[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMZhm0HfwPk8octO0mcb7TBB6zpoGGENRPspCnCHdcq4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3679,"Kansojen historia 2: Vanha aika II","Grimberg, Carl",1875,1941,"3679-grimberg-carl-kansojen-historia-2-vanha-aika-ii","3679__Grimberg_Carl__Kansojen_historia_2_Vanha_aika_II","Persialaiset ja kreikkalaiset vuoteen 404 e.Kr.","tietokirja",[],[],"fi",1927,1929,100804,724008,false,77635,[23],"World history",[],null,[27],"Pakarinen, Weikko",251,"Grimbergin maailmanhistoriaan kuuluva osa käsittelee antiikin maailmaa, erityisesti Meedian ja Persian valtakuntia sekä Kreikan historiaa aigeialaisesta kulttuurista peloponnesolaissodan päättymiseen. Teos tarkastelee myös kreikkalaista mytologiaa, filosofiaa ja yhteiskunnallista kehitystä.","Carl Grimbergin 'Kansojen historia 2: Vanha aika II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3679. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANSOJEN HISTORIA 2\n\nVanha aika II\n\nPersialaiset ja kreikkalaiset vuoteen 404 e.Kr.\n\n\nKirj.\n\nCARL GRIMBERG\n\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nWeikko Pakarinen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMeedialaiset ja persialaiset.\n   Indoeurooppalaisten alkukoti.\n   Meedialaiset ja persialaiset.\nAigeialainen kulttuuri.\n   Kreetta, sivistyksen silta.\n   Taru Theseuksesta ja hänen pääsystään labyrinttiin.\n   Mykeneläinen sivistys.\n   Maailmanliikenne kreettalais-mykeneläisellä ajalla.\n   Aigeialaisen kulttuurin häviö.\nHelleenien tarukausi. Patriarkallisen kuningaskunnan aika.\n   Sivistyksen ahjo siirtyy Vähään-Aasiaan.\n   Troian sota.\n   Satu Odysseuksen harharetkistä.\n   Homeros ja homerolainen kysymys.\n   Ensimmäinen talonpoikaisrunoilija.\n   Elämä Homeroksen ja Hesiodoksen aikoina.\n   Helleenien jumal'usko.\n   Delphoin oraakkeli.\n   Olympia ja olympialaiset kisat.\nTaloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia.\n   Kreikan niemimaan talonpoikaisväestö kehittyy merenkulkijoiksi.\n   Toinen kreikkalainen uudisasutus.\n   Taru argonauttien retkestä.\n   Hajanainen, mutta valtiollisesti valveutunut kansa.\n   Kuningaskunnasta ylimysvaltaiseksi tasavallaksi.\n   Spartta, järkkymättömän valtiomuodon yhteiskunta.\n   Ateena, poliittisten mullistusten kaupunki.\nJoonialainen kulttuuri, lyriikka ja filosofia.\n   Filosofian synty.\n   Kreikkalaisen lyriikan loistoaika.\n   Laulurunous ja filosofia.\nEnsimmäinen suuri voimainmittely idän ja lännen välillä.\n   Helleenien vapaustaistelu.\n   Attikalais-delolainen liitto.\n   Helleenit ryhtyvät hyökkäämään persialaisia vastaan\n      Ateenan hegemonian aikana.\nPerikleen onnellinen aikakausi.\n   Perikleen Ateena.\n   Murhenäytelmän ensimmäinen suuruudenaika.\nVeljessota.\n   »Kolmikymmenvuotinen rauha», joka olikin vain viisitoistavuotinen.\n   Toinen peloponnesolaissota.\n   Kolmas peloponnesolaissota.\n\n\n\n\nTässä osassa minulla on ollut etu saada esitykseni tarkastajana\nkäyttää »Meedialaiset ja persialaiset» jaksossa dosentti H.S.\nNybergiä ja koko muussa osassa professori Ernst Nachmansonia. Sen\nlisäksi on jakson »Aigeialainen kulttuuri» tarkastanut muinaistutkija\nfil.toht. Otto Frödin, varsinkin Asinen kaivausten esityksen, sekä\nfil.toht. Arthur Norden, joka myöskin — erityisesti silmällä pitäen\narkeologisia kysymyksiä — on läpikäynyt jaksot »Helleenien taruaika»\nja »Taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia » Kappaleen\n»Filosofian alku» on tarkastanut myöskin fil.toht. Alf Ahlberg.\nMonista näiltä tarkastajilta saamistani arvokkaista neuvoista ja\nopastuksista esitän heille kaikille sydämellisen kiitokseni.\n\nDanderyd, marraskuussa 1927.\n\n_Carl Grimberg_.\n\n\n\nAlkusanansa lopussa kirjoittaja puolustaa tapaansa käyttää\nkreikkalaisista nimistä latinalaismallista muotoa. Tätä menettelyä ei\nsuomennoksessa kumminkaan ole seurattu, vaan on pääpiirtein omaksuttu\nsuuren Maailmanhistoriamme kirjoitustapa yrittäen välttää sen eräitä\nepäjohdonmukaisuuksia. — Nimien ensimmäistä kertaa esiintyessä on\nyleensä merkitty tavujen kesto siten, että yllä oleva viiva osoittaa\npituutta, kaari lyhyyttä, samoin myös paino. Näin on menetelty\nvarsinkin sellaisissa tapauksissa, missä väärä ääntäminen on meillä\nvakiintunut.\n\nHomeros-suomennokset ovat Mannisen, Sophokleen Antigonekäännökset\nKaarlo Koskimiehen, muulloin on suomentaja kussakin kohdin mainittu\nerikseen.\n\n»Jokamiehen» historiassa olen pitänyt tarpeellisena lukuisia selittäviä\nalahuomautuksia.\n\nTurussa, toukok. 26 p:nä 1929.\n\n_Weikko Pakarinen_.\n\n\n\n\n\n\nMEEDIALAISET JA PERSIALAISET\n\n\n\n\nINDOEUROOPPALAISTEN ALKUKOTI.\n\n\nIraanin kansojen, meedialaisten ja persialaisten, tarttuessa Etu-Aasian\nkohtaloihin oli tullut _indoeurooppalaisten_ kansojen vuoro ottaa\nvastaan sivistysperintö _seemiläisiltä_ ja _haamilaisilta_. Haamilaiset\negyptiläiset olivat antaneet ainaiseksi ihmiskunnan perinnöksi\nomaperäistä kulttuuriansa; ja mitä seemiläisiin kansoihin tulee,\nkesti vielä enemmän kuin vuosituhannen, ennenkuin uskonnollinen\ninnostus, profeetta Muhammedin aikaansaama, jälleen teki ne kykeneviksi\nsuorittamaan kulttuuritekoja.\n\nIndoeurooppalaiset kansat eivät muodosta tasa-aineista rotuyhteyttä,\nvaan ainoastaan kielellisen yhteyden: niihin kuuluvat ne kansat, jotka\npuhuvat indoeurooppalaista kieltä.\n\nKysymykseen, missä näiden kansain alkukoti oli, on vastattu parilla\nkymmenellä tavalla. Kielentutkijat ovat etsineet sitä eri paikoista\nalueelta, jonka äärimmäisinä rajoina ovat toisaalta Luoteis-Eurooppa\nja toisaalta Keski-Aasian ylänkö tai Intia. Monet tiedemiehet\novat sitä mieltä, että indoeurooppalaiset ovat peräisin Itämeren\netelärantamilta. Luulevatpa jotkut, että Skåne ja Tanskan saaret olivat\nheidän alkukotinansa. Tällöin on muun muassa kiinnitetty huomiota\nsiihen, että _ohra_ näyttää indoeurooppalaisilla alkuaikoina olleen\ntärkein viljalaji. Jos niin todellakin oli asianlaita, viittaisi se\nsiihen, että alkukoti on etsittävä seudusta, jossa on verraten lyhyet\nkesät, missä paremmat viljalajit, kuten vehnä ja hirssi, eivät tuohon\naikaan ehtineet antaa riittävää hyötyä, jotta niitä olisi yleisesti\nviljelty. Nythän on tosiasia, että Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja\nPohjois-Frieslandissa »koru» (= ohra) on nimenä viljalla yleensä tai on\nainakin ollut meidän aikoihimme asti.\n\nMutta on, kuten pian saamme nähdä, toisia seikkoja, jotka puhuvat sitä\nvastaan, että Itämeren seudut olisivat olleet indoeurooppalaisten\nalkukoti. Osa kielentutkijoita tahtoo sijoittaa sen keskiseen\nEurooppaan, toiset taasen haluavat etsiä sitä jostakin Mustan-\nja Kaspianmeren pohjois- ja itärantamain suurilta ruohoaroilta,\nja tällä mielipiteellä tuntuu nykyisin olevan voimakkaimmat\npuoltajansa ammattimiesten piirissä. On kumminkin neljäskin ryhmä\ntutkijoita, joiden mielestä indoeurooppalaiset ovat alkujaan eläneet\npaimentolaiselämää suurella Keski-Aasian ylängöllä, joka on niin\nmonien kansanheimojen kehto. Pääsyynä sieltä tapahtuneeseen suureen\nvaellukseen olisi ollut se, että sekä paimentolaiset itse että\nheidän karjalaumansa lisääntyivät niin, että eläminen ja riittävien\nlaidunten saanti kävi tukalaksi. Kenties indoeurooppalaisia vuorostaan\npainostivat toiset kansat idästä päin, Kiinan rajaseuduilta. Sellaisia\nkansainvaelluksia on tapahtunut, niin kauas taaksepäin ajassa kuin\nvoimme seurata ihmiskunnan vaiheita; ja tulemme kohtaamaan useita\nsamanlaisia ilmiöitä myöhemmässä historiallisessa kehityksessä.\n\nEttä kysymys indoeurooppalaisten alkukodista on niin vaikea — mahdoton\n— varmasti ratkaista, riippuu siitä, että tässä ei ole muinaislöytöjä\ntai historiallisia todistuskappaleita, mihin nojautua. Ainoastaan\nvertaileva indoeurooppalainen kielitiede voi antaa jotakin opastusta,\nmutta sekin on pakosta hyvin epävarmaa.\n\nKielentutkijat ovat osoittaneet selvän sukulaisuuden\nindoeurooppalaisten kielten kesken, kuten intian, persian,\nslaavilaisten kielten, kreikan, latinan ja eri germaanisten kielten\nvälillä. »Isä» on ruotsiksi _fader_, saksaksi _Vater_, englanniksi\nfather, latinaksi pater, josta italiassa on tullut _padre_ ja joka\nranskassa on lyhentynyt muotoon _père_; kreikaksi se kuuluu _patér_\nja muinaispersiassa ja -intiassa _pitar_. Samalla tavalla »äiti», ruots.\n_moder: Mutter, mother, māter, mādre, mère_[1], _mētēr ja mātar_.\nVenäjäksi se on _matj_. »Veli» on: _broder, Bruder, brother, frāter,\nfrate tai fratello, frère, phrātér ja bhrātar_; venäjäksi _brat_.\nTäytyy edellyttää, että keskenänsä sukua olevat sanat palautuvat samaan\nkantasanaan, joka on kuulunut indoeurooppalaisen kantakansan kieleen.\n\nKantakansan kielessä on tietenkin ollut murteita niinkuin on\nnykyisissäkin kielissä. Näiden murteiden väliset eroavaisuudet\nkehittyivät vähitellen yhä suuremmiksi, sikäli kuin eri heimojen\nvälinen yhteys höltyi ja lopuksi katkesi; erilaistumisen yhtenä\ntekijänä oli se, että kantakansan eri osat joutuivat kosketuksiin\nerilaisten vieraiden kansojen ja kielien kanssa. Lopuksi tuli aika,\njolloin entisistä heimoista muodostuneet kansat eivät enää edes\ntunteneet keskinäistä sukulaisuuttansa. Siitä huolimatta nerokkaat\nkielentutkijat useiden tuhansien vuosien päästä osoittivat niiden\nkielten ikivanhan sukulaisuuden ja vertailemalla niitä toisiinsa\nloivat summittaisen kuvan indoeurooppalaisesta alkukielestä. Tämä\nalkukieli voi antaa meille joitakin — joskin — epävarmoja — tietoja\nniistä olosuhteista, joissa tuo indoeurooppalainen alkukansa on elänyt,\nja siis myöskin ehkä joitakin viittauksia siitä, minkälainen oli se\nmaa, jossa tämä kansa aluksi asui. Niin korvautuu jossakin määrin\nindoeurooppalaista alkuaikaa koskevien arkeologisten ja historiallisten\ntodistuskappaleiden puute. Indoeurooppalaisen alkukielen sanavarastosta\nnäkyy, että tätä kieltä puhunut kansa asui maassa, missä lumi ja jää\neivät olleet harvinaisia eivätkä sateetkaan. Näillä ihmisillä oli\nnimet neljälle eri vuodenajalle. Alkukoti on siis sijainnut lauhkeassa\nvyöhykkeessä. Tähän viittaavat myöskin eläinten ja kasvien nimet.\nNiistä etsii nimittäin turhaan lämpimämmän ja kuuman vyöhykkeen lajeja.\n\nVuoria indoeurooppalaisten alkukodissa oli, ja sanavarastosta\npäättäen on melko varmaa, että merikin on ollut kantakansalle tuttu.\nMerenkulkua koskevia termejä ei kuitenkaan ole ollut kantakielessä.\nIndoeurooppalaisissa kielissä ei myöskään ole eri kalalajeja\ntarkoittavia yhteisiä sanoja enempää kuin kalastusta tai kalastajan\npyyntivehkeitä tarkoittavia kielellisiä ilmauksia. Näistä tosiasioista\nei kuitenkaan saata ehdottomasti tehdä sitä johtopäätöstä, että\nindoeurooppalainen kantakansa asui sisämaassa.\n\nKuitenkin kaikitenkin on merkillistä, että indoeurooppalaisessa\nalkukielessä on niin perin vähän merta koskevaa; ja tämä vaikutelma\nvahvistuu siitä mielenkiintoisesta tosiasiasta, että ei ole jälkeäkään\nindoeurooppalaisesta meripihkan, tämän tyypillisen Itämeren-tuotteen\nnimestä, tuotteen, jota hyvin aikaisin käytettiin koristuksiin Itämeren\nalueella ja jolla oli niin tärkeä asema pohjoisten kansojen Etelän\nmaiden kanssa harjoittamassa kauppavaihdossa.\n\nMetalleista tunnettiin vain kupari alkukodissa. Yhteisajan päättyessä\nkantakansa näyttää olleen juuri siirtymässä kupari- tai pronssikauteen.\nIndoeurooppalaisten hajaantuminen olisi siis alkanut noin 4000 vuotta\nsitten. He olivat silloin vielä paimentolaiskansaa, joka kuljeskeli\nympäri karjalaumoineen. Maanviljelystermejä alkukielessä ei yleensä\nole. Nykyisistä kotieläimistä oli m.m. _hevonen_ tuttu, vaikka ei ole\nvarmaa, että se jo kantakansalla oli vetojuhtana. Indoeurooppalaisten\nalkukielessä on runsaasti nimiä rattaiden eri osille kuten pyörälle,\npyörän navalle ja akselille.\n\n— Nyt lähdemme seuraamaan indoeurooppalaisten heimojen _itäistä_\nhaaraa, tarkemmin sanoen _Iraanin_ kansoja niiden tunkeutuessa kohti\nvanhoja sivistysalueita. Saman alkukansan _intialaisen_ ryhmän, joka\nkulki kaakkoon päin ja valtasi Intian, kohtaamme myöhemmin toisessa\nhistoriallisessa yhteydessä.\n\n\nKirjallisuutta tähän jaksoon:\n\nJustin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser bis zur makedonischen\nEroberung. (Laajoin kirjallisuusviittein.)\n\nTähän kappaleeseen:\n\nK.F. Johansson, Hvar låg vår folkstams urhem? (Nordisk tidskrift 1911.)\n\nOscar Montelius, De ariska folkens urhem. (Nordisk tidskrift 1921.)\n\nMartin P:n Nilsson, Arierna före folkvandringarna. (Ymer 1912.)\n\nHolger Pedersen, Språkvetenskapen under nittonde århundradet.\n\nO. Schrader, Die Indogermanen. (Laaja kirjallisuusluettelo.)\n\n\n\n\nMEEDIALAISET JA PERSIALAISET\n\n\nolivat kaksi voimakasta indoeurooppalaista kansanheimoa, jotka\nasettuivat asumaan Iraanin ylängölle itään Assyriasta ja Babyloniasta.\nAluksi meedialaiset olivat hallitseva kansa ja persialaiset heidän\nalamaisiaan. Kukoistavimmillaan Meedian valtakunta oli Niniven\nkukistumista lähinnä seuraavina aikoina. Assyrian valtakunnan häviö\nlopetti useita vuosisatoja kestäneet riidat kahden naapurikansan\nvälillä. Aikaisemmin Assyrian valtiot olivat olleet voittoisia\ntaistellessaan meedialaisten pikkuruhtinasten kanssa, mutta nyt osat\nolivat vaihtuneet.\n\nTietomme Iraanin varhaisemmasta historiasta kiertyvät muutoin\npääasiallisesti suuren uskonnonperustajan _Zarathustran_ eli\n_Zoroasterin_, Iraanin profeetan ympärille.\n\nMuutoin ovat lähteinä meedialaisten ja persialaisten aikaisempaan\nhistoriaan samanaikaisten juutalaisten profeettain sitä koskevat\nviittailut sekä joitakin jätteitä assyrialais-babylonialaisista\npiirtokirjoituksista ja aikakirjoista, joita vuosituhansien myrskyt\novat säästäneet. Mutta nämä niukat katkelmat ovat monissa kohdin siksi\nristiriitaisia, että Iraanin kansojen varhaisemmasta historiasta\npuhuessamme on kysymyksessä enemmän usko kuin tietäminen. Paremmin\non laita, kun joudumme Persian valtakunnan loistokauteen. Varsinkin\nDareios I:n suuri piirtokirjoitus Behistunin kalliossa on hyvin arvokas\nhistorian kannalta. Myöskin 4:nnellä ja 3:nnella vuosisadalla e.Kr.\neläneillä kreikkalaisilla historioitsijoilla on paljon kerrottavaa\nPersian valtakunnasta, vaikka heidän ilmoitustensa totuusarvo on kovin\nvaihtelevaa. Mutta varsinaisia meedialais-persialaisen valtakunnan\nkätkemiä muinaismuistoja koskevat arkeologiset kaivaukset ovat\nvasta aivan alulla. Siellä on raunioina sellainen määrä muinaisia\nkaupunkeja temppeleineen ja aarteineen, että muinaistutkijoille on\nsiinä työtä vuosisadoiksi. Käänteentekeviä kirjallisten muistomerkkien\nlöytöjä tuskin voinee kuitenkaan odottaa, sillä Persian suurkuninkaat\neivät ole osoittaneet lainkaan samanlaista halua hallitustoimiensa\nluetteluttamiseen kuin Egyptin ja Assyrian hallitsijat.\n\n\n\n\nZARATHUSTRA.\n\n\nVanha taru kertoo, että itämaan viisaat miehet, jotka tulivat\nBetlehemiin kumartamaan seimessä makaavaa lasta, olivat lähteneet\npitkälle matkalleen »Zoroasterin ennustuksen johdosta.»\n\nZoroaster on persialaisen Zarathustra nimen kreikkalaisperäinen muoto.\nTämän niminen oli eräs muinaisajan suurista totuudenetsijöistä, joka\nkuuluu sellaisten suurten henkien piiriin kuin Buddha, Konfutse ja\nSokrates. Hänen esiintymisensä ajasta ovat asiantuntijat eri mieltä.\nMuutamien mukaan se tapahtui noin kuusi sataa, toisten mielestä tuhat\nvuotta e.Kr. Hänen elämästäänkin tiedämme hyvin vähän. Sen tapahtumat\novat punoutuneet taruihin, jotka osaksi ovat hyvin myöhäisiä, ja\nlegendoihin, jotka esittävät todistuksia hänen pyhyydestään hänen\nlevätessään vielä äitinsä helmassa. Monista vaaroista, joilla\npahan vallat koettivat häntä tuhota, pienokainen pelastui ihmeen\navulla. Mieheksi vartuttuaan hän jätti kotinsa ja vetäytyi erilleen\nmaailmasta erämaan suureen yksinäisyyteen vain Jumala ja ajatuksensa\nseuralaisinaan. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän eräänä yönä näki\nilmestyksen. Ormuzd,[2] hyvän jumala, tuotatti eräällä arkkienkelillään\nhänet luoksensa ja käski hänen julistaa hänen oppiansa.\n\nZarathustran ajatukset olivat kauan risteilleet pahan probleemassa.\nKun hän tarkasteli elämää ja olemassaoloa täällä maailmassa, niin\nkaikki näytti hänestä lakkaamattomalta hyvän ja pahan väliseltä\nvoimain mittelyltä. Minne hän kääntyikin, hän näki tämän taistelun\nolevan käynnissä. Hyvä olennoitui hänen silmissään _Ormuzd_ jumalaksi,\nviisauden herraksi, pahan personoituessa _Ahrimaniksi_[3], pahaksi\nhengeksi, joka vastasi juutalaisten Saatanaa, Kaikkialle, minne\nOrmuzd saapuu, hiipii hänen kintereillään hänen vastustajansa Ahriman\ntuhotakseen kaiken hyvän, mitä Ormuzd tekee. Kun Ormuzd loi elämän,\nsai Ahriman aikaan kuoleman. Hän lähettää meteoreja häiritsemään\ntähtimaailman säännöllistä järjestelmää, hän saa aikaan välistä\nvahingollisia tulvia, välistä veden puutetta, ja ihmisiä vaivaamaan hän\nlähettää kymmeniä tuhansia tauteja ja sairauksia. Rakastajattarekseen\nhän valitsee Djeh-nimisen naishaltijan, menstruaalisen[4] epäpuhtauden\npersonoituman.\n\nKeskinäisessä kamppailussaan Ormuzdilla ja Ahrimanilla oli apunaan\nmuita hyviä ja pahoja henkiä, enkeleitä ja perkeleitä. Tähän hyvän ja\npahan väliseen taukoamattomaan taisteluun oli ihmistenkin otettava\nosaa. Jos mieli ihmisen voida auttaa hyvää voittoon, hänen täytyy\nensiksi tehdä työtä omaksi _puhtaudekseen_. Jos hän on rikkonut\npuhtaudensääntöjä vastaan, hänen on suoritettava katumus ja parannus:\nhänen on itse rangaistava itseänsä »hevosruoskan, kuuliaisuuden\nvälikappaleen», läimäyksillä. Mutta ei siinä kyllin. Eivätkä uhrit ja\nylistyslaulutkaan riitä, vaan hyödyllisellä _työllä_ ihminen myöskin\nedistää hyvää asiaa. Joka hyvin hoitaa karjaansa, raivaa erämaita\nviljelykselle, kastelee maata ja tekee sen hedelmälliseksi, joka\nhävittää vahingollisia eläimiä, rakentaa siltoja ja ravitsee nälkäisiä,\nhän palvelee Ormuzdia. »Joka kylvää viljaa», niin sanotaan Ormuzdin\npalvelijan pyhässä kirjassa, Avestassa, »hän kylvää pyhyyttä. Kun kylvö\norastaa, pelästyvät perkeleet; kun vilja kasvaa, pysähtyy perkeleiden\nsydän kauhusta, ja kun viljaa jauhetaan, he vaikeroivat.» Viljelys\nkarkoittaa pahat henget, mutta hedelmättömissä ja epäterveellisissä\nerämaissa he viihtyvät.\n\nItsensä kiduttamiseen ja maailmaa halveksivaan askeesiin[5]\ntyytyminen, kuten teki suuri osa iraanilaisten läheisistä\nsukulaisista, intialaisista, ei ollut Ormuzdin auttamista, vaan\nAhrimanin palvelemista. Asettamalla työn ja kulttuurin korkeaan arvoon\nZoroasterin oppi eroaa ratkaisevasti intialaisten ihanteesta vajota\nmaailmasta-irtautumiseen, kaikki aineelliset harrastukset tuhoavaan\nnirvanaan.\n\nSen mukaan, valitseeko ihminen täällä maailmassa paikkansa Ormuzdin\nvai Ahrimanin puolella, hän saa palkkansa kuoleman jälkeen. Vainaja\njoutuu ensiksi kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Nämä istuvat\nalkupäässä kapeata kohtalonsiltaa, joka on rakennettu yli helvetin\nkuilun. Ainoastaan jumalaapelkääväiset saavat sitten kulkea yli sillan\nikuisen valon piiriin, jossa Ormuzd ja autuaat asustavat. Jumalattoman\nsielu sitävastoin tuntee heti kuoleman jälkeen, mikä sitä odottaa.\nÄänekkäästi vaikeroiden se levottomana surisee vainajan pään ympärillä,\nkunnes sen on vaellettava kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Ja kun\nsen on kuljettava yli kohtalonsillan, se syöksyy suin päin helvetin\npikimustaan, löyhkäävään syvyyteen.\n\nHelvetin rangaistukset eivät kuitenkaan ole ikuisia. Zarathustralla\noli optimistinen usko hyvän lopulliseen voittoon pahasta. Mahtavalla\nloppuromahduksella pahan voimat lopuksi tuhoutuvat. Meteori on kiitävä\nhalki avaruuden ja sulattava malmin kaikista vuorista. Hehkuva\nmetallivirta on valuva yli maan, ja siinä jumalattomat kärventyvät,\nmutta hurskaat sitävastoin puhdistuvat. Sitten käydään viimeinen\ntaistelu Ormuzdin ja kaiken helvetin ryönän välillä. Tässä taistelussa\npahuuden vallat sortuvat. Ahriman itse karkoitetaan lopuksi alas\nhelvetinkuiluun ja poltetaan yhdessä kaiken sen löyhkäävän saastan\nkanssa, mitä on kerääntynyt sen syvyyksiin. Sen jälkeen luodaan uusi\nmaailma, missä puhdistuneet ihmiset saavat asua ikuisessa valossa ja\nautuudessa.\n\nZarathustran oppi on omaksunut useita piirteitä vanhemmista Iraanin\nuskonnoista, kuten auringon ja muiden taivaankappalten palvonnan sekä\ntulen uskonnollisen palvelemisen. Hän käskee myöskin äärimmäiseen\nvarovaisuuteen kaikkea kohtaan, mikä tahraa ruumiin tai sielun,\nkehoittaen karttamaan varsinkin ruumiiden ja kuolleiden eläinten\nsaastuttavaa koskettamista. Persialaiset pelkäsivät siinä määrin niin\ntulen kuin maankin saastuttamista, että he eivät polttaneet eivätkä\nhaudanneet kuolleitansa, vaan asettivat ne ulkosalle korppikotkien\nsyötäviksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta Zarathustra sai vaeltaa ympäri ja saarnata\nkuuroille korville. Kovin ahdistivat häntä myöskin pahat henget.\nMutta taistelussa pahuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan hän sai\nvahvistusta uusista ilmestyksistä. Monta kertaa noiden kymmenen vuoden\naikana hän hurmiotilassa näki Ormuzdin ja hänen arkkienkelinsä.\n\nOrmuzdin käskystä profeetta lopuksi läksi Vishtasp-nimisen iraanilaisen\nkuninkaan luo ja teki kaksi vuotta työtä hänen käännyttämisekseen.[6]\nKun vanhan opin papit huomasivat, että kuningas näytti taipuvan\nZarathustran uskoon, he vehkeilivät häntä vastaan, syyttivät häntä\nnoituudesta ja velhoudesta ja onnistuivatkin saamaan hänet vankeuteen.\nMutta Zarathustra pelastui heidän pahoista vehkeistään. Hänen onnistui\nnäet kuin ihmeen avulla parantaa Vishtaspin musta lemmikkihevonen\ntäydellisestä halvautumisesta, ja se todisti sekä kuninkaalle että\nkuningattarelle, että hän oli jumalan lähettämä. He omaksuivat molemmat\nuuden opin. Koko hovi seurasi heidän esimerkkiänsä ja Zarathustran\nparjaajat ja pilkkaajat rangaistiin kuolemalla. Sitten kääntyi kansaa\nyhtä mittaa, ja uskonnollinen herätys levisi voittoisana yli koko\nIraanin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nZarathustra sai marttyyrin lopun. Kun häntä suojeleva kuningas ja\neräs demoneja palveleva kansa olivat sodassa keskenään, surmattiin\n77-vuotias uskonnonperustaja pappeineen temppelissään. Mutta kun kaikki\njo näytti menetetyltä, tuli kuninkaan nuori sankarillinen poika kuin\npelastava enkeli ja musersi epäjumalanpalvelijain vallan. Tällä oli\nuuden uskonnon olemassaolo turvattu.\n\nZarathustran oppi on, tai oikeammin sanoen, oli kerran kirjoitettuna\n_Avestaan_, »persialaisten raamattuun», joka oli Traanin kansojen\nvanhin kirja. Avesta on kerran ollut valtava teos, mutta nyt siitä on\njäljellä vain katkelmia, ja niitä ovat tietämättömät jäljentäjät ja\nkääntäjät osittain niin vääristelleet, että vaaditaan vielä paljon\ntyötä sen palauttamiseksi alkuperäiseen asuunsa. Nykyinen Avesta on\nluonteeltaan pikemmin rukouskirja kuin raamattu.\n\nZarathustran uskonto on kaikkia muita »pakanallisia» uskontoja\nkorkeammalla varsinkin selvässä ja suoraviivaisessa käsityksessään\nhyvän ja pahan välisestä erosta sekä siinä, että se panee painoa\nvelvollisuudenkäskyn siveelliselle puolelle ja puhtaudenvaatimukselle.\nSillä on monta kosketuskohtaa juutalaisuuden ja kristinuskon kanssa.\nKumpi uskonto — Zarathustran vai juutalaistenko — on ollut antavampi\npuoli, sen suhteen mielipiteet eriävät. Muutamat väittävät, että\npersialaiset — myöskin Zarathustra — ovat lainanneet seemiläisiltä,\njopa että kaikki hyvä Zarathustran opissa olisi seemiläistä alkuperää.\nMutta toiset ovat sitä mieltä, että päinvastoin juutalaisuus on\nlainannut Zarathustralta. Toiset Raamatun ja Avestan tutkijoista\ntaasen kulkevat keskitietä ja pitävät todennäköisimpänä uskonnollisten\naatteiden molemminpuolista vaihtoa. Sellaista ajatustenvaihtoa voi\nodottaakin, kun ottaa huomioon juutalaisten suoranaiseen kosketukseen\njoutumisen persialaisten kanssa Babylonian vankeuden aikana ja heidän\nihailunsa Persian kuningasta, Kyyrosta kohtaan, »oikeamielistä»,\n»Herran voideltua», joka vapautti heidät vankeudesta. Olihan Juudea\nsitäpaitsi sen jälkeen Persian maakuntana aina siihen asti, jolloin\nAleksanteri Suuri tuon valtakunnan kukisti.\n\nMitä kristinuskoon tulee, niin sen ja Zarathustran opissa viimeisistä\ntapahtumista on silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Muuan vanhimpia ja\nelinvoimaisimpia kristittyjä lahkoja olikin voimakkaasti Zarathustran\nopin värittämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nZarathustran opin hävitti melkein tyystin 600-luvulla j.Kr. monessa\nsuhteessa alemmalla asteella oleva muhamettilaisuus. Ormuzd sai väistyä\nAllahin tieltä, ja Avestan tilalle tuli Koraani. Mutta tänäkin päivänä\non satakuntatuhatta ihmistä, jotka ovat pysyneet Zarathustran opille\nuskollisina. Kymmenes osa heistä elää hajallaan siellä täällä vanhassa\nkotimaassansa. Mutta osa Zarathustran tunnustajista läksi kernaammin\nmaanpakoon kuin luopui uskostaan, ja he löysivät turvapaikan Intiassa.\nHeistä ovat peräisin _parsilaiset_, jotka asuvat suurimmaksi osaksi\nBombayssa ja sen lähistöllä ja nauttivat yleistä kunnioitusta korkean\nmoraalinsa, ahkeruutensa ja lähimmäisenrakkautensa vuoksi. Heidän\nanteliaisuutensa on tunnettu koko maailmassa. He elävät ankarassa\nyksiavioisuudessa ja osoittavat samaa inhoa valhetta ja petosta kohtaan\nkuin Zarathustran tunnustajat enemmän kuin tuhat vuotta takaperin.\n\n\n\n\nKYYROS,\n\n\nbabylonialaisten voittaja ja juutalaisten vapauttaja, oli alkujaan\nMeedian alakuningas. Mutta noin vuonna 550 hän nostatti kapinan ja\nkukisti Meedian valtakunnan. Neljä vuotta myöhemmin hän voitti Lyydian\nrikkaan kuninkaan Kroisoksen ja laski valtaansa tämän valtakunnan, joka\nkäsitti melkein koko Vähän-Aasian. Vuonna 539 hänestä tuli myöskin\nBabylonian valtakunnan herra.\n\nMonta tarua liittyy Kyyroksen kuten muidenkin suurten miesten\nlapsuuteen ja nuoruusaikaan. Herodotos oli kuullut kokonaista neljä eri\nmuunnosta Kyyros-tarusta. Hän kertoo niistä sen, mikä hänen mielestään\noli vähimmän epätodennäköinen. Aluksi, hän sanoo, oli suorastaan ihme,\nettä lapsi säästyi kuolemalta. Kyyroksen äiti oli Herodotoksen mukaan\nAstyageen tytär, juuri sen Meedian kuninkaan, jonka Kyyros kukisti.\nItse asiassa tämä on hyvin epätodennäköistä, varsinkin kun Kyyros\nvoitettuaan Astyageen otti tämän tyttären puolisokseen. Mutta olkoonpa\ntämän laita miten hyvänsä — kuunnelkaamme Herodotosta!\n\nAstyageella oli tytär nimeltä Mandane. Hän näki unen, että tämä laski\nniin paljon vettä, että se täytti koko kaupungin ja tulvi yli koko\nAasian. Hän kertoi unensa unenselittäjille ja kauhistui saadessaan\ntietää, mitä uni merkitsi. Sillä unenselittäjät tulkitsivat hänen\nunensa niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi\nhänen tilalleen. Senvuoksi hän ei naittanut Mandanea ylhäiselle\nmeedialaiselle, vaan antoi hänet Kambyses-nimiselle persialaiselle,\njoka oli hyvää syntyperää, mutta jota hän piti paljoa vähemmänarvoisena\nkuin keskiluokan meedialaista.\n\nMandanen odottaessa synnytystä Astyages näki jälleen merkillisen\nunen. »Hänen tyttärensä kohdusta oli kasvavinaan viinipuu, ja tämä\nlevittäytyi yli koko Aasian.» Tästä kauhistuneena hän noudatti\ntyttärensä Persiasta ja vartioitutti häntä aikoen tuhota hänen kohtunsa\nhedelmän. Ja kun Kyyros syntyi, kutsutti äidinisä luokseen Harpagoksen,\nluotettavimman miehensä, ja velvoitti tämän ankaran rangaistuksen\nuhalla viemään lapsen kotiinsa ja surmaamaan hänet.\n\nHarpagos lupasi täyttää kuninkaan käskyn. Mutta hän ei hennonut\nitse suorittaa murhaa, vaan päätti uskoa tehtävän eräälle Astyageen\nkarjanpaimenelle, joka kaitsi laumaansa vuoristossa, missä vilisi\nverenhimoisia petoja. Hänen Harpagos käski panna lapsen heitteille\nrotkoon.\n\nPaimen otti pienokaisen mukaansa. Kun hän tuli kotiin, oli hänen\nvaimonsa, joka oli odottanut synnytystä, saanut juuri lapsen. Mutta se\noli kuolleena syntynyt. Hän lohduttautui kuitenkin hiukan surussaan,\nkun mies tuli hänen luoksensa, kaunis, hyvinmuodostunut lapsi mukanaan.\nJa tämä oli kaiken hyvän lisäksi vielä prinssi! Sillä lapsen syntyperän\npaimen oli saanut tietoonsa eräältä Harpagoksen palvelijalta.\n\nVaimon ilo muuttui kumminkin kauhistukseksi, kun hänen miehensä kertoi,\nminkä tehtävän hän oli saanut Harpagokselta. Hän puhkesi itkuun,\nsyleili miehensä polvia ja vannotti häntä, ettei hän millään muotoa\npanisi lasta heitteille. »Ota sen tilalle», hän sanoi, »meidän kuollut\nlapsemme ja pane se heitteille, ja pitäkäämme me pikku prinssi omana\nlapsenamme.» Ja niin kävikin.\n\nKuninkaallista syntyperää oleva poika sai siis kasvaa paimenpojaksi.\nHän leikki ikäistensä kanssa kylässä, missä oli hänen kotinsa. Kerran\ntapahtui leikissä, että toiset pojat valitsivat hänet kuninkaaksi.\nKyyros antoi silloin, heille erilaisia tehtäviä: toisten tuli\nolla hänen henkivartijoitaan, toisten hänen tiedustelijoitaan tai\nneuvonantajiaan j.n.e. Mutta erään ylhäisen meedialaisen poika ei\nhalunnut tehdä, mitä Kyyros oli hänelle määrännyt. Silloin pikku\nkuningas antoi hänelle kelpo selkäsaunan. Mutta nuori meedialainen\njuoksi ylhäisen isänsä luo ja valitti tälle sitä arvotonta kohtelua,\njoka hänen osaksensa oli tullut »Astyageen karjanpaimenen pojan»\ntaholta. Ja isä luonnollisesti otti pitääkseen poika parkansa puolta\nja meni suoraa päätä Astyageen linnaan. »Katso, herra kuningas»,\nhän sanoi, »kuinka minun poikaani on kohdellut sinun orjasi, sinun\nkarjanpaimenesi poika!»\n\nAstyages lähetti heti noutamaan rikollista ja hänen isäänsä. »Kun\nmolemmat olivat saapuneet» — Herodotos jatkaa — »katsoi kuningas\ntiukasti Kyyrokseen ja sanoi: 'Sinä, niin vähäpätöisen miehen poika,\nolet siis uskaltanut näin häpäisevällä tavalla kohdella tämän miehen\npoikaa, joka on minun ylin mieheni.' Kyyros vastasi: 'Herra kuningas,\nsiinä olen menetellyt oikein, sillä hän ja muut pojat olivat yhdessä\nvalinneet minut kuninkaaksi. Muut tekivät sitten, mitä käskin, mutta\ntämä oli tottelematon, ja senvuoksi hän sai rangaistuksensa. Jos\nnyt tästä syystä ansaitsen saada rangaistuksen, niin — tässä seison\nedessäsi.'»\n\nAstyages hämmästyi pojan ujostelematonta puhetta, ja kun hän lähemmin\nhäntä tarkasteli, hän oli huomaavinaan, että pojan kasvonpiirteet\nmuistuttivat häntä itseänsä. Hän tuli ajatelleeksi sitäkin, että pojan\nikä soveltui Kyyroksen heitteille panon aikaan; ja kun hän ryhtyi\npaimenta tiukasti kuulustelemaan, tunnusti tämä kauhuissaan, miten\nasianlaita oli. Sitten kuningas kutsui luoksensa Harpagoksen, ja kun\ntämä näki paimenen, ymmärsi hän, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja\ntunnusti koko totuuden.\n\nMutta Astyages ei näyttänyt lainkaan vihastuvan siitä, että häntä oli\npetetty, vaan selitti iloitsevansa siitä, että tyttärenpojan henki oli\npelastunut. Ja kääntyen Harpagoksen puoleen hän sanoi: »Kun nyt asia\non saanut näin onnellisen käänteen, niin lähetä poikasi tänne tämän\nsaapuneen pojan luo! Saavu sitten itse pöytäni vieraaksi, sillä aion\nuhrata kiitosuhrin tyttärenpoikani pelastuksesta.»\n\n»Tämän kuullessaan Harpagos lankesi maahan kasvoilleen kuninkaan eteen\nja ylisti itseänsä onnelliseksi siitä, että hänen rikkomuksensa oli\nnäin hyväksi kääntynyt ja että hänet sellaisella onnen hetkellä oli\nkutsuttu kuninkaan pöytään. Ja sitten hän meni kotiinsa.\n\nHeti kotiinsa tultuaan hän käski ainoan poikansa, joka silloin oli\nnoin kolmentoista vuoden vanha, mennä Astyageen taloon ja tehdä, mitä\nkuningas käskisi. Mutta kun Harpagoksen poika oli tullut Astyageen luo,\nsurmautti tämä hänet ja paloittelutti jäsen jäseneltä. Osan lihaa hän\npaistoi, osan keitti ja laittoi hyvän ruoan.\n\nKun aterian aika tuli ja Harpagos muiden vieraiden mukana oli saapunut,\nkatettiin Astyageelle ja muille vieraille lampaanlihaa, mutta\nHarpagokselle oman poikansa lihaa, kaikki paitsi pää, sormet ja varpaat\n— ne olivat peitossa eri vadissa. Kun Harpagos oli mielestään syönyt\nkylläkseen ruokaa, kysyi Astyages häneltä, pitikö hän kestityksestä.\nKun Harpagos sanoi, että ruoka oli maistunut oivalliselta, kantoivat\npalvelijat esiin hänen poikansa pään, kädet ja jalat, hyvin\nverhottuina. Ja he kehoittivat Harpagosta poistamaan verhon ja ottamaan\nvadista, mitä haluaisi. Harpagos poisti peiton ja näki poikansa\njätteet. Mutta hän ei siitä joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti\nmalttinsa. Astyages kysyi silloin häneltä, huomasiko hän, minkä eläimen\nlihaa oli syönyt. Hän vastasi, että hän huomasi ja että kaikki, mitä\nkuningas teki, oli hyvää.»\n\nSitten kuningas kutsui unenselittäjänsä kuullakseen, mitä nyt oli\ntehtävä Kyyrokselle. He selittivät, että kuningas voisi nyt olla\nlevollinen, sillä hänen unensa oli jo käynyt toteen, kun poika oli\nollut kuninkaana leikissä. Astyageen ei sen vuoksi tarvinnut pelätä\nmitään hänen puoleltaan. Uni kävisi toteen vain yhden kerran.\n\nKyyros sai siis jäädä eloon. Mutta varmuuden vuoksi äidinisä lähetti\nhänet hänen oikeiden vanhempainsa luokse Persiaan. Heidän iloansa voi\nhelposti kuvitella.\n\nPersialaiset elivät siihen aikaan hyvin yksinkertaisissa oloissa.\nHerodotos, jonka tiedonannot saa ottaa vastaan hyvin varovasti,\nkertoo heistä muun muassa: »Lapsillensa he viidennestä aina\nkahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka antavat opetusta vain\nkolmessa taidossa: ratsastamisessa, jousella ampumisessa ja\ntotuuden puhumisessa. Valhe on heistä kaikkein häpeällisintä ja sen\nperästä velan tekeminen. He ajattelevat näet, että velkaisen miehen\nvälttämättömästi täytyy myöskin joskus valehdella.» Kohtuullisuuden\nhyveessä persialaiset sitävastoin Herodotoksen käsityksen mukaan eivät\nolleet yhtä pitkälle päässeet kuin totuudenrakkaudessa. »Viiniin he\novat hyvin halukkaita», hän sanoo, »mutta ylenantaminen tai veden\nheittäminen ei ole sallittua toisten läsnäollessa. Siinä he ovat\nhyvin tarkkoja. Humaltuneina he tavallisesti keskustelevat kaikkein\nvakavimmista asioista; ja mikä heidän mielestään silloin on oikein,\nsen esittää isäntä, jonka luona keskustelu tapahtuu, heille uudelleen\nseuraavana päivänä, kun he ovat selviä. Jos he silloinkin selvillä\npäin pitävät sitä oikeana, niin se tulee päätökseksi; muutoin asia saa\nraueta.»\n\nHerodotos kertoo edelleen: »Kun Kyyros oli päässyt täysikasvuiseksi,\noli hän miehekkäin ja suosituin ikätoveriensa joukossa. Nyt Harpagos\nalkoi lähettää hänelle lahjoja ja yllytti häntä kiihkeästi kostamaan\nAstyageelle.» Vähitellen koston ajatus kypsyi Kyyroksessakin, ja hän\nkeksi keinon, miten saada persialaiset mukaan. Eräänä päivänä hän\nkutsui kokoon heidän ylhäisimmät miehensä ja luki heille Astyageen\nkirjeen, jonka mukaan Kyyros nimitettiin persialaisten ylipäälliköksi.\nMutta tuon kirjeen Kyyros oli kirjoittanut itse! Uuden arvonsa nojalla\nhän käski persialaisten saapua seuraavana päivänä sirppi mukanaan. He\ntekivät niin, ja hän käski heidän silloin yhdessä päivässä raivata\nsuuren alan, joka oli orjantappurain peitossa.\n\nKun persialaiset olivat päättäneet raskaan päivätyönsä, käski hän\nheidän seuraavana päivänä saapua juhlapukimissa. Heidän saavuttuaan\nhän toimeenpani uhkeat pidot ja kestitsi heitä runsaasti ruoalla ja\nviinillä. Kun juhla oli lopussa, hän kysyi heiltä, kummasta päivästä he\nolivat enemmän pitäneet. Vastaus oli selvä. Tämän vastauksen saatuaan\nKyyros sanoi: »Niin kauan kuin te olette meedialaisten alamaisia,\nsaatte ikuisesti raataa ja tehdä orjan työtä, aivan kuin eilen. Mutta\njos luovutte Astyageesta ja seuraatte minua, niin jokainen päivä on\noleva tämän kaltainen.» Silloin kaikki persialaiset vannoivat hänelle\nuskollisuutta.\n\nKun Astyages sai tiedon persialaisten kapinasta, hän kutsui\nkansansa aseisiin ja teki Harpagoksen heidän päälliköksesi unohtaen\nsen hirmuisen vääryyden, jonka hän aikaisemmin oli tälle tehnyt.\nSeurauksena oli, että suurin osa Meedian sotajoukkoa joko meni\nKyyroksen puolelle tai pakeni. Tästä katkeroituneena Astyages\nseivästytti ne unienselittäjät, jotka olivat neuvoneet häntä jättämään\nKyyroksen eloon. Sitten hän kokosi ympärilleen ne kansastaan, jotka\nolivat pysyneet hänelle uskollisina, ja johti heidät persialaisia\nvastaan, mutta hänet voitettiin ja hän joutui itse vangiksi. Näin tuli\nKyyroksesta Meedia-Persian valtakunnan hallitsija noin vuonna 550 e.Kr.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKyyroksen menestys huolestutti kovin toista mahtavaa hallitsijaa,\nLyydian kuningasta Kroisosta, miestä, jonka rikkaus on tullut\nsananparreksi. Hänen valtakuntaansa kuului suurin osa Vähää-Aasiaa.\nItään päin se ulottui Halys-jokeen saakka, joka virtaa pohjoista kohti\nlaskien Mustaan mereen. Erinomaisen viljavassa seudussa oli pääkaupunki\nSardes, Smyrnasta itään päin, joen rannalla, joka tuli kultarikkaasta\nseudusta ja itse kerrosti kultaa sisältävää hiekkaa rannoilleen.\n\nKroisoksen ei ollut vaikeata saada liittolaisia, sillä monen muunkin\nturvallisuutta uhkasi Kyyroksen äkillinen kohoaminen valtaan ja\nkunniaan. Babylonian ja Egyptin kuninkaat tekivät hänen kanssansa\nliiton Aasian tasapainon häiritsijää vastaan, ja levisipä Kyyroksen\npelko Kreikkaankin. Ennenkuin Kroisos kumminkaan uskalsi ryhtyä\ntaisteluun Kyyrosta vastaan, hän tahtoi tiedustella jumalain tahtoa\nja lähetti senvuoksi lähettiläitä kallein lahjoin Delphoin kuuluisan\noraakkelin luo Kreikkaan. Temppelin sisimmässä huoneessa, niissä\nrikkipitoista höyryä nousi vuoren halkeamasta, istui Apollonin papitar\nPythia ja lausuili hurmiotilassa katkonaisia sanoja, joita jumalan\nluultiin hänelle ilmoittaneen. Temppelin papit merkitsivät ne muistiin\nja sommittelivat ne yhteen, niin että ne sisälsivät ajatuksen. Kun\nKroisos tiedusteli, pitikö hänen lähteä sotaretkelle persialaisia\nvastaan, kuului oraakkelin vastaus: »Jos Kroisos menee Halys-joen\nyli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Kun tämä Pythian vastaus\nkerrottiin Kroisokselle, iloitsi tämä suuresti. Hänen ihastuksensa\noli niin suuri, että hänen piti tiedustella oraakkelilta vielä kerran\nja tällä kertaa sitä, tulisiko hänen ja hänen jälkeläistensä valta\npitkäaikaiseksi. Tähän hän sai Pythialta vastauksen, että hänen sukunsa\nkukistuisi vasta »sitten, kun muuli kerran tulee Meedian valtakunnan\nkuninkaaksi.»\n\nTällaiset vastaukset saatuaan Kroisos luuli voivansa olla varma\nasiastaan eikä kuullut varoituksia.[7] Voitonvarmana hän vei\nsotajoukkonsa Halys-joen yli.\n\nKyyros puolestaan kokosi myöskin sotajoukon ja läksi häntä vastaan. Hän\noli myöskin koettanut saada Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaiset\nsiirtokunnat luopumaan Kroisoksesta ja asettumaan persialaisten\npuolelle. Mutta he kieltäytyivät siitä.\n\nLähellä rajaa viholliset kohtasivat toisensa. Mutta ankara taistelu\njäi ratkaisematta. Kroisos peräytyi silloin Sardeeseen hankkiakseen\napuvoimia liittolaisiltaan egyptiläisiltä ja babylonialaisilta. Mutta\nKyyros oli häntä nopeampi, ja ennenkuin Kroisos aavistikaan, oli\nvihollinen hänen pääkaupunkinsa ääressä. Lyydialaiset olivat kumminkin\nhyvin pelättyjä, erinomaisia ratsumiehiä. Mutta Harpagoksen neuvosta\nKyyros turvautui sotajuoneen: hän järjesti rivin kameeliratsastajia\npersialaisen sotajoukon kärkeen. »Hevonen näet», kuten Herodotos sanoo,\n»pelkää kameelia eikä voi sietää sen näkemistä eikä sen hajua. Kun nyt\niskettiin yhteen, pyörähtivät hevoset heti ympäri ja pakenivat, kun\nne olivat vainunneet kameelien hajun ja nähneet ne.»[8] Lyydialaiset\nlyötiin pakoon, ja Kyyroksen joukot valloittivat ja hävittivät Sardeen.\n\nKyyros oli antanut ankaran käskyn, että Kroisos oli otettava vangiksi,\nmutta että häntä ei saisi tappaa, vaikka hän tekisi vastarintaakin. Hän\noli kuitenkin vähällä saada surmansa erään persialaisen kädestä, joka\nsyöksyi häntä vastaan tietämättä, kuka hän oli. Kroisoksen oma poika\npelasti hänet silloin kuolemasta. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla\ntavalla. Poika oli kuuromykkä — tietenkin suureksi suruksi isälle, joka\noli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet parannetuksi. Muun muassa hän\noli lähettänyt kysymään neuvoa Delphoin oraakkelilta. Ja Pythia oli\nvastannut: »Mahtava Lyydian kuningas, mieletön Kroisos, kauan olet sinä\nodottanut saada kuulla poikasi riemuisan äänen sinua tervehtävän. Luovu\nkaipauksestasi! Paljon parempi sinulle, jos koskaan et saisi nähdä\nsurujen päivää — sitä päivää, jolloin poikasi on puhkeava puhumaan!»\n\nTämän hämärän vastauksen sisällys selvisi isälle vasta nyt, hetkellä,\njolloin kaikki oli menetetty ja hän odotti vain surman iskua. »Kun\nnyt», niin kertoo Herodotos, »kuuromykkä poika näki persialaisen\nsyöksyvän esiin, irroitti pelko ja onnettomuus hänen kielensä siteet ja\nhän sanoi: »Mies, älä surmaa Kroisosta.» Nämä olivat ensimmäiset hänen\nlausumansa sanat, ja sitten hän osasi puhua koko elinaikansa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin Kroisos oraakkelin ennustuksen mukaisesti oli kukistanut suuren\nvaltakunnan menemällä Halys-joen yli, mutta ei sitä valtakuntaa, jota\nhän itse oli ajatellut. Nyt hänellä oli edessänsä pahempi kohtalo\nkuin se surmanisku, jolta hän oli säästynyt. Kahleissa hänet vietiin\nKyyroksen eteen, joka rakennutti suuren rovion, jolla Kroisos piti\npoltettaman elävältä. Onnettomuuksiensa masentamana äsken mahtava\nkuningas seurasi äänettömänä kuljettajiansa roviolle. Vasta siellä\nseisoessaan hän puhkesi puhumaan. Hän huokasi syvään ja huusi kolme\nkertaa sanan »_Solón_».\n\nKuningas, sen kuullessaan, tiedusteluni Kroisokselta, ketä hän huusi.\nTämä vastasi: »Paljon antaisin, jos saisin mainitsemani miehen\nkaikkien maailman kuninkaiden puheille.» Kun häneltä tiedusteltiin,\nmitä hän noilla arvoituksellisilla sanoilla tarkoitti, hän kertoi,\nmiten hänen mahtavuutensa päivinä, jolloin hän mielestään oli\nihmisistä onnellisin, viisas mies nimeltä Solon, sama, joka oli\nsäätänyt Ateenalle sen kuuluisat lait, oli paljon matkustellessaan\nkäynyt kerran häntä tervehtimässä. Kroisos kuljetutti häntä yltympäri\naarrekammioissaan ja näytätti hänelle kultansa, hopeansa ja jalot\nkivensä koko ihanuudessaan. Sitten hän sanoi hänelle: »Ateenalainen\nvierasystäväni, sinä olet matkustellut laajalti ja nähnyt paljon\nihmisiä. Haluaisin kysyä sinulta, oletko tavannut ihmistä, joka on\nkaikkia muita onnellisempi.» Mutta vastaus kuuluikin vallan toisin,\nkuin Kroisos oli odottanut. Suorasukaisesti ja imartelematta viisas\nvastasi: »Kyllä, herra kuningas, ateenalaisen Telloksen.» Kroisos\nhämmästyi ja kysyi uteliaana: »Minkä vuoksi mielestäsi Tellosta on\npidettävä onnellisimpana?» Solon vastasi: »Tellos eli aikana, jolloin\nhänen kotikaupunkinsa oli kukoistavimmillaan, hänellä oli hyviä, kelpo\nlapsia ja hän sai nähdä, miten he vuorostaan saivat lapsia. Vihdoin\nhän taistellen isänmaansa puolesta kaatui voittoisana sankarina, ja\nateenalaiset pitivät hänen muistoansa suuressa kunniassa.»\n\nSilloin Kroisos kysyi, kuka Solonin tapaamista ihmisistä oli lähinnä\nonnellisin — ja nyt hän ainakin oli varma siitä, että oli kuuleva\noman nimensä. Mutta rajattomaksi hämmästyksekseen hän sai vastauksen:\n»Kleobis ja Bitōn. Heidän äitinsä, joka oli papitar, piti kerran mennä\nHera jumalattaren kunniaksi vietettävään juhlaan temppeliin. Mutta\nkun vetojuhtia ei saatu ajoissa laitumelta kotiin, valjastautuivat\nnuorukaiset itse vaunujen eteen ja vetivät äitinsä temppeliin, lähes\npenikulman matkan. Miehet ylistivät nuorukaisten voimaa, ja naiset\nylistivät onnelliseksi äitiä, jolla oli sellaisia poikia. Ylen\nonnellisena äiti astui temppeliin ja rukoili jumalia antamaan lapsille\nparasta, mikä ihmisen osaksi voi tulla. Tämän rukouksen johdosta\nnuorukaiset nukahtivat temppelissä ikuiseen uneen. Silloin äiti\nymmärsi, että ihmiselle on onnellisinta kuolla nuorena.»\n\nNyt Kroisos jo oli vallan pahastunut ja puhkesi puhumaan: »Minun\nonneani sinä siis et pidä minkään veroisena, et edes niinkään suurena\nkuin tavallisten ihmisten.» Solon vastasi: »Tällä hetkellä sinä olet\nmahtava, rikas mies ja monien kansojen kuningas, mutta ketään ei voi\nennen kuolemaansa kiittää onnelliseksi. Sillä monille ihmisille jumalat\novat näyttäneet onnen syöstäkseen heidät sitten sitäkin syvemmälle.»\n\nSolon joutui rikkaan miehen epäsuosioon, eikä Kroisos sen koommin\nsuvainnut häntä silmissänsä.\n\nMutta nyt, kuolinhetkellä, hän oli täysin tajunnut viisaan miehen\nsanojen totuuden ja tullut ajatelleeksi, etteivät ne koskeneet vain\nhäntä, vaan kaikkia ihmisiä, jotka pitivät itseänsä onnellisina.\n\nAjatellessaan tämän johdosta onnen epävakaisuutta Kyyros tuli\nliikutetuksi: tämä mieshän, joka nyt oli valmiina kärsimään tuskallisen\nkuoleman, oli kerran ollut yhtä mahtava ja onnellinen kuin hän itse!\nHän antoi tuoda voitetun vastustajansa pois roviolta, päästi hänet\nkahleista, antoi hänen istua vierellään ja kohteli häntä siitä päivin\nhyvin kunnioittavasti.\n\nHerodotoksen kaunis kertomus viisaan Solonin käynnistä rikkaan\nKroisoksen luona on kumminkin historiallisesti mahdoton, sillä\nSolon kuoli samoihin aikoihin, jolloin Kroisos tuli kuninkaaksi.\nVanha viisas oli silloin jo aikoja sitten lakannut kiertelemästä\nmatkoillaan, sillä hän oli kuollessaan kahdeksankymmenvuotias ukko.\nYhtä vähän uskottava on Herodotoksen draamallinen kuvaus Kroisoksen\nroviolla olosta, sillä tulen käyttö teloitukseen ei ole sopusoinnussa\nsen kanssa, että persialaiset osoittivat tälle luonnonvoimalle\njumalallista kunnioitusta. Pelkäsiväthän he niin tulen kuin maankin\nsaastuttamista siinä määrin, etteivät koskaan halunneet polttaa eikä\nhaudata kuolleitaan. Kohtaus on ristiriidassa senkin kanssa, että\nKyyros kohteli muita vastustajiaan säälivästi ja hienotunteisesti.\nSekä Meedian että Babylonian kuninkaita hän näet heidän kukistuttuaan\nkohteli niin humaanisesti, että herätti sillä huomiota koko maailmassa.\nSellaista voittajan osoittamaa jaloutta ihmiskunta ei vielä koskaan\nollut saanut nähdä. Miten erilaista se olikaan kuin Assyrian\nsoturikuninkaiden tapa silpoa voitetut viholliset!\n\nJotakin historiallista pohjaa täytyy kuitenkin olla Herodotoksen\nkertomuksella Kroisoksen roviolla olosta. Tähän on esitetty\nselitykseksi se olettamus, että hän tappionsa jälkeen, kuten Assyrian\nviimeinen kuningas, olisi yrittänyt uhrata itsensä jumalille.\n\nSotaretkensä päätyttyä onnettomasti Kroisos lähetti lähettiläitä\nDelphoihin kysymään, mitä oraakkeli oli tarkoittanut puhuessaan hänelle\nvastauksessaan muulista. Hän sai selityksen, että sillä tarkoitettiin\njuuri Kyyrosta. Hän oli näet syntyperältään kahta eri heimoa, äitinsä\npuolelta ylhäisempää, isän taholta alhaisempaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin pian kuin Kyyros siten oli tullut Lyydian valtiaaksi, lähettivät\nVähän-Aasian seutujen kreikkalaiset siirtokunnat hänelle Sardeeseen\npyynnön saada olla hänen valtansa alaisina samoilla ehdoilla kuin\naikaisemmin Kroisoksen. Kyyros ei ollut unohtanut sitä vastausta, jonka\noli saanut pyytäessään heiltä apua Kroisosta vastaan. Hän vastasi\nkertomalla läheteille seuraavan tarinan: »Oli kerran huilunsoittaja.\nKun hän näki kaloja meressä, hän alkoi soittaa toivoen niiden hyppäävän\nmaalle. Mutta kun hänen toivonsa ei täyttynyt, hän otti verkon ja\npyydysti suuren joukon kaloja ja veti ne maalle. Nähdessään niiden\nsiinä pyristelevän hän sanoi niille: »Tauotkaa tanssistanne, koska ette\nhalunneet tulla tanssimaan minun soittaessani!»\n\nKreikkalaiset ymmärsivät yskän ja varustautuivat vastaanottamaan\nuhkaavaa vaaraa. Mutta Kyyrosta he luonnollisesti voivat yhtä vähän\nvastustaa kuin lyydialaisetkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähemmässä kuin viidessä vuodessa oli Iraanin ylängön pikkuinen\npersialainen kuningaskunta laajentunut aina Välimereen saakka ja tullut\nmaailman mahtavimmaksi valtakunnaksi. Persian valtakunnan ulkopuolella\noli enää vain yksi Etu-Aasian valtakunta, nimittäin _Babylonia_. Olemme\njo nähneet, mitenkä Kyyros vuonna 539 e.Kr. helposti pääsi tämänkin\nvaltakunnan valtiaaksi. Kaivauksia tehtäessä Babylonissa on tavattu\neräästä palatsista savilieriö, jonka piirtokirjoitus tavallansa kertoo,\nmiten Babylonian valtakunnan häviö tapahtui. Se riippui siitä, että\nMarduk jumala oli vihastunut Babylonian kuninkaan jumalattomuuteen.\nSuuttuneena siitä, ettei ollut saanut asianmukaisia uhreja Marduk ja\nhäntä seuraten kaikki muutkin Babylonian jumalat olivat hylänneet maan.\nVihdoin hän kuitenkin oli tuntenut sääliä kansaa kohtaan ja valinnut\nbabylonialaisille hyvän ja oikeamielisen hallitsijan, nimittäin\nKyyroksen. Tätä oli Marduk seurannut sotaretkellä Baabelia vastaan ja\nauttanut häntä, niin että hän »voi miekan iskutta marssia Baabeliin».\nSitten seuraa kuvaus Kyyroksesta itsestänsä ja siitä, miten lempeästi\nhän kohteli Baabelin asukkaita: »Eivät yksin he, vaan kaikki Babylonian\nmahtimiehet lankesivat polvillensa hänen eteensä ja suutelivat hänen\njalkojansa. He riemuitsivat hänen herruudestaan, ja heidän kasvonsa\nsäteilivät.»\n\nPiirtokirjoituksen on ilmeisesti sepittänyt Kyyroksen käskystä joku\nBaabelin Mardukin papeista. Sekä valoisain että tummien värien\nliioittelu on silmäänpistävää.\n\nBabylonian valtauksen johdosta joutui _Syyriakin_ Persian\nvaltakunnalle. Siellä niinkuin muuallakin Kyyros kohteli kukistettua\nkansaa miellyttävän sovinnollisesti. Hän noudatti hienotunteisuutta\neri kansojen uskonnollisten tottumuksien suhteen ja otti tahdikkaasti\nhuomioon heidän kaupalliset harrastuksensa. Hänen pyrkimyksensä\nvoittaa Syyrian kansat täten puolelleen oli läheisessä yhteydessä\nhänen niiden suunnitelmiensa kanssa, jotka koskivat hyökkäystä\nSyyrian naapurimaan _Egyptin_ kimppuun. Tähän hänen pyrkimykseensä\nsaavuttaa suosiota Syyrian kansojen keskuudessa kuului viimeisenä\nvetona hänen politiikkansa sitä kansaa kohtaan, joka eli Babylonian\nvankeudessa ja hartaammin kuin mikään muu kansa kaipasi pääsyä\nkotimaahansa. On hyvin todennäköistä, että valtioviisas Persian\nkuningas oli käyttänyt hyväkseen tätä Baabelissa eläväin juutalaisten\nmielialaa jo ennen kuin hän kävi kaupungin kimppuun. Tällaiseen\nvalloittajan kiitollisuudenvelkaan viittaa se seikka, että hänen\nBaabelissa suorittamistansa hallitustoimista oli kaikkein ensimmäisiä\njuutalaisten päästäminen palaamaan pyhään kaupunkiinsa rakentamaan\njälleen temppelinsä. Eikä siinä kyllä, että työ piti suoritettaman\nhänen kustannuksellaan, vaan Kyyros salli juutalaisten viedä takaisin\nne kultaiset ja hopeiset pyhät temppeliastiat, jotka Nebukadnesar oli\nriistänyt Salomon temppelistä.\n\nPyrkiessään tekemään kukistetut kansat tyytyväisiksi ja itsensä\nsuosituksi Kyyros käytti valtiotaidossaan myöskin periaatetta:\n»Hallitse ja hajoita.» Hän varoi sekaantumasta kotona olevien ja\nvankeudesta palaavien juutalaisten Jerusalemin temppelin rakentamista\nkoskeviin riitoihin ja antoi molempien pyrkiä suurkuninkaan suosioon\nja etsiä hänen tukeansa. Voi olla hyvä voida luottaa molempiin\nsuunniteltaessa Egyptiin tehtävää sotaretkeä. Samasta syystä Kyyros\nsuosi Sidonia sen vanhan kilpailijan Tyroksen edellä, ja Vähän-Aasian\nkreikkalaisten siirtokuntien levotonta väestöä hän piti jonkinlaisessa\ntasapainossa antamalla armonsa auringon loistaa välistä joillekuille\nkaupunkiruhtinaille, välistä erinäisille aatelisperheille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBabylonian valtauksen jälkeen olisi vuoro oikeastaan ollut Egyptin.\nMutta Kyyros saikin, kuten näyttää, tarpeeksi tekemistä niistä hurjista\npaimentolaiskansoista, jotka asuivat Jaksartes-joen takana ja tekivät\nsieltä ikäviä tervehdyskäyntejään koillisen Persian sivistyskeitaille.\nEgyptin sotaretken valmistelut hän sen sijaan jätti poikansa Kambyseen\nhuoleksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosikymmen sen jälkeen kuin Kyyros oli kukistanut Babylonian\nvaltakunnan, hänen sankariuransa katkesi. Tarun mukaan hän\nkaatui sotaretkellä _massageetteja_ vastaan, joka urhoollinen\npaimentolaiskansa asui Kaspian meren itäpuolella olevilla aroilla.\nTästä yrityksestä kertoo Herodotos: »Massageetteja hallitsi tähän\naikaan, puolisonsa kuoleman jälkeen, Tamyris niminen nainen. Kyyros\nlähetti nyt lähettiläitä kosimaan häntä teeskennellen aikovansa\nnaida hänet. Mutta Tamyris, joka ymmärsi, että Kyyros ei niinkään\npaljon kosiskellut häntä kuin massageettien kuningaskuntaa, torjui\nhänen lähentelynsä. Kun viekkaus ei siis onnistunut, marssi Kyyros\nArakses-jokea kohti ja ryhtyi avoimesti sotaretkeen massageetteja\nvastaan.» Aluksi Kyyroksella näyttää olleen menestystä. Petoksella\nhänen onnistui saada vangiksi Tamyriksen poika ja tuhota suuri osa\nmassageettien sotajoukosta. Tätä surren poika päätti päivänsä. Saatuaan\ntiedon näistä onnettomuuksista massageettien kuningatar kirjoitti\nKyyrokselle kirjeen ja kehoitti häntä lähtemään pois hänen maastansa.\n»Jos et sitä tee», hän kirjoitti, »vannon minä nimessä auringon,\nmassageettien herran, että sinä minun toimestani, niin kyllästymätön\nkuin oletkin, saat juoda verta kylliksi.»\n\nHänen uhkauksensa täyttyikin. Kyyroksen sotajoukko lyötiin, eikä yksin\nhän itse, vaan useimmat hänen sotureistansakin kaatuivat. Tamyris\ntäytti nyt nahkasäkin ihmisen verellä ja etsi kuolleiden persialaisten\njoukosta Kyyroksen ruumiin. Löydettyään sen hän pisti hänen päänsä\nsäkkiin, herjasi ruumista ja sanoi: »Sinä olet tuhonnut minun elämäni\nottamalla poikani petoksella vangiksi. Mutta sinulle annan minä nyt\nverta kylliksesi, kuten olen uhannut.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs aikamme parhaita Persian historian tuntijoita kokoaa suunnilleen\nseuraaviin sanoihin arvostelunsa persialaisten suurimmasta kuninkaasta:\nKyyros ansaitsee nimen Suuri. Valloittajana hän on paljoa suurempi kuin\nkaikki Assyrian, Babylonian ja Egyptin hallitsijat ja hän on luonut\nelinvoimaisen maailmanvallan. Valtiomiehenä hänellä ei aikaisemmin\nole ollut vertaistaan. Hänellä oli kauas kantava valtiollinen katse.\nVastoin vanhaa perinnäistapaa hän jätti kukistamillensa maille\njonkinlaisen itsenäisyyden; ja joskin tämä itsenäisyys oli vain\nnäennäistä, se joka tapauksessa mairitteli voitettuja kansoja. Ja\nmiten erilaista olikaan hänen ja aikaisempain voittajain tapa kohdella\nkukistettujen kansojen uskonnollisia tunteita! Miten suurta edistystä\nmerkitsikään Kyyroksen valistunut kunnioitus toisten kansojen uskontoa\nkohtaan verrattuna Assyrian kuningasten Assur jumalan kunniaksi\nharjoittamaan murhaamiseen ja silpomiseen! Baabelissa hän rinnatusten\npoikansa kanssa uhrasi Mardukille ja Jerusalemissa hän auttoi\njuutalaisia Jahven temppelin rakennuskustannuksissa.\n\nLopuksi Kyyros ansaitsee kunniasijan maailmanhistorian kuvagalleriassa\nmyöskin lainsäätäjänä sellaisten miesten kuin babylonialaisten\nHammurapin ja kreikkalaisten Solonin rinnalla. Suurin edistysaskel\nhänen työssään oikeuden inhimillistämiseksi oli se, että hän kielsi\nomankäden koston ja jätti rankaisemisen valtion tuomioistuinten\nhuostaan.\n\n\n\n\nKAMBYSES.\n\n\nKyyroksen pojan ja seuraajan Kambyseen aikana tuli vuoro kolmannen\nniistä mahtavista valtioista, jotka olivat liittyneet yhteen pannakseen\nsulun persialaisten etenemiselle länttä kohti, nim. Egyptin. Sota\ntätä maata vastaan oli, kuten olemme nähneet, päätetty jo Kyyroksen\neläessä, mutta vasta hänen seuraajansa aikana voitiin siihen ryhtyä.\nVarustukset valmiiksi saatuaan Kambyses samosi Niilin suistomaahan,\nmissä Egyptin pääkaupunki silloin oli. Erään Niilin suuhaaran rannalla\ntaisteltiin verinen taistelu, joka päättyi Egyptin sotajoukon tappioon\nja pakoon.[9] Kun sitten lyhyen aikaa oli piiritetty Memfistä,\nsaatiin viimein faarao, Psammetik III, vangiksi, ja egyptiläiset\ntunnustivat Kambyseen hallitsijakseen vuonna 525 e.Kr. Sillä aikaa\nPersian laivasto, johon kuului Foinikian kaupunkien ja Vähä-Aasian\nkreikkalaisten siirtokuntain sotalaivoja, oli pitänyt kurissa Egyptin\nlaivastoa.\n\nMenestystänsä Kambyses ei ollut saavuttanut yksistään asevoimin —\nEgyptin armeijassa ja laivastossa ilmenneellä kavalluksella oli suuri\nosa. Näissä salaisissa selvittelyissä olivat myöskin Siinain niemimaan\narabialaiset olleet mukana. He varustivat näet Persian sotajoukon\nvedellä, mikä oli aavikkojen halki marssittaessa kaikkein tärkeimpiä\ntarvikkeita.\n\nEgyptin valtauksen perästä Kambyses teki sotaretken etelään, sitä maata\nvastaan, missä asuivat »pitkäikäiset aithiopialaiset», joiden sanottiin\nolevan tavattoman kookkaita ja saavuttavan 120 vuoden iän ja ylikin\nsiitä. Yrityksessä persialaiset kärsivät suuria häviöitä.\n\nHerodotos kertoo, että Kambyses valmisteli »sotaretkeä lähettämällä\nmiehiä maata vakoilemaan, tekosyynä lahjojen vienti Kambyseeltä sen\nkuninkaalle.\n\nKerrotaan aithiopialaisten tapana olleen valita kuninkaakseen miehistä\nkookkain ja voimakkain. Kun miehet tulivat aithiopialaisten kuninkaan\nluo, he sanoivat: »Kambyses, persialaisten kuningas haluaa tulla sinun\nystäväksesi ja liittolaiseksesi ja on senvuoksi lähettänyt meidät tänne\ntuomaan näitä lahjoja.» Mutta aithiopialainen osoitti, että hän älysi\nheidän tulonsa tarkoituksen, ja lisäsi: »Persialaisten kuningas ei ole\noikeamielinen mies, sillä muuten hän ei haluaisi toisten maata eikä\nkoettaisi saattaa orjuuteen ihmisiä, jotka eivät ole tehneet hänelle\nmitään pahaa. Antakaa hänelle tämä jousi ja sanokaa hänelle näin:\n»Aithiopialaisten kuningas antaa persialaisten kuninkaalle sen neuvon,\nettä vasta sittenkuin persialaiset niin helposti kuin minä kykenevät\njännittämään tämän suuruisen jousen, vasta sitten hän lähteköön suuren\nsuurin sotajoukoin retkelle pitkäikäisiä aithiopialaisia vastaan.\nMutta siihen saakka kiittäköön hän jumalia, jotka eivät herätä\naithiopialaisten lapsissa ajatusta anastaa vierasta aluetta omansa\nlisäksi.» Sitten hän pilkkasi Persian kuninkaan lahjoja ja kysyi\nlopuksi vakoojilta muun muassa, mitä heidän kuninkaansa tavallisesti\nsöi, ja kuinka kauan persialainen enintään voi elää. He vastasivat,\nettä hän söi vehnästä tehtyä leipää, jota viljaa maa kasvoi, jos sitä\nlannoitettiin. Ja mitä persialaisten ikään tuli, niin kahdeksankymmentä\nvuotta oli ihmisiän pisin mitta. Tähän aithiopialainen vastasi, ettei\nhän ihmetellyt heidän ikänsä lyhyyttä, koska he söivät lantaa. Oman\nkansansa saavuttaman korkean iän hän luki sen ansioksi, että heidän\nravintonaan oli keitetty liha ja juomanaan maito. Sitten hän vei heidät\nkaivon luo, joka oli oikea nuorennuslähde. Sen vesi oli lienteätä\nkuin öljy ja tuoksui kuin orvokki ja oli niin kevyttä, että mikään ei\npysynyt sen pinnalla, ei edes puu, vaan kaikki vajosi pohjaan. Toisen\nAithiopian merkillisyyden vakoojat saivat nähdä vankilassa. »Siellä\nolivat», Herodotos kertoo, »kaikki kultaisissa kahleissa. Aithiopiassa\non näet kupari harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin mikään muu.»\n\nKun vakoojat palasivat Kambyseen luo, tuli tämä samalla kertaa niin\nkatkeroituneeksi ja uteliaaksi, että hän lähti liikkeelle malttamatta\nkoota edes tarpeellisia ruokavaroja, vaikka hänen, kuten Herodotos\nsanoo, »oli marssittava maailman loppuun». Aivan kuin raivoissaan ja\nsuunniltaan hän lähti liikkeelle, heti kuin oli kuullut vakoojain\nsanat. Ennenkuin sotajoukko oli kulkenut viidennen osan matkaa, olivat\nkaikki ruokavarat lopussa. Niin kauan kuin miehet voivat löytää jotakin\nmaasta, he elättivät itsensä ruoholla ja yrteillä. Mutta kun he tulivat\nerämaahan, tekivät muutamat heistä hirmuisen teon. He ottivat arvalla\njoka kymmenennen miehen ja söivät suuhunsa. Kun Kambyses kuuli,\nettä he söivät toisiansa, hän kauhistui. Hän jätti sikseen retken\naithiopialaisia vastaan ja lähti paluumatkalle ja saapui Memfikseen\nmenetettyään paljon miehiä.»\n\nKelpo Herodotos on tässä niinkuin usein muulloinkin iskenyt kirveensä\nkiveen. On näet todisteita siitä, että Kambyseen Aithiopiaan tekemä\nretki ei ollut niinkään suunnittelematon, kuin Herodotos väittää,\nvaan että hän päinvastoin etukäteen oli perustanut varastopaikkoja\naina niin kauaksi kuin kolmannen putouksen seuduille. On kyllä totta,\nettä Kambyseen täytyi lähteä peräytymisretkelle, mutta se ei johtunut\nAithiopiassa kärsityistä vastoinkäymisistä, vaan levottomuutta\nherättävistä tiedoista, että Persiassa oli syntynyt vaarallinen kapina.\n\nKun Kambyses palasi Memfikseen, vietettiin siellä parastaikaa suurta\nilojuhlaa sen johdosta, että papit olivat löytäneet uuden Apis-härän.\nKadut vilisivät iloisia, juhlapukuisia ihmisiä. Mutta Kambyses, joka\noli menettänyt tyyneytensä sotaretken epäonnistumisen johdosta, luuli,\nettä egyptiläiset iloitsivat hänen vastoinkäymisistään. Mielettömän\nkatkeroituneena hän kutsutti Apiksen papit eteensä. Mutta kun kuningas\npurki vihaansa egyptiläisten vahingonilon johdosta, he selittivät\nhänelle, että kansan riemu johtui siitä, että heidän jumalansa oli\njälleen ilmestynyt heille. Silloin hän käski pappeja tuomaan tuon\njumalan hänen eteensä. He menivät noutamaan Apista.\n\n»Kun papit toivat Apiksen», sanoo Herodotos, »veti Kambyses aivan\nkuin puolihulluna esille miekkansa ja yritti pistää sillä Apista\nvatsaan, mutta osui kupeeseen. Silloin hän nauroi ja sanoi papeille:\n»Te yksinkertaiset oliot! On siis jumalia, jotka ovat lihaa ja verta\nja joihin teräs pystyy. Sellainen jumala voikin olla kyllin hyvä\negyptiläisille!» Sitten hän ruoskitutti pappeja ja kielsi egyptiläisiä\nkuolemanrangaistuksen uhalla jatkamasta juhlaa. Apis-härkä sai kuolla\nveren vuotoon, mutta papit hautasivat sen salaa.\n\nHerodotos on saanut nämä tietonsa egyptiläisiltä. Niiden\ntodenperäisyyttä on meidän aikanamme voitu tutkia, Mariettei'n\nansiosta, joka löysi Apis-härkäin hautauspaikan. Hän löysi sieltä\nkaksi hautakirjoitusta Kambyseen aikaisista pyhistä eläimistä. Niistä\nkäy selville, että toinen eläin kuoli Kambyseen ollessa Aithiopian\nretkellään ja että tämän Apiksen lähin seuraaja eli yli Kambyseen\najan. Ainoan Kambyseen aikana kuolleen Apiksen hautakivessä kerrotaan,\nettä Kambyses itse hautautti pyhän eläimen juhlallisesti, ja kuningas\non siinä kuvattu Apista rukoilemassa. Toinen Herodotoksen kertomusta\nvastaan ratkaisevasti puhuva todistuskappale on miehen hautakivi,\njoka Kambyseen aikana oli Saȋs kaupungin ylipappina. Kivi on nykyisin\nVatikaanin museossa Roomassa. Miehen elinaikanansa piirrättämä\nhautakirjoitus todistaa, että Kambyses oli suhtautunut hienotunteisesti\negyptiläisten uskonnollisiin tapoihin. Jos hän olisi tehnyt niin\nkuohuttavan rikoksen, mitä Apiksen murha egyptiläisten silmissä\noli, hän olisi ehdottomasti saanut korkealta pappismieheltä vallan\ntoisenlaisen arvostelun. Kertomus niin tästä kuin muistakin Kambyseen\ntekemistä häpeällisistä tihutöistä on ilmeisesti tulosta erinäisten\negyptiläispiirien katkeruudesta vallananastajia kohtaan. Siten vihaa\nuhkuva perintätieto on aina meidän päiviimme saakka saanut Kambyseen\nesiintymään historiassa julmana tyrannina, mitä häpeällisinten tekojen\ntahraamana. Hänen kerrottiin murhanneen veljensä, surmanneen parhaan\nystävänsä pojan ja vihapäissään potkineen vaimoansa, niin että tämä sai\nkeskenmenon ja kuoli.[10] Hautoja ja temppeleitä hän muka häpäisi ja\npäästi aina ivanaurun, kun oli tehnyt oikein roistomaisen teon.\n\n\nApis-historiasta saamamme totuudenmukaiset tiedot saivat ehdottomasti\nepäilemään noita herjauksia. Se tieto, jonka Herodotos antaa Kambyseen\nviimeisistä hetkistä onkin vallan toista laatua kuin hänen elämänsä\nkuvaus. Siinä ei puhu veren tahraaman tyrannin, vaan kuolevaisen\nmaanisän ääni.\n\nVeljensä hän kuitenkin raivautti pois tieltänsä, mutta tätä tekoa\nlieventää se, että surmattu oli kapinoitsija, ja sellaisten suhteen oli\ntuohon aikaan laulu lyhyt.\n\nJoka tapa uksessa Kambyses oli kovempi ja väkivaltaisempi luonteeltaan\nkuin Kyyros. Se ilmenee hänen sisäpolitiikassaan, joka selvästi pyrki\nmahtikäskyllä sulattamaan ennen itsenäiset valtiot, jotka Persian\nvaltakunnan muodostivat, yhtenäisvaltioksi, jossa suurkuninkaan\ntahdon piti määrätä kaikki. Kambyseen hallitustoimet osoittavat,\nettä hän luopui Kyyroksen inhimillisemmästä hallitusperiaatteesta\nantaa valtakunnan eri osien säilyttää huomattavan suuri itsenäisyys.\nHallinnon _keskitys_ ja _rajaton yksinvalta_ olivat Kambyseen\npäämääränä. Onkin kuvaavaa, että persialaiset nimittivät Kyyrosta\n»isäksi», mutta Kambysesta »valtiaaksi.»\n\n\n\n\nDAREIOS I.\n\n\nKambyses hallitsi vain seitsemän vuotta. Kun häneltä ei jäänyt\nlapsia, siirtyi kruunu hänen kuoltuaan ylhäiselle _Dāreios_ nimiselle\npersialaiselle, joka kuului Kyyroksen suvun nuorempaan haaraan.[11]\nHänestä sai Persian valtakunta hallitsijan, joka on maailmanhistorian\nsuurimpia valtiomiehiä.\n\nEnsiksikin hän kukisti voimalla ne kapinayritykset, jotka olivat\nalkaneet Kambyseen Aithiopian-retken aikana, ja joita yhä esiintyi\nmilloin siellä, milloin täällä valtakunnan eri osissa. Nämä\nkilpailijoistansa saamansa voitot Dareios on ikuistuttanut Behistunin\nkallioon[12], missä suurkuningasta vastaan kapinaan nousseista\nkäytetään nimitystä »yhdeksän valekuningasta». Dareios hallitsi nyt\nvaltakuntaa, joka ulottui toisesta Niilin putouksesta Mustaan mereen\nja Välimeren rannalta Indus ja Jaksartes jokien varsille. Mutta monet\nkapinayritykset olivat opettaneet hänelle, että asevoimin luotu\nvaltakunta ei ilman muuta voinut säilyä. Oli ilmeistä, että siihen\nvaadittiin perustuksen uutta järjestelyä.\n\nDareios on Persian valtakunnan suuri järjestäjä. Sekä Kyyros että\nKamhyses olivat liian yhtämittaisissa sodissa ehtiäkseen suorittaa\nsitä suurta työtä, jota olisi vaatinut niiden suurten valtakuntien\nsulattaminen kokonaisuudeksi, jotka niin lyhyessä ajassa oli liitetty\nyhteen. Ei voida kieltää, että Assyrian kuninkaat julmuudellaan ja\nkovuudellaan olivat tässä suhteessa tasoittaneet tietä niille, joiden\ntehtäväksi tuli valtakunnan eheyden lujittamistyö, aivan niinkuin\nRuotsissa Kaarle IX ojentavine miekkoineen raivasi tietä lempeämmän\npoikansa sovinnolliselle, kokoavalle politiikalle.\n\nNe keinot, joita Dareios käytti, olivat _inhimillisyys_ ja\n_järjestelykyky_ toisiinsa yhtyneinä, kuten suurella Kyyroksellakin.\nHän osoitti suoranaista mestaruutta taivutellessaan persialaisten\nalamaiskansoja puolelleen, osoittaen siinä aina kunnioitusta heidän\nkansallisia ja uskonnollisia perintötapojansa kohtaan. Egyptiläisiä\nkohtaan hän käyttäytyi kuin egyptiläinen, babylonialaisia kohtaan kuin\nbabylonialainen, kreikkalaisia kohtaan kuin kreikkalainen. Persian\nhänen valtioviisaan johtonsa alaisena saavuttama aineellinen nousu on\nvertaansa vailla.\n\nDareios lujitti mahtavaa valtakuntaansa luomalla sille vakavan\nhallinnon. Tässä tarkoituksessa hän jakoi sen kahteenkymmeneen\nmaaherrakuntaan eli satrapiaan, joita kutakin hallitsi satraappi.\nEtteivät nämä herrat paisuisi liian mahtaviksi ja kävisi valtakunnan\neheydelle vaarallisiksi, hän antoi heille vain siviilivallan ja asetti\nheidän rinnalleen satrapian sotavoimille erityisen päällikön, joka sai\nmääräyksensä suoraan suurkuninkaalta. Varmemmaksi vakuudeksi hän piti\nalati satraappeja tarkasti silmällä salaisten asiamiesten avulla, jotka\nmatkustivat ympäri, sukeltautuivat esiin milloin siellä, milloin täällä\nja joita vanhan egyptiläisen tavan mukaan sanottiin »kuninkaan silmiksi\nja korviksi». Heti kuin jotakin epäilyttävää ilmeni, he lähettivät\nsiitä tiedon suurkuninkaalle, joka voi mielensä mukaan menetellä, voi\nerottaa ja mestauttaakin luottamusmiehensä tutkinnotta ja tuomiotta.\n\nSatraappien tärkeimpiä tehtäviä oli verojen kantaminen ja, kun niin\ntarvittiin, ottaminen. Verot suoritettiin osaksi rahana, osaksi\nluonnossa. Koko valtakunnan puhtaana rahana suorittama veromäärä nousi\nvuodessa noin 700 miljoonaan markkaan meidän rahassamme laskettuna,\nmikä oli suunnaton summa siihen aikaan. Persialaiset itse eivät\nHerodotoksen kertoman mukaan maksaneet veroa. Rahaverojen lisäksi\ntulivat luonnonsuoritukset. Niinpä esimerkiksi meedialaiset antoivat\n100 000 lammasta, 4 000 muulia ja 3 000 hevosta. Armenialaiset\nhankkivat 30 000 varsaa. Aithiopialaiset suorittivat joka kolmas vuosi\n40 kg kultaa, 200 eebenholtsipuuta, 20 norsun torahammasta ja viisi\naithiopialaista poikalasta. Mustan meren rannalla asuvat kolkhislaiset\nlähettivät vuosittain 26 000 kg suitsutusaineita.\n\nErilaisten maanäärien koossapysymistä Dareios edisti myöskin\nteettämällä erinomaisia maanteitä. Niiden varsilla oli määrätyissä\npaikoissa pikalähettejä, jotka yötä päivää olivat valmiina nopeilla\njuoksijoilla viemään sanomia kuninkaalle ja käskyjä kuninkaalta; ja\nkuninkaan alamaisiltakin oli hyötyä nopeasta postinkulusta valtakunnan\neri osien välillä.\n\nNäin Dareios selvästi tajuten valtiomiehen tehtävät muodosti\nvaltakunnastansa samalla kertaa suurimman ja lujimman\nvaltiomuodostuman, mitä maailma siihen saakka oli nähnyt. Ja tätä\nvaltakuntaa hän koetti vielä laajentaa valloituksilla. Hänen katseensa\noli suunnattu länteen, ja politiikallansa hän pani alulle sen\nvoimainmittelyn Idän ja Lännen välillä, joka kaikiksi ajoiksi oli oleva\nratkaiseva ihmiskunnan kehitykselle. Mutta tämän taistelun seuraamisen\nja sen merkityksen arvostelemisen edellytyksenä on Kreikan historia,\njohon nyt siirrymme.\n\nKootkaamme sitä ennen kuitenkin vaikutelmamme siitä, mitkä ovat\npersialaisten suurimmat panokset maailmankehitykseen toisten itämaisten\nkansojen rinnalla! Parasta persialaisissa edustavat sellaiset\npersoonallisuudet kuin Zarathustra, Kyyros ja Dareios I. Kyyros\nja Dareios edustavat molemmat _imperialismin_ aatetta, tietoista\nmaailmanvaltaan pyrkimystä. Itse aatteen he saivat perinnöksi\nBabylonian ja Assyrian hallitsijoilta, mutta sen toteuttamisessa he\nkulkivat vallan toisia ja onnellisempia teitä kuin verentahraamat\nassyrialaiset hirmuhallitsijat. Persian suurkuninkaat ovat ensimmäistä\nkertaa maailmanhistoriassa yhdistäneet maailmanherruuteen pyrkimyksen\nkukistettujen kansojen _humaaniseen_, inhimilliseen kohteluun.\n\nSiihen samalla kertaa viisaaseen ja jaloon politiikkaan, jonka Kyyros\naloitti, tulee toisena suurena persialaisen valtiotaidon panoksena\nDareioksen osoittama järjestelykyky, kun hänen onnistui — yhäkin\ninhimillisin keinoin — yhtenäiseksi valtioksi sulattaa valtakuntansa\nerilaiset maanääret.\n\nSiten indoeurooppalaisten kansojen ensimmäiselle esiintymiselle\nhistorian kilpatanterella on ollut ominaista se, että niiden\njohtajat ovat osoittaneet _järjestelytaitoista valtiomiehen kykyä_\nsuuremmassa määrin kuin haamilaisten ja seemiläisten kansojen\nhallitsijat. Mutta unohtaa ei pidä, että aikaisemmin Egyptin suuret\nfaaraot ja Eufratin maissa sellaiset hallitsijat kuin Hammurapi\npatriarkallisella komennolla ovat pienemmässä piirissä herättäneet ja\nlujittaneet voimakkaan yhteiskuntahengen. Molemmissa näissä jokimaissa\non kumminkin, kuten olemme nähneet, valtioyhteys ja valtiohenki\npohjimmaltaan itse _luonnon luomaa_, kun Kyyroksen ja Dareioksen\nmaailmanvaltakunnat sitävastoin ovat _korkeamman älyn ja persoonallisen\ntahdon yksinomaista tuotetta._\n\nNäiden molempien hallitsijain humaaninen elämänkatsomus pohjautuu\nepäilemättä siihen korkeampaan _uskonnolliseen_ katsantokantaan,\njohon Zarathustra johdatti persialaiset. Se suurkuningas, joka\nkreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyy ihannehahmona ja joka\njuutalaisille oli melkein kuin Messias, ei varmaankaan olisi ollut\nsellainen, jollei hän todellakin olisi ollut jalon ja ihmisystävällisen\nelämänkatsomuksen elähdyttämä.\n\nMikä ääretön ero onkaan vertatihkuvan Assurin-palveluksen, joka teki\njulmuuden toisia kansoja kohtaan uskonnolliseksi velvollisuudeksi,\nja sen julistuksen välillä, joka asettaa ihmisen päämääräksi hyvän\npalveluksessa suoritetun rakentavan kulttuurityön! Tällä ovat Iraanin\nkansat antaneet sivistyslisän, jota voi verrata israelilaisten\nkulttuuriosuuteen, joskaan tässä yhteydessä ei saa unohtaa suuria\negyptiläisiä viisaudenopettajia eikä Ekhnatonin monoteistisiä\nuudistuspyrkimyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEgyptiläisten, assyrialaisten ja babylonialaisten sivistyssaavutuksista\nkuuluu oleellinen osa aloille, missä _monet voimat_ ovat vaikuttaneet\nyhdessä. Ennen kaikkeahan egyptiläiset ja babylonialaiset ovat\nihmiskunnan oppimestareita maanviljelyksessä, babylonialaiset myöskin\nsuurpiirteisessä liike-elämässä, jonka kanssa ovat yhteydessä tämän\nkansan panokset lainopin alalla. Merenkulussa olivat foinikialaiset\nitämaiden edelläkävijöitä. Taide ja taidekäsityö kohosi aikaisin\nEgyptissä ihmeteltävän korkealle, ja myöskin kirjallisuuden eri\nhaarat kukoistivat siellä. Sieltä on meidän todennäköisesti etsittävä\naakkostomme alkukoti, ja siellä valmistettiin ensimmäinen paperi.\nTieteen alalla on meidän paljosta kiittäminen sekä egyptiläisiä\nettä babylonialaisia. He ovat laskeneet perustan tähtitieteelle,\nmatematiikalle ja lääketieteelle. Kalenterimmehan m.m. on peräisin\nheiltä.\n\nEi mikään näistä aloista ole niitä, missä persialaiset ovat olleet\nedelläkävijöitä. Heidän rakennus- ja koristetaiteensa — ne alat,\nmillä heidän taidettansa tunnemme — ovat saaneet paljon vaikutusta\nassyrialais-babylonialaisesta ja myöhemmin, sitä mukaa kuin\npersialaisten valloitukset ulottuvat länteen, egyptiläisestä ja\nkreikkalaisesta taiteesta. Niin persialaiselle kuin kaikellekin\nitämaiselle arkkitehtuurille on ominaista taipumus jättimäisyyteen.\n_Kreikkalaiset_ taiteilijat vasta tekivät taiteilijan ihanteeksi\nmittojen kohtuullisuuden ja sopusoinnun. Koristeissa on erikoista\nvärikkyys, kalliiden kivien käyttö kultaesineiden pinnalla.\n\nPersialaiset eivät ole olleet uranuurtajia taiteen ja tieteen kentällä\neivätkä myöskään aineellisen kulttuurin alalla, mutta merkityksettömiä\ninhimilliselle edistymiselle he eivät silti ole näilläkään aloilla\nolleet. Heidän luomansa lujan ja samalla hieno-otteisesti koossa\npidetyn valtion ansiota on, että eri kansat ovat ikäänkuin tulleet\nlähemmäksi toisiansa. Tähän vaikutti osaltansa suuressa määrin\nerinomainen maantieverkko, minkä Persian kuninkaat järjestivät ja\npitivät kunnossa. Turvallisemmin ja nopeammin kuin koskaan ennen\nkauppias voi kulkea maasta maahan, ja eri kulttuurien kesken syntyi\nkehitystä edistävää vuorovaikutusta.\n\n\nKirjallisuutta tätä osaa varten:\n\nEduard Meyer, Geschichte des Altertums: osat II—V.\n\nJ.B. Bury y.m., The Cambridge ancient history: osat III—V.\n\nTätä jaksoa varten:\n\nFerdinand Justi, Geschichte des alten Persiens.\n\nFerdinand Justi. Geschichte Irans bis zum Ausgang der Sasaniden (Wilh.\nGeiger und Ernst Kuhn, Grundriss der iranischen Philologie II).\n\nClément Huart, La Perse antique et la civilisation iranienne (laajoin\nkirjallisuusluetteloin).\n\nGeorg Hüsing, Der Zagros und seine Völker (»Der alte Orient» 1908).\n\nA.V. William Jackson, Persia past and present.\n\nMarcelle Auguste Diculafoy, L'art antique de la Perse.\n\nJ. Darmesteter, Le Zend-Avesta.\n\nKarl F. Geldner, Avesta.\n\nA.V. William Jackson, Zoroaster, the prophet of ancient Iran (laajoin\nkirjallisuusluetteloin).\n\nA.V. William Jackson, Die iranische Religion (Geiger—Kuhn, Grundriss\nII. Laajoin kirjallisuusluetteloin.)\n\nKarl F. Geldner, Avestalitteratur (Geiger-Kuhn, Grundriss II).\n\nEdv. Lehmann, Zarathustra.\n\nJames Hope Moulton, Early Zoroastrianism.\n\nDosabhaj Framji Karaka, History of the parsis.\n\nVictor Henry, Le parsisme.\n\nJustin V. Prášek, Kyros der Grosse (»Der alte Orient» 1912).\n\nAdolf Bauer, Die Kyros-Sage und Verwandtes.\n\nVictor Floigl, Cyrus und Herodot nach den neugefundenen Keilinschriften.\n\nRudolf Schubert. Herodots Darstellung der Cyrussage.\n\nO.E. Hagen, Keilschriftsurkunden zur Geschichte des Königs Cyrus\n(Friedrich Delitzsch und Paul Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).\n\nHerodotoksen historia, kääntänyt Edv. Rein.\n\nJustin V. Prášek, Kambyses (»Der alte Orient»' 1913).\n\nJustin V. Prášek, Dareios I (»Der alte Orient» 1914).\n\nE.A. Wallis Budge, The sculptures and inscriptions of Darius the Great\non the rock of Behistun.\n\n\n\n\nAIGEIALAINEN KULTTUURI\n\n\nMitä nykyisin tiedämme kaakkois-Euroopan vanhimmista kulttuureista,\nsiitä meidän on ennen kaikkea kiitettävä erästä saksalaista ja erästä\nenglantilaista arkeologia. Edellinen, nimeltänsä _Schliemann_, sai\n1870-luvun puolivälissä ilmi n.s. _mykeneläisen kulttuurikauden_,\njoka on saanut nimensä Peloponnesoksen koillisosassa sijainneesta\nMykēnēn (myös Mykēnai) kaupungista. Sen raunioista näet ensi kerran\nperusteellisemmin päästiin tuntemaan tuota ihmiskunnan kehityskautta,\njoka näyttää alkaneen noin 1600 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme.\n\nNeljänneksen vuosisataa Schliemannin jälkeen englantilainen _Evans_\nalkoi kaivaa kuningas Minoksen palatsin raunioita muinaisessa\nKnossoksen kaupungissa, Kreetan pohjoisosassa, lähellä meren rannikkoa.\nEvans oli aikaisemmin liikuskellut muinais- ja kansatieteellisissä\ntutkimuksissa Balkanin niemimaalla, Italiassa ja Lapissa sekä Kreetan\nmuissa osissa. Nyt hänen onnistui tuoda päivänvaloon muistomerkkejä\nmykeneläistäkin vanhemmasta sivistyskaudesta, nimittäin tämän kanssa\nsukua olevasta _kreettalaisesta kulttuurista_. Näitä molempia\nkulttuureja nimitetään yhteisnimellä _aigeialaiseksi_ Aigeian meren\nmukaan. Evans oli nyt valaissut tämän sivistyksen historiaa jälleen\nenemmän kuin puoli vuosituhatta ajassa taaksepäin.\n\n\nKirjallisuutta tähän osaan:\n\nMartin P:n Nilsson, Grekisk kultur i bild.\n\nFritz Baumgarten, Franz Poland und Richard Wagner, Die hellenische\nKultur.\n\nTähän jaksoon:\n\nDietrich Fimmen, Die kretisch-mykenische Kultur (laajoin\nkirjallisuusviittauksin).\n\nRené Dussaud, Les civilisations préhelléniques dans le bassin de la mer\nEgée.\n\nH.R. Hall, Aegean archæology.\n\nGustave Glotz, La civilisation égéenne (laaja kirjallisuusluettelo).\n\nR. v. Lichtenberg, Die ägäische Kultur.\n\nOscar Montelius, La Grèce préclassique.\n\nFrederik Poulsen, Den kretisk-mykeniske Kunst.\n\nEmil Smith, Hellas for Homer.\n\nK. Friis Johan sen y.m., De förhistoriska tiderna i Europa I.\n\n\n\n\nKREETTA, SIVISTYKSEN SILTA.\n\n\nAikaisemmin kuvatessamme itämaiden sivistystä on jo Kreetan saari\nvälistä vilahtanut silmiimme. Evansin ja eräiden muiden arkeologien\n— amerikkalaisten ja italialaisten — siellä suorittama työ on\ntehnyt ilmeiseksi, että saarella kerran maailmassa on ollut meidän\nkulttuurillemme hyvin tärkeä merkitys. Aikaisemmin kuin mikään muu osa\nEurooppaa Kreetta pääsi osalliseksi itämaisesta sivistyksestä. Saaren\nasema tekikin sen aivan kuin ennakolta määrätyksi sivistyksen sillaksi\nitä- ja länsimaiden välille.\n\n\n\n\nTARU THESEUKSESTA JA HÄNEN PÄÄSYSTÄÄN LABYRINTISTA.\n\n\nKreetassa hallitsi ammoisena aikana mahtava kuningas, jonka nimi\noli Minōs. Hänen pääkaupunkinsa oli laajalti kuuluisa taidokkaasti\nrakennetusta Labyrintistaan, jonka sokkelokäytävät olivat niin\neksyttäviä, että ken kerran oli sinne joutunut, hän ei koskaan sieltä\ntakaisin päässyt. Sen sisällä oleili kauhea Minotauros, hirviö, jolla\noli härän pää ja ihmisruumis, se kun oli hedelmä Minoksen puolison\nPāsipháēn lemmenliitosta Poseidonin tai Zeuksen merestä nostattaman\nsonnin kanssa. Joka toisen uudenkuun alkaessa oli annettava ihminen\nMinotaurokselle. Sillä jos hirviö ei aikanaan saanut ihmislihaa\nnälkänsä tyydytykseksi, se ryntäsi ulos ja hävitteli kauheasti koko\nympäristöä.\n\nKuningas Minoksella oli poika, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.\nKuninkaanpoika voittikin kaikki muut nuorukaiset sekä ruumiin että\nhengen harjoituksissa, ja kun hän otti osaa julkisiin kilpailuihin,\nei katsojain riemusta tahtonut tulla loppua lainkaan. Mutta eräänä\npäivänä isä sai kauhean surusanoman, että poika oli surmattu Ateenassa.\nMurhan olivat tehneet muutamat ateenalaiset nuorukaiset, joissa oli\nherännyt kateus sen johdosta, että kreettalainen kuninkaanpoika oli\njuhlaleikeissä voittanut kaikki heidän maanmiehensä.\n\nKun Minos sai tietää, miten oli käynyt, hänen syvä surunsa muuttui\nkiihkeäksi koston janoksi. Mahdollisimman nopeasti hän varusti\nsotajoukon ja vei sen Ateenaa vastaan, missä ei lainkaan oltu\nvarustauduttu hyökkäyksen varalta eikä senvuoksi kyetty lujaan\nvastarintaan. Pian ateenalaisten oli pakko anoa rauhaa.\n\nMinos otti heidän lähettinsä vastaan tuimin ilmein. Nämä kuvailivat\nelävästi, mitä he olivat jo sodasta kärsineet, ja kyynelsilmin\nlupasivat alistua mihin rauhanehtoihin hyvänsä. Mutta uhkaavan synkkänä\nvoittaja istui valtaistuimellaan vastaamatta mitään. Kun hän vihdoin\npuhkesi puhumaan, hän lausui seuraavat sanat: »Niinpä siis kuulkaa!\nTe olette lyöneet kuoliaaksi poikani, vanhuuteni toivon, ja minä olen\nvannonut kostavani kauheasti. Rauhan minä suon teille vain sillä\nehdolla, että Ateena joka yhdeksäs vuosi lähettää Kreettaan seitsemän\nnuorukaista ja seitsemän neitoa verellänsä sovittamaan poikani murhan.»\nJa vielä kauhistavammilta kuuluivat hänen sanansa, kun hän lisäsi, että\nnuoret ateenalaiset piti uhrattaman Minotaurokselle. Joka toisen uuden\nkuun noustessa hän aikoi viedä yhden heistä pedolle, joka tähän asti\naina oli saanut rikollisia raadeltavakseen.\n\nVoitettujen ei auttanut olla suostumatta Minoksen vaatimuksiin.\nHeidän onnistui tinkiä vain se myönnytys, että jos joku suorittaa\nmahdottomalta näyttävän teon: surmaa Minotauroksen ja sitten löytää\npoispääsyn labyrintista, niin ei ainoastaan hän tovereineen saisi\nsäilyttää henkeänsä, vaan ateenalaiset vapautuisivat ikiajoiksi\nMinokselle suoritettavasta verosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi kertaa ateenalaiset jo olivat täyttäneet kauheat rauhanehdot;\nkaksi kertaa oli laiva heidän kaupungistaan vienyt Kreettaan seitsemän\nnuorukaista ja seitsemän neitoa, joille arpa oli langennut. Ja nyt\nläheni kolmatta kertaa aika, jolloin mustapurjeinen surun laiva oli\nlähtevä matkalle. Arvannoston hetki oli käsissä. Kaikki Ateenan\nnuorukaiset ja neidot olivat kokoontuneet, ja nuorten ympärillä\nseisoivat vanhemmat ja omaiset tuskaisan odotuksen vallassa. Silloin\nastuu esiin Theseus, kuninkaan ainoa poika, ja sanoo ilman arvannostoa\nolevansa valmis uhraamaan henkensä valtion puolesta. Theseus oli\naikaisemmin tehnyt monia urotekoja. Rauhallisten matkamiesten hyödyksi\nhän oli puhdistanut Korinthoksen kannaksen tierauhaa häirinneistä\njättiläisistä ja pahantekijöistä. Kaikkein pahimmassa huudossa oli\nollut ryöväri, joka sitoi uhrinsa kahden nuoren, maahan taivuttamansa\nmännyn latvaan ja päästi puut sitten äkkiä ponnahtamaan pystyyn,\njolloin onnettomat repeytyivät palasiksi. Tätä ilkimystä Theseus\nrankaisi käsittelemällä häntä samalla tavalla.\n\nJos mahdollista vieläkin epäinhimillisempi oli jättiläinen Prokrustes,\n»Venyttäjä», mikä nimi johtui siitä, että hänellä oli tapana asettaa\nuhrinsa vuoteeseen, joka oli joko liian pitkä tai liian lyhyt ja sitten\nvenyttää tai silpoa heidät vuoteeseen soveltuviksi.[13] Häntäkin\nTheseus käsitteli samalla tavalla kuin jättiläinen oli käsitellyt monia\nviattomia matkamiehiä.\n\nKaikista taisteluista nuori kuninkaanpoika oli suoriutunut voittajana.\nJa nyt hän tarjoutui uhrautumaan kansansa puolesta. Turhaan hänen\nisänsä Aigeus rukoili häntä luopumaan aikomuksestaan.\n\nSeuraavana päivänä Theseus onnettomuustovereineen nousi laivaan.\nTuskan vallassa isä erosi hänestä. Mutta nuorukainen oli luottavainen\nja koetti tyynnyttää kuningasta vakuuttamalla, että hän kyllä\ntuhoaisi hirviön. Hän sopi Aigeuksen kanssa siitä, että hän merkiksi\nonnistumisestaan paluumatkalla nostaisi alukseensa valkean purjeen.\n\nParin päivän perästä laiva saapui Kreettaan ja nuoret ateenalaiset\nvietiin syrjäiseen taloon vartioitaviksi, kunnes heidän\nkohtalonhetkensä tulisi.\n\nSattui kuitenkin niin, että heidän vankilaansa ympäröi puutarha, joka\nrajautui puistoon, missä Minos kuninkaan tyttäret Ariadne ja Phaidra\nusein kävelivät. Eräänä päivänä vankien vartija toi Theseukselle\nsanan, että joku halusi puhutella häntä puistossa. Ihmeissään tämä\nmeni neuvottuun paikkaan ja tapasi täällä vanhimman kuninkaantyttären,\njoka oli niin ihastunut hänen komeaan vartaloonsa ja jaloon ryhtiinsä,\nettä halusi auttaa häntä surmaamaan Minotauroksen. »Ota tämä kerä»,\nhän sanoi, »ja kiinnitä langan pää Labyrintin oven suuhun! Pura sitten\nlankaa kerältä sitä mukaa kuin kuljet eteenpäin, niin että sinulla on\nsitten johtolanka pois pyrkiessäsi.» Näin sanoen hän antoi hänelle\nkerän ja lisäksi kolme mustaa palloa. »Näistä palloista», hän sanoi,\n»heitä yksi kerrallaan Minotauroksen kitaan, kun se yrittää niellä\nsinut. Se syö ne ihastellen. Mutta se vaipuu niistä syvään uneen. Kun\nniin on käynyt, käytä reippaasti tätä miekkaa, jonka annan sinulle, ja\nsinä olet pelastettu!» Mutta eron hetkellä hän lisäsi liikutuksesta\nväräjävin äänin: »Minä pelastan sinut vaarantaen oman elämäni. Sillä\nkun isäni saa tietää, kuka sinua on auttanut — kauhistuttava on silloin\nhänen vihansa. Tahdotko sinä puolestasi pelastaa silloin minut?»\n\n»Minä pelastan sinut», huudahti Theseus liikutettuna. »Nuorukainen»,\nkuiskasi tyttö, »älä petä silloin minun luottamustani!» Tämän\nsanottuaan hän oli kadonnut. Mutta Theseus kätki kerän, kolme palloa ja\nmiekan viittansa alle ja riensi takaisin vankilaansa.\n\nMuutaman päivän perästä oli uudenkuun aika. Edellisenä iltana vangitut\nnuorukaiset vietiin kuninkaan palatsiin. Siellä Minos neuvostonsa\nympäröimänä istui valtaistuimellaan. Synkin ilmein hän silmäili\nseitsemää ateenalaista. Sitten hän puhkesi puhumaan: »Huomenna on\nse päivä, jolloin Minotauroksen on saatava uhrinsa. Yksi teistä\nnäkee huomenna viimeisen kerran auringon nousevan. Minä vihaan teitä\nkaikkia yhtä kiihkeästi! Sen vuoksi minulle on yhdentekevää, kuka\nteistä ensiksi kulkee sen synkän tien, jolta kukaan ei palaa. Valitkaa\nsenvuoksi itse, ken teistä ensinnä astuu labyrinttiin! Sen ainoan armon\ntahdon teille suoda.»\n\nSilloin Theseus astui esiin ja selitti, että hän kernaammin halusi\nheti käydä varmaan kuolemaan kuin elää kuukausia epävarmuudessa. »Suo\nminulle senvuoksi», hän sanoi, »se armo, että sallit minun ensimmäisenä\nastua hirviön luolaan!» Pyyntöön suostuttiin, ja seuraavana aamuna\nkuninkaanpoika vietiin Labyrinttiin. Kun hän oli tullut niin syvälle,\nettei enää nähnyt päivänvaloa, hän otti esille kerän, kiinnitti langan\npään muuriin ja antoi kerän purkautua sitä mukaa, kuin hän kulki\nsyvemmälle sokkeloihin. Pitkään aikaan hän ei kuullut muuta ääntä kuin\nomain askeltensa kaiun, mutta äkkiä rikkoi suuren hiljaisuuden kumea\nkiljunta, joka oli kuin vihastuneen härän mylvintää. Yhä lähempää\nkuului ääni, mutta Theseus jatkoi rohkeasti kulkuansa ja oli pian\nsuuressa salissa, edessänsä Minotauros-hirviö, puoleksi härkä ja\npuoleksi ihminen. Mielettömästi mylvien peto syöksyi nuorukaista kohti.\nHetki oli niin kauhistava, että Theseus oli vähällä joutua suunniltaan.\nMutta silloin hän muisti, että hänen piti heittää yksi mustista\npalloistaan hirviön kitaan.\n\nKun Minotauros tunsi pallon kielellään, seisahtui se samassa\nja pureskeli sitä niin tyytyväisenä, että Theseus ehti toipua\nensimmäisestä kauhistuksestaan. Kun härkä jälleen avasi kitansa, hän\nheitti sille toisen pallon ja lopuksi kolmannenkin. Silloin hirviö\nlysähti maahan. Sen hengitys kävi yhä huohottavammaksi, ja hetkisen\nperästä pelätty Minotauros makasi raskaassa unessa Theseuksen jalkojen\njuuressa. Silloin kuninkaanpoika sysäsi miekkansa suoraan pedon\nsydämeen.\n\nSeuraten sitten Ariadnen lankaa hän kulki takaisin, seisoen lopuksi sen\nportin edessä, jonka kautta niin moni ennen, häntä oli tullut sisälle,\nmutta ei koskaan ollut palannut.\n\nSiten Theseus Ariadnen avulla oli pelastanut oman ja toveriensa hengen\nja vapauttanut kotikaupunkinsa Minoksen veronalaisuudesta. Mutta\nennenkuin nuori sankari lähti Kreetasta palatakseen Ateenaan, hän otti\nsalaa mukaansa laivaan Ariadnen ja Phaidran, joka ei halunnut erota\nrakkaasta siskostaan. Mutta kotimatkalla alus joutui myrskyn käsiin ja\nsen oli pyrittävä turvaan Naksos saarelle. Kun rajuilma oli lakannut\nja matkaa oli jatkettava, oli Ariadne kadonnut. Häntä etsittiin\nkaikkialta, hänen nimeänsä huudettiin, mutta mistään häntä ei löytynyt.\nLopuksi ei auttanut muu kuin jättää hänet ja purjehtia edelleen.\n\nMutta Ariadne oli vain eksynyt tiheään lehtoon. Harhailustaan\nlopen uupuneena hän lopuksi oli nukahtanut. Vasta kuin laiva oli\nhyvin kaukana, hän heräsi raskaasta unestaan. Hän huusi, hän itki.\nTurhaan! Laiva loittoni yhä kauemmas. Hän väänteli käsiään, hän repi\ntukkaansa, hän itki kyyneltulvia laivan kadotessa kaukaisuuteen.\nLopuksi hän lysähti uupuneena ja tajuttomana jälleen maahan. Hän\nheräsi riemuitsevan kulkueen hälinään, mistä yhä lähempää kuului\nhuilunsoitto ja symbaalien sävelet. Pian tulivat näkyviin kesyjen\nleijonain vetämät kultaiset vaunut, ja niissä seisoi nuorukainen, jonka\nveroista kauneudessa Ariadne ei koskaan ollut nähnyt. Hänen suortuvansa\nolivat viiniköynnösten ja murattien seppelöimät. Lukuisa seurue miehiä\nja naisia ympäröi hänen vaunujansa' käsissään sauvat, joita samoin\nviininlehvät ja muratti kiersivät. He tanssivat ja riemuitsivat »Euoi!\nEuoi!»\n\nNuorukaisen viittauksesta riemuhuudot vaikenivat, ja hän kääntyi\nAriadnen puoleen sanoen: »Minä olen Bakkhos, jumala, joka on antanut\nihmisille viinin nautinnot. Kohtalosi tunnen. Sinä ansaitset suuremman\nonnen, kuin mitä olisi elämä kuolevaisten parissa. Tule puolisokseni,\nniin teen sinut kuolemattomaksi. Ariadne ojensi hänelle kätensä, ja\nBakkhos nosti hänet vaunuihinsa ja kuljetettuaan häntä loistavassa\nriemusaatossa yli maan vei hänet ikuiseen asuntoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAteenassa olivat sillä aikaa mielet olleet hyvin masennuksissa,\nsillä kaikki ottivat osaa kuningas Aigeuksen suruun, kun hänen oli\ntäytynyt uhrata ainoa poikansa. Kun läheni se aika, jolloin laivan\nvoitiin odottaa palaavan Kreetasta, meni vanha kuningas joka päivä\nmeren rantaan tähystelemään kotiin palaavaa alusta, joka oli vienyt\nhänen elämänsä ilon ja vanhuutensa toivon. Eräänä päivänä näkyikin\nlaiva taivaanrannalla. Mutta siinä oli mustat purjeet. Surressaan\nAriadnen menetystä Theseus oli unohtanut isälleen antamansa lupauksen.\nEpätoivoissaan kuningas syöksyi mereen ja katosi sinne ainiaaksi. Hänen\nmukaansa sanottiin sitten tätä merta Aigeian mereksi.\n\nMutta kun Kreetasta palaava alus laski Ateenan satamaan ja Theseus\ntovereineen reippaana astui maihin, silloin puhkesi kansa riemuun.\nPian sen jälkeen ateenalaiset kokoontuivat ja huusivat Theseuksen\nkuninkaaksi. Mutta kauan ja vilpittömästi tämä suri isäänsä, jonka\nkuoleman hän tahtomattaan oli ajattelemattomuudellansa aiheuttanut.\n\nMyöhemmin hän nai Phaidran ja hänestä tuli mahtava kuningas, jonka\nurotyöt elävät vielä ihmisten muistissa.\n\n\n\n\nKREETTALAINEN KULTTUURI.\n\n\nEvansin Knossoksessa suorittamani kaivausten luullaan tuoneen\npäivänvaloon kuningas Minoksen upean hallitsijapalatsin rauniot,\nvaltavan Labyrintin saleja ja huoneita, avoimia linnanpihoja ja\nkäytäviä, joihin arkeologi tänäkin päivänä eksyy. Raunioiden pinta-ala\non suurempi kuin Tukholman linnan.\n\nAina siitä päivästä, jolloin Schliemann julisti maailmalle Mykenessä\nlöytäneensä Agamemnonin haudan, ei mikään kreikkalaisella maaperällä\ntehty arkeologinen löytö ole vaikuttanut yleisön mielikuvitukseen niin\nvaltavasti kuin Evansin Knossoksessa suorittamain kaivausten tulokset.\nMinotauros ja Labyrintti — mitä ihmeellisiä satuaiheita!\n\nTietenkin on vain oletusta, että olisi löydetty juuri Minoksen palatsi,\nmutta tämän hypoteesin puolesta puhuu sekin tosiasia, että kaivauksia\nsiellä suoritettaessa on löydetty paljon savisia sinettipainoksia,\nmissä on puoleksi eläintä, puoleksi ihmistä muistuttavien hirviöiden\nkuvia. Ja Labyrinttia tarkoittavina voi pitää, jos niin haluaa, eräitä\nkuninkaan palatsin seinämaalauksia. Muutoin on kylläkin luultavaa,\nettä kreikkalainen taru Labyrintista on syntynyt juuri itse kuninkaan\npalatsin mahtavien raunioiden vaikutuksesta.\n\nSäilyneet sisustusten ja seinämaalausten jätteet todistavat, että\ntäällä kerran kohonnut kuninkaan asunto on koristelussaan edustanut\nkorkeita taiteellisia vaatimuksia. Seinäkuvissa liikkuu naisia, jotka\nvaikuttavat merkillisen nykyaikaisilta solakkoine vyötäisineen ja\navokaulaisine, liehureunusteisine pukuineen. Niin hienostunutta oli\nkerran tuon seudun elämä.\n\nToiset seinäkuvat esittävät ihastuttavan luonnonmukaisesti ja elävästi\nkasveja ja eläimiä: lentokaloja, jotka päristelevät ja hyppäävät esiin\nvedestä, mustekaloja, meritähtiä, leviä, ja muita merikasveja, joita\naallot huojuttavat — puhdasta impressionistista taidetta, Nerokkaat,\nkreettalaiset taiteilijat, joiden nimiä nyt ei kukaan tunne, olivat\nkeksineet kauneusarvoja meren eläin- ja kasvimaailmasta ja käyttivät\nniitä impressionistisella näkemyksellä seinien ja loistomaljakkojen\nkoristelutarkoitukseen. Myöskin imevää vohlaa esittävä fajanssikohokuva\ntodistaa hienoa luonnon huomioimista. Taideteokset ovat eloisia ja\nvapautuneita verrattuna perinnäiseen egyptiläiseen kuvanveisto- ja\nmaalaustaiteeseen. Se saa melkein luulemaan, että Ekhnatonin suosima\negyptiläinen taidesuunta oli peräisin Kreetasta ja kreettalaisten\ntaiteilijoiden edustamaa. Kenties nämä ovat kuuluneet sukupolveen,\njonka täytyi jättää Kreetta, kun suuri hävitys kohtasi saaren\nkulttuuria.\n\nTanskalainen muinaistutkija Frederik Poulsen on muutamin nerokkain\nsanoin tulkinnut olennaisen eron muinaisen egyptiläisen ja\nkreettalaisen taiteen välillä. »Egyptin taide», hän sanoo, »on kuin yö.\nSe kuuluu hautojen hämärään, juhlallisen synkkiin temppelihalleihin,\npyhien eläinten tummaan mystiikkaan. Kreetalaisessa taiteessa\nsitävastoin meitä kohtaa päivänvalo. Aamunsarastus väreilee\nkissankelloilla ja perhosten siivillä, se liekehtii helmeilevän meren\npinnalla, missä delfiinit ja lentokalat leikkivät vedenkalvossa ja\nkorallit ja levät elävät hiljaista elämäänsä alhaalla syvyydessä − −\n− Ja koko tämä valomaailma nähdään ja kuvataan samalla viehättävällä\nilolla, samalla lapsellisella naiivisuudella ja tuoreudella.» Se on\nmaailma vailla varjoja ja syntiä, kreikkalaisen jumalmaailman kaltainen.\n\nUseissa Minoksen palatsin saleissa on seinien alaosa ollut koristettu\nalabasterilevyillä kuten assyrialaisissa palatseissa, jotka\nrakennettiin monta sataa vuotta myöhemmin.\n\nLinnassa oli tarkoin otettu huomioon myöskin terveydenhoidon\nvaatimukset. Rakennuksessa oli viemärijohtoverkko, joka todistaa\nsilloisen rakennustaidon korkeata kantaa verrattuna esim.\nkeskiaikaiseen. Suuremmat viemärijohdot olivat miehenkorkuisia ja\nhuolellisesti kivestä rakennettuja, ahtaammat olivat poltetusta savesta\ntehtyjä putkia, jotka oli rakennettu siten, että toisen putken kapea\npää voitiin työntää toisen putken avaramman pään sisälle.\n\nVanhimmat kreettalaiset löydöt palautuvat kauas kivikauteen, jonka\narvellaan siellä päättyneen kolmannella vuosituhannella e.Kr. Sitä\nseurasi kuparikausi ja sen jälkeen pronssikausi, jota kesti noin vuoden\n1200 vaiheille e.Kr.[14]\n\nKreettalainen sivistys kohosi korkeimpaan loistoonsa noin 2000—1400:n\nvaiheilla e.Kr. Ajanjakson alkua merkitsee Knossoksen uljaan\npalatsin rakentaminen. Kaksi muutakin palatsia on kaivettu esiin\nKreetan etelärannikolla. Leveä ajotie yhdisti ne Knossokseen.\nUseista paikoista Kreetan itäosassa on sitäpaitsi löydetty linnojen,\nkaupunkimaisten yhteiskuntien, kylien ja hautausmaiden raunioita.\nKreettalaiset palatsit osoittavat, että täälläkin, kuten Egyptissä ja\nBabyloniassa, mahtavat hallitsijat ovat tukeneet sivistystä. Mutta\nmerikulttuuri ei ole yhtä kestävää kuin tuollaisten maiden sivistys;\nkuten muuan kirjailija sanoo, sillä ei ole »lihavaa peltomaata\nvankkana perustuksenaan, vaan sen täytyy rakentaa petollisen meren\nja vaihtelevien kauppasuhteiden varaan,» Sillä on myöskin laineiden\nlevottomuutta veressään. Uskomattoman nopeasti se kasvaa ihmeteltävän\nkorkeaksi, mutta vajoaa yhtä nopeasti unhoituksen mereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreettalais-mykeneläisen sivistysmaailman piirissä tehdyistä löydöistä\novat erikoisen mielenkiintoisia ne, jotka koskevat uskontoa, sillä\nne johtavat meidät historiallisen ajan kreikkalaisten uskonnollisen\nkäsityksen juurille. On näet tuskin mitään inhimillisen elämän alaa,\nmissä perimätieto osoittautuisi niin sitkeäksi kuin uskonnossa. Monet\nmykeneläiset jumalanpalveluspaikat olivat jatkuvasti käytännössä\nmyöskin historiallisena aikana. Ateenan Akropoliilla, joka oli\nkaupungin tärkein pyhäkkö, voidaan uhri- ja temppelilahjojen\nkerrostumia seurata keskeytymättä aina mykeneläiseen aikaan asti.\nNykyjään ollaan myös selvillä siitä, että kreikkalaisten uskonnon\nmonet piirteet ovat jätteitä kreettalais-mykeneläiseltä ajalta. Mutta\naihe on vaikea eikä vielä läheskään perinpohjaisesti tutkittu. Se\nmitä tiedetään, viittaa kuitenkin siihen, että kreettalaiset tälläkin\nalalla ovat olleet sivistyksen välittäjiä itä- ja länsimaiden välillä,\nettä he ovat vastaanottaneet uskonnollisia käsityksiä ja tapoja\nsekä Egyptistä että Aasiasta, muovailleet niitä omalla erikoisella\ntavallaan ja jättäneet useita niistä perinnöksi helleeneille. Kreetassa\nvoidaan seurata helleenien uskontoa taaksepäin fetishiasteelle saakka,\njolloin pidettiin pyhänä eräitä eläimiä, puukuvioita ja omituisen\nmuotoisia kiviä. Ateenan Akropoliilla oli historiallisena aikana pyhä\nöljypuu, joka kaikesta päättäen oli niin vanha, että se oli peräisin\nmykeneläiseltä ajalta.\n\nJumalia palveltiin kreettalaisena aikana alkujaan luolissa ja\nvuorenhuipuilla. Vuorten kukkulat ja taivas ovat vanhastaan olleet\nyhteydessä toistensa kanssa. Myöhemmin kreettalaiset rakensivat\npyhäkköjä uhritoimituksia ja muita uskonnollisia menoja varten.\n\nKreetalaisissa muinaislöydöissä esiintyy runsaasti kuvia\nuhrikohtauksista, jotka ilmeisesti muistuttavat Homeroksen laulujen\nkuvauksia, Kreettalais-mykeneläisen ajan muinaislöydöissä tavataan\nusein kaksiteräisen kirveen kuva. Tämä ase oli näet Kreetassa\nuskonnollinen symboli aivan kuin kristinuskon risti ja islamin\npuolikuu. On olemassa eri mielipiteitä siitä, onko tämä kirves ollut\njonkun määrätyn jumaluusolennon, esim. ukkosen ja salaman jumalan\nsymboli vai onko sen uskonnollinen merkitys johtunut siitä, että\nsitä on käytetty uhrattaessa. Knossoksessa oli erikoinen kappeli,\njonka symbolina oli kaksiteräinen kirves Kaksiteräisen kirveen vanhin\ntunnettu nimitys on »_labrys_», ja Labyrintin arvellaan saaneen nimensä\nsiitä, että rakennuksessa oli huone, jossa palveltiin labrysta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreetan suuruudenaikana tuli _kirjoitustaito_ yleiseksi saarella.\nKnossoksesta on löydetty arkisto, jossa on enemmän kuin 1500\nsavitaulua. Runsaasti piirtokirjoituksia on myös saviastioissa ja erään\npalatsin seinissä Kreetan etelärannikolla. Kreettalaiset kirjoittivat\nensin jonkinlaisilla hieroglyfintapaisilla kuvioilla, sittemmin\nmerkeillä, jotka muistuttavat syyrialaisia kirjaimia; mutta molemmat\nlajit ovat valitettavasti vieläkin arvoituksena kielitieteilijöille,\nhuolimatta siitä, että he vuosisadan vaihteesta saakka ovat yrittäneet\nselittää niitä. Arvoituksen ratkaisemista helpottaisi jokin\nkaksikielinen kirjoitus tai sanaluettelo.\n\nMihin rotuun kreettalaisen sivistyksen ihmiset ovat kuuluneet? Siihen\nkysymykseen ei voida varmasti vastata.[15] Se vain on selvää, että he\neivät olleet indoeurooppalaisia. Vanhojen kreettalaisten syntyperän\narvoituksen avain on luultavasti Knossoksen palatsin arkistossa.\nKreetta odottaa Champollioniaan.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nArthur J. Evans, The palace of Minos at Knossos. I.\n\nHelmuth Th. Bossert, Alt-Kreta. Kunst und Handwerk in Griechenland...\nwährend der Broncezeit.\n\nRonald M. Burrows, The discoveries in Crete. (Laaja\nkirjallisuusluettelo.)\n\nL.P. Lagrange, La Crēte ancienne.\n\nOscar Montelius, Konung Minos' palats (Nordisk tidskrift 1905).\n\nOscar Montelius, Málningskonsten i Grekland ett årtusende före Perikles\n(Nordisk tidskrift 1920).\n\nOscar Montelius, Kretensisk skulptur före Moses tid (Nordisk tidskrift\n1921).\n\n\n\n\nMYKENELÄINEN SIVISTYS.\n\n\nOnnistuneilla kaivauksillaan, joita suoritti Troiassa\nVähässä-Aasiassa ja Mykenessä sekä sen läheisyydessä olevassa\nTirynsissä Peloponnesoksella, Heinrich Schliemann on herättänyt\nkuolleista kokonaisen sivistyskauden Schliemann syntyi vuonna 1822\nMecklenburgissa, missä hänen isänsä oli pappina. Kuullessaan isänsä\nkertovan Troian sodasta hän jo pienenä poikana innostui niin, että\nhänen suurin toivomuksensa siitä ajasta alkaen oli päästä näiden\ntarujen tapahtumapaikoille tutkimaan, oliko muinaisesta loistosta enää\nmitään jäljellä.\n\nMutta koti oli köyhä, eikä poika mitenkään voinut saada toivomaansa\ntieteellistä sivistystä. Sen sijaan hänen oli pakko ruveta\nkauppa-apulaiseksi pieneen sekatavarakauppaan. Hänen Troian\nhaaveensa eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Ja vihdoin kävikin niin\nihmeellisesti, että hän näki niiden toteutuvan. Muutaman vuoden\nkuluttua hän sai paikan suuressa liikeyrityksessä, edistyi työssään\nja saattoi 25-vuotiaana perustaa Pietariin oman kauppaliikkeen, joka\nteki loistavia kauppoja. Schliemannista tuli rikas mies ja hän voi nyt\nantautua muinaisuuden harrastukseensa.\n\nSuuren tehtävänsä innoittamana hän alkoi syksyllä 1871 suorittaa\nkaivauksia Hissarlikin kummussa Vähän-Aasian uloimmassa\nluoteiskolkassa, missä hän arveli sijainneen vanhan Troian, josta\nHomeros on laulanut. Parhaimpana työtoverinaan hänellä oli vaimonsa,\nkreikatar, joka yhtyi puolisonsa uhrautuvaan innostukseen.\n\nSchliemann oli tosin vain arkeologian harrastelija, ja siksipä hänen\ntyöskentelytavassaan alussa olikin tieteelliseltä kannalta paljon\ntoivomisen varaa. Pahaksi onneksi kaivauksia suoritettiin varsin\nepäjärjestelmällisesti. Schliemann antoi umpimähkään kaivaa syviä\nrotkoja sinne tänne rauniokumpuun ja hävitti täten monin paikoin kaiken\nyhteyden eri kaupunkikerrosten välillä.\n\nOnneksi Schliemann myöhemmin sai verrattoman arvokkaan avustajan\nmaanmiehestään arkkitehti Dörpfeldistä. Scliemannin kuoltua Dörpfeld\njatkoi kaivauksia yhdessä muitten tiedemiesten kanssa.\n\nKreikkalaisten ja turkkilaisten työmiesten avulla[16] Schliemann\nHissarlikissa puhkaisi kaivauksillaan kokonaista yhdeksän\nraunioitunutta n.s. kaupunkia, s.o. oikeastaan linnoja niihin\nliittyvine kylineen, jotka olivat syntyneet päällekkäin toistensa\nraunioille. Ylimmäinen oli roomalaisten perustama. Se oli tuhoutunut,\njollei aikaisemmin, niin turkkilaisten hyökätessä maahan noin vuonna\n1300. Rauniokaupungit sijaitsivat 35 metrin korkuisella kukkulalla,\njonka korkeutta sille kasaantuneet asutuskerrokset olivat lisänneet\nkokonaista 10 metriä.\n\nToisessa näistä »kaupungeista» Schliemann luuli löytäneensä Troian\nrauniot. Toisena kaivaus vuonna hän löysi tästä asutuskerroksesta\nkomean varaston talouskaluja sekä kultaisia, hopeisia ja vaskisia\nkoruja.[17] Otaksumansa Priamoksen linnan raunioilla hän äkkiä huomasi\npaksun muurin juurella omituisen kupariesineen ja kauempana hän\noli näkevinään kullan kimaltelua. Luovutamme nyt hänelle itselleen\npuheenvuoron. »Jos tahdoin», hän sanoo, »pelastaa tämän arvokkaan\nlöydön tieteelle, oli välttämättömästi mitä suurimmalla kiireellä ja\nkaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen turvattava se työmiesteni\nuteliaisuudelta. Sentähden annoin heti julistaa aamiaisloman.\nVäkeni syödessä ja levätessä kaivoin suurella veitsellä aarteen\nirti kivikovaksi jähmettyneestä kalkkisorakerroksesta, johon nuo\nkallisarvoiset esineet olivat vajonneet. Se oli erittäin rasittavaa ja\nsitäpaitsi hengenvaarallista työtä, sillä suuri muuri, jonka alle minun\noli ryömittävä työskennellessäni, uhkasi joka hetki luhistua päälleni.\nMutta nähdessäni kaikki nämä verrattoman arvokkaat arkeologiset aarteet\ntulin uhkarohkeaksi, jopa sokeaksi vaaran suhteen. Kuitenkaan en olisi\nonnistunut saamaan aarretta turvaan, ellei vaimoni olisi auttanut\nminua. Hän seisoi koko ajan vieressäni valmiina ottamaan kunkin\nkalleuksista shaaliinsa sitä mukaa kuin ne tulivat esille ja kantamaan\nne pois.» Siinä oli raskaita kultapikareita, suuria hopeakannuja\nja kultaisia otsaripoja, rannerenkaita ja kaulaketjuja tuhansista\nyhteenliitetyistä kultalevyistä.[18] Niin paljon kultaa ja hopeaa oli\nvain tämän maan mahtava hallitsija voinut omistaa.\n\nOnnellinen löytäjä luuli nyt koskettelevansa käsillään Homeroksen\nlaulujen ylistämiä kalleuksia. Priamos kuninkaan aarteet olivat\nhänen — hän riemuitsi, ja sitä hän ylen onnellisena julisti kaikelle\nmaailmalle. Rohkea nuoruudenunelma on tuskin milloinkaan niin\nloistavasti toteutunut. — Onnellinen löytäjä lahjoitti »Priamoksen\naarteen» Berliinin esihistorialliselle museolle, jonka suurimpana\nylpeytenä se yhä edelleenkin on.\n\nSe »kaupunki», jossa Schliemann teki suuren löytönsä, on kuitenkin\nvarmasti paljon vanhempi kuin Homeroksen Troia — sen on täytynyt olla\nasuttu jo 3:nnella vuosituhannella e.Kr. ja se kuuluu siis aikaan,\njolta muuten tunnemme vain varsin mitättömiä muinaisjäännöksiä\ntässä maanosassa. Se Troia sitävastoin, jonka kreikkalaiset kerran\npiirittivät ja hävittivät noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme\non osoittautunut olevan kuudes alhaaltapäin laskettuna Hissarlikin\nkummulle perustetuista »kaupungeista». Mutta tämän kaupungin Schliemann\noli suureksi osaksi tahtomattaan hävittänyt. Koettaessaan innokkaasti\nkaivaa esiin juuri Homeroksen Troiaa hän ei ollut malttanut pysähtyä\nennenkuin vasta n.s. toisessa kaupungissa. Vasta vuonna 1890, vähää\nennen Schliemannin kuolemaa, tuli esille kuudennen kaupunkikerrostuman\nensimmäinen rakennus, josta löytyi mykeneläisen ajan maljakoita. Mitään\nsellaisia ei oltu löydetty alemmista kerroksista. Nyt kaivettiin\nesiin osia Homeroksen laulamasta Ilionin kuninkaanlinnasta, jossa\noli ympärysmuurit ja vankat tornit.[19] Linnassa oli myös useita\nkaivoja, joista asukkaat saivat vettä. Tämän kerroksen rakennukset\neroavat rauniokumpujen kaikista muista rakennuksista vankkuutensa ja\nmittasuhteittensa jykevyyden puolesta.\n\nViholliset ja tulipalot ovat perustuksia myöten hävittäneet komean\nlinnan. Paremmin on 4—5 metrin paksuinen ympärysmuuri valtavine\nlohkareineen vastustanut hävitystä. Pronssista tai jaloista metalleista\ntehtyjen esineiden silmäänpistävä niukkuus kuudennessa kaupungissa —\netenkin verrattuna toiseen kaupunkiin alhaalta lukien — viittaa siihen,\nettä viholliset ovat perinpohjaisesti ryöstäneet kaupungin.\n\nKahdestakin seikasta voi huomata, että Homeroksen Troia oli jo kauan\nollut olemassa, ennenkuin kreikkalaiset sen hävittivät: osaksi siitä,\nettä kaikki maanpäälliset linnan muurirakennukset sen kukoistuskaudelta\novat vahvasti rapautuneet, osaksi siitä, että samoihin aikoihin, maa\nmonin paikoin eri rakennusten välissä on kerrostumien vaikutuksesta\nrunsaasti kohonnut.\n\nSuotuisa asema selittää sen, että paikalle, jonka nimenä nykyjään\non Hissarlik, on eri aikoina voinut kasvaa rikkaita ja mahtavia\nkaupunkeja. Troia oli Mustanmeren ja sen viljavien rantamaiden\navain. Varmaankin tämä kadehdittava valta-asema oli kauan ollut\nkreikkalaisille silmätikkuna, kun he päättivät tuhota kaupungin. Sopiva\naika oli tullut, kun suuri osa kreikkalaisia heimoja oli liittynyt\nyhteen mykeneläisen kuninkaan hallittaviksi. Hän kutsui silloin koolle\nvasallinsa laivoineen ja miehistöineen ja lähti sotaretkelle Troiaa\nvastaan noin 1.200 laivan suuruisella laivastolla. Sotaa käytiin itse\nasiassa Hellespontoksen herruudesta, vaikka sen aiheeksi on tarinoissa\ntullut kauniin Helenan ryöstö. Kreikkalaisilla oli varmaankin\nhoukuttelevana päämääränään esteetön pääsy rikkaaseen seikkailujen\nmaahan Mustanmeren rannalle. Sotaa kesti kymmenen vuotta, kunnes Troia\nvalloitettiin, ja sekin onnistui vain viekkauden avulla. Ainakin\nperimätieto kertoo niin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1876 Schliemann siirtyi Mykeneen ja Tirynsiin suorittamaan\nkaivauksia. Iloissaan siitä, että oli löytänyt kuningas Priamoksen\nlinnan kaikkine rikkauksineen hän toivoi nyt löytävänsä kätkettyjä\naarteita myöskin Troian kuninkaan voimakkaimman vihollisen linnasta,\nAgamemnonin »kultaisesta Mykenestä», kuten sitä tavallisesti nimitetään\nHomeroksen lauluissa. Muinaisesta »kaupungista» on nykyjään tullut\nruskea rauniokasa alastomien vuorten keskelle.\n\nKreikan vanhoihin kaupunkeihin kuului tavallisesti korkealla sijaitseva\n»_yläkaupunki_», akropolis, johon vihollisen oli vaikea päästä ja joka\nlisäksi oli suojattu muureilla, ja akropoliin juurella sijaitseva\n»_alakaupunki_». Yläkaupungissa asui kuningas virkamiehineen, hoveineen\nja palvelijoineen lujassa linnassa. Sota-aikoina myöskin alakaupungin\nväestö vetäytyi akropoliin suojelevien muurien sisäpuolelle. Mykenen\nyläkaupungissa oli aittarakennuksia, jonne voitiin koota varastoja\nrauhattomia aikoja varten, ja valtavat kallionontelot voitiin silloin\ntäyttää vedellä piiritettyjen tarpeiksi. — Kuten kreettalaisissa\npalatseissa oli myös Mykenen linnassa hyvät viemärijohdot.\n\nKallion korkeimmalla huipulla sijaitsevasta linnastaan Agamemnonilla,\nMykenen kuuluisalla kuninkaalla, oli komea näköala yli koko\nvaltakuntansa. »Mitään kokousta ei voitu pitää hänen näkemättään»,\nsanoo eräs tämän ajan historian tuntija. »Kotkan tavoin hän voi\ntähystellä ja iskeä maahan, milloin jotakin tapahtui, joka ei häntä\nmiellyttänyt», ja vihollisen lähestyessä hän sai heti merkin miehiltä,\njotka vartioivat niiden kahden vuoren huipuilla, jotka olivat Mykenen\nakropoliin kummallakin puolella. »Väkevänä kuin jumala tämä hallitsija\nasui linnassaan kuuliaiset tasangot jalkojensa juuressa, ja kautta koko\nHellaan hänellä oli alikuninkaita, jotka olivat valmiina lähtemään\nliikkeelle hänen käskystään.»\n\nAlakaupungin alueella tehdyistä löydöistä ovat mielenkiintoisimpia\nvaltavat kekomaiset _kupuhaudat_, jotka ovat ominaisia mykeneläiselle\nsivistyskaudelle. Suurinta niistä Schliemann luuli Agamemnonin\nhaudaksi. Löytäjän tullessa Mykeneen se kuitenkin oli jo aikoja\nsitten ryöstetty tyhjäksi. Mutta hautojen ja rakennusten raunioista\nyläkaupungin alueelta hän löysi joukoittain aseita ja koruja, jotka\noli tehty pronssista, hopeasta, kullasta ja norsunluusta. »Kultainen\nMykene» ei siis ollut mikään tyhjä sana, vaan todellisuus vastasi sitä\nkirjaimellisesti! Muutamat vainajat oli suorastaan haudattu kultaan.\nSiellä oli niin runsaasti tätä jaloa metallia, että jo sen arvo\nsinänsä olisi riittänyt peittämään kaivauskustannukset. Merkillisimpiä\nhautalöytöjä ovat ohuesta pakotetusta kullasta tehdyt naamiot, jotka\nmuistuttavat egyptiläisiä kuolinnaamioita.\n\nJälleen Schliemann oli avannut uuden maailman historialle ja\ntaiteelle.[20] Mykeneläiset löytönsä Schliemann lahjoitti Ateenan\nkansallismuseolle.[21]\n\nKultaiseen Mykeneen kertyneet aarteet eivät kylläkään olleet\nrauhallisen kaupan hedelmiä, vaan sotasaalista merentakaisilta\nretkiltä, joita silloin tehtiin etenkin kukoistavaan Kreettaan. Monet\nAgamemnonin kaupungista löydetyistä kalleuksista ovat ilmeisesti\nkotoisin Minoksen saarelta. Sikäläiset kaupungit ja palatsit suorastaan\nhoukuttelivat ryöstäjiä, sillä päinvastoin kuin Mykenessä ne olivat\nlinnoittamattomia. Luottaen laivastoonsa Kreetan hallitsija ei varmaan\nollut ajatellutkaan mitään vakinaista maanpuolustusta.\n\nSchliemannin ajoista tietomme mykeneläisestä sivistyksestä ovat\nlaajentuneet tavalla, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen\naloittaessaan kaivauksensa Mykenessä. Samaan tyyppiin kuuluvia\nmuinaisesineitä on näet tavattu lukuisista muista paikoista Kreikan\nmantereelta sekä itäisen Välimeren syvänteen saarilta. Samalta kaudelta\non myös, kuten sanottu, kuudes niistä kaupungeista, joita Hissarlikissa\nsuoritetut kaivaukset ovat saattaneet päivänvaloon.\n\nMiten tämä sivistys on syntynyt? Ilmeisesti Kreetasta saatujen\nvaikutusten nojalla, joita on tullut sekä sotaista että\nrauhallista tietä Mykeneläisen sivistyksen omanneena kansana\npidetään _joonialaisia_, sitä helleenien heimoa, joka ensimmäisenä\nsaapui nykyiseen Kreikkaan ja asettui sinne asumaan. Heitä\nseurasivat myöhemmin helleenien molemmat muut pääheimot:\nensin _akhaialais-aiolialaiset_, sitten _doorilaiset_. Näiden\nindo-eurooppalaisten heimojen tunkeutuminen Balkanin niemimaalle kuuluu\nyhtenä näytöksenä suureen kansainvaellusnäytelmään, joka täyttää\nsuuren osan toista vuosituhatta ennen meidän ajanlaskuamme. Helleenien\nvaellus nykyiseen Kreikkaan oli näistä kansojen siirtymisistä _meidän_\nsivistyksellemme tärkein. Erään teorian mukaan he tulivat Mustanmeren\npohjois- ja itäpuolella olevilta aroilta erottuaan lähisukuisia kieliä\npuhuvista kansoista, jotka siirtyivät länteen- ja itäänpäin.\n\nKreikan pääheimoista olivat, kuten sanottu, joonialaiset ensimmäisinä\nlähteneet liikkeelle. He olivat puheenaolevana aikana — toisen\nvuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. — ehtineet tunkeutua Balkanin\nniemimaan halki Aigeianmeren lauhkeampaan ilmastoon. He tuntuvat\naloittaneen elämänsä täällä merirosvoina ja ahdistivat ryöstöillään\nsekä Kreettaa että muita saaria. Helleenien ensimmäinen osuus\nlänsimaisessa sivistyksessä ei siis ollut rakentavaa, vaan _hävittävää_\nlaatua. Mutta vähitellen tulokkaiden ja muiden aigeialaisten kansojen\nvälinen yhteys muuttui rauhallisemmaksi, ja joonialaiset alkoivat\nomaksua sivistystä, jonka kanssa olivat tulleet kosketuksiin, mikäli se\noli heidän oman luonteenlaatunsa mukaista. Näin syntyi sivistys, jota\nnyt nimitämme mykeneläiseksi.\n\nVaikka joonialaiset siis olivat olleet kreettalaisten oppilaita, n.s.\nmykeneläisen sivistyksen luomuksilla on kuitenkin oma luonteensa, joka\nselvästi erottaa ne kreettalaisista sivistysesineistä. Rakennustyylille\non erikoisen ominaista mieltymys _jykevään suuruuteen_, joka on\nvastakohtana sirolle, lopulta miltei liikahienostuneelle kreetalaiselle\nsivistykselle. Tämä makusuunta ilmenee muun muassa Mykenen\nlinnanmuureissa, jotka on rakennettu mahtavista kivilohkareista.\nMyöhemmät sukupolvet eivät voineet kuvitella näitä jättiläisrakennuksia\nihmiskätten aikaansaamiksi, vaan luulivat niiden rakentajien olleen\nkyklooppeja[22], eräänlaisia jättiläisiä, joilla oli yksi ainoa\nsilmä keskellä otsaa, ja nimittivät siitä syystä rakennustyyliä\n_kyklooppiseksi_.\n\nMyöskin itse huoneiden ryhmityksen suhteen Mykenen kuninkaanlinnan\nrakenne eroaa kreettalaisesta palatsista. Edellisen muodosti\nrykelmä, taloja, joista kussakin oli vain yksi suuri päähuone, jonka\nkeskellä oli lämmittävä liesi, ja yksi tai kaksi pienempää kamaria.\nKreettalaisen palatsin huoneet sitävastoin olivat ryhmittyneet\nkeskellä, sijaitsevan suuren, avoimen ja valoisan hallin ympärille.\nKun täällä kaikin tavoin pyrittiin hankkimaan huoneisiin ilmaa ja\nviileyttä, niin mykeneläinen rakennustapa taas, jossa liesi loi\ntalon keskipisteenä, ennen kaikkea otti huomioon lämmön. Lämpimän\netelän ja kylmän pohjolan kodikkuuden tarpeet ovat tässä vastakkain.\nKreikkalaiset ovat todennäköisesti tuoneet rakennustyyppinsä mukanaan\nvanhasta pohjoisesta kotimaastaan ja säilyttäneet sen eteläisemmissäkin\nseuduissa, missä liesi tosiaankin saattoi olla tarpeen suurena osana\nvuotta, varsinkin ennenkuin maahan muuttaneet olivat ennättäneet tottua\nkuumuuden ja kylmyyden jyrkkään vaihteluun etelässä.\n\nMykeneläinen rakennustaide on, kuten sanottu, luonteeltaan toisenlaista\nkuin kreettalainen. Sitävastoin näitä sivistysmuotoja edustavan\nsaviteollisuuden tuotteet ovat enemmän sukua toisilleen. Onkin\nilmeistä, että kreettalainen taide kuten yleensä kreettalainen sivistys\nKreetan suuruudenaikana on huomattavassa määrässä ollut mykeneläisen\ntaiteen esikuvana.[23]\n\nMykeneläisistä haudoista löydettyjen ihanien kultasepäntuotteiden\nsuhteen ollaan nykyjään varmoja siitä, että ainakaan useimmat niistä\neivät voi olla mykeneläisten käsityöläistaiteilijain työtä, vaan niiden\ntäytyy olla kreettalaista alkuperää. Mykeneläinen kuvanveistotaide,\nsellaisena kuin se näihin aikoihin esiintyy ruhtinasten hautakivissä,\non niin alkeellisella asteella, ettei sitä voi edes mainita itse\nhaudoista löydettyjen taide-esineiden yhteydessä. Nämä kohokuvat, jotka\nesittävät kuninkaita seisomassa sotavaunuissaan, tuntuvat lapsellisen\nkömpelöiltä yrityksiltä silloisten kreettalaisten taideteosten\nrinnalla. Ne muistuttavat enemmän heettiläistä kuvanveistotaidetta.\nKenties tämän ja mykeneläisen taidelajin välillä on olemassa\nyhteyttä?[24]\n\nKorkeampaa astetta mykeneläisen taiteen kehityksessä edustaa Mykenen\nkuninkaanlinnan muurin pääportti, n.s. _leijonaportti_, joka on saanut\nnimensä siitä, että sen yläosan koristeena on kahta pystyssä seisovaa\nleijonaa esittävä kohokuva. Tässä tapaamme todella monumentaalisen\nveistoksen, joka ennustaa _suuren_ kreikkalaisen taiteen voimaa ja\nilmeikkyyttä.\n\nMykeneläisen sivistyskauden mieltymystä suureen ja jykevään osoittavat\nmyös erikoisesti suuret mehiläiskeon muotoiset kupuhaudat. Suurin\nniistä, jota Schliemann nimitti Agamemnonin haudaksi, on yli 15 metriä\nkorkea.\n\nMykeneläinen sivistys on erikoisen mielenkiintoista senvuoksi,\nettä tämän kauden muinaislöydöt ovat ikäänkuin kuvia Homeroksen\nlaulujen ajan elämästä. Nykyjään huomaamme Homeroksen kuvaamien\naseiden, varsinkin komeiden kilpien, muistuttavan mykeneläisen ajan\ntaidetaontaa. Ja muuan Mykenestä löydetty taideteos on kuin suoranainen\nkuva Homeroksen mainitsemasta Nestorin maljasta, jonka kädensijoja\nkoristivat nokkivat kyyhkyset.\n\nNiin kauan kuin kreettalaiset kirjoitusmerkit vielä ovat meille\narvoituksena, ei aigeialaisesta sivistyksestä ole muuta perimätietoa\nkuin myöhemmiltä ajoilta peräisin olevat Homeroksen laulut ja osittain\nmyös Hesiodoksen runot. Sekä Homerosta että Hesiodosta on kuitenkin\nsivistyshistoriallisina lähteinä käytettävä varovasti. Siihen aikaan,\njolloin Homeroksen laulut sepitettiin, sivistys näet ei enää ollut\naigeialaista, vaan se oli muuttumassa nuoremmaksi sivistysmuodoksi,\nkreikkalaiseksi tai helleeniseksi. Homeroksen runot ovat siis\nvaihekaudelta. Iliaassa ja Odysseiassa on paljon luonnonmukaisia\nkuvauksia muinaisaigeialaisista oloista, vaikka runoteosten toisissa\nosissa kuvataan siihen aikaan vallinneita sivistysoloja, jolloin laulut\n_sepitettiin_. Niinpä Homeroksen vanhojen laulujen sankarit olivat aina\naseistetut »julmalla kuparilla», vaikka rauta oli yleisesti käytännössä\nlaulujen syntymäaikoina. Homeroksen lauluissa ei siis esiinny mitään\nyhtenäistä sivistystä, kuten ennen luultiin. Vanhempien ja nuorempien\nsivistysasteiden erotteleminen näissä runoissa on tehtävä, jossa\nkielentutkijat ja kirjallisuushistorioitsijat tarvitsevat avukseen\nlapion, »vaatimattoman, mutta rehellisen lapion». Mutta on hidasta\ntyötä ryhtyä penkomaan klassillisen maaperän mahtavia maakerroksia,\njotka uskollisesti ovat säilyttäneet muinaismuistonsa tutkijalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMykeneläisellä sivistysalueella suoritetuista kaivauksista on\nerikoisesti kaksi kiinnostanut ruotsalaisia, nimittäin kaivaustyöt,\njoihin aivan viime aikoina on ryhdytty _Asinessa_ ja _Dendrassa_.\nSiellä näet ruotsalaiset arkeologit ovat työskennelleet Ruotsin\nvaroilla. Asinen kaivausten aloitteentekijä on kruununprinssi Gustaf\nAdolf.\n\nJo Heinrich Schliemann oli kiinnittänyt huomionsa Asineen, joka on vain\npeninkulman päässä Tirynsistä, mutta hän ei koskaan ehtinyt suorittaa\nsiellä kaivaustöitä — onneksi, on sanottava, vaikka ihailemmekin hänen\ntutkimustensa tuloksia, sillä hänen aikaansaannostensa tieteellisellä\narvolla ja meidän päiviemme nykyaikaisesti koulutetun arkeologin työllä\non suuri ero.\n\nKreikanmatkalla vuonna 1920 Ruotsin kruununprinssin mieleen johtui\najatus, että myöskin ruotsalaisten pitäisi ottaa osaa nykyisiin\nkaivaustöihin klassillisella maaperällä, ja niin hän hankki Kreikan\nhallitukselta ruotsalaisille arkeologeille luvan kaivaa Asinessa.\nHallituksen, tieteellisten laitosten ja yksityisten kotimaisten\nlahjoittajien myöntämistä määrärahoista kertyi tarvittavat rahavarat,\nja keväällä 1922 tämä ainoalaatuinen ruotsalainen yritys voitiin panna\ntäytäntöön. Kruununprinssi otti itse jonkin aikaa osaa kaivauksiin,\njoita jatkettiin vuosina 1924 ja 1926 [25] noin kolmenkymmenen\ntyömiehen avulla.\n\nMuinainen Asine sijaitsi Välimereen pistävällä kallioisella niemellä.\nVielä tänä päivänä kallion harjalla on valtavia raunioita, ja seudun\nkansa nimittää sitä »linnaksi». Kreikkalaisten kaupunkien ikivanhan\nrakennustavan mukaisesti Asinessa myöskin oli »yläkaupunki», jonka\nkeskuksena oli luja, suojeleva linna, sekä »alakaupunki» akropoliin\njuurella. Maassa hajallaan olevat saviastioiden sirpaleet todistivat\nkaikkialla Asinen alueella muinaisesta asutuksesta. Kaivauksien\ntulokset ovat myös vahvistaneet nämä ensi vaikutelmat oikeiksi.\nSekä asuinrakennusten että hautojen jätteitä on kaivettu esiin.\nMyöskin on löydetty runsaasti kauniita hajallisia esineitä, varsinkin\nsaviteoksia,[26] mutta myöskin pronssisia ja hopeisia pieniä\nveistokuvia, astioita ja aseita sekä kullasta, puolijalokivistä,\nnorsunluusta, meripihkasta ja lasista valmistettuja koruja.[27]\n\nArkeologien työn avulla on saatu tosin katkelmallisia, mutta kuitenkin\nhämmästyttävän hyviä tietoja Asinen vaiheista pronssikauden alun ja\nmuinaisajan lopun välisinä vuosituhansina. Huomattavimpia ovat ne\nlöydöt, jotka ovat peräisin mykeneläisen sivistyskauden edelliseltä\najalta. Kreikasta on tosin useista muistakin paikoista löydetty\nvanhimman pronssikauden esineitä, mutta vain harvoissa paikoissa\non voitu tämän ajan asuinpaikkoja ja hautoja perinpohjaisesti\nja järjestelmällisen tieteellisesti tutkia. Sentähden Asinen\nlöytökerrostumat ovat aivan erikoisen mielenkiintoisia ja sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun ne ovat tavattoman runsassisältöisiä.\nHuomattavia tuloksia on jo saavutettu kaivamalla ohuita kerroksia,\njoiden multa on aina seulottu. Näiden kaivausten lopputuloksesta on\nkuitenkin vielä liian aikaista puhua. Se selviää vasta, kun vuosikausia\non harjoitettu löytöjen vertailevaa tutkimusta. Muun muassa toivotaan,\nettä mittaamalla ja tutkimalla talteenotettuja pääkalloja päästäisiin\nainakin _lähemmäksi_ esihistoriallisten maahanmuuttoprobleemain\nratkaisua: _johtuvatko_ Kreikan sivistyksen erilaiset esihistorialliset\nvaiheet todellakin kansainvaelluksista, ja mistä uudet asukkaat siinä\ntapauksessa ovat tulleet.\n\nAsinen löydöt ovat vahvistaneet väitteen, että Kreikan mantereen ja\nsaarten välillä on vallinnut vilkas yhteys jo ennen mykeneläistä\naikakautta. Kiviset sinetit ja saviset sinetinpainamat ovat uusia\ntodistuksia yhteydestä Kreetan kanssa, jonka saviastialöydöt saattavat\ntodennäköiseksi, ja joukko pieniä obsidiaaniesineitä viittaa aikaisin\nalkaneeseen ja kauan jatkuneeseen yhteyteen Meloksen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 1926 löydettiin _Dendrassa_ Asinen lähellä luhistunut\nkupuhauta. Paikallinen kreikkalainen muinaistutkija, joka innokkaasti\noli seurannut Asinen kaivauksia, tarjosi ruotsalaiselle retkikunnalle\ntilaisuuden tutkia uutta löytöä. Kun kaivaustyöt Asinessa olivat\npäättyneet, siirtyikin osa ruotsalaisista arkeologeista Dendraan.\n\nTäällä alkoi nyt kesähelteessä hikinen raivaustyö. Hauta oli pahoin\nturmeltunut. Kupu oli luhistunut, ja ympäröivää peltoa raivattaessa\noli kuoppaan heitetty kiviröykkiö. Suurta päänvaivaa tuotti kysymys,\noliko haudassa käynyt ryöstäjiä ennen sen luhistumista. Ei juuri\nollut todennäköistä, että se olisi niiltä säästynyt, sillä useimmat\naikaisemmin löydetyt kupuhaudat olivat jo muinaisaikana ryöstetyt.\n\nLäheltä Sparttaa oli löydetty tuollaisten hautojen arvokkaimmat\nmuinaisesineet, kuuluisat Vaphion kultaiset pikarit. Kuvitelkaa\nlöytäjäin hämmästystä, kun he kaivauduttuaan melkein miehen korkuisen\nsavikerrostuman läpi, tapasivat haudan pohjalta kalliopaasien alta\nnuoren naisen luurangon, joka oli loistavasti koristettu kaulaketjulla,\nkultaruusukkeilla ja muilla koristeilla!\n\nJa pian tehtiin vieläkin rikkaampia löytöjä. Eräällä toisella\nnaisenluurangolla oli ruumiin ja oikean käsivarren välissä kultainen,\nulkopuolin hopealla silattu malja, jonka hopeisessa ulkopinnassa\noli kultaisia ja pronssisia häränpäitä. Tämänkin loistokappaleen\nvoitti kuitenkin vielä kultamalja, joka oli erään miehen luurangon\nrinnalla. Sen kohokuvissa on kuvattu elämää meren syvyyksissä. Tässä\ntapaamme kreettalaisen taiteen mieliaiheen: korallien ja näkinkenkien\nvälissä temmeltäviä delfiinejä, ympärillään kiemuralonkeroisia\nmustekaloja. Tämä koru on kreettalaisen taiteen loistotuote, jonka\nvoittavat vain Vaphion pikarit. Maljassa oli sormuksia ja kalliita\nkiviä. Sitä paitsi tavattiin niin paljon koruja ja kultakoristeisia\npronssiaseita, että Dendran löytöä täytyy pitää lajinsa suurimpana\nSchliemannin runsaskultaisten Mykenen kuninkaanhautojen löydön jälkeen.\nKreettalais-mykeneläisen taiteen tuntemuksemme on Dendranlöydöstä\nsaanut erittäin arvokkaan lisän.\n\nKreikan hallituksen v. 1922 antamalla luvalla on osa Asinenlöytöä jäävä\nRuotsin omaisuudeksi.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nWilhelm Dörpfeld, Troja und Ilion.\n\nHenry Schliemann, Troja.\n\nHeinrich Schliemann, Mykene.\n\nHeinrich Schliemann, Tiryns.\n\nCarl Schuchardt, Schliemanns upptäckter i Troja, Tiryns, Mykene,\nOrchomenos och på Ithaka. Julius Centerwallin mukaillen suorittama\nkäännös saksasta.\n\nHeinrich Schliemanns Selbstbiographie, herausgegeben von Sophie\nSchliemann.\n\nChrestos Tsountas and Irving Manatt, The mycenaean age.\n\nMartin P:n Nilsson, Den stora folkvandringen i andra årtusendet f.Kr.\n(Ymer 1912.)\n\nMartin P:n Nilsson, Nyare forskningar till Greklands förhistoriska\nkultur. (Ymer 1918. Kirjallisuusviittein.)\n\nAndrew Lång, World of Homer.\n\nOtto Frödin et A. W. Persson, Rapport préliminaire sur les fouilles\nd'Asiné 1922—1924. (Kungl. humanistiska vetenskapssamfundets i Lund\nårsberättelse 1924—1925.)\n\nA. W. Persson, Kungagraven i Dendré.\n\n\n\n\nMAAILMANLIIKENNE KREETTALAIS-MYKENELÄISELLÄ AJALLA.\n\n\nEdellä esitetystä on osittain ilmennyt, kuinka vilkasta merikaupan\non täytynyt olla kreettalais-mykeneläisen kulttuurin aikana.\nPurjealusten kuvia tapaammekin sangen usein mykeneläisissä koristeissa,\nsinettipainamissa, maljakoissa y.m. Luonnollisesti on vaikeata nyt\ntuntea silloisia kauppatavaroita. Sattumalta tiedämme kuitenkin, että\nainakin osaa niistä miljoonista _saviruukuista_, joita kuljetettiin\nVälimeren rantojen eri osiin, on käytetty viinin ja oliiviöljyn\nkuljetukseen. Taitehikkaammin valmistettuja ja maalattuja saviastioita\non kumminkin myyty myöskin niiden taiteellisen arvon takia.\n\nErittäin tärkeätä kauppatavaraa Välimeren maissa olivat tähän aikaan\nluonnollisesti _kupari_ ja _pronssi_. Nuoremmalla kivikaudella ja\nmyöskin kuparikauden alussa oli _obsidiaani_niminen kivilaatu erittäin\nhaluttua. Se on kovaa, lasin tapaista, mustaa tai tummaa, vulkaanista\nalkuperää olevaa kiveä, jolla tässä maailman osassa oli sama asema kuin\npiikivellä pohjolan kivikaudenkansojen keskuudessa. Vielä helpommin\nkuin piikiveä voidaan obsidiaania halkoa ohuihin, teräväsärmäisiin\nliuskoihin. Se oli senvuoksi sangen sopivaa ainesta veitsien, — myöskin\npartaveitsen — nuolenkärkien ja muiden terävien aseiden ja työkalujen\nvalmistukseen.\n\nMelkein kaikki aigeialaisessa kulttuurimaailmassa käytetty\nobsidiaani oli lähtöisin samalta taholta, nimittäin Melos-saarelta,\nainoasta paikasta, missä tätä kiveä esiintyy suurissa määrin.\nSiellä on ikivanhoja kivilouhimoita ja suuria jäteliuskakasoja,\njotka todistavat tämän halutun raaka-aineen vilkkaasta viennistä.\nSieltä on myöskin löydetty muinainen työpaja, missä valmistettiin\ntyökaluja ja aseita obsidiaanista. Ne lukuisat tästä kivilajista\ntehdyt veitset ja nuolenkärjet, joita on löydetty sieltä täältä koko\nkreettalais-mykeneläisen sivistyksen alueelta, Egyptistäkin, ovat\nmelkein kaikki valmistetut Meloksen kivestä. Pronssikauden alettuakin\nkäytettiin obsidiaania vielä runsaasti, esim. nuolenkärkiin ja muihin\nhelposti katoaviin esineihin.\n\nKuparin tullessa käytäntöön kreettalais-mykeneläisellä\nkulttuurialueella tuli Kyproksesta Siinain kaivosten tyhjennyttyä\nkaikkien itäisen Välimerenalueen maiden päätuottaja. Tinaa haettiin\nluultavasti Espanjasta, samoin hopeaa, jota kuitenkin löydettiin\nSardiniastakin. Huomattavia kultamääriä ovat aigeialaiset kansat\nkäyttäneet keruihinsa ja loistoastioihinsa. Troian, Mykenen ja Dendran\nlöydöt todistavat sitä. Valmistajille ja jalostajille, kreettalaisille\nja mykeneläisille taiteilijoille sekä taidekäsityöläisille tuotiin\ntuota jaloa metallia Egyptistä ja Nubiasta.\n\nKoristeihin käytettiin paljon _meripihkaa_ sekä Mykenessä että\nmonissa muissa Kreikan mannermaan paikoissa. Meripihkahelmiä näet\nesiintyy suuressa määrin mykeneläisen ajan muinaisesineiden joukossa.\nMielenkiintoisinta näissä koristeissa on, että on voitu tutkimalla\nniitten raaka-ainetta todeta sen todennäköisesti olevan peräisin\nItämeren rannikoilta. Suuresta meripihkahappopitoisuudestaan,\nväristään, kovuudestaan ja luonteenomaisesta, poltettaessa syntyvästä\nhyvästä tuoksustaan Itämeren meripihka on näet helposti erotettavissa\nromaanialaisesta, sisilialaisesta ja libanonilaisesta.[28]\nLuonnollisesti ei tästä tosiasiasta saa tehdä johtopäätöksiä Aigeian\nmeren ja Itämeren kansojen välisten suorien kauppayhteyksien\nolemassaolosta, vaan täytyy olettaa välillä asuvien kansojen toimineen\nliikenteen välittäjinä.\n\nKääntäessämme katseemme vastakkaiseen suuntaan, Afrikkaan\ntapaamme aigeialaisten muinaisesineiden joukossa tästä maanosasta\ntulevan kauppatavaran, joka myöskin oli sangen suosittua\nkreettalais-mykeneläisessä kulttuurimaailmassa, nimittäin _norsunluun_.\nTästä aineesta valmistettujen esineiden sekä muoto että koristelu\nosoittavat että itse jalostus on tapahtunut Kreetassa tai Mykenessä.[29]\n\nOrjat olivat myöskin kauppatavaraa, jota kreettalaiset sangen usein\nsaivat vaihtaa kultaan ja tarvikkeisiin. Eivät yksin foinikialaiset\nharjoittaneet ihmiskauppaa.\n\nOn useita todisteita siitä, että kreettalais-mykeneläisen maailman\nkauppayhteydet ovat ulottuneet Egyptiin asti. On näet löydetty\nrunsaasti kreettalais-mykeneläisiä muinaisesineitä Niilinmaasta ja taas\ntoiselta puolen egyptiläisiä esineitä aigeialaiselta kulttuurialueelta.\nKreetasta ja Mykenestä on tavattu kuoriaisia ja muita egyptiläisiä\nesineitä, joissa esiintyy Ekhnatonin edeltäjien, Amenhotep III:n ja\nTejen, nimi.\n\nVanhimmat Kreetan egyptiläisistä muinaislöydöistä ovat\nkiviastianpalaset, jotka löytyivät Knossoksen palatsista. Mutta kun\nkiviastiat ovat erittäin kestäviä, on hyvin mahdollista, että ne\novat ennen Kreettaan päätymistään voineet olla käytännössä useita\nvuosisatoja. Siksi saa olla hyvin varovainen ottaessaan niitä\najanmääräyksien perustaksi. Toisin on hauraiden ja lyhytikäisempien\nfajanssiastioiden laita. Ne ovat varmempia oppaita kreettalaisten\nmuinaisesineiden ajallisessa sijoittelussa.\n\nArvokkaampia tähän tarkoitukseen ovat kuitenkin paljon lukuisammat\nEgyptissä tehdyt aigeialaisten esineiden löydöt. Ne ja egyptiläisten\nverraten tarkka ajanlasku tekevät mahdolliseksi varmemman\najanmääräyksen aigeialaisella kulttuuriaikakaudella. On löytynyt\nkreettalais-mykeneläisiä saviastioita ja niiden palasia niinkin\nkaukaa etelästä kuin Thebasta, vieläpä sitäkin kauempaa. Eteläisin\ntähänastinen löytö, kaunis kreettalainen saviastia, tavattiin haudasta\nAnibesta, pohjoiseen Abu Simbelistä, 24 peninkulmaa etelään Assuanista\nja 135 peninkulmaa Niilin suusta.\n\nEnimmät Egyptin aigeialaisista löydöistä ovat peräisin 18:nnen\ndynastian ajoilta, jonka suvun voimakkaiden hallitsijain aikana\nEgyptin merentakaiset kauppayhteydet olivat vilkkaimmillaan. El\nAmarnasta on löytynyt tuhansittain kreettalaisia saviastioita. Suoraa\nliikenneyhteyttä Kreikan mannermaan ja Egyptin välillä ei kylläkään ole\nollut olemassa vaan välittäjänä on tietenkin toiminut Kreetta.\n\nSilloisen vilkkaan kauppayhteyden olemassaolosta Niilinmaan ja\nAigeian saariston välillä on meillä useampiakin todisteita kuin äsken\nmainitut. Thotmes XII kerskailee esim. eräässä kirjoituksessa, että\nKeftiun ja »suuren meren saarten» ruhtinaat maksoivat veroa hänelle.\nNäillä tarkoitettiin Kreettaa ja Kykladeja. »Verot» ja alamaisuussuhde\novat kuitenkin verrattavissa Puntista suoritettuihin »veroihin»\nHatshepsutin aikana. Molemmissa tapauksissa oli aivan yksinkertaisesti\nkyseessä tavaranvaihto. Enintään voivat »verot» olla lahjoja, joita\nkreettalaiset toivat faaraolle saadakseen estämättä harjoittaa\ntuottoisaa kauppaansa Egyptissä, siis jonkinlainen tullimaksujen\nalkeellinen muoto. Egyptillähän ei ollut siihen aikaan sotalaivastoa,\neikä se siis voinut vallita Aigeian meren saaristoa.\n\nMyöhemmältä ajalta ovat kreettalaisen vaikutuksen todisteina Ekhnatonin\npalatsin merkilliset maalaukset, joissa huomaamme voimakkaita\nnaturalistisia ja impressionistisia piirteitä. On mahdollista,\nettä tämä faarao, jolla oli rajaton mielenkiinto kaikkea uutta ja\nepätavallista kohtaan, on käyttänyt kreetalaisia taiteilijoita uuden\nhallitsijanasumuksensa koristelussa.\n\nToiselta puolen huomataan välistä egyptiläistä vaikutusta\nkreettalais-mykeneläisessä taiteessa, etenkin aiheenvalinnassa.\nEsimerkki siitä on tässä kuvattu mykeneläinen tikarinterä.\n\nItään päin on kreettalaisia maljakoita kulkeutunut Palestiinaan\nja Syyriaan saakka. Mykeneläisiä maljakoita on löytynyt pitkin\nVähän-Aasian rannikkoa ja lännessä Sisiliasta ja Sardiniasta,\nMarseillesta ja Espanjasta.\n\n\nKirjallisuutta: »\n\nR. v. Lichtenberg, Einflüsse der ägäischen Kultur nach Ägypten und\nPalästina (Mitteilungen der vorderasiatischen Gesellschaft 1911).\n\nAugust Köster, Das antike Seewesen.\n\nGunnar Ekholm, Orientaliska inflytelser på Nordens bronsålderskultur\n(Svensk tidskrift 1924).\n\n\n\n\nAIGEIALAISEN KULTTUURIN HÄVIÖ.\n\n\nVuoden 1400 paikkeilla e.Kr. Kreetan rikas kulttuurikukoistus sai\näkillisen lopun. Vieras kansa, otaksuttavasti peloponnesolainen, nousi\nmaihin Kreettaan, valloitti osan saarta ja hävitti sekä Knossoksen\npalatsin että kaksi muutakin ruhtinaanasumusta.\n\nTuo tuho, joka kohtasi rikasta kreettalaista kulttuuria, on asetettu\ntoisen suuren helleenisen kansainvaelluksen, _akhaialaisen_, yhteyteen.\nTätä olettamusta perustellaan sillä, että joonialaisten monissa paikoin\ntäytyi väistyä maahan tunkeutuvien kansojen tieltä, jolloin he kulkivat\npoikki Aigeian saariston Vähään-Aasiaan saakka. Mutta monin paikoin\nhe vuorostaan törmäsivät toisiin, vakinaisesti asuviin kansoihin,\njoiden joko onnistui estää vaeltajat asettumasta heidän maahansa tai\nitse täytyi väistyä tunkeutujien tieltä. Siten syntyi se rauhattomuus\nja ne kansojen siirtymiset Aigeian meren kulttuurialueella, joiden\nolemme nähneet ilmenevän muun muassa »merikansan» hyökkäyksessä Egyptin\nalusmaihin Ramses III:n aikana.[30] Kokonaisen vuosisadan kuluessa\ntaistelu yhä uudelleen puhkesi ilmiliekkiin, aina uuden vaeltajalauman\ntehdessä hyökkäyksiään Hellaaseen ja uuden kansanaallon maininkien\nulottuessa Egyptin valtakunnan rannikoille saakka. Vasta siellä\nmurtuivat aigeialaisen kansameren aallot ja viskautuivat takaisin\nosittain Italiaan saakka.\n\nMykeneläinen kulttuuri, jonka lasketaan alkaneen noin 1600:n paikkeilla\ne.Kr., tuli kreettalaisen sivistyksen häviön jälkeen vallitsevaksi\naigeialaisessa maailmassa ja kohosi nyt korkeimmilleen. Sen oletetaan\nvuorostaan saaneen kuoliniskunsa kolmannelta niistä suurista\nkansanliikkeistä, jotka aiheuttivat niin paljon rauhattomuutta ja\nkansojen siirtymisiä toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme\nalkua, nimittäin _doorilaiselta_ kansainvaellukselta. 1100-luvulla\ne.Kr. doorilaiset tunkeutuivat pohjoisesta päin, kuten aikaisemmin\nheidän heimolaisensa joonialaiset ja akhaialaiset. Akhaialaisten\nkaikille itäisen Välimeren rannikoille tekemät viikinkiretket olivat\nsuuresti vähentäneet väestön lukumäärää itse Kreikassa. Ja ne tyhjät\ntilat, joita tämä heimo oli jättänyt jälkeensä, aivan kuin imivät\npuoleensa uusia maahan vaeltavia kansoja. Doorilaiset olivat voimakas,\nsivistymätön kansa ja heidän tunkeutumisensa ei voinut luonnollisesti,\nsen paremmin kuin akhaialaistenkaan aikoinaan, tapahtua ilman maan\nomistamisesta käytyä taistelua aikaisemmin Kreikassa asuneiden kanssa,\nmiten läheistä sukua nämä lienevätkin olleet äsken tulleille.[31]\n\nMykeneläisen aikakauden ja pronssikauden päättyminen sattuu samoihin\naikoihin. Yksityisiä rautaesineitä tavataan jo mykeneläisen aikakauden\nalussa, mutta rautaa pidettiin niin kallisarvoisena, että sitä kullan\nohessa käytettiin pronssiesineiden päällykseen. Käytännöllistä\nmerkitystä rauta sai mykeneläisellä kulttuurialueella vasta sen\nviimeisinä aikoina. Siltä ajalta on näet peräisin ensimmäinen tunnettu\nrautamiekka, tai paremmin sanoen, sen jätteet.\n\nKreettalais-mykeneläinen kulttuurikausi oli puhdasta pronssikautta. Sen\ntaiteilijoilla ei ollut käytettävänään rautaisia työkaluja.\n\n_Rautakausi_ ja _doorilaiset_ — ne käsitteet sopivat sitävastoin\nyhteen. Doorilaiset olivat voimakasta raakalaiskansaa. Heidän kulkuansa\nseuraa hävitys, ja heidän tietään merkitsevät rauniot.\n\nRauta oli halpaa ja helppoa käsitellä, sitten kuin oli tultu tuntemaan\nsen valmistustavat. Se oli hyvin yleistä, kun sitävastoin kuparia\ntäytyi tuoda Kreikkaan vieraista maista ja tinaa vielä paljon\nkaukaisemmista seuduista. Rauta-aseet ja rautaiset työkalut voi\nnyt jokainen asekelpoinen mies hankkia, niin että melkeinpä kuka\ntahansa saattoi rakentaa itselleen laivan ja tovereineen lähteä\nviikinkiretkille.\n\nKuitenkin, kun ryöstävä ja rosvoileva rautakauden kansa oli asettunut\nasumaan aurinkoisen Aigeian meren äärelle, suotuisaan ilmastoon, kävi\nsille samalla tavoin kuin aikaisemmin joonialaisille ja akhaialaisille;\nmyöskin doorilaiset tulivat sen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi,\njoka kerran oli kukoistanut Kreetassa, ja niin he tulivat kykeneviksi\najan täyttyessä tekemään ihmeteltävän helleeniläisen sivistyksen\nmonipuolisemmaksi, kuin miksi se muuten olisi tullut.\n\nMutta ennen kuin kulttuurista voi tulla helleeninen, täytyi sen ensiksi\ntulla aigeialaiseksi. Kreettalaiset ja foinikialaiset olivat vieneet\negyptiläisen ja babylonialaisen sivistyksen sen mannermaisesta kehdosta\nulos merelle, joka helppokulkuisine saaristoineen sekä runsas- ja\nsyvälahtisine, mainioita satamamahdollisuuksia tarjoavine rannikkoineen\nei vaikuttanut kulttuuria torjuvasti, vaan kulttuuria yhdistävästä\nKaikkialla, missä ihmisiä asuu, houkuttelevat läheisen saaren siintävät\nääriviivat matkoihin ja kaupankäyntiin. Niin on etenkin asianlaita\ntuon maailman meristä kauneimman saarekkaassa itäisessä osassa, joka\nsamalla on ollut siunauksellisin kulttuurin leviämiselle. Vielä\nkerran ihmiskunnan kehityshistoriassa tuli vesi, kuten Egyptissä ja\nBabyloniassa, kulttuuria muodostavaksi ja kulttuuria kehittäväksi\nvoimaksi. Mutta tällä kertaa muodostui meri eikä suuri virta\nkulttuurialuetta koossapitäväksi. Aigeialainen kulttuuri samoinkuin sen\nperijä, helleeninen, oli _meri_kulttuuria.\n\nMutta ei anteliaan luonnonkaan valmistamien korkean sivistyksen\nedellytysten vallitessa aigeialainen kulttuuri koskaan olisi tullut\nsiksi, mitä se oli, jos ne kansat, jotka asuivat Aigeian meren\nympärillä, eivät olisi kyenneet käyttämään hyväkseen itämaista\nsivistystä ja ellei niissä itsessään olisi piillyt sivistyksellisiä\nvoimia. Kaikkea tätä oli sillä kansalla, joka kerran teki Kreetan\nkulttuurin pesäpaikaksi, samoin myös kreettalaisten sivistyksellisillä\nperijöillä, helleeneillä. Kreettalaisissa oli enemmän kuin\nfoinikialaisten ansaitsemishalu, nimittäin selväpiirteinen esteettinen\ntaju, synnynnäinen taiteellinen luomisilo ja tarve kaunistaa\nolemassaoloa taideteoksilla ja taidekäsityön tuotteilla. Senvuoksi\non erikoinen loisto sen kulttuuriaikakauden yllä, jonka kaivaukset\nKreetassa ja muualla ovat tuoneet päivänvaloon. Nuori, nerokas\nranskalainen tiedemies, jonka kulttuuria tuhoava maailmansota tempasi\nelämäntehtävästään[32], on henkevällä ranskalaisella kuvarikkaudella\nverrannut tätä ihmeellistä kulttuuri-ilmiötä »loistavaan meteoriin,\njoka hävisi jättämättä jälkeäkään, mutta joka yhdellä kipinällä sytytti\npyhän tulen kreikkalaiseen lieteen».\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuodessamme yleissilmäyksen siihen, mitä tunnemme aigeialaisesta\nkulttuurista, hämmästyttää meitä, miten persoonattomalta se vaikuttaa\nverrattuna vanhempien ja samanaikaisten kansojen historiaan. Emme\ntapaa siinä yhtään ainoata elävää persoonallisuutta. Emme kuule, kuten\nAssurbanipalin kirjaston kirjeissä, ihmissydämen lyöntejä. Yksikään\nrunoilija ei laula meille ihmissielun liikkeistä, eikä yksikään\nsadunkertoja näytä meille minne kansan mieli ja mielikuvitus johti\nsitä. Todella elävää kuvaa tämän kehityskauden ihmisistä emme voi saada\nennen kuin meidän onnistuu tulkita heidän kieltänsä.[33]\n\n\n\n\n\n\n\nHELLEENIEN TARUKAUSI\n\nPATRIARKALLISEN KUNINGASKUNNAN AIKA\n\n\n\n\nSIVISTYKSEN AHJO SIIRTYY VÄHÄÄN-AASIAAN.\n\n\nSuuri muutto Vähän-Aasian rantamille, jonka Balkanin niemimaalla\nsattuneet kansainvaellukset aiheuttivat teki Aigeian merestä\nkreikkalaisen meren, jonka saaristossa ja rannikolla sekä idässä\nettä lännessä asui helleenejä. Mutta kauan kesti, ennenkuin kansat\njälleen rauhoittuivat ja asettuivat vakinaisesti asumaan. Vasta\nvähitellen kasvoi uusi, toisenlaatuinen elämä sekä kreikkalaisessa\nemämaassa että Vähän-Aasian länsirannikolla. Siellä kukoistus kuitenkin\nkehittyi nopeammin, sillä pakolaiset olivat pelastaneet mukaansa\nmykeneläisen kulttuurin sirpaleita ja heidän oma kehityksensä oli\nkulttuuritekijä, jota ei mikään voinut heiltä riistää. Emämaasta oli\nsitävastoin doorilaisten hyökkäys hävittänyt mykeneläisen kulttuurin,\nja ainoastaan rauniot ja satumaiset tarinat kertoilivat menneiden\naikojen korkeammasta kehityksestä. Tämän lisäksi Vähän-Aasian\nsiirtolaiset jatkoivat kreettalaisen ja mykeneläisen kulttuurin\najoilta periytynyttä kanssakäymistään Idän sivistysmaiden kanssa, kun\nsitävastoin emämaa näyttää olleen monta vuosisataa melkein kokonaan\neristettynä. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että parin kolmen\nhämärän vuosisadan kuluttua helleenien historiassa, jolloin uudet olot\nehtivät järjestyä, helleenisen maailman sivistyksellinen painopiste oli\nsiirtynyt Vähän-Aasian rannikkokaupunkeihin. Sinne se jäi viidennen\nvuosisadan alkupuolille asti e.Kr.\n\nTäällä, joonialaisten keskuudessa, syntyivät länsimaisen kirjallisuuden\nensimmäiset mestariteokset, nuo kaksi suurta runoteosta Ilias ja\nOdysseia. Ne veivät meidät kansan tarujen romanttiseen maailmaan,\nhelleenien sankariajan muistorikkaimpaan näytelmään: Troian sotaan.\n\n\nKirjallisuutta kreikkalaisia koskevaan jaksoon:\n\nKarl Julius Beloch, Griechische Geschichte (Lähteitä käsitellään\nlaajasti).\n\nGeorg Busolt, Griechische Geschichte bis zur Schlacht bei Cbaironeia\n(Laajat kirjallisuusviitteet).\n\nErnst Curtius, Griechische Geschichte.\n\nMaximilian Duncker. Geschichte des Altertums (5-9).\n\nGeorge Grote, History of Greece.\n\nGustave Glotz et Robert Cohen, Histoire grecque.\n\nAdolf Holm, Griechische Geschichte.\n\nRobert Pöhlmann, Grundriss der griechiscben Geschichte nebst\nQuellenkunde.\n\nUlrich Wilcken, Griechische Geschichte.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Staat und Gesellschaft der Griechen\nund Römer.\n\nJakob Burckhardt, Griechische Kulturgeschichte.\n\nHugo Bergstedt, Kort grekisk kulturhistoria.\n\nJ.G. Stobart, Hellas' härlighet.\n\nA. Jardé, Les céréales dans l'antiquité grecque.\n\n\n\n\nTROIAN SOTA.\n\n\nTämä Idän ja Lännen välinen taistelu, joka arvellaan suoritetun\nnoin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, koski, kuten ennen on\nhuomautettu, oikeastaan Hellespontoksen herruutta. Mutta kansalliselle\nmielikuvitukselle ovat moiset kaupalliset ja poliittiset vaikuttimet\nliian vaikeatajuisia ja arkisia. Se tarvitsee tunteen kieltä, ja\nsentähden keksittiin aivan toinen sodan syy, nimittäin kauniin\nHelenan ryöstö, mikä aihe oli saatu jumalaistarustosta ja muuteltu\nkansansaduksi. Laulut Troian sodasta ja sen sankareista ovat olleet\nalkuna _Iliaaseen_, joka puhuu itse sodasta, ja _Odysseiaan_, jossa\nkerrotaan Odysseuksen sodanjälkeisistä harharetkistä.\n\nTaru Troian sodasta alkaa kertomuksella riitaomenasta, jolla Eris,\neripuraisuuden jumalatar, koetti saattaa epäsopuun _Heran_, Zeuksen\npuolison, _Pallas Athenen_, tieteiden ja taiteen suojelijattaren, ja\nrakkaudenjumalattaren _Aphroditeen_. Eräässä juhlassa, johon kaikki\njumalat ja jumalattaret olivat kokoontuneet, mutta jossa Eris yksin ei\nsaanut olla mukana, hän kosti heittämällä vieraiden joukkoon kultaisen\nomenan, jonka kyljessä oli kirjoitus »Kauneimmalle!» Ja näin oli\njuhlatunnelma hävinnyt.\n\nLopuksi Zeus isän onnistui kuitenkin saattaa järkiinsä nämä kolme\nkauneudenpalkinnosta kilpailevaa jumalatarta ja sopimaan yhdestä\nasiasta, nimittäin alistamaan riidan erään kauneudestaan laajalti\nkuuluisan miehen, Paris-nimisen kuninkaanpojan ratkaistavaksi, jonka\nisä, Priamos, oli kuningas.\n\nEräänä päivänä, jolloin Paris kaitsi isänsä karjoja Troian\nläheisyydessä olevalla Ida vuorella, nuo kolme jumalatarta astuivat\nhänen eteensä ja pyysivät häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Mutta\nkaikki kolme koettivat tietysti kukin kaunein lupauksin voittaa\npalkinnon. Hera lupasi tehdä hänet mahtavimmaksi kuninkaaksi, jos hän\nmääräisi omenan hänelle. Pallas Athene koetti houkutella häntä luvaten\ntehdä hänestä viisaimman miehen maanpäällä, ja Aphrodite lupasi hänelle\nmaailman kauneimman naisen puolisoksi.\n\n»Sinulle kuuluu omena», sanoi Paris empimättä ja ojensi omenan\nrakkauden jumalattarelle.\n\nMaailman ihanimpana naisena pidettiin Helenaa, Spartan kuninkaan\nMenelaoksen puolisoa. Sinne Paris nyt lähti vierailulle, ja\nkuninkaanlinnassa otettiin hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kaunis\nHelena mieltyi ilmeisesti hänen seuraansa, mutta vältti joka\ntapauksessa joutumasta puolisolleen uskottomaksi. Paris päätti silloin\nreippaasti ratkaista asian. Eräänä yönä hän tunkeutui muutamien\nmiestensä kanssa kuningattaren makuuhuoneeseen, vei kaunottaren\nlaivaansa ja purjehti hänen kanssaan kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun huhu Helenan ryöstöstä levisi, kävi suuttumuksen huuto kautta koko\nKreikan. _Menelaos_ ja hänen veljensä, Mykenen mahtava hallitsija\n_Agamemnon_, kutsuivat kaikki Kreikan ruhtinaat kostoretkelle julkeaa\nnaisenryöstäjää vastaan. Taisteluintoa hehkuen he tulivat kaikki, ja\nheidän laivastoissaan oli yhteensä 1200 alusta. Agamemnon valittiin\nkoko tämän sotavoiman päälliköksi.\n\nKun kreikkalaiset olivat purjehtineet troialaisten maahan, he vetivät\nlaivansa rannalle ja rakensivat suojavallin laivaleirin ympärille.\nSen tehtyään he alkoivat piirittää Troiaa. Taistelu kävi ankaraksi,\nsotaonni vaihteli, ja vuosi kului toisensa perästä ratkaisutta.\nTroialaisten urhoollisin sankari oli Hektor, Pariksen veli, ja\nkreikkalaisten keskuudessa Akhilleus. Minne nämä ryntäsivät, siellä\ntäytyi kaikkien väistyä.\n\nMutta sodan kymmenentenä vuonna alkoi kreikkalaisten ilmeisesti käydä\nonnettomasti. Tämä johtui siitä, että Akhilleus oli joutunut riitaan\nAgamemnonin kanssa erään sotasaaliin osan jakamisesta.\n\nTällä kiihtyneellä kohtauksella alkaa Ilias. Näiden kahden kiivaan\nsoturin välinen sanakiista on törkeydessä ilmeikkäintä, mitä ajatella\nvoi. Akhilleuksen kiukku purkautuu seuraavaan, riita veljeen\nkohdistettuun huudahdukseen:\n\n    »Juopunut, koira sa silmiltäs, sydämeltäsi kauris!\n    Sonnustautua kamppailuun kera miesten et koskaan,\n    käydä et väijyksiin valiointen kanssa Akhaijein\n    tohtinut, et; sepä ois sinust' ollutkin sula surma.\n    Toisempaa toki leiriss' on avarassa Akhaijein\n    silt' osalahjat riistää, ken sanan vastahan virkkaa,\n    valtias kansan syöjä; jos et epäkelpoja johtais,\n    solvaus viimeinen tämä suit ois, Atreun poika.»\n\nNiin suuttunut oli Akhilleus, että hän lopuksi vannoi kalliin valan,\nettei milloinkaan enää paljastaisi miekkaansa troialaisia vastaan. Hän\nsulkeutui telttaansa, ja hänen ystävänsä ja aseveljensä Patroklos oli\nainoa, jota hän voi sietää.\n\nKreikkalaiset, jotka tiesivät, kuinka välttämätön Akhilleus heille\noli, valtasi silloin epätoivo ja kyllästys loppumattomaan sotaan, ja\nhe halusivat purjehtia kotiin. Joukoittain he ryntäsivät laivoille\nlykätäkseen ne vesille. Mutta Ithakasta kotoisin oleva viisas,\n»monineuvo» Odysseus syöksyi joukon keskelle ja koetti estää niin\nhäpeällistä peräytymisretkeä tapahtumasta. Kuninkaille hän puhui\nhellyttäviä ja rohkaisevia sanoja.\n\n       »Vaan kenen kirkuvasuita hän rahvaan miehiä keksi,\n    valtikan varrell’ iski ja huus sanat ankarat hälle:\n       'Houkkio, seis, pysy paikoillas sekä kuuntele\n    muita kunnokkaampia, itse jok' oot epäkelpo ja kehno,\n    tyhjän-maksava mies, oli ottelu tai pito neuvon.\n    Emme nyt vain kuninkaita me lie toki kaikki Akhaijit.\n    Ei hyvä oo moniherraisuus, yks olkohon herra,\n    yks ylipää, perijältä ken petteliään Kronos-taaton\n    valtikan sai sekä lain, alamaisia vallita sillä.'\n       Noin läpi leirin riens, isovaltaisesti, ja joukot\n    virtasi tehtain luota ja laivoin taas kokoukseen\n    temmeltäin, kuni kuohut lyö meren ärjyvän aavan\n    korkeit' äyrähiänsä, ja kauas pauhina kaikuu.\n       Hiljeten istuivat nyt kaikki jo muut rivitysten,\n    vain yhä Thersites, suunpieksäjä summaton, kirkui,\n    tarkkana taitona joll' oli rietas, riihaton suulaus.»\n\nThersites edustaa vastustukseen yllyttäjää ja kansankiihoittajaa,\nsellaisena kuin hän esiintyy ruhtinaiden ja vapaasukuisten kannalta\nkatsottuna — sillä tosin on Ilias kansanomainen runo, mutta kuitenkin\non siinä selvät jäljet siitä,' että se on syntynyt kuninkaansaleissa ja\nruhtinaanhoveissa. Runoilija ei säästä värejä, kun hänen on maalailtava\ntuollaisen sivistymättömän juonittelijan kaltainen halpamainen henkilö:\n\n    »Suotta ja syytt' yhä kiisteli hän kera valtiahitten,\n    jos mitä keksi, jot' arveli vain muka muitten Akhaijein\n    nauravan. Hän rumin mies oli Troian luo tulijoista;\n    kampurajalka ja nilkku, ja kumpikin kyttyräolka\n    painunut rintaan päin; pujo pää ylihuippuna viistoon\n    suippeni, kasvoi peittona sen hiushaihtuva harva.\n    Muist' yli inhosi häntä Akhilleus ynnä Odysseus,\n    sill' yhä heitä hän herjasi. Vaan Agamemnonin ylhän\n    kimppuun kirkuvin solvauksin kävi nyt, jota vastaan\n    suuttumus suur', ylen yllyksis mielet Akhaijein.\n    Herjasi, korkein äänin huus Agamemnonin kuullen:\n\n    'Atreun poika, sa taas mitä vaill' olet, vaatia mielit?\n    Vaskea telttas on täynnä, ja montapa myös valiota\n    vaimoja on, jotk' ensiks sulle me, miehet Akhaian,\n    suomme, kun joutunut vain joku kaupunk' on käsihimme.\n    Vai halu kultaa lie, jota kai muka tuo moni sulle\n    Ilionin hevonsuistaja-mies, pojan lunnahiks' ehkä,\n    jonka ma vankina valtaas tuon, minä tai joku toinen;\n    vai sulo-neidon vierelles venyjäksikö soisit,\n    yksin sun omas ollakseen? Vaan ei sovi saattaa\n    sen, joka päämies on, toki turmaa päälle Akhaijein.\n    Arkurit, lellikit, voi, akat ettekä miehet Akhaijan,\n    matkatkaamme jo vain kotimaalle, ja tänne hän jääköön\n    Troiaan saaliistaan ilakoimaan, jotta jo huomais,\n    ollako voi vai ei apu missään meistäkin ehkä,\n    tuo, joka nytkin Akhilleut' äsken, miest' urohompaa\n    loukkasi, hält' osalahjan vei sekä valtasi itse.\n    Mutta on säysy Akhilleus, ei ole sappea, muutoin\n    solvaus viimeinenpä se sult' ois, Atreun poika?\n\n    Noin hoki kansain pään Agamemnonin arvoa polkein\n    Thersites; pian luo jumalainen Odysseus joutui,\n    silmissään tuli tuima, ja nuhteli kiivailin lausein:\n\n    ’Thersites, ikilörppö, jos onkin sull' iso ääni,\n    vaikene, valtiahitten kanssa mik' oot sinä kiistaan!\n    Sillä ma sen sanon, tääll' ei kurjempaa kuvatusta,\n    kuin moni kultikin Troian luo kera Atreun poikain.\n    Hammastellen siis älä haastele valtiollista,\n    heit' yhä herjaillen ja kärkkyen vain kotimatkaa.\n    Emmehän tiedä me tarkoin, kuin tämä täyttyvä kaikk' on,\n    suotuko lie kotitie vai suomaton meidän Akhaijein.\n    Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:\n    jos sinut kerran vielä mä näin vähämielenä kohtaan,\n    älköön olko sen koommin Odysseun pää yli olkain,\n    taatoks' älköön Telemakhon mua kutsuko kenkään,\n    jos sua en kopo kourin, riisuen vaattehes vaipast'\n    ain' ihotakkiin, kaikki sun ilkoisuutesi kaihteet\n    en aja laivojen nopsain luo sun, suuss' iso itku,\n    mieskokouksest' iskuin pois häpeällisin häädä?’\n\n    Virkkoi noin sekä valtikan varrell' iski jo selkään.\n    Kyykistyi heti koukkuun mies, vedet kumpusi silmiin,\n    paisuva selkään nous veripahkura kolhasemasta\n    valtikan kultaisen, ja hän istui säikäyksissään,\n    tuntien tuskaa nuivana vilkkui, pois vedet pyyhki.\n    Hällepä muut, sydän synkkänäkin, makeasti jo nauroi,\n    virkkeli vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:\n\n    'Voi, lukemattomat oivat työt jo on tehnyt Odysseus,\n    viisas on neuvojen antaja aina ja taitaja taiston.\n    Vaan paki-parhaimpansa hän nyt teki kesken Akhaijein,[34]\n    tuon pahakielisen parjaajan kun suun pani sulkuun.\n    Eip' ihan kohta nyt yllytä sisu ynseä käymään\n    soimailuin häpeällisin kimppuun valtiahitten?’»\n\nSellaista puhuttiin miehestä mieheen, ja Odysseus sai helposti\nkannatusta puhuessaan kehoittavasti kansalle, etteivät hetkellisen\nepätoivon valtaamina oikullisten lasten tavoin heittäisi kaikkea\ntoivoaan, vaan kestäisivät vielä jonkin aikaa. Käden käänteessä oli\nheidän koti-ikävänsä muuttunut taisteluhaluksi, ja sotahuudon kohottaen\nhe jälleen marssivat troialaisia vastaan.\n\n    »Niinkuni kulkeissaan kulo metsää vie mitatonta\n    vuoren harjanteella, ja loimottaa kajo loitos,\n    niinpä nyt ryntääjäin luvutonten loi sopavasket\n    säihkyvän välkkeen, kaikk' yli-ilmat, tai vahat täyttäin.»\n\nMutta kun troialaiset näkivät vihollisen rynnistävän, he lähtivät\nkaupungista ryhtyäkseen taisteluun avoimella kentällä. Etunenässä\nastui Paris. Kun Menelaos saa naisenryöstäjän näkyviinsä, »kuinka\nhän mahtavin askelin pöyhkeilee sotajoukon edessä», syöksyy hän\nraivostuneena häntä vastaan. Mutta silloin kuninkaanpojan rohkeus\nyhtäkkiä lannistuu.\n\n    »Niinkuin kulkija kyyn kivirotkoss' äkkiä keksii,\n    syrjään ponnahtaa sekä kääntyy pois pakosalle,\n    värjyelee jäsenensä ja kasvot kalpeus peittää:\n    niinpä Aleksandros jumal’uhkea Atreun poikaa\n    peljäten parveen piili nyt urhojen iliolaisten.\n    Tuon näki närkästyin sekä julki jo nuhteli Hektor:\n\n    'Surkea mies, kuva-urho sa, kuihkoja, naisien narri!\n    Kun, pätö kosjoja, vaill' et vaimoa, lasta jo kuollut!\n    Senpä mä soisin, ois toki onnekkaampi se totta\n    kuin häpyheittona noin sekä kaikkien pilkkana olla.\n    Kyllikseenpä jo nauraa saa hiuskaunot Akhaijit,\n    luulivat aimon kai eelt' astuvan, muhkea kosk' on\n    muotosi, vaan väki puuttuukin, povi pontta on vailla!»\n\nNämä veljen lausumat ivalliset herjaukset saivat kauniin\nnaistenlumoojan rohkaistumaan, ja hän tarjoutui suorittamaan\nMenelaoksen kanssa kaksintaistelun Helenasta. Molemmat riitapuolet\nsuostuivat jättämään kaksintaistelun ratkaistavaksi, kumpi heistä saisi\nhänet omakseen. Sitten kreikkalaiset palaisivat omaan maahansa. Sekä\nkreikkalaiset että troialaiset laskivat siis aseensa ja asettuivat\nrauhallisina katselemaan molempain urosten ottelua. Mutta Pariksen\nrohkeus pääsi joutumasta liian kovalle koetukselle. Kun hänen alkoi\nkäydä huonosti, sekaantui hänen suojelijattarensa Aphrodite taisteluun\nja pelasti hänet. Hän verhosi lemmikkinsä tiheään usvaan ja vei hänet\ntakaisin Troian ruhtinaanlinnaan.\n\nPuolisonsa silmissä hän koetti kuitenkin käydä mahtavasta sotilaasta\ninnokkaasti puhdistellen aseitaan, joilla hän ei koskaan ollut voittoa\nsaavuttanut. Mutta Helena ei antanut enää pettää itseänsä. Urhealle\nlangolle, Hektorille hän valitti:\n\n    »Josp' edes uljaamman minä miehen puoliso oisin,\n    pilkka jok' ihmisien ei ois, ei syy monen moitteen.»\n\nPelkuruus on ominaisuus, jota Iliaan tekijä aina vakaumuksen tuntein\nhäveten mainitsee. Ilmeisen ylenkatseellisesti hän kuvailee, kuinka\npelkuri kalpenee vihollisen hyökätessä, kuinka hän kyykistyy, vaihtaa\npaikkaa ja louskuttaa hampaitaan.\n\nKuinka peräti toisin kuin Pariksen ja Helenan suhdetta kuvaillaankaan\nHektorin ja Andromakhen avioliittoa! Kauniimpaa kuvausta aviopuolisojen\nrakkaudesta turhaan hakee koko maailmankirjallisuudesta. Siinä ei\ntarvita runollista koristelua; siinä puhuu puhdas alkuluonto. Hektor\non koko Iliaan enimmän myötätuntoa herättävä henkilö. Kuudennessa\nlaulussa tekijä kuvailee suurella antaumuksella urosta poikana, isänä\nja puolisona.\n\nPariksen ja Menelaoksen kaksintaistelun jälkeen kreikkalaiset halusivat\nväittää heidän miehensä voittaneen, mutta sitä troialaiset eivät\ntahtoneet myöntää todeksi, ja niinpä taistelu leimahti uudelleen.\nSyntyi uusi kaksintaistelu, tällä kertaa Hektorin ja Aiaksen,\nAkhilleuksen jälkeen helleenien uljaimman sankarin, välillä. Mielihyvin\nrunoilija viipyy tämän jättiläisen kuvailussa:\n\n    »Noin kävi Aias päin, uros valtava, turva Akhaiein,\n    kasvoillaan hymy tuima, ja tannert' askelin pitkin\n    astuivat jalat alla ja vaappui varteva peitsi.\n    Riemusivat hänet nähdessään urot danaolaiset,\n    Troian miehet taas vavisuttava valtasi hirmu,\n    itsepä Hektorin kiivaammin sydän sykkiä alkoi.\n\n»Saaliinhimoisten jalopeurain tavoin» Aias ja Hektor iskivät yhteen,\nja ankarina iskut siinä kajahtelivat, kunnes pimeys teki lopun\nkaksintaistelusta.\n\n    »Tuimina taistelivat vihan mieliä-polttavin vimmoin,\n    vaan sovuss' erkanivat toki jälleen ystävämielin.»\n\nJa ritarillisesti Hektor antoi vastustajalleen »miekan, hopeoilla\nhuolitetun» ja »purppuranhohtavan vyön taas Aias tarjosi vastaan.»\n\nSeuraavana päivänä Hektor troialaisista ensimmäisenä sotavaunuissaan\nryntäsi kreikkalaisia vastaan ja ajoi heidät hurjassa paossa aivan\nheidän laivaleiriinsä asti.\n\n    »Kuin ajokoiria päin sekä miehiä metsien karju,\n    käännähtää tahi myös raju leijona rohkein voimin,\n    — — —\n    noin kävi päin vihamiest' yhä Hektor, kumppanejansa\n    yllyttäin yli kaivannon. — — —\n\nLaivojen luona syntyi tuima käsirysy, jonka kestäessä troialaiset\nkoettivat pistää vihollisen laivat tuleen. Kreikkalaisten etevimmät\nuroot haavoittuivat. Ahdingossaan kreikkalaiset toivoivat niin kauan\nkuin suinkin, että Akhilleus kaikesta huolimatta rientäisi heidän\navukseen. Patroklos syöksyy aseveljensä luo ja kertoo kyynelsilmin,\nkuinka uhkaava tilanne on leirissä. Liikuttavin sanoin hän pyytää\nAkhilleusta auttamaan maanmiehiään. Jos troialaiset vain saisivat nähdä\nhänet taistelun tuoksinassa, niin he heti menettäisivät rohkeutensa.\n\nAkhilleus pysyi kuitenkin taipumattomana. Mutta jos hänen sotisopansa\nkykenisi herättämään kauhua troialaisissa, Patroklos voisi saada\nlainata sen, hän arveli, ja Akhilleuksen väki voisi myöskin saada\nseurata Patroklosta.\n\nTuumasta toimeen. Akhilleuksen sotisovan nähdessään kaikki sekä ystävät\nettä viholliset luulivat, että Akhilleus itse oli palannut taisteluun.\nKreikkalaisissa heräsi toivo uudelleen. Tehoisasti kuvaillaan heidän\nmielentilaansa:\n\n    »Kuin sudet ahneet, joilla, on määrätön rohkeus rinnan,\n    uljaan, sarvekkaan repiessään kalliokauriin\n    ahmivat saalistaan, veri pursuu leukoja pitkin;\n    tummana-läikkyvän lähteen luo jopa juoksevi parvi,\n    kielillään ohuilla ne sen vesikalvoa latkii,\n    suustaan murhaisaa verikuolaa röyhtäytellen,\n    rinnass' uljuus järkkymätön sekä piukkana vatsat:\n    noinpa nyt Myrmidonein[35] päämiehet, johtajat aimot\n    ympäri parveutuivat Akhilleun kumppanin uljaan.»\n\nTroialaiset sitävastoin valtasi kauhu, ja he miettivät vain pelastusta.\nMutta kreikkalaiset seurasivat heitä kintereillä.\n\n    »Niinkuin ryskinä käy, kun metsää tunturirotkoin\n    kaatajat maahan lyö, ja se kauas kuuluen kaikuu,\n    noinp' iso ryske jo nous yli maan monitien, latulaajan,\n    vaskien, vuotain vonkuna soi, kumu kilpien sorjain\n    miestä kun miekat löi sekä keihäät kiiluvakärjet.\n\nTakaa-ajajista ensimmäisenä Patroklos kulki sotavaunuillaan, ja moni\ntroialainen kaatui hänen kalpansa iskuista. Mutta kaupunginportilla\nHektor pysähtyi, kääntyi ympäri ja riensi sotavaunuillaan Patroklosta\nvastaan. Lopuksi hän lävisti vastustajansa keihäällään ja vei\nAkhilleuksen sotisovan voittosaaliina Troiaan.\n\nMutta kun sanoma tuotiin Akhilleukselle, että hän oli menettänyt sekä\nrakkaimman ystävänsä että sotavarustuksensa, valtasi hänet sanomaton\nsuru. Itkien hän heittäytyi maahan.\n\nTroian sota\n\n    »... mut tuskan pilvi jo tumma Akhilleun peitti,\n    mustaa tuhkaa hän käsin kaksin kouri ja syyti\n    kiireellensä ja kaunoiset ryvetytteli kasvot,\n    ylt' yli tarttuen tuhkaa jäi ihotakkihin sorjaan.\n    Itse hän maahan kasvoilleen, uros valtava, heittyi,\n    tukkaa tuskissaan käsin raastelevin repi päästään.»\n\nHän vannoi kauheasti kostavansa. Hän teki lupauksen, ettei hautaisi\nkuollutta ystäväänsä, ennenkuin olisi ottanut Hektorin pään, ja\nettä uhraisi kaksitoista Troian jalointa nuorukaista Patrokloksen\npolttoroviolla.\n\nAkhilleuksen äänekkään itkun ja valituksen kuuli hänen äitinsä,\nmerenjumalatar Thetis, meren syvyydessä olevasta hopeanhohtoisesta\nluolastaan. Huolestuneena tämä nousi rannalle, istuutui hänen\nviereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja koetti lohduttaa\nhäntä. Hän lupasi taivuttaa tulenjumalan Hephaistoksen yön aikana\ntakomaan hänelle uudet, loistavat varusteet.\n\nSeuraavana aamuna uros saattoikin pukeutua tähän komeaan asepukuun ja\nkaikuvalla äänellä hän kutsui maanmiehensä käräjiin. Väen riemuitessa\nhän sopi Agamemnonin kanssa. Ja sitten taisteluun! Siitä tulikin\nkauhea, ja itse jumalatkin, joiden ennen oli ollut tapana auttaa\nsuojattejaan tukalissa tilanteissa, ottivat nyt osaa käsikähmään.\n\n    »Ryskyen yhteen ryntäsivät, kumu ankara kuului,\n    kaikui ilmojen kansi, ja Zeus sen kuuli Olympon\n    harjall' istuissaan; hänen rinnassaan sydän nauraa\n    sai makeasti, kun katseli hän kahakoivia noita.»\n\nKostoa janoten ystävänsä kuolemasta Akhilleus riehui troialaisten\njoukossa:\n\n    »Vaan jopa vastaan syöksi Akhilleus; kuin jalopeura\n    raatelias, jota seuraamaan kyläkuntien miehet\n    taajana parvena käy; ei piittaa heistä se ensin,\n    tietään astuvi vain, mut kons' uron uijahan, nuoren\n    keihäs kohti jo käy, sepä kyyristyy, kita aukee\n    hampain vaahtoavin, sydän rinnass' ähkyvi uljas,\n    kylkiä, lanteitaan kovin hännällään peto pieksee,\n    vimmaans' itse se yllyttää, jopa hurjana viimein\n    viskautuu ajoparvea päin säkenöitsevin silmin,\n    miehen kaataakseen tai heittääkseen oman hengen.»\n\nKauhuissaan troialaiset pakenivat kaupunkiin ja sulkivat jäljessään\nportit. Hektor yksin pysähtyi muurien ulkopuolelle. Iäkäs Priamos näki\nkauhistuen, miten Akhilleus loistavassa asepuvussaan lähestyi hänen\npoikaansa.\n\n    »Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään\n    ääneen tuskissaan valitellen huusi ja kutsui\n    armasta aaluvataan; mut portin eess' yhä seisoi\n    Hektor, jäykkänä mieli, Akhilleun kohdata aikoin.»\n\nMutta kun tuo hirmuinen oli käymäisillään Hektorin kimppuun, tämä\ntroialaisten suurin sankari kauhistui ja kääntyi pakoon.\n\n    »Hektorin kinterill’ yhä seurasi nopsa Akhilleus.\n    Kuin ajokoira, jok' ahdistaa aran kaurihin vohlaa,\n    sen levolt' yllättäin, läpi kaitain kalliorotkoin.»\n\nKolmeen kertaan Akhilleus ajoi Troian muurien ympäri häntä takaa.\nLopulta Hektor kuitenkin pysähtyi ja ryhtyi kaksintaisteluun. Ensin\nsingahutti kumpikin keihäänsä, mutta osumatta toiseen. Epätoivon\nvimmassa Hektor paljasti silloin miekkansa ja syöksyi vihollistaan\nvastaan, mutta Akhilleus heitti toistamiseen keihäänsä sellaisella\nvoimalla, että se lävisti Hektorin.\n\nRiisuttuaan kuolleelta hänen sotisopansa Akhilleus kostonhimoansa\ntyydyttääkseen sitoi hänet jaloista sotavaunujensa taakse. Sen tehtyään\nAkhilleus nousi vaunuihin.\n\n    »Viuhui ruoska, ja vei hevot raisut vauhtia vinhaa.\n    Tuprusi tanner, kuss' uros laahasi, suortuvat tummat\n    huiskin haiskin hulmusi, kaikk' oli hiestynyt hietaan,\n    kaunis pää, jalo ennen, vaan jopa nyt vihamiesten\n    raiskata Zeus oman synnyinmaan kamaralla sit' antoi.»\n\nTelttansa ulkopuolelle Akhilleus pysähtyi ja jätti Hektorin ruumiin\nsinne makaamaan hautaamatonna, koirien ja petolintujen saaliiksi.\n\nMutta Patrokloksen kunniaksi pantiin toimeen loistavat hautajaisjuhlat.\n\n    »Soi korahukset, kun monen sonnin välkkyväkyljen\n    sorteli veitsi ja myös monen lampaan, määkyvän vuohen;\n    valkeahampaiset monet rasvaatiukkuvat karjut\n    korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hephaiston;\n    vainajan ympäri ammeittain veri aaltosi maassa.»\n\nSen jälkeen pinottiin valtava rovio, jolla kuollut poltettiin\nhevosineen ja lempikoirineen. Hänen luittensa päälle luotiin suuri\nhautakumpu.\n\nLopulta jumalien tuli sääli Hektorin onnetonta kohtaloa ja hänen\nomaisiansa. Zeus itse kutsui luokseen Thetiksen ja käski hänen\nsuostutella poikaansa lunnaita vastaan luovuttamaan Hektorin ruumiin\nhänen surevalle isälleen. Kun siis Priamos eräänä päivänä astui\nAkhilleuksen telttaan,\n\n                                       »... ja kietoi\n    polvet Akhilleun, suudellen kädet suullehen nosti\n    julmat, murhaiset, monen poian riistäjät hältä»,\n\nniin uros heltyi vanhuksen valituksesta. Hän purskahti itse itkuun ja\nsanoi sallivansa vanhuksen noutaa Hektorin ruumiin tämän lunnaiksi\nmukanaan tuomia kallisarvoisia lahjoja vastaan.\n\nSyvä oli suru troialaisten keskuudessa, kun uroon kuollut ruumis\ntuotiin kaupunkiin, ja hänen hautajaisensa vietettiin suurin\njuhlallisuuksin.\n\nTähän päättyy Ilias. Mutta tallella on toisia kreikkalaisia ja\nroomalaisia runoja ja tarinoita, jotka kertovat, miten Akhilleus\nviimein kuolettavasti haavoittui pelkurimaisen Pariksen jousen\nlennättämästä nuolesta. Nuoli sattui hänen kantapäällänsä, joka oli\nhänen ruumiinsa ainoa haavoittuva kohta. Hänen äitinsä oli näet\nupottanut hänet lapsena manalan Styks-jokeen ja siten karkaissut hänet\nkaikkia aseita vastaan. Ainoastaan kantapäitä, joista äiti oli pitänyt\nhäntä, ei virran vesi ollut voinut kostuttaa, ja sentähden ne olivat\njääneet haavoittuviksi. Kaikeksi onnettomuudeksi oli nuoli myrkytetty,\nja Akhilleus kuoli haavaansa.\n\nKuten Akhilleuksen, surmasi myrkytetty nuoli Pariksenkin, sodan\naiheuttajan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sotaa oli käyty kokonaista kymmenen vuotta, eikä Troiaa ollut voitu\nasevoimin valloittaa, keksi neuvokas Odysseus viekkaan juonen. Hänen\nneuvostaan kreikkalaiset rakensivat valtavan suuren hevosen, jonka\nsisään hän itse ja muutamat heidän etevimmistä uroistaan piiloutuivat.\nMuut kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä ja purjehtivinaan\nkotiin, mutta asettuivatkin väijyksiin lähellä olevan Tenedos-saaren\ntaakse.\n\nIloissaan siitä, että sota vihdoinkin oli loppunut, troialaiset\nriensivät virtanaan kaupungistaan katselemaan valtavaa hevosta.\n»Vetäkäämme se kaupungin muurien sisäpuolelle», sanoi joku, »ja\nasettakaamme se urhoollisen puolustuksemme ja kreikkalaisten lähdön\nmuistomerkiksi!» Mutta pappi Laokoon epäili petosta ja kehoitti heitä\npolttamaan hevosen.[36] »Kenpä tietää», hän huudahti, »mitä hirviön\nvatsassa voi piillä! Katsokaapas tätä!» Näin sanoen hän iski keihäänsä\nhevosen kylkeen, ja kajahtaen kumisivat miesten aseet sen sisustassa.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä kansan huomio kääntyi toisaanne. Kuului\nhuuto: »Kreikkalainen! On saatu kiinni kreikkalainen!»\n\nTämä oli viekkaan Odysseuksen laskelmaa. Hän oli neuvonut toista ovelaa\nSinon-nimistä helleeniä piiloutumaan lähistöön ja vangituttamaan\nitsensä. Mies oli nyt olevinaan kauheasti peloissaan ja rukoili\ntroialaisia säästämään hänen henkeään. »Maanmieheni tahtoivat», hän\nsanoi, »uhrata minut, siten taatakseen itselleen onnellisen paluumatkan\njumalilta. Mutta minun onnistui pelastua heidän käsistään, ja minä\npiileskelin tuolla kaislikossa, kunnes he läksivät pois.» — »Mutta»,\nPriamos kysyi, »mikäs tarkoitus on tuolla jättiläismäisellä hevosella?»\n— »Sen ovat helleenit rakentaneet uhrilahjaksi Pallas Athenelle. Mutta\ntehdäkseen teille mahdottomaksi viedä se sisään Troiaan ja siten\nsaadakseen jumalattaren teille epäsuopeaksi he ovat rakentaneet sen\nniin suuren, ettei se mahdu sisään kaupunginportista. Mutta jos taas\njollakin tavoin vahingoitatte tätä jumalattaren uhrilahjaa, niin saatte\npelätä hänen vihaansa, ja turmionne on silloin varma.»\n\nHänen tätä puhuessaan kuului siltä taholta, missä Laokoon poikinensa\nparhaillaan valmisteli uhria, valitushuuto, joka kävi kansan luihin\nja ytimiin. Kauhea näky kohtasi huutoa kohti rientäviä. Kaksi\njättiläiskäärmettä oli kiertynyt uhripapin molempain poikasten\nympäri ja myrkkyhampaillaan purrut heihin monta haavaa. Turhaan isä\noli koettanut vapauttaa lapsiaan. Pedot olivat kietoneet hänetkin\nkiemuroihinsa ja kiukusta sähisten purreet häntä. Ennenkuin ehdittiin\nrientää apuun, kaikki kolme vaipuivat kuolleina maahan. Silloin\nhellittivät käärmeet kiemuransa ja matelivat mereen, jonka syvyyteen ne\npian sukelsivat.\n\nNyt Sinon huudahti: »Tuossapa jo tuli rangaistus hevosen\nvahingoittamisesta. Laokoonhan iski peitsensä uhrieläimeen!»\nSilloin uskoivat kaikki kaiken, minkä tuo teeskentelijä oli heille\nsyöttänyt. Ja nyt troialaiset valtasi raivokas kiihko koettaa voittaa\nPallas-jumalattaren suosio. Tätä varten oli puuhevonen välttämättömästi\nvietävä kaupunkiin. Kun portti oli liian ahdas, he repivät koko\nporttiholvin ja osan kaupunginmuuria sen kummaltakin puolelta. He\nasettivat pyöriä hevosen alle, ja yhdistetyin voimin heidän onnistui\ntällä tapaa kiskoa kolossi kaupunkiin sekä asettaa se torille. Siitä\nsyntyi sitten ääretön riemastus, juhla-aterioita ja juominkeja.\nYön tullen makasivat kaikki miehet kaupungissa vallan sammuneina,\nkykenemättöminä ajattelemaan tai toimimaan.\n\nNyt oli vihollisen hetki tullut. Viekas Sinon kiiruhti rantaan ja\nsytytti soihdun, tällä sovitulla tulimerkillä antaen tiedon Tenedoksen\nluona ankkurissa oleville kreikkalaisille, että kaikki oli selvä.\nSitten hän hiipi torille, jonne troialaiset olivat pystyttäneet\npuuhevosen, ja löi sauvallaan kolme kertaa sen vatsaan. Se oli sovittu\nmerkki. Odysseus työnsi syrjään puuluukun salvan ja astui ulos\ntoveriensa seuraamana. Avuttomassa tilassa olevat troialaiset eivät\nkyenneet puolustautumaan. Kreikkalaiset sytyttivät talot tuleen, ja\npianpa mahtavasta Troiasta oli jäljellä vain soraläjä. Melkein koko\nkaupungin miespuolinen väestö surmattiin. Vain ani harvain onnistui\npelastua Aineiaksen johdolla, joka pääsi pakenemaan äitinsä Aphroditen\navulla. Kantaen vanhaa isäänsä harteillaan ja taluttaen poikaansa\nkädestä hän pääsi laivoihin, joilla purjehti pois syntymäkaupungistaan.\nTroian naiset kreikkalaiset veivät voittosaaliinaan. Niiden joukossa\noli Helena, joka nyt vietiin takaisin kotiinsa Mykeneen. Häpeästä\npunastuen ja katse maahan luotuna hän astui maanmiestensä seuraan.\nMutta kaikki kokoontuneet kreikkalaiset ihailivat hänen kauneuttaan. Ja\njokainen tunsi sisimmässään, että olisi menetellyt aivan samoin kuin\nhänen puolisonsa Menelaos, joka oli antanut hänelle anteeksi.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nClaes Lindskog, Grekiska hjältar och ideal.\n\nClaes Lindskog, Grekiska kvinnogestalter.\n\nTähän kappaleeseen:\n\nHomeros, Ilias, suomentanut O. Manninen.\n\n\n\n\nSATU ODYSSEUKSEN HARHARETKISTÄ.\n\n\nKaikista kreikkalaisista, jotka Troian kukistuttua suuntasivat\nlaivainsa keulat kodin rantoja kohti, ei kukaan tuntenut itseään\nonnellisemmaksi kuin Odysseus. Hän ikävöi kotiin Ithakan kalliosaarelle\npuolisonsa Penelopen ja poikansa Telemakhoksen luo, jonka hän kymmenen\nvuotta sitten oli jättänyt pienenä poikasena.\n\nMutta kauan oli kestävä, ennenkuin hän sai jälleen nähdä heidät.\nKymmenen vuotta vastatuulet ajelivat häntä rannikolta rannikolle. Hänen\nuskollista puolisoansa Penelopea pidettiin kotona Ithakassa leskenä,\nja lukuisat olivat ne miehet, jotka kilvan halusivat häntä aviokseen.\nKokonainen kosijaparvi asettui asumaan Odysseuksen taloon ja elämöi\nsiellä humussa ja sumussa poissaolevan isännän kustannuksella. Mikäli\nvuodet kuluivat, kävivät kosijat yhä kiihkeämmiksi. Mutta Penelope\nyhä toivomistaan toivoi puolisonsa palaavan. Voittaakseen aikaa hän\nkutoi taidekudosta ja selitti, ettei hän suostuisi menemään naimisiin\nkenenkään kosijan kanssa, ennenkuin kangas valmistuisi. Mutta minkä hän\npäivällä kutoi, sen hän yöllä purki, kaiken aikaa haikeasti ikävöiden\npuolisoansa, joka harhaili Välimerellä ja sai sen rantamilla kokea jos\njoitakin ihmeellisiä seikkailuja. Näistä kertoo runoteos Odysseia. Se\nalkaa säkeillä, joissa runoilija pyytää runottarensa innoitusta:\n\n    »Retkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro,\n    kauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellään.\n    Kansat, kaupungit monet nähdä sai, tavat oppi,\n    sai tuta tuskaa mont' ulapoilla, kun eest' oman hengen\n    taisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa».\n\nKerran tuli Odysseus seuralaisineen\n\n\n\n\nKYKLOOPPIEN MAAHAN.\n\n\nOdysseus astui täällä maihin kahdentoista valitun miehen kanssa\ntutkimaan, missä oltiin. He kantoivat mukanaan eväitä ja\nvuohennahkaleiliä, jossa oli »suloviiniä tummaa», »taivaallist' ihanaa\nilojuomaa». Lähellä rantaa oli luola, jossa kyklooppi Polyphemos\nasusti. Kykloopit olivat eräänlaisia hirviöitä, joilla oli vain yksi\nsilmä keskellä otsaa. Sillä hetkellä jättiläinen oli ulkona kaitsemassa\nlampaitaan ja vuohiaan, mutta kreikkalaiset päättivät jäädä odottamaan\nhänen takaisintuloaan. Annamme nyt Odysseuksen itsensä kuvailla\nPolyphemoksen saapumista luolaansa.\n\n                                   »Valtavan taakan\n    kuivia rankoja koonnut ol' iltaisnuotio-puikseen;\n    hirmustuin pakenimme me viimeiseen peräsoppeen.\n    Uhkean lauman laski nyt laajaan onkalo-luolaan,\n    lypsävät laski hän vain, urospuolet taas, pukit, oinaat,\n    korkea-aitaiseen ulos yöpyä sai pihatarhaan.\n    Tuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden,\n    kauhean koolt', eip' ois sitä kaksinkymmeninkaksin\n    saattanut kuljettaa nelipyöräisin, lujin rattain;\n    moisen järkälehenpä hän koppoi nostaen aukkoon.\n    Kyyryss' istuen nyt kutut määkivät lypsi ja lampaat\n    kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.»\n\nKun jättiläinen oli suorittanut päivän askareet, hän istahti ja sytytti\ntulen.\n\nTulen valossa hän huomasi kutsumattomat vieraat. Hän kohotti silloin\nmeluisan äänensä ja kysyi heiltä, keitä olivat miehiään. Kreikkalaiset\neivät peloissaan voineet saada sanaakaan suustansa, mutta Odysseus\nrohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, että he olivat helleenejä, jotka\nmyrsky oli ajanut hänen rannikolleen ja jotka nyt toivoivat hänen\njumalien tahdon mukaan ottavan muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan ja\nantavan heille lahjan.\n\nIvallisesti jättiläinen vastasi silloin: »Luuletko minun välittävän\njumalien tahdosta! Me kykloopit emme lainkaan huoli jumalista, sillä\nitse olemme heitä paljoa voimakkaammat. Ellen itse halua, niin en\nsäästä sinua enkä tovereitasi.» Ja ilkeän pilkallisesti hän tarttui\nkäsin kahteen Odysseuksen miehistä,\n\n                              »ne permantoon kuni pennut\n    iski, ja purskuin pois ajat lensi ja kasteli multaa.\n    Iltaisekseen söi palasiksi hän silpoen heidät,\n    kaikk' ihan tarkkaan ahmi hän niinkuin leijona vuorten,\n    söi lihat, söi sisälmykset myös sekä luut ytimekkäät.\n    Vaan kädet vaikertain kohotimme me Zeus-isän puoleen\n    nähden hirmuja noita, ja neuvoa vaill' oli mieli.\n    Vaan Kyklooppi kun valtaisen oli täyttänyt vatsan\n    noin lihall' ihmisen, myös kera särpien maitoa silkkaa,\n    heittihe luolaan maata hän keskeen lampahiensa.»\n\nOdysseuksen ensimmäinen ajatus oli nyt pitää varansa ja työntää\nmiekkansa kykloopin ruumiiseen. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä\nhän malttoi mielensä, sillä hän tuli ajatelleeksi, ettei hän eivätkä\nhänen miehensä koskaan voisi vierittää paatta pois luolan suulta. Jos\nPolyphemos surmattaisiin, he eivät ikinä pelastuisi luolasta. Hänen oli\nmietittävä toista keinoa vapauttaakseen itsensä ja kumppaninsa siitä\nkauheasta kohtalosta, mikä heitä odotti.\n\nKun kyklooppi aamun valjettua oli vaalinut eläimiään, hän koppasi\njälleen kouraansa kaksi miestä ja söi ne suurukseksi. Syötyään\nhän nosti paaden luolan suulta niin helposti, kuin se olisi ollut\nlapsenleikkiä, ajoi karjansa laitumelle ja pani valtavan paaden\nuudelleen paikoilleen.\n\nPolyphemoksen ollessa poissa laumaansa paimentamassa Odysseus ilmoitti\nonnettomuuskumppaneilleen nyt keksineensä keinon pelastua: kyklooppi\noli sokaistava, jotta hän raivoissaan syöksyisi ulos luolastaan ja\njättäisi sisäänkäytävän avoimeksi.\n\nLöytyipä luolasta kykloopin öljypuinen sauva, samankokoinen kuin laivan\nmasto. Sen Odysseus teroitti toisesta päästä ja kärvensi sitten kärjen\nhiilloksessa. Sen jälkeen hän kätki sen huolellisesti sokaistakseen\nsillä Polyphemoksen unen aikana.\n\nIllalla jättiläinen palasi kotiin karjoineen, ja kun hän oli\nsuorittanut päivätyönsä, uudistui sama hirvittävä näytelmä kuin\nedellisenä iltana. Mutta kun Polyphemos oli syönyt uhrinsa, Odysseus\nastui esiin, ojensi hänelle maljan täynnä väkevää viiniä, jota oli\nottanut mukaansa, ja tarjosi hänen juotavakseen. Kyklooppi tyhjensi\nmaljan yhdellä siemauksella. Tyytyväisenä maiskutellen hän pyysi saada\ntoisenkin maljan. »Sepä oli jumalain juomaa», hän sanoi. Hän kyseli\nOdysseuksen nimeä ja lupasi antaa hänelle lahjan, josta hän olisi\niloitseva.\n\nOdysseus ei vitkastellut täyttäessään maljan päihdyttävällä viinillä,\nja kun hän kolmannen kerran ojensi sen jättiläiselle, hän huomasi\nilokseen, että väkevä juoma alkoi vaikuttaa. Sill’aikaa hän oli\nmiettinyt, miten nimellänsä pettäisi Polyphemoksen. »Tahdot tietää\nnimeni», hän sanoi. »Nimeni on Ei-kuka. Mutta nyt on sinun myöskin\nannettava minulle lupaamasi vieraslahja.»\n\n»Olet saava lahjan», hirviö vastasi, »ja se on oleva se, että syön\nsuuhuni sinut viimeiseksi kaikista.» Mutta kyklooppi oli jo niin\nhumaltunut, että hän samassa kellahti selälleen ja vaipui sikeään uneen.\n\nNyt oli toivottu hetki tullut. Odysseus miehineen otti pölkyn,\nkuumensi tulessa sen pään hehkuvan kuumaksi, ja yhdistetyin voimin he\nsurvaisivat sen syvälle hirviön silmään.\n\nHirmuisesti huutaen Polyphemos kavahti pystyyn ja huusi apuun muita\nkyklooppeja, joita asui hajallaan toisissa luolissa.\n\n    »Huudot kuullessaan mikä mistäkin riensi jo heitä\n    luolan luo töminällä ja tutki, mi noin hätä hällä:\n       'Hoi, mikä sull' on nyt, Polyphemos, että sä huudat\n    rauhass' ambrosiolaisen yön havauttaen meidät?\n    Rosvoamassako laumojas on joku ihminen inha\n    vai väell' uhkaa henkeä sun tahi viekkaudella?'\n       Vastasi luolastaan väki voimainen Polyphemos:\n    'Ei-kuka henkeä mun tääll' uhkaa vahva ja viekas.'\n       Vastasivat sanat siivekkäät heti hälle ne siihen:\n    'Kosk' ei kenkään siis sua uhkaa, vaan olet yksin,\n    niin liet sairas; on torjumaton Zeun tuottama tauti,\n    vaan ano, ett' avun taattos suo, isovalta Poseidon'!\n       Noin hoki poistuen nuo. Sydämessäin siinä mä nauroin,\n    heitä kun noin nimi tuo erehytti ja juoneni oiva»,\n\nsanoo Odysseus.\n\nVihdoin Polyphemoksen onnistui käsillään haparoiden päästä luolan\nsuulle. Hän nosti paikaltaan paaden, joka sulki sen, ja istuutui aukon\neteen käsivarret levällään ottaakseen kiinni jokaisen, joka yritti\nluolasta ulos.\n\nNyt luolassa olevat lampaat ja vuohet kävivät levottomiksi ja alkoivat\npyrkiä ulos laitumelle. Kun elukat saapuivat luolan suulle, jättiläinen\ntunnusteli niiden jokaisen selkää ollakseen vakuutettu siitä, ettei\nkukaan luolassa olevista miehistä pääsisi hiipimään ulos. Tämän\nOdysseus pani merkille ja mietti uuden petoksen. Lampaiden joukossa oli\nmonta tavattoman suurta oinasta, kyllin voimakasta kantamaan miehen.\nNe hän valitsi laumasta ja sitoi kykloopin vuoteesta löytämällään\nvitsoilla kunkin eläimen vatsan alle yhden miehistään. Mutta jottei\njättiläinen ulottuisi liian tarkkaan tunnustelemaan isoja oinaita, hän\nsitoi kummallekin puolen kuormaeläintä toisen oinaan. Eläinten selässä\nolevia vitsoja kyklooppi ei voinut huomata, sillä ne peittyivät pitkään\nvillaan.\n\nSidottuaan täten elossa olevat kuusi onnettomuustoveriansa Odysseus\najoi oinaat taakkoinensa luolan suuta kohti, ja kaikki pääsivät\nonnellisesti kykloopin ohitse. Itse Odysseus valitsi lauman suurimman\njäärän ja ripustautui sen vatsan alle käsivarret eläimen villaisen\nselän ympäri. Viimeisenä tämä suuri oinas tuli ulos astua laahustaen\ntaakkoineen.\n\n    »Koitteli selkää sen Polyphemos vahva ja virkkoi:\n       'Oinas kulta, nyt kuink' ulos viimeiseks sinä vasta\n    luolast' urkenet? Jäänyt et ennen laumasi jälkeen,\n    ain' etumaisena käyt sinä haukaten kukkia nurmen,\n    aimona astelet, luo puron ain' etumaisena ehdit,\n    illoin intos on ain' etumaisena saapua tarhaan;\n    viimeisinp' olet nyt. Suret ehkä sa haltias silmää,\n    kurjine kumppalineen jonk' Ei-kuka ilkiö raastoi,\n    kons' oli hervaissut minut ensin, viiniä juottain.\n    Mutt' ei turmaa vielä hän välttänyt lie, minä luulen.\n    Mieli se sulla jos ois, mikä mulla, ja haastava kieli\n    virkkaakses, mihin on vihanvimmani alta hän piillyt!\n    Permantoon hänet iskisin, ett' yltympäri luolaa\n    aivot roiskahtais; sydämelleni lievike siitä\n    tuskiin ois, mitä Ei-kuka, tuo vätys surkea, luotti.'»\n\nNäin sanottuaan Polyphemos laski suuren oinaankin menemään. Sitten\nOdysseus irroitti kumppaniensa siteet, ja ajaen edellään jättiläisen\nkarjaa he palasivat kaikki laivaan, missä huolestuneina odottelevat\nmaanmiehet riemuiten tervehtivät heitä. Mutta kun laiva oli päässyt\njonkin matkan päähän rannasta, Odysseus ei kauemmin voinut hillitä\nitseään, vaan huusi: »Polyphemos, näetkö nyt, että jumalat ovat\nrangaisseet sinua ilkitöistäsi muukalaisia kohtaan; jotka tulivat\nasunnollesi!»\n\nSanat kuullessaan jättiläinen tunsi Odysseuksen äänen, otti\nvihapäissään valtavan suuren kallionlohkareen ja nakkasi sen siihen\nsuuntaan, mistä huuto oli kuulunut. Kaikeksi onneksi se ei osunut\nlaivaan, vaan putosi keulan eteen, mutta se nosti hyökylaineen, joka\ntyönsi laivaa takaisin rantaa kohden. Ainoastaan kaikki voimansa\nponnistaen soutajien onnistui estää se ajautumasta maihin.\n\nMutta kun he olivat päässeet rannasta kahta kauemmaksi kuin edellisellä\nkerralla, sai Odysseus jälleen vastustamattoman halun herjata\npahansisuista jättiläistä ja huusi hänelle: »Jos joku kysyy sinulta,\nken silmäsi sokaisi, niin vastaa hänelle, että sen tein minä, Odysseus,\njoka hallitsen Ithakaa!»\n\nSilloin rukoili Polyphemos isäänsä Poseidonia, meren jumalaa, että\ntämä kostaisi häntä kohdanneen onnettomuuden ja estäisi Odysseusta\nmilloinkaan pääsemästä kotiin Ithakaan tai ainakin antaisi hänen kärsiä\npaljon vaivoja merellä, saapua kotiin haaksirikkoisena ja siellä tavata\nomaisensa onnettomina.\n\nOdysseus olikin pian kokeva, että Poseidon aikoi täyttää poikansa\nrukouksen.\n\n\n\n\nAIOLOKSEN, TUULIEN KUNINKAAN LUONA.\n\n\nEräänä päivänä Odysseus purjehti saaren ohi, jossa Aiolos,\ntuulien kuningas, asui. Hän astui siellä maihin ja suurenmoisen\nvieraanvaraisesti tuulten haltia häntä kestitsi. Kun hän lähti\nmatkaansa jatkamaan, Aiolos tahtoi osoittaa hänelle suosiotaan. Hän\nlupasi antaa länsituulen puhaltaa, kunnes helleenit olivat ehtineet\nIthakaan; ja varmuuden vuoksi hän lahjoitti Odysseukselle nahkapussin,\njohon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet niin lujasti, etteivät\nne voineet päästä ulos mellastamaan. Hän neuvoi Odysseusta mitä\nhuolellisimmin vartioimaan kallisarvoista pussia ja antoi hänelle luvan\navata sen, vasta kun oli päässyt Ithakaan, jotta kaikki tuulet yhdellä\nkertaa saattaisivat palata herransa luo.\n\nMyötäisen länsituulen puhaltaessa laivat purjehtivat hyvää vauhtia\nkotiinpäin, ja yhdeksännen päivän iltana Odysseus havaitsi Ithakan\ntuttujen kallioiden kohoavan näkyviin merestä.\n\nMutta pahaksi onneksi pari hänen miestään ei voinut hillitä haluansa\nsaada tietää, mitä kalleuksia tuo salaperäinen pussi mahtoikaan\nsisältää. Odysseuksen nukkuessa he aukaisivat säkin. Samassa vinkuva\nja pauhaava ilmavirta syöksyi ulos säkistä ankaralla voimalla. Nyt ei\nperäsimestä eikä purjeista ollut lainkaan apua. Nuolen nopeudella laiva\najautui takaisin kotimaan rannoilta tuulien saarelle. Odysseus toivoi\nkuitenkin onnettomuudessaan, että ystävällinen Aiolos vielä kerran\nauttaisi häntä. Mutta tällä kertaa Aiolos katsoi häntä tuimasti silmiin\nja sanoi suuttuneella äänellä: »Korjaa paikalla luusi minun saareltani!\nSinuahan seuraa alituinen huono onni, ja missä ikänä oletkin, tuot\nonnettomuutta mukanasi. Varmaan on joku mahtava jumala päättänyt tuhota\nsinut, enkä minä enää tahdo auttaa sinua, sillä silloin joudun hänen\nvihoihinsa.»\n\nMurhemielin Odysseuksen täytyi jälleen lähteä uusille harharetkille.\n\n\n\n\nKIRKE-VELHON LUONA.\n\n\nSurullisin mielin uros nyt harhaili miehineen jälleen merellä,\nkunnes saapuivat erääseen saareen. Siellä päätettiin, että\nviisaan Eurylokhoksen puolen miehistön kera piti lähteä maihin\ntiedustelemaan ja Odysseuksen jäljellä olevien 22 miehen kanssa jäädä\npaikoilleen. Mutta jo muutaman tunnin kuluttua palasi Eurylokhos\nyksin epätoivon ilme kasvoissaan. Hän kertoi, kuinka hän miehineen\ntunnin kuljettuaan oli tullut loistavan linnan edustalle. Mutta\nkuinka he säikähtyivätkään, kun näkivät suuren lauman jalopeuroja\nja susia, jotka kuljeskelivat linnan ympärillä! »Pian osoittautui\nkuitenkin», Eurylokhos sanoi, »etteivät ne olleet lainkaan villejä\neikä saaliinhimoisia, niinkuin sellaiset eläimet tavallisesti.\nNe päinvastoin tulivat ja hieroutuivat meihin ystävällisesti ja\ntuttavallisesti ja heiluttelivat häntäänsä kuin koirat, jotka\ntervehtivät lähestyvää herraansa. Linnassa näimme kauniskutrisen\nnaisen, joka lumoavin äänin laulaen helskytteli kangaspuita. Meidät\nnähtyään hän ystävällisesti pyysi meitä käymään sisään. Ihastuneina\nmieheni noudattivat kehoitusta, mutta itse jäin ulkopuolelle, sillä\npelkäsin petosta.\n\nLymypaikasta saatoin kuitenkin nähdä kaikki, mitä linnassa tapahtui.\nVähän aikaa ystävieni kanssa pakinoituaan tuo ihana nainen tarjosi\nheille pikarin viiniä. Mutta kun kaikki olivat juoneet, kosketti hän\nheitä taikasauvallaan, ja — voi kauheata! — paikalla he muuttuivat\nröhkiväksi sikolaumaksi, jonka noita salpasi lättiinsä.»\n\nTuskin Eurylokhos oli lopettanut kertomuksensa, kun Odysseus vyötti\nvyölleen miekkansa ja riensi noidan linnaan. Matkallaan sinne hän\nkohtasi taivaallisen kauniin nuorukaisen, joka pysähdytti hänet ja\nsanoi tulleensa häntä auttamaan. Nuorukainen oli jumalten sanansaattaja\nHermes. Hän kertoi, että saarta hallitsevan velhon nimi oli Kirke ja\nettä oli vain yksi keino, joka kykeni suojaamaan hänen taikajuomaltaan.\n»Se keino», hän sanoi, »on tämä jalo yrtti, jonka nyt annan sinulle.»\nTällöin hän antoi Odysseukselle seuraavan neuvon:\n\n    »Kun sua koskettain hän sauvan nostavi pitkän,\n    niin vedä kiskaltain kupeheltasi viiltävä miekka,\n    karkaa päin, kuin ois sinun mielesi surmata Kirke.\n    Silloin peljästyin sua vuoteeseensa hän kutsuu.\n    Etkä sä torjua saa jumalattaren kutsua, jolta\n    hän kirot kirvoittais tovereiltasi, myös sua hoivais;\n    vaan häll' auvoisain vala vannota suur' ikivaltain,\n    turmaa muut' ett' ei sua vastaan tuumi ja mieti,\n    voimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun riisut.»\n\nTämän sanottuaan Hermes katosi hänen näkyvistään, puoleksi käyden,\npuoleksi kiitäen maan yli. Mutta rohkaistuna Odysseus asteli edelleen\nja seisoi pian Kirken linnan edustalla. Päättäväisesti hän astui\nportille ja pyysi päästä sisään. Taikataitoinen nainen tuli paikalla\nulos, säteillen kauneutta ja suloutta, ja toivotti ystävällisesti hänet\ntervetulleeksi. Hän vei hänet upeaan huoneeseen, pyysi häntä istumaan\nja ojensi hänelle viini pikarin virkistykseksi.\n\nEmpimättä Odysseus tyhjensi sen, ja vahingoniloisena katseli nainen\nsitä. Eipä tiennyt hän, että Odysseuksella oli ihmeellinen yrtti\nsuojanaan. Sen jälkeen hän kosketti vierastaan taikasauvallaan sanoen:\n»Mene nyt lättiin toveriesi luo!»\n\nMutta Odysseus oli samassa vetänyt tupesta miekkansa ja suunnannut sen\nhäntä kohden. Kun Kirke huomasi, ettei hänen taikavoimansa tepsinyt,\nhän pelästyi, heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pyysi säästämään\nhenkeänsä. »Sinä et ole tavallinen ihminen», hän sanoi, »sillä sinä\nolet ainoa, joka olet voinut vastustaa taikavoimaani.»\n\n    »Miekkasi huotraan pistä siis sekä kanssani käyös\n    vuoteeseen, ett' yhdistäis lepo meitä ja lempi\n    armahin liitoin, myös sopu meille ja luottamus syntyis.»\n\nSen Odysseus lupasikin tehdä, mutta vasta kun hän oli vannonut\nkalliin valan, ettei mielessään milloinkaan enää hautoisi häntä\nvastaan salajuonia. Sitten ihanakutrinen Kirke vei hänet loistavaan\nruokasaliinsa ja antoi kattaa hänelle mitä hienoimman aterian. Mutta\nOdysseus istui siinä hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena eikä koskenut\nruokaan eikä juomaan. Hän ajatteli poloisia kumppaneitaan, jotka Kirke\noli muuttanut järjettömiksi luontokappaleiksi, ja vakuutti, ettei\nhän aikonut koskea ruokaan eikä juomaan, ennenkuin näkisi heidät\njärjellisinä ihmisinä.\n\nSanaakaan vastaamatta Kirke riensi salista, avasi sikolätin oven\nja siveli eläimiä taikavoiteella, niin että ne muuttuivat jälleen\nihmisiksi. Siitäpä nousi yleinen ilo.\n\nOdysseus palasi sen jälkeen rannalla olevien toveriensa luo ja otti\nheidätkin mukaansa Kirken linnaan, ja pian kaikki mitä juhlallisimman\nmielialan vallitessa istuivat runsaasti katetun pöydän ääressä. Siinä\nkului aika nopeasti, eikä aikaakaan, niin saapui jo ilta. Kokonaisen\nvuoden he viipyivät siellä, lepäsivät vaivoistansa ja viettivät mitä\nsuloisinta elämää vieraanvaraisen Kirken luona.\n\nLopulta kuitenkin helleenit valtasi koti-ikävä. Kun Odysseus puhui\ntästä Kirkelle, tämä sanoi: »En estä teitä lähtemästä. Mutta jos\ntahdot päästä kotimaahasi, tulee sinun ensin lähteä manalan majoille\nkysymään sokealta Teiresias tietäjältä, miten olet välttävä vaarat,\njoita Poseidon aikoo hankkia sinulle kostoksi siitä, että sokaisit\nhänen poikansa Polyphemoksen.» Kirke antoi hänelle sitäpaitsi hyviä\nneuvoja, kuinka hänen piti käyttäytyä manalassa, ja toivotti hänelle\nonnea matkalle. Iloisina Odysseus ja hänen miehensä astuivat laivaan ja\npurjehtivat kohtalaisen kovan tuulen puhaltaessa luoteeseen paikalle,\njosta tie vei manalaan.\n\n\n\n\nODYSSEUS MANALASSA.\n\n\nYhä lyhyemmiksi kävivät päivät, kuta lähemmäksi matkansa kolkkoa\npäämäärää helleenit tulivat. Lopulta aurinko ei enää kohonnut\ntaivaanrannan yli, vaan kaikki oli pimeyden peitossa. Autiolle rannalle\nhe laskivat laivansa ja vaelsivat sitten manalasta juoksevan Okeanos\nvirran vartta, kunnes saapuivat pimeään lehtoon. Kaukana pauhasi\nvesiputous. Rohkeana Odysseus kulki eteenpäin tässä kolkossa seudussa\nmiesten seuratessa häntä tuska sydämessä. Yhä lähempää kuului putouksen\nkohina, ja hetken kuluttua oltiin perillä paikassa, missä vedet\nsyöksyivät syvään rotkoon.\n\nTäällä Odysseus uhrasi sysimustan uuhen ja sysimustan oinaan vainajille.\n\n               »Veri koht' ulos uhkui tumma, sen ääreen\n    sielut vainajien elotonten nous iki-yöstä,\n    morsiot, sulhot, vanhukset myös, vaivoja nähneet,\n    impyet hennot, niin suru outo ja uus sydämessään,\n    urhot peitsien vammaamat, terävaskien tuimain,\n    Areen[37] surmaamat, tamineissaan hurmehisissa:\n    tunkihe kuopan luo luvutonna he tuolta ja täältä\n    pauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu.»\n\nHeti alkoi siihen tulla vainajien varjonkaltaisia haamuja, uhri\nveren houkuttelemina. Niitten joukossa oli myöskin sokea Teiresiās.\nUhriverta juotuaan hän sai kyvyn puhella Odysseuksen kanssa. Odysseus\nkysyi häneltä silloin, kuinka hän voisi välttää kotimatkalla häntä\nvielä uhkaavat vaarat. Tietäjä vastasi: »Matkallasi olet saapuva\nTrinakrian[38] saareen. Mutta varo, ettet itse eikä kukaan muu teistä\nmillään tavalla vahingoita sen rannalla laitumella olevia karjoja!\nNe ovat näet auringonjumalan, jolta ei mikään pysy salattuna. Jos\nsurmaatte jonkin eläimistä, niin laivasi ja kaikki toverisi joutuvat\ntuhon omiksi, ja sinä yksin olet vieraalla laivalla saapuva kotiin ja\nsiellä tapaava kurjuutta.»\n\nHaamujen joukosta Odysseus tunsi myöskin äitinsä, ja uhriverta juotuaan\ntämäkin alkoi puhua hänen kanssaan. Hän kertoi päivänsä päättyneen\npoikaa ikävöidessään, puolisonsa elää kituuttavan köyhyyden ja murheen\nmurtamana ja Penelopen ja Telemakhoksen ikävöiden ja kyyneleitä\nvuodattaen odottelevan Odysseuksen kotiintuloa.\n\nKun Odysseus sitten kerran itse kertoi äiti-vainajansa kohtaamisesta,\nhän päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:\n\n    »Noin hän virkkoi, vaan, sydämessäni sykkivi kaipaus,\n    mailt' elon erjenneen emon haamua koin halaella.\n    Kertaa kolme ma tarttua koin ikävöitsevin innoin,\n    kertaa kolme hän väistyi kuin uni tai kuni varjo;\n    tyhjää vain syli sulki, ja nous yhä tuskani tuima.»\n\nLopuksi Odysseus sai tavata myöskin useita Troian luona kaatuneista\naseveljistään, niiden joukossa Akhilleuksen ja Aiaan.\n\nOdysseuksen ylistäessä onnelliseksi Akhilleusta, joka eläessään oli\nsaavuttanut kreikkalaisten suuren kunnioituksen ja vielä kuolleenakin\noli arvossapidetty hallitsija, vainaja vastasi:\n\n    »Suott' älä lohduttaa mua, kuulu Odysseus, koita!\n    Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan,\n    vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat,\n    kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin.»\n\nOdysseus sai vielä nähdä, mitä tuskia kadotettujen oli kärsittävä.\nSiellä oli Tantalos, eläessään äärettömän rikas kuningas, joka\nrangaistukseksi ylpeydestään sai kärsiä ikuista janoa ja nälkää, vaikka\nseisoikin vedessä kaulaa myöten ja vaikka hänen päänsä päällä oli puu,\njonka oksat olivat täynnä mehevimpiä hedelmiä.\n\n    »Aina, kun vanhus kuuristui alas aikoen juoda,\n    pois olemattomihin vesi vieri, ja vain muta musta\n    jalkojen all' oli, veen joku haltia vei heti kuiviin.\n    Pään yli kaartui puut isolehvät, päärynät kantoi\n    tuo ja granaatit tuo, omenatkin tuo helokyljet,\n    viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat\n    mutta kun herkkuihin käden kurkottaa koki vanhus,\n    heitti ne tuulispää heti tummia pilviä kohti.\n\n    Sisyphos[39] siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva,\n    suunnaton väättävänään käsin kaksin kalliolouhi.\n    Väänsi ja reutoi, ponnistain kovin kättä ja jalkaa,\n    vuoren huippua kohti hän louhta, mut aina kun sinne\n    juur' oli saada jo sen ihan huippuun, ryöstihe vauhtiin\n    taas kivi kiusallinen, tuli vyöryen tanterehelle.\n    Alkoi taas sama vääntö ja ponnistus, hiki juoksi\n    virtoinaan jäsenistä, ja peittyi pää tomupilveen.»[40]\n\nKun Odysseus näki kaikki nämä kärsimykset, valtasi hänet viimein\nsellainen kauhu, että hän kiiruhti takaisin laivaansa ja käski\nmiehistön heti laskea ulapalle. Myötäinen tuuli kuljetti helleenit\ntakaisin itää kohti. He kävivät uudestaan Kirken saarella, ja\ntämä lausui heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi. Hän\nvaroitti Odysseusta seireeneistä, jotka hurmaavalla laulullaan\nvastustamattomasti houkuttelevat purjehtijaa kukikkaille seuduilleen\nrepiäkseen hänet siellä kappaleiksi. Hän varoitti myöskin Skylla-\nja Kharybdis-nimisistä vesihirviöistä. Mutta ennen kaikkea hän\nteroitti helleenien mieliin, että heidän kaikkien oli noudatettava\nauringonjumalan karjoja koskevaa Teiresiaan varoitusta.\n\n\n\n\nSEIREENIT.\n\n\nKun helleenit lähestyivät seireenien saarta, Odysseus kertoi\nmiehilleen, mitä Kirke oli hänelle sanonut vaarallisista\nmerenneidoista, ja mitä keinoja hän oli neuvonut heitä käyttämään\nsuojellakseen itseään niiden taikavoimaa vastaan. Odysseuksen yksin\npiti saada kuunnella seireenien laulua, mutta hän käski toveriensa mitä\nlujimmilla köysillä sitoa itsensä mastoon. Ja jos hän sitten käskisi\nheitä aukaisemaan köydet, tulisi heidän sen sijaan köyttää hänet vielä\nlujempaan. Mutta ennenkuin tämä tapahtui, hän tukki vahalla kaikkien\nmiestensä korvat, niin etteivät he voineet kuulla mitään, kun ihanat\nmerenneidot houkuttelevin sävelin alkoivat laulaa:\n\n    »Tullos, Odysseus oiva, sa kunnia kuulu Akhaijein!\n    Laivoin laskeos kuuntelemaan sulo-lauleloamme!\n    Eip' ole tummaa purtt' ohi laulua kuuntelematta,\n    huuliltamme mi soi hunajaisena, laskenut kenkään;\n    täält' ihamiellä hän taas, rikastietoisempana lähti.»\n\nIhanan laulun kuullessaan Odysseus joutui aivan haltioihinsa ja koetti\nmerkein ja elein saada miehensä irroittamaan köydet. Mutta sen sijaan\nnämä sitoivat hänet vielä lujemmin kiinni mastoon. Vasta kun oli\nehditty niin kauas, ettei seireenien saarta enää näkynyt, he päästivät\nhänet köysistä ja ottivat vahan korvistaan.\n\n\n\n\nSKYLLA JA KHARYBDIS.\n\n\nMutta tuskin he olivat ehtineet välttää tämän vaaran, kun toinen oli\nuhkaamassa merihirviöiden Skyllan ja Kharybdiksen puolelta. Niillä\noli olopaikkanaan kaksi jyrkkää kalliota kummallakin puolen Sisilian\nsalmea. Oikeanpuolisen kallion luolassa asui »haukkuva» Skylla. Kun\nlaiva purjehti ohi, kurotti hirviö kuutta päätänsä, ja\n\n                             »päät kamalatpa on niissä\n    kussakin, hampait' ympäri suun rivikertoa kolme.»\n\nKirke oli viittaillut Odysseukselle, että hänen täällä oli alistuminen\nsiihen, että hirviö ahmaisisi kuusi hänen miehistään uhrikseen. Tosin\nhän saattoi välttää Skyllan laskemalla lähemmäksi vasenta rantaa, mutta\nsilloin hän sen sijaan joutuisi vielä vaarallisemman Kharybdiksen\nulottuville, joka tulisi nielaisemaan koko laivan. Hän käski sentähden\nperämiehen laskea niin likeltä oikeanpuoleista rantaa kuin mahdollista.\nOdysseus itse kertoo tuosta kauheasta purjehduksesta:\n\n    »Salmeen laiva me laskettiin nyt ankein mielin.\n    Tääll’ oli uhkana Skylla ja kauhea tuolla Kharybdis,\n    suolaiset meren veet kurimukseen särpien julmaan.\n    Taas ne kun purki se pois, kuni kiehuva kattila päällä\n    valkean valtahisen sen kumpusi kuohu, ja vaahto\n    huuhteli huippua kumpaakin, ylös pilvihin parskuin.\n    Mutta kun suolaiset meren veet kitahansa se särpi,\n    kaikk’ alas ammottain veti pyörre, ja soi jyly jylhä,\n    kalliot kaikuivat, syvä paljastui meren pohja,\n    sen murat mustimmat; väen valtasi kalpea kauhu.\n    Tuota kun kammoin katsottiin, tuhoamme jo vartoin,\n    laivani laitavan miestäpä kuus yht'äkkiä Skylla\n    koppoi, voimaltaan, käsivarreltaan valiointa.\n    Taaksi kun laivaan vilkaisin minä miesteni puoleen,\n    näin ylös temmattuina jo häilyvän jalkojen, kätten;\n    kuolemantuskassaan mua vihlovin huus hätähuudoin,\n    kerran viimeisen nimelt' ääneen kumppanit kutsui.\n    Hirmuisint' oli tuo, mitä nähnyt näill’ olen silmin,\n    vaikk' olen kestänyt paljonkin meren aavoja kiertäin.»\n\nEi ollut ajattelemistakaan auttaa onnettomia. Niin ollen hirviö vain\nolisi saanut aikaa ahmaista toiset kuusi miestä kitaansa. Ei ollut\nmuuta neuvoa kuin käydä kaikin voimin käsiksi airoihin päästäkseen ohi\nniin pian kuin mahdollista.\n\n\n\n\nAURINGONJUMALAN KARJA.\n\nKun helleenit onnellisesti olivat päässeet vaarallisen salmen läpi,\navautui heidän eteensä oikealle rehevänvihanta, auringonpaisteinen\nranta, ja tilava lahdenpoukama tarjosi laivoille hyvän sataman yöksi.\nOdysseus tunsi kuvauksesta Trinakrian saaren ja tahtoi kernaimmin\nlaskea laivallaan ohi. Hänen miehensä olivat sitävastoin innokkaita\npääsemään maihin virkistymään viimeisten ponnistusten jälkeen, ja\nhän taipui lopulta heidän jyrkkiin vaatimuksiinsa. Kuitenkin hän\nensin vannotti heillä kaikilla pyhän valan, ettei kukaan teurastaisi\nainoatakaan niistä raavaista, jotka kävivät laitumella saarella,\n»sillä», hän sanoi, »ne kuuluvat auringonjumalalle, ja julmasti hän\nkostaa kaiken karjalleen tehdyn vahingon.»\n\nMutta nyt kävi niin, että puhkesi kauhea myrsky, jota kesti kokonaisen\nkuukauden. Kaikki elintarpeet loppuivat, ja miehet alkoivat kärsiä\nnälän tuskia. Eräänä päivänä Odysseuksen poissa ollessa Eurylokhos\nkokosi väen ympärilleen ja osoitti uhkeita raavaita, jotka söivät\nrannalla. Hänen mielestään oli parempi syödä itsensä kylläiseksi ja\nsitten hukkua merellä auringonjumalan kostosta kuin hitaasti nääntyä\nnälkään.\n\nKaikki hyväksyivät hänen houkuttelevan puheensa. He teurastivat heti\npari lihavinta härkää ravinnokseen ja ryhtyivät juuri paistamaan\nvartaisiin pistettyä lihaa, kun Odysseus tuli paikalle. Hän nuhteli\nheitä ankarasti heidän osoittamastansa tottelemattomuudesta.\nTapahtunutta ei kuitenkaan voitu auttaa. Hän antoi heidän olla\noloillaan ja tehdä tulen, mutta kun heidän piti paistaa liha, oli\nyhtäkkiä kuin olisivat raavaat eläneet.\n\n    »Taljat liikkuivat, liha vartaiss' ammua alkoi\n    raaka ja kypsikin, kuin moni raavas mylvinyt oisi.»\n\nKauhu valtasi helleenit. Mutta kalvava nälkä voitti kaikki epäilykset.\nPianpa he eivät kauemmin ajatelleet oudon tapauksen kauheutta, vaan\nherkuttelivat raavaiden lihalla. Odysseus yksin pidättäytyi maistamasta\nsitä.\n\nViikon perästä myrsky vihdoin asettui. Silloin helleenit jättivät\nTrinakrian. Mutta kun he olivat tulleet aavalle merelle, nousi uhkaava\nsinimusta pilvi taivaanrannalle. Se läheni, suureni ja musteni yhä\nja pysähtyi vihdoin synkkänä ja pahaenteisenä juuri laivan kohdalle.\nPian puhkesi kauhea rajuilma raivoamaan ja särki maston. Kaatuessaan\nse sattui perämieheen ja murskasi hänet. Samassa silmänräpäyksessä\nsalama iski hirmuisella ukkosenjyrähdyksellä laivaan. Säikähdyksissään\nkaikki Odysseuksen miehet suistuivat mereen ja joutuivat valtavien\naaltojen saaliiksi. Itse laiva pysyi vielä hetken koossa, mutta pahasti\nvahingoittunut kun oli, se viimein särkyi palasiksi. Odysseuksen\nonnistui kuitenkin sitoa yhteen masto ja emäpuu ja niiden avulla\npysytellä aaltojen harjalla.\n\n\n\n\nKALYPSON SAARELLA.\n\n\nYhdeksän päivää ja yhdeksän yötä haaksirikkoinen ajelehti merellä.\nAinoastaan viimeiset voimansa ponnistellen hänen onnistui pysyä\nkiinni entisen laivansa emäpuussa, kunnes aallot heittivät hänet\ntuntemattomaan saareen. Sen ranta oli ihana vihannoivine nurmineen ja\ntuoksuvine kukkineen. Kauniin, lintujen täyttämän lehdon läpi kulki\npolku, joka vei luolalle. Luolan suulla levitti tuuhea niinipuun\nrunko köynnöksiään, joissa oli uhkeita rypäleitä. Luolassa asui ihana\nKalypso nymfi. Nähdessään vieraan hän lausui hänet sydämellisesti\ntervetulleeksi, kestitsi häntä parhaimmalla tavalla sekä pyysi häntä\njäämään luokseen sulostuttamaan hänen yksinäisyyttänsä.\n\nKoska Odysseuksella ei ollut laivaa eikä työkaluja rakentaakseen uuden,\nei hän tietysti mitenkään saattanut päästä pois sieltä. Hän ei voinut\nmuuta kuin noudattaa kauniin nymfin tahtoa. Mutta hänen sydämessään\nkävi koti-ikävä päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Joka päivä hän lähti\nrantaan ja tuijotti merelle toivoen näkevänsä jonkin laivan, joka\nvoisi vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta turhaan hän taivaanrantaan\ntähysteli, turhaan huusi yli kuohuvien aaltojen, turhaan vuotivat hänen\nkyynelensä.\n\nNäin kului seitsemän pitkää vuotta. Mutta eräänä päivänä, kun hän\njälleen seisoi rannalla kylpien kyynelissä, hän tunsi käden laskeutuvan\nolalleen, ja lempeä ääni puhutteli häntä. Kalypso se nyt ensimmäisen\nkerran yllättäen tapasi hänet suremasta. Nähdessään kuinka koti-ikävä\nvaivasi häntä, nymfi lupasi auttaa häntä pääsemään Ithakaan. Hän antoi\nhänelle kirveen ja muita työaseita, niin että hän saattoi rakentaa\nitselleen aluksen ja sillä päästä meren yli. Kun se oli valmiina\nmastoineen ja purjeineen, Kalypso toi hänelle eväitä matkalle ja antoi\nhänelle itse kutomansa kallisarvoiset vaatteet. Surren ja kaivaten\nnymfi erkani hänestä, mutta toivotti hänelle onnea retkelle.\n\n\n\n\nPHAIAAKKIEN LUONA.\n\n\nTäysin purjein Odysseus laski jälleen merelle. Mutta yhä oli Poseidon\nhänelle epäsuosiollinen. Hän nostatti myrskyn niin hirveän, että\nOdysseus toivoi, että hän ennemmin olisi kaatunut Troian luona, kuin\nettä hänen olisi sellaisia meren kauhuja kokeminen. Lopuksi hyökyi\nsuunnaton aalto hänen aluksensa yli ja löi sen pirstaleiksi. Kaksi\npäivää ja kaksi yötä Odysseus ajelehti hyrskyisellä merellä, mutta\nkun aurinko kolmannen kerran nousi, hän lähestyi saarta. Ponnistaen\nviimeiset voimansa hänen onnistui päästä maihin, mereen laskevan joen\nsuuhun. Joen rannalla oli vihanta lehto. Siihen hän valmisti itselleen\nvuoteen kuivista lehdistä ja, perin uupunut kun oli, vaipui samassa\nsikeään uneen.\n\nOdysseus oli nyt tullut Phaiaakkien[41] maahan. Siellä hallitsi\nAlkinoos-niminen kuningas. Seuraavana päivänä sattui niin, että hänen\ntyttärensä Nausikaa neitojensa keralla ajoi joelle pesemään vaatteita\nja uimaan. Kun he työnsä suoritettuaan huvittelivat pallonlyönnillä\nja siinä iloisesti huudahtelivat, Odysseus heräsi unestaan. Ensin hän\nmietti itsekseen, rohkenisiko hän astua esille. »Mutta», hän sanoi, »on\nparasta, että menen katsomaan, mihinkä maahan olen tullut.»\n\n    »Virkki ja lähti jo viidastaan jumalainen Odysseus,\n    kourallaan väkevällä hän oksan sankehikosta\n    tiuhean taitti ja sill' uros uumia kaihtaen astui\n    kohti jo, kuin väkevyydessään raju leijona vuorten,\n    tuuli kun tuivertaa, sade lyö, säkenöitsevin silmin:\n    suortuvasorjia noin kävi neitoja kohti Odysseus,\n    vaikk' ihan verhoja vaill', ei empinyt, näät hätä käski; —\n    hirveä katsoa, pinnassaan ruma, kuortunut kuotta.\n    Neitoset kaikkosivat mikä minnekin niemien kärkiin.»\n\nMutta Alkinooksen tytär on piikasiaan ymmärtäväisempi ja jää tyynenä\npaikalleen. Hetken aikaa kuninkaantyttären kanssa puheltuaan Odysseus\non herättänyt hänen myötätuntonsa. Nausikaa antaa hänelle viitan ja\nihotakin; ja niin ihana hän on puvussaan, että nuori tyttö ihastuneena\nliikuttavan välittömästi sanoo neitosilleen:\n\n    »Oisipa moinen mies aviokseni mainita suotu\n    kerran tääll' asujoista, ja jospa hän jäisikin tänne!»\n\nSen jälkeen hän käskee neitosten kestitä häntä ruoalla ja juomalla ja\npyytää häntä lopuksi tulemaan isänsä linnaan. Siellä otetaan hänet\nvieraanvaraisesti vastaan ja kestitään juhla-aterialla.\n\nMutta vielä ei kukaan tiennyt, ken muukalainen oli. Se ilmeni, vasta\nkun runoilija kuninkaan hovissa alkoi laulaa siitä, miten kreikkalaiset\nmainehikkaan kuningas Odysseuksen avulla valloittivat Troian. Silloin\nherahtivat kyynelet muukalaisen silmiin. Alkinoos kysyi häneltä\nmyötätuntoisesti, mikä syvä suru hänen mieltään painoi ja kuka hän oli.\nOdysseus ilmaisi silloin nimensä ja kertoi hämmästyneille miehille\nmonista kärsimistään vaivoista ja tappioista. Heltyneenä hänen\nonnettomuuksistaan Alkinoos antoi hänelle kallisarvoisia lahjoja ja\nkehoitti läsnä olevia ylimyksiä seuraamaan esimerkkiä. Sen he kernaasti\ntekivätkin. Illalla vietiin lahjat laivaan, jonka Alkinoos oli antanut\nvarustaa viemään Odysseusta kotiin Ithakaan. Liikutetuin sydämin hän\nerosi phaiaakkien vieraanvaraisesta kansasta ja aamun koittaessa\nhän oli jo Ithakan maaperällä. Phaiaakit nousivat heti laivaansa ja\nlähtivät paluumatkalle.\n\n\n\n\nODYSSEUS SAAPUU KOTIINSA JA KOSTAA KOSIJOILLE.\n\n\nEnsimmäinen ihminen, jonka Odysseus maihin tultuaan näki, oli nuori,\nuljas paimen, joka osoittautui olevan hänen suojelijattarensa,\nPallas Athene jumalatar. Hänpä nyt ensin auttoi häntä kallionkoloon\nkätkemään mukanaan tuomansa aarteet ja vierittämään suuren paaden\nniiden päälle. Sen jälkeen hän sanoi hänelle: »Voidaksesi esiintyä\ntäällä muukalaisena, tahdon muuttaa sinut aivan tuntemattomaksi.»\nNäin sanoen jumalatar kosketti häntä taikasauvallaan, ja katso: heti\nkurtistui hänen ihonsa, kullankiiltävä tukka katosi hänen päästään,\nhänen valkoiset, kauniit vaatteensa muuttuivat kerjäläisen ryysyiksi,\nja miekan asemesta hänellä oli kerjäläissauva kädessään.\n\n»Mene nyt», sanoi jumalatar, »ensiksi vanhan sikopaimenesi Eumaioksen\nluo! Hän on sinulle ja Telemakhos-pojallesi uskollinen. Häneltä voit\nsaada tietää, miten talossasi on laita. Mutta älä ilmaise kenellekään,\nkuka olet!»\n\n    »Nous' satamasta Odysseus nyt kivipolkua poikki\n    törmien metsävien, mihin neuvoi häntä Athene\n    tuon sikopaimenen luo, talon parhaan katsojan kaikkein\n    taatuimman, mitä palvelijoiss' oli oivan Odysseun.\n    Tuon etusuojassaan näki istuvan; siell' oli tarha\n    suojavapaikkainen, jota varjeli ympärysmuuri\n    kaunis, korkea; senp' oli laumalleen sikopaimen\n    itsekseen kun poiss' oli valtias, laatinut ilman\n    tietoa vanhan Laerteen tai Penelopeian.\n    Sinne hän vierekkäin kakstoist' oli lättiä tehnyt,\n    joiss' oli öin siat nuo; viiskymment' aina hän lättiin\n    telkesi, kaikk' emakoit' oli porsaineen röhötellen,\n    röhkien maassa; mut ulkona sai kedoll' yöpyä karjut,\n    paljoa harvemmat lukujansa; ne näät suli suihin\n    korkeasyntyisten kosijain, joka päiväpä laittaa\n    paimen parhaan sai, lihavimman syöttiläskarjun;\n    neljääkymment' uupui nyt sata niistä jo neljäs!»\n\nVanha uskollinen palvelija otti köyhän muukalaisen vastaan\ntervetulleena vieraana ja tarjosi hänelle syötävää ja juotavaa.\nSillä välin Odysseus sai paimenelta tietää, kuinka Penelopen kosijat\nelostelivat hänen kodissaan.\n\nSeuraavana päivänä Odysseuksen poika Telemakhos saapui paimenen majaan\nja tervehti ystävällisesti vanhaa kerjäläistä. Mutta samassa Pallas\nAthene muutti hänet jälleen oikeaan muotoonsa; ja Telemakhoksen\nhämmästys muuttui iloksi, kun hän sai tietää oman isänsä seisovan\nedessään. Yhdessä he nyt suunnittelivat, kuinka he vapauttaisivat\nkodin säädyttömistä veijareista, jotka kosiskelivat talon emäntää.\nVarsinkaan sitä Telemakhos ei saanut ilmaista kellekään, että Odysseus\noli saapunut kotiin, eikä huolia siitä, kuinka kosijat kohtelisivat\nvierasta.\n\nSeuraavana päivänä Odysseus lähti uskollisen paimenen seurassa\nkuninkaan linnaan. Athene oli jälleen muuttanut hänet kerjäläiseksi.\n\n    »— kaupunkiin oman valtiahansapa saattoi\n    Eumaios, näköjään kuni kurjan kerjuri-äijän;\n    hoippuvan sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.»\n\nMatkalla hän ja Eumaios osuivat yhteen Odysseuksen vuohipaimenen\nkanssa, joka ajoi uhkeimpia, kosijain pöytää varten valittuja eläimiä\nlinnaan. Hän oli mennyt kosijain puolelle.\n\n    »Kulkijat nähdessään heti herjaten huus sanan heille\n    törkeän, solvaavan, ja Odysseun nous sisu kuohuun:\n\n    ’Tuossapa rähjys rähjyksen kera totta jo kiertää,\n    kuin jumal' yhdenkaltaisten ain yhtyä suokin.\n    Tuon mihin turjakkeen sinä onneton tuot, sikopaimen,\n    inhotun kerjääjän, pitopöytäin nuolijan kärkkään?'\n    Nytp' ovenpieliin kaikkiin kai hän kylkeä kyhnii,\n    saa palan kerjätyn, ei käsimaljoja, miekkoja miesten.\n    Mulle jos antaisit hänet, että hän tarhoja katsois,\n    karsinat puhdistais, kilit ruokkisi kerppoja kantain,\n    niin heramaitoa juoden sais pian pulleat reidet.\n    Vaan epatoksi kun oppii ken, ei miellytä häntä\n    toimi ja työ, halu noin ylt'ympäri maata on ennen\n    mierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa.\n    Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:\n    tuo jos tunkeutuu jumalaisen Odysseun linnaan,\n    miesten kourist' ympäri pään moni jakkara sinkoo,\n    kylkiin murskautuu, salin halki kun sattuvat heitot.'»\n\nMies oli siksi hävytön, että antoi Odysseukselle potkun. Mutta\nloukatunhan täytyi olla vaiti ja kärsiä — kunnes hänen aikansa oli\ntullut.\n\nKuninkaanlinnan portilla Odysseuksen uskollinen koira makasi\nlantatunkiolla. Nyt oli ennen vilkas ja nopeajalkainen eläin niin\nraihnas vanhuuden ja huonon hoidon takia, ettei se jaksanut kävellä.\nMutta kun koira näki Odysseuksen, se tunsi valepuvusta huolimatta\nherransa. Se heilutti ystävällisesti häntäänsä, vikisi ja kurotti\npäätään häntä kohden. Nähdessään tämän uskollisuuden ilmaisun Odysseus\nheltyi siihen määrään, että hän salaa pyyhkäisi kyynelen silmästään —\nEumaioshan ei saanut mitään huomata. Heti isäntänsä nähtyään uskollinen\nkoira heitti henkensä.\n\nMutta sisällä linnan suuressa salissa Penelopen kosijat melusivat\nistuen ruoista ja juomista notkuvan pöydän ympärillä, sillä aikaa\nkuin omistaja itse kerjäten kiersi salia. Antinoos, ylpein öykkäri\nheistä kaikista, soimasi ilkkuen vanhusta, kun hän pyysi almua, ja\nheitti vihdoin jakkaran häntä kohti. Mutta Odysseus puri hammastaan ja\nistuutui nöyrästi kynnykselle oven suuhun.\n\nSiihen tuli toinenkin kerjäläinen, maankuulu laiskuri, tunnettu\nahnaasta ruokahalustaan. Hänen nimensä oli Iros. Yksin hän tavallisesti\nloikoili tällä paikalla; ja kun hän nyt näki oudon kerjäläisen ehtineen\nsiihen ennen, hän puhkesi parjauksiin ja vaati tiuskaisten Odysseusta\nheti lähtemään tiehensä.\n\nMolempien kerjäläisten välinen riita huvitti sanomattomasti raakoja\nkosijoita. He ärsyttivät heitä toisiaan vastaan ja lupasivat suuren\nverimakkaran palkinnoksi voittajalle. Mutta Iros oli parempi\nsuunsoittaja kuin kämmentensä käyttäjä ja sai ukon nyrkeistä niin\nankaran iskun, että kellahti kumoon ja sylki verta. Silloin kosijat\ntulivat niin hilpeälle tuulelle, että olivat pakahtua nauruun. Ja\nvielä suurempi oli heidän riemunsa, kun ukko tarttui nuorempaan\nvastustajaansa ja paiskasi hänet pihalle. Siellä hän asetti hänet\nportin edustalle sanoen: »Tässä voit istua kaiken elinaikasi ja pitää\nkoirat ja siat loitolla. Mutta varo tästälähin olemasta hävytön\nvieraita kohtaan!»\n\nKosijoista havaitsi heti, että köyhä ukko oli herättänyt heissä\nkunnioitusta. Mutta talon palvelijattaret eivät pitäneet vanhusta\nmissään arvossa, vaan nauraa hihittivät kaikilla hänen järkevillä\nsanoillaan ja olivat perin julkeita. Hävyttömin oli »kaunisposkinen»\nMelantho, jonka Penelope oli kasvattanut kuin omana lapsenaan ja jolle\nhän oli antanut kaikenlaisia koristeita.\n\n    »Tuost' ei ollut hän toki kiintynyt Penelopeiaan,\n    vaan kera Eurymakhon[42] eli, liittäytyi salalempeen.»\n\nHän syyti vieraalle herjasanoja.\n\n    »Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n    'Nyt heti käyn, sinä narttu, ja kerron Telemakholle\n    tuon, mitä haastoit, niin sinut kappalehiksi hän silpoo?’\n\n    Virkki, ja neitoset kaikkoamaan tuo sai sana tuima.\n    Juosten pois salin poikki he karkasivat, värisytti\n    polvia peljästys; todeks uskoivat näet uhkan.»\n\nMutta raskasta hänen oli havaita sitä irstasta elämää, jota useat\nnäistä heilakoista viettivät kosijain kanssa alituisesti nauraen ja\nilakoiden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin läheni ratkaisun hetki. Penelope on tullut siihen\nkäsitykseen, että hänen velvollisuutensa Telemakhosta kohtaan on\nvihdoinkin tehdä loppu kosijain sietämättömästä irstailemisesta\ntalossa. Seuraavana aamuna hän ilmoittaa heille aikovansa tehdä\nvalintansa. Se kosijoista, joka kykenee jännittämään Odysseuksen\nvaltavan jousen ja osumaan maaliin yhtä varmasti kuin hän, on tuleva\nhänen puolisokseen.\n\nTarkoituksena on ampua nuoli kahdentoista peräkkäin pystyyn asetetun\nkirveensilmän läpi. Sen ehdon hyväksyivät kaikki kosijat.\n\nMutta nytpä ilmenee, ettei yksikään heistä edes kykene jännittämään\nOdysseuksen jousta, vaikka kaikki tarmonsa takaa yrittävät. Ei\nole ihmeteltävää, että he pitävät vanhan kerjäläisen esiintymistä\njulkeutena, kun tämä kysyi, eikö hänenkin sallittu koettaa!\nMutta Penelope sanoi: »Väärin olisi vierasta niin väheksiä, että\nkiellettäisiin häntä yrittämästä. Eihän kukaan toki liene niin\nyksinkertainen, että pelkäisi ukon onnistuvan viemään minut kotiin\npuolisonaan?»\n\nKosijain pilkkanaurun säestäessä Odysseus saa siis kokeilla jousella.\nMutta vanha kerjäläinen jännittää jousen yhtä helposti, kuin se olisi\nlapsenleikkiä, ja vakavalla kädellä ampuu nuolen kaikkien kahdentoista\nkirveen läpi! Sen jälkeen hän asettaa heti uuden nuolen jouselle ja\nsanoo: »Nyt tahdon nähdä, voinko osua maaliin, johonka ei yksikään\nnuoli koskaan ennen ole sattunut.» Näin sanoen hän lävistää nuolellaan\nAntinooksen, niin että röyhkeä väkivallantekijä kaatuu kuolleena\nlattialle.\n\nNytpä syntyi hirveä melu salissa.\n\n                               »Hälyn nostivat hurjan\n    sulhot nähdessään, miten surmaan kumppani suistui,\n    vilkuivat hätäpäin salin jynkkiä seiniä pitkin,\n    vaan ei kilpeä, vankkaa peist' ei keksinyt kenkään;\n    kiivahin huudoin kääntyivät jo Odysseun kimppuun:\n\n    »Vieras, turmia teetkö, kun ammut toisia? Kuunaan\n    toiste et kilpaan käy; heti hetki on loppusi tuiman.»\n\n    Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:\n    'Koirat, konsaan ettepä vaan minun saapuvan luulleet\n    Troian mailta, kun haaskaamaan talon multa te käytte\n    palvelijattaret herjaamaan, oman puolison multa\n    viemään viel' eläessä mun itseni, kammoamatta\n    taivaan korkeudess' asu joit' ikivaltoja taikka\n    moitett' ihmisien, jota vastedes saa meno moinen.\n    Vaan nyt on teidät kaikki jo kietonut turmion paula.'»\n\nKaikki kosijat tavoittelivat nyt jousiansa ja peitsiänsä. Mutta\nOdysseus oli edellisenä iltana yhdessä Telemakhoksen kanssa kantanut\npois kaikki aseet salista. Rohkein kosijoista veti silloin miekkansa\ntupesta ja syöksyi Odysseusta vastaan, mutta kaatui hänen nuolensa\nlävistämänä. Nyt riensivät Telemakhos, Eumaios ja eräs toinen\nuskollisena pysynyt palvelija Odysseuksen avuksi. Näiden neljän miehen\naseista kaatui toinen kosija toisensa perästä,\n\n                         »— ja kuului kaamea voihke,\n    ruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.»\n\nKevytmieliset ja julkeat heilakat, jotka viimeiseen asti olivat\nkoettaneet auttaa rakastajiansa noutamalla heille aseita, joutuivat\nsaman kohtalon alaisiksi kuin he. Heidät hirtettiin kaikki pihalla,\nja he riippuivat nuorasta kuin linnut pauloista. Siellä julkea\nvuohipaimenkin sai kärsiä häpeällisen kuoleman.\n\nVihdoinkin Odysseus oli jälleen herrana omassa talossaan. Kun\nkosijain ruumiit oli viety pois, veri pesty lattiasta ja sali rikillä\nsavustettu, hän lähetti palvelijattaren viemään Penelopelle ilosanoman,\nettä hänen puolisonsa oli kotona. Penelopen oli kuitenkin vaikea alussa\nuskoa sellaista onnea. Mutta kun hän vihdoin oli saanut luotettavat\ntodistukset siitä, että äskeinen kerjäläinen oli Odysseus, silloin\nvaltasi hänet rajaton riemu.\n\nNäin päättyy kaunis Odysseuksen taru, eräs maailmankirjallisuuden\nmonista tuotteista, jotka käsittelevät aihetta uskollisesta\npuolisosta, joka odottelee poissaolevaa miestänsä ja lopulta kaikkia\nvastoinkäymisiä kärsittyään uudelleen yhdistyy häneen.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHomeros, Odysseia, suomentanut O. Manninen.\n\n\n\n\nHOMEROS JA HOMEROLAINEN KYSYMYS.\n\n\nPerinnäisen käsityksen mukaan sokea runoilija _Homeros_ on Iliaan ja\nOdysseian luoja. Suuresta runoilijasta emme kuitenkaan tunne muuta\nkuin hänen nimensä. Useat tiedemiehet ovatkin kieltäneet jopa hänen\nolemassaolonsa. Nyt ollaan kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että tässä\nkohdin on menty liian pitkälle.\n\nLähes puolentoista vuosisataa on käyty kiivasta\nkirjallisuushistoriallista kynäsotaa n.s. _homerolaisesta\nkysymyksestä_. Onpa tämä oppineiden kiista peräisin hellenistiseltä\naikakaudelta asti, mutta ratkaisevaan tulokseen se ei ole johtanut\neikä luultavasti koskaan tule johtamaankaan. Mielipiteitä on olemassa\nmelkein yhtä paljon kuin tutkijoita tällä alalla. Voidaan kuitenkin\nsanoa nykyisin oltavan yleisesti samaa mieltä siitä, että n.s.\nHomeroksen runot ovat monen eri runoilijan luomia, joista Homeros\ntodennäköisesti on ollut etevin, se, joka on luonut Iliaan ytimen.\nSitten on suurteos Homeroksen jälkeisenä aikana saattanut laajeta\nuusia aiheita lisäämällä. Että Ilias on syntynyt useista itsenäisistä\nrunoista, jotka kauan ovat säilyneet laulajien huulilla, ennenkuin\nne merkittiin muistiin ja koottiin, siihen viittaa ennen kaikkea se\ntosiasia, että Homeroksen tutkijat ovat osoittaneet monta — todellista\ntai luuloteltua — ristiriitaisuutta Iliaan sisällössä. Samoin on\nOdysseian laita.[43]\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlipa homerolaisten laulujen tekijän laita miten tahansa, nämät\nrunoteokset ovat kieltämättä maailmankirjallisuuden parhaimpia luomia.\nNiillä ovat kreikkalaiset antaneet ensimmäisen pätevän todistuksen\nitsenäisestä henkisestä luomiskyvystä. Kaiken, minkä Itämaiden\nkulttuurikansat ovat luoneet eepillisen runouden alalla, helleeniläinen\nhenki jättää näissä lauluissa yhdellä askeleella kauas jälkeensä.\nNäissä osittain kolmetuhatta vuotta vanhoissa kansanlauluissa on\nniin paljon yleisinhimillistä, että huoleti voi väittää niiden\nsäilyttävän viehätysvoimansa, kehittyipä ihmiskunta ulkonaisissa\nsuhteissa kuinka suuresti tahansa. Mutta luonnollisesti on Iliaassa\nja Odysseiassa samalla oman aikansa selvä leima. Niiden ihmiset ovat\nnaiivin ajan lapsia alkuperäisine vaistoineen ja tulisine, hillittömine\nintohimoineen. Helposti he heltyvät itkuun ja helposti purskahtavat\nnauruun. Suuttumus ja suru panevat kyynelvirrat vuotamaan. Agamemnonin\nkyyneleet vuotavat sotajoukon kärsimän tappion johdosta kuni vesi\nlähteestä, ja kreikkalaisten koko sotajoukko itkee epätoivosta,\nkun troialaiset tunkeutuvat heidän leiriinsä. Itketään vihasta ja\nsuuttumuksesta; pelosta itkevät miehet puuhevosen sisässä, ja heidän\npolvensa vapisevat; mutta itketäänpä myöskin ilosta ja onnesta. Ja kun\nOdysseus kouraantuntuvasti rankaisee hävytöntä Thersitestä, nauraa\nvirnistelee koko kansankokous poikaviikarien tavoin.\n\nVoimakkain värein Ilias kuvailee aseiden hävitystyötä vihollisten\njoukossa, eikä teon kauheus tympäise runoilijaa enempää kuin hänen\nkuulijoitansakaan. Soturin irti hakattu pää lentää pallona taistelevien\nsekaan. Kaksintaistelussa voittajaksi päässyt nostaa keihäällä\nlävistetyn vihollisensa korkealle ilmaan, niinkuin kalastaja vavallaan\nlennättää onkeen tarttuneen kalan.\n\nHyvään käytöstapaan kuuluu kaatuneen vihollisen pilkkaaminen. Niin\ntekee esim. Hektor Patrokloksen kaadettuaan. Mutta kaatunut olikin\nvähää ennen ollut tavallista hävyttömämpi Hektorin ajomiestä kohtaan.\nKun Patroklos teräväsärmäisellä kivellä musersi miehen kallon, niin että\n\n                »ulos suljahtain kedon multahan silmät\n    vierivät jalkoihin; kuni simpukanpyytäjä syöksyi\n    itse hän vaunuiltaan soreoilta, ja luist' elo loppui»,\n\nniin hän ivasi häntä seuraavalla tuumailulla:\n\n    »Voi, miten vikkelä mies! Miten ketterän löi kuperkeikan!\n    Oisipa kämmenineen kalamerta hän vain melomassa,\n    montapa simpukanpyynnillään hän ruokkisi totta,\n    aaltohon paiskautuin, meri vaikka jos kuinkakin ärjyis,\n    niinkuin vaunuiltaan sulavasti nyt suistuvi kenttään.\n    Ilionissakin siis on miehiä simpukanpyyntiin.»\n\nToisinaan kreikkalaisissa sankarirunoissa tavattava kuvakieli on samaa\nnaiivia laatua kuin yksinkertaisissa kansansaduissamme. Kun Odysseus\najautuu maihin phaiaakkien rannikolle ja aallot viskelevät häntä\nedestakaisin rosoisten kallioiden välissä, runoilija sanoo:\n\n    »Kuin kivisälpää tuopi polyypin lonkerot pitkät\n    pinnassaan, kun on veetty se kätköistään veden alta,\n    irti jo raastautuin iholiuskoja noin kädet aimot\n    jättivät kalliohon; rajut veet uron peittivät umpeen.»\n\nNiiden satojen kuvien joukossa, joita on siroteltu Iliaan\ntaistelukuvauksiin, on monta ihanaa helmeä, jotka todistavat runoilijan\nelävää luonnonaistia. Kuinka oivallisella tavalla hän vertaakaan\nkansankokousta tuulessa huojuvaan viljavainioon! Sotaväkensä seassa\nkuningas vaeltelee ylväänä ympäri kuin pukki vuohilaumassa; ja kun\nmiehistö sotahuudoin ryntää taisteluun, verrataan sitä haikaroihin\nja joutseniin, jotka kirkuen lentävät eteenpäin. Taistelujen välillä\nvanhukset seisovat kaupunginmuurilla joutilaina rupatellen, niinkuin\nkaskaat puussa j.n.e. Tällä tavoin lukemattomat vertaukselliset\npienoiskuvat koristavat helleenien ja troialaisten sankarihistorian\nsuurta värikästä friisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlias ei esitä meille Troian sotaa kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan\nkohtauksen siitä. Tositaiteellisella aistilla runoilija on valinnut\nyhden ainoan suuren draaman kohtauksen, mihin koko sodan tapahtumat\nkiertyvät ikäänkuin polttopisteeseen. Sen tähden hänen eepoksensa ei\n— niinkuin moni muu kirjallisuuden tuote — ole alentunut runomuotoon\npuetuksi kronikaksi.\n\nEttä Homeroksen runot ovat länsimaisen kulttuurin vanhimmat kirjalliset\nmuistomerkit, siitä ollaan nykyjään melkein riidattoman vakuuttuneita.\nIlias lienee sepitetty 8:nnella vuosisadalla e.Kr. ja Odysseia lähes\nvuosisataa myöhemmin. Homeros niin ollen ei voi olla _molempain_ näiden\nsuurten kokonaisten runoteosten luoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHomeroksen runojen vaikutusta kreikkalaiseen kansanluonteeseen ei\nvoi liian suureksi arvioida. Ilias ja Odysseia muodostivat sen\nnuorisonkirjallisuuden, jonka avulla yhä uusia sukupolvia kasvatettiin\nvapautta harrastaviksi ja kauneutta ihaileviksi helleeneiksi.\nEi voi ajatella mitään kreikkalaista ja roomalaista sattuvammin\nluonnehtivaa, kuin että nuorta kreikkalaista kasvatettiin Homeroksen,\nnuorta roomalaista kahdentoista taulun lain avulla. »Sentähden\novatkin», muuan kirjailija lausuu, »kreikkalaiset kaikkina aikoina\nvoittaneet puolelleen ihmisten sydämet, jota vastoin roomalaiset\novat valloittaneet vain maailman.» Monen vuosisadan aikana ei ollut\nkirjaa niin laajalle levinnyttä kuin Homeros. Se ilmenee myöskin\negyptiläisistä papyruslöydöistä niiltä ajoilta, jolloin kreikkalainen\nkulttuuri ulotti vaikutuksensa Niilinmaahan. Voimakkaimmin Homeroksen\nrunot ovat kuitenkin vaikuttaneet kreikkalaisten uskontoon ja\ntaiteeseen.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen\n\nWilhelm von Christ, Geschichte der griechischen Literatur, bearbeitel\nvon Wilhelm Schmid.\n\nAlfred et Maurice Croiset, Histoire de la littérature grecque.\n\nHenrik Schück, Världslitteraturens historia, I osa.\n\nHenrik Schück, Illustrerad allmän litteraturhistoria I.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die griechische Literatur des\nAltertums.\n\nTähän kappaleeseen:\n\nGeorg Finsler, Homer. (Laaja kirjallisuusluettelo.)\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Homerische Untersuchungen.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die Ilias und Homer.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die Heimkehr des Odysseus.\n\nHugo Bergstedt, Striden om Homer.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKAISRUNOILIJA.\n\n\nAikajärjestyksessä toinen Kreikan suurista runoilijoista on\nboiotialainen _Hēsiodos_, jonka teokset näyttävät olevan Iliasta\nja Odysseiaa vähäisen nuoremmat. Eräässä niistä runoteoksista,\njotka luullaan hänen sepittämiksensä, hän on antanut ensimmäisen\njärjestelmällisen esityksen kreikkalaisesta jumalaisopista ja siten\nsyvästi vaikuttanut kansansa uskonnolliseen kehitykseen.\n\nHesiodos oli kotoisin Helikonia lähellä olevasta kylästä, ja poikana\nhän kaitsi lampaita tuon lauluissa ylistetyn vuoren liepeillä. Hänen\nveljensä oli kunnoton mies, joka isän kuoltua tuomarit lahjomalla\nvääryydellä anasti melkoisen osan hänen perintöosuudestaan ja\nsitten eli humussa ja sumussa, jotavastoin Hesiodos uutteruudella\nkoetti uudelleen päästä vaurastumaan. Ajatuksensa veljestään ja\nmuista laiskureista ja tyhjäntoimittajista hän toi ilmi »_Työt\nja päivät_» nimisessä opetusrunossa, joka on laatujaan vanhin\nkoko maailmankirjallisuudessa. Sen edellinen osa »Työt» alkaa\nrangaistusrunona veljeä vastaan, mutta muuttuu vähitellen opettavaksi\nrunoksi, jossa uutteran työn siunausta ylistetään kuhnurin ja\nvetelehtijän elämän vastakohtana. Talonpojan uutteralle aherrukselle\nauran ja äkeen ääressä runoilija tässä runossa osoittaa kunnioitustaan,\nja runo onkin omistettu Boiotian uurastaville, raataville talonpojille.\nHeidän viisaudenvarastostaan hän kyllä suureksi osaksi on ammentanutkin\nsen sananlaskukokoelman, joka liittyy tähän runon ensi osaan. Siinä\nvilisee puheenparsia, jotka muistuttavat meidän omia, isiltä perittyjä\nsanontatapojamme.\n\nOpetusrunon jälkimmäinen osa »Päivät» on myöskin talonpojan maailmasta\nperäisin ja kertoilee opettavassa muodossa niistä päivistä, jolloin\npidettiin hyödyllisenä tai vahingollisena ryhtyä johonkin määrättyyn\ntyöhön.\n\nHesiodosta on nimitetty »maailman ensimmäiseksi\ntalonpoikais-runoilijaksi». Hän ei, kuten Homeros, ole runoillut\nseikkailunhaluisille ritareille, vaan Boiotian jäykille, hitaille\ntalonpojille. Kaikkialla hänen runoudessaan puhuu terve, maahenkinen\ntalonpoikaisjärki, mutta mielikuvituksen lennolle, sotaisten urotöitten\nviehätykselle siinä ei ole tilaa. »Hesiodoksen runoissa eivät hulmua\nuljaat kypärintöyhdöt, eivät välky keihäänkärjet, mutta sen sijaan\nrunoilija kertoo, mistä aineista luja ja kestävä aura on tehtävä.»\nTäällä ei ole hituistakaan »urotöiden loistoa ja juhlien melua,\nhilpeätä huolettomuutta ja hehkuvaa intohimoa. Päällämme kaareutuu sen\nsijaan Boiotian talonpoikaismaan harmaa ja sumuinen arkitaivas, joka\nkatselee allansa olevaa elämänhyörinää, täynnä työpäivän aherrusta ja\nrehkinää, sen pikkuvaivoja ja pikkuhuolia.» Kaikkialta hänen »Työt\nja päivät» teoksestaan pistää hyödyllisyyskanta esiin. Kun hän istuu\nlirisevän lähteen reunalla ja länsituulen humistessa lehvistössä\nsepittää maalaisidyllin, ei hän koskaan oikein kykene kohoamaan lentoon\nmaallisista huolista. Seuraavassa hengenvedossa hän unohtaa lähteen\nlirinän ja läntisen tuulahdukset, ja hänen ajatuksensa pyörivät\nkotoisen vilja-aitan jyvävarastoissa.\n\n    »Mittaa, hinkalohos sato talleta tarkoin...»\n    »Koirakin ärheä hanki...»\n\n— niin kuuluu hänen neuvonsa.\n\nLuonnon ihanuus tai pellon aaltoileva vilja ei tuota hänelle\nesteettistä nautintoa, sillä, niinkuin Schück sattuvasti sanoo, »pelto\non hänelle vain ruokaa, metsä polttoainetta ja taivas se suunta, josta\nsade tulee.» Hesiodoksesta puheenollen ei myöskään voi puhua työn\nilosta. Työ on hänestä ankara välttämättömyys, ainoa keino välttää\nköyhyyttä ja hätää; ja työn hänelle tarjoama viehätys on siinä, että\n\n    »Suosima uuras on mies jumalain sekä ihmisienkin,\n    kunnian saa; vaan laiskuri heist' on halpa ja hylky.\n    Ei häpeää luo raataminen, sen tuo elon laiska.»\n\nKun hän saarnaa hyviä tekoja, hän tavallisesti ei jätä luomatta\nsilmäystä hyvän teon tuottamiin hyödyllisiin seurauksiin. Kuinka\nkuvaava onkaan tämä ohje:\n\n    »Vilpitön naapurin luon' ole saaja ja maksaja lainan!\n    Maksaiss' entinen tai varovampikin mittasi olkoon,\n    _niin apu naapurin varma on vastakin toivona sulla_!»\n\nMikä ensi silmäykseltä voisi näyttää harkitsemattomalta\nanteliaisuudelta, se todellisuudessa onkin vain viisasta arviointia.\n\n    »Voittoa väärää viero! Mi väärin on saatu, se hukkuu.\n    Helliös helliviäs, majaystäväs luo mene vuoroin!\n    Anna, jos antaa ken, älä sille, jok' ei ole aulis:\n    ainapa antaja saa, kitupiikkiä karttavat kaikki.»\n\nEttei ihmisiin ole _liian_ paljon luottamista, se selviää seuraavista\nHesiodoksen sanoista, joissa ilmenee talonpoikaisviekkautta ja\ntalonpoikais varovaisuutta:\n\n    »Veljesikin kera vaikk' asioit, ota vierahatmiehet:\n    luottamus liika se yht' iso vaara on kuin epäluulo.»\n\nJa niinkuin hän lirisevän lähteen luona ei voinut unohtaa viljavarastoa\nja vihaista pihakoiraa, niin hän itse jumalten edessä ei voi unohtaa\nnaapurin peltoa. Toisessa paikkaa »Työt ja päivät» runoa sanotaan:\n\n    »Ruumiis, sielusi puhdistain jumaloille sa palveet\n    vointias myöten tuo, palat rasvankiiltävät reitten!\n    Tuoksuvin suitsukkein lepytellös heitä ja viinein,\n    heittyissäs levon helmaan, myös herätessäsi aamuin,\n    jotta he mielistyis sydämessään, suosiomielin\n    _toisen maat sinun ostaa sois, hänen ei sinun maitasi._»\n\nTämä mielikuvitusta puuttuva talonpoikaisrunoilija ei voi kohoutua\ninnostumaan elämän värikkyydestä. Hänen elämänkatsomuksessaan on\nmelkein aina tyytymätöntä kärtyisyyttä. Askra, jossa hän asuu, on\n»oikea pesä, kylmä talvella ja sietämättömän kuuma kesällä. Ei siellä\nmikään kasva eikä menesty». Ajat huononevat huononemistaan, ja niin\nhuonot kuin nyt — Hesiodoksen päivinä — ne eivät sitten olleet koskaan\nolleet.\n\nMutta kun toteaa hänen itaruutta lähenevät elatushuolensa ja hänen\nmilteipä toivottomuuteen vivahtavan elämänkatsomuksensa, tulee\nmyöskin ajatella, mitä mies jo varhain sai kokea. Ja hänen puuttuvan\nmielikuvituksensa ja viisastelevaisuutensa vastapainona on suuri\noikeudentunto, syvä siveellinen vakaumus. Hänelle niinkuin Suomen\nitsenäiselle talonpojalle on laki ja oikeus se akseli, jonka ympäri\nkaikki pyörii. Hesiodoksen oikeudelle omistama ylistyslaulu on\nsuurimmalla innoituksella sepitetty osa »Työt ja päivät» teosta.\nKreikkalaisten uskonnolliselle käsitykselle on hänen merkityksensä\nollut suuri sen johdosta, että hän on sangen oikulliseen ja\nkevytkenkäiseen homerolaiseen jumalamaailmaan luonut oikeutta ja\nsiveellisyyttä. Kenties hän juuri sen tähden, että häntä täällä\nmaan päällä oli petetty oikeudessaan, on tuntenut tarvetta siirtää\noikeuden-maailman korkeampiin avaruuksiin. Vastoinkäymiset ja tappiot\neivät ole häneen painaneet ainoastaan puoltansa pitävän huolehtimisen\nleimaa — kärsimyksen tietä hän on myöskin sydämessään saanut\ntuta Jumalan vanhurskautta ja tunnustaa maailmalle uuden uskonsa\ntaivaalliseen tuomariin, joka palkitsee oikeamielistä ja kostaa\nväärämielisyyden. Sen takia hän maailmankehityksessä on saanut sijan,\njoka tekee hänet Israelin profeettain vertaiseksi.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHesiodos, Verk och dagar. Ruotsintanut Elof Hellqvist.\n\nEduard Schwartz, Charakterköpfe aus der antiken Literatur II.\n\n\n\n\nELÄMÄ HOMEROKSEN JA HESIODOKSEN AIKOINA.\n\n\nMitä siitä tiedämme, siitä on meidän — paitsi mitä muinaislöydöt\nkertovat — kiittäminen Homeroksen runoja. Tosin _aiheet_, joista\nniissä lauletaan, itse sadut ja jumalaistarut, ovat mykeneläisajalta,\nmutta _kuvauksiin_, joita niissä piirretään ihmisten jokapäiväisestä\nelämästä, tavoista ja yhteiskuntaoloista, on painanut selvän leimansa\nse aika, jolloin Homeroksen runoelmat saivat loppumuovailunsa ja\nmuuttuivat kansansaduista runoteoksiksi.\n\nValtavien mykeneläisten kuninkaanlinnojen aika on nyt ohi. Nämä\nkyklooppirakennukset ja saman ajan kupuhaudat samoinkuin Egyptin\npyramidit ja assyrialaiset kuninkaanpalatsit ovat itämaiseen\ndespotismiin vivahtavan itsevaltiuden luomia. Tämä itsevaltias\nhallitsijatyyppi on hävinnyt, kun helleenit parin hämärän\nvuosisadan kuluttua jälleen alkavat esiintyä historian valossa.\nSe ei kelvannut malliksi kansalle, joka vastikään oli syntynyt\npaimentolaisheimoista. Sen sijaan tapaamme hyvin alkuperäistä laatua\nolevan patriarkallisen kansankuninkuuden, mikä sopu vähitellen\nvakinaisesti asumaan asettuneelle paimenkansalle. Kuningas on samalla\nkertaa sotapäällikkönä, korkeimpana tuomarina ja ylipappina. Hänen\nrinnallaan on tavallisesti »vanhimpain» neuvosto. Homeros esittää\nnämä neuvonantajat päivittäisissä neuvotteluissa kuninkaan kanssa\nkansan asioista. Joka päivä he saapuvat kuninkaan »linnaan» syömään\nja juomaan hänen pöydässään ja iloitsemaan runoilijain lauluista sekä\nyhteisesti neuvottelemaan ja tuomioita langettamaan. Kuninkaassa\nhe näkevät oikeastaan vain seuransa etevimmän, sanotaanpa heitä\nitseäänkin usein »kuninkaiksi». Oikeastaan he eivät olekaan muuta kuin\nvarakkaampia ja arvokkaampia talonpoikia, joita melkein voi verrata\nviikinkitalonpoikien »merikuninkaisiin»; ja »linna», jossa nämät\nherrat pohtivat »valtion» asioita, on iso maakartano. Odysseuksen\n»palatsin» portin edustalla on lantaläjä, jolla vanha koira torkkuu;\nja kun »lehmäpaimenten päällysmies» karjoineen palajaa laitumelta,\nhän kytkee sen ensin »kaikuvaan pylväshalliin»! Odysseuksen palatsin\nseinät ja katto ovat puusta, ja permantona on kovaksi tallattu maa.\nKuninkaan linna on, kuten tästä näkyy, melkoista yksinkertaisempaa\nlaatua kuin Mykenen ja Tirynsin kuninkaanlinnat, mutta toiselta puolen\nvarmaankin kodikkaampi. Homerolaiset »palatsit» eivät ole muuta kuin\nmaakartanoita, maalauksellisen likaisia ja yksinkertaisia.\n\nSillä välin kuin ruhtinaat hallitsevat, harjoittavat poliittista\nkannunvalantaa, käyttävät oikeutta kaupungin torilla ja välillä\nhoitavat maatilojaan, istuvat »ruhtinattaret» alituisesti\nkangaspuittensa ääressä, ja »ruhtinaantytär» ajaa korkeimman\nomakätisesti pesuvaatteet joelle rattailla, joiden eteen on valjastettu\nmuuli. Sitten hän käy itse käsiksi työhön »neitojensa» kera, joiden\njoukossa varmaankin oli sellaisia, joita aivan yksinkertaisesti sanomme\npesuakoiksi.\n\nEräät varovaiset käänteet eepillisessä runoudessa paljastavat\nhomerolaisen ajan »jumalalliset kuninkaat» ja »Zeuksen pojat» sangen\nahneeksi talonpoikaisluokaksi. Kun phaiaakkein kuningas Alkinoos\npitosalissaan kehoittaa maan »ruhtinaita ja vanhimpia» kutakin erikseen\nantamaan Odysseukselle vieraslahjoina »äskenpestyn viitan ja ihotakin\nsekä talentin kallisarvoista kultaa», niin hän ei unohda lisätä:\n\n    »Joutuen kaikki ne koolle jo tuokaa, jotta ne vieras\n    sais käsihinsä ja riemastuin kävis atrian ääreen.»\n\nOdysseus haluaa hartaasti päästä kotiin niin pian kuin mahdollista,\nmutta Alkinoos pyytää häntä pysymään levollisena, kunnes on ehditty\nkoota kaikki lahjat. Tämä on perustelua, jolle viisaasti harkitseva\nOdysseus ymmärtää antaa arvoa. Kun on kysymys »kallisarvoisista\nlahjoista», hän mielellään odottaa vaikkapa vuoden, jos niiksi\ntulisi, hän vakuuttaa avomielisesti, sillä »varmasti olisi parempi\ntulla kotimaahansa rikkaana. Tervetulleempi siellä silloin olisi ja\narvossapidetympi».\n\nJa niin pian kuin Odysseus on kotoisella rannalla, hänen milteipä ensi\najatuksensa on viedä phaiaakkien lahjat varmaan piilopaikkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntä mikä tehtävä on »kansalla» sankariajan yhteiskuntaelämässä?\n\nTärkeissä tilaisuuksissa kutsutaan kaikki asekuntoiset miehet koolle\nkansankokoukseen. Mutta ainoastaan neuvoston jäsenet ottavat osaa\nneuvotteluihin. Rahvas pysyy siitä erillänsä. Jos vähäpätöinen mies\njoskus rohkenee lausua eriävän mielipiteen, hän on vaarassa joutua\npilkkanaurun ja haukkumasanojen alaiseksi, vieläpä saada selkäänsä,\nniinkuin Thersiteen kävi kreikkalaisten soturien neuvottelussa Troian\nedustalla. Mutta muuten vallitsee kuninkaan ja hänen maanmiestensä\nvälillä selvä patriarkallinen suhde.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nJ.L. Heiberg, Grekisk kultur.\n\n\n\n\nHELLEENIEN JUMALUSKO.\n\n\nSamoinkuin muinais-pohjoismaiset runoilijat ovat muovailleet vanhain\npohjoismaalaisten jumalat siihen muotoon, jossa heidät nyt tunnemme,\nsamoin on kreikkalainen jumalamaailma, sellaisena kuin se vielä tänä\npäivänä esiintyy kirjallisuudessa ja taiteessa, pääasiallisesti\nHomeroksen ja muiden runoilijain mielikuvituksen luomaa. Varmasti\nvoi sanoa, että kreikkalaiset, samoinkuin monet luonnonkansat vielä\nmeidän päivinämme, alun perin olivat fetishinpalvelijoita.[44] He\npalvoivat pyhiä eläimiä, paaluja tai muita puisia esineitä sekä\nkiviä jumaluusolentojen asuntoina. Että niin on ollut laita, siihen\nviittaavat arkeologiset löydöt. Jo varhain näyttää myöskin vainajien\npalvonta, jossakin määrin muistuttaen egyptiläisten tapoja, kehittyneen\nkreikkalaisten keskuudessa. Kaikissa tapauksissa huomaa Mykenen\nhautalöydöistä, että sellainen uskonnollinen käsitys oli olemassa\nainakin hoveissa ja aateliston keskuudessa. Valtavat kupuhaudat\noli rakennettu juuri vainajien palvontaa varten. Kupusali oli\nrakennettu tähän tarkoitukseen, ja siihen pantiin ruokaa ja juomaa\nvainajalle, joka itse oli haudattu viereiseen hautakammioon. Muutamat\nmykeneläisistä haudoista löydetyt ruumiinosat osoittavat, että\neräänlaista ruumiiden balsamoimista oli tapahtunut täälläkin. Onko\ntässä-havaittavanaEgyptistä päin tullutta vaikutusta, on toistaiseksi\nvielä epävarmaa.\n\nJos kreikkalaiset jo fetishin palvonnan asteella ovatkin _kuvitelleet_\njumalansa ihmisten muotoisiksi, — josta asiasta emme mitään tiedä\n—, niin kreikkalainen jumalamaailma, jommoisena sen nyt tunnemme,\non kuitenkin homerolaisen ajan luoma. Homeros ja Hesiodos ovat\nantaneet kreikkalaisille heidän jumalaisoppinsa, sanoo Herodotos. »He\novat antaneet nimet jumalille, jakaneet heille asemat ja tehtävät\nja ilmoittaneet heidän muotonsa ja ulkonäkönsä.» Pääasiallisesti\nnäiden runoilijain työtä on, että jumalista on tullut kauttaaltaan\nihmisolentoja inhimillisille tunteineen ja intohimoineen, vain\nkauniimpia ja voimakkaampia kuin varsinaiset ihmiset. Ja sitten he\ntietysti ovat kuolemattomia eivätkä elä ruoasta ja juomasta, vaan\nnektarista ja ambrosiasta.\n\nMutta tämän niin sanoaksemme virallisen, kaikille helleeneille yhteisen\nuskonnon ohella elää edelleen ikivanha kansanomainen paikallisjumalain\npalvonta ja siinä usko pahoihin ja hyviin henkiin, daimoneihin, ilmenee\nHellaassakin. Myöskin uskossa satyyreihin, joilla oli pukinsaparo ja\npienet sarvet, tritoneihin, jotka olivat kalanpyrstöllä varustettuja\nihmisiä, ja kentaureihin, jotka olivat puoleksi miehiä, puoleksi\nhevosia, on säilynyt muistoja ikivanhasta eläintenpalvonnasta.\n\nPäinvastoin kuin itämaiset uskonnot kreikkalaisten uskonto ei\nkuitenkaan koskaan ollut mikään dogmatisoiva pappisuskonto — sehän ei\nollut pappien, vaan runoilijain ja laulajain luoma. Tosin Kreikassakin\npapit hoitivat uhri- ja temppelipalvelusta, mutta he eivät muodostaneet\neri säätyluokkaa, ja ken hyvänsä saattoi kääntyä suoraan jumaliensa\npuoleen, jotka olivat ihmisiä lähellä ja hyvin suopeasti suhtautuivat\nheidän heikkouksiinsa.\n\nEtevin kreikkalaisista jumalista on Zeus (roomalaisten Juppiter).\nAsuntonsa hänellä on Kreikan korkeimman vuoren, Thessalian Olympoksen,\nhuipulla. Kerran alkuaikoina titaanien ja giganttien pahansisuinen\njättiläissuku teki rynnäkön hänen palatsiaan vastaan, mutta hän\najoi kapinoitsijat pakosalle ja syöksi heidät Tartaroksen pimeään,\npohjattomaan kuiluun.\n\nKertomuksessa tästä taistelusta tapaamme vanhan indoeurooppalaisen\nkäsityksen pahojen ja hyvien luonnonvoimien välisestä taistelusta,\njoka ilmenee myöskin Zarathustran opissa ja tarinoissa Tor-jumalan\ntaisteluista jättiläisten kanssa. Zeus muistuttaa Toria myöskin siinä,\nettä hänellä on salama aseenaan, mutta muutoin hän vastaa parhaiten\nOdinia. Zeuksen lempieläin on uljas kotka. Lintujen kuningas seuraa\njumalien ja ihmisten kuningasta.\n\nPoseidon- (Neptúnus-) ja Hades- (Plúto-) veljiensä kanssa Zeus on\njakanut maailman valtiuden, samoinkuin babylonialaisessa mytologiassa\nMarduk on jakanut sen veljiensä kanssa. _Poseidōn_, meren valtias,\nkiitää tavallisesti yli aaltojen merihevosten vetämissä vaunuissaan,\nja kun hän tärisyttää valtavaa kolmikärkeään, syntyy myrsky tai\nmaanjäristys. _Hādēs_, manalan hallitsija, on samalla kertaa rikkauden\njumala, sillä syvällä maan pinnan alla ovat jalot metallit kätkettyinä.\n\nElämä Zeuksen palatsissa on melkein samanlaista kuin hyvänpuoleisessa\nruhtinaanperheessä. Älköön kuviteltako, että siellä ei olisi riitoja\nja juonia. Moinen kuuluu nyt kerta elämään, ja mikä perhe-elämä voi\nvälttää pahan tuulen ja riidan, juorujen ja juonien ilmauksia?\n\nUsein näiden jumalien puuttuminen ihmisten eloon ja oloon on\neripuraisuuksien syynä. Toinen tahtoo auttaa lemmikkiään, toinen\npyrkii kaatamaan hänet, aivan samoin kuin laita oli babylonialaisessa\njumalamaailmassa. Zeus-isä itse on oikeamielinen ja hyväsydäminen,\nmutta hänen avio-olonsa antavat toivomuksille paljon sijaa. Hänen\nnaimisiinmenonsa Hērā- (Jūno) sisarensa kanssa on sovinnainen\navioliitto, joka johtui siitä, että hän oli ainoa hänen vertaisensa\nnainen, joka oli olemassa. Mutta seurauksen olikin yhdyselämä\nkotiripityksineen ja mustasukkaisuudenpurkauksineen, kun Zeus liiaksi\nliehittelee toisia jumalattaria tai kauniita maallisia naisia.\n\nHeralla ja Zeuksella on kaksi poikaa: Ares (Mars) ja Hephaistos\n(Vulcānus). _Arēs_ on, samoinkuin hänen sisarensa _Pallas Athēnē_,\nsodan jumala. Jälkimmäinen on järjestetyn taistelun johtaja ja\nsotapäällikön suojelija, jolle taistelulla on tarkoitusperä,\njotavastoin »verinen ja tuhoava» Ares on taistelutelmeen ja verilöylyn\njumala. Minkä puolesta hän taistelee, on hänelle yhdentekevää, kun hän\nvain saa iloita taistelunhalusta ja aseiden kalskeesta. Kuvaavaa on,\nettä Eris-jumalatar, jonka huvina on herättää eripuraisuutta ja riitaa,\nkuuluu hänen seuraansa.\n\nIsä Zeus ei ole lainkaan ihastunut meluavaan jälkeläiseensä. Kun Ares\neräänä päivänä tulee valittamaan, että hän on haavoittunut taistelussa,\nsanoo isä suuttuneena hänelle:\n\n    »Siin' älä viereen vinkumahan, huithaituri, istu!\n    Oot vihatuimpani ollut ain' asujoista Olympon.\n    Ainapa mielees on viha, riita ja riehuva taisto.\n    Äitisi Heran on sisu äksy ja hillitön sulla;\n    vaivoin tottelemaan hänet taltuttaa sana muukaan.»\n\nHänen veljensä _Héphaistos_ on vulkaanisen[45] tulen ja takomistaidon\njumala. Kerran eräässä vanhempien välisessä perheriidassa hän\nvaromattomuudessaan asettui äitinsä puolelle. Katkeroituneena tästä\nZeus singahutti hänet taivaasta alas maahan. Kokonaisen päivän hän\nkiiti ilman läpi, ennenkuin kosketti maata. Mutta siitä lähtien hän on\nrampa ja ontuu. Kaunis hän ei ole, kun hän nokisena ja hikisenä tulee\nnilkuttaen pajastaan. Ei ihmettäkään, että hänen kevytmielinen ja ihana\npuolisonsa, »meren vaahdosta syntynyt» rakkauden jumalatar _Aphrodité_\n(Venus) ei aina ole hänelle uskollinen. Odysseia on tehnyt hänen\nlemmenseikkailunsa uljaan Areksen kanssa ja sen naurettavansurullisen\npäättymisen tunnetuksi ihmisten, lapsille.\n\nHephaistos on saanut vihiä siitä, millä kannalla asia on, ja päättää\nottaa puolisonsa rakastajan vangiksi. Hän takoo verkon, hienon kuin\nhämähäkinverkko, mutta kuulumattoman lujan, ja sen hän ripustaa\nuskottoman puolisonsa vuoteen yli. Kun hän seuraavalla kertaa saa\nkuulla, että Ares on luvattomalla käynnillä tämän luona, hän kiiruhtaa\nsekä raivostuneena että vahingoniloisena paikalle ja tapaa heidät\nmolemmat takertuneina kuin kalat verkkoon.\n\nVihasta kuohuen hän huutaa muita jumalia kiiruhtamaan sinne.\nVitkastelematta he tulevatkin. Ainoastaan miespuoliset — »jumalattaret\nhäpeävät tulla». Siinä seisoo nyt aviomies päivitellen sukulaisten ja\nystävien edessä, mikä »häpeämätön heilakka» hänellä on puolisona.\n\n    »Naurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten,\n    kun he Hephaiston kekseliään näki näppärät keinot.»\n\nApollon käyttää tilaisuutta kysyäkseen Hermeeltä, jonka moraali ei ole\nniinkään moitteeton: »Haluaisitko maata noin kietoutuneena?» — »Kyllä»,\nvastaa Hermes, »kauniin Aphroditen parissa.»\n\n    »Noin hän virkki, ja suur' ikivaltain nous ilonauru.\n    Maan järisyttäjä vain ei nauranut, vaan yhä pyysi,\n    Areen ett' ikiseppo jo laskisi, kuulu Hephaistos.»\n\nZeus takaa, että petetty aviomies saa hyvitystä. Silloin Hephaistos\nantaa myöten, ja molemmat syylliset pääsevät pilanteosta ja häpeästä.\n\nAphroditea seurasi tavallisesti hänen poikansa _Èrós_ (Cupido), pieni\nveitikkamainen rakkaudenjumala jousineen ja nuolineen.\n\nNiinkuin rakkaudella, niin oli viinilläkin jumalansa. Hänen nimensä\noli Diónýsos (Bakkhos, Bacchus). Hänen kulkuansa maailman läpi,\njonka tarkoituksena oli tehdä viiniköynnös tunnetuksi ihmislapsille,\nkuviteltiin kernaasti voittoretkeksi. Viiniköynnösseppele päässä ja\nmurattilehviin kääritty thyrsossauva kädessä hän kulkee jalopeurain\nja pantterien vetämissä vaunuissa ja hurjasti tanssivien bakkanttien\nympäröimänä.\n\nApollon ja Pallas Athene (Minerva) olivat jumalista ne, joita\nkreikkalaiset lähinnä Zeus-isää pitivät suurimmassa arvossa. Apóllón\n(Apollo) oli totuuden ja valon jumala, runouden ja musiikin suojelija\nja yhdeksän muusan eli runottaren johtaja, jotka vaalivat kukin omaa\ntiedettään tai taidettaan: _Kleiō_ (Clio) historiankirjoitusta,\n_Urania_ tähtitiedettä, Thaleía (Thalia) huvinäytelmää, Terpsikhóre\ntanssitaidetta j.n.e. Runottaret oleskelivat parhaasta päästä\nkorkeilla Helikon-, Pindos- ja Parnassos-vuorilla, joita siitä syystä\nvertauskuvallisessa kielessä käytettiin runoustaiteen tunnuskuvina.\nApollonin symboleina olivat lyyra ja laakeriseppele. Apollon on\nkreikkalaisen mytologian jaloin ja loistavin jumalolento.\n\nPallas Athēnē oli Zeuksen tytär, mutta ei vaimosta syntynyt. Eräänä\npäivänä oli Olympoksen hallitsijalla päänkivistys. Silloin Hephaistos\niski häntä moukarillaan, ja Zeuksen päästä ponnahti esiin kaunis\njumalatar täydessä asevarustuksessa kohottaen voimakkaan sotahuudon.\nTämä oli Pallas Athene, järjestyneen taistelun, tieteen ja kulttuurin\njumalatar. Ihana hän on, kirkkaan valokehän ympäröimä, neitseellinen\nja puhdas kuin Kreikan keväinen taivaanlaki. Viisas ja tarmokas hän on\nmyöskin samoinkuin isänsä, jonka lempilapsi hän on. Athenen pyhä lintu\non pöllö, joita lintuja oli niin lukuisasti Ateenan linnavuorella, että\nmuinaisaikaan käytettiin sananpartta »kantaa pöllöjä Ateenaan» samassa\nmerkityksessä, kuin me sanomme »mennä merta edemmäksi kalaan».[46]\n\nAthenen kanssa sukua oleva olento on Ártemis (Diana), kuun ja\nmetsästyksen jumalatar, joka samalla kertaa on metsänriistan ja\nneitseellisen puhtauden suojelija. Mikä muu kansa olisi kyennyt luomaan\nkaksi sellaista neitseellistä ihanneolentoa, kuin nämä molemmat\njumalattaret ovat, samalla puhtaat, viisaat, terveet ja lujatahtoiset!\n\nToinen Zeuksen lapsista on _Hermes_ (Mercúrius), jumalien\nsanansaattaja, joka kuvissa tunnetaan siivillä koristetusta hatustaan\nja siivellisistä jalkineistaan. Kädessään hänellä on kultainen\nairuensauva. Neuvokas ja viekas kun on, palvellaan häntä kaupan\njumalana, mutta näkevätpä varkaatkin hänessä suojelusherransa. Hänen\npoikansa _Pān_ pukinjalkainen jumala, joka soittelee paimenpilliä, on\npaimenten elämäniloinen ja luontoa rakastava haltia.\n\nNäin oli koko muinaismaailma täynnä jumalia ja jumalankaltaisia\nolentoja. Jokaisella lähteellä oli nymfinsä, jokaisella joella\njumalansa; jokaisella vuorenhuipulla asui jumalolentoja, ja vähän\nkaikkialla oli pyhiä puita ja pyhiä kiviä.\n\nKreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat naiivin ajan\nmielikuvituksen luomia ja niissä oli paljon toivomisen varaa\ntäydellisyyden suhteen, mutta juuri sentähden ne olivat lähempänä\nihmisiä kaikkine heidän puutteellisuuksineen. Ihmislapset tulivat\nikäänkuin luottamuksellisempiin ja toverillisempiin väleihin jumalisän\nkanssa, joka olemukseltaan oli heidän kaltaisensa. »Jumala, joka\non ylimaailmallinen ja kuitenkin voi rakastaa ja suuttua, surra ja\nhymyillä niinkuin minä — hänestä voin saada uskotun ystävän», helleeni\najatteli lapsellisen iloisessa hurskaudessaan.\n\nKreikkalaiset olivat tavattoman sopusuhtainen ja onnellinen kansa,\njolla oli valoisa käsitys olemassaolosta ja jota itämainen synnin-\nja syyllisyydentunto ei painanut. »Saarnaajan synkkää oppia kaiken\nturhuudesta kreikkalainen ei koskaan omaksunut», kuten Schück sanoo,\n»sen paremmin kuin hän tunsi niitä sieluntuskia, jotka raatelivat\nmunkkia hänen taistellessaan syntiä ja maailmaa vastaan».\n\nYhdessä kohden kreikkalaisen uskonnollinen käsitys oli kuitenkin\nsynkkä, ainakin meidän kannaltamme katsottuna. Kuolema on kaiken\nonnellisuuden loppu. Yölinnun lailla liidellen sielu erkanee\nvalittavin äänin ruumiista, ja kurja varjoelämä Hadeksessa[47] alkaa.\n»Mieluummin päiväläisenä köyhimmässä talonpoikaistalossa kuin vainajien\nkuninkaana!» sanoo Akhilleus, kun Odysseus manaa esiin hänen haamunsa\nmanalasta. Sellainen käsitys tulevasta kohtalosta kysyy todellakin\nrohkeutta, jos mieli elää iloisena.\n\nMutta mikä on sitten elämän merkitys ja tarkoitus? Kunniakas maine.\nKunnia on muinaiskreikkalaisessa uskonnossa kaiken yläpuolella. »Olla\nvaikkapa vain valituslaulu rakastetun suussa on ihanaa.» Koskaan unhoon\njäämättä elää uudestaan esikuvana sukupolvesta sukupolveen, se on\nkuolemattomuutta, se on ikuista elämää. Parempi siis sankarin kuolema\nnuoruuden kukoistuksessa kuin pitkä elinkausi ilman kuuluisuutta!\nAkhilleuksen oli valittava. Hän valjastaa hevosensa sotavaunujen eteen\nkokeakseen kohtalonsa. Toinen hevosista painaa alas päänsä, niin että\nharja viistää maata, ja sanoo: »Tuhon päivä lähestyy sinua, ja me\nviemme sinut taisteluun.» — »Tiedän sen itse», uros vastaa kaihomielin,\n»mutta en epäröi.» Ja sotahuudon kohottaen hän ajaa eläimet taistelun\ntuoksinaan. Tulkoon, mitä tuleman pitää!\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nMaurice Croiset, La civilisation hellénique.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Reden und Vorträge.\n\nTähän kappaleeseen:\n\nHugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.\n\nA. Fairbanks, A handbook of greek religion.\n\nOtto Kern, Ûber die Anfänge der hellenischen Religion. Martin P:n\nNilsson, Olympen.\n\nMartin P:n Nilsson, Den grekiska religionens historia. (Laaja\nkirjallisuusluettelo.)\n\nMartin P:n Nilsson, Hellas' arv.\n\nErwin Rohde, Psyche. Seelenkult und Unsterblichkeitsglaube der Griechen.\n\nHugo Bergstedt, Den klassiska gudavärlden i svensk diktning. (Verdandin\nkirjasia n:o 252.)\n\n\n\n\nSANKAREJA JA SANKARISATUJA.\n\n\nJumalien ja ihmisten välillä olivat herokset eli sankarit, joiden\nurotyöt antoivat aiheita moniin taruihin ja lauluihin. Heroksia\nluultiin yleisesti jumalan ja maallisen naisen tahi jumalattaren ja\nmaallisen miehen jälkeläisiksi. Heroksia olemme tavanneet Troian sodan\nsankaritaruissa, ja heihin kuului myöskin Theseus. Useita näistä\nsankariolennoista tapaamme tuonnempanakin suurten kreikkalaisten\nmurhenäytelmänkirjoittajain teoksissa.\n\nKaikkein kauneimpia sankaritaruja on kertomus\n\n\n\n\nORPHEUS JA EURYDIKE\n\n\nTraakiassa eli monta tuhatta vuotta sitten Orpheus-niminen laulaja,\njoka oli laulunjumalattaren, sankarirunon runottaren Kalliopen poika.\nHän lauloi ja soitti niin ihmeellisen kauniisti ja hurmaavasti, että\nmetsän pedotkin kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Samoin tekivät\nmetsän puut, yksinpä kova kalliokin. Soinnukkailla sävelillään hän\nhillitsi myrskyn, ja meren aallot asettuivat. Sanottiin itse jumalien\nlahjoittaneen hänelle ihmeellisen lyyryn, jolla hän soitti.\n\nOrpheus eli onnellisena vaimonsa Eurydiken kanssa. Mutta eräänä päivänä\nkohtasi heitä onnettomuus. Myrkyllinen käärme puri Eurydikeä, joka\nsiitä heitti henkensä, ennenkuin apua saatiin. Rajaton oli Orpheuksen\nsuru. Tätä lieventääkseen hän etsi syrjäisiä paikkoja, ja siellä hän\nvalitti kallioille ja metsän puille suruansa ja kaihoansa. Vihdoin hän\npäätti astua manalaan ja rukoilla Hadesta, että tämä antaisi hänelle\ntakaisin hänen rakkaan puolisonsa.\n\nJylhän vuorenrotkon läpi ja pitkää maanalaista käytävää kuljettuaan\nhän saapui Styks-joelle ja pääsi Khārōnin lautalla toiselle rannalle.\nHetken perästä hän oli salissa, jossa Hades puolisoineen istui\nvaltaistuimellaan. Ankara oli muodoltaan manalan valtias kysyessään,\nmiten Orpheus oli kuoleman kutsumatta tohtinut tunkeutua hänen\nvaltakuntaansa. Orpheus ei vastannut, vaan tarttui lyyryn kieliin ja\nilmaisi kaihoisin soinnuin syvän surunsa. Sitten hän lauloi laulun,\njoka niin valtavasti tulkitsi hänen tunteensa, että Hades ja hänen\npuolisonsa heltyivät ja lupasivat, että Eurydike saisi seurata häntä\ntakaisin maan päälle. Kuitenkin vain yhdellä ehdolla: Orpheus ei saisi\nkääntyä häntä katsomaan, ennenkuin hän oli päässyt manalasta päivän\nvaloon. Jos hän tuskan tai kaipauksen valtaamana unohtaisi lupaukseen\nliittyvän ehdon, hän menettäisi hänet ikuisiksi ajoiksi.\n\nOnnellisena Orpheus lähti sieltä, vakaasti päättäen olla taakseen\nkatsomatta, ennenkuin olisi ehtinyt takaisin maan päälle. Onnellisesti\nsivuutti hän Kerberos-koiran, kauhean kolmipäisen hirviön, joka\nvartioitsi Hadeksen porttia.\n\nLaulajan tarvitsi vain näppäillä muutamia sointuja lyyryllään, niin\nkoira heti vaikeni eikä edes murahtanut.\n\nKoko vaelluksen aikana Orpheus oli kuulevinaan takanaan Eurydiken\naskeleita. Jo oli hän niin lähellä manalan uloskäytävää, että hän näki\npäivänvalon loistavan sisään. Mutta silloin oli yhtäkkiä kuin askelten\nkaiku hänen takanansa olisi vaiennut. Tuskan vallassa hän katsahti\ntaakseen: tuossahan seuraa puoliso häntä kintereillä! Mutta hänen\nvieressään seisoo Hermes, sielujen saattaja, kutsuen hänet takaisin\nmanalaan. Hän on jo tarttunut Eurydiken käsivarteen viedäksensä\nhänet mukanaan. Orpheus ojentaa rakastettuansa kohti käsivartensa\ntoivoen voivansa pitää hänet luonansa. Turhaan — hän hapuilee vain\ntyhjää ilmaa, mutta armaan puolisonsa hän näkee häipyvän kaukaiseen\netäisyyteen. Hän kuulee vain, kuinka hän heikolla äänellä kuiskaa\nhänelle jäähyväiset ainaiseksi.\n\nKauan hän seisoi kauhusta kangistuneena ja katseli hänen jälkeensä.\nVihdoin hän havahtui huumauksestaan ja vaelsi uudestaan manalaan. Mutta\nnyt oli Kharon taipumaton, vaikka Orpheus kuinkakin pyysi ja rukoili\npäästäkseen lautalla Hadeksen asuntoon. Vasta kuin kuolema vihdoinkin\nkutsui laulajan sinne, saattoi hän jälleen yhdistyä rakkaaseen\nEurydikeensa.\n\n\n\n\nSATU HERKULEESTA.\n\n\nHerkules, jota kreikkalaiset nimittivät Hērakleeksi, oli voimiltaan\nkaikkia muita muinaistarujen sankareita kuuluisampi. Hänen isänsä oli\nZeus, ja äiti oli Theban kuningatar. Jo kehdossa kerrotaan Herkuleen\nantaneen näytteen voimastaan. Eräänä päivänä tavattiin hänet makaamassa\ntyytyväisenä iso käärme kummassakin kädessä. Ne hän oli sormin\nkuristanut kuoliaaksi, kun pedot tulivat madellen tappaakseen hänet.\n\nNuorukaiseksi varttuneena hän paimensi isänsä karjoja. Eräänä päivänä\nkarjoineen samoillessaan hän tuli tienhaaraan, missä kohtasi kaksi\njumalatarta. Toinen oli kaunis ja lupasi nuorukaiselle nautintorikkaan\nelämän, jos hän tahtoisi seurata häntä. »Ken olet?» Herkules kysyi.\n»Olen nautinnon jumalatar», tämä vastasi. Toinen jumalatar oli\nmuodoltaan ankara ja totinen. Se oli hyveen jumalatar. Hän sanoi\nnuorukaiselle: »Tie, jolle tahdon viedä sinut, on täynnä vaivoja ja\nkärsimyksiä, mutta sen lopussa odottaa sinua kuolematon sankarimaine ja\nsija Olympoksen jumalain joukossa.»\n\n»Sinut otan oppaakseni kautta elämän», sanoi Herkules.\n\nKohtalon päätöksestä oli Herkuleen mentävä palvelemaan Mykenen\nraukkamaista Eurystheus-kuningasta ja suoritettava kaksitoista\nkuninkaan määräämää mitä vaikeinta tehtävää. Vasta sen tehtyään pääsisi\nhän vapaaksi Eurystheuksen orjuudesta. Herkuleen onnistui suorittaa\nkaikki tehtävät, ja muisto niistä elää sadussa kertomuksena Herkuleen\nkahdestatoista urotyöstä.\n\nHänen ensi tehtävänsä oli tappaa _Nemean jalopeura_. Nemean kaupungin\nseuduilla Argoliksen maakunnassa teki kauhea jalopeura suuria tuhoja.\nEi kukaan ollut voinut surmata sitä, sillä sen nahkaa eivät nuolet\nja keihäät pystyneet lävistämään. Mutta Herkules antoi pedolle niin\nvoimakkaan iskun nuijallaan, että se vaipui tunnottomana maahan, ja\nennenkuin se oli ehtinyt tointua, Herkules oli molemmin käsin tarttunut\nsitä kurkkuun ja piti petoa näin, kunnes se kuristui kuoliaaksi.\nJalopeuran vuotaa hän käytti sitten suojaviittanaan.\n\nJonkin ajan perästä hän kävi _Lernan hydran_ (vesikyyn) kimppuun. Se\noli kauhea käärmeenkaltainen monipäinen hirviö, joka asusti samassa\nmaakunnassa Lernan rämeissä. Herkules hakkasi ensin poikki muutamia\nhydran päitä, mutta jokaista poikkihakattua kohti kasvoi heti kaksi\nuutta päätä sijaan. Silloin hän käski erästä aseveljeään hankkimaan\nkekäleitä ja kärventämään haavat, aina sitä mukaa kuin hän hakkasi\npäät poikki. Kun hirviö lopulta makasi maassa hengettömänä, hän kastoi\nnuolensa sen myrkkyyn, niin että ne ehdottomasti tappoivat sen, johon\nne sattuivat.\n\nNäin Herkules suoritti toisen vaikean tehtävän toisensa perästä. Aivan\nmahdottomalta näytti yhtenä päivänä _puhdistaa Augeias-kuninkaan\ntallit_, joihin monen tuhannen eläimen lanta oli saanut kokoontua\nkolmenkymmenen vuoden kuluessa. Mutta Herkules ratkaisi tehtävän\njohtamalla Alpheios-joen tallien läpi. Hetken kuluttua oli kaikki\nlantaläjät poishuuhdottu.\n\nSuurta kunniaa tuotti Herkuleelle _Hesperidien kultaomenain_\nnoutaminen. Hesperidit, illan tyttäret, asuivat kaukaisimmassa\nlännessä, maan äärillä, ihanassa puutarhassa, missä kasvoi kultaisia\nomenoita kantava puu, jota kauhea lohikäärme vartioitsi. Matkalla\nsinne Herkules kohtasi jättiläisen, joka vaati häntä kaksintaisteluun.\n»Olen Antaios», hän sanoi, »ja äitini on Maa. Kaikkien muukalaisten on\ntaisteltava kanssani, ja heidät kaikki minä surmaan. Niin on sinunkin\nkäyvä.»\n\nNäin sanoen hän hyökkäsi Herkuleen kimppuun, mutta ankaran painin\njälkeen tämä heitti vastustajansa maahan. Heti hän kuitenkin nousi\nylös uusin, entistä suuremmin voimin. Tämä toistui moneen kertaan.\nViimein Herkules ymmärsi, että Antaios vain voimistui joka kerta, kun\nhän kosketti maa-emoaan. Sentähden hän nosti seuraavalla kerralla\njättiläisen korkealle ilmaan eikä heittänyt häntä maahan, vaan piti\nhäntä tässä asennossa niin kovassa puristuksessa, että hän tukehtui.\n\nVihdoin Herkules saapui maailman etäisimpiin ääriin, missä\nAtlas-jättiläinen hartioillaan kantoi taivaan kantta. Herkuleen\nkehoituksesta hän suostui menemään puutarhaan ja tuomaan kultaomenat,\njos Herkules sillä välin kantaisi taivaan kantta. Mutta kun jättiläinen\npalasi omenat kerallaan, ei hänellä ollut lainkaan halua ottaa raskasta\ntaakkaansa uudelleen hartioilleen. »No», sanoi Herkules, »niin ollen\non minun kai edelleen hoidettava sinun tehtävääsi. Auta minua vain\nhetkinen, kunnes lasken tyynyn sen alle hartioilleni!» _Sitä_ pientä\napua Atlas toki ei tahtonut kieltää häneltä. Mutta heti kuin Herkules\ntunsi vapautuneensa taakastaan, hän lähti pois vieden omenat mukanaan\nja jätti Atlaan taivaankantta kantamaan.\n\nViimeinen Eurystheuksen Herkuleen suoritettavaksi määräämistä töistä\noli tuoda manalasta Kerberos-koira. Vaikka Herkules oli rohkea,\nhän kuitenkin sykkivin sydämin lähti taipaleelle varjojen synkkään\nmaailmaan. Ja ellei Hermes, jumalten sanansaattaja, olisi ollut hänen\napunaan, niin hän varmaan ei olisi onnistunut. Kun Herkules ja Hermes\nsaapuivat musta-aaltoiselle Styks-joelle, kieltäytyi Kharon laskemasta\nheitä yli, mutta Hermes pakotti hänet siihen. Joen toisella rannalla\nojennettiin heille, samoinkuin kaikille vainajille, pikarillinen vettä\nunholan virrasta. Mutta Herkules varoi juomasta sitä. Vihdoin molemmat\nvaeltajat tulivat Hadeen luo, joka Hermeen pyynnöstä salli Herkuleen\nhetkeksi viedä Kerberoksen maan päälle.\n\nOli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty saada mukaansa tuo\nkolmipäinen raju peto, jonka päistä hiusten asemesta kiemurteli\nkäärmeitä. Silmät raivosta hehkuen hirviö ryntäsi Herkulesta kohti,\nkuin olisi se tahtonut särkeä kahleensa, ja nosti haukunnan niin\nankaran, että koko manala vapisi perustuksiaan myöten ja kaikki varjot\nkauhun valtaamina pakenivat. Mutta Herkules ei tuosta säikähtynyt,\nvaan heittäytyi takaapäin pedon päälle ja kietoi kätensä sen kolmen\nkaulan ympäri, kunnes koira tunsi tavanneensa väkevämpänsä. Silloin\nHerkules antoi sen jälleen vapaasti hengittää, ja nyt oli hirviö\nkesytetty. Pelosta vavisten se ryömi Herkuleen jalkoihin ja alistui\nhänen talutettavaksensa. Kun Herkules sitten näytti Kerberoksen\nEurystheukselle, tämä oli jähmettyä kauhusta, ja käski heti paikalla\nviedä pedon takaisin manalaan. Herkules teki niin. Kun hän palasi\nmanalan portille, laski hän koiran vapaaksi, ja kahleet perässä\nlaahaten Kerberos syöksyi sisään pimeästä käytävästä.\n\nNyt Herkules oli päässyt vapaaksi Eurystheuksen palveluksesta, mutta\nsilti hän ei vetäytynyt rauhaan, vaan lähti taistelemaan toisia\nvahingollisia hirviöitä vastaan ja eri tavoin auttamaan ihmisiä.\nPuolisokseen hän otti kauniin kuninkaantyttären Deianeiran. Kerran\ntämän kanssa kulkiessaan hän saapui vuolaalle virralle. Kun Herkules\nmietiskeli, miten saada puolisonsa ylitse, tuli eräs Nessos-niminen\nkentauri, joka oli puoleksi ihminen, puoleksi hevonen, tarjoutuen\nottamaan Deianeiran selkäänsä ja viemään hänet yli. Sekä Herkules\nettä hänen puolisonsa olivat kiitollisia avusta. Mutta kun kentauri\noli uinut toiselle rannalle, lähti hän nelistämään pois Deianeira\nselässään. Herkules ampui silloin hydran vereen kastetun nuolen\nNessokseen. Kuollessaan kentauri mietti kostoa. Hän kehoitti Deianeiraa\nkokoamaan veren, joka vuoti hänen haavastaan. »Jos Herkules joskus\nhylkäisi sinut», hän sanoi, »sinun ei muuta tarvitse kuin sivellä\nvertani hänen vaatteilleen, niin hänen rakkautensa sinuun uudistuu.»\nOmaksi ja Herkuleen onnettomuudeksi Deianeira uskoi, mitä kentauri\nsanoi.\n\nJonkin ajan kuluttua Herkules otti erään nuoren ja ihanan\nkuninkaantyttären sotavangiksi. Silloin Deianeira mustasukkaisena\nsiveli Nessoksen verta upeaan pukuun, jonka hän oli ommellut\npuolisolleen. Mutta veri oli Herkuleen nuolen myrkyttämä, ja tuskin\noli uros pukenut ylleen uuden puvun, ennenkuin mitä kauheimmat tuskat\nvaltasivat hänet. Puku liimaantui ruumiiseen kiinni, ja kun hän koetti\nriistää sitä yltään, lähti sen mukana kokonaisia lihakimpaleita.\nSilloin hän ymmärsi, että hänen oli kuoleminen, ja käski poikansa\nrakentaa rovion, jonka liekeissä hän päätti maallisen vaelluksensa.\nMutta hänen sielunsa nousi Olympokseen, jossa jumalat ottivat hänet\nvastaan, ja Zeus ja Hera antoivat hänelle vaimoksi tyttärensä Hēbōn,\niäisen nuoruuden jumalattaren.\n\nKirjallisuutta:\n\nClaes Lindskog. Kreikkalaisia jumalaistaruja.\n\n\n\n\nDELPHOIN ORAAKKELI.\n\n\nJumalat ilmaisivat ihmisille tahtonsa enteillä, ennen kaikkea\noraakkelien kautta.[48] Kuuluisimmat näistä pyhäköistä olivat Zeuksen\noraakkeli Epeiroksen Dodonassa, missä tiedustelijat saivat vastauksen\nikivanhan pyhän tammen huminasta, ja Apollonin _Delphoissa_, joka\noraakkeli kauan oli etevin koko maailmassa. Itse paikka, jossa\nApollonin pyhäkkö muinoin sijaitsi, virittää mielen hartaaksi ja\nhaaveelliseksi. Pilvenkorkuisen Parnassoksen alarinteellä, yllänsä\näkkijyrkät kallionseinämät ja alla syvä kuilu, sijaitsi muinainen\nDelphoi, eristettynä maailman hyörinästä, puserrettuna jylhien,\nmelkeinpä kauhistuttavien vuorten väliin. Täällä ollaan suuren\nhiljaisuuden maailmassa, alkuvoimien parissa. Täällä muinaisajan\nihmiset elelivät jokapäiväistä elämäänsä paimenina, öljypuiden ja\nviiniköynnösten kasvattajina, allaan pohjattomat syvyydet, taistellen\npetoeläinten kanssa. Ihminen ei missään muussa paikassa tuntenut\nitseään siinä määrin jumalvoimista riippuvaksi kuin täällä. Täällä\nollaan lähellä luonnon ja heräävän jumalanpalvonnan salaisuuksia,\nlähellä sitä astetta ihmiskunnan elämässä, jolloin palveltiin kiviä ja\npyhiä puita, lähellä alkuaikaa, ennenkuin Apollon, valon jumala, oli\nottanut haltuunsa nämä jylhät seudut, missä maanjumalatarta aikaisemmin\npalveltiin alkeellisin menoin; niin onkin helpompi käsittää Pythian,\nApollonin papittaren, pyhää haltioitumista.[49]\n\nMutta sen ikivanhan palvontapaikan yläpuolella, jonka Apollon teki\npyhäkökseen, Parnassoksen huipulla, bakkantit viettivät hurjia\norgioitaan Dionysoksen kunniaksi. Valtavan korkeutensa, metsiensä,\nlirisevien vuoripurojensa, tippukivien verhostamien luoliensa tähden\nkreikkalaiset pitivät tätä huipussaan hopealta hohtavaa vuorta\nDionysoksen ja bakkanttien, Panin ja nymfien arvon mukaisena asuntona.\nSiihen vuoden aikaan, jolloin pimeys näytti olevan voittamaisillaan\nvalon, he kokoontuivat Delphoista, Boiotiasta ja Attikasta hurjiin\nyöllisiin karkeloihin, heiluttaen soihtuja ja thyrsossauvoja, hajalla\nhapsin, pyhät käärmeet käsissään, kimeäin ja kumisevien rumpujen\nsoidessa. Tässä »pyhässä hurmiotilassa» he luulivat sielunsa vapautuvan\nruumiista ja yhdistyvän jumalaan, niin että he saattoivat nähdä\ntulevaisuuteen ja profetoida.[50]\n\nMutta alempana Parnassoksella oli valonjumalan palvojilla paikkansa.\nKoko helleeniläismaailmasta, vielä kauempaakin he kokoontuivat hänen\ntemppeliinsä pyytämään jumalalta neuvoa ja apua suurissa ja pienissä\nhuolissa. He kysyvät häneltä, tuleeko hyvä vai huono viljavuosi,\ntuleeko heidän ostaa orja, pitääkö heidän mennä naimisiin vai eikö.\nJa kun mies on ottanut tuon ratkaisevan askeleen, saattaa tapahtua,\nettä hän pyytää selvitystä huolestuttavaan kysymykseen, kantaako hänen\nvaimonsa sydämensä alla hänen vai toisen miehen lasta. Toinen haluaa\ntietää, uskaltaako hän lainata rahoja sille ja sille miehelle, ja\nkolmas voi esittää sellaisia kysymyksiä kuin muuan mies teki Zeuksen\noraakkelille Dodonassa: »Kuka on varastanut patjani ja päänalukseni?»\n\nMutta kaupungeista ja valtioista saapuu kokonaisia lähetystöjä\ntiedustelemaan oraakkelilta jumalien tahtoa, kun taivaanmerkkejä\nja muita ihmeellisiä enteitä on ilmestynyt, kun nälänhätä ja rutto\nraivoaa, ja kun on ratkaistava tärkeitä valtiollisia kysymyksiä.\n\nEnnenkuin pyhiinvaeltajat astuvat sisään Apollonin temppeliin,\nhe puhdistautuvat lauluissa ylistetyn Kastalian lähteen\nkristallikirkkaissa »hopea-aalloissa» ja uhraavat senjälkeen pyhäkön\nedustalla olevalla alttarilla.\n\nTemppelin eteisessä mieli virittyy hartauteen ja ajatteluun\nkultakirjaimin kirjoitetuista mietelauseista, joita on luettavana\nseinillä. Niitä pidetään Kreikan seitsemän viisaan sepittäminä, ja\nniissä saarnataan maltillisuutta ja kohtuullisuutta. Ylimielisyyttä\nhelleenit pitävät suurimpana syntinä. Ei kukaan voi siihen määrin\nsuututtaa jumalia kuin ihminen, joka ei tahdo myöntää mitään rajoja\nomalle tahdolleen. Oman rajoituksensa tajuaminen on sentähden\njokaisen kuolevaisen ensimmäinen velvollisuus, ja Apollonin pyhäkön\npiirtokirjoitusten joukosta lukee ensimmäisenä kehoituksen: »Tunne\nitsesi!»[51] Näiden viisaudensanojen rinnalla loistaa mietelmä:\n»Kohtuus kaikessa!» ja samaa merkitsevät varoitussanat: »Ei missään\nliioittelua!» Näihin mietelmiin sisältyy parasta, mitä helleeninen\nhenki on keksinyt. Kohtuullisuus, itsehillintä, itsensä voittaminen\nolivat päähyveitä, jotka tarkoin erottivat helleenit »barbaareista».\n\nMuiden Kreikan seitsemän viisaan lausumia mietelmiä, joista huokuu\nsyvästi tunnettua elämänkokemusta, ovat esim. nämä: »Onneton on\nvain se, joka ei voi kestää onnettomuutta», ja »Varmuus on turmion\nedelläkävijä».\n\nVastaukset kyselyihinsä pyhiinvaeltajat saivat temppelin kaikkein\npyhimmästä, jonne heitä itseään ei kuitenkaan koskaan laskettu. Siellä\n_Pythia_, Apollonin papitar, istui kolmijalalla »maan kidan» päällä,\njoka johti maanalaiseen luolaan. Pythian tuli olla vapaasukuinen\ndelphoilainen neitsyt ja vihkiä elämänsä siveydelle. Horrostilaan\nvaipuneena, kuten nykyajan medio, hän lausui sekavia sanoja, jotka\nApollonin papit merkitsivät muistiin ja sommittelivat ajatuksia\nsisältäviksi. Roomalaisajalla sanottiin, että hänen haltioissaolonsa\naiheutui vuoren halkeamista nousevista höyryistä, jotka sumensivat\nhänen mielensä; mutta vanhemmat kreikkalaiset kirjailijat eivät\nmainitse siitä mitään.\n\nOraakkelille antoivat arvoa ja valtaa ihmisiin _tulevaisuuden\nennustukset_, mutta varsinkin se, että omantunnontuskissa olevat\nihmiset saivat siltä _hyviä neuvoja_ ja apua saavuttamaan rauhan\njumalien kanssa. Tämä oli pyhäkön päätehtävä. Lukemattomille sieluille,\njoita epätietoisuus oli vaivannut, oli siunauksellista, että oraakkeli\nvihdoin saattoi heidät tekemään päätöksen, jonka he iloisin mielin\nja luottamuksin saattoivat panna toimeen, koskapa jumalat olivat\nsille antaneet vahvistuksensa. Ja voimme olla varmat, että oraakkelin\nneuvomat toimenpiteet yleensä olivat parhaat, koska sen papit olivat\nviisaita miehiä, joilla oli paljon elämänkokemusta ja ihmistuntemusta.\nHeillä oli neuvoja ja keinoja päästäkseen selville neuvon kysyjistä,\njoiden kohtalon he ottivat käsiinsä. Koska he olivat likeisessä\nyhteydessä koko helleenisen maailman kanssa, heillä oli myöskin tarkat\ntiedot asiain tilasta, kun oli ryhdyttävä tärkeihin ratkaisuihin, ja he\nvoivat sentähden antaa parhaimpia neuvoja. Oraakkelilla oli nimittäin\nosittain eräänlaisia vakinaisia edustajia tärkeimmissä kreikkalaisissa\nkaupungeissa, osittain lähetettiin tuon tuostakin lähetystöjä eri\nsuuntiin, ja nämä oraakkelin diplomaatit antoivat papistolle tiedon\nkaikesta, mikä oli tärkeätä valtiollisten ja muiden suuriarvoisten\nkysymysten arvostelua varten.\n\nKun lähettiläitä saapui jostakin valtiosta kysymään oraakkelilta\nneuvoa, Apollonin papit olivat ennakolta saaneet tiedon tilanteesta. Ja\noraakkeli oli ottanut kultaiseksi säännöksi valtiollisissa riidoissa\nkoettaa olla hyvissä väleissä vahvimman kanssa. Varmuuden vuoksi papit\ntekivät tarkkoja muistiinpanoja kysymyksistä ja vastauksista. Nämä\nmerkittiin puutauluihin, jotka ajan mittaan muodostivat kokonaisen\ntemppeliarkiston ja jotka otettiin esille tarpeen sattuessa, esim., kun\ntiedustelija tuli uudelleen. Sillä tavoin oraakkelinvastausten anto\nvakiintui tavaksi, jota tarkoin noudatettiin, ja varmaankaan ei mikään\nvoinut olla omiaan valtavammin vaikuttamaan, kuin milloin tiedustelija\nmonen vuoden kuluttua sai aivan saman oraakkelinlausunnon kuin\nensimmäisellä kerralla.\n\nTäten oraakkeli arkistoineen oli verrattavissa suureen nykyaikaiseen\ntiedustelutoimistoon. Ja joskin siellä toisinaan erehdyttiin, niin\nmaine oli yleensä sangen helposti pelastettavissa, koska vastaukset\nuseinkin olivat hämäriä ja monimielisiä. Olisi tosiaan ollut sangen\nhämmästyttävää, ellei oraakkeli olisi keksinyt jotakin keinoa pulasta\nselviytyäkseen. Suuren thebalaisen valtiomiehen ja sotapäällikön\nEpaminondaan mieleen oraakkeli oli teroittanut, että hänen tuli varoa\n»pelagosta». Ja pelagos merkitsee merta. Mutta Epaminondas kaatuikin\nArkadiassa, mahdollisimman kaukana merestä olevassa seudussa.\nTästä kiusallisesta tosiseikasta oraakkelin papit selviytyivät\nhuomauttamalla, että erään taistelutanteren lähellä olevan metsän nimi\noli Pelagos — tai se _sai siitä lähtien sen nimen_.\n\nParempi onni oraakkelilla oli ennustaessaan, että peloponnesolaissota\n— josta puhumme tuonnempana — tulisi kestämään 27 vuotta. Todellakin\nse todistaa pappien oikein arvostelleen asiantilan, että he ennakolta\narvasivat sodasta tulevan pitkällisen. Kolme kertaa yhdeksän oli\ntosin vain pysyväinen kaava, jota käytettiin pitkiä ajanjaksoja\nennustettaessa, mutta tässä tapauksessa tuo mystillinen luku oli\ntavattoman onnellisesti valittu. Oraakkelilla oli sillä kertaa onni\nsiinäkin, että se alusta loppuun asti piti sparttalaisten puolta,\njotka lopulta voittivatkin sodan. Sitävastoin Apollonin papit suuressa\nkreikkalaisten ja persialaisten välisessä voimienmittelyssä olivat\niskeneet kiveen arvostellessaan persialaisten luvun liian suureksi ja\nollessaan sitä mieltä, että valtava hyökkäysarmeija tulisi musertamaan\nhelleenit. Kun nämä kuitenkin kaikesta huolimatta pääsivät voitolle,\noraakkeli antoi heidän tietää, että heidän oli kiittäminen voitosta\nsen sekaantumista asiain menoon yliluonnollisten voimien avulla.\nSen jälkeen tuli Apollonin papisto entistään vielä varovaisemmaksi\nennustuksiaan sommitellessaan. Ja kun myöhemmin boiotialaiset\nEpaminondaan etevällä johdolla aivan odottamatta esiintyivät Kreikan\njohtavana kansana, niin heidän ja oraakkelin välit muuttuivat heti\nvarsin hyviksi, vaikka boiotialaiset monine omine oraakkeleineen\naikaisemmin olivat olleet Delphoin pahimpia kilpailijoita.\n\nOraakkelin historian kauneimpia lehtiä ovat ne, jotka kertovat, mitä se\non saanut aikaan yhteiskuntaelämän sivistämiseksi. Varmana lienee kai\npidettävä, että Delphoin Apollon on tehokkaasti vaikuttanut verikoston\nlieventymiseen Kreikassa. Hän on tarjonnut heikoille ja sorretuille\napua perustamalla turvapaikkoja, joissa he voivat saada turvaa mahtavia\nahdistajia vastaan, elleivät itse olleet syypäitä veritekoon. Näin\nApollonin papit ovat harjoittaneet ihmisyyden palveluksessa siunausta\ntuottavaa toimintaa, joka on verrattavissa keskiaikaisen kirkon\nvaikutukseen tapojen sivistämiseksi raakojen germaanilaiskansojen\nkeskuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan Delphoi oli koko Kreikan uskonnollisena ja siveellisenä\nkeskuksena. »Hellaksen liesi», joksi sitä nimitettiin, merkitsi\nhelleeneille samaa kuin Rooma keskiajan kristityille ja Mekka\nmuhamettilaisille. Oli jotakin vertauskuvallista siinä, että paikkaa\npidettiin maapallon keskipisteenä, ja tätä ajatusta symboloi temppelin\nsisällä oleva pyhä, munan puolikkaan muotoinen kivi, jolla oli nimi\n»omphalos», maan napa. Sen kiven kohdalla kerran kaksi Zeuksen lentoon\nlaskemaa kotkaa tullut oli vastakkain, toinen idästä, toinen lännestä.\nPyhän kiven jäljennös oli asetettu temppelin edustalle, ja tämä on\nlöydetty. — Läheltä ja kaukaa tulvaili lahjoja oraakkelille niin\nrunsaassa määrin, etteivät kaikki mahtuneet Apollonin temppeliin.\nVarakkaammat Kreikan valtiot rakensivat tällöin aarreaittoja paikalle\nja säilyttivät niihin jumalalle antamansa lahjat.[52]\n\nKuuluisin kaikista jumalan kunnialahjoista oli Kroisoksen antama\nkulta- ja hopealahja, jonka arvo nousi noin 100 miljoonaan markkaan,\njoukossa aitokultainen jalopeurankuva.\n\nOraakkelin yleismaailmallista arvoa kuvaavaa on, että kun maanjäristys\nlähes neljä vuosisataa e.Kr. hävitti Apollonin temppelin ja keräys\npantiin toimeen sen uudestaan rakentamiseksi, rahoja tulvaili aina\nKrimistä saakka, ja faaraokin avusti melkoisella määrällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta oli tuleva aika, jolloin Delphoin rikkaudet houkuttelivat\njumalattomia miehiä ja kansoja ryöstöön. Traakia- laiset joukkiot\nhävittivät ja polttivat, roomalaiset sotilaat ja keisarit ryöstivät\nsuunnattomat määrät temppelin aarteita ja taideteoksia, ja yltiöpäiset\nkristityt kävivät kiivaasti tämän pakanuuden tuen kimppuun. Varsinkin\nkohdistui hävitystyö temppelin kaikkein pyhimpään, missä Pythia\nennusteli. Täällä on hävitetty aina perustuksia myöten. Saattaa\nkuitenkin olla niinkin, että viimeiset pakanat tahtoivat viedä\ntäältä Apollonin palvonnan suuren salaisuuden mukanaan hautaan.\nMaanjäristykset ja vesitulvat täydensivät sitten ihmiskätten\nalullepanemaa hävitystä. Rooman viimeinen pakanallinen keisari,\nJulianus luopio, joka eli neljännen vuosisadan keskivaiheille e.Kr.,\nkoetti valaa uutta eloa Delphoin-kulttiin, mutta Pythia ilmoitti\nhänelle — muutoin oraakkelin viimeinen vastaus — että »temppeli on\nmaahan Rajoitettu, eikä siellä enää ole Phoibos Apollonilla asuntoa,\nennustuksen lähde on mykkä, sen veden kuiske on vaiennut.»\n\nVihdoin ihmiset rakensivat asuntojaan sille maaperälle, joka muinoin\noli ollut valonjumalalle pyhitetty. Siihen paikkaan syntyi kokonainen\nkyläkunta. Ja kun vuonna 1892 pantiin toimeen suuria kaivaustöitä\nRanskan valtion kustannuksella, arkeologit ryhtyivät ensi töikseen\nsiirtämään kylän toiseen paikkaan.\n\nTyöstään muinaistutkijat ovat täällä saaneet runsaita satoja,\nennen kaikkea kivikirjoituksia, mutta myöskin taide- teoksia ja\nmuinaiskreikkalaisen rakennustaiteen jätteitä. Tuskinpa lienee\nkaivausta, joka yhtä suuressa määrin kuin tämä on laajentanut\ntietojamme Kreikan kulttuurista ja historiasta.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nHans Larsson, Claes Lindskog och Martin P:n Nilsson, Athena, bilder ur\nden hellenska kulturvärlden.\n\nEmil Zilliacus, Pilgrimsfärder i Hellas.\n\nTähän kappaleeseen:\n\nEmile Bourguet, Delphes.\n\nAugust Mommsen, Delphica.\n\nFrederik Poulsen, Den delfiska Apollon och hans helgedom.\n\nO. Crusius, Die delphischen Hymnen.\n\n\n\n\nOLYMPIA JA OLYMPIALAISET KISAT.\n\n\nHenkevä kreikkalainen kirjailija Lukianos, joka eli toisen vuosisadan\nalkupuoliskolla j.Kr. ja joka on tullut kuuluisaksi ivallisen\nvuoropuhelun luojana, panee eräässä keskustelussaan skyyttalaisen\nmiehen, joka on tehnyt matkan Hellaaseen, kysymään Solonilta, mitä\nkreikka- laisten voimisteluharjoitukset ja kilpailut hyödyttävät.\n»Hehän piehtaroivat sannassa kuin siat», sanoo skyyttalainen; »he\npuskevat kuin pukit. Toisinaan siellä riehutaan hurjimusten tavoin;\nnäyttää siltä, kuin yhden ja toisen onnenhylkimän, joka on saanut\nnyrkiniskusta poskeensa, täytyisi sylkeä hampaat suustansa — niin\ntäynnä tomua ja verta hänen suunsa on. Ja kuitenkaan purppuraviittaan\npuettu mies, joka puvusta päättäen varmaankin on hallitus- viranomainen\n[palkintotuomari], ei erota heitä toisistaan; eipä suinkaan,\npäinvastoin: hän yllyttää heitä ja ylistää iskunantajaa. Haluaisin\ntietää, mitä hyötyä siitä on; minusta on kaikki tuo hulluutta.»\n\nSolon koettaa tehdä selväksi tuolle kiinnostuneelle »bar- baarille»,\nkuinka suuriarvoisia nämä ruumiinharjoitukset, jotka voivat näyttää\nniin epämiellyttäviltä ja vaarallisilta, ovat sekä ruumiille että\nsielulle: »Ei pidä urhoollisen miehen ruumiin olla lihava ja valkoinen\nkuin naisen, joka on pilaantunut kotosalla oleskelemisesta. Ei, katsopa\npunakoita, päivettyneitä nuorukaisiamme! Sen näköisiä miesten tulee\nolla; he ovat täynnä eloa ja lämpöä ja miehuuden voimaa, terveyttä\nuhkuvia, eivät ryppyisiä, eivät kuivia, eivätkä liian painavia, koska\novat ponnistellen ruumiistaan hikoilleet kaiken liikalihavuuden\nja pitäneet vain sen, joka on voimakasta ja kiinteää. Tämä on\nravinnon valinnan ja voimistelun seurausta. Sillä nämä molemmat ovat\nihmisruumiille samaa kuin pohdin vehnälle: kaikki akanat ja vihneet\nlentävät pois, ja puhdas vilja kokoontuu läjään. — Likahan pestään\npois, ja sittenhän mies esiintyy entistään ehompana. Vertaapa vain\nmuutamia noista valkoihoisista, jotka viettävät elämäänsä siimeksessä,\nkehen hyvänsä niistä, jotka voimistelevat miekkailukoulussa, kun hän\non peseytynyt puhtaaksi öljystä ja pölystä! Olen varma siitä, että jos\nsinulta kysyttäisiin, kummanko näköinen noista kahdesta haluaisit olla,\nempimättä pitäisit lujannäköistä ja karaistunutta nuorukaista parempana\nhentoa raukkaa, joka on niin vaalea sen tähden, että hänen verensä on\nvetäytynyt ruumiin sisäosiin.»\n\nJa valtiokin hyötyy siitä, että nuori kansalainen harjoittelee\nvoimistelu-urheiluja: »Harjoitusten päämääränä ei suinkaan ole\npalkintojen voittaminen juhlatiloissa, sillä senhän vain harvat voivat\nsaavuttaa, vaan tarkoituksena on voittaa sekä valtiolle että itselleen\npaljon suurempaa hyvää. Sillä kaikkien kunnon kansalaisten velvollisuus\non ottaa osaa vielä suurempaan kilpataisteluun seppeleestä, joka ei\nole tehty muratista tahi öljypuunlehvistä, vaan johon sisältyy ihmisen\nkoko onni ja autuus — tarkoitan taistelua yksityisen vapauden ja\nkoko isänmaan itsenäisyyden ja menestyksen puolesta, ihaninta, mitä\nvoimme jumalilta anoa. Kaikki tämä on nivottuna siihen seppeleeseen\nja on siinä kilpailussa voitettavana. Siihen kilpailuun puheenalaiset\nharjoitukset ja ponnistelut ovat vain valmistuksia.»\n\nLukianos viittaa myöskin voimisteluharjoitusten esteettiseen puoleen:\n»Koska nuorukaisten on riisuutuminen suuren ihmisjoukon edessä, niin\nluulemme heidän huolehtivan kauniista ulkomuodosta, niin ettei heidän\ntarvitse hävetä esiintymästä alastomina.»\n\nHän siirtyy sitten kuvailemaan voimisteluharjoitusten merkitystä\nhelleenien taiteelle. Alastomuuden tuottamasta häpeän tunteesta\nvapautuminen oli sivistyneen helleenin aatelismerkkejä. Tämä\nkummastutti barbaaria — tympäiseepä tuo häntä vieläkin. Voimistelijain\nharjoituspaikoilla oli kuvanveistäjällä ja maalarilla alati silmäinsä\nedessä kauneimmat Jumalan luomat kuvattavanaan. Kauniit muodot\nsyöpyivät niin syvälle taiteilijoiden muistiin, että kun taiteellisen\ninnoituksen hetki tuli, suurimmat heistä paremmin kuin yksikään\ntaiteilija ennen heitä tai myöhemmin kykenivät pukemaan jumaluuden\nmajesteetin ja ikuisen kauneuden inhimillisiin muotoihin.\n\nKreikkalaiset suorastaan _jumaloivat_ kauneutta. Eivätkä\nainoastaan taiteessaan, vaan myöskin jokapäiväisessä elämässään.\nEliksessä toimeenpantiin miesten ja Lesboksessa naisten välisiä\nkauneuskilpailuja. Isoissa temppeleissä oli sääntönä, että pappina piti\nolla kauneuspalkinnon voittanut mies tahi nuorukainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut parempaa tilaisuutta nähdä sellaista kauniiden nuorukaisten\nvaliojoukkoa kuin niissä suurissa kilpailuissa, joihin koko\nkreikkalaisen maailman etevimmät urheilijat kerran joka neljäs\nvuosi kokoontuivat Olympian stadionille. Ei ole mikään kansa niin\nkuin muinaisajan helleenit elämässään toteuttanut lauselmaa »Terve\nsielu terveessä ruumiissa». Sentähden tulikin heistä onnellisin,\nsopusuhtaisin kulttuurikansa, mitä konsanaan on vaeltanut täällä\nmaan päällä. Sivistys ei heidän keskuudessaan päässyt rappeutumaan\nyksipuoliseksi sielunkulttuuriksi eikä konekulttuuriksi, joka tekee\nihmiset epäitsenäisiksi ja yksipuolisiksi, vaan helleenit pelastivat\nitselleen mielen tasapainon ja joustavuuden asettamalla ruumiinhoidon\ntasa-arvoiseksi sielunhoidon rinnalle. Kreikkalaiset olivat paremmin\nkuin mikään muu kansa saaneet selville yhden luonnon suurista\nsalaisuuksista: useimmille meille käsittämättömän likeisen yhteyden\nsielun ja ruumiin välillä. Ilman tervettä ruumista ei tervettä\nsielua, mutta ilman tervettä sielua ei myöskään sopusuhtaisesti\nkehittynyttä ruumista. Kreikkalaisille oli veltto ja huonossa hoidossa\npidetty ruumis yhtä pätevä todistus puutteellisesta kasvatuksesta ja\nkulttuurista kuin tietämättömyys n.s. oppiaineissa.\n\nKuinka monta esimerkkiä onkaan siitä, että ruumiillisesti heikko\nja kivulloinen henkilö tarmokkaasti ja järkevästi Jumalan vapaassa\nluonnossa harjoitetun voimistelun ja urheilun avulla on parantunut\nja voimistunut! Ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myöskin sielultaan\nhänestä tulee aivan kuin toinen ihminen. Koko elämä näyttää toiselta,\nsaapi uutta eloisuutta. Monesta itsekkäästä luulosairaasta, joka ei\nole voinut ajatella muuta kuin omaa ruumiillista vointiaan, tulee\ntuntiessaan itsensä toimintakykyiseksi hyödyllinen kansalainen, joka\nasettaa itselleen elämäntehtävän, lähimmäisiään auttava ihmisystävä.\n\nKaikki tämä oli muinaisille helleeneille itsestään yhtä selvä asia kuin\nmeidän aikamme englantilaisille. Oli mahdotonta ajatella kreikkalaista\nkaupunkia ilman julkisia urheilupaikkoja varjoisine puineen ja\njuoksevine vesineen. Joka tahtoi saavuttaa arvoa kansalaistensa\nsilmissä, hänen oli nuoruusvuosinaan vietettävä enin aikansa\nurheilukentällä. Vain siellä oli tuo vapaa ryhti ja tuo esiintymisen\nvarmuus saavutettavissa, joka oli vapaasyntyiselle ominainen ja teki\nhänet sopivaksi ottamaan osaa julkiseen elämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlympia on saanut nimensä olympialaisesta Zeuksesta, kisojen\nsuojelijasta. Myöskin Delphoissa, Korinthoksen kannaksella ja Nemeassa\npidettiin pyhiä kilpailukisoja, kaikkialla jonkun jumalan kunniaksi.\nSamoinkuin heprealaiset ylistivät Jahvea laululla ja tanssilla,\nsamoin kunnioittivat kreikkalaiset Zeusta ja Apollonia painilla ja\nkilpajuoksulla ja sopusuhtaisten ruumiiden kauneudella. Vanhempina\naikoina pidettiin urheilukilpailuja myöskin jonkun kuolleen uroon\nkunniaksi. Iliaassa luemme kilpakisoista, joilla Akhilleus vietti\nPatrokloksen hautajaisia. Ensin olivat hevosurheilukilpailut.\n\n    »Kaikk' yht'aikaa ruoskallaan hevot kiihtivät juoksuun,\n    huudoill' yllyttäin sekä ohjillaan hoputellen\n    innoissaan; ja ne vei yli kentän vauhtia vinhaa\n    pois sotapurtten luota; ja rintain all' arohieta\n    tuprusi niinkuni pilvi ja myrskyn riehuva pyörre,\n    harjat hulmusivat, kun liehtoi lentävä tuuli.\n    Kons' ikiruokkijan maan kävi pintaa piirtäen vaunut,\n    kons' ylös ilmaan kimposi; vaan vakavastipa seisoi\n    vaunujen ohjaajat, joka mies kovin sykkivin rinnoin\n    voittoa toivoissaan; hepojansa he kiihtivät huudoin,\n    konsa ne kirmasivat pölyn nostain tanteren poikki.\n    Vaan radan päässä kun kääntyä päin meren vaahtisen rantaa\n    raisut valjakot sai, jopa kunkin näyttihe kunto;\n    laukkaa täyttä ne karkasivat; etumaisena muista\n    Eumelos, jalot juoksijat eessä! ja toisena toivat\n    Tydeun poikaa taas hevot, heimoa Tros-uron orhein\n    jäljess' ei järin paljon, vaan ihan kinterihillä,\n    tallaamass' oli aivan näät jalat ain' ajolautaa,\n    hengitys hartiokast Eumelon poltteli selkää,\n    sillä ne kiitivät, ett' ihan niskaan pää kävi kiinni.»\n\nKatselijain kehoitushuutojen raikuessa ajaa huristetaan hirveällä\nvauhdilla. Eräs kilpailijoista, Antilokhos, ajaa niin rajusti,\nettä Menelaos — käyttääksemme nykyaikaista urheilutermiä — panee\nvastalauseen. Mutta asia ratkaistaan sovinnolla, ja Antilokhos saa ensi\npalkinnon.\n\nSen jälkeen seurasi nyrkkeilyn »ankara kilpa». Palkinnoiksi pantiin\nvoittajalle kuusivuotias vankka muuli ja voitetulle parikorva malja.\n\nVilahduksessa ponnahti siinä pystyyn kookas ja voimakas nyrkkeilijä,\nnimeltään Epeios. Hän\n\n    »muulin muhkean lautaisiin käden laski ja lausui:\n    'Käyköön tänne se mies, joka maljaan tyytyä mielii!\n    Eipä Akhaijeist' ainoakaan ota muulia multa\n    nyrkkeilyssä, se tietkää, sill' olen itse ma parhain.\n    — — —\n    Vaan sanon sen minä teille, ja myös se on täyttyvä totta:\n    siltä ken kilpaan käy, lihat liivaks', luut lusuks isken;\n    ruumiinkantajat hän tähän valmiiks siis varaelkoon\n    viemään pois, kun on nuijannut hänet nyrkkini nurmeen.'»\n\nMutta Euryalos, »jumalainen sankari», hänpä ei moisista uhkauksista\nollut millänsäkään. Ja niin molemmat taistelijat käärivät kätensä\nhärännahkahihnoihin.\n\n    »Vyöttäyneinäpä noin kävi kumpikin taistelopiiriin,\n    mies päin miestä, ja nyt, kohotettuna valtavat nyrkit,\n    yhteen karkasivat, rajut, raskaat ryöppysi iskut.\n    Kaamea leukojen karskuna soi, hiki virtana vieri\n    ottelijain jäsenistä. Mut äkkiä iski Epeios\n    poskeen vaanivan Eyryalon väkevästi. Ja silloin\n    heitti hän seisomisen, jalat lysmyi, herposi polvet.\n    Kuin kala rantaan poukkoo veest' ajohaurojen keskeen\n    pohjoisen puhuessa, mut taas iso aalto sen ahmaa,\n    poukkasi noin mies lyöty, mut kaatuvan aimo Epeios\n    sai käsin kannatetuksi, ja kumppanit rientäen luoksi\n    pois hänet kantoivat, jalat veltot laahasi jälkeen,\n    riipuksiss' oli pää, veri pursui paksuna suusta.»\n\nKolmantena kilpakisana oli Aiaan ja Odysseuksen painiskelu.\nVoittopalkintona oli taidokkaasti tehty vaskinen kolmijalka.\n\n»Kons' oli sankarit vyöttäyneet, kävi kumpikin piiriin ryhtyen\nvoimakkain käsivarsin toisehen toinen kuin katon kannakkeet talon\nkorkean, veistäjän kuulun taiten liittämät kestämähän väkituulien\nvoimaa. Ruskuivat selät siinä, kun vääntelivät kädet vankat ankarin\ntempoiluin, hiki maahan virtana vieri. Juomuja, kuhmuja ottelijain nous\nselkähän, kylkiin, kuumottain punatummina; vaan yhä kumpikin koitti\ntoistaan kammertaa sekä voittaa kattilan kauniin. Maahan Odysseus\nkilpaajaa ei jaksanut kaataa, jaksanut Aias ei, kuni seinä Odysseus\nseisoi.»\n\nTaistelu jäi siis ratkaisemattomaksi.\n\nOdysseus, joka ei ollut äsken suoritetusta ottelusta tietävinäänkään,\nasettui kilpailemaan juoksussakin ja voitti ensi palkinnon, kun Pallas\nAthene puuttui asiaan, niin että hänen vaarallisin kilpailijansa\nkompastui aivan maaliviivan luona. Voitettu pani vastalauseensa sen\njohdosta, että taivaalliset olivat sekaantuneet kilpailuun, mutta\nvastalause hylättiin nauraen.\n\nKiekonheitossa »saavutettiin» — lyhyesti ja uudenaikaisesti jatkaakseni\nkilpailun selostusta — »ennätys, jota tervehdittiin innokkailla\nihastuksenosoituksilla.» Keihäänheitosta, joka päätti kilpailut,\nvoidaan aivan lyhyesti sanoa: »Agamemnon voitti ylivoimaisesti.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlympian kisat olivat kaikista kilpakisoista kuuluisimmat. Helleenit\nantoivat niille niin suuren arvon, että he niiden mukaan jakoivat\najan neljä vuotta käsittäviin jaksoihin, olympiadeihin. Ensimmäinen\nolympiadi alettiin vuodesta 776 e.Kr., mutta Olympian kisat juontavat\nalkunsa jopa vuosisataa aikaisemmalta ajalta.\n\nMikä kansanvilinä, mikä elämä ja melu Zeuksen pyhässä lehdossa\nAlpheios-virran rannoilla sinä lyhyenä aikana joka neljäs vuosi,\njolloin kisat olivat käymässä! Ja miten äänettömällä jännityksellä\nseurasivatkaan sinne tulvineet sadattuhannet ihmiset tätä koko\nmaailmassa ainutlaatuista voimainmittelyä!\n\nAlkujaan Olympian stadionilla oli vain yksi kilpailulaji edustettuna,\nnimittäin _nopeusjuoksu_, mutta vähitellen tuli muunlaisia urheiluja\nlisää. Muutamat kreikkalaiset pikajuoksijat ovat saavuttaneet\nhistoriallisen maineen. Kun persialaiset vuonna 490 e.Kr. uhkasivat\nAttikaa, lähettivät ateenalaiset Pheidippides-nimisen juoksijan viemään\nsparttalaisille tiedon vaarasta. Hän suoritti tuon 22 peninkulmaa\npitkän matkan kahdessa vuorokaudessa. Kaikiksi ajoiksi kuuluisa on\nsekin juoksija, joka pian sen jälkeen toi Marathonin taistelukentältä\nAteenaan tiedon Miltiadeen »barbaareista» saavuttamasta voitosta ja\nmaanmiehilleen ilosanoman ilmoitettuaan kaatui kuolleena maahan.\n\n_Hyppykilpailut_ eivät käsittäneet ainoastaan korkeus- ja\npituushyppyjä, vaan kilpailtiin myös korkealta hyppäämisessä.\nNäitä kilpailulajeja seurasivat luultavasti kilpailut _kiekon-_ ja\n_keihäänheitossa_. Keihäänheitto erosi meikäläisestä m.m. siinä,\nettä käytettiin keihääseen kiinnitettyä hihnaa, johon heitettäessä\ntartuttiin kaksin sormin. Siten keihään lähtönopeus melkolailla\nlisääntyi.\n\nSeurasi sitten järjestyksessä ankaran rasittava _paini_, jossa\nvoittajaksi päästäkseen piti kolmesti heittää vastustajansa maahan,\nniin että hän kosketti sitä selällään tahi lanteellaan. Kun painijat\nolivat öljyllä voidellut, ei heidän ollut helppo saada kiinteää\notetta toistensa lihaksista, ja leikki kävi sitäkin ankarammaksi,\nkun erinäisten temppujen käyttö oli luvallista. Sai esim. turvautua\njalkakampiin ja antaa eräänlaisia potkuja, jopa katkaista sormet\nvastustajaltaan joutumatta silti hylättäväksi.\n\nVielä vaarallisempi oli tietysti _nyrkkeily_. Sattuipa monestikin,\nettä kilpailijoista joku jäi taistelukentälle voimatta enää siitä\nnousta. Nyrkkeilijöillä oli kädet käärittyinä härännahasta tehtyihin\nhihnoihin, jotka oli varustettu kovilla ja teräväsärmäisillä\nnahkapalasilla, joissa oli naulan- kantoja ja lyijynastoja.\nNyrkkeilijä, joka oli suorittanut monta kilpailua, ei tavallisesti\nollut kaunis katseltavaksi. Nenä oli saattanut kokonaan muuttaa\nmuotoaan, korvista tuli usein n.s. kukkakaalikorvat, ja hampaat\nkuuluivat suureksi osaksi muistojen maailmaan. Kerran sattui, että\nnyrkkeilijän koko kitalaki murskaantui, mutta hän nieli hampaansa ja\nseisoi siinä niin tyynenä ja välinpitämättömänä, että vastustajan\nmielestä ei enää kannattanut käydä hänen kimppuunsa.\n\nErään nyrkkeilijän kunniaksi sepitetyssä epigrammissa sanotaan:\n\n    »Poiss' Ithakast' oli kaks vuoskymment' ollut Odysseus,\n    tuttupa koiralleen viel' oli valtias tuo.\n    Outo sa nyrkkeilyn, Stratophon, nelivuotisen jälkeen\n    oot koko kaupungin nähdä, et koirien vain.\n    Peiliin kurkistain näkisitpä sä itsesi, varmaan\n    siinä jo vannoisit: 'Ei ole tuo Stratophon!'»\n\nTaitavampia nyrkkeilijöitä olivat kuitenkin ne, jotka osasivat välttää\nvastustajan iskut väistymällä syrjään ja siten väsyttämällä hänet.\n\nKaikista kilpailuista monipuolisin oli _viisiottelu_, johon kuului\njuoksu, kiekonheitto, hyppy, keihäänheitto sekä paini. Siinä\nkilpailevat olivat sopusuhtaisimmin kehittyneitä urheilijoita, heissä\nkun voima yhtyi notkeuteen ja nopeuteen.\n\nMitkään olympialaiset kilpailut eivät kuitenkaan saattaneet\nkatsojaparvia niin sähköiseen jännitystilaan kuin _kilpa-ajot_. Tähän\nurheilulajiin suurmiehet ja kuninkaatkin ottivat osaa toisinaan\naivan mielettömän loistavasti. Merkki torven soidessa nelivaljakot\nsyöksyvät eteenpäin peittyen pölypilveen. Kaksitoista kertaa\nniiden on kierrettävä maalipylväs kilparadan päässä. Hevoset ovat\npillastumaisillaan lähestyessään käännekohtaa. Vaunut viskautuvat\nraiteiltaan, törmäävät yhteen ja särkyvät, ja huimapäisimmätkin\najomiehet kalpenevat sellaisina hetkinä. Suuri kreikkalainen\nmurhenäytelmänkirjoittaja Sophoklés antaa »Elektra»-nimisessä\nnäytelmässään loistavan ja jännittävän kuvauksen sellaisista\nkilpailuista, jotka hän kuitenkin on sijoittanut Delphoihin,\nmissä kilpa-ajoja pidettiin alempana olevalla kentällä, Krisan\nluona. Kilpailijoista etevin oli Agamemnonin poika Orestes. Muiden\nkilpailijoiden joukossa oli kaksi libyalaista nelivaljakkoa, yksi\nlumivalkea valjakko Ainiaksesta etelä-Thessaliasta ja yksi Ateenasta.\n\n    »Nyt seisoivat he, kunne kunkin vaunuineen\n    valitut kilpatuomarit ol' arponeet.\n    Soi torven vaski, kaikki kilpaan kiitävät\n    hoputtain valjakoitaan, kouriss' ohjakset\n    ne huiskuu. Koht' on rata täynnä jyrinää\n    rämiseväisten vaunuin tupruun korkeaan\n    ne pöly kietoo, tungoksessa yksikään\n    ei ruoskaa säästä ohi toisen vaunujen\n    ja varsaparin korskuvaisen koittaissaan;\n    näet selkään, pyöränkehiin takaa puuskuttaa\n    jo pari toinen kuolaa, kuumaa henkeään.\n    Ja nyt Orestes loppumaalin kohdalle\n    juur' ehtii, puolell' oikealla valloilleen\n    heponsa päästää, toisen ohjat kiristää.\n    Viel' ollut kaatuneit' ei vaunuja; vaan nyt\n    rajusta enianilaisen kovasuut\n    jo varsat syöksyy käänteeseen, ja kun jo kuus,\n    jo seitsemän on juostu kierrost', iskevät\n    päin barkalaisen valjakkoa otsakkain.\n    Tään ainoan nyt turman jälkeen toista päin\n    jo toinen törmää, kaatuu, Krisan tantereen\n    jo kaiken täyttää pirstat vaunuin murskattuin.\n    Ateenan aimo ohjas-urho keksii tuon,\n    sivuuttaa väistäin, vauhdin hiljentäin\n    nuo hevot hurjat, kiistämällä kierivät.\n\n    Uloinna vinhaan kiitää vaunuin viimeisin\n    Orestes, on jo voittomaali toivonaan.\n    Nyt nähdessään vain yhden jääneen kilpaajan\n    hän nopsain varsojensa korviin kiljaisten\n    väkevän huudon kiitää jälkeen. Kumpikin\n    noin ajaa rinnan, että vuoroin toisen pää\n    ja vuoroin toisen vaunuist' eelle kurkottuu.\n    Jo vauriotta koito kaikki kierrot muut\n    on kiertänyt, mies pystyssä kuin vaunutkin;\n    vaan käänteess' ohjaa vasemman kun hevosen\n    hän höllitti, niin vaunut maalipatsaaseen\n    varattomasti törmää, pyörän napa katkeaa,\n    mies maahan suistuu, viillettyihin hihnoihin\n    takertuu siinä; varsat vauhkot, ohjaajan\n    radalle vaipuissa, sen keskeen riistäytyy.\n    Parahti kansaparvi, maahan syöksyvän\n    kun näki nuorukaisen, moista vaikeroi\n    se turmaa moisten mahtajan, kun laahautuu\n    nyt maassa milloin, milloin ilmaan poukkoaa\n    hän jalat eellä, kunnes vaivoin valjakon\n    saa vauhkon juoksun ohjasmiehet talttumaan\n    ja hänet irroittaa: hän veriss' on, hänt' ei,\n    noin runneltua, tunne silmät ystäväin.»\n\nKun Syrakusan vihatun tyrannin Dionysios I:n nelivaljakko kilpaili\nOlympiassa, hänen kilpatoverinsa päättivät keskenään ajaa rikki hänen\nvaununsa, sillä palkinto ei saanut joutua miehelle, joka oli niin\nsuuresti vahingoittanut Kreikan vapautta.\n\nKomealta näyttivät myöskin _ratsastuskilpailut_, joissa kuitenkaan ei\nollut esteratsastusta.\n\nJuhlan huippukohtana oli tietenkin palkintojen jako, ei palkinnon arvon\nvuoksi — sillä voittajan ainoana palkkiona oli öljypuunlehdistä sidottu\nseppele — vaan sen katoamattoman kunnian tähden, joka siitä seurasi.\nMiten suuressa arvossa sitä pidettiin, osoittaa parhaiten kertomus\nvanhasta rhodoslaisesta urheilijasta Diagoraasta, joka kerran oli itse\nollut olympialaisvoittaja ja sai vanhoilla päivillään nähdä kahden\npoikansa saavuttavan saman kunnian. Molemmat nuorukaiset seppelöivät\nisänsä ja kantoivat häntä käsivarsillaan kansan tervehtiessä onnellista\nmiestä kukkaissateella. »Kuole, Diagoras!» kansa huusi, »kuole, sillä\nsinulla ei enää ole maailmassa mitään toivottavaa.» Ja vanhus kuoli\nilosta.\n\nKun olympialaisvoittaja palasi kotikaupunkiinsa, tervehdittiin häntä\nsiellä suurin kunnianosoituksin. Hänelle pystytettiin patsaita, ja\nmuutamin paikoin hän sai rahapalkkion, joskus elinkoron; tai myöskin\nvoi sattua, että hän koko elinikänsä sai syödä raatihuoneessa kaupungin\nkustannuksella. Kaupungin rikkaimmat ja ylhäisimmät miehet koettivat\nkilpaa saada hänet vävykseen. Koko kaupunki juhli hänen voittonsa\nvuosipäivää, ja Pindaroksen kaltaiset runoilijat ylistivät lauluillaan\nhänen kilparadalla suorittamiaan mainetöitä.\n\nNiin oli laita kisojen loistoaikana. Mutta kaiken muun tavoin\nolympialaiset kisatkin huonontuivat. Ne muuttuivat ammattiurheilijoiden\nkilpailuiksi. Silloin ei urheilun päämääränä enää ollut terve\nsielu terveessä ja sopusuhtaisessa ruumiissa — sillä sielusta ei\nollut paljonkaan jäljellä sellaisessa yksipuolisesti kehitetyssä\nruumiissa, jonka ainoana pyrkimyksenä oli ennätyksien saavuttaminen\njollakin määrätyllä urheilualalla. Enää ei kilpailtu kunnian, vaan\nrahan ja maineen vuoksi, maineen, joka muutaman vuoden kuluttua oli\nyhtä unohtunut, kuin jos kyseessä oleva urheilija ei olisi koskaan\nelänytkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlympian pyhiin kisoihin tulvivissa joukoissa oli aina useita Kreikan\nsivistysmaailman valiomiehiä. Täällä, näiden tuhansien tiedonhaluisten\nihmisten keskuudessa, jotka olivat irtautuneet arkisesta työstään,\ntarjoutui runoilijoille ja muille kaunokirjailijoille oivallinen\ntilaisuus tehdä teoksiaan tunnetuiksi lukemalla niitä ääneen. Vieläpä\nHerodotoksen kaltainen historioitsija esitti eräässä sellaisessa\ntilaisuudessa ensi kerran valittuja osia historiallisesta teoksestaan.\nTaiteilijat asettivat täällä teoksiaan näytteille, tiedemiehet\ntoivat julkisuuteen tutkimuksiaan, ja puhujat ja filosofit pitivät\nesitelmiä rahvaalle. Mutta sen aatteen keksijä, että olympialaisissa\nkisoissa alettaisiin panna toimeen kilpailuja kaunokirjallisissa\nsaavutuksissa oli mies, jota ei juuri ole tapana lukea kuuluvaksi\nsivistyksen edistäjiin — keisari Nero. Sen ylhäisempää sukuperää ei\ntämä ruumiillisten ja henkisten kilpailujen yhdistelmä ole, jota meidän\npäivinämme on huonolla menestyksellä yritetty uudelleen herättää\nhenkiin.\n\nNero oli uranuurtaja toisellakin alalla, nimittäin palkintotuomarien\nlahjomisessa, joilla siihen asti oli ollut vakiintunut puolueettomuuden\nmaine. Hän otti ensin osaa kilpa-ajoihin — se päättyi kuperkeikkaan.\nSitten hän lauloi ja lausui — kuvaannollisesti puhuen samalla\ntuloksella. Ja kuitenkin auliit palkintotuomarit seppelöivät hänet\nvoittajaksi kummassakin kilpailulajissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 393 j.Kr. olympialaisia kisoja vietettiin viimeisen kerran\nantiikin aikana. Rooman keisari Theodosius, joka kiivaasti vainosi\nkaikkia pakanallisia tapoja, kielsi tämän jo häviävän antiikkisen\nelämän ilmauksen. Miespolvea myöhemmin toinen samanniminen keisari\nantoi hävittää Olympian pyhät temppelirakennukset. Maanjäristys, johon\nliittyi maanvieremä, täydensi tuhoa ja vihdoin Alpheios ja muuan sen\nsivujoki levittivät paksun liejukerroksen koko rauniokentän ylle.\nMainehikas seutu, jossa vuosituhannen ajan oli kaikunut hymnejä ja\nriemuhuutoja, oli muuttunut erämaaksi, vieläpä paikan nimikin unohtui.\n\nSe, että Olympian aarteet jälleen ovat tulleet päivänvaloon, on\nsaksalaisten arkeologien ansio, joiden työtä Saksan hallitus\nja valtiopäivät ovat tukeneet. Vuosina 1875—1881 poistettiin\nrauniokentältä sitä peittänyt seitsemänkin metrin paksuinen\nmaakerros, ja tiede rikastui monilla tuhansilla muinaisesineillä.\nNämä todistavat selvästi, että Olympia loistoaikanaan oli Delphoin\nrinnalla koko maailman suurin taidemuseo, ja sen ihanuutta lisäsi\nse, että useiden taideteosten taustana oli vehmas luonto. Kiinteistä\nmuinaisjäännöksistä olivat tärkeimmät Heran ja Zeuksen temppelien\nrauniot. Heran temppeli on vanhin kaikista tunnetuista kreikkalaisista\npyhäköistä. Alkuperäisessä asussaan se luultavasti oli rakennettu\nseitsemännellä vuosisadalla e.Kr. Temppelin kaikkein pyhimmässä oli\nkaikista kreikkalaisista taideluomista ehkä ihanin Praksiteleen\nHermestä ja Dionysos-lasta esittävä marmoripatsas, joka kuuluu\näärimmäisen harvalukuisiin Kreikan taiteen suuruudenajalta säilyneihin\n_alkuperäisteoksiin_. Zeuksen temppelistä sitävastoin oli jo aikoja\nsitten ryöstetty sen kallein aarre: Pheidiaan kuuluisa ylijumala Zeusta\nesittävä jättiläiskuva, joka oli tehty kullasta ja norsunluusta[53]\npuiselle alusrungolle. Tämä taideteos oli niin ihana, jumalan kasvot\nniin majesteetillisen kunnioitustaherättävät ja lempeät, ja niillä\nlepäsi niin ylimaallinen rauha, että kuvan pelkkä näkeminen oli\nonni, jota ei milloinkaan voinut unohtaa, miten elämä vaihtelikin.\nMuuan kreikkalainen kirjailija sanoo ihastuksissaan, että jos\nonnettomuuksien ja surujen masentama mies seisoisi tämän kuvan edessä,\nniin hän unohtaisi kaikki surunsa ja huolensa. Pidettiin suorastaan\nonnettomuutena, jos kuoli näkemättä Pheidiaan Zeus-kuvaa.\n\nOtricolin Zeus-rintakuva antaa vain kalpean aavistuksen Pheidiaan\nmestariteoksen kauneudesta.\n\nSanotaan itse jumalan ihmishahmossa ilmestyneen taiteilijalle. Ja\nkun Pheidias työnsä täytettyään pyysi Zeukselta merkkiä siitä, että\ntaideteos oli hänen hyväksymisensä arvoinen, kerrotaan vahvistuksen\ntulleen siten, että kuvapatsas singahutti maahan salaman aivan kuin\noikea Zeus.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nAdolf Boettieher, Olympia, das Fest und seine Stätte.\n\nErnst Curtius und Friedrich Adler, Olympia: 5 nid.\n\nE Norman Gardiner, Olympia.\n\nJulius Centerwall, Olympia och de olympiska spelen.\n\nHarald Brising, Hellenisk idrott. Olympiska spelen i det gamla Grekland.\n\nJ.E. Chryssafis, Idrotten och idrottsfesterna i Homeri tid.\n\nFriedrich Fedde, Der Fünfkampf der Hellenen.\n\nE. Norman Gardiner, Greek athletic sports and festivals (Laaja\nkirjallisuusluettelo).\n\nKarl Hachtmann, Olympia und seine Festspiele.\n\nErik Hedén, Hellas' olympiska spel (Ord och bild 1912).\n\nGustaf Munthe, Idrott och kroppskultur under antiken.\n\nVictor Laloux et Paul Monceaux, Restauration d'Olympie.\n\n\n\n\n\n\nTALOUDELLISIA JA YHTEISKUNNALLISIA MULLISTUKSIA\n\n\n\n\nKREIKAN NIEMIMAAN TALONPOIKAISVÄESTÖ KEHITTYY MERENKULKIJOIKSI.\n\n\nHomerisen ajan sivistyksen painopiste sijaitsi, kuten olemme\nnähneet, Vähän-Aasian joonialaisissa kaupungeissa. On kuvaavaa\nsiellä ja varsinaisessa Kreikassa vallinneille eri kehitysasteille,\nettä kreikkalainen itämaa on synnyttänyt Homeroksen, ritarielämän\nja seikkailujen laulajan, kun taas varsinaisen Kreikan\nsivistyksen vanhimpana kirjallisena ilmauksena ovat ensimmäisen\ntalonpoikaisrunoilijan laulut. Varsinainen Kreikka oli vielä\ntalonpoikaismaa, kun Vähän-Aasian rannikkokaupungeissa asuvat\nheimolaiset jo olivat saavuttaneet rikkautta ja korkeampaa sivistystä,\njota vain kauppa, merenkulku ja teollisuus voivat saada aikaan.\nJoonialaisten oppimestareina olivatkin foinikialaiset, babylonialaiset\nja lydialaiset.\n\nMutta aikojen kuluessa sivistys jälleen eteni länttä kohti.\nKansainvaellukset olivat puoli vuosituhatta aikaisemmin keskeyttäneet\nsen kulun, mutta ikäänkuin luonnon pakosta sivistysvirtaus jälleen\nsuuntautui länttä kohti; ja kun sitten kerran tapahtui suuri\nvoimainmittely itä- ja länsimaitten, persialaisten ja kreikkalaisten\nvälillä, länsimaisten sivistyksen pelastajia eivät olleet idän\nhelleenit, vaan heidän Kreikan niemimaalla asuvat heimolaisensa.\nTämän jälkeen koittikin helleenisen sivistyksen suuruudenaika,\nmutta tämä sivistys ei silloin saavuttanut korkeinta täyteyttään\nVähän-Aasian joonialaisten keskuudessa, vaan Kreikan niemimaalla,\nsiinä osassa helleenistä maailmaa, jonka panos oli ollut ratkaiseva\nmaailmanhistoriallisessa voimainmittelyssä. Helleeninen henki loi\nnyt sekä kirjallisuuden että taiteen alalla mestariteoksen toisensa\njälkeen, jotka olivat seuraaville sukupolville saavuttamattomia,\nsillä maa ei ole milloinkaan sen jälkeen kasvattanut niin _täysin\nharmoonista_ sivistyskansaa kuin se, joka kerran lähes 2 1/2\nvuosituhatta sitten polki Hellaan maakamaraa. Helleenit eivät tosin\nenempää kuin mikään muukaan kansa ole luoneet _kaikkea_ omasta\nsisimmästään, mutta heidän henkinen voimansa oli niin itsenäinen, että\nhe loivat Itämailta saamansa sivistysvaikutteet uudelleen oman kuvansa\nkaltaisiksi, muovailivat ne oman sopusointuisen makunsa mukaan ja\nloivat siten _sekä hengeltään että muodoiltaan puhtaasti helleenisen\nsivistyksen_.\n\nMiten on selitettävissä tämä ihmeellisen korkea kehitystaso, mitättömän\npienen kansan ihailtava vastustuskyky Idän rajattomia mahdollisuuksia\nvastaan ja ylevä sivistyssuoritus, joka ikiajoiksi säilyväksi on\nsuotu kouralliselle ihmisiä, jotka kerran kansoittivat tätä pientä\ntäplää maan pinnalla. Koko ihmiskunnan historian suurimpia ihmeitä\nlienee, että täällä on voitu luoda sivistys, jonka läpitunkeva\nvaikutus on ulottunut ja vielä tänä päivänä ulottuu kautta koko\nmaapallon. Mistä kreikkalaiset ovat saaneet ne älylliset ja siveelliset\nominaisuutensa, jotka ovat sivistyksellisessä suhteessa tehneet heidät\netevämmiksi kaikkia muita muinaisajan kansoja? Mistä on kotoisin\nheidän valpas, selkeä ja terävä älynsä, heidän kohtuullisuutensa ja\nsopusointuisuutensa, heidän vapaudenrakkautensa ja yksilöllisyytensä,\nheidän valoisa, iloinen, viehättävä optimisminsa? Mistä johtuu, että\ntästä ainualaatuisen terveestä ja kauniista ihmisrodusta on myöskin\nvoinut tulla taiteilijoiden ja ajattelijain rotu?\n\nMuutamat pitävät selityksenä ihanaa Välimeren ilmastoa. Tämä luonnon\nsuosima ilmanala on tehnyt kreikkalaisesta sopusointuisen ja terveen\nsekä ruumiiltaan että sielultaan, sen kirkas ilma ja maisemain\nteräväpiirteiset, kiinteät ääriviivat ovat antaneet hänelle selkeän\najatusjuoksun ja rakkauden suuriin aatteisiin. Hänen sielussaan ei\nollut mitään kaikupohjaa kaihoisille, salaperäisille tunnelmille,\njoita pohjolan maisema syvine metsineen, usvaharsoineen ja pehmeine\nviivoineen herättää siellä kasvaneissa. Kreikkalaisessa on kaikki\nselkeätä.\n\nHelleenien taiteellista silmää ovat myös kehittäneet Hellaan\njumalaisten maisemain muodot ja värivivahdukset, ennen kaikkea värien\nihmeellinen leikki Välimeren milloin taivaansinisellä, milloin\nsmaragdinvihreällä pinnalla ja auringonnousun ja -laskun sinipunerva\nhohde jyrkkäpiirteisillä vuorenharjanteilla. Ja tämän yhteydessä ei\nsovi unohtaa, mitä kuvanveisto- ja rakennustaiteitten kehitykselle ovat\nmerkinneet Kreikan marmoriaarteet, Paroksen lumivalkea, Pentelikonin\ntai Attikan valkea, kultakimalteinen ja Lakonian punainen marmori.\n\nMutta ympäröivä luonto, »miljöö», vastaa kuitenkin kysymykseemme\nainoastaan osittain. Katsokaammepa vain turkkilaisia sinä aikana,\njolloin he olivat Kreikan valtiaita, tai nykyisiä kreikkalaisia!\nTavataanko heissä mitään niistä suurista ominaisuuksista, jotka\nelähdyttivät helleenejä Themistokleen, Perikleen ja Platonin päivinä?\nEi, inhimilliset erikoisuudet ovat itse rodussa. Jos tapahtuu liian\npaljon sekoitusta, ne häviävät itse rotutuntomerkkien mukana.\nMuinoin eli ennen kaikkea Attikassa kreikkalainen rotu, jolla oli\nluonteenomaiset suuret ominaisuutensa, mutta vain niin kauan kuin se\njaksoi pysyä puhtaana ja sekoittumattomana. Nyt ei Attika enää synnytä\nsuurmiehiä.\n\nAivan varmaa on myöskin, että jos helleenit eivät olisi olleet hyvää\nja monien sukupolvien terveen elämän karkaisemaa rotua, eivät he olisi\nkyenneet edes Välimeren rannoilla suorittamaan niitä sivistyksen\nsuurtöitä, joilla he ovat ansainneet kunniapaikkansa ihmiskunnan\nkehityksessä. Kreikka ei nimittäin ihanasta ilmanalastaan huolimatta\nsuinkaan ole mikään Laiskurila, sen maaperä ei ole niin ylitsevuotavan\nanteliasta kuin Egyptissä tai Mesopotamiassa. Päinvastoin Herodotos\nsanoo, että »köyhyys on vanhastaan asunut Hellaassa». Mutta hän\nlisää: »Helleeneillä on kuntoa; ja sillä he puolustautuvat köyhyyttä\nvastaan.» Hän olisi voinut lisätä: »Myöskin vähäisillä tarpeillaan»\n— sillä se, jolla on suu säkkiä myöten, ei koskaan tunne olevansa\nköyhä. Kreikkalaiset olivat, kuten muutkin etelämaalaiset, sekä ruoan\nettä juoman suhteen erittäin kohtuullista kansaa. Köyhä helleeni\ntarvitsi päivittäiseksi ravinnokseen vain leivän, kourallisen\nöljymarjoja tai pari sipulia ja kenties muutamia viikunoita. Liha oli\nharvinaista herkkua; sen huomaa myöskin siitä, että Homeros aina puhuu\npaistista erikoisen kunnioittavasti. — Yksinkertaiseen maalaisviiniin\nsekoitettiin runsaasti vettä.\n\nTarvittiin tosiaankin voimakasta kansaa raivaamaan ja pitämään kunnossa\npieniä viljelyskelpoisia peltotilkkuja, jotka ovat hajallaan siellä\ntäällä vuoristossa ja avartuvat tasangoiksi ainoastaan siellä, missä\njoet ovat kerrostaneet viljavampaa maata tyynellä alajuoksullaan.\nLaajin oli Thessalian tasanko, Kreikan vilja-aitta. Täällä kasvatettiin\nmyös niin suuret määrät hevosia, että maakunta voi ylläpitää melkoista\nratsuväkeä. — Mutta Thessaliaa ei luettu kuuluvaksi varsinaiseen\nHellaaseen.\n\nKreikan viljelyskelpoiset osat muistuttavat muutoin suuren vuorierämaan\nkeitaita. Sillä mistä Kreikkaa lähestyykin, maan- tai merenpuolelta,\nsaa sen vaikutelman, että se suurimmalta osaltaan on vuorimaata.\nVuoret säästävätkin neljä viidettäosaa maan pinta-alasta, enemmänkin,\njos saaret otetaan lukuun. Mutta vuorenrinteetkään eivät ole täällä\nestäneet maanviljelijää. Hiellä ja vaivalla uutterat helleenit ovat\nrakentaneet loppumattomia tukimuurien rivejä, joita viinitarhat\npäivänpuoleisilla vuorenrinteillä tarvitsevat, jotta rankkasateet eivät\nhuuhtoisi multaa mukanaan.\n\nKreikkalaisten aineellinen toimeentulo perustui, kuten sanottu, alussa\netupäässä maantuotteisiin. Homeroksen laulujen kuninkailla oli suuria\nnauta-, vuohi- ja sikalaumoja, joita heidän orjansa ja maaorjansa\nveivät laitumelle metsiin ja vuorenrinteille. Aikaa myöten kasvoi\nviljelyskasvien, viljan, viinin, öljypuun ja viikunapuun merkitys.\nMutta muillakin aloilla kreikkalaiset kunnostautuivat olemassaolon\ntaistelussa: kalastajina, merimiehinä ja kauppiaina. Ja täällä kuten\nmuuallakin kannustivat ja elähdyttivät henkistä sivistystä eniten\nseurustelu muukalaisten kanssa, merielämä ja kauppamatkat, ne kun\ntarjosivat runsaampaa vaihtelua kuin kotoinen maaelämä.\n\nTosiaankin ne ovat salaperäisiä, nuo synnynnäiset rotuominaisuudet,\nelämän suuria ihmeitä, joita me vain mitättömän vähän voimme tutkia\nja selittää. Mutta toiselta puolen on aivan ilmeistä, että on turhaa\nyrittää ymmärtää kreikkalaisia tai muitakaan kansoja tarkastelematta\nheitä sen maan ja ilmanalan yhteydessä, missä he ovat eläneet. Joskaan\nympäristö ei ole _luonut_ helleenien suuria ominaisuuksia, on se\nainakin _kehittänyt rodussa piileviä taipumuksia_.[54] Ainoastaan kaksi\nsuotuisaa seikkaa yhdessä, nimittäin edullinen asema ja ilmanala sekä\nlahjakas kansa, voi tehdä Hellaasta sen, mikä siitä tuli: korkeimman\nsivistyksen kotiseudun.\n\nMutta Kreikan niemimaan kansoilla oli kuljettavana pitkä taival,\nennenkuin ne ehtivät huipulle. Taruaikana astuttiin ensimmäiset\naskelet sivistyksen tiellä, kun ennen paimentolaiselämää viettäneet\nheimot muuttuivat paikoillaan asuviksi maanviljelijöiksi ja siten\njuurtuivat uuteen kotimaahansa. Seuraava kehitysaskel oli se, että he\ntutustuivat mereen, tuohon rauhattomaan elementtiin, joka aluksi aina\nherättää kotiturpeeseen kiintyneessä kansassa pelkoa ja vavistusta.\nTalonpoikaisrunoilija Hesiodos katseli kauhistuen yli aavain vetten.\nKesti kauan, ennenkuin näistä paimenista ja talonpojista kukaan muu\nkuin jotkut hurjapäät uskalsivat lähteä ulapalle. Heidän edeltäjänsä\ntässä maassa olivat kuitenkin olleet kauasmatkustelevaa kansaa, ja\nitse rannikkomuodostus tarjosi tilaisuuden merielämään. Missään muussa\nmaassa Välimeren rannalla ei ole niin runsasmuotoista rannikkoa kuin\nKreikassa. Missään maa ja meri eivät ole niin läheisesti yhtyneet kuin\ntäällä. Koko Kreikassa ei ole ainoatakaan paikkaa, joka olisi merestä\nenemmän kuin yhdeksän peninkulman päässä. Ja Aigeian meressä ei koskaan\nole pitempää matkaa rannasta toiseen kuin kaksitoista peninkulmaa.\n\n»Aigeianmeri», muuan intomielinen ihailija sanoo, »on syvänsininen,\ntyyni meri, jonka vain vieno tuulenhenki saattaa kesäpäivinä\nväreilemään; se on meri, jossa nereidien siro saattue vaeltaa,\nja delfiinit telmivät sen kirkkaissa aalloissa.» Tähän mereen\ntutustuivat vähitellen myöskin niemimaan helleeniset kansat,\nvieläpä niin läheisesti, että suuri osa heistä alkoi pitää sitä\noikeana elementtinään. Näin oli laita varsinkin niiden, jotka\nasuivat vuorisen Attikan rannikolla, Korinthoksen lahden rannalla\nja osalla Peloponnesoksen rannikkoa. Tasankoseutujen kansat, kuten\nmakedonialaiset, thessalialaiset ja lakonialaiset, sitävastoin pysyivät\nmaakrapuina.\n\n_Merenkulku_ johtaa, kuten jo monesti olemme maininneet, aina\nkehityksen uusille urille. Mutta merenkulkua varten tarvitaan\nmuutakin kuin laivoja ja miehistöä; tähän pitää olla myös jotakin\nvientitavaraa. Se vilja, joka korjataan Kreikan niemimaan alueella,\nkului väestön omiin tarpeisiin. Sen sijaan _teollisuus_ tuotti\nniemimaan merenkulkijakansalle kauppatavaraa vietäväksi vieraille\nrannikoille. Teollisuutta kehittyi, kun lukemattomia lammaslaumoja\nruvettiin käyttämään kutomateollisuuden hyväksi niin suuressa määrin,\nettä voitiin viedä maasta kankaita. Rautaa Kreikassa oli yllin kyllin,\nerittäinkin Lakoniassa, Euboian saarella ja Kykladeilla. Kun oli opittu\nkarkaisemaan tätä metallia, voitiin valmistaa aseita ja tarvekaluja\nmyöskin vientiä varten. Muutamilla seuduilla oli myös kerroksittain\nhienoa savea, josta valmistettiin erinomaisen hienoja maljakoita\nulkomaidenkin markkinoille. Saviteollisuuden keskuksia olivat\nKorinthos, jossa satojen vuosien aikana valmistettiin saviastioita koko\nläntisen Välimerenalueen tarpeiksi, ja Ateena, missä savenvalajilla oli\noma kaupunginosansa, Kerameikos, josta ajanmittaan kehittyi kaupungin\ntaloudellinen ja valtiollinen keskipiste. Attikalaiset savituotteet\nvaltasivat maailmanmarkkinat 6:nnen vuosisadan kuluessa ja syrjäyttivät\nsekä joonialaiset että korinthoslaiset valmisteet.[55]\n\nMaljakkojen maalaajat eivät enää tyytyneet pelkkiin koristekuvioihin\nkuten aigeialaisena aikakautena, vaan maalasivat kohtauksia\nelämästä: voimisteluharjoituksia, asestettujen soturien kulkueita,\nmeritaistelulta, hautajaismenoja y.m.\n\nKirjallisuutta:\n\nAugust Böckh, Die Staatshaushaltung der Athener: 3 nid.\n\nGustave Glotz, Le travail dans la Grèce ancienne (Laaja\nkirjallisuusluettelo).\n\nHenri Francotte, L’industrie dans la Grèce ancienne (Bibliothéque de la\nfaculté de philosophie & lettres de la l'université de Liège: fascicule\nVII et VIII. Laajat kirjallisuusluettelot).\n\nAlbert August Trever, A history of greek economic thought (Laaja\nkirjallisuusluettelo).\n\nA. Jardé, La formation du peuple grec (Kirjallisuusluettelo).\n\nC. Neumann und J. Partsch, Physikalische Geographie von Griechenland.\n\nErnst Reisinger, Grekland. (Kirjallisuusluettelo.)\n\nAlfred Zimmern, The greek commonwealth.\n\nDaniel Baud-Bovy et Fred. Boissonas, En Grèce.\n\nHans Bloesch, Hellas.\n\nHermann Hettner, Griechische Reiseskizzen.\n\nWilhelm Vischer, Erinnerungen und Eindrücke aus Griechenland.\n\n\n\n\nTOINEN KREIKKALAINEN UUDISASUTUS.\n\n\nSitä mukaa kuin uudet elinkeinohaarat voittivat alaa ja kehittyivät,\ntäytyi hankkia kotiteollisuudelle enemmän raaka-aineita sekä\njalostetuille tuotteille uusia markkinoita. Tämä oli sitäkin\ntarpeellisempaa, kun sekä itse Kreikan niemimaan että joonialaisten\nsiirtokuntien väestö alkoi lisääntyä niin runsaasti, että se ei\nvoinut enää elättää itseään, vaan sen täytyi koettaa saada viljaa\nhedelmällisemmiltä seuduilta. Sellaisia oli etenkin Mustanmeren\nrannikolla. Kunnolliselle ja yritteliäälle kansalle avautui näin\nuusia mahdollisuuksia saavuttaa vieraassa maassa parempi toimeentulo\nkuin liiaksi kansoitetussa kotimaassa, missä, kuten pian näemme,\nintohimoiset puoluetaistelut myös katkeroittivat elämän ja pakottivat\nmonen jättämään kotinsa.\n\nMaastamuutto on vielä kahdeksannella vuosisadalla verrattain vähäistä,\nmutta se lisääntyy suuresti seitsemännellä sen johdosta, että kaupan\nja teollisuuden alalla silloin äkkiä tapahtui valtava nousu. Ja mistä\ntämä taas vuorostaan johtui? Siitä, että kulta- ja hopea_rahat_\nalkavat tulla käytäntöön maksuvälineinä ja vanha hankala _vaihtokauppa\nmuuttuu vähitellen rahasta myynniksi_. Kauppias on saanut käsiinsä\nvähän tilaa vievän ja helposti käsiteltävän maksuvälineen, joka on\nkäypää kaikkialla, sillä valtion leima takaa, että valtio itse milloin\ntahansa vastaanottaa rahaa maksuksi. Vanhin tunnettu arvonmitta oli\n_nautakarja_. Homeroksen runoissa arvioidaan kaikki niin ja niin\nmonen härän arvoiseksi. Pronssikattila esimerkiksi oli yhden härän\nveroinen, kelpo orjatar vastasi neljää, mutta Odysseuksen imettäjästä\noli sankarin isä tämän nuorena ollessa maksanut 20 härkää.[56] Rahan\nlähimpiä edeltäjiä olivat kultaiset ja hopeiset harkot, tangot tai\nruuvikierteiset langat, joista kauppaa tehdessä hakattiin pois määrätyn\nkokoinen pala. Mutta miten vaivalloista olikaan, kun jokaista pientäkin\nkaupantekoa varten täytyi käyttää koetinkiveä ja vaakaa! Paitsi\nsitä, että leimattu raha on helposti käsiteltävää, on sillä se etu\nvaihtokaupan suhteen, että milloin ostajalle soveltuu, hän voi vaihtaa\nsen niihin tavaroihin, joita hän juuri silloin haluaa.\n\nSe nerokas keksintö, että rahaa ruvettiin leimaamaan, on vaikuttanut\nmullistavasti koko ihmiskunnan talouteen, ja vielä tänä päivänä\nelämme sen vaikutuksen alaisina. Keksintö tehtiin noin v. 700\ne.Kr., Herodotoksen tietojen mukaan Lyydiassa. On kuitenkin\nyhtä todennäköistä, että leimattua rahaa ensinnä käytettiin\nkreikkalaisissa rannikkokaupungeissa, kenties Miletoksessa.[57] Joka\ntapauksessa uusi keksintö levisi sekä joonialaisiin että Kreikan\nemämaan kauppakaupunkeihin. Siellä koko talous pian muuttuikin\n_rahataloudeksi_. Sitävastoin vanha _luontaistalous_ jatkui\nsisämaanvaltioissa kuten Spartassa, missä maanviljelys oli vallitsevana\nelinkeinona ja koko maa muodosti yhden ainoan suuren omavaraistalouden,\njoka ei juuri kaivannut vienti- tai tuontiyhteyttä muiden valtioiden\nkanssa.\n\nJos nyt luomme yleissilmäyksen historialliseen yhteyteen, niin\nhuomaamme yllä sanotusta, että _rahanleimaamisen keksiminen on muun\nmuassa todellakin ollut tärkeimpiä syitä suureen kansavirtaukseen,\njoka seitsemännellä vuosisadalla kulki yli Välimeren ja Mustanmeren\nja sai aikaan sen, että nämä rannikot vahvasti kreikkalaistuivat_.\nErotukseksi akhaialaisen ja doorilaisen kansainvaelluksen aikaisesta\nsiirtymisestä pois kreikkalaisesta emämaasta on näitä kahdeksannella,\nseitsemännellä ja kuudennella vuosisadalla e.Kr. tapahtuneita\nsuuria väestönsiirtymisiä nimitetty _toiseksi kreikkalaiseksi\nuudisasutukseksi_. Se eroaa ensimmäisestä uudisasutusliikkeestä —\nmikäli näistä väestön siirtymisistä lainkaan voidaan sitä nimeä\nkäyttää — paitsi syittensä puolesta myöskin tapahtumain kulun suhteen.\nN.s. ensimmäinen kreikkalainen uudisasutus ei ollut uudisasutusta\ntavallisessa mielessä, vaan se oli _pakoa_ kodista, kansainvaelluksen\nseurausta: kansa pakenee toisen kansan tieltä ja pelastautuu vieraalle\nrannikolle. Mutta n.s. toinen uudisasutus ei ole mitään joukkopakoa,\nvaan se on _yksityisten kansalaisten_ maastamuuttoa, jotka vieraassa\nmaassa toivovat pääsevänsä parempiin oloihin. Nyt eivät vihollislaumat\nole ahdistamassa, vaan muuton aiheuttajina ovat _sisäiset syyt_\n— ja nekin pelkästään ilahduttavaa laatua — nimittäin _kaupan ja\nteollisuuden voimakas nousu_. Niin syntyi tämä maastamuuttoliike, joka\non koko maailman asutushistorian loistavimpia lukuja.\n\nToinen kreikkalainen uudisasutus eroaa ensimmäisestä siinäkin\nsuhteessa, että uudet siirtokunnat olivat _yksityisten kaupunkien_\nperustamia, kun taas vanhimpien joonialaisten kaupunkien perustajat\nolivat toisiinsa sekoittuneita kansoja kaikista mahdollisista\nemämaan osista. Uudet siirtolaiset olivat lujin sitein — etenkin\nuskonnollisin — liittyneet kukin omaan »emäkaupunkiinsa». He olivat\ntuoneet mukanaan tulen emäkaupungin pyhästä liedestä; he ottivat osaa\nkotiseutunsa suuriin uskonnollisiin juhliin ja lähettivät uhrilahjoja\nvanhan kotikaupungin suojelusjumalille. Sillä tavoin uudet ja vanhat\nkaupungit olivat henkisessä sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Muodostui\nkokonaisia kaupunkien perhekuntia: emäkaupunkeja tytärkaupunkeineen;\nja siirtokuntia, joilla oli yhteinen emäkaupunki, sanottiin\nsisarkaupungeiksi. Jos siirtokuntia uhkasi vaara, ne turvautuivat\nemäkaupunkiinsa. Siirtokunnan ja emäkaupungin välistä sotaa pidettiin\nyhtä jumalattomana, kuin että lapsi löi äitiään. Tämä ei kuitenkaan\nestänyt siirtokuntaa muodostumasta emäkaupungilleen vaaralliseksi\nkauppakilpailijaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelleenien ja heidän kilpailijainsa foinikialaisten siirtokuntien\nvälillä on suuri ero. Sen voi lyhyesti lausua siten, että kreikkalaiset\nuudisasukkaat eivät uusilla asuinpaikoillaan tunteneet olevansa\nhajaannustilassa eläviä siirtolaisia. Foinikialaiset siirtokunnat —\npaitsi Karthago sisilialaisine tytärkaupunkeineen — olivat pelkkiä\n_kauppapaikkoja_, jotka oli perustettu valvomaan Tyroksen, Sidonin\nja muiden Foinikian kaupunkien enimmäkseen tilapäisiä kauppaetuja.\nKreikkalaisista siirtokunnista sitävastoin kehittyi oikeita\n_kaupunkeja_, asukkaittensa vakinaisia kotipaikkoja; ja kaupunkien\nulkopuolellakin asui aina kreikkalaisia maanviljelijöitä. Tämä\nselittää myös sen, että kreikkalaisten siirtokuntien sivistysvaikutus\noli paljon perinpohjaisempi kuin foinikialaisten. Kreikkalaisista\nsiirtokunnista tuli Hellaan _sivistyksen_ todellisia _etuvartijoita,\nkun taas foinikialaisten tarkoituksena oli_ vain tilapäisen\nvoiton saavuttaminen. Foinikialaisten ainoana harrastuksena oli\nalkuasukkaitten _nylkeminen_; kreikkalaiset sitävastoin koettivat\nmyöskin _sivistää_ heitä.\n\nYhä kiristyvässä ottelussa kreikkalaisten ja foinikialaisten välillä\noli kreikkalaisilla varma yliote vastustajistaan, sillä Kreikka\nsijaitsi laajan Välimeren-kaupan keskuksessa, sillä oli erinomaisen\nrunsaasti satamapaikkoja, ja se oli valtiollisesti riippumaton.\nSitävastoin foinikialaisten asema kolmen mahtavan, keskenään\nkilpailevan naapurikansan, egyptiläisten, assyrialais-habylonialaisten\nja heettiläisten välissä sai aikaan valtiollisen epävarmuudentilan,\njoka tietysti haittasi liike-elämänkin kehitystä.\n\nJa jos vertaamme toisiinsa kreikkalaisten ja foinikialaisten\nsiirtokuntien lopullista tulosta, mikä ero! Miten monet kreikkalaisten\nperustamista kaupungeista ovatkaan uhmanneet kaikkia hävittäviä voimia\naina tähän päivään saakka. Kuten Egyptin, Assyrian, Babylonian ja\nPersian vanhat kaupungit ovat foinikialaisten siirtokunnat menettäneet\nkaiken tai miltei kaiken merkityksensä, mutta muinainen _Bysantion_ on\nvielä tänä päivänä Konstantinopolin nimisenä Levantin kaupan keskus, ja\nMarseille — muinainen Massilia — nauttii yhä vielä Ranskan tärkeimmän\nsatamakaupungin arvoa, joka sillä oli jo kreikkalaisten aikana. Sen\nikivanhoja tytärkaupunkeja on Nizza. Massilian vaikutus ulottui\nkautta koko Ranskan ja Espanjan Rivieran aina Ebron suulle asti, ja\nProvence'in maalaisväestö kreikkalaistui. Nykyaikainen matkailija, joka\nkäy Arles'ssa ja näkee sen kauniiden naisten ikäänkuin leijailevan\neteenpäin vesiruukku pään päällä, luulee yhdellä iskulla siirtyneensä\nmuinaiseen Hellaaseen, kauniitten kreikatarten ja Aphroditen maahan; ja\nkaupungin valtava amfiteatteri yhdessä muitten muinaismuistojen kanssa\non palanen Kreikkaa, joka on unohduksesta jäänyt Rhône'in laaksoon.\n\nMassilia todistaa, miten suuressa määrin kreikkalaiset siirtolaiset\nyhdistivät sivistystehtävän liiketoimintaansa. Kun foinikialaiset\nvuosisatojen aikana olivat käyttäneet hyväkseen ympäröivää seutua\nantamatta sille mitään mainittavaa vastalahjaa, opettivat kreikkalaiset\nsekä Ranskan että Espanjan väestölle kirjainkirjoituksen. Ja Massilian\nkreikkalaiset toivat öljypuun ja viiniköynnöksen ensinnä omalle\nseudulleen, joka ei soveltunut maanviljelykseen, ja sitten koko\netelä-Ranskaan. Viini oli ennestään tuntematon juoma alkuasukkaille,\njotka siihen asti olivat aina juoneet olutta.\n\nMassilian asukkaat harjoittivat laajaa kauppaa sekä Välimerellä että\npitkin joki verkkoa, jonka päähaarat ovat osaksi Rône—Saône—Seine,\nosaksi Rhône—Saône—Mosel— Rein. Varmana todistuksena Massilian\nkauppaverkon haarautumisesta ovat sille ominaiset rahat, joissa\ntoisella puolella on Artemiin pää ja toisella leijona. Niitä on\ntavattu koko Ranskassa, Sveitsissä ja pohjois-Italiassa korkealla\nalppilaaksoissa. Siitä siemenestä, jonka helleeniset merenkulkijat\nkerran olivat peittäneet »barbaariseen» multaan kaukaisessa\nLännessä Rhône'in suulla, versoi sitten keskiajalla runsaasti uusia\ntoisenlaisia vesoja. Sillä Provence'ista on keskiajan ranskalaisen\nkuvanveistotaiteen lisäksi lähtöisin myöskin runsas runous,\nprovence'ilaisten trubaduurien lemmenlaulut, jotka vaikuttivat\nvaltavasti melkein koko Euroopan kirjallisuuteen ritariaikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtelä-Italiasta kehittyi toinen Kreikka. Helleenit itse nimittivät sitä\n»_Suur-Kreikaksi_» vastakohtana köyhemmälle emämaalle ja sen pienille\noloille. Tämän maan ja Sisilian löytäminen oli tosin tapahtunut paljon\naikaisemmin — se kuvastuu tarinassa Odysseuksen harharetkistä —, mutta\nnyt kasvoi näihin molempiin onnellisiin seutuihin tiheä kreikkalainen\nsiirtokunta-asutus. Italian ja Sisilian hedelmällisestä maasta\ntuli kreikkalaisten vilja-aitta, ja myöskin karjanhoito oli varsin\ntuottavaa. Kreikkalaiset ovat nähtävästi tuoneet mukanaan öljypuun sekä\nItaliaan että Sisiliaan kuten etelä-Ranskaankin. Ainakaan ei siellä ole\nesihelleeniseltä ajalta löydetty jälkeäkään tästä puusta.\n\nSisiliassa kreikkalaisten kuitenkin täytyi jakaa rannikkoalueitten\nomistusoikeus karthagolaisten kanssa, jotka ottivat länsiosan ja\npohjoisrannikon haltuunsa. Kreikkalaiset taistelivat myös monta\nkiivasta taistelua maan asukkaita, sikuleja vastaan, joita sotaiset\nylimykset johtivat, mutta etelä-Italia kreikkalaistui melkein kokonaan.\nErikoisen tavoiteltuja olivat Taranton-lahden rannat, jotka jo\naikaisemmin olivat houkutelleet foinikialaisia purppura-, simpukka- ja\nkalarunsaudellaan. Lampaat, jotka kävivät laitumella näillä viljavilla\nseuduilla, olivat tunnettuja hienosta villastaan, ja oivallinen savi\nsynnytti siellä kukoistavan maljakkoteollisuuden. Monet »Suur-Kreikan»\nsiirtokunnista tulivat kuuluisiksi rikkaudestaan ja ylellisyydestään,\netenkin Tarentum, Kroton ja ylväs Sybaris, joka aikoinaan oli rikkaampi\nkuin mikään muu kreikkalainen kaupunki. Sybarislaiset lienevät pitäneet\nsuorastaan kunnia-asiana olla velttoja ja ruikuttaa pienimmästäkin\nrasituksesta. He tulivat niin kuuluisiksi nautinnonhimostaan ja\nvelttoudestaan, että vielä tänä päivänä käytetään sanaa sybariitti\nmerkitsemään ylellisyyden veltostuttamaa henkilöä.\n\nHelposti voidaan kuitenkin arvata, miten sellaisen yhteiskunnan\nlopulta kävi, jonka puolustajina oli sybariitteja. Krotonista ja\nSybariksesta tuli vähitellen leppymättömät kilpailijat. Krotonissa\nkasvanut heimo oli aivan toista ainesta. He olivat urheilijoita, jotka\nkerrankin voittivat kaikki Olympian seitsemän kilpailua. Kun Krotonin\nja Sybariksen välinen vihamielisyys puhkesi ilmisodaksi ja ratkaiseva\ntaistelu oli tulossa, kerrotaan, että Sybariksen ratsuväen hevoset\nalkoivat tanssia kuullessaan vihollisen torvien ja huilujen äänet.\nNe olivat tottuneet paraatiharjoituksiin enemmän kuin todelliseen\nsotaan. Sota loppui Sybariksen häviöön noin v. 510 e.Kr. Voittajat\neivät tyytyneet vähempään, kuin että hävittivät kaupungin maan tasalle,\nkertovatpa tarut heidän johtaneen joen uoman sen paikan yli, niissä\nrikas Sybaris kerran sijaitsi, hävittääkseen vihatun kilpailijansa\njäljettömiin. Joka tapauksessa ei sen muinaisesta loistosta enää ole\npienintäkään jälkeä.[58]\n\nLänteenpäin kreikkalaiset seurasivat kilpailijainsa foinikialaisten\njälkiä aina Guadalquivirin suulle asti toiselle puolen Herkuleen\npatsaita ja veivät sieltä mukanaan kotimaahan haluttua kuparia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikkalaisten toinen uudisasutus ulottui _Espanjasta itäänpäin aina\nKrimille saakka_. Melkein kaikkien satamien läheisyyteen syntyy nyt\nkauppapaikkoja, ja kaikkialla puhutaan kreikkaa. Myöskin Egyptin\nkanssa alkaa vakinainen yhdysliikenne, ja miletoslaiset perustavat\nerään Niilin suuhaaran varrelle Naukratis-nimisen uudisasutuksen,\njoka aina Aleksandreian perustamiseen saakka pysyi maan suurimpana\nkauppapaikkana. Kreikkalaisista oli tullut merikansa, ja he viihtyivät\nvain merellä ja meren läheisyydessä. Vuoristojen metsäisillä rinteillä\nkaikuvat kirveeniskut; honka kaatuu, laivastoja rakennetaan, ja leveä,\nkantava kuormalaiva laskeutuu raskaasti mereen, kun taas kevyt,\nkapea sotapursi ikäänkuin lentää aalloilla. Sen tehtävänä on kaupan\nsuojeleminen — tai merirosvous.\n\nUuteen siirtokuntaliikkeeseen eivät ota osaa vain emämaan asukkaat,\nvaan ehkä yhtä paljon Vähän-Aasian vanhat joonialaiset siirtokunnat,\nerikoisesti Miletos, joka yksinään perusti kokonaista yhdeksänkymmentä\nuutta kaupunkia.\n\nMiletoslaiset merimiehet tunkeutuivat rohkeasti Mustallemerelle,\n»vieraanvarattomalle merelle», kuten kreikkalaiset ensi näkemältä\nkauhuissaan nimittivät tätä autiota merta vailla saaristoa ja saaria.\nSen etelärannalla uhkaavat vuorijonot suistuivat jyrkkinä mereen, ja\npohjoisessa oli matalia, rämeisiä rantoja, missä sumut ja usvat tekivät\nilman painostavaksi ja raa'aksi. Oli kuin kotimaan lauhkeilta seuduilta\nolisi täällä tullut uuteen maailmaan, missä tasangot olivat alttiina\njäätäville pohjoismyrskyille, jotka tupruttivat maahan valtavia\nlumikasoja ja jäädyttivät veden. Täällä ei voinut viettää elämäänsä\nulkoilmassa ja päivänpaisteessa toreilla ja aukeilla paikoilla niinkuin\nKreikassa. Kaikki tuntui täällä aluksi kammottavalta ja peloittavalta\nkansan mielestä, joka enemmän kuin puolen vuosituhannen aikana oli\ntottunut Aigeianmeren kirkkaaseen taivaaseen ja leutoon ilmastoon ja\noli ehtinyt unohtaa, että aikaisemmat sukupolvet kerran olivat asuneet\nkylmemmillä seuduilla.\n\nToiselta puolen löytöretkeilijät pian huomasivat, että täällä oli\npaljon, melkeinpä kaikkea sitä, mitä heidän kotimaastaan puuttui.\nVuorten lomassa piilevien pienten peltotilkkujen asemesta täällä\naukenivat rajattomat tasangot, joiden multa oli mitä hedelmällisintä.\nTäällä aaltoili vilja niin laajoilla vainioilla, ettei yhdenkään\nkreikkalaisen silmä koskaan ollut nähnyt niiden vertaista. Toisilla\nvainioilla viljeltiin hyvällä menestyksellä oivallista hamppua. Ja\nmitä olivatkaan kotimaan karjalaumat niiden määrättömien hyödyllisten\neläinten rinnalla, jotka kävivät laitumella aroilla ja tuottivat\npohjattomia varastoja lihaa, vuotia ja talia!\n\nToisissa osissa maata kasvoi oikeita aarniometsiä, jotka tarjosivat\nmitä parhaimpia tammia, saarnia ja jalavia laivojen rakennuspuiksi.\nRannikkosatamien ja suojelevan saariston puutteen korvasivat mahtavat,\nkauas sisämaahan saakka purjehduskelpoiset joet, jotka olivat\nhelleeneille aivan uusi elämys. Mutta kaikkein ensinnä löytöretkeilijät\nluultavasti kuitenkin huomasivat uskomattoman kalarunsauden.\nMerenkulkijoita houkuttelivat Mustalle merelle todennäköisesti\netupäässä juuri valtavat tonnikalaparvet, jotka keväisin idästäpäin\ntulvivat Bosporiin. Olihan mielenkiintoisia tutkia, mistä kaikki\ntämä meren siunaus sai alkunsa; ja kun kreikkalaiset olivat saaneet\nsen selville, he perustivat pyyntiasemia sopiville paikoille. Siellä\npyydystetty kala valmistettiin ja kuivattiin ja vietiin sitten\nmyytäväksi joonialaisiin rannikkokaupunkeihin, missä rahvas suureksi\nosaksi eli tästä meren antimesta.\n\nTämän meren satamiin tuli myös Kaukasoksen sotaisia kansoja purjehtien\njokia pitkin mukanaan laivanlastittain vankeja, joita he halusivat\nmyydä. Parhaat orjat saatiin kuitenkin etelärannikolta.\n\nMustanmerenretket saivat vihdoin odottamattoman viehätysvoiman, kun\nhelleenit huomasivat alkuasukkailla kultakoristeita ja asiaa tarkemmin\ntutkiessaan saivat tietää että kauempana sisämaassa oli vuoria, joissa\noli runsaat määrät tätä jaloa metallia.\n\nNäin kreikkalaisten käsitys »epävieraanvaraisesta merestä» vähitellen\nmuuttui »vieraanvaraiseksi mereksi», eikä kestänyt kauan, ennenkuin\nMiletos tytärkaupunkeineen oli ympäröinyt tämän meren kokonaisella\nsarjalla siirtokuntia, joita oli varsinkin jokien, Dnjestrin, Bugin,\nDnjeprin ja Donin suissa ja Krimillä. Venäjän joet kuljettivat näihin\nsiirtokuntiin suurten tasankojen tuotteita, ja Krimillä kreikkalaiset\nolivat saaneet haltuunsa tavattoman rikkaan vilja- ja puutarhamaan.\nKreikkalaiset vaihtotavarat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kauas\nVenäjän jokien varsille. Miletoksesta vietiin varsinkin kankaita ja\nkudoksia. Mutta ennen kaikkea öljy ja viini tuottivat kreikkalaisille\nhyvää ansiota Mustanmeren rannoilla. Tässä kosteassa ja kylmässä maassa\ntervehdittiin rypäleen lämmittävää ja kiihdyttävää nestettä äärettömän\npaljon suuremmalla ihastuksella kuin konsanaan itse Kreikassa; ja\nkun »barbaarit» olivat sitä kerran maistaneet, eivät he koskaan\nsaaneet sitä tarpeekseen. Vielä tänä päivänä etelä-Venäjä on Kreikan\nsaariston viinien tärkeimpiä vientipaikkoja, ja niin oli laita jo 25\nvuosisataa sitten. Lukemattomia kreikkalaisia saviastioita täynnä\ntuota haluttua juomaa kuljetettiin siihen aikaan yli Mustanmeren\nvesien, ja joonialaisia saviastioita on löydetty sisämaasta aina\nKievistä saakka.[59] Kubanin alueella Asovanmeren rannalla, Kaukasoksen\npohjoispuolella syntyi omalaatuinen kreikkalais-persialainen\nsekasivistys, josta meidän päivinämme runsaat kultalöydöt todistavat.\n\n\nMustanmeren _etelä_rannalla sijaitsevien siirtokuntiensa kautta\nkreikkalaiset joutuivat yhteyteen maailmankaupan ikivanhojen teitten\nkanssa, jotka päättyivät täällä ja joiden toinen päätekohta oli\nBabyloniassa ja sisä-Aasiassa.\n\nMustanmeren rannan koonti- ja vientisatamat ovat suuresti edistäneet\nKreikan varallisuutta. Mutta kreikkalaiseen _sivistys_maailmaan ei\nMustanmeren seutuja koskaan luettu. Kreikkalainen sivistys ei kyennyt\ntäällä kasvattamaan uusia vesoja. Se kuihtui pohjatuulten ja sumujen\nmaassa. Muutamia harvoja lukuunottamatta kreikkalaiset siirtokunnat\npysyivät täällä vain eristettyinä kohtina barbaaristen alkuasukkaitten\nkeskellä. Maan todellista kreikkalaistumista, kuten etelä-Italiassa,\netelä-Ranskassa ja osittain Sisiliassa, ei voinut tapahtua täällä.\nKreikkalainen ei koskaan oikein kotiutunut tähän kolkkoon ilmastoon.\nVain ankara puute tai runsaan liikevoiton mahdollisuudet voivat\npakottaa hänet luopumaan kotimaastaan sellaisen maan vuoksi.\n\nMonet kreikkalaiset siirtokunnat Mustanmeren rannikolla säilyttivät\nkaupallisen merkityksensä aina kauas keskiajalta saakka, jotkut\nvieläkin kauemmin. Kansatulva toisensa jälkeen huuhteli näitä\nyhteiskuntia, mutta ihmeellisen sitkeästi kreikkalainen väestö sai\nkansallisuutensa säilymään jokseenkin sekoittumattomana.[60]\n\nKuten tarinat Odysseuksen harharetkistä sisältävät muistoja Sisilian\nja etelä-Italian löytämisestä, siten kreikkalaisten löytöretket\nMustallamerellä ovat pohjimmaisena aiheena tarinaan argonauttien\nretkestä, johon pian palaamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikkalaisten valtava maastamuutto Välimeren ja Mustanmeren\nrannikoille, jota nyt otamme seuranneet, aiheutui taloudellisista\nolosuhteista, mutta siirtolaisuuden seuraukset eivät ota yksinomaan\naineellista laatua. Sillä on ollut tärkeä maailmanhistoriallinen\nmerkitys varsinkin sen johdosta, että _kreikkalainen sivistys_ täten\nlevisi kaikkiin Välimerenmaihin. Mutta siirtolaisuus on myös vuorostaan\nvaikuttanut tähän sivistykseen itseensä verrattomasti avartamalla\nkreikkalaisten omaa henkistä näköpiiriä. Kotona laaksot olivat ahtaita\nja olot pieniä. Mutta kreikkalaisesta tuli merenkulkija ja kauppias,\nja meri antoi hänelle avaran taivaanrannan. Sellaisen kaupungin kuin\nMiletoksen asukkaille, jotka merimiehinä ja kauppiaina risteilivät\nMustallamerellä ja melkein koko Välimerellä, täytyi keräytyä sille\najalle ainoalaatuisen runsaat tiedot vieraista maista ja kansoista\nherättäen vertailua ja ajattelua. Ei ole suinkaan sattuma, että Kreikan\nfilosofian kehto on keinunut siellä, ja että tästä kaupungista,\n»Joonian ylpeydestä», näin tuli kaikkien tieteitten emäkaupunki.\nMiletoslaisten kokoama tietoainehisto koko sen ajan sivistysmaailmasta\noli valmistanut maaperää, ja oli vain ajankysymys, milloin näitten\nmerenkulkijain »keksimishalu» kääntyisi uusilta ulapoille, filosofiaan\nja tieteellisiin ongelmiin. Niinkuin meidän päiviemme Iso-Britannia\nKreikka oli etupäässä siirtomaavalta, jonka kukoistus perustui emämaan\nja siirtokuntien väliseen vuorovaikutukseen.\n\nKreikkalaisten omalta kannalta katsottuna siirtokunnat myös vaikuttivat\nrauhoittavasti sisäisiin levottomuuksiin. Kaikki, jotka kotona tunsivat\nolevansa yhteiskunnan lapsipuolia, saattoivat vieraissa maissa hankkia\nitselleen tyydyttävämmät olot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisen kreikkalaisen uudisasutuksen taukoaminen 6:nnen vuosisadan\nkeskivaiheilla johtui siitä, että joonialaisista silloin, Kyyroksen\nvalloittaessa Lyydian mahtavan valtakunnan, tuli Persian suurkuninkaan\nalamaiskansa. Vapautta rakastavia kreikkalaisia ei sitten enää\nniinkään haluttanut siirtyä itäänpäin. Lännessä tapahtui samaan aikaan\nsamantapaisia muutoksia. Siellä karthagolaiset yhdessä etruskien kanssa\nkeskeyttivät kreikkalaisten vallan leviämisen.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nJ.L. Heiberg, En graesk Forpost (»Studier fra Sprog- og\nOldtidsforskning» 1906).\n\nErnst von Stern, Die griechische Kolonisation am Nordgestade\ndes Schwarzen Meeres im Lichte arcbäologiscber Forschung (C. F.\nLehmann-Haupt und E. Kornemann, Klio: Bd. IX).\n\nPrins Wilhelm, Sydfranskt. Skildringar från strövtåg i Provence.\n\nRhys Carpenter, The Greeks in Spain (Laaja kirjallisuusluettelo).\n\n\n\n\nTARU ARGONAUTTIEN RETKESTÄ.\n\n\nEräällä Boiotian kuninkaalla oli puoliso, joka oli jumalallista\nsyntyperää. Hänestä tuli _Friksos_-nimisen pojan ja _Hellé_-nimisen\ntytön äiti. Mutta kun kuningas myöhemmin otti puolisokseen myöskin\nerään maallisen naisen, niin hänen ensimmäinen vaimonsa lähti\nvihastuneena kodistaan. Uusi vaimo synnytti ruhtinaalle myöskin kaksi\nlasta, ja näitä heidän äitinsä suosi kaikin mahdollisin tavoin enemmän\nkuin lapsipuoltaan. Punoipa hän juonen toisensa jälkeen raivatakseen\nFriksoksen ja Hellen tieltään. Silloin äiti armahti pienokaisiaan ja\nlähetti heille siivekkään kultaisen oinaan, joka otti molemmat lapset\nselkäänsä ja lensi pois heidän kanssaan. Kun he tulivat ensimmäisen\nkohdalle niistä kahdesta salmesta, jotka erottavat Euroopan ja Aasian\ntoisistaan, alkoi Hellen päätä pyörryttää ja hän syöksyi alas ja\nhukkui. Hänen muistokseen salmi sai nimen Hellespontos, s.o. Hellen\nmeri. Mutta Friksos tuli onnellisesti perille _Kolkhis_-maahan\nMustanmeren perukkaan. Täällä kuningas _Aiētés_, auringonjumala\nHelioksen poika, otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän uhrasi oinaan\nZeukselle ja ripusti sen kultaisen taljan pyhään lehtoon, missä\nkauhistava lohikäärme vartioi sitä.\n\nNyt oli Thessaliassa kuninkaanpoika nimeltä _Iāsōn_. Jo ennen Iasonin\nsyntymää oli hänen isänsä vallanhimoinen ja vilpillinen velipuoli\n_Pelfās_ syössyt veljensä valtaistuimelta. Iasonista kasvoi kuitenkin\nväkevä ja rohkea nuorukainen, ja täytettyään kaksikymmentä vuotta\nhän astui vilpillisen setänsä eteen ja vaati isänsä valtaistuinta\nitselleen. Pelfas, joka oli kavala mies, keksi silloin asettaa hänelle\nehdon, jonka piti olla mahdoton täyttää: setä luovuttaisi Iasonille\nvaltakuntansa, jos hän noutaisi kultaisen oinaantaljan Kolkhis-maasta.\n\nIason suostui tähän muitta mutkitta. Hän pyysi Kreikan uljaimpia\nurhoja ja sankareita seuralaisikseen seikkailumatkalle. Mukaan tulivat\nTheseus ja Herkules ja laulaja Orpheus ja monta muuta. Kun he olivat\nkokoontuneet Iasonin kotiseudulle, oli siellä jo suuri laiva valmiina\nviemään heidät meren yli, ensimmäinen helleenien rakentama suuri laiva.\nMutta Iasonin suojelijatar, Athene-jumalatar, olikin auttanut sen\nrakentamisessa. Laivan nimi oli _Argó_.\n\nArgonauttien[61] retki oli täynnä ihmeellisiä seikkailuja. Kauniit\nnaiset yrittivät houkutella heitä unohtamaan asiansa, jättiläiset\nkoettivat sulkea väylän suurilla kallionlohkareilla, ja hurjat\nsotasankarit pyrkivät koettelemaan voimiaan matkamiesten kanssa.\nTraakiassa heitä kohtasivat toisenlaiset elämykset. Siellä asui vanha\nkuningas nimeltä Phineús, joka oli Apollonilta saanut tietäjänlahjan.\nMutta kun hän oli käyttänyt kykyänsä ilmaistakseen ihmisille liian\npaljon Zeuksen salaisia päätöksiä, niin jumalat olivat rangaisseet\nhäntä. Aina kuin hänen piti syödä, lensi paikalle kaksi inhoittavaa\nn.s. _harpyiaa_, petolintuja, joilla oli naisenkasvot, ja sen ruoan,\nmitä ne eivät riistäneet itselleen, ne likasivat, niin ettei se\nkelvannut, syötäväksi. Ukko raukka olikin pelkkää luuta ja nahkaa.\n\nMutta kaksi urhoollista argonauttia vapautti vanhuksen\nkiusanhengestään. Palkaksi tästä Phineus käytti tietäjänlahjaansa\nneuvoakseen heille, miten he välttäisivät matkansa suurimman vaaran.\nHeidän täytyi nimittäin kulkea kahden liikkuvan kallion välistä, jotka\nmäärättyinä aikoina jymisten iskivät yhteen ja murskasivat kaikki\nmerenkulkijat. Vanhus neuvoi argonautteja päästämään irti kyyhkysen,\nennenkuin he itse yrittäisivät kulkea siitä. Jos se musertuisi\nkallioiden välissä, heidän olisi keskeytettävä matkansa; mutta jos se\nonnellisesti pääsi lävitse, saattaisivat he yrittää. Heidän oli vain\nsoudettava kaikin voimin, niin he kyllä jumalien avulla onnistuisivat.\n\nKun Iason miehineen tuli vaaralliselle paikalle, niin he noudattivat\nPhineuksen neuvoa, ja katso: kyyhkynen lensi vahingoittumattomana\nkallioiden välitse; vain sen viimeiset pyrstösulat katkesivat!\nKallioiden alkaessa erota toisistaan argonautit ohjasivatkin rohkein\nmielin purtensa vaaralliseen salmeen, ja Athenen avulla yritys\nonnistui. Vain laivan äärimmäiset perälaudat murskaantuivat kallioiden\nvälissä.\n\nSiitä saakka nämä vaaralliset kalliot ovat pysyneet paikoillaan; sillä\nkohtalo oli säätänyt, että ne lakkaisivat iskemästä yhteen, heti kuin\njonkin laivan onnistuisi kulkea niiden välitse.\n\nVihdoin Iason ja hänen seuralaisensa tulivat Kolkhis-maahan ja\nastuivat ihanaan palatsiin, jonka Hephaistos kerran oli rakentanut\nkuningas Aieteelle. Esipihassa oli neljä suihkukaivoa. Yhdestä\nvirtasi maitoa, toisesta viiniä, kolmannesta öljyä ja neljännestä\nvettä, joka talvella oli lämmintä, mutta kesällä jääkylmää. Mutta\nkun argonautit olivat esittäneet asiansa kuningas Aieteelle, tämä\npahastui ja päätti viekkautta käyttämällä suoriutua muukalaisista.\n»Yhdellä ehdolla», hän sanoi Iasonille, »annan sinulle kultaisen\ntaljan. Kuulehan! Sodanjumalalle pyhitetyllä kentällä käy laitumella\nkaksi härkää, joilla on vaskiset sorkat ja joiden sieraimista suitsuaa\ntulta. Näillä juhdilla sinun on kynnettävä pelto ja sitten kylvettävä\nvakoihin lohikäärmeen hampaita. Ja sen jälkeen sinun tulee taistella\naseistettuja sotureita vastaan, joita kylvöstä kasvaa.»\n\nSiitä koetuksesta ei edes Iasonkaan olisi suoriutunut, ellei hän\nolisi saanut apua. Mutta nyt kävi niin, että jumalat antoivat Aieteen\noman tyttären Medeian rakastua rohkeaan nuorukaiseen. Hän osasi\nloihtia ja lahjoitti lemmitylleen ihmeellistä voidetta, joka teki\nhänet haavoittumattomaksi ja antoi hänelle voiman kesyttää villit\nhärät. Sitten hän antoi Iasonille seuraavan neuvon: »Kun näet soturien\nkasvavan lohikäärmekylvöstä, niin heitä suuri kivilohkare heidän\nkeskelleen! He epäilevät silloin, että joku heistä on sen heittänyt, ja\nlyövät toisensa kuoliaaksi.»\n\nIason lähti siis hyvin varustettuna noutamaan vaarallisia härkiä.\nLuolasta, missä ne oleskelivat, ne ryntäsivät häntä vastaan päristellen\nsieraimistaan tulta ja liekkejä. Mutta Iason tarttui molempia sarvista\nja paiskasi ne maahan. Muuan hänen ystävistään ojensi hänelle ikeen,\njonka hän pani niiden niskaan. Sitten hän valjasti ne auran eteen, ja\nvinhaa vauhtia kävi nyt sekä kyntö että kylvö.\n\nKun vainio sitten alkoi täyttyä uhkaavista sotureista, joita kasvoi\nlohikäärmekylvöstä, seurasi Iason Medeian neuvoa, ja päivän laskiessa\nkaikki soturit makasivat kuolleina maassa. Mutta kuningas Aietes oli\nsynkkä ja uhkaava, ja Medeia käsitti, ettei hän koskaan vapaaehtoisesti\nluovuttaisi kultaista taljaa. Hän päätti silloin itse auttaa\nrakastettuaan sen noutamisessa.\n\nYön pimeydessä he yhdessä lähestyivät peloittavaa lohikäärmettä, joka\nvartioi aarretta, ja Medeia pirskoitti pedon silmille nukuttavaa\nnestettä, niin että Iason saattoi noutaa kultaisen taljan tammesta,\nmissä se riippui. Vaikka oli pilkkoisen pimeätä, se löytyi helposti,\nsillä oinaantaljasta levisi kauas ympäristöön kirkas valo.\n\nHeti Iasonin palattua saaliineen laivaan argonautit purjehtivat kotiin\nvälttääkseen Aieteen koston, ja Medeia seurasi rakasta Iasoniaan.\nMonia vaaroja ja seikkailuja kestettyään he vihdoin saapuivat Iasonin\nkotimaahan.\n\nPelias hämmästyi sanomattomasti, kun Iason ojensi hänelle kultaisen\noinaantaljan. Varmana siitä, ettei Iason ikinä hengissä palaisi\nKolkhiin-matkaltaan, hän oli nuorukaisen poissa ollessa surmannut tämän\nvanhat vanhemmat; ja nyt hän kieltäytyi pitämästä heidän pojalleen\nantamaansa lupausta. Mutta silloin Medeia taikakeinoillaan otti tuon\npahansuovan miehen hengiltä. Se tapahtui kuitenkin niin epäinhimillisen\njulmalla tavalla, että maan asukkaat alkoivat inhota Iasonia ja Medeiaa\nja karkoittivat heidät Boiotiasta.\n\nHe saivat silloin turvapaikan Korinthoksessa. Mutta siellä Iason\nmuutaman vuoden kuluttua ihastui kuninkaan tyttäreen _Kréúsaan_.\nMedeian sydämessä syttyi silloin hurja viha; mutta hän hillitsi itsensä\nniin taitavasti, että sekä Iason että Kreusa luulivat hänen antaneen\nheille anteeksi. Sen merkiksi Medeia lähetti kilpailijattarelleen\nhäälahjaksi komean vaipan ja kultaisen seppeleen. Morsian otti ne\nkiitollisena vastaan; mutta heti hänen puettuaan ne ylleen, seppeleestä\nleimahtaa tulenliekkejä, ja lumottu vaippakin on pian ilmitulessa.\nHänen isänsä kiiruhtaa sitä sammuttamaan, mutta joutuu saman kohtalon\nuhriksi kuin tyttärensä, ja kun Iason tulee paikalle, makaavat Kreusa\nja hänen isänsä hiiltyneinä ruumiina.\n\nMutta Medeian kostonhalu ei ole vielä tyydytetty. Sillä aikaa hän on\nsuorittanut vielä hirveämmän teon: vihasta uskotonta puolisoa kohtaan\nhän on surmannut pienet lapsensa, vaikka rakastaakin heitä äidin koko\nhellyydellä. Kun nyt Iason syöksyy vaatimaan häntä tilille Kreusan ja\nappensa murhasta, kohtaa häntä kaamea näky: hänen pienet viattomat\nlapsensa kylpevät veressään. Jäätävän pilkallisesti Medeia hänelle\nilmoittaa, mitä hänelle on maksanut sen naisen hylkääminen, joka on\nauttanut häntä niin monissa vaaroissa ja hänen tähtensä uhrannut\nkaikkensa. Medeiaa itseään ei Iasonin kosto voi kohdata, sillä hän on\njo noussut kahden lohikäärmeen vetämiin vaunuihin ja häviää Iasonin\nnäkyvistä.\n\n\n\n\nHAJANAINEN, MUTTA VALTIOLLISESTI VALVEUTUNUT KANSA.\n\n\nEnsi näkemältä Kreikan niemimaa tuntuu muodostavan maantieteellisen\nkokonaisuuden, mutta lähemmin tarkastellessa huomaakin, että luonto on\njakanut sen lukuisiin laaksoihin ja tasankoihin, joita vuorijonot ja\nlahdet erottavat toisistaan. Sellaisessa maassa syntyy, kuten Syyriassa\ntai Norjassa, Skotlannissa ja Sveitsissä, joukko pienoisyhteiskuntia:\nfylkejä, klaaneja tai kantoneja, jotka kaikki enemmän tai vähemmän\njulkisesti kadehtivat viereisen laakson naapuria ja ovat kiihkeitä\nnurkkapatriootteja. Olivathan myös Kreikan lukemattomat saaret kuin\nluotuja viettämään itsenäistä valtiollista elämää.\n\nKun kansan isänmaana useinkin oli vain vuorten välinen laakso, lahti\nsitä ympäröivine rantakaistaleineen tai saari, sulautuivat sen valtio-\nja kotiseututunne yhdeksi. Sellaiselle kansalle valtio ei ollut\nkuten nykyajan ihmiselle kartan avulla tajuttava käsite, vaan elävä,\nkouraantuntuva todellisuus. Ateenalainen saattoi Hymettos-kukkulalta\nyhdellä ainoalla silmäyksellä syleillä koko Ateenan valtakuntaa\naina vuoriin saakka, jotka taivaanrannalla rajoittivat sitä. Kun\nkreikkalainen kävi sotaa valtionsa puolesta, hän ei taistellut\npelastaakseen tai valloittaakseen valtakunnalle jonkin määrätyn\nalueen — ei kuten esim. meidän aikamme saksalaiset ja ranskalaiset\novat taistelleet Elsassin omistamisesta —, vaan hän taisteli aina\noman kotilietensä puolesta. Isänmaa ja kotiseutu olivat hänelle yhtä.\nValtiollisesti katsoen kreikkalaiseen _valtioon_ ei tavallisesti\nkuulunut enempää kuin _kaupunki_ ja sitä ympäröivä maaseutu. Kaupunki\noli valtiollisen elämän tyyssija, ja siellä ratkaistiin valtion asiat.\nNe, jotka eivät asuneet kaupungissa tai eivät voineet tulla sinne\nkeskustelemaan ja äänestämään, eivät siis saaneet olla mukana.\n\nLuettelo venyisi melko pitkäksi, jos laskettaisiin kaikki pienet\npesät mantereella ja saarilla, missä siihen aikaan valtiollinen\nelämä poreili. Useimmissa maakunnissa oli monta itsenäistä\nkaupunkiyhteiskuntaa. Kreetan saarella laskettiin olevan ainakin\nviisikymmentä, Lesboksella kuusi. Pikkuriikkiselle saarelle voi mahtua\nuseita »valtioita». Tämä oli kuitenkin poikkeustapaus; tavallisesti\nkukin Aigeianmeren saarista muodosti valtiollisen kokonaisuuden.\nArkadiassa laskettiin olevan yli kaksikymmentä riippumatonta\n»valtiota». Nämä olivat kuitenkin, kuten Boiotian ja muutamien\nmuidenkin maakuntien valtiot, yhtyneet valtioliitoksi. Mutta vain\nAttikassa ja Lakoniassa yhden kaupungin onnistui vähitellen koota koko\nmaakunta valtapiiriinsä. Ateenan ja Spartan kaupungit kehittyivät\nluonnollisesti sitä mahtavammiksi ollessaan siellä valtiollisen\nelämän keskuksia. Attikassa Ateena sai tämän hallitsevan aseman sillä\nperusteella, että siitä tuli koko maakunnan tuonti- ja vientisatama.\n\nKaupungeissa politikoitiin ja harjoitettiin valtiollista\nkannunvalantaa[62] hartaalla halulla ja etelämaisella innolla, jota\nvoimme kuvitella ainoastaan, jos tunnemme nykyisten kreikkalaisten\nloppumattoman politikoimisen. Valtiollisen elämän näyttämönä olivat\nHellaassa enimmäkseen kadut ja torit. Etelämaalainen on leudon\nja aurinkoisen ilmaston vuoksi paljon enemmän ulkoilmaihminen\nkuin pohjoismaalainen, jota pakkanen ja rajuilma pidättää\nseinien sisäpuolella. Sen tähden pohjolan asukas onkin enemmän\nsisäänpäinkääntynyt ja ihmisiäkaihtava kuin etelän lapset, jotka aina\novat kosketuksessa lähimmäistensä kanssa.\n\nNiin suuria kuin kreikkalaiset ovatkin saaneet aikaan sivistyksen\nkilpakentällä, heidän valtiollinen elämänsä on kuitenkin säälittävän\npikkumaista ja epäluuloista paitsi suurina maailmanhistoriallisina\nhetkinä, jolloin uhkaava ulkonainen vaara liitti heidät yhteiseen\ntaisteluun vapautensa puolesta. Yksikään muinaiskreikkalainen runoilija\nei ole koskaan lauluissaan ylistänyt Hellasta. Helleeneillä ei ikinä\nole ollut mitään sellaista yhteistä symbolia kuin Rooman patsas, jonka\nroomalaiset pystyttivät temppeleihinsä, tai ruotsalaisten äiti Svea,\nsaksalaisten Germania tai pohjois-amerikkalaisten vapaudenjumalatar.\nMutta toiselta puolen juuri Hellaan pienoisvaltioissa esiintyy ensi\nkerran historiallisena aikana kaksi ilmiötä, joita pidämme ihmiskunnan\nkehityksen parhaina saavutuksina, nimittäin _yksilön vapaus_ ja\n_kansalaishenki_.\n\nLuonnon niin rikkomassa maassa kuin Kreikassa ei voinut syntyä itse\nvaltaisesti hallittuja suurvaltoja. Mutta niinpä ei yhteiskuntakaan\nsiellä sortanut yksilöä. Lukuisissa itseään hallitsevissa valtioissa,\njoita siellä syntyi, eri yksilöt taistellessaan pyrkimystensä puolesta\nsaattoivat vapaasti kehittyä ja päästä valtaan. Voimakas vapaudenhalu\nja yksilöllisyys, jotka tuntuvat olevan indoeurooppalaisten\nkansojen veressä, olivat kreikkalaisilla erikoisen voimakkaasti\nkehittyneet. Kreikkalaiset ovat itse asiassa tehneet sen, mitä\nyleensä pidetään renessanssin ansiona: he ovat _keksineet ihmisen_.\nHe ovat yksilöllisyyden uranuurtajia. Kreikan valtiollisessa elämässä\nvallitsi sama kilpailunhalu kuin olympialaisissa kisoissa. Se oli\nainaista kamppailua vallasta ja kunniasta, kamppailua, joka usein\njohti epäterveeseen liioitteluun, mutta myöskin kannusti yksilöitä\nponnistuksiin ja kehittämään persoonallisuuttaan.\n\nMutta miten kreikkalaisilla oli _aikaa_ politikoida ja harrastaa niin\ninnokkaasti valtiollista kannunvalantaa? Se johtui siitä, että orjat\ntai maaorjat yleensä suorittivat kaiken raskaan ja karkean työn. Niin\nkansanvaltaisesti kuin yhteiskunta olikin järjestetty, Hellaan kansan\nhenkistä sivistystä kannattava osa oli itse asiassa yläluokkaa, jolla\naina oli aikaa opiskella ja keskustellen kehittää omia taipumuksiaan,\nharrastaa filosofisia kysymyksiä ja yhteiskunnallisia asioita, käydä\nteattereissa, kylpylöissä, voimistelu- ja urheilutilaisuuksissa ja\nsiellä vaihtaa ajatuksia lähimmäistensä kanssa. Korkea älyllinen elämä\nja yhteiskunnallinen toiminta edellyttivät täällä kuten muuallakin,\nettä muut yhteiskuntaluokat suorittivat »palvelevan veljen» tehtävän.\n\nOikeus ja tottumus ottaa osaa valtion asioitten ratkaisemiseen\nkehitti helleeneissä muutakin, joka selvästi erottaa heidät idän\nkansoista. Itämailla oli kaikkina aikoina pidetty itsestään selvänä\nasiana, että kuningas sai itsevaltaisesti ratkaista kaikki. Siellä\nei kukaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että _kansalla_ pitäisi\nolla jotakin sananvaltaa sen suhteen, miten sitä hallittiin.\nItämaiden suurissa yksinvaltaisesti hallituissa valtioissa ei ollut\nkansan- tai valtakunnankokouksia. Kansanvaltainen hallitus oli\nmahdollinen vain pienissä yhteiskunnissa, sillä vain niissä kansa\nkokonaisuudessaan voi saapua tärkeitä kysymyksiä ratkaisemaan.\nTiedämme liian vähän kyetäksemme päättelemään, voidaanko puhua kansan\nitsehallinnosta pienissä yhteiskunnissa, jotka olivat egyptiläisten,\nassyrialais-babylonialaisten ja persialaisten suurvaltojen edeltäjiä.\nSen vain tiedämme, että helleenit _historiallisena aikana_ ovat\nluoneet _vapaan kansalaisen_ käsitteen, joka itämailla oli siihen\naikaan tuntematon. Täten kreikkalaiset ovat suorittaneet suurimman\nosuutensa kehityksen kulkuun ja lisänneet uutta siihen, mitä itämaitten\nkansat olivat tehneet ihmissuvun hyväksi. Kunnon kansalainen on mies,\njoka ei kehitä itseään vain oman etunsa vuoksi, vaan hyödyttääkseen\nmaanmiehiään ja isänmaataan.\n\nKreikkalaiset ovat maailmanhistorian ensimmäinen valtiollisesti\nvalveutunut kansa. Heidän yhteiskunnallinen ulospäinsuuntautuva\naktiivisuutensa on vastakohtana intialaisten sisäänpäinkääntyneelle,\nomaan täydellisyyteensä pyrkivälle sieluntoiminnalle, jolle sellaiset\nulkonaiset asiat kuin lait ja hallitusmuodot ovat jokseenkin\nyhdentekeviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen kohottava piirre keskellä Hellaan eri kansojen hajaannustilaa\noli se, että ne kuitenkin sivistykseltään tunsivat olevansa _yhtä_\nkansaa. Ensinnäkin ne puhuivat samaa kieltä. Tämä tosin jakautui\nmurteisiin, jollaisia olivat pehmeä joonialainen, kova doorilainen,\naiolialainen ja useat sekamurteet[63], mutta eivät eronneet\ntoisistaan enempää, kuin että kaikki kreikkalaiset ymmärsivät\ntoisiaan. Ja kuten kreikkalaisilla oli yksi kieli, heillä myös oli\nyksi uskonto, Homeroksen ja Hesiodoksen antama. Ja Delphoissa oli\nheidän uskonnollinen yhtymäkohtansa. Mikään ei ole niin suuresti kuin\nHomeroksen laulut yhdistänyt kreikkalaisia ja saattanut heitä tuntemaan\nhenkistä yhteenkuuluvaisuutta keskenään. Ilias ja Odysseia olivat\nperustuksena kaikkien helleenien kasvatuksessa, nuorten sparttalaisten\nsamoinkuin nuorten ateenalaisten tai miletoslaisten, ja suurina juhlina\nnäitä runoelmia lausuttiin kokoontuneelle rahvaalle.\n\nJa vihdoin myöskin Zeuksen pyhä lehto Olympiassa oli kautta\nvuosisatojen paikka, jossa helleenit tunsivat olevansa yhtä kansaa.\nSiellä kaikki paikallisedut väistyivät. Valtiollinen jännitys laukesi\nsiellä suureen, kaikkia vallitsevaan juhlatunnelmaan.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der\nGriechen und Römer.\n\nFusten de Coulanges, Vanhan ajan kaupunkivaltio. Ranskasta suomentanut\nJ.V. Lehtonen.\n\nStig Bendixon, En översikt av den folkliga självstyrelsens öden (Laaja\nkirjallisuusluettelo).\n\n\n\n\nKUNINGASKUNNASTA YLIMYSVALTAISEKSI TASAVALLAKSI.\n\n\nHomerisen ajan patriarkallinen kuningaskunta oli aivan toisenlainen\nkuin mykeneläisen ajan ehdoton yksinvalta. Kuningas oli vanhimmissa\nkreikkalaisissa pikkuvaltioissa tuskin enemmän kuin primus inter\npares: ensimmäinen vertaistensa joukossa. Vertaiset olivat kuninkaan\nneuvonantajia, »vanhimpia», kuten heitä tavallisesti nimitettiin;\nkäytettiinpä näistä mahtavista miehistä toisinaan myöskin »kuninkaan»\nnimeä. Ei siis otettu mitään suurta askelta, kun kuningasvalta\nväistyi aatelisvallan tieltä. Tätä muutosta varten ei tarvittu\nvallankumouksellisia mullistuksia — kuningaskunta hävisi melkein\nitsestään, neuvoston aateliset anastivat vähitellen kuninkaan\nvallan. Kuningas menetti valtiolliset virkatoimensa yhden toisensa\njälkeen, ja lopulta hänelle jäi vain ylimmäisen papin arvo. Voimme\nseurata tämän muutoksen kehitystä esimerkiksi Ateenassa. Alkujaan\nkuninkaanarvo siellä annettiin elinajaksi. Sitten kuninkuus muuttui\nkymmenvuotiseksi ja vihdoin vain yksivuotiseksi sekä rajoittui vain\netupäässä uskonnollisten juhlamenojen ja kulkueitten johtamiseen,\nkun taas valtiollinen valta siirtyi virkamiehelle, jota sanottiin\narkontiksi. Oikeastaan hän oli kuningasvallan perillinen, mutta hänellä\noli rinnallaan kahdeksan muuta arkonttia.\n\nMyöskin Spartassa, jonka vastakohta Ateenasta vähitellen tuli melkein\nkaikissa suhteissa, tapahtui jokseenkin sama kehitys, vaikka kuninkuus\nsiellä nimellisesti säilyikin. Itse asiassa tämäkin valtio muuttui\nylimysvaltaiseksi tasavallaksi. Tämä valtiomuoto oli luonnollinen\nmaassa, jossa oli mahtava maataomistava ylimystö; ja Lakonia, joka\nkautta aikojen pysyi maanviljelysmaana, ei koskaan kehittynytkään\nsen pitemmälle. Attikassa ja muissa tärkeissä merivaltioissa koitti\nvähitellen päivä, jolloin ylimysvalta oli aikansa elänyt.\n\nKreikan niemimaalla oli kuitenkin myös valtioita, joissa kuninkuus\nsäilyi vielä pitkiä aikoja, kuten Epeiros ja Makedonia, jonka kuninkaat\nkerran tulivat saamaan tärkeän merkityksen Kreikan historiassa. Mutta\nnäitä valtioita ei luettu varsinaiseen Hellaaseen.\n\n\n\n\nSPARTTA, JÄRKKYMÄTTÖMÄN VALTIOMUODON YHTEISKUNTA.\n\nTYYPILLINEN YLIMYSVALTAINEN SOTURI VALTIO.\n\n\nSpartta sijaitsee Eurotas-joen kostuttamassa viljavassa laaksossa.[64]\nJo Homeros ylistää lauluissaan Eurotas-laakson ihanaa rehevyyttä ja\nmainitsee sen laajat apilavainiot ja satoisat pellot. Ja vielä tänä\npäivänä siellä asuu Kreikan kenties varakkain väestö.\n\nMuinoin Spartta oli voimakkain kaikista Hellaan yhteiskunnista, ei\nlinnoitustensa vuoksi — niitä ei kaupungissa ollut — vaan kansalaisten\nmiehuuden ja yksimielisyyden takia. Jos sparttalaiselta kysyi, miksi\nhänen kaupungissaan ei ollut muureja niinkuin muissa kaupungeissa, sai\nylpeän vastauksen: »Kansalaisten ruumiit ovat muurinamme.» Itse asiassa\nSpartta ei tarvinnut linnoituksia, sillä autiot, luoksepääsemättömät\nvuoret laakson kummallakin puolella muodostivat tarpeellisen\nsuojamuurin.\n\nMuinaisajan Spartta ei ollut yhtenäinen kaupunki, vaan oikeastaan ryhmä\ntalonpoikaiskyliä, sellaisia kuin ne olivat vanhimmassa Hellaassa.\n\nLuonnon anteliaisuus olisi helposti voinut veltostaa Spartan kansan,\nellei sille olisi vastapainoa ollut. Mutta sellaisia oli kaksi. Toinen\noli _Taygetos_, jonka uhkaavan majesteetillinen vuoriharjanne kohoaa\nyli koko Lakonian ja pitkine, useimmiten lumen peittämine karjoineen\nantaa tälle maisemalle sille ominaisen vakavuuden. Kun aurinko laskee\nkorkean vuorenseinämän taakse, joka alastoman, sinertävän jäämuurin\ntavoin järkkymättömän mahtavana rajoittaa näköpiirin, ja kun vuoren\nheittämä synkkä varjo liukuu yli tasangon, saa koko maisema muinaisen\nsankariajan tunnun, jonkinlaisen heroisen leiman. »Auringonlasku\nmuistuttaa täällä», Zilliacus sanoo, »tavallaan auringonpimennystä.\nSiinä on jotakin peloittavaa, katastrofimaista.»\n\nTaygetos oli sparttalaisen nuorison aava ja karaiseva temmellystanner,\nsparttalaisten terveydenlähde. Sen pelkkä näkeminen antaa sielulle\nlisäannoksen koottua voimaa ja terästävän ankaraa kauneutta.\n\nToisena vastapainona sparttalaisten veltostumiselle olivat heidän\nraudankovat lakinsa. Ilman niitä ei sanalla _sparttalainen_ olisi ollut\nsitä miehuuden ja yhteiskuntahyveitten kaikua, joka ikuisiksi ajoiksi\non tälle kansalle suonut kunniapaikan historian lehdillä. Tarun mukaan\nsparttalainen valtiojärjestys oli viisaan lainsäätäjän _Lykurgoksen_\ntyötä. Mutta historiantutkimus tuntee yhtä vähän häntä kuin Homerosta.\n\nKun doorilaiset ottivat Lakonian haltuunsa, sen akhaialainen väestö\njoutui maaorjan asemaan. Heistä arvatenkin polveutui se orjienkaltainen\nyhteiskuntaluokka, jota sanottiin _helooteiksi_. Niitten doorilaisten\nvaltioitten kesken, joita maakuntaan perustettiin, näyttää ajan mittaan\nsyntyneen eripuraisuutta ja sotia. Lopputulos oli, että Spartan\nkaupunkivaltio kukisti muut ja pakotti koko Lakonian valtaosasille.\nSparttalaiset itse eli _sparttiaatit_, kuten he yhteiskuntaluokkana\nitseään nimittivät, pidättivät silloin itselleen kaiken valtiollisen\nvallan valtiossa. He sallivat kukistettujen heimolaisten pitää\nvapautensa sekä osan maastansa, mutta kansalaisoikeuksia heille ei\nmyönnetty, vaikka sparttiaatit käyttivät heitä sotapalvelukseen\nja vaativat heiltä sotaveroja. Siten syntyi, arvellaan, se\nyhteiskuntaluokka, jota nimitettiin _perioikeiksi_, s.o. »ympärillä\nasuviksi». Nimi johtuu siitä, että he asuivat maaseudulla ja kylissä\nsen alueen ympärillä, minkä sparttiaatit varasivat itselleen, nimittäin\nSpartan ja hedelmällisen Eurotas-laakson. Tämä alue jaettiin 9 000 yhtä\nsuureen osaan — niin paljon oli nim. siihen aikaan sparttiaatteja.\nHeidän maatiluksiansa ei ollut lupa jakaa, vaan ne siirtyivät perintönä\npojille yhteisesti, jos heitä oli useita. Tätä maa-alueen yhtä suuriin\nosiin jakamista pidettiin Lykurgoksen työnä. Hän tahtoi, sanoo\nkreikkalainen historioitsija Plutarkhos, jakaa maan niin, että »rikkaus\nja köyhyys kaikkine huonoine seurauksineen kokonaan ehkäistäisiin.\nMuuta eroa ei saisi olla sparttiaattein kesken kuin se kunnia, joka\nseuraa hyvettä, ja se häpeä, joka tahraa huonon kansalaisen». Mutta\nitse asiassa tällainen maan jakaminen ei ollut erikoisesti Spartalle\nominaista, vaan se oli ollut perinnäistapana kaikilla kreikkalaisilla\nkansoilla uutta maa-aluetta vallattaessa. Erotus oli vain se, että\nSpartassa pyrittiin laeilla kaikiksi ajoiksi säilyttämään tämä\ntaloudellinen ja yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, joka antoi\nsparttiaattien kansalaissotajoukolle ennen kuulumattoman voiman ja\nyhtenäisyyden.\n\nSparttiaatti itse ei ottanut osaa maansa viljelyyn. Ahertelu hänen\nja hänen perheensä ylläpitämiseksi oli sälytetty muitten, heloottien\nhartioille. On sanottu helootteja orjiksi, mutta varsinaisia orjia\nhe eivät olleet. Joka helootilla oli tosin herransa, mutta tämä ei\nhäntä omistanut, hän ei saanut häntä myydä, ei häntä karkoittaa,\nei tappaa eikä rääkätä häntä, myöskään hän ei voinut tehdä häntä\nvapaaksi. Helootit kuuluivat sen sijaan koko yhteiskunnalle. He olivat\njonkinlaisia _valtion maaorjia_, joita yksityiset sparttiaatit saivat\nmaatansa viljellessään vapaasti käyttää. Helootti ei ollut yksityiseen\nomistajaan, vaan turpeeseen sidottu. Sitä hän ei saanut itse hyljätä,\nmutta ei häntä myöskään voitu siltä karkoittaa. Hänen asemansa oli\ntuntuvasti parempi kuin orjan. Sillä maapalstalla, jota hän oli\njoutunut viljelemään, hänellä sai olla oma talo ja oma perhe, mutta hän\noli velvollinen vuosittain maan omistajalle luovuttamaan määrätyn erän\nviljaa, viiniä ja öljyä.\n\nPöyristyttäviä ovat muinaisajan kuvaukset siitä, kuinka julmasti\nsparttiaatit kohtelivat helootteja. Niinpä kerrotaan heidän pakottaneen\nhelootteja juomaan itsensä päihdyksiin, jotta nuoret sparttiaatit\nsiten saisivat havainnollista raittiusopetusta, sekä toisinaan taas\ntoimeenpanneen todellisia heloottien ajojahteja.\n\nEpäilemättä sparttiaatit olivat isäntinä kovia ja julmia — olivathan\nhe kovia myös itseään kohtaan. Mutta toisaalta on huomioon otettava,\nettä valtio suorastaan itsekkäistä syistä ei sallinut helootteja pahoin\npideltävän. Valtio tarvitsi heitä rauhan aikana maan viljelemistä\nvarten, ja sodissa heidän täytyi kantaa raskaat aseet ja muona\nsparttiaateille sekä osittain tehdä palvelusta kevyenä jalkaväkenä.\nPlataian taistelukentällä seurasi jokaista sparttiaattia seitsemän\nheloottia.\n\nYhtä vähän kuin sparttiaatti alentui maata muokkaamaan, ryhtyi hän\nkäsitöitä tahi liikeasioita harjoittamaan. Kaikenlainen ansiotyö\noli häneltä nimenomaan laeissa kielletty, sillä hänen piti kokonaan\nantautua sotapalvelukseen ja valtiollisiin tehtäviin. Ammattityöt\nja liikeasiat olivat perioikkien hoidossa. Kauppavaihto rajoittui\nkuitenkin melkein yksinomaan itse Lakonian maakuntaan ja se oli\nsuurimmaksi osaksi pelkkää vaihtokauppaa, joten rahoja tuskin\ntarvittiinkaan. Mikäli niitä käytettiin, ne olivat raskaita\nrautarahoja, jotka eivät olleet käyttökelpoisia Lakonian rajojen\nulkopuolella. Saadakseen sellaista rahaa mukaansa parin tuhannen markan\narvosta tarvittiin kokonaiset kuormavaunut.\n\nMyöhemmän ajan moralistit ovat pitäneet tämäntapaista asiaintilaa\nansiona Lykurgokselle: hän oli muka täten koettanut estää suurten\nrikkauksien kerääntymistä muutamien harvojen käsiin, sillä silloinhan\nsparttiaattien välinen yhdenvertaisuus olisi ollut mennyttä ja\nylellisyys olisi voittanut helposti jalansijaa korvaamattomaksi\nvahingoksi sparttalaisten sotaiselle kuntoisuudelle. Vanha\nsparttalainen sananlasku sanoi: »Spartan voi kaataa vain rikkauden\npalvonta».\n\nItse asiassa kuitenkin rahan harvinaisuus ja vaikeakäyttöisyys oli\nluonnollinen seuraus siitä, että maan taloudellinen elämä oli kokonaan\nitseensä sulkeutunutta muusta maailmasta eristettyä omavaraistaloutta.\nMutta sparttalaisiin oli myöskin juurtunut epäluulo helposti\nliikutettavia kulta- ja hopearahoja kohtaan. Aiheetta eivät nimittäin\nsparttalaiset pitäneet rahataloutta perimmäisenä syynä toisten\nvaltioitten ali luisun mullistuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkien Spartan lakien ja yhteiskuntalaitosten tarkoituksena oli kelpo\nsotilaskansan luominen. Täällä ei valtio ollut olemassa kansalaista,\nvaan kansalainen valtiota varten. Syntymästään saakka sparttalainen\noli valtion määräysvallan alainen. Äsken syntyneen pojan tarkastivat\nvaltion virkamiehet, jotka ratkaisivat, oliko tämä kyllin voimakas\nja kehittynyt päästäkseen kasvatuskustannuksista osalliseksi. Ellei,\nvietiin hänet Taygetos-vuorella olevaan rotkoon kuolemaan. »Pidettiin\njärjettömänä», sanoo eräs muinaisajan historioitsija, »uhrata huolta\nja tarkkaa valintaa hevos- ja koirasiitokseen, mutta jättää lapset,\njoitten vanhemmat olivat tylsämielisiä, vanhuuden heikkoja ja sairaita\nelämään. Ja arveltiin, että oli paljon parempi sekä lapselle että\nvaltiolle, että tämä kuoli kuin jäi eloon, jos se luonnostaan ei ollut\nterve ja elinvoimainen.»\n\nKun poika oli täyttänyt 7 vuotta, otettiin hänet isän ja äidin\nhoidosta, jottei hän tulisi hemmoitelluksi. Nyt kävi valtio itse\nhänen kehitystään valvomaan. Pojat jaettiin osastoihin, joita\njohtivat erikoisesti kunnostautuneet nuorukaiset. Päivittäin he\nharjoittelivat painimista, uintia ja kilpajuoksua sekä keihäänheittoa\nja muita sotaisia urheiluja. Kun pojat leikkivät, pyrkivät vanhemmat\nhenkilöt kernaasti kiihoittamaan heitä tappeluun. Heitä harjoitettiin\nvalittamatta kestämään kipuja, nälkää ja kylmää. Jotta heidän jalkansa\nkaraistuisivat, annettiin heidän käydä avojaloin. Vuodet umpeensa\nheidän täytyi uida Eurotas-joessa, eivätkä he olleet lämpimämmin\npuettuja talvella kuin kesällä. Kerran vuodessa heitä julkisesti\npiestiin veriin asti Artemiin alttarin ääressä, eikä niinkään\nharvoin tapahtunut, että nuori sparttalainen heitti henkensä häntä\nruoskittaessa pienintäkään valitusta huuliltaan päästämättä. Heidän\nruokansa oli yksinkertaista ja niukkaa, mutta oli sallittua hankkia\nlisäravintoa varastamalla, kunhan ei vain joutunut kiinni. Sillä\nsilloin tuli selkäsauna — ei siksi, että oli varastanut, vaan siksi,\nettä oli taitamattomasti työnsä suorittanut. Näennäisesti niin\nnurinkurisen kasvatuksen tarkoituksena oli opettaa pojille viekkautta\nja oveluutta, jotta he täysikasvuisina voisivat näitä ominaisuuksia\nhyväkseen käyttää sodissa. Tällaisen kasvatuksen tulosta kuvaavaa on\nkertomus sparttalaisesta pojasta, joka oli varastanut ketunpoikasen.\nKun hän näki jonkun tulevan, hän piiloitti saaliin viittansa alle.\nKettu alkoi repiä pojan vatsaa, mutta tämä ei pienimmälläkään eleellä\nnäyttänyt, mitä viitan alla tapahtui. Vasta kuin hän kuolleena kaatui\nmaahan, kävi ilmi, että hän oli varastanut.\n\nEsimiehiään ja vanhempia henkilöitä olivat nuoret velvolliset sotilaan\ntavoin tottelemaan ja ukkoja heidän tuli kunnioittaa — kuitenkaan\nei vanhoja naimattomia miehiä! Nuorten sparttalaisten älyllisessä\nkehityksessä pantiin pääpaino siihen, että he oppivat antamaan\nlyhyitä ja sukkelia vastauksia. Vielä nytkin sanotaan sellaisia\nvastauksia lakonisiksi. Monta on maankuulua esimerkkiä sentapaisista\nlakonisista vastauksista.[65] Kun kerran ateenalainen koetti laskea\nleikkiä siitä, että sparttalaisilla oli niin lyhyet miekat, hän sai\nvastaukseksi: »Mutta me yllämme kuitenkin vihollisiimme niillä.»[66]\nMuuan toinen ateenalainen, eräs puhuja, nimitti sparttalaisia\noppimattomiksi. Siihen sparttalainen heti tokaisi: »Aivan oikein:\nme olemme ainoat kreikkalaiset, jotka emme ole mitään pahaa teiltä\noppineet.» Kiusoittava henkilö, joka yhtenään vaivasi muuatta Spartan\nkuningasta kysymyksillä ja m.m. tiedusteli tältä, kuka oli oivallisin\nsparttalaisista, vaikeni vasta saatuaan nolaavan vastauksen: »Se,\njoka vähimmin on sinun kaltaisesi.» Makedonian Philippos, joka tahtoi\nsaattaa koko Kreikan valtansa alle, sanoi kerran ylpeästi Spartan\nlähettiläille: »Jos tulen Sparttaan, en ole jättävä kiveä kiven\npäälle». Lakoninen vastaus kuului: »Niin jos...» Kun sparttalaiselta\nkysyttiin: »Miksi ukot teillä pitävät niin pitkää partaa?» niin\nvastaus oli: »Jotta he itse näkisivät harmaat hapsensa eivätkä tekisi\nmitään arvolleen sopimatonta.» Eräs lakoninen sananparsi oli: »Paras\non se valtio, jossa vähimmin puhutaan.» Muissa kreikkalaisissa\nvaltioissa kuului asiaan, että ylipäällikkö ennen taistelua kiihoitti\nsotureitansa rohkaisevalla puheella, ja sellaisia pidettiin kyllä\njoskus Spartankin sotajoukoille, mutta ei suinkaan säännöllisesti.\n»Sparttalaiset tiesivät», sanoo historioitsija Thukydides, »että\nedellä käypä pitkällinen harjoitus sota-ammatissa on parempi turva\nratkaisevalla hetkellä kuin kauniit puheet.» Pidettiin luonnollisena\nasiana, että sotamiesten tuli olla urhoollisia. Mitäpä silloin enää\nkehoituksia tarvittiin? Tämän tiesivätkin kaikki helleenit, ja tapahtui\ntoisinaan, että vähemmän sotaan tottuneet vastustajat jo nähdessäänkin\nlakedaimonilaisten vankat rivit joutuivat siihen määrään pelon valtaan,\nettä kääntyivät takaisin uskaltamatta edes ruveta vihollisen kanssa\npeitsiänsä mittelemään ja pakokauhun valtaamina tallasivat toisiansa\najattelematta muuta kuin pakoon pääsyä.\n\nKahdenkymmenen vuoden ikäisenä pidettiin sparttalaista nuorukaista\nasekuntoisena. Silloin hänen sotilaallinen kasvatuksensa alkoi, ja\nmiehen asevelvollisuus päättyi vasta 60 vuoden iässä. Kuten poikia\nkasvatettiin ruoduttain, niin viettivät miehet leirielämää 15-miehisiin\ntoveriryhmiin jaettuina. Myöskin naineet miehet kuuluivat sparttalaisen\nkäsityksen mukaan ensi sijassa isänmaalle eikä perheelleen. _Hekin_\nasuivat yhdessä kenttäleirissä ja söivät siellä ateriansa, jotka olivat\ntunnetut yksinkertaisuudestaan. Erikoisen kuuluisa oli n.s. musta\nkeitto, joka oli pääasiallisesti valmistettu sianlihasta sekä höystetty\nverellä, etikalla ja suolalla.\n\nSparttalaisten koko elämä tähtäsi sotavalmiuteen, ja heidän kaupunkinsa\noli sotaleiri. Myöskin heidän huvituksensa olivat sotilaallisia.\nAinoa huvittelu, joka oikeastaan oli heille sallittu, oli metsästys.\nVillisikain ajo Taygetos-vuoren metsissä — jotka nyt on aikoja\nsitten raiskattu — ja partioretket tunturijyrkänteillä olivat mitä\noivallisinta valmennusta taistelutantereen aseleikkiin. Heidän ankaran\nsotilaallinen kasvatuksen kehitti Kreikan parhaimmat jalkasotilaat sekä\nsen ainoan järkähtämättömän lujan valtiojärjestyksen.\n\nKun sotatorvi kaikui, lähti sparttalaisten raskaasti asestettuja\nmiehiä, n.s. hopliittoja, käsittävä kansalaissotajoukko sotaan, huilun\nsävelten soidessa, kiinteässä taistelujärjestyksessä. Hopliitan\nasestuksena oli keihäs ja raskas lyömämiekka. Puettuna kypärään,\nhaarniskaan ja säärivaruksiin hän taisteli suuren pronssisen kilven\nsuojassa. Taistelujärjestys oli 8—12 riviä syvä falangi, jonka voima\noli sen kiinteydessä ja murtumattomuudessa. Mutta toisaalta puuttui\nfalangilta notkeutta, ja rynnäkköä tehtäessä se ei päässyt helposti\nliikkumaan. Tämä ominaisuus oli sitävastoin niillä kevytaseisilla\njoukoilla, jotka olivat perioikeista, helooteista ja palkkasotureista\nmuodostettuja ja kahakoivat falangin sivustoilla. Niillä ei ollut muita\naseita kuin miekka ja kevyt kilpi. Ratsuväkeä käytettiin sparttalaisten\nkeskuudessa vasta peloponnesolaissodan aikana ja valittiin siihen\nheikompia ja vähemmän urhoollisia miehiä.\n\nHetkinä, jolloin helleenien vapaus oli hiuskarvan varassa, Spartan\nmiekka pelasti kreikkalaisen sivistyksen. Silloin osoittautui\nsparttalainen yksipuolisuus tavattomaksi voimaksi. Henkisesti kankeat,\nmutta ruumiillisesti läpeensä terveet sparttalaiset muodostivat\nKreikan suuren voimavaraston. »Jumalat ovat kuitenkin», sanoo eräs\nhistoriantutkija, »hyvin suunnitelleet kreikkalaistensa kohtalon,\nkun he antoivat sparttalaisten ja ateenalaisten käydä niin erilaisia\nteitä ja kummankin omalla tavallaan suorittaa tehtävänsä. Kuinka\npaljon rikkaammaksi Kreikan historia onkaan siten tullut omaperäisistä\npiirteistä ja ihmisistä, ja kuinka ihmeellisesti nuo molemmat suuret\nvastakohdat, Ateena ja Spartta täydellistävätkään toisiansa sekä valo-\nettä varjopuolissaan!»\n\nMutta jos toiseltapuolen kasvatus koko Kreikassa olisi ollut\nniin yksipuolisesti kuin Spartassa keskitetty palvelemaan vain\nsotakuntoisuuden kehittämistä, niin olisi ihmiskunta jäänyt\nsuunnattoman paljon köyhemmäksi jaloista ajatuksista ja taiteellisesta\nkauneudesta. Spartta ei ole tuottanut yhtään ainoata suurta\najattelijaa, tiedemiestä taikka taiteilijaa, eikä sitä koskaan kuten\nAteenaa koristettu ihanilla temppeleillä eikä taideteoksilla.[67]\nSpartta esiintyy kautta aikojen yksinomaan soturivaltiona. Ulkonaiselta\nolemukseltaan se on jäykkä ja tympeähkö. Sitä ei ole jalostanut\nhenkinen kulttuuri, vaan velvollisuudentunto.\n\nSparttalaisten täytyi valita itselleen sellaiset vaimot, jotka\nkykenivät synnyttämään vahvoja lapsia maailmaan. Erään Spartan\nkuninkaan eforit tuomitsivat sakkoihin senvuoksi, että hän oli nainut\npienen naisen, joka »ei kykenisi lahjoittamaan sparttalaisille\nkuninkaita, vaan pelkkiä kääpiöitä.» Että sparttalaisista tytöistä\nkehittyisi kelvollisia äitejä, annettiin myöskin heille ankara ja\nkarkaiseva kasvatus, ja voi nähdä sparttalaisten tyttöjen ottavan\nosaa urheilukilpailuihin. Ateenalaiset hymyilivät ylimielisesti\nsparttalais-naisten miesmäisille tavoille. Mutta he uskoivat\nmielellään hennot lapsensa sparttalaisten imettäjien hoitoon. Ja he\nkunnioittivat noita kelvollisia sparttalaisia äitejä, jotka jalossa\nylpeydessään asettivat yleisen edun kaiken muun edelle ja poikiensa\nsotaan lähtiessä ojensivat heille kilven sanoen: »Tule takaisin joko\ntämän kanssa tai tämän päällä!» tarkoittaen: »Voita tai kuole!»\nKreikkalaisilla oli nimittäin tapana kantaa voiton jälkeen kaatuneet\nheidän omilla kilvillään taistelukentältä. Ja kilpi oli niin raskas,\nettä sen, joka aikoi paeta, täytyi heittää se pois. Sparttalaista,\njoka pakeni taistelusta, pidettiin sitten koko ikänsä kunniattomana.\nYhtä täydellisesti halveksittiin ylipäänsäkin — ainakin jonkin aikaa\njälkeenpäin — jokaista, joka palasi hengissä menetetystä taistelusta.\nSparttalaisten tapaista äiti-ainesta ei maailmanhistoria ole koskaan\nsaanut nähdä — jollei ehkä kuuluisissa roomalaisissa vallasnaisissa,\nsillä muinoista Roomaa elähdytti voimansa päivinä henki, joka oli\nläheistä sukua sparttalaiselle. Kun sparttalainen nainen kerran\nsai sanoman, että hänen poikansa oli kaatunut, hänen ensimmäinen\nkysymyksensä oli: »Onko hän voittanut?» Kun hänelle vastattiin\nmyöntäen, hän jatkoi: »Silloin olen onnellinen. Tiesinhän, että olin\nsynnyttänyt hänet _kuolevaiseksi_.» Eräs toinen nainen taas, kun hän\nsai sanoman kaikkien viiden poikansa kaatumisesta, riensi temppeliin\nkiittämään jumalia siitä onnesta, että nuorukaiset olivat saaneet\nkuolla isänmaan puolesta.\n\nSellaisia äitejä täytyi kunnioittaa ja ihailla, ja sparttalaista\nnaista kunnioitettiinkin aivan toisin ja hänellä oli vallan toinen,\nvapaa yhteiskunnallinen asema kuin useimmissa muissa kreikkalaisissa\nvaltioissa, joissa nainen homerisen ajan jälkeen eli suljettua\nhaaremielämää ilman korkeampia harrastuksia ja ilman tilaisuutta\najatustenvaihtoon miesten kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinkälaatuinen oli sitten se valtiorakenne, joka piti koossa\ntätä erinomaisen lujaa yhteiskuntaa? Spartta oli ainoa valtio\nvarsinaisessa Kreikassa, joka säilytti kuninkuuden. Mutta itse\nasiassa Spartta oli historiallisen ajan kuluessa muodostunut\naristokraattiseksi tasavallaksi ja kuninkaat — sillä niitä oli kaksi\n— olivat, kuten Ruotsi-Suomen hallitsijat vapaudenajalla, muuttuneet\nperinnöllis-arvovaltaisiksi valtionpresidenteiksi. Tosin kuningas,\nkumpikin vuorollaan, oli korkein päällikkö sodassa, mutta varsinainen\nhallitusvalta ja korkein tuomio-oikeus oli _neuvoston_ käsissä, jonka\nmuodosti 30 henkilöä. Kaksi heistä oli kuninkaita; muut arvovaltaisia\nmiehiä, jotka olivat saavuttaneet 60 vuoden iän. Heidät oli eliniäksi\nvalinnut _kansankokous_, joka nimitti muitakin virkamiehiä,\nmääräsi, kumpiko kuninkaista kussakin tapauksessa oli sodassa oleva\nylipäällikkönä, ja päätti niistä esityksistä, joita hallitus sille\nteki. Tottumusta julkisiin väittelyihin sparttalaiset eivät saaneet,\nsillä väittelyitä ei saanut tapahtua. Kansankokouksen tehtävänä oli\nvain joko hyväksyä tai hylätä hallituksen esitykset. Kansankokoukseen\nsaivat ottaa osaa kaikki 30-vuotiaat sparttalaiset.\n\nAristokraattinen valtiojärjestys oli kehittynyt huippuunsa Spartalle\nominaisessa _eforin_-virassa. Eforit — »katsastusmiehet» — olivat viisi\nkorkeata viranomaista, jotka kansankokous oli virkoihinsa nimittänyt,\ntehtävänään ennen kaikkea estää kaikki vakiomuodon muutokset ja valvoa\nhallitsevan yhteiskuntaluokan etuoikeuksia niinhyvin kuninkaita kuin\nperioikkeja ja helootteja vastaan. Nämä olivat nimittäin valtavasti\nsuuremman päälukunsa takia alituisena vaarana sparttalaisille,\njoita oli vain muutamia tuhansia miehiä. Eforeille kuului nuorison\nkasvatuksen ja myöskin aikuisten miesten elämän valvonta, ja he voivat\nrangaista kaikkia sellaisia kansalaisten tekoja, jotka näyttivät heistä\nsopimattomilta. He kutsuivat koolle kansankokouksen, ja sekä kuninkaat\nettä virkamiehet olivat heille tilivelvolliset. Eforien ei edes\ntarvinnut nousta ylös, kun kuningas kulki ohi. Myöskin sotaretkellä\nnämä mahtavat miehet valvoivat komentavaa kuningasta, ja heillä oli\noikeus milloin tahansa panna hänet syytteeseen, vieläpä vangita\nhänet, jos pitivät sen tarpeellisena. Heidän mahtava toimivaltansa\noli kuitenkin rajoitettu siten, että se kesti vain vuoden ajan. Sen\nkuluttua eforin tuli tehdä tili toimistaan kansalle.\n\nTuntien efori-järjestelmän luonteen voi helposti kuvitella, kuinka\nnämä yhteiskunnanvartijat ja vainukoirat ahdistivat helootti-raukkoja.\nHelootin eforit voivat milloin tahansa ilman muuta surmata. He\nvoivat muitta mutkitta antaa heloottien »kadota» sadoittain, vieläpä\ntuhansittain, jos muutamille helooteille kävi liian hyvin elämässä\n— tai jos he lisääntyivät liian voimakkaasti. Helootit, jotka\nmuodostivat Spartan valtion aineellisen perustuksen, olivat samalla sen\nolemassaolon ainaisena uhkana.\n\nEstääkseen heitä tekemästä kapinaa järjestettiin heloottien\nsalainen valvonta ja nuoret sparttalaiset saivat vähän väliä lähteä\nihmismetsästykselle helootti-kyliin ja rangaista tahi surmata kaikki,\njoita lahjakkuutensa tai kunnollisuutensa takia voitiin epäillä\naikomuksista ryhtyä kapinanjohtajaksi. Tällaisilla inhoittavilla\nihmismetsästyksillä harjoitettiin Spartan nuorisoa sodan veriseen\nammattiin, samalla kuin hallitsevan aristokratian valtaa lujitettiin.\nJoskaan helooteilla jokapäiväisessä elämässään ei olisi ollut niin\nvaikeaa, kuin perimätieto monta kertaa kenties värittäen on kuvannut,\nniin se tuskatilanne, johon alituisen vakoilun täytyi heidät saattaa,\noli kylliksi tekemään elämän kidutukseksi. Eihän kukaan tiennyt, kuka\nseuraavalla kerralla raivattaisiin tieltä. Vertaansa vailla olevalla\njärjestetyllä pakkovallalla, äärimmäisen ankaralla valvonnalla\nja vakoilulla aristokratian onnistui näin Spartassa säilyttää\nvalta-asemansa, sillävälin kuin aristokratia menetti mahtinsa kaikissa\nmuissa vähänkin merkitsevämmissä helleeniläisissä valtioissa. Mutta\nvalta saavutettiin yksilöiden vapauden kustannuksella, ei ainoastaan\nniiden, jotka elinehtonaan suorittivat ruumiillista työtä, vaan myöskin\nhallitsevan yhteiskuntaluokan. Sparttalaisten täytyi itsensäkin\nmukautua alistumaan eforien tyrannimaiseen valvontaan. He alistuivat\ntosiasiallisesti elämänpituiseen holhouksenalaisuuteen luopuen\noikeudesta saada itse kasvattaa lapsensa ja nauttia kotielämän iloa. Ja\nkaikkinielevä Spartan valtio ei tyytynyt riistämään aikuisilta elämän\nsisäisintä onnea — se otti luonnottomin kasvatusmenetelmin myöskin\nlapsilta heidän onnellisimmat vuotensa tahtoessaan kädenkäänteessä\nmuuttaa pojat miehiksi. Sattuvasti eräs muinainen kirjailija on\nverrannut Sparttaa mehiläispesään, jossa yksityinen ei merkitse\nmitään, yhteiskunta kaikkea; ja tämä yhteiskunta oli muutettu\ntaantumukselliseksi poliisivaltioksi. Ihmisillä on erikoinen kyky\nn.s. poliittisista syistä kuolettaa myöskin parhain »luonnollisessa\nihmisessä».\n\nLakonia oli maa, missä kaikilla oli huonosti — periaatteellisista\nsyistä. Eräs mies veltosta Syhariksesta, siis aito syhariitti, arveli\ntäydellisesti käsittäneensä sparttalaisten urhoollisuuden, niin pian\nkuin hän omin silmin oli nähnyt, millaista Spartassa oli. »Helppoa\non», hän sanoi, »olla kuolemaahalveksiva, kun täytyy viettää sellaista\nelämää. Raukkamaisinkin sybarislainen kuolisi kolme kertaa mieluummin\nkuin eläisi sellaisessa pakkoyhteiskunnassa kuin sparttalaiset.»\n\nTavalliselle ihmiselle sietämätön pakko, johon sparttalaisten\ntäytyi alistua, ei estänyt heitä kuitenkaan itsetyytyväisyydessään\ntuntemasta itseänsä suorastaan jonkinlaisiksi korkeammiksi olennoiksi\nei ainoastaan heloottien ja perioikkien, vaan myöskin jokaisen muun\nrinnalla, joka ei ollut sparttalainen. He muodostivat hyvin rajoitetun,\nhyvin korskean ja hyvin ahdasrintaisen soturiluokan. He olivat kauheita\ntyranneja kaikkia alaisiaan kohtaan. Ja senvuoksi heidän täytyi aina\nvaroa kapinaa.\n\nMutta vallan ja sotaisen kunnian ja itsetyytyväisyyden takia\nsparttalaiset luopuivat vielä paljosta muustakin. Yksipuolisessa\nomahyväisyydessään tuo talonpoikaiskansa eristäytyi kaikista\nulkopuolisista vaikutteista. Sparttalaisten joutuminen vieraan\nkansan kanssa tekemisiin oli yksinomaan sotaista laatua. Rauhallinen\nyhteistoiminta oli rajoitettu mahdollisimman vähiin, etteivät vieraat\ntavat tunkeutuisi maahan.\n\nSparttalaiset olivat vanhoillisinta kansaa, mitä historia tuntee,\nlukuunottamatta kiinalaisia ja egyptiläisiä. Uskomattoman sitkeästi\nhe pitivät kiinni vanhoista tavoistaan ja laitoksistaan ja jäivät\nsenvuoksi myöskin suurin piirtein samalle kulttuuritasolle, millä he\nolivat silloin, kun vaeltaessaan saapuivat Peloponnesokseen. Heidän\nelämänsä ja valtiomuotonsa olivat jo muinaisajan kansoille ihmetyksen\naiheena, ja muutamat sparttalaisten tavat ja laitokset olivat toisista\nhelleeneistä vallan käsittämättömiä. Keskellä klassillista Kreikanmaata\nSpartta oli kuin harmaimmalta esihistorialliselta ajalta säilynyt\nyhteiskuntamuodostus. Tätä tosiasiaa ei voitu selittää muulla tavoin\nkuin uskomalla sen yhteiskuntaolot hämärän muinaisajan mukaisiksi ja\nlukemalla ne kaikki tyynni yhden ja saman lainsäätäjän, Lykurgoksen\ntyöksi.\n\nMutta perimätiedot Lykurgoksesta, hänen elämänsä kaikista vaiheista\nja koko hänen toiminnastaan ovat hyvin vastakkaisia ja häilyväisiä.\nSenvuoksi onkin osa historioitsijoita mennyt niin pitkälle, että he\nepäilevät hänen olemassaoloaankin ja käsittävät Lykurgoksen Apollonin\ntai Zeuksen taikka jonkin puolijumalan, samantapaisen kuin Herkules\nja Akhilleus, toiseksi nimeksi. Tosiasia on, että jo Herodotoksen\naikana Lykurgokselle osoitettiin jumalallista palvontaa. Spartassa oli\nrakennettu pyhäkkö hänen kunniakseen ja sinne tuotiin hänelle vuotuisia\nuhrilahjoja.\n\nVaikka Lykurgos olisi ollutkin yksi maailman suurista lainsäätäjistä,\nei voi ilman muuta ajatella, että hän olisi yhdellä kertaa\nmuodostellut kokonaisen kansan yhteiskuntaelämän ja pukenut sen\ntäydellisesti uusiin muotoihin. Sellaista tulosta ei yksi henkilö voi\nkoskaan aikaansaada — se kypsyy vitkalleen vuosisataisen kehityksen\nhedelmänä, useampien erilaisten vaikutteiden yhteistyön tuloksena.\nSe lainsäädäntö, joka on pantu Lykurgoksen tilille, oli aivan toista\nlaatua kuin Solonin Ateenassa tai Hammurapin Babyloniassa suorittama.\nOvathan nämä molemmat miehet _kirjoittaneet_ ne lait, joita heidän\nmaassaan piti noudattaa, mutta Spartassa ei ollut kirjoitettuja\nlakeja olemassakaan; siellä vallitsivat vain totunta- ja perintätavat\nyhteiskuntaelämän säännöstelijänä. Sellaista lakia, joka uskonnon\nkäskyn tavoin on kirjoitettu vain ihmisten sydämeen ja omaantuntoon,\nei kukaan yksityinen mies ole säätänyt — se on kehkeytynyt sukupolvien\nkokemuksista ja opinaskelista, se on, naiivia kieltä käyttäen, jumalan\ntai sankarin työtä. Vasta neljännellä vuosisadalla e.Kr. esiintyi,\nkuten Wilamowitz-Moellendorf sanoo, »sovinnainen satu hyveellisestä\nvaltiomiehestä ja lainsäätäjästä Lykurgoksesta, joka varmaankin\naina saa puolelleen monta uskovaista sielua.» _Jos_ Lykurgosta\nylipäänsä on ollut olemassakaan, niin voi hän vain osittain saada\nkunnian ylistetystä Spartan valtiomuodosta. Hänen osuutensa on ollut\npääasiallisesti vakiinnuttaa ja lakiperäistyttää ne alkeelliset\nolosuhteet, jotka hänen aikanaan vallitsivat maassa.\n\nItse asiassa selvenee Spartan valtiomuoto sangen luonnollisin tavoin\nsiitä eristyneisyydestä, jossa sparttalaiset elivät laaksossaan\nPeloponnesoksen eteläisimmässä osassa. Ulkomaailmasta heidät erotti\nTaygetoksen pilviäpiirtävä harjanne lännessä ja toiset, joskaan ei\nniin korkeat, niin kuitenkin yhtä autiot ja laajat vuoristoseudut\nidässä. Täällä sparttalaiset kerran aikojen vieriessä olivat\nsaaneet lujan jalansijan käskijäkansana, melkein kuin kalpaveljet\nItämeremnaakunnissa, ja käsittelivät alun perin alkuperäistä väestöä\ntoisen- ja kolmannenluokan ihmisinä, joita alituisesti täytyi\npitää silmällä pelossa ja vavistuksessa, jottei syntyisi kapinaa.\nSparttalaiset olivat ja pysyivät yksinkertaisesti jonkinlaisena\nmiehitysjoukkona, ja yhteiskuntahengen leimasi _pysyväinen\nsotilaallinen pakkotila_.\n\nKun on muodostettava käsitys sparttalaisista ja heidän elämästään, on\nkuitenkin huomattava, että jälkimaailman siitä saama perinnänomainen\nkuva on värillisten silmälasien läpi nähty. Spartta oli tyypillinen\naristokraattinen yhteiskunta ja senvuoksi kaikkien kreikkalaisten\nvaltioiden yläluokan ihanne, varsinkin Ateenan. Täällä oli\naristokraattinen ryhmäkunta, joka tunsi vastenmielisyyttä sitä\ndemagogista toimintaa vastaan, mitä heidän omassa kansanvaltaisessa\nvaltiossaan harjoitettiin, mutta sen sijaan ei voinut kylliksi ylistää\noligarkian, harvainvallan siunausta Spartassa. Nämä aristokraattisen\nyhteiskuntajärjestyksen ihailijat ja puolustajat ovat luoneet\nsparttalaisen ihannetyypin, jossa on melkein kaikki ajateltavissa\nolevat hyveet. He ne ovat koonneet kaikki nuo kaskut, todet tai\nhämäräperäiset, jotka ovat tehneet Spartan historiasta korkeimman\nvaltiomoraalin ilmennyksen. Historioitsija Ksenophon ja filosofi\nPlaton, joiden silmissä Spartan yhteiskunta oli täydellisyys itse,\neivät näe tai eivät halua nähdä varjoja siinä taulussa, jonka he\nesittävät maanmiehillensä esikuvaksi.\n\nMutta ihmisille, joiden myötätunto oli kansanvallan puolella, Spartan\nyhteiskunta oli yhtä vastenmielinen, kuin se heidän vastustajistaan\nnäytti ihailtavalta. Heidän arvostelunsa ovat senvuoksi yhtä voimakkaan\nmustia, kuin vastakkaiset ovat valoisia. Spartalla on ollut se kova\nonni, että sitä ovat kuvailleet joko sokeat ihailijat tai intohimoiset\nvihaajat.\n\n\n\n\nMESSENIALAISSODAT.\n\n\nLuulisi sparttalaisten tapaisen sotilaskansan olleen samalla\nhyvinkin _sodanhaluisen_, valmiin ensi tilaisuudessa hyökkäämään\npahaa aavistamattomien naapuriensa kimppuun. Jossakin määrin olikin\nnäin laita Spartan valtion ensi aikoina, jolloin sparttalaisluokka\nvielä kasvoi ja tarvitsi jaettavakseen aina uusia maa-alueita. Mutta\najan kuluessa olosuhteet muuttuivat. Kun sparttalaiset huomasivat\nsodasta olevan enemmän kustannuksia kuin hyötyä ja siitä aiheutuvan\nheille korvaamatonta mieshukkaa, he pidättyivät sodan vaarallisesta\nseikkailusta, ellei se ollut suorastaan välttämätöntä.[68]\nSparttalaiset olivat hidasveristä, vakaista kansaa, joka sieti aika\npaljon, ennenkuin löi takaisin, ja joka kävi sotaa, ei kunnian, vaan\n_hyödyn_ tai suorastaan vain pakon takia. Heidän esiintymisensä\nhistoriassa on enemmän kömpelön karhun kuin notkean leijonan tapaista.\n\nMutta niin kauan kuin sparttalaiset vielä olivat valloitushaluisia,\noli viljava naapurimaa Messenia heille alituisena houkuttimena. Kun\nsota sitten syttyi, sparttalaiset syyttivät luonnollisesti siitä\nmessenialaisia. Artemis-jumalattaren kunniaksi vietetyssä yhteisessä\njuhlassa sanottiin messenialaisten häväisseen sparttalaisia neitosia,\nja kun Spartan kuningas oli koettanut suojella heitä, oli hänet\nsurmattu. Messenialaisen perimätiedon mukaan oli syy päinvastoin\nsparttalaisten. Sodan varsinainen aiheuttaja oli joka tapauksessa\nsparttalaisten halu laajentaa aluettaan viljavaan Messeniaan päin.\nTaistelu oli ankara. Kaksikymmentä vuotta sanotaan sparttalaisten\nsaaneen taistella, ennenkuin messenialaiset lannistuivat ja pakenivat\nympäröiville vuorille. Paikoilleen jääneitten täytyi helootteina\nviljellä voittajan hyväksi maata, joka kerran oli ollut heidän omansa.\n\nPari miespolvea myöhemmin, 7:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.\nsorretut messenialaiset nousivat kapinaan. Kapina tuli sitäkin\nvaarallisemmaksi, kun messenialaiset saivat apua arkadialaisilta ja\nmuilta Peloponnesoksen kansoilta. Aluksi kävikin sparttalaisille hyvin\nhuonosti. Kun asema näytti heistä aivan toivottomalta, kerrotaan\nheidän Delphoin oraakkelin kehoituksesta pyytäneen ateenalaisilta\njohtajaa. Nämä lähettivät runoilija _Tyrtaioksen_. Vaikka itse\nraajarikko[69], hän innostutti sparttalaisia sotalauluillaan niin,\nettä he jälleen alkoivat saada voittoja. Sotilaat lauloivat taisteluun\nmennessään hänen lyhyitä, tahdinmukaisia marssilaulujaan huilujen\nsäestäessä.[70] Tarujen Tyrtaios-hahmo vaikuttaa meistä kuitenkin liian\nepätodelliselta. Onpa olemassa muinaisajalta todisteita, joiden mukaan\nhän ei ollut lainkaan ateenalainen, vaan syntyperäinen sparttalainen.\n\nToinen messenialaissota oli pitkällinen ja sitkeä, kuten\nensimmäinenkin, mutta päättyi sekin vihdoin sparttalaisten\nvoittoon.[71] Mutta se oli ostettu liian suurten kauhujen hinnalla\ntuottaakseen hyvän hedelmän. _Heloottikysymys_, joka aina oli ollut\nSpartan valtion heikkoja kohtia, aiheutti nyt entistä suurempaa huolta.\nSillä saatuaan kukistaa Messenian heloottien vaarallisen kapinan\nsparttalaiset elivät ainaisessa pelossa, että Lakonian ja Messenian\nsorretut helootit yhtynein voimin uudistaisivat kapinan. Tämä alituinen\nhuoli oli rangaistus siitä luonnottomuudesta, että muutamatuhantinen\nvalloittajakansa perustaa valtion ympärilläolevien väkiluvultaan\nmonta kertaa suurempain sukulaiskansojen orjamaisen kohtelun varaan.\nNäin heloottikysymys alituisesti uhkaavan aaveen tavoin ahdistaa läpi\nSpartan koko seuraavan historian ja vaikuttaa ratkaisevina hetkinä\nlamauttavasti sparttalaisten toimintatarmoon. Heloottien kohtelu\nonkin tämän jälkeen entistä julmempaa ja heidän vartioimisensa ja\nsalainen silmälläpitonsa entistä tiukempaa. Tästä lähtien sparttalaiset\nalkavat myös yhä enemmän eristäytyä ulkomaista, sillä he pelkäävät,\nettä vallankumouksen kipinä voisi lennähtää heille valtioista, joissa\nsisällissodat ja vallankumoukset riehuivat.\n\nMessenian kukistaminen teki kuitenkin Spartan koko Kreikan\nmahtavimmaksi valtioksi, ja 6:nnen vuosisadan kuluessa se sai melkein\nkaikki muut niemimaan valtiot yhtymään _Peloponnesoksen liittoon_,\njonka sotavoimat olivat Spartan kuninkaiden päällikkyyden alaisia.\n\nSiten Spartta oli saanut haltuunsa Peloponnesoksen valtioitten ylimmän\nulkopoliittisen ja sotilaallisen johdon — kreikaksi _hegemonian_.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:\n\nPlutark, Ryktbare grekers lefnad i urval.\n\nPlutarchos från Chaironeia, Jämförande levnadsteckningar i urval: I\nosa. Kääntänyt ja johdannolla varustanut Ivar Harrie.\n\nTähän lukuun:\n\nMartin P:n Nilsson, Die Grundlagen des spartanischen Lebens (C.F..\nLehmann-Haupt und E. Kornemann; Klio: Nid. XII).\n\n\n\n\nATEENA, POLIITTISTEN MULLISTUSTEN KAUPUNKI. ARISTOKRAATTISESTA\nDEMOKRAATTISEEN TASAVALTAAN.\n\n\nAteena on Kreikan sydän ja pää, sen silmä ja valo. Ilman Ateenaa\nHellaasta ei koskaan olisi tullut sitä, mitä se oli ja mitä se vielä\nnytkin meille on. Ateenan akropoliilta on Kreikan hengetär kerran\nlevittänyt siipensä lentoon yli maailman.\n\nAteena oli »kaupunki» jo mykeneläisellä ajalla. Sen mainehikkaalla\nakropoliilla kohosi kuninkaitten linna. Itse kaupunki kasvoi myöhemmin\nakropoliin ympärille. Täällä eivät kansainvaellukset keskeyttäneet\nkehitystä, kuten Lakoniassa. Vaikkakaan doorilaisten vaellus ei\nsivuuttanut Attikaa aivan jälkiä jättämättä, ei doorilaisella\naineksella ole kuitenkaan ollut vähäisintäkään vaikutusta Ateenan\nkansanluonteeseen. Päinvastoin ateenalaiset erosivat Spartan\ndoorilaisista niin suuresti kuin sukulaiskansa toisesta voi erota.\nKreikan historiassa sisämaanvaltio Spartta edustaa vanhoillista\nainesta ja ankaraa kuria, kun taas merta kulkevat ateenalaiset olivat\nuudistushaluisia, herkkätunteisia ja rauhattomia. Raskaasti asestettu\nmaasotilas on vakava, yhteiskuntaasäilyttävä tyyppi, merenkulkijakansa\nsitävastoin rohkea ajatuksessa sekä toiminnassa. Ateenalaiset ovat\nelohopeaa, sparttalaiset lyijyä. Spartan mielilause historiassa on\n_järjestys_, Ateenan _vapaus_.\n\nSama vastakkaisuus vallitsee Spartan ja Ateenan valtiomuotojenkin\nvälillä. Ateenassa poistettiin kuninkuus jo aikaisin ja ylin\nvalta annettiin _arkontille_ apunaan kahdeksan virkaveljeä, jotka\njakoivat keskenään kuninkaalle aikaisemmin kuuluneet ylimmäisen\npapin, korkeimman sotapäällikön ja tuomarin tehtävät. Heitä avusti\nhallitustehtävissä neuvosto, _areiopagi_, jonka jäsenet valittiin\nelinijäksi. Arkontit olivat tämän neuvoston itseoikeutettuja jäseniä\nyksivuotisen virka-aikansa loputtua. Areiopagi oli valtion korkein\ntuomioistuin. Kerrotaan, että tuomarit ratkaistessaan rikosjuttua\nkokoontuivat yön pimeydessä, jottei syytetyn epätoivon näkeminen\nheitä liikuttaisi myötätuntoon. Areiopagin tuli myös valvoa\nkansalaisten yksityistä elämää. Tuomitsipa se kerran erään pojan\nkuolemaan pikkulintujen silmien puhkaisemisesta. Tuomiota perusteltiin\nsillä, »että sellainen ihminen on aikuisena ehdottomasti turmioksi\nmaanmiehilleen.»\n\n\n\n\nDRAKONIN YRITYS YHTEISKUNNALLISTEN EPÄKOHTIEN KORJAAMISEKSI.\n\n\nPian alkoivat Ateenassa yhteiskunnalliset ja sisäpoliittiset\ntaistelut, jotka ovat luonteenomaisia tämän yhteiskunnan historialle.\nYhteiskunnalliset vastakohdat olivat kuitenkin aivan toiset kuin\nSpartassa. Koska vieras kansa ei koskaan ollut tunkeutunut Ateenaan, ei\nsiellä ollut syntynyt erotusta valloittajarodun ja kukistetun väestön\nvälille, kuten Spartassa. Silti ei Ateenasta puuttunut muukalaisia.\nAteenalaiset olivat päinvastoin ylpeitä voidessaan tarjota turvapaikan\nmaanpakolaisille.\n\nAteenan yhteiskunnallisten epäkohtien syyt olivat kokonaan\ntaloudellisia. Siirtyminen luontaistaloudesta rahatalouteen oli\naiheuttanut täällä, kuten niin usein muuallakin, suunnattomien\nomaisuuksien kasaantumista toisaalle, toisaalle taas huutavaa hätää.\nSuurkauppiaat ja -tehtailijat, jotka teettivät työnsä orjilla,\nkokosivat suuria omaisuuksia, joita he käyttivät mitä tunnottomimmalla\ntavalla rikastuakseen yhä edelleen lähimmäistensä kustannuksella. Ja\nniin kehittyi juuri sama suhde pankkien pääoman ja maanviljelijäin hien\nja vaivan välille, jonka jo olemme oppineet tuntemaan Babyloniasta.\nPienviljelijäin maatilkut kiinnitettiin kohtuuttomista koroista, kunnes\nomistajat eivät enää kyenneet niitä lunastamaan. Silloin ne joutuivat\nilman muuta velkojalle, joka lisäksi sai käyttää talonpojan työvoimaa,\nkunnes velka oli maksettu korkoa korolle kasvaneena. Olivatpa verolait\nniinkin raakamaisia, että ne antoivat velkojalle oikeuden myydä entisen\nmaanomistajan perheineen ulkomaille orjiksi. Epätoivoissaan alemmat\nkansankerrokset koettivat useita kertoja syöstä kapitalisteja vallasta\nja saattaa tilalle yksinvaltiaan, joka olisi voinut antaa heille\nmahtikäskyllään oikeutta.\n\nSaadakseen yhteiskunnalliset taistelut loppumaan ateenalaiset\nantoivat noin v. 620 _Drākōn_-nimiselle ylimykselle tehtäväksi\nlaatia valtiolle kirjoitetut lait. Mutta Drakon ei ollut oikea mies\nateenalaisten epätoivoista ahdinkotilaa korjaamaan. Hän oli kylläkin\nlakimies ja osasi muovailla lakeja, mutta ilmeisesti häneltä puuttui\npsykologista silmää huomaamaan yhteiskunnan sairauden olennaisinta\nsyytä. Hän näyttää uskoneen, että rauhattomat ainekset kyllä pysyisivät\nkurissa, kunhan vain oli saatu tarpeeksi ankarat lakipykälät. Hänen\nsäädöksensä olivatkin niin ankarat, että niiden sanottiin olevan\n»verellä kirjoitetut». Tämä nimitys on Demades-nimisen attikalaisen\npuhujan ja valtiomiehen, joka eli 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. Hänen\ntietojensa mukaan Drakon rankaisi melkein kaikki hairahdukset ja\nrikokset kuolemalla, niin että pellolta vihanneksia tai omenan\nvarastanut sai kärsiä saman rangaistuksen kuin temppelinryöstäjä tai\nmurhamies. Jos todellakin pellolta varastamisesta rangaistiin näin\nankarasti, lienee siihen ollut syynä, että kasvava hätä oli tehnyt\nsenkaltaiset rikokset niin tavallisiksi, että niitten estäminen\nvaati erikoisia toimenpiteitä. Mutta kun sama kertoja väittää,\nettä Drakon olisi säätänyt kuolemanrangaistuksen sillekin, joka\nkuljeksi joutilaana, eikä tahtonut työskennellä, hän ei ainakaan pysy\ntotuudessa, sillä luotettavan perimätiedon mukaan tosin niin suuresta\nlaiskuudesta _rangaistiin_, mutta vain kaikkien poliittisten oikeuksien\nmenettämisellä.\n\nDrakonin lainsäädäntö sai kuitenkin paljon hyvää aikaan tahtoessaan\ntehdä lopun oman käden kostosta ja verikostosta, joilla oikeutta\nikivanhoista ajoista oli etsitty. Hän asetti nimittäin _valtion_\nareiopagin edustamana _suvun_ tilalle oikeusistuimena ratkaisemaan\ntappajan ja verikoston vaatijan välit. Se oli suuri askel ikivanhasta\nheimo- eli sukuyhteiskunnasta todella yhtenäistä valtiota kohti. Sillä\nvaikkakaan Drakon ei voinut kerralla poistaa niin syvälle juurtunutta\ntapaa kuin kosto, hän on joka tapauksessa taannut yksityisille\nkansalaisille suuremman hengen ja omaisuuden turvan. Tässä onkin hänen\nlainsäädäntönsä suurin ansio.\n\nVaikkakaan ensimmäiset kaikista »Drakonin laeista» eivät liene\nlikimainkaan olleet niin julmia, kuin miksi niitä on tahdottu väittää,\nne olivat kuitenkin siksi vähän edistystä suosivia, ettei niitten\nvoimassaolo voinut olla pitkäaikainen. Se tie ei tuonut yhteiskunnalle\nrauhaa. Siksi ateenalaiset kääntyivät miehen puoleen, jolla oli aivan\ntoiset edellytykset tulla yhteiskunnan hyväntekijäksi. Hänen nimensä\noli Sólōn.\n\n\n\n\nSOLON.\n\n\nSolon oli yksi Kreikan »seitsemästä viisaasta». Tämän nimityksen\nomisti perimätieto Hellaan sen ajan viisaimmille valtiomiehille.\nKansantaru, joka mielellään saattaa suuret miehet yhteen, kertoo,\nkuinka seitsemän viisasta seurustelevat juhlallisesti ja vaihtavat\nkeskenään ajatuksia. Perimätieto on edelleen koristanut heidän\nelämänsä tarinaa kertomuksella, kuinka muutamat kalastajat kerran\nsaivat nuotasta kultaisen kolmijalan, jonka Pythia käski lähettää\nlahjaksi »viisaimmalle». Miletoslaisen filosofin Thaleen arveltiin\nparhaiten ansaitsevan tämän lahjan. Mutta hän lähetti sen eräälle\ntoiselle seitsemästä ja tämä kolmannelle, kunnes lopuksi seitsemäs\nomisti sen Apollonille. Perimätiedon keksintöä on Solonin ja Kroisoksen\nkohtaaminenkin, joka jo ajallisista syistä oli mahdoton.\n\nSolon oli syntynyt noin v. 640 e.Kr. Hänen isänsä oli hyvinvoipa\nliikemies, mutta oli kadottanut liiallisella anteliaisuudella suurimman\nosan omaisuuttaan. Poika lähti silloin vieraisiin maihin hankkiakseen\ntyöllään itselleen riippumattoman aseman. Näillä matkoilla hänen\nkatseensa avartui yli kotikaupungin näköpiirin, ja aikaa myöten\nkehittyi hänestä persoonallisuus, joka osasi asettua puolueiden ja\nmuiden ihmisiä erottavien rajoitusten yläpuolelle. Aikana, jolloin\npeloittaviksi kärjistyneet riitaisuudet olivat saattaneet maan\nsisällissodan partaalle, Solon oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen.\nV. 594 ateenalaiset valitsivat hänet arkontiksi ja antoivat hänelle\nrajattoman vallan yhteiskunnan uudistamiseen. Ohjelmansa — jos sitä\nsiksi saa sanoa — hän oli esittänyt maanmiehilleen sarjassa runoja,\njotka, samalla kuin ne ovat attikalaisen kirjallisuuden kaunis\nalku, ovat tehneet hänen uudistuspyrkimyksilleen saman palveluksen\nkuin sanomalehdistö nykyajan valtiomiehille. Solon esiintyy niissä\njonkinlaisena runomuotoisena kansanpuhujana ja vetoaa Ateenan\nkansalaisiin, oliko heidän tarkoituksensa ymmärtämättömyydessä hävittää\nkaupunki, jonka yllä Pallas Athenen suojaava käsi tähän saakka oli\nlevännyt. Hän painaa poltinmerkkinsä rikkaitten väärämielisyyteen\nja voitonhimoon varoittaen heitä rangaistuksesta, joka heitä uhkaa\nvanhurskaitten jumalvoimien puolelta. Meitä kohtaa näissä runoissa\npersoonallisuus, jossa ihanteelliseen mieleen samalla kertaa yhtyy\nselvästi ajattelevan miehen käytännöllinen toimintatarmo. Hänen\nvelvollisuudentuntonsa perustui lujaan vakaumukseen, että jumalallinen\noikeus aina ennemmin tai myöhemmin rankaisee jokaisen väärän teon.\nJärkähtämättömästi hän piti kiinni siitä, mitä piti oikeana, mutta\ntoiminnassaan häntä johti sama horjumaton terveen kohtuullisuuden\naisti, joka on koko kreikkalaisen kulttuurin elinhermo. Sellaiselle\nluonteelle on »kultainen keskitie» varmimmin päämäärään viepä.\n\nKaikki katsoivat luottamuksella tähän erikoisen oikeamieliseen ja\nmaltilliseen mieheen, joka tahtoi _kaikille_ hyvää. Hän jos kuka\noli kykenevä oikeudenmukaisesti uudistamaan yhteiskunnan, »koska\nhän yhtä vähän oli sekaantunut rikkaitten vääryyksiin kuin joutunut\nosalliseksi köyhien hädästä», kuten Plutarkhos sanoo. »Molemmat puolet\nkiinnittivät häneen suuria toiveita, rikkaat siksi, että hän itse oli\nvarakas, köyhät siksi, että hän oli rehellinen. Joka tapauksessa on\nateenalaisille kunniaksi, että he sellaisena mieltenkuohun hetkenä\nvoivat yhtyä edes jossakin: valitessaan parhaimman, viisaimman ja\npuolueettomimman miehen riitojensa ratkaisijaksi.\n\nEikä Solon pettänytkään kansansa luottamusta. Jos vallanhimo olisi\njohtanut hänen tiensä yhteiskunnan kukkuloille, olisi hänelle nyt\nollut varsin yksinkertaista suorittaa jommankumman pääpuolueen avulla\nvallankaappaus, joka olisi tehnyt hänestä »tyrannin» — sitä nimeä\nkäytettiin kreikankielessä kansanjohtajista, jotka olivat tulleet\nvallankumouksellista tietä yksinvaltiaiksi. Koko se onnenonkijain\nlauma, joka tungeksi Solonin, kuten jokaisen vallankumouksen johtajan\nja yhteiskunnan uudistajan ympärillä kalastaakseen sameassa vedessä,\ntoivoi, että hän rupeaisi tyranniksi. Mutta valtion hyvä oli hänen\ntoimintansa ainoa ojennusnuora. Ja tässä, kuten kaikessa, mitä teki,\nhän seurasi sananlaskua, jota on pidetty hänen keksimänään: »_Kohtuus\nkaikessa_».\n\nKuinka viisas Solon nyt menetteli ratkaistessaan Ateenan\nyhteiskunnallisia kysymyksiä? Hänen ensi työnään oli _julistaa\nainaisesti mitättömiksi kaikki velkakirjat_, jotka rasittivat\npikkutiloja ja määrätä, että kaikki velan takia orjuuteen joutuneet\noli heti vapautettava. Se oli vallankumouksellinen toimenpide, mutta\nainoa mahdollinen yhteiskunnallisen hätätilan torjumiseksi, joka\nsaattoi koko yhteiskunnan olemassaolon vaaranalaiseksi. Solon saattoi\nomantunnonvaivatta suorittaa mullistavan tekonsa tietäessään, kuinka\nhäikäilemättä rikkaat olivat käyttäneet hyväkseen köyhien vaikeuksia\npäästäkseen käsiksi heidän ainoaansakin. Ne, joita Solonin mahtikäsky\nkoski, olivat useimmissa tapauksissa aivan yksinkertaisesti nylkyreitä\nja koronkiskureita; eikä hänellä ollut mitään aihetta tuntea heitä\nkohtaan sääliä, vaikkapa hänen uudistuksensa olisi heidät perin\nköyhdyttänytkin. Eikä näitten piirien taholta ryöppyävä kiukun,\npahojen puheitten ja panettelun tulva kyennyt järkyttämään hänen\nvelvollisuudestaan tietoisen mielensä rauhallisuutta. Hän kykeni myös\ntarvittaessa tukemaan oikeutta voimalla. Sorrosta vapauttaneensa\ntuhansien lämmin kiitollisuus oli hänen parhain palkintonsa. Ja kansan\nkiintymys kasvoi vieläkin, kun hän _kumosi julmat verolait_, jotka\nantoivat kansalaiselle oikeuden myydä toisen orjaksi, ja keksi keinoja\nja neuvoja ulkomaille orjiksi myytyjen _vapaaksi ostamiseksi_.\n\n_Poliittiset_ uudistusvaatimukset Solon tyydytti kumoamalla kaikki\nentiset sukuetuoikeudet. Sen sijaan hän arvioi kansalaisvelvollisuudet\nja -oikeudet maaomaisuuden tuoton mukaan ja jakoi kansalaiset neljään\nluokkaan, joista kolme ensimmäistä suoritti sotapalvelusta raskaasti\nasestettuina, »hopliittoina», kun taas neljännen luokan jäseniä,\n»palkkatyöläisiä», käytettiin korkeintaan kevytaseisina tai merimiehinä\nlaivastossa. Välittömistä veroista olivat kaikki kansalaiset vapaat.\nSillä vastoin meidän aikamme yhteiskunnissa ja itämailla jo siihenkin\naikaan vallinnutta käsitystä pidettiin koko Hellaassa kuten Roomassakin\nsellaista taakkaa vapaan kansalaisen arvolle sopimattomana. Tämän\nperiaatteen toteuttaminen kävi mahdolliseksi valtion virkojen ollessa\npalkattomia kunniatehtäviä. Isänmaan ollessa vaarassa voitiin kuitenkin\nmäärätä erikoisia veroja, jolloin verosumman suuruus oli riippuvainen\nkansalaisen varallisuusluokasta.\n\nPoliittisten _oikeuksien_ jaossa Solon antoi niitä köyhimmillekin, niin\nettä kaikki kaksikymmentä vuotta täyttäneet kansalaiset saivat oikeuden\nottaa osaa kansankokoukseen, missä kaikki virkamiehet, myös arkontit,\nvalittiin. Mutta vaalikelpoisia valtion virkoihin olivat ainoastaan\nkolmen ylimmän luokan jäsenet.\n\nMuista kansankokouksen oikeuksista on meillä vain epätäydellisiä\ntietoja. Todennäköisesti se päätti sodasta ja rauhasta, ylimääräisistä\nveroista sekä valtiomuodon muuttamista koskevista kysymyksistä.\n\nVastapainon kansankokoukselle Solon muodosti luomalla areiopagin\nrinnalle uuden neuvoston, joka muistutti Spartan neuvostoa perustuen\nkuitenkin laajemmalle ja kansanvaltaisemmalle pohjalle, koska sen\njäsenluku oli 400 ja jäsenten alin ikäraja vain 30 vuotta. Tämän\nneuvoston tehtävänä oli valmistaa kaikki kansankokouksessa käsiteltävät\nkysymykset ja avustaa arkontteja hallituksessa.\n\nKolmanneksi Solon kävi käsiksi _yleiseen lainsäädäntöön_. Hän lievensi\nsuuresti Drakonin ankaria lakeja ja rajoitti kuolemanrangaistuksen vain\nkaikkein raskaimpiin rikoksiin.\n\nSolonin lainsäädäntö on siinäkin suhteessa mielenkiintoinen, että siinä\nensi kerran maailmanhistoriassa tapaamme ylellisyyttä rajoittavia\nmääräyksiä. Yksityiskohtaisilla säädöksillä hän koetti hillitä naisten\nloistonhalua. Toiset määräykset kielsivät taas liiallisen komeuden\nhautajaisissa.\n\nSolon on maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu yhteiskunnan uudistaja\nkansanvaltaisessa mielessä. Sillä hän antoi kaikille kansalaisille\npoikkeuksetta oikeuden kansankokouksen päätöksissä vaikuttaa äänellään\nasioitten ratkaisuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Solonin kävi kuten niin monen muunkin yhteiskunnan parantajan,\njoka on koettanut välttää äärimmäisyyksiä; ennen pitkää ei kukaan\nollut tyytyväinen. Sekä rikkaat että köyhät olivat yhtä tyytymättömiä.\n»He tunsivat», kuten eräs kulttuurihistorioitsija sanoo, »ensi\nilonhuumauksen jälkeen suurta pettymystä huomatessaan, ettei elämä\nnytkään ollut ruusuilla tanssimista, vaan täynnä työtä ja huolia. Sama\npettymys toistuu joka kerta, kun kumouksellisen liikkeen onnistuttua\nilmenee, ettei toivottua autuaallisuutta saatukaan.» Solon ilmaisi itse\nensi ihastuksen ja vastavaikutuksen eron sanoilla:\n\n    »Iloista oli kaikki, mitä he silloin sanoivat.\n    Mutta nyt heidät täyttää viha,\n    ja karsain silmin he kaikki\n    katsovat minua kuin viholliset.»\n\nKaikkein köyhimmät olivat toivoneet, että kaikki suurtilat olisi jaettu\nyhtäsuuriksi pikkutiloiksi, eivätkä olleet tyytyväisiä toimenpiteeseen,\njolla suurten maatilojen pinta-alaa vähennettiin määrätyissä rajoissa.\nMutta Solon hylkäsi heidän vaatimuksensa jyrkästi. Hän seurasi\nalati kultaista keskitietä. Kun kerran joku kysyi häneltä, oliko\nhän mielestään antanut ateenalaisille parhaimmat lait, hän vastasi:\n»Parhaat, mitä ateenalaiset kykenevät vastaanottamaan.»\n\nLopuksi Solon väsyi joka puolelta ahdistaviin moitteisiin ja\ntoivomuksiin, joissa häneltä vaadittiin aina uusia muutoksia\nlakeihinsa. Hän lähti kymmenvuotiselle matkalle näkemään maailmaa.\nSillä aikaa tuli ateenalaisten elää vain rauhallisesti hänen lakiensa\nmukaan. He lupasivat sen. Poliittisen osansa hän mielestään oli\nnäytellyt loppuun. Mies, jolla äsken oli ollut kokonaisen kansan\nkohtalo käsissään, luopui vapaaehtoisesti vallasta, ja hänen elämänsä\nkulki sen jälkeen yksityishenkilön rauhallisempia latuja.\n\n\n\n\nPEISISTRATOS JA HÄNEN SUKUNSA.\n\n\nKokonaista neljä vuotta Ateenan levoton kansa pysyi verraten\nrauhallisena. Sitten kiivaat puoluetaistelut alkoivat jälleen.\nLopulta sai myrskyn talttumaan _Peisistratos_-niminen ylhäinen\nmies, joka pääsi valtaan kohoten kansanjohtajaksi. Peisistratos on\nmaailmanhistorian ensimmäinen tunnettu demagogi. Hän osasi taidon\nvaihtaa sukuylpeytensä mitä hupaisimmaksi kansanomaisuudeksi ja\nesiintyä kaikkien sorrettujen epäitsekkäänä ystävänä. Sillä tavoin\nhän hankki itselleen paljon kannattajia, joitten avulla hän saattoi\ntoteuttaa kunnianhimoiset poliittiset suunnitelmansa ja kohota Ateenan\ntyranniksi vuoden 560 paikkeilla. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla\ntavalla. Eräänä päivänä hän tuli ajaen maaseudulta kaupunkiin. Hän itse\noli haavoitettu, ja muulit, jotka vetivät hänen vaunujaan, vuotivat\nmyös verta. Kansalle, joka oli kokoontunut torille, hän kertoi, että\npoliittiset viholliset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa ja että hän\nvain vaivoin oli pelastanut henkensä. Hänelle täytyi kaikella muotoa\nantaa henkivartio! Kansankokous myönsikin hänelle viidenkymmenen\nmiehen suuruisen, ryhmysauvoilla asestetun suojajoukon. Sittemmin\ntällä henkivartiostolla oli merkillinen kyky kasvaa, ja eräänä päivänä\nse oli tullut niin voimakkaaksi, että Peisistratos sen avulla kykeni\nvaltaamaan Akropoliin.\n\nTämän tapahduttua alettiin uskoa, että Peisistratos itse oli piirrellyt\nitseensä ja vetojuhtiinsa vertavuotavat haavat. Kunnon Peisistratos\nnäyttää osanneen »ottaa» yksinkertaisen ja arvostelukyvyttömän kansan\noikealla tavalla! Hän lienee siten ensimmäinen tunnettu parahultaisen\nvaarallisten diktaattori-murhayritysten järjestäjä.\n\nOlipa sen laita miten tahansa, niin kansan syvien rivien kannatukseen\nperustuvana Peisistratoksen yksinvaltaan alistuttiin sekä maaseudulla\nettä kaupungissa vastustuksetta.\n\nSolonin elämän lähetessä loppuaan, hänen Ateenansa oli siis tyrannin\nkäsissä. Kansanvallan luoja oli saanut havaita, »että hänen\nateenalaisensa olivat kaikki tyynni henkilökohtaisesti viekkaita\nkettuja, mutta kansankokouksessa vain lammaslauma.» Solonin luoma\n_poliittinen_ järjestelmä ei siis ollut pitkäikäinen, mutta se\nsisälsi kuitenkin ne elinkelpoiset siemenet, joista myöhäisempi\nkansanvalta kohosi. Hänen antamansa _yleiset lait_ pysyivät Ateenan\nyhteiskunnallisen elämän pohjana.\n\nPeisistratoksen hallituksesta on sanottava, ettei hän antanut vallan\nmakeuden huumata itseään, vaan esiintyi sangen maltillisesti ja\nhallitsi Solonin lakien mukaan tekemättä niissä ylipäänsä mitään\nmuutoksia.\n\nHänen herruutensa ei muutoin ollut pitkäaikainen; jo viiden tai\nkuuden vuoden kuluttua hänet karkoitettiin ja hänen omaisuutensa\ntakavarikoitiin.\n\nMutta nyt alkoi taas vanha poliittisten riitojen kurjuus; ja\nkun muutamia eripuraisuuden vuosia oli mennyt, oli aika kypsä\nPeisistratoksen palata kansan luo, joka hänet oli karkoittanut.[72]\n\nVuosi sen jälkeen karkoitettiin hänet taas, jolloin hänen oli pakko\nviettää useita vuosia maanpaossa. Mutta vielä kerran onni kääntyi, ja\nhän tuli jälleen Ateenan hallitsijaksi.[73]\n\nKokemuksista viisastuneena hän ryhtyi nyt tarmokkaampiin\ntoimenpiteisiin vallassa pysyäkseen. Muun muassa hän huolehti\nturvallisuudestaan erittäin hienosti harkitulla tavalla. Hän otti\nnäet henkilöiltä, joiden uskollisuutta hänellä oli aihetta epäillä,\nheidän lapsensa panttivangeiksi. Mutta maanpakoaika ei kuitenkaan ollut\nherättänyt hänessä kiukkua vastustajiaan kohtaan. Hän hallitsi yhtä\nviisaan maltillisesti kuin ensi kerrallakin voittaen ystävällisellä ja\nkansanomaisella käytöksellään monien mielet puolelleen.\n\nPeisistratoksen hallituskausi on Ateenan historian loistavimpia aikoja.\nPitämällä poliittiset riitapukarit kurissa hän antoi ateenalaisille\nhyödyllisempää tehtävää kuin puoluekinastelut, ja kauppa ja teollisuus\nkehittyivätkin rauhan turvin valtavasti.[74] Lisääntynyt hyvinvointi\nkuvastui kaupungin ulkoasussakin. Peisistratos suoritti osaltaan\nkaupungin kaunistuksessa suurenmoisen työn somistaessaan sitä\narvokkailla rakennustaiteen tuotteilla.\n\nSamaan aikaan kuin Spartta voitti Peloponnesoksen hegemonian,\nPeisistratos laski pohjan Ateenan merien herruudelle, joka myöhemmin\noli kehittyvä koko Hellaan merikaupunkien hegemoniaksi. Hän on\nensimmäisenä käsittänyt, että Ateenan tulevaisuus oli merellä. Oikein\noivaltaen Hellespontoksen suuren merkityksen liikenteelle hän koetti\nsaada lujan jalansijan sen rannikoilla ja valtasi alueen sen Aasian\npuoleiselta rannikolta. Samaan aikaan Miltiades-niminen ylhäinen\nateenalainen johti joukon siirtolaisia Traakian Khersonnesokseen saakka.\nPeisistratos ulotti valtansa muuallekin Aigeian meren pohjoisosiin sekä\nKykladeille. Ja samaan aikaan hän alkoi rakentaa sotalaivastoa, josta\naikaa myöten tuli koko Kreikan verrattomasti voimakkain.\n\n»Tyranni» sai nyt säilyttää vallan kuolemaansa saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeisistratos kuoli v. 527, ja hänen poikansa Hipparkhos astui ilman\nmuuta hänen paikalleen aivan kuin perinnöllisessä yksinvallassa.\nHipparkhos hallitsi isänsä kansanmielisessä hengessä ja tuli\nerikoisesti tunnetuksi runouden ja taiteen lämpimänä ystävänä ja\nsuojelijana. Hänen suurin ilonsa oli koota ympärilleen ajan etevimmät\nrunoilijat ja taiteilijat.\n\nMutta hän erosi kuitenkin isästään siinä, että Peisistratos oli noussut\nkansalaisesta yksinvaltiaaksi, kun taas hänen poikansa aina olivat\ntunteneet olevansa ruhtinaan lapsia. He olivat perineet isänsä vallan,\nmutta eivät hänen nerouttaan. Heiltä puuttui myös hänen notkeuttaan, he\nesiintyivät ylpeästi ja toimivat hyvinkin usein mielivaltaisesti. Ja\nvaikka Hipparkhos olisi ollut täydellisempikin, niin joka tapauksessa\nhän oli yksinvaltias, ja se oli monen silmätikkuna, jolle kansan\n»vapaus» oli enemmän kuin sen hyvinvointi. Ateenalaisien oli sitäpaitsi\nmahdoton olla kauan yhden miehen tahdon alaisina. Neljäntoista täysin\nonnellisen hallitusvuoden jälkeen Hipparkhos kaatui salaliiton\nuhrina. Rakkaudella ja mustasukkaisuudella kerrotaan olleen sormensa\npelissä, mutta tiedot tästä ovat kuitenkin siinä määrin erilaisia ja\nniin tarunomaisia, että on mahdotonta saada selvää käsitystä, kuinka\npitkälle poliittiset vaikuttimet ovat ulottuneet ja miten paljon\non laskettava yksityisen kostonhimon tilille. Hänen murhaajansa,\n_Harmódios_ ja _Aristogeitōn_ saivat hengellään sovittaa tekonsa.\nHarmodios kaatui murhapaikalle henkivartion surmaamana. Aristogeitonin\nonnistui paeta yleisessä sekasorrossa, mutta hän joutui pian kiinni.\nSittenkuin hänet oli saatu ilmaisemaan kanssarikollistensa nimet,\nvietiin hänet murhatun veljen, _Hippiaksen_, eteen, joka vihansa\nvimmassa surmasi hänet miekallaan.\n\nMyöhemmin, kun nimi »tyranni» oli tullut yleisesti vihatuksi,\npalvottiin tyrannin murhaajia kansan keskuudessa sankareina ja\npystytettiin heille kunniapatsaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan tiedon Hipparkhoksen murhasta Hippiaan kerrotaan kylmäverisen\npäättävästi antaneen määräyksen, että kaikki kansalaiset oli riisuttava\naseista. Keiltä silloin tavattiin tai jotka muutoin näyttivät\nepäiltäviltä, vangittiin heti.\n\nTyrannin murha ei »vapauttanut» Ateenaa tyranniudesta, päinvastoin.\nHippiakseen teki veljen onneton kohtalo lähtemättömän vaikutuksen.\nHän tuli epäluuloiseksi ja katkeraksi ja lopetti täydellisesti\nkansanmielisen politiikan. Hän ei tyytynyt tuomitsemaan kuolemaan\nja karkoittamaan maasta vain kansalaisia, jotka olivat tai joiden\nhän epäili olleen salaliittolaisten kanssarikollisia, vaan hänen\nepäluuloisuutensa pieni niin pitkälle, ettei enää kukaan voinut olla\nvarma hengestään ja vapaudestaan. Tyrannin murhaajat olivat sanalla\nsanoen hankkineet ateenalaisten vaivaksi todellisen tyrannin. Ja mitä\nenemmän Hippias tunsi maan huojuvan jalkojensa alla, sitä julmempiin\ntekoihin hän ryhtyi. Tuntien edeltäkäsin, mitä oli tuleva, hän solmi\nsuhteita Persian kuninkaan ystäviin taatakseen ulkomailta itselleen\npakopaikan. V. 510 hän tarvitsikin sitä. Ateenan sillä hetkellä\nvoimakkaimman puolueen onnistui Kleisthénēs-nimisen, lahjakkaan ja\nkunnianhimoisen ylimyksen johdolla sekä Delphoin ja Spartan[75] avulla\npäästä eroon tyrannista. Hippias suljettiin Akropoliille, jossa hän\nmuutamien päivien kuluttua antautui saatuaan luvan vapaasti lähteä\nkaupungista. Hän lähti Hellespontoksen rannalla oleville alueilleen,\njotka hänen isänsä oli hankkinut, ja eli siellä Persian vasallina.\n\n\n\n\nKLEISTHENES JA HÄNEN TOIMINTANSA VALTIOMUODON KANSANVALTAISTUTTAMISEKSI.\n\n\nLienee tarpeetonta mainita, että tyrannivallan kukistumista\nseurasivat katkerat puolueriidat. Lopuksi valtion johto jäi kuitenkin\nKleistheneen käsiin, joka tosin oli ylimys, mutta kuului sukuun, jolla\nkansanmielinen politiikka oli perinnäisenä tapana. Hän ei hakenut tukea\nsäätyläisistään, joitten poliittiselle älylle oli tunnusmerkillistä,\netteivät he olleet mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet ja joiden\npäämääränä oli onnellistuttaa Ateenaa samalla hallitusmuodolla, jota\nhe ihailivat Spartassa. Kleistheneen tarkoituksena oli sitävastoin\npelastaa Solonin hallitusmuoto. Mutta siihen ei nyt enää riittänyt\nentisen valtiojärjestyksen tukeminen sellaisenaan, vaan nyt\ntarvittiin myös uudistuksia. Sen Kleisthenes oivalsikin osoittaen\nsillä omaavansa valtiomiehen silmän. Kaikki kansalaiset olivat tosin\npoliittisesti äänioikeutettuja, ja kirjoitetun lain mukaan vallitsi\nyhteiskunnassa tasa-arvoisuus, mutta todellisuudessa oli aatelin ja\naatelittomien suhde kuin kahden toisilleen vihamielisen kansakunnan.\n_Sukulaisuussiteissä_ oli ylimysvaltaisen puolueen voima. Solonin\njärjestämän poliittisen _varallisuusluokkajaon_ rinnalla säilyi\nnimittäin vanha jako neljään sukuun, joitten alkujuuret olivat peräisin\najalta, jolloin ateenalaiset olivat paimentolaiskansaa. Tämän jaon he\nolivat säilyttäneet vielä Attikaan tulonsa jälkeenkin. Näiden sukujen\nkeskuudessa aatelisto säilytti suuren vaikutusvaltansa. Solon ei ollut\nuskaltanut koskea tähän sukujärjestelmään. Mutta Kleisthenes, josta\nkehittyi kiihkeä demokraatti, kohdisti voimansa vaaliuudistukseen, joka\nteki vanhan sukujaon poliittisesti merkityksettömäksi. Sen sijaan hän\njakoi Attikan väestön kansankokouksen äänestyksiä ja muita poliittisia\ntarkoituksia varten _asuinpaikkojen_ mukaan, siis vaalipiireihin.[76]\nVanhoilla suvuilla oli sen jälkeen merkitystä vain yksityiselämässä.\nSamalla hän toteutti joukon muitakin kansanvaltaisia uudistuksia\nvaltiomuodossa.\n\n\n\n\nLAINALAINEN AALTOLIIKE.\n\n\nSilmäänpistävä on se lainalaisuus, niillä kaikki Kreikan\nkaupunkivaltiot suorittavat saman kehityssarjan kuningaskunnasta\nylimysvaltaan ja tyranniuteen sekä vihdoin yhä jyrkemmin toteutettuun\nkansanvaltaan. Ei mikään mahti maailmassa kyennyt estämään tätä\naaltoliikettä. Olivatpa kuninkaat ja tyrannit kuinka eteviä\nhallitsijoita tahansa, hallitusmuodon muutosten pyörä pyörii\ntäsmällisyydellä, joka vaikuttaa luonnon välttämättömyydeltä.\nRikaslahjaiset ja toimintatarmoisetkaan persoonallisuudet eivät ole\nkyenneet ajan pyörää ohjaamaan toisille radoille, vaan ovat korkeintaan\nvoineet toimia kehityksen muodostelijoina. Idästä länteen — alkaen\njoonialaisten siirtokuntien keskuudesta — rientää tämä vallankumous\nja uudistusliike. Paljon emme kuitenkaan tiedä sen vaikutuksesta\njoonialaisissa siirtokunnissa.\n\nSitä mieluisammaksi tuli senvuoksi oppineen maailman yllätys, kun\neräs luonnontutkija löysi Khios-saarelta, länteen Smyrnasta, kiven,\njohon oli, arvelun mukaan noin v. 600 e.Kr. kaiverrettu palanen\nsaaren lakeja. Kiveä oli käytetty maantien suojamuurin rakentamiseen.\nValitettavasti alaosa on siitä murtunut pois, mutta _niin_ paljon siitä\nkuitenkin saa selvää, että siihen on kirjoitettu osa »kansan lakeja».\nTeksti puhuu edelleen »kansan neuvoston» valitsemisesta, johon joka\nsuvulla tai vaalipiirillä oli oikeus valita 50 miestä ja jolla oli\nvalta ratkaista oikeusriidat. Tämä neuvosto on siis samanluontoinen\nkuin se kansan valitsema 400 miehen neuvosto, jonka Solon sääti\nateenalaisille areiopagin rinnalle ja joka aikaa myöten yhä enemmän\nrajoitti vanhan neuvoston toiminta valtaa. Tämän lajiaan harvinaisen\nmuinaislöydön avulla voimme todeta joonialaisessa siirtokunnassa\nilmenneen kansanvaltaisia liikkeitä. Me näemme täällä kansan itsensä\nmerkitsevän muistiin lait, jotka se on säätänyt, samaan aikaan kuin\nAteenassa Solon laeillaan antoi kaikille kansalaisille oikeuden\näänestää valtion hallinnosta.\n\nKansanvaltainen liike rajoittuu kuitenkin helleenisen maailman sekä\naineellisessa että henkisessä suhteessa vireimpiin osiin, siis\nseutuihin, joissa merenkulku on vilkasta: Attikaan, Korinthokseen ja\nmuihin satamakaupunkeihin sekä Vähän-Aasian ja Sisilian kreikkalaisiin\nsiirtokuntiin. Valtioissa, joissa kaupan ja teollisuuden nousu\noli luonut varakkaan käsityöläisten, teollisuudenharjoittajain\nja kauppiasten muodostaman keskiluokan, oli yhteiskunnallinen\ntyytymättömyys raivannut tietä aatelisvallan vaihtumiselle\ntyrannivallaksi. Sillä suuri keskiluokka vaati itselleen poliittista.\nvaikutusvaltaa, joka vastaisi sen taloudellista merkitystä ja\nyhteiskunnallista asemaa. Sen johdolla alkoi silloin alempien\nkansankerrosten taistelu ylimystöä vastaan.\n\nRitariajan käsitysten ja nykyajan vaatimusten välille on avautunut syvä\nkuilu. Vanhoja, hyviä aikoja ikävöivien kuullaan usein valittavan,\nettei ylhäistä syntyperää ja ritarillisia hyveitä enää pidetä arvossa,\nmutta että lähimmäisiänsä sortamalla ja nylkemällä rikastunut\nnousukas voittaa valtaa ja kunniaa huolimatta vaeltamiensa teitten\nmutkista. Mutta toisella puolen ovat kansan syvät rivit pontevine ja\njärkähtämättömine vaatimuksineen. Ne tahtovat poistaa yhteiskuntaa\nrasittavat epäkohdat ja aikaansaada tasa-arvoisuuden, jolloin sekä\näskenrikastuneilla että yhteiskunnan vähäosaisillakin olisi täydet\nkansalaisoikeudet.\n\nHyökkäysaseenaan käyttävät tyytymättömät aatelisen ylimystön\nsyntiluetteloa. Tässä kuten aina osoittautuu todeksi kokemus, että\npääsipä valtaan mikä yhteiskuntaluokka tahansa, se aina on halukas,\nniin paljon kuin uskaltaa, syrjäyttämään omien yhteiskunnallisten ja\ntaloudellisten etujensa hyväksi kokonaisuuden parhaan. Sillä kaikki\nyhteiskuntaluokat ovat pohjaltaan yhtä itsekkäitä. Eivätkä Hellaan\naatelismiehet, nämä »hyviksi» ja »oivallisiksi» itseään nimittävät\nherrat, tehneet poikkeusta tästä säännöstä.\n\nSuurimpiin väärinkäytöksiin he olivat tehneet itsensä syypäiksi\n_lainkäytön_ alalla. Se oli näet täydellisesti tämän yhteiskuntaluokan\nkäsissä ja siitä huolehtivat neuvostot. Näitten oikeusistuinten\nratkaisuissa näyttää kuitenkin, ainakin eräillä tahoilla kuuluneen\npäiväjärjestykseen lahjonta ja juonittelu. Ehkäpä oli liiankin paljon\ntotuutta sadussa satakielestä ja haukasta, jota Hesiodos käyttää\nkuvatakseen aatelismiesten ja pikkueläjien välistä suhdetta tähän\naikaan.\n\n    »Haasteli kerran haukka, kun kynsissään satakieltä\n    pilvien korkeuteen vei, laulelijaa sulosuista,\n    kouraisun tulisessa kun tuskass' armoa koito\n    kyynelin pyyteli tuo — näinp' ylpeä haukka se haastoi:\n    'Miksikä rääkyt, rääpelö? Jäit väkevämpäsi valtaan.\n    Kunne ma vien, sun on tultava, laula jos kuink' ihanasti.\n    Syön pitopaistina tai sinut päästän mieltäni myöten.\n    Houkka se, ken uhanpäin väkevämmän on tahtoa vastaan:\n    voittoa ei saa, joutuu vaan häpeään, häviöönkin.'»\n\nKäyttämällä väärin valtaansa aateli oli siten itse horjuttanut\nyhteiskunnallista johtoasemaansa. Tosin suuri osa tätä vanhaa\nyläluokkaa oli seurannut aikansa kehitystä ja vahvistanut\n_taloudellista_ asemaansa lisäämällä varallisuuttaan liikeyrityksillä.\nMyöskin rahan mullistavaa keksintöä yritteliäät aatelismiehet olivat\nkäyttäneet hyväkseen. Mutta rikkaitten maatilanomistajien harjoittama\npikkuviljelijän nylkeminen yhtä vähän kuin heidän tuomarivallan\nväärinkäyttönsäkään eivät olleet omiaan _moraalisesti_ vahvistamaan\nheidän asemaansa. Uusi keskiluokka käytti hyväkseen kansan syvissä\nriveissä vallitsevaa tyytymättömyyttä ja aateliton kansa — kreikaksi\ndēmos — saikin aikaan kapinalla tai kapinan uhalla, että aatelisvalta\nkumottiin ja yhteiskunta muutettiin _kansanvaltaiseksi tasavallaksi_.\n\nVälistä vallankumouksen tien estivät — mutta vain toistaiseksi —\nsenkaltaiset toimenpiteet kuin se, millä ateenalaiset valtuuttivat\nSolonin uudistamaan yhteiskunnan. Tie kansanvaltaiseen hallitusmuotoon\nkävi tyrannivallan kautta. Kunnianhimoiset kansanjohtajat\nkäyttivät hyväkseen yhteiskuntaluokkien välistä vihaa pyrkiäkseen\nyksinvaltiaiksi. Nämä kansanjohtajat olivat enimmäkseen itse\naatelismiehiä, jotka tunsivat itsensä säätyveljiensä syrjäyttämiksi\ntai jotka muusta syystä olivat joutuneet heistä eroon. Yksinvallan\ntavoittelija kohoaa valtaan syvien rivien hartioilla. Jatkuvastikin\nuransa varrella hän säännöllisesti koettaa ainakin ulkonaisesti\npysyä »kansan» edustajana. Tasavaltaisen hallitusmuodon muodot\nsäilytetään niin kauan kuin mahdollista, ja tyranni huolehtii vain,\nettä vaikutusvaltaisimmat virat miehitetään hänen sukulaisillaan ja\nkannattajillaan. Kansan suosion hän koettaa säilyttää rakennuttamalla\nkomeita julkisia rakennuksia, eritoten teattereita, joissa loistavia\njuhlaleikkejä järjestetään, ja käymällä sotia, jotka lisäävät\nhallitsijan omaa ja valtion »kunniaa».\n\nEi ole epäilystäkään siitä, että tyrannivalta on monessa paikoin\nedistänyt Kreikan sekä taloudellista että henkistä kehitystä. Se\non murtanut vanhat säätyennakkoluulot ja vapauttanut yhteiskunnan\nvähäosaiset satavuotisesta sorrosta sekä tehnyt ylhäiset ja alhaiset\nsamanarvoisiksi lain edessä. _Vasta nyt valtio otti velvollisuudekseen\nhuolehtia ei vain kansalaisten turvallisuudesta ulkonaisia ja sisäisiä\nvaaroja vastaan, vaan myös heidän aineellisesta hyvinvoinnistaan_,\nedistämällä kauppaa ja elinkeinoja sekä perustamalla teitä, kanavia\nja vesijohtoja. Ateena, Korinthos ja Syrakusa — valitaksemme\nmuutamia silmäänpistävimpiä esimerkkejä — saavat kiittää mainioita\nyksinvaltiaitaan myöhemmän suuruutensa perustamisesta. Myöskin\ntaiteilijat ja runoilijat olivat tervetulleita vieraita tyrannien\nhoviin. Suurten juhlaleikkien kirjalliset ja soitannolliset\nhuvitukset sekä loistorakennusten suunnittelu ja koristelu tarjosi\nheille tuottavaa työtä. Sillä ensi kerran mykeneläisajoista lähtien\nrakennettiin nyt monumentaalisia rakennuksia.\n\nMeikäläinen sana »tyranni» on kreikkalainen lainasana, jolla\non kuitenkin sivuvivahdus, jota kreikkalaisella sanalla ei\nvälttämättömästi aina ollut. Mikäänhän ei estänyt, kuten olemme\nnähneet, kreikkalaista »tyrannia» olemasta aivan erinomainen\nhallitsija.[77] Mutta yksinvalta tarjoaa ennen pitkää melkeinpä\nyli-inhimillisiä kiusauksia tavalliselle kuolevaiselle. Hallita\nlähimmäistensä elämää ja omaisuutta olematta kenellekään vastuussa\nteoistaan — sellainen valta johtaa helposti rajattomaan itsekkyyteen\nja vallan väärinkäyttöön, joskaan ehkä ei heti aluksi, niin ainakin\nparin sukupolven päästä. Perimätieto kertoo sellaisistakin tyranneista,\njoiden toiminta vastasi heidän arvonimensä nykyistäkin merkitystä. Eräs\nheistä oli _Polykratēs_, joka vuoden 530 paikkeilla anasti haltuunsa\nSamos-saaren herruuden. Hänen uransa lopetti muuan persialainen\nsatraappi, joka houkutteli hänet valtaansa ja sitten ristiinnaulitsi\nhänet. Hänen mielilauseenaan oli, että tuotti enemmän iloa ystävilleen\nantamalla heille takaisin, minkä ensin oli heiltä ottanut, kuin\njättämällä heidän omaisuutensa rauhaan. Akragaassa[78] Sisilian\netelärannikolla hallitsi 500-luvun keskivaiheilla tyranni _Phálaris_,\njoka piti yllä valtaansa väkivallanteoilla. Hänen julmuuttansa todisti\nkuparinen härkä, jonka sisässä hänen kerrotaan polttaneen vastustajiaan\nelävältä. Niinkin miellyttävä tyranni kuin Korinthoksen _Periandros_,\njonka laskettiin kuuluvan Kreikan seitsemän viisaan joukkoon ja joka\nkohotti kaupunkinsa suureen aineelliseen ja henkiseen kukoistukseen,\ntuli ajan pitkään epäluuloiseksi ja sortovaltaiseksi. Kun Miletoksen\ntyranni kerran lähetti lähettilään häneltä pyytämään hyvää neuvoa,\nmiten hänen tulisi hallita, Periandros vei miehen mukanaan\nviljapellolle, missä hän ei puhunut sanaakaan, vaan sen sijaan käytteli\nkeppiään hyvin kaunopuheisesti katkaisten sillä kaikki tähkät, jotka\nkohosivat toisten yläpuolelle.\n\nSyrakusan tyranni Dionýsios teki myös paljon kaupunkinsa kehityksen\nhyväksi. Mutta salamurhaajien pelossa hän ryhtyi aina uusiin\nväkivaltaisuuksiin. Yleisesti tunnettu on kertomus Damokles-nimisestä\nhovimiehestä, joka ihaillen Dionysioksen valtaa ylisti häntä\nonnelliseksi. Tyranni vastasi: »Saat itse koettaa, miltä maistuu olla\nyksinvaltias.» Sitten hän puetutti Damokleen ruhtinaalliseen pukuun\nja käski kestitä häntä loistavasti omassa pöydässään. Mutta hänen\npäänsä päälle Dionysios ripustutti teräväksi hiotun miekan riippumaan\nhevosen jouhesta. Kun Damokles näki miekan, hän heti paikalla menetti\nruokahalunsa ja luopui mielellään koko ihanuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyrannien merkitys kehitykselle on ollut, että he ovat tehneet\nlopun repivistä puolueriidoista, joten kansan voimat saattoivat\nyhtenäisemmin suuntautua aineelliseen vaurastumiseen. Siten parantui\nalempien kansanluokkien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema.\nMutta huolimatta ansioistaan tyrannivalta ei voinut jäädä pysyväksi,\nsillä niin erikoinen valta-asema vaatii kantajaltaan erinomaista\nlahjakkuutta, johon tulee samalla yhtyä luonteen ylevyyden; sellaiset\nmiehet ovat aina harvinaisia — ja olivat Hellaassakin. Jos noita\nharvinaisia ominaisuuksia sattuisikin missä olemaan, on kuitenkin\nerittäin harvinaista, että ne periytyisivät edes pojille ja vieläkin\nharvemmin ne elävät useammissa hallitsijapolvissa. Sen vuoksi\nsaikin harvoin tyrannin pojanpoika säilyttää valtansa. Tavallisesti\nkukistettiin jo toinen sukupolvi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkialla luonnollisesti aatelistolla oli enimmän toivottavaa tyrannin\nkukistamisesta. Tosin voitiinkin tyrannit karkoittaa, mutta heidän\nhallituksensa jälkiä ei voitu hävittää. Paluu vanhaan ylimysvaltaiseen\nvaltiomuotoon oli ja jäi mahdottomuudeksi. Sen aika oli jo ohi. Sen\nsijaan oli usein tuloksena, kuten Ateenassa, että kansanvaltainen\nhallitusmuoto ei vain lujittunut, vaan kansanvaltaistui yhä enemmän.\nJa niin lujittui vähitellen Hellaan vireimmässä osassa valtiomuoto,\njoka aikansa ja monen historioitsijankin vakaumuksen mukaan edusti\njoko yhteiskunnallisen elämän suurinta hyvää tai sen äärimmäisintä\npahaa. Varmaa on joka tapauksessa, että vasta tässä valtiomuodossa\n_kansalaisajatus_ pääsee täyteen oikeutukseensa Vasta kansanvaltaisessa\nvaltiossa toteutuu ajatus, ettei yhteiskunta ole olemassa vain\nkuningasta tai tyrannia eikä muutamia harvoja ylimyksiä varten,\nvaan _kaikkia_ varten. Juuri kansalaisajatus elähdytti taistelussa\npersialaisia vastaan, jolloin ratkaistiin, kumpiko, länsimainen\nvapaudenrakkaus ja individualismi vaiko itämainen orjanmieli ja\ndespotismi määräisivät ihmiskunnan tulevan kehityksen.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja toiseen lukuun:\n\nAristoteles, Schrift vom Staatswesen der Athener, verdeutscht von Georg\nKaibel und Adolf Kiessling.\n\nAlfred Croiset, Les démocraties antiques.\n\nRobert von Pöhlmann, Geschichte der sozialen Frage und des Sosialismus\nin der antiken Welt.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen.\n\nTähän lukuun:\n\nErnst Nachmanson, Forngrekisk demokrati (Nordisk tidskrift 1910).\n\n\n\n\n\n\nJOONIALAINEN KULTTUURI, LYRIIKKA JA FILOSOFIA\n\n\n\n\nFILOSOFIAN SYNTY.\n\n\nMistä ja minne? Siinä kaksi suurta kysymystä, joita ihmishenki kaikkina\naikoina on mietiskellyt. Meidän luontomme mukaista on, ettemme ole\ntyytyväisiä, ellemme löydä _syytä_ kaikkeen, mitä tapahtuu, ja\n_yhteyttä_ eri ilmiöiden välillä. Tätä ensimmäiset kreikkalaiset\nfilosofitkin tavoittelivat ajatustyöllään. He näkivät, kuinka kasvit\nsaivat ravintonsa maasta ja vedestä joutuakseen itse vuorostaan\neläinten ja ihmisten ruoaksi. Mutta eläimet ja ihmiset tulevan maaksi\njälleen. Kulkevatko siis samat alkuaineet, maa ja vesi, läpi kaiken\nelollisen? Vai onkopa ehkä vain yksi ainoa alkuaine, josta kaikki\non saanut alkunsa? Tämän _alkuaineen_ etsiminen oli ensimmäisten\nkreikkalaisten ajattelijain lähin tehtävä.\n\n\n\n\nJOONIALAISET LUONNONFILOSOFIT.\n\n\nEnsimmäisenä filosofina mainitsee perimätieto yksimielisesti\n_miletoslaisen Thaleen_, joka on yksi Kreikan seitsemästä viisaasta.\n»Toisilla kansoilla on pyhimyksensä, kreikkalaisilla viisaat miehensä.»\nTämä Nietzschen huomautus sanoo jo paljon helleenisyyden luonteesta.\n\nTekemillään pitkillä matkoilla Thālēs oli oppinut paljon ja löytänyt\nrunsaasti ajattelun aihetta. Hän oli ollut Egyptissä[79] ja\nbabylonialaistenkin viisaudesta hän näytti tunteneen ainakin perusteet,\nniin että hän maanmiestensä hämmästykseksi kykeni ennustamaan\ntäydellisen auringonpimennyksen, joka sattui todennäköisesti v. 585\ne.Kr.[80]\n\nFilosofeinakin kreikkalaiset ovat osoittaneet ihmeteltävää kykyänsä\nottaa oppia toisilta kansoilta itsenäisellä ja hyödyllisellä tavalla.\nSillä he eivät vain omaksuneet heidän tietojaan, vaan kehittivät niitä\nmyös edelleen. »He ovat kyenneet», kuten Nietzsche sanoo, »heittämään\nkeihään edelleen kohdasta, johon sen toiset kansat jättivät.»\n\nTuloksen kaikesta alkuainetta koskevista mietiskelyistään Thales puki\nlauselmaan: »Vesi on kaiken alkulähde.» Filosofi Aristoteles otaksuu\nhänen perustelleen tätä olettamustaan sillä, että kasvien ja eläinten\nravinnon ollessa kosteata oli siis elonlämpökin peräisin kosteudesta.\n\nThaleen oppilauselma sisältää enemmän ajatustyötä, kuin ensi\nsilmäyksellä luulisikaan. Onhan jo otettu suuri askel ajatuksen tiellä,\nkun on tultu vakaumukseen, että kaiken tämän aisteillamme havaittavan\nilmiöiden moninaisuuden pohjalla on _yhteys_. Puhtaan ajatuksen tietä\nThales oli johtunut teoriaan, jonka mukaan koko ulkomaailma syvemmin\nnähtynä oli toinen, kuin miltä se aisteillemme näyttää. Tällä oli pohja\nlaskettu _metafysiikalle_, s.o. tieteelle, joka hakee äärimmäistä\nperustaa kaikelle maailmankaikkeudessa olevaiselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikkalaisissa ilmenee ensikerran ihmiskunnan kehityksen aikana\ntarve _selittää_ maailmaa ja sen ilmiöitä puhtaan järjen avulla.\nItämaisten kansojen tietoisuudessa on ajattelija — mies, joka »tietää»,\n— sellainen, joka on perillä jumalallisista salaisuuksista: hän on\npappi, profeetta, ennustaja tai loitsija. On täydelleen uutta, että\n»ajattelija» on ihminen, jonka vaikutus perustuu yksinomaan hänen\nälylliseen lahjakkuuteensa. Ennen kreikkalaisen kulttuurin syntyä emme\nihmiskunnan historiassa tapaa mitään tähän verrattavaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nThales oli löytänyt vedestä kaiken olevaisen alkuaineen. Samasta\nkaupungista kuin hänkin oli kotoisin myöhäisempi luonnonfilosofi\n_Anaksiménēs_, joka piti taas kaiken alkuperänä keveämpää ja\nliikkuvampaa ainetta, _ilmaa_. Kun ilma tiivistyy, syntyy ensin pilvi\nja sitten sade. Tästä Anaksimenes teki johtopäätöksen, että jos ilma\ntiivistyy yhä enemmän, syntyy kiinteitä aineita, kuten maata ja vuoria.\nHän pääsi siis jo ajatustyöllään vakaumukseen, että aineet voivat\ntihentyä ja ohentua, olla milloin kiinteässä, milloin nestemäisessä,\nmilloin taas kaasumaisessa olomuodossa, muuttaa aggregaatio-tilaansa,\nkuten aikamme tieteellisessä kielenkäytössä sanotaan. Voi kuitenkin\nolla mahdollista, että hän sanalla, jonka me käännämme ilmaksi, on\nsaattanut tarkoittaa jotakin henkisempääkin. Ehkä hänellä on piillyt\nsiinä ajatus »maailman sielusta», joka tunkee kaikkialle ja antaa\nkaikelle elämän. Sillä hän sanoo, että »meidän oma sielumme on ilmaa.»\nHän näyttää tässä sekoittaneen sielun hengitykseen, s.o. ilmaan, jota\nvedämme ja jälleen puhallamme ulos, ja käsittäneen sen mukaan ilman\nkoko maailman hengitykseksi.[81] Muinaisajan kansoille ei henkisen ja\nruumiillisen raja ollut niin jyrkkä kuin meillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä huomattavampi on hiukan vanhempi miletoslainen, Thaleen oppilas\nja ystävä _Anaksimandros_. Hyvin vaikeata on kuitenkin tulkita\nkovin vähäisinä säilyneitä paloja hänen lausunnoistaan. Etsiessään\nalkuainetta hän on mennyt paljon pitemmälle kuin oppi-isänsä. Hän ei\nvoinut tyytyä hyväksymään vettä alkuaineeksi, sillä saadakseen sen\nmuuttumaan kiinteästä juoksevaan muotoon tarvitaan lämpöä samoinkuin\nsen vaihtumiseksi juoksevasta muodosta vesihöyryksi. Siispä kaiken\npohjana on vastakkain kaksi alkuperustetta: kiinteä eli kylmä\nja toiselta puolen lämmin. Nämä molemmat prinsiipit »eristyvät»\naineellisesta alkuolosta, joka itsessään sisältää kaikkien aineiden\nerilaatuisuudet. Tätä alkuoloa Anaksimandros nimittää sanalla, joka\nvoidaan kääntää »muodoton ja rajaton». Tästä saavat alkunsa erilaisin\neristymisin kaikki oliot. Ja alkuoloon ne jälleen palaavat hävitäkseen.\nEttä kaikkien olioitten täytyy hävitä on _rangaistus_ siitä, että\nne ovat irtautuneet kokonaisuudesta. Anaksimandros näki olioitten\nvaihteluissa ja tuhossa, syntymisen ja kuolemisen lakkaamattomassa\nkiertokulussa kaikkea hallitsevan luonnonlain vaikutusta, joka samalla\noli hänen mielestään kaiken käsittävä oikeusjärjestys, mikä rankaisi\nyksityistä hänen ylimielisyydestään (hybris) tulla yksilöksi. »Kaikki\nmitä on, ansaitsee häviön» — niin hän saattoi huudahtaa Faustin\nMefistofeleen kanssa. Ainoastaan erilaistumaton olotila äärettömässä,\nvoimallisessa alkuaineessa oli »jumalallista».\n\nLuonnontieteen kannalta Anaksimandros on erikoisen mielenkiintoinen\nsiksi, että hän on lausunut ajatuksia, jotka muistuttavat nykyaikaista\nkehitysoppia, vaikkakin hänen teoriansa _yksityiskohdat_ luonnollisesti\nusein tuntuvat meistä eriskummallisilta. Hän nimittäin arveli, että\nalimmat eliöt olivat syntyneet meren liejusta ja että ne vähitellen\nolivat kehittyneet yhä korkeammiksi olennoiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituisimpia hahmoja muinaisajan ajattelijain sarjassa on\n_ephesoslainen Herakleitos_. Hänet meidän oikeastaan pitäisi tuntea\nparemmin kuin kukaan muu joonialaisista luonnonfilosofeista, koska\nhänen filosofisista lausunnoistaan on tallella melkoinen osa.\nMutta hänen tyylinsä on niin syvämietteistä ja arvoituksellista —\nusein paradoksaalista — että häntä jo muinaisaikana nimitettiin\n»hämäräksi». Sanottiin hänen tahallaan lausuneen ajatuksensa\nniin arvoituksellisesti, jotta ainoastaan valitut voisivat häntä\nymmärtää. Sillä suurta joukkoa hän halveksi sydämensä pohjasta. Sen\nonnenihannetta hän vertaa »härkään, joka saa syödäkseen virnaa».\nNiin alhaisella asteella olevat yksilöt eivät voi käsittää mitään\noikein. »Silmät ja korvat ovat huonoja todistajia ihmisille, joilla on\nbarbaarisielu.»\n\nHänen ihmishalveksimisensa oli saanut virikettä henkilökohtaisista\nkokemuksista. Siitä ei ole epäilystäkään, kun kuulee hänen arvostelunsa\nmaanmiehistään. »Ephesoslaiset», hän sanoo, tekisivät oikein, jos\nhe menisivät ja hirttäytyisivät, joka ikinen täysikasvuinen mies,\nja jättäisivät kaupunkinsa alaikäisten haltuun.» Minkä vuoksi tämä\nrakastettava neuvo? He olivat karkoittaneet kaupungistaan parhaan\nmiehensä? Herakleitoksen ystävän, tällä perusteella; »Meidän\njoukossamme ei kukaan saa olla muita parempi; jos sellainen mies\nilmaantuu, hän eläköön toisella paikkakunnalla ja toisten ihmisten\nkeskuudessa!» Sellaista kansaa Herakleitos ei halunnut edes kuninkaana\nhallita — se arvo näet kuului hänelle uhrikuninkaitten jälkeläisenä.\nMutta hän luovutti sen nuoremmalle veljelleen ja vetäytyi loukatussa\nylpeydessään yksinäisen luonnon helmaan »vuorille, missä hän eli\nruohoista ja yrteistä», kuten perimätieto kertoo. Siellä hän päätti\npäivänsä koottuaan elämänkatsomuksensa papyruskääröön, jonka hän\nsijoitti Ephesoksen Artemiin temppeliin. Se tapahtui suurten\npersialaissotien alkuaikoina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseissa kohdissa Herakleitoksen käsitys lähenee Anaksimandrosta.\nMolempien huomio oli kiintynyt tämän maailman vaihtelevaisuuteen\nja kaiken katoavaisuuteen. »_Kaikki virtaa_: panta rhei», on\nHerakleitoksen peruslauselma. Olemassaolo on kuin »virta: siinä ei voi\nkahta kertaa astua samaan veteen.»[82] Ja myöskin ihminen itse muuttuu\nhetkestä toiseen: »Samoihin laineisiin laskeudumme emmekä kuitenkaan\nlaskeudu; sen teemme me emmekä kuitenkaan me.»[83] Mikään ei tässä\nmaailmassa ole kestävää paitsi juuri kestämättömyys, itse vaihtelu.\n\nIlmiöitten ikuisen vaihtelun vertauskuvana Herakleitos pitää tulta,\njoka on liikkuvaisin kaikista alkuaineista, liikkuvaisempi kuin sekä\nvesi että ilma, aine, joka ei milloinkaan ole hetkeäkään levossa. Tuli\nantaa elämän kaikelle: ruumiinlämpö on Herakleitoksen mielestä sielun\nilmestymä, jollaisena Anaksimenes piti hengitystä.[84] Mutta tuli,\nelämän antaja, on myöskin kaiken kuluttaja. »Kaikki», Herakleitos\nsanoo, »muuttuu tuleksi ja tuli kaikeksi muuksi, kuten kulta vaihdetaan\ntavaroihin ja tavarat kultaan.» Tässä kenties ilmenee persialaisten\nuskonnon tulenpalvonnasta saatuja vaikutteita; tämän uskonnon\nHerakleitos epäilemättä tunsi.\n\nKaiken vaihtelussa Herakleitos kuitenkin vaistoaa lainalaisuuden, ja\ntämä on vastakohtien välinen taistelu. Ilman vastakohtia ei ole elämää:\n»Ilman nälkää ei ole kylläisyyttä, ilman väsymystä ei ole lepoa, ilman\nsairautta ei mitään paranemista. Ja ellei olisi vääryyttä, ei myöskään\nolisi mitään oikeutta.» Vastakohtien alituisen taistelun merkityksen\nhän lausuu näillä sanoilla: »Taistelu on kaiken isä, kaiken kuningas.»\nTämä ajatuskulku pohjautuu aito helleeniseen käsitykseen, jonka mukaan\nkaikki, mikä elämässä oli voimakkainta ja parhainta, sai alkunsa\n_kilpataistelusta_.\n\nKaikki muuttuu; kaikki on myös suhteellista: »Kauneinkin apina on ruma\nverrattuna ihmiseen. Mutta kaunein ja viisain ihminen on kuin apina\nverrattuna Jumalaan.»\n\nIlmiöiden lainalaisuus johtuu Herakleitoksen mielestä siitä seikasta,\nettä tuli eli maailmansielu myöskin on »_ikuinen järjestävä järki_.»\nTämä ajatus ilmenee jo Anaksimandroksen puheessa kaikkea hallitsevasta\nluonnonlaista, joka myöskin oli kaiken käsittävä oikeusjärjestys ja\nrankaisi yksityistä, milloin tämä poikkesi kokonaisuudesta.\n\nKansanomaisesta jumala-käsityksestä Herakleitos, älyllinen ylimys,\nsitävastoin käyttää pelkkiä ylimielisiä sanoja. Sen luoja, Homeros,\n»pitäisi karkoittaa julkisista puhetilaisuuksista ja häntä olisi\nruoskittava raipoilla», hän sanoo. »Jumalankuvien rukoileminen on\nkuin muurille puhumista. Ja se, joka teurasuhreilla koettaa puhdistua\nverenviasta, menettelee kuin hän olisi astunut lokaan ja tahtoisi\njälleen pestä itsensä puhtaaksi loalla.»\n\n\n\n\nPYTHAGORAS JA PYTHAGORALAISET.\n\n\nHerakleitos ei pitänyt eräästä toisesta sangen kuuluisasta, vähän\nvanhemmasta filosofista, joka oli nimeltään _Pȳthāgoras_ ja oli\nkotoisin Samos-saarelta, mutta oli asettunut Krotoniin. Siellä hän\noli perustanut jonkinlaisen veljeskunnan sen jäsenten keskinäiseksi\njalostamiseksi. Siinä oli eri »asteita», joihin päästiin määrättyjen\nkokeitten ja juhlamenojen jälkeen. »Vihityille» oli tunnusmerkillistä\nvahvasti mystillisvivahteinen uskonnollisuus, mutta he harrastivat\nsamalla tiedettä ja politiikkaa. Tuskin ketään mestaria uskolliset\noppilaat ovat ylistäneet niin pilviin saakka kuin Pythagorasta.\nFilosofi Empedokles, jonka itsejumalointi oli rajaton, puhuu hänestä\nihaillen miehenä, jonka tieto oli yli-inhimillistä. »Kun se mies\nvain halusi, hän voi helposti sielunsa silmin nähdä, mitä maailmassa\ntapahtui kymmenen, kahdenkymmenen miespolven aikana». Kuoltuaan häntä\npalvottiin melkein kuin puolijumalaa.\n\nJa epäilemättä Pythagoraan persoonallisuus on omituisimpia eri\nominaisuuksien yhdistelmiä, mitä maan päällä on milloinkaan esiintynyt.\nHän oli harvinaisen etevä matemaatikko, uranuurtaja fysiikan ja\nastronomian alalla; hän oli myöskin filosofi ja muidenkin tieteitten\ntutkija, ja samalla hän oli siveellinen uudistaja.\n\nTästä huolimatta tiedämme oikeastaan äärimmäisen vähän hänen\nelämästään. Puolittain sadunomaisena olentona hän häipyy tarujen\nhämärään. Näyttää siltä, että hän kuten myöhemmin Sokrates — ei\nmilloinkaan kirjoittanut muistiin ajatuksiaan, vaan vaikutti\noppilaihinsa yksinomaan sanansa ja esimerkkinsä voimalla. Meidän täytyy\ntyytyä _heidän_ antamiinsa tietoihin Pythagoraan opista. »Mutta näiden\nnojalla» — käyttääksemme erään etevän saksalaisen filosofin sanoja\n— »tuskin opimme tuntemaan muuta kuin valtavan persoonallisuuden\njättiläisvarjon, joka pikemminkin muistuttaa uskonpuhdistajaa kuin\nfilosofia.» Ja kuitenkin Pythagoras lienee ollut ensimmäinen, joka\nkäytti itsestään tätä nimitystä, joka suomeksi merkitsee »viisauden\nystävä».\n\nRunsaan tietovarastonsa hän oli suureksi osaksi hankkinut laajoilla\nmatkoilla, luonnollisesti ennen kaikkea Egyptissä, viisauden\nkotipaikassa, jonka kunnianarvoisan kulttuurin rinnalla helleenit\ntunsivat olevansa kuin »koulupoikia», käyttääksemme Platonin\nsanoja. Egyptin papeilta Pythagoras varmaan on saanut useita niistä\njuhlamenoista ja hengellisistä harjoituksista, jotka olivat ominaisia\nhänen veljeskuntansa jäsenille. Monet kohdat itse hänen opissaan\nviittaavat myös itämaiseen alkuperään.\n\nPythagoralaisten kuten joonialaisten luonnonfilosofienkin suuri kysymys\noli tämä: Mikä aistimaailman moninaisissa ilmiöissä on ikuista ja\npysyvää? Heidän mielestään sitä ei ollut vesi eikä ilma eikä mikään\nmuukaan neljästä alkuaineesta, vaan _luvut_, matemaattiset suhteet.\n»Koko maailma», he sanoivat, »on harmoniaa ja lukuja.» Pythagoraan\nlienee tähän käsitykseen johtanut havainto, että musikaaliset\nsoinnut perustuvat määrättyihin lukusuhteisiin, että sävelkorkeus on\nriippuvainen väräjävän kielen pituudesta. Tämän tärkeän keksinnön\ntehtyään Pythagoraasta itse asiassa tuli _akustiikan_ perustaja, sen\nfysiikan osan, joka käsittelee lakeja, joiden mukaan ääni, erittäinkin\nsävelet, syntyvät ja etenevät.[85] Voi käsittää, millaista ihailua\nja ihmettelyä tämä keksintö herätti: oli osoitettu, että säveltä,\njoka oli kaikista ilmiöistä haihtuvaisimpia, voitiin mitata luvuilla\nja numeroilla! Miten helposti voitiinkaan johtua siihen ajatukseen,\nettä nämä ihmeelliset luvut muka sääsivät lakeja _kaikelle_ tässä\nmaailmassa, vieläpä nähtiin niissä itse olioitten olemus, niiden ydin\nja aihe! Siinä oli olemassaolon kiinteä piste! Suuresta keksinnöstä\ninnostuneina pythagoralaiset arvelivat, että nyt oli löydetty se\nmaailmankaikkeuden lainalaisuus, jota joonialaiset luonnonfilosofit\nniin innokkaasti olivat etsineet.[86]\n\nMutta, väitämme, luvutkaan eivät ilmaise mitään muuta kuin\nmäärättyjä, kappaleitten välisiä _suhteita_. Miten pythagoralaiset\nsaattoivat johtua pitämään niitä olioitten sisimpänä _olemuksena_ ja\n_aiheuttajana_? Tätä ei selitä yksinomaan mestarin keksinnön herättämä\nylenpalttinen ihastus, vaan se johtuu muistakin seikoista, ennen\nkaikkea filosofien tavasta pitää käsitettä sitä alkuperäisempänä,\nkorkeampana ja ikäänkuin voimakkaampana, mitä abstraktisempi se oli,\nmitä kauempana se oli kouraantuntuvasta todellisuudesta.\n\nKreikkalaisten oli myöskin vaikeampaa kuin meidän jyrkästi erottaa\ntoisistaan abstraktiset ja konkreettiset käsitteet. Kun me puhumme\nesineen pinnasta geometrisessa merkityksessä, niin meistä on\nselvää, että tämä sana on ainoastaan ajatuksen tuote, abstraktio\nvailla aineellista todellisuutta. Pintahan on ainoastaan esineen,\ngeometrisella kielellä kappaleen raja. Samanlaisia käsitteitä ovat\n_viivat_, jotka ovat pinnan rajoina, ja _pisteet_, jotka rajoittavat\nviivaa. Mutta pythagoralaisten mielestä asian laita ei ollut niin: he\najattelivat geometrisen kappaleen _rakentuneeksi_ pinnoista, viivoista\nja pisteistä. Siksi he rinnastivat kaikki nämä käsitteet lukuihin\nantaen pisteen merkitä ykseyskäsitettä, lukua 1, viivan lukua 2, pinnan\n3 ja kappaleen 4.\n\nHarmoniaoppiansa Pythagoras sovelsi koko maailmankaikkeuteen, muun\nmuassa kuuluisaan oppiin _sfäärien harmoniasta_. Jokainen nopeasti\nliikkuva kappale saa aikaan ääntä, ja tämä ääni on erilainen kappaleen\nliikkumisnopeuden mukaisesti. Taivaankappaleet liikkuvat ikäänkuin\nkauniissa, sopusointuisessa kuorotanssissa erilaisin nopeuksin ja\nsynnyttävät tällöin ylimaallisen ihanaa musiikkia. Tätä suurta soitinta\nvoi myös verrata lyyryn kieliin. Meidän täytyy yhtyä itävaltalaisen\nGomperzin arvosteluun, jonka hän lausuu nerokkaassa esityksessään\nkreikkalaisesta filosofiasta, että »kauniimpaa, mieltäylentävämpää\nmaailmankuvaa ei ole koskaan luotu.» Mutta mistä johtuu, ettemme tajua\ntätä taivaankappaleitten musiikkia? Syynä on se, että alati, aina\nsyntymästämme saakka olemme sitä kuulleet, aivan kuin seppä, joka\npäivästä toiseen kuulee moukarin lyövän alasinta vasten, pian tulee\nkuuroksi sen kalkkeelle. Jotta ääntä voitaisiin tajuta, tarvitaan\nnimittäin vaihtelua: joko keskeytystä tai muutosta, äänen voimassa tai\nlaadussa.\n\nMutta Pythagoras ei tyytynyt johtamaan ainoastaan koko ulkonaista\nmaailmaa luvuista, olioiden olemuksesta, — hän alistaa henkisetkin\nilmiöt samojen harmonialakien alaisiksi. Niinpä hän merkitsee rakkautta\nja ystävällisyyttä ennen kaikkea harmonian luvulla, joka siis on 8,\noktaavin luku. Vanhurskauden luku on 4, koska koston käsite: verta\nverestä, syntyy kahdesta yhtäläisestä alkutekijästä, joiden täytyy olla\nparillisia lukuja syistä, jotka pian saamme nähdä. Avioliiton luku on\n5, sillä tämä luku on ensimmäisen parillisen ja ensimmäisen parittoman\nluvun yhdistys — ykkönen on silloin laskettu aivan erikseen. Määrättyjä\nlukuja pidettiinkin jo ammoisista ajoista pyhinä, ja niillä luultiin\nolevan salaperäinen voima; sellaisia olivat luku 3 ja sen neliö 9 ja\nsamoin myös luku 7.\n\nMutta kaikista luvuista täydellisin on 10, sillä se on neljän\nensimmäisen luvun summa. »Se on suurvalta.» Pythagoralaiset kuvasivat\nsitä mielellään seuraavalla sivulla olevalla kuviolla, »suurella\nnelosella», jonka keskipisteenä oli ykkönen. Tästä kuviosta tuli\ntunnuskuva, jonka nimessä heidän oli tapana vannoa vala.\n\nPythagoralaiset lausuivat lukuoppinsa sanoilla: »Kaikella, jonka\ntunnemme, on oma matemaattinen lukunsa, eikä mitään, voida käsittää\ntuntematta sen lukua.»\n\nParittomia ja parillisia lukuja vastaavat vastakohdat, joita\nmuodostavat vasen ja oikea, nainen ja mies, väärä ja suora, pimeys ja\nvalo, paha ja hyvä j.n.e.\n\nNiin pythagoralaiset elivät ja asustivat lukujen maailmassa. Lukuoppi\noli suorastaan lumonnut heidät; ja sama mies, jota on nimitetty\n_ensimmäiseksi eksaktiseksi tutkijaksi_, oli samalla kertaa suuri\nmystikko. Hänen suuri vaikutusvaltansa ei johtunut ainoastaan\nvaltavasta persoonallisuudesta, vaan myöskin ihannoivasta hohteesta,\njoka aina ympäröi menestyksellistä uranuurtajaa sekä antaa hänelle\nuskovaisten silmissä melkein yli-inhimilliset lahjat. Milloinkaan\nennen ei ole nähty koulukuntaa, joka olisi ollut niin valmis vannomaan\noikeiksi mestarinsa sanat, kuin Pythagoraan oppilaspiiri. »Hän itse\non sen sanonut», oli loitsu, joka oikean pythagoralaisen mielestä\nhaihdutti kaikki epäilykset siitä, mikä oli totta ja oikeaa. Niillä\nsanoilla hän mielestään voi kumota kaikki vastaväitteet.\n\nPythagoraan filosofiasta ei muutoin tunneta varmasti juuri enempää,\nkuin että hän opetti sielun olevan kuolemattoman. Sitä, että sielu\non sidottu ruumiiseen, pythagoralaiset pitivät rangaistuksena\neräistä synneistä. Ruumis on sielun vankila. Viisaan on senvuoksi\nkiduttamalla itseään ja vaipumalla yleviin, jaloihin ajatuksiin\npuhdistauduttava ruumiillisuudesta. Mutta sitä puhdistusta varten\ntarvitaan moninkertainen elämä. Pythagoras opetti myöskin, että sielu\nelää kokonaisen sarjan olomuotoja eri eläimissä ja ihmisissä.[87] Tämän\n_sielunvaellusopin_ rinnalla pythagoralaisilla myöskin on omituinen\noppi _kaiken palaamisesta_ »suuren maailmanvuoden» kuluttua, joka on\nsuunnaton aikamäärä, suhtautuen tavalliseen vuoteen kuin kokonainen\nvuorokausi sekuntiin. Ja kuitenkin sellainen vuosi on vain kuin yksi\nainoa päivä maailmankaikkeuden elämässä.\n\nMonia elämänohjeita pidetään Pythagoraan lausumina, kuten »ettei pidä\njuosta pitkin valtateitä», s.o. ei noudattaa yleisön mieltä, ja »ettei\npidä syödä sydäntään»: ei harmitella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKrotonissa pythagoralaisten liitolla oli suuri menestys, ja sen\nvaikutus ulottui muihinkin Suur-Kreikan kaupunkeihin. Mutta eräänä\npäivänä tapahtui taka-askel. Tämä suljettu ylimysten yhtymä herätti\najan pitkään pahaa verta muun kansan keskuudessa, varsinkin niiden,\njotka olisivat mielellään liittyneet veljeskuntaan, mutta joilta\npääsy kiellettiin. Silloin alkoi ankara kiihoitustyö ulkomaalaista\nvastaan, joka oli tunkeutunut krotonilaisten keskuuteen, ja hänen\nvierasta keksintöään vastaan; ja hirvittävä verilöyly lopetti\nKrotonin pythagoralaisen veljeskunnan vähää ennen vuotta 500.\nYksityiskohtia emme tunne; tiedämme vain, että suuri osa heistä sai\nsurmansa itse veljeskuntatalon palossa. Henkiin jääneet hajaantuivat\neri tahoille. Muutamat asettuivat Sisiliaan ja levittivät siellä\noppejaan; toiset pakenivat Kreikan emämaahan, missä Thebasta tuli\npythagoralaisuuden uusi keskus. Muiden muassa suuri Epaminondas nautti\nsiellä pythagoralaisten opetusta. Toiset taasen saapuivat Ateenaan\nja valmistivat siellä maaperää Pythagoraan ja Sokrateen filosofian\nyhteensulautumiselle, joka lopulta tapahtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjattelutapansa kaikesta puutteellisuudesta huolimatta pythagoralainen\nfilosofikoulukunta on kuitenkin toiminut uranuurtajana ajattelun\nhistoriassa. Pythagoralaisten ansiota ovat vapaan ajatuksen ensimmäiset\nedistysaskeleet sen pyrkiessä saamaan selville lainalaisuutta\naistimaailman ilmiöissä. Joonialaiset luonnonfilosofit eivät koskaan\npäässeet aistimaailman kouraantuntuvaisuutta pitemmälle; sitävastoin\npythagoralaiset ovat ensi kerran saavuttaneet käsitteiden maailman\nja siten perustaneet filosofian, joka ulottuu korkeammalle kuin se\nmaailma, jonka me joka päivä silmillämme näemme.\n\n\n\n\nELEALAISET.\n\n\nKen noin vuoden 500 vaiheilla matkusti Kreikan halki, saattoi tuskin\nvälttyä ainakin joskus toreilla tai kaduilla tapaamasta vanhaa\nsoittajaa nimeltä Ksenophánès, jota ympäröi taaja väkijoukko. Soittajan\nammatin hän oli valinnut vain ansaitakseen leipänsä — hänen ryppyisen\notsansa takana liikkui rohkeita, mullistavia ajatuksia. Vanhus oli\nsyntynyt Kolophōnissa, Vähässä-Aasiassa. Nuoruudessaan hän oli\ntaistellut persialaisia vastaan, mutta kun Kyyros kukisti Joonian, hän\nlähti kotimaastaan. Vihdoin hän löysi turvapaikan kaukaisessa lännessä\n_Eleassa_ Kalabrian rannikolla. Siellä hän myös päätti päivänsä sangen\niäkkäänä, yli 90-vuotiaana noin vuonna 475 e.Kr.\n\nYhtä terävästi kuin hänen vähäistä nuorempi aikalaisensa Herakleitos\nhän arvosteli yleistä uskoa jumaliin. Miten arvotonta, hän sanoo,\nonkaan kuvitella jumalia varkaiksi, pettureiksi ja avionrikkojiksi!\nSellaiset jumalaluonteet osoittavat, hän sanoo, että ihmiset ovat\ntehneet itselleen jumalia oman kuvansa mukaan. »Aithiopialainen\nkuvittelee jumalien olevan litteänenäisiä ja mustia; traakialaisen\nmielestä he ovat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Jos härillä ja\nhevosilla olisi kädet, niin että ne voisivat maalata ja tehdä\nkuvapatsaita kuten ihminen, tekisivät ne myöskin itselleen\njumalankuvia, jotka olisivat niiden itsensä kaltaisia.» Samoin on\nlaita Homeroksen lauluissa esiintyvien jumalien: heillä on kaikilla\ninhimillisiä vikoja ja heikkouksia.\n\nErinomaisen kiintoisa on myös hänen ennakkoluuloton suhtautumisensa\nkulttuurikysymykseen. Sivistyksen syntyä hän pitää ihmisten omana\nansiona, ja hän tajuaa myöskin sivistyskehityksen. »Eivät suinkaan\njumalat», hän sanoo, »alussa neuvoneet kuolevaisille kaikkea, vaan\nihmiset itse ovat aikojen kuluessa kokeillen keksineet, mikä on yhä\nparempaa.» Täten Ksenophanes on ilmeisesti hylännyt tarut jumalista ja\npuolijumalista sivistyksen edistäjinä, sellaisista kuin Prometheus,\nHephaistos ja Athene.\n\nPäinvastoin kuin kansanuskonnon jumalat Ksenophaneen jumala ei ole\n»kuolevaisten kaltainen ruumiiltaan eikä ajatuksiltaan.» Hän on\nmaailmansielu, joka vaivatta liikuttelee Kaikkeutta henkensä voimalla;\nhän on »pelkkää silmää, pelkkää korvaa, pelkkää älyä.» Ksenophaneen\nkäsitys jumaluudesta on kohonnut _panteismiksi_; Jumala on hänelle\npersoonallinen voima, joka asuu kaikessa, koko luonnossa. Maailman\nykseys on hänelle Jumala.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKsenophanes on sen filosofisen suunnan oppi-isä, jonka edustajia\nElean mukaan sanottiin elealaisiksi. Hänen huomattavin oppilaansa\noli nimeltään _Parménidēs_. Opettajansa tavoin Parmenides erotti\njyrkästi toisaalta _filosofisen ajattelun_ ja toisaalta _yleisen\nmielipiteen_. Mutta hän ei menettele näin ainoastaan uskonnon\nsuhteen, vaan kauttaaltaan. Itse asiassa tämä velton totunnaisen\najattelun arvostelu, ajattelun, joka perustuu viiden aistin tekemiin\nhavaintoihin alati vaihtelevan ulkomaailman suhteen, on yhtä vanha kuin\nkaikkeuden alkuperän miettiminen.[88] Sillä oletettaessa perusaineen\nolemassaolo, olkoonpa tämä sitten vesi, ilma, tuli tai erilaistu maton\n»muodottomuus ja rajattomuus», on lausuttu se käsitys, että olevainen\ntodellisuudessa on jotakin muuta kuin se, mitä me silmillämme näemme.\nParmenides on tehnyt rohkeita johtopäätöksiä tämän arvostelun nojalla,\nmutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Herakleitos, jota vastaan\nhän kaikin voimin väittelee. Herakleitoshan piti juuri ilmiöitten\nmuuttumista ja vaihtelua _oleellisena_. Parmenides sitävastoin\nnimittää luonnonilmiöitten vaihtelua ja moninaisuutta pelkäksi\nharhakuvaksi, »_olemattomaksi_», kun taas sisäinen, oikea todellisuus,\n»_olevainen_», on luonteeltaan muuttumaton. »Olevaisella» ei ole alkua\neikä loppua, se ei muuta muotoaan eikä vaihda paikkaansa. Parmenideen\nperustava oppilauselma kuuluu näin: »_Olevainen on; olematon ei ole_.»\nItse asiassa _ei ole_ mitään vaihtelua, mitään moninaisuutta. Kun\nmeistä tuntuu siltä puhuessamme loistavista väreistä tai esineiden\nsiirtymisestä, johtuu se siitä, että aistimme pettävät meitä. Olematon\non vain valhemaailma, josta emme koskaan voi saada mitään todella\nvarmaa tietoa. Ainoastaan loogillisella ajattelulla voimme saada varmaa\ntietoa — sen ajatuksen sisältää elealaisten usein väärinkäsitetty\noppilauselma: »Ajatteleminen ja oleminen on yhtä.»\n\nParmenideen ajatusrakennelma on abstraktisin, minkä kukaan filosofi on\naikaansaanut. Hänen käsityksensä »olevaisesta» on kemiallisesti puhdas\nkaikista konkreettisista pikkupiirteistä. Se on itse suuri hiljaisuus\nja autius. Miten se eronakaan Herakleitoksen maailmasta, joka on täynnä\nhenkeä ja tulta! Parmenideen »todellisen» maailman yllä ei paista\naurinko eikä kaareudu sininen taivas. Siellä eivät puut viheriöitse\neivätkä hedelmät kypsy; siellä eivät kukat tuoksu eivätkä lähteet\nlirise. »Puhtaasta», abstraktisesta »olevaisesta» emme voi sanoa mitään\nmuuta kuin ainoastaan sen, että se _on_. Sillä heti kuin lisäämme sille\njonkin ominaisuuden, vedämme sen aistimaailman piiriin ja teemme sen\n»olemattomaksi». Abstraktisuus ei voi mennä pitemmälle.\n\nParmenides on ajattelullaan raivannut tietä aatefilosofialle,\njonka kohottavat huippuunsa Sokrates ja Platon, Kreikan suurimmat\najattelijat. Hän on kaiken korkeammassa mielessä järjellisen filosofian\nalkuunpanija ja on voimakkaasti kannustanut inhimillistä ajattelukykyä\nyleensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten helposti voi kuvitella, ei monikaan kyennyt perehtymään\nParmenideen teoriaan olevaisesta ja olemattomasta. Hänen väitteensä,\nettä kaikki muutos ja kaikki liike oli vain näköhäiriötä, sai yhteisen\nkansan purskahtamaan äänekkääseen naurunremakkaan, joka kajahteli\nkautta koko Hellaan.\n\nMutta Parmenideella oli erittäin taistelukelpoinen oppilas nimeltä\n_Zēnōn_, voimakas ja komea mies, joka mielellään taisteli sekä\naineellisin että henkisin asein. Intohimoisesti hän heittäytyi Elean\nvaltiollisiin kiistoihin, otti osaa erästä kruununtavoittelijaa vastaan\ntehtyyn salaliittoon ja sai palkaksi siitä kärsiä tuskallisen kuoleman.\nMutta hän kesti kärsimyksensä sellaisella mielenlujuudella, että\nsaavutti sekä aikalaistensa että jälkimaailman ihailun.\n\nFilosofian alalla Zenon tuli tunnetuksi mestarina _dialektiikassa_,\ntaidossa todistaa loogillisesti tai ainakin niin, että johtopäätökset\nnäyttivät loogillisilta. Dialektista taitoaan Zenon käytti innolla ja\nvakaumuksella kostaakseen niille, jotka tekivät pilaa hänen ystävästään\nja opettajastaan. Kukaan ei pystynyt Zenonin tavoin saattamaan\nvastustajia ymmälle. Hän puhui heille suunnilleen tähän tapaan: »Te\nnauratte meille, kun me sanomme ihmisen viittä aistia pettureiksi.\nMutta kuulkaahan tätä! Jos minä lapiollisesta hirssiä otan yhden\njyvän ja pudotan sen maahan, ei kuulu mitään ääntä. Yhtä äänettömästi\nputoaa toinen jyvä, kolmas j.n.e. Voin pudottaa kaikki lapiossa olevat\nkymmenentuhatta jyvää peräkkäin maahan, ilman että kuidun pienintäkään\nääntä. Mutta jos jälleen kokoan ne lapioon ja heitän ne kaikki\nyhtäaikaa maahan, kuuluu kova melu. Kuinka tämä on selitettävä», Zenon\nkysyy, »että kymmenentuhatta äänetöntä putoamista yhdistettyinä saa\naikaan selvästi kuuluvan melun? Tässä on tapahtunut se mahdoton seikka,\nettä kymmenentuhannen nollan summasta on tullut käsitettävä suure!\nSehän on kaiken logiikan vastaista. Miten on silloin kuuloaistimme\nluotettavaisuuden laita. Eikö se tosiaankin ansaitse petturin nimeä?»\n\nMelkeinpä jokainen meistä kykenee kenties keksimään selityksen tähän\nmahdottomaan lopputulokseen. Sopii koettaa. Niille, joita ei haluta,\nesitettäköön kuitenkin seuraavaa. Se että kymmenentuhannen nollan\nsumma tässä tapauksessa on enemmän kuin nolla, johtuu siitä, että\nyksityisen hirssijyvän putoamistulos akustiselta kannalta itse asiassa\n_ei ole_ = 0. Sillä todellisuudessa syntyy silloinkin ääni, vaikkakin\nse on niin heikko, ettei ihmiskorva kykene sitä tajuamaan. Mutta\nkymmenentuhatta kertaa vahvistettuna siitä tulee varsin kuuluva melu.\nVaikkakin siis loppupäätelmä on matemaattisesti virheellinen, Zenon\non kuitenkin tässä kajonnut arkaan kohtaan yleisessä käsityksessä\naistimuksistamme, nimittäin itse aistimien heikkouteen. Hän on myöskin\nesimerkillään viitannut siihen, miten _monimutkaisia_ näennäisesti\nniin yksinkertaiset aistimuksemme todellisuudessa ovat, miten jokaisen\nhavainnon takana on kokonainen sarja syitä, jotka ovat riippuvaisia\ntoisistaan ja ainoastaan yhtyneinä voivat saada aikaan sen, että jokin\nesine tekee vaikutuksen ihmisen aistimeen. Kiinnittämällä huomiota\nsellaisiin seikkoihin Zenon on antanut herätteitä tarkempien huomioiden\ntekoon _psykologian_ alalla ja siten tehnyt tälle tieteelle todellisen\npalveluksen.\n\nMutta Zenon on kehittänyt edelleen viekasta dialektiikkaansa. Hän\nkääntyy saman yleisön puoleen kuin ennenkin. Mutta ivanauru on nyt\nvaiennut, ja kaikkien kasvot kuvastavat hämmästystä. »Te olette»,\nhän sanoo, »pitäneet pilkkananne ystävääni ja opettajaani myöskin\nsenvuoksi, että hän on selittänyt kaiken _liikkeen_ olevan ainoastaan\nnäennäistä. Nytpä minä loogillisesti todistan teille, että kaikki liike\non suorastaan _mahdotonta_. Kuulkaahan vain! Täytyyhän esineen, joka\nteidän mielestänne on liikkeessä, liikkua joko sillä paikalla, missä\nse on, tai paikalla, missä se ei ole. Edellisessä tapauksessahan esine\nei ole liikkeessä, vaan _lepää_. Ja jälkimmäinen olettamus on mahdoton\nsiksi, että eihän esine voi olla siellä, missä se ei ole. Siis kaikki\nliike on mahdotonta. Mikä oli todistettava.»\n\nTämän päätelmän virhettä on vaikeampi keksiä kuin edellisen. Se\npiilee kuitenkin siinä, että kreikkalaiset eivät osanneet kuvitella\ntaukoamatonta liikettä, vaan heidän täytyi ajatella kaiken liikkeen\njakautuvan sarjaan aikayksikköjä. Eihän kappale, joka on jatkuvassa\nliikkeessä, itse asiassa koskaan, ei edes sekunnin pienimpänä\nmurto-osana, ole _samassa_ paikassa — se on aina siirtymässä paikasta\ntoiseen. Tässä kohden Zenonilla olisi ollut opittavaa Herakleitokselta,\njoka ei myöntänyt olevan mitään paikallaan pysymistä.\n\nKuuluisin kaikista Zenonin dialektiikan esimerkeistä on se, jonka\nnimenä on »_Akhilleus ja kilpikonna_». Merenjumalatar Thetiksen\nnopeajalkainen poika juoksee kilpaa luomakunnan hitaimpiin kuuluvan\nolennon kanssa, mutta ei voi koskaan sivuuttaa sitä, jos sillä vain on\npienikin etumatka. Oletetaan, että Akhilleus alkaa juosta pisteestä A\nreittiä B C D pisteeseen E ja kilpikonna pisteestä B. Yksinkertaisuuden\nvuoksi oletamme, että Akhilleus juoksee kolme kertaa nopeammin kuin\nkilpikonna pääsee liikkumaan. Kun Akhilleus saapuu pisteeseen B,\non kilpikonna siis ehtinyt pisteeseen C. Kun Akhilleus on päässyt\nC:hen, on kilpikonna tullut D:hen. Akhilleuksen ollessa pisteessä D,\non kilpikonna hänen edellään E-pisteessä, ja niin kilpailu jatkuu\njatkumistaan. Kilpikonnan etumatka tosin pienenee, kunnes se on vihdoin\nniin pieni, että ajatuksemme ei kykene sitä tajuamaan, mutta se ei voi\nkoskaan pienentyä nollaksi. Sitä on aina sen verran jäljellä, että\nkilpikonna on pikajuoksijan _edellä_.\n\nTämä ajatuspähkinä on ollut vaikeammin purtava kaikista Zenonin\ndialektisistä taidonnäytteistä. Oletettaessa että A:n ja B:n välimatka\non 1 km, Akhilleus todellisuudessa saavuttaa kilpikonnan sinä hetkenä,\njolloin se on ryöminyt 1/2 km, sillä samaan aikaan Akhilleus on juossut\n3 1/2 km = 1 1/2 km. Mutta kun matka jaetaan niinkuin Zenon on tehnyt,\nei kumpikaan kilpailijoista koskaan pääse siihen pisteeseen, sillä 1 +\n1/3 + 1/9 + 1/27 + 1/81 j.n.e. loppumattomiin ei koskaan tuota lukua\n1 ½. Ajatukselle on taaskin tehnyt kepposen se, että Zenon on jakanut\nosiin liikkeen, joka todellisuudessa on jatkuvainen.\n\nZenon on sama rikkiviisas väittelijä selittäessään, että _on mahdotonta\nkulkea jotakin määrättyä matkaa_. Sillä päästäkseen päämäärään täytyy\nensin kulkea puolet taipaleesta, sitten puolet jäännöksestä, s.o.\nkoko matkasta, sen jälkeen puolet jäljelläolevasta neljäsosasta, siis\n1/8 koko matkasta ja sitten peräkkäin 1/16, 1/32, 1/64 siitä j.n.e.\nloppumattomiin. Miten pitkälle tahansa onkaan kuljettu päämäärää kohti,\naina on jäljellä murto-osa matkasta, vaikkakin se lopulta on äärettömän\npieni.\n\nTällä tavoin Zenon, omituista kyllä, on mietiskellessään kehittynyt\naivan toiseksi, kuin hän oli uransa alussa. Hän aloitti taistelunsa\nelealaisen ykseysopin oikeauskoisena kannattajana, mutta lopetti sen\nteoreettisena skeptikkona, epäilijänä, ja kieltäen yleensä kaiken\ntiedon mahdollisuuden. Mitä seurauksia tästä oli, saamme pian tietää,\nkun tulee puheeksi filosofinen suunta, jota nimitetään sofistiseksi.\n\nPositiivisesti katsoen Zenonilla on ollut suuri merkitys siinä\nsuhteessa, että hän on antanut alkusysäyksen väittelylle aika-, paikka-\nja liikekäsitteistä. Täten hän on suuresti edistänyt filosofista\nanalyysia, joka on ollut tarpeen näiden käsitteiden selvittämiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten pitkän taipaleen filosofinen ajattelu onkaan edistynyt\nKsenofaneesta Zenoniin! Se alkoi arvostelemalla yleistä\njumalauskoa, kohdisti sitten arvostelunsa koko näkyväisen maailman\nmonivivahteisiin ilmiöihin ja ryhtyi lopulta kumoamaan kaikkia\nyleisiä käsityksiä. Elealaisten kaikki kolme pääedustajaa kuuluvat\nhenkisten rauhanhäiritsijäin luokkaan, joiden tehtävänä on herättää\nihmiskunta ajatuslaiskuudesta ja estää sitä nukahtamasta tähän\nrauhoittavaan ajatukseen: »Niin ovat isä ja äiti sanoneet.» Siinä\nsuhteessa elealaisten osuus filosofian historiaan on arvokas. Gomperz\nsanoo heistä sattuvasti, että he »perustivat ensimmäisen henkisen\npainijakoulun, jossa länsimainen ajattelu kehittyi notkeaksi, karaistui\nja tuli tietoiseksi sisäisestä voimastaan.» Tämän kehityksen hedelmä\non jyrkkä pesäero tieteellisen ajattelun ja yleisen mielipiteen,\ntiedon ja luulon välillä. Pythagoraan opissa sitävastoin usko ja tieto\nolivat sulautuneet yhteen ja sekoittuneet toisiinsa. Seisomme tässä\nkreikkalaisen filosofian suurella vedenjakajalla. Tästä virtaa kaksi\njokea vastakkaisiin suuntiin. Vasta myöhemmin, rappeutumisen aikana, ne\nuudelleen yhtyivät toisiinsa.\n\n\n\n\nMYÖHEMMÄN AJAN LUONNONFILOSOFIT.\n\n\nKaksi viidennellä vuosisadalla samoihin aikoihin elänyttä ajattelijaa,\njotka saavuttivat samanlaatuisia tuloksia, mutta henkilökohtaisesti\nolivat mahdollisimman erilaisia, olivat Empedoklés ja Anaksagórās.\n\n_Empedokles_, joka oli kotoisin Akragaasta, oli kuten Herakleitoskin\nylhäinen mies ja hänen kerrotaan kuten tämänkin kieltäytyneen\nvastaanottamasta kuningaskruunua, jota hänelle tarjottiin erään\nAkragaassa tapahtuneen valtiollisen mullistuksen jälkeen. Mitä arvoa\nolisikaan kuningaskunnalla ollut sille, joka tunsi hallitsevansa\nluontoa ja henkivoimia! Ja mitä merkitsikään maallinen kruunu sille,\njoka huudahti uskollisille seuralaisilleen: »En ole enää kuolevainen —\nolen kuolematon jumala!» Kullalla vyötettyyn purppuravaippaan puettuna,\nlaakeriseppele pitkillä, lainehtivilla hiuksillaan hän vaelsi ympäri,\nmaata ihailevien oppilasjoukkojen seuraamana. Ja kaikkialla, missä\nhän kulki, hänen luokseen tulvi tuhatmäärin ihmisiä parantuakseen\ntaudeista, kuullakseen, mitä tulevaisuus kantoi helmassaan ja\nnähdäkseen ihmeitä. Kerrotaan hänen herättäneen henkiin valekuolleen,\njoka oli maannut elottomana kolmekymmentä päivää.\n\nAjattelijana Empedokles yhdistää Thaleen, Anaksimeneen ja\nHerakleitoksen teoriat vedestä, ilmasta ja tulesta alkuaineina ja\nasettaa maan niiden rinnalle neljänneksi. Häneltä siis on viime kädessä\nperäisin yleisesti tunnustettu käsitys »_neljästä alkuaineesta_.»\nKun nämä alkuaineet yhtyvät erilaisin suhtein, syntyy esineitä ja\neliöitä, mutta alkuaineitten erotessa tapahtuu se, mitä ihmiset sanovat\nkuolemaksi. Kaikki n.s. syntyminen on todellisuudessa ainoastaan neljän\nalkuaineen sekoittumista, kaikki n.s. kuolema eli häviäminen on sen\neroamista, mikä jonkin aikaa on ollut yhtyneenä. Yhdistävä voima on\n_rakkaus_, erottava _viha_. Ne ovat maailman luomisen ja kehityksen\nkaksi alkuperiaatetta. Nämä voimat taistelevat alati herruudesta,\nja yliote on milloin toisella milloin toisella. Kerran rakkaudella\noli rajaton valta. Ihmiset olivat silloin liian hyviä tappaakseen\nyhtäkään olentoa. Lihan syömistä pidettiin inhoittavana rikoksena.\nKaikki eläimet olivat silloin kesyjä ja ihmiseen kiintyneitä. Puiden\nlatvat viheriöivät ikuisesti, ja kautta vuoden ne kantoivat runsaasti\nhedelmää. Mutta tämä paratiisimainen tila on ainaiseksi mennyt. »Voi\nsinua, kurja kuolevaisten suku, täynnä viheliäisyyttä ja valitusta!»\nhän huudahtaa. Kuten Pythagoras, jota hän useissa kohdin lähenee,\nEmpedokles pitää ihmisten syntejä syynä kärsimykseen täällä maan päällä.\n\nTarinat Empedokleen poismenosta ovat samansuuntaisia kuin kertomus\nhänen elämästään: eräänä yönä pitojen jälkeen hän muutamien\nuskollisimpien kannattajainsa kanssa äkkiä katoaa. Kuullaan äänen\nkorkeudesta kutsuvan häntä — taivaankannella loistaa valo, ja häntä\nei enää näy. Hän on astunut takaisin jumalalliseen olomuotoonsa, ja\nhänelle kannetaan uhreja.\n\nToinen legenda kertoo suuren profeetan ja ihmeitten tekijän lopettaneen\nvaelluksensa syöksymällä Etnan kraatteriin. Todellisuudessa\nhänen oikulliset maanmiehensä karkoittivat hänet maanpakoon noin\nkuudenkymmenen vuoden ikäisenä, ja hän lienee pian sen jälkeen\npäättänyt päivänsä Peloponnesoksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Anaksagoras_ muistuttaa, kuten sanottu, ajattelussaan suuresti\nEmpedoklesta, mutta tulisen profeettaluonteen ja hehkuvan\nmielikuvituksen asemesta tapaamme tässä kylmän ja selkeän\njärki-ihmisen. Mutta siitä huolimatta hän on kiintynyt tieteeseensä\nja vajoaa niin kokonaan filosofoimiseen, että hän aivan laiminlyö\nmaalliset asiansa.\n\nAnaksagoras oli syntynyt noin vuonna 500 lähellä Smyrnaa, mutta tuli\nnoin neljänkymmenen vuoden ikäisenä Ateenaan, missä hänellä lähes\nmiespolven ajan oli suuri merkitys oppineessa maailmassa. Hänen\nmukanaan filosofia ja luonnontieteet siirtyivät Jooniasta Attikaan.\n\nEmpedokleen tavoin hän kieltää kaiken varsinaisen syntymisen ja\nhäviämisen olemassaolon. Se, mitä me siksi nimitämme, ei ole muuta\nkuin yksinkertaisten alkuaineitten eroamista ja yhtymistä. Mutta hän\nei tyydy neljään elementtiin, vaan pitää kaiken alkuna äärettömän\nmonia alkuaineita, »siemeniä», kuten hän niitä nimittää. Kaikessa on\nnäitä äärimmäisen pieniä, paljaalle silmälle näkymättömiä hiukkasia.\nKun esi., ihmisruumis luineen, lihoineen ja jänteineen, nahkoineen ja\nkarvoineen rakentuu saamastaan ravinnosta, perustuu se siihen, että\nravinnossa äärimmäisen pienissä määrissä on näitä ruumiin osahiukkasia.\n»Kaikkea on kaikessa». Ajatuskulku muistuttaa Anaksimandroksen oppia\nperusaineesta, »muodottomasta ja rajattomasta», johon kaikkien\naineitten erilaisuudet sisältyvät.\n\nSen merkityksen, joka rakkaudella ja vihalla oli Empedokleen\nmaailmanselityksessä, saa Anaksagoraan filosofiassa voima, josta\nhän käyttää nimeä _Nous_, jota sanaa on vaikea kääntää, mutta joka\nlähinnä vastaa meidän sanaamme »järki» tai »henki». Nous on »kaikesta\nhienointa ja puhtainta.» Nous on pannut kaiken liikkeeseen, tarkemmin\nmääriteltynä alituiseen kehänmuotoiseen liikkeeseen, joka »erottaa» eri\nesineet perusmassasta.\n\nTässäkin havaitsemme sukulaisuutta Anaksimandroksen ajatusjuoksulle.\nLähinnä tulemme ajatelleeksi Herakleitoksen sanoja maailmansielusta\n»ikuisena järjestävänä järkenä», mutta tästä ajatuksestahan tavataan\nmerkkejä jo Anaksimandroksella. ²\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tulemme luonnonfilosofiin, jonka ajattelu on varmempaa ja\njohdonmukaisempaa kuin kenenkään muun, nimittäin atomiopin kuuluisaan\nperustajaan, _Dēmōkrítokseen_, joka oli kotoisin Abderan kaupungista\nTraakiasta. Abderan nimi ei tosin yleensä herätä mielikuvia\nvalistuneesta ajatustoiminnasta — nimitystä »abderiitti» on päinvastoin\nruvettu käyttämään kaikesta vanhentuneesta ja takaperoisesta, mitä\nsuinkin voi keksiä.\n\nMutta Demokritos ei ollut tavallinen abderiitti. Luonnontieteen\nhistoriassa hänellä on kunnianarvoisa sija tämän tieteen perustajien\njoukossa. Hän oli muutoin mies, jolla oli laaja maailmantuntemus.\nKuten Anaksagoras hän vietti suuren osan elämästään Ateenassa. Ja\ntämän hiljaisen tutkijan tavoin hän eli kokonaan tieteensä hyväksi.\nMikään maallinen onni ei hänestä ollut sen puhtaan ilon vertainen,\njota tieteellinen työ hänelle tuotti. »Minusta on mieluisampaa tehdä\nyksi ainoa keksintö maailman syy-yhteyden alalla kuin tulla Persian\nkuninkaaksi», hän sanoo.\n\nElealaisten tavoin hän selittää, että esineitten ominaisuudet,\nsellaisina kuin me ne käsitämme, eivät ole mitään esineihin\nitseensä kuuluvaa. Kaikki nämä ominaisuudet: »käsitteet värillinen,\nmakea, karvas, kuuma, kylmä» j.n.e., ovat, hän sanoo, aistiemme\naikaansaannoksia. »Todellisuudessa ei ole mitään muuta kuin _atomit_ ja\ntyhjyys.» Demokritoksen suuri merkitys on siinä, että hän on atomiopin\nperustaja.\n\nSana atomi merkitsee »jakamaton». Demokritos kuvittelee, että kaikki\non muodostunut äärimmäisen pienistä kappaleista, joilta puuttuu väri,\nhaju, maku ja muut kvalitatiiviset ominaisuudet ja jotka eroavat\ntoisistaan ainoastaan kokonsa ja painonsa suhteen. Atomit ovat\nikuisista ajoista olleet putoamisliikkeessä tyhjyydessä, törmäävät\ntoisiinsa ja aikaansaavat siten pyörreliikkeen, joka on alkuna maailman\nmuodostumiselle.\n\nDemokritoksen maailmanselitys on puhtaasti materialistinen. Hänelle\nei ole olemassa muuta kuin atomit ja tyhjyys. Hänellä ei ole\ntilaa Anaksagoraan Nousille — hänen maailmassaan hallitsee vain\npersoonattoman mutta ankara; luonnonpakon laki.[89]\n\nMutta voiko Demokritos kieltää kaiken henkisen olemassaolon? Ei\nkylläkään sen _olemassaoloa_, mutta hän kieltää sen lajiltaan eroavan\naineellisesta. Se mitä me nimitämme sieluksi, on, hän sanoo, ainoastaan\natomien yhtymä. Ainoa ero sielun ja ruumiin välillä on se, että ne\natomit, joista sielu on kokoonpantu, ovat hienompia ja liikkuvaisempia\nkuin ne, jotka muodostavat ruumiin.\n\nAistimuksemme hän selittää aivan koneellisella tavalla. Ne syntyvät,\nhän sanoo, kosketuksesta niiden atomien välillä, joista ulkomaailma on\nkokoonpantu, ja niiden, jotka muodostavat sielumme. Esineitten pinnasta\nerkanee alati »pieniä kuvia», jotka tunkeutuvat silmäämme, ja toisia\nhiukkasia, jotka laskeutuvat haju- ja makuaistimiimme.\n\nFilosofian historian ensimmäinen materialisti on myöskin tieteellisen\n_etiikan_ perustaja. Hajanaisia siveysopillisia mietteitä tavataan\nkyllä edellisilläkin ajattelijoilla, mutta he liittävät ne\nuskonnollisiin aatteisiin. Demokritoksen siveysoppi on vapautunut\nkaikesta auktoriteettiuskosta. Hänen itse ydinkysymykselle antamansa\nmuoto on aito helleeninen: »Miten minun on elettävä tavalla, joka\non eniten ihmisen arvon mukainen?» Hänen vastauksensa pääsisältö\non: »Säilyttämällä, mikäli mahdollista, _mielen tasapainon_.»\nJa miten tämä ihanne saavutetaan? »Siten ettemme etsi iloamme\nkatoavaisesta, pysyttelemällä erossa aistillisista nautinnoista\nja mielenliikutuksista, jotka häiritsevät sielun rauhaa, kuten\nkunnianhimo, kateus ja viha. Aistillinen nautintohan tuottaa vain\nsilmänräpäyksen mielihyväntunteen. Sen haihduttua tuntee jälleen\nsamaa himoa, ja sitä jatkuu loppumattomiin.» Hän sanoo myöskin:\n»Jos kohtuuden raja ylitetään, suurin mielihyvä muuttuu suurimmaksi\nmielipahaksi» ja: »Pohjaton ahneus on paljon pahempi kuin suurin\nköyhyys.»\n\nMielen tasapainon edellytyksenä on _hyvä omatunto_. Siitä ovat\nsitten kaikki hyveet lähtöisin. Se, jolla on hyvä omatunto ja\nmielenrauha, on itsestään halukas tekemään oikein. Hän tekee aina\niloiten velvollisuutensa, kun taas muiden elämä on täynnä tuskaa ja\nitsesyytöksiä. Onni ja onnettomuus eivät perustu ulkonaisiin oloihin\n— ihminen kantaa niitä omassa rinnassaan. Ajattelevan ihmisen tulee\npelkästä itsekunnioituksesta välttää pahaa ja velvollisuudentunnosta —\nei pelosta — hänen tulee tehdä hyvää.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja toisiin lukuihin:\n\nTheodor Gomperz, Griechische Denker: 2 nid. (laajat\nkirjallisuusluettelot).\n\nEduard Zeller, Die Philosophie der Griechen: 6 nid.\n\nV. Brochard, Études de philosophie ancienne et de philosophie moderne.\n\nJohn Burnet, Greek philosophy.\n\nLéon Robin, La pensée grecque et les origines de l’esprit scientifique.\n\nAlf Ahlberg, Filosofins historia: 2 osaa ilm.\n\nHans Larsson, Den grekiska filosofin.\n\nH. Diels, Die Fragmente des Vorsokratiker.\n\nKarl Joel, Der Ursprung der Naturphilosophie aus dem Geiste der Mystik.\n\nWilhelm Nestle, Die Vorsokratiker.\n\nFriedrich Nietzsche, Die philosophie im tragischen Zeitalter der\nGriechen.\n\nMalte Jacobsson, Naturens lag.\n\nFr. A. Lange, Materialismens historia: nid. I; ruotsiksi kääntänyt Efr.\nSköld.\n\n\n\n\nKREIKKALAISEN LYRIIKAN LOISTOAIKA.\n\n\nSuuret eepilliset runoelmat kuten Ilias ja Odysseia ovat saaneet\nalkunsa kansanlaulusta. Eepillinen runous alkoi kuitenkin 700-luvun\nkeskivaiheilla kuihtua, ei siinä mielessä, että Homeroksen lauluja\nolisi pidetty vähäisemmässä arvossa kuin ennen — niitten kansansuosiota\nei aika voi hävittää — mutta ei ollut ketään, joka menestyksellä olisi\nvoinut pukeutua Homeroksen viittaan. Eepillinen runous oli joutunut\nmenneen ajan patinan peittoon eikä houkutellut jäljittelijöitä. Uusi\naika oli luonut uusia tarpeita runoudenkin maailmaan. Patriarkallinen\naika oli päättynyt ja ihmiset olivat muuttuneet toisenlaisiksi.\nVastaherännyt yritteliäisyys ja valtiollinen valveutuneisuus\nvarsinkin Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa antoivat koko\nolemassaololle reippaamman rytmin. Koko elämä sykkii nyt voimakkaammin\nkuin entisaikaan. Yksityinen on saanut suuremmat mahdollisuudet\ntoteuttaa taipumuksiaan sekä olemassaolon taistelussa että\nkansankokouksessa. Uuden ajan ihmisillä on tarve runossa ilmaista omaa\npersoonallisuuttaan. Tyyni, _kertova_ homerinen runo ei enää tyydytä\nheidän sielunsa tarvetta, joka vaatii toisenlaista, subjektiivisempaa\nmuotoa, vaatii runoa, jossa kuvastuu yksityisen ihmisen elämän\narvoitusten pohdinta, hänen rakkautensa ja vihansa, vieläpä koko hänen\nyksilöllinen elämänsä. Tästä vaatimuksesta versoo _lyyrillinen_ runous.\n\nValitettavasti emme tunne tätä runoutta yhtä hyvin kuin epiikkaa.\nUseimpien kreikkalaisten lyyrikkojen teoksista on tallella vain\nkatkelmia ja nekin niin turmeltuneessa asussa, että kielentutkija\nja kirjallisuushistorioitsija vain aivan epävarmasti on voinut\nniitä korjailla. »Kreikkalainen lyriikka», Emil Zilliacus sanoo,\n»katkonaisine säkeineen ja säkeistöineen muistuttaa meidän päivinämme\nsuurta rauniokenttää, missä melkein kaikki on tuhoutunut maan\ntasalle ja missä vain siellä täällä jonkin yksityisen rakennuksen\nmuureista ja koristeiden kauneudesta on jotakin säilynyt...\nKirjallisuushistorioitsijalla on tässä samanlainen tehtävä kuin\ntaidearkeologilla. Kuten jälkimmäinen säilyneitten perustusten ja\nkaatuneitten pylväitten nojalla mielikuvituksessaan rakentaa temppelin\nsellaiseksi, kuin se kerran oli», niin kirjallisuudentutkijankin\ntäytyy työssään käyttää sirpaleita, jotka kerran ovat olleet ylevää\nrunoutta. »Ja samoin toivein kuin taidehistorioitsija myöskin\nkirjallisuudentutkija voi silmätä tulevaisuuteen. Maan kätköistä ei\nlöydetä vain marmoria ja pronssia, vaan myös pergamenttia ja papyrusta;\nja näiden kokoamista ja selittämistä harjoitetaan yhtä suurella\ninnolla kuin rauniokaupunkien esiinkaivamista. Varsinkin Niilinmaa\non ollut antava.» Sieltä on löydetty useita papyruskääröjä ja niiden\nkatkelmia, jotka toisinaan aivan aavistamattomasti ovat rikastuttaneet\nkreikkalaisen kirjallisuuden tuntemustamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen tunnettu lyyrillinen runoilija on _Pāros-saarelta kotoisin\noleva Arkhílokhos, maailmankirjallisuuden ensimmäinen puhtaasti\nsubjektiivinen runoilija_, yleensä ensimmäinen kreikkalainen, jossa\nnäemme todellisen elävän ihmisen. Elämä ja runous ovat hänessä\nerottamattomasti punoutuneet yhteen. »Jumalien ja sankarien ylistämisen\nsijasta hän lauloi itsestään, omista vaiheistaan ja seikkailuistaan;\nomat elämykset, rakkaus ja viha, kärsimys ja onni, täyttivät hänen\nkiihkeän ja levottoman sielunsa ääriään myöten ja etsivät ilmaisua\nhänen runoissaan», sanoo Zilliacus. Hän vietti ammattisoturin\nvaiherikasta elämää ja kaatui nuorena eräässä Paros- ja Naksos-saarten\nvälisessä sodassa. Tästä seikkailevasta sotilaselämästä hän sai\nainesta runouteensa. Hän on kaikkien soturirunoilijain kantaisä.\nHänen runoistaan huomaa myöskin, että kynää käyttävä käsi on tottunut\nmyöskin heiluttamaan miekkaa. Sota on hänen oikea elementtinsä runoja\nkirjoittaessakin. Hän sanoo itse kaipaavansa taistelua »niinkuin\njanoova vettä». Senpä vuoksi voi hänen vihollisiaan! Hän vainoaa\nheitä purevalla ivalla; hän herkuttelee manaamalla heidän kimppuunsa\nonnettomuuksia ja kärsimyksiä. Maailmankirjallisuudessa ei ole monta\nesimerkkiä niin intohimoisesta vihasta kuin hänen. Pohjoismaissa\nvoidaan vain August Strindbergiä siinä suhteessa verrata Paros-saaren\nArkhilokhokseen. Molemmat ovat kuolemaan saakka vihanneet entisiä\nystäviään.\n\nMuuan Paroksen ihanimpia naisia oli ollut Arkhilokhoksen morsian,\nmutta eräänä päivänä tämän isä, Lykámbès, äkkiä peruutti antamansa\nlupauksen ottaa hänet vävypojaksi taloonsa. Arkhilokhos vastasi\nsepittämällä aiotusta apestaan ja tämän tyttäristä loppumattomat määrät\nhäväistysrunoja, niin myrkyllisiä ja niin häpeämättömän herjaavia, että\nkaikki ihmiset osoittivat uhreja sormellaan. Vieläpä kerrotaan, ettei\nheillä ollut muuta neuvoa kuin hirttäytyä. Olkoonpa todenperäisyyden\nlaita miten hyvänsä, tällainen tarina osoittaa joka tapauksessa,\nmiten erinomaisen voimakkaina ja vaikuttavina Arkhilokhoksen runoja\npidettiin. »Hänen nimensä», Zilliacus sanoo, »merkitsi antiikin aikana\nsamaa kuin myrkyllinen ja pureva kieli, julma ja armoton herjaus. 'Hän\noli ensimmäinen, joka kastoi runon kyykäärmeen myrkkyyn ja vuodatti\nverta Laulunjumalattarien rauhoitetulle vuorelle', sanotaan eräässä\ntekaistussa hautakirjoituksessa, jollaisessa muodossa myöhäisantiikki\nmielellään lausui arvostelunsa runoilijoista ja runoteoksista; ja\nvaeltajaa kehoitetaan kulkemaan hiljaa ohitse, jotteivät hautakummussa\nasuvat ampiaiset heräisi.» Itse Arkhilokhos vertaa itseään\nheinäsirkkaan, jonka ääni muuttuu vain entistään kimeämmäksi, kun sen\nsiipiin tartutaan.\n\nRunoilijan kokema onneton rakkaustarina jätti syvät jäljet hänen\nelämäänsä. Hän pysyi ikänsä kaiken »kulkijapoikana, vaeltavana\nritarina, joka rakasti taistelua ja laulua, viiniä ja naisia;\nhän oli kuumaverinen ja sukkelasanainen, kahdessa merkityksessä\ntaisteluun valmis, kieli yhtä purevana ja terävänä kuin miekanterä;\nuhkamielinen ja huoleton veijari, joka ei huolehtinut huomisesta ja\njoka satamakaupunkien kapakoissa, onnenonkijain ja irtolaisnaisten\nseurassa, tuhlasi vaivoin ansaitun palkkansa.» Itse hän ei koroittanut\nitseään korkealle jalustalle. Kun hänen eräällä sotaretkellä piti\nturvautua koipiinsa ja heittää kilpi luotaan, oli hän itse ensimmäisenä\nnauramassa tapahtumaa: »Hyvästi, vanha kilpeni! Ostan itselleni uuden\nja paljoa paremman.»\n\nParoslainen Arkhilokhos, maailman ensimmäinen tunnettu lyyrikko ja\nalallaan voittamaton säetaituri, oli monessa suhteessa vilkkaan\njoonialaisen luonteen tyypillinen edustaja. Hänellä oli yllin kyllin\nrotunsa intohimoisuutta ja yksilöllisyyttä, sen seikkailunhalua, terävä\nhuomiokyky ja lipeä kieli. Hänen runoilijalaatunsa kuvastaa monessa\nsuhteessa seitsemännen vuosisadan joonialaista sivistyselämää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkhilokhoksen tunteenpurkauksissa kuohui viha henkilökohtaisten\nloukkausten johdosta, mutta vuosisataa nuoremman Théogniin lauluissa\nleimuaa valtiollisten intohimojen sytyttämä viha.\n\nTheognis oli vakaumuksellinen ylimys, ja hänen mielipiteensä muuttuivat\nkiihkeäksi intohimoksi kiivaitten puoluetaistelujen vaikutuksesta,\njotka raivosivat hänen kotikaupungissaan Mégarassa, joka oli Ateenan\nnaapurikaupunkeja. Taistelut päättyivät kansanpuolueen voittoon.\nTheogniin omaisuus takavarikoitiin, ja hänet itsensä ajettiin\nmaanpakoon. Kauan hänen täytyi harhailla vierailla mailla, ennenkuin\nlehti kääntyi ja hänen puoluetoverinsa pääsivät voitolle Megarassa.\nSilloin hän tuntuu palanneen kotiin. Mutta hänen vihansa »roskaväkeä»\nkohtaan ei sammunut milloinkaan. Päinvastoin se sai uutta virikettä,\nkun hänen rakastettunsa isä pakotti tytön hylkäämään köyhän ylimyksen\nja ojentamaan kätensä rikkaalle plebeijille. Hänestä tosin tuli\nrunoilijan salainen rakastajatar, mutta ylpeä, aristokraatti ei\nvoinut milloinkaan sulattaa sitä häväistystä että häntä oli pidetty\n»halpasäätyistä» huonompana. Tätä yhteiskuntaluokkaa kohtaan\ntuntemaansa vihaa hän laulaa julki säkeissä sellaisissa kuin nämä:\n\n    »Rahvas on untelo, tyhmä: sit' arvelematta sa tallaa!\n    Tutkaimell' aja, lyö, niskaan sen pane ies!\n\nHänestä ihmiskunta jakautuu kahteen luokkaan, joilla ei koskaan voi\nolla mitään yhteistä keskenään: isäntiin ja orjiin, »hyviin» ja\n»huonoihin».\n\n    »Luotu ken orjaks' on, ei pystyin käy ikin' otsin;\n    nöyrä ja kuuni sen on niska, on painunut pää.\n    Rannan laukka se ei hyasintteja, ruusuja kantaa,\n    kantaa orjatar miest' ei jalosyntyä voi.»\n\nYleensä Theogniin runous antaa meille elävän kuvan vihamielisestä,\nleppymättömästä kreikkalaisesta puoluemiehestä piintyneine\nluokkaennakkoluuloineen. Lisäksi mainittakoon vielä pari säettä:\n\n    »Sen sydän surkastuu, jota vaikeat vauriot iskee,\n    vaan se, kun kostaa sai, riemua uhkuvi taas.\n    — — —\n    Viihtele ystävänsuin vihamiestä, mut saatuas voiton\n    maistaa kostoa suo, pois puhe mairivasuu!»\n\nMutta Theognis ei olisi aito helleeni, ellei hän olisi virittänyt\nlyyryn kieliä myöskin viinin ja nautinnon ylistykseksi. »Nauti\nhaihtuvasta hetkestä» — se on hänen tunnuslauseensa — »niin kauan kuin\npolvesi vielä ovat notkeat eikä pääsi ole alkanut vapista», sillä\nvanhuuden tuolla puolen odottaa kuolema ja tuho. Sellainen on ihmisen\nosa. Mutta ylpein mielin hän ajattelee, että hänen _runoihinsa_ ei\nhävitys ulotu. Ne elävät ikuisiin aikoihin,\n\n    »Helkkyen Hellaan maita ja saaria kiertävi, kauas\n    soi kalamerten taa, pääll' ikivellovan veen.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoonialaisen kansanluonteen toista puolta edustaa Arkhilokhoksen hieman\nnuorempi aikalainen _Mimnermos_, jossa ilmenee tämän ailahtelevan\nkansansielun hempeys ja tunteellisuus. Hänen runoutensa piirtyy\nkaihomielisyyden taustaa vastaan kenties aavistaen, että Vähän-Aasian\nhelleeninen maailma oli tuomittu valtiollisesti sortumaan. Tähän\nkaihomieliseen elämänkatsomukseen liittyy vielä yksilöllisluontoinen\nsynkkämielisyys, joka ilmenee vanhuuden, katoavaisuuden järkkymättömän\nvallan kammona. Runoilija rukoilee jumalia katkaisemaan hänen\nelämänlankansa, ennenkuin vanhuus vielä on ehtinyt piirtää vakoja\nhänen poskiinsa, ennenkuin hän on menettänyt kykynsä rakastaa ja olla\nrakastettu. Mimnermos on _elegian_, valitusrunon, luoja.\n\nHerkät ja syvät sävelet kajahtavat vastaamme myöskin _lesboslaisen\nlaulajakoulukunnan_ keskuudesta. Lesbos-saari oli laulunjumalattarien\nmieluinen oleskelupaikka. Kaksi vanhan ajan mainehikkainta laulajaa,\n_Alkaios_ ja _Sappho_, molemmat Solonin aikalaisia, perustivat\nsiellä runoilijakoulukunnan, joka oli kuuluisa _juoma_- ja\n_rakkauslauluistaan_. Molemmille runouden lajeille ihana saari tarjosi\nrunsaat edellytykset. Dionysos oli siunannut sitä viinillä, joka oli\nvanhan ajan jaloimpia ja tulisimpia, ja ihmiset, jotka asuivat tällä\nonnellisella seudulla, olivat kuuluisia kauneudestaan. Lesbos-saarella\njärjestetyt naisten kauneuskilpailut todistavat, miten suuressa arvossa\nhe itse pitivät ihmisruumiin kauneutta.\n\nEi ole ihme, että tämän elämäniloisen Lesboksen kansan keskuudesta\nkohosi sellainen elämännautinnon ylistäjä kuin Alkaios. Kuten\nArkhilokhos ja Theognis hänkin vietti seikkailevaa sissi- ja\nsotilaselämää ja kuljeskeli maailmalla tehden pitkiä harharetkiä.\nHänen tuotteensa ovat vuoroin ylistyslauluja Dionysoksen ja Aphroditen\nkunniaksi, vuoroin intohimoisia taisteluhalun purkauksia ja kiivaita\nhyökkäyksiä valtiollisten vastustajien, s.o. demokraattien ja\ntyrannien kimppuun. Hänen juomalauluissaan, Zilliacus sanoo, hehkuu\netelämaalaisen kiihkeä viininhurma, joka usein voi olla hillitön\nja hurja, mutta ei milloinkaan ole karkea eikä koskaan menetä\nviehkeyttään — se on niin erilainen kuin pohjoismaisten kansojen raskas\njuomatunnelma, aistien herpautuminen huumautuneeseen horrokseen tai\nviikinkimäisen hurjuuden äkkinäinen leimahdus.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen tunnettu nainen, jolle Apollon antoi runon lahjan,\nsuurin kaikkien aikojen runoilijattarista, hän, jota antiikin aikana\nnimitettiin »kymmenenneksi laulunjumalattareksi» — miten paljon\nkiivaita taisteluja onkaan käyty hänen muistostaan! Oliko hän puhdas,\nsiveä Sappho vai oliko hän kevytmielinen portto, jonka maine oli\ntahrattu?\n\nTodennäköisesti hän ei ollut kumpaakaan. Kuten Croiset[90] sanoo, on\nvaikeata uskoa, että nainen, joka niin tulisin ja rohkein sanoin on\nlaulanut rakkauden ylistystä ja — se lisättäköön — niin intohimoisesti\nkuvannut mustasukkaisuuden tuskia, olisi ollut jonkinlainen vestaali,\njonka ainoana tehtävänä tässä elämässä oli runouden pyhän tulen\nvaaliminen. Mutta toiselta puolen on tosiseikka, että sekä hänen\nkotikaupunkinsa että Lesboksen pääkaupunki koristivat rahansa hänen\nkuvallaan. Aikalaistensa niin suuresti ihailema nainen ei mitenkään\nvoinut olla huonomaineinen. Tosin olisi liian pikaista pitää tätä\nseikkaa todistuksena siitä, että Sapphon elämä vastasi _meidän_\nsiveyskäsitteitämme — on tyydyttävä siihen johtopäätökseen, että hän\ntäytti _senaikaisten lesboslaisten_ siveelliset vaatimukset, ja että\nhän oli heitä paljon nerokkaampi.\n\n»Orvokkikutrinen, puhdas, vienosti hymyävä Sappho», josta Alkaios\nlauloi, oli ihailtu kielenkäyttönsä hivelevän sulosointuisen kauneuden\nvuoksi. Mutta miten paljon se menettääkään oikeata tunnelmaansa ja\ntuoksuaan, kun yrittää tulkita hänen tunteitaan toisella kielellä.\n\nTulisin säkein hän ylisti rakkautta, mutta ei pientä, leikkisää Erosta,\nvaan suurta, kiihkeää, kaikki kuluttavaa intohimoa, sen ihanuutta ja\ntuskaa. »Minä kaihoan ja palan», hän sanoo.\n\n    »Sillä silmiis jos minä katsahdankaan,\n    niin puhe puuttuu,\n    kieli kangistuu, tulivirta vieno\n    kautta suonten soutavi kaikkianne,\n    silmä himmentyy, kohisee ja soipi\n    korvani silloin.\n    Kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin\n    ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa\n    kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä\n    kaikk' elon karva.»\n\nSapphon aikana oli vielä paljon jäljellä sitä viatonta välittömyyttä,\njoka ilmenee Nausikaan sanoissa, että hän haluaisi itselleen\nOdysseuksen kaltaisen puolison. Kuten hän ei Sapphokaan pitänyt\naistillisuutta häpeällisenä asiana, vaan ainoastaan terveen luonnon\nilmauksena. Mutta myöhäisempi, teeskentelevämpi aika, jota attikalaiset\nhuvinäytelmänkirjoittajat edustavat, ei ymmärtänyt tuollaisia\navomielisiä, lapsellisia sydämen tunteitten purkauksia, vaan piti niitä\nvain rakkauselämän kaikkia sekä hyviä että huonoja puolia kokeneen\nporton hienostuneena keimailuna. Voidakseen tarjota niitä haluavalle\nyleisölle repäiseviä häväistysjuttuja he tulkitsivat Sapphon runoja\noman likaisen mielikuvituksensa mukaisesti. Eräs hänen runoistaan\nkertoo esim., miten muuan nymfi rakastui mielettömästi kauniiseen\nPhaōniin. Epätoivoissaan siitä, ettei hänen tunteisiinsa vastata, hän\nsurmaa itsensä. Tämän attikalaiset häväistysjuttujen kirjoittajat\nhäikäilemättä selittivät olevan Sapphon omaan elämäkertaan kuuluvan\ntunnustuksen. He herkuttelivat vanhenevan runoilijattaren rakkauden\nkoomillisella puolella ja koristivat jutun sillä, että hän muka\nennenaikaisesti päätti päivänsä syöksymällä alas Leukas-kalliolta.\n\nAsianlaita kuitenkin on todellisuudessa niin, että kertomus kauniista\nPhaonista ja naisten onnettomasta rakkaudesta häneen on vanha taru,\njota Sappho oli käyttänyt runoudessaan. Ja Leukas-kallio ei ole\nLesbos-saarella, vaan kaukana länsi-Kreikassa. Sillä ei ole siis voinut\nolla mitään tekemistä Sapphon elämäkerran kanssa. Yhtä uskottavilta\ntuntuvat ne kirjailijat, jotka eivät ole tyytyneet tekemään hänen\nrakastajakseen ainoastaan Alkaiosta, vaan myöskin Arkhilokhoksen, joka\neli puolta vuosisataa ennen Sapphoa, ja useita muita runoilijoita,\njotka eivät myöskään eläneet niihin aikoihin, jolloin Sappho asteli\ntämän maan kamaralla.\n\nSapphon elämän ja runouden väärintulkinta perustuu kuitenkin siihen,\nettä ateenalaiset eivät kyenneet oikein ymmärtämään naisen vapaata\nasemaa Lesboksen aiolialaisten keskuudessa ja muuallakaan. Ateenassa\nnainen oli melkein kuin haaremin asukas, joka ei milloinkaan saanut\nottaa osaa miesten seuraelämään. Sitä vaimoa pidettiin parhaana, josta\nvähimmin puhuttiin, olkoonpa sitten hyvää tai pahaa. Aiolialaisen\nnaisen elämä oli aivan toisenlaista ja vapaampaa. Hän sai kasvatusta\nja opetusta niinkuin pojatkin. Sappho keräsi ympärilleen joukon\nnuoria tyttöjä, joita hän opetti laulamaan, soittamaan, tanssimaan\nja ymmärtämään runouden jaloa taitoa. Ja kuten kaikki, jotka häntä\nkuulivat, he joutuivat hänen runoutensa lumoihin, sillä »se oli täynnä\nrakkautta, kevättä ja valkeita lintuja». Miten paljon sanookaan jo\nsellainen pieni yksityiskohta, kuin että sana »katkeransuloinen» on\nhänen luomansa.\n\nSuuri osa hänen runoistaan ilmaisee intohimoisin sanoin eron ikävää,\nkun hänen rakkaat oppilaansa lähtivät hänen luotaan. Paljon oli\nmyöskin häälauluja, joihin hän viritti lyyrynsa kielet oppilaittensa\nhääjuhlissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälkimaailman silmissä ei juomalaulujen sepittäjän perustyyppiä vastaa\nlesboslainen Alkaios, vaan joonialainen _Anakréōn_. »Anakreonilainen\nhurmio» on juuri se tunnelma, jossa rypäleen ylistäjät kaikkina aikoina\novat halunneet purkaa tunteitaan, ja ruotsalaista Bellmania onkin\nnimitetty »Pohjolan Anakreoniksi».\n\nLesboslaisen laulun ja Anakreonin runouden välillä on suuri ero,\nsanoo Zilliacus. »Edellinen kasvoi luonnollisessa vapaudessaan,\njälkimmäinen kypsyi ruhtinashovin kasvihuoneilmassa.» Anakreon vietti\nnimittäin suurimman osan elämästään kirjallisuutta harrastavien ja\nkauneutta palvovien yksinvaltiaiden hoveissa, itämaisen ylellisessä\nnautintoelämässä. Ateenalainen Hipparkhos kuului näihin. Lauluillaan\nrunoilija levitti loistoa ruhtinashovien juhliin ja vieraspitoihin.\nMutta ruhtinaan pitohuoneessa innoitus on toisenlaista kuin sotilaan\nteltassa, missä Alkaios lauloi viinin ja maljan ylistystä. »Anakreonin\nhuulilla juomalaulu menettää voimakkaan ja myrskyisän piirteensä, joka\non ominainen Alkaiokselle; se muuttuu hillityksi ja aistikkaaksi.»\nAnakreon iloitsee juhlallisista juomingeista, joissa vieraat\nkoristautuvat ruusuilla ja laulavat iloisia lauluja, mutta hän inhoaa\nmässäilyä — se kuuluu barbaareille eikä sovi Hellaan pojille. Kolmasosa\nviiniä, kaksi kolmatta osaa vettä, — se oli hänen sekoitustapansa\nja myöskin hänen kohtuullisten maanmiestensä. Vieläpä Alkaioksenkin\ntapainen juomasankari tyytyy siihen.\n\nAnakreonin sepittäminä on pidetty monia runoja, jotka todistettavasti\novat myöhäisemmältä ajalta. Tunnetuimpia on seuraava laulu naisen\nkunniaksi:\n\n    »Sai härkä sarvet, hepo\n    kaviot, jalat nopsat\n    sai jänis, hirmuhampaat\n    sai jalopeura, kala\n    sai uimataidon, lintu\n    sai siipilentimensä,\n    mies urhomielen, joka\n    ei ole naisen osa.\n    Mi häll' on osa? _Kauneus_.\n    Ei kilpeä niin vahvaa,\n    ei keihästä niin tuimaa,\n    tulen ja teräksenkin\n    ihana nainen voittaa».\n\n       *       *       *       *       *\n\nErikoisen lajin lyriikkaa muodostaa _epigrammi_. Epigrammi merkitsee\npäällekirjoitusta. Etupäässä kahdenlaiset päällekirjoitukset saivat\njo aikaisin taiteellisen muodon, nimittäin ne, jotka piirrettiin\n_hautakiviin_, ja _omistuskirjoitukset_, jotka liittyivät jumalille\nannettuihin uhrilahjoihin. Epigrammin klassillinen muoto on kaksoissäe\n(distikon). Sitä käytettiin myöskin muihin tarkoituksiin kuin edellä\nmainittuihin, esim. elämänohjeisiin. Vähitellen kehittyi epigrammista\nsiten myös lyhyitä runoja, joissa oli muutamia kaksoissäkeitä, joissa\nkirjallisena taidelajinakin oli säilynyt päällekirjoitusmainen lyhyys\nja ytimekkyys.\n\nTämä taidelaji tuli yhä suositummaksi. Ajan pitkään epigrammien\nkirjoittamista alettiin pitää suorastaan yleissivistykseen kuuluvana,\nja tästä taidosta tuli lopulta henkevä leikki, seuraelämän tai\njoutohetkien ajanviete.\n\n»Epigrammi on kirjallisuudessa samaa kuin mitali tai kaiverrettu\nkivi kuvaamataiteessa», sanoo Zilliacus. Ahtaat puitteet eivät\nkuitenkaan ole esteenä korkealle taiteelliselle tasolle. »Parhaitten\nkreikkalaisten epigrammien täydellisyydessä ei mikään käännös tai\ntulkinta voi antaa oikeata käsitystä. Ne ovat muodoltaan niin selkeitä,\npuhtaita, hienosti harkittuja, kuin suinkin voi kuvitella.»\n\nEnsinnäkin muutamia sanoja _uhrilahjoihin_ liittyvistä epigrammeista.\nJumalille ei uhraa ainoastaan voittaja tai apua tarvitseva. Vanheneva\nsoturi, joka ei enää jaksa kantaa aseita, laskee kilpensä jumalan\nalttarille seuraavin sanoin:\n\n    »Ottaos, Herakles, minut, kilpi, Arkestraton anti!\n    Vasten pylvähies vain kivikiiltoa mun\n    vanheta rauhass' on halu karkelon, virsien raikuun;\n    mult' iäks Areen jäi kauhean palvelutyön\n\nPäättyneestä urasta kertoo myöskin seuraava epigrammi, joka\ntodennäköisesti kuitenkin on pilaruno aleksandrialaiselta ajalta:\n\n    »Tässä ma, Lais, jonk' ilakointia täynn' oli Hellas,\n    jonk' oven lempivien tungos täytteli, tuon\n    peilini palveekses, Paphotar[91]; nykymuotoni kartan\n    katselemista, ja siin' entinen eipä se näy.»\n\nSivistyksellisesti antavimpia epigrammeja ovat _hautakirjoitukset_.\nNe suovat meidän silmätä syvemmälle helleenien ajatusmaailmaan ja\nelämänkatsomukseen kuin muut epigrammit. Vanhimmat säilyneet tällaiset\nkirjoitukset ovat 6:nnelta vuosisadalta. Ne kertovat vainajan\nkuolemasta ja ylistävät hänen hyviä ominaisuuksiaan:\n\n    »Aimojen valtiahitten laps, sisar, puoliso, äiti,\n    ollut konsana ei korskeuteen vikapää.»\n\nNiin kuuluu muistokirjoitus, joka oli sepitetty Ateenan hallitsijan\nHippiaan tyttärestä, erään toisen ruhtinaan puolisosta. Useimmiten\nhautakiven alla lepäävä oli kaatunut taistelutantereella.\nYksinkertaisessa ja voimakkaassa kauneudessa ei mikään sotasankarien\nmuistokirjoitus voi vetää vertoja niistä kuuluisimmalle, Thermopylain\nluona kaatuneista sparttalaisista kirjoitetulle epigrammille. ²\n\nVäkivaltaisista kuolemantavoista ei ainoakaan tehnyt kreikkalaisen\nmielikuvitukseen niin kaameata vaikutusta kuin haaksirikkoisen\nkuolema merellä. »Mikään kohtalo», Zilliacus sanoo, »ei tuntunut\nkauheammalta kuin se, että vainajan ruumis ajelehti merellä ja\nluut vihdoin lepäsivät tuntemattomalla rannalla kirkuvien lokkien\nympäröiminä, auringon valkaisemina, rankkasateen ja maininkien\nhuuhdeltavina», vanhempien ja omaisten kotona itkiessä tyhjää hautaa.\nUsein hautakirjoituksessa myöskin lausuttiin varoittavia sanoja muille\nmerenkulkijoille.\n\nKauneimpia hukkuneille omistettuja epigrammeja on seuraava:\n\n    »Kleisthenes, kaukana sait lepokumpusi maan povell' oudon,\n    aalloill' Eukseinon[92] pois sinut Moira[93] jo vei.\n    Jälleensaapumisen makeutt' ei suotu sun maistaa,\n    tervehtää Khios-saart' ei veden vyöttelemää.»\n\nPaimenesta, jonka salama oli surmannut, piirrettiin seuraava\nhautakirjoitus:\n\n    »Laskuss' illan paimeneton alas asteli lauma,\n    lunta kun harjanteet nuort' oli valkeanaan.\n    Voi, polo Terimakhos liki tammea ainian nukkuu:\n    löi tuli taivaan, toi niin unen äkkiä tuon.»\n\nVälistä hautakirjoitus sisältää kehoituksen itkemään manalle mennyttä\ntai viittauksen kaipaukseen, jonka vainaja on jättänyt jälkeensä.\n\nKuinka inhimillinen ja sydämeen käypä yksinkertaisuudessaan,\nhiljaisessa alistuvaisuudessaan onkaan seuraava Attikasta tavattu\nnuoren tytön hautasäkeistö:\n\n    »Phrasiklea nimi mull', ikineitous kohtalo, suoneet\n    mun hääpäiväni ei valjeta taivahiset.»\n\nTai\n\n    »Nuori Kleiotes on nukkuja tää, Menesaikimon poika.\n    Itkeös hänt', ihanaa, jonka kuolema vei.»\n\nNuorukaisista ja tytöistä sanotaan piirtokirjoituksissa usein:\n\n    »Ei ole vaikea kuolla — se on osa kaikkien; nuorna\n    kuolla on vaikea vain, luot' isän, luot' emon pois.»\n\nKaipauksen ja alistuvaisuuden kaihomieli ei kumminkaan ole ainoa\nlohdutus. Valoisampi on mieliala seuraavan tapaisessa jälkimuistelussa:\n\n    »Hellien, armas maa, ota vanha Amyntikos helmaas,\n    mielin muisleliainn maksaos vuosien työt.\n    Uuras ol' istuttain hän oliiveja nuoria multaas,\n    viinin versoja myös kaunona kasvelemaan.\n    Siemenin sarkasi kylvi ja sai meheviksi ne, niille\n    hän purot lähtehien ohjasi läikkymähän.\n    Siis kevyt, lämmin luo kate harmajapään ohimoille,\n    kumpu sa peitellös kukkasihin kevätkuun.»\n\nValoisa on seuraavanlaatuistenkin hautarunojen mieliala:\n\n    »Khairestrate, papitar Demeterin, uinuvi tässä.\n    Kons' eli, miehelleen rakas, kuoltua ain' ikävöity,\n    sai pojat poikien nähdä ja onness' erkani täältä.»\n\n    »Helodoros kuoli, ja puoliso, Diogeneia,\n    hetkeä myöhemmin seurasi rakkaintaan.\n    Yks' oli heill' elon tie, myös yhteinen lepo, haudan\n    kuin häävuoteenkin, nauttia heill' ilonaan.»\n\nAurinkoinen oli helleenien maailma, ja hautaholveistakin ja\nhautakohokuvista kajahtaa elämän kauneus ja ihanuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe lyriikka, josta tähän saakka on ollut puhe, oli aiolilaista\nja joonialaista; mutta tätä runoutta oli _doorilainenkin_ muoto,\nja sillä oli, kuten kaikella doorilaisella, sparttalaisen hengen\nleima. Aiolilais-joonialainen lyriikka oli hyvin yksilöllistä ja\nsubjektiivista; doorilainen oli — haluttaisi sanoa — valtiolyriikkaa.\nAiolilais-joonialainen lyriikka ilmentyi lauluissa, doorilainen\ntanssin säestämissä kuoroissa Ja ne laulut, joita kuoro esitti,\neivät tulkinneet yksilön tunteita, vaan valtion mielipiteitä ja\nkäsitystä. Mutta kun valtio oli pieni siihen aikaan, niin voidaan tuota\nkuorolyriikkaa lähinnä verrata meidän päiviemme kotiseutulauluihin.\n\nMusiikki, runous ja tanssi kuuluivat niin läheisesti yhteen näissä\noratorioissa, kuten niitä myös voisimme nimittää, että meidän on\nvaikea ymmärtää niiden nauttimaa suosiota, kun tunnemme vain tekstejä,\nmutta emme musiikkia. Se on yksi niitä syitä, joiden vuoksi emme\nkykene täysin arvostamaan kuorolyriikan suurinta nimeä, thebalaista\n_Pindarosta_, niin suuresti kuin ihailemmekin hänen ajatustensa\nsyvyyttä, hänen suurta siveellistä vakavuuttansa ja hänen kaiken suuren\nja ylevän palvontaansa. Olemme tässä, kuten Schück niin sattuvasti\nsanoo, suunnilleen samassa asemassa kuin olisimme Wagneriin, jos meidän\ntäytyisi arvostella häntä ainoastaan hänen oopperoidensa tekstin\nperustalla. Pindaroksen oma aika piti nimittäin kai hänen säveltämäänsä\nmusiikkia ja tansseja yhtä suuressa arvossa kuin hänen runojansa.\n\nPindaroksen oikeudenmukaista arvostelua vaikeuttaa lisäksi vielä\neräs toinen yhtä painava seikka: itse kieli. Ei siinä kyllin, että\nrunoilija käyttää kernaasti vanhanaikaisia sanoja ja käänteitä ja\nluo itse uusia sävyltään vanhanaikaisia sanoja — hänen sanansa ovat\nsiinä määrin täynnä viittauksia taruihin,[94] jotka ovat joutuneet\nunohduksiin tai joita enää vain osittain tunnemme, rohkeita kuvia ja\nmuita vaikeatajuisia sanontatapoja, etteivät edes ne, jotka meidän\naikanamme ovat syvimmin perehtyneet helleenien kieleen ja henkeen,\nole yksimielisiä niiden tulkinnasta. Ajatukset ahdistavat toisiansa,\nristeyttävät toisiansa, keskeyttävät toisiansa, niin että hänen\nlaulunsa ovat usein kuin labyrintti, josta voi olla hyvin vaikeata\nlöytää ulospääsyä. Mutta sillä tavoin hän pitää kuulijaa alituisessa\njännityksessä aina loppuun asti. Silloin vasta ilmenee, mihin kaikki\nnuo ajatussarjat pyrkivät. Runoilija sanoo itse, että sellainen runoilu\non vaivalloista kuin vuorellenousu.\n\nRohkean kielenkäytön lisäksi tulee vielä, että Pindaroksen runoudesta\nnauttiminen suuressa määrin riippuu säkeiden _rytmistä_; mutta\nnykyaikainen kieli ei kykene kuvaamaan hänen säerakenteensa sointua\neikä voimaa.\n\nMelkein kaikki Pindaroksen säilyneet runot ovat kreikkalaisten\nkilpaleikkien voittajain ylistystä. Ne on tarkoitettu kuoron\nlaulettaviksi juhlassa, joka vietettiin voittajan kunniaksi hänen\nkotikaupungissaan.\n\nNäytteenä Pindaroksen runoudesta esitettäköön muutamia säkeistöjä\nlaulusta, jolla hän ylisti Syrakusan tyrannin Hieronin Delphoin\nleikeissä vuonna 470 e.Kr. saavuttamaa voittoa kilpa-ajoissa.\nVoittojuhlaa vietettiin Etnan kaupungeissa, minkä Hieron vähän ennen\noli perustanut samannimisen tulivuoren rinteelle. Kunnioittaakseen\nuutta kaupunkiansa hän esiintyi itse juhlaleikeissä etnalaisena, Etnan\nporvarina.\n\n    Terve, oi kultainen sitra, kalleus, jonka Apollo jakaa\n    tummakutristen muusain kanssa! Kuunnellen sinun ääntäs\n    kuoro juhlasalihin käy;\n    laulaja pyytää merkkiäs, kun\n    kielet viritetään ja riemu alkaa.\n    Ukonnuolen sammutat surmaavan, ja äänes sointu kahlehtii\n    unen valtahan Zeuksen valtikan päässä kuninkaallisen kotkan,\n    sivulla riippuu sen nuolennopsa siipi;\n\n    pään yli koukkunokkaisen unen raskahan pilven\n    lasket, ja suljet silmien luomet lempeään lepoon,\n    sävelten taikavoimalla saat\n    sen selän laineina aaltoamaan.\n    Kun vain tahdot, voimakas Ares jättää\n    ilomielin lentävän keihäsleikin, ja laulun loistoon hurmautuu,\n    sydämiin käy myös jumalten sinun sointus, jonka loi maailmaan\n    Letoksen[95] poika ja runottaret vienot.\n\n    Pierian neitojen[96] laulun kaiun vapisten kuulee kaikki,\n    jotka maalla tai meressä eivät Zeuksen armoa nauti, —\n    niin myös kuilussa Tartaroon[97]\n    Typhon[98] raivokas kahleissaan,\n    hän, joka satapäisenä kasvoi kerran\n    saturotkossa kuulun Kilikian; multa nyt rintaa ahdistaa\n    Sisilian maa ja Kymeen ranta[99], ja taivasta vasten huipentuu\n    jäätikköjen jylhä äiti, Etna[100].\n\n    Syvistä kraaterikuiluista purkaa puhtaan liekkinsä tuli:\n    jos on päivä, kipinäsauhu laavavirroista nousee,\n    mutta öisin puhaltaen\n    punainen liekki sinkoaa\n    kauas merelle murskatut kalliolohkot.\n    Titaani se on, tulivirran mi heittää päivänvalohon kauhistavan,\n    ja hän, joka ihmeen nähnyt on itse, hämmästystään ei peittää voi.\n    Niinpä kertovat silminnäkijät myöskin\n\n    ihmeenä, kuinka Etnan povessa syvällä metsien alla\n    kallionterävä perusta uurtaa pedon selkähän mahtavat uomat.\n    Jospa ma aina sun suosios, Zeus,\n    omaisin, sun, joka ojennat\n    ikeesi saaren laelta korkealta.\n\n    Nimen juhlitun sen on naapurikaupunki[101], jonka perusti ruhtinas,\n    saanut, ja Hieronin käskystä airut Pytossa[102] nimen Etna huus\n    valjakon ruhtinaalle suodessa voiton.\n\nRunoilija ylistää Hieronin urotekoja ja toivottaa hänelle onnea, mutta\nhän ei peittele niitä varjopuoliakaan, mitä yksinvaltiaan suuriin\nominaisuuksiin liittyi; ja Hieronin pojalle, jonka isä oli asettanut\nuuden kaupungin kuninkaaksi, runoilija puhuu miehekkään vapaasti hänen\nvelvollisuuksistaan:\n\n    »... Sankari, ohjaos kulkua laivan ruorilla oikeuden,\n    sanasi tao totuuden alasimella!\n    Oikeudesta jos väistyt, sun ankara tuomio kohtaa.\n    On monet kohtalot sun käsissäs, monet kertovat kerran\n    niin häpeäs kuin kunniaskin.\n    — — —\n\n    Ainoastaan maineen ääni kertoo\n    vuossatain halki perintötiedossa, laulussa runoilijan,\n    kuolleen töistä. Koskaan ei unhoitu lempeä ruhtinas, Kroisos;\n    Falaris, joka kuparisessa\n    härässä uhrinsa poltti, ei\n    koskaan vapaudu julmasta maineestansa.\n\n    Sitrojen soitto, poikien laulu muistostansa kammolla kertoo.\n    Loistavin elämän antama voitto onni on ja toisten kiitos.\n    Kunniaseppel on sun, jos molemmat voitit.»\n\nNiin Pindaros aateloi voittokulun »ruhtinaspeiliksi».[103] Delphoin\nvoitosta hän johtaa palkinnonsaajalle kehoituksen liittää voittajan\nominaisuuksiin sielun jalouden ja maltin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pindaroksen lyyry ainaiseksi vaikeni, ei ollut ketään, joka olisi\nvoinut ottaa hartioilleen mestarin pudonneen manttelin. Lyriikan\nloistoaika oli ohi, ja toinen taidelaji astuu sen tilalle. Draama\nseuraa lyriikkaa, niinkuin tämä kerran oli seurannut eepillistä\nrunoutta.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nEmil Zilliacus, Grekisk lyrik.\n\nEmil Zilliacus, Grekiska epigram.\n\nA.B. Drachmann, Pindar som Digter og Menneske.\n\nFrederik Poulsen, Fra Europas Foraar.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Sappho und Simonides.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Pindaros.\n\n\n\n\nLAULURUNOUS JA FILOSOFIA,\n\n\nmitähän, niillä on tekemistä keskenään? Onkohan muuta kuin sattumaa,\nettä filosofian herääminen ja laulurunouden kukoistus sattuvat\nsamoihin aikoihin? Kyllä varmastikin; tässä on epäilemättä olemassa\nsyvällisempi yhteys, kuin ensin voisi luullakaan. Sekä laulurunoilija\nettä luonnonfilosofi ilmaisevat, minkä vaikutelman luonto tekee heihin.\nLaulurunous ja luonnonfilosofia merkitsevät kumpikin, että aito\nkreikkalainen yksilöllisyys herää kirjalliseen eloon. On ilman muuta\nselvää, että laulurunous on yksilöllisyyden ilmaisumuoto, sillä onhan\nlaulurunous subjektiivisinta kaikesta runoudesta; mutta kuinka voidaan\nväittää, että _filosofiakin_ ilmaisee ajattelijan yksilöllisyyden?\n\nVastauksen kysymykseen antaa meille elegia, kaihomielen runous. Kärsivä\nei yksinomaan valita — hän alkaa myöskin _mietiskellä_ olemassaolon\narvoituksia, tämän maailman kärsimyksiä ja kaiken katoavaisuutta.\nKreikkalainen elegia ja kreikkalainen luonnonfilosofia ovat saman\nmielialan lapsia, niillä on sama perusteema: elämänvaihtelut ja kaiken\nepävakaisuus. _Valittava laulurunous on syntymässä olevaa filosofiaa._\n\nFilosofikin on saman voimakkaan _itsetunnon_ valtaama kuin\nlaulurunoilija. Hänessä on hieman profeettaa. Ja todellisia profeettoja\nolivatkin luonteeltaan miehet sellaiset kuin Pythagoras ja Empedokles.\n_He tuntevat itsensä molemmat loppumattomiksi_. He suorastaan eivät\nvoi uskoa, että kaikki loppuisi yhteen ainoaan lyhytaikaiseen\nolemassaoloon. Heidän itsetuntonsa vastustaa kuolemaa ja synnyttää\nuskon sielun vaellukseen.\n\nSellainen filosofi- ja profeettaluonne ei kätke minuuttaan aineensa\ntaakse, kuten eepillinen runoilija ja näytelmänkirjoitta ja; hän sanoo:\n»_Minä_ ajattelen, _minä_ tarkkaan, _minä_ opetan. _Minä_ tahdon\nilmoittaa, mistä kaikki on saanut alkunsa.» Hän asettuu jyrkkään\nvastakohtaisuussuhteeseen oppimattomaan joukkoon, »barbaarisieluihin»\nnähden, kuten Herakleitos heitä nimittää, tai »surkean yksinkertaisiin»\nnähden, kuten Empedokles ylimielisesti puhuttelee heitä, aivan\nkuin herkkäsydäminen laulurunoilija luulee olevansa hienompaa ja\nylhäisempää rotua kuin tavalliset paksunahkaiset ihmiset. Onpa joskus\nHerakleitoksen kynäkiistassa ymmärtämättömiä aikalaisiaan vastaan\ntuntevinansa samaa hurjaa intohimoa ja sotamieltä kuin Paroksen\nArkhilokhoksen raivokkaana huitoessa ympärilleen. Eikä yksikään\nlaulurunoilija saata itsetuntoisemmin laulaa omasta minuudestaan kuin\nKsenophanes, huudahtaessaan: »Ei yksikään voitolle pääsevä vaunujen\nohjaaja ansaitse ylistystä enemmän kuin minä. Sillä ylempänä miehen\nvoimaa ja hevosten nopeutta on viisaus.» Niin puhuu mies, joka vannoen\nvakuuttaa, että »hänen maineensa ei ole milloinkaan kuoleva, niin\nkauan kuin helleenit laulavat lauluja». Ja kukapa lienee ylhäisempi\nitsetunnossaan kuin se filosofi, joka huutaa uskollisilleen: »Minä olen\nkuolematon jumala», tai hän, joka pitää Persian kuninkaan valtaistuinta\nmitättömänä niiden totuuksien rinnalla, mitkä hän on löytänyt!\n\nÄlköön luultako, että tällaiset ilmaukset ovat vain tilapäisiä\nrunouden kukkasia! Ne kuuluvat päinvastoin elimellisesti yhteen\nitse aloittelevan filosofoinnin kanssa. Vanhin luonnonfilosofia ei\ntoden totta olisi ajateltavissa ilman voimakasta itsetuntoa, jonka\nlaulurunous on herättänyt eloon. Sillä lausumaan niin kumouksellisia\naatteita, kuin mitä jo Thales julistaa, tarvitaan profeetan rohkeutta\nja hurmioitunutta innostusta. Koko luonnonfilosofiahan on herkeämätöntä\ntaistelua yleistä mielipidettä vastaan, kansan totuttua ajatustapaa\nvastaan. Vaaditaan tosiaan sankarimaista uhmaa herättääkseen, kuten\nParmenides ja Zenon, aikalaistensa naurua sillä eriskummaisuudellaan,\nettä kieltää kaiken vaihtelun ja moninaisuuden sekä tekeytyy koko\nnäkyväistä maailmaa näkemättömäksi.\n\nMutta, väitettäneen, laulurunoushan on tunnetta — filosofia\nabstraktisen ymmärryksen toimintaa. — Mutta onkohan tämä pesäero\ntosiaan niin perinpohjainen? Pyrkiihän tunne harmoniaan, ja harmoniaan\npääsemistä tavoittelivat sellaiset filosofitkin kuin pythagoralaiset.\nMusiikissa ilmeni heidän tunne-elämänsä. He aloittivat päivän\nmusiikilla, he tyynnyttivät intohimojaan musiikilla, he sanoivat\nfilosofiaa musiikiksi, he puhuivat tähtien tanssista ja sfäärien\nharmoniasta, sama ajatus kuin milloin myöhempien aikojen romantikot\ntarkoittaessaan luontoa sanovat sitä Aioloksen harpuksi ja musiikkia\nsiksi voimaksi, joka on muovannut maailmankaikkeuden ja pitänyt\nsitä tasapainossa. Filosofi on heistä Orpheus. Ja Orpheuksen hengen\nvaltaamia ovat muinaiset luonnonfilosofit ja erittäin pythagoralaiset.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN SUURI VOIMAINMITTELY IDÄN JA LÄNNEN VÄLILLÄ.\n\n\n\n\nHELLEENIEN VAPAUSTAISTELU.\n\n\nTulemme nyt sotiin, joiden ennen kaikkia muita aseittenmittelyitä tuli\nratkaista ihmiskunnan kehitys suureen taisteluun kreikkalaisten ja\npersialaisten välillä, länsi- ja itämaiden välillä.\n\nSodan alkusyyt ovat haettavissa Vähästä-Aasiasta, kreikkalaisten\nsiirtokuntien alueelta.\n\n\n\n\nALKUNÄYTELMÄ.\n\n\nAina 500-luvun keskivaiheille asti oli helleeneillä ollut harvinainen\netu saada rauhassa vierailta valloittajilta kehittää omalaatuisuuttaan\nja leviytyä uusille alueille. Myöskin heidän kilpailijansa\nmerellä, foinikialaiset, väistyivät melkein kaikkialla taistelutta\nkreikkalaisten tieltä niiltä Aigeianmeren kauppa-alueilta, joita he\nitse siihen saakka olivat hyväkseen käyttäneet, siitä lähtien kuin\nKreetan aurinko laski.\n\nMutta Vähän-Aasian kreikkalaisten kesken alkoivat olot muuttua, kun\njoonialaiset kaupungit toinen toisensa perästä sortuivat joutuen\nmahtavan Lyydian valtakunnan kuninkaille verovelvollisiksi. Kun sitten\nKroisoksen valtakunta keskivaiheilla 500-lukua liitettiin Kyyroksen\nperustamaan Persian valtakuntaan, täytyi kreikkalaisten siirtokuntien\nseurata mukana. Ne tulivat nyt kuulumaan lähinnä Sardeen persialaisen\nsatraapin alle.\n\nDareioksen herruus oli sellaisenaan yleensä humaanista ja\nhienotunteista joonialaisia kohtaan. Hienosti sivistynyt ruhtinas\noli kreikkalaisen kulttuurin tosi ystävä. Mutta sittenkin säilyi\nvapaudenrakkaus helleeneissä; he ikävöivät »oikeutta saada elää omien\nlakiensa mukaan». He eivät tahtoneet, kuten persialaiset, kumartua\nmaahan suurkuninkaan eteen, tuo kaikkea ihmisarvoa nöyryyttävä\nnäytelmä herätti helleeneissä inhoa. Onkin ymmärrettävissä, kuinka\nraskasta heille olisi ollut lähettää miehiä ja laivoja suurkuninkaan\nkäytettäviksi _hänen_ sotavarustuksiaan varten tai joutua maksamaan\nkalliita rahoja muonittaakseen Persian sotajoukkoja niiden\nläpikulkiessa.\n\nLisäksi tuli syvällisempiä aineellisia syitä. Kyyros oli, kuten\nmuistamme, ruhtinas, joka osasi »hajoittaa ja hallita». Sen tulivat\nvarsinkin joonialaiset kokemaan. He olivat härsyttäneet häntä\njäykkyydellään sekä silloinkuin hän pyysi heiltä apua Kroisosta vastaan\nettä Lyydian valtakunnan valloituksen jälkeen. Kun rettelöitsevät\njoonialaiset silloin lopulta ryhtyivät kapinoimaan uutta herraansa\nvastaan, Kyyros kävi heihin lujasti käsiksi ja antoi heille kovat\nmuistiaiset. Paljon helpompi hänen oli hallita foinikialaisia, kun nämä\nolivat tulleet hänen alamaisikseen. Heitä hän mielellään tahtoikin\npitää hyvällä tuulella, sillä hän tarvitsi heitä suunnitellessaan\nvalloitusretkeä Egyptiä vastaan. Ja tästäpä seurasikin jotakin,\nmikä joonialaisille oli hyvin kirpeätä: ollakseen hyvissä väleissä\nfoinikialaisten kanssa suosi sekä Kyyros että hänen seuraajansa tätä\nkauppakansaa järjestelmällisesti sen merikilpailijan kustannuksella.\nYksi toisensa perästä kohtaavat joonialaisia nyt onnettomuudet.\nEnsimmäinen suuri tappio on Kambyseen suorittama Egyptin valloitus.\nSiitä sai surmaniskun Niilin suussa sijaitseva kukoistava joonialainen\nsiirtolakaupunki Naukratis. Tällä paikalla tehdyt muinaistieteelliset\nkaivaukset ovat todistaneet, että kaupunki lakkasi kukoistamasta miltei\nheti persialaisten suoritettua valloituksensa. — Naukratista kohdannut\ntuho koitui erinomaiseksi eduksi uskollisille ja luotettaville\nfoinikialaisille.\n\nTällaiset tapahtumat selittävät sen merkillisen asianlaidan, että\nsuurkuninkaalla tuskin on ollut kuuliaisempia alamaisia kuin\nfoinikialaiset. Nämä samaiset foinikialaiset, jotka yhtenään\nkapinoitsivat ollessaan assyrialaisten ja babylonialaisten, vallan\nalaisina, olivat nyt kuin toisiksi muuttuneet: he eivät konsanaan\nväsyneet lähettämästä laivoja ja miehistöä kuninkaan käytettäviksi.\n\nKymmenen vuoden päästä Egyptin valloituksesta Dareios valtaa\nBysantionin, Mustanmeren kauppa-alueen avaimen. Näin joonialaiset ovat\nmelkein suljetut tästäkin antoisasta tulolähteestä. Beresanjin saarella\nsuoritetut kaivaukset ovat osoittaneet, että noin vuonna 500 e.Kr.\nlakkaa miletoslainen keramiikka kokonaan esiintymästä oltuaan ennen\nmelkein yksinomaan siellä vallalla.\n\nJa tuskin joonialaiset ovat ennättäneet tointua Mustanmeren avaimen\nmenettämisestä, ennenkuin heidät yllättää kolmas isku: noin vuonna 500\nkukistuu Sybaris, miletoslaisten kankaiden paras myyntipaikka ja heidän\nTyrrheenan merellä harjoittamansa kaupan tukikohta.\n\nKerrassaan musertava tämä isku on varmaan ollut joonialaisille.\nHerodotos kertoo, että saadessaan tiedon Sybariksen kukistumisesta\nkaikki miletoslaiset pukeutuivat surupukuun. Heillä olikin syytä\nsiihen. Heidän ennen niin uuttera kaupunkinsa joutui kovan työttömyyden\nja hädän alaiseksi, ja sama oli laita kaikkien joonialaisten tehdas-\nja kauppakaupunkien. Ja hädästä sukeutui kiihkeä viha vierasta\nhallitsijakansaa kohtaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet\nJoonialle. Sillä Sybariksenkin sortumisesta syytettiin Persian\nkuningasta — oikeinko vai väärin, jääköön sanomatta.\n\nNäin vaikuttivat yhdessä valtiolliset ja taloudelliset syyt: helleenien\nvapaudenrakkaus ja yht’äkkiä kohdannut hätä hehkuvaa vihaa sortajaa\nvastaan. Eräästä Kreikan seitsemästä viisaasta sanotaan olojen\ntuntuneen niin sietämättömiltä, että hän neuvoi kaikkia Vähän-Aasian\nkreikkalaisia muuttamaan maasta ja perustamaan Sardiniaan yhteisen\nvaltion. Ei tarvittu paljoa joonialaisten vapaudenkaipuun puhkeamiseksi\nkapinaan. _Aihe_ puhkeamiseen oli aivan henkilökohtaista laatua.\nMiletosta hallitsi näet kunnianhimoinen »tyranni», nimeltä Aristāgórās.\nTyranneja vaivasi aivan yhtä paljon kuin rahvaan miestä pakko totella\nyksinvaltaista suurkuningasta ja olla hänen satraappiensa valvonnan\nalaisina. Siksi he käyttivät noussutta kansallistuntoa hyväkseen\nkapinan liikevoimana. Niin teki Aristagoras kutsuessaan eräänä päivänä\nkansansa ja heimolaisensa koko Vähästä-Aasiasta aseisiin sortajaa\nvastaan. Se tapahtui vuonna 499 e.Kr.\n\nMutta mihinpä kykenivät Kreikan hajanaiset siirtokunnat Persian\nvaltakunnan suunnattomia varustuksia vastaan! Ainoastaan jos emämaa\nauttaisi heitä, oli menestys ajateltavissa. Mutta apu, jonka he sieltä\nsaivat, oli kaikkiaan kaksikymmentä laivaa Ateenasta — ne olivat\ntodennäköisesti kuitenkin puolet kaupungin silloista laivastoa — ja\nviisi Erétrian kaupungista Euboian saarelta. Ateena kävi joonialaisten\npääkaupungista ja ateenalaiset pitivät itseänsä jo ennestään\npersialaisten vihollisina, aina siitä päivästä pitäen, jolloin\nhe olivat kieltäytyneet noudattamasta Sardeen satraapin uhkaavia\nkehoituksia ottaa jälleen Hippias hallitsijakseen. — Sparttalaiset\nsitävastoin hylkäsivät heimolaistensa avunpyynnön. Päästäkseen turhaan\nvaarantamasta korvaamattoman kallista sotakoneistoaan he olivat\nottaneet periaatteekseen välttää mikäli mahdollista sotaa ulkopuolella\nPeloponnesosta.\n\nSiten joonialaisten kohtalo oli päätetty. Kuitenkin heillä oli\nmenestystä alussa, ennenkuin Persian kuningas oli ehtinyt koota\nriittävästi sotajoukkoja laajasta valtakunnastaan. Joonialaisten\nlaivasto otti ensi tehtäväkseen vallata takaisin Bysantionin ja siten\navata Mustanmeren kreikkalaisille aluksille. Seuraavaksi yritykseksi\ntuli taivuttaa Kyproksen kreikkalainen väestö kapinaan ja siten\nkoettaa tähdätä surmanisku vihattujen foinikialaisten kauppaan ja\nlaivastoon. Molemmat nämä sotahankkeet osoittavat, kuinka tärkeä osuus\ntaloudellisilla syillä oli tässä sodassa. Maallakin oli joonialaisilla\naluksi menestystä. Heidän onnistui valloittaa ja hävittää Sardes. Mutta\nsitten tuli käänne. Sekä Aristagoras että hänen puolelleen asettuneet\njoonialaiset hallitsijat olivat pelkkinä seikkailijoina ryhtyneet\nyritykseen, jonka laajuutta he eivät ollenkaan pystyneet arvostelemaan\nja jota he olivat aivan kykenemättömät johtamaan. Kuitenkin\nkreikkalaisten onnistui ihmeteltävällä urhoudella pitkittää taistelua\nkuusi vuotta, ennenkuin se päättyi heidän täydelliseen tappioonsa ja\nMiletoksen hävitykseen. Useimmat kaupungin miespuolisista asukkaista\nsurmattiin. Henkiinjääneet ynnä naiset ja lapset vietiin Mesopotamiaan\nja saivat majoittua Tigris-virran suistomaahan.\n\nJoonialaisten johtoasema helleeniläisessä maailmassa oli loppuun\nnäytelty.\n\n\n\n\nMÁRATHON.\n\n\nKerrotaan, että saadessaan tiedon Vähän-Aasian kapinasta ja\nSardeen kukistumisesta kuningas Dareios ei hiukkaakaan välittänyt\njoonialaisista, sillä hän tiesi, että he kyllä joutuisivat kärsimään\nluopumuksestaan, mutta hän kysyi, mitä kansaa ateenalaiset olivat.\nSaatuaan tietää sen hän huudahti: »Oi Ormuzd, suo minun kostaa näille\nateenalaisille!» Ja joka kerta kuin hän kävi aterialle, erään hänen\npalvelijoistaan täytyi kolmesti muistuttaa hänelle: »Herra, muista\nateenalaisia!»\n\nHeidän vuoronsa tuli, sittenkuin joonialaiset oli masennettu ja rauha\npalautettu Persian valtakuntaan. Ylhäiselle _Datis_-nimiselle miehelle\nja veljensä pojalle _Artapherneelle_ Dareios antoi rankaisuretken\njohdon.\n\nAteenalaiset aavistivat lähenevän vaaran, heti kuin Miletos oli\nkukistettu; ja ilmeisemmäksi kävi, mikä heitä odotti, kun he saivat\nkuulla kerrottavan, että suurkuningas oli lähettänyt Välimeren\nrannikkokaupungeilleen käskyn rakentaa sotalaivoja ja kuljetusaluksia\nsekä ihmisiä että hevosia varten. Nyt oli taisteltava Ateenan vapauden\npuolesta. Etevimmäksi edustajakseen puolustusliike sai ylhäisen\nateenalaisen nimeltä _Themistokles_, kenties nerokkaimman valtiomiehen,\nmitä Ateenalla on milloinkaan ollut. Todellinen _valtiomies_ hän\noli, ei mikään pelkkä puoluepäällikkö. Hänet ateenalaiset valitsivat\narkontiksi.\n\nThemistokles oli jo poikana osoittanut olevansa aivan omalaatuinen.\nHänen opettajansa sai useammin kuin kerran aihetta sanoa hänelle:\n»Sinusta, poikani, ei tule milloinkaan mitään keskinkertaista,\ntulkoonpa sitten hyvää tai huonoa.» Kaunotaiteet ynnä muu sellainen\nei häntä ollenkaan miellyttänyt, mutta kaikessa, mikä koski valtion\nasioita ja käytännöllisiä toimia, hän osoitti silmäänpistävää intoa ja\nvalppautta sekä ilmiömäistä kykyä miltei silmänräpäyksessä perehtymään\nmihin hyvänsä. Kun häntä sentähden hienoissa piireissä pisteltiin\nsiitä, ettei hän ottanut osaa sivistyneen maailman harrastuksiin,\nhän vastasi kaikkea muuta kuin nöyryyttä ilmaisevin äänin, että hän\ntosin ei osannut virittää lyyryä eikä helkytellä kielisoitinta, mutta\nkyllä tehdä pienen kaupungin huomatuksi ja suureksi. Mutta järkevä\nja maltillinen väki ravisti huolissaan päätään ja halusi tietää,\ntulisiko hän koskaan olemaan ihmisiksi. Tarkoittipa hän iäkkäämpänä\nitsekin nuoruudenaikaisia kurejaan, kun hän lausui, että »villeimmistä\nvarsoista tulevat parhaimmat hevoset, jos ne vain saavat kuria ja\nopetusta.»\n\nNäin lausuessaan hän oli jo tuonut päivänvaloon toisenlaisia\nominaisuuksia kuin nuoruuden kunnianhimoa ja vallattomuutta, ja hänen\nmaanmiehensä katselivat luottamuksella häneen niinkuin mieheen, joka\nkykenisi pelastamaan heidät idästä käsin uhkaavasta vaarasta.\n\nThemistokleen kaukokatseiselle valtiomiehensilmälle oli ilmeistä,\nettä tulevassa taistelussa persialaisia vastaan ainoa pelastumisen\nmahdollisuus Ateenalle ja Kreikalle olisi siinä, että Ateena\nkehittäisi itsensä voimakkaaksi merivallaksi. Themistokles oli kuten\nhistoriankirjoittaja Thukydides on sanonut, »ensimmäinen, joka uskalsi\nsanoa ateenalaisille, että heidän on pyrittävä pääsemään herroiksi\nmerellä.» Niin vakuuttavasti hän esitti mielipiteensä, että hänen\nonnistui saada kansa puolelleen. Pian olivat työt täydessä käynnissä\nPeiraieuksen, Ateenan satamakaupungin, vahvistamiseksi, niin että siitä\ntuli luja tukikohta laivastolle.\n\nMutta nyt saapui Ateenaan persialaisia pakoon ylhäinen\nateenalaissukuinen mies nimeltä _Miltiādés_. Hän oli sen Miltiadeen\nveljenpoika, joka Peisistratoksen aikana oli perustanut itselleen\npienen valtakunnan Traakiaan. Sinnekin persialaiset olivat ulottaneet\nylivaltansa, sen jälkeen kuin joonialaisten kapina oli kukistettu.\nMiltiades tuli nyt Ateenaan tuoden muassaan aarteensa sekä suuren\nseuran ja vaikutti sillä valtavasti ateenalaisiin. Kun hän alkoi\nharrastaa valtiollisia asioita, huomattiin pian, että Themistokles\noli saanut vaarallisen vastustajan, sitä vaarallisemman, kun tuo\nsuuri valtiomies oli puolueitten yläpuolella ja häntä juuri senvuoksi\nenemmän kuin ketään muuta vihasivat ja valheellisesti syyttelivät\nammattipolitikoitsijat, joille _puolue_ oli kaikki kaikessa.\n\nKilpailu Miltiadeen ja Themistokleen välillä pohjautui kuitenkin\ntodelliseen _vakaumukseen_ Miltiadeenkin puolelta. Hän luotti näet\nsotilaallisten kokemustensa nojalla enemmän kreikkalaisten maa- kuin\nmeripuolustusvoimiin. Sillä hän tiesi, mihin keihäillä asestetut\nkansalaisjoukot kelpaisivat persialaisten jousimiesten rinnalla. Tässä\noli siis esillä puolustuskysymys: »armeijako _vai_ laivasto?» Ja\narmeijan puoltaja Miltiades pääsi aluksi voitolle.\n\nHänen johdollaan ateenalaiset odottelivat lähenevää rajuilmaa. Onneksi\noli kaikille helleeneille yhteinen vaara tuonut mukanaan molempain\npuolustuskelpoisinten valtioitten, Ateenan ja Spartan lähenemisen.\n\nKesällä 490 vahva persialainen laivasto kuljettaen sotajoukkoja\npurjehti yli Aigeian meren, ja Hippias oli mukana. Persialaiset\ntiesivät aivan hyvin, ettei merellä tarvinnut vastarintaa\npelätä, sittenkuin ateenalaiset olivat luopuneet Themistokleen\nlaivastosuunnitelmasta. Tästä syystä he uskalsivatkin kuljettaa\narmeijan mukavampaa tietä yli meren.\n\nVähän-Aasian rannikolta persialaiset ja foinikialaiset purjehtivat\nAttikaan yhtä monessa päivässä kuin vahva armeija olisi tarvinnut\nkuukausia marssiakseen pitkän maamatkan. Ensin joutui suurkuninkaan\nkoston esineeksi Eretria, jonka vihollinen kavalluksen avulla valtasi\nja pisti tuleen, kuitenkin vasta sitten kuin osa kaupungin asukkaita\noli tehnyt kovaa vastarintaa. Hippiaan neuvosta laivasto purjehti\nsen jälkeen Attikan itärannikolle ja laski sotajoukot maihin lähelle\n_Marathōnin_ tasankoa, jonka arveltiin tarjoavan parhaimman maaston\npersialaisten ratsuväelle.\n\nSaadessaan tiedon tästä ateenalaiset päättivät Miltiadeen ehdotuksesta\nlähteä vihollista vastaan. Eretrian ja muiden kaupunkien kohtalo\noli opettanut heille, että saarroksiin joutuneelle kaupungille on\ntavallisissa oloissa vain ajan kysymys, milloin sen täytyy kukistua,\njollei apua tule. — Mutta Eretrianhan kukisti kavaluus! Niin, ja sama\nvaara oli tarjona Ateenallekin, Peisistratoksen suvulla kun oli siellä\nmonta ja vaikutusvaltaista kannattajaa, eikä heihin ollut luottamista\nPersian kuninkaaseen nähden, joka oli ottanut suojellakseen Hippiasta.\n\nNiin pian kuin ateenalaiset siis olivat selvillä, kuinka he\nvastustaisivat vihollista, he lähettivät pikajuoksija Pheidippideen\nSparttaan pyytämään apua.[104] Hänen sanotaan päässeen Sparttaan\nseuraavana päivänä Ateenasta lähdettyään. Matkan pituus oli 22\npeninkulmaa. Vaikka hän osaksi olisi ratsastanutkin, niin matka\non nopeasti suoritettu. Oikein tuntien suuren hetken merkityksen\nsparttalaiset eivät epäröineet lupaamasta tulla, mutta uskonnollisista\nsyistä heidän ei sopinut lähteä sotaan ennenkuin kuuden päivän\nkuluttua, jolloin tuli täysikuu. Että ateenalaisten jättäminen oman\nonnensa nojaan ei ollut mikään tekosyy, kuten jotkut ovat arvelleet,\nsiitä on takeena se tosiasia, että sparttalaiset, heti kun täysikuu\ntuli, lähtivät marssimaan ja suorittivat matkan kotoansa Attikaan\nniin lyhyessä ajassa kuin kolmessa päivässä, jos saa luottaa taruun.\n— Mutta siihen tuskin voi luottaa, sillä tokkopa koko armeija on\nvoinut suorittaa kolme 7 peninkulman pituista päivämatkaa yhteen\nmittaan kehnoilla teillä, jotka suureksi osaksi kulkivat vuoriseutuja.\nVähintään viisi vuorokautta sparttalaiset ovat varmaan tarvinneet.\n\nMutta he saapuivat liian myöhään. Ateenalaiset saivat yksin yhdessä\nPlataiasta tulleen apujoukon kanssa — kaikkiaan ehkä 10 000—15\n000 miestä — Marathonin kentällä pitää puoliaan persialaista\ntodennäköisesti 15 000—20 000 käsittävää miesjoukkoa vastaan.\n\nPersialaissotien historian kirjoittaja, Herodotos, ei ole antanut\nmeille mitään tietoja persialaisen armeijan suuruudesta. Sitävastoin\nhän sanoo, että Persian laivastossa oli 600 alusta. Myöhemmät\nkreikkalaiset kirjailijat ovat liioitelleet persialaisten lukumäärän\n200 000 jopa 600 000 mieheksi, siis vallan mahdottomiin lukuihin, kun\nkysymyksessä ovat sotajoukot, jotka oli aluksilla kuljetettava yli\nAigeian meren. Eikä Marathonin taistelukenttä ole niin laajakaan, että\nsiihen mahtuisi noin suuria sotajoukkoja.\n\nHerodotos kertoo, liittyen yleiseen perimätietoon, että Miltiades\nhankki nopean ratkaisun siksi, jotta Peisistratoksen suvun kannattajat\neivät saisi aikaa maanpetokselliseen yllytykseen ja neuvotteluihin\nvihollisen kanssa. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että Miltiadeella\ntoiselta puolen on täytynyt olla pätevät syyt viivyttää ratkaisua,\nkunnes sparttalaiset olisivat ennättäneet saapua. Olipa miten hyvänsä,\nkun molemmat taistelurintamat olivat tulleet toisiaan niin lähelle,\nettä kreikkalaiset joutuivat persialaisten jousimiesten ampumamatkan\npäähän, he tekivät väkirynnäkön vihollista vastaan päästäkseen mitä\npikimmin pois nuolisateesta. Heidän onnistuikin murtumattomassa\njärjestyksessä yllättää vihollinen, ennenkuin sen hevosväki ennätti\nkäydä kimppuun. Kun jalkaväki oli päässyt käsikähmän alkuun, oli\nnäet ratsuväen mahdotonta hyökätä, sillä siitä oli se vaara, että se\nratsastaessaan tallaisi maahan omaa väkeä.[105]\n\nTällöin helleenien voitto oli varma. Kevytaseiset persialaiset eivät\nolleet varustetut taistelemaan läheltä. Heidän jousensa eivät sen\nkoommin auttaneet, eikä heillä ollut suurta hyötyä miekoistaankaan,\ntikareistaan eikä lyhyistä peitsistään haarniskoitujen kreikkalaisten\npitkiä keihäitä vastaan. Taistelussa muodostivat hopliitat kiinteän\nyhteyden. Yksilöt olivat kuin yhteenkasvaneet taktilliseksi\nkokonaisuudeksi. Sellaista yhtymää vastaan taistelee turhaan yksinpä\nAkhilleuskin.\n\nNiin korkealle kurin kannalle eivät persialaiset olleet päässeet.\nTaktillisia yhteyksiä synnyttää ainoastaan uuttera harjoitus.\nPersialaisten puolella riippui kaikki yksityisen urheudesta ja\nsotakelpoisuudesta. Ja näitä ominaisuuksia heillä kieltämättä oli.\nHe tekivät urhoollisesti vastarintaa ja heidän onnistui murskata\nateenalaisten keskusta, mutta kreikkalaisten sivustat, jotka olivat\nkeskustaa mieslukuisammat[106], yhtyivät ja ajoivat vihollisen\npakoon. Kreikkalaiset seurasivat kintereillä aina persialaisten\nmaihinnousupaikalle asti, ja siellä taisteltiin viimeinen kerta\nhurja taistelu laivoista. Seitsemän alusta kerrotaan ateenalaisten\nvallanneen, mutta eihän se mitään vaikuttanut vihollisen paluumatkaan.\nSillä välin purjehtivat persialaiset tyhjin toimin kotiinsa.[107]\n\nHerodotoksen mukaan persialaiset olivat menettäneet 6 400 miestä, mutta\nateenalaiset ainoastaan 192. Edellinen luku on epäilemättä liian suuri.\nMutta sen, että tappio oli kovin raskas, osoittavat persialaisten\nperinpohjaiset varustukset seuraavaa sotaretkeä varten.\n\nKaatuneet ateenalaiset haudattiin koko yhteiskunnan kunnianosoituksin\nitse taistelukentälle. Kaivettaessa meidän päivinämme maata\ntaistelun pääpaikan kohdalta on löydetty kumpu, jossa kreikkalaisten\nMarathontaistelijain luut lepäävät.\n\nOmin voimin ateenalaiset Miltiadeen etevällä johdolla olivat saaneet\nihanan voiton ei yksin omaksi hyväkseen, vaan koko Kreikan. He olivat\najaneet takaisin itseään lukuisamman vihollisen ja vieläpä vihollisen,\njota koko maailma pelkäsi ja piti siihen asti voittamattomana. Tämä\noli nimittäin ensi kerta, jolloin persialaisista oli varsinaisessa\ntaistelussa saatu voitto. Kreikkalaisten mielen täytti luottamus\ntulevaisuuteen.\n\nMiltiades oli nyt koko kansan sankari. Mutta Themistokles liikuskeli\npaikasta toiseen synkin ilmein. Ystävät kysyivät, mikä häntä vaivasi.\n»Miltiadeen voitto ei suo minulle yörauhaa», hän vastasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiltiades aikoi nyt käyttää voittoa levittääkseen Ateenan vallan\nyli Aigeian meren. Kohta taistelun jälkeen hän lähti mukanaan osa\nateenalaista laivastoa rankaisuretkelle Kykladeja vastaan, koska nämä\nsaaret olivat antautuneet persialaisten valtaan. Hän kääntyi lähinnä\nmarmoririkasta Parosta vastaan, se kun oli antanut aluksia Daliin\nja Artapherneen käytettäväksi. Miltiades vaati nyt 100 talenttia\nsakkorahoja, ja kun paroslaiset odottamatta kieltäytyivät maksamasta,\nhän ryhtyi piirittämään heidän kaupunkiaan. Mutta asujamisto teki niin\nlujaa vastarintaa, että Miltiadeen täytyi tyytyä saaren hävittämiseen\nja lähteä takaisin tyhjin toimin.\n\nMarathonin perästä oli tällainen tulos jokseenkin nolo. Vastikään niin\nvoitonylpeät ateenalaiset tunsivat olevansa koko maailman pilkattavina,\nja heidän Miltiades-ihailunsa vaihtui yhtäkkiä mitä ankarimmaksi\nkatkeruudeksi. Marathonin voittajassa he näkivät nyt vain omavaltaisen\nent. tyrannin, joka halveksi valtion lakeja. Entisenä yksinvaltiaanahan\nhän oli ateenalaisten silmissä oikeastaan aina ollut epäluulonalainen\nkansalainen, vaikka hän vaaran hetkellä oli tietenkin ollut verraton.\nKun vain pahin vaara oli mennyt, oli epäluulojen sentähden helppo\njuurtua uudelleen.\n\nTätä mielialaa hänen henkilökohtaiset vihamiehensä käyttivät\nhyväkseen, ja syyttivät häntä rikoksesta, josta hengen menetys oli\nseurauksena, koskapa hän oli pettänyt kansaa. Tapaturman johdosta\nvaikeasti loukkaantuneena ja kykenemättömänä puolustautumaan syytetty\nmakasi paareilla kuunnellen oikeuden käsittelyjä. Ystävät saivat\npuhua hänen puolestaan. Ei auttanut, että he muistuttivat Marathonin\nkunniakkaista päivistä — kansa selitti hänen joka tapauksessa olevan\nsyyllisen. Muisto siitä, että hän kerran oli pelastanut Ateenan ja\nKreikan vapauden, sai vaikutetuksi vain sen verran, että hän pääsi\nkuolemanrangaistuksesta. Sen sijaan hänet tuomittiin maksamaan 50:n\ntalentin sakkosumma.[108] Vähän aikaa tuomionsa perästä Miltiades\nkuoli haavastaan.[109] Hänen poikansa Kimōn suoritti sitten sakot\nvaltionrahastoon.\n\nEri lailla on jälkimaailma arvostellut Marathonin voittajan elämän\nviimeistä näytöstä. Ei näet tunneta riittävästi hänen rankaisuretkensä\nvarsinaista laatua eikä syytä, miksi hän tuli lopettaneeksi Paroksen\npiirittämisen. Molempiin näihin kohtiin nähden ovat muinaisajan\nhistoriantutkijain tiedonannot ristiriitaisia. Näyttää siltä kuin\nMiltiades olisi saanut kansan ensi ihastuksessa asettamaan laivaston\nhänen käytettäväkseen, vaikk'ei hän ollut huolinut edes ilmoittaa,\nmihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää. Hän olisi vain luvannut\nateenalaisille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista yrityksen\ntuloksena. Mutta itse asiassa hän olisi käyttänyt mahtikeinoaan\nhenkilökohtaisen kostonhimonsa tyydyttämiseksi erästä Paroksen\njohtavaa miestä vastaan, joka oli panetellut häntä Dareiokselle.\nVanhat tyranninotteet olisivat siis päässeet hänessä vallalle\nvoitonhuumauksessa.\n\nMuutamat muinaisajan kirjailijat taas arvelevat hänen syynsä olleen\noikeastaan sen, että hän antoi viekoitella itsensä lakkauttamaan\nParoksen piirittämisen. Hän näet oli muka saanut päähänsä, että Datis\noli tulossa saarta kohti vahvalla laivastollaan.\n\nToiset sitävastoin ovat sitä mieltä, että hän oli täysin viaton uhri\nateenalaisten, pelolle, että tuo suuressa arvossa pidetty mies rupeaisi\nhirmuvaltiaaksi.\n\nUudempien historioitsijain teoksissa esiintyy sellaisia toistensa\nkanssa ristiriitaisia arvosteluita hänelle annetusta tuomiosta kuin:\n»Pahin ajateltavissa oleva puoluevihan tulos — häpeäpilkku Ateenalle»\nja »Miltiades oli kieltämättä syyllinen. Täytyy muistaa, että ylpeyttä\nja omapäisyyttä ateenalaiset aina pitivät yhteiskunnan pahimpina\nvihollisina, yhteiskunnan, jossa yksityisen tuli vain palvella\nkokonaisuutta. Kansalaisena olemista tässä mielessä Miltiades ei\nkäsittänyt. Mutta kiitollisuus sotapäällikön aikaisemmista ansioista ei\nvoinut oikeuttaa myöhempien rikkomusten rankaisemattomuutta.»\n\nEi tosin ole epäilemistäkään, että oikeudenkäynnin häntä vastaan\naiheutti sekä loukattu kansallisylpeys että puoluekiihko ja\nhenkilökohtainen kostonhimo, mutta _syytöksen motiivit_ eivät todista\nmitään varsinaisesta _syyllisyyskysymyksestä_.\n\nNekin historioitsijat, joiden mielestä Miltiades on ollut enemmän tai\nvähemmän syyllinen, ovat antaneet kovan arvostelun ateenalaisista,\nkiittämättömästä kansasta. Mutta onko oikeutta antaa sellainen\narvostelu? Olivatko ateenalaiset todellakin kiittämättömiä? Voiko\nvaatia, että valtiolle suuria palveluksia tehnyt mies saa kiitokseksi\nniistä rankaisematta tehdä myöhemmin laittomuuksia? Onko hänelle\nannettava palkinnoksi oikeus saada pettää se luottamus, jonka hän\nkerran on ansainnut maanmiestensä keskuudessa ja panna synnyinmaansa\ntarpeettomalle vaaralle alttiiksi?\n\n»Mutta olisivathan ateenalaiset hänen erinomaisiin ansioihinsa nähden\nvoineet ainakin antaa hänen päästä lievemmällä rangaistuksella, kuin\nhän muuten olisi ansainnut», väitetään. Niin he ehkä ovat tehneetkin.\nEivät he tuominneet häntä muuhun kuin sakkoihin. Kenelläkäänhän ei ole\noikeutta niinkuin Miltiades teki, väärinkäyttää kansansa rajatonta\nluottamusta ja antautumusta. Tämä tietenkin sanottuna edellyttäen, että\nensin esitetty todennäköisyysolettama on oikea.\n\nMarathoninvoittajan kohtalon syvä traagillisuus on kuitenkin\nvaikuttanut, että sekä vanhemmilla että uudemmilla kirjailijoilla on\nsuorastaan ollut tarve vierittää syy toisen asianosaisen niskoille\nja he ovat syntipukiksi silloin tehneet »huikentelevaisen ja\nkiittämättömän kansan.»\n\nMutta onko silloin syvennytty ajattelemaan, miltä on täytynyt tästä\ntuomitusta kansasta tuntua huomio, että se mies, jolle kansalaiset\novat runsaimmassa määrin tuhlanneet kiitosta ja luottamusta, oli\nväärinkäyttänyt heidän sokeata kiintymystään kelvottomaan tarkoitukseen?\n\n»Tuntuu siltä», sanoo muuan historioitsija, »kuin se huimaava\nkorkeus, johon kansa hurmauksissaan oli kohottanut Miltiadeen,\nolisi hänessä herättänyt ylpeyttä, joka on tukahduttanut sekä\nälyn että velvollisuudentunnon synnyinmaata kohtaan.» Liian äkkiä\ntapahtunut siirtyminen kauhutunnelmasta riemuun huumaannutti hänet\nsiihen mielentilaan, joka kreikkalaisen siveysopin mukaan haastaa\nNemesiksen[110] kostamaan. Maailmanhistoria tulee antamaan meille\nvielä monta sellaista esimerkkiä, miten vaikeaa on kuolevaisen ihmisen\nylvästymättä kestää äkillistä menestystä; jokapäiväinen kokemuksemme\nosoittaa meille yhä useampia sellaisia tapauksia. Ei mikään kansa\nole kuitenkaan niin epäluuloisesti kuin helleenit pitänyt silmällä\nsuuria miehiään ja johtajiaan, etteivät he joutuisi siihen hybrikseen,\nylpeyteen, josta jumalat rankaisevat. Mutta tietysti tämä jyrkän\nsiveellinen periaate, kuten kaikki muu tässä matoisessa maailmassa,\noli puoluehengen, kateellisuuden ja henkilökohtaisen kostonhimon\npikkumaisten ja viheliäisten piirteiden sumentama.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJotta kunnianhimoiset henkilöt saataisiin vast'edes estetyiksi\nväärinkäyttämästä asemaansa, otettiin käytäntöön vähän myöhemmin,\nkuin Miltiades oli tuomittu, Ateenalle ominainen laitos nimeltä\n_ostrakismos_. Se oli suunnattu kaikkia vastaan, joiden vain epäiltiin\nhaluavan kohota tyranniksi. Jos sellaista epäluuloa jostakin henkilöstä\noli olemassa, oli nimittäin pidettävä yleinen kansankokous, ja jokaisen\nkansalaisen tuli antaa pieni saviliuska (óstrakon), johon oli merkitty\nepäluulonalaisen nimi. Jos silloin 6 000 oli äänestänyt, täytyi sen\nmiehen, jonka nimi oli useimmissa savitauluissa, kymmenen päivän\nkuluessa kymmeneksi vuodeksi jättää Attikan maa. Omaisuutensa hän\nkuitenkin sai pitää.\n\nTämän laitoksen piti siis antaa kansalle mahdollisuus karkoittaa\nmaasta Peisistratoksen tai Hippiaan kaltaiset mahtavat miehet, jotka\nkotimaassa voisivat käydä hallitusmuodolle vaarallisiksi. Alussa\nostrakismos toimikin siihen suuntaan, että yksinvaltaanpyrkijät\njoutuivat karkotetuksi maasta, mutta ajan oloon tämä laitos rappeutui\nmuuttuen aseeksi puolueiden välisissä valtataisteluissa. Se puolue,\njonka onnistui hankkia enemmistö kansankokouksessa, käytti nimittäin\nostrakismosta vain välikappaleena riistääkseen vastapuolueelta sen\njohtajat.[111]\n\n\n\n\nTHERMOPYLAI JA SALAMIS.\n\n\nOli varmaa, että persialaisten tappio Marathonilla ei voinut jäädä\nkostoa vaille. Ei auttanut, että Dareioksen haudalla esitettiin\n»kilvelliset joonialaiset», s.o. saariston ja Kreikan mantereen\nhelleenit, suurkuninkaan alamaisiksi samalla tavoin kuin Vähän-Aasian\njoonialaiset. Se oli sittenkin vain virallista valhetta — minkä\nkumosikin hänen poikansa ja seuraajansa _Kserkseen_ sotaretki Kreikkaa\nvastaan, kun sen aloittamisen aika oli käsissä.\n\nSe aika tuli vasta keväällä 480. Jollei valhetta, niin mielikuvitusta,\nvaikka kreikkalaiselta taholta, on sekin, että persialaiset\nkokonaista kymmenen vuotta olisivat valmistautuneet siihen. Niin\nmahtavia vastustajia olivat helleenit ainoastaan kreikkalaisten\nkiihkoisänmaallisten mielikuvituksessa tai mielikuvituskokeissa.\nTodellinen asianlaitahan oli, että tärkeämmät tehtävät sinä aikana\nolivat vaatineet suurkuninkaan huomion, m.m. Egyptin vaarallinen\nkapina, joka vasta Kserkseen onnistui saada selvitetyksi. Sitten hän\nsai niskoilleen Babylonian kapinan, jonka kukistaminen vei aikaa sekin.\nVasta sen jälkeen Kserkseellä oli vapaat kädet ryhtyä tekemisiin\nKreikan kanssa. Mutta nyt ei ollut kysymyksessä vain rankaisutoimenpide\nEretriaa ja Ateenaa vastaan — nyt piti ratkaistaman koko helleenien\nkansan olemassaolo itsenäisenä kansana. Sillä Persian kuninkaalle oli\nselvinnyt, että Joonian omistuksen täytyi aina pysyä epäluotettavana,\nniin kauan kuin helleenien heimolaiset toisella puolen merta olivat\nvaltiollisesti itsenäisiä.\n\nTulee muistaa sekin, että Persian kuningas tässä sotahankkeessa\nsamoinkuin politiikassaan joonialaisia kohtaan edusti\n_foinikialaistenkin kaupan etuja_ Kreikkalaisten kilpailijat merellä\nhalusivat yhtä hartaasti kuin heidän vastustajansa mantereella murtaa\nkerrassaan helleenien kaiken itsenäisyyden.\n\nEi nyt tosin ollut kysymyksessä, kuten ennen aikaan ajateltiin,\ntaistelu korkealla kannalla olevien länsimaalaisten ja idän\nbarbaarilaumojen välillä, sillä todellisuudessa olivat Babylonian\nikivanhan kulttuurin perijät ja Zarathustran korkealentoisten\najatusten kannattajat monessa suhteessa Lännen kansoja paljon edellä.\nJa suuri osa parhainta, minkä helleenit saivat aikaan kulttuurinsa\nkorkeimmilleen kohotessa, versoi kulttuurinsiemenistä, joita he\nolivat saaneet idästä. Mutta taistelu koski sitä, saisiko Kreikan\nkansa täysin vapaasti kehittää syntyperäisiä suuria ominaisuuksiaan\nvai muuttuisiko heidän maansa Persian satraappikunnaksi ja heidät\nitsensä itämaalaistutettaisiin vähitellen itämaisen maailmanvallan\npainostuksesta jääden henkistä itsenäisyyttä vaille. Persialaisten\nvoitto olisi näet tiennyt sitä, että kreikkalaiset pakosta olisivat\njoutuneet samanlaisen pappisvallan alaisiksi kuin itämaan kansat ja\nettä ajattelemisen vapaus siellä, kuten kaikkialla hierarkkisissa\nvaltioissa, olisi kahlehdittu. Sentähden odotettavissa oleva\nvoimainmittely tuli ratkaisevaksi koko länsimaiselle kulttuurille,\nja suuren kreikkalaisen murhenäytelmänkirjoittajan Aiskhyloksen\n»Persialaiset»-nimisen draaman sanoilla: »Nyt on kysymyksessä kaikki»\non vielä laajakantoisempi merkitys, kuin hän omasta puolestaan osasi\naavistaakaan.\n\nTulemassa olevaa maailmanhistoriallista ratkaisua vastassa ei\nkuitenkaan suinkaan ollut yksimielinen Hellas, kansa, joka kaikin\npuolin olisi ollut suuren hetken mittainen. Täälläkin oli pikkusieluja,\njoiden aineelliset harrastukset olivat ankkuroituina mahtavaan Persian\nvaltakuntaan. Toiset kannattivat yhteistä vaaraa vastaan varovaista\npuolueettomuuden politiikkaa, ja lopulta tietysti vanha piintynyt\nkilpailuhenki ja partikularismi teki mahdottomaksi helleeniläisen\nyhteisrintaman muodostumisen. Valtio sellainen kuin Argos ei tietenkään\nsaattanut olla mukana. Eivät edes silloisenakaan hetkenä sen asukkaat\nsaaneet syrjäytymään sparttalaisvihaansa. Vahingoniloisina odottelivat\nthebalaiset vaanien Ateenan perikatoa, ja thessalialaisetkin luopuivat\nyhteistoiminnasta ratkaisevan hetken tullessa. Turmiollista politiikkaa\nharjoitti vaikutusvaltainen Delphoin papistokin, jonka mielestä Persian\nvaltakunnan voimat olivat ajan pitkään vastustamattomat ja joka toivoi\nsaavansa suurenmoisia palkintoja pystyessään avustamaan suurkuninkaan\nvoittoa. Se otti sepittääkseen mitä epätoivoisimpia oraakkelivastauksia\nlannistaakseen maanmiestensä luottamuksen. Sitä ihmeteltävämpää on,\nettä helleenien enemmistö sittenkin säilytti rohkeutensa, niin kovin\nkoetelluksi, niin kauhean vakavaksi kuin yleinen mieliala lopulta\nmuuttuikin kaikkien niiden huhujen johdosta, joita oli liikkeellä\npersialaisten valtavista varusteista. Vain jumalat kykenivät auttamaan\ntästä hädästä!\n\nTämä usko ylläpitikin rohkeutta sparttalaisissa ja ateenalaisissa,\njoista Kreikan kohtalo silloin etupäässä riippui. Sellaisena hetkenä\noli ilmenevä, mikä merkitys länsimaiselle kulttuurille oli sillä,\nettä Spartta oli luotu vertaa vailla olevaksi sotilasvaltioksi.\nSe fyysillinen ja sotilaallinen voimavarasto, joka oli sinne\nyksinkertaisissa ja karkaisevissa olosuhteissa sukupolvien aikana\nkertynyt, tuli nyt helleenien henkiseksi selkärangaksi. Jos se\nolisi katkennut, niin yksin tein olisi loppunut kreikkalaisen\nkulttuurin vapaa kehittymismahdollisuus. Helleenit olisivat saaneet\nkaikkein onnellisimmassa tapauksessa näytellä monen silmissä kenties\nhyvinkin kunniakasta tehtävää ruvetessaan kulttuurinläheteiksi\ntai — ylenkatseellisemmin, mutta myöskin sattuvammin sanoen\n—»kulttuurinlannoittajiksi» kansalle, jonka ylivaltaa he syvästi\ninhosivat. Oman minänsä parhaimmasta puolesta olisi heidän joka\ntapauksessa ollut pakko luopua ja kieltäytyä.\n\nAteenalaisilla ei ollut luonnostaan ollenkaan samaa sotilashenkeä,\nei ollenkaan samaa sotilaallista kuria kuin sparttalaisilla, mutta\nlähenevän vaaran tullessa he osoittivat samaa voimaa ja rohkeutta\nkuin kymmenen vuotta ennen tapahtuneessa ratkaisussa. Sen jälkeen\nkuin Miltiades oli saanut surullisen lopun, oli johto taas siirtynyt\n_Themistokleen_ käsiin; ja hän oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen\nkansansa sotakuntoon. Hänen oli ostrakismosta ahkeraan käyttämällä\nonnistunut saada karkoitetuksi vaarallisimmat Persian ystävät ja\nHippiaan suvun kannattajat. Toisestakin epämukavasta vastustajasta\nonnistui hänen ostrakismoksen avulla päästä eroon. Sillä miehellä ei\nkuitenkaan ollut maankavalluksellisia aikeita, vaan päinvastoin hän\noli suuressa arvossa pidetty isänmaanrakkautensa ja rehellisyytensä\nvuoksi. Mutta kuten Miltiades tahtoi hänkin, kulkea toisia teitä kuin\nThemistokles, kun tuli kysymykseen puolustautuminen persialaisia\nvastaan, ja vastusti jyrkästi Themistokleen laivasto-ohjelmaa.\nHänen nimensä oli Aristeídēs, historiassa tunnettu nimeltä\n»oikeamielinen»[112] jota ominaisuutta ateenalaiset pitivät sitä\nsuuremmassa arvossa, kun tämän intohimoisen, huikentelevan kansan\ntuskin milloinkaan sopii sanoa sitä harrastaneen. Lahjottavuus oli\ntavallinen vika sekä Ateenan että Spartan johtomiehissä ja esiintyi\nusein Spartan kuninkaissakin. — Oikeamielisyydessä oli Aristeides\nsaman verran Themistoklesta ylempänä, kuin hän oli kilpakumppaniaan\nlahjakkuudessa alempana.\n\nAristeides oli aivan yksinkertaisesti kreikkalaisen kansalaisen\nihannetyyppi, omaa hyötyä pyytämätön ja vapaa henkilökohtaisesta\nkunnianhimosta, mies, joka päinvastoin kuin Miltiades ja Themistokles\nei milloinkaan unohtanut ohjetta: »Kohtuus kaikessa!» Suurimmassa\nmäärin miellyttävää oli. Aristeideessa kuitenkin se, että hän _oli_\noikeamielinen, tahtomatta _näyttää_ siltä.\n\nHänen maanpaostaan äänestettäessä kerrotaan sattuneen miehelle\nkuvaavan pienen välikohtauksen. Muuan maamies, joka itse ei osannut\nkirjoittaa, pyysi erästä lähellä seisovaa henkilöä kirjoittamaan hänen\nkiviliuskalleen nimen »Aristeides». »Mitä pahaa Aristeides on sinulle\ntehnyt?» kysyi mies, jolta hän pyysi apua. »Ei mitään», talonpoika\nvastasi, »mutta olen kyllästynyt kuulemaan häntä alinomaa sanottavan\n’oikeamieliseksi'.» Silloin toinen kirjoitti Aristeideen nimen\nliuskalle ja ojensi sen talonpojalle uurnaan pantavaksi.\n\nKirjoittaja oli Aristeides.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnellisesta sattumasta Themistokles oli saanut varoja lisätäkseen\nlaivastoa paljon enemmän kuin muuten olisi ollut mahdollista. Attikan\nvuorikaivoksissa tavattiin nimittäin odottamatta runsaita hopeasuonia.\nKun tarpeelliset valtion menot oli tyydytetty, piti vanhan tavan\nmukaan kaivostyöstä saatu ylijäämä jakaa tasan kaikkien Ateenan\nporvarien kesken. Nyt Themistokleen onnistui saada heidät tekemään se\nisänmaallinen uhraus, että he luopuivat osuudestaan, joka yksityiselle\nkuitenkin merkitsi vain taskurahoja, ja sen sijaan antoivat rahojen\njoutua laivaston hyväksi. Ainoastaan todella suuri valtiomies voi\ninnostaa maanmiehiään sellaisiin uhrauksiin yhteiseksi hyväksi.\n\nThemistokleen olisi kuitenkin ollut turhaa ruveta puhumaan kansan\nsyville riveille Persiasta käsin uhkaavasta vaarasta. Se oli heidän\nnäköpiirinsä ulkopuolella. Sen sijaan hän viittasi läheisempään\nvaaraan, joka uhkasi kilpailevan naapurivaltion, _Aiginan_ saaren\ntaholta. Tämän pienen valtion hallussa oli näet koko helleenisen\nmaailman mahtavin merivoima, sen jälkeen kuin Ateenan laivasto\noli saanut rappeutua Peisistratoksen suvun kukistuttua ja kun\npersialaiset olivat hävittäneet joonialaisten merivallan. Aigina\nkukoistavine teollisuuksineen oli kauan ollut ateenalaisten\nsilmätikkuna, mutta heidän yrityksensä musertaa vastustajansa\noli päättynyt tappiota tuottavaan mieshukkaan. Nyt ateenalaiset\nolivat suojattomia aiginalaisten laivoja vastaan. Attikan rannikot\nolivat alttiina vihollislaivaston hävitysretkille. Mikä herjaus\nja häpeä! Se ei saanut jatkua — _sen_ asian Themistokles ainakin\nsai vakuutetuksi kansalaisilleen. Sitä tietä hän voitti yleisen\nmielipiteen laivasto-ohjelmansa puolelle. Mutta että täten pyrittiin\ntorjumaan suurempaa vaaraa kuin Aiginasta uhkaava oli, ilmenee\nsiitä, että laivasto, joka päätettiin rakentaa, oli paljon suurempi\nkuin sitä tehtävää varten olisi tarvittu. Sota Aiginaa vastaan oli\nThemistokleelle vain tarpeellinen tekosyy — vihollinen, jota vastaan\nhän varustautui, oli itse asiassa Persia.[113]\n\nAteenalaiset rakensivat nyt laivoja kaikin voimin, ja sodan syttyessä\nheillä oli noin kaksisataa ajanmukaista sotalaivaa. Sillä laivastolla\nhe saivat maailmanhistorian tärkeimmän merivoiton.\n\nKun taistelu nyt alkoi sparttalaisten ja ateenalaisten yhteisvoimin\nottaessa siihen osaa, pyrittiin Themistokleen strategisen suunnitelman\nmukaan ratkaisemaan asiat merellä, kun taas maajoukot pysyttelivät\npuolustuskannalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurkuningas, jonka kanssa Themistokleen oli miteltävä voimiaan, oli\ntunnettu kauneimmaksi ja kookkaimmaksi kaikista Persian miehistä.\nIhmisenä hänessä kuitenkin oli suurenmoisiin ominaisuuksiin yhtyneinä\nheikkojakin luonteenpiirteitä.\n\nKserkses oli kolme vuotta perusteellisesti valmistellut surmaniskua\nKreikalle. Edellisellä retkellään persialaiset olivat aliarvioineet\nkreikkalaisten vastustuskyvyn. Nyt he aikoivat saapua niin ylivoimaisin\nsotajoukoin, että epäonnistumisen _täytyisi_ olla mahdotonta, vieläpä\nheidän pelkkä näkemisensä saattaisi kenties kreikkalaiset pelosta\nantautumaan. Johtaen sotajoukkoa, jonka vertaista maailma ei ollut\nmilloinkaan ennen nähnyt, suurkuningas lähti Sardeesta keväällä 480.\nSitä ennen hän oli lähettänyt sanansaattajia Kreikkaan vaatimaan\nkaikilta valtioilta alistumisen merkiksi maata ja vettä.\n\nMelkein kaikki saaret ja useat mannermaan kaupungit täyttivät\nsuurkuninkaan vaatimuksen, mutta ateenalaiset ja sparttalaiset\npitivät sitä herjauksena. Kerrotaan että sparttalaiset vastasivat\nlähettiläille: »Te saatte sekä vettä että maata» ja näin sanoen\nheittivät suurkuninkaan miehet kaivoon.[114] Tahallaan he täten\nauttamattomasti rikkoivat välit Persian kanssa, jotta epäröivätkin\nsaataisiin mukaan.\n\nSotajoukko, jonka Kserkses nyt johti taisteluun, ei tosin noussut\nmiljooniin, kuten kreikkalainen perimätieto kertoo.[115] Sellaisen\narmeijan tuominen Kreikkaan olisikin ollut aivan turhaa, sillä eihän\nsiellä ollut sellaiselle väkijoukolle tarpeeksi toiminta-alaa eikä\nelatusmahdollisuuksia. Mutta 60—70 000 miestä heitä kyllä oli, ja\nolihan siinäkin jo sievoinen joukko. Lisäksi tuli laivasto, johon\nkerrotaan kuuluneen 1.000 laivaa.[116] Näin valtavan sotajoukon\nkuljettaminen meritse olisi ollut sula mahdottomuus, varsinkin kun\nsuurin osa siitä oli ratsuväkeä — sen täytyi maitse marssia Kreikkaan\nollen aina kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa laivaston kanssa.\n\nKun sotajoukko oli kokoontunut Aasian puoleiselle ylimenopaikalle ja\nlaivasto täytti Hellespontoksen, tarkasti Kserkses väkensä istuen\nkorkealla, valkeasta marmorista tehdyllä valtaistuimella, joka oli\npystytetty eräälle kukkulalle. »Kun hän nyt», Herodotos kertoo, »näki\nkoko Hellespontoksen laivojen pimittämänä ja kaikki rannat ja tasangot\ntäynnä kansaa, hän ylisti itseään onnelliseksi. Mutta heti sen jälkeen\nhän vuodatti kyyneleitä. Kun häneltä kysyttiin syytä siihen, hän\nsanoi: 'Murhe valtasi mieleni, kun muistin, miten lyhyt ihmisen elämä\nkuitenkin on. Eihän sadan vuoden kuluttua kaikista näistä miehistä ole\nainoatakaan jäljellä'.»\n\nKaikista kansoista, joita tässä sotajoukossa oli, Herodotos kertoo\npersialaisten muodostaneen armeijan parhaan ja komeavarusteisimman\nosan. »Päässä heillä oli pehmeä hattu, n.s. tiara, vartaloa peitti\nkirjava, hihallinen takki ja kalansuomuja muistuttava teräspanssari,\njalassa oli housut. Aseina heillä oli pajuista palmikoidut pienet\nkilvet, joista riippui nuolikotelo, lyhyet keihäät, mutta suuret\njouset ruokonuolineen ja vihdoin tikarit, jotka riippuivat vyössä\noikean reiden kohdalla. Heidän asunsa loistavuutta lisäsi vielä kullan\npaljous. Heillä oli mukanaan jalkavaimonsa katetuissa vaunuissa sekä\njoukoittain hyvin varustettuja palvelijoita.[117]\n\nPersialaisjoukon ytimenä oli kymmenentuhatta valiomiestä, joita\nsanottiin »kuolemattomiksi», syystä että jos joku heistä kuoli tai\nsairastui, valittiin heti toinen hänen tilalleen.\n\nJoukkojen siirtämistä varten Aasiasta Eurooppaan Kserkses oli antanut\nrakentaa kaksi laivasiltaa Hellespontoksen yli. Mutta kun sillat olivat\nvalmistuneet, puhkesi myrsky, joka hajoitti ne. »Silloin», Herodotos\nkertoo, »Kserkses julmistui ja määräsi, että Hellespontokselle oli\nannettava 300 ruoskaniskua lausuen nämä barbaariset ja jumalattomat\nsanat: 'Sinä karvas vesi, tämän rangaistuksen määrää sinulle herrasi,\nkoska olet loukannut häntä. Ja kuningas Kserkses on kulkeva ylitsesi,\ntahdotpa tai et.' Samalla hän mestautti ne, jotka olivat johtaneet\nsillanrakennustöitä.» Koko kertomus on liian tarumainen voidakseen\nsisältää enemmän kuin hivenen historiallista totuutta, luultavasti\nvain sen, että Kserkses suuttui, kun sillat särkyivät. Ja sehän oli\nainoastaan inhimillistä. — Myöhemmin sillat korjattiin, niin että koko\narmeija hevosineen ja kuormastoineen voi kulkea salmen yli.\n\nRuokatavaroiden ja sotatarpeiden saannin Kserkses oli turvannut\nperustamalla varastohuoneita sopiviin paikkoihin, etenkin Traakiaan\nja Makedoniaan. Ja jotta laivaston ei tarvitsisi kulkea vaarallista\nkiertotietä myrskyille alttiin, kallioisen Athos-niemen ohitse, missä\nkaksitoista vuotta aikaisemmin 300 laivan suuruinen persialainen\nsotalaivasto oli tehnyt haaksirikon ja 20 000 ihmistä oli menettänyt\nhenkensä, oli Kserkses pannut alulle jättiläismäisen työn aikoen\nkaivattaa kanavan niemen poikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPersialaisten vakaiset joukot vaelsivat yli Balkanin niemimaan kuin\nuhkaava lumivyöry.[118] _Thermopylain_ solassa,[119] jonka kautta\nkulkee ainoa tie Thessalian tasangolta Keski-Kreikkaan, helleenit\ntahtoivat mahdollisimman kauan koettaa pidättää suurkuninkaan joukkoja.\nOita-vuori suistuu täällä jyrkkänä syvyyteen, ja vuorenseinämän ja\nmeren välinen sola oli siihen aikaan niin kapea, että parissa kohdassa\nedes kahdet vaunut eivät olisi voineet sivuuttaa toisiaan. Erään joen\nvuosituhansien aikana kokoaman lietteen vaikutuksesta sola on meidän\npäivinämme paljon leveämpi, ja paikka on kokonaan muuttanut muotoaan.\n\nTänne asettui nyt sparttalaisten kuningas _Leōnidās_ noin 5 000\nhopliitan kera — niistä 300 sparttalaista valiomiestä ja 1.000\nperioikkia.[120] Idempänä, Euboian pohjoispäässä, piti Kreikan\nlaivaston koota kaikki voimansa ratkaisevaan meritaisteluun.\n\nThermopylain luona kreikkalaisten onnistui kuuden päivän ajan\nehkäistä vihollisen eteneminen. Saavuttuaan paikalle Kserkses lähetti\nLeonidaalle viestin kehoittaen kreikkalaisia luovuttamaan aseensa.\n»Tule ottamaan ne!» oli vastaus. Ja kun sparttalaisille kerrottiin\npersialaisia olevan niin paljon, että heidän nuolensa pimittäisivät\nauringon, muuan heistä sanoi: »Hyvä, silloin saamme taistella\nvarjossa.» — Perimätieto kertoo Kserkseen odottaneen neljä päivää, että\nhänen sotalaumojensa näkeminen peloittaisi kreikkalaiset lähtemään\nsolasta. Hän odotti kyllä enemmän laivaston saapumista voidakseen sillä\nuhata Thermopylain puolustajia selkäpuolelta ja pakottaakseen siten\nheidät peräytymään. Mutta kreikkalaisten laivasto teki persialaisille\nniin lujaa vastarintaa, että heidän ankaria tappioita kärsittyään\ntäytyi peräytyä voimatta siis panna toimeen mitään mielenosoituksia\nLeonidaan selän takana. Silloin Kserkses päätti tehdä hyökkäyksen\nThermopylain puolustajia vastaan, ennenkuin nämä olivat ehtineet saada\napujoukkoja Peloponnesokselta. Herodotos sanoo: »Viidennen päivän\nkoittaessa hän huomasi, että kreikkalaiset eivät olleet poistuneet,\nvaan olivat kyllin häpeämättömiä ja mielettömiä jäädäkseen paikoilleen.\nSilloin Kserkses vihoissaan lähetti meedialaiset ja elamilaiset\nheitä vastaan käskien ottaa helleenit vangiksi ja tuoda heidät\nelävinä hänen eteensä. Kun nyt meedialaiset ryntäsivät helleenejä\nvastaan, kaatui paljon meedialaisia, mutta toisia tulvi sijaan. Niin\nsuuria tappioita kuin he kärsivätkin, he kuitenkaan eivät kyenneet\npakottamaan helleenejä peräytymään. Silloin astuivat heidän sijaansa ne\npersialaiset, joita kuningas nimitti kuolemattomiksi, ja nyt arveltiin,\nettä nämä helposti lopettaisivat leikin. Mutta heidän ei käynyt\nparemmin kuin meedialaisten joukon, sillä he taistelivat ahtaalla\nalalla ja heillä oli lyhyemmät keihäät kuin helleeneillä, joten heillä\nei ollut mitään hyötyä ylivoimastaan.» Kserkseen kerrotaan levottomana\nheidän kohtalostaan kolme kertaa hypähtäneen pystyyn valtaistuimeltaan,\njolla hän istui katsellen taistelua.\n\nSe jatkui koko päivän ja vielä seuraavankin onnen ollessa\npersialaisille yhtä vastainen, he kun eivät voineet käyttää parasta\nasettaan, ratsuväkeä, ahtaassa vuorensolassa. Mutta silloin Kserkses\nsai käsiinsä kreikkalaisen kavaltajan, joka oli halukas neuvomaan\nviholliselle toisen tien, polun, joka kulki erään vuorensolan kautta\nThermopylain länsipuolitse.[121] Hänen nimensä elää ainoastaan\ntahratakseen hänen muistonsa ikuisiksi ajoiksi kaiken maailman\nsilmissä. Ephiáltēs oli tuon halveksittavista halveksittavimman nimi,\nmiehen, joka kavalsi veljensä ja isänmaansa.[122]\n\nHeti pimeän tullen muuan persialaisten osasto, johon kuului\n»kymmenentuhatta kuolematonta», alkoi kiivetä salaiselle solalle.\nPäivän sarastaessa he olivat ylhäällä solassa, jota vartioi tuhat\nPhokis-maakunnan miestä. Jyrkkää ja vaikeakulkuista vuoripolkua olisi\nollut erinomaisen helppo puolustaa, mutta phokislaiset laiminlöivät\nvelvollisuutensa. He antoivat yllättää itsensä nukkumassa ja pakenivat.\nNyt Thermopylain uljaat puolustajat olivat tuhon omia, jos he jäivät\npaikoilleen, sillä persialaiset voivat hyökätä heidän kimppuunsa\nselkäpuolelta. Aamulla Leonidas sai vakoojiltaan varman tiedon, —\njonka karkurit jo aikaisemmin olivat tuoneet —, että hänen kimppuunsa\npian hyökättäisiin kahdelta taholta. Helleenit pitivät silloin\nsotaneuvottelun. Toiset tahtoivat jäädä paikoilleen, mutta toisten\nmielestä oli vältettävä turhaa verenvuodatusta. Lopputuloksena oli,\nettä Leonidas sparttalaisineen yhdessä 1.100 boiotialaisen kanssa\njäi paikoilleen muiden lähtiessä pois. Herodotos kertoo Leonidaan\nsuorastaan käskeneen liittolaisiaan poistumaan paikalta huomatessaan\nheidän olevan haluttomia jatkamaan taistelua ja pitäen heidän\nuhraamistaan tarpeettomana.\n\nLeonidaan oma pieni sparttalaisjoukko, jonka kimppuun hyökättiin sekä\nedestä että takaa, taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka uskollisena\nSpartan lain määräykselle, että se, joka jätti paikkansa taistelussa,\nmenetti kunniansa. Solan valtaaminen tuotti persialaisillekin\nsuunnattomia tappioita, ja täyttämällä velvollisuutensa miltei\nyli-inhimillisen urhoollisesti sparttalaiset ja heidän uskolliset\nsotatoverinsa eivät ainoastaan suojanneet pääjoukon paluumatkaa,\nvaan saivat myös siveellisen voiton, joka oli vertojaan vailla.\nSparttalaiset pystyttivät kaatuneille maanmiehilleen muistopatsaan,\njossa oli seuraava kirjoitus:\n\n    »Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä,\n    käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain.»\n                                       (Reinin käännös.)\n\nKerrotaan, että Kserkses sotaretkensä alkuaikoina kerran keskusteli\nharvalukuisten kreikkalaisten puolustusmahdollisuuksista erään\nmaanpaossa olevan Spartan kuninkaan kanssa, joka seurasi häntä. »Miten\nvoisi», suurkuningas sanoi, »muutama tuhat miestä, jotka kaikki\novat itsenäisiä ja joita ei yhden ainoan miehen tahto hallitse,\ntehdä lainkaan vastarintaa minun mahtaville sotavoimilleni?» Toista\nolisi, jos kreikkalaisia kuten persialaisiakin hallitsisi yksi ainoa\nmies. »Silloin he häntä peläten esiintyisivät urhoollisempina kuin\nluonnostaan ovat, ja ruoska pakottaisi heidät hyökkäämään ylivoimaisia\nvihollisia vastaan.»\n\nTähän sparttalainen vastasi, että vaikka hänen omat maanmiehensä olivat\nvapaita, he kuitenkaan eivät olleet sitä joka suhteessa. »Heillä on\nhallitsija», hän sanoi, »jota he kunnioittavat enemmän kuin alamaisesi\nsinua. Ja tämä hallitsija kieltää heitä koskaan pakenemasta vihollista,\ntulkoon tämä kuinka suurin laumoin hyvänsä, ja käskee heidän pysyä\npaikallaan rivissä ja voittaa tai kuolla. Se hallitsija on _laki_.»[123]\n\nPersialaisten vallattua Thermopylain solan koko Keski-Kreikka oli\nheille avoinna. Peloponnesoksen sotavoimat kokoontuivat Korinthoksen\nkannakselle koettaen vallituksia rakentamalla suojata niemimaataan.\nKuultuaan sanoman Leonidaan tappiosta Kreikan laivasto lähti\npaikoiltaan Euboian luota antaen koko tämän seudun viholliselle\nalttiiksi, ja ateenalaiset jättivät koko Attikan persialaisten valtaan.\nSotakelpoiset miehet astuivat Themistokleen käskystä laivoihin, jotka\nasettuivat Attikan ja Salamiin saaren väliseen poukamaan saaren\nlänsipuolelle. Naisensa ja lapsensa ateenalaiset veivät Salamiin\nsaarelle, Aiginaan ja Peloponnesokselle. Ateenalaisten laivoihin\nyhtyi osastoja Korinthoksesta ja muista merikaupungeista, niin että\nkreikkalaisten koko laivastoon, joka oli kokoontunut Salamiin luo,\nkuului 3—400 laivaa.\n\nThemistokleen sanotaan käyttäneen hyväkseen Delphoin oraakkelin\nhämärää vastausta, että »puumuurit» pelastaisivat Ateenan. »Puisilla\nmuureilla», hän sanoi, tarkoitettiin luonnollisesti laivastoa. Ja niin\nkerrotaan hänen saaneen aikaan sen, että hänen maanmiehensä koettivat\nsaada sodan ratkaistuksi merellä.\n\nAteenalaisista tuntui kuitenkin karvaalta, kun he laivoista ja Salamiin\nsaarelta näkivät savun nousevan heidän hävitetyistä kodeistaan\nAttikasta ja katselivat, miten vihollinen hävitti Ateenan ja sen\nAkropoliin. Se oli kosto Sardeen palosta.\n\nThemistokleen mielestä riippui nyt kaikki siitä, saataisiinko\nAteenan vesille ankkuroinut Persian laivasto ryhtymään taisteluun\nSalamiin luona. Jos tämä ei onnistuisi, vaan viholliset sen sijaan\nalkaisivat hävittää Peloponnesoksen rannikoita, joutuisi sikäläinen\nväestö pakokauhun valtaan, Peloponnesoksen valtioliiton laivat\nkutsuttaisiin kotiin puolustamaan kukin omaa maataan, ja hajanainen\nHellas joutuisi helposti persialaisten käsiin. Salamiin salmessa\nkreikkalaisilla sitävastoin olisi kaikki edut puolellaan, sillä Persian\nlaivasto ei näillä ahtailla vesillä voisi hyötyä ylivoimastaan.\nMutta kreikkalaisten laivojen päällystö oli jo joutunut ankaraan\nkiistaan siitä, pitäisikö heidän vielä pysytellä koolla Attikan\nrannikolla vaiko vetäytyä Peloponnesokselle.[124] Tässä epätoivoisessa\ntilanteessa Themistokles turvautui viekkauteen pakottaakseen\nmaanmiehensä pysymään paikoillaan ja taistelemaan. Illalla hän lähetti\nluotettavan orjan Kserkseen luo viemään viestin, että Themistokles\noli suurkuninkaan salainen ystävä ja sentähden neuvoi häntä heti\nhyökkäämään kreikkalaisten kimppuun. Sillä muuten nämä pakenisivat,\nja Kserkses menettäisi tilaisuuden loistavan urotyön suorittamiseen.\nJos persialaiset nyt hyökkäisivät, olisi heidän voittonsa aivan varma,\nkreikkalaiset näet olivat niin eripuraisia keskenään. »Sinä olet\nnäkevä», kirjeen kirjoittaja vakuutti, »heidän taistelevan toisiaan\nvastaan eikä teitä vastaan.»\n\nSilloin suurkuningas antoi laivastonsa yöllä saartaa\nkreikkalaiset.[125] Kreikkalaisten laivojen päällystölle toi siitä\nensinnä tiedon Aristeides, Themistokleen vanha vastustaja, joka juuri\noli saanut ateenalaisilta luvan palata maanpaosta. Hän souti yöllä\nsalaa persialaisten laivojen ohi päästäkseen ottamaan osaa taisteluun\nisänmaansa puolesta. Nyt hän ojensi entiselle vihamiehelleen kätensä\nsanoen: »Meidän molempien tulee nyt ennen muita kilpailla isänmaan\npelastamisesta.»\n\nKun helleenien nyt oli valittava voitto tai kuolema, he taistelivat\nloistavan sankarillisesti kotilietensä, vaimojensa ja lastensa\npuolesta. Taistelua kesti varhaisesta aamusta yön pimeyteen.\nPersialaisetkin ottelivat kuolemaa halveksien, sillä kuten Herodotos\nsanoo, »kukin koetti nyt parhaansa peläten kuningasta, jonka katse\nheidän mielestään oli kohdistunut jokaiseen yksityiseen mieheen.» Hän\noli antanut asettaa valtaistuimensa vuorelle vastapäätä Salamista,\nlahden kapeimmalle kohdalle, ja katseli sieltä taistelua. »Ja aina kuin\nhän näki jonkun väestään suorittavan jonkin urotyön taistelussa, hän\nkysyi, kuka se oli, ja kirjurit merkitsivät silloin muistiin laivan\npäällikön nimen ynnä hänen isänsä nimen ja hänen kaupunkinsa nimen.»\n\nMutta persialaisilta puuttui yhteistuntoa ja määrätietoisuutta,\nkun taas kreikkalaiset yhteistoimin pyrkivät samaan taktilliseen\npäämäärään, nimittäin saartamaan sivustoillaan persialaisten laivat,\npuristamaan ne yhteen ja riistämään niiltä liikuntavapauden. Tämä\nonnistuikin. Pian syntyi Persian laivaston keskuudessa auttamaton\nsekasorto. Laivat tungeskelivat toisiaan ja tuottivat toisilleen\nenemmän vahinkoa kuin itse vihollinenkaan kykeni aikaansaamaan. Koko\nsalmen peittivät hylkyjen kappaleet ja ruumiit, ja vasta yön pimeys\nlopetti tuon kauhistavan hävityksen. Persialaiset olivat silloin\nmenettäneet puolet laivastostaan. Mieshukka oli heidän puolellaan myös\nsuunnattoman paljon suurempi kuin kreikkalaisten, sillä persialaiset\neivät osanneet uida, vaan hukkuivat joukoittain, sitä mukaa kuin laivat\njoutuivat hylyiksi, kun sitävastoin helleenit vastaavassa tilanteessa\nenimmäkseen uivat Salamiin saarelle.\n\nKserkseen kerran niin mahtavan merivoiman jäännökset peräytyivät.\nAteenalaiset olivat saaneet voiton, joka oli maailmanhistorian\nuljaimpia. »Helleenit olivat oppineet», käyttääksemme Plutarkhoksen\nsanoja, »että kun oli tosi kyseessä, ei laivojen paljouden eikä\nkomeuden eikä loistavien keulakuvien eikä kerskailevien sotahuutojen\neikä barbaaristen sotalaulujen tarvinnut herättää pelkoa miehissä,\njotka osaavat taistella ja uskaltavat otella elämästä ja kuolemasta.»\nNyt kävi selville, miten oikein Themistokles oli arvioinut tilanteen\ntehdessään maanmiehistään meriväkeä eikä hopliittoja. Nyt ei kukaan\nenää moittinut sitä, että hän oli »riistänyt kansalaisiltaan keihään\nja kilven ja alentanut heidät soutajan tuhdolle ja airoihin.» Salamiin\nluona länsimaitten vapaa henki oli osoittautunut voimakkaammaksi kuin\nidän yksinvaltiaan mahtikäskyllä komennetut laumat.\n\nJos kreikkalaiset nyt olisivat noudattaneet Themistokleen neuvoa ja\nheti siirtäneet sodankäynnin Aasian puolelle purjehtimalla sinne\nvoittoisalla laivastollaan ja kutsumalla kreikkalaiset siirtokunnat\naseisiin suurkuningasta vastaan, niin Kserkseen olisi vallannut pelko,\nettä hänen maajoukkonsa paluutie katkaistaisiin, ja hänen olisi\ntäytynyt mahdollisimman kiireesti poistaa joukkonsa Kreikasta. Koko\nhänen Kreikan-retkensä olisi päättynyt siihen.\n\nMutta Sparttaa merentakaiset sotaretket eivät milloinkaan olleet\nmiellyttäneet. Se pelkäsi Peloponnesoksen joutuvan turvattomaksi, jos\nKreikan laivasto lähtisi pois kotimaasta, ja vastusti ehdotusta. Siten\nsparttalaiset saivat vastuulleen sen, että helleenien vielä seuraavana\nvuonna oli käytävä verinen taistelu omassa maassaan. Mutta toiselta\npuolen juuri he siellä myöskin ratkaisivat asian. Kserkses tosin lähti\npois vieden mukanaan osan armeijaansa samaa tietä kuin oli tuonutkin,\nmutta pääjoukon hän antoi vävynsä _Mardonioksen_ johdolla jäädä\nKreikkaan ja talvehtia Thessaliassa ryhtyäkseen sieltä käsin uuteen\nhyökkäykseen seuraavana keväänä. Autioon Attikaan joukot tietenkään\neivät voineet jäädä. Ne joukot, jotka paluumatkalla seurasivat\nKserksestä, nääntyivät suureksi osaksi nälkään ja tauteihin. Sotilaat\nkärsivät niin suurta elintarpeiden puutetta, että he repivät maasta\nruohoa ja puista kaarnaa ja lehtiä vaimentaakseen nälän tuskia. — Kun\nsuurkuningas tuli Hellespontokselle, hän havaitsi, että syysmyrskyt\nolivat hävittäneet sillat. Mutta laivasto oli täällä häntä vastassa ja\nkuljetti joukot salmen yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPersialaiset olivat tosin kärsineet tuntuvia tappioita, mutta niillä\nsuunnattomilla varoilla, jotka suurkuninkaalla oli käytettävinään,\nniiden korvaaminen tuskin lienee ollut vaikeata. Hänen laivastonsa\noli vieläkin lukumäärältään ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin\nkreikkalaisten. Ja siihen tulokseen hän oli päässyt, että Kreikka oli\nvalloitettu aina Korinthoksen kannasta myöten. Persian armeija oli\nsaanut toiminnan tukikohdan ja boiotialaiset ja thessalialaiset olivat\nsen liittolaisia. Oli niin ollen inhimillisesti katsoen ilmeisesti\nvain ajan kysymys, milloin tuo pieni jäljellä oleva osa, Peloponnesos,\nmyöskin joutuisi persialaisten valtaan.\n\nKserkses itse vietti talven Sardeessa, osaksi jottei olisi liian\nkaukana sotanäyttämöltä, osaksi voidakseen pitää silmällä joonialaisia,\nniin etteivät he enää nousisi kapinaan.\n\n\n\n\nPLATAIA JA MYKALE.\n\n\nKeväällä 479 Attikan kansa jälleen joutui kokemaan sodan kauhuja,\nkun Mardonios teki uuden hävitysretken maahan. Toisen kerran\nasukkaitten täytyi jättää maansa autioksi ja etsiä turvaa\nSalamiista. Mutta viimeiseen saakka Mardonios tarjoutui säilyttämään\nateenalaisten itsenäisyyden, jos he suostuisivat tekemään liiton\npersialaisten kanssa. Hän nimittäin tarvitsi ateenalaisten\nlaivastoa peloponnesolaisia vastaan. Mutta vain yksi ainoa Ateenan\nneuvoston jäsen puolsi sovintoa persialaisten kanssa. Ja hänet\nkatkeroitunut kansanjoukko löi heti kuoliaaksi. »Niin käyköön jokaisen\nmaankavaltajan!» oli ajatus. Ateenalaisten isänmaallinen uhma oli\nmuuttunut intohimoksi, raivoksi.\n\nKun Mardonioksen kaikki rauhantarjoukset torjuttiin, polttivat\npersialaiset Ateenan toistamiseen.\n\nMutta vain hädin tuskin ateenalaisten onnistui saada sparttalaiset\njättämään asemansa Korinthoksen kannaksella. Vasta heidän uhatessaan\nmuussa tapauksessa käyttää hyväkseen Mardonioksen rauhantarjousta\nsparttalaiset vihdoin taipuivat lähettämään apujoukon Attikaan.\nSiihen liittyi joukkoja useista muista Peloponnesoksen valtioista.\nSparttalaisille oli vihdoinkin valjennut, että jos Ateena liittyisi\npersialaisiin, he itse olisivat hukassa. Sillä Ateenan laivaston avulla\nMardonios voisi laskea maihin joukkoja mihin hyvänsä Peloponnesokselle,\nja silloin Korinthoksen kannaksen linnoitukset olisivat vailla\nmerkitystä.\n\nKuullessaan huhun peloponnesolaisen armeijan tulosta persialaiset\nperäytyivät länteen päin Boiotiaan. He pysähtyivät Plataian luo,\nmissä maasto tarjosi heidän ratsuväelleen edullisen taistelupaikan.\nKreikkalaisia johti Spartan kuningas Pausanias. Hän osoittautui olevan\noivallinen sotapäällikkö, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, niin\nuhkaavalta, jopa suorastaan epätoivoiselta kuin tilanne näyttikin.\nLuvultaan kreikkalaisia lienee ollut suunnilleen saman verran kuin\npersialaisia[126], mutta arveluttavaa oli, ettei heillä ollut juuri\nollenkaan ratsuväkeä, kun sitävastoin vihollisella tämä aselaji oli\nerinomaisesti edustettuna. Persian ratsuväen taitavasti suunniteltu\nja tarmokkaasti suoritettu liikehtiminen taistelun alussa riitti\nhorjuttamaan kreikkalaisten rintamaa. Ja sitä välttämättömästi\nseuranneen peräytymisen aikana syntyi hajaannusta kreikkalaisten\nkeskustassa, jossa oli pikkuvaltioiden joukkoja. Etevä saksalainen\nsotahistorioitsija Kromayer sanoo tilanteesta tällä hetkellä:\n»Ratkaiseva käänne oli alkanut. Jos kertomuksemme tässä olisi katkennut\neikä olisi mitään lähteitä, jotka kertovat lopputuloksesta, ei yksikään\nsotilashenkilö uskaltaisi ennustaa onnellista ratkaisua.»\n\nTällä hetkellä kreikkalaisille oli onneksi, että sparttalaiset olivat\noikeata _sotilassäätyä_, joka lapsesta saakka oli harjaantunut sotaan\nkuin ammattiinsa _eikä tuntenut pakokauhua_. Sitä ei myöskään heidän\nylipäällikkönsä tuntenut. Hän antaa keskustan livistää tiehensä.\nTosin häneltä nyt on katkennut yhteys ateenalaisten kanssa, jotka\nmuodostavat toisen sivustan, ja hän on yksinään persialaisia vastassa\narmeijan kolmannen osan kanssa; mutta tämän kolmanneksen muodostavat\nhänen omat sparttalaisensa, ja heidän keskellään hän tuntee olevansa\nkuin kotonaan. Sparttalaisineen hän taistelee, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Kevytaseisten aasialaisten hyökkäykset kimmahtavat\nvoimattomina takaisin panssaroitujen hopliittain järkähtämättömästi\nsuljetuista riveistä, ja yrittäessään palauttaa miehiään järjestykseen\nMardonios itse kaatuu. — Hänen kuolemansa merkitsi persialaisille\npakoon lähtöä.[127] Hänen armeijansa jäännökset pelastuivat Aasian\npuolelle.\n\nVoittajia odotti persialaisten leirissä suunnattoman runsas saalis.\nPausanias antoi tuoda sieltä kasoittain kultaisia ja hopeisia astioita\nja koruja niille Kreikan valtioille jaettaviksi, jotka olivat ottaneet\nosaa puolustukseen. Suurin oli kuitenkin ylipäällikön oma osuus.\n\nKreikkalaisille oli onneksi, että thessalialaiset, joilla oli\noivallinen ratsuväki, eivät osoittaneet taistelussa mainittavaa\ntarmoa, vaan odottivat karsain silmin, miten se päättyisi ilman heitä.\nThebalaisten sitävastoin kerrotaan kiivaasti taistelleen vanhoja\nkilpailijoitaan ateenalaisia vastaan. Arvokkaimman osuutensa taisteluun\nateenalaiset kuitenkin suorittivat, kun olivat ajaneet thebalaiset\npakoon valloittaessaan persialaisten linnoitetun leirin.\n\n»Keihään ja jousen välinen taistelu», kuten suuri kreikkalainen\nmurhenäytelmänkirjoittaja Aiskhylos persialaissotia nimittää, oli nyt\nratkaistu. Helleenit saattoivat hengähtää helpotuksesta: heidän maansa\noli pelastunut idän vaaralta. Kesti kaksi vuosisataa, ennenkuin vieras\nvihollinen taas polki Kreikan maaperää. Plataian voitto oli ratkaiseva.\nKuitenkaan sitä ei ollut saanut yksimielinen Hellas, vaan ainoastaan\nkaksi sen voimakkainta valtiota yhdessä muutamien pienimpien kanssa.\n\nUseita kertoja tämän sodan aikana kreikkalaisten pelastuminen\nuhkaavasta onnettomuudesta oli ollut hiuskarvan varassa. Nykyjään on\nmahdotonta enää päätellä, miten suuri osuus onnellisilla sattumilla\noli Salamiin taistelussa; mutta se ainakin on varmaa, että ilman\nThemistoklesta eivät kreikkalaiset olisi siellä voittaneet. Ja Plataian\nluona kreikkalaisten keskusta käyttäytyi sillä tavoin, että oli\nerittäin epäilyttävää, miten siellä kävisi. Siitä olisi helposti voinut\ntulla helleeneille musertava tappio, ja siinä tapauksessa sota olisi,\nedellisistä voitoista huolimatta, ollut ratkaistu aivan päinvastaiseen\nsuuntaan. Niin sekoittuu täällä kuten kaikessa ihmistyössä suuruus ja\npienuus, ja Platon on täydellä syyllä voinut sanoa, että »ihailluissa\npersialaissodissa on tapahtunut paljon sellaista, joka tuskin koituu\nkreikkalaisille kunniaksi.» Mutta oikeastaan on sitäkin ihmeellisempää,\nettä tämä pienen köyhän kansan ja idän suunnattomien rikkauksien\nvälinen voimainmittely päättyi, niinkuin se todellisuudessa päättyi.\nAinoana selityksenä on lopultakin se, että kreikkalaisten suurempi\nsotataito perustui heidän siveelliseen ylemmyyteensä. Heillä oli\noikeus puolellaan ja he taistelivat varmoina siitä ja epätoivon\nvimmalla kotinsa ja kontunsa puolesta, niinkuin vapaan kansalaisen\ntuleekin tehdä, ja pelastaakseen sivistyksen, jolla oli elämisenoikeus,\njoutumasta orjanmielisten palkkajoukkojen poljettavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian sen jälkeen Hellaaseen saapui uusi ilosanoma: Persian laivaston\njäännökset olivat tuhoutuneet _Mykálēn_ niemimaan kohdalla Samos-saaren\nedustalla. Plataian taistelua seurannut voitonriemu oli heti\nvallannut erään kreikkalaisen laivasto-osaston päällystön, joka oli\nankkurissa Delos-saaren luona vartioimassa ja suojelemassa Kykladeja\npersialaisten laivastolta. Urotöitä kaivaten kreikkalaiset purjehtivat\nSamos-saarelle, minne Persian laivasto oli sijoittunut yhdessä\nMykalen niemellä majailevan maasotajoukon kanssa pitääkseen silmällä\njoonialaisia, joita epäiltiin kapinahankkeista.\n\nPersialaiset tunsivat nyt kuitenkin sellaista kauhua Salamiin voittajia\nkohtaan, etteivät uskaltaneet kohdata heitä merellä, vaikka heidän\nlaivastonsa oli lähes kolme kertaa niin suuri kuin kreikkalaisten.\nPelastaakseen laivansa he ryhtyivät toimenpiteeseen, joka tuskin\nlienee merimiesten tapaista, nimittäin vetivät laivansa maihin Mykalen\nrannalle ja ympäröivät ne lujalla vallituksella. Tämän laivaleirin\nympärille asettui heidän maa-armeijansa. Mutta helleenit eivät vähästä\nsäikähtäneet. Rohkeasti he astuivat maihin ja tekivät hyökkäyksen\nvihollisleiriin; ja kun persialaiset näkivät, että kaikki oli hukassa,\nsytyttivät he tuleen jäännökset uljaasta laivastostaan, joka kerran\nlähetettiin kukistamaan Kreikkaa.[128] Senjälkeen he itse pelastuivat\npakenemalla. Tämän kerrotaan tapahtuneen samana päivänä kuin Plataian\ntaistelu. Varmaankin se sentään sattui vähän myöhemmin. Yritys oli\nsamansuuntainen kuin Themistokleen aikeet vuotta aikaisemmin. Sillä\noli myöskin sama vaikutus, kuin hän oli arvellut. Mykalen voitosta\nnäet joonialaiset saivat aiheen nousta kapinaan. Ja nyt emämaa ryhtyi\nyhteistoimintaan siirtokuntien kanssa. Täten _helleenien taistelu\npersialaisia vastaan muuttui puolustussodasta hyökkäyssodaksi_.\n\n\n\n\nLÄNSIHELLEENIEN VAPAUSTAISTELUT.\n\n\n_Sisilian_ kreikkalaiset eivät olleet ottaneet osaa heimolaistensa\ntaisteluun persialaisia vastaan, mutta heillä oli itsellään itämainen\nvihollinen, jota vastaan heidän täytyi puolustaa hellenismiä ja omaa\nitsenäisyyttään, nimittäin seemiläiset _karthagolaiset_. Nämä kävivät\nentistä vaarallisemmiksi, kun he näihin aikoihin tekivät liiton\n_etruskien_ kanssa, jotka silloin olivat Italian voimakkain sekä maa-\nettä merivalta. Liiton tarkoituksena oli vastustaa kreikkalaisia\nkauppakilpailijoita läntisellä Välimerellä.\n\nSen sijaan, että olisivat yhteisvoimin vastustaneet yhteistä\nvihollistaan, suuri osa Sisilian, kuten emämaankin, kreikkalaisista\nyhdyskunnista oli tukkanuottasilla keskenään. Sellaisten pikkukahakkain\ntuloksia oli esim. kukoistavan Sybariksen hävitys.\n\nSisiliassa sopu kuitenkin aikaa myöten parani, mutta se ei johtunut\nhelleenien hyvästä tahdosta, vaan siitä, että voimakkaat tyrannit\nanastivat valtaansa useimmat saaren kreikkalaisista siirtokunnista.\nSiihen aikaan, jolloin Kreikan emämaa kävi vapaustaisteluaan\npersialaisia vastaan, oli valta jakautunut etupäässä kahden tyrannin\nkesken, joista toinen oli Syrakusan tyranni _Gelōn_, toinen hänen\nappensa _Thērōn_ Akragaasta. Gelon oli erinomaisen tarmokas mies,\netevä sotapäällikköjä olojen järjestelijä, mutta häikäilemätön ja\nmielivaltainen, kuten vain sisilialainen tyranni saattoi olla. Kaikki\nesteet, joita hänen tielleen osui, tallasi hän maahan.\n\nHimérassa saaren pohjoisrannikolla oli myös muuan tyranni. Kun Theron\nkarkoitti hänet maanpakoon, ei häntä vähääkään arveluttanut pyytää\napua karthagolaisilta, jotka olivat kreikkalaisten verivihollisia.\nNämä käyttivät ihastuneina hyväkseen tilaisuutta päästä sekaantumaan\nkilpailijainsa keskinäisiin riitaisuuksiin ja lähettivät Himeraa\npiirittämään voimakkaan sotajoukon päällikkönsä _Hamilkarin_ johdolla,\njoka oli karthagolaisen sotalaitoksen luoja. Mutta silloin Gelon riensi\nappensa avuksi ja tuotti Karthagon armeijalle musertavan tappion\n_Himeran_ luona samana vuonna — kansan suussa säilyneitten tietojen\nmukaan samana päivänäkin — kuin Salamiin taistelu.[129] Hamilkarin\nkerrotaan koko taistelun ajan uhranneen jumalille eläimiä, ja kun hänen\nsotajoukkonsa lähti pakoon, kerrotaan hänen itsensä heittäytyneen\nuhrituleen.\n\nSaadessaan tiedon tappiosta karthagolaiset lähettivät heti\nsanansaattajia Syrakusaan hieromaan rauhaa. He näet pelkäsivät, että\nGelon muuten ahdistaisi heitä heidän omalla alueellaan. Gelonille oli\nmyöskin edullista solmia rauha karthagolaisten kanssa, koska Kreikassa\nkäyty suuri taistelu oli vielä ratkaisematta. Hän myönsikin heille\nrauhan 2 000 hopeatalentin suuruista vahingonkorvausta vastaan.[130]\n\nKuuden vuoden kuluttua sisilialaisten ja etruskien välillä käytiin\nyhtä ratkaiseva meritaistelu _Kýmēn_[131] luona. Se päättyi etruskien\nmerivoiman täydelliseen häviöön.[132] Syrakusaa voitiin nyt pitää\nTyrrhenanmeren valtiaana, niinkuin Ateena hallitsi Aigeianmerta.\n\nNämä tapaukset masensivat karthagolaisia niin suuresti, että\nhe vasta pari miespolvea myöhemmin uskalsivat uudelleen ryhtyä\nhyökkäyspolitiikkaan kreikkalaisia vastaan. Kymen taistelulla oli\nse maailmanhistoriallinen merkitys, että se ratkaisevasti vapautti\nlatinalaiset etruskeista ja laski siten Rooman valta-aseman varsinaisen\nperustuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin oli helleeninen sivistys sekä idässä että lännessä taistellen\nvapautunut itämaisesta kulttuurista.\n\n\nKirjallisuutta, joka kuuluu tähän ja seuraavaan osastoon:\n\nThukydides, Historie, overset og oplyst ved Anmærkninger av M.Cl.\nGertz. (On myös Hårdhin suomennos »Peloponneesolais-sota».)\n\nAdolf Bauer, Die Griechischen Kriegsaltertümer (Laaja\nkirjallisuusluettelo).\n\nHans Delbrück, Die Perserkriege und die Burgunderkriege.\n\nHans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst im Rahmen der politischen\nGeschichte: nid. I.\n\nH. Droysen, Heerwesen und Kriegsführung der Griechen (Laajat\nkirjallisuusviitteet).\n\nG.B. Grundy, The great Persian war.\n\nJohannes Kromayer, Antike Schlachlfelder: nid. IV (Laajat\nkirjallisuusluettelot).\n\nTätä lukua varten:\n\nAdolf Bauer, Themistokles.\n\nMax Duncker, Die Schlacht von Marathon (Heinrich von Sybelin\njulkaisemassa »Historische Zeitschriftissä» 1881).\n\nThomas Lenschau, Zur Geschichte Ioniens (Klio. Beiträge zur alter\nGeschichte herausg. von C.F. Lehmann-Haupt und E. Kornemann: nid. XIII).\n\nRichard Nordin, Die äussere Politik Spartas zur Zeit der ersten\nPerserkriege.\n\nRichard Nordin, Studien in der Themistoklesfrage.\n\n\n\n\n\n\nHELLEENIT RYHTYVÄT HYÖKKÄÄMÄÄN PERSIALAISIA VASTAAN ATEENAN HEGEMONIAN\nAIKANA.\n\n\n\n\nATTIKALAIS-DELOLAINEN LIITTO.\n\n\nUskomaton seikka oli tapahtunut: helleenien pieni kansakunta — vieläpä\nitse asiassa vain murto-osa siitä — oli voitokkaasti torjunut sekä\nmaailmaahallitsevan suurkuninkaan että mahtavien karthagolaisten\nhyökkäykset. Vapaa kansalaishenki oli loistavasti kestänyt vaikeimman\nkaikista koetuksista sparttalaisten rautaisen kurin sekä etevien\nvaltiomiesten ja sotapäälliköitten johdolla. Ylpeä tietoisuus\nurotöitten suorittamisesta, joiden vertaisia maailma ei ollut\nnähnyt sankariajan päivistä lähtien, elähdytti kaikkia taisteluun\nosaaottaneita kreikkalaisia. Helleenien kansakunta oli taistellut\nitselleen ensimmäisen sijan kaikkien maan kansojen joukossa. Kreikan\naseisiin ja Kreikan politiikkaan perustui nyt maailmanhistorian kehitys.\n\nVasta suuri vaara, jonka kreikkalaiset nyt olivat kokeneet, opetti\nheitä oikein arvioimaan niitä aarteita, jotka he olivat olleet vähällä\nmenettää: vapauttaan ja kansalaisoikeuttaan. Niistä he eivät enää olisi\nluopuneet mistään hinnasta. Kaikille helleenien nimeä kantaville oli\näkkiä täysin tietoisesti selvinnyt länsimaisen ja itämaisen sivistyksen\nvälinen vastakohta.\n\nVapaussotien voitokasta ratkaisua seurasi voimakas kreikkalainen\nkansallistunto, itämaihin nähden ylemmyydentunne, joka ilmeni\nhelleenien ja »barbaarien» välisenä jyrkkänä vastakohtana. Mutta\nmenestys ei kuitenkaan kyennyt luomaan yksimielistä Hellasta;\npäinvastoin se lisäsi Kreikan valtioiden eripuraisuutta. Aikaisemmin\nSpartta oli ollut Hellaan mahtavin valta; mutta persialaissotien\nvoitoista koitui yhtä suuri kunnia Ateenalle tai oikeastaan Ateenan\njohtaville valtiomiehille Miltiadeelle ja Themistokleelle. Sen vuoksi\nAteenan ja Spartan välille syntyi Kreikan hegemoniasta kilpailu, joka\nkoitui kohtalokkaaksi kaikille sen kansoille. Tämä vastakohta alkoi\nilmetä heti Mykalen taistelun jälkeen. Voitto houkutteli joonialaiset\nvapautumaan persialaisten ylivallasta. Ateenalaiset olivat silloin\nheidän luonnollisia auttajiaan, ja heidän kanssaan joonialaiset myös\ntekivät liiton. Ateenalle ja Kreikan muille merenkulkua harjoittaville\nkaupungeille oli mitä tärkeintä persialaisten karkoittaminen\nAigeianmereltä ja Bosporoksen herruuden saavuttaminen, sillä sitä\nkautta päästiin Mustan meren rantojen viljavalle kauppa-alueelle.\nSitävastoin ei tullut kysymykseenkään, että sparttalaiset, joilla\nitsellään ei ollut mitään laivastoa, olisivat auttaneet joonialaisia.\nPeloponnesoksen liiton laivastoa, joka vuonna 478 purjehti\nVähään-Aasiaan, tosin ohjasi _Pausanias_, mutta useimmat laivat tulivat\nAteenasta ja olivat lähinnä _Aristeideen_ päällikkyyden alaisia.\n\nPausanias oli Plataian voiton jälkeen lähinnä Themistoklesta Kreikan\nylistetyin mies. Uudet voitot ja valloitukset vahvistivat nyt hänen\nmainettaan, mutta lisäsivät myöskin hänen itsetuntoaan. Hänen suurin\nurotekonsa oli voimakkaan Bysantionin, Mustan meren avaimen, valloitus,\njolloin hän myös lopetti persialaisten vallan Bosporoksessa.\n\nMutta vapauttaja oli muuttumaisillaan kavaltajaksi. Hillittömänä ja\nintohimoisena hänen oli ajan pitkään vaikea mukautua sparttalaiseen\npakkoon. Kotoinen yksinkertaisuus ja niukkuus ei häntä myöskään\nmiellyttänyt, kun hän oli nähnyt Persian suurmiesten loiston ja\nylellisyyden. Niin hänen mieleensä johtui ajatus pyrkiä persialaisten\navulla Kreikan itsevaltiaaksi. Tosin hän silloin alenisi kuninkaasta\nsatraapiksi, mutta miten paljon vapaampaa olikaan persialaisen\nsatraapin elämä kuin kuninkaan, joka aina oli pikkumaisten eforien\nsilmälläpidon alaisena! Riistettyään persialaisilta Bysantionin hän\ntoteutti salaiset tuumansa. Thukydidēs kertoo hänen kirjoittaneen\nsuurkuninkaalle kirjeen pyytäen erästä tämän tyttäristä puolisokseen\npalkaksi siitä, että hän tekisi koko Kreikan Persian alusmaaksi.[133]\n\nKserkseen kerrotaan ihastuneen ja heti lähettäneen erään uskotuista\nmiehistään neuvottelemaan Pausaniaan kanssa. Tämä vei mukanaan kirjeen,\njossa suurkuningas vakuutti Pausaniaalle ikuista kiitollisuuttaan ja\nlupasi antaa hänelle avustukseksi rahaa ja sotajoukkoja, joita hän\nsaattoi tarvita suunnitelmiensa toteuttamiseksi.\n\nTämän kirjeen saatuaan Pausaniaan ylpeys ylitti kaikki rajat. Hän\nalkoi käyttää itämaista pukua, esiintyi kuin ainakin persialainen\nsatraappi ja alkoi viettää hurjaa elämää. Spartan liittolaisia hän\nloukkasi vallanhimollaan ja laittomuuksillaan. Heidän päälliköltään\nhän puhutteli aina tuikealla komentoäänellä eikä hän arkaillut\nrangaista heidän sotilaitaan ruoskalla, kun nämä eivät olleet herroille\nsparttalaisille kyllin nöyriä ja alistuvaisia. Tältä taustalta\nAristeideen inhimillinen ja oikeamielinen esiintyminen herättää\nsitäkin suurempaa myötätuntoa. Tämä mies oli kiireestä kantapäähän\nyksinkertainen kansalainen toisten kansalaisten joukossa. Ja mieleltään\nyhtä kansanomaiseksi Aristeides kasvatti päällikkötoverinsa, nuoren\n_Kimōnin_, Miltiadeen pojan, joka oli ritarillisen miehen perikuva,\nkaikille ystävällinen ja hyvänsuopa. Seurauksena oli, että joonialaiset\nvihdoin julkisesti nousivat kapinaan sparttalaista amiraalia vastaan ja\ntarjoutuivat sen sijaan Aristeideen ja Kimonin päällikkyyden alaisiksi.\n\nKun hallitus kotona Spartassa kuuli, millaisia rettelöitä Pausanias\noli saanut aikaan, kutsuttiin hänet kiireesti kotiin ja laivastoon\nlähetettiin toinen ylipäällikkö. Mutta silloin oli jo liian\nmyöhäistä. Pausaniaan kopeuden lisäksi myöskin sparttalaisten\njäykkä sotilaallisuus vaikutti vastenmielisesti Aasian vilkkaisiin\nja sivistyksen hienostamiin helleeneihin. Koko joonialaisen\nsaarimaailman ja Traakian vapautettujen kreikkalaisten kaupunkien\nedustajat kääntyivät ateenalaisten puoleen tarjoten heille hegemoniaa.\nAteenalaiset tarttuivat ihastuneina ojennettuun käteen ja perustivat\nyhdessä joonialaisten kanssa attikalais-delolaisen meriliiton, jonka\ntarkoituksena oli ateenalaisten johdolla vapauttaa Vähän-Aasian\nkreikkalaiset persialaisten ikeestä. Uuteen liittoon kuuluivat pian\nmelkein kaikki Aigeianmeren rannikoilla ja saarilla sijaitsevat\nkaupungit, siis suuri yhtenäinen liikennealue. Se oli saanut nimensä\nDēlos-saaresta, jonka vanha Apollonin temppeli oli joonialaisten\nkeskus.[134] Tässä pyhäkössä pidettiin nyt liittopäivien yhteiset\nneuvottelut liiton asioista. Siellä säilytettiin myöskin Ateenan\nhoidettavana olevaa liiton sotarahastoa. Se kertyi vuotuisista\nveroista, joita niiden valtioiden oli maksettava, jotka eivät halunneet\navustaa liiton laivastoa laivoilla ja miehistöllä. Nämä verot nousivat\nnoin 25 miljoonaan markkaan meidän nykyisessä rahassamme. Se oli\nvaltava summa siihen aikaan. Mutta niinpä muukalaisten herruus olikin\nollut joonialaisille opettavainen koulu. Se oli opettanut tällekin\nyksilölliselle kansalle, että vapaus voi säilyä vain yksimielisyyden ja\nuhrauksien avulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSparttalaiset osasivat näennäisesti säilyttää mielen» malttinsa\nhuonosta onnestaan huolimatta. He kutsuivat siis muitta mutkitta\npeloponnesolaiset sotalaivat kotiin. Pohjaltaan he muuten olivat\nmelkein tyytyväisiä päästyään eroon kalliista merisodasta. Eikä\nsitäpaitsi Aasian ilmapiiri ollut terveellinen sparttalaiselle hengelle\n— sen oli Pausaniaan esimerkki osoittanut. Oli muitakin kuin hän, jotka\nsaattoivat siellä turmeltua, ja niin höltyisi kuri, johon Spartan koko\nonni ja onnettomuus perustui. Sentähden sparttalaiset eivät oikeastaan\nmilloinkaan olleet mielellään tehneet sotaretkiä kaukaisiin maihin,\nmissä ylipäälliköt olivat vailla valtion suoranaista silmälläpitoa\nja oppivat helposti huonoja tapoja. Estääkseen Pausaniaan tapauksen\nuudistumasta vastaisuudessa Spartta siitä lähtien kauan kieltäytyi\nottamasta osaa sellaiseen politiikkaan, josta saattoi seurata kauas\nemämaasta tehtäviä sotaretkiä, ja jätti Ateenalle persialaissotien\njohdon. Spartta luopui valtiollisesta tehtävästä, johon se ei olisi\npystynyt muuttamatta perinpohjin koko olemustaan.\n\nLujasti järjestetyn sparttalaisen yhteiskunnan ahtaitten rajojen\nsisäpuolella ei ollut tilaa uuden ajan vaatimuksille; sen kangistuneet\nmuodot tekivät kaiken kehityksen mahdottomaksi. Spartasta oli tullut\nolevien olojen puolustaja, mutta myöskin kaiken edistyksen vastustaja\nHellaassa. Niin kauan kuin oli kysymyksessä Kreikan puolustaminen,\nsparttalaisilla oli kunniassansa historiassa, mutta kun oli ryhdyttävä\nhyökkäykseen, silloin liikkuvaisemmat ja seikkailunhaluisemmat\nateenalaiset olivat johdossa.\n\nSiitä syystä helleenisen maailman johtovalta liukui nyt parhaillaan\nsparttalaisten käsistä ja siirtyi ateenalaisille. Tämän\nlakedaimonilaiset kuitenkin huomasivat vasta myöhemmin; silloin he\nyrittivät muulta taholta saada vastapainoa ateenalaisia vastaan,\nnimittäin koettamalla lisätä vaikutusvaltaansa keski-Kreikassa.\nToistaiseksi he lohduttautuivat sillä ajatuksella, että tarvittaessa\nateenalaiset voitaisiin milloin tahansa pehmittää siten, että\nPeloponnesoksen armeija tekisi hyökkäyksen Attikaan.\n\n\n\n\nPAUSANIAAN SORTUMINEN.\n\n\nKun Pausanias kutsuttiin kotiin, hän — ihmeellistä kyllä — totteli.\nMutta se johtui siitä, että hän luotti suureen vaikutusvaltaansa, joka\nhänellä oli maanmiestensä keskuudessa. Hänet haastettiin oikeuteen,\nmutta mahtavien ystäviensä avulla hänet pääasiassa vapautettiin.\nYlipäällikkyyttä hän ei kuitenkaan saanut takaisin. Spartassa hän ei\nenää viihtynyt, vaan matkusti omasta aloitteestaan Bysantioniin, missä\nhän useita vuosia hallitsi tyrannina ja pääsi persialaisten kuninkaan\nerikoiseen suosioon sulkemalla Bosporoksen Attikan meriliitolta. Ajan\npitkään tämä kuitenkin kävi hänelle ylivoimaiseksi, ja noin vuonna 470\nliiton sotapäällikkö Kimon valloitti hänen asuinpaikkansa. Pausaniaan\nitsensä onnistui paeta Persian alueelle ja siellä hän sai toisen\nruhtinaskunnan Troian seuduilla.\n\nNeljän vuoden kuluttua hän kuitenkin sai eforeilta käskyn saapua\nviipymättä Sparttaan, sillä uhalla, että häntä muuten kohdeltaisiin\nkuin valtion vihollista. On vielä ihmeellisempää kuin edellisellä\nkerralla, että hän nyt totteli. Mutta luultavasti hän siten halusi\nosoittaa, että hänellä muka oli puhdas omatunto. Sitä paitsi hän\ntoivoi voivansa tehdä syyttäjänsä vaarattomiksi lahjomalla heidät\nPersian kullalla. Hänen matkallaan oli kuitenkin myös suoranaisempiakin\ntarkoitusperiä. Todennäköisesti hän aikoi käyttää hyväkseen tuntemaansa\nSpartan valtion heikkoa kohtaa, heloottikysymystä, päästäkseen sen\nyksinvaltiaaksi ja sitten luovuttaakseen sekä Lakonian että muun\nKreikan Persian kuninkaalle.\n\nHänen syyttäjiensä oli vaikea päästä häneen käsiksi laillista tietä,\nkun heiltä puuttui varmoja todistuksia. Pausanias oli näet ollut\nniin varovainen, että oli antanut raivata pois tieltään käyttämänsä\nsanansaattajat. Syytetty riemuitsi.\n\nMutta kun eforeille kerrottiin, että hänellä oli joitakin salakähmäisiä\npuuhia heloottien keskuudessa, hän alkoi jälleen menettää varmuutensa.\nJa aivan odottamatta joutui eforien käsiin todistus hänen petollisesta\nyhteydestään Persian kuninkaan kanssa. Muuan Pausaniaan uskotuista\njätti eforeille erinomaisen tärkeän kirjeen, jonka tämä oli hänelle\nantanut vietäväksi suurkuninkaan asiamiehelle. Mies oli erittäin\nkiintynyt Pausaniakseen, eikä hänen päähänsä olisi milloinkaan voinut\npälkähtää tämän kavaltaminen. Mutta kun kirje uskottiin hänelle, hän\noli alkanut miettiä sitä levottomuutta herättävää tosiseikkaa, ettei\nainoakaan Pausaniaan aikaisemmin käyttämistä sanansaattajista ollut\npalannut takaisin; ja haluten tälle seikalle selvitystä hän varovasti\navasi käärön. Miltä hänestä mahtoikaan tuntua huomatessaan, että\nkirjelmän lopussa vastaanottajaa kehoitettiin surmaamaan sanantuoja!\nHän näytti asiakirjan eforeille, ja nämä järjestivät maankavaltajalle\nansan. He neuvoivat sanansaattajaa pakenemaan erääseen majaan, joka\nkuului Poseidonin temppelin alueeseen, ja piiloutuivat itse sinne,\nniin että voivat kuulla, mitä siellä keskusteltiin. Pausaniaalle\nilmoitettiin sitten, mitä sanansaattaja oli tehnyt, ja hän kiiruhti\nitse temppeliin. Aavistamatta lainkaan kuuntelijoiden läsnäoloa hän\npuhui nyt lähetin kanssa avoimesti koko asiasta, vakuutti, ettei\nmiehellä ohut mitään pelättävää ja kehoitti häntä heti lähtemään\nmatkaan kirjeineen.\n\nNyt eforit päättivät vangita Pausaniaan. Mutta muuan heistä oli\nantanut hänelle pakenemisvihjauksen. Miten asia nyt lienee ollutkin —\nvarmaa on vain, että hän pakeni erääseen rakennukseen läheisen Athenen\ntemppelin alueelle. Eforit antoivat silloin muurata umpeen pyhäkön\nportit. Kerrotaan, että hänen vanha äitinsä olisi ollut innokkaimpia\nkivien kantamisessa. Jotta voitaisiin valvoa pakolaisen tekoja, eforit\nantoivat nostaa pois temppelin katon. Ja kun huomattiin vangin olevan\nkuolemaisillaan nälkään, vietiin hänet ulos pyhäkön edustalle, jottei\nhänen ruumiinsa saastuttaisi temppeliä. Siellä hän nääntyi ja heitti\nhenkensä — Plataian muinainen laakeriseppelein kruunattu voittaja.\n\nPausaniasta suurempi mies joutui myöskin kärsimään hänen häviöstään, se\nmies, jonka ansiota oli suurin kaikista kreikkalaisten voitoista.\n\n\n\n\nTHEMISTOKLEEN POLITIIKKA PERSIALAISTEN VOITTAMISEN JÄLKEEN JA HÄNEN\nTRAAGILLINEN LOPPUNSA.\n\n\nThemistokles oli Salamiin voiton jälkeen Kreikan suurin ja eniten\nihailtu mies. Sen tunnustivat vieläpä sparttalaisetkin. He kutsuivat\nhänet kaupunkiinsa, ja tämä pidättyväinen ja kiitostaan säästävä kansa\npani toimeen ainutlaatuisia kunnianosoituksia. Kerrotaan myöskin, että\nkun hän ensimmäisissä olympialaiskisoissa voittonsa jälkeen näyttäytyi\nkilparadalla, katsojat eivät lainkaan välittäneet kilpailuista, vaan\nnäkivät ainoastaan hänet ja tervehtivät häntä kättentaputuksin, missä\nikinä hän kulki. Se oli kukaties hänen elämänsä onnellisin päivä,\nja hän lausui ystävilleen: »Nyt olen saanut korvauksen kaikista\nponnistuksistani Hellaan hyväksi.»\n\nNiin selvänäköinen valtiomies kuin Themistokles ei kuitenkaan voinut\npitää Hellaan tulevaisuutta turvattuna, niin kauan kuin kaksi\ntasaväkistä valtiota kilpaili johtovallasta. Hänen päämääränään oli,\nettä Ateenasta tulisi maan mahtavin valtio, joka ottaisi käsiinsä\nhelleenien hegemonian. Siitä syystä hän etupäässä ryhtyi ympäröimään\nkaupunkia vahvoilla varustuksilla, kun sitä nyt ruvettiin rakentamaan\nuudelleen. Mutta heti kuin sparttalaiset saivat vihiä siitä, mitä oli\ntekeillä, he alkoivat aavistaa Themistokleen tulevaisuudensuunnitelmia\nja esittivät vastalauseensa sillä tekosyyllä, että lujasti\nlinnoitetusta Ateenasta saattaisi uudessa sodassa tulla »barbaareille»\ntukikohta.\n\nTheba oli tosiaankin aikaisemmin jonkin verran ollut persialaisten\ntukikohtana. Mutta ateenalaiset eivät tietenkään alistuneet siihen,\nettä heidän omiin asioihinsa tällä tavoin sekaannuttiin. Toisaalta he\nkuitenkaan eivät uskaltaneet ärsyttää sparttalaisia, niin kauan kuin\nmuurit vielä olivat keskeneräisiä. Themistokles keksi silloin keinon.\nHänen neuvostaan ateenalaiset sanoivat lähettävänsä vastaukseksi\nlähetystön Sparttaan. Themistokles valitutti itsensä tähän lähetystöön\nja lähti heti matkalle. Mutta hän kielsi ateenalaisia lähettämästä\nmuita jäseniä — ne olivat Aristeides ja muuan toinen mies — ennenkuin\nmuurit oli ehditty rakentaa niin korkeiksi, että ne kelpaisivat\npuolustukseen. Sillä aikaa hän lupasi kyllä pitää huolta asioista.\n\nKun hän nyt saapui Sparttaan, ei hän lainkaan yrittänyt kiireesti\npäästä hallituksen puheille. Aina kuin häneltä kysyttiin, miksi hän ei\nsitä tehnyt, hän vastasi vain odottavansa tovereitaan. Hän ei voinut\nkäsittää, miksi he eivät olleet vielä saapuneet. Heille oli ilmeisesti\nsattunut jokin este, mutta varmaan he pian saapuisivat. Sillä aikaa\nAteenan koko väestö, sekä miehet, naiset että lapset uurastivat\nmuurinrakennustyössä minkä ehtivät.[135] Ja pian siitä saapui huhuja\nsparttalaisille. Mutta Themistokles varoitti heitä uskomasta ihmisten\njuoruihin ja neuvoi heitä sen sijaan lähettämään joitakuita parhaita\nmiehiään Ateenaan hankkimaan luotettavia tietoja. Samaan aikaan hän\nitse lähetti sinne käskyn pidättää sparttalaiset, kunnes hän itse olisi\npalannut, mutta menetellä siinä niin, että se herättäisi huomiota\nmahdollisimman vähän.\n\nSamassa saapuivatkin vihdoin Themistokleen toverit tuoden sen\nilahduttavan tiedon, että muuri oli jo tarpeeksi korkea. Silloin\nhän heitti pois naamarin. Hän astui Spartan hallituksen eteen ja\nselitti suoraan, että Ateena oli jo muureilla ympäröity. »Ja yhtä\nvähän», hän lisäsi, »kuin ateenalaiset pyysivät teiltä lupaa silloin,\nkun he tekivät rohkean päätöksensä hylätä kaupunkinsa ja nousta\nlaivoihin, yhtä vähän he nyt tarvitsevat teidän lupaanne kaupunkinsa\nlinnoittamiseen.»\n\nTapahtuneeseen tosiasiaan sparttalaiset alistuivat, vaikkakin\nsisimmässään napisten. Kostaa Themistokleelle, joka oli heidät\npettänyt, he eivät uskaltaneet, koska hän oli ollut kyllin varovainen\nhankkiakseen täyden koskemattomuuden pantin.\n\nSitten Themistokles sai maanmiehensä varustamaan Peiraieuksen\nsatamakaupunginkin lujilla varustuksilla. Silloin hän oli voittanut\npelin.\n\nMutta hän oli myöskin saanut osakseen sparttalaisten verisen vihan ja\nse oli vähitellen aiheuttava hänen oman tuhonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nThemistokleen isänmaallensa suorittamat palvelukset olivat erinomaisen\nsuuret. Suuri oli myöskin ateenalaisten kiitollisuus — niin kauan\nkuin sitä kesti. Niin pysyväistä se kuitenkaan ei ollut, että se ajan\noloon olisi kyennyt vastustamaan hänen valtiollisten vastustajainsa ja\nkadehtijainsa houkutuksia. Hänen ja Aristeideen välinen sovinto oli\nollut vain tilapäistä. Hänen vanha vastustajansa näki kernaasti, että\nThemistokleskin sai maistaa ostrakismoksen seurauksia. Themistoklesta\nvastusti myöskin vaikutusvaltainen puolue, joka tahtoi säilyttää\nrauhan ja ystävyyden Spartan kanssa. Tämä suunta sai johtajan uudesta\nnousevasta auringosta, _Kimonista_, Miltiadeen pojasta, jonka voittojen\nmaine yhä enemmän ja enemmän himmensi Themistokleen kunniaa. Lisäksi\ntulivat vielä kaikki ne, joita tympäisi se, ettei Themistokles juuri\npannut kynttiläänsä vakan alle, ja joiden mielestä hän senvuoksi hyvin\nansaitsi nolauksen. Eikä hän totta totisesti koettanut välttää yhäkään\närsyttämästä kadehtijoitansa. Kansankokouksessakin hän voi mäjähyttää\nheille vasten kasvoja: »En ymmärrä, miksi teidän sisunne ei anna teidän\njatkuvasti nauttia hyviä töitä samalta mieheltä!»\n\nSuurta paheksumista hän herätti myöskin ahneudellaan, joka tuntui\nsitäkin räikeämmältä Aristeideen epäitsekkyyden taustaa vasten.[135]\n\nNiin korvaamaton kuin Themistokles olikin hädän hetkellä, tämä\nkunnianhimoinen ja häikäilemätön luonne ei juuri soveltunut levon ja\nrauhan päivinä ajan pitkään valtiota johtamaan. Häneltä puuttui sitä\nlaillisen järjestyksen ymmärtämistä, sitä kunnioitusta toisten oikeutta\nja vastakkaisia mielipiteitä kohtaan, mitä vaaditaan siltä, jonka on\noltava korkeimman valtiovallan edustajana säännöllisissä oloissa.\nKaikkine suurine ominaisuuksineen hänestä tuli yhteiskuntaelämää\nhäiritsevä aines. Aina hän puuhaili Aristeidesta ja Kimonia vastaan\nja häiritsi hyvää suhdetta Sparttaan. Kotirauhan vuoksi täytyi joko\nhänen tai Aristeideen tai Kimonin poistua. Poistettavaksi joutui\nThemistokles. Hänet karkoitettiin ostrakismoksella — samoihin aikoihin,\njolloin Pausanias sai poistua Bysantionista. On säilynyt Themistokleen\nnimellä varustettu saviliuska siitä äänestyksestä, jolla ateenalaiset\najoivat maanpakoon sen miehen, joka oli perustanut Ateenan suuruuden.\n— Mutta ostrakismoshan ei ollut toki rangaistus — »se oli vain»,\nkuten Plutarkhos niin sattuvasti sanoo, »keino, jonka varjossa kateus\nsai keventää sydäntään, sai tuntea ilon nöyryyttää ylimpiä ja purkaa\nkiukkuansa epäluottamuksensa ilmaisuun.»\n\nMaanpakolainen asettui Argokseen ja ryhtyi siellä yhteyteen Sparttaa\nPeloponnesoksella vastustavan puolueen kanssa. Sparttalaiset\nkatkeroituivat yhä enemmän tälle vaaralliselle miehelle, joka\nkaikkialla oli heidän tiellään. Kun Pausaniaan kavallus tuli\nilmi, he iloitsivat ajatuksesta päästä lopultakin käsiksi myös\nThemistokleeseen. He lähettivät lähettiläitä Ateenaan syyttäen häntä\nsekaantumisesta Pausaniaan vehkeilyihin. Vainajan jälkeenjätössä\npiti nimittäin löydetyn kirjeitä, jotka viittasivat siihen. Tämän\njohdosta sparttalaiset vaativat samaa rangaistusta Themistokleelle kuin\nPausaniaallekin.\n\nThemistokleen laajasuunnitelmaiseen politiikkaan ei olekaan\nsoveltumaton olettama, että hän olisi antautunut yhteyteen sen miehen\nkanssa, joka sparttalaisten ensimmäisestä miehestä oli muuttunut\nheidän hallituksensa vaarallisimmaksi viholliseksi. Mutta ainoastaan\nniin pitkälle hän silloin on ollut mukana, kuin oli kysymyksessä\nvahingoittaa Sparttaa, Ateenan luonnollista vihollista. Ei tarvinne\nsanoakaan, ettei Themistokles ollut osallinen Pausaniaan suunnitelmissa\njättää Kreikka Persian kuninkaalle. Kansalaisilleen osoittamassaan\nkirjeessä hän on pukenut sydämensä käsityksen tästä asiasta seuraaviksi\nsanoiksi: »Vihamiehenihän ovat aina syyttäneet minua vallanhimosta\nja kyvyttömyydestä ketään muuta tottelemaan. Mutta kuinka olisinkaan\nsilloin halunnut jättää itseni ja Hellaan barbaarien ja vihollisten\nvaltaan?» Yhtä kaikki hänen monien vihamiestensä onnistui saada hänet\nsyytetyksi kansankokouksessa valtiopetoksesta, ja veljellisessä sovussa\nateenalaiset ja sparttalaiset lähettivät miehiä vangitsemaan hänet,\nmissä hänet tapaisivatkin.\n\nThemistokles vältti kuitenkin pakenemalla heidän aikeensa. Silloin\nkansankokous julisti hänet valtionkiroukseen, niin että kuka\nhyvänsä sai hänet rankaisematta surmata. Hänen nimensä piirrettiin\nmaanpetturien häpeäpaaluun, ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kuin\nvillipetoa ateenalaiset ajoivat suurinta poikaansa takaa maasta maahan,\nkunnes hänestä lopultakin pakosta tuli se, miksi hänen vihamiehensä\ntahtoivat hänet tehdä, ja hän pyrki siihen ainoaan pakopaikkaan, mikä\nturvattomalle oli enää avoinna: suurkuninkaan maahan. Hänen luokseen\nkokeneet valtiomiehet olivat aina tervetulleita, sillä tilaisuuden\ntullen he voisivat tehdä hänelle arvokkaita palveluksia.\n\nSuuri persialaissota oli tuohon aikaan häiriintyneenä. Kserkses oli\nvähän aikaisemmin — vuonna 465 — murhattu, ja hänen lähinnä vanhin\npoikansa, _Artakserkses_, oli veljenmurhalla raivannut itsellensä\ntien valtaistuimelle. Uusi suurkuningas, joka tiesi, miten lahjakas\nja ovela mies maanpakolainen oli, osoitti hänelle suurta kunniaa ja\nantoi hänelle ruhtinaskunnan Vähässä-Aasiassa. Täällä hän hallitsi aina\nkuolemaansa saakka noin 450. Että hän sai olla rauhassa ateenalaisilta,\nriippui siitä, että nämä olivat jälleen joutuneet epäsopuun\nsparttalaisten kanssa. Taru kertoo, että hän myrkyllä päätti päivänsä\npäästäkseen auttamasta suurkuningasta isänmaataan vastaan. Jonkin aikaa\nArtakserkseellä oli ollut tekemistä muissa valtiollisissa kysymyksissä,\nmutta vihdoin hän sai vapaat kädet kääntyäkseen kreikkalaisia vastaan,\nja silloin oli Themistokles vaikean ratkaisun edessä.\n\nNiin päättyi sen miehen ura, joka ratkaisevammalla tavalla kuin kukaan\nmuu helleenisen heimon mies, oli vaikuttanut maailman kehitykseen.\n»Hänen elämänsä», sanoo Eduard Meyer, »sattui aikaan, jolloin\nmaailmanhistorian suurin ratkaisu tapahtui, ja hän määräsi siinä\nlopputuloksen. Mutta hänen kävi niinkuin monien muiden valtiomiesten,\njotka vailla monarkin lujaperustaista mahtiasemaa ainoastaan neronsa\nvoimalla ovat taistelleet itselleen kansansa johdon ja tempaavat\nkovakorvaiset joukot mukaansa: hän kohosi niin valtavasti aikalaistensa\nyläpuolelle ja näki niin verrattomasti paremmin kuin he, mitä\ntuleman piti, että suuri joukko ei jaksanut häntä seurata. Hädän ja\nahdistuksen hetkellä kaikki ryhmittyivät hänen ympärilleen, mutta kun\noli päästy sitten lepoon ja rauhaan ja jokapäiväisen elämän vehkeilyt\nja pikkumaisuudet olivat jälleen alkaneet, silloin joukot kääntyivät\npois hänestä. Mutta mykistyvä ei ole koskaan tuomio, joka kohtaa\nateenalaisia siitä, että he karkoittivat pois ja ajometsästyksin\nahdistivat suurinta miestä, minkä heidän yhteiskuntansa koskaan oli\nsynnyttänyt.» Themistoklesta kohdanneen oikeusmurhan teki Aristeideen\npuolue. Tämä on ruma pilkku »oikeamielisen» muistossa. Se osoittaa,\nmiten politiikka voi turmella parhaankin luonteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikkalaisten vapaussodan päivien kaksi loistavinta hahmoa oli\ntraagillisella tavalla päättänyt päivänsä. Muutama vuosi sen jälkeen\nkuoli myöskin Themistokleen vanha kilpailija Aristeides, kaikkien\nkansalaistensa kunnioittamana.[137]\n\n\n\n\nKIMON JA PERIKLES KILPAILIJOINA.\n\n\nThemistokleen kukistumisen perästä oli Kimon Kreikan suosituin ja\nvaikutusvaltaisin mies, oikean elämäniloisen soturin perikuva, »mies\nparhain niissä taisteltiin tai maljaa maisteltiin». Hyväsydäminen hän\noli. Hänen puutarhoissaan sai ken hyvänsä käyskennellä ja poimia sieltä\nhedelmiä. Joka päivä hänen pöytäänsä oli pääsy köyhillä, ja kaupungille\nmennessään hänellä oli aina mukanaan palvelija, joka jakeli rahoja ja\nvaatteita kunnon ihmisille, jotka olivat joutuneet hätään.\n\nMutta kaikista miellyttävistä ominaisuuksistaan ja sotapäällikön\nlahjoistaan huolimatta Kimonissa ei ollut valtiomiestä, kaikkein\nvähimmin verrattavaa sellaiseen suureen neroon kuin Themistokleeseen.\n\nAttikan meriliiton ensimmäisenä ylipäällikkönä Kimon aloitti jälleen\nsodan persialaisia vastaan Jooniassa ja Traakiassa, voitti loistavia\nvoittoja ja sai valtavan saaliin.[138] Attikan meriliitto paisui yhä\nvoimakkaammaksi, ja siihen kuului tähän aikaan enemmän kuin kaksisataa\nkaupunkia.\n\nMutta mahtavan Ateenan tarjoamalla suojalla oli kuitenkin\nvarjopuolensakin. Useimmat liittovaltioista osoittivat jo alusta alkaen\nhaluttomuutta tekemään itse sotapalvelusta ja maksoivat kernaimmin\nvuotuisen veron. Pian seurasivat melkein kaikki kaupungit esimerkkiä\nja Ateena otti siihen sijaan huolehtiakseen koko puolustuksesta.\nMutta kuta enemmän ateenalaisten laivasto kasvoi, sitä käskevämpi oli\nheidän sävynsä liittolaisia kohtaan, ja heti kuin epäsopua esiintyi\nliittoutuneiden kaupunkien kesken, saivat ateenalaiset mieluisan aiheen\nsekaantua ja käyttää mahtiansa. Pian melkein kaikki liiton kaupungit\nolivat tavallansa Ateenalle veroamaksavia alamaiskansoja. Tämän suhteen\nateenalaiset varmistivat vuonna 454, kun he _muuttivat liiton varat\nAteenaan_. Syyksi he selittivät, että rahat olivat siellä paremmassa\nturvassa kuin Delos-saarella. Täten oli attikalais-delolainen liitto\nitse asiassa muuttunut _attikalaiseksi valtakunnaksi_ pääkaupunkina\nAteena. Virallisissa asiakirjoissa ei puhuta enää »Ateenasta ja\nsen liittolaisista», vaan tästä alkaen sanotaan: »Kaupungit, joita\nateenalaiset hallitsevat.» Ja liiton varoja ateenalaiset käyttivät\nmielensä mukaan. Heidän periaatteensa oli, että niin kauan kuin Ateena\nvain piti varustuksensa riittävinä turvaamaan liiton jäseniä, ei\nkoskenut näitä, kuinka heidän suorittamiansa veroja käytettiin. Oli\nselvää, että jos Ateena jätti liittolaiset oman onnensa nojaan, ne heti\nolisivat jälleen joutuneet Persian vallan alaisiksi. Pikku valtioitten\nvalta oli ohi. Itsenäisiä ne eivät enää voineet olla, vaan niistä\ntäytyi tulla alamaisia. Valittavana oli ainoastaan Persian alamaisuus\ntai alamaisuussuhde johonkin kreikkalaiseen valtioon — kolmatta\nmahdollisuutta ei ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAteenan kehittymistä merivallaksi seurasi yhä voimakkaampana vaatimus\nsen _hallitusmuodon kansanvaltaistuttamiseksi_. Laivaston miehistö\noli nimittäin suurimmaksi osaksi kansan laajoista kerroksista.\nSalamiin voittoja sitä seuranneet sotatoimet merellä nostattivat\nmerimiehissä oman voiman tuntoa. Kuta enemmän sitten valtio antautui\nmeripolitiikkaan ja kuta enemmän se siis tarvitsi siihen laajain\nkansankerrosten osuutta, sitä korkeampaa palkkaa nämä alkoivat vaatia\npalveluksistaan. Meripolitiikasta oli siis oleva oikeudenmukaisena\nseurauksena yhä syvemmälle käyvä valtion demokraatistuminen.\n\nKansanvaltaista liikettä vastusti kuitenkin Kimon, joka huolimatta\nerikoisesta kansanmielisyydestään ja sydämellisestä luonnonlaadustaan\noli aristokraatti kiireestä kantapäähän ja vanhoillisten synnynnäinen\njohtaja valtiollisissa kysymyksissä. Hän ihaili Spartan hallitusmuotoa\nja päinvastoin kuin Themistokles työskenteli Ateenan ja Spartan\nsopuisan yhteistoiminnan hyväksi. Ainoastaan siten, eikä heikentämällä\nSparttaa, Hellas hänen mielestään voi tulla suureksi ja mahtavaksi.\n\nHänen onnistuikin tavattoman kansansuosionsa avulla suostuttaa\nmaanmiehensä auttamaan sparttalaisia kovassa koettelemuksessa,\nmikä kohtasi heitä. Aina Pausaniaan viimeisistä ajoista saakka oli\nheloottien keskuudessa ollut kuohuntaa. Sparttalaiset olivat luulleet\nvoivansa torjua uhkaavan kapinan toimeenpanemalla joukkomurhia niiden\nkeskuudessa, joita epäiltiin osallisiksi heidän vehkeilyihinsä. Mutta\nsorretut odottivat vain hetkeä noustakseen kapinaan kiusanhenkiänsä\nvastaan. Sellainen hetki tuli vuonna 464, kun Sparttaa kohtasi tuhoisa\nmaanjäristys. Syvyydet aukenivat, ja valtavat kallionlohkareet\nvyöryivät alas Taygetoksen jyrkänteitä. Melkein jok'ikinen rakennus\nsortui kaupungissa, ja paljon ihmisiä hautaantui raunioihin. Järjestys\nlakkasi kokonaan. Helootit käyttivät yleistä hämminkiä hyväkseen\nja tekivät kapinan, mikä hirvittävän nopeasti levisi Messeniaan.\nLiike näytti niin uhkaavalta, että sparttalaisten oli pakko pyytää\nateenalaisilta apua.\n\nAteenan kansanvaltainen puolue olisi kernaasti jättänyt sparttalaiset\noman onnensa nojaan. Jos niin olisi käynyt, olisi Spartan mahti\nkenties murtunut ja samalla poistunut Ateenan johdolla tapahtuvan\nKreikan yhdistymisen pahin este. Tällä ratkaisevalla hetkellä kallisti\nvaa'an kielen Kimonin vaikutus kansalaisiinsa. Käyttämällä koko\nkaunopuheisuutensa hän vetosi heidän tunteisiinsa ja vannotti heitä\npitämään huolta, »ettei Hellas tulisi ontuvaksi toiselta jalaltaan.»\nSe vaikutti herkkiin ateenalaisiin, ja hän sai kansalta suostumuksen\nrientää huomattavin voimin sparttalaisten avuksi.\n\nMutta kun pahin vaara oli ohi, sparttalaiset alkoivat tulla toisiin\najatuksiin ja rupesivat epäilemään auttajainsa tarkoituksia.[139] He\nantoivat Kimonin ymmärtää, että hänen palveluksiaan ei enää tarvittu.\n\nAteenalaisten suuttumus tästä Kimonin politiikan nöyryyttävästä\nlopputuloksesta oli rajaton. Kansanvaltaiset saivat tuulta\npurjeisiinsa ja panivat kaikki keinot liikkeelle saadakseen\nkaivatun hallitusmuotouudistuksen toimeen. Turhaan Kimon kaikin\nvoimin ponnisteli uudistusta vastaan; hänet poistettiin tieltä\nostrakismoksella[140], ja sillä oli tie tasoitettu suurten\nmuutosten aikaansaamiseksi valtiojärjestykseen. Tähän saakka oli\nkaikkia demokraatistavia virtauksia hillinnyt areiopagi, jolla\noli veto-oikeus kansankokouksen päätöksiä vastaan, joita se piti\nhallitusmuodon hengen vastaisina. Areiopagi oli myöskin oikeudenkäytön\nja kansalaisten kasvatuksen ylin valvoja. Se voi senvuoksi melkeinpä\njoka alalla tuntuvasti sekaantua ateenalaisten yksityiselämään. Tämän\nkunnianarvoisan, monessa suhteessa Spartan eforeja muistuttavan\nlaitoksen jäsenet olivat virassaan elinaikaisia, ja senvuoksi se edusti\nrunsasta kokemusta, mutta myöskin vanhoillisuutta. Se täydensi itse\nitsensä, eikä sitä voitu vetää edesvastuuseen. Tätä yhteiskuntaelämän\njarruttavaa voimaa vastaan demokratia kohdisti hyökkäyksensä\nja vallankeikauksella sen onnistuikin riistää areiopagilta sen\nvaltiolliset oikeudet, niin että sille jäi ainoastaan tuomio-oikeus\nmurha-asioissa.\n\nTäten oli kansanvaltiutta ehkäisevä viimeinenkin pato murtunut, ja\nvalta oli nyt kokonaan kansanjohtajien käsissä. Ja mies, johon nyt\nkaikkien silmät tähtäsivät, oli Periklēs, yhteiskunnan huipuilta oleva\nnuori voima, valtiollisesti lahjakas ja samalla kertaa perin hieno ja\nsivistynyt mies. Hänen kaunopuheisuutensa oli siinä määrin vakuuttavaa,\nmukaansatempaavaa, valtavaa, että hänestä sanottiin: »Hänellä on\nukkonen ja salama kielessään.» Senvuoksi hän sai myöskin kunniakkaan\nlisänimen Olymposlainen. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka aina\nsuutansa soittavat. Hän puhui ainoastaan, milloin oli tarpeen, eikä\nhänen kaunopuheisuutensa pyrkinyt kuulijoita taivuttelemaan, vaan\nvakuuttamaan. Kun hän seisoi puhujakorokkeella kansalaistensa edessä\nkuin marmorinen Olympoksen jumala, levollisena, niin ettei elekään\nhänen kasvoissaan vaihtunut, liikkumattomana, niin ettei ainoakaan\nhänen viittansa poimu muuttunut — kun hän seisoi sellaisena ja jyrisi,\nsalamoi, tuhosi tai puhui lohdutuksen ja rohkaisun sanoja, silloin hän\noli vastustamaton.\n\nTaidossa voittaa sydämet ulkonaisella käyttäytymisellään Perikles\nsitävastoin ei voinut kilpailla Kimonin kanssa — eikä sitä\nyrittänytkään. Hän oli jokaiselta säikeeltään ylhäisen hillitty\naristokraatti, joka ei koskaan menettänyt arvokkaisuuttaan ja mielensä\ntasapainon.[141] Eivät edes hänen pahimmat vihollisensa uskaltaneet\nsyyttää häntä demagogin otteista tai joukkojen mielistelystä. Kun\ntarvittiin, hän ei koskaan arkaillut sanoa kansalle kuinka katkeria\ntotuuksia tahansa. Mutta mielipiteiltään hän oli vakaumuksellinen\ndemokraatti. Hän polveutui äidin puolelta Kleistheneestä ja oli\nvarttunut mieheksi kansanvaltaisissa perintätavoissa ja siinä\nvakaumuksessa, että ainoastaan totuttamalla kansan syvät rivit\nitsehallintoon ne voivat saada sellaisen kansalaiskasvatuksen, joka\nkykeni laskemaan riittävän perustan korkealle ja jalolle kulttuurille.\n\nPerikles oli vihkinyt koko elämänsä valtion palvelukseen. Koskaan hän\nei ottanut osaa juhlapitoihin, koskaan ei nähty hänen vaeltavan luonnon\nhelmaan virkistystä etsimään tai maleksivan kaduilla ja toreilla.\nHän tunsi vain yhden tien, ja sen hän kulki joka päivä: tien kodista\ntorille, neuvostoon tai virkahuoneeseen.\n\nPerikleen ensimmäinen vaimo oli ylhäinen ateenatar, joka ennen oli\nollut naimisissa »helleeneistä rikkaimman» kanssa, mutta eronnut tästä.\nHänen ja Perikleen avioliitto oli hyvin onneton ja purkautui pian,\nsekin. Perikles meni silloin toisen kerran naimisiin Miletoksesta\nkotoisin olevan kauneudestaan ja nerokkaisuudestaan kuuluisan\n_Aspasían_ kanssa. Laillisesti pätevään avioliittoon hän kumminkaan ei\nvoinut päästä tämän naisen kanssa, joka lahjoitti hänelle onnen, sillä\nitsepäisesti ja ahdasmielisesti ateenalaiset kieltäytyivät — kunnes se\noli liian myöhäistä — antamasta kansalaisoikeutta muille kuin niille,\njotka olivat syntyneet Ateenan muurien sisällä. Mutta Perikleen kodin\nemäntänä Aspasian rakastettavuus ja sulo teki tästä kodista henkevän\nseuraelämän keskipisteen, ja on sanottu, että hän oli ensimmäinen\nnainen, joka on pitänyt kirjallista salonkia. Myöskin jalo filosofi\nSokrates kuului niihin, jotka ihastuneina vaihtoivat ajatuksia tämän\nhienosti sivistyneen naisen kanssa. Mutta tämä teki luonnollisesti\nhänestä kanssasisariensa teräväin kielten uhrin. Eihän sopinut\nnaimisissa olevan naisen noin vapaasti seurustella miesten kanssa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKimonin mukana kaatui myöskin sparttalaisystävällinen politiikka,\neikä tunnussanana ollut Ateenassa tämän jälkeen yksin »Taistelu\npersialaisia vastaan!» vaan myöskin »Taistelu Sparttaa ja sen\npeloponnesolais-liittoa vastaan!»\n\nSpartassa tämä mieliala sai voimakasta vastakaikua. Kateellisina\nja peläten nähtiin, miten Ateenan valta sen liittolaisten suhteen\npaisui; ja sparttalaiset alkoivat huomata kuinka pahan virheen he\nolivat tehneet, kun he vetäytyivät erilleen persialaissodasta ja\nsamalla osuudesta merien herruuteen. Väijyttiin tilaisuutta päästä\nkorvaamaan kärsitty vahinko sekaantumalla aseellisesti Koski-Kreikan\nasioihin. Tekosyy oli helppo löytää sikäläisten valtioiden\nalinomaisessa keskinäisessä kilpailussa. Sparttalaiset menivät toisen\npuolelle, ateenalaiset toisen ja niin olivat pian Plataian päivien\ntaistelutoverit avoimessa sodassa keskenään.\n\nAteenalaisten oli siis käytävä sotaa kahdella rintamalla. Molemmilla\ntahoilla taisteltiin vaihtelevalla onnella. Ajan pitkään tämä kävi\nluonnollisesti ylivoimaiseksi pienelle Ateenan kansalle. Tajuten tämän\nPerikles päätti käyttää hyväkseen uutta persialaisista saatua loistavaa\nmerivoittoa saadakseen sodan sillä taholla päättymään suhteellisen\nedullisesti. Voiton saavutti Kyproksen luona laivasto, joka äsken vielä\noli ollut Kimonin komennossa — itse hän oli vähän aikaisemmin kuollut.\nHänen viimeinen käskynsä oli ollut, että hänen kuolemansa oli pidettävä\nsalassa; ja se tenhovoima, mikä manallemenneen nimellä oli, tuotti\nhänen kansallensa voiton. Se mies, jossa onnellisella tavalla yhtyneet\nystävällinen mielenlaatu ja sotapäällikkölahjat olivat luoneet Attikan\nliiton, liitti siten vielä kuolemansa jälkeen aikaisempiin sotaisiin\nurotöihinsä suuren voiton, jonka seurauksena helleenit pääsivät rauhaan\nitäiseltä periviholliseltaan. Hänen kaunis pyrkimyksensä luoda hyvä\nsopu Ateenan ja Spartan välille oli sitävastoin rauennut, mutta hän\nsäästyi näkemästä sitä veristä näytelmää, jossa nämä kaksi Hellaan\netevintä valtiota sitten raatelivat toisiansa.\n\nPerikles käytti Kyproksen voittoa hyväkseen lähettääkseen lähetystön\nSusaan vuonna 448. Lopullista rauhaa hänen ei kumminkaan onnistunut\nsaada aikaan. Suurkuningasta ei voitu saada tunnustamaan joonialaisia\nvapaiksi, mikä kumminkin oli ollut ateenalaisten taistelun varsinainen\npäämäärä. Mutta hän lupasi _toistaiseksi luopua käyttämästä\nyliherruuttansa joonialaisiin nähden, olla lähettämättä laivastoansa\nAigeian merelle ja pidättää maasotajoukkonsa Vähän-Aasian rannikolta\nainakin päivän matkan päässä._\n\nSopimuksella on enemmän aselevon kuin rauhan luonne, eikähän ehtoja\nvoida sanoa Ateenalle suorastaan loistaviksi, mutta Perikles\nsuostui niihin, koska nyt ennen kaikkea tarvittiin rauhaa sodan\nhaavojen lääkitsemiseksi. Paras parannuskeino oli saada palautetuksi\nkauppayhteys rikkaan Persian kanssa.\n\nVuoden 448 n.s. rauhaan päättyi helleenien kansallissota, ensimmäinen\nsuuri voimainmittely Idän ja Lännen välillä. Marathonin ja Salamiin\nvoittajien tilalla oli noussut uusi sukupolvi, ja se taistelunhalu,\njoka täytti uuden ajan kansalaiset, ei enää kohdistunut persialaisiin,\nvaan välttämättömään välien selvittelyyn sparttalaisten kanssa.\n\nPari vuotta persialaisten kanssa suoritetun tilinteon perästä molempain\nkilpailijoin välillä tehty rauha ei suinkaan lopullisesti päättänyt\nveristä kamppailua. Se tehtiin vain kolmeksikymmeneksi vuodeksi.\nPääasia siinä oli, että Spartta tunnustettiin Peloponnesoksen, Ateena\nAttikan liiton johtajaksi. Kumpikaan kilpailijoista ei saanut ottaa\ntoisen liittolaisia omaan liittoonsa, ja vastaiset riidat piti, niin\nkauan kuin sopimus oli voimassa, ratkaistaman välitystuomarin nojalla.\n\nTähän päättyi n.s. _ensimmäinen peloponnesolaissota_. Sitä oli seuraava\ntoinen, verrattomasti ankarampi ja tuhoisampi.\n\nEd. teosten lisäksi:\n\nKirjallisuutta: Georg Busolt, Thukydides und der themistokleische\nMauerbau (Lehmann-Haupt und Kornemann, Klio, V nide).\n\nWilhelm Vischer, Kleine Schriften, I nide.\n\n\n\n\n\n\nPERIKLEEN ONNELLINEN AIKAKAUSI\n\n\n\n\nPERIKLEEN ATEENA.\n\n\nIhmetyö oli tosiaankin helleenien voitto Idän sotalaumoista. Että\ntaistelua niin tarmokkaasti johdettiin, että se saavutti jopa\nsuurkuninkaan maanrajat, se oli ennen kaikkea ateenalaisten ansio.\nHeidän Salamiissa osoittamansa sankaruus ja uhrautuvaisuus saivat\nmyöskin palkintonsa. Ateenasta tuli koko Kreikan keskus. Voitonriemu\nviritti ateenalaisten hengen innoitukseen, joka Perikleen ylevän johdon\naikana teki Akropoliin henkisen suuruuden ikuiseksi tunnuskuvaksi,\nkaiken korkean kulttuurin majakaksi.\n\nSuurella valtiomiehellä, jolle kunnia tästä ensi sijassa kuuluu, oli\nkansan lujan luottamuksen perusteella valta-asema, yhtä luja kuin\nentisillä tyranneilla. Perikles piti, kuten Thukydides sanoo, ohjista\nlujin kourin; ja »paljon suuremmassa määrin hän ohjasi kansaa kuin\nkansa häntä.» Niin toteutuu täälläkin alituisesti toistunut kokemus,\nettä todellakin suurelle miehelle merkitsevät virka ja muodollisuudet\nvähän hänen oman lahjakkuutensa ja kelvollisuutensa rinnalla. Hän\nitse oli vienyt demokratian valtaan, mutta tämä valta osoittautuikin\nolevan siinä, että hänen oma tahtonsa pääsi kansan avulla vaikuttamaan.\nMutta se seikka, että hän kykeni _säilyttämään_ valta-asemansa, ei\nriippunut kauhupolitiikasta, vaan se johtui siitä arvonannosta, jonka\nhänen henkilöllisyytensä herätti, hänen luonteensa nuhteettomuudesta,\nhänen terveestä valtioviisaudestaan ja hänen kaikki voittavasta\nkaunopuheisuudestaan.\n\nYhtäläisyydet Perikleen ja jonkun sellaisen tyrannin kuin\nPeisistratoksen välillä eivät rajoitu ainoastaan valta-asemaan,\nvaan ulottuvat myöskin heidän kulttuuria edistävään toimintaansa.\nErikoisesti he kilpailevat keskenään kaunistamalla Ateenaa ihanilla\nrakennuksilla. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi Perikles ei empinyt\nkäyttää hyväksi liittorahastoa. Mutta hänen vastustajansa huomauttivat,\nettä Ateena saisi huonon maineen koko Kreikassa, kun toiset helleenit\nnäkisivät, »kuinka kaupunki heidän rahoillaan koristautui turhamaisen\nnaisen tavoin kullalla ja kalliilla kivillä.» Tähän Perikles vastasi,\nettä Ateena ei ollut tilivelvollinen liittolaisilleen, niin kauan kuin\nsen laivasto suojasi heitä barbaareilta. Ja olivathan Ateenan muurien\nsisäpuolella olevat kauneusarvot kaikkien helleenien nimeä kantavien\nnautittavissa. Perikleen aika on Kreikanmaan historian kultainen\naikakausi. Silloin puhkesi näytelmärunous kukkaansa kaikkien aikojen ja\nkaikkien kansojen voittamattomassa kolmikossa _Aiskhýlos, Sophoklés_ ja\n_Euripidēs_. Silloin eli _Hēródotos_, »historian isä», ja Thukýdidēs,\nmainioin antiikin historioitsija. Perikleen ystävä _Anaksagōras_ teki\nnyt Ateenan filosofian keskusliedeksi, ja vielä enemmän kuuluisaksi\nAteena tuli kaikista filosofeista suurimman, Sokrateen ja hänen, suuren\noppilaansa Platonin kautta, jonka jalo hahmo esiintyy aikakauden\nlopulla.\n\nEdellytyksenä niin korkean kulttuurin kukoistukselle Akropoliin\nkukkulan ympärille nousseessa pikku kaupungissa oli sittenkin se\nkuulumattoman nopea kaupallinen kasvu ja teollisuuden kehitys, joka\nseurasi rauhaa ja uudelleen ryhtymistä kauppasuhteisiin Persian kanssa.\nJo Sunionin, Attikan eteläisimmän niemen luona, sai purjehtija ihmeen\nihanalla paikalla sijaitsevasta Poseidonin temppelistä ensi vaikutelman\nsiitä, että hän lähestyi lukuisten merenkulkijain kaupunkia. Ja kun\nhän lähestyi Peiraieusta ja aurinko kultasi Akropoliin, näki hän sen\nvälkkeen kaupungin suojelusjumalattaren, Pallas Athenen, suunnattoman\nsuuren kuvapatsaan keihäänkärjestä ja kypäräntöyhdöstä, kuvapatsaan,\njonka Pheidias oli pystyttänyt kaikkein ylimmäksi harjanteelle. Se oli\nvalettu Marathonin voittosaaliista.\n\nPerikles muutti Akropoliin vertaistaan vailla olevaksi Ateenan\nsuuruuden muistomerkiksi. Niiden temppelien paikalle, jotka\npersialaiset olivat muuttaneet soraläjiksi, rakennettiin nyt mitä\nkauneimpia pyhäkköjä, ennen kaikkea vertaansa vailla oleva Parthenon,\n»neitsyeellisen asunto», Pallas Athenelle. Ja siellä temppelin\nsisällä Pheidias muovaili puukehyksen ympärille norsunluusta ja\nkullasta toisen ihmeellisen kauniin jättiläispatsaan neitseellisestä\nsuojelusjumalattaresta.\n\nPlutarkhokselta, joka sai katsella taideteoksia Akropoliilla\npuoli vuosisataa myöhemmin, jolloin ne vielä esiintyivät täydessä\nloistossaan, ei ollut kyllin sanoja ilmaistakseen sitä ihastusta, jota\nhänessä herättivät ihmeteltävän kauniit yksityiskohdat, samoinkuin\nkokonaisuuden puhtaat, jalot viivat ja sopusointuiset mittasuhteet.\n»Taiteilijat ovat täällä koettaneet voittaa toisensa suorittaessaan\nkukin työosuutensa mahdollisimman täydellisellä tavalla», hän sanoo.\nNämä taideteokset »ikäänkuin säteilevät nuoruutta, joka suo niille\nneitseellisen koskemattomuuden ajasta aikaan. Tahtoisi sanoa, että ne\nkaikki elävät ja hengittävät, että niillä on sielu, joka ei vanhene,\nvaan aina pysyy nuorena ja raikkaana.» — Hänen aikansa jälkeen on\nmelkein kaksi hävityksen vuosituhatta vierryt näiden taideluomien\nylitse, mutta jokainen, ken on saanut polkea Akropoliin pyhää maata,\nei voi olla Plutarkhoksen kanssa tuntematta, kuinka ne elävät ikuista\nnuoruuden elämää. Tuntee ankaran, totisen kauneuden, mutta ei mitään\nsiitä toivottomuudesta, joka tavallisesti valtaa mielen nähdessään\ntodistuskappaleen kaiken katoavaisuudesta. Täällä ylhäällä tuntee\nitsensä »ikäänkuin kohotetuksi läpinäkyvään, valoa säteilevään\nteeteriin», kuten sanotaan yhdessä Euripideen kuorolaulussa, tuohon\nharvinaisen kirkkaaseen ilmaan, joka antaa Attikalle aivan erikoisen\nviehätyksen. Jumalasunto vertaistaan vailla! Sillä niissähän jumalat\noleskelisivat, jollei juuri eetterin sinessä. Ja niissähän koko\nmaailmassa on arvokkaampaa ainetta pystyttää asunto heille, kuin on\nkultaloistoon vivahtava Pentelikonin marmori, tuo elävän lämmin,\nikäänkuin auringon juovuttama kivi, jonka yli varjokin leijailee\nläpinäkyvän sinisenä ja keveänä kuten itse taivas.\n\nJumalainen näky on katsella Parthenonin marmoripilarien kuvastuvan\nsyvänsinistä Aigeian merta vastaan. Jumalten kunniaksi nämä\nmuistomerkit on pystytetty, mutta niiden pystyttäjät ovat tahtoneet\nnäiden muistomerkkien puhtaudella ja ylevyydellä jalostaa ihmisiä\nitseään. Perikleen aikomus oli, että Ateenasta tulisi koko Kreikanmaan\nkasvattajatar kauneudenkaipuussa ja jalossa mielenlaadussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMilloinkahan on koko maailman historiassa todettu niin nopeata\nsivistyksen kehitystä kuin Kreikassa viidennellä vuosisadalla\ne.Kr.? Noin 30 000 asukkaan suuruisessa kaupungissa tapahtuu kahden\nihmisiän kuluessa seuraavaa: maailmanvalloittaja-valtakunta voitetaan\nainaiseksi, suuri merivaltio perustetaan, näytelmätaide puhkeaa täyteen\nkukkaan, kuvanveistotaide kehittyy lapsuuskauden avuttomuudesta\nkorkeuteen, jota myöhemmin ei kenties koskaan ylitetä, arkkitehtuuri\npääsee kömpelyydestä, senaikaiset rajoitukset huomioonottaen,\nmahdollisuuden rajoille saakka, historiankirjoitus muodostuu\ntieteelliseksi taidoksi ja kehittyy filosofinen ajatusrakennelma,\njonka edessä meidänkin aikamme on vain kiitollinen oppilas. Ja kaikki\ntämä todellisen vapauden ja poliittisen tasa-arvoisuuden periaatteille\nperustetussa valtiossa. Ateenalainen perhe on samaan aikaan\nvoinut olla persoonallinen tuttu Miltiadeelle, Themistokleelle ja\nPerikleelle, Aiskylokselle, Sophokleelle ja Euripideelle, Pheidiaalle,\nAnaksagoraalle ja Sokrateelle, Herodotokselle ja Thukydideelle.\n\n\n\n\nMURHENÄYTELMÄN ENSIMMÄINEN SUURUUDENAIKA.\n\n\nDraama on kreikkalaisen hengen omaperäinen luomus.\n\nEi mikään muu muinaisajan kansa ole tuottanut mitään sitä muistuttavaa.\nRoomassa ja muuallakin on näyttämötaide kiitollisuuden velassa\nkreikkalaisille oppi-isille. Ensimmäinen suuri draama-kirjailija on\n\n\n\n\nAISKHYLOS,\n\n\nmurhenäytelmän taiteellinen luoja. Aiskhylos otti itse osaa suuren\ntodellisuusdraaman esitykseen, jonka näytöksien nimet olivat Marathon,\nSalamis ja Plataia. Hän oli silloin miehuusvoimissaan. Vuonna 456 hän\nkuoli seitsemänkymmen-vuotiaana. Vanhin hänen murhenäytelmistään, joka\non säilynyt, on kaiken todennäköisyyden mukaan »_Turvanetsijät_».\nLuonteeltaan se tuskin on draama nykyisen käsityskannan mukaan, sillä\nsiitä puuttuu ennen kaikkea toimintaa ja dramaattisia luonteita.\nDraama on näihin aikoihin vielä tuskin muuta kuin suuri kantaatti,\njossa kuoro on pääasia. Vanhin draama on siis perimmältään doorilaisen\nkuorolyriikan jatkoa. Ne harvat vuoropuhelut, jotka siinä esiintyvät,\nvaihdetaan kuoronjohtajan ja yhden näyttelijän kesken, ja näillä\nvuorosanoilla on yksinomaisena tarkoituksena perustella kuoron lauluja,\njotka ovat draaman oleellisimpana osana. Tuomalla kuoronjohtajan\nvierelle näyttelijä luotiin mahdollisuus toiminnalle draamassa.\nAjan mukana karttui näyttelijäin luku, ja vuoropuhelu kasvo! kuoron\nkustannuksella, kunnes kuorolaulu lopuksi muuttui vain eri näytöksien\nväliseksi musiikkiesitykseksi.\n\nAiskhyloksen vanhin säilynyt näytelmä — _jos_ nyt »_Turvanetsijät_» on\nvanhin — on kaunis hymni neitseelliselle puhtaudelle. Turvaaetsivät\novat danaideja, Danaoksen viisikymmentä tytärtä, jotka ovat Egyptistä\npaenneet tungettelevia kosijoita piiloon Argokseen ja saavat siellä\nturvapaikan. Mutta vain hetkeksi. Heidän isänsä Danaoksen, joka\nitse on päässyt Argoksen kuninkaaksi, pakottavat kosijat myöntymään\nvaatimukseensa. Mutta itse hääyönä hänen tyttärensä murhaavat\npuolisonsa, jotka on heille pakottamalla annettu. Tarujen mukaan saivat\ndanaidit rangaistuksensa toisessa maailmassa, missä heidät pakotettiin\nalituisesti ammentamaan vettä seulaan.\n\nNykyaikaiseen katsojaan tämä tragedia vaikuttaa tuskin\nnäyttämöesitykseltä. Murhenäytelmä täynnä voivotuksia, rukouksia ja\nuhkauksia, mutta vailla jännittävää toimintaa, vailla juonia, ei vastaa\nmeidän vaatimuksiamme. Mutta se on sen sijaan vaikuttava saarna.\nAiskhylos asetti elävissä kuvissaan katselijat silmätysten suurten\nsynti- ja syyllisyyskysymysten ja jumalien rankaiseman ylimielisyyden\nkanssa. Näin hän on tullut kansan kasvattajaksi, suuremmaksi ja\ntärisyttävämmäksi kuin Homeros ja Hesiodos. Filosofi Aristoteles\nluonnehtii hänet »Ateenan kansan kasvattajaksi suuriin ajatuksiin\nja hurskaaseen mielenlaatuun, siveelliseen kuriin ja miehekkääseen\nurotyöhön.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarsinaista dramaattista toimintaa ei ole myöskään murhenäytelmässä\n»_Persialaiset_». Kuitenkin Aiskhylos on ymmärtänyt siinä toisin\nkeinoin luoda jännityksen, joka kasvaa kautta, näytelmän. Näyttämö\non sijoitettu suurkuninkaan palatsin edustalle Susaan ja Dareios I:n\nhaudan välittömään läheisyyteen. Vanhojen neuvoksien kuoro tuo julki\nsynkät aavistuksensa Kserkseen Hellasta vastaan tekemän sotaretken\npäättymisestä ja lähestyvän onnettomuuden aavistus kasvaa, kun\nKserkseen äiti, Atossa, esiintyy ja kertoo onnettomuutta ennustavista\nunista, joita hän on nähnyt. Jännitys kohoaa huippuunsa, kun\nsanansaattaja syöksyy sisään ja eloisin sanoin kuvailee persialaisten\ntappiota Salamiissa ja maasotajoukon kauheata peräytymismatkaa.\n\nSanansaattaja\n\n    Voi maita, kaupunkeja suuren Aasian.\n    Voi Persiin seutuja, voi rikkauttamme.\n    Voi, kukistettu onnemme on, valtamme.\n    On kuihtuneena kukka kaunis Persian.\n    Voi minua, voi murheen sanansaattajaa.\n    Vaan pakko kertoa se teille, persit, on.\n    Siis kuulkaa: kärsinyt on maamme tappion.\n    — — —\n    On rannat Salamiin ja seudut ympärillä\n    täyttänyt ruumisvuorin kurja kohtalo.\n    — — —\n    Ei nuolet meitä pelastaneet, ei, vaan joukkomme,\n    kun laivat upposivat, koki turmion.\n    — — —\n\nAtossa\n\n    Voi, liian kurjan mulle kerroit kohtalon —\n    se liian synkkä, hävettävä osa on.\n    Vaan kerro mulle, kerro, alku taistelun,\n    luvut ja määrät hellenien laivojen.\n    Miks rohkeni ne käydä kynsin terävin\n    päin persein sotalaumain herraa inahtavaa?\n\nSanansaattaja\n\n    Jos riippunut se oisi laivain määrästä,\n    ois persit taistelussa voiton perineet.\n    Vain sata laivaa omistivat hellenit\n    ja Xerxes tuhannen — sen hyvin tiedän mä,\n    ja niistä kaksi sataa kiirekiitäjää.\n    Me hellenejä väkevämmät olimme.\n    Ei, usko minua, se oli daimoni[142]:\n    se punninnut on epäparipunnuksin.\n\nAtossa\n\n    Oi kerro mulle, miten alkoi taistelu!\n    Ken ensimmäisnä ryntäs? Helleenitkö? Vai,\n    voimansa suuren tuntein, minun poikani?\n\nSanansaattaja\n\n    Syy, kuningatar, koko tämän kurjuuden\n    on julmistunut kostonhenki — daimoni.\n    Sun poikas luokse Ateenasta saapui mies\n    ja puhui hälle, kuninkaalle, sanoen:\n    »Kun öinen, musta pimeys on peittänyt\n    maan, meren, silloin Hellaan väki säikähtää\n    ja yli laivan laidan syöksyy kiirehtäin\n    salassa paeten ja turvapaikkaa etsien.»\n    Sen kuuli kuningas, ei heti älynnyt\n    hellenin petosta ja vihaa jumalten.\n    Hän käski kaikkein päälliköiden ohjata,\n    kun päivän nuolet jäähtyneinä sattuvat\n    maan päälle ja kun hämärä on saapunut,\n    laivansa kolmin rivein — salmia\n    hän käski vartioida hyvin tarkaten\n    ja muitten laivain ympäröidä Salamiin.\n    Jos löytää Hellaan miehet siellä pakotien\n    ja välttää varman surman, silloin kaikki saa\n    myös laivapäälliköt sen maksaa surmallaan.\n\n    Niin, tietämättä määrää kovan kohtalon\n    kuningas puhui heille sanoin käskevin.\n    Ja meikäläiset asettuivat paikoilleen;\n    he naulitsivat ehtoollisen, sitten he\n    sitoivat hihnoin airot kiinni hankasiin.\n    Kun päivän soihtu sammui, yöhön vaihtuen,\n    nousivat päälliköt ja miehet kannelle.\n    Laivasta laivaan huudot kajahtelivat,\n    kun kaikki keulat määräsuuntaan käännettiin,\n    yön pitkän halki soudattivat päälliköt\n    laivoja sinne tänne, airoin väkevin.\n    Yö koitti jo, vaan ykskään Hellaan laivoista\n    ei salaisesti yrittänyt pakohon.\n    Kun päivä ajoi valko-orhein kannelle\n    taivaan ja valoi maahan koiton kirkkautta,\n    soi hellenien sotahuuto raikuva\n    ja jalo aselaulu. Vuoret saarien\n    yhtyivät kaiun äänin laulun säveliin.\n    Väristys kävi joukkojemme sieluissa,\n    kun vahva toivo petti — sillä pakotien\n    ei ollut hellenien huuto raikuva\n    vaan riemulaulu voitollisen taistelun.\n    Me erotimme huudon sanat voimakkaat:\n    Hei, kiiruhtakaa Hellaan jalot soturit,\n    on isänmaanne pelastus ja lastenne\n    ja vaimoinne ja kotiseudun jumaloin\n    ja hautain isien — on taiston palkka se.\n    Me kohotimme kilpaa sotahuutomme\n    ja kiirehdimme pikaisesti taisteluun.\n    Nyt laiva laivaan vaskikeuloin ponnisti.\n    Hellenein sotasoutu alkoi taistelun\n    ja iski oikealta haahta phoinikein.\n    Jo kaikkialla keula keulaan iskettiin.\n    Aluksi vankat oli laivat kuninkaan —\n    vaan laiva tunki laivaan kiinni tiheään\n    ja toinen toist' ei enää voinut avustaa.\n    Me itse ha'at kiinnitimme toistemme\n    laivoihin, perämelat, airot särjimme.\n    Vaan hellenien soudut piirittivät jo\n    ja upottivat soutujamme — useat\n    kaatuivat kumolleen. Nyt meren vettä ei\n    hylyillä, pirstaleilta nähnyt. Karien\n    ja saarien rannat katti ruumisröykkiöt.\n    Nyt laivamme, ne, jotka säästyi vielä tuholla,\n    pikaisin aironvedoin kauas pakeni.\n    Vaan meitä, meitä, niinkuin meren petoja\n    hellenit airoin, hirsin iski, teurasti\n    ja huuto, valitus ja rukoukset täyttivät\n    nyt meren, taivaan lakeudet, kunnes vihdoinkin\n    yön sysimusta silmä meidät vapahti.\n    Oi, sen vaikerrusten katkeruutta taitaisi\n    en kertoa mä kuolevaisin lausehin.\n    — — —\n\nAtossa\n\n    Voi, hyökylaine kurjuuden on vyörynyt\n    ja upottanut persit, kansat Aasian.\n\nSanansaattaja\n\n    Vaan tiedä, puoliakaan kurjuudesta ei\n    sun tietoos tullut vielä — ääretön se on,\n    kaks kertaa voittaa kuulemasi kaikki se.\n    — — —\n    Päämiehet laivojen, ne, jotka eloon jäi,\n    pakeni tuulen myötä sinne tänne. Vaan\n    he saivat mailla Boiotian surmansa.\n    Yks osa janoissansa kaatui, kuoli, kun\n    juur lähtehille sai. Me muut taas läähättäin\n    kuin ajamina tuhon pakenimme pois.\n    — — —\n    Vaan loppumaton joukko siellä surman sai\n    nälän ja janon sortamina. Kaikki muut\n    — vain harvat pelastuivat, kuolon välttäen —\n    harhaili Thrakiassa kovaa kokien.\n    He saapuivat nyt tänne pakolaisina.\n    Vaan huokauksin itkee Persiin kaupunki\n    maan ihanaisen kukan kuihtumista nyt.\n    On tämä totta — mutta paljon sivuutin\n    jumalten säätämistä kohtaloista ma.\n\nLopuksi saapuu Kserkses, lyötynä ja masennettuna ja ilman muita\nvarusteita kuin tyhjä nuolikotelo, tappion synkkä vertauskuva.\nJumalien rangaistus on kohdannut häntä rikoksesta, jonka hän on tehnyt\npolttamalla jumalien temppeleitä, ja hänen ylpeytensä ja rajattoman\nkunnianhimonsa vuoksi. Kserkseen ja kuoron valitushuutoihin näytelmä\nloppuu.\n\n    »Laulakaamme yhdessä valituslaulu!» murtunut kuningas\n    huudahtaa kehoittaen kuorolle.\n\n    Nyt tuskan ääni kaikukoon\n    ja surun vaikerrus. Nyt rintas repiös.\n    Nyt kisko partas valkohaivenet,\n    nyt hiukses silvo käsin väkevin.\n    Nyt vaattees pirsto. Itke kansaamme.\n    Te ulvokaatte koko kaupungissa,\n    vaan käykää surun vaito-askelin.\n\nNäytelmä »Persialaiset» ei ole vain kaunis taideluomus — se on myöskin\nhelleenisen kohtuullisuuden ja ihmisyyden ikuinen muistomerkki. Se\non kyllä voittohymni, mutta ilman ainoatakaan ylimielisyyden tai\nkansallisvihan sorahtavaa ääntä. Kirjailija oli itse taistellut\npersialaisia vastaan, ja kaikki hänen kuulijansa olivat joko itse\nottaneet osaa taisteluun tai surivat jotakuta rakasta sukulaista\ntai ystävää, joka oli saanut surmansa persialaisten aseista. Mutta\nkuitenkin näytelmä on täynnä myötätuntoa voitetuita kohtaan.\n\nMiltä tähän verrattuna näyttääkään oma aikamme äskettäin elämämme koko\nmaailmaa järkyttäneen sotadraaman jälkeen? Olemme täydellistyttäneet\nsotakoneiston, niin että kreikkalaisten keihäät ja persialaisten jouset\novat leikkikaluja siihen verrattuina. Mutta inhimillisyydessä sanan\nkorkeimmassa merkityksessä — kuinka paljon alempana siinä olemmekaan\nkuin 2 400 vuotta takaperin Aiskhylos ja hänen yleisönsä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka korkeaa luokkaa taideteoksina »Turvanetsijät» ja »Persialaiset»\nlienevätkin, Aiskhylos ei niissä kuitenkaan ole aikaansaanut\nmitään oikeaa _luonnekuvausta_. Niin pitkälle hän on päässyt vasta\ndraamassaan »_Promētheús_», antiikin kenties suurpiirteisimmässä ja\nsyväotteisimmassa näytelmässä. Prometheus, titaani, joka varasti tulen\nmahdistaan kateelliselta Zeukselta ja antoi tämän kallisarvoisen lahjan\nihmisille, esitetään draamassa ihmisrakkauden sankarina ja joutuu\nmarttyyriksi avuliaisuutensa vuoksi maanlapsia kohtaan. Hän ei ollut\nainoastaan lahjoittanut heille kulttuuria edistävää tulta, vaan myöskin\nopettanut heille karjanhoidon, vuoriteollisuuden, kirjoitustaidon ja\nlääketieteen; antoipa hän heille myöskin kaikista parhaan: hän antoi\nheille _toivon_. Zeus palkitsi häntä taottamalla hänet kiinni erääseen\nKaukasoksen kallioon ja lähettämällä joka päivä kotkan repimään hänen\nmaksaansa. Lopuksi kuitenkin Herkules vapautti onnettoman kauheista\nkärsimyksistä.\n\nAiskhyloksen »Prometheus» on kenties yleisinhimillisin draama, mitä\nmilloinkaan on kirjoitettu. Käsitteleehän se aina houkuttelevaa\nja ikuisesti ratkaisematonta probleemaa: sivistyksen siunausta\nja kirousta, hyvän ja pahan tiedon puuta. Kuinka voimakkaasti\nAiskhylos tällä draamallaan on saanut ihmissielun kielet väräjämään,\nkäy parhaiten ilmi siitä, että monet myöhemmän ajan suurimmista\nrunoilijoista ovat saaneet siitä vaikutteita, kuten Englannissa Byron\nja Shelley, Saksassa Goethe, Espanjassa Calderon, Ruotsissa Tegnér ja\nViktor Rydberg.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme draamaa sisältävässä, kokonaisuuden muodostavassa\n»_Oresteessaan_» Aiskhylos on draamalliselta näkökannalta päässyt\nkorkeammalle kuin aikaisemmissa näytelmissään, ja luonut sekä\njännittävää toimintaa että todella dramaattisia luonteita.\nEnsimmäinen näytös on asetettu Mykenen kuninkaanlinnaan. Kokonaisen\nvuoden on vartija tähystellyt tulimerkkiä, joka toisi tiedon Troian\nkukistumisesta ja Agamemnonin kotiinpaluusta. Näkyy vihdoinkin\nkaivattu tulenkajastus taivaanrannalta ja vartija rientää alas\njulistamaan iloisen sanoman kansalle. Mutta itsekseen hän lausuu\nmuutamia sanoja, jotka ilmaisevat, ettei kaikki ole, niinkuin\npitäisi, kuninkaanlinnassa: »Suuni on suljettu. Mutta jos nämä seinät\nvoisivat puhua, niin voisivat ne parhaiten kaiken kertoa.» Kasvavan\njännityksen vallassa odotetaan voittajan astumista näyttämölle. Kuoron\nvoitonriemuun sekaantuu myöskin aavistus uhkaavista onnettomuuksista.\nPahat aavistukset voimistuvat, sittenkuin Agamemnon on voittosaaliineen\nsaapunut näyttämölle. Uudessa näytöksessä nähdään voittaja linnassaan,\nmutta kuolleena, puolisonsa Klytaimēstrān[143] ja tämän rakastajan\nmurhaamana, rakastajan, joka puolison poissa ollessa on anastanut tämän\npaikan.\n\nSeuraava kohtaus näytellään Agamemnonin haudalla. Siellä murhatun\npoika Orestes ja hänen sisarensa Elektra tapaavat toisensa ja\nlupaavat kostaa. He tappavat ensin äidin rakastajan ja sitten hänet\nitsensä. Mutta rangaistukseksi kauheasta teosta kostonjumalattaret\nottavat Oresteen valtoihinsa ja ajavat hänet hurjan mielenvikaisuuden\nahdistamana näyttämöltä. Näytelmän lopulla Athene jumalatar vapauttaa\nkumminkin Oresteen verisestä rikoksesta, ottaen huomioon myöskin teon\nvaikuttimet. Draama loppuu kuvailemalla, kuinka kostonjumalattaret\nlepytetään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanotaan Aiskhyloksen kirjoittaneen yli seitsemänkymmentä\nmurhenäytelmää, mutta ainoastaan seitsemän on meillä jäljellä.\n\nIhailtavaa hänen runoudessaan on sen yksinkertainen suuruus.\nMajesteetillisen suoraviivaisesti vierii toiminta eteenpäin, ilman\npikkumaisia käänteitä ja hienostunutta tehontavoittelua. Hänen\ndraamoistaan uhoo jotakin Marathonin, Thermopylain ja Salamiin päivien\nvakavan ylevästä tunnelmasta.\n\n\n\n\nSOPHOKLES JA OIDIPUSTARU.\n\n\nAikajärjestyksessä toinen suurista kreikkalaisista murhenäytelmän\nkirjoittajista on Sophokles. Hän oli sopusointuisen helleenisen\nkansansielun harvinaisen täydellistynyt perikuva. Hän kuului myöskin\nsiihen onnelliseen sukupolveen, joka sai korjata sadon Salamiin\nvoitosta. Sophokleen miehuusikä sattui Perikleen onnelliseen aikaan.\nIhailevan ja kiitollisen kansan kaikkialla juhlimana hän omistautui\nmelkein kokonaan runoudelleen. Hänen luomisvoimansa jatkui katkeamatta\nelämän loppuun asti. Yhdeksänkymmenvuotisen elinaikansa kuluessa, joka\nloppui vuonna 406, täsmälleen puoli vuosisataa Aiskhyloksen kuolemasta,\ntuo jumalan armoittama ehti valmiiksi kirjoittaa noin 120 näytelmää.\nNiistä on kuitenkin ainoastaan kahdeksan säilynyt.\n\nVanhimpia niistä on kaiken todennäköisyyden mukaan »_Elektra_».\nMurhenäytelmä on saanut nimensä päähenkilön, Oresteen sisaren\nmukaan, joka yllyttää veljeä murhaamaan syyllisen äidin ja hänen\nrakastajansa, Aigisthoksen. Aihe on siis sama, jota Aiskhylos käsitteli\nkeskimmäisessä Orestes-draamassaan. Rajatonta tuskaa Elektra tuntee\nisän murhan johdosta. Surupukuun puettuna hän tulee kuninkaanlinnasta\nja valittaa surullista kohtaloaan kotona: kuinka häntä kohdellaan kuin\norjatarta, kuinka hän tuskin saa vaatteita ja ravintoa ja kuinka hänen\npäivä toisensa jälkeen täytyy asua samassa talossa kuin isän murhaaja.\nHänen ainoa toivonsa on, että Orestes, joka Agamemnonin kuollessa\npelastui Krisaan, pian täysikasvuisena palaisi kotiin ja kostaisi\nisänsä puolesta.\n\nMutta silloin vanha uskottu palvelija saapuu ja kertoo hänelle, että\nOrestes on tuhoutunut kilpa-ajoissa Delphoin kisoissa. Luonnoton äiti\nKlytaimestra riemuitsee. Nyt hän on vapautunut Oresteen mahdollisen\nkoston tuottamasta tuskasta, joka on myrkyttänyt hänen elämänsä.\nPilkallisesti nauraen hän jättää epätoivoisen Elektran valittamaan.\n\nMutta pian näyttäytyy, että sanoma on sepitetty. Elektra saa sulkea\nkauan kaipaamansa veljen syliinsä. Jännitys kohoaa hirvittäväksi, kun\nOrestes menee sisälle isän palatsiin suorittamaan veristä tekoaan.\nKuoro tuo ilmi kauhun, joka täyttää kaikkien mielet välttämättömän\nedessä.\n\nSisältä kuninkaanlinnasta kuuluu Klytaimestran hätähuuto: »Oi poika,\noi poika, sääli äitiäsi!» Mutta Elektra, joka seisoo ulkopuolella,\nsanoo: »Ei sinulla itselläsikään ollut sääliä häntä eikä hänen isäänsä\nkohtaan.»\n\nSaapuu sitten Aigisthos, kovin iloisena kuulemastaan huhusta, että\nOrestes oli kuollut, ja että hänen ruumiinsa oli tuotu kuninkaan\nlinnaan. Hän käskee avaamaan palatsin portit, niin että jokainen koko\nmaassa voi nähdä, ettei mitään toivoa ole enää Oresteesta, vaan että\nnyt on parasta nöyrästi taipua Aigisthokseen.\n\nSenjälkeen hän vetää itse pois verhon, joka on peittänyt kuolleen.\nSilloin selvenee hänelle, mitä on tapahtunut, ja mitä tulee\ntapahtumaan; ja välttämätön tapahtuu. Koston päivä, riemun hetki on\nkoittanut Elektralle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSophokleen kehitys on huipussaan draamoissa, joiden aiheina on\nkuuluisa Oidipus-taru. Oidipus oli Theban kuninkaan poika. Hänen\nelämänkohtalostaan oli lausuttu hirmuinen oraakkeliennustus. Jonkin\nvanhan rikoksen vuoksi hänen sukunsa oli näet kironalainen. Ennenkuin\nOidipus syntyi, Pythia oli sanonut, että hän kerran surmaa isänsä ja\nnai oman äitinsä. Välttääkseen näin kauheaa kohtaloa vanhemmat käskivät\nheittää äskensyntyneen rotkoon kuolemaan.\n\nMutta kohtalo tahtoi toisin. Palvelija, jolle oli annettu tuo\nvastenmielinen tehtävä, sääli pienokaista ja antoi hänet eräälle\nKorinthoksen kuninkaan palveluksessa olevalle paimenelle. Paimen vei\nlapsen mukanaan Korinthokseen, ja kuningas, joka oli lapseton, otti\nOidipuksen omaksi lapsekseen.\n\nKorinthoksessa Oidipus kasvoi voimakkaaksi ja rohkeaksi nuorukaiseksi\nja häntä pidettiin yleisesti kuninkaan poikana. Mutta käydessään\nDelphoissa saadakseen tietää kohtalonsa hän sai vastauksen: »Varo\nsaapumasta kotiseudullesi, sillä sinä tulet surmaamaan oman\nisäsi, naimaan oman äitisi ja olemaan ihmisten silmissä vihattava\njälkeläinen.» Oidipus tahtoi luonnollisesti tehdä kaikkensa estääkseen\nkauheaa ennustusta toteutumasta ja päätti senvuoksi olla koskaan\npalaamatta siihen kaupunkiin, jossa hän luuli vanhempiensa asuvan.\nUmpimähkään hän läksi maailmalle, suunnaten kulkunsa kohti Theban\nkaupunkia. Tiellä hän kohtasi komean vanhan miehen, joka ajoi vaunuissa\nhenkivartioiden seuraamana. Tie on kapea, ja ajaja tahtoo tunkea\nvaeltajan tien oheen, mutta Oidipus suuntaa voimakkaan iskun häneen.\nSyntyy käsikähmä, ja Oidipus surmaa sekä vanhan miehen että kaikki\nhänen seuralaisensa yhtä lukuunottamatta.\n\nVanhus oli hänen oma isänsä. Niin oli — Oidipuksen aavistamatta — ensi\nosa oraakkelin ennustusta toteutunut.\n\nOidipus vaeltaa edelleen Thebaan. Jo jonkin aikaa oli kaupunkia kovin\nkurittanut julma sfinksi, epäsikiö, jolla oli leijonan ruumis, naisen\npää ja linnun siivet, ja joka oli asettautunut läheiselle kalliolle\nja surmasi jokaisen, joka ei kyennyt ratkaisemaan hänen arvoitustaan:\n»Mikä on se eläin, joka ainoalaatuisena kaikista olennoista käy osaksi\nkahdella, osaksi kolmella ja osaksi neljällä jalalla, mutta jonka voima\nja nopeus on pienin, silloinkuin jalkojen luku on suurin.» Oidipus\nkeksi heti vastauksen: »Se on ihminen. Pikku lapsena ihminen ryömii\nnelinkontin; sitten hän käy kahdella jalalla, kunnes vanhuus pakottaa\nhänet käyttämään sauvaa kolmantena jalkana.» Tällä vastauksella\nsfinksin voima oli murrettu. Epäsikiö syöksyi itsestään kalliolta,\nja Theba oli pelastettu. Kiitolliset thebalaiset ottivat Oidipuksen\nkuninkaakseen ja antoivat hänelle entisen kuninkaan lesken, lokāstēn,\npuolisoksi.\n\nSiten oli oraakkelin ennustus käynyt kokonaan toteen.\n\nSitten Oidipus elää onnellisena ja saa Iokasteen kanssa kaksi poikaa ja\nkaksi tytärtä. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että lapset ovat\nhänen puolisisaruksiaan, ei aavistustakaan siitä, että ilma on täynnä\nonnettomuutta.\n\nTästä kohden alkaa murhenäytelmä »_Kuningas Oidipus_». Thebaa\nhävittelee raivoava rutto, ja kansan lähetystö anoo kuninkaalta neuvoa\nja apua:\n\n    On kuihtuneina kaikki jyvätähkäpäät,\n    on' laidun vailla karjaa, vaimon hedelmä\n    on kohtuun tukehtunut. Soihdun murheisen\n    tuo Theben linnaan julma rutto-daimoni.\n    On kohta tyhjä koko huone Kadmoksen[144] —\n    vaan täynnä valitusta mustan Hadeksen.\n\nOidipus vastaa hyväntahtoisesti, että hän on jo ottanut huomioon kansan\nhädän ja lähettänyt lankonsa Kréōnin Delphoihin pyytämään jumalien\nneuvoa.\n\nKohta tämän perästä saapuu Kreon tuoden Apollonin sanoman, että kirous\ntulee painamaan maata, kunnes entisen kuninkaan murhaaja on keksitty ja\nhänet joko surmattu tai ajettu maanpakoon. Oidipus lupaa juhlallisesti\ntekevänsä kaiken saattaakseen rikollisen kärsimään ansaittua\nrangaistustaan. Saadakseen selvyyttä hän lähettää sokealle tietäjä\nTeiresiaalle kutsun saapua luokseen.\n\nMutta vanha mies pyytää saada olla vastaamatta.\n\n    Mun anna palata. Ja keveämmin me\n    kohtalon kestämme, kun mua tottelet,\n\nhän sanoo.\n\nKun Teiresias itsepäisesti kieltäytyy selittämästä tarkemmin sanojansa,\nOidipus suuttuu, ja kiivas sananvaihto syntyy. Lopuksi tietäjä\nharmistuneena sinkoaa: »Murhaaja, jota etsit, olet itse!»\n\nOidipus käsittää kuitenkin hänen sanansa vain vihanpurkaukseksi eikä\naavistakaan kamalaa totuutta. Ja Iokaste vahvistaa häntä luulossaan.\n»Älä usko tietäjää!» hän sanoo. »Mieheni sai myöskin tietäjän viestin,\nettä oma poikansa hänet surmaisi, mutta poikanen kuoli jo pienenä.\nOraakkeli on siis puhunut valhetta.»\n\nHeti sen jälkeen saapuu Korinthoksesta sanansaattaja ilmoittaen, että\nOidipuksen isä on kuollut, ja että Korinthoksen kansa tahtoo valita\npojan kuninkaaksi.\n\nNäin Oidipus on siis mielestään säästynyt kamalasta kohtalosta surmata\noma isänsä! Mutta peläten, että oraakkelin ennustuksen jälkimmäinen\nosa toteutuisi, hän ei uskalla palata Korinthokseen, niin kauan\nkuin hänen oletettu äitinsä elää. Silloin sanantuoja antaa hänelle\nselityksen, jonka pitäisi vapauttaa hänet kaikesta pelosta: Oidipus\nei ole Korinthoksen kuolleen kuninkaan poika, vaan löytölapsi,\njonka sanantuoja itse kerran sai Theban kuninkaan paimenelta ja vei\nKorinthokseen. Oidipus lähettää nyt hakemaan paimenta, joka voi antaa\nvarman selostuksen hänen syntyperästään.\n\nTurhaan Iokaste pyytää häntä olemaan sitä tekemättä. Siitä, mitä hän\non kuullut, hän ymmärtää totuuden kaikessa kauheudessaan ja hän sanoo\nOidipukselle:\n\n    Oi, kunpa, Oidipos, et tuntis itseäs.\n    Ma lausun sulle tämän sanan ainoan:\n    Oi, onneton — ei mitään sulle enempää.\n\nNäin sanottuaan hän poistuu näyttämöltä.\n\nMutta Oidipus luulee juuri nyt olevansa onnensa huipulla. Sitä\nvoimakkaammaksi tulee senvuoksi vaihdos tapausten kehityksessä,\nratkaiseva käänne, kun hän paimenen selostuksista vähitellen saa\nkauhistavan tiedon, kuinka kaikki oikeastaan on. Kohtalon iskun\nhuumaamana hän hoipertelee palatsiin kuoron laulaessa:\n\n    Suku ihmisten kuolevain,\n    miten tyhjäksi, turhaksi\n    elonretkenne huomaan.\n    — — —\n    Sinä opetat minulle,\n    on onneton Oidipos,\n    osa autuas, onnekas\n    ei ihmisen koskaan.\n\nHetken kuluttua sanansaattaja tulee palatsista ja kertoo, että Iokaste\non surmannut itsensä ja että Oidipus mielettömässä epätoivossaan on\nrepinyt silmänsä päästäkseen näkemästä enempää syvää kurjuutta, johon\nhän on vajonnut. Voidaan myöskin sanoa, että Oidipuksen tulo sokeaksi\non vertauskuvallinen: hänhän on jo ennenkin kulkenut sokeana läpi\nelämän.\n\nJa nyt avataan palatsin portit, ja pari palvelijaa taluttaa kauhean\nnäköisen sokean ulos. Armona hän rukoilee rangaistusta, jota helleenit\npitivät kaikkia muita raskaimpana: maanpakolaisen katkeraa kohtaloa.\nSanoin, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa, hän uskoo\npienet tyttösensä Kreonin hoitoon ja alkaa maanpakolaisen lohduttoman\nvaelluksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikkalaiset itse pitivät »Kuningas Oidipusta» parhaimpana\ntaideteoksena kaikista murhenäytelmistä. Voittamattoman mestarillisesti\nSophokles on ymmärtänyt yksinkertaisin keinoin, ilman harkitulta\nyllätyksiä, lisätä draaman jännitystä, kuta pitemmälle draama\nvierii eteenpäin, ja niin muutamassa hetkessä kehittää äkillisen\nmuutoksen korkeimmasta onnesta pohjattomaan kurjuuteen. Ei kukaan ole\npeloittavammalla tavalla kuvannut _kohtalon ironiaa_ kuin runoilija,\nkun hän antaa Korinthoksen sanansaattajan esiintyä. Tuleehan mies\ntuomaan Oidipukselle ilosanomaa ja vapauttamaan hänet tuskaisasta\npelosta, että hän joutuisi menemään naimisiin äitinsä kanssa. Jotta\nOidipus tuntisi tulevaisuutensa oikein varmaksi, ilmaisee sanantuoja\nhänelle hänen todellisen alkuperänsä ja aiheuttaa suoranaisen\nvastakohdan, mitä hän hyväntahtoisuudessaan on tarkoittanut. Tämä, jos\nmikä, on traagillista ironiaa.\n\nKatsojain mielenkiinnon draama pitää vireillä alusta loppuun asti. Ja\nkuitenkaan siinä, yhtä vähän kuin Sophokleen muissakaan näytelmissä,\nei esiinny mitään nykyaikaisten vaatimusten mukaista _toimintaa_. Jos\nse olisi ollut nykyaikaisesti rakennettu draama, olisimme saaneet\nnäyttämöllä todeta Delphoin oraakkelin ennustuksen Oidipuksen\nvanhemmille aiheuttaman tuskan, kenties nähdä hänen kuolemaan\njättämisensä ja pelastuksensa Korinthokseen, hänen käyntinsä Delphoissa\nja Pythian sanojen vaikutuksen häneen, nähdä sen tapahtuman, joka tekee\nhänet syylliseksi j.n.e. Sophokleen draama ei ole siten elävää elämää,\nmutta koko toiminta on niiden tapahtumien vähittäistä paljastamista,\nmitä on tapahtunut _ennen_ varsinaista näytelmää. »Sophokleen suuri\ntaide», kuten Schück sanoo, »ilmenee juuri siinä, että vaikka\noikeastaan ei yhtään ainoata uutta tekoa suoriteta eikä mitään uutta\ntapahdu — draama kuitenkin vaikuttaa, niinkuin se kauttaaltaan olisi\ntäynnä elämää ja toimintaa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka sokean, kovia kokeneen Oidipuksen pitkä ja ansaitsematon\nkärsimys loppui, sen on Sophokles näyttänyt meille näytelmässään\n»_Oidipus Kolonoksessa_», jonka hän kirjoitti oman elämänsä lähetessä\nloppuaan. Tämä yhdeksänkymmenvuotiaan runoilijan teos on ihmeellinen\ntodiste siitä, kuinka korkeaksi arvioitava hänen taiteellinen\nluomisvoimansa oli vielä hänen viimeisinä elinvuosinaan.\n\nDraaman toiminta on sijoitettu runoilijan omaan kotiseutuun, vähän\nmatkaa Ateenasta pohjoiseen olevaan pieneen Kolōnós-nimiseen kylään.\n\n    Oi valkohohtavainen kylä Kolonos,\n    sen laitumilla varsain laumat myllertää.\n    Sen vihreässä kukkavehmastossa on\n    köynnöksin syvän-tummin rungot peittyneet.\n    Ja siellä laulaa satakieli iltaisin\n    suruisin, lempein äänin luona pesänsä,\n    ja siellä viihtyy alla lehväin viileäin.\n    Ei sinne kiidä kuumat nuolet auringon,\n    ei sinne osu talvituulten humu viiltävä.\n    Vaan Dionysos, lemmekäs ja vallaton\n    käy nymfein kera riemumielin karkeloon.\n\nNäin kuoro laulaa kauniissa, kotiseudulle omistetussa\ntervehdys-laulussa, jonka runoilija on sijoittanut draamaan.[145]\n\nKerjäläisen hahmossa, sokeana ja vanhuudenheikkona entinen kuningas\nsaapuu Kolonokseen monien harharetki- ja kärsimysvuosien jälkeen. Hänen\njalo, rakastava tyttärensä Antigónē taluttaa häntä kädestä. Hän asettuu\nlepäämään lehdon suulle, joka on pyhitetty kostonjumalattarille eli\neumenideille, »hyvänsuoville», kuten kreikkalainen kauniimmalla nimellä\nheitä nimitti silloin, kun hän tahtoi voittaa heidän suosionsa.\n\nÄkkiä on aivan kuin vanhus olisi saanut näkönsä jälleen. Varmoin\naskelin hän kulkee niiden edellä, jotka ovat keräytyneet hänen\nympärilleen, lehtoon sille »kupariportaalle», jonka luultiin johtavan\nalas manalaan. Ja hetkisen perästä hän on salaperäisellä tavalla\nkadonnut kaikkien näkyvistä. Hän on lopuksi saanut rauhan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmeen kauniilla tavalla on tässä näytelmässä ihmiskurjuuden herättämän\nsurumielen kuteisiin loimiksi kudottu lohtua ja toivoa. Selvemmin kuin\nmissään muussa kreikkalaisessa murhenäytelmässä kuulee tässä runoilijan\noman sydämen puhuvan. »Kaiken yllä on», kuten Schück sanoo, »jotakin\nlaskevan ilta-auringon hiljaisesta loisteesta. Suuri runoilijaura menee\ntässä mailleen kauneuteen ja sopusointuun.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Oidipus oli lähtenyt maanpakoon, hänen molemmat poikansa\n_Eteoklēs_ ja _Polyneikēs_ päättivät hallita yhdessä. Mutta Eteokles\nrikkoi sopimuksen ja anasti yksin valtaistuimen. Polyneikes sai\nsilloin apua apeltaan, Argoksen kuninkaalta ja viideltä muulta\nkreikkalaisella ruhtinaalta. Heidän sotaretkensä Eteoklesta vastaan\nantoi Aiskhylokselle aiheen murhenäytelmään nimeltä »Seitsemän Thebaa\nvastaan».\n\nThebalaiset löivät takaisin vihollisen hyökkäyksen, mutta veljekset\nsurmasivat toisensa kaksintaistelussa. Nyt otti Theban hallituksen\nkäsiinsä heidän enonsa Kréōn. Hän hautautti juhlallisesti Eteokleen,\nmutta kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla hautaamasta Polyneikesta,\njoka oli sotinut isänmaata vastaan. Hänen ruumiinsa piti heittää\nkoirille ja korppikotkille. Silloin esiintyy kuolleen sisar, jalo,\nuhrautuva Antigone, ja julistaa, että hän pitää uskonnon käskyä\nja velvoitusta kuolleita kohtaan korkeampana kuin hallitsijan\nsydämettömän ankaroita määräyksiä ja aikoo suorittaa veljelleen\nviimeisen palveluksen. Koirien ja lintujen saaliiksi heittäminen\noli kreikkalaisen käsityskannan mukaan kauhein onnettomuus, joka\nvoi kohdata ihmistä, sillä ilman hautausta ei hänen oltu suotu\npäästä rauhaan manalaan. _Antigone_ksi Sophokles on nimittänyt yhden\nmurhenäytelmänsä, jota monet pitävät antiikin näytelmistä kaikkein\ntäydellisimpänä taideluomana.\n\nAntigone pidätetään hänen yrittäessään suorittaa päätöstään ja viedään\nvangittuna Kreonin eteen. Vartija, joka tuo hänet, kertoo, kuinka\nAntigone oli mennyt kuolleen luo:\n\n    »Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten\n    pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä\n    surulla mielin haikeasti vaikeroi,\n    niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään,\n    valitti, itki, niille hirmukostoa\n    toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus.\n    Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan\n    hän vaskimaljan korkealta kallistaa\n    ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.»\n\nPyöveliensä edessä Antigone seisoo pystypäisenä, sillä hän on totellut\njumalien käskyjä, jotka ovat ihmisten lakeja korkeammat.\n\nMutta hänen uhmansa on rangaistava. Kreon käskee muuraamaan Antigonen\nelävänä maanalaiseen kallioholviin. Kaunis on hänen joutsenlaulunsa —\nse luo kauneuden hohteen hänen kuolemaansa:\n\n    Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!\n    Astumassa jo oon\n    ma viimeis-polkua, viimeis-kerran\n    päivän soihtua silmäilen.\n    Sitten eessäni on ikiyö...\n    Tuoni kaikkein-tuutija mun\n    vie elävält' Akheronin[146] rantaan,\n    vaikk' ei suotuna mulle vielä\n    häiden riemua, enk' ole kuullut\n    morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai!\n\nNiin viedään hänet pois. Ei edes Kreonin oma poika, Antigonen kihlattu,\nvoi taivuttaa sydämetöntä itsevaltiasta peruuttamaan tuomiota. Mutta\nsilloin esiintyy sokea tietäjä Teiresias ja kertoo onnettomuutta\nilmoittavasta ennemerkistä: jumalat eivät tahdo enää ottaa vastaan\nuhria, sittenkuin koirat ja korppikotkat ovat häväisseet heidän\nalttarinsa.\n\n    »Sill’ alttarit ja kaikki uhrilietemme\n    täynn' Oidipun on poika raukan hurmetta,\n    jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin.\n    Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat\n    ei mielly eikä reisiluiden lieskahan,\n    eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan,\n    kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.»\n\nLopuksi Teiresias uhkaa kuningasta jumalien kauheimmalla\nrangaistuksella, jos hän vain ei muuta mielenlaatuaan. Silloin\nKreon säikähtää ja rientää itse, kansansa seuraamana, hautaholviin\nvapauttaakseen Antigoneen. Mutta liian myöhään. Sanansaattaja[147],\njoka on ollut Kreonin matkassa, astuu näyttämälle ja kertoo, että\nkun kuningas tuli haudalle, se oli avattu ja Antigone kuollut. Hän\noli hirttäytynyt huntuihinsa. Hänen kihlattunsa piti rakastettunsa\nhengetöntä ruumista käsivarsillaan. Kun hän näki isänsä, valtasi\nhänet niin suuri inho, että hän paljasti miekkansa isäänsä vastaan.\nKauhuissaan peräytyi Kreon. Silloin survaisi nuorukainen aseen omaan\nrintaansa.\n\nNiiden joukossa, jotka kuulivat sanansaattajan hirveän kertomuksen,\non Kreonin puoliso. Sanaakaan sanomatta hän menee sisälle palatsiin.\nKun Kreon murtuneena palaa, avataan kuninkaanlinnan portit, ja sisällä\nnähdään kuningatar — makaavan kuolleena vuoteessa. Tapahtumain\nepätoivoon syöksemänä hänkin on lyhentänyt elämänsä. Hänen viimeinen\nsanansa — niin sanansaattaja kertoo — oli kostonhuuto puolisolle,\n»julmalle lasten murhaajalle».\n\nYksinäisenä, syyllisenä, koko elämä tuhoutuneena, seisoo siinä Kreon\nparahtaen tuskanhuutoon:\n\n    Ah voi!\n    Jopa kauhusta säpsähdin!\n    Oi, ottakaatte jo kalpa\n    ja puhkaiskaa tämä rinta halpa!\n    Voi, voi minä vaivaisin,\n    joka vaivuin vaivojen äärihin!\n\nJa murhenäytelmä päättyy kuoron johtajan varoittaviin sanoihin,\nettä »ei pidä loukata ikuisten jumalien lakia itsepäisyydellä ja\nylimielisyydellä.» Mielenmaltti ja sävyisyys ovat korkeimmassakin\nasemassa olevan velvollisuuksia.\n\nTässä näytelmässä on useita ikikauniita kohtia. Muhkein on kenties\nylistyslaulu ihmisen mahdille kukistaa villit luonnonvoimat,\nsivistyksen ylistyslaulu, voisi sanoa:\n\n    Ihmeitä mont' on. Ihminen\n    kaikkein tenhoisin ihme on.\n    Talven myrskyjä uhmaillen\n    kulkevi hän meren aaviston,\n    vaikk' ylt'ympäri lainehien\n    vain valkotyrskyt pauhaa.\n    Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:\n    tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,\n    kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,\n    orhien voimalla peltoa raivaa.\n\n    Lintuin liutaa liitelevää,\n    niin, salomaiden laumojakin\n    pyytäjä kietovi pauloihin;\n    merten karjaa kiitelevää\n    mies sukkela piirittää\n    ja verkon poimuhun saartaa.\n    Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:\n    harjakas orhin niska se taipuu,\n    tunturisonnin tarmo se haipuu;\n    ihmisen vallan alle ne vaipuu.\n\n    Hän puheen keksinyt on\n    ja leimuna lentävät aatteet\n    sekä säännöt valtiohallinnon,\n    jopa verhokseen vilusäällä vaatteet.\n    Kolkoilta kallioiltakin\n    rajuilman ilkinuolten alta\n    hän pakeni huoneen suojihin,\n    ain neuvokasna. — Yksi vain\n    peloittaa häntä: — Tuonen valta;\n    sit' ei hän karta, vaikka polttavaan\n    hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.\n\n    Näin taitava keinoissaan\n    ja juonikas, ettei määrää,\n    välin oikean tietä hän käy, välin väärää.\n\n\n\nEURIPIDES,\n\n\nkolmas suurista kreikkalaisista murhenäytelmän kirjailijoista, kuoli\nsamana vuonna kuin Sophokles, 406. Hän oli hyvin erilainen kuin\nvanhempi aikalaisensa. Hänen kasvoissaan oli sopusointua kaipaavan\nmietiskelijän ilme. Hänen elämänkohtalonsa oli myöskin kokonaan\ntoisenlainen kuin vanhemman runoilijaveljen. Sophokles oli vain 28\nvuotias, kun hän sai ensimmäisen suuren voittonsa näytelmäkirjailijana;\nEuripides sai taistella vastatuulen kanssa neljäkymmenvuotiaaksi\nasti. Mutta ajan oloon muuttui yleisön kylmäkiskoisuus sitä\nvoimakkaammaksi ihailuksi, ja kuolemansa jälkeisinä vuosisatoina\nEuripides näyttää saaneen enin kannatusta kolmesta suuresta\nmurhenäytelmänkirjoittajasta.[148] Euripideen kirjallinen perintö\non paljon paremmin säilynyt kuin hänen edeltäjiensä. Hänen noin\n90 näytelmästään meillä on parisenkymmentä tallella. Euripides on\ntuotannossaan _realistisempi_ kuin edeltäjänsä, lähestyy enemmän\ntodellisuutta ja jokapäiväistä elämää, jossa on niin ylevyyttä kuin\nalhaisuuttakin.\n\n»_Álkēstis_»-nimisessä, vanhimmassa säilyneessä murhenäytelmässään,\nrunoilija on piirtänyt kauniin ja kohottavan kuvan nuoresta puolisosta,\njoka uhrautuu pidentääkseen miehensä, kuningas Ádmētoksen elämää.\nAlkestis on nimittäin saanut tietää, että tämä saa elää vielä jonkin\naikaa, jos joku toinen vapaaehtoisesti kuolee hänen puolestaan.\n\nVastakohdaksi tälle jalolle, ylevälle naisolennolle Euripides kuvaa\nhänen vanhan appensa. Kun Admetos pyytää raihnaista ukkoa uhraamaan\narvottoman elämänsä ainoan poikansa puolesta, tämä kieltäytyy siitä;\nmutta kun vanhus sitten alkaa Alkestiin paarien ääressä ilmaista\nsyvää suruaan ja koettaa lohduttaa poikaa, antaa Admetos hänen\nkaunistelemattomin sanoin tietää, kuinka sydämetön, itsekäs ihminen\nhän on, joka on antanut nuoren naisen kuolla, sen sijaan että olisi\nitse uhrautunut. Ukko on kuitenkin miestä puolestaan ja puolustaa\nmenettelytapaansa mainiosti kuvatulta poroporvari-näkökannalta:\nAdmetoksen on vallan tarpeetonta seisoa siinä häpäisemässä isäänsä\nsenvuoksi, ettei tätä ole haluttanut olla niin ystävällinen, että olisi\npaneutunut pitkälleen ja kuollut pojan asemesta. Jokaisella on vain\n_yksi elämä_, ja ukko tietää parhaiten itse, kuinka arvokas elämä on.\nHänellä ei ole vähäisintäkään halua näytellä sankari-osaa. Ja muutoin\non hävytöntä, että poika vaatii sellaista uhrautumista isältä, jota\nhänen on kuitenkin niin paljosta kiittäminen, isältä, joka on niin\noivallisesti huolehtinut hänen tulevaisuudestaan, että voi jättää\nhänelle suuren maaomaisuuden perinnöksi. »Mitenkähän minä sitten\nolisin menetellyt väärin?» hän huudahtaa ja antaa Admetoksen tietää,\nkuinka kehno hän itse on, kun on antanut nuoren puolisonsa uhrautua\npuolestansa.\n\nSillä välin on kuitenkin saapunut Admetoksen kestiystävä, meluava\nja rähisevä Herkules, joka tuskin muutoin kuin nimeltään muistuttaa\ntuota sankaria. Tietämättä mitään kuolemantapauksesta tuo jäntevä\nvoimamies, jolla on leijonannahka vaippanaan ja nuija aseenaan, antaa\nrunsaasti kestitä itseänsä, ja kurkistaa sen ohella niin syvälle\ntuopin pohjaan, että hän aiheuttaa oikean häpeänhälinän suruhuoneessa.\nKun hän kuitenkin saa tietää, minkä menetyksen hänen isäntänsä on\nkärsinyt, hän lupaa kiitokseksi kestityksestä riistää mustavaippaiselta\nkuolonruhtinaalta, Thanatokselta, takaisin hänen saaliinsa. Jos\ntarvitaan, Herkules katkoo hänen kylkiluunsa. Hän pitääkin lupauksensa,\nja Admetos saa takaisin puolisonsa, jota hänen tuskin voi sanoa\nansainneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtä voimakkaan realistisia piirteitä on mustasukkaisuuden\nalkutragediassa, Euripideen enimmän kiitetyssä murhenäytelmässä\n»_Mēdeiassa_». Kostaakseen puolisolleen, petolliselle Iasonille, Medeia\npäättää surmata hänen uuden morsiamensa ja sen jälkeen omat, tälle\nuskottomalle saamansa lapset. Komea on jo draaman alkusoitto, missä\nMedeiaan vanha imettäjä puhkee seuraaviin sanoihin:\n\n    »Ah, ellei synkkäin Symplegadein[149] välitse\n    ois Argo-laiva koskaan tullut Kolkhiiseen,\n    ei konsaan Pelionin notkomailta\n    ois honkaa ainuttakaan airoiks veistetty\n    urosten uljaitten, mi Peliaalle toivat\n    kultaisen taljan!»\n\nVanhus kauhistuu aavistellessaan Medeian suunnitelmia lapsiin nähden.\n\n    »Näin kyllä jo, hän kuinka hurjin katsehin\n    tuijottaa heihin — jotakin hän aikoo —, ei\n    tuo viha viihdy murskaamatta uhriaan.»\n\nMedeiasta Euripides on luonut ylevän traagillisen hahmon, jota\nrepii kaksi voimakasta alkukantaista tunnetta: toiselta puolen syvä\näidinrakkaus, toiselta taasen mieletön mustasukkaisuus ja kostonhimo.\nKorinthoksen naisia edustavan kuoron edessä hänen haavoitetusta\nrinnastaan parahtaa tuskan huuto:\n\n    »Te hyvät naiset, kohlut kohtalon\n    on ankarat. On mennyt elämäin;\n    on voimain lopussa, ma kuoloon kaipaan.\n    Mun puolisoni, kalleimpain, hän nyt\n    mies kurjin, katalin on päällä maan.\n    Niist' olennoista, joille järki suotiin,\n    me naiset saimme osan huonoimman.»\n\nHänen rakastamansa mies sitävastoin esiintyy näytelmässä\nvastenmielisenä onnenonkijana ja nokkaviisaana arki-ihmisenä, niin\nettä on vaikeata ymmärtää, kuinka hän on voinut sytyttää naisessa\nhehkuvan intohimon. Kun hän selvittelee sitä muutosta, mikä hänen\ntunteissaan on pakosta tapahtunut tutustuttuaan Kreusaan, hän tekee\nsen matalasti ja poroporvarimaisesti kuin attikalainen pikkuporvari\ntai talonpoika, puhuaksemme Schückin suulla. Iason vakuuttaa, että\nyksinomaan taloudellinen ahdinko sai hänet päätökseen naida rikkaan\nkuninkaantyttären. Laskelmana oli, että sekä hän että hänen lapsensa\nja entinen puolisonsa sitten voisivat viettää tyyntä ja huoletonta\nelämää! »Oliko se huono suunnitelma?» hän kysyy närkästyneenä siitä,\nettä Medeia on nostanut asiasta melun, juuri kuin hän oli saanut kaiken\njärjestetyksi niin hyvin — _itselleen_.\n\n»Miksi sinä niin siitä rähiset, Medeia?» Suunnilleen siltä kannalta hän\nsuhtautuu asiaan. »Olenhan järjestänyt niin, että sinulla yhäkin olisi\nkoti tässä maassa, 'kunhan vain alistut esivallan harkintaan'.» Ja\nsitten hän pitää pitkän saarnan siitä, kuinka hyvän työn hän oli tehnyt\ntuodessaan Medeian kerran barbaarien maasta Hellaaseen elämään lain\nja oikeuden alaisena. Olipa tämä vielä sen johdosta saanut mainetta\nviisaudestaan, kun sitävastoin »kukaan ei olisi puhunut hänestä\nsanaakaan, jos hän olisi jäänyt istumaan tuonne maan äärimmäiseen\nkolkkaan.» Ja mainehan on kuitenkin parasta kaikesta.\n\n»Miehuuton konna», loukattu puoliso sinkoaa hänelle vastaukseksi.\n\n    »Ei lujuutta, ei miehen miellä osoita,\n    ken rohkein katsein loukkaamiaan kohtelee.\n    Päinvastoin: pahe kehnoin se on ihmisen —\n    on julkeutta.»\n\n»Sinun armopalojasi en ota vastaan», hän sanoo ja lisää:\n\n    »Pois käy! On halus naisen nuoren syleilyyn,\n    kun liian kauan täällä poissa viivähdit.\n    Häät hanki!»\n\nJa Iason lähtee, eivätkä hänen jäähyväissanansa vaikuta juuri\nkunnioitusta herättävästi:\n\n    »Niin kutsun vallat taivaan todistajiksein,\n    ett' tahdoin sua, lapsiasi palvella.»\n\nEuripides, joka on nähnyt niin syvälle ihmisten sieluun, ymmärtää\ntäydellisesti, mitä merkitsee, että nainen vihastuu, julmistuu, käy\nilkeäksi. Medeia, jonka rakkaus Iasoniin kerran oli niin syvä, että\nhän uhrasi kaiken tämän vuoksi, Medeia on nyt heitetty pois kuin\nhyödyttömäksi käynyt kappale, koska naimisiinmeno toisen naisen\nkanssa soveltui nyt niin hyvin miehelle. Sydän kylmänä, elottomana,\nkivenkovana hän päästää valloilleen kaikki vihan tuhoavat voimat\ntätä itsekästä ihmistä vastaan, joka kerran saman sydämen oli saanut\nlyömään nopeammin onnesta ja uhrimielestä. Kun hän nyt näkee, miten\ntarkoituksetonta hänen koko uhrautuva rakkautensa oli ollut, hän tuhoaa\nitse sen hedelmät. Kostonhimo voittaa äidinrakkauden hänen rinnassaan.\nHänestä on tullut piru naisen hahmossa. Ja kuitenkaan emme voi olla\ntuntematta syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Näytelmäntekijän suuruutta\ntodistaa, että hän saa kuulijansa tähän mielialaan.\n\nMurhenäytelmän kamala ratkaisu ei tapahdu silmiemme edessä.\nSanansaattaja saapuu ja kertoo Medeian ja Kreusan kauheasta kohtalosta,\n\n    »hän kuinka värikkääseen viittaan verhoutuu\n    ja kultaseppelehen painaa kutreilleen.\n    Ja hiuksiaan peilin eessä suorien\n    hän hymyy sieluttoman kuvan nähdessään.\n    Ja sitten nousee tuoliltaan hän, karkeloi\n    niin huoneen poikki, valkojalkaa kohottain.\n    Ja ylen onnellisna lahjastansa hän\n    luo katseen siroon kantaan yhä uudelleen.\n    Mut jälkeen tämän näky vaihtui kauheaks:\n    hipiä muuttuneena horjuu takaisin hän\n    vavisten joka jäseneltään. Vaivoin hän\n    pääs istuimelle, ettei maahan sortunut.\n    Iäkäs palvelija, luullen Panin tai\n    muun jumalista häneen tulleen, riemuita\n    jo alkoi, kunnes hänen suustaan huomasi\n    hän vaahdon purskuvan ja silmäterien\n    kauhusta vääntyneen ja ihon kalpean.»\n    — — —\n    »Lyö sitten kultaseppeleestä otsalta\n    esille tulikielet kaikenkalvavat.\n    Ja viitta hieno taas, tuo lahja poikies,\n    syö onnettoman naisen lihan pehmeän.\n    Hän tulen kietomana karkaa tuoliltaan\n    ja syöksyy sinne, tänne, puistain kutrejaan;\n    pois aikoo riistää seppeleen, mut lujassa\n    on kultavanne. Liekkiloimut yltyvät\n    vain kahta hurjemmin, kun liehuu hiukset.\n    Hän tuskain murtamana maahan raukenee,\n    vain isä vaivoin enää tuntee tyttären.»\n\nIsä rientää paikalle ja joutuu saman kohtalon alaiseksi.\n\nKun Medeia on saanut kuulla, että tämä osa hänen kostostaan on\nonnistunut, hän kertoo itse kuorolle päätöksestään surmata pienet\nlapsensa. Tämä yksinpuhelu, joka tulkitsee äidin tuskaa, kun rakkaus\nlapsiin ja kostonhimo taistelevat hänen sielussaan, kuuluu ajasta\naikaan valtavimpiin ja sydäntäsärkevimpiin kohtauksiin, mitä konsanaan\non tulkittu teatterissa. Hän lopettaa seuraavin sanoin:\n\n    »'Vain rohkeutta, sydän! Miksi vitkailen\n    työn julman suoritusta, jot' ei välttää voi?\n    Hyv' on, sa käsi onneton, käy miekkahan,\n    vie nopeasti elon synkkään määrähän!\n    Sa älä pelkää, älä muista lapsias,\n    sa joille elon soit ja joita rakastat,\n    vain hetkeks' unohda, ett' olet äiti sa!'\n    Saat sitten itkeä!»\n\nNäin sanoen hän poistuu palatsiin.\n\nKun surmatyö on suoritettu, Iason rientää morsiamensa ja tämän isän\nhiiltyneiden ruumiiden luota näyttämölle. Palatsissa häntä kohtaa\njärkyttävä näky: hänen viattomat pikkulapsensa lepäävät siellä\nkuolleina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuren runoilijauran päättää kauniisti näytelmä »_Iphigeneia\nAuliissa_». Iphigeneian hahmossa kohtaamme nuoren, viattoman tytön,\ningénuen[150] näyttämöllä. Hän on rakastettavin luonne, mitä\nkreikkalainen draama on koskaan luonut, tämä puhdas neito, joka\nuhrataan isänmaan puolesta. Kreikkalaisten laivasto on Auliin[151]\nsatamassa Agamemnonin päällikkyydessä. Yhtämittainen myrsky estää\nheitä purjehtimasta Troiaan. Ainoastaan jos Agamemnon uhraa tyttärensä\nIphigeneian, voidaan suuri yritys toteuttaa. Verta vuotavin sydämin\nisä lähettää häntä noutamaan, ja tytär saapuu aavistamatta, mikä häntä\nodottaa. Mutta kun kauhistava todellisuus hänelle selviää, hän vavisten\nrukoilee isäänsä säästämään hänen elämäänsä:\n\n\n    »Sua ensiks' isäks sanoin: lapsekses sä muu.\n    Ma, esikoises, usein kiikuin polvellas,\n    sua suutelin ja hellat suukot suita sain.\n    Sa virkoit silloin: 'Saanko koskaan, lapseni,\n    kuin harras toivoin on, sun nähdä kukoista»\n    rinnalla miehen onnellisen kodissas?'\n    Mut sulle vastasin sun leukaas tarttuen\n    niin käsin hellivin kuin nytkin vielä tartun:\n    'Sun saanko vanhuksena, taatto, kotiini\n    ma kerran vastaanottaa, rakkaudellain\n    ne vaivat palkiten, ma jotka sulle tuotin?'\n    Nuo sanat vielä muistan, mutta, isäni,\n    sa unohdit ne, koska — tappaa tahdot mun.»\n\n»Mitä minulla on tekemistä Helenan tai Pariksen kosinnan kanssa?» hän\nhuudahtaa.\n\nMutta tapahtuu ihme: tyttö kypsyy äkkiä naiseksi. Hetken harkittuaan\nhän selittää haluavansa kohdata kuoleman ja tällä teollaan osaltansa\nvaikuttaa siihen, että naisia ei enää Hellaasta ryöstettäisi. Hän\ntuntee, että koko Kreikka katsoo häneen, ja hän sanoo äidilleen:\n»Minut olet synnyttänyt, et vain itsellesi, vaan koko Hellaalle. Kun\nniin monet tuhannet urhot ovat valmiit kuolemaan Hellaan puolesta,\nniin pitäisikö minun elämäni, yhden ainoan, olla esteenä?» Hänet\nviedään alttarin ääreen, mutta samassa kuin uhriveitsi välkähtää,\nArtemis tempaa hänet kuoleman kidasta ja vie hänet Tauriaan[152]\npapittarekseen. Hänen tilalleen ilmestyy naarashirvi, jonka veri on\npirskoittanut alttarin.\n\nIphigeneian uhri päättää viimeisen suuren kreikkalaisen murhenäytelmän,\njoka on säilynyt meidän päiviimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikan kolme suurta murhenäytelmänkirjoittajaa on esiintynyt myöskin\nhullunkurisen _satyyridraaman_ alalla. Tällaisista näytelmistä tragedia\non syntynytkin, ja niitä esitettiin jatkuvasti murhenäytelmäin\njälkinäytöksenä, että katselijat saisivat ravisteleutua vapaaksi siitä\npainostuneesta mielialasta, minkä murhenäytelmä oli synnyttänyt.\nNiiden nimi johtui siitä, että kuorona oli satyyreja, jonkinlaisia\npukinjalkaisia luonnonhaltioita. Nämä leikkisät, vallattomat,\nujostelemattomat luonnonlapset, jotka ahmien nauttivat elämästä,\ntanssivat laulaen ja rupatellen Dionysoksen seurueessa. Ainoa meille\ntäydellisenä säilynyt satyyrinäytelmä on Euripideen »_Kyklops_»[153],\njonka aiheena on Odysseuksen käynti Polyphemoksen luolassa. Satyyrit,\njotka esiintyvät kuorona, ovat Polyphemoksen orjina samoinkuin heidän\nisänsä Silenos, Dionysoksen oma kasvatusisä. Haaksirikkoisina he ovat\nsaarelle joutuneet ja heidät on pantu paimentamaan kykloopin lampaita.\nHe tulevat nyt laulaen ja kirkuen ajaen karjaa kykloopin luolalle.\nKuuluu hoilotus:\n\n    »Ssst! Miksi siellä rämmit? Käy\n    taas kummun vehmauteen!\n    Sua kivellä mä viskaan.\n    Hoi, hoi, eespäin, eespäin,\n    te syöttiläät sarvehikkaat\n    kykloopin paimenen!\n\n    No, uuhi, lypsää suo mun nyt;\n    ja imeä vuonies,\n    jotk' kätkivät luolat nuo!\n    Sua vuottavat päivät pitkät\n    ikävästä ne määkien.»\n\nOdysseus nousee maihin miehineen ja kysyy, voiko hän saada vettä ja\nruokavaroja. Ne tiedot, jotka hän Silenokselta saa, eivät ole juuri\nlupaavia. »Mutta kykloopit ovat kai», hän kysyy, »vierasvaraisia\nmuukalaisille?»\n\nSilenos.\n\n    Ma luulen näiden lihan heille maistuvan.\n\nOdysseus.\n\n    Kuin niin! Siis ihmissyöjiäkö ovat he?\n\nSilenos.\n\n    Ei täällä syömättömäks kukaan jäänyt lie.»\n\nSilenos, joka kauan on saanut olla vailla Bakkhoksen antimia, riemastuu\nsuunniltaan, kun Odysseus antaa hänelle nahkaleilistään kulauksen\nväkevää viiniänsä.\n\nSilenos (juotuaan)\n\n    Rallallaa, tanssiin kutsuu nyt mua Bromios.[154]\n        (Kulauttaa vielä kerran)\n    Hah, hah, haa!\n\nOdysseus.\n\n    No, somasti se kurkun kautta solahti!\n\nSilenos.\n\n    Niin, jotta tuntuu hamaan isoonvarpaaseen.\n\nMieliala käy yhä hilpeämmäksi ja keskustelu yhä enemmän ja enemmän\nkansanomaisen karkeaksi — antaahan kaunis Helena, »tuo lutka», siihen\nyllin kyllin aihetta, kunnes pelätty kyklooppi itse äkkiä ilmestyy\nnäyttämölle, karjuu orjilleen ja uhkaa heitä, että moni heistä saa pian\nitkeä saadessaan kartusta selkään. Mutta hänessä on joka tapauksessa\nkaikessa tuimuudessaan huumoria. Kun satyyrit silmässä poikaveijarin\nvallaton välähdys pyytävät häneltä kauniisti: »Ole kiltti äläkä vallan\nniele meitä», niin hän pauhaa: »Siitä tosiaankin itseni varjelen. Sillä\nsaisinpa teidät vatsaani, niin heti minulta hengen keikkaroimisellanne\nottaisitte.» Ja hänen julmat piirteensä lientyvät, kun hän ajattelee\nihmislihaa. Hän on kyllin kauan elänyt kauriinlihalla ja leijonan\npaistilla. Ja mielin kielin Silenos yhtyy siihen, että jokapäiväisen\nruoan vaihtelusta on sekä huvia että hyötyä.\n\nOdysseus menee nyt Polyphemoksen kanssa luolaan, jonne hänen miehensä\njo ennen ovat kadonneet. Siellä ajatellaan kykloopin syövän kauhean\nateriansa. Sitten Odysseus tulee jälleen esiin ja kertoo satyyreille,\nmiten kaksi hänen miehistään oli kadonnut jättiläisen kauheaan kitaan:\n\n    »Niin, kaks hän nappas, käsissänsä punniten,\n    ken parhaass' oli lihassa ja vantterin...»\n\nMutta silloin Odysseus keksii ajatuksen päihdyttää hirviön väkevällä\nviinillään. Hän pyytää satyyreja auttamaan muukalaisia kykloopin\nsokaisemisessa ja siten pelastamaan sekä itsensä että heidät. He\njoutuvat suunniltaan ihastuksesta tätä ajatellessaan. Mutta sankareiksi\nhe eivät juuri ole tunnettuja, ja kun on ryhdyttävä toimeen, niin\nhe laulavat vain kehoituslauluja kreikkalaisille, jotka itse saavat\nsuorittaa kykloopin sokaisemisen. Ennestään tunnemme, miten taru loppuu.\n\nHyvin lähellä satyyridraamaa on näytelmä »Alkestis». Tiedetään, että se\nesitettiin neljäntenä kappaleena murhenäytelmä-kolmikon perästä, siis\nsamassa tarkoituksessa kuin satyyrinäytelmät. Tästä selittyvät monet\nAlkestiin hullunkurisuudet. Tämä näytelmä on pikemminkin traagillinen\nfarssi[155] kuin varsinainen tragedia.\n\n\n\n\nAISKHYLOS, SOPHOKLES JA EURIPIDES.\n\n\nKansantaru näkee kernaasti liittymäkohtia samanaikaisten kuuluisain\nmiesten elämässä. Siten Kreikan kolme suurta näytelmänkirjoittajaa\nperimätiedossa liittyvät helleenien suurimman urotyön muistoihin.\nSinä päivänä, jolloin Salamiin voitto saatiin, kerrotaan Aiskhyloksen\nolleen taistelevien riveissä, Sophokleen nuorukaisena johtaneen sitä\npoikakuoroa, joka voittojuhlassa laulaen ylisti urotöitä, ja Euripideen\nsamana päivänä syntyneen Salamiissa.\n\nAiskhyloksen näytelmäin henkilöissä on muinaisaikaisen taiteen\nyksinkertaista ankaruutta. Heidät näkee edessään kuin yhdestä\ngraniittimöhkäleestä hakattuina, eheinä alusta loppuun, kunnes kaatuvat\ntai viettävät voittoansa. Sophokleen kuvaamat ihmiset sitä vastoin ovat\nlihaa ja verta. He eivät taistele yksin ulkonaisia esteitä ja kohtalon\ntahtoa vastaan, vaan kamppailevat myös oman epäilyksensä ja sydämensä\nvienompain tunteitten kanssa. Heissä on sekä ulospäin suuntautuvaa\ntoimintatarmoa että sisäistäkin elämää. »Aiskhyloksen luonteiden\npääpiirteenä», Schück sanoo, »on tahdonvoima; Sophokleella sinä on\nsielun aateluus. Hänen luonteissaan on ihanteellisuutta ja ylevyyttä,\njoita kenties ei koskaan ole ylitetty.» Kaikesta suurisuuntaisuudestaan\nja mielenlujuudestaan huolimatta ilmenee heidän sisimmässään\nsittenkin hentoutta, joten ne suuremmassa määrin kuin Aiskhyloksen\nhenkilöt saavat herätetyksi myötätuntoamme. He saavatkin osakseen\nmelkoista enemmän psykologista mielenkiintoamme, sentähden että ovat\nmonisäikeisempiä ja hienompirakenteisia, kuin Aiskhyloksen muutamin\nharvoin yksinkertaisin piirtein kuvaamat luonteet.\n\nSophokleen suuruus on ennen kaikkea siinä, että hän on kehittänyt\nja muovannut Aiskhyloksen luoman murhenäytelmän _kauneudeltaan\nsopusuhtaisemmaksi_. Puhtaasti näytelmälliseltä kannalta hänen\nesitystaitonsa merkitsee suurta edistystä siinä, että hän asettaa\nmeidät kasvoista kasvoihin näkemään _todellista sieluntuskaa_.\nSellainen Klytaimestrahahmo esimerkiksi, minkä Aiskhylos on luonut,\nei sitävastoin tunne lainkaan omantunnon tuskia, ja yhtä vähän tuntee\nniitä hänen Oresteensakaan — Aiskhyloksen kostonjumalattaret ainoastaan\nulkonaisesti symboloivat kiduttavaa tunnontuskaa.\n\nEuripideeseen taasen on askel paljoa pitempi kuin erotus molempien\nhänen edeltäjäinsä välillä. Vaikka hän oli ainoastaan neljätoista\nvuotta Sophoklesta nuorempi, tuntuu siltä, kuin hän kuuluisi kokonaan\ntoiseen, mietiskelevämpään aikakauteen. Erilaisuudet riippuvat\ntietysti persoonallisestakin luonteensävystä. Sophokles oli iloinen\nja sopusuhtainen luonne, Euripides sitävastoin levoton mietiskelijä\nja etsiskelijä, suorastaan ärtyisä erakko, henkisesti lähempänä niitä\nfilosofeja, jotka harrastivat olemassaolon arvoitusten ratkaisua,\nkuin laulunjumalatarten palvelijoita. Aiskhylos ja Sophokles ovat\nmolemmat vanhan homeroslaisen jumalaisuskon ja sankarisadun kannalla.\nEuripideeseen sitävastoin on vahvasti vaikuttanut se sarja filosofeja\naina Herakleitoksesta ja Ksenophaneesta alkaen, joka on työskennellyt\nhävittääkseen perinjuurin vanhan jumalaisuskon ja on sen sijaan luonut\nuusia eetillisiä ihanteita, järjen vaatimuksien kanssa suuremmassa\nsopusoinnussa olevia.\n\nAivan kuin suuret edeltäjänsä Euripides ottaa näytelmäinsä\naiheet vanhoista sankarisaduista[156], mutta hänen sankarinsa\novat usein tuskin muuta kuin nimeksi vanhan ajan urhoja. Hän\nriisuu niiltä ihannoivan hohteen ja antaa niiden esiintyä oman\naikakautensa tavallisina ihmisinä monine heikkouksineen ja\nmonine pikkumaisuuksineen. Jos Sophokles on kyennyt tenhoavalla\nihanteellisuudellaan tekemään sankarinsa vakuuttaviksi ja uskottaviksi,\nniin Euripideen taideluomain vakuuttava voima perustuu siihen, että\nhän on ottanut tyyppinsä suoraan elävästä elämästä. On sanottu,\nettä Sophokles kuvaa ihmiset sellaisiksi, kuin heidän _tulisi_\nolla, Euripides sitävastoin sellaisiksi, kuin he _ovat_. On hänkin\nsentään kohottanut sankarinsa ja sankarittarensa tavallisten mittojen\nyläpuolelle, mutta siten, että hän, antamatta heille yli-inhimillisiä\nominaisuuksia, on varustanut heidät voimakkaalla intohimolla,\n_paatoksella_. On sanottu Euripideestä, että »hän on tuonut lemmen ja\nraivon näyttämölle».\n\nEuripideen sankarit ovat kuninkaita ja kuningattaria, mutta\nheidän tunne-elämänsä on tavallisten kuolevaisten. Medeia on\ntunteenpurkauksissaan lapsiaan kohtaan kokonaan ja täysin\näiti. Verratkaamme tätä esim. siihen, kuinka Sophokles kuvaa\nsisarusrakkautta. Antigone rakastaa kyllä veljeään Polyneikestä,\nmutta ratkaisevaa hänen menettelytavalleen on hurskauden velvoitus\nvainajaa kohtaan, uskonnollinen käsitys perhesiteistä, korkeammasta\njärjestyksestä kuin luonnollinen sisarusrakkaus. Ja Elektran tunteita\nveljeään kohtaan hallitsee halu saada hänessä nähdä isän kostaja.\nSophokleella vallitsevat yleensä niin sanoaksemme yläluokkatunteet,\nsellaiset tunteet, jotka ovat sankarihenkilöille ominaisia. Muut\ntunteet, enemmän yleisinhimilliset, jotka ovat kuninkaalla ja\nkuningattarella yhteisiä syvien rivien kanssa, ovat olemassa kyllä\nnekin, mutta runoilija ei suvaitse näyttää niitä yksinään tai antaa\nniille suurempaa merkitystä. Euripides luopuu murhenäytelmälle siihen\nasti ominaisesta ylväästä juhlallisuudesta ja päästää valloilleen\nne alkuperäiset tunteet, jotka vallitsevat joka ihmisen rinnassa,\nolkoonpa hän ylhäinen tai alhainen. _Sellaisena ilmenee kansanvaltaisen\najanhengen vaikutus murhenäytelmässäkin._ Se sankarius, joka itsestään\nilmenee lapsekkaan hennossa ja itsetiedottomassa Iphigeneiassa, on\nsenvuoksi paljon enemmän liikuttavan inhimillistä, kuin mahtipontisempi\nheroismi[157], minkä vaikuttaa kasvatus ankariin, siveellisiin ja\nuskonnollisiin periaatteisiin, jotka kehittävät sielun valmiiksi\nmilloin hyvänsä suorittamaan sankarimaisen työn. Sankariuden edellinen\nmuoto ei kenties ole yhtä ylevä kuin Antigoneen, mutta se on varmasti\nvielä valtavampi.\n\nEuripideen voima johtuu hänen terävästä _psykologisesta silmästään_.\nPaljon syvemmälle kuin edeltäjänsä hän on tunkeutunut ihmissydämen\nsalaisuuksiin ja suuntinut sen pohjatonta syvyyttä. Hän on itse\nrikkirevitty luonne, ja hänen näytelmänsä tekevät epäsoinnuillaan\nvoimakkaamman draamallisen vaikutuksen kuin Sophokleen sopusointuisat\nrunoteokset.\n\nEuripides on runoilussaan monin verroin realistisempi kuin Aiskhylos ja\nSophokles. Mutta hänen realismissaan on usein vahvasti _ihanteellinen\npyrkimys_. Ei klassillisella kielellä ole pantu leimuavampaa\nvastalausetta sodan pohjatonta kurjuutta vastaan, ei ole näytelmää,\nmissä voitettujen lohduton kohtalo olisi tärisyttävämmin kuvattu kuin\nhänen murhenäytelmässään »_Troiattaret_». Ei ole epäilemistäkään,\nettä tähän ovat vaikuttaneet kokemukset peloponnesolaissodan\nmielettömästä, rikkirepivästä veljestaistelusta. Näyttämönä on tasanko\nTroian edustalla. Sen teltan edustalla, jossa ylhäisimmät troiattaret\npidetään vangittuina, makaa maassa Hekuba, kaupungin entinen\nkuningatar epätoivon murtamana pää painuksissa. Taustalla näkyy Troia\ntemppeleineen ja linnoineen liekkeihin sortumassa. Kreikkalaisten\nvoitto saa tässä todellisuustaustan voitettuja kohdanneen hävityksen ja\nhäpeän elävästä kuvasta. Sille antavat ilmauksen vangitut troiattaret\ntuskanhuudoillaan ja sanomattomalla epätoivollaan. Kreikkalaisilta\nurhoilta valahtaa tavattoman suuruuden sädekehä kuin vanha vaate, kun\nHekuba tai hänen tyttärensä Kassandra katsovat heihin. Mitä onkaan\nheidän silmissään »kansojen paimen», Agamemnon? Mies, joka on antanut\njalon, puhtaan lapsensa kuolemaan saadakseen takaisin kevytmielisen\nnaisen, mies, joka kostonhimosta on uhrannut hekatombeja[158] lämmintä,\nelinvoimaista verta, niin kreikkalaista kuin troialaistakin.\n\nEuripideen voimakas psykologinen mielenkiinto ja taipumus\nmietiskelemään ajan probleemoja on antanut hänelle nimen »näyttämön\nfilosofi». Se on kunnianimi, mutta sillä on ollut vaaransakin.\nSisällyttää uudenaikaisia probleemoja ja keskustelunaiheita vanhoihin\ntaruihin oli kuin vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin.\nHänen näytelmäinsä kokoonpano on sentähden _yhtenäisyydeltään_\npaljon jäljessä siitä, mitä hänen suuret edeltäjänsä ovat luoneet.\nMutta siihen sijaan Euripides on osoittanut, että ympärillämme\nelävien ihmisten elämä saattaa olla yhtä mielenkiintoista tutkia\nkuin muinaisaikojen yli-inhimillisten sankarien ja kuningasten ja\nkuningattarien — sille nimittäin, jolla on _näkemisen_ lahja. Tätä\nlahjaa ei ollut yksin murhenäytelmän kirjoittaja Euripideellä — vaan se\nsynnytti myös toisen draamallisen kirjallisuuden haaran, attikalaisen\nhuvinäytelmän, jota myöhemmin tulemme käsittelemään.[159]\n\n\nKirjallisuutta edellä mainittujen suurten kirjallisuushistoriallisten\nteosten lisäksi:\n\nA.M. Alexanderson, Oidipus-sagans tragedier i svensk tolkning.\n\nS. Eitrem, Aischylos.\n\nErik Hedén, Ur Aischylos' idévärld (Vår tid 1916).\n\nSven Lönborg, Dike och Eros, I osa.\n\nGilbert Murray, Euripides and his age.\n\nJohannes Paulson, Oidipussagan i den grekiska tragedien.\n\nHugo Steiger, Euripides. Seine Dichtung und Seine Persönlichkeit.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Griechische Tragödien.\n\nEmil Zilliacus, Ett antikt krigsdrama (Svenska Litteratursällskapets\nförhandlingar 1926—1927).\n\nEmil Zilliacus, Sophokles.\n\nSophokles, Antigone, Kaarlo Koskimiehen suomennos.\n\n\n\n\n\n\nVELJESSOTA\n\n\n\n\n»KOLMIKYMMENVUOTINEN RAUHA», JOKA OLIKIN VAIN VIISITOISTAVUOTINEN.\n\n\nNs. ensimmäinen peloponnesolaissota oli vain alkuvalmisteluja tuleviin\ntaisteluihin. Molemmat päävastustajat olivat tunnustelleet voimiaan ja\nkoonneet kokemuksia tulevaa, suurta loppuratkaisua varten.\n\nKuka oli syyllinen uuteen, tuhoisaan veljessotaan? Ateenalaiset ja\nsparttalaiset syyttivät luonnollisesti toisiaan. Näköjään ateenalaiset\nkylläkin olivat oikeassa, sillä olihan Spartta sotilasvaltio.\nMutta sotilasvaltio ei, kuten aikaisemmin olemme nähneet, tässä\ntapauksessa ollut samaa kuin _sotainen_ valtio. Spartan järjestelmä\noli puolustusta, mutta ei sodankäyntiä varten vieraassa maassa.\nSparttalaisilla oli voimakas sotajoukko, mutta he pitivät sitä kuin\nsilmäteräänsä eivätkä tahtoneet panna sitä vaaraan kuin äärimmäisessä\nhädässä. Jos se kärsi vaurioita, olivat ne vaikeasti korvattavissa. Ja\nrahoistahan sparttalaisilla oli vieläkin suurempi puute kuin sotilaista.\n\nLisäksi Spartan hallitus pelkäsi sotaa senkin vuoksi, että se helposti\nvoi aikaansaada sisäisiä rauhattomuuksia. Sillä saatuaan aseet käsiinsä\nhelootit ja perioikit tunsivat olevansa herrojensa veroisia voiden\nsyystä vaatia osuutta valtion hallitukseen, koska he osaltaan myös sitä\npuolustivat. Toisena vaarana vieraalla maalla käytävässä sodassa oli,\nettä sotapäälliköt voivat tulla liian omavaltaisiksi ja tehdä itsestään\nyksinvaltiaita. Kaiken kaikkiaan sparttalaiset pitivät sodankäyntiä\nulkopuolella Peloponnesosta liian uskallettuna.\n\nSpartta tahtoi siis välttää hyökkäyssotaa. Mutta Peloponnesoksen\nasiat eivät olleet yksin sen ratkaistavissa. Eräs toinen\npeloponnesolaisliiton valtioista, Korinthos, joka melkein kaikessa\noli Spartan vastakohta, antoi aiheen itse _sodan syttymiseen_.\nKorinthoksella oli tässä liitossa paljon sananvaltaa, sillä sillä oli\nkaksi valttia, joita ei ollut Spartalla, laivasto ja rahaa. Sillä\noli edullinen asema Pohjois-Kreikkaa ja Peloponnesosta yhdistävällä\nkannaksella kahden meren läheisyydessä. Siten se joutui hallitsemaan\nkolmea tärkeää kauppatietä, kahta meri- ja yhtä maatietä. Sen kauppa ja\nsotalaivastot olivat persialaissotien aikoihin asti Kreikan suurimmat.\nSen käsityöläiset valmistivat kallisarvoisia vientitavaroita,\nlaadultaan ennen kaikkea ylellisyystavarani luontoisia huonekaluja ja\nvaatteita. Kuuluisia olivat myöskin korinthoslaiset pronssiesineet\nja taiteelliset, väritetyt korinthoslaiset savimaljakot. Erikoisen\nhaluttuja olivat pienet, sirot ruukut, joissa myytiin korinthoslaista\nhajuvoidetta[160]. Niillä oli hyvä menekki Välimeren maiden hienoston\nmaailmassa. Sillä Korinthos oli aikansa muotikuningatar, ja Kreikan\nkauneimmat ja hienoimmat kurtisaanit[161] viettivät siellä loisteliasta\nelämäänsä. Ylhäällä Korinthoksen akropoliilla loisti Aphroditen\npuolittain itämainen pyhättö tuhansine kaupan olevine papittarineen\nmajakkana merenkulkijoille. Se Aphrodite, jota siellä palveltiin, oli\nAstarte, Raamatun »Astarot, sidonilaisten iljetys», joka oli tuotu\nFoinikiasta samaan aikaan kuin Tyroksen purppurakin. Pindaros laulaa\nhillitysti »vierasvaraisista ja houkuttelevista nuorista naisista»\nmahtavassa Korinthoksen kaupungissa. Peloponnesolaissodan aikana eli\nLais, kaunein kaikista näistä kevytmielisistä naisista, Korinthoksen\nKirke, kuten häntä huvinäytelmäin kirjoittaja Aristophanes nimitti.\nKaikista maista tuli miehiä hänen luokseen tuodakseen Aphroditelle\nuhrinsa, ja Laiksen asunto täyttyi kullalla, niin että hän voi\nhuvitella rakennuttamalla temppeleitä ja muita julkisia rakennuksia.\n\nKaikki on katoavaista. Myös Korinthosta oli tuho kohtaava. Mutta\nvielä peloponnesolaissodan aikoina pidettiin sitä maailman loistoa\nrakastavimpiin kaupunkeihin kuuluvana. Korinthoslaista juhlaa pitivät\ntoiset kreikkalaiset saavuttamattomana, melkeinpä sadunomaisena. »Vain\nrikkaat voivat matkustaa Korinthokseen», sananlasku sanoo tai »Ei\nmieliteolla Korinthokseen päästä», s.o. ei riitä, että vain _toivoo_\nsinne pääsevänsä.\n\nKorinthos oli Ateenan vaarallinen kilpailija merellä Ennen kaikkea\nkilpailu koski Sisiliaa, jonne Korinthoksen-lahdesta on niin helppo\nylläpitää yhteyttä. Ylipäänsä Korinthos pyrki monopoliin Joonian meren\nliikenteessä ajatellen, että ateenalaisille riittivät hyvin Aigeianmeri\nja Mustameri kaupankäyntialueiksi. Mutta ateenalaiset olivat iskeneet\nsilmänsä Sisiliaan, eivätkä tahtoneet kuulla puhuttavankaan heidän\nkauppaansa rajoittavista esteistä Kerran toisensa jälkeen he olivat\nkorinthoslaisten tiellä.\n\nJännitys kasvoi alati molempien voitonhimoisten kilpailijoitten\nvälillä, ja lopulta oli tarpeen vain mitätön tapahtuma saattamaan\nmolemmin puolin mielet sotaisaan vireeseen. Kun asiat olivat\nkehittyneet niin pitkälle, seurasivat tapahtumat nopeasti toisiaan, ja\nristiriita kärjistyi yhä enemmän.\n\nNyt oli korinthoslaisten saatava sparttalaiset ja Peloponnesoksen\nliitto mukaansa. He lähettivät lähetystön Sparttaan innostamaan\nluonnostaan hitaita lakedaimonilaisia. Lähettiläät tekivät ärsyttäviä\nvertailuja ateenalaisten ripeän päättäväisyyden ja sparttalaisten\nhitauden välillä. »Ateenalaiset», he sanoivat, »ovat aina rohkeita ja\nkaikkeen valmiita, kun taas teidän luonteenne mukaista on tehdä aina\nvähemmän kuin voitte, sekä tuskastuttavan kauan epäröidä ja viivytellä\npäätöksen teossa. He ovat aina halukkaita lähtemään kauas kotoaan, kun\ntaas te olette kotikamaraanne juuttuneita.» Lopuksi korinthoslaiset\nlähettivät Sparttaan jonkinlaisen uhkavaatimuksen, jonka täytyi saada\naikaan sota: he ilmoittivat, että ellei Spartta halua ryhtyä sotaan, he\naikovat ottaa liittolaisekseen Argoksen, Spartan vanhan kilpailijan.\nSpartan kansankokouksessa taisteli keskenään kaksi vastakkaista\nmielipidettä. Toista edusti sodanhaluinen nuoriso, jolla ei ollut\nkokemusta sodan varjopuolista, ja toista vanhemmat ja ajattelevammat\nsparttalaiset, jotka perintätavan mukaan olivat haluttomia\narveluttaviin sotahankkeisiin. Nuoriso voitti.\n\nSamalla tavoin kävi Peloponnesoksen liiton liittokokouksessakin, missä\nthebalaisten vanha kateus ateenalaisia kohtaan myös osaltaan auttoi\nsodanhaluisia.\n\nPelkkää ilveilyä vain olivat sen jälkeen ne nöyryyttävät vaatimukset,\njoita Ateenalle esitettiin, kuten esim. vaatimus »kiron painaman»\nPerikleen karkoittamisesta. Moisten vaatimusten tarkoituksena oli vain\nsiirtää syy sodan aloittamisesta vastustajalle.\n\nPerikleen suuri valtiomiestaito kävi ilmi tällä kriitillisellä\nhetkellä. Rauhallisesti ja arvokkaasti esiintyen hän sai kansalaisensa\nvakuutetuiksi, että Ateenan kunnia vaati moisten häpeämättömien\nvaatimusten torjumista ja että kansan tuli pää pystyssä ottaa vastaan\nvälttämätön sodanuhka. Vielä silloinkin, kun viholliset röyhkeästi\nvaativat Attikan liiton purkamista, Perikles säilytti mielenmalttinsa\nja vastasi vain, että siitä v:n 446:n sopimuksen mukaan oli päätettävä\nvälitystuomioistuimessa. Kieltäytymällä tästä laillisesta ratkaisusta\nsparttalaiset ja heidän liittolaisensa tosiasiallisesti ovat joutuneet\n_vastuuseen sodan puhkeamisesta_. Silti ei ole sanottu, etteivät sodan\nsyvimmät _syyt_ tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa,\nolisi olleet molemminpuolisia. Peloponnesoksen liitto koetti kylläkin\nnaamioida vastuunsa sodan aloittamisesta julistamalla, että se\ntaisteli _vapauttaakseen helleenit Ateenan tyranniudesta_. Tunnussana\n»vapaussota» oli taitavasti valittu voittamaan heidän puolelleen\nniitä Attikan liiton valtioita, jotka olivat tyytymättömiä Ateenan\nhegemoniaan. Ja he olivatkin laskeneet oikein. Jo sekin, etteivät\nsparttalaiset ateenalaisten tavoin ottaneet veroa liittolaisiltaan, oli\nkylliksi tekemään sparttalaisista Ateenan »despotismiin» verrattuna\nihmisten silmissä vapauden lipunkantajia. Ei ollut siis kyseessä sota\nkahden yhtä oikeutetun kilpailijan välillä, vaan Spartan asiassa\ntaisteli oikeuden pyhä asia sortoa vastaan. Joonialaiset olivat jo\nehtineet unohtaa, mitä Ateena oli tehnyt heidän vapautensa hyväksi, ja\najattelivat vain, mitä sen _säilyttäminen_ heille tuli maksamaan.\n\nLiittolaisten tyytymättömyyden ateenalaiset olisivat kuitenkin voineet\nvälttää, jos he olisivat tahtoneet ulottaa Ateenan kansalaisuuden\ntarjoamat poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edut\nliittolaisilleen antamalla heille täydet kansalaisoikeudet. Se olisi\nsaanut liittolaiset tuntemaan Ateenan edut omikseen. Sen taidon\nroomalaiset tunsivat. Mutta Ateenassa sitä ei ajateltu, ennenkuin se\noli jo liian myöhäistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä ilmeisemmäksi sodanvaara tuli, sitä häikäilemättömämmin pyrki\nAteenassa vastustuspuolue samaan päämäärään kuin vihollisetkin,\nnimittäin syrjäyttämään Perikleen vallasta. Se syytti häntä sodan\n_aikaansaamisesta_ perustellen syytöstään sillä tosiasialla, että\nPerikles oivallettuaan sodan välttämättömäksi, jo vuosikausia\noli tehnyt _valmisteluja_ sen varalta; hän oli muka tuntenut\njohtaja-asemansa horjuvan ja siksi tahtonut suunnata kansan huomion\nmuualle.\n\nErikoisen vaarallista Perikleen vallalle oli, että Ateenan\nkansanvaltaisen puolueen vasemmalla siivellä oli syntymässä _jyrkkä\nkansanpuolue_, jota Perikleen politiikka ei tyydyttänyt. Perikles oli\naloittanut demokraattisena kansanjohtajana, mutta valtaan päästyään\nhänestä oli kehittynyt maltillinen valtiomies. Hänen aikoinaan\nedustamansa jyrkät demokraattiset ihanteet olivat nyt saaneet\nkannattajikseen kaikenmoisia kansanvillitsijöitä ja suunsoittajia.\nTunnetuin heistä on varakas nahkuri _Kléōn_, joka oli tarmokas, vieläpä\npoliittisesti lahjakaskin mies. Myös liikemiehenä hän näyttää olleen\nerittäin taitava. Mutta hänen menestyksensä kansanjohtajana perustui\nennen kaikkea hänen luonnolliseen kykyynsä puhua kansanjoukoille\nkieltä, jota nämä paremmin ymmärsivät kuin Perikleen kaunopuheisuutta.\nVaikka yhteiskunnalliselta asemaltaan hyvinvoipa kapitalisti, hän\nesiintyi puhujalavalla sangen mielellään kurjana proletaarina.\n\nPerikleen yksityiselämä tarjosi myös joukon hyökkäyskohtia, joita\nvastustajat ilomielin käyttivät hyväkseen. He olivat siveellisestä\nsuuttuneita hänen suhteestaan »kevytmieliseen» Aspasiaan —\n»hetairaan»[162] — kuten he sanoivat; ja he ottivat osaa riitoihin,\njoita Perikleellä oli kahden tuhlaavan poikansa kanssa yhtyen sydämen\nhalusta noihin molempiin heittiöihin heidän purkaessaan kiukkuaan\nsäästäväiselle isälle.\n\nPerikleen nauttima arvonanto oli kuitenkin siksi lujilla perusteilla,\netteivät hänen vihollisensa voineet kukistaa häntä avoimessa\ntaistelussa. Siksi he päättivät päästä hänen kimppuunsa syrjäteitä,\nsuuntaamalla hyökkäyksensä hänen huomattavimpiin ystäviinsä ja\nhengenheimolaisiinsa, sillä heistä oli helpompi selviytyä. Filosofi\nAnaksagoras oli heidän ensimmäinen uhrinsa. Hankittiin taikauskoinen\noraakkelipappi, joka syytti häntä »uskonnon häpäisemisestä — ja\ntähtitieteellisten oppien levittämisestä». Hän oli lisäksi uskaltanut\nväittää, että Zeus singotessaan salamoitaan usein osui syyllisen\nsijasta syyttömään, vieläpä jumalten omaan temppeliinkin. Hänen\nväitteensä, että aurinko olisi hehkuva kivipallo, suurempi kuin\nPeloponnesos, oli myös niitä rikoksia, joista Anaksagorasta syytettiin.\nSellaisten mielipiteittensä johdosta häntä pidettiin »jumalattomiin\nluonnontutkijoihin» kuuluvana.\n\nAnaksagoras jätti aivan yksinkertaisesti Ateenan, rauhallisena\nja ylemmyydestään tietoisena todeten, että luonto itse oli jo\nkauan sitten tuominnut hänen ja hänen syyttäjiensä välillä. Hän\npalasi kotiseudulleen Vähään-Aasiaan, missä hän parin vuoden\npäästä kaikessa hiljaisuudessa kuoli. Mutta häviävänä puolena\ntässä kerettiläisoikeudenkäynnissä ei ollut syytetty, vaan vanha\njumalaisoppi. Tai kuten henkevä Lukianos sanoo murhaavalla\nsatiirillaan: »Myös Anaksagorasta tavoittaessaan Zeus on singonnut\nharhaan salamansa.»\n\nVielä enemmän huomiota herätti se hyökkäys, minkä Perikleen viholliset\nsuuntasivat Pheidiakseen. Eräänä päivänä huhu kulki miehestä mieheen,\nettä suuri taiteilija ja eräs hänen apulaisensa oli annettu ilmi\nhänen kuuluisaan Athenen kuvaansa käyttämän kullan ja norsunluun\nkavaltamisesta. Pheidias pidätettiin. Hänen saamastaan tuomiosta\ntiedämme varmasti vain, että se oli epäsuotuisa hänelle ja että hänen\nilmiantajaansa palkittiin. Suuri taiteilija lieneekin päättänyt\npäivänsä vankilassa.\n\nPheidiaan tuomio tarjosi Perikleen parjaajille tilaisuuden mustata\nsiinä samassa hänenkin mainettaan — niin paljon kuin he vain\nuskalsivat. Olihan hän ollut Pheidiaan ystävä ja olihan hänen käsissään\nollut työn ylin johto. — Samaan tapaan Perikleen viholliset kävivät\nhänen toistenkin ystäviensä kimppuun, ja joka kerralla »tyrannikin»\nsai osansa häpeästä, puhumattakaan niistä sielullisista kärsimyksistä,\njoita hänelle nämä vainot tuottivat.\n\nPahimmin koski häneen kuitenkin se syytös, jonka muuan huvinäytelmäin\nkirjoittaja sinkosi Aspasiaa vastaan parittamisesta ja\njumalattomuudesta.\n\nTämän väitettiin näet ottaneen luokseen kevytmielisiä naisia\ntyydyttämään Perikleen eroottista tarvetta ja antaneen heille nimet\nyhdeksän runottaren mukaan. Perikles johti itse hänen puolustustaan\noikeudessa. Oli liikuttavaa nähdä tällöin »olympolaisen» silmien\ntäyttyvän kyynelistä. Aspasia vapautettiin; mutta se ei estänyt\nihmisiä tekemästä omia johtopäätöksiään ja viittaamasta tuohon usein\nväärinkäytettyyn sananlaskuun: »Ei savua ilman tulta».\n\nPerikles ei kuitenkaan horjunut hetkeäkään. Lujalla kädellä hän johti\nvaltion kohtaloita edessäolevaan ratkaisevaan voimainmittelyyn.\nHän tiesi rauhan vuosina tehneensä Ateenan voimakkaammaksi ja\npuolustuskykyisemmäksi, kuin mitä se koskaan aikaisemmin oli ollut.\n\n\n\n\nTOINEN PELOPONNESOLAISSOTA.\n\n\nV. 431 sota syttyi. Silloin alkoivat Kreikassa keskeytymättömät\ntaistelut ja riitaisuudet[163], joissa sen valtiot toinen toisensa\njälkeen kuluttivat loppuun voimansa ja jotka vasta tarmokas\nvalloittaja, Makedonian kuningas Philippos sai loppumaan _pakottamalla_\nne rauhaan.\n\nSparttalaiset hyökkäsivät Attikaan ja hävittivät osan maaseutua, mutta\neivät saaneet ateenalaisia ryhtymään taisteluun. Sparttalaisille\nsellainen ratkaisu olisi ollut edullinen, koska heillä oli maalla\nehdoton ylivoima. Samasta syystä oli Perikleelle yhtä tärkeätä välttää\ntaistelua. Hän oli senvuoksi selittänyt kansalleen, että Attika täytyi\njättää vihollisille, ja kehoittanut kansaa vetäytymään Ateenan muurien\nsuojaan.[164] Perikleen inhimillisen luonteenlaadunkin mukaista oli\nvälttää mahdollisimman paljon ihmishenkien hukkaa. »Jos suremme\nhäviöitämme», hän sanoi, »niin älkäämme tehkö sitä menettämiemme\ntalojen ja peltojen tähden, vaan menettämiemme miesten takia. Sillä\ntalot ja vainiot eivät luo miehiä, vaan päinvastoin.» Ateenalaisten\nmaalla kärsimät häviöt Perikles aikoi korvata merellä, antamalla\nAteenan ylivoimaisen laivaston hävitellä vihollisten rannikoita ja\nmiehittämällä tärkeitä satamapaikkoja. Kun lisäksi ateenalaisilla\noli ehdottomasti suuremmat sotarahastot, niin maalla puolustautuva\nja merellä hyökkäävä sodankäynti tapa tarjosi heille mitä parhaimmat\nmahdollisuudet vihollisten väsyttämiseen. Sparttalaiset sitävastoin\ntoivoivat nopeata ratkaisua, sillä he tunsivat itsensä taloudellisesti\nheikommiksi. Peloponnesoksen liitollahan ei ollut liittokassaa kuten\nAttikan liitolla, eivätkä sen jäsenet, kuten sanottu, maksaneet\nsäännöllisiä veroja. Erikoisverotuksiakaan eivät ne olisi voineet panna\ntoimeen, sillä Lakonian, Arkadian ja toisten maata viljelevien seutujen\nväestöllä ei ollut juuri koskaan käteisiä rahavaroja.\n\nPerikles oli siis perinyt Themistokleen selvänäköisen taktiikan, joka\nhaki ratkaisua mereltä. Hänen väsyttämisstrategiansa ei tosin voinut\ntuoda Ateenalle valloituksia, eikä aluelaajennuksia. Hän olikin sen\nselvittänyt kansalaisilleen. Hänen tarkoituksensa oli vain pakottaa\nviholliset _tunnustamaan lopullisesti Attikan liitto_.[165] Perikles\njoutui siten vaatimaan kansalaisiltaan raskaita uhrauksia, voimatta\nhoukutella heitä loistavilla voitoilla ja sotasaaliilla. Tätä ei\nluulisi voitavan pitää kunnianhimoisen kansankiihoittajan pyrkimyksenä\nhorjuvan asemansa lujittamiseen, jollaista Perikleestä on tahdottu\nväittää. Päinvastoin tämä tosiasia on ratkaisevimpia todisteita hänen\njalosta ja epäitsekkäästä kansalaishengestään. Ulkopolitiikka ei\nhänestä ollut pyrkimystä valtion alueen laajentamiseen. Helleenisen\nvaltion tuli osata pysyä kohtuudessa eikä barbaarivaltioiden tapaan\npyrkiä nielemään yhä uusia maita — sortuakseen lopuksi vallanhimon\nharhakuvan uhrina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen sotavuosi meni täydelleen Perikleen laskelmien mukaisesti.\nMaalla hänen onnistui kielteisen strategiansa mukaisesti välttää\ntaisteluita, kun taas Ateenan laivasto toimi menestyksellisesti\nvihollisen rannikoilla.\n\nKun viholliset olivat kuukauden ajan hävittäneet Attikaa, heidän\nruokavaransa loppuivat, ja eri joukot marssivat takaisin kotimaihinsa.\nLujasti varustettua Ateenaa vastaan ne eivät lainkaan olleet\nuskaltaneet hyökätä. Sen jälkeen voi Ateenan maalaisväestö muuttaa\ntaloihinsa jälleen saaden olla rauhassa seuraavaan kevääseen.\nSotavuoden lopussa haudattiin taistelussa kaatuneet ateenalaiset\njuhlallisuuksin. Perikles piti silloin kerrassaan valtavan ja\nkohottavan puheen sankarien muistoksi. »Tahdon ensin», hän sanoi\n»omistaa muutamia sanoja esi-isillemme, sillä tällaisessa tilaisuudessa\non velvollisuutemme ajatella heitä. Heidän rakkauttaan kotiseutuun ja\nheidän velvollisuudentuntoaan saamme kiittää vapaan ja riippumattoman\nisänmaan kallisarvoisesta perinnöstä.»\n\nKuinka onnellisissa olosuhteissa ateenalaiset elivät, ilmenee parhaiten\nverrattaessa niitä Spartan oloihin. Ateenan demokraattinen valtiomuoto\navasi tien menestykseen persoonalliselle kunnolle, lähtipä se mistä\nyhteiskuntaluokasta tahansa. Valtiollinen yhdenvertaisuus ja vapaus oli\nateenalaisten elinehto. Ei ollut sellaisia omanarvontuntoa loukkaavia\nrangaistuksia, joita sparttalaiset käyttivät yleistä järjestystä\nrikkoneita kohtaan, kuten seisottamista kaiken kansan edessä häpeämässä\npuettuna pukuun, joka teki syyllisen naurunalaiseksi. Ja ajatelkaa,\nkuinka paljon iloisempaa ja rikkaampaa elämä oli Ateenassa kuin\nSpartassa. Siellä juhlittiin vuodet läpeensä, ja sinne virtasi kaikki\narvokas ja mielenkiintoinen toisista maista.\n\n»Taistelussa», Perikles jatkoi, »me ateenalaiset emme luota\nsotajuoniin, vaan kuuluisaan rohkeuteemme, joka on meidän oma\nolemuksemme. Vastustajamme pyrkivät lapsuudesta saakka rasittavilla\nkaraistusharjoituksilla miehuullisuuteen. Me sitävastoin elämme\nvapaina pakosta, emmekä kiusaa itseämme etukäteen kärsimysten takia,\njotka vielä ovat tulevaisuuden kätkössä. Mutta kun onnettomuudet\ntodella tulevat, kohtaamme ne yhtä suurella miehuullisuudella ja\nvastustuskyvyllä kuin nekin, jotka aina hankkivat itselleen vaivaa ja\nhuolta.»\n\nNäin Perikles esittää eri puolia kaikesta siitä hyvästä, mitä Ateena\nkansalaisilleen tarjoaa. Eikö kannata hän kysyy — sellaisten onnen\nlahjojen puolesta taistella kuolemaan saakka, »kuten ne miehet ovat\ntehneet, joiden muistoa me tänään juhlimme? He uhrasivat elämänsä\nvaltion yhteiseksi hyväksi. Mutta palkakseen he saivat siitä\nkatoamattoman kunnian, sillä kaikkina aikoina he ovat esikuvia uusille\nsukupolville.»\n\nToinen sotavuosi ei kuitenkaan päättynyt ateenalaisille niin\nsuotuisasti kuin ensimmäinen. Heitä kohtasi silloin peloittava\nonnettomuus, jota kukaan ei ollut voinut aavistaa: ankara rutto\npuhkesi kaupungissa. Se oli tullut itämailta kauppalaivojen mukana ja\nsai aikaan hirveätä hävitystä kaupungin ahtaasti asuvain ja huonosti\nravittujen kansanjoukkojen keskuudessa.[166] Sairaus alkoi poltteilla\npäässä ja erikoisesti silmissä, jotka tulivat verestäviksi. Sitten kipu\nlevisi kaikkiin ruumiin osiin. Pian sairas kärsi sellaista sisäistä\npoltetta, ettei hän voinut pitää vaatteita yllään.\n\nHäntä vaivasi alituinen, sammumaton jano, kauheat kuvotukset sekä\nainainen rauhattomuus ja unettomuus, iho tuli punaiseksi ja ihottumien\npeittämäksi. Useimmat uhrit kuolivat viikon kuluttua. Monet niistä,\njotka kestivät sairauden, saivat maksaa elämänsä sormien ja varpaiden\nmenetyksellä; toiset kadottivat näkökykynsä, toiset taas muistinsa,\nniin etteivät he tunteneet omaisiaan, olivatpa unohtaneet oman\nnimensäkin. Sairauden tavattomasta tarttuvaisuudesta johtui, että\nkuolemantapaukset olivat lukuisimmat lääkäreitten ja hoitajien\nkeskuudessa, joten sairaat yhä enemmän joutuivat oman onnensa nojaan.\nTapahtui senvuoksi usein, että rutto hävitti autioksi koko talon.\nKaikista pahimmin kärsi maalaisväestö, joka oli sullottu temppeleihin\nja pimeihin parakkeihin. Kaduilla nähtiin ruumiita ja kuolevia.\nOnnettomat vetäytyivät eritoten kellareihin, missä he koettivat\nsammuttaa palavaa janoansa.\n\nKokonainen kansa vapisi tuskasta. Mutta tuskantunteitten rinnalle tuli\nnautinnonhimo. Tahdottiin ottaa elämältä kaikki mahdollinen, sillä kuka\ntiesi, kuinka monta päivää oli elettävänä. »Syökäämme ja juokaamme ja\nolkaamme iloisia, sillä huomenna me kuolemme!»\n\nKaksi kokonaista vuotta rutto raivosi lakkaamatta alkaakseen taas\nuudelleen kahden vuoden kuluttua. Se vei ainakin neljäsosan, ehkä\nkolmannenkin osan Attikan väestöstä.\n\nJos sparttalaiset olisivat käyttäneet hyväkseen sitä toivotonta\nmielialaa, joka nyt vallitsi Ateenassa, ja hyökänneet tarmokkaasti\nkaupunkiin, olisi se ollut auttamattomasti menetetty. Mutta on helposti\nymmärrettävää, etteivät he tahtoneet tartuttaa itseensä ruttoa.\nKun he saivat tietää ruton hävityksistä, he vetäytyivät kotiinsa\npelastaen siten Peloponnesoksen taudilta. Ateena oli siis pelastettu\nja maalaisväestö voi jälleen muuttaa taloihinsa; mutta toiselta puolen\npahensi ateenalaisien asemaa ruton leviäminen laivastoon.\n\nMitä vihollisen miekka ei ollut voinut, sen rutto sai aikaan:\nepätoivoissaan ateenalaiset lähettivät vastoin Perikleen tahtoa\nlähettiläitä Sparttaan pyytämään rauhaa. Mutta viholliset asettivat\nniin mahdottomat vaatimukset, että sotaa _oli pakko_ jatkaa.\n\nSilloin kansa vaati syntipukkia. Perikleestä se saatiin. Siihen\nasti hänen oli onnistunut kaikki erinomaiset johtajaominaisuutensa\nponnistamalla estää yhteensullottujen joukkojen tyytymättömyys.\nMutta nyt hänen vastustajansa saivat ilmaa siipiensä alle. Kuka oli\nsyyllinen ruton tuhoihin ellei Perikles? Niin he kysyivät täynnä\nsuuttumusta. Eikö juuri hän ollut saanut sotaa aikaan ja sullonut\nsellaisia ihmisjoukkoja Ateenan ahtaitten muurien sisälle? Ateenalaiset\nvaativat häneltä tilitystä hänen viranhoidostaan. Ja vaikkakin hänen\nvastauksensa täydelleen osoitti hänen syyttömyytensä, tuomittiin hänet\nomavaltaisuudesta virantoimituksessa suuriin sakkoihin — erään tiedon\nmukaan 50:n talentin —, jonka lisäksi hänet erotettiin virastaan.\n\nMutta silloin Ateenan sotajoukon alkoi käydä yhä huonommin ja\nhuonommin. Oikukas kansa alkoi kaivata Perikleen lujaa kättä ja otti\npian suuren johtajansa jälleen armoihinsa. Kauan hän ei kuitenkaan\nsaanut olla valtion peräsimessä» Hänkin joutui ruton uhriksi, nähtyään\nensin molempien laillisten poikainsa, sisartensa ja monien ystäviensä\nja sukulaistensa kuolevan ympärillään. Kun hän oli viimeisillään ja\nystävät, jotka olivat hänen kuolinvuoteensa ääressä, luulivat hänen jo\nolevan tajuttoman, he alkoivat puhua, minkä korvaamattoman menetyksen\nAteena oli kärsinyt ja ylistivät hänen urotöitään. Kuoleva kuuli\nsen ja sanoi: »Te ylistätte minua sellaisesta, mikä pääasiallisesti\njohtuu onnesta, mutta unohdatte parhaan elämästäni: ettei yhdenkään\nateenalaisen minun takiani ole tarvinnut pukeutua surupukuun.»\nHän saattoi täydellä syyllä vakuuttaa, ettei edes vihollisten\nkavalimmatkaan juonet koskaan olleet saaneet häntä kostonhimon valtaan.\nHänen jalo inhimillisyytensä onkin hänen luonteensa miellyttävimpiä\npiirteitä. Siinä hän kohoaa suuresti kostonhimoisen ja julman\naikakautensa yläpuolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljänkymmenen vuoden ajan Perikles oli melkein kuin hallitsija\nohjannut kansanvaltaista Ateenaa. Koskaan ostrakismos ei häntä\nkohdannut, ja hän kuoli 70 vuoden ikäisenä, pitäen vielä korkeinta\nvaltaa käsissään. Vastaavaa ilmiötä ei Kreikan historiassa esiinny.\n\nSuuren valtiomiehen menetys hädän pahimmalla hetkellä oli korvaamaton.\nPerikleen jälkeen Ateena ei ole synnyttänyt hänen veroistaan\nvaltiomiestä. Itse asiassa se aina hänen kukistamisestaan saakka eli\njatkuvan anarkian tilassa, mikä ainoastaan silloin tällöin keskeytyi\nmuutamiksi vuosiksi, kun joku demagogi sai joukot valtoihinsa.\nNe puoluejohtajat, jotka Perikleen kuoleman jälkeen kilpailivat\nkorkeimmasta johdosta, olivat aivan toisen mitan miehiä. Perikles oli\nollut joukkojen yläpuolella. Hän hallitsi vetoamalla ateenalaistensa\nparhaisiin puoliin. Kannustamalla heitä jaloon toimintaan hän kohotti\nheidät tasollensa. He häpesivät niin jalolle miehelle näyttää huonompia\npuoliansa. Mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät johtamaan\nAteenan kohtaloita, olivat kaikki jokseenkin saman tason miehiä. Kun\nheiltä puuttui hänen kunnioitusta herättäviä ominaisuuksiaan, heidän\ntäytyi turvautua muihin keinoihin. He imartelivat joukon alhaisempia\nvaistoja ja puhuivat sen mieliksi. He olivat pikemmin demagogeja\nja kansanviettelijöitä kuin kansanjohtajia. Mihin puolueeseen he\nkuuluivatkin, »he osoittivat suurta kykyä koristaa pyrkimyksensä\nkauniilta kajahtavilla nimillä», sanoo Thukydides, peloponnesolaissodan\nhistorioitsija. »Demokraateilla oli ’kaikkien samanvertaisuus\nlain edessä’ korkeimpana päämääränään, ja oligarkit rehentelivät\nohjelmallaan: ’Maltillinen hallitus, jonka muodostavat yhteiskunnan\nparhaat!’ Molemmat puolueet luonnollisesti kohdistivat muka koko työnsä\nja harrastuksensa vain 'koko valtion hyväksi’.»\n\nSe, jonka parhaiten onnistui saavuttaa kansan suosio, oli\nnahkatehtaanomistaja ja proletaari Kléōn.[166] Minkälaista hänen\nsopivaisuutensa johtamaan valtion kohtaloita oli hän osoitti parhaiten,\nkun ateenalainen tappiot vaihtuivat suureen menestykseen, joka\nolisi _voinut_ muodostua ratkaisevaksi koko sodan päätökselle, jos\nvaltion johtajat olisivat ymmärtäneet oikein käyttää sitä hyväkseen.\nAteenalaisten onnistui nimittäin miehittää Messenian länsirannikolla\nsijaitseva Pylos, Peloponnesoksen paras satama, ja sen ulkopuolella\nolevalle _Sphakterian_ saarelle he sulkivat laivastollaan muutamia\nsatoja Spartan parhaimpia sotilaita. Se oli kauhea isku viholliselle\nei ainoastaan korvaamattoman ihmisaineksen takia — kymmenesosa Spartan\nkoko hopliitta-armeijasta — vaan myöskin sentakia, että ateenalaiset\nsaamalla jalansijan tällä rannikolla olivat osuneet Sparttaa sen\nheikoimpaan kohtaan. Heillä oli nimittäin täältä käsin mahdollisuuksia\nyllyttää sekä messenialaisia että Lakonian helootteja. Miten uhkaavaksi\nsparttalaiset huomasivat tilanteen, käy ilmi parhaiten siitä, että he\nnyt vuorostaan tarjosivat rauhaa, eivätkä ainoastaan sitä, vaan myöskin\nliittoa.\n\nNäin Perikleen sotasuunnitelmat olivat silloin saaneet nerokkuudestaan\nratkaisevimman vahvistuksen, mitä ajatella saattaa. Veljessotaa\nolisi nyt voinut seurata rauha ja sovintokin. Mutta mies, jonka tuli\nkäyttää hyväkseen tuota suurta onnellista hetkeä, ei ollut Perikles,\nolympolainen, vaan Kleon, nahkuri. Kohtuuttomasti yliarvioidessaan\ntämän tilapäisen voiton merkityksen, hän näki siinä täysikelpoisen\ntodistuksen ateenalaisten todellisesta etevämmyydestä ja kuvitteli\nnyt voitavan häikäilemättömästi nujertaa sparttalaiset. Hän paisui\nylpeydestä ja itsekylläisyydestä, asetti suunnattomia vaatimuksia ja\nkohteli sparttalaisten lähettiläitä loukkaavalla tavalla, ja niin\nluisuivat rauhanmahdollisuudet hänen käsistään.\n\nAteenan demokraattien sotaisuuteen oli hyvin selvät aineelliset\nsyynsä. Jokainen kansalainen nosti nimittäin päiväpalkkaa osanotostaan\nkansankokouksen asiain käsittelyihin ja valamiestuomioistuinten\ntyöhön. Ketään Ateenan kansalaista ei tarvinnut köyhyyden estää\nantamasta valtiolle hyviä neuvoja ja osuuttaan yhteiskuntaelämään.\nTämä oli yksi demokratian valtaanpääsyn hedelmiä. Nämä päivärahat\nkävivät mahdollisiksi osaksi siten, että ruumiillisen työn suorittivat\nsuurelta osalta orjat, osaksi niiden verojen avulla, joita liittolaiset\nsuorittivat Ateenalle. Kun siis Ateenan kansalaisten alhaiso oli\ntosiasiallisesti tottunut olemaan taloudellisesti riippuvainen\nliittorahastosta, sen täytyi kaikin tavoin estää Ateenan mahtiasemaa\nheikontumasta ja liittorahastoa sen mukana. Ei tarvittu paljonkaan\nmielikuvitusta sen selville saamiseksi, että jos Ateena voisi saada\nvielä enemmän valtioita Attikan liittokuntaan ja siten lisätä tulojaan,\nniin tulisi Ateenan kansalaisen asema vieläkin miellyttävämmäksi. Tässä\npiilee tärkein selitys siihen, että Kleonin ja muitten demokraattisten\näärimmäisyysmiesten politiikka oli ja pysyi niin itsepäisen hyökkäävänä.\n\nKuitenkin osoittautui pian, ettei ateenalaisten ollutkaan niin helppoa\nsaada sparttalaisia Sphakterian saarella antautumaan, kuin mitä\noli luultu. Saari oli jyrkkä ja vaikeapääsyinen, ja sinne suljetut\nhopliitat saivat apua maanmiehiltään. Spartan hallitus lupasi suuria\npalkintoja jokaiselle, joka kykeni viemään meren yli muonaa saareen\nsuljetuille; ja jos jonkun helootin onnistui viedä heille apua, hän\nhankki sillä itselleen vapauden. Oli paljon väkeä, varsinkin heloottien\nkeskuudessa, jotka antautuivat uhkarohkeaan yritykseen kulkea yön\naikaan meren yli saareen. Toiset tulivat veneellä, toiset uivat yli\nmukanaan elintarpeita nahkasäkeissä.\n\nAika kului, ja ateenalaisista alkoi tuntua koko puuha pitkäveteiseltä.\nKun talvi tuli myrskyineen, kävisi mahdottomaksi meritse kuljettaa\nelin- ja muita tarpeita laivastolle Sphakterian luo. Ehkä oli sittenkin\ntehty tyhmästi, kun oli hylätty rauhantarjous?\n\nKleon huomasi, että mieliala alkoi kääntyä häntä, kansan omaa suosikkia\nvastaan. Ellei ennen talven tuloa päästäisi Sphakterian herroiksi, hän\nolisi poliittisesti kuollut mies. Hän alkoi tulla kärsimättömäksi ja\npauhasi puhujalavalta laivaston päälliköitä vastaan. Millaisia miehiä\nne olivat, jotka eivät kyenneet saamaan taivutetuksi kourallista miehiä\nmelkein autiolla saarella! Jos hän itse olisi ollut päällikkönä, hän\nolisi vallannut Sphakterian kädenkäänteessä.\n\n»No tee se sitten!» yksi ylipäälliköistä vastasi, ja pian koko kansa\nyhdestä suusta vaati, että hänen piti lähteä merelle ja vallata\nSphakteria. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hän näin olisi joutunut\nsanoistaan kiinni — nythän oli koko hänen arvonsa vaarassa. Hän ei\nollut koskaan eläessään komentanut joukkoa, mutta siitä huolimatta hän\notti ylimmän päällikkyyden ja lupasi kolmen viikon kuluessa joko tuoda\nsparttalaiset vankeina muassaan tai antaa hakata heidät maahan siihen\npaikkaan.\n\nNäin Thukydides kuvaa esihistoriaa lukuun »Nahkuri amiraalina». Aivan\nnäin dramaattisesti asia ei kuitenkaan liene kehittynyt. Kleon tiesi\nluultavasti enemmän Sphakterian olosuhteista kuin mitä Thukydides\nuskottelee. Olipa asianlaita kuinka tahansa, häntä seuraa nyt jonkin\naikaa hänen tavallinen ansaitsematon onnensa. _Hän valtasi todellakin\nSphakterian_ ja otti eloonjääneet sparttalaiset vangeiksi. Ja hän teki\nsen lyhyemmässä ajassa, kuin oli luvannut.\n\nMutta ilkeät ihmiset vihjailivat, että nahkuri oli niittänyt sitä,\nmitä toiset olivat kylväneet, ja että hän »oli osannut siepata sen\nkakun, jonka toinen oli leiponut, ja asettaa kansan eteen.» Varmaa\nonkin, ettei Kleon ollut todellinen ylipäällikkö, vaan oli siinä\nammattimies, joka myöskin oli laatinut hyökkäyssuunnitelman.[167] Kleon\nkorjasi kuitenkin kunnian onnellisesta lopusta. Hän sai palkinnoksi\nelinkautisen elatuksen valtiolta ja kunniapaikan teatterissa ja muissa\njulkisissa esityksissä. _Parlamenttaarinen_ ansio menestyksestä\non myöskin hänen. Hän sai kansankokouksen myöntämään tarpeellisen\nsotavoimien vahvistuksen ja hän ne oikealla ajalla toimitti\nsotanäyttämölle.\n\nAntautuminen teki valtavan vaikutuksen koko Kreikassa. Koskaan ei\nolisi osattu kuvitella, että sparttalaiset antautuisivat ase kädessä.\nOlivatko nämä todellakin Thermopylain sankarien jälkeläisiä? Eivät,\nsparttalaiset eivät ilmeisestikään olleet enää samoja kuin muinoin.\n\nSpartassa vallitsi masentunut mieliala, joka ilmeni uusissa\nrauhantarjouksissa. Sparttalaisten lähettiläät muistuttivat\nateenalaisia onnen vaihtelevaisuudesta. Mikä tällä kertaa oli kohdannut\nheidän vihollisiaan, saattaisi toisella kertaa tapahtua heille\nitselleen.\n\nMutta Ateenassa sotapuolue oli nyt saanut oikein tuulta purjeisiinsa.\nNyt oli muka aika tullut antaa ratkaisevan yhteenoton tapahtua,\nyhteenoton, jota Perikles varovaisuudessaan aina oli koettanut\nvälttää! — Hänen parjaajansa saivatkin tahtonsa läpi — saadakseen\nperinpohjaisessa tappiossa todistuksen lyhytnäköisyydestään. Sen\njälkeen Kleonin sotapolitiikka meni yhtämittaa päin mäntyyn.\nSparttalaiset tempasi velttouden tilasta heidän urhea ja mainio\nsotapäällikkönsä _Brāsidas_, joka esitti sen suunnitelman, että\nAteenalta olisi riistettävä sen liittolaiset Traakian rannikolla.\nIloisena ja reippaana sekä käytökseltään miellyttävänä Brasidas oli\nkuin luotu julistamaan Attikan liittokunnan kaupunkien keskuudessa\nvapautusta Ateenan »ikeestä». Pian suurin osa Traakian kaupungeista oli\nluopunut Attikan liittokunnasta.\n\nTämä oli erittäin tuntuva isku ateenalaisille. He huomasivat nyt,\nkun se oli liian myöhäistä, kuinka suuri virhe taasen oli tehty, kun\ntoisen kerran oli torjuttu sparttalaisten rauhantarjous; ja kansa\nalkoi yleisesti epäillä Kleonin valtioviisautta. Hänen oli nytkin\nponnistettava kaikki voimansa, jos hän aikoi pysyä vallassa. Niinpä\nhän siis jälleen lähti sotaan, tällä kertaa valloittamaan takaisin\nmenetetyt traakialaiset alueet.\n\nMutta niin erinomaisia kuin ateenalaisten hopliitat ja ratsumiehet\nolivatkin — yhtä heiltä kuitenkin puuttui, jota sparttalaisilla\nsitävastoin oli mitä suurimmassa määrin, nimittäin luottamusta\njohtajaansa. Mikä sotapäällikkö tuommoinen pöyhkeä, laverteleva\nnahkuri oli! Koko Kleonin persoonallisuus oli sellainen, että sen\ntäytyi herättää inhoa todellisissa sotureissa. Ja hän sitten sai\nvastustajakseen sellaisen mainion strategin, kuin Brasidas oli! Mitä\nvertailuja hänen omat sotilaansa joutuivat tekemään, on helppoa\nkuvitella. Erotus ilmenikin ratkaisun hetkellä, jonka Brasidas sai\naikaan, juuri kuin Kleon vähimmin osasi aavistaa vaaraa. Aivan\nkokemattomana hoitamaan päällikkyyttä tällaisessa tilanteessa ja\ntuntematta sotataidon lakeja, nahkatehtailija menetti malttinsa ja\nmietti vain, miten päästä vihollisen vaarallisesta läheisyydestä.\nSen sijaan, että olisi asettanut ylivoimaiset sotajoukkonsa\ntaistelujärjestykseen hän ryhtyi heti peräytymään ja teki sen\nsellaisessa järjestyksessä, että hänen joukkonsa joutuivat, vihollisen\nhyökkäyksille alttiiksi eivätkä täydelleen oman onnensa nojaan\njätettyinä voineet välttyä tappiolle joutumasta.\n\nVastapuolta kohtasi kuitenkin se tappio, että Brasidas haavoittui\nkuolettavasti rynnäkössä. Myöskin Kleon kaatui — mutta koettaessaan\npelastautua pakenemalla. Näin ainakin Thukydides kertoo. Tällaiseksi\nmuodostui suurlavertelijan elämän luonnollinen loppu, lörpöttelijän,\njolla oli otsaa täydellisestä kelpaamattomuudestaan huolimatta\nsota-asioissa tunkea itsensä ylipäällikön paikalle.\n\nKerran aikaisemmin oli hänellä tosin ollut onni mukanaan. Mutta miten\nhän oli silloin _käyttänyt hyväkseen_ menestystään?\n\nYhtä tuntuva kuin Brasidaan menetys oli sparttalaisille, yhtä\nonnellista oli ateenalaisille, että he olivat päässeet Kleonista. Hänen\nja Brasidaan kaaduttua oli tie tasoitettu rauhanneuvotteluille, sillä\nmolemmat rauhallisen ratkaisun vaikutusvaltaisimmat vastustajat olivat\npoissa.\n\nVuonna 421 solmittiin rauha 50:ksi vuodeksi. Molemmilla puolilla\npalattiin sodanedellisiin olosuhteisiin. Ateena oli toteuttanut sen\nohjelman, jonka Perikles oli esittänyt sodan alussa. Raskaita uhreja se\ntosin oli vaatinut. Ateenan sotakassa oli suurimmaksi osaksi kulutettu,\nAttika oli vihollisen hävityksien kautta muuttunut erämaaksi, ja sota\nja rutto olivat kovasti harventaneet väestöä. Mutta Ateenan merivalta\noli kukistumatta, kun sitävastoin Spartan sotilaallinen arvo oli\nkärsinyt kovan kolauksen Sphakterian antautumisen johdosta.\n\nVoi näyttää oudolta, että sparttalaiset olivat taipuvaisia sovintoon\nateenalaisten kanssa näiden tappioiden ja vastoinkäymisienkin jälkeen.\nMutta tämä johtui ennen kaikkea siitä, että he olivat niin halukkaita\nsaamaan takaisin ne sparttalaiset, jotka ateenalaiset olivat ottaneet\nvangiksi Sphakterian saaressa. Annettiin suurempi arvo tälle kansan\nvoimanlisäykselle kuin aluelaajennuksille. Tässä oli Ateenalla hyvä\nvaltti. Sparttalaisten rauhanrakkauteen vaikutti myöskin suuressa\nmäärin se, että he itse olivat suuressa rauhan tarpeessa voidakseen\nhäiritsemättä hoitaa maatansa, joka sotavuosina oli joutunut\narveluttavasti rappiolle. Kolmas syy heidän myöntyväisyyteensä\nateenalaisia kohtaan oli se, että jälleen oli tulossa sota Argoksen\nkanssa, natisipa koko Peloponnesoksen liittokunta liitoksissaan.\nLiittolaiset valittelivat, ettei Spartta valvonut heidän yhteisiä\netujaan. He vaativat peloponnesolaista politiikkaa; sen sijaan oli\nilmeistä, että Spartta harjoitti ahdaskatseista kotipolitiikkaa.\nPeloponnesolaiset käyttivät kovia sanoja Spartan lyhytnäköisestä\negoismista ja tunsivat itsensä petetyiksi. Erikoisen voimakasta oli\nkuohunta Korinthoksessa ja Thebassa.\n\n\n\n\nKOLMAS PELOPONNESOLAISSOTA.\n\n\nToisen peloponnesolaissodan jälkeisestä rauhasta tuli vielä\nlyhytaikaisempi kuin ensimmäisen jälkeisestä. Oli vannottu toisilleen\nkalliita valoja viisikymmenvuotisesta rauhasta. Mutta »vala ei\ntakaa miestä, ainoastaan mies takaa valan», sanoi jo Aiskhylos\nkreikkalaisistaan. Eikä Korinthos eikä Theba koskaan hyväksyneet\nrauhaa. Aivan rauhallista ei tullut koskaan enää. Loppumattomiin\npunottiin salahankkeita kateellisissa pikkukaupungeissa ja\nkulmakunnilla, joilla oli suorastaan tarve saada juonitella ja käydä\ntoistensa tukkaan.\n\nSyy siihen, että Ateena ja Spartta jälleen joutuivat sotaan toistensa\nkanssa oli _Alkibiādeen_, nuoren, ylhäisen ja lahjakkaan ateenalaisen,\njosta vähän Kleonin kuoleman jälkeen tuli kansan hemmoiteltu\nsuosikki ja joka käytti asemaansa vain tyydyttääkseen omaa rajatonta\nkunnianhimoaan. Ateenalaisille oli onnettomuudeksi, että sellainen mies\nkuin hän esiintyi poliittisella näyttämöllä juuri sellaisena aikana,\njolloin he ennen kaikkea tarvitsivat rauhaa kootakseen uusia voimia\njälleen.\n\nAlkibiades oli sukua sellaisille suurmiehille kuin Kleistheneelle,\nMiltiadeelle ja Perikleelle. Hyvin nuorena hän oli menettänyt\nisänsä, ja Perikles oli ottanut hänet luokseen. Kypsyneemmällä\niällä hänestä tuli Sokrateen oppilas. Sekä tuo suuri valtiomies\nettä tämä jalo ajattelija olivat hyvin kiintyneet häneen. Kaikki\npitivät kuvankauniista ja runsaslahjaisesta mutta intohimoisen\nhurjasta nuorukaisesta, joka voi olla vastustamattoman rakastettava,\nkun hän vain tahtoi, mutta myös ärsyttävän ylimielinen, tavattoman\nhäpeämätön, kun hän toi sen puolen itsestään esille. Alkibiades oli\nyleisenä puheenaiheena Ateenassa. Kaikki, mihin Alkibiades ryhtyi, oli\nmielenkiintoista. Hänen pukujaan, hänen eleitään, hänen sanontatapojaan\nmatkittiin. Hänestä tuli nuorien ateenalaisten muotileijona. Vieläpä\nhänen sammallustaankin pidettiin ihastuttavan somana. Naiset tappelivat\nhänestä. Myöskin monet muutoin kunnialliset naiset hullaantuivat\nhäneen. Kokonainen kansa kilpaili hemmotellakseen hänet pilalle — ja\nonnistui erinomaisesti. Kukaan muu ei olisi uskaltanut panna toimeen\nsellaisia mielettömiä kujeita kuin hän. Hänelle vain naurettiin.\nHän oli koko Ateenan hemmoiteltu lempilapsi. Hänen irstailunsa,\nhänen rakkausjuttunsa ja hänen tuhlailunsa eivät olleet tavallisia\nmittasuhteiltaan. Niin ateenalaiset »kasvattivat leijonanpennun», jota\neivät sitten kyenneet kesyttämään.\n\nAinoa, joka todella koetti tähän vallattomaan nuorukaiseen valaa\njotakin elämän vakavuutta, oli Sokrates, ja ilman häntä olisi\nAlkibiades varmaan joutunutkin täydelleen rappiolle. Heidän\nystävyytensä oli peräisin heidän ensimmäiseltä sotatoveruusajaltaan.\nAlkibiades, joka silloin oli vasta kaksikymmenvuotias, teki itsensä\ntunnetuksi huimapäisellä urhoollisuudellaan. Hän taisteli ensi rivissä\nja haavoittui vaikeasti. Sokrates silloin kohtalokkaana hetkenä pelasti\nnuorukaisen elämän. Kahdeksan vuotta myöhemmin Alkibiades sai tehdä\npelastajalleen samanlaisen vastapalveluksen.\n\nNuori ja kunnianhimoinen mies, joka tavoitteli poliittista\nvalta-asemaa, tarvitsi opetusta kaunopuheisuudessa, ja sen taidon\nAlkibiades voi parhaiten oppia teräväjärkiseltä ja aaterikkaalta\nvanhemmalta ystävältään, joka oli verraton mestari kumoamaan toisten\nvastaväitteitä.\n\nSokrateen onnistui saavuttaa kerrassaan ainoalaatuinen vaikutusvalta\noppilaaseensa. Mutta silloin tällöin heidän välinsä rikkoutuivat.\nAluksi tämä ei kai merkinnyt niin paljon, sillä Alkibiades palasi aina\npian isällisen ystävänsä luokse takaisin. Aikaa myöten side höltyi\nkuitenkin heidän välillään. Olisihan Sokrates ollut sokea, ellei hän\nolisi huomannut, että kaikki hänen kasvatusyrityksensä jäivät vaille\nsyvempää vaikutusta näin uppiniskaiseen luonteeseen. Saada tämä\nylpeä nulikka ajattelemaan muutakin kuin itseään, koettaa istuttaa\ntällaiseen, näin itsekkääseen luonteeseen joko velvollisuudentuntoa\nvaltiota ja kansalaisia kohtaan tai ylipäänsä korkeampaa siveellistä\nvakavuutta, oli hukkaan mennyttä vaivaa. Lopulta Alkibiades väsyi tähän\nepämukavaan ystävään ja nuhtelijaan ja kulki omia teitään.\n\nAlkibiades ei koskaan kuulunut niihin, joita painavat jotkut\npoliittiset periaatteet. Mihin puolueeseen hän kuului, oli hänelle\nyhdentekevää, kunhan se vain palveli hänen kunnianhimoisia\nsuunnitelmiaan. Hän päätti lopulta ruveta näyttelemään demokraattista\nkansanjohtajaa. Kunnianhimo, suorastaan demoninen kunnianhimo oli\nAlkibiadeen elämänilmapiiri.[168] Pian hän ei voinut tyytyä vähempään\nkuin unelmaan, että hänestä tulisi koko Kreikan ensimmäinen mies. Ja\ntämän aseman hän tulisi hankkimaan itselleen Ateenan kohotessa koko\nkreikkalaisen maailman valtiaaksi. Kun viisikymmenvuotinen rauha\nsolmittiin, kerrotaan hänen sanoneen: »Niillä vuosilla tulee olemaan\nharvinaisen lyhyet kuukaudet.»\n\nKaivatun tilaisuuden Ateenan valtapiirin laajentamiseksi tarjosi\nmuutamien Sisilian kaupunkien välinen selkkaus. Jotkin niistä\nkääntyivät nimittäin Ateenan puoleen pyytäen apua vaarallisinta\nkilpailijaansa, mahtavaa Syrakusaa vastaan, joka tavoitteli koko saaren\nyliherruutta. Myöskin Ateenalle oli vaarallista, jos Syrakusa pääsisi\nSisilian valtiaaksi, sillä kaupunki oli doorilainen siirtokunta, ja sen\nvallan kasvu koituisi siis myöskin Spartan hyväksi.\n\nTilaisuus sekaantua Sisilian kaupunkien riitaisuuksiin oli tervetullut\nAlkibiadeelle, joka heti alkoi tehdä suunnitelmia koko Sisilian\nvalloittamiseksi ja miten hän sieltä toisi muassaan saaliin niin\nrunsaan, että hän sen jälkeen voisi tyydyttää kaikki oikkunsa.[169]\nRohkeimpina hetkinään hän näyttää uneksineen sellaistakin, että\nSisiliasta sitten aloitettaisiin yleinen kreikkalaiskansallinen sota\nvanhaa kilpailijaa Karthagoa vastaan. Ja lopuksi yhdistyisi koko\nhelleeninen maailma idässä ja lännessä Ateenan johdolla yhtenäiseksi\nvaltakunnaksi, joka hallitsisi Välimerta.\n\nJo ensimmäinen suunnitelma oli kuitenkin arveluttavampi yritys, kuin\nuseimmat aavistivatkaan. Ateenassa ei ollut montakaan, joilla edes\nolisi ollut jonkinlaista oikeata käsitystä siitä, miten suuri ja\nväkirikas maa Sisilia itse asiassa oli.[170] Sentähden Alkibiadeen\noli verraten helppoa temmata kansankokous mukaansa ja varata\nitselleen johtava asema suuressa sotayrityksessä.[171] Ennustajat,\noraakkelivastausten selittäjät ja sotahankkeen uskolliset kannattajat\njulistivat kaduilla ja toreilla, että jumalat olivat suopeita, ja\nlupasivat loistavaa menestystä. Ylhäisten ja alhaisten, vanhain ja\nnuorten mielet täyttivät mitä ylpeimmät toiveet. Kaikki asekuntoiset\nmiehet kilvoittelivat päästäkseen mukaan ja kunnostautuakseen — ja\nrikastuakseen saaliista. Koskaan Ateenan mahti ei ollut näyttänyt niin\nvaltavalta, niin suurenmoiselta. Viimeisten sota- ja ruttovuosien\nhirveät kärsimykset olivat kuin unohdettuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 415 Ateenan laivasto oli siis valmiina lähtöön. Silloin\nsattui tapaus, jolla tuli olemaan sangen laajakantoiset seuraukset.\nEräänä aamuna tavattiin kaikki Hermes-patsaat kaduilta ja toreilta,\ntemppelien ja yksityisten talojen edustoilta rikottuina.[172] Minkä\nkiihtymyksen, minkä mielettömän kauhun tällainen tapaus herätti, voi\nkäsittää vain, jos tuntee kreikkalaisten uskonnollisen käsityksen:\nkoko heidän olemassaolonsa ja turvallisuutensa riippui jumalien\nloukkaamattomuudesta heidän kaupungissaan. Tosin ei ollut harvinaista,\nettä nuoriso kovien juominkien jälkeen harjoitti kaikenlaista\nilkivaltaisuutta ja vahingoitti myöskin kuvapatsaita, mutta tällainen\nyleinen vahingonteko oli kuitenkin ennen kuulumatonta. Sen täytyi\nolla suunniteltua ja tahallaan tehtyä. Ja sitä oli harjoitettu kaupan\nja liikeyhteyden jumalaa, Ateenaan ja Ateenasta tehtävien matkojen\nsuojelijaa kohtaan! Meidän on muistettava, että kaikesta siitä\nhävityksestä, minkä persialaiset kerran panivat toimeen Attikassa, ei\nmikään tuntunut niin hirveältä kuin se, että he julkesivat polttaa\njumalien temppelit ja hävittää heidän kuvapatsaansa. Se kiihtymys,\njoka syntyisi nykyajan Italian tai Espanjan kaupungissa, jos jonakin\naamuna havaittaisiin, että kaikki madonnankuvat yön aikana olisi\nsäretty, voisi antaa jonkinlaisen käsityksen, joskin heikon, siitä,\nmiltä ateenalaisista silloin tuntui. Hermes-patsaitten häväistys oli\npahin enne, mitä ajatella saattoi, aiotulle Sisilian retkikunnalle.\nTässä täytyi jonkin salaliiton valtiosääntöä ja Ateenan kansan vapautta\nvastaan olla tekeillä.[173] Se pimeys, joka ympäröi tätä tekoa ja joka\nei koskaan hälvennyt, teki asian yhäkin kolkommaksi.\n\nHeti lupasi kansankokous suuria palkintoja sille, joka voisi saada\nselville ilkityön tekijät, ja tutkimuskunta asetettiin.\n\nMitään todistuksia ei ollut, mutta epäluulot kohdistuivat\nAlkibiadeeseen, joka kerran eräässä hilpeässä seurassa oli laskenut\nleikkiä jumalista. Hän kielsi ja selitti olevansa valmis heti\nalistumaan oikeudelliseen tutkimukseen, vieläpä vaati sellaista.\n»Teloituttakaa minut mieluummin, jos olen syyllinen», hän sanoi,\n»kuin että lähetätte minut matkaan näin suuren sotavoiman johtajana,\nennenkuin olen puhdistettu näistä hirveistä syytöksistä!» Mutta hänen\nvastustajansa ja kansansuosiosta kilpailijansa pelkäsivät hänen\npersoonallisen viehätysvoimansa vaikutusta ja tahtoivat sentähden saada\nhänet pois niin pian kuin mahdollista. Sillä hänen poissa ollessaan he\nvoisivat häiritsemättä koota runsaampaa syyteainehistoa häntä vastaan\nja muokata kansan, mieltä. Heidän onnistuikin saada tutkimus lykätyksi\nretkikunnan paluun jälkeen — kuten sanottiin.\n\nKomea laivasto lähti siis purjehtimaan, valtavien katselijajoukkojen\nseuratessa sen lähtöä. Koskaan yksi ainoa helleenien kaupunki ei\nole lähettänyt näin suurta ja loistavaa retkikuntaa niin kaukaista\npäämäärää kohti. Kansan sydän sykki ylpeydestä.\n\nMutta aivan toisenlaiseksi muodostui se vastaanotto, minkä laivasto sai\nSisiliassa osakseen. Siellä oli mieliala odottamattoman kylmä. Itse\nasiassa niin odottamatontahan sen kyllä ei olisi pitänyt olla, sillä\nvoihan jokainen käsittää, että laivasto, joka tuli tuoden mukanaan\nkokonaisen kenttäarmeijan, ei ollut tarkoitettu vain tuomaan apua. Sen\ntakia liittyminen näihin »auttajiin hädässä» jäi vähäiseksi. Mutta\npitihän nyt ainakin aluksi ahdistaa Syrakusaa.\n\nSilloin ilmestyy äkkiä sotanäyttämölle Ateenan valtionlaiva tuoden\nkäskyn Alkibiadeelle saapua oikeuteen vastaamaan herjaussyytöksistä.\nHänen poissa ollessaan, kun ateenalaiset eivät enää olleet hänen\nhenkilöllisyytensä taikavoiman vaikutuspiirissä, hänen vihollistensa\noli onnistunut purkaa kerran tehty päätös ja saada Ateenan kansa kesken\nratkaisevia sotaliikkeitä kutsumaan kotiin se mies, joka oli koko\nsotahankkeen sielu.\n\nAlkibiades totteli ja seurasi laivallaan valtionalusta. Mutta eräällä\nkohdalla Italian etelärannikkoa — missä Sybaris muinoin sijaitsi — hän\nastui maihin — ja katosi näkyvistä. Ateenan valtionlaiva sai purjehtia\nyksinään kotiin. Karkuri tuomittiin silloin kuolemaan, ja hänen\nomaisuutensa takavarikoitiin. Kun hän sai tietää kuolemantuomiosta,\nhän sanoi vain: »Olen näyttävä ateenalaisille, että elän.» Ja niin\nlähti koditon seikkailija, sydän täynnä kostonhalua, Sparttaan, jonne\nhän oli saanut kutsun, ja tarjosi periviholliselle palvelustaan\nisänmaataan vastaan. Häikäilemättömyydessään hän ei empinyt käyttää\nisänmaansa heikkojen puolien tuntemustaan sparttalaisten hyödyksi. Hän\nsanoikin aivan oikein uusille ystävilleen: »Kuta enemmän vahinkoa minä\naikaisemmin olen tehnyt teille vihollisena, sitä enemmän hyötyä voin\nnyt tehdä teille ystävänä.» — Alkibiadeesta oli tullut kotikaupunkinsa\npahahenki. Mahdollisesti hän toivoi kuitenkin, sen jälkeen kuin hän\nvieraan avulla oli kukistanut vastustajansa Ateenassa, voivansa\nkohottaa syntymäkaupunkinsa vallan huipuille. Mutta maanpetosta hänen\ntoimintatapansa oli kaikissa tapauksissa. Alkibiadeella oli siitä\nlähtien Kaiuin merkki otsallaan, ja niitä pahoja voimia, jotka hän oli\nmanannut esiin, hän ei kyennyt itsekään hillitsemään.\n\nKameleonttiluonteensa[174] Alkibiades osoitti ehkä kaikkein parhaiten\nSpartassa. Täällä entisestä hekumoitsijasta ja mässääjästä tuli ankara\nja kohtuullinen sparttalainen, joka söi vieläpä mustaa soppaakin\nvirnistelemättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähin seuraus ateenalaisille siitä, että he olivat ottaneet\nAlkibiadeelta ylipäällikkyyden, oli se, että heille pian kävi huonosti\nsekä Sisiliassa että muualla. Alkibiadeen neuvosta sparttalaiset\nsuuntasivat kaksi vaarallista iskua Ateenan mahtiasemaa vastaan.\nEnsiksi he lähettivät mainion sotapäällikkönsä _Gylippoksen_ mukanaan\nmuutamia sotalaivoja piiritettyjen syrakusalaisten avuksi. Gylippos\noli rohkea ja kova mies, aito lakonista ainesta, sparttalaisen\nsotakoulutuksen oivallinen kasvatti. Mutta sitten sparttalaiset\nryhtyivät tekoon, joka oli vieläkin tuntuvampaa Ateenalle: he\nvastasivat ateenalaisten Lakonian rannikon hävityksiin valtaamalla\npysyvän jalansijan pohjois-Attikassa strategisesti tärkeällä\npaikalla, jonka Alkibiades heille osoitti. Se oli tikarinpisto,\njonka hän pirullisen ovelasti harkiten suuntasi isänmaansa\nsydämeen. Sillä sparttalaiset estivät täten ateenalaisilta osan\nheidän välttämättömimmästä ruokavarojen tuonnistaan ja samalla\nliittolaisten verojen Ateenaan kuljetuksenkin. He pakottivat heidät\nmyöskin lopettamaan tuottoisan hopeanlouhinnan Attikan kaivoksista,\nmikä oli aikaisemmin niin suuressa määrin auttanut heidän sotiensa\nrahoittamista. Seuraukset ilmenivät pian vaarallisena pulana sekä\nraha-asioissa että elinkeinoelämässä.\n\nOnneton kohtalo vainosi nyt kaikkea, mihin ateenalaiset ryhtyivät.\nSisiliassa heidän joukkonsa lyötiin, ja laivasto, joka oli suljettu\nSyrakusan satamaan, teki turhia yrityksiä murtautuakseen ulos.\nKatastrofi ei ollut vältettävissä. Epätoivoissaan ateenalainen\nsotajoukko, joka vielä oli 40.000:n miehen vahvuinen, vetäytyi ensiksi\nsaaren autioihin sisäosiin ja sitten etelään päin, toivoen löytävänsä\njonkin ystävällismielisen seudun. Surkea oli vastakohta ylpeälle\nlähdölle Ateenasta. Monien haavoitettujen ja sairaiden valitukset\nolivat sydäntävihlovia, ja heidän turhat yrityksensä laahautua mukana\nliikuttivat koko sotajoukon kyyneliin. Nälän ja polttavan janon\nlopen uuvuttamina ateenalaiset eivät kyenneet tässä toivottomassa\nmielentilassa kauempaa pysymään koossa ja vastustamaan vihollisen\nalituista ahdistusta. Pian armeija oli aivan menehtynyt eikä sillä\nollut muuta valittavana kuin laskea aseensa.[175] Tämän kerran niin\nylpeän sotavoiman jäännökset pidettiin ensinnä seitsemänkymmentä\nvuorokautta suljettuina Syrakusan kivilouhimoihin.[176] Se oli hirveätä\noloa nälässä ja janossa, hehkuvassa kuumuudessa päivisin ja vuoden\nlopulla pakkasessa öisin. Tiheään sullottujen ihmisjoukkojen likaisuus\nja löyhkä oli kuvaamatonta. Ne, jotka kestivät tämän kurjuuden,\nmyytiin suurimmaksi osaksi orjiksi. Vain muutamien harvojen oli suotu\nvihdoin viimein palata kotiin.[177] — Syrakusalaiset mestasivat\nateenalaisten ylipäälliköt, sen jälkeen kuin Gylippos oli turhaan\nkoettanut pelastaa heidän henkensä, voidakseen valmistaa itselleen\nja maanmiehilleen sellaisen voittojuhlan, että saisi näytellä heitä\nvankeina Spartassa.[178]\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin päättyi vuonna 413 Sisilian retki yhteen järkyttävimmistä\nkatastrofeista, mitä maailmanhistoria tuntee. Ei koskaan aikaisemmin\nKreikan historiassa oltu nähty niin komean ja mainion armeijan ja\nlaivaston täydellistä tuhoa. Ateenalle Sisilian murhenäytelmä muodostui\nlopun aluksi ja siten ratkaisevaksi käännekohdaksi Kreikan historiassa.\nSe voittamattomuuden sädekehä, joka Salamiin urotyöstä lähtien oli\nympäröinyt Ateenan laivastoa, oli kadonnut, ja kaupungin merien\nherruus perustuksiaan myöten järkytetty. Ainiaaksi olivat haihtuneet\nne maailmanherruuden unelmat, joihin ateenalaiset kerran olivat\ntuudittautuneet. Nyt ei enää tullut kysymykseen Ateenan valtapiirin\nlaajentaminen — nyt oli edessä vain taistelu olemassaolosta.\n\nNiin musertava oli isku, että aluksi oli vaikeata uskoa, että\ntodellakin oli käynyt niin huonosti, kuin mitä oli käynyt. Yli 200\nlaivaa ja 50 000 miestä olivat Ateena ja sen liittolaiset menettäneet.\nValtion kassa oli tyhjä, kaikki muut varat käytetty, ja vihollinen\noli saanut lujan jalansijan Attikan sydämessä, sulki kauppatiet\npääkaupunkiin ja tuhosi partioretkillään maamiehen vaivojen hedelmät.\n\nMaaseudun turvattomuudesta ja elintarpeiden puutteesta oli seurauksena,\nettä väestö pakeni alituisesti kasvavin joukoin kaupunkiin. Täällä\nasekuntoisen väestön täytyi päivin ja öin, vuodesta vuoteen, tehdä\nvahtipalvelusta muureilla, mikä luonnollisesti suuressa määrin haittasi\nelinkeinoelämää ja tuotantoa. Ja kun samaan aikaan Ateenan kauppa-alue\nmeren toisella puolella kutistui kokoon, syntyi yhä ankarampi puute\nkaikista välttämättömimmistä tarpeista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisiliassa kärsitty tuhoisa tappio ulotti vaikutuksensa myös\nVähään-Aasiaan. Siellä oli siitä seurauksena, että _sota Persian\nkanssa leimahti uudelleen liekkiin_. Ateenalaisten oma syy oli, että\nsuurkuninkaan ei enää tarvinnut pitää itseään vuoden 448:n rauhan\nsitomana. He olivat itse rikkoneet sen tukemalla suurvaltaunelmainsa\npäivinä erästä kapinallista persialaista satraappia. Saatuaan tietää,\nmiten huonosti ateenalaisten oli käynyt Sisiliassa, Dareios II vastasi\nheidän rauhanrikkomukseensa käskemällä satraappejansa läntisessä\nVähässä-Aasiassa jälleen kantamaan veroja joonialaisilta kaupungeilta.\n\nVoidakseen täyttää käskyn persialaisten täytyi kuitenkin saada olla\nrauhassa ateenalaisilta, ja pitääkseen heidät poissa satraapit\nryhtyivät neuvotteluihin sparttalaisten kanssa, jotka juuri olivat\nhankkineet itselleen ja peloponnesolaisliitolle vahvan laivaston.\nNiin pian kuin oli kysymyksessä ateenalaisten vahingoittaminen,\nsparttalaisia ei ollenkaan arveluttanut uhrata Jooniassa elävät\nmaanmiehensä. Alkibiadeen neuvosta he antoivat sotalaivoja\nsuurkuninkaan käytettäviksi sillä ehdolla, että hänen satraappinsa\nlupasivat maksaa miehistöjen palkat.\n\nSe mahti, minkä ateenalaiset saivat vastaansa Jooniassa, oli sitäkin\nvaarallisempi, kun yksi toisensa perästä heidän liittolaisistaan käytti\nhyväkseen Sisilian katastrofia kaivattuna tilaisuutena vapautuakseen\nheidän »ikeestään», s.o. päästäkseen raha-avustuksista Attikan liiton\nsolakassaan. Näin viholliset ja tyytymättömät liittolaiset yhdessä\nkolmelta eri taholta ahdistivat sodalla ateenalaisia. Tätä sotaa on\nnimitetty _Joonian sodaksi_, mutta oikeastaan se on vain kolmannen\npeloponnesolaissodan jatkoa ja merkitsee, että painopiste tässä sodassa\nnyt oli siirtynyt Vähään-Aasiaan.\n\nTäytyy ihailla sitä tarmoa, millä ateenalaiset vaikeassa\nahdinkotilassaan ryhtyivät taisteluun tuota mahtavaa liittoutumaa\nvastaan. Heidän vastustajainsa vaarallisuus kuitenkin väheni, kun\nAlkibiades joutui riitaan sparttalaisten kanssa. Hän oli nimittäin\nSpartassa hankkinut itselleen monia kiihkeitä kadehtijoita, jotka\nkäyttivät hyväkseen tyytymättömyyttä muutamien sodassa sattuneiden\nvastoinkäymisten johdosta työntääkseen syyn hänen niskoilleen ja\nsaattaakseen hänet epäluulonalaiseksi petoksellisesta vehkeilystä.[179]\nEi ollut vaikeata saada kansan mielipidettä käännetyksi maanpakolaista\nja seikkailijaa vastaan, johon sisimmässään ei koskaan oltu oikein\ntodella luotettu. Olipa kaikkein korkeimmalla taholla suunniteltu\npoliittinen murha, jotta päästäisiin näin vaarallisesta miehestä,\nja käsky oli jo annettu sopivalle henkilölle, mutta Alkibiadesta\nvaroitettiin ajoissa, ja hän pelastautui meren yli Persian satraapin\n_Tissapherneen_ luo Sardeeseen.\n\nTäällä hän näyttelee oikeauskoista persialaista niin sisäisesti\nkuin ulkonaisestikin. Yhdellä iskulla yksinkertainen sparttalainen\nmuuttuu komeaksi itämaalaiseksi. Kehnon doorilaisen puvun hän vaihtaa\nkallisarvoiseen persialaiseen vaateparteen, eikä kestä kauan, ennenkuin\nhän on oppinut uusien ystäviensä kielen. Mutta ennen kaikkea hän\nosaa hienolla maailmanmiehen käytöstavallaan ja persoonallisella\nviehätysvoimallaan täydelleen lumota tuon ylpeän itämaalaisen despootin\nja tehdä hänet vahaksi käsissään.\n\nTissaphernes oli vain välikappale kunnianhimoisen maanpakolaisen\nkäsissä, hänen valmistaessaan sovintoa ateenalaisten kanssa ja\nkostaessaan kiittämättömille sparttalaisille. Mutta nyt oli\nluonnollisesti meneteltävä ovelasti, tyydyttävä yhteen askeleeseen\nkerrallaan. Muuten voisi Tissaphernes, joka oli salakavala mies hänkin,\nehkä ruveta epäilemään.\n\nAlkibiades sai siis aluksi rajoittua yrittämään pelastaa\nAteenaa perikadosta ja siten hankkimaan entisten maanmiestensä\nkiitollisuuden. Mutta Tissapherneen edessä hänen täytyi tietysti\nselittää politiikkansa _persialaisten_ etuja ajavaksi. Tunnetulla,\nvakuuttavalla kaunopuheisuudellaan hän osoitti satraapille, ettei\nmillään muotoa voinut olla Persian valtakunnan etujen mukaista saada\nsota pian loppumaan. Olisi tietysti parempi ja tulisi halvemmaksi\nantaa helleenien raadella toinen toisiaan, ja niin Tissaphernes voisi\nmielensä mukaan autella milloin mitäkin puolta. Persian politiikan ei\nsiis tullut auttaa vahvempaa puolta — s.o. _tällä kertaa sparttalaisia_\n— enempää, kuin mitä kohtuullisuus vaati ja oli tarpeen sodan liekin\nvireillä pitämiseksi. Heidän liiallinen auttamisensa olisi vaarallista\nmyöskin siksi, että he silloin voisivat asettua pysyväisesti\nVähän-Aasian rannikolle, ja sitten heistä ei koskaan voitaisi päästä\neroon.\n\nSuunnilleen näin Alkibiades puhui. Ja suurkuninkaan satraappi kuunteli\nhänen sanojaan. Hän alensi sparttalaisten palkan ja huvikseen\nmaksoi sitä epäsäännöllisemmin kuin ennen. Lupaustansa maksaa\npalkka peloponnesolaiselle miehistölle Tissaphernes ei tietystikään\ntahtonut rikkoa — eipä suinkaan! Ei oltu vain koskaan sovittu mitään\npalkan _suuruudesta_! Eikä liioin ollut hyvä antaa laivaväelle niin\npaljon rahaa — se vain käytti sen irstailuihin, jotka pilasivat sen\nsotakuntoisuuden. Tämän vastauksen viekas Alkibiades oli pannut\nhänen suuhunsa. Samoin pidätteli Tissaphernes, niin paljon kuin voi,\nkun tuli kysymykseen jokin sotahanke. Kuukauden toisensa perästä\npeloponnesolaislaivasto sai olla toimettomana. Saavuttaakseen tämän\nkielteisen tuloksen satraappi käytti tuota hyvin tunnettua keinoa,\nnimittäin upseerien lahjomista. Lahjottavuus oli nyt kuten aina\nkreikkalaisten päälliköiden tunnetusti heikko puoli.\n\nKaikesta tästä oli seurauksena, että terve toimintatarmo\npeloponnesolaisliiton keskuudessa lamaantui ja miehistö alkoi\ntuntea itsensä haluttomaksi ja osoittaa tyytymättömyyttä. Ja\ntyytymättömyydestä kasvoi epäluottamus sekä omiin päällikköihin että\nTissapherneeseen. Satraapin sielussa iti jo ennestään epäluulon arka,\nversova taimi, jota Alkibiades hoiteli hellästi.\n\nKaikki tämä vaikutti sen, että ateenalaiset saivat jälleen tuulta\npurjeisiinsa. Silloin Alkibiadeen mielestä oli tullut aika antaa\nisänmaanrakkauden versoa jälleen. Hän alkaa vähitellen tunnustella\nsovinnon mahdollisuuksia maanmiestensä kanssa. Hän antautuu varoviin\nneuvotteluihin attikalaislaivaston päällystön vaikutusvaltaisimpien\nmiesten kanssa. Hän uskottelee heille, että jos he kutsuvat hänet\ntakaisin, hän vetäisi Tissapherneen ja samalla suurkuninkaan itsensä\nateenalaisten puolelle.\n\nNiin paljon vaikutti yhä vielä hurmaajan nimi ja niin hyvin oli valittu\nhänen tarjouksensa ajankohta, että sotilaat omin neuvoin valitsivat\nhänet yhdeksi päälliköistään. Ja tämän johdosta tuli niin armeijaan\nkuin laivastoonkin uutta elämää. Osaksi hänen suoranaisella johdollaan,\nosaksi hänen asiaan puuttumisensa tuloksena, attikalainen laivasto sai\nvoiton toisensa perästä sillä seurauksin, että sparttalaiset tarjosivat\nrauhaa. Mutta suurin vaikutusvalta Ateenassa oli eräällä demagogilla,\njoka oli samaa ainesta kuin Kleon ja jolla oli yhtä vähän poliittisia\nja sotilaallisia tietoja kuin hänellä. Hänen nimensä oli _Kleophōn_\nja hän oli tehtailija myöskin, mutta ei valmistanut nahkaa, vaan\nsoittokoneita. Hänen syytään on, että suotuisa rauhan saamistilaisuus\njälleen ylimielisesti torjuttiin. Innokkaana demokraattina Kleophon,\nkuten Kleonkin, oli täynnä vihaa ja epäluuloa Sparttaa kohtaan, eikä\nhän sen tähden tahtonut tyytyä vähempään kuin tuhoamissotaan. Ja kansan\nsuuri enemmistö oli lujasti vakuutettu, että Alkibiadeen johdolla\nvoitaisiin saavuttaa mitä tahansa.\n\nLähinnä seuraavana aikana näyttikin sotatapahtumien kehitys osoittavan\nKleophonin ja hänen kannattajiensa olevan oikeassa. Alkibiades sai\nedelleen voittoja ja valtasi takaisin useita tärkeitä paikkoja. Kansan\nriemuitessa ja tervehtiessä häntä triumfaattorina ja pelastajana hän\npalasi vuonna 408 niiden luo, jotka seitsemän vuotta aikaisemmin\nolivat tuominneet hänet menettämään henkensä ja omaisuutensa. Hän sai\ntakaisin kansalaisoikeutensa, hänen menettämänsä omaisuus korvattiin\nkunnialahjalla, se kivipylväs, johon oli merkitty hänen tuomionsa,\nsyöstiin meren syvyyteen. Ja muistamatta lainkaan sitä hirveätä\nkurjuutta, mitä hän oli tuottanut kotimaalleen, kansa antoi hänelle\nrajattoman käskyvallan maalla ja merellä sekä kaikkien valtioasioiden\nylimmän johdon. Periklestä lukuunottamatta ei kenellekään\nateenalaiselle ollut koskaan uskottu niin suurta valtaa.\n\nMutta niitten kuukausien aikana, jolloin hän Ateenassa nautti kansan\nriemusta ja vallan makeudesta, oli tilanteessa idässä tapahtunut\nmuutos, jonka täytyi tuottaa Ateenalle perikato. Sparttalaiset olivat\nlähettäneet lähetystön Susaan, ja sen oli onnistunut saada Dareios\nuskomaan olevan suurkuninkaan etujen mukaista, että Spartta pääsisi\nvoitolle ratkaisevassa taistelussa. Sillä sparttalaiset olivat,\npäinvastoin kuin ateenalaiset, halukkaita tunnustamaan persialaisten\nherruuden Vähässä-Aasiassa. Tämän johdosta Dareios päätti käydä sotaa\njoonialaisia ja ateenalaisia vastaan aivan toisella tarmolla kuin\naikaisemmin. Nyt persialaisten ehtymättömät rikkaudet piti otettaman\nkäytäntöön antamaan sodalle ratkaiseva käänne.\n\nTäten lopputulos oli selvä. Sillä jalansijan säilyttäminen kaukana\nVähässä-Aasiassa oli perin uupuneelle Ateenalle vallan toisenlaatuinen\ntehtävä kuin torjua Persian hyökkäysarmeija omasta maastaan.\nSparttalaiset ryhtyivät myöskin uusin voimin taisteluun, kun he\nantoivat päällikkyyden mainiolle strategilleen _Lȳsandrokselle_,\nmiehelle, joka kykeni kilpailemaan Alkibiadeen kanssa myöskin\nhäikäilemättömyydessä ja diplomaattisessa oveluudessa. Kunnian- ja\nvallanhimoinen kuten Alkibiades oli hänkin. Mutta »tahto päästä\nvaltaan» oli _ainoa_ intohimo, joka hallitsi Lysandrosta. Kaikkia\nmuita halujaan hän oli, kuten oikean Spartan pojan tuli, oppinut\npitämään kurissa. Rikkaus ja loisto, kauniit naiset, pöydän nautinnot\n— ei mikään sellainen houkutellut häntä, vain valta ja kunnia. Vaikka\nvaltavia summia kulki hänen käsiensä kautta eikä yrityksiä hänen\nlahjomisekseen puuttunut, hän oli ja pysyi köyhänä. Hän oli kylmä\nja ovela ihmistuntija ja laskelmien tekijä ja sentakia verraton\nkäyttämään hyväkseen toisia omiin tarkoituksiinsa. Hän oli ainoa\nhuomattava poliitikko, minkä Spartta on tuottanut, mutta päämääränsä\nsaavuttamiseksi hän ei kammoksunut mitään keinoja: lahjuksia, petosta,\nväärää valaa yhtä vähän kuin raakuuttakaan. »Kun leijonannahka ei\nriitä, täytyy jatkaa ketunnahalla», oli hänellä tapana sanoa.[180]\nToinenkin lausuma, jota mainitaan hänen sanoinaan, on, että »poikia\npetetään arpanappuloilla, miehiä sen sijaan väärillä valoilla.»\n\nSodan viimeisestä, jännittävästä näytöksestä muodostui kaksintaistelu\nkahden sellaisen erinomaisen persoonallisuuden kuin Alkibiadeen ja\nLysandroksen välillä. Vähässä-Aasiassa he joutuivat mittelemään\nvoimiaan. Mutta Lysandros ei antanut vastustajansa houkutella itseään\nmeritaisteluun, jota tämä toivoi. Sparttalaisethan elivät persialaisten\npalkalla, ja tämä oli suurkuninkaan politiikassa tapahtuneen käännöksen\njälkeen tullut niin runsaaksi, että heillä oli kaikki voitettavanaan\nantaessaan ateenalaisten kuluttaa varojaan toimettomuudessa, josta oli\nseurauksena sotilaskurin höltyminen.\n\nLopulta Alkibiadeen täytyi omin neuvoin koettaa hankkia palkkaa ja\nelintarpeita väkensä ylläpitämiseksi. Hän lähti senvuoksi mukanaan osa\nlaivastoa retkelle pitkin Vähän-Aasian rannikkoa kiskomaan pakkoveroa\nsellaisilta kaupungeilta, jotka olivat luopuneet ateenalaisista.\nTällä tavoinhan hän voi toimittaa kuitenkin edes _jotakin_. Mutta\nalipäällikköään, joka jäi paikoilleen muun laivaston kanssa, hän\nkielsi nimenomaan antautumasta taisteluun lukumäärältään ylivoimaisen\nvihollisen kanssa. Mies oli kuitenkin luonteeltaan omavaltainen ja\ntyhmänrohkea. Ja kun hän oli Alkibiadeen lapsuudenystävä, hän ajatteli\nehkä, ettei hänen tarvinnut pitää niin tarkasti hänen määräystään.\nNiinpä hän antoikin Lysandroksen houkutella itsensä taisteluun ja\njoutui perinpohjin tappiolle. Kun oli tarjoutunut tilaisuus saada\nhelppo voitto, tuli siis Lysandroksen toimettomuudesta heti loppu.\nHänen sitkeä sparttalainen itsehillintänsä oli voittanut ateenalaisten\nhermostuneen innon.\n\nEpäilemättä Alkibiades olisi helposti korjannut tämän tappion, jos\nhän edelleen olisi saanut olla häiritsemättä asiain johdossa. Mutta\nei tarvittu enempää kuin tämä yksi epäonnistuminen, jotta hänen\nvihollisensa saivat yliotteen Ateenassa. Koko hänen asemansa perustui\nsiihen uskoon että hän oli voittamaton. Ateenalaisilla oli mielettömän\nkorkea käsitys hänestä. He suorastaan kuvittelivat, ettei sille\nmiehelle ollut mikään mahdotonta. Jos hän ei voittanut, sen täytyi\njohtua siitä, ettei hän yksinkertaisesti _tahtonut_ voittaa. Siispä\nhän oli kavaltaja, jonka viholliset olivat ostaneet, jotta hän voisi\nnäiden avulla tuhota ateenalaiset. Ateena täyttyi huhuista, miten hän\nkäytti väärin ylipäällikkyyttään viettääkseen hurjaa elämää hetairain\nja juomaveikkojen kanssa, ja miten hän oli rakennuttanut itselleen\nkalliita linnoja Traakiaan, kun ei viihtynyt isänmaassaan.\n\nEi ollut ihmeteltävää, että kansa uskoi kaiken sen pahan, mitä\npuhuttiin miehestä, joka aina oli tehnyt itsensä tunnetuksi suurena\nviikarina ja elostelijana. Mutta ateenalaiset unohtivat, että\nAlkibiades suurine vikoineen oli kuitenkin ainoa mies helleenisessä\nmaailmassa, joka oli Lysandroksen vertainen. Ei ollut lainkaan vaikeata\nAlkibiadeen vihollisille ajaa asiat siihen, että ateenalaiset toisen\nkerran erottivat hänet päällikkyydestä. Hänen poliittinen osansa oli\nainiaaksi loppuun näytelty. Hän lähti silloin linnoihinsa Traakiaan.\n\nSeuraukset siitä, että Alkibiades oli poissa, ilmenivät heti. Kesällä\n406 tuli Ateenaan surusanoma, että koko attikalaislaivasto oli suljettu\nLesboksen satamaan.\n\nMutta tämän hirveän onnettomuuden kohdatessa ateenalaiset osoittivat\nihailtavaa toimintatarmoa. Hallitus ja kansa, niin ylhäiset kuin\nalhaisetkin, ponnistivat kaikki voimansa yrittäessään toimittaa\napua hädänalaiselle laivastolleen ja niinmuodoin torjua muuten\nvälttämättömän Ateenan merivaltaa uhkaavan katastrofin. Kuumeisella\ninnolla onnistuttiin uskomattoman lyhyessä ajassa osittain rakentamaan\nuudesta, osittain saattamaan sotakelpoiseen kuntoon satakunta laivaa.\nNyt, kuten Salamiin luona, melkein koko asekuntoinen väestö astui\nlaivoihin. Koska kaikki kassat oli tyhjennetty, täytyi tarpeellisten\nvarojen saamiseksi sulattaa ne kultaiset ja hopeiset uhrilahjat, jotka\noli asetettu Athenen Akropoliilla olevaan temppeliin. Tämän epätoivon\nvimmaan saatetun kansan sankarillisen voimainponnistuksen palkintona\nolikin menestys. Uusi laivasto sai jäljelläolevien liittolaisten avulla\ntäydellisen voiton sparttalaisista _etelään Lesboksesta vuonna 406._\nSe oli suurin meritaistelu, minkä helleenit koskaan olivat taistelleet\nkeskenään. Saarrettu Ateenan päälaivasto oli pelastettu.\n\nAteenalaisten voitoniloa synkistytti kuitenkin se surusanoma, että\npaljon ihmishenkiä oli tuhoutunut. Taistelun jälkeen puhkesi nimittäin\nkova myrsky, niin etteivät ylipäälliköt voineet tehdä mitään miehistön\npelastamiseksi niistä vahingoittuneista laivoista, jotka ajelehtivat\nohjausta vailla. Enemmän kuin tuhat haaksirikkoutunutta sai kuolemansa\naalloissa. Intohimoisessa tuskassaan niiden menetysten johdosta,\njotka olivat kohdanneet melkein jokaista Ateenan kotia, kansa etsi\nsyntipukkia. Kuusi laivaston komentavista ylipäälliköistä asetettiin\nkansan tuomioistuimen eteen ja tuomittiin kuolemaan. Yksi heistä oli\nPerikles nuorempi, suuren Perikleen ja Aspasian poika. He saivat kaikki\nateenalaisen tavan mukaan tyhjentää kuoleman tuottavan myrkkymaljan, ja\nheidän omaisuutensa otettiin valtiorahastoon.\n\nAivan syyttömiä he eivät varmaan olleet, sillä jos jokainen heti\ntaistelun päätyttyä olisi lähettänyt pelastusretkikunnan sen sijaan,\nettä he silloin pitivät yhteisiä neuvotteluja siitä, miten olisi\nmeneteltävä, niin olisi moni urhea mies voinut säästyä surkeasta\nkuolemasta, ennenkuin myrsky puhkesi. Voi myöskin ymmärtää,\nkuinka syvää liikutusta täytyi herättää kuulijoissa, kun Ateenan\nkansankokouksessa astui esiin eräs mies ja sanoi: »Ateenalaiset, minä\nolin itse yksi noista haaksirikkoisista. Pelastuin vain siten, että\nminun oli onnistunut kavuta eräälle tyhjälle jauhotynnyrille. Mutta\nminun toverini, jotka ympärilläni vaipuivat meren syvyyteen, rukoilivat\nminua, jos tulisin pelastetuksi, kertomaan Ateenan kansalle, miten\nsen sotapäälliköt olivat jättäneet sotilaansa kuolemalle alttiiksi,\nsittenkuin nämä olivat urhoollisesti taistelleet isänmaansa puolesta.»\n\nKansan rajaton suru ja harmi ei antanut anteeksi sitä\noikeudenvastaista, meluisaa tapaa, millä kysymystä syytettyjen\nsyyllisyydestä käsiteltiin. Suuttumuksessaan kansankokous päätti itse\ntuomita heidät sen sijaan, että olisi luovuttanut asian lailliselle\ntuomioistuimelle. Olivatpa sotapäälliköt olleet rikollisia tai ei,\nkuitenkin on varmaa, että tässä poikettiin säännöstä, että syyllisellä\non oikeus lailliseen tutkimukseen ja oikeudelliseen suojaan yhtä hyvin\nkuin syyttömälläkin. Ei edes pahimmille rikoksellisille ateenalaisilla\nollut tapana tehdä tällaista vääryyttä. Miksi he tekivät sitä nyt\nmiehille, jotka äsken olivat saavuttaneet ihanan voiton maalleen?\n\nMutta kansa oli kaikkien ponnistusten jälkeen sellaisessa\nhermojännityksen ja ylikiihtyneisyyden tilassa, ettei se enää ollut\nsyyntakeinen. Se ei ollut _kansa_, se oli ihmisjoukko, jonka syvimpiä\nja alkuperäisimpiä tunteita, rakkautta lähimpiin omaisiin oli loukattu.\nJäljellejääneet eivät ajatelleet muuta kuin miten heidän rakkaansa\nolivat saaneet taistella pitkän ja tuskallisen taistelun kuoleman\nkanssa, kun sitävastoin toiset, joiden olisi pitänyt ojentaa heille\nauttava kätensä, olivat palanneet vahingoittumattomina kotiin. Näistä\nihmisistä oli hävinnyt kokonaan valtiotunne, ja jäljellä oli vain\nvaistoja, jotka huusivat kostoa. Kun Sokrates osoitti, että koko\nmenettelytapa ei ollut laillinen tuomio, vaan oikeusmurha, antoi\nkansa tietää, että sillä »oli oikeus tehdä, mitä se halusi!» Siis:\nkansantahto on laki! Se oli huippuunsa kehitettyä demokratiaa. Tuomio\non todistus niistä ylen surkeista oloista, siitä hajoamistilasta, joka\nnyt vallitsi Ateenassa.\n\nJäljestäpäin ateenalaiset häpesivät syvästi menettelyään. He tekivät\nkansanpäätöksen, että ne miehet, jotka tuomiota langetettaessa olivat\njohtaneet kansaa harhaan, piti vangittaman ja asetettaman syytteeseen.\nSyytettyjen onnistui kuitenkin pakenemalla välttää oikeutta. Mutta\nrangaistus oli sen sijaan kohtaava koko kansaa.\n\nAteenalaiset ärsyttivät vielä enemmän Nemesistä[181] hylkäämällä ne\nrauhantarjoukset, joita sparttalaiset tekivät tämänkin tappion jälkeen.\nOn käsittämätöntä, etteivät he olleet oppineet mitään Kleonin ja\nKleophonin ylimielisyyspolitiikasta! Mutta ylpeys käy lankeemuksen\nedellä. Rankaisevaksi kädeksi tuli Lysandros. Katkaistakseen\nAteenalta viljantuonnin Mustanmeren maista hän siirsi sotanäyttämön\nHellespontokseen — suunnitelmallisesti toimeenpantu nälkäsaarto siis.\nOttamatta huomioon Alkibiadeen varoituksia[182] ateenalaisten johtajat\nantoivat Hellespontoksessa viekkaan lakedaimonilaisen pettää itsensä.\nHe antoivat Alkibiadeelle sellaisen pilkallisen vastauksen, että nyt\nei ollut hänellä, vaan heillä päällikkyys.[183] Mutta rangaistukseksi\nvihollinen yllätti heidät aivan äkkiarvaamatta _Aigospotamoin_ luona\nTraakiassa, ja Lysandros valtasi melkein koko laivaston, ilman että\nse, sikäli kuin näytti, edes yrittikään vastarintaa. Tämä suorastaan\nuskomaton voitto ei maksanut sparttalaisille yhtä ainoata laivaa\ntuskinpa yhtä ainoata miestäkään.\n\nUutta laivastoa Ateena ei enää kyennyt rakentamaan, ja merikaupunki\nilman laivastoa, sen kohtalohan on selvä. Sydäntäsärkevä olikin se\nvoivotus ja valitus, millä sanoma tästä hirveästä katastrofista\notettiin vastaan Ateenassa. Surusanoma saapui yöllä, ja »valitushuudot\netenivät Peiraieuksesta pitkien muurien välissä aina kaupunkiin saakka,\ntoisen kertoessa sanoman toiselle», sanoo historioitsija Ksenophon,\njoka jatkaa Thukydideen keskeytynyttä peloponnesolaissotien historian\nkuvausta. »Sinä yönä», hän sanoo, »ei kukaan nukkunut, sillä ei surtu\nvain surmansa saaneita, vaan oltiin huolissaan siitä kohtalosta, mikä\nodotti ateenalaisia itseään.»\n\nHeidän liittolaisiltaan ei nyt ollut apua odotettavissa — he luopuivat\nyleisesti. Lysandros saapui Ateenaan antaakseen periviholliselle\nkuoliniskun, mutta hän ei hätäillyt, sillä eihän saalis kuitenkaan\npääsisi hänen käsistään. Ei asevoimin, vaan nälkäsaarrolla Ateena\noli taivutettava. Kaupunki saarrettiin sekä maan että meren\npuolelta. Mitä auttoivat nyt kaikki erinomaiset toimenpiteet Ateenan\npuolustuksen lujittamiseksi, mitä auttoi se, että sen kansa lähestyvän\nkuolemanvaaran uhatessa oli vannonut Akropoliilla juhlallisen valan\nyleisestä sovinnosta ja vilpittömästä yksimielisyydestä! Kun nälänhätä\nja kurjuus alkoivat käydä sietämättömiksi ja joukko ihmisiä oli kuollut\nnälkään, oli pakko pyytää sparttalaisilta rauhaa millä ehdoin hyvänsä.\nSe tapahtui kuitenkin vasta veristen puoluetaistelujen jälkeen, joiden\naikana Kleophon tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.\n\nSpartan kansankokouksessa ateenalaisten lähettiläät kohtasivat\nmyöskin Spartan liittolaisten edustajia. Ja useat heistä, varsinkin\nkorinthoslaiset ja thebalaiset, olivat siinä määrin kiukuissaan\nateenalaisille, etteivät he tahtoneet tyytyä vähempään, kuin että tuo\nvihattu kaupunki hävitettäisiin maan päältä ja asukkaat myytäisiin\norjiksi. Mutta tähän kostonhimoiseen ehdotukseen sparttalaiset antoivat\nvastauksen, joka on heille ikuiseksi kunniaksi. »Ei ole», he sanoivat,\n»oikeutta tehdä orjaksi kansaa, joka kerran mitä suurimmassa hädässä on\ntehnyt suurtyön Hellaan hyväksi.»\n\nLuonnollisesti poliittiset vaikuttimet aiheuttivat perimmältään tämän\nlausunnon. Jos Ateena hävitettäisiin, sparttalaiset joutuisivat heti\nriitaan thebalaisten, mahtavimpien liittolaistensa kanssa Attikan\nomistuksesta. Sellainen teko, minkä liittolaiset tahtoivat tehdä, olisi\nsitäpaitsi vaikuttanut järkyttävästä laajoissa osissa helleenistä\nmaailmaa, ennen kaikkea joonialaisten keskuudessa, ja saanut aikaan\nmuutoksen mielialassa Sparttaa kohtaan. Ja mitäpä sparttalaiset\nolisivat tehneet Attikalla? Pääkaupungin alenevaa asukaslukua\nvarten he saivat tarpeeksi väestöä Messeniasta. Jos sitävastoin\nthebalaiset saisivat Attikan, he tulisivat liian mahtaviksi. Mutta jos\nsäästettäisiin ateenalaiset ja pidettäisiin heitä tiukasti kurissa,\nsaataisiin heistä varmastikin tilaisuuden tullen käyttökelpoinen\nase käytettäväksi Korinthosta ja Thebaa vastaan, ja heistä tulisi\nliittolaisina hyvä lisä Spartan mahtikeinoihin. — Mutta joskin\ntällaiset poliittiset hyötynäkökohdat olisivatkin olleet ratkaisevina\nsparttalaisten esiintymiseen tuona hetkenä, niin täytyy kuitenkin,\nkuten eräs nykyajan historioitsija sanoo, »vielä tänään kaikkien,\njotka rakastavat Ateenaa, olla sparttalaisille kiitollisia tästä\ninhimillisyyden ilmauksesta; sillä jos nuo toiset olisivat saaneet\ntahtonsa perille, olisi tuskin jäänyt kiveä kiven päälle Perikleen\nAteenasta». Se olisi saanut jakaa Niniven ja Sybariin kohtalon.\n\nNe ehdot, joilla sparttalaiset suostuivat rauhaan, olivat, että\nateenalaisten oli luovuttava alusmaistaan ulkopuolella varsinaisen\nHellaan, revittävä laajat ja kalliit linnoituksensa ja luovutettava\nkoko laivastonsa paitsi kahtatoista laivaa. Ateenalaisten ei auttanut\nmuuta kuin mukautua voittajan tahtoon, sillä ankara nälänhätä raivosi\nkaupungissa. Näin he saivat rajoittua Attikan ja Salamiin omistukseen.\nRauhan solmiamisen jälkeen heidän täytyi tehdä liitto perivihollisensa\nkanssa ja sitoutua auttamaan tätä kaikkialla maalla ja merellä. Nämä\nsopimukset tehtiin vuonna 404 e.Kr.\n\nSen jälkeen tuli viimeinen traagillisen vihlova vahvistus Ateenan\nkukistumisesta. Lysandros purjehti kaupungin satamaan, ja ylimielisen\nriemun vallitessa ja huilujen soidessa hänen väkensä alkoi repiä maahan\nAteenan muureja. Hellaan ei enää tarvinnut pelätä »sortajiansa».\nJa vapaus oli saavutettu — kiitos Persian kuninkaan taloudellisen\navun.[184]\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeloponnesolaissodan loppu on perimmältään luettava sen onnettoman\nPerikleen maltillisesta politiikasta poikkeamisen tilille, jonka\nateenalaiset tekivät, antaessaan Alkibiadeen kunnianhimon houkutella\nitsensä Sisilian valloitusretkeen. Tämän päättyminen hirveään\nkatastrofiin ei tosin ollut ollenkaan välttämätöntä, vaan se johtui\nsiitä ateenalaisten epäviisaasta toimenpiteestä, että he ratkaisevalla\nhetkellä panivat retkikunnan aikaansaajan pois pelistä. Mutta vaikka\nyritys olisi onnistunutkin, Sisiliaa ei kuitenkaan koskaan olisi voitu\nliittää attikalaisvaltion kehyksiin — siihen oli saari aivan liian\nsuuri ja kaukana sijaitseva. Tällainen alusmaa olisi vain lisännyt\nAteenan vihollisten lukumäärää ja hajoittanut sen voimia.\n\nHuolimatta siitä kauheasta mieshukasta, minkä ateenalaiset olivat\nkärsineet Sisiliassa, he tointuivat kuitenkin jokseenkin entiselleen;\nja heidän sitkeä taistelunsa kuolettava haava ruumiissaan on\nihailtavinta koko tässä sodassa. Tämän melkein yli-inhimillisen\nkestävyytensä avulla heillä oli mahdollisuuksia pelastaa ainakin oma\nriippumattomuutensa, kun heidän kohtalonsa ratkaisi persialaisten\nasiaan puuttuminen vuonna 408.\n\nKuta kauemmin tätä turmiotatuottavaa veljessotaa kesti, sitä\njulmemmiksi, verenhimoisemmiksi ja villimmiksi ihmiset tulivat.\nKauhistuttavan nopeasti villiytyminen levisi. Se sopusointuinen\nkohtuullisuus, joka muinoin oli ollut tavoittelemisen arvoinen\nhelleeninen hyve, tuli nyt halveksituksi ja leimattiin heikkoudeksi,\nkun taas tunnotonta kiihkoa pidettiin miehuutena.[185]\n\nKauheimpia olivat ne kansalaissodat, joita peloponnesolaissota toi\nmuassaan, siksi että kansanpuolue yleensä haki apua Ateenasta, mutta\nharvainvaltainen puolue Spartasta. Missä tällaisia rikkirepiviä sotia\npuhkesi, siellä poliittisten vastustajien murhat ja heidän omaisuutensa\ntakavarikoiminen kuuluivat päiväjärjestykseen. Kun lukee Thukydideen\nkertomusta sisäisistä levottomuuksista Korfussa, noista alituisista\njoukkomurhista poliittisten rangaistusten varjolla, lukee, miten apua\netsivät raahataan temppeleistä, miten isät murhaavat poikiaan ja\nmiten toinen puolue sytyttää taloja palamaan, niin että koko kaupunki\non vähällä palaa, silloin saa kauhistuttavan kuvan siitä, mihin\nväkivallahtekoihin kansalaissota voi ihmiset saada.\n\nAluksi tällaiset hirmuisuudet herättivät huomiota, mutta myöhemmin ne\nmuodostuivat melkein tavaksi koko helleenisessä maailmassa, myrkyttivät\nyhteiskuntahengen ja raaistivat yksilöitä kaikkialla. Hellaan kansa\nalkoi olla ydintä myöten pilaantunutta.\n\n\nKirjallisuutta, joka käsittelee peloponnesolaissotaa.\n\nFriedrich Blass, Die attische Beredsamkeit.\n\nIvo Bruns, Das literarische Porträt der Griechen im fünften und vierten\nJahrhundert v. Chr.\n\nHans Delbrück, Die Strategie des Perikles, erläutert durch die\nStrategie Friedrichs des Grossen.\n\nWilhelm Ebstein, Die Pest des Thukydides (kirjallisuusviittein).\n\nJ. von Pflugk-Harttung, Perikles als Feldherr.\n\nGustav Friedrich Herzberg, Alcibiades, der Staatsmann und Feldherr\n(seikkaperäisin kirjallisuusviittein).\n\nHenry Hussaye, Histoire d'Alcibiade et de la république athénienne\ndepuis la mort de Périclés jusqu'à l'avénement des trente tyrans.\n\n\n\n\n\nVIITTEET\n\n\n[1] Loppu-e ei äänny, ensimm. é lähentelee ä:tä.\n\n[2] Pers. _Ahura Mazda_, »viisas vallitsija». (Suomentajan huomautus.)\n\n[3] _Ahriman_ l. _Angramainju_, »paha henki». (Suomentajan huomautus.)\n\n[4] _Menstruaalinen_ = kuukautisiin kuuluva. (Suomentajan huomautus.)\n\n[5] _Askeesi_ = kieltäytyminen, lihan kuritus. (Suomentajan huomautus.)\n\n[6] Lystikäs legenda kertoo, että hän matkallaan Vishtaspin luo kohtasi\nkaksi muuta ruhtinasta, joita hän koetti taivuttaa »omaksumaan puhtaan\nopin ja luopumaan pahoista töistään». Mutta he eivät välittäneet hänen\nsanoistansa. Silloin Zarathustra rukoili jumalaa, ja tämä nostatti\nmyrskytuulen, joka tempasi molemmat kuninkaat ilmaan ja liehutteli\nheitä maan ja taivaan välillä kansan suuresti ihmetellessä. Paikalle\nlensi myöskin kaikilta ilmansuunnilta lintuja, jotka parveilivat\nruhtinasten ympärillä ja nokin ja kynsin repivät heistä irti lihan,\nkunnes luut putosivat maahan.\n\n[7] Herodotos kertoo, että Kroisoksen varustautuessa tuli muuan\nviisaudestaan kuuluisa lyydialainen ja sanoi kuninkaalle: »Herra\nkuningas, sinä varustaudut sotaretkelle miehiä vastaan, joilla on\nnahkaiset housut ja samoin kaikki muutkin vaatteet nahasta ja jotka\neivät nauti herkkuja, vaan syövät, mitä voivat saada, sillä he asuvat\nkarussa maassa. He eivät juo myöskään viiniä, vaan pelkästään vettä,\neikä heillä ole viikunoita syötäväksi eikä mitään muutakaan hyvää. Jos\nnyt voitat, niin mitä sinä voit ottaa heillä, kun heillä ei mitään ole?\nJos taas joudut tappiolle, niin ajattelepa kaikkea hyvää, mitä silloin\nmenetät. Sillä jos he pääsevät meidän nautintojemme makuun, he eivät\nniistä luovu, emmekä heistä koskaan erillemme pääse.»\n\nTämä lausunto johtaa mieleen erään tapahtuman Kustaa Vaasan\nvapaussodasta. Taalalaiset ovat leiriytyneet Brunbäckin lautan luo.\nKristian Tyrannin kätyri, tanskalainen piispa Jens Beldenacke on\nlähtenyt liikkeelle heitä kurittamaan. Hän kysyy, miten on mahdollista,\nettä noin köyhä maankolkka voi saada kokoon niin paljon väkeä.\nHänelle vastataan: »Tämä kansa on tottunut niukkoihin herkkuihin.\nParhaasta päästä he juovat vain vettä; ja kun on tarpeen, he tyytyvät\npettuleipään.» Tämän ja samantapaisten n.s. historiallisten lausuntojen\nvaellusten tutkiminen voisi ehkä johtaa kiintoisiin tuloksiin.\n\nSuuri ero on kuitenkin siinä, että tanskalainen piispa oli\nvarovaisempi kenraali kuin kuningas, jonka nimi on tullut miljoonikon\nvertauskuvaksi. Sillä Kroisos ei ajatellut eikä sanonut kuten Jens\nBeldenacke: »Ketkä voivat syödä puuta ja juoda vettä, niitä ei voita\npirukaan, saatikka ihminen. Veljet, lähtekäämme täältä oikopäätä\ntiehemme.»\n\n[8] Herodotoksen kertomus tuntuu epätodennäköiseltä nykyaikaisesta\nItämailla matkustavasta, joka usein saa todeta, että hevonen ja kameeli\nviihtyvät hyvin yhdessä. Tämä johtuu kumminkin tottumuksesta samoin\nkuin yhdessä kasvaneiden kissan ja koiran sopeutuminen. Lyydialaisten\nhevoset eivät luultavasti koskaan aikaisemmin olleet nähneet kameelia\neivätkä tunteneet sen hajua. Siitä johtui niiden järjetön kauhu noita\nmerkillisiä kyttyräselkäisiä otuksia kohtaan.\n\n[9] Herodotos kertoo, että hän itse oli käynyt taistelukentällä ja\nnähnyt siellä persialaisten ja kreikkalaisten pääkalloja eri kasoihin\nladottuina. Hän teki silloin sen huomion, että persialaisten kallot\nolivat »niin hauraita, että jos niitä vain iski kivensirulla, niihin\nsyntyi reikä, kun sitä vastoin egyptiläisien olivat niin kovia, että\nniitä tuskin sai särkymään vartavasten valitulla kivellä». Alkuasukkaat\nselittivät ilmiön siten, »että egyptiläiset ajelivat päänsä paljaaksi\njo lapsena ja sen vuoksi pääkoppa kovettui auringonpaisteessa. Tämä\nonkin», Herodotos sanoo, »syynä siihen, että he eivät tule kaljupäiksi.\nEgyptiläisissä tapaa näet paljoa vähemmän kaljupäitä kuin muiden\nkansojen keskuudessa. Syynä siihen, että persialaisilla on niin hauraat\nkallot, on sitävastoin se, että he alun pitäen hemmoittelevat itseänsä\npitämällä huopaisia päähineitä.»\n\n[10] Tietenkään ei ollut ketään, joka niin vaaralliselle ja\noikulliselle miehelle olisi uskaltanut sanoa totuuden. Herodotos\nkertoo oivan kaskun, miten Kambyseen omahyväisyyttä imarreltiin.\n»Kerran hän kysyi neuvonantajillaan, minkälaisena miehenä he pitivät\nhäntä verrattuna hänen isäänsä Kyyrokseen. He vastasivat, että hän oli\nsuurempi kuin isänsä, sillä hänellä oli kaikki, mitä tuollakin, ja\nlisäksi hän oli hankkinut Egyptin. Mutta Kroisosta, joka oli läsnä, ei\nvastaus tyydyttänyt, vaan hän sanoi Kambyseelle: 'Minun mielestäni sinä\net vedä vertoja isällesi, sillä sinulla ei ole sellaista poikaa, minkä\nhän jätti jälkeensä.' Kambyses tuli iloiseksi tämän kuullessaan ja\nylisti Kroisoksen vastausta.»\n\n[11] Valtaistuimelle noustessaan hän otti haaremiinsa toisten ylhäisten\nnaisten mukana kaksi Kyyroksen tytärtä, joista toinen oli veljensä\nKambyseen leski. Samoinkuin Egyptin faaraot naivat monet Persiankin\nkuninkaat sisarensa tai sisarpuolensa. Ottipa Artakserkses II sitäpaitsi\noman tyttärensäkin puolisokseen.\n\n[12] Rawlinsonin jäljennös on kaikesta tarkkuudestaan huolimatta\naikojen kuluessa osoittautunut osittain virheelliseksi ja\npuutteelliseksi. Senvuoksi toivottiin yhä hartaammin saatavan\nRawlinsonin teksti tarkistetuksi nykyajan teknillisillä apuneuvoilla,\nennenkuin ilma ja vesi ehtisivät korvaamattomalla tavalla\npiirtokirjoitusta vahingoittaa. Mutta mistä saada oikea mies\nvaikeaan tehtävään? Ensimmäisen onnistuneen yrityksen teki vuonna\n1903 amerikkalainen Williams Jackson. Hän oli Rawlinsonin jälkeen\nensimmäinen oppinut, joka uskaltautui hengenvaaralliseen nousuun\nkallio veistoksen tarkasteluun. Hänen onnistui ottaa valokuvia\ntekstin sellaisista osista, jotka olivat antaneet aiheita erilaiseen\ntulkintaan. Mutta myöhemmin täydensi hänen työnsä tuloksia kaksi\nenglantilaista tutkijaa, King ja Thompson, jotka 70 metriä pitkän\nköyden varassa laskettiin piirtokirjoitusten ääreen. Muutamien\nviikkojen työskentelyn jälkeen he saivat jäljennöksensä valmiiksi, ja\nsitten British Museum voi julkaista tarkistetun tekstipainoksen.\n\n[13] Asettaa Prokrusteen-vuoteeseen = väkisin sovittaa asiat ennakolta\nvalmiisiin kaavoihin, joihin ne eivät sovi. (Suomentajan huomautus.)\n\n[14] Tämän ajan on Evans runsaitten löytöjen perusteella jakanut\nkolmeen jaksoon, joissa jokaisessa on kokonaista kolme alajaksoa.\nMyöhemmin saamme nähdä, miten tällainen jako on ollut mahdollinen.\nEri ajanjaksoille tyypilliset sivistysesineet ovat täällä kuten niin\nmonilla muilla esihistoriallisilla sivistysalueilla erimuotoisia ja\n-värisiä saviastioita erilaisine koristemalleineen, joita on löydetty\nenemmän tai vähemmän särkyneinä eri ajanjaksojen kerrostumisia.\nVarsinkin koristeaiheet ovat tärkeitä maljakkojen ikää arvioitaessa.\n\nKreikkalaisen saviteollisuuden erikoistuntija päättelee sellaisen\nsaviastian iän yhtä varmasti kuin vanhan posliinin tuntija omalla\nalallaan. Loistavana todistuksena siitä, miten pitkälle ihminen voi\npäästä kiinteästi keskittymällä erikoistehtäväänsä, jota varten\non kuin luotu, on englantilainen Beazley, hienoin kreikkalaisen\nsaviteollisuuden tuntija, mitä milloinkaan on elänyt. Tosin hänen\nerikoisalansa on paljon myöhemmällä ajalta, mutta esimerkki on joka\ntapauksessa valaiseva.\n\nBeazley on erikoisesti tutkinut maljakoita, joissa on punaiset kuviot\nmustalla pohjalla; tämä muotisuunta alkoi noin 530 e.Kr. syrjäyttää\nvanhempaa muotia, jossa oli mustat kuviot savipohjalla, ja se säilyi\nnoin vuoteen 300 e.Kr. Jo 22-vuotiaana Beazley esiintyi harvinaisen\nvarmana tyylintuntijana tällä alalla. Sittemmin hän on vuosikymmeniä\ntehnyt järjestelmällistä työtä tutkiakseen ja jäljentääkseen\nkaikki punakuvioiset kreikkalaiset maljakot. Hän on valokuvannut\ntai piirtänyt käytännöllisesti katsoen joka ainoan olemassaolevan\nsellaisen maljakon, voidaanpa sanoa miltei jokaisen savisirpaleenkin,\njossa on nuo luonteenomaiset punaiset kuviot. Hän on myös keksinyt\nenemmän kuin puoli sataa kreikkalaista maljakkomaalaria, joita ei\naikaisemmin tunnettu. »Beazleyn muisti», sanoo Frederik Poulsen, »on\nniin ainoalaatuinen, että jos hänelle mainitsee minkä tahansa missä\nkreikkalaisessa tai italialaisessa maaseutumuseossa hyvänsä olevan\npunakuvioisen maljakon, hän voi silmänräpäyksessä lyijykynällä piirtää\nmaljakkokuvan sommitelman, vieläpä lisäksi selostaa, miten hartian ja\nrinnan lihaksia, polviniveltä ja jalkoja on käsitelty asianomaisessa\nmaljakossa. Varsin hyvin voi arvioida hänen aivojensa tällä tavalla\nhallitsevan noin 40.000 punakuvioista maljakkoa.»\n\nMuutamia vuosia sitten Kööpenhaminassa sijaitseva Ny Carlsbergin\nglyptoteekki, jossa Poulsen on johtajana, hankki joukon kreikkalaisia\nmaljakoita, joiden tyyliä ja ikää oli vaikea määrätä. Poulsen otti\nsilloin mukaansa valokuvakokoelman niistä ja lähti kiertomatkalle\nuseiden, eri maissa asuvien erikoistuntijoiden luo. Näiden joukossa\noli Louvre’in museon oppinut konservaattori Pottier, joka on Ranskan\netevin kreikkalaisten maljakkojen erikoistuntija, sekä Walters, saman\nalan tuntija British Museumissa. Poulsen kertoo matkansa tuloksista\nseuraavaa:\n\n»Kukin heistä huomautti jostakin seikasta, johon en aikaisemmin ollut\nkiinnittänyt huomiotani, mutta heidän arviointinsa eivät olleet paljon\ntarkempia kuin omanikaan. Sitten tulin Oxfordiin ja tapasin ensi kerran\nBeazleyn henkilökohtaisesti.»\n\nEnsimmäiseen kysymykseensä Poulsen sai heti vastauksen: »Tuon maljakon\non koristanut eräs punakuviotyylin aikaisemman kauden maalari, joka oli\ntyössä eräällä tehtailija Euergideellä ja myöskin kerran tilapäisesti\ntoisella, Khelis-nimisellä tehtailijalla.»\n\nIsku toisensa jälkeen osui naulan kantaan: Muuan maljakko oli\n»Tyskiewicz’in kokoelman mestarin» työtä, maalarin, jonka\noivallisin teos on suuri viinimalja, joka aikaisemmin kuului kreivi\nTyskiewiczin kokoelmaan ja nyt on Bostonissa, toinen maljakko oli\nBologna-Boreasmaljakon mestarin käsialaa, j.n.e.\n\n»Tyylinmäärittelyjen luotettavuus», Poulsen jatkaa, »varmistui minulle\nkäydessäni seuraavina päivinä British Museumissa, sekä kokoelmissa että\nkirjastossa. Vielä valtavammalta vaikutti Beazleyn muisti, kun näiden\neri maljakoiden syntyperä tuli kysymykseen: joku niistä oli aikaisemmin\nollut Woodyatin kokoelmassa Napolissa, toinen Jekyllillä Cambridgessa,\nja Beazley tunsi ne kuitenkin vain huutokauppaluetteloiden usein\nmikroskooppisen pienistä kuvista. Tällöinkin totesin Lontooseen\npalattuani hänen olevan oikeassa, mutta tunteakseni erään kuvassa\nolevista maljakoista minun täytyi käyttää suurennuslasia; Beazley oli\nmuutamassa minuutissa löytänyt, mitä minun olisi vuosikausia pitänyt\nturhaan etsiä.\n\n[15] Eräät rotumerkit viittaavat siihen, että kreettalainen\nsivistyskansa oli sekaantunut kansanainekseen, joka oli sukua\nVähän-Aasian heettiläisille.\n\n[16] Täällä ahersi keskimäärin 120 miestä. Schliemann oli antanut\nitse kantajoukolle ylväät homeroslaiset nimet. Kuului komealta —\nDörpfeld kertoo —, kun kuuluisia nimiä huudettiin ja työmiehet ylpeästi\nvastasivat: »Täällä!» milloin »Agamemnonin», milloin »Odysseusta» tai\n»Akhilleusta» mainittaessa.\n\nTurkkilaisien viranomaisten kanssa ei ollut erikoisen hauskaa\nolla tekemisissä. Kesken kaivaustöitä vuonna 1882 he yhtäkkiä\nkeksivät kieltää kaikki mittaukset ja piirustukset kaivausalueella,\npelosta että arkeologien mieleen juolahtaisi ruveta tekemään\npiirustuksia nykyaikaisista linnoituksista, jotka olivat sieltä\nkuuden kilometrin päässä. Vasta usean kuukauden kuluttua Saksan\nKonstantinopolin-lähettilään onnistui saada kohtuuton kielto\nperuutetuksi, ja Dörpfeldin sallittiin kahden turkkilaisen\nupseerin alituisen valvonnan alaisena suorittaa piirustus vuoden\nkaivaustuloksista. Mutta vuonna 1894 Turkin hallitukselta tuli äkkiä\nkielto, ettei töitä lainkaan saatu jatkaa, ja tätä päätöstä oli aivan\nmahdotonta saada muuttumaan. Nykyaikaiset patterit olivat muka liian\nlähellä!\n\n[17] Näiden joukossa kokonaisia 9 000 kultaista korvarengasta ja muita\nsentapaisia pieniä kultaesineitä.\n\n[18] Suurin otsaripa on koottu yli 16 000:sta pienestä kultarenkaasta\nja kultalehdestä.\n\n[19] Kuten hyvä arkeologinen perimätapa tällaisissa tapauksissa\nnykyjään vaatii, Dörpfeld tyytyi kaivamaan esiin vain sen verran kuin\ntarvittiin kaikkien olennaisten kysymysten selvittämiseksi ja säästi\nloput myöhempien aikojen arkeologeille, joilla oli paremmat teknilliset\nmahdollisuudet. — Samalla tavalla ovat esim. Ruotsin arkeologit\nmenetelleet kaivaessaan esille lautta-asuinpaikkoja Alvastrassa.\n\n[20] Mutta toiselta puolen Schliemann teki Tirynsissä — »muurien\nvyöttämässä», kuten Homeros sitä nimittää — mitä kohtalokkaimman\nerehdyksen. Tosin Dörpfeld viime hetkessä esti häntä linjoittamasta\nlinnan muureja, joiden Schliemann luuli olevan »vain» roomalaisia tai\nkeskiaikaisia rakennuksia, mutta erinomaisen arvokkaita seinämaalauksia\nhävitettiin kuitenkin, koska ne muka eivät voineet olla vanhempia\nkuin bysanttilaiselta ajalta! Myöhemmin saksalaiset tiedemiehet ovat\njonkin verran parannelleet Schliemannin hairahduksia etsien tavattoman\nhuolellisesti maasta jätteiden joukosta näiden maalausten pieniä\npalasia ja sovittaen ne jälleen yhteen äärimmäistä kärsivällisyyttä\nkysyvällä työllä. Näin on onnistuttu saamaan kokoon katkelmia\nmykeneläisistä seinämaalauksista, jotka vaikuttavat hämmästyttävän\neloisilta ja raikasvärisiltä. Kreettalaiset esikuvat ovat ilmeisiä.\n\n[21] Schliemann oli asettunut Ateenaan ja asui kaupungin\nkauneimmassa talossa, josta oli näköala yli Akropoliin. Täällä hän\nmielikuvituksessaan eli Homeroksen aikaa yhdessä uskollisen puolisonsa\nja molempien lastensa, Andromakhen ja Agamemnonin kanssa. Aito\nmuinaishelleenisellä vieraanvaraisuudella hän puolisoineen vastaanotti\njokaisen, joka yhtyi heidän innostukseensa länsimaisen sivistyksen\nalkukodin asiaan. Isäntä tervehti tänne saapuvaa oppinutta Homeroksen\nkielellä.\n\n[22] Latinalaisperäinen sanamuoto, joka on johtunut kreikkalaisista\nsanoista _kyklos_: ympyrä (vrt. ruots. »cykel») ja _ops_: silmä (vrt.\n»optillinen» ja »optikko»).\n\n[23] Muutamat tämän ajan mykeneläiset saviastiat voivat olla\nmantereelle muuttaneitten kreettalaisten taiteilijain ja käsityöläisten\nkoristamia; toiset kylläkin ovat syntyperäisten mykeneläisten\nkäsityöläisten tekemiä, jotka ovat niin tottuneet kreettalaiseen\ntaideteollisuuteen, että ovat ottaneet sen tuotteet esikuvikseen.\n\n[24] On olemassa seikkoja, jotka osoittavat vilkkaan yhteyden\nvallinneen heettiläisten ja aigeialaisen sivistysmaailman välillä.\nNiinpä muutamia vuosia sitten muuan ruotsalainen arkeologi löysi\nMykenestä heettiläisen kirjoituksen. Löydön voitiin arvella olevan\n1200-luvulta e.Kr.\n\n[25] Oscar Montelius, Ruotsin muinaistutkimuksen 'grand old man',\nomisti nuorekkaalla innolla elämänsä viimeiset kuukaudet tämän\nRuotsille niin kunniakkaan yrityksen järjestelytyöhön.\n\n[26] Savimaljakkojen lukumäärä nousee satoihin.\n\n[27] Eräästä haudasta löydetty pronssiastia sisälsi kokonaista 250\nkultahelmeä sekä enemmän kuin 400 sinistä tai vihreätä lasihelmeä,\njotka kuuluivat neljään kaulanauhaan. Eräästä toisesta haudasta\nlöydettiin m.m. hopeasormus, jossa oli rautainen sinetti — uusi\ntodistus siitä, että mykeneläisenä aikana rauta oli kalliimpaa kuin\njalot metallit.\n\n[28] On melkein todistettu, että myöhempinä aikoina etruskit saivat\nmeripihkansa Itämerenmaista.\n\n[29] Sitä todistaa m. m. se, että Kreetasta on löydetty suuri kappale\nvalmistamatonta norsunluuta.\n\n[30] Tähän aikaan on tahdottu sijoittaa filistealaisten asettuminen\nPalestiinaan. Filistealaisia pitävät monet tiedemiehet aigeialaisena\nkansana. Sillä heistä käytetään egyptiläisissä kirjoituksissa nimeä\n»pulasata», mistä koko maa on saanut nimensä. Sillä Palestiina\nmerkitsee juuri: »Pulasatan maa». Filistealaiset olivatkin kauan aikaa\nmaan mahtavin kansa, kuten m.m. nähdään Vanhan Testamentin monista\npaikoista.\n\nOn myöskin herätetty mielenkiintoinen kysymys, ovatko filistealaiset\nsamaa kansaa kuin _pelasgit_, joita helleenit itse pitivät Kreikan\nalkuväestönä. Tällaiset kielelliset vertailut perustuvat aina\nkerakkeihin, jotka muodostavat sanojen rungon. Ovathan kerakkeet p, l\nja s samat sanoissa »pelasgi» ja »pulasata». Merkilliseltä vaikuttaa\nkuitenkin, että neljäs kerake sanassa »pelasgi», nim. g, olisi\nvoinut muuttua t:ksi. Mutta sellainen äännevaihtelu lakiäänteen ja\nhammasäänteen välillä esiintyy todellakin kreikankielessä.\n\nOlettamusta, että filistealaiset polveutuisivat Kreikan saaristosta,\ntukee myöskin Raamatun sanayhtymä »kreti ja pleti». Tätä ilmausta, joka\non tullut sananparreksi, käytettiin Vanhassa Testamentissa kuningas\nDaavidin henkivartiosto. »Pleti» on oikeastaan lyhennys sanasta\n»pelishtim», filistealaisten heprealaisesta nimestä, ja liittämällä\nsen sanaan »kreti» arvellaan Vanhan Testamentin tahtoneen säilyttää\nmuistissa filistealaisten polveutumisen Kreetan saarelta.\n\n[31] Kansanliikkeistä tällä »kauhujen ajalla», kuten sitä nimitettiin\nvielä puolitoista vuosituhatta myöhemmin, mainittakoon seuraava\nerittäin mielenkiintoinen esimerkki. Taru kertoo, että Mykenen\nviimeisen hallitsijan, Agamemnonin pojan Oresteen, täytyi paeta\nPeloponnesoksen sisäosiin, Arkadian ylätasangolle. Perimätieto kertoo\nmyös sukulaisuussuhteesta, joka olisi vallinnut Arkadian kansan ja\nKyproksen sekä eräiden Vähän-Aasian seutujen asukkaiden välillä. Tämän\nperimätiedon totuudenmukaisuutta ovat meidän päivinämme yllättävällä\ntavalla vahvistaneet murretutkimukset. Arkadian ja Kyproksen väestö\npuhui historiallisena aikana samaa kreikan murretta, ja monien\nVähän-Aasian murteiden, etenkin Pamphylian murteen, on huomattu olevan\nläheistä sukua tämän kielen kanssa. Mistä tämä johtuu? Doorilaisesta\nkansainvaelluksesta. Kun anastajat tunkeutuivat Peloponnesokselle, he\najoivat vanhan väestön kahdelle taholle: osaksi Arkadiaan, osaksi meren\nyli Kyprokseen ja Vähän-Aasian läheisiin osiin.\n\n[32] Adolph Reinach.\n\n[33] Mykeneläisen kulttuurin suhteen ei riitä vielä tämäkään sillä se\nei ole jättänyt jälkeensä mitään mainitsemisen arvoisia kirjallisia\nmuistomerkkejä. Tosin tavataan silloin tällöin jokin kirjain tai\nlyhyt kirjoitus mykeneläisistä saviastioista, mutta arkistoista,\njollaisia Kreetan kuninkaan palatsista on tavattu ei mannermaalta\nole löydetty jälkeäkään. Tämän ei _tarvitse_ silti merkitä, että\nkreikkalaisten esi-isät olisivat olleet vähemmän kirjoitustaitoisia\nkuin kreetalaiset — se voi johtua siitäkin, että he käyttivät helpommin\nhäviävää kirjoitusainesta. Tosiasia on, että mykeneläisen kulttuurin\nkukoistusaikana egyptiläinen papyrus syrjäytti Syyriassa aikaisemmin\nkirjoitukseen käytetyt savitaulut, Kreikan ja Egyptin silloisten\nsuhteiden ollessa erittäin vilkkaat on hyvin mahdollista, että papyrus\non tullut silloin käytäntöön Hellaassakin. Ja valitettavasti ei\nKreikan ilmasto, kuten Egyptin, ole suotuisaa tämän kirjoitusvälineen\nsäilymiselle.\n\n[34] _Akhaialaiset, akhajit_ esiintyy Homeroksessa kreikkalaisten\nyleisnimenä, joskus erityisesti Thessalian Phtiotiksen asukasten nimenä.\n\n[35] Eräs Thessalian kansa, jota Akhilleuksen isä hallitsi.\n\n[36] Timeo Danaos, et dona ferentes: Pelkään danaolaisia silloinkin,\nkun he tuovat lahjoja — näin panee roomalainen runoilija Vergilius\nhänet huudahtamaan sankarirunossaan Aineiaksen kärsimyksistä,\nAeneis-eepoksessa. Sanat ovat muuttuneet puheenparreksi.\n\n[37] Ares oli sodan jumala.\n\n[38] »Kolmikulma»: Sisilian ikivanha nimi.\n\n[39] Tarun kuningas, joka oli viekkain ja ahnein kaikista ihmisistä.\n\n[40] Rasittavaa, mutta tuloksetonta työtä on tapa sanoa Sisyphoksen\ntyöksi.\n\n[41] Yritykset löytää kartalta ne paikat, joissa Odysseus kävi, eivät\nyleensä ole onnistuneet, vaikka siihen on käytetty paljon päänvaivaa.\nPhaiaakkien tarunomaisen saaren kuitenkin jo muinaisajan kansat\nselittivät olevan meidän päiviemme ihanan Korfun, joka on pohjoisin\nja suurin Joonian-saarista. Sen neljää miljoonaa öljypuuta pidetään\nlaatujaan koko maailman komeimpina ja kauneimpina.\n\n[42] Yksi kosijoista.\n\n[43] Homeroksen olemassaoloa vastaan yleensä on väitelty, ettei nimi\noikeastaan ole erisnimi, vaan ainoastaan merkitsee »sokea». Laulajat\nolivat — ja ovat myöskin meidän päivinämme — usein sokeita. Sokea oli\nphaiaakkien kuninkaan laulaja, ja Sisilian kaupungissa Palermossa on\naina 1600-luvun keskivaiheilta asti ja aina meidän aikaamme saakka\nollut olemassa sokeiden lauluseura, joka on kierrellyt kaupunkia ja\nesittänyt lauluja pyhimysten kunniaksi.\n\nSamoin nykyajan Kreikassa on tai on ainakin ollut tällaisia sokeiden\nlauluseuroja.\n\n[44] _Fetishi_, taikaesine, luonnonkansojen palvelema pyhä esine.\n(Suomentajan huomautus.)\n\n[45] Vulkaaninen, tulivuoresta peräisin oleva. (Suomentajan huomautus.)\n\n[46] Athenen pyhä pöllö samoin kuin Zeuksen kotka ovat epäilemättä\njäännöksiä eläinten palvonnan ajoilla. Heran homerolainen lisänimi\n»lehmänsilmäinen» on luultavasti muisto sillä ajalta, jolloin tätä\njumalatarta palveltiin lehmän muotoisena.\n\n[47] Hādes merkitsee sekä manalan jumalaa että kuolleiden maailmaa.\n\n[48] Oraakkeleita oli myöskin muinaisessa Egyptissä. Ainakin tuhat\nvuotta ennen Kristusta käytettiin niitä ratkaisemaan, oliko syytelty\nsyyllinen vai ei. Amonin ylipappi laski kaksi taulua tai papyruslehteä,\njoista toiseen oli merkitty langettava, toiseen vapauttava tuomio,\njumalan kuvapatsaan eteen ja pyysi sitten jumalaa antamaan merkin,\nkummanko vastauksen hän valitsisi. Millä tavoin hän tämän merkin\nantoi, sitä ei varmaan tiedetä. Mutta paikka paikoin kerrotaan jumalan\n»tervehtineen voimakkaasti» tai »nyökänneen voimakkaasti». Maspero\non iästä tehnyt sen johtopäätöksen, että jumalalla oli liikkuvat\nkäsivarret tai liikkuva pää, jotka papit panivat toimimaan.\n\n[49] Delphoissa elää vielä tänä päivänä Kreikan kaunein ihmisrotu, sen\nihanimmat nuoret naiset ja sen uljaimmat, kunnianarvoisimmat vanhukset,\njoiden ryhti on vapaa, liikkeet plastilliset ja kasvot todistavat\nhyvyyttä ja sielun hienoutta. Varmaan tämä muinaiskreikkalainen heimo\non näiden vaikeapääsyisten kallioiden turvin säilynyt puhtaampana kuin\nuseimmissa muissa Keski-Kreikan seuduissa.\n\nPuhtaimpana helleenien veri kylläkin on säilynyt Lakonian\nvuoriseuduissa. Siellä puhuttu zakonian kieli on uuskreikan\nmurteista ainoa, joka perustuu muinaiskreikkalaiseen kielimurteeseen\n(lakonialaiseen).\n\n[50] Samoin on laita Idän tanssivien ja ulvovien dervishien, Lapin ja\nSiperian shamaanien eli noitapappien ja intiaanien »lääkemiesten».\n\n[51] Kuinka Sokrates myöhemmin sisällytti tähän mietelmään toisen ja\nsyvällisemmän merkityksen, saamme nähdä tuonnempana.\n\n[52] Yksi näistä aarreaitoista, nimittäin ateenalaisten, on meidän\npäivinämme uskomattomalla vaivalla saatettu entiseen kuntoon, ja tämä\nylevän yksinkertainen rakennus on nyt ainoa, joka kullanhohtavassa\nmarmoriloistossaan kohoaa pyhän alueen raunioista. Se rakennettiin\nalkujaan Marathonin taistelun muistoksi. Siltä ajalta säilyneet\nmarmorilohkareet ovat ulkopuolelta peitetyt piirroksilla, jotka\nkuvaavat Delphoissa joka neljäs vuosi vietettyjä juhlakisoja\nurheilukilpailuineen. Näiden piirrosten joukosta on löydetty muutamia\nkiinnostavia, Apollonin kunniaksi sepitettyjä hymnitekstejä niihin\nkuuluvine nuotteineen sanottujen kisojen ajoilta. Ne ovat sitäkin\nkallisarvoisempia, kun ne ovat ainoat jäännökset laajemmista\nmuinaiskreikkalaisista sävelteoksista. Laulut esitti kuoro huilun ja\nkitaran säestyksellä, ja niiden sanotaan huomattavasti muistuttavan\nkreikkalaiskatolisia kirkkolauluja.\n\nAarrekammion viereiselle pengermälle olivat kerran ateenalaisten\nMarathonin taistelussa valloittamat voitonmerkit asetettuina. Ne ovat\naikoja sitten hävinneet teille tietymättömille, mutta kivessä on vielä\nluettavana sanat: »Ateenalaiseen lahja Apollonille sotasaalii(sta),\njonka he Marathonin taistelussa ottivat meedialaisilta.»\n\n[53] Viitta oli kullasta, mutta ruumiin näkyvät osat norsunluulevyistä.\n\n[54] Mutta voimmeko tosiaankin Kreikan nykyisestä ilmastosta ja\nluonnonsuhteista päätellä, millaista siellä oli muinaisina aikoina?\nEikö ilmasto ole muuttunut ankarammaksi? Niinhän väittivät jo muinaiset\nkreikkalaiset. Vieläpä aivan yhtä oikeutetusti kuin kaikkialla\nmaailmassa ja kaikkina aikoina on valitettu, että sekä ilmasto että\nihmiset huononemistaan huononevat.\n\nOn kyllä totta, että Kreikassa muinaisina aikoina oli enemmän metsiä\nkuin nyt. Metsää kaadeltiin jo silloin paljon sekä polttopuiksi että\nrakennustarkoituksiin, etenkin laivojen rakentamista varten. Mitä\nenemmän metsää kulutettiin, sitä karummiksi ja paljaammiksi tulivat\nmaisemat. Kun puiden latvat eivät enää suojaa vuorenrinteitä ankarilta\nrankkasateilta, jollaisia etelän sateet tavallisesti ovat, tempaavat\neteenpäinvyöryvät vesitulvat mukaansa suuria multamääriä ja tekevät\nvuoret yhä paljaammiksi. Jo Platon valitti, että vuoret vanhenevat ja\ntulevat yhä luisevammiksi ja laihemmiksi aivan kuin hivuttavan taudin\nvaikutuksesta. Seudut, joista metsä on hakattu pois, kärsivät myös\nenemmän ilmaston vaihteluista, ja maa kuivuu lämpimänä vuodenaikana\nenemmän kuin ennen.\n\nKaikki nämä ovat kuitenkin vain paikallisia ilmiöitä. Se, että\n_keskimääräinen lämpö_ Kreikassa ei ole muuttunut, voidaan todeta\nerinomaisen herkän lämpömittarin, taatelipalmun avulla. Se tarvitsee\n17—18° C keskimääräisen lämmön kantaakseen hedelmiä. Hedelmät kypsyvät\npuolittain 18—19°:n lämmössä, mutta vasta 20°: n tai 21°: n lämössä\nniistä tulee syötäväksi kelpaavia. Ensiluokkaiset taatelit vaativat\nvielä korkeampaa keskilämpöä.\n\nMuuan vanhan ajan kirjailija kertoo, että Kreikassa siihen aikaan\ntaatelipalmu kantoi hedelmiä, mutta ne eivät kypsyneet, kun taas\nKypros-saarella taatelit kypsyivät sen verran, että niitä juuri voi\nsyödä. Asian laita on samoin vielä tänä päivänä, ja siitä voi päätellä,\nettei keskimääräinen lämpö ole muinaisajasta lähtien muuttunut\nastettakaan.\n\n[55] Etruriassa esimerkiksi voi selvästi havaita, miten korinthoslaiset\ntuotteet syrjäyttävät foinikialaisten maljakoitten maahantuonnin, ja\nmiten korinthoslaiset maljakot vuorostaan väistyvät attikalaisten\ntieltä, jotka viidennellä vuosisadalla kokonaan hallitsevat markkinoita.\n\n[56] Useissa indoeurooppalaisissa kielissä on vielä muistoja siltä\najalta, jolloin nautakarja oli arvonmittana. Intialainen hopearaha\n_rupi_ on saanut nimensä sanasta _rupa_: härkä. Muinaisessa\nruotsinkielessä oli kaiken omaisuuden, myöskin rahan, nimenä _fä_, sama\nsana kuin englanninkielen _fee_, joka merkitsee palkkiota, palkkaa.\n\n[57] Vanhimmat rahat olivat soikeita, mutta vähitellen ne yhä\nenemmän lähenivät ympyränmuotoa. Vanhimmat lyydialaiset rahat ovat\nelektronista, joka on kullan ja hopean sekoilusta.\n\n[58] Nykyjään tuo kerran niin satumaisen hedelmällinen seutu\nTaranton-lahden rannalla on melkein autiota, epäterveellistä ja\nmalarian saastuttamaa, sen jälkeen kuin muinaisajan salaojajohdot ovat\npäässeet rappeutumaan. Vanhan ajan Tarentum, jonka seuraaja on nykyinen\nTaranto, on hävinnyt miltei jäljettömiin. Mutta lähiseuduilla sanotaan\nrannikon paikoittain olevan punaisena ruukunsirpaleista, ja kaupungin\nlähellä on suuria röykkiöitä purppurasimpukan kuoria. Taranton museossa\non m.m. erinomainen kokoelma kreikkalaisia taide-esineitä, niiden\njoukossa ihana Athenen pää ja yhtä ihailtava Aphroditen pää. Useimmat\nnäistä muinaisesineistä tulivat näkyviin, kun nykyistä kaupunkia\nperustettiin entisen paikalle.\n\nAntiikin Kroton on hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin kilpailijansa,\nmutta paikka ei ole sentään autio kuten muinainen Sybaris — siihen\non kasvanut pieni kaupunki, joka vanhassa nimessä tapahtuneen\nkonsonanttisiirron vaikutuksesta sai nimekseen Cotrone. Korkealla\njyrkkärinteisellä kallionkielekkeellä sijaitsevasta kuuluisasta Heran\ntemppelistä, jonne koko Suur-Kreikka ennen teki pyhiinvaellusmatkoja,\non jäljellä yksi ainoa pilari. Kallion uloimmalla reunalla tuo valtava\ntemppelipylväs yksinään piirtyy taivaan ja meren vaaleansinistä\näärettömyyttä vasten »ikäänkuin koko Suur-Kreikan menneen loiston\nmuistomerkkinä» — näillä sanoilla etevä suomalainen antiikintuntija\nEmil Zilliacus lopettaa hienosti ja herkästi piirretyt muistelmansa\npyhiinvaellusmatkoiltaan Hellaassa.\n\n[59] Se, jolla on ollut tilaisuus nähdä ne aarteet, jotka ovat\nkertyneet Pietarin Eremitage'in kuuluisaan Kertshin kultaiseen\nsaliin, minne on koottu Asovan-meren suulla sijaitsevasta Kertshin\nkaupungista saadut kallisarvoiset muinaislöydöt, voi kuvitella niiden\nkaupparuhtinaitten rikkautta, jotka hallitsivat Mustanmeren kauppaa ja\nhankkivat puolet Ateenan viljantarpeesta.\n\n[60] Mielenkiintoisia arkeologisia tutkimuksia on suoritettu varsinkin\nBeresanj-saarella Dnjeprin ja Bugin suulla. Saari on muinoin ollut\nyhteydessä mantereen kanssa, jossa myöskin esiintyy samantapaisia\nmuinaismuistoja kuin Beresanjissa. Täältä löydettyjen savipalasien\njoukossa on paljon sellaisia, joiden kotipaikkana on Naukratis,\nkukoistava kreikkalainen satamakaupunki Egyptissä; toisia on Attikasta\nja Korinthoksesta, toiset runsaine ja kauniine kuvineen, jotka\nesittävät laitumella olevia vuohia, metsästyskohtauksia j.n.e., ovat\nmiletoslaista alkuperää.\n\n[61] Argolla purjehtijain.\n\n[62] Tanskal. Holborgin huvinäytelmästä »Valtioviisas kannunvalaja»\nsaatu nimitys, jolla tarkoitetaan itsevarmaa poliittista suunsoittoa.\n(Suomentajan huomautus.)\n\n[63] Boiotian murre esim. oli aiolialaisen ja doorilaisen sekoitusta.\n\n[64] Eurotas-joen laakso on yhä vielä Kreikan viljavimpia seutuja.\nSieltä saadaan Euroopan parhaat appelsiinit, ja etelä-Lakonian banaanit\ntulevat tosin vain sormenmittaisiksi kuten sisilialaisetkin, mutta\npäinvastoin kuin nämä karvaat ja mauttomat jalon suokasvin hedelmien\nirvikuvat, Lakonian banaanit ovat melkoisen nautittavia.\n\n[65] Iäkkäiden »vanhainpoikain» kerrotaan Spartassa säälittä joutuneen\nyleisen halveksimisen alaisiksi. Kerran vuodessa, sydäntalvella, heidän\ntäytyi puolialastomina käydä pitkin toria ja laulaa heisiä itsestään\nsepitettyä häväistyslaulua, ja eräässä uskonnollisessa juhlassa\naviovaimot ajoivat heitä raipoilla alttarin ympäri.\n\n[66] »Mutta jää piti kuin pitikin», vastasi lakonisesti vakaa Skoonesta\nkotoisin olevan talonpoika tanskalaiselle, joka tarkastellessaan\nKaarle X Kustaan patsasta Malmössä varomattomasti kylläkin puhui\nepäkunnioittavasti Hänen Majesteettinsa tanakkuudesta.\n\n[67] Senpävuoksi onkin nykyinen Spartta köyhä suuruudenaikansa\nmuinaisjäännöksistä. Ainoa, niitä on jäljellä muinaisesta Spartasta,\non teatterin ja muutamien muiden rakennusten rauniot. Henkinen\nruoka, jota tarjotaan Spartan museossa, on, kuten Zilliacus sanoo,\n»yhtä yksinkertainen ja alkeellinen kuin sparttalaisten kuuluisat\nleiriannokset, mutta siinä on hyvin voimakasta, karmeaa ja hyvin\nvanhanaikaista maustetta». Siellä on kummallisia maalattuja naamioita,\njoita käytettiin Artemiin palveluksessa, siellä on jokin jäykkä\nja kömpelö vanha sparttalainen veistos, joko harmaasta kivestä\ntahi tummasta lakonilaisesta marmorista. Usein tapaa Dioskuurien\nkuvia — Zeuksen poikien, kuten suomeksi sanottaisiin — Helenan\nveljien, kaksoisten Kastorin ja Polluksin, noiden »naistenryöstäjien\nja nyrkkitaistelijain, sparttalaisen nuorison erikoisten\nsuojelussankarien» kuvia, aina heidän ensimmäisestä kömpelöstä\ntunnuskuvastaan, poikkipuiden yhdistämästä kahdesta pystysuorasta\nlankusta, enemmän ihmisolentoja muistuttaviin muotoihin asti. Usein\non heillä hevosensa mukanaan, ja usein seisoo heidän sisarensa,\npiippalakki päässään, heidän välillään, jäykkänä ja koteloituneena kuin\nvanhanaikainen epäjumala. Eräässä huoneessa kohtaa kokoelman karkeita\nja koristelemattomia hautapatsaita, joihin on piirretty vain nimi ja\nlakoninen lisäys: ’taistelussa'. Oikeastaan on tämäkin tarpeetonta,\nkoska ainoastaan kuolo taistelukentällä oikeutti muistokiveen.\n»Spartta», sanoo se matkakuvausten mainio tyylimestari, jonka lauseita\ntässä on lainailtu, »Spartta on minulle Taygetos ja sen kivet. Yhdessä\nniistä tavataan vanhanaikaisin kirjainmerkein piirrettynä: 'onnellinen,\nkaatunut sodassa'.»\n\n[68] Spartan väkiluku väheni sotien aiheuttaman suuren mieshukan\ntakia jatkuvasti — sparttalainenhan antoi mieluummin tappaa itsensä,\nkuin väistyi paikallaan. Herodotoksen aikana — 5:nnen vuosisadan\nkeskivaiheilla — oli sparttalaisia 8 000. Vuosisataa myöhemmin\nAristoteles arvioi heidän lukumääränsä tuskin tuhanneksi. Väkiluvun\naleneminen ilmenee sotakutsunnoissa. Plataian taistelussa, v. 479,\nsparttalaisia oli 5.000, Leuktran taistelussa vuosisataa myöhemmin he\nvoivat viedä rintamalle vain 700 miestä, joista taistelukentälle jäi\n400. Sitävastoin ilmenee perioikien luvussa ainakin suhteellisesti\nkatsoen muutos vastakkaiseen suuntaan. Sikäli kuin sparttalaisten\nluku väheni, täytyi perioikien ja myöhemmin myös heloottien astua\nriveihin hopliiteiksi. Plataian taistelussa oli yksi perioiki jokaista\nsparttalaista kohti, mutta Leuktran taistelussa jo 2—3 perioikia yhtä\nsparttalaista kohti.\n\n[69] Väite, että ateenalaiset olisivat piloillaan lähettäneet\nsparttalaisille tämän ramman johtajan, on peräisin myöhemmiltä ajoilta,\njolloin Ateena ja Spartta olivat verivihollisia.\n\n[70] Yhden niistä on Viktor Rydberg »Dexippos» runoelmassaan\nmestarillisesti uudelleenrunoillut »Ateenalaisten lauluksi» (Eino\nLeinon suomennos, Jean Sibeliuksen sävellys).\n\n[71] Messenialaiset puolustivat epätoivon vimmalla jälleen saavutettua\nvapauttaan jalon kansallissankarin, tarujen ja laulujen ylistämän\nAristomeneen johdolla. Kolme kertaa kerrotaan hänen joutuneen vangiksi,\nmutta päässeen aina vapaaksi ihmeellisellä tavalla. Kerran syöstiin\nhänet monien onnettomuustoveriensa mukana syvään kalliorotkoon. Kaikki\nmuut saivat surmansa, mutta Aristomenes menetti vain tajuntansa. Sillä\naikaa oli luolaan hiipinyt susi, mutta kun Aristomenes tuli tajuihinsa\nja alkoi liikkua, susi säikähti ja ryömi ulos luolasta. Vanki seurasi\nperästä ja pääsi jälleen vapauteen.\n\nPian hän osoittikin sparttalaisille elävänsä. Useita vuosia hän\npuolustautui muutamassa vuoristolinnassa Messenian koillisosassa, mutta\nkun vihdoin kaikki toivo oli mennyttä, hän raivautui sankarijoukkonsa\netunenässä läpi vihollisrivien ja haki itselleen turvapaikan vieraasta\nmaasta.\n\nOsa messenialaisia pakeni Suur-Kreikkaan ja muuan näiden jälkeläinen\nsai myöhemmin valtaansa sen Sisilian kaupungin, joka hänen kotiseutunsa\nmukaan sai nimekseen _Messina_.\n\n[72] Tästäkin näyttämövaihdoksesta oli liikkeellä hauska kertomus.\nAvuksi kerrottiin otetun tavattoman, melkeinpä yli-inhimillisen\nkomea ja kaunisvartaloinen nainen, nimeltään Phye. Hänet puettiin\ntäyteen Pallas Athenen sota-asuun. Hänen seurassaan Peisistratos\nnousi vaunuihin, ja niin tulivat Peisistratos ja Athene — alias\nPhye — ajaen rinnan kaupunkiin. Airueet riensivät edellä ja\nilmoittivat ateenalaisille, että itse Athene oli luomassa kukistettua\nvaltiasta takaisin Akropoliille. Ja uskollinen kansa kiiruhti\nluonnollisesti mahdollisimman nopeasti vakuuttamaan sekä kaupungin\nsuojelusjumalattarelle että sen entiselle yksinvaltiaalle horjumatonta\nkunnioitustaan.\n\n[73] Toisten kertojien mukaan kukistettiin hänet vain kerran, jolloin\nhän otti asemansa takaisin asevoimin.\n\n[74] On sangen mielenkiintoista nähdä, kuinka Beresanjissa ja useissa\nmuissa paikoin Mustanmeren ympärillä attikalainen kulttuuri tähän\naikaan tunkee tieltään joonialaisen. Keramiikkilöydöt ovat epäämättömiä\ntodisteita siitä. Mustakuvioiset attikalaiset maljakot syrjäyttävät\nkaikkialla miletoslaiset saviastiat.\n\n[75] Kleistheneen suku oli saanut tehtäväkseen rakentaa uudelleen\nDelphoin temppelin, jonka tulipalo oli hävittänyt. Tämän suurenmoisen\nrakennusyrityksen oli laskettu maksavan 300 talenttia — s.o. noin 14\nmiljoonaa markkaa — ja rakennuttajat olivat saaneet tästä suuresta\nsummasta huomattavan osan etukäteen. Niillä rahoilla he hankkivat\npalkkajoukkoja, joita käyttivät Hippiasta vastaan. Mutta he ymmärsivät\nmuullakin tavoin hyötyä ystävyyssuhteestaan kuuluisaan oraakkeliin.\nNiinpä kun joku sparttalainen tuli kysymään neuvoa Pythialta, olipa hän\nsitten omissa tai valtionsa asioissa, hän sai aina vastukseksi, että\nlakedaimonilaisten tuli pelastaa Ateena.\n\nSparttalaisilla oli kuitenkin syvällisempiäkin syitä yhtyessään\nKleistheneeseen. Hän edusti näet Ateenan ylimysvaltaista puoluetta, ja\nsparttalaisten periaatteena oli kaikkialla asettua ylimysten puolelle.\nKansanvaltaiselle pohjalle perustuva yksinvaltius ei sopinut heidän\npoliittiseen järjestelmäänsä. Sitäpaitsi olivat heissä herättäneet\nepäluuloa Hippiasta kohtaan hänen ystävälliset suhteensa Spartan\nvanhaan kilpailijaan Argokseen ja Persian kuninkaaseen. Persian\nvaikutusta Hellaan asioihin sparttalaisten tuli kaikin voimin koettaa\nestää.\n\n[76] Tällaisessa jaossa on kuitenkin tarjolla vaara, että maa hajautuu\npieniin paikalliseduistaan riiteleviin alueihin. Kleisthenes osasi\nkuitenkin välttää tämän järjestämällä poliittisiksi kokonaisuuksiksi\npieniä, kauempana toisistaan, hajallansa siellä täällä olevia alueita —\nniitä voitaisiin sanoa pitäjiksi −, joista jokaisella oli oma kylänsä\nkeskuksena.\n\n[77] Platon ja Aristoteles ovat myöhemmin antaneet tälle sanalle sen\nvastenmielisen merkityksen.\n\n[78] Latinaksi Agrigentum, italiaksi Girgenti, muutettu v. 1927\nhallituksen päätöksellä Agrigentoksi.\n\n[79] Täällä hänen kerrotaan opettaneen oppimestareitaan määräämään\npyramidien korkeuden niitten varjon pituudesta. Hän osoitti näet\nheille, että hetkellä, jolloin ihmisen varjo oli yhtä pitkä kuin\nihminen itse, täytyi pyramidinkin varjon olla yhtä pitkän kuin itse\npyramidin.\n\n[80] Suuri filosofi Platon kertoo hänestä ensimmäisen tunnetun jutun\noppineen miehen hajamielisyydestä. Kerran kun Thales kulki tähtiä\ntutkien katse korkeuksiin kohotettuna, hän putosi kaivoon. Hän päästi\nhuudon ja muuan palvelustyttö tuli apuun. Tytöllä oli silmää huomaamaan\nheti koomillisuuden, mikä piili siinä, että filosofi koetti tunkeutua\ntaivaan salaisuuksiin välittämättä vähääkään siitä, mitä hänen\njalkojensa alla oli. »Saman pilanteon alaisiksi», sanoo Platon itsensä\ntuntevan varmuudella, »joutuvat kaikki muutkin, joilla on taipumusta\nantautua filosofointiin.»\n\nEräästä toisesta, vaikkakaan ei juuri myötätuntoisia tunteita\nherättävästä jutusta näemme, ettei Thales ollut yksinomaan syvällisesti\najatteleva, vaan myös syvästi tunteva mies. Siinä kerrotaan, kuinka\nviisas Solon kerran käydessään Thaleen luona ihmetteli, miksei hän\nollut mennyt naimisiin ja hankkinut itselleen perillisiä. Filosofi\nei sanonut siihen mitään, vaan antoi vastauksensa toisella tapaa.\nHän käski erään miehen mennä Solonin luo ja kertoa hänelle, että hän\noli tullut juuri Ateenasta. »Mitä uutisia sinulla on sieltä?» Solon\nkysyi. »Eipä muuta», mies sanoi, »kuin että siellä vietettiin erään\nnuorukaisen hautajaisia, ja koko kaupunki oli mukana ruumissaatossa,\nsillä vainajan isä oli hyvin arvossapidetty ja kunnioitettu mies.»\n— »Onneton isä!» Solon huudahti. — »Mutta isä ei tiedä vielä mitään\nonnettomuudesta, sillä hän on jo kauan oleskellut ulkomailla», sanoi\nmies. — »Mikä hänen nimensä oli?» kysyi Solon tuskan väre äänessään. —\nSen oli mies unohtanut. Solon mainitsi useita nimiä ja kysyi lopuksi,\ntuskasta aivan kalpeana: »Eihän hän vain liene ollut Solon?» — »Juuri\nniin oli hänen nimensä.»\n\nSeuranneitten epätoivon purkausten aikana tuli Thales paikalle\nja sanoi: »Oi Solon! Juuri tämä, joka saattaa Sinutkin, miehistä\nvoimakkaimman, epätoivoon, pidättää minut hankkimasta lapsia maailmaan.\nMutta surusi jätä, sillä miehen kertomus oli vain keksittyä.»\n\n[81] Hengityksen lakkaamistahan pidetään tavallisesti pettämättömänä\nmerkkinä siitä, että sielu on jättänyt ruumiin. Tästä tosiasiasta,\nettä hengitys oli elämän _merkki_, Anaksimenes näyttää tehneen sen\nhelposti ymmärrettävän virhepäätelmän, että se oli myös elämän _syy_,\nsielu itse. Itse asiassahan hengitys on vain _elämän ylläpitämisen\nedellytyksiä_.\n\n[82] Muuan hänen myöhemmistä kannattajistaan kehitti lauselmaa niin\npitkälle, ellei sitä voi tehdä edes yhtä kertaa, sillä jo niinä\nhetkinä, jolloin veteenastuminen tapahtuu, virtaa paikalle uutta vettä.\n\n[83] »Hämärää» ephesoslaista ei tosin moni ymmärtänyt, mutta eräs\nhenkilö omaksui kuitenkin ihastuneena hänen oppinsa, vaikkakin\nomalla tavallaan, nimittäin koomikko Epikharmos, joka päätteli näin:\n»Jos Herakleitos on oikeassa, niin minun ei koskaan tarvitse maksaa\nvelkojani, sillä se »minä», jonka pitäisi ne maksaa, on toinen kuin\nse »minä», joka ne teki. Mutta on ikävää etten voi vastaanottaa\nvieraskutsua huomiseksi, sillä enhän silloin enää ole sama mies, joka\nvastaanotti kutsun.»\n\n[84] Tuli on elämä, mutta vesi on kuolema. »Myöskin sielulle kastuminen\nmerkitsee kuolemaa. Kuivin sielu on paras ja viisain. Juopunutta miestä\npieni lapsikin voi taluttaa ja eksyttää hänet; sillä hän ei huomaa,\nmihin kulkee, siksi että hänen sielunsa on kostea.»\n\n[85] Pythagoraan ansiot aritmetiikan ja geometrian alalla ovat\ntultuja kaikille koululaisille, jotka ovat lukeneet verranto-oppia ja\npäntänneet geometriasta päähänsä Pythagoraan väittämän. — Astronomian\nalalla hän on ensimmäisenä opettanut, että maa pyörii, sekä että se on\npallonmuotoinen eikä, kuten ennen luultiin, ympyränmuotoinen levy.\n\n[86] Miten suurenmoisesti vahvistaakaan tämän teorian se uusi näköala\nmaailmankaikkeuden lainalaisuuteen, jonka Berzelius 2.300 vuolta\nmyöhemmin avasi suorittamalla alkuaineinen kemiallisten yhdistysten\nanalyyseja! (Ks. Grimberg, Svenska folkets underbara öden, IX: 359.)\n\n[87] Pythagoraan usko sielunvaellukseen, joka muuten tavataan useilla\nmaailman kansoista, ilmenee karkeammassa muodossa eräässä kaskussa,\njonka hänen hieman nuorempi aikalaisensa, filosofi Ksenofanes kertoo:\nKerran kun Pythagoras näki jonkun pahoinpitelevän pientä koiraa, niin\nettä se ulvoi, kerrotaan hänen sanoneen: »Älä lyö eläintä! Sillä kuulen\nsen ulvonnasta, että erään ystävä-vainajani sielu on asettunut siihen.»\n\n[88] Vrt. Herakleitoksen sanoja niiden ihmisten silmistä ja korvista.\njoilla on »barbaarisielu»!\n\n[89] Jumalille ei Abderan filosofin maailmankuvassa myöskään näytä\nolleen tilaa. Kun hänelle kerran näytettiin uhritauluja, joita oli\nripustettu temppeleihin kiitokseksi merihädästä pelastumisen johdosta\nja joissa sentähden ylistettiin jumalien armollista kaitselmusta,\nkerrotaan Demokritoksen vastanneen: »Entä kaikki ne, jotka makaavat\nmeren pohjassa, missä heillä on jumalansa?»\n\n[90] Lausutaan: _Kruasé_. Kuuluisa ranskalainen\nkirjallisuushistorioitsija.\n\n[91] Kyproksen saarella sijaitsevaa Paphoksen kaupunkia ylistettiin\nAphroditen lempipaikaksi. Siellä kerrotaan »meren vaahdosta syntyneen»\nnousseen merestä, ja siellä hänelle oli rakennettu muhkea temppeli\nkuuluisille oraakkeleilleen.\n\n[92] Vierasvarainen meri: Mustameri.\n\n[93] Kohtalotar.\n\n[94] Toisen hymnien sepittäjän boiotialaisen naisrunoilijan Korinnan\n— jolta muutama kymmenen vuotta takaperin on löytynyt kaksi suurehkoa\nrunokatkelmaa — kerrotaankin huomauttaneen hänen liian tiheistä\nmytologisista viittauksistaan ja hymyillen sanoneen: »On kylvettävä\nkädellä, ei koko säkillä.»\n\n[95] Lētō oli Apollonin ja Artemiin äiti.\n\n[96] Pierian maakuntaa etelä-Makedoniassa pidettiin runotarten\nalkuperäisenä kotipaikkana.\n\n[97] Tartaros — manala.\n\n[98] Typhon alkukauden jättimäinen hirviö, jolla oli sata päätä, tulta\nleiskuvat silmät ja valtavan karjuva ääni, lojui tarun mukaan kahleissa\nmaan uumenissa, ja kun se ravisteli kahleitaan, syntyi maanjäristyksiä\nja tulivuorenpurkauksia.\n\n[99] Kýmē oli pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen. Tämäkin\nseutu on tuliperäistä, kuten Sisilia.\n\n[100] Vähää ennen tämän runon sepittämistä oli tapahtunut voimakas\nEtnan purkaus.\n\n[101] Edellä mainittu äsken perustettu Etnan kaupunki.\n\n[102] Delphoin vanhempi nimi.\n\n[103] »Ruhtinaspeili» on opettavainen esitys hallitsijan esikuvasta.\nTällaisista mainittakoon Ksenophonin »Kyropaideia» (Kyyroksen\nkasvatus), Fénelon'in »Télèmaque» ja — Machiavellin »Il principe».\n(Suomentajan selitys.)\n\n[104] Todennäköisesti apusopimus Ateenan ja Spartan välillä oli jo\nennen tehty ja pikalähetin tehtävänä oli vain kehoittaa sparttalaisia\nviipymättä tulemaan.\n\n[105] Tähän on varovaisuuden vuoksi lisättävä: »Jos persialaisten\nhevosväki yleensä olikaan mukana taistelussa.» On nimittäin huomiota\nherättävää, että Herodotos ei virka siitä sanaakaan eikä mainitse\nhevosia olleen kreikkalaisten saamassa saaliissa. Eivätkö persialaiset\nolleet vielä ehtineet taluttaa maihin hevosia, kun taistelu alkoi?\nSiinä tapauksessa voi olettaa, että Miltiades on yllättänyt\npersialaiset heidän juuri maihin noustessaan.\n\nMutta tämä hypoteesi ei sovellu yhteen sen kuvauksen kanssa, minkä\nHerodotos on antanut itse taistelusta. Tämän mukaan on päätaistelu\nvarmasti suoritettu lähes peninkulman päässä rannikolta. Hevosväen\nilmeinen poissaolo on tällöin siten selitettävissä, että Miltiades\noli päättänyt ryhtyä puolustustaisteluun ja valinnut sellaisen\nmaaston, jossa ratsuväen oli mahdotonta mitään toimia. Ja taistelun\njälkeen persialaisten paluumatka on ehkä tapahtunut siksi hyvässä\njärjestyksessä, että hevoset on ehditty viedä laivoihin.\n\n[106] Miltiades oli tahallaan tehnyt keskustansa siipiä heikommaksi,\nsaadakseen yhtä pitkän rintaman kuin lukuisammilla persialaisilla oli\nja estääkseen näitä onnistumasta saartamaan ja sivulla ahdistamaan\nhänen joukkojaan.\n\n[107] Myöhemmin syntyi hyvin vähän todennäköinen kertomus, että muka\nDatis voitettujen joukkojensa jäännöksen kanssa olisi purjehtinut\netelään päin aikoen yrittää kaapata Ateenan. Mutta nähdessään, mitä oli\ntulossa, Miltiades oli sotilaineen lähtenyt henkensä edestä rientämään\nkohden kotikaupunkia ja päässyt perille ennen persialaista laivastoa.\nTällä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin lähteä omaan maahansa\ntakaisin.\n\n[108] Noin 2.000.000 markkaa.\n\n[109] Kertomus, että hänet olisi muka pantu vankeuteen, kun hän ei\nheti saanut hankituksi sakkosummaa, vaikuttaa myöhemmin tehdyltä\nkaunistelulta tuossa sittenkin kyllin surullisessa historiassa.\nHerodotos ei mainitse sanaakaan hänen vangitsemisestaan. Eihän\nsellainen toimenpide olisi ollut tarpeenkaan, kun hän oli niin sairas,\nettä hänen olisi ollut mahdotonta karkaamalla välttää lain kouraa. Hän\noli nimittäin saanut kylmänvihat haavaansa.\n\n[110] Kostonjumalatar kreikkalaisessa mytologiassa.\n\n[111] Koska ostrakismos on Kleistheneen järjestämän hallitusmuodon\nhengen mukainen, ovat muutamat historiankirjoittajat pitäneet tätäkin\nlaitosta hänen luomanaan.\n\n[112] »Kunnianimi», puhkeaa Plutarkhos sanomaan, »kuninkaille\nja jumalille, vaikka hallitsijat eivät ole välittäneet sen\ntavoittelemisesta, vaan ovat enemmän mieltyneet nimityksiin\nValtionkukistaja, Salama, Voittaja, vieläpä Kotka ja Haukka, ja\nsiten osoittaneet pitävänsä voimasta ja vallasta johtuvaa kunniaa\nkorkeammassa arvossa kuin hyveen suomaa.\n\nPlutarkhos valaisee hänen oikeamielisyyttään oikeudenkäsittelystä\nottamallaan jutulla, Aristeides oli haastanut vihamiehensä oikeuteen,\nja syyte miestä vastaan oli niin painava, että tuomarit pitivät\ntarpeettomana edes kuulla vastaajaa, vaan tahtoivat heti julistaa\ntuomion. Mutta silloin Aristeides hypähti paikaltaan pystyyn ja\nkannatti syytetyn vaatimusta, että häntäkin kuultaisiin, »sillä», hän\nsanoi, »laillista oikeutta ei saa keneltäkään riistää.»\n\nSama historiankirjoittaja valaisee Aristeideen nauttimaa suurta\narvoa esittämällä jutun, joka monesta syystä kuuluu kaikkein\nvähimmin uskottaviin. Se on, kuten koko joukko muita, laitettu\nreseptin mukaan: pääveitikka Themistokles väijyy vastustajiaan, jos\nvain häntä ei satu estämään siitä hyveen esikuva Aristeides. Tässä\ntarkoitettu juttu kuuluu seuraavasti. Sittenkuin persialaisvaara oli\ntorjuttu, oli Themistokles suunnitellut tehdä yhdellä kertaa Ateenan\nyksinvaltiaaksi merellä. Mutta niin pirullinen oli ehdotus, ettei hän\nrohjennut julkisesti puhua siitä. Tämän hän sanoa kansankokouksellekin\nja ilmaisi vain sen verran, että hänen suunnitelmansa tuottaisi\nvaltiolle suuren edun, jos se pantaisiin täytäntöön. Kansa antoi\nsilloin Aristeideelle sen erinomaisen luottamuksenosoituksen, että\nhän yksin sai tutkia ja ratkaista asian. Themistokles ilmoitti siis\nhänelle tuon suuren salaisuuden. Sen tarkoituksena oli sytyttää tuleen\nmuiden kreikkalaisten valtioiden laivastot, jotka sattuivat silloin\nolemaan satamassa yksillä paikoin, niin että ateenalaiset pääsisivät\nyksinvaltiaiksi merellä.\n\nAristeides astui silloin kansan eteen ja selitti, että Themistokleen\nsuunnitelma kyllä oli varsin edullinen Ateenalle, mutta suurimmassa\nmäärin epämoraalinen; ja Aristeideen arvostelu oli ateenalaisille\nriittävä syy kieltää ottamasta asiaa keskusteltavaksi.\n\n[113] Sota Aiginaa vastaan taukosi itsestään, kun persialaisten joukot\nsaapuivat ja molemmat kilpailijat siis saivat yhteisen vihollisen.\nMutta persialaissotien jälkeen ateenalaiset kukistivat saaren ja\nkarkoittivat sieltä vihdoin kaikki sen asukkaat.\n\n[114] Mutta jumalat kostivat sparttalaisille sen, että he olivat\nloukanneet kansainvälistä oikeutta ja antoivat heille kauan aikaa\njälkeenpäin yhä vain epäsuotuisia enteitä. Silloin sparttalaiset\npitivät neuvottelun ja antoivat julkisesti kuuluttaa kysymyksen,\nhaluaisiko joku sparttalainen kuolla Spartan puolesta ja siten lepyttää\njumalat. Kaksi rikasta, jalosukuista sparttalaista selitti tahtovansa\nsovittaa maanmiestensä rikoksen. Kserksestä vastaan. He lähtivät siis\nSusan hoviin. Matkalla sinne, Herodotos kertoo, heidät kutsuttiin erään\npersialaisen satraapin luo. Pitojen kestäessä tämä kysyi lähettiläiltä:\n»Lakedaimonilaiset, miksi olette niin haluttomia tulemaan suurkuninkaan\nystäviksi? Jos tarkastelette minua ja minun asemaani, voitte huomata\nettä kuningas ymmärtää pitää arvossa urhoollisia miehiä. Jos siis te,\njoita hän kunnioittaa urheina miehinä, antautuisitte kuninkaalle, niin\nhän tekisi teistä jokaisesta Hellaan hallitsijoita.» Tähän toiset\nvastasivat: »Meille antamasi neuvo ei ole joka suhteessa hyvä. Sillä\nsinä neuvot meitä siksi, että olet kokenut yhtä, vaan et toista. Sinä\ntiedät, millaista on orjana oleminen, mutta vapautta et milloinkaan\nole maistanut etkä tiedä, onko se hyvää vai ei. Mutta jos olisit\nsitä koettanut, neuvoisit meitä taistelemaan vapautemme puolesta ei\nvain keihäillä, vaan vielä kirveilläkin. Näin Herodotos kertoo ja\njatkaa: »Kun sparttalaiset sitten tulivat Susaan ja astuivat Kserkseen\neteen, niin henkivartijat tahtoivat pakottaa heidät heittäytymään\nmaahan ja palvomaan kuningasta. Mutta he selittivät, että vaikka\nheidät painettaisiin pää maata vasten, he eivät sittenkään koskaan\nsitä tekisi. Sillä heidän keskuudessaan ei ollut tapana palvoen\nkumartaa ihmistä, ja sitä varten he eivät olleet saapuneet.» Silloin\nheidän kaikesta huolimatta anneltiin esittää asiansa. »Meedialaisten\nkuningas», he sanoivat, »lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät\nkärsimään rangaistusta niiden airueiden vuoksi, jotka surmattiin\nSpartassa.» Näihin sanoihin Kserkses ylevästi vastasi, ettei hän\nhalunnut tehdä samaa syntiä kuin lakedaimonilaiset; myöskään hän ei\ntahtonut surmaamalla näitä kahta miestä päästää heidän maanmiehiään\nrikoksesta, jolla he olivat loukanneet kaikkien ihmisten yhteistä\noikeutta.\n\n[115] Herodotos ilmoittaa koko sotavoiman, kuormasto mukaanluettuna,\nolleen 4 200 000 miestä. Tavallisen nykyaikaisen marssijärjestyksen\nmukaan 10 000 miestä muodostaa peninkulman pituisen jonon, kun otetaan\nhuomioon pienten pysähdysten tasoittamiseksi välttämättömät välimatkat\naliosastojen välillä. Persialaisten marssikolonna olisi siis ollut 420\npeninkulman pituinen, s.o. kun etupää oli ehtinyt Thermopylain luo,\nniin viimeiset osastot olisivat juuri lähteneet liikkeelle Susasta —\njos nimittäin armeija olisi lähtenyt suoraan sieltä. Herodotos väittää\nmyös, että missä sotajoukko kulki, se joi kuiviin kaiken veden paitsi\nsuuria jokia. Kulku Hellespontoksen yli kahta Kserkseen rakennuttamaa\nsiltaa myöten oli muka kestänyt seitsemän päivää ja seitsemän yötä.\nMaajoukon taistelukelpoisen osan väenlasku tapahtui seuraavalla\ntavalla. Kymmenentuhannen miehen annettiin marssia samalle alueelle, ja\nheidät ahdettiin mahdollisimman tiukkaan, jonka jälkeen viitoitettiin\nkehä heidän ympärilleen. Sitten nämä kymmenentuhatta saivat marssia\npois, ja kehää myöten rakennettiin aita. Nyt annettiin uusien miesten\nvuoron perään astua aitaukseen, kunnes täten oli laskettu kaikki.\nSotamiesten koko lukumäärän havaittiin olevan 1.700. 000. Herodotoksen\nsuhteettomasti liioitellut numerot osoittavat kuitenkin, että\nKserkseen armeija joka tapauksessa oli verrattomasti mahtavin, minkä\nkreikkalaiset konsanaan olivat nähneet. Ja kun nyt kreikkalaiset itse\ntodellisuudessa olivat saaneet kootuksi Plataian luo 40 000 miestä,\nniin Kserkseen sotajoukon täytyi olla sitä huomattavasti voimakkaampi.\n\nToimivien sotajoukkojen voimasuhteita koskevat nykyaikaiset\nlaskelmat perustuvat Persian armeijaan nähden kuljetus- ja\nelatusmahdollisuuksiin, kreikkalaisten suhteen Kreikan myöhemmän\nsotahistorian nojalla tehtyihin johtopäätöksiin sekä Kreikan väkilukua\nkoskeviin laskelmiin, joita on voitu tehdä, kun tunnetaan maan suuruus\nja elinkeino-olot. Eräitä johtopäätöksiä voimasuhteista voidaan myös\ntehdä taistelukenttien perusteella.\n\n[116] Muutamat sotahistorioitsijat arvelevat, ettei laivoja mitenkään\nole voinut olla enempää kuin 500.\n\n[117] Persialaisen ratsuväen eräällä osastolla ei ollut muuta asetta\nkuin lasso, jonka he heittivät vihollistensa tai näiden hevosten\nkaulaan ja vetivät heidät luokseen.\n\n[118] Olemme kerran aikaisemmin maininneet sen omalla tavallaan\nkiintoisan seikan, että Makedoniassa leijonat ahdistivat Kserkseen\nsotajoukkoa. Herodotos kertoo tästä: »Hänen täällä kulkiessaan leijonat\nhyökkäsivät muonavaroja kantavien kameelien kimppuun, öisin leijonat\nnimittäin laskeutuivat tasangolle vuorilla olevista luolistaan. Ne\ntappoivat kuitenkin vain kameelit eivätkä koskeneet mihinkään muuhun,\nei ihmisiin eikä eläimiin. Minua ihmetyttää, mistä syystä ne kävivät\njuuri kameelien kimppuun, eläinten, joita ne eivät olleet milloinkaan\nnähneet ja joista niillä ei ollut minkäänlaista kokemusta.»\n\n[119] Thermopylai merkitsee »lämpimät portit». Paikka on saanut nimensä\nOita-vuoren juurella sijaitsevista kuumista, rikkipitoisista lähteistä.\n\n[120] Sparttalaisten päävoiman oli määrä saapua myöhemmin, sillä\npyhä juhla, johon ehdottomasti kuului aselepo, oli useimmille\nsparttalaisille sotaanlähdön esteenä. Tästä jotkut kirjailijat ovat\nsaaneet aiheen puhua paatuneiden esteistä, että nim. sparttalaiset\nvain näön vuoksi olisivat asettaneet Leonidaan Thermopylain solaan ja\nuhranneet hänet väkineen voidakseen sen sijaan ryhtyä puolustamaan\nPeloponnesosta. Mikään ei aiheuta sellaista epäluuloa. Sparttalaiset\nolivat erinomaisen tarkkoja uskonnollisten menojen noudattamisessa.\nMyöhästyiväthän he samanlaisten syiden vuoksi Marathonistakin,\nvaikka he mitä hartaimmin halusivat auttaa siellä ateenalaisia. Ja\nKorinthoksen kannaksen linnoittamiseen ryhdyttiin vasta Thermopylain\nonnettoman ratkaisun jälkeen. Joka tapauksessa _on_ kuitenkin\nhieman vaikeata olla tekemättä samaa johtopäätöstä kuin muuan etevä\nruotsalainen tämän alan tutkija, nimittäin että »sparttalaisten\npolitiikalle on kuvaavana piirteenä, etteivät he yleensä apujoukkoja\nlähettäessään kärsineet vahinkoa, koska he onneksi aina tulivat hieman\nliian myöhään.»\n\n[121] Nykyjään vuoren yli johtaa monta tietä, multa siitä ei ole\ntehtävä johtopäätöstä, että asianlaita oli samoin persialaissotien\naikana, jolloin vuorta suurimmaksi osaksi peitti miltei läpitunkematon\nmetsä.\n\n[122] On huomautettu kuitenkin, että niin kokeneet soturit kuin\npersialaiset eivät solan kiertämiseen tarvinneet välttämättä\n»kavaltajan» opastusta. Saman tien suorittivat myöhemmin\nmakedonialaiset ja roomalaiset monesti ilman paikallisia oppaita.\n(Suomentajan huomautus.)\n\n[123] Näistä ylpeistä sanoista huokuu sama henki kuin siitä\nvastauksesta, jonka muuan ruotsalainen soturi kerran antoi tsaari\nPietarille vähän sen jälkeen kuin kahden ruotsalaisen sotalaivan\npäällystö epätoivoisesti taisteltuaan venäläisten ylivoimaa vastaan oli\nräjäyttänyt laivat ilmaan. Kun tsaari nyt kysyi karoliinilta, »miksi\nruotsalaiset tappelivat niin vimmatusti ja lensivät ilmaan», hän sai\nylpeän vastauksen: »Meillä on sellaiset artikkelit (sotalait): joko\nupota tai palaa.»\n\nIdän itsevaltiaat eivät luonnollisesti voineet mitenkään käsittää\nHellaan vapaata kansalaishenkeä. Ei edes Kyyros ymmärtänyt sen ydintä.\nHän lausui kerran halveksivansa »sellaista kansaa, jolla keskellä\nkaupunkiaan on erikoinen paikka, johon he kokoontuvat vannomaan väärin\nja pettämään toisiaan». On jokseenkin selvää, että hänen lausuntonsa\ntarkoitti _valtiollista_ elämää Kreikan kaupunkien toreilla eikä, kuten\nHerodotos hieman naiivisti luulee, siellä harjoiteltavaa kaupantekoa.\n\n[124] Jälkimmäisen mielipiteen kiivain puolustaja oli Eurybiádēs,\nsparttalaisien amiraali, joka oli saanut ylipäällikön arvon\npeloponnesolaislen vaatimuksesta. Ateenalaiset sitävastoin, joiden\ntuoma laivasto oli suurempi kuin kaikkien muiden yhteensä, olisivat\ntehneet vastarintaa niin kauan kuin suinkin, sillä he eivät halunneet\nkäskijäkseen vieraan valtion miestä. Silloin Themistokles vaaran\nhetkellä pelasti tilanteen luovuttaen vapaaehtoisesti ylipäällikkyyden\nEurybiadeelle ja pakottaen maanmiehensä seuraamaan häntä. »Hänen\nansionsa oli», Plutarkhos sanoo, »että ateenalaiset urhoollisuudessa\nvoittivat vihollisensa ja jalomielisyydessä liittolaisensa.»\n\nHän kertoo edelleen sotaneuvoston keskusteluista, että Eurybiades\nhalusi nostaa ankkurit ja purjehtia Korinthoksen kannakselle, mutta\nThemistokles vastusti häntä. Eurybiades kiivastui ja huudahti:\n»Themistokles, se joka urheilukilpailuissa lähtee liian aikaisin,\nsaa raippoja.» — »Niin», Themistokles vastasi, »mutta sillä, joka\ntulee liian myöhään, ei ole mitään osuutta laakeriin.» Silloin\nEurybiades raivostuneena kohotti sauvansa lyödäkseen riitaveljeään,\nmutta tämä sanoi rauhallisesti: »Lyö sinä vain, kunhan kuuntelet!»\nJa Themistokleen tyyneys ja lujuus teki Eurybiadeeseen niin valtavan\nvaikutuksen, että hän mielellään kuunteli hänen puheensa jatkoa.\n\nMyöhemmin muuan peloponnesolainen oli kyllin julkea kiusoitellakseen\nThemistoklesta selittäen, että miehellä, jolla ei enää ollut isänmaata,\nei ollut oikeutta houkutella muita jättämään kotinsa ja kaupunkinsa\noman onnensa nojaan. Themistokles nuhteli häntä seuraavin voimakkain\nsanoin: »Tosin me ateenalaiset olemme jättäneet kotimme ja muurimme,\nmutta yksi kaupunki meillä vielä on, ja se on koko Hellaan suurin:\nkaksisataa laivaamme, jotka nyt ovat valmiit auttamaan teitä, jos\ntahdotte antaa niiden pelastaa itsenne. Mutta jos te vielä toisen\nkerran jätätte meidät, niin pian saadaan Hellaassa kuulla, että\nateenalaisilla on sekä vapaa kaupunki että maa, joka ei ole heidän\nmenettämäänsä huonompi.» Silloin peloponnesolaiset alkoivat pelätä,\nettä ateenalaiset kukaties jättäisivät liittolaisensa pinteeseen ja\npurjehtisivat Sisiliaan tai Suur-Kreikkaan.\n\n[125] Nykyaikaisten historioitsijoin keskuudessa on olemassa\nkriitillinen koulukunta, joka rohkeasti tahtoo syrjäyttää melkein\nkaikki historialliset kaskut eikä anna näille kertomuksille muuta\narvoa, kuin että ne heijastavat sitä vaikutusta, jonka historiallisesti\nhuomattavat persoonallisuudet ovat tehneet aikalaisiinsa tai seuraaviin\nsukupolviin. Tavallisen yksinkertaisen järjen kannalta niin jyrkkä\nmenettelytapa kuitenkin usein verraten läheisesti muistuttaa sitä\nvähemmän suositeltavaa toimenpidettä, että lapsi heitetään pois\npesuveden mukana. Tämän suunnan historioitsijat pitävät kertomusta\nThemistokleen valekavalluksesta legendana. He sanovat, ettei\nKserkses ollut päättänyt hyökätä kreikkalaisten kimppuun siksi, että\nThemistokles petkutti häntä, vaan koska syysmyrskyjen aika lähestyi\nja hänen sitä ennen täytyi saada asia ratkaistuksi. Kuningas oli nyt\npuolitoista kuukautta toimettomana odottanut, että kreikkalaiset\nlähtisivät Salamiin poukamasta väljemmille vesille: mutta kun he\neivät osoittaneet lainkaan halua jättää edullista asemaansa, hänen\ntäytyi lopulta hyökätä heidän kimppuunsa siellä. Mahdollista on\nmyöskin, että hän oli saanut vihiä melkoisesta apulaivastosta, joka\noli tulossa Kreikan länsirannikolla olevalta Korfun saarella kiertäen\nPeloponnesoksen ympäri, ja tahtoi nyt iskeä, ennenkuin apulähetys oli\nehtinyt perille.\n\nSitävastoin sellaisen viestin, joka Themistokleen kerrotaan salaa\nlähettäneen Kserkseelle, olisi pitänyt — kriitikkojen mukaan —\nvaikuttaa aivan päinvastoin kuin lähettäjä oli tarkoittanut. Sillä\nsuurkuninkaan hartain toivomus oli, että Kreikan laivasto poistuisi\nSalamiin ahtailta vesiltä. Etevä, mutta ylen kriitillinen saksalainen\nsotahistorioitsija Delbrück sanoo, että Kserkses luultavasti olisi\nvastannut: »Se on erittäin ilahduttavaa — silloinhan voin vaaraan\nantautumatta selvittää välini jokaisen kanssa erikseen.» Itse asiassa\nThemistokleen suurimpana vaikeutena ei ollut saada kreikkalaiset\npysyttelemään Salamiin luona, vaan saada persialaiset ryhtymään\ntaisteluun. Tämän suunnan edustajat arvelevat, että Herodotos vahvasti\nliioittelee kreikkalaisten pelkoa.\n\nHeidän mielestään Persian laivaston yöllisen liikehtimisen\ntarkoituksena ei ole ollut vihollislaivaston sulkeminen ahtaaseen\nlahteen, vaan se että he itse mahdollisimman häiritsemättä pääsisivät\nsisään kapeitten ja vaikeakulkuisten väylien kautta. Themistokles\nlienee tehnyt hyökkäyksen, kun persialaiset vielä liikehtivät eivätkä\nolleet ehtineet järjestyä taisteluun. Tällä tavoin kreikkalaiset,\nDelbrückin käsityksen mukaan, olisivat voineet hyötyä väylän\nahtaudesta. Itse Salamiin poukama ei näet ollut kovinkaan ahdas, vaan\nsinne johtavat kulkuväylät kylläkin.\n\nNykyajan sotahistorioitsijoiden teorioja tämän taistelun kulusta on\nmuutoin melkein yhtä monta kuin niiden sommittelijoitakin.\n\n[126] On sotahistorioitsijoita, jotka väittävät suorastaan, että\nkreikkalaisia oli enemmän kuin heidän vastustajiaan.\n\n[127] Kuultuaan sanoman persialaisten paosta ilmestyi kiitettävällä\nnopeudella taistelukentälle osia kreikkalaisten entisestä keskustasta\n— saadakseen osansa kunniasta ja saaliista. Mutta ne, jotka olivat\nniin varomattomia, että tulivat aivan pakenevan vihollisen kinterille,\neivät saaneet saalista eivätkä kunniaa. Thebalainen ratsuväki teki näet\ntäyskäännöksen näitä kelpo maanmiehiään vastaan ja antoi heille aimo\nselkäsaunan. »Siinä on», kuten Kromayer sanoo, »tämän suuren päivän\nkoomillinen aines, satyyrinäytelmä valtavan draaman jälkeen.»\n\n[128] Herodotoksen kertomus, että _kreikkalaiset_ olisivat leirin\nvalloitettuaan polttaneet laivat, on tolkuton. Siinä tapauksessa sen on\ntäytynyt tapahtua vahingossa.\n\n[129] Siitä syystä muutamat sekä muinaisajan että nykyajan\nhistoriankirjoittajat ovatkin olettaneet, että Persia ja Karthago\nkeväällä 480 olisivat telineet keskenään sopimuksen yhteisestä\nhyökkäyksestä kreikkalaisia vastaan. »Hetki oli tullut, jolloin\nmolempain suurvaltojen, jotka olivat kasvaneet idässä ja lännessä\nitämaisella sivistyspohjalla, tuli ojentaa kättä toisilleen\ntukahduttaakseen kehtoonsa tämän kreikkalaisen sivistyksen, joka oli\nalkanut versoa niiden välissä», sanoo Eduard Meyer.\n\nKomea ajatusyhtymä, tämä suurvaltain liitto! Sen todennäköisyyssyistä\nmainittakoon, että foinikialaisten emämaa kuului Persiaan ja että\nKserkseellä sotaretkellään kreikkalaisia vastaan oli suurta apua sen\nmerimiehistä. Miten lieneekin Susan ja Karthagon välisen varsinaisen\n_liiton_ laita, niin varmastikaan ei ollut sattuma, että karthagolaiset\nvalitsivat hyökkäykselleen juuri sen ajankohdan, jolloin Kserkses\nvarustautui sotaan helleenien emämaata vastaan. Aivan varmasti tässä\nilmenee, joskaan ei sopimuksenmukaista, niin ainakin _tietoista_\nyhteisvaikutusta.\n\nJoka tapauksessa on totta, että karthagolaisten hyökkäys esti Sisilian\nkreikkalaisia auttamasta emämaataan persialaisia vastaan.\n\n[130] Gelonin puolisolle, joka oli ollut lähettiläille suureksi avuksi\nrauhanneuvotteluissa, rikkaat karthagolaiset antoivat kunnialahjaksi\nkultaisen seppeleen, joka painoi vähän enemmän kuin 2 1/2 kg.\n\nVoiton muistoksi Gelon pystytti Delphoihin kallisarvoisen kultaisen\nkolmijalan.\n\n[131] Latinan Cumae, pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen päin.\n\n[132] Pronssinen etruskilaiskypärä, jossa oli tätä voittoa koskeva\nkirjoitus, löydettiin v. 1817 Olympiasta, jonne syrakusalaiset olivat\nsen lähettäneet uhrilahjaksi Zeukselle.\n\n[133] Nykyaikaiset tutkijat ovat kovin epäilleet kirjeen\ntodenperäisyyttä, ainakin avioliittoehdotuksen suhteen, joka —\nkäyttääksemme erään heikäläisen sanoja — »tuntuu jokseenkin yhtä\nuskottavalla, kuin jos Theodore Roosevelt olisi kosinut Ison-Britannian\nkuninkaan tytärtä. Niin kauan kuin Persian valtakunta oli olemassa,\nnaitettiin suurkuninkaan tyttäret yksinomaan kuninkaallista sukua\noleville Persian suurmiehille».\n\nTodenmukaisemmalta tuntuu tieto, jonka Herodotos mainitsee, vaikka\nepäillen jo _senkin_ todenperäisyyttä, nimittäin että Pausanias olisi\ntehnyt avioliittosopimuksen erään persialaisen satraapin tyttären\nkanssa, joka oli läheistä sukua suurkuninkaalle.\n\n[134] Delos, Kykladeista karuin ja luonnon antimista osattomin, oli\nikimuistoisista ajoista ollut niistä mainehikkain, ja juuri pyhättönsä\ntakia. Sen ikivanhuutta todistaa esihistoriallinen, alkeellinen\nluolatemppeli, joka on löydetty eräästä rotkosta keskeltä saarta\nsijaitsevasta Kynthoksen pyöreästä vuorikeilasta.\n\n[135] Thukydides, Kreikan suurin historiankirjoittaja, jonka\nkertomusta tässä olemme noudattaneet, lisää, että linnoitusrakennukset\nolivat hätiköityä työtä. Perustuksina nimittäin oli kaikenlaisia\nkivilohkareita, joita monin paikoin ei oltu ehditty hakata, niin että\nne olisivat oikein sopineet yhteen. Muurien rakentamiseen käytettiin\nmyös paljon muista rakennuksista otettuja kiviä, vieläpä hautakiviäkin.\n\nTämän tiedon ovat vahvistaneet oikeaksi kaivaukset, joita meidän\npäivinämme on suoritettu Dipylonin, pohjoisen kaupunginportin.\ntienoilla.\n\nKaskua siitä, miten Themistokles petkutti sparttalaisia, nykyisten\nhistorioitsijoin vahvasti kriitillinen suunta pitää lapsellisena ja\nmahdottomana, kuten useita muitakin kertomuksia, jotka tahdotaan seuloa\npois. Se oli muka sepitetty vasta peloponnesolaissodan loppunäytökseen,\nAteenan linnoitusten hävittämisen jälkeen. Kaskun tarkoituksena\nmuka oli selittää osaksi, minkätähden sparttalaiset eivät ajoissa\nolleet ehkäisseet näitten linnoitusten rakentamista, jotka tuottivat\nheille niin paljon vaikeuksia peloponnesolaissodassa, osaksi myöskin,\nminkävuoksi varustusten perustuksiin on muurattu niin paljon vanhempain\nrakennusten ja muistomerkkien pirstaleita.\n\nSellainenkin otaksuma on esitetty, että Themistokles on käyttänyt\nsparttalaisten vastalausetta hyväkseen saadakseen vauhtia\nmuurinrakennukseen, mikä luultavasti olisi edistynyt hitaasti ilman\nulkonaista ärsytystä. Ja sen Themistokles sai aikaan pitämällä\nmahdollisimman suuria ääntä sparttalaisten vastalauseista ja\npelästyttämällä niillä ateenalaisiansa.\n\n[136] Hänen pakonsa jälkeen takavarikoitu omaisuus lienee noussut\n80—100 talenttiin; ja kumminkin hän pelasti suuren osan rikkauksistaan\nAasiaan. Valtiollista uraansa aloittaessaan hänen kerrotaan omistaneen\n3 talenttia. Themistokles ei ollut koskaan antelias kuten Kimon, joka\nmyöskin osasi rikastua sotaretkillään.\n\n[137] Vanha tieto, että hän olisi kuollut köyhyydessä, tuntuu kuitenkin\nvain kaunistelevalta jutulta. Hänen poikansa sitävastoin, josta Platon\npuhuu hyvin halveksivasti, joutui köyhyyteen. Mutta palkinnoksi isänsä\nansioista hän sai maata ja raha-avustusta valtiolta, ja hänen sisarensa\nsaivat myötäjäiset valtionrahastosta.\n\n[138] Vapauttamalla Traakian persialaisten vallasta hän sai takaisin\nsuuret perheomaisuutensa niihin kuuluvine, kaivoksineen. Ja hänestä\ntuli yhdellä iskulla mahtavan rikas mies. Sieltä kertyvät tulot ja ne\nsuuret rikkaudet, joita hän hankki meriretkillään, tekivät hänelle\nmahdolliseksi harjoittaa suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Suuren osan\nrahoistaan hän käytti myöskin rakentaakseen omalla kustannuksellaan\nkauniita julkisia rakennuksia ateenalaisille.\n\n[139] Missä määrin heillä oli siihen syytä, on vaikea sanoa.\nParasta on olla arveluissaan varovainen, sillä muistettava on,\nettä meidän käytettävissämme olevat tiedot ovat peräisin _Ateenan_\nhistoriankirjoittajilta. On hyvin todennäköistä, että apujoukoissa oli\npaljon sellaista väkeä, jonka myötätunto oli sorrettujen heloottien\npuolella.\n\nJoka tapauksessa oli sparttalainen ja ateenalainen järjestys niin perin\neri maata, että jo senkin johdosta helposti voi syntyä hankausta.\n\n[140] Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin hänet kutsuttiin\ntakaisin, vieläpä itsensä Perikleen ehdotuksesta. Kimon jatkoi sitten\npersialaissotaa menestyksellisesti aina kuolemaansa saakka, vuoteen 448.\n\n[141] Kerran häntä koko päivän seurasi julkea hyväkäs, joka kaduilla\nja toreilla syyti hänelle herjauksia ja haukkumisia, mutta Perikles\nei ollut luota otusta huomaavinaankaan. Vasta kuin hän illalla palasi\nkotiportilleen, hän oli huomaavinaan herjaajan. Hän sanoi silloin\npalvelijalleen: »Ota soihtu ja saata tuota miestä, että hän löytää\nkotiinsa pimeässä!»\n\n[142] Kreikan _daimon_ merkitsee »jumaluusolento». Siitä — merkityksen\nerikoistuessa tarkoittamaan alempaa jumaluusolentoa — johtuu\nmeikäläinen lainasana demoni, paha henkiolento, »riivaajainen».\n\n[143] Yleisemmin tunnettua muotoa Klytaimnestra pidetään myöhempänä\nmuunnoksena.\n\n[144] Sen niminen oli, sadun mukaan, Theban perustaja.\n\n[145] Tähän lauluun on liittynyt kasku itsestään runoilijasta. Eräs\nhänen pojistaan näyttää harmistuneen siitä, että vanha runoilija suosi\nerästä toisesta avioliitosta syntynyttä pojanpoikaa enemmän kuin häntä.\nSuvun edustajien edessä, joilla oli perheoikeudellisia valtuuksia, hän\nvaati, että isältä vanhuudentuhlaavaisuuden perusteella otettaisiin\noikeus itse hallita omaisuuttaan. Silloin ei tarvittu muuta, kuin että\nSophokles luki ylistyslaulunsa Kolonokselle, ja samassa oli kaikki puhe\nvanhuudenraihnaisuudesta loistavalla tavalla kumottu.\n\n[146] Manalan jokia.\n\n[147] Sanansaattajan ja vartijan osat esiintyvät usein antiikin\ndraamassa, riippuen siitä, että kreikkalaisessa teatterissa ei\nsäännöllisesti tapahtunut mitään näyttämönmuutosta. Mitä oli tapahtunut\naina muuttumattoman näyttämön ulkopuolella, täytyi kertoa. Siten\nsäästyivät myöskin yleisöltä sellaiset kauhunäyt kuin Agamemnonin murha\nja Iokasteen itsemurha.\n\n[148] Hänen kasvavaa yleisönsuosiotaan todistavat parhaiten monet\nkokoelmat »siivekkäitä sanoja», jotka poimittiin hänen draamoistaan.\n\n[149] Kaksi vastakkain liikkuvaa kalliota, joiden välitse argonautit\nsoutivat.\n\n[150] _Ingénue_ (lue ānzený; ransk., \u003C lat. _ingenuus_ = synnynnäinen)\nluonnollinen, teeskentelemätön, naiivi nuori tyttö. (Suomentajan\nhuomautus.)\n\n[151] _Aulis_ muinaisajalla satama Boiotiassa, vastapäätä Euboian\nsaarta. (Suomentajan huomautus.)\n\n[152] Nykyinen Krim.\n\n[153] Muuan papyruslöytö on hiljattain paljastanut myöskin\nSophokleen satyyrinäytelmän, mutta valitettavasti se ei ole säilynyt\nkokonaisuudessaan.\n\n[154] »Meluaja», »Remusen poika».\n\n[155] Farssi = pieni vallattoman koomillinen ilveily. (Suomentajan\nhuomautus.)\n\n[156] Ainoana poikkeuksena on itse asiassa Aiskhyloksen »Persialaiset».\n\n[157] Heroismi = sankarius, urhoollisuus. (Suoment. huomautus.)\n\n[158] Hekatombi (kreik. hekatombē = sadan härän uhri), suuri\nteurasuhri. (Suomentajan huomautus.)\n\n[159] Ks. 3:tta nidettä. Se edellyttää nimittäin tullakseen oikein\narvioiduksi, tietoja Peloponnesolaissodan ajasta.\n\n[160] Arkeologien löytämät sentapaiset hajuvoideastiat ovat kuitenkin\nyleensä peräisin paljon vanhemmalta aikakaudelta.\n\n[161] Kurtisaani (ransk. courtisane), oikeastaan hovinainen; kiemaileva\nilonainen. (Suomentajan huomautus.)\n\n[162] Hetaira (kreik., = naistoveri, ystävätär), muinaisilla\nkreikkalaisilla nainen, joka perhe-elämän ulkopuolella vapaasti\nseurusteli miesten kanssa; portto. (Suomentajan huomautus.)\n\n[163]Jos ei aina ollutkaan sotaa käynnissä, niin sen sijaan\npikkuvaltioiden välillä oli alati kahnauksia. Tässä yhteydessä on\nmielenkiintoista todeta, että kreikankielen sana _eirēnē_ (rauha)\nmerkitsemässä rauhansopimusta tavataan virallisessa asiakirjakielessä\nvasta v:n 387 e.Kr. jälkeen, jolloin tehtiin rauha kreikkalaisten ja\npersialaisten välillä. Tämäkin osaltaan osoittaa, että vanhoina aikoina\nei sotaa pidetty poikkeuksellisena tilana, vaan normaalisena, vain\nvälirauhojen joskus keskeyttämänä asiain tilana.\n\n[164] Pahinta ei ollut se, että viholliset polttivat talonpoikain\ntalot, sillä kun ne olivat tehtyjä puusta ja auringossa kuivatuista\ntiilistä, ne oli helppo rakentaa uudelleen. Eikä vuoden sadostakaan\nluopuminen ollut pahimpia uhrauksia kansalta, joka vallitsi merta\nja joka siksi voi korvata menetyksensä tuomalla viljaa ulkomailta,\netenkin Mustanmeren maista. Viinitarhojen hävittäminen ja viikunapuiden\nkaataminen tuotti jo suurempaa vahinkoa. Mutta pahimmin koski Attikan\nmaalaisväestöön öljypuitten kaataminen, sillä sen hyvinvointi perustui\netupäässä oliiviöljyn tuottoon, eikä öljypuusta saada mainittavaa satoa\nennenkuin 15 vuoden ikäisenä, ja parhaan voimansa se savuttaa vasta\n40—60: n vuoden iässä.\n\n[165] Tällä hänen puolustautuvalla sodankäyntitavallaan on nykyajan\nsotahistorioitsijoissa ihailijansa ja moittijansa. Pflugk-Harttung\nsanoo Periklestä hyväksi sotaministeriksi, mutta ala-arvoiseksi\nsotapäälliköksi. Hänen voimansa oli valtion hallinnossa. Perikles oli\noikeastaan »suuri pormestari». Hän oli liian inhimillinen omatakseen\nrohkeata, häikäilemätöntä toimintavoimaa, jota joskus vaaditaan\nkenraalilta, sanoo eräs toinen historioitsija. Kolmannen mielestä\nolisi Perikleen, sen sijaan että hän antoi Attikan asekuntoisten\nmiesten joutua ruton uhreiksi Ateenan muurien sisälle sullottuina,\npitänyt »muuttaa heidän epätoivonsa toimintavoimaksi ja johtaa heidät\nase kädessä vihollista vastaan. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin.»\nPuhumattakaan siitä, että hän olisi levittänyt tartunnan vihollisiin\nja »tehnyt rutosta Ateenan pelätyimmän liittolaisen.» Tähän vastaa\nDelbrück: »On todella valitettavaa, ettei Perikles käyttänyt tätä\nkeinoa kohottaakseen toimintatarmoa. Millaisen esimerkin hän olisikaan\nantanut myöhempien aikojen sotapäälliköille. Kuinka toisin Napoleonkin\nolisi v. 1813 suoriutunut, jos hän olisi muuttanut miestensä epätoivon\ntoimintatarmoksi suomalla heille kunniakkaan kuoleman taistelukentällä,\nsen sijaan että antoi viisisatatuhantisen armeijansa paleltua\npakkaseen. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin. Jos silloin jokainen\nranskalainen olisi vienyt mukanaan hautaan _yhden_ venäläisen, ei hänen\nvastustajallaan, keisari Aleksanterilla, olisi ollut enää sotajoukkoa,\nja Napoleon olisi yhä edelleen ollut maailman valtias.»\n\nPerikleen maalla puolustautuvan sodankäyntitavan arvostelu perustuu\nainakin osaksi otaksumaan, että peloponnesolaissodan tarkoitus\n_täytyi_ olla Ateenan tekeminen Spartan ja koko Hellaan ylivaltiaaksi.\nJos tämä olettamus olisi oikea, niin Perikleen puolustussota olisi\ntietenkin ollut riittämätön. Mutta Perikleen itselleen ja Ateenalle\nasettama päämäärä oli, kuten olemme nähneet, paljon vaatimattomampi\nja ateenalaisten mahdollisuuksia vastaavampi. Se tyytyi pysyttämään\nAteenan johtavana merivaltana pyrkimättä sitä tekemään herraksi myös\nmaalla. Sparttalaiset, korinthoslaiset, boiotialaiset ja muut heidän\nvihollisensa tahtoivat murtaa Ateenan ylivallan, joka perustui sen\nmerien herruuteen. Ateena tahtoi näyttää, etteivät he siihen kyenneet.\nMutta vihollisten täydelliseen masentamiseen eivät Ateenan voimat\nriittäneet. Sen Perikles tiesi liiankin hyvin. Sillä ateenalaiset\neivät voineet velvoittaa liittolaisiaan yleiseen asevelvollisuuteen\n— siihen oli heidän johtaja-asemansa Attikan liitossa liian heikko.\nLiittolaisten osanotto sotaan supistuikin sangen vähiin — he avustivat\nAteenaa vain rahallisesti.\n\nToisin oli laita Peloponnesoksen liiton. Liittolaiset eivät avustaneet\nsodankäyntiä rahoilla, vaan joukoillaan. Tästä johtui Spartan ehdoton\nylivoimaisuus maalla, jonka mukaan Perikleen tuli toimia. Niin olisi\nmuutoin jokaisen sotapäällikön täytynyt tehdä, mikäli hänen joukkonsa\neivät olisi olleet _laadultaan_ suunnattomasti ylivoimaisia. Ja sitähän\nei voitane väittää, kun on kyseessä Ateenan ja Spartan välinen taistelu.\n\n[166] Rutto alkoi Peiraieuksesta. Senvuoksi levisi huhu, että\nviholliset olivat myrkyttäneet vesisäiliöt. Siihen aikaan ei\nsiellä näet vielä ollut vesijohtokaivoja, kuten Ateenassa, jonne\nPeisistratoksen seuraajat olivat rakentaneet vesijohdot. Säiliöinen\nsadevesi oli tietysti helpompi myrkyttää kuin juokseva vesi. Ja\nvaikkakin myrkytyshuhua täytyy pitää perättömänä, on tietysti\nmahdollista, että sellainen paikallaan seisova vesi helposti tuli\nepäterveelliseksi kesäkuumalla.\n\nSamanlaisia huhuja on ollut liikkeellä muulloinkin suurten kulkutautien\naikoina. Niinpä väitettiin mustan surman hävittäessä Saksanmaata\n14:unen vuosisadan keskivaiheilla, että juutalaiset olivat myrkyttäneet\nkaivot, vieläpä ilmankin.\n\n[166] Väkivaltaisuuttaan ja häikäilemättömyyttään hän osoitti aivan\nerikoisen epämiellyttävällä tavalla, kun Lesbos-saari oli tehnyt\nepäonnistuneen kapinayrityksen Attikan liittokuntaa vastaan. Hän sai\nsilloin kansankokouksen päättämään, että saaren koko miehinen väestö,\nsyylliset ja syyttömät, teloitettaisiin ja naiset ja lapset myytäisiin\norjiksi.\n\nMutta kun ateenalaisten suuttumus oli vähän asettunut, he alkoivat\nhävetä päätöstään. Lähemmin asiaa harkitessaan arvelutti heitä\nheimolaistensa joukkomurha, heimolaisten, jotka puolen vuosisataa\nolivat taistelleet heidän rinnallaan barbaareja ja helleenejä vastaan.\nOlihan heidän luopumisensa nyt sitäpaitsi puoluejohtajien syytä, eikä\nsitä voitu lukea kansan suuren enemmistön viaksi, joka koko ajan oli\nollut ateenalaisille uskollinen. Niin barbaarisen teon, kuin mihin\nKleon oli kehoittanut, täytyi herättää inhoa kaikkien helleenien\nkeskuudessa ja riistää ateenalaisilta se myötätunto, joka heillä vielä\noli jäljellä. Kysymys otettiin sentähden uudelleen pohdittavaksi\nkansankokouksessa.\n\nSilloin ryhtyi Kleon puhumaan. Hän pilkkasi niitä, jotka »heikkoudesta\nja häilyväisyydestä» tahtoivat muuttaa päätöstä, ja varoitti kansaa\n»antamasta niitten kauniisti kalskahtelevien sanojen eksyttää itseään,\njoita lausuilivat miehet, jotka joko tahtoivat näyttää puhetaitoaan\ntai jotka olivat rahalla ostettuja». Ainoastaan kauhua herättämällä,\nhän sanoi, saattoivat ateenalaiset hallita liittolaisiaan. »Sääli\non yksi turmiota tuottavimpia haittoja toisten hallitsemisessa»,\nhän huudahti. »Pahinta, mitä voitte tehdä», hän jatkoi, »on näyttää\nmaailmalle, että meidän päätöksemme eivät ole _järkähtämättömän\nlujia_, olkootpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä. Sillä lujuus on\nkansalle hyödyllisempää kuin nerous.» Tässä ei saanut, hän sanoi,\nantaa kauniilta kalskahtelevien sanojen johtaa itseään harhaan, vaan\noli katsottava todellisuutta suoraan silmiin eikä unohdettava, mitä\nveristä vääryyttä lesboslaiset olivat tehneet »herroilleen». Sentähden\nei mitään muutosta päätökseen, ei mitään lykkäystä! »Kosto seuratkoon\nvälittömästi vääryyttä; muutenhan kehoitamme toisia epäluotettavia\nliittolaisia luopumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.» Ja\nhän lopetti huutamalla kansalle: »Ajatelkaa kaikkea sitä pahaa,\nmitä lesboslaiset olisivat tehneet teille, jos heidän kapinansa\nolisi onnistunut! Kuvitelkaa niin elävästi kuin mahdollista niitä\nkärsimyksiä, joita he olivat aikoneet teille, ja kostakaa sitten\nosoittamalta heikkoa arkuutta ja unohtamatta sitä vaaraa, mikä teitä\nuhkasi! Kurittakaa kapinallisia, niinkuin he ansaitsevat, ja antakaa\ntoisille liittolaisillenne kouraantuntuva esimerkki siitä, että sitä,\njoka luopuu, rangaistaan kuolemalla!»\n\nAteenalaisten enemmistö ei kuitenkaan osoittautunut niin\nveren- ja kostonhimoiseksi kuin Kleon, vaan päätti rajoittaa\nkuolemanrangaistuksen kapinan johtajiin.\n\n[167] Itse asiassa hän oli jättänyt sotilaallisen johdon mainiolle\nsotapäällikölle Demostheneelle. Kleonilla oli sitäpaitsi se onni, että\nvähää ennen hänen tuloaan Sphakterialle siellä syttyi metsäpalo. Siten\nateenalaiset saivat vapaan näköalan yli saaren. Sparttalaiset eivät\nvoineet enää salata hankkeitaan ja valmistaa ateenalaisille ikäviä\nyllätyksiä näiden tehdessä maihinnousuyrityksiä.\n\n[168] Plutarkhos kertoo kuvaavan kaskun Alkibiadeesta, miten tämä\nkerran painissa oli joutumaisillaan häviölle vastustajastaan.\nAlkabiades silloin viime hetkessä käytti tilaisuutta hyväkseen ja\npuri toisia peukaloon, niin että tämä päästi otteensa sanoen: »Hyi,\nAlkibiades, sinähän puret kuin nainen!» — »Enpäs», tämä vastasi, »vaan\nkuten leijona.»\n\nKerran, kun hän lapsena pelasi noppaa muutamien leikkitoveriensa kanssa\nahtaalla kadulla, kuormavaunut tulivat ajaen tätä kapeata kalua. »Älä\naja noppani yli!» hän huusi ajurille. Kun mies ei välittänyt siitä,\nmitä poika huusi, juoksivat kaikki lapset kauhistuneina pois tieltä\npaitsi Alkibiades — hän heittäytyi pitkin pituuttaan maahan hevosten\neteen. »Aja nyt, jos haluat!» hän huusi ajajalle. Ja miehen täytyi\nsäikähtyneenä peräyttää hevosensa.\n\n[169] Varsinkin intohimoansa hevosurheiluun, joka maksoi hänelle\npaljon. Kukaan ei ollut koskaan esiintynyt Olympiassa niin monin ja\nkomein kilpa-ajovaljakoin kuin hän. Mutta hän syyti näin paljon rahaa\ntietenkin vain muka voittaakseen kotikaupungilleen kunniaa — näin\nhän vakuutti kansankokouksessa. Häntä ei pitäisi moittia siitä, että\nhän »omalla kustannuksellaan hyödytti ei vain itseään, vaan myöskin\nvaltiota».\n\n[170] Sisilia on kymmenen kertaa niin suuri kuin Attika. Kuormalaiva\ntarvitsi kokonaisen viikon kulkeakseen saaren ympäri, Syrakusa yksinään\nvoi vetää vertoja Ateenalle asukaslukuun nähden.\n\n[171] Se kaupunki, joka ensimmäisenä pyysi ateenalaisilta apua, oli\nSegesta Sisilian länsirannikolla. Sen lähettiläät puhuivat paljon sen\nrikkaudesta ja vakuuttivat, että kaupunki oli halukas itse kustantamaan\nAteenasta tulevan apuretkikunnan. Ateenalaiset lähettivät silloin sinne\nmuutamia henkilöitä ottamaan selvää, olivatko nämä mainitut rikkaudet\ntodella olemassa.\n\nNiillä juhla-aterioilla, joita kaupungin ylhäissukuiset nyt tarjosivat\nlähettiläille, nämä saivat, minne vain tulivatkin, iloita siitä\nnäystä, minkä tarjosivat kotien kulta- ja hopea-astiajoukot. Ja niin\nhe palasivat Ateenaan kertoen innostavia kuvauksia segestalaisten\nrikkauksista.\n\nEiväthän he voineet aavistaa, että suurimmaksi osaksi samat\nloistoesineet oli asetettu kaikkialla katseltaviksi. Oli koottu\nkalleuksia lainaamalla eri tahoilta kaupungista ja sen ympäristöstä.\n\nHyvin valtavan vaikutuksen ateenalaisiin teki myöskin se,\nettä Segestasta seurasi tutkimuskomissionia kotiin Ateenaan\nlähettiläitä, tuoden mukanaan 60 talenttia hopeaa erään ateenalaisen\nlaivastoeskaaderin miehistön ensimmäiseksi kuukausipalkaksi. Tämä muka\noli kyllin hyvä todistus kaupungin maksukyvystä!\n\nPian oli koko Ateenalla mitä mielikuvituksellisimpia käsityksiä\nSegestasta. Luultiin, että siellä oli kokonaisia vuoria kultaa ja niin\ninnostus sotahankkeeseen kasvoi yhä enemmän.\n\nSegesta on nyt kuin maa olisi sen niellyt. Vain doorilaisen temppelin\nrauniot todistavat, että tällä paikalla kerran oli kaupunki, joka\nkutsui ateenalaisia Sisiliaan. Samoin tai melkein samoin on käynyt\nuseimpien Sisilian muinoin niin kukoistavien kaupunkien, ja muinaisten\ntemppelien jäännökset puhuvat katoavaisuuden mahdista, ikäänkuin\nsukupuuttoon kuolleitten jättiläiseläinten luurangot ja kylkiluut.\n\n[172] Hermes-patsaassa oli nelikulmainen kivipylväs, päässä partainen\nHermeen-pää.\n\n[173] Todennäköisintä onkin, että tässä oli kysymyksessä\naristokraattien salaliitto, jonka tarkoituksena oli aikaansaada\nuskonnollista hätää taikauskoisissa ateenalaisissa, tehdä tyhjäksi\nSisilian-retki sekä saattaa epäluulon alaiseksi ja kukistaa Alkibiades,\ndemokraattisen puolueen suosikki ja johtaja. Mutta epäluulot\nkohdistuivat myöskin erääseen toiseen mieheen nimeltä Androkles,\nkaupungin pahimman roskaväen johtajaan, sillä hän tunsi jäytävää vihaa\nhienoa Alkibiadesta kohtaan.\n\n[174] _Kameleontti_, sisilisko, joka kykenee helposti vaihtelemaan\nihonsa väriä; kuvaannollisesti: epävakainen ihminen. (Suomentajan\nhuomautus.)\n\n[175] Sotajoukko oli lopulla jakautunut kahteen osaan. Ensiksi\nantautui se, jota johti Demosthenes. Toisella, jota johti Niklas, oli\nheikko toivo voida pelastautua Asināros-joen yli. »Sinne marssivatkin\npolttavan janon uuvuttamat sotilaat», Thukydides sanoo. »Ja kun he\nolivat päässeet joelle, heittäytyivät he veteen välittämättä enää\nsäilyttää järjestystä. Janonsa sammuttamiskiihkossa he syöksyivät\ntiheissä ryhmissä yli toinen toistensa ja polkivat maahan tovereitansa.\nMuutamat saivat surmansa tovereittensa keihäistä, kun taas toiset\nkadottivat lujan jalansijan, ja virta tempasi heitä mukaansa\njoukoittain.\n\nNyt kävikin selville, että syrakusalaiset olivat jo ennättäneet joen\nyli. Jyrkältä rannalta toisella puolen jokea he ampuivat ateenalaisia,\nsillä aikaa kuin suurin osa näistä ahnaasti hotki vettä. Vaikka se oli\nverensekaista ja mutaisia, kuitenkin useimmat tappelivat saadakseen\njuoda.» Silloin Niklas antautui ja Gylippos käski lopettaa murhaamisen.\nOsan ateenalaisia, erittäinkin sellaisten, jotka olivat ratsain,\noli kuitenkin onnistunut pelastautua ystävällismieliseen Katanen\nkaupunkiin, nykyiseen Cataniaan, pohjoiseen Syrakusasta.\n\n[176] Erästä näistä luolista, jotka nyt ovat Syrakusan kuuluisimpia\nnähtävyyksiä, nimitetään »Dionysioksen korvaksi». Dionysios-tyranni\npiti nimittäin siellä poliittisia vastustajiaan vangittuina, ja luolan\nomituinen rakenne muistuttaa korvan käytävää. Kerrotaan, että suuri\ntaiteilija Michelangelo on keksinyt nimen.\n\n[177] Varsinkin sellaiset vangit, jotka sivistyksellään ja hyvällä\nkäytöksellään voittivat herransa suosion, saivat osakseen lempeää\nkohtelua ja pääsivät lopulta vapaiksi. Useat heistä kiittivät kotiin\npalattuaan tragediankirjoittaja Euripidestä saavuttamastaan vapaudesta.\nKykyään esittää kohtia hänen näytelmistään he saivat nimittäin kiittää\nsiitä, että heidän oli käynyt hyvin. Euripideeseen olivat näet\nsisilialialaiset suuressa määrin ihastuneet.\n\n[178] Toinen heistä, Demosthenes, oli vihattu sen kovan iskun\ntakia, jonka hän oli antanut sparttalaisille Pyloksen luona\nSphakterian saarella. Mutta syrakusalaiset, jotka olivat ylvästyneet\nmenestyksestään ja olivat tyytymättömiä Gylippoksen tiukkuuteen ja\nankaruuteen, epäsivät pilkallisesti hänen pyyntönsä.\n\n[179] Hänen vihollistensa johdossa oli kuningas Agis, jota Alkibiades\noli loukannut viettelemällä hänen puolisonsa, sillä aikaa kuin mies\noli sodassa. Ja viettelijä oli kyllin julkea kerskuakseen julkisesti\n»urotyöstään» ja sanoakseen, että hän oli tehnyt sen »ei siksi, että\nolisi ollut hurmaantunut kuningattaren kauneuteen, vaan ainoastaan\nsiksi, että sparttalaiset kerran saisivat herrakseen hänen siittämänsä\näpärän».\n\n[180] Tällä hän tarkoitti, että hän itse, kuten osa toisiakin ylhäisiä\nsparttalaisia, piti itseään Herkuleen jälkeläisinä, sankarin, jolla oli\nleijonan talja hartioillaan.\n\nPlutarkhos mainitsee paljon puhuvan esimerkin miehen kavaluudesta.\nVuonna 405 hän auttoi salaa harvainvaltaista puoluetta kumoamaan\ndemokraattisen valtiomuodon Miletoksessa. Juuri silloin, kun\nvallankumous puhkesi, marssi hän joukkoineen kaupunkiin. Julkisuudessa\nhän sätti oligarkkijohtajia ja uhkasi heitä rangaistuksella, mutta\ndemokraateille hän lupasi juhlallisesti, ettei heille tehtäisi mitään\npahaa, niin kauan kuin hän oli paikalla. Seurauksena hänen kauniista\nlupauksestaan oli, että kaikki demokraatit, jotka luottivat hänen\nsanaansa ja jäivät kaupunkiin, murhattiin. Lysandroksen petollisen\npuheen tarkoituksena oli nimittäin rauhoittaa demokraattien ensimmäisiä\nmiehiä, etteivät he pakenisi, ja niinmuodoin, mikäli mahdollista,\nkitkeä pois kaikki demokraattisuus.\n\n[181] _Nemesis_, kreik. = paheksunta; olennoituna oikeutta valvova ja\nsen rikkomista rankaiseva jumalatar. (Suom. huomautus.)\n\n[182] Hän toivoi kai vielä kerran pääsevänsä sovintoon maanmiestensä\nkanssa, ja ennen kaikkea hän soi vihatun vastustajansa Lysandroksen\nsaavan selkäänsä. Hän tarjoutui auttamaan ateenalaisia traakialaisten\nystäviensä joukoilla, jos hänelle tahdottaisiin antaa osuus\npäällikkyydessä.\n\n[183] Johtajat tiesivät liiankin hyvin, että jos kävi onnettomasti,\nhe saisivat syyn niskoilleen, mutta jos saataisiin voitto, Alkibiades\nsaisi kunnian.\n\n[184] Sisilian sotaretken aiheuttaja oli vähää ennen sodan loppua\npäättänyt seikkailurikkaan elämänsä. Ateenalaisten Traakiassa kärsimän\ntappion jälkeen hän ei tuntenut enää olevansa turvassa sparttalaisten\nkostolta. Sen sijaan hän oli paennut toisen Persian satraapin,\nPharnabatsoksen, luo Vähään Aasiaan ja koettanut päästä yhteyteen\nSusan hovin kanssa, toivoen voivansa näytellä siellä samaa osaa\nkuin kerran Themistokles. Mutta hänen epäluotettavuutensa oli niin\nyleisesti tunnettu, että hänen pelkkä olemassaolonsa herätti kaikissa\nasianomaisissa levottomuuden tunteen. Ennen kaikkea sparttalaiset\nsaivat mielestään nyt odottaa pahinta hänen juonitteluistaan, ja\nLysandroksen uhkaavasta pyynnöstä Pharnabatsos päätti raivata\npakolaisen tieltään. Hän lähetti aseistetun joukon siihen kylään, jossa\nAlkibiades asui, murhaamaan hänet. Mutta yksikään noista miehistä ei\nuskaltanut käydä näin vaarallisen vastustajan kimppuun. Ainoa, mihin\nheillä riitti rohkeutta, oli ympäröidä talo ja sytyttää se tuleen.\nAlkabiadeen onnistui kuitenkin sammuttaa tuli, ja tikari kohoteltuna\nhän syöksyi murhapolttajiaan kohti. Kaikki väistyivät kauhistuneina\ntieltä, mutta peittivät hänet sen sijaan nuolilla ja keihäillä, kunnes\nhän heitti henkensä. Näin hänen päivänsä päättyivät hänen ollessaan 47\nvuoden iässä.\n\nTokkopa tarvinnee mainita, että rakastunut nainen seurasi häntä ja teki\nhänen kuolleelle ruumiilleen viimeisen palveluksen.\n\nAlkibiades, jolla oli ollut suhteita niin monien naisten kanssa, jätti\nluonnollisesti jälkeensä suuren joukon lapsia. Yksi laillinen poika\nhänellä oli, jolla oli isänsä nimi, mutta joka muistutti häntä vain\nkauneudessaan ja paheissaan. Hänen kerrotaan myöskin suorastaan naurua\nherättävällä tavalla matkineen isäänsä. Erään kerran hänet tuomittiin\njonkin lainrikkomuksen takia menettämään omaisuutensa ja poliittiset\noikeutensa. Sen jälkeen hän katoaa historiasta.\n\nMyöskin Gylippos päätti surullisella tavalla päivänsä.\nPeloponnesolaissodan päätyttyä Lysandros lähetti hänet kotiin viemään\nsuuria rahasummia, joita oli kiskonut ateenalaisten liittolaisilta.\nMutta matkalla Gylippos avasi rahapussit ja anasti itselleen suuren\nosan sisällyksestä. Eforit keksivät heti kavalluksen ja tuomitsivat\nhänet kuolemaan. Erään kertomuksen mukaan hän olisi pelastanut henkensä\npakenemalla maasta.\n\n[185] Vuonna 416 ateenalaiset tekivät itsensä syypäiksi samanlaiseen\njulmuuteen Melos-saaren väestöä kohtaan, kuin mitä Kleon oli aikonut\nlesboslaisiin nähden. Melos oli ainoa Kykladeista, joka ei ollut\nyhtynyt Attikan liittoon. Kun meloslaiset nyt uskalsivat vastustaa\nylivoimaa, jonka ateenalaiset lähettivät heitä vastaan pakottaakseen\nheidät alistumaan, niin kaikki saaren miehet surmattiin ja naiset ja\nlapset myytiin orjiksi. Sitten asutettiin Melos ateenalaisilla.\n\n\n\n"]