhtinaan sotajoukossa, ovat lähettäneet meidät Teidän\nMajesteettinne luo tuomaan terveiset, että me haluamme palvella\nfaaraota ja hylätä kurjan heettiläispäällikön, joka tällä hetkellä on\nkaukana täältä pohjoisessa. Hän pelkää nimittäin liian paljon faaraota\nuskaltaakseen marssia häntä vastaan!\n\nMutta, mitä beduiinit olivat sanoneet hänen majesteetilleen, oli\nvalhetta: kurja heettiläispäällikkö oli lähettänyt heidät tutkimaan\negyptiläisen sotajoukon asemaa yllättääkseen sitten faaraon! Pian\nsaatiin egyptiläisten leirissä tietää, että vihollinen oli väijyksissä\naivan lähellä. Muuan faaraon tiedustelija saapuu nimittäin raahaten\nmukanaan kahta »kurjan» heettiläiskuninkaan vakoojaa, ja heiltä saadaan\nsopivin keinoin kuulla totuus, missä suuri heettiläissotajoukko — jota\noli »enemmän kuin hiekkaa Niilin rannalla» — silloin majaili. Kuinka\ntämä vakoojain kuulustelu tapahtui, näkyy alla olevasta Ramses II:n\ntemppeliin piirretystä kuvasta.\n\nSilloin faarao kutsutti sodanpäämiehensä neuvotteluun. »Mutta kun\nfaarao istui vielä kultaisella valtaistuimellaan ja keskusteli\npäälliköillensä kanssa, tuli heettiläisten kuningas jalkaväkineen\nja vaunutaistelijoineen ja monine kansoineen, jotka seurasivat\nhäntä. He kävivät faaraon sotajoukon kimppuun, joka marssi eteenpäin\naavistamattakaan uhkaavaa vaaraa. Silloin faaraon jalkaväki ja\nvaunutaistelijat menettivät rohkeutensa» ja väistyivät, niin että\nheettiläissotajoukko voi saartaa kuninkaan ja hänen päämiehensä.\n\n»Mutta kun Hänen Majesteettinsa näki vihollisensa, hän julmistui\n\nniinkuin hänen isänsä Mont,[60] Theban herra. Hän tempasi aseet\nkäsiinsä ja pukeutui haarniskaan — hän oli kuin julmistunut Baal.\nSitten hän nousi sotavaunuihinsa, syöksyi kiitäen eteenpäin, vaikka\noli aivan yksinänsä, ja tunkeutui kurjan heettiläispäällikön\nsotajoukkoon ja keskelle kaikkia hänen liittolaisiaan. Hänen silmänsä\npaloivat hurjina, kun hän tuijotti heihin.» »Sadattuhannet miehet\nkävivät levottomiksi pelkästä hänen näkemisestään», sanotaan eräässä\nfaaraon kunniaksi sepitetyssä runossa. »Hän muistutti Sethiä,[61]\ntuota voimallista, kun hän maahan sorti ja teurasti heitä. Hänen\nMajesteettinsa niitti heitä maahan joukoittain ja sai heidät syöksymään\ntoisen toisensa perästä Oronteen veteen.»\n\nSillävälin kuin Ramses näin tuhosi vihollisensa, heettien kuningas\nseisoi nyrkkiä puiden sotavaunuissaan keskellä valiosotilaiden\nmuodostamaa neliötä. »Hän ei uskaltautunut taisteluun, sillä hän\npelkäsi faaraota nähtyään hänet taistelun raivossa.» Hän näki, että\ntaistelu oli menetetty ja sanoi hämillään: »Hän on kuin Seth, tuo\nvoimallinen, ja Baal on hänen hahmossaan.» Ramseen henkilökohtainen\nasioihin puuttuminen ei olisi kuitenkaan ajan pitkään kyennyt torjumaan\ntuhoa, joka uhkasi egyptiläisiä vähintään kaksi kertaa vahvemman\nheettiläisarmeijan taholta. Faaraon ja hänen joukkonsa pelasti\ntäydellisestä häviöstä todennäköisesti pimeän tulo ja lännestäpäin\navuksi rientävä toinen egyptiläisarmeija. Seuraavana päivänä Ramseen\ntosiasiallisesti täytyi peräytyä ja marssia takaisin Egyptiin. Mutta\nmuinaisien egyptiläisten voitonjulistukset osoittavat, että heidän\ntotuudenrakkautensa oli laadultaan yhtä teoreettista kuin heidän\nnykyisten jälkeläistensä.\n\nVielä 15 vuotta Ramseen täytyi taistella heettien kanssa Syyrian\nherruudesta. Kamppailuja käytiin hyvin vaihtelevalla onnella. Ne\nnäyttävät muodostuneen pääasiallisesti taisteluksi Syyrian ja\nPalestiinan linnoitetuista paikoista. Seuraava kuva esittää rynnäkköä\nsyyrialaista linnoitusta vastaan.\n\nVuonna 1272 e.Kr. sota loppui siten, että Ramseen täytyi tunnustaa\nheettiläisten kuningas vertaiseksensa ruhtinaaksi. Tosin egyptiläisten\ntemppelien piirtokirjoituksissa näistä tapauksista kaunistellen\nsanotaan, että heettiläisten lähettiläät tulivat kuningas Ramseen luo\n»pyytämään rauhaa häneltä, tuolta mahtavalta härältä[62] ruhtinaitten\njoukossa, joka asettaa rajat jokaiseen maahan, minne hän tahtoo.»\nMutta itse asiassa rauhansopimus ei kuulosta lainkaan siltä, että\ntoinen puoli olisi kerjännyt rauhaa. Molemmista ruhtinaista käytetään\nnimitystä »suuri ja urhoollinen kuningas», ja tuloksena kaikesta on,\nettä molemmat mahtavat valtaherrat »tekevät kauniin rauhan ja solmivat\nikuisen veljeyden ja liiton» sekä lupaavat auttaa toinen toistansa sekä\nulkoisia että sisäisiä vihollisia vastaan.\n\nVoihan olla kiintoisaa kuulla, kuinka tällaiset pykälät muodosteltiin\n_vanhimmassa säilyneessä kansainvälisessä sopimuksessa_. Itse\nrauhantila määritellään seuraavin sanoin: »Egyptin suuri kuningas ei\nole koskaan hyökkäävä heettiläisten maahan sieltä mitään ryöväämään\neikä suuri heettiläisten kuningas tunkeudu Egyptiin sieltä mitään\nryöväämään.» Ja molemminpuolisesta avunantamisvelvollisuudesta\nsanotaan heettiläiskuninkaaseen nähden: »Jos vihollinen hyökkää Ramses\nII:n, Egyptin suuren hallitsijan maihin, ja kuningas kirjoittaa\nheettiläisten suurelle ruhtinaalle: 'Tule avukseni häntä vastaan!',\nniin heettiläisten suuren ruhtinaan on tultava ja heettiläisten\nsuuren ruhtinaan on kuoliaaksi lyötävä faaraon viholliset. Mutta\njos suuri heettiläisruhtinas ei halua itse lähteä sotaan, niin\nhän lähettää sotajoukkonsa ja vaunutaistelijansa, ja ne surmaavat\nfaaraon viholliset.» Vastaavalla tavalla sanotaan toisen puolen\navunlähetyksestä.\n\nLopuksi määrätään varmuuden vuoksi: »Joka ei tahdo noudattaa niitä\nsanoja, jotka on piirretty tähän hopeatauluun, hänet ja hänen\ntalonsa, hänen maansa ja hänen palvelijansa tuhotkoot tuhat jumalaa\nheettiläisten maasta ynnä tuhat jumalaa Egyptin maasta. Mutta se, joka\nnoudattaa näitä sopimuksen sanoja heettiläisten maassa taikka sitten\nEgyptin maassa, häntä on tuhat jumalaa Egyptin maasta säilyttävä\nterveenä ja antava hänen elää yhdessä hänen huonekuntansa ja\npalvelijainsa kanssa.»\n\nTämä merkillinen rauhansopimus, joka tehtiin vuonna 1272 tai\n1271 e.Kr. on kirjoitettu Babylonian kielellä, joka oli tähän\naikaan diplomaattikielenä läheisimmässä Idässä. Se kaiverrettiin\nnuolenpääkirjoituksella hopeatauluun. Itse alkuperäinen asiakirja ei\nole säilynyt, mutta monissa Ramses II:n temppeleissä on egyptiläisiä\nhieroglyfikäännöksiä siitä. Aivan erikoisen kiintoisaa on, että\nmyöskin muinaisten heettiläisten valtionarkistossa Bogasköissä on\nkopioita — kaksi samoin kuuluvaa — heettiläiskuninkaalle kuuluneesta\nrauhansopimuksen kappaleesta. Tästä löydöstä saatiin mielenkiintoinen\nvahvistus egyptiläisten käännösten oikeaperäisyydestä.\n\nKun sopimus oli tehty, heettiläisten kuningatar lähetti ystävällisen\nkirjeen »sisarelleen», Ramses II:n puolisolle. Hän lausui toivomuksen,\nettä Egyptin kuningatar voisi hyvin, ja ilmaisi ilonsa »kauniista\nrauhasta ja rakkaasta veljeydestä, jonka suuri heettiläisten kuningas\noli solminut suuren Egyptin kuninkaan kanssa».\n\nEgyptin kuningatar kirjoitti vastauksen kiittäen tervehdyksestä.\n»Auringonjumala[63] ja ilmojen jumala[64]», hän jatkaa, »kohottakoot\nsinun päätäsi[65] ja auringonjumala antakoon rauhan tulla ihanaksi ja\nsuurten kuningasten kauniin veljeyden kestää ikuisesti! Minäkin olen\nsolminut ystävyyden ja sisaruuden suuren kuningattaren, minun sisareni,\nkanssa nyt ja ikuisiksi ajoiksi.» Kirjeen jatko on valitettavasti\nturmeltunut.\n\nYstävällinen suhde egyptiläisten ja heettiläisten kuninkaitten\nvälillä jäi pysyväiseksi. Kolmetoista vuotta rauhansopimuksen jälkeen\nRamses otti heettiläiskuninkaan tyttären puolisokseen. Appi itse\nloistavan seurueen saattamana tuli morsiamen mukana Egyptiin ja\nlahjoitti vävylle rikkaita häälahjoja. Heettiläiskuninkaan lähtiessä\nkotimaastaan Ramses esitti toivomuksen, että hänen matkansa yli\nkorkeiden vuorien[66] sujuisi onnellisesti sateen ja lumen sitä\nvaikeuttamatta. Kun hän saapui perille Egyptinmaahan, nousi valtava\nriemu Thebassa, ja egyptiläiset ja heettiläiset juhlivat nyt yhdessä\nyhtä suurella innolla, kuin millä he ennen olivat keskenänsä tapelleet.\nKuningasvierailu teki syvän vaikutuksen kaikkiin kansoihin, ja sen\nmuisto eli egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa ja saduissa ja\nlauluissa. Valtavaan temppeliin, jonka Ramses hakkautti kallioon Abu\nSimbelin lähistölle, kuusi penikulmaa toisesta kataraktista pohjoiseen,\nkuvattiin hänen appensa itsensä faaraon mukana. »Barbaarikuningas»,\n»viheliäinen päällikkö», kuten perinnäinen nimitys ennen vanhaan\nkuului, oli siis muuttunut faaraon vertaiseksi! Se aivan kuin ennusti\nsitä vierasta herruutta, joka oli koittava vain kaksikymmentä vuotta\nRamseen jälkeen, jolloin Egyptin hallitsijaksi tuli syyrialainen.[67]\n\n\u003Ctb>\n\nSekä Seti I että Ramses II ikuistivat urotekojensa muiston monissa\ntemppelirakennuksissaan. Molemmat he olivat suuria rakentajia, mutta\nei kukaan faarao ole kumminkaan rakentanut niin paljon kuin Ramses.\nAina pohjoisimmasta delttamaasta syvälle Nubiaan etelässä hän on\nrakentanut temppeleitä, joista eteläisin, Abu Simbelin kalliotemppeli,\non Egyptin merkillisimpiä nähtävyyksiä. Tämä pyhättö tekee mahtavan\nvaikutuksen neljine, Ramsesta itseänsä esittävine julkisivupatsaineen,\njotka ovat vielä jättiläismäisempiä kuin Memnonin patsaat. Tämän\nomituisen temppelin yllä lepää ainutlaatuisen syvä rauha. Sen\nedustalla virtaa eloa-antava joki ja sen taustana on ääretön erämaa,\njoka kupolinmuotoisen kallion molemmille puolille on nietostanut\nkullanpunaista hietaa kahdeksi jättiläiskinokseksi.\n\nRamses II loikin ennen muita faaraoita Homeroksen ylistämän\nsataporttisen Theban, jonka rikkauksien määrän voitti ainoastaan\nerämaan hiekkajyvien paljous ja jonka kustakin portista samalla kertaa\nmahtui hyvin kulkemaan kaksisataa soturia hevosineen ja sotavaunuineen.\n\nMuinaisajan suuren kaupungin paikalla ovat nyt Luksorin ja Karnakin\nkylät Niilin itäisellä rannalla. »Kun ensimmäistä kertaa tulee\nLuksoriin», kirjoittaa muuan etevä egyptologi, »ja sanoo itselleen:\n'Tuossa oli Theba', joutuu tunnelman valtaan, jota ei voi kuvailla.\nOn aivan kuin meidät masentaisi tuo näky, tuo ikivanhan historian\nilmestys, joka on niin valtava, että henkemme on liian heikko sitä\nkäsittämään.» Mitä vaihtelevia historiallisia näytelmiä täällä onkaan\nnäytelty: voittojuhlia, pääosissa Afrikan ja Aasian masentajat, mutta\nmyöskin ryöväyskohtauksia, joissa väkivallan ja hävityksen pahat vallat\novat riehuneet valloilleen päästettyinä! Mutta kaikista mullistuksista,\nkaikesta hävityksestä huolimatta Theba suunnattomine, majesteetillisine\ntemppeliraunioineen on vielä tänäkin päivänä vertaa vailla oleva\nkaupunki, joka hämmästyksellä täyttää senkin, joka on nähnyt Rooman ja\nAteenan muistomerkit. Napoleonin Egyptin-retkeltä kerrotaan, että kun\nse hänen armeijansa osasto, joka oli lähetetty taistelemaan mamelukkeja\nvastaan, vihdoinkin vaivalloisten marssien perästä sai näkyviinsä\nKarnakin suurenmoiset temppeliryhmät, sotamiehet jäivät hetkiseksi\nseisomaan kuin lamaantuneina ja tuhansista suista samalla kertaa kuului\nhämmästyksen ja ihastuksen huudahdus.\n\nTheban suuruudenajan muistomerkeistä vaikuttaa valtavimmin Karnakin\nsuuri Amonin temppeli. Ei ainoakaan nykyajan rakennustyö vedä\nlaajuudessa vertoja tälle pyhätölle, jonka raunioita on yli kilometrin\npituudelta. Temppelissä on suurin pilarisali, mitä konsanaan on\nihmiskäsin rakennettu. Pylväitä kruunaavat kapiteelit ovat niin suuret,\nettä kunkin päällä voi samalla kertaa seistä sata miestä. Temppelin\nlaajentamiseksi ja kaunistamiseksi ovat monet Egyptin hallitsijasuvut\ntehneet työtä useita vuosisatoja. Siellä on pylväskäytäviä, joihin voi\neksyä kuin tiheään metsään, ja lopuksi joutuu vallan pyörälle päästään\nkaikista niistä lukemattomista kuvista, joita on maalattu jokaiseen\npilariin. Champollion, egyptologien suurin nero, tulkitsi sitä\ntunnelmaa, joka hänet täällä valtasi, seuraavin sanoin: »Minä kavahdan\nryhtymästä kuvailemaan kaikkea tätä, sillä sanani eivät kykenisi\ntuomaan ilmi kuin tuhannennen osan siitä, mitä vaaditaan kuvaamaan\nsellaista kuin tämä. On kylliksi sanoa, että ei ainoakaan menneen\neikä nykyajan kansa ole arkkitehtuuri-taidetta tajunnut sellaisin\nmittakaavoin kuin muinaiset egyptiläiset; he katsoivat sitä samalta\nnäkökannalta kuin sata jalkaa pitkät jättiläiset.»\n\nEräs Ramses II:n aikainen papyruskirje valaisee meille sellaisen\nrakennustyön järjestelyä. Sen on kirjoittanut thebalainen virkamies\ntoiselle alempiarvoiselle virkamiehelle ja se koskettelee\ntemppelirakennusta, todennäköisesti juuri suurta Amonin temppeliä.\nKirjeessä on muun muassa seuraava käsky: »Pidä silmällä temppelin\nrakentajia, niin etteivät he lopeta työn tekoa ja anna käsien vaipua!\nKatso, että työmiehet jaetaan kolmeen 200-miehiseen ryhmään kullakin\noma päällysmiehensä, ja pidä huolta, että suuret kivimöhkäleet\nkuljetetaan paikoilleen! Jos sattuu, että jotkut laiskottelevat toisten\ntehdessä työtä, niin pane leväperäiset katsastusmiehet tekemään työtä\nyhdessä alaistensa kanssa!»\n\nMinkä muistojen rikkauden tarjoaakaan tämä valtava ihmiskäsien\nsuorittama työ! Melkein joka kuvassa, joka ainoassa seinien\npiirtokirjoituksessa kuvastuu palanen Egyptin suuruudenajan historiaa.\nSen suurimmat hallitsijat, Thotmes III, Seti I ja Ramses II kohtaavat\nmeitä kuvapatsaissa, seinien kohokuvissa ja piirtokirjoituksissa, jotka\nkertovat heidän sotaretkistään ja kuvailevat taisteluita ja triumfeja,\nvoitettujen kansojen alistumista ja vankien uhraamista Amonille.\nTemppelien seiniin nämä piirtokirjoitukset on kaiverrettu kiitokseksi\njumalille, jotka olivat auttaneet Egyptin sotajoukkoja. Kuinka ihania\nmahtoivatkaan nämä temppelit olla loistoaikanansa, kun seinät,\npylväät ja katto säteilivät voimakkaimmissa väreissään ja loistivat\nkullasta ja hopeasta ja Indian ja Aithiopian jalokivistä, ja raskaat\nkultakudonnaiset esiriput tekivät pyhätöt mystillisen hämäriksi»\n\nThebassa, kuten kaikkialla, minne Ramses on rakentanut temppeleitä, on\nseiniin maalattu kuvia hänen sotaretkiltänsä varsinkin heettiläisiä\nvastaan. Niissä on kohtauksia leirielämästä, kun hevosia ruokitaan ja\nsotilaat lojuvat lepäillen. Kuormarengit touhuavat aasin kantamuksia\nkuormatessaan tai purkaessaan ja antaessaan sotilaille ruokaa ja\njuomaa. Ja jos heillä ei ole muuta tekemistä, he ovat tukkanuottasilla\nkeskenänsä. Tuollaiset hauskat kohtaukset ovat ilmeisesti valmistaneet\ntaiteilijalle itselleen erityisen suurta iloa, varsinkin aasien\nkuormaaminen eri tilanteissa: kun ne koettavat laskeutua maahan,\nkoska ovat saaneet liian raskaan kuorman, tai kun ne jo ovat maahan\nlyyhistyneet ja kirkuvat voimakkaita vastalauseitaan, taikka kun ne\nnauttien piehtaroivat hiekassa äskeisen taakkansa ääressä.\n\nMutta äkkiä syntyy myrsky leirissä. Heettiläiset käyvät kimppuun.\nFaarao itse nousee sotavaunuihinsa, karauttaa keskelle vihollisparvea\nja lävistää heidät nuolillaan. Heettiläisten kuningas näkyy myöskin\nsotavaunuissaan, mutta hän on pakenemassa ja pälyilee hädissään\ntakaa-ajavaa faaraota. Nähdään myöskin, miten vihollisen vakoilijoita\nruoskitaan, tai miten kuningas lasketuttaa kaatuneitten vihollisten\nirtileikattuja jäseniä ja kuljetuttaa sotavangit eteensä. Vangitut\nviholliset on köytetty yhteen nuoralla, ja, ellei heitä ole karrikoitu,\nniin kuvataan heidät luonnollisessa rumuudessaan pystynenineen,\nkummallisine partoineen tai muine egyptiläisille silmäänpistävine\nomituisuuksineen. Eräälläkin on pitkä palmikko kuin kiinalaisella.\n\n\u003Ctb>\n\nKun kerran niin tulinen ja voimakas Ramses II vuonna 1225 koottiin\nisäinsä tykö, oli hän elänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja kuusikymmentä\nseitsemän vuotta hallinnut Egyptin maata. Kaksitoista kruununperijää\noli ehtinyt mennä manalle, mutta jälkeenjäänyt lapsijoukko oli\nriittävä. Siinä oli lähemmä kaksisataa vesaa. Vanhuksen rypistyneissä\nkasvonjuonteissa, jollaisina Kairon muumio ne on säilyttänyt, voi\ntänäkin päivänä huomata yhtäläisiä piirteitä kuin hänen Torinon\nmuseossa olevassa musta graniittisessa patsaassaan. Muumion pää\nmuistuttaa huomattavasti isän, Seti I:n päätä. Päälaki on paljas, mutta\nohimot ja niska ovat paksun tukan peitossa, joka aikanaan ilmeisesti on\nollut aivan lumivalkea. 90-vuotiaan hampaat ovat ihmeellisen terveet ja\nainoastaan hieman kuluneet.\n\n\u003Ctb>\n\nRamsesta seurasi hänen kolmastoista poikansa, _Merenptah_, jonka aikana\narvellaan Israelin lasten Egyptistä-lähdön tapahtuneen. Israelilaiset\nolivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, ja kun katovuosi tuli, niin\nvastustamaton halu veti heitä rikkaaseen ja viljavaan Niilin maahan.\nTäällä heitä kuitenkin rasitettiin raskaalla rakennustyöllä, ja se\nfaarao, jonka ajaksi heidän »orjuutensa» sattui, lienee ollut suuri\nRamses. Mutta tästä samoinkuin siitäkin, kuinka faarao »paadutti\nsydämensä», enemmän toisessa yhteydessä. Me tyydymme toistaiseksi\ntoteamaan, että kuningas Merenptah ei lepää Punaisen meren pohjassa,\nvaan Kairon museossa.\n\n\u003Ctb>\n\nNoin vuonna 1200 e.Kr. faaraoitten valtaistuimelle nousi _Ramses_ III,\nkahdennenkymmenennen hallitsijasuviin kantaisä. Kolmekymmentäkolme\nvuotta hän hallitsi tavalla, joka ulkonaisessa loistossa muistuttaa\nsuuresti Ramses II:n hallituskautta. Uusi Ramses ottikin alusta alkaen\nsuuren kaimansa esikuvakseen koko toiminnassaan. Kaikille pojilleen hän\nantoi samat nimet kuin Ramses omilleen ja täsmälleen samat virat, missä\nnämä olivat olleet. Poikien _luvussa_ hän kumminkaan ei voinut seurata\nihailtua esikuvaansa.\n\nRamses III:n oli kestettävä sekä maitse että meritse valtakuntaansa\nvastaan tehty valtava rynnäkkö. Sinä heikkouden kautena, joka oli\nseurannut Ramses II:n voimakasta hallitusta, olivat _libyalaiset_,\nkuten pari kertaa aikaisemminkin samankaltaisessa tilanteessa,\nosoittautuneet epäluotettaviksi naapureiksi. Ryöstäen ja hävittäen\nhe tunkeutuivat suurina joukkoina delttamaahan ja valtasivat maan\naina Memfiksen seuduille saakka. Libyalaiset kävivät sitäkin\nvaarallisemmiksi, kun he toimivat yhdessä »merikansojen» kanssa,\nkuten egyptiläiset nimittivät itäisen Välimeren saarten ja rantojen\nasukkaita. Yhdeksännentoista hallitsijasuvun loppuaikoina oli näiden\nsaaliinhimoisten heimojen keskuudessa syntynyt jonkinlainen merille\nsuuntautuva kansainvaellus, oletettavasti aiheutuen siitä, että toisia\nkansoja vuorostaan tunkeutui pohjoisesta ja idästä. Merikansojen\nalukset tekivät tiheitä käyntejä Syyrian rannikoilla, ja kutsumattomat\nvieraat tulvehtivat yli koko pohjoisen Syyrian. Niilin suistomaahan\nhe myöskin tunkeutuivat ja elivät viikinkien tapaan viljavassa\ndelttamaassa.\n\nPalaen taistelunhalusta Ramses lähetti sekä armeijansa että laivastonsa\nryntääviä vihollisia vastaan. »Aivan kuin nuorukainen hän oli, kuin\nkorppikotka, kuin härkä, valmiina taisteluun, ja hänen sotaoriinsa\nolivat kuin haukat.» Libyalaiset lyötiin ja merirosvojen laivastot\ntuhottiin tai vallattiin. Tunkeutujat karkoitettiin delttamaasta, ja\negyptiläiset voivat jälleen tuntea olevansa turvassa.\n\nSitten Ramses varusti suuren laivaston ja siihen miehistön\n»urhoollisia sotureita, jotka olivat kuin vuorten huipuilla kiljuvat\njalopeurat.» Sen hän lähetti Syyriaan ja sijoitti sen sikäläisiin\nsatamakaupunkeihin. Samaan aikaan hän itse vei armeijansa tähän\nmaahan ja voitti taistelussa maahantunkeutujat kiiruhtaen senjälkeen\nrannikolle ottaakseen osaa meritaisteluun, jota samaan aikaan käytiin\nhänen laivastonsa ja merirosvojen alusten välillä jossakin sikäläisessä\nsatamassa. Kuuluisat egyptiläiset jousimiehet aiheuttivat aluksistansa\nkäsin suunnattoman mieshukan, ja kun vihollisten laivasto tunkeutui\nsatamaan, tervehti sitä täydellinen nuolisade toisten egyptiläisten\njousimiesten taholta, jotka seisoivat tiheinä riveinä itsensä faaraon\njohtamina. Senjälkeen taistelu muuttui kahakaksi mies miestä vastaan.\n\nSen hämmennyksen aikana, joka nyt syntyi merirosvojen keskuudessa, osa\negyptiläisten laivoja asettui itse sataman suuhun ja niin merirosvojen\nlaivasto oli siinä suljettuna kuin kahden muurin väliin, toiselta\npuolen aluksien ja toiselta puolen »kuparimuurin», jonka muodostivat\nrannikolla olevat egyptiläisten jalkamiehet. Silloin se oli tuomittu\ntuhon omaksi. Ne viholliset, joiden onnistui uida maihin, joutuivat\negyptiläisten vangeiksi.\n\nNämä kahakat ovat erikoisen kiintoisia siitä syystä, että ne\nsuoritettiin _vanhimmassa merisodassa, josta on olemassa laajoja\nhistoriallisia todistuskappaleita._ Taistelu ratkaisikin koko sodan.\nEgypti sai jälleen nauttia rauhaa ja Ramses III voi omistautua\ntehtävään, joka oli _hänenkin_ suurin intohimonsa: rakentamaan\nsuurenmoisia temppeleitä.\n\n\u003Ctb>\n\nRamses III: n sotaretket tyhjensivät egyptiläisten hyökkäysvoiman\nainaiseksi. Siitä lähtien Egyptin sotajoukkoja käytettiin ainoastaan\nmaan puolustukseen. Se sotainen kausi, joka oli kohottanut Egyptin\nmaailmanvallaksi, kesti siis vain muutaman sukupolven ajan. Sitten\nluonnostaan rauhaa rakastavat egyptiläiset palasivat vanhoihin\ntapoihinsa.\n\nMuutoin varsinaiset egyptiläiset olivat jo kauan aikaisemmin väsyneet\nsotiin ja melskeisiin. Sitten kuin vapaustaistelu hyksoja vastaan oli\ntaisteltu, alettiin sodassa käyttää yhä enemmän maahanmuuttaneita\nlibyalaisia ja nubialaisia sotilaita.[68] Nämä libyalaiset tulivat\nmyöhemmin niin tärkeäksi valtiolliseksi tekijäksi Egyptissä, että\nheidän kenraalinsa määräsivät vallanperimyksestä ja lopuksi itse\nnousivat valtaistuimelle.\n\nEgyptiläiset eivät olleet luonnostaan mitään soturikansaa. Ainoastaan\nankara väkipakko voi tehdä heistä kuuliaisia ja kestäviä sotilaita,\nja tämä tapahtui vain, mikäli heillä oli kelvollinen päällystö\nkomentajanaan. Egyptiläinen ei rakastanut, kuten Libyan erämaiden\nhurjat pojat, taistelua vain sen itsensä vuoksi. Hän eli mieluummin\nrauhallista elämää sillä turpeella, missä hän oli syntynyt, kuin\npani päivittäin alttiiksi elämänsä ja jäsenensä. Soturin kohtalo ei\nnäyttänyt hänestä kadehdittavalta taistelujen välilläkään. Täytyihän\ntämän silloin marssia raskaasti kuormitettuna kuin aasi, aseet,\nvarusteet ja muonavarat selässänsä. Usein hänen täytyi kärsiä puutetta\nja juoda niin likaista vettä, että tuli siitä sairaaksi. Ja alati oli\nolemassa vaara saada selkänsä siniseksi ja verille päällystön kepistä.\nEi, parempi oli olo silloin, kun sai olla ja elää kotona ja kyntää\nomaa peltoansa ja nähdä laihon kasvavan. Mutta egyptiläisen ihanteena\noli päästä faaraon tai jonkun muun mahtavan herran kirjuriksi.\nEgyptiläinen, jolla oli useita poikia, ei tuntenut itseänsä koskaan\nniin onnelliseksi kuin silloin, kun hänen onnistui saada joku heistä\nkirjurin toimeen.\n\nEgyptiläisiä on verrattu kiinalaisiin, jotka samoin ovat maata\nviljelevää, rauhallista ja ylen vanhoillista kansaa. Egyptiläisiltä\npuuttui sotaisia ominaisuuksia. He eivät olleet sivistystä tuhoavaa\njoukkoa kuten hunnit, vandaalit ja mongolit ja monet muut soturikansat,\nvaan kauttaaltaan sivistystä edistävää sukukuntaa. Samoin kuin Kiinan\nikivanha sivistyskansa egyptiläisetkin olivat humaanista väkeä. He\nvoivat kylläkin sortaa kukistettuja kansoja, heidän temppeleissään\non kylläkin kuvia Amonille uhrattavista sotavangeista, mutta\nkoskaan he eivät tehneet itseänsä syypäiksi sellaisiin julmuuksiin\nkuin assyrialaiset, jotka kernaasti leikkasivat korvat ja nenän\nvoittamiltansa vihollisilta, puhkoivat heiltä silmät tai nylkivät\nheidät eläviltä ja sitten tyytyväisinä ja mielihyvää tuntien esittivät\nmoisia »urotekoja» kohokuvissa. Sellaisista julmuuksista hienosti\nsivistynyt egyptiläinen käänsi kauhistuen pois kasvonsa.\n\n\u003Ctb>\n\nRamses II:n jälkeen alkoi Egyptille hajaannuksen aika. Se tuli sekä\nulkoa että sisältä. Sisäinen vaara oli pappisvalta, joka imi enimmän\nosan maan mehusta. Lahjoista, pääasiallisesti kuninkailta saaduista,\noli papistolle kertynyt suunnattomia rikkauksia. Jo vanhan valtakunnan\naikana monet temppelit olivat niin rikkaita ja mahtavia, että niillä\noli oma sotaväkikin korkeampine ja alempine upseereineen järjestyksen\npitämistä varten itse temppeleissä ja niihin kuuluvilla alueilla. Ajan\nmittaan tuli lisäksi vankiloitakin, mikä osoittaa, että temppelin\nalustalaisten keskuudessa sattui hyvin maailmallisiakin tapahtumia.\nKun sitten 12:nnen hallitsijasuvun kuninkaat Nubiassa tekemillänsä\nvalloituksilla raivasivat itsellensä tien etelän kultakaivoksille,\nsaivat temppelitkin osansa saaliista. Mutta varsinaisen pappisvallan\nkulta-ajan aloittivat 18:nnen hallitsijasuvun Aasiaan tekemät\nsotaretket. Karnakin piirtokirjoitukset kertovat niistä rikkaista\nlahjoista, joita Thotmes III silloin antoi Amonin temppelille. Saatiin\nhyvämultaisia peltoja ja puutarhoja ja laumoittain karjaa, saatiin\nkultaa ja hopeaa, atsuuria ja muita jalokiviä, ja lahjaksi tuli myöskin\ntuhansittain vangiksi saatuja aasialaisia ja neekereitä, joiden tuli\ntehdä työtä jumalan pelloilla, täyttää hänen varastoaittansa viljalla\nsekä kehrätä ja kutoa kangasta hänelle. Lopuksi hän antoi Amonille\nkolme Syyriassa vallattua kaupunkia, joiden tuli maksaa vuotuista veroa\njumalalle. Samoin menettelivät Seti I ja hänen seuraajansa.\n\nNiiden määrättömien rikkauksien voimalla, joita temppeleihin oli\nkertynyt, Amonin ylipapista tuli valtakunnan mahtavin mies lähinnä\nkuningasta, ja ne kunnioituksenosoitukset, joita faarao soi mahtavalle\nprelaatille, olivat välistä sellaisia, että tulee kysyneeksi, kumpi\nnäistä kahdesta oikeastaan olikaan Egyptin herra. Alinomaisista\nkahnauksista, joita on täytynyt sattua kuninkaan ja ylipapin välillä,\nasiakirjat luonnollisestikaan eivät juuri mitään kerro, mutta yksi\nainoa seuraavantapainen pieni ilmoitus valaisee salaman tavoin\ntilannetta. Vaimon oli esiinnyttävä todistajana jutussa, joka koski\nhänen isänsä talossa tehtyä varkautta. Kysyttäessä, milloin varkaus oli\ntehty, hän vastasi, että se oli siihen aikaan, jolloin Amonin ylipappi\n»oli suutuksissaan» faaraolle.\n\nTämä hierarkkinen valtio valtiossa kävi sitäkin vaarallisemmaksi,\nkun Amonin ylipapin arvo oli tullut perinnölliseksi samassa suvussa.\nToinen valtiota uhkaava vaara oli se, että Egyptin armeijassa oli nyt\nsuurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka olivat valmiit palvelemaan\nsitä, joka parhaiten maksoi.\n\nHajaantumispyrkimykset ilmenivät ensiksi siinä, että Egyptin jäljellä\nolevat aasialaiset alueet menetettiin toinen toisensa perästä. Sitten\nhajaantui ajoittain itse Egyptikin. Vuoden 1100 e.Kr. seutuvilla\nAmonin ylipappi oli käynyt niin mahtavaksi, että voi sysätä faaraon\nvaltaistuimelta ja perustaa uuden hallitsijasuvun, 21:sen, jonka\nonnistui lähemmä puolitoista vuosisataa pysytteleidä kuningasarvossa.\nKahdeksannentoista ja yhdeksännentoista hallitsijasuvun\nsotilasvaltiosta oli ruotsalaisen egyptologin Lugnin sanojen mukaan\n»tullut jonkinlainen paavinvalta, jonka johdossa oli Theban ylipappi».\nPappisdynastian loputtua hallitsi faaraoiden maata kahden vuosisadan\najan libyalainen hallitsijasuku ja sitten puolen vuosisataa nubialaiset\nneekerikuninkaat, jotka kuitenkin useaan kertaan Assyrian suurkuninkaat\nsyrjäyttivät.\n\n\u003Ctb>\n\nMieheniän kuluttua Ramses II:n ajan jälkeen oli mahtavan\n_heettiläisvallankin_ satu lopussa. Sen kukistivat luultavasti\nkimppuunkäyvät »merikansat», jotka samoihin aikoihin hävittivät\nEgyptiä, ja se hajaantui moneksi pikkuvaltioksi. Yhtä äkkiä kuin\nheettiläiset olivat ilmestyneet historian näyttämölle, yhtä äkkiä\ntämä kansa hävisi luoksepääsemättömiin vuoristoihinsa Vähän-Aasian\nsydämeen. Sen koommin Vähän-Aasian kansat eivät enää ole saaneet\naikaan poliittista yhteenliittymistä yhdeksi valtakunnaksi. Halki\naikojen ne ovat olleet terveen ja karaistun suvun maineessa, mikä on\nantanut turkkilaisille heidän parhaan sotilasaineksensa, mutta siitä\nsivistyksestä, joka kerran on kukoistanut heidän maassaan, on jäljellä\nvain joitakin vähäisiä jätteitä.\n\nMutta egyptiläisten mielikuvituksessa heettiläisten valtakunta eli\nhäviönsä jälkeen vielä vuosisatoja. Ramses VII:lle omistetussa\nylistysrunossa noin vuodelta 1150 e.Kr. sanotaan vielä vanhaan\ntapaan: »Sinä tunkeudut heettiläisten maahan; sinä kaadat maahan\nheidän vuorensa ja kukkulansa.» Ja vielä 6:nnella vuosisadalla\ne.Kr., Egyptin kreikkalaisella ajalla, hakattiin Thebassa temppelin\noveen kuva Egyptin kuninkaasta, joka on köyttämässä vankia ja sanoo\ntällöin Min-jumalalle:[69] »Minä kahlehdin viholliseni; minä heitän\nheettiläisen sinun eteesi. Siinä hän makaa edessäsi omilla hiuksillansa\nsidottuna. Pelko sinua kohtaan on suuri hänen luunikamissaan.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nW. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien\n(»Der alte Orient» 1903).\n\nGünther Roeder, Ägypter und Hethiter (»Der alte Orient» 1919).\n\nF. Rossi et W. Pleyte, Papyrus de Turin.\n\n\n\n\nUUDISTUSAIKA\n\n(663—525 e.Kr.)\n\n\nVuonna 663 onnistui kotimaisen _Psammetik_-nimisen ruhtinaan,\njoka oli kotoisin delttamaassa sijainneesta Saisin kaupungista,\nkarkoittaa muukalaiset, silloin assyrialaiset, valloittajat. Hänestä\ntuli kuuluisan 26:nnen hallitsijasuvun kantaisä, dynastian, joka\noli hankkiva Egyptille uuden kukoistuskauden. Mutta egyptiläisten\nsivistyksellinen luomisvoima oli nyt auttamattomasti loppuun\ntyhjennetty. Kaikilla aloilla, niin hyvin tieteen kuin taiteenkin,\notettiin sensijaan kunnioitusta herättävä muinainen vanha valtakunta\nmalliksi. Tämän ajan temppelien ja hautarakennusten, kuvapatsaitten ja\nseinämaalausten voisi helposti luulla polveutuvan vanhan valtakunnan\najoilta. Niin hyvin on jäljittely suoritettu, että ainoastaan\nhyvin tottunut silmä voi keksiä sen. Samalla ihastuksella kuin\nrenessanssin oppineet ja taiteilijat kaksi vuosituhatta myöhemmin,\ntutkivat uudistuneen Egyptin oppineet ikivanhoja kirjastoja\nja vanhoja taideteoksia. Niitä käytettiin malleina tai aivan\nyksinkertaisesti jäljennettiin niitä. Se on vanhan kulttuurikansan\ntietoista yritystä jälleen herättää henkiin kunnioitustaherättävä\nmuinaisaika, antiikin ihannointia samaa laatua kuin romanttinen ihastus\nkeskiaikaan myötäseuraavine ballaadi- ja romanssirunoiluineen sekä\npseudogoottilaisine arkkitehtuureineen.\n\nSais-ajanjakson ulkonaisena tunnusmerkkinä on vilkas liikenneyhteys\ntoisten maitten kanssa. Kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos\nkertoo, että kuningas Neko lähetti foinikialaisia merimiehiä\nlöytömatkalle ympäri Afrikan. He läksivät purjehtimaan Punaiselta\nmereltä, mustuivat kiertämään Afrikan eteläisimmän kärjen, seurasivat\nsitten länsirannikkoa ja jatkoivat matkaansa Välimerelle. Yli kaksi\nvuotta kului, ennenkuin he ehtivät takaisin Egyptiin.\n\nFaaraoitten valtakunnan uudistamisunelma kesti hiukan yli vuosisadan.\nVuonna 525 persialaiset kukistivat Egyptin. Kun Persian valtakunnan\nsitten vuorostaan valtasi nuori kreikkalainen valloittaja Aleksanteri\nSuuri, seurasi Egypti mukana voittosaaliina. Aleksanterin kuoleman\njälkeen hänen nopeasti koottu maailmanvaltansa hajosi ja jaettiin hänen\nsotapäällikköjensä kesken. Egypti tuli Ptolemaioksen osaksi. Hänen\nja hänen jälkeläistensä hallituksen aikana Niilinlaakson kansa sai\njälleen elää kolme loistavaa vuosisataa, kunnes lopuksi sisäiset sodat\nheikensivät valtakunnan ja se joutui roomalaisten saaliiksi vuonna 31\ne.Kr.\n\nSekä Ptolemaiokset että Rooman keisarit esiintyivät viisaan ja\nmyötämielisen hienotunteisesti Egyptin kunnioitusta herättävää\nkulttuuria kohtaan. He ylläpitivät käsitystä, että he itse\nolivat vanhain faaraoitten seuraajia ja että Egypti vielä oli\nkansallisvaltio. He kunnioittivat egyptiläisten uskonnollisia\nkäsityksiä ja rakennuttivat suuria temppelirakennuksia vanhain\njumalain kunniaksi. Kuuluisin Ptolemaiosten-ajan pyhätöistä on\n_Edfun_ temppeli, puolitiessä Luksorin ja Assuanin välillä. Se on\nparhaiten säilynyt kaikista egyptiläisistä jumalanhuoneista ja tarjoaa\nsenvuoksi havainnollisemman kuvan kuin mikään muu temppeli suuresta\negyptiläisestä pyhätöstä. Sillä vielä viimeisinä esikristillisinä\nvuosisatoina egyptiläinen temppeli oli suunnittelultaan melkein\ntäsmälleen samanlainen kuin kaksi vuosituhatta aikaisemmin. Niin\nsuuri oli egyptiläisten vanhoillisuus. Se oli halki vuosituhansien\nluonteenomaisena piirteenä tässä kansassa, yhtä häviämättömänä kuin\nkivet sen temppeleissä ja pyramideissa.\n\n\u003Ctb>\n\nPäävaikutelmana Egyptin vaihtelevasta historiasta on ja pysyy, että\nNiilinmaan hyvinvointi ja kukoistus, sen aineellinen ja henkinen\nkulttuuri on edistynyt tai taantunut aina sitä mukaa, onko kaiken\njohtoon tarttunut voimakas käsi vai onko valtakunta saanut hajota pikku\nvaltioihin. Että näin täytyykin olla, on itse asiassa selvää, kun on\nkysymyksessä sellainen maa kuin Egypti, jonka hyvinvointi riippuu\nkokonaan kapean maakaistaleen halki virtaavasta joesta. Ilman kaikkien\nsopuisaa yhteistyötä raukenee kaikki.\n\n\n\n\nKUINKA EGYPTINMUINAISUUS HERÄSI ELOON.\n\n\nVuonna 1922 egyptologia voi viettää satavuotisriemujuhlaansa». Tämä\ntiede syntyi nimittäin vuonna 1822, sinä hetkenä, jolloin nuori\nranskalainen kielinero _François Champollion_ löysi avaimen\nhieroglyfimerkkien arvoitukseen ja samalla myöskin Egyptin rikkaaseen\nmuinaishistoriaan. Puolentoista vuosituhannen ajan se avain oli ollut\nkateissa myöskin Egyptin omalta kansalta. Kristinuskoon kääntyessään\negyptiläiset nimittäin siirtyivät samalla täydellisesti toiseen\nkulttuurimaailmaan. Heidän ikivanha sivistyksensä sammui, ja samalla\nunohtui heidän omituinen kirjoituksensa. He siirtyivät itämaisväriseen\nkreikkalais-roomalaiseen kulttuuripiiriin, jota on tapana nimittää\nbysanttilaiseksi, ja joutuivat myöhemmin arabialaisen vaikutuksen\nalaisiksi.\n\n\n\n\nLENNOKKAAT HYPOTEESIT JA TODELLISUUS.\n\n\nNiin kauan kuin hieroglyfit pysyivät käsittämättöminä, niin\nkauan lepäsi ikäänkuin salaperäinen verho nykyajan ja Niilinmaan\nsivistyksellisen suuruudenajan välillä. Ne yritykset, joita ensin\ntehtiin hieroglyfien tulkitsemiseksi, voittivat toinen toisensa\nhullunkurisuudessa. Oli tultu siihen käsitykseen, että hieroglyfit\nolivat vertauskuvallisia merkkejä, joiden merkityksen olivat\ntunteneet vain jotkut harvat perehtyneet — hieman samantapaista\nsiis kuin arktiset kalliopiirrokset. Kun koetettiin saada selville\nhieroglyfitekstien sisällystä, ei senvuoksi lainkaan ajateltu\nmahdollisuutta voida lukea kirjoitusmerkkejä, vaan koetettiin\nselittää kuva-arvoituksia, yritettiin päästä selville salaperäisistä\nuskonnollisista totuuksista, jotka olivat salattuja niihin\nperehtymättömältä joukolta.\n\nNiinpä esitti muuan oppinut ja monella alalla etevä jesuiittaisä\n1600-luvulla seuraavan, pientä 7 — sanoo seitsemän — hieroglyfimerkkiä\nkäsittävän ryhmän selityksen: »Kaiken hedelmällisyyden ja\nkasvillisuuden luoja on Osiris, jumala, jonka luomisvoima vetää pyhän\nMophtan taivaasta valtakuntaansa.» Me, myöhemmän ajan lapset, tiedämme\nnyt, että nuo seitsemän salaperäistä merkkiä tarkoittavat sanaa\n»autokraatti»: itsevaltias, Rooman keisarien käyttämä nimitys.\n\nMoisten kielitieteellisten johtopäätösten vankalle perustalle\nrakennettiin edelleen ja tultiin muun muassa hurjiin johtopäätöksiin,\nettä egyptiläiset ja kiinalaiset olivat läheistä sukua, että\nkiinalaiset olivat muuttaneet Egyptistä ja että heidän kirjoituksensa\nolivat syntyneet hieroglyfeistä, jonka vuoksi näitä pitäisi voida\ntulkita kiinan sanakirjain avulla!\n\nTällaiset hypoteesit johtivat purevan satiirikon Voltaire'in hänen\ntunnettuun hyökkäykseensä sellaisia etymologeja vastaan, jotka\nhuomaavat sukulaisuutta eri kielten sanain välillä »olemalla\nvälittämättä vokaaleista ja kiinnittämättä sen enempää huomiota\nkonsonantteihin.»\n\nNyt ollaan paremmin selvillä sekä kiinankielestä että vanhain\negyptiläisten kirjoitusmerkeistä. Tiedetään myöskin, että egyptiläisten\nkirjoitus aivan samoin kuin kaikkien muittenkin kansojen on ollut\nalkujaan kuvakirjoitusta. Aivan samoin kuin lasten on tapana tehdä,\novat _kansatkin_ lapsuudessaan kirjoittaneet piirtämällä kuvia,\njoiden tarkoituksena on ollut ilmaista heidän ajatuksiansa. Monet\nkansanheimot, kuten esim. intiaanit, eivät ole koskaan päässeet\ntätä kuvakirjoitusastetta kauemmas. Egyptiläiset sitävastoin olivat\njo vanhimmissa meille tunnetuissa kirjoitusnäytteissään päässeet\npaljon pitemmälle. He eivät olleet kylläkään täysin sivuuttaneet\nkuvakirjoituksen astetta, mutta kuvakirjoitus oli jo silloin\noleellisesti muuttunut osittain tavukirjoitukseksi, osittain\nkirjainkirjoitukseksi, niin että jokainen kuvamerkki, jokainen\nhieroglyfi merkitsi tavua tai vain äännettä.\n\nPuhtaan _kuvakirjoituksen_ asteella esiintyy seuraavanlaisia\nhieroglyfejä käsitteiden merkkeinä: »härkä» »aura» »talo», »kasvot»,\n»silmä», »aurinko», »kuu».\n\nAbstraktisiakin käsitteitä ja verbejä ilmaistiin sellaisten kuvien\navulla. Niinpä merkitsi lilja: »Ylä-Egypti», kun sitävastoin\nAla-Egyptiä esittivät vertauskuvallisesti papyrusvanat. Palmunoksa\noli »vuosi». Ajateltiin nimittäin, että tämä puu sai uuden oksan joka\nvuosi. »Syödä» verbiä tulkitsi istuva mies, joka vie oikeaa kättänsä\nsuullensa, »kuulemista» lehmän korva, »itkemistä» kyynelsilmä,\n»käymistä» kaksi liikkuvaa säärtä, »vanhenemista» vanha sauvaansa\nnojaava mies. Jos egyptiläinen tahtoi ilmaista »lentämistä», hän\npiirsi lentävän linnun; »löytämistä» hän tulkitsi ibis-linnulla, joka\nnokkii ruokaansa. »Hallita»-sanaa merkittiin kuninkaan valtikalla,\n»taistelemista» nuijaa pitävällä käsivarrella, ja toisella\nkäsivarrella, jossa oli kilpi, j.n.e.\n\nKuvakirjoituksesta kehittyi, kuten sanottu, _tavukirjoitus_. On\nkuitenkin huomattava, että egyptinkielessä alkujaan, niinkuin\nseemiläisissä kielissä, ainoastaan _konsonantit_ merkittiin\nkirjoituksessa. Vasta myöhään otettiin käytäntöön, kenties kreikan\nvaikutuksesta, vokaalimerkit, ja aluksi vain vieraissa nimissä. Koska\nsiis vokaalit alkujaan jätettiin merkitsemättä, voi esim. kasvojen\nmerkki, joka egyptinkielellä kuului _hor_, merkitä myöskin _hōr_:\n»pystyttää» (teltta), _hir_- »-lle», »-lla», _hri_: »ylempi»; voitiinpa\nsitä käyttää vieläkin useammassa merkityksessä aivan välittämättä\nsiitä, mitä vokaaleja kysymyksessä olevat sanat sisälsivät, kunhan\nvain niiden runkona oli h + r Aivan kuin jos leipä kuvaisi meidän\nkirjoituksessamme »lepoa» ja kota merkitsisi myöskin »kaataa». Merkki\noli siis muuttunut kuvamerkistä tavumerkiksi. Samalla tavalla »talon»\nmerkki, joka egyptinkielellä kuului _pēri_, muuttui tavumerkiksi p +\nr» kärpäshuiska, joka näyttää kuuluneen egyptinkielellä _mas_, tuli\nmerkitsemään m + s j.n.e.\n\nOli kumminkin olemassa koko joukko egyptiläisiä sanoja, jotka\nmuodosti vain yksi konsonantti ynnä vokaali, kuten _ké_: kukkula,\n_rô_: suu, _shê_: järvi, _ta_: leipä. Kun nyt vokaaleja ei merkitty,\ntuli itsekunkin näiden sanain hieroglyfimerkki _äännemerkiksi_.\nKukkulan kuva tuli k:n merkiksi, suun kuva r:n merkiksi, š-( = sh)\näännettä ilmaistiin järven merkillä ja t-äännettä leivän merkillä.\nTäten ja samantapaisin keinoin saatiin vähitellen kokonainen\nhieroglyfikirjaimisto, joka käsitti 24 konsonanttimerkkiä[70].\nTämä oli alku keksintöön, jolla oli mitä laajakantoisin merkitys\nsivistykselle, keksintöön, jota sitten kehittivät edelleen seemiläiset\nkansat, joiden kirjainkirjoitus on kaikkien nykyajan kirjaimistojen\nkantaäiti.\n\nLuulisi, että kun egyptiläiset olivat päässeet kirjoituksensa\nyksinkertaistamisessa niin pitkälle, että olivat hankkineet mainitut\n24 kirjoitusmerkkiä, he olisivat luopuneet kokonaan kuvakirjoituksesta\nja tavumerkeistä ja kirjoittaneet kaikki sanat kirjaimilla. Mutta\nniin he eivät tehneet. Osittain tämä kansa piti tavattoman sitkeästi\nkiinni kaikesta vanhasta ja kunnioitustaherättävästä, osittain säästi\nmyöskin paljon työtä, kun yhden ainoan merkin avulla voitiin piirtää\nkokonainen sana tai kokonainen tavu. Senvuoksi oli hieroglyfikirjoitus\nlopulta _sekoitus kuvakirjoitusta, tavumerkkejä ja kirjaimia_. Mutta\ntämä oli myöskin yhtenä syynä siihen, että kävi niin vaikeaksi sitä\ntulkita. Ei riittänyt vain 24:n kirjaimen oppiminen voidakseen lukea,\nsillä kaikkiaan hieroglyfikirjoitus käsittää puoli tuhatta erilaista\nmerkkiä, jopa enemmänkin, jos ottaa lukuun harvemmin käytetyt merkit.\nMutta hieroglyfitekstien lukemisvaikeudet eivät rajoitu tähän, kuten\nmyöhemmin saamme nähdä.\n\nKim egyptiläiset siirtyivät hieroglyfien kiveen piirtämisestä yhä\nenemmän kirjoittamaan kynällä papyrukseen ja käyttämään kirjoitusta\nkirjeisiin, välikirjoihin ja muuhun sellaiseen, hieroglyfit vähitellen\nmelkoisesti yksinkertaistuivat ja liittyivät toisiinsa aivan kuin\nmeidän omassa kirjoituksessamme, jos vertaa sitä painettuihin\nkirjaimiin. Tämä kursiivikirjoitus yksinkertaistui sitten vieläkin ja\nmuodostui n.s. yleiseksi kansankirjoitukseksi.\n\n\n\n\nAVAIN LÖYDETTY!\n\n\nNapoleon Bonaparten tarttuminen Egyptin kohtaloihin oli antava\nsysäyksen Niilinmaan muinaishistorian tieteelliseen tutkimiseen\nja ennen kaikkea hieroglyfien arvoituksen ratkaisemiseen. Tästä\nmaailmanhistoriallisesta tapahtumasta egyptologia tieteenä juontaa\nvanhimmat juurensa. Bonaparte oli kauan ahnain silmin katsellut\nEgyptiä, kahden maailmanmeren välistä maata, joka oli kuin porttina\nsekä Länsimaihin että Itämaihin. Jos Ranska voisi vallata tämän osan\nmaailmaa, olisi se sillä saanut verrattoman yliotteen Englannista,\nvaarallisimmasta kilpailijastansa merillä. Eräänä kesäpäivänä anno\n1798 pieni korsikalainen saapui suuren laivaston etunenässä ja laski\njoukkonsa maihin Aleksandrian satamaan. Suuri yritys, johon nuori\nmaailmanvalloittaja täten ryhtyi, onnistuikin, mutta vain ajaksi\n— Englannin laivasto kävi hänelle ylivoimaiseksi. Mutta joskaan\nBonaparten Egyptin-retki ei johtanutkaan kestävämpään tulokseen\nvaltiollisessa suhteessa, sai se kumminkin sitä suuremman ja\npysyvämmän merkityksen tieteelle. Sen tuloksena Egyptin muinaisuus\nheräsi jälleen uuteen elämään. Ranskan laivasto ei näet kuljettanut\nmukanaan yksinomaan sotilaita, vaan kokonaisen joukon tiedemiehiä ja\ntaiteilijoita, jotka olivat saaneet tehtäväkseen tyystin tutkia sekä\nsilloista että muinaista Egyptiä. Niin laajakatseiselle miehelle kuin\nNapoleonille oli nimittäin selvää, että Egyptin muinaisen kehityksen\ntunteminen olisi koituva arvaamattomaksi avuksi arvosteltaessa, miten\nparhaiten voitaisiin edistää Ranskan uuden maakunnan tulevaisuutta.\nKairoon perustettiin nyt egyptiläinen tutkimuslaitos, ja vielä tänäkin\npäivänä me olemme ihmetyksen valtaamina nähdessämme sen egyptologisten\nkokoelmani rikkauden, minkä ranskalaiset oppineet ehtivät koota sinä\nlyhyenä aikana, jonka retkikuntaa kesti. Heidän työnsä päätulokset\nesitetään 38:n niteen suuruisessa teoksessa »Description de l'Egypte»,\njoka kuuluu egyptologian perustavaan kirjallisuuteen, vaikkakaan se\nluonnollisesti tieteelliseen tarkkuuteen nähden ei voi täyttää nykyajan\nvaatimuksia. Useimmat tehdyistä., muinaislöydöistä joutuivat kumminkin\nranskalaisen armeijan lopullisesti antautuessa englantilaisten käsiin\nja ovat nyt Lontoon British Museumin suurenmoisen muinaisegyptiläisen\nkokoelman pohjana.\n\nMerkillisin kaikista löydöistä, mitä silloin tehtiin — ja mitä\nkoskaan on tehty Egyptissä —, löytö, joka oli antava avaimen suureen\narvoitukseen, oli hienoksi kiilloitettu musta basalttikivi, jonka\nranskalaiset sotilaat löysivät tehdessään linnoitustöitä itään\nAleksandriasta pienen satamakaupungin Rosetten luona. Rosetten kivi,\njolla nimellä se siitä saakka tunnetaan historiassa, on kiintoisa siinä\nsuhteessa, että siinä on kolme erilaista piirtokirjoitusta. Ylinnä on\nhieroglyfejä, sen alla toisia egyptiläisiä kirjainmerkkejä, nimittäin\nkursiivikirjoitusta, aikaisemmin papyruslehdistä tunnettua, ja alimpana\nkreikankielinen piirtokirjoitus.\n\nSitä ei oppineitten ollut lainkaan vaikea selittää. Se sisältää\npäätöksen, jonka vuonna 196 e.Kr. kuningas Ptolemaios V:n hallituksen\naikana on tehnyt Memfiksessä koossa ollut pappien kokous. Kuningas\noli, siinä sanotaan, ollut niin armollinen alamaisiaan kohtaan, että\noli vapauttanut heidät monista rasituksista ja täten lisännyt heidän\nhyvinvointiansa. Mutta vuotuiset temppeleille tulevat verot ja kaikki\nne tulot, joita jumalilla vanhastaan oli ollut, hän oli vahvistanut.\nSiitä kiitokseksi papisto nyt oli päättänyt, että kuninkaan kuva oli\nasetettava jokaiseen temppeliin ja vuosittaisia juhlia vietettävä\nhänen kunniakseen. Tämä päätös oli tahdottu ikuistaa kaivertamalla se\n»muistokiveen osittain pyhällä kirjoituksella (hieroglyfeillä) osittain\ntavallisen kansan kielen kirjoitusmerkeillä, osittain kreikankielisenä\nkirjoituksena» ja pystyttää tällainen kivi jokaiseen suurempaan\ntemppeliin. Tällaisen muistokiven Napoleonin sotilaat olivat löytäneet,\njoskin, ikävä kyllä, vahingoittuneena.\n\nEttä muistokivessä ei oltu käytetty yksinomaan vanhoja kunnianarvoisia\nhieroglyfejä, riippui siitä, että niitä ymmärsivät enää vain papit, kun\nsitävastoin jokapäiväisessä elämässä käytettiin kursiivikirjoitusta,\njoka oli yksinkertaistettu kursiivihieroglyfeistä. Kreikkalaisetkin\nkirjoitusmerkit esiintyivät Rosetten kivessä, koska Egyptin hallitus\naina Aleksanteri Suuren valtauksesta saakka (v. 332 e.Kr.) oli\nkreikkalainen.\n\nRosetten kivessä oli siis saatu käännös sekä eräästä\nhieroglyfitekstistä että muinaisegyptiläisen kansankielen\nkirjoitusmerkeillä kirjoitetusta tekstistä. Avain oli siis löydetty,\nmutta kuinka sitä käyttää? Kuinka ylipäänsä oli mahdollista tulkita\nkuolleen kielen täysin tuntemattomia kirjoitusmerkkejä, kielen,\njonka laadusta ei ollut aavistustakaan. Olihan suorastaan noituutta\nkeinotella tietoonsa sekä merkkien lausunta että niiden merkitys!\nEikä ollut olemassa ketään, jolta olisi voinut kysyä, mitä äänteitä\nerilaiset kirjoitusmerkit merkitsivät, ei ainoatakaan elävää olentoa,\njonka avulla merkkikieltä käyttämällä vähitellen olisi saanut vihiä\nsiitä, kuinka eri sanat hänen omassa kielessään kuuluivat. Kuta\nenemmän asiaa ajattelee, sitä mahdottomammalta ratkaisu tuntuu.\nRatkaisemattomana se olisi pysynytkin, jos ei lähtökohtana olisi ollut\njoukko _erisnimiä_, sillä nehän ovat ainakin suunnilleen samanlaisia\neri kielissä.\n\nKuinka vaikea tehtävä kuitenkin joka tapauksessa oli, voi ymmärtää\nsiitäkin, että sen tutkijan, joka ensimmäisenä ryhtyi sitä\nratkaisemaan, oli luovuttava yrityksestään toivottomana. Ja hän oli\nkumminkin Ranskan kuuluisimpia orientalisteja. Paremmin onnistui etevä\nruotsalainen orientalisti ja diplomaatti _Johan David Åkerblad_.\nHänestä tuli ensimmäinen, joka pääsi johonkin todella positiiviseen\ntulokseen, ja häntä on senvuoksi sanottu »ensimmäiseksi egyptologiksi».\nHän kävi käsiksi Rosetten kiven järjestyksessä toiseen kirjoitukseen\nja sai selville nimet Ptolemaios, Aleksanteri, Arsinoé ja Berenike\nsekä vielä kuusi muuta nimeä. Åkerblad pääsi pian siinä määrin perille\nmuinaisegyptiläisestä kansankielestä, että hän kykeni laatimaan sille\ntäydellisen, suurin piirtein vallan oikean kirjaimiston, joka tuli\nmitä merkityksellisimmäksi hieroglyfienkin ratkaisulle. Mutta ei siinä\nkyllin: hänen onnistui myöskin osittain valaista muinaisegyptiläisen\nkansankielen kielioppia ja kääntää joitakin hieroglyfikirjoituksen\nsanoja. Hänen Rosetten kiveä käsittelevä teoksensa, joka julkaistiin\n1802, on varmasti arvokkaimpia lisiä, mitä Ruotsin humanistinen\ntutkimus on 1800-luvulla antanut eurooppalaiselle tieteelle. Se on\noleellisesti valmistanut ja edistänyt hieroglyfien tulkintaa.\n\n»Jos joku ansaitsee tulla mainituksi Champollionin rinnalla, niin se\nei ole Thomas Young, vaan Åkerblad», on muuan kuuluisa englantilainen\negyptologi sanonut. Ja Champollion on itse selittänyt, että »Åkerbladin\narvokkaassa keksinnössä oli niin sanoaksemme siemen kaikkiin seuraaviin\nEgyptin kirjallisia muistomerkkejä koskeviin keksintöihin.» Jos\nÅkerblad olisi ollut vähemmän vaatimaton ja lisäksi taloudellisesti\nriippumaton, hänellä epäilemättä olisi ollut tarpeelliset edellytykset\nRosetten kiven koko arvoituksen selvittämiseen.\n\nÅkerbladin tutkimustulosten perustalla äsken mainittu erinomaisen\nterävä ja monipuolinen englantilainen lääkäri ja luonnontieteilijä\n_Thomas Young_ ryhtyi aluksi tutkimaan määrättyjä hieroglyfimerkkejä,\njotka esiintyivät soikion sisällä. Tanskalainen tiedemies _Zoëga_\noli jo aikaisemmin osoittanut, että nuo merkit olivat kuningasten\ntai kuningatarten nimiä. Youngin onnistuikin osua oikeaan kahteen\nPtolemaios-nimen kirjaimeen sekä kolmeen muuhun hieroglyfimerkkiin\nnähden. Mutta muuten hän iski kirveensä kiveen. Hän luki esim. Caesar,\nmissä oli Euergetes, autokrator, missä oli Arsinoe y.m. samaan tapaan.\nSilloin ymmärtää, miten on laita kaikkien niiden yritysten, joita\non tehty ja eräillä tahoilla yhäkin tehdään Youngin esittämiseksi\nChampollionin kustannuksella todelliseksi hieroglyfikirjoituksen\narvoitusten tulkitsijaksi. Tähän valtavaan tehtävään Youngilta\ntavattomasta lahjakkuudestaan huolimatta puuttui välttämättömät\nedellytykset. Hänellä ei ollut nimittäin filologista sivistystä, ja\ntehtävänsä oli hänelle enemmän rohkeaa urheilua kuin vaivalloista\ntutkimustyötä.\n\nTulemme nyt häneen, joka oli sen tekevä. Hän oli\n\n\n\n\nJEAN FRANÇOIS CHAMPOLLION.\n\n\nHän syntyi vuonna 1790 pienessä kaupungissa Etelä-Ranskassa. Isä oli\nkirjakauppias ja eli hyvissä taloudellisissa oloissa. Suuri keksijä\ntuli maailmaan yhdennellätoista hetkellä — voimme sanoa — sillä hänen\näitinsä oli jo täyttänyt 48 vuotta eikä ollut saanut lasta kymmeneen\nvuoteen.\n\nJean François'n lapsuus sattui Ranskan vallankumouksen levottomimpien\nvuosien ajaksi, jolloin toiset elivät myrskyisessä vapaudenriemussa ja\ntoisten silmistä virtasivat kyynelet. Yhdeksän vuoden iässä hän tuli\nkouluun Länsialppien rinteellä sijaitsevaan Grenoble'in kaupunkiin.\nTäällä hän tuli pian kuin lapseksi departementin prefektin perheeseen,\njonka pää oli hyvin sivistynyt mies ja oli kuulunut Egyptin retken\naikana Napoleonin tieteelliseen esikuntaan. Nuoren pojan suurin riemu\noli saada katsella muinaisesineitä, joita hänen vanhempi ystävänsä oli\ntuonut mukanansa faaraoiden maasta. Hän on itse kertonut, että siitä\nhetkestä saakka, jolloin hän sai nähdä tämän kokoelman, hänessä kypsyi\npäätös omistaa elämänsä Egyptin muistomerkkien tutkimiseen. François\noli silloin ainoastaan yhdentoista vuoden vanha. Mutta hän olikin\nihmelapsi, jolla oli ilmiömäiset kielilahjat. Jo 16 vuoden ikäisenä hän\nalkoi julkaista faaraoiden ajan Egyptiä käsittelevää suurta teosta. Hän\noli silloin omin päin ehtinyt perehtyä kaikkiin mahdollisiin itämaisiin\nkieliin: heprean, arabian, Syyrian, kaldean, sanskritin kieliin ja\npersian eri murteisiin, vieläpä kiinaan ja meksikkolaisiin kieliin. Hän\nei lainkaan välittänyt siitä, että jäi hinteläksi ja turmeli silmänsä\nöisin opiskelemalla.\n\nJa niin käy hän sitten hieroglyfien kimppuun. Kaikki ammattimiehet\nneuvovat häntä olemaan tuhlaamatta voimiansa ratkaisemattomaan\nprobleemaan. Mutta mitkään »hyvät neuvot», mitkään vaikeudet eivät\nvoi estää häntä. Ja hänen vanhempi veljensä on uskollisesti hänen\nrinnallaan ja tukee häntä kehoituksillaan.\n\nEnnenkuin François on täyttänyt 19 vuotta, hän tulee historian\nopettajaksi Grenoble'iin, jossa hänen vanhempi veljensä on\nprofessorina. Innolla ja harrastuksella nuori pedagogi antautuu\nnuorison kasvatukseen. Hän on suuri lastenystävä, ja hänen rakkain\nvirkistyksensä työstä päästyä on lukea pikku tyttärensä ja veljensä\nlasten kanssa, kertoa heille satuja ja tarinoita, arvuuttaa heillä\narvoituksia, maalata hauskoja kuvia ja huvittaa heitä kaikenmoisilla\ntaidonnäytteillä.\n\nMutta idylli ei ole täydellinen. Niin pian kuin nuori oppinut\non päässyt eteenpäin tässä maailmassa, hän luonnollisesti saa\nmonia kadehtijoita, ja nämä tekevät huomautuksia ei yksin hänen\nnuoruudestaan, vaan myöskin hänen valtiollisista mielipiteistään.\nJa tämähän on vaarallista niin levottomana aikana, jolloin eivät\nedes maan mahtavimmat hallitsijat istu varmoina valtaistuimillaan.\nChampollion on aina ollut kukistetun Napoleonin innokas kannattaja eikä\npidä salassa mitä ajattelee. Hänen lausuntonsa toimittavat valppaat\njuonienpunojat hovin korviin, ja tuloksena on, että hänen täytyy jättää\nopettajantoimensa Grenoble'issa. Hänen terveytensä on pahasti kärsinyt\npitkäaikaisesta liikaponnistelusta ja alituisesta levottomuudesta,\njossa hän on elänyt, mutta hänen tähystävälle katseelleen on nyt\navautunut toinen maailma, jossa valtiolliset myrskyt eivät voi häiritä\nhänen sielunrauhaansa: egyptologisen tieteen ääretön tutkimusala.\n\nKiinteän maan jalkojensa alle hän saa, kun hänen onnistuu päästä\nselville niistä seitsemästä hieroglyfimerkistä, joilla kirjoitettiin\nkuningasnimi Ptolemaios. Vaivattuaan paljon päätänsä pääsee hän lopuksi\nselville, että nimi hieroglyfitekstissä kuuluu Ptolmais.\n\n1 = p, 2 = t, 3 = o, 4 = l, 5 = m, 6 = ai (ee), 7 = s.\n\nHänellä on tässä apua Kleopatra-nimestä, joka tavataan eräässä\nhieroglyfitekstissä ja sen kreikkalaisessa käännöksessä heti\nensimmäisen kataraktin eteläpuolella sijaitsevalta pieneltä Filen\nsaarelta löytyneessä obeliskissa. Tästä tekstistä Champollion sai\njäljennöksen, ja nimi Kleopatra, joka hieroglyfitekstissä oli\ntavanmukaisen soikiokuvion ympäröimä, oli seuraavan näköinen:\n\n1 = k, 2 = l, 3 = e, 4 = o, 5 = p, 6 = a, 7 = t (kova t), 8 = r, 9 = a.\n10 ja 11 ovat naisten erisnimiä päättäviä merkkejä.\n\nTulkitsemalla tämänkin nimen Champollion oli saanut esille kolme\nmolemmille nimille yhteistä hieroglyfiä, nimittäin p:n, o:n ja\nl:n, kaksi erilaista t-äänteen merkkiä sekä seitsemän muuta\nhieroglyfikirjainta. Tämän kauniin tuloksen jälkeen oli vallan\nluonnollista, että hän jatkoi alkamallansa tiellä ja suoritti vertaavia\ntutkimuksia kaikkien hieroglyfimerkeillä kirjoitettujen kuningasnimien\nja kuningastittelien välillä, joita hän vain käsiinsä sai. Tällä\ntavalla hän veti kekoon korren toisensa perästä.\n\nJospa vain kaikki olisikin ollut niin yksinkertaista, kuin välistä\nesitetään: keräillä ainoastaan kokoon hieroglyfejä, kunnes sai\nkoko egyptiläisen kirjaimiston valmiiksi, ja sitten reippaasti\ntekstejä lukemaan! Vieläkös mitä: yhä ja yhä hän kohtasi vaikeuksia.\nEnsinnäkin hieroglyfikirjoitus ei ollut koskaan kehittynyt puhtaaksi\nkirjainkirjoitukseksi, vaan sama hieroglyfi voi toisen kerran merkitä\n_äännettä_ tai _tavua_, toisen kerran taasen kokonaista _sanaa_.\nMutta ei siinä kyllin: sama hieroglyfi voi eri tapauksessa merkitä\nerilaista äännettä riippuen siitä, mikä kirjain sitä lähinnä seuraa.\nSitäpaitsi hieroglyfimerkkien käyttämisessä on vielä koko joukko muita\nsamankaltaisia kompastuskiviä, joiden käsitteleminen veisi aivan liian\npitkälle.\n\nOn myöskin todettava, että hieroglyfien selitys ei juuri\nyksinkertaistunut sellaisistakaan päähänpistoista kuin siitä, että\n18:nnen hallitsija suvun aikana alettiin huvitteleida pistämällä\nkuva-arvoituksia kirjoitukseen. Esimerkkinä tällaisesta esitettäköön\nkuva miehestä, joka pitelee sikaa hännästä kiinni. »Seurata» oli\negyptin kielellä _khes_. ja »sika» oli _teb_. Kuva-arvoitus tarkoittaa\nsiis sanaa _khesteb_, joka merkitsee »lasuurikivi».\n\nMuuan toinen seikka, joka vaikeuttaa tulkitsijain työtä, on se, että\nhieroglyfikirjoitus on välistä luettava vasemmalta oikealle, välistä\npäinvastoin riippuen koristeellisista näkökohdista tai muista seikoista.\n\nOnnettomuus onnessa on sekin, että useimmat egyptiläisen kirjallisuuden\nparhaista tuotteista ovat pelastuneet meille ainoastaan sellaisina\njäljennöksinä, joita koululaiset ovat harjoituksenaan kirjoitelleet, ja\nsiitä sitten pitää voida kuvitella, mitä niiden pitäisi olla! Ei! Sitä\nei voi kuvitella — se täytyy nähdä asiantuntijan silmillä. Näiden pikku\nkäsien aikaansaannos tekstin töhertämistaidossa on vallan uskomaton.\nVälistä voi olla iloinen, jos silloin tällöin voi _arvata_, niistä on\nkysymys.\n\nMutta Champollionin palava innostus, intuitiivinen nero ja loogillinen\nterävyys riitti voittamaan suurimmatkin vaikeudet. Ajatelkaamme\nhäntä esim. seuraava Nubiasta löytynyt hieroglyfimerkki edessään!\nKaksi viimeistä merkkiä ovat hänelle vanhoja tuttuja, mutta kaksi\nensimmäistä merkkiä? Ensimmäisen hän selittää auringonkehräksi. Ja\nkun hän perusteellisesti tuntee koptien kielen, egyptin kristittyjen\nkirkkokielen, hän tietää myöskin, että auringon nimitys on _Ra_. Toisen\nhieroglyfin hän käsittää neron sisäisellä näkemyksellä merkitsevän\n»syntyminen», joka koptien kielellä kuuluu _mas_, ja niin hän saa\nesille sanan _ramases_, s.o. Ramses.\n\nSehän oli kuin ilmestys!\n\nToisen soikiopiirin sisällä hän löysi nimen, joka loppui samalla\ntavalla, mutta alkoi ibis-linnun kuvalla:\n\nIbis-lintuhan oli pyhitetty _Thot_-jumalalle. »_Thotmes_» luki\nsiis Champollion yhtä pettämättömällä osumisvarmuudella. Tämän\njälkeen voidaan sanoa, että hieroglyfit olivat lakanneet olemasta\nhänelle käsittämättömiä mysteerioita. Hänellä oli käsissänsä avain\nei ainoastaan egyptiläiseen kirjoitukseen, vaan myöskin erääseen\ninhimillisen kulttuurin vanhimman historian vaiheeseen. Ihmeteltävällä,\nnerokkaalla osumavarmuudella hän oli edennyt askel askelelta antamatta\nmenestyksen huumata itseänsä. Päinvastoin, tällä ainutlaatuisella\nnerolla oli aina ollut tunnuslauseenaan: »Koskaan ei voi olla kyllin\nepäileväinen itseensä nähden.» Mutta nyt hän oli täysin varma\nasiastaan. Ylenmäärin onnellisena hän kokoaa paperinsa, joihin hän oli\nkirjoittanut tutkimuksensa, hän kiiruhtaa ne käsissään veljensä luokse\nja sanoen »Sain selvän!» hän heittää käsikirjoituspinkan pöydälle,\nmutta samassa hän kaatuu maahan kuin kuolleena. Hermojännitys laukesi\nviisitoista vuotta kestäneen suunnattoman rasittavan ja jännittävän\najatustyön perästä.\n\nViisi vuorokautta suuri keksijä makasi jonkinlaisessa horrostilassa.\nVoi hyvin ymmärtää, miten tuskaisena hänen veljensä, hänen uskollinen\ntukensa, odottikaan sairauden päättymistä, ja kuinka onnelliseksi hän\nmahtoikaan tuntea itsensä, kun veli jälleen avasi silmänsä ja alkoi\npalata tajuntaansa.\n\nKun nuori nero sitten julkaisi käänteentekevän elämäntyönsä\npäätulokset, oli hän luonnollisesti triumfaattori, jota koko\noppinut maailma kiitollisena ja riemuiten tervehti? Kyllä kai!\nTietämättömyyden, tolkuttoman konservatismin, tyhmyyden ja kateuden\npahat voimat heittäytyivät kuin koiraliuta neron kimppuun ja tekivät\nkaiken voitavansa tehdäkseen tyhjäksi hänen suuren keksintönsä. Mutta\nonneksi Champollionilla oli myöskin uskollisia ystäviä ja ihailijoita,\njoiden avulla hän vähitellen sai vaikenemaan kääpiöiden äänet ja voi\njatkaa tutkimuksiansa edelleen tutkimusmatkoilla, joita hän teki\nTorinon, Rooman, Napolin ja muiden Italian kaupunkien museokokoelmiin,\njoissa oli Egyptin muinaisjäännöksiä. Mikä ääretön tutkimusala\navautuikaan hänelle, kun hän sinne tuli kädessänsä avain Egyptin\nsalaisuuksiin! Hän antautuikin palavalla innolla työhönsä.\n\nKun hän palasi jälleen kotiin, hän veljensä avulla sai ratkaisevan\nvoiton kadehtijoistaan, kun hänet nimitettiin Louvre'in museon\negyptiläisen osaston esimieheksi.\n\nVuonna 1828 hänen onnensa oli täydellinen, kun hän museon tiliin\nsai tehdä matkan faaraoiden maahan opiskellakseen ja ostaakseen\nmuinaismuistoja. Nyt hänen oli suotu astua sille muistorikkaalle\nmaaperälle, jonne häntä kaipauksensa oli lapsuudesta saakka vetänyt.\nSinne onnellisesti tultuaan hänessä tapahtui merkillinen muutos, aivan\nkuin uudestisyntyminen. Voidakseen siihen aikaan turvallisesti liikkua\nEgyptissä oli parasta niin hyvin kuin mahdollista omaksua alkuasukasten\ntavat. Champollion antoi siis partansa kasvaa ja samalla kertaa teki\nitsestänsä oikean moslemin omaksuen aito egyptiläiset elämäntavat.\nHän oli niin kiinnostunut niihin, ja ne miellyttivät häntä niin,\nettä muutos kävi kuin itsestään. Arabiaa hän puhui kuin alkuasukas\nja kantoi arabialaista pukuansa oikealla itämaisella arvokkuudella.\nSenvuoksi hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa sellaisiin seikkailuihin\nkuin eräät englantilaiset matkustajat, jotka koettivat pukeutua\nitämaalaisiksi, mutta tekivät sen niin kömpelösti, että oikeat\nitämaalaiset luulivat heistä tehtävän pilaa, kävivät pukeutuneiden\nturistien kimppuun ja repivät vaatteet heidän päällänsä. Champollion\nsitävastoin oli niin »aito», että hän joi nautinnolla Niilin vettäkin\nja nimitti sitä »samppanjaksi vesien joukossa». Hän oli _autuas_\ntäällä oikeassa kotimaassaan. Hän nautti täysin siemauksin pitkästä\nvenematkasta Niilillä ohi minareettien, obeliskien ja pyramidien,\nnautti palmuista, tamariskeista ja sykomoreista, nautti nähdessään\nfellahin tekevän työtä samoin yksinkertaisin välinein kuin muinaisajan\nkuvissa; ja se merkillinen vikisevä ääni, joka läksi alkuperäisistä\nvedennostolaitteista, joita ikivanhaan tapaan käytti härkien vetämä\npyörä, teki häviämättömän vaikutuksen häneen. Oli aivan kuin Egyptin\nja Nubian läpinäkyvä ilma olisi halki vuosituhanten ollut täynnä näitä\n»koskaan vaikenemattomia alakuloisesti valittavia säveleitä.»[71]\n\nVälistä matkailijat näkivät aivan kuin Vanhan Testamentin elävää\nkuvitusta, sellaisena kuin he lapsuutensa päivinä mielikuvituksen\nsilmin olivat kaiken nähneet: paimenia laumoineen, naisia vesiruukku\npäänsä päällä ja joenrannan savimajain liesistä tuikkivan tulen.\n\nVoiton kaikista tämän ikivanhan sivistysmaan ihmeellisyyksistä vei\nkuitenkin se sielunnautinto, jota tutkija tunsi, kun hän tapasi tähän\nasti tuntemattomia piirtokirjoituksia ja voi todeta, että enää ei\nollut mahdotonta selittää niitä. Kun hän seurueineen ratsasti Kairoon,\ntervehtivätkin häntä arabialaiset kunnioituksella ja ihailulla miehenä,\n»joka osasi lukea vanhain kivien kirjoitukset». Päästäkseen oikeaan\ntunnelmaan hänen oli tapana jäädä aivan yksin faaraoiden hautojen\nsuureen hiljaisuuteen. Silloin innoitus valtasi hänet, silloin hänen\najatustensa voima manasi esiin historian haltijattaren ja hänen\navullansa Champollionin nero teki ihmetöitä vanhain piirtokirjoitusten\ntulkinnassa. Mutta usein sattui tällaisten äärimmäistä sielunjännitystä\nvaatineiden hetkien jälkeen, että hän uupumuksesta lysähti kokoon ja\njäi tainnoksiin makaamaan. Kerran hänen avustajansa löysivät hänet\ntiedottomassa tilassa paperiensa keskeltä Ramses VI:n haudasta. Varmaa\non, että kuningashaudoissa etevin kaikista Egyptin tutkijoista lyhensi\nelämänsä päiviä. Niiden epäterveellinen, ummehtunut ilma, pitkäin\npiirtokirjoitusten jäljentämisen vaatimat suunnattomat ponnistukset,\ntyö, joka oli tehtävä puutteellisessa valaistuksessa ja usein mitä\nepämukavimmissa asennoissa, jännittävä, kuluttava aivojen työskentely\nnerokkaiden yhdistelmien ja tulkintain keksimiseksi — kaikki tämä oli\nlopuksi liikaa myöskin tämän tieteen marttyyrin kaikesta kieltäytyvälle\nuhrimielelle.\n\nVaikea oli hänelle kotimatkakin, joka vei hänet äkkiä Egyptin lämmöstä\nkotimaan talvipakkaseen. Hän palasi nimittäin Ranskaan joulun aikaan\n1829, ja ensimmäisiä seurauksia äkillisestä ilmastonvaihdoksesta oli\npaha reumatismikohtaus.\n\nJonkin aikaa Pariisiin paluun jälkeen Champollionin tieteellinen\ntoiminta sai sen virallisen tunnustuksen, että hänet kutsuttiin\negyptologian professoriksi. Mutta hänen ystäviensä täytyi surren\najatella, kuinka kauan suuren tiedemiehen heikko ruumis voisi kestää.\nEnnenkuin vielä oli saavuttanut elämän keskipäivän, hän oli jo\nkuolemanväsynyt mies. Mutta kun hän seisoi kateederissa luennoimassa,\nhän sai kuin uutta elämää, ja hänen innostuksensa tempasi kuulijat\nmukaansa ja teki kaikki vaikeudet helpoiksi.\n\nSielun valta ruumiin suhteen on kuitenkin rajoitettu sekin. Vuoden\n1831 lopulla Champollion sai halvauskohtauksen, jonka seurauksena oli\nosittainen ruumiin lamaantuminen. Kynä oli pudonnut hänen kädestään.\nMutta vielä hänellä oli voimia järjestää käsikirjoitus laatimaansa\negyptin sanakirjaan ja kielioppiin ja ne valtavat kokoelmat, jotka\nhän oli saanut kootuiksi Egyptistä. Turhaan hän kuitenkin rukoili\nKorkeimmalta osakseen vielä kahta vuotta — vain kahta vuotta. Rukouksia\nkuulematta halvaantuminen levisi levenemistään. Kellokoneisto oli\nloppuun kulunut, ja keväällä 1832 François Champollion päätti päivänsä\n41 vuoden ikäisenä.\n\n\u003Ctb>\n\nKukaan ei ole erehtymätön, ei edes niin erinomainen nero kuin\nFrançois Champollion. Hänen liian aikaisin kuollessaan oli hänen\ntutkimustyössään paljon oikaistavaa ja vielä paljon enemmän\ntäydennettävää. Mutta suurin piirtein hänen hieroglyfien tulkintansa\non kestänyt kokeen. Ratkaiseva tässä suhteessa oli vuosi 1866. Silloin\nlöytyi jälleen Niilin suistomaasta kolmikielinen piirtokirjoitus. Se\ntavattiin muinaisegyptiläisen Tanisin kaupungin muistojen joukosta.\nSiitä päivästä tuli Champollionin tutkimustyön triumfipäivä. Hänen\njärjestelmänsä mukaan hieroglyfitekstistä suoritettu käännös\nosoittautui aivan yhtäpitäväksi kuin uuden löydön kreikkalainen teksti.\n\nToinenkin laadultaan omituinen vahvistus on saatu. Muinaisajan\nkirjailijoista on hieroglyfejä laajimmin käsitellyt kirkkoisä _Klemens\nAleksandrialainen_, n. 200 vuotia j.Kr. Hänen lausunnoistaan ilmenee,\nettä hän itse ei ole ymmärtänyt niitä merkkien selityksiä, joita\ntoiset ovat hänelle antaneet. Merkillistä on kuitenkin, että me,\njotka _Champollionin ja muiden tutkijain työn avulla tiedämme, mitä\nhieroglyfit tosiasiallisesti olivat_, huomaamme arvoituksen ratkaisun\npääasiallisesti osuneen oikeaan jo vanhan kirkkoisän kirjoituksissa.\nApua tulkitsemistyössä hänen tiedonannoistaan ei ole ollut, mutta\nmyöhemmin ne ovat olleet kiintoisana _vahvistuksena_ sille, että\nnykyaikainen hieroglyfitutkimus todellakin on ratkaisussaan onnistunut.\n\nMonet egyptologit ovat Champollionin kuoleman jälkeen jatkaneet\nhänen työtänsä, ja hänen kuolemansa jälkeen hieroglyfitutkimus on\nedistynyt monin, joskaan ei suurin askelin. Mutta vielä on vaikeasti\nluettavia tekstejä, jotka suuremmalta tai pienemmältä osalta\nuhmailevat egyptologien kielitaitoa. On kirjallisia tuotteita, joiden\nselvittämiseksi teräväpäisimmät kielentutkijat ovat vaivanneet\naivojansa kuusikymmentä vuotta ja enemmänkin, ennenkuin lopultakin on\npäästy täysin ymmärtämään niitä. Silloin tällöin egyptologit saavat\nuusiakin muistutuksia siitä, että vielä on paljon aukkoja heidän\ntietämisessään.\n\nVielä saadaan odottaa myöskin suurta egyptin sanakirjaa, jonka\naikaansaamiseksi monet, varsinkin saksalaiset tiedemiehet\ntyöskentelivät suuren maailmansodan puhjetessa. Se on kulttuuriyritys,\njoka, samoinkuin kaikki muutkin luonteeltaan kansainväliset yritykset,\non suuresti joutunut kärsimään siitä taloudellisesta tuhosta ja\nsivistyksellisestä sekasorrosta, jonka suuri veren ja vihan draama on\ntuonut myötänsä.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nKurt Sethe, Die Ägyplologie (»Der alle Orient» 1921).\n\nH. Hartleben, Champollion, sein Leben und sein Werk.\n\nJean Capart, Le centenaire du déchiffrement des hieroglyphes.\n\nAdolf Erman, Die Hieroglyphen.\n\nG. Steindorff, Die Hieroglyphenschrift (Karl Baedekerin oppaassa\n»Ägypten und der Sudan»).\n\nWilhelm Spiegelberg, Die Schrift und Sprache der alten Ägypter (»Der\nalte Orient» 1907).\n\n\n\n\nMITEN KORVAAMATTOMIA MUINAISAJAN MUISTOARVOJA ON TUHOUTUNUT, JA MITEN\nSEN AARTEITA ON TUOTU ILMI.\n\nHÄVITYKSEN KAUHISTUS.\n\n\nEgyptiläisten uskonnolla on ollut voimakkaasti säilyttävä vaikutus\nkansan sivistyshistoriaan.\n\nItse ilmasto on ollut niin ikään ainutlaatuisen suotuisa luodakseen\nNiilinmaasta suuren sivistysmuseon, jolla ei ole vertaistansa koko\nmaailmassa. Mutta vielä äärettömän paljon enemmän me tietäisimme\nnoista inhimillisen sivistyksen historiassa perustavaa laatua olevista\naikajaksoista, jollei vihamielisten hävittäväin voimain fanatismi ja\nilkeä voitonhimo olisi tuhonnut niin monia korvaamattomia arvoja, jotka\najan hammas oli säästänyt.\n\nEgyptin vanhimmat kristityt, jotka pitivät jumalanpalveluksiansa\nkalliohaudoissa ja kalliotemppeleissä, tekivät parhaansa hävittääkseen\nniiden seiniltä »pakanallisen taikauskon» muistot ja maalasivat tilalle\nVapahtajan ja apostolien kuvia. Yhtä häikäilemättömästi käsittelivät\nmuhamettilaiset vanhoja egyptiläisiä kuvapatsaita. Heidän uskontonsa\npiti nimittäin kaikkea kuvantekoa kauhistuksena ja kielsi sen.\n\nMitä uskonnollinen fanatismi oli jättänyt jäljelle, sen voitonhimo\notti käsiteltäväkseen. Egyptiläiset itse ovat kaikkina aikoina\npitäneet muinaisjätteitä samanlaatuisena tulolähteenä kuin maan\nluonnonrikkauksia, melkein kuin malmisuonia tai kivihiilikerrostumia\ntoisissa muinaismuistoista köyhemmissä maissa.\n\nEnnen kaikkea hävitys on Niilinmaassa kohdistunut muinaisegyptiläisten\nasumuksiin. Nämä oli, kuten fellahien asunnot vielä tänäkin\npäivänä, rakennettu auringon kuivaamasta Niilin savesta tehdyistä\npolttamattomista tiilistä. Niinpä niitä vähitellen kalvoi ajan\nhammas, ja kun ne eivät enää kelvanneet asumuksiksi myöhäisen ajan\nlapsille, niin voitonhimoinen fellah keksi keinon: hän muutti ne\njälleen peltomaaksi. Ja tämä oli nyt käynyt paljon arvokkaammaksi\nkuin muinaisina päivinä, kiitos raunioitten ympärille kertyneiden\nkaikenlaatuisten jätekasojen. Tällaisella luonnon kiertokululla\nMemfis ja Theba ja muut kuuluisat muinaisen Egyptin kaupungit ovat\ntäydellisesti hävinneet maan pinnalta.\n\nMutta ei yksin Egyptin maanviljelys ole imenyt mehua menneitten\nsuuruudenpäivien muistomerkeistä — kiviteollisuuskin on kukoistanut\nmuistomerkkeihinsä tarttumalla. On aina helpompaa käydä käsiksi\ntemppeliraunioihin ja pyramideihin kuin louhia kallioita uusiksi\npalatseiksi ja rantalaitureiksi. Sen tien ovat kulkeneet lukemattomat\nklassillisen rakennus- ja kuvanveistotaiteen taideluomat,\ntemppelipilarit ja obeliskit. Ja ainoastaan kai vain pelko tuloja\ntuottavan matkailijaliikenteen lakkaamisesta sai Egyptin turkkilaisen\nhallituksen vihdoin järjestämään järkiperäisen muinaismuistojen huollon.\n\nOmii onnettomuudessa kuitenkin on, että — kiitos vanhempien\nmuinaistutkijoiden suuren asianharrastuksen — omistamme toki\njäljennöksiä nyttemmin hävitetyistä tai vahingoittuneista\nseinäkohokuvista ja piirtokirjoituksista.[72]\n\nNiihin Egyptin luonnonrikkauksiin, joita toimeliaat liikehuijarit\novat käyttäneet hyväkseen, kuuluvat myöskin muumiot. Niitä käytettiin\nnimittäin keskiajalla ja vielä 1700-luvun alussa pulverisoidussa\nmuodossa palsamiksi ja muihin lääketieteellisiin tarkoituksiin, ja\ntuottoisaa kauppaa käytiin »kuolleitten luilla». Tämän ihmeitätekevän\nlääkkeen kerrotaan olleen niin kysyttyä Euroopassa, että fellahit\nvälistä eivät voineet tyydyttää tarvetta muuten kuin tarpeen tullen\nmuuttamalla muumioiksi ja kaupittelemalla vähemmän rakkaita manalle\nmenneitä sukulaisiansa. Vielä tänäkin päivänä tuntuu Egyptissä\nmatkustavasta turistista siltä, että muumion käsi, jonka tungetteleva\nkotitekoisten[73] muinaisesineitten kaupustelija välistä viimeisenä\nvalttinaan vetää esille likaisen kauhtanansa poimuista, on kerran\nelämänsä päivinä ollut jonkun hänen tätinsä tai ehkäpä manalle menneen\nanopin oma.\n\nMuumioitten kohtaloa muistuttaa se käsittely, jonka alaiseksi on\njoutunut joukoittain Egyptin papyruskääröjä. Kun egyptiläiset pääsivät\nselville niiden antikviteettiarvosta, tämä tieto oli tosin omiansa\npelastamaan monta tällaista asiakirjaa tuholta, mutta toiselta puolen\nahnas fellah tahtoi saada saaliistaan mahdollisimman paljon eikä\nsenvuoksi pidättynyt paloittelemasta tekstejä myydäkseen pikku palan\nkerrallaan.\n\nKun muumiot, papyruskääröt ja hautojen kallisarvoiset koristeet ovat\nniin haluttuja, ei ole lainkaan ihmeellistä, että vain hyvin harvoin\non löytynyt egyptiläinen hauta, joka olisi saanut jäädä rauhaan\nhaudanryöstäjiltä.[74]\n\nOnni onnettomuudessa on kuitenkin, että haudanryöstäjillä ei ole ollut\nhautaesineitten arvosta samaa käsitystä kuin arkeologeilla, vaan että\nsuurimmaksi osaksi heidän varastelunsa esineiksi ovat joutuneet jalot\nmetallit ja kalliit kivet.\n\nOn harmiteltu sitä, että Egyptin temppeli- ja palatsirauniolöydöt on\nviety oikeasta ympäristöstään Niilinmaan aurinkoisen taivaan alta\nja sullottu pimeihin ja ikäviin museohuoneisiin. Mutta on pidettävä\nmielessä sellaisia surullisia tapauksia kuin sekin, kun englantilainen\nFlinders Petrie päätti jättää Ekhnatonin palatsin raunioihin\nihmeellisen ihanasti maalatun lattian, joka hänen oli onnistunut kaivaa\nesille ja uskomattomalla vaivalla säilyttää semmoisenaan: kymmenen\nvuoden perästä se tavattiin arabialaisten heittiöiden tuhoamana.\nTihutyöntekijät olivat läheisen kylän haudanvartijoita, jotka tällä\ntavoin kostivat El Amarnan palatsin vartijoille sen, että nämä\ntavallisesti saivat enemmän bakshishta vierailevilta turisteilta,\nkuin mitä heidän itsensä onnistui kiristää muukalaisilta. Tavallinen\narkeologien Egyptissä saama kokemus on, että kun suurehko kaivamistyö\non keskeytettävä hirmuisen kesähelteen vuoksi ja kaivajain seuraavana\nsyksynä pitäisi työtänsä jatkaa, he ovat havainneet sen, mikä keväällä\njäi jäljelle, kotimaisten antikviteettikaupustelijain ryöstämäksi\nja tuhoamaksi. Tätä hyvin luvallista ammattia alemmat kotimaiset\nviranomaiset ovat suopeasti katselleet sormiensa lomitse.\n\n\n\n\nARKEOLOGIEN PELASTUSTYÖ.\n\n\n»On paljon ihmisiä», sanoo Carter, Tutankhamonin haudan esiinkaivaja,\n»jotka luulevat, että arkeologi viettää aikansa istumalla ja suloisesti\npaistattelemalla päivää silmäillen, miten toiset ahertavat hänen\nhyväkseen, ja että nämä toiset vaihteen vuoksi silloin tällöin\nasettavat hänen ylhäisesti katseltavakseen korin täynnänsä ihania\nmuinaislöytöjä, joita ovat poimineet esille maasta.»\n\nItse asiassa arkeologi klassillisella maaperällä työskentelee lapio\nja kuokka kädessänsä yhdessä työmiestensä kanssa alati pitäen heitä\nsilmällä, etteivät he tekisi työtänsä varomattomasti. Ensimmäinen\nja tärkein sääntö tieteellisessä kaivaustyössä on, että arkeologin\non omin käsin poimittava jokaikinen löytö maasta. Varomaton ote\nvoi helposti aiheuttaa vahinkoa, kun sitävastoin oikealla hetkellä\nkäytetty konservoimisaine, kuten sula parafiinivaha, voi pelastaa esim.\nikivanhan puuesineen, joka on niin lahonnut, että se muutoin hajoaisi\nheti, kun sitä yritettäisiin ilman muuta ottaa esiin maasta. Vaatteet,\njotka ovat käyneet niin hauraiksi, että ne muuttuvat tomuksi, kun\nniihin koskettaa, voidaan jähmettyvän selluloidiliuoksen avulla poimia\nsuurina paloina, joskaan ei kokonaisina pelastaa. Muutamat kankaat\nsitävastoin, varsinkin liina, jotka eivät ole joutuneet kosteuden tai\njonkin muun tuhoavan vaikutuksen alaisiksi, voivat Egyptin haudoista\nlöytyessään olla yhtä vahvoja, kuin jos ne olisi otettu juuri\nkangaspuilta.\n\nUsein kuitenkin puuesineet ovat siinä määrin lahonneet, että kaikki\npelastamisyritykset ovat toivottomia. Silloin on tärkeämpää kuin\nkoskaan, että tiedemies itse on läsnä ja tekee piirustuksia ja ottaa\nvalokuvia jätteistä ja suorittaa muut tavalliset tarkat kuvaukset. Voi\nsattua myöskin, että kaivettaessa tavataan esim. kultaa, fajanssia tai\nkoristettuja norsunluulaattoja, jotka kerran ovat olleet tikarin kahvan\nkatteena. Koska tämä oli puinen, se itse on lahonnut olemattomiin,\nmutta jos tehdään tarkkoja merkintöjä laattojen keskinäisestä asemasta,\non monta kertaa mahdollista niiden nojalla päätellä kahvan muoto ja\nsuuruus. Tällä tavoin voidaan aikaansaada kaunis rekonstruktio koko\nesineestä, sen sijaan että koko tulos kaivauksista muutoin olisi ollut\ntoisiinsa sekaantuneita kulta-, fajanssi- ja norsunluusiruja vailla\nmelkein minkäänmoista mielenkiintoa.\n\nSama on laita muumioarkkua avattaessa. Arkeologin tunnollisuutta ja\nkärsivällisyyttä koettelevat tällöin varsinkin helminauhat, joihin\negyptiläiset eritoten olivat mielistyneet. Ei ole harvinaista,\nettä saman muumion koristeena on useampia helminauhoja, pari\nhelmiompeluvyötä ja lisäksi helminauhoja ympäri käsivarsien ja\njalkanivelten. Tällaisissa tapauksissa on käytetty tuhansittain helmiä,\nmutta langat, joihin ne on pujoteltu, ovat poikkeuksetta mädäntyneet.\nTästä huolimatta helmet yleensä ovat alkuperäisessä järjestyksessään\nkuolleen ruumiilla. Ne on siis heti pujoteltava lankaan uudelleen,\nennenkuin niiden keskinäinen järjestys on sotkeutunut.\n\nTällaiset esimerkit osoittavat, kuinka tärkeätä on, että tieteellisesti\nkoulutettu arkeologi itse on läsnä jokaista löytöä tehtäessä ja että\nhän tekee yksityiskohtaisen tarkkoja merkintöjä kaikista antiikkista\nesinettä koskevista seikoista sen löytöhetkellä, sillä vain täten löytö\nsaa tieteellisen arvon. Vain täten käy nimittäin mahdolliseksi tehdä\npäätelmiä sen iästä ja asettaa se oikealle paikalleen suhteessaan\ntoisiin samanlaisiin löytöihin. Ne laiminlyöntisynnit, joita vanhemmat\nkaivajat ovat tässä suhteessa tehneet, ovat riistäneet tieteeltä monta\nkorvaamatonta mahdollisuutta tehdä varmoja aikamääräyksiä ja tutkia\nsivistyskehityksen kulkua. »On kieltämätön tosiasia», Carter sanoo,\n»että tietomme Egyptin muinaishistoriasta olisivat vähintään 50 %\nsuuremmat, jos jokainen kaivaustyö olisi suoritettu suunnitelmallisesti\nja tunnollisesti. Museoinemme kellareissa ja varastohuoneissa on\nkasoissa lukemattomia esineitä, jotka olisivat voineet antaa meille\narvokkaita tietoja, jos olisivat voineet kertoa, mistä ne ovat\nperäisin. Siellä on joukoittain pakkalaatikoita toistensa päälle\npinottuina, täynnänsä muinaisesineiden siruja ja pirstaleita, jotka\nhelposti olisi voitu koota kokonaisiksi esineiksi, jos vain olisi\nollut apuna joitakin lyhyitä tietoja siitä, missä olosuhteissa ne on\nlöydetty.»\n\nToinen tieteellisen tutkimuksen peruslaki on sentähden:\nKaikki löydöt on heti tavattaessa kuvattava, selostettava ja\npikimmiten konservoitava, näin siksi, että korvaamattomat\ntiedonsaantimahdollisuudet eivät voisi hävitä jäljettömiin. Meidän\naikamme arkeologisella retkikunnalla — ennen kaikkea niin runsaasti\nvarustetulla kuin Tutankhamonin hautaa tutkivalla Carnarvon-Carterin,\non sentähden apunaan huolellisesti valmistautuneita erikoisia\nasiantuntijoita piirustamista ja valokuvaamista sekä erilaisia tarkkoja\nsäilöönpanemistöitä varten.\n\nLiian pitkäksi kävisi tässä selostaa, miten kärsivällisyyttä\nkoettelevia ja aikaa vieviä nämä työt voivat olla. Meidän on tyydyttävä\nvalaisemaan oikein suoritettujen konservoimistoimenpiteiden arvoa\nviittaamalla kaikkiin niihin tieteellisiin rikoksiin, joita on tehty\nkäsiteltäessä papyruskääröjä, joita on löytynyt Egyptin haudoista.\nPapyruslehdet ovat nimittäin usein niin hauraita, että ne hajoavat\npalasiksi, kun niitä yrittää purkaa levälleen. Senvuoksi on kääröt\nkiedottava kosteaan kankaaseen muutamiksi tunneiksi, kunnes kosteus on\ntunkeutunut läpi koko käärön. Sen jälkeen papyrus voidaan varovasti\nkierittää auki ja levittää lasilaatalle. Jos sellaista menettelyä olisi\nnoudatettu esim. siihen erinomaisen arvokkaaseen Torinon museossa\nolevaan papyrukseen nähden, jossa oli lueteltuina kaikki Egyptin\nkuninkaat aina Meneksestä alkaen, niin minkä paljouden se olisikaan\nantanut meille sellaisia tietoja, jotka nyt ainiaaksi on menetetty, ja\nkuinka paljon epävarmuutta tieteeltä olisikaan säästynyt!\n\nMutta ei kyllin siinä, mitä tunnontarkka kaivausten suorittaja voi\ntehdä löytöjen pelastamiseksi ja tieteelliseksi luokittelemiseksi — hän\nvoi useasti, jos saa nähdä muinaisesineen sen alkuperäisessä asemassa\ntoisten esineiden läheisyydessä, tehdä tärkeitä johtopäätöksiä yksin\ntästä seikasta. Kuinka paljon muinaislöytöjä tavataankaan museoissa\nseuraavin otsakkein: »Todennäköisesti, keskimmäisen valtakunnan\najalta»! Niiden ikä olisi voitu täysin varmasti määrätä, jos\nkaivaustöitä olisi johdettu nykyaikaisten tieteellisten menetelmien\nmukaisesti ja siis alusta alkaen tarkoin pantu mieleen läheiset\nesineet, joiden ikä olisi ollut tunnettu.\n\nSe mies, joka on käytäntöön ottanut ankaran tieteelliset menetelmät\negyptiläisessä muinaistieteessä ja siten ansainnut kunnianimen\n»Tieteellisen egyptiläisen arkeologian perustaja», on englantilainen\nFlinders Petrie. Ennen hänen aikaansa muinaismuistojen etsiminen oli\noikeastaan jonkinlaista rosvoilua tai harrastelijan tutkistelua.\n\n\u003Ctb>\n\nArkeologia ei tympäise mikään hänen tutkimustyössään. Ei yksin kuokalla\nja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman\ntarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei\nvähäisinkään savipala tai luusiru välttyisi hänen huomioltaan.[75]\nAjatuksen kohdistumisesta niihin epämiellyttäviin aineisiin, joita\nhänen on käsiteltävä, pitää hänen kuten lääkärinkin suggeroitua\nvapaaksi kemiallisten kaavojen ja jaloa roomalaisten kieltä\nolevain ammattitermien tieteellisellä kaiulla. Usein arkeologi saa\nkaivaustöiden aikana asettua asumaan johonkin hautakammioon tai\nturvautua auringon kuivaamasta Niilin liejusta kyhättyyn savimajaan.\nTeltassa asuminen voisi nimittäin käydä liian vaaralliseksi erämaassa,\nmissä jääkylmä yö usein seuraa kuumaa päivää.[76]\n\n\n\n\nERITYISEN ONNISTUNEITA ARKEOLOGISIA RETKIKUNTIA.\n\n\nSuurenmoisia näköaloja yli inhimillisen kulttuurin kehityksen on\negyptologia meille avannut. Me voimme nyt Niilinmaan historiaa seurata\nsen ensimmäisistä juurisäikeistä aina neljänneltä vuosituhannelta\ne.Kr. ikivanhan kulttuurin sammumiseen saakka. Se on pääpiirteissään\nneljätuhatta vuotta jatkunutta yhtenäistä sivistyskehitystä,\nvastinettansa vailla koko maapallolla. Käsi kädessä sen työn kanssa,\njota on tehty muinaisegyptiläisten piirtokirjoitusten tulkitsemiseksi,\non sitten Napoleonin retkikunnan aikojen ollut käynnissä enemmän tai\nvähemmän suunnitelmallisia kiinteiden ja irrallisten muinaisesineiden\nkaivauksia, joihin melkein kaikki sivistyskansat ovat ottaneet\nosaa. Tämän työn tulokset ovat nyt osittain itse löytöpaikoilla,\nosittain museoissa, ennen kaikkea Kairon rikkaassa museossa, British\nMuseumissa, Pariisin Louvre'issa, Torinon, Leydenin, Berliinin, New\nYorkin ja monien muiden kaupunkien museoissa, niiden joukossa myöskin\nKööpenhaminan glyptoteekki, Tukholman kansallismuseo ja Upsalan\nVictoriamuseo.\n\nEgyptin arkeologian ensimmäinen tienraivaaja Bonaparten retkeä lähinnä\nseuraavana aikana lienee italialainen _Belzoni_, joka keskellä kuuminta\nkesää kaivoi esille Nubian erämaan hiekasta[77] läheltä Abu Simbeliä\nRamses II:n hautatemppelin ja onnistui tunkeutumaan lähinnä suurimpaan\nKairon edustalla olevaan pyramidiin, jonka hautakammion hän kuitenkin\ntapasi ryöstettynä. Muinaisessa Thebassa hän kokosi arvokkaita\ntaideteoksia ja teki mitä kiintoisimpia löytöjä vastapäiseltä rannalta,\nsekä »Kuningasten laaksosta» että ylimysten haudoista, joista hän\neritoten etsi papyruskääröjä. Ollen suurikokoinen ja vahva — hän\noli toisinaan ansainnut toimeentulonsa atleettina —, hän voitti\nalkuasukasten jakamattoman ihailun ja kunnioituksen. Eivät edes pahassa\nhuudossa olevat »luola-asukkaat», jotka olivat ottaneet vainajain\nentiset kallioasunnot omikseen, tohtineet häntä vahingoittaa. Heille\nolisi muutoin ollut hyvin helppoa tehdä jokin hänen tutkimistansa\nhaudoista hänen omaksi haudaksensa, varsinkin Kuraan läheisen vuoren\näärettömän pitkissä hautakäytävissä.\n\nNe hän tapasi melkein täpö täynnä myöhempäin aikojen muumioita, kun\nentiset ylimysten haudat näyttävät joutuneen vähempivaraisten ruumiiden\nlepopaikoiksi. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistamalla tuo voimakas\nmies kykeni siellä syvällä vuoren ummehtuneissa uumenissa painautumaan\neteenpäin läpi tuon kamalan ympäristön pääkallojen, käsivarsien ja\nsäärien tanssiessa joka taholla hänen ympärillään. Kerran istuutuessaan\nmuumioarkkupinolle hengähtääkseen hetkisen, hän tunsi äkkiä vajoavansa\nja vajoavansa. Ja hän vajosi tomupilvessä. Kuolleet ja heidän arkkunsa\nolivat musertuneet hänen ruumiinsa painosta ja muuttuneet tomuksi.\nKauhistuneena hän haparoi ympärillensä jotakin tukikohtaa löytääkseen,\nmutta kaikki, mihin hän koski, hajosi samassa. Tämä kauhea elämys ei,\nkumma kyllä, vienyt hänen järkeänsä — hänen onnistui vihdoin malttaa\nmielensä ja pysytellä liikkumattomana, kunnes hävityksen kulku oli\ntäyttynyt ja kerran niin terveellisinä pidetyistä muumioista lähtenyt\ntukehduttava tomu oli ehtinyt laskeutua.\n\nBelzonin suurin löytö on Seti I:n hauta ihmeellisinä seinäreliefeineen,\njotka voittavat kaikki muut Kuningasten laakson hautain kohokuvat\nja joilla on vertaisensa vain saman kuninkaan ihanassa temppelissä\nAbydoksessa. Painuttuaan vuoren sisälle satoja metrejä, upeasti\nkoristettujen salien ja käytävien halki, Belzoni löysi faaraon\nkallisarvoisen, valkean alabasteriarkun, jonka seinät olivat niin\nohuet, että valo kimmelsi läpi. Tämä lajiansa voittamaton loistokappale\nhänen onnistui viedä pois vahingoittumattomana. Se on nyt Lontoon\nkauniin Soane-museon ylpein kaunistus. Monta venelastia antikviteettejä\nBelzoni laivasi Englannin laskuun Egyptistä, mutta mikään hänen\nlöytönsä ei voi kilpailla tämän kanssa.\n\nVuosi 1850 aloittaa uuden vaiheen Egyptin kaivausten historiassa sen\njohdosta, että silloin niihin ryhtyi ranskalainen _Mariette_, Egyptin\nmuinaismuistojenhoidon ja maailman parhaan egyptiläisen, nyt Kairossa\nsijaitsevan museon luoja. Niin palavalla innolla, että se lyhensi hänen\nelämäänsä, hän pani käyntiin suuria kaivaustöitä Kairon seuduilla ja\nThebassa, ja aavistamattoman rikkaita aarteita, taideteoksia ja muita\nmuinaismuistoja hän sai päivänvaloon näistä löytöpaikoista, joita\nniin usein oli jo verotettu. Palaamme toisessa yhteydessä häneen, kun\npuhumme hänen Sakkaran luona tekemästänsä Apis-härkäin mausoleumin\nhuomiotaherättäneestä löydöstä.\n\n\u003Ctb>\n\nKolme penikulmaa Kairosta etelään on Dahshurin kylä, jonka lähellä\non useita pyramideja, niiden joukossa kaksi hyvin rappeutunutta\ntiili pyramidia, joita kerran on kattanut valkea kalkkikivi. Näihin\nmuistomerkkeihin kohdisti erikoisesti ponnistelunsa muuan Mariette’in\nseuraajista, _de Morgan_. Pohjoisen tiilipyramidin hautaa olivat tähän\nasti kaivajat suurin ponnistuksin koettaneet löytää. Tuloksena oli\nollut vain se johtopäätös, että pyramidissa ei ollut onttoa sisustaa.\nSiis täytyi haudan olla kalliossa pyramidin alla.\n\nVoi kuvitella Morganin jännitystä sinä päivänä vuonna 1894, jolloin\nhänen todellakin onnistui pyramidin vierestä löytää maanalaiseen\nhuoneeseen johtavan käytävän aukko. Kun hän laskeutui siihen, kasvoi\nhänen hämmästyksensä yhäkin, kun hän huomasi, ettei hän ollut\nlöytänytkään _yhtä_ hautaa, vaan kokonaisen gallerian hautakammioita.\n\nVaikka hautoihin oli niin vaikeata päästä, olivat rosvot ja ryövärit\nkuitenkin löytäneet tien sinnekin. Se käytäväkin, jota Morgan oli\nkäyttänyt, oli ilmeisesti haudanryöstäjäin työtä. Ja se varmuus, jolla\nhe olivat työssänsä edenneet kohti päämääräänsä, osoitti, että he\nolivat seuranneet rakennuksen asemapiirrosta. Rosvot olivat siis tässä,\nkuten monissa muissakin tapauksissa, niitä miehiä, jotka oli palkattu\nvartioimaan ja hoitamaan hautoja.\n\nTäällä ei kuitenkaan levännyt itse pyramidin rakennuttaja, Sesostris\nIII, vaan hänen hallitsijasukunsa naispuolisia jäseniä. Olihan se\ntavallansa pettymys, mutta se oli pian muuttuva muuksi. Eräänä päivänä,\nkun muuan työmies askarteli päästäkseen erääseen hautakammioista,\ntallasi hän äkkiä pieneen lattiassa olleeseen aukkoon. Kuokat\ntänne! Ja mitä ne tuovat ilmoille? Kullalla ja hopealla kirjatun\njalokivilippaan siruja. Tässä on edettävä varovammin eteenpäin! Morgan\nkutsutaan paikalle, ja mustasta aukosta saadaan esiin mitä ihanimpia\nkaula- ja rannerenkaita, riippukoristeita ja muita kultasepäntaidon\nmestariteoksia. Koskaan ei oltu Egyptissä tehty lajiansa niin arvokasta\nlöytöä.\n\nMorgan ei ollut ehtinyt vielä tointua ensimmäisestä hämmästyksestään,\nkun samanlainen aarrekätkö keksittiin toisen prinsessan haudasta. Se\nvahvisti yhäkin käsitystä egyptiläisen kultasepäntaidon korkeasta\nkannasta 12:nnen hallitsijasuvun aikana.\n\nEteläisenkin pyramidin yhteydessä Morgan sai rikkaan palkinnon\nvaivoistaan, tosin ei niin ainutlaatuisen suurenmoista kuin pohjoisen,\nmutta kumminkin niin runsaan, että sitä yksinänsä olisi tavallisissa\noloissa pidetty riittävänä. Tämän antoisan hautakentän toisestakin\nosasta Morgan teki vielä rikkaita löytöjä. Sarkofagissa, joka oli\nsaattanut häpeään haudanryöstäjäin kavalat aikeet, lepäsi egyptiläinen\nprinsessa puettuna kuninkaalliseen juhlapukuun, jota kerran oli\npeittänyt jo mädännyt helmiverkosto, kaulassa, käsivarsissa ja\nnilkoissa kallisarvoisia koristeita. Vielä rikkaammin koristettu\noli kuningatar, joka lepäsi prinsessan viereisessä hautakammiossa.\nIhanimmat kaikista kalleuksista olivat kaksi kullasta ja jalokivistä\ntehtyä otsakoristetta.\n\nSuunnattoman tarmokkaasti hakien Morgan lopuksi löysi myöskin suuren\nSesostriksen haudan, mutta se oli paljaaksi ryöstetty.\n\n\u003Ctb>\n\nVuosikymmentä myöhemmin rikastui Egyptin historia ja varsinkin\ntaidehistoria uskomattoman rikkaista löydöistä kaivauksissa, joita\n_Maspero_, Mariette'in kuuluisin seuraaja, toimeenpani Antonin\nsuunnattoman suuressa temppelissä Karnakissa. Neljä vuotta kestäneiden\nkaivauksien aikana hän löysi sieltä kokonaista 16 000 erikokoista\npronssista kuvapatsasta, jotka esittivät Osirista ja muita jumalia,\nenemmän kuin 600 kuninkaiden ja muiden ylhäisten miesten kivipatsasta,\njoukossa paras kuva, mikä meillä on suuresta Thotmes III:sta, ja\nkiintoisa Tutankhamonin kuvapatsas. Löytyi myöskin koko joukko\npuuveistoksia, jotka kumminkin ikävä kyllä olivat maan kosteuden niin\npahoin tuhoamia, että ne särkyivät ja hajosivat tomuksi jo muutamia\ntunteja sen jälkeen, kun olivat joutuneet kuivaan ilmaan.\n\nMiten on tämän maanalaisen aarrekammion synty selitettävä? Varmastikin\nAmonin papit ovat tänne kätkeneet kaikki nämä patsaat aikana, jolloin\ntemppeli alkoi saada niin paljon tällaisia taide-esineitä, ettei\nenemmille ollut enää tilaa siellä. Sekä kuninkaat että muut ylhäiset\nmiehet pitivät nimittäin verrattomana etuna saada kuvansa pystytetyksi\ntemppeliin, sillä siten he mielestään saivat osan niistä uhreista,\njoita temppelissä suoritettiin. Ptolemaiosten aikana oli jouduttu\nniin pitkälle, että täytyi tehdä tilaa uusille kuvapatsaille, ja\ntässä tarkoituksessa haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vanhemmat\ntemppelilahjat, joiden antajat eivät itse eivätkä omaistensakaan avulla\nvoineet enää valvoa oikeuksiansa. Tällä tavoin Kamakin temppelistä tuli\nEgyptin Pantheon, joka säilytti maan ensimmäisten miesten ja naisten\nmuiston halki vuosituhanten verrattomaksi hyödyksi maan taidehistorian\ntuntemukselle.\n\n\u003Ctb>\n\nJo kauan tätä ennen oli tehty erittäin suurta huomiota herättänyt\nlöytö kuolleiden kaupungissa vasemmalla Niilin rannalla vastapäätä\nThebaa. Mutta siitä kertomisen olemme säästäneet voidaksemme nyt\nyhtäjaksoisesti seurata tärkeimpiä löytöjä, joita sitten Belzonin\npäivien on tehty näissä jylhän autioissa seuduissa.\n\nKuningasten laaksoon, kauas elämän pauhusta, haudattiin vuosisatojen\nkuluessa kolmisenkymmentä faaraota, niiden joukossa suurimmat,\nmitkä koskaan ovat hallinneet Egyptiä. Nyt ainoastaan kaksi lepää\nsiellä: Amenhotep II ja Tutankhamon.[78] Ei ainoakaan näistä\nhaudoista välttänyt kohtaloansa joutua ryövärien tuhottavaksi. Kaikki\nyritykset kätkeä niiden salaisuudet olivat tehottomia siksi, että\njoukko hautatyöläisiä ja heidän johtajiaan tunsi sen, mitä tuli\npitää salassa: ja kaikki vartiointi oli luonnollisesti hyödytöntä,\nkun itse hautavirkailijat olivat lahjottavissa. Houkutus oli liian\nvoimakas nälkäänäkeville raukoille ja saaliinhimoisille kulkureille.\nRikkauksia, jotka voittivat rohkeimmatkin unelmat, oli tuolla sisällä\nsaatavissa, jos oli kyllin häikäilemätön ja neuvokas tunkeutuakseen\nsinne sisälle. »Voi kuvitella», Carter sanoo, »kuinka ryövärit aluksi\npunoivat juoniansa tuolla kaukana Kuningasten laaksossa. Voi silmissään\naivan kuin nähdä salaiset kokoukset kallioilla yön pimeydessä, nähdä,\nmiten rosvot lahjovat tai yllättävät haudanvartijat ja miten he sitten\nrajusti alkavat kaivaa pimeässä yössä, kuinka he työntyvät eteenpäin\nkapeaa käytävää pitkin aina hautakammioon asti. On näkevinhän kuumeisen\nkiihkeän aarteiden etsinnän siellä sisällä heikossa kynttilänvalossa ja\nheidän palaamisensa aamuhämärässä saaliilla lastattuina.»\n\nKahdeksannentoista ja yhdeksännentoista dynastian voimakkaiden\nkuningasten aikana hautojen aarteet olivat kyllä suhteellisen hyvin\nsuojattuina. Mutta 20:nnen hallitsijasuvun aikana oli toisin. Silloin\noli valtaistuimella heikkoja kuninkaita. Haudanvartijat kävivät\nniinkuin muutkin virkamiehet välinpitämättömiksi ja lahjottaviksi,\nja nyt alkoi hautaryöstöjen oikea ahminta-aika. Me tunnemme sen\nRamses IX:n aikaisista kiintoisista asiakirjoista, jotka käsittelevät\nhautavarkauksien tutkinnoita. Monet virka- ja palvelusmiehet istuivat\nsilloin syytettyjen penkillä, ja kun lukee juttujen asiakirjoja,\nepäluulot viittaavat byrokraattisen arvoasteikon korkeuksiin. Mutta\nrangaistus kohtasi ainoastaan näiden herrojen apureita, jotka\ntunnustivat, kuinka he olivat menetelleet avatessaan arkkuja, joissa\nmuumiot lepäsivät, sekä kuinka he olivat anastaneet kultaiset\nkaulakäädyt, kallisarvoiset taikaesineet ja itse sen kullan, joka\npeitti kuolleen faaraon päätä.\n\nTämän jälkeen kävi tilanne »laaksossa» yhä turvattomammaksi. Lopuksi\nnäytään luovutun kokonaan yrityksistä suojella itse hautoja ja\nrajoittuneen epätoivoisiin yrityksiin pelastaa putipuhtaaksi ryöstetyt\nmuumiot. Niitä raahattiin haudasta hautaan. Lopuksi kolmetoista\nkuollutta faaraota, eri aikoina sinne vietyinä, oli Amenhotep II:n\nhaudassa, missä he vihdoinkin saivat levätä rauhassa, ja toiset\nkuningasmuumiot pelastettiin toiseen syrjäiseen kallioluolaan, missä ne\nsaivatkin olla rauhassa lähes 3 000 vuotta.\n\n\u003Ctb>\n\nKuningasmuumioitten kadottua muinaisegyptiläiset tietolähteet lakkaavat\nkertomasta. Kuningasten laaksosta, joka oli ollut niin monien, eri\ntavoin valtavan järkyttäväin tapahtumain näyttämöpaikkana faaraoitten\nmeille melkein käsittämättömällä loistolla ja komeudella vietetyistä\nhautajaisista aina pimeyden inhoittavimpiin ilkitöihin saakka, joita\nöiset haudanhäpäisijät suorittivat. Ei ainoallakaan paikalla koko\nmaan päällä ole historiaa niin satumaista kuin »maalla, joka rakasti\nhiljaisuutta», kuten vanhat nimittivät tätä kuolleitten valtakuntaa,\nmissä tuulen humina ja kallioilta putoavan soran rapina on ainoa ääni,\njoka rikkoo suurta hiljaisuutta.\n\nNyt olivat hautakammiot ja vuorten käytävät paljaiksi ryöstetyt ja\ntyhjät, ja faaraoitten leposijan olivat ketut, yölepakot ja arojen\npöllöt ottaneet asunnokseen.\n\n\u003Ctb>\n\nKristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kalliohaudoista tuli\nlymypaikkoja erakoille, jotka täällä kaukana erämaan reunassa\nparemmin kuin missään muualla löysivät kaipaamansa yksinäisyyden,\njonka täyttivät hiljaiset mietiskelyt ja sieluntaistelut. Mikä\nvastakohta: ensin kuninkaallista loistoa ja komeutta ja sitten köyhintä\nköyhyyttä. Mutta hurskaat »yksinistujat» saivat jättää paikkansa\nryövärijoukkueille, joista tuli koko seutukunnan kauhu. Turhaan\nviranomaiset yrittivät pitää rosvoja kurissa. Nämä vetäytyivät vain\nlinnoitusmaisiin kallioluoliinsa tai yhä kauemmas vuorillensa, jonne ei\nuskallettu heitä seurata.\n\nOli senvuoksi vertojansa vailla olevaa uhkarohkeutta, kun Belzoni\ntunkeutui kallioluoliin. Mutta hänen jälkeensä tuli sinne yhä uusia\narkeologeja löytöretkille, ja viime vuosisadan keskivaiheilla suuri\nsaksalainen retkikunta, jota johti Lepsius, sukupolvien aikana\nsuurin egyptologeista Champollionin jälkeen, tutki niin perin pohjin\n»laakson», että luultiin kaikkien mahdollisuuksien tyhjentyneen, ja\nmerkillisestä paikasta ei puhuttu enää — ennenkuin vuonna 1881, tuona\nEgyptin arkeologian aikakirjoissa muistettavana vuotena. Maspero\noli silloin kauan pitänyt silmällä arabialaista opasta, joka myi\npapyrusta ja muita muinaisesineitä, joiden laatu viittasi siihen,\nettä niiden täytyi olla peräisin kuningashaudoista. Mies oli Kurnan\nkylästä, jonka asukkaat jo 3000 vuotta sitten alkoivat harjoitteleida\nhautojen rosvoamistaidossa ja ovat tunnettuja siitä, että he vielä\ntänäkin päivänä sopivan tilaisuuden tullen harjoittavat tätä\nelinkeinoa. Lopuksi kertyi niin paljon todistuksia ovelan arabialaisen\nvarasteluista, että Maspero vangitutti hänet. Mutta silloin saatiin\nnähdä, mikä elämä nousi hänen heimolaistensa ja ystäviensä keskuudessa.\nKoko Kurna nousi kuin yhtenä miehenä ottamaan valallensa, että ei ollut\nkoko auringon alla konsanaan ollut viattomampaa epäluulojen uhria kuin\ntämä perikotaisin kelpo opas.\n\nKaikeksi onneksi tämä kovia kokenut kunnian mies joutui kuitenkin\nriitaan neljän veljensä kanssa, ja yksi näistä vihjaili viranomaisille,\nettä perheellä oli käytettävissään salainen aarrekammio, jossa oli\nkokonaista nelisenkymmentä muumiota, jotka oli löydetty jo kuusi\nvuotta sitten. Muuan etevä museomies sai heti matkustaa sinne Kairosta\nja tutkia löytöpaikan. Ylhäällä kalliopolulla olevasta vaikeasti\nluoksepäästävästä aukosta johti pitkiä ja hyvin vaikeakulkuisia\nkäytäviä suureen vuoren sisällä olevaan kammioon. Sitten kuin välistä\nkäyden, välistä ryömien oli päästy perille, saatiin uskomattoman rikas\nvaivojen palkka. Mukanatuotujen kynttilöiden lepattavassa valossa\ntutkija näki joukon arkkuja, joista hän yhä kasvavalla hämmästyksellä\nluki muutamain Egyptin suuriimpain kuningasten ja heidän omaistensa\nnimiä, nimiä sellaisia kuin Thotmes III, Seti I ja Ramses II, joiden\nryöstetyt haudat kauan sitten oli tunnettu, mutta joiden kasvoja\nei oltu uskallettu uneksiakaan saatavan koskaan nähdä. Ei oltu\nsiis löydetty _hautaa_, vaan arkkuihin tehdyistä merkinnöistä ja\nkääreliinoista selvisi, että 3000 vuotta sitten, rappeutumisen ja\nlaittomuuden aikana, kuninkaallisten hautojen palvelusmiehet olivat\nvieneet vainajat tähän piilopaikkaan pelastaakseen ne yhä julkeammiksi\nkäyvien haudanryöstäjien käsistä.\n\nMuseomiehillä oli sitten suoritettavana vaikea tehtävä saada\nkallisarvoiset muinaisesineet siirretyiksi veneeseen, jonka tuli viedä\nne egyptiläiseen museoon. Oli saatava työ tehdyksi, ennenkuin rikkaan\ntulolähteen menettämisen väestössä synnyttämä raivo kenties puhkeaisi\nlevottomuuksiksi, sillä silloin voi eurooppalaisten elämä olla\nkysymyksessä. Voi hyvin ymmärtää senkin, kuinka hauskaa mahtoikaan olla\narkkujen nopeata Niilille siirtämistä varten kaikessa kiireessä kootun\nitämaalaisjoukon silmälläpito ja sen estäminen kultaesineiden ja muiden\nkalleuksien anastamisesta.\n\nSanomattoman vaikuttava näky oli, kun muumiovenheet kalliine lasteineen\nläksivät lipumaan pitkin Niiliä. Koko seutukunnan väki juoksi\nrannalle. Naiset repivät hiuksiansa ja päästelivät kimeitä, väriseviä\nvalitushuutoja, aivan kuin niinä päivinä, jolloin manallemenneiden\nfaaraoiden tomu vihittiin ikuiseen lepoon, ja miehet laukaisivat\nkivääreitänsä kuten hautajaisissa. Pyssyt pamauttelivat lakkaamatta\nsurulaukauksia, ja niiden ampujina olivat samat egyptiläiset, jotka\neivät hetkeäkään olisi pidättyneet varastamasta muumioiden kalleuksia,\njopa silpomasta niitä ja sitten myymästä, jos vain olisivat voineet ne\nkäsiinsä saada.\n\nSama arabialainen, joka oli ilmaissut tämän kätköpaikan, teki\nvuosikymmentä myöhemmin egyptologiselle tutkimukselle jälleen\nverrattoman palveluksen. Mies oli tällä välin astunut Egyptin\nmuinaismuistohallinnon palvelukseen. Hänen terävä vainunsa oli nyt\nopastanut hänet hyvin kätketylle hautakammiolle, jonka havaittiin\nsisältävän muun muassa kokonaista 153 arkkua, joissa oli Amonin\ntemppelin pappien ja papitarten muumioita.\n\nVuonna 1898 tehtiin laaksossa uusia löytöjä. Silloin löydettiin\nuseita kuningashautoja, niiden joukossa Thotmes I:n, Thotmes III:n\nja Amenhotep II:n. Viimeinen ei kätkenyt ainoastaan Amenhotepin omaa\nruumista, vaan myöskin ne kolmetoista muuta kuningasmuumiota, jotka oli\nviety sinne turvaan 21:sen dynastian aikana. Ne pelastettiin kaikki\nKairon museoon, mutta Amenhotepin muumio sai levätä sarkofagissaan, ja\nhauta suljettiin salvoilla ja lukoilla ja sinne asetettiin vahdit.\n\nJonkin ajan perästä haudanryöstäjäjoukkue, epäilemättä\nyhteisymmärryksessä haudan vartijain kanssa, tunkeutui Amenhotepin\nviimeiseen lepokammioon ja otti muumion pois sarkofagista varastaakseen\nne kalleudet, joita vainajalla ehkä oli päällänsä. Egyptin\nmuinaismuistohallinto pääsi tosin ryövärien jäljille ja veti heidät\noikeuteen, mutta tuomioistuimessa oli jäseninä alkuasukkaita, ja\nmitä apua oli silloin kaikista todistuksista! Kaunis juttu niiden\nmietittäväksi, jotka nimittävät nykyaikaisia arkeologeja vandaaleiksi\nsiitä syystä, että nämä toimittavat hautojen kalleudet turvaan\nmuseoihin!\n\nVuonna 1902 sai upporikas amerikkalainen nimeltä Davis Egyptin\nhallitukselta luvan suorittaa kaivauksia Kuningasten laaksossa.\nKahtenatoista talvena peräkkäin hän teki työtä siellä ja löysi muun\nmuassa Hatshepsutin haudan sekä sen kalliononkalon, jonne oli viety\nEkhnatonin sarkofagi ja muumio ja osa hautajaisvarustuksia hänen El\nAntamassa olevasta alkuperäisestä haudastansa.\n\nMutta vieläkin kiintoisampi tavallansa oli Davisin löytämä hauta,\njossa kuningatar Tejen vanhemmat Juja ja Tuja lepäsivät. Poistamalla\nvaltavan määrän rapaumasoraa Davis vähitellen sai vuorenseinän\npaljastetuksi, ja näkyviin tuli alasjohtava rappukäytävä. Se vei\nhautaan, jonka aukko oli muurilla suljettu. Mutta ylhäältä muuri oli\n— luonnollisesti! — haudanhäpäisijäin särkemä. Kun muuri oli revitty,\nmeni löytäjä, Masperon seuraamana, hautaan. He kohtaavat uuden muurin\nsisempänä. Palaen kärsimättömyydestä he antavat sen tuskin pidättää\nitseänsä. Niin pian kuin on raivattu syrjään sen verran kiviä, että\naukosta voi tunkeutua läpi, he kiipeävät hautakamariin. Ja kun heidän\nsteariinikynttiläinsä valo lankeaa pimeään huoneeseen, se näyttää\nvälkkävän pelkkää kultaa. Valo sattuu sarkofagin kultavanteeseen, ja\nMaspero lukee nimen Juja.[79]\n\nLähemmin tarkastettaessa osoittautui haudassa olevan myöskin Tujun\nsarkofagi ja arkku tai oikeammin sanoen arkut — sillä sellaisia oli\nuseampia sisäkkäin —, ja ne oli päällystetty kulta- ja hopealaatoillaJ\nSarkofagin ja arkkujen kannet haudanhäpäisijät olivat vääntäneet auki\nja muumiositeet he olivat repineet irti kahmiakseen itselleen ne\nkoristukset ja jalokivet, joita niihin oli kääritty.\n\nMolemmat vainajat olivat kunnioitustaherättäviä vanhuksia, joilla\noli lumivalkea tukka, miehen pitkä ja aaltoileva, vaimon lyhyempi ja\nharva. Juja oli muhkea mies, mutta Tuju pienikasvuinen. Hänen muumionsa\njalkoihin oli pantu somat kultalaatasta tehdyt sandaalit.\n\nKaikista ihmeellisen kauniisti valmistetuista hautalahjoista, joita\nkuningas Amenhotep III ja kuningatar Teje olivat lahjoittaneet\nomaisilleen näiden hautajaisissa, varkaat olivat vieneet vain osan\nvähäisempiä kalleuksia. Koskaan ei oltu vielä löydetty egyptiläistä\nkuningashautaa, joka olisi päässyt suhteellisesti niin vähällä\nhaudanryöstäjäin hävityksistä. Tämä on luettava sen onnellisen seikan\nansioksi, että hauta aikaisin oli peittynyt kahdesta läheisestä\nhaudasta irtautuneiden niin valtavien kivirapautuma-massojen alle,\nettä ainoastaan arkeologiaan kiinnostunut miljonääri voi saada\npäähänsä ruveta niitä poistamaan. Vaivan palkintojen joukossa oli\negyptiläisen huonekaluarkkitehtuurin mestariluomia, kuten karmituoleja\nja jalokivilipas norsunluu- ja kultaupotuksin sekä sirotekoiset,\n18:nnen ja 19:nnen hallitsijasuvun ajalle tyypilliset vaunut. Haudassa\noli myöskin muutamia harvinaisen kauniita alabasterimaljakkoja. Samaa\npuoleksi läpinäkyvän tapaista kiveä olivat astiat, joissa vainajan\nsisälmyksiä säilytettiin. Niiden kannessa oli vainajan suojelushenkien\npäiden kuvat. Kaikkiaan löytyi lähemmäs 200 erilaista esinettä,\njotka todistavat siihen asti aavistamattomalla tavalla egyptiläisen\ntaidekäsityön korkeasta kannasta 18:nnen hallitsijasuvun aikana. Ne\novat nyt Kairon museon arvokkaimpia kaunistuksia.\n\n\u003Ctb>\n\nVuonna 1914 Davisin toimilupa siirtyi englantilaiselle\namatööriarkeologille, loordi Carnarvonille ja hänen tieteellisen\nkoulutuksen saaneelle avustajalleen Carterille; tämä aloittaa\nuuden huomattavan kauden »laakson» historiassa. Kun Davis päätti\nkaivauksensa, hän oli selvillä siitä, että nyt Kuningasten laakso\noli lopullisesti läpikotaisin tutkittu. Olisi kiintoisaa tietää,\nmonennenkohan kerran tällainen lausunto annettiin. Carnarvon ja Carter\najattelivat mielessään kaikessa hiljaisuudessa, että samaa oli jo lähes\nsata vuotta sitten Belzoni väittänyt. He olivat tarkoin tutkineet\nseudun ja olivat aivan varmoja siitä, että niiden soramäärien alla,\njoita ei vielä oltu pois toimitettu, oli, joskaan ei hautoja, niin\nainakin sellaisia kallion osia, joita ei koskaan oltu perusteellisesti\ntutkittu. Mutta he tiesivät myöskin, että heillä oli edessänsä hyvin\nvaativa työ. Ensiksikin täytyi viedä pois likemmä 200 000 tonnia soraa,\njos ylipäänsä voitiin ajatellakaan löytöjen tekemistä. Carnarvon\nja Carter eivät kyllä hekään olisi antautuneet näihin valtaviin\nvalmisteluihin, ellei heillä itse asiassa olisi ollut _hyvin varmoja\ntoiveita_ löytää soramassojen alta _määrätyn_ kuninkaan hauta.\nTosiasiallisesti he olivat laskeskelleet, että siellä täytyi olla\nTutankhamonin viimeinen lepokammio. Mutta siitä he eivät puhuneet.\n\nMihin he voivat sitten nämä varmat toiveensa perustaa? Olihan\nDavis työnsä loppupuolella laaksosta löytänyt fajanssimaljakon,\njossa oli Tutankhamonin nimi, sen kallioseinämän alapuolelta, jota\nCarter nyt »epäili». Aivan sen läheltä hän oli tavannut myöskin\nkallioon hakatun kammion, jossa oli muun muassa särkynyt puuarkku\nsekä kappaleita sen kuvilla ja Tutankhamonin ja hänen puolisonsa\nnimillä kirjaillusta kultapäällystästä. Davis luuli, että hän oli\ntässä tavannut Tutankhamonin ryöstetyn haudan, mutta Carter hymyili\nsalavihkaa tälle olettamukselle, sillä kalliokammio oli aivan\nmahdottoman pieni voidakseen olla kuningashauta. Carterilla oli\nsitäkin enemmän syytä tuumia mielessään näin, koska Davis aikaisemmin\ntoisesta läheisestä kätköpaikasta kallion sisältä oli löytänyt muutamia\nsuuria saviastioita, joiden sisältö näytti sellaiselta romulta,\nettä hän ei huolinut ruveta sitä lähemmin tutkimaan. Mutta eräs\ntoinen arkeologi ryhtyi siihen ja teki hyvin kiintoisia ja Carterin\nsuunnitelmalle arvokkaita löytöjä. Hän löysi sinettejä, joissa toisissa\noli Tutankhamonin nimi, loisissa kuninkaallisen kuolemankaupungin\nmerkki; hän löysi pellavaisia pääliinoja, joissa yhdessä oli viimeinen\ntunnettu Tutankhamonin hallituksen aikainen aikamääräys; hän löysi\nkukkakiehkuraisia kauluksia, jollaisia surevain oli tapana käyttää\nhautajaisissa sekä joukon muita kiintoisia esineitä. Kaikkia näitä\nesineitä oli ilmeisesti käytetty kerran Tutankhamonin hautajaisissa, ja\nsitten ne kerätty kokoon ja pantu saviastioihin.\n\nKen osasi tavata ja lukea, hänellä oli siis edessänsä kolminkertainen\ntodistusainehisto siitä, että Tutankhamonin haudan täytyi olla tässä\nosassa kuolleiden kaupunkia. Carnarvon ja Carter olivatkin päättäneet\npanna kaivaussuunnitelmansa täällä käyntiin. Mutta silloin puhkesi\nsuuri maailmansota.[80]\n\nSyksyllä 1917 he voivat kumminkin alkaa arkeologisen työskentelynsä\nKuningasten laaksossa. Vielä keväällä 1922 he eivät olleet saavuttaneet\nsanottavia tuloksia. Pitikö heidän luopua koko yrityksestä? He\npäättivät lopuksi kestää vielä yhden talven. Mutta ellei silloinkaan\nonnistuttaisi, oli se kaivauskausi oleva heidän viimeisensä\n»laaksossa». Siitä innostuksesta, millä he olivat alkaneet, ei monen\nvuoden hyödyttömän työn perästä ollut paljoakaan jäljellä, ja senhän\nhyvin ymmärtää.\n\nMutta nyt tapahtui odottamatonta: tuskin Carterin miehet syksyllä\n1922 olivat iskeneet kuokkansa ja lapionsa maahan, kun hän jo teki\nhavainnon, joka runsaasti ylitti hänen rohkeimmatkin unelmansa. Annamme\nnyt Carterin itsensä kertoa.\n\n»Tahdon yrittää», hän sanoo, »kertoa koko asiain kulun. Se ei ole\nhelppoa, sillä löydön äkillisyys pani pääni melkein pyörälle, ja\nseuraavat kuukaudet olivat niin täynnä ihmeellisiä tapahtumia, että\nminulla tuskin oli aikaa tarkata tunteitani.»\n\nKun hän marraskuun 4. päivän aamulla tuli työpaikalle, hän heti\nhuomasi, että jotakin tavatonta oli sattunut. Työmiehet tervehtivät\nhäntä ilmoittaen, että soran alta oli löytynyt kallioon hakattuja\nporrasaskelmia. »Nyt minä uskalsin», hän sanoo, »_melkein_ toivoa,\nettä lopultakin olimme löytäneet etsimämme haudan». Voidaan kuvitella,\nmillä kuumeisella kiihkolla kuokat ja lapiot nyt olivat työssä.\n»Seuraavana päivänä ei ollut epäilystäkään, että me tosiaankin olimme\nhaudan suulla, mutta aikaisemmat pettymykset tuoreessa muistissa\nme emme kumminkaan uskaltaneet tuntea vallan sekoittumatonta iloa.\nHyvin todennäköistähän oli, että se, kuten kaikki muutkin haudat,\noli ryöstetty puhtaaksi. Sillävälin tuli porras toisensa jälkeen\npäivänvaloon. Auringonlaskun aikana oli koko porras kaivettu esiin. Ja\nalin porras päättyi sinetöityyn oveen.»\n\n»_Sinetöity ovi_... se oli siis tosiaankin totta», pääsee onnelliselta\nlöytäjältä. »Kaikkien näiden vuosien kärsivällisyyttä kysynyt työ oli\nlopultakin saava palkintonsa!» Sinä päivänä Carter ei ehtinyt muuta\nkuin tehdä umpeenmuurattuun oviaukkoon juuri sensuuruisen reiän, että\nvoi saada sähkölampun mahtumaan siitä sisään. Sen valossa hän näki,\nettä ovelta itse hautakammioon johtava käytävä oli kiven ja soran\npeitossa — siis ilahduttava merkki siitä, että viranomaiset olivat\ntämän haudan onnistuneet huolellisesti suojelemaan.\n\n»Tosiaankin kaikki voi olla tämän käytävän takana kätkössä», hän\nhuudahtaa ja lisää: »Minun täytyi käyttää koko itsehillintäkykyni\nvoidakseni olla heti murtamatta ovea ja jatkamatta tutkimista.» Hänen\ntaloudellinen auttajansa oli kaukana Englannissa, ja hänellähän toki\noli oikeus olla mukana työn jännittävässä jatkamisessa. Carnarvonin\nLuksoriin saapumista odoteltaessa työ oli siis keskeytettävä.\nEstääkseen epämieluisia tervehtijöitä sinne pääsemästä Carter asetti\npaikalle luotettavan vartioston, peitätti haudansuun jälleen soralla\nja varmemmaksi vakuudeksi vieritytti suuria kiviä sen päälle. »Paikka\nnäytti nyt sellaiselta, että kukaan ei voinut aavistaa siinä koskaan\nolleen hautaa», hän sanoo, »ja minun oli itseni monta kertaa vaikeata\nvakuuttautua siitä, ettei kaikki ollutkin vain unta.»\n\nMarraskuun 23. päivänä loordi Carnarvon saapui Luksoriin, ja työt\nhaudalla voitiin jälleen alkaa. Sittenkuin portaitten sora oli jälleen\nluotu pois, voitiin aluksi ryhtyä lähemmin tutkimaan haudan oven\nsinettejä, ja silloin huomattiin, että monissa niistä oli Tutankhamonin\nnimi. Se sai jännityksen nousemaan huippuunsa. Mutta tehtiin myöskin se\nmasentava huomio, että sekä ovessa että sen edustalla olevassa käytävän\nsorassa oli selviä merkkejä siitä, että hauta oli avattu ja jälleen\nsinetöity.[81] Siis haudanryöstäjät olivat olleet täälläkin! Kysymys\noli nyt siitä, kuinka paljon vahinkoa he olivat ehtineet saada aikaan.\n\nTuli sitten marraskuun kahdeskymmeneskuudes, »päivien päivä», kuten\nCarter sitä nimittää. »Se oli», hän sanoo, »niin ihmeellinen, etten\nkoskaan ole elänyt sellaista enkä koskaan enää voi elää.» Puolipäivään\nmennessä oli käytävän ulko-oven edusta vapautettu sorasta ja kivistä,\nja jälleen oltiin sinetöidyn oven edessä, joka sekin ilmeisesti oli\navattu ja jälleen suljettu. Sen oven takana odotti vastaus kaikkiin\nihmetteleviin kysymyksiin. »Vapisevin käsin», kertoja jatkaa, »tein\nnyt pienen aukon vasempaan yläkulmaan.» Sittenkuin hän oli päässyt\nvarmuuteen, ettei mitään myrkyllisiä kaasuja sieltä virrannut,\nhän pisti kolosta sisälle kynttilän. »Aluksi», hän sanoo, »en\nvoinut nähdä mitään, sillä hautakammiosta virtaava kuuma ilma pani\nkynttilän liekin lepattamaan. Mutta kun silmäni olivat tottuneet\nvalaistukseen, hautakammion pimeydestä sukeltautui esiin yksityisiä\nesineitä: ihmeellisiä eläimiä, kuvapatsaita ja kultaa, — kaikkialla\nvälkkyvää, kiiltävää kultaa! Hetkisen — toisista, jotka seisoivat\nvierelläni, sen on täytynyt tuntua ikuisuudelta — minä seisoin mykkänä\nhämmästyksestä. Lopuksi loordi Carnarvon ei enää voinut kauemmin kestää\nepätietoisuutta, vaan kysyi tuskaisesti: 'Voitteko te nähdä jotakin?' —\n'ihmeellisiä asioita!' oli kaikki, mitä sain änkytetyksi. Sen jälkeen\nlaajensimme aukkoa, niin että molemmat voimme nähdä hautakammioon, ja\nsisälle vietiin sähkölamppu...\n\n»Minä luulen useimpain arkeologien myöntävän, että tuntuu\narastuttavalta, neuvottomalta, kun tunkeutuu sisälle kammioon, jonka\nhurskaat kädet vuosituhansia sitten ovat sulkeneet ja sinetöineet.\nSellaisina silmänräpäyksinä aika on menettänyt merkityksensä.\nKolmetuhatta, kenties neljätuhatta vuotta on mennyt menojaan siitä,\njolloin ihmisjalka polki tätä maata, jolla me nyt seisomme, ja\nkuitenkin huomaamme elävän elämän jälkiä ylt'ympärinsä: oven edessä\nmuurisavella puoleksi täyttynyt astia, nokinen lamppu, sormenjäljet\näskenmaalatulla pinnalla, kukkaseppele, joka on asetettu kynnykselle\njäähyväistervehdykseksi — aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen.\nIlmakin, jota hengitämme on pysynyt muuttumattomana kaikki nämä\nvuosituhannet; me hengitämme sitä kuten nekin, jotka laskivat muumion\nviimeiseen lepoon. Aikakäsite katoaa tuollaisten pienten läheisten\nyksityisseikkojen vaikutuksesta, ja me tunnemme olevamme haudan rauhan\nhäiritsijöitä.\n\n»Tämä on ensimmäinen tunne, joka meidät valtaa—toiset seuraavat pian\ntoistansa: löytäjän ilo, odotuksen jännitys, se ajatus — tutkijan\npuhtain ilo —, että ollaan saamaisillaan uusi lehti historian\naikakirjoihin.\n\n»Varmasti ei koskaan ennen kaivauksien koko historiassa ole nähty\nniin ihmeellistä kuin se näky, joka avautui meille sähkölamppumme\nsäteitten valossa, ensimmäisen valon, mikä kolmen vuosituhannen perästä\ntunkeutui kammion pimeyteen. Koskaan emme olleet voineet uneksiakaan\nsen kaltaista: kokonainen huone — kokonainen museo, siltä meistä\nnäytti — täynnä esineitä, osittain sellaisia, joita emme koskaan ennen\nolleet nähneet, kasattuina toinen toisensa päälle määrältään melkein\nloputtomina. Siellä oli ensinnäkin aivan edessämme kolmet suuret\nkullatut paarit, joiden reunat oli leikkauksin koristettu ihmeellisillä\neläinkuvilla, joista jollakin oli leijonan pää, jollakin virtahevon ja\njollakin lehmän, joka oli Hathor-jumalattaren ruumistuma. Vaikutti»,\nkertojamme jatkaa, »suorastaan kauhistavasti, kun sähkölamppumme\nloihti pimeydestä esiin näiden kullalta hohtavat ruumiit ja niiden\npäät heittivät taustaseinään eriskummallisia varjoja. Sitten huomiomme\nkiintyi kahteen suureen, luonnollisen kokoiseen kuningaspatsaaseen.\nAivan kuin vartiosotilaat ne seisoivat vastakkain kammion oikealla\nseinustalla kultaiseen vaippaan ja kultasandaaleihin puettuina, kädessä\nsotanuija ja sauva ja otsalla Egyptin suojeleva pyhä lasisilmäkäärme,\nkuninkaanvallan symboli.»\n\nNäiden suurempien esineiden välissä oli lukemattomia muita.\nSiellä oli lippaita, joissa oli ihmeellisen kauniita maalauksia\nja turkoosinsinisiä fajanssi- ja kultakirjauksia, lippaita\nebenholtsista ja norsunluusta; siellä oli ihanoita, ilmavan reiällisiä\nalabasterimaljakoita sekä kaunis, samaa puoleksi läpinäkyvää ainetta\noleva korupikari, joka esitti puhjennutta lootuskukkaa. Ripoina oli\nlootuksen nuput ja niiden päällä polvistuvia olentoja »ikuisen elämän»\nvertauskuvina. Siellä oli ihmeellisiä mustia kaappeja ja yhdestä niistä\ntuijotti suuri kultainen käärme avoimesta ovesta. Siellä oli jalosti\nleikattuja tuoleja ja kultakirjauksinen valtaistuin ja vasemmalla hujan\nhajan rikottuja, kumossa olevia triumfivaunuja, joista loisti kulta ja\nrikkaat värilasi- ja jalokiviupotukset.[82]\n\n»Mutta äkkiä», Carter sanoo, »välähti mieleemme ajatus: 'Täällähän ei\nole sarkofagia eikä jälkeäkään muumiosta!' Silloin sattuivat silmämme\nvieläkin yhteen, mustain vahtimiesten välissä oikealla olevaan,\nsinetöityyn oveen, ja vähitellen selveni meille, että mehän olimmekin\nsaapuneet vasta varsinaisen hautakammion eteishuoneeseen. Sinetöidyn\noven takana täytyi olla vielä muita huoneita ja yhdessä niistä\nlöytäisimme faaraon kaikissa komeissa kuolinvarusteissaan.\n\n»Mutta sitten tulivat mieleen jälleen haudanryöstäjät. Oliko heidän\nonnistunut tunkeutua tämän kolmannenkin oven läpi? Ja jos niin oli\nkäynyt, mitä toiveita meillä silloin oli löytää kuninkaan muumio\nvahingoittumattomana? Minä luulen, että sinä yönä tuskin kukaan meistä\nsai unta silmiinsä.»\n\nSeuraavana aamuna retkikunnan johtaja tutki sinetöidyn oven ja\nhavaitsi, että aivan maan rajassa siinä aikaisemmin oli ollut aukko,\njuuri niin suuri, että notkea mies voi siitä ryömiä sisälle; tämä aukko\noli sitten muurattu umpeen ja sinetöity. »Me emme siis saisi», Carter\nhuudahtaa, »olla ensimmäisiä tällä paikalla! Tännekin olivat varkaat\nehtineet ennen meitä, ja tehtäväksemme jäi vain todeta, kuinkahan\npaljon vahinkoa he lienevät ehtineet saada aikaan.\n\n»Mieluummin olisimme halunneet seurata ensimmäistä mielijohdettamme\nja avata tämäkin ovi päästäksemme heti selvyyteen. Mutta niin\nmenettelemällä olisimme voineet pahoin vahingoittaa useita eteishuoneen\nkalleuksia. Emmehän niitä voineet poiskaan viedä, ennenkuin löytö\noli luetteloitu ja luetteloon liitetty täydellinen valokuvajäljennös\nkaikesta, ja tämä työ vaati hyvin pitkän ajan.»\n\nNiinpä onnelliset löytäjät kiinnittivät jälleen koko huomionsa siihen\nasti tehtyihin löytöihin. Jo ne olivat kuin ilmestys egyptiläisen\ntaiteen ja taidekäsityön korkeasta kannasta 33 vuosisataa takaperin.\nJokainen yksityinen esine oli niin suuriarvoinen, että se, kuten Carter\nsanoo, »tavallisissa oloissa olisi yksinänsä riittänyt saattamaan\nmeidät hurmioon ja että sitä olisi voitu pitää runsaana palkintona\nkokonaisen talven kaivaustöistä.»\n\nKun Carter ja Carnarvon nyt syventyivät tähän löytöjen kultakaivokseen,\nhe äkkiä tekivät vielä erään huomion: suoraan edessä olevassa seinässä\nhe keksivät sinetöidyn oven, jossa oli haudanryöstäjäin jäljiltä aukko,\njota ei oltu jälleen täytetty, ja sähkölampun valossa he näkivät\nkolmannen kammion, joka oli pienempi kuin ensimmäinen, mutta vielä\nenemmän täynnä hautajaisesineitä. Mutta siellä vallitsi sekamelska,\njota kerta kaikkiaan ei voi kuvailla. Kaikessa oli selvät jäljet\nhaudanryöstäjäin mellastelusta. »Ei tarvitse paljon mielikuvitusta\nkuvitellakseen heitä työssänsä», Carter kirjoittaa. »Eräs heistä on\nryöminyt kammioon, on sitten kaikessa kiireessä, mutta kumminkin\nsuunnitelmallisesti nuuskinut sen sisällön, tyhjentänyt lippaan,\nheittänyt kasaan osan esineitä, jotka näyttivät erityisen arvokkailta,\nja sen jälkeen ojentanut ne vähissä erin aukon läpi tovereilleen, jotka\nsitten lähemmin arvioivat niiden arvon.\n\n»Tätä kaikkea nähdessämme» — Carter jatkaa — »meille ensimmäisen kerran\ntäysin selveni, minkä tavattoman vastuun olimme ottaneet kantaaksemme.\nTämä ei ollut suinkaan tavallinen löytö, jonka käsittely olisi voitu\nloppuunsuorittaa tavallisen kaivaustalven aikana. Täällä oli tekemistä\ntavattoman paljon, ennenkuin voimme edes alkaa ensimmäisen hautakamarin\ntyhjentämistyötä. Suuri määrä preparoimis- ja pakkaustarpeita oli\nvarastoitava; asianymmärtäviltä erikoistuntijoilta oli kysyttävä\nneuvoa, miten eräitä esineitä oli parhaiten käsiteltävä, ja suojattuun\npaikkaan oli järjestettävä laboratorio löytöjen käsittelyä,\nluetteloimista ja pakkausta varten. Ja sitten luonnollisesti kaikki\nmittaukset ja valokuvaamiset!» Oli ehditty melkein vuodenvaihteeseen,\nennenkuin ensimmäinen esine voitiin tuoda haudasta päivänvaloon —\nensimmäinen tämän ainoan kammion 600—700:sta!\n\nTaiteelliselta näkökannalta kaikkein arvokkaimpia löytöjä oli muuan\narkku, jossa oli metsästys- ja taistelukohtauksia esittäviä, tavattoman\nhienosti ihanan loistavin värein tehtyjä maalauksia. Siinä nähdään,\nmiten kuningas vaunuistaan nuolellansa kaataa gaselleja, antilooppeja,\nvilliaaseja, jalopeuroja, hyeenoja, strutseja ja muita erämaan otuksia.\nToisessa kuvassa hänet esitetään sfinksinä, joka polkee jalkojensa alle\nviholliset. Niin erinomainen on näiden taideteosten tekniikka, että\non turvauduttava suurennuslasiin voidakseen antaa yksityiskohdille\ntäyden arvon. Arkussa oli loistavia kuningaspukuja, joukossa eräs,\njoka ylhäältä alas saakka oli helmillä koristettu, ja samanlaisia\nlöytöjä tehtiin toisistakin arkuista. Eräästä löytyi tavattoman kaunis,\npuhtaasta kullasta ja taivaansinisestä lasimassasta tehty valtikka.\nToisessa oli kauniita lasuurikivestä tai sinisestä fajanssista tehtyjä\nuhrimaljakoita, komeat liivit, jotka olivat monien tuhansien pienten\nkulta-, lasimassa- ja fajanssipalojen peitossa. Epäilemättä tämä\nloistopuku on lajiansa Egyptin huippusaavutuksia. Siinä on suunnaton\nmäärä ihania koristuksia, joista kuvailemalla voisi antaa vain heikon\naavistuksen.\n\nKaikkein suurin taideteos oli kuitenkin valtaistuin, joka oli kokonaan\npäällystetty kullalla ja koristettu kiviupotuksilla. Varsinkin\nselusta, jossa oli Tutankhamonin ja hänen puolisonsa kuvat sekä\nkultainen auringonkehrä säteineen, on vallan ihmeellinen muodoltaan\nja väreiltään. Ja miten sydämellinen, miten elävä onkaan kaunis\nkuninkaallisten puolisojen välinen kohtaus! Kuninkaan ryhti on niin\nluonteva, kuningattaren hento vartalo niin ihastuttava, kun hänellä\nkädessään on pieni malja täynnä tuoksuavaa voidetta, jolla hän sivelee\npuolisonsa olkapäätä. Ja korkeudesta aurinko, Aton, lähettää maan\npäälle elävöittävät säteensä, jotka El Amarnan koulun tavan mukaan\npäättyvät tavallisiin käsiin. Liioittelematta sanottuna tämä taideteos\non kaunein, mitä Egyptin maasta on koskaan löytynyt.\n\nEttä valtaistuin on peräisin El Amarnan ajalta, jolloin Atonin\npalvelus oli vallalla, ilmenee siitäkin seikasta, että taideteoksessa\nesiintyy paikoittain kuninkaan alkuperäinen nimi Tut-ankh-Aton, mutta\npaikoittain »Aton»-sana on poistettu ja tilalle pantu »Arnon».\n\n\u003Ctb>\n\nEsihuoneen tyhjentämistyöstä tuli oikea kärsivällisyyden koetus, ennen\nkaikkea siitä syystä, että oli äärimmäisen vaikeata ottaa pois esinettä\nvahingoittamatta toisia. Välistä ne olivat niin tiiviisti toistensa\nyhteydessä, että ensin täytyi mahdollisimman varovasti tehdä oikeat\npienet rakennustelineet saadakseen esineen tai kokonaisen ryhmän\nesineitä pysymään paikoillaan, kun jokin toinen esine poistettiin.\nJotkin koruesineet olivat erinomaisesti säilyneet, toiset sitävastoin\nniin hauraita, ettei ennakolta voinut tietää, voisivatko ne kestää omaa\npainoansa, jos niitä ryhdyttäisiin nostamaan. Sellaisissa tapauksissa\nei voinut koskaan tietää, mikä oli parasta: konservoidako ne paikallaan\nvai jättääkö se siksi, kunnes ne saataisiin oikeaan laboratorioon.\nMonta kertaa oli pakko menetellä edellisellä tavalla. »Me löysimme\nesimerkiksi», Carter sanoo, »helmineuleisiä sandaaleja, joiden langat\nolivat täysin tuhoutuneet. Niin kauan kuin niihin ei koskettu, ne\nnäyttivät aivan vahingoittumattomilta, mutta heti, kun niitä yritettiin\nkohottaa, ne hajosivat. Ainoana vaivan palkkana oli kourallinen\nsivistyshistorialliselta kannalta arvottomia helmiä». Tämänkaltaisissa\ntapauksissa oli heti konservoitava sulalla parafiinivahalla. Kun se\noli jähmettynyt, voitiin sandaaleja liikuttaa vaaratta. Sama oli laita\nhautajaiskukkavihkojen. Ne olivat sellaisessa tilassa, että olisivat\nensi kosketuksesta hajonneet tuhkaksi. Mutta kun niitä oli ruiskutettu\nmuutaman kerran selluloidiliuoksella, voitiin ne vaaratta viedä pois ja\npakata kuljetusta varten.\n\n»Työn _täytyi_ käydä hitaasti, hermostuttavan hitaasti. Ja kaiken\naikaa oli hartioilla raskaan edesvastuun painostava tunne. Sillä\narkeologin löydöt eivät ole _hänen omaa_ omaisuuttansa, jota hän\nvoi käsitellä, miten häntä itseänsä miellyttää. Jokainen löytö on\nmenneiden aikojen lahja nykyisyydelle. Muinaistutkija on ainoastaan\nonnen suosima välittäjä, jonka käsien kautta tämä lahja tulee meidän\nkaikkien hyväksi. Jos hän välinpitämättömyydellä, huolimattomuudella\ntai tietämättömyydellä vähentää sitä tietomäärää, jonka tuo lahja\nolisi voinut meille välittää, hän tekee itsensä vikapääksi raskaaseen\nrikokseen. Jos hän tuntee olevansa lopen uupunut tai jos hän kiirehtii,\nhän voi tämän seurauksena tehdä sen rikoksen, että päästää käsistänsä\nkenties ainoan mahdollisuuden, mitä on ollut tai tulee olemaan saada\ntietoja, joilla on tieteelle suunnaton arvo.\n\n»Tätä ajatellen voi helposti kuvitella tunteitamme tehdessämme\ntyötä haudassa. Varkauksien pelko piti meitä myöskin alituisessa\nlevottomuudessa. Koko seutu oli yhtenä hälinänä löydön johdosta;\nja mitä mielikuvituksellisimpia kertomuksia kierteli sen kullan ja\njalokivien määrästä. Täytyi siis ajatella sitäkin mahdollisuutta,\nettä öiseen aikaan tehtäisiin suurisuuntainen yritys ryöstää hauta,\njollainen kokemus niin usein oli tehty. Tämän vaaran torjumiseksi\npidettiin »laaksossa» vahdissa kolme toisistansa riippumatonta ryhmää,\nkukin oman päällikkönsä alaisena.»\n\nOlemmehan jo ennen maininneet, että Tutankhamonin hauta ei ollut\nkokonaan säästynyt muinaisajan haudanryöstöiltä. Ensimmäisen oven\nsineteistä tiedämme, että sisäänmurtoja oli tapahtunut ainoastaan\nmuutamia vuosia kuninkaan hautajaisten jälkeen. Murtautujat ovat\nluonnollisesti koettaneet kahmia itselleen kaikki täyskultaiset\nesineet. Onneksi heillä on ollut hyvin kiire, ja sen vuoksi on moni\ntällainen koristus jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta mitä kalleuksia he\novat vieneet, sitä emme saa koskaan tietää.»[83]\n\n»Meiltä meni seitsemän viikkoa», Carter jatkaa, »ensimmäisen\nhautakamarin tyhjentämiseen, ja olimme todellakin kiitollisia, kun\nolimme saaneet tämän työn onnellisesti loppuun.»[84]\n\nVihdoinkin oli päästy niin pitkälle, että sinetöidyn oven sulkemien\nsalaisuuksien piti ilmestyä. Varovasti murrettiin pala palan jälkeen\nerottavaa muuria. Vähitellen, kun aukko laajeni, kävi ilmeiseksi, että\ntodellakin oli saavuttu Tutankhamonin hautakammioon. Mutta sinne pääsyn\nsulki alttarimainen lipas, joka oli päällystetty kullalla kauniine\nsinifajanssisine upotuksilleen. Se täytti melkein koko hautakammion\nja sulki sisäänsä kaikesta päättäen kuninkaallisen sarkofagin. Kun\nnäki molemmat kuolleen patsaat seisomassa kumpikin puolellansa ovea ja\nsiellä sisällä puolittain näkyvänä kultaisen tabernaakkelin, joka kätki\nitsensä vainajan, se teki, sanoo Carter, melkein tuskallisen valtavan\nvaikutuksen.\n\nArkeologiselta kannalta oli nyt kaikkein tärkein kysymys, olivatko\nrosvot tunkeutuneet myöskin vainajan luo. Jännittyneinä Carter ja\nCarnarvon tarttuivat tabernaakkelin salpoihin ja avasivat ovet. Sisällä\noli toinen, pienempi tabernaakkeli ovet suljettuina, ja näissä ovissa\noli murtamaton sinetti. Nyt ei enää ollut epäilystäkään, että seistiin\nensimmäistä kertaa Egyptin kuninkaan edessä, joka oli saanut levätä\nrauhassa haudan häpäisijöiltä.\n\nMutta tämä ei ollut ainoa ilahduttava löytö sarkofagikammiossa. Tästä\nhuoneesta johti nimittäin ovi neljänteen kammioon. »Yksi ainoa tähän\nhuoneeseen luotu silmäys», Carter sanoo, »riitti saamaan meidät\nvakuutetuiksi, että täällä olivat haudan suurimmat aarteet. Oven\nvastapäisellä seinällä oli kaunein muistomerkki, mitä konsanaan olen\nnähnyt — niin ihmeellisen kaunis, että ihmetyksestä ja ihailusta\npidätti henkeänsä! Se oli suuri lipas, joka ylt'yleensä oli kullalla\npäällystetty, yläreunassa jonkinlainen pyhiä käärmeitä esittävä friisi.\nLippaan ympärillä seisoivat vainajan neljän suojelusjumalattaren\npatsaat. Ihastuttavat olennot seisoivat siinä käsivarret aivan kuin\nsiunaukseen ojennettuina; ja niin luonnolliselta ja elävältä vaikutti\nheidän asentonsa, niin täynnä myötätuntoa ja armonantoa oli heidän\nkasvojensa ilme, että heihin katsominen tuntui melkein pyhyyden\nhäpäisyltä.» Epäilemättä tämän lippaan sisällä olivat ne astiat, joissa\nvainajan sisälmyksiä säilytettiin balsamoimisen jälkeen.\n\n»Sarkofagihuone oli täynnä ihmeellisiä esineitä», kertoo Carter,\n»mutta meillä oli tuskin aikaa tarkastaa niitä lähemmin — niin\nvastustamattomasti suuntautuivat katseemme alati noihin rakastettaviin\npikku jumalattariin. Se oli elämys, jota kukaan läsnäolleista ei\nkoskaan voi unohtaa.» Tässä huoneessa oli joukko kauniita lippaita ja\narkkuja, yhdessä Tutankhamonin pikku patsas. Korkeintaan kaksi tai\nkolme lippaista varkaat ovat voineet saada avattavikseen. Kaikissa\nmuissa oli murtamattomat sinetit, ja kaikki kamarin esineet olivat\nsamalla paikalla kuin hautaa ensi kertaa suljettaessa.\n\nValtava työ oli siis edessä Carterilla ja hänen auttajillansa —\nCarnarvon ei saanut, kuten kaikki tiedämme, nähdä niiden tutkimusten\njatkumista, jotka hän palavalla harrastuksellaan ja avuliaisuudellaan\noli pannut käyntiin. Hänen äkillinen kuolemansa kohta vertaistansa\nvailla olevien voittojen jälkeen heittää synkän, melkein mystillisen\nvarjon Tutankhamonin haudassa suoritettujen kaivausten ylle. Kuoleman\nsyynä oli moskiitin purema, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Maailman\ntaitavimmat lääkärit ponnistelivat kolmen viikon ajan pelastaakseen\nhänen elämänsä — yhden heistä lady Carnarvon toi lentokoneella\nEnglannista —, mutta he eivät voineet mitään kuolemalle. Sairas tunsi\nitse, miten tulisi käymään. »Olen kuullut äänen, joka kutsuu minua»,\nhän sanoi eräälle ystävälleen; »minä valmistaudun seuraamaan sitä.»\n\nTutankhamonin kuolinnaamio puhdasta kultaa, runsaasti koristettu\npuolijalokivillä. Se peitti muumion päätä ja hartioita.\n\nSitkeiden Egyptin hallituksen kanssa syntyneiden selkkausten jälkeen\nCarter syksyllä 1925 voi avata Tutankhamonin sarkofagin. Sen sisällä\noli puinen ruumisarkku ja tämän sisällä taas toinen samanlainen\narkku, jonka sisältönä vuorostaan oli kallisarvoisin ruumisarkku,\nmitä maailma konsanaan on nähnyt. Se oli puhdasta, mestarin kädellä\npakotettua kultaa, upotuksina loistavanväristä emaljia ja painoi 200\nkg — toisten tietojen mukaan 400. — Tutankhamonin ruumiin anatominen\ntutkiminen osoitti, että hän oli ollut kuollessaan vain noin 18-vuotias\nnuorukainen.\n\nMuumioarkku vietiin salaa Kairon museoon, jonne se saapui\nuudenvuodenpäivänä 1926.\n\n\u003Ctb>\n\nEi koskaan ole tehty niin kallisarvoisia muinaislöytöjä kuin\nTutankhamonin hautaa kaivettaessa. Huonekalujen ja taide-esineiden\nkoristelu voittaa kauneudessa ja täydellisyydessä kaikki aikaisemmin\nnähdyt Egyptin muinaismuistot. Tämän kautta on saatu entistä paljon\nkorkeampi käsitys Egyptin kulttuurin kehityksestä, ja täytyy olettaa,\nettä tällä kulttuurilla on ollut paljon syvällisempi vaikutus\nnaapurikansoihin, kuin mitä ennen oltiin taipuvaisia uskomaan.\nSelvemmin kuin aikaisemmin nähdään nyt, että Egypti on ensimmäinen\ntekijä sarastavan maailmankulttuurin luomisessa. Ja kun näkee kaiken\nsen komeuden, minkä mitätön faarao vei myötänsä hautaan, nuorukainen,\njoka hallitsi vain 6—7 vuotta, silloin voi aavistella, minkälaisen\nhautaloiston on täytynytkään ympäröidä sellaisia inahtavia faaraoita\nkuin Thotmes III:ta, Amenhotep III:ta, Seti I:tä ja Ramses II:ta.\n\n\u003Ctb>\n\nJatkuvien, vuosi vuodelta tehtyjen hauta- ja temppelilöytöjen ansiosta\nhistorian valo on yhä kirkkaampana valaissut Egyptin muinaisuutta.\nTaideteosten ja kulttuuriesineiden kokoelmat kasvavat vuosi vuodelta,\nja rinnan tämän kanssa edistyy kirjallisten muistomerkkien tutkimus.\nKivensiru piirtokirjoituksineen löytyy täältä, papyruskatkelma tuolta —\negyptologit tavaavat ja sommittelevat yhteen, ja sitä tehden haihtuu se\nsumu, joka peitti vanhan Egyptin historian.\n\nKielentutkijat ja arkeologit toisiansa tukien ovat jo kauan sitten\npäässeet niin pitkälle, että ovat melkoisesti tinkineet sen arvoa,\nmitä Herodotos ja muut muinaisajan kuulut historiankirjoittajat ovat\nkertoneet meille Egyptistä. Mikäli Herodotos kertoo siitä, mitä hän\nomin silmin oli nähnyt pitkällä matkallaan, jonka hän 5:nnen vuosisadan\npuolivälissä e.Kr. teki halki Egyptin ja Vähän-Aasian, sikäli hänen\ntietonsa yleensä ovat tavattoman arvokkaita, mutta kun hän rakentaa\nvanhempien aikojen perimätiedon kertomuksille, — ainakin Saisin aikaa\nvanhemmille —, silloin hän useimmiten iskee kirveensä kiveen. Osaksi\nhän on ilmeisesti monta kertaa käsittänyt väärin, mitä on kuullut\nkerrottavan, osittain se perimätieto, jolle hän on rakentanut, on\naikojen kuluessa niin turmeltunut, etteivät ainoastaan yksityisseikat,\nvaan pääpiirteetkin ovat tulleet virheellisiksi. Vuosiluvut ja\nhistorian kaudet ovat täten sekaantuneet toisiinsa täydelliseksi\nkaaokseksi.\n\nToinen syy varovaisuuteen Herodotoksen tietoihin nähden on siinä, että\nhän oli haaveellinen ja senvuoksi melkein kritiikitön egyptiläisten ja\nheidän viisautensa ihailija. Hänet oli vallannut aito egyptomania, joka\nhänen kauttansa levisi laajoihin piireihin ja jolla on uskovaisensa\ntänäkin päivänä. Hänestä näyttivät melkein kaikki kreikkalaisten tiedot\nja taidot olevan egyptiläisiltä perittyjä — kaikessa egyptiläiset\nolivat olleet hänen omain maanmiestensä oppimestareina. Egyptin\npapeilla luultiin olevan hallussaan salaperäinen viisaus, niin, jopa\nmaailmanarvoitusten ratkaisu käsissään. Kritiikki oli ominaisuus, jota\nkunnon Herodotos, niin »historiankirjoituksen isä» kuin olikin, oli\narveluttavassa määrässä vailla. Ja myöhempäin aikojen kreikkalaiset ja\nroomalaiset historioitsijat ovat arvostelukyvyttömästi seuranneet hänen\njälkiään.\n\nToinenkin muinaisajan historioitsija, jota aikaisemmin suuresti\nkunnioitettiin, on meidän päivinämme alentunut arvossa, samassa määrin\nkuin egyptologit ovat tehneet uusia löytöjä. Tämä mies on egyptiläinen\nylipappi ja auringonjumalan temppelin arkistonhoitaja Manetho, joka\n3:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. kirjoitti suuren teoksen maansa\nhistoriasta. Hänen teoksestaan on ikävä kyllä suurin osa jo kauan\nsitten kadonnut. Mutta menetys ei tunnu enää niin valitettavalta kuin\nennen vanhaan, jolloin Manetho oli erehtymättömän maineessa. Ainoastaan\nniihin Egyptin historian aikoihin nähden, joilta ei ole tarpeeksi\nmuistomerkkejä, Manethon teoksella on vielä jotakin arvoa, mutta\nsilloinkin on sitä luonnollisesti käytettävä äärimmäisen varovasti.\n\nNyt sanotusta ei pidä harhautua luulemaan, että Egyptin temppelit,\nhautakammiot ja muistokirjoitukset, päinvastoin kuin vanhat\nperimätiedot, sisältäisivät väärentämättömän totuuden. Kyllä nekin ovat\naina enemmän tai vähemmän epäilyttäviä, koska niiden tarkoituksena\non kuninkaiden tai muitten mahtimiesten ylistäminen. Senvuoksi ne,\nkuten jo olemme nähneet, puhuvat suurin sanoin heidän urotöistään,\nmutta vaikenevat tappioista ja vastoinkäymisistä. Eivätpä useat uuden\nvaltakunnan faaraot, varsinkin 19. ja 20. hallitsijasukuun kuuluneet,\nole kavahtaneet yksinkertaisesti anastamasta aikaisempien kuningasten\nmuistokirjoituksia ja asettamasta niihin omaa nimeänsä edeltäjäinsä\ntilalle.\n\nKuinka ääretöntä työtä, kuinka terävää älyä, miten ihmeteltävää\nyhdistelmäkykyä onkaan vaatinut niiden miesten tieteellinen työ, jotka\nmeidän päivinämme ovat voineet menestyksellä ryhtyä arvostelemaan\nkuuluisia historiankirjoittajia, jotka ovat eläneet 2—2 1/2\nvuosituhatta lähempänä tapahtumia kuin me! Tässä jos koskaan, valtaa\nmielen vastustamaton ihmisneron ihailu. Niin valtavat ovat egyptologian\nalalla otetut edistysaskelet, että pari miespolvea sitten suoritetut\nEgyptin historian-kirjoitusyritykset jo ovat menettäneet kaiken arvonsa\n— paitsi eriskummaisuusarvoansa.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nG. Belzoni, Narrative of the operations and recent discoveries in Egypt\nand Nubia.\n\nLudvig Borchard, Ausgrabungen der deutschen Orient-Gesellschaft bei\nAbusir 1901—02 (Mitteilungen der deutschen Orient-Gesellschaft» 1902).\n\nHoward Carter and A.C. Mace, The tomb of Tut-ankh-Amen.\n\n\n\n\nFAARAON HOVISSA.\n\n\nSamoinkuin monia muita muinaisajan hallitsijoita ja Kiinan ja Japanin\nkeisareita meidän päivinämme faaraota pidettiin ja kunnioitettiin\njumalana, auringonjumalan, Ran poikana ja hänen tavallisin arvonimensä\noli »hyvä jumala». Toinen kuninkaan nimitys oli »per-ô», raamatun\n»faarao», joka oikeastaan merkitsee »iso talo» ja alkujaan oli siis\nkuninkaallisen palatsin nimitys. Sitten käytettiin sitä merkitsemään\nkuninkaallista hallitusta, aivan kuten turkkilaiset nimittävät\nhallitustansa »Korkeaksi portiksi». Samalla tavoin »faarao» tuli\nmerkitsemään Egyptin vakion yksinvaltaista hallitsijaa, kuningasta.\n\nFaaraon ympärillä hänen palatsissaan hääri hyvin runsaslukuinen\nhovikunta. Hoviväen kaikkien arvonimien luetteleminen kävisi\nmäärättömän pitkäksi. Hautakirjoitukset todistavat, että ylimykset\npitivät hyvin suurena kunniana saada palvella hovissa. Tavantakaa\ntapaa seuraavanlaisia sanontatapoja: »Hän palveli kuningasta hänen\ntalossansa, hän eli herransa jalkojen juuressa, hän oli kuninkaalle\nrakkaampi kuin koko Egypti.» Erityisen ylpeitä siitä, että saivat\npaistatella päivää kuninkaallisen armon loisteessa, olivat ne\nhovimiehet, joille suotiin erityinen kunnia olla läsnä hänen\nmajesteettinsa aamupukeutumisessa. Niitä, jotka saivat suorittaa\npalvelusta tässä menossa, joka muistuttaa 1700-luvun Ranskan\nkuninkaitten hovimenoja, sanottiin »kuninkaallisen pukeutumishuoneen\nsalaisuuksien esimiehiksi.» Voi olla varma siitä, että kukaan heistä ei\nole unohtanut antaa hautakirjoituksestaan jälkimaailman saada tietää,\nmiten erinomaisen hieno arvonimi hänellä oli. Muuan toinen hyvin korkea\nherra nimittää itseään ylpeästi »kuninkaan kylpyhuoneen esimieheksi».\n\nHyvin merkitsevää osaa hovissa näyttelivät jo vanhimpina aikoina\nkuningasten ja kuningattarien imettäjät. Sellaisen naisen virallinen\narvonimi oli »suuri imettäjä, joka ihanilla rinnoillansa ravitsi\njumalaa — s.o. faaraota —, voimakasta imemään, Ala- ja Ylä-Egyptin\nherran suuri imettäjä, jonka ihoa Horus[85] on koskettanut.»\nOsoitukseksi kiitollisuudestaan imettäjä-äitiänsä kohtaan kuninkaat\ntavallisesti rakennuttivat hänelle haudan, mutta niinpä olikin\ntuollainen kuninkaallinen imettäjä jo edeltäpäin grande dame, sillä hän\noli jonkun ylhäisen egyptiläisen puoliso.\n\nMiten tarkka juhlamenojärjestys vallitsi muinaisten faaraoitten\nhovissa, näkyy siitäkin, että oli erityinen armo, kun kuningas antoi\njonkun ylimyksistään suudella kuninkaallista jalkaa eikä sallinut,\nettä mies suuteli sitä maata, jota tuo jalka suvaitsi tallata. Ja eräs\nniistä miehistä, jotka pitivät tätä suurimpana kunnianaan, ei ollut\nkumminkaan sen vähäisempi kuin Memfiksen ylipappi ja faaraon oma vävy!\nTapoja on erilaisia.\n\nKun hovimiehet astuivat faaraon eteen, »he kohottivat käsivartensa\nhänen ylistyksekseen ja riemuitsivat ja suutelivat maata hänen\nkauniiden kasvojensa edessä.» Ja kun »hyvä jumala» oli tehnyt\npäätöksen, kuului hovimiestapoihin ilmaista ihastustaan ja »ylistää\nherraansa suudellen maata, maaten vatsallansa hänen edessänsä ja\nkohottaen riemuhuutoja.»\n\nUuden valtakunnan aikana näyttää ylimysten ja pappien »maansuutelu»\nlakkautetun ja rajoitetun palvelijoihin ja alempaan kansaan.\nSuuremmassa arvossa olevat tervehtivät faaraota nöyrin kumarruksin ja\nlaskien tai kohottaen käsivartensa aivan kuin rukoukseen. — Kuninkaan\n_puhutteleminen_ oli vastoin kaikkia soveliaisuussääntöjä — korkeintaan\nuskalsi _puhua_ hänen kuultensa. Ja ennenkuin tämän rohkean askelen\nuskalsi ottaa, täytyi alkaa pitkästi kierrellen kaarrellen, kuten\nesimerkiksi näin: »Sinä olet kuin Ra kaikissa edesottamisissasi, kaikki\nmitä sinun sydämesi tahtoo, se tapahtuu. Jos sinä yöllä toivot jotakin,\nniin se on tapahtunut aamun sarastaessa. Me olemme nähneet sinun\nihmetyösi aina siitä saakka, kun sinut kruunattiin kuninkaaksi. Kaikki,\nmitä sinun huuliltasi lähtee, on kuin Horus puhuisi taivaan rannalta.\nMitä onkaan, mitä sinä et tietäisi? Ja missä onkaan paikka, jota sinä\net olisi nähnyt? Kaikki tulee sinun korviisi, sitten kuin tulit tämän\nmaan valtiaaksi. Sinä olet hallinnut aina siitä saakka, jolloin olit\näidin kohdussa. Sinulle esitettiin valtakunnan asiat, kun sinä olit\nvielä kiharapäinen lapsi. Ei mitään tapahtunut sinun tietämättäsi.\nSinä olit ylin sotapäällikkö, kun olit vasta kymmenvuotias poikanen,\nja kaikkiin töihin, mitä suoritettu on, on sinun kätesi tehnyt\nsuunnitelman. Jos sinä sanot vedelle: 'Kohoa vuorelle!' niin valtameri\nrientää sinne, heti kuin sinä olet puhunut. Sinä elät ikuisesti, ja\nkaikkia sinun käskyjäsi totellaan, oi kuningas, meidän herramme!»\n\nKahta erityisen vähäpätöistä faaraota, jotka elivät noin 1300 e.Kr.,\ntervehdittiin seuraavanlaatuisin ylistyslauluin: »Palatsisi sisällä\nsinä kuulet kaiken, mitä puhutaan muissa maissa, sillä sinulla on\nmiljoonat korvat. Jos joku puhuu syvällä vuoren onkaloissa, niin hänen\nsanansa saapuvat sinun korviisi. Sinun silmäsi loistaa kirkkaammin kuin\ntaivaan tähti. Vaikka asia on kuinkakin salainen, sinun silmäsi sen\nkumminkin keksii.»\n\nVoi ymmärtää, mikä erinomainen onni sitten oli saada tällaiselta\nvaltiaalta jopa omakätinen kirjoitus. Tämä ilonsa vastaanottajan\ntäytyi ilmoittaa jälkimaailmallekin ikuistamalla ihmeellinen tapaus\nhautakirjoitukseensa.\n\nKuninkaiden ja ylimysten seuraan kuului myöskin kääpiöitä, jotka\ntavallisesti hoitivat herransa puvustoa ja taluttelivat hänen\nkoiriansa tai apinoitansa. Luultavasti kääpiöiden tehtävänä oli kuten\nkeskiajallakin olla herransa hauskuttajana.\n\n\u003Ctb>\n\nItämailla oli siihen aikaan kuten meidän päivinämmekin ruhtinaan\nhaaremi, monine kilpailevine kuningaspuolisoineen, prinsseineen ja\nprinsessoineen ja näiden kunnianhimoisine suosikkeineen, kaikkien\njuonittelujen pesäpaikka. Täällä näytellyistä jännittävistä draamoista\non suurin osa jäänyt ainaiseksi kulissien taakse, mutta yhtä ja\ntoista jälkimaailma on saanut tietää. Niinpä tunnemme jo 6:nnen\nhallitsijasuvun ajalta sellaisen tapauksen. Voimakkaalla kuninkaalla\nPepi I:llä oli nimittäin hyvin uskottu suosikki, joka kuvaillessaan\nelämäänsä mastabassa kertoo: »Siihen aikaan, jolloin salaisuudessa\nryhdyttiin oikeudellisiin toimenpiteisiin suurta kuningaspuolisoa\nHetestä vastaan, hänen majesteettinsa salli minun johtaa kuulustelua\n— minun yksinäni, senvuoksi, että minä olin hänen majesteettinsa\nsydämelle rakas ja hänen majesteettinsa oli mieltynyt minuun. Minä\nitse toimitin kirjallisen kertomuksen siitä, minä yksin yhden ainoan\ntuomarin kanssa. Ei koskaan ennen minun asemassani oleva henkilö ollut\nsaanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia.»\n\nYksityiskohtaisemmat tiedot on meillä Ramses III:n vanhuudenpäiviltä\nsamanlaisesta oikeudenkäynnistä, joka koski faaraon haaremissa\nsuunniteltua suurta salaliittoa. Tälläkään kertaa kuningas ei uskonut\nikävää oikeustapausta tavallisille tuomareille, vaan sen sijaan\nasetti uskotuistansa erikoisen tuomioistuimen, joka sai rajattoman\nvallan päättää rikollisten elämästä. Meidän tietomme tuomioistuimen\nkäsittelyistä ovat peräisin kirjallisista papyrus-merkinnöistä, jotka\nkaikesta päättäen olivat tarkoitetut kuninkaallista arkistoa varten.\nNiistä käy selville, että eräs kuninkaan puolisoista oli toisten\nhaareminaisten kanssa tehnyt salaliiton faaraota vastaan, joka nyt\noli vanha ja sairaalloinen, luultavasti tarkoituksenaan asettaa oma\npoikansa valtaistuimelle. Vehkeilevät naiset olivat saaneet puolelleen\nuseimmat haaremin hovimiehet, jopa faaraon oman ylikamariherran ja\nylimmäisen juomanlaskijan. Vaarallisinta oli, että myöskin Nubiassa\nolevien egyptiläisten joukkojen päällikkö oli mukana salaliitossa.\nHänen sisarensa, joka kuului Ramseen haaremiin, oli houkutellut\nhänet avustamaan salahanketta. Suunnitelmana oli, että nubialaiset\njoukot alkaisivat kapinan ja hyökkäisivät Egyptiin. Samalla kertaa\nnäyttävät haareminaisten sukulaiset ja ystävät ja muut rikostoverit\ntyöskennelleen kiihoittaakseen pääkaupungin väestöä vallankumoukseen\nvanhaa faaraota vastaan. Muitakin korkeita upseereita ja virkamiehiä,\nniiden joukossa eräs pappi, otti osaa suuren kapinan valmisteluihin.\nPappi antoi taikakirjan opastuksella ohjeita, miten oli meneteltävä,\njotta kuninkaallisen palatsin vartiomiehistö voitaisiin taikakeinoin\nlamauttaa. Tähän tarkoitukseen valmistettiin salaperäisin loitsuin\nvahanukkeja, jotka toimitettiin salaisesti palatsiin levittämään siellä\npelkoa ja kauhua.\n\nMutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta salaliitto tuli kuninkaan\nkorviin. Hän sai pian käsiinsä pitkän luettelon valtionkavaltajista,\nja kaikki nämä, niin naiset kuin miehetkin, vangittiin. Kuten sanottu,\nkuningas asetti erikoisen tuomioistuimen tuomitsemaan tätä »maan\ninhoa», kuten rikollisia eräässä kertomuksessa nimitetään. Tuomareille\nantamissaan ohjeissa kuningas merkitsevästi ilmaisee toivomuksenaan,\nettä tämä epämiellyttävä juttu ratkaistaisiin mahdollisimman suuressa\nhiljaisuudessa: »Niitä sanoja, joita syytetyt ovat lausuneet, en tunne.\nMenkää ja tutkikaa heitä! Sallikaa niiden, joilla on etuoikeus, saada\nkuolla oman kätensä kautta,[86] kuolla, minun siitä mitään tietämättä!\nJa antakaa muidenkin rikollisten saada rangaistuksensa, minun siitä\nmitään tietämättä!» Siis, ei huomiotaherättäviä kohtauksia! Joitakin\nsalaisesti julistettuja tuomioita, joitakin itsemurhia ja mestauksia\nkaikessa hiljaisuudessa — siinä kaikki!\n\nTuomiopöytäkirjat ovat myöskin lyhyitä ja ylimalkaisia. Eräästäkin\nvähemmin ylhäisestä rikollisryhmästä sanotaan esimerkiksi: »Eräiden\nhaaremin vartijain vaimot, jotka salaliittoon olivat yhtyneet miestensä\nrikostovereiksi, asetettiin tuomioistuimen eteen. Heidät huomattiin\nkanssarikollisiksi ja annettiin heidän rangaistuksensa täyttyä: kuusi\nnaista.»\n\nJa siitä prinssistä, joka näyttää olleen tarkoitettu sysäämään faaraon\nvaltaistuimelta, sanotaan pöytäkirjoissa: »Hänet asetettiin oikeuden\neteen, koska hän oli liittynyt äitiinsä, kun tämä teki salaliiton\ntoisten haareminaisten kanssa, ja oli siis toiminut vihamielisesti\nherraansa vastaan. Häntä kuulusteltiin, huomattiin hänet syylliseksi ja\njätettiin hänen omaksi tehtäväkseen päiviensä päättäminen.»\n\nKeitä salaliittolaiset olivat, emme saa tietää. Heidän nimiensä ylle\nviranomaiset ovat levittäneet saman salaperäisyyden verhon kuin yli\nkoko draamankin ja antaneet heidän esiintyä pöytäkirjassa keksityin\nnimin. Kun eräänkin hovivirkamiehen nimityksenä on »Auringonjumala\nvihaa häntä», niin voimme ymmärtää, että tämä ei ollut hänen oikea\nnimensä, vaan että se luultavasti kuului »Auringonjumala rakastaa\nhäntä». Ja korkea upseeri, jonka nimenä oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on\n»Theban Paha», on kai siihen asti ollut nimeltään »Theban Hyvä».\n\nEnnenkuin tuomioistuinkäsittelyt kumminkaan — olivat vielä loppuneet,\nsattui tapaus, joka kauhistavalla tavalla osoittaa, kuinka\nläpimädäntyneiksi yhteiskuntasiteet olivat ehtineet tulla Egyptissä.\nKuninkaan tuomioistuimessa olevista luottamusmiehistä täytyi kaksi\näkkiä vangita. He olivat tutkinnon kuluessa tulleet syytettyjen\nhaareminaisten sekä erään salaliiton päähenkilön hyviksi ystäviksi ja\nyhdessä heidän kanssaan toimeenpanneet juomingit. Rangaistus: nenä ja\nkorvat pois.\n\n\n\n\nLAKI JA OIKEUS.\n\n\nMuinaisegyptiläisistä lakikokoelmista on säilynyt vain yksi, ja tämäkin\nhyvin vaillinaisena. Se on kaiverrettu jättiläismäiseen muistokiveen,\njonka kuningas Haremheb, 19:nnen dynastian ensimmäinen hallitsija,\npystytti Kamakin suureen temppeliin. Paha kyllä tämän kuten monien\nmuidenkin muistomerkkien teksti on siinä määrin turmeltunut, että\nainoakaan pykälistä ei ole täydellisesti säilynyt. Ne väärinkäytökset,\njoita vastustamaan Haremheb erityisesti tahtoi käydä, koskivat\nvirkamiesten ja sotilaiden omavaltaisuutta verojen keräyksessä.\nRangaistukset näistä ovat ankaria: toisen kerran »sata ruoskaniskua,\njoista viisi avointa haavaa», toisen kerran nenä pois ja karkoitus\nmaasta johonkin kaukaisimpaan koilliseen rajakaupunkiin.\n\nTodistuksena siitä, kuinka alkeellista veronkanto oli, mikä johtui\nsiitä, että rahaa ei ollut maksuvälineenä esitettäköön seuraava\npykälä sanatarkasti: »Jos köyhä mies teki itsellensä veneen ja siihen\npurjeet voidakseen palvella faaraota ja lastasi siihen, mitä hän oli\nvelvollinen suorittamaan verona faaraon panimoille ja keittiölle, ja\nhäneltä ryövättiin vene ja faaraolle tulevat verot, niin jäi köyhä\nmies vaille omaisuuttansa ja suuren työnsä hedelmiä. Tämä on väärin,\nja faarao tahtoo tehdä sellaisesta lopun voimakkailla toimenpiteillä.\nSenvuoksi hänen majesteettinsa käskee, että jos joku virkamies\nomavaltaisesti anastaa faaraolle tulevat verot ja ottaa veneen\nkeneltä hyvänsä tämän maan asukkaalta, häneltä rangaistukseksi nenä\nleikattakoon ja hänet lähetettäköön nenättömäin kaupunkiin.\n\n\u003Ctb>\n\nVanhan Egyptin oikeudenkäyntimenetelmää koskevaa ainehistoa on säilynyt\nrunsaasti, mutta itse rangaistusten laadusta meillä valitettavasti on\nvain hyvin niukkoja tietoja.\n\nSaadakseen törkeät rikolliset tunnustamaan käytettiin kidutusta. Ei\nyksin selkä, vaan myöskin jalat ja kädet saivat kepistä osansa. Tämä\noli syytetyn »täydellistä tutkimista». Aikaisemmin puheenaolleessa\nRamses IX:n aikaisessa oikeudenkäynnissä haudanryöstäjiä vastaan\nkuulustelu alkoi sillä, että sitä rosvoista, jonka asunnosta varastetut\nesineet oli löydetty, ensin ruoskittiin ja hänet sitten pantiin käsi-\nja jalkarautoihin. Saman käsittelyn alaiseksi joutui laivuri, joka oli\nepäluulonalainen, mutta havaittiin syyttömäksi. Eräs vanha pappi oli\nollut mukana haudanryöstössä; hänen kuoltuansa kuulusteltiin hänen\npoikaansa samalla armottomalla tavalla. — Välistä joutui syytetty\nkidutettavaksi kolme, neljä kertaa, jos oli syytä epäillä hänen\nvalehdelleen.\n\nRangaistuksista oli ruoskiminen tavallisin. Muinaisessa Egyptissä,\nniinkuin meidän päiviemme Idässä, pidettiin selkäsaunaa varmimpana\nkeinona esim. virkistämään hitaita veronmaksajia; eivät edes\nyhteiskunnallisen arvoasteikon huipuilla olevat olleet turvassa\nkepiltä. Muuan ylhäinen mies vanhan valtakunnan ajalta kehuu\nhautakirjoituksessaan, ettei hän koskaan, sitten nuoruutensa päivien,\nollut saanut ruoskaa keltään virkamieheltä. Jo koulussa keppi oli\nkernaasti käytetty opetusväline. »Pojalla on korvat selässänsä;\nhän kuulee sitä, joka häntä lyö», samanaikainen pedagogi sanoo\nasiantuntemuksella ja vakaumuksella. Muuan entinen oppilas muistellen\nkiitollisesti entisiä koulupoikapäiviänsä sanoo kirjeessään vanhalle\nkoulumestarillensa: »Minä olin sinun luonasi aina siitä saakka, kuin\nkasvatukseni alkoi. Sinä ruoskit minua selkään, ja sinun opetuksesi\nmenivät minuun korvieni kautta.»\n\nEgyptiläiset olivat kuitenkin oikeudenkäytössään lempeitä verrattuina\nuseimpiin muihin muinaisajan kansoihin. Heidän oikeuskäsityksessään\nkohtaa välistä enemmän sosiaalisia kuin ruumiillisia rangaistuksia,\nkuten kunnian menettämisen. »Kunniallisten miesten ei pidä astuman\nheidän huoneeseensa», sanoo siten esim. muuan oikeusoppinut niistä,\njotka rikkovat lakeja. Kumminkin esiintyy, kuten olemme nähneet,\nsellaisiakin rangaistuksia kuin nenän ja korvien poisleikkaaminen.\n\nMaankavallus rangaistiin kielen menettämisellä. Valapattoisia\nrangaistiin välistä kuolemalla, välistä heiltä leikattiin nenä ja\nkorvat ja heidät lukittiin »pää lautaan». Tuomareitakin, jotka olivat\nlangettaneet väärän tuomion, rangaistiin nenän ja korvien menetyksellä.\nEräänlaisilla valtiollisilla rikollisilla oli sama etuoikeus kuin\nkorkeimmilla turkkilaisilla virkamiehillä vielä meidän päivinämme,\nnimittäin itsemurhalla ehtiä tuomionsa edelle. Tämä voi tapahtua joko\ntuomioistuimen edessä tai kotona. Joka ei auttanut kuolemanvaarassa\nolevaa ihmistä, häntä rangaistiin ruoskimalla ja kolmen päivän nälällä.\nSamoin sitä, joka ei tehnyt voitavaansa varkaan ilmisaamiseksi.\nIsänmurhaajalta katkottiin ensin jäsenet, ja sitten hänet elävältä\npoltettiin orjantappuroissa. Avionrikkoja sai tuhat ruoskaniskua, ja\nnaiselta, joka oli tehnyt saman rikoksen, leikattiin nenä. Jos joku oli\nväkisin maannut vapaasyntyisen naisen, niin hänet silvottiin siten,\nettei hän voinut uusia tekoansa. Tässä tapauksessa vanhat egyptiläiset\nsiis olivat — jos kostoperiaatteen »silmä silmästä, hammas hampaasta»\njätämme huomioonottamatta — sillä kannalla, jolle pääseminen meillä\nvasta on ollut puheenalaisena. — Joka väärensi rahaa tai asiakirjoja,\nmenetti oikean tai molemmat kätensä. Väärän syytöksen tekijä sai saman\nrangaistuksen, minkä syytetty olisi saanut ollessaan syyllinen.\n\nTuntuva rangaistus oli maastakarkoitus. Kaukana koillisessa,\nPalestiinan rajalla, oli linnoitus, jonne »leikatuin nenin»\nkarkoitettiin ne virkamiehet, jotka olivat tehneet väkivallantekoja\nalaisiansa vastaan. Aithiopiassa, kaukana etelässä oli samanlainen\nkarkoituspaikka, jonne silvotut rikolliset lähetettiin töihin\nkultakaivoksiin. Niin pelätty oli tämä Egyptin Siperia, että oli\ntavallista oikeuden edessä vannoa: »Jos minä valehtelen, niin silvotuta\nminut ja lähetä minut Aithiopian vuorikaivoksiin!» Toisen kerran\nvannottiin: »Jos minä valehtelen, niin en halua syödä enkä juoda,\nvaan kuolla tähän paikkaan», tai: »Jos rikon sanani, niin heitä minut\nkrokodiileille!»\n\n\u003Ctb>\n\nKun puhutaan egyptiläisten oikeustajunnasta ja rangaistuksista,\ntulee luonnollisesti, kuten egyptiläisten sivistyselämän kaikista\npuolistakin, muistaa, että ollaan tekemisissä kolmetuhatvuotisen\nhistorian kanssa, joka on suunnattoman pitkä ajanjakso kansan\nkehityksessä. Kuinka jättiläismäisen muutoksen alaisena onkaan\noikeustajunta omassa maassamme ollut ainoastaan niinä seitsemänä\nvuosisatana, jotka ovat kuluneet siitä, jolloin maakuntalakeja alettiin\nmuistiin kirjoittaa! Verrattakoon niiden lainmääräyksiä meidän\nnykyisen rikoslakimme määräyksiin! Taikka — laajentaaksemme väliajan\nyli tuhatvuotiseksi — minkä suunnattoman muutoksen alaiseksi onkaan\njoutunut ei yksin aineellinen kulttuuri vaan koko elämänkäsitys sinä\naikana, joka on kulunut viikinkiretkistä höyryn ja sähkön aikakauteen!\nJa tämän ajanjakson pituus: jos Egyptin historiassa siirrymme saman\nverran ajassa eteenpäin vanhan valtakunnan historian alusta, emme\nsilloin ole päässeet sen edemmäksi kuin keskimmäisen valtakunnan alkuun.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen: W.M. Flinders Petrie, Social life in\nancient Egypt.\n\nTähän kappaleeseen: Wilhelm Spiegelberg, Studien und Materialien zum\nRechtswesen des Pharaouen, reiches der Dynast. XVIII—XXI (c. 1500—1000\nv. Chr.).\n\n\n\n\nMUINAISTEN EGYPTILÄISTEN ELÄINTENPALVELUS.\n\n\nMikä valtava voima onkaan uskonto ollut Egyptin kansan elämässä!\nKun ajattelee mastaboita, pyramideja ja kalliohautoja, muumioita\nja kuolemankirjoja, temppelirakennuksia, kuvapatsaita ja jumalien\nhymnejä, saa tosioloihin perustuvia todistuksia siitä. Egyptiläisten\nkoko ajatusmaailma olikin täynnä kuvittelua jumalvoimain, hyvien ja\npahojen henkien, puuttumisesta heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Mutta\njos haluamme koettaa tunkeutua syvemmälle egyptiläisten uskonnon\nmysteerioihin, itse niihin uskonnollisiin voimiin, jotka kansan\nsielussa liikkuivat, silloin meidän on tunnustettava, ettei ole\nmitään muuta alaa, jossa egyptologian tiede hapuilisi niin pimeässä\nkuin tässä. Kun on kysymys sielunelämän syvimmistä, vaikeimmin\nlähestyttävistä kuiluista, silloin kielitaitomme, kykymme tajuta\nkielellisten ilmausten eri vivahduksia osoittautuu kiusallisen\nusein riittämättömäksi. Me kykenemme ainoastaan vetämään karkeimmat\nääriviivat kuvatessamme Niilinmaan uskonnollista kehitystä.\n\nMe muistamme, että kullakin seudulla oli oma paikallisjumalansa, jonka\nluultiin ottaneen asunnokseen jonkin pyhän eläimen ja joka senvuoksi\nkuvattiin eläinpäiseksi, kuten ibis-jumala Thoth, tieteiden jumala,\njota myös kuvattiin babiaaniksi, edelleen haukkajumala Horus, joka\noli auringonjumala ja faaraoitten suojelija, koira- tai sakaalijumala\nAnubis, jota pidettiin kuolemanjumalana, krokodiilijumala Sobek,\nkissajumalatar Bast, jota riemunjumalattarena palveltiin orgioissa,\nsekä koko joukko oinasjumalia. Luultavasti jokin eläimen ominaisuus,\nsen rohkeus, sen viisaus, sen viekkaus herätti egyptiläisissä\nmyötätuntoa tai kammoa, joka kehittyi jumalana-palvomiseksi.\n\nEkhnatonin monoteistiset uudistuspyrkimykset epäonnistuivat, kuten\nolemme nähneet, seurauksena kansan vanhoillisuudesta, mahtavan papiston\nitsekkyydestä ja faaraon häikäilemättömästä kiihkoilusta. Hänen\nkuolemansa jälkeen kaikki kääntyi jälleen entiselleen tai pikemminkin\nvielä alkuperäisemmälle uskonnolliselle kannalle: raa'aksi eläinten\npalvelukseksi.\n\nAlkujaan egyptiläiset pitivät pyhinä ja palvelivat ainoastaan\nmäärättyjen eläinten erityisiä yksilöitä, mutia uuden valtakunnan\nhäviötä seuranneena rappeutumisen aikana ruvettiin koko tuota\neläinlajia pitämään pyhänä sillä alueella, missä kysymyksessä olevaa\njumalaa palveltiin. Tästä saavat selityksensä nuo suunnattomat määrät\nbalsamoituja eläimiä, apinoista aina koppakuoriaisiin asti, joita on\nlöytynyt kalliohaudoista tai hiekasta ihmisten kuolemankaupunkien\nedustalta. Näiden eläinmuumioiden joukossa on balsamoituja kalojakin,\nparin senttimetrin pituisista puolitoista metriä pitkiin, ja\nniin pieniä nisäkkäitä kuin päästäisiä, jotka lepäävät somissa\nsykomoripuisissa sarkofageissa, kannessa veistetty tai kullattu kuva\nitse eläimestä[87]. Muumioitujen lintujen joukossa on runsaasti\nkotkia, haukkoja ja muita petolintuja. Kunniasijalla on kuitenkin\npyhä ibis-lintu[88]. Mutta ennen kaikkea vilisee kuolleiden eläinten\nasunnoissa kissoja, kissoja! Sakkaran luota löytyä niin paljon\nkissanmuumioita, että seudun väestö vuosikausia käytti niitä peltojensa\nlannoittamiseen.\n\nKreikkalainen historioitsija Diodoros, joka eli Kristuksen syntymän\naikoihin, sanoo, että »egyptiläiset hellivät kissojansa niin, että he\nkuljettivat niitä mukanansa matkoilla välttämättömimpien matkatavarain\nkustannuksella». Vielä tänäkin päivänä pidetään kissaa pyhänä eläimenä\nNiilin maassa. Egyptiläisten erityisen kissarakkauden taustana on\nkuitenkin se seikka, että se ei pyydystä yksin rottia ja myyriä, vaan\nahdistaa myös skorpioneja ja käärmeitä.[89] Toinen eläin, joka myöskin\npiti talon puhtaana rotista ja käärmeistä, oli näätää muistuttava\nfaaraokissa. Sitä pidettiin pyhänä, koska sitä luultiin ainoaksi\neläimeksi, joka uskaltautui krokodiilin kimppuun. Kerrottiin, että kun\nkrokodiili oli syönyt itsensä kylläiseksi ja kita ammollaan lepäsi\nhietikolla nukkuen päivällisuntaan, faaraokissa hyppäsi rohkealla\nloikkauksella matelijan kitaan, kaivautui sen sydämeen, minkä se repi\nrikki, ja pureutui sitten ulos krokodiilin vatsasta.\n\nEtevin kaikista egyptiläisten monista pyhistä eläimistä oli\n_Apis-härkä_, jossa Ptah-jumalan[90] luultiin ilmestyvän. Apiksen\ntuntomerkkejä oli m.m., että se oli musta, nelikulmainen, valkea\npilkku otsassa, että sen selässä oli kuva, joka esitti valkeata kotkaa\nsiivet levällään, ja oikealla puolella kuun sirpin kuvio ja että sillä\noli kielen alla koppakuoriaista muistuttava nastura. Sen päätemppeli\noli Memfiksessä, missä sillä oli asuntonsa Ptah-jumalan temppelissä.\nSitä ruokittiin kuninkaallisesti ja sitä palvelivat omat papit, jotka\ntoivat sille uhkeita uhrilahjoja, ja sen kunniaksi vietettiin suuria\njuhlia yli koko maan. Erityisesti juhlittiin sen syntymäpäivää komein\nkulkuein. Kun Apis-härkä kuoli, vallitsi maansuru koko Egyptissä, kunnes\nuusi Apis oli löytynyt. Kaikki kansa paastosi ja pidättyi kylvystä\nja aviollisesta seurustelusta. Kuolleen härän ruumis balsamoitiin ja\nhaudattiin loistavalla komeudella maanalaiseen hautakammioon. Kun\njälleen oli onnistuttu löytämään härkä, jolla oli kaikki ne 29 pyhää\ntuntomerkkiä, jotka osoittivat jumalan ottaneen sen asunnokseen,\nvietiin uusi Apis suurin juhlallisuuksin vihityssä, kullatussa\ngondoolissa Memfikseen, ja maansuru muuttui riemuksi yli koko Egyptin\nmaan aina Niilin suusta Nubian erämaihin saakka.\n\nKiintoisimpia löytöjä, mitä Egyptissä on tehty, oli pyhien härkien\nsuurenmoisen hautarakennuksen löytö. Kuuluisa ranskalainen arkeologi\nMariette pääsi tavattoman hienon vainunsa avulla tämän lajiansa\nainutlaatuisen hautausmaan jäljille. Hän seisoi eräänä päivänä\nerämaassa Sakkaran lähellä etelään Kairosta, ja sai näkyviinsä\nsfinksinpään, joka oli miltei hautaantunut hiekkaan. Samassa hän muisti\nkreikkalaisen maantieteilijän Strabon kertomuksen, miten hän oli nähnyt\nsfinksinpään pistävän esiin hiekasta pyhien härkien hautausmaalla.\n»Mitähän, jos tämä onkin kuuluisan mausoleumin paikka!» Herännyt\najatus saa Mariette'in heti toimimaan. Kaivaukset alkavat, ja tutkija\nriemuitsee: on tavattu maanalainen hautaholvi, jossa Ptah-jumalan\nruumiistumat olivat levänneet balsamoituina jättiläissarkofageissa.\nPettyen tutkija kuitenkin huomasi, että yhtä lukuunottamatta kaikki\nraskaat kiviarkut olivat tyhjiä. — Tännekin siis haudanryöstäjät olivat\nlöytäneet tiensä.\n\nMuitakin pyhiä eläimiä kuin Apis-härkiä on käsitelty kuolleina yhtä\nhuolellisesti kuin rikkaita vainajia. Uhkeissa sarkofageissa lepäävät\nmanalle menneet jalot eläimet, seuranansa kovakuoriaisia, palvelijain\npikku patsaita ja muuta tavanmukaisiin hautajaismenoihin kuuluvaa.\n\nHyvin pyhä eläinlaji olivat myöskin babiaanit, joita vanhat\negyptiläiset kuvissaan esittivät aurinkoa palvelemassa.[91]\n\nMuuan englantilainen egyptologi löysi 1830-luvulla eräästä\nkallionrotkosta kuolleiden kaupungista Niilin vasemmalta rannalta\nvastapäätä Thebaa myöskin muumioitujen apinain hautausmaan, joka\nmeidän päivinämme on löydetty jälleen. Sieltä löytyi erinäisiä\napinanmuumioita ja apinain luurankojen osia. Muutamissa haudoissa\ntavattiin myös pähkinöitä sisältäviä saviastioita ja savipulloja,\njoissa todennäköisesti oli ollut vettä tai jotakin muuta juomaa. Siellä\noli myöskin pieniä savisia sarkofageja, kussakin jumalankuvansa. Toisen\napinain haudan Davis löysi Kuningasten laaksosta. Siinä oli viisi\ntavattoman hyvin säilynyttä apinanmuumiota.\n\nNiinkin vastenmielisiä eläimiä kuin käärmeitä ja krokodiilejä, jotka\nolivat oikeana maanvaivana, pidettiin eräissä paikoin pyhinä. Vanhat\negyptiläiset pitivät kernaasti talossaankin käärmeitä, sillä ne\nkarkottivat pois rotat.\n\nKrokodiiliä, pelättyä Leviathania, kuten petoa Jobin kirjassa\nnimitetään, egyptiläiset varmaankin palvelivat enimmäkseen kammosta.\n»Kauhu asustaa hänen hampaittensa ympärillä. Kun hän kohottautuu,\nsankarit vapisevat ja hämmentyvät hädästä. -Häntä vastaan ei miekasta\nole lainkaan apua. Hänelle on rauta kuin korsi ja kupari kuin laho puu.\nNuija on hänelle kuin olkea ja hän hymyilee keihään värähtelylle.»\n\nKuuluisa krokodiilinpalveluksen paikka oli viljava Faijum. Siellä on\nvanhan Krokodilopoliksen, »Krokodiilikaupungin» rauniot; tämä oli\nkrokodiilipäisen vedenjumalan Sobekin palveluksen pääpaikka. Täällä\noli hänellä jo 12:nnen hallitsijasuvun aikana päätemppelinsä pyhän\nMoiris-järven lähellä, missä oli jumalalle pyhitettyjä krokodiilejä.\nKrokodiilikaupungissa lienee sen loistonpäivinä ollut 100 000 asukasta.\nSen rauniot ovat laajimmat, mitä mistään Egyptin kaupungista on\njäljellä. Sen läheltä on meidän päivinämme löytynyt pyhäin eläinten\nkuolemankaupunki ja siinä paljon krokodiilinmuumioita ja papyruskääröjä.\n\nHerodotos kertoo, että Faijumin asukkaat ripustivat pyhille eläimille\nkristallisia ja kultaisia korvarenkaita ja rannerenkaita niiden\netujalkoihin ja hankkivat niille säädettyä pyhää ravintoa, niin kauan\nkuin ne elivät. Kun eläimet kuolivat, ne balsamoitiin ja haudattiin\njuhlallisesti.\n\nMonista paikoin Egyptiä on löydetty näitä matelijoita varten\nrakennettuja suuria huvilarakennuksia. Kuuluisassa Krokodiililuolassa\npari penikulmaa El Amarnasta etelään voitiin kerran laskea\nkrokodiilinmuumioita tuhansittain.\n\nEtevä kreikkalainen maantieteilijä Strabo, joka vähän jälkeen\nmeidän ajanlaskumme alkua kulki halki Egyptin, kertoo käynnistään\nMoiris-järvellä: »Pyhä krokodiili lojui miellyttävässä levossa\nrannalla. Isäntäni hankki pienen kakun, palan paistia ja kannullisen\nhunajaviiniä. Sitten saapuivat sinne papit, avasivat pyhän eläimen\nkidan, tunkivat sinne kakun ja lihakappaleen ja kaatoivat palan\npaineeksi viiniä krokodiilin kurkkuun. Sitten eläin heittäytyi veteen\nja ui tyytyväisenä toiselle rannalle, missä toinen matkailija toisti\nsaman ruokinnan.»\n\nKrokodiilin kitaan joutumista pidettiin onnellisimpana kuolemistapana.\nKrokodiilin leukojen runtelemia pidettiin kateuden sekaisin tuntein\nkrokodiilijumalan lemmikkeinä. Usein sattui, että tuollainen hirviö\nsieppasi rannalta pikku lapsia. Mutta silloin noiden pikku raukkojen\näidit iloitsivat siitä, »että olivat olleet kyllin arvokkaita\nsynnyttämään aterian jumalalle».\n\nMutta jos tahallansa surmasi pyhän eläimen, pidettiin sitä kuoleman\nansaitsevana, ja jos oli kysymyksessä kissa tai ibis-lintu, ei\ntehty eroa, olipa sen surmannut tahallaan tai vahingossa. Siitä\nuskomattomasta fanatismista, millä kansa suojeli pyhiä kissojansa ja\nkosti niiden puolesta, kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo\nkuvaavan tapauksen, jota hän omin silmin oli ollut näkemässä. Muuan\nroomalainen oli täysin ilman omaa syytänsä aiheuttanut kissan kuoleman.\nHeti kerääntyi kansaa kokoon, ryntäsi siihen taloon, jossa »murhaaja»\nasui, ja löi hänet kuoliaaksi. Nälänhädän aikana voi sattua, että\nihmiset söivät toisiansa, mutta koskaan ei ole kuultu, että joku olisi\nuskaltanut satuttaa kätensä pyhään eläimeen vaimentaakseen sen lihalla\nnälkäänsä.\n\nHuippunsa eläintenpalvelus saavutti Egyptissä Saisin aikakautena ja sen\njälkeen.\n\nHyvin oppinut ja paljon matkustanut kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen\nlausuu egyptiläisten eläintenpalveluksesta puhuessaan ihastuksensa\nheidän »komeita temppelejänsä kohtaan, jotka loistavat kullasta,\nhopeasta ja elektronista [ks. viite 47] ja säteilevät värikkäistä Indian ja\nAithiopian kivistä. Mutta kun tulee pyhätön sisimpiin huoneisiin,\npalaen halusta saada nähdä sen, joka on ylevintä tässä pyhässä\nhuoneessa, niin siellä eräs temppelissä uhria toimittavista papeista\nintoutunein katsein ja huulet ylistystä mumisten vetää syrjään esiripun\nja saa meidät — hymyilemään hartaan kunnioituksensa esineelle. Sillä\nsiellä ei näy sitä jumalaa, jota niin kiihkeästi halusimme nähdä, vaan\nkäärme tai kissa, krokodiili tai muu peto, joka on arvoton elämään\ntemppelissä ja omiaan oleskelemaan liejussa tai kallionkolossa.\nTällainen on meille näyttäytyvä egyptiläisten jumala: hirviö, joka\nvieritteleikse purppuramatoilla.» Myöskin kreikkalainen kirjailija\nLukianos kertoo hämmästyneensä, kun hän jumalan asemesta komeiden\negyptiläisten temppelien kaikkein pyhimmässä huoneessa näki apinan,\nibis-linnun, pukin, oinaan tai kissan.\n\nDiodoros kertoo edelleen, miten pyhiä eläimiä ruokittiin »mitä\noivallisimmilla ruoilla, kaikenlaisilla hienoilla leivoksilla ja\nhunajakakuilla, keitetyllä tai paistetulla hanhella j.n.e. Tuon\ntuostakin heidän pyhyytensä saivat virkistäytyä lämpimässä kylvyssä,\njonka jälkeen »niitä voideltiin mitä ihanimmilla voiteilla ja niiden\nympärillä poltettiin kaikenmoisia hyvätuoksuisia suitsukkeita. —\nMyöskin pidetään», hän jatkaa, »tarkkaa huolta siitä, että ne saavat\nnoudattaa luonnonviettejään ja paritella. Jokaista pyhää koiraseläintä\nvarten pidetään nimittäin naaraitakin, lajinsa jumalan lemmityiksi.»\n\nTemppelieläinten jumalina palvomisesta kertovat egyptiläiset\nseinäkuvatkin. Kuvassa näkyy usein pappeja rukoilemassa eläintä,\nmilloin seisoen, milloin polvistuneina; usein he ovat heittäytyneet\nmaan tomuun hänen pyhyytensä edessä.\n\nPyhien eläinten ylläpitoa varten oli määrätty kustakin maakunnasta\nmäärättyjen peltojen tuotteet. Puhuttiin senvuoksi »pyhän ibis-linnun\nmaasta», ja »pyhän hanhen vainiosta» j.n.e. Lisäksi kestittiin pyhiä\neläimiä vapaaehtoisillakin lahjoilla, kuten selviää eräästäkin\nhautakirjoituksesta, jossa vainaja kehuu itseänsä seuraavilla hyvillä\ntöillään: »Elatusta annoin minä ibis-linnulle ja haukalle, kissalle ja\nsakaalille, niin kauan kuin ne elivät; ja kun ne kuolivat, lahjoitin\nminä niille balsamia ja kääreliinoja.»\n\nLuonnollisesti kullakin pyhällä temppelieläimellä oli omat pappinsa ja\nhoitajansa, sekä mies- että naispuolisia. Viimemainittuja sanottiin\n»imettäjiksi». He kantoivat erityisiä arvonmerkkejä, ja kansa tervehti\nheitä kunnianosoituksin.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nAdolf Erman, Die ägyptische Religion.\n\nHeinrich Brugsch, Religion und Mythologie der alten Ägypter.\n\nAlfred Wiedemnnn, Der Tierkult der alten Ägypter (»Der alle Orient»\n1912.)\n\nTheodor Hopfner, Der Tierkult der alten Ägypter.\n\nFriedrich Zimmermann, Der ägyptische Tierkult.\n\nLortel et Gaillard, La faune momifiér de l'ancienne Égypte (»Archives\ndu Museum d'histoire naturelle de Lyon» 1903, 1907, 1909).\n\nOtto Keller, Die antike Tierwelt.\n\n\n\n\nVANHAIN EGYPTILÄISTEN KIRJALLISUUS JA ELÄMÄNKATSOMUS.\n\n\nMuinaisten egyptiläisten kirjallisuudesta meidän tietomme ovat\ntavattoman paljon epätäydellisemmät kuin heidän taiteestaan. Ja kuinka\nvoisi loisin ollakaan? Kaikkihan riippuu tässä siitä, kuinka monta\nvuosituhatta hauras papyruslehti voi vastustaa ajan tuhoavaa vaikutusta.\n\nMitä egyptiläisestä kirjallisuudesta on jäljellä, riittää kumminkin\nantamaan aavistuksen siitä, kuinka rikas ja monipuolinen se kerran on\nollut. Millään muulla kansalla ei tuohon aikaan, mikäli tiedämme, ole\nollut vastaavaa tarjottavissa.\n\nAlamme kumminkin alusta\n\n\n\n\n»KOULUKIRJOISTA».\n\n\nNiitä hallitsee kokonaan pedagogin lukupuikko, jota ovat pidelleet\nhyvin aineellisuuteen taipuvat kädet. Kaikissa sävellajeissa ylistetään\nniitä aineellisia etuja, joita oppi tuo myötänsä. Tiedon sisäisestä\narvosta nämä kirjoitukset sitävastoin sanovat tuskin sanaakaan.\nKoulukirjojen useasti tuima sävy osoittaa kuitenkin, ettei edes\nelämänviisaiden ja ymmärtäväisten egyptiläisten keskuudessa aina ollut\nniin helppoa opettaa nuorisolle tietojen hankkimisen arvoa. Niinpä\nsanotaan kerrankin: »Sinun sydämesi hyppelehtii, ja sinä olet kuin\nvallaton lintu. Lintu pannaan häkkiin, ja haukalta sidotaan siivet,\nkun se on kesytettävä — minä olen kyllä tekevä ihmisiä sinustakin,\nsinä kasvattamaton nuoriso. Muista se!» Koulukirjat ovatkin täynnä\nvaroituksia ja kehoituksia kurittomille oppilaille, jotka kuten\n»kirmailevat varsat juoksevat pois koulusta ja jättävät kirjat\nlepäämään» omistautuakseen soturin ammattiin, maanviljelykseen tai\n— surullista sanoa — vielä useammin »antautuakseen huvittelemaan».\nHe »kuljeksivat kadulta kadulle, missä tuoksuu oluelta, omaksi\ntuhoksensa». He istuvat pelaamassa ja lauleskelemassa ravintoloissa,\nsen sijaan, että oppisivat isien kunniakkaita ja ylistettäviä\nuskonnollisia tai historiallisia opetusrunoja!\n\nPedagogi milloin uhkaa moisia huimapäitä virtahevonruoskalla, milloin\nylentää hän heidän mieltänsä opettavaiseen sävyyn puhumalla siitä,\nkuinka häntä itseänsä kerran on jalostettu kovalla käsittelyllä. »Katso\nminua!» hän sanoo pahantapaiselle nuorukaiselle. »Kun minä olin niin\nnuori kuin sinä, minä sain viettää aikani kädet kahleissa, ja ne ne\nnöyryyttivät minun jäseneni, kun olin kantanut niitä kolme kuukautta ja\nistunut suljettuna temppeliin, sillä aikaa kuin vanhempani ja veljeni\nsaivat olla vapaina maalla. Kun tämän ajan perästä kahleet minulta\notettiin pois ja minun käteni pääsi vapaaksi, minä olin kaikessa\nparempi kuin aikaisemmin. Minusta tuli numero yksi toverieni joukossa\nja minä voitin heidät kaikki lukemisessa ja kirjoittamisessa.\n\nTee sinä nyt kuten minä sanon, niin voit hyvin ja huomenna havaitaan,\nettei kukaan ole taidoissa sinua edellä.»\n\n\u003Ctb>\n\nMihin pyrki sitten kouluopetus? Tekemään pojasta »_kirjurin_»,\ns.o. virkamiehen, sillä »kirjurin» rauhallinen ja varma asema oli\negyptiläisten ihanne.\n\nHe tunsivat vanhastaan kunnioitusta oppia kohtaan, ei kuitenkaan\nniin paljon sen itsensä vuoksi kuin siitä syystä, että »kirjurilla»,\nopiskelleella, oli valta kaikkien muiden yhteiskuntaluokkien suhteen.\nHänelle oli avoinna miellyttävä tie valtion virkoihin, kun sitävastoin\nkaikkien muiden tuli rehkiä ja tehdä työtä otsansa hiessä. Oppimaton\nmiesparka, »jonka nimeä ei kukaan tunne, on kuin raskaasti kuormitettu\naasi, jota kirjuri ajaa», sanoo eräs vanhan Egyptin viisaista. »Tule\nsenvuoksi kirjuriksi, jotta voit käskeä toisia! Kirjurin virka on\nsuurta», ja koskaan hänen ei tarvitse kärsiä ja kieltäytyä: »Oppinut\nravitaan kylläiseksi, mistä kiitoksen saa hänen oppinsa.» Kuinka\nonnellisessa asemassa hän onkaan verrattuna talonpoikaan! Lue ja\nkuule, miten voi käydä sen, jonka on elettävä maan tuotteista: »Mato\non riistänyt häneltä puolet hänen sadostaan, ja toisen puolen on\nvirtahepo syönyt suuhunsa. Pelloilla vilisee rottia, heinäsirkat ovat\nsinne laskeutuneet, ja varpuset varastavat. Voi talonpoika-parkaa!\nLaskee sitten maihin kirjuri kokoamaan veroja. Hänen palvelijoillansa\non kepit kädessä ja he sanovat: 'Anna tänne viljasi!' Jos viljaa\nei ole, he ruoskivat häntä ja vangitsevat hänet. Hänen vaimonsa\nsidotaan hänen silmiensä edessä ja hänen lapsensa pannaan kahleisiin.\nNaapurit hylkäävät hänet ja pakenevat viedäkseen viljansa turvaan.»\nKuvaus tietysti liioittelee esittäessään kirjurin asemaa niin paljon\nvaloisammaksi, mutta pääpiirteissään kylläkin, surullista sanoa, tämä\nkuvaus fellah-paran kohtalosta on totta.\n\nKadehtia ei voi käsityöläistäkään. Kun viisas Duauf lähettää poikansa\nkouluun valmistumaan kirjuriksi, hän neuvoo tätä: »Minä olen nähnyt\nsepän ahjonsa ääressä. Hänen käsiensä iho oli kuin krokodiilinnahka ja\nhänen tuoksunsa pahempi kuin kalanperkeiden.» Suutari on säälittävä\nraukka. Kaikkialla hän saa kierrellä ja kysellä työtä. »Hänen\nterveytensä on kuin kuolevan kalan, ja hän saa pureskella vain nahkaa.\nEntä kutoja sitten: hänen täytyy istua sisälle suljettuna kuin naisen.\nHän saa istua siinä kokoonkyyristyneenä maassa eikä saa koskaan\nhengittää raitista ilmaa. Ja kuinkas on kivenhakkaajan laita? Päivän\npäättyessä hänen käsivartensa ovat voimattomat, ja hänen selkänsä\nja polvensa ovat nyrjähtäneet. Mutta pahinta kaikesta on kalastajan\nammatti. Hän saa elää kauheassa krokodiilien pelossa ja ennemmin tai\nmyöhemmin hän joutuu niiden saaliiksi.»\n\nSoturin kohtaloa, verrattuna kirjurin asemaan, maalaillaan myös\negyptiläisessä koulukirjassa kauhistavin värein. Se pursuu kertomuksia\nsiitä, miten häntä ruoskitaan lapsuudesta saakka: »Hänet lasketaan\nmaahan ja häntä peitotaan kuin papyrusta.» Ja entä sitten hänen\nkohtalonsa samottaessa sotaretkillä yli vuorten ja erämaiden! »Leipänsä\nja vetensä hänen on kannettava selässänsä, kuten aasi kantaa kuormansa,\nniin että hänen selkänsä koukistuu taakasta, ja pilaantunutta vettä hän\nsaa juodakseen. Kun hän tulee vihollisen eteen, hän on kuin vangittu\nlintu. Ja kun hän palaa jälleen kotiin, hän on kuin puu, jota mato\nkalvaa. Hän on sairas ja hänen on paneuduttava vuoteeseen. Vaatteet on\nhäneltä varastettu, ja hänen palvelijansa on karannut tiehensä.» Niin\npäntättiin jo nuorena päähän tuota hartaan ahdasta uskonvarmuutta,\nellei mikään yhteiskunnallinen asema edes lähimainkaan ollut\nverrattavissa »kirjurin» virkaan.\n\n\u003Ctb>\n\nVoidakseen kerran saavuttaa kirjurin kadehdittavan aseman ja\nsitten yletäkseen byrokraattisessa arvoasteikossa nuorukaisen oli\nosattava laittautua ylempiensä suosioon. Se on läpikäyvänä ohjeena\nuseimmissa niissä »viisaudenopeissa», joita kouluissa opiskeltiin.\nTähän kirjallisuuden haaraan kuuluu kuitenkin paljon sellaistakin,\njoka on eetillisessä suhteessa tätä paljon korkeampaa ja ylittää\nkouluviisauden näköpiirin. Siinä kirjallisuudessa on sukulaisuutta\nraamatun sananlaskujen kirjan kanssa. Varsinkin itsehillintä oli\nominaisuus, jota pidettiin Egyptissä suuressa arvossa. Jos riitaveli\nkäyttäytyikin meluavasti ja hillitsemättömästi, oli hienon miehen\npysyttävä tyynenä ja osoittauduttava liian hyväksi tolkuttomaan\ntorailuun. Hienotunteista suhtautumista toisiin, kiittämättömiinkin,\nesitetään jo vanhimpina aikoina ihmisen velvollisuudeksi, ja hurskaille\nihmisille tulikin vähitellen »vaikeneva» merkitsemään »vanhurskasta»,\nsamoin kuin »kiivas» tuli jumalattoman ja syntisen yleisnimeksi. —\nVanhat egyptiläiset olivat yleensä hyvälaatuista ja hupaista kansaa.\nHeidän pääasiallisin pyrkimyksensä oli hankkia niin itselleen kuin\nkanssaihmisilleenkin mahdollisimman miellyttävä olo sekä tässä että\ntulevassa elämässä.\n\n\n\n\nVIISAUDENOPPEJA.\n\nVanhimmat viisauden opettajat.\n\n\nEgyptiläisen kirjallisuuden vanhimpia teoksia on viisaudenoppi, jossa\nsanotaan, että sen on kirjoittanut kolmannen hallitsijasuvun viimeisen\nkuninkaan visiiri. Niin vanha se ei varmastikaan ole, mutta sillä on\njoka tapauksessa hyvin kunnioitettava ikä.\n\nKäytännöllinen viisaus puhuu siinä jokaisesta viisaan miehen antamasta\nneuvosta. Ei saa olla kohtuuton, hän sanoo. Tämä ei estä kuitenkaan\njuomasta juomarin kanssa ja istumasta pöydässä ahmatin seurassa, kunhan\nvain omalta osaltaan on kohtuullinen — sillä ei sovi loukata sitä,\njolla on asioista toinen käsitys. Kieltänsä on varottava sellaisilta\nihmisillä, jotka eivät voi pitää tietoinansa salaisuutta. Ei saa olla\nylimielinen, sillä kukaan ei tiedä, mitä mistäkin voi tulla. Lopuksi\nviisas mies lupaa, että sillä nuorukaisella, joka seuraa tarkoin hänen\nneuvojansa, on oleva loistava menestys.\n\nNiin köyhää on sen ajan »viisaus». Se ei ole kohonnut käytännöllisen\nhyödyn ja seurustelutaidon portaikkoa korkeammalle.\n\nToinen vanhan valtakunnan aikainen kuuluisa viisauden opettaja\noli muuan viidennen hallitsijasuvun visiiri nimeltä _Ptahotep_.\nKuunnelkaamme muutamia tämän viisaan miehen neuvoja! »Jos olet\npyydetty», hän sanoo, »aterialle miehen luo, joka on sinua ylempi, niin\nota mitä eteesi asetetaan! Älä tuijota niihin ruokalajeihin, joita\nisännällä on edessänsä, vaan katso mitä sinulla itselläsi on edessäsi!\nSillä muutoin isäntä voi tulla huonolle tuulelle.\n\nLuo silmäsi maahan, kunnes isäntä suvaitsee tervehtiä sinua, ja puhu\nvasta, kun hän on puhutellut sinua! Naura, kun hän nauraa! Se tekee\nhänen sydämellensä hyvää, ja hänestä on silloin mieluista, mitä sinä\nteet. Täytyy olla varovainen seurustellessaan isoisten kanssa, sillä\nkoskaan ei tiedä, mikä heidän mielensä on. Mahtava mies, joka istuu\npöydässä, antaa tietysti parhaat palat niille, jotka istuvat häntä\nlähinnä, mutta hänen hyvä mielensä voi saada hänen kätensä ulottumaan\naina sinnekin, missä sinä istut.\n\nKoukista selkäsi ylempäsi edessä, silloin olet nauttiva hyvinvointia\ntalossasi! Elät hyvästi, niin kauan kuin hän on lempeä.\n\nJos tahdot säilyttää ystävyyden perheen kanssa, johon sinulla on pääsy,\nniin varo lähestymästä talon naisia! Tuhannet ihmiset joutuvat heidän\nvuoksensa turmioon. Heidän loistavista jäsenistänsä hurmaantuu, mutta\nlyhyen nautinnon hetken perästä he eivät näytä enää sinusta kauniilta:\nyhden ainoan silmänräpäyksen nautinto -— ja se on kuin unelma —, ja\nsitten tulee kuolema loppuna kaikelle!\n\nJos olet päässyt hyvinvointiin, niin nai ja rakasta vaimoasi yli\nkaiken! Anna hänelle ruokaa yltäkyllin ja kauniita vaatteita — ne ovat\nlääkitystä hänen ruumiilleen. Voitele häntä hyvänhajuisilla voiteilla\nja tee hänet onnelliseksi, niin kauan kuin hän elää! Hän on hyvä pelto\nomistajallensa.\n\nJos sinusta on tullut mahtava ja rikas oltuasi kerran vähäpätöinen\nja köyhä mies, niin älä unohda, mikä oli tilasi ennen! Älä luota\naarteisiisi, sillä ne sinä olet saanut lahjana Jumalalta. Sinulle voi\nkäydä samoin kuin toisille, joista on tullut rutiköyhiä, sillä sinä et\nole parempi kuin he!\n\n\n\n\nMitä viisas Ani opettaa.\n\n\nUuden valtakunnan ajalta on olemassa kokoelma elämänohjeita nimenä\n»Viisaan Anin oppi». Ikävä kyllä se on säilynyt vain vaillinaisena\njäljennöksenä, jonka on tehnyt koulupoika mitä murheellisimmalla\ntavalla turmellen tekstin, niin että ymmärrämme siitä tuskin puoltakaan.\n\nKuulkaamme kuitenkin jotakin siitä, mitä viisaalla miehellä on\nsydämellään! Näin hän sanoo muun muassa: »Älä käy talossa, jossa\nistutaan oluen juonnissa, sillä ne sanat, jotka huuliltasi pääsevät,\ntoistetaan; ja paha on olla tietämättä, mitä todellakin on sanonut.\nSinä voit myös juomingeissa kaatua ja taittaa sääresi, eikä kukaan\nojenna sinulle auttavaa kättänsä. Sinun juomaveikkosi sanovat:\n'heittäkää ulos se juoppo!' Ja kun joku tulee sinua tervehtimään, hän\nlöytää sinut maassa makaamasta avuttomana kuin pieni lapsi.\n\n»Varo vierasta naista, jota ei tunneta omassa kaupungissaan! Älä\nsilmäile häntä, äläkä ole missään tekemisissä hänen kanssaan! Hän on\nkuin syvä joki, jonka virran pyörteitä ei tunneta.\n\n»Älä veljeile toisen miehen orjan kanssa, jonka nimi löyhkää!\n\n»Älä vastaa päällysmiehellesi, kun hän on vihoissaan, vaan väisty\nhänen tieltään! Puhu sävyisästi hänelle, joka on puhunut sinulle\nvihapäissään, ja tyynnytä hänen sydäntänsä! Älä sano kaikkea, mitä\nsydämelläsi on, sille miehelle, johon et voi luottaa. Varomattomalla\nsanallasi, joka kerrotaan eteenpäin, sinä voit hankkia itsellesi\nvihamiehiä. Ihmisen ruumiiseen mahtuu enemmän kuin latoon ja se on\ntäynnä kaikenlaisia vastauksia; valitse sinä niistä hyvät ja lausu ne,\nmutta telkeä huonot ruumiiseesi!\n\n»Mies, joka sanoo pahoja sanoja, ei voi odottaa saavansa kokea hyviä\ntekoja.\n\n»Älä syö leipää, kun nälkäänäkevä seisoo vierelläsi, ojentamatta\nhänellekin leipää syötäväksi!»\n\nViisas Ani teroittaa mieleen edelleen velvollisuutta kunnioittaa\nja osoittaa kiitollisuutta myöskin äidille, sillä muutoin hän voi\n»koroittaa kätensä kohti korkeutta, ja Jumala on kuuleva hänen\näänensä.» Hänhän on, Ani sanoo, »kauan kantanut sinua sydämensä\nalla ja sitten selässään, ja kolme vuotta oli hänen rintansa sinun\nsuussasi.[92] Hän synnytti ja kasvatti sinut ilman, että sinun likasi\nhäntä iljetti. Ja kun sinä sitten tulit kouluun ja sait kehittää\nitseäsi kirjurin toimeen, hän piti joka päivä sinusta huolta antamalla\nleipää ja olutta talostansa.\n\n»Kun kuolema tulee sinua noutamaan, anna hänen löytää sinut hyvin\nvalmistuneena! Ah, kun se hetki on lyönyt, ei sinun auta sanoa: 'Minä\nolen liian nuori, tullakseni poistemmatuksi!' Sillä kuolema tulee\nmilloin tahtoo ja vie imeväisen äitinsä rinnoilta yhtähyvin kuin\nvanhuksen. Ajattele sitä. Sillä minä annan sinulle hyviä neuvoja,\njotka sinun pitää kätkeä sydämeesi. Tee niin! ja sinusta on tuleva\nhyvä ihminen, ja kaikenlaatuiset onnettomuudet pysyttelevät erillänsä\nsinusta.»\n\n\n\n\nAmen-em-open viisaudenkirja ja Salomon sananlaskut.\n\n\nAivan erityisen kiintoisa on 10:nneltä vuosisadalta e.Kr. tai hiukan\nmyöhäisemmältä ajalta peräisin oleva viisaudenoppi, joka äskettäin on\njulkaistu maattuaan British Museumissa aina vuodesta 1888 saakka. Se\non merkillisimpiä egyptiläisiä sivistysasiakirjoja, mitä on olemassa.\nMutta se on hyvin vaikea kääntää, sillä se on hyvin huolimattomasti\ntehty jäljennös alkuperäisestä. Teksti vilisee sanoja, joita ei\ntunneta muista kirjoituksista, ja se on täynnä kielellisiä käänteitä,\njotka aiheuttavat suuria vaikeuksia. Senvuoksi on tähän saakka\nvain vaillinaisesti kyetty tulkitsemaan kirjoittajan omituisia ja\nomaperäisiä ajatuksia. Huolimatta kaikista yrityksistä eivät ainoastaan\nyksityiset lauseet ja ajatukset, vaan kokonaiset kappaleetkin ovat\nvielä tänäkin päivänä selittämättä.\n\nSanoimme äsken, että tässä tekstissä on jotakin vallan erikoista. Ja\nmikä on tämä erikoisuus? Se, että meillä on tässä edessämme todellinen\nkirjailijapersoonallisuus, joka lausuu ajatuksia, joista aikaisemmin\nei ole löytynyt jälkeäkään Egyptissä. Kaikki, mikäli muutoin tunnemme\negyptiläistä kirjallisuutta, on hyvin vähän kirjailijayksilöllisyyden\nleimaamaa. »Me olemme tässä», tanskalainen egyptologi H.O. Lange sanoo,\n»kaukana kaavamaisesta, perinnäisomaisesta lauseparsien käytöstä».\n\nKirjoittaja, jonka nimi on Amen-em-ope, oli korkea virkamies, jonka\narvonimi oli »kuninkaallinen Egyptin viljakirjuri». On muistettava,\nettä valtion verot perittiin viljana tai muina luonnontuotteina, että\nkaikkialla oli valtion vilja-aittoja ja että verojen perimistä oli\nvalvomassa monihaarainen virkamieskunta.\n\nNo niin, Amen-em-ope puhuu »pojalleen, lapsistaan nuorimmalle»,\nja antaa hänelle elämänohjeita seurustelutaidossa ja siveellisiä\nopetuksia, että hän välttäisi pahaa ja tulisi onnelliseksi tässä\nmaailmassa. Erityisesti vanha, viisas isä kehoittaa maltillisuuteen\nja sävyisyyteen: »Ojenna kiihtyneelle kätesi, ja kun Jumalan käsi on\nhänet hylännyt, niin ravitse häntä leivällä luonasi! Jumalalle on\nmyöskin mieluista viipyä, ennenkuin puhuu kiivastuneelle miehelle.\nOle senvuoksi levollinen riitaveljesi edessä ja taivuta itsesi hänen\nedessänsä, joka sinua loukkaa! Nuku yö, ennenkuin puhut hänelle! Sillä\nhän on kuin myrskytuuli, joka riehuu kuin tuli oljissa.\n\n»Älä kosta sille, jota vihaat! Ethän sinä tunne Jumalan suunnitelmia.\nHeittäydy Jumalan käsiin,[93] niin sinun sävyisyytesi ja lempeytesi\non saattava vihollisesi lankeamaan. Älä ahnehdi toisten omaisuutta,\nvaan ole oikeamielinen teoissasi! Oikeamielisyyden hyveen Jumala antaa\nsille, jota hän rakastaa.\n\n»Ole lempeä veroja periessäsi äläkä käytä vääriä punnuksia viljaa\npunnitessasi, silloin sinä voit nukkua levollisesti ja olla iloinen\nseuraavana päivänä. Mutta älä anna myöskään talonpojan lahjoa itseäsi\nviljalla äläkä vehkeile hänen hyväkseen verolistaa laatiessasi, kun hän\ntahtoo viekastella veronmaksussa!\n\n»Maata mitatessasi älä muuta rajapyykkiä äläkä tartu lesken\nrajamerkkiin! Ken sen tekee, on väkivallantekijä heikkoa kohtaan. Hänen\nvarastoaittansa tuhotaan, hänen tavaransa otetaan hänen lapsiltaan,\nja hänen omaisuutensa annetaan toiselle. Älä himoitse vähävaraisen\nomaisuutta äläkä tavoittele hänen leipäänsä! Köyhän omaisuus saa\naikaan myrskyn melussa ja se karvastelee kurkkua. Parempi on vakkanen\nviljaa, jonka Jumala sinulle antaa, kuin viisi tuhatta vakkaa, jotka\nväkivallalla otetaan. Lyhyen ajan ne viihtyvät ladossa, eivätkä ne\nravitse vadissa. Parempi on niukka jokapäiväinen leipä ja tyytyväinen\nsydän kuin rikkaus ja tora ja riita. Älä tavoittele senvuoksi rikkautta\näläkä huokaile köyhyyttä! Ahnaan ja tyytymättömän laivaa ajelevat\nympäriinsä hyökyaallot, mutta tyytyväisen pienellä veneellä on\nmyötäinen tuuli.\n\n»Ole armelias köyhille ja vieraille! Älä karkoita vierasta öljyastiasi\näärestä, niin sen sisältö tulee monenkertaiseksi! Jos sinulla on\nlautta, niin ota lauttausmaksu siltä, joka voi maksaa, mutta säästä\nköyhä siitä! Jumala rakastaa sitä, joka pitää kunniassa köyhän miehen,\nenemmän kuin sitä, joka pitää suurta melua ylhäisestä miehestä.\n\n»Ole hienotunteinen kanssaihmisiäsi kohtaan: Älä naura sokealle, älä\npidä pilkkanasi kääpiötä äläkä kiusaa rampaa! Älä ilvehdi ihmisen\nkanssa, joka on Jumalan kädessä,[94] äläkä ole hänelle raaka, kun hän\nsattuu sinua töykkäämään! Ihminen on savi ja oljenkorsi, ja Jumala\non rakennusmestari. Hän repii ja hän rakentaa joka päivä, mielensä\nmukaan hän tuhannet ihmiset alentaa ja hän ylentää toiset tuhannet\nvallitsemaan kanssaihmisiänsä. Ole senvuoksi nöyrä! Ei taitu selkä\nsiltä, joka sen taivuttaa.\n\nVilpittömyys on myöskin hyve, jota viisas isä teroittaa mieleen. »Älä\npuhu kerskuen toisen ihmisen kanssa! Jumala sitä inhoaa. Älä erota\nsydäntäsi kielestäsi, niin kaikki sinun suunnitelmasi onnistuvat, ja\nsinä olet saava arvon ihmisten silmissä ja oleva hyvässä turvassa\nJumalan kädessä. Jumala vihaa sitä, joka teeskentelee puheessaan;\nkaksikielistä hän suuresti inhoaa. — Mutta älä myöskään avaa sydäntäsi\nliiaksi ihmisille, äläkä anna oman arvosi kärsiä siitä vauriota. Älä\nole avomielinen lörpöttelijälle! Mies, joka säilyttää salaisuuden\nsydämessään on parempi kuin se, joka sen kertoo ja tuottaa sillä\nvahinkoa.»\n\nAiheettomasta huolehtimisesta viisas myöskin varoittaa: »Älä asetu\nlevolle peläten huomispäivää! Ei kukaan ihminen tiedä, millainen siitä\non tuleva. Ole senvuoksi levollinen ja vahvista sydäntäsi.»\n\nAito egyptiläinen on käsitys päällysmiehen ja käskyläisen välisestä\nsuhteesta. Kuuliaisuuden velvollisuudesta sanotaan: »Salli\npäällysmiehesi lyödä itseäsi ja kätke nyrkkisi viittaasi ja anna hänen\nhaukkua itseäsi, mutta seiso sinä vaieten. Kun sinä seuraavana päivänä\nastut hänen eteensä, hän antaa sinulle leipää avoimin käsin.»\n\nErinäisisssä kohdissa Amen-em-open viisaudenkirja muistuttaa Anin\nviisaudenoppia. Mutta Anilta puuttuu melkein kokonaan persoonallisen\nuskonnollisuuden taustaa, joka kannattaa Amen-em-open kehoituksia.\nAmen-em-open kehittely ei ole, suurin piirtein nähtynä, kuivaa ja\nnokkaviisasta käytännöllistä elämänviisautta, vaan me kohtaamme siinä\nkorkeamman laadun siveellisiä ja uskonnollisia periaatteita, kuin\nmitä tunnemme muusta egyptiläisestä viisaudenkirjallisuudesta. Viisas\nopettaja viittaa alati Jumalan tahtoon, ja erityisen kiintoisaa on,\nettä hän tällöin ei puhu mistään määrätystä jumalasta, vaan yleensä\nJumalasta siveellisenä, äärettömänä olentona, josta hän tuntee olevansa\nriippuvainen ja jonka edessä hän tuntee edesvastuuta.\n\nMeidän on siirryttävä aina ensimmäiseen vuosisataan j.Kr. löytääksemme\njotakin vastaavaa egyptiläisessä kirjallisuudessa. Siellä täällä\nesiintyy lausuntoja, jotka vievät ajatuksen Vanhan Testamentin Salomon\nsananlaskuihin.\n\nNämä yhtäläisyydet ovat äskettäin saaneet osan eteviä egyptologeja\nja teologeja kuuluisan egyptologin ja seemiläistenkin kielten\ntuntijan Ermanin johdolla pala palalta vertaamaan Amen-em-open\nviisaudenoppia ja Salomon sananlaskuja. Ja he ovat tulleet huomiot\n»herättäviin tuloksiin: se osa Sananlaskuja, joka alkaa 22. luvun\n17. säkeistöstä, on osoittautunut — myöskin 23. luvun 11. säkeistö —\nsuoranaiseksi, joskin mukailluksi, käännökseksi Amen-em-open opista\npoikkeuksena ainoastaan 22. luv. 26. säk. Kiintoisaa on, että sitä\nosaa Sananlaskuja, jossa nämä egyptiläiset mietelmät esiintyvät,\nraamatuntutkimus yleensä pitää erityisenä pienenä teoksena, joka\non liitetty suureen sananlaskukokoelmaan. Tämä jakso käsittää luv.\n22: 17—24: 22. _Sen_ kirjoittaja on siis ammentanut egyptiläisestä\nlähteestä.\n\nKääntäessään hän on ryhtynyt tekemään joukon muutoksia ja poisjättöjä\nsaadakseen tekstin soveltuvammaksi omille maanmiehillensä. Kun\nAmen-em-ope varoittaa poikaansa rikkauden tavoittelusta, hän sanoo:\n»_Älä käännä sydäntäsi rikkautta tavoittelemaan! Älä vaivaa itseäsi\nvoittaaksesi enemmän_, kun sinulla on, mitä tarvitset. _Jos sinä\nanastat itsellesi rikkauksia_, niin ne eivät pysy sinun luonasi\nyli yön. Kun päivä koittaa, ne eivät enää ole talossasi... Ne ovat\ntehneet aukon varastohuoneeseen... _ja ryömineet ulos. Ne ovat tehneet\nitsellensä siivet niinkuin hanhet ja lentäneet taivasta kohti._\n\nTämä esitetään Sananlaskuissa, 23:4—5, seuraavasti: »_Älä vaivaa\nitseäsi tullaksesi rikkaaksi; lakkaa taidollisuudestasi!_ Saatko\nsilmäsi lennättää siihen, ennenkuin _sitä ei enää ole. Sillä se tekee,\njopa tekeekin itsellensä siivet niinkuin kotka, joka lentää taivasta\nkohti._»\n\nHanhi oli egyptiläisten lempilintu ja kelpasi siis kirjallisuudessakin\nesitettäväksi, mutta heprealaisten runolliselle tunteelle soveltui\nkotka paremmin.\n\nJos siirrymme sitten Amen-em-open viisaudenopin alkuun, niin huomaamme\nsen alkavan näin: »_Käännä korvasi tänne, kuule sanojani ja laske\nminun opetukseni sydämellesi!_» Kehoitus on melkein sanasta sanaan\nsama, mikä aloittaa vastaavan Sananlaskujen osaston. Ja jatkokin\ntarjoaa kauttaaltaan yhtäläisyyksiä. Oppilasta kehoitetaan kummassakin\ntekstissä lujasti kätkemään viisaudensanat _sisimpäänsä_, niin että\nne levottomuuden hetkinä tulisivat — kuten egyptiläisessä tekstissä\nsanotaan — »paaluksi sinun kielellesi», jota vastaa Sananlaskujen\ntoivomus, että »pitäisit mielevyyden, ja huulesi varjelisivat tietoa».\n\nSilmäänpistäviä ovat myöskin ne Sananlaskujen sanat, joissa opettaja\nsanoo opettaneensa poikaansa, »_että veisit_» — kuten sanat kuuluvat\n— »_totuuden sanoja niille, jotka sinut lähettivät_»[95] (tietoa\ntuomaan). Nämä sanat selviävät täysin sisällöltään vasta, kun lukee\nne egyptiläisestä tekstistä niiden alkuperäisessä yhteydessä. Siellä\nne esiintyvät niinikään puheen ollessa nuorukaisen kasvattamisesta\nvirkamieheksi. Yksi tämän koulutuksen päämääristä oli juuri, että\noppilas »_voisi viedä oikean vastauksen sille, joka on hänet matkaan\nlähettänyt._»\n\nSiten on egyptiläisen tekstin avulla onnistuttu selittämään\nSananlaskujen tekstikohta, johon aikaisemmin kaikki tulkitsijain\nponnistukset ovat rauenneet. Toinen vieläkin hämmästyttävämpi kohta\non Sananlaskujen 22:20. Heprealainen teksti kuuluu sanasia sanaan\nnäin: »Enkö ole kirjoittanut sinulle _kolmeakymmentä_ neuvoineen ja\ntietoineen» j.n.e. Sana kolmekymmentä tuntuu tässä yhteydessä täysin\najatuksettomalta. Kääntäjät ovat enimmäkseen käsittäneet vastaavan\nheprealaisen sanan virheellisesti kirjoitetuksi ja tarkoittavan melkein\nsamoin kuuluvaa heprealaista sanaa, — jossa on yksi kirjain enemmän —\nja joka merkitsee »upseeri»; ja sitten on tulkittu[96] kirjoittajan\ntällä kuvannollisesti tarkoittaneen »kunnon lauseita» tai »sääntöjä».\n\nNiin paljon kekseliäisyyttä ei tulkintaan nykyisin enää tarvita, kun\nvoidaan turvautua Amen-em-open viisaudenoppiin. Hän puhuu nimittäin\nnuorukaisen kanssa »_kolmesta kymmenestä luvusta_», joihin hänen\noppinsa on jaettu! Niin yksinkertaista siis!\n\nKun edelleen Sananlaskujen 22:24:ssä sanotaan: »_Älä mene vihaisen\nmiehen seuraan äläkä ole tuimain parissa!_» niin Amen-em-opella\ntavataan aivan samat sanat.\n\nMuitten kehoitusten joukossa, joilla egyptiläisessä tekstissä on\nvastineensa, on Sananlaskujen 23:10: »_Älä siirrä ikivanhaa rajaa äläkä\nmene orpojen pellolle!_»\n\nAmen-em-ope antaa myöskin sääntöjä seurustelu taidossa, jotka hyvin\npaljon muistuttavat viisaan Ptahotepin ohjeita. Käyttäytymisestä\nylhäisen miehen pöydässä hän sanoo: »Älä syö leipää _ruhtinaan\nläsnäollessa_! Jos sinua (hänen pöydässään) ravitaan _väärillä\nherkkupaloilla_,[97] niin ne ovat ainoastaan sinun suusi tyydytykseksi.\n_Suuntaa silmäsi siihen vatiin, joka on edessäsi_, ja ole siihen\ntyytyväinen!» Tätä vastaa seuraava Sananlaskujen neuvo (23:1—3): »_Kun\nistut syömään hallitsijan kanssa, niin tarkkaa tarkasti, kuka[98]\non edessäsi_, ja pane veitsi kurkullesi, jos olet liian nälkäinen.\nÄlä himoitse hänen herkkujansa, sillä se on _petollista leipää_!»\nViimeinen lause vastaa läheltäpitäen egyptiläistä käännettä »_vääriä\nherkkupaloja_».\n\nAnsaitsee myöskin huomauttaa, että Amen-em-open käyttämä kuva\n»myrskystä nielussa» toistuu toisessa yhteydessä Sananlaskujen\n23:7—8:ssa, missä kirjoittaja taitavasti ja sattuvasti soveltaa\negyptiläisen viisaudenkirjan sanakäännettä toiseen yhteyteen puhuessaan\n»kadesilmäisen leivästä».[99]\n\n\u003Ctb>\n\nKieltämätön tosiasia on tämän jälkeen, että ellei sattumalta\negyptiläistä viisaudenkirjaa olisi löytynyt ja vihdoin, joskin\nmyöhään, vedetty esiin British Museumin kätköstä, niin sellaiset\nkohdat Sananlaskuista kuin 22:20—21 olisivat vielä tänäkin päivänä\npysyneet raamatunkääntäjille käsittämättöminä ja ne olisi täytynyt\ntulkita umpimähkään. Kumminkaan Ermanin löydön suurin merkitys, kuten\nLugn sanoo, »ei ole siinä, että joitakin suhteellisen merkityksettömiä\npaloja Amen-em-open opista on huomattu kuuluvan juutalaisten kanoniin.\nErinomaisen tärkeätä sitävastoin on, että nyt on saatu vääjäämätön\ntodistus siitä, että israelilaiset ovat tunteneet egyptiläistä\nkirjallisuutta ja käyttäneet sitä hyväksensä paljon suoranaisemmalla\ntavalla, kuin mitä aikaisemmin oli uskallettu olettaa. Ettei\nAmen-em-open viisauden oppi ollut ainoa egyptiläinen teos, jota\njuutalaiset tutkivat, voidaan luonnollisesti pitää varmana. Lisättäköön\nvielä, että egyptiläisen vaikutuksen jälkiä voidaan jo Amen-em-open\nteoksen nojalla osoittaa muissakin Vanhan Testamentin kirjoituksissa,\nm.m. Jobin kirjassa, Jeremialla ja Jesajalla.» Kun esimerkiksi Jumala\non »se, joka punnitsee ihmisen sydämen», tulee ajatelleeksi, miten\negyptiläiset kuvittelivat kuolleen seisovan Osiriksen tuomioistuimen\nedessä, ja kun Job vertaa ihmisen ruumista »savimajaan», niin on\nsiinäkin egyptiläisen ajatuksenjuoksun makua. Luonnollisestikaan ei\ntarvitse ajatella, että kaikki mainitut israelilaiset kirjailijat\nolisivat syventyneet juuri Amen-em-open kirjaan. Olihan monia\negyptiläisiä ‘opettajia', jotka olivat henkistä sukua hänelle, ja\nisraelilaisilla on epäilemättä ollut käytettävinään monia meille\ntuntemattomia egyptiläisten teoksia.\n\nLugn on myöskin tässä yhteydessä esittänyt kiintoisan kysymyksen, jonka\ntoiset tutkijat ovatkin ottaneet lähemmin keskusteltavaksi, nimittäin\nmissä määrin hiljainen alistuvaisuus ja lämmin jumalaanluottamus, jotka\novat Amen-em-open viisaudenopille ominaisia piirteitä, ovat voineet\nvaikuttaa israelilaisiin. Se sorto, jonka alaisina he elivät »Baabelin\nvankeudessa», teki varmaankin heidät erityisen vastaanottavaisiksi\ntämänkaltaisille ajatuksille. »Israelin maan hiljaiset», Lugn sanoo,\n»olivat varmaankin hyvin läheisiä henkisiä sukulaisia Egyptin\n’vaikenijoille’.»\n\n\u003Ctb>\n\nJos Ermanin löytö olisi tehty aikaisemmin, sanokaamme 25 vuotta\nsitten, siis ennen sitä vanhain ja uusien mielipiteiden valtavaa\nkamppailua, jonka kuuluisa assyriologi Friedrich Delitzsch sai aikaan\nkirjoituksellaan »Babel und Bibel», niin varmastikin Ermanin teoriat\negyptiläisestä vaikutuksesta Vanhaan Testamenttiin olisivat kohdanneet\nkiivasta suuttumusta vanhateologiselta taholta. Nyt taistelu vanhan\nja uuden välillä on _pääasiassa_ taisteltu loppuun tällä alalla.\nKummankin puolen liioitteluilla on nyt ainoastaan historiallista\nkiintoisuutta, ja eri mielipiteiden kamppailusta ja taistelun aikana\nesille tuoduista uusista tosiasioista on jäänyt pysyväksi tulokseksi,\nettä on täytynyt luopua siitä vanhasta uskosta, että juutalaiset,\nkiinalaisia lukuunottamatta, olisivat muinaisaikana olleet maailman\nainoa sivistyskansa, jonka olisi onnistunut kokonaan eristäytyä toisten\nkansojen vaikutuksilta.\n\nPalaamme tähän kysymykseen juutalaisten historiaa esitettäessä.\nToistaiseksi rajoitumme lausumaan muutamia sanoja _egyptiläisten_\nvaikutuksesta tähän kansaan. Sillä tällainen voimakas vaikutus,\nsekä valtiollinen että sivistyksellinen, kävi ilmeiseksi jo El\nAmarna-kirjeiden löydön yhteydessä. Toisen vuosituhannen keskivaiheilla\ne.Kr. Palestiina oli tosiasiallisesti Egyptin maakunta. Monet\nviime aikoina tässä maassa kaivauksia suoritettaessa tehdyt löydöt\ntodistavat yhä varmemmin, miten vilkasta yhteys Egyptin kanssa\nkerran on ollut. Palestiinan maasta ei ole löytynyt yksin kotimaisia\nkananealaisia jumalankuvia, vaan myöskin egyptiläisiä, babylonialaisia\nja heettiläisiä. Kovakuoriaisia, Besin kuvia ja muita puhtaasti\negyptiläisiä taikaesineitä esiintyy runsaasti myöskin Palestiinan\nmaassa, ja silmät ovat auenneet ymmärtämään egyptiläistä vaikutusta\nmyöskin Salomon aikaisen Palestiinan rakennustaiteeseen. Kaikki viittaa\nsiihen, että juutalaisten henkiseen sivistykseen Assyrian ja Babylonian\nlisäksi vaikutti voimakkaasti myöskin Egypti.\n\n\n\n\nMAAILMAN VANHIMPIA SATUJA\n\n\nNykyajan egyptiläisillä on suuret satuaarteet, joita he eivät\nkoskaan väsy kuulemasta sadunkertojain huulilta. Näiden satujen ja\narabialaisten satukokoelman »Tuhannen ja yhden yön» välillä on paljon\nyhtäläisyyttä. Olisi sen vuoksi valmis tekemään johtopäätöksen, että\negyptiläiset ovat saaneet nykyiset satunsa maansa arabialaisilta\nvalloittajilta. Niin ei ole kuitenkaan asianlaita, vaan he ovat\nperineet tämän kirjallisuuden omilta esi-isiltään. Muuan egyptiläisten\nvanhimmista saduista kertoo\n\n\n\n\nHaaksirikkoutuneesta merimiehestä.\n\n\nTällä sadulla oli aikoinaan varmaan yhtä suuri menestys nuorison\nkeskuudessa kuin meidän päivinämme kertomuksella Sindbad\nMerenkulkijasta.[100] Merimies, josta sadussa puhutaan, kertoo\nitse, kuinka hän suurella aluksella purjehti maahan, jossa faaraon\nkuparikaivokset olivat.[101] »Meillä oli», hän sanoo, »miehistönä\nsatakaksikymmentä Egyptin parasta merimiestä. Ne olivat miehiä,\njoiden sydän oli uljaampi kuin jalopeuran.» Mutta hirmuinen myrsky\npuhkesi, alus upposi, ja kertojamme oli ainoa, joka pelastui. Hänen\noli onnistunut tarrautua kiinni lankkuun, joka kolmen päivän perästä\najautui saareen.\n\nHän oli joutunut hedelmälliseen maahan. Siellä kasvoi viikunoita ja\nviinirypäleitä ja kaikenlaisia muita herkullisia hedelmiä, joilla\nhaaksirikkoutunut voi vaimentaa nälkäänsä. »Mutta äkkiä», hän kertoo,\n»minä kuulin kuin valtavan merenaallon pauhun. Puut taittuivat, maa\njärisi, ja minä pelästyin niin, että peitin kasvoni. Kun jälleen\nkatsoin ympärilleni, näin suuren käärmeen, joka tuli minua kohti. Sen\nruumis loisti kuin kulta auringossa.»\n\nJättiläiskäärme otti haaksirikkoutuneen kitaansa ja vei hänet luolaansa\ntekemättä hänelle mitään pahaa. Se puhutteli miestä ystävällisesti\nja kertoi hänelle jumalain tahdon olevan, että haaksirikkoutunut\njäi neljäksi kuukaudeksi saarelle. Mutta jos hän sinä aikana\nkärsivällisesti alistuisi kohtaloonsa, tulisi Egyptistä laiva noutamaan\nhäntä kotiin vaimonsa ja lastensa luokse.\n\nSilloin merimies tuli niin iloiseksi, että lupasi käärmeelle pyytää\nfaaraota lähettämään saarelle aluksen lastattuna kaikilla Egyptin\naarteilla. Mutta käärme hymyili hänen puheillensa ja sanoi: »Sinulla ei\nole mitään, mitä minä haluaisin, sillä minä olen Puntin maan kuningas.\nKaikki nämä tuoksujen aarteet ovat minun. Ja muutoin: kun sinä kerran\nolet täältä lähtenyt, et koskaan enää ole tätä saarta näkevä, sillä se\non vajoava mereen.»\n\nKun neljä kuukautta oli kulunut, tulikin egyptiläinen alus saarelle.\nYstävällinen käärme hyvästeli merimiestä, toivotti hänelle onnellista\nkotimatkaa ja lahjoitti hänelle laivanlastin mirhamia ja hyvänhajuisia\nöljyjä, kanelia, norsunluuta, turkiksia, vinttikoiria, apinoita ja\nkaikenmoista muuta kallisarvoista tavaraa. Ne mukanansa hän palasi\nonnellisesti Egyptin maahan.\n\nEihän satu ole sen merkillisempi. Meidän päiviemme lapsi, jolla\non kokemusta satujen sommittelussa, varmasti voisi tehdä sen\njännittävämmäksi. Mutta tulee muistaa, että tämä oli kaikkein vanhimpia\nsatuja ja että alku on aina hankala.\n\n\n\n\nSatu kolmesta veljeksestä, joista piti tulla kuninkaita.\n\n\nEräänä päivänä, kun kuningas Kheopsilla, hänellä, joka rakensi\nsuurimman pyramidin, ei ollut erityistä tehtävää, hän kutsui luoksensa\npoikansa ja hovimiehensä ja kysyi heillä: »Onko teissä sellaista, joka\nvoisi huvittaa minua kertomalla jotakin ihmeellistä?» Silloin nousivat\nhe toinen toisensa perästä ja kertoivat satumaisista teoista, joita\nvelhot ja ihmeittentekijät muinaisina aikoina olivat suorittaneet.\nMutta kun tuli prinssi Hordadefin vuoro, hän sanoi: »Minä tunnen\nihmeidentekijän ja velhon, joka vielä elää. Hänen nimensä on Dedi.\nHän on sadankymmenen vuoden vanha. Joka päivä hän syö viisisataa\nleipää ja häränreiden ja juo kymmenen saavia olutta. Hän voi saada\nirtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan. Hän voi myöskin\nsaada erämaan-jalopeuran seuraamaan itseänsä kuin uskollinen koira.»\n\n»Poikani, sinun on itsesi noudettava se mies tänne!» Kheops lausui.\nHordadef teki, kuten hänen isänsä oli käskenyt.\n\nKun Dedi oli saapunut kuninkaan palatsiin, faarao sanoi hänelle: »Onko\ntotta, Dedi, että sinä voit saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen\nkiinni kaulaan?» »Totta minä sen taidon osaan, oi herra kuningas», tämä\nvastasi.\n\nSilloin kuningas noudatti hanhen. Linnulta hakattiin pää irti ja\npantiin se toiseen päähän salia ja ruumis toiseen päähän. Sitten\nDedi nousi ylös ja saneli loitsut. Ja katso: hanhen ruumis alkoi\nkeikkua sinne, missä pää oli, ja pää liikkua ruumista kohti. Kuninkaan\nvaltaistuimen edessä pää ja ruumis yhtyivät, ja hanhi kurkoitti\nkaulaansa ja kaakatti.\n\nSitten Dedi suoritti saman tempun härälle, jolta pää oli irti hakattu.\nEläin kulki hänen perässänsä mylvien.\n\nSitten faarao tahtoi saada tietää Dediltä tulevaisia tapahtumia, ja\nennustaja kertoi hänelle: »Auringonjumalan Ran papilla on puoliso,\njonka nimi on Reddedet. Hän on synnyttävä kolme poikaa, joiden isä on\nRa itse, ja jumala on luvannut, että he toinen toisensa perästä tulevat\nhallitsemaan sinun valtakuntaasi.»\n\nKun Kheops kuuli ennustuksen, kävi hän murheelliseksi sydämessänsä.\nMutta Dedi sanoi: »Älköön faaraon sydän olko murheissaan! Sinun poikasi\non hallitseva ensiksi, sitten sinun pojanpoikasi ja vasta heidän\njälkeensä tulevat nämä kolme kuninkaiksi.» Silloin faarao käski, että\nDedin piti jäädä prinssi Hordadefin luokse ja että hänelle piti joka\npäivä antaa tuhat leipää, sata saavia olutta, härkä ja sata nippua\nsipulia.\n\n\u003Ctb>\n\nKun sitten Reddedet oli synnyttänyt kolme poikaansa, Ra lähetti\nIsis-jumalattaren ja kolme muuta jumalatarta auttamaan häntä hänen\nvaikealla hetkellänsä. He tulivat tanssijattariksi pukeutuneina\npapin taloon ja tapasivat hänet itsensä sen edustalla. Ja kun he\nnäkivät, että hän oli huolissaan, he alkoivat tanssia ja heilutella\nsistrumejansa ilahduttaakseen häntä. Mutta pappi pyysi heitä\nolemaan hiljaa ja kertoi heille, että hänen vaimonsa makasi sisällä\nsynnytystuskissa. Silloin sanoivat jumalattaret, jotka olivat\npukeutuneet tanssijattariksi: »Päästä meidät hänen luoksensa,\nsillä me osaamme auttaa häntä.» Pappi laski heidät sairaan luo. He\nauttoivat häntä synnyttämään maailmaan kolme poikaa ja kullekin näistä\njumalattaret ennustivat, että hänestä oli tuleva Egyptin hallitsija.\nMutta Reddedetin miehellä ei ollut auttajillensa antaa muuta kuin\nlaatikollinen ohria.\n\nKun nuo neljä jumalatarta olivat tulleet kappaleen matkan päähän\npapin talosta, virkkoi Isis, joka oli heistä ylhäisin: »Mutta emmehän\nole tehneet mitään ihmetyötä näiden lasten hyväksi.» Näin sanoen\nhän pysähtyi ja laati kolme kuninkaan otsakoristetta ja kätki ne\nohralaatikkoon. Sitten avuliaat naiset palasivat papin taloon ja\nsanoivat: »Anna ohrien olla täällä tallessa, kunnes ensi kerran\nkuljemme tästä ohi!» Ja näin sanoen he lukitsivat ohrat varastoaittaan.\n\nParin viikon perästä Reddedetin piti panna olutta talon tarpeiksi,\nmutta ohria hän ei voinut löytää. Silloin hänen palvelijattarensa\nsanoi: »Varastoaitassa on ohralaatikko, se, jonka tanssijattaret\nsaivat.» Silloin Reddedet sanoi: »Mene se noutamaan! Me voimme\nantaa tanssijattarille toisia ohria tilalle, kun he tarvitsevat.»\nPalvelijatar meni, mutta kun hän avasi huoneen oven, hän kuuli laulua\nja soittoa, tanssia ja riemua aivan kuin kuningasta juhlittaessa.\nHämmästyneenä hän riensi takaisin emäntänsä luo ja kertoi hänelle,\nmitä oli kuullut. Reddedet meni sinne ja kuuli myöskin kuninkaallisen\nmusiikin ja kertoi siitä miehellensä, kun tämä tuli kotiin, ja heidän\nsydämensä olivat ylenmäärin iloissaan siitä, että heidän pojistansa\npiti tulla kuninkaita.\n\nMutta jonkin ajan perästä Reddedet riiteli palvelijattarensa kanssa\nja antoi hänelle kotikuria. Silloin tyttö sydämistyi ja sanoi\ntovereilleen: »Kuinka hän uskaltaakaan kohdella minua tuolla tavoin,\nminua, joka voin syöstä hänet suurimpaan onnettomuuteen? Hän on\nsynnyttänyt maailmaan kolme kuningasta, ja nyt minä totta totisesti\nmenen ja kerron hänen salaisuutensa faaraolle.» Tyttö luuli, että\njos Kheops saisi tietää salaisuuden, hän surmaisi lapset ja kenties\nheidän vanhempansakin. Hän hiipi ensin tiehensä veljensä luo ja kertoi\nhänelle, mitä aikoi tehdä. Mutta tämä vihastui siitä, että tuli hänen\nilmiantoonsa sekoitetuksi, niin että pieksi sisartansa köydellä.\nTyttö riensi silloin Niilin rantaan, mutta siellä nousi vedestä suuri\nkrokodiili ja nielaisi hänet kitaansa...\n\nTähän satumme ikävä kyllä loppuu, sillä sen papyruskäärön jatko, johon\ntämä on kirjoitettu, on kadonnut, emmekä siis saa tietää, koettiko\nkuningas Kheops surmata lapset vai ei. Tiedämme vain, että Kheopsin\ndynastiaa seuranneen hallitsijasuvun kolmella ensimmäisellä kuninkaalla\noli samat nimet kuin Reddedetin kolmella lapsella ja että heitä\nsamoinkuin kaikkia Egyptin kuninkaita heidän jälkeensä nimitettiin\n»Auringon pojiksi».\n\n\n\n\nVääryyttä kärsineen talonpojan valitus.\n\n\nEgyptiläiset kuten Itämaan kansat yleensä höystivät mielellään puheensa\nsattuvilla kuvilla. Useissa keskimmäisen valtakunnan aikaisissa\npapyruskääröissä tavataan kuvaava juttu kolmannen vuosituhannen\nlopulta. Siinä puhutaan pienen keitaan talonpojasta, jolta matkalla\nsuistomaasta länteen olevien natronjärvien rannoilta pääkaupunkiin\nväkivalloin otettiin hänen aasinsa, joiden kuormana oli natronia\nja suolaa, pantterinvuotia ja sudennahkoja, puuta ja muita hänen\nkotiseutunsa tuotteita. Itkien mies-parka pyysi saada takaisin\nomaisuutensa, mutta rukoukset eivät auttaneet. Silloin hän meni\nväkivallantekijän kotiseudun kuninkaallisen maaherran luo ja valitti\nhätäänsä niin kaunopuheisin ja maalailevin sanoin, että maaherra\npäätti toimittaa valituksen edelleen aina itsellensä faaraolle. Ja\nkun kuningas sai kuulla puheliaasta talonpojasta, antoi hän tervehtiä\nmaaherraa seuraavin sanoin: »Jos haluat, että minä voisin hyvin, niin\npidä talonpoika luonasi äläkä vastaa lainkaan hänen sanoihinsa, niin\nettä hän jatkaa puhumistaan! Kirjoituta muistiin kaikki, mitä hänellä\non sydämellään, ja saata se sitten minun tietooni! Huolehdi myöskin,\nettä talonpoika itse ja hänen vaimonsa ja lapsensa saavat elatuksensa\nsillä aikaa, mutta älä anna heidän tietää, mistä ruoka tulee!»\n\nMaaherra teki, kuten kuningas oli käskenyt sillä seurauksella, että\ntalonpoika kaikkiaan yhdeksän kertaa tuli hänen eteensä, ennenkuin oli\nsaanut puhutuksi kaiken, mitä hänen sydämellänsä oli. Ja joka kerta\nmiehen kielenkäyttö oli yhä ujostelemattomampaa ja terävämpää. Kun\nmaaherra ei näyttänyt haluavan tehdä lainkaan päätöstä, talonpoika\npäästi sellaisia paheksuvia lausuntoja kuin: »Siihen on nyt tultu, että\nse mies, jonka pitäisi nähdä, on tullut sokeaksi, ja jonka pitäisi\nkuulla selvästi, on käynyt kuuroksi.» Näin talonpoika puhui, sillä —\nhän sanoi — »minun sydämeni on ylenmäärin täysi. Jos padossa on rako,\nniin vesi tunkeutuu siitä läpi: niin on minunkin suuni avattu, ja\nminun puheeni virtaa siitä ulos.» Luullen, että maaherra piti hänen\nryövääjänsä puolta, talonpoika vertasi häntä »petolintuun, joka elää\nturvattomista pikkulinnuista», tai, sanoi hän toista kuvaa käyttäen:\n»Sinä olet kuin paimen, joka ei välitä siitä, että krokodiili ryöstää\nkarjaa hänen laumastansa— sinä et ole koskaan laskenut laumaasi.» Ja\nvaroittaen hän lisäsi: »Pidä varasi, ennenkuin astut ikuisuuteen, ja\ntoimi niin, että sinuun voidaan soveltaa sananlaskua: 'Oikeamielisyys\non sierainten hengitystä!'[102] Sillä Thothin tuomioistuimen edessä ei\nole sääliä.»\n\nKerran maaherra annatti suorasuiselle talonpojalle selkäänkin\nnäyttääkseen väärämieliseltä. Ja kun mies yhdeksännen kerran oli ollut\nhänen luonansa, maaherra käski kahden palvelijansa viedä hänet ulos.\nLuullen saavansa taas selkäänsä talonpoika sanoi: »Tämä on aivan kuin\nantaisi janoavalle suolavettä tai asettaisi imevän lapsen naisen\nrinnoille, joka on ehtynyt.» Mutta nyt oli ilveily kypsä loppumaan,\nja talonpoika sai ilahduttavan tiedon, että hän oli saava varastetut\ntavaransa takaisin ja lisäksi väkivallantekijän koko omaisuuden.\n\nKaiken, mitä hän maaherralle oli sanonut, tämä oli merkityttänyt\nmuistiin, ja sen sai kuningas sitten lukea. »Ja se oli faaraon\nsydämelle mieluisampaa kuin kaikki, mitä oli koko maassa.»\n\n\nOmituinen, itämaisen tenhoava on\n\n\n\n\nKertomus kahdesta veljeksestä,\n\n\njoka on tunnetuin kaikista vanhan Egyptin saduista.\n\nOli kerran — niin kerrotaan — kaksi veljestä, Anubis ja Bata. Anubis\noli naimisissa ja hänellä oli talo, ja nuorempi veli hoiti hänen\nmaanviljelystänsä. Vuodentulo oli niin hyvä ja karjansiitos menestyn\nniin, ettei vertaisia ollut olemassa.\n\nPäivänä muutamana, kun veljekset yhdessä olivat kyntäneet peltoansa,\nAnubis lähetti veljensä kotiin noutamaan kylvöviljaa. Kun Bata tuli\nkotiin, hän tapasi veljensä vaimon hiuksiansa palmikoimassa. Vaimo\nkäski hänen itsensä mennä vilja-aittaan ja ottaa sieltä, mitä tarvitsi.\nNuorukainen meni sinne, täytti viljalla suuren savipullon ja nosti sen\nhartioillensa. Ja kun hänen kälynsä näki, kuinka kepeästi hän kantoi\nraskasta astiaa hartioillansa, hän sanoi: »Kylläpä olet voimakas! Joka\npäivä minä olen sinun voimasi huomannut.» Ja hän rupesi himoitsemaan\nhäntä ja koetti houkutella häntä lähellensä luvaten antaa hänelle\nkauniin puvun palkinnoksi.\n\nMutta nuorukainen raivostui niinkuin erämaan leopardi hänen\nhäpeällisestä ehdotuksestansa ja hän sanoi vaimolle: »Sinähän olet\nminulle kuin äiti ja sinun miehesi on kuin isäni. Olet sanonut minulle,\nmitä ei olisi pitänyt sanoa. Älä sano sitä enää, niin lupaan olla\nkertomatta siitä kenellekään.» Näin sanoen hän otti taakkansa ja meni\npellolle veljensä luo. Ja he jatkoivat ahkerasti työtänsä.\n\nMutta Anubiksen vaimo oli joutunut kauhun valtaan, kun hän näki, miten\nhänen lankonsa oli vihastunut, ja hän pelkäsi, että tämä kertoisi\nveljellensä, mitä hän oli sanonut. Hän keksi sen vuoksi ottaa esille\nvoiteita ja kääriä itsensä liinakääreillä, aivan kuin hänelle olisi\nyritetty tehdä väkivaltaa. Ja kun Anubis illalla tuli kotiin, hän\nlöysi vaimonsa makaamassa sellaisessa tilassa, kuin jos joku olisi\nhäntä pahoinpidellyt. Hän ei valellut vedellä herransa ja miehensä\nkäsiä kuten tavallisesti eikä ollut virittänyt valoa taloon. Miehen\nkysyessä hän kertoi: »Kun veljesi tuli hakemaan kylvöviljaa ja tapasi\nminut yksinäni istumassa, hän sanoi minulle: 'Tule, niin pidämme\nhetkisen hauskaa ja makaamme yhdessä!' Mutta minä en halunnut kuulla\nhänen puhettansa, vaan sanoin hänelle: 'Olenhan minä sinulle kuin\näiti! Ja eikö vanhempi veljesi ole sinulle kuin isä?' Silloin hän\nsuuresti pelästyi ja löi minua peloittaakseen minua, etten sanoisi\nsinulle mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta ellet sinä nyt lyö\nhäntä kuoliaaksi, minä surmaan itseni, sillä selväähän on, mitä veljesi\ntekee, kun hän saa tietää, että olen valittanut sinulle.»\n\nSilloin Anubis raivostui kuin leopardi ja teroitti keihäänsä ja asettui\nkarjatarhan oven taakse iskeäksensä veljensä maahan, kun tämä palasi\nkarjan kanssa laitumella.\n\nMutta kun Bata lähestyi karjatarhaa, hän kuuli, kuinka lauman edessä\nastuva lehmä sanoi hänelle — sillä hän ymmärsi eläinten, kieltä —:\n»Ole varoillasi, tuolla vanhempi veljesi seisoo ja vartoo sinua keihäs\nkädessä iskeäkseen sinut maahan. Kiiruhda pakenemaan hänen tieltänsä!»\nJa kun Bata tuli lähemmäksi, hän näki veljensä jalkojen pistävän\nesiin karjatarhan oven alta hänen seisoessaan sen takana. Hän läksi\nsilloin pakoon niin nopeasti kuin taisi, mutta Anubis ajoi häntä takaa\nkeihäs kädessä. Hädässänsä Bata huusi avuksensa auringonjumalaa Rata,\nja tämä antoi suuren, krokodiileja vilisevän joen virrata veljesten\nväliin. Mutta ennenkuin veljekset erosivat, Bata vannoen vakuutti\nviattomuuttansa ja antoi veljen tietää, että vaimo oli valehdellut\nhänelle.\n\nKun Anubis tuli kotiin, hän löi vaimonsa kuoliaaksi ja heitti hänen\nruumiinsa koirille. Sitten istuutui hän suremaan, että oli niin väärin\ntehnyt nuoremmalle veljellensä.\n\nMutta Bata vaelsi pois setripuulaaksoon. Sinne hän rakensi itsellensä\nmajan ja eli metsästellen erämaan villejä eläimiä. Jumalat antoivat\nhänelle vaimon, joka oli ihanampi kuin kukaan muu nainen koko maassa,\nja hän rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta. Mies kertoi hänelle\nmyöskin salaisuuden, nimittäin että hänen sydämensä oli loihdittu erään\nsetripuun kukaksi, ja että jos joku tuon puun kaataisi, niin Bata\nsamalla hetkellä kuolisi.\n\nNyt sattui kuitenkin, että faarao sai kuulla huhun Batan puolison\nihmeellisestä kauneudesta ja hänen onnistui houkutella hänet hoviinsa,\njossa hän tuli kuninkaan ylimmäksi puolisoksi ja häntä pidettiin\nsuuressa kunniassa. Mutta hän pelkäsi entisen miehensä kostoa ja pyysi\nkuningasta: »Hakkauta maahan setripuut minun entisen kotini lähellä ja\nanna hävittää ne!» Faarao teki, kuten hän pyysi. Ja samalla hetkellä\nkuin eräs puista kaatui, Bata heitti henkensä.\n\nMutta kun hän oli loitsutaitoinen mies, hän muuttautui pyhäksi häräksi\nja hänet ajettiin faaraon hoviin. Täällä syntyi suuri riemu, kun\nuhkea härkä saapui, ja faarao tuli eläintä katsomaan. Mutta eräänä\npäivänä härkä puhui faaraon puolisolle ja kertoi, että hän oli Bata.\nHänen entinen puolisonsa suostutteli silloin faaraon uhraamaan härän\njumalille. Kun eläin teurastettiin, ruiskahti kaksi veripisaraa maahan\nkuninkaan palatsin oven edustalle. Ja katso: heti kasvoi siihen kaksi\nsuurta puuta kaikkien ihmetykseksi. Eräänä iltana, kun faarao ja hänen\npuolisonsa istuvat näiden puiden varjossa, toinen puu alkaa puhua\nkuningattarelle ja sanoo: »Oi sinä petollinen nainen, minä olen Bata ja\nminä elän, vaikka olet koettanut minut surmata.»\n\nKuningattaren rukouksista faarao taipui hakkauttamaan puut. Kuningatar\nseisoi itse ääressä ja tarkasti, että käsky oikein täytettiin. Mutta\nsilloin lennähti puun pirstale hänen suuhunsa, ja hän tunsi tulleensa\nraskaaksi. Jonkin ajan perästä hän synnytti poikalapsen, ja suuri riemu\nnousi maassa.\n\nIloiten kuningas näki poikansa varttuvan, ja kun hän oli päättänyt\npäivänsä, tuli pojasta hänen seuraajansa. Mutta poika ei ollut kukaan\nmuu kuin Bata. Kun hän oli noussut valtaistuimelle, hän kutsui kokoon\nmaan ylimykset ja käski tuomita kuningattaren kuolemaan. Sitten Bata\nhallitsi kolmekymmentä vuotta Egyptin maata. Ja niin tämä kertomus,\nhuolimatta kaikesta, päättyi onnellisesti ja oikeudenmukaisesti.\n\n\n\n\nSatu kuolemaantuomitusta prinssistä.\n\n\nTämä kertomus on myöhäisemmältä ajalta, vuoden 1500 seutuvilta e.Kr.\nSiinä puhutaan ihmeellisestä Mesopotamian maasta, johon egyptiläiset\nvasta noihin aikoihin, Thotmes III:n sotaretkien aikana, tutustuivat.\nSe tuli heidän satumaakseen, kuten India 1500-luvun ihmisille. Satu\nkuolemaantuomitusta prinssistä on, kuten saamme nähdä, läheistä sukua\nuseille meidän omista saduistamme. Kuinka pitkän matkan ne ovatkaan\nvaeltaneet! Kuinka monilla kielillä niitä onkaan kerrottu, ennenkuin ne\novat löytäneet tiensä Pohjolaan! Satu kuuluu näin.\n\n»Kerran hallitsi Egyptiä kuningas, jolla ei ollut poikaa. Hän oli siitä\nhyvin suruissaan ja rukoili jumalia, että hän saisi poikalapsen. Jonkin\najan perästä hän saikin pienen pojan. Hänen kehtonsa ääreen tuli kolme\nhaltiatarta, ja kun he näkivät hänet, he sanoivat: 'Hänen kohtalonsa on\nkuolla joko krokotiiliin kitaan tai käärmeen tai koiran puremasta.'\n\nKun kuningas kuuli tämän ennustuksen, hän joutui suureen, suureen\ntuskaan pienokaisen puolesta ja päätti viedä hänet paikkaan, niissä\nmikään ei voisi häntä vahingoittaa. Hän rakensi senvuoksi hänelle\nlinnan kauas erämaahan, sisusti sen muhkeasti ja lähetti sinne pojan\nja luotettavia palvelijoita, joiden tuli huolehtia, ettei pienokainen\nsaisi poistua linnasta. Ja niin varttui prinssi täydessä turvassa\nerämaan asunnossa.\n\nMutta eräänä päivänä sattui, että poika sai nähdä miehen saapuvan\nkävellen mukanansa vinttikoira, joka häntä uskollisesti seurasi. Hän\nkysyi silloin palvelijoilta: 'Mikä se on, joka kävelee tuolla tiellä\nkulkevan miehen perässä?' — 'Se on vinttikoira', palvelija vastasi.\nSilloin poika sanoi: ‘Sinun pitää hankkia minullekin koira.' Palvelija\nmeni silloin faaraon luo ja kertoi hänelle, mitä hänen pikku poikansa\noli sanonut. Kuningas sanoi: 'Hanki minulle pieni koiranpentu ja vie se\nmukanasi pojalleni, ettei hän kävisi murheelliseksi sydämessään!' Niin\nsitten vietiin hänelle pikkuinen koira, ja se varttui pikku prinssin\nmukana.\n\nMutta kun pienestä pojasta oli tullut voimakas nuorukainen, hän alkoi\nikävystyä siihen, että häntä pidettiin hienoon taloonsa suljettuna,\nja lähetti sanan siitä isällensä tervehtien häntä seuraavin sanoin:\n'Miksi sinä pidät minua tänne suljettuna? Minähän olen joka tapauksessa\nsaanut tuomioni noilla kolmelta haltiattarelta. Anna minun siis ainakin\nsaada iloa elämästä! Jumala tekee kuitenkin, mitä hän hyväksi näkee!'\nKuningas teki silloin pojallensa mieliksi, antoi hänelle hevoset ja\nvaunut ja kaikenlaisia aseita ja sanoi hänelle: 'Mene, minne haluat!'\n\nPrinssi matkasi nyt ensiksi valtakunnan itäiselle rajalle ja sieltä\nkohti pohjoisia erämaiden halki, ja hänen uskollinen koiransa seurasi\nhäntä. Lopuksi hän tuli Mesopotamian maahan.\n\nNyt oli siellä hallitsevalla kuninkaalla vain yksi ainoa lapsi, kaunis\ntytär, ja tälle hän oli rakentanut asunnon jyrkälle kalliolle, joka\noli 70 kyynärää korkea. Sitten hän oli kutsunut kokoon kaikki Syyrian\nruhtinaitten pojat ja oli sanonut heille: 'Ken voi kiivetä tyttäreni\nikkunaan, saa hänet puolisoksensa.' Silloin kaikki nuoret prinssit\nolivat asettuneet kauniin prinsessan asunnon läheisyyteen ja joka päivä\nkoettaneet kiivetä hänen ikkunaansa. Mutta kukaan ei siinä onnistunut —\nkallio oli liian jyrkkä ja korkea.\n\nEräänä päivänä, kun he tapansa mukaan olivat onneansa koettamassa,\negyptiläinen prinssi saapui ratsastaen koiran häntä seuratessa.\nPrinssit lausuivat komean nuorukaisen tervetulleeksi ja kysyivät, mistä\nhän tuli. Mutta hän ei tahtonut kertoa heille olevansa faaraon poika\nja sentähden hän vastasi: ‘Olen egyptiläisen upseerin poika. Äitini on\nkuollut ja isäni meni uusiin naimisiin. Emintimäni, joka vihasi minua,\npakotti minut jättämään kotini.' Silloin he pyysivät häntä jäämään\nheidän seuraansa.\n\nHe kertoivat nyt, mikä heidän tarkoituksensa oli koettaessaan kiivetä\nkalliolle. Silloin vieraskin tahtoi koettaa onneansa ja katso: hän\npääsi ylös aina prinsessan ikkunaan; ja kun prinsessa sai nähdä hänet,\nhän ihastui niin, että hän suuteli ja syleili häntä.\n\nKun hänen isänsä sai tietää, että yhden nuorista miehistä oli\nonnistunut kiivetä hänen tyttärensä ikkunaan, hän kysyi ensiksi,\nkuka prinsseistä se oli. Mutta sanantuoja vastasi: 'Ei hän ole\nprinssi, vaan egyptiläisen soturin poika, jonka emintimä on ajanut\npois kotoa! Silloin kuningas vihastui ja sanoi: 'Pitääkö minun antaa\ntyttäreni egyptiläiselle maanpakolaiselle? Ajakaa hänet pois takaisin\nEgyptiin!' Mutta kun kuninkaan sanantuojat tulivat ja käskivät nuorta\nmiestä lähtemään tiehensä, prinsessa piti hänestä kiinni ja sanoi:\n'Ra-Harakten[103] nimessä! Jos te otatte hänet minulta, minä en syö\nenkä juo; minä kuolen samalla hetkellä.'\n\nKun hänen isänsä sai kuulla tämän, hän lähetti miehiä surmaamaan\nnuorukaisen prinsessan silmien edessä. Mutta prinsessa sanoi: 'Jos te\nhänet surmaatte, olen minäkin oleva kuollut, ennenkuin aurinko laskee.\nMinä en tahdo elää tuntiakaan kauemmin kuin hän'. Silloin kuninkaan oli\npakko suostua heidän avioliittonsa. Nuori egyptiläinen ruhtinas nai\nsiis prinsessan, ja tämän isä antoi heille palatsin ja orjia, peltoja,\nniittyjä ja karjaa ja kaikkea mahdollista hyvää.\n\nKun häät olivat ohi, prinssi kertoi puolisolleen: 'Minä olen tuomittu\nsaamaan surmani joko krokodiilin tai käärmeen tai koiran puremasta!'\nSilloin prinsessa sanoi: 'Miksi sinulla sitten on aina tuo koira\nmukanasi? Anna tappaa se!' — 'Ei', prinssi vastasi, 'en tahdo tappaa\nuskollista koiraani, joka minulla on ollut pienestä penikasta.' Mutta\nsiitä hetkestä lähtien prinsessa eli alituisessa tuskassa miehensä\nvuoksi eikä tahtonut päästää häntä koskaan näkyvistään.\n\n\u003Ctb>\n\nNyt tapahtui aikojen kuluessa, että prinssi palasi takaisin Egyptiin\nja jäi sinne puolisoineen. Ja koiransakin oli hänellä mukanaan. Eräänä\niltana, kun hän oli nukahtanut, tuli suuri käärme hänen huoneeseensa\nja yritti purra häntä. Mutta hänen vaimonsa antoi palvelijoille\nmerkin, että nämä antaisivat käärmeelle maitomaljan, ja siitä joi\nkäärine, kunnes se ei enää jaksanut liikkua. Sitten prinsessa surmasi\nkäärmeen tikarillaan. Sen jälkeen hän herätti puolisonsa, joka tuli\nhyvin hämilleen, kun sai nähdä käärmeen maassa vierellään. Silloin\nhänen uskollinen vaimonsa sanoi: 'Katso, Jumala on antanut yhden\nkuolemantuomioistansa sinun käsiisi. Hän on tekevä saman toisillekin.'\nJa prinsessa uhrasi Jumalalle ja ylisti häntä.\n\nKerran taasen sattui, että prinssi oli kävelemässä tiluksillaan, ja\nkoira oli hänen mukanansa. Ja kun he kävelivät siellä ympäriinsä, sai\nkoira näkyviinsä jonkin otuksen ja juoksi sen perästä prinssin tullessa\nperästä. He saapuivat Niilin rantaan, ja siellä suuri krokodiili tuli\nnuorukaista vastaan, tarttui häneen ja sanoi: 'Minä olen kohtalosi,\njoka sinua vainoaa...'»\n\nJuuri tähän papyruskäärö loppuu, emmekä saa koskaan tietää, millä\ntavoin prinssi vältti uhkaavan kohtalonsa — sillä kertomuksen\nonnellisesta lopusta voimme olla varmat tuntiessamme egyptiläisten koko\nmielensävyn uuden valtakunnan aikana.\n\n\n\n\nSatu Egyptin seitsemästä nälkävuodesta\n\n\nTämä satu on hieroglyfeinä kaiverrettu suureen graniittimöhkäleeseen\nsatalukuisista kalliokirjoituksistaan tunnetulla, ensimmäisessä\nputouksessa olevalla pienellä Sehélin saarella. Piirtokirjoitus on\nPtolemaioksien ajalta, mutta mahdollista on, että satu alkuperäisessä\nmuodossaan on paljon vanhempi. Siinä kerrotun tapauksen on nimittäin\npitänyt sattua kolmannen hallitsijasuvun ajan alussa, siis noin 3000\nseutuvilla e.Kr. Kauhean nälänhädän, josta siinä puhutaan, sanotaan\nkestäneen seitsemän vuotta. Se muistuttaa siis niitä nälkävuosia, jotka\nahdistivat Egyptiä Joosefin aikana.\n\nTämä valtakunnan onnettomuus johtui siitä, että Niili ei seitsemään\nvuoteen tulvinut. Huolestuneena faarao silloin kirjoitti Nubian\nmaaherralle, joka asui Elefantinen saarella, missä Niilin lähteitten\nluultiin olevan. Kirjeessä hän kertoi ankarasta nälänhädästä ja lisäsi:\n»Minun sydämeni on murheissaan, sillä on puute viljasta; vihanneksia\nei ole lainkaan, ja kaikki muukin, mitä kansa tarvitsee elatuksekseen,\non loppunut. Jokainen ryöstää naapuriltansa. Ihmiset haluavat kulkea,\nmutta eivät jaksa liikahtaakaan. Lapsi vikisee nälästä, nuorukainen\nlaahustaa uupumuksen vallassa, ja vanhat ovat epätoivon murtamia.\nHeidän jalkansa pettävät heidän allansa, he vaipuvat väsyneinä maahan\nja tuskissaan he puristavat käsiänsä vasten nälkäistä vatsaansa.\nVirkamieheni ovat nälästä voimattomia eivätkä kykene neuvoa antamaan.\nKaikki kallistuu kohti loppuansa. Mitä minun on tekeminen? Sano sinä\nminulle: Missä ovat Niilin lähteet? Mikä jumaluusolento niitä valvoo?\nSillä hän se oli, joka kerran täytti ladot viljalla.»\n\nMaaherra läksi heti kuninkaan luo ja auttoi häntä temppelin pyhien\nkirjojen tulkinnassa; ja niistä kävi selville, että Niilin lähteet\nolivat kahden suuren kallion välissä Elefantinolla, ja että se jumala,\njoka niitä vartioitsi, oli nimeltänsä Knum, ja että tällä oli saarella\ntemppeli, missä hän otti vastaan uhrilahjoja niiltä, jotka tahtoivat\nvoittaa hänen suosionsa.\n\nHeti kun faarao oli saanut nämä tiedot, hän kiiruhti Knumin temppeliin\nja uhrasi ja rukoili jumalaa. Silloin Knum leppyi ja ilmestyi faaraolle\nja sanoi hänelle, että nälänhätä oli tullut sentähden, että oli\nlaiminlyöty hänen palveluksensa. »Mutta nyt», hän jatkoi, »minä annan\nNiilin nousta jälleen, eikä siitä vettä ole koskaan puuttuva, vaan se\non virtaava tulvien yli koko maan. Ruohot, pensaat ja puut tulevat\nnotkumaan hedelmäin painosta, ja kaikki kasvit tulevat lisääntymään\nsadantuhannenkertaisesti. Sinun kansasi on tuleva ravituksi, totisesti,\nja aitat tulevat jälleen täyttymään. Egyptin maa on oleva keltainen\nkypsyneestä laihosta, ja se on tuleva hedelmällisemmäksi, kuin se\nkoskaan ennen on ollut.»\n\nKiitokseksi tästä lupauksesta faarao lahjoitti suuria maatiloja Knumin\ntemppelille ja velvoitti maansa jokaisen maanviljelijän, jokaisen\nkalastajan ja jokaisen metsästäjän maksamaan määrätyn veron pyhätölle;\nja kallisarvoisia lahjoja, kuten kultaa, norsunluuta, ebenholtsia,\nsuitsutteita ja jaloja kiviä faarao lähetti sinne.\n\n\n\n\nEGYPTILÄINEN RUNOUS\n\n\non luonnollisesti aivan erilainen kuin meidän, mutta muistuttaa sen\nsijaan Psalttarista ja Salomon korkeasta veisusta meille tunnettuja\nheprealaisten rytmillisiä sommitelmia omituisine säkeistöineen.\nJo keskimmäisen valtakunnan ajalla olivat runouden ankarat lait\nsyntyneet. Muuan Ramses II:n aikainen papyruskäärö on tässä suhteessa\nerikoisen kiintoisa. Se sisältää nimittäin kirjallisuusilmoituksen\nteknillisine nimityksineen ja käänteineen, jotka tunnemme oman aikamme\nkirjailmoituksista. Jalon runotaiteen mestari arvostelee siinä\nala-arvoista runoa; hän huomauttaa, että se on »korkealentoisten\npuheenparsien kuormittama», että »toiminnan paikan kuvauksilta puuttuu\nuskottavaisuuden leimaa ja niistä voi heti huomata, että runoilija ei\nkoskaan ole ollut kuvaamassansa paikassa.» Arvostelija kokoaa tuomionsa\nsanoihin, että »kirjailija ei ymmärrä runoilemisen taitoa». Hän on\npyrkinyt paljon pitemmälle, kuin mihin hänen voimansa riittävät. Hänen\najatuksensa ovat vähäpätöisiä ja suunnittelu on sekava. Runo on vikoja\ntäynnä.\n\n_Vanhin_ tuntemamme egyptiläinen runous sisältää työlauluja. Halki\naikojen ovat paimenet, kantotuolinkantajat ja soutajat niitä\nhyräilleet. Tänäkin päivänä, kun fellah ajaa härkiänsä tai tekee\nmuuta helpompaa työtä, hän itämaalaiselle ominaisella, melankolisella\nnenä-äänellä laulaa yhtä yksitoikkoisia lauluja kuin viisituhatta\nvuotta sitten.\n\nTällaisia ikivanhoja työlauluja tavataan haudoissa seinäkuvien\nselittävänä tekstinä. Niinpä kyntäjän työtä esittävän kuvan yllä luemme:\n\n    »Ihana päivä!\n    Ilma on viileä,\n    härät ne vetävät,\n    taivas toivomme mukainen —\n    Tehkäämme työtä ruhtinaalle!»\n\nJa puidessaan fellah laulaa härilleen:\n\n    »Puikaa, puikaa itsellenne,\n    te härjät, itsellenne puikaa!\n    Puikaa itsellenne olkia ravinnoksi\n    ja jyviä herrallenne!\n    Lepoa älkää etsikö — onhan nyt vilpoinen päivä!»\n\nLäähättävämpi on sitävastoin hengitys kantajain laulussa heidän\nkantaessaan raskaita viljasäkkejä laivaan:\n\n    »Pitääkö meidän koko pitkä päivä\n    kantaa ohraa ja valkeata spelttiä?\n    Laivat ovat täynnä,\n    ja ohra vuotaa ylitse,\n    ja kuitenkin meitä hoputetaan astumaan —\n    Totisesti, meidän sydämemme ovat kuparia.»\n\nVähemmän vakuutetuksi sanojen vilpittömyydestä tulee kuullessaan\nherraansa kantotuolissa kantavien laulavan seuraavaa kaunista runoa:\n\n    »Rakkaampi täynnä se meille,\n    kuin jos tyhjä se ois.»\n\nTuossa kaksirivisessä laulussa on kuulevinaan kantajain askelten\ntahdin, kun he kantaa nytkyttävät hyvin syötettyä — ja kuitenkin heidän\noman ilmoituksensa mukaan niin rakasta — taakkaansa.\n\nTällaiset yksinkertaiset laulut kuin nämä kuuluvat suulliseen\nrunouteen. Kirjoiteltuina esitettäessä ne ikävä kyllä menettävät\nominaisen tenhonsa, joka sisältyy itse työn rytmiin.\n\n\u003Ctb>\n\nMerkillisin kokoelma egyptiläistä runoutta tavataan eräässä British\nMuseumin papyruksessa, todennäköisesti 13:nnelta vuosisadalta e.Kr.\nMonet sen sisältämistä lauluista ovat kuitenkin paljon aikaisempaa\nalkuperää. Ne näyttävät kaikki olevan rakkauslauluja. Rakastaja vertaa\nrakkautensa esinettä kaikenmoisiin kauniisiin kukkiin ja kasveihin\neikä väsy kuvailemasta, mitä tuskaa ja surua tämän poissaolo hänelle\ntuottaa. Esitys tuntuu jotenkin yksinkertaiselta, ja sen vaikutus\nriippuukin pääasiallisesti laulajan äänestä ja hänen kyvystään säestää\nitseänsä harpulla (ellei impi jo ollut rakastunut).[104]\n\nHarvoin egyptiläiset rakkauslaulut ovat sentimentaalisia, mutta sitä\nuseammin niiden tulkitsemat tunteet ovat sitä maallista laatua, joka\netsii itsellensä realistisia, välistä hyvin räikeitä ilmauksia. Eräässä\nrakkauslaulussa tyttö sanoo:\n\n    »Rakastettuni, on suloista mennä padolle\n    kylpemään sinun edessäsi ja antaa sinun nähdä kauneuteni\n    läpi liinakankaani, hienoimman kuningasliinan,\n    kun se on märkä ja liittyy tiiviisti ruumiiseen.\n    Minä laskeudun kanssasi veteen\n    ja nousen jälleen luoksesi tuoden punaisen kalan,\n    joka lepää kauniina kädessäni.\n    Tule ja katsele minua!»\n\nJa rakastunut nuorukainen toivoo:\n\n    »Ah, jospa olisin hänen neekerinaisensa,\n    joka aina saa olla hänen luonansa!\n    Silloin saisin nähdä hänen kaikkien jäsentensä värin.»\n\ntai:\n\n    »Ah, jospa olisin hänen pesijättärensä\n    yhden ainoan kuukauden ajan\n    ja saisin pestä hyvätuoksuiset voiteet\n    hänen vaatteistaan!»\n\nEgyptiläisillä rakkausrunoilla on usein sama väkevästi aistillinen sävy\nkuin eräillä »Korkean veisun» kohdilla:\n\n    »Kun sinä hivelet lanteitani\n    ja puristat minun rintojani,\n    eivät ne pudista pois sinua.»\n\n»morsian» laulaa rakastajalleen. Ei halua hän päästää tätä\nkäsivarsiltaan:\n\n    »Ihana on meidän syleilymme päivä.\n    Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.»\n\nUsein verrataan kaunotarta linnustajaan, joka virittää verkkonsa\nmetsälinnulle, rakastajalle. Mutta kun mies on kyllästynyt hänen\ntemppuihinsa, silloin on tytön vuoro käydä melankoliseksi; silloin, hän\nsanoo,\n\n    »minä katson makeita kakkuja,\n    kuin katsoisin suolaa.\n    Viinimehu, tuo suloinen,\n    maistuu suussani linnun sapelta.»\n\nJa neitonen, jota hänen rakastajansa käy joka ilta tervehtimässä,\npelkää, että hän hylkää hänet. Hän haluaa varmempaa sidettä heidän\nvälilleen:\n\n    Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on\n    sinun vaimonasi saada valmistaa ruokasi\n    ja käsivarsineni levätä sinun käsivarrellasi.[105]\n    Sillä jos sinä otat pois minulta rakkautesi,\n    niin sanon minä sydämelleni,\n    joka on sisälläni, rukouksissani:\n   'Minä olen vailla ihailijaani tänä yönä.\n    Senvuoksi minä olen kuin se, joka haudassa viipyy.'»\n\n\n\n\nJUOMALAULUJA.\n\n\nVoisi luulla, että kansa, joka alati askarteli kuoleman valmisteluissa\najatellen hautoja ja muumioita, oli synkkää ja ilotonta sukukuntaa.\nKaukana siitä! Egyptiläiset olivat päinvastoin, niinkuin useimmat\naurinkoisen Välimeren kansat, iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka\npitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti\nnauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.\n\nEttä vanhain egyptiläisten elämänilo purkautui myöskin juomalauluiksi,\nvoi olla omiaan ihmetyttämään, kun tämän laatuista runoutta kernaasti\najattelee ylistykseksi viininjumalalle, jolla ei lainkaan ole\npalvojia nykyisen Niilinmaan alkuasukasten joukossa. Mutta tämä\nriippuu arabialaisesta vaikutuksesta. Muhammed kielsi näet, ankarasti\nuskovaisiaan juomasta rypäleen mehua. Ennen arabialaisaikaa viljeltiin\nja juotiin Egyptissä paljon viiniä.[106] Varsinkin Faijumin keidas oli\nihana viinimaa. Juomingeissa laulettiin harpun säestyksellä lauluja\nelämänilon ylistykseksi. Egyptiläisille ominainen piirre näissä\njuomalauluissa oli, että luotiin tausta elämän nautinnoille loihtimalla\nesiin edessä olevan kuoleman ajatus.\n\nTulee ajatelleeksi kreikkalaisten historioitsijain kertomusta, että\negyptiläiset vieraspidoissaan antoivat kantaa ympäriinsä muumionkuvaa,\njotta se kuolemaa muistuttaen kehoittaisi sitä voimallisemmin\nnauttimaan ohitsekiitävästä hetkestä. Tämä ajatus tulee erityisen\nselvästi esiin lauluissa, joita laulettiin vainajien väliaikaisen\nhautauksen jälkeen. Kuolleen omaiset viettivät silloin itse\nhautakammiossa hänen muistoansa juhlimalla viinein, soitoin ja lauluin.\nMuuan tällainen laulu merkittiin muistiin erääseen lähes neljätuhatta\nvuotta vanhaan kuningashautaan.[107] Se alkaa muistuttamalla\nvainajista, jotka lepäävät holvihaudoissaan ja joiden asunnot ovat\nsortuneet soraksi, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta\nalakuloiseen mielialaan ei jääty, vaan sitten seuraa kehoituksia\njuuri elämän lyhyyden vuoksi nauttimaan, niin kauan kuin siihen\nmahdollisuutta oli:\n\n    »Ole iloinen mieleltäsi ja seuraa sydämesi toivomuksia,\n                                            niin kauan kuin elät!\n    Pane mirhamia päähäsi ja pukeudu hienoihin liinavaatteisiin!\n    Älä vaivaa sydäntäsi,\n                ennen kuin kuolonvalituksen päivä sinut saavuttaa!\n    Sillä Osiris ei kuule surevien kirkunaa,\n    eikä valitus pelasta ketään haudasta.\n    Sen vuoksi vietä iloista päivää\n    äläkä väsy siihen!\n    Sillä kenenkään ei suoda ottaa hyvyyttänsä mukaansa,\n    ja kukaan, joka on vaeltanut pois, ei ole takaisin palannut.»\n\nOn omituista pappismiehenkin haudassa tavata samanlaisia kehoituksia\nnauttimaan kiitävästä hetkestä. Mutta niitä tapaa kuin tapaakin.\nKysymyksessä oleva hauta on Theban kuolemankaupungissa. »Vietä päiväsi\nriemuiten, Nefer-hotep, sinä kelpo pappi, jolla on puhtaat kädet!»\nkuuluu haudan seinään piirretty kehoitus! »Sekoita voidetta ja hienoa\nöljyä yhteen ja korista seppelein ja lootuskukin rakastettusi, joka\nistuu vieressäsi! Anna laulun ja soiton kaikua edessäsi! Heitä pois\nkaikki synkät ajatukset ja ajattele vain iloa, kunnes se päivä tulee,\njolloin sinut viedään maahan, joka rakastaa hiljaisuutta.»\n\nMolemmat nämä hauta-piirtokirjoitukset vievät itsestään ajatukset\nsamanlaisiin Saarnaajan 9:nnen luvun kehoitussanoihin: »Olkoon\nvaatteesi aina valkeat, älköön voidetta pääsi päältä puuttuko!\nIloitse elämästä vaimosi kanssa, jota rakastat, kaikkina turhan\nelämäsi päivinä, jotka hän on sinulle auringon alla antanut, kaikkina\nturhuutesi päivinä! Sillä se on sinun osasi elämässäsi ja vaivassasi,\njolla itseäsi auringon alla vaivaat.»[108]\n\n\u003Ctb>\n\nVanhat egyptiläiset olivat kohtuullista kansaa. Mutta siitä huolimatta\nvoivat heillekin olla tarpeen juoppoudesta varoittavat sanat.\nKuten viisaudenopeista olemme nähneet, ei säästetä kauhistuttavia\nesimerkkejä juopuneen elämästä: miten hän puoleksi tolkuttomana,\nkaulassa vihreä seppele, istuu juomaveikkojensa ja häntä syleilevien\nnaikkosten seurassa ja tyytyväisenä rummuttelee vatsaansa, mutta\nkun hänen pitäisi nousta ylös, hän kellahtaakin kumoon ja tahraa\nitsensä liejuun kuin krokodiili. Voi ymmärtää, että tällaisia\nvaroituksia tarvittiin vastapainoksi 17:nnen hallitsijasuvun aikaisien\npiirtokirjoitusten kehoituksiin »juomaan, kunnes juopuu ja valmistamaan\nitsellensä juhlapäivä.» Eräässä uuden valtakunnan alkuajoilta olevassa\nhautakammiossa saamme naisen kuvan päältä lukea seuraavat sanat: »Anna\nminulle kahdeksantoista tuoppia viiniä! Katso, haluan juoda, kunnes\njuovun. Minun sisustani on kuiva kuin olki.» — Ja tämä haudassa!\n\nVielä enemmän hämmästyy, kun vainajien asunnoissa näkee sellaisia\nkuvia vieraspidoista, kuin viereisetkin uuden valtakunnan aikaiset\nkuvat. Kun haudan seinään on ikuistettu kuva naisesta, joka vapauttaa\nitsensä liiaksi nauttimastansa, niin se osoittaa, ettei tässä menossa\nnähty mitään sopimatonta. Toiset hautakuvat esittävät miehiä, jotka\njuomingeissa ovat niin päihtyneet, että heidät on kannettava kotiin.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nAdolf Erman, Die Literatur der Aegypter.\n\nHenrik Schück, Världslitteraturens historia: 1 osa.\n\nH.O. Lange, En ny visdomsbog fra det gamle Aegypten (Nordisk tidskrift\n1924).\n\nAdolf Erman, Eine ägyptische Quelle der »Sprüche Salomons» (E.\nSellin’in ilmoitus Deutsche Literaturzeitungissa 1924).\n\nErnst Sellin, Die neugefundene »Lehre des Amen-em-ope» (Deutsche\nLiteraturzeitung 1924).\n\nPehr Lugn, Ordspråksboken och Amen-em-opes vishetslära (Svensk\ntidskrift 1924).\n\nHugo Grossmann. Die neugefundene Lehre des Amen-em-ope (Zeitschrift für\ndie alttestamentliche Wissenschaft 1924).\n\nH.O. Lange, Egyptiska myter och sagor.\n\nGaston Maspero, Contes populaires de l'Égypte ancienne.\n\nFriedrich Vogelsang, Kommentar zu den Klagen des Bauern.\n\nW. Max Müller, Die Liebespoesie der alten Ägypter.\n\nE.A. Wallis Budge, The literalure of the ancient egyptians\n(kirjallisuusluetteloineen).\n\nAlfred Wiedemann, Die Unterhaltungslitteratur der alten Ägypter (»Der\nalle Orient» 1903).\n\nJules Baillet, Le régime pharaonique dans ses rapports avec l'evolution\nde la morale en Égypte.\n\n\n\n\nEGYPTILÄISTEN TIETEELLINEN KYKY.\n\n\nKäytännöllisen elämän erilaiset tarpeet ovat olleet tieteiden\nsyntymisen ensi aiheena. Ilman yhteistyötä ei aineellinen\nkulttuuri ollut mahdollista sellaisessa maassa kuin Egypti, missä\nelämääantava joki teki kaikki ihmiset toisistansa riippuvaisiksi.\nMutta heidän keskenäinen yhteistyönsä ei ollut yksinomaan kanavien\nkaivamista ja muita ruumiillisen työn suorituksia; täällä tarvittiin\nkaikkea johtamaan myöskin miehiä, joilla oli tietopuolista kykyä.\nVoidakseen rakentaa kanavia, joiden kaltevuus oli oikea ja jotka\nsopivasti jakoivat veden, vaadittiin tietoja maanmittauksessa\nja insinööritieteessä, ja nämä tiedot perustuvat vuorostaan\n_matematiikkaan_. Oikeudenmukaisesti suoritettua verotusta ei myöskään\nvoitu panna toimeen ilman hyvin laajoja matemaattisia laskelmia,\nja kaikissa suurissa työyrityksissä, laskettaessa tarvittavaa\nelintarvevarastoa ja sitä jaettaessa samoin kuin lukemattomissa muissa\ntapauksissa tarvittiin matematiikkaa. Myöskin tarvittiin Niilinmaassa\njärjestettyä ajanlaskua varsinkin, jotta voitiin laskea joen nousuveden\nja tulvan ajat. Mutta järjestettyä ajanlaskua ei voida aikaansaada\nilman _astronomisia_ tietoja. — Erilaiset sairaudet ajoivat myöskin\nvanhoja egyptiläisiä parannusta etsimään, ja niin syntyi _lääketiede_.\nSiinä oli apua niistä aikaisikseen melko suurista _anatomisista_\ntiedoista, joita egyptiläiset olivat hankkineet balsamoidessaan\nvainajiansa.\n\n\n\n\nEGYPTILÄISTEN MATEMAATTISET TIEDOT.\n\n\nOli aika, jolloin luulot vanhain egyptiläisten matemaattisista\ntiedoista olivat hyvinkin suuria. Herodotos on ollut tämän\nyliarvioinnin aiheuttajana — sillä yliarviointia se on. Ne\nlaskutoimitusnäytteet, joita on säilynyt muistomerkeissä ja\npapyruskääröissä, osoittavat, että egyptiläisten tiedot ja taidot\ntällä alalla olivat hyvin kohtuullisia. Vasta hellenistisellä ajalla,\nAleksanterin vallattua Egyptin, matemaattiset tieteet saivat vauhtia.\n\nAritmetiikassa vanhat egyptiläiset eivät oikeastaan koskaan päässeet\nalkuperäistä sormilasku-astetta pitemmälle, ei siis pitemmälle kuin\nyhteen- ja vähennyslaskuun, kuten voimme nähdä eräästä suuresta\nhyksosajan papyruksesta, joka on sisällöltään aritmetiikan ja\ngeometrian käsikirja. Laskelmat, jotka me mukavasti voimme suorittaa\nkerto- ja jakolaskulla, olivat egyptiläisellä hyvin mutkikkaita.\nKun egyptiläinen tahtoi laskea, kuinka paljon on 9 7, hän kirjoitti\nsuunnilleen näin:\n\n1 7 = 7\n\n2 7 = 14\n\n4 7 = 2 14 = 28\n\n8 7 = 2 28 = 56\n\nSitten hän laski yhteen ensiksi ne luvut ensimmäisessä pystysuorassa\nrivissä, jotka hän tarvitsi saadakseen summaksi 9, siis 1 ja 8. Tämän\njälkeen hän laski yhteen vastaavat luvut viimeisessä pystysuorassa\nrivissä, siis 7 ja 56.\n\n7:llä tapahtuvaa jakolaskua varten hän käytti samaa taulukkoa. Jos\nhän esimerkiksi halusi tietää, kuinka monta kertaa 77 on jaollinen\n7:llä, hän etsi oikeanpuolisimmasta pystysuorasta rivistä ne kolme\nlukua, joiden yhteissumma on 77, nimittäin 7, 14 ja 56. Vastaavat luvut\nvasemmanpuolisimmassa pystysuorassa rivissä ovat 1, 2 ja 8. Niiden\nsumma on etsitty luku.\n\nEgyptiläisten laskemistavan laveus saa selityksensä lähinnä siitä, että\nhe eivät koskaan kyenneet oikein operoimaan abstraktisilla luvuilla,\nkäsitteillä, vaan heillä oli aina laskiessaan ajatuksissa jokin\nkonkreettinen esine. Itse asiassa heidän matemaattiset suorituksensa\ntapahtuivat oleellisesti samalla tavalla, kuin jos matematiikkaan\ntäysin perehtymättömän pitäisi jakaa päivän leipäosuus joukolle\ntyömiehiä. Hän asetti heidät riviin ja antoi aluksi jokaiselle\nleipänsä, sitten taas yhden leivän ja niin edelleen, kunnes varasto oli\nlopussa. Jos viimeisellä kerralla leipää ei riittänyt koko riville,\nniin jakajalla ei ollut muuta keinoa kuin vaatia takaisin viimeksi\njaetut leivät ja jakaa ne paloiksi, kunnes kaikki työmiehet olivat\nsaaneet yhtä paljon.\n\nOppinut kirjuri sitä vastoin, joka osasi matematiikkaa, laski etukäteen\npaperilla, kuinka paljon kunkin piti saada. Se vei kuitenkin aikansa\nsekin, sillä hän ei liikkunut kuten me puhtaissa lukukäsitteissä,\nvaan hänellä oli alati itse _leipä_ ajatuksissaan. Mutta että kirjuri\nvoi etukäteen laskea, kuinka paljon leipää kunkin työmiehen tuli\nsaada tarvitsematta käsitellä itse leipää jopa tarvitsematta edes\njättää kirjoitushuonettaan, se vaikutti valtavasti oppimattomiin.\nHänestä tuli heidän silmissään mies, joka voi edeltäpäin sanoa, kuinka\nmonta leipää tulee niin ja niin paljosta jauhosta, kuinka paljon\nrehua niin ja niin monta härkää tarvitsee joka ateriaan j.n.e. Hän\non hyvin merkillinen mies, jota ympäröi taikuruuden sädekehä, mies,\njoka tietää ja voi laskea asiat tarvitsematta niitä edes nähdä. Onpa\nhänen taitonsa noussut hänelle jonkin verran päähänkin, tietäähän sen,\nkun hän kerskuu, että taitavan laskumestarin ei tarvitse vartioida\njyväaittaansa. Siinä määrin hän on itsetietoisuutta täynnä, ettei hän\nvain tiedä kykenevänsä valvomaan jokaista vähennystä varastossaan, vaan\nunohtaapa senkin, ettei tuo kyky toki riitä saamaan varasta selville ja\npalauttamaan varastettua.\n\nHuolimatta laskumenetelmiensä laveudesta egyptiläiset pääsivät\nkuitenkin hyvin pitkälle aritmetiikassa. He laskivat myöskin\nmurtoluvuilla, ja tuo edellä mainittu matematiikan käsikirja esittää\nseuraavankin laatuisia laskuesimerkkejä: »100 leipää on jaettava\n5 henkilön kesken siten, että 1/4 kolmen ensimmäisen henkilön\nyhteenlasketuista osuuksista tulee yhtä suureksi, kuin mitä kummatkin\nviimeiset saivat henkilökohtaisesti osakseen.»\n\n_Geometriassa_ egyptiläiset eivät päässeet pitemmälle kuin\nsuorakulmaisten nelikulmioiden ja kolmioiden laskemiseen, mutta kun\ntuli kysymys teräväkulmaisista nelikulmioista ja kolmioista, niin\ntarkkuus horjahti, sillä kuvioiden korkeuden asemesta otettiin yksi\nsivuista.[109] Tämä ei estänyt kumminkaan, että vanhat egyptiläiset\nkäytännössä jo varhain saivat aikaan niin suurenmoisen täsmällisiä\ntuloksia kuin Kairon lähistön pyramidit. Täysin arvostaakseen sitä\ntarkkuutta, jolla nämä jättiläismäiset rakennustyöt on suoritettu,\ntäytyy olla insinööri tai arkkitehti. Ainoastaan tuollaisen\nerikoissivistyksen saanut henkilö tietää, _miten_ vaikea tehtävä on\naikaansaada noin valtava rakennus, jonka täsmälleen yhtä suuret sivut\npäättyvät yhteiseen huippuun.\n\n\n\n\nEGYPTILÄISTEN TÄHTITIETEELLISET TIEDOT\n\n\nilmenevät parhaiten siinä tosiasiassa, että he ovat keksineet sen\nkalenterin, joka vähäisin pienin muutoksin juliaanisen kalenterin[110]\nnimellä oli käytännössä suuressa osassa Eurooppaa aina meidän\naikoihimme, jolloin sen sijalle tuli nyt käytännössä oleva n.s.\ngregoriaaninen kalenteri. Tähtitieteellistä tietä on laskettu, että\negyptiläinen kalenteri otettiin käytäntöön jo v. 4241 e.Kr. Jos tämä\nlaskelma pitää paikkansa — joka ei kuitenkaan ole aivan riidatonta[111]\n—, niin täten on saatu vanhin tunnettu varma aikamääräys ihmiskunnan\nhistoriaan. Sen perästä ei varmoja vuosilukuja ole ennen kuin vuoden\n1600 e.Kr., uuden valtakunnan alun seuduilta.\n\nAjan mittaamista varten egyptiläiset käyttivät osittain aurinkokelloja,\njoista aika voitiin nähdä varjon pituudesta erityisen asteikon avulla,\nosittain vesikelloja, suuria kivimaljakoita, joiden sisustaan oli\npiirretty tuntiasteikko ja joiden lasku oli tarkoin mitattu. Yön\ntuntien laskemista varten rakennettiin myöhemmin tähtikelloja, joiden\ntaulukkoihin oli merkitty määrättyjen tähtien asema itsekunakin yön\ntuntina.\n\nJos egyptiläiset ovat laskeneet perustan meidän kalenterillemme, on\nheillä runsas osuutensa myöskin sen taikauskon syntymiseen, joka\non ollut kalenterin seuralaisena, että nimittäin on onnellisia\nja onnettomia päiviä. Paljon oli toimellisen miehen huomattava\nonnettomuudenpäivinä. Toisina täytyi karttaa soittoa ja laulua, toisina\nei saanut peseytyä; toisen kerran ei saanut syödä kalaa, toisen kerran\nei liikahtaa ulos talostaan, ja välistä ei saanut tehdä kerrassaan\nmitään. Oikeastaan Niilin rantojen kansan olisi siis pitänyt elää\nalinomaisessa pelossa, mitä pahat päivät toisivat mukanaan. Eikä ollut\niloa lapsesta, joka syntyi onnettomana päivänä. Muutamat tällaiset\nsyntymäpäivät aiheuttivat, että äskensyntyneen täytyi pian kuolla,\ntoiset taasen, että häntä odotti kuuroksi tai sokeaksi tulemisen\nkohtalo, ja toisista taasen oli seurauksena, että krokodiili oli hänet\nraateleva.\n\nMutta toiselta puolen usko onnettomuudenpäiviin oli lepopäivien tuoja,\nsillä seurauksena tästä taikauskosta oli, että ainakin viides osa\nvuodesta egyptiläisten piti olla toimettomina.\n\n\n\n\nEGYPTIN LÄÄKETIEDE.\n\n\nAlkujaan egyptiläiset, kuten kaikki alkeellisella kannalla olevat\nkansat, uskoivat sairauden aiheutuvan siitä, että paha henki oli\nottanut asuntonsa ruumiiseen. Tämän mukaisesti lääkkeellinen käsittely\nvoi ainoastaan lieventää tai hävittää taudin _oireen_ — todella\nparantua sairas voi vain siten, että haltia karkoitettiin hänen\nruumiistaan. Tämä tapahtui manauksilla: pappi tai muu loitsutaitoinen\nhenkilö laski kätensä sairaan päälle ja kehoitti pahaa henkeä\npoistumaan sairaan ulostuksissa tai eritteissä.[112] Vähitellen\nkuitenkin lääketiede kehittyi siihen, että manauksiin turvauduttiin\nvain taudeissa, jotka osoittautuivat muutoin parantumattomiksi.\n\nEgyptiläisten käsitystä sairauden syisiä kohottivat ajan oloon\nkorkeammalle tasolle ne anatomiset tiedot, joita he hankkivat\nalituisesti puuhaillessaan ruumiinavauksissa. Välistä nämä tiedot tosin\nhämmästyttävät meitä eriskummallisuudellaan, mutta toisissa tapauksissa\nne ovat omiaan todellakin herättämään kunnioitusta.\n\nNiinpä on esimerkiksi vallan suurenmoista, että jo puoli vuosituhatta\nsitten päästiin selville verenkierrosta ja siitä, että sydän oli sen\ntoimeenpaneva voima. »Ebersin papyruksessa», etevimmässä egyptiläisessä\nlääketieteen oppikirjassa sanotaan: »Kun lääkäri laskee sormensa\njollekin ruumiinosalle, hän kohtaa kaikkialla sydämen, koska se\nsuomensa kautta puhuu kaikissa jäsenissä.» Tämä käsitys suonista\nnäyttelee suurinta osaa vanhain egyptiläisten lääketieteessä. Useimmat\ntaudit aiheutuvat heidän käsityksensä mukaan verisuonista: »Ne\nveltostuvat kierrossaan, ne tulehtuvat» j.n.e. — Egyptiläiset olivat\nhuomanneet senkin, että kuume vaikuttaa valtimonlyönnin nopeuteen.\n\nMutta, kuten sanottu, muinaisilla egyptiläisillä tavataan hyvin\neriskummallisiakin anatomisia käsityksiä kuten se, että sydän oli\najatuskyvyn elin ja että se keräsi itseensä ruumiin ravinnon.\n\nSuurin piirtein kuitenkin lääketiede oli se tiede, jossa vanhat\negyptiläiset pääsivät pisimmälle. Lääketaidolla onkin hyvin\nvanhat ja hienot esi-isänsä Niilinmaassa. Vanhin egyptiläinen\nhistoriankirjoittaja, ylipappi Manetho, kertoo, että jo ensimmäisen\nhallitsijasuvun toisen kuninkaan poika oli ollut lääkäri ja\nlääketieteellinen kirjailija; ja myöhemmän ajan papyruskääröissä\nväitetään osan reseptejä olevan peräisin ensimmäisen ja toisen\nhallitsijasuvun ajoilta ja suurten pyramidinrakentajain päiviltä.\nMahdotonta ei ole, että niin voi ollakin, mutta huomioon on otettava\nsekin, että egyptiläiset papit kernaasti antoivat lääkemääräyksilleen\nvanhuuden kunnianarvoisan leiman.\n\nMyöskin Herodotoksen vakuutus, että Egyptissä vilisi lääkäreitä,\nosoittaa, että lääketaito oli erityisen mielenkiinnon esineenä\nfaaraoiden maassa. Ja ken lähemmin tutkii kreikkalaisten\nlääketieteellistä kirjallisuutta, huomaa siellä hämmästyttävän\npaljon yhtäläisyyttä egyptiläisen kanssa, joka todistaa sitä, että\nkreikkalaisten lääketieteelliset tiedot — myöskin »lääkintätaidon\nisän», Hippokrateen — oleelliselta osaltaan olivat peräisin Egyptistä.\nTiedämme myöskin, että Persian kuningas Kyyros kutsutti sairaan\näitinsä vuoksi silmälääkärin Egyptistä, vaikka Persian hovissa muutoin\nkäytettiin kreikkalaisia lääkäreitä.\n\nKuuluisa Ebersin papyrus antaa myöskin hyvän todistuksen egyptiläisten\nlääkärien perusteellisuudesta. Huolellisesti he tutkivat potilasta\nja seurasivat sairauden kulkua varovaisesti käyttäen sitä lääkettä,\njota pidettiin sopivimpana. Tosin kysymyksessä olevaan lääkärikirjaan\nsisältyy monia rukouksia ja manauksia, mutta nämä eivät ole vielä\nmuuttuneet siksi käsittämättömäksi sekasotkuksi, mikä keskiajalla\ntuhosi lääketieteen.\n\nUseimmat egyptiläisten lääkkeet olivat peräisin kasvimaailmasta ja\nosoittavat, että egyptiläisillä oli hyvät kasviopilliset tiedot. Mutta\nheidän lääkkeissään on myöskin koko joukko eläinmaailmasta saatuja\niljettäviä aineksia.\n\nOllakseen oikein hyvää piti lääkkeessä olla mahdollisimman paljon\nerilaisia aineita, kuta merkillisempiä, sitä parempi — ja kuta\niljettävämpiä, sitä parempi, voisi myöskin sanoa. Siinä oli\nmuserrettuja sian hampaita, oli mädäntynyttä lihaa ja rasvaa, oli\neritettä sian korvista ja muuta samantapaista. Mutta ennen kaikkea\nluultiin erinomaisen parannusvoiman olevan sellaisilla lääkkeillä,\njoita sisältyy 1600-luvun »terveyttäantavaan kura-apteekkiin», s.o.\nniin hyvin ihmisten kuin kaikenlaisten eläinten ulostuksilla.\n\nKun lääkäri oli suorittanut taudin määrittelyn, hänellä oli valittavana\nkoko joukko reseptejä. Muutamat lääkkeet vaikuttivat nopeasti, toiset\nhitaammin, mutta sitä varmemmin. Eräät vaikuttivat vain määrättyinä\nvuodenaikoina. Niinpä muuatta silmälääkettä voitiin käyttää vain\nensimmäisenä ja toisena talvikuukautena, kun toinen taas sopi talven\nkolmantena ja neljäntenä kuuna. Lääkkeiden ulkomaisia nimiä näyttää\nympäröineen erityinen sädekehä Egyptissäkin — aivan kuten meillä!\nSilmävoide, jonka keksijäksi ilmoitettiin »Bybloksen seemiläinen»,\nnäyttää päässeen yhtä hyvään huutoon kuin meillä »amerikkalaiset\npatenttilääkkeet.»\n\nOn erittäin kiintoisaa vertailla, kuinka suuri lukumäärä reseptejä\noli valittavana eri tauteihin, sillä siitä voi tehdä summittaisia\njohtopäätöksiä, mitkä sairaudet olivat tavallisimpia muinaisessa\nEgyptissä. Huomaa, että silmätaudit silloin, kuten meidän\npäivinämmekin, olivat siellä todellisena maanvaivana, riippuen alemman\nväestön siivottomuudesta ja sen suvaitsevaisuudesta kärpäsiä kohtaan.\nSilloin kuten nytkin äidit sallivat siipiäisten asettua ryhmissä pikku\nlasten silmiin, joita luonnollisesti ei milloinkaan pesty.\n\nIhotauteja ja syöpää vastaan tavataan samoin Ebersin papyruksessa monta\nlajia lääkkeitä. Naistentauteja käsiteltiin monin erilaisin keinoin, ja\nmyöskin sikiön lähdettämistä värien annetaan siinä neuvoja.\n\nTuossa vanhassa papyruskäärössä on myöskin lääkkeitä hiusten, jopa\nsilmäripsienkin harmaantumista vastaan, keinoja hiusten lähdön ja\nkaljupäisyyden torjumiseksi ja neuvotaanpa siinä myöskin ryppyjen\npoistamista kasvoista, ihonvärin muuttamista ja ruumiin kaunistamista.\nHammassärkyä ja muita hammastauteja hoidettiin myös vanhassa\nEgyptissä.[113]\n\nHammastaudin aiheutti vanhain itämaalaisten luulon mukaan »mato», joka\nkalvoi hammasta, kunnes se lopulta putosi.\n\nMuumiot ovat itsekin myöhäisen ajan uteliaille lapsille paljastaneet\nosan niitä sairauksia ja ruumiin raihnauksia, jotka ahdistivat\nvanhoja egyptiläisiä. Muuan Englannin etevimpiä anatomeja on\näskettäin monien vuosien kokeilujen jälkeen päässyt, siihen, että\nhän eräänlaisella suolaliuoksella, johon on lisätty jokin määrä\nalkoholia, voi pehmittää muumioiden kivikovat kudokset ja saada ne\npalautumaan alkuperäiseen muotoonsa. Sitten kuin kuolleita ruumiita on\ntäten käsitelty, ne on luikittu leikkausveitsellä ja mikroskoopilla.\nSilloin on selvinnyt, että egyptiläiset jo neljä vuosituhatta sitten\nkärsivät suunnilleen samoista sairauksista kuin mekin. Sydänvika\noli tavallinen vamma heillä ja ainakin yksi faaraoista on kuollut\nsiihen. Merenptahilla, sillä faaraolla, joka paadutti sydämensä,\nniin että Mooses rasitti hänen maatansa seitsemällä maanvaivalla, on\nollut isorokko. Hänen rokonarpiset kasvonsa todistavat selvästi sitä.\nVerisuonten kalkkiutuminen oli tavallinen ilmiö tuohonkin aikaan.\nSuuri soturikuningas ja valtiomies Ramses II esim. kärsi siitä.\nOhimosuonet ovat nimittäin hänellä hyvin paisuneet ja niiden seinämät\nkalkkiaineiden kovettamat. Munuaistaudit näyttävät myös olleen hyvin\ntavallisia Egyptissä. Pari keuhkotulehdustapausta on myöskin todettu\nkuolemansyyksi.\n\nKööpenhaminan glyptoteekin arvokkaissa egyptiläisissä kokoelmissa\non egyptiläinen kuva, 3000 vuotta vanha, joka tarjoaa nähtäväksemme\nmaailman ensimmäisen tunnetun lapsihalvaustapauksen. Eräs meidän\npäiviemme etevä anatomi on todennut, että juuri tämä tauti on\nsäännönmukaisella tavalla kutistanut sairaan oikean säären.[114]\nKeuhkotauti, reumatismi ja luuvalo olivat myöskin niitä tauteja, jotka\nvaivasivat ihmiskuntaa jo tuolloin.\n\nMyöskin järjettömät luontokappaleet saivat osansa kurjuudesta.\nApinanmuumioista on todettu eläimissä esiintyneen riisitautia,\nkeuhkotautia, reumatismia ja kasvannaisia, luultavasti seurauksena\nsiitä, että ne olivat joutuneet elämään kylmemmässä ilmastossa, kuin\nmissä olivat syntyneet. Sitäkin epäterveellisemmäksi kävi »pyhien»\neläinparkojen elämä, kun niitä pidettiin suljettuina temppelipihoihin,\njonne tuskin päivänsäde pääsi tunkeutumaan ja missä öisin voi olla\nkauhistavan kylmä.\n\nEttä egyptiläiset lääkärit jo varhain olivat hankkineet melkoiset\nkirurgiset tiedot, sitä todistavat muumioiden hienosti hoidetut\nluunmurtumat. Muuan vanhan Egyptin merkillisimmistä lääkärikirjoista\nselittelee juuri kirurgisia tapauksia, haavoja ja luunmurtumia\neri osissa ruumista, ja käsittelee niitä kaikkia selvästi ja\nasiallisesti ja loppuu ilmoitukseen, onko toiveita käsitellä tapausta\nmenestyksellisesti, vai onko se toivotonta.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHerman Schneider, Kultur und Denken der alten Ägypter.\n\nAlfred Wiedemann, Magie und Zauberei im alten Ägypten (»Der alte\nOrient» 1905).\n\nGeorg Ellers, Papyros Ebers.\n\nOve Hamburger, Et Tilfælde af Börnelamhed i Oldtiden (»Ugcskrift for\nLæger» 1911).\n\n\n\n\nVANHAN EGYPTIN ELINKEINOELÄMÄ.\n\nMAANVILJELYS, METSÄSTYS JA KALASTUS.\n\n\nMaanviljelystä vanhat egyptiläiset harjoittivat pääasiassa samalla\nlavalla kuin fellahit meidän aikanamme. Kun Niilin vesi oli laskenut\npelloilta, muokattiin maata kuokalla taikka alkeellisella auralla,\njota härät vetivät. Pääasiallisesti viljeltiin ohraa, vehnää ja\ndurraa, jolla nykyisin on egyptiläisten taloudessa paljon suurempi\nmerkitys kuin silloin. Kun talonpoika oli kylvänyt viljansa, hän\npäästi lampaansa tai sikansa temmeltämään pellolle ja sitten sai hän\nvain odottaa satoa. Kun se oli korjattu, saivat siat taasen suorittaa\npalvelusta, mutta nyt puinnissa. Myöskin aaseja ja nautakarjaa\nkäytettiin polkemaan jyviä irti. Ruoskien ajettiin niitä yksitoikkoisen\nlaulun säestyksin yli leikatun viljan.\n\nVihanneksia, kuten sipulia, kurkkuja ja meloneja, viljeltiin myös\nrunsaasti, ja samoin liinaa, kuten hyvin voi ymmärtää ajatellessaan\nniitä suunnattomia liinasidemääriä, joita tarvittiin muumioihin. Sekä\nmiesten että naisten nähtiinkin alati työskentelevän kangaspuiden\nääressä.\n\n\u003Ctb>\n\nMetsästys näyttää Niilinmaassa aikaisin muuttuneen pääasiallisesti\nyläluokan huviksi. Keveässä, papyruksen varsista kokoonkyhätyssä\nveneessä egyptiläinen ylimys liikuskeli ympäriinsä Niilin kaislikoissa\nja pyydysteli lintuja jonkinlaisella puisella bumerangilla. Useita\nsellaisia heittoaseita on säilynyt. Apunansa metsästäjällä oli välistä\nkesyjä kissoja, jotka noutivat saaliin. Usein hänellä oli kesy\nhoukuttelulintu istumassa veneen keulassa. Linnustus oli urheilua,\njossa hänen vaimonsa ja lapsensa mielellään olivat mukana. He kokosivat\nsaaliin ja huvittelivat välillä poimimalla lootuskukkia.\n\nSuuressa mitassa harjoitettiin linnunpyydystystä sitävastoin verkoilla,\njotka viritettiin kaislikkoon ja vedettiin sitten kokoon molemmista\npäistä. Varsinkin villihanhenpaistia, egyptiläisten mieliruokaa,\nhankittiin tällä tavoin. Mitä ei heti syöty, suolattiin, tai elätettiin\nhanhia ja ruokittiin niitä, niin että niistä tuli vielä maukkaampia\nkuin villissä tilassa. Jo tuohon aikaan oli keksitty julma menettely\nväkisten ravita niitä erityisellä taikinalla, jota sullottiin\neläinparkojen suuhun, kunnes ne eivät enää jaksaneet liikkua. Useat\nhautakohokuvat kuvaavat kohtauksia tällaisesta keittotaidollisesta\neläinrääkkäyksestä. Myöskin kurkia lihotettiin samalla tavalla.\n\nPaitsi vesilintuja, vilisi Niilissä tuohon aikaan krokodiileja ja\nvirtahepoja, joita samoin pyydystettiin veneestä harppuunoilla.\nVuorilla ja erämaisia oli kaikkialla vuorikauriita, gaselleja,\nantilooppeja ja muuta riistaa, mikä nykyisin on siirtynyt Sudaniin.\nEläimiä ei metsästetty ainoastaan nuolella ja jousella, vaan\nniitä pyydystettiin myöskin suopungilla ja elätettiin sitten\nteurastettaviksi. Sellaistakin suurriistaa kuin kirahveja ja\njalopeuroja oli muinaisessa Egyptissä. Ramses II:lla oli kesy\njalopeura, joka oli mukana taistelussa ja iltaisin makasi herransa\nteltan edustalla.\n\n\u003Ctb>\n\nKala oli tärkeä ravintoaine, varsinkin köyhemmälle väelle. Kalaa\npidettiin kumminkin jossakin määrin saastaisena eläimenä. Papit eivät\nsaaneet syödä sitä, ja aithiopialaiset olivat niin jyrkkiä kalan\nsaastaisuuden suhteen, että delttamaan kuninkaat ja ylimykset eivät\nsaaneet astua heidän kuninkaansa palatsiin, koska olivat kalansyöjiä.\n\n\n\n\nVUORITYÖ.\n\n\nMetalleista oli _kupari_ kauan aikaa tärkein Niilinmaassa. Egyptiläiset\nelivät kauan kuparikaudessa, ennen kuin he keksivät sekoittaa kupariin\ntinaa. Tämä näyttää kyllä alkaneen keskimmäisen valtakunnan ajalla,\nmutta vasta uuden valtakunnan aikana pronssiaseet täydellisesti\ntunkivat tieltään pehmeämmät kupariaseet.[115] Kuparia egyptiläiset\nhankkivat ikivanhoista ajoista Siinain niemimaalta, mutta mistä tinaa\nsaatiin, sitä ei tiedetä. Luultavasti sitä tuotiin Vähästä-Aasiasta,\nehkäpä aina Indiasta saakka.\n\nSiinain kaivoksissa työskentely oli kauheaa, varsinkin kesällä, »kun\nvuoret polttivat nahan». Kumminkin tähän vuodenaikaan työskenneltiin\nsiellä enimmäkseen vain poikkeuksellisesti. Mutta kuuma siellä oli\nkuitenkin. Tähän kuumaan, vedettömään maahan oli jokainen ruoanpala\ntuotava monien päivämatkojen takaa ja jokainen vesipisara noudettava\nhyvin kaukaa.\n\nSiinain kaivokset tyhjentyivät melkein kokonaan kuparista jo\nEgyptin vanhimpina aikoina. Kuparin louhinnasta todistavat nykyisin\nvain harvalukuiset malmi- ja kuonalöydöt sekä tavatut sulatus- ja\nvalumuotit; mutta sitä useammat muistomerkit puhuvat siitä työstä,\njota täällä kerran tehtiin haluttujen puolijalokivien, malakiitin\nja turkoosiu saamiseksi. Kaivosten luota on löytynyt sadoittain\nikivanhoja egyptiläisiä kohokuvia ja piirtokirjoituksia kallioissa.\nNiinpä kaksi henkilöä, jotka ilmoittavat olleensa kivenhakkaajia,\novat kaivertaneet vieraalle, seuraavan kehoituksen: »Oi Te, jotka\nelätte maan päällä! Kun te tulette tähän paikkaan, niin rakastakaa ja\nylistäkää Thoth-jumalaa,[117] Hermopoliksen kaupungin[115] herraa!»\nTuo kaupunki oli ilmeisesti molempain kaivospäällysmiesten — sillä\nsellaisia he luultavasti olivat — kotipaikka. Toiset piirtokirjoitukset\nylistävät sanoin ja kuvin faaraoiden tässä villissä vuorimaassa\nvihollisistaan saamia voittoja. Järjestelmällistä vuorityötä\nvoitiin nimittäin harjoittaa siellä vasta beduiinien kukistamisen\njälkeen. Eräässä kuvassa näemme faaraon pitävän vasemmalla kädellään\ntukasta kiinni voitettua, polvistuvaa beduiinipäällikköä lyödäkseen\nhänet sotanuijalla, jota hän oikeassa kädessään heiluttaa. Tämä\nvoittoreliefi on jo ensimmäisen hallitsijasuvun ajalta, ja paljon\nsellaisia kivitauluja on kolmannen — kuudennen hallitsijasuvun sekä\nkeskimmäisen valtakunnan ajoilta. Kuten piirtokirjoituksista ilmenee,\ntaulut ovat paikallisien kuninkaan virkamiesten laitattamia. Vielä\npaljon muita sellaisia kuvia oli olemassa, mutta muuan nykyaikainen\nkaivosyhtiö antoi sitten hävityksen käydä yli näiden korvaamattomien\nmuistomerkkien, jotka kuuluivat vanhimpiin koko maailmassa. Sitä ennen\nne olivat saaneet olla rauhassa syrjäisen asemansa vuoksi.\n\nSitten kuin eurooppalaiset mammonanpalvelijat ja vandaalit lopuksi\nolivat päässeet selville, että jalojen kivien etsiminen sieltä oli\ntuottamaton yritys, tulivat beduiinit perästä ja jatkoivat sekä\nkaivostyötä että hävitystä. Kun Flinders Petrie vuonna 1904 tuli sinne,\nhän huomasi, että vielä jäljellä olevat kalliotaulut voitiin pelastaa\nvain siten, että ne hakattiin irti vuorenseinämistä ja vietiin Kairon\nmuseoon. Niin tehtiinkin.\n\nSiinain niemimaalla on myöskin vanhan egyptiläisen temppelin rauniot\nja siinä kiintoisia kuvapatsaita kuninkaallisista henkilöistä,\nsellaisistakin, joista mitään muita patsaita ei ole säilynyt. Täältä\non saatu myöskin odottamattoman runsas sato uhrilahjoja, erilaisia\nkoristeita ja kaunistusesineitä, Egyptin kuningasten lahjoja Hator\njumalattarelle, jonka he tahtoivat saada suopeaksi kaivosyrityksilleen.\nMonia kalleuksia villit beduiinit ovat aikojen kuluessa varastaneet ja\nmonia esineitä tuhonneet, mutta jäljellä olevakin antaa arvokkaan lisän\negyptiläisen kulttuurin tuntemiselle. Temppelistä on löytynyt myöskin\nvuorityössä käytettyjä kuparisia talttoja.\n\nNe muistomerkit, joita on jäljellä siltä ajalla, jolloin Egyptin\nvaltio harjoitti vuorityötä Siinain niemimaalla, riittävät herättämään\nmeissä kunnioitusta egyptiläisten suurenmoista järjestelykykyä\nkohtaan kaikilla aloilla. Työnjako oli toteutettu niin pitkälle, että\nkaivosten työmiehet oli jaettu jopa 17 erilaiseen ryhmään, kullakin oma\nerikoistehtävänsä, ja heitä valvomassa oli työnjohtajia 11 eri astetta.\nJa tähän tuli lisäksi kokonainen liuta erilaisia toimitsijoita,\njotka huolehtivat elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden kuljetuksesta\nSiinaille ja vuorityön tuotteiden viennistä sieltä. Voimme kuvitella\nnäkevämme monta sataa kuormitettua aasia käsittävät karavaanit, jotka\npitivät yllä viiden päivänmatkan pituista yhteyttä kotimaan kanssa.\n\n\u003Ctb>\n\n_Kultaa_ egyptiläiset saivat Niilin ja Punaisen meren välillä olevista\nvuorisia, joilla seuduin kultakuume viimeksi raivosi tämän vuosisadan\nalussa. Englantilaiset yhtiöt panivat silloin likoon satojatuhansia,\nkenties miljoonia puntia sikäläisiin kaivostöihin, mutta saivat\ntakaisin vain murto-osan yrityksen kustannuksista. Muinaiset\negyptiläiset olivat nimittäin tehneet hyvin perusteellista työtä\nkaikkialla, missä oli kultapitoisia vuorilajeja.\n\nJonkinlaisen käsityksen siitä, miten suunnattomia ne kultamäärät\nolivat, jotka kuljetettiin Nubiasta Egyptiin, saa kuullessaan eräänkin\nThotmes III:n virkamiehen kertovan, että hän virkamiesaikanaan peri\nvaltiolle 3 1/2 tonnia tuota jaloa metallia. Siitä voi ymmärtää,\nkuinka paljon sitä kerran on kaivoksissa ollut ja sieltä varastettu.\nTuottavimmat egyptiläisten kaivokset olivat Nubian alueella, kokonaisen\nseitsemäntoista päivämatkan päässä niukkavetisessä, hehkuvan kuumassa\nvuorierämaassa. Siellä on tavattu vanhoja egyptiläisaikaisia kaivoksia\nsyvine kuiluineen, jotka seuraavat kultapitoisen kvartsin kiemurtelevia\nsuonia vuoressa, ja vesisäiliöineen, joiden tarkoituksena on ollut\nkoota sadevettä talvisaikaan. Sadoittain kivimajoja on myöskin\njäljellä, kussakin graniittinen käsimylly, missä kultapitoista\nkvartsia murennettiin. Sitten huuhdottiin kulta kvartsihiekasta\nkaltevilla kivilaatoilla, joita samoin on jäljellä. »Nykyisin»,\nsanoo egyptologi Erman, »paikka on hiljainen ja yksinäinen, ja\nvieras ei voi mistään aavistaa, että sitä on painamassa tuhansien\nkiroukset ja että se on saanut nähdä ihmiskurjuutta niin paljon kuin\nharvat paikat maan pinnalla. Sillä ne ihmiset, jotka täällä Egyptin\nfaaraoille kalvoivat 'Nubian kultaa', ennemmin tai myöhemmin sortuen\ntukahduttavaan kuumuuteen, olivat vankeja. Kahleissa, vaatteitta,\nvartijoinansa nubialaisia sotilaita, jotka eivät ymmärtäneet egyptin\nkieltä, onnettomien täytyi tehdä työtä yötä päivää ilman vapautuksen\ntoivoakaan. Kukaan ei välittänyt siitä, miten heille kävi. Sairaatkin,\nnaiset ja ukotkin päällysmiehen keppi ajoi heltymättömästi orjantyöhön,\nkunnes he liikaponnistusten, puutteen ja kuumuuden sortamina löysivät\nkuoleman, joka kauan oli ollut ainoa, niitä he olivat voineet toivoa.»\nNäin oli Diodoroksen aikana, ja yhtä kauheata oli varmaan jo vanhain\nfaaraoiden päivinä.\n\nVanhat egyptiläiset piirtokirjoitukset kertovat myöskin niistä\nyli-inhimillisistä vaivoista, joita kuljetus Nubian kultakaivoksille\nmaksoi. Ihmisten sammumatonta kullanjanoa ei silloin enemmän kuin\nnytkään voinut mikään pidättää. Sekä ihmisiä että vetojuhtia sortui\nlaumoittain. Kerran toisensa perästä yritettiin kaivaa kaivoja tien\nvarrelle, multa pisaraakaan vettä ei niistä saatu. Vasta Ramses II:n\naikana nämä ponnistukset näyttävät onnistuneen. Tästä kerrotaan eräässä\nhänen aikaisessaan nubialaisessa muistokivessä, jossa myöskin sanotaan,\nettä »niistä karavaaneista, jotka matkasivat kaivoksille kultaa\nhuuhtomaan, tuli tuskin puoletkaan takaisin, sillä ihmiset menehtyivät\nmatkalla janoon samoinkuin aasitkin, joita he ajoivat edellänsä.»\n\n\u003Ctb>\n\n_Hopeaa_ pidettiin vanhimpina aikoina Egyptissä vielä arvokkaampana\nkuin kultaa. Tämä omituinen seikka johtui yksinkertaisesti siitä, että\nhopeata ei Egyptin alueella esiintynyt. Kun sitten kauppayhteys toisten\nmaiden kanssa vilkastui, hopea luonnollisesti vähitellen laski arvossa\nja sai tyytyä kullan jälkeiseen arvoasemaan.\n\nKulta- ja hopeasepäntyötä harjoitettiin jo vanhimpina aikoina, ja\nkultaseppien taitavuudesta saa erittäin korkean käsityksen käydessään\nKairon museossa. Erikoisia mestareita he olivat juottamaan kapeisiin\nkultaliuskoihin erivärisiä lasisia koristeita ja puolijalokiviä:\nvihreitä turkooseja ja malakiitteja, joita saatiin Siinain niemimaan\nkuparikaivoksista, lihanvärisiä karneoleja, joita tänäkin päivänä voi\nlöytää erämaan hiedasta, ja tummansinisiä lasuurikiviä, joita tuli\nAasiasta todistaen Egyptin ikivanhaa kauppayhteyttä toisten maiden\nkanssa.\n\nKomea värivaikutus ja loisto, joka täten aikaansaatiin, oli vallan\nihmeellinen. Mutta kirous painaa kultaa ja jalokiviä, tuhansien\nkiroukset niitä valiokoristeita, jotka kerran kaunistivat Egyptin\nkuningattarien kaulaa ja käsivarsia.\n\n\u003Ctb>\n\nHienoa, valkeata kalkkikiveä, jolla egyptiläiset päällystivät\npyramidinsa ja mastabansa ja josta kuvanveistäjät tekivät monet\nkuvapatsaansa, louhittiin valtavia määriä vinosti vastapäätä Sakkaraa\nolevista vuorista. Niissä seuduin oli myöskin alabasteria. Laakson\nsulkee siellä mahtava kivivalli, joka ilmeisesti on ollut patona\ntalvisen sadeveden kokoamista varten.\n\nYhtä vilkasta oli työ Egyptin hiekkakivilouhoksissa, erityisesti\nlähellä Silsileä 14 penikulmaa Thebasta etelään, mistä noudettiin\nrakennusaine Karnakin, Luksorin ja muiden paikkojen temppeleihin.\nTiedetään, että kun Ramseen suurta temppeliä Karnakiin rakennettiin,\npantiin 3 000 miestä töihin hiekkakivilouhimoihin. Eräässä sieltä\nlöytyneessä piirtokirjoituksessa Seti I ylpeästi kertoo, miten hyvästi\nhän kohteli työmiehiänsä ja kuinka hän antoi jakaa heille päivittäin\n»leipää, häränlihaa, paistia, kalaa ja vihanneksia rajattomat määrät».\nJoka kuukausi työmiehet saivat kaksi liinapukua. »Sen vuoksi he tekivät\ntyötä tuntien sydänöissänsä rakkautta Hänen Majesteettiansa kohtaan.»\n\nMonissa muissa paikoin on piirtokirjoituksia, jotka osoittavat,\nettä faaraot ovat täältä louhituttaneet kiveä rakennuksiinsa ja\nmuistomerkkeihinsä.\n\nJo vanhan valtakunnan aikana louhittiin Assuanin lähellä graniittia\npyramideihin, sarkofageihin ja kuvapatsaisiin. Melkein kaikissa Egyptin\nraunioissa tavataan täältä tuotua kiveä. Vielä voi itse työpaikalla\nnähdä, kuinka valtavien kivijärkäleiden louhiminen tapahtui. Ensin\nhakattiin kallioon säännöllisen välimatkan päähän koloja. Sitten\ntungettiin koloihin puukiilat ja kaadettiin niiden päälle vettä, niin\nettä ne turposivat ja paineellaan rikkoivat kiven.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHeinrich Brugsch, Wanderung nach den Türkis-Minen und der\nSinai-Halbinsel.\n\nW.M. Flinders Petrie, Researches in Sinai.\n\nGeorg Schweinfurth, Aus unbetretenen Wegen in Aegypten.\n\n\n\n\nMAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN LAKKO.\n\n\nSe oli enemmän kuin kolme vuosituhatta sitten, siihen aikaan, jolloin\nmahtava soturikuningas ja rakentaja Ramses III hallitsi Egyptin maata\nja lyhyeksi ajaksi onnistui palauttamaan suuren kaimansa päivien\nloistoon. Tapahtumapaikkana oli kuolleiden faaraoiden ja ylimysten\nkaupunki Niilin vasemmalla rannalla vastapäätä hallituskaupunkia\nThebaa. Siellä vainajat lepäsivät kalliohaudoissaan Kuningasten\nlaaksossa.\n\nSiihen aikaan kuolleiden kaupunki oli myöskin elävien kaupunki. Vuorten\nedustalla olevaa tasankoa peittivät silloin suuret temppelit, jotka\nolivat kuolleiden faaraoiden asuntojen hautakappeleita; ja niiden\nympärillä olivat niiden tuhansien ihmisten asunnot, joiden tehtävänä\noli huolehtia hautarakennuksista ja temppeleistä ja korjata niitä.\n\nTäällä asuivat kuolleiden balsamoijat, täällä oli pappeja, eriarvoisia\nvirka- ja päällysmiehiä sekä joukko eri ammattien harjoittajia:\nmaanviljelijöitä, kalastajia, vedenkantajia ja muita työläisiä, joita\nkaikkia tämä henkilökunta tarvitsi tehtäviinsä. Eräästä asiakirjasia\ntiedämme, että yksin Seti I:n temppelin lähistöllä oli lähes 200 taloa,\njoista nyt ei ole jälkeäkään.\n\nKoko työ oli sotilaallisesti järjestettyä. Työmiehet oli\njaeltu ryhmiin, kullakin päällysmiehensä, joka tarkkaan valvoi\nhenkilökuntaansa. Tuollainen »muistutuskirja», käsittäen 43 miehen\nvalvonnan, on säilössä suuressa kalkkikivitaulussa British Museumissa.\nItsekustakin on merkitty, minä päivinä hän on ollut poissa työstä.\nKun toiset ovat laiminlyöneet yhden ainoan päivän koko vuodessa,\ntoiset sen sijaan ovat olleet poissa työstä yli puoli kuukautta.\nUseimmissa tapauksissa on syy merkitty sanalla »sairas», varmastikin\nseuraus rasittavasta työstä kivilouhimoissa hehkuvan kuumina päivinä\ntai epäterveellisessä ilmassa vuoren sisällä heikosti lepattavien,\nsavuavien lamppujen valossa. _Yhdessä_ tapauksessa on kuitenkin\nilmoitettu, että sairauden syy oli toinen: »Häntä pisti skorpioni.»\nMuutoin oli eräs mies kerran poissa päivän »ajellakseen hiuksensa».\nJotkut työmiehet olivat hurskaita ja jättivät jokapäiväisen\naherruksensa »uhratakseen Jumalalle». Ainoastaan silloin tällöin saa\ntyömies huomautuksen, että hän on »laiska».\n\nTyömiesten palkka suoritettiin luonnossa: viljaa, kalaa, öljyä ja\nolutta, välistä myös vaatteita. Juhlapäivinä saatiin ylimääräiset\nannokset. Mutta toiselta puolen jäi usein jokapäiväinen ravinto\nsaamatta, ja silloin nälkäänäkevät raukat valittivat: »Me emme ole\nsaaneet viljaa, näemme nälkää, olemme heikkoja.» Ja kun nöyrä valitus\nei auttanut, he tekivät lakon. Ensimmäinen tunnettu tämänlaatuinen\ntyöväenliike koko maailmanhistoriassa sattui Ramses III:n hallitessa.\nHänen aikanansa valtion tulot olivat hyvin huvenneet sekä hänen\nvaltaistuimelle nousunsa edellä raivonneiden sisäisten sotien että\nkuninkaan papistoa kohtaan osoittaman heikkouden seurauksena. Lähes\n200 000 säkkiä viljaa faarao lahjoitti joka vuosi temppeleille —\nmuiden lahjojen mukana — mutta kuolleiden kaupungissa nälkäänäkeville\ntyömiehillensä hän useinkaan ei saanut hankituksi 50 säkkiä\nkuukaudessa. Räikeänä vastakohtana temppeli- ja hautapiirtokirjoitusten\nkorkealentoisille puheille faaraon vallasta ja rikkaudesta kaikuu\nalituinen: »Me näemme nälkää, emme ole lainkaan saaneet viljaa.» Selvää\non kumminkin sekin, että syy ei ollut yksinomaan kuninkaan: paljon\nsiitä, mitä valtion varastosta annettiin työväelle jaettavaksi, jäi\nmilloin sinne, milloin tänne välikäsille.\n\nOli miten oli: eräänä päivänä — niin kertoo vieläkin tallella oleva\npäiväkirja, jota on pitänyt muuan kuolleiden kaupungin kirjuri —\ntyömiehet vaimoineen ja lapsineen murtautuivat läpi viiden muurin,\njotka ympäröivät kuolemankaupunkia, ja selittivät: »Me olemme\nnälissämme; 18 päivää on jo kulunut.» Ja he asettuivat Thotmes III:n\ntemppelin taakse, joka oli muurien edustalla.\n\n»Silloin osa kuolemankaupungin palvelusmiehiä tuli heidän luoksensa ja\nhuusi heille: 'Tulkaa toki takaisin!' Ja he vahvistivat kehoituksiansa\njuhlallisin valoin. 'Tulkaa!' he sanoivat, 'meillä on faaraon viljaa.\nSe on täällä kuolleiden kaupungissa.’»\n\nSe tuntui nälkiintyneistä raukoista niin lohduttavalta, että he\nantoivat taas petkuttaa itseänsä. Petkutuksen voimme lukea päiväkirjan\nilmoituksesta, että he seuraavana päivänä murtautuivat jälleen ulos\nja miehittivät Ramses II:n temppelin. Silloin ryhdyttiin uusiin\nkeskusteluihin, ja työmiehet valittivat: »Meidät on ajanut tänne\nnälkä ja jano. Meillä ei ole vaatteita, ei öljyä, ei kalaa, meillä\nei ole rehua karjallemme. Kirjoita senvuoksi faaraolle, armolliselle\nherrallemme, että meille annettaisiin jotakin elääksemme!» — Silloin\nannettiin heille viljaa kuluneelta kuukaudelta. Tarvitaanko enemmän\ntodistuksia siitä, että virka- ja palvelusmiehillä oli huono omatunto?\n\nMutta tyyneys ei kestänyt kauan. Seuraavana päivänä puhkesi uusia\nlevottomuuksia. Syitä emme lähemmin tunne. Tiedämme vain, että muuan\nyllyttäjä puhui tovereilleen ja sanoi: »Menkää ja ottakaa työaseenne!\nMurtakaa ovenne ja ottakaa vaimot ja lapset mukaanne! Minä kuljen\nedellänne Thotmes III:n temppeliin.» Ja niin syntyi lakko. Kun muutamat\nkuolemankaupungin vartiojoukkojen upseerit tulivat taivuttamaan\ntyöläisiä palaamaan työhön, vastasi yksi näistä: »Kautta Amonin,\nkautta faaraon, minua ei tänä päivänä ajeta sinne jälleen.» Sitten\ntyöläisjoukko marssi taas pois kaupungista ja leiriytyi läheiseen\nkylään. Palvelusmiehet, jotka yrittivät neuvotella lakkolaisten kanssa,\neivät enää voineet vaikuttaa heihin. Katkeroituneen joukon vastauksena\noli ja pysyi: »Me emme palaa». Ja lakkolaiset lisäsivät: »Meillä on\nsanottavana suuri sana: totisesti tässä faaraon kaupungissa toimitaan\nhyvin pahoin.»\n\nMyöhemmin onnistuttiin kyllä tyynnyttämään heidät joillakin\nviljasäkeillä, mutta kun yksitoista päivää oli kulunut, oli jälleen\nsama ääni kellossa, ja näin kävi kerran toisensa perästä. Sillä\noikeuttansa nälkäiset joukot eivät koskaan saaneet, ainakaan niin\npitkään aikaan, kuin kirjurin päiväkirja ulottuu.\n\nNoin sata vuotta myöhemmin, Ramses IX:n hallitessa, puhkesi\njälleen lakko samasta syystä. Mutta silloin työläiset esiintyivät\nsuunnitelmallisesti. He kääntyivät valituksineen joko Theban\ntuomioistuimen tai Amonin ylipapin puoleen. Ja se vaikutti varmemmin.\nKerrotaan tuomarin kerran heti antaneen kirjurille käskyn antaa\ntyömiehille heidän ruokaosuutensa.\n\nKun tämän kaiken tuntee, voi helpommin ymmärtää, kuinka lähellä täytyi\nolla ajatus ryhtyä tuohon Egyptissä niin hirvittävän tavalliseen\nhaudanryöstöön: täällä kulki laumoittain väkeä, joka teki työtä otsansa\nhiessä, ilman että valtio antoi heille edes sitä, mitä he tarvitsivat\noman ja omaistensa nälän tyydyttämiseksi. Mutta hautojen sisällä oli\nsuuret määrät kultaa ja muita kalleuksia, joista vainajille ei ollut\nminkäänmoista hyötyä...\n\nKirjallisuutta:\n\nWilhelm Spiegel Berg, Arbeiter und Arbeiterbewegung im Pharaonenreich\nunter den Ramessiden (ra. 1400 -1100 v. Chr.).\n\n\n\n\nEGYPTIN ESIHISTORIALLINEN AIKA..\n\n\nOlemme nyt seuranneet Niilinkansan kohtaloita sitten, kuningas\nMeneksen aikojen. Mutta Egyptin historian alkaminen Meneksestä on\nsuunnilleen samaa, kuin jos alkaisimme Suomen historian ensimmäisestä\nristiretkestä.[118] Jo Meneksen aikana egyptiläiset olivat suorittaneet\npitkän taipaleen sivistyksen tiellä. Valtiojärjestys, uskonto,\nkirjallisuus ja taide olivat jo saavuttaneet niin korkean kannan, että\nsen edellä on täytynyt olla pitkä, vuosituhansia kestänyt kehitysaika.\n\nMutta missä ovat tämän esihistoriallisen kehitysjakson todistukset? Ne\npysyivät kauan kätkössä tutkijan silmältä. Gizen pyramidijättiläiset,\nkäyttääksemme Masperon sanoja, peittivät meiltä näköalan omasta\najastamme noihin alkuaikoihin. Vasta 1890-luvulla alkoi Egyptin\nnuoremman kivikauden esineitä tulla päivänvaloon, ja myöhemmin on\nkerätty eri asuin- ja hautapaikoilta yhä suurempia määriä tuon\naikakauden työaseita ja talouskaluja. Aivan erikoisen merkityksen\nsaivat ne suuret erityyppisten saviastioiden kokoelmat, joita\ntiedemiehet saivat kootuksi. Sillä järjestämällä ne jatkuvaan\nkehityssarjaan päästiin selville ei yksin niiden keskinäisistä\nikäsuhteista, vaan myöskin määrätyn saviastiatyypin kanssa\nsamanaikaisesti löytyneiden muiden esineiden suhteellisesta iästä.\nSillä tavoin saatiin aikaan täällä, kuten esihistoriallista Kreikkaakin\nvarten, kivikautiset aikamääräykset, jotka vastaavat Pohjolan\nerityisiin piikivikaluihin pohjautuvaa aikamäärittelyä.\n\nMutta kuinka tämä on ollut mahdollista? Koska esihistorialliset\negyptiläiset saviastiat melkein kaikki ovat hautalöytöjä, niin kaikki\nmahdolliset syyt viittaavat siihen, että ne astiat ovat vanhimpia,\njotka vielä ovat käyttökelpoisia. Sitä mukaa kuin ne siirtyvät pelkiksi\nhautaesineiksi, ne kapenevat yhä ja menettävät kaiken käytöllisen\narvonsa. Kiintoisaa on myöskin nähdä, miten astiain sisältö seuraa\ntätä muutosta. Vanhimmat saviastiat ovat täynnä rasvaisia, hyvän\nhajuista massaa, luultavasti jotakin kuolleelle tarkoitettua voidetta.\nVähän uudemmissa astioissa tämä voide — tai mitä se nyt lienee — on\nohuen maakuoren peittämä, luultavasti sisällön suojaksi. Mutta kuta\nnuoremmiksi astiat käyvät, sitä enemmän maakerros kasvaa voiteen\nkustannuksella, ja kaikkein myöhäisimmissä astioissa sisällön arvokkain\nosa on kokonaan vaihtunut maaksi. »Kuolleet ovat», Lugn sanoo, »kuten\ntunnettua herkkäuskoisia ja pitävät usein hyvänänsä jäljittelyjä».\n\nSe jakso Niilinmaan esihistoriallista kautta, josta meidän päivinämme\non saatu tietoa, osoittaa kuitenkin jo korkeaa kehitystä. Egyptiläiset\npiikivi-esineet ovat täydellisimpiä, mitä mikään kansa sitä lajia on\ntuottanut. Niiden perästä seuraavat arvossa lähinnä skandinavialaiset\nkivikauden esineet. Äärimmäisen hienosti hiotut, ohuet ja terävät\negyptiläiset piikivi-veitset todistavat korkealle kehitettyä\ntyötaituruutta. Ja vielä enemmän täytyy ihailla sitä kärsivällisyyttä,\nmillä tämä kansa kykeni mitä kovimmista kiven järkäleistä valmistamaan\nvesipulloja ensiksi ulkoapäin ne ympäriinsä tahkoamalla ja\nkiilloittamalla ja sitten kiviasein hiekan avulla poraamalla ne, kunnes\nseinämät tulivat kohtalaisen ja tasasuhtaisen ohuiksi. Puolittain\nläpinäkyvästä alabasterista, jota Egyptissä oli runsaasti, egyptiläiset\njo silloin tekivät mitä kauneimpia maljakoita ja muita talousesineitä.\nHuomattavan monet tämän ajan löydöistä ovat norsunluusta tehtyjä\ntyövälineitä ja aseita. Elefantteja oli nimittäin runsaasti Egyptissä\nsiihen aikaan. Ylipäänsä vanhat egyptiläiset panivat paljon huolta\nsiihen, että esineet saivat taiteellisen leiman. He koristivat niitä\nkernaasti eläinten kuvilla, jotka usein ovat merkillisen hyvin luonnon\nmukaan tehtyjä. Jo tällöin egyptiläisessä taiteessa on piirteitä, jotka\ntulivat luonteenomaisiksi historialliselle ajalle.\n\n\u003Ctb>\n\nEhtimiseen on siten auennut uusia perspektiivejä taaksepäin\nNiilinmaan sivistyskehitykseen. Mutta ne valtavat ajanjaksot, joiden\non täytynyt kulua, ennenkuin sikäläiset ihmiset pääsivät nuoremman\nkivikauden korkealle tasolle, ne ovat yhäkin melkein läpinäkymättömän\npimeyden peitossa. Vanhemmalta kivikaudelta on säilynyt vain harvoja\negyptiläisiä kiviesineitä.\n\n\n\n\n\n\nASSYRIALAISET JA BABYLONIALAISET\n\n\n\n\nBaabel ja Ninive — mitä lapsuuden päivien muistoja nuo nimet\nherättävätkään eloon! Ensimmäiset tiedon puusta poimimamme hedelmät\nliittyvät läheisesti Baabelin torniin. Samalla kertaa ihastuksen\nja tuskan vallassa lapsen mielikuvitus näki valtavan rakennuksen\nkohoavan yhä korkeammalle ja korkeammalle kohti taivasta, kunnes\nIsä Jumala ryhtyi toimenpiteisiin kopeita ihmisiä vastaan, sekoitti\nheidän kielensä ja hajoitti heidät yli koko maan. Kaikki me olemme\nsykkivin sydämin seuranneet ensimmäistä patriarkkaa, kun hän Herran\nkäskystä muutti Kaldean Urista, sukunsa luota ja isänsä talosta siihen\nmaahan, jonka Herra hänelle osoitti. Me olemme myöskin seuranneet\nhänen jälkeläisiänsä monia satoja vuosia jälkeenpäin heidän raskaalla\nmatkallansa takaisin kantaisänsä kotimaahan ja heidän mukanansa\nistuneet ja itkeneet heidän syntiensä rangaistusta »Baabelin virtojen\nvarrella». Ja miten kylmät väreet karmivatkaan selkäämme, kun Danielin\nkirjasta luimme salaperäisestä kädestä, joka mässääjä Belsazarin\nvieraspidoissa kirjoitti seinälle sanat »Mene tekel u-farsin», jotka\njulistivat Herran rangaistuksen lähestyvän tuota ylpeätä ja kopeata\nkuningasta!\n\nKuin kaiulta kauan sitten kadonneesta satumaailmasta tuntuvat meistä\nnämä muistot lapsuuden päiviltä. Mutta satumaailma on herännyt jälleen\neloon. Muinaistutkijat ovat kuokalla ja lapiolla kaivaneet kuolleen\nkulttuurin muistot päivänvaloon,\n\n\n\n\nKAKSOISVIRTAIN LAHJA.\n\n\nHerodotos on sanonut Egyptiä »Niilin lahjaksi». Samalla syyllä voidaan\nBabyloniaa sanoa sisarusjokien Eufratin ja Tigriksen lahjaksi. Niillä\non molemmilla lähteensä Armenian vuorimaassa, ja keväällä, kun lumen\nsulaminen on siellä käynnissä, ne paisuvat yli äyräittensä, tulvivat\nyli alankomaan ja peittävät sen lihavalla savikerrostumalla. Estääkseen\ntoiselta puolen maan rämettymistä ja toiselta puolen hankkiakseen\nvainioille kastelua on täällä kuten Egyptissä välttämätöntä koota\nja ohjata tulvavettä kanavilla. Ilman hyvinjärjestettyä kastelua\nosa maasta muuttuu pian kuivaksi erämaaksi, jossa kasvaa ainoastaan\norjantappuroita ja ohdakkeita, ja osasta tulee epäterveellistä suota.\nSellaisen kuvan sisarusjokien maa tarjoaa meidän päivinämme. Kukaan,\nken näkee tämän kolkon aution maan, ei voi aavistaa, että täällä kerran\nviljavat vainiot ovat lainehtineet ja että täällä on kerran ollut\nylpeitä maailmankaupunkeja, joissa on sykkinyt rikas sivistyselämä.\n\nKuoleman ja suuren hiljaisuuden maa on meidän päiviemme Mesopotamia.\nRaskaana Herran kostava käsi on levännyt vuosituhansien ajat onnettoman\nmaan yllä. Profeetta Jesajan sanat: »Kuinka olet pudonnut taivaasta,\nsinä kirkas kointähti! Kuinka olet maahan kaatunut, sinä kansojen\nkukistaja!» soivat kuin kuolemanvalitus kautta Babylonin hajonneiden\nmuurien, jotka aivan kuin julistavat sitä kirousta, jonka profeetat\nAssuria ja Niiniveä vastaan sinkosivat.\n\n»Suuri hävitys ja rajaton tuho nykyajan Babyloniassa on», sanoo eräs\nsen parhaimpia tuntijoita, »niin valtava, että vaikka minä neljätoista\nvuotta olen käyttänyt tämän maan tutkimiseen, se kumminkin joka kerta,\nkun sen jälleen näen, vaikuttaa mieleeni järkyttävästi.»\n\n\u003Ctb>\n\n»_Kanavien kaivaminen_» tuli kaksoisvirtain maan loistoaikana\nBabylonian kuninkaitten päätehtäväksi. Kanavia pidettiin niin\nmerkityksellisinä, että ne useinkin saivat nimensä asianomaisesta\nkuninkaasta tai ne voivat saada sellaisia juhlallisia nimiä kuin\n»Vanhurskauden kanava». Hyvä maan isä Hamnurapi rakensi kanavan, jolle\nhän antoi nimen »Hammurapi on kansan siunaus».\n\nKuinka laaja kanavaverkko on ollut, voi nähdä vielä tänäkin päivänä.\nTuskin päivänmatkan voi suorittaa tässä vanhassa sivistysmaassa\nsivuuttamatta 30—40 vanhaa kanavan uomaa.\n\nMaanviljelijä, joka ei pitänyt kanaviansa kunnossa ja aiheutti siten\nkadon tai hävittäviä tulvia, sai korvata naapureilleen näiden kärsimät\nviljan häviöt. Näin sanotaan Hammurapin kuuluisassa lakikokoelmassa:\n»Jos joku laiskuudesta laiminlyö patonsa kunnossapidon, niin että\nse pääsee särkymään ja vesi virtaa ja vahingoittaa vainioita, niin\nsyyllisen on korvattava se vilja, minkä hän on tuhonnut. Jos hän ei\nkykene korvaamaan, niin myytäköön hänet itsensä ja hänen omaisuutensa\nrahasta; ja ne, joiden laiho on turmeltunut, saavat jakaa hinnan.»\n\nViljelyskelpoinen osa Babyloniaa oli pinta-alaltaan suunnilleen yhtä\nsuuri kuin Egyptin keidas. Viljava »musta maa» veti aina voimakkaasti\npuoleensa ympärillä asuvia erämaa- ja vuoristokansoja. Täällä oli\nsenvuoksi menneinä aikoina melkein keskeymätöntä taistelua toiselta\npuolen pohjoisessa ja idässä aina Kaukasukseen ja Kaspian mereen\nsaakka asuvien vuoristokansojen ja toiselta puolen Arabian erämaiden\nja arojen seemiläisten kansojen välillä. Ja taistelu koski välillä\nolevaa Mesopotamian viljavaa sivistysmaata eli »virtojen välistä\nmaata», mitä kreikkalainen nimi merkitsee. Sen alkuperäinen asujamisto,\nleveäkalloiset, tanakat, mongoleja muistuttavat _sumerit_, kukisti\nseemiläinen kansa, joka kotimaastansa, Arabian erämaista tunkeutui\nBabyloniaan. Mutta sumerien korkeampaan sivistykseen voittajat\nkernaasti taipuivat. Ensiksikin he omaksuivat alkuväestön kirjoituksen,\njonka sumerit luultavasti itse olivat keksineet, ja myöskin\nmaanviljelyksen, uskonnon ja tieteen alalla sumerien saavuttaman\nkehityksen seemiläiset käyttivät hyväkseen kehittääkseen sitä edelleen\nenemmän tai vähemmän itsenäisellä tavalla. Kiintoisa kysymys, kuinka\npaljon seemiläiset ovat lainanneet sumereilta, ja kuinka paljon\nalkuperäistä on seemiläisessä kulttuurissa, on sitten puolen vuosisadan\najan ollut oppineiden kesken kiivaan kiistan alaisena.\n\nNiinkuin Babylonian, samoin Assyriankin, siitä pohjoiseen Tigriksen\nrannalla sijaitsevan vuorimaan, kansoittivat seemiläiset, joihin\nkuitenkin sekaantui paljon muita kansoja, varsinkin armenialaisia ja\nheettiläisiä.\n\nSittemmin vielä pari kertaa tunkeutui uusia seemiläisiä kansoja\nniinhyvin Babyloniaan ja Assyriaan kuin Syyriaan ja Palestiinaankin.\nViimeinen seemiläisten maahanmuutto tapahtui seitsemännellä\nvuosisadalla j.Kr. Se oli suuri arabialainen kansainvaellus.\n\n\nTähän osastoon kuuluvaa kirjallisuutta:\n\nBruno _Meissner_, Babylonien und Assyrien. (Laaja kirjallisuusluettelo.)\n\nFritz Hommel, Geschichte Babyloniens und Assyriens.\n\nC. Bezold und C. Frank, Ninive und Babylon.\n\nRobert William Rogers, A history of Babylonia and Assyria.\n\nA.H. Sayce, Babyloniana and assyrians. Life and customs.\n\nC.P. Tiele, Babylonisch-assyrische Geschichte.\n\nHugo Winckler, Geschichte Babyloniens und Assyriens.\n\nF.E. Peiser, Skizze der babylonischer Gesellschaft (»Mitteilungen der\nVorder-asiatischen Gesellschaft» 1896).\n\nFr. Kaulen, Assyrien und Babylonien nach den neuesten Entdeckungen.\n\nFriedrich Delitzsch, Im Lande des einstiden Paradieses.\n\nS. Landesdorfer, Die Kultur der Babylonier und Assyrier.\n\nEsaias Tegnér (nuorempi), Ninives och Babylons kilskrifter.\n\nOtto Weber, Die Litteratur der Babylonier und Assyrier (Laajoja\nkirjallisuusviittauksia).\n\nCharles F. Jean. La littêrature des babyloniens et des assyriens.\n(Laaja kirjallisuusluettelo.)\n\nFrederik Poulsen, Gamla Orientens konst (Holger Nyblomin ruotsinnos).\n\nEberhard Schrader y.m., Keilinschriftliche Bibliothek.\n\n\n\n\nVANHIN BABYLONIAN VALTAKUNTA.\n\n\nKun historian valo ensimmäistä kertaa valaisee Babylonian ja Assyrian\nhistoriaa, s.o. kun vanhimmat tunnetut kirjalliset tietolähteet\nalkavat, näiden maiden sivistys on jo saavuttanut niin korkean\nkehityksen, että ajatusta huimaa sen yrittäessä tunkeutua läpi\nesihistoriallisen ajan pimeyden. Jo vanhimmat tunnetut tämän\nsivistyksen tuotteet todistavat, samoinkuin vanhimmat egyptiläiset ja\nkiinalaiset kulttuuriesineet, korkeata taidokkuutta, joka edellyttää\npitkää aikaisempaa kehitysjaksoa. Vanhimmat muistomerkkeihin\nkaiverretut tekstit puhuvat samoin pitkästä kulttuurikehityksestä. Ne\non nimittäin kirjoitettu nuolenpääkirjoituksella, ja se kuvakirjoitus,\njosta tämä kirjoituslaji on syntynyt, on tuohon aikaan jo jäänyt pois\nkäytännöstä.\n\nBabylonia oli vanhin ja rikkain niistä valtioista, jotka syntyivät\nkaksoisvirtain kerrostamalle maalle. Alkujaan oli kyllä Babylonia\nkuten Egyptikin ryhmä pikkuvaltioita, joista kunkin muodosti kaupunki\nympäristöineen.\n\nBabylonian historia alkoi vanhan itämaisen käsityksen mukaan maailman\nluomisesta. Tästä ajasta laskettuna hallitsi, vanhan perintätiedon\nmukaan, 10 alkukuningasta, joiden yhteenlaskettu hallitusaika oli 432\n000 vuotta. Tämän ajanjakson jälkeen tuli vedenpaisumus. Ne kuninkaat,\njotka sitten hallitsivat, eivät edeltäjiinsä verraten päässeet kuin\npikkulapsiksi — sekin, jonka hallituskausi oli pisin, hallitsi vain\n1 200 vuotta. Huono kakkonen oli hallitsija, joka temmattiin pois jo\n900-vuotisen hallituksen perästä. Muuan taas aivan ennen aikaansa\najoi taivaaseen kotkalla oltuaan kuninkaana ainoastaan 655 vuotta, ja\neräs vajosi äkkiä manalaan vain 100 vuoden ajan kokeiltuaan kansan\nhallitsemisen taitoa.\n\nYhtä uskottava on kertomus, kuinka erään alkukuninkaan kimppuun\nsiinä vähän jälkeen vedenpaisumuksen kävi vieras kansa, jota johti\n»seitsemän veljestä, pelkkiä kuninkaita». Murhaten ja hävittäen\nvihollisten sotalaumat hyökkäsivät Babyloniaan. Kauhistuttavia ovat\nnämä soturit nähdä. »Muutamilla on raatolinnun ruumis, toisilla korpin\npää. He kuuluvat kansaan, joka juo vain pilaantunutta vettä, mutta ei\nmaistakaan raitista. 360 000 on näiden soturien lukumäärä.»\n\n360 000 miestä Babylonian kuningas lähettää heitä vastaan, mutta\nainoakaan ei palaa elävänä takaisin. Silloin hän päättää itse lähteä\nsotaan, ja jumalain avulla hänen onnistuu hirmuisilla loitsuilla lyödä\nvihollinen.\n\nVarmastikin näissä satukuvitelmissa on historiallinen pohja, kenties\nbabylonialaisen kaupunkiruhtinaan epätoivoinen taistelu ahdistavia\nbarbaareja vastaan, jossa taistelussa hän lopuksi voitti, tai kenties\nniissä kuvaannollisesti esitetään ruton hävityksiä. Seitsemän\nkuningasta, jotka vuorilta syöksyvät Babyloniaan, ovat siinä\ntapauksessa rutonhaltioita ja henget, jotka juovat vain mädäntynyttä\nvettä, ovat kuolemanhenkiä. Vasta kun Babylonian kuningas nöyrtyy\njumalain edessä ja virittää katumuspsalmin, tulee apu, ja ruton\nhävitykset taukoavat.\n\nSamankaltaisesta esihistoriallisesta tapahtumasta,\nmuinaisbabylonialaisen kaupungin kolmivuotisesta piirityksestä kertoo\neräs toinen eepos, joka maalailevin sanoin kuvailee, kuinka epätoivo\nvaltaa asukkaat. Paimen ei välitä laumastansa ja laivuri upottaa\nlaivansa.\n\n    »Kuin tuskainen karja mylvii kansa,\n    kuin pelästyneet kyyhkyset vaikeroitsevat tytöt.\n    Kaupungin suojelusjumalat muuttuvat kärpäsiksi,\n    jotka surisevat ympäriinsä torilla,\n    ja hiiriksi ne muuttuvat.»\n\nMyöhäisempien ja varmasti paljon uskottavampien tietojen mukaan\nBabylonian n.s. historiallinen aika ja sen ensimmäinen kuningasdynastia\nolisi alkanut noin 3 900 vuotta e.Kr.[119] Mutta tässäkin on\npaljon tarumaista. Tämän ajan historialliset tiedot kertovat\nsodasta ja naapurikansojen kanssa tehdyistä kauppasopimuksista,\nvuorikansojen hävittävistä hyökkäyksistä, kaupunkien tuhoamisesta ja\nmuukalaisherruudesta, babylonialaisten pikku kuningasten välisistä\ntaisteluista ja kuningasperheen keskisistä veljessodista, kuningasten\nja mahtavan papiston välisestä kilpailusta sekä yrityksistä turvata\nkruunun valtaa peruuttamalla papiston tuloja, kanavoimisista,\npuutarharakennelmista, linnoitustöistä ja muista suurista\nrakennusyrityksistä.\n\nEufrat-Tigrismaat eivät olleet niin eristettyjä kuin Niilinmaa.\nSenvuoksi niiden historia ei ole niin yhtenäistä kuin Egyptin.\nSisarusjokien välillä ja ympärillä elämä sykki paljon levottomammin\nkuin Niilin rannoilla.\n\n\n\n\nSARGON I JA NARAMSIN.\n\n\nKorkealle yli kaikkien muiden vanhemman ajan Babylonian\nhallitsijapersoonallisuuksien kohoaa _Sargonn I_:n hahmo. Hänen\nonnistui yhdistää koko Babylonia valtikkansa alle ja hän laajensi\nvaltakuntansa rajoja kaikkiin ilmansuuntiin. Etelään hän kulki aina\nPersian lahdelle, missä »hän pesi aseensa puhtaiksi meren vedessä».\nLuoteeseen hän johti sotajoukkonsa »Setrimetsään», s.o. Libanoniin,\npitäisipä hänen purjehtineen yli merenkin ja saapuneen Kypros saarelle.\nJos tämä on totta, niin hän on varmasti käyttänyt ulkomaalaisia\nmerimiehiä, sillä babylonialaiset ja assyrialaiset itse tunsivat pyhää\nkauhua märkää elementtiä kohtaan. Kun Assyrian kuningas Sanherib\nmyöhemmin uskaltautui lyhyeen matkaan yli Persian lahden, juhlittiin\ntätä rohkeata yritystä niin kuulumattomana, että ainoastaan oikeat\nmaamyyrät voivat sellaisesta aiheesta johtua moiseen ylenmääräiseen\njuhlailuun. Sargonin elämän historiaa, joka päättyi noin 2 600 vuotta\ne.Kr., kaunisteltiin taruissa satumaisin piirtein. Hänen elämän\nnäyttämölle ilmestymisensä muistuttaa perimätiedon mukaan hyvin paljon\npikku Mooseksen syntymää. Hänen äitinsä oli ollut papitar, ja kun\ntässä asemassa olevan naisen ei sopinut tuottaa lapsia maailmaan, »hän\npani hänet kaislakoriin,[120] jonka hän tiivisti maapihkalla ja jätti\nhänet virran vietäväksi.» Tämä oli Itämailla tuohon aikaan tavallinen\ntapa suoriutua epämieluisista pienokaisista. Voitiin myöskin panna\nheidät heitteelle erämaahan tai vuoristoon tai jättää heidät koirain ja\nkorppien ruoaksi. Virta kuljetti kumminkin pienokaisen hyväntahtoisen\nmiehen luo, joka oli noutamassa vettä joesta, ja hänen talossaan sai\nlapsi varttua mieheksi.\n\nMahtava valloittaja oli myöskin _Naramsin_. Vanhan\nvoitto-piirtokirjoituksen mukaan, joka kumminkin on liioiteltu, hän\nvoitti 17 kuninkaan liittoutuman, jolla oli lähes 100 000 sotilasta.\nHänen suurimpana mainetyönään pidettiin Maganin maan valloitusta. Minkä\nvuoksi? Sen vuoksi, että tämä maa oli vuoristoa ja antoi siis tuotetta,\njoka oli hyvin haluttua Babylonian vähäkivisessä tasankomaassa,\nnimittäin kiveä. Maganista saatiin mustaa dioriittia, josta joukko\nbabylonialaisia kuvapatsaita ja maljakoita on tehty. Maganilla\nbabylonialaiset tarkoittivat luultavasti sitä osaa Arabian niemimaata,\njoka oli heidän oman maansa rajalla.\n\n\n\n\nHAMMURAPI, MAANISÄ JA LAINSÄÄTÄJÄ.\n\n\nNaramsinin kuoltua, noin 2450 e.Kr., seurasi heikkouden kausi, jolloin\noli sisäisiä sotia ja pohjoiset vuoristokansat hyökkäilivät hävitellen\nmaahan. Tätä kesti noin vuoteen 1925 e.Kr., jolloin Baabelin kuninkaan\n_Hammurapin_, Raamatun Amrafelin, onnistui palauttaa valtakunnan\neheys[121] ja tehdä Baabel — nykyinen Babylon — pääkaupungiksi.\nKaupungista, jonka nimi merkitsee »Jumalan portti», tuli hänen\najoiltansa enemmän kuin vuosituhanneksi suurkaupunki ennen kaikkia\nmuita silloin tunnetun maailman kaupunkeja. Se näytteli samaa osaa\nkuin myöhemmin vanhalla ajalla Rooma ja meidän aikanamme Pariisi.\nBaabelilla oli määräävä asema niin hyvin tieteessä ja taiteessa kuin\nmuodeissa, tavoissa ja — pahoissa tavoissa. Babylonian kieli oli\ndiplomaattikielenä, »hienon» maailman kielenä, koko Etu-Aasiassa ja\nmyöskin Egyptissä, aivan kuin myöhemmin latina ja ranska.\n\nBaabelin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että se oli suuri\nkauppakaupunki. Siitä tuli Intian ja Etu-Aasian Välimeren satamain\nvälisen karavaanikaupan keskipiste. Siellä vaihdettiin länsi- ja\nitämaiden tuotteita toisiinsa, ja se tuotti kultaa vaihtopaikalle.\n\nMutta järjestynyttä kauppaa ei voi syntyä eikä se voi kehittyä\nilman lakeja. Ne kokosi ja uudestaan loi Hammurapi. Merkillisimpiä\nmuinaislöytöjä, mitä koskaan on tehty, on n.s. Hammurapi-kiven löytö.\nVuonna 1901 löytyi muinaispersialaisesta Susan kaupungista valtava,\ntäyteen nuolenpääkirjoitusta kaiverrettu dioriittijärkäle, joka kerran\n12:nnella vuosisadalla e.Kr. oli kuljetettu sinne voittosaaliina\nBabyloniasta. Huomattiin, ettei nuolenpääkirjoitus ollut sen vähempää\nkuin _maailman vanhin lakikirja_, johon sisältyi monia satoja\nHammurapin siihen piirtämiä lainmääräyksiä.\n\nSiten Babylonian valtakunnan viholliset, elamilaiset, olivat vastoin\ntahtoansa pelastaneet Eufrat-Tigrismaan suurimman kuninkaan kunnian\nsäilyttämällä jälkimaailmalle kaikiksi ajoiksi hänen lakikokoelmansa.\n\nHistorian jumalatar on oikeudenmukaisempi kuin ihmiset!\n\nMuistokiven, johon hän oli kirjoituttanut suuren lakikokoelmansa,\nHammurapi oli pystyttänyt Baabeliin auringonjumalan temppeliin.\nAuringonjumalalta hänen piti saaneenkin lakinsa, ja Hammurapi-kiveen on\nylimmäksi hakattu kuva, joka esittää tätä tapahtumaa, joka muistuttaa\nsitä, miten Mooses sai lain taulut Jahvelta.\n\nHammurapi oli, kuten hän itse lakiensa johdannossa sanoo,\nasettanut tehtäväkseen »nujertaa pahat ja huonot ja estää väkevän\nvahingoittamasta heikkoa».\n\nVoimakkaasti Hammurapi teroittaa mieleen tuomarin velvollisuutta\nolla puolueeton. »Jos tuomarin todistetaan muuttaneen tuomiotansa,\nmaksakoon hän sakkoa 12-kertaisesti sen summan, josta kysymyksessä\nolevassa oikeudenkäynnissä oli puhe. Lisäksi hänet on kokoontuneen\ntuomioistuimen edessä ajettava pois tuomarinistuimeltansa eikä koskaan\nenää sallittava jakaa tuomiota.»\n\nVäärästä todistuksesta oli myöskin säädetty ankara rangaistus. Jos\nse koski hengenrikosta, niin väärä todistaja surmattiin. Jos oli\nkysymyksessä »viljaa tai rahoja koskeva juttu», niin väärää todistajaa\nrangaistiin sakoilla, jotka vastasivat sen arvoa, mitä oikeusriita\nkoski. Jos jotakuta syytettiin murhasta tai noituudesta, oli hänen\nsyyllisyytensä tai viattomuutensa saatava selville n.s. vesikokeella,\ns.o.: syytetty oli heitettävä jokeen. »Jos tällöin», niin sanat\nkuuluvat, »syytetty hukkuu, niin se, joka on häntä syyttänyt, ottakoon\nhaltuunsa hukkuneen talon. Mutta jos syytetty kelluu pinnalla ja joki\nsiis todistaa hänen syyttömyytensä, niin väärä syyttäjä surmattakoon,\nja se, joka on jokeen heitetty, ottakoon haltuunsa syyttäjän talon.»\n\nTotuudessa pysyminen oli siis hyve, jota Babylonian lait suojelivat\nankarilla rankaisumääräyksillä. Valalla oli myös tavattoman tärkeä\nmerkitys sekä valtiollisessa että yhteiskunnallisessa elämässä. Valansa\nrikkominen tai väärän valan tekeminen oli senvuoksi raskaimpia kaikista\nsynneistä. Valapatto joutui jumalain vihan alaiseksi, ja lainsäätäjä\nharkitsi, että siihen ei uskaltauduttaisi.\n\nVarkaat ja varkaiden suojelijat saivat Hammurapin lakien mukaan\nuseimmissa tapauksissa kuolemanrangaistuksen, välistä heiltä hakattiin\npois kädet, toisen kerran taas he saivat sakkoa, jonka summa voi nousta\n30 kertaa varastetun arvoiseksi.\n\nJoka väärin syytti toista osallisuudesta varkauteen, rangaistiin\nkuolemalla.\n\n»Jos joku», sanotaan edelleen, »tekee sisäänmurron, niin surmattakoon\nhänet ja kaivettakoon hänen ruumiinsa maahan sen paikan edustalle,\njonne hän murtautui».\n\nRyöväys rangaistiin kuolemalla. Jos ryöväriä ei onnistuttu\nsaamaan kiinni, piti koko väestön ja valtion virkamiesten siinä\nhallintopiirissä, jossa väkivallantyö oli tehty, korvata ryöstetylle\nhänen menetyksensä arvo.\n\n»Jos puhkeaa tulipalo jonkun talossa ja joku, joka tulee sitä\nsammuttamaan, katselee himoiten talon omistajan tavaraa ja anastaa\nsiitä jotakin, niin heitettäköön hänet samaan tuleen.»\n\nSoturi, joka koetti päästä velvollisuudestaan käydä vihollista vastaan,\noli surmattava, ja joka ilmiantoi hänet, sai ottaa hänen talonsa\nhaltuunsa.\n\nPerheoikeus oli Hammurapin laeissa saavuttanut korkean kehityksen.\nSiinä oli tarkkoja määräyksiä aviosopimuksesta, apelle suoritettavasta\nmaksusta morsiamen ostossa ja morsiamen myötäjäisistä. Mutta paljon\nennen Hammurapin päiviä olikin perheoikeus, niinkuin oikeuslaitos\nyleensäkin, Babyloniassa paljon kehittyneempi kuin missään muussa\nvanhan Idän valtiossa.[122]\n\nSumerilaisen perheoikeuden mukaan avioliittoa pidettiin vielä naisen\nostona, joka välistä hyvin läheisesti muistuttaa orjan ostoa. Naisen\nryöstöstä sanotaan: »Jos joku väkivallalla vie pois tyttären vastoin\ntämän isän ja äidin tahtoa ja tuntee hänet, niin naisen ryöstäjä on\njumalain käskyn mukaisesti surmattava.» Perhe-elämästä säädetään m.m.:\n»Vaimo, joka vihaa miestänsä ja sanoo hänelle: 'Sinä et ole mieheni',\nsidottakoon ja heitettäköön jokeen tai syöstäköön alas kaupunginmuurin\ntornista.»\n\nMoniavioisuus oli jossakin määrin sallittua Babyloniassa. Jokaisen\nmiehen oli nimittäin lupa vaimonsa ohella pitää myös jalkavaimoa,\njos aviopuoliso ei synnyttänyt hänelle lapsia, aivan niin kuin\nvanhassa Israelissa Lea ja Raakel veivät mukanansa avioliittoon\nmiehellensä kumpikin jalkavaimon. Samoin kuin muutkin itämaiset\nkansat babylonialaiset pitivät nimittäin onnettomuutena kuolla ilman\njälkeläistä, joka voisi hoitaa kuolleen viimeisen leposijan ja valvoa,\nettä määräaikoina uhrattiin ja luettiin rukouksia haudalla.\n\nOn säilynyt kaksi kiintoisaa aviosopimusta koskien miestä, jota\nyksinkertaisuuden vuoksi nimitämme Aabrahamiksi, ja naista, jota\nsanomme Saaraksi, ja tämän palvelijatarta, joka olkoon Hagar.\nEnsimmäinen kuuluu näin: »Saaran ja Hagarin on Aabraham kummankin\nottanut avioksi. Jos Saara ja Hagar sanovat miehelleen: 'Sinä et ole\npuolisoni', niin heitettäköön heidät alas tornista. Mutta jos Aabraham\nsanoo vaimoilleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin poistukoot he hänen\ntalostansa ja kodistansa. — Hagar pesköön Saaran jalat, kantakoon\nhänen tuolinsa Jumalan huoneeseen, kammatkoon hänen hiuksensa ja\npitäköön huolta hänen hyvinvoinnistansa. Mikä on lukittu, sitä älköön\nhän avatko, ja joka päivä hänen on jauhettava 10 ka'ta[123] jauhoja\nja paistettava siitä leipää hänelle.» Jalkavaimon piti myöskin olla\ntalon valtijattaren hupina ja virkistyksenä ja seurata häntä hänen\nmielialansa vaihteluissa: »Jos Saara on alakuloinen ja apealla\nmielellä, niin Hagarinkin tulee olla alakuloinen ja surullinen. Jos\nSaara on tyytyväinen ja iloinen, niin Hagarinkin tulee olla tyytyväinen\nja iloinen.»\n\nAvioliittosopimus Hagarin kanssa kuuluu näin: »Aabraham on ottanut\nHagarin, Saaran sisaren,[124] aviokseen.» Sitten luetellaan Hagarin\nvelvollisuudet Saaraa kohtaan. »Kaikki lapset, joita Hagar on\nsynnyttänyt tai tulee synnyttämään, ovat molempain sisarusten lapsia.\nJos Saara sanoo sisarellensa Hagarille: 'Sinä et ole sisareni', niin\nSaaran on jätettävä talo. Mutta jos Hagar sanoo Saaralle: 'Sinä et ole\nsisareni', niin myytäköön Hagar rahasta.»\n\n\u003Ctb>\n\nVaimostansa eroaminen oli ennen _Hammurapin_ aikaa joltisenkin helppo\nasia aviomiehelle. Hänen tuli vain julkisesti sanoa hänelle: »Sinä et\nole vaimoni» ja antaa hänelle pienoinen vahingonkorvaus, niin asia oli\nselvä. Jos sitävastoin vaimo halusi erota hänestä ja sanoi: »Sinä et\nole mieheni», niin häntä rangaistiin uppiniskaisuudestaan heittämällä\nhänet jokeen.\n\nTässä suhteessa Hammurapi pani toimeen perusteellisen muutoksen.\nMiehen eroamisoikeutta rajoitettiin, kun vaimo taas sai määrätyissä\ntapauksissa oikeuden lailliseen eroon. Ennen kaikkea supistettiin\nmiehen mielivaltaa siten, että hän ei saanut hylätä vaimoansa\nainoastaan siitä syystä, että tämä oli hedelmätön. Hän voi tosin\nsiinä tapauksessa ottaa toisen vaimon, mutta hänen täytyi elättää\nmyöskin ensimmäinen vaimonsa. Muissa tapauksissa hän sai edelleenkin\nomavaltaisesti lopettaa avioliiton julkisesti julistamalla: »Sinä et\nole puolisoni»; mutta nyt hän ei enää saanut lähettää häntä menemään\npienin vahingonkorvauksin, vaan »täytyi vaimolle säännöllisesti\nmaksaa hänen tuomansa myötäjäiset täyteen arvoonsa sekä lisäksi\nvielä vahingonkorvaus; Ja jos avioliitosta oli lapsia, miehen täytyi\nentiselle vaimolleen antaa varoja sekä tämän omaksi että lasten\nylläpidoksi. Ainoastaan, jos tuli laillisesti todistetuksi, että\nvaimo oli ollut miehellensä uskoton tai oli huolimattomasti hoitanut\nkotia tai laiminlyönyt tai loukannut miestänsä, tällä oli oikeus\nilman muuta hylätä hänet antamatta hänelle enemmän erorahoja kuin\nvahingonkorvaustakaan.\n\nVaimo sai nyt puolestaan Hammurapilta oikeuden vaatia eroa, kun mies\nilman pätevää syytä oli jättänyt talonsa ja kotinsa tai hänet oli\najettu maanpakoon tai jos hän ilman vaimon aiheutusta törkeästi oli\nhänet laiminlyönyt. Viimemainitusta tapauksesta sanottiin: »Jos vaimo\non uppiniskainen miehelleen ja sanoo: 'Sinä et saa koskettaa minua',\nniin tutkittakoon, mistä syystä hän kieltää mieheltä tämän aviolliset\noikeudet. Jos hänellä on pätevät syyt: jos mies kuljeksii ympäriinsä\nja suuressa määrin laiminlyö hänet, niin vaimolla on oikeus ottaa\nmyötäjäisensä ja mennä isänsä kotiin.\n\n»Jos sitävastoin vaimo ei ole viaton, vaan kuljeskelee ympäriinsä,\njättää kotinsa oman onnensa nojaan ja aiheettomasti laiminlyö miehensä,\nniin heitettäköön vaimo veteen.»\n\nNiin pitkälle ei käytännössä sentään menty, sillä erään toisen\nlakipykälän mukaan mies voi sellaisessa tapauksessa tyytyä hylkäämään\nvaimon tai myöskin — siinä sanottiin — »hän voi ottaa itselleen toisen\npuolison, ja hänen entinen vaimonsa saa jäädä palvelijattareksi hänen\ntaloonsa».\n\nVanhempain mielivaltaa lapsiin nähden Hammurapi myöskin rajoitti.\nVanhoissa sumerilaisissa laeissa sanottiin: »Jos poika sanoo isällensä:\n'Sinä et ole isäni', niin poltettakoon häneen orjan merkki, pantakoon\nkahleisiin ja myytäköön. Jos hän sanoo äidillensä: 'Sinä et ole\näitini', niin poltettakoon merkki hänen otsaansa ja hänet ajettakoon\nkaupungista ja kotoa.»\n\n»Jos isä sanoo pojallensa: 'Sinä et ole poikani', niin pojan tulee\njättää hänen talonsa ja kotinsa. Jos äiti sanoo pojallensa: \"Sinä et\nole poikani\", niin hänen pitää jättää koti ja omaisuus.» Vanhemmilla\noli siis oikeus ilman muuta hylätä poikansa. Hylätyn ei kumminkaan\ntällöin tarvinnut jättää syntymäkaupunkiansa, kuten aikaisemmin\nmainitussa tapauksessa.\n\nTätä vanhempain mielivaltaa Hammurapin lakikirja rajoittaa. Se säätää,\nettä sellaiseen tekoon kuin pojan hylkäämiseen on oleva päteviä syitä.\nTuomarin on tutkittava asiaa. Jos silloin ilmeneekin, että poika on\nrikkonut raskaasti isäänsä vastaan, tämä kuitenkaan ei sen vuoksi saa\nheti karkoittaa häntä, vaan ensimmäisen kerran on annettava anteeksi.\nVasta jos rikos toistuu, isällä on oikeus hylätä hänet.\n\nMutta ottolapsilla, jotka olivat naisten synnyttämiä, joilla ei ollut\noikeutta hankkia lapsia, oli Hammurapinkin lakien mukaan paljon\nkovempi kohtalo. »Jos porton tai temppelin papittaren poika sanoo\nkasvatusisällensä: 'Sinä et ole isäni', tai kasvatusäidilleen: 'Sinä\net ole äitini', leikattakoon häneltä kieli.» Jos sellainen lapsi palaa\nhuonoon kotiinsa, piti häneltä repiä toinen silmä päästä.\n\nLapseksiotto näytteli suurta osaa muinaisbabylonialaisessa\nperhe-elämässä riippuen siitä, että haluttiin elinaikana hankkia halpaa\ntyövoimaa ja omistaa henkilö, joka kuoleman perästä huolehtisi, että\nhenki sai asianmukaiset uhrinsa ja menonsa. Usein otettiin lapseksi\nlöytölapsi, josta muinaisbabylonialaisessa nuolenpääkirjoituslaatassa\nkäytetään nimitystä »hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä. Kaivoon»,\nsiinä sanotaan, »hänen muistinsa ylettyy. Kadulla hän tuli tähän\nmaailmaan. Koirien kidasta hänen kasvatusisänsä on hänet temmannut;\nkorpin nokasta hän on hänet pelastanut. Imettäjän hoiviin hän on\nhänet jättänyt ja maksanut tälle hänen ruokansa ja vaatteensa\nkolmelta vuodelta. Ainaiseksi, ikiajoiksi hän on vapauttanut hänet\nhalveksittavasta syntyperästä ja kirjoituttanut hänet omaksi pojakseen.\nKirjoitustaidon hän on hänelle opetuttanut ja kasvatuksen hän on\nhänelle antanut.»\n\n\u003Ctb>\n\nJoka vietteli toisen tulevan morsiamen, hänen piti Hammurapin lakien\nmukaan menettää henkensä. Ja »jos vaimo tavataan makaamassa toisen\nmiehen kanssa, niin sidottakoon heidät molemmat ja heitettäköön veteen,\njos ei naisen puoliso armahda puolisoansa ja kuningas orjaansa.»[125]\n— Eräässä myöhäisbabylonialaisessa avioliittosopimuksessa sanotaan\nvaimosta: »Jos hänet tavataan makaamasta toisen miehen kanssa, niin\nsurmattakoon hänet rautatikarilla.» »Jos naitu nainen on murhauttanut\nmiehensä toisen miehen vuoksi, niin seivästettäköön hänet paaluun.»\nEräitä raskaita siveellisyysrikoksia rangaistiin siten, että rikolliset\npoltettiin roviolla tai karkoitettiin maanpakoon.\n\n»Jos joku osoittaa sormellaan[126] temppelineitsyttä tai toisen\nvaimoa eikä voi heidän syyllisyyttänsä todistaa, on tämä ihminen\ntuomioistuimen edessä pantava syytteeseen ja hänen otsansa\nmerkittävä.»[127] — »Vaimon, jonka uskollisuutta epäillään, on miehensä\nsilmien edessä hypättävä virtaan.»\n\n\u003Ctb>\n\nHuonomaineisia pesiä, jotka vaativat lainsäätäjän taholta erityistä\nhuomiota, olivat kapakat. Niiden hoitajina oli usein naisia —\nvoidakseen palvella myöskin muita, vähemmän kunnioitettavia\ntarkoituksia. Prostituoidut naiset — jotka siis olivat julkisen\ntarkastuksen alaisina — olivat oikeutettuja pitämään ravintolaa ja\nsellaisessa käymään. Mutta⁻ jos temppeliprostituoitu — nainen, joka\nantautui sellaiseen siveettömyyteen, joka kuului muutamain jumalain\npalvelemisen yhteyteen — astui kapakkaan tai itse avasi kapakan,\nkäsitettiin hänen tällöin antautuneen maalliseen siveettömyyteen ja\nhäntä uhkasi vaara tulla poltetuksi roviolla.\n\nKapakoissa vietetystä elämästä voi saada aavistuksen seuraavan\nlaatuisista lainmääräyksistä: »Jos kapakoitsijattaren todistetaan\nottaneen juomistaan liian korkean maksun, heitettäköön hänet veteen.»\n— »Jos kapakassa solmitaan salaliitto ja kapakoitsijatar ei anna ottaa\nkiinni salaliittolaisia ja viedä heitä kuninkaan eteen, surmattakoon\nhänet.»\n\n\u003Ctb>\n\nRangaistusmääräyksissä haavan tai muun ruumiinvamman\naiheuttamisesta huomaamme saman kostoperiaatteen, jonka tunnemme\nmuinais-israelilaisesta oikeudesta: »Silmä silmästä, hammas hampaasta,\nkäsi kädestä!» Joka puhkaisee toisen silmän, häneltä puhkaistaan\nrangaistukseksi silmä. Joka taittaa toisen säären, häneltä itseltään\ntaitetaan sääri rangaistukseksi. Nämä ankarat lainmääräykset ovat\nkuitenkin voimassa ainoastaan, jos vahingoittunut on ylhäinen mies.\nMuissa tapauksissa syyllinen pääsee sakoilla. Ylhäiset muodostivat\njonkinlaisen aatelissäädyn ja olivat korkeimmissa valtion viroissa.\nHeitä puhuteltiin sanalla, joka vastaa meillä ennen käytettyä\n»jalosukuinen».\n\nLyönnistä olivat rangaistukset myös eriasteisia sen mukaan, kuuluiko\nlyöty samaan yhteiskuntaluokkaan kuin lyöjä, vai oliko hän tätä ylempi.\nOrjalta, joka löi ylhäistä miestä, leikattiin korva. Samoin orjalta,\njoka sanoi herralleen: »Sinä et ole herrani.» Joka antoi korvapuustin\nylemmälleen, sai julkisesti 60 läimäystä härännahkapiiskalla. Mutta\njos samanarvoiset henkilöt tappelivat, ei rikosta pidetty niin pahana,\nettei sitä olisi voitu sovittaa sakoilla. Jos tappelusta koitui\nmyöhemmin haittaava vamma, sovellettiin kumminkin kostoperiaatetta:\n»Jos joku lyö hampaat suusta vertaiseltaan, lyötäköön lyöjältäkin\nhampaat suusta.\n\nJos joku pahoinpitelee vapaasukuista raskasta naista, niin että tämä\nsaa keskoset ja kuolee, tapettakoon rikoksentekijän tytär. Jos hän jää\neloon keskenmenon jälkeen, niin sovitetaan tämä sakolla.»\n\nSaman hengen lapsia kuin ankaran kosto-oikeuden rankaisut ovat\n_vertauskuvalliset rangaistukset_: Jos ottopoika käytti häijyä kieltä\nvanhempiansa vastaan ja sanoi: »Sinä et ole isäni tai äitini», niin\nhäneltä piti leikata pois kieli.\n\n»Jos poika lyö isäänsä, niin hakattakoon häneltä kädet pois.\n\n»Jos orja on tottelematon, leikattakoon häneltä pois toinen korva.\n\n»Jos joku jättää poikansa imettäjän hoitoon ja poika kuolee, mutta\nimettäjä isän ja äidin tietämättä panee sijalle toisen lapsen, on hänen\nrikoksensa toteen näytettävä ja leikattava häneltä pois rinnat.»\n\nOmituista on huomata, että tätä kostoperiaatetta sovelletaan myös\nepäonnistuneeseen lääkäriin. Jos lääkäri on suorittanut onnistuneen\nleikkauksen, hän saa maksun potilaan yhteiskunnallisen aseman\nmukaisesti. Mutta jos hän aiheuttaa potilaan kuoleman tai leikkauksella\nturmelee näkökyvyn hänen silmästään, »niin hakattakoon häneltä kädet\npois», jos hänen uhrinsa on vapaa mies. Jos onneton potilas sitävastoin\non orja, niin lääkäri saa maksaa hänen herrallensa orjan hinnan. —\nSamoin käy, jos eläinlääkäri on huolimaton.\n\nSekin, joka rakentaa talon, voi joutua kosto-oikeuden alaiseksi: »Jos\nrakennusmestari rakentaa talon ja tekee sen niin huolimattomasti,\nettä se sortuu ja omistaja tällöin saa surmansa, niin surmattakoon\nrakennusmestari.»\n\n»Jos talonomistajan poika tällöin saa surmansa, niin surmattakoon\nrakennusmestarilta poika.»\n\nJos talonomistajalle kuuluva orja tällöin kuolee, niin »rakennusmestari\nantakoon talonomistajalle orjan orjasta».\n\n\u003Ctb>\n\nHuolenpitoansa siitä, ettei väkevä vahingoittaisi heikkoa, Hammurapi\nosoitti sitenkin, että hän määräsi korkeimmat rajahinnat tärkeimmille\nelintarpeille ja kulutusaineille, ennen kaikkea viljalle, taateleille,\nöljylle ja villalle, tai siten, että hän antoi lakeja työläisten\nvähimmästä palkasta. Mutta _säätää laki_ on eri asia, eri asia taasen\n_toteuttaa se käytännössä_. Monet esimerkit tuon ajan työpalkoista\nosoittavat, että työmies säännöllisesti pääsi tuskin puoleen siitä,\nmitä laki määräsi.\n\nMasentavia kokemuksia saivat hallitukset siis jo siihen aikaan\nyrittäessään kerran toisensa perästä säätää rajahintoja. Taloudellinen\nkysynnän ja tarjonnan laki osoittautui jo silloin olevansa mahtavampi\nkuin kaikki hallitusten määräykset.\n\n\u003Ctb>\n\nHammurapin laissa esiintyy monessa kohden suorastaan hämmästyttävää\nyhtäläisyyttä Mooseksen lakien kanssa, jotka kumminkin syntyivät\nvähintään puoli vuosituhatta myöhemmin. Oleellisin ero näissä\noikeuden peruskirjoissa on siinä, että Hammurapin lait ovat\npuhtaasti lainopillisia, kun sitävastoin Mooseksen laeilla on\nuskonnollinen luonne ja niissä voimakkaasti painostetaan oikeuden\nsiveys opillista puolta. Hammurapin laeissa ei rikoksiin nähden\noteta mitään uskonnollisia näkökohtia huomioon. Rangaistus riippuu\naikaansaadusta vahingosta. Näissä lainkäskyissä ei tavata käskyä\nrakastaa lähimmäistään eikä niissä puhuta syyllisyydentunnosta. Pahasta\nhalusta tai aikomuksesta ei rangaista. Hammurapin lakikokoelma on\n_yhteiskunnallinen lakikirja_, jolla ei uskonnon kanssa ole mitään\ntekemistä. Se eroaa Mooseksen laista samalla tavalla kuin nykyajan\nyhteiskunnalliset lait. Sillä niissä ei myöskään ole sekoitettu\nuskonnollisia käskyjä yhteiskunnallisiin oikeussäädöksiin.\n\nSanoimme äsken, että pahasta aikomuksesta ei ole rangaistusta\nHammurapin laeissa. Mutta toiselta puolen tässä lakikirjassa\nmäärätyissä tapauksissa näkyy kiinnitettävän huomiota rikollisen tai\nsyytetyn mielialaan tai ulkoisiin olosuhteisiin teon tapahtuessa.[128]\nTämä on kumminkin vain poikkeuksellista. Säännöllisesti on\nrangaistukselle vain yksi ainoa yksinkertainen ja muuttumaton ohje, ja\nlait saavat tämän kautta useinkin niin häikäilemättömän leiman, että ne\nmeidän käsityksemme mukaan johtavat vääryyksiin.\n\nMutta joskin monet Hammurapin lait meistä nykyajan ihmisistä tuntuvat\njulmilta ja vääriltä, niin tämä ei saa peittää sitä tosiasiaa, että\nne omalle ajallensa merkitsevät valtavaa edistystä sivistyksessä.\nSuuri lainsäätäjä teki kuitenkin parhaansa kehittääkseen oikeutta\ninhimillisemmäksi, turvatakseen yhteiskunnan pienimpiä ja\nvalmistaakseen heille ihmisarvoisemman elämän. Näemmekin, että hänen\nlainkäskynsä erikoisesti tarkoittavat suojella leskiä ja orpoja,\nturvata alaikäisiä lapsia julmalta isältä ja suojatonta naista kunnian\nhäpäisijältä. Me näemme hänen pyrkimyksensä eritoten senluontoisissa\nlainkäskyissä jotka hillitsivät nyrkkioikeutta kieltämällä yksityistä\nitse omin valloin hakemasta oikeuttansa. Näin sanat kuuluvat: »Jos\njollakulla on toiselta jotakin vaadittavaa, joko sitten viljaa tai\nrahoja, ja hän ottaa viljan velallisen varastosta omistajan tietämättä,\nniin tuomioistuin langettakoon hänet antamaan takaisin ottamansa, ja\nhän menettää kaiken, mitä hänellä oli vaadittavaa.»\n\nSukutaistelut ja verikoston lainsäätäjä on tässä hillinnyt, eikä\nkansan tarvitse enää kuluttaa voimiansa raadellakseen itseänsä.\nTässä suhteessa Hammurapin laki on paljon yläpuolella juutalaisten\noikeuskantaa.\n\nVasta nyrkkioikeuden kieltämisellä voi tuomioistuimista tulla, mitä\nHammurapi tahtoi niistä tulevan, nimittäin turvanetsintäpaikkoja\nkaikille lainkuuliaisille kansalaisille ja varsinkin heikoille ja\nsorretuille.\n\nHammurapin lait, niinkuin muutkin vanhain babylonialaisten\nkulttuurielämän ilmaukset, ovat näytelleet suurta osaa myöskin\nBabylonian valtakunnan hävittyä. Babylonialainen oikeus kukoisti\nsitten Persian valtakunnassa ja eli kauemminkin, kenties\nosittain kreikkalaisessa ja roomalaisessa oikeudessa ja varmasti\nmuhamettilaisessa.\n\n\u003Ctb>\n\nHammurapin ajalta on tallella paitsi maailman vanhinta lakikirjaa\nmyöskin _vanhin kirjekokoelma_ mitä tunnetaan. Onnelliset olosuhteet\novat nimittäin meille osittain pelastaneet joukon kuninkaan eräälle\nvaltakunnan eteläosan maaherralle kirjoittamia kirjelmiä, osittain\nerinäisiä yksityiskirjeitä. Kuninkaan kirjelmät ovat mitä arvokkaimpia\nsilloisten sivistysolojen tuntemiselle ja näyttävät meille hallitsijan\nhallitustehtävissään maansa hallinnon hoitajana, tuomarina ja\nyhteiskunnan vähäisten ja sorrettujen suojelijana sekä soturina. Ne\nosoittavat meille, etteivät hänen sanansa olleet tyhjiä puheenparsia,\nkun hän suuren lakikokoelmansa alussa kehuu, että hän oli työskennellyt\npitääkseen maassa yllä lakia ja oikeutta ja estääkseen, ettei väkevä\nvoisi vahingoittaa heikkoa. Hänen kirjeistään käy tosiaankin selville,\nettä jos hänen alamaisensa eivät saaneet oikeutta tuomareiltaan,\nhe saivat kääntyä suoraan kuninkaan puoleen. Monia oikeusjuttuja\nhän ratkaisee itse korkeimpana tuomarina. Ja virkamiehillensä hän\nteroittaa mieleen kerta kerran perästä, että heidän on tuomittava\noikeudenmukaisesti, lakien mukaan. »Jos rakastat oikeutta, niin\ntee minun vuokseni», että niin ja niin tapahtuu, hän kirjoittaa.\nVirkamiehet, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi velttouteen\nja väkivaltaisuuksiin, olivat vaarassa milloin hyvänsä joutua\nkutsutuiksi kuninkaan luokse. Ja jos he koettivat kiemurteleida pois\nepämiellyttävästä kohtaamisesta, niin tuli asianomaiselle maaherralle\nmääräys ilman muuta siekailematta lähettää syyllisyytensä tuntevat\nvarman vartioston saattamina Baabeliin. Ja ne, joita kuningas kutsuu\nluoksensa, saavat kiirehtiä. Yötä päivää heidän on matkustettava, niin\nettä kahden päivän kuluessa voivat olla Baabelissa.\n\nJos verojen kokoojaa epäillään epärehellisestä menettelystä, niin\nkuningas lähettää asianomaisen maaherran häntä tarkastamaan. Ylipäänsä\nitsevaltias harjoittaa tarkkaa silmälläpitoa, että eri kansanluokat\npysyttelevät oikeuden rajapyykkien sisällä, varsinkin kauppiaat, ja\nyritykset lahjusten ottoon ja väärään omaisuuden hankintaan ehkäistään\ntarmokkaasti. Tarkoin valvotaan, että kaikki alamaiset täyttävät\ntyöpäivävelvollisuutensa kruunulle, mutta maanisä katsoo myöskin, ettei\ntällaiseen työhön pakoteta ketään, joka ei ole siihen velvollinen.\n\nKuninkaan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu myöskin alinomainen huolenpito\nkanavalaitoksesta, josta babylonialaisten koko olemassaolo riippui.\nMilloin toinen, milloin toinen kanava on puhdistettava, vapautettava\nmudasta, kaislasta ja ruo'oista, jotka uhkasivat sen rämetyttää ja\nestivät laivakulkua. Silloin asianomainen maaherra saa käskyn kutsua\nkansan tähän työhön ja määräyksen, että työ on oleva suoritettu siinä\nja siinä ajassa. Kerran eräs kanava oli jätetty keskeneräiseksi.\nKun kuningas saa sen kuulla, niin yks kaks tulee maaherralle kirje\ntuoden käskyn viivyttelemättä laittaa kanava valmiiksi. »Se työ ei ole\nsen vaikeampi, kuin että se väki, joka sinulla on käytettävissäsi,\nehtii sen suorittaa kolmessa päivässä», sanotaan siinä. Ja kun\ntyö on suoritettu, maaherran on heti ryhdyttävä korjaamaan erästä\nkanavapenkereen osaa, joka on luhistunut. Työn on jouduttava, »eikä\ntyömiesten joukossa saa olla ukkoja eikä lapsia — voimakkaita miehiä\nheidän on oltava».\n\nKerran, kun erään kanavan puhdistuksen pitäisi alkaa, ei olekaan\nkylliksi työmiehiä saatavissa. Kanavan varrella asuvia ei ole siihen\ntarpeeksi asti. Virkamies, jonka on työtä johdettava, on senvuoksi\nanonut asianomaiselta maaherralta apua naapuripiiristä, mutta maaherra\nei ole kuulevinansakaan, ja rahoja ei myöskään ole saatavissa. Silloin\nkysymyksessä oleva virkamies kääntyy itsensä kuninkaan puoleen ja\npyytää häntä kirjoittamaan maaherralle, että hän hankkisi työnapua\nnaapuripiirikunnasta. Hän lopettaa kirjeensä rukoukseen: »Herrani ja\nkuninkaan! antakoon käskyn, niin että multamäärät saadaan poistetuiksi!»\n\nToisen kerran taas laivanrakentaja ei saa alusta valmiiksi määräaikaan.\nHän selittää syyttäen kuninkaalle, että asianomainen maaherra\nei ole lähettänyt hänelle työväkeä. Silloin tulee Hammurapilta\nankarat sanat leväperäiselle maaherralle: »Samana päivänä, jolloin\ntämä savitaulu[129] tulee silmiesi eteen, sinun on lähetettävä\nrakennusmestarille hänen työväkensä, niin että hän voi aluksensa\nrakentaa. Mutta jos et viipymättä lähetä työmiehiä, niin se vahinko,\njoka siitä aiheutuu, pannaan sinun kannettavaksesi.»\n\nKaikkialla maanisä on läsnä hoputtamassa.\n\nKerran taasen muutamat metallityöläiset, kaikesta päättäen erään\neteläbabylonialaisen kaupungin asesepät, tarvitsevat halkoja.\nLuonnollisesti he kääntyvät kuninkaan puoleen, joka antaa maaherralle\nmääräyksen heti hakkauttaa tarvittavat 7 200 halkopuuta, ja mukana\nseuraa yksityiskohtaiset määräykset niiden suuruudesta. Ja lisäksi\nhänen majesteettinsa kehoittaa häntä katsomaan, että työ tulee tehdyksi\nja että halonhakkaajat kaatavat vain tuoreita puita. Ilmeisesti\nkuninkaalla oli kokemusta siitä, että he kernaasti valitsivat lahoja\npuunrunkoja, koska niitä oli helpompi kaataa ja hakata haloiksi.\n\nKun Baabelin hovi tai jokin joukko-osasto tai työkomennuskunta\ntarvitsee ruokavaroja tai muita erilaisia tarvikkeita, niin hänen\nmajesteettinsa antaa maaherralle käskyn lähettää sinne viljaa tai mitä\nmilloinkin on kysymyksessä kuninkaallisista varastoista tai ostaa,\nmitä tarvitaan Kerran on Baabelin hovin taateli- ja sesamöljyvarasto\nloppumaisillaan. Silloin kuningas käskee maaherraansa, että hän\nmäärätköön jotkut »luotettavat miehet» ostamaan tarpeellisen määrän\ntaateleita ja sesamin siemeniä ja sitten kuljetuttamaan ne veneillä\npääkaupunkiin.\n\nVerraten suuri määrä vanhan Babylonian kuningasten saamia ja lähettämiä\nkirjeitä, jotka koskevat verorästejä ja niiden perimistä, todistaa,\nettei veronmaksu ollut Kaksoisvirtainmaan vanhoista asukkaista sen\nmieluisampaa kuin meidän aikanamme hänen majesteettinsa sulttaanin\nalamaisista. Hammurapin pojanpoika ja toinen seuraaja käyttää\nleväperäisille veronmaksajille kirjoittamissaan kirjeissä sellaisia\npatriarkkaalisia käänteitä kuin: »Ettes häpeä menetellä noin!»\n\nElatuksessaan ja hovinsa ylläpidossa kuningas ei kumminkaan yksinomaan\nollut riippuvainen enemmän tai vähemmän uskollisen kansan maksamista\nveroista; hän omisti myöskin suuria nautakarja- ja lammaslaumoja,\njotka tuottivat hyvin, varsinkin oivallisilla jokien ja kanavien\nvarsilla olevilla laitumilla. Varsinkin villa oli tärkeänä osana\nkuninkaan tulolähteissä. Hänen laumojansa kaitsi suuri määrä paimenia,\njoita oli ympäri koko valtakunnan. Paimenten valvojana oli ylipaimen\nkussakin piirikunnassa. Eräälle maaherralleen kirjoittamassaan\npitkässä kirjeessä Hammurapi luettelee kokonaista 47 sellaista\npaimenta, jotka hän kirjeen saajan käskee lähettämään luokseen tekemään\nhenkilökohtaisesti tiliä Hänen Majesteetilleen.\n\nHammurapin kiinnostus karjanhoitoon käy ilmi useista kirjeistä. Hän\nantaa esim. kerran tuolle ennen mainitulle maaherralle käskyn hankkia\nerinäisille paimenille apua lainpäitten keritsemiseen tai oikeammin\nsanoen, villan nyhtämiseen lampaista — sillä niin »keritseminen» siihen\naikaan tapahtui. Paimenet olivat tosin saaneet joukon keritsijöitä\navukseen, mutta niitä ei ollut tarpeeksi monta, että keritseminen olisi\nsaatu suoritetuksi oikeaan aikaan. Villan keritseminen askarruttaa\nmuutoin usein heidän babylonialaisia majesteettejansa noina alkeellisen\nvaltiotalouden aikoina. Monet kuninkaalliset kirjeet koskettelevat tätä\nsiihen aikaan valtiolle niin tärkeätä asiaa.\n\nJa niinkuin hänen majesteettinsa itse valvoi suuria karjalaumojansa,\nniin hän järjesti myöskin puuaineen lähetyksen etelän rämeitten\nmetsistä ja määräsi kuljetusalukset tähän tarkoitukseen.\n\nTorjuakseen nälänhädän kansalta katovuosina hyvä maanisä rakennutti\nmahtavan viljamakasiinin Baabeliin ja antoi sinne varastoida suuria\nviljamääriä.\n\nTäydellä syyllä Hammurapi voi sanoa itsestään: »Minä olen hyvä paimen,\njoka kokosin hajaantuneen kansani, otin sen huomaani ja annoin sen\nkäydä laitumella yltäkylläisyydessä.» Ei koskaan emien häntä eikä hänen\njälkeensä Babylonian kansalla ole ollut niin onnellisia päiviä kuin\nhänen aikanaan.\n\n\u003Ctb>\n\nMuinaisen Babylonian valtakunnan ajoilta säilyneet\nnuolenpääkirjoituslaatat eivät anna meille ainoastaan tilaisuutta\nseurata itseänsä kuningasta hänen maanisällisessä toiminnassaan; niiden\njoukossa on myöskin paljon yksityiskirjeitä, joita meidän on kiitettävä\nsiitä, että ensimmäisen kerran koko maailmanhistoriassa saamme vihiä\nsiitä, kuinka yhteinen kansa oli ja eli. On säilynyt m.m. kirje,\njonka kanavatöihin lähetetty mies on kirjoittanut isälleen. Siinä\nlausutaan aluksi toivomus, että Babylonian jumalat suojelisivat isää\nja varjelisivat hänen terveyttään. »Saadakseni tietää, mitenkä sinä\nvoit, olen kirjoittanut sinulle», hän sanoo. »Kirjoita minulle miten\nvoit!» Sitten hän jatkaa ja kertoo, että hänet on lähetetty työhön\npatorakennukselle, ja lisää: »Tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole\nlainkaan saatavissa lihaa. Nyt olen sinetöinyt 1/3 sikliä[130] rahaa ja\nlähettänyt sinulle. Lähetytä näillä rahoilla minulle hyvää kalaa tai\njotakin muuta syötävää!»\n\nJa näin kuuluu maailman vanhin tunnettu rakkauskirje: »Näin sanoo\nGimil-Marduk sydänkävylleen: Jumalat sinua minun tähteni suojelkoot!\nSaadakseni tietää, mitenkä voit, olen kirjoittanut sinulle. Kirjoita\nmiten voit! Katso, minä läksin Babyloniin. En nähnyt minä sinua, ja\nhyvin surullinen olin siitä. Lähetä minulle tieto milloin tulet, niin\nettä minä voin tulla iloiseksi! Tule Arakhsamna-kuussa[131]! Minun\nvuokseni eläös ajasta aikaan!»\n\nEräässä kirjeessä saamme silmätä pojan sydämeen, joka kärsii äitinsä\nkovasydämisyydestä. »Koskaan», hän valittaa, »et ole kirjoittanut\nminulle kuin äiti, ja koskaan et ole elähdyttänyt sydäntäni. Lähetä\nminulle nyt edes kaksi mittaa öljyä sen sanantuojan mukana, jonka\nlähetän luoksesi! Sillä sairaus on minut saanut kouriinsa, niin että\nkysymyksessä on elämäni.»\n\nToinen mies taas valittaa isänsä kovuutta. »Sinä olet», hän kirjoittaa,\n»valmistanut sydämelleni suuren surun, ja suuren sieluntuskan olet\nminulle aiheuttanut. Sinä olet menetellyt minua kohtaan niin, että minä\nen voi enää sanoa: 'Minulla on isä.'» Nyt hän pyytää ainoastaan saada\nvaatteensa takaisin.\n\nKerran taasen äsken kihlautunut nuorukainen kirjoittaa sisarelleen.\nHän on iloinen ja ylpeä siitä, että on voittanut morsiamensa. »Hän\non todellakin osoittanut minulle kunniaa!» hän kirjoittaa. Mutta\nhän pelkää, että sisko ei näkisi asioita samoilla silmillä. Sen voi\nymmärtää seuraavista sanoista: »Jos sinä et halua ottaa vastaan\nkihlattuani, et ole enää sisareni.»\n\nMuuan psykologisesti kiintoisa vanha kirje vetoaa vastaanottajaan,\nettei tämä armottomasti pitäisi oikeudestaan kiinni, vaan osoittaisi\nihmisystävällisyyttä — kirjeensaajaa puhutellaankin »ihmisystäväksi»\nkai toivossa, että se jotakin vaikuttaisi! Asia on se, että kirjeensä\najalla oli saatavana viljavelka köyhältä mieheltä, ja kun tämä\nei voinut heti maksaa, niin saarnamies oli takavarikoinut hänen\nainoan orjansa, »tytön, joka hoiti hänen taloansa ja jauhoi hänen\nleipäviljansa». Velallis-parka oli senvuoksi kääntynyt sen henkilön\npuoleen, joka kirjeen on kirjoittanut, ja pyysi hänen välityksellään\nkovaa saamamiestä vapauttamaan nuoren tytön.\n\nVuokraaja kirjoittaa maatilan omistajalle: »Kuten sinä, herrani, olet\nkuullut, on vihamieheni ryövännyt härkäni. Vaikka en ole koskaan\naikaisemmin sinulle kirjoittanut, lähetän nyt tämän kirjeen. Oi herra,\nlähetä minulle lehmä! Alina olen paneva esille viisi hopeasikliä ja\nlähettävä herralleni, juuri sinulle.»\n\nNuo viisi sikliä olivat ilmeisesti vuokramaksu joltakin ajalta, ja\nvuokralaisen kiireellisyys sen suorittamisessa oli tärkein houkutus,\njota hän käytti saadakseen rakkaan lehmänsä. Tätä samaa asiaa hän\njauhaa ja jauhaa yhä uudelleen kirjeen jatkossa tunnetulla itämaisella\npuhevuolaudella, joka on rikas kauniista lauseparsista: »Oi herrani,\ntäytä rukoukseni ja kirkasta minun pääni, niin ettei se joudu\nnöyryytetyksi veljieni nähden! Minä olen palvelijasi, ja toivomuksesi\nminä olen yli määrän täyttänyt. Senvuoksi ilahduta minua ja lähetä\nlehmä, niin sinun nimeäsi, herrani, ylistetään ajasta aikaan Uru-Batsun\nkaupungissa, ja minä teen työtä ahkerasti ja huolellisesti herrani\nhyväksi.»\n\nMinkälaista voi olla babylonialaisessa vankilassa, saa nähdä erään\nviattomasti vankilaan suljetun miehen kirjeestä herrallensa. Miesparka\noli nääntyä nälkään ja huonoon hoitoon. »Lähetä minulle valkoista\nsipulia ja muuta sipulia, etten kuolisi», hän rukoilee, »ja puku,\njotta saisin verhota alastomuuttani!» Ja jollei ovenvartija, joka\nkirjeen perille toimitti, myöskin saanut lahjaa, »niin», vanki\nhuudahtaa, »tulevat koirat minut syömään». Mutta kaikki, mitä hänen\nherransa halusi hänelle lähettää, hänen piti jättää vangille suoraan.\n»Aikaisemminkin», tämä sanoo, »olet kai lähettänyt minulle lahjoja,\nmutta kukaan ei ole niitä minulle antanut».\n\n\u003Ctb>\n\nNiin kauan kuin Hammurapi ja muut voimamiehet hallitsivat Babylonian\nvaltakuntaa, se oli kyllin voimakas vastustamaan ahdistelevia\nbarbaarikansoja, joita rikas ja viljava Kaksoisvirtainmaa\nvastustamattomasti houkutteli. Mutta, samoin kuin muutkin hyvinvoivat\nkulttuurikansat, babylonialaisetkin olivat taipuvaisia veltostumaan, ja\nkuten Tyros myöhemmin siten Babyloniankin rikkaat kauppiaat kernaammin\nsuorittivat veroa vieraalle valloittajalle kuin antautuivat sodan\nvaaraan, joka vaikutti lamauttavasti heidän liikeasioihinsa.\n\nMuinaisbabylonialaisen valtakunnan loppuaikoina vapaa\ntalonpoikaisväestö alkoikin arveluttavasti vähetä ja viljellyn maan\nnielivät kruunu, temppelit ja suurpääoma. Aikaisemmin vapaat talonpojat\nvajosivat yhä enemmän ja enemmän vuokraajiksi tai maaorjiksi. Mutta\ntäten heikkeni myöskin maan puolustuskyky, sillä kansalle ei mikään\nanna sellaista sisäistä lujuutta, niin sitkeätä puolustusvoimaa ja\nniin suurta uhrimieltä, kuin tietoisuus siitä, että oma turve on\npuolustettavana.\n\nKun näin ei ollut enää laita, niin Babylonian valtakunta meni\nnopeasti alaspäin. Se alkoi höltyä liitteistään. Noin 1750 se sortui\nheettiläisten alle ja, kun _näiden_ satu oli lopussa, toisten\nvieraiden valloittajakansojen hyökkäyksiin. Yhä enemmän ja enemmän\nbabylonialaisten vastustuskyky heikkeni, ja lopuksi heidän maansa\njoutui riippuvaisuuteen pohjoisesta naapurikansasta, _assyrialaisista_.\nMutta Baabel oli edelleenkin sivistyselämän keskipisteenä koko\nEufrat-Tigrismaassa.\n\nAssyriassa yhteiskunnalliset olot olivat kehittyneet onnellisemmalla\ntavalla kuin sisarmaassa. Siellä vapaa talonpoikaissääty säilyi aina\nmyöhäiseen aikaan. Ja kasvava väestö sai uusia tulomahdollisuuksia\nsiten, että Assyrian kuninkaat veivät siirtolaisia omasta maastansa\nvalloitettuihin maihin liittääkseen ne tällä tavoin lujemmin päämaahan,\nAssyriaan. Kirjallisuutta:\n\nJ. Kohler und F.E. Peiser. Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.\n\nBruno Meissner, Aus dem altbabylonischen Recht (»Der alte Orient» 1905).\n\nBruno Meissner, Altbabylonische Gesetze (Friedrich Delitzsch und Paul\nHaupt, Beiträge zur Assyriologie III).\n\nBruno Meissner, Beiträge zur altbabylonischen Privatrecht.\n\nC.H.W. Johns, Babylonian and assyrian laws, contrasts and letters.\n(Laajoin kirjallisuusviiltauksin.)\n\nArnold Walther, Das altbabylonische Gerichtswesen.\n\nPaul Haupt, Die sumerischen Familiengesetze.\n\nFriedrich Ulmer, Hammurabi, sein Land und seine Zeit (»Der alte Orient»\n1907).\n\nJ. Kohler, F.E. Pelser und A. Ungnad, Hammurabis Gesetz.\n\nHugo Winkler, Die Gesetze Hammuribis.\n\nFr. Buhl, Kong Hammurabis Lövsamling (Nordisk tidskrift 1903).\n\nC.W. Westrup, Stat og Borger i det gamle Babylonien.\n\nJohannes Jeremias, Moses und Hammurabi.\n\nL.W. King, The letters and inscriptions of Hammurabi and of other kings\nof the first dynasty of Babylon.\n\nF. Thureau Dangin, Lettres et contrats de l'époque de la première\ndynastie babylonienne.\n\nGottfried Nagel, Die Briefe Hammurabis an Sinidinnam (Delitzsch-Haupt,\nBeiträge zur Assyriologie IV).\n\nArthur Ungnad, Babylonische Briefe aus der Zeit der Hammurabi-Dynastie.\n\n\n\n\nASSYRIAN VALTAKUNTA.\n\n\nAssyrialaiset olivat, kuten babylonialaisetkin, seemiläistä kansaa.\nHeidän valtakuntansa sai nimensä kansan ylimmästä jumalasta,\n_Assur_ista, mikä oli myöskin vanhimman pääkaupungin nimi. Myöhemmin\ntuli kumminkin _Ninive_ Assyrian valtakunnan keskukseksi, ja noin\ntoisen vuosituhannen keskipaikoilta e.Kr. tämä valtakunta alkoi kasvaa\nmaailmanvallaksi, joka oli suurempi kuin Egypti loistonsa aikana.\nAssyrialaiset valloittajat kukistivat valtansa alle Babylonian, Syyrian\nja Palestiinan ja joksikin aikaa Egyptinkin. Suurimpia soturikuninkaita\noli _Tiglatpileser I_, joka eli noin 1100 e.Kr. »Sodassa ja taistelussa\nen ole koskaan tavannut vertaistani», hän muistomerkeissänsä vakuuttaa.\nHän kertoo niissä, että hän on laskenut valtansa alaiseksi jopa 42\nkuninkaan maat ja ulottanut valtansa aina Välimereen ja Armenian\nylänkömaahan asti. Ei koskaan ennen ollut niin monta kansaa ollut\nAssyrian veronalaisina. Ylpeästi hän eräässä piirtokirjoituksessa\nkertoo, että hän sai »lahjoja Egyptin kuninkaalta», muun muassa\nkrokodiilin ja apinoita. Tämä ei ollut yksinomaan kohteliaisuuden\nosoitus, vaan myöskin vahvistus diplomaattiselle tapahtumalle: Egypti,\njoka oli ennen ollut heettiläisvaltakunnan liittolainen, tunnusti\nnyt, että Assyria oli tullut heettiläisvaltakunnan tilalle Syyrian\nhallitsijaksi.\n\nMutta Tiglatpileser oli yhtä suuri rauhankin toimissa. Hän oli valtava\nrakentaja ja käytti menestyksellä tavattoman hallitsijavoimansa\nsaadakseen maansa viljellyksi ja sen maanviljelyksen ja karjanhoidon\nkohoamaan. Hän oli myöskin intohimoinen metsästäjä.\n\nAssyrialaiset olivat luontaista metsästäjä- ja soturikansaa, kovempaa\nainesta kuin rauhallisemmat, maataviljelevät babylonialaiset. Verensä\nvaistoja assyrialaiset ruokkivat rauhankin aikana alituisilla\nmetsästyksillä. Heidän vuorinen maansa oli nimittäin ylen rikas\nriistasta, varsinkin leijonista, jotka olivat ja pysyivät todellisena\nmaanvaivana. Tiglatpileser I esimerkiksi surmasi viitenä vuotena\nlähemmäs tuhat leijonaa.\n\nToisille kansoille tuli assyrialaisista kauhea vitsaus. He\nkäyttivät aivan uutta tapaa pitääkseen voitetut kansat kurissa. He\nveivät nimittäin kukistettujen maiden johtavat yhteiskuntaluokat\nAssyriaan vankeuteen ja täyttivät sen sijaan valloittamansa alueet\nassyrialaisilla sotilassiirtoloilla. — Hirvittävää oli assyrialaisten\nsodankäyntitapa. Ei yksin heidän kuolemaahalveksivan rohkeutensa,\nvaan myöskin heidän julmuutensa tyypillinen edustaja oli kuningas\n_Assurnasirpal_ II, joka kuoli noin 860 e.Kr. Hän kerskuu erään\nsaamansa voiton jälkeen piirtokirjoituksessa seuraavista urotöistä:\n»Paljon vankeja minä poltin, toisten annoin elää. Muutamilta heistä\nhakkasin poikki kädet tai jalat, toisilta leikkasin nenän ja korvat ja\nmonilta miehiltä puhkaisin silmän.» Toinen hirmuinen rangaistus oli\nnylkeä vihollinen elävältä, kiskoa kieli hänen suustaan tai leikata\nhäneltä pois huulet. Niin, turvattomia uhreja kohdeltiin tavalla,\njota ei voi kuvailla. Surmattujen päät ladottiin pyramideiksi tai\nripustettiin voitonmerkeiksi puihin. Assyrian kuningasten riemukulussa\nkukistetut kapinalliset kuninkaat saivat vetää kuninkaallisia vaunuja\nja heidän täytyi usein kantaa oman kansalaisensa irtileikattua päätä\nkaulastansa riippumassa. Sitten lävistettiin rengas heidän nenäänsä\ntai huuleensa ja lähetettiin heidät joko rangaistustyöhön tai heidät\nsuljettiin koirain tai sikojen kanssa häkkiin ja asetettiin kaupungin\nportille yleisön pilkattaviksi.\n\nAssyrialaiset olivat kyllä julmia, mutta sellaisia kauhistuttavia\ntekoja» mitä kerrotaan Toisen Kuningastenkirjan 15:nnessä luvussa\nMenahemista, ei heidän kuitenkaan tiedetä tehneen Ja ajateltakoon\njulmuuksia 30-vuotisen sodan ja muiden uskonsotien aikana tai\nniitä valikoidun pirullisia kidutusvälineitä, joilla inkvisition\ntuomioistuimet kiduttivat uhrejansa! Jos tahtoo olla oikeudenmukainen,\nniin tunnustaa täytyy, että Euroopan kansat vielä meidän aikanamme\ntäydellisesti voivat kilpailla assyrialaisten kanssa julmuudessa.\nErotus on siinä, että assyrialaiset _kerskailivat_ tihutöillänsä\nsiinä uskossa, että nämä julmuudet olivat jumalille otollisia, mutta\nettä kansat, joilla on länsimaista sivistystä veressänsä, _häpeävät_\niljettäviä töitänsä ja sen vuoksi koettavat niitä salata — mutta yhtä\nkaikki tekevät niitä hurjistuneessa tilassa.\n\nOn olemassa luontainen vastakohta villin, julman ja verenhimoisen\nassyrialaisen kansanluonteen ja egyptiläisten tyynen, maltillisen\nlevollisuuden välillä. Sen huomaa taiteestakin. Assyrialaisissa\nseinäkohokuvissa on aivan kuin kuulevinänsä mahtavien sotavaunujen\njyrinän, kun kuningas rientää taisteluun tai leijonanmetsästykseen, ja\najattelee Jesajan sanoja assyrialaisten sotajoukosta:\n\n        »Heidän hevostensa kaviot ovat kuin kiveä\n        ja heidän rattaansa kuin rajuilma.\n        Heidän huutonsa on kuin emäjalopeuran.\n        he kiljuvat kuin nuoret jalopeurat;\n        ärjyen tempaavat he saaliinsa ja vievät pois.\n        eikä ole pelastajaa.»\n\nEgyptiläisissä sotakuvissa sitävastoin keveät kuningasvaunut liitävät\nyli kentän. Kevyttä ja siroa on hevosten nelistys, verrattuna siihen\nkavioniskujen jyminään, jonka aivan luulee _kuulevansa_ assyrialaisista\nkivireliefeistä. Egyptiläisistä kuvista huokuu taiteellista hillintää,\njoka on kreikkalaisen taiteen edeltäjä ja varmasti siinä jälleen\nilmestyy. Kuvaavaa egyptiläiselle taiteelle on myöskin sen mieltymys\nkukkaisaiheisiin. Tämän aiheen ovat juuri egyptiläiset tuoneet\nkuvaaviin laiteisiin ja he ovat sitä alati kasvavalla rakkaudella\nhellineet.\n\n\u003Ctb>\n\nAssyrialaisen kansanluonteen julmuudenpiirre kuvastuu heidän\noikeudenkäytössään. Tähän assyrialaisen valtioelämän puoleen\nolemme päässeet kiintoisasti tutustumaan kiitos saksalaisten tämän\nvuosisadan alussa Assurissa suorittamani kaivausten. Täältä tehty\nKaksoisvirtainmaan lakien löytö on nimittäin verrattomasti tärkein aina\nsitten Hammurapin lakikirjan löytymisen. Nämä assyrialaiset lait ovat\n1300 seutuvilla e.Kr., mutta ne ovat siitä huolimatta alhaisemmalla\nasteella kuin Hammurapin lait, jotka ovat runsaasti puoli vuosituhatta\nvanhempia. Ruoskiminen on tavallista assyrialaisessa oikeudenkäytössä,\nmutta paljon pahempaa oli saada korvansa lävistetyiksi ja köydellä\ntaaksepäin vedetyiksi tai että huulet, nenä, korvat ja sormet\nleikattiin pois tai kasvot tuhottiin. Kuohitseminen oli monenlaisten\nsiveellisyysrikosten rangaistuksena. Tavallinen kuolemanrangaistus oli\nseivästää rikollinen paaluun. Suuret rikolliset nyljettiin elävältä.\n\nAvioliitto-oikeus osoittaa Assyriassa sukulaisuutta heprealaisen\nperheoikeuden kanssa siinä, että mies oli veljensä kuoltua velvollinen\nnaimaan hänen leskensä, vaikka hän olisi ollut kihloissa tai naimisissa\ntoisen naisen kanssa. Ja samoinkuin Israelissa täytyi miehen\nmäärätyissä tapauksissa ottaa poikansa leski vaimokseen. Ulotettiinpa\nAssyriassa sukulaissiteiden säilyttämisvelvollisuus niin pitkälle,\nettä jos leskellä ei ollut muita läheisempiä miehisiä sukulaisia, niin\nlähintä sukua olevan pojan, niin pian kuin hän oli täyttänyt kymmenen\nvuotta, täytyi ottaa hänet vaimokseen.\n\nAssyriassa avioero oli paljon yksinkertaisempi menoiltaan kuin\nBabyloniassa: »Jos mies hylkää vaimonsa, hän voi, _jos haluaa_, antaa\nhänelle jotakin. Mutta, jos hän ei halua, ei hänen tarvitse antaa\nhänelle mitään, vaan vaimon on jätettävä tyhjin käsin hänen talonsa.»\n\nVaimolla, joka ei lahjoittanut miehellensä lapsia, ei ollut —\npäinvastoin kuin Babyloniassa — oikeutta miehen jälkeenjättämään\nomaisuuteen, ei edes siihen, mitä mies eläessään oli hänelle\nlahjoittanut. Jos hän otti jotakin taloon kuuluvaa miehen sairastaessa\ntai hänen kuoltuaan ja antoi sen jollekulle toiselle, joko miehelle\ntai naiselle, niin sekä lahjan antaja että sen vastaanottaja oli\nsurmattava. Hiukan — mutta ei paljon — inhimillisempi on seuraava\nlainmääräys samankaltaisessa tapauksessa: »Jos orja tai palvelijatar\non ottanut vastaan lahjana perheenemännältä esineen, joka kuuluu tämän\naviomiehelle, niin vastaanottajalta on leikattava nenä ja kotvat, ja\nvarastettu on palautettava. Isännällä on myös sellaisessa tapauksessa\noikeus leikata korvat vaimoltaan. Mutta jos hän ei sitä tee, ei saa\nleikata nenää ja korvia myöskään orjalta tai palvelijattarelta.\n\nJos naitu nainen varasti toisen talosta ja tavattiin teosta, ja jos\nhänen miehensä korvasi varastetun, hänen piti leikata vaimoltansa\nkorvat. Mutta jos mies ei halunnut korvata varastettua, niin\nvarkaudesta kärsineen oli otettava vaimo haltuunsa ja leikattava\nhäneltä nenä.\n\nJos nainen tekee väkivaltaa miehelle ja hänet todistetaan siihen\nsyylliseksi, häntä rangaistaan sakoilla ja 20 parilla raippoja. Jos\nhän on runnellut mieheltä toisen kiveksen, häneltä on leikattava yksi\nsormi. Jos hän on runnellut molemmat kivekset, häneltä on leikattava\nmolemmat rinnat. Siis lainmääräys »silmä silmästä, hammas hampaasta»\nkäytännössä! Me kohtaamme sen myöskin eräässä myöhäisassyrialaisen\najan oikeudellisessa asiakirjassa, jonka mukaan mies, joka on\nsurmannut toisen orjattaren, velvoitetaan sakkona jättämään tälle oman\norjattarensa lapsineen ja sillä tavoin »sovittamaan veren. Mutta jos\nhän ei anna hänelle orjatartaan, orjatar on surmattava tapetun naisen\nhaudalla.»\n\nJos nainen tekee aviorikoksen ja mies yllättää hänet teosta, miehellä\non oikeus surmata sekä vaimonsa että tämän rikostoveri tai, jos\nhän pitää sen parempana, hän saa leikata nenän naiselta ja kuohita\nrikollisen miehen ja turmella häneltä kasvot. Mutta jos petetty mies\nantaa anteeksi vaimolleen, hänen täytyy antaa anteeksi myös hänen\nrikostoverilleen. — Naidun naisen väkisinmakuu rangaistiin kuolemalla.\n\nJos joku moittii naitua naista aviorikoksesta tai syyttää nainutta\nmiestä luonnottomista paheista, mutta ei voi syytöstänsä todistaa,\nniin panettelija on saapa rangaistukseksi 50 paria raippoja, kuukauden\nrangaistustyötä kuninkaan laskuun ja suuret sakot ja hänet on\nkuohittava.\n\nNaidut naiset olivat velvollisia olemaan hunnutettuja ulkona\nnäyttäytyessään. Tämä oli nimittäin merkkinä miehen yksinoikeudesta\nheihin. Mutta porton oli aina näyttäydyttävä peittämättömin kasvoin\nkodin ulkopuolella. Jos hän esiintyä hunnutettuna, hän antautui vaaraan\nsaada 50 paria raippoja ja päänsä valelluksi asfaltilla. Ja joka näki\nhänet ottamatta häntä kiinni ja viemättä kuninkaan palatsiin, joutui\nhyvin pahoihin seurauksiin. Häneltä riistettiin vaatteet, hänelle\nannettiin 50 paria raippoja, pantiin nuora hänen korviensa läpi ja\nkiskottiin ne taaksepäin sekä lähetettiin hänet lopuksi kuukauden\nrangaistustyöhön.\n\nSamalla tavalla rangaistiin sitä, joka ei ottanut kiinni\npalvelijatarta, jonka hän tiesi varastaneen. Varastelevaa naista\nitseänsä rangaistiin korvien leikkaamisella ja vaatteiden menetyksellä.\n\n\u003Ctb>\n\nMahtavin Assyrian soturi kuninkaista Assurnasirpalin jälkeen oli\n_Sargon_ II, joka eli noin 700 e.Kr. ja hallitsi itsevaltiaana aluetta,\njoka ulottui lännessä Välimerestä itään aina Tigriksen toiselle\npuolelle, Arabian erämaista etelässä Taurukseen ja Armenian ylänköön\npohjoisessa.\n\nViimeinen suurten valloittajain sarjassa oli _Assurbanipal_,\njoka hallitsi vuodesta 668 noin vuoteen 630 e.Kr. Hänen nimensä\nkreikkalaiset väänsivät Sardanapalokseksi, ja he kertoivat tästä\nmaailmanvaltiaasta mitä mahdottomimpia historioita. Nämä he olivat\nsaaneet persialaisilta, jotka olivat vihamielisiä assyrialaisia ja\nbabylonialaisia kohtaan. Näiden panettelujen mukaan Sardanapalos\nolisi ollut veltostelija, joka eli palatsiinsa sulkeutuneena »aivan\nkuin nainen.» Siellä »hän vietti aikansa yhdessä naisten kanssa\nkehräten purppuraa ja hienointa villaa. Hän oli naisen puvussa ja sekä\nkasvonsa että ruumiinsa hän ihomaalilla ja muilla kaunistuskeinoilla\nkevytmielisten naisten tapaan oli siinä määrin naisellistuttanut,\nettä ei hekumallisinkaan nainen voinut näyttää sen naisellisemmalta.\nTotuttelemalla hän oli muuttanut äänensäkin naiselliseksi.»\n\nKreikkalaisilta kirjailijoilta on peräisin halki vuosisatojen usein\ntoistettu kertomus, että Sardanapaloksen hautakirjoitus olisi\nosoittanut kuninkaan alituisissa nautinnoissa kuluneen elämän\npäättyneen kaiken halveksintaan. Hautakivessä olisi kuningas\nkuvattu kädet taputukseen kohotettuina ja kuvan alla olisi ollut\npiirtokirjoitus, mikä ensin ilmoitti kuolleen nimen ja päättyi lopuksi\nseuraavaan kehoitukseen: »Mutta sinä, vieras, syö, juo ja ole iloinen,\nsillä kaikki muu ei ole sen arvoista kuin _tämä näin_» — millä\ntarkoitettiin sitä ääntä, joka syntyy käsien vastakkain lyömisestä.\n\nTuollaiset jutut kumotaan yksinkertaisimmin viittaamalla Assurbanipalin\npalatsin Leijonahuoneen metsästyskuviin, joissa näemme hänen täynnä\nmiehistä voimaa käyvän erämaiden kuninkaan kimppuun ja syöksevän\nkeihäänsä pedon kitaan. Vanhassa Testamentissa nimitetäänkin\nAssurbanipalia »suureksi, armolliseksi.» Kuninkaan kasvatus oli ensi\nsijassa kohdistettu sotaisiin harjoituksiin. »Minä opin ampumaan\nnuolella, ratsastamaan ja ohjaamaan valjakkoa», Assurbanipal sanoo\neräässä omaelämäkerrallisista piirtokirjoituksistaan.\n\nMetsästyskohtauksia esittäväin kuvien yllä luemme seuraavanlaatuisia\nselityksiä: »Minä olen Assurbanipal, maailman kuningas, Assyrian\nkuningas. Voimassani minä tartuin, jalkaisin käyden, erämaan julmaa\nleijonaa korviin ja Assurin ja Ishtarin avulla minä lävistin\nkeihäälläni sen ruumiin.» Tai: »Ruhtinaallisessa metsästyshalussani\nminä tartuin erämaan leijonaa häntään ja Ninib- ja Nergal -jumalain\nkehoituksesta minä halkaisin sen kallon kaksiteräisellä kirveelläni.\nTämä on minun kätteni työtä.» Kerran kuningas taas kertoo, että hän\ntarttui leijonan kurkkuun ja lävisti sen tikarillaan.\n\nMutta Assurbanipal ei ollut ainoastaan innokas metsästäjä, hän\noli myöskin suuri soturi, rakentaja ja tieteen ja kirjallisuuden\nedistäjä. Häntä saa jälkimaailma kiittää aivan verrattomasta Eufratin\nmaiden sivistyshistoriaa valaisevasta ainehistosta. Hän perusti\nnimittäin suurenmoisen kirjaston, joka sisälsi nuolenpääkirjoituksia\nkäsittäviä savitauluja. Yli 20 000 sellaista nuolenpääkirjoituslevyä\n— suurimmaksi osaksi kuitenkin vahingoittuneita — on kaivettu esille\nNiniven raunioista. Niitä säilytetään nyt British Museumissa. Nämä\nlaatat ovat täpötäynnä tiheää nuolenpääkirjoitusta, suurimmaksi osaksi\nmikroskooppisen pientä. Tosiasiallisesti useimpia näistä kirjoituksista\nvoi lukea vain suurennuslasin avulla.\n\nPohjaton tiedonhalu sai tämän mahtavan itsevaltiaan luomaan tämän\n_maailman vanhimman tunnetun valtakunnankirjaston_. Hän vakuuttaa itse\npiirtokirjoituksissaan, että hän kykeni selittämään vaikeimpiakin\nsumerilaisia tekstejä ja että hänen rakkainta työtänsä oli lukea\nkivitauluja, jotka olivat vanhempia kuin vedenpaisumus.»\n\nMutta _niin_ syvälle sivistys ei voinut vaikuttaa häneen, että se olisi\nkyennyt hillitsemään hänen synnynnäistä assyrialaista julmuuttansa.\nPäinvastoin hän kertoo ylvästellen, mitenkä hän »teurasti» valloitetun\nkaupungin asukkaat »kuin lampaat» ja mitenkä hänen sotapäällikkönsä\nnyljetyttivät kaatuneet kapinoitsijat ja ripustivat nahat muurien\npeitteeksi. »Suurten jumalain käskystä» ja julistaakseen Assurin\nsuuruutta hän omin käsin lävisti erään vangitun vastustajan posket,\nveti köyden läpi reikien ja sitoi hänet koirankahleilla erään Niniven\nkaupunginportin pieleen vahtimaan toisten vankien häkkiä.\n\nAssurbanipal ei arkaillut myöskään voitetuissa maissa häiritä\nkuolleiden rauhaa. Voitettuaan elamilaiset hän kaivatti Susassa esille\nkuolleiden kuningasten sarkofagit ja lähetti heidän luunsa Niniveen.\n»Niin riistin minä vainajien hengiltä levon», hän sanoo määrättömässä\nkostonhimossaan.\n\n\u003Ctb>\n\nAssurbanipalin kirjasto on suureksi osaksi vanhain babylonialaisten\nteosten jäljennöksiä, joita kirjallisuutta rakastava kuningas\noli koonnut. Hän saa ennen muita sen kunnian, että on pelastanut\nbabylonialaisen sivistyksen henkiset luomat häviöltä. Mutta tämä\nkokoojan harrastus ei todista sitä, että Assurbanipalin aika olisi\nollut uutta luova sivistyksellinen kausi. Se saa pikemmin ajattelemaan\nsuunnilleen samanaikaista Egyptin historian Saisin aikakautta,\njoka myöskin pyrki elvyttämään kunniakkaan muinaisajan muistoa ja\njäljittelemään tuota aikaa. Assyrialaiset olivat kyllä, sotilaalliselta\nkannalta, Babylonian voittajia, mutta heidät oli voittanut kuitenkin\nbabylonialainen sivistys.\n\nAinutlaatuisen kiintoisaa lajissansa on myöskin Assurbanipalin\nkirjaston sisältämä virallinen kirjeenvaihto. Kiitos näiden erilaisten\nkirjeiden voimme liioittelematta sanoa tuntevamme osittain paremmin\nAssyrian valtakunnan sisäisiä oloja kuin monia aikakausia paljon\nmyöhäisempäin aikojen historiassa. Tämä kirjeenvaihto todistaa,\nsamoinkuin Hammurapin ajan kirjeet, että oli tapana kääntyä itsensä\nkuninkaan puoleen kaikissa mahdollisissa asioissa. Kerrankin erään\nlaivurin piti kuljettaa noita jättiläismäisiä siivellisiä häränkuvia,\njotka tavallisesti koristivat kuningaspalatsin sisäänkäytävää. Hän\nkirjoittaa silloin suorin sanoin näin: »Kuninkaalle, minun herralleni,\npalvelijasi Assurbani: tervehdys kuninkaalle, minun herralleni.\nAssur-mukin on käskenyt minun kuljettaa suuret kiviset härät ja\nkurubit.[132] Mutta veneet eivät ole kyllin vahvoja eivätkä ole\nvalmiit. Mutta jos ollaan niin ystävällisiä ja annetaan meille lahja,\nniin pidämme huolen, että ne valmistuvat ja kulkevat jokea ylös.» —\nSiis hakshish!\n\nJoukko kirjeitä koskettelee hevosten ja muulien maahantuontia\nVähästä-Aasiasta kuninkaallista tallia varten. Kuninkaalta kysytään\nvälistä, onko jalot eläimet pantava talliin vai laskettava laitumelle.\n\nKerran on taasen kysymys viinin hankinnasta Hänen Majesteettinsa\nkellariin. Kim viini on pantu pulloihin, huomataankin, että sitä on\nniin paljon, ettei se mahdu viinikellariin. »Mistä meidän on hankittava\nsille tilaa?» tiedustelee asianomainen virkamies.\n\nEräässä kiintoisassa kirjeessä puolusteleikse virkamies, jota oli\nsyytetty uskottomuudesta kuningastansa kohtaan. Tavanmukaisten\nalamaisuudenvakuuttelujen jälkeen hän valittaa: »Minä olin kerännyt\nluotettavia todistajia, jotka julkisen notaarin edessä todistivat\nuskollisuuteni kuningasta kohtaan. Silloin muuan herra, ilmiantajani,\noli kyllin hävytön astuakseen palatsiin ja lukeakseen syytöskirjelmän\nminua vastaan sekä pannakseen minut käsirautoihin sanoen: 'Kaikkien\ntänne kokoontuneiden läsnäollessa minä vangitsen sinut herrani ja\nkuninkaani nimessä!’\n\nKokonaisen päivän minä makasin suullani vuoteella. Sotamiehet,\njotka kulkivat olinpaikkani ohi, eivät pahansuopaisuudesta antaneet\nhituistakaan ravintoa suuhuni; nälkä ja surkeus valtasi minut. Kun ilta\ntuli, minä kohottauduin ylös, peitin kahleeni ja kuljin suoraan ohi\nvahdin, jonka kuningas, minun herrani oli asetuttanut pitämään minua\nsilmällä. Kuinka pääsin vapaaksi, sen tahdon nyt kertoa kuninkaalleni.\n\nMuutamia sotamiehiä, joita en tuntenut, tuli sisään; he mursivat\nauki kuninkaan kahleet ja puhuivat pahaa kuninkaasta (kuningas\nymmärtäköön minua). Kahden päivän ajan he jakoivat ruokansa kanssani\nmaksua vastaan, niin että voin pysytellä hengissä. Mutta tällöin he\npuhuivat häpäisevästi kuningasta, minun herraani vastaan, siinä määrin\nsäädyttömästi, etten voi sitä toistaa kuninkaalle, herralleni, jollei\nkuningas itse halua sitä kuulla.» Ja tällaisin tarjouksin hän vetoaa\nkuninkaan omaan tutkintoon ja tuomioon.\n\n\u003Ctb>\n\nAssurbanipalin kuolema on kuten hänen elämänsäkin joutunut tarujen\npiiriin. Persialaiset ja kreikkalaiset tiesivät kertoa, että hän oli\nollut Assyrian viimeinen kuningas. Kun veltostunut ruhtinas ei kyennyt\nvastustamaan vihollisia, jotka kävivät hänen valtakuntansa kimppuun,\noli hän muka Ninivessä sulkeutunut palatsiinsa ja polttanut sinne\nitsensä haaremeineen ja kaikkine aarteineen.\n\nTodellisuudessa Assurbapani kuoli halliten valtakuntaansa\nhäiritsemättömässä rauhassa. Mutta tuho tuli hänen toisen seuraajansa\n_Sarakoksen_ aikana, jonka hallitsijan kukistivat meedialaiset, Iraanin\nylänkömaasta itään asuva kansa. Vuonna 612 he valloittivat Niniven,\nja välttääkseen vihollisen käsiin joutumisen kuningas etsi kuolemansa\nliekeistä. Voittajat kostivat hirmuisesti kansalle, joka niin kauan\noli ollut ihmiskunnan vitsauksena. Miehet, vaimot ja lapset — melkein\nkaikki, mikä assyrialaisen nimistä oli — tuhottiin sukupuuttoon. Ninive\nja Assur ylväine palatseineen ja temppeleineen joutuivat liekkien\nuhriksi ja hävisivät maan pinnalta. Kauhistava tuho oli vyörynyt yli\nAssyrian valtakunnan. Kauhistava ja selittämätön samalla kertaa.\nHetkessä oli Assyrian kuningaskunta ylpeimmästä korkeudestaan rauennut\ntyhjäksi ja assyrialainen sivistys haudattu tomuun ja tuhkaan —\nainutlaatuinen tuho koko maailmanhistoriassa. »Kokonainen sotajoukko\nkaatuen kuninkaan puolesta ja tämä, esi-isiensä vertainen sankari ja\nliian ylpeä joutuakseen elävänä tai kuolleena vihollistensa käsiin,\njättäen itsensä vaimoineen ja aarteineen tulenjumalan huomaan — se on\nsamalla kertaa ylentävä ja järkyttävä näytelmä!» huudahtaa kuuluisa\nassyriologi Delitzsch.\n\nMutta kaikkien niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat huokailleet\nassyrialaisten sorron alaisina, raikui riemu vapautumisen johdosta.\nMitä Jesaja ja Miika eivät vielä uskaltaneet toivoakaan, sen Nahum\nja Sefanja saivat nähdä lähestyvän ja toteutuvan. Nahum oli lujasti\nvakuutettu, että pian syntisen Niniven, kansojen vitsauksen, oli käyvä\nsamalla tavalla kuin oli käynyt Theban, tuon suuren kaupungin, »joka\nrehenteli Niilin vesien varsilla.» Sillä mahtava on Herra, kun hän\nsaapuu kostamaan jumalattomille.\n\n    »Hänen sankariensa kilvet ovat punaiset,\n    sotamiehet tulipunaan puetut,\n    vaunujen raudoitukset kimaltelevat kuin tuli,\n    kun hän asettaa ne sotarintaan.\n    Niinkuin soihtu ne loimuavat,\n    kuten salama ne liikkeelle syöksähtävät.\n\nNyt kauhistuu sortajain sydän ja heidän polvensa tutisevat.\n\n    »Missä on nyt jalopeuran asuinsijat\n    ja nuorten jalopeurain laidun,\n    jossa jalopeura kuljeskeli,\n    naarasjalopeura ja jalopeuran penikka,\n    kenenkään tohtimatta heitä karkoittaa?\n\n    Voi murhakaupunkia,\n    joka on täynnä valhetta ja väkivaltaa,\n    voi sinua, ainaista ryöstäjää!\n\n    Kuule ruoskan läiskettä!\n    Kuule rattaiden ratinaa!\n    Hevoset nelistävät,\n    ja rattaat kolisevat.\n    Ratsastajat kannustavat hevosiansa,\n    miekat välkkyvät,\n    keihäät kimaltelevat;\n    paljo on kaatuneita,\n    ruumiita läjittäin,\n    kuolleita epälukuisia;\n    he kaatuvat heidän kuolleisiinsa.\n\n    Kaikki tämä on tuon kauniin ja suloisen porton,\n    tuon taitavan noidan suuren huoruuden lähden,\n    hänen, joka möi kansat huoruudellansa\n    ja sukukunnat velhoudellansa.\n\n    Ja kaikki, jotka sinut näkevät, pakenevat sinua\n    ja sanovat: 'Ninive on hävitetty!\n    Kuka sitä säälii?'\n    Kaikki, jotka kuulevat tämän sanoman sinusta,\n    lyövät käsiänsä yhteen sinun tähtesi;\n    sillä sinun pahuutesi on lakkaamalta kaikkia kohdannut.»\n\nJa profeetan aikalainen Sefanja tuntee vaivatussa sielussansa\nhelpotusta nähdessään suuren maailmankaupungin sortuvan:\n\n    »Herra tekee Niniven autioksi ja kuivaksi,\n    erämaan kaltaiseksi.\n    Ja sen keskellä lepää laumoja,\n    kaikenlaisia pakanain eläimiä,\n    myöskin pelikaani ja siili viettävät yönsä\n    sen pilarien päissä;\n    laulu kuuluu ikkunoista,\n    hävitys on sen kynnyksillä,\n    sillä hän on repinyt setrilaudoitukset pois.\n    Tämä on se iloinen kaupunki,\n    joka niin turvallisena asui,\n    joka sanoi sydämessänsä:\n   'Minä olen, eikä yksikään muu!'\n    Kuinka se on joutunut autioksi,\n    eläinten makuupaikaksi?\n    Jokainen ohitsekulkija viheltää\n    ja huiskuttaa sille kättänsä.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nJohannes Hunger, Heerwesen und Kriegsführung der Assyrer auf der Höhe\nihrer Macht (»Der alte Orient» 1911),\n\nErnst Klauber, Assyrisches Beamtentum.\n\nJ. Kohler und A. Ungnad, Assyrische Rechtsurkunden.\n\nV. Schell, Recueil de lois assyriennes.\n\nH. Ehelolf, Ein altassyrisches Rechtsbuch.\n\nO. Schroeder, Keilschrifttexten aus Assur verschiedenen Inhalts.\n\nFriedrich Delitzsch, Assurbanipal und die assyrische Kultur seiner Zeit\n(»Der alte Orient» 1910).\n\nMaximilian Streck, Assurbanipal und die letzten assyrischen Könige.\n(Tyhjentävin kirjallisuusviittein.)\n\nChristopher Johnston. The epistolary literature of the assyrians and\nbabylonians.\n\nCornelis van Gelderen, Ausgewäblte assyrisch-babylonische Briefe\n(Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie IV).\n\nErnst Klauber, Keilschriftbriefe. Staat und Gesellschaft in der\nbabylonisch-assyrischen Brieflitteratur (»Der alte Orient» 1911.\nKirjallisuusluetteloin.)\n\nSamuel Alden Smith, Die Keilschrifttexte Assurbanipals.\n\nC.J. Gadd, The fall of Nineveh.\n\nAdolf Billerbeck und Alfred Jeremias, Der Untergang Nineveh's\n(Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).\n\n\n\n\nUUS-BABYLONIAN VALTAKUNTA.\n\n\nAssurbanipalin kuolemaa seuranneena Assyrian heikkouden aikana\nBabyloniasta tuli jälleen itsenäinen valtakunta. Toinen seemiläinen\nkansa, kaldealaiset, ottivat nimittäin maan haltuunsa ja perustivat\nn.s. _Uus-Babylonian valtakunnan_. Sitten he auttoivat meedialaisia\nkukistamaan Assyrian vallan ja valtasivat Niniven kukistuksen jälkeen\nsuurimman osan entistä Assyrian aluetta.\n\nRohkea soturi ja suuri rakennuttaja _Nebukadnesar_ II aloitti vuonna\n604 e.Kr. Babylonian uuden suuruudenajan. Hän kaunisti Baabelia\nmahtavilla rakennuksilla. Hänen tavattoman innokas rakennustoimintansa\nsai aikaan suuren rakennuspuun kysynnän, ja Libanonin setrimetsät\ntulivat nyt suureen arvoon. Erityisen kuuluisaksi tuli Nebukadnesarin\nBel-Mardukille rakennuttama temppeli, jonka »kaikkein pyhimmän»\nkerrottiin olleen täyttä hopeaa ja sen sisällä kultaisen jumalankuvan,\njoka istui kultaisella valtaistuimella. Temppeliryhmään kuului\nbabylonialaisen tavan mukaisesti korkea torni; pengermittäin kohoava\nja siis rakennettu saman rakennustaiteellisen suunnitelman mukaan kuin\nEgyptin porraspyramidit. Pengermiä oli Belin temppelitornissa seitsemän\nja ne oli pyhitetty auringolle, kuulle sekä viidelle silloin tunnetulle\nkiertotähdelle. Ne tekivät loistavan vaikutuksen eriväristen tiilien\npeittäminä. Komeimmat olivat auringon pengermä, joka oli kullattu, ja\nkuun, joka hopeoituna loisti tornissa ylimpänä.\n\nTämän uljaan tornin rauniot ovat jäljellä tänäkin päivänä, ja tämä\nmuistomerkki on näytellyt suurta osaa ympärillä asuvain arabialaisten\nmielikuvituksessa. He ovat niitä pitäneet jätteinä »Baabelin tornista»,\njonka alkuajan ihmiset olivat rakentaneet. Eräs meidän aikoinamme\nlöytynyt piirtokirjoitus kertoo kumminkin, että torni kohosi kohti\ntaivaan korkeutta vasta kuningas Nebukadnesarin aikana ja hänen\nkäskystään. Tämä mainitsee nimittäin tuossa kirjoituksessa, että\ntemppelitorni oli kyllä olemassa ennen häntä, mutta että siinä oli\nsilloin vain kaksi pengermää.\n\nNebukadnesar ei ollut ainoastaan suuri kuningas, vaan myöskin hurskas\nmies. Ne rukoukset, jotka hän on kohdistanut Mardukille, taivaan\nsuurelle hallitsijalle ja hänen pojallensa, ovat niin puhtaita\nja yleviä ja todistavat niin syvää uskonnollista tunnetta, että\nmaailmankirjallisuudessa ei ole monta niiden vertaista.\n\nItselleen Nebukadnesar rakensi loistavan palatsin ja ilahduttaakseen\npuolisoaan, joka oli meedialainen ja kaipasi kotimaansa\nvuorenkukkuloita, hän antoi ympäröidä palatsin pengermäisillä\npuutarhalaitteilla, n.s. »riippuvilla puutarhoilla», jotka pyramidien\nohella luettiin »maailman seitsemän ihmeen» joukkoon. — Kun Raamattu\nja klassilliset kirjailijat puhuvat Babylonin ihanuudesta, niin se\ntapahtuu ennen kaikkea Nebukadnesarin ajan Babylonin lumoissa. Ne\nmuurit, temppelit, palatsit ja yksityisrakennukset, joita meidän\naikanamme on esille kaivettu, ovat myöskin suurimmaksi osaksi peräisin\ntuolta ajalta.\n\nMielihyvän tuntein Nebukadnesar puhuu kirjoituksissaan suurenmoisten\nrakennusluomiensa tekemästä vaikutuksesta sekä siitä, miten niissä\nnähtiin todistus »Hänen Majesteettinsa loistavasta ihanuudesta».\nErittäinkin hän tällöin iloitsi siitä, että hän oli tehnyt uhkean\npääkaupunkinsa täysin valloittamattomaksi rakennuttamalla vahvoja\nlinnoituksia, joiden muurit ja vallitukset olivat »korkeita kuin\nvuoret», sekä kaivattamalla veden täyttämiä vallihautoja, niin leveitä,\nettä ne »muistuttivat merta». Milloinkaan ei sellainen, »joka tuli\nväärissä tarkoituksissa», voisi tunkeutua niiden lävitse.\n\nEipä saattanut kuningas aavistaa kirjoittaessaan nämä ylväät sanat,\nettä ainoa hänen seuraajistaan, jolla olisi voinut olla hyötyä näistä\nlinnoituksista, ei edes koettaisikaan käyttää niitä hyväkseen,\nvaan veltosti luovuttaisi valloittamattoman pääkaupunkiosa vieraan\nhallitsijan käsiin.\n\nBabylonian oman kuninkaan näin luopuessa kaikesta vastarinnasta\nkansa luopui heikosta hallitsijastaan ja antautui voimakkaammalle.\nMiekan iskutta Baabel avasi porttinsa persialaiselle valloittajalle\n_Kyyrokselle_.\n\nNyt Kyyros vallitsi suurkuninkaana Baabelissa, ja kaikki Babylonian\nvaltakunnan vasalliruhtinaat aina kaukaisen Välimeren rannikoilta asti\nriensivät Eufratin rannalla olevaan pääkaupunkiin suutelemaan uuden\nhallitsijan jalkoja ja tuomaan hänelle veroa.\n\nHerodotos on koristanut kertomuksen Baabelin kukistumisesta muutamin\nvähemmän luotettavin yksityiskohdin. Hänen mukaansa babylonialaiset,\nylväästi tietoisina pääkaupunkinsa valloittamattomuudesta ja luottaen\nkokoamiinsa valtaviin varastoihin, olivat vihollisen tullessa\njuhlahumun vallassa. Mutta Kyyros oli johtanut pois veden isosta\nvallihaudasta, niin että persialaiset saattoivat kahlata sen poikki;\nja sillä välin kuin babylonialaiset vielä tanssivat ja juhlivat,\npersialaiset valtasivat kaupungin. Myös juutalaisen perimätiedon mukaan\nBaabel kukistui suuren juhlan aikana. Kyyroksen omassa kertomuksessa\nBabylonian valloittamisesta mainitaan niinikään eräästä Baabelissa\nvietetystä uskonnollisesta juhlasta, mutta Kyyros sanoo tämän\njuhlan olleen jo ennen persialaisten tuloa. Mihinkään sotajuoneen\nhänen ei tarvinnut turvautua, sillä babylonialaiset ottivat hänet\nvastaan avoimin sylin. Ja varmaa on, että Herodotos on väärässä\nväittäessään, että babylonialaiset olisivat koonneet varastoja monen\nvuoden piirityksen varalta. Päinvastoin kaupunki oli niin huonosti\nvarustautunut kestämään piiritystä, että miehistöllä, jonka olisi\npitänyt sitä puolustaa, ei ollut mitään syötävää.\n\nAntautumalla ilman mainittavaa vastarintaa lempeälle ja ylevämieliselle\nvalloittajalle Baabel vältti Niniven kohtalon. Se pysyi useiden\nvuosisatojen ajan yhä edelleenkin Itämaiden huomattavimpana kaupunkina,\njoka oli kuuluisa uhkeudestaan ja turmeltuneista tavoistaan. Vähitellen\nkuitenkin sivistyksellinen johtoasema siirtyi muille kaupungeille.\nBaabel oli hylätty ja rappeutunut. Niin toteutuivat kirjaimellisesti\nprofeetta Jesajan sanat: »Baabelille, kuningaskuntain kaunistukselle,\nkaldealaisten kopeuden koristukselle, käy samoin kuin Sodomalle ja\nGomorralle, jotka Jumala kukisti. Ei siellä enää asuta eikä asuntoa\npidetä suvusta sukuun, ei arabialainen siellä majaile eivätkä paimenet\nsiellä lepää. Vain erämaan pedot siellä lepäilevät, ja heidän huoneensa\novat täynnä huuhkajia, kamelikurjet siellä asuvat, ja metsän peikot\nsiellä hyppelevät. Ja kirjavat sudet ulvovat heidän linnoissansa ja\nvillikoirat heidän huvihuoneissansa; sen aika on kohta tuleva eivätkä\nsen päivät viivy.»\n\n\u003Ctb>\n\nUus-babylonialaisen ajan kulttuurimuistojen joukossa on\nkirjekokoelmilla kiintoisa sijansa.\n\nNäistä kirjeistä saamme kuulla matkoilla olevien aviomiesten\nkoteihinsa lähettämiä terveisiä, kuulla heidän kysyvän, miten kotona\nvoidaan, lähettävän tervehdyksiä ystäville ja tuttaville sekä antavan\ntalousasioita koskevia hyviä neuvoja. Eräs huolehtivainen perheenisä\nilmoittaa kotilietensä sulostuttajalle, että hän jumalien armosta voi\nhyvin ja että hän on määrännyt erään kauppiaan lähettämään vaimolleen\nvähän vehnää. Hänen kirjeensä päättyy seuraaviin kehoituksiin: »Älä\nole kotia hoitaessasi huolimaton, vaan huolellinen! Rukoile jumalia\ntukemaan minua ja lähetä pian jonkun matkustavaisen mukana tietoja\nitsestäsi!» — Siinä lajissaan varmasti oikea mallikirje, jossa ei ole\nainoatakaan tarpeetonta sanaa!\n\nEräs toinen kirje taas huokuu erään perheenisän tyytymättömyyttä.\nHän kuvailee vaimolleen, miten pitkä ja vaivalloinen hänen matkansa\non ollut. Kaikista rasituksista huolimatta hän voi hyvin, mutta\nihmettelee, ettei hänen aviosiippansa ole kirjoittanut hänelle ja\nkysynyt, miten hän oli suoriutunut matkansa kaikista vaivoista.\n»Minkätähden», hän sanoo, »en ole saanut kuulla sinulta mitään enkä\nainoatakaan vastausta sinulle lähettämiini kirjeisiin? Kirjoitinhan\nsinulle näin: ‘Siitä päivästä lähtien, jolloin alan pitkän matkani,\nanna minun tietää kaikki, mitä tapahtuu talossani!' Miksi siis en ole\nsaanut sinulta ainoatakaan kirjettä kokonaiseen kuukauteen?» Hänen\nkirjeensä päättyy kysymyksiin, mitä kotiin kuuluu ja miten se tai tämä\nvoi. Toivokaamme, että hän vihdoinkin sai vastauksen.\n\nKuulemme myös erään naisen valittelevan, ettei hänen ystävättärensä\nole antanut itsestään vähäisintäkään elonmerkkiä, vaikka oli saapunut\nmatkustavaisena samaan kaupunkiin, missä kirjeen kirjoittajatar asui.\n»Kun kuulin», hän kirjoittaa, »että olit tullut kaupunkiin, halusin\nheti hartaasti saada tavata sinua. Mutta nyt olen suuresti sekä\npahoillani että ihmeissäni. Älä nyt anna minun enää kauempaa odottaa\ntietoja itsestäsi!»\n\nPitkän kirjeen on kirjoittanut ystävälleen ja »veljelleen» eräs\nmies, joka oli tämän ystävän puolesta mennyt takuuseen eräälle\nviljakauppiaalle. Velallinen on saanut viljan, mutta ei ole lähettänyt\nmaksua. »Onko tarkoitus», kysyy takuumies, »että minun on maksettava\nsinun viljasi?» Mutta ei siinä kyllin: kirjeen kirjoittajalle on\nkoitunut ikävyyksiä myös eräästä toisesta samanlaisesta viljakaupasta.\nEllei siis hänen »veljensä» heti lähetä maksua, niin hän uhkaa »haastaa\nhänet kuninkaan tuomioistuimen eteen Baabeliin.»\n\nSuurin osa näistä kirjeistä koskee kuitenkin asioita, jotka liittyivät\nSipparissa[133] olevaan auringonjumalan temppeliin. Auringonjumalan\nmaatilojen hoito oli nimittäin laajaperäinen liikeyritys. Huolimattomat\nja laiskat jumalan peltojen viljelijät saavat yhtenään nuhteita, kun\neivät hoida laihoansa eivätkä täytä viljanhankintasitoumuksiansa. Ja\nmuutkin hankkijat saavat usein muistutuksia, olipa sitten kysymys\nverka- tai purppurakankaasta tai jostakin muusta, mistä temppeli ja\npapisto kärsi tilapäistä puutetta.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nR. Campbell Thompson, Late babylonian letters.\n\n\n\n\nKUINKA OLEMME SAANEET TIETOMME ASSYRIAN JA BABYLONIAN MUINAISUUDESTA.\n\n\nVuosisata takaperin emme Babylonian ja Assyrian maailmanvalloista\ntietäneet muuta, kuin mitä muinaiset kansat olivat niistä kertoneet.\nKummankin kansan oma ääni oli mykistynyt — ikiajoiksi, kuten näytti. Ei\nsanaakaan niiden kohtaloista ollut tunkeutunut ihmisten korviin siitä\nsyvästä hiljaisuudesta, joka raskaana oli levittäytynyt Baabelin ja\nNiniven maailmankaupunkien ylle. Jos joku silloin olisi sanonut, että\nnäiden kaupunkien raunioista kerran löytyy kokonaisia kirjastoja, jotka\nkertovat meille ihmeellisiä asioita kansoista, jotka siellä olivat\neläneet ja sieltä hallinneet maailmaa, niin sellaista ennustusta olisi\npidetty hurjana hourekuvana. Olisihan toki vallan mahdotonta voida\nlukea piirtokirjoituksia, jotka olivat kirjoitetut kaksi vuosituhatta\nsitten kuolleella kielellä!\n\nMutta mikä näytti mahdottomalta, on tapahtunut.\n\n\n\n\nKAIVAUKSET.\n\n\nTavallansa arkeologit eivät ole missään viettäneet sellaisia voittoja\nkuin assyrialaisella maaperällä. Ei niin, että Niniven ja muiden\nAssyrian kaupunkien rauniokummuista tehdyt löydöt sellaisinaan\nolisivat arvokkaampia kuin Egyptin, Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian\nlöydöt. Eipä suinkaan. Mutta erotus sen välillä, mitä tiedämme nyt\nja minkä tiesimme ennen kaivauksia, on tässä paljon huomattavampi\nkuin kysymyksen ollessa muista vanhoista sivistysmaista. Sillä niin\nperusteellinen oli Niniven ja sen sisarkaupunkien tuho ollut, että\nainoastaan nimettömiä rauniokumpuja oli jäljellä siitä ylpeästä\nvallasta, joka kerran satojen vuosien ajan sääti lakeja Etu-Aasian\nkansoille. Koko se kiintoisa kausi ihmiskunnan kehityksessä, jolla\ntäällä oli ollut näyttämönsä, oli melkein täydellisesti vajonnut\nunhotuksen mereen. Ainoastaan muutamat juutalaisten pyhien kirjoitusten\ntiedonannot pelätystä valloittajakansasta pitivät vielä yllä heikkoa\nmuistoa sen muinaisesta olemassaolosta. Mutta kun rauniokummut alkoivat\ntodistaa, tämä todistus oli Assyrian osalta paljon kaunopuheisempaa,\nkuin mitä sisarusmaan rauniot olivat kyenneet kertomaan _sen_\nkohtaloista.\n\nVanhimmat Babylonian muistomerkit ovat kolmannen vuosituhannen\nalulta e.Kr. Mutta ne eivät ole läheskään niin kiintoisia ja\nsivistyshistoriallisesti arvokkaita kuin Egyptin löydöt. Kivettömässä\nBabyloniassa rakennettiin nimittäin temppelitkin tiilestä ja ilman\nrunsasta taiteellista koristelua. Babylonian kansalta puuttui\nylipäänsä egyptiläisten taipumus suurpiirteisyyteen rakennustaiteessa\nja elämän ilmenemismuotojen taiteelliseen kaunisteluun. Vain\nharvoin babylonialaiset kykenivät kohoamaan jokapäiväisen elämän\nkäytännöllisten tarpeiden yläpuolelle. He katselivat kylmästi ja\nrealistisesti tämän maailman ilmiöitä. Heiltä puuttui egyptiläisten\navoin elämänilo ja heiltä puuttui myöskin indoeurooppalaisten kansojen\ntunne-elämän syvyys ja lämpö. Sellaiselta pohjalta ei voinut versoa\nsuurta ja jaloa taidetta eikä varsinaista kirjallisuutta.\n\nEufrat-Tigrismaan haudat ovat samoin hyvin yksinkertaisia ja niistä\npuuttuu noita kuvasarjoja ja varusteita, jotka tekevät Egyptin\nhaudat niin antoisiksi sivistyshistorian kannalta. Babyloniassa ei\nsyntynyt koskaan egyptiläisen tapaista vainajainpalvelusta rikkaasti\nkoristeltuine hautoineen ja vainajille annettuine kallisarvoisine\nlahjoineen.\n\nBabylonian historian arvokkaimmat todistuskappaleet on löydetty sen\nomien rajojen ulkopuolelta, muinaispersialaisen Susan kaupungin\nraunioista. Tämä johtuu siitä, että elamilaiset ovat ryöstöretkiltään\nraahanneet mukanansa suuret määrät muinaisbabylonialaisia\nmuistomerkkejä, kuten senkin kiven, johon Hammurapin kuuluisa lakikirja\noli kaiverrettu. Mutta näiden todistuskappaleiden antamat tiedot ovat\nvalitettavasti hyvin katkonaisia.\n\nVain _yhtä_ laatua lähdekirjoja on runsain määrin löydetty\nBabylonian raunioista: savitauluille piirrettyjä liikeasiakirjoja ja\nkauppakirjeitä. Temppelikouluista on tavattu myös joukko tällaisia\ntauluja, joissa on kirjoitus- ja laskuharjoituksia, kielioppeja,\nmatematiikan ja tähtitieteen oppikirjoja, hymnejä, rukouksia, loitsuja\nja taruja.\n\nKiintoisampia ovat muinaisjätteet Assyriassa, missä oli saatavissa\nrakennuskiveä. Ainakin myöhäisemmät kuninkaat päällystivät siellä\npalatsinsa alabasterilevyillä, jotka koristeltiin heidän elämästään\nkertovilla kohokuvilla ja piirtokirjoituksilla. Assyrialainen taide\nvaikuttaa kuitenkin valtavimmin voimallaan; ja tässä suhteessa se onkin\nsaanut aikaan ihailtavia luomia. Mutta aiheköyhää se on, kun vertaa\nassyrialaisia seinäkohokuvia egyptiläisiin! Kun viimeksi mainitut\nsisältävät runsaasti piirteitä rahvaan jokapäiväisestä elämästä,\nkertovat assyrialaiset kuvat yksinomaan hovielämästä, sotaretkistä ja\nmetsästyksistä.\n\nEnnen suurten kaivausten aikaa oli Babylonian ja Assyrian historian\nsuhde aivan päinvastainen kuin nyt. Silloin Assyrian historia oli\nkätketty sen kaupunkien raunioihin. Koko valtakuntahan oli luhistunut\nsuuressa romahduksessa, se oli aivan kuin pois pyyhkäisty maan\npinnalta. Babylonian kaupungit sitävastoin olivat yhä olemassa\nja tulivat persialaisajan jälkeen yhä läheisempiin suhteisiin\nkreikkalaisten kanssa. Kreikkalaiset historioitsijat, ennen muita\nHerodotos, voivat senvuoksi antaa meille hyvin täyteläisiä, Babylonian\nkansan omaan perimätietoon perustuvia kuvia babylonialaisten\nmyöhemmistä vaiheista» samoinkuin tämän kansan tavoista ja Baabelin\nmuistomerkeistä. Assyriasta sitävastoin kreikkalaisilla oli vain\nniukkoja ja suureksi osaksi aivan vääriä käsityksiä.\n\nMutta juuri sitä äkillistä tuhoa, joka vuonna 612 e.Kr. yhtä\naikaa kohtasi Assyrian kaupunkeja, saamme kiittää siitä, että\nAssyrian historian ainehisto on levännyt siellä suhteellisen\nvahingoittumattomana aina meidän päiviimme asti. Kuten kerran myöhemmin\nPompejissa oli täälläkin äkillinen tuho syynä siihen, että kokonaiset\npalatsit ja temppelit säilyivät verraten vahingoittumattomina\nsorakasojen alla ja ovat meidän päivinämme voineet nousta sieltä\njälleen esille kuin taikaiskusta.\n\nBabylonialaisten kaupunkien arvokkaimmat kulttuurimuistot\nsitävastoin joutuivat muinaisajalta kerta toisensa jälkeen\nsotaisten naapurikansojen ryöstettäväksi, varsinkin elamilaisten ja\nassyrialaisten, ja saivat sitten _vähitellen_ rappeutua.\n\nYleensä on verraten hedelmätöntä suorittaa kaivauksia vanhassa\nkaupungissa, joka vuosituhansia on ollut asuttuna ja on monta kertaa\njoutunut vihollisten ryöstettäväksi. Ne muinaismuistot, jotka ovat\nsäilyneet sodan hävitykseltä ja ryöstöiltä, ovat olleet käytännössä\nsuvusta sukuun, kunnes suorastaan ovat kuluneet loppuun; ja toiset\nesineet, joilla on ollut se kulttuurihistorian kannalta onnellinen\nkohtalo, että ovat hautautuneet sortuvien talojen alle, ovat\nsellaisessa paikassa kuitenkin vain harvoin säästyneet ajan hampaalta.\nUusi sukukunta on näet raivannut ja kaivanut kellareita uusiin\ntaloihin, ja niin kätkössä olleet esineet ovat jälleen tulleet esiin.\nJa kun uusi suku monesti on ollut toisen rotuista ja toisen uskoista\nkuin edesmennyt tai voitettu suku, niin ei siltä taholta ole ollut\nodotettavissa kunnioitusta muinaislöytöjä kohtaan. Usein myöhemmät\nsukukunnat ovat tuhonneet tai ottaneet arkiseen käytäntöön löytyneitä\njumalanpalvelusmenoihin kuuluneita esineitä.\n\n\u003Ctb>\n\nMeidän päivinämme tämä maailma on tarmokkaasti suoritetuilla\nkaivauksilla jälleen noussut kuolleista. Assyrialaisten ja\nbabylonialaisten muistomerkkien päivänvaloon saattamiseksi tarttui\nensimmäisenä lapionvarteen englantilainen _Rich_, joka oli\nItä-aasialaisen yhtiön palveluksessa Bagdadissa. Hän oli aivan\nnuori mies käydessään vuonna 1811 ensimmäistä kertaa Babylonin\nrauniokentillä. Silloin heräsi hänessä intohimoinen kiinnostus näitä\nkauan sitten kadonneen ajan jätteitä kohtaan. Täällä Niniven luona\nja muissakin paikoin hän kartoitti ja kaivoi. Mutta kymmenen vuotta\nmyöhemmin kolera tempasi hänet pois. Hänen kokoelmansa eivät ole\nsuuria verrattuina myöhemmän ajan löytöihin, mutta niillä on kuitenkin\nkunniasija British Museumissa, aikojen kuluessa korjatun runsaan sadon\nensi saaliina.\n\nEnsimmäisen todella suurenmoisen löydön _assyrialaisella_ maaperällä\nteki ranskalainen _Botta_. Vuonna 1843 hän alkoi Ranskan valtion\navustuksella tehdä kaivauksia vanhan Niniven seuduilla. Lapion kärkeen\ntäällä sattunut löytö osoittautui olevan Sargon II:n, Samarian\nvalloittajan, enemmän kuin 700 vuotta e.Kr. rakennuttama palatsi.\nBotta sai taistella suunnattomia vaikeuksia vastaan, joita aiheuttivat\nepäterveellinen ilmasto, mikä oli vähällä maksaa hänen elämänsä,\nepäluuloinen, taikauskoinen ja varasteleva väestö sekä varsinkin\nseudun kateellinen ja kavala turkkilainen kuvernööri, joka samoinkuin\nseudun asukkaat epäili, että muukalainen etsi maan kätkössä olevia\naarteita.[134]\n\nMutta huolimatta kaikista esteistä, joita Bottan tielle kasattiin,\ntämän tieteen väsymättömän ja uskollisen palvelijan onnistui paljastaa\nhuone huoneelta Sargonin mahtava linna, loistorakennus, joka täytti\njopa 10 hehtaarin pinta-alan. Seinät olivat täynnä assyrialaisten\nelämää ja historiaa esittäviä kuvia ja piirtokirjoituksia ja ovien\npielessä seisoi vartijoina taiteellisesti tehtyjä jättiläiseläimiä.\nEnnen aivan tuntematon assyrialainen rakennustaide nousi äkkiä\nsilmiemme eteen loistorakennuksena, joka yhdellä iskulla siirsi\nmeidät keskelle Assyriassa kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. elettyä\nelämää. Hämmästyen katselivat tiedemiehet ja taiteilijat maailmaa,\nmissä sivistys oli saavuttanut niin odottamattoman korkean tason\naikana, jolloin länsimaat vielä olivat raakuuden tilassa. Valtava\noli myöskin tämän palatsin ja sen mahtavien eläinjättiläisten esille\nkaivamisen tekemä vaikutus maan omiin asukkaisiin. Enemmän kuin\nvuosituhannen he olivat asuneet tässä maassa, eikä kukaan heistä ollut\nkoskaan kuullut puhuttavan maanalaisesta kuninkaanlinnasta. Tuleepa\nsitten päivänä muutamana mies hyvin kaukaisesta lännen maasta, mies,\njonka esi-isät olivat olleet puolivillejä barbaareja silloin kun\nassyrialaiset kuninkaanpalatsit rakennettiin. Ja tuo mies menee suoraa\npäätä valitsemallensa paikalle, osoittaa sitä ja sanoo: »Tuossa on\nkuninkaan palatsi ja tuolla etempänä on sen portti.» Ja sitten hän\ntuo päivänvaloon ylväitä muistomerkkejä, joita arabialaiset ja heidän\nesi-isänsä ovat joka päivä jaloillansa polkeneet aavistamattakaan\nsellaista! Kyllä on ihmeellistä kohtalon leikkiä, että kaukana asuvat\nja verraten uudet kansat olivat ainoat, jotka olivat säilyttäneet\nperimätiedon kansasta, joka kerran hallitsi melkein koko sivistynyttä\nmaailmaa, ja että näiden kaukaisten maiden miesten piti maan omille\nasukkaille osoittaa ne paikat, joissa muinaiset suurkaupungit\nsuurenmoisine rakennuksineen olivat olleet.\n\nValikoima tehdyistä löydöistä kuljetettiin suunnattomin vaikeuksin\nParisiin, ja ne ovat nyt Louvre'issa äänettöminä mutta vaikuttavina\ntodistajina menneiden aikojen suuruudesta ja mahdista. Mutta paljon\ntoisia korvaamattomia assyrialaisia muinaismuistoja, jotka oli valittu\nsamaa museota varten, lepää nyt Tigriksen pohjassa. Ne samoinkuin koko\nsiihenastinen tulos Babyloniassa samaan aikaan jatkuvista kaivauksista\noli lastattu kahdelle lautalle, jotka molemmat kaatuivat joen\nliejuisiin aaltoihin.\n\nPian sen jälkeen kuin Botta oli tehnyt suuren löytönsä, englantilainen\n_Layard_ löysi toisen suurenmoisen kuninkaanlinnan, nimittäin\nAssyrian hallitsijan Salmanassar III:n melkein sata vuotta\nvanhemman palatsin Nimrudissa, joka oli ollut Assyrian pääkaupunki\nAssurin jälkeen ja tarun mukaan kerran suuren metsästäjän Nimrodin\nasuntopaikka. Yllättävän runsas oli niiden kaivausten tulos, joita\nLayard täällä suoritti — osaksi Englannin hallituksen avustuksella.\nPalatsin seiniä peittivät suurelta osalta suuret, kohokuvien\nkaunistamat alabasterilaatat, jotka hämmästyneelle jälkimaailmalle\npaljastivat kohtauksia Assyrian kansan elämästä; ja kaikkialla oli\npiirtokirjoituksia, jotka kumminkin vasta myöhemmän ajan oli suotu\ntulkita.\n\nSitten Layard kävi muinaisen Niniven rauniokumpujen kimppuun, ja\ntäältäkin hän kaivoi esille m.m. kuninkaanpalatsin, nimittäin Vanhasta\nTestamentista tutun, noin v. 680 e.Kr. kuolleen hirmuvaltiaan,\nSanheribin rakennuttaman. Kaivauksia siellä British Museumin laskuun\njatkettaessa tavattiin senkin palatsin rauniot, jonka Assurbanipal\nhiukan myöhemmin rakensi. Arvokkain sieltä tehty löytö oli tietysti\nAssurbanipalin suuri kirjasto. Sen nuolenpääkirjoituslaatoista\nlöydettiin myöhemmin kuuluisat babylonialaiset luomis- ja\nvedenpaisumuskertomukset.\n\n\u003Ctb>\n\nSillä välin englantilaiset ja ranskalaiset arkeologit olivat\n_Babyloniassakin_ tehneet kiintoisia löytöjä. Löytyi taide-esineitä,\njotka olivat 5 000 vuotta vanhoja ja todistivat jo silloin vallinneesta\nkorkeasta sivistyksestä; samoin löytyi Raamatussa mainitun Kaldean\nkaupungin Urin, patriarkka Aabrahamin kotipaikan rauniot. Mutta yritys\noli tässä kuumetta synnyttävässä suomaassa, jossa oli tukahduttava\nkuumuus ja jossa moskiittiparvet ahdistivat, vieläkin raskaampaa ja\nhengenvaarallisempaa kuin Assyriassa.\n\n\u003Ctb>\n\nVuonna 1888 englantilaiset ja ranskalaiset saivat arkeologisiin\nkaivaustöihinsä kilpailijan Amerikasta. Philadelphian yliopisto\nlähetti nimittäin retkikunnan Babyloniaan. Tulos oli hyvin antoisa.\nMuun muassa oli amerikkalaisten suotu löytää jotakin, joka lajiansa ei\ntosin ollut »the biggest in the world» (maailman suurin), mutta »the\noldest» (vanhin). Mikäli tiedetään, on nimittäin se temppeli, jonka\nhe kaivoivat esiin ikivanhassa babylonialaisessa Nippurin kaupungissa\nperimmältä osaltaan maailman vanhin. Sitä on kuitenkin monta kertaa\nuusittu ja laajennettu. Tämän Belin temppelin varjossa profeetta\nHesekielillä oli ihmeelliset näkynsä, kun hän näki kerubeja, joiden\n»siipien suhina oli kuin suurten vetten pauhu». Tässä merkillisessä\npyhätössä oli pyramidinmuotoinen torni. — Mutta kaikkinensa se\non vuosituhansien vieriessä peittynyt niin valtaviin muta- ja\ntomukerrostumiin, että rakennus on nyt 30 metriä maanpinnan alla.\n\nNippuristakin kaivettiin esiin savitauluja nuolenpääkirjoituksineen,\nluvultaan 50 ja 60 tuhannen välillä. Useimmat kuuluivat temppelin\narkistoon ja ovat sisällöltään hallinnollisia asiakirjoja ja laskuja.\nToiset niistä ovat kuitenkin sellaisia, joiden voitaisiin sanoa\nkuuluvan jonkinlaiseen kirjallisuuteen. Ne sisältävät kronologisia\ntaulukoita sekä rukouksia, hymnejä, loitsuja ja muita uskonnollisia\ntekstejä. Suuri osa näistä tauluista on peräisin aina kolmannelta\nvuosituhannelta e.Kr., ja ne ovat siis vanhimpia kirjallisia tuotteita,\nmitä historia tuntee.\n\nTämän löydön perusteella voitiin todeta, kuinka korkean tason\nBabylonian sivistys oli saavuttanut jo neljä vuosituhatta sitten. Mutta\narkeologin sydäntä kuohutti nähdessään ennen kaikkea sen, kuinka villit\nbarbaarilaumat olivat mellastaneet, särkeneet ja pirstoneet ja panneet\nkaiken sekasortoon; ja yhtä murheellista oli havaita se korvaamaton\nvahinko, jonka polttamattomille tiililaatoille oli aiheuttanut maan\nkosteus ja suolapitoisuus. Useinkin ne olivat takeltuneet yhteen ja\nnäyttivät tavallisilta maamöhkäleiltä. Mutta kun ne oli varovasti\nkuivattu, voi sattua, että voitiin veitsellä erottaa ne toisistaan.\n\nErikoisen mielenkiintoisia ovat ne savilaatat, joita temppelikoulujen\noppilaat ovat käyttäneet harjoituksiinsa. Näkee, miten nuorukaiset ovat\nsaaneet aluksi opetella piirtämään erilaiset nuolenpääkirjoitusmerkkien\npäälajit, sitten muodostelemaan sanoja ja lauseita j.m.s. Välistä\nvilisee näissä savitauluissa virheitä. — Myöskin piirustuksessa,\nlaskennossa ja muissa aineissa nämä nuorukaiset saivat opetusta.\nEnimmät siirrettävistä esineistä, jotka kaivettiin esiin Nippurista,\novat lain määräysten mukaisesti joutuneet Konstantinopolin\nOttomaaniseen museoon, mutta sulttaani luovutti suuren osan\nPhiladelphian yliopiston museolle.\n\nViimeksi esiintyivät saksalaiset Mesopotamian näyttämöllä tahi\noikeammin sanoen kaivauskentällä. Tämä oli v. 1899. Mutta heidän\nonnistui vielä silloin löytää eräs kaikkein kiintoisimmista\ntutkimuskentistä melkein koskemattomana, nimittäin itse suuri Babylon,\nmaailmankaupunki, joka Herodotoksen liioiteltujen tietojen mukaan\nolisi ollut alaltaan yhtä suuri kuin meidän päiviemme Lontoo ja\nParisi yhteensä. Tämä muinaisajan kaupunkien kuningatar uinaili vielä\nrauniokasojensa alla.\n\nSaksalaiset tutkijat ovat paljastaneet täällä babylonialaisen\nkulttuurin sen parhaassa kukoistuksessa. Täältä löytyi jätteitä\ntemppelitornista, jota pidetään itsenänsä »Baabelin tornina».\nMerkillisimmät ovat kuitenkin Nebukadnesarin rakennuttaman\nkuninkaanlinnan rauniot. Että tässä löytynyt on sama linna, ilmenee\npiirtokirjoituksista sekä muureissa että tiililieriöissä, joita\ntavattiin palatsin nurkissa, mihin ne yleisen tavan mukaan oli pantu\nperustusta laskettaessa.\n\nEnnen saksalaisten Babylonissa tekemiä kaivauksia oli kauan ihmetelty,\nmiten babylonialaiset olivat koristaneet karkeat tiiliseinät.\nTuskinpa ne ovat voineet olla alabasterilevyjen koristamia kuten\nassyrialaisilla, koska sitä ainetta ei ollut saatavissa heidän\nomassa maassaan. Saksalaiset arkeologit osasivat vastata tähän\nkysymykseen: Babylonialaiset koristivat seinät loistavan monivärisillä\nemaljoiduilla tiililaatoilla, jotka yhdessä muodostivat kokonaisia\nkuvioita. Oli majesteetillisesti astuvia leijonia, oli voimakkaita\nhärkiä ja mielikuvituksellisia lohikäärmeitä, joilla oli käärmeen pää,\nkirahvin kaula, pantterin etujalat, kotkan takajalat ja koko ruumis\nsuomupeitteinen.\n\nPaitsi vanhaa Babylonia saksalaiset arkeologit löysivät vielä mitä\ntärkeimmän rauniokentän Mesopotamiassa melkein koskemattomana,\nnimittäin vanhan _Assurin_, Assyrian valtakunnan vanhimman pääkaupungin\nja kansallisjumalan Assurin palvonnan keskuksen. Täällä suoritetut\nsuuritöiset kaivaukset tuottivat erittäin kauniita tuloksia. Niiden\nansiosta on saatu osittain valaistusta ennen läpitunkemattomaan\npimeyteen, joka ympäröi Assyrian valtakunnan kulttuuria ja aikaisempia\nkohtaloita.\n\nItse kuuluisasta Assurin temppelistä on löydetty oikeastaan vain\nperusmuurit. Mutta ne puhuvat tarpeeksi selvää kieltä jumalanhuoneen\niästä.\n\nPaitsi temppeleitä ja kuninkaitten palatseja on sekä Assurista että\nBabylonista löytynyt viime aikoina yksityisiä asuinrakennuksia, jotka\nmuodostavat kokonaisia kaupunginosia. Ne ovat pienoisjäljennöksiä\nkuninkaitten linnoista, niissä on paksut, ikkunattomat tiiliseinät,\nmutta sen sijaan ne on rakennettu siten, että huoneet ovat avonaisen\npihan ympärillä aivan kuin myöhemmin roomalaisilla. Saksalaisten\nAssurissa suorittamien kaivausten arvokkaimpana tuloksena voitanee\nehkä kuitenkin pitää sitä suurta määrää piirtokirjoituksia kivissä ja\npoltettua savea olevissa esineissä, jotka ne ovat tuoneet päivänvaloon,\npiirtokirjoituksia, jotka ovat arvaamattoman arvokkaita arkeologialle\nsekä kieli- ja uskonnonhistorialliselle tutkimukselle.\n\n\u003Ctb>\n\nNiinpä tuhannet alkuperäiset nuolenpääkirjoitukset sekä muut\nmuinaismuistot Kaksoisvirtain maasta täyttävät Lontoon, Parisin,\nBerlinin, Konstantinopolin ja Philadelphian suuret museot. Aluksi\nolivat kaivaukset Eufrat-Tigrismaissa — osittain johtuen rahavarojen\nniukkuudesta — enimmäkseen ryöstötoimintaa, jonka tarkoituksena oli\nmahdollisimman vähillä menoilla saada mahdollisimman suuri määrä\nmuseoesineitä. Mutta aikaa voittaen tuli arkeologien työ täällä kuten\nEgyptissäkin järjestelmällisemmäksi ja tieteellisemmäksi. Niilinmaahan\nverrattuna on kuitenkin Eufrat-Tigrismaat vain vähäiseltä osalta\ntutkittu, ja tämä tosiasia on hyvin ymmärrettävissä. Paitsi Niilinmaan\nrikkaita muinaismuistoaarteita ovat sen suurenmoinen luonto, sen\nmiellyttävä ja terveellinen ilmasto ja sen vielä tänä päivänä säilynyt\nkorkea aineellinen kulttuuri arkeologien samoinkuin matkailijoidenkin\nsuurena vetovoimana. Ja erinomaisten kulkuyhteyksiensä ja kaikin tavoin\nhyvin järjestettyjen olojensa vuoksi on Niilinmaahan helpompi pääsy\nkuin moneen Euroopan maahan.\n\nKokonaan toisin on Eufrat-Tigrismaiden laita. Ne sijaitsevat kaukana\nvaikeapääsyisessä osassa maailmaa, jossa kaikkialla on näkyvissä\nhäviön ja hedelmättömyyden leima. Tutkijaa ei siellä odota ihana\nvirkistyminen, vaan epäterveellinen ilmasto; ja ne suurenmoiset\nluonnonilmiöt, joita hän täällä saa kokea, ovat enimmäkseen kauhua\nherättäviä: rajuja hiekkamyrskyjä, ukonilmoja ja rankkasateita\nja kauhea kuumuus, joka keskipäivän aikana on tavallisesti 50° C\nauringossa ja kohoaa joskus 65°:een.[135]\n\nMutta miten tämä kerran paratiisimainen maa on voinut muuttua\nhehkuvaksi ja epäterveelliseksi helvetiksi? Tämän muutoin\narvoituksellisen eroavaisuuden salaisuus muinaisten ja nykyisten\nolosuhteiden välillä on siinä, että Babylonian kulttuurikautena\nilmaston tasoitti haihtuminen kanavaverkosta, joka ei jakanut\nainoastaan vettä, vaan myöskin kosteutta koko maan ilmastoon.\n\nSanalla sanoen: arkeologeilla on äärettömän paljon keskeneräistä työtä\nKaksoisvirtain maassa. Kun saksalainen retkikunta oli työskennellyt\nkolmekymmentä vuotta kesät talvet 200—250 miehen suuruisella\ntyövoimalla, oli johtajan mielestä vasta puolet työstä tehty. Viisi\nvuotta myöhemmin keskeytyi työ maailmansodan vuoksi. Yrityksen johtaja\nlaski tämän vuosisadan alussa, että Nippurin kaikkien raunioiden\njärjestelmällinen tutkiminen, jos käytettäisiin 400 miehen työvoimaa,\nvaatisi vähintään puolen vuosisadan ajan.\n\n\u003Ctb>\n\nAlussa nuolenpääkirjoituksella merkityt⁻ todistuskappaleet olivat\nvain merkillisyyksiä. Mutta oli tuleva päivä, jolloin inhimillisen\nälyn onnistui pakottaa myös nämä monituhatvuotiset piirtokirjoitukset\npaljastamaan salaisuutensa. _Tästä juontaa assyriologia alkunsa._\n\nMitä ennen tiedettiin assyrialaisista ja babylonialaisista, oli\nsaatu tiedonhaluisilta kreikkalaisilta, jotka olivat matkustelleet\nUus-Babylonian valtakunnassa, ennenkuin hävitys vielä oli täydellisesti\ntuhonnut sen kulttuurin. Mutta mitä me jo olemme kuulleet\nkreikkalaisista taruista, se kuvaa osittain niiden uskottavuuden määrää.\n\nKreikkalaisten historiankirjoittajien tiedot Assyriasta ja\nBabyloniasta ovat enimmältä osalta peräisin persialaisilta, ja nämä\novat kaikkina aikoina olleet tunnetut paremmiksi sadunkertojiksi\nkuin historioitsijoiksi. Nämä verrattomat vaikean valehtelutaidon\nmestarit olisivatkin pitäneet sitä raskaana rikkomuksena itämaisen\nkohteliaisuuden velvoituksia vastaan, jolleivät he joka kerta\nmuukalaisen kestiystävän tiedustellessa muinaisia aikoja, olisi\nantaneet hänelle vastausta, joka tyydytti hänen tiedonjanoaan. Jos\ntässä vastauksessa sattuikin joskus olemaan hitunen totuutta, niin\neihän siinä toiselta puolen suoranaista pahaakaan ollut.\n\nHerodotoksen vilpitön kertomus, että persialaiset lapsuudesta\nsaakka ankarasti opetettiin puhumaan aina totta, saisi hänen\nherkkäuskoisuudellensa yhäkin enemmän makeasti nauramaan, varsinkin\nhänen tiedonantajansa, joka totta tosiaan ei kuuna päivänä ollut\nkehittänyt itseään todenpuhumisen kauniissa taidossa. Varmasti\nkysymyksessä oleva persialainen oli kuitenkin liian hyvin kasvatettu\nhymyilläkseen länsimaalais-paralle muutoin kuin salavihkaa, kun hän\nitämaalaisen kohteliaasti ja vetämättä suutansa hymyynkään tarjosi\ntämän persialaisen kansansielun oivallisen selvittelyn.\n\nEnemmän arvoa kuin Herodotoksen ja muiden kreikkalaisten kertomalla on\nVanhan Testamentin kertomuksilla Eufrat-Tigrismaiden kansoista. Mutta\nnämä kertomuksethan koskettelevat luonnollisesti vain assyrialaisten\nja babylonialaisten suhteita _Israeliin_ ja _Juudaan_, eivätkä siis\nvoi antaa yhtenäistä esitystä Eufrat-Tigrismaiden historiasta.\nEivät nämä kuvaukset ole puolueettomiakaan, koska assyrialaisten ja\nheprealaisten välit eivät olleet juuri sydämellisimmät. Israelilaiset\nhistoriankirjoittajat kuvasivat vihollisensa tietysti julmiksi\nsortajiksi, joiden synnit ja vääryydet huusivat taivaan kostoa. Ja\nprofeetat linkosivat heitä vastaan mitä kauheimpia rangaistustuomioita\nja ennustivat heidän onnettomuuttaan ja häviötään.\n\nKuitenkin on Eufratinmaallakin ollut oma muinainen\nhistoriankirjoittajansa. Täällä kuten Egyptissäkin pappi ensimmäisenä\nmerkitsi muistiin historialliset tapahtumat. Tämä mies, jonka nimi oli\n_Berosos_, eli Aleksanteri Suuren aikana. Hän oli babylonialainen,\nmutta kirjoitti kreikaksi. Berosoksella oli käytettävänään Babylonian\ntemppeli- ja valtioarkistojen muistiinpanot, ja sentähden hänen olisi\npitänyt voida esittää uskottava kuva ei ainoastaan isänmaansa, vaan\nmyöskin naapurivaltioiden historiasta. Mutta valitettavasti hänen\nteoksensa samoin kuin Manethonkin historiallinen teos on säilynyt\nmeille hyvin turmeltuneessa asussa. On nimittäin jäljellä vain muutamia\nkatkelmia, ja nämä jäännökset eivät ole peräisin alkuperäisestä\nteoksesta, vaan ovat osittain toisen tai kolmannen käden huonoja\njäljennöksiä, osittain vieläkin ala-arvoisempia käännöksiä ja mukaelmia.\n\n\n\n\nNUOLENPÄÄKIRJOITUKSEN TULKITSEMINEN\n\n\non ihmisneron ihmeellisimpiä voittoja.\n\nNuolenpääkirjoitus on saanut omituisen muotonsa siitä, että\nkulmikkailla puikoilla tehtiin merkkejä savitauluihin ja savilieriöihin\nym. saven vielä pehmeänä ollessa.[136] Assyrialaiset ja babylonialaiset\neivät nimittäin kirjoittaneet paperille, vaan savelle — tahi\noikeammin sanoen — saveen. Heidän kirjastonsa olivat tiilikasoja.\nKun babylonialainen »kirje» oli kirjoitettu, lähetettiin kostea\nsavitaulu uunissa poltettavaksi. Kirjeen polttaminen johti siis\nsinä aikana aivan toiseen tulokseen kuin nykyisin. Se tuli siten\nsuorastaan ikuiseksi. Nuolenpääkirjoitus oli epäilemättä alkujaan\n_kuvakirjoitusta_, aivan kuin egyptiläiset hieroglyfit. Voi seurata\nmonien nuolenpääkirjoitusmerkkien kehitystä todellisista kuvista, jotka\nesittävät esim. kalaa, lintua, kasvoja, vettä. Luultavasti sumerit\novat nuolenpääkirjoitusmerkkien keksijät. Eufratin maiden seemiläiset\ntulokkaat omaksuivat sitten nämä merkit sekä täydensivät niitä kielensä\näännetarpeen mukaan.\n\nAjan kuluessa kuvamerkit kehittyivät Mesopotamiassa samoinkuin\nEgyptissäkin _tavumerkeiksi_. Sitä ennen oli luonnollisesti\nerittäin vaikeaa ilmaista teonsanoja ja abstraktisia käsitteitä.\nMutta joten kuten selviydyttiin eri tavoin, m.m. asettamalla kaksi\nkuvamerkkiä vierekkäin tai päällekkäin. Niinpä ilmaistiin »syödä»\nkäsite piirtämällä vierekkäin tai päällekkäin pää ja leipä, »juoda»\npiirtämällä suun alle vettä esittävä kuva, »synnyttää» linnunmunan\nkuvalla. Pää, jonka kieli oli näkyvissä, merkitsi »puhua», kaksi puuta\nja vettä tarkoitti »puutarhaa» j.n.e. »Varjo»-käsite ilmaistiin puuta\nja yötä esittävillä kuvilla, »hauta» kuvattiin yöasunnoksi, »äiti»\nlasten asunnoksi j.n.e. Kun tahdottiin kirjoittaa »mies meni, taloon»,\nasetettiin peräkkäin kolme kuvamerkkiä, jotka kuvasivat miestä, jalkaa\nja taloa.\n\nSiirtyminen kuvakirjoituksesta tavukirjoitukseen tapahtui\nmesopotamialaisessa kirjoituksessa suunnilleen samalla tavoin kuin\nhieroglyfikirjoituksessa. Vaikeaksi kävi kuitenkin sitten ratkaista,\ntarkoittiko kirjoitusmerkki kokonaista sanaa vaiko ainoastaan tavua.\n\nPitemmälle kuin tavumerkkeihin babylonialaiset eivät koskaan\npäässeet kirjoituksensa yksinkertaistuttamisessa. He eivät päässeet\nkielellisissä ilmaisukeinoissaan niin pitkälle kuin länsiseemiläiset\nkansat, jotka tekivät sen käänteentekevän keksinnön, että kaikki\nihmispuhe on muutamien harvojen _äänteiden_ yhtymistä, jotka äänteet\nvoitiin merkitä kukin erikoisella kirjaimella.\n\nMesopotamialaisten kirjoituskuvioiden merkityksen yksinkertaistumisen\nrinnalla tapahtui käytännöllisistä syistä niiden ulkonainen\nmuuttuminen _kuvista nuolenpääkirjoitukseksi_, aivan niinkuin\negyptiläiset hieroglyfimerkit muuttuivat kursiivikirjoitukseksi. Mutta\nmesopotamialaiset nuolenpääkirjoitusmerkit ovat vielä enemmän kuin\negyptiläinen kursiivikirjoitus kadottaneet kuvamerkkien näköisyytensä\nja näyttävät enimmäkseen umpimähkäiseltä nuolenpäänmuotoisten merkkien\nkokoelmalta.\n\n\u003Ctb>\n\nNuolenpääkirjoituksen salaisuuksien avain ei löytynyt kuitenkaan\nBabyloniasta eikä Assyriasta, vaan _persialaiselta_ maaperältä.\nPersialaiset olivat nimittäin perineet tämänlaatuisen kirjoituksen\nbabylonialaisilta ja vähitellen yksinkertaistuttaneet sen yli 500\nmerkkiä noin neljäksikymmeneksi.\n\nHalki vuosisatojen matkustajat olivat Persiassa ihmetellen\nkatselleet vanhan Persepoliksen kaupungin raunioita, ja erityiset\nkiinnostuneena oli moni seisahtunut tarkastelemaan arvoituksellisia\nnuolenpäänmuotoisia merkkejä, joita oli kaiverrettu raunioiden seiniin\nja pilareihin. Alkuasukkaat luulivat merkkejä loitsuiksi, joiden\nsalaisuuden piti kerran paljastua ihmisille.\n\nNäiden salaisuuksien verhon kohottaminen oli tuleva nuoren saksalaisen\nlukionopettajan _Grotefend_in osaksi. Kuva- ja muiden arvoitusten\ntulkitseminen oli lapsesta saakka ollut hänen huviansa, ja kauan\nhän oli mietiskellyt muutamia nuolenpääkirjoituksen kuvia, kunnes\nhänen 27 vuoden vanhana vuonna 1802, siis kaksikymmentä vuotta ennen\nChampollionin suurta mainetyötä, onnistui päästä ratkaisevaan tulokseen.\n\nAsettamalla kaksi kirjoitusta vierekkäin ja vertaamalla niitä\nkeskenään Grotefend löysi arvoituksen avaimen. Kysymyksessä olevat\npiirtokirjoitukset olivat Persepoliksen kuninkaanpalatsin pääovessa.\nGrotefend teki siitä aluksikin sen johtopäätöksen, että merkit\ntarkoittivat palatsin rakennuttaneiden kuningasten nimiä ja arvonimiä.\n_Ensimmäisenä_ kummassakin kirjoituksessa piti, muinaisajan tavan\nmukaan, olla itse hallitsijan nimi ja sen jälkeen muut tittelit:\n»Suurkuningas, kuningasten kuningas.»\n\nKun sanat ovat vinossa asemassa olevien nuolenpääkärkien erottamia,\nvoimme viereisistä kuvista seurata Grotefendin tulkitsemisyritysten\njatkuvaa kulkua. Näemme silloin, että toinen ja neljäs sana ovat samoja\nja niiden on siis merkittävä »kuningas». Huomaamme edelleen, että\nviides sana kummassakin kirjoituksessa alkaa samalla nuolenpäänmerkillä\nkuin toinen tai neljäs, mutta että siinä on loppu, jonka Grotefend\narvasi monikon genetiivin päätteeksi. Siis viidennen sanan pitäisi\nmerkitä »kuningasten» ja kolmannen sanan silloin »suuri», Grotefend\ntuumaili ja luki sanat 2—5 molemmissa teksteissä näin: »Kuningas suuri,\nkuningas kuningasten.»\n\nNyt kahteen ensimmäiseen sanaan, itse kuningasnimiin! Jos voitiin\npäästä niistä selville, niin se oli tavattoman paljon suurempi voitto\nkuin toisten sanojen tulkinta, koska silloin saataisiin selkoa siitä,\nmitenkä _äännettiin_ ne nuolenpääkirjoitusmerkit, jotka muodostivat\nkuningasnimet. Grotefend sai odottamatonta apua arvailuissaan\nhuomatessaan terävällä silmällään, että sama kuningasnimi, joka oli\nensimmäisenä sanana edellisessä kirjoituksessa, uusiintui kuudentena\nsanana jälkimmäisessä lisänä pari nuolenpäämerkkiä, jotka hän tulkitsi\ngenetiivin ilmaisuksi, ja että seuraava sana oli »kuningas», niinikään\nsaman kaltaisten genetiivimerkkien seuraamana. Grotefend teki sen\njohtopäätöksen, että kuningas, josta jälkimmäinen kirjoitus puhui,\noli sen kuninkaan poika, jonka nimi oli ensimmäisenä edellisessä\nkirjoituksessa. Jos tämä olettamus oli oikea — joksi se lopulta\nnäyttäytyi —, niin jälkimmäisen kirjoituksen kahdeksannen sanan\ntäytyi merkitä »poika». Sama sana esiintyi yhdeksäntenä edellisessä\nkirjoituksessa. Lähinnä edellisen sanan täytyi siis olla sen\nkuninkaan nimi, josta kirjoituksessa puhuttiin. Tällöin Grotefend\nperinpohjaisessa terävänäköisyydessään teki lisäksi vielä tärkeän\nhavainnon: _tämän_ kuninkaan isällä _ei ollut kuninkaan titteliä_ kuten\njälkimmäisessä kirjoituksessa puheena olevan kuninkaan isällä.\n\nGrotefendillä oli nyt edessään nuolenpääkirjoituksella merkityt\nkolmen persialaisen miehen nimet: isän, pojan ja pojanpojan. Poika\nja pojanpoika olivat olleet kuninkaita, mutta ei isä. Jos laadimme\nsukuluettelon siihen järjestykseen, missä nimet esiintyvät kysymyksessä\nolevissa piirtokirjoituksissa, niin saamme tulokseksi.\n\n     2\n  1 ja 4\n     3\n\nKeitä olivat nuo kolme? Grotefendin arvailu kohdistui luonnollisesti\naluksi Persian ensimmäiseen kuninkaaseen Kyyrokseen, jonka isä,\nKambyses, ei ollut kuningas, mutta jonka samanniminen poika tuli\nKyyroksen jälkeen kuninkaaksi. Siis:\n\n     2. Kambyses\n  1 ja 4. Kyyros\n     3. Kambyses\n\nMutta tämä sovittelu ei pitänyt paikkaansa, sillä nimi n:o 2 ei\nkyseessä olevissa piirtokirjoituksissa ollut sama kuin n:o 3.\nArtakserkses ei ensimmäinen nimi myöskään voinut olla, sillä niin monta\nkirjainta siinä ei ollut. Sitä vastoin soveltui kaikin tavoin hyvin —\nmyöskin eri nimien pituuteen nähden — seuraava sukutaulu:\n\n     2. Hystaspes\n  1 ja 4. Dareios\n     3. Kserkses,\n\nsillä Dareioksen isällä, Hystaspeella, ei ollut kuninkaan arvonimeä.\n\nKreikkalaista nimen muotoa Dareios enempää kuin siihen perustuvaa\nroomalaista Dariusta Grotefend ei kumminkaan odottanut tapaavansa,\nsillä kreikkalaisethan eivät olleet niin kovin tarkkoja vieraiden\nnimien kirjoittamisessa. Parempaa opastusta piti tuon kuninkaan\nheprealaisen nimen tarjota.\n\nHeprealainen muoto oli Darejavesh. Persialainen muoto näytti olevan\nDarjavaush.\n\nMyöhemmin nerokkaan tanskalaisen kielentutkijan _Rask_in onnistui\ntulkita seitsemäs sana piirtokirjoituksessa n:o 1 ja silloin voitiin\nlukea yhdeksän ensimmäistä sanaa näin: »Darjavaush kuningas suuri,\nkuningas kuningasten, kuningas maiden, Hystaspeen poika».\n\nTäydellinen käännös on osoittautunut olevan: »Dareios, suurkuningas,\nkuningasten kuningas, maiden kuningas, Hystaspeen poika, akemenidi,\njoka rakensi tämän talvipalatsin.» Ja piirtokirjoitus n:o 2 käännetään\nnäin: »Kserkses, kuningas suuri, kuningas kuningasten, Dareioksen,\nkuninkaan, poika, akhaimenidi.»\n\nNäin Grotenfedin onnistui vähitellen saada myös selville, mitenkä\neri kirjainmerkit äännetään. Hän poimi hajalleen nuo kolme erisnimeä\nja määräsi kullekin nuolenpääkirjoitusmerkille sen äännearvon. Pari\nvirhettä hän teki, mutta muutoin hänen tulkintansa pitää paikkansa\nhalki aikojen.\n\nLoistava vahvistus Grotefendin tulkinnan oikeudelle saatiin\nkaksikymmentä vuotta myöhemmin. Louvre'in museossa Parisissa oli\ntavattoman kaunis alabasterimaljakko, jossa oli lyhyt kirjoitus,\nosittain nuolenpääkirjoitusta osittain hieroglyfejä. Kumpaakaan\nkirjoitusta ei kukaan ollut voinut tulkita. Nyt muuan ranskalainen\noppinut huomasi Grotefendin avaimen avulla, että nuolenpääkirjoitus\nmerkitsi Khshjarsha, ja Champollion tulkitsi hieroglyfit samalla\ntavalla. Näin aikakauden molemmat suurimmat kielinerot olivat toisiansa\ntukien ojentaneet kätensä toisillensa.\n\nMutta se oppinut seura — Göttingenin Kuninkaallinen tiedeseura —, jolle\nGrotefend piti ensimmäiset esitelmänsä keksinnöistään, katseli hänen\ntuloksiansa hyvin epäluuloisin silmin eikä uskaltanut julkaista niitä\nasiakirjoissaan.[137] Hänen kävi samoin kuin Champollionin.\n\nSen vuoksi hänen käänteentekevät keksintönsä eivät tulleetkaan niin\nyleisesti tunnetuiksi, kuin olisi luullut, ja niinpä voikin käydä niin\nmerkillisesti, että erään toisen tutkijan, tieteeseen kiinnostuneen\nenglantilaisen upseerin _Rawlinsonin_, riippumatta Grotefendista\nonnistui tulkita persialaisia nuolenpääkirjoituksia. Hän tuli\n1830-luvulla Persiaan sotapalvelukseen ja täällä oleskellessaan hän\nkiinnostui muutamiin piirtokirjoituksiin, jotka aikaisemmin olivat\nherättäneet monien matkailijain huomiota. Ne oli hakattu pyörryttävän\nkorkeaan kallionseinämään lähellä Behistunia, missä kulki ikivanha\nsotatie Babylonista Meedian sisäosiin, seutuun, joka oli rikas\nvaltavista, suurenmoisista kallioihin hakatuista veistoksista. Nykyisin\ntiedetään, että tämän, koko maailman suurenmoisimman kalliokirjoituksen\non kaiverruttanut Dareios I. Kallioseinämä siloitettiin yli 100 metrin\nkorkeudelta, ja sen yläosaan tehtiin jättiläiskuva kuninkaasta, joka\nistuu valtaistuimellaan jalka voitetun valtaanpyrkijän niskalla.\nKuninkaan edessä nähdään kymmenen kapinapäällikköä köydellä yhteen\nsidottuina. Kuvien alle on hakattu piirtokirjoitus, joka kertoo\nDareioksen taisteluista kapinallisten kanssa ja hänen sotaretkestään\nskyyttalaisia vastaan. Se on kirjoitettu Dareioksen valtakunnan\nkolmella pääkielellä: muinaispersian, susan ja babylonian.\n\nNäitä piirtokirjoituksia ryhtyi nyt nuori tarmokas Rawlinson\njäljentämään. Tämän huimaavaan korkeuteen hakatun tekstin pelkkä\njäljentäminen oli uskomattoman vaikea työ, johon kului monta vuotta.\nKahden ranskalaisen, jotka valtion avustamina olivat matkustaneet\nsinne saman asian takia, täytyi kääntyä takaisin selittäen, että\npiirtokirjoitukset olivat kokonaan saavuttamattomissa. Mutta\nRawlinsonin rohkea yritys onnistui tieteen suureksi hyödyksi.\nSitten hän ryhtyi persialaisten nuolenpääkirjoitusmerkkien\nselittämisyritykseen. Ja sekin onnistui suurin piirtein katsoen.\nNe sisälsivät Dareioksen nimen, arvonimet ja polveutumisen, ja\nRawlinsonin tutkimuksen lopputulos vahvisti Grotefendin tutkimuksen\noikeaan-osuneisuuden. Rawlinson oikaisi myös useita erehdyksiä,\njoita Grotefend oli tehnyt selityksissään. Luonnollisesti\nhänkin alussa teki useita virheitä. Mutta vähitellen hänen\nnuolenpääkirjoitus-tutkimuksensa tulos tuli yhä paremmaksi.\n\nLopuksi joukko myöhempiä kielimiehiä täydensi Grotefendin ja\nRawlinsonin persialaisesta nuolenpääkirjoituksesta antaman selityksen\nja useampien kolmikielisten piirtokirjoitusten avulla, joita edelleen\nlöytyi, onnistui lopuksi tulkita toinenkin nuolenpääkirjoituskieli,\njonkin verran vanhempaa susan kieltä, jota Kyyroksen arvellaan\npuhuneen. Ensimmäinen edellytys oli luonnollisesti saada nokkelasti\nselville, mitkä nuolenpääkirjoitusmerkkien muodostamat ryhmät näissä\nvastasivat muinaispersialaisten piirtokirjoitusten kuningasnimiä, ja\nniistä päästiin sitten alkuun.\n\nSuurimmat vaikeudet oli kuitenkin voitettava\n_assyrialais-babylonialaisissa_ nuolenpääkirjoitusteksteissä.\nAjatelkaa vain sitä, että näissä oli yli 500 erilaista\nnuolenpääkirjoitusmerkkiä! Sellainen joukko merkkejähän ei mitenkään\nvoinut merkitä kukin erikoista äännettä, kuten oli laita persialaisessa\nnuolenpääkirjoituksessa. Assvrialais-babylonialainen nuolenpääkirjoitus\noli sen sijaan tavu- ja äännekirjoituksen sekoitus. Ja _sama_\nnuolenpääkirjoitusmerkki voi toisen kerran merkitä tavua, toisen kerran\ntaas kokonaista sanaa. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän: vielä\nsekavammaksi asia tuli siitä, että sama merkki voi merkitä useampia\nerilaisia tavuja. Piti esim. kerran lukea _dan_, toisella kertaa _rib_,\nkolmannella kerralla _kal_ j.n.e. Samalla nuolenpääkirjoitusmerkillä\nvoi olla jopa viisikymmentä erilaista merkitystä, ja kaikkia merkkejä\nyhteensä voidaan käyttää 12 000 eri tavalla!\n\nMitä pitemmälle selitysyritykset edistyivät, sitä useampia vaikeuksia\nmyös ilmaantui johtuen löytyneistä erilaisista merkeistä, joiden\nkäsitteleminen tässä kävisi liian pitkäksi. Mutta eteenpäin mentiin\njoka tapauksessa niiden kärsivällisyyttä koettelevien ponnistusten\navulla, joita lukuisa joukko kielentutkijoita teki. Rawlinsonille\noli arvaamattomaksi avuksi se, että hän sai selville sellaisen\npaljouden erisnimiä. Viitisenkymmentä oli ennestään käytettävissä,\nja vielä yhtä monta hän sai selville Rehistunin kallion suurista\npiirtokirjoituksista. Mutta kuitenkin näytti välistä kaikki niin\nsekavalta, että hän oli vähällä luopua yrityksistä. Assyriologien\ntyö ei muutoin olisi koskaan saavuttanutkaan ratkaisevaa menestystä\nilman Assurbanipalin kirjaston apua. Suuri osa siitä on nimittäin\nkieliopillisia teoksia, sanaluettelolta ja kokonaisia lauseita\nsisältäviä kokoelmia.\n\nKun ajattelee noita tavattomia vaikeuksia, niin ei ole ihmettelemistä,\nettä oli monta, jotka epäilivät, että todellakin oli _voitu_ onnistua\ntulkitsemaan tätä ikivanhaa, kauan sitten unohdettua kieltä.\nTodistettakoon, että nämä n.s. käännökset eivät olleet tyhjiä\nmielikuvituksen luomia! Kuinka voitiin esim. tietää, että Raamatusta\ntuttu babylonialainen kuningasnimi Nebukadnesar babyloniankielellä\noli Nabukudurri-usur,[138] että Tiglatpileser oikeastaan oli\nTuklati-apil-Esharra, mikä merkitsee »Apuni on Esharran poika»[139],\nja että Kserkseen nimi hänen elinaikanaan oli melkoista vaikeampi\nKh-sh-jar-sha?\n\nTodistus saatiin, kun Lontoon Kuninkaallisen aasialaisen seuran\ntoimesta v. 1857 Rawlinson ja kolme muuta tutkijaa toisistaan\ntietämättä jättivät sille äskettäin löytyneessä assyrialaisessa\nsavilieriössä olleiden nuolenpääkirjoitusmerkkien sinetöidyt\nkäännökset. — Eri käännökset huomattiin keskenään niin yhtäpitäviksi,\nettä tämän jälkeen ei voinut olla epäilystäkään siitä, että todellakin\noli onnistuttu paljastamaan nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien olemus.\nKuitenkin on vielä assyriologian yhtä hyvin kuin egyptologiankin\nalalla monta kielellistä arvoitusta, jotka odottavat ratkaisuaan.[140]\nJa niissäkin tapauksissa, jolloin on onnistuttu saamaan selville\nhistoriallisten asiakirjojen varma merkitys, meidän on huomattava, että\nvoi olla muita lukuun otettavia vaikeuksia kuin itse tekstien lukeminen.\n\nBabylonialais-assyrialaisen historian arvokkaimpiin lähteisiin luetaan\ntietysti ne piirtokirjoitukset, joihin kuninkaat merkityttivät\nsankaritekonsa ja muut huomattavat hallitustoimensa. Mutta samoinkuin\negyptiläisiä temppelipiirtokirjoituksia on näitäkin todistuskappaleita\nkäytettävä kriitillisesti, koska asianomaiset tietysti itämaiseen\ntapaan kaunistelevat tappioita ja muita vastoinkäymisiään tai jättävät\nne kokonaan mainitsematta.\n\nJos vertaa neljää eri piirtokirjoitusta, jotka koskevat erästä\nSalmanassar III:n sotaa, mikä käytiin v. 854, niin huomataan,\nettä tiedot surmattujen vihollisten luvusta vaihtelevat neljällä\neri tavalla 14 000 ja 29 000 välillä. Ja erästä toista pienempää\ntaistelua koskevassa kahdessa piirtokirjoituksessa on surmattujen\nvihollisten luku toisessa kirjoituksessa 300, mutta toisessa 3\n400! Nähdään, kuinka vuosien vieriessä kuninkaalliset urotyöt ovat\nsuurentuneet perimätiedossa. Tyypillinen on mitä seikkaperäisin\nkuvaus eräästä meille tutusta assyrialaisten taistelusta, nimittäin\nSanheribin kertomus saavuttamastansa suuresta voitosta taistelussa\nbabylonialaisten, elamilaisten ja useiden muiden kansojen muodostamaa\nliittoa vastaan. Se alkaa kuninkaan kertomuksella, kuinka hän huusi\njumalilta apua ja nämä heti kiiruhtivat häntä auttamaan. »Kuten\nleijona» — hän jatkaa — »minä vimmastuin ja pukeuduin panssariini.\nPeitin kypärällä pääni ja nousin nopeasti raskaisiin sotavaunuihin,\njotka murskaavat vastustajani. Otin käteeni valtavan jousen, jonka\nAssur oli minulle antanut. Keihään, elämäntuhoojan, heitti käteni\nkapinoitsijain koottua sotavoimaa vastaan. Jylhästi kuin myrskytuuli\nminä karjuin; kuin Ramman[141] minä mylvin.» Ja sellaisin hirvein\näänin hän käy vihollisten kimppuun. »Vihollispäälliköt, joiden käsiä\nkoristavat punertavan kultaiset sormukset, minä löin» — niin kerskuu\nHänen Majesteettinsa edelleen — »maahan piilullani kuin lihavat sonnit,\njoiden jalat on köytetty. Heidän kalliin elämänsä minä katkaisin kuin\nlangan ja annoin heidän sisälmyksiensä valua maahan. Tuliset hevoset,\njotka oli valjastettu vaunujeni eteen, vajosivat heidän sakeaan\nvereensä kuni virtaan ja verta ja saastaa takeltui sotavaunujeni\npyöriin.» Ja niin »sankari» pitää pitkiä puheita siitä, miten hän\nkaikin ajateltavissa olevin tavoin silpoi kaatuneita vihollisiaan\nja hankki itselleen saalista. Seuraava riittänee hirvittävistä\nyksityisseikoista. »Heidän kätensä minä leikkasin poikki, ja kulta-\nja välkkyvät hopeasormukset, jotka olivat heidän käsissään, minä otin\nsaaliiksi. Heidän kultaiset ja hopeiset vyötikarinsa minä otin heiltä.»\nLopuksi tietysti Elamin ja Babylonian kuninkaat ja kaikki liittoutuneet\nruhtinaat pakenivat pelosta mielettöminä. Kuulee Assyrian kuninkaan\nivanaurun heidän paetessaan, ja hän ei jätä käyttämättä yhtään räikeää\nyksityisseikkaa kuvatessaan, mitä luonnollisia ilmauksia heidän\nkauhunsa sai.\n\nKaiken tämän karjumisen ja mylvimisen, kaiken tämän verta ja saastaa\nvaluvan lörpötyksen jälkeen tarvitsee jotakin rauhoittavaa ja\njäähdyttävää lääkettä. Sellaista on pelkästään sattumoisin säilynyt\nsamanaikaisessa babylonialaisessa kertomuksessa. Siinä todetaan\nasiallisesti ja selvästi, että sota päättyi Sanheribin ja hänen\nverenjanoisten assyrialaistensa _tappioon_!\n\n\u003Ctb>\n\nSe mitä olemme saaneet esille kaivausten ja niiden historiallisten\ntodistuskappaleiden avulla, joita nämä ovat meille tuottaneet,\nei muutoin esitä _yhtenäistä_ Assyria-Babylonian historiaa, vaan\nkehitysketjun, josta puuttuu monta rengasta. Sen lisäksi ollaan vielä\nepätietoisia, mihin järjestykseen useat käsillä olevat renkaat olisi\nasetettava. Mutta joka tapauksessa meillä nykyisin jo on lukuisia\nvarmoja historiallisia kiinnekohtia, joiden ympärille me jokseenkin\nerehtymättä voimme ryhmitellä muinaislöytöjä ja historiallisia\npersoonallisuuksia. Ja niin merkittäviä ovat assyriologien! me työn\ntulokset, että Rawlinsonin 1850-luvulla tekemässä kokeessa antaa\nsilloin käytettävissä olevaan puutteelliseen kaivausaineistoon\nperustuva pääpiirteinen kuvaus Aasian ja erittäinkin Babylonian\nvanhimmasta historiasta ei ole nyttemmin riviäkään, joka pitäisi\npaikkansa.\n\nSe mitä nuolenpääkirjoitukset kertovat, sittenkuin on onnistuttu\nne selittämään, sotii kuitenkin sekä kreikkalaisilta Assyriasta ja\nBabyloniasta saatua, täydellisesti legendamaista perimätietoa, kuin\nmyöskin useissa kohdin Vanhan Testamentin niukkoja tietoja vastaan. Sen\ntähden kohtasi nuorta tiedettä alussa voimakas epäilys, joka sitten on\nsaanut virikettä assyriologien taipuvaisuudesta aivan liian hätäisiin\nja rohkeisiin hypoteeseihin.»[142]\n\nKaikenlaisten ihmisten keskuudessa, myös assyriologien, on ammatissaan\nenemmän ja vähemmän omantunnontarkkoja työntekijöitä. Se, joka tutkii\nEgyptin historiaa, pääsee vähitellen selville, että valitettavasti\nkaikki egyptologit eivät ole päteviä. Muutamat hieroglyfitekstien\nmonistukset ja käännökset ovat yhtä surullisena kuin kiusoittavana\ntodistuksena siitä, miten huolimattomuus ja hutiloiminen voivat\nvahingoittaa hyvää asiaa. Samoin on nuolenpääkirjoitustekstien\nmonistusten ja selitysten laita. On assyriologeja, jotka ovat tehneet\nitsensä kuuluisiksi tuottamalla parissa kuukaudessa kokoelman tekstien\nkäännöksiä, jopa niin, vaikeiden, että omantunnontarkka virkaveli\narvelee tarvittavan kokonaisen ihmisiän sen työn suorittamiseen\ntyydyttävällä tavalla. Silloin voi ymmärtää minkä arvoista sellaisen\nhutiloivan »tulkitsijan» työ on!\n\n\u003Ctb>\n\nEnnen kaikkea on Rawlinsonin, toisen »assyriologian molemmista isistä»,\nansiota, että British Museumin rikas nuolenpääkirjoitusaineisto on\njoutunut koko maailman tutkijoiden käytettäväksi. Hän suunnitteli\nsuuren teoksen, jossa olisi huolellisesti tehtyjä jäljennöksiä\nenglantilaisten kokoelmien tärkeimmistä nuolenpääkirjoitusteksteistä ja\nv. 1860 hän sai British Museumin hallitukselta tehtäväkseen itse johtaa\nyritystä.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nAusten Henry Layard, Discoveries in the ruins of Nineveh and Babylon.\n\nAusten Henry Layard, Ninivehs ruiner. Populär berättelse om\ngrävningarna i Niniveh. Ruotsinnos englannin kielestä.\n\nGeorge Smith, Assyrian discoveries.\n\nH.V. Hilprecht, Excavations in Assyria and Babylonia.\n\nH.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen in Assyrien and Babylonien I.\n\nH.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen der Universität von Pennsylvania im\nBel-Tempel zu Nippur.\n\nAlbert T. Clay, Documents from the temple archives of Nippur: 2. side.\n\nFriedrich Delitsch, Babylon.\n\nRobert Koldewey, Das wiedererstehende Babylon.\n\nDavid W. Myhrman, Upptäckterna i Babylonien och Assyrien.\n\nA.E. Friedlander, Det återuppstående Babylon (»Ord och bild» 1918).\n\nLeopold Messerschmidt, Die Entzifferung der Keilschrift (»Der alte\nOrient» 1910).\n\nLeopold Messerschmidt, Zur Technik des Tontafelschreibens.\n\nFriedrich Delitzsch, Die Entstehung des ältesien Schriftsystems.\n\nEckhard Unger, Babylonisches Schrifttum.\n\nJ. Flemming, Sir Henry Rawlinson und seine Verdienste um die\nAssyriologie (Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).\n\n\n\n\nKAKSOIVIRTAINMAAN ELINKEINOELÄMÄ.\n\n\n\nMAANVILJELYS, KALASTUS JA METSÄSTYS.\n\n\nBabylonia oli kreikkalaisten silmissä oikea peltomiehen luvattu\nmaa. Herodotos kertoo, että vilja antoi 200-kertaisen, jopa välistä\n300-kertaisenkin jyvän. Kai on tarpeetonta sanoa, että moiset\ntiedonannot ovat suunnattomasti liioiteltuja ja voivat pitää paikkansa\nvain joihinkin yksinäisiin kasviyksilöihin nähden. Ja samoinkuin noin\nrunsas siementyminen ei ollut tavallista, samoin sattui myöskin, ettei\nkaikki siemen itänyt eikä tullut tähkälle. Viljavassa Babyloniassakin\nmaamies sai olla iloinen, jos hänen peltonsa antoi 70-kertaisen\njyvän. Olihan se joka tapauksessa 6—7 kertaa enemmän kuin meillä.\nRoomalaiset kirjailijat puhuvat ihastuneina tästä paratiisista, sen\ntyhjentymättömistä vilja-aitoista ja sen palmuviidakoista, missä\npuiden runkojen ympärillä kiemurteli viiniköynnös ja latvat nuokkuivat\nrypäleterttujen painosta.\n\nKarjanhoidon laajuudesta ja merkityksestä voimme saada käsityksen muun\nmuassa sen nojalla, mitä olemme kuulleet sen osuudesta kuningasten\ntaloudessa. Kuvaavaa on, että jo Hammurapin lakikirjassa kuulemme\npuhuttavan erinäisistä eläinlääkäreistä, jotka olivat oikeudellisesti\nvastuussa sairaiden eläinten käsittelystänsä.\n\nItse joet, Eufrat ja Tigris, tarjoavat myöskin rikkauksiansa. Siellä\nvilisee kaikenlaatuista kalaa, varsinkin karppeja ja ankeriaita.\nNiistä saadaan oikeita jättiläiskalojakin. Kalastusoikeus oli jo\nvanhimpina aikoina rajoitettu kunkin kotiseutuun, ja toisen kalavesille\ntunkeutuminen oli rangaistava teko. Kalastusoikeutta on kai pidettävä\nkorvauksena itsekunkin velvollisuudesta pitää kunnossa niitä kanavia,\njoiden varrella asui.\n\nAssyria, joka oli paljon karumpi maa kuin Babylonia, oli sen sijaan\nmetsästäjän todellinen kultala. Babylonian ja varsinkin Assyrian\nkuninkaat olivat hyvin mieltyneitä metsästykseen samoinkuin heidän\nesi-isänsä Nimrod, tuo »suuri metsästäjä Herran edessä». Tiglatpileser\nI kertoo meille, että hän jalkaisin oli vuoristossa surmannut 120\nleijonaa, vaunusta — avoimella kentällä — 800 kappaletta ja tuhonnut\nlisäksi paljon jättiläismäisiä villihärkiä ja norsuja.\n\nVielä vuoden 2000 seutuvilla e.Kr. leijonia oli runsaasti\nBabyloniassakin, Assyriasta puhumattakaan. Sen voi havaita Hammurapin\nlakien eräistä pykälistä, kuten seuraavastakin: »Jos joku vuokraa\nhärän tai aasin ja leijona tappaa eläimen avoimella kentällä,\nniin _omistaja_ yksin kärsiköön häviön.» Myöskin manausteksteissä\n% leijonalla on tärkeä osa. Ne mainitaan usein käärmeiden\nohella todellisena maanvaivana. Assurbanipal esittäytyy monissa\npiirtokirjoituksissaan kansansa hyväntekijänä, koska hän hävitti\nsukupuuttoon yhä lukuisammiksi käyneet leijonat. — Villihärkä oli\nmyöskin hyvin kunnioitusta herättävä otus. Se oli sukua alkuhärälle ja\nasusti korkealla luoksepääsemättömissä vuoristoseuduissa. Hillittömässä\nvoimassaan se voi sarvillaan ja jaloillaan voittaa melkein minkä\ntahansa vastustajansa. — Norsuista ei kuule enää puhuttavan\nAssurbanipalin aikana. Todennäköisesti ne tuohon aikaan oli hävitetty\nsukupuuttoon noista seuduista. — Hyvin mielellään metsästettiin\nvilliaaseja, jotka kilpailivat nopeudessa gasellin kanssa.\n\nHevonen sitävastoin ei ole Mesopotamiassa kotimainen. Sitä alettiin\nkäyttää kotieläimenä pian Hammurapin ajan jälkeen. Hänen aikanansa\nse oli siellä tuntematon, kuten Egyptissäkin. Sen huomaa siitä, että\nHammurapin lakiteoksessa luetellaan omaisuudesta puhuttaessa vain\naaseja, nautakarjaa, lampaita ja sikoja, mutta ei hevosia. Mutta\nhiukan myöhemmin tämä jalo eläin esiintyy ensimmäistä kertaa eräässä\nyksityisessä asiakirjassa, jossa annetaan opastusta sen ruokkimisessa.\nHevosen babylonialainen nimi oli »vuoriston aasi». Se osoittaa,\nmistä tämä kotieläin on peräisin. Arjalaiset kansat ne hevosen\ntoivat. Niinkuin indoeurooppalaiset ylipäänsäkin, he olivat tämänkin\nmiellyttävän eläimen kesyttäneet. Babyloniassa ei käytetty hevosta\nratsueläimenä vielä moneen vuosisataan, vaan se valjastettiin vaunujen\neteen, varsinkin sotatarkoituksiin. Babyloniasta sotavaunut levisivät\nyli koko Etu-Aasian, Egyptin, Kreetan ja Kreikan ja tekivät 16.\nvuosisadalta alkaen e.Kr. sodankäynnin kokonaan uudenlaiseksi.\n\n\n\nAITOA KAUPPAKANSAA.\n\n\nBabylonialaisen sivistyksen varsinaisena perustana oli maanviljelys.\nMutta hienostuksen tälle sivistykselle antoivat ne rikkaudet, joita\n_kauppa_ tuotti Babylonian kansalle.\n\nSuuri osa muinaisesineistä, joita Babyloniasta on käsiimme joutunut,\non liikeasiakirjoja, jotka koskevat ostoa, lainaa sekä vuokra-\nja arentisopimuksia. Tämä tosiasia opastaa meitä älyämään, minne\nbabylonialaisten harrastukset suuntautuivat. Tämä kansa ei ollut\npelkästään maanviljelijöitä, vaan myöskin liikemiehiä enemmän kuin\nkaikki muut Etu-Aasian kansat. Vielä Raamatun profeetoillekin Babylonia\noli »kaupustelijain maa», ja »Niniven kauppiaat olivat lukuisammat kuin\ntaivaan tähdet.»\n\nAikana, jolloin Egypti ei vielä ollut päässyt pitemmälle kuin\nvaihtokauppaan ja luonnontalouteen, babylonialaiset jo maksoivat\nliiketoimissaan punnitulla kullalla ja hopealla. Näistä jalojen\nmetallien painoyksiköistä kehittyivät rahayksiköt. Muut itämaiset\nkansat ovat heiltä lainanneet kauppaa, mittaa ja painoa koskevat\nsanansa. Aina Kreikkaan saakka on kulkeutunut sellaisia lainasanoja.\n\nJokaisesta vähänkin merkitsevämmästä kaupasta, jokaisesta vuokra- ja\narentivälipuheesta, jokaisesta lainasta ja panttauksesta täytyi laatia\nkirjallinen sopimus, ja molempien osallisten kuin myös läsnäolevien\ntodistajain oli se allekirjoitettava. Olipa Hammurapin laeissa määräys,\nettä joka ilman todistajia ja välikirjaa osti jotakin, olipa se mitä\nhyvänsä, »oli varas ja hänet piti surmattaman.» Näistä ankarista\nlainmääräyksistä oli seurauksena, että sekä julkisiin että yksityisten\nvarastoihin kertyi joukoittain liikeasiakirjoja. On löytynyt kokonaisia\narkistoja sellaisia asiakirjoja, Babylonissa esim. Egibi & Poikain ja\nNippurissa toiminimi Murashshu & Poikain liikearkistot.\n\nNämä alati kasvavat oikeus- ja kauppa-asiakirjojen määrät Babyloniassa\ntodistavat hämmästyttävän korkealle kehittynyttä liike-elämää. Jo\nmuinaisessa Babyloniassa voitiin perustaa osakeyhtiöitä, voitiin mennä\ntakaukseen ja tehdä konkurssi, jossa jaettiin esim. 50 % määrätyille\nsaamamiehille ja 25 % tai vähemmän muille. Myöskin siihen aikaan\noli ihmisillä pankkitilinsä pankkiirin huostassa, ja maksut voitiin\nsuorittaa pankkiosoituksilla. Säilyneet oikeusasiakirjat todistavat\nmyöskin, että pitkät ja seikkaperäiset kirjelmät jo siihen aikaan\nolivat Justitia-rouvan suurin autuus.\n\nVakinainen kaava määrätynlaisissa taloudellisissa sopimuksissa\noli: »Toinen asianosainen älköön nostako kannetta toista vastaan»,\nlauseparsi, joka sanoo varsin paljon. Aivan tuntee, miten oikeusjutun\nuhka tässä maassa aina väreili ilmassa.\n\nMelkein kaikki tärkeät oikeus- ja liikesopimukset vahvistettiin myöskin\njumalten nimeen vannotuilla valoilla. Valan sisällys oli alkujaan aina\nse, että jumalilta anottiin rangaistusta sopimuksen rikkojalle. »Marduk\non lyhentävä hänen tulevat päivänsä», sanottiin esim. Vala oli siis\noikeastaan _kirous_.\n\nEräs sangen tyypillinen isän ja tyttären välinen sopimus\nuusbabylonialaisen valtakunnan loppuajoilta alkaa näillä isän sanoilla:\n»Olen sairas. Veljeni on työntänyt minut luotaan, ja poikani on\njättänyt minut oman onneni nojaan. Ota minut luoksesi, osoita minulle\nystävällisyyttä ja anna minulle ylläpitoa, niin kauan kuin elän,\nnimittäin ruokaa, voidetta ja vaatteita! Kaiken oikeuden tuloihini,\nmyöskin siihen osaan niistä, jonka omistan yhdessä veljeni kanssa,\ntahdon testamentata sinulle.» Tämän jälkeen sopimus jatkuu: »Tabtum» —\nse oli tyttären nimi — »kuuli isäänsä ja otti hänet luokseen taloonsa.»\nJa sitten määrätään, että hän saa elinaikansa nauttia tulojaan, mutta\nei saa toiselle henkilölle myydä, lahjoittaa tai pantata mitään niistä.\nSen, joka yrittää tehdä tyhjäksi tämän sopimuksen, tulevat Anu ja\nkaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa »kiroamaan peruuttamattomalla\nkirouksella. Nabu, Laivaan kirjuri, on lyhentävä hänen elinaikansa»\nja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa on »tuhoava hänen nimensä ja\nsukunsa.»\n\n\u003Ctb>\n\nLiikeasiain hoitamisen taidossa babylonialaiset olivat kaikkien\nlänsiaasialaisten kansojen oppimestareita, jopa foinikialaistenkin.\nTämä käy selville muun muassa siitä, että nämä jo toisen\nvuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. lainasivat babylonialaisen mitta-\nja painojärjestelmän, ja samoinhan El Amarnan ja Bogasköin löydöt\ntodistavat babylonian kielen samanaikaisesta maailmanherruudesta.\n\nEgyptin faaraoiden tavoin Babylonian kuninkaat henkilökohtaisesti\ntekivät aloitteen pitkänmatkan kaupparetkiin. Jo enemmän kuin 5\n000 vuotta sitten muuan babylonialainen pikkukuningas lähetti\nkauppakaravaaneja aina Välimeren rannikolle saakka noutamaan\nkiviä ja setripuita temppelirakennuksia varten ja Punaisen meren\nseuduille noutamaan kuparia ja kultaa. Ja vähän myöhempänä aikana\nkuninkaat kertovat seikkaperäisesti useihin eri maihin tekemistänsä\nkaupparetkistä, erittäinkin »Setrivuorille», s.o. Libanonille,\nPalestiinaan ja Egyptiin.\n\nJo 15:nnellä vuosisadalla e.Kr. Eufratin maat olivat kauppayhteydessä\nKyproksen kanssa, mistä saatiin kuparia. Voimme käsittää, miten\nlaajaa tämän kaupan on täytynyt olla, kun ajattelemme sitä tärkeätä\nmerkitystä, mikä kuparilla oli, ennen kuin rauta oli tullut käytäntöön.\nEttä babylonialaiset myös kävivät Intian kauppaa, ilmenee m.m.\nsiitä, että Intian kansat lainasivat babylonialaisen painoyksikön,\nminan.[143] Toisena todistuksena siitä on se tosiseikka, että\nHomeroksen lauluissa tinalla ja eräillä muilla kauppatavaroilla on\nintialaiset nimet, ja nämä ovat voineet kulkeutua Vähään-Aasiaan\nvain Niniven ja Baabelin kautta. Ne intialaisen koiran kuvat, joita\nusein näkee mesopotamialaisissa muistomerkeissä, ja Babyloniassa\ntehdyt teakpuulöydöt viittaavat myös vilkkaaseen yhteyteen Intian\nkanssa. Intiasta arvellaan myös pumpulikasvin tulleen Mesopotamiaan\nassyrialaisen hallitsijan Sanheribin aikana, noin 700 e.Kr. Kuningas\nkertoo itse: »Kansani keritsi puuta, joka kasvoi villaa, ja valmisti\nsiitä itselleen vaatteita.»\n\nTodennäköisesti kauppa- ja sivistysyhteys Babylonian ja Intian välillä\non tapahtunut etupäässä meritse Eufratin suulta käsin. Se tie nimittäin\noli verrattoman paljon mukavampi kuin pitkä maamatka läpi autioiden,\nvieraanvarattomien seutujen, joissa asusti villejä rosvoja.\n\nMuiden maiden tuotteista babylonialaisilla oli annettavana\nvaihtotavarana viljaa, taateleita, villoja ja sesamöljyä[144],\nsavitavaroita sekä kaislasta valmistettuja koreja, arkkuja, mattoja\ny.m. Myöskin maapihka eli asfaltti oli Babylonian ja Assyrian\narvokkaimpia tuotteita. Yhtyneenä valaistukseksi käytettävään\nnaftaan asfalttia kumpusi maasta monin paikoin. Sitä käytettiin m.m.\nmuurilaastin asemesta rakennuksissa ja veneiden tiivistämiseen.\n\nBabylonialaisten pitkät kaupparetket ovat sitä enemmän omiaan\nherättämään kunnioitusta, kun matkalla uhkasivat monet vaarat. Kuumuus\nsaattoi olla hirvittävä, varsinkin kun oltiin vähällä nääntyä veden\npuutteeseen, mutta suurin vaara uhkasi kuitenkin rosvojen ja muiden\nvihamielisten ihmisten taholta. Kauppiasten matkojen turvaaminen\nvieraissa maissa kuuluikin sentähden jo varhain valtakunnan tehtäviin.\nEl Amarnan ja Bogasköin kirjeet todistavat, että Etu-Aasian ja Egyptin\nkuninkaitten väliset diplomaattiset suhteet eivät koskeneet ainoastaan\nhenkilökohtaista ystävyyttä ja perhesiteitä, vaan niihin sisältyi myös\nhuolenpito heidän ulkomailla olevista alamaisistaan. Niinpä muuan\nPohjois-Mesopotamian kuningas valittaa Ekhnatonille, että hänen maansa\nkaravaaneja on ryöstetty Egyptin alueella, ja vaatii hyvitystä. Toisen\nkerran hän valittaa, että rosvot ovat Palestiinassa ahdistaneet ja\nsurmanneet mesopotamialaisia kauppiaita. Hän pitää tätä alamaisiaan\nkohtaan harjoitettua väkivaltaa persoonallisena loukkauksena häntä\nitseään kohtaan. Hän nimittäin sanoo: »Kanaan on sinun maasi. Sinun\nmaassasi olen joutunut väkivallan uhriksi.» Ja hän lopettaa vaatien\nvahingonkorvausta ja syyllisten ankaraa rankaisemista.\n\nEmme tiedä, johtivatko nämä tarmokkaat toimenpiteet mihinkään\ntulokseen. Mutta joka tapauksessa on mielenkiintoinen tosiseikka,\nettä matkustava kauppias jo noin 3 1/2 vuosituhatta sitten saattoi\nulkomaillakin luottaa kuninkaansa suojelukseen, ja tuskin erehtynemme,\njos laskemme kansainvälisen oikeuden alkaneen näihin aikoihin.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nBruno Meissner, Assyrische Jagden (»Der alte Orient» 1911).\n\nFriedrich Delizsch, Handel und Wandel in Altbabylonien.\n\nHermann Rancke and Arno Poebel, Babylonian legal and business documents\nfrom the time of the first dynasty of Babylon.\n\nAlbert T. Clay, Legal and Commercial transactions, daled in the\nassyrian-babylonian and persian periods, chiefly from Nippur.\n\nWalter Schwenzner, Das geschäftliche Leben im alten Babylonien (»Der\nalle Orient» 1916).\n\nBenno Landsberger, Assyrische Handelskolonien in Kleinasien aus dem\ndritten Jahrtausend (»Der alte Orient» 1925).\n\n\n\n\nBABYLONIAN YHTEISKUNNALLISET OLOT.\n\n\n\nKUNINGASVALTA, RAHAMIEHET JA PIENVILJELIJÄT.\n\n\nTutkiessamme Kaksoisvirtainmaan oikeusasiakirjoja, jotka\nluokittelevat ihmiset ylhäisiin eli aatelisiin, tavallisiin ihmisiin\nja orjiin, saamme voimakkaan vaikutelman, että Babylonia oli aito\nyliluokkayhteiskunta, missä aivan erikoisesti saatettiin tarvita\nHammurapin tapaista pienten ja köyhäin oikeuksien puoltajaa. Mutta\nmitenkähän moni hallitsija antautui niin läheiseen kosketukseen\nkansansa kanssa kuin tämä maanisä? Myöhempinä aikoina ei ollut suinkaan\nkaikkien suotu »katsella kuninkaan kasvoja ja elää», kuten sanottiin.\nHovimenot olivat Assyriassa ja Babyloniassa yhtä ankarat kuin faaraon\nhovissa, ja mateleva hovimies ei arkaillut nimittää itseään »kuninkaan\nkoiraksi.»\n\nJoka haluaa tutustua tekopyhien korulauseiden näytekokoelmaan, jossa\nsanojen tarkoituksena on kuninkaan mielistely, lukekoon kirjeen, jonka\neräs korkea virkamies kirjoitti Assyrian kuninkaalle Asarhaddonille\nsaadakseen poikansa hovipalvelukseen. Mies alkaa m.m. kauniisti\nväittämällä kuninkaan hallituksen olevan niin siunausta tuottavan,\nettä »vanhat tanssivat, nuoret laulavat, naiset ja tytöt astuvat\nmorsiusvuoteeseen ja ovat hedelmällisiä. Miehille, jotka ovat tehneet\nsyntiä ja odottaneet kuolemaa, on herrani kuningas antanut uuden\nelämän; ja ne, jotka vuosikausia ovat viruneet vankeudessa, olet sinä\nvapauttanut. Ne, jotka ovat kauan sairastaneet, ovat tulleet terveiksi,\nnälkäiset ovat tulleet ravituiksi, laiha lihoo. Puut notkuvat hedelmien\npainosta. Ainoastaan minä ja poikani olemme sielultamme surullisia ja\nsydämeltämme murheellisia.\n\nHiljattain on herrani kuningas osoittanut rakkautta Niniveen, sen\nkansaan, sen ensimmäisiin miehiin sanoen: 'Tuokaa tänne poikanne!\nAntakaa heidän seisoa minun edessäni!' Salli siis minun poikani seisoa\nyhdessä heidän kanssaan herrani kuninkaan edessä, niin tahdomme\nriemuita kaiken kansan kera ja tanssia ilosta.\n\nSilmäni luottavat herraani kuninkaaseen. Palatsiin kuuluvien joukossa\nei ole ketään, joka rakastaa minua. Minulla ei ole heidän joukossaan\nainoatakaan ystävää, jolle voisin antaa lahjan, niin että he voisivat\nottaa huoleksensa asiani ja edistää sitä. Herrani kuningas sääliköön\npalvelijaansa! Toivon, ettei kaikkien näiden ihmisten joukosta kellään\npanettelijallani olisi menestystä pahoissa hankkeissaan minua kohtaan.»\n\nMitenkähän paljon totuutta lienee ollut hovimiesten kauniissa\nkuvauksissa kansan tilasta? Maan hedelmällisyydestä huolimatta\nbabylonialaisen pienviljelijän kohtalo oli kova. Ensinnäkin jo valtion\nveroista selviytyminen oli hänelle kyllin rasittavaa. Kaupungeissa\nnämä suoritettiin rahassa, maalla maksettiin verona etupäässä\ntavaraa, kuten viljaa, taateleita, karjaa ja villoja, tai vero\nsuoritettiin päivätöinä, joita laskettiin jokaiselle. Enimmäkseen tähän\ntyövelvollisuuteen kuului kanavien kaivamista, heinän niittämistä,\ntiilenkantoa tai muuta työskentelyä valtion rakennushankkeissa määrätyn\nmonena päivänä.\n\nSyy talonpoikien sortamiseen oli kuitenkin ennen kaikkea heidän\nlainanantajissaan, jotka pitivät pienviljelijää täydellisessä\nriippuvaisuussuhteessa. Kylvöaikana hän oli säännöllisesti rahapulassa.\nTäytyihän hänen hankkia siemenviljaa. Ja hänen ahdinkonsa oli sitä\npahempi, kun vilja tietenkin siihen vuodenaikaan oli kalliimpaa\nkuin konsanaan. Kun sitten tuli korjuuaika, tarvitsi hän jälleen\nrahoja voidakseen palkata työvoimaa. Sillä tavoin hän joutui aivan\nrahamiesten käsiin. Lainansa hänen oli maksettava viljassa sadonkorjuun\npäätyttyä käypään hintaan, joka juuri siihen aikaan vuotta oli\nalimmillaan. Niin joutui suuri osa peltomiehen hiestä ja vaivasta hänen\nlainanantajilleen, ja mies parka joutui vuosi vuodelta yhä enemmän\nriippuvaiseksi saamamiehistään. Sellaisella koronkiskuriliikkeellä\nelivät ja kukoistivat etenkin suuret pankit, joita jo aikaisin kasvoi\nBabyloniin ja muihin suurkaupunkeihin, ja joista ennen mainittu »Egibi\n& Pojat» lienee ollut tärkein. Tämä pankkiirisuku vastasi usean\nmiespolven aikana Babylonian Rotschildejä.[145] Nämä sekä nippurilainen\ntoiminimi Murashshu & Pojat[144] hallitsivat Kaksoisvirtainmaan\nliike-elämää aina persialaisaikaan saakka.\n\nSellaisilla yhtiöillä saattoi toisinaan olla suunnattomat pääomat.\nVoitto oli yleensä erittäin suuri. Sijoitetun rahamäärän kaksin-\njopa nelinkertainen voitto oli sääntönä, mutta kymmenkertaisiakin\nvoittoja esiintyy. Ei ole ihmeteltävää, että korko oli korkea. Se nousi\nmuinaisbabylonialaisen lain mukaan 20 %:iin rahalainoissa ja noin 30\n%:iin viljalainoissa. Syynä tähän suureen eroon oli todennäköisesti\nviljanhintojen vaihtelevaisuus. — Assyriassa sitävastoin ei korkoa\nnähtävästi milloinkaan oltu laillisesti säännöstelty. Seurauksena oli\nhirvittävä koronkiskominen. Korko saattoi siellä nousta aina 50 %:iin.\n\nMonet temppeleistä olivat myöskin suurpankkeja. Pyhäköt olivat\ntäällä kuten Egyptissäkin suuria tilanomistajia, jotka kokosivat\nvaltavia rikkauksia. On kuvaavaa, että pohjoisbabylonialaisessa\nSipparin kaupungissa ensimmäinen pankkiiri oli — itse auringonjumala,\ntai selvemmin sanottuna: hänen pappinsa ja papittarensa, joiden\njoukossa oli kuninkaan tyttäriäkin, tekivät lainakauppoja jumalan\nlaskuun. Papitarten keskuudessa mainitaan olleen kuitenkin niin\nihmisystävällisiä lainanantajia, etteivät he ottaneet köyhiltä mitään\nkorkoa. Muuan sipparilainen velkakirja kuuluu esim. näin: »Sin-itura on\nlainannut auringonjumalan temppelistä 10 hopeasikliä[146] ilman korkoa.\nNiin pian kuin temppeli tahtoo, on hänen maksettava rahat takaisin.»\n\n\n\nNAISEN ASEMA BABYLONIASSA\n\n\non Kaksoisvirtainmaan yhteiskunnallisten olojen miellyttävimpiä puolia.\nNaisella oli siellä kunnioitettu ja itsenäinen yhteiskunnallinen\nasema. Hänellä oli yksityisomaisuutta ja oikeus hallita sitä itse; hän\nsaattoi harjoittaa liikettä omintakeisesti ja itse tehdä sopimuksia ja\nsitoumuksia. Tapaamme hänet toiminnassa sekä kaupan ja teollisuuden\nettä maatalouden alalla; toisinaan näemme hänet myös kirjurina, ja\njumalanpalveluksessa hän esiintyy papittarena tai ennustajattarena. Ja\nolemme nähneet, että jos mies erosi vaimostaan, tämä sai säännöllisesti\nmyötäjäisensä takaisin.\n\n\n\nORJAYHTEISKUNTA.\n\n\nOrjuudella näyttää — ainakin säilyneistä asiakirjoista päättäen —\nolleen paljon suurempi merkitys Eufrat-Tigrismaissa kuin Niilinmaassa.\nSekä maanviljelystä että käsiteollisuutta harjoitettiin käyttäen\nsuureksi osaksi orjien työvoimaa. Varmaan orjien kohtelu monesti oli\nkauhistavan kovaa sellaisen kansan keskuudessa kuin assyrialaisten,\njoilla julmuus oli aivan veressä. Käyttiväthän lempeämieliset\negyptiläisetkin ahkerasti ruoskaa, mutta assyrialaisiin ja\nvarmaankin myös osittain babylonialaisiin kansanluokkien välisiin\nseurustelutapoihin kuului, että jos palvelija oli tehnyt jonkin\nvirheen, niin »isäntä löi häntä päähän, ja jos palvelijatar oli sen\ntehnyt, löi emäntä häntä kasvoihin.»\n\nOn kuvaavaa, että aikalaisekseen niin läpeensä inhimillinen hallitsija\nkuin Hammurapi on laeissaan vahvistanut tavan, että »jos orja sanoo\nisännälleen: 'Sinä et ole minun herrani', ja omistaja näyttää todeksi,\nettä mies on hänen orjansa, niin isännän on leikattava häneltä korva.»\n\nOrjaa pidettiin paljon halpa-arvoisempana kuin vapaita ihmisiä, ja\nhänen arveltiin olevan väliasteella ihmisten ja eläinten välillä.\nSananlasku sanoo: »Ihminen on Jumalan varjo, mutta orja on vapaan\nmiehen varjo.» On kuvaavaa, ettei orja milloinkaan saanut pitää\npoikaansa omanaan. Isä oli yksinomaan vapaalla: »ihmisenpoika» merkitsi\nsamaa kuin »vapaa mies», ja sana sai ajan pitkään saman merkityksen\nkuin muinoin meillä käytetty »jalosukuinen» ja käytettiin sitä vain\nylhäisistä. Ulkonaisesti orja erosi vapaasta siinä, että hänen päänsä\noli paljaaksi ajeltu ja häneen oli pantu orjan merkki, tavallisesti\ntatuoimalla.\n\nLait eivät määrää mitään rangaistusta orjanomistajalle, joka\npahoinpiteli omaa orjaansa. Orjaa kohtaan harjoitettu väkivalta\nkiinnosti lainsäätäjää oikeastaan vain mikäli sellainen ilkityö\nmerkitsi tappiota orjan omistajalle.\n\nMutta juuri tähän halpamaiseen hyötynäkökantaan sisältyy orjalle\ntoiselta puolen jonkinlainen turva — monissa tapauksissa ainoa —\npahoinpitelyä vastaan. Kuten huolenpito kotieläimistä kuului jokaisen\netuihin, saivat myös pelkät itsekkäät syyt isännän huolehtimaan\norjiensa hyvinvoinnista, varsinkin, jos nämä olivat kyvykkäitä.\nErikoisen haluttuja olivat sellaiset orjat, jotka osasivat jotakin\nkäsityötä, ja heistä maksettiin paljon yli tavallisen kauppahinnan,\njoka muuten miesorjasta oli sama kuin härästä tai aasista, ja\norjattaresta puolet siitä.\n\nOn tallella sopimuksia orjanomistajien ja sellaisten henkilöitten\nvälillä, jotka ottivat opettaakseen orjalle jotakin ammattia, niin\nettä tämä voi tuottaa enemmän tuloja isännälleen. Kerran on kyseessä\norja, joka pannaan kivenhakkaajan oppiin. »Hänelle on täydellisesti\nopetettava kivenveistäjän ammatti», sanotaan sopimuksessa. Tätä taitoa\ntarvittiin Babyloniassa paljon, sillä miltei jokaisella täytyi olla\nkaiverrettu sinetti, jotta hän voisi vahvistaa sopimuksia ja muita\nliikeasia kirjoja. — Kyseessä olevan orjan oppiaika on sopimuksen\nmukaan neljä vuotta. Orjan omistaja pitää hänet vaatteessa, mutta\nruoka on opettajan kustannettava korvaukseksi siitä, että hän hyötyy\norjan työvoimasta. Mistään muusta palkasta opettajalle ei tunnu\nolevan puhetta, korkeintaan lahjapalkkiosta oppiajan onnellisesti\npäätyttyä[147]; tällaisena palkkiona on eräässä toisessa tapauksessa\nmäärätyn arvoinen puku tai jotakin sen tapaista. Mutta ellei mestari\nopeta hänelle ammattia, niin hänen on maksettava orjan isännälle\nmäärätty vahingonkorvaus hukkaan menneestä työvoimasta.\n\nToisella kertaa on orjan opittava koko kutojanammatti. Oppiaika kestää\nviisi vuotta, ja ehdot ovat edellisten kaltaiset.\n\nMuutamat orjanomistajat pitivät useampia orjia, kuin mitä he itse\ntarvitsivat työhön omassa talossaan ja tiluksillaan. He voivat\nnimittäin saada sievoiset tulot vuokraamalla heitä varsinkin\nsadonkorjuun aikana, jolloin maatyöläisten kysyntä oli vilkas.\nVuokraaja suoritti melkoisen päivämaksun ja oli sitäpaitsi vastuussa\ntappiosta, joka voi tulla omistajalle, jos orja kuoli, karkasi,\nsairastui tai muuten tuli työkyvyttömäksi. Sellaisen lainmääräyksen\ntäytyi tietysti vaikuttaa inhimillisempään suuntaan, sillä siitä\nseurasi luonnollisesti, että jokainen, joka vuokrasi toisten orjia,\nvaroi kiristämästä heitä niin ankaralla työllä, että he rasittuivat\nliikaa.\n\nOrjat saivat koota yksityisomaisuutta, kunhan suorittivat isännälleen\nvuotuisen maksun. He voivat harjoittaa kauppaa ja pankkiliikettä,\nmutta heidän täytyi silloin luovuttaa omistajalleen määrätty prosentti\ntuloistaan. Kuulee myös puhuttavan orjista, jotka pääsivät isäntiensä\ntilanhoitajiksi, saavuttivat varallisuutta ja itse vuorostaan pitivät\norjia. Saattoipa orja päästä niinkin hyvään asemaan, että hänen\nisäntänsä piti edullisena vapauttaa hänet ja ottaa hänet lapsekseen,\njolloin orjan uudelle isälle taattiin turvattu toimeentulo.\n\nBabyloniassa oli enemmän nais- kuin miesorjia. Nämä olivat tavallisesti\nisäntänsä jalkavaimoja. Jos orjatar synnytti lapsia isännälleen, nämä\nluettiin vapaasyntyisiin, jos isä laillistutti heidät julkisesti\npuhuttelemalla heitä sanalla »lapseni». Orjatar, joka täten oli\nsaavuttanut isäntänsä suosion, saattoi tietenkin olla emännälleen\nvarsin vaivalloinen »haluten olla yhdenvertainen talon valtiattaren\nkanssa» sen oikeuden nojalla, ettei häntä ollut lupa myydä. Mutta\n\n    »orjatarta, joka ei saanut nauttia isäntänsä suosiota\n    ja jota ei kukaan mies valinnut vaimokseen,\n    orjatarta, joka ei suloudellaan\n    houkutellut puolisoa hyväilyihin,\n    orjatarta, jolta hänen puolisonsa ei suosiota osoittaen\n    paljastanut viimeistäkin verhoa»,\n\nhäntä pidettiin ylen onnettomana naisena, ja hän koetti loitsujen\navulla, kun ei muu auttanut, voittaa herransa suosion.\n\nOrjat olivat osaksi sotavankeja ja näiden jälkeläisiä, osaksi\nhenkilöitä, jotka eivät olleet voineet maksaa velkojaan, tai näiden\nvaimoja ja lapsia. Usein sattui, että jonkun täytyi tämän takia\n»myydä vaimonsa, poikansa tai tyttärensä», ja usein hän itse menetti\nvapautensa samasta syystä. Tapahtui myöskin, kuten olemme nähneet,\nettä eräät perheriidat päättyivät siihen, että poika, tytär tai vaimo\nmyytiin orjaksi. Voi myöskin sattua, että orjanmerkin sai vapaasukuinen\ntyttö, joka nähtiin yhdessä nuoren miehen kanssa, jota isä ei\nhyväksynyt, antaen tämän hurmata itsensä ja viedä pois kodistaan.»\n\nIsännän kuoltua oli tapana vapauttaa sekä orjattaret että näitten\nlapset. Muutenkin sattui orjien vapauttamisia. Mutta usein nämä itsekin\nkoettivat karkaamalla vapautua säälittävästä kohtalostaan. Jos karannut\norja saatiin kiinni, hän oikeastaan oli kuoleman oma. Tavallisesti\nhänen isäntänsä kuitenkin ilostui niin saadessaan hänet takaisin,\nettä hän tyytyi panemaan orjan jalkarautoihin estääkseen uuden\npakoyrityksen. Ken otti kiinni karanneen orjan ja jätti hänet takaisin\nomistajalle, sai rahapalkkien. Mutta se, joka auttoi häntä pakenemaan\ntai piiloitti hänet luokseen eikä voudin käskystä luovuttanut häntä,\noli kuolemanrangaistuksen alainen. Orjanmerkin poistamisesta oli myös\nmäärätty ankara rangaistus.\n\n\n\nLAKONTAPAINEN BABYLONIASSA.\n\n\nBabylonian yhteiskunnallisia oloja valaiseva on muuan\nuusbabylonialaisen valtakunnan aikainen kirje, jossa eräs virkamies\nilmoittaa toverilleen, että osa hänen piirinsä työläisistä on\ntyytymätön esimieheensä »eikä sen johdosta tahdo tehdä kuninkaan\ntyötä.» Kuningas on siksi määrännyt, että tyytymättömien johtajat on\nhaastettava oikeuteen. Kirjeen kirjoittaja ei tosin voi tehdä muuta\nkuin noudattaa kuninkaan määräystä, mutta hän toivoo lempeämmästä\nmenettelystä enemmän tuloksia. Hän nimittäin lopettaa kirjeensä näin:\n»Kaikki kivenhakkaajat ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sanoen:\n'Päällysmiehemme on sortanut meitä, sillä kukaan ei ole maksanut\npalkkaamme kahtena viime kuukautena,’ Anna sinä siis määräys, että\nheille maksettaisiin palkkansa, sillä he käyvät yhä uhkaavammiksi!»\n\nOsoituksena siitä, että tällaiset ilmiöt eivät olleet ainutlaatuisia,\non erään toisen virkamiehen kirje maaherralleen vastaukseksi tämän\ntiedusteluun, miten oli eräitten elonkorjuutyöläisten palkkauksen\nlaita. Kirjeen kirjoittaja vakuuttaa innokkaasti kautta Shamashin\nja Mardukin, että »he eivät millään tavoin ole voineet huonosti tai\nolleet riidanhaluisia» — sanonta, joka kertoo melko paljon sille, joka\nosaa lukea rivien välistä. Vielä selvemmän yleiskuvan tilanteesta saa\nvertaamalla tätä kirjettä kuninkaalle saapuneisiin kirjelmiin, joissa\nvirkamiehet pyytävät, ettei hän »antaisi heidän kuolla nälkään» tai\n»koiran tavoin nääntyä nälkään ja puutteeseen» tai valittavat: »Mieheni\novat nälkäkuoleman partaalla.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nFriedrich Delitzsch, Beiträge zur Erklärung der babylonisch-assyrischen\nBrieflitteratur (Delitzsch Haupt, Beiträge zur Assyriologie I).\n\nH.V. Hilprecht and Albert T. Clay, Business documents of Muraschu sons\nof Nippur.\n\nVictor Marx, Die Stellung der Frauen in Babylonien (Delitzsch—Haupt,\nBeiträge zur Assyriologie IV).\n\nJ. Kohler und F.E. Pelser, Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.\n\nEduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum.\n\nKarl Bucher, Die Entstehung der Volkswirtschaft: side I.\n\n\n\n\nUSKONNOLLISTA KANSAA.\n\n\nMuinaiset babylonialaiset olivat erittäin uskonnollista kansaa.\nKuningasten piirtokirjoituksissa perussävy on ilmeisen uskonnollinen,\nja he pitävät temppelien rakentamista kaikkein tärkeimpinä\nhallitustoiminaan. Eräästä Babylonian vanhimmista hallitsijoista\nsanotaan: »Niinkuin lehmä kääntää katseensa vasikkansa puoleen, niin\nhän kohdisti kaiken rakkautensa temppelin rakentamiseen.» Kuningasten\nsotatoimia mainitaan babylonialaisissa kirjoituksissa sitävastoin\nvain ohimennen. Siinä nämä kirjoitukset ratkaisevalla tavalla eroavat\nassyrialaisista, jotka kertovat etupäässä kuningasten sotaretkistä.\nAssyria oli aito soturivaltio, ja hallitsijaihanteena oli mainehikas\nsotasankari. Sen historia on kirjoitettu verellä. Babyloniassa taasen\nkuninkaan piti olla hyvä paimen, joka kokosi hajaantuneen laumansa.\nHänen päätehtävänään oli »järjestyksen» hankkiminen maahan.\n\nKun suuri temppelirakennus oli valmistunut, oli tapana julistaa\njumalanrauha maahan niiden seitsemän päivän ajaksi, jolloin vihkiminen\ntapahtui. »Seitsemänä päivänä palvelustyttö oli emäntänsä vertainen;\norja ja hänen isäntänsä kulkivat rinnakkain; pahan kielen ilkeät sanat\nmuuttuivat hyviksi — kaikki paha pysyi poissa temppelistä. Rikas ei\ntehnyt vääryyttä isättömälle ja äidittömälle, eikä mahtava loukannut\nturvatonta leskeä.»\n\n\n\nBABYLONIALAISTEN JUMALMAAILMA.\n\n\nMuinaisilla babylonialaisilla oli runsaasti jumalia. Näiden luvusta\non erilaisia tietoja, mutta tosiasiallisesti tunnemme neljättätuhatta\njumalannimeä. Korkein jumala on Anu, »jumalien isä ja kuningas» ja\ntaivaan herra. Kolmannessa taivaassa hän istuu valtaistuimellaan.\nHänellä on useita puolisoita, mutta hänen lempivaimonsa on\nIshtar, foinikialaisten ja kanaanilaisten Astarte, kuuluisin\nbabylonialaisista jumalattarista. Hän on aistillisen rakkauden ja\nhedelmällisyyden jumalatar, jolla silloin tällöin on rakkaussuhteita\nmyöskin ihmisiin ja eläimiin, mutta joka enimmäkseen tuottaa\nrakastajilleen tuhoa ja kuolemaa. Tarinat tietävät kertoa paljon hänen\nrakkausseikkailuistaan.[148] Mutta hän on myöskin sodan jumalatar,\njoka »kostuttaa maan verellä ja heittää kaatuneet suuriin röykkiöihin\nkentille.»\n\nRakkauden jumalattaren palvontaan oli yhtynyt hurjia tansseja,\nitsensäsilpomista ja hirvittävää siveettömyyttä. Hänen papittarensa,\n»temppeliportot», olivat jonkinlaisia prostituoituja, joilla oli oma\ntemppeliporttolansa, missä he varsinkin suurten uskonnollisten juhlien\naikana antautuivat paikalle tulviville muukalaisille.[149]\n\nMyöskin Ishtarin _papit_ palvelivat jumalatartaan siveettömyydellä.\nMiehisen elimen itsesilvonta kuului hedelmällisyyden jumalattaren\npalvelukseen sekä Babyloniassa että Vähässä-Aasiassa. Kun tämä kauhea\ntoimitus oli suoritettu uskonnollisen raivokohtauksen vallassa, seurasi\njotakin vielä inhoittavampaa: kuohitut pukeutuivat naisenpukuun ja\nantautuivat temppeliprostitution haltuun: »Ishtar oli muuttanut heidän\nmieskuntoisuutensa naisekkuudeksi.»\n\nSuurina Ishtarin juhlina kaikki riettaisiin juhlamenoihin kokoontuneet\n»portot, ilotytöt ja -pojat sekä luonnonvastaiset papit» viettivät\nhirveätä elämää. Puhtaat neidotkin uhrasivat silloin neitsyytensä.\nTulot tästä uhrista joutuivat temppelirahastoon. Liioiteltu on\nkuitenkin varmasti Herodotoksen väite, että »maan jokaisen naisen\ntäytyi kerran elämässään asettua Ishtarin temppeliin ja antaa\nmuukalaisen maata itsensä. Mutta tämän jätettyään hän on täyttänyt\nvelvollisuutensa jumalatarta kohtaan ja saa mennä kotiin. Kaikki, jotka\novat kauniita ja komeita, palaavat pian kotiin, mutta rumat saavat\nodottaa kauan, ennenkuin voivat täyttää lain käskyn. Onpa sellaisiakin,\njotka saavat odottaa kokonaista kolme tai neljä vuotta. Muutamin\npaikoin Kypros saarella vallitsee melkein samanlainen tapa.»\n\nArvossa lähinnä Anua oli _Ellil_, joka alkujaan oli »tuulien herra» ja\nmyöskin sai aikaan jokiveden tulvimisen. Kun sitten maailma jaettiin\nkolmia: taivaaseen, maahan ja veteen, tuli Ellilistä mantereen\nhallitsija, ja »maiden herrana» hän asusti korkeilla vuorilla. Anu ja\nEllil eivät kumpikaan olleet ihmisille suopeita. Ellil loi lohikäärmeen\npitääkseen heitä kurissa, ja myöhemmin hän sai aikaan vedenpaisumuksen.\nJa kun Ksisuthros säilytti henkensä, niin Ellil vihastui. — Ajan\npitkään Ellilin nuorempi kilpailija Marduk, Babylonin kaupungin\npääjumala, syrjäytti hänet yhä enemmän, ja hänen täytyi tyytyä verraten\nvaatimattomaan liikanimeen »vanhaherra».\n\nEllilin pääpuoliso, _Ninlil_, on maan lapsille suopeampi ja lausuu\nmielellään ankaralle puolisolleen hyvän sanan kurjien raukkojen\npuolesta, jotka anovat häneltä armoa ja apua. Hän on »suuri äiti ja\nihmisten armollinen puoltajatar.»\n\nAnusta oli tullut taivaan ja Eliitistä maan hallitsija, mutta Anun\npojasta _Ea_sta tuli meren jumala. Ja koska syvää vettä pidetään kaiken\nviisauden lähteenä, on Ea myöskin kaikkien taiteitten ja tieteitten\njumala. Hän on opettanut ihmisille kaikenlaista käsityötä ja on\nkirjoitustaidon keksijä. Hän on myös, päinvastoin kuin Anu ja Ellil,\nsuuri ihmisystävä. Juuri hän keksi pelastaa suojattinsa Ksisythroksen\nvedenpaisumuksesta. Myöskin hän moitti Elliliä ankarasti siitä, että\ntämä oli pannut toimeen tuon suuren tuhotulvan.\n\nEan ihmisystävällisyyden peri hänen poikansa _Marduk_ eli _Bel_, joka\nsyrjäytti sekä Anun että Ellilin näiden valta-asemasta ja tuli siis\nolemaan sekä taivaan että maan herra. Kun tuho uhkasi jumalmaailmaa,\nsitoutui Marduk nimittäin menemään vihollista vastaan sillä ehdolla,\nettä hän saisi vallan hallita kaikkia muita jumalia. Sen hän saikin\npalkakseen. Hän käytti isiltä perittyä viisauttaan isänsä tavoin\nsairaitten ja kärsivien ihmisten auttamiseen. Neljän koiransa\nseuraamana hän taisteli pimeyden henkiä vastaan ja auttoi valon\nvoittoon.\n\nMardukin merkitys kasvaa Baabelin kehityksen mukana, aivan kuin Amonin\nvaltaanpääsy seurasi Theban muuttumista Egyptin pääkaupungiksi. Kaikki\nihanteelliset ominaisuudet siirtyvät vähitellen Mardukille: hänestä\ntulee kaikkivaltias, kaikkiviisas, kaikkihyvä, pyhä ja vanhurskas.\nTäten on otettu askel yksijumalaiseen suuntaan, ei kuitenkaan niin\nsuurta kuin sillä, että Ekhnaton otti käytäntöön auringonjumalan\npalvonnan.\n\nOn olemassa myös monia muita jumalia, kuten kuun jumala, tulenjumala,\nilmojenjumala, joka lähettää virkistävän sateen, mutta voi myös\nosoittaa vihaansa ukkosenjyrinässä, »niin että taivaan jumalat\nkauhuissaan nousevat taivaisiin ja manalan jumalat ryömivät maan alle.\n»Manalan jumalalla on seitsemän poikaa, joita hän pitää »vankina»\nvartioimassa helvetin portteja. Tie kuoleman valtakuntaan alkaa\nsieltä, missä aurinko laskee erämaahan. »Manalan laivuri», jolla on\nmyrskylinnun pää sekä neljä kättä ja neljä jalkaa, kuljettaa vainajan\nensin lautalla joen yli. Itse tuonelaa ympäröi seitsemän muuria, kukin\nportteineen, joista jokaista vartioi yksi manalan jumalan pojista. Se\njoka on kulkenut porttien läpi, tulee »siihen synkeään asuntoon, josta\nei kukaan takaisin palaa, ja jossa hänen ruokanaan on tomu ja savi.»\n\nKaikkien olo on kuoleman valtakunnassa lohdutonta. Parhaassa\ntapauksessa voi lohduttautua sillä, että kuolemassa saa levätä. Pahat\nsaavat kurjimman kohtalon: he saavat »syödä kuolleitten kaupungin\njätteitä ja juoda sen katuojista ja levätä kivipaadella.»\n\nTässä synkässä valtakunnassa hallitsee manalan jumala, joka samalla\nkertaa on sodan ja ruton jumala, yhdessä puolisonsa kanssa, ja heidän\nseurassaan ovat kaikki pahat henget ja haltiat, jotka ihmisiä kiusaavat.\n\nMoni seikka viittaa kyllä siihen, että babylonialaiset uskoivat\nvainajain joutuvan manalassa tuomioistuimen eteen, mutta varmoja\ntodistuksia sellaisesta käsityksestä ei ole.\n\nAssyrian pääjumala oli _Assur_, joka alkujaan oli vain Assurin\nkaupungin suojelusjumala. Assyrialaisen kansanluonteen mukaisesti hän\noli luonnollisesti ennen kaikkea metsästyksen ja sodan jumala, joka\njohti omansa voittoon.\n\nBabylonialaisten jumalista huomaa, että ne ovat alkeellisen — tahtoisi\nsanoa kasvattamattoman tai puolivillin — mielikuvituksen luomia, aivan\nkuten Tor ja Fröja muinaispohjoismaisessa jumalaistarustossa. Nämä\njumalat ovat kuulumattoman voimakkaita, mutta heiltä puuttuu vastaavaa\nharkintaa ja itsehillintää. Neuvotteluissansa he toimeenpanevat\njuominkeja, kun tarvitsevat piristää järkeänsä; mutta silloin he\njuovat usein liikaa, niin että koko neuvotteleva jumalain kokous\ntorkahtaa. He maiskuttavat tyytyväisesti kukkuraisen pöydän ääressä,\nja kun he vainuavat ensimmäisen polttouhrin tuoksun, »he kerääntyvät\nkuin kärpäset» uhraajan ympärille. Silloin he iloitsevat kuin kiltit\nlapset siitä, että heidän oikukas päähänpistonsa tuhota koko ihmiskunta\nsuurella tuhotulvalla on mennyt myttyyn. Sillä kuka silloin olisi\nvalmistanut heille uhrin! Ja kuinka kolakkaa oli ollut heidän itsensä,\nkun vedenpaisumus ja rajumyrskyt raivosivat ja taivas oli monta\npäivää synkkä kuin yö! Miten märkinä ja nälkäisinä he sentään istua\nkököttivät ylhäällä taivaassa katuen sitä, mitä olivat aikaansaaneet!\n— Ja jos haluaa saada enemmän näytteitä näiden jumalain alkeellisesta\nluonteesta, niin ajateltakoon, kuinka Ishtar jumalatar, suuri\nmiestensyöjä, aina käyttäytyi.\n\nTunteitansa nämä jumalat ja jumalattaret purkavat samalla tavoin kuin\nvillit tai hillittömät lapset. He kirkuvat ja huutavat ja purevat\nkieltänsä, käyvät toistensa kimppuun ja repivät toisiansa tukasta. Ja\nennenkuin he uskaltautuvat taisteluun vaarallisen vihollisen kanssa,\nsyytävät he hänelle karkeuksia ja herjauksia jos minkämoisia samalla\nkertaa karaistakseen rohkeuttaan ja säikähdyttääkseen vihollisen lamaan.\n\nOlisi väärin sanoa olevan jotakin ylevää tuollaisissa kohtauksissa ja\njumalain elämän kuvissa, mutta määrättyä avosydämistä kertojalahjaa ne\nosoittavat. Samassa määrin kuitenkin, kuin Babylonian valtio kehittyi\nhyvinjärjestetyksi oikeus- ja kulttuuriyhteiskunnaksi, muodostui\njumalainkin maailmasta voimakkaiden, viisaiden ja hyvien olentojen\nihanneyhteiskunta, joka oli yhtä paljon korkeammalla heikkojen ja\nsyntisten ihmisten oloja, kuin taivaan tähdet ovat maata korkeammalla.\nSiellä, tähdissä ja planeetoissa, ne ilmestyivät nyt ihmisille. Ja\nnämä tähtijumalat, toisin kuin vanhat maailmanjumalat, olivat kaikista\nmaallisista tarpeista riippumattomia tarvitsematta edes ruokaa tai\njuomaa.\n\nOllen jumalain ilmestysmuotoja taivaankappaleista tuli palvonnan\nesineitä, ja kaikki tähtitaivaan ilmiöt käsitettiin varoittaviksi tai\nkehoittaviksi merkeiksi maan lapsille.\n\n\n\nENNUSTAJIA JA MERKKIEN SELITTÄJIÄ.\n\n\nBabylonialaisten uskonnon päätehtävänä oli tutkia jumalain tahtoa\neri tilaisuuksissa, että kuolevaiset ihmisparat osittain voisivat\nrukouksin ja uhrein torjua heidän vihaansa, osittain voisivat välttää\nryhtymästä sellaiseen, mikä oli jumalain tahtoa ja päätöstä vastaan.\nBabylonialaiselle oli hurskaus siinä, että nöyrästi ja uupumatta koetti\ntutkistella jumalain tahtoa, ettei tulisi pahoittaneeksi heitä.\n\nMuinaisaikana uskottiin yleisesti, että kaikki, mitä tässä\nmaailmassa tapahtui, oli yhteydessä määrättyjen luonnonilmiöitten\nkanssa. Erikoisesti Babyloniassa luultiin, että taivaankappaleitten\nkeskinäisestä asemasta ja ulkonäöstä eri aikoina voitiin lukea jumalien\ntahto ja ihmisten siitä riippuvat kohtalot. Tarkkaamalla näitä ja muita\nluonnonilmiöitä piti siis voida ennustaa tulevia tapahtumia, eikä siitä\nsyystä ryhdytty mihinkään tärkeisiin toimenpiteisiin, valtiotoimiin\ntai yksityisiin yrityksiin, koettamatta taikojen ja enteitten avulla\ntutkia, miten ne onnistuisivat. Ennetekstit ovat todennäköisesti laajin\nryhmä koko nuolenpääkirjallisuudessa. Jo tämä osoittaa, miten suunnaton\nmerkitys ennustustaidolla ja merkkienselityksellä oli Babyloniassa ja\nAssyriassa. Itse ennustusteksteistä ilmenee lisäksi, että oli tuskin\nainoatakaan ilmiötä luonnossa tai ihmiselämässä, jota Mesopotamian\nkansa ei olisi käsittänyt yliluonnollisten voimien aikaansaamaksi.\n\nTämä ennustustaito on Babyloniasta levinnyt myöskin Kiinaan —\nainakin esiintyy babylonialaisissa ja kiinalaisissa ennemerkki- ja\nennustusteksteissä niin ilmeisiä yhtäläisyyksiä, aina pikkuseikkoja\nmyöten, ettei juuri voi ajatella niiden syntyneen toisistaan\nriippumatta.\n\n\u003Ctb>\n\nIshtarilla ja muilla babylonialaisilla jumaluusolennoilla oli\nprofeettansa ja ennustajattarensa, jotka ennustivat tulevia asioita\nmäärättyjen merkkien johdolla, joita jumalattaren tai jumalan itsensä\nluultiin antavan, n.s. _oraakkelit_. Jokaisessa babylonialaisessa\ntemppelissä oli oraakkelikammio, »salaisuuden asunto», missä jumala\nmäärätyillä merkeillä ilmaisi tahtonsa papeille, kun nämä sitä häneltä\ntiedustelivat. Mutta tärkein oraakkelitemppeli oli Ishtarin pyhäkkö\nArbelassa lähellä Niniveä. Se kilpaili arvossa egyptiläisen Amonin\noraakkelin kanssa, joka sijaitsi Libyan erämaassa. Kreikan historiassa\noraakkeleilla, kuten saamme nähdä, tuli olemaan erittäin suuri merkitys.\n\nKokoelma Ishtarin ennustajattarien ja heidän miehisten virkaveljiensä\nkuningas Asarhaddonille antamia oraakkelivastauksia on vieläkin\ntallella. Yksi niistä kuuluu näin: »Älä kauhistu, oi Asarhaddon!\nIlmoituksen henki, joka sinulle puhuu, lähtee minun suustani, enkä\nminä salaa sitä. Vihollisesi sulavat jalkojesi juuresta niinkuin\nSivanin joet. Olen mahtava valtiatar, Arbelan Ishtar, joka olen lyönyt\nvihollisesi pakoon jalkojesi juuressa. Olenko milloinkaan puhunut\nsinulle sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt uskoa? Olen Arbelan\nIshtar; kuljen edelläsi ja rinnallasi sotaretkilläsi. Älä pelkää! Minä\nolen joukkosi keskellä.»\n\nVarsinaista ennustustaitoa oli useata lajia, kuten tähtienselitystaito,\nkyky selittää sääilmiöitä, lintujen lentoa ja muitten eläinten\nkäytöstä sekä tulkita erilaisten epäsikiöitten merkitystä, edelleen\nmaksastaennustus, maljastaennustus ja unien selittäminen.\n\nKaksoisvirtainmaan tavattoman tähtikirkkaan taivaan alla oli\ntähtienselitystaidolla eli _astrologialla_ aivan erikoiset\nedellytykset, ja sen keksijöinä pidetään »Idän viisaita», muinaisia\nkaldealaisia.\n\nInhimillisen taikauskon historia on kieltämättä mielenkiintoisimpia ja\nomituisimpia kohtia ihmiskunnan kehityksessä. Miten järjenvastaisilta\nmagia ja astrologia näyttänevätkin meistä, joilla on veressämme\nvalistusajan ja luonnontieteitten aikakauden kriitillinen katsantotapa,\ntosiasia on kuitenkin, että muinaisaikana valistuneimmatkaan henget\neivät kyenneet kokonaan vapautumaan tästä taikauskosta, että koko\nkeskiaika oli kaikkien salaisten tutkimusten ja taitojen kulta-aikaa,\nja että näillä vielä nykyaikaan asti on ollut suurempi merkitys, kuin\nmitä »valistunut aikamme» yleensä on taipuvainen uskomaan.\n\nTaivaankappaleet ovat vanhan itämaisen käsityksen mukaan »taivaan\nkirjoitusta», ja on vain osattava lukea sitä, niin voi ennustaa\ntulevaisuutta. Astrologit ovat soveltaneet käytäntöön lauseen:\n»Tähdissä on kirjoitettu.» Suurin merkitys ennustustaidossa oli\n_kuulla_. Onni tai onnettomuus riippui usein siitä, oliko kuu jonakin\nmäärättynä päivänä näkyvissä vai pilvien peittämä. Ja erikoisen\nkohtalokas vaikutus — enimmäkseen onnettomuutta tuottava — oli\nkuunpimennyksillä. Jos niitä sattui määrättynä ajankohtana, niin veli\noli tappava veljensä; toisina aikoina kuunpimennys voi merkitä valtavia\ntulvia ja nälänhätää, kapinaa, sotia ja tappioita. Kuuntarha voi olla\nmerkkinä siitä, että joukkokuolema tulisi kohtaamaan karjaa kedolla tai\nettä leijonat tekisivät tuhojaan ja kaikki kauppa ja liikenneyhteys\nestyisi.\n\nAuringonpimennyksiä pidettiin myöskin onnettomuutta tuottavina. Mutta\nmuuten ei _auringolla_ ollut läheskään niin suurta merkitystä kuin\nkuulla. Tärkeämpinä astrologit toki pitivät _kiertotähtiä_, varsinkin\nkirkkaasti loistavaa Venusta. Sen lasku ja nousu olivat erinomaisen\ntärkeitä, ja ne saattoivat senvuoksi, ajankohdasta riippuen, merkitä\njoko runsaita satoja tai katoa, voittoa tai tappiota. Juppiter tuotti\nmiltei aina onnea, kun Mars sitävastoin oli oikea turmion tähti.\n\nTähtisikermien eri asennoilla oli myös suuri arvo ennustustaidossa,\nmeteoreilla ja pyrstötähdillä samoin.\n\nAstrologiasta kehittyi taito taivaankappaleitten asentojen johdolla\nlapsen syntyessä tehdä horoskooppi tämän tulevaisuudesta. Mutta _niin_\npitkälle ei nähtävästi vielä ole päästy _muinaisessa_ Babyloniassa\nja Assyriassa, vaan vasta myöhemmin, Eufratinmaiden kreikkalaisena\nkautena. Mainittakoon esimerkki toiselta vuosisadalta e.Kr.: »Vuonna\n170, kuningas Demetrioksen hallitessa, Adar-kuun[150] 30. p:nä, kello\n6 aamulla syntyi poikalapsi. Samaan aikaan kuu oli aluksi Kaksoisten\ntähtikuviossa, aurinko Kalojen, Juppiter Vaa'an, Venus ja Mars Kauriin\nja Saturnus Jalopeuran tähdistössä.»\n\nEgyptiläisten tavoin babylonialaisilla ja assyrialaisilla oli myöskin\nkalenterissaan hyvät ja pahat päivänsä.\n\n\u003Ctb>\n\nKun sitten siirrymme siihen ennustustaitoon, joka sai ilmoituksensa\n_ilman voimilta_, niin huomaamme, että rajuilma aina merkitsi\nonnettomuutta, paitsi milloin sitä seurasi sateenkaari, sillä sitä\npidettiin jumalallisen armon merkkinä. Ukkonen saattoi, riippuen\najasta, jolloin se esiintyi, merkitä sotaa ja kapinaa, runsasta\nvuodentuloa tai katoa, tulvia tai heinäsirkkojen tuhotöitä. »Jos\nukkonen jyrisee kuin suuren koiran haukunta, niin se merkitsee, että\nPohjan kansat nousevat; jos se ärjyy kuin leijona, niin kuningas\nkukistuu; jos sillä on hyeenan ääni, niin kuninkaan poika tappaa\nisänsä» j.n.e. Silläkin oli merkityksensä, millä ilmansuunnalla salama\nnäkyi ja mihin aikaan päivästä satoi.\n\n_Maanjäristykset_ olivat aina, elleivät suorastaan tuhoatuottavia,\nainakin onnettomuutta ennustavia. Ne merkitsivät sotaa, kapinaa,\nvallankumouksia, kuninkaan kuolemaa tai »niin ankaraa nälänhätää, että\nsyötäisiin ihmisenlihaa». Jos ne kestivät koko päivän, ne ennustivat\nvaltakunnan perikatoa.\n\n\u003Ctb>\n\n_Lintujen lentoa_ tulkitsivat erikoiset »lintujenkatsojat». Etenkin\nhaukalla oli suuri merkitys tällaisissa ennustuksissa. Jos esimerkiksi\nhaukka ja korppi taistelivat keskenään kuninkaan nähden, niin\nmerkitsi Babylonian voittoa, jos haukka voitti, mutta tappiota, jos\nkorppi surmasi sen. Korppia pidettiin onnettomuuden lintuna. Eräässä\nennustustekstissä sanotaan: »Jos sotajoukko on liikkeellä ja korppi\nraakuu joukon edessä, niin se armeija ei palaa sotaretkeltään.» Haukka\non sitävastoin onnen lintu: »Jos joku menee sairaan luoja matkalla\nhaukka lentää hänen ohitseen, niin sairas paranee.»\n\n_Tuhoatuottavia eläimiä_ olivat erikoisesti käärmeet. Jos käärme\nhyökkäsi ihmisen kimppuun, niin se merkitsi määrätyissä olosuhteissa,\nettä hän oli kuoleva ennen sen vuoden loppua; toisissa oloissa se\ntiesi ankaraa tautia. Jos käärme hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin\nmäärättynä ajankohtana, oli se merkkinä siitä, että »hänen ystävänsä\nmuuttuisi vihamieheksi». Jos taloon ilmaantui siipimuurahaisia, niin se\nmerkitsi kuolemantapausta.\n\nSekä ihmisten että eläinten _epäsikiöt_ olivat kiitollisia välineitä\ntulevien asioitten selityksille. Itämainen mielikuvitus sai tässä\nvapaasti temmeltää. Säilyneitten epäsikiöluettelojen mukaan taivaan\nja maan välillä oli tuskin mitään tämänsuuntaista, jota muinaiset\nbabylonialaiset olisivat pitäneet mahdottomana. Siinä on kirjavana\nsekoituksena oikea ihmis-epäsikiöitten ihmenäyttely, etenkin kaikkia\nmahdollisia eläinmuotoja, ihmisen ja koiran sekasikiöitä ja sitten\nluonnollisesti sellaisia todella esiintyviä epämuodostumia kuin\nyhteenkasvaneita sikiöitä y.m. Ja mitä eläinten epäsikiöihin tulee,\nniin usein esiintyvä aihe: »Jos lammas synnyttää leijonan» on kuvaavaa\nsille, mitä vanhat babylonialaiset luulivat mahdolliseksi tässä\nmatoisessa maailmassa. _Ajateltavissa_ oleva ja mahdollinen selitys on\nkuitenkin, että tässä ja tämänkaltaisissa tapauksissa tarkoitettiin\nainoastaan jonkinlaista yhtäläisyyttä sikiön jonkin ruumiinosan ja sen\nolennon välillä, jonka mukaan sitä nimitettiin.\n\nKaikenlaisilla epäsikiöillä oli merkityksensä sen enteinä mitä\ntuleman piti, mutta eniten huomiota kiinnitettiin tässä suhteessa\nkuninkaallisiin epäsikiöihin. Useimmissa tapauksissa sellaiset enteet\novat onnettomuutta tuottavia. Pelkät pahat ennustukset täyttävät\nkokonaisia nuolenpääkirjoituslevyjä, ja näköjään aivan mitättömien\nepämuodostumien perusteella niissä usein ennustetaan mitä kauheimpia\nonnettomuuksia. Mutta kaikeksi onneksi maailmaan syntyy silloin tällöin\nonneatuottaviakin lapsia. Jos ne ovat kaksoiset ja kooltaan suuret,\nniin ne merkitsevät Babylonian valtakunnan laajentumista. Ja lapsen\nerikoisen lihavista ja hyvin kehittyneistä ruumiinosista voidaan\npäätellä tulevaa hyvinvointia ja ruoan runsautta. Sitävastoin on\naivan varmasti nälänhätä odotettavissa, jos esim. emäsika käyttäytyy\nniin sopimattomasti, että itse syö jälkeläisensä. On vaikeampaa\nymmärtää, minkä tähden sen, että nainen synnyttää sian, pitäisi\nmerkitä, että nainen anastaa itselleen maan kruunun.[151] Jos hän\nsitävastoin synnyttää lampaan, niin kuningas pääsee eroon kaikista\nkilpailijoistaan. Mutta jos nainen synnyttää käärmeen, se ei ole hyvä\nmerkki.\n\nEräässä ennustuskirjassa sanotaan: »Jos emälammas saa viisi karitsaa,\ntapahtuu maassa vallankumous. Jos yhdellä karitsalla on ihmisen pää,\ntoisella leijonan pää, kolmannella hyeenan, neljännellä koiran ja\nviidennellä lampaanmuotoinen pää, niin maassa tehdään murhia.» Samoin\njos nainen synnytti lapsen, jolla oli vain yksi korva. Jos syntyi\nkorvaten lapsi, tuli maahan hätä. Lapsi, jolla oli leijonan korva,\nmerkitsi sitävastoin, että maahan oli tuleva voimakas hallitsija. Ja\nkun syntyi lapsi, jolla oli sian pää, oli asialla se ilahduttava puoli,\nettä se ennusti karjaonnea ja yleistä hyvinvointia siihen kotiin.\n\n\u003Ctb>\n\nTärkeämpiä kuitenkin olivat ne enteet, joita tutkittiin katsomalla\nuhrieläinten, varsinkin lampaitten _maksaa_, toimitus, jolla\nmyöhempinä aikoina roomalaisessa valtioelämässä oli niin suunnattoman\ntärkeä merkitys. Tapa oli kulkeutunut roomalaisille Eufratinmaista\nheettiläisten, kreikkalaisten ja etruskien välityksellä. Maksassa\narveltiin tunteitten ja mielenliikutusten sijaitsevan. Käytettiinpä\nbabylonialaista sanaa, joka merkitsi maksaa, yleisesti merkityksessä\n»mieli» tai »sielu». Maksaa pidettiin myöskin maailmankaikkeuden\npienoiskuvana. Luultiin, että jokaisella tämän elimen osalla oli\nsiinä vastaava kohtansa. Arveltiin siis, että maksa paremmin kuin\nmikään muu kuvasti tulevia asioita. Maksan tutkiminen oli myös sitä\nkiitollisempaa, kun siinä eri eläimillä ilmenee paljon yksilöllisiä\neroavaisuuksia. Kuten käden viivat ovat jokaisella ihmisellä erilaisia,\nniin on eri eläinten maksan viivoissa aina _jotakin_ eroavaisuutta.\nSappirakon asema ei myöskään aina ole sama. Näiden seikkojen\nperusteella Babyloniassa kehittyi äärimmäisen yksityiskohtainen\nennustusjärjestelmä.\n\n»Maksasta ennustamisen» taito on vähintään 4 000:n vuoden vanha.\nHavaintovälineinä niille, joille opetettiin tätä taitoa, käytettiin\ntuon tärkeän elimen savikuvia. British Museumissa on eräs Hammurapin\nhallitsijasuvun aikainen maksan savimalli, joka on kirjoitettu aivan\ntäyteen opastuksia, miten sen avulla on tulkittava tulevaisuuden\narvoituksia. Ja Assurbanipalin kirjastossa oli suorastaan tämän taidon\noppikirjoja.\n\nEsitämme pari otetta eräästä maksankatsomisesta, joka enemmän kuin 4\n1/2 vuosituhatta sitten kerran suoritettiin Sargon I:lle ja jota sitten\npidettiin koko hänen tulevaisuutensa ilmoittajana. Sentähden Sargon\nolikin suuri ja menestyksellinen soturi ja valtakunnan perustaja. Siinä\nsanotaan: »Jos sappirakko on täynnä sappea, niin se on onnellinen\nenne, jonka johdosta Sargon lähti sotaan Elamia vastaan ja tuhosi\nelamilaiset. Jos sappirakko sitävastoin on kuin tyhjä säkki, ja jos\nsappirakon oikealta puolelta lähtee kiila ja maksassa sen edessä näkyy\nseitsemän syvennystä, niin se on enne, joka Sargonille merkitsi sitä,\nettä koko maan asukkaat nousivat häntä vastaan ja saartoivat hänet\nAkkadin kaupunkiin. Mutta Sargon hyökkäsi ulos kaupungista ja löi\nheidät maahan.»\n\n\u003Ctb>\n\n_Maljasta ennustaminen_ suoritettiin siten, että valettiin öljyä\nvesimaljaan tai päinvastoin ja tutkittiin kuvioita, joita molemmat\nyhteensulautumattomat nesteet silloin muodostivat. Vanhassa\nTestamentissa käytetään kuvaavasti sanaa »malja» merkityksessä\n»kohtalo».\n\nEttä _unenselityksillä_ myös on ollut suuri arvo Eufratinmaissa,\nilmenee suuresta määrästä unikirjoja, joita on löytynyt Assurbanipalin\nkirjastosta. Historiallisissa teksteissä puhutaan usein unista,\njotka vaikuttavat ratkaisevasti kuningasten päätöksiin. Muistammehan\nmyös, miten tärkeinä israelilaiset pitivät unia. Erikoista huomiota\nkiinnitettiin uniin, joissa pään päällä kannettiin jotakin, esim.\ntaateleita tai vuorta. Tämä johtaa ajatuksen etsimättä Joosefin\nantamaan selitykseen faaraon ylimmäisen leipurin unesta, että hän\nkantoi päänsä päällä kolmea vehnäleipäkoria, ja että linnut söivät\nniistä. Joosef selitti, kuten muistamme, unen niin, että faarao kolmen\npäivän kuluttua hirtättäisi miehen, ja linnut söisivät hänen kuolleen\nruumiinsa.\n\n\u003Ctb>\n\nBabylonialaisten mielestä koko luonto alkaen muurahaisesta tai\npienimmästä homesienestä aina tähtitaivaan ihmeisiin saakka oli\nkuin suuri kirja, jonka salaperäiset kirjoitusmerkit paljastivat\ntulevaisuuden niihin perehtyneelle. Vähäpätöisimmilläkin ilmiöillä,\nesim. karitsan määkimisellä tai linnun lennolla, oli oma merkityksensä\nmäärättyjen tapausten enteenä.\n\nLuulisi niin runsaasti rehoittavan taikauskon vaikuttaneen kansaan\nalituisena painajaisena, lamauttaen kaiken toimintatarmon.\nMutta babylonialaisten onneksi — niin on sanottava — tulevien\ntapahtumien ennustamistaito oli erikoisen uhri- ja ennuspappien\nluokan salaisuutena, ja he säilyttivät huolellisesti kallisarvoista\naarrettaan. Tämän yhteiskuntaluokan keskuudessa salaisuudet periytyivät\nisältä pojalle. Ja ainoastaan suvun parhaat saivat hoitaa tuota\nkorkeata virkaa. Kukaan, joka oli saastaista syntyperää, s.o. syntynyt\navioliiton sivussa, kukaan, joka ei ollut täydellinen vartaloltaan ja\nkasvultaan, kukaan kierosilmäinen tai jolla oli aukko hammastarhassaan\ntai jolta oli sormi katkennut tai joka sairasti spitaalia tai\nsukupuolitautia, ei saanut lähestyä uhrialttaria.\n\n\n\nPAHAT HENGET JA LOITSUT.\n\n\nBabylonialaiset panivat kaikki onnettomuudet, kaikki sekä ihmisten\nettä eläinten taudit pahojen henkien syyksi, jotka saattoivat\nihmisen sairaaksi ja riivatuksi. Koko avaruus kuviteltiin tällaisten\nvaarallisten pahojen henkien kansoittamaksi. Mutta erikoisesti ne\nväijyivät sellaisissa kaameissa paikoissa kuin vuorten onkaloissa,\nhaudoissa, raunioissa ja erämaissa. Siellä saattoi sellainen paha henki\näkkiä nousta »niinkuin tuuli ja tappaa elävän erämaassa.»\n\nBabyloniassa uskottiin yleisesti, että kuolleet vampyyrin hahmossa\nnousivat haudoistaan. Verenimijähenget »laskivat ihmisistä verta\nkuin sadetta. Ne kalvoivat ihmisten lihaa ja imivät heidän suonensa\nkuiviin.» Oli muuan paha henki, joka asusti luolissa ja rotkoissa ja\njolla ei ollut suuta, huulia eikä korvia. Öisin se harhaili koiran\ntavoin pitkin teitä ja katuja, tunkeutui taloihin, varasti väsyneeltä\nunen ja imi voimaa sairaan rinnasta. Toiset henget laskeutuivat\nvuoteeseen nukkuvien luo ja johdattivat sekä miehet että naiset\nsiveettömyyteen vastoin heidän tahtoaan.\n\nBabylonialaisten henkimaailmaa kansoittivat myös hevosihmiset,\npartaiset miehet, joilla oli linnun ruumis ja skorpionin häntä,\ntarueläimet, jotka olivat puoleksi vuohia, puoleksi kaloja tai\naarnikotkan ja käärmeen sekasikiöitä j.n.e. Sellaiset hirviöt\nhallitsivat juutalaistenkin mielikuvitusta, kuten Danielin kirjasta\nvoimme nähdä.\n\nPahoista hengistä oli seitsemän erikoisen pelättyä. Niillä oli\nkuvaavia nimiä kuten »Noita», »Kummitus», »Painajainen», »Väijyjä»,\n»Vainolainen», »Kiinniottaja». Eräässä assyrialaisessa runossa sanotaan\npahoista hengistä:\n\n    »Ne matelivat mahallaan kuin käärmeet,\n    ne täyttivät huoneen löyhkällä kuin rotat,\n    ne haukkuivat kuin koiralauma.\n    Yli korkeimman muurin, läpi paksuimman seinän\n    ne syöksyvät myrskytulvan tavoin\n    murtautuen talosta taloon.\n    Mikään ovi ei voi niitä sisään pääsemästä estää;\n    lukot ja salvat eivät saa niitä kääntymään takaisin.\n    Käärmeen lailla ne liukuvat ovesta;\n    salvan läpi ne puhaltavat sisään kuin tuuli.\n    Ne riistävät vaimon miehensä syleilystä,\n    ne tempaavat lapsen äitinsä helmasta,\n    ja karkoittavat miehen kodistaan.»\n\nBabylonialaiset ja assyrialaiset, kuten beduiini ja fellah vielä\ntänäkin päivänä, pelkäsivät niin suuresti pahojen henkien juonia pimeän\naikana, että he tuskin uskalsivat poistua asunnostaan auringonlaskun\njälkeen. Jos se oli välttämätöntä, niin se tapahtui äärimmäisen pelon\nvallassa, tarkaten jokaista risahdusta ja lakkaamatta, loitsuja\nmutisten. Vaaralliset henget voitiin nimittäin karkoittaa ainoastaan\nsuopeitten jumalien ja henkien avulla. Suojana pahoja henkiä vastaan\nolivat jalopeuroja ja härkiä esittävät jättiläispatsaat, joita\npystytettiin temppelien ja palatsien sisäänkäytäville. Ne esittivät\ntodennäköisesti hyviä suojelushenkiä, jotka auttoivat ihmisiä pahoja\nhenkiä vastaan.\n\nNoidat ja velhot olivat melkein yhtä vaarallisia kuin pahat hengetkin.\nHe saattoivat turmella ruoan ja juoman keitä halusivat, voivat hankkia\ntauteja häntä vaivaamaan ja hävittää talon kotirauhan nostattamalla\nvihaa miehen ja vaimon välille, sisarusten kesken ja vanhempien ja\nlasten välille. Taikuuden ja noituuden kielsivät sekä jumalallinen että\nmaallinen laki. Siitä syytetyn täytyi Hammurapin lakien mukaan — kuten\nolemme nähneet — kestää vesikoe.\n\nParhaimpana apuna sekä pahojen henkien että velhojen ja noita-akkojen\nilkeyttä vastaan olivat pappien loitsut. Kuten rukouksilla ja\nuhreilla yritettiin loitsuilla murtaa pahojen henkien voima ja estää\nniitä tuottamasta ihmisille sairautta ja tuhoa. Henkienmanaajia ja\nloitsupappeja kasvoi kuin sieniä sateella, ja heidän maineensa levisi\nkauas Eufratinmaan rajojen ulkopuolelle. Sekä ihmeittentekijöinä\nettä ennustajina kaikki muinaisajan kansat pitivät babylonialaisia\nsaavuttamattomina mestareina.\n\nJesaja puhui tosin kovia sanoja Baabelin kaupungille »sinun\ntaikatemppujesi paljoudesta ja sinun loitsujesi väkevästä voimasta»,\njonka luultiin auttavan kaikissa vaiheissa. Mutta kun turmion suuri\npäivä tulee, saadaan nähdä, mihin ne kelpaavat:\n\n    »Astukoot he nyt esiin!\n    Pelastakoot he sinut, jotka mittaavat taivaan\n    ja tähystelevät tähtiä\n    ja joka uudenkuun aikana julistavat, niistä\n    kohtalosi on tuleva ylitsesi!\n    Mutta katso, he ovat kuin olki,\n    joka tulessa poltetaan.\n    He eivät voi pelastaa elämääsi liekeistä.»\n\nKaikkien muinaisajan kansojen perimätiedot viittaavat Babyloniaan\nja Egyptiin loitsinnan kehtoina. Olihan Egyptissä samoinkuin\nBabyloniassa tapana turvautua manauksiin sairaudentapauksissa, mutta\nennen kaikkea harjoittivat egyptiläiset loitsintaa palvellakseen\nvainajia ja auttaakseen heitä toisessa maailmassa. Kuolemankirjahan on\nilmeisin todistus tästä. Babylonialaisten loitsinta taasen kohdistui\ntähän elämään, ja ominaista tälle on toiselta puolen usko pahoihin\nhenkiin, joita manaaja karkoittaa, ja hyviin henkiin, jotka hän ottaa\navukseen, toiselta puolen taas se tärkeä osa, joka astrologialla on\nbabylonialaisten taikauskossa. Egyptiläisten uskonnollisen käsityksen\nmukaan ei ollut olemassa pahoja eikä hyviä henkiä; jumalat itse olivat\nmanauksin voitettavissa.\n\nManauksensa papit lausuivat tai, oikeammin sanoen, kuiskasivat\ntai mutisivat, useimmiten öisin soihtujen valossa. Erinäisissä\ntiloissa kuului asiaan, että manaaja esiintyi punaisiin vaatteisiin\npukeutuneena. Toisinaan hän kuiskasi loitsukaavansa manattavaa pahaa\nhenkeä edustavan uhrieläimen korvaan. Manauksissa kehoitettiin pahoja\nhenkiä poistumaan lausumalla peloittavia uhkauksia siltä varalta, että\nnämä eivät luopuisi häijyistä vehkeistään. Manauksiin liittyi usein\nrukouksia, joissa käännyttiin hyvänsuopien jumalolentojen puoleen\npyytäen apua pahojen henkien ahdistamille heidän kiusaajiaan vastaan.\n\nEräästä kirjeestä 7. vuosisadalta e.Kr. saamme erittäin\nhavainnollisen kuvan menoista assyrialaisen sairastaessa: oveen on\nripustettu sika, lintu ja orjantappurapensas. Manaaja, punaisiin\nvaatteisiin pukeutuneena ja pitäen haukkaa kädessään, asetuttaa\nsairasvuoteen ympärille suitsutusastioita ja tulisoihtuja ja manaa\ntaudinaiheuttaneita pahoja henkiä poistumaan ovesta.\n\nHenkienmanausten kaavoja on löytynyt suunnattomat määrät\nAssurbanipalin kirjastosta. Siellä on manauksia ruttotauteja,\npäänsärkyä, kuumetauteja, riivaantumista, s.o. kaatuvatautisuutta tai\nmielipuolisuutta aiheuttavia pahoja henkiä vastaan, siellä kaavoja\ndemoneja vastaan, jotka aiheuttavat panettelua ja kirouksia, myrskyjä\nja rajuilmoja, siellä manauksia noita-akkoja ja poppamiehiä vastaan,\njotka kykenevät tuottamaan kuolemaa ja onnettomuuksia ihmisille. Eräs\ntyypillinen manaus kuului näin: »Manaa sinä taivainen suojelushenki\nja manaa sinä maallinen suojelushenki, paha henki, erämaan paha\nhenki, korkean vuorenkukkulan paha henki, meren paha henki, suon paha\nhenki! Manaa sinä taivainen suojelushenki, ja manaa sinä maallinen\nsuojelushenki tauti sisälmyksistä, tauti sydämestä, levottomuutta\naiheuttava sydämenkouristus, keltatauti, pääntauti[152], pahanlaatuinen\npunatauti, inhoittava ihottuma, munuaistauti, taukoamaton, kauhea\nsärky, painajainen!»\n\nSuurin manauskaavakokoelma on »Pahat henget» niminen laaja teos.\nPahaa henkeä manataan taivaan ja maan nimessä jättämään riivaamansa\nihminen ja »asettumaan asumaan johonkin toiseen paikkaan.» — Eräässä\ntyypillisessä manauskaavassa sanotaan: »Siihen hetkeen saakka, jolloin\npoistut riivaamastasi ruumiista, et saa ruokaa syödäksesi, et vettä\njuodaksesi, et järvestä, joista etkä kaivoista. Jos tahdot lentää\ntaivaaseen, et ole saava siipiä, jos tahdot jäädä maan päälle, et ole\nlöytävä itsellesi asuntoa. Poistu ihmisestä, hänen jumalansa pojasta!»\nSen sijaan rukoili manaaja jotakin hyvää henkeä asettumaan asumaan\npahan riivaamaan.\n\nParilla muulla manauskokoelmalla on nimenä »Polttaminen». Eräs keino\nvapauttaa ihminen toisen ihmisen kostolta tai kirouksesta, taudista ja\nsynnistä oli sellainen, että pappi poltti sipulin, lehden erältään,\nsamalla lausuen: »Aivan samalla tavalla kuin tämä sipuli kuoritaan\nja heitetään tuleen ja loimuava liekki sen kuluttaa, aivan samoin\nkuin sitä ei enää milloinkaan istuteta maahan, sen juuret eivät enää\ntunkeudu maahan, sen vana ei enää kasva esiin näkemään aurinkoa, se ei\nitse enää tule jumalten eikä kuninkaitten pöydälle, niin kuorittakoon\nkosto, kirous, tauti, synti! Nyt polttakoon ne loimuava tuli, ja kirous\nkadotkoon!»\n\nToiset näistä manauksista on kirjoitettu vanhalla sumerilaisten\nkielellä ja ovat niin muodoin ainakin 6 000 vuotta vanhoja. Toiset\non kirjoitettu assyrian kielellä, mutta tällaisten loihdintakaavojen\nkielellinen tutkiminen on osoittanut yhä todennäköisemmäksi, että\n_nämäkin_ alkujaan on kirjoitettu sumerilaisten kielellä.\n\nPikkulasten hengen riistävää kauheata demonia vastaan oli paras keino\nvalmistaa savesta tai maapihkasta, vahasta, puusta tai muusta helposti\npalavasta aineesta nukke ja viekoitella kaikenmoisilla taikatempuilla\ndemoni siirtymään nukkeen. Sitten kävi helposti päinsä tehdä paha henki\nvaarattomaksi joko lyömällä rikki tai polttamalla riivattu nukke.\nPoppamiehet ja noita-akat tehtiin vaarattomiksi myös polttamalla heidän\nkuvansa roviolla.\n\nEräs manaus noita-akkoja vastaan kuuluu seuraavalla kauniilla tavalla:\n»Kuka olet, raivosta kiehuva noita, jonka sydämessä syntyi sana, mikä\naiheutti onnettomuuteni, jonka kieli taikasanan ylitseni lausui, jonka\nhuulilta myrkytykseni lähti, ja jonka jalanjälkiä kuolema seuraa?\nKuule, sinä noita-akka, minä tartun sinun suuhusi, sinun kieleesi,\nsinun säkenöiviin silmiisi, sinun nopeisiin jalkoihisi, sinun eteenpäin\nsyöksyviin polviisi, sinun lakkaamatta heiluviin käsiisi ja sidon ne\nselkäsi taa. Kirkkaasti paistava kuunjumala hävittäköön ruumiisi ja\nheittäköön sinut vedellä ja tulella täytettyyn kuiluun!»\n\n\u003Ctb>\n\nUhreja ja manauksia kuului vertauskuvallisina toimituksina kaikkiin\njuhlallisiin välipuheisiin, ennen kaikkea rauhansopimukseen.\nMielenkiintoisen kertomuksen siitä, mitenkä tällöin meneteltiin,\nsisältää eräs n. v. 750 e.Kr. Assyrian kuninkaan ja erään Mati-ilu\nnimisen syyrialaisen ruhtinaan välillä tehty sopimuskirja. Silloin\nuhrattiin pukki ja lausuttiin seuraavanlaisia kirouksia sellaisen\ntapauksen varalta, että Mati-ilu rikkoi sopimuksen: »Kuten tämä pukki\nvietiin laumastaan eikä enää palaa sinne eikä enää asetu lauman\netunenään, niin myös Mati-ilu viedään, jos hän rikkoo valansa,\nmaastaan yhdessä poikiensa, tyttäriensä ja kansansa kera. Hän ei siinä\ntapauksessa enää saa palata sinne eikä saa asettua kansansa johtoon.\nJos Mati-ilu rikkoo tämän valansa, hakataan hänen päänsä poikki\nniinkuin tämän pukin pää. Tämä pää ei ole pukin pää — se on _Mati-ilun_\npää ja hänen poikainsa, hänen suurmiestensä ja hänen alamaistensa pää.»\n\nSitten hakattiin poikki pukin jäsenetkin samalla jatkuvasti verraten\nniitä Mati-ilun jäseniin ja lopuksi eläimen siitinelin seuraavin\nuhkauksin: »Jos Mati-ilu rikkoo valansa, tehdään hänestä portto ja\nhänen sotilaistaan naisia. Porttojen tavoin he tulevat ajelehtimaan\nkaupunkinsa kaduilla. Maasta maahan ajetaan heitä ja hedelmättömiksi he\nsaavat jäädä kuten muulit, ilman vaimoja ja lapsia. Ishtar on riistävä\nheiltä heidän miehuudenvoimansa.»\n\nTällaiset kiroukset ovat tunnusomaisia myöskin niille raja-\nja muistokiville, joilla ilmaistiin eri maa-alueiden rajat ja\nvarmennettiin haltijan omistusoikeus, perustuipa tämä sitten ostoon,\nperintöön tai lahjoitukseen. Tyypillinen on eräs 3 000 vuoden\nvanha kuninkaallinen maatilan »lahjoituskirja», joka on hakattu\nedellä mainitun tapaiseen muistokiveen. Se perusteellisuus ja\njuurtajaksaisuus, millä lahjoituksen ikuinen arvo taataan, ei jätä\ntoivomisen varaa. Loppuponsi kuuluu nimittäin näin: »Sen tapauksen\nvaralta, että tulevaisuudessa nousisi joku virkamies, olipa hän sitten\nminkä arvoasteinen tahansa ja koettaisi anastaa tämän lahjoituksen\nja sanoisi: 'Ei tämä tilus ole mikään kuninkaallinen lahjoitus', tai\njos sellainen mies peläten kuninkaan kirouksen kohtaavan itseään\nhoukuttelisi jonkun toisen henkilön: hullun, tyhmän, maankiertäjän\ntai roiston poistamaan tämän muistokiven, kaivamaan sen maahan tai\nkätkemään sen luoksepääsemättömään paikkaan tai vahingoittamaan sitä\nkivellä ja poistamaan kirjoituksen, niin tulevat tässä alla luetellut\njumalat suuttumaan häneen» — tässä luetellaan Anu, Bel, Ea, Shamash,\nMarduk, Ishtar, Ellil ja 40 muuta jumaluusolentoa. »Kirotkoot he\nhänet peruuttamattomalla kirouksella, joka tuottaa sairauden hänen\nylitseen! Hänen ruumiinsa peittäköön parantumaton spitaali ja hän\najettakoon kaupungin porteilta! Kokoonkyyristyneenä maatkoon hän\nkuten villiaasi kaupunkinsa ympärysmuurin ulkopuolella. Koiran tavoin\ntulkoon hän halveksimisen esineeksi kaupungin torilla! Rangaistakoon\nhäntä parantumattomalla vesitaudilla, hänen ruumiinsa täyttyköön\nsyövyttävällä myrkyllä. Vitsauksena kohdatkoon hänen maataan kato ja\nkuivuus, ja suuret jumalat hävittäkööt hänen nimensä, hänen siemenensä\nja jälkeläisensä ihmisten suusta!»\n\nSellaiset kiroukset ovat saman laatuisia kuin ne, joilla Hammurapi\nuhkaa sitä, ken rikkoo hänen laki määräyksiään vastaan: »Lähettäköön\nNin-karrak-jumalatar, Anun tytär, vaikean taudin hänen jäseniinsä,\nankaran, parantumattoman kuumeen, kuumeen, jonka laatua lääkäri ei\ntunne, ja jota ei voida lieventää millään kääreellä, kalmanpureman,\njota ei saata välttää!»\n\n\u003Ctb>\n\nVäittämäänsä kykyyn karkoittaa pahoja henkiä ja nähdä tulevaisuuteen\nperustui etupäässä babylonialaisten pappien — varsinkin heidän manuu-\nja ennepappiensa — niin suuri vaikutusvalta kansan mieleen, että\nhe, egyptiläisten hierarkian tapaan, ajoittain muodostivat valtion\nvaltiossa, jolle oli tunnusomaista sangen voimakas maallisten etujen\nharrastus. Jo yli 4 500 vuotta takaperin valitti eräs babylonialainen\nkuningas, joka koetti pitää pappeja aisoissa, että he »tunkeutuivat\nköyhän lesken puutarhaan, ottivat hänen puunsa ja ryöstivät\nhänen hedelmänsä», sekä että he »ryöstivät aasit ja oivalliset\nvetohärät»; ja vielä myöhemminkin kuulee puhuttavan samankaltaisista\njumalanpalvelijain harjoittamista väkivaltaisuuksista. Sitä\narveluttavammaksi kävi hierarkian maallinen valta, kun pappisarvo kulki\nperintönä. Eufrat-Tigrismaissa samoinkuin Egyptissä oli papistolla niin\narvokas asema, että prinsseille ja prinsessoille annettiin korkeita\npapillisia virkoja.\n\n\n\nVALITUSLAULUJA JA KATUMUSPSALMEJA.\n\n\nVerrattomasti korkeammalle tasolle kuin milloinkaan muulloin kohoaa\nbabylonialais-assyrialainen kirjallisuus muutamissa katumuspsalmeissa,\njotka on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Ne muistuttavat toisinaan\naivan hämmästyttävästi Vanhan Testamentin psalmeja. Persoonallinen\nsynninhätä ja syyllisyydentunto ilmaiseikse näissä sydäntävihlovalla\ntavalla. On kuulevinaan niissä Vanhan Testamentin profeettojen ja\npsalminlaulajien mahtavana kaikuvan äänen. Eräs kaikkein ylevimmistä\nkuuluu jättämällä pois osan kerroista ja kaavamaiset käänteet\nseuraavasti:\n\n    »Oi Herra, monet ovat minun syntini, suuret minun rikkomukseni.\n    Minä rukoilin apua, mutta ei kenkään ojentanut minulle auttavaa\n       kättä.\n    Minä itkin, mutta kukaan ei rientänyt rinnalleni.\n    Minä päästin kuuluville valitushuudon, mutta kukaan ei kuullut minua.\n    Tuskaisa on oloni; surun valtaamana luon katseeni maahan.\n    Ihmiset ovat paatuneita, kellään ei ole ymmärrystä.\n    Niin monta kuin heitä onkin — kukapa heisiä tietää jotakin?\n    Kukaan ei ymmärrä, tekeekö hän oikein vai väärin.\n    Laupiaan jumalani puoleen minä käännyn korkealla äänellä\n       huutaen häntä avukseni.\n    Oi Herra, älä hylkää palvelijaasi!\n    Hän makaa loassa — ojenna hänelle kätesi!\n    Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi!\n    Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan!\n    Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuni vaatteet!\n    Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,\n       niin vapahda minut niistä!\n    Oi jumalattareni, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,\n       niin vapahda minut niistä!\n\nValtavia ovat myös muutamat valitusrunot sairaudesta,\nvanhuudenheikkoudesta ja muusta surkeudesta, joka ihmistä kohtaa.\nKauneimman ja omintakeisimman niistä on jättänyt jälkeensä\nbabylonialainen Job, joka siinä on esittänyt mietiskelyitänsä ihmisen\nkärsimyksen arvoituksesta. Sen nimenä on »_Valitusruno vanhurskaan\nmiehen kärsimyksistä_». — »Kielensä kauneudessa, ajatustensa\nsyvyydessä, siveellisessä vakavuudessaan ja varsinkin loppusanojensa\nvaltavuudessa, jotka ilmituovat varman pelastuksen toivon, tämä\nruno kuuluu koko maailmankirjallisuuden ylevimpiin», sanoo eräs\nassyrialaisbabylonialaisen kirjallisuuden etevä tutkija.\n\nMe tunnemme tämän runon pääasiallisesti Assurbanipalin kirjaston\njäljennöksistä, mutta on paljon sisäisiä todistuksia siitä, että runo\n— huolimatta korkeasta esteettisestä ja siveellis-uskonnollisesta\ntasostaan — on paljon vanhempi Assurbanipalin aikaa. Aivan viime\naikoina onkin löytynyt melkoista vanhempi jäljennös eräästä toisesta\nBabylonian kaupungista.\n\nTekijän sanotaan olleen Babylonian kuningas. Runoelman kannattava\npohja-ajatus on, että vanhurskaankin kärsimykset palvelevat jumaluuden\nylistystä. Se kuuluu näin:\n\n    Korkean iän olen saavuttanut;\n    yli rajan olen käynyt.\n    Minne kääntynenkin,\n    vaikeata, vaikeata on.\n    Huoli on alinomainen;\n    menestystä en tunne.\n    Kun huusin jumalaani,\n    ei hän kääntänyt kasvojansa puoleeni.\n    Kun kutsuin jumalatartani,\n    ei hän päätänsä kohottanut.\n    Merkkienselittäjä ei tulkinnut\n    ennustuksillansa tulevaista;\n    uhreilla ei hankkinut\n    tietäjä minulle sovitusta.\n    Kun etsin merkkienselittäjän,\n    ei hän antanut minulle selitystä;\n    loitsija ei taikakeinoillaan\n    kirvoittanut kiroustani.\n    Kuinka nurjaa onkaan kaikki\n    tässä matoisessa maailmassa!\n    Kun katsoin taakseni,\n    näin ahdistuksen minua vainoavan.\n    Aivan kuin en uhria\n    jumalalleni olisi antanut\n    tai aterian aikana\n    jumalatartani huutanut,\n    en kasvojani maahan luonut\n    en tomuun langennut,\n    aivan kuin se,\n    kenen suuhun\n    rukous on takistunut,\n    jolle jumalanpäivää ei ole\n    ja jolta jumalain juhla on unohtunut,\n    aivan kuin se,\n    joka oli välinpitämätön\n    eikä jumalain käskystä välittänyt,\n    jumalanpelkoa ja kunnioitusta\n    ei väellensä opettanut,\n    ei jumalaansa rukoillut,\n    hänen ruokaansa nautitsi,\n    jumalattarensa hylkäsi\n    eikä hänelle juomauhria vuodattanut,\n    kuin se, joka kunniata saaneena\n    herransa unohti,\n    mahtavan jumalansa nimeä\n    kevytmielisesti mainitsi —\n    sellaiselta minä näytin.\n    Ja kuitenkin ajattelin ainoastaan\n    rukousta ja avuksihuutoa;\n    rukous oli sääntöni,\n    uhri minun tottumukseni.\n    Jumalten päivä\n    oli minun sydämeni halu;\n    jumalattaren päivä\n    oli rikkauteni ja voittoni.\n    Jumalten kuninkaan juhliminen\n    oli minun iloni;\n    hänen ylistämisensä\n    oli minun nautintoni.\n    Minä opetin maatani\n    kunnioittamaan jumalan nimeä;\n    jumalattaren nimeä kunnioittamaan\n    opetin minä kansani.\n    Kuninkaan kunnioitusta\n    teroitin minä heille,\n    palatsin kunnioitusta\n    opetin minä kansalle.\n    Minä luulin, että jumalalle\n    tällainen oli otollista!\n    Mutta mikä ihmisestä on hyvää,\n    se jumalalle on pahaa;\n    mikä hänestä on halpaa,\n    se jumalalle on mieleen.\n    Kuka voi ymmärtää,\n    mitä jumalat taivaassa harkitsevat?\n    Jumalan suunnitelmat ovat pimeyden peitossa,\n    kuka käsittää niitä?\n    Kuinka lyhyellenäkevät ihmiset\n    voivatkaan käsittää jumalan teitä?\n    Ken illalla vielä eli,\n    oli aamulla kuollut.\n    Äkkiä joutui hän tuskiin;\n    hetkessä oli hän lyöty.\n    Toisen kerran\n    laulaa ja soittaa ihminen;\n    tuossa tuokiossa hän jo\n    ulvoen itkee.\n    Kuin päivä ja yö\n    vaihtuu ihmisten mieli.\n    Nälissänsä\n    he ovat kuin kuolleet;\n    kylläisinä\n    he ovat mielestänsä kuin jumala.\n    Jos heille käy hyvin,\n    niin he puhelevat\n    taivaaseen noususta;\n    multa vaikeuksissa\n    he haastelevat\n    manalle menosta.\n    — — —\n    Vankilaksi on\n    taloni minulle tullut;\n    lihani kahleissa\n    ovat minun käsivarteni.\n    — — —\n    Ruoskalla on vainoojani lyönyt minut\n    haavoja täyteen;\n    sauvallansa hän on minut lävistänyt —\n    pisto oli kauhea.\n    Kaiken päivää\n    vainooja minua ahdistaa;\n    yöllä hän ei anna\n    minun hetkeäkään hengähtää.\n    Tuskissa olen kiemurrellut,\n    niin että jäseneni ovat kuin ruhjotut;\n    minun lihakseni ovat irtirevityt,\n    ne ovat — — —.\n    Vuoteellani\n    minä vyöhkyröin kuin härkä,\n    kuin lammas\n    oman likani tahraamana.\n    Minun kuumeeni tuskia\n    eivät loitsijat käsittäneet;\n    minun ennemerkkejäni\n    eivät merkinselittäjät ymmärtäneet.\n    Ei voinut loitsija\n    torjua sairauttani,\n    eikä sairasteluni loppua\n    ennustaja ilmoittaa.\n    Ei auttanut minun jumalani,\n    ei tarttunut minua käteen;\n    ei armahtanut minua jumalattareni,\n    ei hän astunut rinnalleni.\n    Avattu oli jo hauta\n    maahanpanijaiset valmiit;\n    ennenkuin olin kuollut,\n    valitusvirret kaikuivat.\n    Koko minun maani huusi:\n    »Miten onkaan hän tuhottu!»\n    Vihamieheni kuuli sen —\n    hänen kasvonsa kirkastuivat,\n    kadehtijani sai sen tietää,\n    hänen mielensä riemuitsi.\n    Tiedän kuitenkin päivän,\n    jolloin kyynelistäni on tuleva loppu,\n    jolloin suojelushenkieni joukossa\n    minua kunnioitetaan kuin jumalaa.»\n\nKun syventyy tähän murtuneen sydämen syvien tunteiden todistukseen,\non taipuvainen vetämään siitä liian kauas kantavia johtopäätöksiä\nbabylonialaisten uskonnollisesta kannasta. Mutta yhtä vähän kuin\nEkhnatonin Atoninhymni kelpaa egyptiläisten uskonnollisen käsityksen\ntai Platonin dialogit kreikkalaisen kansanuskon mittapuuksi, yhtä\nvähän saa babylonialaisista katumuspsalmeista tehdä johtopäätöksiä\nbabylonialaisten uskonnollisesta kannasta yleensä. Kaikkien kansojen\nkeskuudessa on esiintynyt persoonallisuuksia, jotka ovat kohonneet\näärettömän paljon kansalaistensa keskitasoa korkeammalle voimatta\nkohottaa heitä mukanansa korkeuksiin. Ja jos välistä katumuspsalmien\nvaikutus tempasikin mukaansa tavallisen kansan, ei siitä ollut sen\nsuurempaa seurausta kuin murtunut ja nöyrä _ryhti_, jolla toivottiin\nvoitettavan takaisin jonkun jumalan armo, aivan kuin nöyrryttiin\nvihastuneen kuninkaan edessä.\n\nAlkujaan katumuspsalmit ovat oikeastaan valituslauluja. Niissä ei\nole niinkään paljon kysymyksessä synti ja katumus, vaan pikemminkin\non tarkoitus voivotuksilla ja valituksilla herättää jumalain sääliä.\nTärkeämpää on näyttää nöyrältä ja kurjalta kuin osoittaa katumusta.\n»Kuinka kauan vielä?» ja »Lupaa sovitusta!» ovat alati uudistuvia\nhuudahduksia, joiden on hellytettävä jumala ja saatava hänen\nsydämensä lauhtumaan. Niinkuin loitsut johtuvat pahojen henkien,\nnoitien ja poppamiesten pelosta, niin valituslaulut ja jumalille\nosoitetut rukoukset perustuvat heidän vihansa pelkoon. Rukousten,\nkatumuslaulujen ja hymnien tarkoitus oli, kuten uhrinkin, saada jumalat\nsovinnollisemmiksi.\n\nKuinka läheisesti valituslaulut ja manaukset kuuluvat yhteen,\nnäkyy siitäkin, että katumuspsalmit päättyvät usein neuvoihin avun\nsaamisesta esim. siten, että kolme kertaa lausuu joitakin loitsukaavoja\nja tällöin kääntää kasvonsa taaksepäin. Tällaiset häiritsevät\npiirteet osoittavat selvästi, että muinaisessa Babyloniassakin\n_uskonto_ ja _uskonnollisuus_ olivat kovin usein aivan eri asioita.\nSaisi kokonaan väärän kuvan todellisuudesta, jos babylonialaisen\nkansanmiehen uskonnollista kantaa ryhtyisi arvostelemaan yksityisten\nkorkealle kehittyneiden henkilöiden sydämenvuodatusten perustalla.\nTyypillisimpänä uskonnon ilmauksena ovat siellä henkien manaukset ja\nennustukset. Joskin hymnit ja rukoukset vievät meidät uskonnollisen\nkehityksen korkeaan piiriin, niin jalkojemme juuressa ammottaa pohjaton\nsyvyys alhaista taikauskoa, jätteenä menneen, alhaisemmalla kannalla\nolleen ajan tasolta, jolle kuitenkin kansan suuri joukko oli jäänytkin.\n\n\u003Ctb>\n\nKiintoisan kuvan siitä osasta, mikä jumalanpelolla oli\nyksityiselämässä, antaa meille muuan lähes neljätuhatta vuotta vanha\nassyrialainen kirje, jonka kaksi naista on kirjoittanut Assuriin\nliikeasioissa matkustaneelle miehelle. Se kuuluu näin: Me olemme\ntäällä kotona kysyneet unienselittäjättäriltä. ennustajanaisilta\nja vainajien hengiltä ja saaneet tietää, että Assur jumala vaatii\nsinulta jumalanpelkoa, mutta sinä rakastat rahaa ja halveksit viettää\njumalaapelkääväisiä elämää. Etkö sinä voi olla Assur jumalalle\nmieliksi? Kun tämä kirje luetaan sinulle, mene heti Assurin temppeliin\nja pelasta elämäsi! Lopuksi kirjeenkirjoittajattaret tekevät paljon\npuhuvan kysymyksen: »Miksi et lähetä rahaa niistä kankaista, joita\nsinun piti myydä?»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nAlfred Jeremias, Handbuch der altorientalischen Geisteskultur.\n\nBruno Meissner, Die Kultur Babyloniens und Assyriens.\n\nHugo Winckler, Die babylonische Geisteskultur.\n\nHermann Schneider, Kultur und Denken der Babylonier und Juden.\n\nMorris Jastrow, Die Religion Babyloniens und Assyriens. (Laajat\nkirjallisuusviittaukset.)\n\nP. Dhorme, La religion assyro-babylonienne.\n\nArthur Ungnad, Die Religion der Babylonier und Assyrer.\n\nFrans Cumont, Den astrala religionen i forntiden. (Ranskasta\nruotsinnettu.)\n\nAlfred Jeremias, Die Panbabylonisten.\n\nAlfred Jeremias, Monotheistische Strömungen innerhalb der babylonischen\nReligion.\n\nArthur Ungnad, Die Deutung der Zukunft bei den Babyloniem und Assyrern\n(»Der alte Orient» 1909).\n\nR. Campbell Thompson, The devils and devil spirits of Babylonia.\n\nR. Campbell Thompson, The reports of the magicians and astrologers of\nNineveh and Babylon in the British Museum.\n\nLudvig Dennefeld, Babylonisch-assyrische Geburts-omina (Laaja\nkirjallisuusluettelo).\n\nChristliebe Fichtner Jeremias, Der Schicksalglaube bei den Babyloniern\n(»Mitteilungen der vorderstaatlichen Gesellschaft» 1923).\nS\nLeonard W. King, Babylonian magic and sorcery.\n\nFrançois Lenormant, Die Magic und Wahrsagekunst der Chaldäer.\n\nOtto Weber, Dämonenbeschwörung bei den Babyloniern und Assyrern (»Der\nalte Orient» 1906).\n\nEmil Behrens, Assyrisch-babylonische Briefe kultischen Inhalts aus der\nSargonidenzeit.\n\nFriedrich Delitzsch, Mehr Licht.\n\nWalter Schrank, Babylonische Sühnriten.\n\nHeinrich Zimmern, Babylonische Hymnen und Gebete (»Der alte Orient»\n1905 ja 1911).\n\nHugo Radau, Sumerian hymns and prayers to god Nin-ib from the temple\nlibrary of Nippur.\n\nCarl Wilhelm Belser, Babyolnischee Inschriften (Delitzsch—Haupt,\nBeiträge zur Assyrologie II.)\n\n\n\n\nMORAALI JA ELÄMÄNVIISAUS.\n\n\nEräässä kuuluisassa loitsussa luetellaan koko joukko erilaisia\nsyntejä, ja siitä saa selvän kuvan babylonialaisten uskonnollisista ja\neetillisistä käsityksistä. Manaaja huutaa jumalia avuksensa ja kysyy,\nmitä synnintekoja sairas tai murheen painama on tehnyt, koska jumalalli\nviha ja rangaistus on häntä kohdannut:\n\n    »Onko hän pahoittanut jumalansa mielen?\n    Onko hän kieltänyt myöntämisen tai myöntänyt kieltämisen asemesta?\n    Onko hän toivonut toisille pahaa tai puhunut väärin?\n    Onko hän lahjonut tuomaria?\n    Onko hän kylvänyt vihaa isän ja pojan välille,\n    äidin ja tyttären välille,\n    veljesten välille,\n    ystävysten välille?\n    Onko hän halveksinut isäänsä ja äitiänsä?\n    Onko hän käyttänyt vääriä punnuksia\n    tai vetänyt rajat väärin?\n    Onko hän tunkeutunut lähimmäisensä huoneeseen,\n    lyhennellyt lähimmäisensä vaimoa,\n    vuodattanut lähimmäisensä verta\n    tai riistänyt lähimmäisensä vaatteet?\n    Onko hän noussut esimiestänsä vastaan?\n    Onko hänellä ollut sima kielellä, myrkky mielessä?\n    Onko hän levittänyt vääriä oppeja?\n    Onko hän tehnyt saastaisia tekoja\n    ja toiminut loitsijana ja noitana?\n    Onko hän ollut kosketuksissa kironalaisen kanssa,\n    nukkunut kironalaisen vuoteessa,\n    istunut kironalaisen tuolilla,\n    syönyt kironalaisen astiasta\n    tai juonut kironalaisen tuopista?»\n\nToisessa loitsutekstissä mainitaan sellaisiakin syntejä kuin taimien\nnyhtäminen pellolta, kaislan leikkaaminen ruohokosta, lähimmäisensä\nkanavan täyttäminen, virran veden pilaaminen ja metsänriistan poikasten\ntappaminen.\n\nEgyptiläisten viisausoppien vastineita on myöskin löytynyt Assyriasta\nja Babyloniasta. Tuollainen »siveysopin katekismus», kuten sitä voisi\nnimittää, löytyy kahtena kappaleena Assurbanipalin kirjastossa ja yksi\nkappale sitä on uusbabylonialaiselta ajalta. Siinä sanotaan muun muassa:\n\n    »Älä panettele, vaan puhu hyvää toisista!\n    Älä puhu pahaa, vaan selitä kaikki parhain päin!\n    Joka panettelee ja puhuu pahoja sanoja,\n    hänelle Shamash[153] on kostava.\n    Älä puhu suusi täydeltä, vaan pidä vaari huulistasi!\n    Jos olet kiihdyksissä, niin älä puhu heti!\n    Jos puhut ajattelemattomia, saat sen sitten hyvittää.\n    Rauhoita siis mielesi ja pidä hampaasi kielesi edessä!\n\n    Aamuisin heittäydy maahan kasvoillesi ja huuda jumalaasi.\n    Silloin sinun voimasi paisuvat.\n    Jumalan pelko hankkii armon,\n    uhri antaa menestystä elämässä\n    ja rukoukset vapahtavat sinut synnin kahleista.»\n\nEdelleen teroitetaan mieleen velvollisuutta pysyä sanassaan, osoittaa\nauttavaisuutta alaisiansa kohtaan sekä antaa nälkäisille syömistä ja\njanoisille viiniä juotavaksi», sillä »se on otollista Shamashille, ja\nhän on hyvän hyvällä palkitseva.»\n\nAssurbanipalin kirjastossa on muitakin kiintoisia viisaudensanoja,\nikävä kyllä katkonaisina paloina. Muun muassa kehoitetaan: »Palkitse\nhyvällä vastustajasi, joka sinua vahingoittaa! Jätä kosto jumalan\nkäteen!»\n\n»Älä ota vaimoksesi koskaan porttoa, temppeliprostituoitua, joka on\nvihitty jollekin jumalalle, taikka ilotyttöä. Sillä surun ja tuskan\nhetkellä ei hänestä ole lohduttajaksi, ja kun sinua ahdistetaan, hän\nasettuu ahdistajaisi puolelle sinua vastaan. Missä hyvänsä tuollainen\nnainen astuu kotiisi, se siitä turmeltuu.»\n\n»Kavahda itseäsi petoksesta ja muista salaisista rikoksista, sillä\nennemmin tai myöhemmin ne tulevat ilmi, ja silloin sinut vedetään\nniistä tilille.»\n\n»Älä panettele, vaan puhu kaunista lähimmäisestäsi! Älä ota suutasi\ntäyteen, vaan varo huuliasi, äläkä puhu heti kaikkea, mitä mielessäsi\nliikkuu! Jos puhut harkitsematta, saat sitä myöhemmin katua.»\n\n\u003Ctb>\n\nKokoelman assyrialais-babylonialaisia sananlaskuja Assurbanipalin\nkirjasto on myöskin meille pelastanut. Niissä tavataan seuraavan\nlaatuista elämänviisautta: »Joka sanoo: 'Voi jospa voisin hänelle\nkostaa ja kostaa monenkertaisesti!' hän ammentaa kaivosta, jossa ei ole\nvettä, ja hieroo ihoa käyttämättä voidetta.» — »Vieraassa kaupungissa\ntulee työmiehestä herra.» »Ken on nälkään kuolemaisillaan, häntä ei\nruoki hopeata täynnä oleva arkku eikä lipas, joka on täynnänsä kultaa.»\n— »Huono siemen ei idä.» — »Juopunut on yhtä voimakas kuin mato.» —\n»Sinä menit ja anastit vihamiehesi pellon; nyt hän tulee ja ottaa sinun\npeltosi», joka vastaa suunnilleen: »Vuoroin vieraissa käydään.» — »Ei\nsavua ilman tulta», sanomme me. Babylonialainen kysyy: »Kuka tulee\nraskaaksi ilman siitosta?» tai »Kuka voi lihoa syömättä?»\n\nLopuksi muutamia ytimekkäitä lauseita assyrialais-babylonialaisesta\nkirjallisuudesta:\n\n    »Pelkää jumalaa, kunnioita kuningasta!»\n\ntai:\n\n    »Oikea ystävä muistaa senkin, joka hänet unohtaa»,\n\nja lopuksi:\n\n    »Palkitse hyvällä se, joka sinulle pahaa tekee!»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nMartin Jäger, Assyrische Räthsel und Sprüchwörter (Delitzsch — Haupt,\nBeiträge zur Assyrologie II).\n\n\n\n\nVAINAJAT.\n\n\nSuuri ero vallitsee toiselta puolen elämäniloisten egyptiläisten\nja toiselta puolen luonteeltaan vakavampien, arkipäiväisten\nbabylonialaisten ja assyrialaisten välillä heidän käsityksissään\nkuolemantakaisesta elämästä. Egyptiläisille se oli ylipäänsä onnellisen\nmaallisen elämän jatkoa, ja tästä uskosta johtuen säilytettiin\nkuolleita huolellisesti komeissa hautakammioissa. Eufratin ja Tigriksen\nrannoilla sitävastoin kuviteltiin kuolemanvaltakunta synkäksi haamujen\nmaailmaksi, »missä manalle menneiden varjot lintuina istuvat pimeässä\nja elävät tomusta ja mullasta.»\n\nSekä vainajan että jälkeenjäävien vuoksi oli kuitenkin myöskin\nAssyriassa ja Babyloniassa velvollisuus huolehtia vainajalle\nsäädylliset hautajaiset. Sillä »ken ei tule maahan haudatuksi\nja kenellä ei ole ketään, joka hänen hautaansa hoitaisi, hänen\nhenkensä harhailee levottomasti ympäriinsä maan päällä ja aiheuttaa\nonnettomuuksia» tekemällä ihmiset ja eläimet sairaiksi ja hulluiksi.\nMutta tuollaisella harhailevalla hengellä itselläänkään ei ole olo\nkadehtittavaa maan päällä. »Hän saa elättää itseänsä ruoan jätteillä,\nmitä on jäänyt ruoka-astioihin ja heitetty teille.»\n\nJonkinlaista vainajain säilöönpanoa esiintyi babylonialaisillakin.\nTähän käytettiin hunajaa, öljyä, voita, suolaa ja hyvänhajuisia\nmausteita.\n\nVainajan hautajaisissa toimitettiin kuolinuhri ja häntä saatettiin\näänekkäin itkuin ja valituksin, missä kuolleen omaisia avustivat\npalkatut itkijät ja itkijättäret surumusiikkia soittavien\nsoittoniekkojen säestäminä. Surevat »repivät vaatteensa» ja pukeutuivat\nsurunsa merkiksi säkkiin; he raastoivat tukkaansa ja partaansa ja\nviileskelivät itsensä verille veitsillä vuorotellen laskeutuen\nistualleen kädet ylös kohotettuina vuorotellen heittäytyen suullensa\nmaahan. Ja kaiken aikaa kaikui tällöin valituskirkuna ja soi\nsurumusiikki.\n\nKuollut mullattiin joko suoraan maahan tai pantiin jonkinlaiseen\nsaviseen arkkuun tai laskettiin muurattuun hautaan. Jokaisella\nkaupungilla oli kyllä hautausmaansa, mutta sitä ei ollut pakko käyttää,\nvaan monet vainajat kätkettiin maahan teiden varsille ja asumattomiin\npaikkoihin. Kuninkaat ja muut ylhäiset miehet saivat viimeisen\nleposijansa palatsiinsa tai johonkin temppeliin. Assyriassa oli tapana\nhaudata kuolleet siihen taloon, jossa he olivat asuneet.\n\nRuumiinpolttoa näyttää kaikkina aikoina esiintyneen maahan hautaamisen\nohella. Luullaanpa erään babylonialaisen kaupungin raunioista löytyneen\nkrematorion jätteet. Kuitenkin näyttää siltä, että ylipäänsä — paitsi\nhätätilansa — poltettiin vain köyhiä ja halveksittuja.\n\nVainaja sai mukaansa hautaan ruokaa ja juomaa, ja myöskin hänelle\nerityisen rakkaat esineet saivat seurata mukana. Muuan ruhtinas, joka\nhautasi isänsä, »pani isänsä ja kasvattajansa mukana hautaan kultaisia\nja hopeaisia talouskaluja ja kaikenmoisia koristuksia, joita tämä oli\nrakastanut.»\n\nHautajaiset lopetettiin juhla-aterialla, jossa syötiin kuolinuhrin\njätteet. Sitten täytyi määräaikoina asettaa haudalle ruokaa ja juomaa\nvainajalle, sillä muutoin hänen henkensä voi tulla tyytymättömäksi\nja kieltäytyä pysymästä manalassa. Näistä toistuvista kuolinuhreista\nhuolehtivat papit, jotka tällöin varmuuden vuoksi lukivat erityisiä\nmanauksia, jotka sitoivat vainajan manalaan. Nämä menot-olivat\ntäällä, kuten Egyptissäkin, papistolle tehokas keino saavuttaakseen\nvaikutusvaltaa kansaan.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nAlfred Jeremias, Hölle und Paradies bei den Babyloniern.\n\n\n\n\nBABYLONIALAISIA TARINOITA MAAILMAN LUOMISESTA, VEDENPAISUMUKSESTA JA\nPARATIISISTA.\n\n\nMikään tutkimuksen haara ei ole niin suuresti hyötynyt muinaisessa\nAssyriassa ja Babyloniassa tehdyistä löydöistä kuin Vanhaa Testamenttia\nkäsittelevä uskontotieteen haara. Babylonialais-assyrialaiset löydöt\novat aivan, ihmeteltävän pätevällä tavalla vahvistaneet useita tämän\nuskonnon peruskirjan todistuksista, toisia ne taas ovat selvittäneet\nja täydentäneet. Se osoittaa, miten läheinen sivistyssukulaisuus\nvallitsi Eufrat-Tigrismaan ja Palestiinan asukkaitten välillä.\nAssyrialais-babylonialainen sivistys onkin suurimmaksi osaksi\nseemiläistä. Molemmat kansat ovat miettineet kysymystä kaikkeuden\nsynnystä ja miten paha on tullut maailmaan ja koettaneet antaa\nvastauksen siihen.\n\n\n\nLUOMISTARUJA.\n\n\nLuomisesta on useita erilaisia babylonialaisia taruja. Toinen\nkahdesta pääkertomuksesta on löydetty Assurbanipalin kirjastosta.\nSe peräytyy aina alkutilaan asti, ennenkuin vielä oli jumalia, ja\nkertoo näiden synnystä. Toinen pääkertomus on kirjoitettu muistiin\nuusbabylonialaisena aikana ja on oikeastaan ylistyslaulu Mardukille,\nbabylonialaisten suojelusjumalalle, jota siinä kunnioitetaan luomisen\njumalana:\n\n    »Marduk pingoitti vetten ylle kaislaisen katoksen,\n    valmisti maata, levitti sitä katokselle.\n    Jotta jumalat saisivat asua mieluisissa majoissa,\n    hän loi ihmisiä.\n    Aruru[154] loi ihmisen siemenen yhdessä hänen kanssaan.\n    Kedon eläimet ja maan elävät olennot hän loi.\n    Hän teki Eufratin ja Tigris-virran ja johdatti ne paikoilleen;\n    hän mainitsi armollisesti niiden nimet.\n    Viljan, ruohon, kaislikon ja viidakon hän loi;\n    vainioitten vihreyden hän loi\n    ja pellot, niityt ja rämemaat.\n    Villilehmän ja vasikan, sen pojan,\n    uuhen ja vuonan, lauman karitsan,\n    hakamaat ja metsät,\n    vuohipukin ja gasellin hän on luonut.»\n\nIhmisen synnystä babylonialaiset uskoivat, että jumalat olivat luoneet\nhänet siinä itsekkäässä tarkoituksessa, että »hän palvelisi jumalia\nja he itse saisivat levätä.» Itse luomistoimitus tapahtui siten, että\njumalat ottivat savikimpaleen, sekoittivat sen tappamansa jumalan\nvereen ja loivat siitä uuden olennon saviruukun muotoiseksi. Ihminen on\nsiis maallisen ja jumalallisen sekoitus ja »jumalten kuva.»\n\nTämän käsityksen vahvistaa aivan hiljattain löydetty\nnuolenpääkirjoituskatkelma, jonka mukaan Marduk itse sanoo:\n\n    »Tahdon ottaa verta —\n    tahdon tehdä ihmisen.\n    Tahdon luoda ihmisen,\n    jotta jumalien palvonta palautettaisiin kunniaansa\n    ja heille rakenneltaisiin temppeleitä.»\n\n\n\nKERTOMUKSIA SUURESTA VEDENPAISUMUKSESTA.\n\n\nJulkaistessaan Englannissa tieteellisiä jäljennöksiä\nnuolenpääkirjoitusteksteistä Rawlinsonilla oli apulainen nimeltä\nGeorge Smith, joka oli tunnettu suorastaan uskomattomasta kyvystään\nmelkein ensi silmäyksellä erottaa toisistaan monilukuiset ja useinkin\nharhaanjohtavan samannäköiset nuolenpääkirjoitusmerkit. Tämän\nonnellisen lahjansa avulla hän pian oppi erinomaisen taitavasti\nsovittamaan kokoon yhteenkuuluvia savikirjoituslevyjen palasia ja\nkeksimään rikkinäisestä tekstilevystä puuttuvat palaset. Kun purettiin\narkkuja, jotka sisälsivät löytöjä Assurbanipalin kirjastosta, oli\nhänellä tapana valppain silmin tarkastaa nuo kallisarvoiset saviesineet\npala palalta; ja heti kuin hän keksi osan jotakin erikoisen kiintoisaa\ntekstiä, hän pani sen syrjään ja koetti löytää muita saman tekstin\nkatkelmia.\n\nEräänä päivänä syksyllä 1872 hän saa käsiinsä nuolenpääkirjoituslevyn,\njoka on mielenkiintoisempi kuin mikään hänen ennen näkemänsä.\nSanattoman hämmästyksen vallassa hän lukee tuhoisasta vedentulvasta,\nja laivasta, joka jäi riippumaan Nisir vuorelle, kyyhkysestä, joka\npäästettiin ulos katsomaan, oliko vesi laskeutunut, pääskysestä ja\nkorpista, jotka lähetetään lentoon samassa tarkoituksessa. Hän oli\nlöytänyt vanhan babylonialaisen kertomuksen vedenpaisumuksesta.\n\nHehkuvalla innolla hän nyt etsi puuttuvia palasia ja katso: etsittyään\nloppumattomiin hän löysi muutamia pieniä täydentäviä katkelmia sekä\nlisäksi osia kahdesta muusta saman kertomuksen käsikirjoituksesta.\n\nNe jotka muistavat vuoden 1872, muistavat myöskin selvästi miten\nsuunnatonta hämmästystä kertomus tästä löydöstä sai aikaan koko\nsivistyneessä maailmassa.\n\nMutta vedenpaisumustarun löytöhistorian ihmeet eivät päättyneet tähän.\nAsian laita oli niin, että nuolenpääkirjoitustekstissä oli vielä\nsuuri aukko, jota ei voitu täyttää englantilaisten hallussa olevilla\nkatkelmilla.\n\nTämän nuolenpääkirjoituslevyn kappaleen täytyi siis olla Assurbanipalin\nkirjastossa.\n\nMitä tekee Smith silloin? Hän tietenkin lähtee Niniveen, alkaa\nkaivaa paikalla, missä Assurbanipalin kirjasto oli ollut, ja saa\nesiin koko joukon nuolenpääkirjoituskatkelmia, niiden joukossa —\nkuule ja hämmästy! — juuri sen palasen, joka puuttui hänen British\nMuseumista löytämästään savilevystä. Tämä oli se osa, joka kertoi,\nmiten suopeamielinen jumala kehoitti vedenpaisumustarinan sankaria\nrakentamaan laivan ja ottamaan sinne mukanaan omaisensa sekä\nkaikenlaisia eläimiä.\n\nKahdella kaivausretkellään Eufrat-Tigrismaihin Smith muuten täytti\nmonia aukkoja British Museumin kokoelmissa; myöskin teki hän\nAssurbanipalin kirjastosta monta uutta arvokasta löytöä. Vielä\nkolmannen kerran hän matkusti sinne jatkamaan työtään. Mutta nyt näillä\nepäterveellisillä seuduilla raivosi kolera ja rutto niin hirvittävästi,\nettä kaikki järjestyksen siteet olivat höltyneet ja hänen täytyi palata\ntyhjin toimin. Hän itse oli kokonaan murtunut ilmaston rasituksista,\nnälästä ja janosta sekä vaivalloisesta työstä ja kotimatkalla hän\nheitti henkensä.\n\n\u003Ctb>\n\nMutta siirtykäämme nyt hänen suureen löytöönsä, joka on verrattomasti\nmielenkiintoisin koko assyrialais-babylonialaisessa kirjallisuudessa:\nbabylonialaiseen tuhotulvakertomukseen! Se on osa suuresta\nsankarieepoksesta, joka käsittää kaksitoista nuolenpääkirjoituslevyä ja\njosta hiljattain on löydetty paljon vanhempiakin merkintöjä, nimittäin\nnoin vuodelta 2000 e.Kr., nämä kuitenkin katkelmia.\n\nAssyrialais-babylonialaisen tuhotulvakertomuksen päähenkilö, joka\nvastaa Nooaa ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, on Ksisuthros[155],\nviimeinen babylonialaisista alkukuninkaista.\n\n»Vedenpaisumus», kuten sitä nimitämme heprealaisten sanontatavan\nmukaan, oli ainutlaatuisen valtava Eufratin tulva, johon yhtyi\nmeriveden suunnaton nousu rajujen myrskyjen johdosta. Tapahtumapaikkana\nnimittäin oli, kuten babylonialaisista kertomuksista huomaamme,\nShuruppakin kaupunki Eufratin varrella lähellä kohtaa, missä se laskee\nPersian lahteen.[156] Suuri tulva tapahtui saman kertomuksen mukaan\nkaupungin jumalien toimesta rangaistukseksi ihmisten synneistä.\n\nKsisuthroksella on kuitenkin — niin kertoo babylonialainen perimätieto\n— suojelijanaan ihmisystävällinen Ea, meren syvyyden ja viisauden\njumala, ja hän saa sentähden tältä tiedon jumalien päätöksestä tuhota\nihmiskunta. Pelastaakseen suojattinsa Ea kehoittaa häntä rakentamaan\nitselleen määrätyn suuruisen laivan, astumaan siihen sukunsa kera ja\nottamaan mukaansa parin kaikkia eläviä olentoja sekä sitten lähtemään\naavalle merelle. Kaikkiin Shuruppakin kansan tunkeileviin kysymyksiin\nhänen on vastattava, että koska Ellil, maan herra, vihaa häntä, ei\nhän enää halua jäädä hänen maahansa, vaan lähtee pois jumalansa Ean\nvaltakuntaan.\n\nKsisuthros noudattaa suojelijansa neuvoa. Kun laiva on valmis, lastaa\nhän sen:\n\n    »Kaiken, mitä minulla oli,\n    kaiken hopeani,\n    kaiken kultani,\n    kaikki erilaiset elämänsiemenet\n    lastasin siihen.\n    Vein laivaan\n    koko perheeni ja sukuni,\n    vainioiden karjaa, kedon villejä eläimiä;\n    kaikenlaisia käsityöläisiä vein sinne.»\n\nMerkin saatuaan hän itse astuu laivaan ja sulkee oven sekä jättää\nperäsimen kokeneen perämiehen käsiin. Nyt kaikki ilman voimat pääsevät\nvalloilleen. Myrskyt raivoavat, meri ja joet tulvivat, mustat\nukkospilvet pimentävät koko maailman. Vieläpä jumalienkin mielestä\nse on kaameata. »He nousevat Anun taivaaseen. Siellä he istuvat\nliikkumattomina, kokoonkyyristyneinä kuin koirat, ja itkevät pelosta.»\n\nKuusi päivää ja kuusi yötä pyörremyrskyt ja rankkasateet raivoavat.\n»Koko maailma on muuttunut mereksi», ja kaikki elävät tuhoutuvat.\nMutta seitsemäntenä päivänä myrsky vaimenee, meri tyyntyy, ja laiva\ntarttuu Nisir vuorelle. Vielä kuusi päivää Ksisuthros odottaa, mutta\nseitsemännen päivän sarastaessa hän ryhtyy toimimaan:\n\n    »Silloin vein ulos kyyhkysen\n    ja päästin sen irti.\n    Kyyhkynen lensi\n    sinne tänne,\n    mutta kun ei ollut lepopaikkaa,\n    se palasi takaisin.\n\n    Silloin vein ulos pääskysen\n    ja päästin sen irti.\n    Pääskynen lensi\n    sinne tänne,\n    mutta kun ei ollut lepopaikkaa,\n    se palasi takaisin.\n\n    Silloin vein ulos korpin;\n    päästin sen irti.\n    Korppi lensi,\n    näki, että vesi väheni,\n    söi, kahlasi liejussa ja raakui,\n    mutta ei tullut takaisin.»\n\nSiitä Ksisuthros ymmärsi, että maa oli jälleen kuiva. Hän lähti\nlaivasta ja toimitti uhrin vuoren kukkulalla. Kuten Nooan uhri\noli suloinen tuoksu Jahvelle, niin myös babylonialaiset jumalat\nkokoontuivat nauttimaan uhrisavusta.\n\n    »Jumalat hengittivät tuoksua;\n    jumalat nauttivat makeasta lemusta.\n    He kokoontuivat kuin kärpäset uhraajan ympärille.»\n\nJa kun Ishtar tuli alas jumalien luo, niin hän vannoi kaulakoristeensa\nkautta, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää. Tätä\nkaulakoristetta, jota jumalatar kohottaa valaa vannoessaan, on pidetty\njuutalaisen kertomuksen sateenkaaren vastineena.\n\nSitten seurasi ankara riita Ean ja muiden jumalien välillä, syystä\nettä hän oli tehnyt tyhjäksi heidän suunnitelmansa hävittää kaikki\nelävät maan päältä. Ea selittää kuitenkin Ellilille, että on parempi,\njos tästä lähtien yksityinen syntinen saa rangaistuksensa, kuin että\nkoko ihmiskunta hukkuisi veden tulvassa. Silloin Ellil antaa vihansa\nlauhtua. Hän menee Ksisuthroksen luo ja ottaa häntä ja hänen vaimoaan\nkädestä, siunaa heitä ja tekee heidät jumalien kaltaisiksi.\n\n\u003Ctb>\n\nRatkaisevan todistuksen siitä, että juutalainen vedenpaisumuskertomus\non nuorempi kuin babylonialainen, ovat satukirjallisuuden vaelluksiin\nperehtyneet tutkijat huomanneet siinä osassa tarua, joka käsittelee\nlintujen irtipäästämistä laivasta. Babylonialaisen kertomuksen vanha\nkolminaisuus toistuu heprealaisessa sikäli, että siellä päästetään\nkyyhkynen irti kolme kertaa. Mutta samalla kertaa myöskin korpin muisto\non säilynyt heprealaisessa kertomuksessa, vaikka sen irtipäästämisen\ntarkoitus on unohtunut, niin että tällä linnulla siinä on aivan\nmerkityksetön osa. Korppi saa tässä esityksessä ilman aikojaan tehdä,\nmitä sen nuolenpääkirjoitustarinan mukaan täytyi tehdä, ollen noista\nkolmesta linnusta se, joka viimeksi lähetettiin.\n\nMuita todistuksia babylonialaisen vedenpaisumuskertomuksen vanhuudesta\nheprealaiseen verrattuna, ovat nuolenpääkirjoitukset, joita on\nlöytynyt Babyloniasta Assurbanipalin kirjastossa tehdyn suuren\nlöydön jälkeen. Nykyjään tunnetaan ainakin kuusi babylonialaista\nvedenpaisumuskertomusta tai katkelmia niistä. Vanhimmasta tunnetusta\nbabylonialaisesta toisinnosta on olemassa katkelma, joka on löytynyt\nNippurista, missä aikanaan oli Babylonian huomattavin temppeli. Tämä\nnuolenpääkirjoitustaulu näyttää olevan noin 4 000 vuotta vanha.\n\n\u003Ctb>\n\nTarina suuresta tulvasta, joka peittää maan ja tuhoaa kaiken\nelollisen paitsi yhtä ainoata miestä perheineen, on muuten levinnyt\nkautta koko maapallon. Muisto Hoanghon tulvista on esim. antanut\naiheen kiinalaiseen jokisatuun. Toinen vedenpaisumustaru, joka on\naivan riippumaton heprealaisesta ja babylonialaisesta, on säilynyt\nGaua-saarella Australian saaristossa. Siinä kerrotaan, että muuan\nmies niineltä Kat rakensi itselleen veneen kaukana metsän keskellä,\nantamatta veljiensä pilkan häiritä itseään. Kun nämä kysyivät häneltä,\nmiten hän luuli saavansa niin suuren aluksen meren rantaan, hän aina\nvastasi: »Sen saatte pian nähdä.»\n\nKun vene oli valmis, hän kutsui sinne vaimonsa ja veljensä, kokosi\nsaarelta kaikenlaisia eläimiä, vieläpä niinkin pieniä kuin muurahaiset,\nja sulkeutui heidän kanssaan veneeseen. Sen jälkeen puhkesi valtava\nrankkasade. Suuri metsää kasvava notkelma täyttyi vedellä, ja Katin\nlaiva ajelehti itsestään merelle. Siitä asti gaualaiset ovat alati\nodottaneet häntä takaisin palaavaksi, ja kun meidän päivinämme joukko\nlähetyssaarnaajia astui maihin saarelle, niin alkuasukkaat luulivat\nKatin veljineen tulevan kotiin.\n\nTäällä pohjolassa on — vaikkakin epävarmoilla perusteilla — pidetty\nvedenpaisumus taruna kertomusta Ymer jättiläisen verestä, johon koko\njättiläissuku hukkui lukuunottamatta yhtä ainoata pariskuntaa.\n\n\n\nBABYLONIALAISIA TIETOJA PARATIISISTA JA SYNTIINLANKEEMUKSESTA.\n\n\nHiljattain tehdyt löydöt viittaavat siihen, että babylonialaiset\novat perineet vedenpaisumustarunsa, kuten niin paljon muutakin\nsumerilaisilta. Nykyjään on nimittäin löytynyt sumerilainen hymni, joka\nkertoo sekä vedenpaisumuksesta että syntiinlankeemuksesta. »Alussa»\n— sanotaan — »ihmiset elivät ihanassa maassa, Dilmunissa, vailla\nsyntiä, sairautta ja vanhuudenheikkoutta. Siihen aikaan pedot eivät\nvahingoittaneet heidän laumojaan, eivätkä myrskyt raivonneet. Mutta\nviisauden ja veden jumala, Enki[157], suuttui ihmisiin ja päätti tuhota\nheidät suurella vedentulvalla. Nintus[157] jumalattaren avulla kuningas\nja muutamat harvat hurskaat kuitenkin pelastuivat astumalla veneeseen.\n\nTulvan sitten laskeuduttua eräs hurskaista miehistä, nimeltä Tagtug,\nloi Nintuksen ohjeitten mukaan ihmeen ihanan puutarhan, ja Enki, —\njoka nyt oli leppynyt —, opetti häntä kylvämään ja istuttamaan sekä\nosoitti hänelle, mitä yrttejä ja hedelmiä hän sai syödä. Kassiakasvia\nhän ei saanut maistaa. Mutta kun Tagtug oli tottelematon ja söi sitä,\noli hänen ja hänen jälkeläistensä terveys ja pitkä ikä mennyttä.\nJumalat antoivat kuitenkin ihmisille lääketaidon, parantavia yrttejä ja\nmonenlaisia tietoja, jotta he eivät sortuisi olemassaolon taistelussa.\n\nDilmunin maa on Persian lahden rannalla, vanhimman sumerilaisen\nkaupungin Eridun ympärillä. Eufratilla ja Tigris-virralla oli siihen\naikaan täällä neljä suuhaaraansa, nuo neljä kuuluisaa joenhaaraa, jotka\nmainitaan juutalaisten paratiisitaruissa ensimmäisen Mooseksen kirjan\ntoisessa luvussa. Siinä vedenpaisumus kuitenkin, kuten tunnettua,\ntapahtuu paratiisin ajan _jälkeen_.\n\n\u003Ctb>\n\nSekä El Amarnan arkistosta Egyptissä että Assurbanipalin kirjastosta\non löytynyt katkelmia babylonialaisesta kertomuksesta, joka käsittelee\n_Adapaa_, »ihmissuvun siementä», s.o. ensimmäistä ihmistä, joka\nerehdyksestä menetti kuolemattomuuden. Se että tarinan jälkiä on\nlöytynyt Egyptistä, johtuu siitä, että puolitoista vuosituhatta e.Kr.\nsitä käytettiin siellä babylonian kieltä opiskelevien lukukirjana. On\nhelppoa yhdistää Adapa Raamatun Aadamiin.\n\nAdapa oli Ean poika. Hän oli isältään saanut viisautta, mutta ei iäistä\nelämää. Hänellä oli laivurin ja kalastajan toimi Ean temppelissä\nEridussa ja hän hankki isälleen ja herralleen leipää ja juomaa, kaloja\nja metsänriistaa.\n\nMutta eräänä päivänä hänen ollessaan meren ulapalla kalastamassa\netelätuuli äkkiä heittäytyy hänen veneensä yli, niin että se kaatuu.\nRaivoissaan Adapa silloin tarttuu tuulenhaltian siipiin ja katkaisee\nne, niin ettei tämä enää voi lentää.\n\nKun Anu saa tietää, mitä Adapa on tehnyt, niin vihastunut taivaanjumala\nkutsuu hänet luokseen. Mutta Adapan suojelija Ea tietää, mikä vaara\nuhkaa hänen poikaansa, ja neuvoo, ettei hän söisi sitä leipää ja joisi\nsitä viiniä, jota taivaan jumala hänelle tarjoaa, sillä se tuottaa\nkuoleman.\n\nKuitenkaan ei käy niinkuin Ea on arvellut. Kun Adapa tulee taivaaseen,\nniin Anu vähitellen muuttaa mieltänsä, ja hänen vihansa lauhtuu. Hän ei\nainoastaan armahda Adapaa, vaan haluaa myös aivan erikoisella hyvällä\ntyöllä voittaa itse Eankin. Hän antaa palvelijainsa tarjota vieraalle\nelämänleipää ja elämänvettä. Mutta Adapa muistaa Ean neuvoa ja\nkieltäytyy kestityksestä. Silloin Anu käskee palvelushenkiään: »Ottakaa\nhänet ja viekää hänet takaisin maahan.» Ja niin Adapa erehdyksensä\ntähden menettää iäisen elämän.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nP. Jensen, Assyrisch-babylonische Mythen und Epen.\n\nP. Jensen, Die Kosmologie der Babylonier.\n\nHermann Usener, Die Sinthflutsagen.\n\nS. Langdon, Le poème sumerien du paradis, du déluge et de la chute de\nl'homme.\n\n\n\n\nTÄHTITIETEEN SYNTYMÄSEUTU.\n\n\nNykyjään tiedämme, että Babyloniassa neljä vuosituhatta sitten\nsangen älykkäästi väiteltiin lakitieteellisistä kysymyksistä,\nettä pappiskouluissa jo varhain harjoitettiin kieliopillisia ja\nsanastollisia opintoja, huomioitiin tarkkaavaisesti luonnonilmiöitä\nsekä yritettiin ratkaista maailmankaikkeuden ja ihmiskohtaloiden\narvoituksia. Sama profeetallinen harrastus, joka sai babylonialaiset\ntutkimaan tähtitaivasta, herätti myöskin heidän harrastuksensa\nhistoriaan: he syventyivät muinaisuuteen toivoen voivansa ennustaa\ntulevaisuutta.\n\nTätä henkistä vireyttä inhimillisen tiedon eri aloilla babylonialaiset\nensi sijassa saavat kiittää vaikutuksestaan toisiin kansoihin.\nMikään ei kuitenkaan niin selvästi todista babylonialaisten henkistä\nylemmyyttä naapurikansojen suhteen kuin se, mitä he ovat saaneet\naikaan tutkiessaan taivaankannen ilmiöitä. Babylonialaiset ovat sekä\nastronomisen että meteorologisen tieteen luojia.\n\nOsaksi käytännölliset, osaksi uskonnolliset syyt herättivät »Idän\nviisaissa» mielenkiintoa taivaan tähtiin ja niiden liikkeisiin.\nHeidän käytännöllinen harrastuksensa pyrki saamaan aikaan\nvakinaista ajanlaskua ja tarkkoja aikayksiköitä, toisin sanoen\nluomaan _kalenteria_. Sen välttämättömyys on ilmeinen niin\npienimpiä yksityiskohtia myöten järjestyneessä yhteiskunnassa kuin\nbabylonialaisten, maanviljelyksessä, liike-elämässä ja yleensä kaikissa\ntöissä ja toimissa. Muinaisilta babylonialaisilta olemme perineet\n7-päiväisen viikon, 24-tuntisen vuorokauden, tunnin jaon 60 minuuttiin\nja minuutin 60 sekuntiin. Kellotaulumme muistuttavat siis alituisesti\nmuinaisten babylonialaisten viisaudesta, ja viikonpäiviemme nimet\njohtavat ajatuksen Babylonian jumaliin. Babylonialaiset näet nimittivät\nviikon päiviä »seitsemän vaeltavan taivaanvalon» mukaan, s.o. auringon,\nkuun ja viiden silloin tunnetun kiertotähden, joilla kaikilla\noli jumalien nimet, koska jumalien arveltiin ilmestyvän niissä.\nKun kreikkalaiset ja roomalaiset sitten saivat babylonialaisilta\n7-päiväisen viikon, niin _he_ antoivat jokaiselle päivälle nimen sen\noman jumalansa tai jumalattarensa mukaan, joka vastasi kysymyksessä\nolevaa babylonialaisten jumaluutta. Sitten vanhat germaanit vuorostaan\nlainasivat roomalaisilta tavan nimittää viikonpäiviä jumalien mukaan ja\nantoivat jokaiselle päivälle nimen sen germaanilaisen jumaluusolennon\nmukaan, joka lähinnä vastasi asianomaista roomalaista jumalaa tai\njumalatarta. Meidän _sunnuntaimme_, joka saksaksi on Sonntag, oli\nroomalaisilla, kreikkalaisilla ja babylonialaisilla auringon päivä,\nkuten _maanantai_ heilläkin oli kuun päivä.\n\n_Tiistai_, Tyrin päivä, oli roomalaisilla sodanjumala Marsin päivä,\njonka babylonialainen vastine oli Nergal. _Keskiviikon_, ruotsiksi\n_onsdag_, Odenin päivän, roomalaiset olivat pyhittäneet Merkuriukselle,\nkirjoitustaidon ja kaupan jumalalle — sen päivän ranskalainen nimi\nonkin mercredi. _Torstaita_, Torin päivää, vastasi roomalaisilla\nJuppiterin päivä. Juppiter, joka oli ylin roomalainen jumala, oli\nmyöskin ukkosenjyrinän jumala, ja saksaksi torstai on Donnerstag.\nJuppiteriä vastasi Babyloniassa Marduk. _Perjantai_, ruotsiksi\n_fredag_, Frejan päivä, oli roomalaisilla rakkauden jumalattarelle\nVenukselle pyhitettyjä babylonialaisilla Ishtarille. _Lauantai_,\nruotsiksi _lördag_, sitävastoin ei ole saanut nimeään minkään\njumaluuden mukaan. Se aiheutuu siitä, ettei germaaneilla ollut mitään\njumalaa vastaamassa roomalaista Saturnusta, jonka nimi toistuu tämän\npäivän englantilaisessa nimessä: Saturday. Meidän »lauantaimme» nimi\non proosallisemmin johtunut kylpemistä merkitsevästä _löga sig_.\nViikonpäivien tavoin on alkujaan myöskin eläinradan kaksitoista\ntähdistöä — ainakin osittain — saanut nimensä babylonialaisilta.\n\nBabylonialaisten kuukausissa oli vuoroin 29, vuoroin 30 päivää.\nKoska kalenterivuosi siten pian tuli olemaan melkoisen paljon edellä\ntodellista aurinko vuotta, lisättiin määrättyinä vuosina kolmastoista\nkuukausi. Tämä tapahtui kauan jokseenkin umpimähkään. Vasta 6.\nvuosisadalla e.Kr. siinä alettiin noudattaa varmoja sääntöjä.\n\nKukin kuukausi oli omistettu jollekin eläinradan kahdestatoista\nmerkistä, mutta lisätty kolmastoista kuukausi tarvitsi myöskin jonkin\neläimen tunnuskuvakseen ja sai _korpin_, onnettomuuden linnun. Siitä\nsaakka luku 13 — ylimääräinen, korpinluku — on uskollisesti säilyttänyt\nonnettomuuden-luvun maineensa.\n\nTähtitieteellisten havaintojen varhaisuutta Eufrat-Tigrismaassa\ntodistavat lukuisat Assurbanipalin kirjaston katkelmat. Ne ovat\nnimittäin suuren, 72 savitaulua käsittävän teoksen jäljennöksiä,\nteoksen, joka enemmän kuin 3 1/2 vuosituhatta sitten laadittiin\nedellisinä vuosisatoina koottujen tähtitieteellisten havaintojen\nperusteella. Tätä teosta sekä assyrialaiset että babylonialaiset\npitivät erittäin suuressa arvossa, ja sitä laajennettiin aikojen\nkuluessa uusien tutkimusten tuloksilla.[158] Muinaiset babylonialaiset\novat myöskin jo 3—4 vuosituhatta sitten merkinneet savitauluille\nyksityiskohtaisia tähtitieteellisiä havaintoja ilmoittaen\njohtopäätökset, joita niistä laskelmien avulla voitiin tehdä; ja\nhe ovat, erään ammattimiehen sanojen mukaan, jo tänä kaukaisena\naikana »yllättävän tarkasti mitanneet eräitten kiintotähtien välisiä\netäisyyksiä.» Jo Hammurapin hallitsijasuviin aikana — noin 4 000 vuotta\nsitten — babylonialaisilla oli niin hyvin järjestetty kalenteri, että\ntäytyy olettaa tähtitieteen jo silloin olleen korkealla tasolla.\nMuutenhan olisi ollut mahdotonta tarvittavan tarkasti laskea suurten\ntaivaankappaleitten kiertoaikoja.\n\nKuitenkin on muistettava, että babylonialainen astronomia vanhimpina\naikoina oikeastaan oli astrologian palvelija ja vasta myöhään vapautui\ntästä riippuvaisuus suhteestaan. Tähtitieteellisiä havaintoja ja\nlaskelmia babylonialaiset tosin eivät milloinkaan tehneet pelkästä\nteoreettisesta harrastuksesta, vaan joko käytännöllisistä syistä tai\ntutkiakseen jumalien tahtoa ja saadakseen selville tulevia tapahtumia.\nSentähden olisi kohtuutonta soveltaa _nykyaikaisia_ tieteellisiä\nvaatimuksia tähän alkavaan tieteeseen. Babylonialaisten kyvyssä\ntehdä tarkkoja huomioita ja täsmällisiä laskelmia oli luonnollisesti\nmelko paljon toivomisen varaa.[159] Kaikkia historiallisia ilmiöitä\non kuitenkin arvosteltava aikansa ja laatunsa mukaisesti, ja tässä\ntapauksessa tulee ottaa huomioon alkeelliset välineet, joita\nmuinaisilla babylonialaisilla oli käytettävissään.\n\nJos astronomiseksi tieteeksi nykyaikaisessa mielessä hyväksytään\nainoastaan sellaiset havainnot, joita nykyajan tähtitiede suorastaan\nvoi käyttää, niin mitään sellaista tutkimusta ei oikeastaan ole ennen\nhellenististä aikakautta, s.o. muutamia vuosisatoja ennen Kristuksen\nsyntymää. Mutta sen aikakauden astronomit olivat tietoisia siitä, missä\nkiitollisuudenvelassa he olivat babylonialaisille tähtitieteilijöille.\nHe nimittivät itseään mielellään »babylonialaisiksi» ja liittivät\nhavaintonsa ja laskelmansa vanhoihin babylonialaisiin muistiinpanoihin.\n\nKuitenkin on mahdollista, vaikka ei ainakaan vielä todistettua, että\nmuinaiset kaldealaiset osasivat ennustaa auringon- ja kuunpimennyksiä,\nainakin suunnilleen. Vanhimmat siihen viittaavat tosiseikat ovat\nAssurbanipalin ajoilta. Hänen kirjastostaan löytyi eräs kuninkaalle\nAssurin tähtienselittäjiltä saapunut tiedonanto, joka kertoo, että\non tapahtunut kuunpimennys, mutta että sikäläiset astrologit eivät\nole voineet nähdä sitä, koska taivas on ollut pilvessä. Sentähden\nhe pyytävät, että kuningas antaisi tiedustella kaikista muista\nAssyrian ja Babylonian kaupungeista, olisiko ehkä joissakin näissä\npaikoissa huomattu pimennys. — Seikka, joka todistaa vielä enemmän\nbabylonialaisten astrologien eduksi, on toinen savitaulu, jossa\nkuninkaalle ilmoitetaan kuunpimennyksen tapahtuvan määräpäivänä sekä\nettä se tulee olemaan osittainen ja koskee kuunpyörän koillista osaa.\n\nBabylonialaisten kyvystä laskea auringon- ja kuunpimennyksiä ei\nkuitenkaan voida olla aivan varmoja, sillä ei ole mitään _todistetta_\nsiitä, että molemmat pimennykset todella _sattuivat_ ilmoitettuna\naikana. Astrologeille tosin ei ollut niinkään vaarallista kuin luulisi,\njos he joutuivat häpeään tässä suhteessa. He olivat, kuten ennustajat\nyleensä, taitavia keksimään verukkeita. Ainahan voi syyttää sitä, että\njumalat olivat muuttaneet päätöstään. Tässä toteutuvat muuten suuren\ntähtitieteilijän Keplerin sanat: »Epäonnistunut ennustus unohdetaan,\nsillä sehän ei tarjoa muistille mitään määrättyä kiinnekohtaa; mutta\ntoteutunut ennustus säilytetään muistissa naisten tapaan. Ja siten\nastrologi saa jonkinlaisen sädekehän ympärilleen.»\n\nAinakaan _assyrialaisten_ hoviastrologien kyvystä tehdä tarkkoja\nennakkolaskelmia ei juuri saa korkeata käsitystä, kun lukee eräästä\nheidän kertomuksestaan Hänen Majesteetilleen, että he kolme päivää\ntähystelivät auringonpimennystä — jota ei tapahtunut.\n\nArvostellessamme tätä, kuten niin monta muuta Aasian muinaisia kansoja\nkoskevaa kysymystä, meidän on kuitenkin muistettava, että mehän\ntunnemme vain pienen osan todistusainehistoa.[160] Jonakin kauniina\npäivänä voidaan Mesopotamian rauniokummuista tehdä löytöjä, jotka\nantavat aivan toisia tosiseikkoja arvostelumme perustaksi.\n\nEnsimmäinen pimennys, joka varmasti _tiedetään_ täsmälleen ennakolta\nlasketuksi, oli se auringonpimennys, joka sattui toukokuun 28. p:nä\n585 e.Kr. Sitä ennusti miletolainen Thales, »ensimmäinen kreikkalainen\nfilosofi». Mutta hän olikin kaldealaisten oppilas.\n\nMutta _jos_ babylonialaiset todellakin ovat osanneet ennustaa auringon-\nja kuunpimennyksiä, niin se näyttää joka tapauksessa onnistuneen vain\naivan vähäistä aikaisemmin. Ainoa varma tosiseikka, josta meidän on\npidettävä kiinni, osoittaa nimittäin, että kysymyksessä oleva ennustus\nkirjoitettiin vain yhtä tai korkeintaan kahta päivää ennen pimennystä.\nBabylonialaiset eivät varmastikaan pystyneet seikkaperäisiin laskelmiin\nmonivuotisten havaintojen perusteella, joita tarvitaan ennustettaessa\npimennyksiä kauan aikaa edeltäpäin.\n\n\u003Ctb>\n\nBabylonialaisten tähtitieteellisten opintojen rinnalla heidän tietonsa\nkasvoivat myöskin matematiikassa, alalla, jolla he samaten ainakin\nosittain ovat uranuurtajia. He käyttivät rinnan kahta erilaista\nlukujärjestelmää, nimittäin kymmen- ja kuusikymmenjärjestelmää.\nSuurempi luku ilmaistiin niin ja niin monena kuusilukuna tai\nkuusikymmenlukuna, aivan kuin me puhumme niin ja niin monesta tusinasta\ntai tiusta.\n\nKuusikymmenjärjestelmää käytämme vielä ympyrän jaossa 360 asteeseen\nja vuorokauden jaossa tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin.\nBabylonialaisten matemaattiset tiedot tekivät heille mahdolliseksi\nmitta-, paino- ja rahajärjestelmän luomisen, jolla muinaisajan\nkansojen keskuudessa oli sama merkitys kuin metrijärjestelmällä\nmeidän päivinämme. Se perustui kuten metrijärjestelmäkin määrättyyn\npituusmittaan, jona babylonialaisilla oli keskimääräinen etäisyys\ntäysikasvuisen ihmisen kyynärpäästä keskisormen kärkeen, siis mitta,\njoka suunnilleen vastasi meidän päiviemme kyynärää.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nFranz Xaver Kugler, Sternkunde und Sterndienst in Babel.\n\nA.H. Sayee, The astronomy and astrology of the babylonians.\n\nErnst F. Weidner, Handbuch der babylonischen Astronomie.\n\nAlfred Jeremias, Das Alter der babylonischen Astronomie.\n\nH.V. Hilprecht, Mathematical, metrological and chronological tablets\nfrom the temple of Nippur.\n\nF.X. Kugler, Im Bannkreis Babels.\n\nHugo Winckler, Die babylonische Kultur in ihren Beziehungen zur\nunsrigen.\n\nC.F. Lehmann, Babyloniens Kulturmission einst und jetzt.\n\nMartin P:son Nilsson, Tideräkningens uppkomst.\n\nNat. Beckman, Tideräkning och historia.\n\n\n\n\nLÄÄKINTÄTAITO BABYLONIASSA.\n\n\nTauteja Babyloniassa, kuten muinaisessa Idässä yleensä, käsiteltiin\nalkujaan aina loitsuilla. Koko babylonialaista sivistystä voi nimittää\nloitsukulttuuriksi. Loitsut ja taiat olivat babylonialaisilla\nkeskeisimpänä osana miltei kaikissa tieteissä. Kokonainen sarja\nloitsutauluja alkaa sanoilla: »Jos ihminen sairastaa yskää», toinen:\n»Jos ihminen sairastaa suonenvetoa jalassaan, niin ettei hän voi\nkävellä» j.n.e.\n\nVasta kun ei onnistuttu loitsuilla karkoittamaan pahaa henkeä, joka\noli asettunut sairaan ruumiiseen, turvauduttiin lääkkeisiin tai\nleikkaustoimenpiteisiin.\n\nKun nykyjään yhä enemmän on huomattu, miten suunnaton merkitys uskolla\non sellaisten tautien parantamisessa, jotka aiheutuvat sielullisista\ntai hermohäiriöistä, niin ymmärtää paremmin taikuuden sielullisten\nvaikutusten tarkoituksen ja merkityksen, josta tosiaan voi käyttää\nnykyaikaista nimitystä suggestio.\n\nAnatomiset tiedot eivät Kaksoisvirtainmaassa olleet läheskään sillä\nkannalla kuin Niilinmaassa, johtuen siitä, että babylonialaiset eivät\nuskonnollisista syistä milloinkaan uskaltaneet ryhtyä ruumiinavauksiin.\nOn useita babylonialaisia lääketieteellisiä teoksia, joissa luetellaan\nerilaisia taudinoireita, mutta se tapahtuu sangen pintapuolisella\ntavalla käymättä käsiksi itse taudin aiheuttajaan.\n\nTyypillinen esimerkki muinaisten babylonialaisten taudinmäärittelystä\nja käsittelystä on seuraava, eräästä senaikaisesta »lääkärikirjasta»\notettu teksti: »Jos mies on nauttinut jotakin juovuttavaa juomaa ja\nhänen päänsä on sekava, hänen puheensa tolkutonta, hän on menettänyt\njärkensä ja hänen silmänsä tuijottavat», niin on otettava yksitoista\nnimeltä mainittua yrttiä, survottava ne yhteen ja »annettava hänen\njuoda sitä väkijuomaan sekoitetussa öljyssä aamulla ennen auringon\nnousua ja ennenkuin kukaan on häntä suudellut. Silloin hän on paraneva.»\n\nTodistuksena siitä, että esimerkiksi keuhkotautia esiintyi\njo muinaisessa Babyloniassa on eräs lääketieteellinen\nnuolenpääkirjoitustaulu, joka erikoisesti viittaa tyttöjen alttiuteen\ntälle kavalalle taudille kehitysiän ensimmäisinä vuosina. Siitä\nsanotaan: »Kun tytöt alkavat tulla täysin kehittyneiksi, ja kasvava\nkuu rupeaa vaikuttamaan heidän vereensä, eivätkä he saa kuukautisiaan\nsäännöllisesti, niin valaskalan tähdistö aiheuttaa hivuttavan,\nkuolettavan yskän; ja vaara on sitä suurempi, mitä kauempana aurinko on\nkeskitaivaalta.» Viimeisistä sanoista ilmenee, että auringon parantava\nvaikutus tuberkuloottisiin tauteihin oli jo silloin huomattu.\n\nBabyloniassa kuten Egyptissäkin lääkemääräykset ovat usein erittäin\nyksityiskohtaisia lääkeaineiden kokoonpanoon ja käyttötapaan\nnähden. Enimmät lääkkeet saatiin kasvikunnasta, mutta siinäkin sai\ntaikausko sijansa. Orjantappuran juuret esim. kelpasivat erään\ntaudin parannuskeinoksi vain sillä edellytyksellä, että ei saanut\nnäkyä auringonvaloa, kun sitä nyhdettiin maasta. Erästä toista\ntautia vastaan sama kasvi auttoi vain siinä tapauksessa, että se oli\nkasvanut haudalla. — Myöskin ihmis- ja eläinkunnasta saatuja aineita\n— usein laadultaan erittäin vastenmielisiä — käytettiin Eufratin ja\nTigris-virran varrella kuten Niilin rannoillakin, ja kivikuntakin sai\nluovuttaa oman osansa.\n\nKirjallisuutta:\n\nFriedrich Küchler, Beiträge zur Kenntnis der assyrisch-babylonischen\nMedizin.\n\nFelix von Oefele, Keilschriftmedizin in Parallelen (»Der alte Orient»\n1904).\n\n\n\n\n\n\nISRAELILAISET JA FOINIKIALAISET\n\n\n\n\nSYYRIAN KANSAT.\n\n\nSe 50 penikulman pituinen rannikkoalue, joka etelässä rajoittuu\nEgyptiin ja pohjoisessa Vähän-Aasian niemimaahan, ei koskaan,\npäinvastoin kuin Egyptin ja Mesopotamian oli laita, päässyt\npikkuvaltioastetta pitemmälle. Itse luonto asetti esteitä noiden monien\npienten yhteiskuntien sulautumiselle yhdeksi suureksi valtakunnaksi.\nTäällä ei ollut sellaista elävöittävää ja koko maalle yhteistä\nvaltasuonta kuin Niili tai Eufrat. Päinvastoin viljelyskelpoisen maan\npirstoivat vaikeapääsyiset vuoret, jotka erottivat seudut toisistaan\nNorjaa tai Sveitsiä muistuttavalla tavalla.\n\nPohjoisesta etelään suuntautuu Libanon, »Valkoinen vuori», suurimman\nosan vuotta lumihohteisine harjanteineen, ja rinnan sen kanssa kulkee\nAntilibanon, molemmat lähes Pyreneitten korkuisia. Rannikkoa pitkin\nleviävää kalkkimaavyöhykettä kastelevat vuoripurot ja pikkuvirrat,\njotka itse ovat kuljettaneet mukanaan hedelmällistä maata matkallaan\nsulavan lumen peittämältä vuorenharjalta sen juurelle asti. Mutta\nvuoren pääjonosta lähtevät haarautumat leikkaavat tämän viljelykseen\nkelpaavan maan kapean vyöhykkeen poikittaiseen suuntaan niin tiheään,\nettä niiden välissä olevat maa-alueet ovat vain jonkin harvan\nneliöpenikulman laajuiset, ja muutamin paikoin ne laskeutuvat aivan\näkkijyrkkinä mereen. Syyrian oli luonto siis määrännyt useiden\npikkuvaltioiden maaksi ja sellaisena pysymään.\n\nJos siis luonto itse rakensi esteitä vilkkaalle liikeyhteydelle ja\nrauhalliselle yhteistoiminnalle Syyrian pikkukansojen kesken, eivät\nvuorijonot sitävastoin olleet ylitsepääsemättöminä esteinä heille, kun\noli ryhdyttävä taisteluun toistensa kanssa. Näiden pikkuyhteiskuntien\npoliittinen historia onkin suureksi osaksi kertomusta ainaisista\nriidoista ja kahakoista ja sodista, jotka »sotajoukkojen» suuruuteen\nnähden usein tuntuvat meistä suorastaan tämän käsitteen ivailulta,\nsamoinkuin näiden pikkuvaltioiden »kuninkaat», joksi he itse nimittivät\nitseään, tuskin ovat muuta kuin suurtilallisia tai pikkupasshoja.\n\nKun sitävastoin on kysymys Syyrian kansojen osuudesta rauhan toimissa,\nsilloin niiden harvalukuisuus on omiaan herättämään vain suurempaa\nkunnioitusta, kun näkee, minkä erinomaisen tärkeän tehtävän varsinkin\nkaksi niistä, nimittäin israelilaiset ja foinikialaiset, ovat\nsuorittaneet kulttuurin historiassa.\n\n\n\n\nISRAELILAISET.\n\n\nIsraelilaisten historian kirjoittaminen on vaikeampaa kuin minkään\nmuun tunnetun kulttuurikansan, koska melkein kokonaan puuttuu\nsekä tämän kansan aikaisempia vaiheita koskevia samanaikaisia\nasiakirjoja että kiinteitä muinaismuistoja. Israelilaisten historian\npäälähteenä on siis Vanha Testamentti. Sen erinomainen uskonnollinen\nja kirjallinen merkitys tekee tämän puolen »kirjojen kirjaa» aivan\nainutlaatuiseksi kaikesta, mitä kirjoitettu on. Mutta kun tätä kirjaa\non käytettävä puhtaasti historialliseen tarkoitukseen, on siinä\nniinkuin yleensäkin erotus tehtävä _ensi- ja toisenkäden lähteiden_\nvälillä. Edellisiin — niihin, jotka ovat luotettavien ja asiaan\nperehtyneiden miesten kirjoittamia, jotka itse ovat nähneet, mitä\nkertovat —, kuuluvat ennen kaikkea _profeettain_ kirjoitukset. Mitä\nsitävastoin _historiallisiin kirjoihin_ tulee, on otettava huomioon,\nettä ne ovat syntyneet vasta juutalaisten Baabelin vankeuden jälkeen.\nNe perustuvat osittain sukupolvesta sukupolveen kerrottuihin taruihin,\nosittain vanhoihin, nyt hävinneisiin lähdekirjoihin. Nämä kirjat\novat kuningasten aikakirjoja ja muita teoksia, jotka osittain ovat\nsyntyneet ylistämistarkoituksessa, aivan niinkuin egyptiläiset ja\nbabylonialaiset voittopiirtokirjoitukset, ja sentähden toisinaan\nesittävät saman tapahtuman melko eri tavalla. Naiivina aikana, jolloin\nhistoriallinen kritiikki oli tuntematon käsite, ei ollut ketään, joka\nolisi pannut pahakseen, joskin ristiriitaisia perimätaruja vallan\ntyynesti esitettiin rinnakkain. Niin on kerran ollut laita kaikissa\nmaissa. Vanhimmat historiankirjoittamis-yritykset olivat oikeastaan\nmahdollisimman lukuisain perimätietojen kokoamista ja säilyttämistä.\n\n_Raamatun kriitillisen tutkimuksen_ päätehtävänä on ollut koettaa\nselvitellä näiden erilaisten perimätietojen ja lähdekirjojen\nkeskinäistä suhdetta ja arvoa historiallisina lähdekirjoina. Se on\nnyt runsaan miespolven ajan Vanhan Testamentin kirjoihin soveltanut\nsamanlaista historiallista kritiikkiä, mitä nykyajan historiantutkimus\nkäyttää toisten kansojen historiaa koskeviin lähdekirjoihin nähden.\nÄlykkäästi tutkittuaan varsinkin Mooseksen kirjoja ovat tämän alan\nerikoistutkijat mielestään voineet todeta, että nämä kirjat aikojen\nkuluessa ovat syntyneet useiden lähteiden yhteensovittelusta, joista\nvanhimmat menevät ajassa taaksepäin aina kuningasaikaan asti, noin\nvuoteen 850 e.Kr., mutta nuorimmat ovat Baabelin vankeuden ajoilta,\nnoin v. 500 e.Kr. Vanhin näistä lähteistä on kertomus Juudan kansan\nvaiheista maailman luomisesta asti melkein kuningasaikaan saakka.\nUseat Mooseksen kirjain ihanimmista kertomuksista juontavat alkunsa\ntästä lähteestä. »Tämä teos» — sanoo eräs tämän alan erikoistutkija\n— »tarjoaa vanhimman, taisteluintoisen ja luottamuksellisen Israelin\nesityksen itsestään, ennenkuin se pienistä oloistaan joutui\nsuurvaltojen sotaan, ennenkuin onnettomuudet alkoivat ja saattoivat\nkansan näkemään oman historiansa, tulevaisuutensa ja Jumalansa uudessa\nvalossa — millä käsityksen muutoksella oli niin laajakantoiset\nuskonnonhistorialliset seuraukset.»\n\nKävisi liian seikkaperäiseksi ja vaikeaksi yrittää tässä selvitellä\nkysymystä, miten on ollut mahdollista, kuten sanottu, Mooseksen\nkirjoista löytää jälkiä eri lähdekirjoista. Tällainen selvittely\nedellyttää välttämättömästi muun ohessa perusteellista itämaisten\nkielten tuntemista. Saamme tyytyä muutamiin esimerkkeihin, joista\nselviää, miten tähän tulokseen on päästy. Sekä Mooseksen kirjat että\nmuut Vanhan Testamentin historialliset kirjat kertovat toisinaan\nitse, että ovat perustaneet kertomuksensa vanhoihin, nyt hävinneisiin\nlähteisiin.[161] Monta kertaa on ollut sangen helppoa, nähdä, missä\nyhteensommiteltujen eri lähteiden saumat kulkevat. Usein esitetään\nnimittäin sama tapahtuma kahdella eri tavalla samassa historiallisessa\nkirjassa, kuten molemmat luomiskertomukset ensimmäisessä Mooseksen\nkirjassa, toinen 1. luvussa, toinen luvussa 2:4 seur., tai molemmat\nkertomukset vedenpaisumuksesta, jotka ovat toisiinsa kudotut luv. 6—7,\nmutta sisältävät toisistaan eroavia tietoja eläinten luvusta, jotka\nNooa otti mukaansa arkkiin, sekä siitä, kuinka kauan vedenpaisumusta\nkesti. Samoin on kertomuksen laita siitä, kuinka Mooses sai faaraon\nsuostumaan Israelin kansan lähtöön Egyptistä, sekä itse lähdöstä ja\nPunaisen meren ylimenosta. Että nämä ja muutkin kaksoiskertomukset ovat\nperäisin eri lähteistä, selviää lisäksi erinäisistä, selväpiirteisistä\nkielen, ajatussuunnan ym. erilaisuuksista, joita kuitenkin vain\nammattitiedemiehet pystyvät arvostelemaan, mutta jotka ovat olleet\ntärkeänarvoisia eri lähdekirjojen ikää ja historiallista arvoa\nmäärättäessä.\n\n\u003Ctb>\n\nJos sitten käännymme niihin Palestiinan vanhimman historian\nlähdekirjoihin, jotka käyvät historiallisista todistuskappaleista,\nsaamme ensi vilahduksen siitä El Amarna-arkistossa säilyneissä\nsyyrialaisten ruhtinaiden faaraolle lähettämistä kirjeistä. Näissä\nkaikuu yleinen valitus siitä, kuinka beduiiniheimot ovat tunkeutumassa\nPalestiinaan. Sillä kertaa _kanaanilaiset_ ovat maahan muuttamassa.\nMutta tuskin nämä olivat ehtineet asettua oikein vakinaisesti asumaan\nsinne, ennenkuin heitä — 12. vuosisadalla e.Kr. — ahdistaen uhkasivat\ntoiset paimentolaiskansat: etelästä päin filistealaiset ja idästä\n_israelilaiset_. Ja tuskin taas nämä ovat ehtineet asettua pysyväisesti\nasumaan Palestiinaan, ennenkuin he vuorostaan saavat otella toisten\nahdistavain erämaanheimojen kanssa: moabilaisten, ammonilaisten,\nmidianilaisten, amalekilaisten y.m. Loppumattomiin jatkuvaa satua\nhedelmällisestä maasta, joka vastustamattomasti houkuttelee luokseen\nerämaan lapsia. Ja tästä alati jatkuvasta olinpaikan vaihdosta on\nIsraelin vaellus vain osa; toiset kansat ovat käyneet edellä ja toiset\nseuranneet jäljessä.\n\nKun israelilaiset valloittivat »Kanaaninmaan», asui siinä korkealla\nsivistysasteella olevia kansoja. Kanaanilaiset — joiksi heitä\ntavallisesti nimitetään — eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä\nkansakuntaa, vaan olivat kirjavaa sekoitusta eri heimoista, joista\nkumminkin ainakin useimmat, samoinkuin uudet anastajat, näyttävät\nkuuluneen seemiläiseen rotuun.\n\nOn aivan luonnollista, etteivät nämä kansat olleet voineet jäädä\nosattomiksi naapurimaan Egyptin ja yleensä Etu-Aasian rikkaasta\nkulttuurikehityksestä, kun ottaa huomioon, että Niilin ja\nEufrat-Tigriksen varsilla olevien kahden suuren kulttuurimaan välisen\nkauppavaihdon täytyi tapahtua Syyrian kautta, ja että Syyrian\nrannikkokaupungit olivat Mesopotamian ja Välimeren itäosan saarten\nvälisen tavaranvaihdon tuonti- ja vientisatamina.\n\nTästä rauhallisesta kanssakäymisestä mahtavain naapurikansani\nkanssa Syyrian kansat saivat kuitenkin kokea vähemmän miellyttäviä\nseurauksia. Heidän maastaan aiheutui riitaisuuksia sekä\nassyrialais-babylonialaisten suurkuninkaiden ja Egyptin faaraoiden että\nmyöskin, kuten edellä olemme nähneet, heidän itsensä ja heettiläisten\nvälillä. Houkuttelihan nimenomaan Syyrian oma pikkuvaltioiksi\npirstoutuminen valloitushaluisia naapureita sekaantumaan\npikkuruhtinaiden keskinäisiin väleihin.\n\nSanalla sanoen: jouduttuaan kosketuksiin suurten naapurikansat kanssa\nSyyria pääsi osalliseksi niiden kokemuksiin niin hyvin rauhallisesta\nsivistyksestä kuin sotataidosta, ja täällä syntyi siis _sekakulttuuri_,\njota oppilaat sitten erinäisissä kohdin osittain edelleen kehittivät,\nosittain vuorostaan välittivät Euroopan kansoille. Todistuksena\negyptiläisestä vaikutuksesta ovat ne suuret määrät egyptiläisiä\nkoristeita ja varsinkin kuoriaisia, jotka muinaistutkijat ovat\nkaivaneet esiin Palestiinassa. Ja babylonialaisesta vaikutuksestahan\npuhuu tuo hämmästyttävä tieto, jonka El Amarnan ja Bogasköin\nlöydöt taannoin antoivat, että kaikki Palestiinan pikkukuninkaat\nulkomaankirjeenvaihdossaan Egyptin faaraoiden ja heettiläisten\nkuninkaiden kanssa käyttivät nuolenpääkirjoitusta. Ja vielä enemmän\nsanoo meille samankaltainen vaikka melkoista pienempi Palestiinassa\ntehty arkistolöytö, jonka avulla on saatu todetuksi, että nämä\npikkukuninkaat keskinäisessä kirjeenvaihdossaankin käyttivät babylonian\nkieltä.\n\nJa babylonialaista vaikutusta erittäinkin _israelilaisiin_ todistaa\nennen kaikkea juutalaisten patriarkkain historia. Olihan heidän\n»kantaisänsä» Aabraham babylonialainen, kotoisin Kaldean Urista, joka\noli kuun jumalan ikivanha palvontapaikka. Täällä hän eli Hammurapin,\nRaamatun Amrafelin, aikaan. Aabraham oli siis perinyt babylonialaisen\nuskonnon ja viisausopin, mutta sai aikaa myöten ympäristönsä uskosta\neriävän, oman uskontonsa; ja saadakseen pitää uskontonsa rauhassa hän\nlähti toiseen maahan.\n\nToisen Mooseksen kirjan sisältämät israelilaiset lainkäskyt osoittivat\nmyöskin monessa kohden huomattavaa yhtäpitäväisyyttä Hammurapin\nlain kanssa. Tarvitsee vain ajatella hyvitysperiaatetta »silmä\nsilmästä, hammas hampaasta». Myöskin näiden lakikokoelmain yksityiset\nlainkäskyt ovat läheistä sukua sekä sisällöltään että keskinäiseen\njärjestykseensä nähden. »Tämä yhtäpitäväisyys», sanoo eräs etevä\nIsraelin historian tuntija, »ei voi olla tilapäistä. Selitys on\ntodennäköisesti etsittävissä siitä, että Israel oli Kanaanissa\ntutustunut babylonialaiseen oikeuteen ja mukaillut sitä.» Hammurapin\nlaki edellyttää kuitenkin korkeampaa maallista kulttuuria kuin\nMooseksen laki sekä lujaa valtiojärjestystä, jotavastoin Israelin\nvanhin lakikokoelma todistaa korkeampaa uskonnollista kehitystä.\n\nAssurbanipalin kirjastosta olemme myöskin voineet saada tietoomme, että\nläheistä yhtäläisyyttä on olemassa toiselta puolen babylonialaisten\nja toiselta puolen heprealaisten luomis- ja vedenpaisumuskertomusten\nvälillä. Kaikki viittaa siihen, että heprealainen tulvakertomus on\nbabylonialaisen tarun muunnos monoteistiseen suuntaan, ja ne osoittavat\nihmeteltävää yhtäläisyyttä yksityiskohdissakin.\n\nKun nykyisin jo eri tahoilta on koottu joukko vastaansanomattomia\ntodisteita siihen, että vilkas liikeyhteys on ollut olemassa vanhan\nIdän kaikkien kansakuntien välillä, on päästy siitä väärästä\nkäsityksestä, että kukin näistä kansoista on muodostanut oman suljetun\nmaailmansa, jonka rajoissa omaperäinen kulttuuri on kehittynyt saamatta\nvaikutusta muualta. Eikä Juudan kansa tee poikkeusta säännöstä.\n\nVarmana on pidettävä, että israelilaiset jo ammoin ovat olleet\n_egyptiläistenkin_ vaikutuksen alaisina, koskapa he kauan aikaa\nennen Palestiinaan tuloaan oleskelivat faaraoiden maassa.[162] Mutta\nhe olivat kaikissa tapauksissa aineelliseen kulttuuriin nähden\nalemmalla kehityskannalla kuin kanaanilaiset. He olivat siihen aikaan\npaimentolaiskansaa, joka oli riippuvainen laidunmaiden saannista;\nja kerran, katovuoden sattuessa, he pyrkivät Egyptiin, jossa oli\nenemmän laidunta ja viljaa saatavissa. Gosenin maa, johon he saivat\nasettua asumaan, oli varsinaisen Egyptin ja Siinain niemimaan välinen\nraja-alue. Että, faarao israelilaisille luovutti tämän itäisen\nsuistomaan rikkaat ruoholaitumet, ei varmaankaan riippunut yksinomaan\nhänen hyvyydestään. Ehtona oli luultavasti, että israelilaiset\nantautuivat Egyptin yliherruuden alaisiksi ja näin ollen joutuivat\nmuodostamaan hyödyllisen puskurivaltion Egyptin ja idässä liikkuvien\nkiusallisten beduiinijoukkueiden välille.\n\nKauan on suurella mielenkiinnolla odotettu, että muinaistutkijain\nEgyptissä suorittama työ antaisi joitakin tietoja Israelin lapsista\nja heidän orjuudestaan Egyptin maassa. Tutkimukset ovat olleet\nperusteelliset. Tulos ei ole ollut runsas, mutta silti jotenkin\nratkaiseva.\n\nMuistamme toisen Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa olevan\nkertomuksen, kuinka faarao rasitti Israelin lapsia orjuudella. »Ja\nheidän täytyi rakentaa faaraolle varastokaupungit Pitom ja Ramses.»\nPitomin kaupungin näkyy muuan etevä egyptologi kaivauksillaan\nonnistuneen löytämään. Hän arvelee myöskin parin piirtokirjoituksen\nnojalla voineensa todeta sen Ramses II:n rakentamaksi. Edelleen\nhän luuli löytäneensä siellä suurten vilja-aittojen rauniot, mutta\ntoiset ammattimiehet epäävät jyrkästi hänen johtopäätöksensä tässä\nkohdin ja selittävät niiden olevan linnoitusten raunioita. Oli miten\noli, todennäköisistä arkeologisista tuloksista on yleensä tehty se\njohtopäätös, että sortajafaarao oli Ramses II. Toisen Mooseksen kirjan\nkertomuksen mukaan hänen poikansa ja seuraajansa Merenpthah, joka\nhallitsi 1225—1215 e.Kr., siis varmaan oli se faarao, joka paadutti\nsydämensä eikä tahtonut päästää Israelin lapsia luotansa, ennenkuin\nHerra Mooseksen kautta oli lähettänyt kymmenen maanvaivaa Egyptiin.[163]\n\nKaikki näytti siis olevan historiallisesti hyvin selvitettynä.\nSilloin tuli v. 1896 uusi hämmästyttävä tieto: Flinders Petrie oli\nlöytänyt kuningas Merenpthahin voittoja ylistävän piirtokirjoituksen,\njossa »Israel» mainitaan _Palestiinassa_ asuvaksi! Kuinka tämä\nristiriitaisuus on selvitettävissä? Todennäköisin niistä teorioista,\njoita tässä tarkoituksessa on esitetty, on se, ettei koskaan koko\nIsraelin kansa, vaan ainoastaan osa, ensi sijassa Raakelista\npolveutuva, nimittäin Joosefin ja Benjaminin heimot, ole Egyptiin\nlähtenyt. Useimmat n.s. Lea-heimoista, joiden yleensä oli ollut tapana\nkulkea toisia teitä kuin Raakel-ryhmän, olisivat sitävastoin jääneet\nPalestiinaan.\n\nRaamatullisen arkeologian erikoistuntijain keskuudessa on kuitenkin\nolemassa toinen, vahvasti edustettu suunta, jonka mukaan Israelin\nlapset olisivat oleskelleet Egyptissä kaksi vuosisataa aikaisemmin,\nAmenhotep III:n ja Ekhnatonin päivinä. Tämän olettamuksen yhteydessä\non noussut tuo mielenkiintoinen kysymys, missä määrin Ekhnatonin\nmonoteistiset pyrkimykset ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin.\n\nJos kuitenkin ensin mainittu teoria pitää paikkansa, niin\nRaakel-heimot olivat sen kehityksen kannattajia, mikä teki Israelin\nkansasta maailmanhistoriassa ensimmäisen, joka antautui yhden ainoan\nkaikkivaltiaan jumalan palvontaan. Sillä juuri nämä heimot ne siinä\ntapauksessa Mooseksen johdolla ihmeellisellä tavalla pelastuivat\nPunaisen meren yli mennessään. Luoteen ja myrskyn yhteisvaikutus\nVoi olla selityksenä. Vielä ymmärrettävämmäksi käypi tapahtuma, jos\nolettaa, että Israelin lasten kulku kävi niiden matalien rämeiden ja\npienten järvien kautta, jotka siihen aikaan olivat varsinaisen Punaisen\nmeren jatkona ja täyttivät osan nykyistä Suezin kannasta.\n\nSiitä hetkestä asti, jolloin israelilaiset niin ihmeellisellä\ntavalla pelastuivat ja meri nieli heitä takaa-ajavan egyptiläisen\nsotajoukko-osaston — sillä suurempi kuin osa siitä tämä ei liene\nvoinut olla —, olivat he sisimmässään vakuutettuja siitä, että Jahve\noli Israelin auttaja ja suojelija. »Tämä hetki on», sanoo muuan\netevä juutalaisten historian tutkija», tehnyt Israelin kansaksi,\neikä Israel koskaan ole unohtanut sitä.» Tämä ihmetyö teki kansan\nalttiiksi Mooseksen uskonpuhdistustyölle, joka »antoi Israelin\nheimoille, valtiollisen yhteyden sijaan, _uskonnollisen yhdyssiteen_\nniin lujan, että se säilytti Israelin läpi kaikkien maallisten ja\nhengellisten ahdistusten.» Mutta välittömästi on Mooses — yllä\nesitetyin edellytyksin — toiminut vain Raakel-heimojen keskuudessa, ja\nvasta niiden välityksellä hänen aatteensa levisivät Kanaanissa asuvien\nisraelilaisten keskuuteen.\n\n\u003Ctb>\n\nKun israelilaiset tunkeutuivat Kanaaniin, heidän ei onnistunut päästä\nkoko maan herroiksi. Useat kaupungit, m.m. Jerusalemin luja linna,\njäivät kanaanilaisten haltuun. Lopuksi kanaanilaiset ja israelilaiset\ntekivät liiton keskenään ja asuivat sitten rauhallisesti vierekkäin.\nOn aivan luonnollista, että asiain niin ollen israelilaiset joutuivat\nsen kansan aineellisen kulttuurin vaikutuksen alaisiksi, johon he nyt\nosittain sulautuivat.\n\nIsraelin _valtakunnasta_ ei vielä voi puhua. Nyt ainoastaan\njoukko siihen asti paimentolaisina eläneitä erämaan heimoja on\nmuuttumaisillaan vakinaisesti asuvaksi, maataviljeleväksi ja\nkauppaaharjoittavaksi kansaksi. Heidät koossapitävä side on enemmän\nuskonnollista kuin valtiollista laatua. Mutta kanaanilaisten\nepäjumalanpalvelus uhkasi alati katkaista tämän siteen, ja yhtenänsä\nkuulee Vanhassa Testamentissa kerrottavan Jahvesta luopumisesta\nja kääntymyksestä Baalin ja Astarten hekumalliseen ja lihalliseen\npalveluun. Ajan pitkään voitti kuitenkin Jahveopin sisäinen voima\nkiusauksen palvella muita jumalia.\n\nMutta kaikki laajasuuntaiset aatteelliset yhtymispyrinnöt vaativat\ntässä matoisessa maailmassa ulkonaisen järjestyksen tukea. Tämä\nsaavutettiin vasta kuin _Saul_ valittiin kuninkaaksi ja maa sai\nmonarkkisen hallitusmuodon. Saul on persoonallisesti onneton ihminen,\ndisharmoninen luonne, jonka koko elämä oli ainaista suurta tragediaa.\nHänen hallituksensa oli taistelua »Jahven lähettämää pahaa henkeä» ja\nfilistealaisia vastaan, jotka ryöstäen ja hävittäen samoilivat Israelin\nmaassa. Taistelussa heitä vastaan Saul kärsi niin musertavan tappion,\nettä hän epätoivoisena surmasi itsensä syöksymällä omaan miekkaansa.\n\nHänen seuraajansa _Daavid_ oli suuripiirteinen sankarikuningas,\nmies, jonka luonteessa jalot ja tympäisevät ominaisuudet olivat\nyhdistettyinä. Hänen valtaistuimelle noustessaan, joka tapahtui v:n\n1000 vaiheilla e.Kr., alkoi valtiollisten suurvaltapyrkimyksien aika\nvalloitussotineen, jotka olivat luoda uuden syyrialaisen suurvallan\nheettiläisvaltion tilalle.\n\nKuningas Daavidin työtä jatkoi hänen poikansa, loistonhaluinen,\nviisaudestaan ja kallisarvoisista rakennuksistaan tunnettu _Salomo_,\njoka rakennutti Jerusalemin temppelin ja itselleen komean palatsin. Hän\nsolmi ystävyysliiton Egyptin kuninkaan kanssa ja nai faaraon tyttären.\nHän lähetti kultamaahan Ofiriin[164] kauppalaivoja, jotka palasivat\nsieltä lastattuina kullalla, hopealla ja jalokivillä, kallisarvoisilla\npuulajeilla, norsunluulla ja apinoilla.\n\nMutta hänen loistonhalunsa kysyi rahoja, ja rakentamishimoaan\ntyydyttääkseen hän rasitti kansaansa pakkotyöllä. Hänen\nkuningaskuntaansa alkoi ilmaantua itämaisen itsevaltiuden piirteitä.\nIsraelin kansassa heräsi yleinen halu luoda niskoiltaan »raskas ies».\nSalomon kuoltua valtakunnan pohjoisosien heimot nousivat kapinaan hänen\npoikaansa vastaan ja perustivat v. 930 vaiheilla Egyptin suojaamina\nitsenäisen valtakunnan. Siten pirstoutui Palestiina eteläiseen Juudan\nja pohjoiseen Israelin valtakuntaan, ja ainiaaksi oli päättynyt\nkehittyminen syyrialaiseksi suurvallaksi, jonka Daavid oli pannut\nalulle. Israelin historia on siitä lähtien melkein lakkaamaton\nsarja hovijuonia, sotilaskapinoita ja murhia. Valtakunnan monista\nkuningassuvuista vain pari hallitsee kahta sukupolvea kauemmin.\nValtiollisella alalla israelilaisilla ei siis koskaan ollut tärkeätä\ntehtävää. Heidän maailmanhistoriallinen merkityksensä liikkuu alalla,\njoka ei ole tästä maailmasta.\n\nIsraelin valtakunnan hajottua ei yksikään syyrialainen valtio kyennyt\nvastustamaan niitä mahtavia valloittajia, jotka ennen pitkää siihen\nasti vaarattomasta Assyriasta loivat valtatekijän. Assurnasirpalista\nalkaa heidän kauhistuttava sarjansa, miespolvea myöhemmin kuin\nIsraelin valtakunnan hajoaminen. Vuonna 722 antoi Sargon II Israelin\nvaltakunnalle kuoliniskun. Varakkaat ja johtavat kansanluokat vietiin\nassyrialaisen tavan mukaan Assyrian valtakunnan eri seutuihin, ja\nassyrialaisia ja babylonialaisia asetettiin siirtolaisina vangittujen\ntilalle.\n\nEtäisen ja suojatun asemansa turvin Juudan valtakunta sai säilyä\nvuoteen 586 e.Kr., jolloin Nebukadnessar teki lopun siitä. Hän\nvalloitti Jerusalemin ja poltti koko kaupungin ynnä sen ihanan\ntemppelin. Eloon jääneistä asujamista varakkaammat vietiin Baabelin\nvankeuteen, mutta enemmistönä oleva köyhälistö sai jäädä paikoilleen.\n\nSiihen loppuu Israelin kansan poliittinen satu. »Sen hillitön,\ntulinen vapaudenrakkaus on» — sanoo sen historian syvällisin\ntutkija — »kukistanut sen. Tämäpä juuri kaikiksi ajoiksi takaa\ntälle kansalle myötätuntoisuutemme. Jos Israel olisi ymmärtänyt\nvapaaehtoisesti alistua vieraan hallittavaksi, niin se olisi säästynyt\nviimeiseltä onnettomuudelta. Israelin poliittinen perikato oli\nkuitenkin vain näennäisesti itse kansan perikato. Tämä kansa ei ole\nkuollut sukupuuttoon, mutta se on juureton.» Ja eräs etevä Israelin\nhistorian tuntija sanoo: »Tällä kansalla ei koskaan ole ollut aikaa\ntai tilaisuutta katsoa mukavuuttaan tässä maailmassa tai kehittyä\nsuurvallaksi — on epävarmaa, kuinka silloin sen aatteellisen tehtävän\nolisi käynytkin. Se sai kodikseen maan, missä se ei koskaan oikein\nvoinut päästä rauhaan, maan, missä kaksi maanosaa ynnä sen ajan\netevimmät kulttuurivallat kohtasivat toisensa, ja josta ei ollut pitkää\nmatkaa kolmanteenkaan maanosaan — jotta, kun aika oli täytettyjä\nhenkinen hedelmä kypsynyt, tämä voisi tulla niin monen omaksi kuin\nsuinkin mahdollista.»\n\nVastoinkäymisen ja häväistyksen aika koitui sekä Israelin että\nJuudan jaloimmille hengille uskonnolliseksi puhdistukseksi. Pelko,\nettä mahtavampien kansojen jumalat houkuttelisivat puolelleen\nJahven kansan, saattoi Mooseksen uskon etevimmät kannattajat\njärjestymään _profeettakunnaksi_, jonka tarkoituksena oli puolustaa\nsitä vieraita jumalia vastaan. Näiden yhtymäin jäsenet nimittivät\nitseään »profeettain pojiksi» ja perustivat siirtoloita kansan\nkeskuuteen. Profeettain kerrotaan vanhempina aikoina suurin\njoukoin kulkeneen ympäri vuoristoissa, haltioituneina laulaen ja\ntanssien. Heidän edellään kaikui huilujen, harppujen ja rumpujen\npärisevä musiikki. Tämän vaikutuksesta he vaipuivat uskonnolliseen\nhurmostilaan, heidät valtasi »Jahven henki», he ennustelivat ja\nsaarnasivat pyhää sotaa Israelin vihollisia ja sortajia vastaan.\nTuotattihan suuri profeetta Elisakin harpunsoittajan, kun kuningas\nJosafat kysyi häneltä neuvoa. »Tuokaa minulle harpunsoittaja», hän\nsanoi. »Ja kun soittaja soitti, tuli Herran käsi hänen päällensä.\nHän neuvoi kuningasta kaivauttamaan kaivoja erämaahan vedenpuutteen\ntorjumiseksi. Ja katso: ne täyttyivät vedellä. Mutta Elisan aikana\nprofeettaliike oli jalostunut, ja sitä kannattivat miehet, jotka\nsiveellisessä voimassa olivat edelläkävijöitä. Järjestymättöminä\njoukkoina kiertelevien ja hurmaantuneiden haaveksijoiden sijaan oli,\nkuten mainittu, tullut järjestyneitä profeettakuntia, joiden jäsenet\nelivät enemmän tavallisten ihmisten tavalla, muodostivat perheitä\nja viljelivät maatansa, mutta saivat osittain ylläpidokseen lahjoja\nkannattajiltansa, joihin he suuresti vaikuttivat. Myöhempien aikojen\nkristittyjen erakkojen kaltaisia askeetteja he siis eivät olleet, mutta\nheidän joukossaan on tavattavissa sellaisia maailmankieltäjätyyppejä\nkuin Elia, taistelijahahmo, joka on henkistä sukua kansan\nlapsuudenaikaiselle Moosekselle. Elia on puettu parkitsemattomasta\nnahasta valmistettuun viittaan, hänellä ei ole kiinteää asuntoa, hän\noleskelee enimmäkseen erämaassa ja sukeltaa äkkiarvaamatta esiin\nmilloin missäkin Herran lähettämänä salamana. Samanlaista elämää\nviettää hänen seuraajansa Elisa, joka Elian kutsusta jättää härkänsä\nauran eteen ja sitten vetäytyy pois vuorten rotkoihin ja onkaloihin.\nHän ei arastele sanomasta totuuden rankaisevia sanoja jumalattomille,\nolivatpa ne vaikka kuninkaita tai kuningattaria, jotka rikkovat Jahven\nkäskyjä vastaan.\n\nValtavin profeettailmestys on Jeremia, muinaisuuden ehkä mahtavin\npersoonallisuus — käyttääksemme Schückin sanoja —, tuo suuri\nmietiskelijä sanomattomine suruineen, rikkaine, itseensäsulkeutuneine\nsielunelämineen, tuo jalo, vakavan miehuullinen erakko, joka taistelee\nkaikkia vastaan ja on kaikkien vainoama, mutta täynnä palavaa\nrakkautta sitä kansaa kohtaan, johon hän kuuluu. Kun hän oli vaipua\nepätoivon syvyyteen, hän löysi pelastuksensa antautumalla kokonaan\nJumalalle, jonka tahdon tulkitsijaksi hän tunsi itsensä. Tästä hetkestä\nasti kimmoavat vihan ja vainon nuolet tylpistyneinä takaisin hänen\nsielustaan.»\n\n»Kolmea suurta juutalaista profeettaa Jesajaa, Jeremiaa ja Hesekieliä\nvoipi verrata», sanoo filosofi Schneider, »kolmeen uskonpuhdistajaan:\nvoimakkaaseen Lutheriin, persoonallisesti hienoon Zwingliin ja suureen\nsystemaatikkoon Galviniin. Voi tehdä yksityisseikkoihin asti meneviä\nvertailuja ja selittää kaikki, mikä heidät erottaa toisistaan,\nulkonaisista seikoista, ennen kaikkea syntyperäisistä taipumuksista\njohtuvaksi.» Jeremialta puuttuu Jesajan uskonvarmuutta; hän on\nkriitillinen ja epäileväinen itseään kohtaan, enemmän huolestunut kuin\ninnostunut. »Hänen kiihkoisan toivottomuutensa ilmaukset ja Jumalalle\nkohdistetut hartaat rukouksensa, joilla profeetta saavuttaa sisäisen\ntasapainonsa, ovat ylevintä, mitä ihmiset ovat luoneet.» — Hesekiel\non suuri systemaatikko. Hän on kokonaan ajattelija, runoillessaankin.\nHän on syvien rivien juutalaisen uskonnon luoja; hän on kaikkien\nkirjanoppineiden isä.\n\n\u003Ctb>\n\nKun hallitsijat ja kansat eivät paranna itseään, profeetat ennustavat\nvaltakunnan häviötä Jumalan rangaistuksena Baalinpalveluksen\nkauhistuksista, mahtavien ylellisyydestä ja siveettömyydestä ja heidän\nepäinhimillisestä tavastaan kohdella köyhiä. Niinpä sanoo profeetta\nAamos:\n\n    »Voi suruttomia Sionissa\n    ja levollisia Samarian vuorella,\n    noita ensimmäisen kansan mainittavimpia!\n    Voi teitä, jotka makaatte norsunluisilla vuoteilla\n    ja venytte leposohvillanne,\n    syötte karitsoita lammaslaumasta\n    ja vasikoita karsinasta,\n    jotka harpun soidessa laulatte joutavia,\n    jotka juotte viinimaljoista\n    ja parhaimmalla öljyllä voitelette itsenne,\n    mutta ette murehdi Joosefin vammaa!\n    Sentähden saavat he nyt mennä vankeuteen vangittujen etupäässä;\n    silloin lakkaa loikoilijoiden rähinä.»\n\nJa voimakkaan kehoittavin sanoin Jesaja sinkoaa tämän rangaistustuomion:\n\n    »Ja he menevät kallion koloihin ja maan kuoppiin\n    Herran peloittavaa voimaa ja korkeata valtasuuruutta piiloon,\n    kun hän nousee peljättämään maata.\n    Sinä päivänä ihmiset heittävät hopeajumalansa ja kultajumalansa\n    joita ovat tehneet itsellensä kumarrettaviksi,\n    myyrille ja yököille.\n    — — — — —\n    Herra käy tuomiolle\n    kansansa vanhimpien ja sen ruhtinasten:\n    ’Te, te olette viinimäen raiskanneet,\n    kurjien ryöstö on teidän huoneissanne.\n    Mikä teillä on, kun te minun kansaani survotte\n    ja köyhien kasvot jauhatte?' sanoo Herra, Herra Sebaot.\n\nJa Herra sanoo: »Koska Siionin tyttäret kopeilevat ja käyvät kaula\nkenossa ja heittävät silmäniskuja ja tepsuttaen käydä astuskelevat ja\njaloissansa solkia soittavat, on Herra tekevä Siionin tyttärien päälaen\nrupiseksi ja paljastava heidän häpynsä. Ja löyhkä on oleva hyvän hajun\nsijassa ja nuora vyön sijassa ja käherretyn tukan sijassa kaljupää ja\nvannevaatteen sijassa ahdas säkki; arpi kauneuden sijassa.»\n\nSamalla kuin julistavat rangaistustuomiotansa, profeetat kehittävät\nkansansa jumalakäsitteen yhä korkeampaan täydellisyyteen. Profeettain\nJahve ei ole kauhistava, oikukas hallitsija, jota on rukouksin ja\nuhrein lepytettävä; hän on vanhurskas ja rakkaudesta rikas Jumala, joka\nmyöskin ihmisiltä vaatii oikeamielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta. Tämä\nylevä uskonnollinen ja siveellinen käsitys kohtaa meitä seuraavissakin\nprofeetta Aamoksen sanoissa:\n\n  »Minä vihaan, inhoan teidän juhlianne enkä mielisty juhlakokouksiinne.\n\n  Sillä jos te tuottekin minulle polttouhrinne ja ruokauhrinne, niin\n  eivät ne minulle kelpaa, enkä minä tahdo nähdä syöttövasikoista\n  tekemiänne kiitosuhreja.\n\n  Poista minusta virsiesi pauhu, en minä tahdo kuulla kanteleittesi\n  soittoa.\n\n  Mutta valukoon oikeus vetenä ja vanhurskaus väkevänä virtana!»\n\nSamoja ajatuksia profeetta Miika ilmaisee seuraavin sanoin:\n\n  »Mielistyykö Herra tuhansiin oinaisiin, epälukuisiin öljyvirtoihin?\n  Annanko esikoiseni pahan tekoni tähden, kohtuni hedelmän sieluni\n  sovinnoksi?\n\n  Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on ja mitä Herra\n  sinulta vaatii, nimittäin, että teet oikeutta, rakastat hurskautta ja\n  vaellat nöyrästi Jumalasi edessä.»\n\nItse asiassa tämä on yhdistelmä kymmenestä käskystä: ainoa Jumala ei\nvaadi uhreja ja juhlamenoja, vaan vanhurskasta elämää rakkaudessa\nJumalaa ja lähimmäistä kohtaan.\n\nJesajan kuva ainoasta Jumalasta säteilee kauttaaltaan majesteettisuutta\nja pyhyyttä. Ja koko maailmankirjallisuudessa ei ole suurenmoisemmin\nylentävää kuvausta vajavaisen maanlapsen kohtauksesta kaikkein\nKorkeimman kanssa, kuin on profeetan kertomus ensimmäisestä näystänsä,\nhetkestä, jolloin profeetallinen kutsumus valtasi hänet: »Minä näin\nHerran istuvan korkealla ja koroitetulla istuimella ja hänen vaatteensa\nliepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään.\nKullakin heistä oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa ja\nkahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat\ntoinen toisellensa ja sanoivat: 'Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko\nmaa on täynnä hänen kunniaansa.' Ja pihtipielet vapisivat huutajain\näänestä, ja huone täytettiin savulla. Ja minä sanoin: 'Voi minua,\nminä hukun. Sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan\nkeskuudessa, jolla on saastaiset huulet, ja minun silmäni ovat nähneet\nkuninkaan, Herra Sebaotin.'» Sama henki puhuu profeetta Miikan sanoista:\n\n  »Sillä katso, Herra lähtee asunnostansa, astuu alas ja kulkee maan\n  kukkuloille.\n\n  Ja vuoret sulavat hänen allansa, ja laaksot halkeilevat, niinkuin\n  medenvaha tulen edessä ja niinkuin vesi, joka syöksyy alas\n  jyrkännettä.»\n\nKoetusten tulessa juutalaisten jumalakäsite on siten puhdistunut ja\njalostunut. Kun Israel on valtiona sortumaisillaan, siitä sen sijaan\ntulee uskonnollinen mahti. Silloin kansan uskonnollinen käsitys\nlaajenee. »Etsikkokansan» jumalasta Jahve kehittyy kaikkivaltiaaksi\n_maailmanjumalaksi_, jolla on määrätty suunnitelmansa kansaansa\nkurittaessaan. Israelin kaikki kohtalot ovat tästä näkökulmasta\nvalmistusta suureen päämäärään: ihmiskunnan pelastukseen Israelin\nsorretun kansan kautta, tämän juuri kärsimyksillänsä valmistuttaa\nkorkeaan tehtäväänsä. »Vanha leppymätön heimoustunne on kehittynyt\nleveäksi, inhimilliseksi yleismaailmallisuudeksi, joka jo rajautuu\nkristinuskoon», sanoo Schück.\n\nMuutoinhan kansan henkinen kukoistusaika tavallisesti sattuu yhteen\nsen valtiollisen huippukauden kanssa, mutta tälle lajiansa erikoiselle\nkansalle sen kansallinen häviö on aloittanut sen maailmanhistoriallisen\nmerkityksen. Mikä toisille kansoille yleensä merkitsee kuolemaa, se on\ntälle muodostunut uudeksi elämäksi.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanpaon aikana profeetat ennustamalla Babylonian pikaista tuhoa\npitivät yllä luottamusta niissä, jotka odottivat Israelin lasten\nvapahdusta. Jeremia puhui ennustaen kotkasta, joka oli tuleva idästä\nja antava Israelille jälleen vapauden ja suova sen jälleen rakentaa\nJerusalemin temppelin.\n\nPikemmin kuin kukaan oli osannut aavistaa, hänen ennustuksensa\ntoteutui. Kun Kyyros oli kukistanut kaldealaisten vallan, hän antoi\njuutalaisillekin luvan palata kotiin ja pystyttää jälleen hävitetyt\npyhättönsä.\n\nMaanpakolaisista oli kuitenkin moni Babyloniassa ja Assyriassa liike-\nja pankkiiritoiminnallaan kohonnut hyvinvointiin ja vaikutusvaltaisiin\nasemiin. He olivat nyt tänne niin kotiutuneet, että mieluummin\njäivätkin sinne. Ainoastaan köyhempi osa Juudan kansaa ja muutoin vain\njoku idealisti käytti hyväksensä lupaa palata isiensä maahan.\n\nTänne järjestetylle uudelle valtiolle antoi leimansa se uskonnollinen\nkehitys, jonka Israelin kansa oli suorittanut koettelemusten päivinä.\nTämä uusi valtio ei ollut tästä maailmasta. Se kuvasti köyhien ja\nkukistettujen resignaatiota maallisen kunnian ja turhuuden edessä.\nKuninkuutta ei jälleen pystytetty. Sen sijaan juutalaisten valtiolla\noli _uskonnollinen_ rakenne, siitä tuli pappisvaltio, jossa kansan\nhallitsijana ja ohjaajana oli Jerusalemin ylimmäinen pappi.\n\nPapisto antautui nyt erityisellä innolla tallettamaan ja järjestämään\nvanhoja kirjoituksia ja perimätietoja kansan historiasta ja\nuskonnollisesta kehityksestä, mitä niistä vielä jäljellä oli —\npaljon oli valitettavasti hävinnytkin. Niin syntyi uudelleen\njärjestetyn yhteiskunnan tarpeita varten erilaatuisia kirjoituksia,\nkuten lakikirjoja, profeettain julistuksia ja psalmeja sekä muita\njumalanpalveluksessa käytettäviä kirjoja. Vasta kristittynä aikana\njuutalaiset kirjanoppineet kokosivat nämä kirjoitukset yhdeksi\nkirjaksi, joka vielä tänäkin päivänä on juutalaisten pyhä kirja ja jota\nme nimitämme Vanhaksi Testamentiksi. Puhuaksemme mainion amerikkalaisen\nhistorioitsijan Breastedin suulla ei koko maailmankirjallisuudessa ole\nvertaa »tälle kertomukselle, miten yksinkertaisten paimenten muodostama\nkansa läksi Arabian aavikoilta asuakseen 'luvatussa' maassa ja siellä\nsekä vieraissa maissa kestääkseen kokemuksia, jotka tekivät siitä\nsivistyneen maailman uskonnonopettajan. Tärkeimpiä tekoja, joista\nmeidän on kiitettävä suurta Persian kuningasta Kyyrosta, on siis se,\nettä hän päästi Juudan kansan palaamaan Palestiinaan.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nRud. Kiltel, Geschichte des Volkes Israel (Laajat\nkirjallisuusviittaukset).\n\nFrants Buhl, Det israelitiske Folks Historie (Laajat\nkirjallisuusviittaukset).\n\nS.A. Fries, Israel i ljuset av arkeologiska och etnografiska\nforskningar i Palestina.\n\nHugo Gressmann, Arthur Ungnad ja Hermann Ranke, Altorientalische Texte\nund Bilder zum alten Testament.\n\nC.F. Lehmann-Haupt, Israel. Seine Entwickelung im Rahmen der\nWeltgeschichte.\n\nEduard Meyer, Die Israeliten und ihre Nachbarstämme.\n\nJohannes Pedersen, Israel: I—II.\n\nErik Stave, Israels historia (Laajat kirjallisuusviittaukset).\n\nErik Stave, Israel i helg och socken.\n\nP. Volz, Die biblischen Altertumer.\n\nJ. Wellhausen, Israelitische und judische Geschichte.\n\nAlfred Jeremias, Das alte Testament im Lichte des alten Orients.\n\nEberhard Schrader, H. Zimmern ja H. Winckler, Die Keilinschriften und\ndas alte Testament.\n\nT. Eric Peet, Egypt and the Old Testament (Kirjallisuusluettelo).\n\nHenrik Schück, Världslitteraturens historia: II.\n\n\n\n\nFOINIKIALAISET.\n\n\nNiin kauan kuin muinainen itämainen sivistysmaailma vielä oli pimeän\npeitossa, foinikialaisten merkitystä yliarvioitiin hyvin paljon,\nriippuen siitä, että kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat\nkertoivat niin paljon merkillistä, joka oli peräisin Foinikian\nrannikkomaasta. Foinikialaiset välittivät kauan meritse tapahtuvaa\nkauppa- ja liikeyhteyttä Itä- ja Länsimaiden välillä ja olivat\nsenvuoksi kreikkalaisten ja roomalaisten silmissä yleensä itämaisen\nsivistyksen edustajia. Näitä sivistyksen tuojia pidettiin monen\naineellisen ja henkisen edistysaskelen ottajina, joista myöhemmin on\nhuomattu itse asiassa oltavan kiitollisuudenvelassa egyptiläisille\nja babylonialaisille. Foinikialaisten historiallinen tehtävä on\npääasiallisesti ollut siinä, että he ovat tehneet Euroopan kansat\nosallisiksi näistä sivistyksen saavutuksista. He olivat _sivistyksen\nvälittäjiä_, mutta vain vähässä määrin sivistyksen luojia. Kuta enemmän\narkeologit ovat hankkineet tietoja Etu-Aasian kansoista, sitä vähemmän\nalkuperäisyyttä on jäänyt foinikialaisille.\n\nFoinikia on hyvin köyhä kirjallisista muistomerkeistä.[165] Ja\nkuitenkin maassa oli kerran rikas kirjallisuus — sen tiedämme\nkreikkalaisten perimätiedosta. Foinikialaisten vauraudenpäivinä\npersialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten herruuden aikana on\nheidän maassansa kumminkin harjoitettu vilkasta rakennustoimintaa.\nSamoin keskiajalla. Tällöin vanhoja muistomerkkejä on käytetty\nrakennusaineeksi, ja ne ovat täten ikiajoiksi joutuneet hukkaan\ntieteeltä.\n\nTäällä on myöskin voitonhimo käsi kädessä ahneen keräilykiihkon kanssa\ntehnyt korvaamatonta vahinkoa tieteelle. »On todellakin kohtalon ivaa,\nettä foinikialaisten muinaisesineiden arvon heräävä ymmärtäminen on\nantanut kuoliniskun maan muinaismuistoille», kirjoittaa maailmankuulu\nranskalainen orientalisti ja uskonnonhistorioitsija Ernest Renan\ntehtyään pitkän arkeologisen tutkimusmatkan Foinikiaan 1860-luvun\nalussa. »Tämä foinikialaisten muinaisesineiden harrastus on ensi\nsijassa kohdistunut sellaisiin pikku esineisiin kuin kaiverrettuihin\nkiviin ja sormuksiin ja muihin kultaisiin tai hopeisiin koristeihin.\nHinta, joka näistä esineistä saadaan, on vaikuttanut kiihoittavasti\nalkuasukasten voitonhimoon, ja kokonaiset laumat »muinaistutkijoita»\nja antikviteettikauppiaita mitä epäilyltävintä lajia on vuosikymmenien\najan saalistanut Bybloksen ja muiden paikkojen haudoista. Toivossa\nlöytää muutamien frangien arvoinen sormus ei ole arkailtu tuhota\nmitä suurenmoisimpia hautaholveja; roomalaisajalla peräisin olevan\nkaiverretun kiven vuoksi on säretty kymmenenkin korvaamattoman\narvokasta piirtokirjoitusta. Tuskin koskaan muulloin on saatu selvempiä\ntodistuksia siitä, mikä vihollinen itsekäs, hedelmätön keräilykiihko\nvoi olla tiedemiehen suurpiirteiselle tiedonhalulle. Senvuoksi minunkin\narkeologinen retkeni Byblokseen suoritettiin viisikymmentä vuotta liian\nmyöhään.»\n\nJa vieläkin pahemmin aarteenetsijät ovat mellastaneet Sidonin\nraunioissa. Kun täältä pari kertaa on tehty tuhansittain antiikkisia\nkultarahoja sisältäviä löytöjä, on se saanut vandaalien kuokat ja\nlapiot liikkeeseen kaksinkertaistuneella innolla. Ajoittain on monta\nsataa tällaista aarteenkaivajaa kuumeisella innolla ollut hävityksen\ntyössä. Ei ole ainoatakaan hautaa, jota he olisivat säästäneet, ei\nainoatakaan sarkofagia, jota he eivät olisi murtaneet auki ja sen\nkalleuksia ryöstäneet.\n\nToisista Välimeren maista, missä foinikialaisilla on ollut\nkauppasiirtoloitansa, on löytynyt yksityisiä foinikialaisia\npiirtokirjoituksia. Tuloksellisimpia ovat olleet Karthagossa, Afrikan\npohjoisrannalla suoritetut kaivaukset. Mutta suurin osa siellä tehtyjä\nlöytöjä on ollut historiallisesti melkein arvottomia hautakiviä.\n\nSivistyssaavutuksista, joita ilman suoranaisia todistuksia kauan\npidettiin foinikialaisten ansiona, on tärkein kirjainten keksiminen,\nkiintoisa kysymys, johon myöhemmin palaamme. Ja aivan ansiotta on\nfoinikialaisille annettu kunnia mitta-, paino- ja rahajärjestelmän\nluomisesta, mikä tosiasiallisesti kuuluu babylonialaisille. On\nmyöskin luultu, että lasin, jonka foinikialaiset itse asiassa olivat\noppineet tuntemaan egyptiläisiltä, olisivat vallan sattumalta\nkeksineet foinikialaiset merimiehet. Kun he kerran keittivät ruokaansa\nhiekkaisella rannalla, missä ei ollut kiviä tulisijaksi, he olivat\nmuka ottaneet alustaksi kappaleen »nitronia»,[166] jota he kuljettivat\nlastinansa; ja hämmästyksekseen huomanneet, että tämä tulen kuumuuden\nvaikutuksesta suli hiekan kanssa yhteen läpinäkyväksi massaksi. Ja niin\noli lasi keksitty! — Mutta vaikka foinikialaiset eivät olekaan tämän\naineen keksijöitä, niin tosiasia on, että he kehittyivät pitkälle sen\nvalmistustaidossa ja että Sidonin lasitavarat olivat hyvin haluttuja.\nMyöskin foinikialaiset saviastiat, metallitavarat ja kankaat olivat\nhyvässä maineessa.\n\nOmaperäisempiä foinikialaiset olivat eräällä toisella alalla. He olivat\ntodellakin, joskaan ei aivan ensimmäinen, niin kuitenkin kaikkein\nensimmäisiä kansoja, jotka rakensivat merikelpoisia aluksia.[167]\nLibanonin setrimetsät antoivatkin heille erinomaista rakennusainetta.\nEgyptiläiset sitävastoin kohtalo oli jättänyt osattomiksi tässä\nsuhteessa; heillä oli nimittäin omassa maassaan saatavissa vain\nviheliäistä puuainesta, akaasioita ja sykomoreja. Egyptiläiset alukset,\njotka varsinaisesti olivat tarkoitetut ainoastaan jokiliikennettä\nvarten, olivat laudoista tai lankuista kokoonkyhättyjä ilman emäpuun\nja kaarien tukea. Paljoon ne eivät senvuoksi voineet kelvata meren\nkuohuissa, vaan pakostakin saivat vuodon tai suorastaan murtuivat\nkeskeltä kovassa merenkäynnissä. Foinikialaisissa laivoissa sitävastoin\noli emäpuu ja kaaret kehyksessä, ja ne olivat siten kokonaan toista\nlajia kestävyydessään, kimmoisuudessaan ja purjehduskyvyssään. Ne\neivät keikkuneet meressä, vaan liukuivat keveästi eteenpäin aalloilla\nja niiden välissä. Alkujaan niitä soudettiin. Purjeet keksittiin\nvasta suhteellisen myöhään samoinkuin Itämeren ja Pohjanmeren\nviikinkilaivoihinkin.\n\nFoinikialaiset ovat todennäköisesti keksineet myöskin\npurppuravärjäyksen arvossapidetyn taidon. Ainakin he ovat käyttäneet\ntätä taitoa paljon suuremmassa määrässä kuin muut kansat, jotka ovat\nvalmistaneet purppuraa. Purppuraväriä saatiin eräiden simpukkain\nkeltaisesta rauhasnesteestä, joka saa punaisen tai syvänvioletin värin\npäivänvalossa. Tällä erinomaisen kauniilla purppuravärillä on sekin\noivallinen ominaisuus, ettei se koskaan haalistu. Mutta se tulee\ntavattoman kalliiksi, kun kustakin simpukasta saadaan vain pari tippaa\nvärinestettä. Yksi ainoa väritehdas kulutti vuodessa miljoonittain\nsimpukoita. Vieläkin on Sidonin ja Tyroksen seuduilla valtavia\nröykkiöitä muinaisajan purppurasimpukoiden kuoria. Sidonin lähellä on\ntuollainen simpukkapengermä, joka on satoja metrejä pitkä ja monen\nmetrin korkuinen. Tämänkin keksinnön taru kertoo tehdyn sattumalta:\npaimen oli kerran nähnyt koiransa kuonon veressä — kuten hänestä\nnäytti. Mutta villatuppu, jolla hän sitä pyyhki, värjäytyi ihanan\nkauniiksi. Verta se ei siis ollut. Hän seurasi silloin koiran jälkiä ja\nhuomasi, että uskollinen eläin oli purrut rikki purppurasimpukan. Tuo\nkaunis väriaine tuli siis siitä!\n\nKun arabialaiset valloittivat Tyroksen ja turkkilaiset\nKonstantinopolin, tuhottiin viimeisetkin purppuravärjäämöt, ja siihen\nhävisi taito värjätä oikealla purppuralla.[168]\n\n\u003Ctb>\n\nSe kapea rantakaistale, jolla foinikialaiset asuivat, ei muodostunut\nkoskaan yhtenäiseksi valtioksi. »Foinikiasta ei tullut», kuten Renan\nsanoo, »koskaan maata; se oli ja pysyi joukkona satamia, joilla\nkullakin oli oma maakaistaleensa.» Vasta jouduttuaan vieraan ylivallan\nalaiseksi foinikialaiset alkoivat tuntea sisäistä yhteenkuuluvaisuutta.\nAikaisemmin jokainen jotakin merkitsevä kaupunki muodosti ympärillä\nolevine alueineen itsenäisen valtion ja ajoi omaa politiikkaansa.\nOsoittavathan El Amarna-kirjeet meille myöskin, mitenkä jokainen\ntäälläkin pelkää ilkeätä naapuriaan ja epäilee häntä kaikenlaisista\nviekkaista aikomuksista. Mutta kun näiden valtioiden kauppaedut\npainoivat vaa'assa kaikkein enimmän, niin niiden politiikasta tuli\nennen kaikkea _kauppapolitiikkaa_. Ja kun kaupallisia harrastuksia\nluonnollisesti suuressa määrin edisti sopuisa yhteistoiminta, niin\ntästä oli seurauksena hyvinkin pitkälle menevä ulospäin suuntautuva\nyhteistyö. Sillä viisas liikemies ymmärtää taidon elää sovussa\nkilpailijainsakin kanssa — kun hänen oma hyvinvointinsa siitä hyötyy.\n\nNämä voimakkaat kaupalliset harrastukset vaikuttivat, että\nfoinikialaisetkin, kuten aikoinansa Babylonian kauppiaat, kernaasti\nkarttoivat sotaisia seikkailuja. Mieluummin nuo notkeat kauppamiehet\nalistuivat valloitushaluisten naapurien alaisuuteen, tunnustivat\nheidän yliherruutensa ja maksoivat heille veroa. Kahdesta pahasta\nhe valitsivat pienemmän. Näille rikkaille liikemiehille olikin\nvaadittujen verosummien kokoaminen helpompaa kuin maataviljelevälle\nkansalle. Täten foinikialaiset joutuivat egyptiläisten ja sitten\nheettiläisten vallanalaisuuteen. Sitten seurasi niin Egyptin kuin\nEufrat-Tigrismaidenkin historiassa tuo heikkouden kausi, joka oli\nedellytyksenä sille, että israelilaiset voivat, suurvaltapolitiikan\nheitä häiritsemättä, asettua Palestiinaan ja vähitellen alkaa kehitellä\nsuurvaltapyrkimyksiä. Samaa asiantilaa saivat foinikialaisetkin kiittää\nsuotuisista kauppasuhdanteista ja kaupallisen valtansa kehityksestä.\nMutta kun sitten assyrialaisten valloittajien sarja alkaa,\nfoinikialaisten kauppavalta pian taantuu samoinkuin israelilaisten\nsuurvaltapyrkimyksetkin. Foinikialaisten osalle tulee lisäksi se\nvaikeus, että he alkavat saada vaarallisen kilpailijan kreikkalaisista.\nViisaasti taipumalla assyrialaisten valloittajain edessä he välttävät\nkuitenkin sen surmaniskun, joka kohtaa jäykkää Juudan kansaa, ja\nselviävät asiasta alistumalla Niniven suurkuninkaan veronalaisuuteen.\nAssyrian ylivallan tilalle tuli sitten peräkkäin Babylonian, Persian,\nkreikkalaisten ja roomalaisten yliherruus.\n\nItse luonto teki, kuten sanottu, Foinikian kokoelmaksi pikkuvaltioita.\nKaikki ne suuntautuivat merelle, joka oli niiden luonnollinen\nliikeyhteyssuunta. Tärkeimmät foinikialaiset satamakaupungit olivat\nSidon ja Tyros. Sidon sijaitsee ihanassa seudussa. Sen puutarhat\novat siinä maineessa, että ne ovat Itämaiden ihanimmat Damaskoksen\npuutarhojen jälkeen. Tänne kannatti rakentaa hyvä satama. Mutta ne\nkivikäsivarret, jotka täällä kerran antoivat merimiehelle suojaa, ovat\nmyöhempinä aikoina päässeet rappeutumaan.\n\nAjan oloon pääsi Sidonista edelle Tyros, tuo rikas kaupunki, josta\nprofeetta Hesekiel puhkeaa sanomaan:\n\n  »Ja sano Tyyrolle, joka asuu monen väylän vieressä ja tekee kauppaa\n  monen saaren kansan kanssa: Näin sanoo Herra. Herra: 'Minä olen\n  kauneudessa täydellinen.\n\n  Meren sydämessä on sinun rajasi, rakentajasi ovat tehneet kauneutesi\n  täydelliseksi.\n\n  Damasko oli tekemässä kauppaa kanssasi teostesi paljouden tähden,\n  kaikenlaisen tavaran paljouden tähden.\n\n  Arabia ja kaikki Keedarin ruhtinaat olivat sinun käsikauppiaitasi,\n  karitsoilla, oinailla ja kauriilla he tekivät kauppaa kanssasi.\n\n  Seeban ja Ragman kauppamiehet olivat sinun kauppiaitasi; parhailla\n  hajuaineilla ja kaikenlaisilla kalliilla kivillä ja kullalla he\n  maksoivat vaihtotavarasi.»\n\nTyros otti johtoonsa ja ylivaltaansa kaikki foinikialaiset\nkauppakaupungit. Sijaiten maan puolelta luoksepääsemättömällä\nkalliosaarella se uhmaili useamman kuin kerran mahtavimpiakin\nvihollisia. Niinpä se kerran puolustautui ihailtavan kestävästi\nviiden vuoden ajan Assyrian kuningasta vastaan, ja Nebukadnesar ei\nvoinut kolmetoistavuotisella sodalla musertaa tätä pientä, mutta\njäykkää vastustajaansa. Sellainen kääpiön taistelu jättiläistä vastaan\nedellyttää tietysti kuitenkin, että Tyros sai apua eri paikoissa\nVälimeren rannalla olevilta foinikialaisilta siirtokunnilta. Muutoin ei\ntuollainen näytelmä juuri olisi ollut mahdollinen.\n\nAinoastaan Aleksanteri Suuri kykeni ottamaan Tyroksen väkivallalla.\nMutta niinpä hänen piiritystaitonsa olikin täydellisempää kuin\naikaisempain aikojen sotaherrain, ja hänellä oli käytettävänään myöskin\nkreikkalainen laivasto, foinikialaisten vaarallisin kilpailija.\nJoka tapauksessa hän sai piirittää kaupunkia seitsemän kuukautta,\nennenkuin se antautui. Kaksi tuhatta Tyroksen nuorukaista naulittiin\nsilloin ristiin meren rannalle kostoksi siitä, että tyroslaiset olivat\nsurmanneet vangiksi ottamansa makedonialaiset, ja kolmekymmentätuhatta\ntyroslaista kerrotaan myydyn orjiksi.\n\n\u003Ctb>\n\nFoinikialaisista ei olisi voinut tulla kauppakansaa suuressa\nmittakaavassa, jos ei takana oleva manner olisi ollut sivistysmaa, joka\nkykeni tuottamaan heille kauppatavaroita.\n\nFoinikialaiset kauppalaivastot lähtivät satamistaan etsimään itselleen\nmarkkinatuotteita Välimeren rannikoilta ja saarilta. Heidän retkiensä\nensimmäisenä päämääränä tosin oli Egypti, mutta pian he suuntanivat\nkulkunsa myöskin pohjoiseen päin Vähän-Aasian rannikoille. Sieltä he\nuskalsivat purjehtia kuparista rikkaaseen Kyprokseen,[169] jonka voi\nnähdä Vähän-Aasian rannikkovuorilta. Ja tältä saarelta he löysivät\ntien Aigeian meren saarille. Saaresta saareen, niemestä niemeen he\netenivät, ja paikkoihin, jotka he huomasivat kaupalleen edullisiksi,\nhe asettuivat asumaan ja perustivat kauppasiirtokuntia: Afrikan\npohjoisrannikolle, Maltaan, Sisiliaan, Sardiniaan ja Etelä-Espanjaan.\nTäällä »Herkuleen patsaitten»,[170] Atlantin valtameren portin luona,\nheitä odotti runsas palkka vaivoistaan. Guadalquivir-joen alajuoksun\nvarrella nimittäin oli suuret määrät hopeaa, jota Itämailla eräänä\naikana pidettiin vielä suuremman arvoisena kuin kultaa. Voidakseen\nkuljettaa mukanaan tätä kallista ainetta niin paljon kuin suinkin\nkerrotaan foinikialaisten merimiesten tehneen laivojensa ankkuritkin\ntästä metallista. Täällä oli myöskin kuparia, rautaa ja tinaa, erittäin\nhaluttua metallia aikana, jolloin pronssi oli tarvetavaraa. Tälle\nseudulle foinikialaiset perustivat useita kauppapaikkoja, joista\n_Cades_, nykyinen Cadiz, kehittyi tärkeimmäksi.\n\nKoko Välimeri oli näin muuttunut suureksi foinikialaiseksi\nkauppa-alueeksi lukuisine asemineen, joista käsin kauppiaat voivat\nharjoittaa tavaranvaihtoa naapurikansojen kanssa. Mutta he eivät\ntyytyneet tähänkään. Rohkeat ja yritteliäät merimiehet purjehtivat\neteenpäin sekä Afrikan että Euroopan rannikoita pitkin ja kulkivat\nEnglannin kanaaliin, aina »Tinasaarille» saakka, kuten nimitettiin\nScilly-saaria. Arkeologit arvelevat nykyjään jokseenkin yleisesti,\nettä Tinasaarilla ei tarkoiteta mitään saaria, vaan tinarikasta\nLuoteis-Espanjaa. Tien sinne nuo toimeliaat kauppamiehet huolellisesti\nsalasivat muilta merenkulkijakansoilta. Kerran kun eräs Gadeksesta\nkotoisin oleva foinikialainen laivuri näki erään roomalaisen aluksen\nitsepäisesti kulkevan samaan suuntaan kuin hänkin, hän antoi tahallaan\nlaivansa ajautua karille Espanjan rannikolla. Kävi niinkuin hän oli\narvioinut: kilpailijan laiva purjehti myöskin karille ja joutui\nhylyksi. Kun vapaaehtoisesti haaksirikkoutunut palasi kotiin, hänen\ntappionsa korvattiin runsaasti yleisistä varoista.\n\nMyöskin Pohjan- ja Itämeren rannikoilta saatu meripihka oli arvokas\nfoinikialainen kauppatavara. Mutta on varsin epävarmaa tai ehkä\noikeammin epätodennäköistä, että foinikialaiset itse olisivat noutaneet\nsitä sen tuotantopaikoilta. Meripihka on pikemminkin ennen etelään\ntuloaan noudattanut kauppateinään nykyisen Saksan ja Ranskan suuria\njokia.\n\n\u003Ctb>\n\nMerimatkoillaan foinikialaiset kehittyivät taitaviksi, pelottomiksi\nmerimiehiksi. Kauppiaan vaistot heillä oli veressään. Heillä oli\nsynnynnäisen liikemiehen kyky joustavasti mukautua muihin kansoihin,\nominaisuus, joka kreikkalaisissa ja roomalaisissa ei herättänyt\nainoastaan ihailua, vaan myös kateutta. Homeroksen laulut ylistävät\nfoinikialaisten taitavuutta, mutta kuvaavat heitä myöskin uskottomiksi\npettureiksi, »veijareiksi, joiden pietyt laivat ovat täynnä helyjä\nja koruja». Ja »puunilainen[171] uskollisuus tuli roomalaisten\nkeskuudessa katkeran ironiseksi sananparreksi, joka merkitsi tahallista\nuskottomuutta. Mutta roomalaiset ja karthagolaiset olivatkin\nverivihollisia. Foinikialaisten tekemä epämiellyttävä vaikutus johtui\nsuureksi osaksi siitä, että he harjoittivat laajaa orjakauppaa eivätkä\nhankkineet orjia ainoastaan ostamalla, vaan myöskin siten, että tekivät\nryöstöretkiä vieraille rannikoille ja veivät asukkaat vankeuteen.\nFoinikialaisten ansiosta orjuus tuli paljon yleisemmäksi kuin ennen,\nsillä juuri he tekivät orjista kauppatavaraa suuressa mittakaavassa.\n\nHerodotos antaa mielenkiintoisen kuvauksen foinikialaisten menettelystä\nharjoittaessaan kauppaa Niilien afrikkalaisten kansojen kanssa,\njoiden kieltä he eivät edes ymmärtäneet. Laskettuaan ankkurin vähän\nmatkaa rannikolta he astuivat maihin tavaroineen ja asettivat ne\nriviin rannalle. Kun he sitten lähtivät lakaisin laivoihin, niin he\nsytyttivät savuavan tulen. Alkuasukkaat houkuteltiin täten rautaan,\nja he asettivat kultaa tai jotakin muuta arvokasta vaihtotavaraa\nfoinikialaisten tavaroiden viereen, vetäytyen sitten takaisin. Nyt\nmerimiehet tulivat uudelleen maihin. Jos he olivat tyytyväisiä maksuun,\nhe ottivat sen mukaansa ja purjehtivat kotiin. Mutta muussa tapauksessa\nhe antoivat sekä kauppa tavarain että maksun olla koskematta ja\nodottivat laivassa leikin jatkumista, kunnes olivat saaneet, mitä\nhalusivat.\n\nTärkeimmäksi kaikista foinikialaisista kauppasiirtokunnista kehittyi\najan pitkään Afrikan pohjoisrannikolla sijaitseva Karthago, varsinkin\nsen jälkeen kuin Tyros ja muut kauppapaikat olivat joutuneet vieraan\nvallan alaisiksi. Kun vihdoin persialaiset ja heidän jälkeensä\nAleksanteri Suuri anastivat foinikialaisten maan, kreikkalaiset olivat\nvähitellen yhä enemmän syrjäyttäneet heidät mereltä. Karthagosta tuli\nsilloin sensijaan foinikialaisen kauppavallan tukikohta.\n\n\u003Ctb>\n\nKuitenkaan lienee tuskin mahdollista, että vähälukuiset ja kaikista\nimartelevista ylistyksistä huolimatta sentään verraten pienet\nfoinikialaiset kaupungit yksinään olisivat voineet saavuttaa sellaista\nvalta-asemaa tai väkilukua, joka oli tarpeen koko Välimerenalueen\nasuttamiseksi. Ottaen huomioon tämän seikan osa itämaiden tutkijoita\non johtunut siihen, että he eivät pidä tätä Välimeren asutusta\nfoinikialaisten kaupunkien suorittamana kauppavalloituksena, vaan\nosana suurta _seemiläistä kansainvaellusta_, joka vuosituhansien\nkuluessa vyöryi yli Mesopotamian ja Syyrian. Arvellaan, että tämä\nvaltava kansa-aalto varmaan »olisi voinut heittää uloimmat pärskeensä\nPohjois-Afrikkaan asti ja kauemmaksikin. Se olisi myöskin voinut saada\naikaan sellaista, mikä ei milloinkaan olisi ollut mahdollista parille\nfoinikialaiselle rannikkokaupungille jo siitäkin syystä, että niiltä\npuuttui tarpeellinen väestöaines.» Sanat on lausunut nerokas, mutta\nuskallettuihin olettamuksiin taipuvainen itämaidentutkija Winckler.\nHänen mielestään n.s. foinikialainen asutus ei ole ollut rauhallista\nkauppapaikkojen perustamista, vaan valloittajakansan väkivaltaista\nanastusta.\n\nMutta pohjoismaiden viikinkejä ei myöskään ollut paljon; ja heitä\noli kuitenkin tarpeeksi perustamaan valtakuntia sekä Sisiliaan että\nEtelä-Venäjälle. Ihmiskunnan suuri massa on ja on aina ollut sellainen,\nettä kourallinen tarmokkaita, toimintakykyisiä ihmisiä voi tehdä\nihmeitä.\n\nTotuus foinikialaisen asutuksen suhteen lienee kuitenkin, kuten\nniin monessa kiistanalaisessa tapauksessa, jossakin ristiriitaisten\nväitteitten keskivaiheilla. Osa foinikialaisista siirtokunnista on\nsaattanut olla suuren seemiläisen kansainvaelluksen tuloksia, kun taas\nEspanjan siirtokunnat, varsinkin Gades, sekä vastapäisellä Afrikan\nrannikolla sijaitsevat todennäköisesti ovat olleet Tyroksen tai sen\ntytärkaupungin Karthagon kauppapaikkoja. On myös luultavaa, että\nfoinikialaisten siirtoasutusta vahvistivat muut kansat, jotka ottivat\nsiihen osaa.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nGeorge Rawlinson, Phoenicia.\n\nRichard Pietschmann, Geschichte der Phönizier.\n\nWilhelm v. Landau, Die Phönizier (»Der alte Orient» 1903).\n\nWilhelm von Landau, Die phönizischen Inschriften (»Der alle Orient»\n1907).\n\nF.C. Movers, Die Phönizier.\n\nC. Autran, Phéniciens.\n\nAugust Köster, Schiffart und Handelsverkehr des östlichen Mittelmeeres\nim 3. und 2. Jahrtausend v. Chr.\n\nErnest Renan, Mission de Phénicie.\n\nHugo Winckler, Zur phönizisch-karthagischen Geschichte\n(»Altorientalische Forschungen» I).\n\nFrederick Carl Eiselen, Sidon, A study in oriental history.\n\nJ. Krall, Tyrus und Sidon.\n\nWallace B. Fleming, The history of Tyre.\n\nOtto Meltzer, Geschichte der Karthager.\n\n\n\n\nAAKKOSTEN SYNTY.\n\n\nAakkosista olemme uusimpien tutkimusten tuloksien mukaan\ntodennäköisesti kiitollisuudenvelassa muinaisille egyptiläisille.\n_Meille_ aakkoset ovat tulleet roomalaisilta ja kreikkalaisilta.\nKreikkalaiset vuorostaan ovat saaneet useimmat kirjaimet\nfoinikialaisilta, viimeistään 10. vuosisadalla e.Kr. Tämä käy selvästi\nilmi jo kirjainten nimistä. Foinikialaisen kirjaimiston kaksi\nensimmäistä kirjainta näet ovat nimeltään »alef» ja »bet», joista\nkreikkalaisilla tuli »alfa» ja »beta».\n\nEurooppalaisen sivistyksen levitessä yli koko maapallon ja islamin\nulottaessa voittokulkunsa kauas Aasian ja Afrikan sisäosiin n.s.\nfoinikialainen tai oikeammin länsiseemiläinen aakkosjärjestelmä on\nvalloittanut melkein koko maailman. Ainoastaan kiinalainen sivistysalue\non enää eristäytyneenä siitä — saattaa kysyä, miten kauan. Paitsi\nfoinikialaista aakkosjärjestelmää ei missään maan päällä ole kehittynyt\npuhdasta kirjainkirjoitusta. Kaikki muu kirjoitus, olkoonpa se sitten\nsyntynyt Egyptissä tai Babyloniassa, Kreetassa, Vähässä-Aasiassa,\nKiinassa, Japanissa tai Meksikossa, on enemmän tai vähemmän\npelkkää kuvakirjoitusta, joka parhaassa tapauksessa ei ole ehtinyt\ntavukirjoitusta pitemmälle.\n\nN.s. foinikialaisessa kirjoituksessa on, päinvastoin kuin meillä,\nmerkkejä ainoastaan konsonantteja varten sekä konsonantteina toimiville\npuolivokaaleille j ja w. Vokaalit sitävastoin jätetään merkitsemättä.\nFoinikialainen kirjoitus luetaan oikealta vasemmalle. Kreikkalaiset\ntäyttivät aakkosjärjestelmässä vallitsevan vokaalien puutteen ja\nmuuttivat kirjoituksen kulkemaan vasemmalta oikealle.\n\nMistä on länsiseemiläisten aakkosten keksijä saanut kirjaintensa\nesikuvat? On m.m. arvailtu, että ne olisi saatu babylonialaisilta.\nMutta tämä on mahdotonta, pääasiallisesti seuraavista syistä:\n\n1) Nuolenpääkirjoituksessa merkitään sekä vokaalit että konsonantit,\nkun sitävastoin foinikialainen kirjaimisto on vailla vokaaleja. 2)\nNuolenpääkirjoitus kulkee vasemmalta oikealle, mutta foinikialainen\nkirjoitus oikealta vasemmalle. Nuolenpääkirjoitustakin oli tosin joskus\nkirjoitettu oikealta vasemmalle, mutta jo kokonaista kaksi vuosituhatta\nennen kuin kreikkalaiset muuttivat kirjoitustapansa päinvastaiseen\nsuuntaan, babylonialaiset olivat tehneet omalle kirjoitukselleen\nsamoin. 3) Nuolenpääkirjoitusta ei ole tarkoitettu _kirjoitettavaksi_,\nvaan _painettavaksi_, kun taas foinikialainen, aivan kuin meidänkin\nkirjoituksemme, edellyttää kynää, mustetta ja papyrusta tai muuta\nsellaista.\n\n_Egyptiläinen kursiivikirjoitus_ sitävastoin täyttää nämä ehdot.\nFoinikialaisen kirjoituksen tavoin sitä kirjoitettiin oikealta\nvasemmalle, ja se oli vokaalitonta[172], kuten tämäkin. Jos nyt\nfoinikialaisen kirjaimiston pohjana olisi kirjoitus, jossa jo oli\nvokaalimerkit, niin näiden merkkien poisjättäminen olisi ollut\nkäsittämätöntä taantumusta kehityksessä. Kun sitävastoin ajatellaan\nvokaalitonta kirjoitusta foinikialaisten aakkosten esikuvaksi, voidaan\nselittää vokaalimerkkien puuttuminen tästä kielestä.\n\nMyöskin useissa yksityiskohdissa, joihin syventyminen tässä\nkävisi liian laajaksi, foinikialainen kirjoitus osoittaa ilmeistä\nsukulaisuutta egyptiläisen kanssa. Voidaanpa sanoa, että useat\npuutteet ja omituisuudet muuten niin käytännöllisten foinikialaisten\nkirjaimistossa voidaan selittää vasta sillä perusteella, että\nnämä omituisuudet on ilman muuta peritty ja omistettu muinaisilta\negyptiläisiltä. Foinikialaisen kirjaimiston johtumiseen egyptiläisistä\nkirjoitusmerkeistä viittaa vihdoin myöskin vilkas liikenneyhteys\nmolempien kansojen välillä.\n\nKaikki yritykset johtaa foinikialainen kirjaimisto\nnuolenpääkirjoitusmerkeistä ovat osoittautuneet aivan epäonnistuneiksi.\nMuutaman etevän ranskalaisen tiedemiehen sitävastoin onnistui\njonkin aikaa saada yleistä kannatusta koettaessaan suoraan johtaa\nfoinikialaiset kirjaimet eräistä egyptiläisen kursiivikirjoituksen\nmerkeistä. Mutta nykyjään kaikki sekä egyptologit että seemiläisten\nkielten tuntijat ovat yksimielisiä siitä, että nämäkään vertailut eivät\npidä paikkaansa, niin houkuttelevilta kuin ne alussa näyttävätkin.[173]\nn.s. foinikialaiset kirjaimet ovat todellakin uusia luomia ja\negyptiläiset kirjoitusmerkit ovat siinä olleet ainoastaan esikuvina.\nVanha sisältö esiintyy uudessa muodossa; tässä voi, käyttääksemme\nraamatullista kuvaa, puhua vanhasta viinistä uusissa leileissä.\nKansa, joka loi länsiseemiläiset aakkoset, valitsi kirjainmerkkinsä\nsiitä aatepiiristä, joka oli sitä itseään lähinnä, ja piirsi tai\nkirjoitti nämä kirjaimet oman makunsa ja tapansa mukaan noudattamalta\negyptiläisten oppimestariensa omituista tyyliä.\n\n\u003Ctb>\n\nOlemme koko ajan käyttäneet tavaksi tullutta nimitystä »foinikialainen\nkirjaimisto», ja tämä nimi on sikäli oikeutettu, että foinikialaisethan\n_välittivät_ kirjainkirjoituksen Länsimaihin. Mutta on toinen kysymys,\nolivatko he myöskin kirjaimiston tai — oikeammin — konsonanttimerkkien\n_keksijöitä_. Jos teoria näiden merkkien egyptiläisestä syntyperästä\non oikea — ja asiantuntijat ovat siitä yleensä nykyjään yksimielisiä,\nniin on todennäköisempää, että foinikialainen kirjaimisto on keksitty\nseudulla, missä babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella ei ole ollut\nsellaista vaikutusta, kuin El Amarna-kirjeistä näemme sillä Syyriassa\nolleen. Silloin on todennäköistä, että tämän käänteentekevän keksinnön\non tehnyt jokin länsiseemiläinen kansa _Syyrian ulkopuolella_,\nseudulla, joka ei ollut voimakkaan babylonialaisen vaikutuksen\nalainen, vaan jossa sen sijaan vallitsi egyptiläinen sivistys, siis\nehkä _israelilaiset_ asuessaan Gosenin maassa. Siellä he tietenkin\novat omaksuneet koko joukon egyptiläistä kulttuuria. Luultavasti\nheillä sinne tullessaan ei ole ollut mitään kirjakieltä, vaan he ovat\nsiellä egyptiläisen mallin mukaan luoneet itselleen kirjaimiston,\njonka he sitten veivät mukanaan Palestiinaan ja tekivät sen tunnetuksi\nmuiden Syyrian kansojen keskuudessa. Erästä toista seemiläistä\npaimentolaiskansaa voidaan myöskin ajatella kirjainkirjoituksen\nkeksijäksi: _hyksoja_, jotka olivat vielä enemmän kosketuksissa Egyptin\nkanssa. Tämä kansa on voinut viedä kirjaimiston mukanaan Syyriaan\ntullessaan karkotetuksi Egyptistä.\n\n\u003Ctb>\n\nNiin pitkälle olivat asiantuntijat vuonna 1916 päässeet päätelmissään\nteoreettista tietä, kun saapui huomiotaherättävä tieto tutkijoilta,\njotka olivat lähemmin tarkastelleet Flinders Petrien vuosikymmentä\naikaisemmin Siinain kupari- ja malakiittikaivoksista löytämiä\nkirjoituksia. Monien puhtaasti egyptiläisten kirjoitusten joukossa\nsiellä oli muutamia, jotka näyttivät muukalaisen kömpelöiltä\nyrityksiltä jäljitellä egyptiläisiä hieroglyfejä. Oppineiden ei\nole vielä onnistunut selittää näitä merkkejä, huolimatta kaikesta\npäänvaivasta, jota heillä on niistä ollut,[174] mutta tämä seikka\nei tee tyhjäksi löytöjen erinomaisen suurta — tekisi mieli sanoa\nmaailmanhistoriallista — merkitystä. Muuan etevä asiantuntija on\nnimittänyt niitä _egyptiläisen ja syyrialaisen kirjoituksen väliseksi\n»puuttuvaksi renkaaksi»_. Ne näyttävät siis olevan niiden merkkien\nvanhin tunnettu perusmuoto, joista kaikki maailman kirjaimistot\nvälittömästi tai välillisesti polveutuvat. Ja kun nämä perusmuodot nyt\nesiintyvät muinaisegyptiläisellä maaperällä egyptiläisten hieroglyfien\nyhteydessä, niin on teoria kirjaimemme johtumisesta egyptiläisistä\nhieroglyfeistä tullut enemmän kuin todennäköiseksi, ja kirjaimistomme\nsukupuu juontaa juurensa hämärimmästä muinaisuudesta. Nuo tärkeät\nmerkit eivät kuitenkaan ole egyptiläisiä hieroglyfejä, vaan useat\nniistä ovat ilmeisesti yksinkertaistettuja hieroglyfimerkkejä.\nSiinain niemimaalta alkuseemiläinen kirjaimisto lienee levinnyt sekä\npohjoiseen Syyrian kansojen keskuuteen että eteläänpäin Etelä-Arabiassa\nsijaitsevaan Sabaan, missä tapaamme seemiläistä kirjoitusta, joka\non muodoltaan vanhanaikaisempaa kuin »foinikialainen» ja muistuttaa\nenemmän Siinain niemimaan kirjoituksia.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nKurt Sethe, Der Ursprung des Alphabets (»Nachrichten von der\nGesellschafl der Wissenschaflen zu Göttingen» 1916). (Selostus\nvanhemmasta kirjallisuudesta.)\n\nFlinders Petrie, The formation of the alphabet.\n\nAlan H. Gardiner, Der ägyplische Ursprung des semitischen Alphabets\n(»Zeitschrift der deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1923).\n\nKurt Sethe, Die wissenschaflliche Bedeutung der Petrieschen Sinaifunde\n(»Zeitschrift der deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1926).\n\nDaniel Völter, Die althebräischen Inschriften vom Sinai und ihre\nhistorische Bedeutung. (Selostus uusimmasta kirjallisuudesta.)\n\n\n\n\nVIITTEET:\n\n\n[1] Että leijona kerran on elänyt Euroopan keskiosissa, ei ole niin\nyllättävää, kun tietää, että tämä petoeläin vielä historiallisella\najalla elämöi Balkanin niemimaalla. Kun Kserkseen sotajoukko samosi\nMakedonian halki Kreikkaa vastaan, ahdistelivat leijonat sitä.\n\n[2] Tämän eläinlajin joitakin yksilöitä eli vielä 1600-luvun alussa\nLiettuassa. Tukholman Pohjoismaisen museon varuskamarissa on\naikoinaan kuningas Sigismundille kuulunut alkuhärän sarvesta tehty\nmetsästystorvi, johon on kaiverrettu ilmoitus, että se vuonna 1620\nkoristi Masovian viimeistä alkuhärkää.\n\n[3] Villihevosia luullaan olleen Euroopassa vielä 1500-luvulla,\nviimeiset Preussissa.\n\n[4] Kolmannen osan kaikesta kaupittavasta norsunluusta luullaan olevan\nperäisin mammuttieläimistä, jotka ovat löytyneet Siperian ikuisen jään\npeittämistä tundroista.\n\n[5] Hampaat olivat hyvin kuluneet ja hammasmädän syömät.\n\n[6] Samantapaisia vartalokuvia on löytynyt myös kivissä kohokuvina,\nloisia piirreltyinä sarveen ja luuhun.\n\n[7] Ihmisen aivokopan tilavuuden kehittyminen voidaan todeta jo\nhistoriallisella ajalla. Perusteellisesti tulkittaessa Ranskasta\nlöytyneitä eri ajoilta peräisin olevia pääkalloja on tultu siihen\ntulokseen, että suurimmalla osalla Ranskan asujamistoa oli nuoremmalla\nkivikaudella pääkopan tilavuus 1.3—1.4 dm³. Kahdennellatoista\nvuosisadalla tilavuus oli lisäytynyt 1.4—1.5 kuutiodesimetriin, ja\nuseimmilla nykyajan pariisilaisilla se on 1.5—1.6 dm³.\n\nYhtä kiinnostavia ovat tulokset muinaisten ja nykyajan egyptiläisten.\npääkoppain vertailusta. Niinä kahtena tuhantena vuotena, jotka ovat\nkuluneet maan sivistyksellisestä kukoistuskaudesta, hengen viljelyksen\nlaantuminen on ilmennyt siinäkin, että väestön aivokoppain tilavuus on\npienentynyt.\n\nMerkillistä on myöskin, että eläintenkin keskuudessa jalostus luo\nmyötänsä aivomassan lisäyksen. Verrattakoon toisiinsa esim. kesyn ja\nvillin koiran pääkalloja!\n\n[8] Ihmisen aivojen pinnallahan on, kuten tunnettua, joukko n.s.\npoimuja, jotka näyttelevät suurta osaa sielunkykyjen kehityksessä.\n\n[9] Tässä yhteydessä tulee etsimättä mieleen hyvin arvoisan\nSimplicissimus-kirjailijan, itävaltalaisen Roda Rodan\ntestamenttimääräys, että hänen kalloonsa oli kiinnitettävä\nvuosilukulaatta, ellei kukaan ryhtyisi kuljeksimaan sen kanssa\nympäriinsä ja näyttämään sitä neanderthalilaisen tai puuttuvan renkaan\npääkoppana.\n\n[10] Aikaisemminkin oli löytynyt tuollaisen ihmisen kallo samasta\nmaasta ja suunnilleen samasta geologisesta kerrostumasta.\n\n[11] Myöhemmin osoitti muuan taitava anatomi, että kallon kappaleet\noli pantu kokoon virheellisesti, niin että pääkoppa oli tullut aivan\nliian suppeaksi ja saanut apinamaisemman näön, kuin mikä sillä todella\noli ollut. Silloin löytäjän oli laajennettava rekonstruoitua kalloa\nja alistuttava siihen, että aivokopan tilavuus kasvoi vähemmästä kuin\n1.1 dm³:stä jopa 1.3 dm³:iin. Mutta kun eräs pätevä anatomi sommitteli\nkallon kokoon, on sen tilavuudeksi tullut 1.5 dm³.\n\n[12] Itsekukinhan voi vapaasti oman kantaisänsä ja kantaäitinsä\nkuvitella kuinka iljettäväksi hyvänsä — maustahan ei pidä kiistellä\nja ihmisten yksityisiin sukulaissuhteisiin ei pidä sekaantua. Mutta\nkun ne, jotka johtavat sukunsa moisista mielikuvittelun epäsikiöistä,\njollaisia muutamat »rekonstruktiot» ovat olleet, esiintyvät\nvaatimuksin, että tavallisten kunniallisten ihmisten on hyväksyttävä\nne _omiksi_ kantavanhemmikseen, niin silloin on sanottava: »Seis!\nJo riittää!» Se on aivan yhtä lyhytjärkistä ja tolkutonta kuin\nvaatia kirjaimellisesti uskomaan juutalaisten tai babylonialaisten\nluomistaruja.\n\nKehitysoppi kaikkeen kunniaansa! Sen tieteelliset tulokset ovat\nihmeteltäviä. Mutta se on liian suurenmoinen vaikuttaakseen\nvakuuttavalta, jos sen hengestä ja tarkoituksesta tietämättömät\nhypoteesihuijailijat saavat sitä peukaloida.\n\n[13] Kieltämättä ällistyy, kun löydöntekijän kuulee kallon\ntutkimuksistaan esittävän sellaisia johtopäätöksiä, kuin että se 3—6\nvuotias olio, jonka se on ollut, olisi paremmin kuin apinat kyennyt\nmuodostamaan itselleen käsityksen esineiden muodosta, painosta,\nväristä ja yleisestä näöstä, toisin sanoen _yhdistämään kokemuksensa\nkäsitteiksi, ja ollut saamaisillaan artikuloivan puhekyvyn._\n\n[14] Pitkäkalloiseksi sanotaan pääkoppaa, joka on vähintään kolmatta\nosaa leveyttänsä pitempi.\n\n[15] Kreikan kielestä muodostettu saviteosten nimi.\n\n[16] Fellah on arabialaisien käyttämä nimitys Egyptin maataviljelevästä\nväestöstä erotukseksi kaupungin asukkaista ja beduiineista, erämaan\npaimentolaisista.\n\n[17] Katarakteiksi sanotaan niiden koskien putouksia, joita Niili\npeninkulmien pituudella noissa seuduin muodostaa murtautuessaan\ngraniittikallioitten lävitse.\n\n[18] Natriumsuolaa oli hyvin runsaasti n.s. natronjärvissä Libyan\nerämaassa suistomaasta länteen.\n\n[19] Eräs kumihartsi, jolla on balsamin tuoksu; sitä saaliin Arabian,\nAbessinian ja Somalinniemen puisia.\n\n[20] Torinon, muinoisen Sardinian kuningaskunnan pääkaupungin museossa\non samoin hyvin paljon kuoriaisia, yli 1 000 kpl. Myöskin sammakkojen\nkuvia käytettiin amuletteina. Tämä johtuu siitä luulosta, etteivät\nnämä eläimet synny siitoksesta, kuten muut eläimet, vaan heräävät\nhenkiin suoraan siitä savesta, jota Niili toi tulvissaan. Sammakko\noli siten todistus siitä, että eläviä olentoja voi syntyä elottomasta\naineesta. Siitä tuli siten vainajan uuteen elämään heräämisen\nvertauskuva. Tämän turvaamiseksi pantiin sammakon kuvia kuolleen\nmukaan. Myöhään kristillisenä aikanakin eli Niilinmaassa usko näiden\neläinten vertauskuvalliseen merkitykseen. Kirkkojen lamput tehtiin\nsammakonmuotoisiksi ja varustettiin kirjoituksella: »Minä olen\nylösnousemus.»\n\n[21] Papyrus, jonka nimestä »paperi» sana on johtunut, on meidän\nkaislamme sukuinen suokasvi, joka kasvaa usein yli viisi metriä\nkorkeaksi ja käsivarrenpaksuiseksi. Sen pehmeästä, valkoisesta\n»ytimestä» vanhat egyptiläiset valmistivat eräänlaatuista paperia.\nHe leikkasivat sen sormenlevyisiksi suikaleiksi, joita liisteröitiin\nyhteen niin leveälti, kuin miksi »paperin» leveys haluttiin. Tämän\nkerroksen päälle liisteröitiin sitten uusi, suorakulmaisesti alempaa\nvastaan, jonka jälkeen kaikki tyynni puserrettiin kokoon, kuivattiin ja\nsilitettiin.\n\nPapyruslehdet liisteröitiin sitten yhteen kääröksi, joka voi olla monta\nmetriä pitkä. Pisin British Museumin papyruskääröistä oli 40 metriä\npitkä.\n\n[22] Atsuuri, lasuurikivi eli lapis lazuli on syvänsinisen värinen\npuolijalokivi.\n\n[23] Sistrum oli kilisevä rengashelistin, jota soitinta varsinkin on\nruvettu pitämään egyptiläisen musiikin edustajana. Sen ääni muistutti\nkatolisen kirkon pienten messukellojen ääntä.\n\n[24] Se, jota mnemotekniikka (muistitaito) kiinnostaa, voi tehdä\nsen huvittavan huomion, että hallitsijasukujen jakautuminen eri\nvaltakuntain osalle on helppo muistaa, jos huomaa sen osuuden, mikä\ntässä on luvulla 6: vanhan valtakunnan aika (joka alkaa 3:nnella\ndynastialla), päättyy 6:nteen dynastiaan; keskimmäisen valtakunnan\nsuuruuden aika alkaa 12:nnella (tai 11:nnellä) dynastialla ja loppuu\n16:enteen; uusi valtakunta alkaa 18:nnella (loppuakseen 20:nnellä);\nuudistettu valtakunta käsittää 26:nnen dynastian.\n\n[25] Kahdessa vanhan valtakunnan loppuajalta peräisin olevassa\nmahtimiehen haudassa on tavattu kaiverrettuja kehoituksia sille, joka\ntulee hautaan tuomaan kuolleelle uhria. Kuollut lupaa siinä tapauksessa\npuhua antajan puolesta hyvää sille jumalalle, jota hän on palvellut\nelämänsä aikana. Näissä molemmissa tapauksissa vainajat olivat näet\nolleet pappeja.\n\nToinen näistä merkillisistä hauta-piirtokirjoituksista on Kairon\nlähellä ja kuuluu näin: »Jokaisen hyväksi, joka tuo minulle\nuhrilahjoja, minä lupaan tehdä tämän: tahdon puhua hänen puolestansa\nJumalan edessä ja juhlallisesti sulkea hänet hänen armolliseen\nhuomaansa. Minä tahdon tehdä tämän palkaksi leivästä, oluesta,\nvaatteesta, voiteesta ja viljasta, mitä lahjaksi olen saanut.»\n\nToinen hauta oli Herkhufin, jolla maaherrantoimensa ohella oli\npappisarvo. Hänen hautakirjoituksessaan on seuraavat sanat: »Oi Te,\njotka elätte ja olette maan päällä! Ken Teistä kulkeneekin tämän\nhaudan ohi sanoen: 'Tuhat leipää, tuhat saavia olutta tämän haudan\nasukkaalle!', hänen parhaansa puolesta täällä manalassa olen minä\npuhuva.»\n\n[26] Keskimmäisen valtakunnan aikana rakennettiin tosin pyramidejakin\nauringonkuivaamasta tiilestä, mutta ne _päällystettiin_ silloin\nluonnonkivellä.\n\n[27] On laskettu, että Kheopsin pyramidi sisältää niin paljon kiveä,\nettä se riittäisi koko Suomea kiertäväksi kaksi metriä korkeaksi ja\npuoli metriä paksuksi muuriksi. Pyramidin ympäri saa kävellä lähes\nkilometrin matkan.\n\n[28] Nykyisin luullaan oltavan selvillä siitä, että sfinksin pää kuvaa\nKheopsin pojan, Khefrenin, lähinnä suurimman pyramidin rakentajan\nkasvojen piirteitä.\n\n[29] Ei olekaan mitään rakennustuotetta, joka samassa määrin\nkuin Kheopsin pyramidi olisi mielikuvitusta ja mietiskelyä\naskarruttanut. Mystiikkaan taipuvat luonteet eivät ole tahtoneet\ntyytyä siihen selitykseen, että tämä rakennustaiteen ihmetyö\nyksinkertaisesti on viisi tuhatta vuotta vanha kuningashauta; he ovat\nsuorittaneet mittauksia ja tehneet laskelmia pyramidin ulkonaisista\nulottuvaisuuksista ja sen sisäisistä käytävistä ja gallerioista ja\ntulleet aivan toisiin, merkillisiin tuloksiin. Muuan skotlantilainen\nSmyth niminen astronomi (kuollut v. 1900 81 vuoden ikäisenä) sai\nselville, että Kheopsin pyramidi on rakenneltu jumalallisesta\ninnoituksesta »maapallon kiinteän osan keskipisteeseen ja että sen\npaino- ja tilavuussuhteet olivat niin suunnitellut, että siitä\nvoitiin saada paino- ja mittayksiköt, jotka etukäteen oli laskettu\nkoko maailman omaksuttaviksi». Johtonansa pyramidin käytävien\nsuunta niiden suhteessa tähtitaivaaseen, sellaisena kuin tämä oli\nesiintynyt erinäisinä aikoina, laski hän, että pyramidin piti olla\n25.827 vuotta tai kenties pari kolme kertaa niin vanha. »Tällaisen\nkäsityksen hyväksymisiä ei estä mikään», sanoo vielä tänäkin\npäivänä muudan Smyth-uskoinen tämän alan kirjailija. Ja hän jatkaa\nseuraavanlaatuisinkin väittein: »Suuren pyramidin on rakentanut kansa\nja aika, joka oli perillä mekaanisista apuneuvoisia, joista meidän\naikamme ei voi uneksiakaan. Vaikka maailman kaikki kansat parhaimpien\ninsinööriensä johdolla yhtyisivät yhteen puuhaan, ne eivät kykenisi\naikaansaamaan sellaista rakennusta kuin suuri pyramidi.»\n\nToiset mystikot ovat laskeneet edelleen ja huomanneet, että pyramidin\nkorkeus on = sellaisen ympyrän säde, jonka pituus on sama kuin\npyramidin ympärys maanpinnalla laskettuna. Jos jaetaan pyramidin\nkantasivu sillä luvulla, joka ilmaisee, kuinka monta päivää maa\ntarvitsee kiertääkseen yhden kierroksen auringon ympäri, siis luvulla\n365.242, niin saadaan osamääräksi 63.56 sm. Jos tämä kerrotaan\nkymmenellä miljoonalla, niin saadaan tulokseksi maan keskipisteen\netäisyys navoista. Pyramidin rakentajat ovat siis — siinä sen kuulitte!\n— »tarkoin tunteneet maan ulottuvaisuudet, tietäneetpä myöskin, että se\non litistynyt napojen kohdalta»!\n\nJos kerrotaan pyramidin korkeus tuhannella miljoonalla, saadaan\nmaan etäisyys auringosta. Vaikka hiukan saanee kai noita tarkkoja\nnumeroita tasoitella, sillä koska etäisyys täältä aurinkoon on\n148.200.000 kilometriä, täytyy olettaa, että pyramidin korkeus ei\nole ollut 146 metriä, vaan täsmälleen 148.2 metriä. Ja pyramidin\nkantasivujen pituuteen nähden saa olla hiukan runsaskätinen ja lisätä\nsen 227-metristä 232.8 metriin. Tai hellävaraisemmin sanottuna:\nkun pyramidi on niin ajan hampaan syömä, on suorastaan mahdotonta\nsaada täysin varmoja lukuja sen alkuperäisistä tilavuussuhteista,\nvarsinkin korkeudesta. Sillä voidakseen laskea sen täytyisi tuntea\nsivujen kaltevuuskulma, ja on toivotonta koettaa perustaa täsmällisiä\nlaskelmia tässä suhteessa niihin mitättömiin jätteisiin, joita\nulkoisesta päällyskivestä on jäljellä aivan pyramidin alaosassa.\nLähemmin tarkastellessa esitetyt laskelmat eivät siis vaikuta\nvaltavilla, kuin miltä ne ensi hämmästyksen vallassa voivat tuntua.\nJa tarina siitä, että vanhat egyptiläiset olisivat osanneet\nratkaista ympyrän neliöimisprobleeman ja tunteneet tuon merkillisen\npii-luvun, joka osoittaa ympyrän kehän suhdetta halkaisijaan, haihtuu\nitsestään. Muinoiset babylonialaiset, jotka olivat paljoa vankempia\nmatemaatikkoja,. eivät koskaan päässeet piin arvoon nähden lähemmäksi\nkuin tulokseen: noin 3. Meidän on yhäkin mukauduttava siihen, että\npiin arvo laskettiin vasta 1500-luvulla, siis 4 l/2 tuhatta vuolta sen\njälkeen kuin suuren pyramidin rakentajat tekivät laskelmiansa. Mutta\nusko tekee ihmeitä ja löytää kaikkialta ihmeellisiä seikkoja, kuten\nsenkin, että pyramidin sisällä olevan kuninkaan sarkofagin tilavuus on\n»hyvin lähellä» — huom.! — ennen mainittua merkillistä senttimetrilukua\n63.56 koroitettuna kolmanteen potenssiin ja kerrottuna luvulla 5.57,\njoka on maan ominaispaino. Jos sarkofagi täytetään tislatulla vedellä,\nsaadaan painoyksikkö, jota Smyth nimitti pyramiditonniksi. Kun hän\nsitten oli laskenut, että pyramidin — huomioonottaen kaikki käytävät ja\nmuut ontot kohdat — täytyi painaa 5 273 000 sellaista tonnia, totesi\nhän ihmeekseen saaneensa luvun, joka on tuhannesbiljoonasosa koko\nmaapallon painosta. Tai saisikohan olla ilkeä ja otaksua, että hänen\nlaskutoimiluksillansa on ollut päinvastainen suunta?\n\nVahvauskoinen oli sekin amerikkalainen tuomiopäivänprofeetta,\njoka pyramidin lukusuhteista sai esille koko biblian ajanlaskun\nselvänselvästi ennakolta sanottuna ja tietysti tuhatvuotisen\nvaltakunnan tulemisen ajan — muutoin vuoden 1914! Hän perusti\nmenettelynsä parin Smythin maanmiehen laskelmiin, jotka olivat\npyramidin lukusuhteista löytäneet ennustuksia sellaisten\nmaailmantapahtumain ajasta kuin uskonpuhdistuksen, Ranskan\nvallankumouksen ja englantilaisten v. 1882 toimeenpaneman Egyptin\nmiehittämisen. Mutta amerikkalainen profeettamme kulki omiakin\nitsenäisiä teitänsä ja löysi pyramidista muun muassa n.s.\nvedenpaisumusviivan, jota hän käytti lähtökohtanaan laskiessaan,\nkuinka monta vuotta oli kulunut Aatamin luomisesta keväällä 4128 e.Kr.\nvedenpaisumuksen loppumiseen. Määrätyt pyramidin etäisyyssuhteet\nosoittavat, että tämä ajanjakso kesti 1654 vuotia. Mutta silloin ei\nlaskussa ole otettu huomioon niitä kahta vuotta, jotka Aatami vietti\nparatiisissa.\n\nKaiken tämän perästä voitaneen tyytyä siihen »armoitettujen» mielestä\nniin arkipäiväiseen egyptologien käsitykseen, että suuri pyramidi on\nollut faaraon tomumajansa ylle pystyttämä muistomerkki, mutta yhtyä\nvanhaan arabialaiseen historioitsijaan Ibn Muhammed el Maqriziin siinä,\nettä sen sydämessä, joka katselee suuria pyramidia, liikkuu ajatuksia,\n»jotka saavat hänet puremaan sormenpäitään».\n\n[30] 5:nnen hallitsijasuvun kuninkaita.\n\n[31] Syyrialainen satama, setripuiden peittämän Libanonin juurella.\n\n[32] Nykyisten Luksorin ja Karnakin kylien paikalla.\n\n[33] Todennäköisesti on Egyptin labyrintti ollut mallina\nTheseus-tarusta kuuluisalle Kreetan labyrintille, joka oli kuninkaan\npalatsi.\n\n[34] Tällä muistokivellä on omituinen historiansa. Sen löysi suuri\nsaksalainen egyptologi Lepsius vuonna 1844. Kun pilari oli kahtena\nkappaleena, pakkasi hän ne erikseen, mutta ainoastaan alaosa joutui\nBerliinin museoon. Toisen Lepsiuksen työmiehet unohtivat Semneen.\nSieltä se löytyi 42 vuolta myöhemmin tuossa Lepsiuksen pakkauksessa. Se\nvietiin silloin Kairoon ja oli egyptiläisessä museossa vuoteen 1899,\njolloin se siirrettiin Berliiniin, missä Sesostriksen voitonpatsaan\nmolemmat kappaleet jälleen yhdistettiin enemmän kuin puoli vuosisataa\nkestäneen eron jälkeen.\n\n[35] Ne osoittavat, että Niilin vedenkorkeus silloin korkeimmillaan\nollessaan oli 8 metriä korkeampi kuin nyt. Se riippuu siitä, että joki\naikojen kuluessa on kaivautunut yhä syvemmälle kallioihin.\n\n[36] M.m. Tallqvist on kumminkin toista mieltä. Hän sanoo\n(Maailmanhistoria I, s. 114): »Seemiläisiä heimoja lienee ollut heidän\nseurassaan, mutta hyksos-heimot itse tuskin olivat seemiläisiä.\nPikemmin sopii asettaa heidät Vähästä Aasiasta lähteneiden\nheetiiläiskansojen yhteyteen, jotka juuri siihen aikaan hyökkäsivät\nBabyloniankin kimppuun.» (Suoment. huomautus.)\n\n[37] Hänen ruumiissaan, jota nyt säilytetään Kairon museossa, on\nvieläkin selviä taistelun jättämiä merkkejä. Sotakirveen isku on\nhalkaissut hänen vasemman poskensa, niin että hampaat ovat esillä.\nToinen kirveen isku on tunkeutunut syvälle kalloon, ja aivot\novat juosseet otsalle. Sitäpaitsi hänellä on haava oikean silmän\nyläpuolella, joko tikarin tai keihään iskemä, ja kuolinkamppailussa hän\non purrut kielensä poikki.\n\n[38] Ehkä tämä johtui siitä, että ensiksi Egyptiin tuodut hevoset\nolivat liian pieniä ratsastukseen. Luultavasti vasta Egyptin ja Nubian\nlihavilla laitumilla suurempi hevosrotu kehittyi. — Tämän yhteydessä\nmainittakoon, että kameelista, jonka siluetti nyt niin läheisesti\nkuuluu egyptiläiseen maisemaan, ei ole Egyptin historialliselta ajalta\ntavattu kuvaa, joka olisi kreikkalaisaikaa varhaisempi. Aikaisemmin\nkäytettiin yksinomaan aasia erämaakuljetukseenkin. Vasta arabialaisten\nmukana, 7:nnen vuosisadan koskipaikoilla e.Kr., »erämaan laiva» tuli\nyleisemmäksi Niilinmaassa. Tämä uskollinen kuorma- ja ratsueläin muutti\nsuuressa määrin maiseman ulkonäköä, se kun syö sekä puiden vihreitä\nosia että muuta erämaan kasvullisuutta.\n\n[39] Isän ja tyttären välisiä avioliittoja ei sitävastoin tunneta\ntavallisten kansalaisten keskuudesta, mutta sekä neljänteen dynastiaan\nkuulunut Snofru että yhdeksänteen hallitsijasukuun lukeutuva Ramses II\nnäyttävät kaikesta päättäen solmineen tällaisen suhteen.\n\n[40] Todennäköisesti majat oli rakenneltu tällä tavoin turvaksi\ntermiiteiltä, valkoisilta muurahaisilta, jotka tänäkin päivänä ovat\nmaanvaivana Somalinmaassa.\n\n[41] Kun muutamia vuosia sitten suoritettiin kaivauksia temppelin\nympäristössä, löytyi palasia puista, jotka ilmeisesti olivat kuolleet,\nennenkuin olivat ehtineet juurtua, kenties huolimattoman kastelun\nvuoksi. Luultavasti ne olivat Hatshepsutin mirhamipuiden jätteitä.\n\n[42] Monivaimoisuus oli tavallista Egyptin hovissa, varsinkin\nvaltiollisista syistä, sillä avioliittosuhteita pidettiin\nvarmimpina poliittisina siteinä valtioiden kesken. Mutta muiden\nyhteiskuntaluokkain kesken yksiavioisuus oli sääntönä.\n\n[43] Tämä ilmiö ei ollut ainoa laatuaan. Eräässä muistotaulussa\nkuningas Kheopsin pääpuoliso kertoo, että hän aikaisemmin oli ollut\nmyöskin hänen isänsä ensimmäisenä puolisona ja että lopuksi Kheopsin\npoika ja seuraaja vielä oli liittänyt hänet haaremiinsa ja oli pitänyt\nhäntä suuressa kunniassa. Hänen rakkaudentarinansa jatkumista läpi\nkolmen sukupolven ei totisesti saa lukea hänen kauneutensa ansioksi,\nsillä hänen kuvapatsaansa kertoo naisesta, jolla on ollut leveä, ja\ntuskainen naama, riippuvat suupielet, mulkosilmät ja hirvittävän rumat\nkädet. Ilmeisesti hallitsijasukua koskevat syyt tekivät hänestä niin\nihmeellisen rakastettavan ja tavoitellun.\n\n[44] Amenhotep IV oli valtaistuimelle noustessaan aivan nuori, ja\nvaltiollinen valta näyttää hänen hallituksensa alussa olleen hänen\näitinsä, kuningatar Tejen käsissä.\n\n[45] Pohjoismesopotamialaisen valtakunnan päivät olivat nyt luetut.\nDusratta kaatui kapinan uhrina ja hänen valtakuntansa joutui pian\nheettiläiskuningasten herruuteen.\n\n[46] Talentti oli Itämailla noin 25 kg. Kultatalentin arvo oli siis\nlikimäärin 500.000 mk.\n\n[47] Kullan ja hopean sekoitus.\n\n[48] Egyptiläinen fajanssi on ainetta, jonka pääosana on piihiekka ja\njota päällystää läpinäkymätön, kuparipitoinen silaus, jolle kernaasti\nanneltiin malakiitin vihreä tai taivaansinen tummansininen väri.\n\n[49] Patsaat olivat alkujaan 21 m korkeita. Niiden jalat ovat yli 3\nmetrin pituiset ja keskisormi on lähes puolitoista metriä.\n\n[50] Polyteismi = monijumalaisuus; monoteismi = yhden ainoan jumalan\npalveleminen.\n\n[51] Hierarkkinen = pappisvaltainen. (Suomentajan selitys).\n\n[52] Egyptiläiset luulivat, että Niilin alkulähteet olivat manalassa.\n\n[53] _Abrakadabra_ = sekasotku, lörpötys. (Suomentajan huomautus.)\n\n[54] Monissa uuden valtakunnan ajoilta olevissa haudoissa on kuvia,\njoissa apinat palvovat auringonjumalaa.\n\n[55] Tässä esiintyy käsitys, että auringonjumala kulkee venheessä yli\ntaivaanlaen.\n\n[56] _Proselyytti_ = käännynnäinen. (Suoment. muistutus.)\n\n[57] Tämä lienee riippunut siitä, että Egyptin kotimaista rautaa\nsen vähäisen hiilipitoisuuden vuoksi ei voitu karkaista niitä\njalostusmenetelmiä käyttäen, jotka tunnettiin. Heettiläisten rauta\nsitävastoin soveltui tähän käyttelyyn.\n\nKiintoisaa on El Amarna-kirjeistä nähdä, että Dusrattan Amenhotep\nIII:lle antamain lahjain joukossa usein esiintyy rautaisia tikareja\nja sormuksia. Se osoittaa, kuinka suuressa arvossa rautaa pidettiin\ntuohon aikaan Egyptissä. Kun sitten Ramses II ja heettiläisten kuningas\nystävystyivät, oli rauta niiden kalliiden tavarain joukossa, joita\nfaarao pyysi »veljeltään».\n\n[58] Sen sijaan Seti I kaiverrutti vanhain jumalain nimet jälleen\nmuistomerkkeihin, joista Ekhnaton ne oli hävittänyt.\n\n[59] Shubbiluliuma oli hänen nimensä.\n\n[60] Sodan jumala.\n\n[61] Osiris-jumalan veli.\n\n[62] Kernaasti käytetty kuvaannollinen sanonta.\n\n[63] Egyptiläisien korkein jumala.\n\n[64] Heettiläisten suurin jumala.\n\n[65] Tehkööt sinut iloiseksi.\n\n[66] Taurus.\n\n[67] Hänen hallituksensa kesti kumminkin ainoastaan viisi vuotta.\n\n[68] Tänäkin päivänä nubialaiset sotilaat ovat Egyptin sotavoiman\nytimenä.\n\n[69] Min, hedelmällisyyden jumala, oli myöskin egyptiläisten\nsuojelusjumala vieraissa maissa.\n\n[70] Niin monen konsonanttimerkin tarpeellisuus riippuu siitä, että\negyptinkielessä oli enemmän äänteitä kuin meillä, kuten erilaisia kh-,\ns- ja t-äänteitä, omituinen kurkkuäänne sekä meidän korviimme tuskin\nkuuluva heikosti »näpsähtävä» tai »narahtava» ääni, jotka äänteet\ntavataan myöskin seemiläisissä kielissä.\n\n[71] Jo puolitiessä ensimmäiselle kataraktille Champollion ja hänen\nseuralaisensa saivat nähdä krokodiilin toisensa perästä. Nykyisin\novat toisen kataraktin pohjoispuolella kaikki krokodiilit hävitetyt\nsukupuuttoon. Vasta näiden koskien rannoilla matkailija voi niitä\nnähdä. Ne on istuttanut Thos. Cook & Son, Lontoo(?).\n\n[72] Korvaamaton aarre on tieteelle erikoisesti Berliinin\nmuseon kopiakokoelma. Se on tulos suuren egyptologin Lepsiuksen\n1840-luvulla oikein aito saksalaisella tarkkuudella kosteaa\nharmaapaperi-jäljennösmenetelmää käyttämällä suorittamasta\npiirtokirjoitusten ja korkokuvain jäljennöstyöstä.\n\n[73] Sellaisia _on_ tosiaankin! Egyptin kotiteollisuus on erittäin\nkorkealla kannalla. Suorituksen tarkkuudessa ja yksityiskohtien\nhuolittelussa sen tuotteet usein voittavat parhaimpienkin\nantikviteettitehtaiden saavutukset. Luksorin läheisyydessä esimerkiksi\non muuan antiikkisten kovakuoriaisten valmistamo, jonka omistajan\ntyö on niin taitavaa ja täsmällistä, että välistä ei edes tämän\npienen alan erikoistuntija voi erottaa hänen tuotteitansa vanhoista\nkovakuoriaisista.\n\n»Antiikki»-käsite on nykyisin egyptiläiselle kaupustelijalle niin\nrakas, että poikaviikarit, jotka turistiseuduilla likaisin käsin\ntarjoavat perin yksinkertaista rihkamaansa, koruompeleisia yömyssyjä\nja muita kotitekoisia vaatekappaleita, koettavat kiihdyttää turistin\nostohalua hokemalla: »Antik», ainoata kansainvälistä sanaa, jonka he\ntaitavat — paitsi tietysti sanaa bakshihi (= juomaraha).\n\nMuinaismuistoteollisuus on kehittynyt Egyptissä niin korkealle, että\nNiilin-laivoilla matkustavien voi kuulla faaraoitten muistorikkaan maan\nläpi suoritetun pari viikkoisen matkan jälkeen alkavan ihmetellä, eikö\nkaikki lopultakin liene Thos. Cook and Son’in luomaa, eivätkö yksin\nmaisematkin, jotka hyvää päivittäistä maksua vastaan liukuvat ohi, ole\ntaitavasti maalattuja liikkuvia kulisseja, joita vastaan voisi tehdä\nainoastaan sen huomautuksen, että ihastuttavan kauniit värit tuntuvat\nuskomattomilta.\n\n[74] Ainutlaatuinen on kai sellainen onnellinen sattuma, että katto\nsortuu rosvojen päälle. Niin tapahtui Medumissa (etelään Kairosta)\nhaudanhäpäisy-yrityksessä.\n\n[75] Arkeologit saavat siis löytöjensä vuoksi nähdä enemmän vaivaa kuin\nesimerkiksi Ranskan keisarinna Eugénie, joka kerran halusi suorittaa\nkaivauksen. Se sattui silloin, kun hän oli mukana vihkimässä Suezin\nkanavaa, vuonna 1869. Liehakoitseva kediivi tahtoi huoltaa kaiken mitä\nparhaiten kauniille keisarinnalle ja järjestytti etukäteen vallan\nerinomaisen löytöpaikan erämaan hiekkaan. Kun hänen majesteettinsa\nsaapui sinne, aloitettiin kaivaukset suuren työläisjoukon\nkehoitushuutojen ja laulujen kaikuessa, moninaisin teknillisin\nvalmistein. Ja katso: kauan ei viipynytkään, ennen kuin päästiin niin\npitkälle, että keisarinna saattoi korkean omakätisesti lakaista hiekan\nharvinaisen komealta muumioarkulta — joka nyt oli satuttu löytämään\ntoisen kerran. Ensimmäisen kerran se löytyi kalliohaudasta!\n\n[76] Harvemmin arkeologin enää tarvitsee liikkua henkensä kaupalla,\nkuten siihen aikaan, jolloin Belzoni uskaltautui Kuningasten laaksoon\nja Kurnan lähellä olevaan kantakaupunkiin. Kumminkin Carter vielä\nniin myöhään kuin vuonna 1916 joutui näissä villeissä seuduissa\nseikkailuun, joka helposti olisi voinut ainaiseksi tehdä lopun hänen\ntutkijaurastaan. Maailmansota oli silloin luonut Egyptiinkin uuden\nepävarmuudentilan. Järjestyksen siteet olivat höltyneet, sillä paljon\nenglantilaisia viranomaisia oli joutunut sotilaallisiin tehtäviin; tämä\nsekä sodan villistyttävä vaikutus antoivat uutta vauhtia alkuasukasten\nhaudanryöstöille. Eräänä päivänä, kun Carter oleskeli Luksorissa, hän\nsai sanoman, että ryövärijoukkue on erään tähän saakka tuntemattoman\nhaudan kimpussa, joka sijaitsee Kuningasten laakson yläpuolella\nkorkealla kalliolla. Suurimmassa kiireessä hän kokoaa työmiehensä. On\njo ilta, mutta kuu valaisee kirkkaasti 600 metriä korkealle huipulle\njohtavaa tietä. Kun retkikunta saapuu perille, on keskiyö. Köysi, joka\nriippuu alas pitkin pystysuoraa kallioseinää, kertoo rosvojen olevan\nlöytyvissä. Sitäpaitsi kuuluu selvästi, kuinka he työskentelevät vuoren\nsisällä.\n\nKaiken aluksi Carter katkaisee haudanryöstäjäin nuoran. Sitten hän\nkiinnittää toiseen paikkaan erikoisen vahvan köyden, jolla hän\nlasketuttaa itsensä alas heidän luokseen. »Keskellä yötä lasketuttaa\nitsensä ryöväripesään on», sanoo hän itse, »ajanviettoa, jolta ei\nainakaan puutu jännitystä. Kahdeksan miestä oli työssä alhaalla, ja kun\nminä tulin sinne, eivät pari ensimmäistä silmänräpäystä olleet vallan\nmiellyttäviä. Minä jätin heidän valittavakseen joko laittautua sieltä\ntiehensä minun köyteni avulla tai jäädä sinne, missä olivat, ja lopuksi\nhe tulivat järkiinsä ja antautuivat.»\n\nHaudanryöstäjät olivat ehtineet tunkeutua kallioon kolmenkymmenen\nmetrin syvyyteen, mutta kaksikymmentä vuorokautta Carterin väki sai\nvielä tehdä työtä, ennenkuin saavuttiin itse hautaan, jossa koettiin\nse pettymys, että — sitä ei koskaan oltu valmiiksi rakennettu.\nSiellä oli sarkofagi, joka samoin oli jätetty puolinaiseen kuntoon.\nPiirtokirjoituksista selvisi, että molemmat olivat tarkoitetut\nkuningatar Hatshepsutille sinä aikana, jolloin tuo mahtava nainen\nvielä oli vain kuninkaan puoliso. Kun hän sitten sai omiin käsiinsä\nkuningasvallan, hänen täytyi, kuten kaikkien muidenkin kuninkaiden,\nsijoittaa hautakammionsa Kuningasten laaksoon, ja siten alkuperäisen\nhaudan teko keskeytyi.\n\n[77] Kun alkuasukkaat kyllästyivät työhön, hän saattoi sen omin voimin\npäätökseen apunansa ainoastaan viisi muuta eurooppalaista.\n\n[78] Tilapäisesti (1926) Tutankhamonin muumio on Kairossa, mutta\ntarkoitus on toimitettujen tieteellisten tutkimusten perästä viedä se\ntakaisin hautaansa.\n\n[79] Innoissaan Davis vie kynttilän lähemmäs sarkofagia, mutta onneksi\nMaspero viime hetkessä hänet siitä pidättää — muutoin hautakammio\nolisi tuossa tuokiossa ollut ilmiliekeissä. Sarkofagi oli nimittäin\npuinen ja asfaltilla päällystetty, ja muukin haudassa oleva oli hyvin\ntulenarkaa. Entä sitten veto käytävästä hautakammioon! Sisälläolijain\nolisi ollut mahdotonta ehtiä ahtaasta muurin kolosta pelastautua\nkauheasta kuolemasta. Ruotsalainen egyptologi Lugn lausuu: »On helppoa\nkuvitella, miten maailman sanomalehdistö olisi sisältänyt historioita\n'faaraon kostosta', jos kuuluisa Maspero ja kaikkien turistien tuntema\neksentrinen amerikkalainen miljoonamies Davis tällä draamallisella\ntavalla olisivat sinne palaneet samalla hetkellä, jolloin he julkeasti\nhäiritsivät tuntemattoman vainajan lepoa.»\n\nTämän varoituksen jälkeen johdettiin hautaan sähkövalo.\n\n[80] Antakaamme sen raivota, mutta pysähtykäämme hetkeksi\ntarkastelemaan sen miehen mielenkiintoista kuvaa, joka kustansi kalliin\nkaivausretkikunnan. Tämä vaitelias Albionin poika oli sydämestään ja\nsielustaan innostunut muinaismuistojen palvelija. Jo nuorukaisena\nhän ryhtyi palavin innoin kokoamaan antikviteetteja. Aiheena siihen,\nettä hänen harrastuksensa kohdistui juuri Egyptin muinaisaikaan, oli\n— auto-onnettomuus. Hän oli itse ohjaamassa ja ajoi pettämättömän\nkylmäverisesti kuten tavallisesti suoraa ja inhimillisesti nähden\ntäysin vaaratonta tietä, kun äkkiä oli edessä jyrkkä notko ja siinä\nkuin ansaksi viritettyinä kahdet härkävaunut — ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän makasi tajuttomana auton alla. Hän oli saanut\naivotärähdyksen, luunmurtuman, palohaavoja ja muita pahoja vammoja.\nKun hän pariksi silmänräpäykseksi tuli tajuihinsa, oli ainoa mitä hän\nsanoi: »Eihän vain kukaan menettänyt henkeänsä?» Häntä rauhoiteltiin\nvastaamalla kieltävästi. Ja sitten hän menetti tajuntansa jälleen.\n\nHänen henkensä pelastettiin, mutta ei hänen terveyttään. Suoritettiin\nvaikea leikkaus toisensa perästä. Hän kärsi suunnattomia tuskia, mutta\nkantoi kärsimyksensä kuin mies. Muun muassa hän oli saanut pahan\nhengenahdistuksen, joka pakotti hänet talvisin etsimään lauhkeampaa\nilmastoa kuin Englannin. Tätä varten hän tuli Egyptiin. Kauan hän ei\nsiellä ollut ollut, ennenkuin hän sai melkein ylivoimaisen harrastuksen\nkaivauksiin. Kuta enemmän hän tätä ajatusta hautoi, sitä paremmin\nhänelle setvisi, että hän tarvitsi ammattimiesten apua. Ja Carterista\nhän sai sen työtoverin ja ystävän, jota hän tarvitsi. Kuudentoista\nvuoden ajan he vaihtelevin onnin työskentelivät yhdessä.\n\n[81] Haudan ovessa oli nimittäin myöskin haudantarkastusmiesten\nsinettejä, jotka nämä haudan ryöstön jälkeen sen tarkastettuaan ja\njälleen suljettuaan olivat oveen asettaneet.\n\n[82] Vaunuja ei oltu niiden suuruuden vuoksi voitu kokonaisina\nkuljettaa pitkin käytävää. Senvuoksi oli hautajaisia varten täytynyt\nsahata poikki akselit ja irroittaa pyörät. Vaunujen puuaines oli hyvin\nsäilynyt, kun sitävastoin kosteus oli turmellut silavaljaiden nahan ja\nse oli muuttunut sitkeäksi mustaksi massaksi. Onneksi oli kuitenkin\nhihnakangas melkein kauttaaltaan kultakaloilla peitetty, ja niiden\navulla Carter voi rekonstruoida silat niiden alkuperäiseen muotoon.\n\n[83] Näyttää aivan siltä, kuin haudanhäpäisijät olisivat tulleet\nhäirityiksi äkkiä keskellä puuhiaan. Sitä todistaa se mielenkiintoinen\nseikka, että Carter eräästä ryövärien nuuskimasta lippaasta löysi\nkourallisen kultasormuksia kangaspalasen — tarkemmin sanoen yhden\nvainajan vyön — sisään solmittuina — aivan samalla tavoin, kuin fellah\nvielä tänäkin päivänä solmiaa saamansa rahat turbaaniinsa. Tämä löytö\nviittaa siihen, että ainakin joku ryöväreistä on yllätetty itse teossa\ntai paetessaan, ja että osa saaliista on viranomaisien toimesta jälleen\npantu hautaan.\n\nNäin saa parhaiten selityksensä sekin, että lippaan sisältö oli aivan\nhuiskin haiskin pistetty sinne takaisin. Tapahtuman jälkiä korjatessaan\nhaudanpalvelijat ovat ilmeisesti työskennelleet yhtä nopeassa tahdissa\nkuin varkaat hävitystyössään. Mutta heidän hyväkseen on luettava,\netteivät he tällä kertaa liittyneet rosvojen työtovereiksi. Olihan osa\nkalleuksia niin pieniä, että ne helposti olisivat voineet takertua\npalvelusmiesten omiin sormiin.\n\n[84] »Kerran», Carter kertoo, »sattui sellaista, mikä sai meidät vallan\nkauhistumaan. Pari kolme päivää taivas oli aivan mustana ja näytti\nolevan tulossa sellainen raju sadesykloni, joita silloin tällöin\nThebassa raivoaa. Silloin valuu sade virtana, ja koko laaksonpohja\nmuuttuu koskiseksi joeksi. Ei mikään mahti maailmassa olisi silloin\nvoinut suojella hautaamme täyttymästä vedellä. Mutta vaikka muissa\nympäristön seuduissa täytyikin sataa pilvien täydellä, selviydyimme me\nkaikeksi onneksi muutamilla pisaroilla.»\n\nMelkein eniten kaivajien hermoja ärsyttäväksi kävivät kuitenkin —\nsanomalehtien kirjeenvaihtajat ja Egyptin turistilaumat.\n\n»Suuri yleisö kiinnostunutta arkeologiaan!» — Carter huudahtaa, — »se\noli useimmille meistä uutta ja hämmennyttävää. Ennen emme tällä taholla\nolleet huomanneet muuta kuin laimeaa arvonantoa tutkimustyötämme\nkohtaan. Nyt saimme äkkiä nähdä, että koko maailma on mukana\nyrityksessämme ja haluaa niin kiihkeästi saada tietoonsa huomiota\nherättäviä yksityiskohtia, että lähetetään erityisiä suuripalkkaisia\nselostajia meitä haastattelemaan, kertomaan jokaisesta pienimmästä\nruumiinliikkeestämme työtä tehdessämme ja höröllä korvin kuulostelemaan\nsalaisuuksiamme...\n\n»Onhan kätkettyjen aarteiden ajattelemisella kieltämättä oma\nhoukutuksensa useimmille ihmisille.\n\n»Mutta olipa nyt syy tähän yleiseen elävään harrastukseen mikä hyvänsä,\nyksi on ainakin varmaa: että mikään mahti maailmassa ei voinut meitä\nenää suojella, heti kun ensimmäinen sähkösanoma löydöstä oli saapunut\nsanomalehdille. Me olimme suojattomia, ja meidän täytyi koettaa\nmukautua siihen niin hyvin kuin voimme.\n\n»Kaikista maailman ääristä sateli meille sähkösanomia. Muutamain\nviikkojen perästä alkoi tulla kirjeitä, oikea tuhotulva, joka ei\ntahtonut lainkaan lakata. Aluksi tuli onnittelukirjeitä. Sitten saapui\nsenkin tuhannen laatuisia avun tarjouksia, pyyntöjä saada jokin muisto\nhaudasta — niinkin vähäisiä lahjoja kuin muutamia hiekkajyväsiä haudan\nedustalta otettaisiin mielellään vastaan — huikean korkeita tarjouksia\nkaivaustyön elokuvaamisoikeudesta j.n.e. Meillä on kokonainen\nsäkillinen sellaisia kirjeitä.\n\n»Kirjeiden jälkeen saapuivat ystävämme sanomalehtimiehet. Suurissa\nparvissa he virtasivat »laaksoon» ja käyttivät kaikki seurustelukykynsä\n— ne olivat kadehdittavat — karkoittaakseen viimeisenkin\njätteen erämaan yksinäisyyden tunteesta. He tekivät tehtävänsä\nperusteellisesti. — Olihan jok'ikinen heistä sekä itseänsä että\nlehteänsä kohtaan velvollinen antamaan päivittäiset raporttinsa.\n\n»Mutta kaikkein pahimmaksi kävi meille se hirmuinen vetovoima, joka\nhaudalla oli turisteihin.» Sinne he keräytyivät kaikki kuin magneetin\nvetäminä. Haudan edustalla heitä suorastaan _asui_ aamusta iltaan,\nja monet Euroopan kiintoisimmista nähtävyyksistä jäivät sinä talvena\nkävijöittä. Tuli aivan urheiluksi käydä Tutankhamonin haudassa\nvoidakseen sillä ainakin kerskua toisille, jotka eivät olleet olleet\nyhtä onnellisia; ja englantilaiset ja amerikkalaiset matkatoimistot\nhyötyivät suunnattomasti uskottelemalla häikäilemättömästi omin\nlupinsa voivansa valmistaa tilaisuuden haudassa käyntiin. Kuuluu\nasiaan, että turistit, jotka olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle\nhankkiakseen itselleen muotihuvin käydä faaraon haudassa ja kuluttaneet\nmahdollisimman paljon arkeologien kallista aikaa, lähtivät pois\nääneensä tuumiskellen: »No, niin paljon näkemistä siinä nyt ei sentään\nollut!»\n\nPelkkä asiaankuulumattomien oleskelu niin pienessä ja täpötäydessä\nhuoneessa kuin kuningashaudassa, on muutoin vakavana vaarana siellä\noleville arvokkaille esineille. Ennemmin tai myöhemmin sattuu aina\nsellaisissa oloissa, että katselija, joka joutuu hurmioon jonkin\nihastuttavan löydön nähdessään, peräytyy askeleen ja — polkee jollekin\ntoiselle arvokkaalle esineelle.\n\nEri syistä Carterin kävi siis välttämättömäksi rajoittaa\nhaudassakävijäin luku niihin, joilla oli todellista kiinnostusta\nmuinaistutkimusta kohtaan ja edellytyksiä arvostamaan löytöjen\nmerkitystä. Kun näin oli tapahtunut, arkeologien työ pääsi jälleen\njatkumaan.\n\n[85] Egyptiläisten jumala. Käytetty myöskin kuninkaan nimityksenä.\n\n[86] Tällä tarkoitetaan kuninkaallisia ja muita hyvin korkeassa\nasemassa olevia henkilöitä.\n\n[87] Että päästäisiä päinvastoin kuin rottia pidettiin pyhinä\neläiminä ja balsamoitiin, johtui siitä, että kissat eivät kernaasti\nniitä hätyyttäneet. Tämä aiheutuu kuitenkin näiden pienten eläinten\nvoimakkaasta hajusta, joka kissasta on vastenmielinen.\n\n[88] Sakkaran luota on löytynyt tuhansittain muumioituja ibis-lintuja,\nmutta kaikki niin hauraina, että hajosivat ensi kosketuksesta.\n\n[89] Euroopassa oli ennen kotikissan aikaa käytetty kärppiä ja\ntarhakäärmeitä suojana rottia vastaan. Mutta kissat olivat sopivampia\nkotieläimiksi, sillä ne tulivat kesymmiksi ja luotettavammiksi. Kärpät\nolivat parantumattomia munien ja kotilintujen varkaita ja sitä paitsi\nniissä oli vastenmielinen tuoksu. — Egyptiläisten lempieläin ennen\nkaikkia muita oli kuitenkin koira, joka oli saanut nimensä äänestään.\nKoiran nimi oli nimittäin _auau_, meidän hau-hau. Kissa oli egyptin\nkielellä »_mau_», joka muistuttaa meikäläisiä miau. Vanhimpina aikoina\noli muotieläimenä vinttikoira, luultavasti sudanilaista alkuperää.\n\n[90] Vanhin Ptah'in palveluspaikka oli Memfis.\n\n[91] Vielä uuden ajan alussa luultiin, että päiväntasaajan seutujen\nbabiaanit olivat ihmisiä, joilla oli koiran pää, ja sinne lähti\nlähetyssaarnaajia julistamaan heille evankeliumia. Ja tänäkin päivänä\nSudanin väestö tuntee melkein uskonnollisia kunnioitusta babiaaneja\nkohtaan. — Apinat olivat hyvin pideltyjä seuraeläimiä niin Egyptin\nkuin Assyriankin kuninkaiden hovissa. Niille opetettiin erilaisia\ntaitoja: ne kantoivat ruukkua päänsä päällä, tanssivat ja olivat apuna\nhedelmänkorjuussa.\n\nSakaali, jonka egyptiläiset usein kesyttivät ja opettivat\nmetsästykseen, oli myöskin eräissä paikoin pyhä eläin, ja on löytynyt\npaljon sakaalinmuumioita. Se oli samoin kuin koira valppauden\nvertauskuvallinen edustaja.\n\nKotkaa on vanhastaan pidetty pyhänä kaikissa maissa. Samoin suurin\npiirtein korppikotkaakin, vaikka tätä lintua samalla kertaa\ninhottiinkin sen löyhkäävän raadonhajun vuoksi. Vanhat egyptiläiset\nluulivat, että tätä lintulajia oli vain naaraita, että ne\nhedelmöityivät lentämällä vasten etelätuulta ja sitten kolmen vuoden\nperästä synnyttivät eläviä höyhenpeittoisia poikasia maailmaan. Haukkaa\npidettiin myös pyhänä Egyptissä, ja lukemattomia sellaisia lintuja on\nlöytynyt haudattuina.\n\nPelikaanista luultiin, että kun se sai poikasia, se repi auki rintansa\nja ruokki jälkeläisiään omalla sydänverellään. Tämä usko on johtunut\nsiitä, että lintu palauttaakseen suuhunsa puoleksi sulattamansa kalat,\njoilla se poikasiansa ruokkii, painaa valtavaa nokkaansa rintaansa\nvastaan. Useinkin kalat luonnollisesti palaavat esiin verisinä, ja niin\nluultiin niiden verta linnun omaksi vereksi.\n\n[92] Vielä tänäkin päivänä kuuluvat äidit Egyptissä imettävän lapsiansa\nkolmen vuoden ajan.\n\n[93] S.o.: Usko itsesi Jumalalle ja jätä kosto hänelle.\n\n[94] Tällä tarkoitetaan varmastikin mielisairasta.\n\n[95] Sananlask. 22:21. (Suomentajan lisäys.)\n\n[96] Suomalaisessa raamatunkäännöksessä: Enkö ole sinulle kirjoittanut\n_kunnon lauseita_, joissa on neuvoja ja tietoa. (Suomentajan huomautus.)\n\n[97] S.o. sellaisilla herkkupaloilla, jotka eivät ole tarkoitetut\nsinulle, vaan ylhäiselle miehelle itselleen.\n\n[98] »Kuka» luultavasti pro »mitä». (Suomentajan huomautus.)\n\n[99] »Palasi, jonka olet syönyt, täytyy sinun oksentaa ulos.»\n(Suomentajan huomautus.)\n\n[100] Tällä arabialaisella sadulla on varmaankin juurensa egyptiläisissä\ntaruissa, kuten satu Ali Babasta ja neljästäkymmenestä ryöväristä\nosaksi on lähtöisin egyptiläisestä tarusta, jossa kerrotaan\nsotapäälliköstä, joka valloitti Jaffan kaupungin Palestiinassa\nkätkemällä miehensä aasien selkään kuormitettuihin koreihin ja siten\nkuljettamalla heidät salaa kaupunkiin aivan kuin kauppatavarana.\n\n[101] — S.o. Siinain niemelle.\n\n[102] S.o. Oikeamielisyys on elämää.\n\n[103] Harakle oli, kuten Amon, niitä jumalia, jotka vähitellen\nsulautuivat yhteen Ra’n kanssa.\n\n[104] Silloin kuten nytkin egyptiläinen musiikki sisälsi joukon puoli-\nja kolmasosasäveliä.\n\n[105] Tavallinen aviopuolisoiden asento kuvissa.\n\n[106] Vasta myöhemmin, eurooppalaisten tunkeutuessa Egyptiin,\nviininviljelys on jälleen alkanut saada siellä vauhtia. Nykyisin\ntuotetaan Niilinmaassa erinomaisia rypäleitä.\n\n[107] 11:nnen hallitsijasuvun ajalta.\n\n[108] Raamatun lainalauseet olen tässä kuten yleensäkin ottanut meillä\nkäytännössä olevasta suomennoksesta. Ruotsalaiset sanat kuuluvat: »Njut\nlivet med någon kvinna, som du älskar, så länge de fåfängliga livsdagar\nvara, som förlänas dig under solen, ja under alla dina fåfängliga\ndagar; ty detta är den del, du får i livet, vid den möda, som du gör\ndig under solen.» (Suomentajan huomautus.)\n\n[109] Egyptiläisien fysiikan tietoja on myöskin yliarvioitu.\nKaikkialla, missä pm luultu esiintyvän todistuksia tieteellisistä\nhuomioista tällä alalla, on tämä olettamus lähemmin tulkittaessa\nosoittautunut vääräksi. Niinpä luultiin kerran Faijumista löytyneen\nvanhan egyptiläisen suurennuslasin; mutta pian selveni, että lasi oli\naivan liian kupera kelvatakseen suurennuslasiksi. Luultavasti se oli\ntarkoiteltu ainoastaan koristeupotukseksi johonkin huonekaluun tai\nmuuhun esineeseen. — Sama oli laita vanhan väitteen, että obeliskien\ntarkoitus oli ollut toimia ukkosenjohdattimina. Tämä olettamus johtui\neräiden egyptiläisien tekstien väärästä tulkinnasta, joissa todellakin\nsanotaan, että obeliskien tuli olla suojana, mutta ei salamalla, vaan\n_pahoilla hengillä_. Väärä käsitys sai tukea siitä, että obeliskien\nhuipussa tavallisesti oli metallikärki; mutta salaman johdattimeksi se\noli aivan kelpaamaton, koska se ei ollut minkäänmoisessa yhteydessä\nmaan kanssa. Olettamus, että obeliskit olisivat olleet aurinkokelloja,\non samoin osoittautunut vääräksi Egyptiin nähden. Vasta roomalaiset\nkeksivät ajatuksen, että niitä voisi käyttää tähän tarkoitukseen.\n\n[110] Julius Caesarin suhteita Egyptiin saatiin kiittää siitä, että\negyptiläinen kalenteri otettiin käytäntöön Rooman maailmanvaltiossa.\n\nVanhat egyptiläiset laskivat vuoteen täsmälleen 365 päivää. Seuraus\ntästä oli, että he joka neljässä vuodessa joutuivat päivän edelle\nkalenterissaan, joka siten vuosi vuodella tuli yhä erehdyttävämmäksi.\nVuonna 238 e.Kr. pääteltiin sen vuoksi, että joka neljänteen vuoteen\noli lisättävä karkauspäivä.\n\n[111] Kuinka vaikea ajanlaskukysymys Egyptin historiassa on, siitä\npääsee parhaiten selville Eduard Meyerin tutkimuksesta »Ägyptische\nChronologie» (»Abhandlungen der königlichen preussischen Akademien\n1901) tai Henry Breastedin teoksesta »Ancient records of Egypt» I: s.\n25 seur.\n\nMuinaiset egyptiläiset aloittivat vuotensa Niilin noususta, joka taas\nsuunnilleen sattui siksi ajaksi, jolloin Sirius-tähti auringonnousun\nlähellä tuli näkyviin itäisellä taivaanrannalla oltuaan kauan aikaa\nnäkymättömissä taivaanlaelta. Tämä tapahtui kesäkuun 19 p:nä.\n\nErinomaisen tärkeä todistuskappale Egyptin vanhimman historian ja\nsen ajanlaskun tuntemiselle on Palermon museossa oleva _Palermon\nkivi_, johon on vuosi vuodelta merkitty tärkeimmät tapahtumat aina\nvuodesta 3400 vuoteen 2700 e.Kr. Se on vanhin kaikista tunnetuista\naikakirjoista koko maailmassa. Se sisältää tietoja, joiden arvo niiden\nlyhyydestä huolimatta on mittaamaton. Ajateltakoon vain sellaistakin\nilmoitusta, kuin että Snofruksen, neljännen hallitsijasuvun ensimmäisen\nkuninkaan aikana lähetettiin neljäkymmentä alusta noutamaan setripuita\nLibanonista. Paha kyllä kivi on vahingoittunut; muutoin olisi meille\nkenties säilynyt vielä satamäärä esihistoriallisen ajan kuningasnimiä.\n\n[112] Manauksissa käytettiin usein elävää lasisisilmäkäärmettä\nloitsusauvana. Jos kovasti painaa erästä kohtaa tämän eläimen niskassa,\nniin käärme saa jäykkäkouristuksen ja ojentautuu suoraksi ja kankeaksi\nkuin sauva, mutta kun paino lakkaa ja käärme heitetään maahan, se\nsaa jälleen liikkuvaisuutensa. Taidosta »muuttaa käärme sauvaksi»\npuhutaan, kuten tunnettua, Vanhassa Testamentissa, ja tänäkin päivänä\negyptiläiset käärmeenlumoojat suorittavat tämän taitonäytteen.\n\n[113] Hammasmätä ei ollut harvinaista. Monilla muumioilla ovat\nhampaanterät hyvin kuluneet, joka johtui siitä, että leivän jauho tuli\nhyvin epätasaisesti jauhetuksi alkuperäisissä käsimyllyissä ja että\nsiihen sekaantui runsaasti pientä kivensirua. Juuri tämä hampaiden\nkuluminen oli vuorostaan usein syynä hammasmätään.\n\nKun muumion päästä on löytynyt tekohampaita, varottakoon tämän\njohdosta — kuten jotkut ovat tehneet — vetämästä johtopäätöstä,\nettä hammaslääkäritaito olisi ollut korkealla tasolla vanhassa\nEgyptissä. Irtohampaat ovat nimittäin osoittautuneet myöhemmän ajan\nmuinaismuistokeinottelijain työksi — että vainajan kauppa-arvo kohoaisi.\n\n[114] Ennenkuin tämä muistokivi löytyi, määriteltiin varhaisin tunnettu\nlapsihalvaustapaus vuodeksi 1784. Egyptin tapaus on lähes 3 1/2\nvuosituhatta vanhempi.\n\n[115] Väitetään kumminkin, että vanhat egyptiläiset olisivat tunteneet\ntaidon karaista kuparia.\n\n[116] Kirjoitustaidon ja tieteen suojelusjumala.\n\n[117] Puolivälissä Memfiksen ja Theban välillä.\n\n[118] Alkutekstissä: »... ungefär detsamma som att börja var egen med\nkonung Ingjald.» (Suomentajan muistutus.)\n\n[119] Ensimmäinen varma vuosiluku babylonialaisten historiassa — joka\nonnistuttiin saamaan tietoon eräässä vanhassa tekstissä olleiden\nastronomisten ilmoitusten avulla — on vuosiluku 1969 e.Kr. Assyrian\nhistoriasta meillä ei ole täysin varmaa ajanlaskua ennenkuin noin\nvuodesta 900 e.Kr.\n\n[120] Kaisloista tehtiin oikeita veneitäkin, jotka tiivistettiin\nmaapihkalla.\n\n[121] Hän eli siis suunnilleen ylitä kauan ennen Kristuksen syntymää\nkuin me sen jälkeen.\n\n[122] Nykyisin tunnetaan nuolenpääkirjoituskatkelmista erinäisiä\nsumerien lakeja ja tuomioistuinten pöytäkirjojakin, jotka valaisevat\nnoiden kaukaisten aikojen oikeustajuntaa. Muuan tällainen asiakirja\nkoskee orjatarta, joka oli varastanut vaatteet häntä hoitaneelta\nlääkäriltä, mutta väitti, että eräs talon orja oli antanut ne\nhänelle. Orja menee kuitenkin Ninmar jumalattaren temppelissä valalle\nviattomuudestaan, ja tämän nojalla nainen tuomitaan orjaksi lääkärille,\njolta hän oli varastanut.\n\nToinen oikeuden pöytäkirja koskee sellaista tapausta, että leski oli\nmyynyt tyttärensä orjattareksi kokille. Tytär ilmoittaa vastalauseensa\nsanoen: »Minä en ole sinun orjattaresi.» Äiti ilmestyy näyttämölle,\nmutta kokki näyttää todistajilla toteen, että hän oli ostanut tytön\nja suorittanut maksun, ja tämän nojalla tyttö tuomitaan saamaan\nselkäsaunan.\n\n[123] Tilavuusmitta.\n\n[124] Nämä naiset eivät olleet lihallisia sisaruksia, mutta heidän piti\ntulla sisariksi avioliitossa saman miehen kanssa.\n\n[125] S.o. alamaistansa.\n\n[126] Syyttää siveettömyydestä.\n\n[127] Luultavasti joko polttamalla tai leikkaamalla.\n\n[128] Jos tappelussa oli iskenyt toiseen haavan, mutta vannoi, ettei\nollut tehnyt sitä »tahallaan», niin pääsi rangaistuksesta suorittamalla\nlääkärin palkkion. Jos iskusta oli ollut kuolema seurauksena, mutta\niskun antaja vannoi, ettei ollut lyönyt »harkiten», niin hän pääsi\njutusta pelkällä pienellä sakolla.\n\nJoka oli antanut houkutella itsensä ottamaan orjanmerkin pois\norjasta, mutta vannoi tehneensä sen hyvässä uskossa, pääsi vapaaksi\nrangaistuksesta.\n\nHätä voi myöskin rikkoa lakia: jos vaimo miehen ollessa sotavankina oli\nsiirtynyt toisen miehen taloon, vaikka elämiseen olisi ollut varoja\nvanhassakin kodissa, niin »hänet oli heitettävä veteen». Mutta jos se\noli tapahtunut puutteesta, hän oli vapaa rangaistuksesta.\n\n[129] Jolle kirje oli kirjoitettu nuolenpääkirjoituksella.\n\n[130] Yksi kultasikli = 400 nyk. Suomen markkaa, yksi hopeasikli = noin\n20 nyk. Smk.\n\n[131] Vuoden kahdeksas kuukausi. Vastasi säännöllisesti meidän\nmarraskuutamme.\n\n[132] Heprean kerubini.\n\n[133] Eräs pohjoisbabylonialainen kaupunki.\n\n[134] Kun Botta puhui miehen kanssa, tämä oli pelkkää huolenpitoa\nvieraan, »rakkaimman ystävänsä», kalliista elämästä, joka toki oli\nenemmän arvoinen kuin kaikki raunioiden vanhat kivet. Miksi siis panna\nse alttiiksi moisten tyhjänpäiväisyyksien vuoksi? Ja sitä paitsi\noli sekin ikävää, että noita rauniokumpuja, joita Botta kaivoi,\nmuhammedilaiset olivat käyttäneet hautauspaikkoinaan; ja lakihan\nkielsi kaiken haudan rauhan häiritsemisen. — Salaisuudessa tämä\nsuosija oli öiseen aikaan _laitattanut_ hautausmaan eräälle kummulle\nkuljetuttamalla sinne hautakiviä paikkakunnan oikealta hautausmaalta.\n\n[135] Täällä ei ole hyvä lähteä aseettomana omin päin liikkeelle, sillä\nvoi tapahtua helposti, että kohtaa aavikon vapaan pojan, joka sanoo:\n»Katsos minulla on pyssy, mutta sinulla ei ole. Anna minulle kaikki,\nmitä sinulla on!» Ja silloin on syytä valittaa, jollei ole seurannut\nkuuluisan assyriologin George Smithin neuvoa pitää aina mukanaan joku\nTimesin numero, niin että on jotakin päällepantavaa kotimatkalla.\n\n[136] Yksistään kysymys siitä, miten nuolenpääkirjoitusmerkkien\nkirjoittaminen tapahtui, on synnyttänyt kokonaisen pienen\nerikoiskirjallisuuden. Tässä kohden ollaan yksinomaan arvelujen ja\nkokeilujen varassa, koska ei ole löydetty, eikä ole toiveitakaan\nkoskaan löytää minkäänmoista assyrialais-babylonialaista\nkirjoitusvälinettä, eikä ole senaikaista kuvaustakaan siitä. Pari\nlöydettyä kuvaa ilmaisee kovin vähän.\n\nTutkiessamme arkeologien Egyptissä suorittamaa työtä olemme saaneet\nlukuisia näytteitä siitä perusteellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla\ntätä työtä suoritetaan. Lisäksi on meidän muutamin sanoin kosketeltava\nniiden tutkimusten ja kokeilujen lopputuloksia, joita on tehty\nnuolenpääkirjoituksen piirtämistavasta. Ensiksikin on käynyt ilmi,\nettä puikko, jolla nuolenpääkirjoitusmerkit paineltiin pehmeään\nsaveen, oli puinen. Useimmissa savilaatoissa voi nimittäin paljaalla\nsilmällä nähdä puun juovikkuuden jälkiä. Kun nyt puu nopeasti lahoaa\nBabylonian suolapitoisessa ja ajoittain kosteassa maassa, niin ei ole\nihmettelemistä, ellei sellaista puikkoa ole koskaan löytynyt.\n\nSeuraava kysymys on: »_Mitä puuta_ puikko oli?» Nykyiset kokeilut\neri puulajeilla ovat vieneet siihen masentavaan tulokseen, että\npuikon kärki aivan liian pian savessa olevan kosteuden vaikutuksesta\nlevisi, hajosi ja tarttui kiinni saveen. Silloin eräs aito saksalaisen\nperinpohjainen tutkija keksi, että puikot oli tehtävä bambutikuista.\nJohtuen niiden sileastä, piipitoisesta ulkopinnasta huomattiin niiden\nkestävän hyvin kosteuden tuhoavaa vaikutusta. Ne eivät imeneet vettä\nkuten tavallinen puu, eivätkä sen tähden tarttuneet kiinni saveen, kun\ntämä oli paraiksi kosteaa. Että assyrialais-babylonialainen puikko oli\ntodellakin tehty jonkinlaisesta bamburuo'osta, sitä todistaa sekin,\nettä assyrialaiset aina nimittävät sitä kirjoitusruo’oksi.\n\nKokeilujen avulla on myös koetettu saada selville, millainen oli puikon\nkärjen muoto. Tällöin voitiin jossakin tapauksessa saada tulokseksi\nnuolenpääkirjoitus, joka ensi näkemältä näytti olevan aivan aitoa,\nmutta ei kuitenkaan tyydyttänyt harjaantuneen kirjoitus-asiantuntijan\nherkullista makua. Silloin koetti saksalainen erikoistutkijamme päästä\nvarmempaan tulokseen toista tietä: hän otti valujäljennöksiä vanhoista\nnuolenpääkirjoitustauluista. Mikä alkuperäisissä oli syvennyksiä, se\ntuli valelmissa kohoutumiksi, ja nämä koholla olevat kolmiot osoittivat\ntarkalleen, miltä puikon kärki oli näyttänyt.\n\nEmme voi tässä kuitenkaan ryhtyä selittelemään niitä asteiden\nmurto-osiin meneviä kulmanmittauksia, joita on tehty erilaisten\nlevyjen ajateltuihin puikkoihin nähden. Nämä mittaukset ovat kuitenkin\nosoittaneet, että puikot ajan mittaan tehtiin yhä leveämmiksi, mutta\nettä samana aikana on tavattu pieniä yksilöllisiä erilaisuuksia\nkirjoittajien erilaisesta mausta riippuen. Tämä tosiasia ei ole\nniinkään merkityksetön, kuin miltä se ensi silmäyksellä voi näyttää,\nsillä näiden ja toisten yksilöllisten erikoispiirteiden avulla voi\nasiantuntija ainakin jonkinlaisella todennäköisyydellä erottaa eri\nkirjoittajien tuotteet, samoinkuin hän erottaa eri käsikirjoitukset\nesim. kreikkalaisen, roomalaisen ja muinais-pohjoismaisen\nkirjallisuuden jäljennöksissä. Siten voi saada hyvää apua erilaisten\nnuolenpääkirjoitustekstien iän ja anon tekstikriitillisessä\narvostelemisessa. Voi nimittäin varmemmin ratkaista, mitkä\nnuolenpääkirjoituslaulujen palaset kuuluvat yhteen, ja mitkä taulut\novat samanaikaisia y.m.s.\n\nLopuksi pari sanaa itse savitaulusta. Koska sen täytyi olla kostea\nkirjoitettaessa, oli kirjoittajan ensimmäisenä tehtävänä sinä aikana —\njos hänen esim. kiireesti piti laatia välikirja tai jokin sentapainen\n— vatkata ja tehdä kosteasta savesta litteä, sopiva kirjoitustaulu,\nmikäli hänellä ei ollut sellaisia valmiina käärittyinä kankaaseen,\njota silloin tällöin kostuteltiin. Sitten kun itse kirjoitus oli saatu\nvalmiiksi, kuivattiin taulu auringossa tai poltettiin se tiileksi.\n\n[137] Vihdoin ne kumminkin niihin pääsivät: anno 1893! Silloin vasta\noli aika antaa suurelle kielinerolle hyvitystä.\n\nSamaan aikaan kuin Grotefend esiintyi muuan saksalainen professori,\njonka nimeä ei tarvinne painaa mieleensä, selittäen, että\nnuolenpääkirjoituksen tulkinta oli maailman yksinkertaisin asia. Hän\noli tarvinnut vain vilkaista noihin merkkeihin päästäkseen perille,\nettä ne vallan yksinkertaisesti olivat muinaisarabialaisia kirjaimia,\njoita oli hieman mielivaltaisesti muuteltu! Häkeltelemättä tämä\nkielinero luki pitkän babylonialaisen nuolenpääkirjoitustekstin alusta\nloppuun — tai oikeammin sanottuna lopusta alkuun, koska hän oli saanut\npäähänsä, että oli luettava kuten arabiassakin oikealta vasemmalle.\n\nKauniita, syviä ajatuksia luo kelpo professori loihtikin henkiin.\nTeksti sisälsi kuolemanjumalan ylipapin puheen sureville naisille,\njotka kuolleiden päivänä kokoontuivat omaistensa haudoille suruansa\nosoittamaan. Ylipappi kehoitti heitä hillitsemään suruansa ja etsimään\nlohdutusta jumalilta.\n\nLisättäköön varmuuden vuoksi, että tuo teksti on osoittautunut —\noikeudelliseksi, maalahjoitusta koskevaksi asiakirjaksi.\n\n[138] Vanhaa kuningasta pitäisi siis kutsua Nebukadresariksi.\n\n[139] Esharran poika oli Ninib, metsästyksen ja sodan jumala.\n\n[140] Ei ole myöskään riittävästi pätevää työvoimaa, joka ottaisi\ntehtäväkseen selittää ne nuolenpääkirjoituslevyt, jotka jo on kerätty.\nKuuluisa orientalisti Winckler laski julkaistessaan teoksensa\n»Babylonian ja Assyrian historia» v. 1892, ellei edes kymmenettä osaa\nniistä nuolenpääkirjoitusteksteistä, joita on koottu eri museoihin\nympäri maailman, ole vielä tieteellisesti käsitelty eikä julkaistu. Ja\nsamaan aikaan — hän sanoo — osoittavat alituisesti uudet löydöt, että\nme tuskin voimme ajatella, kuinka suuria ja merkityksellisiä havaintoja\nmeillä vielä on odoteltavissa. Niin, »meillä ei ole vielä hallussamme\nedes sadannesosaakaan siitä, mitä on tavattavissa. Mutta tämä\nsadannesosa on yksistään riittävä antamaan vielä viideksikymmeneksi\nvuodeksi eteenpäin täysin riittävästi työtä niille oppineille, jotka\ntyöskentelevät näiden todistuskappaleiden tulkitsemiseksi, ennen kuin\nnämä voivat olla käyttökelpoisia historiallista tutkimista varten.» Ne\ntodistuskappaleet, jotka jo ovat käytettävissämme, riittävät antamaan\nmeille jokseenkin selvän kuvan Eufrat-Tigrismaiden _valtiollisesta_\nhistoriasta, kuvan, joka kuitenkin jättää suuria aukkoja moniin\nvuosisatoihin.\n\n[141] Ilmanjumalan nimi\n\n[142] Vielä niin myöhään kuin anno 1896 voi tapahtua\nseuraavanlaistakin. Kuuluisa tulkitsija tuo hartaasti odottaville\nilosanoman, että hän eräässä nuolenpääkirjoitustaulussa oli tavannut\nensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainitun Kedorlaomerin nimen ja siten\ntuonut esiin todistuksen tämän kirjan historiallisesta arvosta. Tätä\ntutkijaa pian sen jälkeen toinen assyriologi löi kumminkin sormille.\nEnsimmäinen tulkitsija oli lukenut nuolenpääkirjoituksessa sanat: »Se\npäivä, jona Kedorlaomer kärsi tappion.» Mutta myöhempi tulkitsija\noikaisi hänen selitysyrityksensä seuraavaksi: »Ne joukot, jotka\nolivat Inuhsamarin päällikkyyden alaiset» (Inuhsamar oli eräs kuningas\nHammurapin alipäällikkö). Täten hän oli armottomasti murskannut\nne uudet ja kauaskantoiset hypoteesit, joita toiset assyriologit\nensimmäisen tulkitsijan auktoriteetin nojalla olivat rakennelleet hänen\n»huomiotaherättävän havaintonsa» varaan.\n\nSuureksi osaksi saa väärintulkitseminen selityksensä siitä, että\nnuolenpääkirjoitusteksti oli vahingoittunut — »jonkin terävän esineen\naiheuttamista naarmuista, joko tapaturmasta tai jollakin muulla\ntavalla», lisää tutkija, joka on selvittänyt kysymyksen ja näillä\nsanoin antaa meidän ainakin epäillen aavistaa, että on sovellettu\nlauseita: »Tarkoitus pyhittää keinot.» Tässä oli siis kaksi eri uskoa\nolevaa miestä vastakkain.\n\n[143] Mina oli eräissä tapauksissa noin 1 kg, toisissa tapauksissa noin\n½ kg.\n\n[144] Yrtti, jonka siemenistä puserretaan oliiviöljyn vastikkeena\nkäytettyä öljyä.\n\n[144] Näiden herrojen liikeasiat eivät suinkaan aina olleet\nkauneimpia. Perhearkistosta on löydetty todisteita sekä oikeista\nkoronkiskuritilityksistä että vielä paljon likaisemmista\n»geschäfteistä». Siellä oli esim. sopimus, joka tehtiin, kun pankin\nsilloinen johtaja vuokrasi orjattaren eräälle porttolanpitäjälle.\nSiistiin sopimukseen kuuluu, että siveettömyydenpesän omistajan on\npäivittäin maksettava kelpo pankkiirille määrätty rahasumma sekä\nsitäpaitsi 2/3 voitosta. Itse hän saa tyytyä 1/3:aan.\n\nMahtavan pankkimiehen poika kulki isänsä jälkiä. Häneltä on peräisin\nsopimus, joka osoittaa, että hän itse otti maksua niiltä, joiden kanssa\neräs hänen orjattaristaan selitti harjoittaneensa siveettömyyttä.\n\n[145] Babylonian vankeudessa ollessaan juutalaiset osasivat\nerikoisesti valvoa etujaan liike-elämässä. Niinpä tapaamme suuren\njoukon juutalaisia nimiä mahtavan toiminimi Murashshun aikaisista\nasiakirjoista, jotka ovat säilyneet Nippurissa. Kun juutalaiset saivat\nKyyrokselta luvan palata koliinsa Palestiinaan, käyttikin vain pieni\nosa Jumalan omasta kansasta tätä hyväkseen. Useimmat olivat hankkineet\nomaisuutta vieraassa maassa ja viihtyivät niin hyvin, että jäivät sinne.\n\n[146] Yksi hopeasikli = noin 20 nyk. Smk.\n\n[147] Teksti on osittain epäselvä.\n\n[148] Sumeerien aikana hedelmällisyyden ja siitoskyvyn jumalatar\nkuvattiin pienissä savikuvioissa alastomaksi naiseksi, jolla oli tuuhea\ntukka ja uhkuvat rinnat, joita hän pusertelee käsillään. Samanlaisia\nkuvia on olemassa rakkaudenjumalatar Ishtarista.\n\n[149] Sellaisia temppeliporttoloita oli useitten vuosituhansien\naikana myös Syyrian kansoilla, ja Intiassa niitä on vielä tänä\npäivänä. Miten inhoittavalta tämä uskonnon yhdistäminen himojen\npurkautumiseen näyttäneekin meistä, jotka vaadimme miehen ehdotonta\npuhtautta Korkeimman edessä, niin koettakaamme kuitenkin ymmärtää\nsitä kuten kaikkea muutakin. Se perustuu siihen, että muinaisina\naikoina luonnonvoimat ja etenkin lisääntymis- ja siitosvoima olivat\nuskonnollisen palvonnan esineinä.\n\n[150] 12:s kuukausi. Vuosi alkoi tavallisesti kevätpäiväntasauksen\naikaan.\n\n[151] Ainoa järkevä selitys lienee kai, että sellaista sattuu niin ylen\nharvoin.\n\n[152] Tällä tarkoitetaan epäilemättä mielenhäiriötä.\n\n[153] Auringonjumala.\n\n[154] Synnyttämisen jumalatar.\n\n[155] Tämä on kreikkalainen muunnos sumerilaisesta nimimuodosta\nZiusutra; seemiläinen on Ut-napishti.\n\n[156] Vielä Aleksanteri Suuren aikana Eufratilla ja Tigris-virralla oli\neri laskukohdat, jotka sijaitsivat päivänmatkan päässä toisistaan.\n\n[157] Ean sumerilainen nimi.\n\n[1587] »Jumai'äiti», jota palvottiin useissa paikoissa monin eri nimin,\nkuten Marna ja Makh, ja joka oli erikoisesti synnytyksen jumalatar.\n\n[159] Niinpä on pyrstötähtiä käsittelevään lukuun lisätty, että kun\nNebukadnesar I voitti elamilaiset — siis noin vuonna 1130 e.Kr. —\nnäyttäytyi pyrstötähti, jonka sydän loisti kirkkaasti kuin päivä\nja jonka pyrstö muistutti skorpionin pistintä. Sitä pidettiin\nbabylonialaisten voiton enteenä.\n\n[160] On kuvaavaa, ellei heidän esim. koskaan onnistunut täysin\ntarkalleen laskea kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen\naikaa. Vielä 3:nnella ja 2:sella vuosituhannella e.Kr., joita\npidetään babylonialaisen tähtitieteen kukoistusaikana, ilmoitettiin\nkevätpäiväntasauksen päivämäärä 4—5 päivää liian myöhään. Silloin voi\nkäsittää, että vanhempina aikoina virheet varmaan ovat olleet paljoa\nsuurempia.\n\n[160] Vanhimmat selvästi kirjoitetut havainnot tunnetuista\npimennyksistä ovat kolme babylonialaisia kertomusta kuunpimennyksistä\nvuosilta 721 ja 720 e.Kr.\n\n[161] 4:nnen Mooseksen kirjan 21:14 mainitaan »Herran sotain kirja»\nvanhan laulun lähteenä. Daavidin valitusvirsi Saulin ja Jonatanin\ntähden mainitaan 2:sen Samuelin kirjan 1:18 otetun »Hurskasten\nkirjasta», joka mainitaan lähdekirjaksi myöskin Josuan kirjan 10:13.\nKuningasten kirjat viittaavat monta kertaa »Salomon aikakirjaan»,\n»Juudan kuningasten aikakirjaan» tai »Israelin kuningasten aikakirjaan»,\n\n[162] Todistaahan paljon sekin tosiasia, että israelilaiset ovat\nsaaneet ympärileikkaustavan egyptiläisiltä. Kun Josua kehoittaa\nkansaa ympärileikkaamaan itsensä, hän perustelee tätä toimenpidettä\nsillä, että siten »torjuttaisiin egyptiläisten pilkka»; ja Herodotos\nkertoo syyrialaisten nimenomaan sanoneen oppineensa ympärileikkauksen\negyptiläisiltä,\n\n[163] Tässä ei voi ryhtyä lähemmin esittelemään Raamatun kertomusta\nkymmenestä vaivasta. Sanottakoon vain sen verran, että useat\nniistä ovat varsinkin Egyptille kuvaavia. Niitten kuvailu todistaa\nsiis todellista Egyptin olojen tuntemista. Kertomus Niilin veden\nmuuttumisesta vereksi, joka kuulostaa niin uskomattomalta, saa\nselityksensä pienen punalevän tai sen tapaisen eliön esiintymisestä,\njoka toisinaan vielä nytkin voi muuttaa virran veden ihan punaiseksi.\n\n[164] Todennäköisesti Arabian niemimaan lounainen rannikkoseutu.\n\n[165] Muutamia mielenkiintoisia _egyptiläisiä_ ja _assyrialaisia_\nmuistomerkkejä on hakattu kallioon jyrkkärantaisella vuoriniemellä,\njoka pistää mereen noin keskipaikoilta Syyrian rannikkoa, joitakin\npenikulmia Sidonista pohjoiseen. Siitä kulkee ikivanha, kallioon\nhakattu tie, ja kellä tuo sola oli hallussaan, hän hallitsi\nmyöskin rantateitä, jotka veivät pohjoiseen ja itään Damaskokseen\nja etelään Sidoniin ja Tyrokseen. Tänne Ramses II on kolme kertaa\nhakkauttanut kallioon kuvansa ja piirtokirjoituksia, ja kuusi Assyrian\nsoturikuningasta on seurannut hänen esimerkkiänsä. Läheisyydessä on\nmyöskin Nebukadnesarin piirtokirjoitus. Veistokset ovat nykyisin jo\nmelkein kokonaan tuhoutuneet. Tämän tuhon avustajain joukossa on oma\narvosijansa sillä miehellä, joka vuonna 1860 komensi näillä seuduin\nranskalaista armeijaa. Hän on osoittanut hyvää makuansa siten, että\non alimpaan ja siis helpoimmin saavutettavissa olevaan egyptiläiseen\ntauluun koristukseksi kaiverruttanut oman sankarinimensä vanhain\nfaaraoiden piirtokirjoitusten päälle.\n\nParhaiten on säilynyt piirtokirjoitus, jonka Assarhaddon, viimeinen\ntäällä ikuistetuista Assyrian kuninkaista, on kaiverruttanut noin\nvuonna 670 muistoksi vähän aikaisemmin suorittamastansa Egyptin\nvalloituksesta.\n\n[166] Varmasti ei tiedetä, mitä tuo nitron oli. Ehkä jonkinlaista\nsuolaa.\n\n[167] Mahdollisesti Aigeian meren saarten tai Kreetan asukkaat ovat\ntämän kulttuurisaavutuksen ensimmäiset suorittajat.\n\n[168] Meidänkin aikanamme on kokeiltu purppurasimpukan nesteellä\nvärjäämistä, mutta menetelmä on käynyt aivan liian kalliiksi.\n\n[169] On epävarmaa, onko foinikialaisten yhteys Kyproksen kanssa\nperäisin vanhemmilta ajoilta kuin toiselta vuosituhannelta e.Kr.\nM.m. vanhojen babylonialaisten sivistysesineitten löydöillä on tosin\ntodistettu, että Kypros ja muut saaret jonkin verran aikaisemnin\novat olleet yhteydessä mantereen kanssa. Mutta on paljon todisteita\nsiitä, että heettiläiset vanhempina aikoina välittivät tätä yhteyttä,\nja että se tapahtui Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Troian kaupungin\nkautta. Erikoisesti troialaisen ja kyproslaisen saviteollisuuden\nläheinen sukulaisuus viittaa sellaiseen kauppayhteyteen. Patsaita,\njotka esittävät alastonta hedelmällisyyden jumalatarta, joka\npuristaa käsiään rintojaan vasten, on löydetty sekä Troiasta että\nKypros-saarelta, viimemainitusta paikasta suurin joukoin. Bogasköin\nuudet kirjoituslöydöt todistavat myöskin, että heettiläiset\nkansat saivat kuparia Kyprokselta. — Myöskin kreettalainen ja\nvähäaasialais-heettiläinen sivistys näyttävät olevan toisilleen\nläheistä sukua.\n\n[170] Gibraltarin salmen muinainen nimi.\n\n[171] Muunnos sanasta »foinikialainen».\n\n[172] Vasta myöhään alettiin kreikkalaisen kirjoituksen vaikutuksesta\nmerkitä myöskin vokaaleja, kuten kreikkalaisissa nimissä Ptolemaios ja\nKleopatra.\n\n[173] Samoin on käynyt, kun foinikialaista kirjaimistoa on\nyritetty johtaa kyproslaisesta, kreettalaisesta tai heettiläisestä\nkirjoituksesta. Eniten huomiota herättäneitä johtoyrityksiä on\nFlinders Petrien otaksuma, että foinikialainen kirjaimisto olisi\nsyntynyt eräistä »ikivanhoista» geometrisistä merkeistä: puumerkeistä,\nsavenvalajan- ja kivenhakkaajanmerkeistä y.m., joita käytettiin koko\nVälimeren alueella. Näistä noin kuudestakymmenestä merkistä kuuluisa\narkeologi halusi johtaa kaikkien muinaisajan aakkosjärjestelmien\nkirjaimnuodot. Jokainen kirjaimisto oli muka eri kielien\nerikoistarpeita silmälläpitäen tehty valikoima näitä merkkejä.\n\nPetrie on harvinaisen etevä arkeologi, mutta kielentutkija hän ei\nole. Asiantuntijoiden oli helppo kumota hänen väitteensä tällä\nalalla. Hänen »ikivanhat» merkkinsä ovat itse asiassa osoittautuneet\nolevan osaksi niin yksinkertaistuneita hieroglyfejä, että niistä ei\nikimaailmassa voisi johtua mitään kirjainta, osaksi yksinkertaisia\nmerkkejä, joilla ei ole kirjoituksen kanssa enempää yhteistä kuin\nympyröillä, kolmioilla, tähdillä, risteillä ja muilla sellaisilla\nmerkeillä, joita vielä nykyjäänkin käytetään samalla tavalla. Onpa\ntodistusainehisto, jolle Petrie on perustanut teoriansa, osaksi\npelkkiä väärennyksiä, vieläpä niin kömpelösti tehtyjä, ettei\nikinä olisi voinut uskoa niiden saattavan pettää niin kuuluisaa\nmuinaistutkijaa. Tähän todistusainehistoon kuuluu nimittäin m.m. eräitä\nkivensirpaleille piirrettyjä kirjoituksia, jotka hän itse on ostanut\nmuinaisesineitten kauppiailta Kiimasta läheltä Luksoria. Jo sen seikan,\nettä ne ovat kotoisin tästä nykyaikaisesta Egyptin muinaisesineitten\nvalmistuksen kuuluisasta pesäpaikasta, olisi pitänyt saattaa hänet\nepäluuloiseksi. Mutta kun hän löysi näistä kalleuksista joitakin\nrakkaan »alkukirjaimistonsa» merkkejä sekoittuneina egyptiläisiin\nhieroglyfeihin, hänen ihastuksensa voitti arvostelukyvyn, niin ettei\nhän edes huomannut, miten huonoja jäljittelyjä nämä hieroglyfit olivat.\n\n[174] Ylen oppineista ja mielikuvitusrikkaista selitysyrityksistä\nvie voiton erään saksalaisen semitologin paljon melua aikaansaanut\nkeksintö, että osa kirjoituksista on peräisin itseltään Moosekselta,\njoka eräässä niistä kertoo, että kuningatar Hatshepsut omassa\npersoonassaan »suvaitsi vetää hänet Niilistä sekä teki hänestä\ntemppelinjohtajan» — ihka uusi historiallinen yhdistelmä! Tuskin\ntarvinnee mainita, että sellaiset selitykset ovat aivan järjettömiä ja\nkaikille todellisille egyptologeille kauhistus. Niiden syntyminen on\nselittäjien mielikuvituksen ansio. Se on pitänyt kirjaimina kivessä\nolevia halkeamia ja ilkivaltaisesta tehtyjä naarmujakin, joita\nvähemmän herkkäuskoiset silmät eivät milloinkaan erehtyisi luulemaan\nkirjoitukseksi.\n\nLisättäköön, että kun ylenmäärin ihastuneet sanomalehtimiehet saivat\nhaltuunsa selitysyritykset, niitä on suurenneltu niin, että Siinain\nlöydöt käsittävät kahdeksan Mooseksen laintauluista, ja että on vain\najankysymys, milloin kaksi jäljelläolevaa löytyy.\n\nMuuan toinen selittäjä, joka pääasiassa asettuu samalle kannalle,\nhylkää kuitenkin Mooses-teorian ja lukee sen sijaan toisesta\nisraelilaisesta nimeltä Menasse, jota Hatshepsut ei ole nostanut\nNiilistä, vaan _kaivoksesta_, s.o. »vapauttanut pakkotyöstä Siinain\nkaivoksissa ja tehnyt työnjohtajaksi ja temppelin esimieheksi». Hän\ntekee johtopäätöksen, että israelilaisten orjuus Egyptissä on ollut\npelätyissä Siinain kaivoksissa suoritettua pakkotyötä Hatshepsutin ja\nThotmes III:h hyväksi. — Myöhemmin tämä kirjanoppinut on kuitenkin\nmuuttanut mieltään ja lukee, että Hatshepsut on suvainnut siirtää hänet\npakkotyöstä eräällä Niilin kanavalla temppelin esimieheksi Siinaille.\n\n\n\n"]