[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9E1HTwnPXJy_4tIAdzUL-WW1dHKLyZxiJ2hMlsBRqWQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3676,"\"Narkissoksen\" neekeri","Conrad, Joseph",1857,1924,"3676-conrad-joseph-narkissoksen-neekeri","3676__Conrad_Joseph__Narkissoksen_neekeri","Meriromaani","romaani",[],[],"fi",1897,1933,40405,272556,true,null,[],[],[],"Meriromaani kuvaa Narcissus-purjelaivan matkaa Bombaysta Lontooseen. Miehistön arki ja keskinäinen järjestys järkkyvät, kun kuolemansairas merimies James Wait herättää muissa ristiriitaisia tunteita säälistä vihaan ja pelkoon.","Joseph Conradion '\"Narkissoksen\" neekeri' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3676. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja\nProjekti Lönnrot.","\"NARKISSOKSEN\" NEEKERI\n\nMeriromaani\n\n\nKirj.\n\nJOSEPH CONRAD\n\n\nSuomentanut\n\nJussi Tervaskanto\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nHra Baker, \"Narkissoksen\" ensimmäinen perämies, astui yhdellä\nharppauksella valaistusta hytistään peräkannen pimeään. Hänen päänsä\npäällä korkokannen reunalla kilahdutti yövartija kaksi lasia. Kello\noli yhdeksän. Hra Baker kysyi yläpuolellaan olevaa miestä puhutellen:\n\"Ovatko miehet jo kaikki laivassa, Knowles?\"\n\nMies tulla nilkutti portaita alas ja vastasi mietteliäästi:\n\n\"Luulisin, herra. Kaikki entiset miehet ovat jo laivassa, ja uusia on\ntullut paljon... Eivätköhän ne ole jo kaikki.\"\n\n\"Sanokaapa, että puosu lähettää kaikki miehet peräpuoleen\", jatkoi\nhra Baker; \"ja käskekää jonkun pojista tuoda tänne hyvä lamppu. Minä\ntarkastan miehistön.\"\n\nIsonkannen peräpuoli oli pimeä, mutta keulaosan puolitiestä alkaen\nkaksi kirkasta valojuovaa, jotka tulivat kanssin avoimista ovista,\nkatkaisi laivassa vallitsevan hiljaisen yön pimeyden. Sieltä kuului\npuheen sorinaa, ja kummankinpuoleiseen valaistuun oviaukkoon ilmestyi\nhetkittäin liikkuvien miesten varjokuvia, hyvin mustia, vailla\npaksuutta, aivan kuin olisivat olleet läkkilevystä leikattuja. Laiva\noli valmis purjehtimaan. Kirvesmies\noli lyönyt sisään isonluukun suojapienain viimeisen vaajan, viskannut\nnuijansa kannelle ja pyyhkinyt huolellisesti kasvonsa juuri kun kello\nlöi viisi. Kannet oli huuhdottu, ankkuripeli voideltu ja pantu kuntoon\nankkurin hilaamista varten; paksu hinausköysi lojui pitkinä kiemuroina\nyläkannen toisella reunalla, toinen pää nostettuna laidan yli valmiiksi\nsiipiratashinaajaa varten, joka kovasti puhisten oli kuumana ja\nsavuavana ilmestyvä kirkkaan viileän varhaisaamun hiljaisuuteen.\nKapteeni oli maissa, missä hän miehistön täydennykseksi oli pestannut\njoitakuita uusia miehiä; ja päivätyön päätyttyä laivan perämiehet\nolivat pysytelleet poissa iloisina pienestä hengähdysajasta. Kohta\npimeän tultua harvalukuiset lomalla olijat ja uudet miehet alkoivat\nsaapua satamaveneillä; niitä soutivat valkopukuiset aasialaiset, jotka\njo ennen kuin olivat tulleet laskuportaiden luo, vaativat raivoisasti\nkirkuen maksuaan. Itämaisen murteen kuumeinen ja kimakka leperrys\nkoetti voittaa humalaisten merimiesten röyhkeät äänet, jotka huutaen ja\nkiroten kiistelivät hävyttömiä vaatimuksia ja epärehellisiä toivomuksia\nvastaan. Itämaan säteilevän-tähtisen hiljaisuuden repivät likaisiksi\nryysyiksi raivonpurkaukset ja valitushuudot, jotka koskivat rahamääriä\nviidestä annasta puoleen rupiaan; ja Bombayn satamassa tuli jokainen\nvesilläliikkuja tietämään, että uudet miehet saapuivat \"Narkissokseen\".\n\nVähitellen tämä häiritsevä melu oli asettunut. Veneet eivät enää\nsaapuneet molskivina kolmen, neljän ryhminä, vaan laskivat yksitellen\nlaivan kylkeen; kuului vain hillittyä, vaativaa sopotusta, minkä\nportaita kompuroiva mies — tumma kuvatus, joka vaaputti selässään\npitkää säkkiä — äkkiä katkaisi: \"Ei yhtään enempää! Menkää\nhemmettiin!\" Kanssissa tulokkaat seisoallaan häärien köytettyjen\narkkujen ja vaatemyttyjen joukossa tekivät tuttavuutta entisten\nmiesten kanssa, jotka istuivat päällekkäin makuulavojen muodostamassa\nkahdessa rivissä tarkastellen arvostelevasti mutta ystävällisesti\ntulevia laivatovereitaan. Kanssin kummankin lampun liekki oli\nkierretty korkealle, ja ne loivat tavattoman kirkkaan valon; kovat\nmaissakäyntihatut olivat työnnetyt kauas takaraivolle tai kierineet\nkettingin joukkoon kannelle; aukaistut valkeat kaulukset töröttivät\npunakoiden kasvojen kahden puolen; valkohihaiset rotevat käsivarret\nelehtivät; jymisevät äänet sorisivat tasaisesti naurunpurskausten ja\nkarkeaäänisten huutojen lomassa. \"Hei, kaveri, ota tuo makuulava!...\nÄlä yritäkään!... Missä laivassa viimeksi?... Tunnen sen... Kolme\nvuotta sitten Pugetin salmessa... Tämä makuusija vuotaa, ettäs\ntiedät!... Väistäkäähän, että saadaan tämä arkku sijoitetuksi!... Hei,\nrantakeikarit, toitteko kukaan pulloa matkassanne?... Antakaapa vähän\ntupakkaa!... Tunnen sen; sen kapteeni ryyppäsi itsensä kuoliaaksi... Se\noli hieno poika!... Halusi viruttaa sisuksiaan, totisesti!... Ei!...\nOlkaapa vähän vähemmällä, pojat!... Kylläpä nyt jouduitte sellaiseen\nastiaan, missä kurjasta raadollisesta kiskotaan se, mikä irti saadaan,\nettä tiedätte!...\"\n\nEräs pieni vekkuli nimeltä Craik ja lempinimeltä Belfast häpäisi\nlaivaa hirveästi, sepitellen juttuja vain antaakseen uusille\ntulokkaille jotakin aprikoimista. Archie, joka istui vinosti\narkullaan pitäen polviaan tieltä poissa, työnteli uutterasti neulaa\nsinisissä housuissaan olevan valkean tilkun läpi. Mustatakkiset ja\nkovakauluksiset miehet töytäilivät kanssin keskellä paljasjalkaisiin\nja -käsivartisiin, joiden kirjavien paitojen kaula-aukosta paistoi\nkarvainen rinta. Joukko huojui ja horjui tappelunnujakan tahtiin\nsakeassa tupakansavussa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, kiroten joka\ntoisella sanalla. Itämerenmaakuntien ryssä, jolla oli yllään\npunaraitainen keltainen paita, tuijotti ylöspäin uneksivin silmin\nsotkuisen hiustukon alta. Kaksi nukennaamaista, sileäposkista nuorta\njättiläistä — kaksi skandinavialaista — autteli toisiaan vuoteen\nvalmistamisessa, äänettöminä ja sävyisästi hymyillen hyväntuulisten ja\ntarkoituksettomien kirousten ryöpylle. Vanha Singleton, laivan vanhin\nmerimies, istui muista erillään kannella, aivan lampun alla, yläruumis\npaljaana, koko voimakas rinta ja mahtava hauislihas kannibalipäällikön\nlavoin tatuoituina. Sinisten ja punaisten kuvioiden välistä hohti\nhänen valkoinen ihonsa silkin kiiltävänä; hänen paljas selkänsä\nnojasi kokkapuun tyveen, ja hän piteli kädet suorina kirjaa isojen,\npäivänpaahtamain kasvojensa edessä. Silmälasit päässä ja kunnioitusta\nherättävine valkoisine partoineen hän näytti oppineelta ja villiltä\npatriarkalta, raakalaisviisauden ruumiillistumalta, jota maailman\nmelske ei pysty järkyttämään. Hän oli ylen kiintynyt luettavaansa,\nja lehteä kääntäessä saattoi hänen karkeihin kasvoihinsa levitä\nvakavan hämmästyksen ilme. Hän luki \"Pelhamia\". Lytton-Bulwerin\nkirjojen suosiminen eteläisiä meriä kulkevien laivojen kansseissa on\nihmeellinen ja eriskummallinen ilmiö. Mitä mielikuvia herättänevät\nhänen säädylliset ja omituisen teeskennellyt ajatuksensa näissä isoissa\nvilpittömissä lapsissa, jotka kansoittavat nuo maailman pimeät ja\nvaeltavat asuinsijat? Mitä tarkoitusta voivat nämä yksinkertaiset,\nkokemattomat sielut löytää hänen teostensa hienostelevasta sanonnasta?\nMitä\nkiihdykettä? — mitä unhotusta? — mitä viihdytystä? Salaperäistä!\nKäsittämättömän lumousvoimaako? — mahdottomuusko siinä viehättää? Vai\nkiihottavatko hänen romaaninsa noita elämän raja-aidan ulkopuolella\nasuvia olentoja ikäänkuin hämärinä paljastuksina loisteliaasta\nmaailmasta, joka elää tuolla puolen sen kaiken saastan ja loan,\nturmeluksen ja nälän, kurjuuden ja irstailun, mitä puhtaan ja\nturmeltumattoman valtameren rantamat ovat täynnä — ainoa elämänmuoto,\nminkä he tuntevat, ainoa, minkä he ympäröivistä maista näkevät — nuo\nmeren elinkautiset vangit? Käsittämätöntä!\n\nSingleton, joka kahdentoista ikäisestä oli purjehtinut eteläisillä\nvesillä, joka neljästäkymmenestäviidestä viime vuodestaan ei ollut\nviettänyt maissa (kuten olimme hänen papereistaan laskeneet) enempää\nkuin neljäkymmentä kuukautta — vanha Singleton, joka pitkän, hyvin\neletyn elämän rauhallisella mielentyyneydellä kerskaili, ettei hän\nyleensä siitä päivästä alkaen, jolloin toisesta laivasta nosti lopputilinsä, siihen päivään asti, jolloin toiseen laivaan pestausi, yleensä\npystynyt erottamaan päivänvaloa — vanha Singleton istui levollisena\ntässä puheen ja huutojen melskeessä tavaillen \"Pelhamiaan\" hitaasti\nja vaivalloisesti vaipuneena melkein hurmiotilaan. Hän hengitti\nsäännöllisesti. Joka kerran, kun hän käänsi lehteä suunnattomilla\nmustuneilla käsillään, pyörähtelivät sileän ihon alla lihakset hänen\npaksussa, valkoisessa käsivarressaan. Valkoisten viiksien peittämät\nhuulet, jotka olivat pitkin partaakin valuvan tupakanmehun tahraamat,\nliikahtelivat sisäisen kuiskeen tahdissa. Hänen sumeat silmänsä\ntuijottivat vakaasti mustasankaisten lasien välkkeen takaa. Häntä\nvastapäätä, kasvojen korkeudella, istui laivan kissa ankkuripelin\ntelalla\nkuin mikäkin hyökkäävä lohikäärme ja vilkutti vihreitä silmiään\nvanhalle ystävälleen. Se tuntui olevan aikeissa hypätä vanhan\nSingletonin syliin hänen jalkainsa juuressa istuvan laivapojan\nkumartuneen selän yli. Nuori Charley oli laiha ja pitkäkaulainen.\nHänen selkärankansa muodosti jakson pikku kukkuloita kuluneen paidan\nalle. Hänen katupojankasvonsa — varhaisvanhat, älykkäät ja ivalliset,\njoissa oli syvä vako ohuen, leveän suun kahden puolen — riippuivat\nlähellä luisevia polvia. Hän opetteli vanhalla köydenpalasella tekemään\nerästä merimiessolmua. Pieniä hikipisaroita pursui hänen kuperasta\notsastaan; hän pärskäytteli tuon tuostakin voimakkaasti nenäänsä ja\nkatseli levottomasti alta kulmain vanhaa merimiestä, joka ei ollenkaan\nhuomannut hommassaan mutisevaa, ymmälleen joutunutta nuorukaista.\n\nMelu yhä kasvoi. Pikku Belfast tuntui tässä kanssin kuumuudessa\naivan kiehuvan kujeiluraivoa. Hänen silmänsä vilkuivat levottomina;\nhänen tulipunaisissa, naamiomaisen hullunkurisissa kasvoissaan suu\nammotti mustana, omituisesti irvistävänä aukkona. Hänen edessään\npuoliksiriisuutunut mies piteli kupeitaan ja pää takakenossa nauroi\nvesissä silmin. Muutamat töllistelivät ihmeissään. Ylemmillä\nmakuulavoilla kumarassa istuvat miehet polttelivat lyhyitä piippuja\nja heiluttelivat paljaita ruskeita jalkojaan alhaalla meriarkuillaan\nlojuvien miesten päiden päällä, jotka kuuntelivat tylsän tai\nhalveksivan hymyilevinä. Makuusijojen valkeiden partaiden yli\nkurkotteli vilkuilevia päitä; mutta vartalot piilivät noiden koppien\npimennossa, jotka muistuttivat valaistun, kalkkiseinäisen ruumishuoneen\narkkulokeroita. Äänen surina kävi kuuluvammaksi. Archie, huulet mytyssä, tuntui vetäytyvän vieläkin ahtaammalle ja ompeli vakaasti,\nahkerana ja mykkänä. Belfast huusi kuin hurmioitunut dervissi: \"...Niin minä sille sanoin, pojat, tuolle höyrylaivan toiselle perämiehelle\n— pyydän anteeksi, hyvä herra, kauppakamari on ilmeisesti ollut\njuovuksissa, kun se on antanut teille perämiehenpaperit! 'Mitä sanot,\nmokoma...!' sanoo hän ja lähtee minua kohden niinkuin hullu sonni...\nkoreassa valkoisessa rikauksessaan; ja minä silloin tervapyttyyn kiinni\nja kaadoin kaikki hänen vietävän hienolle naamalleen ja takilleen...\n'Siitä saatte!' sanoin minä. 'Tämä poika on ainakin merimies, että\nsen tiedätte, senkin pöyhistelevä, hyödytön ja tarpeeton täkin\nkannatinpylväs! Semmoinen mies minä olen!' huusin minä... Olisittepa\nnähneet, pojat, kuinka se hyppeli! Ylt'ympäri tervassa ja vallan\nsokeana se poika oli! Niin...\"\n\n\"Älkää uskoko sitä! Ei se mitään tervaa kaatanut; minä olin siellä!\"\nhuusi joku. Norjalaiset istuivat vieretysten arkulla, yhtäläisen\nleppoisina, kuin lintupari oksalla, ja töllistelivät viattomasti\nsilmät pyöreinä; mutta tässä naurunpurskausten ja huutojen melskeessä\nryssä pysyi liikahtamatta, velttona ja tylsänä, aivan kuin olisi\nollut kuuro ja vailla selkärankaa. Hänen vieressään Archie myhäili\nneulalleen. Muuan leveähartiainen, raskassilmäinen tulokas puhutteli\nmelussa sattuneen seisahduksen aikana vakaasti Belfastia: \"Onpa ihme,\nettä päällystöstä enää yksikään on hengissä, kun sinunlaisesi kaveri\non laivassa! Eivätpä taitaisi olla niin häijyjä nyt, jos sinä olisit\nsaanut heitä kesyttää, poikaseni.\"\n\n\"Ei ne ole häijyjä! Ei ne ole häijyjä!\" kirkui Belfast. \"Me ollaan\nnähkääs ykstuumaisia... Ei ne ole häijyjä!\nEi ne koskaan ole häijyjä, ne koirankuonolaiset, jos ei anna niille\ntilaisuutta...\" Hän aivan vaahtosi, pyöritteli käsivarsiaan, sitten\näkkiä irvisti ja siepaten tupakkapötkyn taskustaan puraisi siitä\npalasen hassunkurisen äkäisesti. Toinen tulokas — luihukatseinen,\njoka suu keltaisessa, vääntyneessä naamassa ammollaan oli kuunnellut\nkeskilaivan komeron varjossa — virkkoi vinkuvalla äänellä: — \"No\nniin, mutta onpahan ainakin kotiin päin matka. Olivatpa nuo sitten\nhäijyjä tai kilttejä, minä kyllä totisesti aina tulen toimeen — kunhan\nvain pääsen kotiin. Ja minä kyllä osaan oikeuksiani valvoa! Kyllä minä\nniille näytän!\" Kaikki päät kääntyivät häntä kohden. Vain laivapoika\nja kissa eivät välittäneet. Hän seisoi kädet puuskassa, pieni mies,\nsilmäripset valkoiset. Hän näytti siltä, kuin olisi kokenut kaikki\nhäväistykset ja kaikki ilkeydet. Näytti, kuin häntä olisi kolhittu,\npotkittu, mudassa vieritelty; kuin häntä olisi raavittu, syljeskelty,\nvaleltu kaiken maailman loalla... hän hymyili ympäröiville kasvoille.\nHänen kuhmuinen, kova hattunsa painoi hänen korvansa höröön. Hänen\nmustan, pitkän takkinsa riekaleiset takaliepeet riippuivat ripsuina\npohkeissa. Hän avasi jäljellä olevat kaksi nappia, ja jokainen näki,\nettei hänellä ollut paitaa takin alla. Hänen olemuksensa mukaisen\nhuonon onnen vuoksi nuo rääsyt, joita ei olisi luullut kenenkään\nomistavan, näyttivät hänen yllään varastetuilta. Hänen kaulansa oli\npitkä ja hoikka; silmäluomet olivat punaiset; leuassa kasvoi harvassa\nkarvoja; luisut olkapäät riippuivat kuin siipirikon linnun siivet;\nhänen koko vasen kylkensä oli kuivuneen mudan peitossa, mikä osoitti,\nettä hän oli hiljakkoin nukkunut märässä ojassa. Hän oli pelastanut\nkehnon ruhonsa väkivaltaiselta hävitykseltä karkaamalla\namerikkalaisesta laivasta, johon oli hulluuden puuskassa uskaltautunut\nottamaan pestin; ja parin viikon ajan hän oli harhaillut maissa\nalkuasukaskorttelissa, kerjäten ryyppyjä, kärsien nälkää, nukkuen\nrikkatunkioilla, harhaillen auringonpaisteessa: peloittava vieras\npainajaisten maailmasta. Hän seisoi inhottavana ja hymyilevänä\nyht'äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa. Tämä puhdas, valkoinen kanssi\noli hänen pakopaikkansa, paikka, missä hän saattoi laiskotella,\nsaattoi vetelehtiä, maata ja syödä — ja kirota ruokaa, jota söi;\nmissä hän saattoi kehittää kykyään vieroa työtä, peijata ja kerjätä;\nmissä hänellä olisi tilaisuus mielistellä jotakuta ja jotakuta haukkua\n— ja missä hänelle kaikesta tästä vielä maksettaisiin. Kaikki he\nhänet tunsivat. Onkohan olemassa maailmankolkkaa, missä hänenlaisensa\nmies olisi tuntematon, tuo turmiollinen olio, joka todistaa valheen\nja röyhkeyden ikuista elinvoimaa? Harvapuheinen, pitkäkätinen,\nkoukkusorminen pikihousu, joka oli selällään lojuen tupakoinut, kääntyi\nvuoteessaan häntä rauhallisesti tarkastamaan ja sylkäisi sitten\npitkän, kirkkaan suihkun päänalaisensa yli oveen päin. Kaikki he\nhänet tunsivat! Hän oli mies, joka ei kykene pitämään perää, joka ei\nosaa jatkaa köysiä, joka välttelee työtä pimeinä öinä; joka mastossa\npitelee kouristuksenomaisesti kiinni sekä käsin että jaloin, ja kiroaa\ntuulta, lumiräntää, pimeyttä; mies, joka muiden työskennellessä vain\nsadattelee. Mies, joka viimeisenä käy ulos ja ensimmäisenä sisään, kun\nkaikkia käsketään. Mies, joka useimpia töitä ei pysty tekemään ja muita\nei halua tehdä. Ihmisystäväin ja itsekästen maanmoukkain lemmikki.\nMiellyttävä ja ansiokas olento, joka täysin tietää oikeutensa, mutta ei\ntiedä mitään rohkeudesta, sitkeydestä, sanattomasta uskollisuudesta ja luottamuksesta, mikä yhdistää laivakumppanukset\ntoisiinsa. Roskakorttelien ala-arvoisen vapauden riippumaton tuote,\njoka kammoaa ja vihaa merielämän ankaraa komentoa.\n\nJoku huusi hänelle: \"Mikä on nimesi?\" — \"Donkin\", vastasi hän\nkatsoen ympärilleen iloisen julkeasti. — \"Mikä sinä olet?\" kysyi\ntoinen ääni. — \"No, merimies niinkuin sinäkin, ukkeli\", hän vastasi\näänellä, joka oli tarkoitettu ystävälliseksi, mutta olikin hävytön. —\n\"Kehnommalta sinä jukoliste ainakin näytät kuin joku lämmittäjärenttu\",\nmutistiin vakaumuksella vastaukseksi. Charley kohotti päätään ja\npiipitti hävyttömällä äänellä: \"Hän on mies ja vielä merimies\" —\npyyhkäisi sitten nenäänsä kädenselkään ja kumartui taas ahkerasti\nköytensä puoleen. Jotkut naurahtivat. Toiset tuijottivat epäröiden.\nRääsyinen tulokas oli loukkaantunut. — \"Hieno tapa sekin ottaa\nkaveri vastaan kanssiin\", ärisi hän. \"Oletteko olevinanne ihmisiä vai\nkeljuja kannipaaleja?\" — \"No, älähän nyt, sälli, yhdestä sanasta\nniin pahastu, että paitasi riisut\", huusi Belfast hypähdellen hänen\nedessään raivokkaasti, uhkaavasti ja samalla ystävällisesti. — \"Onko\ntämä jolppi sokea?\" kysyi tuo masentumaton variksenpelätti, katsellen\noikealle ja vasemmalle muka kovin hämmästyneenä. \"Eikö hän näe, ettei\nminulla ole paitaa?\"\n\nHän levitti kätensä ja pudisti teatterimaisen vaikuttavasti luittensa\nsuojana riippuvia rääsyjään.\n\n\"Entä mistä syystä?\" hän jatkoi hyvin äänekkäästi. \"Nuo juuttaan jenkit\nyrittivät aivan vatsani halkaista, kun minä miehen tavalla puolustin\noikeuksiani. Minä olen englantilainen, olen totta vie! Ne hyökkäsivät\nkimppuuni ja minun oli pakko karata. Siinä syy. Ettekö ole\nmilloinkaan ennen nähneet miestä kovassa kiipelissä? Hjaa! Mikä\nhemmetin laiva tämä tämmöinen on? Minä olen typö tyhjä. Minulla\nei ole mitään. Ei säkkiä, ei patjaa, ei peittoa, ei paitaa — ei\nryysyä minkäänlaista, paitsi mitä ylläni on. Mutta olipa minulla\nsisua vastustaa noita jenkkejä. Antaisikohan kukaan säälistä vanhaa\nhousuparia huonetoverilleen?\"\n\nHän tiesi miten on herätettävä tuon miesjoukon lapselliset vaistot.\nOitis he häntä armahtivat, kuka naljaillen, kuka ylenkatseellisesti,\nkuka äkäisesti; ja säälin ensimmäisenä esiintymismuotona oli\npeitto, mikä hänelle viskattiin, kun hän siinä seisoi jäsentensä\nvalkoinen iho mustien rääsyjen lomitse osoittamassa, että hänkin\nkuului ihmissukuun. Sitten lensi pari vanhoja kenkiä hänen mutaisten\njalkojensa juureen. \"Alhaalta\"-huudon säestämänä mätkähtivät hänen\nhartioihinsa kokoonkäärityt, tervatahrojen kovettamat housut. Tämä\noman hyväntahtoisuuden puuska pani tunteellisen säälin läikehtimään\nheidän epäilevissä sydämissään. Heitä liikutti oma auliutensa, millä\ntahtoivat lievittää laivakumppanin kurjaa tilaa. Kuului ääniä: —\n\"Me kyllä varustetaan sinut, ukkoriepu.\" Mutinaa: \"No ei nyt noin\nsurkeaa juttua ole ikinä ennen kuultu... Ukko rähjä... Olisi minulla\nvanha villapaita... Kelpaisikohan se sulle?... Saat sen, kaveri...\"\nSellaiset ystävälliset tokaisut täyttivät kanssin. Paljaalla jalallaan\nhän haali tavarat kokoon ja katseli kysyvästi ympärilleen, tulisiko\nlisää. Välinpitämätön Archie viskasi huolimattomasti kasaan lisäksi\nvanhan lippalakin, josta lippa oli pudonnut. Ukko Singleton, joka\neli mielikuvituksen kirkkaassa ilmapiirissä, luki mitään kuulematta\neteenpäin. Nuoruuden säälimättömän viisauden kovettama Charley vikisi: \"Jos tarvitset messinkinappeja uuteen univormuusi, voisit saada\nminulta pari.\" Yleisen armeliaisuuden siivoton kohde pui nyrkkiä\nnuorukaiselle. \"Kylläpä minä panen sinut pitämään tämän kanssin\nsiivona, senkin vekara\", murisi hän äkäisesti. \"Varro vain, vielä\nminä opetan sinut olemaan kohtelias vanhemmalle merimiehelle, mokoma\noppimaton pässinpää.\" Hän oli ylen äkeissään, mutta näki samassa\nSingletonin sulkevan kirjansa, ja hänen pienet, kiiluvat silmänsä\nalkoivat harhailla kopperosta kopperoon. \"Ottakaa tuo makuupaikka\ntuolta oven vierestä — se on aika mukava\", vihjaisi Belfast. Näin\nneuvottuna hän kokosi lahjakalut jalkainsa juuresta, puristi ne\nmytyksi rintaansa vasten, katsoi sitten epäröiden ryssää, joka\nseisoi toisella sivulla hajamielisesti tuijottaen, mietiskellen\ntiesi mitä. — \"Pois tieltä, hollantilainen [Amerikassa sanotaan\nkaikkia pohjoiseurooppalaisia yleisesti hollantilaisiksi] tomppeli\",\nsanoi jenkkien raakuuden uhri. Toinen ei hievahtanut — ei kuullut.\n\"Tieltä, senkin tulen vietävä\", ärjyi toinen sysäten häntä syrjään\nkyynärpäällään. \"Pois tieltä, saakelin kuuromykkä hullu. Pois\ntieltä.\" Mies liikahti, havahtui ja tuijotti vaiteliaana puhujaan.\n— \"Noita kirottuja ulkomaalaisia täytyy pitää aisoissa\", arveli\nystävällinen Donkin kanssille. \"Jollei niitä opeteta tietämän omaa\nasemaansa, niin ne hyppäävät nokalle.\" Hän viskasi kaiken maallisen\nomaisuutensa tyhjään makuupaikkaan, arvosteli luihuin silmäyksin riidan\npitkittämisen vaaroja, hyppäsi sitten Wamibon eteen, joka seisoi\npaikallaan yksivakaisena ja uneliaana. \"Kyllä minä opetan sinut täällä\npöyhistelemään\", hän kiljui. \"Isken silmät päästäsi, mokoma pölkkypää.\"\nMiehistä olivat enimmät jo makuusijoillaan, ja\nnäillä kahdella oli sen tähden koko kanssi hallussaan. Donkin-raukan\npuuhat alkoivat kiinnittää mieliä. Hän tanssi ryysyissään hämmästyneen\nryssän edessä, tarkastellen matkan päästä noita synkkiä, vakavia\nkasvoja. Jotkut miehistä huusivat yllyttäen: \"Käy kimppuun,\nryysyläinen!\" ja asettuivat oikein mukavaan asentoon vuoteissaan\ntappelun kulkua seuraamaan. Toiset kiljuivat: \"Olkaa siivommalla!...\nMenkää hornan kattilaan!...\" Hälinä alkoi uudestaan. Äkkiä monet\nkovat yläpuolella olevaan kanteen lyödyt iskut jymisivät kuin tykin\nlaukaukset kautta kanssin. Sitten kuului puosun käskevä, venyttelevä\nääni oven ulkopuolelta: \"Kuuletteko siellä alhaalla? Lähtekää perään!\nLähtekää perään katselmukseen!\"\n\nSeurasi hetkisen hämmästynyt hiljaisuus. Sitten hävisi kanssin lattia\nmiesten peittoon, joiden paljaat jalat lätkivät kansipalkkeihin, kun\nhe hyppäsivät makuusijoiltaan. Pengottiin lakkeja rypistyneitten\npeitteiden seasta. Toiset haukotellen napittivat housujaan. Puoliksi\npoltettuja piippuja kopisteltiin kiireesti ja pistettiin pielusten\nalle. Kuului murinaa: \"Mitä nyt?... Eikö yörauhaakaan anneta?\" Donkin\nkirkui: \"Jos tässä laivassa on tämmöinen komento, niin meidän pitää\nse peräti muuttaa... Luottakaa vain minuun... Kyllä minä kohta...\"\nKukaan ei häntä kuunnellut. Kaksi ja kolme kerrallaan he hoippuivat\novista ulos merimiesten tapaan, jotka eivät osaa ovesta kulkea siivosti\nniinkuin maamiehet. Muutoksen palvoja seurasi perässä. Singleton vetäen\ntakkia ylleen tuli viimeisenä, pitkänä ja isällisenä, vanhan urheilijan\nvartaloon liittyvä viisaan ahavoitunut pää pystyssä. Charley yksin jäi\ntyhjään, valaistuun kanssiin, istuen kahden keulan pimentoon jatkuvan\nrautarengasrivin välissä. Hän kiskoi lujasti köydestä säikeitä koettaen kaikessa\nkiireessä saada solmunsa valmiiksi. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn,\nsingahdutti köytensä päin kissaa ja loikkasi tuon mustan kollin\njälkeen, joka rauhallisesti juoksi kettinginpuristimien yli pakoon,\nhäntä kankeana pystyssä kuin pieni lipputanko.\n\nValoisan, höyryävän kanssin ulkopuolella rauhallinen, selkeä yö\nkietoi merimiehet tyynnyttävään leutoon henkäilyynsä, joka väreili\nmastonhuippujen yläpuolella ohuessa valopölypilvessä välkkyvien\nlukemattomien tähtien alla. Kaupungin puolella oli veden musta kalvo\nvaloviirujen juomuttama, jotka hiljaa keinuivat hienoilla kareilla\nikäänkuin rantaan juurtunut uiskenteleva meriruoho. Toisia valosarjoja\nloisti kauempana suorissa riveissä, aivan kuin ne olisi asetettu\nparaatiin korkeiden talorivien vähin; mutta sataman toisella puolella\nkaareutuivat korkeina synkkien kumpujen mustat selänteet, joiden\nkuvajaisella paikka paikoin tuikkivat tähdet muistuttivat taivaasta\npudonneita tulenkipinöitä. Kaukana Bycullassa päin telakanporttien\nsähkölamput loistivat pylväissä sokaisevina ja kylminä kuin jonkin\npahansuovan kuun vangitut henget. Hajallaan siellä täällä ulkosataman\ntumman kiiltävällä kalvolla laivat kelluivat aivan äänettöminä\nankkurituliensa heikossa hohteessa, tummina ja jykevinä ikään kuin\noudot ja monumentaaliset rakennukset, jotka on jätetty ikuiseen\nlepoonsa.\n\nKajuutan oven edessä hra Baker katsasti miehistöä. Isonmaston ohi\nkompuroidessaan he saattoivat nähdä hänen pyöreät, leveät kasvonsa\nvalkoinen paperi edessään, ja hänen olkapäidensä kohdalla unisen,\nraskasluomisen pojanpään; poika piteli lampun valoisaa kupua kohotetun kätensä päässä. Ennen kuin paljasten jalkapohjain lätkinä\nvielä oli lakannut kannella kaikumasta, alkoi perämies jo huutaa\nnimiä. Hän lausui nimet hyvin selvästi ja tärkeällä äänellä, sopivalla\ntähän nimenhuutoon, joka vihki miehet levottomaan yksinäisyyteen,\nhiljaiseen ja maineettomaan ponnisteluun tai vieläkin raskaampaan pikku\nkieltäymysten ja rasittavien tehtävien kestämiseen. Kun ensimmäinen\nperämies lausui nimen, vastasi aina joku miehistä: \"On, herra\", tai\n\"täällä\" ja erottautuen oikeanpuolen pimeän partaan yli näkyvästä\npäiden sekavasta rykelmästä astui paljain jaloin valokehään ja kahdella\näänettömällä harppauksella peräkannen vasemmanpuolen pimentoon. He\nvastasivat eri äänillä: toiset epäselvästi mutisten, toiset selkeän\nsointuvalla äänellä; toiset taas, aivan kuin olisi koko toimitus\nollut herjaus heidän tunteitaan vastaan, vastasivat loukkaantuneella\näänensävyllä: kurinpito näet ei ole kovin monimenoinen kauppalaivoissa,\njoissa arvojärjestyksen taju on heikko ja jossa kaikki tuntevat itsensä\nsamanarvoisiksi meren suunnattoman äärettömyyden ja työn huolellisen ja\ntäsmällisen suoritusvelvollisuuden edessä.\n\nHra Baker luki tasaisesti eteenpäin: \"Hanssen — Campbell — Smith —\nWamibo. No, mutta Wamibo. Miks'ette vastaa? Aina teitä saa kahdesti\nhuutaa.\" Wamiboksi mainittu ryssä — taivas tiesi, miten hänen nimensä\ntodellisuudessa kuului — päästi vihdoin suustaan omituisen murahduksen\nja astuen esiin kulki valaistun alueen poikki salaperäisenä ja\nkirjavana, kasvot kuin unissa kävelijällä. Perämies jatkoi sukkelammin:\n\"Craik — Singleton — Donkin... Sus siunatkoon!\" huudahti hän\naikomattaan,\nkun tuo ylen ränsistynyt olio ilmestyi valoon. Se pysähtyi; se paljasti\nvaljut ikenet ja ilkeästi irvistävät pitkät ylähampaat. — \"Onko\nminussa jotakin vikaa, herra perämies?\" se kysyi, ja sen teeskennellyn\nviaton ääni vivahti röyhkeältä. Kannen kummaltakin puolelta kuului\npidätettyä tirskuntaa. — \"No niin, saatte mennä\", murahti hra Baker\ntarkastaen uutta miestä vakailla silmillään. Ja Donkin hävisi äkkiä\nvalosta katsastettujen miesten pimeään ryhmään saadakseen läimäyksiä\nselkäänsä ja kuullaksen kehuvia kuiskeita. Hänen ympärillään miehet\nmutisivat toisilleen: \"Ei se poika ole arkalasta kotoisin, hän vielä\nilveilee niiden kanssa, saadaanpa nähdä... Oikeata sirkusta...\nHuomasitteko pojat, miten perämies säikähti häntä?... No, enpä lempo\nsoikoon ole vielä ikinä!...\"\n\nViimeinen mies oli siirtynyt kannen yli, ja syntyi hetken hiljaisuus,\nkun perämies tarkasti luetteloaan. — \"Kuusitoista, seitsemäntoista\",\nmutisi hän. \"Yksi mies puuttuu, puosu\", sanoi hän ääneen. Hänen\nvieressään seisova kookas länsienglantilainen, joka oli tummanpuhuva\nja partainen kuin jättiläismäinen espanjalainen, sanoi jyrisevällä\nbassollaan: — \"Ei ketään ole enää jäljellä, herra. Minä katsoin\nkaikkialta. Hän ei ole laivassa, mutta hän saattaa tulla ennen\npäivänkoittoa.\" — \"Hm, saattaa tulla tai olla tulematta\", huomautti\nperämies; \"en saa selvää tuosta viimeisestä nimestä. Se on yhtä\nsotkua... Selvä on, miehet. Saatte mennä.\" Tuo hämärä ja liikkumaton\njoukko liikahti ja lähti astelemaan.\n\n\"Wait!\" huusi syvä, sointuva ääni. Kaikki pysähtyivät. Hra Baker, joka\noli haukotellen kääntynyt menemään, pyörähti ympäri suu ammollaan.\nViimein hän\näkäisenä ärjäisi: \"Mitä tämä on? Kuka sanoi: 'Wait'? Mitä...? [Hra\nBakerin äkämystyminen ei ollut aiheeton, sillä _wait_ merkitsee odota!\n— Suomentaja.]\n\nMutta hän näki pitkän olennon seisomassa partaalla. Se hypähti kannelle\nja tunkeusi miesjoukon läpi astellen raskaasti peräkannen valoa\nkohden. Sitten sama soinnukas ääni taas tarkoittavasti lausui: \"Wait!\"\nLamppu valaisi miehen vartalon. Hän oli pitkä. Hänen päänsä oli kannen\nyläpuolella kannatuspuillaan lepäävien pelastusveneiden varjossa. Hänen\nsilmänvalkuaisensa ja hampaansa loistivat selvinä, mutta kasvoja ei\nerottanut. Suurissa käsissä näytti olevan hansikkaat.\n\nHra Baker astui arkailematta häntä kohden. \"Kuka olette? Miten\nuskallatte...\" hän alkoi.\n\nPoika, ällistyneenä niinkuin muutkin, nosti lamppua, miehen kasvoja\nkohden. Ne olivat mustat. Hämmästynyt hyrinä — heikkoa hyrinää,\nikäänkuin tukahdutettua \"neekeri\"-sanan mutisemista — kiiri kantta\npitkin ja hävisi yöhön. Neekeri ei ollut kuulevinaan. Hän heilui\npaikallaan aivan kuin olisi tahtia polkenut. Hetken päästä hän sanoi\nrauhallisesti: \"Nimeni on Wait — James Wait.\"\n\n\"Hoo!\" sanoi hra Baker. Sitten, kotvan tukahduttavan hiljaisuuden\nkuluttua hänen sisunsa nousi. \"Vai niin! Vai teidän nimenne on Wait.\nMitä siitä? Mitä tahdotte? Miksi tänne tulette huutamaan?\"\n\nNeekeri oli rauhallinen, kylmäkiskoinen, kookas, suurenmoinen. Miehet\nolivat lähestyneet ja seisoivat parvena hänen takanaan. Hän oli puolta\npäätään pitempi pisintäkin heistä. Hän sanoi: \"Minä kuulun laivaan.\"\nHän lausui sen selvästi ja hillityn täsmällisesti. Hänen\näänensä syvä, kaikuva sointu täytti vaikeudetta kannen. Hän oli\nluonnollisen ylenkatseellinen, teeskentelemättömän alentuva, aivan\nkuin hän olisi kuuden jalan ja kolmen tuuman korkeudestaan nähnyt\ninhimillisen mielettömyyden kaikessa laajuudessaan ja päättänyt olla\nolematta sille kovin ankara. Hän jatkoi: \"Kapteeni pestasi minut\ntänä aamuna. En päässyt aikaisemmin tulemaan. Käsiportaita kavutessa\nnäin teidät kaikki perällä ja arvasin oitis, että te katsastitte\nmiehistöä. Tietenkin minä huusin nimeni. Luulin, että se oli teidän\nluettelossanne, ja että ymmärtäisitte. Te käsititte väärin.\" Hän\nlopetti äkkiä. Hulluttelijat hänen ympärillään häpesivät. Hän oli\noikeassa niinkuin aina ja myöskin valmis antamaan anteeksi niinkuin\naina. Ylimieliset äänet olivat loppuneet, ja raskaasti hengittäen hän\nseisoi alallaan kaikkien näiden valkoisten miesten keskellä. Hän piti\npäätään pystyssä lampun loisteessa — päätä, joka oli voimakkaasti\nmuovailtu syvine varjoineen ja kirkkaine valokohtineen — mahtavaa\npäätä, jota rumensivat kärsivät, litteät kasvot — mahtipontiset\nja raa'at kasvot: neekerinsielun murheellinen, käsittämätön,\nvastenmielinen naamio.\n\nBaker sai taas takaisin mielentyyneytensä ja katseli paperia tarkkaan.\n\"Jaahah, aivan oikein. Hyvä on, Wait. Viekää tavaranne keulaan\", sanoi\nhän.\n\nÄkkiä neekerin silmät rupesivat hurjasti pyörimään ja olivat\npelkkää valkuaista. Hän pani kädet kupeelleen ja yskäisi kahdesti,\nmetallinsointuista, onttoa ja pelästyttävän äänekästä yskää; ne\nkaikuivat kuin kaksi räjähdystä holvissa; koko taivaan kupu vastasi\nsiihen, ja laivan partaan rautalevyt tuntuivat väräjävän samaan\ntahtiin; sitten hän marssi keulaan päin muiden kanssa.\nKun päälliköt vielä hetkisen viipyivät kajuutan oven luona, kuulivat\nhe hänen sanovan: \"Eikö joku teistä, pojat, auta minua kamppeitteni\nkantamisessa? Minulla on arkku ja säkki.\" Nämä sointuvasti ja\ntasaisesti korostaen lausutut sanat kuuluivat yli koko laivan, ja\nkysymys esitettiin tavalla, joka teki kieltäytymisen mahdottomaksi.\nTepasteleva miesjoukko katosi keulaan päin jotakin raskasta kantaen,\nmutta neekerin pitkä olemus maleksi ison luukun luona pienempien\nhaamujen joukossa. Taas hänen kuultiin kysyvän: \"Onko teidän kokkinne\nvärillinen herrasmies?\" Sitten pettynyt ja tyytymätön: \"Hm, niinkö?\"\noli hänen vastauksensa siihen selitykseen, että kokki sattui olemaan\nvain valkoinen mies. Kuitenkin hän, kun he kaikin joukolla menivät\nkanssiin päin, alentui pistämään päänsä keittiön ovesta sisään ja\nhuutamaan jyrisevällä äänellä: \"Hyvää iltaa, tohtori!\" niin että kaikki\nkattilat helisivät. Keittiön hämärässä kokki torkkui hiilipurnulla\nistuen kapteenin illallista keittämässä. Hän hyppäsi pystyyn aivan\nkuin olisi ruoskan isku häneen sattunut ja hyökkäsi hurjana kannelle,\nmissä näki vain nauravan miesjoukon poistuvan. Kun myöhemmin tuli tästä\nmatkasta puhe, tapasi hän sanoa: \"Se rumilus ihan säikähdytti minut.\nLuulin nähneeni itse paholaisen.\" Kokki oli ollut laivassa seitsemän\nvuotta ja palvellut samaa kapteenia. Hän oli vakavamielinen mies, jolla\noli vaimo ja kolme lasta; heidän seurastaan hän sai nauttia keskimäärin\nkuukauden kustakin kahdestatoista. Maissa ollessaan hän vei perheensä\naina sunnuntaisin kahdesti kirkkoon. Merellä hän aina meni iltaisin\nnukkumaan lamppu täyteen valaistukseen väännettynä, piippu hampaissa ja\naukaistu raamattu kädessä. Jonkun piti aina yöllä käydä\nvalo sammuttamassa, ottaa kirja hänen kädestään ja piippu suusta.\n\"Näes\" — oli Belfastin tapana sanoa suuttuneena ja syyttäen —\n\"jonakin yönä vielä sinä kokin pöhkö nielet koko vanhan nysäsi, ja\nsitten ei meillä ole kokkia lainkaan.\" — \"Voi, poikaseni, minä olen\nvalmis Luojani kutsulle... kunpahan tekin kaikki olisitte\", toinen\nsiihen tavallisesti vastasi niin suopean tyvenesti, että se tuntui\naivan tylsältä ja säälittävältä. Keittiön oven ulkopuolella Belfast\ntanssi kiusoitellen. \"Voi pyhä yksinkertaisuus! En kai minä nyt tahdo\nsinun kuolevan\", hän parkui katsoen kokkiin hellin silmin ja kasvot\nraivosta vääristyneinä. \"Mikä sinulla semmoinen kiire on, senkin\nsiunattu pölkkypäinen vanha kerettiläinen; sinut muutonkin pian\npiru korjaa. Muista silloin meitä... meitä... meitä!\" Ja sitten hän\nsaattoi poistua tömistellen, sivulleen syljeksien, kyllästyneenä ja\nsuutuksissaan, kun sen sijaan toinen tuli keittiöstä, kattila kädessä,\nkuumana, nokisena ja leppoisana ja katseli ylevästi ja itsetietoisesti\nhymyillen tuon raivosta aivan suunniltaan olevan \"kiverän pikku\nveijarin\" menoa. He olivat henkiystäviä.\n\nHra Baker, joka maleksi peräluukun toisella puolella, veti henkeensä\nkosteata yöilmaa toisen perämiehen seurassa. \"Nuo Länsi-Intian\nneekerit ovat komeita ja kookkaita — muutamat... Öh!... Vai mitä?\nPitkä, komea tuokin, hra Creighton. Hyvä mies köyttä hilaamaan. Häh?\nÖh! Taidanpa ottaa hänet omaan vartiooni.\" Toinen perämies, kaunis,\nhienotapainen nuorukainen, päättävän näköinen ja komeavartaloinen,\nhuomautti rauhallisesti, että sitä hän melkein oli odottanutkin. Hänen\näänessään huomasi jonkinlaisen katkeran sävyn, jota hra Baker hyvin\nystävällisesti rupesi\ntodistamaan aiheettomaksi. \"Mutta, hyvä mies\", hän sanoi öhkien\nsanojensa välissä. \"Älä toki ole niin ahne. Onhan sinulla ollut tuo\niso ryssä vartiossasi koko matkan. Minä vain teen, mikä on kohtuus.\nSinä saat ottaa nuo kaksi nuorta skandinaavilaista, ja minä... Öh!...\nminä saan neekerin ja otan korvaukseksi... öh! tuon mustan ponksuuriin\npuetun leukailevan lumppukauppiaan. Minä kyllä opetan... Öh!... kyllä\nopetan hänet tanssimaan... Öh!... niin totta kuin nimeni on Baker. Öh!\nÖh! Öh!\"\n\nHän öhkäisi kolme kertaa — rajusti. Hän öhki aina sillä tavalla\nsanojensa välissä ja lauseittensa lopussa. Se oli hieno, vaikuttava\nöhkäys, joka hyvin sopi hänen uhkailevaan puhetapaansa, hänen kankeaan,\njykeväniskaiseen ruhoonsa, hänen tempoilevaan, keikkuvaan käyntiinsä,\nhänen leveisiin, arpisiin kasvoihinsa, hänen vakaviin silmiinsä ja\nhänen ivalliseen suuhunsa. Mutta sen vaikutus oli jo aikoja sitten\nkadottanut arvonsa miesten silmissä. He pitivät hänestä. Belfast —\njoka oli perämiehen suosikki ja hyvin tiesi sen — matki häntä melkein\nhänen nähtensä. Charley — vaikkakin varovammin — jäljitteli hänen\nkäyntiään. Muutamat hänen sanontansa kävivät aivan vallitseviksi,\njokapäiväisiksi lainalauseiksi kanssissa. Suosiminen ei voi enää\npitemmälle mennä! Sitäpaitsi oli joka mies valmis myöntämään, että\nperämies tilaisuuden tullen pystyi \"hyppäämään miehen kurkkuun oikealla\nTyynen meren tavalla.\"\n\nHän antoi nyt viimeisiä määräyksiään. \"Öh! —\nKuulkaapa, Knowles! Herättäkää kaikki miehet neljältä. Meidän pitää...\nöh!... hilata ankkuri kohta ennen hinaajan tuloa. Pitäkää silmällä,\nnäkyykö kapteenia. Minä menen vaatteissani nukkumaan... Öh!... Herät-\ntäkää minut, kun näette veneen tulevan. Öh! Öh!... Ukolla voi olla\njotakin sanottavaa, kun tulee laivaan\", hän huomautti Creightonille.\n\"No niin, hyvää yötä... Öh! Pitkä päivä meillä huomenna... Öh!...\nParasta mennä nukkumaan nyt. Öh! Öh!\"\n\nPimeällä kannella välähti valojuova, sitten paukahti ovi kiinni, ja\nhra Baker hävisi hyttiinsä. Nuori Creighton seisoi partaaseen nojaten\nja tuijotti uneksien Idän yöhön. Ja hän näki siinä pitkän kyläraitin,\nkahisevien lehtien reunustaman ja auringon kultaaman raitin. Hän\nnäki vanhojen laajoiksi levinneiden puiden liikkuvia oksia ja niiden\nkehystämänä kappaleen Englannin vienoa ja hyväilevää sinitaivasta. Ja\nkehyksen läpi vaaleapukuinen tyttö, joka hymyili päivänvarjon alta,\nnäytti astuvan vienonvärisestä taivaasta.\n\nLaivan toisessa päässä kanssi, jossa enää yksi lamppu paloi, oli\nnukahtamaisillaan himmeään tyhjyyteen, jossa kuului äänekästä\nhengitystä ja äkkiarvaamattomia, lyhyitä huokauksia. Kaksinkertainen\nmakuulokerorivi ammotti mustana, muistuttaen hautoja, joissa asusti\nlevottomia ruumiita. Siellä täällä korea karttuuninen uudin, joka\noli puoliksi auki, osoitti nautiskelijan leposijaa. Sääri roikkui\nmakuulokeron reunan yli, valkea ja eloton. Käsivarsi pisti suoraan\nulos, tumma kämmenpuoli ylöspäin ja paksut sormet puolittain nyrkissä.\nKaksi yhteensointumatonta kuorsausta riiteli hassunkurisesti keskenään.\nSingleton taas riisuutuneena — ukkoa vaivasi ilkeästi tiilirokko\n— seisoi ovensuussa selkäänsä jäähdytellen, käsivarret ristissä\nalastomalla, koristetulla rinnallaan. Hänen päänsä kosketti yläkannen\nniskapuuta. Neekeri, puoleksi riisuutuneena, availi arkkunsa sidenuoria\nja valmisteli vuodetta erääseen yläkojuun. Hän liikkui sukkasillaan, pitkänä ja äänettömänä,\nhousunkannattimet kantapäissä riippuen. Katon tukipylväiden ja\nkokkapuun pimennossa istui Donkin jalat koukussa ja jyrsi tyytymättömän\nnäköisenä kovaa laivakorpun palasta; hän piteli koko nyrkillään leipää\nsuunsa edessä ja iski siihen leuoillaan äkäisesti. Murusia varisi hänen\nhajallaan olevien jalkojensa väliin. Sitten hän nousi.\n\n\"Missä vesiastia on?\" kysyi hän hillityllä äänellä.\n\nSingleton sanaakaan\nvirkkamatta osoitti suurella kämmenellään, jossa hän piteli käryävää\npiipunnysää. Donkin kumartui astian yli, joi peltikauhasta räiskien\nvettä kannelle, kääntyi ympäri ja huomasi neekerin tarkastavan häntä\nrauhallisen ylevänä olkansa yli. Hän ojentautui.\n\n\"Onpa sekin miehen illallinen\", hän katkerasti kuiskasi. \"Eipä se\nkoirallenikaan kotona kelpaisi. Sinulle ja minulle se kyllä saa\nkelvata. On tämäkin ison laivan kanssi!... Ei jumakekka lihan hiventä\npakissa. Olen katsonut kaikki lokerot...\"\n\nNeekeri töllisteli aivan kuin häntä olisi äkkiä vieraalla kielellä\npuhuteltu. Donkin vaihtoi äänensävyä: \"Annapas, kaveri, palanen\ntupakkaa\", hän tuttavallisesti virkahti. \"En ole kuukauteen sauhua\nimaissut enkä mälliä purrut. Aivan tässä hulluksi tuppaa. Ole nyt\nkiltti, ukkoseni!\"\n\n\"Älä rupea tuttavalliseksi\", sanoi neekeri. Donkin säpsähti ja istahti\nsulasta hämmästyksestä läheiselle arkulle. \"Emmehän me ole yhdessä\nporsaita paimentaneet\", jatkoi James Wait matalalla äänellä. \"Kas tässä\nsulle tupakkaa.\" Sitten hän hetken kuluttua kysäisi: — \"Mikä laiva?\"\n— \"Golden State\", Donkin epäselvästi\nmutisi, pureskellen tupakkaa. Neekeri vihelsi hiljaa. — \"Karannut?\"\nhän sanoi lyhyesti. Donkin nyökkäsi; hänen toinen poskensa pullotti.\n\"Karkasin tietenkin\", hän mutisi. \"Yhden portugalilaisen kiduttivat\nkuoliaaksi matkalla tänne ja hyökkäsivät sitten minun kimppuuni.\nMinä korjasin koipeni tänne.\" — \"Kamppeesi jäivät?\" — \"Kamppeet ja\nrahat\", vastasi Donkin korottaen ääntään hieman; \"en saanut mitään. En\nvaatteita, en makuuvaatteita. Vääräsäärinen irlantilaispoikanen täällä\nantoi peitteen... Taidanpa lähteä nukkumaan etutangon haruspurjeeseen\ntäksi yöksi.\"\n\nHän lähti kannelle laahaten peitettä perässään. Sivulleen vilkaisematta\nSingleton hieman väisti päästääkseen hänet ohi. Neekeri pani pois\nmaissakäyntivaatteensa ja istui puhtaissa työvaatteissa arkullaan\ntoinen käsivarsi polviin nojaten. Hetken aikaa Singletoniin\ntuijotettuaan hän kysyi veltosti: \"Minkälainen laiva tämä on? Mukavako?\nHäh?\"\n\nSingleton ei hievahtanut. Pitkän tovin kuluttua hän ilmettään\nmuuttamatta virkkoi: \"Laiva!... Ei laivoissa ole vikaa. Miehistä asia\nriippuu!\"\n\nHän jatkoi tupakoimistaan täydellisen hiljaisuuden vallitessa.\nPuolivuosisataisessa aaltojen pauhun kuuntelemisessa saavutettu\nviisaus puhkesi tiedottomasti sanoiksi hänen huuliltaan. Kissa\nkehräsi ankkuripelillä. Silloin James Wait sai ärjyvän ja jyrisevän\nyskänkohtauksen, joka hirmumyrskyn tavoin häntä ravisti ja pudisti ja\nviskasi hänet silmät pullollaan päistikkaa meriarkulleen. Miehistä\nmonet heräsivät. Muuan virkkoi unisesti lokerostaan: \"Hiljaa! mikä\ntuhannen meteli siellä on?\" — \"Minulla on yskä\", läähätti Wait. —\n\"Sano sitä yskäksi\", murisi mies, \"eiköhän se ole jo jotakin\nenempää...\" — \"Vai niin arvelet\", sanoi neekeri istuen taas\npystyssä ja ylhäisen pilkallisena. Hän kiipesi lokeroonsa ja rupesi\nitsepintaisesti yskimään pistäessään päänsä esiin katsellakseen\nympärilleen. Ei enää kukaan pannut vastaan. Hän vaipui selälleen\npielukselle ja ähki säännöllisesti kuin painajaisen ahdistama.\n\nSingleton seisoi oviaukossa kasvot valoon ja selkä pimeään päin. Ja\nsiinä nukkuvan kanssin himmeässä tyhjyydessä yksin seistessään hän\nnäytti vieläkin kookkaammalta, jättimäiseltä, ylen vanhalta; vanhalta\nkuin itse Isä Aika, joka olisi saattanut tulla haudanhiljaisena\ntähän paikkaan katselemaan kärsivällisin silmin unen, lohduttajan,\nhetkellistä voittoa. Mutta hän oli vain ajan lapsi, hävinneen\nja unohtuneen sukukunnan yksinäinen jäte. Siinä hän seisoi, yhä\nvoimakkaana ja mitään ajattelematta kuten tavallisesti; altis ja\nmiehekäs mies, jolla oli laaja, tyhjä menneisyys eikä minkäänlaista\ntulevaisuutta, mies, jonka vaikuttimet olivat perin lapselliset ja\njonka tatuoidusta rinnasta miehuuden intohimot jo olivat sammuneet.\nMiehet, jotka kykenivät käsittämään hänen vaiteliaisuuttaan, olivat\npoissa — miehet, jotka osasivat tulla toimeen elämän rajapyykkien\ntuolla puolen, iäisyys silmäin edessä. He olivat olleet voimakkaita\nmiehiä, sillä eivät he epäröineet eivätkä toivoneet. He olivat\nolleet kärsimättömiä ja kestäviä, rajuja ja alttiita, hillittömiä ja\nuskollisia. Heitä oli hyvässä tarkoituksessa kuvattu miehiksi, jotka\nvalittivat joka suupalaansa, jotka työtä tehdessään aina olivat hengen\npelossa. Mutta oikeastaan he olivat miehiä, jotka osasivat raataa,\nkieltäytyä, tehdä väkivaltaa, irstailla — mutta eivät pelätä, eikä\nheidän sydämessään ollut halua konnantöihin. Vaikeasti hallittavia,\nmutta helposti innostettavia; äänettömiä miehiä — mutta miehiä tarpeeksi halveksimaan\nitsekseen hentomielisiä ääniä, jotka surkuttelivat heidän kohtalonsa\nkovuutta. Se kohtalo oli aivan erikoinen ja vain heille omiaan; heistä\ntuntui sen kestäminen valittujen etuoikeudelta. Heidän sukupolvensa eli\npuhumattomana ja välttämättömän tarpeellisena, tuntematta rakkauden\nsuloa tai kodin suomaa suojaa — ja kuoli kammoamatta ahtaan haudan\nkolkkoutta. He olivat salaperäisen meren ikuisia lapsia. Heidän\nseuraajansa ovat tyytymättömän maakamaran aikuisia lapsia. He ovat\nvähemmän vallattomia, mutta ehkä myös vähemmän uskovia; ja jospa\novatkin oppineet puhumaan, niin ovatpa oppineet myöskin ruikuttamaan.\nMutta nuo toiset olivat voimakkaita ja äänettömiä; he olivat\nvaivattuja, sorrettuja ja kestäviä kuin kivipatsaat, jotka ulkona yössä\nkannattavat koneitten ja loistavien rakennusten valaistuja saleja. He\novat nyt poissa — ja mitäpä sillä väliä. Meri ja maa ovat uskottomia\nlapsilleen: totuus, usko, miespolvi katoaa — ja unohtuu, eikä sillä\nole vähä! Paitsi ehkä niiden harvojen mielestä, jotka uskoivat tuohon\ntotuuteen, tunnustivat tuota uskoa — tai rakastivat noita miehiä.\n\nTuuli oli viriämässä. Laiva, joka oli kellunut merivirran suuntaan,\nheilahti tavallista voimakkaammin puuskan vaikutuksesta; ja samassa\nlöyhällä ollut ankkuripelin ja silmäkkeen välinen kettinki kalisi,\nsolui tuuman verran eteenpäin ja kohosi sievästi kannelta, aivan kuin\nraudassa olisi salaa väijynyt jokin aavistamaton henki. Silmäkkeissä\nkihnuttavat renkaat saivat aikaan yli koko laivan kuuluvan äänen, mikä\nmuistutti taakan alla huokailevan miehen hiljaista voihkinaa. Pingoitus\nsaavutti ankkuripelin, kettinki kiristyi kireälle kuin viulunkieli, värähteli — ja jarru liikahteli\nnykäyksittäin. Singleton lähti liikkeelle.\n\nSiihen asti hän oli seisonut mietiskelevänä ja mitään ajattelematta,\nrauhallisena mitään toivomatta, juron ja ilmeettömän näköisenä —\nsalaperäisen meren kuudenkymmenenvuotias lapsi. Ne ajatukset, mitkä hän\noli koko elinkautenaan ajatellut, olisi voitu lausua kuudella sanalla,\nmutta kun nuo esineet liikahtivat, jotka olivat yhtä hyvin osa hänestä\nkuin hänen sykkivä sydämensäkin, sytyttivät ne virkeän ymmärtämyksen\nvälähdyksen hänen vanhoille, synkille kasvoilleen. Lampun liekki\nlepatteli, ja ukko seisoi tuuheita kulmakarvojaan rypistäen jarrun\nääressä tarkkana ja liikahtamatta tanssivien varjojen vilkkeessä.\nSitten laiva ankkuriaan totellen ponnistausi hiukan eteenpäin ja\nhöllensi kireyden. Löyhtynyt kettinki laskeusi alemmas ja hetken aikaa\nmelkein huomaamattomasti edestakaisin heilahdettuaan putosi kalahtaen\nkovalle puukannelle. Singleton tarttui koholla olevaan vipukankeen ja\nheittäytymällä kaikella painollaan sen varaan väänsi jarrua puolen\nkierrosta lisää. Hän oikaisihe, hengitti syvään ja tuijotti hetken\ntuota voimakasta ja jyhkeää vipulaitosta, joka siinä makasi kyykyllään\nkannella hänen jalkainsa juuressa kuin jokin lepäävä hirviö —\nkammottavana ja sävyisänä.\n\n\"Pidätkö... siinä!\" hän sille käskevästi murisi valkean, sotkuisen\npartansa läpi.\n\n\n\n\nII\n\n\nSeuraavana aamuna päivän valjetessa \"Narkissos\" lähti merelle.\n\nHieno auer hämmensi näköpiirin. Sataman ulkopuolella levisi suunnaton\ntasainen ulappa kimaltelevana kuin timanttipermanto ja yhtä autiona\nkuin taivas. Lyhyt, musta hinaaja nykäisi laivaa tavalliseen\ntapaan tuulen puolelle päin, heitti sitten köyden irti ja viivähti\nhetken aikaa perähangan kohdalla koneet seisahduksissa, samalla\nkuin laivan hoikka, pitkä runko alimärssypurjein hitaasti eteni.\nPurjeiden löyhät yläosat tuuli pullisti pehmeän pyöreähköiksi; ne\nnäyttivät köysistöön sekaantuneilta valkeilta pilvenhattaroilta.\nSitten jalukset kiinnitettiin, raa'at nostettiin ja laiva muuttui\nkorkeaksi ja yksinäiseksi pyramiidiksi, joka kirkkaan valkoisena lipui\naurinkoisen usvan halki. Hinaaja pyörähti ympäri ja poistui maihin\npäin. Kuusikolmatta silmäparia tarkkaili sen leveän perän verkkaista\nryömintää pitkin sitä tasaista vesijuovaa, mikä muodostui nopeaan\npyörivien, meren pintaa hurjalla touhulla pieksevien vesirattaiden\nväliin. Se muistutti suunnattoman suurta vesikuoriaista, joka valoa\nhämmästyen, päivänpaisteen yllättämänä yritti kaikin voimin pelastautua\nmaan kaukaiseen pimentoon. Se jätti jälkeensä likaisen,\nkuhnustelevan savujuovan taivaalle ja kaksi häipyvää vaahtojuomua meren\npinnalle. Sille kohtaa, missä se oli seisonut, oli jäänyt pyöreä, musta\nlaineilla keikkuva nokitäplä — elukan likainen jälki.\n\nYksikseen jääneenä \"Narkissos\", keula etelää kohden, näytti seisovan\nkomeana paikoillaan rauhattomalla merellä, liikkuvan auringon alla.\nKuohuva vaahto kiiti sen kylkiä pitkin; välkehtien vesi loiski sitä\nvastaan; maa soljui pois häipyen vähitellen; heiluvien mastonhuippujen\nyläpuolella kirkui muutamia lintuja siipiään räpyttämättä. Mutta\npian maa häipyi näkymättömiin, linnut lensivät pois, ja lännestä\nkohosi Boinbayhin menevän arapialaisen rannikkoaluksen kolmikulmainen\nsuippopurje, kohosi suoraan ylös taivaanrannan terävän reunan yli,\nviipyi siinä hetkisen ja katosi kuin harhanäky. Sitten laivan vanavesi\npitkänä ja suorana leikkautui halki äärettömän yksinäisen päivän.\nLaskeva aurinko hehkui tulipunaisena taivaanrannalla raskaiden, tummien\nsadepilvien alla. Takaapäin nouseva iltapuuska purkautui lyhyeksi\nsihiseväksi sadetulvaksi. Sen mentyä laiva kimmelsi maston huipuista\nvesilinjaan asti, purjeet tummina. Kansi yötä varten selvitettynä se\nkeveästi kiiti myötäisen monsuunin edellä; ja sen rinnalta kuului\naaltojen pitkäveteinen ja yksitoikkoinen loiske, johon sekaantuivat\nvartioiden asettamista varten katsastettujen miesten hiljaiset\nkuiskeet, jonkin pylpyrän lyhyt vaikerointi köysistössä, tai silloin\ntällöin tuulen äänekäs huokaus.\n\nBaker astui hytistään ja huusi kovalla äänellä ensimmäisen nimen\njo ennen kuin oli oven perästään sulkenut. Hänen piti ottaa kansi\nhoitoonsa. Vanhan tavan mukaan ensimmäinen perämies kotimatkalla hoitaa\nensimmäisen yövartion — kahdeksasta keskiyöhön. Kun hra Baker siis oli\nkuullut viimeisen: \"On, herra!\", sanoi hän happamesti: \"Päästäkää\nperänpitäjä ja tähystäjä vuorostaan\", ja kiipesi kankeasti astellen\ntuulenpuolen portaita korkokannelle. Kohta sen jälkeen hra Creighton\ntuli alas hiljaa vihellellen ja meni kajuuttaan. Ovella laivatarjoilija\nseisoili mietteissään, tohvelit jalassa ja paidanhihat käärittyinä\nkainaloihin asti. Isolla kannella kokki parhaillaan lukitsi keittiön\novia ja riiteli nuoren Charleyn kanssa sukkaparista. Keskilaivan\npimennosta kuuluivat hänen painokkaat sanansa: \"Sinä et ansaitse\nystävällisyyttä. Minä olen kuivattanut sinun sukkiasi ja nyt sinä\nhaukut minua rei'istä — kiroatkin vielä! Ja aivan vasten naamaa!\nJollen olisi kristitty — mitä sinä poikalurjus et ole — niin\niskisinpä nyt, pakana vie, sinua vasten kuonoa... Mene tiehesi!\" Miehet\nseisoivat miettivän näköisinä kaksittain tai kolmittain tai kävelivät\nkeskilaivalla. Kotimatkan ensimmäinen kiireellinen päivä oli entiseen\ntapaan taaskin painumassa ilottomaan lepoon. Perässä, korkokannella,\nhra Baker käydä laaposteli, öhkien aina ajatustensa välissä. Keulassa\ntähystäjä seisoi suorana molempien ankkurien kynsien välimailla ja\nloputonta nuottia hyristen ponnisti tehtävänsä mukaisesti silmiään\ntyhjään tuijotukseen. Lukemattomat tähdet syttyivät yökuulakkaan\nyöhön kansoittaen taivaan autiuden. Ne välkehtivät meren yllä aivan\nkuin olisivat olleet eläviä; ne ympäröivät kiitävää laivaa joka\npuolelta, tarkkaavampina kuin tuijottavan kansanjoukon silmät ja yhtä\ntutkimattomina kuin ihmissielu.\n\nMatka oli alkanut ja laiva, maasta irroitettu sirpale, jatkoi nopeasti\nkulkuaan yksinäisenä kuin pienoinen\nkiertotähti. Sen ympärillä kohtasivat toisensa maan ja meren\npohjattomuudet luoksepääsemättömiä rajaviivoja pitkin. Laivan\nmukana liikkui suuri, pyöreä tyhjyys, alituisesti vaihtuva ja\nsittenkin alituisesti sama, aina yksitoikkoinen ja aina vaikuttavan\nsuurenmoisena. Silloin tällöin toinen kuljeskeleva elämää kuljettava\npilkku ilmestyi jossakin etäällä — hävisi kulkien omia teitään.\nAurinko tarkkaili laivaa kaiken päivää ja nousi joka aamu punaisen\npyöreänä ja sammumattoman uteliaana. Laivalla oli oma tulevaisuutensa;\nsen elävöittivät sen kannella astelevat elävät olennot; samoinkuin\nmaalla, joka oli sen merelle luovuttanut, oli silläkin aivan sietämätön\nkantamus suruja ja toiveita. Siinä majailivat arka totuus ja röyhkeä\nvalhe; ja maan tavoin sekin oli tiedoton, kaunis nähdä — ja ihmisten\nvuoksi kehnon kohtalon oma. Sen radan ylhäinen yksinäisyys korvasi\nretken alhaisen ahneen tarkoitusperän. Vaahdoten se kiiti etelään\npäin aivan kuin ylevän ponnistelun tuottaman rohkeuden ohjaamana.\nMeren hymyilevä suuruus sai ajan pituuden tuntumaan mitättömältä.\nPäivät kiitivät kilvaten perätysten, kirkkaina ja lyhytaikaisina kuin\nvilkkumajakan välähdykset, ja seikkailurikkaat lyhyet yöt tuntuivat\nkatoavilta unilta.\n\nMiehet olivat hajaantuneet kukin paikoilleen, ja puolitunneittain\nkuuluva kellon ääni säännösteli heidän alati huolekkaan elämänsä. Yöt,\npäivät olivat merimiehen pää ja hartiat näkyvissä ohjauspyörän ääressä,\nselväpiirteisinä päivänpaisteista tai tähtistä taivasta vastaan, ylen\nvakaina ympäri liikkuvien rattaantappien yläpuolella. Kasvot vaihtuivat\nsuljetussa kehässä. Nuorekkaita kasvoja, parrakkaita kasvoja, kolkkoja\nkasvoja: iloisia kasvoja tai juroja kasvoja, mutta kaikki meren\nveljeyden yhdenlaisiksi saattamia, kaikissa sama tutkiva silmäin ilme,\nkun ne huolellisesti tarkkailivat kompassia tai purjeita. Kapteeni\nAllistoun, vakaana ja vanha, punainen huivi kaulassaan, asteli\nedestakaisin laivan korkokantta. Öisin hän usein nousi porraskoppelon\npimennosta, aivan kuin haudan yläpuolella liitelevä haamu, ja seisoi\ntarkkaavana ja äänettömänä tähtitaivaan alla, yöpaita tuulessa hulmuten\n— sitten painui hiljaa taas alas. Hän oli syntynyt Pentland Firthin\nrantamilla. Nuoruusvuosinaan hän saavutti keihäänheittäjän arvoaseman\nPeterheadin valaanpyytäjäin riveissä. Kun hän niistä ajoista kertoi,\nkävivät hänen levottomat, harmaat silmänsä tyyniksi ja kylmiksi\nkuin jää. Myöhemmin hän vaihtelun vuoksi siirtyi Itä-Intian kaupan\npalvelukseen. Hän oli kuljettanut \"Narkissosta\" siitä asti kuin se\nvalmistui. Hän rakasti laivaansa ja ahdisti sitä armottomasti; sillä\nhänen salaisena kunnianhimonaan oli saada se suorittamaan loistavan\nnopea matka, joka mainittaisiin merenkulkulehdissä. Laivanisäntänsä\nnimen hän mainitsi ivallisesti hymyillen, puhutteli aniharvoin\nalapäällystöään ja oikaisi erhetykset sävyisin sanoin, mutta sanoin,\njotka tuntuivat. Hänen hiuksensa olivat teräksen harmaat, hänen\nkasvonsa olivat kovat ja pumppunahan väriset. Hän oli kaiken ikänsä\najanut partansa joka aamu — kello kuudelta — vain kerran (ollessaan\nrajun hirmumyrskyn vallassa kahdeksankymmentä mailia länsi-etelään\nMauritiuksesta) oli sattunut kolme peräkkäistä välipäivää. Hän ei\npelännyt muuta mitään kuin anteeksiantamatonta Jumalaa ja halusi\npäättää päivänsä pienessä mökissä maatilkun keskessä — kaukana\nmaaseudulla — kaukana meren näkyvistä.\n\nHän, tämän pienoismaailman\nhallitsija, astui harvoin\nalas korkokantensa olympialaiskorkeudesta. Hänen allaan — hänen\njalkainsa juuressa tekisi mieli sanoa — tavalliset kuolevaiset\nviettivät työteliästä ja merkityksetöntä elämäänsä. Isolla kannella hra\nBaker öhki verenhimoisesti ja vaarattomasti; ja piti kaikkien meidän\nnenät hietakiveen suunnattuina, koska — kuten hän kerran huomautti\n— meille juuri siitä maksettiin palkka. Kannella työskentelevät\nmiehet olivat terveet ja tyytyväiset — kuten merimiehet merelle\npäästyään tavallisesti ovat. Todellinen Jumalan rauha alkaa kaikkialla,\nmissä ollaan tuhannen mailin päässä lähimmästä maasta; ja kun hän\nsinne lähettää valtansa sanansaattajan, niin ei se tapahdu vihassa\nsyntiä, itserakkautta ja jumalattomuutta vastaan, vaan isällisesti,\npuhdistaakseen yksinkertaisia sydämiä — viattomia sydämiä, jotka eivät\nelämästä mitään tiedä ja jotka sykkivät kateuden ja ahneuden tunteesta\nvapaina.\n\nIllalla siistityt kannet tuntuivat rauhoittavilta, muistuttaen syksyä\nmaissa. Aurinko oli laskeutumassa levolle, kääriytyneenä lämpimien\npilvien muodostamaan vaippaan. Keulassa päin, varariukujen päässä,\npursimies ja timperi istuivat vierekkäin kädet ristissä; kaksi\nsopuisaa, tanakkaa ja kumearintaista miestä. Heidän rinnallaan lyhyt\nja paksu purjeentekijä — joka oli ollut sotalaivastossa — kertoi,\ntupakan tuprahdusten välissä, mahdottomia juttuja amiraaleista.\nMiehet astelivat hillityllä nopeudella edestakaisin kannella vaivatta\nsäilyttäen tasapainonsa ja kulkutahdin. Siat röhkivät suuressa\nsikolätissä. Aidakkeen yli Belfast, miettivänä kyynärpäihinsä nojaten,\npuhutteli niitä mietiskelynsä lomassa. Päivettynyt rinta paljastettuna\nmiehet istuskelivat pollareilla ja kanssin rappusilla alhaalta ylös\nasti. Etumaston luona muutamat väittelivät herrasmiehen tuntomerkeistä. Eräs\nvirkkoi: \"Raha sen tekee.\" — \"Ei\", väitti toinen, \"puhetavasta\nse riippuu.\" Nilkku Knowles tulla tömisteli paikalle kasvot\npesemättöminä (hän olikin kanssin likainen mies), ja paljastaen\nharvalukuiset keltaiset torahampaat hän viekkaasti irvistäen selitti,\nettä hän \"oli nähnyt joitakin heidän housujaan.\" Niiden takapuolet\n— hän oli huomannut — olivat ohuemmat kuin paperi alituisesta\ntoimistoissa-istumisesta, mutta näyttivät muuten aivan ensiluokkaisilta\nja monta vuotta kestäviltä. Asia siis riippui aivan ulkonaisista\nseikoista. \"On vietävän helppoa\", sanoi hän, \"olla herrasmies, \"kun\nvain on siisti homma.\" He väittelivät loppumattomasti, itsepintaisesti\nja lapsellisesti; he toistivat huutaen ja kasvot hehkuen perustelunsa,\nsamalla kuin leppoisa tuuli vyöryi heidän paljaiden päittensä\nyläpuolella levitettyä keulapurjeen suunnattoman suurta kupua alas ja\nkosketti sivumennen ja hellävaroen heidän sekaista tukkaansa.\n\nHe unohtivat vaivansa, he unohtivat itsensä. Kokki tuli lähemmäs\nkuuntelemaan loistaen uskonvarmuuttaan niinkuin ylpeilevä pyhimys,\njoka ei saa mielestään ihanaa palkintoaan; Donkin, joka oli yksikseen\nistunut edempänä kanssin katolla kärsimyksiään aprikoimassa, siirtyi\nlähemmäs kuullakseen paremmin miesten väittelyä; hän käänsi kalpeat\nkasvonsa merelle päin, ja hänen ahtaat sieraimensa liikkuivat, tuulta\nnuuskien, hänen huolettomasti venyessään kaiteen luona. Laskevan\nauringon hohteessa kasvot hehkuivat intoa, hampaat välähtivät, silmät\nsäihkyivät. Kävelevät parit pysähtyivät äkkiä, leveästi irvistäen;\npesusoikon yli kumartunut mies oikaisi itsensä innostuneena, saippuanvaahtoa märissä käsivarsissaan. Alipäällystön kolme miestäkin kuunteli\nmukavasti taakseen nojaten ja ylevästi hymyillen. Belfast heitti\nlempisikansa korvien raaputtamisen ja yritti suu ammollaan ja silmät\nkiiluvina päästä keskusteluun käsiksi. Hän nosti kätensä korkealle,\nirvistellen ja hämillään. Matkan päästä Charley huusi seurueelle: \"Minä\ntunnen herrat paremmin kuin kukaan teistä. Olen ollut hyvä tuttava...\nOlen kiilloittanut heidän saappaitaan.\" Kokki väänsi kaulaansa paremmin\nkuullakseen ja oli aivan tyrmistynyt. \"Suu kiinni silloin, kun\nvanhemmat ihmiset puhuvat, senkin röyhkeä pakananulikka.\" — \"Hyvä on,\nvanha halleluja, minä vaikenen\", vastasi Charley tyynnyttävästi. Jokin\nlikaisen Knowlesin ylen sukkelan näköisenä annettu lausunto nostatti\nnaurun kareet, mitkä kohta kohosivat aallokoksi ja hirmupauhuksi.\nMiehet tömistivät molemmin jaloin; käänsivät huutavat naamansa\ntaivasta kohden; toiset läjähyttelivät kämmenillään reisiinsä; joku\ntaas kaksinkerroin taivutettuna likisti itseään molemmin käsin kuin\nolisi tuskassa ollut. Timperi ja puosu hytkyivät naurusta paikoillaan,\nasentoaan muuttamatta; purjeentekijä, joka parhaillaan oli kertomassa\nkaskua jostakin komentajasta, näytti äreältä; kokki pyyhki silmiään\nlikaiseen rättiin; ja nilkku Knowles, omasta menestyksestään\nhämmästyneenä, seisoi nolona hymyillen heidän keskessään.\n\nSamassa Donkin kumartui kaiteen yli ja hänen kasvonsa kävivät\nvakaviksi. Kanssin ovesta kuului jotakin heikkoa rätinää. Se muuttui\nmurinaksi; se päättyi ähkyvään huokaukseen. Pesijä pisti molemmat\nkätensä äkkiä pesusoikkoon; kokki kävi alakuloisemmaksi kuin\npaljastettu uskonluopio; puosu siirsi levottomana hartioitaan;\ntimperi hypähti pystyyn ja meni matkoihinsa — kun taas purjeentekijä\ntuntui mielessään päättävän luopua kaskunsa kertomisesta ja alkoi\nsynkän päättävästi tuprutella piippuaan. Oviaukon pimennossa välkkyivät\nvalkeat, suuret tuijottavat silmät. Sitten James Waitin pää pisti\nesiin ovesta ja näytti aivan kuin riippuvan ovipieliä molemmin puolin\npitelevistä isoista käsistä. Sinisen, villaisen yölakin eteenpäin\nkääntynyt tupsu tanssi iloisesti hänen vasemman silmäluomensa päällä.\nHoiperrellen hän astui ulos kannelle. Hän näytti yhtä vankalta kuin\nainakin, mutta hänen ryhdissään saattoi huomata jotakin outoa ja\nluonnotonta epävakaisuutta; kasvot olivat ehkä hieman laihemmat, ja\nsilmät tuntuivat jonkinverran ulkonevilta. Hänen pelkkä läsnäolonsa\nnäytti jouduttavan pakenevan valon poistumista; laskeva aurinko\nsukelsi äkkiä näköpiirin alle ikäänkuin olisi paennut neekeriämme;\nhänestä huokui musta usva; kitkerä, onneton vaikutus; jotakin\nkylmää ja kolkkoa, mikä virtasi hänestä ja laskeusi suruharsona\nkaikkien kasvoille. Seurapiiri hajaantui. Ilo ja nauru kuoleutuivat\njäykistyneille huulille. Ei ollut enää ainoatakaan hymyä havaittavissa\nkoko miehistössä. Sanaakaan ei virketty. Useat kääntyivät selin\nkoettaen näyttää välinpitämättömiltä; toiset katselivat, pää pois\nkäännettynä, vastenmielisesti alta kulmain. He muistuttivat enemmän\npahantekijöitä, jotka tietävät tehneensä rikoksen kuin kunniallisia\nihmisiä, joita epäilys vaivaa; vain pari kolme katseli luonnollisesti,\nvaikka tylsästi, huulet hieman raollaan. Kaikki odottivat James Waitin\nsanovan jotakin ja olivat samalla sen näköisiä kuin olisivat edeltäpäin\ntienneet, mitä hän aikoi sanoa. Hän nojasi selkänsä ovenpieleen ja\nsilmäili meitä hallitsevasti ja surunvoittoisesti, niin\nkuin sairas hirmuvaltias, joka herättää pelkoa kurjassa ja\nepäluotettavassa orjajoukossa.\n\nKukaan ei poistunut. He seisoivat aivan kuin pelon lumoamina. Hän sanoi\nivallisesti ja sanojensa lomassa huohottaen:\n\n\"Kiitos... pojat. Te olette... ystävällisiä... ja... hiljaisia... totta\nvie! Kun niin... huudatte... oven... takana...\"\n\nHän piti pitkähkön väliajan, jolla aikaa askarrutti kylkiluitaan\nankarassa hengityshommassa. Oli aivan sietämätöntä. Kuului jalkojen\nsiirtelyä. Belfast huokasi; mutta ylhäällä oleva Donkin vilkutti\npunaisia silmäluomiaan näkymättömine ripsineen ja hymyili pilkallisesti\nneekerin pään päällä.\n\nNeekeri jatkoi taas hämmästyttävän helposti. Hän ei enää huohottanut,\nja hänen äänessään oli kova ja ontto sointu aivan kuin hän olisi\npuhunut ontossa luolassa. Hän oli hirveän vihainen.\n\n\"Yritin hiukan nukahtaa. Tiedättehän, etten öisin saa unta. Ja te\ntulitte oven taakse jaarittelemaan kuin mitkähän vanhat akat...\nLuulette olevanne hyviä laivakumppaneita. Eikö niin?... Ettepä suuria\nvälitä kuolevasta miehestä!\"\n\nBelfast poistui sikolätin luota. \"Jimmy\", hän huusi ääni vavisten, \"jos\net olisi sairas, niin minä antaisin —\"\n\nHän lopetti. Neekeri odotti hetken ja jatkoi sitten kolkolla äänellä:\n\"Sinä antaisit... Mitä? Mene tappelemaan jonkun vertaisesi kanssa! Anna\nminun olla rauhassa. Ei tarvitse odottaa kauan. Pian minä kuolen...\nKohta se tapahtuu!\"\n\nMiehet seisoivat ympärillä aivan äänettöminä, hiljaa hengittäen ja\nsuuttuneen näköisinä. Sitä he juuri olivat\nodottaneet ja pelänneet kuulevansa, tuota hiipivän kuoleman ajatusta,\njonka tuo inhottava neekeri viskasi heille vasten silmiä ikäänkuin\nkerskuen ja uhkaillen. Hän tuntui olevan koppavana tuosta kuolemasta,\njoka toistaiseksi vain oli auttanut hänen elämänsä mukavammaksi; hän\noli siinä ylpeänä, ikäänkuin ei kukaan muu koko maailmassa olisi\nmilloinkaan ollut sellaisen kaverin tuttavana; lakkaamatta hän sitä\nmeille esitti hartaan yksipintaisesti, mikä teki sen läsnäolon\nepäilemättömäksi ja samalla epäuskottavaksi. Ei olisi uskonut kellään\nolevan niin hirvittäviä tuttavuuksia. Oliko se todellinen — vai\noliko se kuviteltu olento — tuo Jimmyn joka hetki odotettu vieras?\nEmme tienneet kumpaa tehdä, sääliäkö vai epäillä, kun taas Jimmy,\nvähimmästäkin aiheesta, kalisteli silmiemme edessä tuon ilkeän ja\nkiusallisen luurangon luita. Joka tilaisuudessa hän sen toi prameillen\nnähtäväksi. Hän saattoi puhua tuosta tulossa olevasta kuolemasta\nikäänkuin se jo olisi ollut saapuvilla, ikäänkuin se kohta tulisi\nsisälle nukkumaan ainoaan tyhjään makuulokeroon, ikäänkuin se joka\nkerta aterioidessa olisi istunut hänen rinnallaan. Se sekaantui\npäivittäin meidän kaikkiin hommiimme, meidän joutoaikoihimme, meidän\nhuvitteluumme. Emme enää laulelleet emmekä soitelleet iltaisin, sillä\nJimmyn (nimitimme häntä kaikki tällä hyväilynimellä, salataksemme\nsiten vihaamme hänen rikostoveriaan kohtaan) oli tuolla tulevalla\nkuolemallaan onnistunut järkyttää Archienkin sielullinen tasapaino.\nArchie oli hanurin omistaja; mutta saatuaan kuulla Jimmyltä pari\npisteliästä ripitystä hän kieltäytyi enempää soittamasta. Hän sanoi:\n\"Kyllä tuo on aika huippari. En ymmärrä, missä hänessä on vika, mutta\nsuuri vika hänessä vain on. Ei maksa vaivaa pyytää minua. En soita kumminkaan.\" Laulajamme mykistyivät, koska Jimmy oli\nkuoleva ihminen. Samasta syystä ei yksikään pojista — kuten Knowles\nhuomautti — saattanut lyödä naulaa seinään ripustaakseen siihen vähät\nrääsynsä, saamatta muistutusta siitä, minkä hirmuteon teki häiritessään\nJimmyn loputtoman pitkiä viimeisiä hetkiä. Yöllä vartiot tuon\ntavallisen reippaan huudon: \"Yksi lasi. Nouskaa pojat! Kuuletteko? Hei!\nHei! Hei! Ketarat liikkeelle!\" sijasta herätettiin miehestä mieheen\nkuiskaten, jotta ei häirittäisi Jimmyn ehkä viimeistä unta maan päällä.\nTosiaan hän olikin aina valveilla, ja meidän hiipien pujahtaessamme\nkannelle hän takanamme teki jonkin pilkallisen huomautuksen, mikä\nsai meidät sillä hetkellä tuntemaan itsemme tomppeleiksi ja myöhemmin\nepäilemään olleemme houkkia. Puhuimme kanssissa hiljaisella äänellä\naivan kuin olisi oltu kirkossa. Ateriamme söimme ääneti ja pelon\nvallassa, sillä Jimmy oli oikullinen ruoan suhteen ja moitti suolaista\nruokaa, leipää, teetä sopimattomiksi ihmisen syödä — \"saati sitten\nkuolevalle miehelle!\" Hän sanoi usein: — \"Ettekö löydä parempaa\nviipaletta miehelle, joka on matkalla kotiin parannusta hakemaan —\ntai kuolemaan. Mutta mitä vielä! Jos milloin tilaisuus sattuisikin,\nniin te sen kyllä tärvelisitte. Te haluaisitte myrkyttää minut.\nKatsokaa mitä olette minulle antaneet!\" Me tarjoilimme hänelle\nvuoteeseen, raivoissamme ja nöyrästi, aivan kuin olisimme olleet\nvihatun ruhtinaan kurjia hännystelijöitä; ja hän palkitsi meitä sopua\nrakentamattomalla arvostelullaan. Hän oli keksinyt salaisuuden pitää\nalituisena puheenaiheena ihmissuvun luontaisen kehnouden; hänellä oli\nelämän salaisuus, tuolla kirotulla kuolevalla miehellä, ja hän hallitsi\nolemassaolomme joka\nainoaa hetkeä. Me olimme aivan epätoivoisia, mutta alistuimme yhä.\nHerkkäluontoinen pikku Belfast oli aina hyökkäämäisillään hänen\nkimppuunsa ja aina pillahtamaisillaan itkuun. Eräänä iltana hän sanoi\nArchielle: — \"Puolesta pennystä minä leikkaisin poikki tuon rivon\nmustan pään — mokoman vaanivan naaman.\" Ja avoluontoinen Archie\noli hämmästyvinään! Sellaisen inhottavan kiron alaiseksi oli tuo\nsatunnainen St. Kittin neekeri saattanut moitteettoman miehuutemme!\nMutta samana iltana Belfast kähvelsi keittiöstä päällysmiesten\npyhäpiirakan, pannakseen koetteelle Jimmyn huonon ruokahalun. Hän ei\nvaarantanut siten vain pitkäaikaista ystävyydensuhdettaan kokkiin,\nvaan vieläpä — kuten näytti — iankaikkisen autuutensa. Kokki oli\naivan surun murtama; hän ei tietänyt, kuka oli syyllinen, mutta hän\ntiesi, että jumalattomuus kukoisti; hän tiesi, että Saatana vaelsi\nvalloillaan noiden miesten joukossa, joiden hän katsoi jollakin tavoin\nkuuluvan hänen henkisen huolehtimisensa piiriin. Jos hän milloin näki\nmeitä kolme tai neljä yhdessä, niin hän jätti uuninsa siihen ja tuli\nkannelle saarnaamaan. Me pakenimme häntä; ja vain Charley (joka tiesi\nvarkaan) jäi vilpittömän näköisenä kokin eteen, mikä kovin ärsytti\ntätä kunnon miestä. \"Taidatpa olla sinä\", hän voihki, surullisena ja\nnokitahra poskessa. \"Sinä se olet. Sinä olet valmista tulenruokaa! Ei\nenää sinun sukkiasi minun keittiööni.\" Pian levisi, epävirallisesti,\nsellainen tiedotus, että jos vielä sattuisi varkaustapaus, niin meidän\nhillomme (ylimääräinen annos: puoli naulaa mieheen) pidätettäisiin. Hra\nBaker lakkasi leikkisästi herjaamasta suosikkejaan ja öhki epäilevästi\nkaikille. Kapteenin kylmät silmät ylhäällä peräkannella kiilsivät\nepäluuloisesti, kun hän\nsieltä katseli, miten me meluavana pikku joukkona samoilimme nostimista\nantimiin vetäisemässä tavanmukaisesti iltaisin joka köydestä. Tällaista\nvarastelua on vaikea pysähdyttää kauppalaivassa; se voidaan käsittää\nmiesten julistukseksi, että päällystö on heille vastenmielistä. Se\non paha merkki. Siitä voi seurata Jumala tiesi mitä ikävyyksiä.\n\"Narkissos\" oli toistaiseksi rauhallinen laiva, mutta keskinäinen\nluottamus oli horjutettu. Donkin ei salannut riemuaan. Me olimme\nalakuloisia.\n\nSilloin epäjohdonmukainen Belfast syytti kiivaasti neekeriä. James\nWait, kyynärpäillään pielukseen nojaten, huohotti aivan läkähtyneenä:\n\"Käskinkö minä sinun kähveltää sitä peijakasta? Mene hemmettiin\npiirakkoinesi. Pahemmaksi minä siitä tulin — senkin kaistapäinen\nirlantilaiskakara!\" Kasvot tulipunaisina ja huulet vavisten Belfast\nhyökkäsi hänen kimppuunsa. Jok'ainoa kanssin mies kavahti huutaen\npystyyn. Syntyi hetkeksi raju temmellys. Joku huusi korvia vihlovasti:\n\"Siivolla, Belfast! Siivolla!...\" Uskoimme Belfastin muitta mutkitta\nkuristavan Waitin. Tomu pölisi. Sen läpi kuulimme neekerin soinnukasta\nja räjähtelevää yskimistä. Hetkistä myöhemmin näimme Belfastin\nsurullisena puhuttelemassa häntä: \"Hyvänen aika, Jimmy! Älä ole\ntuommoinen. Ei enkelikään jaksaisi sinua kärsiä — vaikka olisit kuinka\nkipeä hyvänsä.\" Hän katseli Jimmyn vuoteen reunalta meihin päin,\nhullunkurisen näköinen suu vavahdellen ja vesissä silmin; sitten hän\nkoetti panna järjestykseen Jimmyn sotkuiset peitteet. Meren lakkaamaton\nkuiskailu täytti kanssin. Oliko James Wait pelästynyt, vai heltynyt,\nvai katumapäällä? Hän makasi selällään, käsi kupeella, ja niin\nliikkumattomana kuin olisi hänen odotettu vieraansa vihdoinkin tullut.\nBelfast\nlaitteli hänen jalkopäätään ja toisti liikuttuneena: — \"Niin. Kyllä\ntiedetään. Heikko sinä olet, mutta... Sano vain mitä pitäisi tehdä.\nKyllä tiedetään, että sinä olet heikko — kovasti heikko...\" Ei!\nVarmastikaan James Wait ei ollut heltynyt eikä katumapäällä. Totta\npuhuen hän näytti pikemminkin pelästyneeltä. Hän kohosi istualleen\naivan uskomattoman nopeasti ja helposti. \"Niinkö? Teidän mielestänne\nminä olen heikko?\" sanoi hän synkästi heleimmällä baritoni-äänellään\n(välistä kun hänen kuuli puhuvan, ei olisi uskonut olevan miehessä\nmitään vikaa). \"Niinkö?... No hyvä, tehkää sitten sen mukaan! Toisilla\nteistä ei edes ole älyä panna peitettä kunnollisesti sairaan miehen\nylle. Semmoisia te olette! Mutta välipä tuolla! Kuolen minä kuitenkin!\"\nBelfast poistui alakuloisena. Kanssin hiljaisuudessa Donkin lausui\nselvästi: — \"No voi tai vahan talikynttilät!\" ja nauraa hihitti.\nWait katsoi häneen. Hän katsoi häneen aivan ystävällisesti. Ei voinut\nyksikään ymmärtää, mikä oikein miellytti käsittämätöntä sairastamme,\nmutta meidän oli vaikea sietää tuota ivanaurua.\n\nDonkinin asema kanssissa tosin oli erikoinen, mutta epävarma. Häntä\nsiellä yleensä inhottiin. Hän sai olla itsekseen; ja näin eristettynä\nhän ei voinut muuta ajatella kuin Hyväntoivonniemen myrskyjä ja\nkadehtia meitä muita, joilla oli lämpimät puvut ja öljyvaatteet.\nMeidän merisaappaamme, öljytakkimme, hyvin varustetut merimiesarkkumme\nolivat hänelle aiheita yhtä moneen katkeraan mietteeseen: hänellä ei\nollut ainoatakaan näistä tavaroista, ja hän tunsi vaistomaisesti,\nettei tarpeen tullen miehistä yksikään suostuisi niitä hänen kanssaan\njakamaan. Häpeämättä hän meitä kehitteli ja oli röyhkeä päällystölle.\nHän uskoi itselleen koituvan\nparhaimmat tulokset näin menettelemällä — mutta erehtyi. Sellaiset\nluonteet unhoittavat, että ihmiset kiihkeimmästä yllytyksestä\nhuolimatta tulevat olemaan oikeudenmukaisia — tahtoivatpa itse tai\nolivat tahtomatta. Donkinin röyhkeys pitkämielistä hra Bakeria kohtaan\nkävi meille lopulta sietämättömäksi, ja me aivan nautimme, kun perämies\neräänä pimeänä yönä perinpohjin pehmitti hänet. Se kävi kätevästi ja\nsievästi ja ilman suurta hälyä. Meidät oli komennettu — juuri ennen\npuoltayötä — hilaamaan raa'at oikeaan asentoon, ja Donkin — tapansa\nmukaan — teki ivallisia huomautuksiaan. Seisoimme uneliaina jonossa\nfokka-ahdin käsissämme odotellen seuraavaa komentoa, ja kuulimme\npimeydestä tappelua muistuttavaa jalkojen kopsetta, ällistynyttä\nhuudahtelua, iskujen ja läjähdysten ääniä, hillittyjä sihiseviä\nkuiskauksia: — \"Niinkö! Teetkö\"... \"Älkää!... Älkää!\"... \"No ole\nsitten siivolla.\"... \"Voi! Voi!\" Sitten kuului pehmeää mätkähdystä,\njohon sekaantui rautaesineitten kalinaa aivan kuin miehen ruumis\nolisi avuttomasti kupsahdellut isonpumpun metallilaitteissa. Ennen\nkuin arvasimmekaan kuului hra Bakerin ääni aivan läheltä ja hieman\nkärtyisänä: \"Vetäkää, miehet! Painakaa kaikin voimin!\" Ja ilomielin\nme painoimmekin kaikin voimin. Sitten perämies siirtyi raakoja\nasettelemaan tavallisella suututtavalla vaateliaisuudellaan, aivan\nkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Donkinia emme missään\nnähneet, mutta emme välittäneetkään. Jos ensimmäinen perämies olisi\nvaikkapa hänet mereen viskannut, ei yksikään miehistä olisi sanonut\nedes: \"Hei pojat! Hän on poissa!\" Mutta eipä todellisuudessa ollutkaan\nsuurta vahinkoa tapahtunut — vaikkakin Donkin oli menettänyt yhden\netuhampaan. Aamulla sen\nhuomasimme, mutta vaikenimme juhlallisesti: kanssin tapa vaati meitä\nolemaan sokeita ja mykkiä tällaisessa tapauksessa, ja me noudatimme\noman elämämme hyviä tapoja tarkemmin kuin tavalliset maamoukat omiaan.\nCharley, jolta ikävä kyllä puuttui _savoir vivre_, huudahti: —\n\"Oletteko käynyt hammaslääkärillänne?... Tekikö kipeätä, vai mitä?\"\nEräs hänen parhaita ystäviään löi häntä korvalle. Poika oli aivan\nällistynyt ja oli murheissaan vähintään kolme tuntia. Me surkuttelimme\nhäntä, mutta nuoriso tarvitsee komentoa vielä paremmin kuin ikämiehet.\nDonkin irvisti ilkeästi. Siitä lähtien hän kävi aivan säälimättömäksi;\nsanoi Jimmyä \"mustaksi petturiksi\"; vihjaili meille, että olimme\njoutavata joukkoa, kun annoimme yksinkertaisen neekerin päivästä\ntoiseen puijata itseämme. Ja Jimmy tuntui pitävän tuosta kaverista!\n\nSingleton eli omaa elämäänsä, vapaana inhimillisistä\nmielenliikutuksista. Harvapuheisena ja vakaana hän hengitti joukossamme\n— vain siinä suhteessa muistuttaen miehistöä. Me yritimme esiintyä\nsiivoina miehinä, mutta huomasimme sen aika vaikeaksi; häilyimme\nhyveen halun ja naurunalaisuuden pelon välillä; halusimme säästyä\nomantunnontuskilta, mutta emme myöskään tahtoneet saada hempeämielisten\nnarrien nimeä. Jimmyn inhoittava liittolainen näytti saastaisella\nhuounnallaan puhaltaneen meidän aivoihimme ennen aavistamattomia hengen\nhienouksia. Olimme hämmentyneitä ja arkoja. Tiesimme sen. Singleton\nei tuntunut tietävän mistään, ei käsittävän mitään. Olimme siihen\nasti pitäneet häntä niin viisaana kuin miltä hän näytti, mutta nyt\nrohkenimme välistä epäillä häntä typeräksi — vanhuuttaan. Mutta kun\neräänä päivänä päivällistä syötäessä istuimme arkuillamme peltikulhon ympärillä, mikä oli kannella\njalkojemme muodostamassa piirissä, lausui Jimmy yleisen inhonsa ihmisiä\nja asioita kohtaan erikoisen iljettävin sanoin. Singleton kohotti\npäätänsä. Me vaikenimme. Ukko kysäisi Jimmyyn kääntyen: \"Kuollako\naiot?\" Tämä suora kysymys sai James Waitin hirveän pelästyneeksi\nja hämilleen. Kaikki säpsähdimme. Suut jäivät ammolleen; sydämet\njyskyttivät; silmät välähtivät; joltakin rautainen haarukka putosi\nkalisten kulhoon; eräs miehistä nousi juuri, aivan kuin ulos\nmennäkseen, mutta jäykistyi asentoonsa. Ei kestänyt minuuttiakaan\nennenkuin Jimmy taas oli tajuillaan. — \"Mitä? Eikö se selvästi näy?\"\nhän vastasi ääni väristen. Singleton nosti liuonneen leivänpalan\n(hänen hampaansa eivät enää pystyneet, hän sanoi) huulilleen. — \"No,\njatka sitten kuolemistasi\", hän sanoi arvokkaan lempeästi; \"älä pidä\nsiitä sellaista helkkarinmoista hälinää meidän kesken. Emme me pysty\nsinua auttamaan.\" Jimmy laskeusi takaisin selälleen makuulokerossaan\nja makasi kauan aikaa aivan hiljaa pyyhkien hikeä leuastaan.\nPäivällisastiat korjattiin sukkelaan. Kannella me kuiskaillen\nkeskustelimme tapahtumasta. Toiset nauraen riemuitsivat. Useat olivat\nvakavan näköisiä. Wamibo yritti pitkän uneksivan tuijottamisen jälkeen\nepäonnistunutta hymyilyä; ja toinen nuorista skandinaavialaisista, jota\nkovin epäilys kiusasi, uskalsi toisen koiravartion aikana lähestyä\nSingletonia (ukko ei juuri rohkaissut meitä itseään puhuttelemaan)\nkysyen pelokkaasti: \"Uskotteko, että hän kuolee?\" Singleton katsahti\nkysyjään. \"No, tietenkin hän kuolee\", hän sanoi harkitsevasti. Se\nnäytti vaikuttavan ratkaisevasti. Tämän tiedoitti oraakkelissa käynyt\noitis kaikille. Arasti ja\nmalttamattomana hän asteli luo ja saneli poispäin katsoen sanottavansa:\n— \"Vanha Singleton sanoo hänen kuolevan.\" Meiltä pääsi helpotuksen\nhuokaus. Vihdoinkin tiesimme, ettei säälimme osunut väärään, ja me\nsaatoimme taaskin hymyillä pelkäämättä — mutta emmepä olleet ottaneet\nDonkinia huomioon. Donkin \"ei halunnut olla missään tekemisissä\nsaastaisten ulkolaisten kanssa.\" Kun Nielssen tuli hänelle kertomaan\nuutistaan: \"Singleton sanoo hänen kuolevan\", niin hän vastasi\näkäisesti: \"Kuolethan sinäkin, paksupää hollantilainen. Saisitte kuolla\nkaikki hollantilaiset — sen sijaan että tulette täältä viemään meidän\nrahat kehnoon maahanne.\" Me nolostuimme. Ymmärsimme, ettei Singletonin\nvastaus perältäkään tarkoittanut mitään. Aloimme häntä vihata, kun hän\nmeidät saattoi aivan naurunalaisiksi. Varmuutemme oli joka suhteessa\nmennyttä; päällystömme epäili meitä; kokki piti meitä kadotuksen omina;\nolimme sattumalta kuulleet puosun lausunnon meistä, että \"olimme\nakkamaisia\". Epäilimme Jimmyä, toinen toisiamme ja jopa itseämmekin.\nEmme tienneet, mitä tehdä. Kehnon elämämme jok'ainoassa vähäpätöisessä\nvaiheessa oli aina Jimmy sortamassa ja nostamassa tien pystyyn, yhdessä\nhirmuisen ja salaperäisen tuttavansa kanssa. Olipa kammottavaa orjuutta.\n\nViikon verran Bombaysta lähdön jälkeen se alkoi, hiipien salaa\nkimppuumme, niinkuin suuret onnettomuudet ylimalkaan. Kaikki olivat\nhuomanneet, että Jimmy alusta alkaen teki työnsä perin voimattomasti;\nmutta me luulimme, että se oli vain hänen elämänviisautensa\nluonnollinen seuraus. Donkin sanoi: \"Ethän sinä pane painoa köyteen\nenempää kuin vaivainen varpunen.\" Wait halveksi häntä. Aina\ntaisteluvalmis Belfast huusi\nyllyttäen: \"No, et sinäkään, mies hyvä, itseäsi työllä tapa!\" —\n\"Tapatkos itse?\" hän vastasi ilkeästi ilkkuen — ja Belfast peräytyi.\nEräänä aamuna kantta pestessämme hra Baker huusi hänelle: \"Tulkaapa\ntänne luutinenne, Wait.\" Hän tulla patusteli hitaasti. \"Liikutelkaa\nkinttujanne! Öh!\" öhki hra Baker, \"mikä vika teidän takajaloissanne\non?\" Neekeri pysähtyi siihen paikkaan. Hän katsoa töllisteli\nmulkosilmillään julkeasti ja samalla surullisesti: \"Ei jalkoja mikään\nvaivaa\", sanoi hän, \"keuhkoissa vika on.\" Jokainen kuunteli. —\n\"Mikä... Öh!... Mikä niitä sitten vaivaa?\" kysyi hra Baker. Koko vartio\nseisoi heidän ympärillään kannella, irvistellen, kellä luuta, kellä\nsanko kädessään. Hän sanoi surullisesti: \"Enemmän tai vähemmän mennyttä\nkalua. Ettekö näe, että olen kuolemaisillani? Tiedän sen!\" Hra Bakeria\niljetti. \"No miksi hiivatissa sitten otitte pestin tähän laivaan?\" —\n\"No täytyy kai minun elää siihen asti, että kuolen — eikö niin?\" hän\nvastasi. Miehet rupesivat ääneen hohottamaan. \"Menkää kannelta pois —\npois minun näkyvistäni\", sanoi hra Baker. Hän oli aivan ymmällä. Tämä\noli ennen kuulumaton tapaus. James Wait pudotti tottelevasti luutansa\nja asteli hitaasti keulaan päin. Naurunpurskaus seurasi häntä. Tuntui\nliian hassulta. Kaikki miehet nauroivat... He nauroivat... Häpeä sanoa!\n\nHänestä koitui meille jokahetkinen kiusa; hän oli painajaistakin\npahempi. Ei hänessä huomannut mitään vikaa: eihän neekeristä näy. Tosin\nhän ei ollut kovin lihava, mutta eipä ollut juuri laihempikaan kuin\nennen näkemämme neekerit. Hän yski usein, mutta ennakkoluuloisinkin\nihminen olisi saattanut huomata, että hän useimmin yski, kun huomasi\nsen itselleen ja omiin tarkoituksiinsa edulliseksi. Hän joko ei halunnut taikka ei kyennyt\ntehtäviään suorittamaan — mutta ei hän myöskään halunnut olla\nmakuulla. Toisena päivänä hän saattoi kavuta mastoon aivan ensi miehinä\nja toisena piti meidän henkemme uhalla retuuttaa hänen hervoton ruhonsa\nsieltä alas. Hänet ilmoitettiin sairaaksi, häntä tutkittiin; häntä\nnuhdeltiin, uhattiin, houkuteltiin, haukuttiin. Hänet kutsuttiin\nkajuuttaan kapteenin puheille. Huhuiltiin merkillisiä asioita.\nSanottiin hänen olleen hävytön ukolle; hänen sanottiin säikähdyttäneen\ntätä. Charley väitti, että \"kippari oli itkien antanut hänelle\nsiunauksensa ja astiallisen hilloa\". Knowles oli kuullut tarjoilijalta,\nettä tuo arvoituksellinen Jimmy oli hoiperrellut kajuutan kalustoa\nvasten; että hän oli voihkinut; että hän oli valittanut yleistä\nraakaa kohtelua ja epäluottamusta; ja oli lopuksi yskinyt täyteen\nukon ilmatieteelliset päiväkirjat, jotka olivat levällään pöydällä.\nAinakin Wait palasi keulaan tarjoilijan taluttamana, joka suruisella ja\nhuolestuneella äänellä sanoi meille pyytävästi: — \"Kas niin! Ottakaapa\nnyt joku teistä hoitoonne hänet. Hänen on pysyttävä makuulla.\" Jimmy\njoi peltikipposellisen kahvia ja haukuttuaan meitä itsekutakin vuoronsa\nmukaan rupesi vuoteeseen. Siellä hän oleskeli enimmän osan aikaansa,\nmutta kun häntä huvitti, ilmestyi hän kannelle meidän joukkoomme.\nHän oli miettivä ja ivallinen; hän tuijotti kauas merelle; eikä\nkukaan käsittänyt miksi tuo musta mies istui yksin mietteissään ja\nliikkumattomana kuin muistopatsas.\n\nHän kieltäytyi nauttimasta mitään lääkettä; hän viskasi saagot ja\nmaissijauhot mereen, kunnes tarjoilija väsyi niitä tuomasta hänelle.\nHän pyysi rauhoittavia\naineita. Hänelle lähetettiin sitä iso pullollinen; sellainen määrä,\nettä se olisi riittänyt myrkyttämään koko laakson täyden pikku lapsia.\nHän piilotti sen patjansa ja laivan kyljen puulaudoituksen väliin;\neikä nähnyt kukaan hänen sitä kertaakaan maistavan. Donkin herjasi\nhäntä vasten naamaa ja pilkkasi hänen läähättämistään; ja samana\npäivänä Wait lainasi hänelle lämpimän merimiehenpuseron. Kerran Donkin\nhaukkui häntä puolen tunnin ajan; soimasi häntä siitä lisätyöstä, minkä\nhänen tekosairautensa aiheutti vartiolle, ja nimitti häntä loppujen\nlopuksi \"mutanaamaiseksi siaksi\". Kirotun nurjamielisyytemme lumoissa\nollen me aivan kauhistuimme. Mutta Jimmy tuntui aivan nauttivan tästä\nparjaamisesta. Se saattoi hänet aivan iloiseksi — ja hän nakkasi\nDonkinille vanhat merisaappaat. \"Siinä on, senkin laitakaupungin\nheittiö\", huusi Wait, \"saat nuo.\"\n\nVihdoin hra Bakerin täytyi kertoa kapteenille, että James Wait turmeli\nkoko laivan rauhan. \"Laivan kurin hän turmelee — öh\", öhki hra\nBaker. Oikeanpuolen vartio oli näet ollut aivan kieltäytymäisillään\ntottelemasta, kun puosu eräänä aamuna oli komentanut sitä kanssia\npesemään. Jimmy ei tuntunut sietävän märkää lattiaa — ja sinä aamuna\nme olimme säälittävällä tuulella. Pidimme puosua raakana ja sanoimmekin\nsen hänelle vasten silmiä. Vain hra Bakerin hieno esiintyminen ehkäisi\nyleisen mellakan syntymästä: hän ei suostunut ottamaan meitä vakavalta\nkannalta. Hän tuli touhukkaana keulaan ja sanoi meistä monta rumaa\nasiaa, mutta niin merimiesmäisen välittömästi, että meitä alkoi\nmenettelymme hävettää. Oikeastaan pidimme häntä aivan liian kelpo\nmerimiehenä, jotta tahallamme olisimme tahtoneet tuottaa hänelle\nhuolta, ja sitäpaitsi oli mahdollista, että Jimmy oli vilpillinen — ja nähtävästi olikin! Kanssi\nsiivottiin perinpohjin sinä aamuna; mutta iltapäivällä laitettiin\nkuntoon sairaskoppero kansirakennukseen. Se oli pieni, sievä kannelle\naukeava koppero, jossa oli kaksi makuusijaa. Jimmyn kamppeet\nsiirrettiin sinne, ja sitten — hänen vastalauseistaan huolimatta —\nJimmy itse. Hän ei sanonut jaksavansa kävellä. Neljä miestä kantoi\nhäntä huopapeitteellä. Hän valitti, että hän nyt saisi kuolla siellä\nyksinäisyydessä kuin mikähän koira. Me surkuttelimme häntä, mutta\nolimme samalla iloisia siitä, että hänet siirrettiin kanssista pois.\nMe palvelimme häntä niinkuin ennenkin. Keittiön ovi oli likinnä, ja\nkokki pistäysi häntä katsomassa monta kertaa päivässä. Wait muuttui\nhieman ystävällisemmäksi. Knowles vakuutti kuulleensa hänen eräänä\npäivänä nauraneen ääneen itsekseen. Toiset olivat tavanneet hänet\nöisin kannella kulkemassa. Hänen pienoinen kopperonsa, jonka ovi\noli pitkän haan varassa raollaan, oli aina tupakansavua täynnä.\nOven raon kautta me juttelimme hänen kanssaan iloisesti, välistä\nilkeästi, kulkiessamme siitä ohi töissä puuhaillessamme. Hän piti\nmeidät ainaisessa epävarmuudessa. Hän teki koko elämän laivassa\nraskaaksi. Koska tietoisuus hänen pikaisesta poismenostaan teki\nhänet itsensä loukkaamattomaksi, saattoi hän vapaasti polkea meidän\nitsekunnioitustamme ja todistella meille päivittäin siveellisen\nkuntomme puutetta; hän myrkytti elämämme. Vaikkapa olisimme olleet\nkurja joukko ihmishylkyjä, ei hän ylevässä eristysasemassaan olisi\nvoinut sen armottomammin sitä meille vakuuttaa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTällä välin \"Narkissos\" kiiti raakapurjein pois myötäisestä\nmonsuunista. Se ajelehti hiljakseen muutamia päiviä, kääntyillen\nkaikkiin ilmansuuntiin, vienon, epävakaisen tuulen kuljettamana.\nLyhytaikaisten lämpimien sadekuurojen roiskeessa miehet nuristen\nkääntelivät raskaita raakoja puolelta toiselle; he tarttuivat voihkien\nja huoaten likomärkiin köysiin, kun vettä valuvat päällysmiehet äreinä\nja väsyneellä äänellä lakkaamatta heitä komentelivat sinne tänne.\nLyhyinä lepohetkinään he inhoten tarkastelivat kangistuneitten käsiensä\nkirveleviä kämmeniä ja kysyivät katkeralla äänellä toisilta: — \"Kukapa\nhaluaisi olla merimies, jos maamieheksi pääsisi?\" Kaikki olivat pahalla\ntuulella, eikä yksikään välittänyt siitä mitä toiselle sanoi. Kun\nvartio kuumuudesta läähättäen ja sateesta menehtymäisillään eräänä\npimeänä yönä oli kestänyt loppuun neljä kuolettavaa tuntia ahtimesta\nahtimeen ajettuna, selitti Belfast, että hän \"heittäisi hornantuuttiin\nkoko merielämän ja menisi höyrylaivaan.\" Se oli tietenkin ylimielistä\nliioittelua. Kapteeni Allistoun, jonka itsehillintäkyky oli suuri,\nsaattoi mutista surunvoittoisesti hra Bakerille: \"Eipä aivan\nhullummasti — ei hullummasti\", kun hänen oli\nonnistunut ajaa ja keinotella nopeakulkuinen laivansa suorittamaan\nkuudenkymmenen mailin matka vuorokaudessa. Kopperonsa kynnykseltä\nJimmy, käsi poskella, katseli meidän innoittavaa puuhailuamme julkeasti\nja surumielin. Me puhuttelimme häntä ystävällisesti, mutta kun olimme\npoissa hänen näkyvistään, hymyilimme toisillemme happamesti.\n\nSitten laiva taas kirkkaalla säällä kiiti myötätuuleen kasaten\nvarastoon eteläisiä leveysasteita. Se sivuutti Madagaskarin ja\nMauritiuksen meidän näkemättä maasta vilahdustakaan. Varapuut\nsidottiin lisäköysillä ja luukut tarkastettiin. Tarjoilija sovitteli\nlepohetkinään vakavan ilmeisenä varalaitoja keittiön oviin. Hän\ntaivutteli huolellisesti vahvaa purjekangasta. Huolestuneet silmäparit\nkatsoivat länteen päin myrskyjen nientä kohden. Laiva rupesi keikkumaan\nlounaisaallokossa, ja alhaisten leveysasteiden vienon heleä taivas kävi\npäivä päivältä yhä kovemman kirkkaaksi päämme päällä: se kaareutui\nkorkealla laivan päällä värähtelevänä ja valjuna, muistuttaen suurta\nteräksistä kirkonkupua, joka kajahutti yltyvän tuulen syvää ääntä.\nAuringon paiste kimmelsi kylmänä mustien aaltojen valkeilla kiharoilla.\nVoimakkaan ja puuskaisen länsituulen voimasta laiva, vähennetyin\npurjein, kallisteli hieman jäykkänä ja myönnyttelevänä. Se heittelehti\nsinne tänne yrittäessään hellittämättä raivata tiensä tuulenpuuskien\nnäkymättömän väkivallan läpi: se suistui suinpäin sileihin, tummiin\nonkaloihin; se ponnistausi ylöspäin suurten kiitävien aaltojen\nlumiharjanteiden yli; se heilui lakkaamatta puolelta toiselle aivan\nkuin tuskissa vääntelehtivä. Uljaana ja uupumattomana se totteli\nihmisten tahtoa ja sen hennot mastot, jotka heiluivat lakkaamatta\nkatkonaisia puoliympyröitä, tuntuivat turhaan viittoilevan apua myrskyiseltä\ntaivaalta.\n\nTalvi oli sinä vuonna ankara Niemen ulkopuolella. Vuorostaan päästetyt\nperänpitäjät mätkäyttelivät käsivarsiaan pois tullessaan tai juoksivat\njalkojaan kopistellen ja huokuen punaisiin turvonneisiin sormiin.\nKannella oleva vartio väisteli kylmien pärskeitten pistoa tai katseli\nsuojapaikoissa värjötellen alakuloisena, miten suuret ja armottomat\naallot raivoissaan tuon tuosta hyökkäsivät laivaan. Koskena vesi vyöryi\nkanssin ovia vasten. Piti hyökätä läpi vesiputouksen pyrkiessään\nkosteaan vuoteeseensa. Märkinä miehet tulivat sisään ja kankeina he\npoistuivat kanssista, lähtiessään täyttämään kunniakkaan ja synkeän\nkohtalonsa armottomia vaatimuksia. Kaukana laivan perässä saattoi\nrajuilman huurun läpi nähdä päällysmiehet tarkkaavina tähystämässä\ntuuleen päin. He seisoivat ylähangan kaiteen ääressä suorina ja\nkiiltävinä pitkissä päällystakeissaan, pidellen lujasti kiinni; sitten\nhe vuoroin, kovin heittelehtivän laivan sekamelskaisesti sukeltaessa,\nnäkyivät korkealla, tarkkaavina, rajusti keikkuen harmaan, pilvisen\nnäköpiirin yläpuolella, ja liikkumattomissa asennoissa.\n\nHe tarkkailivat tuulta ja laivaa samoin kuin maissa olevat ihmiset\ntarkkailevat hetkellisiä onnenvaiheita. Kapteeni Allistoun ei\nhetkeksikään poistunut kannelta, aivan kuin hän olisi ollut laivan\nvaruksista osa. Silloin tällöin stuertti, vilusta väristen, mutta\nyhä paitahihasillaan, mennä kompuroi hänen luokseen viemään kuumaa\nkahvia, josta myrsky puhalsi puolet kupin sisältöä ennen kuin se\nennätti päällikön huulillekaan. Hän ryyppäsi vakavana yhdellä\nsiemauksella jäännöksen, samalla kuin vesiryöppy raskaasti pieksi hänen öljytakkiaan ja pitkiä\nsaappaitaan; eikä hän hetkeksikään hellittänyt katsettaan laivasta.\nHän tarkkasi sen joka-ainoaa liikettä; hänen katseensa oli kiintynyt\nsiihen niinkuin katselee rakastunut mies hennon naisen epäitsekästä\nuurastamista, naisen, jonka hienon elämänlangan kestävyydestä koko\nmaailman onni ja menestys riippuu. Kaikki me sitä tarkkailimme. Kaunis\nse oli, mutta sillä oli oma heikkoutensa. Me ylistelimme ääneen\nsen hyviä ominaisuuksia, kerskuilimme niistä toinen toisillemme,\naivan kuin ne olisivat olleet meidän hyviä puoliamme, mutta\ntietoisuuden sen ainoasta heikkoudesta kätkimme visusti sydämiimme.\nSe oli syntynyt vasaroiden jymisten kalskahtaessa rautaan, mustien\nsavupilvien keskellä, harmaan taivaan alla Clyden rannoilla. Meluava\nja tumma virta synnyttää kaunoesineitä, jotka uivat pois maailman\npäivänpaisteeseen ihmisten ihailtavaksi. \"Narkissos\" kuului tähän\noivalliseen poikueeseen. Se ei ehkä ollut yhtä täydellinen kuin useat\nmuut, mutta se oli meidän ja siis verraton. Me olimme ylpeät siitä.\nBombayssa ymmärtämättömät maamoukat mainitsivat sitä \"kauniiksi,\nharmaaksi laivaksi\". Kaunis! Kehno kiitos! Tiesimme, että se oli\nkomein merilaiva, mikä milloinkaan oli vesille laskettu. Koetimme\nunohtaa, että se monen hyvän merialuksen tavoin oli välistä aika\nvaappera. Se oli vaatelias. Se tarvitsi huolellista lastaamista ja\nkäsittelyä, eikä kukaan oikein tiennyt, miten paljon. Niin puuttuvainen\non ihminen! Laiva kyllä tiesi ja oikaisi joskus ihmisten pöyhkeilevää\ntietämättömyyttä terveellisellä peloituskurilla. Olimme kuulleet\npahaenteisiä kertomuksia entisistä matkoista. Kokki (puheissaan\nmerimies, mutta todellisuudessa ei ollenkaan) saattoi, milloin jokin onnettomuus kirvoitti hänen kielensä,\nkun esimerkiksi kastikepannu vieri lattialle, äkeissään mutista\nlattiaa pyyhkiessään: \"Kas niin! Tuota se tekee! Jollakin matkalla\nse vielä hukuttaa koko miehistön! Sanokaa minun valehdelleen!\" Johon\ntarjoilija, joka oli tullut keittiöön kesken kiireittensä vähän\nhuokaisemaan, silloin virkahti viisastellen: \"Ne, jotka sen näkevät,\neivät ainakaan kieli. Enpä haluaisi näkemään.\" Me ivailimme semmoisia\nennustuksia. Sisimmässämme pidimme ukon puolta, kun tämä kovin ahdisti\nlaivaa saadakseen sen pitämään suuntansa, pysyttämään joka tuuman,\nminkä oli tuulelta voittanut; kun hän pakotti sen käärityin purjein\nhyökkäämään vinosti suunnattomia aaltoja vastaan. Ihmetellen miehet\nihailivat sen uljuutta, kun he pahalla ilmalla heti ensimmäisen\nterävän komennon: \"Vartio valmiina\" kuultuaan ryhmittyivät valmiiksi\njoukoksi peräkannelle. Heidän silmänsä välähtivät tuulessa; heidän\nkasvonsa olivat märät vesipisaroista, jotka olivat ihmiskyyneleitäkin\nsuolaisemmat ja katkerammat; läpimärät parrat ja viikset riippuivat\nsuorina ja vettä valuvina kuin hieno merilevä. He olivat aivan\nmuodottomia kuvatuksia; pitkissä saappaissaan, kypäränmuotoisissa\nhatuissaan ja kömpelösti heiluen, kankeina ja jykevinä kiiltävissä\nöljyvaatteissaan he näyttivät siltä kuin olisivat jotakin\nsatuseikkailua varten naamioidut. Aina kun laivan onnistui helposti\nkohota korkealle, vihreälle aallolle, töytäsivät kyynärpäät kylkiluita,\nkasvot kirkastuivat, huulet mutisivat: \"Eikös suoriutunut siitä\netevästi\", ja kaikki päät kääntyivät yht'aikaa ivallisesti irvistellen\nkatsomaan, miten uurrettu aalto ärjyen pakeni tuulen suuntaan\nvaahtoavan valkeana hirveässä raivossaan.\nMutta milloin se ei ollut ollut kyllin sukkelaliikkeinen, vaan ankaran\niskun saatuaan kallistui kovasti ja vavisten, sieppasimme köysistä\nkiinni, ja tarkastellen korkealla päämme päällä hurjasti heiluvia\nläpimärkiä ja jännitettyjä purjeenkaistaleita ajattelimme itseksemme:\n\"Eipä olisi ihmekään. Laivarukka!\"\n\nKahdesneljättä päivä Bombaystä lähdettyämme alkoi huonoenteisesti.\nAamulla hyökyaalto murskasi keittiön ovista toisen. Me syöksyimme\nhöyrypilvien läpi ja tapasimme kokin kovin märkänä ja laivaan\nsuuttuneena: \"Se käy päivä päivältä pahemmaksi. Sehän koettaa\nhukuttaa minut oman uunini ääreen!\" Hän oli ylen äkeissään. Saimme\nhänet rauhoittumaan, ja timperin onnistui, vaikkakin meri pyyhkäisi\nhänet pari kertaa paikalta, korjata ovi. Tästä onnettomuudesta oli\nseurauksena, että päivällisemme myöhästyi aika pahasti, mutta se oli\nlopultakin yhdentekevä, koska hyöky kumosi Knowlesin, joka sitä meni\nnoutamaan, ja päivällinen suistui mereen. Kapteeni Allistoun, joka\nnäytti entistäkin jäykemmältä ja tiukkahuulisemmalta, ei hellittänyt\ntäysistä huippupurjeistaan eikä keulapurjeesta, eikä huomannut, että\nlaiva näin liioin rasitettuna tuntui ensi kerran meidän aikanamme\nkadottavan peräti luontonsa. Se kieltäytyi nousemasta ja raivasi\nhitaasti tiensä aaltojen halki. Kahdesti peräkkäin, aivan kuin olisi\nollut sokea tai elämäänsä kyllästynyt, se harkiten pisti kuononsa\nsuureen aaltoon ja huuhtoi kantensa päästä päähän. \"Tänään menee joka\nhelkutin kapine mereen\", sanoi ilmeisen kiusaantuneena puosu, kun me\njoukolla vedessä räiskien yritimme pelastaa arvottoman pesusoikon.\nKunnianarvoisa Singleton katkaisi tavanmukaisen äänettömyytensä ja lausui mastoihin katsoen: \"Ukko on säälle suutuksissaan,\nmutta ei ole hyvä olla taivaan tuulille vihainen.\" Jimmy oli\ntietenkin sulkenut ovensa. Tiesimme hänen elelevän kuivana ja\nmukavasti pikku kopperossaan, ja tämä varmuus teki meidät omalla\nsekavalla tavallamme vuoroin iloisiksi, vuoroin onnettomiksi.\nDonkin hymyili hävyttömästi, rauhattomana ja surkeana. \"Minä aivan\nkuolen kylmästä täällä ulkona kirotuissa märissä riekaleissani, ja\ntuo musta herra istuu kuivana kirotulla täysinäisellä arkullaan —\nsenkin tulen vietävä musta pakana!\" Me emme häntä kuunnelleet; tuskin\nmuistimmekaan Jimmyä ja hänen henkiystäväänsä. Ei ollut nyt aikaa\ntunteilemiseen. Tuuli vei purjeita mennessään. Kalusto irtaantui.\nKylminä ja märkinä meitä vesi viskeli ympäri kantta, kun koettelimme\nvaurioita korjata. Laiva heilui sinne tänne, keikkuen vimmatusti,\nniinkuin leikkikalu mielipuolen käsissä. Aivan auringon laskun aikana\nvähennettiin kiireesti purjeita synkän raepilven uhatessa. Ankara\ntuulen puuska töytäisi laivan kimppuun rajuna kuin nyrkin isku. Laiva,\njoka ajoissa oli liikapurjeistaan vapautunut, kesti sen komeasti:\nvastahakoisesti se mukautui rajuun hyökkäykseen. Sitten se nousi\nuljaana ja vastustamattomana kohottaen takilansa tuulen puolelle\nsuoraan ulvovan vihurin suuhun. Aivan laivan kohdalla olevan mustan\npilven pohjattomasta pimennosta valui siihen valkeita rakeita, jotka\nrapisivat sen riukuihin, varisivat kourittain raaoilta, kimmoilivat\nkannella — pyöreinä ja kimaltelevina tässä kolkossa sekamelskassa,\naivan kuin helmitulva. Se meni ohi. Hetken aikaa valju aurinko heitti\nvaakasuorasta viimeisiä pahaenteisiä säteitään jyrkkien, vyöryväin aallonselänteiden lomitse. Sitten alkoi\nyhdellä iskulla kolkko yö — joka hävitti hurjaan ulinaan myrskyisen\npäivän surkeat jätteet.\n\nEi nukuttu laivassa sinä yönä. Useimmat merimiehet muistavat eläneensä\nyhden tai pari sellaista huippuunsa nousevan myrskyn yötä. Tuntuu\nkuin ei olisi koko maailman kaikkeudesta muuta jäljellä kuin pimeys,\nmeteli, raivo — ja laiva. Ja se ajelehtii aivan kuin se olisi\nhävitetyn luomakunnan viimeinen jäte, joka kuljettaa mukanaan syntisen\nihmiskunnan kurjana värjöttävää jäännöstä, kostavan kauhun hädän,\nvaivan ja hälinän kautta. Ei saanut kanssissa yksikään unta silmiinsä.\nPitkästä langasta riippuva peltinen, savuava öljylamppu heilui\nlaajassa kehässä; märät vaatteet olivat tummina röykkiöinä kiiltävällä\nlattialla; ohut vesikerros syöksyi edestakaisin. Makuulokeroissa miehet\nmakasivat saappaat jalassa, kyynärpäihinsä nojaten ja silmät selällään.\nRiippumaan asetetut öljyvaatteet heiluivat sinne tänne, elävän\nnäköisinä ja levottomina, aivan kuin olisivat päättömien merimiesten\nsuruttomat haamut tanssineet myrskyssä. Ei ääntänyt yksikään, vaan\nkaikki kuuntelivat. Ulkona yö huokaili ja valitteli alituisen äänekkään\nväristyksen säestämänä ikäänkuin olisi lukematon joukko rumpuja\npärissyt jossakin etäällä. Kuului huutoja ilmassa. Kauhean mahtavat\nmätkähdykset saivat laivan vapisemaan sen keikkuessa kannelle vyöryvien\naaltojen painon alla. Välistä se kohosi nopeasti korkealle ilmaan aivan\nkuin aikoisi ikipäiviksi jättää tämän maan piirin, sitten äärettömän\npitkien silmänräpäysten aikana taas pudotakseen onton tyhjyyden läpi,\njolloin kaikkien laivassa olijain sydämet seisahtuivat, kunnes se\nodotetun ja äkillisen hirmuiskun vaikutuksesta taas\nlähti uudestaan kohoamaan. Laivan jokaisen viskelevän tempauksen\njälkeen Wamibo, pitkänään maaten, kasvot pielukseen kääntyneinä,\nvaikeroi hiljaa vaivatun olemuksensa tuskassa. Silloin tällöin laiva\nsietämättömäksi sekunnin murto-osaksi kesken kamalinta melskettä jäi\nkyljelleen, värähdellen ja hiljaa, mikä hiljaisuus oli kauhistuttavampi\nkuin kiivainkaan liike. Sitten kävi kaikkien näiden pitkällään olevien\nruhojen kautta epätietoisen jännityksen vavahdus. Joku miehistä\nkohotti huolestunutta päätään ja hurjana tuijottaen kiilsi silmäpari\nheiluvassa valaistuksessa. Jotkut siirsivät hieman jalkojaan aivan\nkuin valmistautuen hyppäämään lokerostaan. Mutta monet makasivat\nliikkumattomina selällään, pidellen toisella kädellään lujasti\nmakuulokeron reunasta ja tupakoivat hermostuneina, lyhyesti puhallellen\nja katse kattoon tähdättynä.\n\nKeskiyön aikaan komennettiin käärimään etu- ja mesaanimaston\nhuippupurjeet. Äärimmäisin ponnistuksin miehet kiivaasti kamppaillen\nkiipesivät mastoon, kokosivat purjeet ja ryömivät takaisin alas\nmelkein loppuun nääntyneinä, äänettöminä ja sykkivin sydämin, taas\nkestämään aaltojen hirveää mellakkaa. Tapahtui ehkä ensimmäisen kerran\nkauppamerenkulun historiassa, että levolle laskettu vartio ei lähtenyt\nkannelta, aivan kuin tuon hurjan väkivallan tenhovoima olisi pakottanut\nheidät sinne jäämään. Jokaisen kovan puuskan puhaltaessa sekavana\njoukkiona seisovat miehet kuiskasivat toisilleen: \"Eipä voisi enää\ntämän rajummin tuulla\", jolloin myrsky samassa ulvahtaen osoitti heidän\npuheensa valheeksi ja salpasi hengen kurkkuun. Tuntui kuin olisi ankara\npuuska murtanut rikki mustien huurujen tiheät joukot; ja tuulen ajamain\nresuisten pilvenhattarain\nyläpuolella näkyi vilahduksittain hirmuvauhdilla taivaan yli taaksepäin\nsuoraan vastatuuleen kiitävä kuu. Monet miehistä riiputtivat päätään\nmutisten, että sen katsominen \"käänsi heidän sisuksensa nurin\". Pian\npilvet taas sulkeutuivat, ja maailma muuttui uudestaan raivoavaksi,\nmustaksi pimeydeksi, joka ulvoen paiskeli yksinäiseen laivaan\nsuolavettä ja lumiräntää.\n\nPuoli kahdeksan aikaan aamulla meitä ympäröivä umpipimeys muuttui\naavemaiseksi harmaaksi, josta ymmärsimme auringon nousseen. Tämä\nluonnottoman uhkaava päivänvalo, joka sai meidät näkemään toistemme\nhurjat katseet ja valjun riutuneet kasvot, lisäsi vain kurjuuttamme.\nNäköpiiri tuntui tulleen aivan käden ulottuviin laivan ympärille.\nTässä ahtaassa kehässä raivoisat hyökyaallot syöksyivät laivaan,\niskivät iskunsa ja syöksyivät taas pois. Raskaat, suolaiset\nvesipisarat satelivat vinottain kuin tihkusade. Isomärssypurje\nkomennettiin käärimään kokoon ja tylsän alistuvasti kaikki miehet\ntaas valmistausivat kiipeämään mastoon; mutta päällysmiehet huusivat,\ntyönsivät takaisin, ja vihdoin käsitimme, ettei luvattu useamman miehen\nmennä raaoille kuin mikä työn suorittamiseksi oli aivan välttämätöntä.\nKoska mastot saattoivat minä hetkenä hyvänsä kaatua tuulen matkassa\nmereen, niin päätimme, ettei kapteeni halunnut nähdä koko miehistönsä\nmenevän yhdellä kerralla yli laidan. Tietty se. Toimessa oleva\nvartio lähti siis hra Creightonin johdolla kapuamaan takilaan.\nTuuli litisti heidät väylinkejä vasten, sitten vähän hellittäen\npäästi heidät etenemään pari askelmaa; sitten äkillinen puuska taas\nkiinnitti koko ryömivän rivin vantteihin aivan kuin he olisivat olleet\nristiinnaulittuja. Toinen vartio syöksyi isolle kannelle\npurjetta hilaamaan. Miesten päitä sukelsi esille, kun vesi\nvastustamattomalla voimalla nakkeli heitä puolelta toiselle. Hra Baker\nöhki rohkaisevasti joukossamme, pärskyttäen sylkeä ja ähkyen sotkuisten\nköysien seassa kuin tarmokas merisika. Pahaenteisen ja luotettavan\ntuulenlakon turvin saatiin työ suoritetuksi ainoankaan miehen kannelta\ntai raa'alta hukkumatta. Näytti hetken ajan siltä kuin olisi tuuli\ntyyntymässä ja laiva kiitollisena ponnistuksistamme olisi reipastunut\nja alkanut paremmin nousta.\n\nKello kahdeksalta vapaavartion miehet juoksivat tilaisuuden sattuessa\ntulvan vallassa olevan kannen yli keulaan yrittämään vähän levätä.\nToinen puoli miehistöä jäi peräkannelle vuorostaan \"auttamaan laivaa\nsen ahdingossa\", kuten he sanoivat. Perämiehet kehoittivat päällikköä\nlähtemään levolle. Hra Baker öhki hänen korvaansa: — \"Öh! kyllä\ntoki... Öh!... luottakaa vain meihin... enää mitään tekemistä... joko\nse kestää tai hukkuu. Öh! Öh!\" Solakka, nuori hra Creighton sanoi\nhänelle hymyillen: \"... Eihän laivalla ole mitään hätää! Lähtekää\nhetkeksi lepäämään, herra kapteeni.\" Hän tuijotti heihin jäykästi\nveristävin, nukkumattomin silmin. Hänen silmäluomiensa reunat olivat\ntulipunaiset, ja vitkaan ja väsyneesti hän lakkaamalta liikutteli\nleukojaan, aivan kuin olisi purukumia suussaan pureskellut. Hän pudisti\npäätään. Hän sanoi toistellen: — \"Älkää minusta välittäkö. Minun\non huolehdittava siitä loppuun asti — huolehdittava loppuun asti\",\nmutta hän suostui istumaan hetkeksi kattoikkunalle, jäykät kasvot\njärkähtämättä kääntyneinä tuuleen päin. Meri räiskytteli vettä niihin\n— mutta tyynenä hän sen kesti, kasvot vettä valuen kuin olisi hän\nitkenyt. Korkokannen tuulenpuoleisella reunalla vartio pidellen kiinni mesaanimaston takilasta ja toinen\ntoisistaan koetti vaihtaa rohkaisevia sanoja. Perää pitävä Singleton\nhuusi heille äkkiä: \"Varokaa, pojat!\" Hänen äänensä kuului vain\nheikkona kuiskeena. He säpsähtivät.\n\nSuuri vaahtopää aalto ilmestyi sumusta: se lähestyi laivaa kohisten\nkauheasti ja syöksyessään päin se näytti yhtä ilkivaltaiselta ja\nkammottavalta kuin mielipuoli kirves kädessä. Jotkut kapusivat huutaen\ntakilaan; useimmat jäivät suonenvedontapaisesti henkeään pidättäen\npaikoilleen. Singleton tunki polvensa tiukkaan ohjauspyörän kopan alle\nja hillitsi huolellisesti peräsimellä pitkittäissuuntaan kaltevaa\nlaivaa, mutta hellittämättä katsettaan lähestyvästä aallosta. Se kiiti\nkorkeana ihan likelle, aivan kuin lumihuippuisena, vihreälasisena\nseinänä. Laiva kohosi sen selkään kuin olisi siivillä liidellyt, ja\npysytteli hetken aikaa tasapainossa sen vaahtoavalla harjalla kuin\nolisi ollut suuri merilintu. Ennenkuin vielä ehdimme henkeämme vetää\nkarkasi kova vihuri laivan kimppuun, uusi hyöky töytäsi ilkeästi\nylihankaa vastaan, laiva suistui syvään ja siemasi kannet vettä\ntulvilleen. Kapteeni Allistoun hyppäsi pystyyn, mutta kaatui; Archie\ntuupertui hänen päälleen huutaen: \"Kyllä se nousee!\" Laiva kallistui\nuudestaan alihangan puolelle; alemmat silmäkiekot sukelsivat syvään;\nmiehiltä lensivät jalat alta, ja he riippuivat koivet ilmassa sätkien\nkaltevan korkokannen yläpuolella. He näkivät laivan upottavan partaansa\nveteen ja huusivat kaikki yht'aikaa: \"Nyt se menee!\" Keulassa lensivät\nkanssin ovet auki, ja vapaavartion miehet loikkivat siitä kannelle\ntoinen toisensa perästä kädet ilmassa; ja silmilleen suistuen he\nnelinryömin kömpivät perälle pitkin kannen yläreunaa, joka oli kaltevampi kuin talon katto. Alahangan\npuolelta aallot kohoilivat tavoittamaan heitä; epätoivoisessa\ntaistelussaan he näyttivät kovin kurjilta aivan kuin tulvaa pakenevilta\nsyöpäläisiltä; toinen toisensa jälkeen he puoli alastomina ja silmät\nhurjasti tuijottaen kiipesivät korkokannen ylähanganpuoleisia portaita\nylös, ja heti ylös päästyään he ryhmittäin syöksyivät, silmät ummessa,\nalihangan puolelle, kunnes iskivät kylkiluunsa kovasti reunakaiteen\nrautapylväisiin; sitten he vaikerrellen vyöryivät sekavana rykelmänä.\nSe suunnaton vesimäärä, minkä laiva viime kallistumallaan oli\nryypännyt, oli murtanut kanssin suojanpuoleisen oven. Miehet näkivät\narkkujensa, pieluksiensa, peittojensa, vaatteidensa tulevan veden\npinnalla uiskennellen kanssista ulos. Ylähangan puolella takaisin\nkapuillessaan miehet tätä alakuloisina katselivat. Olkipatjat kelluivat\nkorkeina, levällään uiskentelevat peitteet aaltoilivat; vesitäytteiset\nilkeästi kallistelevat arkut taas survoivat kovasti, aivan kuin\nmastonsa menettäneet laivanruhot, ennen kuin upposivat. Archien\npäällystakki tuli hihat levällään kelluen, muistuttaen pää upoksissa\nuiskentelevaa hukkunutta merimiestä. Miehet yrittivät kaivaa sormensa\nkansipalkkeihin, mutta liukuivat alas suojanpuolelle; toiset taas\nloukkoihin sotkettuina tuijottivat silmät pyöreinä. Kaikki kirkuivat\nlakkaamatta: \"Mastot! Poikki! Poikki!...\" Musta puhuri kiiti kiljuen\nmatalalta laivan yli, joka lojui kyljellään tuulenpuoleiset raa'annokat\npilviä osoitellen; kun taas melkein vaakasuoraan kallistuneet korkeat\nmastot tuntuivat äärettömän pitkiltä. Timperi hellitti otteensa,\nhoippuroi kattoikkunaa kohden ja lähti ryömimään kajuutan ovelle päin,\nmissä säilytettiin isoa kirvestä varsin tällaisen tapauksen varalle. Samassa märssypurjeen\njalusnuora pääsi irti, purjeen alakulman rautaosat ryöstäysivät\nryskyen ilmaan, ja lentävän vedenpärskeen läpi virtasi alas\npunaisia tulenkipinöitä. Purje lätkähti niin rajun kerran, että\noli vähällä kiskaista sydämemme hampaiden välistä ulos, ja muuttui\nsilmänräpäyksessä kimpuksi kapeita, liehuvia kaistaleita, jotka\nkietoutuivat sykkyröiksi ja asettuivat raa'alle lepoon. Kapteeni\nAllistoun ponnistausi pystyyn, kasvonsa aivan lähellä kantta, jolla\nmiehet köyden päistä riippuen heiluivat aivan kuin pesänryöstäjät\nrantakallioilla. Hänen toinen jalkansa polki jonkun rintaa; hänen\nkasvonsa olivat purppuranpunaiset; hänen huulensa liikkuivat. Hän\nhuusikin; hän huusi alaspäin kumartuen: — \"Ei! Ei!\" Hra Baker, joka\ntoisella jalallaan nojasi kompassinjalustaan, kiljui: \"Sanoitteko ei?\nEikö hakata poikki?\" Hän pudisti hurjasti päätään. \"Ei! Ei!\" Hänen\njalkojensa vaiheilla kompuroiva timperi kuuli sen, herpaantui oitis ja\nromahti pitkäkseen kattoikkunan sopukkaan. Miehet toistivat huudon.\n\"Ei! Ei!\" Sitten kaikki vaikenivat. He uskoivat laivan kaatuvan\nkokonaan ja viskaavan heidät mereen. Eikä kuulunut tässä myrskyn ja\nmeren mylläkässä ainoatakaan vastustavaa murahdusta noiden miesten\nsuusta, joista joka-ainoa olisi antanut kuinka monta vuotta hyvänsä\nelämästään, jos olisi saanut nähdä \"noiden kirottujen puikkojen\nkaatuvan\". Jokainen heistä uskoi sen ainoaksi pelastuksekseen; mutta\npieni tylykatseinen mies pudisti harmaata päätään ja huusi: \"Ei!\"\nvälittämättä edes vilkaista heihin. He vain äänettöminä tuijottivat. He\ntarttuivat kaidepuihin, he olivat kiertäneet köysistön päitä vartalonsa\nympäri; he pitelivät kiinni rengaspulteista ja ryömivät joukolla ympärinsä kannella, missä vain oli\njalansijaa; he pysyttelivät kiinni molemmin käsin, takertuivat\nkaikkinaisiin esineisiin tuulenpuolella käsivarsin, leuoin, melkeinpä\nhampainkin: ja ne, jotka eivät jaksaneet ryömiä pois sieltä, mihin\nolivat viskautuneet, tunsivat aaltojen loiskivan selkäänsä siinä\nylöspäin pinnistellessään. Singleton oli jäänyt perää pitämään. Hänen\nhiuksensa hulmusivat tuulessa; myrsky tuntui tarttuvan pikäaikaista\nvastustajaansa parrasta ja puistelevan hänen harmaata päätään. Hän\nei hellittänyt, vain polvet haarakkain väliin painettuina lensi\nylös ja alas kuin puun oksalla kiikkuva poika. Kun ei kuolema\ntuntunut olevankaan vielä valmis tulemaan, alkoivat miehet silmäillä\nympärilleen. Donkin, joka oli tarttunut toisesta jalastaan jonkin\nköyden mutkaan, riippui pää alaspäin meidän alapuolellamme ja huusi,\nkasvot kannessa kiinni: \"Hakatkaa poikki! Hakatkaa!\" Kaksi miestä\nlaskeusi varovasti hänen luokseen; toiset hilasivat köydestä. He saivat\nhänet ylös, työnsivät hänet turvallisempaan paikkaan, pitelivät kiinni\nhänestä. Hän kirosi huutaen päällikköä, pui hänelle nyrkkiä hirveästi\nsadatellen ja huusi, rivosti haukkuen, meille: — \"Hakatkaa vain! Älkää\nvälittäkö tuosta kirotusta hullusta! Hakatkaa, joku teistä!\" Eräs\nhänen auttajistaan iski häntä käden selällä vasten suuta; hänen päänsä\nkolahti kanteen, ja hän muuttui samassa kovin hiljaiseksi, kasvot\nkalpenivat, hän hengitti raskaasti ja haavoittuneesta huulesta pursui\nmuutamia veripisaroita. Suojanpuolella näkyi toinen mies pitkänään,\naivan kuin tajuttomana, lojumassa; vain varalaudoitus esti häntä\nmereen putoamasta. Se oli tarjoilija. Hänet oli hilattava sieltä kuin\ntavaramytty, sillä hän oli pelosta aivan tolkuttomana.\nHän oli hyökännyt varastohuoneesta ylös kannelle kun tunsi laivan\nalkavan kaatua ja oli vierinyt avuttomana alas, puristaen kädessään\nposliinikulhoa. Se ei ollut särkynyt. Työläästi saimme sen kiskotuksi\nhäneltä, ja hän oli hyvin hämmästynyt nähdessään sen meidän käsissämme.\n\"Mistä te tuon saitte?\" hän kysyi kysymästä päästyäänkin vapisevalla\näänellä. Tuuli oli repinyt hänen paitansa aivan riekaleiksi;\nhaljenneet hihat lepattivat kuin siivet. Kaksi miestä sitoi hänet, ja\nkaksinkerroin kannatusköydestään riippuen hän näytti aivan märältä\nvaatemytyltä. Hra Baker ryömi pitkin miesriviä, kysyen: \"Oletteko\nkaikki tallella?\" ja laskien heidät. Toiset tuijottivat tylsästi,\ntoisia puistatti kuin kouristuksissa; Wamibon pää oli painunut rintaa\nvasten; ja tuskallisissa asenteissa, sidenuorien viiltäminä, lopen\nuupuneina alituisesta kiinnipitämisestä, soppiin sulloutuneina, he\nhengittivät raskaasti. Heidän huulensa vavahtivat, ja joka kerta kun\nkyljellään makaava laiva ilkeästi kohosi, avasivat he ne aivan kuin\nhuutaakseen. Puista pylvästä halaileva kokki hoki itse tietämättään\njotakin rukousta. Joka kerta, milloin hirveä meteli hänen ympärillään\nhetkeksi taukosi, kuultiin hänen, lakitta päin ja tohveleitta,\nrukoilevan ettei elämän herra häntä tässä myrskyssä johdattaisi\nkiusaukseen. Pian hänkin vaikeni. Koko tuosta kylmästä tutisevien\nja nälkäisten miesten joukosta, jotka lopen uupuneina odottivat\nväkivaltaista kuolemaa, ei kuulunut hiiskahdustakaan; he olivat mykkiä,\nkuunnellen synkkämietteisinä myrskyn hirvittävää mylvinää.\n\nTunnit kuluivat. Pitkänä ulinana heidän ylitseen kiitävältä tuulelta\nheitä suojasi laivan kova kallistuminen, mutta kylmät sadekuurot\ntunkeusivat silloin tällöin heidän rauhattoman tyveneen turvapaikkaansa. Tämä uusi kärsimys sai\njonkun hartiat vähän vääntelemään. Hampaat kalisivat. Taivas selkisi,\nja kirkas päivänpaiste välkehti laivassa. Joka kerta kun hyökyaallot\nräjähtivät vesipärskeeksi, kaareutui ajelehtivan laivanrungon\nyläpuolelle kirkkaita ja kiitäviä sateenkaaria. Kahden parrakkaan\npikihousun välissä Charley, joka oli kiinnitetty jonkun toverinsa\npitkällä kaulahuivilla kannen rengaspulttiin, itki hiljaa, kyynelten,\njotka hämmennys, kylmyys, nälkä ja yleinen kurjuus pusersivat esille,\nhitaasti tippuessa silmistä. Eräs hänen naapureistaan survaisi häntä\nkylkeen, kysyen töykeästi: \"Mitenkäs nyt on leukojesi laita? Siivolla\nilmallahan ei mikään niitä pidätä, poikaseni.\" Varovasti kääntyen hänen\nonnistui saada takkinsa riisutuksi, ja sen hän heitti pojan ylle.\nToinenkin miehistä tuli apuun mutisten: \"Tämä se sinusta vielä miehen\ntekee.\" He kiersivät käsivartensa hänen ympärinsä ja pusersivat häntä.\nCharley veti jalkansa ylös ja hänen silmäluomensa painuivat umpeen.\nKuului helpoituksen huokauksia, kun miehet, huomatessaan, etteivät\nvielä \"aivan ensi kiireessä hukkuisikaan\", yrittelivät parantaa\nasentojaan. Hra Creighton, joka oli loukannut jalkansa, makasi meidän\njoukossamme, huulet tiukasti puserrettuina. Jotkut hänen vartionsa\nmiehet koettivat auttaa häntä parempaan asentoon. Sanaakaan sanomatta\ntai katsahtamattakaan heihin hän kohotti vuoroin toista käsivarttansa\nhelpottaakseen heidän hommaansa, eikä liikahtanut lihaskaan hänen\nsynkissä, nuorissa kasvoissaan. He kysyivät häneltä, ilman että heidän\näänensä tuntui huolestuneelta: \"Onko parempi nyt, herra perämies?\"\nHän vastasi yksikantaisesti: \"Kyllä välttää.\" Hän oli jäykkä, nuori\nperämies, mutta monet\nhänen miehistään sanoivat pitävänsä hänestä paljon, koska hän \"niin\nhienon herrakkaasti saakeloi meitä pitkin kantta.\" Toiset taas, jotka\neivät kyenneet erottamaan niin vähäisiä hienostelun vivahduksia,\nkunnioittivat häntä hänen kiivautensa tähden. Ensi kerran siitä lähtien\nkuin laiva oli kääntynyt kyljelleen, kapteeni Allistoun silmäili\nhätäisesti miehiään. Hän seisoi melkein pystyssä — toinen jalkansa\nkattoikkunan sivuseinään nojaten, toinen polvi kannella; ja jäärtin\npää vyötäistensä ympäri kierrettynä hän heilui edestakaisin katse\ntarkkaavasti suunnattuna eteenpäin, aivan kuin olisi jotakin merkkiä\nodottanut. Hänen edessään laiva, puoli kantta veden peitossa, kohosi\nja laski mahtavilla aalloilla, jotka syöksyivät sen alitse, välkehtien\nkylmässä päivänpaisteessa. Aloimme uskoa, että se perältäkin kellui\nihmeen hyvin — suhteellisesti. Kuului luottavaisia huutoja: \"Saadaanpa\nnähdä, pojat, että se kestää!\" Belfast huudahti kiihkeästi: \"Antaisinpa\ntotta vie kuun palkan yhdestä savusta!\" Jotkut nuolaisivat kielellään\nsuolaisia huuliaan ja mutisivat jotakin \"yhdestä vesiryypystä!\" Aivan\nkuin innoissaan kokki kompuroi korkokannen vesitynnyrin nojalle ja\nkurkisti sen sisään. Siellä oli vähän pohjalla. Hän kiljui kovasti,\nheilutellen käsiään, ja kaksi miestä rupesi ryömien kuljettamaan\nvesikippoa edestakaisin. Saimme aimo siemauksen kukin. Kapteeni ravisti\nkärsimättömästi päätään. Kun he saapuivat Charleyn luo huusi joku hänen\nnaapureistaan: \"Se pojanpakana nukkuu.\" Hän nukkui todellakin aivankuin\nunijuoman huumaamana. He antoivat hänen olla. Singleton piteli toisella\nkädellään peräsintä juodessaan, kumartuen eteenpäin, jotta ei tuuli\nsopisi suuhun. Wamiboa piti aivan pukata ja kovin kiljua, ennen\nkuin hän huomasi vesikipon edessään. Knowles huomautti vallan\njärkevästi: \"Sehän on parempi kuin viinaryyppy.\" Hra Baker öhki:\n\"Kiitos.\" Hra Creighton nyökkäsi juotuaan. Donkin hotkasi ahneesti\nja kurkisti yli laidan. Belfast sai meidät kaikki nauramaan, kun\nhän suu irvissä huusi: \"Antakaa tulla tännekin! Täällä on pelkkää\nraittiusväkeä.\" Kun kannella ryömivä mies uudestaan tarjosi päällikölle\nkippoa huutaen hänelle:\n\n\"Kaikki olemme ryypänneet, kapteeni\", tarttui hän siihen, lakkaamatta\nhetkeksikään eteensä tähystämästä ja ojensi sen jäykästi takaisin,\nikäänkuin hänellä ei olisi ollut varaa hetkeksikään kääntää katsettaan\nlaivasta. Miesten katseet kirkastuivat. Huusimme kokille: \"Hyvin tehty,\ntohtori!\" Hän istui vesitynnyrin nojalla tuulenpuolella ja huusi lujasti\nvastaan, mutta kun aallot sattuivat samalla hetkellä rajusti mylvimään,\nerotimme vain katkonaisia lauseita, jotka kuulostivat kuin: \"Sallimus\"\nja \"uudestisyntynyt\". Hän näytti olevan taas saarnapäällä. Viittoilimme\nhänelle ystävällisesti, mutta ivallisesti, ja sieltä alhaalta hän nosti\ntoisen kätensä ilmaan, pidellen kiinni toisella, ja huulet liikkuivat;\nhän katsoi ylös meihin silmät säteillen, ponnistaen ääntään —\nvakavana, ja kumartaen aina päätään, kun tyrskeet lensivät päin.\n\nSamassa joku huusi: \"Missä Jimmy on?\" ja taas me säikähdimme. Puosu,\njoka oli miesrivin viimeinen mies,\nhuusi:\n\n\"Onko kukaan nähnyt hänen tulevan ulos?\" Kuului kauhunhuudahduksia:\n\"Onko hän hukkunut?... Ei! Kopperossaan! Auta armias!... Aivan kuin\nrotanloukussa... Ei ole saanut ovea auki... Niin! Laiva kellistyi\nkyljelleen niin kovin sukkelaan ja vesi tunkeutui\nsisälle... Poikaparka!... Mennyttä miestä... Lähdetäänpä katsomaan...\"\n— \"Kuka pentele sinne nyt pääsee?\" huusi Donkin. — \"Ei kai sinua ole\nkukaan tarkoittanutkaan\", mutisi hänen vierustoverinsa, \"ethän sinä\nole kuin kuvatus.\" — \"Onko vähintäkään mahdollisuutta päästä hänen\nluokseen?\" kysyi pari kolme miestä yht'aikaa. Belfast irroittautui\nsokean kiihkeästi ja syöksyi yht'äkkiä salamannopeasti suojanpuolelle.\nMe huusimme kaikki yht'aikaa pelästyneinä. Mutta vaikka hänen jalkansa\njo olivat laivan ulkopuolella, piteli hän kuitenkin lujasti kiinni ja\nhuusi laskemaan köyttä avuksi. Äärimmäisessä kurjuudessamme ei meistä\nmikään tuntunut hirveältä; niinpä hän siinä sätkiessään kauhun ilme\nkasvoillaan näytti meistä vain hassunkuriselta. Joku rupesi nauramaan,\nja aivan kuin olisivat saaneet hysteerisen naurun tartunnan, kaikki nuo\nnääntyneet miehet ratkesivat nauramaan, hurjakatseisina, kuin olisivat\nolleet seinään kytkettyjä raivohulluja. Hra Baker kiepsahti pois\nkompassinjalustalta ja auttoi häntä toisesta jalasta. Belfast kompuroi\nylös kovin kauhistuneena ja toivotti meidät hirveästi kiroten hornan\nkattilaan. \"Sinä olet... Öh! Sinä olet rivosuinen rienaaja, Craik\",\nöhki hra Baker. Vihasta änkyttäen tämä vastasi: \"Katsokaa noita, herra.\nNoita saastaisia variksenpelättejä! Nauravat kun kaveri on mennä\nyli laidan. Ja sitten he ovat vielä olevinaan miehiä.\" Mutta korkokannen reunalta puosu huusi: \"Tulehan nyt\", ja sukkelaan Belfast ryömi\nmatkoihinsa yhdyttämään häntä. Apuun aikovat viisi miestä pitelivät\nlujasti kiinni ja kurkistivat reunan yli nähdäkseen, miten parhaiten\npääsisivät etenemään. He näyttivät epäröivän. Muut siteissään kieppuvat\ntöllistelivät suu ammollaan tuskissaan\nvääntelehtien. Kapteeni Allistoun ei nähnyt mitään; hän näytti\naivan kuin yli-inhimillisin ponnistuksin katseillaan estävän laivaa\nkaatumasta. Tuuli ulvoi äänekkäästi auringon paistaessa; vesi pärskyi\nkorkeina patsaina ilmaan; ja sateenkaarien kimallellessa värähtelevän\nlaivanrungon päällä miehet ryömivät varovasti yli reunan ja katosivat\nharkituin liikkein näkyvistä.\n\nHe kieppuilivat vaarnasta sakaraan puoliksi uponneen kannen yli\nsyöksyvien aaltojen päällä. Heidän varpaansa hipoivat kansilautoja.\nVihertävät, kylmät vesiröykkiöt viskautuivat yli laidan ja heidän\npäähänsä. He riippuivat hetken kädet suorina, henki salpautuneena\nja silmät ummessa — sitten, hellittäen toisen kätensä, pää\nretkallaan, syöksyivät kiinni edempänä olevaan köyteen tai pylvääseen.\nPitkäraajainen, voimakas puosu kieppui sukkelaan, tarttuen raudanlujin\nottein eri esineisiin ja hänen mieleensä muistuivat äkkiä eri kohdat\nakan viime kirjeestä. Pikku Belfast sätkyili raivokkaana eteenpäin,\nmutisten mennessään \"perhanan neekeriä\". Wamibolta roikkui pelkästä\nkiihtymyksestä kieli suusta; ja pelkäämätön ja kylmäkiskoinen Archie\ntähyili rauhallisesti sopivaa tilaisuutta eteenpäin päästäkseen.\n\nKun olivat saapuneet rakennuksen seinän kohdalle, niin he toinen\ntoisensa jälkeen hellittivät otteensa ja mätkähtivät raskaasti\nseinää vasten ja laapallaan maaten pitelivät lujasti kiinni sileistä\nteakpuisista laudoista. Heidän ympärillään aaltojen loiskevesi kuohui\nja kihisi. Kaikki ovet olivat tietenkin muuttuneet ylöspäin aukeaviksi\nlaskuluukuiksi. Ensimmäinen oli keittiön ovi. Keittiö ulottui yli\nlaivan, puolelta toiselle, ja he kuulivat veden ontosti kumisten\nhuljuvan siellä. Seuraava oli timperin kopperon ovi. He nostivat sen\nkoholle ja kurkistivat alas. Huone näytti aivan maanjäristyksen hävittämältä.\nKaikki siellä olevat irtoesineet olivat vyöryneet oven vastapäätä\nolevalle laipiolle, ja laipion toisella puolella oli Jimmy, elävänä\ntai kuolleena. Rahi, keskentekoinen ruokakaappi, sahoja, talttoja,\nmetallitankoja, kirveitä, sorkkarautoja ja irtonauloja virui yhdessä\nläjässä. Kourukirveen kirkas terä välkkyi vaarallisena siellä alhaalla\naivan kuin ilkeästi irvistäen. Miehet pitelivät kiinni toisistaan ja\nkurkistivat sisään. Äkillinen, ilkeä kallistuminen oli vähällä heittää\nheidät joukolla mereen. Belfast hoilasi \"Tällä tavalla!\" ja hyppäsi\nalas. Archie seurasi taitavasti, tarttuen irti lähteviin hyllyihin ja\nlaskeusi pohjalle, murskautuvan puun ryskyessä. Siellä tuskin oli tilaa\nkolmen miehen liikkua. Ja oven sinisessä, päivänpaisteisessa aukossa\npuosun parrakkaat, mustat kasvot ja Wamibon villit, valjut kasvot —\ntuijottivat.\n\nYhdessä he huusivat: \"Jimmy! Jim!\" Ylhäällä puosu syvällä, mörisevällä\näänellä lisäsi: \"Hei!... Wait!\" Välillä Belfast rukoillen huhuili:\n\"Jimmy kulta, oletko vielä elossa?\" Puosu sanoi: \"Uudelleen! Kaikki\nyhtäaikaa, pojat!\" Kaikki kiljuivat, minkä jaksoivat. Wamibon\nääni muistutti äänekästä haukuntaa. Belfast kolkutti jollakin\nrautaesineellä laipioon. Äkkiä kaikki taukosivat. Huuto ja kolkutus\njatkui heikkona ja selvänä — aivan kuin soololaulu kuoroesityksen\njälkeen. Hän eli. Hän huusi ja kolkutteli allamme hätäisesti kuin\nennen aikojaan ruumisarkkuun suljettu ihminen. Me ryhdyimme työhön.\nKävimme epätoivon vimmalla käsiksi raskaisiin esineisiin, teräkaluihin,\njykeviin tavaroihin. Puosu ryömi hakemaan jostakin käsiinsä irtonaista\nköydenpäätä; ja Wamibo, jonka saimme pidätetyksi huudoilla: \"Älä hyppää!... Älä tänne sisälle tule, puuhevonen!\" — jäi\npäällemme töllistelemään — silmät kiiluen, hampaat välkkyen, hiukset\npörrössä; muistuttaen hämmästynyttä, sekapäistä paholaista iloitsemassa\ntuomittujen tavattomista kärsimyksistä. Puosu käski meidän kiirehtiä,\nja köysi laskeusi joukkoomme. Me kiinnitimme siihen tavaroita ja ne\nkohosivat pyörien ilmaan kadoten iäksi ihmisten ilmoilta. Meidät\nvaltasi oikea kiihko heittää mereen kaikki, mikä käteen sattui.\nTyöskentelimme hurjalla innolla, loukaten kätemme verille ja puhutellen\ntörkeästi toisiamme. Jimmy jatkoi häiritsevää meluaan; hän huusi\nsydäntäsärkevästi, välillä hengähtämättä, kuin kidutettu nainen;\nhän kolkutti käsin ja jaloin. Se hirveä hengenhätä, jossa hän oli,\nvaivasi niin kauheasti sydäntämme, että meidän teki mieli heittää\nhänet sinne, teki mieli paeta tuosta kauhun paikasta, joka oli syvä\nkuin kaivo ja joka heilui kuin puu, teki mieli päästä pois hänen\nkuuluviltaan, takaisin korkokannelle, jossa saatoimme toimettomina ja\nverraten rauhallisina odottaa kuoleman tuloa. Huusimme hänelle, että\nhän \"lakkaisi, Jumalan nimessä\". Hän huusi vielä sitäkin hurjemmin.\nHän varmaankin kuvitteli, ettemme kuulleet häntä. Luultavasti hän vain\nheikosti kuuli omat huutonsa. Saatoimme kuvitella hänen ryömällään\nylemmän makuulokeron reunalla, iskien molemmin nyrkein lautoihin,\npimeässä ja suu ammollaan voidakseen lakkaamatta huutaa. Ne olivat\ninhoittavia hetkiä. Välistä auringon editse kiitävä pilvi pimensi\nuhkaavasti oviaukon. Laivan joka-ainoa liike aiheutti tuskaa. Me\nhäärimme levähtämättä, ja olimme hirveästi pahoinvoipia. Puosu huuteli\nmeille ylhäältä: \"Kiirehtikää! Kiirehtikää! Kohta meidät täältä jo meri\nvie, ellette\npidä kiirettä!\" Kolmas aalto syöksähti yli yläpartaan ja viskasi\nsangoittain vettä niskaamme. Silloin Jimmy aina, iskusta pelästyen,\nhetkeksi herkesi meluamasta — ehkä odottaen laivan uppoavan — ja\nalkoi uudestaan tuskastuttavan kovasti, ikäänkuin vaarantunteen\nreipastuttamana. Pohjimpana oli monen tuuman vahvuinen kerros\nnauloja. Se oli kauheata. Näytti siltä kuin olisivat kaikki maailman\nnaulat, joita ei oltu isketty lujasti kiinni johonkin, kokoontuneet\ntähän timperin kopperoon. Siinä niitä oli kaikenlaisia, jäännökset\nseitsemän merimatkan varastoista. Rautanupia, vaskinupia (teräviä kuin\nneulat), isokantaisia pumppunauloja, aivan kuin pieniä tatteja; aivan\nkannattomia nauloja (hirveää); kiiltäviä, ohkaisia lankanauloja. Ne\nmuodostivat kiinteän kerroksen, johon oli pelottavampi käydä käsiksi\nkuin piikkikalaan. Epäröimme hetkisen, ikävöiden itsellemme lapiota,\nsamalla kuin Jimmy allamme ulvoi aivan kuin olisi häneltä nahkaa\nnyljetty. Voihkien työnsimme sormemme naulakerrokseen, mutta se\ntuotti liiaksi tuskaa, ja me ravistelimme käsiämme ripotellen niistä\nnauloja ja verenpisaroita. Poimimme sitten sievästi hattumme nauloja\ntäyteen ja ojensimme puosulle, joka, aivankuin olisi ollut jotakin\nsovintouhritoimitusta suorittamassa, kylvi ne lavealti mereen.\n\nTuli viimein laipio vastaan. Se oli jykevistä lankuista. Laiva oli joka\nsuhteessa hyvin rakennettu — tämä meidän \"Narkissoksemme\". Nämä olivat\njykevimpiä lankkuja, mistä milloinkaan laivan laipioita oli rakennettu\n— mielestämme — ja sitten huomasimme, että hätäillessämme olimme\nviskanneet kaikki työkalut mereen. Pikku Belfast oli niin tolkuttomana,\nettä yritti omalla painollaan murtaa sen ja hyppäsi hyppykauriin tavoin\ntasajalkaa suoraan ylös, sadatellen Clyden veistämöjä, kun eivät\nolleet tehneet huonoa työtä. Siinä sivussa hän rääväsi koko\nPohjois-Britannian, kaiken muun maan piirin, meren — kaikki toverinsa.\nRaskaasti kantapäilleen pudotessaan hän vannoi, ettei sinä ilmoisna\nikänä enää ryhtyisi yhteishommiin tuollaisten hullujen kanssa, joilla\n\"ei ollut niin paljon älliä, että olisivat osanneet erottaa polveaan\nkyynärpäästään\". Tällä jyskytyksellään hänen onnistui pelättää\nviimeinenkin järjenkipinä Jimmystä. Saatoimme kuulla, miten tuo\nsuututtavan huolestumisemme uhri syöksyi sinne tänne lankkujen alla.\nHänen äänensä oli vihdoin murtunut ja hän kykeni enää vain vaivaisesti\nvikisemään. Hänen selkänsä tai päänsä hankasivat lankkuja milloin\nsiellä milloin täällä omituisella tavalla. Hän voihki näkymättömiä\niskuja väistellessään. Tämä tuntui vieläkin sydäntäsärkevämmältä kuin\nhuudot. Samassa Archie otti jostakin sorkkaraudan. Hän oli pannut sen\ntallelle; samoin pienoisen piilukirveen. Ulvoimme ilosta. Hän iski\naimo iskun, ja pieniä lastuja lensi silmillemme. Puosu huusi ylhäältä:\n\"Varokaa! Varokaa siellä. Älkää miestä tappako. Sievästi vain!\" Wamibo,\naivan suunniltaan kiihtyneenä, riippui pää syvällä ja kiirehti meitä\nvimmatusti: \"Huu! Iskekää! Huu! Huu!\" Pelkäsimme hänen putoavan sieltä\nniskaamme ja tappavan jonkun meistä ja kehoitimme kiireesti puosua\n\"työntämään koko kirotun ryssän mereen\". Sitten me kaikki yhdestä\nsuusta huusimme alas lankkuihin päin: \"Mene alta pois! Siirry keulaan\npäin\", ja kuuntelimme. Kuulimme vain tuulen syvää huminaa ja voihkinaa\npäältämme, aaltojen kuohua ja kihinää. Tuntui aivan kuin olisi laiva\njoutunut epätoivon valtaan ja alkanut elottomasti vaappua ja meidän\npäämme heilahtelivat tuon luonnottoman liikehtimisen tahdissa.\nBelfast huusi: \"Jumalan tähden, Jimmy, missä olet?... Kolistele!\nKulta Jimmy!... Kolistele! Senkin vietävä musta piru! Kolistele!\" Hän\noli hiljaa kuin kuollut haudassaan; ja haudan partaalla seisovain\nmiesten lailla me olimme itkuun purskahtamaisillamme — mutta vain\nharmista, ponnistelusta, väsymyksestä; koska halusimme saada tämän\njutun selväksi ja päästä lepäämän johonkin, missä näkisimme vaaramme\nja saisimme huoahtaa. Archie huusi: \"Päästäkääpä minut likelle!\" Me\nkyyristyimme hänen taakseen, varjellen päätämme, ja hän iski yhä\nuudestaan lankkujen saumaan. Ne rytisivät. Äkkiä sorkkarauta upposi\npuolen pituuttaan pitkulaiseen reikään. Se luultavasti oli melkeinpä\nhipaissut Jimmyn päätä. Archie vetäisi sen sukkelaan takaisin, ja tuo\nneekerin pakana syöksyi aukkoon, pani huulensa siihen ja kuiskasi\ntuskin kuuluvalla äänellä: \"Auttakaa\"; hän työnsi päätään aukkoon ja\nyritti kaikin voimin päästä tuosta tuuman levyisestä ja kolmen tuuman\npituisesta aukosta ulos. Tämä hänen mieletön hommansa aivan tyrmistytti\nmeidät kiihtyneessä mielentilassamme. Näytti mahdottomalta ajaa hänet\npois. Archiekin lopulta kadotti mielenmalttinsa ja huusi päättävästi:\n\"Jollet väisty siitä, niin isken sorkkaraudan kalloosi.\" Hän tarkoitti,\nmitä sanoikin, ja hänen totinen äänensävynsä tuntui vaikuttavan\nJimmyyn. Hän hävisi äkkiä, ja me rupesimme repimään ja vääntämään\nlankkuja sellaisella innolla kuin olisimme olleet tavoittamassa\nverivihollistamme ja halunneet repiä hänet tuhansiksi murusiksi. Lankut\nhalkesivat, rytisivät, irtautuivat. Belfast sukelsi aukkoon hartioita\nmyöten. \"Minä sain hänet! Sain hänet kiinni\", hän huusi. \"Oo! Hei!\nHän on vallan kuitti! Minä pitelen hänestä kiinni!... Vetäkää minua\njaloista!... Vetäkää!\" Wamibo hoilasi lakkaamatta. Puosu huuteli\nkomentojaan. \"Pidä kiinni hänen tukastaan, Belfast; vetäkää suoraan\nylös, te molemmat!... Vetäkää sievästi!\" Me vedimme sievästi. Me\nvedimme Belfastin yhdellä nykäyksellä aukosta ulos ja pudotimme\ninhoten lattialle. Istuvassa asennossa, kasvot tulipunaisina, hän\nepätoivoisena nyyhkytti: \"Miten minä voin pitää kiinni hänen lyhyestä\nvillastaan?\" Samassa Jimmyn pää ja hartiat tulivat näkyviin. Hän\ntakertui puolitiehen ja raivosi silmät pyörien jalkaimme juuressa.\nHyökkäsimme häneen käsiksi töykeästi ja kärsimättömästi, revimme\npaidan hänen selästään, kiskoimme häntä korvista, hääräsimme\nläähättäen hänen kimpussaan; ja yht'äkkiä hän heltisi meidän käsiimme\naivan kuin joku olisi hänen jaloistaan hellittänyt. Yhtä kyytiä\nme pysähtymättä heilautimme hänet aukosta ylös. Hänen henkensä\nvinkui, hän potki alaspäin kääntyneisiin kasvoihimme, hän tarttui\nyläpuolellaan oleviin kahteen käsivarsipariin ja kapusi ylös niin\nsukkelaan, että aivan tuntui haihtuvan käsistämme kuin kaasukupla.\nHikeä tippuen me kiipesimme köyttä ylös ja tultuamme kylmään tuulen\nviimaan läähätimme aivan kuin ihminen, joka on pudonnut jääkylmään\nveteen. Kasvot hehkuen me vapisimme vilusta aivan ytimiä myöten. Ei\nollut mielestämme myrsky vielä milloinkaan tuntunut niin raivoisalta,\nmeri hurjemmalta, päivänpaiste armottomammalta ja ilkkuvammalta eikä\nlaivan asema toivottomammalta ja kauhistuttavammalta. Sen joka liike\ntuntui ennustavan sen omien tuskien päättymistä ja meidän alkamista.\nKompuroimme oven luota pois ja äkillistä vaarantaa säikähtäen\nmätkähdimme yhtenä rykelmänä\nalas. Huomasimme rakennuksen seinän sileämmäksi kuin lasi ja\nliukkaammaksi kuin jää. Ei ollut muuta mitään mihin tarttua kuin pitkä\nmessinkikoukku, jota käytettiin joskus pitämään ovea auki. Wamibo\nriippui siitä ja me Wamibosta, kouristellen keskessämme Jimmyämme. Hän\noli tällöin käynyt peräti raukeaksi. Hän ei tuntunut jaksavan itse\npidellä mistään kiinni. Me pitelimme hänestä lujasti vaarassamme. Emme\npelänneet Wamibon otteen heltiävän (muistimme, että tuo rumilus oli\nväkevämpi kuin ketkä kolme hyvänsä laivan muista miehistä yhteensä),\nmutta pelkäsimme haan heltiävän ja sitäpaitsi uskoimme, että laivakin\noli lopulta päättänyt kääntyä kumoon. Mutta se ei kaatunutkaan. Aalto\nvyöryi ylitsemme. Puosu sopersi: \"Pian pois tästä. Nyt on hetken\nhiljaisempaa. Sukkelaan perään nyt, muuten meidät kaikki täällä piru\nperii.\" Me nousimme pystyyn ympäröiden Jimmyn. Kehoitimme häntä\nseisomaan pystyssä tai ainakin pitelemään kiinni. Hän tuijotti silmät\npullollaan, mykkänä kuin kala, ja kaikki pontevuus tipotiessään. Hän\nei ruvennut seisomaan; hän ei edes ruvennut pitelemään meitä kaulasta;\nhän oli vain kylmä, musta nahka, jonka sisässä oli löyhälti pehmeää\npuuvillaa; hänen käsivartensa ja koipensa sujuivat aivan kuin olisivat\nolleet nivelettömiä; hänen päänsä pyöri ympärinsä; alahuuli riippui\nlerpallaan, suurena ja raskaana. Me ympäröimme hänet, huolestuneina ja\nymmällä; häntä hoivaten me yhtenä rykelmänä viskausimme sinne tänne; ja\naivan iäisyyden partaalla teutaroiden me kaikki yhdessä hoipertelimme\ntehden hassumaisia ja salaavia eleitä, muistuttaen juopottelevia miehiä\nvarastettua ruumista kuljettamassa.\n\nJotakin oli tehtävä. Meidän oli saatava hänet perään.\nKöysi sidottiin löyhästi hänen kainaloidensa alitse, ja henkemme\nkaupalla ylös kavuten ripustimme hänet keulapurjeen jalusnuoran\nsakaraan. Hän ei äännähtänytkään. Hän näytti yhtä naurettavan surkealta\nkuin nukke, josta puolet sahajauhoista on varissut ulos, ja lähdimme\nhengenvaaralliselle retkellemme isonkannen yli, retuuttaen mukanamme\nhuolellisesti tuota velttoa, vihattua taakkaa. Kovin painava hän ei\nollut, mutta vaikkapa hän olisi painanut tonnin, ei hän olisi ollut\nsen hankalampi käsiteltävä. Me aivan sananmukaisesti ojensimme\nhänet kädestä käteen. Aina vähän väliä meidän oli pakko ripustaa\nhänet sopivaan vaarnaan voidaksemme huoahtaa ja järjestää rivimme.\nJos vaarna olisi katkennut, olisi hän auttamattomasti mennyt Intian\nvaltamereen, mutta hän sai antautua sille vaaralle alttiiksi; ja kun\nhän hetken kuluttua alkoi käsittää tämän hengenvaarallisen tilansa,\nvoihki hän hiljaa ja kuiskasi suurin ponnistuksin joitakin sanoja. Me\nkuuntelimme innokkaasti. Hän moitti meitä huolettomuudestamme, kun\npanimme hänet sellaiselle vaaralle alttiiksi: \"Nyt, kun viimeinkin olen\npäässyt raahautumaan sieltä\", hän heikosti sopersi 'Sieltä' tarkoitti\nhänen kopperoaan. Ja itse hän oli raahautunut sieltä. Meistä asia ei\nnähtävästi ollenkaan riippunut!... Samapa tuo... Me jatkoimme samalla\ntavalla ja jätimme hänet edelleenkin hengenvaaralle alttiiksi, siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettemme voineet asialle mitään; sillä vaikka\nme noina hetkinä vihasimme häntä enemmän kuin milloinkaan ennen —\nenemmän kuin mitään muuta taivaan alla — emme kuitenkaan halunneet\nhukata häntä. Toistaiseksi vielä meidän oli onnistunut pelastaa hänen\nhenkensä; ja tästä olikin sukeutunut henkilökohtainen kiistanasia\nmeidän ja meren\nkesken. Aioimme pitää puoliamme. Jospa vaikka tyhjän tynnyrin vuoksi\nolisimme nähneet niin paljon vaivaa (hassu olettamus), niin olisi\ntuo tynnyri käynyt meille yhtä kallisarvoiseksi kuin Jimmy oli. Jopa\nkalliimmaksikin, sillä meillä ei olisi ollut syytä tynnyriä vihata.\nJa James Waitia me todella vihasimme. Emme kyenneet vapautumaan siitä\nhirveästä epäilystä, että tuo musta rumilus oli tekosairas, että hän\noli tunnottomasti teeskennellyt kaiken sen aikaa, kun me, vaikkakin\ninhoten, näimme niin paljon vaivaa hänestä ja olimme niin kärsivällisiä\n— ja että hän parhaillaan teeskenteli nähdessään uhrautuvan\nantautumisemme — teeskenteli kuolema silmäinsä edessä. Epämääräinen ja\npuuttuva siveellinen tajuntamme nousi inhoten tuollaista miehuutonta\nvalhetta vastaan. Mutta hän jatkoi sitä miehekkäästi — hämmästyttävän\nykspintaisesti. Ei sittenkään! Se ei saattanut olla totta. Hän oli\nkuin olikin aivan viimeisillään. Hänen äreä mielentilansa johtui vain\ntuon rinnallaan tuntemansa kiusallisen ja voittamattoman kuoleman\nläsnäolosta. Kuka hyvänsä kävisi äkäiseksi, jos hänellä olisi sellainen\nkaveri. Ja minkälaisia miehiä olimmekaan me itse — kun tuollaisia\najattelimme! Närkästys ja epäilys taistelivat meissä ankaraa otteluaan,\nmikä polki hienoimpia tunteitamme. Ja tämän epäilynkin vuoksi häntä\nvihasimme, aivanpa inhosimme. Emme voineet pilkata häntä ilman vaaraa\n— mutta emme myöskään saattaneet surkutella häntä ilman että oma\narvokkuutemme joutui vaaraan. Me siis vihasimme häntä, mutta samalla\nojensimme hänet kädestä käteen toisillemme. Huutelimme: \"Saitko\nkiinni?\" — \"Sain. Hellitä vain.\" Ja hän kulki vihamieheltä toiselle,\nyhtä elottomana kuin vanha vuodepatja. Hänen silmänsä olivat kahtena kapeana valkeana rakona mustissa kasvoissa. Hän veti hitaasti henkeä\nja ilma tuli hänen huuliensa välitse ulos samantapaisesti äännellen\nkuin palkeista. Saavuimme vihdoin korkokannen portaiden luo, ja kun\ntämä oli verraten turvallinen paikka, niin pysähdyimme nääntyneinä\nsiihen hetkeksi levähtämään. Hän rupesi mutisemaan. Olimme joka kerta\nyhtä auttamattoman kärkkäät kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavaa.\nTällä kertaa hän mutisi äreästi: \"Kestipä, ennen kuin tulitte.\nAloin jo arvella, että meri oli vienyt mennessään koko teidän nätin\nsakkinne. Mikä teitä esti? Häh? Pelkäsittekö?\" Emme vastanneet mitään.\nHuoaten lähdimme taas retuuttamaan häntä ylös. Salainen ja kiihkeä\nsydämentoivomme oli saada iskeä häntä nyrkillä lujasti vasten naamaa:\nmutta sen sijaan käsittelimme häntä niin hellävaroen kuin hän olisi\nollut lasia...\n\nTämä paluumme korkokannelle tuntui aivan siltä kuin olisi palattu\nmonivuotiselta retkeltä maasta, jossa ei ole aikaa olemassakaan. Silmät\nkääntyivät hitaasti kuopissaan meitä katsomaan. Kuului hiljaista\nmutinaa. \"Saitte hänet pois kumminkin?\" Nuo ylen tutut kasvot tuntuivat\nsekä tutunomaisilta että vierailta; ne näyttivät kuihtuneilta ja\nlikaisilta; niiden ilme oli sekaisin väsymystä ja intoa. Ne tuntuivat\nkäyneen paljon laihemmiksi meidän poissaollessamme, aivan kuin kaikki\nnuo miehet olisivat jo aikoja sitten jäykistyneet kuoliaiksi noihin\nhyljättyihin asentoihinsa. Kapteenilla oli köysi kietaistuna ranteensa\nympäri, ja toiseen polveensa nojaten hän kylmästä jäykistynein kasvoin\nkieppui edestakaisin; mutta silmät virkeinä hän yhä hallitsi laivaa,\nnäkemättä ketään, aivan kuin tuo yliluonnollinen ponnistus olisi\nvaatinut kaikki hänen voimansa. Sidoimme James Waitin\nturvalliseen paikkaan. Hra Baker kompuroi avuksi. Selällään ja ylen\nvaljuna lojuva hra Creighton mutisi: \"Hyvin tehty\", ja loi meihin,\nJimmyyn ja taivaaseen pilkallisen katseen ja sulki sitten hitaasti\nsilmänsä. Siellä täällä joku miehistä hieman liikahti, mutta useimmat\npysyivät tylsinä ja turtuneina, jäykistyneissä asennoissa, kylmästä\nväristen ja väristyskohtausten välissä itsekseen mutisten. Aurinko\nteki laskuaan. Suunnattoman suuri, pilvetön ja punainen aurinko, joka\naivan kuin kumartui alas nähdäkseen heidän kasvonsa. Tuuli kiiti\nvinkuen poikki pitkien auringonsäteiden, jotka kirkkaina, mutta kylminä\npaistoivat suoraan tuijottavien silmien avartuneisiin silmäteriin,\nsaamatta niitä silti värähtämään. Hiussuortuvat ja sotkuiset parrat\nolivat meriveden suolasta harmaat. Kasvot olivat kalpeat ja silmien\ntummat alukset ulottuivat korviin asti. Huulet olivat sinervät ja\nohuet ja liikkuivat vain vaivoin aivan kuin olisivat olleet liimatut\nhampaisiin kiinni. Jotkut irvistelivät murheellisesti päivänpaisteessa,\nhytisten kylmästä. Toiset olivat hiljaisia ja alakuloisia. Charley,\njolle äkkiä oli paljastunut nuoruutensa merkityksettömyys, tunsi\nitsensä masentuneeksi ja katseli pelokkaana eteensä. Sileäposkiset\nnorjalaiset näyttivät elähtäneiltä lapsilta, jotka tylsinä tuijottavat.\nSuojan puolella lähellä taivaanrantaa hyppäsivät tummat aallot\nkohden hehkuvaa aurinkoa. Se vajosi hiljaa, pyöreänä ja leimuavana,\nja aaltojen harjat loiskivat valoympyrän reunoja vasten. Toinen\nnorjalaisista näytti sen huomaavan ja kovasti säikähtäen ratkesi\npuhumaan. Hänen äänensä oli niin outo, että muut liikahtivat. He\nliikuttivat jäykästi päätään, tai vaivoin kääntyen katselivat häntä\nkummastellen, pelokkaasti tai sanattoman vakaina. Hän pakisi laskevalle\nauringolle,\nnyökäten päällään, kun suuret aallot alkoivat vyöryä punaisen\nauringonkehrän yli; ja avaran ulapan korkeiden, vellovien aaltojen\nvarjot verhosivat yhä sakenevaan pimeyteen miesten kasvot. Harjapää\nhyökyaalto syöksyi kovasti ärjyen aurinkoa kohden, ja se hävisi aivan\nkuin olisi sammunut. Pakiseva ääni alkoi sopertaa ja sammui samalla\nkuin aurinkokin. Kuului huokauksia. Tyrskyjen ryskettä äkkiä seuraavan\ntuulenlakon aikana eräs miehistä sanoi väsyneesti: \"Nyt tuo vietävän\nhollantilainen on mennyt sekaisin.\" Vyötäisistään sidottu merimies\ntaputti kämmenellään kantta herkeämättä ja nopeassa tahdissa. Hämärän\nyhä yltyvässä harmaudessa nähtiin koljomaisen vartalon kohoavan perässä\nja lähtevän etenemään nelinryömin aivan kuin jokin suuri, varovainen\npeto. Hra Baker siinä kompuroi miesriviä pitkin. Hän öhki rohkaisevasti\nitsekullekin ja tunnusteli heidän siteitään. Joku, silmät puoliummessa,\npuhkuili kuin olisi ollut tukalan kuuma; toiset vastailivat hänelle\nkonemaisesti ja unisella äänellä: \"On, on, herra!\" Hän siirtyi\nmiehestä mieheen öhkien: \"Öh!... Kyllä se tämän myrskyn kestää\"; ja\nrupesi äkkiarvaamatta äänekkäästi ja vihaisesti soimaamaan Knowlesia\nsiitä, että tämä oli katkaissut pitkän palan peräsimen varaköysistä.\n\"Öh!... Sepä hävytöntä... Peräsimen varaköysistä... Ettekö nyt enempää\nkäsitä!... Öh!... Täysi merimies! — Öh!\" Rampa kävi perin noloksi.\nHän mutisi: \"Piti saada jotakin siteeksi itselleni, herra.\" — \"Öh!\nSiteeksi... itsellenne. Oletteko te rajasuutari vai merimies... häh?\nÖh!... Tuota varaköyttä voidaan tarvita aivan paikalla... Öh!...\nEnemmän hyötyä laivalle kuin teidän rammasta ruhostanne. Öh!... Pitäkää\nse!... Pitäkää se, kun kerran olette ottanut.\" Hän ryömi hitaasti\ntiehensä\nmutisten itsekseen, että jotkut ihmiset ovat \"pahempia kuin penikat\".\nSe oli ollut virkistävä välikohtaus. Kuului heikkoja huudahduksia:\n\"Hei... Hei.\"... Raskaasti torkkuneet kyselivät hereille säpsähtäen:\n\"Mitä nyt?... Mitä on tapahtunut?\" Vastaukset satelivat odottamattoman\nreippaasti: \"Perämies se vain rökitti rampaa ties mistä syystä.\"\n— \"Ei!...\" — \"Mitä hän teki?\" Joku nauroi täyttä kurkkua. Koko\nvälikohtaus tuntui toivon tuulahdukselta, muistutukselta entisistä\nrauhan päivistä. Donkin, joka oli ollut pelosta aivan tylsänä ja\nturtuneena, virkistyi äkkiä ja rupesi huutamaan: \"Kuulitteko, miten\nne meitä puhuttelevat? Miksette vedä häntä turpaan — joku teistä?\nLyökää! Lyökää! Tulee rähjäämään meille. Yhtä hyviä miehiä tässä\nollaan! Painutaan nyt helvettiin joka sorkka. Nälkää on saatu kärsiä\ntässä lahonneessa purkissa, ja nyt mennään pohjaan noiden riivatun\nporhojen tähden! Lyökää!\" Hän kirkui yhä synkkenevässä pimeydessä, hän\nnyyhki ja niiskutti ulvoen: \"Lyökää! Lyökää sitä!\" Hänen halveksitun\nelämisoikeutensa aiheuttama viha ja pelko pani miesten luonnon\nkovemmalle koetukselle kuin yön uhkaavat varjot, jotka lähestyivät\nmyrskyn taukoamattoman pauhun läpi. Perältä kuului hra Bakerin ääni:\n\"Aikooko kukaan teistä miehet tukkia hänen suunsa — vai minunko pitää\nsinne tulla?\" — \"Kita kiinni!... Pysy siivolla!\" huusivat monet äänet,\nsuutuksissaan, kylmästä väristen. — \"Saatpa minulta kohta vasten\nkuonoasi\", sanoi muuan näkymätön merimies väsyneellä äänellä, \"en aio\nantaa perämiehelle sitä vaivaa.\" Donkin vaikeni ja vaipui epätoivon\nhiljaisuuteen. Tummalle taivaalle ilmestyivät tähdet, kiiluen mustan,\nvaahtoisen meren päällä, joka välähytti niihin takaisin aaltojen mustan\nmyllerryksen synnyttämää tuskin huomattavan valjua, sokaisevan valkeaa valoa.\nIkuisen rauhan kaukomailla ne kimaltelivat kylminä ja kolkkoina maan\ntemmellyksen yläpuolella; ne ympäröivät joka puolelta masennetun ja\nvaivatun laivan: säälimättömämpinä kuin riemuitsevan roskajoukon silmät\nja yhtä saavuttamattomina kuin ihmisen sielu.\n\nJäätävä etelätuuli ulvoi riemuiten taivaan tumman kirkkauden alla.\nKylmä värisytti miehiä niin vastustamattoman rajusti kuin olisi\nyrittänyt ravistella heidät kappaleiksi. Lyhyitä vaikerteluja livahti\nkuulumattomasti jäykiltä huulilta. Toiset valittivat mutisten, ettei\nheillä ollut \"mitään tuntoa vyötäisten alapuolella\", kun taas silmänsä\nsulkeneet kuvittelivat, että heillä oli jäälohkare rinnallaan. Toiset,\njotka säikähtivät sitä, ettei heillä sormissa ollut ollenkaan tuntoa,\ntakoivat kädellään heikosti kantta — hellittämättä ja uupuneina.\nWamibo tuijotti eteensä tylsän uneksivasti. Norjalaiset ylläpitivät\nhampaat kalisten tolkutonta mutinaa. Säästeliäät skotlantilaiset\npitivät päättävästi ponnistellen alaleukansa alallaan. Länsi-Englannin\nmiehet makasivat isoina ja tyhmän näköisinä, katkeran kärtyisinä.\nMuuan miehistä kirosi ja haukotteli vuoroin. Toisen kurkku korisi\nhengittäessä. Pari vanhempaa pahan ilman pikihousua, jotka olivat\nkylki kyljessä kiinni, kuiskuttelivat surunvoittoisesti eräästä\nsunderlandilaisesta majatalon emännästä, jonka molemmat tunsivat. He\nkehuivat hänen äidillisyyttään ja aulista anteliaisuuttaan; yrittivätpä\nhe keskustella alakerran keittiössä olevasta lihapaistista ja isosta\ntulestakin. Heidän huulilleen hiljaa häipyvät sanat päättyivät heikkoon\nhuokailuun. Eräs ääni huudahti äkkiä kylmään yöhön: \"Herra Jumala!\"\nYksikään ei muuttanut asentoaan eikä välittänyt vähääkään tästä\nhuudosta. Jokunen pyyhkäisi tolkuttomana yhä uudestaan kädellään\nkasvojaan, mutta useimmat eivät näyttäneet mitään elon merkkiä. Heidän\nruumiidensa näin ollessa turtuneina ja liikahtamatta ajatukset sen\nsijaan liikkuivat unen nopeudella ja vilkkaudella. Silloin tällöin\nhe säikähdyttävän äkkiä huudahtaen vastailivat jonkin mieliharhansa\nkammottavaan kutsuun, sitten taaskin äänettöminä tutkistellakseen\ntunnettujen kasvojen ja tuttujen esineitten näkyä. He palauttivat\nmieleensä unohtamiensa laivatoverien hahmoja ja kuulivat kuolleitten\nja kuopattujen päälliköiden ääniä. He muistelivat valaistujen katujen\nhälinää, anniskeluhuoneiden höyryävää kuumuutta taikka polttavan kuumia\naurinkoisia päiviä tyynillä ilmoilla merellä.\n\nHra Baker jätti epävakaan paikkansa ja ryömi, välillä pysähtyen, pitkin\nkorkokantta. Pimeä kun oli ja nelinkontin kompuroidessaan hän aivan\nnäytti ruumiita nuuskivalta pedolta. Korkokannon etureunan kohdalla\nhän erääseen pylvääseen nojaten kurkisteli isollekannelle. Hänen\nmielestään laivassa oli havaittavissa hieno pyrkimys seistä hieman\npystymmässä. Tuuli tuntui vähän rauhoittuneen, mutta meri näytti\nyhtä mahtavalta kuin ainakin. Aallot kuohuilivat kauheasti ja kannen\naliparras oli aivan kuin kiehuvan maidon valkean vaahdon peitossa,\ntakilan taukoamatta laulaessa syvä-äänistä, värähtelevää lauluaan, ja\naina kun laiva heilahti pystyyn päin syöksyi tuuli pitkäveteisesti\nulvoen köysistöön. Hra Baker oli hyvin hiljaa. Hänen vieressään muuan\nmiehistä alkoi aivan yhtäkkiä ja ylen äänekkäästi huulillaan löpöttää,\naivankuin kylmä olisi väkivalloin murtautunut hänen lävitsensä. Hän\nlöpisi taukoamatta: — \"Ba-ba-babrr-brr-ba-ba.\" — \"Heretkää siitä!\"\nhuusi hra Baker,\nhapuillen ympärilleen pimeässä. \"Heretkää toki!\" Hän ravisteli koipea,\njoka oli osunut hänen käteensä. — \"Mitä nyt, herra?\" huusi Belfast\naivan kuin unesta heräten; \"me hoidellaan tässä tätä Jimmyä.\" —\n\"Niinkö? Öh! Älkää sitten sellaista menoa pitäkö. Kuka siinä on teidän\nvieressänne?\" — \"Minä se olen — puosu, herra\", murisi Länsi-Englannin\nmies; \"koetetaan pitää hengissä tätä kurjaa pentelettä.\" — \"Vai niin,\nvai niin!\" sanoi hra Baker. \"Eikö sitä voisi tehdä hiljempaa?\" — \"Hän\ntahtoo, että häntä pidettäisiin partaalla\", jatkoi puosu ärtyisästi,\n\"ei sano voivansa hengittää täällä takkien alla.\" — \"Jos hänet\nnostetaan, niin hän menee laidan yli\", sanoi toinen ääni, \"kädet ovat\naivan kohmeessa.\" — \"Sama se minulle. Minä aivan läkähdyn!\" huudahti\nJames Wait selvällä äänellä. — \"Älä luulekaan, poikaseni\", sanoi puosu\näkäisesti, \"sinä lähdet täältä vasta yhdessä meidän muiden kanssa tänä\nkauniina yönä.\" — \"Saatte vielä pahempiakin nähdä\", sanoi hra Baker\nleikillisesti. \"Ei tämä ole mitään lasten leikkiä, herra!\" vastasi\npuosu. \"Jotkut meistä täällä perällä ovat melko huonossa kunnossa.\"\n— \"Jos nuo penteleen puikot olisi katkaistu, niin laiva uisi aivan\nkunnollisesti, ja kaikilla meillä olisi pelastumisen toivo\", sanoi joku\nhuoaten. — \"Ei ukko antanut... mitäpä hän meistä huolehtisi\", kuiskasi\ntoinen. — \"Huolehtisi teistä!\" huudahti hra Baker suuttuneena. \"Miksi\nhän teistä huolehtisi? Oletteko te sitten naismatkustajia, joista\nolisi huolehdittava? Laivasta me olemme täällä huolehtimassa — mutta\nmuutamista ei ole siihen. Öh!... Mitä erinomaista te sitten oikein\nolette toimittaneet, jotta teistä pitäisi huolehtiakin? Öh!... Toiset\nteistä eivät tunnu valittamatta kestävän pientä tuulenpihausta.\" — \"No\nno, herra. Ei tässä niin kelvottomia sentään olla\", väitti Belfast vastaan ääni kylmästä väristen;\n\"ei... hrrr...\" — \"Joko taas\", huusi perämies tavoitellen\nhämärästi häämöttävää jalkaa, \"joko taas!... Mutta tehän olette\npaitahihasillanne! Mitä tämä merkitsee?\" — \"Pistin öljyvaatteeni ja\ntakkini tuon puolikuolleen neekerin ylle — ja hän sanoo läkähtyvänsä\",\njutteli Belfast valitellen. — \"Et totisesti sanoisi minua neekeriksi,\nellen olisi puolikuollut, senkin Irlannin-kerjäläinen!\" kirkui James\nWait ponnekkaasti. — \"Sinä... hrrr... sinä et siitä sen valkoisemmaksi\ntulisi, vaikka olisit kuinka hyvissä voimissa... Minä tappelen sinun\nkanssasi... hrrrr... kauniilla ilmalla... hrrr... toinen käsi selän taa\nsidottuna... hrrrrr...\" — \"En minä tarvitse sinun rääsyjäsi — ilmaa\nminä tarvitsen\", läähätti toinen heikosti, aivan kuin olisi äkkiä lopen\nuupunut.\n\nKuohut lensivät laivan yli vinkuen ja loiskien. Tylsän turtuneet\nmiehet, joiden rauhaa kiusalliset torahuudot häiritsivät, huokasivat\nja mutisivat kirosanoja. Hra Baker ryömi vähän suojanpuolelle isona\nläiskänä häämöttävän vesitynnyrin luo, jonka kupeessa kuumotti\njotakin valkeata. \"Tekö siinä, Podmore?\" kysyi hra Baker. Hänen oli\npakko toistaa kysymyksensä kahdesti ennen kuin kokki kääntyi, yskien\nhiljakseen. — \"Minä, herra. Olen tässä itsekseni rukoillut pikaista\nvapautusta, sillä minä olen valmis seuraamaan kutsua... minä...\" —\n\"Kuulkaapa, kokki\", keskeytti hra Baker, \"miehet aivan menehtyvät\nkylmästä.\" — \"Kylmästä!\" sanoi kokki haikeasti; \"kohta heillä kyllä\non kuumaa kylliksi\" — \"Mitä?\" kysyi hra Baker, tähystellen pitkin\nkantta heikosti valaistuun vaahtoavaan veteen. — \"Ne ovat jumalatonta\njoukkoa\", jatkoi kokki juhlallisesti, mutta epävarmalla äänellä, \"yhtä jumalatonta joukkoa kuin yleensä kaikki\nlaivanmiehistöt tässä synninalhossa! Minä taas...\", hän vapisi niin,\nettä tuskin sai sanaa suustaan; hän oli hyvin avonaisella paikalla,\npuettuna vain puuvillapuseroon ja ohuihin housuihin, ja polvet koukussa\nkyyröttäen häntä siinä vavistessaan pieksivät pistävät suolaiset\npisarat; hänen äänensä kuulosti nääntyneeltä — \"minä taas — milloin\nhyvänsä... Vanhin poikani, hra Baker... älykäs poika... viimeisenä\nsunnuntaina ennen tätä matkaa, kun oltiin maissa, ei tahtonut mennä\nkirkkoon, herra. Minä sanon: 'Mene heti paikalla siistimään itsesi,\ntaikka näytän kuka käski!' Mitä se epatto silloin tekee?... Lammikkoon,\nhra Baker — lammikkoon putosi parhaassa takilassaan, herra!...\nVahinko?... 'Ei nyt mikään sinua pelasta, hieno herra!' sanon minä...\nVai vahingossa!... Minä pieksin häntä, kunnes en enää jaksanut kättäni\nkohottaa...\" Hänen äänensä alkoi käydä sekavaksi. \"Minä pieksin häntä!\"\nhän toisti, hampaat suussa kalisten; sitten hän hetken kuluttua päästi\nkuuluville haikean äänen, joka oli puoliksi vaikerrusta, puoliksi\nkuorsausta. Hra Baker ravisti häntä olkapäistä. \"Hei, kokki! Herätkää,\nPodmore! Sanokaa — onko keittiön säiliössä yhtään raikasta vettä?\nLaiva ei tunnu enää kallistuvan yhtä paljon — yrittäisin päästä\nkeulaan. Pisara vettä ei olisi heille pahaksi. Hei! Varokaa, varokaa!\"\nKokki ponnistausi liikkeelle. — \"Tekö, herra?... Eihän toki!\" Hän\nalkoi kompuroida yläpartaalle päin. \"Keittiö!... Kuuluu minulle!\" hän\nhuusi. — \"Kokki on tullut sekapäiseksi\", sanoivat monet äänet. Hän\nkiljui: \"Sekapäinen, minäkö? Minä olen valmiimpi kuolemaan kuin teistä\nkukaan, päällystökin mukana — totta vie! Niin kauan kuin laiva kelluu,\nniin kauan minä keitän!\nLähden toimittamaan teille kahvia.\" — \"Kokki, te olette herrasmies!\"\nhuusi Belfast. Mutta kokki oli jo menossa tuulenpuolen portaita alas.\nHän pysähtyi hetkeksi huutamaan miehille korkokannelta: — \"Niin kauan\nkuin laiva kelluu, niin kauan minä keitän!\" ja katosi näkyvistä kuin\nolisi mereen pudonnut. Ne miehistä, jotka tämän kuulivat, huusivat\nhyvä-huutoja hänen jälkeensä, vaikka se kuulostikin aivan sairasten\nlasten voivottelulta. Noin tuntia myöhemmin joku sanoi kuuluvasti: \"Hän\non mennyttä miestä.\" — \"Nähtävästi\", myönteli puosu. \"Kauniillakin\nilmalla hän oli kannella yhtä ketteräliikkeinen kuin ensimatkan\nlypsylehmä. Pitäisipä lähteä katsomaan.\" Kukaan ei liikahtanut. Yön\ntuntien hitaasti laahustaessa läpi pimeyden ryömi hra Baker moneen\nkertaan korkokantta edestakaisin. Muutamat miehistä kuvittelivat\nkuulleensa hänen mutisseen päällikön kanssa, mutta siihen aikaan\nolivat muistelot paljon elävämpiä kuin mikään tositapaus, eivätkä he\nsentähden olleet varmoja siitä, kuuluiko tuo mutina nyt vai vuosia\nsitten. Eivät he yrittäneet ottaa siitä selvää. Yksi mutina sinne\ntai tänne ei merkinnyt mitään. Oli aivan liian kylmä olla utelias ja\nmelkeinpä mitään toivoakaan. Heidät valtasi niin kokonaan elämisen\ntoivo, etteivät tältä suurelta sielun toiminnalta raskineet hetkeä\neikä ajatustakaan ryöstää. Ja elämisen halu piti heidät hengissä,\ntylsän välinpitämättöminä ja kestävinä, tuulen ja pakkasen yhtä\nankarasti heitä ahdistellessa; mustan, tähtisen taivaankuvun hiljaa\nkiertyessä laivan päällä, joka ajelehti, kuljettaen matkassaan heidän\nkärsivällisyytensä ja kärsimyksensä meren myrskyisen yksinäisyyden\nhalki.\n\nToisiinsa kiinni sulloutuneina he kuvittelivat olevansa\nperin yksinäisiä. He kuulivat vuoroin pitkäveteistä äänekästä ulinaa,\nja vuoroin kärsivät syvän hiljaisuuden vallitessa olemassaolon tuskaa\npitkän pitkinä tunteina. Yön kolkkoudessa he näkivät päivänpaistetta,\ntunsivat lämpöä ja samassa säpsähtäen ajattelivat, ettei aurinko enää\nmilloinkaan nousisi viluista maailmaa lämmittämään. Toiset kuulivat\nnaurua, kuuntelivat lauluja; korkokannen päässä olevat taas erottivat\näänekästä huutoa ja ihmettelivät, kun silmänsä avattuaan yhä sitä\nkuulivat, vaikkakin kovin heikkona ja kaukaisena. Puosu sanoi: \"Mutta\nkokkihan siellä keulasta päin huutaa, luulemma.\" Tuskin hän itsekään\nsanojaan uskoi tai ääntään tunsi. Kului pitkä aika, ennen kuin seuraava\nmies hänen vieressään näytti elonmerkkejä. Tämä silloin pukkasi\nnaapureitaan sanoen: \"Kokki huutelee!\" Useat eivät tajunneet, toisia\nei asia liikuttanut; perempänä oleva suuri enemmistö ei uskonut. Mutta\npuosu ja eräs miehistä olivat kyllin rohkeita kömpiäkseen keulaan päin\nottamaan selvää asiasta. Tuntui, kuin he olisivat lähteneet jo monta\ntuntia sitten, ja pian he unohtuivat. Silloin miehet, jotka jo olivat\nheittäytyneet toivottomuuden valtaan, saivat äkkiä halun tehdä pahaa.\nHe muokkasivat toisiaan nyrkeillä. He iskivät näkemättään kaikkea\npehmeätä mikä sattui olemaan lähellä ja kuiskasivat kiihtyneesti\näärimmäisin ponnistuksin: — \"Saadaan kuumaa kahvia, pojat... Puosu\ntuo...\" — \"Älä!... Missä?\" — \"Tulossa on. Kokki keitti.\" James Wait\nhuokasi. Donkin hapuili hurjasti, välittämättä ketä ja mihin potki,\nja huolissaan siitä, etteivät vain päälliköt mitään saisi. Sitä\ntuotiin kannulla, ja miehet joivat sitä vuoroin. Se oli kuumaa, ja\nsamalla kun se poltti rakoille ahnehtivan suulaen, tuntui se vieläkin\nuskomattomalta.\nLuovuttaessaan kannun miehet sopersivat: \"Miten hän sen sai\nkeitetyksi?\" Toiset huutelivat heikosti: \"Kiitos!\" Hän oli saanut\nsen miten kuten toimeen. Perästäpäin Archie selitti, että kokki oli\ntehnyt ihmetyön. Ihmettelimme sitä kaikin pitkät ajat, ja se pysyi\nkulumattomana keskustelunaiheena matkan loppuun asti. Kun ilma\nkaunistui, kysyimme kokilta, miltä tuntui kun keittiön uuni oli\nylösalaisin. Päästyämme jälleen luoteissuuntaamme me tyyninä iltoina\nkysyimme, oliko hänen pitänyt seisoa päällään saadakseen jutun\nluonnistumaan. Arvailimme, että hän muka oli käyttänyt leipomalautaansa\nlauttana ja sillä seisten mukavasti uunia kohentanut; ja parhaamme\nmukaan salasimme suuren ihailumme hienon ja älykkään pilailun varjoon.\nHän vakuutti, ettei itsekään tietänyt, miten asia oikein tapahtui,\nmoitti huikentelevaisuuttamme, julisti juhlallisesti olleensa erikoisen\narmoitettu, kun oli saanut pelastaa meidän jumalattomat henkemme.\nEpäilemättä hän olikin oikeassa, mutta hänen ei olisi pitänyt olla niin\nloukkaavan varma asiastaan — hänen ei olisi pitänyt niin usein viitata\nsiihen, että meidän olisi käynyt huonosti, jos ei olisi ollut häntä,\nansiokasta ja puhdasta, vastaanottamassa tämän armotyön suorittamista\nvarten tarvittavaa intoa ja voimaa. Jos pelastumisemme olisi johtunut\nhänen hurjapäisyydestään ja ketteryydestään, olisimme ajanpitkään\nmukautuneet asiaan; mutta myöntää olevamme pelastumisestamme\nkiitollisuuden velassa vain lähimmäisemme hyveellisyydelle ja\npyhyydelle oli meistä yhtä vaikea kuin kenestä muusta hyvänsä.\nIhmiskunnan monien hyväntekijäin tavoin kokkikin käsitti tekonsa kovin\nvakavalta kannalta ja korjasi palkintona epäkunnioituksen. Emme silti\nkiittämättömiä olleet. Hän pysyi sankarina. Hänen\nsanansa — elämänsä merkkisanat — kävivät aivan sananparreksi miesten\nsuussa kuten valloittajien ja viisaiden sanat. Aina kun joku meistä\nmyöhemmin joutui ymmälle jotakin yrittäessään, ja toiset kehoittivat\nluopumaan koko yrityksestä, ilmoitti tämä päätöksensä kestää ja\nonnistua sanoilla: \"Niin kauan kuin laiva kelluu, niin kauan minä\nkeitän!\"\n\nKuuma juoma auttoi meidät aamunkoiton edellä käyvän kylmän kolkkojen\ntuntien läpi. Taivaanrannan läheinen taivas kävi vienon punaisen ja\nkeltaisen väriseksi harvinaisen kotilonkuoren sisäpinnan tavoin. Ja\nylempänä, missä se helmiäisen heleänä hehkui, näkyi musta pilven\nlonkare, aivan kuin huikaisevan kirkkaaseen kultakehykseen pantu,\njäljelle jäänyt yön jäte. Valonsäteet tanssivat aaltojen harjoilla.\nMiesten silmät kääntyivät itään päin. Auringonpaiste valaisi heidän\nväsyneet kasvonsa. He näyttivät heittäytyvän uupumuksensa valtaan,\nikäänkuin olisivat ilopäiviksi luopuneet työnteosta. Kuurana kimalteli\nkuivunut suola Singletonin mustalla öljypuvulla. Hän piteli lujasti\nperäsimen rattaasta, silmät suurina ja elottomina. Kapteeni Allistoun\ntuijotti silmää räpäyttämättä nousevaan aurinkoon. Hänen huulensa\nliikkuivat, avautuivat ensi kerran kahteenkymmeneenneljään tuntiin, ja\nraikkaalla, lujalla äänellä hän huusi: \"Laiva myötätuuleen!\"\n\nTerävät komentosanat saivat säpsähtämään kaikki nuo turtuneet miehet\naivan kuin olisi heihin sattunut äkillinen ruoskanisku. Sitten he\npaikaltaan hievahtamatta tottumuksen voimasta, tuskin kuuluvasti\nmutisten, toistivat komennon. Kapteeni Allistoun katsahti miehiinsä,\nja monet heistä yrittivät sormillaan haparoiden ja toivottomin elein\nirroittautua siteistään. Hän uudisti kärsimättömänä käskynsä: \"Laiva myötätuuleen. No, hra Baker, pankaa miehet\nliikkeelle. Mikä heitä vaivaa?\" — \"Laiva myötätuuleen. Kuuletteko\nsiellä?\" — \"Laiva myötätuuleen!\" huusi puosu äkkiä jyrisevällä\näänellä. Hänen äänensä tuntui aivan kuin murtavan kuolinlumouksen.\nMiehet rupesivat liikahtelemaan ja ryömimään. \"Keulatankoharuspurje\nvikkelästi ylös\", sanoi päällikkö hyvin kuuluvasti. \"Ellette saa sitä\nseisoen tehdyksi, niin on teidän tehtävä se pitkällänne — sen pituinen\nse. Kiirehtikää!\" — \"Tulkaa miehet! Annetaan laivaraiskan yrittää\",\nkehoitti puosu. — \"Niinpä niin, laiva myötätuuleen!\" huusivat\nvärähtelevät äänet. Kanssin miehet valmistausivat vastahakoisina\nmatkaan. Hra Baker hyökkäsi edellä, nelinryöniin öhkien, tietä\nnäyttämään, ja he seurasivat häntä korkokannen reunan yli. Toiset\njäivät hievahtamatta paikoilleen, mielessään ilkeästi toivoen, ettei\nheidän tarvitsisi liikkua paikaltaan ennen kuin tulivat pelastetuiksi\ntai hukkuivat rauhassa.\n\nJonkin ajan kuluttua he näkyivät ilmestyvän\nkeulakannen etuosaan yksitellen, vaarallisissa asennoissa; kaidepuista\nriippumassa; ankkurien yli kömpimässä; ankkuripelin poikkipuuta\nsyleilemässä tai ankkuriranaa halaamassa. He rehkivät taukoamatta,\nheiluttivat käsivarsiaan, polvistuivat, laskeusivat pitkäkseen\nkannelle, ponnistausivat pystyyn ja tuntuivat kaikin voimin yrittävän\npäästä putoamaan partaan yli mereen. Äkkiä pieni, valkea kankaankappale\nlepatti heidän keskellään, kasvoi suuremmaksi, piesten ilmaa. Sen\nkapea pää kohosi nykäyksittäin — ja vihdoin se levisi pullistuneena\nja kolmikulmaisena auringonpaisteessa. — \"He saivat sen nousemaan!\"\nhuusivat perässä olevat miehet. Kapteeni Allistoun irroitti köyden\nranteestaan ja vyöryi suinpäin\nsuojan puolelle. Hänen nähtiin nakkelevan isonmaston suojanpuolen\nahtimia vaarnoistaan aaltojen roiskiessa vettä hänen päälleen. —\n\"Isot raa'at poikittain!\" hän sieltä huusi meille, jotka kummastellen\nkatselimme hänen hommiaan. Epäröimme lähteä liikkeelle. \"Isot ahtimet,\nkuuletteko. Hilatkaa, hilatkaa toki! Maatkaa selällänne ja hilatkaa!\"\nhän kirkui itse puoliksi veden vallassa. Emme uskoneet pystyvämme\nisoja raakoja liikuttamaan, mutta ne, jotka olivat parhaissa voimissa\nja vähimmän masentuneet, kokivat noudattaa käskyä. Toiset auttoivat\nhaluttomina. Singletonin silmät välähtivät, kun hän tarrasi uuden\notteen nappuloista. Kapteeni Allistoun kompuroi takaisin tuulen\npuolelle. — \"Hilatkaa, miehet! Yrittäkää saada ne liikkumaan!\nHilatkaa laivalle avuksi.\" Hänen tylyt kasvonsa näyttivät kiihtyneiltä\nja raivoisilta. \"Joko se alkaa kääntyä, Singleton?\" hän huusi. —\n\"Ei vielä vähääkään, herra\", vaakkui vanha merikarhu kauhistuttavan\nkäheällä äänellä. — \"Valvokaa peräsintä, Singleton\", mutisi kapteeni.\n\"Hilatkaa miehet! Eikö teillä ole voimaa enempää kuin hiirellä?\nHilatkaa toki sen verran, että suolanne ansaitsette.\" Selällään viruva\nhra Creighton, ajettuneine jalkoineen ja liidunvalkeine kasvoineen,\nvilkutti silmiään; hänen sinertävät huulensa nykähtelivät. Tässä\nhurjassa kilvoittelussa miehet kaappasivat kiinni hänestä, ryömivät\nhänen loukkaantuneen jalkansa yli, nojasivat polvillaan hänen\nrintaansa. Hän pysyi aivan ääneti, purren hammasta huokausta tai\nvalitusta päästämättä. Päällikön into, tuon hiljaisen miehen huudot,\nkiihoittivat meitä. Me hilasimme ja riipuimme oikein joukolla köydestä.\nKuulimme hänen sanovan äkäisesti Donkinille, joka kurjassa kunnossa\nloikoi mahallaan: \"Jollette tartu ahtimeen, niin isken kallonne halki tällä kiinnitysnappulalla\", ja tuo\nihmisten vääryyden uhri vikisi raukkamaisesti ja hävyttömästi: \"Nytkö\naiotte meidät murhata\", tarttuen äkkiä epätoivon vimmalla köyteen.\nMiehet huokasivat, huusivat, hoilasivat merkityksettömiä sanoja,\nvoivottelivat. Raa'at liikkuivat, kääntyivät hitaasti poikkipäin\ntuuleen, joka humisi äänekkäästi raa'annokissa. — \"Jo kääntyy,\nkapteeni\", huusi Singleton, \"juuri lähti.\" — \"Kietaiskaapa ahdin\nkiinnitysnappulaan. Kietaiskaa kiinni!\" huusi kapteeni. Hra Creighton,\njoka oli melkein läkähtymäisillään ja liikkumaan kykenemätön, rynnisti\nrajusti, ja hänen onnistui vasemmalla kädellään kiristää köysi kiinni.\n— \"Selvä on!\" huusi joku. Hän sulki silmänsä aivan kuin olisi ollut\npyörtymäisillään, ja yhtenä rykelmänä ahtimen kimpussa häärien me\nkatselimme kauhistuneina mitä laiva nyt tekisi.\n\nSe kääntyi hitaasti aivan kuin sekin kuljettamiensa miesten tavoin\nolisi ollut väsynyt ja masentunut. Se laski vähitellen alemmas ja sai\nmeidät pidättämään henkeämme niin, että olimme aivan tukehtua, ja kun\nse oli kääntynyt niin paljon, että tuuli tuli perähangan takaa, se\nalkoi saada vauhtia ja saattoi meidät levottomiksi. Oli kammottava\nnähdä, kun se melkein kyljellään maaten rupesi liikkumaan eteenpäin\nraahaten upoksissa olevaa parrastaan veden läpi. Takilan silmäkiekot\nkirnusivat tyrskyävää merta. Kannen alapuoli oli täynnä hurjia\nkurimuksia ja vesipyörteitä; ja pitkä alaparras välähytteli silloin\ntällöin mustaa lumivalkoisessa vaahtokentässä. Tuuli ulisi kimeästi\nmastoissa ja raaoissa; ja aina kun laiva vähänkään vaappui, uskoimme\nsen soluvan kyljittäin meren pohjaan altamme. Kun se ensimmäisen kerran\nselvästi yritti ponnistautua pystyyn, rohkaisimme sitä heikosti ja epäsointuisesti hoilaten. Suuri aalto\nsaavutti meidät perästä päin ja uhkaili meitä hetken aikaa\nkuohupäisenä; sitten se syöksyi jyskyen peräkuvun alle ja levisi\nmolemmille puolille laajaksi laukeavaksi vaahtoiluksi. Sen rajun\nkohinan läpi kuulimme Singletonin vaakkuvan: \"Se tottelee peräsintä!\"\nHän oli nyt asettanut molemmat jalkansa tanakasti ristikolle, ja\nratas pyöri nopeasti aina kun hän höllensi otettaan. — \"Kääntäkää\nniin, että tuuli tulee vasemman perähangan puolelta ja vakaannuttakaa\nkulku!\" huusi päällikkö, kompuroiden pystyyn, ensimmäisenä koko maassa\npitkänään lojuvasta miesjoukostamme. Jotkut kiljuivat kiihtyneinä: \"Se\nnousee!\" Kaukana keulassa nähtiin hra Baker ja kolme muuta pystyinä\nja tummina varjoina kirkasta taivasta vasten, nostellen käsiään ja\nsuut ammollaan, kuin olisivat huutaneet yhdestä suusta. Laiva vapisi,\nyrittäen nostaa parrastaan, painui takaisin, tuntui hervottomasti\nvaipuen aikovan luopua yrityksestään ja heilahti äkkiarvaamattomalla\ntempauksella tuulen puolelle, aivan kuin olisi kiskoutunut vapaaksi\nkuoleman kourista. Koko se suunnaton vesimäärä, minkä se kannellaan\nnosti, viskautui yntänään oikealle puolelle. Kuului kovaa ryskettä.\nRautaluukut murtuivat auki ja jymisivät helisten. Vesi kohosi oikean\npartaan yli kohisten kuin padon yli syöksyvä tulva. Kannella oleva vesi\nja laivan molemmin puolin olevat aallot sekaantuivat keskenään korvia\nhuumaavaksi pauhuksi. Laiva heilui hirveästi. Me nousimme pystyyn ja\nheittelehdimme avuttomasti puolelta toiselle. Edestakaisin vierivät\nmiehet huutelivat: \"Nyt sitä mennään!\" — \"Kyllä se kestää!\" Korkean\naallon harjalla laiva hetken aikaa kulki veden mukana purskuttaen\nvaltavia vesivirtoja kaikista raoista\nja rei’istä. Alihangan ahtimet, jotka vesi oli irroittanut\nnappuloistaan, kaikki keulamaston raskaat raa'at, heittelehtivät\nkauhistuttavalla nopeudella puolelta toiselle aina kun laiva heilahti.\nKeulassa olevien miesten saattoi nähdä kompuroivan sinne tänne\ntähystellen pelokkaasti heidän päänsä päällä kieppuvia suunnattoman\nsuuria raakoja. Purjekankaan riekaleet ja katkenneet köydenpäät\nheiluivat tuulessa kuin hiushapset ikään. Läpi kirkkaan päivänpaisteen,\nyli aaltojen tyrskyävän melskeen ja hälinän, laiva syöksyi umpimähkään,\nsekamelskaisena ja suinpäin, aivan kuin olisi paennut henkensä\nkaupalla; ja korkokannella me pyörimme, hoipertelimme sinne tänne\nsekapäisinä ja meluavina. Puhuimme kaikki yhtaikaa hiljaa lörpötellen.\nMe näytimme sairailta, mutta eleemme olivat mielipuolen. Silmät\nloistivat suurina ja kuvattomina hymyilevissä laihoissa kasvoissa,\njoihin näytti ripotellun liitujauhoa. Poljimme jalkaa, taputimme\nkäsiämme ja kykenimme mielestämme hyppäämään ja tekemään mitä hyvänsä;\nmutta todellisuudessa tuskin kykenimme pystyssä seisomaan. Kapteeni\nAllistoun viittoili jäykkänä ja hintelänä hurjasti korkokannelta hra\nBakerille: \"Kiinnittäkää nuo keularaa'at! Kiinnittäkää ne niin hyvin\nkuin voitte!\" Isolla kannella miehet, hänen huudoistaan kiihtyneinä,\nhyökkäsivät vedessä polskien tarkoituksettomasti sinne tänne, vaahdon\npärskyessä heille vyötäisiin asti. Itsekseen, kaukana perällä, yksin\nperäsintä hoitamassa, ukko Singleton oli tahallaan tukkinut valkean\npartansa kiiltävän takkinsa ylimmän napin alle. Aaltojen hälinän\nja temmellyksen päällä heiluen, laivan murjoutuneen ruhon kaikessa\npituudessaan silmiensä edessä vaaruen kiitäessä eteenpäin, hän seisoi\njäykkänä ja äänettömänä, kaikkien unhoittamana, silmät tarkkaavina. Hänen pystyn vartalonsa edessä vain molemmat\nkäsivartensa liikkuivat äkillisellä ja nopealla valmiudella, vuoroin\npidättääkseen, vuoroin kiihdyttääkseen ohjausrattaan nappuloiden nopeaa\npyörintää. Hän ohjasi laivaa huolellisesti.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMiehille, joille kuolematon meri on ylenkatseellisessa armossaan\nsuonut lykkäystä, se oikeamielisenä suo heidän asemassaan hyödyllisen\nmahdollisuuden työntekoon. Armeliaisuutensa täydellisessä viisaudessa\nse estää heitä rauhassa mietiskelemästä olemassaolon sekavuutta ja\nkitkeryyttä, jotteivät he muistaisi ja ehkä vähäksyisi palkkiotansa,\nsitä elähdyttävän katkeruuden maljaa, jota he niin usein ovat\nmaistaneet ja joka niin usein on tempaistu heidän jäykistyviltä, mutta\nyhä vastahakoisilta huuliltaan. Heidän täytyy alati sopeuttaa elämänsä\nikuisen säälin mukaan, joka säätää, että raatamisen täytyy olla\nraskasta ja taukoamatonta, päivännoususta päivänlaskuun, päivänlaskusta\npäivännousuun, kunnes päivien ja öiden rasittavan sarjan pyyhkii\npois työn ja vaivan valtava hiljaisuus, synkeiden, unohtavaisten ja\nsitkeiden ihmisten mykkä pelko ja mykkä rohkeus.\n\nKun kapteeni ja hra Baker sattuivat vastatusten, tuijottivat he hetken\ntoisiinsa yhtä tiukkaan ja yhtä hämmästyneen näköisinä kuin olisivat\nkohdanneet toisensa monen rasittavan vuoden kuluttua. Äänet olivat\npainuksissa, ja he kuiskailivat vimmatusti toisilleen. — \"Uupuuko\nketään?\" kysyi kapteeni Allistoun. — \"Ei. Kaikki tallella.\" — \"Ketään\nloukkaantunut?\" — \"Vain toinen perämies.\" — \"Tulen heti katsomaan\nhäntä. Helpolla\npääsimme.\" — \"Helpolla\", äänteli hra Baker heikosti. Hän tarttui\nkaidepuihin ja hänen veristävät silmänsä pyörivät. Pieni, harmaa mies\nyritti saada aikaan äänen, joka olisi kehnoa mutinaa kuuluvampi, ja\ntuijotti kylmästi ja läpitunkevasti perämieheensä. — \"Levittäkää\npurjeita tuuleen\", hän sanoi puhuen käskevästi ja napsauttaen\npäättävästi ohuita huuliaan. \"Levittäkää purjeita niin pian kuin\nmahdollista. Meillä on myötätuuli. Heti, herra! Älkää antako miehille\naikaa tulla tuntoihinsa. He käyvät silloin lopen uupuneiksi ja\nkankeiksi, emmekä ikinä... Meidän pitää päästä eteenpäin nyt...\"\nLaivan raju vaaruminen pani hänet hoipertelemaan; kaidepuut sukelsivat\nkimaltelevaan, kihisevään veteen. Hän sai kiinni vantista, viskausi\navuttomasti perämiestä vasten. \"... nyt kun meillä vihdoin on\nmyötätuuli... Levittäkää... purjeita.\" Hänen päänsä hoippui puolelta\ntoiselle. Hänen silmäluomensa rupesivat räpyttämään nopeasti. \"Ja\npumput — pumput, hra Baker.\" Hän tirkisteli aivan kuin nuo kasvot\ntuossa jalan päässä olisivat olleet puolen mailin takana. \"Pitäkää\nmiehet hommassa... että päästään eteenpäin\", hän mutisi väsyneesti\nkuin torkahtava ihminen. Samassa hän ravisti itsensä hereille. \"Ei\nsaa seisoa paikallaan. Se ei käy\", hän sanoi yrittäen väkinäisesti\nhymyillä. Hän hellitti otteensa, ja kun laiva samassa sukelsi, juoksi\nhän tahtomattaan lyhykäisin askelin perälle päin, kunnes töytäisi päin\nkompassin jalustaa. Pidellen siitä kiinni hän töllisteli tylsästi\nylös Singletoniin, joka häntä huomaamatta tähysteli tarkkaavasti\nhalkaisijatangon nokkaa. — \"Ohjauslaitteet toimivat?\" hän kysyi.\nVanhan merimiehen kurkusta kuului korinaa, aivan kuin olisivat sanat\nsiellä ensin keskenään ratisseet, ennen kuin tulivat kuuluville. — \"Se tottelee peräsintä... kuin pikkuvene\",\nhän vihdoin sanoi hellän käheästi, katsahtamatta vilaukseltakaan\npäällikköön — sitten, tarkkaavana, kiepautti ohjausrattaan alas,\npysäytti, kiepautti takaisin taas. Kapteeni Allistoun kiskoi\nitsensä irti kompassin jalustan turvista ja rupesi astelemaan\npitkin korkokantta heiluen ja hoiperrellen sinne tänne tasapainoa\ntavoitellessaan...\n\nKalisevat pumpuntangot survoivat tiheässä tahdissa, vauhtipyörien\npyöriessä tasaisesti, hyvää vauhtia, isonmaston juurella, viskellen\nedestakaisin kahta pumpunvarsista kiinni pitelevää, voimatonta\nmiesjoukkoa. Timperi, joka aina välillä peilasi pumpun, huusi\nkoneellisesti: \"Parantakaa pojat! Heilukaa vain!\" Hra Baker ei\nkyennyt puhumaan, mutta kylläkin huutamaan; ja hänen haukkumisensa\närsyttäminä miehet hoitelivat köysiä, levittivät uusia purjeita; ja\nvaikk'eivät uskoneet pystyvänsä liikkumaankaan, kuljettivat he painavia\npylpyröitä mastoon?- tiukensivat nuoria. Hoiperrellen ja epätoivoisesti\nponnistellen he kapusivat ylös. Heitä huimasi käsiä vaihtaessaan ja\nhaparoiden raa'alle astuessaan tai epätoivon vimmalla tarttuessaan\nensimmäiseen käsillä olevaan köyteen. Se seikka, että he hädin tuskin\npelastuivat putoamasta, ei häirinnyt heidän sydämensä hidasta sykintää;\nsyvällä heidän allaan kuohuvien aaltojen pauhu kuului yhtenäisenä ja\njatkuvana kuin olisi se ollut toisesta maailmasta tulevaa epäselvää\nhuminaa, tuuli sai heidän silmänsä vettä vuotamaan ja yritti rajuilla\npuuskillaan kiskoa heidät irti epävarmoista asemistaan. Kasvot vettä\nvaluen ja hiukset tuulessa liehuen he heiluivat ylös ja alas taivaan ja\naaltojen välillä, kiipeillen raa'annokkien yli, ryömien jalkanuorilla;\nkietaisten käsivartensa raa'an kannikkeiden ympäri saadakseen kätensä\nvapaiksi, tai seisten pystyssä tueköysiin nojaten. Heidän ajatuksensa\nharhailivat epämääräisinä levontoiveen ja elämisentoiveen välimailla,\nsamalla kuin heidän kangistuneet sormensa haparoiden irroittivat\nnokkaköytteitä, hapuilivat puukkoa tai pitelivät lujasti kiinni\nkestääkseen purjeiden rajuja iskuja. He tuijottivat villeinä toinen\ntoisiinsa, viittoilivat hurjasti toisella kädellään samalla kuin\ntoisessa pitelivät elämäänsä, katsoivat alas veden vallassa olevaan\nkannen kaistaleeseen, huusivat alihangan puolelle: \"Hellittäkää!\"...\n\"Tiukentakaa!\"... \"Kiinni nyt!\" Heidän huulensa liikkuivat, heidän\nsilmissään välähti raivo ja kiihko tulla ymmärretyksi, mutta\ntuuli viskasi heidän sanansa kuulumattomina levottomaan mereen.\nSietämättömässä ja loppumattomassa jännityksessä he työskentelivät\naivan kuin miehet, jotka armoton uni on pakottanut toimimaan\ntulikuumassa tai jääkylmässä ympäristössä. Heidän oli vuoroin\nkuuma olla, vuoroin värisivät kylmästä. Silmiä kirveli kuin\ntulipalosta tulevassa savussa; heidän päänsä tuntuivat olevan aivan\npakahtumaisillaan, joka kerta kuin huusivat. Tuntui kuin olisivat kovat\nsormet pidelleet heitä kurkusta. Joka kerta kuin laiva keikahti heistä\ntuntui, että nyt on pakko hellittää! Nyt täältä kaikki varisemme,\n— ja mastossa hajallaan ollen he huutelivat hurjina: \"Huomio —\nköydestä kiinni.\"... \"Reivi selvä.\"... \"Kääntäkää sitä pylpyrää...\" He\nnyökkäilivät epätoivoisesti; pudistivat päätänsä raivoissaan: \"Ei! Ei!\nAlhaalta ylöspäin.\" Näytti aivan kuin olisivat he verisesti vihanneet\ntoisiaan. Halu päästä erilleen kaikesta tästä kalvoi heidän rintaansa,\nja halu suorittaa hyvin kaikki tehtävät tuntui polttavalta tuskalta. He\nkirosivat kohtaloaan, halveksivat elämäänsä ja tuhlasivat voimiaan toisilleen\nvihoittelemalla. Purjemies, kalju pää paljaana, hääri kuumeisella\nkiireellä, unohtaen tuttavuutensa moniin amiraaleihin. Puosu,\nkiivetessään mastoon puikkoineen ja merimieslankakimppuineen, tai\nraa'alla polvistuessaan ja valmiina ryhtymään käsiksi kukonjalkaan,\nnäki hetkellisesti ohimeneviä näkyjä maalaiskylästä, vanhasta\neukostaan ja pojistaan. Hra Baker, joka oli kovin heikoissa voimissa,\nhoiperteli sinne tänne, öhkien ja lannistumattomana, kuin olisi hän\nollut terästä. Hän väijyi mastosta alastulevia raskaasti huohottavia\nmiehiä. Hän komensi, rohkaisi, nuhteli. \"No sitten — ison märssyn\nkimppuun nyt! Mitä siellä seisoa töllistelette!\" — \"Eikö meille anneta\nollenkaan lepoa?\" mutistiin hänen lähellään. Hän kiepsahti rajusti\npäin, mieli masentuneena. — \"Ei! Levosta ei puhettakaan, ennen kuin\ntyö on suoritettu. Ponnistakaa kunnes tuuperrutte. Sitä vartenhan\ntäällä olette.\" Kumarassa oleva merimies hänen vierellään naurahti.\n— \"Ponnista kunnes kuolet\", hän katkerasti korisi, sylkäisi sitten\nleveään kouraansa, heilautti kätensä korkealle ja tarttuen köyteen niin\nylhäältä kuin yletti päästi kuuluville surunvoittoisen, valittavan\nyhteisvetohoilauksen. Peräkannelle syöksyi valtainen aalto ja viskasi\nkoko miesjoukon sätkytellen suojanpuolelle. Lakkeja ja puukankia\nuiskenteli veden pinnalla. Nyrkkiin puristuneita käsiä, potkivia\nkoipia, vettä sylkeviä naamoja pisti esiin valkoisena kuohuvasta\nvedestä. Hra Baker, joka oli viskautunut alas toisten mukana, kiljui:\n\"Älkää hellittäkö siitä köydestä! Pidelkää kiinni siitä, lujasti!\" Ja\nvaikka tuo raju heitto oli kolhinut miesten paikat helliksi, eivät he\nsittenkään siitä hellittäneet, aivan kuin olisi siitä riippunut heidän elämänsä onni. Laiva kiiti eteenpäin, rajusti vaaruen,\nja korkealle kohoavat aallon harjat vilahtivat valkopäisinä\nkummaltakin puolelta ohi. Pumput saatiin tyhjiksi. Ahtimet pujotettiin\npylpyröihinsä. Kaikki kolme märssypurjetta ja keulapurje saatiin\nlevitetyiksi. Laiva syöksyi nopeammin vetten halki, jättäen jälkeensä\nkiitävät aallot. Takaa kuului kaukaisten aaltojen uhkaava ärjyntä —\ntäyttäen ilman hirveällä värinällä. Ja hävityksen vallassa, murjottuna\nja haavoittuneena se kulki vaahdoten pohjoista kohti, aivan kuin\nkorkean pyrkimyksensä innoittamana...\n\nKanssi oli märkää hävityksen kauhistusta. Happamin naamoin he\nkatselivat asumustaan. Se oli limainen ja vettä tippuva; se kumisi\nonttona tuulessa, ja siellä virui muodottomia jäännöksiä, niinkuin\npuolittain veden vallassa olevassa rantakallioluolassa. Monet olivat\nmenettäneet kaiken maallisen omaisuutensa, mutta oikeanpuolen vartion\nmiehistä useimmilla oli arkkunsa tallella; hienoja vesivirtoja\nniistä kuitenkin virtaili. Vuoteet olivat läpimärät; lattialla\nlevällään olevia, johonkin naulaan tarttuneita ja siten pelastuneita\nvuodepeitteitä tallattiin jalkoihin. He kiskoivat märkiä rääsyjä\npahanhajuisista loukoista ja väännettyään veden niistä tunsivat omansa.\nToiset hymyilivät jäykästi. Toiset tuijottivat ympärilleen tylsinä\nja sanattomina. Kuului ilonhuudahduksia vanhojen liivien löytymisen\njohdosta, ja surullisia murahteluja, kun mustien, murskautuneiden\nvuodelautojen joukosta löytyi muodottomia tavaranjäännöksiä. Toinen\nlampuista tavattiin ruhjoutuneena kokkapuun alta. Charley vaikeroi\nhiljaa itsekseen. Knowles kompuroi sinne tänne, nuuskien ja tutkien\npimeitä paikkoja, löytääkseen pelastunutta tavaraa. Hän kaatoi likavettä muutamasta saappaasta ja koetti löytää sille omistajaa. Ne,\njoita suuret menetyksensä masensivat, istuivat keulasopen luukulla,\nkyynärpäät polviin ja nyrkit poskiin nojaten, välittämättä kohottaa\nkatsettaan. Hän työnsi sen heidän nenänsä alle. \"Tässä on hyvä saapas.\nOnko sinun?\" He ärähtivät: \"Ei — lähde kävelemään.\" Muuan tiuskasi:\n\"Vie se hornan kattilaan siitä.\" Hän tuntui aivan hämmästyvän. \"Mitä?\nSehän on hyvä saapas\", mutta kun hän samassa muisti, että itse oli\nmenettänyt joka rievun vaatteistaan, viskasi hän löytönsä menemään\nja rupesi kiroamaan. Himmeässä valaistuksessa sadattelevat äänet\nkajahtelivat. Tuli sisään mies, antaen kättensä vaipua alas, seisoi\nliikahtamatta ovensuussa ja hoki: \"Onpa täällä helkkarin siivo! Onpa\ntäällä helkkarin siivo!\" Jotkut penkoivat veden vallassa olevista\narkuistaan tupakkaa. He hengittivät syvään, huusivat pää alhaalla:\n\"Katsopa, Jack, tuotakin!...\" — \"Katso, Sam! Pyhävaatteet aivan\npilalla.\" Eräs miehistä kiroili vedet silmissä nostaessaan ilmaan\nvettä valuvia housujaan. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen.\nKissa ilmestyi jostakin. Sitä juhlittiin. He sieppasivat sen toinen\ntoiseltaan ja silittelivät sitä hyväilynimiä mutisten. He arvailivat,\nmissä se oli ollut \"sään pidossa\" ja kiistelivät asiasta. Syntyi\nkinasteleva väittely. Kaksi miestä tuli huoneeseen tuoden muassaan\nsangollisen juomavettä, ja kaikki kokoontuivat sen ympäri; mutta kolli\ntuli laihana ja naukuvana, karvat pystyssä likelle ja sai ensiksi\njuoda. Pari miestä lähti perälaivalta noutamaan öljyä ja laivakorppuja.\n\nSitten miehet vuoroin siivoilivat lattiaa ja nakersivat välillä kovaa\nleipää ja koettivat järjestää olojaan siedettäväksi. He nukkuivat\nsamassa vuoteessa. Järjestettiin\nsaappaiden ja öljypukujen käyttövuorot. He puhuttelivat toisiaan\n\"velihopeaksi\" ja \"hyväksi mieheksi\" iloisella äänensävyllä. Kuului\nystävällisiä läiskähdyksiä. Leikkipuheet lentelivät. Jotkut oikaisivat\nitsensä märälle kannelle ja nukkuivat käsivarret koukussa pään alla,\nja toiset tupakoivat, luukulla istuen. Heidän uupuneet kasvonsa\nhäämöittivät ohuen, sinisen usvan läpi, rauhoittuneina ja silmät\nsäkenöiden. Puosu pisti päänsä sisään oviaukosta. \"Vapauttakaa\nperänpitäjä, joku teistä\" — hän huusi kanssiin — \"on kuuden lasin\naika. Eikös jukoliste Singletonin ukko ole ollut siellä yhteen\nmenoon kolmekymmentä tuntia. Olettepa te hienoa joukkoa.\" Hän\npaiskasi oven kiinni taas. \"Perämiehen vartio on kannella\", virkkoi\njoku. \"Hei, Donkin, sinun on vuorosi!\" huusi kolme, neljä ääntä\nyht'aikaa. Hän oli ryöminyt tyhjään makuukopperoon ja makasi hiljaa\nmärjillä pohjalaudoilla. \"Donkin, sinulla on peränpitovuoro!\" Hän\nei äännähtänytkään. \"Donkin on kuollut\", irvisteli joku. \"No myykää\nsitten hänen hieno pukunsa\", huusi toinen. \"Donkin, jos et lähde\nperää pitämään, niin myyvät pukusi — kuuletko?\" ilkkui kolmas.\nKuului vaikerrusta hänen mustasta aukostaan. Hän valitti särkyä joka\njäsenessään, hän vikisi surkeasti. \"Ei häntä haluta\", huusi halveksiva\nääni, \"sinun vuorosi, Davies.\" Nuori merimies nousi pystyyn, kohauttaen\nolkapäitään. Donkin pisti päänsä esiin, ja kanssin kellertävässä\nvalaistuksessa hänen kasvonsa näyttivät nääntyneiltä ja aavemaisilta.\n\"Saat naulan tupakkaa\", hän vinkui lepyttävällä äänellä, \"kohta kun\nnoudan sitä perästä. Minä annan — totta vie...\" Davies viittasi\nkädellään myönnytykseksi, ja pää katosi. \"Minä menen\", hän sanoi,\n\"mutta sinä saat sen maksaa.\" Hän asteli hoiperrellen, mutta päättävästi\novelle. \"Niin minä maksankin\", vikisi Donkin, pistäen päänsä taas\nesille hänen lähtiessään. \"Niin minä maksankin — totta vie...\nnaulan... kolme shillinkiä on tavallinen hinta.\" Davies työnsi oven\nauki. \"Saat maksaa, minkä minä määrään... kun ilma kaunistuu\", hän\nhuusi olkansa yli. Eräs miehistä riisui vikkelästi märän öljytakkinsa\nja viskasi sen hänen päähänsä. \"Heh, Walesin-poika — siitä saat,\nsimpanssi!\" — \"Kiitos vain!\" hän pimeästä huusi äänellä, joka kaikui\nyli vyöryvän vetten pauhun. Kuului, kun hän saapasteli vedessä;\nsuuri aalto vyöryi ryskyen laivaan. \"Hän sai jo kylpynsä\", virkkoi\njuronaamainen pikihousu. \"Sai, sai!\" murisivat toiset. Pitkän\näänettömyyden jälkeen Wamibo alkoi pitää omituista ääntelyä. \"Hei, mikä\nsinua vaivaa?\" sanoi joku äreästi. \"Hän sanoo, että hän kyllä olisi\nmennyt Davyn sijasta\", selitti Archie, joka tavallisesti toimi ryssän\ntulkkina. \"Sen kyllä uskon!\" huusivat monet. — \"Älä ole milläsikään,\nturkkilainen... Sinä vältät, jöröjukka... Vuoro kyllä tulee sinullekin\naikanaan... Saatatpa piankin rikastua.\" He vaikenivat äkkiä ja\nkäänsivät päänsä oveen päin. Singleton tuli sisään, astui pari askelta\nja seisoi sitten paikallaan hiljaa huojuen. Meri kohisi, syöksyi ärjyen\nkeulan ohitse ja kanssi vapisi, syvästi kumisten; lampun liekki lepatti\nja lamppu itse heilui kuin kellon heiluri. Hän tuijotti uneksivan\ntolkuttomasti, aivan kuin ei olisi kyennyt erottamaan liikkumattomia\nmiehiä heidän levottomista varjoistaan. Kuului kauhistunutta mutinaa:\n— \"Hei, hei.\"... \"Miltä nyt ulkona näyttää, Singleton?\" Luukulla\nistujat kohottivat ääntämättä katseensa, ja laivan lähinnä vanhin\nmerimies (he kaksi käsittivät hyvin toisensa, vaikka tuskin vaihtoivat\nkolmea sanaa päivässä)\nkatsahti ystäväänsä tarkkaavasti hetkisen, otti sitten savipiipun\nsuustaan ja tarjosi sen sanaa sanomatta ukolle. Singleton ojensi\nkätensä, mutta ei saanut siitä kiinni, vaan alkoi hoippua ja tuupertui\nsamassa silmilleen, kaatuen ryskeellä pitkäkseen kannelle. Miehet\nympärillä hätääntyivät. He tunkeutuivat liki, huutaen: \"Hän on aivan\nlopussa!\"... \"Kääntäkää selälleen!\"... \"Älkää tunkeko!\" Joukon\npelästyneitä silmiä katsellessa alas häneen, hän makasi selällään,\ntuijottaen ylöspäin sietämättömän jäykästi. Yleisen hämmingin\naiheuttamassa täydellisessä hiljaisuudessa hän virkkoi kolkolla\näänellä: \"Ei minua mikään vaivaa\", ja hapuili käsillään. Miehet\nauttoivat hänet pystyyn. Hän mutisi epätoivoisella äänellä: \"Alan\nkäydä vanhaksi... vanhaksi.\" — \"Tekö muka vanhaksi!\" huusi Belfast\nreippaasti, tilanteen käsittäen. Joka puolelta kannatettuna hän\nseisoi allapäin. \"Voitteko paremmin?\" kysyttiin. Hän tuijotti heihin\naltakulmain suurilla, mustilla silmillään, pitkä, tuuhea parta valkeana\nlevällään rinnalla. \"Vanha! Vanha!\" hän hoki alakuloisena. Toisten\navulla hän pääsi makuulokeroonsa. Siellä oli jokin pehmeä, limainen\nröykkiö, joka haisi samanlaiselta kuin matalan veden aikana näkyvissä\noleva mutainen veden pohja. Se oli hänen vedenuuttama olkivuoteensa.\nKouristuksentapaisesti ponnistaen hän viskausi sille, ja sieltä\nahtaasta pimennosta hänen kuultiin ärtyisenä murisevan kuin ärsytetty\nvillieläin luolassaan: \"Hieman puhaltelee... jopa nyt jotakin...\nen pysy pystyssä... vanha!\" Vihdoin hän nukahti. Hän hengitti\nraskaasti, pitkät merisaappaat jalassa, sadehattu päässään, ja hänen\nöljyvaatteensa kahisivat, kun hän syvästi huoahtaen käänsi kylkeä.\nMiehet keskustelivat hänestä osaaottavasti kuiskaillen.\n\"Tämä murtaa hänet.\"... \"Hevosen terveys.\"... \"Niin. Mutta eipä\nukko enää ole entisensä.\" Surullisesti muristen he heittivät hänet\nrauhaan. Mutta puolenyön aikaan hän ilmestyi toimeensa kannelle,\naivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja vastasi huudettaessa\nsurunvoittoisella äänellä: \"Täällä!\" Hän hautoi mietteitään enemmän\nkuin ennen, tutkimattoman äänettömänä ja surullisen näköisenä. Hän oli\njo vuosikausia kuullut itseään mainittavan \"vanhaksi Singletoniksi\",\nja oli rauhallisesti suostunut tähän nimitykseen, pitäen sitä\njonkinlaisena kunnioituksen osoituksena itselleen, taisteltuaan puolen\nvuosisataa meren suosiomieltä ja sen raivokkuutta vastaan. Hän ei ollut\nikinä tullut ajatelleeksi omaa itseään. Hän eli vahingoittumattomana,\naivan kuin olisi hän ollut hävittämätön, kiusausten ympäröimänä,\nmyrskyjen myllertäessä. Hän oli läähättänyt auringonpaisteessa,\nhytissyt pakkasessa; kärsinyt nälkää, janoa, irstailua, kestänyt\nmonet koetukset — tuntenut kaikki intohimot. Vanha! Hänestä tuntui,\nettä hän vihdoinkin oli murtunut. Ja miehen tavoin, joka on kavalasti\nsidottu nukkuessaan, hän heräsi laiminlyötyjen vuosien pitkän sarjan\nkahlehtimana. Hänen oli alettava oikopäätä kantaa koko elämänsä\ntaakkaa, ja hän tunsi sen melkeinpä ylittävän voimansa. Vanha! Hän\nliikutteli käsivarsiaan, pudisti päätään, tunnusteli jäseniään.\nKäymässä vanhaksi... entä sitten? Hän silmäili kuolematonta merta; hän\nnäki sen muuttumattomana, mustana ja kuohuvana, tähtien ikuisesti sitä\ntarkastellessa; hän kuuli sen kärsimättömästi kutsuvan itseään tuosta\narmottomasta laajuudesta, joka oli täynnä levottomuutta, melskettä\nja kauhua. Hän tarkasteli sitä kauas silmän kantamattomiin ja näki\nkidutetun ja sokean äärettömyyden, vaikeroivan ja raivoisan, joka vaati hänen sitkeän elämänsä joka ainoan\nhetken ja elämän päätyttyä tulisi vaatimaan orjansa kuluneen ruumiin.\n\nTuuli oli loppumassa. Se kääntyi nopeaan, muuttui kolkoksi kaakkoiseksi\nja kuoli kokonaan, työntäen laivaa komeasti pohjoiseen päin,\npasaatituulen iloiseen päivänpaisteeseen. Nopeakulkuisena ja valkeana\nse kiiti suoraa suuntaa kotiin päin, taivaan sinisenä kaartuessa\nsen ylitse ja sinisen meren levitessä sen ympärillä. Se kuljetti\nmukanaan Singletonin täydennetyn viisauden, Donkinin hempeämielisen\nherkkätuntoisuuden ja meidän kaikkien itserakkaan mielettömyyden.\nHyödyttömän sekamelskan tunnit olivat unohtuneet; noiden synkkien\nhetkien pelkoa ja sieluntuskaa ei milloinkaan muisteltu kauniiden\nilmojen hehkuvassa rauhallisuudessa. Mutta sittenkin tuntui siltä\nkuin olisi elämä alkanut aivan alusta, aivan kuin olisimme olleet\nkuolleina ja taas heränneet eloon. Matkan koko alkupuoli, Niemen\ntoisella puolella oleva Intian valtameri, oli aivan kuin usvan\npeitossa, ikäänkuin jonkin entisen olemassaolon lähtemätön aavistus.\nSe oli päättynyt — sitten seurasi tyhjiä hetkiä: jokin hämärä utukuva\n— sitten taas elimme! Singletonilla oli nyt haudottavanaan synkkä\ntotuus; hra Creightonilla oli vioittunut jalka; kokilla maine — ja\nhän käyttikin aivan häpeämättä tätä kunnostautumistaan hyväkseen.\nDonkin oli saanut uutta surun aihetta. Hän hoki myötäänsä: \"Hän\nsanoi, että hän murskaa minun kalloni — kuulitteko? Meidät murhataan\ntästäpuolin joka pikkuseikan vuoksi.\" Meistä rupesi vähitellen asia\ntuntumaan kammottavalta. Ja meillä oli suuret luulot itsestämme.\nKehuimme rohkeuttamme, pystyväisyyttämme, työtarmoamme. Muistelimme\nkunnioitettavia erikoistapauksia: alttiuttamme, lannistumatonta kestävyyttämme — ja\nolimme niistä ylpeät, aivan kuin omaehtoisesti olisimme niihin\nryhtyneet. Muistimme vaaran, jossa olimme olleet, ponnistuksemme\n— mutta pidimme sopivana olla muistamatta kauheaa pelkoamme.\nPanettelimme päälliköitämme — jotka eivät olleet tehneet mitään —\nja kuuntelimme Donkinin tenhosanoja. Hänen innostuksensa puolustaa\nmeidän oikeuksiamme, hänen omanvoitonpyytämätön huolehtimisensa meidän\narvokkuudestamme eivät vähääkään heikentyneet, vaikka me entiseen\ntapaan herjasimme häntä ja väheksyen katselimme häntä. Me halveksimme\nhäntä aivan määrättömästi — mutta emme voineet olla intomielin\nkuuntelematta tuon täysipainoisen taiteilijan puhetta. Hän kehui meitä\nhyviksi miehiksi — \"riivatun uljas joukko hyviä miehiä.\" Kiittikö\nmeitä siitä kukaan? Kuka välitti vähääkään niistä vääryyksistä,\njoita kärsimme? Emmekö eläneet \"koiran elämää kahden punnan kymmenen\nshillingin kuupalkalla\". Riittikö tuo kurja palkka mielestämme\nkorvaamaan hengenvaaraa, jossa elimme, ja vaatteittemme menetystä?\n\"Joka ainoa riepu on mennyt\", hän huusi. Hän sai meidät unohtamaan,\nettei hän ainakaan ollut mitään omaansa menettänyt. Nuoremmat miehet\nkuuntelivat ajatellen, että tämä Donkin on viekas kaveri, vaikkei\nhänessä tosin miestä ole minkään vertaa. Norjalaisia peloitti hänen\nrohkeutensa; Wamibo ei käsittänyt, ja vanhemmat merimiehet nyökäyttivät\nmiettivästi päätään, niin että ohuet kultarenkaat heidän lihavissa,\nkarvaisissa korvalehdissään kimaltelivat. Vakavat, ahavoituneet kasvot\nnojasivat aprikoiden tatuoituihin kyynärvarsiin. Suonikkaat, ruskeat\nkourat pitelivät kuhmuisissa sormissaan likaisen valkeita, suitsuavia\nsavipiippuja.\nHe kuuntelivat, tutkimattomina, leveäharteisina, kumarassa istuen ja\nankaran äänettöminä. Hän puhui tulisella kiihkolla, halveksittuna,\nmutta vastustamattomana. Hänen ihannoivan likainen puhetulvansa virtasi\nsameana vuona myrkytetystä lähteestä. Hänen pienet, välkehtivät\nsilmänsä tanssivat, kääntyen oikealle ja vasemmalle, tähyillen oliko\npäällysmiestä tulossa. Välistä hra Baker, mennessään keulajaluksia\ntarkastamaan, joutui jäykkänä saapastamaan äkkiä vaienneiden miesten\nohitse; tai nilkutti hra Creighton kantta pitkin, sileänaamaisena,\nnuorekkaana, entistään vakavampana, kirkkailla silmillään tiukasti\ntuijottaen lyhyeen äänettömyyteemme. Hänen mentyään ohi Donkin aloitti\nuudestaan, heittäen salamyhkäisiä syrjäsilmäyksiä. — \"Siinä meni\nyksi. Joku teistä sitoi hänet kiinni tuona päivänä. Oletteko saaneet\nkiitosta siitä? Eikö hän vain entistä pahemmin teitä kyyditä?...\nOlisitte antaneet hänen tipahtaa mereen... Mikäpä siinä? Vähemmän\nvaivaa olisi ollut. Mikäpä siinä?\" Hän lähestyi tuttavallisesti,\nkaikkosi kauemmas vaikuttavin elein; hän kuiskasi, huusi, heilutti\nkuihtuneita käsivarsiaan, jotka eivät olleet piipun vartta paksummat\n— ojensi laihaa kaulaansa — pärskytti sylkeä — katsoi karsaasti.\nHänen kiihkeäin puheidensa lomassa kuului tuulen hiljaista huountaa\nköysistössä; huomioonottamatta jätetty rauhallinen meri mutisi\nhiljaista, varoittavaa kuiskettaan laivan kupeilla. Inhosimme tuota\nkuvatusta, mutta emme pystyneet kieltämään hänen väitteittensä\nselkeää totuutta. Kaikki oli niin päivän selvää. Epäilemättä me\nolimme kunnon miehiä; kärsimyksemme olivat suuret ja palkkamme pieni.\nPonnistuksillamme me olimme pelastaneet laivan, mutta päällikölle siitä\nkunnia tulisi. Mitä hän oli tehnyt? me vain kysyimme. Donkin kysyi: \"Mitä hän olisi voinut tehdä ilman meitä?\"\nemmekä me pystyneet siihen vastaamaan. Meitä painosti maailman\nvääryys, meitä ihmetytti, miten olimme voineet elää niin kauan sen\ntaakan alla huomaamatta onnetonta tilaamme, meitä suututti kiusallinen\nepäluulo, että olimme olleet vailla arvostelukykyä. Donkin vakuutti\nmeille, että se johtui kokonaan \"meidän hyväntahtoisuudestamme\", mutta\nsellainen yksinkertainen viisastelu ei meitä kyennyt lohduttamaan.\nMeissä oli tarpeeksi miestä rohkeasti myöntämään itsellemme, että\nolimme henkisesti vajamittaisia; mutta siitä lähtien lakkasimme häntä\npotkimasta, nipistämästä nenästä, vahingossa kumoon työntämästä,\nmikä viime aikoina, Hyvän toivon niemen sivuutettuamme, oli ollut\njokapäiväistä huvitteluamme. Davies lakkasi puhumasta hänelle\närsyttävästi mustelmilla olevista silmistä ja litistyneistä nenistä.\nCharley, joka oli huomattavasti asettunut myrskyn jälkeen, ei enää\npilkkaillut häntä. Knowles teki hänelle kunnioittavasti ja taitavasti\nilmehtimällä sellaisia kysymyksiä kuin: \"Voisiko meillä sitten olla\nsamat sapuskat kuin perämiehilläkin? Voitaisiinko jäädä kaikki maihin\nsiihen asti, kunnes se meille myönnetään?\" Hän vastasi reippaasti ja\nhalveksivan varmasti; hän rehenteli vakuuttavasti vaatteissa, jotka\nolivat hänelle aivan liian väljät, aivan kuin hän olisi yrittänyt\npukeutua valepukuun. Ne olivat enimmäkseen Jimmyn vaatteita — vaikka\nhän kyllä kernaasti otti vastaan mitä hyvänsä ja keltä tahansa; mutta\nJimmy oli ainoa, jolla oli jotakin liikaa. Hän oli äärettömän ihastunut\nJimmyyn. Hän teeskenteli alituiseen Jimmyn pikku kopperossa, palvellen\nJimmyä hänen tarpeissansa, mukautuen hänen oikkuihinsa, alistuen hänen kärtyisään täsmällisyyteensä, usein\nnaurellen yhdessä hänen kanssaan. Häntä ei mikään pidättänyt\narmeliaisuustyöstänsä, käymästä sairaan luona, varsinkin jos kannella\noli jotakin raskasta hilattavaa. Hra Baker oli jo kahdesti lennättänyt\nhänet niskasta pois sieltä meidän sanomattomaksi häpeäksemme. Pitikö\nsitten sairas toveri heittää hoitoa vaille? Oliko oikein rääkätä\nmeitä syystä, että hoitelimme toveriamme? — \"Mitä?\" murahti hra\nBaker, kääntyen uhkaavasti kohden mutinaa, ja koko puoliympyrä astui\nyhtenä miehenä askeleen taaksepäin. \"Levittäkää märssysivupurje.\nVikkelästi mastoon, Donkin, kurenuoria lappamaan\", komensi perämies\njäykästi. \"Viekää purje mukana; avatkaa laskinnuora. Auttakaa toiset.\"\nKun sitten purje oli levitetty, poistui hän hitaasti perälaivalle\nja tarkasteli kompassia kauan aikaa, huolekkaana, mietteissään ja\nraskaasti hengittäen, aivan kuin laivaan tunkeutunut selittämätön\nnurjamielisyyden saasta olisi häntä tukahuttanut. \"Mitähän heillä\nnyt on tekeillä?\" hän ajatteli. \"En käsitä tätä loitolla pysymistä\nja mutinaa. Ja kuitenkin tämä on nykypäiväiseksi miehistöksi hyvä\nmiehistö.\" Miehet kannella vaihtoivat keskenään katkeria sanoja, joita\nheissä herätti mieletön suuttumus jotakin väärää ja korjaamatonta\nkohtaan, jota ei voinut kieltää ja joka kaikui heidän korvissaan\nvielä kauan senkin jälkeen kuin Donkin oli lakannut puhumasta. Pieni\nmaailmamme kulki käyrää ja järkähtämätöntä latuaan kuljettaen mukanaan\ntyytymätöntä ja kiihkeää väestöä. Heitä lohdutti omalla kolkolla\ntavallaan oman tunnustusta saavuttamattoman arvonsa erittely; ja\nDonkinin toivehikkaiden oppien innoittamina he uneksivat ajasta,\njolloin jokainen yksinäinen laiva tulisi kulkemaan tyynellä merellä\nmiehistönä vauraita ja hyvin ruokittuja päälliköitä.\n\nMatka näytti venyvän pitkäksi. Hiljainen ja epävakainen kaakkoispasaati\noli jäänyt taakse; ja sitten laiva päiväntasaajan seuduilla, harmaan,\nmatalan taivaan alla, tukahuttavassa kuumuudessa, kellui tasaisella\nmeren pinnalla, joka muistutti hiottua lasilevyä. Taivaanrannalla oli\nuhkaavia ukkosvihureita. Ne kiertelivät kaukaa laivaa, vihaisesti\näristen aivan kuin joukko villejä petoja, jotka arkailevat hyökätä\nkimppuun. Näkymätön aurinko, joka värjyi pystysuorien mastojen\nvaiheilla, muodosti pilviin tuhruisen täplän sateetonta valoa, ja\nsamanlainen valjun sädehtivä täplä seurasi sitä idästä länteen veden\nkimaltelemattomalla pinnalla. Yöllä, maan ja taivaan läpinäkymättömässä\npimeydessä, heilui äänettöminä leveitä tulivyöhykkeitä ja puolen\nsekunnin ajan tyvenessä kelluva alus näkyi selvästi mastoineen ja\ntakiloineen, joka purje ja köysi selkeänä ja mustana tulenleimauksen\nkeskustassa, aivan kuin se olisi ollut tulipalloon suljettu hiiltynyt\nlaiva. Ja sitten se taas pitkiksi tunneiksi katosi avaraan yön ja\näänettömyyden maailmaan, missä vienot harhailevat huounnat saivat\npurjeet lepattamaan aivan kuin äkkinäisen pelon valtaamina, ja\nnäkymättömän valtameren aallehtiminen kuiskaili etäältä surkutteluaan\n— valittavalla, äärettömällä ja heikolla äänellä...\n\nKun lamppu oli sammutettu, saattoi Jimmy, pieluksellaan kääntyillen,\nnähdä sepposen selälleen heitetystä ovesta pramsaalingin takana\nnopeita, uudistuvia satumaisia näkyjä maailmasta, jonka muodostivat\nleiskuva tuli ja nukkuva vesi. Leimahdukset hohtivat hänen suurissa,\nsurullisissa silmissään, jotka punaisessa välkkeessä näyttivät palavan\nloppuun hänen mustissa kasvoissaan, ja sitten hän makasi sokaistuneena\nja näkymättömänä umpipimeässä. Hiljaiselta kannelta hän saattoi\nkuulla pehmeätä astuntaa, kynnyksellä maleksivan miehen hengityksen,\nheiluvien mastojen narinaa tai toimessa olevan alipäällikön rauhallisen\näänen, joka kovana ja kuuluvana kajahteli korkealle liikkumattomien\npurjeiden sekaan. Hän kuunteli ahneesti, ja hiljaisimmankin äänen\ntarkka havaitseminen ajatusten unettomina harhaillessa, tuntui hänestä\nlevolta. Häntä ilahdutti pylpyräin kalina, häntä rohkaisi vartion\nliikunta ja mutina, häntä tyynnytti kannelle tahallaan nukkumaan\nasettuvan unisen ja väsyneen merimiehen yksitoikkoinen haukotteleminen.\nElämä näytti hänestä mahdottomalta hävittää. Sehän jatkui pimeässä,\npäivänpaisteessa, nukkuessa. Se oli kirkas kuin salaman välähdys ja\nyön pimeyttäkin salaperäisempi. Se rauhoitti häntä, ja sen valtavan\npimeyden levollisuus oli yhtä kallisarvoinen kuin sen levoton ja\nvaarallinen valokin.\n\nMutta iltaisin, koiravahtien aikana, jopa pitkälti ensimmäistä\nyövahtiakin, nähtiin aina miesryhmä kokoontuneena Jimmyn kopperon\neteen. He nojailivat molemmin puolin ovea, hiljaisen hartaina ja jalat\nristissä; kahdenpuolen kynnystä he seisoivat haastellen keskenään\ntai istuivat äänettöminä parittain hänen merimiesarkullaan; toisten\nmiettivinä tuijotellessa kolmen- tai neljänmiehisissä ryhmissä laivan\npartaan vaiheilla olevalla varamastolla ja Jimmyn lampun valaistessa\nheidän kasvojaan. Tämä valkeaksi sivelty pienoismaja oli yöllä kirkkaan\nhopeaisena pyhäkkönä, missä musta epäjumala jäykkänä peitteen alla\nmaaten vilkutti väsyneitä silmiään\nja otti vastaan meidän kunnianosoituksemme. Donkin esiintyi virallisena\ntoimitusmiehenä. Hän käyttäytyi kuin olisi ollut esittäjä, joka\nnäytteli jotakin kummaa, jotakin outoa, luonnollista ja ansiokasta\nilmiötä, joka oli tarkoitettu katsojille syvälliseksi ja kestäväksi\nopetukseksi. \"Katsokaa häntä, hän kyllä käsittää asiat — se on\nvarma!\" hän tuon tuosta huudahti heiluttaen kovaa ja luisevaa, kurpan\njalkaa muistuttavaa kättänsä. Jimmy makasi selällään pidättyvästi\nhymyillen ja jäsentä liikahduttamatta. Hän teeskenteli äärimmäisen\nheikkoa ja uupunutta osoittaakseen meille, että viivyttelymme, kun\nemme kiirehtineet vetämään häntä pois tuosta hirveästä loukusta,\nja se yö, minkä hän meidän huolimattomassa hoidossamme oli saanut\nviettää korkokannella, oli \"tehnyt lopun hänestä\". Häntä tuntui kovin\nhaluttavan puhua siitä, ja meitä asia tietenkin harrastutti. Hän\npuhui töytäyksittäin, hurjaa kyytiä pitkin pysäyksin — se oli kuin\nhumalaisen kävelyä... \"Kokki oli vast'ikään antanut minulle kipollisen\nkuumaa kahvia... Viskannut sen rinnalleni — paiskannut oven kiinni...\nTunsin, että valtava vyöry oli tulossa; koetin pelastaa kahvini, poltin\nsormeni... ja putosin makuulokerostani... Laiva kallistui niin äkkiä...\nVettä virtasi sisään venttiilistä... En saanut ovea liikahtamaan...\npimeää kuin haudassa... yritin kompuroida ylälokeroon... Rottia...\nrotta puri sormeeni kun pääsin ylös... Kuulin sen uiskentelevan\nallani... Pelkäsin, ettette milloinkaan tulisi... Luulin, että kaikki\nolitte hukkuneet... tietenkin... Ei kuulunut muuta kuin tuulen\nulvonta... Sitten te tulitte... nähtävästi korjaamaan ruumiin. Vielä\nvähän aikaa, niin olisin ollut mennyttä.\"\n\n\"Mutta, tehän metelöitte täällä niin vietävästi\", huomautti Archie\nmiettivänä.\n\n\"Tehän melua piditte... Kuka tahansa olisi pelästynyt... En ymmärtänyt\nmitä oli tekeillä... Iskitte niitä kirottuja lankkuja... pääni...\nNiin kuin parvi säikähtyneitä houkkia... Eikä juuri miksikään hyväksi\nminulle... Yhtä hyvin... hukkua... Pyh.\"\n\nHän voihki, naksutteli suuria valkeita hampaitaan ja katsoi miehiin\nhalveksivan ivallisesti. Belfast kohotti surullisen silmäparinsa ja\npuristi alakuloisesti hymyillen salaa kätensä nyrkkiin; sinisilmäinen\nArchie hyväili epäröiden punaista poskipartaansa; ovella seisova\npuosu tuijotti hetken aikaa ja poistui sitten kiivaasti, nauraa\nhohottaen. Wamibo uneksi... Donkin tunnusteli parrattoman leukansa\nharvoja karvoja ja sanoi riemuiten, syrjäsilmin Jimmyyn katsahtaen:\n\"Katsokaapa häntä! Olisinpa puoliksikaan niin terve kuin hän — totta\nvie.\" Hän teki pikaisen eleen peukalollaan laivan perälle päin.\n\"Sitä he tarvitsisivat!\" hän huudahti teeskennellyn iloisesti. Jimmy\nvirkkoi: \"Älä ole hullu\", ystävällisellä äänellä. Knowles, joka\nhieroi olkapäätään ovipieleen, huomautti ilkeästi: \"Ei tässä kaikki\nvoi ruveta sairaiksi — kapinoimistahan se olisi.\" — \"Kapinoimista\n— kissan häntä!\" ilkkui Donkin, \"ei kai mikään penteleen laki\nsairastamasta kiellä.\" — \"Laki määrää kuusi viikkoa kuritushuonetta\nniskoittelemisesta\", selitti Knowles. \"Näinpä kerran Cardiffissa\nliiaksikuormitetun laivan miehistön — taikka ei se oikeastaan ollut\nliiaksikuormitettu, vaan muuan isällinen, vanha, valkopartainen\nherrasmies tulla tepasteli sateenvarjo kädessä laituria pitkin ja\npuhutteli miehiä. Sanoi, että on hirveän julmaa joutua pohjaan\ntalvella, vain jotta omistajat ansaitsisivat pari puntaa lisää — hän sanoi. Melkeinpä itki heidän tähtensä\n— totisesti; ja takki hänellä oli kuin isopurje levällään ja vielä\nhuippupurjehattu — komea nähdä. Niin ne sanoivat ne miehet, etteivät\nhe lähde talvella hukkumaan — luottivat siihen, että se Plimsollin\nmies kyllä vastaisi heidän puolestaan oikeudessa. Luulivat saavansa\nlomaa ja muutaman ilonpäivän. Mutta tuomari määräsi heille kuusi\nviikkoa — laiva kun näet ei ollut liiaksikuormitettu. Ainakin oikeus\ntuli siihen tulokseen, että se ei ollut. Ei ollut koko Penarthin\nsatamassa liiaksikuormitettua laivaa. Se vanha vätys oli toiminut\njonkun hyvän ihmisen laskuun ja koettanut etsiä liiaksikuormitettuja\nlaivoja, mutta hän ei pystynyt näkemään nenäänsä pitemmälle. Muutamat\nmeistä siinä ruokapaikassa, missä minä Cardiffissa asun laivaa\nodotellessa, olimme tokassa kastaaksemme sen vanhan vikisijän meressä.\nTarkkaa vartiota pidettiin, mutta hän hävisi oitis, kun oli päässyt\nulos oikeussalista... Niin, kuusi viikkoa kuritushuonetta he saivat...\"\n\nHe kuuntelivat uteliaina, nyökäyttäen puhetaukojen aikana karkeita\nmiettiviä päitään. Donkin aukaisi suunsa pari kertaa, mutta hillitsi\nitsensä. Jimmy makasi hiljaa, silmät selällään, eikä asia tuntunut\nhäntä kiinnostavan. Eräs merimiehistä lausui arvelunaan, että hirveän\npuolueellisen tuomion jälkeen \"tuomarin pakanat menevät ryypylle\nlaivurien kustannuksella\". Toiset olivat samaa mieltä. Sehän oli\naivan selvä asia. Donkin sanoi: \"No niin, ei kuusi viikkoa niin\nhirveän paljon ole. Saa nukkua aivan säännöllisesti yönsä sisällä.\nSe on jotakin.\" — \"Oletteko siihen tottunut, Donkin?\" kysyi joku\njoukosta. Jimmy alentui nauramaan. Se vaikutti kaikkiin merkillisen\nvirkistävästi. Knowles vaihtoi ankkuripaikkaa ihmeen vilkasluontoisesti. \"Mutta jos kaikki heittäytyisivät\nsairastamaan, miten laivan silloin kävisi? Häh?\" Hän viskasi heille\ntämän pähkinän purtavaksi ja katseli sitten iloisesti irvistellen\nympärilleen. — \"Menköön vaikka hornan kattilaan\", irvisteli Donkin.\n\"Mitä meitä laiva liikuttaa, eihän se ole meidän.\" — \"Mitä? Päästää\nse tuuliajolle?\" tiukkasi Knowles epäilevästi. — \"Niin! Tuuliajolle\nja hemmettiin\", vakuutti Donkin ylevän huolettomasti. Toinen ei sitä\nkäsittänyt — mietti. \"Varastot loppuisivat\", mutisi hän, \"eikä...\nmilloinkaan saavuttaisi mihinkään... ja entä palkanmaksupäivät?\" hän\nlisäsi varmemmalla äänellä. \"Jackia miellyttävät hyvät maksupäivät\",\nvirkkoi eräs kuuntelija kynnykseltä. \"Niin, tytöt silloin kietaisevat\ntoisen käden hänen kaulalleen ja toisen pistävät taskuun ja sanovat\nkullakseen. Eikö niin, Jack.\" — \"Jack, sinä olet tyttöjen kauhu.\" —\n\"Hän ottaa niitä hinatakseen kolmea yhdellä kertaa niinkuin Watkinsin\nkaksipiippuiset hinaajalaivat.\" — \"Jack, sinä olet rampa heittiö.\" —\n\"Kerropa, Jack, siitä tytöstä, jolla toinen silmä on sininen ja toinen\nmusta. Kerrohan.\" — \"Onhan niitä maailmassa paljon tyttöjä, joilla\ntoinen silmä on musta...\" — \"Ei, ei, se aivan eri maata — kerro\nnyt, Jack.\" Donkin näytti vakavalta ja ikävystyneeltä, Jimmy kovin\nkiusaantuneelta, eräs harmaapäinen pikihousu pudisti hiljaa päätään,\nhymyillen piippunsa pesälle, salamyhkäisen huvitettuna. Knowles\nkäännähti hämmentyneenä — sopersi ensin toiselle, sitten toiselle:\n\"En... en ikinä!... Eihän teidän kanssanne voi järkeä jutella... Aina\nte niissä likkalapsissa.\" Hän vetäytyi häveliäästi kauemmas — mutisten\nja mielissään. He nauroivat kiljuen himmeässä valaistuksessa Jimmyn\nvuoteen ympärillä, missä hänen\nkuoppaiset, mustat kasvonsa levottomina kääntyilivät valkealla\npieluksella. Tuulenpuuska pani samassa lampun liekin lehahtamaan,\nja ulkona korkealla purjeet lepattivat, kun taas aivan lähellä\nkeulapurjeen jalusköyden pylpyrä iski helisevän iskun rautaiseen\nlaivanpartaaseen. Kaukainen ääni huusi: \"Peräsin ylähankaan!\"\nToinen, heikompi, vastasi: \"Ylähankaan, herra kapteeni!\" — Miehet\nvaikenivat — odottaen lisää. Harmaapäinen merimies kopisti piippunsa\nkynnykseen ja nousi seisomaan. Laiva kallistui hieman, ja meri tuntui\nheräävän, mumisten uneliaasti. \"Taidetaan saada vähän tuulta\",\nsanoi joku joukosta hiljaa. Jimmy kääntyi päin tuuleen. Öinen ääni\nhuusi kuuluvan komentavasti: \"Mesaani tuuleen.\" Oven ulkopuolella\nseisoskeleva miesjoukko katosi valopiiristä. Kuului jalkojen kopse,\nkun he mennä tömistivät perälle päin eri äänin toistellen: \"Mesaani\ntuuleen!\"... \"Tuuleen mesaani!\" Donkin yksin jäi Jimmyn luo. Seurasi\nhetken hiljaisuus. Jimmy aukoi ja sulki suutaan muutamia kertoja aivan\nkuin raitista ilmaa haukkoen; Donkin liikutteli paljaita varpaitaan,\ntuijottaen niihin mietteissään.\n\n\"Etkö mene heitä auttamaan?\" kysyi Jimmy.\n\n\"En. Ellei kuusi miestä\nriitä hoitelemaan tuota riivatun riepua, niin he eivät ansaitse elää\",\nvastasi Donkin kiusaantuneella, kumealla äänellä, joka tuntui tulevan\naivan kuin rotkon pohjasta. Jimmy tarkasteli kartiomaista, linnunpäätä\nmuistuttavaa profiilia omituisen innostuneesti; hän kurkoittautui\nesille lokerostaan harkitsevan epävarmana niinkuin mies, joka miettii,\nmiten parhaiten käsittelisi oudonnäköistä elukkaa, joka näyttää\npystyvän pistämään tai puremaan. Mutta hän virkkoi vain: \"Perämies vielä saattaa kaivata sinua — ja silloin syntyy\nmeteli.\"\n\nDonkin nousi kävelemään. \"Jonakin pimeänä yönä minä teen hänestä\nselvän, saadaan nähdä\", sanoi hän\nolkansa yli.\n\nJimmy jatkoi puhettaan sukkelasti: \"Sinä olet kuin papukaija, rääkyvä\npapukaija.\" Donkin pysähtyi ja käänsi tarkkaavasti päänsä toiselle\npuolelle. Hänen suuret korvansa törröttivät, läpikuultavina ja\nsuonekkaina kuin yölepakon ohuet lentoräpylät.\n\n\"Hoo?\" sanoi hän selin\nJimmyyn.\n\n\"Niin! Lörpottelet kaiken, minkä tiedät — kuin... mikähän\nlikainen harakka.\"\n\nDonkin odotti. Hän erotti toisen hengityksen, pitkän ja hitaan;\nhengityksen niin raskaan, kuin olisi hengittäjällä ollut sentnerin\npaino rinnallaan. Sitten hän kysyi rauhallisesti: \"Mitä minä sitten\ntiedän?\"\n\n\"Mitäkö?... Mitä minä sinulle sanon... ei paljoa. Miksi sinua niin\nhaluttaa... puhua minun terveydestäni...\"\n\n\"Se on kenkkuilemista. Ensiluokkaista keljua kenkkuilemista — mutta\net sinä minua petä. Älä yritäkään.\"\n\nJimmy ei virkkanut mitään. Donkin\npisti kädet taskuihin ja harppasi pitkällä askelella makuulokeron luo.\n\n\"Minä sanon — miten on asiat. Nämä täällä eivät ole miehiä — ne ovat\nlampaita. Pelästynyt lammaslauma. Minä autan sinua... Miksei? Tervehän\nsinä olet.\"\n\n\"Olen... En sano siitä mitään...\"\n\n\"Niin. Odotahan, jahka\nne alkavat älytä. Antaa niiden oppia, mihin mies pystyy. Minä olen\nmies, minä tiedän kyllä sinun hommasi...\" Jimmy vetäytyi kauemmas\npieluksellaan; toinen kurkotti laihankuivahkoa\nkaulaansa, työnsi linnunkasvonsa häntä lähelle aivan kuin olisi aikonut\nnokkia silmät päästä. \"Minä olen mies. Olen käväissyt siirtomaiden joka\ntyrmässä mieluummin kuin luopunut oikeuksistani...\"\n\n\"Sinä olet oikea tyrmäntuki\", sanoi Jimmy heikosti.\n\n\"Minä olen... ja\nolen siitä ylpeä. Sinä! Sinulla, pentele soi, ei ole miehen sisua —\nsiksi sinä keksit tällaisen konstin...\" Hän vaikeni; sitten lausui\nharkitun painokkaasti ja hitaasti: \"Ethän sinä ole sairas — vai\noletko?\"\n\n\"En\", sanoi Jimmy lujasti. \"En ole tänä vuonna vain aina ollut oikein\nkunnossa\", hän mutisi äkkiä ääntään hiljentäen.\n\nDonkin sulki toisen silmänsä ystävällisen ja tuttavallisen näköisenä.\nHän kuiskasi: \"Olet sitä ennenkin tehnyt — vai mitä?\" Jimmy hymyili\n— sitten hän aivan kuin enää jaksamatta pidättää itseään paljasti\nsalaisuutensa: — \"Olen — edellisessä laivassa. En ollut matkalla\noikein kunnossa. Ymmärrätkö? Se kävi niin helposti. Maksoivat minulle\npalkan käteen Kalkutassa, eikä laivuri mukissut yhtään... Sain kaikki\nrahani riitelemättä. Olin makuulla kahdeksankuudetta päivää. Hölmöt!\nVoi taivas! Maksoivat mukisematta!\" Hän nauroi suonenvedontapaisesti.\nDonkin nauraa hihitti. Sitten Jimmy yski rajusti. \"Minua ei vaivaa\nollenkaan mikään\", hän sanoi heti, kun kykeni henkeänsä vetämään.\n\nDonkin teki halveksivan eleen. \"Eipä tietenkään\", sanoi hän\nsyvämietteisesti, \"kuka hyvänsä sen näkee.\" — \"Eivät nuo näe\", sanoi\nJimmy raskaasti läähättäen. — \"Niille voisi syöttää minkä jutun\ntahansa\", vahvisti Donkin. \"Älä sinä liikoja ilmaise\", kehoitteli Jimmy\nnääntyneellä äänellä. — \"Sinun pikku vehkeilyäsi? Häh?\"\nsäesti Donkin ilakoiden. Sitten hän äkkinäisen inhon puuskan vallassa\nvirkkoi: \"Sinä ajattelet vain omaa kohtaloasi, terve mies...\"\n\nNäin itsekkyydestä syytetty James Wait veti peitteen kasvoilleen ja\nmakasi hetken hiljaa. Hänen paksut mustat huulensa työntyivät nyrpeään\nsuppuun. \"Miksi sinua niin kiihkeästi haluttaa saattaa sekasortoa\naikaan?\" hän kysyi huolettomasti.\n\n\"Kerta se on ikuinen häpeä. Meitä kiusataan... kehno muona, kehno\npalkka... tahtoisin saada aikaan oikein helkutin metelin, oikein\npeijakkaan mölymetelin, joka panisi ne muistamaan! Tällä tavalla\npiestään ihmisiä... aivot päästä... hemmetti! Eikö meissä ole miehen\nsisua?\" Hänen ihmisrakas närkästyksensä leimusi. Sitten hän virkkoi\nrauhallisesti: \"Olen tuulettanut sinun vaatteitasi.\" — \"Hyvä on\",\nsanoi Jimmy raukeasti, \"tuo ne sisälle.\" — \"Anna minulle arkkusi\navain, niin panen ne paikoilleen\", sanoi Donkin ystävällisen\nintomielisesti. — \"Tuo ne sisään, panen itse ne arkkuun\", vastasi\nJames Wait vakavasti. Donkin katsoi maahan mutisten. — \"Mitä sanot?\nMitä sanot?\" uteli Wait levottomana. — \"Enpä mitään. Yö on kuiva;\nriippukoot ulkosalla aamuun asti\", sanoi Donkin omituisen väräjävällä\näänellä aivan kuin naurua tai raivoa pidättäen. Jimmy tuntui\nrauhoittuvan. — \"Haepa kippooni hiukan vettä yöksi\", hän sanoi. Donkin\nastui pitkällä harppauksella kynnyksen yli. \"Hae itse\", vastasi hän\nhappamesti. \"Saathan sen itsekin toimeen, koska ei sinua _mikään_\nvaivaa.\" — \"Tietenkin minä sen itsekin saan toimeen\", sanoi Wait,\n\"mutta...\" — \"No hae sitten\", sanoi Donkin pahantuulisesti, \"koska\nkerran kykenet vaatteitasi hoitamaan,\nniin kykenet kai itseäsikin.\" Hän poistui kannelle taakseen\nvilkaisematta.\n\nJimmy kurkotti itselleen kipposen. Ei tippaakaan. Hän pani sen sievästi\npaikoilleen takaisin, huokaisten hiljaa — ja sulki silmänsä. Hän\nmietti: — Tuo vähämielinen Belfast kyllä hakee minulle vähän vettä,\nkun pyydän. Hullu, minun on kovin jano... Oli kovin kuuma kopperossa,\nja se tuntui kääntyvän hitaasti ympäri, irtautuvan laivasta ja\nleijailevan tasaisesti valoisaan, kylmään avaruuteen, missä paistoi\nmusta aurinko, joka kieppui nopeasti ympäri. Paikka, missä ei\nollut yhtään vettä. Ei veden tilkkaa! Poliisi, jolla oli Donkinin\nkasvot, joi lasin olutta tyhjän lähteen partaalla ja lensi tiehensä\nvoimakkaasti siipiään räpytellen. Laiva, jonka mastot tunkeutuivat\ntaivaan kannen läpi, mutta joka itse oli näkymättömissä, purki jyviä,\nja tuuli tupruutti kuivat akanat aivan vedettömän satama-altaan\nlaitureita pitkin. Hän kieppui akanain mukana — kovin väsyneenä ja\nkovin kevyenä. Hänen sisuksensa olivat kokonaan kadonneet. Hän tunsi\nitsensä keveämmäksi kuin akanat — ja kuivemmaksi. Hän pullisti onttoa\nrintaansa. Ilma virtasi sisään tuoden muassaan joukon eriskummaisia\ntavaroita, jotka muistuttivat taloja, puita, ihmisiä, lyhdynpylväitä...\nJo loppui! Ilma loppui — eikä hän vielä ollut lakannut vetämästä\nhenkeänsä. Mutta hän olikin vankilassa! Hänet lukittiin telkien taakse.\nOvi paiskattiin kiinni. Avainta kierrettiin kahdesti, sitten nakattiin\nsangollinen vettä hänen niskaansa — Hui! Miksikä?\n\nHän aukaisi silmänsä, tuumien että putous oli ollut kovin raskasta\ntyhjän miehen putoamiseksi — tyhjän — tyhjän. Hän oli omassa\nkopperossaan. Hoo! Hyväpä\nolikin! Hiki virtasi hänen kasvoiltaan, käsivarret olivat lyijyäkin\nraskaammat. Hän näki kokin seisovan oviaukossa, messinkiavain toisessa\nja kirkas läkkikippo toisessa kädessä.\n\n\"Olen lukinnut paikat yöksi\", sanoi kokki säteillen hyväntahtoisuutta.\n\"Kahdeksan lasia on vast'ikään soitettu. Toin sinulle pannullisen\nkylmää teetä yöjuomaksi, Jimmy. Panin siihen vähän kajuuttasokeriakin\nmausteeksi. Niin — eihän laiva siitä köyhdy.\"\n\nHän tuli sisään, ripusti pannunsa makuulokeron reunalle, kysäsi\nhuolettomasti: \"Mitä kuuluu?\" ja istahti arkulle. — \"Hm\", murisi Wait\nepäystävällisesti. Kokki pyyhki kasvonsa likaiseen puuvillarääsyyn,\njonka sitten kääri kaulaansa: — \"Näin höyrylaivan lämmittäjät\ntekevät\", sanoi hän vakavasti ja itsetyytyväisesti. \"Minun työni on\nyhtä raskasta kuin heidänkin — luulemma — ja pitempi työpäivä.\nOletko sinä milloinkaan katsellut heitä hiilireiästä? Paholaisilta ne\naivan näyttävät, kun siellä on tulta — kohentavat — kohentavat —\nkohentavat.\"\n\nHän osoitti etusormellaan kanteen. Jokin kolkko ajatus synkisti hänen\nkirkastuneita kasvojaan, kiitäen niiden yli samoin kuin pilven varjo\nkirkkaan, tyvenen meren pintaa pitkin. Vapautunut vartio mennä tömisti\nkeulaan päin, kulkien yhtenä joukkona ovesta tulevan valojuovan poikki.\nJoku huusi: \"Hyvää yötä!\" Belfast pysähtyi hetkeksi Jimmyä katsomaan\nvapisten ja sanattomana aivan kuin mielenliikutusta tukahuttaen. Hän\nvilkaisi kokkiin pahaenteisesti ja katosi. Kokki kakisti kurkkuaan.\nJimmy tuijotti kattoon ja pysytteli yhtä hiljaa kuin piileskelevä\nihminen.\n\nYö oli selkeä, vieno tuuli puhalsi. Laiva kallistui\nhieman, liukuen äänettömänä tummaa meren pintaa pitkin, mustan\nnäköpiirin saavuttamatonta ja juhlallista uhkeutta kohden, jonka\nvilkkuvat valopisteet puhkaisivat. Mastonhuippujen yläpuolella\nkaareutui taivaan kannen halki loistava linnunrata, aivan kuin\nmaapallon tumman radan yli asetetun ikivalon muodostama riemukaari.\nKeulakannen etuosassa joku kuuluvan täsmällisesti vihelsi hilpeätä\npolskan nuottia, samalla kuin toinen hiljaa tepastellen polki tahtia.\nKeulasta päin kuului sekavaa puheen sorinaa, naurua — laulun\nkatkelmia. Kokki pudisti päätään, katsahti syrjäsilmin Jimmyyn ja alkoi\nmutista. \"Niin. Tanssia ja laulua. Muuta he eivät ajattele. Totisesti,\naivan minua hämmästyttää, ettei Kaitselmus kyllästy... He eivät muista\naikaa, mikä varmasti tulee... mutta sinä...\"\n\nJimmy hörppäsi kulauksen teetä, hätäisesti kuin olisi hän sen\nvarastanut, ja hävisi peitteen alle, vetäytyen kauemmas laipiota\nkohden. Kokki nousi seisomaan, sulki oven, istahti uudestaan ja lausui\nselvästi:\n\n\"Aina kun kohennan tulta keittiössä, muistan miten te, pojat,\nkiroilette, varastatte, valehtelette, pahemmasta puhumattakaan — aivan\nkuin ei toista maailmaa olisi olemassakaan... Vaikka ette tavallanne\nole sen pahempaa väkeä\", hän harvakseen myönteli; sitten hän hetken\naikaa haikeamielisesti myhäiltyään jatkoi nöyrällä äänellä: \"No niin.\nKylläpä heillä joskus vielä on kuuma olo. Sanoinko kuuma. 'Valkoisen\nTähden' laivojen tulipätsit eivät ole mitään sen rinnalla.\"\n\nSitten hän oli hetken aikaa hyvin hiljaa. Hänen aivonsa olivat\nrajussa kuohuntatilassa; niissä liikkui sekavia, kirkaspiirteisiä\nharhakuvia, kuohuttava jakso kiihoituslauluja ja tuskan vaikerteluja.\nHän kärsi, iloitsi, oli\nihmeissään ja tyytyväinen. Hän oli yhtä ihastuksissaan, peljästynyt,\nhaltioissaan — kuin tuona iltana (ainoan kerran elämässään —\nseitsemänkolmatta vuotta sitten, häntä huvitti laskea kuluneet vuodet),\njolloin hän nuorena miehenä — antautuessaan huonoon seuraan — oli\njuopunut Lontoon Eastendin varieteessa. Äkillinen valtaava tunne\nkohotti hänen sielunsa peräti irti ruumiista. Hän liiteli yläilmoissa.\nHän näki tulevaisen salaisuuden. Se avautui hänelle. Se oli\nerinomaista: hän piti siitä, piti itsestään, laivan kaikista miehistä,\nja Jimmystä. Hänen sydämensä oli tulvillaan hellyyden tunnetta,\nymmärtämystä, välittämishalua, huolestuneisuutta tuon mustan miehen\nsieluntilan vuoksi, iankaikkisen elämän omistamisen ylpeyttä, vallan\ntunnetta. Siepata hänet syliinsä ja paiskata keskelle pelastusta...\ntuon mustan sielun — mustempi — ruumis — punainen — perkele.\nEi! Puhua — vahvistaa — Simson... Kuului aivan kuin symbaalien\nvaltaavaa pauhua hänen korviinsa; hän vilahti läpi haltioituneen\nsekasotkun, jossa oli kirkastuneita kasvoja, liljoja, rukouskirjoja,\nyliluonnollista iloa, valkeita vaippoja, kultakanteleita, mustia\nviittoja, siipiä. Hän näki heiluvia pukuja, sileäksi ajeltuja kasvoja,\nvalomeren — pikijärven. Tuntui hyviä tuoksuja, tulikiven katkua —\noli punaisia kieliä, jotka nuolivat valkeata usvaa. Kuului kammottavaa\njyrinää!... Kaikki kesti kolmen sekunnin ajan.\n\n\"Jimmy!\" hän huusi haltioituneella äänellä. Sitten hän epäröi.\nInhimillisen säälin säkene välähti vielä hänen hallitsevan\nmielikuvituksensa kamalan sumun läpi. \"Häh?\" sanoi James Wait\nvastahakoisesti. Syntyi hetken hiljaisuus. Hän käänsi päätänsä\nmahdollisimman vähän ja katsahti salaa kokkiin. Kokin huulet liikkuivat, ilman että kuului mitään ääntä; hänen kasvonsa olivat\nhaltioituneet, silmät kääntyneet taivasta kohden. Näytti siltä\nkuin hän olisi ajatuksissaan rukoillut kannen niskapuita, lampun\nmessinkikoukkua, kahta russakkaa.\n\n\"Kuulehan\", virkkoi Wait, \"haluaisin nyt nukkua. Luulisin saavani unta.\"\n\n\"Ei ole nyt nukkumisen aika!\" huudahti kokki hyvin kuuluvasti. Hän\noli rukouksen voimalla vapautunut viimeisestäkin inhimillisyyden\nhivenestä. Hän oli vain ääni — lihaton, kirkastunut olento, samoin\nkuin tuona ikimuistettavana yönä — yönä, jolloin hän lähti aaltojen\nläpi keittämään kahvia hukkumassa oleville syntisille. \"Ei ole nyt\nnukkumisen aika\", hän haltioissaan toisti. \"Minua ei uneta.\"\n\n\"Helkkariako se minua liikuttaa\", sanoi Wait teeskennellyn pontevasti.\n\"Minua kun unettaa. Lähde makuulle.\"\n\n\"Kiroatko sinä... aivan kuoleman kidassa! Etkö näe tulta... Etkö\nsitä tunnekin? Sokea syntisäkki! Minä näen sinun puolestasi. Minä en\nsitä kestä. Kuulen äänen, joka kutsuu minua pelastamaan sinut. Öin\nja päivin. Jimmy, salli minun pelastaa sinut!\" Nämä rukoilevat ja\nuhkaavat sanat syöksyivät pauhaavana virtana hänen huuliltaan. Russakat\npakenivat. Jimmylle nousi tuskan hiki, ja hän vääntelehti salaa\npeitteensä alla. Kokki huusi... \"Päiväsi ovat luetut!...\" — \"Mene pois\ntäältä\", kirkui Wait itsensä rohkaisten. — \"Rukoile kanssani!...\" —\n\"En ikinä!...\" Pikku kopperossa oli kuuma kuin pätsissä. Se oli aivan\npelon ja tuskan kyllästämä; ilma oli täynnänsä huutoja ja huokauksia;\nrukoukset, herjaukset ja kuiskaten lausutut kiroukset kaikuivat sekaisin. Ulkopuolella Charley oli ihastuksissaan kutsunut\nmiehet Jimmyn kopperon eteen, selittäen heille, että siellä sisällä\noli melske käymässä, ja miehet tungeksivat ovea kohden, tohtimatta\nkuitenkaan sitä avata. Kaikki olivat koossa. Vapaavartion miehet olivat\nsyösseet paitasillaan kannelle aivan kuin yhteentörmäyksen sattuessa,\nkysellen: \"Mitä on tekeillä?\" Toiset vastasivat: \"Kuunnelkaa!\"\nSekavaa huutelua jatkui: \"Polvistu! Polvistu!\" — \"Lopeta jo!\" — \"En\nikinä! Sinut on jätetty minun haltuuni... Henkesi on pelastettu...\nTarkoitus... Armo... Katumus.\" — \"Sinä olet hullu...\" — \"Tilille\nsinusta... sinä... ikinä enää saa unta tässä maailmassa, jollen...\" —\n\"Heitä jo.\" — \"En!... hiilihanko... ajattele!...\" Sitten kirkuvaa,\nkiihtynyttä jutustelua, jossa sanat rakeina ratisivat. — \"En!\"\nhuusi Jim, — \"No varmasti!... Ei auta mikään... Kaikki sanovat\nniin.\" — \"Sinä valehtelet.\" — \"Sinä kuolet aivan kohta... minun\nnähteni tässä... olet jo melkein kuollut.\" — \"Auttakaa!\" huusi\nJimmy korviasärkevästi. — \"Ei ole apua enää sinulle tässä murheen\nlaaksossa... kohota katseesi korkealle\", ulvoi toinen. — \"Mene\ntiehesi! Murha! Auttakaa\", kiljui Jimmy. Hänen äänensä murtui. Kuului\nvoivottelua, hiljaista mutinaa, huokauksia.\n\n\"Mitä nyt on tekeillä?\" lausui harvoin kuultu ääni. — \"Väistykää,\nmiehet! Pois tieltä\", sanoi jäykällä äänellä hra Creighton tunkeutuen\njoukon läpi. — \"Ukko tulee\", kuiskasi joku. — \"Kokki siellä on\nsisällä\", huusivat monet äänet, ja miehet väistyivät syrjään. Ovi\nlensi kolisten auki; leveä valojuova syöksyi vasten hämmästyneitä\nkasvoja; heidän ohitseen virtasi löyhkäys pilaantunutta ilmaa. Molemmat\nperämiehet kohosivat päätä ja hartioita ylemmäksi pientä, harmaahapsista miestä, joka seisoi heidän\nvälissään kehnosti puettuna, jäykkänä ja kulmikkaana, aivan kuin\npienoinen puuveistos, laihoine ja vakavine kasvoineen. Kokki nousi\npolvistuneesta asennostaan. Jimmy istui pystyssä makuulokerossaan kädet\nkoukkuun vedettyjen jalkojen ympäri kiedottuina. Sinisen yömyssyn\ntupsu värähteli tuskin huomattavasti hänen polviensa vaiheilla.\nHe tuijottivat hämmästyneinä hänen pitkää, koukkuista selkäänsä,\ntoisen silmän valkean kulman loistaessa heitä kohden. Hän pelkäsi\nkääntää päätänsä, ja aivan kuin käpertyi kokoon; ja hänen täydellisen\nliikkumattomassa odotusasennossaan ilmeni jotakin säikähtynyttä\nja eläimellistä. Vaisto-olento — pelästyneen eläimen lamautunut\nhiljaisuus.\n\n\"Mitä te täällä teette?\" kysyi hra Baker tiukasti. —\n\"Velvollisuuteni\", vastasi kokki kiihkeästi. \"Niin mitä?\" aloitti\nperämies. Kapteeni Allistoun kosketti häntä hiljaa käsivarteen. —\n\"Minä tunnen hänen oikkunsa\", hän sanoi hiljaa. \"Tulkaa pois sieltä,\nPodmore\", hän kuuluvasti komensi.\n\nKokki väänteli käsiään, pui nyrkkejään päänsä päällä, ja hänen\nkäsivartensa putosivat raskaasti alas. Hän seisoi hetkisen\nhämmentyneenä ja sanattomana. — \"En ikinä\", hän sopersi. \"Minä...\nhän... minä.\" — \"Mitä — te — sanotte?\" virkkoi kapteeni Allistoun\nkorostaen joka sanaa. \"Tulkaa heti ulos — taikka...\" — \"Minä lähden\",\nsanoi kokki äkkiä kolkon alistuvasti. Hän astui päättävästi kynnyksen\nyli — epäröi — astui muutaman askeleen. Miehet katselivat häntä\näänettöminä. — \"Tulkoon teidän vastuullenne!\" hän huusi epätoivoisena,\nkääntyen puolittain ympäri. \"Tuo mies on kuoleva.\nTulkoon teidän...\" — \"Siinäkö te vielä olette?\" sanoi päällikkö\nuhkaavasti. — \"En, herra\", huudahti kokki säikähtyneenä. Puosu talutti\nhäntä kädestä pois; joku naurahti; Jimmy kohotti salaa katseensa ja\nhyppäsi sitten pitkällä harppauksella makuulokerostaan kannelle;\nhra Baker tavoitti hänet taitavasti käsiinsä ja tunsi hänet hyvin\nnotkeaksi; ovella seisova miesjoukko murahti hämmästyneenä. — \"Hän\nvalehtelee\", huohotti Wait, \"hän puhui mustista paholaisista — itse\nhän on paholainen — valkea paholainen — minua ei vaivaa mikään.\"\nHän jäykisti vartalonsa ja hra Baker hellitti hänestä kokeiksi. Hän\nhoiperteli muutaman askeleen; kapteeni Allistoun tarkasteli häntä\nrauhallisesti ja tutkivasti; Belfast juoksi tukemaan häntä. Hän ei\ntuntunut huomaavan kenenkään läsnäoloa; hän seisoi hetken ääneti,\ntaistellen yksin tuhansia tietymättömiä kauhuja vastaan, kiihtyneiden\nmiesten innokkaasti häntä kaukaa tarkastaessa, ypöyksinään pelkonsa\ntutkimattomassa yksinäisyydessä. Raskas hengitys kuului pimeydessä.\nVesi pulppusi valumisaukoissa, kun lyhyt tuulenpuuska kallisti\nlaivaa.\n\n\"Pitäkää hänet erillään minusta\", sanoi James Wait viimein kauniilla\nbaritonillaan ja nojasi kaikella painollaan Belfastin niskaan. \"Olen\nnyt viime viikolla ollut parempi... Olen terve... Aioin palata töihin\ntaas... huomenna — nyt heti, jos haluatte — kapteeni.\" Belfast\nkohotteli olkapäitään saadakseen hänet seisomaan\npystyssä.\n\n\"En\", sanoi päällikkö, tarkastaen häntä tiukasti. Jimmyn kainalossa\nBelfastin punakat kasvot liikahtivat levottomasti. Valokehän\nrajalla tuijotti rivi kiiluvia silmiä. Miehet tyrkkäsivät toisiaan\nkyynärpäillään, käänsivät päätään, kuiskailivat. Wait antoi leukansa pudota rinnalleen ja\nkatseli altakuhnain epäröiden ympärilleen.\n\n\"No miksei\", huusi joku ääni pimennosta, \"mieshän on aivan terve, herra\nkapteeni!\"\n\n\"Olen aivan terve\", sanoi Wait kiihkeästi. \"Olen ollut sairaana...\nparempi... alan olla terve nyt.\" Hän huokasi. — \"Pyhä isä!\" huudahti\nBelfast nostaen olkapäitään, \"seiso pystyssä, Jimmy.\" — \"Pysy\nsitten erilläsi minusta\", sanoi Wait sysäten häntä töykeästi ja\nhoiperrellen ovenpieleen. Hänen poskipäänsä kiilsivät aivan kuin\nolisivat olleet öljytyt. Hän sieppasi yömyssyn päästään, pyyhki sillä\nhikisiä kasvojaan, viskasi sen kannelle. \"Minä tulen ulos\", hän sanoi\npaikaltaan hievahtamatta.\n\n\"Ei. Ette tule\", sanoi päällikkö lyhyesti. Kuului paljaitten jalkojen\nlotinaa, moittivia ääniä murisi joka puolelta; hän jatkoi aivan kuin\nei olisi mitään huomannut. \"Te olette laiskotellut melkein koko matkan\nja nyt haluaisitte tulla ulos. Uskotte olevanne nyt tarpeeksi lähellä\npalkanmaksupäivää. Tuntuuko maan tuoksu, häh?\"\n\n\"Olen sairastanut... nyt — parempi\", mutisi Wait. — \"Tekosairas te\nolette ollut\", sanoi kapteeni Allistoun äkäisesti. \"Jokainen...\" hän\nepäröi vähemmän kuin puolen sekunnin ajan, \"jokainenhan sen näkee.\nTeitä ei vaivaa mikään, te olette vain omaksi huviksenne maannut — ja\nnyt saatte maata minun huvikseni. Hra Baker, käskyni on, ettei tämä\nmies saa ilmestyä kannelle ennen kuin matka on lopussa.\"\n\nKuului hämmästyksen huudahduksia, ilonhuudahduksia, mielipahan\npurkauksia. Musta miesjoukko siirtyi valojuovan poikki. \"Mistä syystä?\"\n— \"Sanoinhan minä...\" — \"Helkutin häpeä...\" — \"Onpa kai meilläkin\njotakin sanottavaa siihen asiaan\", kirkui Donkin toisten takaa. —\n\"Älä välitä, Jim — me kyllä hankimme sinulle oikeutta\", huusivat\nmonet yht'aikaa. Vanhahko merimies astui esille. \"Tarkoitatteko, herra\nkapteeni\", kysyi hän pahaenteisesti, \"ettei sairaan miehen ole lupa\nparantua tässä purtilossa?\" Hänen takanaan Donkin kuiskaili kiihkeästi\nkeskellä tuijottavaa miesjoukkoa, joista ainoakaan ei ehtinyt hänestä\nvälittämään, mutta kapteeni Allistoun pudisti etusormeaan puhujan\nvihaisia, ahavoituneita kasvoja päin. — \"Te... te tukitte suunne\",\nsanoi hän varoittaen. — \"Se ei ole oikein\", huusi pari kolme nuorempaa\nmiestä. \"Ollaanko pelkkiä koneita?\" kyseli Donkin kirkuvalla äänellä ja\nsukelsi eturivin miesten kyynärpäiden alitse. — \"Näytetään hänelle,\npojat, heti, ettemme ole...\" — \"Mies se on mustakin mies.\" — \"Emme\nrupea töihin vajalukuisina, kun kerta Lumipallo on terveenä...\" —\n\"Itsehän sanoo...\" — \"No tehdään sitten lakko, pojat!\" — \"Aivan\nniin.\" Kapteeni Allistoun sanoi toiselle perämiehelle tiukasti:\n\"Malttakaa mielenne, hra Creighton\", ja seisoi levollisena keskellä\nhälinää, kuunnellen tarkkaavasti erilaista murinaa ja huutoa, tämän\näkillisen nousun jok'ainoaa huudahdusta ja kirousta. Joku paiskasi\nkopperon oven kolisten kiinni; uhkaavaa murinaa täynnä oleva pimeys\nloikkasi lyhyesti hälisten valojuovan yli, ja miehet muuttuivat\nviittoileviksi varjoiksi, jotka murisivat, sähisivät, nauroivat\nkiihtyneinä. Hra Baker kuiskasi: \"Lähtekää pois täältä, kapteeni.\" Hra\nCreightonin kookas vartalo kohosi äänettömänä päällikön hennon olennon\nyllä. — \"Meitä on sorrettu koko tämä matka\", lausui äreä ääni, \"mutta\ntämä viimeinen mielivalta vasta oikein\nkruunaa asian.\" — \"Laivatoveri joka tapauksessa.\" — \"Ollaanko tässä\nkakaroita?\" — \"Vasemmanpuolen vartio kieltäytyy työstä.\" Tunteidensa\nvaltaan joutunut Charley vihelsi kimakasti ja huusi: \"Antakaa meille\nmeidän Jimmymme!\" Tämä näytti aiheuttavan muutoksen tähän sekamelskaan.\nPuhkesi uusi rähinä. Alkoi oitis suuri riita ja tora. — \"On.\" — \"Ei.\"\n— \"Ei ole milloinkaan ollutkaan sairas.\" — \"Käydään oitis käsiksi.\"\n— \"Kitanne kiinni, pojat — tämä on miesten hommaa.\"\n— \"Onkohan?\" mutisi kapteeni Allistoun katkerasti. Hra Baker öhki:\n\"Öh! Hulluiksi ovat käyneet. Ovat olleet kuohuksissa koko viime\nkuukauden.\" — \"Olen sen huomannut\", sanoi päällikkö. — \"He ovat\nnousseet kapinaan nyt\", sanoi hra Creighton äkäisesti, \"paras siirtyä\nperälaivalle, kapteeni. Me koetamme saada heidät rauhoittumaan.\" —\n\"Malttakaa mielenne, Creighton\", sanoi päällikkö. Ja kaikki kolme\nlähtivät hiljalleen liikkumaan kajuutan ovea kohden.\n\nEtumaston köysistön varjossa musta rykelmä tömisteli, vyöryi sinne\ntänne, eteni, peräytyi. Kuului moittivia, rohkaisevia, epäileviä\nsanoja ja kirouksia. Vanhemmat merimiehet hämmentyneinä ja vihoissaan\nmurisivat päätöksensä ajaa asian perille tavalla tai toisella; mutta\nnuorempi polvi uudenaikaisempine ajatustapoineen esitti omat ja Jimmyn\nkärsimät vääryydet sekavin huudoin, riidellen keskenään. He parveilivat\ntuon kuolevan luurangon, heidän pyrkimystensä sopivan vertauskuvan,\nympärillä, ja toisiaan rohkaisten he heiluivat, polkivat samalla\npaikalla, huutaen, etteivät tulisi tällaista sietämään. Kopperossa\nBelfast auttaessaan Jimmyä makuulokeroon melkein vapisi innosta ehtiä\nmukaan melskeeseen, ja jaksoi töintuskin pidättää herkkiä kyyneleitään.\nJames Wait makasi selällään peitteen alla ja läähätti syytöksiä. —\n\"Kaikki kyllä auttavat sinua, älä yhtään huoli\", vakuutti Belfast hänen\njalkojaan peitellessään. — \"Huomenna tulen ulos — kävi miten kävi —\nte toverit saatte...\" mutisi Wait, \"tulen ulos huomenna — viis minä\nkapteenista.\" Hän kohotti kovin vaivalloisesti toista käsivarttaan,\npani kätensä kasvoilleen. \"Älkää antako tuon kokin...\" hän huohotti.\n— \"Ei, ei\", sanoi Belfast, kääntyen selin häneen, \"kyllä minä hänet\nopetan, jos hän tulee sinua liki.\" — \"Minä särjen hänen kipponsa!\"\nhuudahti Wait voimattomasti, suuruksissaan ja heikkona. \"En minä\nmielelläni ihmisiä tapa, mutta...\" Hän läähätti kiivaasti kuin koira\nauringonpaisteessa juostuaan. Aivan oven takana joku huusi: \"Hän on\nyhtä hyvissä voimissa kuin kuka hyvänsä meistä.\" Belfast tarttui\novenripaan. — \"Oih!\" huusi James Wait hätäisesti ja niin selkeällä\näänellä, että toinen säikähtyneenä pyörähti ympäri. Mustana ja\nkuolleennäköisenä sokaisevassa valaistuksessa pitkänään lojuva James\nWait käänsi päätään pieluksella. Hänen silmänsä tuijottivat Belfastiin\nsyyttäen ja julkeasti. \"Olen paljosta makailemisesta käynyt melko\nheikoksi\", sanoi hän selkeästi. Belfast nyökkäsi. \"Olen kohta aivan\nkunnossa\", intti Wait. — \"Niin, olen huomannut, että sinä olet ollut\nparanemaan päin nyt... viimeisen kuukauden ajan\", sanoi Belfast maahan\nkatsoen. \"Hei, hei! Mitä nyt?\" hän\nhuusi juosten ulos.\n\nKaksi miestä litisti hänet oitis rakennuksen seinää vasten. Kuului\nkiihkeätä väittelyä kaikilta suunnilta. Hän pääsi irti ja näki kolme\nepäselvää olentoa seisomassa erikseen isonpurjeen kaarevan alireunan\npimennossa. Donkin sähisi: \"Käykää kimppuun... nyt on pimeä!\"\nMiesjoukko syöksyi, pysytellen yhdessä, kappaleen matkaa perälle\npäin — ja seisahtui sitten. Donkin, notkeana ja hintelänä, riensi\nheistä ohi, hänen oikea kätensä pyöri tuulimyllynä — ja pysähtyi\nsitten äkkiä käsivarsi jäykästi ojennettuna eteenpäin. Kuului pienen,\nraskaan esineen suhahdus ilmassa; se lensi perämiesten päiden välitse,\npoukkuroi raskaasti kantta pitkin ja mätkähti raskaasti peräluukkuun.\nHra Bakerin jykevä ruho kävi selkeämmäksi. \"Tulkaa jo järkiinne,\nmiehet!\" hän huusi lähestyen pysähtynyttä joukkoa. \"Tulkaa takaisin,\nhra Baker!\" huusi päällikkö rauhallisella äänellä. Hän totteli\nvastahakoisesti. Seurasi hetken hiljaisuus, sitten nousi korvia särkevä\nhälinä. Ylinnä kuului Archien ponteva huuto: \"Jos teet vielä noin,\nniin näytän sinulle!\" Kuului huutoja: \"Älä!\" — \"Pane pois!\" — \"Emme\nme ole sitä lajia.\" Tumma ihmishahmojoukko hoiperteli laivan parrasta\nkohden ja takaisin taas rakennukseen päin. Varjo-olentoja kompuroi,\nkaatui, hyppäsi pystyyn taas. Rengaspultit helisivät hoippuroivien\njalkojen alla. — \"Pane pois!\" — \"Anna minun!\" — \"En!\" — \"Mene\nhemmettiin... haa!\" Sitten kuului sellainen ääni kuin olisi jotakuta\nisketty vasten kasvoja; rautaesine kolahti kannelle; lyhyt painiskelu,\nja hämärä olento juoksi sukkelaan häämöittävän potkun tieltä isonluukun\nyli. Äkäinen ääni ryöppysi nyyhkien ruokotonta kieltä... — \"Esineitä\nviskelevät — Herra Jumala!\" öhki hra Baker pelästyneenä. — \"Minulle\nse oli tarkoitettu\", sanoi päällikkö levollisesti; \"tunsin ilmavirran,\nkun se suhahti ohitse. Mikä se oli — rautavaarnako?\" — \"No, totta\ntotisesti!\" mutisi hra Creighton. Keskilaivalla puhelevien miesten\nepäselvä sorina sekaantui aaltojen pauhuun, kohosi hiljaisten ja\npullistuneiden purjeiden joukkoon — näytti häviävän yöhön, näköpiiriä kauemmas, taivastakin\nkorkeammalle. Tähdet loistivat rauhallisina kallellaan olevien\nmastojen yläpuolella. Valojuomuja kimalteli veden pinnalla, särkyen\nlaivan edetessä, ja sen ohi mentyä värähtelivät kauan aikaa aivan kuin\naaltojen pauhua peläten.\n\nSillä välin peränpitäjä, uteliaana tietämään mitä melu koski, heitti\nperäsimen oman onnensa nojaan ja juoksi etukumarassa pitkin hiipivin\naskelin korkokannen reunalle. \"Narkissos\" näin yksikseen jätettynä\nkääntyi hiljalleen päin tuuleen kenenkään sitä huomaamatta. Se\nkallistui hieman, ja levossa olevat purjeet virkosivat äkkiä eloon\nja iskivät kaikki yht'aikaa mahtavasti mätkähtäen mastoja vasten,\nsitten täyttyivät taas nopein peräkkäisin paukahduksin, jotka kiitivät\nalas uljaita mastoja, kunnes veltoksi rauennut isopurje viimeksi\nrajusti temmahtaen lensi pullolleen. Laiva vapisi maston huipuista\nemäpuuhun asti; purjeet ratisivat jatkuvasti niin kuin pyssyn laukaus.\nKetjujalukset ja väljät sokkelit kolisivat ilmassa hiljaa helisten;\nnostokoneen pylpyrät parkuivat. Tuntui siltä kuin olisi näkymätön käsi\näkäisesti ravistanut laivaa havahduttaakseen siinä asustavat miehet\ntodellisuuteen, valppauteen ja velvollisuuksiensa täyttämiseen. —\n\"Peräsin ylähankaan!\" huusi päällikkö terävästi. \"Juoskaa perälle, hra\nCreighton, katsomaan, mitä se houkka siellä hommaa.\" — \"Hellittäkää\nkokkapurjeen jaluksia. Valmiina keula-ahtimia hilaamaan\", ärjyi hra\nBaker. Säikähtyneet miehet juoksivat sukkelaan sinne tänne käskyjä\ntoistellen. Vapaavartio, jonka toimessa oleva vartio näin äkkiä jätti,\najelehti kahden ja kolmen ryhmissä kanssiin päin, väitellen äänekkäästi\nmennessään. — \"Huomenna näytetään niille!\" huusi joku\näänekkäästi, aivan kuin uhkaavalla viittauksella lieventääkseen\nepäkunniakasta peräytymistä. Ja sitten kuului vain komentosanoja,\nraskaitten köysivyyhtien kumahtamista kanteen, pylpyräin kalinaa.\nSingletonin valkea pää heilui siellä täällä yön pimeydessä, kannesta\nkorkealla, kuin mikähän linnun haamu. — \"Jo laskeutuu, kapteeni!\"\nhuusi hra Creighton perästä. — \"Purjeet vetävät taas.\" — \"Hyvä on...\"\n— \"Hellittäkää keulajaluksia. Jo riittää ahtimet. Vyyhtikää köydet\",\nöhki hra Baker läähättäen.\n\nVähitellen kannella astunta ja sekamelskaiset äänet taukosivat ja\npäällysmiehet, korkokannelle kokoontuneina, keskustelivat tapahtumasta.\nHra Baker oli aivan tyrmistynyt ja öhki; hra Creighton oli rauhaisen\nraivostunut; mutta kapteeni Allistoun oli vakava ja harkitseva. Hän\nkuunteli hra Bakerin murisevaa perustelua, Creightonin keskeyttäviä,\nvakavia huomautuksia, samalla kuin hän kanteen tuijottaen punnitsi\nkädessään rautavaarnaa — joka hetkistä aikaisemmin oli ollut vähällä\niskeä häntä päähän — aivan kuin se olisi ollut ainoa kouraantuntuva\ntosiasia koko tapahtumasta. Hän oli niitä johtajia, jotka puhuvat\nvähän, eivät näytä kuulevan mitään, eivät katso keneenkään — mutta\ntietävät kaikki, kuulevat joka kuiskauksen, näkevät jok'ainoan\nliitelevän varjon laivassaan. Hänen kookkaat perämiehensä kohosivat\nkorkealle hänen hintelän, lyhyen vartalonsa yli; he keskustelivat hänen\npäänsä ylitse; he olivat pelästyneet, hämmästyneet ja suutuksissaan,\nkun taas heidän välissään seisova pieni, rauhallinen mies näytti\nlöytäneen vaiteliaan vakavuutensa laajemman kokemuksensa syvistä\nhetteistä. Lamput paloivat kanssissa; silloin tällöin tulvahti äänekäs\nryöppy löpertelevää juttelua keulasta päin, levisi yli kannen ja heikkeni, aivan kuin mistään\ntietämätön laiva, hiljaa liukuessaan meren äärettömän rauhallisuuden\nhalki, olisi jättänyt ikiajoiksi jälkeensä levottoman ihmissuvun\nhälisevät hupsuttelut. Mutta yhä uudelleen se uusiintui. Viittoilevia\nkäsiä, päiden sivukuvia, suu ammollaan, ilmestyi hetkeksi ovien\nvalaistuihin nelikulmioihin; mustia nyrkkejä syöksyi esille — vetäytyi\npois... \"Niin. Olihan harmillista saada aavistamatta niskaansa\ntällainen kapina\", myönsi päällikkö... Huutoa ja temmellystä kuului\nsamassa valokehästä tauoten äkkiä... Hän ei uskonut nyt heti syntyvän\nenempää rauhattomuutta... Kelloa soitettiin perässä, toinen keulassa\nvastasi matalammalla äänellä, ja helisevän metallin pauhu levisi koko\nlaivassa laajoina, värähtelevinä ympyröinä, jotka häipyivät tyhjän\nmeren äärettömään pimeyteen... Tunsihan hän heidät! Tunsipa totisesti!\nEnnen vanhaan. Parempiakin miehiä. Oikeita miehisiä miehiä, kun kova\ntuli. Paholaistakin pahempia kun sattui — oikeita sarvipäitä piruja.\nHyh! Tämä on — lastenleikkiä. Suunnaton hairahdus... Peränpitäjä\nvaihtui aivan tavalliseen tapaan.\n— \"Hankavastaiseen\", lausui poistuva mies äänekkäästi.\n— \"Hankavastaiseen\", toisti toinen tarttuen kehähaarukkoihin. — \"Tämä\nvastatuuli se kiusallisin on\", huudahti päällikkö, polkaisten äkkiä\njalkaa suutuksissaan, \"vastatuuli! Muu ei ole mitään.\" Hän oli kohta\ntaas rauhallinen. \"Pitäkää heitä toimessa tänä yönä, herrat; antakaa\nniiden vain tuntea, että ne ovat meidän käsissämme — rauhallisesti,\nymmärrättehän. Muistakaa olla koskematta heihin, Creighton. Huomenna\npuhuttelen heitä isän tavalla. Sekapäinen rajasuutarijoukko! Niin,\nrajasuutareita! Toisen käden sormilla saattaisi laskea oikeat merimiehet. Ei kelpaa heille muu kuin rähinä — mukamas.\" Hän\nvaikeni. \"Luulitteko, että tämä oli mennyt sekaisin, hra Baker?\"\nHän koputti otsaansa ja naurahti. \"Kun näin hänen siinä seisomassa\nmelkein kuolleena ja niin säikähtyneen näköisenä — mustana tuossa\ntöllistelevässä joukossa — ilman vähääkään sisua kestämään sitä,\nmikä meitä kaikkia odottaa — vaistosin totuuden aivan yht'äkkiä,\nehtimättä vielä mitään ajatellakaan. Säälin häntä — niinkuin säälitään\nsairaita eläimiä. En ole milloinkaan nähnyt mitään olentoa niin\nkuolemankammon vallassa!... Aioin ensin antaa hänen kulkea omissa\noloissaan. Jonkinlainen päähänpisto. Ei tullut mieleenikään, senkin\npölhöt... Hm! Tietenkin nyt pysyn päätöksessäni.\" Hän pisti vaarnan\ntaskuunsa, näytti olevan aivan kuin häpeissään, sanoi sitten tiukasti:\n\"Jos tapaatte Podmoren taas noissa ilveissään, niin sanokaa hänelle,\nettä minä panetan hänet pumpun alle. Piti kerran niin tehdä. Hänelle\nsilloin tällöin sattuu tuommoinen puuska. Hyvä kokki muuten.\" Hän\nkäveli nopeasti pois, palasi kajuutanportaiden luo. Molemmat perämiehet\nseurasivat häntä ihmettelevin silmin. Hän laskeutui kolme askelmaa\nja vaihtaen äänilajia puhui, pää kannen vaiheilla: \"En mene makuulle\ntänä yönä, jos vielä jotakin sattuisi; huutakaa vain, jos... Näittekö\ntuon sairaan neekerin silmiä, hra Baker? Minusta aivan tuntui siltä,\nkuin hän olisi kerjännyt jotakin. Mitä? Kaikki apu on jo myöhäistä.\nYksinäinen musta mieronkiertäjä niinkuin kaikki tässä muutkin, ja\nminusta tuntui kuin olisi hän katsonut minun lävitseni itse helvettiin.\nAjatella sitä Podmore-heittiötä! Annetaan miehen toki kuolla rauhassa.\nMinähän täällä toki määrään. Sanon mitä haluan. Antakaa hänen olla.\nEhkä hän joskus on\nollut jommoinenkin mies... Olkaa varuillanne.\" Hän katosi kannen alle,\njättäen perämiehensä kahden kesken, hämmästyneempinä kuin jos olisivat\nnähneet kivikuvan vuodattavan yliluonnollisen säälinkyyneleen elämän ja\nkuoleman epävarmuuden tähden...\n\nPiipunpesistä pystysuoraan nousevat kierteiset rihmat levittivät\nsinistä usvaa, joka sai kanssin näyttämään suurelta kuin juhlasali.\nKannen niskapuiden väliin kasaantui raskas pilvi; ja valokehän\nympäröimät lamput paloivat kumpikin purppuranvärisen hehkun sydämessä\nkahtena ehdottomana, säteilemättömänä liekkinä. Savukiehkurat\nkasaantuivat yhä sakeampiin joukkoihin. Miehet olivat hajallaan\nkannella, istuivat huolettomissa asennoissa, tai, polvi koukussa,\nnojasivat toisella olkapäällään laipioon. Huulet liikkuivat, silmät\nvälähtivät, heiluvat käsivarret saivat aikaan äkkipyörteitä savuun.\nPuheen sorina tuntui kasaantuvan yhä korkeammalle aivan kuin se ei\nolisi päässyt tarpeeksi nopeasti purkautumaan ahtaista oviaukoista\nulos. Paitasillaan oleva vapaavartio harppasi pitkin valkoisin\nkoivin, muistuttaen hourailevia unissakävijöitä; silloin tällöin joku\ntoimessa olevan vartion miehistä syöksyi sisälle, kovin liiaksipuetun\nnäköisenä, kuunteli hetkisen, tokaisi jotakin meluavalle joukolle ja\nriensi takaisin ulos; mutta jotkut pysyttelivät oven läheisyydessä,\nlumottuina ja toinen korva kannelle päin käännettynä. — \"Pidetään yhtä\npuolta, pojat\", kiljui Davies. Belfast yritti saada äänensä kuuluville.\nKnowles irvisteli tylsänä ja pökertyneenä. Muuan, jolla oli tuuhea\nleikkoparta, huusi tuon tuostakin: \"Kuka pelkää? Kuka pelkää?\" Toinen\nhyppäsi pystyyn, kiihtyneenä, leimuavin silmin, laski kuuluviin jakson\nirrallisia kirouksia ja istahti taas rauhallisesti.\nKaksi miestä keskusteli tuttavallisesti, iskien vuoron perään toistansa\nrintaan väitteensä vahvistukseksi. Kolme muuta, päät yhdessä, puhuivat\nkaikki yht'aikaa luottamuksellisesti ja kohti kurkkua huutaen. Se oli\nmyrskyävää puheen sorinaa, josta saattoi erottaa tajuttavia katkelmia.\nNiinpä saattoi kuulla: \"Viimeisessä laivassa.\" — \"Mitäpä siitä?\nKoettakootpa meihin, jos...\" — \"Antautua.\" — \"Ei ryhdytä mihinkään.\"\n— \"Hän sanoo olevansa terve.\" — \"Olen aina luullutkin.\" — \"Samapa\ntuo...\" Donkin kyyristyneenä sykkyrään kokkapuuta vasten kohotti\nolkapäänsä aivan korviensa tasalle, ja kun hänellä vielä suippopäinen\nnenänsä oli alaspäin riipuksissa, muistutti hän pörrösulkaista,\nsairasta korppikotkaa. Hajasäärin seisovan Belfastin kasvot olivat\nhuutamisesta punaiset, ja kätensä pystyyn kohottaessaan hän oli\naivan maltalaisristin näköinen. Eräässä loukossa hämmästyneinä ja\nhajamielisinä istuvat norjalaiset näyttivät siltä kuin olisivat\nvedenpaisumusta katselleet. Ja lamppujen takana Singleton seisoi\nsavussa kookkaana, epäselvänä, pää ruskapuita koskettaen, aivan kuin\nmaanalaisen kappelin pimennossa seisova jättiläismäinen kuvapatsas.\n\nHän astui askelen eteenpäin suurena ja ylevänä. Melu asettui kuin\nmurtunut aalto: Belfast vain kerran vielä kädet pystyssä huusi:\n\"Kuolemaa hän tekee, se on varma se!\" istui sitten äkkiä luukulle ja\npiteli käsillä päätänsä. Kaikki tarkkasivat Singletonia, kääntäen\nkatseensa kannesta, tuijottaen pimeistä loukoista, tai uteliaasti\npäätään kääntäen. He näyttivät odottavilta ja rauhoittuneilta, aivan\nkuin tuolla vanhalla miehellä, joka ei katsonut keneenkään, olisi ollut\nhallussaan heidän kiusallisen närkästyksensä ja toiveittensa salaisuus,\ntarkempi näkövoima, selvempi ymmärtämys. Ja todellakin siinä\nseistessään heidän keskellään hän näytti mieheltä, joka oli nähnyt\njoukottain laivoja, oli jo monesti kuunnellut samanlaista ääntä,\nkuin he nyt pitivät, oli jo ehtinyt nähdä kaiken, mikä merellä\nsaattaa tapahtua, ja joka siksi pysyi nykyiseen kuohuun nähden\nvälinpitämättömänä. He kuulivat hänen äänensä jymisevän hänen\nleveästä rinnastaan aivan kuin olisivat sanat vyöryneet heitä kohden\nmyrskyisestä menneisyydestä. \"Mitä aiotte tehdä?\" hän kysyi. Kukaan\nei vastannut. Vain Knowles mutisi: \"Niin, niin\", ja joku virkkoi\nhiljaa: \"On se hemmetin häpeä.\" Hän odotti, teki halveksivan eleen.\n— \"Olen nähnyt laivakapinoita jo ennen kuin muutamat teistä ovat\nsyntyneetkään\", sanoi hän hitaasti, \"mutt'en vielä milloinkaan näin\njoutavan seikan tähden.\" — \"Kuolemaa hän tekee, se on varma se\",\ntoisti Belfast huolestuneena, Singletonin jalkain juuressa istuen. —\n\"Ja lisäksi musta mies\", jatkoi vanhus, \"niitä olen nähnyt kuolevan\nkuin kärpäsiä.\" Hän vaikeni, miettivänä, aivan kuin olisi koettanut\nmuistella hirveitä asioita, kauheita yksityiskohtia, neekeriuhrauksia.\nHe tuijottivat häneen lumoutuneina. Hän oli kyllin vanha muistaakseen\norjakauppiaita, verisiä kapinoita, merirosvojakin ehkä; ken saattoi\ntietää minkälaisten väkivaltaisuuksien ja kauhujen kautta hänen\nelämänuransa oli käynyt! Mitähän hän sanoisi? Hän sanoi: \"Ette te pysty\nhäntä auttamaan; kuoltava hänen on.\" Taas hän vaikeni. Hänen viiksensä\nja partansa liikahtivat. Hän märehti sanojaan, mutisi sotkuisten,\nvalkeain karvojen takaa; käsittämättömänä ja kiihoittavana kuin\nverhontakainen tietäjä... \"Pysynyt maissa... sairas... Sen sijaan...\nsaanut aikaan kaiken tämän vastatuulen. Pelkään pahasti... Meri vaatii\nomansa... Kuolevat, kun maa on näkyvissä. Aina\nniin. Sen ne tietävät... pitkä matka... mitä enemmän päiviä, sen\nenemmän dollareja... Pysykää te rauhassa. Mitä te tahdotte? Ette kykene\nhäntä auttamaan.\" Hän näytti aivan kuin heräävän unesta.\" Ette te sille\nasialle mitään mahda\", sanoi hän äreästi, \"ei kapteeni ole houkka.\nJotakin hänellä on mielessä. Olkaa varuillanne... sanon vain. Minä\ntunnen ne.\" Silmät suoraan eteenpäin suunnattuina hän käänsi kättänsä\noikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle, aivan kuin olisi tarkastanut\npitkää ovelien kapteenien riviä. — \"Hän uhkasi iskeä kalloni halki!\"\nhuusi Donkin sydäntäsärkevällä äänellä. Singleton tirkisteli alaspäin\nällistyneen tarkkaavana, aivan kuin ei olisi kyennyt häntä löytämään.\n— \"Tulen vietävä!\" sanoi hän epämääräisesti, lakaten etsimästä. Hän\nsäteili sanomatonta viisautta, suurta huolettomuutta, jäähdyttävää\nalistuvaisuutta. Hänen ympärillään olevat kuuntelijat tunsivat\njollakin tavalla tulleensa peräti vapautetuiksi pulastaan ja sanaa\nsanomatta he vetelehtivät huolettomina kuin sellaiset ihmiset, jotka\ntäydellisesti pystyvät käsittämään, mikä elämässä on mahdoton korjata.\nHän syvämietteisenä ja mitään huomaamatta viittasi kerran kädellään ja\nasteli pitemmittä puheitta kannelle.\n\nBelfast oli vaipunut tuijottaviin mietteisiin. Pari miestä kiepautti\nitsensä ylärivin makuulokeroihin, ja sinne päästyään huokasivat;\ntoiset sukelsivat pää edellä alarivin lokeroihin — sukkelaan ja heti\nkäännähtäen, aivan kuin eläimet pesään mennessään. Kuului poltetun\nsaven puukolla kaapimista. Knowles ei enää irvistellyt. Davies sanoi\nkiihkeän vakuuttavalla äänellä: \"Sitten kippari on heittiö.\" Archie\nmutisi: \"Totta vie! Emme ole vielä kuulleet viimeistä sanaa tässä\nasiassa!\" Lyötiin\nneljä lasia. — \"Puolet vapaavartiosta on jo kulunut!\" huusi Knowles\npelästyneenä, ja kävi sitten miettiväksi. \"No, lepoahan se on kahdenkin\ntunnin lepo\", hän sitten lohdutellen virkkoi. Muutamat olivat jo\nnukkuvinaan; ja Charley, joka jo oli umpiunessa, lausui äkkiä joitakin\nkäsittämättömiä sanoja edesvastuuttomalla, alakuloisella äänellä. —\n\"Pojan pentelettä ajaa painajainen!\" virkkoi Knowles peitteensä alta\nhyvin tieteliäästi. Belfast nousi ja lähestyi Archien makuupaikkaa. —\n\"Me vedimme hänet ulos!\" kuiskasi hän surunvoittoisesti. — \"Mitä?\"\nkysyi toinen unisen tyytymättömänä. — \"Ja nyt meidän täytyy lykätä\nhänet yli laidan\", jatkoi Belfast alahuuli värähdellen. — \"Työntää\nmitä?\" kysyi Archie. — \"Jimmy-parka\", huokasi Belfast. — \"Menkää\nhemmettiin!\" sanoi Archie teeskennellyn julmasti ja nousi istualleen\nvuoteessaan. \"Hän on syypää kaikkeen. Ilman minua tässä laivassa\nolisi tapahtunut murhia!\" — \"Ei se ole hänen syynsä\", mutisi Belfast\nvastaan. \"Minä panin hänet maata... eikä hän ollut painavampi kuin\ntyhjä lihatynnyri\", lisäsi hän vedet silmissä. Archie katsahti häneen\nvakavasti ja käänsi sitten päättävästi päänsä laivan kylkeen päin.\nBelfast kulkea kompuroi aivan kuin olisi joutunut eksyksiin hämärässä\nkanssissa ja oli vähällä kompastua Donkiniin. Hän katseli häntä\nylhäältä hetkisen. \"Etkö aio mennä nukkumaan?\" hän kysyi. Donkin nosti\npäätään toivottomana. — \"Tuo peijakkaan skotlantilainen varkaankakara\npolkaisi minua!\" hän kuiskasi lattialta ylen synkkämielisenä. — \"Ja\nse oli hyvin tehty\", sanoi Belfast yhä kovin alakuloisena. \"Sinä\nolit niin liki hirsipuuta kuin olla voi tänä iltana. Älä leiki noita\nmurhaleikkejäsi enää Jimmyn lähettyvillä! Sinä et vetänyt häntä esille.\nMuista se! Jos näet\nminä rupean sinua potkimaan\" — hän ilahtui hieman \"niin se tapahtuu\noikein amerikkalaiseen tapaan — niin että jotain murtuukin.\" Hän\ntaputteli hiljaa rystysillään Donkinin taivutettua päätä. \"Muista\nse, poikaseni!\" lopetti hän leikkisästi. Donkin salli sen tapahtua.\n— \"Aiotaanko antaa minut ilmi?\" hän kysyi kovin huolestuneena. —\n\"Kuka... antaa ilmi?\" sähähti Belfast astuen askeleen lähemmäs. \"Minä\nantaisin sinulle vasten taulua heti paikalla, jollei minun pitäisi\nhoitaa Jimmyä! Miksi sinä meitä oikein luulet?\" Donkin nousi ja\nkatseli, miten Belfastin selkä katosi ovesta. Joka puolella nukkui\nnäkymättömiä miehiä, hengittäen rauhallisesti. Hän tuntui ammentavan\nuutta rohkeutta ja kiihtymystä ympärillään vallitsevasta rauhasta.\nLaihaposkisena ja pahaenteisenä hän tuijotti ylleen sopimattomien\nlainavaatteiden sekasotkusta aivan kuin etsien jotakin murskatakseen.\nSydän sykki rajusti hänen ahtaassa rinnassaan. Kaikki nukkuivat! Hänen\nolisi haluttanut vääntää niskoja nurin, puhkoa silmiä, sylkäistä\nkasvoihin. Hän pudisti likaista nyrkkiparia savuaville lampuille. \"Ette\nte ole miehiä!\" hän huusi hillityllä äänellä. Kukaan ei liikahtanut.\n\"Ei teillä ole sisua senkään vertaa kuin hiirellä!\" Hänen äänensä\nkoveni käheäksi kirkunaksi. Wamibo työnsi pörröisen päänsä kopistaan\nja tuijotti häneen silmät hurjina. \"Laivojen roskaväkeä te olette!\nKunpa mätänisitte kaikki ennen kuolemaanne!\" Wamibo vilkutti silmiään,\nkäsittämättä mitään, mutta innostuneena. Donkin istahti raskaasti; hän\npärskytti voimakkaasti nenäänsä, hän kirskutti ja naksautti hampaitaan,\nja leuka lujasti rintaa vasten painettuna näytti aivan siltä kuin\naikoisi hän jyrsiä sen puhki päästäkseen käsiksi sydämeen...\n\nAamulla laiva, aloittaessaan kulkurielämänsä uuden päivän, näytti\nuhkean tuoreelta ja raittiilta, aivan kuin maissa kevät. Huuhdotut\nkannet välkkyivät pitkänä, kirkkaana jaksona. Viistosti lankeava\nauringon valo muodosti messinkiosiin huikaisevia täpliä, sivusi\nkiiltopintaisia pyörötankoja kultaviivoin, ja kaidepuihin sinne tänne\njääneet suolaveden pisarat olivat kuultavan välkkyviä kuin kastehelmet\nja kimaltelivat kirkkaammin kuin hajalleen heitetyt timantit. Purjeet\nnukkuivat, heikon tuulenhengen viihdyttäminä. Sinitaivaalle loistavana\nkohoava aurinko näki hankavastaiseen purjehtivan yksinäisen laivan\nkyntämässä sinistä merta.\n\nMiehet tungeksivat kolmeen riviin isonmaston viereen ja kajuutan\noven eteen. He tyrkkivät ja sysivät toisiaan ja näyttivät tyhmiltä\nja neuvottomilta. Joka kerta, kun laiva heikosti liikahti, heilahti\nKnowles raskaasti lyhyemmälle jalalleen. Donkin livisti toisten\nselkien taa, levottomana ja hätäytyneenä, aivan kuin olisi itselleen\nväijytyspaikkaa etsinyt. Kapteeni Allistoun ilmestyi äkkiä kannelle.\nHän asteli edestakaisin miesten edessä. Hän oli harmaa, hoikka,\nvirkeä, näytti auringonpaisteessa kehnosti puetulta ja oli kova kuin\ntimantti. Oikeaa kättään hän piti takkinsa sivutaskussa, jossa myöskin\noli jotakin raskasta, mikä veti sen puolen pitkiin laskoksiin. Muuan\nmerimiehistä kakisti kurkkuaan pahaenteisesti. — \"En ole tähän asti\nhuomannut teissä mitään vikaa, miehet\", sanoi kapteeni äkkiä pysähtyen.\nHän katsoi heihin väsyneellä, teräksisellä katseellaan, minkä hyvin\ntavallinen näköharha sai tuntumaan siltä kuin olisi hän katsonut\nyht'aikaa jokaista edessään seisovaa kahtakymmentä miestä suoraan\nsilmiin. Hänen takanaan hra Baker, synkkänä ja jäykkäniskaisena, öhki\nhiljaa; hra Creighton, raikkaana ja kauniina, ruusunpunaisine\nposkineen, oli reippaan ja päättävän näköinen. \"Ja minun käsittääkseni\nminä olen täällä laivaa kuljettamassa ja määräämässä joka miehelle\nhänen paikkansa. Jos te tuntisitte tehtävänne yhtä hyvin kuin minä\ntunnen omani, ei olisi mitään hätää. Te olette täällä pimeässä\nrääkyneet, että: 'Huomenna nähdään!' No tässä nyt näette minut. Mitä\non asiaa?\" Hän odotti, astellen nopeasti edestakaisin ja katsoen\nheitä tutkivasti. Mitä he oikein tahtoivat? He vaihtoivat jalkaa,\nhe heiluivat paikallaan; toiset työnsivät lakkinsa takaraivolle ja\nraapivat päätään. Mitä he oikein tahtoivat? Unohtunut oli Jimmy; kukaan\nei ajatellut häntä, joka oli yksin keulakopperossaan, taistellen\nvarjojen kanssa, turvautuen törkeisiin valheisiin, tuskaisesti nauraa\nhihittäen läpikuultavalle petokselleen. Ei Jimmyä, kaukana siitä;\nhän oli pahemmin unohtunut kuin jos hän olisi ollut kuollut. Suuria\nasioita he halusivat. Ja samassa tuntuivat kaikki ne yksinkertaiset\nsanat, mitkä he tunsivat, hukkuvan ainaiseksi heidän epämääräisen ja\npalavan halunsa pohjattomuuteen. He tiesivät, mitä halusivat, mutta\neivät keksineet mitään sanomisen arvoista. He liikehtivät paikallaan,\nheiluttaen jäntevien käsivarsien päässä suuria, tervaisia kämmeniä\nkoukkuisine sormineen. Mutina taukosi. — \"No, mitä puuttuu...\nruokaako?\" kysyi päällikkö, \"tiedättehän, että varastot pilaantuivat\nNiemen ulkopuolella.\" — \"Se tiedetään, herra kapteeni\", sanoi\neturivissä seisova partainen pikihousu. — \"Onko työ liian raskasta —\nhäh? Liikaa teidän voimillenne?\" kysyi hän taas. Seurasi loukkaantunut\näänettömyys. — \"Emme halua työskennellä vajalukuisina, herra\nkapteeni\", aloitti vihdoin Davies väräjävällä äänellä, \"ja tuo\nmusta...\" — \"Riittää!\" huusi päällikkö. Hän seisoi hetken hiljaa\ntarkastellen heitä, sitten hän asteli muutamia askelia edestakaisin,\njonka jälkeen kävi kylmästi heidän kimppuunsa, väkivaltaisin ja\nviiltävin puuskin, jonkalaisia olivat niidenkin jäisten merten myrskyt,\njotka olivat nähneet hänet nuorena. — \"Sanonko, missä vika on? Te ette\nmahdu saappaisiinne. Pidätte itseänne helkkarin hyvinä miehinä. Tuskin\npuoliin töihinne pystytte. Tuskin puolia velvollisuuksianne täytätte.\nPidätte niitä liian paljona. Vaikka kymmenkertaisesti tekisitte, ei se\nsittenkään olisi tarpeeksi.\" — \"Parasta on pantu, herra kapteeni\",\nhuusi joku joukosta vihasta väräjävällä äänellä. — \"Parasta\", jatkoi\npäällikkö hyökkäystään, \"te kuulette maissa paljon asioita, eikö niin?\nEivät ne siellä teille kerro, ettei teidän parhaastannekaan kannata\nsuurin kerskua. Sanonpa teille — teidän parhaanne ei ole huonoa\nparempi. Tekö ette enempää voi? Ettepä kylläkään, sen tiedän enkä\nsiitä riitele. Mutta lopettakaa te niskoittelunne taikka minä lopetan\nsen teidän puolestanne. Kyllä minä teistä urakan saan. Lopettakaa!\"\nHän heristi sormellaan joukolle. \"Mitä tulee tuohon mieheen\", hän\nkorotti ääntänsä melkoisesti, \"jos hän astuu jalallaan kannelle minun\nluvattani, niin panetan hänet rautoihin. Ymmärrättekö?\" Kokki kuuli\nhänen sanansa keittiöönsä, juoksi kannelle kädet pystyssä, kauhuissaan,\njaksamatta uskoa korviaan, hämmästyneenä, ja juoksi sisälle taas.\nSeurasi hetken kestävä syvä hiljaisuus, jonka vallitessa vääräsäärinen\nmerimies, astuen syrjään, siivosti sylkäisi valumisaukkoon. \"On vielä\ntoinen seikka\", virkkoi päällikkö rauhallisesti. Hän astui nopeasti\naskeleen eteenpäin ja tempasi taskustaan esille rautavaarnan. \"Tämä!\"\nHänen liikkeensä oli niin odottamaton ja äkillinen, että joukko väistyi taaksepäin. Hän katsoi heitä\ntiukasti silmiin, ja muutamat tekeytyivät oitis hämmästyneen näköisiksi\naivan kuin eivät olisi ennen eläessään vaarnaa nähneetkään. Hän piti\nsitä korkealla. \"Tämä on minun asiani. En kysy teiltä mitään, mutta\nkaikki tunnette sen; sen on mentävä sinne mistä on tullutkin.\" Hän\nkävi vihaisen näköiseksi. Joukko liikahti levottomasti. He käänsivät\nkatseensa pois rautaesineestä, he näyttivät säikähtyneiltä, he olivat\nhämillään ja ymmällä aivan kuin se olisi ollut jotakin kauheaa,\npahennusta herättävää tai epähienoa, jota ei tavallisessa säädyllisessä\nelämässä olisi sopinut tuoda päivänvaloon. Päällikkö katseli heitä\ntarkasti. \"Donkin\", hän huusi lyhyesti ja terävästi.\n\nDonkin koetti lymyillä toisen ja toisen takana, mutta miehet katsoivat\nolkansa yli ja väistyivät syrjään. Rivit aukenivat hänen edestään\nja sulkeutuivat perästä, niin että hän lopulta seisoi yksinään\npäällikön edessä aivan kuin olisi kannen läpi siihen ilmestynyt.\nKapteeni Allistoun siirtyi aivan hänen lähelleen. He olivat melkein\nsamanmittaiset, ja tämän lyhyen välimatkan päästä päällikkö suuntasi\nmurhaavan silmäyksen kirkkaista silmistään. He värähtelivät. —\n\"Tunnetteko tämän?\" kysyi päällikkö. — \"En, en tunne\", vastasi toinen\nröyhkeästi, mutta vavisten. — \"Te olette lurjus. Ottakaa se\", käski\npäällikkö. Donkinin kädet tuntuivat takertuneen reisiin kiinni; hän\nseisoi, silmät suoraan eteenpäin suunnattuina kuin katselmuksessa.\n\"Ottakaa se\", toisti päällikkö, astuen lähemmäs; he hengittivät toinen\ntoisensa kasvoihin. \"Ottakaa se\", sanoi kapteeni Allistoun taas\ntehden uhkaavan eleen. Donkin kiskaisi toisen käden irti kyljestään. —\n\"Miksi te minua ahdistatte?\" mutisi\nhän työläästi ja aivan kuin hänen suunsa olisi ollut taikinaa täynnä.\n— \"Jollette...\" aloitti päällikkö. Donkin sieppasi nappulan käteensä\naivan kuin olisi aikonut juosta matkoihinsa se mukanaan, mutta jäi\njäykkänä seisomaan paikoilleen pidellen sitä kädessään kuin kynttilää.\n\"Pankaa se sinne, mistä otittekin\", sanoi kapteeni Allistoun, katsoen\nhäntä rajusti. Donkin astui silmät suurina askeleen taaksepäin.\n\"Menkää, senkin konna, taikka minä panen teidät menemään\", huusi\npäällikkö ja itse uhkaavasti edeten pakotti hänet peräytymään. Hän\nväisteli ja koetti tuon vaarallisen raudan avulla varjella päätänsä\nuhkaavalta nyrkiltä. Hra Baker herkesi hetkeksi öhkimästä. —\n\"Mainiota! Totisesti\", mutisi hyväksyvästi hra Creighton tuntijan\näänellä. — \"Älkää koskeko minuun\", ärisi Donkin yhä peräytyen. —\n\"No menkää sitten. Nopeammin.\" — \"Älkää lyökö minua... Minä vedän\nteidät oikeuteen... Minä toimitan teidät vankeuteen.\" Kapteeni\nAllistoun harppasi pitkän askeleen, ja Donkin kääntyen kokonaan\nympäri juoksi kappaleen matkaa, pysähtyi sitten ja paljasti olkansa\nyli keltaiset hampaansa. — \"Kauemmas vielä, keulatakilaan\", hoputti\npäällikkö viitaten kädellään. — \"Siinä te vain seisotte ja annatte\nminua haukkua\", kirkui Donkin äänettömälle miesjoukolle, joka katseli\nhäntä. Kapteeni Allistoun kävi kiivaasti häntä kohden. Donkin hypähti\nsäikähtäen eteenpäin taas, hyökkäsi keulatakilaan, työnsi nappulan\nrajusti reikäänsä. \"Kyllä minä joskus vielä teille näytän\", hän huusi\nkoko laivalle yleensä ja katosi keulamaston taakse. Kapteeni Allistoun\npyörähti ympäri ja asteli takaisin perälaivalle levollisen näköisenä,\naivan kuin hän jo olisi unohtanut koko kohtauksen. Miehet väistyivät\nhänen tieltään. Hän ei katsahtanut\nkeneenkään. — \"Se riittää, hra Baker. Laskekaa vapaavartio levolle\",\nsanoi hän rauhallisesti. \"Ja te, miehet, koettakaa esiintyä suoraan ja\nnuhteettomasti vast'edes\", lisäsi hän levollisella äänellä. Hän katseli\nhetkisen miettivästi järkyttynyttä ja poistuvaa joukkoa. \"Aamiainen\npöytään, tarjoilija\", hän mieli huojentuneena huusi keittiön ovesta\nsisälle. — \"Minua kammotti nähdä teidän antavan sen nappulan tuolle\nhessulle\", huomautti hra Baker; \"hänhän olisi saattanut halkaista —\nöh! — halkaista teidän pääkallonne sillä kuin munankuoren.\" — \"Hänkö!\nJoutavia!\" mutisi päällikkö hajamielisesti. \"Eriskummaista joukkoa\",\nhän jatkoi hiljaisella äänellä. \"Luulen, että kaikki on ohi nyt. Ei\nvoi kuitenkaan olla milloinkaan varma, kun on tuollaista... Monta\nvuotta sitten — olin silloin nuori päällikkö — eräällä Kiinanmatkalla\nminulla oli kapina; oikea kapina, Baker. Eri miehiä ne. Tiesin mitä\nhe halusivat. He halusivat aukaista laivanlastin päästäkseen käsiksi\nväkijuomiin. Yksinkertainen juttu... Me pidimme heidät ahkerassa\npuuhassa kaksi päivää, ja kun he olivat saaneet tarpeekseen — lakeita\nkuin lampaat. Hyvä miehistö. Ja hyvä matka minulla olikin.\" Hän\nkatsahti mastoihin, jossa raa'at olivat ahdetut tiukasti tuuleen.\n\"Vastatuuli päivä toisensa jälkeen\", huudahti hän katkerasti. \"Emmekö\nsitten tällä matkalla saa milloinkaan myötätuulta?\" — \"Valmis\non, herra\", sanoi tarjoilija, ilmestyen heidän eteensä aivan kuin\ntaikaiskusta ja tahraantunut lautasliina kädessään. — \"Hoo! Hyvä on.\nLähdetään syömään, hra Baker — on jo myöhä — joutavaa pohtia.\"\n\n\n\n\nV\n\n\nLaivassa vallitsi ahdistava hiljaisuus. Iltapäivällä miehet\npeseskelivät vaatteitaan ja ripustivat niitä kuivumaan tuohon\nepäsuotuisaan tuulenvireeseen aprikoivan hitaasti kuin näköharhastaan\npäässeet filosofit. Puhuttiin kovin vähän. Elämän ongelma tuntui liian\nlaajalta ja monimutkaiselta sopeutuakseen ihmiskeskustelun ahtaisiin\npuitteisiin, ja aivan kuin yhteisestä päätöksestä se luovutettiin\ntuolle laajalle merelle, joka alusta alkaen oli kietonut sen\nmittaamattomaan syliinsä; merelle, joka tiesi kaikki ja joka aikanaan\ntulisi epäämättömästi paljastamaan jokaiselle kaikkiin erehdyksiin\nkätkeytyvän viisauden, epäilyissä piilevän varmuuden, surun ja\npelon tuolla puolen olevan turvallisuuden ja rauhan valtakunnan. Ja\nvoimattomien ajatustemme alituisesta pyörteestä pulpahti Jimmy pinnalle\nvaatien huomiota kuin mutaisen joen pohjaan kiinnitetty musta poiju.\nValhe riemuitsi. Se riemuitsi epäilyssä, typeryydessä, säälissä ja\nhempeämielisyydessä. Surkuttelu, välinpitämättömyys, huvitteluhalu\nsaivat meidät sitä pitämään voimassa. Jimmyn järkähtämätön\nkiinnipitäminen valheellisesta esiintymisestään vääjäämättömän totuuden\nedessä oli suunnattoman suuri arvoitus — korkea ja käsittämätön\nilmestys, joka väliin sai aikaan ihmeellisen kunnioituksen tunteen; ja monen mielestä oli myöskin ylen hullunkurista pitää\nhäntä narrina kaikissa hänen pyrkimyksissään. Heidän hellittelevässä\nsäälissään sairasta kohtaan piili salaista itsekkyyttä, mikä ilmeni\nsiinä, että heissä kehittyi pelko nähdä hänen kuolevan. Se seikka,\nettä hän itsepintaisesti oli tietämätön siitä ainoasta varmasta\ntapahtumasta, minkä päivittäisen lähestymisen me omin silmin näimme,\noli yhtä huolestuttavaa kuin jonkin luonnonlain paikkansapitämättömyys.\nHän oli niin perinpohjin väärässä oman itsensä suhteen, ettei saattanut\nolla epäilemättä häntä osallisuudesta johonkin yliluonnolliseen\ntiedon lähteeseen. Hän oli haltioitumiseen asti mieletön. Hän oli\naivan ainutlaatuinen ja niin lumoava kuin vain jokin epäinhimillinen\nsaattaa olla. Hän tuntui huutavan kieltämisensä jo tuon kammottavan\nrajan toiselta puolen. Hän oli käymässä aineettomaksi kuin aave;\nposkipäät kohosivat, otsa kävi yhä kaltevammaksi; kasvot olivat pelkkiä\nkuoppia ja varjotäpliä; ja lihaton pää muistutti haudasta kaivettua\nmustaa kalloa, johon oli silmäkuoppiin pistetty kaksi levotonta\nhopeapalloa. Hän oli aivan pahennusta herättävä. Hänen vaikutuksestaan\nme olimme tulemassa ylen inhimillisiksi, hempeämielisiksi, sekaviksi,\nylenmäärin rappeutuneiksi: käsitimme hänen pelkonsa hienouden,\nolimme myötämielisiä hänen yrmimisilleen, pois vetäytymisilleen,\nverukkeilleen, kavaluudelleen — ikäänkuin olisimme olleet\nylisivistyneitä ja turmeltuneita ja vähääkään käsittämättä elämän\nmerkitystä. Me käyttäydyimme aivan kuin olisimme olleet osallisia\njoihinkin häpeällisiin salaisuuksiin; elehdimme syvämietteisesti\nkuin salaliittolaiset, vaihdoimme tarkoittavia silmäyksiä, merkitseviä\nlyhyitä sanoja. Olimme sanomattoman ilkeitä\nja itseemme hyvin tyytyväisiä. Me valehtelimme hänelle arvokkaasti,\nliikutettuina, juhlallisesti, ikäänkuin olisimme olleet suorittamassa\njotakin siveellistä toimitusta, josta odotimme itsellemme palkintoa\ntulevassa elämässä. Kuorossa vakuutimme tosiksi hänen rajuimmatkin\nväitteensä, aivan kuin hän olisi ollut miljoonikko, poliitikko tai\nuskonpuhdistaja — ja me kunnianhimoisia jätkiä. Jos joskus uskalsimme\nepäillä hänen väitteitään, niin teimme sen matelevan mielistelijän\ntavoin, sillä tarkoituksella, että meidän mairitteleva erimielisyytemme\nlisäisi hänen kunniaansa. Hän määräsi meidän keskinäisen seurapiirimme\nmoraalisen sävyn aivan kuin hänen vallassaan olisi ollut jaella\nkunniamerkkejä, aarteita tai rangaistuksia; eikä hän meille muuta\nvoinut antaa kuin halveksimisensa. Se oli tavattoman suuri; se\ntuntui asteittain yhä vain enenevän, samoin kuin hänen ruumiinsa\npäivä päivältä meidän nähtemme yhä kutistui. Se olikin ainoa seikka\nhänessä, mikä tuntui kestävältä ja voimakkaalta. Se eli hänessä\nsammuttamatonta elämää. Hänen alituisen pahantuuliset huulensa sen\nsanoiksi lausuivat; se tuijotti meihin hänen suurten silmiensä\npohjattomasta julkeudesta, jotka ravun silmien tavoin ulkonivat kauas\nhänen päästänsä. Niitä me tiukasti tarkastimme. Mikään muu ei hänessä\nliikkunut. Hän tuntui olevan haluton liikkumaan, aivan kuin ei olisi\nluottanut koossapysyväisyyteensä. Hänen vähäisinkin liikahtamisensa\nvarmaan paljasti hänelle (muu ei ollut mahdollista) hänen ruumiillisen\nheikkoutensa ja aiheutti hänelle hirveitä sielun tuskia. Hän liikkui\nylen säästeliäästi. Hän makasi pitkänään, leuka peitteen päällä,\nvelttona ja varovaisen liikkumattomana. Vain\nhänen silmänsä harhailivat meidän kasvoillamme: hänen ylenkatseelliset,\nläpitunkevat, surulliset silmänsä.\n\nNäihin aikoihin Belfastin palveleva uhrautuvaisuus — ja myöskin\nhänen taisteluvalmiutensa — saavuttivat yleisen kunnioituksen.\nHän vietti joka-ainoan hetken vapaa-ajastaan Jimmyn kopperossa. Hän\nhoiteli häntä, puhutteli häntä; oli hellä kuin nainen, lempeän\niloinen kuin iäkäs ihmisystävä, yhtä hentomielisen huolestunut\nneekeristään kuin mallikelpoinen orjanomistaja. Mutta muualla hän oli\närtyisä, räjähtävä kuin ruuti, synkkä, epäluuloinen ja töykeimmillään\nsilloin kun oli surullisin. Hän oli pelkkää kyyneltä ja iskua:\nkyynel Jimmyn vuoksi, isku jokaiselle, joka ei tuntunut suhtautuvan\ntarkan oikeaoppisesti Jimmyn asiaan. Mistään muusta ei keskusteltu.\nNorjalaisetkin väittelivät keskenään asiasta — mutta oli mahdoton\ntietää, missä hengessä, koska he riitelivät omalla kielellään.\nBelfast epäili toista heistä, kunnioituksen puutteesta, eikä keksinyt\ntässä epätietoisuudessaan muuta ratkaisua kuin taistella kumpaakin\nvastaan. He pelästyivät hirveästi tätä hänen hurjapäisyyttään ja\nelivät siitä lähtien joukossamme alakuloisina kuin kaksi mykkää.\nWamibo ei milloinkaan puhunut mitään käsitettävää, mutta hän oli yhtä\nhymyilemätön kuin eläin — tuntui olevan asiasta vähemmän perillä\nkuin kissa — ja siis turvassa. Sitäpaitsi hän oli kuulunut Jimmyn\nvapauttajien valittuun joukkoon eikä siis tietenkään voinut olla\nepäilyksenalainen. Archie oli tavallisesti äänetönnä, mutta istui usein\ntunnin verran Jimmyn kanssa rauhallisesti juttelemassa, esiintyen\naivan kuin olisi ollut isäntäväkeä. Mihin aikaan päivästä tahansa,\nuseinpa yötkin läpeensä, saattoi nähdä jonkun miehistä istumassa Jimmyn\narkulla. Iltaisin kuudesta kahdeksaan\nkoppero oli väkeä täynnä, olipa vielä oven ulkopuolellakin joukko\nasianharrastajia. Joka mies tuijotti neekeriin silmät pyöreinä.\n\nHän paistatteli itseään meidän harrastuksemme lämpimässä. Hänen\nsilmänsä säihkyivät ivallisesti, ja heikolla äänellä hän moitti meidän\nraukkamaisuuttamme. Hän saattoi sanoa: \"Jos te kaverit olisitte\npitäneet minun puoltani, olisin nyt kannella.\" Me seisoimme allapäin.\n\"Niin, mutta jos luulette, että minä sallin panna itseni rautoihin\nvain teidän huviksenne... Ei, ei millään... Tämä alituinen makaaminen\nturmelee minun terveyteni. Mutta mitäpä se teitä liikuttaisi.\"\nMe jouduimme niin hämillemme kuin olisi tuo ollut totta. Hänen\nhämmentelemätön julkeutensa vei kaikki mennessään. Emme olisi\nuskaltaneet panna vastaan. Oikeastaan ei meitä haluttanutkaan. Meitä\nhalutti saada hänet säilymään hengissä kotiin asti — matkan loppuun\nasti.\n\nSingleton tavallisuuden mukaan pysytteli syrjässä, näyttäen väheksyvän\npäähän kuluneen elämän mitättömiä tapauksia. Vain kerran hän tuli\nmukaan, pysähtyen odottamatta oviaukkoon. Hän kurkisteli Jimmyä\nsanaakaan sanomatta, aivan kuin olisi halunnut lisätä tuon mustan kuvan\nniiden varjojen joukkoon, jotka kansoittivat hänen vanhan muistinsa.\nMe pysyttelimme kaikki hyvin hiljaa, ja kauan aikaa Singleton seisoi\nsiinä sen näköisenä kuin olisi hän tullut jotakuta meistä kutsumaan tai\nnäkemään jonkin tärkeän tapauksen. James Wait makasi aivan hiljaa eikä\nhän nähtävästi tiennyt miten odottavan järkähtämättömästi Singleton\nhäntä tarkasti. Ilmassa oli ikäänkuin taistelun tuntu. Tunsimme\nsamanlaista sisäistä jännitystä kuin painiottelua katsellessa. Vihdoin\nJimmy ilmeisen varovasti käänsi päätään\npieluksella. — \"Hyvää iltaa\", hän sanoi leppoisasti. — \"Hm\", vastasi\nvanha merimies äreästi. Hetken hän vielä silmäili Jimmyä tylysti ja\nkiinteästi, ja lähti sitten äkkiä pois. Kului pitkä aika, ennen kuin\nkukaan puhui pikku kopperossa, vaikka kaikki hengitimme vapaammin\nniinkuin yleensä ihmiset vaarallisesta tilanteesta päästyään. Kaikki\ntunsimme ukon käsityksen Jimmystä, eikä yksikään uskaltanut väittää\nsitä vääräksi. Se oli järkyttävä, sydäntäsärkevä; ja mikä pahinta,\nse saattoi olla oikea, mene tiedä. Yhden ainoan kerran hän alentui\ntekemään siitä selvää, mutta sen vaikutus oli pysyvä. Hän sanoi, että\nJimmy oli syypää vastatuuliin. Kuolintautia sairastavat miehet — hän\nväitti — kituvat siihen asti kuin maa ensi kerran tulee näkyviin ja\nsitten kuolevat; ja Jimmy tiesi, että maa tulisi riistämään häneltä\nhengen. Niin on laita kaikissa laivoissa. Emmekö sitä tienneet? Hän\nkysyi meiltä tuikean halveksivasti: mitä me ylimalkaan tiesimme?\nMitähän me seuraavalla kerralla epäilisimme. Jimmyn toivo, jota me\nylläpidimme, viivytteli laivaa aavalla ulapalla. Vain tyhmät maanmoukat\neivät sitä kyenneet näkemään. Kuka milloinkaan oli kuullut puhuttavan\ntällaisesta tyynten ilmojen ja vastatuulen sarjasta? Sehän oli\nluonnotonta... Emme voineet kieltää, että se oli omituista. Tunsimme\nitsemme levottomiksi. Tavallinen puheenparsi: \"minkä enemmän päiviä,\nsen enemmän dollareita\", ei nyt oikein lohduttanut, koska varastot\nalkoivat huveta. Paljon oli pilaantunut Niemen ulkopuolella, ja\nlaivakorppuja meille annettiin vain puoliannos. Herneet, sokeri ja tee\nolivat loppuneet jo aikoja sitten. Jaettiin suolalihaa miehille. Kahvia\noli, yllinkyllin, mutta kovin vähän vettä, mihin keittää sitä. Me\nkiristimme vöitämme yhden reiän lisää ja jatkoimme\nlaivan kaapimista, kiilloittamista, maalaamista aamusta iltaan. Ja\npian laiva näytti aivan kuin paketista otetulta; mutta nälkä siellä\nvallitsi. Ei tosin aivan nälkään nääntyminen, mutta alituinen,\nelävä nälkä, joka hoiperteli kansilla, nukkui kanssissa, kiduttaja\nvalvoessa, häiritsijä nukkuessa. Tähystelimme tuulenpuolelle muutosta\nodottaen. Aina muutaman tunnin päästä käänsimme yöllä laivan toivossa,\nettä se vihdoinkin tällä hangalla nousisi tuuleen. Se ei noussut.\nSe näytti unohtaneen tien kotiin; se kiiti sinne tänne, vuoroin\nluoteeseen, vuoroin itään; se juoksi edestakaisin, hämmentyneenä,\nniinkuin säikähtynyt eläin seinän juurella. Välistä se, aivan kuin\nloppuun nääntyneenä, piehtaroi raukeana päivän verran tyyntyneen\nmeren tasaisissa mainingeissa. Pitkin heiluvia mastoja purjeet tyynen\nilman kuumassa hiljaisuudessa sätkivät rajusti. Me olimme väsyneitä,\nnälkäisiä, janoisia; aloimme uskoa Singletonia, mutta horjumattoman\nuskollisina salasimme sen Jimmyltä. Puhuimme hänelle leikillisen\nsalaperäisesti, niinkuin älykkään koplan iloiset jäsenet; mutta\nhuolestuneet katseemme kääntyivät partaan yli länteenpäin odottaen\ntoivon merkkiä, myötäisen tuulen merkkiä; vaikkapa sen ensimmäinen\nhenkäys tuottaisi kuoleman meidän vastaanponnistelevalle Jimmyllemme.\nMutta turhaan! Luonto ja James Wait olivat keskenään liittoutuneet.\nPohjoisesta päin taaskin virisi heikkoja tuulahduksia; taivas pysyi\nselkeänä; ja raukean ilottomuutemme ympärillä kimalteleva meri,\njota herännyt tuuli kosketti, lojui hekumallisesti kirkkaassa\nauringonpaisteessa, aivan kuin se olisi unohtanut meidän elämämme ja\nhuolemme.\n\nDonkin muiden mukana odotteli myötätuulta. Kukaan ei nykyisin tuntenut\nhänen ajatustensa katkeruutta. Hän\nei puhunut mitään, näytti laihemmalta, aivan kuin ihmisten ja\nkohtalotarten harjoittamaa vääryyttä vastaan suunnatun sisäisen raivon\nriuduttamana. Häntä ei kukaan ollut huomaavinaan, eikä hän ketään\npuhutellut, mutta että hän sydämestään vihasi joka-ainoaa meistä, se\nilmeni hänen silmistään. Hän keskusteli vain kokin kanssa, kun hänen\noli onnistunut miten kuten saada tämä hyvänahkainen mies uskomaan,\nettä hän — Donkin — oli paljon kärsinyt ja vainonalainen ihminen.\nYhdessä he surkuttelivat miehistön jumalatonta elämää. Ei voinut olla\npahempia rikollisia kuin me, jotka tahallisilla valheillamme yksissä\nneuvoin toimitimme mustan, tietämättömän miesraukan sielun ikuiseen\nkadotukseen. Podmore keitteli, mitä vielä oli keitettävää, omantunnon\nvaivoissa, sillä hänestä tuntui kaiken aikaa, että valmistamalla\nruokaa tuollaisille syntisille hän vaaransi oman autuutensa. Mitä\nkapteeniin tuli — hän oli elänyt hänen kanssaan seitsemän vuotta,\nsanoi hän, eikä olisi uskonut mahdolliseksi, että sellainen mies...\n\"No niin. No niin... Siinä sitä ollaan... Asialle ei voi mitään.\nYmmärrys käy aivan sekaisin. Tuntuu äkkiä tulleelta koettelemukselta.\"\nHiilipurnulla jurona kyyröttävä Donkin heilutteli sääriään ja\nmyönteli. Siitä erikoisoikeudestaan, että sai keittiössä istuskella,\nhän maksoi yksimielisyyttä teeskentelemällä; hän oli alakuloinen ja\nloukkaantunut; hän oli samaa mieltä kuin kokki; ei keksinyt kyllin\nankaria sanoja meidän käytöstämme moittiakseen; ja kun hän sättimisen\nkuumuudessa kirosi meitä, niin Podmore, joka mielellään myöskin olisi\nkironnut, ellei se olisi ollut hänen periaatteitaan vastaan, ei ollut\nkuulevinaan. Niinpä siis Donkin kirosi tarpeeksi kahdenkin puolesta,\nkerjäsi tulitikkuja, lainasi\ntupakkaa, oleskeli tuntikaupalla uunin edessä ja aivan kuin kotonaan.\nSieltä hän saattoi kuulla, kun me laipion toisella puolella\nkeskustelimme Jimmyn kanssa. Kokki viskeli patojansa, kalisteli\nuunin ovea, mutisi kadotuksen ennustuksia koko miehistölle; ja\nDonkin, joka ei myöntänyt mitään haudantakaista olevan muuta kuin\nherjaamistarkoituksessa, kuunteli vihaisena ja irvisteli rumasti kokin\nkuvailemalle iankaikkiselle kidutukselle.\n\nKirkkaina iltoina kelmeän kuun kylmässä valossa näytti, kuin\näänettömässä laivassa olisi vallinnut rauhallinen lepo, mikä muistutti\ntalvea maissa. Vanaveden pitkä kultainen nauha vyötti meren mustan\nkiekon. Laivan hiljaisilla kansilla kajahteli askeleita. Kuun\nvalo puutui siihen aivan kuin härmäinen huuru, ja valkeat purjeet\npullottivat huikaisevina keiloina kuin olisivat olleet tahratonta\nlunta. Aavemaisten säteiden juhlavalaistuksessa laiva näytti\npuhtaalta kuin ihanteellisen kauneuden näky. Eikä mikään siinä ollut\ntodenperäistä, eikä selvää ja kiinteätä ollut muuta kuin syvät varjot,\nmitkä täyttivät laivan kannet lakkaamattomalla ja kuulumattomalla\nlevottomuudellaan; yötäkin mustemmat ja ihmisajatustakin rauhattomammat\nvarjot.\n\nYrmeänä Donkin käyskeli näiden varjojen seassa, ajatellen, että Jimmy\nviivytteli kuolemistaan liian kauan. Sinä iltana, vähän ennen pimeän\ntuloa, oli tähystäjä ilmoittanut maan näkyväksi, ja päällikkö oli\npitkää kaukoputkea asetellessaan levollisen katkerana huomauttanut hra\nBakerille, että ponnisteltuamme nyt tuuma tuumalta Azoreille asti, ei\nollut muuta odotettavissa kuin pitkä tyvenen rupeama. Taivas oli selkeä\nja ilmapuntari korkealla. Vallinnut hieno tuulenhenki sammui auringon\nlaskiessa, ja ääretön hiljaisuus, tuulettoman\nyön edelläkävijä, laskeutui kuumenneen valtameren pinnalle. Niin kauan\nkuin vielä oli valoisaa, katselivat keulakannen nokkaan kokoontuneet\nmiehet idän taivaalla näkyvää Flores-saarta, joka säännöttömänä\nmurtoviivana kohosi meren tasaisesta pinnasta, muistuttaen laajalla\nja tasaisella aavikolla olevia tummia raunioita. Tämä oli ensimmäinen\nnäkyvissä oleva maa neljään kuukauteen. Charley oli haltioissaan\nja yleisen hempeämielisyyden vallitessa käyttäytyi vallattomasti\nparempiaan kohtaan. Oudon ylpeinä, itse siihen syytä käsittämättä,\nmiehet keskustelivat ryhmissä ja viittoilivat paljain käsivarsin.\nEnsi kerran sillä matkalla Jimmyn valhe-olemus hetkeksi unohtui\nkouraantuntuvan todellisuuden tieltä. Niin pitkälle oli sittenkin\ntultu. Belfast piti puhetta, luetellen kuviteltuja lyhyitä kotimatkoja\nAzoreilta. \"Viidessä päivässä vikkelät hedelmäkuunarit sen matkan\nkatkaisevat\", hän vakuutteli. \"Mitä siihen muuta tarvitaan kuin\nkunnollinen myötätuuli.\" Archie väitti, että seitsemän päivää\noli lyhyin aika, ja loukkaavasti toisiaan puhutellen he kaikessa\nystävyydessä väittelivät keskenään asiasta. Knowles selitti tuntevansa\njo kodin tuoksun tänne asti ja lyhyelle jalalleen kallistuen hän\nnauroi aivan pakahtuakseen. Joukko harmaantuneita merikarhuja\ntuijotti hetken äänettöminä ja juron miettivinä. Joku heistä sanoi\näkkiä: \"Ei ole pitkälti Lontooseen nyt.\" — \"Ensimmäisenä iltana\nmaissa syön, hitto soikoon, illalliseksi paistia ja sipulia... ja\nkorttelin väkevää\", virkkoi toinen. \"Tynnyrin, tarkoitat\", huusi joku.\n— \"Kinkkua munia kolmesti päivässä. Niin tämä poika elää!\" huusi\nkiihtynyt ääni. Syntyi levottomuutta, kuului hyväksyvää mutinaa; silmät\nloistivat; leuat pureksivat; kaikui hermostuneita naurahduksia. Archie\nhymyili pidättyvästi itsekseen. Singleton tuli ylös, katsahti\nhuolettomasti miehiin ja lähti alas taas sanaa sanomatta,\nvälinpitämättömänä, hän kun tietysti oli nähnyt Flores-saaren\nlukemattomia kertoja. Idästäpäin lähestyvä yö hävitti selkeältä\ntaivaalta purppuranpunaisen maatäplän. \"Täysi tyven\", virkkoi joku\nrauhallisesti. Vilkas puheen sorina heikkeni äkkiä ja pysähtyi\nkokonaan; miesryhmät hajaantuivat; miehet lähtivät yksitellen kukin\ntiehensä, laskeutuen rappuja alas hitaasti ja vakavan näköisinä, aivan\nkuin muistutus siitä, että he olivat riippuvaisia näkymättömistä\nvoimista, olisi tyynnyttänyt heidät. Ja kun suuri, keltainen kuu hiljaa\nnousi selvän ja terävän näköpiirin yli, tapasi se laivan hiljaisen\näänettömyyden ympäröimänä; pelkäämättömän laivan, joka tuntui nukkuvan\nsyvää, rauhallista unta, nukkuvan peloittavan meren povella.\n\nDonkin oli raivoissaan rauhalle — itse laivalle — merelle, joka\nkaikkiin suuntiin ulottuen sulautui koko luomakunnan rajattomaan\näänettömyyteen. Hän tunsi yhtäkkiä, että tunteettomat vastukset\nuhkasivat häntä. Hänet oli ruumiillisesti masennettu, mutta hänen\nloukattu omanarvontuntonsa pysyi masentumattomana, eikä mikään kyennyt\ntyynnyttämään hänen kidutettuja tunteitaan. Maa oli jo näkyvissä —\nkoti lähellä — kehno palkkapäivä tulossa — ei vaatteita — lisää\nkovaa työtä. Miten inhottavaa olikaan kaikki tuo. Maa. Maa, joka\nvetää hengen sairaista merimiehistä. Tuolla neekerillä oli rahaa —\nvaatteita — huolettomat päivät; eikä vain ruvennut kuolemaan. Maa\nvetää hengen... Häntä halutti lähteä katsomaan, vetikö se. Ehkäpä jo...\nOlisipa onni... Sen ruojan arkussa oli rahaa. Hän astui reippaasti\nesille varjosta kuunvaloon, ja heti hänen vaativat, nälkäiset kasvonsa muuttuivat keltaisista tuhkanharmaiksi. Hän\naukaisi kopperon oven ja säikähti. Toden totta, Jimmy oli kuollut! Hän\nei liikkunut enempää kuin kivisen ruumisarkun kanteen veistetty, kädet\nrinnalla makaava ihmisenkuva. Donkin tuijotti ahneesti. Sitten Jimmy\nliikahtamatta räpäytti silmäänsä, ja Donkin säikähti toistamiseen.\nKylläpä nuo silmät olivat kammottavat. Hän sulki oven perässään hiljaa\nja huolellisesti, silmäillen samalla tarkasti James Waitia aivan kuin\nhän olisi henkensä kaupalla tullut sinne sisälle kertoakseen jonkin\nhirveän tärkeän salaisuuden. Jimmy ei liikkunut, vaan katseli häntä\nraukeasti syrjäsilmin. — \"Tyven?\" hän kysyi. — \"Niin\", sanoi Donkin,\nkovin pettyneenä ja istahti arkulle.\n\nJimmy hengitti levollisesti. Hän oli tottunut tämänlaisiin vierailuihin\nmihin aikaan päivästä tai yöstä hyvänsä. Miehet istuivat siellä vuoron\nperään. He puhuivat selkeällä äänellä, lausuivat ilahduttavia sanoja,\ntoistivat vanhoja pilapuheita, kuuntelivat häntä, ja tuntui siltä\nkuin itsekukin olisi poislähtiessään jättänyt jälkeensä hitusen omaa\nelinvoimaansa, luovuttanut hieman omaa tarmoaan, uudistanut hänen\nelämänluottamustaan — tuota hävittämätöntä oliota! Hän ei halunnut\njäädä ylisin kopperoonsa, sillä kun hän oli siellä yksin, tuntui\nhänestä siltä, kuin häntä ei siellä ollenkaan olisikaan. Siellä ei\nollut mitään. Ei kärsimystä. Ei nykyään. Aivan hyvinvoipa — mutta hän\nei kyennyt täysin nauttimaan tästä terveen levostaan, jollei ollut joku\nsitä näkemässä. Tämä mies kelpasi yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muukin.\nDonkin silmäili häntä salaa. — \"Pian ollaan kotona\", virkkoi Wait. —\n\"Miksi kuiskaat?\" kysyi Donkin innostuneena, \"etkö voi puhua ääneen?\"\nJimmy\nnäytti kiusaantuneella eikä virkkanut sanaakaan hetken aikaan; sitten\nelottomalla, soinnuttomalla äänellä: \"Miksi minun pitäisi huutaa?\nEthän sinä kai kuuro ole.\" — \"En! Minä kuulen aivan hyvästi\", vastasi\nDonkin hiljaisella äänellä katsoen alas. Alakuloisena hän siinä jo\nmietti mennäkseen ulos, kun Jimmy taas virkkoi: \"Aikakin jo meidän\npäästä kotiin... jotta saisi jotakin kunnollista syötävää... minun\non aina nälkä.\" Donkin tunsi äkkiä närkästyvänsä. — \"Entä minä\nsitten\", sähisi hän, \"on minunkin nälkä ja pitää työtäkin tehdä. Sinun\nnälkä!\" — \"Eipä sinunkaan työsi henkeä vie\", huomautti Wait heikosti.\n\"Alemmassa makuulokerossa on pari laivakorppua — saat toisen. Minä en\nniitä jaksa syödä.\" Donkin sukelsi sinne, haparoi loukosta ja kun hän\nilmestyi taas näkyviin, oli hänellä suu täynnä. Hän pureksi ahneesti.\nJimmy tuntui torkkuvan silmät selällään. Donkin sai kovan leivänpalansa\nsyödyksi ja nousi seisomaan. — \"Et kai aio lähteä pois?\" kysyi Jimmy\ntuijottaen kattoon. — \"En\", sanoi Donkin äkkiä aivan kuin mieltään\nmuuttaen ja nojasi suljettuun oveen. Hän tarkasti James Waitia ja näki\nhänet pitkänä, hoikkana, kuivana, aivan kuin kaikki hänen lihansa\nolisi kurtistunut luihin sulatusuunin kuumuudessa; toisen käden laihat\nsormet liikkuivat hiljaa makuulokeron laidalla naputellen päättymätöntä\nsäveltä. Oli ärsyttävää ja väsyttävää katsella häntä; tuommoisena hän\nsaattaisi kestää vielä monta päivää; hän oli aivan sietämätön — ei\nkuulunut oikein kummallekaan, kuolemalle eikä elämälle, ja mahdoton\nloukata, koska ei tuntunut olevan tietoinen kummastakaan. Donkinia\nkovin halutti valistaa häntä. — \"Mitä sinä oikein mietit?\" kysyi hän\nkärtyisesti. Irvistävä hymy levisi James Waitin luisevien\nkasvojen kuolonkaltaiseen tunnottomuuteen, uskomattomana ja\nsäikähdyttävänä kuin ruumis olisi äkkiä hymyillyt.\n\n\"Tunnen tytön\", kuiskasi Wait... \"Kantoninkadun tytön... Hän antoi\npotkut Rennie-laivan kolmannelle koneenkäyttäjälle... minun tähteni.\nValmistaa ostereita juuri minun makuni mukaan. Hän sanoo... antaa\npotkut... kelle hyvänsä keikarille... värillisen herrasmiehen tähden...\nTarkoitti minua. Minä olen ystävällinen naisille\", lisäsi hän vähän\nkuuluvammin.\n\nDonkin jaksoi tuskin uskoa korviaan. Hän oli loukkaantunut. —\n\"Antaisikohan? Mitäpä hyötyä hänellä olisi sinusta ollut\", sanoi hän\navoimen inhoavasti. Wait ei enää ollut saapuvilla häntä kuulemassa.\nHän jo astella teikaroi pitkin East India Dock Roadia jutellen\nsydämellisesti. \"Lähdetään vähän iloa pitämään\", työnsi lasisia\nheiluovia, esiintyi ylpeän varmana tarjoilupöydän luona, kirkkaassa\nkaasuvalossa. — \"Luuletko, että joskus vielä pääset maihin?\" kysyi\nDonkin äkäisesti. Wait palasi säpsähtäen todellisuuteen. — \"Kymmenen\npäivää\", sanoi hän viivyttelemättä, ja palasi oitis taas muistojen\nmaailmaan, missä ei aika merkitse mitään. Hän ei tuntenut väsymystä,\nvaan rauhaa, ja ikäänkuin olisi päässyt kaikkea vakavaa epävarmuutta\npakoon; hänen täydellinen, eloton lepotilansa muistutti johonkin määrin\nikuisuuden muuttumattomuutta. Hän oli hyvin hiljaa ja onnellisena\nvirkeiden muistojensa maailmassa, joita hän iloiten uskoi varman\ntulevaisuuden kuviksi. Hän ei välittänyt kenestäkään. Donkin tunsi sen\nhämärästi samoin kuin nähtävästi sokea mies pimeydessään tuntee\nkaikkien häntä ympäröivien olentojen onnettoman vihamielisyyden, jotka\nhänelle pysyisivät ainiaasti\ntoteuttamattomina, näkymättöminä ja kadehdittavina. Häntä hyvin halutti\nosoittaa oma merkityksensä, rikkoa ja murskata; kostaa kaikille\nkaikesta; repiä huntu, poistaa naamio, häväistä, ilman sääliä —\nuskonnottoman ihmisen totuuteenpyrkimisen halua! Hän nauroi ilkamoiden\nja sanoi:\n\n\"Vai kymmenen päivää. No vie nyt ja viipota!... Huomenna tähän aikaan\nolet jo ehkä ruumiina. Kymmenen päivää!\" Hän oli hetken hiljaa.\n\"Kuuletko? Piru soikoon, johan sinä näytät aivan kuolleelta.\"\n\nJimmy varmaan oli kokoillut voimia, sillä hän sanoi melkein kovalla\näänellä: \"Sinä olet haiseva, rääsyinen valehtelija. Kaikki sinut\ntuntevat.\" Ja nousemalla istualleen, vastoin kaikkea todennäköisyyttä,\nhän aivan säikähdytti vieraansa. Mutta hyvin pian Donkin taas sai\nrohkeutensa takaisin. Hän huusi:\n\n\"Mitä? Mitä? Kuka on valehtelija? Sinä olet — miehistö on — kapteeni\n— kaikki. Minä en ole! Pöyhistelet täällä! Mikä sinä oikein luulet\nolevasi?\" Hän oli suuttumuksesta aivan pakahtumaisillaan. \"Mikä sinä\noikein olet pöyhistelemään täällä\", toisti hän vihasta väristen. \"Saat\ntoisen — saat toisen, sanoo — eikä jaksa niitä itse syödä. Nyt minä\notan molemmat. Otan — jumaliste. Et sinä ole mikään!\"\n\nHän hyökkäsi alempaan lokeroon, penkoi siellä hetken ja veti esille\ntoisen likaisen laivakorpun. Hän näytti sitä Jimmylle ja puraisi sitten\nilkkuen siitä.\n\n\"Mitäs nyt sanot?\" kysyi hän kiihkeän häpeämättömästi. \"Ota niistä\ntoinen — sanot. Mikset anna molempia? Et. Minä olen syyhyinen koira.\nToinen syyhyinen toiselle. Minä otan molemmat. Voitko sitä estää?\nKoetahan. No, tule nyt. Koeta.\"\n\nJimmy tarttui käsillään sääriinsä ja painoi kasvot polvia vasten. Paita\noli takertunut ihoon kiinni. Kaikki kylkiluut näkyivät selvästi. Hänen\nluiseva selkänsä vavahteli tuon tuostakin, kun hän läähättäen veti\nhenkeä.\n\n\"Etkö viitsi? Et kykene! Enkö sitä sanonut?\" jatkoi Donkin raivoissaan.\nHän nielaisi toisen kuivan suuntäyden kiireesti hotkien. Toisen äänetön\navuttomuus, hänen heikkoutensa, hänen arkaileva käyttäytymisensä\nkiihoitti häntä. \"Sinä olet mennyttä miestä!\" hän huusi. \"Mikä sinä\nluulet olevasi, jotta sinulle niin pitäisi teeskennellä ja passata\nkuin parastakin pohattaa. Sinä et ole mikään ollenkaan!\" hän rähisi\nsellaisella voimalla ja vakaumuksella, että se sai hänet vapisemaan\nkiireestä kantapäähän.\n\nJimmy virkistyi taas. Hän nosti päätään ja kääntyi rohkeasti Donkiniin\npäin, joka näki kummat kasvot, tuntemattomat kasvot, hirvittävän\nja irvistävän epätoivon- ja raivonnaamarin. Sen huulet liikkuivat\nnopeasti; ja kumisevat, vaikeroivat, vinkuvat äänet täyttivät\nkopperon epämääräisellä mutinalla, mikä oli täynnä uhkaa, valitusta\nja lohduttomuutta, muistuttaen alkavan tuulen kaukaista kohinaa. Wait\npudisti päätään; pyöritteli silmiään; hän kielsi, kirosi, uhkasi —\nmutta ei ainoakaan sana jaksanut tulla kuuluville hänen mustien,\nturpeiden, surullisten huuliensa lomitse. Se oli käsittämätöntä ja\nliikuttavaa; mielenliikutusten sekamelska, raivoisa liikenäytelmä, joka\nrukoili mahdottomia asioita ja uhkasi varjomaista kostoa. Se selvitti\nDonkinin raivonhumalan ja kehoitti häntä harkitsevaan valppauteen.\n\n\"Et sinä jaksa enää puhua. Ymmärrätkö? Enkö sitä sanonut?\" sanoi hän\nhitaasti, katseltuaan häntä hetkisen\ntarkkaavasti. Toinen jatkoi välittämättä ja kuulematta, nyökkäili\nkiihkeästi, irvistellen kammottavan suurilla valkeilla hampaillaan.\nAivan kuin tuon mustan aaveen mykän kaunopuheisuuden ja vihan lumoamana\nDonkin lähestyi, kurkottaen kaulaansa epäuskoisen uteliaana; ja\nhänestä tuntui äkkiä, että hän katseli vain miehen varjoa, joka liehui\nmakuulokerossa korkealla hänen silmiensä tasalla. — \"Mitä? Mitä?\" hän\nsanoi. Hänestä tuntui kuin olisi hän erottanut joitakin sanan tapaisia\ntuosta jatkuvasta, läähättävästä sihinästä. \"Sanot Belfastille! Niinkö?\nOletko sitten saamaton kakara?\" Hän aivan vapisi säikähdyksestä ja\nsuuttumuksesta. \"Sano isoäidillesi! Sinä pelätty! Mikä sinä olet, jotta\nsinua pelätään enemmän kuin muita?\" Hänen oman merkityksensä kiihkeä\ntajunta hävisi samalla kuin viimeinen varovaisuuden jätekin. \"Kerro\nnyt, peijakas! Kerro, jos kykenet!\" hän huusi. \"Te hemmetin matelijat\nolette kohdelleet minua pahemmin kuin koiraa. Olette ärsyttäneet minua,\nvain hyökätäksenne minun kimppuuni. Minä olen ainoa mies täällä.\nTäällä minua on lyöty ja potkittu — ja sinä nauroit — senkin musta\nmätänevä rutkale! Sinä sen saat maksaa. Sinulle he kantavat ruokansa\nja juomansa — mutta saatpa jumaliste maksaa kaikesta siitä minulle!\nOnko minulle kukaan vedenkulausta tarjonnut? Rääsynsä he panivat sinun\nyllesi sinä yönä, ja mitä he minulle antoivat — rievun panivat pakanat\nsuulleni — mutta, auta armias! — Sinä sen saat maksaa rahallasi.\nNe minä haen tuossa tuokiossa; kohta kun sinä olet kuollut, senkin\npeijakkaan tyhjäntoimittaja. Semmoinen mies minä olen. Mutta sinä olet\nrojua — pelkkää rojua. Hyh — ruumis!\"\n\nHän viskasi Jimmyn päätä kohden\nlaivakorpun, jota\nsiihen asti oli kaiken aikaa kädessään puristanut, mutta se vain\nhipaisi tätä ja iskien paukahtaen Jimmyn takana olevaan laipioon lensi\nkäsipommin tavoin kappaleiksi. James Wait, aivan kuin kuolettavasti\nhaavoittuneena, kaatui takaisin pielukselle. Hänen huulensa lakkasivat\nliikkumasta ja pyörivät silmät rauhoittuivat ja tuijottivat tiukasti\nja vakaasti ylöspäin. Donkin hämmästyi; hän istahti sukkelaan arkulle\nja katseli lattiaan raukeana ja synkkämielisenä. Hetken kuluttua hän\nrupesi itsekseen mutisemaan: \"Kuole, senkin rutkale — kuole. Joku\nvoi tulla tänne... Olisinpa nyt juovuksissa... Kymmenen päivää...\nOstereita...\" Hän nosti päätään ja jutteli kuuluvammin. \"Ei... Ei\nenää sinulle... ei enää osterityttöjä sinulle... Mikä sinä olet? Nyt\non minun vuoroni... Olisinpa nyt juovuksissa; pian silloin auttaisin\nsinut siitä ulos. Sinne kyllä kohta pääsetkin. Jalat edellä, portista\nmereen... Loiskis! Ei sinua sen koommin täällä nähdä. Mereen vain!\nSinne sinä olet omiasi.\" Jimmyn pää liikahti hieman, ja hän käänsi\nsilmänsä Donkiniin päin; hänen katseensa oli tuijottava, epäuskoinen,\nlohduton ja rukoileva kuin lapsen, joka on säikähtynyt siitä, että\nhänet on uhattu sulkea yksin pimeään huoneeseen. Arkulla istuen Donkin\nhäntä toivehikkain silmin tarkasteli; sitten hän pystyyn nousematta\ntunnusteli kantta. Lukossa. \"Olisinpa nyt juovuksissa\", hän mutisi ja\nnousten seisomaan kuunteli huolestuneena kannelta kaikuvia askelten\nääniä. Ne lähestyivät — lakkasivat. Joku haukotteli loppumattoman\npitkään aivan oven ulkopuolella, ja laiskasti laapustaen askeleet\npoistuivat. Donkinin hätääntynyt sydän hiljensi vauhtiaan, ja kun\nhän taas katsahti makuulokeroon päin, huomasi hän Jimmyn tuijottavan\nedelleen kannen valkeaan niskapuuhun. — \"Miten nyt voit?\" hän kysyi. — \"Huonosti\",\nhuokasi Jimmy.\n\nDonkin istahti taas kärsivällisesti ja määrätietoisena. Aina puolen\ntunnin kuluttua kellot puhuttelivat toisiaan kaikuen laivan päästä\npäähän. Jimmy hengitti niin tiheään, ettei sitä ehtinyt laskea ja niin\nhiljaa, ettei sitä kuulunut. Hänen silmänsä olivat säikähtyneet, kuin\nhän olisi nähnyt hirvittäviä asioita; ja hänen kasvoistaan saattoi\npäättää, että hän ajatteli kammottavia seikkoja. Äkkiä hän uskomattoman\nvoimakkaasti ja sydäntäsärkevällä äänellä huokasi:\n\n\"Mereen!... Minä!... Herra Jumala!\"\n\nDonkin vähän vääntelihe arkullaan. Hän katsahti tahtomattaan. Jimmy\noli äänetön. Hänen kaksi pitkää, luisevaa kättään oikoili peitettä\nylöspäin, ikäänkuin hän olisi halunnut koota sen kokonaan poskensa\nalle. Suuri, yksinäinen kyynel vieri hänen silmästään ja onttoa poskea\nkoskettamatta tipahti pielukselle. Hänen kurkkunsa korisi heikosti.\n\nJa Donkin, siinä katsellessaan tuon inhoittavan neekerin loppua,\ntunsi sydäntään ahdistavan ajatellessaan, että hänen itse joskus\noli kärsittävä kaikki tuo — aivan samalla tavalla — ehkä! Hänen\nsilmänsä kostuivat. \"Kurja raukka\", hän mutisi. Yö näkyi nopeaan\nlähestyvän loppuaan; hänestä tuntui kuin hän kuulisi kalliiden hetkien\nauttamattoman riennon. Kauankohan tätä hiivatin hommaa kestäisi?\nVarmaankin liian kauan. Ei onnea. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän\nnousi seisomaan ja lähestyi vuodetta. Wait ei hievahtanut. Vain silmät\ntuntuivat elävän, ja hänen kätensä jatkoivat peitteen oikoilemista\nhirveällä ja väsymättömällä innolla. Donkin kumartui lähempää katsomaan.\n\n\"Jimmy\", sanoi hän hiljaa. Vastausta ei kuulunut, mutta korina taukosi.\n\"Näetkö minut?\" kysyi hän vavisten. Jimmyn rinta kohosi. Donkin käänsi\npäätään, vei korvansa lähelle Jimmyn huulia ja kuuli äänen, mikä\nmuistutti yksinäisen kuivan lehden ajelehtimista sileätä hietikkoa\npitkin. Se selvisi sanoiksi.\n\n\"Sytytä... lamppu... ja... mene\", huokasi Wait.\n\nDonkin katsoi vaistomaisesti olkansa yli loistavaa liekkiä; sitten yhä\npoispäin katsoen tunnusteli avainta pieluksen alta. Hän sai sen oitis\nkäsiinsä ja kuumeisella kiireellä hän vavisten sitten hetken aikaa\nhääräsi arkun kimpussa. Kun hän siitä nousi, niin hänen kasvoillaan —\nensi kerran hänen elämässään — oli punainen hohde — voitonriemusta\nehkä.\n\nHän sujautti avaimen takaisin pieluksen alle, välttäen katsomasta\nJimmyyn, joka ei ollut hievahtanut. Hän käänsi päänsä suorakulmaisesti\nmakuulavasta ja lähti ovelle päin aivan kuin olisi ollut lähdössä\nmailin matkalle. Toisella askeleellaan hän töytäsi nenänsä siihen.\nHän tarttui varovasti kädensijaan, mutta samassa hänestä aivan\nepäämättömästi tuntui siltä kuin olisi jotakin tapahtunut hänen\ntakanaan. Hän pyörähti ympäri, aivan kuin olisi häntä lyöty olkapäälle.\nHän ennätti parahiksi nähdä Jimmyn silmien leimahtavan kirkkaiksi ja\nsamassa sammuvan. Jotakin, mikä muistutti punaista nauhaa, riippui\nsuupielestä alas leualle — ja hän oli erinnyt elämästä.\n\nDonkin sulki ovet perässään hiljaa, mutta varmasti. Nuttujensa alle\nkokoon käpertyneet nukkuvat miehet muodostivat valoisalle kannelle\ntummia töyräitä, jotka muistuttivat hylättyjä hautakumpuja. Ei ollut\nollut mitään tehtävää koko yönä, eikä häntä siksi ollut kaivattu.\nHän seisoi liikahtamatta ja hämmästyneenä siitä, että ulkopuolinen\nmaailma oli aivan entisellään; tuossa oli meri, laiva — nukkuvat\nmiehet; ja häntä se epämääräisesti ihmetytti, aivan kuin olisi hän\nodottanut näkevänsä miehet kuolleiksi, tuttujen esineiden ikipäiviksi\nhävinneen: matkamiehen lailla, joka vuosien kuluttua palatessaan\nodottaa näkevänsä hämmästyttäviä muutoksia. Läpitunkeva, raitis\nulkoilma sai hänet tutisemaan hieman, ja yksinään hän huitoi käsiä\nlämpimikseen. Laskeva kuu vaipui surullisena läntisen taivaanrannan\nalle aivan kuin valjun hämärän kylmän kosketuksen kutistamana. Laiva\nnukkui. Ja kuolematon meri levisi laajalle, äärettömänä ja usvaisena,\naivan kuin elämän vertauskuvana, kimaltelevin pinnoin ja valottomin\npohjin; lupaavana, autiona, innostuttavana — peloittavana. Donkin\nkatsahti siihen uhmaten ja pujahti tiehensä hiljaa aivan kuin sen\nvallan ylevän äänettömyyden tuomitsemana ja hylkäämänä.\n\n\u003Ctb>\n\nJimmyn kuolema tuli kaikesta huolimatta hirvittävänä yllätyksenä.\nSiihen asti emme olleet tietäneet minkä verran uskoimme hänen\nerehdykseensä. Olimme siinä määrin luottaneet hänen omaan\narvioimiseensa elämismahdollisuuksistaan, että hänen kuolemansa, samoin\nkuin jonkin vanhan vakaumuksen kuoleminen, horjutti yhdyskuntamme\nperusteita. Yhdysside oli hävinnyt; voimakas, tehoisa ja kunnioitettava\nylen tunteellisen valheen side. Koko sen päivän me vetelehdimme\ntöissämme epäluuloisin katsein ja sen näköisinä kuin olisi joku meidän\nerehdyksemme oikaistu. Sisimmässä sydämessämme aivan tuntui kuin Jimmy\nolisi menetellyt oikullisesti ja epäystävällisesti. Hän ei hyvän\nlaivakumppanin tavoin ollut auttanut meitä. Lähtiessään luotamme hän vei\nmennessään sen kolkon ja juhlallisen pimennon, missä meidän\nmielettömyytemme oli komeillut, leppeän tyytyväisenä, aivan kuin se\nolisi ollut lempeä kohtalonvaltias. Ja nyt näimme, ettei se ollut\nmikään sellainen. Se oli vain aivan tavallista hulluttelua: tyhmää ja\ntehotonta sekaantumista mahtavan tärkeisiin asioihin — jos nimittäin\nPodmore oli oikeassa. Ehkä hän oli? Epäilimme yhä Jimmyn kuoltuakin;\nja rikollisten yhteiskunnan tavoin, joka lempeän kohtelun johdosta\non joutunut rappiolle, mekin olimme syvästi loukkaantuneet toinen\ntoisiimme. Miehet vastailivat ilkeästi parhaille ystävilleen. Toiset\nolivat vallan vastaamatta. Singleton yksin ei ollut hämmästynyt.\n\"Kuollut — niinkö? Tietenkin\", hän sanoi osoittaen aivan kohdalla\nolevaa saarta: sillä tyvenen tähden Flores-saari oli yhä näkyvissä.\nKuollut — tietenkin. _Hän_ ei ollut hämmästynyt. Tuossa oli maa ja\ntuolla etuluukulla purje miestä odottamassa — siellä oli ruumis.\nSyy ja seuraus. Ja ensi kerran tällä matkalla vanha merikarhu kävi\nvallan iloluontoiseksi ja puheliaaksi, selitellen ja suuresta\nkokemusvarastostaan ottamillaan esimerkeillä todistaen, että\nsairaustapauksissa on tavallisesti saaren (aivan mitättömän pienenkin)\nnäkyviin tulo kohtalokkaampi kuin kokonaisen mantereen. Hän ei voinut\nselittää, niistä se johtui.\n\nJimmy oli määrä haudata kello viisi ja sinne oli vielä pitkälti päivää\n— sisäisen surun ja ulkonaisenkin levottomuuden päivää. Suoritimme\ntyömme haluttomasti ja saimme siitä asianmukaiset nuhteet. Alituisessa\nnälkiintyneessä ärtymystilassamme se oli meistä suututtavaa. Donkin\ntyöskenteli, otsa kiedottuna likaiseen riepuun,\nja näytti niin surkealta, että sellainen rohkeanreipas kärsiminen\nliikutti hra Bakeria. — \"Öh! Kuulkaapas, Donkin! Heittäkää työnteko\nja menkää makuulle tämän vartion ajaksi. Näytätte sairaalta.\" —\n\"Niin olenkin, herra perämies — päästä\", sanoi hän nöyrällä äänellä\nja katosi sukkelaan. Se suututti monia, ja heistä perämies oli \"niin\nhemmetin hempeä tänään\". Kapteeni Allistoun oleskeli korkokannella\nkatsellen miten lounaiselta taivaalta alkoi nousta pilviä, ja pian\ntuli kannella yleiseen tietoon, että ilmapuntari oli alkanut yöllä\nlaskea ja että oli odotettavissa tuulta piakkoin. Tämä johti, hienon\najatusyhtymän välityksellä, siihen, että alettiin väitellä siitä, minä\nhetkenä Jimmy oikein oli kuollut. Oliko se ennen vai jälkeen \"kuin lasi\nalkoi laskea\"? Sitä, oli mahdoton tietää, ja siitä aiheutui paljon\nylenkatseellista murinaa puolelta ja toiselta. Yht'äkkiä alkoi keulasta\npäin kuulua kovaa melua. Rauhanrakentaja Knowles ja hyvänluontoinen\nDavies olivat joutuneet siitä tappeluun. Vapaavartio sekaantui\ninnokkaasti siihen, ja kymmenen minuutin ajan kesti äänekästä melua sen\nluukun ympärillä, jolla purjeiden häilyvässä varjostossa lepäsi Jimmyn\nvalkeaan vaippaan kääritty ruumis. Sitä vartioi murheellinen Belfast,\njoka lohduttomuudessaan paheksui koko kahakkaa. Kun melske oli tauonnut\nja raivo oli asettunut äreäksi äänettömyydeksi, nousi hän seisomaan\npuetun ruumiin pääpuoleen ja, kohottaen kätensä korkealle, huusi surun\nvallassa suuttuneena: \"Ettekö te ymmärrä edes hävetä!...\" Me häpesimme.\n\nBelfastiin koski ystävänsä menettäminen syvästi. Hän osoitti monella\ntavalla sammumatonta kiintymystään. Hän ja vain hän halusi auttaa\npurjemiestä valmistamaan\nJimmyn maalliset jäännökset kuntoon juhlallista mereen upottamista\nvarten. Hän järjesti huolellisesti painot jalkapäähän: kaksi\nhankauskiveä, kaksi vanhaa ketjunlukkoa, joista puikko puuttui,\njoitakin katkenneita varppausketjun renkaita. Hän sovitteli niitä\nvuoroin näin, vuoroin noin. \"Herranen aika! Etkö pelkää, että hänen\nkantapäänsä hierautuvat?\" sanoi purjemies, jota koko homma inhotti. Hän\ntyönteli neulaansa, tuprutellen hirveästi, pää sakeassa savupilvessä:\nhän käänteli kankaanliuskat kohdalleen, kiristi ommelta, venytti\nkangasta. — \"Nosta hänen olkapäitään... Vedä vähäsen itseäsi kohden...\nNo-o-in. Hyvä on.\" Belfast totteli, veti, nosti surun murtamana,\ntiputellen kyyneliä tervaiselle vaatteelle. — \"Älkää vetäkö kangasta\nliian piukkaan Jimmy-raukan kasvoille\", rukoili hän vesissä silmin.\n\"Miksi sinä noin kovin suret häntä? Kyllähän tästä hyvä tulee\",\nvakuutti purjemies, katkaisten langan viimeisen pistoksen jälkeen, joka\nsattui keskelle Jimmyn otsaa. Hän kääri kokoon jäljelle jääneen kankaan\nja pani neulat korjuun. \"Miten se sinua niin liikuttaa?\" hän kysyi.\nBelfast katsoi pitkään, harmaasen purjekangaskääröön: \"Minä vedin hänet\nesille\", hän kuiskasi, \"eikä hänellä ollut lainkaan halua lähteä.\nJos minä olisin valvonut hänen tykönään viime yön, niin hän olisi\npysynyt hengissä minun tähteni... mutta minua jokin niin uuvutti.\"\nPurjemies veti syvät henkisavut piipustaan ja mutisi: \"Kun minä...\nLänsi-Intiassa... Fregatti \"Blanchella\"... keltakuume... ompelin\nkääröön kaksikymmentä miestä päivässä... Portsmouthin... Devonportin\nmiehiä... omankaupunkilaisia... tunsin heidän isänsä, äitinsä...\nsiskonsa... koko sukukunnan. En minä mitään surrut. Ja nämä neekerit,\nniinkuin tämäkin... et tiedä,\nmistä on lähtöisin. Hänellä ei ole omaisia, ole iloa kellekään. Kukapa\nhäntä kaipaisi?\" — \"Minä kaipaan... minä vedin hänet esille\", valitti\nBelfast onnettomana...\n\nKahdella yhteennaulatulla lankulla, ja näennäisen tyytyväisenä ja\nrauhallisena, valkoreunaisen lipun poimujen peitossa, James Wait,\nneljän miehen kantamana, kuljetettiin perälaivalle ja laskettiin\nsievästi, jalat merelle päin, avonaisen portin suulle. Lännestäpäin oli\nnoussut aallokko, ja sitä mukaa kuin laiva keikkui, puolitangossa oleva\npunainen kansallislippu syöksyi suoraksi ja vaipui taas kokoon harmaata\ntaivasta vasten, aivan kuin roihuava tulenkieleke; Charley soitti\nsielunkelloja; ja joka kerta kuin laiva kallistui oikealle, tuntui kuin\nolisi koko tuo suunnattoman suuri, teräksenharmaa vesi-puoliympyrä,\nmikä näkyi sillä puolella, syöksynyt vauhdilla portin reunalle, aivan\nkuin se olisi ollut kärsimätön saamaan meidän Jimmyn. Kaikki muut\nolivat saapuvilla paitsi Donkin, joka oli liiaksi huonovointinen tulemaan\nKapteeni ja hra Creighton seisoivat lakitta päin korkokannen reunalla;\nhra Baker, päällikön määräyksestä, joka oli lausunut hänelle vakaasti:\n\"Te tunnette paremmin virsikirjan kuin minä\", tuli kajuutan ovesta\nsukkelaan ja hieman hämillään. Kaikki päät paljastuivat. Hän rupesi\nlukemaan hiljaisella äänellä ja tavallisella viattoman uhkaavalla\npuhetavallaan aivan kuin olisi viimeisen kerran nuhdellut tuota hänen\njalkainsa juuressa lepäävää kuollutta merimiestä. Miehet kuuntelivat\nhajanaisissa ryhmissä; he nojasivat vaarnapenkkiin ja tuijottivat\nkanteen; he seisoivat miettiväisinä kasi leukaan nojaten tai kädet\nristissä rinnalla ja toinen polvi hiukan koukussa, taivuttivat päätänsä\nvilpittömän hartaan näköisinä. Wamibo uneksi. Hra Baker luki edelleen, öhkien kunnioittavasti\naina lehteä kääntäessään. Sanat, jotka eivät sattuneet miesten\nepävakaisiin mieliin, vierivät ilman päämäärää sydämettömälle merelle;\nja ikuisiksi ajoiksi vaiennut James Wait makasi arvostelematta ja\nalistuvana keskellä toivon ja epätoivon käheätä mutinaa. Kaksi miestä\nseisoi valmiina odottamassa niitä sanoja, mitkä lähettävät niin monta\nveljistämme heidän viimeiseen sukellukseensa. Hra Baker tuli siihen\npaikkaan. \"Valmiina\", mutisi puosu. Hra Baker lausui: \"Syvyyteen\", ja\npysähtyi. Miehet nostivat lankkujen sisäpäätä, puosu tempasi Englannin\nlipun päältä pois, mutta James Wait ei hievahtanut. — \"Korkeammalle\",\nmutisi puosu äkäisesti. Kaikki kohottivat päätään; joka mies tuijotti\nlevottomasti, mutta James Wait ei tuntunut aikovan lähteä. Kuolleena\nja ikuisuutta varten kokoon käärittynä hän yhä tuntui pitelevän\npelottomasti kiinni laivasta. \"Korkeammalle! Nostakaa!\" kuiskasi puosu\nraivoissaan. — \"Ei hän rupea lähtemään\", sopersi toinen miehistä\nvapisevalla äänellä, ja molemmat tuntuivat olevan valmiit heittämään\nkaikki siihen. Hra Baker odotti kätkien kasvot kirjaan ja vaihtaen\nlevottomana jalkaa. Kaikki miehet näyttivät syvästi järkyttyneiltä;\nheidän keskestään kuului heikko surina — se kävi äänekkäämmäksi...\n\"Jimmy!\" huusi Belfast valittavalla äänellä, ja sitä seurasi hetken\nkestävä pöyristyttävä pelästys.\n\n\"Jimmy, ole mies!\" huusi hän kiihkeästi. Kaikki töllistivät suu\nammollaan, kukaan ei räpäyttänyt silmääkään. Hän tuijotti hurjana,\nvavahdellen koko mies; hän kumartui eteenpäin aivan kuin olisi\nkummituksen nähnyt. \"Mene nyt!\" hän huusi ja hyppäsi esille käsi ojolla.\n\"Mene nyt, Jimmy! — Jimmy mene! Mene!\" Hänen sormensa koskettivat\nrumiin päätä ja harmaa käärö rupesi yht'äkkiä aivan salamannopeasti\nsoljumaan kaltevia lankkuja alas. Koko joukko astui yhtenä miehenä\neteenpäin; syvä o-h-h! pääsi värähdellen leveistä rinnoista. Laiva\nkeikkui aivan kuin olisi vapautunut kehnosta kantamuksesta; purjeet\nlepattivat. Belfast, Archien tukemana, läähätti hermostuneesti;\nja Charley, joka halusi nähdä Jimmyn viimeisen sukelluksen, hyppäsi\npäistikkaa partaalle, mutta ei ennättänyt näkemään muuta kuin häviävien\nväreiden muodostaman heikon ympyrän.\n\nHra Baker luki, runsaasti hikoillen, loppuun viimeisen rukouksen\nkiihtyneen miesjoukon ja läplättävien purjeiden humussa. \"Aamen\", hän\nsanoi epämääräisesti muristen ja sulki kirjan.\n\n\"Raa'at poikkipuolin!\" jyrisi hänen päänsä päältä. Kaikki säpsähtivät;\nmuutamat pudottivat lakkinsa; hra Baker katsahti ylös hämmästyneenä.\nKorkokannon reunalla seisova kapteeni osoitti kädellään länteen\npäin. \"Tuuli on tulossa\", hän sanoi, \"kääntäkää raa'at poikkipuolin.\nVikkelästi nyt, miehet!\" Hra Baker sulloi sukkelaan kirjan taskuunsa.\n— \"Keulassa, siellä — hellittäkää etuhalssit!\" hän iloisesti\nhuuteli, paljain päin ja pirteänä, \"kääntäkää eturaa'at poikkipuolin,\nte vasemman vartion miehet. — \"Myötätuuli — myötätuuli\", hoitivat\nmiehet käydessään käsiksi antimiin. — \"Enkö sitä sanonut?\" mutisi ukko\nSingleton, paiskaten tarmokkaan vauhdikkaasti kannelle köysivyyhden\ntoisensa perästä. \"Sanoinhan minä — hän on poissa, ja nyt se tulee.\"\n\nSe tuli pauhaten kuin voimakas huokaus. Purjeet täyttyivät, vauhti\nkasvoi ja heräävä meri rupesi uneliaasti kuiskailemaan miesten korviin\ntarinoita kodista.\n\nSamana iltana, laivan syöksyessä kuohuen pohjoiseen päin yhä kiihtyvää\ntuulta pakoon, puosu kevensi sydämensä alipäällikköjen kopperolle: \"Ei\nsiitä hurrista ollut muuta kuin vaivaa ja vastusta\", hän sanoi, \"aivan\nsiitä hetkestä alkaen, jolloin hän saapui laivaan — muistatteko —\ntuona iltana Bombayssa? Haukkunut ja komentanut koko tätä akkamaista\nmiehistöä — ärsyttänyt ukkoa — meidän hullujen piti kiivetä koko\nhukkuneen laivan mitta häntä pelastamaan. Vähälläpä, ettei oikea kapina\nnoussut hänen tähtensä — ja nyt perämies parjasi minua kuin pahinta\nkananvarasta siitä, etten muistanut voidella lankkuja ihranpalasella.\nMinä kyllä voitelin, mutta teidän olisi pitänyt toimittaa paremmin\nasianne eikä jättää naulan päätä pystyyn lankkuihin — kuuletteko,\ntimppi?\" — \"Ja teidän olisi pitänyt ymmärtää paremmin kuin heittää\nkaikki työkaluni mereen hänen tähtensä, kuin mikähän säikähtynyt\nmaamoukka\", vastasi äreä timperi. \"No niin, onpa hän nyt mennyt itse\nsaman tien niiden perästä\", hän lisäsi anteeksiantamattomalla äänellä.\n\"Kiinassa kerran, muistan, amiraali sanoo minulle...\" aloitti purjemies.\n\nViikkoa myöhemmin \"Narkissos\" saapui Kanaalin suuhun.\n\nValkoisin purjein se liiteli matalalla pitkin sinistä merta,\nmuistuttaen suurta, väsynyttä, pesäänsä rientävää lintua. Pilvet\nkiitivät kilpaa mastonhuippujen kanssa; ne nousivat perän puolelta\nsuunnattoman suurina ja valkeina, kohosivat keskitaivaalle, kiitivät\nohi, ja laskeutuen taivaan laajaa kaarevuutta alas, tuntuivat syöksyvän\npäistikkaa mereen — pilvet nopeammin kuin laiva, vapaampina, mutta\nilman päämäärää. Rannikko sukelsi avaruudesta auringonpaisteeseen\nlausumaan laivan tervetulleeksi. Korkeat mantereet astuivat mahtavina mereen; avarat\nmerenpoukamat hymyilivät kirkkaassa valaistuksessa; päämäärättömien\npilvien varjot kiitivät aurinkoisia tasankoja pitkin, harppasivat\nlaaksojen yli, karkasivat vaivatta vuoria ylös, vyöryivät rinteitä\nalas; ja päivänpaiste ajoi niitä takaa kirkkaina, kiitävinä\nvaloläikkinä. Tummien jyrkänteiden huipulla valkeat majakat loistivat\nvalopylväinä. Kanaali kimalteli kuin sininen vaippa, joka on kullalla\nkirjailtu ja lakkapäälaineitten hopealla tähditetty. \"Narkissos\"\nriensi mantereiden ja poukamien ohi. Sitä vastaan tuli ulkomaille\nmatkaavia aluksia, kallistellen kovin, ja mastot riisuttuina ankaran\nlounaismyrskyn kanssa kamppailemaan. Ja likellä rantaa vaapersi jono\nsavuavia höyrylaivoja, jotka pysyttelivät maata lähellä, kuin olisivat\nolleet vaeltavia, aallokkoa pelkääviä hirviöitä.\n\nÖisin mantereet kaikkoilivat, poukamat lähenivät keskeymättömäksi\nhämäräksi viivaksi. Maan valot ja taivaan valot sekaantuivat keskenään;\nja kalastajalaivaston keikkuvien lyhtyjen yläpuolella loisti suuren\nmajakan tasainen tuli, näyttäen satumaisen suuren laivan yläpuolella\nleijailevalta suunnattomalta valolta. Sen tasaisen hehkun alla suorana\nja mustana ulottuva rannikko muistutti kuolemattomalla ja levottomalla\nmerellä paikoillaan kelluvan ikikestävän haahden korkeata parrasta. Maa\nvirui yksin tummana vetten keskellä kuin olisi ollut mahtava, valppain\nvaloin kirjailtu laiva — miljoonien elämää kuljettava laiva. Se kohosi\nkookkaana ja mahtavana, kantaen äärettömän arvokkaita muistotietoja\nja epälukuisen joukon kärsimyksiä, säilyttäen kunniakkaita muistoja\nja halpamaisia laiminlyöntejä, alhaisia hyveitä ja kunniakkaita\nrikkomuksia. Suuri laiva! Ylimuistoisista ajoista asti oli valtameri piessyt sen kestäviä kylkiä; se\noli olemassa jo siihen aikaan kuin maailma oli autiompi ja pimeämpi!\nElämänjuoksun suuri lippulaiva; myrskyjäkin kestävämpi! ankkuroitu\naavalle ulapalle.\n\nVastarannan puuskien vaikutuksesta kallistuen \"Narkissos\" kiersi\nSouth Forelandin, sivuutti Downsin ja ohjasi hinaajan jäljessä\njokeen. Valkoisten siipiensä komeuden kadottaneena se tottelevasti\nkiemurteli hinaajan perässä näkymättömien kanavien sokkeloiden\nkautta. Sen niitä kulkiessa punaiseksi maalatut, ankkurinsa varassa\nkieppuvat loistolaivat tuntuivat hetken aikaa purjehtivan aika vauhtia\nnousuveden mukana ja seuraavassa hetkessä jäivät auttamattomasti\njälkeen. Matalikkojen liepeillä olevat isot poijut lipuivat hyvin\nmatalalla laivan kylkien ohi ja sen pyörreveteen upoten kiskoivat\nketjujaan kuin vihaiset kahlekoirat. Uoma kävi ahtaammaksi; maa läheni\nlaivaa kummaltakin puolelta. Laiva jatkoi tasaisesti matkaansa jokea\nylös. Rantaäyräillä talot esiintyivät ryhmittäin — näytti siltä\nkuin ne olisivat rientäneet kiireen vilkkaa vierua alas nähdäkseen,\nkun laiva menee ohi, mutta rantaliejun pidättäminä ryhmittyivät\ntöyräälle. Etäämpänä tehtaiden korkeat savupiiput esiintyivät ylpeinä\nryhminä katsellen laivan ohimenoa, aivan kuin olisivat olleet\nkuljeskelevia, solakoita jättiläisiä, rehenteleviä ja suoraselkäisiä\nkeikarimaisesti viistossa seisovien savupatsaiden alla. Laiva kaarti\nsievästi mutkapaikat; likainen tuuli kiljui tervetuloa sen alastomiksi\nriisuttujen pyöröpuiden lomitse; ja yhä lähestyvä maa tunki laivan ja\nmeren vähin.\n\nMatala pilvi oli seinänä laivan edessä — suuri opaalinvärinen\nvärähtelevä pilvi, joka tuntui kohoavan miljoonien ihmisten höyryäviltä otsilta. Pitkät savuisen sumun kielekkeet\ntahrivat sen lyijynkarvaisilla viiruilla; se tykytti miljoonien\nsydämien sykinnän tahdissa, ja siitä lähti suunnaton ja vaikeroiva\nmumina — mumina, joka johtui miljoonien huulien rukoilemisesta,\nkiroamisesta, huokaamisesta, ilkkumisesta — hulluttelun, katumuksen\nja toivon muminaa, jota tuskan vallassa olevan maan joukot huokuivat.\n\"Narkissos\" tunkeutui pilveen; varjot synkkenivät; joka puolelta\nkuului raudan kalketta, mahtavien iskujen, huudon ja kiljunnan ääntä.\nMustia aluksia liukui salamyhkäisesti pimeällä virralla. Savusta\nhäämöitti epäselvästi mustien seinien kaiken kauhea sekamelska,\nhämmästyttävänä ja surullisena, aivan kuin jonkinlaisena onnettomuuden\nnäkynä. Hirveästi huohottavat hinaajat pidättivät ja vetivät virrassa,\npysytelläkseen laivaa paikoillaan altaanportin luona; keulasta lähti\nilman halki kaksi viheltävää viirua ja mätkähti raskaasti maahan,\nkuin olisivat olleet käärmepari. Aivan kuin taikavoiman vaikutuksesta\nmurtui laivan edessä silta kahtia; suuret, hydrauliset vipukoneet\nalkoivat pyöriä ihan itsestään, ikään kuin salaperäisen ja saastaisen\nlumousvoiman elävöittäminä. Laiva liukui ahdasta vesisolaa pitkin\nkahden matalan graniittiseinän lomitse, ja pidätysköysiä käsissään\npiteleviä miehiä liikkui sen rinnalla, kulkien leveitä kivilaattoja\npitkin. Hävinneen sillan kummallakin puolella odotti kärsimätön\nihmisjoukko: tylynnäköisiä, kömpelöitä miehiä, lakit päässä;\nvaljunaamaisia, korkeahattuisia miehiä; pari paljaspäistä naista;\nrääsyisiä lapsia, silmät suurina ja ihmeissään. Rattaat, jotka tulivat\nnopeasti nelistäen, pysähtyivät äkkiä. Eräs naisista huusi äänettömälle\nlaivalle: — \"Jack, hoi!\" katsomatta ketään erityisesti, ja\njoka mies töllisteli häntä keulan kärjestä. — \"Väistykää! Väistykää\nköyden tieltä!\" huusivat satamamiehet, kumartuen kivipylväiden puoleen.\nIhmiset mutisivat ja tömistelivät paikoillaan. — \"Hellittäkää\nperäköytenne! Hellittäkää!\" lauloi punakkanaamainen vanha mies\nlaiturilla. Köydet räiskyivät kovin veteen pudotessaan, ja \"Narkissos\"\nlipui satama-altaaseen.\n\nKiviset rannat kaikkonivat molemmin puolin suoraan ulospäin, sulkien\nsisäänsä pimeän ja suorakulmaisen allikon. Tiiliseiniä kohosi\nkorkealle vedestä — sieluttomia seiniä, jotka tuijottivat sadoin\nikkunoin tylsinä ja levottomina kuin liiaksi syötettyjen eläinten\nsilmät. Niiden juurella kyykkivät hirviömäiset, rautaiset vipukoneet,\njoiden pitkistä kauloista riippui ketjujensa päässä rumat koukut\nelottomien laivankansien yläpuolella. Ilmassa kiiriskeli kivillä\npyörivien rattaiden melua, putoavien, raskaiden esineiden mätkähdyksiä,\njännittyneiden vintturien ryskettä, kireällä olevien ketjujen\nkirskuntaa. Korkeiden rakennuksien välissä liiteli koko rantaseudun\npöly lyhyinä ryöppyinä; ja alueen läpi tunkeutui väkevä hajuveden ja\nlian, mausteiden ja vuotien, kallisarvoisten ja siivottomien aineiden\nhaju tehden ilman sekä ihanaksi että inhottavaksi. \"Narkissos\" liukui\nhiljaa sijoilleen; sieluttomien seinien varjot sattuivat siihen, koko\nrantaseudun pöly laskeutui sen kannelle, ja joukko outoja miehiä\nkiipesi sen kylkiä ylös ja valtasi sen likaisen maan nimessä. Laiva oli\nlakannut elämästä.\n\nMustatakkinen ja korkeahattuinen keikari kiipesi ketterästi laivaan,\nmeni toisen perämiehen luo, paiskasi kättä sanoen: \"Terve, Herbert.\"\nSe oli hänen veljensä. Samassa ilmestyi kannelle vallasnainen,\nmustapukuinen\nja kädessä päivänvarjo. Hän näytti ylen ylhäiseltä meidän joukossamme\nja niin oudolta kuin olisi pudonnut siihen taivaasta. Hra Baker\nnosti hänelle lakkiaan. Se oli kapteenin rouva. Ja pian kapteeni\npukeutuneena hyvin hienosti meni hänen seurassaan partaan yli. Emme\nhäntä edes tunteneet ennen kuin hän kääntyi ympäri laiturilla ja huusi\nBakerille: \"Älkää unhoittako vetää kronometrejä huomenaamulla.\" Luihu\njoukko ränsistyneitä jätkiä, vilkusilmäisiä, kuljeskeli edestakaisin\nkanssissa, etsimässä työtä — omien sanojensa mukaan. — \"Luultavammin\ntähyilemässä, olisiko mitä varastettavaa\", toimitti Knowles\nleikkisästi. Säälittäviä sällejä. Välipä noilla! Olimmehan nyt kotona!\nMutta hra Baker ahdisti erästä heistä, joka oli leukaillut hänelle,\nja me olimme ihastuneet. Kaikki oli ihastuttavaa. — \"Perälaivassa\non kaikki kunnossa\", ilmoitti hra Creighton. — \"Laiva oli pumputtu\ntyhjäksi, herra perämies\", tiedoitti viimeisen kerran timperi,\npeilausrauta kädessään. Hra Baker silmäili kansia pitkin odotteleviin\nmiesryhmiin, silmäili raakoja mastossa. — \"Öh! Hyvä on, miehet\", hän\nöhki. Joukot hajaantuivat. Matka oli päättynyt.\n\nKokoonkäärityt vuodevaatteet menivät lentäen yli partaan; nuoralla\nköytetyt arkut soluivat laskuportaita alas — kovin vähän kumpiakin\nmuuten. \"Muut aikovat purjehtia Niemen ympäri\", selitti Knowles\nsalaperäisesti satamajätkälle, jonka kanssa oli yht'äkkiä tullut\nystäväksi. Miehet juoksivat, huutelivat toisiaan, kutsuivat\nventovieraita \"auttamaan kamppeiden kuljetuksessa\", lähestyivät sitten,\näkkiä juhlallisiksi ruveten, perämiestä kätelläkseen häntä, ennen kuin\nmaalle menivät. — \"Hyvästi, herra perämies\", he eri äänensävyllä\ntoistelivat.\nHra Baker tarttui karkeisiin kouriin, öhki ystävällisesti jokaiselle,\nvilkutti silmiään. — \"Älkää hukatko rahojanne, Knowles. Öh! Silloin\nkyllä pian saatte sievän muijan.\" Rampa mies oli mielissään. —\n\"Hyvästi, herra perämies\", sanoi Belfast liikuttuneena, pusertaen\nperämiehen kättä, ja katsahti häneen vesissä silmin. \"Minä luulin, että\nolisin saanut viedä hänet maihin\", hän jatkoi valittavalla äänellä. Hra\nBaker ei käsittänyt, vaan virkkoi ystävällisesti: \"Olkaa varoillanne\nmaissa, Craik\", ja ystävänsä menettänyt Belfast meni partaan yli\nsurullisena ja yksinään.\n\nÄkkiä hiljaiseksi käyneessä laivassa hra Baker liikkui yksikseen\nja öhkien, koetellen ovien ripoja, kurkistellen pimeisiin soppiin,\nväsymättä — mallikelpoinen yliperämies! Häntä ei maissa odottanut\nkukaan. Äiti kuollut; isä ja kaksi veljeä, yarmouthilaisia\nkalastajia, hukkuneet yhdessä Dogger-matalikolla; sisko naimisissa ja\nepäystävällinen. Hyvin hieno rouva. Naitu pikkukaupungin pääräätälille\nja pääpoliitikolle, joka ei katsonut merimieslankoaan kyllin\narvokkaaksi seuraansa. Hieno rouva, hyvin hieno rouva, hän ajatteli,\nistahtaen hetkeksi lepäämään peräluukulle. Hyvästi vielä ehtii maihin\nmennä vähän ruokaa saamaan ja ryypyn ja yösijan jostakin. Hän ei\nyleensä mielellään erinnyt laivasta. Ei ollut silloin ketään kenestä\nhuolehtia. Sumuisen illan pimeys peitti, kylmänä ja kosteana, aution\nlaivankannen; ja hra Baker istui tupakoiden, muistellen järjestyksessä\nkaikkia niitä laivoja, joille hän monien vuosien kuluessa oli uhrannut\nparhaan huolenpitonsa. Eipä vain kuulunut mistään kapteeninpaikkaa. Ei\nkertaakaan! — \"Minulta jotenkin puuttuu kapteenin ryhti ja olemus\",\nhän säyseästi aprikoi, samalla kuin laivankaitsija (joka\noli asettunut keittiöön), kuihtunut, tihrusilmäinen ukko, kuiskaillen\nkiroili häntä siitä, että \"siinä jouten nahjusteli.\" — \"Creighton\ntaas\", hän jatkoi vaatimatonta ajatuksenkulkua an, \"oikea herrasmies...\nkorkeita tuttavia... hänen kyllä onnistuu. Hieno, nuori mies...\nvähäisen vain kokemusta lisää.\" Hän nousi seisomaan ja ravisti\nitseään. \"Palaan heti aamulla varhain luukkuja avaamaan. Älkää antako\nliikuttaa mitään, ennen kuin minä tulen, laivankaitsija\", hän huusi.\nSitten vihdoin hänkin lähti maihin — mallikelpoinen yliperämies.\nMaan vapauttavan koskennan hajoittamat miehet yhtyivät kerran vielä\nlaivatoimistossa. — \"Narkissoksen\" loppusuoritus\", huusi lasiovien\nulkopuolella seisova kiiltonappinen vanha mies, jolla oli kruunu ja\nB.T. lakissaan. Joukko miehiä marssi kohta sisälle, mutta monet\nviivyttelivät. Huone oli suuri, valkeaksi kalkittu ja tyhjä; pitkä\ntoimistopöytä, jonka päällä oli messinkilankaristikko, erotti\nkolmasosan likaisesta tilasta, ja ristikon takana pulleanaamainen\nkonttoristi, hiuksissa keskellä jakaus, muistutti virkkuine, kiiltävine\nsilmineen ja vilkkaine äkkiliikkeineen häkkilintua. Kapteeni\nAllistoun-parka, joka myöskin oli siellä sisässä, istuen pienen pöydän\nääressä, jolla oli kulta- ja setelikasoja, tuntui aivan masentuneelta\ntästä vankeudestaan. Toinen kauppakamarilintu istui korkealla tuolilla\nlähellä ovea: vanha lintu, joka ei välittänyt kopeilevien merimiesten\npilkkapuheista. \"Narkissoksen\" erillisiin ryhmiin hajaantunut miehistö\nasettui nurkkiin. Heillä oli yllään uudet maissakäyntivaatteet,\nmuodikkaat takit, jotka tuntuivat aivan kirveellä veistetyiltä,\nhienot housut, jotka näyttivät ryppyisestä rautalevystä tehdyiltä,\nkauluksettomat flanellipaidat, kiiltävät, uudet kengät. He taputtivat\ntoisiaan olkapäälle,\npitelivät napinreiästä, kyselivät: \"Missä nukuit viime yön?\"\nkuiskasivat iloisesti, läjähyttivät kämmenellä reiteensä, polkivat\nnauruaan pidättäen lattiaan. Useimmat olivat kirkkaan puhtaat\nkasvoiltaan; vain pari oli pörrötukkaista ja surullista; nuoret\nnorjalaiset näyttivät siisteiltä, sävyisiltä ja kaikinpuolin sopivilta\npohjoisia koteja vallitseville lempeäluonteisille naisille. Wamibo, yhä\narkivaatteissaan, uneksi ryhdikkäänä ja rotevana keskellä huonetta ja\nhavahtui hymyilemään, kun Archie tuli sisälle. Mutta valpas konttoristi\nhuusi jonkun nimen, ja loppusuoritus alkoi.\n\nYksi kerrallaan he astuivat maksupöydän ääreen saamaan palkan\nkunniakkaasta, mutta halpa-arvoisesta työstään. He pyyhkäisivät rahat\nhuolellisesti leveisiin kouriinsa, sulloivat ne luottavasti housujensa\ntaskuihin, tai selin pöytään kääntyen laskivat ne vaivalloisesti\npivossaan. — \"Onko oikein? Kuitatkaa. Tähän — tähän\", toisti\nkonttoristi kärsimättömänä. \"Kylläpä ovat tomppeleita nuo merimiehet!\"\nhän ajatteli. Singleton astui pöydän ääreen, kunnianarvoisena — ja\nepävarmana; ruskeat tupakanmehupisarat olivat täplittäneet hänen\nvalkean partansa; hänen kätensä, jotka aavan ulapan kirkkaassa\nvalaistuksessa eivät milloinkaan epäröineet, tuskin pystyivät\ntarttumaan pieneen kultakasaan täällä maan pimennossa. \"Tekö ette\nosaa kirjoittaa?\" sanoi konttoristi hämmästyneenä. \"No piirtäkää\nsitten puumerkkinne.\" Singleton vaivoin raapi paksun ristin paperille,\npärskyttäen mustetta siihen. \"Onpa inhoittava ukonrahjus\", mutisi\nkonttoristi. Joku aukaisi hänelle oven, ja patriarkkamainen merimies\nmeni ulos epävakaisena, vilkaisematta edes yhteenkään meistä.\n\nArchiella oli lompakko. Hänelle naurettiin. Belfast,\njoka näytti ylen kiihtyneeltä, aivan kuin olisi jo luovinut kapakan\nläpi, tuntui olevan mielenliikutuksen vallassa ja halusi puhutella\nkapteenia kahden kesken. Päällikkö oli ihmeissään. He keskustelivat\nristikon läpi ja me kuulimme kapteenin sanovan: \"Olen jättänyt sen\nkauppakamarin haltuun.\" — \"Minä olisin niin mielelläni tahtonut saada\njotakin muistoksi hänestä.\" — \"Mutta te ette voi, mies hyvä. Se on\njo luovutettu, lukittuna ja sinetöitynä, meritoimistolle\", selitti\npäällikkö; ja Belfast peräytyi pöydän luota masentuneena ja suruissaan.\nMaksutoimituksen välihetkenä kuulimme päällikön ja konttoristin\nkeskustelevan. Erotimme sanat: \"James Wait — kuollut — emme löytäneet\nminkäänlaisia papereita — ei sukulaisia — ei yhtään osviittaa —\ntoimiston täytyy sitten pitää hänen palkkansa.\" Donkin tuli sisälle.\nHän tuntui olevan hengästynyt, oli tärkeän näköinen, kovin touhuissaan.\nHän astui suoraan maksupöydän ääreen, jutteli vilkkaasti 'konttoristin\nkanssa, joka tuntui pitävän häntä sivistyneenä henkilönä. He\nkeskustelivat tilin johdosta hyvin tuttavallisesti. Kapteeni Allistoun\nmaksoi. \"Annan teille kehnon päästökirjan\", hän virkkoi rauhallisesti.\nDonkin koroitti äänensä: \"Viis minä teidän päästökirjoistanne —\npitäkää se itse. Minä aion jäädä maihin.\" Hän kääntyi meihin päin.\n\"En enää lähde sinne penteleen merelle\", sanoi hän kuuluvasti. Kaikki\nkatsoivat häneen. Hänellä oli paremmat vaatteet, huoleton käytöstapa,\nesiintyi ujostelemattomammin kuin yksikään meistä; hän tuijotti meihin\nitsetietoisesti, nauttien ilmoituksensa aikaansaamasta vaikutuksesta.\n\"Niin. Minulla on hyvinvoipia ystäviä. Eipä taida teillä olla. Mutta\nminä olenkin mies. Mutta laivakumppaneita kumminkin. Kuka lähtee\nryypylle?\"\n\nKukaan ei hievahtanut. Seurasi hiljaisuus; noloina ja jäykkinä\ntuijotettiin Donkiniin. Hän odotti hetken, hymyili katkerasti ja lähti\novelle. Siellä hän vielä kerran pyörähti päin. \"Ette lähde? Tuommoinen\nhemmetin teeskentelijäsakki. Ette? Mitä minä olen teille tehnyt?\nOlenko haukkunut teitä? Olenko loukannut teitä? Sanokaa, olenko?...\nRyyppykö ei maita?... Eikö?... No kuolkaa sitten janoon joka sorkka! Ei\nteillä ole lutikankaan sisua. Te olette maailman hylkyjä. Tehkää työtä\nja kuolkaa nälkään!\"\n\nHän lähti ulos paiskaten oven kiinni niin raivokkaasti, että korkealla\ntuolillaan istuva vanha kauppakamarilintu oli vähällä pudota orreltaan.\n\n\"Hullu\", sanoi Archie. \"Ei! Ei! Kännissä\", väitti Belfast humalaisen\näänellä ja hoiperteli lattialla. Kapteeni Allistoun istui ja hymyili\ntyhjentyneelle maksupöydälle mietteliäästi.\n\n\u003Ctb>\n\nUlkona Tower Hillillä vilkuttivat silmiään, olivat kömpelön\nneuvottomia, aivan kuin outo valo olisi heitä sokaissut, tai kuin\nolisi niin suuren ihmisjoukon näkeminen heitä kiusannut; ja samat\nmiehet, jotka pystyivät kuulemaan toistensa äänen myrskyn ulvoessa,\ntuntuivat käyneen aivan kuuroiksi ja hämmentyneiksi tässä maisen touhun\nvastenmielisessä melussa. — \"Mustaan Hevoseen! Mustaan Hevoseen!\"\nhuusi joku. \"Käydään vielä yhteisryypyllä ennen kuin erotaan.\" He\nmenivät tien poikki yhdessä pysytellen. Vain Charley ja Belfast\nlähtivät kumpikin omalle taholleen. Kun minä saavuin joukkoon, näin\npunakkanaamaisen, pulloposkisen naisen, harmaa saali hartioilla,\nhiukset likaiset, kiharaiset, kapsahtavan Charleyn kaulaan. Se oli\nhänen äitinsä. Nainen rupatti hänelle: \"Oi poikani! Poikani!\" — \"Hellitä minusta\",\nsanoi Charley. \"Hellitä, äiti!\" Menin silloin juuri hänen ohitsensa\nja tuon niiskuttelevan naisen siivottoman pään yli Charley katsahti\nminuun kujeellisesti hymyillen ja silmissä niin pilkallinen, uljas\nja syvä katse, että se tuntui saattavan häpeään kaikki minun\nelämänkokemukseni. Nyökäytin päätäni hänelle ja jatkoin matkaani, mutta\nkuulin hänen taas sanovan hyväntuulisesti: \"Jos nyt heti paikalla\nhellität minusta — niin saat minulta shillingin ryyppyä varten.\" Pari\naskelta astuttuani tuli Belfast vastaani. Hän tarttui käsivarteeni\nkiihkosta vavisten. — \"En voinut mennä niiden mukaan\", sopersi\nhän, osoittaen päännyökkäyksellä meidän meluavaa miehistöämme, joka\najelehti hiljakseen toisella jalkakäytävällä. \"Kun ajattelen Jimmyä...\nJimmy-parka! Kun muistan hänet, niin en voi ottaa ryyppyä. Sinäkin olit\nhänen ystäviään... mutta minä vedin hänet esille... enkö vetänytkin?\nKyllä oli lyhyttä hänen villansa... Niin. Ja minä varastin sen\npahanhengen piirakankin... Ei ollut hänellä halua lähteä... Ei millään\nhinnalla hän olisi tahtonut lähteä.\" Hän purskahti itkemään. \"Enkä\nminä koskaan pahoittanut hänen mieltään — en koskaan!\" hän nyyhkytti.\n\"Minua kohtaan hän oli niinkuin... niinkuin... lammas.\"\n\nVedin itseni varovasti irti hänestä. Belfastin itkukohtaukset\npäättyivät tavallisesti tappeluun jonkun kanssa, enkä minä halunnut\nhänen lohduttoman surunpurkauksensa kohteeksi. Sitäpaitsi kaksi\nrotevaa poliisia seisoi lähellä silmäillen meitä paheksuvin ja\nlahjomattomin katsein. — \"Näkemiin!\" sanoin ja erosin hänestä.\n\nMutta seuraavassa kadunkulmassa pysähdyin viimeisen kerran katsomaan\n\"Narkissoksen\" miehistöä. He tepastelivat neuvottomina rahapajan edessä olevilla leveillä\nlaakakivillä. He olivat matkalla Mustaan Hevoseen, missä raa'annäköiset\nmiehet karvalakit päässä ja paitahihasillaan jakelivat kauniista\ntynnyreistä näennäistä voimaa, iloa ja onnea, näennäistä loistoa ja\nelämän runollisuutta etelämerillä purjehtivien laivojen lopputilinsä\nsaaneille miehistöille. Etäältä näin heidän keskenään neuvottelevan,\niloisin silmin ja kömpelöin elein, merielämän humun lakkaamatta,\nmutta huomaamatta, kaikuessa heidän korviinsa. Ja siinä valkeilla\nlaakakivillä touhuavassa ja meluavassa ihmisvilinässä seisoessaan he\ntuntuivat olevan aivan kuin jotakin toista eläinrotua — eksynyttä,\nyksinäistä, unohtavaista ja häviöön tuomittua; he muistuttivat\nhaaksirikkoisia, huolettomia ja iloisia haaksirikkoisia, mielettömiä\nhaaksirikkoisia, jotka huvittelivat myrskyssä pettävän kalliokarin\nepäluotettavalla ulkonemalla. Kaupungin pauhu muistutti komeiden\ntyrskyjen pauhua, armottomien ja voimakkaiden, kovaäänisten ja\npaha-aikeisten; mutta heidän päänsä päällä pilvet hajaantuivat;\nauringonpaiste kultasi likaisten talojen seinät. Tumma meripoikaryhmä\najelehti päivänpaisteessa. Heidän vasemmalla puolellaan Tower Gardenia\npuut huokasivat, Towerin hohtavat kivet tuntuivat liikahtelevan valon\nvälkkeessä, aivan kuin olisivat äkkiä muistaneet kaikki menneet surut\nja ilot, näiden miesten taistelevat alkumuodot, miehistönvärväykset,\nkapinalliset huudot, naisten valitukset rannalla ja voittoja\ntervehtiväin ihmisten huudot. Taivainen paiste valui aivan kuin\narmolahjana maan multiin, muistaville vaikka mykille kiville, valui\nahneuteen, itsekkyyteen, muistamattomien miesten huolestuneille\nkasvoille. Ja tuon tumman miesjoukon oikealla puolella\nrahapajan likaisen kirjava julkisivu näytti hetkisen, valon\npuhdistamana, huikaisevan valkealta aivan kuin satumaailman\nmarmoripalatsilta. \"Narkissoksen\" miehistö katosi näkyvistä.\n\nEn ole heitä nähnyt sen koommin. Muutamat korjasi meri, toiset\njoutuivat höyrylaivoihin, lopuista vastaavat maiset hautausmaat.\nSingleton on epäilemättä vienyt mennessään uskollisen työnsä pitkän\nluettelon vieraanvaraisen meren rauhallisiin syvyyksiin. Ja Donkin,\njoka ei milloinkaan ole tehnyt kunnon päivätyötä, ansaitsee varmaankin\nelatuksensa haastelemalla ruokottoman kaunopuheisesti työntekijän\nelämisoikeudesta. Olkoon niin! Pitäkööt maa ja meri kumpikin omansa.\n\nMennyt laivakumppani on niinkuin muutkin ihmiset mennyt ikiajoiksi;\nenkä minä ole sen koommin nähnyt ainoaakaan heistä. Mutta välistä\nmuistojen kevättulva väkipakolla panee muusain tumman virran\njuoksemaan. Silloin tuon yksinäisen joen pinnalla ajelehtii laiva\n— aavelaiva aavemiehistöineen. He lipuvat ohi ja antavat merkin,\naavetervehdyksen. Emmekö me yhdessä ole kuolemattomalla merellä\npuristaneet jotakin merkitystä syntisestä elämästämme? Hyvästi,\nveljet! Te olitte hyvä joukko. Parempi joukko ei ole milloinkaan\nrajusti kiljuen nyrkillään piessyt raskaan keulapurjeen pieksämää\nvastaanponnistelevaa kangasta, tai mastossa heiluen, yön pimeydessä,\nvastannut sanan sanasta länsimyrskyn kiljuntaan.\n\n\n\n"]