[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp_ZNuAqJXpzYEMPexN2hZ4dAuZ_b2I7D9FZ3LZSX6No":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},368,"Amtmannin Maria","Marlitt, E. (oik. John, Eugenie)",1825,1887,"368-marlitt-e-amtmannin-maria","368__Marlitt_E.__Amtmannin_Maria",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1881,1883,48316,313962,false,25011,[24],"Thuringia (Germany) -- Fiction",[26,27],"German Literature","Novels","\"Amtmannin Maria\" by E. Marlitt is a novel written in the late 19th century. The book explores themes of love, social dynamics, and legacy, primarily revolving around the character of Markus, who inherits a rural estate after the death of the previous owner, the elderly forest ranger's wife. His encounters with the locals and the mysterious maid Maria set the stage for a deeper examination of human relationships against the backdrop of rural life.  The opening of \"Amtmannin Maria\" introduces readers to the deceased forest ranger's widow, whose absence has left a significant impact on the local community, particularly in the forest where she once tended to both people and nature. As the story progresses, Markus arrives at the estate, unaware of the challenges and responsibilities that await him. He encounters various characters, including a young maid carrying a heavy bundle of hay, who is initially hesitant to engage with him. Their interaction hints at a complex social landscape, filled with unspoken rules and tensions tied to their respective standings. This portion sets a tone of intrigue, establishing Markus's internal conflict and foreshadowing the evolving relationships he will navigate in this new chapter of his life. (This is an automatically generated summary.)",[],334,"Saksalainen perheromaani kertoo teollisuusmies Markuksesta, joka saapuu perimälleen maatilalle Thüringeniin. Hän kohtaa salaperäisen ja ylvään Marian, joka työskentelee köyhtyneen virkamiesperheen piikana, mikä herättää hänessä ristiriitaisia tunteita ja johtaa vähitellen salaisuuksien paljastumiseen.","E. Marlittin 'Amtmannin Maria' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 368.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AMTMANNIN MARIA\n\nKirj.\n\nE. Marlitt\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nTampereella,\nEmil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella,\n1883.\n\nTampereella,\nTakausyhtiön kirjapaino, 1883.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nVanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin vuosi takaperin\nkuollut. Vuosi on pitkä aika kuolleille, jotka, kuten tiedetään, pian\nunhoitetaan, eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten sillä\nmaanpaikalla oli tapana sanoa, jättänyt jälkeensä yhtään \"ystävyyttä\"\n[sukulaisia] -- hänen tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana\npienintäkään palasta suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten\nsuhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa jäljiltä sammuman,\nkuten kynttilän liekin, jota sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa\najalla hänellä olisi ollut \"originalin\" (omituisen ihmisen) suuresti\nsilmiinpistävät piirteet -- ja sellaisten luonteiden muisteleminen ei\nkatoa niin pian jälkeen jääneiden mielestä.\n\nNe harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin kulki\nHirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu, katsahtivatkin sen vuoksi\ntoisen kerroksen kulma-ikkunaan, toden teolla odottaen tuon pienen\nnaisen naaman valkoisine hiuskähäröineen otsalla ja ohimoilla sekä\nterässankaisine silmälasineen nenällä, hilpeästi, kuten aina, pistävän\npäänsä heidän askeleensa kuultuaan ja katsovan ulos akkunasta. Siitäpä\naina hänen terävästi tarkasteleva silmäyksensä silmälasien yli olikin\nheti huomannut jokaisen, miten huolellisesti tahansa salatun, reiän\nkyynärpäässä, jokaisen pienen tahrapilkun takin liepeessä tai hameessa,\nniin vieläpä kärsimyksen heikoimmatkin piirteet, ja sielläpä oli aina\ntilaisuuden mukaan heille lausuttu joku kova, moittiva sana, tai\nkehoitus köyhälle syntiselle heti huolinensa tulemaan hänen luoksensa.\n\nEnimmin kaipasivat häntä kuitenkin metsässä työskentelemät halon\nhakkaajat, pienkeittäjät ja kimröökin polttajat. \"Pieni metsänrouva\"\noli aina niin säännöllisesti ja vakavin askelin näyttäynyt metsässä.\nHänen mustan huntunsa hartioiden ympäri käärityn suuren huivinsa\ntunsivat he yhtähyvin kuin hänen nopsat, pienet jalkansa valkoisissa\nsukissa, joiden yli, muinoisajan tavan mukaan, mustat kengännauhat\nolivat ristiin kierretyt, nämät kaikki olivat yhtä hyvin tunnetut, kuin\ntuo viheriästä kankaasta tehty vanha pussi, joka riippui hänen\nkäsivarrellansa, ja tuo älykäs, valkoinen villakoira, joka juoksi\niäkkään emäntänsä rinnalla.\n\nViheriästä työpussista oli aina tiheissä ryhmissä pilkistellyt äsken\npoimittuja yrttejä, joiden tähden tuo vanha selkä uupumatta oli\ntaipunut. Sitäpaitsi sisälsi tuo vanha, tilava kangassäiliö aina koko\nvaraston haavurin työaseita, laastarikääryjä ja lääkepulloja, sitä\npaitsi ei sieltä milloinkaan puuttunut muutamia palasia karheata\nsaipuaa, sillä, kuten muiden hyväätekevien rouvasihmisten tapana on\nkeittää köyhille lämmintä lientä, niin keitti ylimetsänhoitajan rouva\nheille ahkeraan suurissa pesupadoissa saipuata ja soopaa. Samalla\nkertaa likaisten pelotuksena ja kipeiden ja kärsiväin pelottomana\nlääkärinä ja kylvettäjänä, oli hän myöskin ollut oikea kauhistus, oikea\npaholainen Thüringissä niin yleisesti vallassa olevalle taikauskolle,\nja vähinkin epäluulon kipenä, että oli ryhdytty uhriin ja loihtimisiin\nhaavojen ja muiden ruumiin vammojen parantamiseksi, sai hänet antamaan\nkansalle kelpo läksyn ja lukemaan heille lakia, oikein \"nuottien\nmukaan\", kuten he sanoivat.\n\nHän oli kuollut luonnollisella kuolemalla kuumeesen, jonka hän sai\nvilustuneena etsiessään parantavia yrttejä tuulen alaisilta vuorten\nhuipuilta. Koska hän sairastumisensa ensi hetkestä viimeiseen hengen\nvetoon asti oli ollut kokonaan houreissa, eikä enää tullut järjille,\nniin ei ensinkään ollut epäilystä siitä, että ne pahat voimat, joita\nvastaan hän elinajallansa oli taistellut, vihdoinkin olivat tarttuneet\nhänen itsensä \"kauluksiin\", hänen oli täytynyt, muu ei auttanut, \"nähdä\njonkun\" metsässä ja se oli loihtinut hänet pois.\n\nMitään testamenttimääräyksiä ei löytynyt ja siis lankesi hänen,\nparaimmassa järjestyksessä oleva ja niin sanotussa Hirschwinkelissä\nsiaitseva tilansa kaukaiselle sukulaiselle Mark Brandenburgissa, josta\nei yksikään ihminen tähän asti ollut mitään kuullut, tuskin kyllä oli\nsaatu tietää että hänen nimensä oli Markus ja hän oli suuren, Berlinin\nlähestöllä olevan konetehtaan omistaja.\n\nTämä ei näyttänyt panevan mitään huomiota uuteen omaisuuteensa. Sen\nhoitaminen ei liene hänelle ollut soveliasta, jonka vuoksi kaikki oli\nyhdessä summassa vuokrattu. Vuokraaja asui alikerrassa samalla kuin\ntuon aution rakennuksen ylikerrassa hiiret elamoivat kaikessa\ntoivottavassa vapaudessa. \"Niin\", oli vuokraajan kauniimman puolen,\nrouva Griebelin tapana lausua, halveksien nyykäyttäen päätänsä, \"niin,\nhämmähäkit kyllä vielä inhoittavilla harmailla kutomuksillaan tukkivat\navaimen reiän\", sillä kerrokseen pääsy oli yhtä vähän myönnetty\nhänelle, kuin heidän majesteeteillensa luudalle ja harjalle.\n\nThüringerwaldin korkeammalla siaitsevilla osilla eivät viljakasvit\noikein hyvin menesty. Niittymaat ja perunapellot ovat vallitsevina.\nKapeat laaksokäytävät ovat usein penikulmaa pitkinä viheriöinä juovina,\nkuten samettivyöt metsää kasvavien vuorten välillä; ruohovyöt, ja\nmyöskin siellä täällä joku viileä mulloista rikas puro, ja valkoinen,\ntasainen lehtokäytävä vaihtelevat täällä toistensa kanssa.\nHirschwinkelin sitä vastoin muodosti kolkoilta tuulilta erittäin hyvin\nsuojeltu ja kuitenkin auringon valaisema rotko vuorien välissä,\njonkunmoinen saari, jossa kesätuuli sydämensä halusta voi edellänsä\najaa korkealle aaltoilevaa viljaa ohrapelloilla, niin saattoipa se\ntepastella, kullalta loistavilla, kallisarvoisilla nisupelloillakin.\n\nTuo kaunis tila oli jotensakin erillään vilppaamman liikkeen alaiselta\ntieltä, ikäänkuin metsäkulissien takana. Siksi saattoikin aivan\nhelposti tapahtua, että tuo outo, joka jo pitkän hetken oli kulkenut\neteenpäin metsätiellä, äkkiä pysähtyi siemauksella raitista lähdevettä\nitseänsä vahvistaaksensa otaksuttavasti vieläkin pidemmälle matkalle.\n\nTämä lähdevesi, joka jyrkältä lirisi, alastomien, toisiinsa\nkietoutuneiden kovin kallellaan olevan männyn juurien lomitse, oli\nkylmää kuin jää ja maistui oivalta. Matkamiehen pieni hopeainen pikari\ntäyttyi ja tyhjentyi useita kertoja, sitten lähti hän edelleen.\n\nVasemman olkapäänsä yli rippui hänen matkaviittansa ja sivulla nahkanen\nväsky, kevyt varustus matkalla. Muuten saattoi helposti luulla tuon\nsolakan miehen vaalean harmaassa puvussa käveliäksi, joka kokonaan\nnäkyi vaipuneen siihen nautintoon, minkä metsän kauneus hänessä\nherätti, niin huoletonna ja hyvässä levossa seurasi hän tietä, jossa\nse, ikäänkuin leikattuna pyökkimetsän hämärään, tunkeusi eteenpäin\npuurunkojen välitse.\n\nHän oli tähän asti kulkenut aivan yksin, ei hän ollut kohdannut\nainoatakaan ihmishenkeä. Hän näki oravien hyppelevän oksalta oksalle,\nhän näki horsmien viheriät leveät lehdet tien varrella hiljaa häilyvän,\nkun joku pieni eläin liikkui tuossa viherikössä, jonka metsämullan\nkasvattama voima oli lykännyt aina pyörän jälkiin asti tiellä. Heikot\ntuulenpuuskat toivat hänelle mansikoiden tuoksun ja samalla hetkellä\nmyöskin paistettujen perunain ruokahalua herättävän hajun. Kaukaa\ntunkeusi heikosti hänen korviinsa kirveen iskujen ääni, jo neljännen\nosan tuntia oli matkaajaa oikealla puolella seurannut juoksevan veden\nhiljainen lirinä, puroa ei hän sentään saattanut nähdä. Mutta nyt\nharveni metsä vähittäin sille puolen, ja auringon valaisemia\nniityntilkkuja tuli näkyviin; tuon ruohon peittämän palstan keskitse\nriensi pikaisin aalloin puro, joka kauvempana pyöritti sahamyllyn\nratasta. Synkkien puiden ahtaan puitteen väliin oli kokonainen, pieni\nmetsä-idylli koko lumoavassa voimassaan mahtunut. Kapea silta johti\npuron yli, jotenkin alkuperäinen siltarakennus, jonka harvojen,\nammottavien palkkien väliltä sillan alla kuohuva vesi katseli päivän\nvaloa.\n\nVieras kiirehti askeleitaan. Hän astui sillalle, siitä saadaksensa\ntäydellisen yleiskatsahduksen tuosta kauniista maaseutukuvasta, mutta\nhän ei näyttänyt tuntevan sitä salaista ansaa, jonka sellainen,\nhuolimattomasti puron yli tehty puulaituri voi kohdussaan sisältää,\nsillä luodessaan ihastuneen katseensa myllyä kohti, vaipui hänen toinen\njalkansa äkkiä ja hän huomasi sen istuvan kiini kiilattuna sen\npetäjärungon, joka muodosti laiturin äärimmäisen syrjän, ja lähimpänä\nolevan palkin väliin.\n\nPieni kirous huulillansa ponnisti hän itseänsä, näyttäen kaikkia\nkärsimättömyyden ja harmin merkkejä, vetääksensä jalkansa pinteestä,\nmutta sillassa ei ollut käsipuita ja pintehessä olevalla ei ollut edes\nkävelykeppiä apunansa, johonka olisi voinut nyt tarpeellisessa\nperinpohjaisessa voimain ponnistuksessa nojautua. Liikutettuna ja vähän\nharmista vavisten lakkasi hän turhista kokeistansa ja katsoi\nympärillensä etsiskellen apua, jota, tuossa yksinäisessä laaksossa\nkuitenkin näytti sangen mahdottomalta saada.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kääntyi naishenkilö sahamyllyn kulmasta ja\nohjasi askeleensa siltaa kohti. Hän kantoi päänsä päällä suurta tukkoa\näsken niitettyä heinää, jota taakkaa hän kannatti toisella,\nylösnostetulla kädellään. Kaikesta, min nähdä voi, otaksui hänen\npalvelustytöksi, nuoreksi, kainoksi talonpoikaistytöksi, joka näytti\ntuntevan jotain pelkoa vieraasta sillalla, sillä hänen alussa nopea\nkäyntinsä silminnähtävästi hidastui vieraan huomattuansa.\n\n\"Hei, kuule, riennä vähän lapseni\", huusi hän kärsimätönnä tytölle.\n\nTämä seisahtui nyt ikäänkuin kiininaulattuna.\n\nSillalla oleva mutisi hampaidensa välissä jotain äärettömästä moukan\ntyhmyydestä sekä teki taasen epätoivoisen kokeen päästä irti. Tytölle\nlienee selvinnyt nähdessään nämät hänen ponnistuksensa, ettei tässä\nmitään pelättävää ollut, vaan pikemmin oli hän avun tarpeessa oleva\nihminen. Tyttö ei kauvemmin arvellut, vaan meni hänen luoksensa.\n\n\"Kas -- ettäs jo huomasit, etten minä mikään ihmissyöjä ole\", sanoi\nhän, lähemmin tyttöä tarkastamatta. \"Ja nyt sinun täytyy auttaa minua\npintehestä. Asetu tähän aivan viereeni, mutta seiso vakavana, että\nsaatan panna käteni olkapäällesi\".\n\nTyttö lähestyi nyt häntä sanaakaan lausumatta, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi nojata häneen, huomasi hän,\nmiten tyttö salaa kajosi heinäkimppuun sekä otti siitä suuren\nheinätukon olkapäänsä ja käsiensä väliin -- miten naurettavaa! --\ntalonpoikaistytöllä oli arka iho. -- Hän pysähtyi liikkeessään ja veti\nkätensä takaisin. \"Etkö tahdo?\" kysyi hän hyvällä tuulella.\n\n\"En -- -- oikeastaan en! Mutta ei sahuri eikä hänen renkinsä tule\nkotiin ennen iltaa ja vaimo myllyssä on heikko ja kipeä\".\n\n\"Vai niin, minun täytyy siis, kuten ketun ketunraudoissa, pysyä\npintehessä, ellet sinä armahda minua\".\n\nHän nojautui eteenpäin heittääksensä silmäyksen tuon suuren, valkoisen\nhuivin alle, jonka hän auringon paisteen suojaksi oli heittänyt päänsä\nyli ja solminnut leu'an alle. Mutta huivi ulottui kauvas eteenpäin,\nkuten leveä hatunräytä ja varjosti aina tuntemattomuuteen asti otsan ja\nnenän. Kasvojen ala-osa taasen vielä enempi katosi tuon solmitun huivin\npaksuihin laskoksiin: -- jos hän oli kaunis vaiko ruma, jäi siis\nselville saamatta.\n\n\"Niin, pikku-häveliäs, tässä ei muu auta. Sinun täytyy suvaita\", lisäsi\nhän pidätetyllä pikku-hymyllä. \"Otaksu olevasi laupeuden sisko ja tee\nse kristillisestä rakkaudesta\".\n\nTyttö oli vaiti ja nojasi vasemmalla kädellänsä lantiotansa vastaan\nsaadaksensa enemmin voimaa asemalleen. Hän oli pitkä, solakka,\nkaunisvartaloinen tyttö ja seisoi lujana kuin muuri, kuu toinen nyt,\nkädellään nojautuen hänen olkapäähänsä, koki äkkinäisellä nykäyksellä\nvetää jalkansa pintehestä. Heikko valitus, pieni, puolinainen kirous\nhampaiden välistä kuuluivat tytön korviin; sitten juoksi pinteessä\nollut, äkkiä vapautettuna keskelle siltaa ja polki jalallansa useita\nkertoja tullaksensa vakuutetuksi, että kärsinyt jalka oli\nvahingoittomana.\n\nSill'aikaa läksi tyttö edelleen.\n\n\"Odota -- sana vielä\", huusi hän tytön jälkeen.\n\n\"Ei ole aikaa. Kala pahenee\", vastasi tämä huoletonna käyden eteenpäin.\nPuoleksi kääntyen näytti hän, että hänellä oli pieni verkko, jossa oli\nyksi mullo, oikealla käsivarrellaan riippumassa.\n\n\"Eikö sitä sellaisessa tapauksessa olisi mahdollista palkita, miten?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Ei? -- Siis ei... Mutta miten on kiitollisuuteni laita?\" --\n\n\"Pitäkää se itse!\"\n\n\"Vai niin! -- Sinä olet lyhyt-nokkainen, lapseni\", nauroi hän, pistäen\ntaskuunsa takaisin silkkihuivin, jolla oli pyyhkäissyt viimeisenkin\ntomuhiukan sattuneesta jalastaan. Heti oli hän tytön rinnalla.\n\n\"Minusta näyttää\", lausui hän, \"ikäänkuin piileisi tuon ruman huivin\nalla hiton uhkamielinen pää. Mutta miten kävisi, jos olisin yhtä kova\nkuin sinäkin, enkä ensinkään tahtoisi apuasi lahjaksi?\"\n\n\"Sitten teette paraiten, että heti käännytte takaisin paikallenne\nsillalla\".\n\nHän pyrskähti kovaan nauruun ja koki vielä kerran uteliaana, heittää\nsilmäyksen varjostavan huivin alle. Tytöllä oli synnynnäistä\nsukkeluutta; \"moukan tyhmyyttä\" ei varmaankaan ollut enempää hänen\nkasvoillansa, kuin huulillansakaan. Tyttö käänsi äkkiä päänsä sivulle\nja hänelle jäi vaan tytön vartalon tarkastaminen. Tyttö oli karkeasti\npuetettuna. Vanhasta hameesta olivat hiat pois ratkotut ja niiden oli\ntäytynyt tehdä tilaa liinakankaisille hioille, jotka pitkinä ja\nlumivalkeoina ulottuivat aina käsivarsien yli. Rintaa ja selkää peitti\nrääsyinen, monesti pesty pumpuli-huivi; kovaksi tärkätyn, sinisen\nesiliinan kankeat laskokset kaikkea muuta paitsi kaunistivat hänen\nvyötäisiänsä ja lanteitansa. Epäilemättä kuului tyttö palvelusväen\nluokkaan. Hameella, vaikkapa muutettu ja työpuvuksi alennettukin, oli\nkuitenkin sellainen leikkaus, jollaisia kaupungeissa pidetään sekä\njohti se varmaankin alkunsa emännän vaatevarastosta.\n\n\"No, sitten tahdon minä samarialaispalveluksestasi edes puristaa\nkättäsi\".\n\nHän veti reippaasti hansikan oikeasta kädestään, valkoinen, roteva\nkäsi, kaunis kantasormus sormessa ja ojensi kätensä tytölle.\n\n\"Minun käteni on kova\", lausui tämä, vetäytyen takaperin. Oikean\nkätensä, josta kalanverkko rippui, hautasi hän samalla oikein syvälle\nesiliinansa poimuihin.\n\n\"No niin, senpä olisi minun pitänyt ymmärtää\", vastasi hän\nleikillisesti. \"Ohdakkeet Thüringissä pistävät, jos niihin kosketaan,\nsen huomasin jo tuolla sillalla. Palveletko tuolla myllyllä?\"\n\nTyttö oli hetken vaiti, sitten vastasi hän: \"Myllysahurilla ei ole\nvaroja pitää ensinkään piikaa. Hän on vuokrannut myllyn, se kuuluu\nHirschwinkelin kartanoon\". -- Sitten kiirehti hän askeleitaan ja meni\ntietä eteenpäin suorana kuin mänty metsässä, tukien heinätukkulaa, jota\nhän kantoi päänsä päällä ja katsomatta oikealle tahi vasemmalle. Hän\nnäytti peittämättä, ettei hänellä ollut halua enempi tutkituttaa\nitseänsä.\n\nTuo maaseutulaisen suvaitsemattomuus näytti suuresti matkustajaamme\nhuvittavan. Hän oli vielä nuori mies, joka keveellä kävelyllään ei\njäänyt tuumaakaan tytön jälkeen.\n\n\"Siis kuuluu mylly kartanoon\", toisti hän kysyvällä äänellä. \"Mutta,\nnäetkö, näetkö nyt tiedän myöskin, mistä olet kotoisin. Tämä tie johtaa\nsuoraan Hirschwinkelin asuinrakennukseen?\"\n\n\"Se johtaa myöskin maatalolle\".\n\nHän seisahtui hetkeksi. \"Niin, tuo pieni, kartanoon kuuluva\narenttitila, jota häverikköön joutunut amtmanni vastoin lakia ja\noikeutta pitää hallussaan\".\n\nTässä kääntyi pää heinätukkulan alla ylpeästi ja pikaisesti liikahtaen\nhäntä kohti. Kasvojen ala-osa kohoutui samassa huivin laskoksista ja\nsilmänräpäyksessä näki vieras pienen, kauniin suun vaaleanpunaisine\nhuulineen, joiden ympäri viha piirsi viivojaan.\n\n\"Minä olen amtmannin luona\", lausui tyttö, ikäänkuin kerrallansa\nkatkaistaksensa hänen puheensa. Tuo orjuuden ikeessä oleva eläinraukka\noikein uhkasi.\n\n\"Mitä hittoja -- sitten olenkin oikein loukannut sinua, sinä varmaankin\npidät isäntääsi suuressa arvossa?\"\n\nTyttö oli vaiti, uhkamielisyydestä kuten näytti.\n\nHän hymyili salaa. \"Sinä olet minusta omituinen, sinä. Mutta\npalvelethan sinä amtmannilla! Se on jotain; mutta tiedätkö, sen vuoksi\nonkin minulla valtaa ylitsesi\".\n\nTyttö vetäytyi ehdottomasti takaperin.\n\n\"Niin, niin -- suoraan sanoen; minä voin pitemmittä mutkitta ottaa\nsinulta tuon heinätukkulan, voin ottaa huivisi pantiksi, ellet saata\ntodistan isäntäsi täyttä omistusoikeutta siihen niittyyn, josta äsken\nniitit heiniä. Hän ei maksa vuokraansa, vaan ottaa sentään hyötyä\nmaalta, joka enemmän kuin vuosi ja päivä sitten ovat häneltä pois\ntuomitut. Mitä sinulla on nyt tähän vastaamista?\"\n\nAluksi ei tyttö näyttänyt saavan sanaakaan suustansa, mutta sitten\nlausui hän matalalla äänellä: \"että teidän täytyy olla Hirschwinkelin\nuuden herran\".\n\n\"Se minä olenkin. Etkö nyt jo huomaa, että sinulla on paljon syytä olla\nhyvä minua kohtaan\".\n\n\"Minun -- teitä kohtaan?\" Rajaton liikutuksen tunne näytti kulkevan\ntytön koko olennon läpi.\n\n\"Älä pelästy\", nauroi hän. \"En minä ole mikään huono ihminen; päin\nvastoin -- nyt en ensinkään ota vastaan tuota kovaa kättä, joka äsken\nniin ylpeästi minulta kiellettiin tuolla pienellä liikahduksella:\n'älkää koskeko minuun', en, vaikka se kuinka ystävällisesti minulle\ntarjottaisiin... Mutta kaikissa tapauksissa tahtoisin sinun olevan\nhiukan kohteliaamman minua kohtaan\". --\n\n\"Niiden ihmisten, joita rakastan, vihollista kohtaan?\"\n\n\"Vihollista? -- Hm. Niin, sinulla on aivan oikein, sen suhteen, että\nminä olen kaikkien pelaajien ja tuhlaajien leppymätön vihollinen ja\nsinun amtmannisi on sellainen, jonka vertaista täytyy hakea\".\n\nTytön rinnasta kohosi huokaus ja huolestuneena änkytti hän: \"Silloin\nkai te minun\".\n\n\"Sinun rakkaan herrasi kanssa teen riidan lyhyeksi, tahdot sanoa\",\ntarttui hän toisen puheesen sangen ankaralla äänellä, muuttamatta\nkasvojensa väräystä. \"Sen ymmärtää itsestänsäkin. Minä kyllä hänet\nopetan ja heti sittenkin, ilman armoa -- tuon tuhlaajan, isonkehujan --\nsiihen saat luottaa -- asioissa en ensinkään ymmärrä leikkiä...\nTiedätkö nyt, ken on edessäsi?\"\n\n\"Kyllä, rikas mies, josta jo raamatussa kerrotaan\".\n\n\"Aivan niin! Mies, joka ei ensinkään pääse taivaasen, juuri sentähden\nettä hän on rikas -- se raukka! -- Niin, niin, sinä olet oikeassa,\ntyranni, verenimijä, ihminen, jolla raha-asioissa on kivikova taikka\nvieläkin paremmin ei ensinkään sydäntä, kuten käytännöllisen asiamiehen\ntulee... Mutta, älä nyt niin juokse, tyttö!\"\n\nTämä olikin todella alkanut käymään oikeata ryntäysmarssia ja tällä\nkertaa jäi herra Markus jälkeen. Hän katseli kiinteällä huomiolla tytön\nperään. Niin, jospa tuo ruma, rääsyinen puku rumentikin tyttöä, jalo\nvesa oli hän ainakin Thüringin honkametsissä, ilmiö täynnä eloa ja itse\ntietämätöntä suloa, hoikan, nuoruuden voimaisen ruumiin kaikissa\nliikkeissä... Vahinko tuosta vartalosta, jota päivänpaiste, työ ja\nköyhyys kuihduttivat ja kalvoivat, pian tehdäksensä sen köyryksi\nkulmikkaaksi, ennenaikaansa vanhentuneeksi vaimoksi... Epävarmaa oli\nkuitenkin, josko ei pää, heti kun varjoava huivi pois putoo, tekisi\nruumiin aatelin ja sulon tyhjäksi. Tuo lempeästi piirretty suu ei\nläheskään ollut takauksena siitä että tyttö ei ollut karsas, ettei\nhänen kasvonjuonteissaan ollut jotain jokapäiväistä, ettei hänessä\nollut pisamia, ettei hän ollut punatukkainen -- mutta ei tuon valkoisen\nhuivin kulman alta pisti juuri esiin loistavan, mustan hiuskähärän\nkärki -- ei, punatukkainen ei hän ollut.\n\n\n\n\n2.\n\n\nTuskin oli tyttö ehtinyt parikymmentä askeletta eteenpäin, kun pieni,\nvahva rouva ruskeassa olkihatussa ja avarassa röijyssä astui esiin\najotielle vinoon tulevalta polulta. Hän meni suoraan rientävän tytön\nluoksi ja piteli häntä kiini esiliinasta.\n\n\"Kuules nyt, tyttö, onko teillä todellakin\", kysyi hän, \"niin\nylellisesti kalliita perunoita, kun sinä kesäkuun lopulla, se on\nkesäkuun lopulla, niillä tukit kerjäläiskakarain likaiset suut\". Nämät\nsanat eivät kuuluneet torumiselta, rouva puhui sangen vitkaan ja\nmiettivästi, mutta painolla. Kuului, että hän oli tottunut kaikessa\nystävyydessä oikaisemaan kansaa. \"Jok'ikinen päivä konttaan minä nelin\nryömin kellarin nurkissa löytääkseni vielä jonkun hienon salaatiperunan\npöydällemme ja tuolla\" -- hän viittasi samalle suunnalle, mistä tyttö\njuuri oli tullut -- \"ja tuolla paistavat he sellaisia joukottain\ntuhassa. Eikö sen pitäisi suututtaa ihmistä. Me maksamme minuutillansa,\ntäsmällisesti kalliin vuokran huonosta maasta ja sinun amtmanniväkesi\nkorjaa sadon paraimmilta pelloilta, he elävät niin kauvan kuin päivä\npaistaa yhdessä humussa, eivätkä ensinkään pidä lukua siitä, että\nkaikki tämä on maksettavakin kerran\".\n\n\"Rouva, antakaa minun mennä!\" huudahti tyttö puoleksi käskien, puoleksi\npelästyneenä sekä koki päästä edemmäksi.\n\n\"Rouva, rouva\", kertoi tuo pieni, paksu vaimo vihastuneena, päästämättä\nirti esiliinan nauhaa. \"Olenko minä sitten päiväpalkkalaisen vaimo?\nEikö sinulla, tyttö, ole ensinkään ihmistapoja? Jospa edes olisit\nsanonut 'rouva kartanonhoitajatar', tai, sama se minun puolestani,\nvaikka vaan 'rouva Griebel', mutta pelkästään vaan 'rouva'. Et sinä ole\nhituistakaan herrasväkeäsi parempi. Lahjoittaa tuota pikaa pois\nkalliita ja hyviä tavaroita, jotka eivät edes ole maksetut, ja sentään\non ylpeyden perkele ja turhuuksia päässäsi. Onko sinua milloinkaan\nnähty pellolla tai niityllä ilman tuota varjostus-tilkkua?\" -- Hän\nviittasi tytön päässä olevaan valkoiseen huiviin. -- \"Mutta kuules, kun\nollaan palveluksessa, niin ei saa katsoa, polttaako aurinko pari\npisamaa enemmän tai vähemmän ihoon, se ei sovi, sillä silloin nauravat\nihmiset sinua, kuten nyt ilvehtivät, että ei heinäkopsa ole kyllin\nhieno ja korea sinulle. Täällä maalla ei pään päällä kanneta\nheinä-apetta kotiin -- niin ei ole tapa meidän kesken. Ja odotas jahka\nkatson\" -- hän kumartui eteenpäin -- \"ah, herranen aika, onko se mullo,\njoka verkossasi on? No, mutta kas vaan, mullo! Niin, niin, maatilalla\ntiedetään, mikä maistuu hyvältä!\"\n\n\"Kala on sairasta varten\".\n\n\"Niin, niin sairasta varten se tuodaan, ja herra amtmanni syö sen, tuo\nvanha herkkusuu, hän juuri. Näetkö, tyttö, ellen sitä tietäisi, olisin\njo monta kertaa lähettänyt sinne teille peltokanan tai jotain muuta\nhyvää, enhän minä mikään peto ole, minun tulee sääli...\"\n\n\"Me kiitämme sangen suuresti\", kuului lyhyesti ja ynseästi valkoisen\nhuivin alta.\n\n\"Me _kiitämme_\", toisti tuo pikku, kunnon nainen ilvehtien. \"Niin,\nsuurisuinen sinäkin olet! Ken on sitten tuo 'me?' -- Tosin on totta että\namtmannilaiset ovat huonosti käyttäneet suuret varansa; tuskin ruumiin\nverhot ovat heidän omiansa enään, mutta siitä huolimatta ovat he yhä\nvaan vielä hienoa väkeä, eikä läheskään sinun vertaisiasi\".\n\nSillä välin oli herra Markus jo hetki sitten saavuttanut heidät ja\nseisoi nyt aivan keskustelevain vieressä, näiden sitä huomaamatta.\nVaivalla tukahutti hän naurunsa. Tuo hauska rouva oli, kun hän matkien\ntoisti sanat \"me kiitämme\", samalla tehnyt niin ivallisen kumarruksen\nja melkein vaipunut aivan maahan asti. Hän piti vielä tytön esiliinasta\nkiini ja kohtauksen katsojasta näytti, että hänen tulee vapauttaa\nvangittu lintu.\n\n\"Kenpä niin kiivastuu, pikku naiseni!\" keskeytti hän saarnan.\n\nTästä äkkinäisestä keskeyttämisestä vetäytyi rouva tosin vähän\ntakaperin, tajuutansa sentään kadottamatta. Paksun kaulansa avulla\nkäänsi hän vitkaan ja vähän vaivalloisesti päätänsä ja sinisillä\nsilmillään kapeasti leikattuin silmälautain alta tarkasteli hän\nvierasta kiireestä kantapäähän asti.\n\n\"Mitä teillä on minun kanssani tekemistä?\" sanoi hän kylmästi. \"Minä\nolen kunniallinen rouva ja viipynee kai kauvan, ennenkuin olen 'pikku\nnaiseni' jokaiselle joka tulee hiipien kuin rotta kyyhkyslakasta\".\n\nHän tukahutti hymyilyn ja lausui todellakin liikuttavalla tyyneydellä:\n\"Tehkää vaan vasta-väitteitä niin paljon kuin haluatte -- se ei sentään\nmitään auta. 'Pikku naiseni' täytyy vielä tunnin kuluessa tarjota\nminulle kupin kahvia ja tänään illaksi kermata minulle hyvän omeletin;\n'pikku naiseni' täytyy pitää huolta hyvästä yösiasta minulle ja olla\nhiljaa kuin hiiri, jos Hirschwinkelissä käyttäyn, ikäänkuin olisin\nkotonani siellä...\"\n\n\"Ah, herranen aika -- tuota veitikkaa! _Te_ olette herra Markus!\" sanoi\nhän nauraen hieman hämmästyneenä; kuitenkaan ei 'uuden herran'\näkkinäinen tulo siitä huolimatta saattanut häntä tavallisesta\ntyyneydestänsä. \"Miksi ette sitä heti sanonut?... Tuletteko nyt\nvihdoinkin vanhasta markilaisesta santalaatikostanne tänne katsomaan\ntätä siunattua pientä maanpalaa, jonka hyvä Jumala ikäänkuin on\nheittänyt teidän syliinne? No ja mitä sanotte tästä? Oletteko nähnyt\nsellaista metsää, sellaisia niittuja, sellaisia vuoria milloinkaan\nennen eläissänne? Olipa aika, että tulitte, herra Markus, olipa\ntodellakin aika! Päittemme päällä vikisevät hiiret suurissa joukoissa\nja minä tahdon nähdä tuon koipilven, joka lentää edesmenneen\nylimetsänhoitajan rouvan villasukista ja alusröijyistä kun pesä\nvihdoinkin avataan\".\n\nSill'aikaa oli vapauteensa jätetty tyttö poistunut kiirein askelin.\nHerra Markus katsahti hänen jälkeensä rouva Griebelin pään yli. Aivan\nselkeässä auringon valossa oli tie, jossa hän nyt kulki. Oikealla\npallisti tietä niityn viheriäisyys, vastaisella puolella oli tiheä\nmetsä suuresti harventunut. Kuten puistokäytävässä olivat pyökit tässä\njärjestyksessä ja heittivät siellä täällä varjonsa tien yli, joka\näkkinäisesti mutkistuen kääntyi vasemmalle.\n\n\"Onko Hirschwinkel tuolla puolen?\" kysyi herra Markus osoittaen\nyksinäistä puuryhmää, jonka taka tyttö samassa katosi.\n\nTien mutkassa oli tytön vartalo vielä kerran perää vastaan näkynyt\nterävässä muodossa, kummallisena ja vieraana; paljon enemmän ruskean\nFellahin tyttären Niilin rannoilta näköisenä, kuin rotevakasvuisen\nlapsen Thüringin metsistä.\n\n\"Ah, herranen aika, miten lystisti te kysytte!\" nauroi rouva Griebel.\n\"Te olette jo keskellä Hirschwinkeliä ja olette jo runsaan puolen\ntuntia kulkenut omalla maallanne ja tilallanne. Ja tuolla puiden\nvälissä voitte jo nähdä tilan renkituvan. -- Te puhuitte äsken\nkahvista, herra Markus? No, saattepa Griebelin eukolta sellaista\nkahvia, jolle ette vertoja löydä. Käykää nyt vaan kauniisti eteenpäin\ntätä muhkeaa, tasaista tietä -- suoraan eteenpäin vaan, niin teidän on\naivan mahdoton mennä harhaan. Minä sill'aikaa riennän oikopolkua\ntakapihan läpi keittiöön, nähdäkseni onko tytöllä kiehuvaa vettä\nkäsillä\".\n\nEihän se nyt mitään 'rientämistä' ollut, kun tuo pieni, paksu rouva\ntunki pensaiden läpi, mutta hän kulki rivakasti eteenpäin ja katosi\npian herra Markuksen näkyvistä, joka kulki tiellä.\n\nAsuinrakennus puuttui täydellisesti kaikkia koristuksia, se oli vanha\nhuoneus jyrkkine kattoineen, päätyseinä tuulta vastaan, hyvin\npuhdistettu ja katto tiilistä tehty. Muuten oli kaikki yksitoikkoisesti\nvalkoiseksi maalattu ja ainoan pysähdyksen tuossa kasarmimaisessa\netusivussa teki keskellä oleva ulos pistävä rakennus perustuksesta aina\nkattoon asti niin tiheään ja runsaasti köynnöskasvilla peitetty, että\nakkunat sen kolmella sivulla näyttivät syvään vajonneilta ja olivat\nmelkein ampumareikien näköisiä. Yksinäisesti siaitsevan rakennuksen\nalakerrassa oli viheriät luukut akkunain edessä, mutta yläkerrassa oli\nvaan väriltään valkoiset ja syrjästä karkealla virkatulla pitsillä\nvarustetut rullakartiinit näkyvästi tomulla peitettyjen akkunaruutujen\ntakana.\n\nLaveassa, koko pihapiiriä ympäröivässä muurissa, joka molemmin puolin\nsivutti rakennusta, oli oikealla sisäänkäytävä, kaunis, raskas\nkaksoisovi, puleerattuine, kiiltävine messinki-kädensioineen,\nvasemmalla meni muuri ilman mitään pisätystä kulmaan saakka, johon\nviheriäin köynnöskasvien ympäröimä puisto-huvila oli rakennettu,\nikäänkuin pieni, ympyriäinen linnun pesä. Kirsikka- ja omenapuut\nlevittivät oksiansa muurin yli, sen tahna kohosivat lehmuksien ja\nkastanja puiden latvat.\n\nYlimetsänhoitajan rouvan entinen koti teki hämmästyttävän ystävällisen\nja hyvän vaikutuksen. Akkunain edessä oli ruohosto niin viheriä,\nniin runsas ja tasainen, kuin olisi ollut tapana leikata sitä.\nKauvempana, vähän alenevalla laaksovierulla oli peltomeri aaltoavine\nviljakasvineen, rapsi ja valkojuurikas kenttineen, pellavamaa liehuvin\nsinisin kasvihunnuin.\n\nHerra Markus oli, rouva Griebelin poistuttua, hitaasti kävellyt\neteenpäin ja seisoi nyt keskellä tuota pientä maapalasta, jonka hyvä\nJumala ikäänkuin oli heittänyt hänen syliinsä. Hänen ympärillään henki\nmetsän suloisin rauha. Huumaava vasaroiminen ja kolina hänen\ntehtaissaan, loppumaton juoksu ja melu Berlinin kaduilla, johon\nkaikkeen hän oli kodistunut, kuinka kaukana, kuinka äärettömän etäällä\ntuo kaikki tällä hetkellä oli hänestä!\n\nPari kalkkunaa menivät nyt äänettömästi ulos portista, joka varmaankin\nhänen kunniakseen suurimmalla kiiruulla oli avattu, ja ylhäällä nousi\näkkiä eräästä savupiipusta paksu savupilvi loistavalle siniselle\ntaivaalle. -- Rouva Griebel korjasi varmaankin puita kahvipannun alla\nja lämmitti leivin- ja paistin-uuneja uuden isännän kunniaksi ja\ntervetuliaisiksi. \"Sulo, rauha, oi sopu suloinen\", hyräili herra Markus\nitsekseen. \"Hiljaisuus sä, mi levon tarjoat!\" -- Taivas! Hän kääntyi\nympäri ja katsoi alakerran avonaista akkunaa kohti, josta pianon\nsäveleitä kuului. Sitten heitti hän päätänsä taaksepäin, nauraen.\n\"Peto, hirveä helylaatikko! Aina tänne asti seuraat sinä musiikiin\nkyllästynyttä kaikuvilla vasaroimillasi!\" huudahti hän koomillisella\näänellä ja astui äkkiä portista pihaan, jossa hänet vastaanotti äkäinen\nkoiran haukunta.\n\n\"Sultan! veitikka etkö heti ole hiljaa! Tuskin kuulee tässä melussa\nmitä itse sanoo\", kirkui rouva Griebel, seisoen rakennuksen rapuilla.\n\"Huis! taikka minä tulen kepin kanssa!\"\n\nSultan meni takaisin koirankoppiin ja kokonaan muutetulla äänellä\nsanoen: \"Jumala siunatkoon tuloanne\", ojensi hän astuen alas rapuilta\nmolemmat kätensä 'uudelle herralle'.\n\n\"Tämä on herra Pietari Griebel, rakas mieheni\" -- näin sanoen pisti hän\nkätensä miehensä kainaloon, tämä oli hänen kanssaan astunut huoneesta.\n-- \"Ja -- kuuletteko mitään herra Markus? -- se on minun Luiseni, joka\ntuolla sisällä soittaa niin kauniisti. Teidän kunniakseen soittaa hän\nmarssin 'Profeetasta'. Hän on paras oppilas tyttökoulussa ja hänestä\ntulee kotiopettaja. Niin, ja nyt tunnette kaikki kanani ja hanheni\".\n\n\n\n\n3.\n\n\n\"Uusi herra\" ei suostunut ehdoitukseen juoda kahvia tuossa \"komeassa\nkamarissa, jossa 'minun Luiseni' yhä edelleen riensi 'kaikuvin\nvasaroimisin'\". Kuinka paljon rouva Griebel tomuun, hiiriin ja\nhämmähäkin verkkoihin yläkerrassa katsoen olikin sitä vastaan, tahtoi\nherra Markus kuitenkin heti asettua omaan kerrokseensa ja astui\nrappusia ylös.\n\nHän oli määrännyt, ettei sinettiä edesmenneen huoneisin rikottaisi,\nennenkuin hän itse kerran saapuisi sinne; nyt tempasi hän paperin\nulko-ovelta pois ja herra Pietari Griebel aukasi oven hänelle. Yhtä\nkodikkaalta ja miellyttävältä kuin rakennuksen ulkopuolikin näytti\nyläkerroksen sisustuskin.\n\nRouva Griebel veti rullakartiinit varovasti ylös. Hän riemuitsi:\nakkunanruudut olivat tomusta valkeat ja lähimmälle pöydälle hän\nivallisesti hymyillen kirjoitti tottumattomalla sormella muutamia\nmuodottomia kirjaimia tomukerrokseen, joka pöydän peitti. Mutta lattiat\nolivat lumivalkoiset ja puhtaat, ja koiruohon ynnä muiden hyödyllisten\nkasvien tuoksu täytti huoneet, joihin kuitenkin ilmaakin yhä pääsi\nvirtaamaan katossa olevien ilmareikien kautta.\n\n\"Avonaiset akkunat ja vähäinen lakaseminen tekevät kaikki vahingon\nhyväksi taasen\", sanoi \"uusi herra\" iloisella mielellä ja aukasi\nkeskimmäisen akkunan toisen puolen, tämä kuului edellämainittuun\nulonnukseen etuseinällä.\n\n\"Eikä löydy ensimmäistäkään tukittua avaimen reikää!\" pilkkaili herra\nPietari Griebel: \"Missä nyt ovat hämmähäkit, joista koko talven olet\nmurissut. Vanha rouvamme oli kunnon eukko, parempi kuin joku muu -- hän\nei sellaisia syöpäläisiä kärsinyt -- mistä siis olivat hämmähäkin\nverkot tänne tulleet, Jettchen?\"\n\n\"Vilkasepa ensin kirjoitushuoneesen, Pietari, ennenkuin noin\nviisaudestasi ylpeilet. Pilvenkorkuisilla kirjahyllyillä ja kirjarivien\ntakana olet kyllä noita kumma-eläviä näkevä. -- Niin, herra Markus,\nsiellä vasta lukemista on. Kirjoja loppumattomasti! Ja kaikki mitä\nniissä on, oli vanhan rouvan päässä. Hän oli lääkäri ja apteekari\nsamalla kertaa ja tuhat vertaa taitavampi kuin tuo viheliäinen parturi\ntuolla Tillrodassa, joka antaa ihmisten haukkua itseänsä tohtoriksi.\nMutta siksipä pitikin hän erittäin hyvää silmää tuohon vakavaan\nrouvaan, samoin kuin pastorikin, joka hänen haudallaan ruumissaarnassa\nväitti, että hän eläissään oli jumalaton, siksi ettei hän tahtonut\ntietää perheestä ja sellaisista ja kun hän oli kaikkien\nsilmänkääntäjien ja noituvien perinpohjainen vihollinen. No niin,\ntaivaassa hän nyt istuu ja hän tuolla Tillrodassa ei kuitenkaan uskalla\nmäärätä hyvälle Jumalalle, ken pääsee hänen taivaasensa, ken ei\".\n\n\"Niin, kelpo eukko hän oli, ylimetsänhoitajan rouva\", lisäsi Pietari\nGriebel. \"Talouden hoidon suhteen oli hän perehtynyt asioihin kuin koko\nmies. Minä olin ainoastaan kaksi viimeistä vuotta hänellä kartanon\nhoitajana, mutta niin vanha kun olinkin, opin sillä aikaa enempi kuin\nkymmenenä vuonna edellisellä isännälläni. Olkaa hyvä ja katsokaa\ntuonne\" -- hän ojensi, kätensä viljavaa vainiota kohti, joka laveni\nheidän edessään, -- \"tämä kaikki on pääasiallisesti hänen työstänsä,\nsillä ylimetsänhoitaja ei liene tuskin nimeksikään ymmärtänyt\nsellaista. Tosin ovat nuo pari peltoa tuolla mäntymetsän takana\nhuonommin hoidetut, ne kuuluvat maatilaan ja siellä ei juuri paljon\nliikuta -- lainopillinen asianajajanne lienee kyllä asiasta teille\nkirjoittanut\".\n\n\"Se on totta. Neljä vuotta on maatila ollut amtmanni Franz'illa\nvuokralla, mutta vainajan esimerkin tapaisella järjestyksellä\npidetyissä kirjoissa ei kertaakaan ole merkitty suostuttu vuokrasumma\nmaksetuksi\".\n\n\"Vanha rouvamme katsoi sitä aina sormiensa lomitse\", sanoi rouva\nGriebel selittävästi, \"koska amtmannitar aina nuoruuden päivästä asti\noli ollut hänen hyvä ystävänsä. Amtmannilaisilla oli velkaa kuin sontaa\nmeressä ja velkamiehet ottivat heiltä kilut ja kalut. Silloin tuli\nylimetsänhoitajan rouvan heitä sääli ja hän antoi heille maatilan,\ntosin ei aivan ilmaiseksi, siksi oli hän tarkka ja säännöllinen\nraha-asioissa -- mutta pilahinnasta, eikä sitäkään ole tuo vanha\ntuhlari maksanut\".\n\nTässä keskeytti hän puheensa ja pisti kätensä taskuunsa. \"Katsos,\nPietari, mitä minä aina olen sinulle sanonut\". Tässä kääntyi hän\nmiehensä puoleen ja pusersi tämän silmien edessä pienen, paistetun\nperunan, niin että sen maistava jauhomainen sisus ruokahalua\nkiihdyttävällä tuoksulla tunkeusi kuoresta ulos. \"Tuolla Grafenholzissa\npoimivat Tillrodan kylän kakarat mansikoita ja tällaisia Jumalan\nlahjoja, kuin tämäkin, on siellä tuopittain tuhassa\".\n\n\"No, ja entäs sitten, Jettchen?\"\n\n\"No, entäs sitten, ukko\", lisäsi rouva, vähän äistyneenä osotellen\nrakasta puolisoansa. \"Mitä pidät sitten asiasta? Onko se aivan\ntarpeellista, että niiden mukulain pitää saaman kaikkien parasta?... Ja\nkun minä kysyin, mistä olivat saaneet niitä, vastasi joukko aivan\nynseästi: 'emme rouva Griebeliltä, vaan Amtmannin Marialta'... Herra\nMarkus, minä en tosin tahdo itselleni toisten ihmisten hyvää, --\nkernaasti minun puolestani olkoot iänkaiken maatilalla ja jättäkööt\nvuokransa maksamatta, mutta heillä on kaikkein paraat perunamaat koko\ntiluksilla -- -- -- \".\n\n\"Jettchen\", keskeytti hänen miehensä varoittavasti puheen, \"kuule omaa\ntuntoasi. Meillä ei ole yhtään valittamisen syytä, meille käy hyvin --\neikä minun perheestäni saa yksikään tulla syyhyn tai kehoittaa herra\nMarkusta tekemään riidan lyhyeksi noiden ihmisten kanssa. Amtmanni on\nvanha ja hänen rouvansa on jo vuoden maannut kipeänä, ja ellei tyttö\nosaisi hoitaa taloutta...\"\n\n\"Niin, tyttö -- hänpä minusta onkin kaikkein paras\", sanoi rouva\nGriebel, halveksivaisesti nykäyttäen niskaansa. Niin, te olette\nitsekin, herra Markus, nähnyt hänen, tuon tytön vanhassa\nkaupunkilaispuvussa. Nyt hän tosin jo kantaa heinätukkoa päänsä päällä,\nikäänkuin hän olisi sen kanssa tullut maailmaan, mutta ensin alussa --\nniin, Jumala varjelkoon!\"\n\n\"Eikö hän ole kotoisin tältä seudulta?\" kysyi herra Markus huomiolla.\n\n\"Varjelkoon! Hänen puheestaan päättäen lienee hän kaukaa täältä. --\nKatsokaas, näin sen asian laita oli. Heti kuin meidän vanha rouva oli\nkuollut, sairastui amtmannitarkin ja heidän piikansa meni tiehensä, kun\nhän ei ollut nähnyt äyriäkään palkastansa -- se oli sangen ikävää sillä\ntoista palveliaa ei ollut saatavissa. Minä aloin puhua, että tahdoin\nmennä sinne pikkuisen katsomaan talon järjestystä -- vaikkei se väki\nmilloinkaan ole huolinut meistä -- mutta silloin tuli samalla tänne\namtmannin veljentytär; hän oli kotiopettajana suuressa kaupungissa, sen\nmukaan kuin ylimetsänhoitajan rouva kerran kertoi minulle ja tämä toi\nmukanansa tytön avuksensa. Palvelustytön niskoilla nyt tosin on koko\ntalous, sillä kotiopettajaneiti, hän ei milloinkaan kai koske pataan\neli luutaan --\".\n\n\"Brr!\" huudahti herra Markus ja pudisti päätänsä.\n\n\"No, mitä nyt?\" lausui rouva Griebel kysyvällä muodolla, levittäen\npienet silmänsä selälleen, kummastuksen ylösvetämien vaaleiden\nsilmäripsien alla.\n\n\"Niin, näettekö, hyvä rouva Griebel\", vastasi herra Markus, \"minä olen\nheikkohermoinen ihminen, minussa on voittamaton vastenmielisyys\nkotiopettajia kohtaan\". Näin lausuessaan kävi salaman nopeudella\nveitikkamainen hymyily hänen muhkeiden kasvonpiirteidensä läpi.\n\n\"Se on, ettette kärsi kotiopettajia? -- No sittenpä joudutte kauniisen\npulaan, herra Markus. Minun Luiseni haluaa myöskin sellaiseksi -- tosin\nei saman laatuiseksi, kuin tuo maatilalla. Sitä en minä vuorostani voi\nkärsiä. Loma-ajoilla täytyy hänen käydä tukevasti kiini työhön meidän\nkerallamme -- vieläpä ilman leikittä ja täydellä todella. Hän osaa\nleipoa, ruokkia siipikarjaa, ja maitotalouteen on hän yhtä perehtynyt\nkuin minä itsekin ja kaiken tämän ohessa on hänellä posket niin\npunaiset kuin Stettinin omena ja hän on rivakka ja terve -- Jumalan\nkiitos -- kuin pähkinän sydän. En minä milloinkaan päästä häntä\nmatkustamaan suureen kaupunkiin, sieltä toisi hän vaan kuihtuneet\nposket ja tyhmän käytöstavan, kuten on neiti Franzin laita maatilalla.\nYhden ainoan kerran olen hänet nähnyt Tillrodan kirkossa ja siinäkin\noli kylläksi. Hän on yhtä pitkä humalaseiväs kuin piikansakin, käyttäyy\nkauhean ylpeästi, on itsekseen ja on vaalea ja kapea kasvoiltaan, niin\npaljon saatoin huomata paikaltani kirkossa\".\n\nTässä keskeytti hän puheensa ja kääntyi äkkiä oveen päin. \"Niin, tässä\nseison minä nyt, vanha lörpötteliä ja kulutan aikaani ja sentään on\nminulla työtä kädet täyteen! -- Pikku Pietari, sinun täytyy heti noutaa\nminulle muutamia nuoria kyyhkysiä kyyhkyislakasta ja hakea tuoreita\nmunia; sillä aikaa menen minä kaatamaan kahvia kannuun. Sitten pitää\ntäällä siivottaman. Sill'aikaa saatte, herra Markus, käydä katselemassa\nmerkillisyyksiä täällä\".\n\nNäin lausuen lähti hän huoneesta. \"Pikku Pietari\" seurasi häntä\nkantapäillä ja uusi herra astui takaisin akkunasta, luoden tarkastavan\nsilmäyksen ympäri huonetta.\n\nUlospistävä osa, joka muodosti jonkunlaisen altaanin oli keskellä tämän\nsuuren huoneen etusivulla, niin että altaaniin vievän lasioven\nkummallakin puolen oli akkuna. Päivän valoa virtasi siis runsaasti\nhuoneesen, vähän tosin viheriäruutuisten karttuunikartiinien värjääminä\nja valaisi selkeästi kahta muotokuvaa, jotka vastaiselta seinältä\nkatsoivat huoneesen.\n\nSisällinen liikutus ajoi veren nuoren miehen poskille ja hänen otsansa\nrypistyi harmista, nähdessään toisen muotokuvista, muhkean miehen\nvartalon viheriässä metsästäjän puvussa, jonka ympärillä oli\nkuivettunut, rikkiömenä roikkuva tammenlehtikiehkura. Niin, sellaiselta\ntäytyi hänen näyttää, tuon ylpeän herra ylimetsänhoitajan, miehen, joka\nhylkäsi ainoan sisarensa sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut\nsydämensä käsityöläissäätyiselle miehelle ja meni naimisiin sen kanssa,\nhuolimatta veljensä vihasta ja vastahakoisuudesta... Niin siinä oli\neläväksi tehtynä virkamies-ylpeys, joka eläissään ei tunnustanut\nsukulaisuuttansa \"sepän, tuon nokisen veijarin kanssa\", ehkä nuoren\ntyömiehen paja aikojen kuluessa muuttui suureksi tehtaaksi,\njättiläislaitokseksi, jonka etunenässä oli kunnioitettu nimi... Herra\nylimetsänhoitaja oli aikaisemmasta nuoruudestansa pyrkinyt korkealle;\nsiksipä toikin hän neidon korkeasta aatelista puolisonaan kotiinsa.\nKöyhä oli tämä neito ollut ja viimeinen sukuansa. Kun nuori mies nyt\nkuitenkin seisoi näiden molempain muotokuvien edessä, ei hän enää\nsaattanut uskoa, että korkea sukuperä olisi ollut ainoana vaikuttimena\ntätä avioliittoa päätettäessä. Ylpeän metsästäjän kasvoilla oli syvää\nintohimoa osoittava piirre, hänen tummat silmänsä paloivat ja tuo nuori\nmorsian hänen rinnallaan myrttiviuhka rinnoilla, oli niin\nenkelintapaisen kaunis, niin selittämätön viehätys katsannossa, että\noli aivan mahdotonta ajatella näiden piirteiden sydämellisyyden nyt\nolevan katoavaisuuden omina ja mädäntyvän maan povessa.\n\nHerra Markuksen kodissa tuskin milloinkaan näitä kahta henkilöä\nmainittiin. Poikana ei hän ollut tietänytkään, että hänellä oli eno\nja täti, jotka asuivat Thüringissä. Hän oli sen vuoksi suuresti\nkummastunut, kun eräänä päivänä kirje ylimetsänhoitajan rouvalta hänen\näidillensä ilmaisi tämän veljen äkkinäisen kuoleman -- hän oli eräissä\nmetsästyspidoissa ruhtinaansa luona saanut halvauksen ja kuollut.\nTämän kuolontapauksen ilmaiseminen oli ollut usean tuntisena\nkeskustelu-aineena hänen vanhempainsa välillä; sitten oli sangen\nmuodollinen ja lyhyt surukirje isän kirjoittama, lähetetty \"naiselle\",\njota sitten seurasi äidin luopumuskirje kaikista perinnön\nvaatimuksista, hänen edesmenneen lapsettoman veljensä jälkeen, joka\nkirje oli osoitettu viimemainitun asianajajalle. Sitten oli ikäänkuin\nesirippu laskettu tämän tapauksen päälle -- eikä sitten milloinkaan\nenää puhuttu tästä tapauksesta. Jospa tuo ylpeä virkamies kerran oli\nkieltänyt sisarensa ja serkkunsa, niin oli työmieskin ollut kyllin\nylpeä kuolemaansa asti olemaan näistä sukulaisista tietämättä.\n\nMitäpä lienee tuo kaunis nainen ajatellut tuosta luonnottomasta\nsuhteesta? -- Ripeyttä ei ollut noissa kasvoissa, jotka osoittivat\nhellyyttä ja autuutta. Kentiesi oli hän korkeimmin kuin kukaan muu\nrakastanut tätä miestä, jolle hän oli lahjoittanut sydämensä ja\nsokeasti seurannut häntä elämän tiellä. Kentiesi oli hän, miehensä\nkuoleman jälkeen sovinnollisesti tahtonut ojentaa kätensä hyljätylle\nsisarelle, kun hän koki avata tietä kirjevaihdolle heidän välillänsä --\nmutta hän oli ankaruudella syösty takaisin... Ja nyt oli kuitenkin\ntämän sisaren ainoa poika perinyt tilukset Hirschwinkelissä. Eikö tuo\nvainaja sen vuoksi ollut tehnyt mitään testamenttia että hiljaisuudessa\njättäisi miehensä perinnön vihdoinkin siihen käteen, jolla yksin oli\noikeus siihen?\n\nHän tuskin voi kääntää katsettansa pois noista nuoruuden kauniista\nkasvoista, jotka hymyillen katselivat melkein satunnaisesti runsaista\nvaaleista, silkinhienoista kähäröistä, mutta se myöskin kehoitti hänet\nkäymään niissä huoneissa, joissa hän leskenä oli niin monta vuotta\nelänyt yksinäisyydessä... Ovet toisiensa vieressä oleviin huoneisin\nolivat avoinna; hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkastaa\nmelkein koko kerroksen. Mikä eroitus tämän esi-isiltä perityn,\nvanhanaikuisesti sisustetun ja tuon uudenaikaisen loiston välillä,\ntuossa komeassa huvilassa, jonka hänen isävainajansa oli rakentanut\nitsellensä tehtaansa läheisyyteen!\n\nHuone altaanineen oli muhkein, lasiovineen ja sisustettuine\nhuonekaluineen, viheriäruusuisin karttuuni päällyksin, jotka olivat\nkartiinien kanssa sopusoinnussa. Vanhalla vetoarkulla oli kauniita\nMeisnerporsliinisia kaluja. Seinää kaunisti suuri peili ja hyvät\nöljymaalaukset. Se lienee aina ollut rouvan huoneena, tämän vieressä\noli hänen puolisonsa asunut. Leski oli lähes kaksikymmentä vuotta\nelänyt miehensä jälkeen, mutta vielä vaan rippui tämän yönuttu\nnaulassa, ikäänkuin talon herra aivan äskettäin olisi riisunut sen\npukeutuaksensa virkapukuun. Tupakkapiiput olivat samassa järjestyksessä\nhyllyllä ja kirjoituspöytä oli nähtävästi äärettömällä tarkkuudella\npidetty samassa epäjärjestyksessä, jollaiseksi ylimetsänhoitaja sen oli\njättänyt, kun hän lähti tuolle ruhtinaalliselle metsästysretkelle,\njosta ei milloinkaan palannut.\n\nOmituinen tunne tunkeusi nuoren miehen sisuksiin -- hänestä oli\nikäänkuin hän malttamattomasti odottaisi kuulevansa muidenkin\naskeleita, kuin omiansa näissä huoneissa. Yksinäisyyteen jäänyt leski\noli osannut ympärillään säilyttää henkähdyksen sitä rakkauden\neloisuutta, jonka tuoni häneltä oli riistänyt. Tässä aivan vieressä oli\nmakuuhuone. Heti sängyn vieressä oli lapsenkätkyt, jonka yli kirjava\npeite oli levitetty, ikäänkuin kätkyt äsken juuri olisi järjestetty,\nsitten kun tuo armas, rakastettu nukkuja siitä oli otettu! Asian\najajansa kertomuksesta tiesi herra Markus, että Hirschwinkelissä yksi\nperillinen oli syntynyt, poika, joka toki lapsena oli kuollut. Suuri\nmäärä helleyttä ja syvää kaipausta lienee täyttänyt tuon yksinäisen\nvanhan vaimon sydämen viimeiseen tykytykseen asti, mutta hänellä oli\nsitä paitsi väkevä ja raitis mieli, joka ei ollut, suruun vaipuneena\nuneksinut elämänsä loppupuolta. Siitä oli todistuksena kirjahuone,\njonka koko henkinen sisältö vanhalla rouvalla oli ollut päässään, sitä\ntodisti myöskin viimemainitun viereinen yrttikamari, jonka seinillä\nrippui suuria kimppuja terveellisiä kasveja järjestetyissä riveissä,\njoita kasveja vainaja väsymättä oli koonnut metsästä, muuttaaksensa ne\npienessä laboratoriossaan lääketarpeiksi ja voiteiksi.\n\nPalaten altaanihuoneesen, veti herra Markus sivumennessään yhden\nvetoarkun laatikoista auki. Kokoon kääritty, suuri huivi oli siellä\nylimmäisenä ja sen vieressä suuri työreppu viheriäisestä\natlaskankaasta, jonka puoleksi kiinivedetystä suusta kuivia\nkasvinvarsia näkyi. Nämät olivat kai viimeiset kasvit, jotka edesmennyt\noli poiminut tuolta vuorenharjulta, jonka kylmät tuulet olivat hänelle\nkuolon tuottaneet. Paitsi kasveja sisälsi reppu kirurgillisia aseita,\nhajuvesipullon ja ahkeraa käytetyn muistikirjan.\n\nHieman epäilevällä kädellä aukasi herra Markus tuon pienen kirjan\nha'at. Kuivattuja kukkia oli siellä täällä lehtien välissä, joihin oli\nkirjoitettu muistutuksia täysin sujuvalla latinankielellä. Reseptejä,\ntalouden pitoa ja asioita koskevia muistutuksia, mietteitä sekä\nerityisiä alettuja kirjeen malleja vaihteli siinä. Kirja oli selvästi\nollut ylimetsänhoitajan rouvan seurakumppalina hänen yksittäisillä\nmatkoillansa; siihen oli hän kirjoittanut kaikki, mikä sinä hetkenä oli\nhänen ajatuksissaan ollut -- omituinen, pieni muistokirja, josta tuo\npoismennyt henki kaikin puolin osoitti itsensä sekä puhui\nkaunistelematonta ja väärentämätontä kieltä, sellaista, jota tuskin\nääni ja katsanto elinaikana oli tehnyt.\n\nTäynnä hurskasta kunnioitusta edesmennyttä kohtaan pani herra Markus\ntyörepun takaisin paikalleen, mutta kirjan otti hän mukaansa ja istui\naltaanille edesmenneen työpöydän taakse, jännitetyllä uteliaisuudella\nselaillen sitä. Mitkä lienevät tämän omituisen rouvan viimeiset\najatukset olleet ennenkuin ijäti kuolinvuoteelle laskettiin? --\nSorealla, ja erittäin hienolla kirjoituksella täytetty sivu, ja sitten\nviimeiset valkoiset, koskemattomat lehdet! -- Hän luki:\n\n\"Omantuntoni mukaisesti tarkastettuani olen kuitenkin nyt päättänyt\ntehdä testamenttimääräyksen, kuitenkaan en koskeva miesvainajani koko\nomaisuutta. -- Te tiedätte, etten milloinkaan ole omistanut itselleni\noikeutta määrätä siitä vapaasti, päinvastoin pidän itseäni sen\nhoitajana kuolemaani asti. Toisin on laita maatilan kanssa. Se oli\nsulhaseni ensimäinen synnyinpäivä lahja minulle. Sen tulot antoivat\nminulle avioliittoni alalla, mitä tarvitsin neularahoiksi ja\navunannoiksi köyhille, joita autoin; vieläpä jäi minulta pieni\nsäästökin, joka on kiinnitettynä Tillrodan ravintolaan. Siitä voin ja\ntahdon minä vapaasti määrätä. Mahdollista on, että kuolen ennen kun\nonneton ystäväni maatilalla -- jossa tapauksessa hän ilman mitään\ntestamentillista määräystä minulta, olisi alttiina kauheimmalle hädälle.\nTosin en tahdo olla missään suhteessa tuohon herkuttelevaan amtmanniin,\nenkä hänen voittamattomaan tuhlaamisen haluunsa, mutta en saata hänen\nvaimollensakaan antaa maatilaa, ellen tahdo, että tämä viimeinenkin\npelastusköysi heti vaihdettaisiin tarpeettomiin kaluihin ja\ntuhlaamiseen häviäisi -- miestänsä kohtaan on hän heikko kuin korsi\ntuulessa. -- Mitä tuumitte, jos määrään Agnes Franzin veljentyttären\nperillisekseni? -- Minä pyydän että jonakuna seuraavana päivänä\ntulisitte Hirschwinkeliin, nimittäin ei ilman kahta lain hyväksymää\ntodistajaa\".\n\nTämä oli selvästi aiottu kirjeeksi edesmenneen laki-asiamiehelle.\nKenties oli hän viimeisellä kasviopillisella retkeilyllään, ensin\npoikennut maatilalle, jossa kentiesi joku tapaus oli johtanut hänet jo\ntiellä tekemään tämän kirjeen suunnitelman asianajajalle -- itse\nkirjeenkirjoittamisen esti kuolema.\n\nHerra Markus sulki kirjan ja pisti sen huolellisesti rintataskuunsa...\nSe oli kummallinen keksintö, käänne jota hän ei ollut aavistanut, joka\npakoitti hänet toimiin... Hänen kasvonsa synkistyivät ja osoittivat\nhaluttomuutta, joka valtasi hänet. Edesmennyt ylimetsänhoitajan rouva\nei ollut tahtonut olla tekemisissä \"tuon herkuttelevan amtmannin\nkanssa\" -- ja nyt vuorostaan tunsi hänen perillisensä yhtä\nvähän halua käydä mihinkään suhteesen amtmannin veljentyttären\n\"kotiopettaja-neidin\" kanssa.\n\nHän näki tämän hengissä; huolellisesti hoidetut, valkoiset kädet, jotka\nniin viehättävästi osasivat kiekailla miesten silmien edessä; hän laski\nyhteen tuon pienen palan ranskan kieltä; muutamia uskaliaita\nkaavapiirroksia, luuvalosonetteja ja katumuksentekiän kasvot\nalasluoduin silmin, kaikki kappaleita, joista hänen silmissään\nsellainen pintapuolinen, pieni kotiopettajaneiti tavallisesti oli\nluotu!... Kauvan äitinsä kuoleman jälleen oli hänen isänsä mennyt\nuusiin naimisiin, josta oli hedelmänä pieni tytär, viehättävä pikku\ntyttö, jota \"suuri veli\" jumaloitsi. Hänen äitipuolensa, joka hoiti\ntaloutta, ei katsonut voivansa avutta tulla toimeen tuon pikku\nmeteliöitsiän kasvatuksessa ja siksi oli perheen piiri neljä vuotta\nsitten lavennettu kotiopettajan joukkoon ottamisella. Mutta jo tällä\naikaa oltiin kolme kertaa pakoitettu muuttamaan noita nuoria naisia,\nkoska, kun kaikki ympäri kävi, pyrintö itse päästä Markuksen huvilan\nhaltiattareksi oli ollut paljon painavampi muita velvollisuuden toimia.\n\nKovan ivan puuska juovitti hänen huuliansa. Niin -- sepä olisi\npuuttunut, että hän tuon kiitetyn avioliiton tähden olisi antanut\nnaittaa itsensä! -- Ehdottomasti haki hänen katseensa vaimon muotokuvaa\nseinältä -- tuolla puoleensa vetävällä olennolla tuossa ei ollut mitään\nyhteyttä äsken mainitun lain kanssa. Siis oli hän leskiaikanansa\npitänyt itseänsä ainoastaan Hirschwinkelin tilusten hoitajana. -- Hän\noli luonnollisesta oikeuden tunnosta hoitanut ja enentänyt perintöä\nhalveksitun \"sepän\" pojalle, ehkä syvästi haavoittavalla ylpeydellä oli\nsyösty takaisin hänen sovintoa tarjoava kätensä? Vakava luonteinen,\nväkevä sieluinen nainen oli tämä suloinen, heikko kukka ollut, joka\nkullan keltaisten kutrien kullatusta puitteesta onnellisen morsiamen\nkoko rakkauden täyttämällä alammaisuudella katseli häntä -- hänen\nsydämensä paisui omituisesta kaipauksen halusta. -- \"Mitä nyt --\nluulenpa että olet uneksia\", lausui hän itsellensä ja pudisti heti\npäällänsä koko tämän \"narrimaisuuden\" kohtauksen ikäänkuin se olisi\nollut taudin siemen.\n\n\"Luulen, ettei teillä ole aavistustakaan, että minä olen huoneessa,\nherra Markus\", sanoi rouva Griebel, joka sillä aikaa oli astunut\nhuoneesen ja asettanut kahvitarjottimen pöydälle sohvan eteen. \"Ja\nsentään on tarjotin kolissut ja helissyt kovempaa kuin olisi pitänyt...\nMutta te katsoittekin niin hajamielisenä tuonne seinään, ikäänkuin,\nsieluni kautta, olisitte rakastunut rouvaan\".\n\nHän nauroi ja nousi ylös. \"Aina korviin saakka, rouva Griebel\".\n_Sellaisen_ olisi sen pitänyt olevan, sama se vanha vaiko nuori.\n\n\"Ai, ai, herra Markus, älkää tehkö poikamaisuuksia!\" Hän lakkasi\npyyhkiämästä pöytää, käänsi vaivoin päänsä toista kohti ja näytti\nmelkein vihaiselta. -- \"Sellainen hospitaalin-akka! Kaukaa näytti hän\ntosin vielä monta kertaa kuin omenakukka, niin punaiselta ja\nvalkoiselta, mutta ryppyhinen oli hän, kuin kuivattu päärynä, tuo\nkutrinen pää oli tullut lumenkaltaiseksi ja käskeä osasi tuo hieno\npieni nainen aivan kuin kenraali\".\n\n\n\n\n4.\n\n\nHerra Markus oli alkujaan päättänyt oleskella Hirschwinkelissä\nkorkeintaan 3 päivää. Hänen aikomuksensa oli uuden omaisuuden\nvälttämättömän tarkastuksen jälkeen tehdä pieni matkustus\nThüringerwaldin kautta aina Frankiin saakka... Mutta nyt oli jo kolme\npäivää kulunut hänen tulostansa, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan\nalkaa aiottua matkaansa, yhtä vähän kun hän nyt tuumi kaukaisen\nasemansa tähden hänelle hankalaa omaisuuden myömistä, jonka hän ennen\nkotoa lähtöänsä lujasti oli päättänyt tehdä. Ei mihinkään hintaan\nmaailmassa olisi hän tahtonut luopua tästä viehättävästä maan kulmasta,\njohon hän jo tunsi itsensä niin kodistuneeksi, ikäänkuin olisi syntynyt\ntuossa vanhassa, rakkaassa asumuksessa.\n\nHänen hallussaan oli altaanihuone ja pieni makuukamari, joka oli\nlähellä oikealla edellisen vieressä. Vasemmanpuoleiset asuntohuoneet,\njossa ensin oli ylimetsänhoitaja-vainajan työhuone ja viimeisenä\nlaboratorio tuuletutti hän huolellisesti ja sitten taas sinetillä\nlukitsi ikäänkuin reliikilaatikon. Näitä huoneita ei milloinkaan\nkäytettäisi, määräsi herra Markus rouva Griebelin suureksi harmiksi.\n\nHän piti itseänsä erakkona, joka oli vetäynyt maailmasta pois\nyksinäiselle vuorenkukkulalle ja jolla tuskin enää oli aavistustakaan,\nettä ihmiselämä yhä aaltoillen loiskui vuoren juurella, koska hän ei\nenää kuullut sen kaikua. Niin hiljaista oli Hirschwinkelissä. Kaikki,\nmitä siellä kuului talouden pitoon, oli sioitettu takapuolelle,\ntoiselle puolen sannoitettua, muhkeaa pihaa, johon raput johtivat ison\nrakennuksen sisäänkäytävä-ovesta. Tällä siististi pidetyllä pihalla oli\nainoastaan hemmoiteltujen kalkkunain lupa liikkua. Tässä oli myöskin\nkorein värein maalattu kyyhkyislakka, tässä kohotti hedelmiä täynnä\noleva päärynäpuu latvaansa korkeuteen ja tässä oli Sultanin\nkoirankoppi, ikäänkuin vahtiposti käytävän vieressä, mikä johti\nportille... Niin sukkela ja toimekas kuin rouva Griebel olikin\ntalousasioissaan, ei hän sentään kärsinyt humua eikä melua huoneissa ja\nettä palveliat kolistelivat ovissa. Akkunain ulkopuolella oli vieläkin\nhiljaisempaa. Sangen harvoin nähtiin edes muutamia naisia risutaakat\nselässä tai joukkio marjoja poimivia lapsia kulkevan sitä tietä, joka\nmeni ruohokentän läpi asuinhuoneen edessä.\n\nEi sentään ollut ainoastaan pelkkä kodinhupaisuus, joka pysytti herra\nMarkusta kartanossa -- hän sai muutamia toimiakin, joista täytyi huolta\npitää. Kauvan aikaa sitten ehdoiteltua rautatienrataa, joka koski\nHirschwinkeliinkin, piti nyt täydellä todella alettaman, ja linja\nmäärättämän. Tämän johdosta tuli yhtä ja toista kirjeenvaihtoa\nvälttämättömän tarpeelliseksi. Ehdoitettu rata uhkasi kartanon parhaita\npeltoja, kun nyt yhtä hyvin vuokraaja Griebelin mielipiteen mukaan\nradan yhtä hyvin kävi johtaminen vähemmän arvoisien niittujen läpi.\n\nHerra Markus oli jo tarkastanut tiluksensa kaikilta tahoilta.\nKaikkialla, mihin hän meni, havaitsi hän kaikki esikuvallisessa\nkunnossa ja hän erittäin huomasi näkyvän huolellisuuden, hedelmällisen\nmaan, kuni kalliin aarteen hoitamisessa. Maatila ainoastaan oli siellä,\nkasvavassa maassa, kuin siihen sekoitettu huono pahka mätäs.\n\n\"Niinkauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva eli, näyttivät vainiot tuolla\nvielä jotenkin mukiin meneviltä\", sanoi Pietari Griebel, \"amtmannilla\noli terveellinen kunnioitus vanhaa rouvaanne kohtaan ja kävi sen\nvuoksi itse monta kertaa aurankin perässä. Sitä paitsi oli hänellä\nsilloin vielä renki, mutta sekin meni pian tiehensä piian perässä.\nVanhuus on sitä paitsi päälliseksi tullut amtmannille -- hän ei pääse\nmihinkään menemään keppiinsä nojaamatta. Mitään ulkotöitä pellolla ei\nsiis enää voisi tulla kysymykseen, ellei metsänvartia tuolla\nGrafenholz'issa säälisi heitä. Hän on kotoisin samoilta seuduilta,\njossa amtmannilla ennen oli ruhtinaalliset lahjoitus-maat arennilla.\nSiellä oli hän poikana ollut päiväläisapulaisena ja näytti sitä paitsi\nmieltyneen entiseen isäntäväkeensä, sillä sen pienen loma-ajan, jonka\nhänen uuttera työnsä myönsi, käytti hän maatilan pelloilla ja työhön --\nvaimoni sanokoon mitä tahtoo -- ottaa tuo vieras tyttö pontevasti ja\nrivakkaasti osaa\".\n\nHerra Markus ei ollut vielä käynynnä kävelyretkillään maatilan\nasuinhuoneiden läheisyydessä. Hänen aikomuksensa oli tosin panna\nedesmenneen kartanonomistajattaren viimeinen tahto täytäntöön, vaikkapa\nasiakirja siitä oli sattunutkin jäämään työreppuun säilytettäväksi\nlaillisen viraston sijasta ja vaikk'ei sen alkuperäisyyttä todistajat\nolleet vahvistaneet, mutta hän tahtoi vasta kotiin tultuansa\nkirjeellisesti toimittaa asian -- hänelle oli kokonansa perinpohjin\nvastenmielistä käydä persoonalliseen yhteyteen amtmannin ja\nkotiopettaja-neidin kanssa.\n\nYlipäänsä ei häntä haluttanut mikään kanssakäyminen yksinäisyydessä,\njota hän nyt ensikerran oppi tuntemaan ja jota hän nyt halusi täyteen\nmittaan nauttia. Hän ei tosin ollut aivan kyllästynyt -- suuren\nkaupungin riehuva elo miellytti häntä tuhatkertaisesti, koko sielullaan\nantausi hän sen riemullisiin nautinnoihin, sillä hän oli vielä nuori ja\nterveessä veressä juoksi elämänhalua hänen suonissaan. Mutta kuluneen\ntalvikauden hurmaavan elämän meluavan huminan ja vasaroimisen jälkeen\nhänen tehtaissaan piti hän suloisena nyt ikäänkuin vaipua metsäseudun\nnukuttavaan hiljaisuuteen.\n\nHän oli Hirschwinkelissä valinnut itselleen erinäisen mielipaikan, tuon\npienen huvihuoneen puistomuurin luoteisessa kulmassa. Tuo pieni\nrakennus oli kahdeksan kulmainen ja tarjosi kahdella ikkunallaan ja\nyhtämonella lasiovella näkyalan kaikkiin suuntiin. Sisäpuolisiin\nseiniin oli maalattu vaaleentuneita kukkia ja hedelmiä harmaalle\npohjalle. Pieni kulmasohva ympyriäisen pienemmän pöydän takana,\nmuutamia ruohotuolia ja kirjahylly sohvan ylipuolella oli koko\nkalustona, akkunain ja lasiovien ylimmäiset ruudut olivat peitetyt\npurpurivärisillä kattuuni-akuttimilla, jotka antoivat huoneelle\ntaikamaisen valon. Toisen, vasemman puolisen lasioven ulkopuolella oli\npieni balkonki puisin rintanojin ja siitä -- sepä juuri se olikin, joka\nenemmän kuin mikään muu teki paikan niin miellyttäväksi, niin puoleensa\nvetäväksi uudelle isännälle -- kävi rappuset suoraan aavalle kentälle\npuiston ja sen muurin ulkopuolella. Kapea ruohovyö meni tässä vaan\npitkin muuria, tämän viheriän maton toisella puolen aaltoili vilja\nlähimmällä ohrapellolla.\n\nTiluksilla olonsa neljäntenä päivänä istui herra Markus aamulla\nhuvihuoneessa ja kirjoitti. Hän oli laittanut tuon pienen huoneen\nvieläkin sievemmän näköiseksi tuomalla sinne joukon valittuja teoksia\n\"kirjahuoneesta\", kaikellaisia kirjoituspöydän tarpeita ja laatikon\nRegaalia sikaareja... Hän oli juuri sytyttänyt yhden näistä ja keveät,\nsiniset savupilvet karkoittivat juuri kamomilla ja lavendelikukkien\ntuoksun, jota aamutuuli ylimetsänhoitajan rouvan kryytitarhasta ajoi\nhuoneesen. -- Hän oli istahtanut kulmasohvalle vastapäätä balkongille\nvievää lasiovea. Siitä saattoi hän lasiruutujen läpitse yhdellä\nsilmäyksellä tarkastaa sitä tietä joka meni asuinrakennuksen ohi ja\njoka melkein vaakasuorassa viivassa leikkasi viljellyn pellon ja jonka\nkaukana etäisyydellä metsän varjo, joka siellä alkoi, ikäänkuin\nvangitsi. Yksi ainoa kapea polku oikealle haarautui tiestä ja johti\npienen männistön läpi maatilalle.\n\nTullen tätä polkua, astui äkkiä hänen näköpiiriinsä naisen haamu -- se\noli maatilan piika. Käymisestä ja vartalosta tunsi hän heti tämän, ehkä\ntänään, paitsi tuota kamalaa valkoista huivia, jota rouva Griebel\nvihoissaan oli \"suojelustilkuksi\" nimittänyt, sitä paitsi vielä\nleveäröytäinen olkihattu varjosti hänen kasvojansa.\n\nHän kulki vitkaan ja alaspainetuin päin. Vasemmassa kädessä oli hänellä\nharava ja sivumennessään antoi hän kasvavat viheriät ohrantähät luistaa\noikean kätensä sormien lomitse. Kuten kultapohjalle kuvautui tuo nuori\ntyttö auringon paistamalle yksinäiselle maaseudulle. Nähtävästi oli hän\nmatkalla kaukana siaitsevalle niitylle, kootaksensa nyt ru'oille sen\nheinän, jonka muutama päivä sitten oli niittänyt.\n\nHän näki tytön tulevan aina lähemmäksi. Tytöllä ei varmaankaan ollut\naavistusta, että puistohuoneessa joku seurasi häntä ja jokaista hänen\nliikettänsä rävähtämättömin silmäyksin. Herra Markus ei ollut\nmuistanutkaan tuota tyttöä, joka puron yli vievällä sillalla niin\nvastahakoisesti oli häntä auttanut, kun hän pyysi, mutta nyt johtui\nhänen mieleensä tuo äreä, lyhyt tapa, jolla tyttö hänet poisti. Tätä\nmuistellessaan täytyi hänen nauraa itseksensä ja hän tunsi halua vielä\nkerran ruveta juttelemaan tuon vastahakoisen tytön kanssa.\n\nHän nousi sohvalta ja meni ovelle, samalla kun tyttö äkkiä pysähtyi\nehdittyänsä lähelle puistomuurin kulmaa ja veti kirjeen taskustansa.\nNäytti ikäänkuin hänen silmäyksensä olisi etsinyt jotakuta tilan\npalveliaa, mutta ei rakennuksen ulkopuolella, eikä akkunoissa näkynyt\neikä liikkunut ketään. Äkkiä tehden päätöksensä astui tyttö ruohikolle\npuistomuurin läntiselle puolen mennäksensä takapihalle, jossa\nvarmaankin tarhapiikoja voi kohdata.\n\nSamalla hetkellä tuli herra Markus balkongille, rivakasti astui hän\nrappuja alas ja asettui tytön eteen. Tämä vetäytyi taaksepäin\nhämmästyksestä, ikäänkuin maa olisi au'ennut hänen edessänsä ja\nhämmästyksissään pudotti hän haravansa maahan.\n\n\"Kirje on varmaankin jollekulle tässä talossa -- anna se minulle! Minä\ntoimitan, että se tulee perille\", sanoi hän hymyillen ojentaen kätensä\nkirjettä kohti.\n\nSanaakaan lausumatta antoi tyttö hänelle kirjeen. \"Mitä hittoja --\nsehän on minulle!\" huudahti hän katsahdettuansa osoitteesen. \"Keneltä?\"\n\nTyttö kumartui ottaen haravansa maasta. \"Ei suinkaan herraltasi?\" kysyi\nhän vielä, kun ei vastausta heti kuulunut.\n\n\"On, amtmannilta\", vastasi tyttö nyt yhtä hämillisellä sanojen\nitaruudella, jota herra Markus jo oli oppinut tytössä tuntemaan.\n\nHymyillen pudisti hän päätään.\n\n\"Hei, kas vaan kuinka soma naisen käsiala vanhalla herralla on!\"\n\n\"Se ei ole hänen käsialaansa, hän ei näe kirjoittaa --\".\n\n\"Vai niin, sitten on hän sanellut ja joku talon naisista, luulen\nvarmaan, että neiti kotiopettaja on kirjoittanut kirjeen\". Hän piti\nkirjettä tarpeeksi etäällä itsestänsä oikein tarkastaaksensa adressia.\n\n\"Kaunis ja kevyt käsiala ja lumivalkealla paperilla kuten sopii\nnaiselle, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä keittokalujen ja\ntomupyyhkeinten kanssa\".\n\nTyttö nosti äkkiä päätänsä ylöspäin ja hän toivoi saavansa kuulla\nterävän vastauksen, mutta turhaan. Tyttö antoi päänsä taasen painua\nrintaansa vasten ja oli vaiti.\n\n\"Sinä varmaankin olet kovin mieltynyt nuoreen neitiin?\" kysyi hän\ntaasen pistäen sikaarin suuhunsa.\n\n\"Sitäpä en luulisi\", vastasi tyttö ja astui vähän taaksepäin, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut väistää tupakan savun sinisiä renkaita, jotka äkkiä\nliehuivat hänen päänsä ympärillä. Niin naurettavaa! Tyttö, jonka\nvertaistensa joukossa yleisissä huvipaikoissa täytyi henkiä karkeimman\ntupakan paksuja pilviä, häntä häiritsee vähäinen sikaarinsavu,\nikäänkuin hänen hermonsa olisivat yhtä tunteelliset, kuin hienoimpien\nnaisten -- tässä hän sangen todenmukaisesti apinoipi kotiopettajaa.\nTämä suututti ja kiihdytti herra Markusta uusiin kokeisiin -- hän veti\nnyt vasta muutamia aika savuja sikaarista.\n\n\"Sinä et luule\", kertoi hän. \"Mutta hänen ylhäinen käytöksensä\nmiellyttää sinua kuitenkin, luulen ma. Sinä varmaan sangen halusta\ntoivoisit olevasi hänen sijassansa. Mitä?\"\n\n\"Sepä olisi kummallinen toivo --\".\n\n\"No, miksi niin? Saada hoitaa kauniita kätösiänsä ja hyvässä levossa\npassauttaa itseänsä viileesen kamariin olisi kuitenkin tuhat vertaa\nviehättävämpää kuin haravoita heiniä niityllä ja koleassa työssä\npaistua auringon paahtaessa\".\n\n\"Tarkoitatteko tällä, -- että neiti ei tekisi työtä?\"\n\n\"Jumala varjelkoon, en suinkaan!\" jatkoi hän ivaten. \"Minä päinvastoin\nolen vakuutettu siitä, että hän hansikat kädessä sangen ahkeraa poimii\nkukkia ja tekee niistä siroja seppeleitä, jotka hän kuivaa johonkin\nmuistikirjaan tai maalaa virivärillä. Hän virkkaa pitsiä, hän\nkirjoittaa, hän lukee ja soittaa pianolla sormiharjoitukset läpitse\nhirveän täsmällisesti kaikkien heikkohermoisten ihmisten huviksi. No,\neikö ole totta, mitä sanoin?\"\n\n\"Kyllä osaksi\", vastasi tyttö, vetäen olkihattunsa syvemmälle otsaan.\nKauniit hoikat, mutta sangen ahavoittuneet sormet koskivat silloin\nhatun röytään.\n\n\"Niin, näetkö nyt\", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. \"Minä luulen\nmyöskin, että hän sangen hyvin osaa arvostella, oletko perinpohjin\nlaassut ja tomuttanut hänen huoneensa ja sitten siivonnut kaikki\njärjestykseen. Ja yhtähyvin täytyy hänen voida päättää, onko pannukakku\nonnistunut ja eikö paistia ole poltettu\".\n\nValkoisen huivin alta kuului pienen naurun heikko alku. \"Minä tiedän\nvaan, että hän sangen harvoin on tyytyväinen minuun\", sanoi tyttö\nsitten heti vakavalla äänellä.\n\n\"Sinä, lapseni, annat varmaankin syytä valituksiin välttämättömän\nalamaisuuden puutteesta. Siksikö neiti kotiopettaja torui sinua?\"\n\n\"Ei siksi, mutta hän lausuu usein minulle katkerimpia sanoja, kun ei\nvoimani ensinkään tahdo pysyä tahtoni tavalla\".\n\nHän antoi kätensä sikaarineen vaipua ja hänen silmäyksensä koki\nkummastusta osoittaen tunkeutua olkihatun ja huivin läpi. \"Sinä puhut\nmerkillisen huolellisesti ollaksesi tyttö sinun säädystäsi\", sanoi hän\nikäänkuin vielä kuunnellen tytön sanoja.\n\nTyttö hypähti hämmästyneenä ja ojensi kätensä ikäänkuin kielloksi.\n\n\"Ah, suo anteeksi, minä unhotin\", sanoi hän ja pyyhkäsi kädellänsä\notsaansa ja tuuheita hiuksiansa. \"Sinä olet palvellut kaupungissa,\nhienoissa perheissä ja jotain herrastapoja on ehtinyt sinuun silloin\nkiintyä. Toihan nuori neitisi sinut mukanansa, miten olen kuullut --\nsinä olit kai samassa perheessä hänen kanssaan?\"\n\nTyttö viivytti vastaustansa vähän aikaa epäillen. \"Niin, me olimme\nsamassa perheessä -- kenraali von Guseckin perheessä Frankfurtissa\",\nsanoi hän ja tarttui koneellisesti, poiskäännetyin kasvoin aaltoaviin\ntähkiin viereisellä ohrapellolla. \"Minä olin aina hänen kanssansa ja\ntein hänelle kaiken sen kamarineitsyt palveluksen, jommoista tuollainen\nhennoiteltu 'kotiopettajaneiti' tarvitsee, ja koska minä olen eriämätön\nhänestä --\".\n\n\"Niin seurasit häntä tänne suoraan kurjuuteen\", täytti hän tytön\nalkaman lauseen. \"Sinä olet sentään sangen kummallinen tyttö, sinä\nväität, ettet ole mieltynyt nuoreen neitiisi ja sentään pidät yhtä\nhänen kanssansa, suoraan sanoen kuin 'savi ja olki'. Hänessä lienee\njonkunlainen loihtuvoima, jotain tuosta Hamelnin rotanpyytäjän\ndemoonillisesta voimasta. Näyttääkö hän kauniilta?\"\n\nTyttö nojautui tähkiin päin, joita hänellä oli kourassaan ja nykäisi\nolkapäitänsä. \"Sitä, joka on jotakuta aivan lähellä, arvostellaan\nharvoin oikein --\".\n\n\"Sfinksi!\" huudahti hän ja astui askeleen lähemmäksi tyttöä. \"Sinä\narvoituksia täynnä olevilla vastauksillasi tekisit hänet minua\nmiellyttäväksi henkilöksi\". Hän naurahti raikkaasti, se kuului sentään\njotenkin ivalliselta. \"Rakas vaiva turhaan, lapseni. Hänen\nkotiopettajamuotonsa ei minua kiihdytä. Minä menen pois hänen\ntieltänsä, missä vaan voin. Mutta toista minä halusta toivoisin -- ja\nse on saada oikein nähdä hänen eriämätöintä varjoansa\".\n\nEnnenkuin tyttö sai aikaa sitä aavistaakaan, oli hän rohkealla kädellä\ntarttunut tytön huiviin ja hatun röytään, sekä taivutti molempia vähän\nsivulle, mutta samassa silmänräpäyksessä vetäysi hän jotenkin nolona,\njohon tuli lisäksi pelon vivahdus, askeleen takaperin tytöstä -- hän\noli nähnyt hämmästyttävän kauniit kasvot.\n\nHarmin huudahduksella veti tyttö päähineensä taasen otsalle ja riensi\nhänen ohitsensa. Ehdittyänsä vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi hän vielä\nkerran ja sanoi värisevällä äänellä, sekä ainoastaan puoliksi\nkääntyneenä seuraavat sanat: \"Te teette pilkkaa neidistä maatilalla sen\nvuoksi että hän toimii enemmän henkisissä töissä ja samalla hetkellä\nosoitatte käytöksellänne, miten syvälle nainen alenee teidän\nsilmissänne sen työn kautta, jota minä teen -- tuomitseeko mies sillä\ntavoin\"?\n\nTässä käänsi tyttö hänelle selkänsä, ja poistui niin nopeasti että\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kadonnut hänen näkyvistänsä.\n\nHarmistuneena puri hän alahuultansa ja heitti sikaarin luotansa kauvas\nnurmikolle. Hän ei enää käsittänyt itseänsä, eikä tekoansa ja hänen\näitipuolensa, joka niin usein torui häntä ja oli vihainen, kun hän teki\npilkkaa kaikista nuorista naisista hänen seurapiirissään ja kun hän\nilkeällä ivalla selitti, että hänen täytyi pidättää itseään että hän\nsaataisiin, jospa vaan tanssissakin, koskemaan \"nyörättyihin\nmamselleihin\", -- hänen silmänsä olisivat varmaankin nyt levinneet jos\nhän olisi nähnyt tuon mielentilan johon herra Markus nyt omasta\nkäytöksestään oli joutunut. Mutta niinpä olikin hän sitä ennen tuntenut\nitsensä ikäänkuin päihtyneeksi ja mikä hänet oli huumannut, oli tytön\nääni, joka ikäänkuin hupainen arvoitus oli tunkeunut häneen\nhummitetusta, salaperäisestä hämärästä.\n\nYhtä rivakasti, kuin hän oli tullut alas, juoksi hän balkongin rappuja\nylöskin, löi lasioven kovasti kiini ja astui muristen akkunan luo. Ah,\nmitä kaikki tämä merkitsee, miksi kun kaikki ympäri käy, hän tuli niin\nliikutetuksi sielunsa pohjukkaan asti. Kaikkien hänen ystäväinsä\njoukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt taputtamatta\nkaunista palvelustyttöä leu'an alle, sekä, jos tilaisuutta oli,\npainamatta myöskin suudelman ympyriäiselle, ruusunpunaiselle poskelle,\nja kenenpä mieleenkään olisi johtunut, siitä keksiä jotain tekiää\nalentavaa, siinäkin tapauksessa, että asianomainen olisi ponnistanut\nvastaan. Oliko se mikään rikos että hän oli koskenut tuohon hirveän\nkorkeaan olkihattuun ja suojelustilkkuun? -- Yhden ainoan silmäyksen\ntähden vaan oli häntä huomautettu, ikäänkuin hän olisi hirhiluinen,\njoka lupaa saamatta oli tunkeunut kaikkein pyhimpään. Tyttöhän kävi\ntavallisesti ulkotöissä -- eikö hän sellaisissa tilaisuuksissa saanut\npitää hyvänänsä häpeämättömiäkin silmäyksiä ensimmäiseltä matkustavalta\nkisälliltä joka astui hänen luoksensa kysymään oikeata tietä?... Mutta\nhän oli muka \"kamarineitsy\" maatilalla; hän oli saanut maistaa\nhienompaa sivistystä. Kieltämättä oli hänellä sitäpaitsi terävä pää ja\nsynnynnäinen kyky heti mukautua oloihin, jonka vuoksi hän käyttäysikin\nikäänkuin olisi kuulunut amtmannin perheesen, ehkä hänen päänsä päällä\ntäytyi kantaa kotiin pellon antimia ja tehdä työtä haravalla ja\nkuokalla pellolla ja niityllä.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHerra Pietari Griebel keskeytti nämät vähän huvittavat mietteet. Hän\noli ollut ulkona tiluksilla ja saattoi takaisin tullessaan\ntyytyväisesti hieroen käsiänsä kertoa herra Markukselle, että rautatien\ninsinöörit olivat täydessä työssä viitoen tilan niittymaille rautatien\nrataa -- viereiset pellot saivat olla rauhassa. Radan uuden suunnan\njohdosta oli amtmannin Franz toimittanut oikein näytelmän. -- Pietari\nGriebel oli sopivan matkan päässä saanut kuunnella hänen sappea\nkuohuvaa vastaväitettänsä sekä kaikkea hänen jyryänsä ja meluansa.\nMutta rautatien rata olikin menevä suoraan hänen pihapiirinsä yli ja\nniin lähellä asuinhuoneen kulmaa, että tuon vanhan mädäntyneen\nrakennuksen muutaman vuoden kuluttua välttämättömästi täytyi pudota\nalas yhdeksi soraläjäksi.\n\nTätä kuullessaan muisti herra Markus kirjeen, jonka oli pistänyt\ntaskuunsa ja jonka hän kohtaamisensa jälkeen tytön kanssa kokonaan oli\nunohtanut. Hän aukasi sen ja silmäsi tuota pikaa sen sisällyksen, yhtä\npaljon huvitettuna kuin vihoissaankin siitä -- ihmiset maatilalla\nolivat sentäänkin, kaikki järjestänsä, isännästä piikaan asti,\nparantumattomasti ylpeyden perkeleen valtaamina, kummallinen seura,\nnaurettava sekoitus ylpeyttä, luulottelua ja hämiä!\n\nAmtmanni ei ensinkään huolinut siitä tekoasiasta, että perillisen\nlaillisesti saavutetun oikeuden mukaan arentitila jo yö ja vuosi sitten\noli häneltä pois tuomittu. Seikkaperäisellä tavalla vastusti hän\ntilusten isännän sopimatonta esiytymistä rautatiekysymyksessä, jonka\nkautta hänelle, amtmannille, tämän arentimiehelle oli vahinkoa\nsaatettu. Ei milloinkaan eikä millään ehdoilla suostunut hän siihen,\nettä hänen talousrakennuksensa sioitettiin toiselle puolen huonetta,\nyhtä vähän kuin hän suvaitsi sitä, että hänen oma rakennuksensa\njonakuna kauniina päivänä rymähtäisi kokoon sen asujain yli. -- Vihdoin\nkoski hän sivumennen muutamilla hätäisillä sanoilla sitä seikkaa, että\nhänen tosin vielä oli maksamatta tuo \"mitätön summa\", jonka hänen tuli\nsuorittaa vuokraa, mutta hän odotti joka päivä suurempaa rahalähetystä,\njonka kanssa hänen poikansa, upporikas mies Kaliforniassa,\nkäsittämätöntä kyllä, viivyskeli -- heti rahojen saavuttua, piti\nmainittu \"turhanpäiväinen asia\" suoritettaman.\n\n\"Niin, niin, siten ohjaa ja toimii herra amtmanni\", sanoi Pietari\nGriebel hyväluontoisesti naurahtaen, herra Markuksen ilmottettua\nhänelle kirjeen sisällön. \"Hän on juuri hauska veitikka --\"\n\n\"'Hauska veitikka?' -- sellaisia mukavia sanantapoja sinä aina keksit\n-- ei, oikea suupaltti hän on\", keskeytti häntä hänen rouvansa. Tämä\noli juuri leikannut itsellensä persiljaa kyökkitarhasta, jolta puolen\nhän oli noussut rappuja myöden paviljonkiin ja ojensi nyt kouransa,\ntäynnä persiljaa, ovesta varoittavaisesti sisään. \"Älkää Jumalan\ntähden, herra Markus, ryhtykö siihen. Hän teidät kyllä sokaisee niin\nettette kuule ettekä näe mitään. Hän luulee ikäänkuin haikara sadussa,\nettä kun hän vaan ummistaa silmänsä ei yksikään ihminen näe, mihin\nnälkälinnaan hän on joutunut oman syynsä tähden. Kertomuksella pojasta\nKaliforniassa kokee hän ummistaa teidän silmänne, kuten hän on tehnyt\nkaikille niille tyhmille ihmisille, joille hänen on velkaa. Lienee aika\nharakka, tuo niin vanhan petturin nuori herra poika\".\n\n\"Älä nyt tee pahemmaksi, kuin se on, pikku Jetta! Eihän se muuten\nole tapasi!\" sanoi hänen miehensä. \"Ylimetsänhoitajan rouvan kautta\ntiedän minä, että nuori Franz oli hyvä ihminen -- ei mikään muu, kuin\nhuoli ja harmi huonosta taloudenpidosta lahjoitusmailla ajoi hänet\navaraan maailmaan. Hän lienee todellakin lähettänyt kotiin suuren\nkultakappaleen, mutta totta myöskin on, että hänestä ei ole sittemmin\nkuulunut, sekä hän on ollut kuin kuollut ja haudattu ja hänen vanha\näitinsä suri itsensä sen vuoksi kuoliaaksi\".\n\n\"No, nyt kuulette sen itse, herra Markus,\" muistutti rouva Griebel,\nvähän ärtyneenä ja osoitti peukalollaan puhujaan. \"Ja vielä vaaditaan,\nettä tuollainen hyödytön poika, jolla ei edes ole kynää eikä mustetta\nomalle äidillensä, pidettäisiin kunnioitettavana henkilönä. -- Sitä\nsaat odottaa, Pietari\". Näin sanoen kapusi hän muristen ja\nvaivalloisesti rappuja alas viedäksensä persiljan keittiöön.\n\nHerra Markus mittasi askeleillaan lakkaamatta paviljongin lattiaa\nsittenkin kuin Pietari Griebel oli lähtenyt huoneesta ja mennyt\nvieressä siaitsevaan lehtimajaan, johon hänen rakas tyttärensä oli\ntuonut hänen suuruksensa: voita, leipää, palanen makkaraa ja lasillisen\nkullanloistavaa Nordhäuser viiniä.\n\nAmtmannin kirjeen kautta oli perinnönkysymys, jonka sattuma oli\nohjannut nuoren kartanonomistajan käsiin, astunut uudelle tolalle.\nVielä saman päivän aamuna oli hän luullut helposti voivansa panna\nedesmenneen tätinsä ilmeisen toiveen toimeen, vähän ennen lähtöänsä\nkeskustelemalla asianajajansa kanssa, sekä parilla kirjeellä\nBerlinistä, jonka kautta hänelle niin vastenmielinen persoonallinen\nyhteensattumus asianomaisten kanssa ei olisi tullut tarpeelliseksi.\nMutta nyt ilmautui uusi henkilö näkymölle -- löytyi vieläkin yksi\nhenkilö, poika, josta vainajan sanottiin pitäneen hyvää mieltä, eikä\nhäntä sentään testamenttimääräyksessä sanallakaan mainita. Oliko hän\nkentiesi mieleltään yhtä heikko ja helläsydäminen kuin äitinsäkin ja\nyhtä vähän kuin tämä pystyi vastustamaan amtmannin omavaltaisia ja\nhillitsemättömiä tapoja ja mieltä, ja oliko vainaja aavistanut, että\nperheen viimeinen turva ei hänenkään kädessänsä olisi vakuudessa?\n\nSitä vastaan täytyi vanhan rouvan pitää suuressa arvossa nuoren tytön\nluonteenlujuutta, kun hän oli halunnut panna nuoruuden ystävänsä tämän\nsuojan alle. Herra Markus ei saattanut käsittää tätä sokeutta. --\nEdesmennyt oli uupumattoman ahkera ja työtätekevä henkilö. Hän oli aina\noikealla ajalla ollut kohdattavana ulkona pellolla ja maitokamarissa,\nkyökissä ja laboratorissa, köyhien sairasvuoteella kuten kirjoitus- ja\ntyöpöytänsäkin ääreltä, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan johtunut\njärjestyttää vieraan kädellä nauhaakaan puvustaan tai kampauttaa\nhiuksiaan... Miten maailmassa sitten tuli, että tuo käytännöllisesti\ntoimelias rouva uskoi sellaisen toimen tytölle, josta hän juuri oli\nkuullut kerrottavan, että hän nykyisessäkin alennetussa tilassaan yhä\nnäytteli suuren maailman naisen osaa, ettei hän liikuttanut kättään\neikä jalkaansa auttaakseen rappiolle joutunutta taloutta, sekä vielä\nvaati kamarineitsyt palvelusta palvelialta, jonka aikaisin ja myöhään\ntäytyi toimia sekä sisällä huoneessa että ulkotöissä?\n\nHän kirosi tyhmää mielijohdettansa, joka hänen pani tutkimaan tuota\nvanhaa pussia -- jos hän olisi vaan ollut viisas ja antanut sen\nvanhanaikuisen sisällyksen katsomatta mädäntyä nurkassaan piirongin\nlaatikossa... Päälle kaupaksi oli hän nyt niin rajattoman tyhmä, että\najatteli vanhan amtmannin rouvan kohtaloa ja piti velvollisuutenansa\nomantuntonsa mukaisesti punnita asiaa... Niin paljon kuitenkin oli\nvarma: ylimetsänhoitajan rouva oli huolimatta selvästä ja terävästä\njärjestään, perinpohjin erehtynyt valitun perillisen luonteen ja\nhenkilön suhteen -- kentiesi oli näytelty komediaa hänen kanssaan. Eikö\nhänen velvollisuutensa ollut ojasta toisen erehdys ja pikemmin jättää\ntuon pienen perinnön nuoremman Franzin käsiin. Kenpä takaisi, ettei\n\"suuren maailman naisella\" ilmautuisi kosia heti kun kertomus\nperinnöstä tulisi tiedoksi. Sellaisessa tapauksessa kotiopettaja neiti\nvarmaan ei hetkeäkään epäilisi myöntyen vastatessaan. Vieraat ihmiset\nmenisivät pois perinnön kanssa ja kipeä-raukka maatilalla saisi maata\nsiellä ja katsella.\n\nVihastuneena pyyhkäsi hän molemmilla käsillään hiuksiansa. Nyt ei\nhänellä muuta neuvoksi ollut, kuin ottaa asia käsiinsä ja, niin\nvastenmieliseltä kun se tuntuikin, omin silmin tutustua amtmannin ja\nkotiopettaja-neidin suhteisin.\n\nKoko päivän oli hän huonolla tuulella. Illalla otti hän hattunsa ja\nlähti retkeilylle metsään. -- Ainoastaan metsänhoitajien ja\nhirsienvetäjien kulkema ajotie eroitti Hirschwinkelin tilukset\nGrafenholzista, ruhtinaallisesta metsäpalstasta ja melkein tämän\nkulkuväylän viereen päättyi laaksonotkelmakin. Ainoastaan pieni pala\nniittymaata hiipi tässä vielä metsän ja tien välillä ja tällä ruohoa\nkasvavalla paikalla oli ruhtinaallisen metsänvartian asunto. Se oli\nkaunis, uusi tiilihuone, suurilla, auringon valossa loistavilla\nakkunoilla. Huoneen toisella puolen ympäröi valkoiseksi maalattu\npuu-aitaus pientä puistoa, sisältävä korkeintaan pari, kolme\nmultapenkkiä.\n\nJo kaksi kertaa ennen oli herra Markus retkillään pysähtynyt tälle\npaikalle ja tänäänkin pysähdytti hän käyntinsä, kun huoneen punaiset\nseinät äkkiä välkkyivät metsiköstä. Metsänvartian, joka tässä huoneessa\nasui täytyi viettää oikeata erakon elämää. Hän oli ainakin naimaton\nmies, joka huoneensa avain taskussa meni toimiansa täyttämään. Tämä ovi\nei milloinkaan ollut vieraanvaraisesti auki, ei heikoinkaan savuhattara\nmilloinkaan noussut savutorvesta. Ikkunoissa, joiden sisälaudalla tosin\nnäkyi muutamia kukkaruukkuja, mutta joita ei milloinkaan kauniisti\nsovitetut akuttimet kaunistaneet, ei näkynyt milloinkaan inhimillistä\nolentoa, yhtähyvin kuin milloinkaan kuultiin taloustoimien hälyä, tai\nmuuta ääntä näiden neljän seinän väliltä; ainoastaan tuolla ylhäällä\nullakkokamarin ikkunassa rippui kolme, neljä puista linnunhäkkiä,\njoissa pulmuset ja ristinokat elämöivät, ja jyrkänteellä huoneen takana\nkiipeili kaksi määkivää kuttua ympäri, nämä luultavasti olivat\nmetsänvartian karjaa.\n\nHirschwinkelin uuden isännän oli tehnyt usein mieli lähemmin\nkatsoa ikkunasta metsänvartian huoneesen nähdäksensä millaisella\nlukemisella entinen päiväläisapulainen virvoitti itseänsä tuolla\nvähällä loma-ajalla, jonka hänen uuttera palvelustoimensa ja maatilalla\ntekemänsä apu hänelle jätti, Jospa ne olivatkin ritari- ja\nryöväriromaaneja, jotka olivat toistensa päällä kukkaruukkujen välissä,\neivät ne ainakaan lainakirjaston asua kantaneet -- sen saattoi hän\nnähdä aina ajotien toiselta puolen asti, joka erotti hänet vähintäin\nkymmenellä askeleella asuinhuoneesta. Kentiesi oli hän älykäs ja\nmaailmaa kokenut mies, tämä metsänvartia. Oleskelipa hän paljon\nmaatilalla, jossa piikakin, joka hoiti maitokulhoja ja haravoita, koki\nkäyttäytyä salonkimaisesti.\n\nPilkkahymy huulillansa taivutti hän sivulle viimeiset oksat, jotka\nsulkivat hänen tiensä, kun toisen kutun menettely herätti hänen\nhuomiotansa. Se oli nuori, solakkamainen eläin, joka vimmatusti\njuoksien kiiti jyrkännettä alas ja kapean ruohoston yli. Sen seuraaja\nkävi rauhallisesti perässä samaan suuntaan, josta nyt keveiden\nihmisaskelien ääni kuului... Herra Markus polki maata jalallansa --\naina vaan tuo tyttö, joka jo perinpohjin rupesi ikävystyttämään hänen\noloansa metsäseudussa. Olikohan amtmannin piika ainoa naishenkilö, joka\ntäällä eli ja oleskeli metsässä ja pellolla?\n\nTuolla hän tulikin aivan oikein suojelus-tilkku päässä ja suuri\njuurikoppa käsivarrella. Kutut juoksivat hänen sivullansa ja söivät\nahneesti hänen kädestään leivänpalasta, jonka hän taskussaan oli tuonut\nnoille pikku herkkusuille.\n\nHerra Markus vetäysi takaperin vähän syvemmälle metsikköön, sekä\nasettautui ensimäisen, paksun pyökkirungon taakse, jonka keksi -- hän\nei tahtonut enää saattaa harmia itsellensä, kuten aikaisemmin\ntän'aamuna. Tyttö oli hänestä kerrassaan inhoittava ja yhtäläisellä\ninnolla kun hän tän'aamuna oli puhaltanut tupakansavua valkoisen huivin\nalle, riensi hän nyt heittämään palavan sikaarin maahan ja astumaan sen\npäälle, ettei vähintäkään, tupakansavunhajua tuuli kantaisi maantien\nyli ja siten ilmaisisi hänen läsnäoloansa.\n\nTyttö heitti viimeiset leivänpalaiset kutuille, sekä astui matalalle\nrapulle lähimmän akkunan läpi katsahtaaksensa huoneesen. Huone näkyi\nolevan tyhjä; huolimatta hänen uudistetuista naputuksistansa ikkunaan,\nei kuulunut yhtään liikettä huoneesta, ja ovi pysyi kiinni. Tässä siis\ntäytyi olla runsaasti kärsivällisyyttä.\n\nVastatullut asetti koppansa viereensä ja istautui viheriäksi maalatulle\npenkille huoneen sisäänkäytävän viereen, päättäen odottaa asukkaan\ntakaisintuloa. Hän aukasi leuan alta huivin solmun, sekä antoi tuon\nvalkoisen peitteen pudota niskalle. Niin -- siinä oli hän nyt,\nkiireestä kantapäähän asti amtmannin turhamielinen piika, joka ei\nvoinut kärsiä vähintäkään ahavoitusta kasvoillansa, kuten rouva Griebel\nkiukussaan oli väittänyt, ja niin huonolla tuulella kun herra Markus\nnyt olikin, täytyi hänen toki myöntää, että se olisi ollut vahingoksi\ntuolle hieman vaalealle, läpikuultavalle iholle. Hänen täytyi nytkin,\nkuten jo aamullakin tyttöä hätäisesti katsahdettuansa, myöntää, ettei\ntytön pää millään tavoin häväissyt vaan päinvastoin vartalon soreudelle\nja suloudelle oli täydessä sopusoinnussa. Se häntä oikein harmitti.\nHänelle olisi tuhat vertaa mieluisampaa ollut, jos tyttö olisi ollut\nkarsas, ja hänen kasvonsa olisivat olleet täynnä pisamia ja nyppyjä,\njuonteet jokapäiväiset ja karkeat -- tuon \"omituisen\" tytön.\n\nTyttö pyyhkäsi irtonaiset kähärät otsaltansa päälaelle, jossa niitä\npalmikoitsematta ja suureen kimppuun sidottuna kampa piti kiinni.\nSitten pani hän syvästi hengähtäen ristiinlasketut kätensä helmaansa ja\nnojasi, koko ympäristön metsän hiljaisen rauhan silminnähtävästi\nvirvoittamana, päänsä rakennuksen seinää vasten. Hän näytti\nsurulliselta, ehkei oikeastaan huolien masentamalta, sekä olikin kai\nkylläksi ponteva ja elinvoimainen luonteeltansakin paria silmänräpäystä\nkauvemmaksi aikaa heittäytyäksensä täydelliseen työttömyyteen.\n\nKopasta otti hän pienen kääryn, jonka hän kuori auki, levitti polviensa\nyli ja katsasteli tarkastelevin silmäyksin. -- Herra Markus näki, että\nse oli valkoista pitsiä, nähtävästi \"kotiopettajaneidin\" vanhaa,\nkulunutta koristusta, mutta joka nyt vuorostaan koristaisi tytön\nkaulaa. -- Sukkelat sormet käänsivät tuota vaalistunutta pitsikudelmaa\neri tahoille ja näyttipä melkein kun hänen kätensä hellästi olisi\nsilittänyt sitä -- sitten käänsi hän päänsä äkkiä sivulle, kääri pitsin\nkiireesti kokoon ja nousi ylös.\n\nAjotietä nähtiin lähestyvän muhkean miehen viheriässä nutussa. Heti kun\nhän oli huomannut odottavan tytön, kiirehti hän askeleitansa.\nKoiransakin, joka väsyneenä oli höngöttänyt muutaman askeleen\nedellänsä, riensi nyt eteenpäin hyvällä vauhdilla ja juoksi ilosta\nhaukkuen tyttöä kohti.\n\n\"Tuntuu hyvältä, Fritz, levätä teidän erakkomajanne ulkopuolella, mutta\nolenpa toki iloinen, että tulitte, sillä minulla on kiire\", sanoi tyttö\nja matki samalla nuorta ryökinäänsä pienimpiin erityisseikkoihin asti,\nsillä siinä tavassa, jolla hän vastasi metsänvartian kunnioittavaan\ntervehdykseen, oli yhtä paljon ystävällistä arvokkaisuutta, kuin\noppinut amtmannin veljentytönkin todellisuuden mukaan tavallisesti\nosoitti entistä päiväläisapulaista kohtaan.\n\n\"Minulla on tärkeä toimi teille\", jatkoi hän. \"Mutta ensin täytyy\nteitin saada jotain hyvää\", keskeytti hän puheensa, ja ojensi toiselle\nkopasta pienen lämpömäisleivän. \"Minä olen tänään leiponut ja leipä\ntuli niin kaunista, että teidän täytyy maistaa sitä. -- Nyt osaan jo\ntämänkin keinon, kun ajattelen taaksepäin sitä kiusan päivää, jolloin\nensi kerran hirveän taitamattomilla käsilläni vanutin taikinaa ja\nvihdoin sain uunista ottaa pari kivi-kovaa, mustaa kakkaraa\".\n\n\"Niin, silloin maksoi se kyyneleitä, huolimatta kaikesta\nlujuudestanne\", sanoi nuori mies hyväntahtoisella hymyllä. Hän laski\nleivän ulkopuoliselle ikkunan laudalle, mutta katsahti samalla\nhuolestuneena tyttöön. \"Onko taasen niin pahoin asian laita siellä?\nKoskeeko se juutalaista vaiko kultaseppää L:ssä\", kysyi hän mutkitta,\nmennen suoraan siihen toimeen, jonka tyttö hetki sitten aikoi hänelle\nantaa.\n\n\"Itse tiedätte paraiten, että kultasepän luoksi emme voi kääntyä --\nteidän täytyy mennä juutalaisen luo. Ylihuomiseksi täytyy meidän saada\nkahdeksan taaleria\".\n\nSulan epätoivon liikkeellä pyyhkäsi mies kiharoita hiuksiansa.\n\n\"Niin, kuten näette, Fritz! Ja kuitenkin olemme ollut valppaita,\nmelkeen kuin santarmit, ja siitä huolimatta on yhden kaupustelijan\nonnistunut huomaamattamme hiipiä taloon ja siellä kaupata muutamia\nlaatikoita hienoja sikaareja. Ne ovat nyt lähes kaikki poltetut ja nyt\nseuraavat laskut ja hakemukset. Tänään kirjoitettiin ja uhattiin\nviipymättä lain kautta hakea saatava\".\n\n\"Taivaan Jumala, tosin on minulla kärsivällisyyttä, mutta ajan pitkään\nkiukuttaa ja suututtaa se ihmistä kuitenkin, niin että on harmista\nhalkeamaisillaan, kun ei ihminen mitään käsitä, vaan yhä elää,\nikäänkuin kassa-arkku olisi yhtä täynnä kuin entisinä hyvinä aikoina\".\n\nSurullinen hymyily tuli nuoren tytön huulille. \"Saatammeko antaa sitä\nFritz?\" Hän nauroi heikosti. \"Kaiken loma-aikanne istutte\nluonnontieteellisien kirjojenne ääressä, ettekä sentään tiedä ettei\nvesi alusta ensinkään tahdo nousta vuorta ylöspäin -- vanhoja tapoja ja\ntottumusta voi yhtävähän...\"\n\n\"Hiljaa\", keskeytti tyttö hänet äkkiä käskevällä liikkeellä. \"Meidän\nkummankaan ei sovi tuomita häntä, meidän on vaan muisteleminen hänen\nhyvyyttänsä ja huolenpitoansa. Tässä\", -- sanoi hän, käärien pitsin\nauki -- \"on vielä vähän arvokasta, kalliita, vanhoja pitsiä. Minulle on\nvakuutettu, että ne ystävien kesken ovat vähintäin kahden kymmenen\ntaalerin arvoisia -- Baruch Mendeliltä emme voi toivoa enempää kuin\npuolet siitä summasta\".\n\n\"Jos hän ylipäänsä ensinkään tahtoo ryhtyä asiaan\", lausui mies\nolkapäitään kohauttaen luoden epäilevän katsannon noihin näennäisesti\narvottomiin kutomuksiin. \"Ne kaksi silkkihametta ja shaalin osti hän\ntosin, se olikin toista kuin tämä kapine, jonka voi puhaltaa pois, Minä\nluulen, että hän rupeaa nauramaan minua. Ennemmin sittekin pari\nhopealusikkaa, luulisin\".\n\n\"Viimeiset!\" huudahti tyttö liikutettuna. \"Mitä ajattelettekaan?\nAsettaisinko tinalusikat heidän lautasilleen? Se ei tapahdu niinkauvan\nkun voin liikuttaa kättä ja jalkaa. Te ette ymmärrä, Fritz, tätä\nasiaa\", jatkoi hän tyynemmästi; käärien pitsit kokoon ja ojensi ne\nhänelle. \"Menkää vaan suoraan juutalaisen luo, hän ymmärtää yhtähyvin\npitsien kuin kultakalujenkin arvon... Onko teillä huomenna aikaa ja\nkenties omia asioita kaupungissa?\n\n\"Kuinka lieneekin, -- kyllä aikaa saan siihen matkaan. Te tiedätte...\"\n\n\"Niin minä tiedän, te olette rehellinen, peripohjin hyvä ihminen\".\n\nTämä yksinkertainen, mutta hellällä äänellä lausuttu kiitos, näkyi\nsaattavan hänet hämille. Hän nosti kömpelösti kätensä lakkiinsa sekä\nveti ja tempasi sen lippua. \"Te olitte tänään mukana kun rautatien\nrataa viitotettiin\", sanoi hän kääntääkseen keskustelun toisaalle.\n\n\"Niin -- kuten voitte arvata syntyi sen vuoksi myrsky ja rajuilma\nmeillä. Tämä päivä ylipäänsä on ollut kauhea päivä\". Tyttö vaikeni ja\npusersi alahuultansa hampaiden väliin.\n\n\"Niin luulen. Mutta suoraan naurettavaa se on kuitenkin, kun vanha\nherra noin kiihtyy siitä jutusta. Se saattaa toki olla hänelle aivan\nyhden tekevä, miten rata menee pihapiirin poikki, tai tuskin hän\nkuuleekaan veturin menevän huoneen nurkan sivu. Uusi omistaja tehnee\npian puhdasta siellä -- no niin, hänellä on täysi oikeus siihen\".\n\n\"Niin, tosin -- täysi oikeus\", lisäsi tyttö jonkinlaisella\nkatkeruudella äänessä, ja olkapäitään kohauttaen. \"Mitä se häntä\nliikuttaa, miten ennen on ollut\".\n\n\"Niin, niin, taivaan Jumala, niin! Mitäpä sellainen, nuori, käskevä\ntuittupää huolii vanhasta ystävyydestä, jonkalaista ei milloinkaan ole\nsaanut nähdä. Ei hänestä saata sitä luullakaan. Minä näin hänet eilen\nsivumennen -- kaunis mies, muhkea ja rivakka! Tosin on hänen\nolennossaan jotain kömpelöä karkeutta, joka enemmin pysyy raha-arkun\nherroissa kuin vanhassa aatelissa -- entisenä upseerin palveliana\ntunnen kyllä sen laadun. Hän seisoi Griebelin kanssa sahamyllyn\nvieressä, jonka hän rakennuttaa uudestaan -- no, se vanha huone onkin\nhyvin lahonnut\".\n\nTyttö kääntyi pois ikäänkuin olisi tuskin kuullutkaan mitä Fritz kertoi\nsekä otti valkoisen huivinsa rahilta pannaksensa sen päähänsä.\n\n\"Mutta kaikissa kohdin käy Hirschwinkelin uusi järjestys mielelleni\",\njatkoi Fritz. \"Maatilan huone ei seiso juuri vakavammalla perustuksella\nkuin sahamyllykään -- hyvä keino tehdä riidan lyhyeksi\".\n\n\"Hän tehköön vaan\", sanoi tyttö katkeruudella, kuumeen tapaisella\nkiireellä solmiten huivia leukansa alle. \"Lähettäköön hän meidät\nkerjäämään! Menköön aina vaan alaspäin. Minä vaivaan kuitenkin\nyötä päivää päätäni miettiäkseni, miten saattaisimme viedä sairaan\nmukanamme --\". Näissä sanoissa loppui tytön ääni.\n\n\"Mutta sehän on helpoin asia\", tuumi hän partaisten kasvojen\nsydämmellisesti hymyillessä. \"Pidättekö minua sellaisena jänisraukkana,\netten edes voisi kantaa tuota kuihtunutta heikkoa vaimoa\nkäsivarrellani? Penikulmittain tahtoisin häntä kantaa, tuota hyvää,\nvanhaa rouvaa, eikä hän ole siinä tunteva järkähdystäkään jäsenissään.\nEikä läheskään niin pitkä matka ole sieltä tänne. Kaunis kulmakamari\netelää kohti on suuri ja valoisa -- sinne voimme asettaa hänen\nvuoteensa, silloin hänellä on näkyala viheriään metsään kahdelta\npuolen; se on tekevä hänelle hyvää. Ja vanha herra istuu tämän akkunan\nääressä paljon paremmin, kuin maatilalla; tästä matkustaa ja tullee\ntoki aina toisinaan joku ihminen sivuitse -- maatilalla ei hän näe\nmuuta kun aukean pihapiirin, jossa vaan muutamat jälelle jääneet kanat\nkaakottavat ja kuoputtavat\".\n\n\"Fritz, te olette uskollinen kuin kulta, mutta --\".\n\n\"Ja ullakkokamari tuolla ylhäällä\", jatkoi hän tarkkaamatta tytön\nvastaväitettä, sekä osottaen peukalollaan sitä ikkunaa, jonka äärellä\nlinnun häkit riippuivat -- \"se on kauniin huone koko rakennuksessa.\nSinne asetutan pienen kamiinan ja sitten voi eräs nuori neiti istua\nsiellä suven talven maalaillen ja lomahetkillään ansaita kauniisti\nrahaa. Ei ole siis mitään vaaraa tuosta kerjäämisestä, ei vielä pitkiin\naikoin... Pitää aina päänsä pystyssä -- se on pääasia\".\n\n\"Niin, sen aionkin tehdä\", sanoi tyttö vakavalla äänellä eikä ilman\njotain uhkamielisyyttä. \"Oikulliselle kohtalolle käynee vaikeaksi\nurheuteni masentaminen. Vielä en tiedä, mitä sielun väsymys on ja\ntunnen nuoruuden rivakkuuden jäsenissäni... Eikä kukaan ole milloinkaan\nminusta näkevä, että se itsetuntoisuuden kipenä, jonka omaan, joskus ei\ntahdo mukautua, kuten sen tulee ja täytyy. -- Muuten olettehan te,\nFritz, täällä, uskollinen turvani\".\n\nHän tarttui juurikoppaan. \"Nyt täytyy minun mennä kotiin -- siellä\nodottaa minua vielä paljon työtä. Sitäpaitsi täytyy minun vielä\nsioittaa -- kipeä raukan tulee ja pitää huomiseksi saamaan pestyt,\nvuoteen uutimet, mutta puuvarastoni on lopussa --\"; hymyily liiti\nikäänkuin päivänen hänen kasvoillensa -- \"ja siksi otan tämän hirveän\nsuuren kopan mukaani\".\n\nMetsän vartia nauroi, otti kopan ja samalla lämpymäisleivän akkunan\nlaudalta, sekä meni kiireesti huoneesen. Heti palasi hän koppa täynnä\ntakaisin. Metsän läpi saisi hän ainakin kantaa sitä, sanoi hän, kun\ntyttö aikoi ottaa kopan ja nyt menivät molemmat rinnatusten laaksoon\npäin, kaksi muhkeata olentoa, jotka sopivat hyvin yhteen. Metsänvartian\nkoira kävi tytön toiselta puolen, ikäänkuin tämä olisi isäntänsä\nomaisuus, jota hänen luulevaisella huolella uskollisesti tuli ympäröitä\nja suojella.\n\nHerra Markus juoksi nyt ulos metsiköstä ja katseli vakavin, pois\nkääntämättömin silmäyksin heidän jälkeensä, kunnes he tien mutkassa\nkatosivat näkyvistä. Sitten katsahti hän hieman kolkolla katseella\nmetsänvartian huoneesen. Kuinka kauvan viipyisi, ennenkuin somat\nakuttimet riippuisivat noiden nyt niin alastomien ikkunain\nsisäpuolella, nuori kaunis nainen katsahtaisi ulos niistä -- todellakin\nnaurettava yhdistys, metsänvartian rouva hienosta maailmasta\nanastamallansa käytöksellä ja hänen taikinan vanuttamisensa,\npesemisensä ja huuhtomisensa.\n\nMutta siitä kaikesta huolimatta oli asianlaita kuitenkin niin. Nämät\nmolemmat ihmiset tekivät työtä ja huolehtivat yhdistynein voimin\nköyhtyneen herrasväkensä puolesta ja tästä uskollisesta toveruudesta\nolisi avioliitto seurauksena -- sehän on itsestäänkin ymmärrettävä! --\nMitäpä saattaisi tuo kaukaa tänne tullut palvelustyttö kehnossa\ntyöpuvussaan parempaa toivoa? Hän tulisi vaimona turvalliseen asemaan,\nhän saisi metsässä kauniin kodin ja muhkean miehen, joka sitä paitsi\nhalaisi sivistystä ja tietoja ja istuisi luonnontieteellisten\nkirjojensa ääressä. Tämä käsittämätön tyttö verrattomalla\nkiintymyksellänsä saisi siis nuo rakkaat avuttomat omaan kotiinsa. Hän\npalvelisi, kuten ennenkin kotiopettaja neitiä ja säästäisi hänelle\nviimeiset hopealusikat, ettei mikään halpa tinalusikka koskisi\nryökinän hennoitettuin huuliin. Ja tuolla ylhäällä ullakkokamarissa\nmaalattaisiin kauniita niittu-kuvia, niin oli metsänvartia sanonut...\nTuhat soikoon, ei, rakas vihreä nuttuni, niin pitkälle ei ole vielä\ntultu. \"Raha-arkun herra kömpelyyksineen\" ei antaisi kenenkään häväistä\nitseänsä, ei edes Hänen Ruhtinaallisen Korkeutensa hyvin voivan\nmetsänvartiankaan, ja vielä vähemmin tekisi tälle sen ilon, että niin\npian kuin mahdollista ajaisi arentimiehen, joka ei jaksa vuokraansa\nsuorittaa, maantielle, jotta sitä pikemmin voitaisiin pitää häitä\namtmannin piian kanssa -- tuon kummallisen tytön, joka usein äkkiä\nantoi aihetta luuloon, ettei lainana ollut hieno käytös vaan karkea\npuku. Tässä erehtyi hyvä herra metsänvartia ja oikein runsaalla\nmitalla.\n\nNotkealla hyppäyksellä heittäysi herra Markus taasen metsään ja\nkääntäen selkänsä yksinäiselle rakennukselle palasi samaa tietä, jota\noli tullutkin.\n\nSillä aikaa oli ilta-auringon kullanvihreä loisto metsässä jo melkein\nkokonaan kadonnut ja sen mukana myöskin tuo lempeä lumous, joka\nkirkastettuna oli levännyt tuon yksinäisen seudun yli. Tiheän lehdistön\nalla hiipivät synkät varjot syngistyttivät ihmissieluakin. Herra Markus\nsaattoi vielä vähemmän kuin aikaisemmin päivällä vallita tuota syvää\nalakuloisuutta, joka tänään oli hänen sydämeensä painunut, voi siis\nnoita nenäkkäitä pähkinänvitjoja tai alasriippuvia puun oksia, jotka\nuskalsivat koskea hänen synkkään muotoonsa -- armotta ne kiukkuisesti\nkatkaistiin ja heitettiin metsän hämärään.\n\n\n\n\n6.\n\n\nHän menettelihe kuten tuhannet muutkin itsekkäät samallaisissa\ntapauksissa. Uskonnon kehoitusten, ja kentiesi jonkunlaisen yleisen\nuntuneen ihmisrakkauden johdosta ovat he halulliset tavaroistaan almuja\njakamaan -- mutta ei missään tapauksessa mitään yhteyttä niiden\nihmisten kanssa, joita aikovat auttaa. He tekevät pitkän mutkan noiden\nvastenmielisten suhteiden sivutse, ettei yhtään utua eikä säettä\nvieraan kohtalon kehräämistä vastuksista tarttuisi heidän vaatteisinsa\nja lykkäävät siten hiljaan ja uupumatta tuon ikävän toimen tieltänsä\npois siksi, että -- yht'äkkiä ryntäävät keskelle asemaa, jos\nitserakkaus on vedetty näyttämölle. Vai eikö se kentiesi ollutkaan\nhylättävä itserakkaus, joka ajoi hänet mihin hintaan tahansa\nennättämään tuon kiusoittavan metsänvartian edelle, tämän\nihmisystävällisissä aikeissa. Eikö hän nyt kaikkein mieluummin olisi\nheti suoraa päätä mennyt maatilalle, esitellyt itsensä tuolle vanhalle\ntunarille, kerskurille, auttamattomalle pelaajalle ja juomarille sekä\ntämän perheelle ja pyytäisi heitä kaikkia, etteivät taivaan tähden toki\najattelisi pahaa heistä? Tässä kaikessa ei ollut muuta kuin tuota\nrakasta turhamaisuutta ja vihan tunne viheriää nuttua kohtaan joka\nolisi uskollinen kuin kulta -- eikö tyttö ollut jotain sellaista\nlausunut? -- ja näytteli kuitenkin vaan uhraamisen alttiutta samalla\nkertaa siepataksensa, mitä mieluisimmin toivoi...\n\nÄkäisenä raivasi hän nyt itselleen, paljon nopeammin, kuin ennen, polun\npensaston läpi ja saapui pian raivatulle, kapealle polulle, joka vei\ntaloon johtavalle, yleiselle ajotielle. Astuessansa metsästä, näki hän\nrouva Griebelin tulevan sahamyllyltä kotitietä.\n\nHänellä oli kalanverkko käsivarrella. Tämä tosin ei näyttänyt niin\nrunolliselta kun äskettäin tuon solakan ylen kainon kaunottaren\nlasivarrella; suurempi paino jännittikin nyt paljon laveammalle verkon\nsilmuista, kuin tuo pieni, sairaalle ai'ottu mullo oli tehdä voinut.\n\n\"Nyt tulette vähän, sopimattomasti tielleni, herra Markus!\" huudahti\nrouva Griebel hänelle salaamatta harmittavaa pettymystänsä. \"Ettekö\nvoinut viipyä vielä vähän aikaa metsässä, kunnes onnellisesti ja hyvin\nolisin ehtinyt kotiin ja saanut mulloni peratuksi. -- Nyt saatte\nodottaa ja pysähtyä valmistetun pöydän ääressä, sitä en minä voi\nauttaa. -- No niin, katsokaas tänne pikkuisen kun kerran olette nähnyt\nmitä toimitan. Niin, niin, saatte mulloja tänä iltana, pulskimpia, mitä\nmyllärillä sumpussaan oli. Louise on kirnunnut tuoretta voita ja puoli\ntuntia sitten saapuivat ne -- minä tarkoitan uudet perunat. Hyvä\nystävämme, linnan puutarhuri, jossa mieheni oli kolme vuotta sitten\nhoitajana, on vanhasta rakkaudesta ja ystävyydestä minuun suonut\nminulle pienen mitan niitä teitä varten ... ajatelkaa, herra Markus,\nuusia perunoita tällä vuoden ajalla!\" Tässä keskeytti hän äkkiä\npuheensa ja jäi seisomaan maantielle.\n\n\"Hyi, mitä nyt -- tuolla on taasen hieno vieras maantiellä!\" huudahti\nhän tulisesti ja osoitti ojennetulla kädellä olentoa, joka, selkä\nnojolla pyökkirunkoa vastaan makasi pitkällään raitioiden poikki.\n\"Kauheita aikoja nämät! juopuneita käsityöläis-kisällejä makaa kuin\nkärpäisiä tiellä ja täytyy oikein varoa, ettei sotkisi jotakuta\nkuoliaaksi niistä. Ennen ei niin ollut! Ja jospa itsekin kymmenen\nkertaa olisitte tehtailija, herra Markus, niin sanon kuitenkin --\ntehdas olo on tähän syypää ja tuo ikuinen sodan humina ympäri maailmaa.\nSiksi täytyy niin monen kuljeksia ympäri, vaikkei tahtoisikaan ja sillä\ntiellä oppivat paheita koko hirmuisuudessaan, tietämättä, miten se on\nkäynyt. Ja sitten jälkeenpäin melutaan pahennusta vastaan ja\nkomennetaan kääntymään -- ah niin, täysinäisellä vatsalla käy sellaisia\nlörpötteleminen\".\n\nSill'aikaa olivat tulleet lähemmäksi maassa makaavaa. Herra Markus\nkumartui alaspäin ja katsahti henkilöön, joka vaivalla kohotti\nväsyneitä silmälautojansa luodaksensa aran, hämmästyneen silmäyksen\npuhujaan, vaaleihin kasvoihin. \"Mutta mies ei ole ensinkään\njuovuksissa\", sanoi herra Markus, tarttuen tämän vetelästi riippuvaan\nkäteen koetellaksensa valtimon tykytystä.\n\n\"Sieluni kautta, niin minäkin luulen! Laupias Jumala minä puhun uusista\nperunoista ja tässä nääntyy ihminen nälästä. Niin, niin, minä sanon\naina: Jumalan lahjat ovat ihmeellisesti jaetut tässä maailmassa\".\n\nHän pisti kätensä hameensa taskuun ja otti sieltä sämpylän, jonka hän\npisti miehen suuhun. \"Havaitkaa, rakas ystävä ja purekaa oikein tästä\n-- se tekee teille niin hyvää, kun uutta öljyä lamppuun kaadetaan\".\n\nHeikko puna levisi väsyneen poskille, kun äsken sana \"nälkä\" mainittiin\nja hän kohotti kättänsä väsyneesti kieltäen.\n\n\"Älkää vastustako, kuten joku neitsy\", torui rouva Griebel\nvihastuueena. \"Tuhannen askeleen päästä näkee, että olette nälissänne\nja sentään tahdotte uskotella meitä, että olette syönyt vasikanpaistia\npäivälliseksi... Syökää vaan sämpylää. Se auttaa teitä juuri niin\npaljon jaloillenne, että voimme viedä teidät kotiin meille. Siellä on\nminulla vielä päivällisistä voimakasta ja hyvänmakuista lihanlientä ja\nhyvän vuoteen saatte kanssa\".\n\n\"Koettakaa syödä\", pyysi herra Markus häntä ystävällisesti. Sitten otti\nmies leivän, eikä voinut ensimmäisen suupalan jälkeen enää hallita\nitseänsä; hän söi sanomattoman ahneesti ja näytti unohtavan kaikki\nympäriltänsä.\n\nHän oli nuori mies, tuuhealla ja pitkällä, rinnalle riippuvalla\nvaalealla parralla, joka vähän vivahti punaiseen. Hänen vaatteensa\nolivat kuluneet, mutta huomattiin, että hän piti siisteyttä arvossa --\nuudesta lumivalkoisesta paperikauluksesta oli hän kentiesi antanut\nviimeisen roponsa.\n\n\"Niin, niin vaimo raukka kotona ei tiedetä miten monta kertaa saattaa\nkäydä\", sanoi rouva Griebel tunnon ilmeisesti nyykäyttäen syöjälle\npäätänsä. \"Äidistä ei ole mikään vuode kyllin pehmeä, ei mikään ruoka\nkyllin voimakas lapsellensa ja sitten...\"\n\nHän vaikeni ehdottomasti, sillä niin pian kuin heikkous myönsi tarttui\nnuori mies hattuunsa, joka hänen uupuessaan tielle, varmaan oli\npudonnut hänen päästänsä, sekä painoi sen leveän röydän syvään otsalle,\nikäänkuin tahtoisi salata kasvojansa ympärillä seisovilta.\n\n\"No, no, nuori mies, älkää siitä heti niin pahastuko\", sanoi rouva\nGriebel hiljaisella tavallaan, jota ei mitään häiritä voinut. \"Moni on\njo ulkona maailmalla kerjännyt vierailta ihmisiltä tai paastoavalla\nvatsalla viettänyt yötänsä maantien vieressä ja sentään sittemmin\npäässyt äveriäänä miehenä oman kolttonsa alle. Tämä ei teille haitaksi,\njos muutoin olette säädyllinen ihminen... Ja nyt tahdomme koettaa, jos\nsaamme teidät jaloillenne\".\n\n\"Minä olen ollut kuusi viikkoa sairaana sairashuoneessa\", mutisi outo\ntuskin kuultavasti \"ja tulen --\".\n\n\"Niin sen näkee päältänne, että olette ollut kipeä\", keskeytti rouva\nhänet, \"ja mistä tulette tai mitä vielä aiotte, emme ensinkään tarvitse\ntietää. Te jäätte kartanoon yöksi -- vähän unta tarvitsette yhtä hyvin\nkun sitä Jumalan lahjaa, jota nyt olette saanut ja huomenna katsomme\nmitä vielä tarvitaan... Rohkeutta siis! No, koetammeko nyt!\"\n\nHän tarttui voimakkaasti sairaan toiseen käsivarteen, herra Markus\nauttoi toiselta puolen -- nuori mies pääsi jaloillensa, mutta oli toki\nvielä liian heikko tuetta mihinkään liikkumaan. Aivan tahdotonna antoi\nhän taluttaa itseänsä, mutta että hän silloin kuitenkin täysin tajusi\nsurkean tilansa, huomattiin tuosta salaisesta epätoivosta, joka hänen\nkasvoillansa näkyi.\n\nLavealla niityllä asuinrakennuksen edustalla oli heinää niitetty.\nTuoreen heinätuoksun suloiset höyryt täyttivät ilman; kaksi talon\npiikaa haravoivat heiniä pieniin rukoihin.\n\nSuu ammollaan pysähtyivät he työstänsä, kun tuo omituinen seura\nhitaasti läheni ja Louise, joka vaaleanpunaisessa hameessa seisoi\nportilla, katsellen äitiänsä, juoksi pelästyneenä ja sellaisella\nkiireellä tulijoita kohti, että hänen pitkät, rippuvat,\npellavankeltaiset hiuspiiskansa selässä hyppelivät.\n\n\"Äiti, onko mitään onnettomuutta tapahtunut?\" kysyi hän värisevällä\näänellä ja hänen kauniit siniset silmänsä katselivat säälillä ja\nsamalla pelästyneenä hatun leveän röydän alitse.\n\nNuoren miehen partaiset kasvot punastuivat tämän katseen edessä, ja yli\ninhimillisellä ponnistuksella koki voimakkaammin oikaista itsensä ja\nkäydä yksin -- mutta turhaan.\n\nRouva Griebel huusi nyt toista töllistelevää piikaa tulemaan omalle\npaikallensa avuttoman vieraan vieressä, että hän itse voisi pitää\nhuolta, mitä talossa tarvittaisiin asettaa järjestykseen sairasta\nvarten. Tyttö astui tosin muutaman askeleen lähemmäksi, mutta mutisi ja\nvastasi ylpeästi, ettei yksikään herrasväki vielä ole vaatinut hänen\nkorjaamaan kerjäläisiä maanteiltä ja kotiin viemään päihtyneitä\nkäsityöläis-sälliä, ikäänkuin se prinssi olisi -- hänen hameensa oli\näsken pesty, eikä hän tahtonut sitä sokaista.\n\nHuokaava ääni tunkeusi vieraan rinnasta.\n\nTämän äänen kuultuansa ojensi Louise heti pyöreän valkoisen kätensä\nsamarialaisen palveluksen ottaaksensa.\n\n\"Mene tiehesi, pikku kananpoika\", sanoi rouva Griebel, eväten hänen\napunsa puoleksi nauraen ja kuitenkin hellällä ja ihastuneella katseella\nainoan lapsensa solakkaan ja sievään vartaloon. \"Sinäpä tässä\nnukenkäsinesi oikea oletkin -- on ikäänkuin varpusenpoika tulisi\nhypäten tänne. -- Kiirehdi, lapseni, ja juokse kuitenkin kotiin, aseta\npäivällinen soppa tulelle ja pane uudet hurstit suurelle vuoteelle\nsotilaskamarissa! -- Ja sinun kanssasi tahdon vielä tänä iltana puhua\npari sanaa\", huusi hän tuolle ynseälle piialle, joka taasen oli ottanut\nharavansa. \"Tästä päivästä neljän viikon takaa ei sinulla ole mitään\ntekemistä Hirschwinkelissä -- sen tiedät.\"\n\nPuolen tunnin päästä lepäsi väsynyt vieras hyvällä vuoteella. Suurien\nvaloisien akkunain läpi niin sanotulle sotilaiden majoitus huoneessa\nalakerrassa katseli viheriä päärynäpuu pihalla huoneesen, iltatuuli\nhiljaisin henkäyksin puhalsi metsän yli ja täytti siistin kamarin\nvilvoittavalla metsän tuoksulla. Kalkkunakukot oli viety levolle ja\nmuurilla, joka eroitti molemmat pihat, istui ainoastaan valkoinen kissa\npesten itseänsä.\n\nEnsi kerran oli herra Markus itse ottanut avainkimpun altaanihuoneen\nseinäkaapista ja mennyt ylimetsänhoitajan rouva-vainajan viinikellariin\nsen pimeistä loukoista tuodaksensa pullon kallista vanhaa viiniä, jota\noli hankittu ainoastaan köyhien ja tarvitsevien sairaiden tarpeeksi.\nKipeä vieras oli syönyt ja myöskin juonut madeiraa, mutta ei\nainoatakaan hymyä tullut hänen huuliltansa ja jota enempi ruoka ja\njuoma palautti jo puoleksi kadonneet elonhenget terveesti virtailevaan\nvereen, sitä epätoivoisemmalta näytti hän. Hänen katseensa, odotusta\ntäynnä, oli kiinitetty avonaiseen ikkunaan ja herra Markus ajatteli\nitseksensä, että tuon ihmisraukan ensimäinen voiman ponnistus omin päin\nolisi hyppäys matalasta ikkunasta: hän katoisi, näyttämättä enää\nmilloinkaan itseänsä, niin pian kuin mahdollista olisi, armeliaista\nsydämistä, jotka oli kohdannut, poistaaksensa oman ja kurjuutensa\nmuiston.\n\nSillä välin otti yli voimainsa vaivattu luonto hetken perästä ulos\noikeutensa ja hän vaipui syvään uneen. Herra Markus jätti huoneen ja\nmeni puutarhan huvimajaan, johon rouva Griebel oli valmistanut hänelle\nillallisen. Hän söi ainoastaan vähäisen ja muisti harmikseen pientä\nruisjauhoista lämmintä leipää jota metsän vartialla nyt oli pöydällä\nedessään ...\n\nKuinka uskollisesti ja sydämmellisesti nämät ihmiset kuitenkin kaikessa\nköyhyydessään pitivät toisistaan huolta! -- Rouva Griebel oli hyvä\nsydämminen, reipas vaimo, sydän oikealla paikalla, mutta \"pienet\nraudut\" ja \"pienet perunat\" maksoivat kuitenkin hänen omat rahansa,\nsillä totta tosiaan ei sahuri ollut hänellä paljaasta rakkaudesta\nluopunut kalastaan, yhtä vähän kuin linnan puutarhuri varhaisista\nperunoistaan. Kiusallisuuksien mitan täytteeksi sattuivat molemmat\npiiat haravoillaan juuri nyt tekemään työtä ulkopuolella sitä talon\nsivua, milt'ei aivan alapuolella huvimajaa ja lörpöttivät aivan\nlakkaamatta. \"Sinä saat sanoa mitä tahdot -- se on minulle yhden\ntekevä, jossa akka on minun epuuttanut tahi ei!\" sanoi röyhkeä piika,\njoka samana iltana oli epuutettu palveluksestaan. \"Se joka osaa\ntehdä työtä niinkuin minä, saapi milloin tahansa itselleen toista\nisäntäväkeä --\".\n\n\"Mutta tähän aikaan\", tokaisi toinen, \"ei koko Tillrodassa ole yhtään\nvapaata paikkaa. Pisemmällä eteenpäin voisi myös tapahtua, että saisit\nluvan ottaa itse palveluspaikan sellaisten ihmisten luona, kuin nuo\ntuossa maatalossa -- ei ropoakaan palkaksi ja oikea härjän työ\npellolla\". -- \"No mitä sitte -- sillä joka nyt on siellä, ei kaikissa\ntapauksissa ole erittäin paljo ollut. Metsän vartia auttaa häntä,\nsilloin kun voi -- hän voi nauraa kaikelle. Ja palkan kanssa ei\nmyöskään liene niin pahoin asiat, kuin ihmiset puhuvat. Kenellähän aina\non kauniit ja somat nahkakengät jalassa niinkuin minä olen voinut\nnähdä, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä väistyy tieltä ihmisien\nedestä ja käyttää itsensä, niin kuin sellaisilla ihmisillä kuin me,\nolisi rutto vaatteissa\". \"Niin luulotteleva ja ylpeä hän on\", todisti\ntoinen. \"Tahtoisinpa nähdä, kuinka hän käyttää itsensä, kun hän kerran\nistuu tuolla ylhäällä metsänvartian huoneessa Grafenholzissa. Hänellä\non onni. Tuollaisen kuljeksia-naisen pitää jäädä siihen lämpöiseen\nkauniisen rakennukseen\".\n\n\"Kernaasti minun puolestani! Mitä minuun koskee koko seura, kun\nolen poissa Hirschwinkelistä?\" mutisi epuutettu piika vihaisesti\nheittäen haravan täynnä heiniä lähimmälle suovalle. \"Onpa vaan akan\ntuhme-vehkeet, jotka minua harmittavat. Tuossa hän toi tänne\nensimmäisen parhaan maantiekuljeksian, joka oli paneutunut tielle,\nraastaa hänet mukaansa, tekee hänelle vuoteen, niin kuin hän olisi\nkapalolapsi ja sitte kaadetaan hänen oluttorveensa parasta viiniä,\nmitä tapasivat kellarissa ja kaikki antaa hän tietysti itselleen hyvän\nmaistua. Meitä nuuskitaan aivan kun olisimme koiria, jos ovi joskus\nsattuu auki jäämään, muka varkaina -- ja sen sijaan he itse tuovat\nveijaria huoneesen. Minä nauraisin itseni kuoliaaksi, jos huomenna\nsaisi kuulla, että hän olisi pistänyt jotain mukaansa taskuihin -- sen\nsoisin akalle. Se kepponen olisi kymmenen taalerin arvosta\".\n\nHerra Markus löi akkunan kiini majassa, niin että ruudut helisivät, ja\nmolemmat pärjääjät painoivat itsensä, niinkuin pelästyneet peltopyyt,\nlikempien heinäsuovain taakse ja haravoivat niin uutteraan kokoon\njäljellä olevat heinät, etteivät paljaasta uutteruudesta enään saaneet\nsanaakaan huuliltansa.\n\nTämä oli vaan hiljainen pieni sopukka metsässä, vähäpätöinen ala\nmaasta, eikä tässäkään kateus, pahuus ja kaikki muut ihmissielun pahat\nmahdit, jotka vallitsevat suurella mailman näyttämöllä, sallineet\nsuloisen rauhan kerraksi lyödä siipiänsä kokoon levähtääkseen.\n\n\n\n\n7.\n\n\nHyvin varhain seuraavana aamuna alkoi liike ulkopuolella kartanoa.\nHerra Markus näki akkunasta pienoisen, kauniin Louisen kävelevän edes\nja takaisin vast'ikään korjatussa heinässä. Hän oli puettu vaaleaan\naamunuttuun ja hänen vahva, keltainen tukkansa piiloutui valkoiseen\nhiusverkkoon sinisillä nauhoilla.\n\nNuori tyttö etsi nähtävästi jotain, jonka oli kadottanut. Hän lykkäsi\nsivulle ohuen heinä-vaipan, jonka yötuuli oli levittänyt sinne ja tänne\nniitylle ja vieläkin pudisti likeisimpiä heinäsuovia. Molemmat piiat,\njotka samalla olivat menossa pellolle -- heillä oli kummallakin\nperuna-kuokka kädessä -- seisoivat lähellä ja nauroivat.\n\n\"Ettekä te olleet jalallannekaan eilen illalla koko niitulla, neiti\nLouise -- minun pitäisi kuitenkin tietämän sen\", sanoi epuutettu piika.\n\"On vaan ajan hukka että te haette sitä kauvemmin! Niin sokea ei\nkumpikaan meistä ole, että olisimme haravoinneet pois muistorahan --\ntuollainen kulta-tukaati kiiltää kyllä tarpeeksi ja kyynärän pitkää\nsamettinauhaa ei kukaan elävä ihminen voi luulla kuivaneeksi heinän\nkorreksi... Sitä paitsi kuulin omilla korvillani, kuinka te sanoitte\näidillenne, että eilen illalla niin kuin tavallista olitte panneet\nmuistorahan kristalli maljaan piironkilla. Ja siiloin se ei olis,\njumala tietäköön (kaiketi) totta, mitä kaikki talossa sanovat,\nkenenkään muun ei voineen viedä tukaattia, kun sen -- no niin, enpäs\ntoista kertaa polta kieltäni\". \"Onpas se hyvin rumasti sinulta tehty,\nRosa\", puhkesi nuori tyttö milt'ei kiivaasti -- lapsellinen ääni\ntaisteli kuuluvasti tunkeuvaa itkua vastaan. \"Ihminen, jolla on niin\nrehelliset kasvot, ei varasta -- niin pahaa en sitä paitsi luule\nkenestäkään\".\n\n\"Vai niin? Mitä varten hän sitte korjasi luunsa niin nopeasti? Niin\nvarhain ja sanomatta edes kiitostakaan. No kernaasti minun puolestani!\nMitä se minuun koskee? Se voi olla minulle yhdentekevä kenenkä\ntaskussa muistoraha piiloutuu -- minulla sitä ei ole\".\n\nSitte hän heitti taas kuokan olalleen ja meni kumppaninsa kanssa tietä\npitkin ohrapellon vieritse, mutta Louise kääntyi pahoilla mielin\nkotiin.\n\n\"Niin katsokaas herra Markus, sellaista sitä saa, kun tahtoo toiselle\nhyvää\", sanoi rouva Griebel, kun tämä tuli alas katsomaan rouvaa\nkyökissä. Rouva sotki paraikaa erästä hienompaa taikinaa pienessä\nkaukalossa, ja ollen kaikella muulla kun hyvällä tuulella.\n\n\"Mieheni nauraa minulle siitä, että pahastun tästä ja vieläkin kysyy\nminulta -- kyllähän tiedätte mikä vanha tuhma ilvehtiä hän on -- jos\nolisin toivonut edes saadakseni pienen suutelon kädelleni kiitokseksi\nhyvästä yösiasta sotamies-kamarissa. No niin, matkoissaan hän on, tuhma\nihminen. Hänen on täytynyt ensimmäisen kukon laulun aikana hypätä ulos\nikkunasta, ja sitte takapihan kautta mennyt eteenpäin. Kauniisti se ei\nollut tehty sellaiselta nuorelta pojalta, jota ei edes oma äitinsäkään\nolisi paremmin hoitanut ja palvellut kuin hänelle täällä tuli osaksi --\nsenlainen tylyys voipi harmittaa.\n\n\"Ja nyt teki Louise vielä sen kepposen, että hukkasi kauniin\ntukaatinsa, jonka oli saanut ylimetsän hoitajan rouva-vainajalta\nlahjaksi, ja, johon hän antoi juottaa renkaan, jotta sitä voisi kantaa\nnauhassa kaulalla. Rahan katoaminen ei ole sentään ikävin kohta\nasiassa; vaan talon palveliat sopottelevat, että olisimme itse tuoneet\nvarkaan huoneesen -- tuo tuhma joukko nauraa meille ja se vahingoittaa\narvoamme\".\n\n\"Niin meidän olisi pitänyt antaa riidan siemenen olla vielä\nmaantiellä\", tuumi herra Markus ilkamoisella hymyllä.\n\n\"Jumala varjelkoon meitä senlaisista ajatuksista\", vastusti rouva\nvihaisena. \"Silloin ette vielä tunne Griebelin emäntää. Toisella\nkerralla tekisin aivan samalla lailla. Mieleni on vaan siitä paha, että\ntuo ihminen itse on saattanut itselleen huonon maineen; hän oli\nsäädyllisten ihmisten lapsia -- sen taisi sokeakin huomata -- minä jo\npidin hänen surullisesta muodostaan. Teidän tarvitsee vaan heittää\nsilmäys tyttööni tuossa!\" -- hän nyykäytti yli olan Louiselle päin\npäätään, joka alas vaipunein päin seisoi kyökin pöydän ääressä ja\nleikkasi mandelia -- \"eipä hänellekään tuore kakko maistane tänään\nhyvältä. Punaiset silmät eivät ainoastaan ole muistolahjan katoamisen\nvuoksi -- se on tuhmuutta tuon pienen sydämmen kanssa, kun se on pehmeä\nkuin malja. Sääliväisyys nälkäistä miesraukkaa kohtaan joka vielä\npäällisiksi olisi varastanut, saattaa kyyneleet tulemaan lapsen\nsilmiin\".\n\nHerra Markus hymyili salaa -- vaalea tukkainen pää vaipui yhä alemmaksi\nhakkuu veitsen ylitse. Herra Markus jätti kyökin mennäkseen vieraisille\nmaataloon -- kävellen kiireisillä askeleilla. -- Kuka olisi voinut\nsanoa hänestä, että ensimmäisenä iltana hänen olostaan tilalla, hänellä\nolevan niin kiirettä menemään ensi tervehdykselle ja että hän\nhavaitsisi välttämättömäksi ottaa esille sitä matkaa varten paraimmat\nnahka-hansikkaat, jotka oli säilyttänyt käyntiään varten Nyrnberg'in\nkallisarvoisissa museoissa. Hän meni mäntymetsän läpitse, jonka takana\nmaatalo oli. Vasemmalle hänestä häilyivät ohrat turpeina ja rikkaina,\nvilja ulottui jo melkein hänen olkapäähän. Perunan varret rehoittivat,\nniin kuin pienet pensaat alkain juuri kukkia. Kullan kiiltävässä\nnaurismaassa kuului uinailevaa surinaa ja hunajaa kantavat mehiläiset\nlensivät ohitse talon kupukkoihin. Hirschwinkelissä olikin jotain,\nsiitä Herralta siunatusta maasta, jossa kerran oli vuotanut maitoa ja\nhunajaa, vaan sentään oli köyhyys onnistunut saamaan jalansiaa tämän\npaikkakunnan kansassa.\n\nTuolla toisella puolella tuota metsikköä alkoi köyhyyden ylivalta.\nViljaa seisoi siellä niin harvassa, että huolestui katsellessaan sitä.\nVilliheinä luikerteli kaikissa näissä ja levitti ulos tyhjiä tähkiään.\n\nKarjan hoidon maatilalla täytyi olla supistettu vähimpään määrään,\nsillä vaikka metsänvartian uutteruus ja palvelustytön voima olisikin\nkestänyt pitämään peltoja kunnossa, ei olisi työ ja ahkeruus kuitenkaan\nvaikuttanut mitään laihalle maalle ympäristöllä. Jos kuolleen\nylimetsänhoitaja rouvan testamentti olisi täytettävä määrällensä, niin\nolisi ennen kaikkia Tillroderin ravintolaan annettu pääoma käytettävä\nmaanviljelyksen parantamiseksi. Mutta mahtaisiko neiti \"kuvernantilla\"\nolla älyä niin paljo pannakseen rahoja siihen, tahi eikö hän mieluummin\nkäyttäisi niitä korvaukseksi monista silkkihameistaan, joita oli\ntäytynyt myydä juutalaisille ja levittäisi ympärilleen loistoa, johon\nhän oli tottunut, ollessaan frankfurttilaisen kenraalin perheessä?\nPäättääkseen palvelustytön puheista pitäisi hänen olla yhtä mieltä\nenonsa, Amtmannin kanssa.\n\nNo niin, saisipa hän kohta katsoa meitä kasvoista niin kasvoihin. Hän\nlupasi silloin itsekseen pitää silmänsä auki, että nuori neiti tulisi\nhäneltä saamaan niin penniäkään aatelisten elintapojensa hyväksi, oli\nhän miten hieno ja suloinen tahansa. Herra Markus oli varustettu tätä\n\"kuvernantti\"-armeliaisuutta vastaan, jonka takana aina omien etujen\npyynti väijyi, hänelle se oli inhoittava ja hyvintuttu asia.\n\nMaatalon huoneusten takapuoli antoi männikön reunaan; ne olivat\nrakennukseltaan yhdenkertaisia, hyvin pieniä, ja niin vanhoja ja\nrappeutuneita että pärskyvä höyryhepo piankin olisi muuttava ne\nsoraläjiksi. Eteläisellä puolella oli ruohorikas puutarha, johon pensas\naidassa oleva ristikko portti vei. Portti ei ollut lukittu -- herra\nMarkus astui sisään, astuen pitkin kaitaa käytävää, joka halkasi metsän\nkukilla kaunistettua ketoa. Muutamat korkearunkoiset päärynäpuut ja\nkaunis pihlaja heittivät raitista varjoa hänen ylitsensä. Hän meni\nerään lehmusmajan ohitse, jossa oli kivipöytä ja pari taidettomasti\ntehtyä penkkiä. Se oli luvatonta ja varsin epäkohteliasta uudelta\nHirschwinkelin herralta, mennä vieraan pöydän ääreen, semminkin kun\nsiinä oli useampia siihen unohdettuja pikku-kapineita, sakset,\nsormistin ja muutamia vasta pestyjä vaatteita, jotka tarvitsivat\nkorjausta, näistä näkyy rouvas-ihmisen siinä istuneen. Pöydällä oli\nmyös kirjoitusneuvot ja niiden vieressä vahva kirjoitus vihko, niin\nsiinäpä asian huono puoli olikin -- tässä viheriäisessä piilopaikassa\nneiti luultavasti astui Pegasille ja sepitti sydäntä liikuttavia runoja\nkuulle ja iltatähdelle. Hänen sielunsa antoi siten varjonsa herra\nMarkukseen ennen kuin hän oli nähnytkään itse neitiä. Seuraavassa\nhetkessä hän nauroi hiljaan -- ei, runollista se ei ollut, minkä hänen\nsilmänsä huomasivat kirjassa \"Kaksi paria kyyhkysiä myyty Tillrodissa\",\n\"Yksi tiu munia samoin\" j.n.e. Jos neiti tänään tavattiin sormet\nkirjoitusmusteesta tahraantuneina, niin syy oli ainoastaan\ntalouskirjalla.\n\nHerra Markus meni eteenpäin. Nurmikko loppui antaen tilaa muutamilla\npenkereillä varustetulle kyökki-tarhalle aitauksen nurkassa. Oikealle\nhuoneuksesta alkoi pensas aita, tahi oikeammin jakso vattupensaita,\njotka eroittivat istutuksen talon pihasta -- tässä olinpaikka, jonka\nylitse rautatien kiskot tulisivat käymään.\n\nMuutamat \"jäljelle jääneet\" kanat kaakottivat tässä osassa pihaa, koira\nalkoi haukkua ja pensaiden takaa kuului oven narinaa, jota avattiin,\njolloin jotain valkoista näkyi lehdikön välistä.\n\nHerra Markus kiristi tietämättänsä oikean käden hansikkaa ja kiiruhti\ntavatakseen naista valkoisessa hameessa, mutta se olikin ainoastaan\npiikatyttö, josta hän niin pahastui että joka kerta kuin hänet huomasi\nniin veri nousi hänen päähänsä. Tyttö oli tänään solminnut leveän\nvalkoisen kyökkiliinan köyhän työpukunsa päälle ja kiertänyt korkealle\npitkät paidan hihansa. Ruma suuri kaulaliina niinkuin myös \"kaihdin\"\npuuttuivat tällä kertaa pu'usta.\n\nKartanon omistaja seisahtui liikkumatta ja tyttö ei huomannut häntä.\nTyttö meni suoraa tietä kyökkipuutarhaan kumartuen ja leikaten\nitselleen kimpun ruokakasvia. Vasta kun hän oikasi itsensä, kääntyi hän\nja huomasi vieraan. Polttava puna lensi hänen kasvoillensa ja\nensimmäinen liikuntonsa oli vetää paidan hiat ales paljaille\nkäsivarsilleen.\n\nVaiston tapaisesti, tunsi herra Markus itsensä kehoitetuksi, tuon\npitkän solakkaan olennon edessä ottamaan hatun pois, niin kuin hänellä\nolikin aikomus tehdä \"naiselle valkoisessa hameessa\", joksi hän hänet\nensin luuli, mutta hänen vihansa tyttöä kohtaan oli kylliksi suuri\nestääkseen senlaista epämukaisuutta -- tuota itsetuntoista tyttöä ei\nhän millään lailla tahtonut saattaa uskomaan että hänen lainattu\nylhäisyytensä kävisi täydestä. Hän koski sentähden vaan sivumennen\nhattuunsa ja kysyi kylmällä välinpitämättömällä äänellä, amtmannia.\nJolloin Herra Markus katsoi tyttöä hänen ruskeisiin silmiinsä, joilla\nhän nähtävästi pelon alaisesti yhä katseli vierasta -- luultavasti\najatellen, että se tärkeä hetki oli tullut, jolloin maatalon laittomat\nomistajat lähetettäisiin mailmaan \"kerjuulle\".\n\nHiljaan ja nöyrästi niinkuin talon palkolliselle sopikin, vastasi hän,\namtmannin olevan kotona ja että hän katsoisi itselleen kunniaksi saada\nvastaan ottaa uutta isäntää.\n\n\"Ja neiti Agnes Franz?\" kysäsi Markus.\n\nTyttö nytkähti äkkiä, niinkuin hän jo tällä yksinkertaisella\nkysymyksellä olisi loukannut hänen nuorta emäntäänsä. Teeskenneltyä\nnöyryyttään ei hän enään muistanut ja alaspäin luoduin silmin, mutta\nhyvin vakavalla ja milt'ei tylyllä äänellä hän vastasi: \"Häntä ette\ntule näkemään\".\n\n\"Kuinka niin -- onko neiti pois matkustanut?\"\n\nHeikko hymy nousi tytön huulille. \"Hänen matkansa ovat loppuneet,\nniinkun linnun lento häkissä\".\n\n\"Vai niin -- siinäpä teillä taas on sitä salaista puhetapaa, jolla\nteillä on tapana peittää nuoren neitinne työt ja toimet!\" Tämä \"te\"\ntuli hänen suustaan, hän ei tiennyt mistä syystä. \"Sitä paitsi ette nyt\nenään pääse pitkälle, sillä hetken perästä tahdon itse tositeossa, omin\nsilmin katsoa, mitä tuon salaisen Sais'in kuvan takana piilee --\".\n\n\"Sepä ei kumminkaan tapahdu\".\n\n\"Eikö? -- Ja sen te tiedätte niin varmaan vakuuttaa, aivan kuin te\nolisitte yksi ajatus ja yksi sielu neitinne kanssa?\"\n\n\"Aivan niin\".\n\nMarkus nauroi pilkallisella ja loukkaavalla tavalla. \"No olkoon niin --\nkamarineitsyeillä on usein tapana olla emäntänsä uskottuina, miksi ei\nmyös kuvernantti tunnustuksille?\" -- \"Asia on toinen, jos te olette\nhyvillänne siitä, että tuttavuutenne tulee yleisesti tunnetuksi?\"\n\nTyttö kumartui ottaakseen muutaman tilli-varren maasta, jotka olivat\nsattuneet putoamaan kimpusta hänen kädessään, mutta sitte oikasi hän\nitsensä ja seisoi kuni \"sytytetty kynttilä\" herran edessä, samassa\nhänen kauniit silmänsä loistivat vihaisella tulella häntä kohtaan.\n\n\"Eikö se ole aina ja kaikkialla tietty asia että kamarineidillä on\ntieto, ketä varten ei tahdota olla kotona? Ja hän --\". Tulinen puna\nposkillaan seisahtui hän äkkiä puheessaan ja puri hämmästyneenä\nhuuliaan, aivan kuin olisi tahtonut pidättää terävää vastausta, jonka\noli antamassa. -- Ah, hän muisti samalla hetkellä, että mies, jolle ei\ntahdota olla kotona on juuri tämän talon omistaja, joka mieliään myöden\nvoipi riistää hänen pöyhkeältä, köyhältä neidiltään suojan ja\nasumuksen.\n\nHerra Markus iloitsi tytön hämmästyksestä, eikä auttanut häntä\nsanallakaan hänen tuskallisissa tunteissaan, jotka nähtävästi häntä\nahdistivat. Tällä hetkellä näkyi tämä solakka tyttö, joka äkisti\nnöyränä lannistui, kaikelta muulta, vaan ei itsekkäältä ja ylpeältä,\nhän muistutti paljo enemmän peljästynyttä metsäkaurista, -- mutta\nkaikissa tapauksissa -- häntä täytyi rangaista.\n\n\"Ja hän\", sanoi tyttö tuskallisen hengähdyksen jälkeen ja milt'ei\nrukoilevalla äänellä, \"ja hän siis tahtoisi, että yksinäisyys, jossa\nhän elää, tulisi häirityksi, jonkun vieraan käynnillä\".\n\n\"Sitä en usko\", vastasi toinen ujostelematta. \"Koti-opettajilla, joilla\nei ole suurempaa iloa, kun, että saada elää hienoimmissa seuroissa,\novat kaikkein vähemmin tuomitut elämään ihmiskaihoavaa luostarielämää\".\n\nTyttö rohkaisi taasen itseään ja katkera hymy huulillaan vastasi:\n\"Kenties ei hän olekkaan niin huono kuin muut 'sinisukat' ja\nnautintohimoiset, josta teidän on kiittäminen perusteellisista\ntiedoistanne kotiopettajista. Sitäpaitsi muistan teidän eilen sanoneen,\nmenevänne hänen tieltänsä pois, jos hänet tapaisitte\".\n\n\"Tietääkö hän minun niin sanoneen?\"\n\n\"Sanasta sanaan\".\n\n\"Teidän kauttanne -- tietysti juorupuheet ovatkin kamarineitien\nmielityötä. Kaikissa tapauksissa olen sanaini mukaan niin sanonut ja\ntoistan vieläkin, että en kaipaa tulla mihinkään yhteyteen siinä\nluokassa olevan naisen kanssa, joka nyt on minulle täydellisesti\nvastamielinen, sen sanon kerran vieläkin teille halusta... Yhtähyvin\ntäytyy minun erityisten syiden vuoksi, kaikesta tästä huolimatta, saada\npuoli tuntia puhutella neiti Agnes Franz'ia, mutta samahan tuo,\nvoipihan asian kirjeellisestikin toimittaa -- minä kirjoitan hänelle\".\n\n\"Te luulette siis todellakin, että kaikesta siitä minkä te olette\nhänestä sanonut, hän ottaisi lukeaksensa kirjeenne?\" kysyi hän samalla\nkuin halveksiva hymy näkyi hänen huulillaan.\n\n\"Tietysti -- neidin täytyy. Hänen täytyy, jos hän pitää väliä omasta\ntoimeentulostaan\", lisäsi toinen kiiltävin silmin.\n\nTaaskin hänen nöyrä ryhtinsä katosi ja naurusuin hän vastasi: \"Täytyy?\"\n\"Todellakin ettei karkoitettaisi pois tästä huonosta talosta? Te\nerehdytte sentään, luulen ma. Mieluummin hän vaeltaa avojaloin yöllä\npois --\".\n\n\"Niin siinä tapauksessa ei hänelle jää muuta tehtäväksi\", lisäsi herra\nMarkus jonkunmoisella vaivalla.\n\n\"No niin, parempaa ei voinutkaan toivoa uudelta Hirschwinkelin\nherralta\", huudahti tyttö äkkinäisesti vetäen henkeään. \"Tiesimmehän\nme, että hän, jolla ei ole sydäntä, niinkuin käytännölliselle\nasiamiehelle sopiikin, jonakuna päivänä tulisi poistamaan huonon veron\nmaksajan -- tiesimmehän, että pilkusta pilkkuun olisitte samanlainen,\nkuin rikas mies, josta puhutaan raamatussa --\".\n\n\"Ja te, palvelia, kansantytär, uskallatte vastustaa 'rikasta miestä?'\"\nkeskeytti hän tyttöä taas aivan tyyneenä ja melkein iloisesti.\n\"Ajatelkaa toki! Tuskinpa Amtmanni tulee kiittämään teitä, jos hänen jo\nennestään huono tilansa pahenee teidän suututtavista sanoistanne.\nMuuten ei teitä ensinkään kaunista vihaisena oleminen, kaunis\nneitiseni\". Tätä sanoessaan hän astui askeleen eteenpäin, josta oli\nseurauksena, että tyttö käänsihe pakosalle. \"Vielä vähemmin tuo\nliikanainen teeskentely sopii teidän asemallenne\", jatkoi herra Markus\nrypistetyllä otsalla ja vihaisella katseella. \"Älkää nyt käyttäkö\nitseänne niinkuin minä olisin tytösteliä, sen vuoksi että kerran\nrohkenin katsoa hattunne reunan alle. Se tuli siitä omituisesta viasta\nihmisluonteessa, että juuri se, jota peitetään, kiihoittaa\nuteliaisuuttamme. Kentiesi yksi tahi toinen naisellisista\ntuttavuuksistani jo olisi enemmin kiihoittanut uteliaisuuttani, jos\nolisivat ymmärtäneet käyttää naamioita... Tänään te annoitte auringon\nesteettömästi paistaa otsallenne ja siten ei teillä ole mitään syytä\nmennä tieltäni pois, aivan kun olisin hairauskoinen tahi Jumala tiesi\nmikä hulttio tahansa... Paitsi sitä minä tahtoisin mielelläni tietää,\nmitä tulevaisuudessa teette hienolla käytöksellänne\".\n\nTyttö oli paikallaan, johon oli seisahtunut ja niin vihaisena, kun hän\nolikin, ei hän voinut sentään pidättää hymyä.\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni... Siisti käytös ei vahingoita edes\npalveliatakaan... Ja tulevaisuuteni taas?\" Hän nykäsi olkapäitään ja\nkatsahti herraan tyyneellä katseella. -- \"Minä luulisin, että se\nriippuu, mitenkä elämä tulee näyttämään, myös vähäisen sisällisistä\nsyistä, eikä ainoastaan siitä miten tulee kohtalon lykkäämäksi ja\ntuuppaamaksi. Se ei saa minua niin helposti kadottamaan luottamustani\n-- sitäpaitsi olen nuori ja terve, sekä aina valmisna sitä hetkeä\nvarten, jolloin sauva kädessä täytyy vaeltaa tuonne\", -- hän osoitti\nsilloin kädellään pensasaidan ylitse puutarha-muurin portille.\n\n\"Muuttaaksenne metsänvartian asuntoon, jossa emännän sia viittaa\",\nlisäsi herra Markus itsekseen kovin harmissaan ja puristaen nyrkkiään,\nmuistaessaan ilkeätä viheriälakkista. Luultavasti hän olisi ollut\nkylläksi paha sanomaan ääneen tämän muistutuksen ellei äkkinäinen melu\nolisi noussut pihalla, siten häiriten heidän puhettaan. Koira haukkui\nraivoisasti, kyyhkyset lensivät katolle peljästyneinä ja syvä miehekäs\nääni huusi kerta toisen perästä: \"Tule tänne lapsi!\" ja mutisi taas\nharmissaan \"missäpä hän nyt taas liene?\" Tyttö oli jo kiiruhtanut\nristikko-portille ja avannut sen.\n\n\"Vai niin, -- sinä olet ollut kyökki askareissa!\" kuultiin saman\ntyyntyneenä lisäävän, \"kuuleppas lapseni -- tuolla portin ulkopuolella\nhiipi viisi minuttia sitten maankuljeksia joka epäilyttää minua.\nLeikkaa hänelle palanen leipää ja anna hänelle sitäpaitsi nämät kolikot\n-- enempää ei voi antaa tästä talosta näinä huonoina aikoina; sano\nhänelle se, ja että hän kohta korjaa luunsa pois\".\n\nHerra Markus oli sillä välin astunut likemmäksi porttia, mutta hetkeksi\npysähtynyt tunkeiden vaarainpensaiden taakse. Hän voi tästä nähdä\nasuinhuoneen vinossa olevan etupuolen. Kuinka peloittavat ja\ntoivottomat eikö olleet Franz'in perheelliset seikat, koska tämä huono\nasumus sai olla pelastavana valkamana heille.\n\nHuoneuksen kynnyksellä seisoi pitkänlainen, laiha, ijäkäs herrasmies.\nOikeassa kädessään hän piti pitkää piippua, vasemmalla hän nojasi\nitseään keppiin. Hän oli vartaloltaan voimakas ja ryhti kaunis,\nnuorempana hän oli näyttänyt erittäin kauniilta ja pulskalta. Nyt\nolivat kasvot ja otsa ryppyiset ja tummat silmät olivat kuin palaneet\nhiilet suurissa kuopissaan. Hänen täytyi se olla, tuumauttamattoman\npelaajan ja tuhlaajan, himojen kadottama sisällinen työskentely tuli\nnäissä piirteissä selvästi näkyviin.\n\nHän jäi ovelle seisomaan, tytön rientäessä hänen ohitsensa huoneesen\nleikkaamaan palasen leipää kerjäläiselle. Silloin tällöin vedellen\nsavuja piipustaan ja puhaltaen niitä ulos vahvoina savupilvinä, kesän\ntuoksuavaan aamuilmaan, mutta samassa myös heittäen tiedustelevia\nsilmäyksiä \"maantien kulkiaan\", joka sillä välin oli katsonut sopivaksi\npitää itseään loitompana tutkinnosta, joka vanhalla herralla oli halu\npanna toimeen hänen kanssansa. Jolloin aavistuksella silmäili herra\nMarkus myöskin epäiltyä miestä. Huoneusta vastassa seisova portti oli\nainoastaan puoliksi auki.\n\nSiitä paikasta jossa herra Markus seisoi, voi hän nähdä aivan hyvin,\nmiten eräs ihminen kyykistyi kiini olevan portin puoliskon taakse ja\nkasvot painettuina sitä vastaan yhä tirkistellen pihaan, portissa\nolevien rakojen kautta. -- Saman kuluneen, huonon takin, yhteen\nsullotun hatun ja ruutuiset vaaleat housut, oli herra Markus nähnyt\neilen ja kun tyttö samassa tuli leipä kädessä huoneesta, pisti myös\nmiehen pää esille portin puoliskon takaa, sama nuori miehen pää,\ntuuhealla punaiselta hohtavan, vaalealla parralla ja sairaalla\nihovärillä, jolle hän itse oli auttanut valmistamaan vuodetta\nherrastalon vierasvaraisessa sotilaskamarissa.\n\nMies rukka näytti tänään vielä enemmän säälittävältä kun viimmein --\nhän näytti tuskin voivan pitää itseään pystyssä jaloillaan. Hänen\nlähtönsä aamulla ikkunan kautta lienee kysynyt häneltä jättiläisvoimia\nja nähdessään tuota silmiinpistävää heikkoutta oli mahdotointa uskoa,\nhänet ensin varkaana kuljeskellen asuinhuoneessa ja äärimmäisestä\nottanut muistorahan.\n\nOmituista oli, että mies parka antoi jokaiselle, joka vaan katsoi häntä\ntarkasti silmiin, saman liikuttavan tunteen. Tyttö oli kiirein askelin\nmennyt pihan ylitse ja ulos portista hakien kerjäläistä, -- mutta\nsamassa hän pelästyi kovasti ja leipä palanen, joka hänellä oli\nkädessään vieri kauvaksi maantielle ja yhtä vähän kuin eilinen\narmeliaisuuden sisar, kaunis, pieni Louise epäili tarjota kättänsä\ntueksi hänelle, niin tämäkin kohta ojensi kätensä auttaakseen horjuvaa.\n\nHerra Markus kaihosi nyt yhtä paljon \"vierasta poikaa\" joka osasi tehdä\nitsensä naisten lemmityksi, kuin viheriätakkistakin tunkeuvalla\nihmisyydellään. -- Samassa ei enään näkynyt kumpaakaan henkilöistä\ntuolla portin ulkopuolella, lienevät olleet muurin takana, mutta sen\nsijaan kuuli hän, miten Amtmanni kovasti löi keppiään etehisen\nkivipermantoon ja nähtävästi suurella vaivalla koetti auttaa itseään\nhuoneesen.\n\nSieltä ei kukaan näyttänyt tulevan häntä auttamaan; hänen rouvansa ei\nvoinut -- hän olikin sairaana ja neiti kotiopettaja, hän luultavasti\nsävelsi tahi maalasi kukkia taikka oli unohtanut itsensä ensimmäisen\nparhaan romaanin minkä oli keksinyt, ääreen lukemaan.\n\nHerra Markus kiirehti piilopaikastansa pensastossa ja riensi pihan yli\nAmtmannin jälkeen.\n\n\n\n\n8.\n\n\nAmtmanni aikoi juuri laskea kätensä oven rivalle, kun kuuli askeleita\ntakanansa. Ponnistuksella oikasi hän köyryistä vartaloansa ja koki\njäykällä niskallaan kääntää päätä vähän takaisin. \"No, mitä tämä\nmerkitsee? Tunkeukooko mies aina huoneeseni asti?\" murisi hän\nä'istyneenä eikä aivan pelotta.\n\nSamalla hetkellä seisoi uusi tilan omistaja puoleksi hymyillen hänen\nsivullansa ja sanoi, esitellen itsensä ja nimensä.\n\nVanha herra oikaisi heti vartalonsa, ikäänkuin olisi elähyttävä\nsähkövirta kuihtuneiden jäsenien läpi lennähtänyt -- ja siten onnistui\nhän saamaan todellakin ryhtevän aseman, ja ritarillisuus hänen\ntervehdyksessään, kärsi tuskin mitään monta kertaa paikatun yötakin\ntähden, joka liehui hänen laihan vartalonsa ympärillä.\n\nTupakkapiippu kihisi jo lähimmäisessä sopessa, hänen kädellään äkkiä\nviipottaessa ilmaa, ikäänkuin tahtoisi vieraan kasvoilta löyhyttää\nkaikkea muuta paitsi hienolta tuoksuvan tupakan pilven, lausui hän\nylpeällä huolettomuudella: \"Täytyy polttaa helpompaa lajia, mitä saada\nvoi -- hyvät lääkärit ovat tyranneita, eivätkä suurin kysy, josko voi\ntottua sellaiseen keskinkertaiseen tavaraan, vaiko ei\".\n\nSitten veti hän niin juhlallisesti kehoittaen oven auki, ikäänkuin\nolisi ollut kysymyksenä astua loistoetehiseen tai pyhään huoneesen.\nYhdessä suhteessa pyhitetty olikin tämä jotenkin avara huone siihen\nkatsoen, että kauvimpana seinällä oli vuode, jossa onnettoman vaimon jo\nyli vuoden oli täytynyt kärsiä ja kestää. Siellä olivat akuttimet,\njotka piika, siitä kiitos metsänvartiatalon puille, oli edellisenä\niltana silittänyt. Ne riippuivat lumivalkoisina ja somasti\nlasketettuina vuoteen ympäri, joka loistavine, äsken neulottuine\nhurstineen ja pieluksineen kelluvien polstarien ja tyynyjen ylitse\nolisi kelvannut hennoitellun, hienon naisen makuuhuoneesen.\n\nVuoteen vieressä oli pieni ympyriäinen pöytä; kauniisti nidottuja\nkultareunuksisia kirjoja oli mahonkilevyllä, ja suuri, taiteellisesti\njärjestetty kukkavihko kohosi kristallimaljasta... Niin kokonaan\nköyhyyteen ja kurjuuteen vaipuneena, kuin herra Markus oli ajatellut,\nei sairas toki ollut. Raamatun sisaret ympäröivät hänen vuodettansa:\nvahva, tahdonvoimainen jonka hän ensin oli nähnyt kalanverkko\nkäsivarrella piti huolta ruasta ja juomasta sekä ruumiin huvituksesta\nja toinen ympäröi hänet kauniilla pikkukaluilla, hienojen hyvin\nhoidettujen lasien asettamina. Tämä toinen alentui kai myöskin, hyvin\nkammattuna, hajuvesistä tuoksuvana ja siistissä puvussa istumaan\nhänen vuoteensa ääreen ja lukemaan hänelle valittuja runoelmia\npienokaispainoksista ja siten tuottamaan matalaan huoneesen heikon\nkajastuksen entisestä ylimyselämästä.\n\n\"Herra Markus, naapurimme, armahani!\" esitteli amtmanni, jolloin hän\nalensi kovan basso-äänensä helläksi, mieliskeleväksi -- mies ei\nhuolinut, naurettavasti kyllä ja tahallansa, nimittää vierastansa\nmillään arvonimellä, joka muistutti tilan omistajaa.\n\nPieni naisen pää, läpikuultavilla, kuihtuneilla, vanhoilla kasvoilla ja\nlumivalkein hiuksien ympäröimän myssyn alla, näin sanottaessa hypähti\nvähän pelästyneenä päänaluselta. \"Ah, hyvä herra\", kuiskasi vanha\nnainen heikolla, valittavalla äänellä ja ojensi hänelle kuihtuneen,\nkapean kätensä, jota, kuten näytti, värisytti hermovavahdus. Tämänkin\nnaisen sielussa leiskahti hänet nähdessään näennäisesti tuskallinen\ntunne siitä että kauvan pelätty, päättävä hetki nyt oli tullut.\n\nTilanomistaja astui vuoteen luoksi ja nosti tarjotun käden\nkunnioitettavasti huulillensa. \"Sulkekaa, armollinen rouva, uusi\nnaapurinne suosioonne\", sanoi hän, \"hän on aina pysyvä _uskollisena_\nnaapurina\".\n\nSairas loi tässä silmänsä häntä kohti, suuret, yhä vielä kauniit\nsilmät, ikäänkuin ei olisi uskonut oikein kuulleensa hänen sanojansa.\nMutta kauniit, rehelliset, miehekkäät kasvot, joiden nuorellisen suun\nsopissa hymyily oli, eivät näyttäneet, että tuntisivat pettuutta ja\nliehakoitsevia korupuheita, jotka ajattelematta lausutaan seuraavana\nsilmänräpäyksenä unohdettavaksi. Onnellisena vakuutuksessaan, ettei\nollut erehtynyt, laski hän nyt, helpoittaen syvällä hengähdyksellä\nrintaansa, vasemmankin kätensä nuoren miehen kädelle ja puristi sitä.\n\"Miten kauniisti teiltä, että olette köyhiä ajatellut\" -- tässä\ntukahtui hänen äänensä ja hän loi aran ja pikaisen katseen mieheensä,\njoka kovin ryki ja sai yskän puuskahduksen -- \"että olette ajatellut\nilahuttaa amtmannia maatilalla käynnillänne\", lisäsi hän äkkiä, siten\nparantaen tuskin lopetetun edellisen lauseensa.\n\n\"Niin, ja ajatteleppa, Sanna, miten tässä kävi minulle!\" sanoi amtmanni\nnauraen. \"Luullen, että maankuleksijalla tuolla portin ulkopuolella oli\nuskallusta tunkeutua jäljessäni huoneesen, sanoin jotain 'miehestä' tai\nsellaista ja se onkin herra Markus, joka seisoo takanani\".\n\nHän istautui vanhaan, liitoksissaan narisevaan nojatuoliin ja istui\nsiten vastapäätä vierastansa, joka sairaan kädenliikkeen kehoittamana\noli ottanut siansa istuimelle sängyn viereen.\n\n\"Gelsungenissa niillä ruhtinaallisilla lahjoitusmailla, jotka minulla\nolivat monta vuotta vuokralla, en milloinkaan tuntenut pelkoa vieraan\nroistoväen varkauden halusta\", jatkoi hän ja hieroi toista polveansa\nsuunvääristyksellä, joka ilmaisi, kuinka kovasti luuvalo häntä vaivasi.\n\"Siellä olivat huoneemme yläkerrassa ja isossa rakennuksessa vilisi\npalvelijoita. Täällä yksinäisyydessä on aivan toisin; on niin vähän\nihmisiä ympärillä ja matalalla olevat akkunat eivät juuri varmuutta\nlisää. Tuolta ruokailuhuoneesta voisi varastaa tusinoittain\nhopealusikoita, saamatta siitä aavistustakaan -- kun ei sellaiseen\npanna huomiota ennenkuin kauvan jälkeenpäin, kun muistetaan laskea ne\njossain satunnaisessa tarkastuksessa\".\n\nHerra Markus puri äimistyneenä huultansa, ajatellessaan viimeisiä\nhopealusikoita, joista piika eilen niin pontevasti oli puollustanut\nkumppalinsa, joka oli \"uskollinen kuin kulta\", myyntihalua vastaan.\nVanha rouva katsoi hiljaisena käsiinsä, jotka olivat ristissä peiton\npäällä, hienon punan noustessa vaaleille kasvoillensa.\n\n\"Luullakseni ei teidän tarvitse peljätä mitään sellaista tuolta\nnuorelta mieheltä, joka oli portin takana\", sanoi herra Markus ja\nkertoi kohtauksensa vieraan kanssa maantiellä ja miten tämä oli saanut\nviettää yötä tilalla -- hän ei salannut vieraan pakoa, jonka ylpeys ja\nkunniantunto olivat vaikuttaneet. \"Hän näytti tänään vieläkin\nvoimattomammalta, kuin eilen\", lisäsi hän. \"Minä näin, miten teidän\npiikanne, joka tuli antamaan hänelle leivänpalasta, täytyi kannatella\nhorjuvaa --\".\n\n\"Piikamme?\" lausui vanha nainen kysyvästi, nostaen päänsä päänaluselta.\n\n\"Niin, se oli Sanna piika!\" vahvisti amtmanni sanojaan niin korkealla\näänellä, ettei sairaan enempiä sanoja voitu kuulla. \"Minä annoin\nhänelle vähän rahaa miehelle annettavaksi. Oi, minun tulee oikein sääli\nmiestä\", lisäsi hän todellisella säälillä sekä pyyhkäsi kädellänsä\nharvaa, harmaata tukkaansa samettikalotin alitse. \"Minäkin tahdon\nihmisraukkaa auttaa, ettei hän tule maatilalta poisajetuksi, jos hän\npariksi päiväksi tarvitseekin lepoa ja ruokaa -- amtmanni Franzin\ntapana ei milloinkaan ole ollut apua tarvitsevien pois ajaminen -- minä\nmenen tuon raukan luokse ja tuon hänet sisälle\".\n\nHän aikoi nousta, mutta herra Markus ennätti hänet. \"Suvaitkaa, herra\namtmanni minun mennä hänen luoksensa!\" sanoi hän.\n\n\"Mutta, ystäväni, en tiedä mitä tänään päivälliseksi saamme\", kuultiin\nheikon, värisevän naisen äänen vuoteelta huudahtavan. \"Ja meidän täytyy\nkumminkin, rakas ystävä, antaa hänelle vuode, ja oikein hyvä vuode\".\n\n\"Tietysti, mitenkäs muuten, en käsitä, mitä sillä tarkoitat, pikku\nSannani\", katkaisi amtmanni vihastuneena hänen puheensa. \"Eikö meillä\nsiis ole mitä siihen tarvitaan? -- Kunnon vuodetta amtmannin luona,\njossa koko maailma oli mieltynyt saadaksensa maata muhkeilla\nuntuva-polstareillamme! Älä, enkelini, huolehdi taloudesta. Sinulla on\naivan vääriä käsityksiä taloudestamme, kun et enää voi kaikkea\ntarkastaa ahkera, kunnon pikku emäntäni! Mutta ole huoletta kaikki\nkulkee tasaista rataansa. Jospa meidän täytyykin olla ulkonaista\nkomeutta vailla, on meillä toki sisällinen perustus, kuten hyvin\nvarustetulle taloudelle tuleekin. Tosin on totta\", lisäsi hän uudestaan\nkynsäisten korvallistaan ja sysäten lakin toiselle korvalle, \"että\nviinistä alkaa tulla puute, siinä suhteessa en voi kilpailla\narmeliaiden ihmisten kanssa kartanossa. Tuo kirottu luuvalo on taasen\nruvennut minua vaivaamaan ja kankeilla jaloillani on minun kokonaan\nmahdoton mennä kellariin -- ja minun periaatteeni on etten milloinkaan\nanna toisen koskea viineihin.\n\n\"Suvaitsette kai kuitenkin, että teidän käytettäväksenne toimitan\nkopallisen viiniä edesmenneen vanhan ystävättärenne kellarista\", sanoi\nherra Markus lukon hankkilus kädessä sekä seisoen kynnyksellä.\n\"Armolliselta rouvaltahan puuttuu niin kauan vahvistuskeino, joka on\ntarpeellinen, eikä hän varmaankaan luotansa työnnä pientä virvoitusta\nviimeisenä lahjana nuoruuden ystävättären kädestä\".\n\nHän meni ylös ja astui nopein askelin pihan yli. Sill'aikaa kun hän oli\nistunut sisällä vuoteen ääressä, ei hän harmiksensa voinut vapautua\n\"tyhmästä\" luulosta. Hetkeä ennen oli solakka tyttö puistossa vetänyt\naivinaiset hiansa paljaiden käsivarsiensa päälle, ikäänkuin ne olisivat\nlikaantuneet siitä, että miehen silmä oli niitä katsellut ja heti sen\njälkeen oli hän epäilyksettä ollut valmis kietomaan käsivartensa\nkerjäläisen uumenille -- tämä harmin syy oli yhä hänen ajatuksissaan ja\nhäntä kiukutti siihen määrään, että avoimin käsin tarttui ensimäiseen\ntilaisuuteen, joka tarjoutui, mennäksensä yksin ulos sekä omin käsin\ntoimittaaksensa kaiken avun, joka oli tarpeen.\n\nMutta tuollahan oli portti sepo seljällään, eikä hän voinut nähdä\nainoatakaan elävää olentoa. Vieras lienee, ne pari penniä mukanansa,\njotka oli matkarahoiksi saanut, ja sen enemmältä tiehensä mennyt ja\ntyttö tietysti taasen palannut taloustoimiinsa. Tässä johtopäätöksessä\nveti hän henkeänsä helpommin, -- miten naurattavaa! Mitä se häneen\nkoski ja mitä hänellä siitä oli sanomista, että nuori väki, kansan\ntyttö ja poika, molemmat vieraalta seudulta toinen toistansa auttoivat?\n\nPalatessansa asuinrakennukseen loi hän terävän, tarkastelevan\nsilmäyksen sen etuseinään. Neiti kotiopettaja oli siis pysynyt häneltä\npiilossa, sitä ei hän ensinkään pahaksensa pannut, koska tämä oli\nsaanut tietää, että hän aikoi väistyä tämän tieltä niin paljon kuin\nmahdollista oli. Ei hän tuntenut ensinkään halua nähdä tätä, mutta\ntodellakin oli tällä hänen velvollisuutensa hillitä itseänsä\npersoonallisen tuttavuuden huomataksensa, minkä hengen lapsia\nkotiopettaja todellakin oli. Hänelle kirjoittamisen tuuman oli hän\näsken vaan vihassa ja vastustelemisen halusta tullut lausuneeksi. Toden\nperäisesti ei hänellä voinut olla sellaista aikomusta.\n\nKentiesi hän nyt jo ennakolta jossain akkunassa keksisi tämän kasvot\ntai vartalon piirteet -- hänen täytyi hymyillä näille akkunoille.\nAinoastaan kolme oli jotenkuten arvoisia muodostamaan kehyksen ylpeiden\nnaiskasvojen ympärille, nimittäin sen huoneen akkunat, jossa hän äsken\noli ollut ja joka valkeine akuttiminen siaitsi ulko-oven vasemmalla\npuolen. Oikealla peitti yhtä akkunaa luukku, joka vinossa riippui\nha'oissaan ja kahden muun akkunan läpi saattoi nähdä lähes tyhjään\nhuoneesen, jossa oli ainoastaan suuri takka, pöytä ja muutamia\nhonka-istuimia. Se oli kai väen huone -- jonne piika voi vetäytyä, kun\njoskus sai työstään levon aikaa -- sillä ei se kai ollut tuo ylistetty\nruokailuhuone lukemattomine hopealusikoineen?! --\n\nValkoinen, liehuva esine veti äkkiä hänen katseensa huoneen kattoa\nkohti. Ullakon akkunasta ulko-oven yläpuolella liehui vapaasti\nmusliiniverho, akkunan laudalla kukki kauniita ruusuja ja vaaleaksi\npaperoiduilla seinillä, miten ulkopuolelta voi nähdä, rippui muutamia\nkuvia. Täällä siis kotiopettaja hallitsi. Niin, tänään voi hän pysyä\nkopissaan -- herra Markus ei sillä hetkellä ollut oikealla kaikkien\nniiden korulauseiden vaihtamistuulella, joista tämä \"sinisukka\" oli\nelänyt ja toiminut.\n\nHerra Markus astui taasen pihaan, sen narisevalle, valkoiselle\nhiekalle, joka hienosti siivilöittynä kerroksena peitti maan. Keittiön\novi oli auki, saattoi luoda silmäyksen koko tiilikivi-lattiaiseen\nhuoneesen, jonka akkunat olivat männikköä kohti. Rouva Griebelin\npuhtaudesta loistava keittiö voi tuskin kilpailla tämän kanssa, jossa\nviimeiset, Gelsungenin keittiökunnasta pelastetut vaski- ja tina-astiat\nmoitteettomina kiilsivät ja kaikki puuastiat lumivalkoisissa riveissä\nseinällä rippuivat. Amtmannin rouvalla lienee ollut oikein päivällisen\nriittämättömiin varoihin katsoen, homeopaatiliisesti pieni pata, joka\nkiehui liedellä ja kaksi teurastettua pientä kyyhkyistä odotti sitä\nhetkeä, jolloin huolellinen käsi heidät pataan panisi -- oli niin\nhiljaista kyökissä, että voi kuulla sinne eksyneen hyttysen surinan ja\nsen heikot sysäykset akkunan ruutuihin. No niin, sehän olikin\nluonnollista, että tuo ihmeen uskollinen kamarineitsyt, joka oli \"yksi\nsydän ja yksi sielu\" neitinsä kanssa väistyisi yhtä huolellisesti tuon\nharmittoman vieraan tieltä, kuin suututettu nainen ullakkokamarissa.\n\nPalatessansa arkihuoneesen, huomasi hän kyyneleiden jälkiä lempeillä\nnaiskasvoilla sängyn uutimien takana, amtmannin ollessa täydessä\nkolmen, neljän havana sikaarin asettamisen sikaariaskin toimessa,\nmahdollisesti viimeiset siitä tilauksesta, jonka vuoksi metsänvartian\nsamana päivänä täytyi kalliit pitsit taskussa lähteä juutalaisen\nluoksi.\n\n\"No, missä herra Pitkäpartamme nyt oleksii?\" huusi hän Markukselle.\n\nTämä ilmoitti, että nuori mies lienee jatkanut matkaansa sekä istui sen\njälkeen paikallensa sairaan vuoteen viereen.\n\n\"Eikö hän sitten tiennyt sanoa, minne se oli lähtenyt?\" kysyi amtmanni,\nniin kiintyneenä sikaarien asettamistoimeensa, ettei edes ylöspäin\nkatsahtanut.\n\n\"Hän? Niin, tarkoitatte piikaanne? Häntä en nähnyt\".\n\n\"Vai niin, niin hän paraikaa laittanee päivällistä\". -- Hän tarjosi\nherra Markukselle sikaaria, jonka hän toki kiittäen kielsi.\n\nHerra Markus huomasi, miten vanha rouva salaa pyyhkäsi kyyneleen hänen\nsilmikulmistansa. Kentiesi tiesi tämä pitsiasian. Hieno, kudottu pitsi\nlienee ollut perheen viimeinen peritty omaisuus, jonka myyntihinnan tuo\narvoisa puoliso jo ennakolta oli savuina imeskellyt -- harmin tunne\ntuota vanhaa parantumatonta miestä vastaan nousi tätä ajatellessaan\nnuoressa tilanomistajassa eikä mistään hinnasta maailmassa olisi voitu\nhäntä saattaa kajoamaan ainoatakaan näistä sikaareista.\n\n\"Miten taiteellisesti järjestettyjä metsäkukkia!\" huomautti hän\nosoittaen kukkakiehkuraan kristallimaljassa hienosti johtaaksensa\nsairaan ajatukset pois vähän lohduttavasta aineesta.\n\n\"Niinpä luulisi\", sanoi amtmanni. \"Mutta taiteilijakäsipä onkin nämät\nkukat järjestänyt. Veljeni tytär, joka nykyään asuu luonani on\nkasvimaalaajatar, jolle saa etsiä vertoja. Meillä on paljon iloa\nhänestä ja se pää-oma, jonka olen hänen opintoihinsa pannut, ei ole\nhukassa, kuten monta taaleria, jotka akkunasta olen heittänyt\nluulotelluille neroille\".\n\n\"Ah niin, rakas mieheni on aina luullut täytyvänsä auttaa eteenpäin\njokaista, joka taiteesta odotti toimeentuloansa ja tämä jalous on\nhänelle tullut liian kalliiksi\", väitti sairas heikosti hymyillen,\nkatseensa kuolemattoman rakkauden ilmaisulla tarkastaessa miestänsä.\n\n\"Nuoruuden hullutuksia ne olivat, pikku Sannaseni, hulluja\npoikamaisuuksia, mutta tietäköön Jumala, enkö taasen olisi valmis\nsellaisiin, jos vaan -- niin jos vaan vielä eläisin maailman\ntouhinassa. Tuhat vieköön, olisipa hauskaa elää mukana -- hauskaa\nkauheista jaloistani huolimatta, jotka ovat minut kiini naulinneet\ntänne loukkoon Hirschwinkelissä. No, päivät eivät vielä ole loppuneet\nja kun kalifornialainen kultapoikani kerran palaa...\"\n\nHän keskeytti puheensa, kun vanha rouva pikaisella liikkeellä kiivaasti\npainoi pois käännettyjä kasvojansa päänalusta vastaan. \"Mutta mitä toki\ntahtoisin sanoa\", lisäsi hän reippaasti, hämillään silittäessänsä\nleukaansa -- \"olisi, että eräänä kauniina päivänä veljeni -- hän oli\nkolmenkymmenen vuoden ikäisenä joutunut leskeksi ja jätti minulle\nperinnöksi pikku tyttöraukkansa, Agneksemme. Hän ei milloinkaan ollut\nonnen lempilapsi ja pienen turvattoman hoitajana ei minun tarvinnut\nsormellanikaan perintöön koskea -- ei löytynyt mitään perässä. Niin\notimme, Sannani ja minä, tuon sydänkäpysen omaksi lapseksemme,\nikäänkuin olisimme sen kaivosta löytäneet eikä siitä ole meillä mitään\nvahinkoa ollut. Sinä vaikeana hetkenä, jolloin vaimoraukkani\nsananmukaisesti vaipui kokoon kauheassa hermotaudissaan, näyttihe, mitä\nAgneksessamme omaamme: hän jätti etevän paikkansa Frankfurtissa ja tuli\ntänne yksinäisyyteen kipeätä tätiänsä hoitamaan.\"\n\n\"Agnes on enkeli, hän uhraa itsensä puolestamme\", sanoi vanha rouva\nkokonaan liikutettuna ja pikaisesti, ikäänkuin tarvitsisi käyttää tätä\nsilmänräpäystä tytön ansioiden esittämiseen oikeassa valossansa. \"Hän\non pukeutunut ikeesen, joka --\".\n\n\"No, no, rakas ystäväni, niin hirveätä ei se sentään ole\", keskeytti\namtmanni hänet hätäisellä silmäyksellä. Hän kääntyi sivulle päin ja\nkatseli ompelupöytää, joka oli akkunan ääressä. \"Hm -- hattu ja\nhansikkaat ovat poissa. Hän lienee taasen metsästä kasvia poimimassa.\nOlisinpa ollut iloinen, jos olisin saanut esitellä hänet teille. --\nSellaisessa humussa, kuin kenraali Guseckin luona, ei hän tosin elä\ntäällä meidän luonamme, mutta kaikissa tapauksissa --\".\n\n\"Tuon nuoren neidin täytyi asemassaan joutua kovin hemmoitelluksi\",\ntokasi herra Markus pienellä ilkeäntapaisella hymyllä.\n\n\"Hemmoitelluksi, kuten perheen omat jäsenet\", vahvisti amtmanni tämän\nkeskeytyksen. \"Ajatelkaapa vaan: loistava teaatteri, päivällisiä,\niltahuvia, oma kamarineitsy, komeita vaunuja\" -- hän laski nämät\nkaikki sormillansa -- \"hän näyttää hyvin kauniilta, on rouvasihminen\ncomme-il-faut, soittaa mainiosti pianoa -- ah, Jumalani, miten tuo aina\ntekee minut vihaiseksi!\" keskeytti hän itsensä. \"Minulla oli\nGelsungenissa flyygeli, soittokone, joka minulle oli maksanut tuhat\ntaaleria. Moni mainio taiteilla on iltahuveissani soittanut sillä --\nnyt se on eräällä liimatehtailijalla, joka on osannut hankkia rahoja ja\npuoli tusinaa toiveellisiä liimankeittäjän jälkeläisiä näpsähyttelee\nsitä. Niin, mutta ei auttanut. Minun täytyi siitä luopua. Tai olkaa\nhyvä ja sanokaa minulle, missä olisin täällä saanut tilaa tuolle\nmainiolle koneelle? Olisi ollut hauskaa saadessanne kerran\nkuulla, minkälainen ääni tällä flyygelillä oli! Veljenityttären\nkäsissä soi tämä soitin oikein ihmeellisen lumoavasti, hänen\nsormiharjoituksiansakin saatoin huvikseni kuunnella -- ah, te ette pidä\nsellaista?\" lisäsi hän kysyvästi, kun nuoren miehen kasvoissa näkyi\naivan selvästi ivallinen hymy.\n\n\"En\"; vakuutti tämä pitemmittä mutkitta. \"Pianoa soittavien naisten\nluku on ääretön, jokaisen päivällisen, jokaisen iltahuvin jälkeen on\ntuo onneton helylaatikko viimeisenä jälkiherkkuna ja minulla on tapana\ntarttua hattuuni, kun vaan joku nainen istuu klaveerin ääreen\".\n\nAmtmanni naurahti väkinäisesti, rouvansa sanoessa totisesti:\n\n\"Minä pyydän teidän uskomaan sanojani että jos olisikin annettu meidän\npitää soittokone, niin ei teidän milloinkaan olisi täytynyt paeta\ntunkeuvaa esitystä. Rakas lapsemme ei etsikään missään yksipuolisessa\ntaiteessa oikeata kutsumustansa, elämänsä määrää --\".\n\n\"Mutta, pikku ystäväni, minä mainitsin jo, että Agnes on etenkin\nmaalaaja\", lausui amtmanni äkkiä ja näennäisellä levottomuudella.\n\n\"Hän osaa myöskin toimia kyökissä ja kellarissa\", jatkoi rouva --\nhuomasi, että hänelle maksoi enempi lausuminen sisällisen taistelun\nmiehensä niin päättömästi katkaistua hänen puheensa, mutta hän teki sen\nkuitenkin, vieläpä korotetulla äänelläkin ja huomattavalla painolla\nsanoissa.\n\n\"Minä en oikein käsitä, mitä tarkoitat\", keskeytti amtmanni hänet\nuudestaan. Kova puna nousi hänen poskillensa, hieroessaan vähän\näkäisellä suun vääristyksellä polveansa. \"Et voine pitää niin suuri\narvoisena saada välttämättömästi esitellä Agnekselle, Franz perheen\njäsenen ja korkeamman sotilaan tyttären, uutena tutkimuksena tai\nkyökkikarhuna. Olisipa minun todellakin ollut sääli rahojani, ellei hän\nolisi edemmäksi päässyt. Asiasta toiseen, herra Markus\" -- sanoi hän\nkokonansa muuttaen keskustelu-ainetta, -- \"Kauvanko aiotte viipyä\nluonamme Hirschwinkelissä?\"\n\n\"Ainoastaan muutamia päiviä\".\n\nVanha herra näytti tämän kuultuansa hengittävän helpommin, mutta toisti\nsentään rypistyneellä otsalla ja tyytymättömällä äänellä hänen\nvastaukseensa.\n\n\"Muutamia päiviä?... Hm, sitten emme kai enää saa iloa nähdä teitä\nluonamme, jonka vuoksi minä, kun ei tuo onneton luuvalo salli minun\ntervehdyskäyntiinne vastaamaan, olen pakoitettu tarttumaan suotuisaan\nhetkeen ja pyytämään suullista vastausta kirjeeseni teille. Siis\nlyhyesti: miten on nyt rautatiekysymyksen laita? -- Oletteko itse ollut\ntilaisuudessa nähdä, miten riutuneessa kunnossa rakennukset täällä\nmaatilalla ovat -- paikkaaminen ja laittaminen ei täällä enään mitään\nauta. Ja sitäpaitsi tämä vanha könsä, missä asumme, rytisee ja rätisee\nsaumoissaan joka tuulen puuhkahduksella -- ja heti kun ensimäinen\nveturi menee sivuitse, rymähtää kaikki kokoon yhtä varmaan kuin kaksi\nkertaa kaksi on neljä\".\n\n\"Sitten on paras sitä ennen repiä se alas --\".\n\n\"Herra!\" -- huudahti amtmanni ja näyttipä melkein ikäänkuin olisi hän\ntahtonut tarttua hiljaisen, tyynen puhujan kurkkuun samalla kun kipeä\nrouva pelästyksen huudahduksella rukoillen nosti kätensä -- \"hyvä\nherra, se on toisin sanoen että tahdoitte heittää minut talostani ja\nkodistani\".\n\nHerra Markus tarttui tyynnyttäin vanhan rouvan käteen.\n\n\"Älkäätte, armollinen rouva antako sanojeni itseänne peljästyttää!\"\nsanoi hän. \"Tämä huoneus, joka kieltämättä on maahan kaatumaisillaan,\nei liene teille niin rakas, ettette haluaisi nähdä mitään muuta sen\nsijassa. Minä aion rakennuttaa sahamyllyn perustuksista uudelleen; ei\nmitään muuta jää minulle tehtäväksi kuin, etten tahdo, että rakennus\njonakuna kauniina päivänä hautaa vuokraajani raunioihinsa. Ja täällä\nkäy uudestaan rakentaminen paljon helpommin ja pikemmin kuin tuolla\njoen reunalla. Minä vakuutan teille, että siitä on tuleva kaunis,\nmukava huoneus tilavine, terveellisine huoneineen, verandoineen ja\nikkunaruutuineeen. Me rakennamme sen vähintäin kolmenkymmenen askeleen\nmatkalle haitallisesta rautatien radasta, tallin ja navetan sioitamme\nhuoneen pohjoispuolelle, ja piha saa tilansa huoneuksen takana, jonka\nvuoksi me luonnollisesti kaadamme männikköä tuolla niin paljon kuin\ntilan vuoksi vaaditaan... Aivan kohtuullista on, että minä siksi ajaksi\nkuin rakennus työtä kestää hankin teille sopivan asunnon, jonka vuoksi\npyytäisin teidän muuttamaan kotitaloon, jossa asetan toisen puolen\nyläkerroksen huoneista teidän vapaasti käytettäväksenne -- toivon että\nrakkaan ystävävainajanne toverit hupaisesti teille hänestä muistuttavat\nja että viihdytte siellä, kunnes -- kuten varmaan luulen toukokuun\nalussa ensivuonna -- voitte palata maatilalle. Suostummeko asiaan\nnäin?\"\n\nRouva koki, katkerasti itkien ja liikutuksesta aivan mykkänä viedä sen\nkäden, joka vielä hänen kättänsä piteli, huulillensa, jonka nuori mies\nkuitenkin liikutettuna esti.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän punastuen hämistä, \"älkää minua kiittäkö. Ottakaa,\nmitä teen, viimeisenä tervehdyksenä jalolta vainajalta tuolta haudan\ntoisella puolen olevalta maalta\".\n\nAmtmannikin näkyi olevan hämmästynyt ja sanaton. Hänkin lienee tuntenut\ntarvetta kiitollisesti tarttua nuoren miehen käteen, mutta tämän\nviimeiset sanat kuultuansa vetäysi hän takaisin ja heristi korviansa.\nHän veti kätensä takaisin ja hänen viekkaasta katsannostansa saattoi\nsellainenkin joka ei ollut aivan suuri ihmistuntia, nähdä, että hänessä\nselkesi äkkiä ajatus, että \"jotain täytyi piillä\" tämän tavattoman\njalouden takana. -- Hän oli noita raakoja, kaikissa elon vaiheissa\nitserakkaita luonteita, jotka eivät milloinkaan myönnä itse\nhävittäneensä valtaansa ja arvoansa; he kokevat niin pian kuin\nmahdollista on tekeytyä joka tilaisuuden vallitsijoiksi, vaikkei heille\njätettäisikään kahta tuumaa enempää liikkumisen ja hengittämisen tilaa.\n\n\"Niin, kallis ystävättäremme\", sanoi hän tyynellä ja kylmällä äänellä\nsekä ylpeällä katsannolla, \"hän tiesi aivan hyvin arvostella, mitä\nhänelle olimme olleet. Hänestä eroitettuna kannoimme uskollisesti\nhuolet ja ilot hänen kanssaan ja vihdoin halusta jaoimme yksinäisyyden\nhänen kanssaan täällä ikävässä Hirschwinkelissä... Kuinka monta kertaa\nenkö huolimatta säästä ja tuulesta mennyt pelaamaan pattia hänen\nkanssaan lyhentääksensä häneltä pitkät, ikävät talvi-ilmat -- enkä\nshakista lukua pidäkkään, päinvastoin, sen teille vakuutan, hyvä herra!\n\n\"Hän on tehnyt meille enemmän kuin yhteensä koko joukko niitä ystäviä,\njotka ennen tavallisesti tungeskelivat peli- ja ruokapöytäin ympärillä\nkotonamme\", pisti sairas arasti ja vapisevalla äänellä väliin.\n\n\"Älä ole ankara rakkahin ystäväni! En ensinkään nytkään suvaitse että\nmoititaan noita hauskoja ihmisiä. Mutta sinä olet aivan oikeassa --\nClotilde oli kiitollinen sydämensä pohjasta asti ja olisi varmaankin\nselvemmin tämän osoittanut, ellemme helposti ymmärrettävästä\nhienotunteisuudesta aina olisi olleet sellaista vastaan\".\n\nHän kohotti olkapäitään.\n\n\"Niin, niin täytynyt kerrassaan olla -- kuolo tuli äkkiä hänelle, hänen\nvähintäkään aavistamattansa -- muuten olisi varmaankin nyt paljon\naivan, aivan toisin\".\n\nHerra Markus kääntyi tyytymätönnä tuosta korkeasta kerskaajasta, joka\njotenkin suoraan sanoi hänelle silmiin, että hän, amtmanni, siveellisen\nlain mukaan olisi Hirschwinkelin oikea omistaja, ellei olisi ollut\nnarri, jonka tehtyjen uhrausten hyvin perustettuja vaatimuksia\nedellisen omistajan liian aikainen kuolema olisi ehkäissyt. Terävä\nvastaus eli tunkeumaisillaan nuoren miehen huulilta, mutta varoten\nnäkyvästi pelästynyt sairasta joka liikutettuna pelonalainen,\nrukoilevainen katsannossaan koki nähdä toisen kateutta, hillitsi hän\nitseänsä ja vastasi tyynesti: \"Niin paljon kuin tätini monivuotisen\nasianajajan kautta tiedän, oli hän aina pitänyt itseänsä elinajaksi\nasetettuna hoitamaan miehensä jälkeen jäänyttä omaisuutta. Ainoastaan\nja yksin siitä syystä ei hän tehnyt mitään testamenttimääräyksiä\ntilusten suhteen\".\n\n\"Niin, niin -- teillä voi olla oikein -- niin, niin\", mutisi amtmanni,\nsamassa äkki-hiljaa istuen nojatuoliinsa takaisin. \"Minä muistan hänen\njoskus lausuneen jotain sellaista. Täytyy siis olla kiitollinen teille,\njoka ette kokonaan ole huomaamatta jättäneet monivuotista, sydämellistä\nsuhdetta meidän ja hänen välillään. Ja siksi otankin vastaan\nystävällisen tarjoumuksenne muuttaa joksikuksi ajaksi kartanoon, mutta\n-- suokaa anteeksi -- mitä sillä aikaa teen karjatarhani kanssa?\"\n\nOli vaikeata pysyä totisena tätä naurettavaa halua kuullessa ylpeillä\nviimeiseen asti.\n\n\"No\", sanoi herra Markus, ruveten puuhailemaan hansikoidensa napeilla,\njotka olivat au'enneet, \"minä sivumennessäni näin yhden lehmän\nnavetassa\".\n\n\"Niin -- aivan oikein -- tätä nykyä -- herra Markus. -- Minä olin\näskettäin pakoitettu myymään kaksi muhkeata schveitsiläisrotuista\nlehmää maanviljelijälle -- ikävä seikka! -- Minun on siitä kokonaan\npaha ollani, herra Markus. Täällä maatilalla ei ole kaikki siinä\nkunnossa, kuin olla pitäisi, ei yksikään tiedä sitä paremmin kuin minä\nitse, mutta eipä minulla olekaan yhtä renkiä. Minä olen kirjoittanut\noikealle ja vasemmalle, tältä seudulta en mistään hinnasta maailmassa\n_tahdo_ itselleni palvelijaa ottaa; asukkaat tällä seudulla eivät\nkelpaa suorastaan mihinkään, -- minä olen tarjonnut yhä parempia ja\nparempia palkkaetuja, mutta ne raukat luulevat että täällä on liian\nyksinäistä ja autiota eikä suorastaan mitään ole Hirschwinkelissä\nsaatavissa\".\n\n\"Suvaitsetteko minun tehdä kokeen siinä suhdassa\", lisäsi kartanon\nomistaja. \"Lehmän viemme kuitenkin kartanoon, ja siipikarjankin on\nsiellä hyvä olla. Mutta niinpian kuin uutisrakennus on valmis, täytyy\nkaikkien mennä entistä rataansa -- se on, hankimme riittävän luvun\nlehmiä navettaan sekä niin suuren työvoiman kuin tarvitaan huolelliseen\nmaatilan hoitoon, ellei kaikkien anneta joutua kokonaan rappiolle. Minä\npidän huolta tästä ja toimitan niin, että renki, niin pian kuin\nmahdollista on, tulee palvelukseenne, sillä elon korjuu rupee\nkiirehtimään, itsestään ymmärrettävä on\" -- hänen hansikkansa nappi ei\nensinkään tahtonut mennä kiini ja puhuja kiinitti siis siihen koko\nhuomionsa -- \"itsestään ymmärrettävä on, että sitä paitsi tarvitsemme\npiian, oikean talonpoikaistytön rotevaa laatua, joka ymmärtää tehdä\ntyötä... -- Se tyttö, joka nyt tavallisesti toimii maatilan niityillä,\nei kai oikeastaan sovellu sellaiseen työhön\".\n\nSairas laski kuihtuneen, vaalean kätensä silmiensä päälle ikäänkuin\nhetkellinen heikkous olisi hänet vallannut, ja amtmanniin sattui\nsamalla hetkellä raju yskänpuuska, niin että hänen kasvonsa muuttuivat\nveripunaisiksi.\n\nMutta herra Markus oikein paloi uteliaisuudesta saada kuulla jotain\ntytöstä ja piti kiini tilaisuuteen niin sopivasta aineesta huolimatta\nvanhan pariskunnan tuskista ja puuskista.\n\n\"Sen mukaan kuin minulle on kerrottu, on hän kaupunkilaislapsi, tai\nainakin viimeksi palvellut suuressa kaupungissa?\" jatkoi hän\nyksipäisesti kysymyksiinsä.\n\n\"Niin, hän oleskeli Frankfurt-am-Mainissa\", vastasi vanha rouva, jonka\noikea käsi oli pudonnut peitolle ja nyt hyvin epävakaisena hypisteli\npäällistä. \"Hän ei ole tällaiseen toimeen kasvatettu, ah, kaukana\nsiitä. Paras herra Markus --\".\n\n\"Ja senvuoksi olemme teille erittäin kiitolliset, jos tahtoisitte\nhankkia meille oikein rotevan talonpoikaispiijan\", liitti amtmanni\nkorotetulla äänellä. \"Milloin siis aiotte uuden rakennuksen alottaa,\nherra Markus?\"\n\n\"Minä viivyttelemättä puhuttelen rakennusmestaria lähimmäisessä\nkaupungissa\" -- vastasi nuori mies nousten ylös tyytymättömyyden,\nvieläpä perinpohjaisen vihastuksenkin tunne näkyi selvästi hänen\nkulmakarvojensa välisestä rypystä -- \"enkä kauvan viivyttele ennenkun\nnäytän teille rakennuksen pohja-piirroksen\".\n\nAmtmanni tahtoi välttää väkisin seurata häntä ulos. Ulkona etehisessä\npysähtyi hän salaisella katsannolla.\n\n\"Sangen rakastettavaa ja kaunista on mitä meille tahdotte tehdä\",\nkuiskasi hän matalalla äänellä toisen korvaan. \"Minä olenkin teille\nsangen kiitollinen, mutta älkää uskoko, minä pyydän teitä, että siinä\nmitään uskallatte; mitä suoritatte, saatte viimeiseen penniin asti\ntakaisin. Te ette kadota rahojanne ... siitä seikasta vastaan minä...\nNähkääs, tuolla sisällä en uskaltanut sitä lausua; puolisoni itkee\nsilmänsä pilalle odottaen poikaansa -- se on ikävä seikka meille.\nSellainen pieni, raukka naisen sydän! Niin jospa hän ryysyisenä,\nrepaleisena palaisikin kotiinsa, niin olisi äiti kuitenkin sanomattoman\nonnellinen saadessaan hänet luoksensa -- sellaisia ovat naiset, ja\nsellaisissa tapauksissa täytyy perheen-isän tietää pitää asia oikealla\ntolalla. Minä en todellakaan antaisi sellaisten turhuuksien pilata\npoikani menestystä! Hänellä on ollut erinomainen onni, sillä\nveitikalla, joka piti ahtaana kotoa, mainiota kotoa Thyringissä. Tuo\nnuori veitikka on jo jonkunlainen nabo (raharuhtinas). Kunhan vaan\nodotan vuoden tai pari kuluvaksi, voin kaikkien nöyrimmästi kysyä Hänen\nYlhäisyytensä Serenissimolta, paljonko Gelsungenin lahjoitusmaat\nmaksavat --\".\n\n\"Tiedä huutia kirottu roisto, ellet heti mene tiehesi!\" keskeytti hän\nitseään, tempaisten kalotin paljaasta kiireestään ja heitti sen\navonaisesta ovesta kyökkiin kissaa kohti, joka juuri oli hypännyt\npöydälle siepataksensa toisen teurastetun kyyhkysen.\n\nHän lyhkytti keittiöön ja ajoi kepillään kissan pihalle, jonka jälkeen\nsulki oven keittiöön, jossa ei ketään näkynyt. Liemipadasta ei noussut\nvähintäkään höyryn usvaa -- tuli liedessä oli selvästi kauvan sitten\nsammunut.\n\n\"Mitä hullutuksia nyt taasen!\" mutisi amtmanni kiukusta ja\nponnistuksista punoittavana. \"Vaikka pitäisi kymmenenkin palvelijaa ja\nheille maksaisi palkan, niin kaikki, niin hyvin yksi kuin toinenkin,\njättäisivät ovet ja akkunat auki ja paistaisivat kissoille kaikki mitä\nrunsailla rahoilla on ostanut... Olimmepa melkein jäämäisillämme\npäivällisellä tänään. -- Hullutuksia! Missä hän nyt taasen\noleskelleekin?\"\n\n\"Niin missäpä hän nyt oleskelleekin?\" ajatteli herra Markuskin\nitsekseen, amtmannilta jäähyväiset otettuansa, käydessään pihan yli\npuistoon päin, palataksensa kartanoon samaa tietä, jota oli\ntullutkin. Hän loi äkeän silmäyksen ullakkokamarin ikkunaan, jossa\nmusliiniakuttimet yhä vielä tuulessa liehuivat kevyeinä kuten kesäinen\nhatara. Sangen todenmukaisesti oli neiti kotiopettaja paennut tuonne\nyläälle ja kaksi tytön päätä kääntyi nyt kai salaa ivahymyllä häntä\nkohti... Olipa kuitenkin melkein liika uskaliasta, että hän siten\nheitti huoletta hunningoille isäntäväkensä huonon ja niukan aterian\nsekä syystä veti itsellensä heiltä kovimmat torat sen vuoksi ettei\nsattuisi taasen kohtaamaan häntä.\n\nPuistossa oli yhtä hiljaista ja autiota. Mehiläiset surisivat\nhiljaksensa pensastoissa, joiden läpi puoli tuntia sitten, kuten hän\notaksui, vaalea pukuinen nainen oli astunut, hätähätää leikataksensa\nmuutamia kyökkikasveja keittiön tarpeiksi. Tuossapa oli ripoitettuna\npitkin tietä viheriöitä oksia, joita hän oli sattunut pudottamaan,\nselvästi näkyi, ettei yksikään jalka vielä ollut niiden yli astunut.\nLehtimajassa saattoi herra Markus vielä aivan rohkeasti ottaa käteensä\nkirjoitusvihon, sillä ei lähellä eikä kaukana löytynyt ainoatakaan\nihmissilmää, joka näkisi, miten ivallisesti hän nauroi.\n\nAivan oikein, pienen vihon ensi sivut olivat täynnä samaa viattoman\nkirjoitusvihon, jota piti kädessään, mutta olipa hänellä paljon syytä\nolla harmissaan. Mihin pälkähäsen eikö hän, tyyni ja selväjärkinen mies\nollut joutunut! Elämän iloiset nautinnot olivat tähän asti hänen\nolentonsa anastaneet, säännöllisesti ja reippaalla työhalulla oli hän\nkotona toimensa täyttänyt konttoori-pöydän ääressä heittäytyäksensä sen\njälkeen sydämen halusta jalojen nautintojen pyörteesen -- ei mikään\nollut tähän asti voinut riistää häneltä unen suloista hyväilyä tai\nhyvän ruokahalun etuja -- ja nyt havaitsi hän alussa hupaisan olonsa\nmaaseuduilla olevan yksipäisten mietteiden, joita ei voinut poistaa,\nhäiritsemänä. Haluttomana sysäsi hän rouva Griebelin herkut syrjään ja\noli jo tänä aamuna, ennenkuin kukko oli kimeitä aamuhuutojaan kuulua\nantanut, kadottanut unen sään ja valveilla kääntänyt päätänsä\nedestakaisin lämpimällä pieluksella tummien uutimien ympäröimässä\nsängyssä.\n\nTuo maatila, tuo vanhaa soreata käsialaa, joka herra Markukselle oli\nesiytynyt vaativaisessa kirjeessä, jonka amtmannin lausunnon mukaan ja\ntämän puolesta oli edelliselle lähetetty. Mitään värsyjä ei kuitenkaan\nnäillä lehdillä ollut, vaan hajanaisia mietteitä, aina sen mukaan kuin\nsilmänräpäys niitä oli vaikuttanut, ajatelmia ja lausunnoita selkeästi\najattelevalta ja ymmärtävältä tytöltä. -- Nämä vihon sivut antoivat\ntodellakin suosiollisen todisteen nuoren neidin luonteesta. Yhtä äkkiä\nkuin hän oli jättänyt hyvän paikkansa ruvetaksensa sairaan hoitajaksi,\nsamoin oli hän epäilyksettä vaihtanut nuo ei perinpohjin tarpeelliset,\nrunolliset sielunpuuskat köyhtyneen enonsa järjestyksellä pidettyyn,\nniukkaan kassakirjaan. -- Mutta miten voi tämän pontevan ja päättävän\nmenettelyn yhdistää nuoren neidin esiytymiseen? Nyt kuten ennenkin\npassautti hän kamarineitsyellä itseänsä ikäänkuin olisi oikea\nprinsessa.\n\nTäynnä harmia puristi hän hylkiö salaperäisine kotiopettajineen ja\npuolihulluine kerskurineen, amtmannineen, sfinksikasvoisine ja\njalovartaloisine tyttöneen, tuon karkean työpuvun peittämänä, \"hän\"\njoka äköitytti ja kiusoitti häntä, niin kun ei vielä kukaan ollut\nvoinut, sekä tuo \"ihmisellinen, tiedon haluinen\" metsänvartija, tuo\nkärsittämätön ihminen, joka levitti kietovat kätensä tytön perään --\nkaikki, kaikki nämät toivoi hän sinne missä pippuri kasvaa, taikka\nsiitä levottomuudesta, joka häntä kiusasi ja jota hän ei hyvällä eikä\npahalla voinut itsestään poistaa.\n\nTänään aikoi hän matkustaa kaupunkiin ja neuvoitella saman\nrakennusmestarin kanssa, jonka piti ottaman sahamyllyn uudestaan\nrakentamisen. Maatilan uuden asuinrakennuksen suunnitelma saattoi\njo parin päiväin päästä olla hänen käsissään samoin kuin\nrakennuskontrahtikin silloin olisi valmis allekirjoitettavaksi. Kaiken\nmuun saattoi hän huoletta heittää Griebel vuokraajalle ja hänen\nrehelliselle vaimollensa toimitettavaksi -- he paraiten voisivat\ntoimittaa uuden palvelusväen pestaamisen, amtmanni-perheen väliaikaisen\nmuuttamisen kartanoon sekä sittemmin karjan ostaminen. -- Omiin\ntoimiinsa tarvitsi hän ainoastaan muutamia päiviä, jonka jälkeen hän\naikoi pudistaa tomut jaloistansa eikä yöhön ja vuoteen palata\nHirschwinkeliin... Siksi aikaa jäi edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan\nmuistokirjassa oleva testamenttimääräys hänen salaisuudekseen, kunnes\nhän taasen tyyneenä ja hyvässä rauhassa olisi saanut ajatella kenen\nhoitoon hän uskoisi kipeän rouvan huolettoman toimeentulon huolen.\n\nHän heitti kirjoitusvihon kivipöydälle ja jätti puiston, jonka vanha,\nrapistunut galleriportti ikäänkuin heikolla huokauksella hänen\ntakanansa meni kiini. Tällä hiljaisella, elämään väsyneellä\nelonmerkillä luuli hän nyt lopettaneensa kaiken suoran yhdistyksen\nniiden ihmisten kanssa, jotka jätti takansa. Puuttui kuitenkin sangen\npaljon, että hän olisi myöntänyt itse olleensa se, joka päätä pahkaa\noli syöksynyt näihin vieraisin olosuhteisin ja itse olevansa syyllinen,\njos joitakuita kaitselmuksen näille vieraille ihmisille kehräämiä säitä\ntarttuisi häneen, kuten sitkeät, kiermuilevat köynnökset, jotka ruohoa\nkasvamalla, vähän kuljetulla polulla, ikäänkuin siihen pannut ansat,\nkietoutuivat hänen jalkoihinsa, ja joista hän voi vapautua ainoastaan\npolkien ja repien niitä...\n\n\n\n\n9.\n\n\nKaksi päivää oli kulunut hänen käymisestänsä maatilalla. Edellisenä\npäivänä oli rakennusmestari ollut Hirschwinkelissä; hän oli ilmaissut\nkaikissa kohdin olevansa yhtä mieltä rakennustuumien suhteen kuin\nkartanon omistajakin, sekä luullut rakennuksen suurimmalla kiireellä\nvoivan valmistaa. Herra Markus oli johtanut häntä maatilalle\ntarkastukseen -- mutta hän ei luonnollisesti ollut astunut asuinhuoneen\nkynnyksen yli, siihen oli hän liian pysyväinen päätöksissään. Hän ei\nkuitenkaan voinut estää amtmannin astumasta akkunaan tulisin, ylistävin\nsanoin kiittämään häntä jalosta lahjasta, kopallisesta hyvää viiniä,\njonka herra Markus heti viime käynniltä palattuansa, oli maatilalle\nlähettänyt. Hänen täytyi sitä paitsi kohteliaasti pitää hyvänänsä kun\namtmanni sanoi tahtovansa vastata käyntiin. Vanha herra tulikin\nkartanoon muutamia tuntia myöhemmin tai \"noin hämärässä\".\n\nHerra Markus istui juuri puistopaviljongissa, kun hän näki kaksi\nhenkilöä tulevan esiin männikön varjosta -- toinen mieshenkilö, joka\nraskaasti nojausi keppiin ja vaivalla horjui eteenpäin, toinen nainen,\njonka käsivarrelle vanha mies nojausi. Eikö rouva Griebel ollut\nkertonut, että kotiopettaja oli yhtäläinen humalaseiväs kuin vieras\npiikakin? -- Hän se kai oli, korkeavartaloinen solakka nainen komeassa\nhyvin tehdyssä vienoin laskoksin riippuvassa tummassa puvussa -- harmaa\nolkiharso pienestä, valkoisesta olkihatusta ja oli ikäänkuin tomuinen\nhämmähäkin verkko hänen kasvoillansa.\n\nOikein naurettavaa oli nähdä, miten loukattu, kaunis nainen heti kuin\nherra Markus astui rappusille, äkkiä kuiskasi muutamia sanoja\nenollensa, jonka jälkeen hän muutamalla askeleella riensi männikköön ja\nkatosi jälkeä jättämättä... Vanha herra pudotti keppinsä ja kääntyi\nhämmästyneenä ja vaivoin ympäri katsoaksensa hänen jälkeensä mutisten\npienen, hartaan kirouksen. Samassa tuli hän autetuksi tilastaan herra\nMarkuksen kautta, joka oli rientänyt esiin ja jonka käsivarrelle hän\nnyt sai nojata samalla kun hän ällistyneenä kiroili nykyajan nuorten\nnaisten arkuutta ja hämiä.\n\nEi ollut helppoa saada amtmanni jyrkkiä rappuja myöten paviljonkiin,\nmutta kerran sinne päästyänsä istui hän mukavasti nurkkasohvalle ja\ntarkasteli tyytyväisenä tuota aivan somaa nuoren miehen asuntoa. Hetken\nkuluttua oli sigarreja ja kaksi kimaltelevaa, viheriäistä lasia\npöydällä, ja jalon Rheiniviinin kallis tuoksu kohosi pitkäkaulaisesta\npullosta. Herra Markus sytytti uuden kattolampun ja sen loistavassa\nvalossa saattoi käsittää miksi käynti oli iltahämärässä määrätty\ntapahtuvaksi -- vanhan herran laihoilla hartioilla riippui nimittäin\nikäänkuin vaatenaulassa enemmän kuin säällisesti kulunut, huolellisesti\npaikattu nuttu. Hänen paitansa oli kuitenkin valkeuden ja puhtauden\nsuhteen aivan moitteeton ja hänen kaulahuivissansa loisti ikäänkuin\nrintaneula tekokivi vanhanaikuisessa kehyksessä.\n\nHerra Markus ei voinut itseltään salata, että hän vietti sangen\nhupaisen hetken. Vanha mies puhui sangen hauskasti maailmasta ja\nelämästä, hän näytti olevansa tieteellisesti sivistynyt ja selvään\nhuomattavasti esiytyi tuon kevytmielisen tuhlarin luonteessa tuo\nomituinen kohta, jonka mukaan hän kaikissa vaiheissa ja kaikissa eri\ntilaisuuksissa oli varustettu parhaimmilla ja varmimmilla neuvoilla\nmuita varten mutta ei milloinkaan sellaisilla itsellensä.\n\nMyöhempään illalla saattoi herra Markus itse vieraansa tämän kotiin --\nsitä ei taasen millään tavalla voitu välttää, sillä yksin ei tuo\nluuvalon puoleksi halpaama mies voinut kulkea niin pitkää matkaa, eikä\nketään ollut häntä noutamaan saapunut. Kuitenkin keksi herra Markuksen\ntarkka korva epäluotettavan hiipimisen puunrunkojen välissä tien\nvierellä, mutta ne naiset, jotka niin loukkaavalla tavalla olivat\nvälttäneet jonkunlaiseen yhteyteen joutumista hänen kanssansa --\nlieneekö se sitten ollut kotiopettaja tai tuo inhoittava kaino piika --\nniitä hänkin halveksi sekä sanoi lujaa vähäkuuloiselle amtmannille, kun\nhe olivat kappaleen matkaa eteenpäin kulkenut, että joku otus lienee\neksynyt tuohon pieneen metsikköön, hän kuuli, miten se hiipi eteenpäin.\nNaurahtaen hiljaisesti, pilkkaavasti, kävi hän eteenpäin, toisella\nkäsivarrella taakkana tuon vanhan viinistä hieman tajuttoman miehen\nkoko paino, toisella kirjapaketti, jonka amtmanni oli hyllyltä ottanut,\nsanoen oikein janoavansa hyvää lukemista; hänen oli täytynyt tilan\npuutteen vuoksi myydä, se on pilkka-hinnasta pois lahjoittaa koko\nkallis kirjastonsa, josta hän oli tuhansia riikinmarkkoja maksanut.\n\nGriebel vuokraajan kanssa oli herra Markus pian sopinut. Tuo rehellinen\nmies ilmoitti olevansa heti valmiina auttamaan kartanon isäntää tämän\n\"samarialais-työssä\" ja hänen rakas puolisonsa oli myöntynyt\nehdotukseen muistutuksella että, mitä Pietarinsa kerran tahtoi, tahtoi\nhänkin, tapahtuihan se kuitenkin, jospa hän kymmenenkin kertaa olisi\nsuopeimman katsantonsa ottanut ja näyttänyt hiljaiselta ja tyyneltä\nkuni pieni hiiri, niin olisi Pietari kuitenkin päätöksensä tehnyt ja\nsiksipä antoikin hän Jumalan nimessä myöntymyksensä siihen. Mutta ei\nkukaan kuitenkaan voinut häntä kieltää ihmettelemästä ja pitämästä\nhuolta nuoresta herrasta, joka piti kaikki niin vähäpätöisinä,\nikäänkuin ei mikään taitokaan olisi tanssia liukkaalla jäällä amtmannin\nrouvan ja vieläpä kotiopettajankin kanssa kentiesi voisi viihtyä\nasumaan yhdessä, hän kyllä myöntyisi nostamaan ja kantamaan vanhaa\nrouvaa ja yöllä valvomaan tämän vuoteen vieressä, sen tekisi hän aivan\nhalusta, ja mitä kotiopettajan ylpeään katsantoon tulee, niin eihän\ntarvinnut huomata sitä. Mutta amtmannin itsen tuon laiskurin, tuon\nherkuttelijan, tuon \"ymmärtävän\" kanssa, niin hänen kanssaan ei\nriidatta menisi, sen tahtoi hän heti edeltäkäsin sanoa -- ja jospa hän,\nGriebelin emäntä, ruokkisikin toisen lehmää voileivillä, ja muutamia\nnälistyneitä kanoja sokurileivillä, niin olisi amtmannilla kuitenkin\njotain moittimista ja torumista, siitä oli hän varma. Ja mitä taasen\ntuli piikaan suurkaupunkilais pukuineen ja hienoine käytöksineen, niin\nei tämä milloinkaan sopinut täällä maaseudulla, jossa täytyi tehdä\nkovaa työtä karkeissa talonpoikaisvaatteissa ja suojelusverhoitta. Tuo\nomituinen olento yllytttäisi palveliat vaan isäntäväkeä vastaan, ja\nerittäin hän itse ei voinut kärsiä tyttöä. Miten sattuma vielä\npäällekaupan antoi vieläkin pohjaa tälle vastenmielisyydelle sen sai\nherra Markus vielä samana päivänä täysin määrin kokea.\n\nHän oli kirjanpitäjältänsä saanut lavean kertomuksen ja oli sen\njohdosta pakoitettu antamaan vastauksen muutamissa kiiruhtavissa\nasioissa. Hän oli sen vuoksi jo pari tuntia istunut kirjoituspöytänsä\nääressä altaanihuoneessa tehden ahkerasti työtä, tietämättä muusta\nmaailmasta mitään. Vuokraajan perheestä ei tänä päivänä ollut käynyt\nhänen luonansa, hän oli yksin päivällisensä syönyt, jonka eräs piika\noli kattanut. Tämän lähdettyä huoneesta oli hänen kynänsä raappina\npaperille ollut ainoa ääni, joka oli keskeyttänyt syvän hiljaisuuden\nalttaani huoneessa. Vihdoin avasi kuitenkin rivakka käsi oven ja rouva\nGriebelin kenkien kuultiin narisevan -- kuten tavallisesti toi tämä\nitse hänelle iltapuoliskahvin.\n\n\"Todellakin, herra Markus, mainio, pikkuinen, viileä paikka sentään\nkartanomme\", sanoi hän toisen ojennettua kätensä tervehdykseksi.\n\"Tuolla ulkona on oikein helle, kuten leipomatalossa.\" Hän pyyhkäsi\nesiliinansa kulmalla kasvojansa ja kaulaansa. \"Minä olen tänään\nLouiseni kanssa ollut heiniä kokoomassa ja saimme koko kopsallisen\nmansikoitakin samalla kertaa. Jo neljä olimme me ylhäällä ja lähdimme\nmatkalle. Meidän täytyi kulkea pitkiä matkoja, sillä tällä seudulla ei\nlöydy sieniä. Mutta tuolla Grafenholzissa, siellä nousee niitä\nrunsaasti sateen jälkeen -- saatatteko ajatella: niin suuria kuin puoli\nnyrkkiä, ne kasvavat vanhojen hiilihautojen ympärillä. Niin, ellei\nsieltä sellaisia saisi, ei kymmenenkään hevosten kyyti voisi pakoittaa\nminua astumaan jalkoineni Grafenholziin. Minä en voi kärsiä sen paikan\nmetsänvartijaa, hän pitää itseänsä yhtä mahtavana ja röyhkeänä kuin\nnuokin tuolla maatilalla. Ja sen verran täytyy heti samalla kertaa\nteille sanoa, etten minä oleskele saman katon alla tuon amtmannin\nvieraan piian kanssa -- se ei nyt ensinkään käy laatuun ja Louisenikin\ntähden, kun hän tulee loma-ajoiksi kotiin. Niin, niin, minä olen tänään\nnähnyt jotain, niistä! Tai mitä te tuumitte siitä asiasta, että tuo\ntyttö sangen aikaiseen -- kello oli puoli viisi aamulla -- tulee\nmetsänvartian huoneesta ulos neitiä vastaan -- uh, te itsekin lennätte\noikein tulipunaiseksi kasvoiltanne moista kuullessanne. Niin, teillä on\noikein, täytyy hävetä aina sydämestään asti sitä, miten naiset meidän\naikoinamme käyttävät!?\"\n\nHän laski täyteen kaadetun kahvikupin paperien viereen pöydälle. \"Ja\nnyt tiedätte tuon häväistysjutun, ettekä enää ihmettele, jos Griebelin\nemäntä pitää nenänsä pystyssä. Jos niin tarpeellista on, että\namtmannilla täytyy täällä olla oma piika, niin pidän minä huonetta\nkelvollisesta piiasta niille, sillä se, joka heillä nyt on, ei tule\nasumaan saman katon alla minun kanssani. Teidän, herra Markus, täytyy\nselvästi huomata, että minulla on oikeus, eikä pyytää mitään sellaista.\nGriebelin luona on rehellisyys ja kunniallisuus aina etupäässä... Mutta\nälkää nyt antako kahvinne jäähtyä, älkääkä kirjoittako niin paljon,\nettä tulette kipeäksi! Näyttää todellakin ikäänkuin otsanne hehkuisi\".\n\nOvi oli tuskin hänen jälkeensä kiini mennyt, kun herra Markus hyppäsi\nylös, ikäänkuin siten olisi väkivaltaisesti tahtonut repiä ne kahleet,\njotka olivat häntä pitäneet kiini paikallansa alttaani huoneessa. Rouva\nGriebel saattoi tosin olla hyvä, mutta hän oli, kuten kaikki vanhat\nnaiset, juoru-akka. Hän oli hillinnyt itseänsä, ettei olisi tarttunut\ntämän olkapäihin ja pudistanut häntä; niin liikutetuksi oli hän käynyt.\nEi käynyt kieltäminen, että paneteltu tyttö piti paikkansa ja oli\nuutterasti käytöksessään sekä koko olennossaan koki pyrkiä säätynsä\nyli, mutta hänen maineensa oli puhdas, jospa hän mihin aikaan\nvuorokaudesta tahansa tuli metsänvartian huoneesta. Hän tunsi itsensä\nkuitenkin aina kiusallisesti peljästyneeksi, joka kerta kun hän kuuli\ntätä tyttöä mainittavan viheriätakkisen kanssa. -- Ja tässä selkeni\nhänelle -- hänen \"samarialaistyönsä\", kuten Griebel vuokraaja oli\nnimittänyt hänen aikeitansa amtmannin suhteen, sai aivan toisen\nkäänteen, kuin hän oli aikonut. Hyvällä omalla tunnolla voi hän tosin\nsanoa, että hän alkuperäisesti oli aikonut pauna tätinsä testamentin\ntäyteen voimaan asianomaisten mahdolliseksi hyväksi, mutta hänen\npikainen, melkein liika hätäinen toimekas ryhtymisensä ei ollut\njalommista perusteista lähtenyt -- hän ei ollut viheriätakkiselle\nsuonut ihmisyyden kipenää; hän oli tahtonut ennättää tätä ennen ja\nsiten vaikuttanut sen vastakohdan, jota hän hehkuvalla innolla oli\nhalannut. Tytön itsensä uhraavaiset huolet tulisivat nyt tämän\nisäntäväelle hänen toimiensa kautta tarpeettomiksi ja siinä tapauksessa\nvoisi viettää häät milloin tahansa...\n\nRouva Griebelillä oli oikein, hänen otsansa hehkui ja veri tykki\nkuumeen tapaisesti hänen ohimoillaan. Lakkaamatta mittasi hän\naskelillaan huonetta ja siinä selkeni täydesti hänelle, mitä\nsydämessään liikkui.\n\nEikö ollut ikäänkuin ylimetsänhoitaja vainaja pilkkaavasti hymyellen\nkatsoisi \"sepän poikaan\", jossa työmiehen veri oikein vaiston\ntapaisesti koki selittää sanoja: \"saman säätyiset lapset sopivat\nparhaiten\". Hänen sydämensä oli täydessä kapinassa tytön vuoksi, joka\nsöi päiväläisen leipää, työpukuisen ja työstä kovettunut kätisen tytön\nvuoksi. Mutta oliko tytön valkealla otsalla, hänen joka morsiamen\ntapaisessa lumoavassa kukoistuksessa seisoi sepän rinnalla, oliko hänen\notsallensa kirjoitettu, että hän oli aatelisverta? -- Eikö tyttö\nkuumine, aaltoilevine kähäröineen rohkeasti voinut asettaa tuon vaalean\ntytön rinnalle? Eikö hän ollut yhtä kaunis, eikö hänellä ollut sama\nsydämmellinen viehättävä katsanto, joka täällä kuvasta ja tuolla\nsuojelevan huivin alta, jonka hän uskaliaalla kädellä oli sivulle\nlykännyt, niin ihmeellisesti oli hänen sydämeensä puhunut?\n\nKuinka helle tuolla ulkona olikaan, löytyi kuitenkin laveita niittuja,\njoiden yli korkea, sininen taivas kaareutui ja pitkät metsäpolut\nvalmistivat siellä matkustajalle tilaa, vapaasti liikkua. Täällä\nsisällä rasitti häntä huoneen matala katto ja sen neljä seinää.\n\nHän tarttui hattuunsa. Kynä, jonka oli heittänyt luotansa, oli suuressa\nmuste pilkussa puoleksi kirjoitetulla puhtaalla kirjepaperilla ja\njoukko pienempiä paperia, hänen noustessansa äkkiä paikaltansa, oli\nlentänyt pöydältä huiskin haiskin lattialle. Hän ei ensinkään nähnyt\ntätä epäjärjestystä. Jospa kotona konttoorissa miten tärkeästi tahansa\ntarvittiin niitä selityksiä, joita oli pyydetty, niin ei tämä nyt\nvoinut estää suuren Markus-toiminimen isäntää, häntä, joka muuten oli\nuupumattomin ja omantunnon mukaisin työntekijä konttoorissaan,\nrientämästä ulos vapaasen ilmaan huolimatta niistä tärkeistä asioista,\njotka jälkeensä jätti.\n\n\n\n\n10.\n\n\nEnempää miettimättä poikkesi hän heti sille tielle, joka johti\nmännikköön. Päätöksensä olla käymättä maatilalla oli haihtunut, kuin\nkevyet tomupilvet, joita lämmin helteinen ja tänä iltapuolena niin\nhitaasti liikkuva ilmapiiri nosti rutikuivalta polulta ja häilytteli\nhänen silmiensä edessä. -- Hän ei pitänyt rikoksena pysähtyä,\nennätettyänsä talon vasemman puolen sivutse ja kurkistaa samoista\nrei'istä, joista pari päivää sitten kerjäävä kulkulainen oli\ntirkistellyt riutuneelle pihalle, josta kurjuus oli heittänyt muutamia\nropoja.\n\nAution pihan vaalistuneella kivityksellä, jota ei ainoakaan sadepisara\nmoneen päivään ollut kostuttanut, loisti polttava päivä. Kanat lienevät\nvetäytyneen kuumilta kiviltä tallin vilposiin ja pimeihin loukkoihin ja\ntalon koira ketjuissaan, joka pihan toiselta puolen oli tehnyt heikon\nkokeen haukkua, kuultuansa kartanon isännän askeleet, oli jo\nmielestänsä heittänyt hälytyksen nostamisen sellaisessa helteessä.\nVanhalle pariskunnalle taasen, jolla yötä ja päivää oli vähän viileä\nmatalan asuinhuoneen kylmien kosteiden muurien sisällä, näytti lämmin\npäivä olevan tervetullut -- kaksi akkunaa oli aivan auki heidän\nhuoneessaan. Toisen ääressä istui amtmanni lukien jotain kirjaa, toisen\nläpi näki herra Markus kipeän rouvan istuvan vuoteellansa kädet\nristissä. Molemmat vanhukset olivat yksin; peittämättömien akkunain\ntakana oikealle suljetusta ulko-ovesta ei näkynyt ketään liikkuvan ja\nsilmäys, jonka hän heitti ullakon ikkunaa kohti oli sangen pikainen,\nhänelle oli aivan yhdentekevä istuiko koti-opettaja siellä kukkivien\norjantappuroiden takana, vaiko ei. Hänellä oli yksi ainoa ajatus vaan\n-- yksi ainoa. Ja tämäpä pakoittikin hänet oikeanpuolista polkua myöden\nkäymään pihan ympäri tarkastamaan keittiön ikkunaa. Täälläkin oli\nhiljaista kuten puistossakin, jonka läpi hän nyt kulki; yhtä autiota\noli kaikkialla maatilaan kuuluvalla maalla, jonka hän saattoi yhdellä\nsilmäyksellä maantien viereisten pensasten yli nähdä.\n\nHarmissaan purasi hän huultansa. Lähtisikö hän nyt todellakin\nGrafenholziin saadaksensa selville, että hän oli narri ja että hän\nhalveksuttavalla tavalla ryhtyi vakoilemiseen? Jospa kotona sen\ntietäisivät! Hän kuvaili tuttujensa riemua, joiden lempi-kuumetta hän\nniin usein oli pilkannut, äitipuolensa pahastumista, hänen, joka oli\nsalaneuvoksen tytär, nuorten neitosten pahaa ilkkumista, joita vastaan\nhän usein oli taistellut voittamattoman omaisuuksien -- kaikki tämä\nkuvastihe hänelle loistavimmissa väreissä, mutta samalla riensi hän yhä\npikemmin eteenpäin sen metsäpalstan läpi, joka hänelle kuului ja pääsi\nvihdoin metsikön läpi pyökkipuun takana olevaan piilopaikkaan, josta\nhän saattoi tarkastella metsänvartian huonetta. Hän käsitti aina\ntäytyvän tuntua sielun ja ruumiin pelastukselta muutamiksikin tunniksi\nsaada vaihtaa aution, tomun sekaisen maatilan männikön vieressä\npunaiseksi maalattuun huoneesen täällä. Kuten soma punakiuhtava\narpanopla oli se viheriällä ruohomatolla, ja ei mikään auringon\nkellastuttama viljapelto keskeyttänyt, se oli pyökkimetsän tumman\nviheriän keskellä, korkea, jyrkkä lähteen suonesta rikas metsikäs harju\ntakana, joka purojensa vesillä antoi eloa ja vilppautta täriseville\nmyllynpyörille alhaalla laaksossa.\n\nTänään oli metsänvartian huone yhdessä kohden muuttanut muotoansa;\nlintuhäkit korkea-äänisine asukkaineen eivät enää rippuneet ullakon\nakkunan ääressä ja kaikki akkunat kulmahuoneessa, jonka metsänvartija\noli tahtonut tarjota maatilan kipeälle rouvalle -- oli nyt\nalaslaskettujen uutimien varjostama -- syvä tyyneys oli laskeutunut\nhuoneuksen ympäristölle, niin huolellisesti vaariinotettu hiljaisuus\nvallitsi siellä, että olisi voinut ruveta luulemaan vanhan kipeän\nrouvan jo muuttaneen tänne. Huone oli lukittu, ei ketään ollut kotona,\njonka vuoksi herra Markus lyhyen pysähdyksen jälkeen jätti\ntarkastusasemansa kun samassa silmänräpäyksessä kaikuva nauru taasen\nhänet pysähytti. Tämä nauru kuului verho-akkunaisesta kulmahuoneesta,\n-- pitkällinen ponnistettu hourumainen nauru, joka, keskeyttäen metsän\nsyvän hiljaisuuden, kaikui suoraan ja vihlovasti korvaan. Sitä seurasi\nliikutettujen ihmisäänien mutina, yksi uudin vedettiin äkkiä ylös,\nikäänkuin olisi levottomasti liikuttu tuolla huoneessa... Herra\nmetsänvartialla oli vieraita, seurue hyviä ystäviä, jotka viettivät\nhauskaa päivää vilpoisessa huoneessa. Herra Markus kuvaili jo\nitseksensä tuon toveruusseuran, jonka päällitse tupakan savu ja oluen\nhöyryt varmaankin nyt levisivät, samalla kun korttipeli ei estänyt\npilaa herättämästä naurun puuskia hereille.\n\nEi, hänelle ei ollut mahdollista ajatella tyttöä sellaisessa seurueessa\n-- täällä ei hän ollut. Hänen ylpeän katsantonsa edessä eivät miehet\nuskaltaisi sellaista raakaa naurua laskea -- ja kuitenkin avattiin\nsamassa silmänräpäyksessä huoneen ovi ja tyttö astui ulos.\n\nHän kantoi saviastiaa kädessään ja astui rappuja alas; hänen vapaa\nkätensä rippui väsyneenä pitkin sivua, katsantonsa piti hän maata kohti\nojennettuna ja kulmakarvat olivat tuskan tunteella kokoon rypistetyt,\n-- hän oli kuva surusta, joka on itseensä sulkeutunut.\n\nLiikutetussa mieli-alassaan oli nuori mies pyökki-puun takana tahtonut\nrientää esille hänen luoksensa, mutta ehdotta pysyi hän kuitenkin\npaikallaan -- oli ikäänkuin tuosta hiljaisesti etenevästä\nneitseellisestä vartalosta olisi levinnyt valo, jota piti tunkeuvan,\nhämärän himollisuuden loitolla... Hän kääntyi rakennuksen kulmasta ja\nmeni harjun vieressä olevaa lähdettä kohti, josta kristallikirkas vesi\njohdatettiin alkuperäisintä johtoa myöden ja valui kaivoammeesen.\n\nHerra Markus meni tytön perässä, tämä, kuultuansa askeleita takanansa\nkääntyi häntä vastaan. Hän oli jo ehtinyt niin lähelle, että näki,\nmiten tyttö muutti väriä, jolloin myöskin surullinen tunne\nkulmakarvojen lomista niin äkkiä katosi, ikäänkuin olisi\npoispyyhkäisty.\n\n\"Haluatteko virkistää itseänne siemauksella tätä raitista vettä\", kysyi\ntyttö, pitäen astiata laudalla porisevan vesisuihkun alla. \"Minä tuon\nteille juomalasin tuolta huoneesta\".\n\n\"Raamatussa on: 'ja äkkiä laski hän astian kädellensä ja antoi hänen\njuoda'\", lisäsi herra Markus asettuen tytön tielle. \"Jos tahdotte olla\nRebekka, täytyy teidän osoittaa, että perin pohjaisesti tunnette\nraamatun. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä, ei minulla ole halua juoda\nastiastakaan. Raitista kaivovettä!\" sanoi hän pilkaten. \"Raitista\nvettäkö te vaan tarjoattekin tuolla kulmakamarissa nauravalle\nseuralle?\"\n\nTyttö pelästyi kovin; sen huomasi hän ängöttäen.\n\n\"No, kummasteletteko sitä? -- Minä pidin niitä sangen kuuluvina ääninä,\njotka tuolla sisällä hupaisuuttansa ilmaisevat. Minä jo toivoin\nherrojen tuolla sisällä alkavan hauskan juomalaulun --\".\n\n\"Te erehdytte\", intti tyttö huuliltaan aivan vaaleana -- kostea loiste\nlevitti verhon sen katseen eteen, jolla hän tarkasteli toista;\n\n\"Hyvä, minä erehdyn. Siellä on kai hurskaita veljiä, jotka ovat\nkokoutuueet rukouksiin tuonne kulmakamariin -- onhan se mahdollista\".\nHän kohotti olkapäitänsä. \"Mutta mitäpä se minuun koskeekaan. Yhtä\nkuitenkin tahtoisin teiltä kysyä? tietääkö herrasväkenne mitään\nkäynnistänne metsänvartian asunnossa?\"\n\nTyttö nosti pelästyneenä ja melkein rukoilevaisena kätensä ylös.\n\n\"Ei, ei, vanhuksilla ei ole aavistustakaan tästä, eivätkä ne saa sitä\ntietääkään\".\n\n\"Vai niin, ja tällä tahdotte tukkia suuni?\" kysyi hän näennäisesti\ntyyneenä ja välinpitämättömänä.\n\n\"Joka tapauksessa täytyy minun hartaimmin pyytää teitä, jos vielä ennen\nlähtöänne käytte maatilalla olemaan puhumatta mitään tästä. Minä pyydän\nteitä, herra --\".\n\n\"Herra Jumala, kyllä, jos niin välttämättömästi tahdotte. Minä voin\nolla vaitikin, ehkä en muuten juuri ole luotu suojelemaan likaisia\nsalaisuuksia --\".\n\n\"Likaisia?\"\n\nTyttö astui takaperin ja herra Markus oli pakoitettu kysymään\nitseltänsä, josko tämä tyttö, joka yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä\nainoalla liikkeellä voi ilmaista koko joukon riehuvia tunteita, joka\noli täydellinen näyttelijä tahi perinpohjin puhdas, korkean sivistyksen\nomaava sielu.\n\nSyvästi harmistuneena piti hän edellisen otaksumisen oikeana. Oliko\ntässä mitään epäilystä? Eikö tuo ylenmääräinen kainous, jolla hän joku\naika sitten oli poistanut silmäyksen hänen huolellisesti salatuille\nkasvoillensa, ollut kehnointa näyttelemistä, kun verrattain hänen\nkäytöstapansa sen tosiasian kanssa, että hän täällä suojeluslaputta ja\nsuuritta huivitta hämmästymättä liikkui meluavan miesjoukon keskellä.\nJa nyt oli hänellä kyllin rohkeutta hellällä, rukoilevalla äänellä\nhuomauttaa toista säädyllisyydestä. Ja kaiken tämän ohessa mikä\nviehättävä lemmellisyys hänen olentoansa varjosti, mitkä sydämelliset\nkasvot loistivat vahvojen, taakselykättyjen hiuksien alta! Nuoresta\nmiehestä näytti ikäänkuin moninaisin värin loistava käärme, hiljaa\nmadellen, kieroihe hänen sydämensä ympäri, käärme, jonka päätä hänen\nkiukulla ja surulla täytyi tallata.\n\n\"Suututtaako tuo ruma sana teitä?\" kysyi hän terävästi. \"No, sanokaamme\nsiis sen sijaan 'hupaisia', niin hupainen salaisuus! Vanhuksien kanssa\ntulette helposti toimeen, he eivät kumpikaan pääse kynnyksen yli,\neivätkä voi seurata jälkiänne, ja minä, niin minähän olen antanut\nvaitiolon lupauksen, niin olla vaiti ikäänkuin murhaava käsi kurkustani\nkuristaisi. Mutta miten on tuon sinisukan laita? Hän ei istu\nullakkokamarissaan vangittuna ja hänellä on nopsat jalat, sen tulin\neilen illalla tilaisuudessa huomaamaan. Hän liikkuu ikäänkuin haltia,\nja hänelle olisi mahdollista kadota kuten kesäinen pilvi, jonka tuuli\npuhaltaa hajallensa avaruuteen; hän saattaa siis joko tulla liehuen\nmistä metsän loukosta tahansa hämmähäkin-verkkoinen huntu kasvoillansa\n-- ja miten silloin kävisi?\"\n\nTuskin huomattava hymyily lepäsihe hetken aikaa tytön huulilla. Hän\nkumartuihe kaivon yli ja veti laudan, jolla jo aivan täysinäinen astia\noli, putoavan vesisuihkun alta.\n\n\"Minä luulen jo sanoneeni teille, etten voi mihinkään ryhtyä, hänen\nsaamatta tietoa siitä\", vastasi tyttö, toimiskellen, mitä kädessään\npiti.\n\n\"Sen olette tosin sanonut\", myönsi toinen. \"Ja onhan aivan\nluonnollista, että neiti suojelee sellaista salaisuutta. Juonitteluhan\nonkin sellaisten neitien lempityötä, ja koska se nyt ei saata tapahtua\nherrassaleissa, niin silloin pidetään halvemmatkin seurat hyvänä\npelkästä asian harrastuksesta. Minä tunnen tuon hiljaisen myyrän työn\nperheen helmassa -- minä tunnen sen hyvin. Luonnollisesti tehdään\nsellaista työtä mieluimmin omaan laskuun; he eivät näytä kuulevan eikä\nnäkevän mitään, mutta imevät kuitenkin kaikilla huokoisillaan suuria ja\npieniä perheen salaisuuksia itsellensä. Ei kuulla minne ne jalkansa\nasettavat, mutta ne saavat kuitenkin jalan sijan -- ja niin kiipeävät\nhe mestarillisesti askel askelelta ylöspäin, kunnes äkkiä istuvat\nylhäällä korkeimmalla, nuo nöyrät ja halveksitut naiset ne kuorivat\nkerman petollisesti hylättyjen morsianten ja isän, joka on leskeksi\njäänyt, tyttärien silmien edessä. -- Eikö kamarineitsyellä ja kenraali\nGuseckin perheen kotiopettajan uskotulla ystävällä ole mitään\nkerrottavaa sellaisista asioista?\"\n\nTyttö seisoi vielä kaivon ääressä puoleksi kääntyneenä hänestä. Toisen\npuhuessa, oli tyttö kerran nostanut käsiänsä, mutta taasen antanut\nniiden ristittynä vaipua ja nyt katsoi hän toista, mutta ei haavoitetun\nliikutetulla silmäyksellä, jonka toinen jo tytössä tunsi; ainoastaan\ntuskallinen kummastus ja syvä moite kajastihe ruskeista silmistä, jotka\nhän hitaasti nosti toista vastaan, ponnistuksella lausuessaan:\n\n\"Kenraali von Guseck oli leski ja hänellä oli täysikasvuinen poika sekä\nseitsemäntoistavuotias tytär, joka oli kihloissa. Kaikki nämä\nkohtelivat nuorempain lasten kotiopettajaa luottamuksella ja\nkunnioituksella, ikäänkuin hän olisi ollut perhe-jäsen. Ja minä tiedän,\nettei kotiopettaja milloinkaan, ei vähimmälläkään omaa etua katsovalla\najatuksella tätä luottamusta väärinkäyttänyt. Minä sen parhaiten tiedän\nja panen käteni tuleen, että se on totta\".\n\n\"Sitä vielä puuttui\", keskeytti hän tytön kovalla ja karkealla\nnaurulla. \"Tarvitseekin panna työstä kovettunut käsiraukkanne tuleen\ntämän juurtuneen oma-etuisuuden vuoksi!... Eikö teidät ole vedetty\ntänne erämaahan hätään ja puutteesen, ettei tuolta hemmoitetulta\nneidolta puuttuisi palvelusta ja apua? Vanha rouva maatilalla sanoo\nitse, ettette ole kasvatettu sellaiseen kovaan ulkotyöhön ja nyt te\nolette pakoitettu ryhtymään näihin vaiheisin palvelusvelvollisuuksiin\nsen vuoksi että karkoitetulla neidillänne tuskin muuten olisi mitään\nsyötävää\".\n\nTyttö pudotti vilppaasti päätänsä ja purasi pienillä, valkoisilla\nhampaillansa alahuultansa. Näytti, ikäänkuin hän väkivaltaisesti vai\nensi valtauksen hänen sanoihinsa, mutta silmissä kajasti sekunnin ajan\nvoittamaton veitikkamaisuus ja pila.\n\n\"Olkaa siis tästä lähin puollustamatta häntä!\" sanoi herra Markus,\nhalveksivasti estäen tytön vastaamasta. \"Se kunnian pelastus ei teiltä\nkuitenkaan onnistu, -- sen tiedän paraiten minä. Jos sellaiset neidit\nkerran ovat maistaneet rikkauden hurmaavasta maljasta ovat he kadotetut\nja pilautuneet perhe-elämälle. He uneksivat eivätkä sittemmin ajattele\nmuuta kuin ainaiseksi hankkiaksensa itsellensä lujan aseman keskellä\ntaivaallisesti viehättävää ylellisyyttä ja tähän täytyy onnettoman,\nrikkaan miesraukan auttaa heitä, sama se, josko hän on harmaapäinen ja\näreä, tai nuori, sivistymätön, tai ylipäänsä tahtooko hän vaiko ei.\nKentiesi herra von Guseck'in huoneessa hyvin tiesivät tämän ja olivat\nvaroillansa, kuten minäkin mieluimmin kaiken aikani eläisin yksin ja\nitsekseni, kuin asettasin entisen kotiopettajan taloani hallitsemaan --\nennen ensimäinen, paras talonpoikaistyttö metsän rinteeltä, jos hänellä\nvaan on jäljellä rehellisyys otsallansa ja todellisuus sydämessään!\"\n\nHän näki, miten kaikki veri katosi nuoren tytön poskilta, mutta tämä ei\nvastannut sanaakaan. Laski vaan kätensä astialle, aikoen nostaa sen ja\npoistua sen kanssa.\n\n\"Aiotteko todellakin taasen mennä tuonne?\" -- Hän osoitti metsänvartian\nhuonetta. -- \"Eikö siis tuo kauhea melu ensinkään teitä peloita?\"\n\nPuoleksi poiskääntyneenä katsoi tyttö puoleksi ummitetuin silmin\ntoiseen.\n\n\"Minulla on vahvat hermot, melkein yhtä vahvat kuin tukevalla\ntalonpoikaistytöllä metsänrinteellä; eipä sellainenkaan pelästy kapakan\nmelusta sunnuntai-iltaisin\", vastasi tyttö ankarasti ja katkerasti.\n\"Muuten en tässä kysy keneltäkään pelkäänkö vaiko en; tässä minun\nsuoraan tulee välttämättömyyden alle mukautua --\".\n\n\"Tällä tahdotte sanoa, että olette velvollisuuden kautta sidottu tähän\nhuoneesen\", lausui toinen soinnuttomasti. \"Mutta millainen velvollisuus\ntämä lieneekin, siitä vaivatkoot ihmiset aivujansa, yhtäpaljon kuin\nmaatilan kotiopettajankin suhteen, joka kuten Jumalan kuva piiloittelee\nsalaisten pilvihuntujen takana\". -- Hänen äänensä muuttui teräväksi ja\nivalliseksi. -- \"Niin, Herra Jumala, lienee hauskaa vetää maailmaa\nnenästä, sangen hauskaakin lienee se, enkä silmänräpäystäkään kadehdi\nteiltä tätä ajankulua. Hirschwinkelin asukkaat eivät tosin ole niin\nlauhkeita kuin maatilan uusi isäntä; he selittävät arvoituksen omalla\ntavallaan, eivätkä keksi mitään lieventäviä sanoja amtmannin Mariasta,\njoka kaikkina aikoina päivässä tulee ja menee metsänvartian asuntoon --\njossa asuu aivan yksin mies --\".\n\nHän vaikeni. Hänestä itsestäkin tuntui kiusoittavalta nähdä, miten\ntytön käsi voimatonna vaipui astian kannikkeesta, miten puna hehkuvana\nnousi aina kähäröiden juureen otsalla ja niskassa. Poiskäännetyin\nkatsein seisoi hän hetken häpeissään ja liikkumatonna ja ensi kerran\nnäki hän sivulta tytön kasvon piirteet, joihin kaulan hienot juovat\nyhdistyivät, kaikki tämä kuvastuihe niin vakavasti ja liikkumatta,\nkuten pyökkimetsän himeään varjoon kiinnitetty kuva.\n\nKauniisti muodostuneen kaulan ympäri oli kapea samettinauha, kuten\nhieno, pensselillä vedetty viiva. Ehdottomasti johtui nuoren miehen\nmieleen Faustin sanat: \"Miten ihmeellisesti eikö tätä kaunista\nkaulaa korista yksinkertainen purpuranauha\". Ja hänen ajatuksissaan\nmuuttui salainen laakson notkelma kolkoksi, ahtaaksi luolaksi;\nmetsänvartianhuone peitettyine ikkunoineen ja rajune meluneen, jonka\ntyttö selvällä tuskalla ei olisi toivonut kuuluvan ulos -- tuo pieni\ntalo näytti hänestä äkkiä ikäänkuin eikös uskaltaisi hiipiä sinne ja\nsieltä löytää asunnon...\n\nJa tänne tuli tyttö salaa, oikein kuin varastaen itsellensä aikaa ja\ntilaisuutta siihen, ikäänkuin olisi magneetillisesti vedettynä kamalaan\nvirran pyörteesen. Hirveä tuska valtasi herra Markuksen samalla kuin\nepäluulo syttyi hänessä että tyttö jo oli saattanut syöksyä sellaiseen.\nMutta eikö hän seisonut tuossa kuin pelästynyt, äkkiä herätetty\nlintunen, pelästyksen matkaamana ja sanomattoman hämmästyksen leimuava\ntodistus kasvoillansa? Kentiesi tämä katkera hetki karkoittaisi hänet\nijäti Grafenholzista. Herra Markus toivoi sitä sanomattomalla\nkiinteydellä katsellen tyttöä. Mutta samalla hetkellä katsoi tyttö\ntaasen ylös. Kolkko päättäväisyys kuvastihe hänen kasvojensa\npiirteistä.\n\n\"Minä en pidä lukua parjaajoista\", sanoi hän lyhyesti ja nosti\npäätänsä.\n\n\"Ettekö, vaikka siivot ihmiset sulkevat teille ovensa?\" huudahti toinen\npikaisesti. \"Rouva Griebel vastustaa pontevasti teidän muuttamistanne\nkartanoon, viattoman tyttärensä tähden\", lisäsi hän julmalla\nselvyydellä.\n\nTämä näytti koskevan tytön sydämeen.\n\nSanomattomalla tuskalla pusersi hän käsiänsä sydäntänsä vastaan ja\nkuitenkin sanoi hän heti sen jälkeen tajunnalla ja aivan vakavasti:\n\"Rouva Griebel on vielä kerran pyytävä minulta nämät sanat anteeksi.\nMuuten ei hänellä ole kartanossa valtaa käskeä, miten on meneteltävä,\nja _te_ ette sulje oveanne minulle --\".\n\n\"Vai niin -- niinkö luulette?\" keskeytti hän tytön katkeralla naurulla.\n\"Miksi minut luulette?\"\n\n\"Miksikö teidät luulen?\" toisti tyttö nostaen katseensa vitkaan\ntoiseen. \"Minä luulen teidän olevan jalon miehen, itse kunniallisuuden.\nJos voitte, niin unhottakaa ne katkerat sanat, jotka sokeudessani olen\nuskaltanut teille lausua! Miten enkö hävennyt, kuultuani missä\naikomuksessa tulitte maatilalle! Te olette pelastanut vanhukset hädästä\nja huolista. Teidän tarvitsisi nähdä, miten sairas on saanut ikäänkuin\nuuden elon, tietäessään olevansa teidän suojeluksenne alla; jo tästäkin\nasiasta ainoastaan tahtoisin kiittää teitä --\". Tähän pysähtyi hän\npuheessaan ja ojensi arasti kätensä toista kohti.\n\nMutta toisen sillä hetkellä synkät kasvot eivät siitä selinneet.\n\n\"Antakaa olla tuon\", tiuskasi hän ankarasti tytölle ja viittasi\näkillisellä liikunnolla takaisin käden, jonka tyttö hänelle ojensi.\n\"Mistä _teillä_ olisi kiitettävää. Minä tahtoisin tietää, mitä se\nkoskee talon piikaan, jos teen suostumuksen vuokraajani kanssa.\nSellaisia asioita ette ensinkään käsitä, eikä teidän pitäisi\nsiis sekautuman niihin\". -- Harmi ja kiukku olivat melkein\ntukahuttamaisillaan hänen äänensä, sen huomasi selvästi. -- \"Ja pitäkää\nte vaan yhä entisiä ajatuksianne minusta! Minä en ensinkään ole hyvä,\nen, kaukana siitä ja kaikkein vähimmin tällä hetkellä -- pelkkää\npahuutta liikkuu sisässäni, pelkkää pahuutta ja vahingon iloa. Ja jos\nvoisin teissä jotain tuskaa vaikuttaa, tekisin sen halusta --\".\n\nTyttö katsoi häneen sivulta arasti -- hän puhui niin lujaa ja\nkiihkeästi.\n\n\"Ja muuten voitte pysyä totuudessa\", jatkoi hän paremmin itseänsä\nhilliten, mutta sen sijaan sitä terävämmin. \"Te kiitätte vanhan rouvan\npuolesta ja sentään on teillä mielessä ullakkokamarin hennoiteltu\nprinsessa. Te arvelette kartanon huoneuksen olevan heikon kajastuksen\nGuseckin saleista, pienen virvoitus- ja huvipaikan, jossa leikattujen\nsulkien taasen pitäisi ruveta kauniisen lintuun kasvamaan. Neidistänne,\nkotiopettajasta tulee, se on itsestään selvä, taasen päähenkilö\nnäyttämölle ja meidän velvollisuutemme olisi juhlallisesti koristaa\nkartanon sinä päivänä, jolloin hän saapuu\".\n\nTyttö näytti alakuloiselta ja pudisti päätänsä.\n\n\"Kotiopettaja raukat. Jos heistä riippuisi, tekisivät joka tapauksessa\nparhaiten, jos löisivät oppikirjansa kiinni ja sen sijaan pesisivät\nvieraiden vaatteita\". -- Hän huo'ahti hiljaa. -- \"Teidän edeltäkäsin\ntekemänne päätöksen mukaan on siis Agnes Franz turhamielinen korunukke,\njoka pelkää työtä\" -- surullinen hymyily välkähtihe hänen huulillaan,\nkun toinen ivaavalla kumarruksella kiirehti tätä myöntämään -- \"mutta\njos hän joskus onkin ollut sellainen, niin korujen himo on mennyt hänen\nmielestänsä tänne tultuansa... Minä en tahdo kieltää, että hän alussa\noli heittämäisillään kirveen loukkoon ja kokonaan epätoivoisena\njuoksemaisillaan kaikista roskaisista velvollisuuksistansa. Tarvitaan\nsangen paljon, paljon enemmän kuin sanoa voi siihen, että\nkaksikymmenvuotias tyttö sopii itsensä kanssa. Mutta hän on kuitenkin\nmukautunut kaikkiin\". -- Hän oli hetken vaiti, ikäänkuin sen kurjuuden\nmuisto, johon hänkin kaukaa oli tuotu, olisi häntä masentanut -- sitten\nvetäsi hän helpoituksen hengähdyksen. \"Ja nyt muuttuu taasen kaikki\nhyväksi. Rakkaista vanhuksista on lopuksi päiviksensä onnellisesti ja\nhyvin huolta pidetty, nyt voi hän taasen huoletonna ryhtyä\npalvelukseensa. Hän on tosin pakoitettu nauttimaan teidän vieraan\nvaraisuuttanne niin kauvan kuin sairas tarvitsee hänen apuansa --\".\n\n\"Herra Jumala, mitä se minuun koskee? Me emme ole toistemme tiellä.\nMinä matkustan pois ensi päivänä, pysyköön hän kartanossa niin kauvan\nkuin haluttaa! Mutta entäs te?\"\n\n\"Minä?\" -- Tyttö laski kätensä rintansa päälle ja katsoi alas eteensä.\nHän tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi siitä miellyttävästä\nnaurahduksesta, joka nyt niin sanomattomasti kaunisti tytön kasvoja --\nnauraa tällaisella hetkellä! No, olipa hän yhtä kevytmielinen ja\nmaailman turmelema kuin neitinsäkin. \"Pitääkö minunkin jäädä sinne\",\nsanoi hän katsomatta ylös. \"Jos tahdotte yhtä, täytyy teidän tahtoa\ntoistakin\".\n\n\"Kas vaan! Mutta tässä erehdytte perinpohjin, sillä siinä seikassa en\nsaa\" -- hän keskeytti hetkeksi puheensa ja tarkasteli henkeänsä\nvetämättä, mielen jännityksellä tytön kasvoja -- \"olkoon niin, jos\nkumoatte kunnon rouva Griebelin epäilykset lupaamalla minulle, ettette\ntästä hetkestä alkaen enää tahdo astua jalallanne metsänvartijan\nhuoneesen\".\n\n\"En, sitä en voi luvata\", vastasi tyttö epäilemättä, totisesti ja\npäättävästi.\n\nHerra Markus poistui muutamia askelia tytöstä ja hänen silmänsä\nloistivat vihasta ja kiukusta.\n\n\"Niin menkää siis tiehenne! Minä en enää tuhlaa sanoja teille\",\nhuudahti hän. \"Mutta kuulkaa vielä tämä ainoastaan\" -- hän nojautui\ntässä taasen eteenpäin ja sanoi hampaitansa purren: \"Tietäkää siis, että\nminä sydämeni pohjasta halveksin teitä\".\n\nLiikutettuna ojentihe tyttö äkkiä. Silmänräpäyksen kohtasivat näiden\nkahden ihmisen vihaiset katseet toisiansa, mutta jospa hän naisellisen\nheikkouden todistuksena piti niitä kyyneleitä, jotka tytön\nsilmänripsissä välkkyivät, erhettyi hän. Ylpeällä liikkeellä käänsi\ntyttö äkkiä hänelle selkänsä ja nosti astian kaivon laudalta.\n\n\"Eikö teillä ole mitään tähän vastaamista?\" huudahti hän vihaa täynnä.\n\n\"Ei mitään! Mitäpä se merkitsee, jos halveksutte amtmannin piikaraukkaa\ntai ette. Hän tahtoi jäädä tänne ainoastaan parin henkilön vuoksi --\nhänelle on kiusaukseksi se, että muut huomaavat häntä\".\n\nNäin sanoen poistui tyttö kaivolta suoraa tietä metsänvartijan\nhuoneesen.\n\n\"Tervehtikää hupaisia ystäviänne minulta!\" huudahti hän pistävällä\näänellä tytön jälkeen. Vieno kesätuuli näytti puhaltaneen nämät hänen\nsanansa pois, ennenkuin ennättivät tytön korviin. Ei vähinkään liike\ntytössä ilmaissut hänen kuulleen nämät sanat. Vakavin askelin kulki hän\neteenpäin ja seuraavana hetkenä varjosti rakennus häntä.\n\n\n\n\n11.\n\n\nVielä samana iltana laittoi herra Markus itsensä valmiiksi matkalle...\nEi hän täällä kauvemmin kestänyt! Ja mikäpä häntä pakoittikaan\nnaulaamaan itseänsä kidutusrahille täällä Thüringissä? Koko maailma oli\nhänelle avoinna ja vasta kun hän olisi tuolla ulkona, kun tuo vilpas,\niloinen elämä häntä taasen löyhyttelisi, ja puhaltaisi rikki tämän\npaksun, tukahuttavan pilvipeitteen, joka nyt ympäröi hänen muuten niin\nselvää päätänsä, ja joka väkivallalla kiinnitti kaikki hänen\najatuksensa yhteen ainoaan vihattuun ja halveksittuun pisteesen,\nsilloin hän varmaankin nauraisi ja vähän häpeisi näitä Othellon\ntunteita, jotka yhä taasen ja taasen ajoivat, ei vaan pakoittivat häntä\nhiipimään tuon metsänvartijan luolan ympäri, kuten haukan kyyhkyislakan\nympärillä -- todellakin kaunis kyyhkyislakka! Kapakka metsässä oli se,\ntäynnä maljaa kallistelevia, suuri-äänisiä vieraita... Niin, tosin\nlenteli siellä kyyhkynen edestakaisin -- kaunis ja valkoinen,\nviehättävin ja viattomin silmin -- mutta eipä hänkään suurin huolinut,\njosko hänen kaunista höyhenpukuansa sokasi tämä ummehtunut, likainen\nilma, kunhan vaan hänen työnsä ja toimensa pysyivät hyvin piilossa\nsalaisuuden verhon takana! Valhe ja viekkaus väjyivät täälläkin, tässä\nerityisessä, hiljaisessa maailman loukossa -- ja miksi ei niin olisi?\nBelladonna ja moni muu myrkyllinen kasvi myöskin sekottuihe muiden\nruohojen ja kasvien joukkoon, kauniiden hedelmäin ja kukkien\njoukkoon raittiissa, komeassa metsässä ja kyykäärmeitä suhisi\nmajesteetillisten, suurien puiden kiemurtelevissa juurissa...\n\nHän järjesti kirjoituksia konttooriinsa, sekä lähetti samalla\nilmoituksen ettei hänen huvimatkansa käsittäisi ainoasti Nürnbergiä ja\nMüncheniä, vaan aikoi hän paljon, paljon kauvemmaksi pois -- vielä\nkerran Roomaan ja Neapeliin -- eikä hän siis niin pian taasen olisi\nkodon paikkeilla. Ja tätä kirjoittaessaan ajatteli hän, äkäisesti\nnauraen itsekseen, että hän katsellessaan juhlallista marmoriloistoa ja\nkaikkea kauneutta. Rooman museoissa ja palatseissa, sekä pinjojen alla\nNeapelin rannoilla tuskin halveksivalla ajatuksellakaan muistaisi\ntyttöä karkeassa työpuvussa eikä myöskään huonoa ilmaa, ahtaassa,\nviheriässä, yksinäisessä laaksossa Thüringerwaldissa, niin ei hän enää\nsilloin käsittäisikään tuota hulluutta, joka nyt häntä vangitsi...\n\nMutta kun hän seuraavana aamuna veti akkunan verhot auki ja aukasi\nakkunan ja tuo hänen pieni solvaisemansa, huono ilma virtasi häntä\nvastaan raittiina ja mansikan tuoksun sekä metsän lemun täyttämänä, kun\naaltoilevat ohrapellot laaksossa aamuauringon paisteen täyttäminä\nhymyilivät hänelle ja kun pyökkipuiden syvät varjot aivan vieressä\nesiytyivät hänelle haaveen tapaisessa hämärässä, levittäen metsätielle\nlempeätä viileyttä, joka, sen hän tunsi, tunkeusi syvälle, syvälle,\nhänen sydämeensä, silloin tuli selittämätön eron katkeruus, kovin\nvihastuneelle, vihaselle nuorelle miehelle, ja vastustamattomasti\nvirtasi hänen sielussaan polttava halu, jolla ei ollut mitään tekemistä\nmarmoripatsaiden kylmien silmäyksien tai etelän lempeiden, lämpymäin\ntuulosien kanssa.\n\nHän pani niin pian kuin mahdollista oli matkalaukkunsa ja vaippansa\npois, ja istuutui, kuten olisi ainaiseksi jäänyt, koko päiväksi\npuistopaviljonkiin. Epävarmalle maalle muurin toisella puolen ei hän\nensinkään astunut. Hän liikkui puiston lehmuksien varjossa, hän luki ja\nkirjoitti, laski alas verhot niissä huvihuoneen akkunoissa, jotka\nantautuivat männistöön päin sekä sulki balkonkin ja pienen\nulkorappusten oven niin huolellisesti, ikäänkuin ei ihmisjalka tämän\njälkeen enää menisi ulos tai astuisi sisään siitä.\n\nJa niin kauvan kuin tämä päivä kesti, pysyi hän yli-inhimmillisellä\npäättäväisyydellä vapaehtoisessa vankeudessaan, niin hän kuunteli\nnäennäisesti sangen välinpitämättömänä, kun rouva Griebel iltapäivällä\nsisään tullen kertoi, että hän oli pestannut uuden piian\namtmannilaisille. Tämä tukeva henkilö ryhtyisi jo toisena päivänä\npalvelukseensa ja sen vuoksi oli hän, vanha rouva Griebel itse,\nkatsonut parhaaksi lähteä heti maatilalle antamaan amtmannille\nilmoitusta siitä... Hän ei voinut kylläksi sääliä amtmannin rouvaa,\njonka vuosikausia täytyi olla vuoteesen kiinnitettynä ja samalla oli\ntuo sairasraukka ollut niin lempeä niin ystävällinen ja rakastettava,\nettä rouva Griebelillä tuskin oli kärsivällisyyttä odottaa sitä päivää,\njolloin hän itse nostaisi ja kantaisi kurjan sairauden kokonaan\nkuihduttaman -- ja että hänen itse täytyi huoleksensa ottaa sairaan\nhoidon, oli päätetty asia sen kaiken johdosta mitä hän tänään\npikimältään käytyänsä ennätti huomaamaan... Amtmanni ja hänen rouvansa\nolivat olleet aivan kahden ... vanhan, luuvalon runteleman ukon, joka\ntuskin pääsi kynnyksen yli kömpimään, oli täytynyt aukaista ulko-oven\nhänelle eikä keittiössä yksikään ihmissilmä voinut keksiä tulta ei\nsavua ja sentään juuri kahvi-ajalla, jolloin köyhimmissäkin paikoin\nliedellä porisi pannullinen sikurikahvia. Niin siellä oikein\nnäytelmä vallitsi. Ylpeä kotiopettajaneiti ei muka saattanut jättää\npäivällisuntansa ja tuo toinen -- niin, tiesihän, mistä häntä sopi\nhakea. Mutta hän voi nyt mennä tiehensä kiluineen, kaluineen, sillä\nuusi piika oli oikea rakuuna, väkevä kuin karhu ja hänellä oli\nsellaiset kädet, että oikean talon emännän täytyi ihastua niitä\nkatsellessaan. Häneltä kävisi kuin tanssi noiden vähäisten sisätöiden\ntoimittaminen sekä ulkotyö kehnoilla pelloilla ja niituilla -- niin\nsarkaröijyssä ja anturasaappaissa käveli hän kuten oikean maan piian\ntuleekin -- niin lyhyesti voi sanoa, että on aika, tehdä suoraa siellä,\nja että tulee toinen ääni kelloon, että vihdoinkin tulee loppu tuosta\nGrafenholzin jutusta.\n\nNäin puhuessaan oli kunnon paksu, pieni rouva Griebel pienillä,\npuoleksi avonaisilla silmillään terävästi tarkastellut herra Markusta,\nsillä aina sitten eilisen, jolloin hän näki lavealta kiitetyn Griebelin\neukon kahvin, oikean Jumalan lahjan, olevan koskemattomana ja\njääkylmänä kirjoituspöydällä sekä noukkinut lattialta huiskin, haiskin\nolevat asiakirjeet, oli Hirschwinkelin uusi omistaja näyttänyt hänestä\nsangen kummalliselta ja juuri hetki sitten oli hän tehnyt sangen\nepäiltävän liikkeen, ikäänkuin tahtoisi kaikin sorminsa tarttua toisen\nhuolellisesti kammattuun, harmaasen ja jo vaalentuneesen tukkaan. Hän\nei luonnollisesti ollut sellainen nainen, joka oli tuommoista\nhuomaavinansakaan. Hän oli nyt vasta oikein saanut puhutuksi suunsa\npuhtaaksi ja poistui sitten sanoen, että hänen nyt vielä tänään täytyi\ntyhjentää ja kuntoon asettua uutta piikaa varten piikakamarin\nullakolla.\n\nJa sitten, auringon laskettua, tapahtui todellakin, että nopea\nkäsi käänsi avainta balkongin ovessa ja veti salvan takaisin,\nja että heti sen jälkeen talon omistaja astui ulkorappusia ja kulki\neteenpäin ohrapellon ja puistomuurin välillä. Tie meni talon\nulkohuonerakennuksien sivuitse, ensin pienen niityn läpi, sitten\nsuoraan metsään. Kävelijä oli painanut hattunsa syvälle otsaan,\nikäänkuin häpeisi hän vienosti huokuvaa ohrapeltoa, ja puiden tummia\nlatvoja, jotka majesteetillisen vakavasti katselivat uutta hullutusta.\nMutta tällä kertaa olikin jokainen kolina, hänen omien askeleidensa\nääni, otusten hiipiminen kaukana metsistössä, vieläpä oravan\nliikkeetkin puiden oksilla kuuluneet kahta terävämmin ja kiihottavammin\nkuin tavallisesti -- kuitenkin olisi äkkinäinen \"seis\" joltakulta\npoliisivoiman edustajalta tämän polun käyttämistä vastaan antanut\nkulkijalle vähemmin miettimistä, kuin se ajatus, että herra Markus,\nankara, säntillinen mies, hiipi täällä, arkana kuin otus, vieraalla\nalalla. Ja tallissa metsänvartijan huoneen vieressä olivat kutut\nmääkineet petollisesti ja koira oli tuolla sisällä painanut kuonoansa\netehisen oven alireunaa vasten ja murissut hiljaa vihastuneena\nvieraalle, joka hiipi ympäri taloa ja joka pehmeällä ruohostolla\nmelkein kuulumatta kulki eteenpäin.\n\nKulmakamarin akkunat olivat vielä yhtä tarkasti peitetyt, kuin\nedellisenäkin päivänä. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka antoihe\npohjoseen päin, oli kirkas valovista loistanut illan hämärään -- ja\ntämän akkunan läpi oli hän nähnyt, mitä oli aavistanut ja joka oli\nsaattanut kirouksia hänen huulillensa ja voimattoman vihan katkeran\nkiukun kyyneleitä hänen silmiinsä... Niin, hän, tyttö, oli ollut\nsiellä, hän oli seisonut lieden ääressä ja kirkas liekki oli juuri\nleimahtanut avonaisesta hellan reijästä ja täydellisesti valaissut\ntyttöä. Hän oli tuntenut halua juosta tuonne toiselle puolen ja nyrkin\niskulla akkunaa vasten pelottaa tytön syvästä miettiväisyydestä, joka\noli hunnun tavoin levinnyt tytön kauniille kasvoille. Mutta siihen\nolisi hän tuskin saanut aikaakaan -- tyttö oli äkkiä havahtunut\nalakuloisuudestaan, pian lykännyt hellan kehykset tulen yli ja höyryävä\nruoka-astia kädessään kadonnut lähimmän oven taakse.\n\nMies ulkona oli vielä hetkeksi pysähtynyt seisomaan paikollaan. Sitten\noli hän, oikein ojentaen itsensä, ikäänkuin pudistaen tomun jaloistaan,\nlujin, vakavin askelin mennyt rakennuksen akkunain ohi, niin että Dacks\nkoiralla oli täysi syy ruveta haukkumaan. Yksi akkuna oli helissyt --\njoku lienee katsonut uloskin, mutta herra Markus oli jo ennättänyt\nmaantielle, ja käveli siinä, kuin muutkin matkustajat, jotka\nhuolettomasti antoivat yksinäisen huoneen olla, missä oli... Ei, hänen\nei enää kauvemmin pitäisi olla tämän onnettoman intohimon kurjana,\nkehnona leikkikaluna. Häpeä sille miehelle, joka laski intohimoisten\ntunteiden syvät aallot päänsä yli vyörymään! Kaiken täytyi olla ohi,\nikäänkuin maanjäristys olisi punasen rakennuksen hänen takaansa\nasukkainensa hukuttanut. Tähdet olivat vielä aivan vaaleina ilmautuneet\njotenkin vaalealle taivaalle, mutta olivat kuitenkin, ne harvat, joita\npolun kummallakin puolevien puiden tuuheat latvat sallivat matkustajan\nnähdä; ne olivat paikallaan pysyneet ja nähneet tuon eteenpäin\nrientävän naisen, aivan samoin kuin jo vuosia takaperin olivat\nloistaneet hänen lapsensa päähän. Täytyi olla runoilija voidaksensa\nverrata naisen silmiä näihin muuttumattomiin, vakaalla ja lohdullisella\nvalolla tuikkiviin tähtiin. Ivallinen, katkera nauru oli aaveen\ntapaisesti kaikunut syvässä hiljaisuudessa. Löytyiköhän mitään enemmän\nkeinoteltua kun sellainen sydämellinen naisen katsanto sllmälautojen\ntummien ripsien alla?\n\nSiis oli vihdoinkin tämän myrskyisen viikon viimeinen päivä, lauvantai\nkoittanut ja samalla saapui rakennusmestari, joka mukanansa toi\nmaatilan uuden rakennuksen piirustuksen. Hän oli tarkastamassa työtä\nsahamyllyllä, jonne herra Markus hänet johti sekä sieltä\nHirschwinkeliin päivälliselle.\n\nNiin pian kuin hänen ajokalunsa olivat menneet talon portista, astui\nherra Markuskin rappusia alas, piirustus mukana, mennäksensä\nmaatilalle. Tämän oli hän voinut itsellensä uskoa -- olipa hän koko yön\nollut aivan rauhallinen, niin, niin tyyni kun ei hänen sydämensä\nmilloinkaan olisi rauhattomasti sykkinyt. Se halveksumisen tunne,\njoka hänessä asui, oli hänelle voiton tuottanut onnettomasta\ntaipumuksestansa. Ja jospa hänestä näyttikin nyt, ikäänkuin ei aurinko\nnyt enää loistaisi niin kirkkaasti maan päälle kuin ennen; ikäänkuin\npimeä maa olisi itseensä imenyt kaiken ilon elämästä ja ilmasta, niin\n-- täytyi hänen oppia siihen viihtymään. Parempi on katsoa alas\nhautaan, kuin antaa noiden keinojen viekoitella itseänsä ja muuttua\npilkaksi ja nauruksi!\n\nMaatilan puistossa oli alettu heinän niittäminen. Aina kapealle polulle\nasti olivat viikatteen kohtaamat kukat ja ruoho hajallaan. Siinä oli\nnenäliinakin. Herra Markus otti ylös hienon, lumivalkean nenäliinan,\njosta vieno orvokin tuoksu virtasi. Kotiopettaja oli kävellyt tässä, ja\nsangen uskottavaa oli, että nyt saattoi kohdata hänet tuolla\nlehtimajassa työnsä ääressä tai kirja kädessä. Näin miettien pysyi hän\nsangen kylmänä, hän ei ensinkään tahtonut kohdata neitiä ja hänen\naikomuksensa kohtaamisen tapahtuessa oli yksinkertaisesti ja sivumennen\nkohottaa hattuansa, mutta tämäkään ei ollut tarpeen.\n\nTyttö, joka oli heinän niittänyt, amtmannin piika, seisoi pöydän\nääressä lehtimajassa. Hän oli, väsyneenä ja hiestyneenä työstä,\nhetkeksi mennyt vilposelle, varjoiselle paikalle. Viikate oli pöydällä\nhänen edessään sekä tukku heiniä, josta tyttö etsi kukkia.\n\nTervehtimättä laski herra Markus löydetyn nenäliinan pöydälle, ja hän\nkatsahti vaan pilkallisesti tytön hoikkiin, ahavoittuneisin käsiin --\nhänen täytyi ehdottomasti ajatella \"uutta piikaa\", joka kehuttuine\ntyökäsineen tuskin tulisi jatkamaan kukkavihkojen sitomisen hauskaa\ntyötä.\n\nJa sitten meni hän eteenpäin ikäänkuin lehtisali olisi ollut aivan\ntyhjä. Metsänvartija oli sanonut hänen esiytymistänsä ja olentoansa\nröyhkeäksi ja karkeaksi ja syytä olikin nyt tähän nimitykseen; joka\npaikasta ylpeä ja käskevä, \"hieno herra\", jonka silmissä ei siinä\ntalossa, johon menee palvelijoita olekaan... Mutta päästyänsä pihalle\noli hän aivan toisin. Vanhan rouva sairasvuoteellaan ei pitäisi saaman\ntietää, että maatila nyt oli sydämen syvimmästä pohjasta inhottava\nhänelle.\n\nHän levitti uuden rakennuksen piirustuksen sairaan peittelle ja iloitsi\nsiitä iloisesta kummastuksesta jolla sairas katseli kauniin\nuutisrakennuksen suunnitelmaa. Siinä olikin komeita, korkeita\nikkunoita, lasi-ovia, jotka johtivat verandalle. Viiniköynnökset\nkiertelisivät valurautaisten käsipuiden ja verandan pilarien ympäri ja\nruman pihan sijaan huoneen edustalla osoitti rakennusmestarin ehdotelma\nkauniin, pensailla istutetun pihan. Hän selitti sairaalle, joka samalla\nkertaa itki ja nauroi huoneen koko tarkoituksen mukaisen sisustuksen ja\npysyi ulkonaisesti aivan tyyneenä niitä naurettavia vaatimuksia ja\nväitteitä vastaan, joita amtmanni esitti joka äkkiä alkoi uhkua siitä\nilmasta, jota oli siipiinsä saanut. Parantumaton kerskaaja oli nyt\naseman valtias -- hän rakensi talon. Hän lorutteli parkettilaattiasta,\nsamettipäällyksisistä huonekaluista, joita hankkisi saliin ja ilmaisi\nvilkkaasti mielipahansa siitä ettei piirustuksessa ollut mitään\najotietä, joka sallisi hienojen vaunujen päästä suoraan rapun eteen. Ja\ntässä käveli hän vihastuneena huoneen läpi ja pani paikatun yönutun,\njonka taskusta moninkerroin pesty pumpulinen nenäliina riippui,\nmajesteetillisesti rinnan yli kiinni ikäänkuin kalliita turkiksia olisi.\n\nHerra Markus nauroi ja pudisti tyynnyttävästi sairaan kättä, sairas oli\nsellaisia väitteitä ja vaatimuksia kuullessaan pelon alaisesti katsonut\nhäneen. Hän sanoi sairaalle hankkivansa Berlinistä mukavan rullatuolin,\njolla sairaan helposti voisi muuttaa kartanoon. Ja nyt lähti hän\nsuurimmalla kiireellä pois. Tuo ummehtunut, kamariin suljettu ilma\nlienee niin levottomasti ajanut veren hänen kumiseville ohimoilleen,\njotka olivat halkeamaisillaan. Tämä kai ajoi hänet ulos vapaasen ilmaan\n-- hän meni ulos ainoastaan hengittämään raitista ilmaa niin yksin ja\nainoastaan siitä syystä. Hän olisi voinut lähteä kotimatkalle pihan\nportin kautta, mutta tuolla ulkona oli kaikkialla päivänpaistetta ja\nniin polttavan kuuma varjottomalla, kivisellä ajotiellä, samalla kun\npuiston puut tarjosivat viileätä varjoa -- ja mistä syystä ei hän olisi\nsaanut mennä puiston kautta kotiin.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHän vältti huolellisesti puiston portin narisemista kiinni pannessaan,\nja jäi hetkeksi liikkumatta seisomaan varjostavain korkeiden\nvadelmapensaiden väliin, koska -- no niin, koska siinä tuntui niin\nvilposelta ja raittiilta... Ja nähdessään tytön tuolla niitetyllä\nkentällä -- miten hän juuri samassa ojentelihe itseään ja veti\nkotiopettajan heikosti tuoksuvan nenäliinan taskustansa, painaaksensa\nsitä kasvojansa vastaan -- ystävyys talon neidin ja palvelustytön\nvälillä meni siis niin pitkälle, sen mukaan kuin hän nyt selvästi näki,\naina siihen asti että omaisuuskin oli yhteistä.\n\nTyttö seisoi, selkä käännettynä toista kohti ja tytön hartioiden\nliikkeestä näki hän, että tyttö suonenvedon tapaisesti veti henkeänsä.\nMelkein samassa silmänräpäyksessä seisoi hän tytön vieressä.\n\n\"Miksi itkette?\" kysyi hän puoleksi ivaten, puoleksi levotonna. Tyttö\npäästi heikon pelästyksen huudahduksen, ja pudotti tahtomattansa\nnenäliinan, joka peitti hänen silmiänsä. Niin, silmälaudat olivat\nitkusta punaiset, mutta hänen katseistansa loisti syvin harmi\nkysyjälle. Tyttö ei vastannut, vaan otti taasen viikatteen maasta,\nikäänkuin aikoisi uudestaan työhön huomaamatta toista kysymyksineen.\n\n\"Enkö saa mitään vastausta\", kysyi toinen vielä tukahutetulla äänellä.\n\nTyttö selvästi taisteli itsensä kanssa.\n\n\"Ette, ennenkuin voin teille todistaa, että kovasti olette loukannut\nminua\", kuului viimein hampaiden välistä puristettu vastaus.\n\n\"Sen tahtoisitte todistaa?\" Toinen naurahti ankarasti. \"Minä tosiaankin\ntahtoisin tietää, miten siinä käyttäyisitte! Mutta sen sanon teille\",\nja tässä muuttui äkkiä hänen äänensä korko ja se sai hehkuvan\nkajahduksen, \"polvillani tahdon pyytää teiltä anteeksi, jos tämän\nvoisitte minulle todistaa\".\n\nTyttö katsahti, hämmästyneellä ja epävakaisella katseella toiseen --\nsitten painoi hän päänsä syvään rinnalle, ikäänkuin olisi hän\nsyyllinen.\n\n\"Tiesinhän sen\", sanoi toinen tämän nähtyänsä halveksivaisesti. \"Te\nolitte eilen illalla Grafenholzissa...\".\n\n\"Te myöskin\", väitti tyttö tyyneesti.\n\nTämä tyyni rohkeus teki toiseen vaikutuksen ja samalla häpesi hän aina\nsydämmeen asti sitä vakoilemista, josta tyttö oli hänet tavannut.\n\n\"Ah, en tiennyt, että metsänvartijan huoneessa tarkastellaan niitä,\njoista on hauska kuljeskella metsässä\", sanoi hän, häilyen hämmästyksen\nja pohjattoman kurkun välillä.\n\n\"Sellaiseen ei metsänvartijan huoneessa ole aikaa eikä halua\", jatkoi\ntyttö yhtä tyynesti kuin ennenkin. \"Koira rupesi haukkumaan --\".\n\n\"Jos silloin katsahditte ulos sitä, jota ehdotettiin kotiin\", lisäsi\ntoinen päättäen lauseen, jonka tyttö oli alkanut. \"Illallinen oli\nvalmis, hänen tarvitsi ainoastaan istua katetun pöydän ääreen, Hänen\nonkin muuten oikein hyvä olla. -- Te olette jo ihmeellisesti kotiutunut\nja toimekas tulevassa kodissanne\".\n\nSuurin silmin katsoi tyttö ensin toiseen, mutta sitten näytti hän äkkiä\nkäsittävän toisen tarkoituksen. Hän punastui ja suupielensä vavahtivat\nikäänkuin pidätetystä ivanaurusta.\n\n\"Ei kai ole tarkoitus, että me muutamme metsänvartijan huoneesen\",\nsanoi hän puoleksi kysyen.\n\n\"Tosin emme 'me', jos tällä myöskin tarkoitatte isäntäväkeänne. Minä\nluotan, että neiti Agnes Franz nöyrimmin kiittäisi päästäksensä\nmatelemasta entisen kamarineitsyensä kotiin ja taloon\".\n\n\"Grafenholzin metsänvartijan asunto on hänen korkeutensa ruhtinaan\",\nvastasi toinen pidättäen hymyilyänsä, \"enkä tiennyt milloinkaan saavani\noikeutta määrätä siitä. Muuten on aikani Thüringissä pian ohi, kun\n'neiti Agnes Franz' matkustaa pois, katoan minäkin ulkona maailmalla\nansaitakseni leipääni\".\n\nSanomattoman hämmästyneenä katseli hän tyttöä.\n\n\"Minä jo voisin teistä sitä uskoa, ellen tietäisi -- että olette\npetollinen\", sanoi hän vitkaan kääntämättä katsettansa tytöstä.\n\nTytön huulet vapisivat, mutta näennäisesti tyyneenä kuunteli hän tätä\nsyytöstä.\n\n\"Minä en teitä vastusta -- miksi puhuisinkin kuuroille korville. Te\nkatselitte oloja sumuisen lasin läpi enkä minä voi liikuttaa\nsormianikaan antaakseni totuuden tulla näkyviin... Sen pahempi olette\nyhdessä suhteessa aivan oikeassa vastakin väittääksenne, että olen\npetollinen --\".\n\n\"Niin, naisellinen mieltymys halun suhteen, jota ei käy puolustaminen;\ntottuneelta ja kokeneelta salonkinaiselta olette sen keinon itsellenne\nanastaneet\".\n\n\"En, siihen en tunnusta itseäni vikapääksi\". Tyttö sanoi sen\npäättävästi, sekä vakavalla, ehkä suuttuneella katseella.\n\nToinen nauroi pahasti uskomatta tytön sanoja. \"Olisi hauskaa tietää\nmitä metsänvartijan asunnon mies ajattelee tästä asiasta\".\n\n\"Hän ajattelee ja toistaa joka päivä: 'Jumalan kiitos, että tämä\nkauhea, surullinen aika maatilalla nyt on ohitse'. Hän tuntee\nvapautuksen suloista tunnetta samassa määrässä kuin minäkin\".\n\n\"Ja sellaisella lohdutuksen perusteella täytyy hänen niin pian kuin\nmahdollista on pian parantua siitä tuskasta, että te niin julmalla\ntavalla olette leikkineet hänen kanssansa?\"\n\nYlpeästi kohotti tyttö päätänsä ja terävä vastaus pyöri selvästi hänen\nhuulilla, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi aivan tyyneenä:\n\n\"Sanotteko sitä kovaa, raskasta työtä, jonka me, kuin uskolliset\ntoverit olemme yhteisesti tehtäväksemme ottaneet leikiksi? Fritz Weber\non rehellinen, kunnon ihminen, jota kohtaan tunnen ikuisesti olevani\nkiitollinen. Minä olenkin sentähden hänelle luvannut\" -- kevyt\nveitikkamaisuuden tunne näkyi ja katosi yhtä pian kauniilta\nkasvoiltansa -- \"olla hänen häissänsä, jospa täytyisikin tullani meren\ntoiselta puolen. Kahden vuoden kuluttua on hän siinä asemassa, että voi\nsilloin tuoda kotiinsa uskollisen morsiamensa Magdeburgista, jossa hän\nmuinoin oli sotapalveluksessa\".\n\nNuoren kartanon omistajan kasvot kirkastuivat, ikäänkuin valo olisi\nhänen sydämmessänsä kajastanut. \"Ja te tulisitte sinne meren toiselta\npuolen? Aikooko kotiopettaja neitinne etsiä onneansa siellä?\"\n\nTyttö kohotti olkapäitänsä. \"Kentiesi\", sanoi hän, sivumennen ja\nlyhyesti sekä kuljetti heikkoja sormiansa viikatteen terävää terää\nmyöden, ikäänkuin tahtoisi siitä pyyhkäistä pilkun.\n\n\"Antakaa sen olla\", varoitti hän tyttöä ärtyneenä tästä liikkeestä. \"Te\nvahingoitatte itseänne. -- Heittäkää pois tuo hullu kapine! Te ette\nsitä enää tarvitse enempää kuin neitinnekään kukan maalaamista\".\n\nTyttö antoi sen käden, jossa hän terävää asetta piti, vaipua alas,\nmutta ei hänen mieleensäkään tullut sen pois heittäminen.\n\n\"Minä teen työtä ja pysyn paikallani siksi, kunnes joku tulee sijaani\ntyöskentelemään\", vastasi tyttö tyynesti ja totisesti. \"Ja miksikä\n'neitini' luopuisi taiteesta, joka häntä miellyttää, en käsitä\".\n\n\"No, mutta sanoittehan itse, että hän menisi meren yli? Ja näettekö se\non suora tie onnellisuuden maahan ja uneksitun kultaisen prinssin luo\".\n\nHalveksien rypisti tyttö suutansa. \"Mikä suuri ajatus rikkaalla\nmiehellä sentään on rikkauden voimasta\", sanoi hän katkerasti.\n\nToinen nauroi. \"Olisiko se mielipide väärä? Jumala varjelkoon! Se\ntoteutuu joka päivä. Jos vaan olisi varaa antaa sataa kalliita kiviä,\nsekä pitää palatsia suuressa maailman kaupungissa ja satunnaisesti\nkaunista kesähuvilaa rehevien puistojen keskellä, niin sellainen\nkotiopettaja pitäisi kaikkien näiden salaisuuksien tuhlaajaa\nihastuttavana, vaikka hän olisikin musta ja törkeä kuin itse perkele.\nEttekö sitä usko?\"\n\n\"Tietysti, koska te sen sanotte\", vastasi tyttö samalla kevyellä\näänellä, jolla toinenkin oli puhunut. \"Sillä, jota tarkoitan, on\nmyöskin mieltymyksensä. Eikö ole äärettömän rohkeasti häneltä, että hän\nuskaltaa pitää mieltymyksiä ja vastamielisyyksiä, aivan kuten tekin.\nMinä tiedän, että hän asettaa rikkauden etuisuudet aivan samalle\nkorkeudelle, jonne tekin panette inhoittavat kotiopettajat -- se on\npaljon hänen toiveidensa määrän alle\".\n\nTästä terävästä vastauksesta selkeni, että tyttö mitä syvimmin tunsi\nitsensä vihastuneeksi ja loukatuksi, ehkei toinen näkynyt sitä\nhuomaavan.\n\n\"Älkää niin liian tietäväksi itseänne luulko!\" sanoi hän nauraen. \"Te\nolette älykäs tyttö ja minusta näytätte sielunne puolesta olevan\nihmelapsi piirissänne, mutta neitinne sisällinen olento on teille\njäänyt seitsemällä sinetillä lukituksi kirjaksi. Hän pettää teitä, ja\nmenköön siis tiehensä Eldoradoonsa. Minä sydämestäni toivon hänelle\nkaikkea mahdollista iloa ja hyvää. Tulkoon hän tavallansa onnelliseksi,\njos hän vaan jättää varjonsa jälkeensä! Ettehän te seuraa häntä -- eikö\nniin ole? Te jäätte Hirschwinkeliin?\" kysyi hän melkein rukoillen ja\nsyvästi vetäen henkeänsä.\n\nHänen sanansa eivät tehneet tyttöön mitään vaikutusta. \"Minäkö jäisin\ntänne? -- Kentiesi vastaista kohtaloani oöottamaan?\" kysyi tyttö\nvuorostansa sanomattoman äreällä ja pilkallisella äänellä.\n\n\"Se kai ennen, kuin luulettekaan, saavuttaisi teidät\", jatkoi herra\nMarkus ihmeellisellä tavalla puristaen nämät sanat ulos -- ne kuuluivat\nkuitenkin ikäänkuin riehuva sydän lyöntiänsä löisi epävarmassa äänen\nkorossa. Hän astui äkkiä tyttöä lähemmäksi, mutta tyttö väistyi\npelästyneenä sumealla katsannolla ja kohotti, ikäänkuin tahtomattansa\npuollustukseksi kätensä -- viikatteen kirkas terä välkähti heidän\nvälillänsä.\n\n\"Minun täytyy kai ottaa teiltä tuon inhoittavan leikkikalun\", sanoi hän\närtyneenä ja ojensi pikaisella liikkeellä kätensä viikatetta kohti.\nTämä tapahtui ajatuksen nopeudella, mutta miten se tapahtui, ei kai\nkumpikaan heistä tiennyt -- hän väistyi takaperin ja tyttö päästi\npelästyneenä huudahduksen sekä heitti viikatteen kauvas pois luotansa.\n\n\"Oliko se minun syyni\", änkytti tyttö kauhistuneena.\n\n\"Ja jospa niin olisi ollutkin? Eikö se olisi ollut oikein?\" kysyi\nhän ottaen nenäliinansa ja kääri sen haavoitetun käden ympäri.\n\"Rangaistuksen täytyi seurata! Niin antaa tyhmä saakeli itseänsä\nviekoitella!\" Hän veti suunsa pikaiseen ivanauruun, jolloin kauniit,\nvalkoiset hampaat tulivat näkyviin. \"Minä tiesin jo ensi päivänä --\ntuolla sillalla sahamyllyn vieressä, jossa sain niin mukavia vastauksia\n-- että Thüringin ohdakkeet voivat pistää ja päälliseksi vielä oikein\nkovasti -- ja nyt taasen olin sentään niin tyhmä, että menin niiden\ntielle\". Hän kumarsi syvään ja ivallisesti. -- \"Ja nyt olemme kuitit,\nkaunis ujo. Minä olen osani saanut.\"\n\nTyttö ei vastannut mitään. Kokoon vaipuneena oli hän seisonut, silmät\nsanomattomalla kauhistuksella kiinnitettynä valkoiseen huiviin, jonka\nläpi suuria, punaisia pilkkuja salaman nopeudella nyt tunkeusi esiin.\nHeti tämän nähtyänsä riensi hän, ikäänkuin karkulainen puiston läpi ja\nkatosi vadelmapensaiden taakse.\n\nHuolimatta suuresta nyreydestään täytyi herra Markuksen nauraa. Tämä\nurhoollinen sankaritar, joka oikein rohkeasti ja urhokkaasti oli\nhartioillensa raskaan elon kuorman sälyttänyt, ei voinut katsella vähää\nveren tilkkaa, vaan jätti uhrinsa pulaan. Hän huomasi hyvin, ettei\nhaava ollut erittäin vaarallinen ja ettei tuo pieni suonen isku voinut\nhäntä vahingoittaa -- virtasihan veri jo muutamia päiviä niin\nkuumana ja riehuvana hänen suonissansa, ikäänkuin olisi hän kovassa\nkuumeessa, tämä kaikki teki hänen sydämestänsä oikein synkäksi ja\nhajamieliseksi... Hänen täytyi hävetä itseänsä. Hän ansaitsi ystäviensä\nankaraa pilkkaa ja ivaa. Jos he olisivat nyt nähneet hänet, koulusta\nkotiin lähetetyn oppimattoman pojan perikuvana. Sellaisen tapauksen\nsääliväistä ivahymyä ei hän voinut ajatella nyrkkiänsä pudistamatta. Ja\nmitä oli tuosta halveksimisesta tullut, johon hän kääriytyi -- hyvä\nJumala siitä oli hädässä kehno apu! Ensimäisellä silmäyksellä tytön\nitkeneisin silmiin oli koko halveksiminen kuin puhallettu pois. Ja tuo\nraitis rivakkuus, jolla hänen muulloin heti sekä hengellisesti että\nruumiillisesti oli tapana pudistaa päältänsä kaikki huolet ja\nahdistukset, ei sekään häntä nyt ensinkään hyödyttänyt, ei edes voinut\ntuottaa mitään epätoivon iloisuutta.\n\nHänen näin käydessään eteenpäin -- puistosta oli hän heti lähtenyt --\nja astuessaan yksinäistä polkua männistön läpi, jossa ei yksikään\nihmissilmä häntä nähnyt, siellä oli niin hiljaista ja rauhallista ja\nsiellä havupuiden, nuorilla, pehmeillä kasvannaisilla täytetyt oksat\nvilvottaen silittivät hänen paljasta, kuumaa otsaansa, taisteli hän\nvoimakkaasti sydämessään tuskallisimman, pettyneen tunteen kuvittelun\nkanssa... Hetkisen oli hän koko sydämellään riemuinnut, ikäänkuin\nrajattoman onnen täysi päivä-paiste äkkiä olisi hänet ympäröinnyt --\ntyttö oli viaton ja vapaa, ei kellään muulla ollut mitään oikeutta\nhäneen, hän oli vastustamattomasti sen todistanut, mutta mitäpä se nyt\nhäntä hyödytti? Hänen oli samalla kertaa täytynyt varmistua siitä,\nettei hänelläkään ollut tytön omistamiseen ensinkään toivoa. Tässä\neivät mitkään kaunistelemiset tai tulevaisuuden toiveet auttaneet, tai\nkaikki tuo, mitä sanotaan pettyneen toiveen haamoitteluksi -- tyttö ei\ntahtonut ensinkään huolia hänestä, sen sanoi hänelle hänen pohjasta\nrehellinen, totuuden mukainen mielensä, ja sen vuoksi nyt pitikin\nmiehuullisesti kestää taistelu, ettei itsetuntoisuuden ja kunnioituksen\nviimeinen hitukin joutuisi kadoksiin.\n\n\n\n\n13.\n\n\nHirschwinkelin puistopaviljongissa oli rasittava helle. Ei ollut\npitkään aikaan satanut, päivä päivältä oli aurinko noussut ja laskenut\npilvettömällä, loistavan sinisellä taivaalla, sekä oli vähittäin\nkuumentanut kaikki, katot, seinät, puiden oksat ja metsän pensastot,\nsekä pellot sangen syvälle maahan.\n\nHerra Markuksen mielestä oli rouva Griebelillä oikein, kun hän, tosin\nsangen runottomasti, mutta sen sijaan oikein kiivastuneena lausui, että\nsellainen sopimattomalla ajalla sininen taivas, joka \"koko\nijankaikkisuudessa\" ei nostata ainoatakaan siunattua pilveä, näytti\nhänestä, ikäänkuin ilkeät ja pahat kasvot, jotka pilkkasivat\neläinraukkoja Jumalan luomalla maalla. Herra Markuksestakin näytti,\nikäänkuin tuo kuihduttava helle, jonka vaitutuksesta kypsyneiden\ntähkäpäiden painama olki heikkona häilyi nuokuksissaan ja lehdet sekä\nkukat saivat ensimäisen, heikon, alkavaa surkastumista muistuttavan\nnäön, tunkeusi syvälle hänen sieluunsa kaikkien huokoisten ja hermojen\nkautta, ikäänkuin hän ympärillään kuulisi vahingon iloista liritystä\nheikoista, raukoista eläimistä Jumalan luomalla maalla, joiden täytyi\ntyytyä siihen mitä kohtalo heille antoi, sama se jos raivokkaina\npöyhistyivät tai tuskallisesti alistuivat suruun sen taakan alla, joka\nheille oli pantu.\n\nHänen haavoitettua kättänsä poltti ja olipa sangen hyvin että hän muun\nmukavuuden muassa oli lepohuvilaansa hankkinut raikasta vettä ja\npesukaapin siihen kuuluvine kaluineen -- nyt ei hänen tarvinnut mennä\noikeaan asuntoonsa eikä juosta rouva Griebelin luo, joka ei ensinkään\nnäyttänyt hänestä toivottavalta -- mutta hän ei sentään välttänyt\nkohtaloonsa.\n\nJuuri samalla hetkellä, kuin hän kastoi kätensä pesuastiaan, astui\nkunnon lihava rouva puhisten ja hikeä valuen rappusia paviljonkiin\n\"iltapäiväkahvin tähden\" katsoaksensa oliko hän kotona.\n\nEipä hän ollutkaan nainen, joka niin helposti antoi pettää itsensä. Hän\npudisti vaan päätänsä toisen kertoessa, että oli itseänsä kynäveitsellä\nhaavoittanut, sanoi vaan kuivalla tavallaan: \"Minusta on todellakin\nkäsittämätöntä, miten olette käyttäinnyt, herra Markus. Jos olisi\npeukalo tai etusormi, niin pitäisin pilanne hyvänäni -- mutta keskelle\nkämmentä?!\" Siitä seuraavan johtopäätöksen: \"Teidän on kuitenkin\ntäytynyt menetellä sangen taitamattomasti\", nieli rouva, näennäisesti\nvaivoin... Sitten poistui hän tuodaksensa vanhaa, kulunutta aivinaista\nja Arnicalaastaria, mutta herra Markuksen täytyi odottaa ja pitää sillä\naikaa kättänsä vedessä -- vanhaa aivinaista ei aina ole käsillä ja\nminkä rouva oli Arnicalaastarinsa laskenut, ei samalla hetkellä voinut\nmuistaa.\n\nHuoneessa oli taasen hiljaista ja rauhallista. Altaania kohti oleva ovi\noli auki ja heikko tuulenpuuska tunkeusi toisinaan huoneesen ilmaa\nvilvoittamatta. Herra Markus istui sohvalla huoneen nurkassa, edessänsä\noli pieni matkalaukku, josta hän oli ottanut palasen nielaastaria --\nhän tahtoi nimittäin lopettaa jutun, ennättääksensä, ettei rouva\nGriebel, kuten oli luvannut, tulisi sitomaan haavaa -- mutta samalla\nhetkellä oli hän jo unhottanut aikomuksensa. Vasen käsi otsalla ja\nsuljetuin silmin uneksui hän itsensä taasen olevan maatilalla puistossa\nja kauniit, tuskalliset, kalmanvaaleat kasvot olivat taasen häntä\nlähellä, ikäänkuin olisi hengityksen tuntenut.\n\n\"Luulenpa lopulta tulevani hulluksi tuon tytön tähden\", mutisi hän\nitsekseen hampaiden välistä ja hänen sormensa, ikäänkuin epätoivossa,\nharailivat tuuheissa hiuksissa, jotka varjostivat hänen otsaansa.\n\nSilloin tuntui hänestä, ikäänkuin joku pikaa liikkuisi altaaniin\ntulevilla rapuilla -- kevyesti ja melkein kuulumattomasti kuten kissan\npojan pehmein askelin. Ihminen ei se suinkaan olla voinut. Tämä puiston\nosa oli niin yksinäinen, eikä ympärillä asuvista naapureista olisi\nyksikään uskaltanut käyttää tätä tietä kartanon herrasväen luoksi\ntullaksensa.\n\nHerra Markus katsoi ylös ja luuli, pikaisen pelästyksen vaikutuksen\nalaisena, joka kuin pistos hänen läpitsensä riensi, vieläkin\nuneksivansa -- mutta se ei auttanut, tuolla seisoi jo melkein ovella\nhaamu, joka oli tullut rappusia ylös, hän se oli, tuo ujo, jonka\nposkille ja huulille ei puna vielä ollut palannut, huolimatta ilman\npaahtavasta helteestä, joka jokaisen kasvoille toi heleämmän värin...\nTyttö tuli hänen luoksensa -- hänen kotiinsa! No niin, hänpä se olikin\njoka huolimatta kainoudestaan ja arkuudestaan seurustelussa, vapaasti\nja ujostelematta tuli ja meni naimattoman metsänvartijan huoneesen. Ei\ntyttö huolinut ankaroiden, ulkonaisten tapojen vaatimuksista, eipä hän\nvälittänyt parjaavista, pahoista kielistäkään -- sen oli hän itse\nsanonut. Ja nyt oli hän täällä, tosin arka katsantoisena, ja\npelästyneenä viipyen alttaanin osaksi puolueettomalla alalla, mutta\nsentään selvästi aikoen astua sisään. Harvinainen tunne, osaksi hänen\nnäkemisensä autuutta, ja harmia hänen ottamastansa askeleesta, valtasi\nherra Markuksen ja siihen yhtyi vielä pelko, että rouva Griebel millä\nhetkellä tahansa voisi astua sisään -- niin, se olisi ollut vettä hänen\nmyllyynsä! Varomattoman tytön hyvän nimen ja maineen viimeisestäkin\njäännöksestä olisi loppu tullut.\n\nLiikutettuna hyppäsi hän sohvalta ja lämmin puna nousi hänen\nposkillensa. \"Mitä nyt?\" kysyi hän epätietoisesti, mikä teki hänen\näänensä vähän ankaraksi ja epäsointuisaksi. Tämän kuultuansa näytti\ntyttö vaipuvan kokoon. Hän tarttui ehdottomasti alttaanin rintanojaan\nja painoi toisen kätensä silmillensä. Pian tyyntyi hän toki.\n\n\"Herra -- herra amtmanni kiittää sangen paljon kirjoista ja pyytää\nsaada lainata Immermanin Münchausin'\", sanoi tyttö kolkosti ja ojensi\nkaksi kirjaa, jotka amtmanni oli lainannut ja jotka tyttö nyt oli\ntuonut kopassa, joka oli hänen käsivarrellansa. Ah, hän oli siis\nasialla herrasväkensä piikana. Miten kummallista, että toinen saattoi\nunhottaakaan tytön aseman elämässä! Amtmannin käskiessä täytyi\nhänen vastustamatta mennä -- tämänlaisessa tapauksessa ei rouva\nGriebelilläkään ollut mitään muistutettavaa.\n\n\"Sitä kirjaa ei minulla ole täällä\", sanoi hän kirkastuneella\nkatsannolla, \"minun täytyy pyytää teitä odottamaan hetkisen -- minä\nmenen sitä noutamaan\". Hän kääri huivin yhä verta vuotavan kätensä\nympäri ja aikoi juuri aukasta puistoon johtavan oven -- kun tyttö\nmuutamalla askeleella riensi hänen rinnallensa.\n\n\"Siihen on aikaa\", sanoi tyttöä äkkiä ujolla hämmästyksellä aikoen\nestää toista aikeessaan. \"Minun piti viemän kirjat metsän vartijalle,\nettä hän pitäisi huolta niiden tuomisesta teille ja taasen pyytää\ntoista kirjaa lainaksi -- hän tulee tänä iltana sitä noutamaan --\ntahdotteko antaa sen hänelle\". Tyttö nosti äkkiä, ikäänkuin häpeän\nvaltaamana molemmat kätensä kasvoillensa. \"Oi, Jumala, miten\nkiusallista!\" mutisi hän ja antaen taasen kättensä vaipua lisäsi\nalasluoduin katsein: \"Kirjalaina oli vaan minulla tekosyynä tulemaan --\nkentiesi itsekin sen huomasitte. Minä tulin -- koska en voi kestää\ntietäessäni saattaneeni teille tuskaa lieventämättä sitä. Minä tahdon\npalkita niin paljon kuin voin\".\n\nAh, kuinka pian kaikki, mitä äsken oli ajatellut, meni hänen\nmielestään! Hänen liiaksi siveelliset epäilyksensä, rouva Griebelin\nliikutettu sopivaisuuden tunne -- miten kaikki nämät vähäpätöisyydet\nvoivat tulla kysymykseenkään kuullessa tuota liikutettua värisevää\nääntä, joka nyt sattui hänen korvaansa ja nähdessään suloiset vaaleat\ntytön kasvot, jotka nöyränä vaipuivat rinnalle. Tahtomatta kumartui hän\nsulkeaksensa tytön syliinsä, jossa tämä kaikkina aikoina olisi\nsuojeltuna. Mutta tämä pikainen liike vaan peloitti tytön heti aina\nkynnykselle asti, jonka yli äsken oli astunut. Tyttö näytti oikein\nkauhistuneen sanainsa vaikutusta, nuoren miehen kirkasta katsantoa ja\nseisoi jalka valmiina, jos nuori mies vielä olisi askeleenkin astunut,\njuoksemaan rappusia alas ja rientämään kauvas pois.\n\n\"Minä juoksin heti huoneesen tuomaan sidettä haavaan\", sanoi tyttö\nvakavasti ja synkästi rypistetyillä silmäripsillä, \"tullessani takaisin\nolitte te jo mennyt. En tiedä olenko yksin syynä tähän onnettomaan\ntapaukseen -- kuitenkin olen ollut varomaton, enkä saa mitään rauhaa,\nse toi minut tänne... Minä en tahdo sydämmelläni kantaa sovittamatonta\nvelkaa kenellekään ihmiselle, kenellekään maailmassa, ken tahansa se\nolisi\".\n\n\"Vai niin. Siinä tapauksessa kiitän teitä sangen paljon\nosanottavaisuudestanne\", sanoi toinen katkerasti hymyillen astuen\npöydän luo. \"Te voitte levollisena ja rauhallisena mennä kotiin. Minä\nyksin olen tähän syynä, miksi olinkaan niin tyhmä, että tulin uhkaavaa\nasetta niin liian lähelle! Muuten näette, että minä teidän tullessanne\nolin aikeissa\" -- hän viittasi laukkuun -- \"aivan yksikertaisesti\nnielaastarilla sitoa 'tämän onnettomuuden tapauksen' todistajan\".\n\n\"Ei siinä kylläksi\", sanoi tyttö vilkkaasti ja vakavasti, sekä astui\ntaasen huoneesen. \"Haava meni jotenkin syvälle -- minä näin sen ja\ntiedän keinon, joka estää kuumeen ja riennättää haavan parantamista\".\nTyttö aukasi kopan, joka hänellä oli muassansa, kannen, sekä otti\npienen käärön aivinaista, \"Sallitteko, että sidon haavan. Voitte\nhuoletta luottaa minuun -- diakonissanvirka ei ole minulle outo\".\n\n\"Varjelkoon! Mitä ajattelettekaan? Minäkö sallisin sellaisen äärettömän\nuhrauksen teiltä. Ei, en milloinkaan, kaunis ujo! Se, joka niin hyvin,\nkuin minäkin tietää, millä sisällisellä vastahakoisuudella te\nsellaisiin laupeuden töihin antautte -- teidän tarvitsee vaan muistaa,\nmiten kävi sillalla sahamyllyn vieressä, jossa minun ensin täytyi\nvetoutua teidän kristilliseen laupeuteenne, ennenkuin irroititte minut,\nkulkulaisraukan, pintehestä -- niin, se joka tämän kaiken tietää, ei\ntoista pyydäkään. Menkäät nyt Jumalan nimessä kotiin tai vieläkin\nparempi, Grafenholziin ja sanokaa metsänvartijalle, että hän illalla\nsaa minulta hakea sen kirjan, josta puhe oli! Se on silloin\nsaatavilla\".\n\nTyttö ei lähtenyt -- päinvastoin! Astuen kartanon omistajan rinnalle\npöydän viereen, kääri hän käärönsä auki, otti tulpan pienen lääkepullon\nsuulta sekä levitti erityisiä sidetarpeita -- tämä kaikki tapahtui\nrivakasti, varmasti, ja äänettömällä totisuudella, kuten lääkärin on\ntapana menetellä vastahakoisen sairaan kanssa.\n\n\"Sanokaa minua laupeuttomaksi, tuomitkaa minua, halveksikaa minua\nenempi kuin ennen, minä en sentään mene pois ennenkuin olen\nvelvollisuuteni täyttänyt\", sanoi tyttö lempeästi, mutta vakavasti.\n\n\"Mutta minä en tahdo ensinkään olla tekemisessä teidän velvollisuuden\ntäyttämisenne kanssa. Minä vältän palvelustanne ja todistan teille\ntäten että olette tehnyt kaikki, mitä ihminen voi, tyynnyttääksenne\narkaa omaatuntoanne\", huudahti toinen vapisten sisällisestä\nliikutuksesta. \"Tyydyttekö siihen?\"\n\nTyttö pudisti päätänsä. \"Minä olen käyttäinnyt tuimasti teitä kohtaan\nja haavoittanut teitä liian kovilla sanoilla. Te olette aivan oikeassa\npyytäessänne diakonissalta etenkin itsensä hillitsemistä, ja sen vuoksi\npyydän teidän antamaan anteeksi äkkinäisyyteni\". Epäileväisellä\narkuudella ojensi tyttö kätensä.\n\n\"Paljon melua tyhjästä\", huudahti toinen, puoleksi nauraen, puoleksi\nsuuttuneena, huomaamatta tytön aihetta. \"Kenpä tuollaisen mitättömän\nnaarmun tähden haluaa tuhlata ainoatakaan sanaa... Jospa todellakin\nsaattaisin kärsivällisyyteni siihen, että antaisin teidän täyttää\ntahtonne, ensi hetkellä kuitenkin repisin siteen, -- sillä minä olen\nliian kärsimätön\".\n\n\"Olkaa nyt niin hyvä\", keskeytti tyttö hänet lempeästi pyytäen.\n\nNäillä sanoilla ja tällä äänellä oli häneen loihtiva vaikutus.\nOlkapäitään kohauttaen, käänsi hän päätänsä sivulle ja ojensi vaiti\nollen haavoitetun oikean kätensä tytölle.\n\nTyttö oli todellakin ollut diakonissana -- tämä haavan laadun\ntutkimiseen tottunut, varma tapa ei johtunut ainoastaan naisen\nsynnynnäisestä taitavuudesta.\n\nHerra Markus käänsi vitkaan kasvonsa tyttöön päin ja katseli häntä.\n\n\"Oletteko ollut jossain diakonissa laitoksessa?\" kysyi hän\nhuomattavalla kummastuksella.\n\n\"Olen, mutta en kauvan, enkä aikeessa antautua kokonaan tähän toimeen.\nTahdoin vaan saada niin paljon oppia, että maalla, jossa usein on monen\ntunnin matka lääkärin luo, hädän tullessa voisin auttaa ensi\nsilmänräpäyksessä\", vastasi tyttö tointansa keskeyttämättä. Sitten\nkatsahti hän ylös ja sanoi: \"Te olette kuitenkin pakoitettu lääkäriä\netsimään\", näin puhuen loisti kyyneleitä tytön silmissä, \"oli lovia\nterässä\".\n\nToinen nauroi. \"Ommelkaa vaan huoletta haava\", sanoi hän kehoittaen,\n\"ja luottakaa vahvaan luontooni\".\n\nTyttö puri hampaitansa yhteen ja kuljetti neulaa rivakasti ja varmasti\nehkä silloin, tällöin värähdys kulki hänen ruumiinsa läpi... Oli vielä\njotain arvoituksen tapaista tytön olennossa, minkä hengen lapsia hän\ntodellakin oli. Hänen lausumis- ja käytöstapansa, koko hänen olentonsa,\nhänen puoleksi itse kieltämät mutta yhä enempi esiytyvät taitonsa\nilmaisivat, että hänen kotonsa alkujaan oli sivistyneissä seuroissa ja\nkuitenkin piti kotiopettaja, joka sentään paraiten tiesi, mikä rikas\nhengellinen aarre oli tytön sielussa, tyttöä ankarasti vangittuna\nalentavan aseman painossa... Mikä tälle itsekkäälle naiselle antoi\nsellaisen vallan tytön selkeästi ajattelevaan henkeen ja elämään?\n\nHerra Markuksen katsanto rippui, ikäänkuin lumottuna tuossa kauniissa\npäässä, joka nojasi hänen kätensä yli, tuossa komeassa,\nyksinkertaisesti taaksepäin kammatussa ruskeassa tukassa -- hämärä\nvirta täynnä sähkövoimaa, saavutti hänet. Hänen hengityksensä muuttui\nraskaaksi... Huivin peittämättä jättäneellä valkoisen kaulan kapealla\nalalla näki hän taasen mustan samettinauhan, tällä kertaa puoleksi\nsolmittuna. Oliko tytöllä rinnallaan taikakalu tai kallis muisto, josta\nei milloinkaan luopunut? Luuleva, riehuva tunne ajoi kaiken veren hänen\npäähänsä -- hän olisi halusta tahtonut tempaista nauhan ja heittää sen\nkauvas pois. Tyttö ei varmaankaan aavistanut, mitä väkivaltaista tekoa\ntoinen tuumi, muuten ei hän olisi niin kiitollisella ja sydämmellisellä\nkatsannolla katsonut ylös; hän irroitti hiljaa kätensä ja astui pöydän\nluo taasen pannaksensa koppaan sideaseensa.\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi tyttö helpoituksen hengähdyksellä, ikäänkuin\nraskas taakka olisi hänen sydämeltään nostettu. \"Huomenna tulen taasen\nkatsomaan haavaa\".\n\nTähän ei toisella ollut mitään sanomista, eikä hän vastannutkaan. Hänen\nsisällänsä pahat toiveet ja petolliset keinot kehittivät salaa\naikeitansa. Hän näytti tosin sangen tyyneesti katselevan tytön toimia,\nja kuitenkin uneksi hän, että vihuri tempasi tämän pienen majan, nosti\nsen kokonaan ja vei sen pikemmin kuin höyryhepo, siivitettynä kuin\ntoivoisa ajatus, äkkiä ilman läpi, sievästi laskeaksensa sen Markuksen\nhuvilan puistoon lähellä Berliniä... Kauvaksi, kauvaksi Thüringin\nmetsiin jäi silloin itsekkään ullakkokammarin neidin selittämätön\nvoima, Grafenholzin metsänvartijan huone luoksensa vetävine voimineen\nja selittämättömine arvoituksineen -- temmattuna irti kaikesta, joka\nhäntä piti täällä, olisi tuo lämpymästi toivottu pakoitettu kääntymään\nainoasti häneen ja hänen suojelukseensa -- eikä hän milloinkaan laskisi\ntyttöä. -- Niin, lähes sellainen oli tuo petollinen verkko, joka solmu\nsolmulta valmistui hänen seisoessaan tytön rinnalla ja hengittäessään\norvokkien tuoksua -- kotiopettaja neidin mielituoksu, jolta\npalvelijankin karkeat vaatteet lemahtivat.\n\nJa mikäpä häntä estikään itse näyttelemästä vihurin osaa, ja äkkiä\nriehahtavalla kosinnalla voittamasta hänen rakkauteensa\nvalmistumattoman. Ei mikään muu kuin tuon älykkään pienen tytönpään\ntahdon voima. Ja tahtoiko hän todella nähdä, amtmannin piian lyhyesti\nselittävän ja kiittävän eikä tahtovan tulla Markuksen rouvaksi ja\nhuvilan haltijaksi. Koti-opettajan elämän-pyrinnöiden rinnalla oli\nsellainen päätös sentään uusi ja kuulumaton -- mutta ettei se toisella\ntavoin lankeaisi, sen tiesi hän, herra Markus nuorempi, jonka oli\ntapana kotona jotenkin säästämättä ja ankarasti esiytyä hienoissa\npuvuissa esiytyvää kiekailua vastaan, hän oli nyt varallaan ja puri\nhuuliansa, ettei ainoakaan tulinen sana häneltä toisi purevaa,\nkieltävää vastausta työpukuiselta totiselta tytöltä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nHerra Markuksen oli ylipäänsä mieleen, että rouva Griebel astui hänen\nluoksensa. Hän jutteli aina sangen mielellään rouvan kanssa, mutta\ntällä hetkellä tunsi hän sydämmessään syvimpää vastenmielisyyttä,\nkuullessaan nahkakenkien narisemisen jotka kovalla melulla tulivat\nrappusia ylös astuen. Hän näki miten tämän kuultua kova puna lensi\ntytön poskille. Tyttö ei sentään hämmästynyt, vaan kiinnitti sidettä\naivinaiskäärönsä ympäri rouva Griebelin aukaistessa oven.\n\nRouvan pikku tytärkin, Louise, oli tällä kertaa mukana.\nLautasilla, joita molemmat kantoivat, oli tuskin tilaa mehu- ja\nseltterivesipulloille, kahvikaluille, arnikaoljylle ja laastarille ja\nJumala tiesi mitä kaikkia kunnon rouva oli koonnut.\n\n\"No --?\" kysyi hän pitkäveteisellä äänellä ja silmäripseet\nkummastuksesta korkealle nostettuina, seisoen ikäänkuin naulattuna\nrappusien ylimmäisellä askeleella. Ja pikemmin kuin tavallisesti\nkatsahti hän tyttäreensä, sekä levitti itseänsä ehdolla niin, että\nruumiillaan melkein täytti oven leveyden ja siten melkein kokonaan\nsulki näköalan uteliailta pieniltä silmiltä, jotka tiesi takanansa\nolevan.\n\n\"Niin, nyt tulette myöhään, parahin rouva Griebel\", sanoi herra Markus.\n\"Ei sentään ole niin pahasti ettei ole vanhaa aivinaista, eikä arnikaa\nkäsillä, kuten maatilalla näyttää olevan. Kokemattomalle kädelleni\nsattui onnettomuus siellä, ja kun kauhistun hirveästi kaikkia siteitä\n-- minä olen jotensakin arka -- riensin tieheni, mutta turhaan\" --\ntässä hän totisella katsannolla kohautti olkapäitään. \"Apu seurasi\nkantapäilläni ja tahdoinko vaiko en, täytyi antaani tapahtua mitä\ntehtämän piti. Ja katsokaas nyt, huolellisin kasvatusäideistä.\nAmmottava haava on neulottu, neulottu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan\nja tahdonpa nähdä sen, jolla on mitään muistuttamista siteen suhteen\".\n\n-- \"Onko se mahdollista -- neulottu!\" näin sanoen laskettiin lautanen\nhelisten pöydälle, eikä siis ollut kielletty pikku Louisenkaan\nastumasta sisään.\n\n\"No, nyt on siis kaikki hyvin\", tuumi rouva Griebel. \"Mutta tästä lähin\nsaatte, herra Markus, toistaiseksi säästää arkuutenne, sillä enhän\nminäkään eiliseltä ole... Kunniani kautta, side näyttää todellakin,\nikäänkuin sen olisi tehnyt vanha lääkeneuvoksemme Heinrichsdalin\nlinnasta itse -- hän on kunnon mies, kiitetty lääkäri, herra Markus.\nNiin tuollaisen siteen edessä, kuin tuo on, täytyy todellakin Tillrodan\nvanhan parturin väistyä häpeäloukkoon. Ja sen olet sinä tehnyt? Ja olet\nvaan amtmannin piika\". -- Hän kiinnitti terävästi silmänsä tyttöön.\n\"No, sano minulle, missä teidän seuduillanne piioille opetetaan\ntuollaisia miehen töitä? Eipä laitoksessakaan, jossa Louiseni kuitenkin\noppii kaiken, mitä ihminen oppia voi, sellaista tapahdu vai miten\nLouise?\"\n\n\"Ei, äiti\", vastasi pikku tyttö, joka tähän asti vaiti ja kummastellen\noli katsellut amtmannin kaunista piikaa. -- \"Mutta eräs toveri, joka\npääsiäisestä saa paikan kotiopettajana eräällä tilalla, etelä\nVenäjällä, käy nyt diakonissalaitoksessa oppiaksensa sairaita\nhoitamaan\".\n\n\"Vai niin! -- Siinäpä se onkin. -- Neitinne tuolla on myöskin sellainen\nja sinä olet häneltä oppinut\", sanoi rouva Griebel tytölle, joka\ntyyneenä, mutta pois käännetyin kasvoin lopetti tuomiensa kapineiden\njärjestämisen ja nyt painoi kopan kannen kiinni. \"Todella olikin sangen\nhyvin ja sopivasti että hänellä oli sinä tänne lähetettävänä\ntällaisessa tapauksessa. Luonnollisesti ei hän uskaltanut itse tulla\ntänne, miehen huoneesen sepä amtmannin veljentyttärelle olisi kaunista\nollut. Huh! Olisinpa halunnut kuulla, mitä alamaiseni tallissa ja\nkeittiössä olisivat silloin sanoneet\".\n\nKova puna leimahti nuoren tytön poskille ja hänen kätensä liikkuivat\nnopeasti aukaistaksensa suuren valkean huivinsa taakse sidotut kulmat.\n\n\"Mitä puhutte?\" huoahti herra Markus terävällä ja vihastuneelle\näänellä. \"Missä nyt on kunnon rouva Griebelin terve ja selkeä äly?\nTahdon vaan kysyä teiltä, ken älykäs ihminen alistuisi niiden\najattelemattomien tuomioiden alaisiksi, joita alamaisenne lausuvat?\nLääkärin apu, sama se keneltä se saapuu, on seuraelämän usein tyhmien\ntapojen yläpuolella. Olisipa minusta sievä auttaja, joka hukkuvan tai\nverta vuotavan ihmisen nähdessään rupeaisi tuumailemaan sopiiko auttaa\nhädänalaista\".\n\n\"Ei veren vuoto niin vaarallinen ollut, herra Markus\", sanoi rouva\nGriebel, vähääkän oikaisusta huolimatta ja järkähtämättömän tyyneesti.\n\"Kauniille puheellenne kunnia, mutta eipä se niin sattuma ollut. Naisen\nhyvää mainetta voi karkea seura, jota tarkoitan, johonkin määrin\nvahingoittaa, -- siinä pysyn -- aivan kuin ilkeät hiiret järsivät\nparhaimmankin silkin, kysymättä onko se hieno. Kuulisitte vaan\nkerrankin, miten kielet tärisevät kuin myllynkivet tuolla mäen tuvassa,\nesimerkiksi tuosta puhuttaessa\" -- hän näytti tyttöä -- \"mutta en enää\ntahdo toria saada -- ei Jumala varjelkoon, olen hiljainen kuin muuri\",\nkeskeytti hän itsensä.\n\n\"Sitä minäkin nöyrimmästi pyytäisin\", sanoi herra Markus totisesti ja\nsynkällä katsannolla.\n\n\"Olettehan totinen, ikäänkuin seisoisin oikeuden edessä, herra Markus.\nEikö totta, 'kunnon rouva Griebel' on yhtäkkiä muuttunut vanhaksi\nsyöjättäreksi, kaiken nuorison ankaraksi viholliseksi sen luulenkin.\nMutta se en ole, en ole milloinkaan ollutkaan. Kauniit, nuoret tytöt\novat aina, omassa nuoruudessakin minua ihastuttaneet ja olen\nmieluisasti katsellut ja ihastellut tuollaista muhkeata tyttöä,\njonkalainen itse en ole ollut, en ole ollut kaunis, minulla oli\nyhtäläinen ympyriäinen, paksu pää, kuin nytkin ja sentään kelpasin\nPietarilleni. No, kuten sanon, on aina sydämestäni vihlaissut, jos\nyhtäkkiä joku tyttö, josta olen pitänyt, on tarttunut pauloihin, ja\nihmiset ruvenneet häntä sormellansa näyttämään, niin ei sinun tarvitse\nhiipiä pois\", sanoi hän, kääntyen tyttöön, joka oli hiljaa astunut\novelle ja aikoi avata sen, ja otti samoin kuin maantielläkin sahamyllyn\nvieressä tytön esiliinasta kiinni. \"Mitä sanon, sopii sinullekin, juuri\nsinulle... No, ei sinulla ole nyt suojelustilkkua, nyt oikein näkee,\nmiltä näytät. Sinä olet kaunis tyttö -- sitä ei kuitenkaan voi kieltää.\nKaukaa saa todellakin sellaisia kasvoja etsiä --\".\n\nHän vaikeni hetkeksi, oikein hämmästyneenä, sillä viimeiset sanat\nkuultuansa oli tyttö siepannut kaulahuivin ja äkkiä peittänyt kasvonsa.\nMutta seuraavana hetkenä sai pyhä kiukku vallan tyyneessä rouvassa ja\nhänen aina tasaisessa mielessään.\n\n\"Mitä? Oletko katoolilainen, nunna, koska tämä näyttää sinua kiusaavan.\nOnko häpeällistä, että rehellinen rouva katsoo kasvoihisi. Heikkari,\nsinä olet oikea pyhimys. Kerro minulle, oletko metsänvartijan\nhuoneessakin sellainen arka ja ujo kana\".\n\nKorkea huudahdus Louiselta keskeytti äkkiä tämän rangaistussaarnan...\nTytön äkkinäisesti äsken liikehtiessä oli irtonaisesti solmittu\nsamettinauha pudonnut lattialle. Ei hän enemmän kuin vihastunut\nrouvakaan ollut sitä huomannut, mutta sitä suuremmalla jännityksellä\noli herra Markus nähnyt, miten nauha valui alas. Äkkiä kumartui hän ja\notti sen ylös -- kultaraha rippui nauhassa. Tämän rahan nähtyänsä pieni\nLouise päästi riemun huudahduksen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä sattui vieraan tytönkin katse nauhassa\nrippuvaan kultarahaan ja molemmin käsin tarttui hän kaulaansa.\n\n\"Se on minun muistotukaatini\", selitti hän tyyneesti ja ojensi kätensä\nsitä kohti.\n\n\"Vai niin! Sinun! kuuleppas tyttöseni, sitä en tahdo päähäni saada.\nMiten sitten olet saanut niin arvokkaan koristuksen?\" kysyi rouva\nGriebel, tyyneesti lykäten pelästyneen Louisen sivulle itse\ntaistellaksensa tämän taistelun. \"Tuon muistorahan tunnen yhtä hyvin\nkuin minkä muun tahansa tässä maailmassa -- se on Louiseni, niin\ntotta kuin kaks kertaa kaks on neljä... Sellaiset ikivanhat\nperhekalliudet eivät joukottain lennä maailmassa -- sen sanoi\nvanha ylimetsänhoitajamme itse -- edespääsö-päivänä antaessaan\npikkutyttärelleni tämän tukaatin -- se oli oikein juhlallinen hetki ja\nvieläkin käy kylmä väre selässäni sitä ajatellessani... Ja sen vuoksi\nsano nyt vaan -- eihän mitään onnettomuutta ole tapahtunut -- eikö\ntotta, sinä löysit muistotukaatin tuolta portin ulkopuolella, ja se\nhoukutteli sinua kerran koettelemaan, miltä tuollainen kaunis kiiltävä\nkapine sinulla näyttäisi\".\n\nTyttö vaaleni silloin koko kasvoiltansa.\n\n\"Löydettyjen korujen kantaminen ei ole parempaa kuin niiden\nvarastaminen\", sanoi tyttö sitten näennäisellä ponnistuksella.\n\n\"Mitä nyt -- varastaa!\" huudahti pieni paksu rouva, pudistaen päätänsä.\n\"Ken sellaista väittääkään, narrimainen tyttö? Et sinä siltä näytäkään.\nVanha ja kokenut ihminen kuten minäkin, tietää heti mistä 'Taavetti\nolutta osti'. Jos ymmärtäisit olla pitkäsorminen, olisit kyllä\nhankkinut parempia vaatteita verhoksesi. Mutta sinä olet nuori ja\ntäytyy turhamielisyyttäsi katsoa sormen läpi. Jumala varjelkoon minua\ntoimittamasta sinulle mitään ikävyyksiä tämän tähden. Minä olen aivan\niloinen saatuani muistotukaatin takaisin\".\n\n\"Ei se sitten tämä tukaati tule olemaan\", selitti tyttö päättävästi.\n\"Sellaisessa tapauksessa pikku tyttärennekin kantaisi koristusta, joka\nei ole hänen. Tämä on jo monta vuotta ollut minun omani\", -- sanoi hän\nsamalla kääntyen totisena herra Markuksen puoleen -- \"ja -- minun\n_täytyy_ se sanoa ja todistaa -- se on ennen ollut ylimetsänhoitajan\nrouva-vainajan. Olkaa hyvä ja katsokaa leimaa. Se on ensimäisiä\nSicilialaisia kultarahoja kahdenneltatoista vuosisadalta --\".\n\n\"Aivan oikein\", todisti herra Markus tytön sanat. \"Minä tunnen rahan ja\nsen päällekirjoitus kuuluu:\n\n    \"Sit tibi Christi, datus --\"\n\n    \"Quem tu regis, iste ducatus\",\n\npaatti tyttö lauseen.\n\nHerra Markus laski hymyillen muistorahan tytön käteen.\n\n\"Mitään todistuksia teiltä ei oikeastaan tarvita. Yksi asia vaan\nherättää ihmetystäni, nimittäin että itsekäs neitinne myös voi\njalomielinen olla kaunistaessaan palvelijansa tällä muistolla vanhalta\nystävältään\".\n\nPunastuneena vaikeni tyttö. Taasen solmiessaan huivia joka oli\npäässään, pani hän riidan alaisena olleen nauhan tukaatineen kaulansa\nympärille.\n\n\"Ja tätä minun täytyy kärsivällisesti ja mykkänä kuin kala\nkatsella!\" huudahti rouva Griebel aivan liikutettuna ja näytti tytön\nahavoittuueita sormia, jotka solmisivat samettinauhaa. \"Minun täytyisi\nnähdä, miten amtmannin piika aivan silmieni edessä solmiaa kaulaansa\nmuistorahan, jota Luiseni kolme vuotta päivät läpeensä on kaulallansa\nkantanut! Ja siitä syystä vaan, että tuo tyttö, jonka aina täytyy olla\nomituinen laatuansa, on ulkoa oppinut rahassa olevan värsyn pätkän.\nTotta on tosin, etten minä sellaista oppisi, en mistään hinnasta, en,\nvaikka tappaisitte minut, herra Markus. Sellainen ulkomaalainen\nlörpötys ei milloinkaan päähäni pysty, minä olen rehellinen\nsaksalainen, johon voi luottaa -- mitä minä ranskalaisilla\nlörpötyksillä teen?\"\n\n\"Se on latinaa, äiti!\" huudahti pikku Louise nauraen ja kiersi kauniit\nkätensä vihastuneen rouvan kaulan ympäri.\n\n\"Minun puolestani olkoon ranskaa tai latinaa, sama se. Ja mene nyt\ntiehesi liehakova kissan poika. Tällä kertaa en anna itseäni narrata.\nEi ole oikein teiltä, herra Markus, tuon nuoren karkulaisen puoltaminen\nrehellistä vanhaa ihmistä vastaan. Ei teidän nyt olisi tarvinnut olla\nminään Salomona, kuten raamatussa on, -- niin mutkikas ei asia ole --\nmutta tuomioonne kuuluu todisteitakin. -- Niin naurakaa vaan, naurakaa\nniin paljon kuin tahdotte -- minä en siitä ensinkään pahastu. Kyllä\ntiedän, että itse nauran viimeksi... Tyttö sanoo muistorahan aikoinaan\nolleen rouva-vainajamme -- mutta amtmannin uusi piika, kuten hän nyt\ntuossa on, saapui Hirschwinkeliin vasta sitten, kun ylimetsänhoitajan\nrouva jo kauvan oli maannut haudassaan. Lieneeköhän rouva vainaja\ntaivaasta pudotellut muistotukaateja vieläpä ihmiselle, jota ei ollut\nijäissään milloinkaan nähnyt. Älkää sellaista kokeko minulle\nselittääkään... Ja montako sellaista rahaa lienee vanhalla rouvalla\nollut? Eihän saata kantaa kaulan täyttä sellaisia, vaan kannetaan\nainoastaan yhtä, eikä useampia\" --.\n\n\"Mutta parahin rouva Griebel, voi kantaa yhdeksänkin sellaista\nkultaiseen kaulanauhaan kiinnitettynä, kuten olen tätini omaisuuden\njoukosta löytänyt\", sanoi talonomistaja suuttuneena, mutta sentään\nleikillisesti: \"Koska suotte, tahdon sen vast'edes todistaa, jolloin\nitse voitte tulla vakuutetuksi, että kaksi kultarahaa puuttui nauhasta,\neikä kukaan voi epäillä, ettei toista ole maatilalle lahjoitettu. Tai\ntahdotteko kentiesi väittää, ettei siellä asu henkilöitä, jotka olivat\nvainajata lähellä?\"\n\n\"Miten sen voisin? Siis todella yhdeksän kappaletta samassa ketjussa ja\nkaikki yhtäläisiä?\" kysyi hän matalalla äänellä ja luulossaan\njärkähytettynä. \"Sitä en ole tiennyt\", puollusti hän itseänsä\nkohauttaen olkapäitään. \"Vanha rouvamme ei ollut niitä, jotka\nkoreilivat itseänsä -- hyvä Jumala, kenelle hän olisikin koreillut?\nTillrodan markkinain aikana oli täällä kartanolla yläkerta aina kiinni\nkoko kaksi päivää, eikä hiirikään, sitä vähemmin markkinoille kävijä\nolisi löytänyt sokurileivän palaakaan kaapista, hän ei pitänyt\nmeluavasta seurasta... No, olkoon niin, kuten sanotte. Toisen tukaatin\non kai amtmannin rouva tai neiti Franz saanut lahjaksi. Mutta siinä\ntapauksessa tahtoisin kysyä, miten se on joutunut hänen kaulaansa, --\nkentiesi neitsy vastaa siihen kysymykseen\", sanoi hän, puoleksi\nkääntyen tytön puoleen ja puhuen olkapäänsä yli. \"En saata luulla, että\nmaatilan rouvasväki tyyneenä katselee, kun piika koreilee heidän\nkoristuksillaan. Ja vieläpä keskellä viikkoakin, jolloin täytyy\nharavoita ja kantaa heiniä latoon ja päälliseksi noin vanhassa\nhameessa, joka tuskin päällä pysyy -- se on ilveilyä --\".\n\n\"Mutta, äiti!\" sekautui Louise puheesen lempeästi moittivalla äänellä.\nNuoren tytön katsanto rippui yhä 'omituisessa', joka kaikkien\nhäväistyksien aikana, joita oli saanut osakseen, ei hetkeksikään ollut\nmenettänyt ylpeätä, reipasta käytöstänsä. \"Tuo kuuluu haavoittavalta.\n-- Sinä olet muulloin hyvä ja lempeä, etkä voi nähdä silmän vettyvän.\n-- Maatilan rouvasväki on kai lahjoittanut muistorahan\".\n\n\"Lahjoittanut!\" toisti rouva Griebel vihastuneena. \"Sitä voi vaan\nsellainen kottarainen sanoa, jos tahtoo, ja sitten ihmetellä\nviisauttansa, eikä sentään siinä ole järkeä. Luojani, tuolla\nmaatilalla, jossa ystävä Nälkänen on kokkina ja jossa ei\niltapäivälläkään ole kahvipannua tulella ja jossa vanha herra häilyy\nympäri vanhassa takissaan, joka tuhansine paikkoineen näyttää vanhalta\nseinäkartalta -- siellä lahjoitettaisiin palvelijoille tukaattia --\nniin tukaateja -- hanhen poikani. Vettyneitä silmiä en tosin voi nähdä,\nmutta ole hyvä ja katso noita mustia silmiä! Niissä ei ole kyyneleitten\njälkiäkään --\".\n\nHän pysäytyi puhuessaan ja katsahti herra Markukseen, joka ikäänkuin\nkeskeyttääksensä hänen puhettansa oli ojentanut kätensä, mutta hänen\njyrkkä katsantonsa ei rouvaa peloittanut. \"No, mitä teillä, herra\nMarkus, olisi puhettani vastaan?\" kysyi hän aivan hyvänlaisesti.\n\"Näyttääkö tuo paatunut piika, että hänellä milloinkaan on kyyneleitä\nsilmissä ollut? Ylpeyden piru niissä vaan on. Ne katsovat meikäläiseen\nikäänkuin santaan jaloissaan. Jos sellaiselle olisin laupias,\nteeskentelisin, jos niin sanoisin. Muuten en enää tahdo itseäni\nunhoittaa. Huomaan kyllä ettei se meidän muistorahamme ole, eikä minuun\nkoske, kenen se on. Maatilan hyvät ihmiset pitäkööt itse silmänsä auki,\nminä en ole pantu heidän aarteistansa huolta pitämään\".\n\nNäin sanoen astui rouva pöydän luo järjestämään tavaroita\ntarjottimellaan ja tyttö meni matkaansa. Turhaan koki herra Markus\nnähdä silmäystä tytön silmistä -- hänen katsantonsa oli läpinäkymätön,\nikäänkuin olisi kivestä ollut. Hän ei nostanut silmälautojaan, kulki\nohitse, sekä meni rappuja alas.\n\nIkäänkuin magneetisesti seurasi pikku Louise häntä ja jäi balkongille\nseisomaan. \"Älä lähde vihaisena\", huusi hän puoli ääneen ja pyytäen\ntytölle.\n\n\"Älä koskaan koekaan, pikku Louise!\" sanoi herra Markus, joka myös oli\nbalkongille astunut, \"tätä ei lapsellinen pyyntösi voi parantaa.\nSyyttömän täytyy kärsiä syyllisen kanssa -- se on naisten tapa. Minäkin\nolen pannaan ja kiroukseen pantu, koska luulin että jokainen sana\nmoisia syytöksiä vastaan olisi oikeastaan ollut loukkaus\".\n\n\"Tule sisään Louise, äläkä tee tyhmyyksiä\", kuului rouva Griebelin\nlyhyt ja kuiva käsky. \"Anna hänen mennä matkaansa! Vielä tarvittaisiin,\nettä laskisi sanansa täällä kultavaakalle, kuten hovissa, kun sokeakin\nvoi nähdä, ettei muistorahan laita ole oikein. -- Niin, herra Markus,\npiika hän on kuten muutkin piiat ja että hän osaa niin mahtavoida, ei\nteidän sentähden tarvitse menetellä kuin olisi amtmannin neiti itse.\nSiten vaan ihmisiä liehakoidaan, eikä kukaan voi enää ohjata heitä\".\n\nNäin sanoen läheni rouvakin ovea, pyyhkien juomalasia, jossa aikoi\nvadelmamehua ja seltteriä sekoittaa. \"Halusta tahtoisin tietää, mistä\nmaatilan nuori neiti on tuon tytön onkinut. Minä en saa milloinkaan\npäästäni, ettei hän ole karannut mustalaisseurasta. Hän osaa kaikkia\nmahdollisia konstia, kuten siteestäkin näkee. Hän puhuu niin\nomituisesti ja hullunkurisesi, ja -- ei, mutta katsokaas metsikköön\npäin, miten hän käyttäyy. Huivi putoo hänen päästään, eikä hän sitä\nhuomaakaan, -- niin, kuten sanoin, saa se jäädä tielle. Siinä on oikea,\nkevytmielinen mustalaisveri! Ja hänellä on pikimusta, paksu tukka kuin\ntatarilaisella. Se oikein kiiltää auringossa. Niin, pitkä, notkea ja\nsorja on tatarilainen, vanhat noidat varastavat rahakukkarolta naisten\ntaskusta ja nuoret varastavat usein miesten sydämiä. Muistakaa, herra\nMarkus, muistorahan juttu ei ole loppunut vielä -- me kuulemme vielä\nyhtä ja toista\".\n\n\"Sitä saamme odottaa!\" sanoi hän keskeyttäen lyhyesti ja ankaralla\nkatsannolla rouvan puheen, ottaen pöydältä kirjat, jotka tyttö oli\ntuonut.\n\n\"Niin -- muuta keinoa ei olekaan, mutta paljon kärsivällisyyttä\ntarvitsemme\", sanoi rouva kuivasti ja heitti, päätänsä pudistaen,\nsilmäyksen toiseen, joka kirjoineen meni rappuja alas pihanpuolelle\nhuoneisinsa, jättäen rouvan yksin kaikkine tuomisinensa. Sitten suuttui\nrouva todenteolla, sillä huoneistaan meni herra Markus suoraan metsään,\nkuten piiat kertoivat.\n\nJa herra Pietari Griebel hymyili itsekseen, syödessään iltaistansa\npäärynäpuun alla pihalla. Hän pyöritti peukaloitansa rouvan tullessa\nhänen luoksensa ja pikemmin kuin tavallisesi lausui: \"Hyvä herra\nluulee, että olen vaan hänen tähtensä tänne tullut. Kiitoksia. Olen nyt\nkuumuudessa keittänyt kahvia hänelle, hakenut seltteriä kellarista,\nleikkasin aivan uuden lakanan palasiksi, jonka itse olen kutonut --\nsepä minua enimmän harmittaakin -- hakenut arnikaa joka loukosta ja\nkenen hyväksi -- kissan! odota jahka hän tulee takasin!\"\n\n\n\n\n15.\n\n\nTuo arvoituksen alainen olisi siis mustalainen! Hän on siis kasvanut\nra'assa leirielämässä. Tällä rohkealla alukkeella oli rouva Griebel\nviskannut pallin, jonka herra Markus melkein vasten tahtoansa otti\nkiinni ja sitten eilisen sille toisinaan nauroi, toisinaan sitä\nhämmästyneenä tutki. Hän hymyili, muistellessaan tytön sydämmellistä\nsuloutta, tytön luonteen esiin tulevia piirteitä, hän hymyili, että\nruskeat silmät -- rouva Griebel oli kiukussaan niitä mustiksi sanonut\n-- vielä olivat säilyttäneet neitsyeellisen katsantonsa, kuten\nihossakin oli hienous ja sentään olisi hän lapsena ollut ra'an joukon\nseassa, -- ei, sellainen metsäkukka ei hän ollut, ja sentään tunkeusi\nhämäriä arveluita hänen mieleensä: olisivatko metsänvartijan salaiset\nvieraat sen heimon jäseniä, joita tyttö oli paennut. Olivatko he\nkentiesi löytäneet hänet ja tahtoivat nyt omistaa samalla kun metsän\nvartija, toveri, joka oli uskollinen kuin kulta, suojeli heimon\nkokouksia ja heille antoi huoneensa kenties aikoen sovittaa heimolaiset\nja lunastaa tytön heiltä. Sepä oli koko seikkailu ja kun hän mieleensä\njohti tytön kovan työn, äärettömän uskollisuuden ja hartauden poisti\nhän nämä ajatukset aivan hullunkurisina. Mutta eilen illalla näki hän\ntaasen tytön metsänvartijan huoneessa. Kauvan metsässä kuljettuaan oli\nhän -- vasten tahtoansa tietysti -- taasen joutunut tutulle polulle,\njoka hänelle oli loihturenkaana, jota kuolleiden morsiamien sielut,\nsinipiiat kiersivät uhrinsa ympäri, taikapiirin, joka ympäröi\nHirschwinkeliä ja Grafenholzin metsänvartijahuoneen alaa, ulkopuolelle\nei hän päässyt.\n\nNiin hän oli kuunnellut tyttöä myöhäisenä iltahetkenä. Ennenkuin\nhuomasikaan, oli hän noussut rahille kulma-akkunain alla. Näistä oli\nsinertävä valo lähtenyt, loitsuvalo, yhtä houkutteleva ja puoleensa\nvetävä hänelle kuin metsistössä suriseville hyönteisillekin. Toinen\nakkunan verho oli vähän sivulle lykätty ja antoi hänen hiukan katsoa\nsalaperäiseen kulmahuoneesen ja kun nyt yhä pimenevässä metsässä oli\nniin hiljaista, ikäänkuin kaiken millä henki oli, kärsimätön helle\nolisi uuvuttanut, oli hän selvästi suljettujen akkunoiden takaa kuullut\nmiehen äänen mutinan. Se oli kuulunut yksitoikkoiselta, melkein kuin\nripitys sortuneesta sielusta ja sitä oli usein keskeyttänyt raskas\nhengenveto ja katkera huokaus.\n\nLampun valo ei voinut valaista koko huonetta, suurin osa siitä oli\nsynkässä hämärässä. Hän näki siellä tytön istuvan liikkumatonna, pää\nnojautuen korkean nojatuolin selkälautaa vasten, ja vasen käsi\nojennettuna. Näytti, kuin joku pitäisi tytön kättä omassaan. Monta\nkertaa huomasi hän värähdyksiä tytön kädessä. Herra Markus koki parhaan\nkykynsä mukaan katsoa ken henkilö oli, joka istui tytön rinnalla\nhuoneen pimeässä nurkassa ja keskeyttämättä puhui tytölle pitäen hänen\nkädestään, kuten tyttö olisi hänen aivan omansa, mutta akkunan lauta\nesti häntä eikä näkymätön ollut niin kohtelias että kerrankaan olisi\neteenpäin kumartunut.\n\nTytön vaaleat kasvot olivat loistaneet hämärän läpi. Katsanto oli\nsurullinen ja haukutut silmät, joissa ei ollut kyynelten jälkeäkään,\nolivat surullisina ja kosteoina kiintyneet puhujaan. Sitten oli tyttö\näkkiä kohonnut kuuntelevaan asentoon -- hevosen askeleen ääni läheni\njoka oli jo kauvan herra Markusta vihoittanut ja häirinnyt, kuului jo\ntytönkin korviin. Oli aika jättää paikkansa kuuntelijana ja herra\nMarkus haki vanhan paikkansa tiheässä metsässä, ja heti sen jälkeen\nilmausi ratsastaja tien mutkaan. Hiljaisessa juoksussa läheten metsän,\nvarjosta yöllisen tähtitaivaan epämääräiseen valoon, näytti\nratsastajalla olevan jättiläismoinen vartalo ja salaperäinen komeus,\neikä ollut vaikeata ajatella ratsastajan leveäröytäiseen hattuun\nmustalaispäällikön hopealla huoliteltua takkia.\n\nRatsastajan lähetessä aukeni huoneen ovi melutta ja metsänvartija astui\nhiljaa rapuille. Kuiskuttaen tervehti hän ratsastajaa, otti hevosen\nohjat, talutti sitä edestakasin muutaman kerran, samalla kun toinen\nmeni huoneesen.\n\nKentiesi nyt arvoitus olisi selinnyt, ellei Dacks-koira olisi väliin\nehtinyt. Koira oli äkkiä huoneesta juosten alkanut haukkuen kiertää\nhevosta, kunnes isäntänsä, jalkaansa polkien oli sen vaientanut jolloin\nkoira kääntyi sille suunnalle, jossa kuuntelija oli.\n\nKoiran uudestaan haukkuessa oli Markus huoletonna astunut metsästä ja\nviheriälakkista huomaamatta kulki maantietä kotiin päin. Sittemmin oli\nhän tosin kääntynyt takasin metsänvartijan huoneesen ja valo loisti yhä\nvielä akkunasta, kuten himeä tähti metsään, mutta hevonen ja ratsastaja\nolivat kadonneet, kuin yöllinen kummitus. Nojatuoli jossa tyttö oli\nistunut oli tyhjä, eikä sanaakaan kuulunut äsköisestä mutinasta, kaikki\ntuo salaperäinen toimi oli tiehensä lentänyt huoneen ainoan asukkaan\nhyväksi joka nyt istui yksin lampun ääressä lukemiseen kiintyneenä\nnojaten kauniita parrakkaita kasvojaan kirjaa kohti.\n\nTuohon verkkoon, josta ei Markus kaikella selvällä\ntarkkaavaisuus-voimallaan voinut vapautua, kietoutui yhä uusia lankoja.\nMuuan juutalainen, joka tuli ostamaan kartanosta hevosia, kertoi\nmustalais-joukon kulkeneen Tillrodan läpi, ja tehneen ilkitöitä, kun ei\nheidän annettu pysähtyä yöksi. He olivat olleet oikein hienoa väkeä,\njoilla oli ollut oikein muhkeita, jalorotuisia hevosia -- Unkarin\naroilta luonnollisesti varastettuja. Ja heti sen jälkeen tuli muuan\nrenki valittamaan, että metsänvartija sulki ovensa aivan hänen nenänsä\nedessä, eikä laskenut enää häntä huoneesen, vaan jutteli aivan\nmaantiellä, ikäänkuin renki olisi roisto, vaikka hän kävi isäntänsä\nasialla -- nämähän olivat kummallisia ilmoituksia. Nyt tahtoi herra\nMarkus katsoa oikein syvälle ruskeisin silmiin. Hän tahtoi käyttää koko\nterävä-älyisyyttään, hillitä hullumaisen himonsa selvällä ja tarkalla\njärjellä kohdataksensa käsittämätöntä tyttöä, jos hän tuli ja hänen\ntäytyi tulla. Tosin oli hän eilen lähtenyt syvimmälle sieluun asti\nloukattuna, mutta hän oli myöskin luvannut tulla takaisin katsomaan. Ja\ntähän lupaukseen luotti toinen, kuin rehellisen miehen käden lyöntiin.\nHän huolellisesti varoi siteen loukkautumista, ehkä se vaikealtakin\ntuntui; tyttö näkisi, että toinen oli uskollisesti odottanut.\n\nSiten kesti hän urhoollisesti uuvuttavan iltahetken huvihuoneessa.\nUlkorappusen ovi oli sepo seljällään, jotta \"apu\" voisi suoraan tulla,\nmutta hetki kului hetken päästä. Polku pysyi yksinäisenä, ei\nperhonenkaan liehunut kuumuuden halkaisemalla hienon tomun peittämällä\ntiellä... Taivas kaareili vielä selkeänä ja pilvettömänä kuten\nsinikiuhtava lasikansi janoavan maan yli, mutta kaukainen ilmanranta\nmetsän reunalla alkoi jo tulla epäselväksi. Aivan hiljaa kohousi tuolla\njotain, se heilui ja häilyi, kunnes vihdoin näkyi monia varjoja puun\nlatvojen yli -- ensimäiset pilvet monen päivän päästä. Aina sen mukaan\nkuin ne ojentuivat eteenpäin ja pitkin haaroin tarttuivat siniseen\nilmaan ja rohkeoina heiluivat hehkuvaa aurinkoa kohti, niin samassa\nsuhteessa kasvoi odottavan kärsivällisyyskin -- jos tyttö viipyi,\nkunnes rajuilma syttyi, ei häntä saisi nähdä enään tänään.\n\nHän otti hattunsa, sulki lasioven ja astui rappuja alas ja samassa\nsilmänräpäyksessä, kuin hän astui tielle, näkyi liikettäkin metsikössä,\njossa polku polveutui. Näkyi kuitenkin, että levottomasti odottavan\nnuoren miehen sydän tällä kertaa syyttä joutui rieheesen -- siinä ei\ntullut vihattu ja samalla niin lämpymästi odotettu \"suojelustilkku\" --\nolkihatussa häilyvin sinisin nauhoin tuli Louise juosten ja hänen\njälkeensä astui lihava, kunnon äitinsä.\n\nRouva Griebel seisahtui puolitiehen.\n\n\"Jumalan kiitos, nyt se tulee, herra Markus\", huudahti hän, päätään\nnyökäyttäen nousevia pilviä kohti. \"Jos saamme sateen, nimittäin oikein\nperinpohjaisen pesun, muuten kiitän nöyrimmästi, niin kermaan huomenna\nTillrodan kerjäläislapsille kakun, niin makean että vielä kymmenen\nvuodenkin päästä vesi suuhun tulee\". Hän laski suuren koppansa, jota\nkantoi kädessään, maahan ja pyyhkäsi otsaansa.\n\n\"On ollut uuvuttava kävelymatka kuumuudessa, herra Markus, enkä itse\ntähteni olisikaan tänään viileästä huoneestani lähtenyt\", sanoi hän\nnuorelle isännälleen, \"mutta uusi piika astui tänään palvelukseen\nmaatilalla ja minun täytyi itse mennä katsomaan, että kaikki kävi\noikein. Ja hyvä olikin, että sinne menin. Tuo tyhmä tyttö tulee\nvarakkaasta talonpoikaistalosta, ja vihoittelee nyt tyhjistä kaapeista\nja kellarista. Sitä minä arvelinkin, ja panin sen vuoksi koppaan vähän\nlihaa ja makkaraa ja kun tyttö melusi keittiössä, niin Louiseni salaa\npani hyvät tavarat kaappiin. Eikä todella juuri hyvältä näytäkään\nsiellä ja se, joka hiljan on istunut Egyptin lihapatojen ääressä, ei\nsinne mieli. Siksi pitäisikin maatilan herrasväen oikeastaan oleman\nkahta ystävällisemmän uudelle piialle, mutta niissä ihmisissä on aina\namtmannilaisuus ylpeyksineen veressä, kuten koi vanhoissa turkissa,\neikä siinä voi mitään tehdä. Juuri tullessamme pihalle, minä ja\nLouiseneni, tuli kotiopettaja rappuja alas. Hän oli käärinyt harmaan\nhuntunsa kasvojen ympärille\".\n\n\"Niin, en nähnyt paljon kasvoista\", lausui Louise, \"mutta hän on\nniin ihmeen muhkea vartaloltaan ja näytti ylpeältä kuin oikea\nhovineitonen --\".\n\n\"Ja koko piha tuoksui yhtäkkiä orvokeista, kuten vaatekaappini\",\nlopetti rouva Griebel aletun lauseen. \"Ja kun hanhenpoikani vähän\nuteliaasti katsoi sinisillä silmillään hänen kasvoinsa, käänsi hän\nkasvonsa pois ja oli heti portin ulkopuolella, eikä yksikään ihminen\nvoisi sanoa, miten hän käyttäytyi. Niin, herra Markus, kauheata on,\nmiten ylpeitä he ovat, vaikk'ei ole leipää aitassa eikä korkoa\nsaappaassa. Minä kuulin, kun amtmanni huusi akkunasta hänelle: 'Minne\nmenet, Agnes?' -- 'Vai niin, metsään'. -- 'Oletko ottanut hansikat\nkäteesi?' -- No mitä siitä on sanominen, herra Markus?\"\n\nToinen nauroi. -- \"Mutta miksi ei neiti nyt pitäisi huolta kauniista\nkätösistään, kun kaksi piikaa tekee hänelle työtä --\".\n\n\"Kaksi piikaa? Nyt hämmästytte, kun kerron, mitä tiedän... Näettekö\" --\nhän kohotti rankaisevalla ja loukatulla armollisuudella etusormensa --\n\"kun eilen niin äkkiä kokositte kirjanne ja riensitte huvihuoneesta\nikäänkuin tuli olisi kintuillanne ollut, ajattelitte varmaankin: 'Tuo\nvanha syöjätär', minä nimittäin. No, olkaa huoleti. -- Sen tiedän kuin\naakkoset -- sen näin vihastuneesta muodostanne. Mutta olin vaiti ja\nmietin minäkin. Ja minulla on oikein, ja toisen kerran voitte paremmin\nuskoa vanhaa, kunnon vaimoa, joka ei milloinkaan ole valehdellut, kuin\nsellaisia tummia mustalaissilmiä --\".\n\n\"Miten on käynyt?\" kysyi toinen äkkiä keskeyttäen, salaamatta\npelästystä, jota tunsi.\n\n\"Ei onnettomuutta, josta tarvitsisi pelästyä. Mikä teihin on tullut\nherra Markus? Mitä meidän kummankaan oikeastaan siihen tulee, jos\namtmanni yht'äkkiä ajoi pois piikansa.\n\n\"Ajoi pois, sanotte\".\n\nTällä hetkellä hänen järkähtämätön tyyneytensä vähän syrjäytyi. Hän\nkatsoi jotenkin vihastuneena nuoreen mieheen, joka siten ärjyi hänelle.\n\n\"Te käyttäytte, ikäänkuin minä olisin ottanut tytön kauluksesta kiinni.\nKuten asia nyt on, täytyy nöyrimmästi pyytääni teidän kuuntelemaan\nminua tyyneenä. Valehtelisin, sanoessani, että milloinkaan olen siitä\nihmisestä pitänyt, hän ei ole minun mieleni mukainen, sen halusta\nmyönnän, mutta en milloinkaan voisi häntä vahingoittaa tai kiihoittaa\nisäntäväkeänsä häntä vastaan. Kysyin sivumennen uudelta piialta, missä\ntoinen on. Silloin katsoi hän tyhmänä ja hämmästyneenä minuun, eikä\nhänellä ollut aavistustakaan toisesta piiasta... Neiti oli näyttänyt\nhänelle, mitä hänen aluksi täytyi tuntea, sanoi hän ja vanha herra\nhäilyi ympäri keittiössä ja komensi siellä muristen ja ylpeänä kuin\nalaupseeri -- yhtään muuta elävää ihmistä ei hän ollut talossa nähnyt\".\n\n\"Aivan!\" kiirehti herra Markus täynnä kärsimättömyyttä.\n\n\"No niin -- ja kun sitten sisällä herrasväeltä kysyin tyttöä, jonka\nkyllin usein olin nähnyt maatilalla työssä, -- niin, voitteko uskoa,\nniin käänsi vanha rouva vuoteella aivan vaaleana ja mykkänä kasvonsa\nseinään päin ja amtmanni itse muuttui tulipunaiseksi kasvoiltansa ja\nkatsoi minuun ikäänkuin olisi tahtonut syödä minut, yskäsi ja tiuskasi\nminulle: 'Vai niin hänkö? Hän on tiessänsä kaukana maailman poluilla,\nsenhän jokainen voi käsittää. Luuleeko, pikku rouva, että minun pitäisi\nruokkiman kaksi sellaista laiskuria nyt juuri kun aiotaan repiä katto\npäältäni ja koko pulskea maatalouteni joutuu häiriölle ja pysähtyy'. --\nHuomatkaa, herra Markus', hän sanoi: 'koko pulskea maatalouteni', tuo\nvanha kerskaaja! -- Ja sitten luulotteleitse hän, että vanha, kokenut\nemäntä, kuten minäkin, uskoisin tuon tarinan tytöstä. Koko maailmassa\nei yksikään palvelija anna ajaa pois itseänsä, olematta käsketty\nlaillisessa järjestyksessä, ellei muuta asiaa ole. Miksi muka\nminunlaiseni henkilö ei saisi kuulla, miten asian oikea laita on, en\ntodellakaan tiedä, mutta saatte heti ottaa pääni, ellei muistorahalla\nole siansa seikassa... No, minkä nyt aiotte, herra Markus, sellaisella\nkiireellä?\"\n\nHän kääntyi, katsoen silmät selällään isäntäänsä, joka rientoaskelin\nkulki hänen sivuitsensa samaan suuntaan, josta hän juuri oli tullut.\n\n\"Ja sitä vielä kysytte\", huudahti toinen. \"Ettekö huomaa, että olen\nkauhean utelias tuntemaan verrattoman uuden piian\". Hän riensi\neteenpäin ikäänkuin ensimäinen, kevyt tuulenpuuska, joka männyissä\nsuhisi, olisi häntä vienyt. Hän katseli tutkien arenttitilan maata --\njostain tuolta, joko joltain kehnolta pellolta, tai heinärukojen\nvälistä likeiseltä niityltä, pitäisi valkean huivin vihdoinkin näkymän,\nmutta ei läheltä eikä kaukaa kuultu eikä nähty ainoatakaan ihmistä.\nOdotetut pilvivarjot kulkivat vaan pellon yli kuten lohduttavat\nviestit, myrskyn airueet, päärynäpuiden latvoissa amtmannin puistossa\nsuhisi tuuli pudottaen pieniä, kutistuneita hedelmiä maahan.\n\nHerra Markus kulki lehmuksien ohi ja astui vadelma-pensaistosta pihalle\n-- silloin kuului vihdoinkin jotain ääntä. Portin nariseminen pani\nkoiran nostamaan kuonoansa ja haukahtamaan, sisältä kuului toraa.\nPihalle astuessaan näki hän amtmannin seisovan kaapin edessä\nkeittiössä, jonka ovi oli auki. Vanhalla herralla oli piippu ja keppi\nvasemmassa kädessään ja oikealla löi hän juuri kaapin oven kiinni, niin\nettä saumat tärisivät. Sitten otti hän avaimen ja pisti sen taskuunsa.\n\n\"Hiisi vieköön koko talouden!\" murisi hän astuen pihalle. Sitten ojensi\nhän kätensä Markukselle, joka ei voinut olla häntä vertaamatta huonoon\nnäyttelijään, joka näytteli nahjuksen osaa. \"Kaikille avoinna on tuolla\nkaapissa suuri makkara ja vähintäin kolme naulaa parasta kinkkua. Hyviä\nherkkupaloja todella konnille ja kerjäläisille, jotka täällä\nkuljeksivat. Niin, luojani, jos samalla tavalla meneteltäisiin minun\nhuoneessani omieni kanssa, ei tarvitsisi ihmetellä minne tulot\njoutuvat\". Hän kynsäsi korvallistaan. \"En ensinkään uskalla kertoa\nrakkaalle vaimolleni, miten hänen varastoansa ryöstetään, hiis' ties\nmistä syystä. En tiedä onko päivällinen aikeissakaan. Veljenityttären\ntullessa kotiin --\".\n\n\"Kentiesi voi piika teille antaa tiedon asiassa\", keskeytti Markus.\n\n\"Hänkö?\" Hän näytti piipulla pöytää kohti, jonka ääressä uusi piika\nvihaisena toimi. \"Hyvä herra Markus, hän on ollut vasta pari tuntia\ntalossa\".\n\n\"Minä tarkoitin toista\".\n\nAmtmanni katsoi hetken pilviin, ikäänkuin tarvitsisi hän aikaa\nvastatakseen. Sitten kumartui hän äkkiä alas, pyyhkien kädellään\ntakista lastun, joka keittiössä oli siihen tarttunut.\n\n\"Vai hän? Te tarkoitatte häntä?\" mutisi hän jotenkin epäselvästi --\nhänellä oli piippu taasen suussa. -- \"Hän ei ole enää täällä -- ei\nenää! On tiessään kiluineen\". Hän ojensi taasen itseänsä, nojaava asema\noli hänet tummanpunaiseksi tehnyt kasvoiltaan. \"Mutta ettekö astu\nsisään, herra Markus. Vaimoni on ihastuva teidät nähtyään ja minun\ntäytyy välttämättömästi puhua kanssanne uudesta huoneesta. Minä olen\nsaanut kaikellaisia epäilyksiä yhdessä ja toisessa suhteessa siinä\nkohdin. Niin esimerkiksi on sali --\".\n\n\"Ettekö ensin hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa, minne tyttö on\nmennyt?\" keskeytti herra Markus kohteliaasti mutta päättävästi.\n\n\"Hyvä herra, se on kummallinen kysymys\", tiuskasi amtmanni. \"Pyydän\nanteeksi, mutta mikä isäntä huolii, minne väki, minkä hän eroittaa,\nmenee. Minulla on tapana maksaa muuttavalle palvelijalle palkka --\nsiinä kaikki. Sitten ovat he kokonaan kuolleina ja haudattuina minun\npuolestani. Minuun ei koske, jos he menevät uudestaan palvelukseen tai\nmatkustavat mustalaisen tavalla ympäri maailmaa. Minusta on tyttö\ntiessänsä ikäänkuin tuuli olisi hänet puhaltanut, ikäänkuin ei häntä\nmilloinkaan olisi ollutkaan, juuri niin\".\n\n\"Mutta mitä sanoo veljenne tytär, joka toi tytön mukanaan, tästä\näkillisestä eroittamisesta?\"\n\nTaasen kova puna amtmannin kasvoille. \"Veljeni tytär!\" toisti hän\nvitkaan. \"Ei ole otettu selkoa hänen ajatuksestansa asiassa. Vaimoväen\nmietteet seuraavat vasta toisena, minä olen herra talossani! Mutta hyvä\nherra Markus, niin kummallista sentään! Tässä seisomme molemmat,\nkiistellen pesuakoista ja mitättömyyksistä! Olkaa hyvä ja astukaa\nsisään. Minulla on mainio tuuma. Uuden salin lattia --\".\n\n\"Siitä asiasta saamme toista puhua, herra amtmanni!\" keskeytti Markus\nsynkkämielisenä ja paikaltaan liikkumatta. \"Mitättömyys on minulle\ntärkeä ja erityisistä syistä täytyy minun saada lähempiä tietoja\ntytöstä, joka pelloilla myrskyssä, sateessa ja auringon helteessä teki\npuolestanne työtä --\".\n\n\"Pelkkiä hullutuksia! Eihän se niin vaarallista ollut!\" mutisi vanhus\nharmistuneena ja hämillään.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Markus -- palaen kärsimättömyydestä käveli hän lujaa\nmuutaman askeleen edestakasin ikäänkuin olisi maata polkenut,\n\"jättäkäämme se asia. Minä vetoun vaimoväkenne oikeudentuntoon\".\n\nHän aikoi astua sisälle vanhan rouvan luoksi, mutta aivan\npelästyneenä astui amtmanni hänen tiellensä. \"Herra, oletteko kokonaan\nnoiduttu\", sanoi hän äkkiä, estäen toisen menemistä. \"Tahdotteko\ntutkija-muodollanne peloittaa kipeän vaimoraukkani. Koko juttu on jo\nhänelle ohimennyt asia, eikä siihen enää kosketa. Olkaa hyvä ja\nmiettikää miksi soitatte hätärumpua tytön tähden, joka kuin varjo on\nkulkenut talomme läpi eikä enää meillä ole\".\n\n\"Eikö neiti Franzillekaan, jolle hän aina oli uskollinen ja altis\npalvelija?\"\n\n\"Vai niin, ken teille on sen sadun kertonut?\" kysyi amtmanni sivulta\nomituisesti katsoen nuoreen mieheen -- viekas ja salaperäinen hymyily\nvalaisi hänen kuihtunutta muotoansa.\n\n\"Tyttö on itse niin kertonut --\".\n\n\"Helkkari, onko hän puhunut teidän kanssanne. Ja itse, todellakin itse\nsanonut erittäin palvelevansa veljeni tytärtä?\" Tuo ilkeä hymy ei\nlähtenyt vanhuksen kasvoilta. \"Kas vaan, kas vaan! No, halusta minun\npuolestani! Minä en tiennyt koko asiasta, kehnot jalkani eivät laske\nminua ullakkokamarin korkeuteen asti. Siis kamarineitsy\". Hän hymyili\nolkapäitään kohottaen. \"Nyt täytyy kuitenkin kauniin veljentyttären\nitse auttaa itseään, kunnes taasen astuu suureen maailmaan tai\noikeammin sanoen, rikas poikani palaa. Silloin kuuluu luonnollisesti\ntoinen ääni, herra Markus! Hän ei jätä kaunista orpanaansa osattomaksi,\njospa hän oleskelisikin hovissa. Silloin olemme itse hallitsevia\nhenkilöitä, hallitsevia kullan armosta. Silloin ei hän aja toisten\nvaunuilla vaan omillamme. Ah, herra Markus, minä olen keksinyt kaksi\nvaunuhevosta, oikein loistavaa, kaunista ja nopeaa. Mutta en ilmaise\nkenen tallissa ne nyt ovat. Te voisitte viedä ne minun nenäni edestä.\nMinullakin on keinoja päässäni. Eikä niitä yksikään saakaan niin\nhelposti selville. Ja jos nyt poikani astuisi tämän kurjan katoksen\nalle niin parissa päivässä, ikäänkuin maasta loihtisin ympäristön,\njollainen sopii rikkaalle miehelle\". -- Hän ei ehtinyt pitemmälle\npuheessaan sillä herra Markus kohotti hattuansa ja meni tiehensä.\n\n\n\n\n16.\n\n\nMenetettyä aikaa. Hän puri hampaitansa kiukusta ja harmista,\nrientäessään pihan yli portille.\n\n\"Herra Markus, katsokaa että pääsette sateen suojaan!\" huudahti\namtmanni hänen jälkeensä piipullansa osoittaen taivasta kohti, auringon\njuuri täydellisesti kadotessa synkkien pilvien taakse. Oli ikäänkuin\nvirvoituksen pikainen tunne olisi janoavaan maahan laskeutunut ja\nhiljainen, vapiseva ja lämmin tuulen puuska kulki huoneiden ohi\nliekuttaen vanhan herran valkoista, harvaa tukkaa ohimoilla. \"Jos\nkohtaatte harmaahuntuisen naisen, niin ajakaa hän kotiin tänne\nmaatilalle!\" huusi hän pitäen käsiänsä suunsa ympärillä. \"Kirottu\nkukkien etsiminen! Sentähden saavat vanhukset kotona huolehtia\".\n\nViimeiset sanat kuuli pois menevä pihamuurin yli, jonka takana\nhän kulki. Harmissaan nauroi hän. Jospa hän kohtaisikin kauniin\nveljen-tyttären! Eipä ajaisikaan tätä kotiin -- päinvastoin sulkisi\ntien ja vaatisi hänet edesvastaukseen armotta ja säälittä, ukkosessa,\nsalamassa ja rankkasateessa.\n\nRakennuksen viereinen ajotie katosi pellolle tai oikeammin kapeni\npoluksi, joka halkaisi Grafenholzin. Sitä oli tyttö kulkenut kiluineen,\njätettyänsä maatilan metsää, viheriää metsää kohti. Eikö amtmannikin\npuhunut jotain mustalaisten tavoin kulkemisesta? Eikö puun latvojen yli\nkohonnut savua tulelta, jossa mustalaisten pata kiehui! -- Miten\nnaurettavaa. Pilvet siellä levottomasti taistelivat. Ei suinkaan hänen\nruhtinaallisen korkeutensa hyvin hoidetulla metsämaalla olisi\nsuvaittukaan mustalaisleiriä. Mutta tie oli avoin ja vapaa ruskeoiden\nratsastajain johtamille vaunuille ja kangasseinille, tie vilpoisen,\nsiimeisen metsän läpi avaraan maailmaan oli avoinna. Sellainen matka\nkului hitaasti, rivakka jalkamies olisi heidät saavuttanut ja tutkinut\nistuiko todellakin katoksen alla tuo kaunis arvoituksen-alainen\nkiinteiden siteiden alaisena, jotka yhdistävät kuljeksivia kansoja.\n\"Tyhmyyksiä\", oli amtmannin tapana sanoa ja nyt sanoi Markus samaa\npudistaen päätänsä ja jalallansa potkaisten kiven tieltä. Tyhmyyksiä!\nOlisiko tuo niin hienotunteinen, ylpeä ja rohkea tyttö puolialastomien\nmustalaisten joukossa, hirveiden roisto- ja noita-naamojen seurassa\nkulkisi maailman ympäri. Ei ollut mahdollistakaan, että sellainen hullu\nluulo yhä voisi hiipiä terveellä ihmisjärjellä varustettuun päähän.\n\nEnennetyllä vauhdilla kiirehti hän. Metsänvartijan huoneessa täytyi\nhänen saada selko asiasta ja jos tyttö todellakin oli pois niin silloin\nkiirehtisi perässä kunnes löytäisi.\n\nHerra Markus kulki synkässä ja liikkumattomassa metsässä, usein\nkuivuneen puron yli heitetyn portaan yli ja tuolia kaukana olivat\nyksinäisen huoneen tiiliseinät näkyvissä. Metsänvartijan huoneen\nnähdessään pysähtyi Markus hämmästyneenä. Samalla hetkellä astui\nnimittäin yöllinen ratsastaja rappuja alas ja hyppäsi hevosen selkään,\njota metsänvartija piti suitsista. Muhkea vanha herra kesäpalttoossa ja\nlyhyeksi leikatuilla, harmailla hiuksilla olisi kai nöyrimmästi\nkiittänyt mustalaispäällikön osaa, jonka toinen hänelle antoi. Rivakkaa\nvauhtia ratsasti hän pois. Dacks-koira juoksi edellä ja metsänvartija\nkulki rinnalla -- hetken perästä olivat he kadonneet metsään.\n\nMitä tämä merkitsi? Ensi hetkellä riensi Markus eteenpäin,\nviheriälakkinenhan oli ainoa, joka voi hänelle asiasta selkoa antaa,\nmutta vähittäin hidastuivat hänen nopeat askeleensa -- ei hän\nkuitenkaan voinut kohdella tätä miestä, joka selvästi kiireessä jätti\nhuoneensa, rosvona ja yleisellä maantiellä pakoittaa häntä selitykseen.\nSamalla hetkellä huomasi hän miten kissa hiipi huoneen rappuja alas ja\nkulki maantien yli metsään, oven täytyy siis olla auki ja löytyi kai\nsiis joku kotonakin. Hän asettui kulmakamarin akkunan alle, sininen\nverho varjosi vielä akkunaa, mutta ovi oli todellakin auki eikä herra\nMarkus epäillyt aukaista ovea äänettömästi sekä astua sisään.\nEtehisessä ei ollut akkunoita, siellä oli pimeä ja vilponen. Oikealla\nhänestä oli ruokahuoneen ovi, virtaavan viileyden tähden oli ovi sepo\nseljällään ja sinertävä valo levisi huoneesta etehiseen.\n\nVastenmielinen tunne valtasi hänet; itse seisoi hän nyt kuin varas,\njoka on murtaunut epäiltävään taloon. Miten voisi hän tyydyttävästi\nselittää läsnäolonsa aivan oudoille ihmisille? Yhtä kaikki veti hän\netehisen oven hiljaa kiinni ja pysähtyi hetkeksi paikalleen ympäristöä\ntarkistamaan.\n\nKuolon hiljaisuus vallitsi koko talossa, aluksi epäselvä valo hämmensi\nesineet, mutta sitten teki hän hämmästyttävän keksinnön, kotiopettaja\noli tässä huoneessa. Pöydällä oven vieressä oli sama hattu harmaine\nhuntuineen, samat hansikat, jotka olivat kuohuttaneet rouva Griebelin\nrauhallista mieltä. Lintu oli siis satimessa! Voiton ja kostonhalun\ntunne heräsi hänessä vilkkaasti. Nyt tempaisi hän hunnun kuvajaisen\nkasvoilta. Tuo hirveän itsekäs nainen saisi nyt tehdä katumuksen ja\nripittää itsensä, hänen täytyisi auttaa toista kohtaamaan tytön, jonka\noli mukanansa tuonut hätään ja kurjuuteen ja sitten säälittä jättänyt\nkohtalonsa alaiseksi.\n\nRivakalla päätöksellä astui Markus ovelle, mutta pelästyneenä vavahti\nhän ja vetäysi takaisin. Huoneen vastaisessa nurkassa, juuri samalla\npaikalla, josta eilen illalla oli kuulunut yksitoikkoinen mutina ja\nmiehen ääni, oli vuode, jolla mies makasi horroksissa. Värjäsikö lampun\nsinertävä, heikko valo kasvot kalman karvaisiksi, vai sulkiko kuolon\nuni todellakin silmät, oli vaikea päättää. Tätä ei hämmästynyt mies\netehisessä ajatellutkaan, hän tujotti tuuheaan punaiselle kiuhtavaan,\nvaaleaan partaan, joka peitteellä levisi. Miten tämä mies, jonka hän ja\nrouva Griebel äskettäin olivat maantieltä korjanneet ja yötä kartanolla\nravinneet, miten hän oli tänne tullut, ja kauvanko hänellä oli ollut\nlepopaikkansa tuossa salaperäisessä nurkassa, joka Markukselle oli\nantanut niin paljon päänvaivaa? Ja etenkin mitä oli kotiopettajalla,\ntällä salaperäisellä, hienolla naisella metsänvartijan asunnossa ja\nkulkulaisen sairasvuoteella tekemistä?\n\nHameen sähinä sisähuoneen kynnöksellä saattoi hänet astumaan vieläkin\nedemmäksi varjoon, hän tahtoi ensin saada selvän ullakkokamarin neidin\ntoimista, ennenkuin astui sisään. Hän lienee astunut sivuovesta kenties\nkeittiöstä ja sitten vielä hetken toiminut pöydän ääressä, kuului, näet\nheikko lasien helinä ja sitten astui nainen tarkastajan näkyviin.\n\nKorkea, solakka, hieno vartalo oli kääntänyt selkänsä häneen. Hän\nvoi nähdä hyvin kammatun pään, tummat palmikot, joista pari lyhyttä\nkähärää hiipi korvan taakse, hän näki käden tarttuvan tumman hameen\nhelmuksiin, sitä sievästi nostaaksensa. -- Ihmeellistä! Hän oli\näskettäin ilta-hämärässä ainoastaan hätäisesti nuoren neidin ikäänkuin\nvarjon enon vieressä nähnyt ja kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin\ntuntisi hän hänet jo pitkiä aikoja. -- Neiti kumartui syvälle makaavaa\nkohti, kuunnellen hänen henkitystänsä. Sitten kääntyi hän ympäri ja --\nmies etehisessä seisoi ikäänkuin salaman iskemänä. Niin, jospa hän\nilmausikin hienona naisena, jospa hieno kutrinen kiehkura peittikin\notsaa ja hieno, muodin mukainen puku kaidosti hiipikin vartalon ympäri,\njota työpuvun ja karkean esiliinan kankeiden laskoksien oli tähän asti\nonnistunut salaamaan -- niin oli se kuitenkin amtmannin piika, joka\nitseensä vaipuneena, alasluoduin silmäyksin palasi pöydän luo. Niin, se\noli amtmannin piika, tuo omituinen tyttö, jonka nimeä ei kukaan ollut\nkysynyt ja jota toki kylän lapset -- millä perusteella, on vaikea\npäättää -- tavallisesti nimittivät \"Amtmannin Mariaksi\".\n\nNuoren miehen silmistä putosivat ikäänkuin suomukset, kun hän\nhämmästyneenä veti henkeänsä. -- Hiis vieköön! -- hän oli hävyttömästi\nantanut uskotella itseänsä. Hän oli vasten tätä viekasta naista ollut\nrehellinen herkkäuskoinen pöllö, joka ilman mitään vainua sekoitti\noikean ja vasemman ja jospa hän olisi käyttänyt vähän enemmän älyä,\nkuin mitä luonto äitipuolen tavoin oli hänelle antanut, olisi hän\nhelposti voinut arvoituksen selittää, sillä se ei ollut vaikea,\nkatkeran totisuuden rinnalla oli, sen mukaan kuin hän nyt tiesi, tytön\nkujeilevaisuus pilalla leikkinyt rakastettavasti ja ilman salattua\naikomusta. Kuvajainen saa kyllä istua huntunsa takana ullakkokamarissa,\nsamalla kuin neiti Agnes Franz orjaili työntekijän puvussa\nhankkiaksensa leipää molemmille onnettomille vanhuksille.\nEroittamattomat, yksi sydän ja sielu, olivat kotiopettaja ja amtmannin\npiika, ne sanat olivat aivan todenmukaiset, ehkei hän silloin tullut\najatelleeksi, että tällä kaksoisolennolla voisi olla sama pääkin --\nsellaista voi tapahtua vaan hänen laisellensa ujolle, auttamattomalle\nvanhalle pojalle.\n\nHänen mieltänsä täytti samalla harmi ja ihastus, koston halu ja säälivä\nhellyys, ja hän kiitti onneansa, että oli pysynyt etehisessä varjossa\n-- hän sai aikaa tointua. Kotiopettaja neiti ei kuitenkaan saisi\nmaistaa riemua nähdä hänet rajattomassa hämmästyksessään. Ei hän saisi\nnähdä kummastuksen jälkiäkään toisen kasvoissa.\n\nToista huomaamatta meni neiti avonaisen oven ohi. Hän kumartui\neteenpäin katsellaksensa oikein tyttöä. Tämä leikkasi citroonaa ja pani\npalasia lasiin. Nyt tiesi hän miksi ei kauniin veljen tyttären pitäisi\nkävelemän ilman hansikoita; vanha kerskuri maatilalla koki voimiensa\nmukaan estää tiedoksi tulemasta, että \"neiti Franzin, korkeamman\nupseerin tyttären\" oli täytynyt tehdä piian töitä, ja vaarallisimpina\nilmiantajina tässä olivat hänen ahavoittuneet kätensä, joista eivät\nvaivalloisen työn jäljet niin pian lähtisi.\n\nTaasen veti myrsky syvän henkäyksen, myräkän merkkinä kaikui se ilman\nläpi ja herätti majesteetillisen rätinän ja suhinan tuulen pudistamissa\npuun latvoissa. Huoneen ruudutkin tärisivät ja helisivät ja ovi\nkimmahti ikäänkuin myrsky tahtoisi sen aukaista. Nainen pöydän ääressä\nkuunteli ja katsoi levottomana sairaasen, joka ei kuitenkaan\nsormeansakaan liikuttanut. Selvästi nukkui hän kovin väsyneenä.\n\nMelua herättämättä astui Markus lähemmäksi. Hän oli hillinnyt itseänsä\nja tytön hiljaa kääntyessä työhönsä, lankesi hänen silmänsä hattu\nkädessä ja kohteliaana kysymyksellä seisojaan. Tyttö selvästi pelästyi.\nCitroona ja veitsi putosivat hänen kädestään, mutta hän tuli\nsanomattoman pian tajullensa, näytti kuin hänen vartalonsa olisi toisen\nsilmissä kasvanut. Ylös nostetulla päällä jätti hän pöydän, meni\nkynnyksen yli herra Markuksen ohi, joka vetäysi taaksepäin, sekä aukasi\ntoisella puolen etehistä oven, joka johti metsänvartijan huoneesen.\n\n\"Olkaa hyvä, herra, ja astukaa sisään\", sanoi hän, kutsuvalla\nliikkeellä kädellään, kohteliaasti, oudolla ja matalalla äänellä. \"Te\nhaette suojaa myrskyltä --?\"\n\nToinen hillitsi hymynsä. \"Neiti Franz?\" lausui hän kysyen, keskeyttäen\ntoisen lauseen kylmästi, varovasti, kuten aivan oudolle.\n\n\"Niin, hyvä herra, minä olen amtmannin veljentytär, Agnes Franz\",\nmyönsi hän, luoden katseensa alas veren virratessa kasvoihin. --\n\"Koti-opettaja\", lisäsi hän vakavalla ja vähän terävällä äänellä. Hän\nkatsahti ylös, silmissä välkähti näkyvä taistelu hämin ja uhan välillä.\n\nToinen ei tätä huomannut vaan näytti välinpitämättömältä. Ovella\nseisoen sanoi hän puolustuksekseen: \"Aikomukseni ei ole täällä odottaa\nmyrskyn loppua, vesikylpy ei minua pelota, sillä sangen mahdollista on,\nettä minun tällaisena ensi hetkenä täytyy lähteä tuntikausiksi\neteenpäin kulkemaan. Minä haen nuorta tyttöä, laupiuden sisarta, joka\neilen sitoi tämän\" -- hän näytti haavoitettua kättänsä. \"Herra amtmanni\nsanoo tytön jättäneen meidät ainaiseksi. Onko se totta, neiti Franz?\nOnko hän pois?\"\n\nTyttö, malttaen toisen läpitunkevan silmäyksen kohtaamista, vastasi\nepävakaisella äänellä: \"Hänen apuansa ei enää tarvita. Tehän olette\nitse hankkinut hänelle sijaisen\".\n\n\"Ja hän on siis mennyt pois muistamatta, että hänellä oli annettu\nsana lunastettavana. Eilen sanoi hän: 'Minä tulen taasen huomenna\nkatsomaan'. Tietäkää, että minusta oli se yhtä hyvä kuin miehen sana,\njärkähtämätön kuin evangeliumi. Minä olen tuntikausia hehkuvassa\nhelteessä katsellut akkunastani toivoen kerrankin tämän työpukuisen ja\nvalkohuivisen tytön astuvan esille tien mutkassa. Minä en ole\nuskaltanut sidettä liikuttaakkaan pelosta, että se heltyisi ja\nsaattaisi minulle toria laupiaalta samarialaiselta. Ja nyt on hän\nmennyt pois avaraan maailmaan, kuten tuuli olisi hänet pois\npyyhkäissyt, sanoo amtmanni, -- mitä nyt teen?\"\n\n\"Sallikaa minun lunastaa hänen lupauksensa\", sanoi toinen.\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi hän estellen. \"Siihen en voi suostua. Side jää\nalallensa, kunnes olen hoitajani löytänyt. Minä mainitsin jo\naikomuksessani olevan mennä hänen jälkeensä ja luottamuksella toivon\nteidän olevan kyllin ihmis-ystävän, antamaan minulle osoituksen, miten\nsaavutan hänet\".\n\n\"Sitä en milloinkaan tee\", keskeytti tyttö äkkiä ja kääntyi pois.\n\n\"Mutta sehän on kovaa, epäkristillistä ja inhottavan puolueellista.\nMikäpä antaa tuolle oudolle kerjäläiselle sairasvuoteella\nennakko-oikeuden tulla huolellisesti hoidetuksi, samalla kun kieltäytte\nminulle ilmoittamasta sitä, mikä parantaisi ja terveeksi tekisi minut\".\n\nNeito vaaleni ja sulki äänettömästi oven, joka oli ollut raollaan.\n\"Niin kerjäläinen\", sanoi hän sumealla katsannolla, \"ihminen, joka ei\nomaa edes vuodettakaan, jolla hän on hengenvaarallisen tautinsa\nsairastanut. Katkeralta tuntuu lavean meren yli matkustaminen,\ntuhansien vaarojen ja vastuksien kautta hankkiaksensa kultaa ja vihdoin\nkuoloon asti väsyueenä, köyhänä kuin Job, uupuminen löydetyn kodin\nkynnykselle. Rakastetulle äidillensä on hän siellä tahtonut tehdä työtä\nja koota rahaa. Hän tiesi päivän täytyvän valjeta, jolloin äiti\nvaipuisi katkerimpaan hätään, ja siksi tempasikin hän itsensä irti\nkodista, luullen vielä aikaa olevan tämän onnettomuuden ehkäisemiseen.\nToinen kentiesi, aikeensa tyhjäksi mentyä, olisi itsensä kuolleena ja\nhaudattuna omaisillensa pitänyt, sitä ei hän voinut -- vanhan rouvan\nikävöiminen on ajanut hänet melkein vangin kyydillä kotiin takaisin. Ja\nnyt täytyy hänen täällä, ei tuhattakaan askelta kodistansa, levätä --\"\n\n\"Onko se hän jonka takasin tuloa amtmanni toivoo, kuten juutalaiset\nMessiaansa\", keskeytti Markus hänet aavistaen ja henkitystänsä\npidättäen. Hän nyökäytti myöntäen ja vaieten päätään. Markus tunsi\nitsensä syvästi liikutetuksi. Siinä oli siis nabobi. Vielä hetki sitten\noli vanha mies äärettömässä kuvittelussaan nimittänyt itseänsä ja\npoikaansa kullan armosta hallitseviksi. Hän oli ylpeillyt mainiosta\ntulevaisuuden ohjelmastaan, jonka mukaan hän äkkiä Kalifornian kullan\navulla tekisi paradiisin erämaasta. Ja jospa otaksua täytyikin, ettei\nkerskuri itse erittäin paljon luottanut rohkeisiin, toiverikkaisiin\ntulevaisuuden kuvaelmiin, oli sentään liikuttavaa tietää että vanha\nveitikka epäluulon alaisine kasvoineen jolle hän oli lähettänyt rovon\nja leivän palan portin ulkopuolelle, oli hänen omaa lihaansa ja\nvertansa, hänen oma rikas poikansa!\n\nJa keskellä tätä perhe näytelmää seisoi tyttö urheana ja rohkeana\nikäänkuin kooten väkevin käsin vihollisen peitset lapsen\nuskollisuudella painaaksensa omaan rintaansa. Hän oli kaiken sälyttänyt\npäällensä, kovan työn hirveän raskaan takan, joka päiväisen huolen ja\nkahden avuttoman vanhuksen hoidon -- ja tässä oli vielä yksi, jonka\nkotiin tuloa hänen täytyi salata. Salaa uskalsi hän vaan hiipiä hänen\nluoksensa. Millä sydämen tykytyksellä ja tuskalla, eikö hänen täytynyt\nyöllä jättää maatilan valvoaksensa sairaan vuoteella. Ja tässä\nrakkauden työssä oli rouva Griebel hänet nähnyt ja niin julmasti\ntuominnut.\n\nMarkus näki hänen seisovan oven vieressä alla päin ja olisi tahtonut\nhalata hänen polviansa. Neito oli oikeudella katkeramielinen hänelle,\ntuo niin usein moitittu kotiopettaja -- hänen täytyi hillitä itseänsä,\nainoakin liike tuota syvästi haavoitettua tyttöä kohti, olisi hänet\nheittänyt kauvaksi toivotusta tarkoitusperästä.\n\n\"Luuletteko orpananne jäävän henkiin?\" kysyi hän kaikin voimin hilliten\nääntänsä ja kasvojensa piirteitä.\n\n\"Jumalan kiitos -- kyllä. Lääkäri, joka äsken ratsasti täältä, sanoi\nhänen jo olevan paranemaan päin. Eilen illalla vielä epäili hän,\nhourailu oli arveluttavaa laatua\".\n\nSiinä salaperäinen mutina huoneen pimeässä nurkassa ja sävyisästä\nkylänlääkäristä oli riehuva luulevaisuus mustalaispäällikön tehnyt.\n\n\"Silloin oli meillä, hänen hoitajillansa, raskas hetki vaikeassa\nkysymyksessä, jonka olimme päällemme ottaneet. Oton kotiin tulon näin\nonnettomien suhteiden vallitessa olimme pakoitetut hänen vanhemmiltansa\nsalaamaan, mutta jos hän olisi kuollut\" -- hän vaikeni kauhean\nepäröisyyden vaikutuksen alaisena, joka oli hänen ylitsensä rippunut.\n-- \"Myrsky lähenee ja metsänvartija on Tillrodan apteekissa\", lisäsi\nhän huolestuen.\n\n\"Ja maatilalla huolehtii kaksi ihmistä nuoresta neidosta, joka meni\nmetsään kukkia poimimaan\", liitti Markus.\n\n\"Eipä vahingoksi olisi, jos laiskat, hennoitellut neidon kädet, jotka\ntunkeuvat kukkamaalauksiin ja sormiharjoituksiin, rankkasade kerrankin\npesisi\", sanoi tyttö sivumennen.\n\nMarkus purasi huultaan katsahtaen sateesen. \"Niin minäkin luulen\",\nsanoi hän, kääntyen hetken perästä, \"mutta en käsitä millä oikeudella\nteette muistutuksenne noiden ahavoittuneiden käsien suhteen\", hän\nosoitti tytön käsiin, jotka vielä pitivät ovesta kiini.\n\n\"Eivät ne kauniit ole\", sanoi toinen pilallisesti ja nosti oikeata\nkättänsä. \"Setäni varottikin minua ankarasti päivällä etten saisi\nhansikoitta mennä vanhaan rakkaasen metsääni\".\n\n\"Hän pitää ulkonaisesta valosta -- nimestään\".\n\nTyttö nauroi, nauru kuului katkeralta. \"Hän ei tiedä, ei voi luulla,\nmiten pahoin tämän nimen laita on. Kaikki Franz nimiset ovat tuota\npikaa nähneet kaikki toiveensa raukenevan ja sitä paitsi on --\nkotiopettaja perheessä!\"\n\n\"Jota minä pidän paljon, paljon pahempana -- kauhean kostonhimoinen\nleppymätön veressään\", lopetti toinen lauseen, päästäen harminsa ilmi\nja hattuunsa tarttuen.\n\n\"Ettehän mene myrskyyn?\" kysyi tyttö pelästyen.\n\n\"No, miksi en? Ei voi vahingoittaa rikasta, jollaisena hän on\nraamatussa, jos sade putookin hänen päällensä. Ilma täällä huoneessa\nkuohuttaa vertani. Minä tuhat kertaa mieluimmin taistelen sateen ja\nmyrskyn kanssa, kuin tahdon vastustaa kovasydämistä katkeruutta. Te\nolette ehkä sitä paitsi unhottanut että ainoastaan tulin tänne aikeessa\nhakea tyttöäni -- anteeksi, rakasta hoitajaani, tahdoin sanoa. Hän ei\nole täällä tuo urhokas, jalo, hellämielinen, joka ei voinut kärsiä\najatusta, että hän on saattanut minulle tuskaa ja joka kieltäen oman\nluonteensa, tuli luokseni\".\n\n\"Hän teki ainoastaan velvollisuutensa\", keskeytti neiti Franz äkkiä ja\nuhkamielisesti, mutta näin lausuessaan värähtivät hänen huulensa ja hän\npunastui kovin. \"Teillä on oikein, työpukuista tyttöä huivipäässä ette\ntäältä löydä -- ettekä enää tule löytämäänkään. Eikö hän teille sanonut\nolevansa yksi sydän ja sielu minun kanssani? Eikö hänen sopinut\nvihastua, kuten minunkin ja tuntea samaa kuin minäkin; että ei tyttö,\njolla on kunnioitusta itseensä, voi antaa anteeksi niitä halpoja\nsanoja, jotka hänestä sanoa voidaan ja sanottukin on: että hän\npyydystelee miesten sydämiä? Minä paraiten tiedän, miten hän rappusten\njuurella, jotka huoneesenne johtavat, taisteli itsensä kanssa --\".\n\n\"Mutta kaikesta tästä huolimatta tuli hän näitä rappuja ja teki kuten\noikean naisen tuleekin tehdä, säälivällä sydämellä, eikä itsekkäällä\nymmärryksellä tuon kovan periaatteen mukaan, joka sanoo: silmä\nsilmästä. Tämän sydämen epäileminen olisi synti, jota en itselleni\nvoisi anteeksi antaa ja siksipä sanonkin -- miten täällä huoneessa\nkieltäisittekin tuon hyvän, itsekkäisyydestä vapaan tytön -- sanon: hän\non tuleva takaisin, koska samarialaisvelvollisuutensa vielä kerran\nhänet täytyy luokseni tuoda\" -- hän osoitti sidettä.\n\n\"Hän on muistava, että minä tarjouduin?\"\n\n\"Ja te tiedätte, että minä hylkään _tämän_ avun... Minä odotan\nkärsivällisesti, kunnes rakas hoitajattareni muistaa holhottinsa. Ja\nnyt menen tieheni, kentiesi löydän tuolla metsässä pikemmin hänen\njälkensä kuin täällä sisällä\".\n\n\"Ette mitenkään voi mennä ulos\".\n\n\"Myrskynkö tähden? Katsahtaessanne akkunasta huomaatte, ettei tällä\nhetkellä putoa sadepisaraakaan\".\n\nRankkasateen loiskina olikin yht'äkkiä tau'onnut, mutta se oli, kuten\ntaisteliain huokaus, hengähtääkseen uusia voimia. Huone pimeni\nyht'äkkiä, ikäänkuin yö olisi tullut -- musta pilviseinä laskeusi alas,\nikäänkuin tahtoisi puristaa katon ja puun latvat.\n\nHerra Markus kumarsi kevyesti, katsahtaen puheliaasti nuoren neidin\nkäsiin, jotka vielä olivat oven hankkiluksessa.\n\n\"Älkää menkö!\" sanoi nuori neiti, niin lempeästi ja taivuttavasti, kuin\neilen: \"Olkaa hyvä!\"\n\nToisen silmät leimahtivat tulisesti: \"Minä jään, jos niin käskette.\nMinä käsitän että tunnette pelkoa tässä myrskyssä\".\n\n\"Niin heikko en ole. Aina lapsuudestani asti, olen pikemmin rakastanut\nkuin pelännyt myrskyä\".\n\n\"Sitten on toiveenne arvoitus minulle. Jos laupeuden sisar olisi tämän\ntoiveen lausunut, olisin käsittänyt, että se oli huolesta minun\nsuhteeni, kuten hän eilenkin tuli luokseni --\".\n\n\"Te erehdytte! Selittipä hän selvään, että vaan omantunnon vaiva ja\nvelvollisuutensa tunne ihmisenä pakoittivat hänet ottamaan tämän\naskeleen\", sanoi neiti melkein pikaisesti ja kohotti päätään ylpeällä\nja uhkamielisellä liikkeellä.\n\n\"Ah, tässä on katkera totuus siis? -- Ja teillä on todellakin\nsydäntä tempaista minut haaveilustani sentähden että olen lausunut\nkevytmielisen ja pintapuolisen arvostelun eräästä toimesta ja sen\nharjoittajista?\"\n\nNeiti katsoi lattiaan, hänen kätensä vaipuivat alas.\n\n\"Eikö teillä ole yhtään lempeää sanaa, joka soisi lohdutusta minulle?\"\n\nNäkyi, että kova taistelu riehui tytön tunteissa, mutta hänen huulensa\npysyivät kiini ja vaaleissa kasvoissa oli taivuttamattoman vastustuksen\nkylmä katsanto jättäessään oven viereisen paikkansa.\n\n\"Siis otan mukaani elämän katkerimman erehdyksen ja menen!\" sanoi\ntoinen avaten oven ja mennen etehisessä rappuja kohti.\n\nHän oli unohtanut sairaan olevan huoneessa, eikä siis ensinkään\nhiljentänyt reippaita, voimakkaita askeleitaan, eikä liikkeitään --\njonka tähden oven aukaisemisen ja pikaisten askeleiden etehisen\nkivipermannolla synnyttämä melu unesta herätti sairaan.\n\n\"Agnes!\" huusi heikko rukoileva ääni huoneesta.\n\nHerra Markus näki nuoren tytön lähtevän huoneesta, josta äsken itse oli\nlähtenyt, hiljentävän, tovin itsensä kanssa taistellen, askeleitaan\netehisessä ja tuskallisin silmäyksin seuraavan häntä, kunnes hän sai\nmyrskyn pusertaman oven auki ja kiini.\n\n\n\n\n17.\n\n\nHän tarvitsi koko suuren ruumiin voimansa kestääkseen riehuvassa\nmyrskyssä, joka pauhasi häntä vastaan. Ympäristö näytti kamalalta.\nTummalla, kuohuvalla pilvijoukolla oli kai vielä kyllin rakeita ja\nsalamaa huostassaan ja ulvova myrsky joka pudisteli ja lykkäsi, kuten\npalloa, häntä edellään, saattoi joka hetki pilallaan tempaista\njuuriltansa jonkun valittavan metsän jättiläisen ikäänkuin olisi se\nkukkavana ja heittää sen voimattoman, eteenpäin heiluvan maan madon\npäälle.\n\nMetsän vartijan huoneessa olisi tosin turvallisempi ollut ja jokainen\nmuu tavallisessa mielentilassa ja vähemmän kuumeisella päällä olisikin\npalannut takaisin -- mutta hän ei sitä tehnyt. Jokin piti häntä täällä\nulkona. Parempaa liittolaista, kuin tuo kauhea riehuva jyminä ja melu\nilmassa, ei hän toivoakaan voinut. Siten taisteli hän hetken maantietä\neteenpäin kunnes äkkiä salama sähisten iski alas, heti seurasi pitkä\nkauhea rätisevä ukkosen jyrinä, niin voi ukkonen ainoastaan laaksossa\nkorkeiden vuoriseinäin välissä kaikua. Hetken oli Markus huumautuneena\nikäänkuin salama olisi hänen jalkoihinsa iskenyt ja häneen koskenut.\nMyrsky vaikeni kuni pelon valtaamana ja hiljaisuus syntyi kestäen\nmuutamia sekunteja, jolloin salaman rikinkeltainen valo vielä näytti\nloistavan ja leiskuvan avaruudessa. Mutta taasen putosi vesijoukkoja\nkuni vankeudestaan päästettyinä, vapisevalla raivolla ja tuoden\nmukanaan koko joukon pieniä jäärakeita.\n\nHerra Markus juoksi tieltä vuoren rinteelle. Entuudestansa tiesi hän\nsiellä mäntyjen alla olevan pienen kopin, puun latvojen puoleksi\npeittämänä, jossa työmiehet tavallisesti etsivät myrskyltä turvaa. Pian\noli hän päässyt tähän alkuperäiseen suojapaikkaan, jossa oli kolmesta\nsuuresta kivestä tehdyt seinät ja männyn rankainen katto. Kun ei\nrankkasade voinut irroittaa rakojen täytteeksi telkityitä sammalia, oli\nsuojan etsiä ainakin hitusen suojassa myrskyltä ja sateelta. Hän\nvetäysi syvälle koppiin katsellen puoleksi kauhun valtaamana myrskyn\nmenoa. Nyt oli saatu, mitä pappi ja seurakuntalaiset sunnuntaina niin\nhartaasti olivat taivaalta pyytäneet, tämä kallis rankkasade, jonka\npiti täyttämän kasvimaailman puoleksi kuivaneet suonet ja taasen\nelähyttävän toiveet hyvästä sadosta ja samalla jokapäiväisestä\nleivästä. Mutta millä kauhealla taistelulla luonto lahjansa antoi?\nHirveän elokkaina sähisivät salamat ikäänkuin tulikäärmeet kaikilta\ntahoilta ja keskeytyksittä paukkuivat jyräykset, olisi luullut entisen\nkreikkalaisen ylijumalan salamakäärynsä pudottaneen -- näytti ikäänkuin\nkovat jyräykset tahtoisivat eroittaa vuosituhansia toisissaan kiinni\nolleet vuoriseinät. Yht'äkkiä muuttivat alas virtaavat vesipurot\nalhaiset niityt järviksi, täyttivät pienen puron kuivettuneen juovan ja\nriensivät savensekaisina eteenpäin, temmaten ruohoja, korsia, kiviä,\nvihdoinpa puron yli johtavan portaankin mukaansa. Pitiköhän kunnon\nrouva Griebel tätä pesua kyllin perinpohjaisena?\n\nMuuten pysyi tuo metsän paikka, jota kolme kiviseinää suojeli aivan\nkuivana, sadevesi juoksi molemmin puolin alas laaksoon. Kattokin kesti\nhyvin, mäntyjen suhisevien latvojen alemmat oksat tosin löyhyttivät\nhäilyvää rakennusta, mutta ne myöskin suojelivat sitä rankkasateen ensi\niskusta ja vasta sitten kun myrskyn onnistui eroittaa mahtavat rungot\nkuten päreitä olisivat, silloin lankesi rankkasade alas suoraan ja\nrunsaasti, että aluksi huumasi suojassa olevan silmät ja korvat. --\nMyrsky oli metsässä! Vihasta riehuva, ärjyvä peto ahtaassa kujassa! Se\nei voinut päästä korkeiden vuorten yli, riehui siis, kunnes uupui. Se\nkesti kauvan, äärettömän kauvan. -- Markus alkoi vihdoin levottomuutta\ntäynnä kulkea edestakaisin ahtaassa huoneessaan. Vihdoin rupesi\nselkenemään. Ukkosen jyrinä vaikeni ja sade taukosi. Vähittäin muutkin\näänet uskalsivat kuulua, linnun viserrys, jonkun pienen elävän kevyt\nrapina sateen kastelemassa pensaistossa ja vihdoin kuului vähän\nelonmerkkiä ihmisasunnostakin. Kaukaa kuului rattaiden ääni, maantietä\nläheni tämä ääni yhä ja pysähtyi hetkeksi -- juuri metsänvartijan\nasunnon kohdalla. Sitten kuultiin rattaiden raskaasti kulkevan\neteenpäin pehmoisella maalla ja tulivat tien mutkassa vihdoin näkyviin,\njotta herra Markus voi ne tilaltaan nähdä. Ne olivat kuomulla\nvarustetut häkkirattaat, joihin metsänvartia kotimatkalla luultavasti\noli otettu ja joista hän nyt asuntonsa edessä oli astunut.\nViheriätakkinen oli siis nyt kotona! Nyt rupesi hän sairaan hoitajaksi\nja jos neidillä oli yhtään huolta toisista ihmisolennoista, joita\nkauhea myrsky oli pelottanut, ei hän huolisi sateesta eikä läpimärästä\nmaasta, hän käyttäisi vapauttaan pakoittavasta hoitajan toimesta ja\ntulisi.\n\nHän tulikin! Hän tuli kuin vankilasta päässyt -- hattu harsoineen,\nhansikat olivat jääneet metsänvartijan huoneesen. Hän kannatti\nhelmuksiansa, sievät nopsat jalat riensivät pitkin tietä ja pikaisin\nliikkein käänteli hän kaikille tahoin päätänsä, etsien -- luuliko hän\njonkun salaman iskemän olevan tien vierellä. Markus jätti kopin ja\npainui suojaan tiheään metsikköön. Neiti voi tieltä nähdä avonaisen\nkopin ja hänen täytyisi nähdä sen tyhjänä. Silmäyksen koppiin\nheitettyänsä riensikin hän sen ohi ja poikkesi kapealle, metsän läpi\nvievälle polulle. Ei hän voinut tosin tietää, ettei tätä polkua voinut\ntänään kulkea, hän pysähtyikin ja hämmästyi leveää, kuohuvaa jokea,\njoksi hiljainen, puoleksi kuivunut tien katkaiseva puro oli paisunut.\nEi näkynyt porrasta lähellä eikä kaukana. Hän juoksi epätoivoisena\npitkin rantaa etsien kapeampaa paikkaa, josta voisi hypätä yli.\n\nSill'aikaa oli Markus, tytön huomaamatta, tullut vuoren rinnettä\nalaspäin. Hän seisoi tytön takana, juuri kun tämä nopeasti kääri\nvaatteitaan kahlataksensa virtaavan veden yli. -- Salaman nopeudella\nlöi hän kätensä tytön ympäri ja nosti hänet korkealle maasta. -- Neiti\npäästi huudahduksen -- hänen kasvonsa, jotka melkein puolitainnoksissa\nolivat vaipuneet toisen olkapäätä vastaan, olivat aivan itkeneinä ja\nvieläkin tuskan rumentamina; nyt selkenivät ne hänen vetäissään syvän\nhelpoittavan hengähdyksen.\n\n\"Minä en tee tätä yleisesti ihmisvelvollisuudesta\", kuiskasi hän tytön\nkorvaan kantaessaan häntä veden yli, \"ei, niin nopea auttaja en ole.\nMinä teen tämän ainoastaan teidän tähtenne\". Puron yli päästyänsä,\nantoi hän tytön hiljaa laskeutua maahan.\n\n\"Te olette vahingoittanut itseänne!\" huudahti hän, tarttuen toisen\nsidottuun käteen, toisen astuttua pikaisella liikkeellä muutaman\naskeleen sivulle.\n\n\"En minä ole itseäni vahingoittanut\", sanoi toinen monitakeisella\näänellä, jokainen muu olisi huomannut veitikkamaisuuden hänen\nsilmissään, mutta neiti liikutuksessaan ei sitä huomannut. \"Mahdollista\non, että side on joutunut epäjärjestykseen\", tuumi hän, \"mutta mitäpä\nsiitä? voimakas luontoni kyllä auttaa minua. Ja nyt täytyy teidän mitä\npikemmin rientää kotiin. Minä tiedän, että maatilalla vanhukset ovat\nhuolissaan kukkien poimijasta. Mutta setänne varmaan toruu tullessanne\nhansikoitta kotiin -- noudanko ne teille?\" Hän teki liikkeen aikoen\njuosta metsänvartijan huoneelle.\n\nNeiti pudisti kieltäen päätään ja hänen itkeneisin silmiinsä selkeni\nveitikkamainen hymy.\n\n\"Ja hattunnekin olette jättänyt, sadepisarat loistavat kuni jalokivet\nhiuksissanne ja voitte helposti vilustua. No, eipä ne olisi\nkunnioittaneet ohutta, harmaata huntuakaan -- parempi oli\nhoitajattareni huivi, tuo rakas, valkoinen huivi ja nyt hyvästi!\"\n\nNäin sanoen juoksi hän taasen kuohuvan puron yli ja astui, kertaakaan\nkatsomatta taakseen, maantielle. Romantillinen kävely märässä metsässä\nei tänään voinut kysymykseen tulla -- oli ollut oikea Griebelinmoinen\nsuuri pesu ilman vertaistansa -- mutta hän tahtoi kaikin mokomin\nvälttää sitä tietä, jota kukkien etsijä meni, hänen täytyi mennä\nmetsänvartijan asunnon ohi ja vähän matkaa siitä poiketa metsäpolulle,\njolla oli rouva Griebelin kohdannut tämän palatessa Grafenholzista.\n\nNopeasti astui hän -- hänellä oli kiire kotiin. Sade oli tauonnut, puut\nolivat pisaroita täynnä ja kun rientävä kulkija sattui koskemaan\njohonkin oksaan, sai hän koko vesikylvyn niskaansa. Kyllin vettä oli\ntämä huolien täyttämä hetki antanut, sammaleinen, pehmeä metsä oli\nvettä täynnä, pieni joki, joka täytti sahamyllyä, riensi reunoihin asti\ntäynnä kovasti kuohuen laakson läpi.\n\nSiellä oli sahuri iloisin katsein. \"Tänään on satanut leipää, herra\nMarkus\", sanoi hän ohikulkevalle isännälleen ja kartanon portilla tuli\nPietari Griebel häntä vastaan. \"Männikköön nälkä ja kallis aika --\nperunoista tulee parahin sato. Niin, tällaisesta saunasta minä pidän\",\nsanoi vuokraaja erittäin tyytyväisenä, osoittaen kädellään sateesta\nkimaltelevia, märkiä peltoja. Etehisessä juoksi rouva Griebel sisään\nastuvan isännän melkein syliin.\n\n\"No, herra Markus, mitä sanotte tällaisesta ilmasta? Luulenpa hieman\ntoisin jyrisevän kuin teidän kotiseudullanne. Niin nähkääs ilman\nkunnollista jyryä ja myryä emme täällä tule toimeen, sellainen on tapa\nja minä kuuntelen sitä yhtä kernaasti kuin urkuja kirkossa. Ja tässä\novat\" -- hän näytti rusinapussia kädessään -- \"rusinat tarkoitan,\njoista lupasin leipoa kakun kylän lapsille, mutta olipa se kunnon\nsadekin\".\n\n\"Aivan niin, rusinakakun ja minä tarjoan viiniä lisäksi. Kuulkaas rouva\nGriebel, osaatteko leipoa hääkakunkin?\" Näin lausuen tarttui Markus\nherra pieneen lihavaan rouvaan ja pyörähti pari kertaa ympäri hänen\nkanssansa.\n\n\"Hääkakun!\" toisti rouva hengähtäen ja katseli toista epäilevästi.\n\"Mutta missä olette ollut, herra Markus, kun niin iloisena tulette? Ja\nmärkänä kuin koira! Oih, katsokaa mitä jälkiä teette kauniille, äsken\npestylle lattialle! Menkää nyt tiehenne -- tanssitte täällä, kun puoli\nmaantietä on anturoissanne! Kiitoksia! miten Hanna nyt mutiseekaan, kun\nhänen taasen täytyy pestä. Hääkakkuja, sanotte! Aivan mainioita\nsellaisia osaan kermata, makeita, että suussa sulavat. Mutta kysyisinpä\nkenelle täällä hiljaisessa rauhallisessa Hirschwinkelissä! Ken sitä\nsöisi?\"...\n\n\"Ken? Ken tahansa, jota haluttaa vieraakseni tulla! Vanhat ja nuoret,\nköyhät ja rikkaat, kaikki ovat tervetulleita. Joka on aarteen löytänyt,\nei saa kitsastella kiitoksellansa lahjasta\". Hän nauroi vilkkaasti\nhämmästyneelle rouvalle vasten kasvoja ja astuen ylikertaan lauloi\nkauniilla barytoniäänellä Georg Bromnin tunnettua aariaa \"Valkoisesta\nrouvasta\": \"Tule miellyttävä kaunotar!\"\n\n\n\n\n18.\n\n\nPian tuli hän taasen alas ja astui rapuille. Hän oli muuttanut pukua ja\nkammannut sateen ja myrskyn pörröttämät tuuheat hiuksensa; hän oli\nmuhkea, melkein juhlallinen.\n\n\"Todellakin kuin sulhaspoika!\" huudahti rouva Griebel keittiöstä.\n\"Mutta puistossa pisartelee vielä puista ja pian on muhkea, kaunis\ntakkinne yhtä märkä kuin toinenkin. Ja kai minun täytyy illallisen\nkanssa uida luoksenne kaikkien vesilätäkköjen poikki?\"\n\nHän sanoi haluavansa syödä huoneessaan kello kahdeksan, eikä tahtonut\nettä kukaan häntä häiritsisi, ei \"huolellisin kasvatus-äitikään\".\nSitten lähti hän suurimmalla kiireellä, ikäänkuin myöhästymistä\nvälttääkseen.\n\nHuvihuoneessa kohtasi häntä suljettu, kuuma ilma. Totinen hymy\nhuulillaan aukasi hän balkongin oven päästääksensä sateen puhdistavaa\nilmaa huoneesen. Tuskin kaksi tuntia sitten, oli hän sieltä lähtenyt,\naikonut vaan metsikköön, siitä kääntyä takasin eikä askeltakaan\nedemmäksi. Mikä kurja kappale ihmistahto on kohtalon suhteen kun\npäättävä hetki on käsissä. Sen oli täytynyt lytätä häntä edellään, oli\najanut hänet metsään jossa arvoitus oli selkenevä miellyttävimmällä\ntavalla. Hän oli seisonut salaperäisen oven edessä itsekkäästi\nluulotellen täytyvänsä päällään lykätä auki sen; hänen vaatimaton\nkuvittelunsa oli mustalaisiin eksynyt, mutta lähimpänä oleva, johon\nolisi voinut käsin tarttua, oli hänen lyhyen katseensa ohi\nepäluuloitta, arvoituksitta liehunut. Yksin ei hän sentään tähän syynä\nollut, kaikki Hirschwinkelin asukkaat olivat pitäneet pelloilla ja\nniituilla työskentelevää tyttöä amtmannin piikana ja amtmanni itse,\nainoa, joka tiesi asian oikean laidan, oli häntä erehdyksessään\nvahvistanut, tuo vanha ilveilijä oli suoraan kieltänyt itsensä uhraavan\ntyöpukuisen veljensä tyttären.\n\nNyt oli kaikki muuttunut. Uhkaava myrskypilvi taivaalla oli pelkäksi\nsiunaukseksi ja onneksi sulanut, salaperäinen ovi oli sepo selälleen\nau'ennut, mutta kuten äskenkin käveli hän sanomattomassa kiihoituksessa\nhuoneessaan. Tuolla metsänrinteellä voi mikä hetki tahansa jotain\nvalkoista liehua, sen täytyi tapahtua, ellei hänen kävisi kuten senkin,\njoka on suotuisan hetken käsistään laskenut pannen onnensa yhdelle\nainoalle kortille. Pettyisikö hän toiveissaan? Jos hän nyt ylpeänä ja\ntotisena pitäisi Grafenholzissa lausutun jäähyväisen viimeisenä, eikä\nmilloinkaan enää hänen elämänsä tielle tulisi. -- Veri nousi\nraivokkaasti hänen päähänsä, seuraavana hetkenä seisoi hän balkongilla\n-- ei askeltakaan kauvemmaksi hänen tarvinnut mennä.\n\nVapisevalla kädellä varjosti hän silmiään ilta-auringon kullanpunaista\nloistoa vastaan ja katsoi yhä polulle -- tuolla havupuiden takana joku\nliikkui ja lähestyi, eikä se ollut sininen niinistä punottu pieni hattu\nliehuvine nauhoineen, jotka hän tänä iltana mielipahassaan oli toivonut\nsinne, missä pippuri kasvaa, vaan jotain valkosta ja karkeaa, jolta\nihmispäätä suojeleva kankea huivi näyttää, näkyi tuolta. Raivoisa\nriemuhuudahdus, jonka tuskin voi tukahuttaa oli hänen huulillansa ja\nsydämensä tykki, että oli melkein halkeamaisillaan.\n\nNiin pian kuin mahdollista, astui hän takasin paviljonkiin: tyttö oli\njo tien mutkassa. Hän oli puettu karkeaan työpukuunsa; leveä sininen\nesiliina rippui kankeissa laskoksissa ja rinnan piirteet katosivat\nmuodottoman monissa laskoksissa rippuvan, taakse solmitun kaulahuivin\nalle. Ei milloinkaan ollut suojelustilkku vedetty niin syvälle kasvojen\nyli kuin tänään.\n\nNiin kulki hän eteenpäin petollisena ja ikäänkuin arkana; hetkisen\nnäytti ikäänkuin kaikki hänen rohkeutensa katoaisi nähdessään avonaisen\noven ja että halu palata takasin mitä pikemmin voittaisi hänessä. Se\noli tärkeä hetki, joka melkein lakkautti katselijan tuolla huoneessa\nsydämen tykyttämästä, mutta se kului ja \"samarialainen armeliaisuus\"\nvoitti ajaen tyttöä eteenpäin.\n\nHänen täytyi ajatella sitä aamua, jolloin tyttö oli samaa tietä niin\nhuolettomasti kulkenut. Silloin oli yksinäisen kulkijattaren kuva\nkuvastunut aamuauringon valossa, kuin kultapohjalla -- nyt laskeui\nilta-auringon loisto kuin tummasti hehkuva purpura sateen kastelemille\npelloille. Hehkussa täytyi tämän odotuksen, tämän levottomuuden, tämän\ntaistelun, joka jokaisena aamuna oli uudestaan alkanut, loppua. Silloin\noli hänen kesyttämätön vapauden tunteensa ollut sotajalalla tytön\nylpeän ja uhkamielisyyden kanssa; tänään oli hän voitettu -- mutta\ntänään juoksikin arka otus hänen verkkoonsa.\n\nSyvään painuneena sohvan kulmaan ei hän liikuttanut itseänsä ja pidätti\ntietämättänsä hengitystänsä. Hänestä näytti ikäänkuin tällä hetkellä\nkoko hänen elämänsä onni rippuisi heikolla langalla -- äkkiä pensaasta\nlentoon lehahtava lintu, tienpoikki juokseva peltohiiri, melu\nkartanosta olisi voinut pelottaa liikutuksen alaisen tytön, tehdä\notuksen niin araksi, ettei enää palautuisi. Jota lähemmäksi tyttö tuli,\nsitä taajemmin tykytti hänen sydämensä. Melkein rukoileva katsanto\nsilmissään katsoi hän avonaista ovea kohti ja toivoi vielä viime\nhetkelläkin jonkun väliin tulevan esteen auttavan häntä -- ei mistään\nhinnasta maailmassa ojentaisi hän itse siihen suuntaan sormensa\npäätäkään. Hän tahtoi maistaa tämän hetken koko suloutta, -- tytön\ntäytyi itsestään, sisällisen mahdin pakoittamana tulla hänen silmiensä\neteen asti.\n\nEi hän nähnyt enää tyttöä -- tämä oli paviljongin vieressä. Hän kuuli,\nmiten kankeat oljenkorret ohrapellolla kahisivat tytön villahameen\nliepeissä, hänen kulkiessaan, viivähdys, tuntui kuuluvan raskaita\naskeleita rapuilla -- sitten näki hän tytön äkkiä seisovan balkongilla\nmelkein uupuneena ja hengähtämättä nojautuen rinta nojaa vastaan.\n\nHän hypähti ylös ja astui tytön luoksi.\n\n\"Minä pidän sanani\", muhisi tämä melkein huuliaan liikuttamatta.\nVärähdyksellä silmälaudoissa katsoi hän ohrapellolle eikä hänen kätensä\nhellinnyt rintanojasta.\n\n\"Minä tiesin sen\", sanoi toinen.\n\nNyt katsoi tyttö surullisella ja moittivalla silmäyksellä häneen.\n\"Niin, te olitte varma asiastanne sen kokemuksen johdosta, mikä teillä\non kotiopettajasta\", vastasi hän katkerasti, vetäen valkoisen huivinsa\nikäänkuin suojaksi häntä ja koko ulkomaailmaa vastaan, vieläkin\nsyvemmälle kasvoillensa. Ääni, jolla hän tämän lausui, ja tämä liike\nsanoivat toiselle, että hän oli vielä kaukana tarkoitusperästään.\n\n\"Minä tiesin, ettei rakkaalla hoitajattarellani olisi sydäntä jättää\nlähimmäisen avuttomana kärsimään\", sanoi Markus teeskennyllä\ntyyneydellä ja vetäytyi sivulle antaakseen tytön astua huoneesen. Hän\nastuikin heti ja meni toisen ohi pöydän luo, jossa otti sideaseensa\nkopasta.\n\nHerra Markus karttoi tytön katsomista samalla kun astui hänen\nrinnallensa -- ainoastaan suurin tyyneys ja suurin itsensä\nhillitseminen hänen puoleltaan voi tytölle antaa mielen tyyneyden, jota\nhän koki saada. Hän näki miten tytön jokainen hermo vapisi, miten hänen\nkätensä turhaan kokivat järjestää siteitä, jotka olivat\nepäjärjestykseen joutuneet. \"Miten taitamattomasti menettelen!\" mutisi\nhän itsekseen nostaen kätensä otsalle. \"Minä en tiedä -- ilma täällä\ntuntuu niin raskaalta -- mikä olento-raukka sentään olen\".\n\nKuumeentapaisella kiireellä aukasi hän kaulahuivinsa solmun, lykkäsi\nhuivin niskalle voidaksensa vapaammin hengittää. Sitten tarttui hän\nkatsahtamatta ylös, toisen sidottuun käteen.\n\n\"Tämä kärsimys pian päättyy\", lausui Markus äänellä, jonka piti\ntyynnyttämän tyttöä, mutta joka puoleksi tukahtui hänen omasta\nsisällisestä liikutuksestaan. Tyttö oli vaiti ja rupesi aukaisemaan\nsiteitä.\n\n\"Hyvä ainakin, että se on minulta säästynyt -- te ette ole uudestaan\nkättänne vahingoittaneet\", sanoi hän otsaansa kohottaen. \"Haava paranee\nsangen hyvin. Ei tule jäämään arpeakaan tästä\".\n\n\"Ikävä kyllä! Minä olisin koko elämäni ijän iloinnut sellaisesta\nmuistomerkistä, kuten ylioppilas iloitsee isosta arvesta kasvoissa. Ja\ntällä kai käsitettänee myöskin, että haavalääkärin hoitoa ei enää\ntarvita?\"\n\n\"Ei ainakaan minun apuani\", jatkoi tyttö, nopein käsin käärien uutta\nsidettä. \"Sen, mitä vielä on tehtävänä, voi rouva Griebelkin aivan\nhyvin tehdä\".\n\n\"Te olette sangen hyvä! No, minun täytyy siis tyytyä siihen,\nehkä en juuri taipuvakaan ole ja nimittää Griebelin kunnon eukon\nhoitajattarekseni ... Kentiesi saan maatilalta noutaa lisää\nohjeita --?\"\n\n\"Silloin turhaan kävisitte\", lausui tyttö katsahtamatta työstään ylös.\nSitten astui hän askeleen taaksepäin -- hän oli lupauksensa täyttänyt.\n\nTulisella kiireellä kokosi hän kapineensa ja laski ne koppaan.\nEnnenkuin toinen ehti aavistaakaan, oli hän mennyt ohitse ovesta ulos,\nikäänkuin irti laskettu lintu, joka rientää vapaasen ilmaan. Vasta\nbalkongilla, jalka jo toisella rappuaskeleella kääntyi hän ympäri.\n\n\"Onko siinä kyllin itsensä kieltämistä\" ja pidätetty katkeran uhan\nsekainen valitus ilmausi äänessä, jolla hän lausui nämät sanat. \"Jos\njokainen samarialaistyö sisältäisi sellaisen pistävän okaan alennusta,\nniin --\".\n\n\"Miksi kiusaatte itseänne ja minua tällä pienellä ilkeydellä, joka ei\ntule sydämmestännekään\", keskeytti Markus -- hän oli äkkiä tarttunut\nhattuunsa ja seisoi jo tytön vieressä. \"Niin minä olen pitänyt\noikeudestani kiini, kenpä minua siitä voi moittia ja te olette\ntäyttäneet annetun lupauksen. Onko se sitten aina pahasti? Siksi\npyydänkin nyt saada ritarillisesti saattaa teitä kotiin -- ei, älkää\nsitä vastaan olko! Te kentiesi ette tiedäkään, että Hirschwinkelissä\nvilisee mustalaisia\".\n\n\"Niin, ne voisivat viedä minut mukanansa nuoralla tanssimaan\", sanoi\ntyttö puoleksi hymyillen kääntyen toista kohti, joka seurasi häntä\nrappusia alas.\n\n\"Ellei nuoralla ainakaan, niin sentään vaunujensa varjostimen alla.\nVanhojen noitanaamojen ja raakojen mustalaisjoukkojen keskellä olenkin\njo nähnyt teidät tänään. Sen kerron teille toisen kerran, se on\",\noikaisi hän, \"se on, jos armon aurinko ullakkohuoneesta jonakuna\npäivänä paistaisi minun poikaraukan päälle. Siihen on tosin tähän asti\nniukasti toivetta ja tietäessäni, että kentiesi puolen tunnin kuluttua\nvalkoinen huivi ja työpuku samalla kuin amtmannin piikakin katoavat\nminulta, koen, niin paljon kuin voin, käyttää näitä rientäviä\nminuuteja\".\n\nTyttö loi sivulta pikaisen silmäyksen häneen, jonka kasvojen muoto oli\nsangen vakava ja käynti hiljeni. He olivat jo ennättäneet metsikköön ja\nkävelivät jotenkin keskellä tietä, sillä vielä loistivat mäntyjen\npitkät neulaset vesihelmistä, joita oli metsistössä miljoonittain ja\njotka vähitellen putosivat alas. Mutta jokainen helmi, sateen\nkastelemat ohratähät, jokainen peilikirkas pieni lätäkkö tiellä\nvangitsi sovittavasti ilta-auringon punaista loistoa; rajuilman ja\nluonnon kapinan jälkeen näkyivät taivas ja maa, auringon valo ja vesi\nsulavan yhteen.\n\n\"Mihinkä toimeen luulette nuoren Franzin parannuttuansa ryhtyvän\",\nkysyi Markus herra pidemmättä johdannetta. \"Kaliforniaan ei hän\nsuinkaan missään tapauksessa palaa?\" Tyttö pudisti päätään.\n\n\"Ennen murtaa hän kiviä Thüringin kivivuorista, niin sanoi hän itse\nminulle, kun ensi kerran näimme toisemme\". Syvä huokaus kohotti hänen\nrintaansa. \"Te itse tiedätte kaikkein parahin maailmassa, missä tilassa\nmaatilan vanhan ukon 'rikas poika' on palannut kotiin. Sen mukaan kuin\nhän minulle kertoi, otitte te armeliaasti hänet tieltä ja ensi yönä\nravitsitte kartanossa -- häpeän ja kehnouden alaisena ei hän ole ollut\n-- hän olisi mieluummin tahtonut yksin kuolla ja mädäntyä metsässä kuin\nantautua toisten armeliaisuuden alaiseksi, sen minä käsitän, käsitän\nliian hyvin\", keskeytti hän itsensä painaen käsiänsä rintaansa.\n\"Hänellä oli oikein, yksinäisyydessä kuoleminen ei ole puoleksikaan\nniin katkeraa ja vaikeaa kuin täytyminen elää alentavan\nhyväntekeväisyyden yhä jatkuvan painon alla\".\n\nHän vaikeni sitten muutamaksi sekunniksi. Silmäripset tuskallisesti\nrypistettyinä ja alahuuli kovasti puristettuna hampaisin katseli hän\nkeskeymättä hehkuvaa taivasta eikä hänen rinnallaan kulkeva nuori mies\nsanallakaan keskeyttänyt katkeraa hiljaisuutta.\n\n\"Siten on hän hoivinut itseänsä metsän läpi yhä edemmäksi\", jatkoi hän\nsyvän, tuskallisen hengähdyksen jälkeen kertomustaan, \"kunnes maatilan\nportilla uupui syliini --\".\n\n\"Ja miten oli mahdollista teille tulla väsyneen kanssa toimeen?\"\n\n\"Tuska antoi minulle voimia, hänen täytyi pois vanhempainsa silmistä.\nVanha rouva olisi kuollut tuon sydäntä särkevän näyn nähdessään\".\n\n\"Teillä on pitkä matka aina metsänvartijan asunnolle asti --\".\n\n\"Sillä kertaa tuntui se minusta loppumattomalta. Mutta silloin sainkin\nvoimakasta apua. Metsänvartija, tuo uskollinen ihminen, on ollut Oton\nleikkitoveri ja myöhemmin hänen jokapäiväisenä seuranansa; hän itki ja\nnauroi samassa hengähdyksessä tuota surullista kohtaamista. Muutamia\ntuntia myöhemmin oli kotiin tullut ja täydessä houreessa --\".\n\n\"Ja kirkui sekä melusi kuumehoureissaan, niin että metsään kuului\",\nlisäsi Markus herra miettivänä ja matalalla äänellä. \"Ja ihmiset\nkuultuansa tuon raivon naurun tielle luulivat juomatoverien tuolla\nkulmahuoneessa peitettyine akkunoineen pitävän... Niin, nyt tiedän että\nkoko elämä täynnä innokasta rakkautta tuskin riittää unohtamaan nuo\nkovat, ilkeät, kostonhimoiset sanat, joilla jalo sydän syvästi on\nhaavoitettu\".\n\nMelkein pelästyneenä käänsi tyttö päänsä hänestä ja melkeinpä, näytti\nikäänkuin hän itseksensä tuumisi, eikö sentään olisi paras sen sijaan,\nettä jatkaisi tietä hänen kanssaan, rientää kotiin jotain oikopolkua\nsadepisaroita valuvan metsän läpi.\n\nTämä ehdoton halu lähteä pakoon lienee jäänyt hänen seuralaiseltansa\nhuomaamatta, sillä samalla hetkellä teki hän tyyneenä ikäänkuin ei\npienimmällä mietteelläkään olisi poikennut oikeasta keskusteluaineesta,\nseuraavan kysymyksen:\n\n\"Mitä tointa entinen kullan etsijä alkujaan on harjoittanut?\"\n\n\"Maanviljelystä\", vastasi tyttö kulkiessaan karttaen pisarain täyttämiä\npuiden oksia, jotka tielle ulottuivat. \"Hänellä oli ennen toivoa päästä\nisänsä seuralaiseksi Gelsungenin lahjoitusmailla, mutta se toive on jo\nluonnollisesti kauvan sitten kadonnut. Nyt, kun hän ulkona maailmalla\non kärsinyt kauhean haaksirikon, ovat hänen vaatimuksensa ja\ntoiveensakin paljon häveliäimmiksi muuttuneet. Vaatimattoman toimialan\nsaaminen, joka hänelle varman toimeentulon antaisi -- jospa se olisikin\nmaailman syrjimmässä sopukassa ja raskainta työtä -- sekä saada\noleskella vanhan äitinsä luona, edemmäksi eivät hänen toiveensa mene\".\n\n\"Sitten voisi hän jäädä Hirschwinkeliin\".\n\nTyttö pysähtyi taasen katsahtaen toiseen ilon loiste katseessaan.\n\"Antaisitteko maatilan hänelle vuokralle\".\n\nToinen katsoi sivulle olkapäitään kohottaen. \"Maatilan suhteen en enää\nvoi määrätä\".\n\n\"Ette voi määrätä\", toisti tyttö viimeisiä sanoja kolkosti,\nkoneellisesti äärettömässä hämmästyksessä, vaaleten samalla. \"Oletteko\nmyynyt Hirschwinkelin?\"\n\n\"Mitä ajattelette? Minäkö myisin tämän helmen, joka ansiottani on\nsyliini taivaasta pudonnut. En, ennen annan koko tehtaani vasaran alle.\nSeikka on niin, ettei maatila enää vuoden aikaan ole kartanoon\nkuulunut\".\n\n\"Teillä ei ole siis enää oikeutta määrätä sen suhteen? Ja onnettomien\nvanhuksien täytyisi taasen surra ja taistella saadaksensa katon\nylitsensä!\" huudahti hän puoleksi epäilyksessä ja antoi päänsä vaipua\nrinnalle kuin murtuneena. \"Miten julmaa! Ja juuri tämä keksintö nyt,\nkun olette uuden rakennuksen piirroksen asettanut sairaan vuoteelle!\nMiten voitte sen tehdä nykyisen omistajan tietämättä\".\n\n\"Minä otaksuin saavani omistajattaren myöntymyksen\".\n\n\"Omistajattaren? -- Maatila on siis naisen?\" Hän katsahti\nkummastuneena, mutta luottavammin ylös. \"Ja sanoitte äsken itse, että\nOtto Franz voisi pysähtyä Hirschwinkeliin, silloin kai uusi\nomistajatarkin vuokraa maatilan?\"\n\nToinen kohotti olkapäitään katsahtaen tytön tuskallisesta odotuksesta\njännitettyihin kasvoin. \"En tiedä -- teidän täytyy sitä kysyä neiti\nAgnes Franzilta\".\n\nTyttö seisoi kuin kivettyneenä ja antoi tajuamatta ja ikäänkuin\nhenkisesti poisolevana toisen ottaa hänen molemmista käsistänsä kiinni\nja pitää niitä hetken omissaan. Hän kertoi tytölle, miten sattumalta\noli saanut tietää tätinsä viimeisen tahdon ja otti vihdoin taskustansa\nylimetsänhoitajan rouva-vainajan muistokirjan näyttääksensä\ntodistuksen.\n\nLiikutuksen kyyneleitä valui tytön poskille katsahtaessaan\nkirjoitettuihin riveihin, mutta ei hän ottanut käteensä tarjottua\nkirjaa, pikemmin sysäsi sen lempeästi luotaan.\n\n\"Tämä ei ole laillinen testamentti, hyvä herra\", sanoi hän vakaasti ja\npäättävästi, hilliten syvää liikutustansa. \"Ei yksikään avarassa\nmaailmassa tämän perusteella tunnustaisi aiotulle perijälle todellisen\noikeusvaatimuksen rahtuakaan\".\n\n\"Ei yksikään!\" toisti toinen. \"Mutta mitä pahaa on maailma-raukka\nteille tehnytkään, kun luulette sen olevan täynnä roistoja? Mahdollista\non, että ihmisiä löytyy, joiden mielestä sukulaisen ilmaisema viimeinen\ntahto ei ole minkään arvoinen, ellei niin ja niin monen vieraan ihmisen\npiirtämät harakanvarpaat ole kirjoituksen alla -- minun puolestani\nolkoot siinä miten paljon tahansa nimittämällänsä oikeutetulla\nperusteella -- mutta kuten minä asian ajattelen, olisi se aivan\nepärehellistä tämän laisessa tapauksessa nojautua lakiin. Niin, älkää\nminulle päätänne pudistako, ikäänkuin oikeuskäsitteeni olisivat\nkotoisin satumaisesta maasta, josta ei ole tiedetty pitkiin aikoin.\nKenties nämät käsitteet pohjalta ovat yhtä raskaita ja hitaita, kuin\nkoko henkinen asustoni -- itsehän tiedätte, miten taitamaton minä olen\nkäsittämään ihmisiä ja suhteita, miten naurettavassa luottamuksen ja\nvakuutuksen luulossa viikkokausia mukavasti ja hyvin voin pitää\nharvinaisimpaa täytenä totena -- mutta miten onkaan, on minun\noikeuskäsitteilläni kuitenkin korkein, virheettömin tuomari, omatunto\npuolellansa\".\n\nTyttö oli toisen huomauttaessa petetyn osaa, jossa hänen oli\ntahtomattansa täytynyt pitää toista, kovasti punastuen ja askeleitansa\nkiirehtien rientänyt eteenpäin toisen pysyessä hänen vieressään.\nMetsikkö oli jo jäänyt heidän taaksensa ja amtmannin puisto tuli\nnäkyviin.\n\n\"Tämä löytö edesmenneen tätini työrepussa ei tosin minulle mieluinen\nollut, sen suhteen, että se saattoi minut persoonalliseen yhteyteen\nikävän amtmannin väen kanssa\", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa,\njolloin miellyttävä kujeilu, joka niin kaunisti hänen kasvoillansa,\nauringon valon tavoin tuli näkyviin. \"Velvollisuuden tunteeni,\nsyntisesti kyllä, paadutin ja luulottelin otaksuttavaksi, että\nasianajajani aivan hyvin asian toimittaisi, sitten kun olin ehtinyt\nlähteä Hirschwinkelistä. Ja silloin astui äkkiarvaamatta muuan\namtmannin poikakin näkyviin, joten asia yhä enemmän kietoutui. Minä\nhuomasin itseni pakoitetuksi lähemmin tutkimaan olosuhteita maatilalla,\njos tahdoin oikeudenmukaisesti toimia. Minun täytyi saada selville,\nmiksi tätini oli määrännyt tytön molempien vanhuksien hoitajaksi ja\nholhoojaksi, kun näillä oli poikakin, jonka piti olla heidän\nluonnollisena turvanansa\".\n\n\"Minä käsitän aivan hyvin rakkaan, uskollisen vanhan ystävän\", sanoi\nhänen rinnallansa kulkeva tyttö liikutettuna. \"Otto oli aina muinoin\nhyväsydäminen ja aina heikkouteen asti myöntyvä. Vallanhimoista\nisäänsä vastaan ei hänellä ollut tahtoa eikä uskallusta, kuten ei\näitiraukallansakaan. Mutta nyt kun hän on saanut elämästä niin katkeria\nkokemuksia, tietäessään miten kovaa nälkä on, ja että hän ainoastaan\nsäästäväisyydellä ja lujasti vastustaen tunnettua tuhlauskiihkoa voipi\ntehdä vanhempainsa elämän ihan huolettomaksi, nyt --\".\n\n\"Tarkoitatteko, että minun pitäisi hänen hyödyksensä muuttaman tämän\nkirjan testamenttimääräyksen?\"\n\nTyttö oli hetken vaiti ja kohotti kauniit, loistavat silmänsä täynnä\nsanomatonta kiitollisuutta toista kohti. \"No niin\", sanoi hän\nvakavasti, \"ellei ole väärin minulta vakauttaa teitä tässä äärettömässä\njalomielisyydessä\".\n\nToinen nauroi aukaisten puiston veräjän, jonka luo juuri olivat\ntulleet. \"Siis en enää voi kehoittaa teitä astumaan omalle tilallenne,\nkuten aikonut olin -- te olette lahjoittanut oikeutenne\".\n\n\"Ja niin sydämen halusta!\" huudahti hän astuen ja kääntyen toista\nkohti. \"Minä en tarvitse mitään itselleni -- ja yhden asian tiedän\" --\nhän laski kätensä vakavasti ristiin rinnan yli -- \"minne menenkin,\ntäällä on kotoni, tänne voin tulla, kun joskus tahdon maistaa kotona\nolemisen suloista tunnetta\".\n\n\"Minusta näyttää että kyllin raskaasti olette sen oikeuden itsellenne\ntaistelleet. -- Mutta ettekö sitten tiedä, että naisen ainoa ja oikea\nmies ja isäntä ei kärsi että hänen vaimonsa pitää muusta kodista kuin\nhänen rinnallaan\".\n\nTyttö astui sivulle, harmikas, katkera tunne kuvastui hänen vaaleissa\nkasvoissaan. \"_Minulle_ ei mies milloinkaan määrää mitä olen tekevä,\nmitä tekemättä jättävä. Luuletteko, että söisin palaakaan sellaisen\nmiehen pöydän ääressä, joka sydämessään yhä kokisi tukahuttaa\nepäilystä, että paremman ulkonaisen aseman toive, eikä rakkaus on minut\nhänen syliinsä vienyt. En, tämän rinnalla on kotiopettajan itse\nansaitsema leipä maukasta ja kunnioitettavaa. Ja sitä minä syön niin\nkauvan kuin minulla terveyttä ja voimia on\".\n\n\"Agnes!\" -- -- -- Hän tarttui toisen käsiin ja piti kiinni niistä,\nvaikka tyttö ponnisteli vastaan ja veti hänet luoksensa. \"Tahdotteko\ntodellakin niin julmasti rankaista tuota jumalatonta poikaa, joka\npintapuolisen ja mielettömän ennakkoluulon sokaisemana, ei itsekään\ntiennyt, mitä rikkoi?\"\n\nVeitikkamainen hymyily kuvastui hänen suupielissään.\n\n\"Täytyykö minun tässä, märällä ruoholla langeta jalkainne juureen ja\npyytää anteeksi? Täytyykö minun heittää mereen tuon pienen rikkauteni,\njonka tähden ette voi suvaita ilkeätä, luulokasta ihmistä? Minä tahdon\ntämän kaiken tehdä. Minä tahdon koko elämän ikäni kilvelläni kantaa\nkotiopettajan niin väärin moittimani toimen ylistystä ja, missä vaan\nvoin, taistella sen kunnian ja arvon puolesta. Minä tahdon elämäni\nloppuun asti varojeni mukaan auttaa ijällisten opettajattarien kotia --\nvikaani sovittaakseni -- Agnes!\" hänen äänensä muuttui sydämelliseksi,\nvakavaksi. -- \"Te ette kai käsitä, että te annatte, enkä _minä_. Te\npuhuitte äsken paremmasta ulkonaisesta asemasta -- ken sanoo, että minä\nvoin teille sellaisen tarjota. Suonissani ei juokse ylhäistä verta,\neikä minua seuraa kauppaneuvoksen, eikä muu arvonimi. Rakas, kunnon\nisäni on reppu selässä käsityöläisoppilaana vaeltanut ympäri maailmaa\n-- minä olen työmiehen poika ja aikaisemmasta nuoruudestani olen saanut\ntyöskennellä syvistä riveistä, se on alasinten ja ruuvipenkin luota\naivan kuten työmiehetkin, jotka nyt käskettävänäni ovat. Ja vielä\ntänäänkin, jos täytyy jotain uutta koetella, saattaa tapahtua, että\nnokisin kasvoin tulen vaimoni huoneesen -- näettekö, minä olen\nparempi, paljon parempi kuin te -- minulta ei voi kukaan ottaa\nvakuutusta, ettei hän, hienosti sivistynyt kotiopettaja, silloin\nvetäytyisi luotani vaan paljon enempi kunnioittaisi käsityön jälkiä --\nolenko oikeassa, Agnes?\"\n\nHänen päänsä oli vaipunut syvälle rintaan, ei ääntäkään tullut\nvastaukseksi hänen huuliltansa, mutta kirkkaita kyyneleitä putoili\nhänen silmäripsistänsä.\n\n\"Minun ei oikeastaan pitäisi enää tuhlata sanaakaan, vaan suoraan\nottaa, mikä minun kerran on\", jatkoi toinen. \"Pyytääkö linnun\npyydystäjä pikkulinnultaan lupaa saada pitää hänet? Ja minun olitte te\nsiitä hetkestä, kun äsken vapaehtoisesti astuitte tilalleni. Minä sanon\nlempeisin, rakastettaviin kasvoihinne, ettei teidän velvollisuutenne\nlaupeuden sisarena, eikä tunnollisuutenne, jolla lujasti pysytte\nantamassanne sanassa, voineet voittaa naisellista ylpeyttänne,\nsolvaistua kunniaanne -- ei, vaan sama vastustamaton voima, joka minut\nauttamattomasti ajoi teidän luoksenne ja oikein kahlehti minut teihin\n-- me kuulumme ijankaikkisesti toisillemme. -- No, Agnes, paha,\nepäsovullinen, tahdotteko nyt minua vastaan taistella?\"\n\n\"Miten voisin, kun tempaatte aseen toisensa perään käsistäni?\" mutisi\nhän painaen kasvojansa rintaansa vastaan.\n\nHe eivät seisoneet kaukana lehtimajan lehmuksista, oli niin\njuhlallisen hiljaista koko puistossa ja tuolla viheriöiden\nlehtilatvojen alla, että kuuli vielä silloin tällöin putoavien\nyksityisten sadepisarain tärisevän pöydän kivilaatalla, eikä tässä\nympärillä vallitsevassa hiljaisuudessa vaihtanut sanaakaan kumpikaan\nnoista, jotka seisoivat sydämellisesti toisiansa syleillen.\n\nSitten menivät he käsikädessä tietä pitkin, joka vadelma-pensaista läpi\njohti pihalle. He tulivat sitten pienen kyökkitarhankin ohi, jossa\nnuori tyttö, kartanon omistajan ensi kertaa talossa käydessä\npelästyneenä, pelästyneenä, tai, kuten hän oli luullut pikemmin\nkateellisena, oli vetänyt pitkät hiansa paljaiden käsivarsiensa\npäälle.\n\n\"Eikö rahtunenkaan Franzilaisylpeyttä tehnyt katkeraksi sinulle\ntyöpuvussasi kohdata vierasta, ja eikö se saattanut sinua piian osaasi\npitämään?\" kysyi hän.\n\n\"Ei todellakaan! Ensin minua huvitti erehdys, enkä siis tehnyt mitään\nsitä selittääkseni; mutta sittemmin pidin siitä kovin kiinni,\ntuntiessani että minua oli kovin loukattu ja katkerassa harmissa ja\nuhkamielisyydessä... Ei sinun pitänyt milloinkaan oppia tuntemaan\nhalveksittua kotiopettajaa... Minä olin sitä paitsi saanut kiellon,\netten aukaisisi silmikkoani. Setä oli aivan suunniltansa ajatellessaan,\nettä uusi kartanon omistaja voisi keksiä amtmannin veljentyttären\nniityillä työskentelevässä naisessa, hän otti minulta lupauksen, että\nolisin varoillani, -- kunnes tilanomistaja on täältä lähtenyt. --\nVanhus on nyt vähän arka sellaisissa kysymyksissä --\".\n\n\"Inhoittavan kiittämätöin, tahdoit sanoa\", keskeytti hän harmissaan\ntytön. \"Ja läksytyksen siitä olenkin hänelle säästänyt\", lisäsi hän\nitsekseen. Hän meni pihan yli samalla kun Agnes jätti hänet hiipien\nasuinhuoneiden akkunain alatse ullakkokamarissa muuttaaksensa pukuansa.\n\nAmtmanni oli huoneessaan ja aukasi juuri akkunan koputtaaksensa tuhan\npiipustansa. Hän ei sattunut huomaamaan nuorta neitoa mutta sen sijaan\nnäki hän heti pihan yli tulevan tilan omistajan.\n\n\"Tehän se olettekin, herra Markus, terveenä ja raittiina ja kaikki\njäsenet säästössä sen mukaan kuin voin nähdä!\" huudahti hän. \"Allons,\ntulkaa sisään, tulkaa sisään. Vaimoni on täydellä todella ollut\nhuolissaan terveydestänne\".\n\n\"No, pikku Sannani, oletko nyt tyytyväinen? Tässä näet nyt hänet itse,\nnuoren naapurimme, terveenä ja reippaana ja sitäpaitsi aivan ihka\nuutukaisena ikäänkuin hän itse olisi kuoresta pujahtanut\", lisäsi hän\nnauraen herra Markuksen juuri astuessa huoneesen. \"Enkö aavistanutkin,\nettä löytäisitte varman suojapaikan ja voida teille toivottaa onnea\nlöydöstänne. Se oli oikea Jumalan ilma! Eikä tyttö-raiskammekaan tullut\nkotiin! Emme voinut ajatellakaan, että hän sen ajan oli suojassa\nmetsänvartijan asunnossa. Siitä huolimatta oli hän kotiin tullessaan\nvihdoinkin hatutta ja sade valui hänen hiuksistansa ja hän tärisi ja\nvapisi joka jäsenestään kuin haavan lehti. Niin ei muuten ole hänen\ntapansa, tietäkää se. Hänellä on sisällänsä sotilasverta suonissaan\neikä häneltä puutu rohkeutta, mutta sellainen rajuilma metsässä ei\nolekaan lasten leikkiä\".\n\n\"Minä tiedän sen omasta kokemuksestani -- minäkin olin metsässä\", sanoi\nherra Markus, joka oli astunut vuoteen luo tervehtiäksensä vanhaa\nrouvaa.\n\n\"Ah, tuhat vieköön -- todellakin? No, onko itse paholainen heitä\nkyydittänyt, hyvä herra, kun niin suin päin syöksyitte myrskyn kitaan?\"\n\n\"Viimeksi täällä ollessani sanoin teille seuraavani jälkeä\", vastasi\ntilanomistaja tyyneesti, \"ja siis täytyi astua rivakasti eteenpäin,\neikä istua neljän seinän välillä odottamassa, kunnes sade olisi minulta\njäljet hävittänyt. Tiedättehän, että lähdin etsimään erotettua\npiikaanne\".\n\nVanhan rouvan käsi, jota hän vielä piti omassaan, värähti tässä.\n\n\"Oh, olkaa huoletta\", sanoi hän katsoen lempeästi ja loistavin silmin\nsairaan pelästyneisin kasvoihin. \"Ei teillä ole syytä ollaksenne\nlevoton. Se oli tosin minulle vaivalloista tietä ja kova taistelu\ntäytyikin ensin taistellani -- mutta tytön olen kuitenkin löytänyt.\n\n\"Löytänyt!\" toisti amtmanni änkyttäen ja kivettynein katsein sekä antoi\nkäden, joka piteli piippua, ikäänkuin hervotonna vaipua. \"Tahdotteko\ntehdä pilaa meistä?\"\n\n\"Rakkahin mieheni, millaisia sanoja käytät!\" sanoi sairas valittavalla\nja värisevällä äänellä.\n\n\"Älkää siitä huoliko\", sanoi herra Markus tyynnyttävästi samalla kun\ntotinen hymyily kajastui hänen kasvoillansa. \"Tämä 'vaihdosten komedia',\njossa minäkin olen pääosaa näytellyt, on nyt lopussa ja olisin kai\nviimeinen, joka toivoisin sen enempää jatkumista. Kuitenkin on, kuten\nsanoin: tytön olen minä löytänyt. Te tunnette hänet ja pidätte hänet\nrakkaana ettekä kentiesi kuitenkaan huomaa, kuinka suuren määrän\nkauneutta ja aatelia hänen olennossaan on, muuten ette suinkaan olisi\nluullut, että tämä työpukuinen palvelija jäisi huomaamattomaksi. Minä\nolen tutkinut tätä harvinaista olentoa ja kun asetan toimintavoiman ja\npontevuuden naisen luonteessa paljon korkeammalle ylhäisiä tapoja ja\nsuuren maailman naisen mielipiteitä ja kun itse olen rehellisen työn\nystävä, ei mitään löytynyt, joka olisi estänyt minua sydäntäni\nkadottamasta\".\n\nHän kääntyi nyt sairaanvuoteelta amtmanniin, joka oli vetäytynyt\nakkunan luo ja sangen tarkkaavasti katsoi pihalle.\n\n\"Minä olen todellakin jo aikaa sopinut itsekseni, herra amtmanni,\nsiitä, että teen teidän piikanne vaimokseni. Silloin minulle sanottiin,\nettä hän on äkkiä eroitettu, ja itsehän hän minulle antoi tästä selvän\ntodistuksen. Ei siis teitä kummastuttane, että suoraa tietä juoksin\nmyrskyn kitaan, sillä minun oli saaminen elämäni onni kiinni. Ja, kuten\nsanoin, minä löysin hänet, tosin en samaa, joksi hänet ajatellut olin,\n-- kävi kuten sadussa, jossa sankari ja sankaritar päättävällä hetkellä\nmuuttuvat -- tuli ilmi nimittäin, että viimeinen asianomainen, jonka\nluo minun täytyi kääntyäni, on maatilalla ja sen vuoksi pyydänkin täten\nvelvollisuuteni mukaisesti Agnekseni kättä teiltä\".\n\n\"Hiton tyttö! Sellainen pieni pahuus, joka näyttelee koko romaanin\nvanhuksien selän takana, ettei siitä ole aavistustakaan\", huudahti\namtmanni vaivoin salaten rajatonta hämiänsä. \"Mutta te saatte hänet,\nherra Markus -- te saatte hänet! Olethan sinä, pikku Sannani, yhtä\nmieltä minun kanssani tässä?\"\n\n\"Sydämeni pohjasta, rakkahimpani, armahimpani!\" sanoi vanha rouva\nsyvästi liikutettuna. \"Polvillani tahtoisin kiittää hyvää Jumalaa siitä\nonnesta, jonka hän suo rakkaalle, alttiille lapsellemme\".\n\nAmtmanni yskähti pari kertaa, aukasi siten etehisen oven ja huusi\nsitten korkealla äänellä veljensä tytärtä. Heti riensikin hän rappuja\nalas sekä astui sisään punastuneena, lempeänä, vaaleassa kesäpuvussaan.\nHän vaipui sairaan vuoteen viereen ja taivutti kauniin päässä\nvapisevien, kuihtuneiden käsien alle, jotka laskeuivat hänen\npäälaellensa.\n\n\"Mikä muutos, lapseni!\" kuiskasi vanha rouva, ilokyyneleiden valuessa.\n\"Eikö ole samoin kuin jalon Boaan kosiessa Ruthia\".\n\n\"Rakas ystäväni, mitä lapsellisuuksia sinä latelet!\" huudahti amtmanni\närtyen. \"Älkää pahastuko, mutta tuo vertaus nuoren morsiamemme täällä\nja tähän poimijatar raukan raamatussa välillä ei sieluni kautta, sovi\nparemmin kuin korvapuusti. Älkää antako pelottaa itseänne, herra Markus\n-- niin huonosti ei sentään ole omaisuuden laita. Antakaahan Kalifornia\nretkeilijäni ensin olla kotona vaan!\"\n\nAgnes katsoi hämmästyneenä, rukoilevalla silmäyksellä tilanomistajaan\nja vanha rouva vaipui kuin murtuneena taasen patjoillensa, samalla kun\namtmanni meni ulos, kuten sanoi, onnellisen tapauksen kunniaksi\nnoutamaan viinipullon kellaristaan.\n\n\"Ah, miten pahaa se minulle tekee!\" huokasi sairas. \"Kullalla\nsälytettynä täytyy hänen tulla kotiin, poika-raukkani, jos isänsä sanoo\nhänet tervetulleeksi -- ja minä, minä antaisin viimeisen hidun kehnosta\nelostani, jos vaan saisin nähdä hänet, palatkoon minkälaisena tahansa!\nMutta hän ei ole enää hengissä --\".\n\n\"Hän elää. Te saatte nähdä hänet taasen ja kentiesi piankin. Minä\nvakuutan sen sanallani!\" vakuutti Markus herra vanhalle rouvalle,\nlempeästi kumartuen hänen ylitsensä. \"Kaikki muuttuu vielä hyväksi --\npankaa vaan kaikki, mikä teitä huolettaa, luottavasti minun\nniskoilleni\".\n\n\"Jumala siunatkoon teitä! Jumala siunatkoon teitä moni tuhat\nkertaisesti!\" lausui hämmästynyt vanhus ja selkeämmällä katsannolla\npani kätensä ristiin taivasta kohti.\n\n\n\n\n19.\n\n\n\"No, sittenpä on hyvin!\" olisi rouva Griebel sanonut, jos hän olisi\nollut paikalla. Mutta tuskin olisi ollut hänen mieleensä, jos tämä\nkertomus oli päättynyt amtmannin vanhan rouvan lausumalla siunauksella.\nSillä ensinnäkin olisi syvästi loukannut hänen äidillistä ylpeyttänsä,\njos hänen Louisensa siten pitemmittä mutkitta katoaisi näkymöltä; vielä\nolisi ollut velvollisuutta ja omaatuntoa vastaan, jos eivät kaikki\nlukijat saisi tietää, mistä ja miten vanhan ylimetsänhoitajan rouva\nvainajan edespääsölahja, pikku Louisen muistoraha taasen tuli päivän\nvaloon ja vihdoin on kunnon, lihavalla rouvalla vielä sangen paljon\ntointa, ennenkuin kaikki tulee oikealle radalle ja täyteen kuntoon --\neikä saa vaieta kaikkea tätä, täytyy kertoa, -- jos tahtoo olla\nrehellinen.\n\nMyrskyn jälkeisenä päivänä seisoi hän pienen tyttärensä kanssa\netehisessä ja leikkeli palasiksi luvattua jättimoista rusinakakkua,\nsamalla kun pihalla, rappusilla ja päärynäpuiden alla kaikilta tahoilta\nsaapuneet pienet herkkusuut olivat jännitetyssä odotuksessa katsellen\naralla kunnioituksella seposeljällään olevasta etehisen ovesta sisään.\nMutta eivät ne voineet eivätkä uskaltaneetkaan tulla sisään --\n\"kartanon hoitajan rouvan ja hänen pienen neitinsä\" valkoiset esiliinat\noikein loistivat ja valkoisuudellaan häikäsivät, ja äsken pesty lattia\nloisti samoin ja sitä paitsi seisoi Hanna siellä pöydän vieressä suuri\nkeittiölautama kädessään ja loi todellakin murhaavia silmäyksiä\njokaiseen pieneen, alastomaan jalkaan, joka uhkasi jättää jäljen\npuhtaalle kynnykselle.\n\nRouva, neiti ja piika katsahtivat äkkiä ylös, kun kaksi sisälle\nastuvaa, korkeata vartaloa pimennytti käytävän. Rouva Griebel pudotti\nveitsen kädestään ja levitti pienet, siniset silmänsä seposeljälleen.\nNiin, se oli todellakin herra Markus, hänen äidillisen huolenpitonsa\nesine, hänen \"hennoitettu kasvatuslapsensa\", kuten hän itse nimitti\nitseänsä, mutta miten muuttunut eikö hän ollut! Niin korkealla hän\nkantoi päätänsä, niin ylpeältä, loistavalta hän näytti! Ja hänen\nrinnallansa liehui valkoinen hame ja kaunis, solakka neito, joka tätä\npukua kantoi ja nojausi toisen käsivarteen, \"ikäänkuin niin ollakin\npiti\", hänellä oli kaunis, harmaa, hunnutettu, pieni hattu, mutta tämän\nhatun oli rouva Griebel ennen nähnyt; niin, vaaleapukuinen neiti oli\namtmannin veljentytär, \"kotiopettaja neiti\", ja siinä täytyi olla\numpisokean, joka ei heti päivän selvästi nähnyt, että puheella\nhääkakuista oli perusteensa.\n\nJa tämä kaikki tuli kuin salama selvältä taivaalta! Kaikki tämä oli\ntapahtunut hänen selkänsä takana! Täytyi oikein hävetä, että oli\ntyhmyydessä kulkenut rinnalle, eikä ollut silmiä päässä, mutta hänen\nkummastustansa, kuinka äärettömän suuri se olikaan, sitä ei hän\nkuitenkaan saisi huomata, tuo veitikka! Hän pyyhkäsi molempia käsiänsä\nesiliinaansa, astui muutaman askeleen eteenpäin ja tervehti heitä\nsitten juhlallisesti niiaten, samalla kun hän, viitaten rusinakakkuun,\nsanoi tärkeällä katsannolla: \"Tämä ei se vielä ole, herra Markus\".\n\nHän nauroi. \"Ei, aluksi vietämme kihlajaisia, kuten tapana on ja\nparaiten sopii, vai miten Agnes?\" Hän esitteli sitten morsiamensa ja\nsillä aikaa oli vihastuneella Hannalla täysi kädessä pysytellessään\nasianomaisen matkan päässä likaisia avojalkaisia, jotka tunkeusivat\nesiin oikein läheltä katsellaksensa kaunista morsianta vaaleassa\npuvussa.\n\nEikä hän ollutkaan ensinkään ylpeä. Hän otti heti hansikat kädestään ja\nauttoi pikku Louisea sokerikakun paloja jaettaessa lasten kesken\nsamalla kun sulhasmies pikaa otti avaimet ja heti sen jälkeen tuli\nkellarista syli täynnä viinipulloja. Jokainen lapsi sai lasillisen\nRheinin viiniä ja tilanomistaja tyhjensi sitä paitsi pieniä hopearahoja\ntäynnä olevan kukkaronsa morsiamensa käteen, jotta hän riemuitseville\nlapsille jakaisi rahat. Kun hän nyt seisoi rapuilla meluavain lapsien\nympäröimänä ja toisinaan nauraen, toisinaan kehoittaen koki pitää\njärjestystä näiden joukossa, maistoi rouva Griebel miettimättä\nkultaista rypäleen mehua lasistaan, samalla kun hänen älykkäät,\nvilkuttavat silmänsä rippuivat nuoressa tytössä, jonka nopeat kädet\nkuitenkin näyttivät merkillisesti ahavoittuneilta ja päivän\npaahtamilta, lyhyiden, hienojen hameen hiojen alta. Kaulalla loisti\nkauluksen pitsien joukossa muistoraha ja kelmeät kasvot -- no, olipa\nhän jo kerran ennen sanonut, että lavealta sai etsiä sellaisia kasvoja.\nMutta tällä kertaa ei hän sanonut mitään, ei yhtään mitään; hän kilisti\nvaan lasia herra Markuksen kanssa \"sille aatteelle, joka hänellä oli\",\nkuten tämä itsekin eilen: oli sanonut, ja päätteli sen mukaan kuin hän\nvoi asiata arvostella herra Markuksen olevan oikein onnen helmalapsen,\neikä pettyneen.\n\nJa kun hän vähän sittemmin nuoren kihlatun parin keralla astui\nyläkertaan, koska Agnes tahtoi nähdä alttaanihuoneisiin, osoitti hän\nylimetsänhoitajan rouva-vainajan muotokuvaa ja sanoi salaperäisesti:\n\"Pikku morsian neiti, tämä oli hänen ensimäinen rakkautensa\nHirschwinkelissä -- tuohon maalattuun kutriseen päähän oli nuori\nherramme mieltynyt, pellavakiherät olivat hänet loihtineet --\".\n\n\"Kaikkein vähimmin pellavakiherät, rakkahin rouva Griebel\", keskeytti\nherra Markus hänet nauraen. \"Ei, tämän olennon loihtuvoima vaikutti\nvasta silloin oikein viehättävästi, kun olin saanut heittää syvän\nsilmäyksen tämän omituisen naisen sisälliseen elämään\", sanoi hän\nsangen vakavasti ja morsiameensa kääntyneenä: \"niin pehmeä ja\nrakastettava, että näytti heikolta naiselta ja samalla voimaa ja\npontevuutta täynnä oleva sielu. Tämä ihmeellinen luonteen yhdistys\nesiytyi täällä ensikerran silmieni eteen ja on minut saattanut\nymmärtämään ja oikein arvostelemaan sinua, Agnekseni\".\n\nNäin sanoen syleili hän hellästi nuorta tyttöä, joka vanhan\nystävättärensä elinaikana ei milloinkaan ollut käynyt Hirschwinkelissä;\nsellaisesta keskeytyksestä yksinäisyydessään ei viimemainittu\nolisi pitänyt. Sitä vastoin oli hän usein saapunut Gelsungenin\nlahjoitusmaille, jossa hän oli tilaisuudessa oikein oppia tuntemaan ja\narvostelemaan amtmannin veljentytärtä ja kasvatuslasta. Sielläkin oli\nvanha rouva koonnut kasveja ja hänen retkillään metsissä ja pelloilla\noli Agnes ollut hänen alituisena seuralaisenansa.\n\nNuori tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja kostea loiste silmissään\nkatseli hän ympäri kadonnutta aikaa muistuttavassa huoneessa, jonka\nseinät hiljaisiin olivat katselleet autioksi jääneen naissydämen\nkaikkia vaiheita ensimäisestä tuskan rajusta puhkeamisesta aina\nmiettiväisyyden hiljaiseen vaitioloon asti. Tähän asti oli hän vaan\nsivumennen ja kunnioittavalla arkuudella katsahtanut alttaania kohti --\nnyt uskalsi hän astua itse huoneesen, jonka luottamusta herättävät\nseinät olivat hänen neitsykammionansa, kunnes rakastettu tulisi viemään\nhäntä vaimona kotiinsa.\n\n\"Niin kauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva-vainaja eli näytti minusta\naina tuo pieni lasihuone, alttaania tarkoitan pieneltä aavehuoneelta\ntäynnä kukkivia resedoja ja alppiruusuja ja jouluksi oli siellä\nliljakieloja ja tulppaaneja akkunan laudoilla aivan kuin kauniimmassa\ntalvihuoneessa\", sanoi rouva Griebel. \"Ah niin, oli kuitenkin jotain\nomituista rakkaassa, vanhassa rouvassamme -- 'pelkkää runollisuutta' --\nsanoo Louiseni aina sellaisesta. Mutta siitä huolimatta oli hän\naina niin päättävä ja käytännöllinen kuin vaan joku -- mikä oli\nvälttämätöntä ja tarpeellista tuli aina ensin, niin, niin sellaisessa\ntapauksessa ei ollut nauraminen... No, ja mitä nyt aivon sanoa, herra\nMarkus, niin eivät vieraanne tule täällä ylhäällä suurta tilaa saamaan,\nsiksi on liiaksi ahdasta --\".\n\n\"Hyvä rouva Griebel, te oikein peloitatte minut! Ja minä olin juuri\naikeessa ilmoittamaan uuden vieraan luoksemme -- amtmannin poika on\nsaapunut --\".\n\n\"Mitä sanotte? Tuoko kultamaalta?\"\n\n\"Hän juuri. Ja hän on ollut sairas ja hänen täytyy täällä koota voimia.\nItse jään luonnollisesti kanssa Hirschwinkeliin niin kauvaksi, kuin\nvaan voin. -- Nyt täytyy teidän sioittaa meidät kaikki\".\n\n\"Tietysti, tietysti, olkaa huoletta. Teidät majoitan alhaalle omaan\nkamariini ja täällä ylhäällä -- no, antakaa minun pitää huolta\nkaikesta --\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsänvartijan huoneessa eivät enää siniset akkunanvarjostimet ripu\nakkunoissa ja Tillrodan lapset, jotka tavattoman runsas mansikkasato\nviekotteli metsään, näkevät joka päivä äsken kihlatun parin käyvän\nmetsänvartijan luoksi. Sairas saavutti voimiansa. Aluksi oli hän tosin\nollut kovin alakuloinen, hän oli toivonut, ettei milloinkaan enää saisi\nnähdä tilanhaltijaa, joka kerran oli hänet löytänyt niin toivottomassa\ntilassa, niin vieläpä viimeisellä järjellisellä hetkellänsäkin ennen\ntaudin puuskaa oli hän pyytänyt Agnesta ja metsänvartijaa, etteivät\nsanallakaan ilmaisisi hänen siellä oloansa -- hän oli toivonut, ettei\nenää olisi maailmassakaan kartanon asukkaita... Mutta nyt tuli tuo\nmuhkea miellyttävä nuori mies joka päivä hänen vuoteellensa ja auttoi\nhäntä hoidettaessa. Veljellinen, sydämellinen ääni, jota tämä käytti,\nauttoi vihdoin kotiin tullutta unhottamaan rajattoman alennuksensa\ntunteen. Erittäin virkistävästi vaikutti häneen ilmoitus, että maatila\nlankeisi hänelle. Siitä päivästä, jolloin hän tämän kuuli, näytti\nikäänkuin hänen henkensä pontevuus ja tahdonvoimansa olisivat palanneet\nja näennäisessäkin määrässä ojentaneet hänen taipunutta vartaloansa.\n\nTämä oli toinen osa Agneksin toimesta, jonka herra Markus nyt oli\nnostanut miellyttävän tytön hartioilta omillensa; toinen osa siitä, ja\njota juuri näyteltiin maatilalla antoi hänelle verrattomasti enemmän\ntyötä -- amtmanni ei näet ensinkään antanut riistää itseltänsä\nluottamustansa kalifornialaisiin rikkauksiin. Vastaukseksi jokaiseen\nlausuttuun epäilykseen tämän suhteen nauroi hän halveksivasti ja hänen\npurevat vastauksensa ilmaisivat, että hän luuli epäilijässä olevan\nkateutta ja pahansuontia. Mutta kun herra Markus samana päivänä,\njolloin nuori Franz hänen käsivarrellensa nojautuneena, oli ensikerran\nlähtenyt vapaasen ilmaan, ilmoitti amtmannille, että kirje tämän\npojalta oli saapunut metsänvartijalle, nuoren miehen vanhalle\nleikkitoverille, niin silloin vanha herra pysyi sangen hiljaisena ja\nikäänkuin epäröivänä \"kultapojan\" tähän astisesta, pitkällisestä\nvaitiolosta ei enää voinut mitään pääomaa koota asianomaisten laskuun.\nJoka päivä läheni pojan luuloiteltu kotiin tulo ja koetettiin selittää\nvanhukselle, että hän ei tuonut mukanansa muuta kuin sydämen täynnä\nuskollista lapsen rakkautta ja lujan tahdon tekemään työtä ja pitämään\nhuolta omaisistansa, ilmaistiin myöskin vanhan ystävättären\ntestamenttimääräys parantavana lääkkeenä masennetuille.\n\n\"No, olkoon minun puolestani, kun ei kerran toisin voi käydä\", sanoi\namtmanni imelänhappamalla muodolla, mutta vanha äiti itki ilon tunteen\nkyyneleitä.\n\nSamalla aikaa tapahtui ulkonaisessakin suhteessa suuri ja meluisa\nmuutos. Sellaista toimeliaisuutta ei miesmuistiin ollut\nHirschwinkelissä ollut. Maatilalla vilisi työmiehiä, jotka kaatoivat\nsuuren osan metsistön puita, tuolla taasen purjettiin tallirakennusta,\nsamalla kun kiviä uutisrakennukseen joka päivä vedettiin. Ja kartanossa\nhallitsi luuta ja pesosangot. Paitoja neulottiin, mattoja ja\nhuonekaluja tomutettiin ja rouva Griebel kiitti taivasta, että paraikaa\ntoimitetut korjaustyöt laitoksessa olivat hänen Louisensa loma-aikaa\npidentäneet, joten pikku tyttö oli tilaisuudessa auttamaan äitiänsä.\nKaiken tämän häiriön vallitessa saapui vihdoin tavaralähetyksiä\nBerlinistä: pyörituoli amtmannin rouvalle, mukavia nojatuoleja\nvanhuksille, sekä vähän myöhemmin -- herra Markus ei voinut olla\nnauramatta, kun itse auttoi lähetystä purjettaessa -- pianino\nalttaanihuoneesen määrätty. Siellä olisi sen paikka vastaisuudessa,\nettä tulevan nuoren rouvan vastaisilla kesäkäynneillään Thüringissä\nei tarvitsisi olla vailla soittamisen huvia.\n\n\"Niin, nyt näette itse, herra Markus, niin käypi, niin muuttuu\nihminen\", sanoi rouva Griebel kohottaen silmäripsiään ja ottaen hyvin\nopettavaisen muodon, kuin kaunis soittokone oli huoneesen asetettu.\n\"Tänne tullessanne annoitte minun jotenkin selvästi ymmärtää, ettette\nvoi kärsiä pianonsoittoa. Luonnollisesti ei ole pikku tyttäreni sen\njälkeen uskaltanut koskea ainoaankaan tangenttiin teidän ollessanne\nkotona -- ja minä olisin kuitenkin yhtä halusta, kuin elän -- halunnut\nkuulla lempikappaleitani, ah niin! -- Nyt tuotatte kalliista maksusta\nsuoraan Berliinistä tuollaisen 'kirotun helylaatikon', nyt autatte itse\nsitä purettaessa ja hikoilette, tuumitte ja harkitsette miten pitäisi\nklaverin parahiten asettaman, ettei heikoinkaan sen kalliista äänistä\nkadoksiin menisi, kun sillä ruvetaan soittelemaan... No niin, tiesinhän\nsen -- 'kesä tuo kukkasia' ja 'hätä taittaa rautaa' ja ne, jotka\nelävät, astuvat oikeuksiinsa maan päällä ja mikä kuollut on, pysyy\nsiivosti ja hiljaa. Hyvä Jumala, jospa koko maailma ajattelisi, kuten\nte -- minä tarkoitan siinä suhteessa, että mahtajien asuinhuoneet\nkaikkine kaluinensa pitäisi ijankaikkisesti pidettämän muilta\nsuljettuna -- niin silloin maailma muuttuisi vaatekojuksi ja ihmisten\ntäytyisi antaa tilaa rääsyille ja romulle. Minäkään en suinkaan ole\nmikään peto ja tosin kunnioitan niiden muistoa, jotka ovat menneet pois\nja siksi olenkin täyttänyt herra ylimetsänhoitaja vainajan aamunutun\nkoiruohoilla, koska koita oli sormen paksuudelta tuossa vanhassa\nvaatteessa -- ja pannut nutun kaiken muun tarpeettoman, poisviskatun\nrojun kanssa arkkuun. Se on nyt lukittuna jossain sopessa ja siellä se\nsaa ollakin vaikka tuomiopäivään asti, en minä suinkaan häiritse sen\nlepoa ja rauhaa. Ja tuo kaunis, pieni höyhen patja jolla monta, monta\nvuotta sitten ylimetsänhoitajan rouvan kaikkein rakkain aarre pari\nviikkoa sai sijailla, sen olen perinpohjaisesti tuulettanut ja\ntomuttanut ja nyt se on tuolla sänkykamarissa, niin että voipi aikojen\nkuluessa joku muukin tulla sillä lepäämään. -- Ja nyt -- nyt näette,\nmiten kauniit, sopivat ja mukavat nämät huoneet täällä yläkerrassa\novat, niin että minun puolestani saapi kernaasti tulla vaikka kymmenen\namtmannin poikaa kultamaalta\".\n\nNäin sanoessaan aukasi hän oven vasemmalle, niin että koko huonerivi\ntuli näkyviin. Hänellä oli oikein; miellyttävämpiä ja kodikkaimpia\nasuntohuoneita oli vaikea löytää. Tästä huolimatta liikutti tuo\nperinpohjainen muutos nuorta isäntää vähän tuskalloisesti -- olipa hän\nkuitenkin hyväksynyt sen, siitä tietämättä.\n\n\"Aika jo olikin, että ymmärtäväinen ihminen kerran astui tähän\nkalmistoon\", jatkoi rouva Griebel vähääkän huolimatta nuoren herran\nnoloudesta. \"Ja jos nämä tomu- ja koipilvet olisivat lentäneet vasten\nvanhan rouva-vainajamme silmiä, olisi hän tuhat kertaa lausunut\nmyöntymyksensä ja aamenen perinpohjaiseen siivoamiseen. -- Muuten\ntahtoisin kysyä miten olisi käynyt, jos kerran perheinenne olisitte\ntulleet viettämään kesää Hirschwinkelissä? Silloin kai pikku\nbrandenburgilais-veitikat olisivat saaneet seisoa nurkassa, tuon kuuden\nviikon vanhan, lahonneen lapsen tähden, joka ennen oli tässä talossa.\nNiin, sepä olisi kaunista ollut!\"\n\nTämä päätelmä, järkevä ja voimakas käytännössään, oli selvään kaikkein\npontevin koko tuossa laveassa, selittävässä puheessa. -- Sanaakaan\nlausumatta pötki herra Markus tiehensä.\n\nTämä tapahtui sen päivän aamuna, jolloin amtmannin väen muuton\nmaatilalta kartanoon piti tapahtuman. Yläkerrassa oli kaikki valmiina\nja paraimmassa järjestyksessä. Alttaani oli täynnä komeita kukkia ja\nkaikkien ovien yläpuolella rippui seppeleitä ja vauloja, mutta\nalakerrassa oltiin vielä täydessä touhussa arkihuoneen siivoamisessa,\npuhdistamisessa ja muuttamisessa, jonka huoneen vastaisuudessa piti\noleman herra Markuksen asuinhuoneena.\n\nOltiin kai erittäin piirtyneinä tähän siivoustyöhön, sillä saapuvien\nastuessa pihalle oli siellä heitä tervehtimässä vaan Sultan koira; joka\nkuin riivattu haukkui ilosta, sekä kalkkunat, jotka ylpeillen\nastuskelivat, muuten ei nähty ainoatakaan elävää henkeä. Vasta kun\nherra Markus morsiamensa kanssa astui etehiseen, lensi arkihuoneen ovi\nauki ja siitä astui ulos rouva Griebel Louise takanansa.\n\n\"Niin, sehän oli kaunista!\" huudahti pieni, paksu rouva \"Hitua vaille\nolen unohtanut sanoa herrasväkeä tervetulleeksi ja olen sentään\nmiettinyt kaikkein kauniimman tervehdyspuheen. Mutta siihen kaikkeen\non tämä syynä\". Hän näytti kadonnutta muistorahaa pitkällä\nsamettinauhalla. \"Niin, tässä se on, se veitikka! Piironkin takana on\nse ollut, herra Markus -- kun muutimme sen tilaa saadaksemme teitin\nkirjoituspöydällenne, kilisee tuo veitikka lattiata vastaan. Ja Hanna\nluulee, että Roosa heittiö on nakannut rahan sinne, että me luulisimme\ntuota köyhää poika-raukkaa, jonka maantieltä korjasimme, roistoksi ja\nvarkaaksi. Voisiko sellaista uskoa kristitystä ihmisestä? Eihän tuo\nmiesrukka taivahan nimessä, ollut hänelle mitään pahaa tehnyt\".\n\n\"Hän ei ollut mikään varas -- sen kyllä tiesin\", sanoi Louise. \"Hän oli\nylpeä ja kunniallinen! Sellaiset hyvät, siniset silmät\" -- hän vaikeni\nyht'äkkiä ja punastui aina korvia myöden. Etehisen oven ulkopuolella\ntuskin kolme askelta itsestänsä näki hän pitkän, solakan vähän\nlaihahkon nuoren miehen. Tämä oli loistavasti puettu, näytti hienolta\nja ylhäiseltä, ja hänen ajelluille kasvoilleen näytti samassa leviävän\nheiastus punasta, joka peitti pienen vaalea-ihoisen tytön poskia.\n\nHän oli johtanut amtmannia rappuja ylös. Vanha herra hengähti hetken,\nennenkuin astui etehiseen. Sitten nipisti hän pikku Louisea poskeen ja\nesitteli tämän \"äiti-rouvalle\" sivullansa seisovan, hieman arasti ja\nkeinostelevasti katselevan nuoren miehen rakkaana poikanansa, joka\ntutkintojensa tähden oli tehnyt pitkän ja hupaisen matkan -- kuten\nhyväsukuisen nuoren miehen tuleekin -- ja joka vasta eilen oli palannut\nsuoraan Bremenistä. Heti sen jälkeen vyöryi pyörätuolikin rapuille.\nMetsänvartija oli pyytänyt saada tänne tuoda kipeän amtmannin\nrouvan. Nyt otti hän tuon heikon pienen olennon ikäänkuin lapsen\nkäsivarrellensa ja kantoi hänet rappuja ylös alttaanihuoneeseen, jossa\njuhlallisesti valmistettu aamiaispöytä odotti saapuneita.\n\nTästä päivästä alkoi hauska ja hupaisen seuraelämän aika kartanossa.\n\nItse amtmannikin, joka oli tuntehikas suurelle muutokselle olossaan,\nhillitsi, niin paljon kuin mahdollista oli, toranhimoansa ja haluansa\nolla oikeassa -- hänen malttamattomat kerskaus-puuskahduksensa toiset\nsuopeasti ja vaitiollen jättivät huomiotta; hän olisi kai tukahtunut,\nellei olisi saanut parantumatonta himoansa päästää ilmi.\n\nKotiin palannut poika antautui kokonaan uuteen toimeensa. Hän astui\nvielä kerran oppiin ja tällä kertaa yksinkertaisen, kunnon\nkartanonhoitajan luokse. Aikaisin ja myöhään oli hän metsässä ja\npellolla ja teki työtä kuin päivämies, niin että Pietari Griebel sanoi\nluulevansa maatilan nyt saavan toisen paremman muodon.\n\nTässä onnen päiväpaisteessa näytti vanha rouvakin, joka niin kauvan oli\nollut vuoteesen kahlehdittuna umpeassa sairashuoneessa, uudestaan\nelävän, ja lääkäri jo vakuutti hänen täydellisesti parantuvan. Iltasin\nkokoutuivat tämän pienen seurueen kaikki rakkaat joihin Pietari\nGriebelkin nyt vaimoneen, lapsineen kuului, sairaan nojatuolin\nympärillä alttaanibuoneessa, jossa soiteltiin ja juteltiin ja usein\nvielä keskiyölläkin loistivat kirkkaasti kartanon akkunat hiljaisen,\njuhlallisen metsän hämärään.\n\nHerra Markus siirsi viikko viikolta matkustuksensa ja pikku Louise\ntoivoi liikuttavalla avomielisyydellä, etteivät laitoksen kouluhuoneet\nmilloinkaan tulisi valmiiksi. Hän ei enää soittanut marsseja --\nMendelsohnin \"Sanomattomat laulut\" sekä sellaiset olivat nyt\njärjestykseen tulleet, mutta vieläkin mieluimmin lauloi hän lempeällä,\nneitsyeellisellä äänellänsä: \"Metsän puihin ma piirtää tahdon\" ja\npaljon muita, joihin suuri säveltäjä aavistettuja toiveita ja salaista\nlempeä on hurmaaviin säveliinsä liittänyt.\n\nEttä paljon ja monenlaista salaperäisyyttä oli käynyt tämän\nsopusointuisen, onnellisen yhdyselämän edellä, ei kukaan näyttänyt enää\najattelevankaan, eikä sanallakaan siihen koskettu. Metsänvartijakin,\njoka melkein joka päivä kävi kartanossa -- herra Markus oli hänen\nihastukseksensa antanut kaikki kirjastohuoneen aarteet hänen\nkäytettäväksensä -- metsänvartijakin oli varuillansa, eikä milloinkaan\npäässyt häneltä huomautusta ajasta, jolloin hän huoneessansa oli\nhoitanut kovasti sairastunutta nuoruuden ystävää. Herra Markus nauroi\nitsekseen älykästä, paksua rouvaa, joka aina väitti \"ei olevansa\neilisen teeren poikia\" -- tällä kertaa olivat terävät, siniset silmät\nkuitenkin olleet sangen veltot ja pikku äiti saattoi viattomuuden\nsuhteen helposti asettua kuudentoista vuotiaan lemmikkinsä rinnalle.\n\nOli sama ilta, joka nyt oli lopullisesti määrätty tilanomistajan lähdön\nedelliseksi -- hänen täytyi matkustaa kotiin pitämään huolta kaikesta\nmikä oli tarpeellista majoittamiseen. Kaikki olivat kokoutuneet\nalttaanihuoneesen. Amtmanni rouvanensa ja Pietari Griebel pelasivat\nwhistiä; kauniilla morsiamella oli nyt juuri jotain toimittamista\nteekyökin ääressä, rouva Griebel levitti voileipiä erään sivupöydän\nluona, samalla kun Louise istui pianon ääressä ja sisällisellä\nliikutuksella lauloi: \"Leponi on pois; sydäntäin vaivaa\". Nuori Franz\nseisoi seinän nojalla, niin että hän saattoi katsoa ihastuttavan,\nvaaleanverisen tytön kasvoihin, ja hän tekikin sitä täydellä todella --\nhän oikein näytti nielevän tytön silmillään.\n\nHerra Markus lykkäsi hiljaa käsivarrellaan voileipiä levittävää rouvaa\nja katsahti nuoreen pariin.\n\n\"Miten olisi, rakkahin kasvatusäiti, jos Syyskuun 15 päivänä Tillrodan\nkirkossa vihittäisiin kaksi paria, eikä yksi?\"\n\n\"Vähän liian aikaista, herra Markus\", vastasi hän hämmästymättä ja\nlaski luotansa omantunnon mukaisella tarkkuudella kaikkien taiteen\nsääntöjen mukaan tehdyn voileivän. \"Tyttöni on vielä liian nuori, eikä\nkelvollisia kaapioita saa niin yht'äkkiä valmiiksi, kuin te luulette.\nSiihen tarvitaan enempi. Muuten on kyllä mieleni mukaan. Hän on hyvä,\nkelpomies, parempaa vävypoikaa emme voisi toivoakaan. Entä Louiseni\nsitten! Terve, raitis ja kätevä on hän, eivätkä Griebelillä kistut ja\nlaatikot tyhjinä ole -- Pietarini ja hänen akkansa eivät aikoinaan ole\nlaiskuria olleet ja he ovat ymmärtäneet säästää. No niin, kuten sanoin,\nkylläpä se meitin vanhuksien mieleen olisi, mutta\", tässä vilkutti hän\nsilmiään viekkaasti hymyillen tilanomistajalle ja kohousi vähän\nvarpailleen voidaksensa kuiskata hänen korvaansa \"mutta eikö totta,\nherra Markus, ken olisi luullut tätä, kun tuolla maantiellä pistin\nvehnäsen palan punaparran käteen?\"\n\nHerra Markus vaivoin pidätti nauruansa ja lausui: \"Te olette siis\nsaanut selvän asiasta?\"\n\n\"No niin, jotenkin -- minä ja Louiseni. Ja hän sentään kaikkein ensin.\nEnsi silmäyksellä tiesi hän mistä Taavetti olutta osti ja vieläpä\nvaikka amtmannin poika kymmenen kertaa yhtä hyvin kuin kerran olisi\najellut punasen partansa. Olisiko voinut sitä uskoa, pikku Louise, tuo\npieni, viaton olento, joka tuskin on kuoresta vielä pujahtanut! Mutta\nrakkaus tekee katsannon tarkaksi ja hyväksi. Yleiseen on se\ntavallisesti sokea ja kuuro kaikessa, mikä siihen seikkaan koskee --\nrakkauteen, tarkoitan, eikä huomaa mitään kunnes itse täydellä todella\non asiaan sekoittunut -- mutta eihän toisin ollut teidän ja amtmannin\npiiankaan laita, vai miten, hyvä herra Markus?\"\n\n\n\n"]