[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcVgPx2J1ID3h8HyNUiwTu-EuvWKq-xLIqI82V2cJGmM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3680,"Kansojen historia 3: Vanha aika III","Grimberg, Carl",1875,1941,"3680-grimberg-carl-kansojen-historia-3-vanha-aika-iii","3680__Grimberg_Carl__Kansojen_historia_3_Vanha_aika_III","Kreikkalaiset vuodesta 404 e.Kr. Roomalaiset vuoteen 133 e.Kr.","tietokirja",[],[],"fi",1928,1929,120493,858554,false,77713,[23],"World history",[],null,[27],"Pakarinen, Weikko",342,"Teos on kolmas osa laajaa yleishistoriallista sarjaa. Se käsittelee antiikin Kreikan historiaa vuodesta 404 eKr. sekä Rooman vaiheita vuoteen 133 eKr. asti. Kirjassa tarkastellaan muun muassa tieteen suuruudenaikaa, Aleksanteri Suuren valloituksia ja Rooman nousua suurvallaksi.","Carl Grimbergin 'Kansojen historia 3' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3680. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANSOJEN HISTORIA 3\n\nVanha aika III\n\nKreikkalaiset vuodesta 404 e.Kr.\nRoomalaiset vuoteen 133 e.Kr.\n\n\nKirj.\n\nCARL GRIMBERG\n\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nWeikko Pakarinen\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   Esipuhe.\nTieteen ensimmäinen suuruudenaika.\n   Sofistat.\n   Antiikin jaloin ja viisain ihmisystävä.\n   Sokrateslaiset koulukunnat.\n   Platon.\n   Aristoteles.\n   »Lääkitsemistaidon isä».\nVanha attikalainen huvinäytelmä.\n   Aristophanes.\nKreikan valtiollinen rappio.\n   Helleenit Persian herruuden alaisina.\n   Sisilian olot ateenalaisten Syrakusan luona kärsimän tappion jälkeen.\nMakedonian johtovalta.\n   Makedonian kuningas Philippos.\n   Aleksanteri Suuri.\n   Maailmanvaltakunta hajoaa.\nHellenistinen aika.\n   Maailman taloudellisen kehityksen uusi vaihe.\n   Hellenistinen kulttuuri................................. 268\n   Hellenististen valtakuntain häviö.\n   Lännen helleenit ja barbaarit.\nItalia ennen roomalaisia.\n   Etruskit.\nRooman taruaika.\n   Romulus ja Remus.\n   Rooman kuningastarut.\n   Brutus.\n   Horatius Cocles ja Mucius Scaevola.\n   Patriisien ja plebeijien välinen taistelu.\n   Cincinnatus.\n   Gallialaiset hävittävät Rooman.\n   Aito talonpoikaiskansaa.\n   Rooman historiaa tarun ja tieteen valossa.\nRooman sankari- ja suuruusaika.\n   Roomalaiset pääsevät koko niemimaan herroiksi.\n   Roomasta tulee suurvalta.\n   Roomalaiset pääsevät itäisenkin Välimerenmaailman valtiaiksi.\n   Scipio ja Cato.\n   Hannibalin viimeiset vaiheet.\n   Kolmas puunilaissota.\n   Numantia — toinen Karthago.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nKreikkalaisten historian kuvauksessa professori Ernst Nachmanson\non edelleenkin hyväntahtoisesti auttanut minua tarkastajana\nja neuvonantajana. Kiitollisuudenvelkani hänelle on kasvanut\nsuhteellisesti nopeammin kuin hänen tarkastamansa sivumäärä.\nErikoisesti hänen asiantunteva opastuksensa hellenististä aikaa\nkoskevan runsaan kirjallisuuden suhteen on ollut minulle verrattomaksi\nhyödyksi.\n\nRooman historiassa minulla on ollut yhtä suuri etu kuin ilokin\nsaada turvautua lehtori Harald Hagendahlin apuun. Osaston »Tieteen\nensimmäinen suuruudenaika» Aristoteleeseen asti on suosiollisesti\ntarkastanut myöskin fil. tri Alf Ahlberg. Kaikille näille avustajille\nsydämellinen kiitos!\n\nDjurholm marraskuussa 1928.\n\nCarl Grimberg.\n\n\n\n\n\n\nTIETEEN ENSIMMÄINEN SUURUUDENAIKA\n\n\n\n\nSOFISTAT.\n\n\n»Tänä yönä — tai oikeammin varhaisena aamuhetkenä — tuli Hippokrātēs,\nApollódōroksen poika, ja kolkutti sangen kovasti kepillään ulko-oveani.\nHänelle avattiin ovi; hän ryntäsi heti sisään ja huusi kovaäänisesti:\nSokrates, oletko hereillä vai nukutko?'»\n\nFilosofi Sokrates kertoo itse tämän tapauksen.\n\nHän jatkaa: »'Hyvä', minä sanoin. 'Mutta mistä on kysymys? Miksi tulet\ntänne näin varhain?'\n\n_Prōtāgōras_ on saapunut', hän vastasi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuka tämä Protagoras sitten oli? Hän oli aikansa suurin sofista.\n\nNykyaikaisessa kielenkäytössä »sofista» merkitsee samaa kuin sanojen\nvääristelyä: henkilö, joka viisasteluilla ja sanansutkauksilla voi\nmuuttaa mustan valkoiseksi ja yhtä helposti ja sujuvasti voi todistaa\nsaman väitteen vääräksi tai oikeaksi.\n\nJos sofista sattui näkemään jonkun kurittavan koiraansa, niin hän\nsaattoi — käyttääksemme antiikin aikaista esimerkkiä — miehen\nhämmästykseksi todistaa hänen lyövän omaa isäänsä: »Koirahan on\n_sinun_, ja _isä_ se myöskin on — nimittäin pentujensa. Siispä koira on\n_sinun isäsi_.»\n\nEnsimmäiset tunnetut sofistat eivät kuitenkaan olleet sellaisia sanojen\nvääntelijöitä. »Sofista» samoinkuin »tyranni» ovat sanoja, jotka\naikojen kuluessa ovat saaneet huonomman kaiun, kuin niillä alkujaan\noli. Oikeastaan sofista merkitsee »viisasta ja taitavaa miestä», ja\nProtagoras oli sellainen. Perikleen päivinä, kansanvallan kulta-aikana,\nAteenassa ja muissa Kreikan kaupungeissa esiintyi kokonainen sarja\nsamanlaisia viisaudenopettajia, jotka käyttivät itsestään sofistan\nnimeä. Tätä he tietenkään eivät olisi tehneet, ellei se olisi ollut\nkunnianimi.\n\nSofistoilla, viisailla ja taitavilla miehillä, on ollut suuri\nsivistyksellinen merkitys. He ovat tuoneet aikansa tieteen tulokset\nyhteisen kansan ulottuville: he olivat yleistajuistieteellisiä\nluennoitsijoita ja opettajia, »puoleksi professoreja, puoleksi\nsanomalehtimiehiä», kuten Gomperz sanoo. Heidän aloittamansa uusi aika\non valistusaikaa ja henkisesti sukua 1700-luvun suurelle samannimiselle\nsivistysvirtaukselle.[1]\n\nÄsken kuvatusta kohtauksesta, jossa nuori Hippokrātēs yllättää vielä\nmakuulla olevan Sokrateen saattaen hänet suunniltaan ihastuksesta\nProtagoraan kaupunkiin saapumisen johdosta, saamme voimakkaan\nvaikutelman siitä, millainen yhteiskunnallinen voima sofistoilla\nmahtoikaan olla, — Plātōn, Sokrateen suuri oppilas, antaa eräässä\nkuuluisista »dialogeistaan» mestarinsa kertoa tapauksen. Hippokrates\npalaa innosta päästä osalliseksi mainehikkaan kansanvalistajan\nviisaudesta, ja Sokrateen täytyy luvata esittää hänet suurelle\njulistajalle. Mutta nuorukaisen täytyy koettaa malttaa mielensä, kunnes\naamu sarastaa.\n\nHeti päivän valjetessa he lähtevät taloon, johon Protagoras\non majoittunut — erään rikkaan ateenalaisen vieraaksi. Heidän\nsaapuessaan sinne koko talo on jo jalkeilla. Eteishallissa suuri\nsofista kävelee edestakaisin syventyneenä keskusteluun isäntänsä,\nPerikleen kahden pojan ja kolmen muun ylhäisen miehen kanssa. »Heidän\ntakanaan», Sokrates sanoo, »kulki koko joukko ihmisiä, ilmeisesti\nsuurimmaksi osaksi muukalaisia, kuunnellen keskustelua. Protagoras\nvetää heitä mukaansa eri kaupungeista, joissa hän vierailee — hän\nlumoaa heidät äänellään kuin uusi Orpheus. Seurassa oli myöskin\nmuutamia ateenalaisia. Joukon katseleminen tuotti minulle todellista\nhuvia: miten äärimmäisen tarkasti kukin varoikaan joutumasta\nkoskaan Protagoraan eteen tai hänen tielleen. Joka kerta, kun hän\nvierustovereineen kääntyi, toiset jakaantuivat niin sirosti ja\ntäsmällisesti molemmille tahoille, tekivät käännöksen ja asettuivat\naina hänen taakseen erinomaisessa järjestyksessä.» Ja verrattomalla\nironialla Sokrates kertoo, miten kuulijat heti suuren miehen avatessa\nsuunsa odotuksen jännityksestä kiinnittivät katseensa hänen huuliinsa\nja miten hänen lopetettuaan kauan pidätetyt jyrisevät suosionosoitukset\npuhkesivat ilmoille. — Talon sisäosissa oli muita sofistoja majaillen\neri huoneissa, kukin ihailijapiirinsä ympäröimänä.\n\nSofistojen tiede oli aivan toista kuin ne elämänarvoitukset, joita\nmaailmalle vieraat luonnonfilosofit olivat pohtineet — sofistojen\npyrkimyksenä sen sijaan oli tarjota ihmisille sellaista filosofiaa ja\ntietoa, josta oli hyötyä elämää varten.\n\n_Hyötynäkökohta_ oli siis vallitsevana heidän toiminnassaan. Siinä\npiili sekä tämän sivistysliikkeen voima että sen häviön siemen.\n\nKreikkalaiset pitivät käytännöllisenä tieteenä ennen kaikkea\npuhetaitoa, _retoriikkaa_. Olivathan he kansaa, joka on kaikkina\naikoina mielellään pitänyt ja kuunnellut puheita. Temmatakseen\nmukaansa etelämaalaisen kansanjoukon puhuja tarvitsee vain kauniisti\nhelkähteleviä korulauseita. Niitä vastaan etelän lapset ovat avuttomia.\nHe humaltuvat kuin oopiumista, eikä kukaan kysy tosiseikkoja. Ken osaa\nhyvin valita sanansa, voi täällä ohjata ihmisten sydämiä niinkuin\nvesiojia. Ateenassa ja muissa kansanvaltaisissa yhteiskunnissa\nhänelle tarjoutui kansankokouksessa loistavat mahdollisuudet. Ja jos\nhänellä oli oikeusjuttu ajettavana, niin taitava asianajo oli paras\nkeino, jolla hän saattoi johtaa tuomareina olevat yksinkertaiset\nkansanmiehet, mihin itse halusi. Henkilö, joka ei kyennyt asestautumaan\nkaunopuheisuuden taitokeinoilla, oli yhtä pahassa pulassa, kuin jos hän\nolisi heittäytynyt ilman miekkaa ja kilpeä taistelukentän tuoksinaan.\n\nTällaisissa oloissa itsekukin oivalsi, että »tieto on valtaa», ja\nvarsinkin, että kaunopuheisuuden taito oli mahtava yhteiskunnallinen\nvoima. Eräässä Platonin dialogissa muuan sofista julistaakin, että\nretoriikka tuottaa ihmiselle vallan hallita muita ja tehdä heidät\norjikseen. »Liikemies, joka kerää rahoja, ei kokoa niitä itselleen»,\nsofista sanoo, »vaan toiselle — juuri sinulle, jolla on sana vallassasi\nja voit vakuuttaa kansanjoukkoja. Sillä yleensä ei ole mitään, mistä\npuhuja ei kansan edessä voisi lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin\nkuka muu ammattimies tahansa. Sen laatuinen, niin valtava on tämän\ntaidon voima.»\n\nProtagoras kerskaili myöskin voivansa puhetaidollaan »_tehdä heikomman\nsyyn voimakkaammaksi_». Sattuvammalla tavalla ei voi ilmaista uskoa\nretoriikan kaikkivaltaan. Saattaa ymmärtää, miten sofistat johtuivat\npitämään puhetaitoa kykynä, joka tuotti »kansalaiskelpoisuuden». He\npitivät retoriikkaa _kaikkia muita taitoja tärkeämpänä_ ja kaikkien\ntieteitten mestarina. Mikään tieteellinen lauselma, mikään vakaumus ei\nole niin luja, että se voisi vastustaa kaunopuheisuuden taikavoimaa,\nsillä kuten Protagoras sangen oikein sanoi, »_jokaisesta asiasta on\nolemassa kaksi toisilleen vastakkaista mielipidettä_.»\n\nKoko tämä ajatustapa perustuu siihen käsitykseen, että ei ole mitään\nehdotonta totuutta, vaan ainoastaan »mielipiteitä» ja »arveluita».\n\nKuitenkin jo sofistat tiesivät kaikesta kaunopuheisuuden taidon\nylistämisestään huolimatta, että se vaikuttaa voimakkaammin, jos se\non yhtynyt vakavaan tietoon. Vanhemmat, kunnianarvoisat sofistat\nkoettivatkin itse perehtyä erikoistieteisiin voidakseen sitten\nvuorostaan välittää näitä tietoja oppilailleen, pyrkien täten\nkehittämään heistä kunnon kansalaisia.\n\nEnnen kaikkea heidän kieliopintonsa osoittavat, miten vakavasti\nhe tällöin suhtautuivat tehtäväänsä. Juuri sofistat tutkivat\nensimmäisinä tätä tiedettä luodakseen virheettömän kielen, joka olisi\nkäyttökelpoinen heidän toimiessaan puhujina. Samasta syystä sofistat\nharrastivat innokkaasti muitakin tieteitä. Sillä ne, jotka ottivat\ntehtävänsä vakavalta kannalta, arvelivat, että sen, joka haluaa puhua\nvakuuttavasti ammattikysymyksistä, tulee olla perin pohjin tutustunut\nkäsittelemäänsä aineeseen.\n\nAikana, jolloin erikoistuminen ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle\nkuin nykyjään, tarvittiin tällaisia monipuolisia miehiä tyydyttämään\nyhä kasvavaa sivistysjanoa. Heidän oli sen vuoksi turhaa ryhtyä\nsellaisiin mielettömiin liioitteluihin kuin sofista Hippias, joka\nasettui torille rahanvaihtajien pöydän ääreen ja kerskaili tiedoillaan\nkaikkien mahdollisten tieteitten alalla. Edelleen hän kehui olevansa\nerikoisen etevä muistamistaidossa, mnemotekniikassa, eikä unohtanut\nkertoa hämmästyneille kuulijoilleen, miten hän kerran Olympiaan\ntullessaan oli omin käsin valmistanut kaiken, mitä hänellä oli\nyllään aina sormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, öljypullosta\nja kylpysuasta kenkiin ja viittaan saakka. Vyönsäkin hän oli itse\nkutonut. Eikä siinä kyllin: matkatavaroittensa joukossa hänellä oli\nmyöskin ollut kertovia runoja, murhenäytelmiä ynnä muuta runoutta sekä\njoukoittain erilaatuisia suorasanaisia kirjoitelmia.\n\nSellainen tuhattaituri ei tosin vaikuta oikein luottamustaherättävältä,\nja pätevämmät sofistat, kuten Protagoras, rajoittautuivatkin\nkohtuullisemmalle liikkuma-alalle.\n\nAjan mittaan sofistinen liike muuttui yhä pintapuolisemmaksi.\nTodellinen perehtyminen asioihin tuli tuskin enää kysymykseen,\nvaan pikemminkin taito verhoutua _näennäiseen_ asiantuntemukseen.\nRetorisista taitokeinoista tuli A ja O huolimatta siitä, oliko\nkaunopuheisuuden näytteiden sisällöllä mitään arvoa. Sofistiikka\nmuuttui asianajotempuiksi ja sanojen vääntelemiseksi. »Onko sairaus\nhyvä vai paha?» sofistat kysyivät. Ja saatuaan odottamansa vastauksen,\nettä se oli paha, he vastasivat voitonriemuisina: »Se ei ole paha\nlääkärille!» — »Entä kuolema, onko se paha?» — »Ei hautapaikkojen\nmyyjälle.» He esittivät rikkiviisaita kysymyksiä kuten tämä:\n»Valehteleeko silloin, kun ei puhu totta, mutta sanoo valehtelevansa?»\n\nTämän luokan sofistat huvittelivat myös keksimällä mahdottomia\ntodistuksia; he harjoittivat näitä temppuja kuten jonkinlaista\nsilmänkääntämistä. He todistivat esimerkiksi, että yksityisistä\nhiekkajyväsistä ei voi koskaan saada aikaan hiekkakasaa. »Eihän yksi\nhiekkajyvänen muodosta mitään kasaa», he sanoivat. »Jos lisätään yksi\njyvä, ei siitäkään tule mitään hiekkakasaa, sillä kaksi hiekkajyvää ei\nole hiekkakasa. Yhtä vähän syntyy hiekkakasaa, jos lisätään vieläkin\nyksi jyvä j.n.e. Siispä ei voida lisäämällä yksi uusi hiekkajyvä\nkerrallaan saada aikaan hiekkakasaa.»\n\nSamalla tavalla he huvittelivat todistamalla, että on mahdotonta tulla\nkaljupäiseksi. Pää ei tule kaljuksi, jos menettää yhden hiuksen;\nei myöskään, jos menettää kaksi, kolme, neljä j.n.e. Yhden hiuksen\nvähennys ei siis ole mitään.\n\nTällaiset todistukset ovat sukua elealaisen Zenonin\nhirssinjyvä-esimerkille. Hiekkakasasta puhuttaessa kieli itse tekee\najatukselle kepposen. Tapaus edustaa runsaslukuisia esimerkkejä\n»kielen vallasta ajatukseen.»[2] Hiekkajyvän ja hiekkakasan välillä\non itse asiassa vain _aste-ero_; mutta siitä seikasta, että niillä\non _erilaatuiset nimet_, johdumme pitämään itse käsitteitäkin\nerilaatuisina. Jos on ilmaistava, mitä käsitteeseen »kasa» sisältyy,\ntullaan siihen tulokseen, että sillä tarkoitetaan niin lukuisaa\nyksityisten esineitten kokoelmaa, ettei niitä enää voi laskea ensi\nnäkemältä. Siinä kulkee yksityisten esineitten ja kokonaisen kasan\nraja. Eri henkilöillä tämä raja kuitenkin osoittautuu olevan erilainen.\nSe vaihtelee riippuen käsityskyvyn nopeudesta ja henkilön tottumuksesta\nlukukäsitteiden käyttöön.[3]\n\nToinen esimerkki sofistojen taidosta todistaa mahdottomuuksia on\nseuraava: »Sen, mitä olen omistanut, mutta jota minulla ei enää ole,\nsen olen menettänyt. Minulla oli viisi drakmaa[4], mutta en enää omista\nviittä drakmaa — olen nimittäin tehnyt ostoksia kahdella drakmalla.\nKoska minulla siis ei enää ole viittä drakmaa, jotka kerran omistin\n(vaan ainoastaan kolme), niin olen», sofistat sanoivat, »menettänyt\nviisi drakmaa.» Sillä sovimmehan alussa, että sen, minkä on omistanut\nja jota ei enää omista, sen on tietenkin menettänyt.\n\nSofistat käänsivät myöskin lauseen nurin ja sanoivat: »Mitä ei ole\nmenettänyt, sen omistaa.» Niinpä he kysyivät: »Oletko kadottanut\nsarvesi?» — »En.» — »Siispä sinulla on sarvet.»\n\n»Oletko lakannut lyömästä isääsi?» he myöskin kysyivät. Jos vastasi\nmyöntävästi, niin sittenhän oli tunnustanut aikaisemmin tavallisesti\nlyöneensä omaa isäänsä. Jos vastasi kieltävästi, niin sofistat\nkäyttivät kieltoakin julistaakseen siveellisesti langettavan tuomion:\n»Vai niin, sinä et siis olekaan lopettanut, vaan yhä edelleen _jatkat_\nhäpeällistä menettelyäsi. Sillä sen, jolta kysyttiin, piti vastata\nvain kyllä tai ei, eikä hän saanut lisätä: »Koska en milloinkaan ole\n_alkanut_ lyödä isääni, en myöskään ole voinut lakata sitä tekemästä.»\n\nTällaisilla väittelytaidon mestarinäytteillä on kuitenkin ollut oma\narvonsa. Ne ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että on kysymyksiä,\njoihin ei voi vastata yksinomaan myöntävästi tai kieltävästi saamatta\ntahtomattaan aikaan harhaanjohtavaa vaikutusta.\n\nVähempiarvoisia esimerkkejä loogillisista silmänkääntötempuista ovat\ntämäntapaiset: »Onhan nylkeminen ja paloitteleminen teurastajalle\nsopivaa, eikö totta?» — »Sehän on selvää», vastaa toinen ja luulee\nmyöntäneensä todeksi sen itsestään selvän väitteen, että teurastajan\nsopii paloitella ja nylkeä lihaa. Mutta kavala sofista huudahtaa\nvoitonriemuisena: »Vai arvelet sinä tosiaankin, että menetellään\nsopivasti, jos teurastaja paloitellaan ja nyljetään!»\n\nSamalla tavoin on kielellistä kaksimielisyyttä seuraavassa\najatusjuoksussa: »Onko mahdollista vaikenevan olla keskustelussa?»\n— »Ei», toinen vastaa kysymykseen ajatellen: vaieta ja olla mukana\nkeskustelussa. »Sepä vasta merkillistä», sofista tokaisee. »Eikö sitten\nvoi keskustella leivistä ja puista — nehän ovat molemmat vaikenevia.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ennenkuin tämä sivistysliike, jollainen sofistiikka epäilemättä\nalussa oli, ehti joutua kaltevalle pinnalle, esiintyi sen vastustajana\nmuuan Kreikan ja koko maailmanhistorian syvimpiä ja jaloimpia henkiä,\najattelija, jonka terävä katse jo alusta alkaen oli huomannut\nsofistojen enemmän tai vähemmän halpamaisten hyötynäkökohtien\nturmiollisuuden.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nEfraim Liljequist, Antik och modern sofistik.\n\n\n\n\nANTIIKIN JALOIN JA VIISAIN IHMISYSTÄVÄ.\n\n\nAteenassa ratkaistiin 23 vuosisataa sitten valtiollinen oikeusjuttu,\njoka vieläkin mainitaan maailmanhistorian tärkeimpien tapausten\njoukossa. Muuan nöyrä ja vaatimaton vanha mies, joka ei milloinkaan\nollut kohonnut korkeaan yhteiskunnalliseen tai valtiolliseen asemaan,\njoka ainoastaan sotapalvelustaan suorittaessaan siirtyi pois siitä\npienestä maailman kolkasta, missä hän oli syntynyt — tämä mies\ntuomittiin silloin tyhjentämään myrkkymalja. Hän ei ollut pitänyt\nsuurta melua itsestään eikä eläessään ollut kirjoittanut riviäkään.\nMitäpä tämän miehen kohtalo meitä liikuttaa? Minkä vuoksi on siitä\nlähtien kaikkina aikoina puhuttu enemmän hänestä kuin kenestäkään\ntoisesta muinaisajan ihmisestä? Sen vuoksi, että hänen elämäntyöhönsä\nsisältyy jaloin ja korkein, mitä helleeninen henki on luonut. Hän\nsytytti kipinän, joka vielä valaisee maailmaa. Hänen nimensä oli\n_Sōkrātēs_.\n\nAteenassa ei ollut Perikleen aikana ketään, joka ei olisi tuntenut\nkuluneeseen viittaan puettua miestä, joka varhaisesta aamusta\nmyöhäiseen iltaan aina kuljeskeli avojaloin kaduilla ja toreilla,\nkylpylöissä ja voimisteluhalleissa lyöttäytyen keskusteluun\nkaikenlaisten ihmisten kanssa.\n\nKun hän ensinnä ryhtyi puheisiin jonkun kanssa, tuntui siltä, kuin hän\nolisi vain halunnut rupatella joutohetkensä huviksi. Puhelihan hän\nmitä jokapäiväisimmistä asioista: ilmoista ja tuulista, vuodentulosta\nja torihinnoista. Mutta hänestä erotessaan tunsi, että tuolla miehellä\noli jotakin sanottavaa juuri puhuttelemallensa. Oli ihmeellistä, miten\npaljon ajattelemisen aihetta hän saattoikaan antaa, tuo omituinen,\nruma filosofi, jolla oli hyvät ja viisaat silmät. Nyt näki itsekukin\nselvemmin kuin konsanaan, millainen raukka sitä sentään oli. Mutta\ntästä lähtien pitikin pyrkiä paremmaksi ihmiseksi! Sokrates oli ottanut\nelämänsä tunnuslauseeksi delphoilaisen mietelmän: »Tunne itsesi!»\nHän harjoitteli joka päivä itsensä tuntemista ja koetti opettaa tätä\nvaikeata taitoa muillekin, jotta he sitten voisivat kehittyä paremmiksi\nihmisiksi.\n\nJuuri siihen Sokrates pyrki keskusteluissaan. Hän halusi osoittaa\nihmisille, että jokaisella on tässä maailmassa tehtävänsä täytettävänä\nja että korkein kaikista tehtävistä on pyrkimys totuuteen,\nvanhurskauteen ja hyvyyteen. Hän tahtoi opettaa heitä kuuntelemaan\nääntä sisimmässään, »daimonionia», joka varoittaa meitä, kun olemme\naikeissa tehdä jotakin pahaa. Se, joka on tottunut seuraamaan tämän\näänen johtoa, tekee aina oikein; hänestä tulee _hyvä_ ihminen. Juuri\ntätä Sokrates tarkoitti kuuluisilla sanoillaan: »Se joka _tietää_,\nmikä on oikein, _tekee_ myöskin oikein. Sillä se, joka tietää, mikä on\noikein, on juuri ihminen, joka on niin tottunut antamaan omantuntonsa\näänen puhua, että hänen _täytyy_ noudattaa sen kehoitusta.»\n\nSokrateen elämä ja oppi olivat sulautuneet sopusointuiseksi\nkokonaisuudeksi. Tämä viisas mies ja ajattelija ei ollut suinkaan\nkärtyinen erakko, vaan päinvastoin tosi ihmisystävä kaikissa\ntilanteissa. Hän itki itkevien kanssa ja iloitsi iloitsevien kanssa.\nHän ei koskaan pilannut juhlapitoja, joihin hänet oli kutsuttu, vaan\nantoi aina juhlariemun keskelläkin ihmisille jotakin mieltäylentävää\najattelemista.\n\nVaeltaessaan kaduilla ja turuilla Sokrateen päämääränä oli, kuten hän\nitse sanoi, »ihmisten pyydystäminen». Miten tämä tapahtui, osoittaa\nkertomus siitä, miten kelpo nuorukainen Ksenophōn joutui hänen\noppilaakseen. Sokrates tapaa hänet eräänä päivänä kapealla kadulla.\nHän pitää sauvaansa nuorukaisen edessä, niin että tämän on pakko\npysähtyä, ja kysyy häneltä: »Sanokaa minulle, mistä ostetaan maitoa?»\n— »Torilta», Ksenophon vastaa. — »Entä öljyä?» — »Myöskin torilta.»\n— »Mutta minne on mentävä tullakseen viisaaksi ja hyväksi?» — Siihen\nnuorukainen ei osaa vastata. »Seuraa minua!» sanoo viisas mies. »Minäpä\nsanon sen sinulle.» Ja pian nämä kaksi olivat parhaita ystäviä.\nSokrateen johdolla Ksenophonista kehittyi taitava upseeri ja etevä\nkirjailija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSokrates oli syntynyt v. 469 e.Kr. Hänen isänsä oli kuvanveistäjä,\nja itsekin hän jonkin aikaa harjoitti samaa ammattia. Mutta pian hän\njätti sen antautuakseen vaativampaan tehtävään: kehittämään eläviä\nihmisiä korkeimpaan mahdolliseen täydellisyyteen. Pienen maatalon\ntuotteista hän sai niukan elatuksen itselleen sekä ylläpidon vaimolleen\nja lapsilleen.[5] Hänen omat elämäntarpeensa olivat mahdollisimman\nvähäiset. Ksenophon antaa eräässä kirjoituksessaan sofistan sanoa\nSokrateelle: »Elämäntapasi on sellainen, ettei yksikään orja kestäisi\noloa isäntänsä luona, jos hänen pitäisi elää niin niukasti. Minun\ntäytyy sanoa, että sinä annat köyhyyden opetusta.»\n\nSokrates kysyy silloin: »Luuletko, että herkulliset ruokalajisi\nmaistuvat sinusta paremmilta, kuin minun ruokani maistuu minusta?\nTuntuu, kuin eläisit siinä harhaluulossa, että onni on samaa kuin\nylellinen ja kallis elämäntapa. Minä sitävastoin luulen, että olla\nmitään tarvitsematta on elää kuin jumala. Se jolla on vähäisimmät\ntarpeet, pääsee siis lähimmäksi jumaluutta.»\n\nKukaan ei voinut olla vapautuneempi kaikesta ulkonaisesta,\nvälinpitämättömämpi ihmisten mielipiteistä kuin tämä ajattelija, joka\nsaattoi seisoa mietiskellen paikoillaan useita tunteja yhteen menoon,\nkun jokin tärkeä kysymys askarrutti hänen ajatuksiaan. Tässä asennossa\ntapaamme hänet Platonin dialogissa »Sympósion» eli »Pidot», joka on\nkuuluisin ja taiteellisesti viimeistellyin hänen kirjoituksistaan.\nSokrates on kutsuttu päivällisille, ja kaikki muut vieraat ovat\nsaapuneet, mutta suuri filosofi on ajatuksissaan kulkenut isännän talon\nohitse ja seisoo nyt aivan yksinään viereisen talon edustalla. Isäntä\naikoo lähettää häntä noutamaan, mutta muuan vieraista, joka tuntee\nSokrateen tavat, sanoo: »Ei, ei, antakaa hänen olla! Hän tekee usein\nnäin. Mutta hän tulee kyllä heti. Älkää vain häiritkö häntä!»\n\n_Heti_ hän ei kylläkään tullut — sillä kun hän vihdoinkin oli herännyt\nmietteistään, ateria oli kulunut puoliväliin.\n\nPitojen jatkuessa Alkibiádēs pitää ylistyspuheen Sokrateen kunniaksi\nja kertoo m.m., miten karaistunut tämä mies on kestämään kaikenlaista\npuutetta. Eräällä sotaretkellä Makedonian vuoristoissa, missä he olivat\naseveljiä, »hän ei rasitusten kestämisessä voittanut ainoastaan minua»,\nAlkibiades sanoo, »vaan myös kaikki muut. Kun me esimerkiksi toisinaan,\nkuten sodassa voi käydä, jouduimme eristetyiksi muista ja näimme\nnälkää, ei muita voinut mainitakaan hänen rinnallaan milloin kestävyys\noli tarpeen. Kun taas oli kyseessä juhliminen, niin hän oli ainoa, joka\nosasi oikean nauttimisen taidon. Ja vaikka hän ei pitänyt juomisesta,\nhän kykeni, jos hänet kaikesta huolimatta siihen pakotettiin, juomaan\nmeidät kaikki pöydän alle. Ja ihmeellisintä kaikesta: kukaan ei ikinä\nole nähnyt Sokratesta juopuneena.»\n\nHänen kykynsä sietää pakkasta talvisodassa oli aivan uskomaton.\n»Mainitsenpa esimerkin», Alkibiades jatkaa. »Oli kauhean kylmä,\nja sotilaat pysyttelivät sisällä, tai jos heidän oli pakko mennä\nulos, he pukivat ylleen tavattoman runsaasti vaatetta ja käärivät\njalkansa huopiin ja nahkoihin. Mutta Sokrates lähti ulos ainoastaan\ntavalliseen viittaansa pukeutuneena ja käveli jäällä avojaloin paljon\nvaivattomammin kuin me muut, jotka käytimme jalkineita.»\n\nJa kun käytiin taisteluun ei kukaan kyennyt osoittamaan samalla\nkertaa suurempaa urhoollisuutta ja ihailtavampaa tyyneyttä. Kerran\nkun Alkibiades oli vaikeasti haavoittunut, Sokrates pelasti hänet ja\ntoimitti sittemmin Alkibiadeelle palkinnon urhoollisuudesta — hänen\nitsensä jäädessä ilman.\n\nYhtä kovakouraisesti kuin tämä viisas mies ryntäsi päin vihollisten\nrivejä taistelutantereella, yhtä peloittavaa tuhoa hän saattoi\ntehdä sofistojen parvessa. Hän astuu pylväskäytävään, missä\nprofessori-sofista parhaillaan julistaa oppiaan hämmästelevälle\nnuorukaisjoukolle, ja aito attikalaisen kohteliaasti hän pyytää\nsaada tehdä muutamia kysymyksiä. »Sinä tahdot», hän sanoo\nviisaudenopettajalle, »opettaa näille monille miehille, mikä on oikein.\nMitä siis on oikein? Tahdot tehdä heistä hyviä ihmisiä. Mitä siis on\nhyvyys?» Kysyjä, joka alituisesti selittää olevansa aivan tietämätön,\nkietoo ylivoimaisella väittelytaidollaan oppineen professorin\nmahdottomiin ristiriitaisuuksiin, ja lopputulokseksi todetaan, että\nviisaudenopettaja tietää asiasta vieläkin vähemmän kuin kiusallinen\nkyselijä.\n\nSokrates oli perin pohjin syventynyt aikansa sivistykseen ja\nhuomannut, että se useimmiten oli vain kuori vailla sydäntä,\nalamittaista puolisivistystä, sulamaton sekamelska sieltä täältä\nsiepattuja tiedonsirpaleita, joilta puuttui keskinäinen yhteys ja tosi\nhyödyllisyys. Hänen elämäntyönsä muodostuikin sen vuoksi taisteluksi\nkorulauseita ja puolisivistystä vastaan.\n\nSellaisen »oppineen» miehen perikuva, joka on maistellut kaikkea eikä\nsyventynyt mihinkään, oli sofista Hippias. Sokrates ei olisi voinut\nkeksiä otollisempaa pilkanteon esinettä. Platon tarjoaa eräässä\ndialogissaan meille tilaisuuden kuunnella näiden molempien miesten\nsananvaihtoa. Hippias on juuri lopettanut luennon, jota muuan hänen\nystävänsä ja ihailijansa ylistää pilviin saakka. Sokrates sitävastoin\nei virka mitään. Ja kun kysytään, mitä hän pitää esitelmästä, hän\nselittää, ettei ole voinut oikein seurata kaunista esitystä. Siksi hän\nhaluaisi mielellään tehdä muutamia kysymyksiä. Hippias oli luennossaan\nesittänyt Akhilleuksen ja Odysseuksen toistensa vastakohtina. Akhilleus\noli luonteeltaan suora, Odysseus kavala.\n\nSokrates saa Hippiaan kuitenkin myöntämään, että myöskin Akhilleus\nsaattoi valehdella; mutta Hippias huomauttaa, että Akhilleus teki sen\ntarkoituksetta, kun Odysseus sitävastoin valehteli ehdoin tahdoin.\nSofista antaa edelleen Sokrateen houkutella hänet vahvistamaan sen,\nettä voidakseen tahallaan tehdä huonon teon ihmisen täytyy olla sekä\nviisas että taitava. Sellainen mies on kuitenkin huonompi kuin se, joka\nei tahallaan hairahdu, ja ansaitsee ankaran rangaistuksen, kun taas\nsitä, joka vasten tahtoaan tekee pahaa, on kohdeltava lempeästi.\n\nSokrates istuu siinä koko ajan niin sydämellisen kiitollisena viisaan\nmiehen hänelle antamista vastauksista. Mutta hänen on niin vaikea\nkäsittää mitään ja senvuoksi hän pyytää Hippiasta olemaan kärsivällinen\nhänen suhteensa. »Enhän minä ymmärrä filosofisia kysymyksiä», hän sanoo\nlempeällä ironiallaan, jossa hän oli mestari. »Paras todistus siitä on\nse, että heti kun olen yhdessä jonkun kanssa teidän joukostanne, jotka\nkoko Hellas on tunnustanut viisaiksi, tunnen olevani aivan tietämätön.\nSillä melkein kaikesta ajattelen toisin kuin te. Ja se lienee varmaan\nilmeinen todistus tietämättömyydestäni.»\n\nMutta Hippias on tällä haavaa alkanut menettää uhkavarmuuttaan. Mihin\ntuo kummallinen mies oikeastaan _pyrkii_ kaikilla kysymyksillään.\nHänhän sotkee kaiken, niin että sofista alkaa tuumia, lieneekö hänen\nviattomilla kysymyksillään salakavalia tarkoituksia. Mutta se Sokrateen\non mitä jyrkimmin kiellettävä. »Jos niin olisi», hän sanoo, »että\ntahallani saisin aikaan sekaannusta keskustelussamme, silloinhan minä\nomien sanojesi mukaan olisin viisas ja neuvokas mies. Ei, olen aivan\ntahtomattani sekoittanut asiani. Ole sentähden pitkämielinen minua\nkohtaan. Itsehän sanoit äsken, että on annettava anteeksi sille, joka\nvasten tahtoansa tekee väärin.»\n\nHippias istuu siinä kuin neuloilla, mutta häpeätä välttääkseen hänen\ntäytyy koettaa kestää. Sokrates sitävastoin on nyt kuin kala vedessä.\nHänellä on käsillä kerrassaan tyhjentymätön varasto kiperiä kysymyksiä\nja harmillisia esimerkkejä. Hän alkaa nyt puhua kahdesta juoksijasta,\njotka kilpailussa kumpikin juoksevat hitaasti. Toinen tekee sen siksi,\nettei hän _voi_ juosta kovin, toinen siksi, ettei hän _halua_. »Kumpi\nnäistä on parempi juoksija?» Sokrates kysyy.\n\nHippiaan täytyy myöntää, että parempi juoksija on se, joka _voi_ juosta\nnopeasti; jos hän vain tahtoo. Samoin Sokrates saa hänet vastaamaan,\nkun kysymyksessä on paras painija, paras laulaja ja paras soittaja.\n»Kaksi miestä soittaa väärin kitaraa», Sokrates sanoo. »Toinen ei\n_osaa_ soittaa paremmin, toinen soittaa ehdoin tahdoin väärin. Kumpi on\nsuurempi mestari?»\n\nHippias on varma vastauksestaan. Hänen täytyy myöskin myöntää, että\nsamoin on sen laita, joka ymmärtää tieteitä ja taiteita, verrattuna\nsiihen, joka on niissä taitamaton, jos molemmat tekevät saman virheen.\n\nOn siis sovittu, että se jolla on taito tai kyky, on parempi kuin\ntoinen, jolla ei ole tätä taitoa tai kykyä. Ja kun taitava ja tietävä\nerehtyy, hän on parempi sitä, joka hairahtuu vasten tahtoaan. »Onhan» —\nSokrates jatkaa — »oikeamielisyyskin sielun taito ja kyky. Sen suhteen\ntäytyy siis saman pitää paikkansa kuin soitannollisen ja tieteellisen\ntaidon ja tiedon suhteen: Se joka ehdoin tahdoin tekee vääriä tekoja,\non siis parempi kuin toinen, joka tahtomattaan tekee niin.»\n\nSinä hetkenä Hippiaan silmät aukenevat näkemään Sokrateen ironian koko\nlaajuudessaan. Olihan tuo tunkeilevainen mies kysymyksillään saattanut\nhänet väittämään juuri päinvastaista, mitä hän — Hippias — itse\nhetkistä aikaisemmin oli lausunut! Mutta sitä johtopäätöstä Hippias\ntietenkään ei halua tunnustaa mielipiteenään.\n\n»En minäkään, hyvä Hippias», Sokrates sanoo. »Mutta eikö se\nehdottomasti ole tutkimuksemme lopputulos? Kuten — näet, minä harhailen\nsinne tänne pääsemättä mihinkään tulokseen. Eikä olekaan ihme, jos\nminä ja muut maallikot erehdymme. Mutta se, että te viisaatkin voitte\nerehtyä, se on suuri onnettomuus — myöskin meille. Emmehän voi päästä\nerehdyksistämme edes kääntymällä teidän puoleenne.»\n\nJa Sokrateshan oli ollut niin varma siitä, että Hippias »parantaisi\nhänet tietämättömyydestään niinkuin taudista»!\n\nYhtä vähän apua Sokrates saa omahyväiseltä tietäjä Euthyphrōnilta,\nkun hän haluaa selitystä kysymykseen, mitä jumalanpelko on. Aluksi\nhän tuskin voi tulkita iloaan tavattuaan miehen, joka niin varmasti\ntietää, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää. Hän tahtoo heti ruveta\nEuthyphronin oppilaaksi saadakseen selvyyden tähän tärkeään kysymykseen.\n\nKyllä vain, se hänelle kyllä suodaan, hurskas tietäjä selittää\nalentuvaisesti. »Huonosti olisi tosiaan laitani» — hän rehentelee,\n»ellen olisi varmasti selvillä siitä asiasta. Silloinhan minä,\nEuthyphron, en olisi parempi kuin tavalliset ihmiset!»\n\nMutta miten Euthyphron hurskauden määritteleekin, Sokrates ei ole\ntyytyväinen. Tietäjä aloittaa lausumalla, että hurskaus on samaa kuin\n»tehdä niinkuin _minä_ teen.» Mutta Sokrates tahtoo saada esille\nhurskauden _yleisen luonteen_, niin että hän sitten voi käyttää sitä\ntekojensa mittapuuna. »_Selitä_ toki se minulle!» Sokrates pyytää\nniin liikuttavasti. — »Kyllä, Sokrates, sen teen mielihyvällä»,\nviisaudenopettaja lupaa, ja niin hän juhlallisesti julistaa, että\n»hurskaus on jumalille mieluista ja jumalattomuus ei sitä ole.»\n\n»Oivallista!» Sokrates huudahtaa. »Nyt vastasit täsmälleen\nkysymykseeni. Mutta onko vastaus myöskin _oikea_? Miten onkaan,\nEuthyphron, eivätkö jumalat ole keskenään eripuraisia ja riitele ja\ntoraile keskenään?»\n\nSitähän Euthyphron ei voi kieltää.\n\n»Mutta silloinhan», Sokrates huomauttaa hiljaiseen ja kainoon\ntapaansa, »täytyy saman asian olla muutamien jumalien mielestä oikein\nja toisten mielestä väärin.» Täten hän on houkutellut ennustajan ja\nmerkkienselittäjän liukkaalle jäälle. Turhaan Euthyphron koettaa\nselviytyä uusin vakuutuksin, että kukaan ei varmemmin kuin hän itse\ntiedä, mitä tekoja jumalat hyväksyvät. Sokrates on kyllin epähieno\npyytääkseen saada tietää, miten Euthyphron voi olla niin varma siitä\nasiasta. Mutta kaikki ennustajan yritykset selvitellä kysymystä\njohtavat siihen, että palataan samaan kohtaan kuin keskustelun alussa.\n»En totisesti tiedä», Euthyphron huudahtaa uupuneena, »miten minun\npitäisi lausua ajatukseni. Sillä mitä sanonemmekin, se pyörähtää aina\nympäri eikä koskaan pysy siinä, mihin sen olemme asettaneet.» Mutta\nSokrates vihjailee ivallisesti, että Euthyphron ei _halua_ vastata\nhänen kysymykseensä. »Sinulla ilmeisesti ei ole halua opettaa minua»,\nhän sanoo, eikä se ole kauniisti tehty niin tarkkaavaista oppilasta\nkohtaan, joka varoo, ettei ainoakaan opettajan viisauden sana pääsisi\nmenemään hukkaan.\n\nHän on myöskin oppilas, joka ei milloinkaan masennu. Kun taaskin\non palattu takaisin lähtökohtaan, hän vain virkkaa armottoman\nrauhallisesti: »Siispä meidän on taas alettava uudestaan. Sillä minä\nen aio lopettaa, ennenkuin olen oppinut, mitä jumalanpelko on. Ja\njos yleensä joku ihminen sen tietää, niin sinä tiedät. Sano siis se\nminulle.»\n\nMutta nyt Euthyphron on saanut tarpeekseen. »Toisella kertaa,\nSokrates», hän vastaa hermostuneesti. »Nyt en ehdi, vaan minun on\nmentävä.»\n\n»Mutta hyvä ystävä, mitä ajatteletkaan?» tiedonhaluinen oppilas\nhuudahtaa aivan epätoivoissaan. »Ja minä kun toivoin saavani sinulta\noppia, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää voidakseni siten vastedes\nelää parempaa elämää kuin tähän asti!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOivallisimpia Platonin jälkimaailmalle pelastamia\nkielenpieksäntäkohtauksia on se, jonka hän esittää dialogissa\n»Euthýdēmos». Euthydemos ja hänen veljensä Dionýsódōros ovat\nensiluokkainen sofistinen ilveilijäpari — parempaa nimitystä ei heistä\nvoi käyttää. He ovat aikaisemmin esiintyneet miekkailijoina, mutta ovat\nviime aikoina alkaneet harrastaa väittelytaitoa ja saavuttaneet siinä\nsuurenmoista menestystä. Sille, joka vain haluaa kuulla, he julistavat\nujostelematta panevansa toimeen oikeita »hyveen» pikakursseja\n— luonnollisesti asianomaista korvausta vastaan. Dialogissa he\nesiintyvätkin ihailevan opetuslapsijoukon ympäröiminä. Sokrates pyytää\nheitä nyt ottamaan huostaansa erään hänen nuoren, Kleinias-nimisen\nystävänsä. »Asian laita on näet niin», hän sanoo, »että sekä minä\nettä hänen muut ystävänsä toivomme hartaasti, että tästä nuoresta\nmiehestä tulisi niin oivallinen ihminen kuin mahdollista. Olemme\nvain huolissamme siitä, että nuori kun hän on, joku toinen saattaa\nehtiä ennen meitä ja kääntää hänen mielensä väärään suuntaan ja siten\nturmella hänet. Te kaksi tulette siksi juuri kuin kutsuttuina. Ettekö\nhaluaisi kokeilla nuorukaisen suhteen ja puhella hänen kanssaan tässä\nmeidän läsnäollessamme?»\n\nKyllä vain, siihen nuo etevät hyveenopettajat kyllä olivat halukkaita.\nNuorukaisen on vain vastattava sofistojen esittämiin kysymyksiin.\n\nJa nyt alkaa näytäntö, miten ihmistä lyhyessä ajassa opetetaan tulemaan\n»hyveelliseksi». Platon antaa Sokrateen itsensä kertoa tästä uusimmasta\nsielunkehittämisen muodosta. »Euthydemos», hän sanoo, »aloitti nyt —\nmuistaakseni — suunnilleen näin: 'Sanohan, Kleinias, ovatko ne, jotka\njotakin oppivat, taitavia ihmisiä vai taitamattomia?' Kun kysymys\nkieltämättä oli aika vaikea, nuorukainen punastui ja katsoi melkoisen\nhämillään minua kohti.» Mutta Sokrates kehoitti häntä vain vastaamaan\nparhaansa mukaan. »Siitä on sinulle varmasti todellista hyötyä», hän\nsanoi.\n\n»Samassa hetkessä», Sokrates jatkaa, »Dionysodoros kumartui hieman\nkorvaani kohden, hymyili koko naamallaan ja sanoi: 'Sen sanon sinulle\njo etukäteen, Sokrates, että mitä hyvänsä nuorukainen vastanneekin,\nkyllä me hänet kumoamme.'»\n\nKun Kleinias nyt lausui vastauksensa, kuului se niin, että ne, jotka\noppivat, ovat _taitavia_.\n\nEuthydemos ryhtyy tutkistelemaan vastausta. Hän kysyy: »Miten olikaan,\nKleinias, kun itse kävit koulua? Tunsitteko sinä ja toverisi ennakolta\nsen, mitä opitte?»\n\n»Emme tunteneet.»\n\n»Silloin on kai sanottava, että olitte taitamattomia.»\n\nSehän Kleiniaan täytyi myöntää.\n\n»_Taitamattomat_ siis oppivat, Kleinias, eivätkä taitavat, kuten sinä\nluulit», Euthydemos huudahtaa voitonriemuisena.\n\n»Nämä sanat kuultuaan», Sokrates sanoo, »kaikki, jotka kuuluivat\nDionysodoroksen ja Euthydemoksen seurueeseen, alkoivat yhtä aikaa sekä\nhuutaa että nauraa, aivan kuin juhlakuoro johtajan annettua merkin.\n\nMutta ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt oikein tyyntyä, Dionysodoros\npuhkesi puhumaan ja sanoi: 'Kuulehan, Kleinias! Kun opettaja\nsaneli teille, kutka pojista silloin oppivat luetun, taitavat vai\ntaitamattomat?'\n\n'Taitavat', Kleinias vastasi.\n\n'Silloinhan oppivaiset kuitenkin ovat _taitavia_ eivätkä taitamattomia.\nJa sinun yhtymisesi Euthydemoksen sanoihin oli siis virheellistä.'\n\nNyt näiden kahden miehen oppilaat vasta toden teolla alkoivat nauraa\ntäyttä kurkkua ja huutaa ihaillen heidän viisauttaan. Mutta me muut\nistuimme hiljaa ja ihmeissämme. Huomatessaan hämmästyksemme Euthydemos\ntahtoi, että me vielä enemmän ihailisimme häntä eikä päästänyt\nnuorukaista, vaan kysyi häneltä uudestaan; ja taitavan tanssimestarin\ntavoin, joka pyörähtää kaksi kertaa ympäri samalla kohdalla, hän käänsi\nkysymyksen ja sanoi: 'oppiiko ihminen sellaista, minkä tietää, vaiko\nsellaista, jota ei tiedä?'\n\nNyt Euthydemos taas kuiskasi jotakin korvaani ja sanoi: 'Tämäkin,\nSokrates, on samanlainen kysymys kuin edellinen. Kaikki kysymyksemme\novat tämän kaltaisia: niihin on mahdotonta vastata!'\n\n'Nyt ymmärrän', minä lausuin, 'miksi opetuslapsenne pitävät teitä niin\nsuuressa arvossa.'\n\nSillä aikaa Kleinias oli vastannut, että ihminen oppii sellaista, jota\nhän _ei tiedä_. Euthydemos kysyi häneltä käyttäen samaa juonta kuin\näskenkin: 'Miten onkaan? Tunnetko kirjaimet?'\n\n'Tunnen kyllä', Kleinias vastasi.\n\n'Jos nyt joku sanelee sinulle, eikö hän silloin sanele kirjaimia?'\n\n'Kyllä.'\n\n'Jos siis tunnet kaikki kirjaimet — eikö hän silloin sanele sellaista,\nminkä sinä _tunnet_?'\n\nNytkin Kleinias vastasi myöntävästi.\n\n'No niin', Euthydemos toisti, 'sinä siis opit sellaista, minkä tunnet\nja tiedät, koska tunnet kaikki kirjaimet.'\n\n'Niin.'\n\n'Olet siis taaskin vastannut väärin.'\n\nEuthydemos oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat ennenkuin Dionysodoros\npuuttui puheeseen aivan kuin pallo siepataan ilmasta, ja kohdisti\nsanansa nuorukaiselle: 'Euthydemos petkuttaa sinua, Kleinias. Sillä\nsanokaa minulle — onhan toki oppiminen sellaisen tiedon saamista, mitä\nei ole ennemmin omistanut?'\n\n'On.'\n\n'Ne, jotka oppivat, ovat siis _tietämättömiä_ — eivätkä tietäväisiä.’»\n\nNäin kaikki muuttuu pelkäksi mitä kehnoimmaksi sanojen vääntelyksi,\n»sofistiikaksi»sanan huonoimmassa merkityksessä. Mutta Sokrates\non käsittävittään tämän vain jonkinlaiseksi alkupilaksi. Nyt hän\narvelee, että sitä lajia on saatu tarpeeksi, ja pyytää molempia\nviisaudenopettajia ottamaan asian vakavalta kannalta. »Näyttäkää\nnyt», hän sanoo, »miten osaatte rohkaista nuorukaista ja saada hänet\nharrastamaan viisautta ja hyvettä!»\n\n»Vai niin, te tahdotte, että nuoresta ystävästänne tulisi viisas»,\nalkaa Dionysodoros.\n\n»Niin tietenkin», Sokrates ystävineen vastaa.\n\n»Ja miten on nyt», sofista kysyy — »onko hän viisas vai eikö?»\n\n»Ei hän ole viisas.»\n\n»Toivotte siis, että hänestä tulisi se, mitä hän nyt ei ole, ja ettei\nhän enää olisi sitä, mikä hän on. Niinmuodoin haluatte nähtävästi hänen\nperinpohjin tuhoutuvan. Hänellä mahtaa tosiaankin olla kelpo ystäviä!»\n\nSiihen tapaan molemmat sofistat jatkavat eivätkä kykene esittämään\nmuuta kuin sanasutkauksiaan. Milloinkaan he eivät edes yritä keksiä\njotakin asiallisesti arvokasta, vaan koettavat ainoastaan puhua kumoon\ntoisen puolueen.\n\nSokrates käyttelee koko ajan oivallisinta ironiaansa. »Olen hiukan\nhidasjärkinen», hän kerrankin sanoo puolustellen itseään. »Suokaa\nsentähden anteeksi, että esitän kysymyksen, joka on hieman hankala!»\nJa kun kysymys osoittautuu olevan niin hankala, että Euthydemos\nvälttelee sitä kuin liukas ankerias, niin Sokrates antaa täyden arvon\nhänen »kaikki tietäväisyydelleen, joka neuvoo häntä, milloin hänen\non vastattava ja milloin oltava vastaamatta.» Mutta kun sofistojen\nsanansaivartelu ei ota loppuakseen, Sokrates vertaa omaa taisteluansa\nheitä vastaan Herkuleen kuuluisaan taisteluun Lernan lohikäärmettä\nvastaan ja selittää, että tämä oli — naarassofista! Sillä niin pian\nkuin siltä hakattiin poikki yksi dialektiikan pää, se kasvatti sijalle\nuusia.\n\nOmasta puolestaan Sokrates koko ajan on tarkoin varovainen\nvastauksissaan. Nuo kaksi sofista-ilveilijää eivät saa häntä\nmilloinkaan houkutelluksi tuumaakaan pitemmälle, kuin hän itse\nhaluaa. Siksipä hän alkaakin tuntua heistä melko ärsyttävältä. Koko\njutun tuloksena on, että Sokrates armottomalla ilveilyllään riistää\nmolemmilta »viisaudenopettajilta» kaiken arvon ajattelevien ihmisten\nsilmissä ja paljastaa heidät halpamaisiksi sanansaivartelijoiksi.\n\nEi olisi ollut Sokrateen tapaista, jos hän ei olisi siroin kumarruksin\nlopettanut tätä ystävyysottelua — kuten sitä tekisi mieli nimittää —\ntunnustaen, ettei hän ikinä eläessään ollut tavannut niin viisaita\nmiehiä ja pitäen heille heidän viisautensa suorastaan musertamana\nylitsevuotavan ylistyspuheen. Heidän oli ainoastaan varottava, etteivät\ntekisi niin harvinaista tavaraa vähemmän kysytyksi ja arvokkaaksi\nlevittämällä taitoaan kansan keskuuteen. Ainakaan heidän ei pitänyt\npäästää siitä osalliseksi muita kuin niitä, jotka maksoivat opetuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSokrates oli ottanut elämäntehtäväkseen opettaa ihmisiä ajattelemaan,\navata heidän silmänsä näkemään, miten vähän he itse asiassa tiesivät\nja siten herättää heissä arvokkaitten ja jalostavien tietojen\nkaipausta. Mutta kehoituspuheita ja saarnoja hän ei pitänyt. Hän vain\nkyseli kyselemistään, kunnes toinen lopulta huomasi, mihin Sokrates\ntahtoi häntä johtaa. Henkilön, jonka kanssa Sokrates oli ryhtynyt\nkeskusteluun, oli Platonin sanojen mukaan »annettava tämän johtaa\nitseään sinne tänne, kunnes hänen ehdottomasti oli pakko tehdä tiliä\nitselleen siitä, miten hän nyt eli ja miten hän oli elänyt.»\n\nAlkibiades sanookin »Pidoissa»; »Kuullessani Periklestä ja muita\nsuuria puhujia minusta tuntui kyllä, että he puhuivat hyvin — mutta en\ntullut voimakkaasti järkytetyksi, en tuntenut huolta enkä surua oman\norjamaisen ja kurjan tilani johdosta. Sokrates sitävastoin on usein\nsaattanut minut sellaiseen mielentilaan, että elämä minunlaisessani\ntilassa ei ole tuntunut elämisen arvoiselta. Sokrates on ainoa\nihminen, joka milloinkaan on saanut minut siihen, mitä tuskin kukaan\nolisi minusta uskonut: häpeämään. Sen miehen rinnalla minä tosiaankin\nhäpeän. Sillä olen tietoinen siitä, että kun hän sanoo, mitä minun on\ntehtävä, en voi sitä kumota, mutta kun sitten erkanen hänestä, niin\njoukkojen suosion toivo saa minussa vallan. Riistäydyn senvuoksi irti\nhänestä ja karkaan tieheni; mutta kun uudelleen näen hänet, häpeän\nrikottuja lupauksiani. Niin, toivoisin usein, että hän olisi kuollut;\nmutta tiedän hyvin, että jos jotakin sellaista sattuisi, tulisin\nvieläkin onnettomammaksi. Sentähden en totisesti tiedä, miten minun on\nmeneteltävä sen miehen suhteen.\n\nUlkonaisestihan hän muistuttaa kivestä veistettyjä sileenejä. Mutta\nkun hän avautuu, ystävät ja veljet, miten täynnä hän onkaan sisäistä\nviisautta! En tiedä, onko joku teistä nähnyt siellä sisällä olevia\njumalankuvia; mutta _minä_ olen ne nähnyt, ja ne olivat silmissäni\njumalallisia, puhdasta kultaa, niin ihmeellisen ihania, että tuntui\nkuin minun heti olisi pakko kaikessa tehdä, niinkuin Sokrates on\nkäskenyt.»\n\nSokrates tahtoi ikäänkuin luoda uusia ihmisiä. Hän vertasi omaa\nmenettelytapaansa äitinsä työhön, joka oli kätilö, ja nimitti omaa\ntaitoaan lapsenpäästötaidoksi: hän tahtoi »irroittaa» totuuden\njumalallisen lapsen sielusta, joka kantoi tätä lasta kohdussaan. Hän\ntahtoi ohjata ihmisiä oikeaan, saattaa heitä siveelliseen itsetajuntaan.\n\nKuten kaikilla elämän aloilla vaaditaan asiantuntemusta arvokkaitten\ntulosten aikaansaamiseksi, niin — Sokrateen mielestä — myöskin\nsiveysopin alalla on tieto tarpeen, jotta voitaisiin tehdä oikein:\nainoastaan se, joka _tietää_, mikä on oikein, kykenee _tekemään_ oikein.\n\nTämä hyvän tietäminen, on aivan toisenlaista ja korkeammanlaatuista\nkuin muut tiedot. Sitä ei voi oppia samalla tavalla kuin muuta. Sen,\njoka haluaa saada tätä salaperäistä tietoa, täytyy, kuten Sokrates\nselitti Alkibiadeelle, »odottaa, kunnes jumala on avannut hänen\nsilmänsä ja poistanut sumun, joka vielä himmensi hänen näköään. Hyvyys\non sellaista »tietoa», joka voidaan ainoastaan elää. Se on niin\nihmeellisen läheistä sukua sille mielenmuutokselle, jota kristityssä\nkielenkäytössä sanotaan _kääntymykseksi_. Siten selittyy Sokrateen\nkuuluisan lauseen näennäinen oudoksuttavaisuus: »_Se joka tietää, mikä\non oikein, myöskin tekee oikein_.»\n\nEnnen kaikkea Sokrateen päämääränä oli sen syöpähaavan parantaminen,\njonka sofistat olivat aiheuttaneet siveellisellä alalla. Useimmat\nheistä suhtautuivat tehtäväänsä pintapuolisesti ja kevytmielisesti. He\npyrkivät opetuksellaan vain neuvomaan oppilailleen eräitä ulkonaisia\ntaitoja ja puhe taidollisia temppuja, joiden tarkoituksena oli\narvostelukyvyttömien ja herkkien kuulijoitten pyydystäminen. Nämä n.s.\nviisaudenopettajat eivät uskoneet mihinkään.\n\nArvosteluhan on vain hyväksi ja hyödyksi kohdistuessaan vanhaan\ntaikauskoon ja ennakkoluuloihin. Sillä niitä kriitillisesti\ntutkittaessa on syntynyt tiede, ja ihmiskunta on kulkenut eteenpäin\nvalistusta kohti. Mutta kun muutamat sofistat eivät edes uskoneet\nhyvällä ja pahalla olevan lainkaan eroa, silloin he kävivät\nvaarallisiksi.\n\nSuuri oppi-isä Protagoras oli tarkkojen havaintojensa perusteella\ntehnyt sen sattuvan johtopäätöksen, että jostakin esineestä ei voi\nsanoa, millainen se tosiaan _on_, vaan ainoastaan minkä _vaikutuksen_\nse tekee aisteihimme. Kun toisen mielestä on kylmä, niin toinen pitää\nlämpömäärää miellyttävänä; toinen nauttii soittokappaleesta, mutta\njonkun muun mielestä se on hirveätä räminää; muuan syö halukkaasti\nsparttalaista mustaa lientä, kun taas toinen ei kärsi sitä nähdäkään\nj.n.e. Kaikki aistivaikutelmat perustuvat siis siihen, kuka ne\nvastaanottaa, tai kuten Protagoras lausui: »_Ihminen on kaiken mitta_.»\nEsineitä sellaisinaan emme tunne.\n\nSofista _Gorgías_ meni vieläkin pitemmälle ja selitti, että itse\nasiassa emme tiedä mitään meitä ympäröivästä maailmasta. Ja vaikka\ntietäisimmekin jotakin, emme kykenisi ilmaisemaan sitä muille, sillä\nsanat eivät milloinkaan eri ihmisille merkitse aivan samaa.\n\nToiset sofistat siirsivät tämän lauseen siveelliselle alalle.\nSamoinkuin ei ole mitään kaikille ihmisille pätevää totuutta — kuten he\narvelivat — ei myöskään ole mitään oikeuskäsitettä, joka on voimassa\nkaikkien suhteen. Se mitä ihmiset yleensä nimittävät oikeudeksi, on\nvain sitä, mikä jonakin määrättynä ajankohtana ja määrätyissä oloissa\non heille itselleen edullista ja hyödyllistä. Valtion lakeja oli\nsiis noudatettava — juuri sen verran, kuin niistä oli etua, mutta\nei enempää. — Muutamia vuosia sitten löydettiin erään kirjoituksen\nkatkelma, jossa muuan etevä sofista julistaa, että »valtion laeista\nhyötyy eniten, jos _todistajien läsnäollessa_ pitää niitä kunniassa»,\nmutta huomaa: vain todistajien läsnäollessa!\n\nSellaisilla opeillaan sofistat vaikuttivat höllentäväsi kaikkeen lakiin\nja oikeuteen, eikä heidän kouluistaan lähtenyt ainoastaan suulaita\nlorunlaskijoita, vaan myöskin vaarallisia lainvääristelijöitä, miehiä,\njotka aina olivat valmiita ottamaan huonon asian puolustaakseen ja\nvetivät ylevimmänkin lokaan.\n\nPäinvastoin kuin sofistat Sokrates oli varma ikuisten siveyskäskyjen ja\nlakien olemassaolosta, lakien, jotka koskivat kaikkia ja joita kukaan\nei rankaisematta loukannut. Protagoraan väitteestä, että »ihminen\non kaiken mitta», Sokrates kerran lausui: »Hän olisi yhtä hyvin\nvoinut sanoa, että sika tai paviaani tai jokin muu eläin on kaiken\nmitta.» Ja miten nurinkurista onkaan, hän arveli, että tuollaisen\najatuksen lausuja pyrkii esiintymään toisten opettajana ja ottaa\nmaksun opetuksestaan! Olihan hänen jokaisella oppilaallaan yhtä oikeat\nmielipiteet, ja he olivat siis yhtä viisaita kuin opettaja itse.\n\nPlatonin »Gorgias»-nimisessä dialogissa Sokrates häikäilemättömästi\nvastustaa sellaisia sofistisen siveysopin ilmauksia kuin esimerkiksi\nseuraava, jonka esittäjä on muuan ehdottoman voimaopin jyrkkä\npuolustaja nimeltä Kalliklēs. »Valta ja kyky tyydyttää himojaan, siinä\nhyve ja onni», hän sanoo. »Kaikki muu, kauniit korulauseet, lait ja\nsovinnainen siveellisyys on vain turhaa lorua.»\n\nVoimakkaat himot ja niiden tyydyttäminen — se siis muka on todellista\nonnea. »Sinä tietenkin tarkoitat», Sokrates sanoo, »että pohjaton\nmässäilijä on onnellinen, kun hän vain saa syödä ja juoda niin paljon\nkuin haluaa.»\n\n»Niin, sitä tarkoitan. Ja se, jolla on kaikenlaisia muita haluja ja\njoka voi ne tyydyttää, elää iloisena ja onnellisena.»\n\n»Sanokaa minulle ensin», Sokrates jatkaa: »jos jollakin on syyhyä ja\nkapitautia ja samalla tilaisuus raapia itseään mielin määrin, onko\ntällainen raapien eletty elämä onnellista?»\n\nKallikleen mielestä esimerkki on mauton, mutta johdonmukaisuudesta\nhänen on pakko vastata myöntävästi. »Mutta», Sokrates jatkaa, »etkö\njoka tapauksessa ole sitä mieltä, että siveettömän irstailijan elämä\non häpeällistä ja kurjaa? Vai julkeatko tosiaankin ylistää sellaista\nmiestä onnelliseksi vain sen vuoksi, että hänellä on yllin kyllin sitä,\nmitä hän toivoo?»\n\nNyt kysytyn täytyy peräytyä ja turvautua välttelevään vastaukseen.\n\n»Etkö häpeä, Sokrates, johtaa keskustelua sellaisiin asioihin?»\n\nSokrates valitsee silloin muita esimerkkejä selvittääkseen, mihin\nhän pyrkii. Hän kysyy m.m.: »Oletko sodassa nähnyt pelkurin? Kumpi\nmielestäsi iloitsi enemmän vihollisten poistuessa, pelkuri vai rohkea?»\n\n»Pelkuri», Kallikles myöntää. »Niinpä tässä tapauksessa pelkurin\nnautinto on suurempi kuin urhoollisen», Sokrates vahvistaa.\n\nMutta nythän se mies, jonka nautinto on suurin, on paras ja onnellisin.\nPelkuri on siis parempi ja onnellisempi kuin urhoollinen, Sokrates\ntoteaa järkähtämättömän johdonmukaisesti. Sofistamme ei kuitenkaan voi\nmyöntää sitä. Muutamia nautintoja on tietenkin pidettävä huonompina ja\ntoisia parempina, hän arvelee.\n\n»Ai, ai, Kallikles, millainen vekkuli sinä olet», Sokrates huudahtaa.\n»Kohtelet minua kuin lasta ja pilkkaat minua puhuen milloin niin,\nmilloin näin. Nyt siis väität, että toiset nautinnot ovat hyviä ja\ntoiset huonoja. Eikö niin?»\n\nSe Kallikleen täytyy tunnustaa, ja sitten Sokrateen on helppoa saada\nhänet myöntämään sekin, että sellainen ihminen on hyvä, joka on\nhimojensa herra, ja että se, joka tekee hyvää, on onnellinen, mutta se,\njoka tekee pahaa, onneton.\n\nKeskustellessaan tämän omahyväisen herran kanssa Sokrateella on\nollut runsaasti tilaisuutta käytellä hienoa ironiaansa, jossa hän\noli mestari. Kun Kallikleen sävy alkaa käydä aivan sietämättömän\nopettavaiseksi, Sokrates väistää imartelemalla hänen itserakkauttaan\nja vertaa häntä koetinkiveen, jolla ihmissielujen kultapitoisuus\nkoetellaan. Hän lausuu ilmi ilonsa sen johdosta, että on vihdoinkin\ntavannut niin harvinaisen aarteen, ja pyytää, ettei korkeasti oppinut\nherra millään muotoa kyllästyisi neuvomaan ihmisille, miten tulee\najatella ja toimia.\n\nTaistelunsa sofistojen moraalia vastaan Sokrates kohdisti myöskin\nsiihen seikkaan, että he vaikuttivat alentavasti julkiseen elämään\npintapuolisella puhetaidollaan. Kansan johtajina ja valtion\nhallitusmiehinä ei saanut olla puhujia, vaan asiantuntijoita, miehiä,\njotka todella olivat _perehtyneet_ alaansa. Eihän vähemmänkään\nvaativissa tehtävissä, hän sanoo, turvauduta kaunopuhujaan, vaan\nammattimieheen. Äsken mainitussa »Gorgias»-dialogissa Sokrates esittää\nsofista Gorgiaalle seuraavan kysymyksen: »Kun pidetään julkinen kokous\nlääkärin tai veneenrakentajan tai muiden ammattimiesten valitsemiseksi\n— eihän silloin tarvita _puhujan_ neuvoa? Ei, sillä onhan selvää, että\nkaikissa vaaleissa on valittava se, joka asian parhaiten ymmärtää.\nJa samoin, kun rakennetaan muureja, satamia tai laivatelakoita, on\nrakennusmestarien saatava määrätä eikä puhujien.»\n\nKuitenkin puhetaito on valtava voima, Gorgias huomauttaa. »Niin,\nSokrates», hän vakuuttaa sydämensä kyllyydestä, »jospa vain tietäisit\nkaiken — se saa aikaan miltei mitä hyvänsä. Esitänpä sinulle pätevän\ntodistuksen. Usein olen lääkärin mukana käynyt sairaan luona, joka\nkieltäytyi nauttimasta lääkettä tai antamasta lääkärin leikata tai\npolttaa itseään. Mihin lääkäri ei saanut häntä taipumaan, siinä\nonnistuin minä, ja yksinomaan puhetaidollani. Uskallanpa väittää\nseuraavaa: oleta, että lääkäri ja puhuja lähtevät johonkin kaupunkiin,\nmihin tahansa, missä kansankokouksen tai jonkin muun kokouksen olisi\npohdittava, kumpi noista kahdesta olisi valittava lääkäriksi. Silloin\nlääkäri joutuisi tappiolle, mutta etevä puhuja valittaisiin, jos\nhän niin haluaisi. Ja kilpailussa minkä tahansa muun ammattimiehen\nkanssa puhuja voisi tulla valituksi helpommin kuin kukaan muu. Sillä\nyleensä ei ole mitään, mistä puhuja ei kansanjoukon kuullen voisi\nlausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin kuka ammattimies hyvänsä. Sen\nlaatuinen, niin valtava on hänen taitonsa voima.»\n\nSokrates takertuu kuitenkin siihen, että puhuja voittaa ammattimiehen\njuuri kohdistaessaan sanansa _kansanjoukolle_. »Nimityksellä\nkansanjoukko tarkoitat varmaankin tietämättömiä ihmisiä?» hän sanoo.\n»Sillä ymmärtäväisiin kuulijoihin puhuja tietenkään ei voi vaikuttaa\nvakuuttavammin kuin lääkäri.»\n\n»Olet oikeassa», Gorgias vastasi.\n\n»Ja se, joka ei ole lääkäri, on ilmeisesti tietämätön niissä asioissa,\njoita lääkäri osaa?»\n\n»Ilmeisesti.»\n\n»Tietämättömiä ihmisiä siis vakuuttaa tietämätön paremmin kuin taitava,\nkoska puhuja on taitamattomampi kuin lääkäri», Sokrates toteaa ja\nvahvistaa väitteensä lausuen, että niin on laita kaikilla aloilla.\n»Itse asiasta puhujan ei tarvitse olla selvillä — kunhan hän vain on\nkeksinyt jonkinlaisen todistelutavan, niin että hän tietämättömien\nihmisten mielestä näyttää tietävän enemmän kuin asian tuntevat.»\n\nSiihen Gorgias yhtyy, sitäkin halukkaammmin, kun hän ei voi pitää muuna\nkuin »suurena etuna sitä, että osaamatta mitään muita ammatteja kuin\ntätä yhtä, kuitenkaan ei tarvitse olla ammattimiehiä huonompi.»\n\nSokrates sitävastoin sanoo suoraan, että kun puhetaitoa käytetään\nsillä tavalla, se ei ole muuta kuin jonkinlaista halpaa käytännöllistä\ntaituruutta, jonka tarkoituksena on ihmisten pettäminen ja\nmielisteleminen, sanalla sanoen: valtiotaidon irvikuva. Sillä\ntodellisen valtiotaidon tehtävä on ihmisten _kasvattaminen_\nkunnollisiksi ja vastuukykyisiksi eikä heidän _pettämisensä_. Siinä\nSokrates on antanut kaikkien aikojen kansanjohtajille ja valtiomiehille\najattelemisen aihetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonet saivat kiittää Sokratesta siitä, että heistä oli tullut hyviä ja\nkunnon ihmisiä. Mutta hänellä oli myöskin suuri joukko vihamiehiä ja\nkadehtijoita.\n\nEi ole ihme, että monet omahyväiset luonteet oikein sydämensä pohjasta\ninhosivat kelpo Sokratesta, joka tällä tavoin vaelsi ympäri kaupunkia\nkoettaen luulotella ihmisille, että he eivät tienneet kerrassaan\nmitään asioista, jotka he varmasti uskoivat perin pohjin tuntevansa.\nEi tosiaankaan ole hauskaa joutua koulupojan tavoin vastaamaan\nnenäkkäisiin solmukysymyksiin, joita ei osaa ratkaista sotkeutumatta\nmitä ilmeisimpiin ristiriitoihin. Se voi kenties olla terveellistä ja\nvälttämätöntä, jotta kehittyisi paremmaksi ja ajattelevaksi ihmiseksi,\nmutta tilanne on joka tapauksessa mahdollisimman epämiellyttävä\nja panee häpeämään. Ja sangen harvat ihmiset pitävät sellaisesta\nhenkilöstä, joka on saanut heidät häpeämään tietämättömyyttään.\nSitä eivät ainakaan tee laiskat ja hitaat sielut, jotka pysähtyvät\nhäpeämään sisässänsä jaksamatta milloinkaan päästä pitemmälle, ihmiset,\njotka eivät ikinä ole saaneet nauttia tuskallisen sielunleikkauksen\nmyönteisiä hedelmiä. Ja vihdoin on muistettava, että ne miehet, joita\nSokrates erityisen mielellään ahdisti nenäkkäillä kysymyksillään\nja halusi ravistella hereille ajatuslaiskuudesta ja henkisestä\nunesta, ne olivat enimmäkseen yhteiskunnan tukipylväitä, juuri\nsellaisia, jotka olivat ylpeitä kyvyistään ja siis erikoisen arkoja\nnöyryyttäville tilanteille. Heidän epäsuosioonsa joutuminen oli sitäkin\nvaarallisempaa, kun heidän vaikutusvaltansa tietenkin oli suurempi kuin\ntavallisten kansalaisten.\n\nMutta Sokrates otti myöskin mielellään hoiviinsa lahjakkaita\nnuorukaisia. Ja kun nämä tulivat kotiin mieli tulvillaan uusia\ntuumia ja ajatuksia, joita isä ei hyväksynyt, voi helposti käsittää,\nmillainen mieliala vanhemman polven keskuudessa vallitsi tätä »nuorison\nviettelijää» kohtaan. Hänhän opetti lapset vastustamaan vanhempiansa\nja pitämään itseään mukamas heitä viisaampina! Ja hän houkutteli\nheitä laiminlyömään velvollisuutensa ja sen sijaan vetelehtimään\nkaupungilla tuollaisen omituisen ukkorähjän seurassa. Eräällä Sokrateen\nsyyttäjistä, joka muuten oli nahkuri, tuntuu olleen juuri tuollaisia\nperhesyitä. Tämän miehen poika seurusteli mielellään Sokrateen kanssa,\nja filosofi, jossa nuorukaisen innokkaat älylliset harrastukset ja\nsuuri lahjakkuus olivat herättäneet suuria toiveita, koetti suostuttaa\nisää sallimaan hänen antautua jollekin muulle alalle kuin nahkuriksi.\nMutta isä pysyi jyrkkänä mielipiteessään, että siihen asiaan ei\nomituisella ukkorähjällä ollut oikeutta sekaantua. Mitenkä tuon\nkummallisen vanhuksen omat kasvatusyritykset olivatkaan onnistuneet?\n»Katsokaapa sellaisia oppilaita kuin Alkibiades ja Kritias![6] Kauniita\nesimerkkejä!»\n\nVihdoin tilanne kärjistyi niin pitkälle, että muutamat Sokrateen\nvihamiehet uskalsivat julkisesti astua esiin ja syyttää häntä siitä,\nettei hän enää uskonut isänmaan jumaliin, vaan tahtoi asettaa näiden\nsijalle muita henkiolentoja, ja että hän turmeli nuorisoa.\n\nJumalattomuudesta oli säädetty ankara rangaistus, ja syyttäjä vaati\n— kuolemanrangaistusta. Mutta Sokrateen mielestä syytös oli niin\nmahdoton, että hän tuskin vaivautui puolustautumaan. Valmistautumatta\nhän saapui oikeuteen ja puhui yhtä koruttomasti, kuin hänellä oli ollut\ntapana keskustellessaan ihmisten kanssa kaduilla ja turuilla. »Minun\niälläni tuskin olisi sopivaa astua teidän eteenne kuin koulupoika\nsuorittamaan kaunopuheisuudennäytettä», Platon kertoo kirjassaan\n»_Sokrateen puolustuspuhe_» hänen lausuneen tuomareilleen. Yleensä\nhän ei osoittanut tuomioistuimelle niin syvää kunnioitusta, kuin sen\njäsenet vaativat. Hän esimerkiksi laiminlöi yleisen tavan koettaa\nkyynelin ja rukouksin hellyttää valamiehiä. Hänen mielestään näet ei\nollut yhteiskunnan eikä hänen omalle arvolleen sopivaa kyyneltulvin\nkerjätä tuomarien sääliä. »Muukalaiset voisivat sellaisesta\nkäyttäytymisestä saada sen käsityksen, että ne miehet, joita\nateenalaiset kunnioittivat valitsemalla heidät korkeimpiin virkoihin,\neivät ole parempia kuin heikot ja tunteelliset naiset», hän sanoi.\nJa mitä häneen itseensä tuli, oli Sokrateen mielestä hänen arvolleen\nalentavaa esittää sellaista näytelmää, ikäänkuin hän pelkäisi kuolemaa.\n\nMutta sopivaisuudesta puhumattakin hän ei pitänyt oikeana sitä, että\ntuomari antoi rukousten vaikuttaa itseensä. Sillä tuomarin velvollisuus\nei ollut langettaa tuomiota ikäänkuin suosionosoitukseksi tai lahjaksi,\nvaan huolellisesti harkittuaan, mikä oli oikein.\n\nYleensä Sokrateesta _ei_ ollut — niin ihmeelliseltä kuin se tavallisen\nihmisen korvissa kuuluukin — tärkeintä se, tuomittaisiinko hänet\nkuolemaan vai eikö, vaan se, langettaisivatko ateenalaiset oikean\ntuomion vai väärän. Hän oli niin syvälle juurtunut kansankasvattajan\ntehtävään, että oma elämä näytti hänestä toisarvoiselta sen kysymyksen\nrinnalla, kykenivätkö hänen maanmiehensä osoittamaan oikeamielisyyttä\nja itsehillintää. Sen tarkoituksena, mitä hän lausui tuomioistuimen\nedessä ei ollut hänen oma vapautumisensa, vaan ateenalaisten estäminen\ntekemästä väärää tekoa. Hänen oma kohtalonsa sitävastoin oli aivan\nepäoleellinen seikka. »En usko», hän kerran lausui, »että jumalallisen\nlain ja inhimillisen järjestyksen mukaan on mahdollista, että huonompi\nmies vahingoittaa parempaa.» Se, joka tekee pahaa, vahingoittaa sillä\nvain itseään. Ja Sokrates tahtoi estää ateenalaisia tekemästä tätä\nrikosta itseään vastaan.\n\nSokrates on useita muita kertoja lausunut saman ajatuksen. Ksenophonin\n»_Muistelmissa Sokrateesta_» luemme esiin.: »Kun kerran eräs\nmies oli vihoissaan siitä, että tuttava ei ollut vastannut hänen\ntervehdykseensä, niin Sokrates sanoi: 'Jos olisit tavannut raajarikon,\nihmisen, jolla oli huonompi _ruumis_ kuin sinulla, et olisi suuttunut.\nEikö silloin ole hullunkurista, että olet vihoissasi tavattuasi\nhenkilön, jolla on huonompi _sielu_ kuin sinulla?»\n\nSyytetty koetti myöskin innokkaasti tehdä selväksi tuomareilleen, että\nhän ei tahtonut ostaa vapautusta lupaamalla lakata »viettelemästä\nnuorisoa». Hänen elämäntehtävänsä kansan kasvattajana oli hänelle\nkalliimpi kuin elämä. »Niin kauan kuin elän ja siihen kykenen, en\nikinä luovu filosofiastani enkä lakkaa neuvomasta ihmisiä», hän\nsanoi. »Jokaiselle teistä, jonka tapaan, sanon totuuden tavalliseen\ntapaani. 'Oi, sinä miehistä parhain’, olen sanova, ’joka olet\nkotoisin Ateenasta, tästä suuresta, sivistyksensä ja valtansa vuoksi\neniten arvossapidetystä ja kuuluisasta kaupungista, etkö häpeä\nhuolehtia vain rikkauden, arvon ja kunnian kokoamisesta välittämättä\nlainkaan viisaudesta ja totuudesta ja oman sielusi kehittämisestä\ntäydellisyyteen? Senvuoksi, ateenalaiset, vapautatte minut tai ette,\ntietäkää, että en aio toimia toisin enpä edes vaikka minun pitäisi\nkärsiä kuolemanrangaistus kuinka monta kertaa hyvänsä.’» Näin ainakin\nPlaton selostaa hänen tuomareille pitämänsä puheen. Ja vaikka tämä\nesitys ei ehkä olekaan sananmukainen, esiintyy siinä kuitenkin aivan\nvarmasti Sokrateen ajatusjuoksu.\n\nKun toimitettiin äänestys 500 valamiehen kesken, oli tuloksena\nSokrateen julistaminen syylliseksi. Jäljellä oli ratkaiseva\noikeustoimenpide — rangaistuksen määrääminen.\n\nSyyttäjä oli vaatinut kuolemanrangaistusta, mutta tämäntapaisissa\noikeusjutuissa se, joka oli julistettu syylliseksi, sai ehdottaa\njotakin lievempää rangaistusta. Jos Sokrates nyt olisi ehdottanut\nmaanpakoa, on sangen todennäköistä, että tuomioistuin olisi tyytynyt\ntähän rangaistukseen, sillä syylliseksi julistus oli tapahtunut vain\nmitättömän pienellä enemmistöllä.\n\nMutta sellainen menettely oli Sokrateelle mahdotonta kahdestakin\nsyystä: sisältyisihän siihen ensinnäkin se, että hän tunnusti\nolevansa rikollinen, ja toiseksi sellainen rangaistus estäisi häntä\nsuorittamasta elämäntehtäväänsä. Hänen täytyi siis keksiä jokin muu\nrangaistusmuoto.\n\n»Aion siis ehdottaa oikeudenmukaista rangaistusta» — näin Platon\nantaa hänen sanoa — »valtion hyväntekijälle, joka on köyhä ja\ntarvitsee vapautusta muista toimista voidakseen neuvoa teitä. Mikäpä\nsilloin, ateenalaiset, olisi sopivampaa, kuin että sellainen mies\nsaisi aterioida raatihuoneessa kaupungin kustannuksella? Eikö tämä\nole paljoa oikeudenmukaisempaa kuin saman kunnian antaminen jollekin\nniistä, jotka ovat yhdellä, kahdella tai neljällä hevosella voittaneet\nolympialaisissa kisoissa? Sillä sellainen mies saa aikaan sen, että te\nnäytätte _onnellisilta_, minä sitävastoin, että _olette_ onnellisia.»\n\nSellainen puhe syylliseksi julistetun vastaajan suusta oli tietysti\nomiaan suoraa päätä aikaansaamaan kuolemantuomion. Sen julisti\nvihapäissään paljoa suurempi enemmistö kuin se, joka oli julistanut\nhänet syylliseksi.\n\nSokrates kuunteli järkkymättömän tyynesti, kun kuolemantuomio luettiin\njulki. Hänen esiintymisensä tuomioistuimen edessä oli mitä ihanin\ntodistus siitä, että hän oli kohonnut korkeammalle kaikkea inhimillistä\npelkoa ja heikkoutta. Hän tiesi, että hänen elämänsä loppunäytös\ntulisi olemaan havainto-opetus, joka poltettaisiin aikalaisten ja\njälkimaailman tietoisuuteen syvemmälle kuin kaikki hänen puhumansa\nsanat, ja joka sinetöisi kaiken sen, mitä hän pitkän elämänsä aikana\noli julistanut. Platon antaa hänen päättää puheensa tuomareille näin\nsanoen: »Nyt on meidän aika lähteä täältä, minun kuolemaan, teidän\nelämään. Kenelle meistä on langennut parempi arpa, sitä ei tiedä kukaan\nmuu kuin jumala yksin.»\n\nMutta hänen ystävänsä ja oppilaansa olivat epätoivoissaan. Kun eräs\nheistä valitti sitä, että hänen ihaillun opettajansa täytyi kuolla\nsyyttömänä, Sokrates silitti hymyillen hänen päätään ja sanoi:\n»Näkisitkö mieluummin minun kuolevan syyllisenä?»\n\nPäivä päivältä suuren ratkaisun lähestyessä hänen mielensä kävi\nyhä valoisammaksi. Ja käydessään hänen luonaan ystävät saivat aina\nopettajaltaan lohdutuksen sanoja. Dialogi »Kritōn», joka on saanut\nnimensä erään Sokrateen uskollisimman oppilaan mukaan, vie meidät\nkuolemaantuomitun vankilaan paria päivää ennen tuomion täytäntöönpanoa.\nSokrates on vielä makuulla rauhalliseen uneen vaipuneena. Hänen\nherätessään Kriton sanoo: »Olen nyt istunut hyvän aikaa ja ihaillut\nsitä, että voit nukkua niin hyvin. Monta kertaa kuluneen elämäsi\nvarrella olen kadehtinut mielenrauhaasi, mutta en milloinkaan niin\nsuuresti kuin nykyisessä asemassasi — kannat kohtalosi niin keveästi ja\nkärsivällisesti.»\n\nSokrates vastaa: »Minun iässäni, Kriton, olisikin aika typerää masentua\nsiitä, että täytyy kuolla.»\n\nSokrates oli varmasti vakuutettu siitä, että se, mikä tapahtui,\noli hänelle parasta, sillä hän ei ollut näinä päivinä kertaakaan\nkuullut ääntä sisimmässään, joka muulloin aina varoitti häntä,\nmilloin hän oli tekemäisillään jotakin väärää. Siitä hän teki sen\nvarman johtopäätöksen, että, kuten hän sanoi, »sen, mikä minulle\non tapahtunut, täytyy olla jotakin hyvää, ja niiden meistä, jotka\nluulevat, että kuolema on jotakin pahaa, on täytynyt erehtyä.» Näin hän\nitse kuoleman lähestyessä todisti sen viisauden voimasta, jota hän koko\nikänsä oli julistanut.\n\nMutta Kriton ei voinut tyytyä siihen, että väärä tuomio pantaisiin\ntäytäntöön. Hänen onnistui lahjoa vankilan vartijat, niin että he\neräänä iltana jättivät oven lukitsematta. Hän oli huolehtinut siitäkin,\nettä rakastettu opettaja saisi varman turvapaikan, sillä hänellä oli\nThessaliassa hyviä ystäviä, jotka ilolla ottaisivat vastaan Sokrateen\nja valmistaisivat hänelle siellä rauhallisen elämän. Mutta kun Kriton\nsaapui ystävänsä luo kehoittaen häntä pakenemaan, niin viisas mies\nvastasi: »Rakas Kriton, emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei koskaan\npidä palkita pahaa pahalla? Emmekö ole keskusteluissamme tulleet\nsiihen tulokseen, että kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on lakien\nnoudattaminen? Olen näin kauan elänyt isänmaani lakien alaisena ja\nnauttinut sen etuja; välttäisinkö niitä nyt, siksi että muutamat\nhenkilöt käyttävät niitä väärin minua vastaan?» Erään Pōlos-nimisen\nGorgiaan oppilaan ja Sokrateen välisessä keskustelussa, jota Platon\nkuvaa »Gorgias»-dialogissa, Sokrates oli kerran lausunut: »Jos olisi\nvälttämätöntä joko tehdä väärin tai kärsiä vääryyttä, valitsisin\njälkimmäisen.» Ja hän jatkaa ajatusta esittämällä kysymyksen: »Onko\npahantekijä onnellinen saadessaan oikeudenmukaisen rangaistuksensa?»\n\n»Ei, hän on silloin mahdollisimman onneton», Polos vastasi.\n\n»Mutta jollei häntä rangaista — onko hän silloin mielestäsi onnellinen?»\n\n»On.»\n\n»Mutta minun käsitykseni mukaan, Polos, väärämielinen ja rikollinen\nihminen on kaikissa oloissa onneton. Kuitenkin hän on onnettomampi,\njollei hän saa oikeudenmukaista rangaistusta rikoksestaan, ja vähemmän\nonneton, jos jumalat ja ihmiset häntä siitä rankaisevat.»\n\n»Sinäpä vasta lausuit kummallisen ajatuksen, Sokrates.» Sokrates\nyrittää silloin selvitellä asiaa esittämällä seuraavan kysymyksen:\n»Jos ajattelemme kahta henkilöä, jotka ovat sairaita, olkootpa sitten\nruumiiltaan tai sielultaan, kumpi on silloin onnettomampi: sekö, joka\nsaa lääkärinhoitoa ja siten pääsee kivustaan, vaiko se, jota ei hoideta\nja jonka on edelleen kärsittävä vaivansa?»\n\nPolos vastaa: »Se, jota hoidetaan, niin minusta tuntuu.»\n\nSokrates kysyy silloin: »Eikö rangaistuksen saamiseen sisälly vapautus\nsuurimmasta pahasta, sielun pahuudesta?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Sillä», Sokrates jatkaa, »rangaistus palauttaa ihmisen järkiinsä,\ntekee hänet oikeamielisemmäksi ja parantaa pahuuden.»\n\nSen Polos myöntää, ja Sokrates jatkaa: »Mutta se, joka elää törkeässä\npahuudessa ja vääryydessä saamatta rangaistusta, on miehen kaltainen,\njoka potee vaikeita tauteja, mutta jonka on onnistunut karttaa\nlääkärinhoitoa, siksi että hän — aivan kuin lapsi — on pelännyt\npolttamista ja leikkaamista, koska se tekee kipeää. Etkö sinäkin ole\nsamaa mieltä?»\n\nKyllä, se Poloksen täytyi myöntää.\n\nPeriaatteelleen kärsiä mieluummin vääryyttä kuin tehdä väärin\nSokrates pysyi uskollisena silloinkin, kun hänen oli valittava elämän\nja kuoleman välillä. Hänen viimeisten hetkiensä kuvaus Platonin\n»Phaidōn»-dialogissa on ylevintä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Sen\nkieli on kauttaaltaan erinomaisen yksinkertaista ja hillityn arvokasta,\nja nämä ominaisuudet vain lisäävät sen tehon voimakkuutta. Sokrates\nesiintyy miltei ylimaallisen kirkastetun hohteen ympäröimänä. Hänen\noppilaansa Phaidon, jonka mukaan dialogi on saanut nimensä, kuvaa\nseuraavin sanoin muistojaan näistä mieltäylentävistä hetkistä: »Minusta\ntuntui tosiaankin varsin omituiselta ja ihmeelliseltä olla hänen\nluonaan. En nimittäin lainkaan tuntenut sääliä häntä kohtaan, kuten\nolisi odottanut, sillä olinhan rakkaan ystävän kuoleman todistajana.\nHänhän oli onnellinen — sen huomasin selvästi hänen käytöksestään ja\npuheestaan. Pelotta ja pystypäin hän erosi elämästä vuorenvarmana\nsiitä, että hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua pahaa elämässä eikä\nkuolemassa, eikä hänen kohtalonsa ole jumalille yhdentekevä.»\n\nPhaidon vie meidät Sokrateen vankilaan. On viimeinen päivä. Varhain\naamulla ystävät saapuvat tervehdyskäynnille kuolemaantuomitun luo.\nHänellä on silloin luonaan vaimonsa Ksanthippa, jolla on käsivarrellaan\nheidän pieni poikansa — nuorin kolmesta lapsesta. Mutta kun Sokrateen\nystävät astuvat sisään, vaimo alkaa itkeä ja valittaa niin äänekkäästi,\nettä Sokrateen täytyy lähettää hänet kotiin, jotta hän valituksillaan\nei häiritsisi hänen keskusteluaan ystäviensä kanssa. Sokrateella on\nnimittäin vielä muutamia sanoja lausuttavana heille, ja ne ilmaisevat\nsitä luottamusta, jolla hän odottaa viimeistä matkaansa.\n\nHän koettaa lohduttaa heitä unohtamattomin sanoin, sellaisin kuin nämä:\n»Näyttää siltä, kuin ette pitäisi minua yhtä hyvänä tietäjänä kuin\njoutsenia: nehän laulavat koko ikänsä, mutta innokkaimmin huomatessaan\nloppunsa lähestyvän. Sillä ne iloitsevat siitä, että saavat lähteä\nsen jumalan luo, jonka palvelijoita ne ovat. Mutta ihmisten on tapana\noman kuolemanpelkonsa perusteella väittää, että joutsenet valittavat\nkuolemaansa ja laulavat surusta. He eivät ajattele sitä, ettei mikään\nlintu laula nälissään tai viluissaan tai tuntiessaan jotakin muuta\nvaivaa, eivätpä edes satakieli tai pääskynen tai harjalintu, joiden\njuuri väitetään laulavan valitusvirsiä. Ei, surusta he eivät suinkaan\nlaula, ja yhtä vähän joutsenetkaan tekevät sitä. Ne ovat Apollonin\nomia, ja siksi niillä on tietäjänlahja. Ja omasta puolestani pidän\nitseäni joutsenten palvelustoverina ja samalle jumalalle pyhitettynä.\nUskon siis, että minäkin olen saanut herraltani tietäjänlahjan yhtä\nhyvin kuin ne, ja että minun on erottava elämästä yhtä iloisena kuin\nne.»\n\nKun päivä kallistui iltaa kohti, tuli vanginvartija kuolemaantuomitun\nhuoneeseen ilmoittaen, että nyt hänen on aika tyhjentää myrkkypikari.\nMies purkaa samalla sanoiksi sen, mitä hän tänä hetkenä tuntee: »Olen\ntänä aikana oppinut tuntemaan sinut jaloimmaksi, lempeimmäksi ja\nparhaaksi mieheksi, joka milloinkaan on tänne joutunut.» Näin sanoen\nmies purskahtaa itkuun. Ja nyt seuraa ihmeellinen loppukohtaus,\nsellaisena kuin Platon antaa Phaidonin kuvata sen: »Miehelle, joka\nojensi hänelle myrkkypikarin, Sokrates sanoi: 'Niin, ystäväni, sinä,\njoka olet selvillä tästä, sano, miten minun on meneteltävä?'\n\n'Sinun on yksinkertaisesti vain juotava se', kuului vastaus, 'ja\nsitten käveltävä ympäri huonetta, kunnes jalkasi tuntuvat painavilta;\nsilloin sinun on laskeuduttava makuulle, jolloin myrkky vaikuttaa\nitsestään.' Näin sanoen mies ojensi hänelle pikarin. Sokrates otti sen\nvastaan mitä ystävällisimmän näköisenä, käsien vapisematta, kasvojen\nvärin muuttumatta tai ilmeenkään värähtämättä. Hän vain tapansa mukaan\nkatsoi kiinteästi mieheen ja kysyi: 'Mitä arvelet, jos uhraisin tästä\npikarista juomauhrin? Onko se luvallista?' Mies vastasi: 'Sokrates, me\nvalmistamme vain juuri sen määrän, jota pidämme tarpeellisena juoda.'\n— 'Ymmärrän', Sokrates sanoi. 'Mutta on varmaan luvallista rukoilla\njumalia — rukoilla, että muutto täältä tuolle puolen olisi onnellinen.\nSe on rukoukseni: Tapahtukoon siis niin!»\n\nNäin sanoen hän vei pikarin huulilleen ja tyhjensi sen reippaasti ja\nhelposti.\n\nTähän saakka useimmat meistä olivat kutakuinkin kyenneet pidättämään\nkyyneleitään. Mutta nähdessämme hänen juovan, nähdessämme, että hän\noli tyhjentänyt pikarin — silloin olivat voimamme lopussa. Mitä minuun\ntulee, niin kyyneleeni valuivat virtanaan, niin paljon kuin koetinkin\nniitä hillitä, ja minun täytyi peittää kasvoni ja itkeä itsekseni.\nSillä en minä häntä itkenyt, vaan omaa onnettomuuttani, kun olin\nmenettänyt sellaisen ystävän. Kriton oli jo aikaisemmin noussut ja\nlähtenyt ulos, kun hän ei voinut pidättää kyyneleitään. Apollodoros\noli koko ajan itkenyt lakkaamatta, mutta nyt hän puhkesi äänekkäisiin\nvalituksiin ja voivotuksiin, niin että kaikki läsnäolijat paitsi\nSokrates tulivat syvästi järkytetyiksi.\n\nSokrates sanoi: 'Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Juuri\nsenvuoksihan minä lähetin pois naiset, jotta he eivät käyttäytyisi\ntuolla tavoin. Olen myöskin kuullut sanottavan, että pitää saada kuolla\nrauhassa. Rauhoittukaa ja osoittakaa olevanne miehiä!'\n\nTämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme kyyneleitämme. Sokrates\nkäveli nyt edestakaisin huoneessa. Hetken kuluttua hän sanoi, että\nhänen jalkansa alkoivat nyt tuntua painavilta, ja laskeutui senvuoksi\nselälleen. Sillä niinhän mies, joka antoi hänelle myrkyn, oli käskenyt\nhänen tehdä.»\n\nPian kuolemaatuottava juoma oli vaikuttanut, ja Kriton sulki vainajan\nsilmät.\n\n»Sellaisen lopun sai ystävämme. Voimme ainoastaan sanoa, että hän oli\nparas, viisain ja oikeamielisin ihminen, jonka milloinkaan olemme\ntunteneet.»\n\nTämä tapahtui vuonna 399 e.Kr. Vasta liian myöhään ateenalaiset\nhuomasivat, miten väärin he olivat kohdelleet jaloa ihmisystävää,\njoka itse oli elänyt köyhyydessä ja niukoissa oloissa auttaakseen\nlähimmäisiään henkisesti rikkaampaan, enemmän ihmisarvon mukaiseen\nelämään, ollen aina valmiina sinetöimään rakkaudentyönsä\nmarttyyrikuolemalla.\n\nLämminsydämisiä luonteita on ollut kaikkina aikoina ja samaten\nteräväjärkisiä, mutta on miltei ainutlaatuista, että samassa henkilössä\nniin hehkuvan lämpöinen sydän on yhtynyt niin ihmeellisen terävään\njärkeen. Sellainen _selvän järjen innostus_ kuin Sokrateella ylittää\nihmisen tavalliset mitat, sillä innostuksen omaan luonteeseenhan\nsisältyy se, että tunteet hämmentävät arvostelevan järjen. Mutta\nSokrateen suuri innostus pyrki tekemään sekä hänet itsensä että muut\nihmiset _selvänäköisemmiksi_. Haaveilijan koko hehkulla tämä mies\njanosi selvyyttä, eivätkä hänen arvostelukykyään ikinä hämmentäneet\nintohimot, ei viha eikä rakkaus. Ja kuitenkin hän oli luonnostaan\nintohimoinen. Muuan kuuluisa syyrialainen fysiognomi luki sen hänen\nkasvonpiirteistään. Kun Sokrateen ympärille kokoontunut oppilasjoukko\nkiivaasti väitti syyrialaisen arvostelua vastaan, mestari itse saattoi\nheidät vaikenemaan sanoen: »Hän on nähnyt aivan oikein: minulla on\nvoimakkaat intohimot. Mutta olen päässyt niiden herraksi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKullan puhtaus koetellaan tulessa. Mitä Sokrates oli, sen osoitti\ntäysin vasta se kiirastuli, joka lopetti hänen maallisen elämänsä,\nmutta teki hänet kuolemattomaksi, hänen tuomionsa ja kuolemansa.\nTämän koetuksen tuloksena oli yksinkertaisen ihmisen mieltäylentävä\nkuva, ihmisen, joka on alistanut koko sielunelämänsä järjen\njohdettavaksi ja joka sen nojalla seisoo koskemattomana kaikissa\nkohtalon vaiheissa. Elämässä ja kuolemassa hänen sielunrauhansa on\nhäiriintymätön. Onnellisena hän elää; onnellisena hän vaeltaa viimeisen\nmatkansa. Sokrateen kuolema on ihmishengen kauneimpia riemuvoittoja\nvastoinkäymisistä ja kärsimyksistä. Tämä kohtaus on ylevän kaunis\nja kuitenkin niin puhtaasti inhimillinen. Näemme siinä vain köyhän\nihmisen, joka hiljaa ja tyynesti eroaa elämästä, marttyyrin, jolta\npuuttuu marttyyrien kouristuksen tapainen kiihko, mutta jonka kestävyys\njuuri sen vuoksi on sitäkin ihailtavampaa.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:\n\nTheidir Gomperz, Griechische Denker: nide II.\n\nTähän lukuun:\n\nHeinrich Maier, Sokrates.\n\nKarl Joel: Der echte und der Xeonphontische Sokrates: 2 nid.\n(Kirjallisuusviittauksin.)\n\nSven Lönborg, Dike och Eros: osa II.\n\nC.J. Dahlbäck, Sokrates.\n\nXenophons Hågkomster om Sokrates. Ruotsint. S. Ljungdahl.\n\nRobert v. Pöhlmann, Sokrates und sein Volk.\n\nRobert v. Pöhlmann, Das Sokratesproblem.\n\n\n\n\nSOKRATESLAISET KOULUKUNNAT.\n\n\nSuuren miehen julistus käsitetään aina enemmän tai vähemmän\nyksipuolisesti. Se kuuluu neron tragiikkaan tässä vajavaisuuksien\nmaailmassa. Tavalliset ihmiset eivät täytä neron hengen mittaa,\neikä hän kykene kohottamaan heitä luokseen muuta kuin pienen\nmatkan. Jokainen suuren mestarin oppilaista ottaa vaarin siitä,\nmikä parhaiten sopii hänen _omalle_ lahjakkuudelleen ja henkiselle\nsuunnalleen. Jokainen voi ainoastaan sirpaleittain omaksua mestarin\njulistuksen selittäen sen omalla pienellä tavallaan. Ihmishengen\nrajoittuneisuudesta johtuu, että suurten julistajien opit niin usein\novat olleet alkuna erilaisille koulukunnille, jotka monesti ovat olleet\nja yhä vieläkin ovat sotakannalla keskenään.\n\nSokrateenkin oppilaat hajaantuivat ajan mittaan koulukuntiin, jotka\nyksipuolisesti takertuivat mikä mihinkin puoleen suuren oppi-isän\njulistuksessa.\n\n\n\n\nKYYNIKOT JA STOALAISET.\n\n\nSokrateen oppilaista yksipuolisimpia olivat kyynikot. He kehittivät\nkiihkomielisyyteen saakka Sokrateen opin kohtuullisuuden hyveestä\nja velvollisuudesta hillitä himojaan.[7] He eivät pysähtyneet\nvaatimaan kohtuullisuutta, vaan opettivat hyveen olevan täydellistä\nvieroittautumista mahdollisimman monista tarpeista. Ainoastaan\nsiten tulee todella vapaaksi. »Kernaammin tahdon olla mieletön kuin\nnauttia», sanoi oppi-isä _Antisthénēs_. Kyynikkojen opin kehitti\nhuippuunsa kuuluisa Diogēnēs. Hänestä perimätieto kertoo, että hän\nasui tynnyrissä ja tuli toimeen ilman muita talouskaluja paitsi\nmaljaa, josta hän joi vettä. Mutta kun hän tuli ajatelleeksi,\nettä voihan juoda kourastaankin, hän hylkäsi tämän viimeisenkin\nsivistyselämän jäännöksen. Aleksanteri Suuren kerrotaan kerran käyneen\nkuuluisan aikalaisensa luona ja kehoittaneen tätä pyytämään häneltä\nsuosionosoitusta, mitä hyvänsä. Diogeneen pyyntö kuului: »Olepa\nystävällinen ja väisty hiukan, niin että aurinko pääsee paistamaan\nminuun!»[8]\n\nJuuri »koiramaisesta» elämäntavasta johtui, että rahvas alkoi\nnimittää tämän suunnan kannattajia kyynikoiksi, jonka nimen kantana\non kreikkalainen sana _kýōn_: koira. Ja vaikka useimmat kyynikot\neivät luontoon palaamisessaan menneetkään niin pitkälle, että\nolisivat pitäneet eläimiä tai villi-ihmisiä esikuvanaan, niin he\nkuitenkin kaikkea hienostunutta sivistyselämää halveksiessaan\nolivat sivistykselle vihamielisiä, vaikkakin heidän itsehillintänsä\non ihailtava. He pitivät kunnianaan vapautumista sellaisista\nharhaluuloista, jotka tavallisilla ihmisillä ilmenevät pyrkimyksenä\nhyvinvointiin ja arvoasemaan. Jonkinlaisten kerjäläismunkkien tavoin\ntakkuisin hiuksin ja parroin ilman kotia ja enimmäkseen ilman perhettä\nhe vaelsivat ympäri maata kerjuusauva ja kerjuupussi mukanaan ja\njulistivat oppejaan. Varmasti he olivat siunaukseksi monelle köyhälle\nja kärsivälle ihmiselle, mutta paikoittain heistä tuli oikea maanvaiva,\netenkin sen epämiellyttävän tunkeilevaisen tavan vuoksi, jolla he\nsanoivat lähimmäisilleen »totuuden». Muuten on kuvaavaa, mitä Platon\nsanoi Antistheneelle hänen tavastaan olla huolehtimatta ulkonaisesta\nihmisestään ja huomiontavoittelustaan esiintymällä hirvittävän\nrisaisessa viitassa. »Ystäväni», sanoi viisas, »turhamaisuus paistaa\nviittasi reiästä!»\n\nKyynikot ovat särkeneet kreikkalaisen sivistyksen sopusoinnun.\nAikaisemmin ruumiillisesti terveet ja voimakkaat olivat myöskin\nhenkisiä johtajia. Kaunis ihminen oli hyvä ja hyvä ihminen kaunis.\n»Sielu helkkyi ruumiin soittimesta kuin sävel.» Nyt on kaikki\nmuuttunut. Hyve pukeutuu rumuuteen, ja kauneutta pidetään melkein\nsyntisenä. Ja ihmiset tulevat yksipuolisiksi. Muutamat rupeavat\nammattisotureiksi ja antautuvat niiden palvelukseen, jotka parhaiten\nmaksavat; toisista tulee filosofisten oppituntien tai oikeammin\nlakkojen johtajia. Palkkasoturi on taitava ammatissaan mutta\njalostavasti se ei vaikuta. Filosofikoulukunnan kannattajalla ja\nhuoltajalla on varma vakaumus, mutta yksipuolisuus on _hänenkin_\ntunnusmerkkinsä.\n\nKyynikkojen teorioilla oli sama vaikutus kuin niin monilla muilla\nkielteisillä »opeilla»: ne olivat hyödyllisiä arvostellessaan\nihmiselämän epäkohtia — tässä tapauksessa ahneutta, nautinnon- ja\nvallanhimoa — mutta ne tarjosivat liian heikon perustuksen oleellisesti\nuuden rakentamiselle. Näiden oppien kaikkea sovinnaisuutta, jopa\nkaikkea säädyllisyyttäkin halveksivasta hengestä muistuttaa sanojen\n»kyynikko» ja »kyynillinen» nykyjään tavallinen merkitys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä kyynillisen suunnan vastenmielisen ulkokuoren peitossa\nkuitenkin piili ihailtavaa, se kehittyi _stoalaisessa oppikunnassa_\nkunnioitusta herättäväksi. Stoalaisuus piti tehtävänään opettaa\nihmisille _itsensähillitsemista_ ja vapauttaa heidät siten kiivaista\nmielenliikutuksista, niin pelosta ja surusta kuin säälistä,\nsuuttumuksesta ja vihasta yhtä hyvin kuin hillittömästä ilostakin.\nSillä stoalaiset pitivät näitä kaikkia sielun sairaustilana. Ainoastaan\nvapautumalla kaikista sellaisista häiritsevistä vaikutteista ja\nseuraamalla järkeä saavutetaan »stoalainen tyyneys», joka on _hyveen_\ntunnusmerkki. »Ole rauhallinen!» — niin kuuluisi stoalaisten\ntunnuslause tavalliselle kielelle käännettynä. Suhtaudu rauhallisesti\nkaikkeen, mitä ei voi välttää: sairauteen ja kipuun, köyhyyteen ja\npuutteeseen! Kaikki sellainen on vain _ulkonaista_ ja sen vuoksi\najattelevalle ihmiselle yhdentekevää. Ainoastaan sisäinen elämämme\non tärkeä. Se, joka on päässyt tälle korkealle tasolle, on _viisas_;\nhänellä on silloin kaikki hyveet ja hän on jumalien kaltainen. Mikään\nei voi järkyttää viisaan mielenrauhaa. Onnen päivinä hän ei joudu\nihastuksen valtaan, vastoinkäymisen aikoina hän ei sure, sillä se mitä,\ntietämätön rahvas pitää arvossa, on hänelle enimmäkseen yhdentekevää.\n\nViisas näkee myöskin olemassaolon pintaa syvemmälle. Hänen silmänsä\novat avautuneet näkemään maailmassa suuren yhteenkuuluvaisuuden,\nja hän tajuaa, että yksityisen täytyy joskus kärsiä kokonaisuuden\nhyväksi. »Osan ei sovi olla tyytymätön siihen, mikä tapahtuu\nkokonaisuuden vuoksi», sanoo Rooman keisari Marcus Aurelius, kruunupää\nfilosofi.[9] Hän painostaa edelleen yksilöitten yhteenkuuluvaisuuden\ntunnetta vertaamalla meitä kaikkia »saman puun oksiin». Jokaisen\nihmisen velvollisuus on palvella kokonaisuutta, ja sitä, joka pettää\nlähimmäisensä, hän nimittää karkuriksi.\n\nStoalainen oppikunta on, kuten myöhemmin tulemme näkemään,\nsyvästi vaikuttanut roomalaiseen kansanluonteeseen. Sen vaatima\nraudanluja mielenlaadun ja luonteen johdonmukaisuus ja sen ankara\nvelvollisuudentunto olivat sopusoinnussa roomalaishengen kanssa.\n»Käy tietäsi suoraan eteenpäin arvelematta!» oli stoalainen\nvelvollisuuskäsky. »Ole aina oma itsesi!» Viisas ei milloinkaan\nsaa olla epävarma päämäärästään, ei milloinkaan kiusata itseään\nepäilyksellä ja epävarmuudella. Myöskään ei hänen ikinä tarvitse katua\ntekojaan.\n\nUseat Rooman stoalaiset paitsi Marcus Aureliusta ovat voimakkaasti\ntehostaneet sitä, että kaikki ihmiset ovat veljiä, sillä jokainen\nsielu on jumaluuden osa. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo, köyhillä\nsamoinkuin rikkailla, orjalla yhtä hyvin kuin hänen herrallaan.\nStoalaiset ovat ensimmäisinä tunnustaneet orjien ihmisarvon. He\novat myöskin ensimmäisiä, jotka ovat pitäneet velvollisuutenaan\nosoittaa vihollisillekin hyvyyttä. Heitäkin kohtaan viisas on\nlempeä ja ystävällinen seuraten jumalien esimerkkiä, jotka antavat\naurinkonsa nousta arvottomillekin. Sellaisia sanoja lausuu arvossa\npidetty roomalainen stoalainen _Sēneca_. Hän julistaa myös, että\non unohdettava, mitä muut ovat rikkoneet meitä vastaan: »Anna\nheille anteeksi, jotta sinulle itsellesi anteeksi annettaisiin!»\nHuomaamme siis roomalaisessa stoalaisuudessa erinäisiä kosketuskohtia\nkristinuskon kanssa. Palaamme myöhemmin tähän kysymykseen.\n\n\n\n\nKYRENELÄISET JA EPIKUROLAISET.\n\n\nSokrateen oppihan on, että hyve on onnea. Kyreneläisen Aristippoksen,\nhänen oppilaansa, opin perusajatus on, että hyve johtaa onneen.\nTuntuisi, kuten eräs ruotsalainen filosofi on sanonut, että näiden\noppien välillä on vain hiuksenhieno ero.\n\nSokrates oli julistanut, että hyve sinänsä on todellinen onni. Se\non toisin sanoen siinä, että tekee hyvää kaikissa elämän vaiheissa,\nvaikkakin se maksaisi asianomaisen hengen. Hyveeseen itseensä sisältyy\nkorkein onni. Hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa elämässä\neikä kuolemassa, vaikka lyhytnäköisten ihmisten mielestä voi siltä\nnäyttääkin. Hänet voidaan surmata tai karkoittaa maanpakoon, häntä\nvoidaan ruoskia tai panna hänet kahleisiin, puhkaista hänen silmänsä\ntai ristiinnaulita hänet — hänen onnensa ei riipu siitä. Sillä hyve\ntekee hänet onnelliseksi. Sitävastoin mahtavinkin tyranni, joka\nvoi kaikessa noudattaa mielitekojaan, on onneton, jos hän ei ole\nhyveellinen.\n\nMutta useimmat ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia, että hyvän\ntekeminen sen itsensä vuoksi on heille liian korkea ihanne. Tämän\nkorkean siveysopillisen katsantokannan mukainen elämä edellyttää\nperinpohjaista mielenmuutosta, jonka Sokrates koetti saada aikaan\noppilaissaan, sielunkriisiä, jota kristillinen kielenkäyttö nimittää\n»kääntymykseksi». Johtaakseen kuulijansa siihen Sokrateen täytyi astua\naskel kerrallaan. Ollen erinomainen pedagogi hän ei laiminlyönyt\nrohkaista yksinkertaisia kuulijoitaan sillä, että jo _pyrkimys_\nihannetta kohti, pyrkimys paremmaksi ihmiseksi, saa palkakseen siitä\njohtuvan puhtaan, ylevän ilon. Mutta mitä korkeammalle suurta ihanuutta\nkohti hänen onnistui oppilaansa johtaa, sitä voimakkaammin hän tehosti,\nettä tosi onni ei ole tyydytyksentunne, joka _seuraa_ hyvettä, vaan\nitse elämä _hyveessä_. Hyve ei suinkaan ole ainoastaan onnen tie, ei,\nvaan hyveen omistaminen itsessään on korkein, vieläpä ainoa todellinen\nonni.\n\nSokrateen oppilas Aristippos takertui kuitenkin mestarin puheeseen\nmielihyväntunteista, jotka seuraavat tietoisuutta siitä, että kehittyy\nparemmaksi ihmiseksi, ja hän opetti, että nämä mielihyväntunteet ovat\nhyveen _oleellinen_ osa, että se ihminen elää parhaiten, joka saavuttaa\nsuurimman mahdollisen mielihyvän.\n\nAristippos erosi Antistheneestä niin paljon, kuin yleensä on\nmahdollista. Hänen kotiseutunsa oli rikas ja ihmeen ihanalla paikalla\nsijaitseva Kyrene Afrikan pohjoisrannikolla Ison-Syrtin poukamassa.\nSiellä hän oli tottunut ylelliseen ja hienostuneeseen elämään ja\nhänestä oli kehittynyt täydellinen maailmanmies, elämäntaituri ja\nmiellyttävä seuraihminen. Elämä oli hänelle olemassa nauttimista\nvarten. Miksikä — hän kysyy — pitäisi tehdä kyynikkojen tavoin\nja kääntää selkänsä kaikelle tämän elämän hyvyydelle pitäen sitä\narvottomana? Elämä on antavampaa, jos siitä nauttii niin kauan\nkuin se kestää; sillä kukaan ei tiedä, mitä epävarma tulevaisuus\nkantaa helmassaan. Mutta — huomaa — on nautittava järkevästi ja\nkohtuullisesti. Tähän lisäykseen sisältyy Aristippoksen opin\nsokratesmainen piirre. Hän ei julistanut lihan evankeliumia, vaan\nkohtuullista elämäniloa. Mielihyväntunne, jota hän pitää hyveen\npäämääränä, ei ole laadultaan myrskyisää, vaan sen aateloi aito\nhelleeninen vaatimus: »Kohtuus kaikessa!» On suurempi taito nauttia\nkohtuullisesti kuin kieltäytyä. Aristippos itse luonnehtii mielihyvän\n»lempeäksi ja tasaiseksi sielun liikkeeksi», joka toisin sanoin\nlausuttuna voisi olla elämää sopusoinnussa olemassaolon kanssa.\n\n»Ainoastaan se mielihyväntunne on hyvä, jota ei seuraa katumus», hänen\nmyöskin kerrotaan sanoneen. Älä senvuoksi antaudu nautinnon orjaksi,\nvaan opi hallitsemaan sitä! »Minä omistan, mutta minua ei omisteta»,\noli muuan Aristippoksen ajatelma.\n\nMutta kuulkaamme nyt, miten Aristippos perustelee varoituksensa\nkohtuuttomuutta vastaan! Sitä on vältettävä — hän sanoo — siksi, että\nse johtaa nautinnon vastakohtaan, siksi, että sitä seuraa tuska, pahin\nkaikesta pahasta. Kohtuuton nautinto voi myöskin lopulta kokonaan\nturmella ihraisen kyvyn nauttia edelleen. Sellaisista syistä intohimot\novat korkeimman hyvän vihollisia. — Perustelu osoittaa kaikkein\nselvimmin, miten Aristippos on pysähtynyt paljoa alemmalle asteelle\nkuin korkeinta ihannetta ikävöivä Sokrates.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaroittavana esimerkkinä siitä, mihin joudutaan, kun kyreneläisten\ntavoin asetetaan hetken mieliteko kunniasijalle, mainitaan tavallisesti\nmuuan kolmannen vuosisadan kyreneläinen nimeltä Hēgēsías. Hänen\nmielestään elämä oli niin täynnä tuskaa ja kärsimystä, että hän ei\nuskonut voivansa saavuttaa sitä autuutta, jonka hänen oppikuntansa\nasetti elämän korkeimmaksi päämääräksi. Senvuoksi hän piti parhaana\nvapautua kaikista kärsimyksistä riistämällä henkensä. Hän sai\nsen johdosta nimen Peisithánatos: »kuolemaan houkuttelija». Tätä\npessimististä elämänkatsomustaan hän kehitteli osittain suullisissa\nesityksissä, osittain kirjoitelmassa, jolla oli kaunis nimi\n»Itsemurhaaja». Ja hän saarnasi oppiaan niin varmalla vakaumuksella,\nettä Aleksandreiassa, kaupungissa, jossa hän toimi, syntyi oikea\nitsemurhakulkutauti. Viranomaisten täytyi puuttua asiaan ja kieltää\nhäntä esitelmöimästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten stoalainen koulukunta oli kyynikkojen jalostunut jälkeläinen,\nsamoin olivat kyreneläisen suunnan ylevämpiä seuraajia epikurolaiset,\njotka ovat saaneet nimensä oppi-isänsä _Epikūroksen_ mukaan. —\nEpikurolaisella tarkoitetaan nykyjään ihmistä, joka on asettanut\nhienostuneet nautinnot elämäntehtäväkseen.\n\nEpikurolaisuutta ollaan yleensä kärkkäitä pitämään pelkkänä lihan\nevankeliumina. Epikuros oli kuitenkin korkeammalla kannalla. Elämän\nkorkeimmaksi hyväksi hän asetti _sen_ nautinnon, joka johtuu siitä,\nettä hiljaisen sielunrauhan tunnelma leviää koko elämän ylle. Hän\nselittää itse seuraavin sanoin tarkoituksensa: »Sanoessamme, että\nmielihyväntunne on elämän päämäärä, emme tarkoita sitä hekumaa, jota\nirstailijat tavoittelevat; vaan me ymmärrämme mielihyvän käsitteellä\nsitä, että ruumis ei tunne tuskaa eikä sielu levottomuutta.»\nHenkilökohtaisesti Epikuros oli hyvä ja helläsydäminen ihminen, joka\nkeskellä sairautta ja puutettakin ylläpiti sekä omaansa että muidenkin\nrohkeutta. Ollen oppilaittensa rakastama ja ihailema ja kuolemansa\njälkeen jumaloitu hän tosiaankin oli nimensä veroinen. Se nimittäin\nmerkitsee »auttajaa» tai »lohduttajaa».\n\nVoidakseen elää siinä häiritsemättömän onnen ja hyvinvoinnin tilassa,\njoka on Epikuroksen ihanne, ihmisen täytyy vapautua kaikesta, mikä\nvoi vaikuttaa häiritsevästi, ei ainoastaan maallisen kärsimyksen\npelosta, vaan myöskin kostavien jumaluusolentojen ja kuoleman jälkeisen\nrangaistuksen herättämästä taikauskoisesta pelosta. Ruumiillista\nkipua vastaan Epikuros esittää sen lohdutuksen, että »se ei viivy\npitkää aikaa lihassamme»; ja sielullisia kärsimyksiä vastaan, joita\ntoiset ihmiset voivat meille aiheuttaa, hän suosittelee sen lauseen\nnoudattamista, joka roomalaisten kielellä kuuluu: »Bene vixit, qui\nbene latuit: Onnellisena on elänyt se ihminen, joka on elänyt hiljaa\nja huomaamatta.» Älköön sentähden kukaan vapaaehtoisesti astuko\nesiin ja pyrkikö johtaville paikoille yhteiskunnassa! Oikein hyvien\nystävien muodostama piiri, joka on perehtynyt totuuden oppiin, on\nparas suoja kaikkea ulkomaailman taholta uhkaavaa pahaa vastaan. Juuri\nsamoinajattelevien välinen uskollinen ystävyys on todellisen onnen\nsyvin salaisuus.\n\nIhmisten on kaikkina aikoina ollut vaikeinta, Epikuros sanoo, vapautua\njumalien pelosta. Mutta se on vain johtunut siitä, että ihmiset eivät\nole tunteneet _ilmiöitten luonnollisia syitä_ ja sentähden ovat\netsineet yliluonnollisten olentojen asioihin sekaantumisesta selitystä\nkaikelle, mitä maailmassa tapahtuu, »aivan kuin arat lapset hämärissä\npelkäävät kummituksia».\n\nOnkin kyllä totta, että tieto luonnonilmiöitten todellisesta kulusta\non paras taikauskon ja sen aiheuttaman kauhun parannuskeino. Mutta\nEpikuros menee paljoa pitemmälle: hän tahtoo poistaa _kaiken_\nyliluonnollisen, koska se häiritsee rauhaamme.\n\nTämän tehtävän parhaiten täyttävä maailmanselitys on hänen mielestään\n_Demokritoksen atomioppi_. Sekä Epikuros että Demokritos pitivät\nkaiken pohjana atomien liikkeitä. Jumalilla ei ole mitään tekemistä\nmeidän maailmamme kanssa, Epikuros sanoo. He elävät korkealla\neetterissä, omassa maailmassaan, »ylevässä rauhassa, kaukana ihmisten\nkilvoittelusta.»\n\nJos meidän siis ei tarvitse pelätä jumalia, niin kuolema on vielä\nvähemmän kauhistava. Epikuros ei näe kuolemassa mitään kaameata,\nsillä se on vain hävitys, palaaminen tyhjyydeksi, jota olimme ennen\nsyntymäämme. Molemmat ovat yhtä vähän peloittavia. Hänen saarnojaan\nkuolemanpelkoa vastaan kannattaa juhlallinen, miltei uskonnollinen\npaatos, ja koko vakaumuksensa voimalla hän huudahtaa: »Sinä kuolema,\nsinä et minua liikuta, sillä missä sinä olet, ei minua ole; ja missä\nminä olen, siellä et ole sinä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPainavin epikurolaisuutta vastaan tähdätty moite on sen _itsekkyys_.\nEpikuros ei ole milloinkaan jaksanut kohota yksilöllisestä\nonnenmoraalistaan yleisen onnen aatteeseen. Korkeintaan hän\nulottaa sen käsittämään oikeauskoisten epikurolaisten yhdyskunnan.\nHän ei milloinkaan stoalaisten tavoin puhu ihmisrakkaudesta; ja\nystävyydellekin hän antaa arvoa ainoastaan, mikäli se edistää elämän\nrauhallisuutta ja miellyttävyyttä. Rakastaessaan ystävää rakastaa\nitseään eikä toista.\n\nMutta toiselta puolen Epikuros ei milloinkaan kehoita\nsuvaitsemattomuuteen ja vihaan toisinajattelevia kohtaan. Viisas\nvälittää ainoastaan siitä, mikä voi edistää hänen omaa onneansa.\nEpikuroksen sävy ei lainkaan ole taisteluunhaastavan tuikea kuten\nmonien kyynikkojen ja stoalaisten. Hänen ihanteensa on elämäniloisempi,\neikä hän saarnaa hyvettä omahyväisin ilmein ja otsa synkästi rypyssä.\n\nIhminen, jota epikurolaiset pitävät viisaana, pakenee rakkautta\nja karttaa ystävyyssuhteita hengenheimolaistensa pienen piirin\nulkopuolelta, sillä ne vain tekevät hänen onnensa epävarmaksi. Hän ei\nmilloinkaan mene naimisiin, sillä avioliitto tuo mukanaan monenlaisia\nhuolia ja ristiriitoja, joita aiheuttaa yhdyselämä eriluonteisen\nyksilön kanssa, lasten kiittämättömyys ja heidän särkemänsä toiveet,\nheidän sairaudestaan tai kuolemastaan aiheutuvat huolet. Naimaton on\nkaiken sellaisen kärsimyksen ulkopuolella. Epikurolaisuus tarjosi\nkannattajilleen turvapaikan, johon elämän myrskyjä voi paeta;\nstoalaisuus sitävastoin oli luja linnoitus sille, joka tahtoi taistella\nturmeltunutta ajanhenkeä vastaan.\n\nSamasta syystä, josta aito epikurolainen, »viisas» vältti avioliittoa,\nsamasta syystä hänen ei pitänyt milloinkaan puuttua politiikkaan. Siitä\nseuraa vain loppumattomia rettelöitä. Ei ole toista intohimoa, joka\nvoisi tehdä ihmisen niin onnettomaksi kuin kunnianhimo, ei yhtäkään,\njoka asettaa onnettoman uhrinsa alttiiksi niin äkillisille muutoksille.\nJa valta ja kunnia — mitä siunausta onkaan näin ollen niiden\nomistamisesta? »Ainoa kruunu, jolla on jotakin arvoa, on viisauden\nkruunu.» Kuitenkin Epikuros myöntää, että henkilö, joka suorastaan\npalaa valtiollisesta kunnianhimosta, tekee parhaiten jättäessään sen\nhillitsemättä ja antautuessaan leikkiin. Ja aikoina, jolloin valtion\netu vaatii, että kaikkien kansalaisten on kannettava kortensa kekoon,\non viisaankin velvollisuus uhrata rauhansa yhteiseksi hyväksi.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nEduard Schwartz, Charakterköpfe aus der antiken Literatur: II Reihe.\n\nPaul Barth, Die Stoa.\n\nAdolf Dyroff, Die Ethik der alten Stoa.\n\nH. von Arnim, Epikur.\n\nIvar Harrie, Athenare.\n\nE. Joyau, Epicure.\n\n\n\n\nPLATON.\n\n\nEhjimmän kuvan Sokrateesta on jälkimaailmalle antanut Platon,\nverrattomasti suurin hänen oppilaistaan. Jo aikalaisiltaan hän sai\nkunnianimen »filosofian ruhtinas». Suurella mestarilla ei milloinkaan\nole ollut niin arvokasta seuraajaa.\n\nPlaton oli syntynyt vuonna 427 e.Kr. suuren peloponnesolaissodan\nviidentenä vuotena. Hän kuului erääseen Ateenan ylhäisimpiä ja\nvarakkaimpia sukuja. Hänen isänsä sukujuuret ulottuivat aina\nAteenan viimeiseen kuninkaaseen asti. Syntyperänsä nojalla tällä\nkunnianhimoisella, runsaslahjaisella nuorukaisella oli kaikki\nedellytykset kohota valtiomiehenä johtavaan asemaan. Mutta niihin\naikoihin, jolloin hän astui elämään, sattui tapahtuma, joka antoi hänen\nelämänuralleen aivan toisen suunnan: hän oppi tuntemaan Sokrateen.\nJa hänet valtasi ihailu, jota eheä persoonallisuus aina herättää\nintomielisessä nuorukaissydämessä. Elämä oli jo opettanut nuorelle\nidealistille niin paljon, että hän oli huomannut sekä ylimysvallan että\nkansanvallan heikot ja turmiolliset puolet. Molemmat olivat tehneet\npolitiikasta väkivallan ja puolueellisuuden välikappaleen. Mutta ajan\nkiistojen keskellä Sokrates esiintyi ihmisyyden ja oikeamielisyyden\nlipunkantajana väkivallan ja vääryyden pahoja voimia vastaan. Mitä\narvoa olikaan valtio- ja puoluemielien uralla sellaisen henkilön\nsiunauksellisen elämäntyön rinnalla? Mitä auttoikaan kaikki maailman\nvaltiotaito, niin kauan kuin yhteiskunta oli muodostunut ihmisistä,\njoiden silmät olivat sokeat näkemään hyvän ja oikean? Mitä enemmän\nonnettomuudet saartoivat Platonin maanmiehiä, sitä selvemmin hän\ntajusi, että ainoa todellinen valtiotaito on ihmisten tekeminen\nparemmiksi ja onnellisemmiksi. »Hän näki», kuten muuan ruotsalainen\nPlatonin kuvaaja lausuu, »vain _yhden_ mahdollisuuden paremman valtion\naikaansaamiseksi: sen, että _ihmiset_ muuttuisivat paremmiksi.» Siihen\nSokrates oli työllään pyrkinyt koko ikänsä, ja Platon tahtoi nyt jatkaa\nhänen elämäntyötään.\n\nPlatonin päätökseen seurata opettajansa jälkiä vaikutti\nperuuttamattomasti se, että Sokrates ihailtavalla tavalla sinetöi\nkuolemallaan elämäntyönsä. Niihin aikoihin, jolloin Platon ainaiseksi\njätti hyvästi nuoruudenaikaiset valtiomiesunelmansa, jolloin hän\nuhrasi kunniansa velvollisuuden ja todellisen onnen hyväksi, hän oli\n28-vuotias mies.\n\nPlaton tuntee nyt, että hänen lähin tehtävänsä on kaiken maailman\nedessä sovittaa poismenneen mestarinsa muisto. Ja hän tarttuu kynään\nja kirjoittaa ne kaksi teosta, jotka ovat nimeltään »Sokrateen\npuolustuspuhe» ja »Kriton». Kaikesta päättäen ne eivät olleet Platonin\nteosten pitkän sarjan ensimmäisiä. Asiantuntijat pitävät aivan\nyleisesti vanhempina ainakin paria niistä dialogeista, jotka esittävät\nSokratesta kiistelemässä sofistojen kanssa, erikoisesti »Protagorasta»\nja »Hippiasta». Sitävastoin muuan toinen Platonin kuuluisimpia\ndialogeja, joka käsittelee samaa aihetta, nimittäin se, jonka nimenä\non »Gorgias» ja jota on sanottu »oikeamielisyyden korkeaksi veisuksi»,\non ilmeisesti kirjoitettu unohtumattoman mestarin kuolemasta saatujen\nvoimakkaitten vaikutusten alaisena.[10]\n\nPlaton oli aloittanut kirjailijauransa näytelmänkirjoittajana.\nNuoruudenteoksensa hän oli polttanut päättäessään vihkiä elämänsä\nfilosofialle, mutta draamallinen kipinä kyti vielä hänen dialogeissaan.\nNe eivät ole ainoastaan saaneet sisältöään suurella ajattelijalta\n— ne ovat myöskin suuren taiteilijan muovailemia. Dialogit, jotka\nPlaton kirjoitti voimansa päivinä, ovat jännitystä ja elämää uhkuvia\nmestariteoksia, ja niissä vaeltaa silmiemme editse runsas kokoelma\nmielenkiintoisia henkilöitä. Ja kun vielä tänä päivänä puhumme\nattikalaisesta siroudesta, attikalaisesta suolasta esityksen mausteena,\nsilloin ajattelemme etupäässä Platonin dialogien valikoidun hienoa,\ntaiteellisesti viimeisteltyä kieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin Platon ryhtyi jatkamaan edesmenneen mestarinsa\nrakkaudentyötä, hänen täytyi saada toipua musertavasta iskusta. Hänelle\noli tarpeellista päästä joksikin aikaa pois kansan keskuudesta,\njoka oli palkinnut jaloimman ja parhaan miehensä kuolemalla. Platon\nkaipasi maahan, missä helleenisen maailman valtiollinen levottomuus ja\nkilvoittelu oli pannaanjulistettu, valtioon, jolla oli luja perustus ja\nikivanhat perimätiedot. Ja niin hän lähti Egyptiin, salaisen viisauden\nihmemaahan.[11]\n\nHänen hiljaisuuden ja rauhan kaipuunsa ei pettynyt. Täällä tuntui\nsiltä, kuin ajan kello olisi pysähtynyt ja ikuisuuden muuttumaton\nmaailma astunut alas ajalliseen elämään. Heijastaen iäisyyden suurta\nrauhaa ja sielu syventyneenä Hellaan suurin ajattelija palasi\nfaaraoitten maasta.\n\nKotimatkalla hän kävi etelä-Italiassa, jossa tapasi Pythagoraan opin\nkannattajia. Näiden esimerkkiä hän noudatti monessa suhteessa, kun hän\nkotiin palattuaan itse perusti filosofisen yhdyskunnan. Luultavasti hän\nmyöskin oli pythagoralaisilta saanut elämänkatsomukseensa sellaisia\npiirteitä kuin uskon sielunvaellukseen.\n\nSyrakusassa Platoniin liittyi muuan hänen uskollisimpia ja\nhuomattavimpia oppilaitaan, yksinvaltias Dionysioksen lanko _Díōn_,\njoka silloin oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. »Hän omaksui», Platon\nitse sanoo, »esittämäni opit suuremmalla innolla ja terävyydellä\nkuin yksikään siihen asti tapaamani nuorukainen.» Mutta itsevaltias\nDionysios ei suinkaan yhtynyt Platonin ihastukseen. Hän piti huolen\nsiitä, että mahdollisimman pian päästiin eroon filosofista, joka\njulkisesti paheksui väkivaltaa ja raakuutta, ja panetti tämän laivaan,\njoka vei hänet takaisin kotimaahansa.\n\nOltuaan poissa kymmenkunnan vuotta Platon palaa koliinsa Ateenaan\nrikkaana uusista vaikutelmista ja kokemuksista. Hän on kypsynyt\nmieheksi ja filosofiksi. Nyt hän tahtoo käydä käsiksi suureen\nelämäntehtäväänsä, ryhtyä uudistamaan yhteiskuntaa jalostamalla\nihmisiä. Ja niin hän kokoaa ympärilleen joukon ihanteellisia\nluonteita veljeskunnaksi pythagoralaiseen tapaan. He asuvat puutarhan\nkaunistamassa maatalossa, joka sijaitsi Ateenan ulkopuolella\nAkádēmos-nimiselle satusankarille pyhitetyllä paikalla ja oli\nsiitä saanut nimen _Akadēmeia_. Luonnonihailija Kimon oli täällä\nkeinotekoisen kastelun avulla saanut aikaan tuuhean puiston ja vihreitä\nnurmikenttiä. Platon oli itse ostanut maatilan.\n\nViileissä pylväiköissä tapahtui varsinainen opetus, ja Akademeian\nhiljaisessa ja tyynessä lehdossa Platon käyskenteli oppilasparvineen\nkeskustellen filosofisista ja muista tieteellisistä kysymyksistä. Niin\nsyntyi maailman ensimmäinen akatemia. Se sai nimensä paikasta, jossa\nse sijaitsi, ja se on antanut nimensä myöhempien aikojen korkeammille\nopetuslaitoksille sekä oppineille, kaunokirjallisille ja taiteellisille\nyhdyskunnille.\n\nPlatonin akatemia oli laatuaan pitkäikäisin opetuslaitos, mikä\nmilloinkaan on ollut olemassa. Kun keisari Justinianus vuonna 529 j.Kr.\nhajoitti sen, se oli pysynyt pystyssä enemmän kuin yhdeksän vuosisataa.\n\nMutta akatemia ei ollut ainoastaan koulu, vaan myös tieteellinen\ntutkimuslaitos — sitä voisi nimittää maailman ensimmäiseksi\nyliopistoksi. Täällä opiskeltiin miltei kaikkia silloisia tieteitä, ja\nPlaton antoi herätteitä eri alojen tutkimukselle.\n\nEnnen kaikkea harrastettiin luonnollisesti filosofian eri aloja.\nTäällä laskettiin perustus sekä _psykologialle_, joka on oppi ihmisen\nsielunelämästä, että _logiikalle_, joka tutkii ajattelun lakeja.\n_Etiikka_ oli kuitenkin kaikista filosofian haaroista lähinnä Platonin\nsydäntä. Kaikkien hänen filosofisten mietiskelyjensä lopullisena\ntarkoituksena oli sen elämäntehtävän toteuttaminen, jonka hän oli\nperinyt omalta opettajaltaan ja mestariltaan: ihmisten tekeminen\nhyviksi ja oikeamielisiksi. Todellisena Hellaan poikana hän ei\nmilloinkaan väsynyt saarnaamaan _kohtuullisuutta_ ja _mielenmalttia_\nkaikkia muita etevämpinä hyveinä.\n\nTämä Platonin siveysopillinen harrastus on ollut alkuna m.m.\ntutkimukselle, jota voisi pitää alkoholikysymyksen ensimmäisenä\ntunnettuna tieteellisenä käsittelynä. Hän tutkii ensin, millainen\nkäsitys eri kansoilla on juovutusjuomista alkaen skyyttalaisista ja\ntraakialaisista, joiden keskuudessa sekä miehet että naiset juovat\nviiniä, tai Tarentumin asukkaista, missä voi Dionysoksen juhlana nähdä\nkoko kaupungin juopuneena, aina sparttalaisiin saakka, jotka ovat\nkieltäneet kaiken viinin käytön ja rankaisevat ankarasti juopunutta\nhenkilöä. Platon tutkii edelleen humalan seurauksia ja huomaa, että\nne osoittautuvat halujen ja intohimojen voimakkaana nousuna, kun\nsitävastoin huomiokyky, ymmärrys ja muisti tylsistyvät, vieläpä\nkokonaan katoavat. Juopuneesta tulee kuin pieni lapsi, hän menettää\nitsehallintansa ja muuttuu »todella viheliäiseksi olennoksi.» Platon\non kuitenkin varma siitä, että vanhoihin ihmisiin viini voi vaikuttaa\nhyväätekevästi. Sentähden sallittakoon heidän kutsua Dionysos\n»juhlallisuuteen ja riemuun, jonka hän on antanut ihmisille avuksi\nvanhuuden ankeutta vastaan. Sillä hän antoi meille viinin siten\nnuorentaakseen meidät uudelleen, saadakseen meidät unohtamaan murheemme\nja pehmittääkseen kovan mielemme kuten raudan, kun se pannaan tuleen ja\nmuuttuu silloin taipuisaksi.»\n\nSitävastoin ei »poikien tule ollenkaan saada maistaa viiniä, ennenkuin\nhe ovat kahdeksantoista vuoden ikäisiä. Sillä ei ole lisättävä tulta\ntuleen ruumiissa enempää kuin sielussakaan. Ja ennenkuin nuoret ovat\nalkaneet tehdä kovaa työtä, on tarkoin varottava heidän kiivaita\nintohimojaan.» Platon puoltaa myöskin karthagolaisten keskuudessa\nvoimassa olevaa lakia, jonka mukaan »kukaan ei saa maistaa viiniä\nollessaan sodassa, kukaan virkamies ei saa juoda viiniä virkavuotenaan,\nsamoin eivät myöskään perämiehet ja tuomarit virkaansa toimittaessaan\neikä henkilö, joka aikoo ottaa osaa johonkin tärkeään neuvotteluun.\nOn myöskin», hän lisää, »joukoittain muita tapauksia, jolloin ei tule\njuoda viiniä, jos tahtoo säilyttää hyvän ymmärryksen ja arvostelukyvyn.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPlatonin innokkaasti harrastama tiede oli myöskin _matematiikka_.\nTällä alalla hän oli Pythagoraan hengenheimolainen ja yhtyi lukujen\nmaailman tässä herättämään innostukseen. Erikoisen suurena hän piti\nmatematiikan pedagogista arvoa: se selvittää ajatusta ja tekee\nkäsityskyvyn nopeammaksi. _Tähtitieteessä_ Platon itse antoi loistavan\nnäytteen intuitiivisesta tieteellisestä neroudestaan lausuessaan sen\nvakaumuksen, että kiertotähtien liikkeitten itse asiassa täytyy olla\nlainalaisia, vaikka ne meistä näyttävät säännöttömiltä. Oli vain\nosattava laskea nämä lait. Muutaman akatemian jäsenen, kuuluisan\nmatemaatikon ja tähtitieteilijän, Eūdoksoksen, onnistuikin laskea\nkiertotähtien radat ja kiertoaika, ja hän vahvisti siten suuren\nmestarin tieteellisen aavistuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYstävien ja oppilasten piirissä, jonka Platon oli kerännyt ympärilleen\nAkatemiaan, hän oli täysin löytänyt itsensä, ja täällä hän laskee\nfilosofisen oppirakennelmansa perustuksen neljällä dialogillaan\n»_Sympōsion_», »_Phaidon_», »_Phaidros_» ja »_Valtio_». Ne ovat\ndraamallisen eloisia mestariteoksia, jotka merkitsevät hänen\ntuotantonsa huippukohtaa. Näissä dialogeissa hän johtaa lukijan\nvaltaiseen ajatusrakennelmaansa, _ideaoppiin_. Tämän sisällön Platon\non havainnollistuttanut suurpiirteisellä kuvalla »Valtio»-dialogissa,\nteoksessa, joka on hänen filosofiansa korkeimpia saavutuksia. Hän\nsanoo siinä lukijalle suunnilleen näin: »Kuvittele maanalaista luolaa,\nmissä istuu ihmisiä kahleet jaloissa ja kaulan ympärillä sillä tavoin,\nettä he eivät ikinä ole saaneet nähdä luolan ulkopuolella olevasta\nelämästä muuta kuin varjokuvia, jotka piirtyvät luolan seinään ja\nliikkuvat siinä ikäänkuin ne olisivat eläviä olentoja! Jos nämä ihmiset\nkykenisivät ilmaisemaan toisilleen ajatuksiaan, etkö silloin luule\nheidän kaikkien tulevan siihen käsitykseen, että nämä varjot olivat\ntodellisia esineitä. Nämä ihmiset eivät siis yleensä pitäisi totena\nmuuta kuin asioitten varjoja.\n\nKuvittele edelleen, että heidän kahleensa irroitetaan ja heidät\nvapautetaan harhaluulostaan — mikä on seurauksena? Oleta, että yksi\nheistä päästetään vapaaksi ja hänet pakotetaan äkkiä nousemaan,\ntekemään täyskäännös ja katsomaan valoa kohti. Hän ei voi tehdä tätä\ntuntemalta tuskaa, ja päivänvalon sokaisemana hän ei voi käsittää\nkaikkia todellisia esineitä, joiden varjoja hän aikaisemmin näki. Mitä\narvelet hänen sanovan, jos joku selittäisi hänelle, että hän ennen oli\nnähnyt vain silmänlumetta, mutta nyt sitävastoin näkee oikeammin? Etkö\nluule hänen hämmentyvän ja pitävän ennen näkemäänsä todellisempana kuin\nsitä, mitä hänelle nyt näytetään?» Samalla tavalla — Platon arvelee\n— käy meidän ihmisten, kun me yritämme kohota aistimaailmasta, jossa\njoka päivä elämme, järjen ja aatteitten katoamattomaan maailmaan.\nVain vähitellen me maan asujaimet totumme yläilmojen valkeuteen. Vain\nasteittain meidän katseemme voi avautua näkemään oikean todellisuuden.\nMutta kun se tapahtuu, me tajuamme, että tämän aistimaailman esineet\novat vain aatteitten kalpeita muistoja.\n\nKorkeimpia aatteita ovat hyvyyden ja kauneuden idea sekä\noikeamielisyyden ja rohkeuden eli urhoollisuuden idea. Mitä sitten on\nesimerkiksi _kauneuden idea_? Se on, Platon sanoo, jotakin muuta ja\nkorkeampaa kuin kauniit esineet, mutta se on läsnäolevana jokaisessa\nkauniissa esineessä. Kauniit kasvot vaihtelevat ja muuttuvat, mutta\nkauneus itsessään pysyy samana. Näin on myöskin _hyvyyden idean_\nlaita. Sen maalliset muodot vaihtelevat, mutta itse idea on ikuinen\nja muuttumaton. Sentähden se onkin todellisempi kuin ne muodot,\njoissa se esiintyy täällä maan päällä. Yksityiset esineet ja ilmiöt\ntäällä maailmassa ovat vain kalpeita varjokuvia ideoitten maailmasta\n— se yksinään on oikea todellisuus. Se on alkuperäinen. Yksityisten\nesineitten olemassaolo perustuu itse asiassa aatteeseen. Kauniit\nesineet ovat kauniita vain siitä syystä, että ne ovat osallisia\nkauneuden aatteesta.\n\nTällöin johtuu helposti mieleen Johan Olof Wallinin ihana virsi:\n\n    Oi, ylen paljon kauneutta kätkee\n    elämän, luomakunnan virranuomat.\n    Vaan alkulähteen aallot, jotka soittaa,\n    ne virrat voittaa.\n\nJos laskeudumme ideoitten maailman asteikkoa alaspäin, on laita sama\nkuin kauneuden idean: kaikkialla muodostaa oikean todellisuuden yleinen\ntyyppi, lajikäsite, yleinen laki. Paino on oikea todellisuus — ei\nputoava kivi. Yksityinen hevonen ei ole oikea todellisuus, vaan hevosen\nlajikäsite — s.o. niiden tunnusmerkkien yhtymä, jotka ovat yhteisiä\nkaikille hevosille ottamatta huomioon väriä, kokoa, ikää, sukupuolta.\nYksilöt tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta lajityyppi\nsäilyy. Senvuoksi — Platon arvelee — se on oikea todellisuus eli idea.\nEsineitten tilapäisiä ominaisuuksia me näemme silmillämme, kuulemme\nkorvillamme ja havaitsemme muilla aistimillamme; idean sitävastoin\ntajuamme ainoastaan ajatuksellamme — vain se antaa täydellistä tietoa.\nTosi filosofi on se, jonka katse kykenee tunkeutumaan vaihtelevien\nvarjojen harson läpi, jota useimmat ihmiset nimittävät todellisuudeksi,\naina olioitten olemukseen asti, kirkkaitten, läpikuultavien aatteitten\nmaailmaan, »maahan, joka on tehty karneolista, jaspiksesta ja\nsmaragdista». Mutta vain harvat voivat nähdä petollista ulkokuorta\nsyvemmälle.\n\nHyvyyden idea on kaikista korkein. »On ilmeistä», Lindskog sanoo,\n»että Platon pitää sitä melkein persoonallisena olentona. Se on\nhänelle todellisuudessa korkein jumala ja ainoa jumala.» Toisinaan\nhän puhuu muistakin korkeimmista aatteista aivan kuin elävistä ja\najatuskykyisistä hengistä. Tällä tavoin niistä tulee paljoa enemmän\nkuin pelkkiä lajikäsitteitä — niistä tulee järjellisiä olentoja, jotka\novat läheisessä yhteydessä jumalallisen hengen kanssa.\n\nPlatonin tien oli johtanut ideaopin huipuille hänen elämäntarpeensa\nlöytää ehdottomasti todellista tietoa, saavuttaa kiinteä tukikohta\ntässä katoavassa ja vaihtelevassa maailmassa.\n\nElämä aatteitten maailmassa on korkeinta autuutta, ja niiden näkemisen\ntulee siksi olla kaikkien ajattelevien ihmisten pyrkimyksen päämääränä.\nMutta useimmat ihmiset eivät ymmärrä sitä, jonka silmät ovat täten\navautuneet näkemään korkeamman todellisuuden. Asian laita on aivan\nsama, kuin jos joku noista luolaihmisistä äkkiä pakotettaisiin\npäivänvalosta palaamaan luolan pimeyteen. »Oleta», Platon sanoo, »että\nhänen tällöin on heti kilpailtava entisten vankitoveriensa kanssa\nnoiden varjokuvien arvostelemisessa, ennenkuin hänen silmänsä vielä\novat ehtineet uudelleen tottua pimeyteen. Eikö hänelle silloin ilkkuen\nnaurettaisi sanoen, että hän on palannut vaellukseltaan yläilmoista\ntärveltynein silmin, ja että siis ei ollut hyvä lähteä sinne? Ja voi\nsitä, joka tämän jälkeen yrittäisi vapauttaa vangit ja viedä heidät\nylös valoon.» Sokrates oli saanut kokea, miten sen asian laita oli.\nLuolaihmiset olivat hänet surmanneet.\n\nPlatonkin joutui monta kertaa tekemään sen katkeran kokemuksen, että\nihmiset eivät _tahtoneet_ vapautua vankeudestaan eivätkä antaneet viedä\nitseään ylös päivänvaloon. Pettyneenä hän yhä enemmän luopui kaikista\nyrityksistä vaikuttaa yleisiin asioihin ja sulkeutui yhä ahtaammin\nkuoreensa ja uskollisten ystäviensä ja oppilaittensa pieneen piiriin.\nValtiolliset ihanteensa, hän esitti suuressa »Valtio»-nimisessä\nteoksessa. Siinä hän piirsi ihannevaltion suuntaviivat, valtion, jonka\ntuli astua »vääristeltyjen ja turmeltuneitten valtiomuotojen tilalle,\njoita hän itse masentuneena oli paennut». Vain sille valtiomuodolle hän\nantaa jotakin arvoa, joka yhteiskuntansa johtajiksi asettaa sellaisia\nmiehiä, jotka voivat vaikuttaa _kansankasvattajina_, jotka voivat tehdä\nihmiset hyviksi ja onnellisiksi, koska he vaeltavat katse kiinnitettynä\nkorkeampaan, katoamattomaan maailmaan. Tätä Platon tarkoittaa\nsanoillaan, että »ainoa hyvä valtiomuoto on se, jonka vallassaolijat\novat todellisia filosofeja.» Platon painostaa kuitenkin itse nimenomaan\nsitä, että valtiomuoto, jonka hän ajatusmaailmassaan on luonut, on\nmittapuuksi tarkoitettu _ihanne_, jonka mukaan muita valtiomuotoja on\narvosteltava.\n\nMinkä verran hänen onnistui toteuttaa tätä teoriaansa käytännössä?\n\nTilanne näytti jo kerran varsin lupaavalta. Kuten pilvien lomitse\ntunkeutuva auringonsäde tuli Platonille äkkiä kutsu matkustaa Sisiliaan\njulistamaan oppejaan Syrakusan yksinvaltiaan hovissa. Se tapahtui\nvuonna 366. Edellisenä vuonna Dionysios oli äkkiä kuollut, ja Platonin\nihailija Dion oli saanut suuren vaikutusvallan. Hän toivoi nyt voivansa\nsuuren filosofin avulla käännyttää nuoren Dionysios II:n.\n\nPlaton oli tällöin yli kuudenkymmenen vuoden ikäinen ja hänestä tuntui\nsangen arveluttavalta niin iäkkäänä lähteä pitkälle ja vaivalloiselle\nmerimatkalle, mutta — kuten hän eräässä kirjeessään sanoo — »jos\nyleensä milloinkaan aiottiin yrittää toteuttaa ajatuksiani laeista ja\nasetuksista, niin sen täytyi tapahtua nyt. En tahtoisi olla omasta\nmielestäni vain sanataituri, joka ei koskaan omasta aloitteestaan ole\nryhtynyt tositoimiin.»\n\nKaikki aikalaiset odottivat jännityksellä, miten mahtavan hallitsijan\nja koko Hellaan suurimman viisauden opettajan kohtaus sujuisi.\nAlku näytti varsin lupaavalta. Dionysios otti Platonin vastaan\nruhtinaallisin. kunnianosoituksin, ja kuuluisan vieraansa mieliksi\nyksinvaltias pani toimeen perinpohjaisia uudistuksia hovielämässä.\nMeluisten juominkien sijaan, jotka voivat kestää »kolme kuukautta\nyhteen menoon», astui voimaan ankara kohtuullisuus ruoan ja juoman\nsuhteen. Mutta pian filosofin oppien herättämä ensimmäinen innostus\nhaihtui, ja varsinaiselle mielenmuutokselle Dionysios oli yhtä vähän\naltis kuin aikoinaan Alkibiades. Molemmat ihailivat opettajaansa ja\ntunsivat hänen rinnallaan jonkinlaista häpeää hairahdustensa vuoksi,\nmutta hyviä päätöksiä tai korkeintaan hyviä yrityksiä pitemmälle he\neivät ikinä päässeet. Platonin ei milloinkaan onnistunut muuttaa\ntyrannia hallitsija-filosofiksi.\n\nYksinvaltiaan hovissa oli luonnollisesti myöskin sellaisia henkilöitä,\njotka olivat huolissaan Dionin ja Platonin vaikutusvallasta ja\npelkäsivät oman asemansa senvuoksi sortuvan. Platoniin he eivät alussa\nuskaltaneet käydä käsiksi, mutta sitä kiivaammin he hyökkäsivät Dionin\nkimppuun. Heidän onnistui uskotella Dionysiokselle, että hänen enonsa\naikoi itse pyrkiä tyranniksi, ja vihdoin eräänä päivänä Dion ajettiin\nmaanpakoon. Pian myöskin Dionysioksen ja Platonin ystävyys katkesi, ja\nfilosofi palasi kotiin.\n\nMuutamien vuosien kuluttua oikullisen tyrannin mieleen tosin juolahti\najatus kutsua filosofi uudelleen luokseen. Platonin sai varmaankin\nsuostumaan tarjoukseen se seikka, että Dionysios lupasi sopia Dionin\nkanssa ja uskotteli, että hänessä oli uudelleen herännyt innokas\nharrastus filosofiaan. Mutta kun tosi oli kyseessä, ei kummastakaan\ntullut mitään, ja Platonin itsensä sallittiin töin tuskin lähteä\nSisiliasta. Dionysios koetti pidättää häntä siellä mahdollisimman kauan\n— jonkinlaisena panttivankina. Sillä niin kauan kuin Platonin kohtalo\noli yksinvaltiaan määrättävissä, ei tämän ystävä Dion uskaltanut kostaa\nsukulaiselleen.\n\nJoitakin vuosia myöhemmin tilanne kuitenkin jälleen muuttui lupaavaksi.\nDion karkoitti Dionysioksen Syrakusasta. Tämä asettui Korinthokseen,\nmissä hänen kerrotaan ansainneen elatuksensa koulumestarina. Mutta\ntoimiessaan parhaillaan Syrakusan valtiomuodon uudistamiseksi Dion\njoutui salamurhaajan uhriksi. Näin Platonin kaikki toiveet saada\nkäytännössä toteuttaa valtiollisia oppejaan olivat ainaiseksi\nsortuneet. Hän suri syvästi ystävänsä kuolemaa. Platonin viimeinen\nsuuri teos, »_Lait_», onkin alistumisen tuote, osoittaen »vanhuksen\nalistumista todellisuuteen, jota hän ei voinut hallita.» Ja kuitenkin\ntämä teos ei ilmaise katkeruutta. Siitä huokuu vain elämänviisautta\nja lisäksi tunteen lämpöä, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.\nVanhus ei ole katkera, sillä hän ymmärtää, mistä syystä hän on\nepäonnistunut valtiollisena opettajana. Ja hänellä on se kaunis\nlohdutus, että vaikka hän ei ole voinutkaan luoda uusia _yhteiskuntia_,\nhän on kuitenkin kyennyt tekemään lukemattomia _ihmisiä_ paremmiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPlaton oli kahdeksankymmenvuotias muuttaessaan pois tästä raihnaisuuden\nja pettymysten maailmasta. Hän erosi elämästä lujasti luottaen toiseen\nolemassaoloon, missä ruumiillinen heikkous ei haitannut sielun\npyrkimystä »puhtauden, ikuisuuden ja kuolemattomuuden maailmaan»,\nhyvyyden ja kauneuden iäiseen valtakuntaan, jonne hänen sielunsa\ninnoituksen hetkinä oli kaipauksen siivin kohonnut. Platonin ruumis\nkätkettiin viimeiseen leposijaansa Akatemian läheisyyteen, mutta hänen\nhenkensä elää ja vaikuttaa vielä tänä päivänä kuolemattomissa teoksissa\nkuten ennen kaikkea »Sokrateen puolustuspuhe», »Symposion», »Phaidon»,\n»Gorgias» ja »Valtio».\n\n»Platon on ensimmäisenä yrittänyt ratkaista länsimaisen ihmisen\nelämänongelmaa kokonaisuudessaan, ja hänen jälkeensä tähän probleemaan\nsisältyvät ristiriidat ovat taukoamatta askarruttaneet länsimaista\nihmiskuntaa» — suunnilleen tällaisen yleisarvostelun muuan Platonin\ntuntija lausuu suuren filosofin elämäntyöstä. »Tämä ihmiskunta on\nyksilön sisäisen täydellistymisen suureksi välikappaleeksi koroittanut\nmaailmasta pakenemisen, mutta toiselta puolen se on sankarina palvonut\nniitä, jotka ovat vihkineet elämänsä työlle ihanteen toteuttamiseksi\nmaailmassa.\n\nIntian viisaan silmissä elämänongelma on jo vuosituhansia näyttänyt\nsangen yksinkertaiselta: elämä _maailmassa_ on vain valmistusta\neroon _maailmasta_. Länsimaalainen sitävastoin pitää näitä molempia,\nsisäistä persoonallista kehitystä ja työtä maailmassa, samanarvoisina,\nvälttämättöminä vaatimuksina, ja ne tekevät hänestä sen rikkiraastetun\nihmisen, jollainen hän on, ellei hän surmaa toista, puolta sielustaan.\nHänen ikuinen ihanteenkaipuunsa ja ikuinen tarve muuttaa maailma\nihanteitten kaltaiseksi — näitten molempien päämäärien välillä häilyy\nlänsimaalaisen ajatus- ja tunne-elämä, ja tuloksena on ainainen\nlevottomuus, lakkaamaton vaikeus löytää oikeata tietä, löytää elämän\nkeskeistä painopistettä — olemassaolon tuska. Voimakkaammin kuin kukaan\nmuu on Platon lausunut julki elämämme ylevimmät pyrkimykset ja oman\nelämämme tragiikan. »Platonin filosofian voi sanalla sanoen lausua\nsisältävän _länsimaisen ihmisen koko aatemaailman_. Hänessä tapaamme\nEuroopan kaikkien ajatusten idut. Ja hänessä löydämme länsimaisen\nsielumme suuren vapahduksen ja levon — kaikki sovittavan huumorin.»\n\nKaikki idealismi on erottamattomasti liittynyt ideaopin suuren\njulistajan muistoon. Jokaisen suuren ihanteellisen uudestisyntymisen,\nniin renessanssin kuin romantiikankin päivinä, — kuten\nkirjallisuushistorioitsija Albert Nilsson sanoo — »henget ovat\npalanneet takaisin Platonin ajatusmaailmaan sytyttääkseen soihtunsa\nhänen tulestaan.» Skandinavialaisessa sivistyspiirissä ilmenee\nPlatonin vaikutus voimakkaana Atterbomin lujassa uskossa aatteitten\nja kauneuden iäisyysarvoon. Sitä todistaa myöskin Stagneliuksen usko,\nettä aistimaailma on syntynyt ideoitten luopuessa Jumalasta. Tegnér\nnimittää aistimaailmaan laskeutunutta aatetta langenneeksi enkeliksi,\njoka kaipaa takaisin alkulähteeseensä. Hänen ihanteellisuutensa viittaa\nmyöskin, samoinkuin Platonin, aistimaailmasta totuuden, hyvyyden ja\nkauneuden katoamattomaan maailmaan, ja hänen runollinen aatemaailman\nkuvailunsa muistuttaa usein suuresti Platonia. Saman hengen lapsia on\nVihtori Rydberg, joka pitää maailmankehityksen keskeisimpänä asiana\njumaluuden toteuttamista täällä maan päällä ihmisten ihanteellisten\npyrkimysten avulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjallisuutta:\n\nPlaton, — Skrifter, ruotsiksi kääntänyt Claes Lindskog: 6 osaa.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Platon: 2 nid.\n\nN. Bergius, Platons livssyn.\n\nHugo Bergstedt, Samhällsstrider och samhällsutopier i det forntida\nGrekland.\n\nIvar A. Heikel, Platon (sarjassa »Merkkimiehiä»).\n\nMalte Jacobsson, Platon som politiker.\n\nHans Larsson, Platon och vår tid.\n\nSven Lönborg, Det sjunde Platonsbrevet och Erosdialogerna (Svensk\ntidskrift 1927).\n\nPaul Natorp, Platos Ideenlehre.\n\nVitalis Norström, Till Platos idélära.\n\nGunnar Rudberg, Ur Platons brevväxling.\n\nGunnar Rudberg, Platon.\n\nPontus Wikner, Platon.\n\nAlbert Nilsson, Svensk romantik. Den platonska strömningen.\n\n\n\n\nARISTOTÉLĒS.\n\n\nAristoteles oli Platonin suurin oppilas. Hän on Platonin akatemian\ntoiminnan _tieteellisen_ puolen etevin edustaja. Platon oli samalla\nkertaa ajattelija ja runoilija — Aristoteles on sitävastoin tiedemies\nkiireestä kantapäähän. Hänellä ei ole suuren mestarinsa mielikuvitusta\nja kykyä ajatella kuvissa tuottaen lukijoilleen puhtaasti taiteellista\nnautintoa. »Milloinkaan», Wilamowitz sanoo, »eivät laulunjumalattaret\nole suudelleet hänen huuliaan.» Hän on kuiva ja abstraktinen\nluonne, mutta sen sijaan hänellä on tiedemiehen perinpohjaisuutta,\nhuolellisuutta ja varovaisesti harkitseva arvostelukyky. Kuitenkin voi\nmyöskin Aristoteleessa havaita erinäisiä piirteitä Sokrateen ironiasta\nja huumorista, vaikka ne ovatkin hänessä kuivuneet satiiriksi. Niinpä\npidetään seuraavaa arvostelua hänen lausumanaan: »Ateenalaiset ovat\nkeksineet kaksi asiaa: maanviljelyksen ja oivalliset lait. Pellon\nviljasta he elävät, mutta lakeja he eivät käytä mihinkään.»\n\nAristoteleen ajattelu on _analysoivaa_: hän erittelee kaiken\nyksityisiin osiinsa, kun taas Platonin ajatustoiminnan kohteena\non kokonaiskuva. Aristoteleen ajattelu on Platonin rinnalla kuin\nanatominen kartasto verrattuna elävään ihmisolentoon.\n\nAristoteles oli seitsemäntoistavuotias nuorukainen tullessaan\nPlatonin oppilaaksi — se tapahtui vuonna 367 — ja kuului sitten\nakatemiaan kaksikymmentä vuotta, aina mestarin kuolemaan asti.\nNiin arvosteleva kuin Aristoteles olikin taipumuksiltaan, vieläpä\nsuhtautuen kriitillisesti muutamiin puoliin mestarin filosofiassa,\nhän ihaili kuitenkin lämpimästi verratonta opettajaansa. Pitipä hän\nsuurta ajattelijaa niin suuressa arvossa, että selitti jo senkin\n»liian suureksi kunniaksi, että kuka tahansa saisi edes puhua hänestä,\nvaikkapa se olisi tapahtunut mitä ylistävimmin sanoin».\n\nViisi vuotta Platonin kuoleman jälkeen Aristoteles ryhtyi Makedonian\nPhilippos kuninkaan pyynnöstä hänen poikansa Aleksanterin opettajaksi\nja kasvattajaksi tämän ollessa silloin kolmentoistavuotias nuorukainen.\nNäin oli sen ajan etevimmällä filosofilla parin vuoden aikana\ntilaisuus henkisesti vaikuttaa runsaslahjaiseen nuorukaiseen, jolle\nhistoria kerran oli antava nimen Suuri. Aristoteleen ansiota on\nvarmaankin se kiihkeä mieltymys kreikkalaiseen sivistykseen, jota\nnuori makedonialainen ruhtinas jo varhain osoitti, ja jonka hän\nkerran lausui julki intomielisin sanoin: »Eivätkö teistä tosiaankin\nkreikkalaiset makedonialaisten parissa näytä olevan kuin puolijumalia\nvillien eläinten keskellä!» Kun Aleksanteri sitten maailmaasyleilevillä\nvalloitusretkillään tunkeutui syvälle idän maihin, hän muisti lähettää\nvanhan opettajansa tutkittavaksi kiintoisia luonnonesineitä ja myönsi\nsuuria summia Itämaitten rikkauksista hänen tutkimuksiaan varten.\n\nVuonna 335 Aleksanteri astui Makedonian valtaistuimelle. Samana\nvuonna Aristoteles lähti Ateenaan ja perusti sinne filosofikoulun. Se\nsijaitsi erään Lykeion nimisen voimisteluhallin läheisyydessä, ja tämän\nnimen latinalainen muoto, _Lyceum_, toistuu vielä tänä päivänä monien\nkorkeampien oppilaitosten nimissä. Täällä harrastettiin voimaperäisesti\nei ainoastaan filosofian eri aloja, vaan myös kaikkia muita tieteitä,\nja Aristoteleen suuruus perustuu enimmältä osalta hänen miltei\nainutlaatuiseen kykyynsä hallita aikansa koko tietoa.\n\nAristoteleen filosofisen kasvatuksen pohjanahan oli Platonin\nideaoppi. Ajattelussaan hän onkin pysynyt ideaopin kannalla, mutta on\nmuodostellut sitä, niin että se on muuttunut niin sanoaksemme enemmän\nturpeeseen sidotuksi. Platon kuvitteli ideoita itsenäisiksi olioiksi,\njonkinlaisiksi yliaistillisiksi henkiolennoiksi, jotka elivät toisessa\nmaailmassa kuin aistilliset esineet. Aristoteles toi ideat alas\naistimaailmaan ja opetti, että ne asuvat yksityisissä esineissä, aivan\nkuin taiteilija valmistaa aatteelleen asunnon marmorilohkareeseen,\njosta hän luo taideteoksen.\n\nAristoteles ei kuitenkaan ole suorittanut filosofista suurtyötään\nmetafysiikan vaan _logiikan_ alalla. Sekä Sokrates että Platon olivat\nuutterasti harrastaneet loogillisia tutkimuksia varsinkin päästäkseen\nselville oikeista käsitteistä ja ajattelun säännöistä, mutta vasta\nAristoteles on luonut järjestelmällisen logiikan ja aikaansaanut\nsiten erinomaisen arvokkaan älyllisen apuneuvon. Hän on antanut\najattelijoille, puhujille ja kirjailijoille ajatusten koetinkiven,\nkeinon, jonka avulla voidaan erottaa toisistaan väärät ja oikeat\njohtopäätökset. Hänen oma ajattelunsa todistaa myöskin hienoa ja\nterävää logiikkaa. Hänen kirjoituksensa logiikan alalta olivat\nkeskiaikana yliopistojen tärkeimpiä oppikirjoja, ja niillä oli suuri\nvaikutus myöskin muhamettilaiseen sivistykseen.\n\nMuitten tieteitten alalla Aristoteleen vahvoja puolia on toisaalta\nhänen perusteellinen _yksityiskohtien tutkimuksensa_. Toisaalta hänen\nmestarillinen järjestely- ja _luokittelukykynsä_: taito, osoittaa tämän\nmaailman ilmiöitten lainalaisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta.\n\nSanomattoman paljon vaivaa hän on varmaankin nähnyt ohjatessaan\noppilaitaan suorittamaan kärsivällisyyttä koettelevia tieteellisiä\nerikoistutkimuksia, opettaessaan heitä tieteellisellä harrastuksella\ntarkastelemaan hyönteisiä tai onkimatoja taikka ilman esteettistä\nvastenmielisyyttä käsittelemään eläinten sisälmyksiä. Yhä uudelleen\nhänen oli pakko teroittaa opiskelijoille, että luonnossa kaikki,\nvähäpätöisin ja halveksituinkin, on ihmeellistä ja omassa lajissaan\nkaunista.\n\nAristoteles on ensimmäisenä luokitellut eläinkunnan ja jakanut sen\nselkärankaisiin ja selkärangattomiin eläimiin ja selkärankaiset\nedelleen imettäväisiin, lintuihin, kaloihin, matelijoihin ja\nsammakkoeläimiin. Hän tietää, että valas ei ole kala eikä lepakko\nlintu, vaan molemmat ovat imettäväisiä.[12]\n\nMiellyttävä piirre Aristoteleessa on se, että hänessä ilmenee\ntodellisen tiedemiehen nöyryys. Oman tutkimuksemme »rajoitettujen\napulähteitten» vuoksi — hän sanoo — »täytyy usein tyytyä pieniin\ntuloksiin yrittäessään ratkaista maailmanarvoituksia; ja lohdutuksena\non se, että tulevaisuus runsaampine mahdollisuuksineen on saavuttava\nparempia tuloksia. Meidän on vain tehtävä parhaamme, vaikka toisinaan\npakostakin tulisimme tehneeksi vääriä johtopäätöksiä.»\n\nJa tuskin tarvinnee mainita, että niin teräväjärkistä kuin Aristoteleen\ntieteellinen menettely hänen oman aikansa kannalta olikin, se ei aina\ntäytä nykyajan tieteellisiä mittoja. Lisäksi hän oli useinkin liian\nherkkäuskoinen, ja ennakkokannat ovat aivan liian paljon päässeet\nvaikuttamaan hänen tosiseikkojen selityksiinsä.[13]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksitoista vuotta Aristoteles sai häiritsemättömässä rauhassa\ntoimia Lykeionissa. Mutta Aleksanterin äkkiä kuoltua vuonna 323\ne.Kr. helleenien keskuudessa syttyi vapaussota makedonialaisia\nvastaan, jotka aina Philippoksen ajoista asti olivat olleet heidän\nisäntiään. Aristoteleen suhteet Makedonian kuningashuoneeseen olivat\njo aikaisemmin saattaneet hänet epäluulonalaiseksi »vapaudenystävien»\nsilmissä, ja nämä vihjailivat, että Lykeion muka oli makedonialainen\nvakoilukeskus. Vanhan tutun kaavan mukaan häntä vihdoin syytettiin\n»jumalattomuudesta». Mutta ennenkuin kuolemantuomiota oli ehditty\njulistaa Aristoteles käänsi Ateenalle selkänsä sanoen: »Ateenalaiset\neivät saa toista kertaa tehdä syntiä filosofiaa vastaan.» Euboiasta hän\nlöysi turvapaikan, mutta kuoli siellä jo seuraa vana vuonna 62 vuoden\nikäisenä.\n\nAristoteleen vaikutus sivistyksen edistymiseen on valtava, suurempi\nkuin yhdenkään toisen tiedemiehen. Vielä puolitoista vuosituhatta\nhänen kuolemansa jälkeen muuan keskiajan suurimpia henkiä nimittää\nhäntä »kaikkien tieteitten mestariksi». »Muhamettilaiset samoinkuin\nkristityt kunnioittavat häntä, ja ristiretkeilijä ja islamilainen\nunohtavat kiistansa kilpaillessaan keskenään kreikkalaisen viisaan\nylistämisessä», Gomperz sanoo. Aristoteles on kaikista ensimmäisenä\nasettanut tieteen kunniapaikalleen ihmiskunnan kehityksessä. Ja tämän\nkunniasijan se on suureksi osaksi saavuttanut Aristoteleen luomien\nvarmojen tutkimusmenetelmien avulla. Niiden voima on ennen kaikkea\nsiinä, että hän on perustanut tutkimuksensa kokemuksen kiinteälle\nmaaperälle.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen: 2 nid.\n\nTheodor Gomperz, Griechische Denker: nide III.\n\nWerner Jaeger, Aristoteles.\n\nRichard Nordin, Aristoteles, den grekiska antikens mångsidigaste\nforskare.\n\n\n\n\n»LÄÄKITSEMISTAIDON ISÄ».\n\n\nSokrateen ja Platonin aikoina eli Hippokrates, jota on nimitetty\n»lääkitsemistaidon isäksi». Hänen kotipaikkansa oli Kōs-saari, kaunein\nVähän-Aasian lounaisrannikkoa reunustavista saarista, ja hän kuului\nperheeseen joka polveutui Asklēpióksesta, lääkitsemistaidon jumalasta.\nTämän latinalainen nimi oli Aesculāpius, josta johtuu lääkärin\nnimitys eskulaappi. — Asklepioksen pyhäkköjä oli melkein kaikkialla\nhelleenisessä maailmassa, ja niihin tulvi laumoittain sairaita\nsaadakseen apua ja neuvoja kipuihinsa. Asklepioksen kuuluisimmat\ntemppelit sijaitsevat Kos-saarella ja Epidauroksessa Argoliin\nmaakunnassa.\n\nKaivauksia suoritettaessa viimeksimainitulla paikalla on löydetty\nkivitauluja, joiden kirjoitukset kertovat lukuisista ihmeparannuksista,\njoita täällä on tapahtunut ontuville ja rammoille, sokeille ja mykille,\nkeuhkotautisille ja leininlyömille, ihmisille, joita oli vaivannut\nrakkokivi, paiseet tai tulehdukset tai käärmeenpuremat tai joilla on\nollut ruumiissaan nuolenkärkiä. Hedelmättömät naiset voivat täällä\ntulla siunatuiksi.[14] Epidauros oli antiikin Lourdes.\n\nKun sairaat olivat uhranneet jumalalle ja kun heidät oli soitolla\nja laululla saatettu voimakkaasti suggestiiviseen tilaan, he saivat\nviettää yön temppelissä nukkuen uhrieläinten taljoilla, ja aamulla he\nnousivat terveinä tai heille oli ainakin unessa ilmoitettu, miten he\nsaavuttaisivat terveytensä. Monelle onnettomalle Asklepioksen temppeli\nkuitenkin oli kärsimyksen tien viimeinen pysähdyspaikka: hautausmaa on\npyhäkön alueen ulkopuolella.\n\n    Epidauros-tammilehtoon\n    sairas väsyneenä kulkee\n    tuomiota vuottaen.\n    Kultauneen Asklepios\n    taikka kuolonuneen sulkee\n    silmät uneksijan sen.\n\n    Uneksien tahdon lehdon\n    suhistessa syksyn lähteen\n    tuikkivaiseen tuijottaa.\n    Solistessa kuolon virran,\n    kuohuessa elon lähteen\n    kuolla — elon saavuttaa.\n\n        Oscar Levertinin runosta »Tempelsömen».\n\nEpidauroksen temppeli todistaa, että lääkitsemistaito joillakin\ntahoilla Kreikassa, kuten Itämaillakin, oli yhteydessä uskonnon\nja loitsutaidon kanssa. Mutta täällä oli jo aikaisin olemassa\nluonnonparannuksen, terveen kansanomaisen parannustaidon alkeet;\nja nämä Hippokrates kohotti tieteeksi. Tosin hän ei ollut\nlääkitsemistaidon isä siinä mielessä, että hän olisi ollut lääketieteen\n_perustaja_, mutta hänen _vaikutuksensa_ lääketieteen kehitykseen on\nsuurempi kuin kenenkään muun lääkärin. Siitä johtuu hänen kunnianimensä.\n\nKansanomainen lääkitsemistaito käytti kotoisissa parannuskeinoissaan\nsellaisia aineita, joiden kokemus osoitti olevan terveellisiä; mutta\nsen harjoittajien mieleen ei milloinkaan juolahtanut tutkia, mistä\nsyistä jokin lääkeaine vaikutti niin tai näin. He eivät tutkineet\nrohtoja eivätkä ihmisruumista ja sentähden he eivät osanneet\ntarkoituksenmukaisesti sovelluttaa lääkkeen käyttöä erilaisiin\ntapauksiin. He eivät kyenneet erottamaan oleellista tilapäisestä; usein\nhe erehtyivät luulemaan taudin oireita sairauden syyksi. Tällainen\nparannustaito oli vielä vain harjaantumiseen perustuvaa käsityötä eikä\ntiedettä. Kreikkalaiset luonnonfilosofit ovat antaneet alkusysäyksen\nlääketieteellisten kysymysten tieteelliselle käsittelylle.[15] Heidät\njohti siihen tutkimisinto, ainainen kysymys _minkätähden_.\n\nMutta luonnonfilosofien lääketieteellisten kysymysten pohdinnassa piili\nvaara: voidaan myöskin filosofoida liian paljon, niin että yhteys\nkokemuksen kiinteän maaperän kanssa häviää. Lääketieteen perustana ei\nsaa olla ennakolta tehty _irrallinen olettamus_, sanoo Hippokrates\neräässä jälkeensä jättämässään kirjoituksessa ja suhtautuu purevalla\nivalla niihin, jotka vajoavat löyhiin havitteluihin.\n\nYhtä ankarasti hän arvostelee noitien ja velhojen lääkitsemistaitoa,\njonka pohjana on usko, että sairaat ovat pahan hengen riivaamia.\nMiten paljon ovatkaan onnettomat mielisairaat ja kaatuvatautiset\nsaaneet kärsiä sen uskon vuoksi, että he olivat saastaisia ja jumalien\nepäsuosiossa! Keskiajalla ja kauan jälkeenpäin, aina 1800-luvulle\nsaakka, näitä raukkoja pidettiin rautoihin kahlehdittuina kuin\npahantekijöitä ja heitä kohdeltiin järkyttävän tylysti. Tätä raakuuden\ntaustaa vastaan Hippokrateen inhimillinen käsitys tuntuu sitäkin\nihailtavammalta. Hän ei pitänyt uhriraukkoja hourupäinä, joita täytyi\npitää kahleissa, vaan sairaina ihmisinä, jotka tarvitsivat hoitoa. Hän\nnimittäin totesi, että mielisairaus ja kaatuvatauti aiheutuvat erään\nruumiin elimen, aivojen, sairastumisesta, ja hän sovellutti hoidon\nsen mukaisesti. »Ihmisten täytyy tietää», hän sanoo, »että mieluisat\nja iloiset vaikutelmamme, naurumme, pilamme eivät johdu muualta\nkuin aivoista, kuten myös surumme ja murheemme, alakuloisuutemme ja\nvalituksemme. Etupäässä juuri aivoilla me ajattelemme ja ymmärrämme,\nnäemme ja kuulemme. Tämä sama elin aiheuttaa sen, että menetämme\njärkemme ja vaivumme houreeseen, että pelko ja kauhu ympäröivät meitä\npäivin ja öin.»\n\nLähtien joka kohdassa kokemuksesta ja tarkoista, varmasti\nvahvistetuista havainnoista Hippokrates on lääketieteen alalla\nsaavuttanut saman merkityksen kuin Aristoteles luonnontieteitten\nalalla yleensä. Molemmissa tapauksissa ammattimiehet ovat pari\nvuosituhatta astuneet mestarin jälkiä varoen huolellisesti pienintäkin\npoikkeusta; Sekä Platon että Aristoteles ovat muuten saaneet suuren\nosan lääketieteellisistä tiedoistaan Hippokrateen kirjoituksista ja\nmainitsevat hänet kunnioittaen aikansa suurimpana arvovaltana tällä\nalalla.\n\nTakaisin siis vanhaan kansanomaiseen lääkitsemistaitoon, joka ei\nperustunut loitsujen lukemiseen ja jota filosofiset teoriat eivät\nolleet hämmentäneet! — se oli Hippokrateen tunnussana. Rakenna\nkokemuksen perustalle! Mutta rakenna edelleen! Älä tyydy siihen\ntosiseikkaan, että jokin lääke auttaa, vaan koeta myöskin saada\nselville syy, minkä vuoksi se auttaa! Itse hän on lausunut syvän\nkunnioituksensa tieteellistä tutkimusta kohtaan »Aforismiensa»,\ntietonsa yhdistelmän, tutuissa alkusanoissa: »Elämä on lyhyt, mutta\ntaito on pitkä.»\n\nOlemme jo saaneet voimakkaan vaikutelman siitä, että lääkitsemistaidon\nisä ei ollut ainoastaan nerokas lääkäri ja luonnontutkija, vaan myöskin\nlämminsydäminen ihmisystävä. Hän ei milloinkaan unohtanut kärsivää\nihmistä sairaustapauksen vuoksi. Kirjoituksissaan hän puhuu harvemmin\ntaudeista kuin sairaista ihmisistä Ja sairauksia käsitellessään hän\nnäki paikallista taudinoiretta syvemmälle, hän ajatteli etupäässä koko\nelimistön vahvistamista, jotta se siten jaksaisi voittaa paikallisen\nkivun.\n\nTärkein tehtävä autettaessa elimistöä saamaan takaisin terveytensä on\n_ruokajärjestyksen_ määrääminen ottaen huomioon potilaan yksilölliset\ntaipumukset. Tämä on uutta lääketieteen historiassa. Lääkkeisiin\nnähden Hippokrates sitävastoin on erittäin säästäväinen aikana,\njolloin oltiin halukkaita ahmimaan sellaisia aineita, sen parempi mitä\neriskummallisempia.\n\nMyöskin _kirurgina_ Hippokrates pääsi odottamattoman pitkälle, ja\nhänen kirurgiset kirjoituksensa ovat useissa kohdissa pakottaneet\nnykyaikaisiakin kirurgeja ihailemaan miehen erinomaista kokemusta,\ntaitoa ja huolellisuutta leikkausten suorittamisessa. Milloinkaan\nhän ei väsy teroittamaan lääkäreille puhtautta ja varoittamaan\nkoskettelemasta haavoja likaisilla esineillä. Puhtaus on paranemisen\nensimmäinen ehto.\n\n_Yleisen terveydenhoidon_ alalla Hippokrateen huomiot olivat perustavaa\nlaatua. Hän on, mikäli tiedämme, ensimmäinen, joka on täysin tajunnut\nilmastollisten ja maantieteellisten olojen vaikutuksen väestön\nterveydentilaan. Hän neuvoo uudelle paikkakunnalle tulevaa lääkäriä\ntutkimaan sen asemaa, sillä on suuri ero, onko seutu pohjan vai\netelän puolella, auringon nousuun tai laskuun päin. Lääkärin on myös\ntarkattava, onko seutu laaksonpohjassa, jossa ilma on ummehtunutta,\nvai kukkulalla, jossa ilmanvaihto on nopea, onko maa vesipitoista vai\nkuivaa, sekä minkälaista juomavesi on, onko se pehmeätä vai kovaa,\nkirkasta vai sameata ja mistä se tulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme edellä aivan arastelematta puhuneet Hippokrateesta ja hänen\nkirjoituksistaan. Nyt meidän täytyy tunnustaa, että hänen omista\nkirjoituksistaan tiedämme miltei yhtä vähän kuin Homeroksen. Niistä 53\nkirjoituksesta, joita pidetään hänen tekeminään, ei varmastikaan noin\nnelisenkymmentä ole hänen kirjoittamaansa. Mutta ainakin suuri osa\nniistä on kuitenkin hänen koulukuntansa tuotetta, ja nekin — ainakin\npääasiassa — ilmaisevat mestarin ajatuksia.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nErnst Nachmanson, Hippokrates och hans tid.\n\nM.K. Löwegren, De Hippokratiska skrifterna i svensk öfversättning; 2\nosaa.\n\nChr. Blinkenberg, Miraklerne i Epidauros.\n\nAxel W. Persson, Ur antikens liv och kultur.\n\nHermann Usener, Organisation der wissenschaftlichen Arbeit (»Vorträge\nund Aufsätze»).\n\n\n\n\n\n\nVANHA ATTIKALAINEN HUVINÄYTELMÄ\n\n\n\n\nARISTOPHÁNĒS.\n\n\nErään nuoren kirjailijan näytelmä nimeltä 'Pilvet' esitettiin äskettäin\nensi kerran ruotsalaiselle yleisölle. Se on saanut odottaa esitystään\nTukholmassa melko kauan, lähes kaksi ja puoli vuosituhatta. Sen\nalkupremiääri oli Ateenassa vuonna 423 e.Kr., jonka jälkeen se oli\nunohduksissa jonkin aikaa, kaksikymmentä vuosisataa ja enemmänkin,\njoutuen meidän päivinämme uudelleen teatterien ohjelmistoon.\n\nTekijä on meikäläiselle teatteria harrastavalle yleisölle uusi\ntuttavuus; hänen kappaleitaan lienee tuskin milloinkaan esitetty\nRuotsin näyttämöillä. Mutta hän tuntuu kaikin tavoin ansaitsevan\nrohkaisua, ja ensi-ilta on melkoinen merkkitapaus, varsinkin kun on\nkulunut niin pitkä aika ensi-illasta tekijän omassa maassa, missä hän\nkohtasi erinäisiä ikävyyksiä arvostelijain taholta kuten niin moni\nmuukin teatterin ohdakkeisella polulla. Toivottavasti meikäläinen\nyleisö on vastaanottanut kappaleen suopeasti.\n\nKirjailija on kuten sanottu nuori, ja ajan tunnus on, että nuorten on\nsaatava äänensä kuuluviin vieläpä radiossakin. Se on sitäkin enemmän\npaikallaan tässä tapauksessa, kun hän on ollut nuori lukemattomien\nmiespolvien aikana, nuorempi kuin useimmat ihmiset, ja on elänyt\nkauemmin kuin sadat kaikkien maiden ja kaikkien koulukuntien nuoret.\nErehtymättömiä kirjallisia ohjelmia on toitotettu maailmalle ja\nnoudatettu ja haudattu, mutta 'Pilvien' kirjoittaja on säilynyt\ntuoreena ja elävänä. Vanhuus ei ole pystynyt häneen, mitkään suunnat,\nvirtaukset ja -ismit eivät ole häntä surmanneet. Sillä hänellä,\nAristophaneella, on sitä, mihin runouden koko elämä perustuu:\nmielikuvitusta ja oikeata sävyä.»\n\nNäin kirjoitti muuan ruotsalainen teatteriarvostelija jonkin aikaa\nsitten[16] otsakkeena »Lupaava ensi-esitys».\n\nAristophaneen ensimmäinen huvinäytelmä esitettiin vuonna 427 e.Kr.,\nsiis peloponnesolaissodan viidentenä vuonna. Siitä on tallella vain\nkatkelmia, mutta niistä voi päätellä aiheen olleen saman, jota\nAristophanes neljä vuotta myöhemmin käsitteli komediassa »Pilvet».\nKummassakin kappaleessa hän kävi sofistojen kimppuun syyttäen\nheitä siitä, että he kasvattivat nuorisosta lainvääristelijöitä ja\nsanansaivartelijoita.\n\nEnnenkuin siirrymme »Pilviin», meidän on kuitenkin tutustuttava\nerääseen toiseen hänen kuuluisimpia huvinäytelmiään, joka esitettiin\nedellisenä vuonna. Sen nimenä on »_Ritarit_», ja se on kuuluisa\nhäikäilemättömyydestä, jolla siinä mukiloidaan kansanvallan ja\nsotapuolueen johtomiestä, pöyhkeilevää nahkuri Kloonia. Harvoin,\ntuskin milloinkaan lienee ketään miestä julkisuudessa niin ankarasti\nruoskittu. Aristophanes oli tosiaankin tässä pitänyt lupauksensa\n»leikata karvari anturanahaksi ritareille».\n\nMuuan kappaleen päähenkilöistä on ylhäinen herra nimeltä Dēmos.\nDemos[17] merkitsee »kansa», ja ylhäinen herra onkin Ateenan kansa\nolennoituna. Komedia alkaa kahden orjan keskustelulla Demoksen talossa.\nHe purkavat toisilleen sydäntään sättien erästä vastatullutta toveria,\npaphlagonialaista lurjusta, joka kaikin tavoin katkeroittaa heidän\nelämäänsä ja petkuttaa heidän vanhaa, herkkä uskoista isäntäänsä.\nJuonen edistyessä käy pian selville, että orjien naamarin taakse\nkätkeytyy sotapäällikkö Demosthenes — hän jonka ansiota, oli\nPyloksen valloitus, vaikka Kleon riisti siitä kunnian itselleen — ja\nmuuan toinen sotapäällikkö. Röyhkeä paphlagonialainen on tietenkin\nKleon — lisävakuudeksi saamme tietää, että paphlagonialainen on\naikaisemmin ollut nahkurinsälli. Kun tulee puheeksi paphlagonialaisen\npitkäkyntisyys — hänen kaikkien muiden vastenmielisten ominaisuuksiensa\njoukossa —, sanoo Demos: »Äskettäin sotkin Pyloksessa sparttalaisen\ntaikinan, mutta sen, mikä oli minun leipomaani, hän kähveltää ja\ntarjoaa sen sannalle omana työnään.»\n\nPäästäkseen eroon hirmuvaltiaastaan nuo molemmat veijarit keksivät\nvarastaa hänen oraakkelikirjansa hänen maatessaan ja kuorsatessaan.\nIlmeisesti Kleon ei ole laiminlyönyt tarpeen vaatiessa lisätä\nsuunnitelmiensa arvovaltaa vetoamalla sopiviin oraakkelilauseisiin.\n\nKun orjat ovat saaneet kallisarvoisen kirjan käsiinsä, he löytävät\nihastuksekseen sen ennustuksen, että paphlagonialaisen nahkurin on\nlopuksi karkoittava makkarakauppias, joka on vielä röyhkeämpi lurjus\nkuin hän itse.\n\nSamassa hetkessä makkaranmyyjä ilmestyykin kuin kutsuttuna, ja Demos\ntervehtii häntä sanoilla:\n\n    »Sua rikast', onnekasta!\n    Maan mato tänään, huomenna jo valtias,\n    oi päämies onnellisen Ateenan!»\n\nHämmästyneenä kaupustelija huudahtaa: »Mutta miten minusta,\nmakkaranmyyjästä, voisi tulla niin mahtava mies?»\n\n— »Voi kyllä», Demos valistaa häntä, »juuri senvuoksi, että olet\nmankuja, tyhjäntoimittaja, hävytön ja julkea vintiö.»\n\n    Oi sa onnen kultapoika,\n    mink' osan saitkaan, hyväks valtion tään elää!»\n\nhän huudahtaa väristen tunnetta ja vakaumusta.\n\nKun makkarakauppias kainosti huomauttaa, ettei hän ole saanut\nsivistystä, tuskinpa tuntee edes kirjaimia, hän saa Demokselta kuulla,\nettä jo siinäkin on arveluttavan paljon. Hän olisi ollut vielä\nsoveliaampi valtiolliseksi johtajaksi, jos hän ei ikinä olisi oppinut\nainoatakaan kirjainta. Makkarakauppiaan liian korkean sivistystason\nkorvaa se, että hän tähänastisen ammattinsa perusteella on hyvin\nvalmistunut ottamaan käsiinsä valtion ohjakset. Sillä makkaran teko ja\nvaltion ohjaaminenhan on yhdentekevää; kummassakin tapauksessa on vain\nsekoitettava, Demos arvelee ja lisää:\n\n    »Sun lahjas kaikki viittaa kansanjohtajaan:\n    suur' ääni, tavat raa'at, synty alhainen.\n    Sun laistas juuri kaipaa toimet valtion.»\n\nKun nyt paphlagonialainen ilmestyy näyttämölle, niin hänen ja\nmakkarakauppiaan välillä alkaa kaikkea muuta kuin salonkisävyinen\nkaksintaistelu. Osoittaakseen oveluuttaan makkarakauppias kertoo jo\npoikana kerran varastaneensa eräältä kokilta paistin. Huudahtaen:\n»Katsohan, tuolla on pääskynen! Nyt tulee kevät», hän sai kokin\nkatsomaan ylös työstään. »Ja siinä silmänräpäyksessä»; hän jatkaa,\n»minä sieppasin paistin, kätkin sen ja vannoin olevani viaton, kun\nminua epäiltiin. Ja eräs demagogi, joka näki minut, sanoi: 'Kyllä\ntotisesti tuosta pojasta tulee kansanjohtaja.'»\n\nKiista päättyy makkaranmyyjän voittoon, sillä hän osaa eniten soittaa\nsuutaan; ja kuoron, jossa on Ateenan ritareita, huudellessa hänelle\nkehoituksen sanoja, hän kaikin voimin pehmittää paphlagonialaisen.\nLopulta nahkuri menettää myöskin Demoksen suosion, ja hänen on pakko\nluovuttaa valtansa makkarakauppiaalle.\n\nNäytelmän lopussa makkaranmyyjä paljastuukin tosi isänmaanystäväksi,\njoka on ainoastaan tahtonut avata Demoksen silmät. Hänen onnistuukin\nherättää Demos ajattelemaan ja tehdä hänestä jälleen se, mikä hän oli\nentisinä aikoina, Marathonin mainehikkaina päivinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta »Ritareista» kyllin — istuutukaamme katselemaan »_Pilviä!_»\nHuvinäytelmä on saanut nimensä kuorosta, jonka jäsenet oli puettu\npilviksi esittäen vertauskuvallisesti sofistojen haihattelua ja\ntodellisen sisällön puutetta. Komedia kuvaa talonpoikaa, joka on\nmuuttanut Ateenaan ja jonka täytyy siellä tehdä velkaa, jotta hänen\npoikansa voisi ylläpitää hevosiaan ja esiintyä oikein hienona herrana.\nNyt hän ei tiedä, miten selvittäisi huonot asiansa. Mutta silloin hän\ntulee ajatelleeksi sofistoja, jotka opettavat, miten musta tehdään\nvalkoiseksi ja lakeja väännellään mielinmäärin. Hän sanoo pojalleen:\n\n    »On heillä kaksi puhetapaa kuulemma,\n    parempi puhe sekä toinen huonompi.\n    Ja toinen niistä, juuri huonompi,\n    se aina väärin sanoin voittaa, sanotaan.\n    Jos nyt sen väärän puheen opettelet vain,\n    niin veloistani, jotka sinun tähtes tein,\n    obolia[18] ei tarvis ole maksaa mun.»\n\nPojalla ei kuitenkaan ole halua istuutua koulunpenkille. Silloin\nisä itse lähtee erääseen »viisasten henkien mietiskelyhuoneeseen»,\nkuten hän sofistakoulua nimittää, Sokrateen luo, jonka Aristophanes\nkuvaa pääsofistaksi. »Makkarakauppiaat ja muut kelpo ihmiset, jotka\nmuodostivat teatterin yleisön enemmistön», hirttivät kyllä yhteen\nköyteen kaiken, mikä filosofian nimeä kantoi», käyttääksemme Sohückin\nhauskaa sanontaa. Heidän mielestään kaikki filosofit olivat pelkkiä\nsaivartelijoita.\n\nKelpo maamies tapaa suuren viisaudenopettajan riippumatossa makaamassa,\nja kysyessään viisaalta mieheltä, mikä tarkoitus sillä on, hän saa\nylevän vastauksen: »Leijailen pilvissä ja filosofoin auringosta.»\n\nTalonpoika esittää nyt toivomuksensa saada oppia kaunopuheisuuden\ntaitoa, ja suurten traagikkojen tyyliin, joita Aristophanes parodioi,\nhän antaa kuoron vastata:\n\n    »Mitä pyydät, me kyllä täytämme sen, eikä tästä hetkestä kenkään\n    sua voita, kun kansankokous on, missä tärkeimmät päätökset tehdään.»\n\nMutta tätä ei velkainen talonpoika pyydä. Hän selittää lähemmin\ntoivomustaan:\n\n    »Minä tärkeistä päätöksistä nyt viis; en sellaista valtaa kaipaa,\n    kun väärin vain tulkita voisin lait ja saamamieheni pettää.»\n\nKuoro suostuu siihen, että hän saa oppia tätäkin, ja suuri sofista\nalkaa siis opettaa häntä. Ensiksi n.s. Sokrateen täytyy kuitenkin\npäästä selville miehen luonteesta ja senvuoksi hän tekee tälle muutamia\nkysymyksiä:\n\n      »Sull' onko muisti?\n\n  _Talonpoika_:\n\n                          Kautta Zeun, on kaksikin:\n      jos olen saamamies, niin muistan hyvin,\n      jos velkaa olen, sangen kehnosti.\n\n  _Sokrates_:\n\n       No entäs onko puheenlahja sulla?\n\n  _Talonpoika_:\n\n      En puhu yhtään paremmin kuin maksankaan.»\n\nTämähän ei näytä erikoisen lupaavalta, ja maamies osoittautuukin\npian mahdottomaksi kehittymään edelleen. Hän ei malta omaksua mitään\ntietoja, vaan odottaa ainoastaan kärsimättömästi, että saisi oppia\n»sen niin — sen — tiedäthän — sen _väärän puheen_». Lopulta Sokrates\nperinpohjin kyllästyy mahdottomaan oppilaaseen, ja mies saa sen sijaan\nlähettää poikansa kouluun. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä,\nsillä kun poika tapaa jälleen isänsä, hän ensi töikseen antaa ukolle\nselkäsaunan. Ja hän todistaa kaikkien väittelytaidon sääntöjen mukaan,\nettä hänellä on siihen oikeus.\n\n»Etkö ole lyönyt minua ollessani lapsi?» hän kysyy isältä.\n\n»Olen kylläkin, mutta vain siksi, että tahdoin sinun parastasi.»\n\n»Eikö minullakin silloin ole oikeus tahtoa _sinun_ parastasi?» kysyy\nhäikäilemätön nuorukainen.\n\nKatkeroituneena siitä, että häntä on niin perinpohjaisesti vedetty\nnenästä, talonpoika raukka kostaa sytyttämällä koko sofistapesän\npalamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana vuonna, 422, Aristophanes palaa jälleen politiikkaan\nkirjoittaen mainion huvinäytelmän »_Ampiaiset_», jossa hän ivailee\nateenalaisten rajatonta käräjöimishalua, minkä vuoksi he tuhlasivat\naikaa, joka olisi voitu käyttää paremminkin. Tämän piirteen\nvertauskuvana on se kiukkuinen, pistävä hyönteinen, josta huvinäytelmä\non saanut nimensä. Sen hahmoon hän on myöskin pukenut kuoron jäsenet.\nPäähenkilöinä ovat tässä, kuten »Pilvissä», isä ja poika. Isä on\nyhtä innokas Kleonin ihailija kuin poika mainehikkaan nahkurin\nverivihollinen. Ukko istuu oikeutta päivät pääksytyksin; ja siitä hän\nsaa Kleonin aikaansaaman lain mukaisesti kolme obolia päivässä. Mutta\nomat asiansa hän laiminlyö kokonaan.\n\nParantaakseen isän tästä päähänpistosta poika lopulta keksii niin\njyrkän toimenpiteen, että telkeää hänet omaan taloonsa pitäen sitä\nherkeämättä silmällä. Mutta ukko ryömii ulos viemärijohdoista tai\nsavuaukosta. Näytelmän alkaessa hän on pujahtanut leivinuuniin, missä\nhän ryömii pitkin seiniä kuin hiiri. Hetken kuluttua hän ilmestyy\nuudelleen savuaukkoon, mutta hänet huomataan, hän tekee uusia\nepäonnistuneita yrityksiä päästääkseen ulos ja talttuu vasta pojan\nluvatessa, että hän saa virkistäytyä ihanimmalla mitä tietää: hän\nsaa istua oikeutta, mutta kotona, ratkaisten — kahden koiran välistä\noikeusjuttua. Toinen rakki syyttää toista aitassa tapahtuneesta\njuustonvarkaudesta, ja oikeudenkäynnissä noudatetaan kaikkia\noikeusistuimen muodollisuuksia, Ei unohdeta edes tuoda syytetyn pieniä\nlapsia tuomioistuimen eteen pyytämään armoa isälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerjaava, ilakoiva ilveily, joka pilkkaa vanhoja jumalia, politiikkaa\nja paljon muuta, on huvinäytelmä »_Linnut_», Aristophaneen runouden\nmestariteos, antiikin Kesäyönunelma. Se on ehdottomasti samalla\niloisin ja ilmavin kaikista hänen näytelmistään. On kuin jokaisesta\nvuorosanasta soisi linnunliverrys. Pilkkaaja on samalla kertaa\nmestarilaulaja. Hänen runoutensa on, kuten muuan ruotsalainen\nkreikkalaisen kirjallisuuden tuntija[19] sanoo, »ilmavinta ja ja\nsirointa, mitä Attika milloinkaan on tuottanut. Keskellä ilmeilyjä\nkumpuaa lyriikka kimmeltävinä, oikullisina vesisuihkuina. Hänen\nsuuren, ihanan vihansa vastapainona on puhdas ja lapsellinen ilo\nmielikuvituksen päästessä laitumelle ilman ohjaksia tai turparengasta\n— ja niin hullunkurisia syrjähyppyjä kuin se tekeekin, se päätyy aina\nerehtymättömästi jollekin vihreälle ja kasteiselle niitylle, jossa on\nkauniita kukkia ja linnunlaulua. — Sokrateen nimen solvaaja, Euripideen\nkiihkeä ja ahdasmielinen vihollinen pysyy kuitenkin aina sulotarten\nsuosikkina.\n\nRaivoisaa kynäkiistaa ja lennokasta runoutta dionysisen juhlatunnelman\nyhdistäminä — siinä on suunnilleen Aristophaneen runouden kaava. Mutta\nyhden ainoan kerran, elämänsä juoksun keskivaiheilla, hän näyttää\nväsyneenä ja inhoten jättäneen päivän taistelujen kuorman ja helteen\nohjatakseen runon nopeakulkuisinta huvipurtta leikin ja haaveen\nkultaista maailmaa kohti. Silloin hän kirjoitti »Linnut».\n\nTämä huvinäytelmä esitettiin ensi kerran vuonna 414, siis ajankohtana,\njolloin koko Ateena levottomuuden ja pelon vallassa odotti Sisilian\nsotaretken päättymistä. Pääjuoni on seuraava: kaksi porvaria, jotka\novat lopen kyllästyneet Ateenassa vallitsevaan eripuraisuuteen ja\nrettelöimiseen, päättää perustaa uuden kaupungin, mutta ei maan päälle,\nvaan yläilmoihin, lintujen valtakuntaan. Molemmat siirtolaiset, joiden\nnimet ovat _Neuvokas_ ja _Hyvä toivo_, lähtevät matkaan kuljettaen\nmukanaan välttämättömimmän kaluston uuden kodin perustamista varten:\npatoja, pannuja, paistinvartaita y.m. Ensimmäisessä näytöksessä Hyvä\ntoivo esittää yleisölle seuraavat selitykset, jotka nykyaikaiselle\nsuomenkielelle käännettyinä kuuluvat näin:\n\n    »Arvoisa herrasväki, hyvät kuulijat!\n    Kuin tiedätte, on moni moitteetonkin mies\n    Ateenan kansalaiseks päässyt viekkain keinoin.\n    Me sitävastoin, kaksi poikaa Ateenan\n    ja kuuluen sen tunnetuimpiin perheisiin,\n    otimme jalat allemme ja Ateenan\n    niin ilman kehoituksianne jätimme.\n    Tää oikein ymmärtäkää, tiedämmehän toki:\n    on kaupunkimme mahtava, ja jokaisella\n    tääll’ yhtäläinen oikeus on turmeltua.\n    Vain _yhden_ suven laulaa sirkka oksallaan,\n    mut Ateenassa miehet kuljeksivat veisaten\n    pois koko pitkän elämänsä käräjillä.\n    Siks pois me läksimme vain kori kainalossa\n    ja kulho sekä myrttiseppel uhrattavaks,\n    ja etsimme nyt paikkaa, miss’ ei käräjöidä,\n    ja minne siivo väki majoittua voi.»\n\nMolemmat siirtolaiset aikovat ensinnä käydä harjalinnun, Tereuksen,\nluona, sillä hän on kerran ollut ihminen ja saattoi varmasti antaa\nheille arvokkaita neuvoja. Löytääkseen tien on kumpikin ostanut\nitselleen lintukauppiaalta siivekkään oppaan, Hyvä toivo naakan ja\nNeuvokas variksen. Näyttämö esittää karua seutua, missä molemmat\nkulkijat harhailevat kummallakin tietäjälintu kädellään, väsyneinä\nvaivalloisesta vaelluksesta, jolle nuo kirotut linnut ovat heidät\nhoukutelleet.\n\n  Nyt Hyvä toivo sanoo naakalle:\n\n      »Päin puuta suoraan? Käsitinkö oikein?\n\n  Neuvokas:\n\n      Sen piru ties. Tää raakkui: 'käännös, mars!'\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Näin juostaan ahdett' alas, toista ylös.\n\n  Neuvokas:\n\n      Vie hengen meiltä nämä harhatiet.\n\n  Hyvä toivo:\n\n  Näin komennosta variksen saa käydä\n  tääll' yhteen menoon sadat peninkulmat.\n\n  Neuvokas:\n\n      Näin komennosta naakan marssimme\n      ja saamme känsän joka varpaaseen.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Miss' ihmeessä me olemmekaan nyt?\n\n  Neuvokas:\n\n      Tien jospa löytäis täällä Ateenaan —\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Sit' ei vois löytää kauppajutkukaan.\n\n  Neuvokas:\n\n      Tie kulkee metsään.\n\n  Hyvä toivo:\n\n                          Juokse sitten sinne!\n      Niin meidät petti kurjasti tuo hullu\n      Philokrates, tuo siipikarjan kauppi.\n      Siis näiden löytää piti Tereus,\n      jok' ihmisestä harjalinnuks muuttui.\n      Ja mitä vielä! Hintaa sai hän kyllä.\n  (Naakalle) Mit' anot nokkaas? Narratako aiot\n      päistikkaa kannokkoon ja louhuun meitä?\n      En tietä nää.\n\n  Neuvokas:\n\n                    Niin, polkua ei missään.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Seis! Minne varis meitä viittoo taas?\n\n  Neuvokas:\n\n      Niin, kautta Zeun, ei raa'u se kuin ennen.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Se mitä tiestä tietääkään?\n\n  Neuvokas:\n\n                                 Ei muuta\n      kuin tahtois sormeni se nokkia.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Tää pirullista on — kun tahtois muuttaa\n      luo lintuin kimssuineen ja kamssuineen,\n      ei sinne silloin tietä löydäkään.\n\n  Neuvokas:\n\n      Mut kuule!\n\n  Hyvä toivo:\n\n                 Mitä sitten?\n\n  Neuvokas:\n\n                              Varis viittaa\n      pään päälle suoraan.\n\n  Hyvä toivo:\n\n                           Naakka töllistää\n      myös sinne. Linnulle tää haiskahtaa.»\n\n  Hyvä toivo koputtaa harjalinnun asunnon oveen ja kysyy:\n\n      »Onko pappa kotona?\n\n  Neuvokas:\n\n                          Oot hullu!\n      Kas pappa lintuin kielellä on pippi.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Siell' onko pippi? — Turhaan naputan.\n      (Huutaa) _Hei, onko pippi kotona?_»\n\n  Peukaloinen, kuningas Harjalinnun palvelija, tulee ulos ja hetken\n  esteltyään hän lupaa »herrojen vuoksi» — kuten palvelijankielellä\n  sanotaan — päästää muukalaiset sisään. Näyttämön peräovet avataan ja\n  harjalintu astuu esiin. Mutta ainoastaan hänen koukkuinen nokkansa\n  osoittaa, että hän on lintu.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Herakles auta, moinen kuvatus!\n      Niin kumma pyrstö! Outo kaksoisharja!\n\n  Harjalintu:\n\n      Ken siellä on?\n\n  Hyvä toivo:\n\n                     Olympon jumalat\n      kanss' Armonne on hiukan pilailleet.\n\n  Harjalintu:\n\n      Tuo mauton vihjailunne jättäkää,\n      mä pyydän. Hyvät herrat, minäkin\n      oon ollut ihminen.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Sua emme pilkkaa.\n\n  Harjalintu:\n\n                        No mitäs?\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Koukkunokkaas nauramme.\n      Liet kala vaiko lintu, Tereus?\n\n  Harjalintu:\n\n      Mä lintu olen.\n\n  Hyvä toivo:\n\n                     Miss' on höyhenes?\n\n  Harjalintu:\n\n      On sulkasato.\n\n  Hyvä toivo:\n\n                    Etkö voi siis hyvin?\n\n  Harjalintu:\n\n      Voin, kaikin muodoin, tää on vuosittaista.\n      Kevääksi kasvaa uudet höyhenet.\n      Mut keitä ootte sitten?\n\n  Hyvä toivo:\n\n                              Ihmisiä.\n\n  Harjalintu:\n\n      Ja mistä?\n\n  Hyvä toivo:\n\n                 Kaupungista suurten laivain.»\n\n  Kun harjalintu saa kuulla, että vieraat ovat Ateenasta, hän huudahtaa:\n\n      »Miks' ette komiteass' istu sitten?\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Vihaamme komiteoita.\n\n  Harjalintu:\n\n                           Sepä kummaa,\n      kun luulin moisien sukupuuttoon kuolleen.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Voi niitä sattumoisin löytää — mailta.\n\n  Harjalintu:\n\n      No entäs millä palvella voin teitä?\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Sun kanssas puhuisimme.\n\n  Harjalintu:\n\n                              Mistä sitten?\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Olithan ennen ihminen kuin mekin,\n      teit velkaa niinkuin mekin teimme kerran,\n      ja muutit hahmoa ja ilmaan lensit,\n      näit sieltä linnunsilmin koko maan.\n      Sait linnun tiedon, tiedot ihmisen.\n      Kaks' anojaa on luokses saapunut\n      nyt pyytäin, että paikan näyttäisit\n      miss' ois niin turvallista asustaa\n      kuin nukkuis lämpimässä vuoteessaan.»\n\n  »Mutta viihtyisien paikkojen puheena ollen, kuinka eletään\n  täällä lintujen maailmassa?» kysyy Hyvä toivo Harjalinnulla.\n\n      »Sen tiedät kai sä?\n\n  Harjalintu:\n\n                          Kyllä, oivasti,\n      kun vain saa höyhenpuvun lämpöisen.\n      Pro primo, tääll' ei kukkaroita ole.\n\n  Hyvä toivo:\n\n      Siis ei myös taskuvarkaan pelkoa.\n\n  Harjalintu:\n\n      Puutarhoiss' astelemme noukkien\n      vain unikoita sekä minttuja.»\n\n  »Onhan tuokin tosin mukavaa», tuumii _Neuvokas_, »mutta voisipa\n  olonne olla paljoa paremmatkin:\n\n      On lintuin suku valtaan nouseva\n      ja kunniaan, jos neuvojani seuraa.\n\n  Harjalintu:\n\n      Ja mitä tehdä pitäis?\n\n  Neuvokas:\n\n                            Mitäs pitäis?\n      Tuo sinne tänne räpyttely ensin\n      ja turha töllistely jättäkää.\n      Noin tehdään kansankokouksissamme;\n      on oikein, että sitä ivaillaan,\n      sen käytös on kuin hassun kanan häät.\n\n  Harjalintu:\n\n      Suur Dionysos, hän on oikeassa.\n      Siis mitä tehdä?\n\n  Neuvokas:\n\n      Tehkää kaupunki.»\n\n  Ja sen kaupungin tuli olla ylhäällä avaruudessa, niin että linnut\n  voisivat sieltä käsin hallita alapuolellaan olevia ihmisiä ja kukistaa\n  yläpuolella asuvat jumalat saattamalla heidät piiritystilaan.\n\n  Harjalintu:\n\n      »Saarros? Mitä tarkoitat?\n\n  Neuvokas:\n\n                                 Kas ilma\n      välissä maan ja taivaan sijaitsee.\n      Vain läpikulkutullit säätäkää\n      siis uhrisauhulle! Jos jumalat\n      ei maksa, kieltää voitte liikenteen!\n\n  Harjalintu:\n\n      Tra-Ia-la-la.\n      Niin totta kuin en lintuverkkoon jää.\n      niin viekast' aatella en ennen kuullut.\n      Sen kaupungin me rakennamme oitis,\n      jos lintuni vain tuumaan yhtyvät.»\n\nNäin sanoen harjalintu menee sisään herättämään puolisonsa,\nheleä-äänisen satakielen, niin että he yhdessä voisivat kutsua linnut\nkoolle neuvotteluun. Hän herättää vaimonsa tällä ihanalla laululla:\n\n    »Luo silmäsi auki, pien' armaani oi!\n    Pyhä sävelten virta nyt ilmoille nosta\n    ja kirvoita rinnastus hurmaava laulus,\n    joka sävelten kyynelten lohdutuksen\n    vuoks' Itys-poikamme meille jo soi!\n    Pyhän hymnin sävel kun ilmoille kohoo\n    sun kurkustas tummasta, värisevästä,\n    niin hopeankirkkaana kaiku kiirii\n    maan ylitse kentille Olympon ylhän,\n    missä Phoibos kultakutrinen vastaan\n    virittää sitransa norsunluisen.\n    Jumalattaret jumalten rinnalla silloin\n    ja kuorossa autuaat\n    avaruuksia laululla hurmaa.»\n\nRunollinen loistokohta on myöskin houkutushuuto, jolla harjalintu\nkutsuu koolle ilman siivekkäät sotajoukot:\n\n    »Lok, lok! Pok, pok!\n    Tänne, tänne, tännepäin!\n    Kaikki siivelliset ilmain asukkaat,\n    kokoontukaat vainioilta, kynnöksiltä,\n    te tuhannet ja jälleen tuhannet,\n    jotka parveilette kyläin ympärillä,\n    kierrätte ja kaartelette jyvää etsien\n    ja liverrätte tuulelle, jok' ohi vaeltaa,\n    säveltä suloisinta laululintusen!\n    Te, jotka toisillenne viserrätte näin:\n    'Aura kyntää madot esiin, nopsaan tännepäin',\n    kaikki kuulkoot, kun ma kutsun:\n    tänne, tänne, tännepäin!\n\n    Te myöskin, jotka puistikoissa pesitte,\n    miss' ympäritse puitten kiertyy muratit,\n    ja tekin, jotka metsissä ja vuorill' asustatte:\n    vadelmat, pähkinät ja kirsikat nyt jääköön\n    ja kaikki herkut ylelliset muut!\n    Niin nopsaan kuin vain siivet kantaa\n    lok, pok, tänne, tännepäin!\n    Te, jotka yllä niittyjen\n    tai kaislarantain eestaas sinkoilette\n    sukeltain sääskipilveen — tulkaa, lintuparvet\n    myös vesirikkaan Marathonin kaupungin!\n    Mua kuulkaa, kirjosiivet virtain asujat!\n    Hoi, viiriäiset sekä haikarat,\n    tänne, tännepäin!\n\n    Ja lokki, meren lintu, joka kuohuun veen\n    oot siipes kastanut,\n    ylitse välkkyväisen valtameren ohjaa\n    jo matkas käräjille kuulemaan,\n    mit ihmisvieras suunnitellut on!»\n\nKun lintukongressi on koolla, alkavat vilkkaat neuvottelut flamingon ja\nkukon, harakan ja mettisen, haarahaukan ja papukaijan välillä. Siivekäs\nsotajoukko raakkuu ja piipittää ja visertää loppumattomiin, ja kokous\npäättää perustaa yläilmoihin kaupungin, jonka nimeksi pannaan Käkelä\nja jolla tulee olla kaikkea, mikä mahtavalle valtakunnalle kuuluu:\n»loistava historia, voimakas ja hyvinharjoitettu armeija» y.m.\n\nMutta kun muurit ovat valmiit, herättää Olympoksen uusi kilpailija\njumalissa levottomuutta. Uusi kaupunki sulkee taivaan ja maan välisen\ntien, niin että ihmisten uhrit eivät saavu jumalien luo. Tästä on\nseurauksena nälänhätä Olympoksen asukkaitten keskuudessa, ja heidän\non pakko taipua lähettämään rauhanhierojia Käkelään. Seuraavassa\nnäytöksessä ilveily saavuttaa huippukohtansa. Lähetystöön kuuluvat\nPoseidon ja Herkules sekä muuan barbaarijumala, joka käyttäytyy niin\nkömpelösti, että Poseidon häpeää hänen tähtensä.\n\nNeuvokas, joka on ottanut käsiinsä uuden yhteiskunnan johdon, on heti\nselvillä siitä, miten hän voittaa suursyömäri Herkuleen puolelleen. Hän\ntarjoaa hänelle herkullista paistia, joka on valmistettu linnuista,\n»jotka ovat kapinoineet lintumaailman kansanvaltaa vastaan ja saaneet\ntuomionsa»; ja siitä lähtien suuri sotasankari on kuin vahaa Neuvokkaan\nkäsissä. Ja koska barbaarijumala puhuu niin huonoa kreikkaa, ettei\nkukaan voi ymmärtää häntä, Neuvokas saattaa helposti tulkita hänen\nsiansaksansa Herkuleen mielipiteitten eduksi. Ja Herkules muutoin\nauttaa barbaarijumalan sekasotkuisen puheen »kääntämisessä». Hän\ntulkitsee seuralaisensa lausunnot melko vapaasti sanoilla: »Hyvin\npuhuttu, hän sanoo.»\n\nJumalien lähettiläät suostuvat siis lintuvaltion vaatimukseen, että\nZeuksen on jaettava maailman herruus lintujen kanssa ja annettava eräs\ntyttärensä puolisoksi Neuvokkaalle. Huvinäytelmä päättyy nuoren parin\njuhlallisiin häihin.\n\nOnko tämä selitettävä Alkibiadeen tuulentupia rakentelevaan\nSisilian-politiikkaan kohdistuvaksi pilaksi? Ehkäpä. Emme tiedä\nsitä. Kappale on joka tapauksessa _hauska_ ja _sukkela_. Ja sehän on\nhuvinäytelmässä pääasia.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»_Sammakot_» komediassa, joka esitettiin vuonna 405, Aristophaneen\nparodioimiskyky ilmenee kaikessa loistossaan. Ivan esineenä on suuri\nmurhenäytelmänkirjoittaja Euripides, jota kohtaan Aristophaneella on\naina ollut vanhaa kaunaa tämän uudenaikaisuuden vuoksi.\n\nNäytelmä alkaa siten, että Dionysos jumala lähtee Ateenan kansan\nedustajana manalaan noutamaan Euripidestä takaisin Ateenaan.\nKaupungissa on näet puute suurista murhenäytelmänkirjoittajista.[20]\nSoudettaessa Kharonin lautalla esiintyvät sammakot, joista komedia\non saanut nimensä, ja kurnuttavat manalan järvessä. Puettuna\nruohonvihreisiin vaatteisiin, kasvoilla naamarit, joissa on valtava\nsammakonsuu, kuoro esittää laulujaan, joissa on kertosäkeenä.\n\n    »Brekekekeks koaks koaks.\n    Brekekekeks koaks koaks.»\n\nDionysoksen saapuessa Hadeksen linnaan siellä on parhaillaan käynnissä\nkiivas runoilijakilpailu Aiskhyloksen ja Euripideen välillä etusijasta\nmurhenäytelmänkirjoittajien joukossa, ja Dionysos saapuu paikalle juuri\nparhaaseen aikaan erotuomariksi. Nulikkamaisen vallattomasti ja käyttäen\nhuolellisesti hyväkseen kaikkia koomillisia kohtia Aristophanes\nmatkii Euripideen tyyliä. Lopputuloksena on, että Dionysos ei viekään\nmukanansa Ateenaan Euripidestä, vaan Aiskhyloksen, ja manalan\nrunoilijavaltaistuimelle ei nouse Euripides, vaan Sophokles.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAristophanes oli synnynnäinen dramaattinen nero. Varmalla kädellä, vain\nparilla vuorosanalla hän luonnehtii koko henkilön. Hänen vuoropuhelunsa\npulppuavat elämää. Ja kaikki, mihin hän koskettaa, muuttuu\nhauskaksi, saa koomillisen värityksen. Kaikenlaiset inhimilliset\nheikkoudet hän vainuaa erinomaisen herkästi. Hän suimii ruoskallaan\nnousukkaan kopeutta ja kerskailua, orjien oveluutta, ennustajien ja\nmerkkienselittäjäin sekä valtiollisten onnenonkijain petollisuutta ja\nitsekkyyttä. Hänen mielikuvituksensa on vallaton ja tyhjentymättömän\nrikas uusista käänteistä. Eikä hän milloinkaan menetä hyvää tuultaan.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nJohannes Paulson, Komedier av Aristophanes: 2 nid.\n\nIvar Harrie, Aristophanes (Ord ooh bild 1927).\n\nMargarete Bieber, Die Denkmäler zum Teaterwesen im Altertum.\n\n\n\n\n\n\nKREIKAN VALTIOLLINEN RAPPIO\n\n\n\n\nHELLEENIT PERSIAN HERRUUDEN ALAISINA.\n\n\nPeloponnesolaissodat olivat päättyneet Ateenan häviöön. Suurkuninkaan\nkullan avulla helleenien oli onnistunut murtaa oman maansa\nitsenäisyyden vahvin tuki. Seurauksena oli luonnollisesti, että he\nsiitä alkaen, kuten ennen Salamiin, Plataian ja Mykalen voittoisia\ntaisteluita, joutuivat raskaasti tuntemaan Persian valtakunnan ikeen\npainon. Menetetty oli vapaus, jonka he olivat saavuttaneet suurilla\nvoitoillaan, menetetty v. 448 tehdyn rauhan tulos. Helleenien\nkeskinäinen eripuraisuus tarjosi suurkuninkaalle tilaisuuden ratkaista\neri valtioiden välisiä kiistoja. Jos kreikkalaiset sitävastoin olisivat\nolleet yksimielisiä, ei näin olisi milloinkaan tarvinnut käydä, sillä\nuseat seikat todistavat pätevästi, että yksimielinen Kreikka olisi\nollut sotilaallisesti paljoa voimakkaampi kuin tällöin hajaannustilassa\noleva Persia. Kun Kreikan valtiolliset olot kuitenkin olivat\nparantumattomia, niin Susasta käsin ohjattu diplomatia oli kultansa\navulla helposti voinut taata itselleen määräämisvallan Hellaassa\nuseiksi vuosikymmeniksi eteenpäin. Nimellisesti tosin itse Kreikan\njohtovalta tänä aikana on vuorotellen sparttalaisilla ja thebalaisilla,\nmutta asian todellisesta laidasta saa väärän kuvan, jos ei ota\nhuomioon sitä, että näiden vallanpitäjien takana väikkyi aina Susan\nsuurkuninkaan varjo. Tätä jatkuu, kunnes Kreikassa kohoaa voimamies,\njoka voi koota kaikki helleenien nimeä kantavat vapaaehtoisesti tai\nvastentahtoisesti — enimmäkseen vastentahtoisesti — _yhdeksi_ kansaksi.\n\n\n\n\nSPARTAN JOHTOVALTA.\n\n\nMilloinkaan aikaisempina tai myöhempinä aikoina ei helleenisen heimon\nmies ole viettänyt niin uljasta riemujuhlaa kuin Lysandros palatessaan\ntakaisin Sparttaan Ateenan kukistumisen jälkeen. Hänen sankaritekojensa\nsuuruudesta, todistivat kaikki ne monisataiset keulakuvat, joita hän\nkuljetti mukanaan Aigospotamoissa ja muualla valtaamistaan laivoista.\nHän oli suorastaan nääntymäisillään kultaisten voitonseppelten painon\nalle, joita kiitolliset Peloponnesoksen kaupungit olivat lahjoittaneet,\nja hän saattoi kerskailla lähes 500 talentin suuruisella ylijäämällä\nsiitä kullasta, minkä Persian kuningas oli antanut hänelle tehoisampaa\nsodankäyntiä varten. Helleenit eivät ole milloinkaan aikaisemmin tai\nmyöhemmin suoneet kellekään omalle miehelleen niin laajaa valta-asemaa,\nkuin mikä tällä kaikista sotapäälliköistä sparttalaisimmalla oli.\nHän hallitsi yksinvaltiaana miltei kaikkia Aigeian meren rantamien\nkreikkalaisia merikaupunkeja. Hänen käskyjensä toimeenpanijoita olivat\nkymmenmiehiset hallitukset, joita hän oli asettanut toiseen kaupunkiin\ntoisensa jälkeen voittoisalla retkellään pitkin rannikkoa. Tähän uuteen\nhallitusmiehistöön kuului kymmenen porvaria, jotka Lysandros oli\nkohottanut valtaan ja joiden tukena oli sparttalaisen käskynhaltijan\njohtama sparttalainen varusväki. Tämän turvissa tyrannit voivat aivan\nrajattomasti vallita kansalaisten henkeä ja omaisuutta.\n\nTällainen oli se vapaus, jonka muinaisen Attikan liiton jäsenet olivat\nsaavuttaneet luopumalla »sortajastaan» Ateenasta! Liittolaivastoon\nsuorittamansa avustuksen sijasta he nyt suorittivat sievoisen summan,\nyhteensä tuhat latenttia vuodessa Spartalle. Mieheen, joka oli tämän\nuuden vapauden ruumiillistuma, oli pakostakin vaikuttanut kaikki\nse mieletön imartelu, jonka esineeksi hän joutui. Ihailu, joka\nhäntä kohtasi joka taholla, lähenteli miltei jumaloimista. Hänelle\npystytettiin alttareita ja hänen kunniakseen sepitettiin hymnejä. Ja\neräässä veistoryhmässä, jonka sparttalaiset pystyttivät Delphoihin, he\nkuvasivat hänet rinnakkain Olympoksen jumalien kanssa.\n\nSellaisen täytyi jo nousta hyveellisimmänkin sparttalaisen päähän.\nLysandroksen kävi samoin kuin Pausaniaan Plataian voiton jälkeen: hän\nmuuttui aivan sietämättömäksi; hänen mielivaltaisuutensa ja kopeutensa\nylitti kaikki rajat.\n\nAteenaan hän asetti hallituksen, johon kuului kolmekymmentä\nateenalaista sparttalaisten kannattajaa. Nämä käyttivät asemaansa\npöyristyttävän hirmuvallan harjoittamiseen mestauttaen joukon\nkansalaisia, eräitten tietojen mukaan 1.500 henkilöä. — Sekä\nvaltiolliset vastustajat että henkilökohtaiset viholliset joutuivat\nheidän kostonhimonsa uhriksi. Nuo »kolmekymmentä tyrannia», kuten\nheitä nimitettiin, olivat varmoja vallastaan tietäen, että heillä\noli turvanaan Akropoliin luja sparttalainen varusväki. Heidän\nkätyreinään oli joukko nuoria henkivartijoita, jotka olivat valmiita\nmihin väkivallantyöhön hyvänsä. Jokainen kansalainen, joka oli\nkunnostautunut rohkeudellaan ja itsenäisyydellään, oli vaarassa joutua\ntämän murhaajajoukkueen uhriksi, sillä juuri kunnon miehet saattoivat\nkäydä vaarallisiksi tyrannien vallalle. Niinpä monet Ateenan parhaat\nkansalaiset menettivät henkensä, ja toiset välttivät kohtalonsa\nvain pakenemalla tai ryhtymällä pakosta tyrannien käskyläisiksi.\nMitä pitemmälle aika kului, sitä pahemmaksi tilanne kävi. Lopulta\nkolmenkymmenen tyrannin toimenpiteet tähtäsivät etupäässä niitä, joilla\noli rahaa. Seurauksena oli täydellinen rosvohallitus. Ja tyrannit\nolivat kaiken korkeamman sivistyksen verivihollisia. Olihan pakotettava\nkansa — Ateenan kansa, jonka ylpeytenä oli sen korkea sivistys —\ntietämättömyyteen ja orjanmielisyyteen ja kuoletettava kaikki järki ja\narvostelu.\n\n_Kritías_ oli nimeltään se mies, joka oli näiden ilkitöiden sieluna.\nTunnottomuudessa hän oli Lysandroksen vertainen ja senvuoksi kuin luotu\nhänen kätyrikseen. Pahoja töitään hän puolusti sillä, että sellaista\nsattui kaikkialla vallankumousaikoina. Ateena oli liian kauan ollut\ndemokratian ja omavaltaisuuden turmeltavana, hän selitti, mutta nyt\nasiat muuttuivat. Ja uutta ja onnellisempaa valtiomuotoa ei voitu luoda\nmuuten kuin, riistämällä henki kaikilta, jotka epäilivät harvainvallan\ntuottamaa siunausta ja estelivät Kritiaan ja hänen toveriensa toimia.\nPois kaikki sellaiset isänmaankavaltajat! Näin puhui tämä kansan\nhyväntekijä.\n\nMutta ankarain herrain komennon laulu on lyhyt. Kaikkialla Kreikassa\noli alettu kyllästyä Spartan hirmuvaltaan ja Lysandroksen röyhkeyteen.\nKummallakaan ei kohta ollut mitään rajoja. Helleeniraukat eivät\nmilloinkaan olleet kokeneet sellaista kurjuutta. Attikan liiton entiset\njäsenet alkoivat tuumia, eiköhän heillä sittenkin ollut parempi\nolo siihen aikaan, kun he »nääntyivät Ateenan raskaan ikeen alle»;\ntunnettiinpa suorastaan sääliä ateenalaisia kohtaan. Erittäinkin\nThebassa Ateenan vapauttarakastavat pakolaiset saivat turvapaikan\nkolmenkymmenen tyrannin vainolta. Kun näiden hirmuhallitusta oli\nkestänyt kahdeksan kuukautta, joukko ateenalaisia pakolaisia teki\njalon, _Thrasýbūlos_ nimisen isänmaanystävän johdolla Thebasta käsin\nhyökkäyksen pelastaakseen kaupunkinsa. Syntyneessä taistelussa Kritias\nkaatui, ja sen jälkeen voitiin tyrannit jokseenkin helposti syöstä\nvallasta, ja kansanvaltainen hallitusmuoto palautettiin.\n\nSamoin kävi kymmenmiehisten hirmuhallitusten useissa kaupungeissa;\nmutta sparttalaisista käskynhaltijoista ja varusväestä ei päästy\neroon. Jonkin verran helpotusta tuotti kuitenkin Lysandroksen\nkukistuminen. Spartan hallitukselle tulvi näet joka taholta\nsellaiset määrät valituksia hänen menettelynsä johdosta, että\neforit peläten hänen vaikutustaan vihdoin riistivät häneltä vallan.\nJonkin ajan kuluttua häntä tosin jälleen käytettiin päällikkönä,\nmutta entistä valta-asemaansa hän ei enää saanut takaisin, ja hänen\nsuunnitelmansa päästä Spartan kuninkaaksi haihtuivat tuuleen. Kaikesta\nlahjakkuudestaan huolimatta Lysandros oli luonteeltaan perin kehno\nmies, ja siksi hän ei voinut saada aikaan mitään hyvää. Hän on vain\njohtanut maanmiehensä salakavaluuden ja vehkeilyn mutkaisille poluille;\nhän on turmellut Spartan hengen, tehnyt sen vihatuksi kaikkialla ja\nsiten edistänyt sen häviötä.\n\nSpartan muuhun Hellaaseen kohdistamaa sortoa lievensi edelleen se,\nettä sparttalaisten ja _suurkuninkaan_ suhteen sydämellisyys alkoi\nviilentyä. Ensimmäisenä aiheena ystävyyden rikkoutumiseen oli se,\nettä sparttalaiset salaa suosivat, vieläpä avustivatkin vaarallista\nkapinayritystä kuningas Artakserkses II vastaan.\n\n\n\n\nKYYROS NUOREMPI JA KYMMENENTUHANNEN RETKI.\n\n\nSalaliitot veljessotineen ja veljenmurhineen ovat olleet tavallisia\nilmiöitä hallitsijanvaihdosten aikoina Persian valtakunnassa.\nVuonna 465 e.Kr. _Kserkses_ kaatui salaliiton uhrina, ja pian sen\njälkeen myöskin hänen vanhin poikansa Dareios murhattiin veljensä\n_Artakserkseen_ toimesta. Tämä sai hallita kokonaista neljäkymmentä\nvuotta, mutta hänen poikansa ja seuraajansa Kserkses II:n surmasi\nmuutaman viikon kuluttua toinen veli, jonka vuorostaan pian raivasi\ntieltä veljeksistä kolmas, _Dareios II_. Uusi kuningas meni naimisiin\nsisarpuolensa Parýsātiksen kanssa. Tämä oli inhoittava nainen, oikea\nraivotar, ja hän oli osallisena kaikkiin veritöihin, joita hovissa\ntehtiin heikon Dareioksen hallitusaikana.\n\nDareios II kuoli vuonna 404 jättäen jälkeensä 13 lasta avioliitostaan\nParysatiksen kanssa, näiden joukossa pojat _Artakserkses II_ ja\n_Kyyros_. Nuorempi, poika oli päinvastoin kuin vanhempi, tarmokas\nja kunnianhimoinen ja oli vahvasti päättänyt syöstä veljensä\nvaltaistuimelta. Hänen suunnitelmilleen antoi virikettä Parysatis,\njonka lempilapsi hän oli.\n\nSiinä tarkoituksessa hän pestautti sotajoukon kreikkalaisia\npalkkasotureita, 10 000 miestä, joka määrä vähitellen karttui 14\n000:ksi, ja näiden kera hän keväällä 401 lähti Sardeesta. Lisäksi\nhänellä oli käytettävänään 10 000 persialaista. Uljaan, nuoren\nruhtinaan rehellisyyden ja anteliaisuuden maine oli näet hankkinut\nhänelle paljon kannattajia. Kuljettiin suuren Persian valtakunnan\nsydäntä kohti, mutta määrä oli kauan sotajoukolle salaisuus. Alussa\npuhuttiin vain sotaretkestä erästä Vähän-Aasian kapinallista kansaa\nvastaan.[21]\n\nKreikkalainen palkkasotajoukko kantaa historiassa »kymmenentuhannen»\nnimeä. Lukemattomia vaaroja ja seikkailuja, joita nämä soturit kokivat,\non mukaansatempaavalla tavalla kuvannut muuan osanottaja, ateenalainen\n_Ksenophōn_. Tämä oli arvossapidetty ja sivistynyt mies. Sokrateen\nläheinen ystävä ja oppilas. Hänen »_Anábasis_»-nimistä kirjaansa\nkymmenentuhannen retkestä lukevat vielä tänä päivänä Odysseian ja\nIliaan rinnalla kouluissamme helleenien kielen opiskelun alkajat.\n\nRasittavin osa kymmenentuhannen matkasta kaakkoa kohti oli marssiminen\nEufratin rantaa pitkin halki pohjois-Mesopotamian erämaitten, missä\nei ollut ainoatakaan puuta, vaan yksinomaan koiruohoa ja kaikenlaisia\nväkevätuoksuisia pensaita. Täällä kreikkalaiset ihmeekseen ensi\nkerran eläessään näkivät gaselleja ja villiaaseja, jotka olivat\nnopsempia kuin nopeinkaan hevonen. Täällä oli myöskin trappeja,\neräänlaisia kameelikurjen tapaisia lintuja, joita jotkut ratsumiehet\nhuvikseen metsästivät saaden täten sekä tarpeellisen että maukkaan\nlisän ruokavarastoonsa. Arkoja kameelikurkia ei sitävastoin kenenkään\nonnistunut saada hengiltä. — Kaksi viikkoa helleenit marssivat näiden\ntylyjen seutujen halki. Heidän mukanaan kuljettamansa varastot olivat\nlopulta niin vähissä, että useita kuormajuhtia kuoli nälkään. Onneksi\nsaavuttiin sittemmin viljaviin ja hedelmällisiin seutuihin.\n\n_Kūnaksa_-nimisessä paikassa Eufratin rannalla, Babylonista luoteeseen,\nArtakserkses hyökkäsi veljensä kimppuun komealla sotajoukollaan. Mutta\nuljaamman näyn kuin persialaisten suunnattomat sotalaumat, tarjosi\nkreikkalaisten pieni parvi, joka hyökkäsi vihollista vastaan sotalaulun\nkaikuessa ja sitä nopeammassa tahdissa, mitä enemmän he lähestyivät\npersialaisten taistelulinjaa. Enempää ei tarvittu, ennenkuin\nvihollisten vastaava sivusta hajaantui hurjaan pakoon.\n\nMutta toisin kävi siinä osassa taistelukenttää, missä persialaiset\ntaistelivat keskenään. Kun kreikkalaiset Klearkhoksen johdolla\najoivat pakenevia takaa, Artakserkses käytti ylivoimaista mieslukuaan\nsaartoliikkeen suorittamiseen aikoen hyökätä veljensä kimppuun\nselkäpuolelta. Kyyros kiirehti silloin estämään häntä tehden kiivaan\nrynnäkön vihollisen keskustaa vastaan, juuri siihen kohtaan, missä\nkuningas itse oli henkivartijoineen. Hyökkäys oli niin kiivas,\nettä Kyyros 600 ratsumiehen kera mursi kymmenen kertaa lukuisamman\nhenkivartijajoukon rivit, ajoi ne pakosalle ja kaatoi omakätisesti\nheidän johtajansa. Samassa hetkessä hän näkee veljensä Artakserkseen\nja joutuu sellaisen vihan ja raivon valtaan, että unohtaa kaiken\nvarovaisuuden. Huudahtaen: »Minä näen hänet» hän syöksyy pienen\nmiesjoukon seuraamana vihattua veljeänsä vastaan. Hän lennättää\nkeihäänsä tämän rintaa vastaan, mutta se tuskin tunkeutuu haarniskan\nlävitse. Sen sijaan suurkuninkaan läheltä heitetty keihäs tuottaa\nKyyrokselle vaarallisen haavan silmän alapuolelle, hän horjahtaa\nhevosen selästä ja kaatuu yhdessä niiden uskollisten kanssa, jotka\nyrittävät häntä suojella. Muuan näistä heittäytyi prinssin kaatumisen\nnähdessään hänen päälleen, sulki hänet syliinsä ja surmasi itsensä tai\nhänet surmattiin Artakserkseen käskystä.\n\nSuurkuningas antoi hakata kuolleelta kruununtavoittelijalta pään\nja oikean käden ja asettaa ne kauas näkyvälle paikalle.[22] Se oli\nkaikille taistelun päättymisen merkki. Silloin Kyyroksen persialaiset\njoukot lähtivät heti pakosalle.\n\nKun Klearkhos kreikkalaisten hopliittain kanssa palasi liian pitkältä\ntakaa-ajomatkaltaan, hän karkoitti persialaiset kaikkialta pakoon;\nmutta nämä olivat ehtineet ryöstää Kyyroksen leirin putipuhtaaksi, niin\nettä kreikkalaiset olivat ilman elintarpeita keskellä vihollismaata,\nlähes sadan päivämarssin päässä kotimaansa merestä.\n\nKun he nyt, mikäli mahdollista, koettivat lepäillä taistelun\nrasitusten jälkeen, saapui suurkuninkaalta airueita vaatimaan, että he\nluovuttaisivat aseensa ja antautuisivat kuninkaan armoille. Klearkhos\nvastasi: »Voittaneet miehet eivät tavallisesti laske aseitaan.» Ja\nmuuan upseeri lisäsi: »Suurkuningas tulkoon itse ottamaan meiltä aseet!»\n\nKreikkalaisten jyrkkä esiintyminen teki persialaisten ylipäällikköihin\nniin valtavan vaikutuksen, että heidän korkealentoiset vaatimuksensa\nseuraavana aamuna muuttuivat aselevon hieromiseksi. Klearkhos huomasi\nnyt, että tässä oli edelleenkin ennen kaikkea pyrittävä herättämään\nkunnioitusta. Hän ei lainkaan pitänyt kiirettä ottaessaan airueita\nvastaan, ja ennenkuin hän ryhtyi tekemään sopimusta heidän kanssaan,\nhän järjesti sotajoukon siten, että se näytti mahdollisimman komealta\nja peloittavalta. Neuvottelujen tuloksena oli, että Klearkhos »myöntyi»\naselepoon sitä vastaan, että suurkuningas hankkisi sotajoukolle\nmuonavaroja.\n\nSiihen Artakserkses heti suostui, ja helleeneille osoitettiin\nmajapaikaksi muutamia kyliä, missä oli yllin kyllin viljaa, niin\nerinomaisia taateleita, että ne sulivat suuhun, sekä palmuviiniä ja\nmuita ihanuuksia.\n\nKun he olivat viipyneet siellä kolme päivää ja saaneet uusia voimia,\nsaapui sinne suurkuninkaan satraappi Tissaphernes ja oli tahtovinaan\nkreikkalaisten ystävänä pelastaa heidät. Hänen oli onnistunut saada\nsuurkuningas lupaamaan, että hän satraappikuntaansa palatessaan saisi\nviedä sekä kreikkalaiset että Kyyroksen persialaiset apujoukot kotiin.\nHän sitoutui neuvomaan heille parhaimman tien ja hankkimaan heille\nelintarpeita maksua ja lupausta vastaan, että he eivät tuottaisi maalle\nja sen asukkaille vahinkoa. Mutta jos hän ei täyttäisi sitoumuksiaan,\nhe saisivat itse ottaa elintarpeita, mistä löytäisivät. Tähän\nkreikkalaiset suostuivat, ja sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja\nvaloilla.\n\nYmmärtääksemme Artakserkseen myöntyväisyyden meidän on muistettava,\nettei ollut suinkaan miellyttävää pitää näitä kreikkalaisia, jotka\nhänen kansassaan aina herättivät suoranaista pakokauhua, maan\nviljavimmassa osassa ja arveluttavan lähellä pääkaupunkia. Näiden\nsotakelpoisten ja hyvin järjestettyjen joukkojen olisi ollut helppoa\nmuodostaa linnoitettu kaupunki tähän maahan, missä monet kanavat\ntarjosivat erinomaisia puolustuslinjoja sille, joka osasi niitä\nkäyttää. Ja kun kreikkalaiset kerran olivat pureutuneet kiinni hänen\nvaltakuntansa sydämeen — mitä kaikkea he saattaisivatkaan keksiä\nyllyttääkseen hänen tyytymättömiä ja epäluotettavia babylonialaisiaan\nja katkeroittaakseen heidän kuninkaansa elämän! Sellaisista syistä\nsuurkuninkaan mielestä oli viisainta päästä mahdollisimman pian eroon\nkreikkalaisista. Hän ei voinut rauhoittua, ennenkuin oli saanut\nheidät hyvän matkaa Tigriksen toiselle puolelle. Tämä seikka todistaa\nparhaiten, miten heikko valtavan suuri Persia itse asiassa näihin\naikoihin oli suurista mahdollisuuksistaan huolimatta.\n\nKreikkalaisten siirtäminen pois Babyloniasta kauas Assyrian ja Meedian\nvuoriseutuihin oli siis sen sopimuksen tarkoitus, jonka Tissaphernes\noli tehnyt heidän kanssaan. Paluumatkan piti näet tapahtua pitkin\nTigriksen rantaa. Ei voitu ajatellakaan marssia kotiin samaa tietä\nkuin oli tultu, koska kreikkalaisten oli nyt mahdotonta kuljettaa\nmukanaan valtavia varastoja, joita tarvittiin matkalla halki Eufratin\nyläjuoksua ympäröiväin erämaitten. Millainen sitävastoin oli se maa,\njohon Tissaphernes nyt aikoi heidät viedä, siitä ei kenelläkään\nollut aavistusta. Siksi he luottivatkin sokeasti häneen. Pian alkoi\nkuitenkin näkyä merkkejä siitä, että satraappi oli täynnänsä koiruutta\nja kavaluutta, ja kreikkalaisten sotajoukossa alkoi herätä pahoja\naavistuksia. Kun oli päästy Tigriksen keskijuoksun vaiheille, oli\nTissapherneen mielestä aika ruveta panemaan täytäntöön niitä pirullisia\njuonia, joita hän oli koko ajan punonut. Niin ovelasti hän oli\ntoiminut ja niin kauniisti puhunut, että hänen nyt onnistui houkutella\nKlearkhos yhdessä neljän muun ylipäällikön ja kahdenkymmenen upseerin\nkanssa vierailulle hänen leiriinsä ottamatta mukaansa enempää kuin 200\nsotilasta.\n\nKun kreikkalaiset olivat saapuneet pettäjänsä teltalle, kaikki viisi\nylipäällikköä vietiin sisään satraapin luo. Samassa hetkessä ilmoitti\npurppuranpunainen lippu, joka vedettiin teltan harjalle, mitä oli\ntulossa. Se oli hyökkäyksen ja verilöylyn merkki teltan ulkopuolella\nseisoville[23], kun taas ylipäälliköt sisällä teltassa pantiin\nkahleisiin. Vangit lähetettiin sitten suurkuninkaan luo ja mestattiin.\n\nEräs seikka Tissapherneen käytöksessä tuntuu aivan käsittämättömältä,\nnimittäin se, ettei tuo roisto käyttänyt hyväkseen sitä hämminkiä,\nmitä johtajien poistumisen täytyi aiheuttaa kreikkalaisten keskuudessa\nja tehnyt äkkirynnäkköä heidän kimppuunsa. Ainoa selitys on se,\nettä persialaiset suunnattomasti pelkäsivät helleenejä ja että\nPersian valtakunta oli uskomattoman heikko. Sen sijaan, että olisi\nmainitulla tavalla korjannut tekonsa hedelmän, Tissaphernes lähetti\nkreikkalaisten luo airueita ja kehoitti heitä luovuttamaan aseensa,\nkun heidän johtajiaan nyt oli »rangaistu sopimuksen rikkomisesta. Nämä\naseet kuuluivat nimittäin», mukamas, »tätä nykyä suurkuninkaalle,\noltuaan sitä ennen hänen orjansa Kyyroksen omia.» — Ksenophon, joka\nvapaaehtoisena otti osaa retkeen, alkoi silloin yhdessä erään upseerin\nkanssa ohjata maanmiestensä kohtaloa. Nämä kaksi miestä antoivat\nairueille sellaisen vastauksen, että nämä katsoivat parhaaksi haihtua\nsilmänräpäyksessä.\n\nMutta voidaan helposti kuvitella, millainen mieliala tämän jälkeen\nvallitsi kymmenentuhannen leirissä. Kaikki aavistivat, että kaamea\nvaara uhkasi heitä, mutta kukaan ei voinut sanoa, missä muodossa\nonnettomuus tulisi. Oltiin vähällä vaipua epätoivon valtaan. Vain\nmuutamat harvat tulivat iltakatselmukseen, ja »monet eivät välittäneet\nsytyttää tulta ja keittää ruokaansa. Kukin paneutui levolle siihen,\nmissä sattui olemaan; mutta kukaan ei voinut nukkua pelon ahdistamana\nja kaivaten kotona olevia omaisiaan, joita ei enää milloinkaan saisi\nnähdä.»\n\nKsenophon makasi myös valveilla kuten toisetkin. Mutta hänellä oli\nsitä, mitä heiltä puuttui: rohkeutta ja toimintatarmoa. »Tässä ei\nauta nuhjailla, kun persialaiset valmistautuvat huomenna tappamaan\nmeidät kuin koirat», hän ajatteli. Päättäen tehdä kaiken voitavansa\npelastaakseen itsensä ja maanmiehensä hän nousi keskellä yötä ja\nkutsui koolle ne upseerit, jotka hän parhaiten tunsi. Hän teroitti\nheille vaaraa, joka uhkasi, jos he menettäisivät rohkeutensa, ja\nmuistutti, miten persialaiset aikaisemmin olivat peräytyneet, heti kuin\nkreikkalaiset käyttäytyivät kopeasti. Siis oli edelleenkin tehtävä\nsamoin.\n\nHän saikin koko joukon puolelleen paitsi yhtä miestä, joka piti pitkiä\npuheita siitä, miten epätoivoinen tilanne oli, ja piti antautumista\nsuurkuninkaalle ainoana pelastuskeinona. Mutta Ksenophon vastusti\nhäntä voimakkain sanoin: saattoiko todellakin joku kaiken sen jälkeen,\nmitä oli tapahtunut, neuvoa kreikkalaisia turvattomina jättäytymään\nsellaisten valapattojen armoille kuin persialaiset olivat? »Helleeni,\njoka kehoittaa sellaiseen tekoon, on koko Kreikan häpeätahra», hän\nhuudahti. Erottakaamme hänet päällikkyydestä ja alentakaamme hänet\norjaksi kantamaan tavaroitamme!» — Se oli kaikkien mielestä oikein\npuhuttu, ja mies ajettiin muitta mutkitta tiehensä.\n\nSen jälkeen kutsuttiin myöskin muut upseerit koolle, ja\nKsenophonin tarmokkuuden ansio oli, että heti ryhdyttiin uusiin\njärjestelytoimenpiteisiin. Upseerit valitsivat itse viisi uutta\nylipäällikköä, niiden joukossa Ksenophonin, ja nämä kutsuivat sotilaat\nyleiseen kokoukseen vaalin vahvistamista varten. Kaunopuheisin sanoin\nKsenophon lietsoi miestensä mieliin rohkeutta ja luottamusta. Hän\nmuistutti heille niitä suuria päiviä, jolloin Dareioksen ja Kserkseen\nlukemattomat sotalaumat oli häpeäkseen karkoitettu Kreikasta. Ja nyt\näskettäin helleenit olivat Kunaksan taistelukentällä osoittaneet\nolevansa sellaisten esi-isien arvoisia kuin Marathonin, Salamiin ja\nPlataian sankarit. »Jos me vain yhtenä miehenä ylläpidämme kuria ja\njärjestystä, on kaikki edelleenkin sujuva yhtä onnellisesti», hän\nlopetti. Kädet koholla kaikki lupasivat olla yksimielisiä ja neuvotella\npelkurin ja kavalan vihollisen kanssa vain miekalla.\n\nKun sitten oli nautittu aamuateria, lähti koko armeija liikkeelle\njatkamaan matkaa. Mutta ennen marssimaan lähtöä helleenit päättivät\nolla kuulematta enää persialaisten airueita. Heidän juonistaan oli\nsaatu tarpeeksi.\n\nNäin alkoi paluumatka, jota on kiintoisaa seurata, ei niinkään sen\nvaltiollisen merkityksen vuoksi, vaan koska kertomus siitä valaisee\nkreikkalaista luonnetta ja kreikkalaista kansansielua. Juuri sen vuoksi\nKsenophonin »Anabasis» on muinaisajan arvokkaimpia teoksia. Näemme\nsiinä kaikista Hellaan osista kootun miesjoukon, pienoiskuvan koko\nKreikan kansasta hyveineen ja paheineen. Tämä pieni joukko on yksinään\nja vaarojen saartamana ventovieraassa maassa. Mutta se on voimakas\nollessaan yksimielinen; ja joka mies ymmärtää, että sen nyt on oltava\nsellainen. Se neuvottelee ja tekee päätöksiä kotoisen tapansa mukaan,\nsiitä on tullut vaeltava, itseään hallitseva kansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkan jatkuessa havaittiin, että Tissaphernes ei milloinkaan\nuskaltanut ryhtyä avoimeen taisteluun kreikkalaisten kanssa edes\nedullisissa tilanteissa. Hän ainoastaan lähetti ratsuväkeä ahdistamaan\nheidän jälkijoukkoaan nuolin ja heittokeihäin ja miehitti kukkuloita,\njoiden ohi kreikkalaisten piti kulkea. Näin hän tosin viivästytti\nheidän matkaansa, mutta ei voinut tuottaa heille varsinaista vahinkoa.\nPaljoa enemmän kreikkalaiset joutuivat kärsimään tullessaan Kardukhian\njylhiin vuoriseutuihin, nykyiseen Kurdistaniin. Siellä heitä vastassa\noli alkuasukkaitten linko- ja jousimiehiä, jotka lennättivät vasamiaan\nniin voimakkaasti, että ne tunkeutuivat kypärien, haarniskain ja\nkilpien läpi tuottaen kuolettavia haavoja. Muutamissa ahtaissa solissa\nkardukhialaiset asettuivat korkealle vuoriseinämien ulokkeille ja\ntekivät kaiken etenemisen mahdottomaksi vierittämällä taukoamatta alas\nvaltavia kivilohkareita. Kreikkalaisten täytyi silloin tehdä pitkiä ja\naikaa vieviä kierroksia.\n\nKun he sitten tulivat Armeenian vuorimaahan, siellä oli hirvittävän\nkylmä — oli joulukuu —, ja helleenit joutuivat ajoittain marssimaan\nmiehenkorkuisten lumikinosten halki purevassa pohjatuulessa. Jotkut\nmenehtyivät nälkään ja rasituksiin niin, että laskeutuivat maahan\nkuollakseen. Mutta Ksenophon, joka johti jälkijoukkoa, pakotti lyöden\nja hosuen useita heistä nousemaan. »Löin heitä nyrkilläni», hän itse\nsanoo, »jotta viholliset eivät iskisi heitä keihäillään.» Monet\npalelluttivat jalkansa tai saivat muita vammoja.\n\nOnneksi nääntyneet soturit vihdoin saapuivat kylän tapaisiin. Nämä\nolivat tosin vain suuria sorakumpuja, mutta niissä oli runsaasti\nkarjaa, kaikenlaisia ruokatavaroita, viiniä ja öljyä. Kokonaisen viikon\nhelleenit viipyivät siellä ja kokosivat voimia uusia ponnistuksia\nvarten.[24]\n\nKäyden herkeämättömiä kahakoita alkuasukkaitten kanssa he jatkoivat\nmarssiaan. Mutta tuntui kuin kaikki vaivat ja vaarat olisivat\nunohtuneet sinä hetkenä, jolloin he eräältä vuorenhuipulta jälleen\nnäkivät kaipaamansa meren. Ilonhuuto puhkesi niiden povesta, jotka\nensinnä olivat ehtineet huipulle, ja sen voima kasvoi sitä mukaa, kuin\nuudet rivit saivat Mustanmeren näkyviinsä: »Thalatta, thalatta! (Meri,\nmeri!)» he huusivat ja syleilivät toisiaan kyynelsilmin. Ase kädessä\nhe sitten raivasivat itselleen tien rannikolle[25], ja Trapezuksen\nmerikaupungissa he vihdoin saivat osakseen vieraanvaraisen vastaanoton.\nHe majoittuivat eräisiin lähikyliin ja nauttivat siellä kuukauden\npäivät tervetullutta lepoa. Kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan\nhelleenit uhrasivat nyt runsaita uhreja Zeukselle, pelastajalle,\nHerkuleelle, oppaalleen, ja muille jumalille; ja uhritoimitusten\njälkeen he viettivät juhlakisat, joissa oli juoksu-, paini-, nyrkkeily-\nja muita urheilukilpailulta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTrapezuksesta kymmenentuhannen joukko marssi länteenpäin rannikkoa\npitkin. Mutta meren näkeminen oli helleeneissä herättänyt halun, jonka\nmuuan soturi välittömästi lausui julki sanoen: »Toverit, nyt olen\nlopen kyllästynyt kantamuksiin ja marsseihin, juoksemiseen ja aseitten\nkantamiseen, varustautumiseen, vahdinpitoon ja tappeluun. Nyt tahdon\n_purjehtia_ kotiin loppumatkan ja mukavasti maaten kaikessa rauhassa\npalata Kreikkaan kuin Odysseus laivassaan.» Nämä ilmehikkäät sanat\nsaivat yleisen ja valtavan suosion osakseen. Kymmenentuhannen joukko\nei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan marsseista, ja päälliköiden\ntäytyi koettaa hankkia kuljetuslaivasto. Tämä onnistuikin lopulta, ja\nsitten matka sujui nopeasti. Bysantionissa helleenit jälleen astuivat\nEuroopan kamaralle. Se tapahtui kesällä 399. Täällä kymmenentuhannen\njoukko alkoi hajaantua, mutta suurin osa pysytteli kuitenkin yhdessä\nja antautui sparttalaisten palvelukseen, jotka taas veivät heidät\nVähään-Aasiaan käyttääkseen heitä sodassa, johon Spartta juuri oli\njoutunut Tissapherneen ja tämän virkaveljien kanssa. Siellä Ksenophon\njätti hyvästi sotatovereilleen, jotka ihmeellisestä pelastuksestaan\nolivat suuremmassa kiitollisuudenvelassa hänelle kuin kenellekään\nmuulle ihmiselle. Oltuaan poissa 2 1/2 vuotta hän palasi Ateenaan.\nMuutamia viikkoja aikaisemmin hänen opettajansa ja ystävänsä Sokrates\noli siellä tyhjentänyt myrkkymaljan.\n\n\n\n\nSPARTTALAISET RYHTYVÄT HYÖKKÄYKSEEN PERSIAN VALTAKUNTAA VASTAAN.\n\n\nKymmenentuhannen retki ei ainoastaan ole vaiherikas välikohtaus Kreikan\nhistoriassa, vaan sillä on myöskin ollut maailmanhistoriallinen\nmerkitys. Tämä tapaus paljasti näet yhdellä iskulla Persian valtakunnan\nheikkoudet; ja siitä lähtien alkoi selvänäköisten helleenien mieliin\njuurtua yhä syvemmin se käsitys, että tarvittaisiin vain keskikokoinen,\nmutta hyvin varustettu kreikkalainen sotajoukko suurkuninkaan\nvaltakunnan kukistamiseksi ja jakamiseksi. Sen vakaumuksen hedelmänä\nolivat aikaa myöten Aleksanteri Suuren urotyöt.\n\nYhä lisääntyvä persialaisten halveksiminen näyttää kuitenkin olevan\nristiriidassa sen suuren vaikutusvallan kanssa, joka heillä oli\nKreikan kohtaloon vielä parin miespolven aikana. Tämä vaikutusvalta\nei kuitenkaan perustunut — kuten edellä on sanottu — persialaisten\nvoimakkuuteen, vaan helleenien eripuraisuuteen, siihen, että\nsuurkuningas osasi käyttää helleenejä toisiaan vastaan. Ja tämän\nedellytyksenä oli Persian kulta. Spartta, helleenien johtovaltio,\nkavalsi heidän asiansa ja luovutti Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä\nsuurkuninkaalle.\n\nMutta viime aikoina oli lehti kääntynyt. Sparttalaiset olivat joutuneet\nepäluulon alaisiksi suurkuninkaan hovissa, koska he olivat salaisesti\navustaneet Kyyroksen kapinayritystä. Mutta tilanne paheni vieläkin, kun\nTissaphernes palattuaan kotiin Kunaksasta pani toimeen rangaistusretken\njoonialaisia kaupunkeja vastaan, koska nämä olivat asettuneet Kyyroksen\npuolelle. Kun joonialaiset nyt anoivat sparttalaisilla apua, nämä\neivät kehdanneet pysyä toimettomina. Tosin he ainoastaan muutamia\nvuosia sitten olivat ostaneet itselleen Persian tuen luovuttamalla\nkylmäverisesti Aigeian meren toisella puolen asuvat maanmiehensä\nsuurkuninkaan käsiin, mutta nyt ollessaan Hellaan valtiaita oli heidän\nkunnia-asiansa näyttää, mihin he pystyivät. Ja niin sparttalaiset\nkohottivat miekkansa Tissaphernestä ja hänen kuningastaan vastaan.\n\nSotatapahtumista ei alkupuolelta ole paljoakaan kerrottavaa, etupäässä\nsiitä syystä, että Tissaphernes, kuten tunnettua, ei juuri ollut mikään\nsankari ja senvuoksi mieluimmin vältti ratkaisevia taisteluita. Mutta\nvuonna 396 toiminta vilkastui, kun Spartan kuningas _Agesilāos_ tuli\nylipäälliköksi. Hän oli oikea sparttalainen, peloton ja nuhteeton.\nEi haitannut se, että hän oli pieni ja mitätön ja ontui toista\njalkaansa, sillä tässä raihnaisessa tomumajassa asuva tulisielu mursi\ntieltään kaikki esteet. Päinvastoin kuin Lysandros hän oli yleisesti\npidetty kansanomaisen ja hyväntahtoisen esiintymisensä vuoksi. Hänen\nkäytöksensä ei milloinkaan ollut prameilevaa, mutta kuitenkin hänessä\noli jotakin kuninkaallista ja vaikuttavaa. Se oli tahdonvoiman\nheijastusta.\n\nKun hän nyt vastaanotti päällikkyyden, hän vertasi yritystään Troian\nsotaan: taaskin koko Kreikka ryhtyi taisteluun yhteistä aasialaista\nvihollista vastaan tämän omalla maaperällä. Kuten muinoin Agamemnon\nhän uhrasi Auliissa ennen lähtöään. Hänen sotaretkensä huippukohta\noli lähellä Sardesta saatu loistava voitto. Persialaisten tappion\nsyy onnistui leskikuningatar Parysatiksen vierittää Tissapherneen\nniskoille. Tämä tehtiin nyt hovin määräyksestä päätänsä lyhemmäksi.\n\nMutta Agesilaoksen täytyi pian keskeyttää voittokulkunsa. Kotimaassa\noli sattunut tapauksia, jotka vaativat hänen läsnäoloaan. Persian\nkuningas oli viisaasti kultaansa käyttäen hankkinut hänelle vihollisia\nhänen selkänsä taakse. Aluksi _thebalaiset_ tarttuivat aseisiin\nsparttalaisia vastaan ja voittivat heidät taistelussa, joka maksoi\nLysandroksen hengen. Tilanne oli sparttalaisille sitä arveluttavampi,\nkun thebalaisia avustivat _korinthoslaiset, ateenalaiset_, jotka\nluulivat vapautuksensa hetken tulleen, ja tietenkin _Argoliin_ asukkaat\nsekä muutamat muut kansat. Liitto eli luonnollisesti etupäässä\npersialaisten rahoilla.\n\nYhdistyneet sotajoukot, jotka olivat kokoontuneet Korinthokseen,\nsuunnittelivat ylpeästi hyökkäystä Sparttaa vastaan. »Meidän on\npoltettava ampiaiset pesäänsä, ennenkuin ne pääsevät ulos pistämään,\nsanoi korinthoslaisten sotajoukkojen ylipäällikkö.\n\nUhkaavat varustukset pakottivat sparttalaiset kutsumaan kotiin\nAgesilaoksen. Tämä kunnianhimoinen mies ei suinkaan iloisin tuntein\nnäin äkkiä tempautunut irti aasialaisista suuruudenunelmistaan,\nmutta kunnon sparttalaisena hän totteli eforien määräystä. Hän\nsaapui maitse Traakian, Makedonian ja Thessalian kautta Boiotiaan.\nSiellä hän tapasi liittoutuneet koolla _Korōneian_ luona vuonna\n394. Näiden ja sparttalaisten välillä käytiin valtava ottelu.\nKummankin puolen hopliittajoukot syöksyivät toisiaan vastaan niin\nraivoisan taisteluhalun vallassa, että eturivin kilvet ryskyen\nmurtuivat vastakkain, keihäät pirstoutuivat ja tikari oli ainoa\nase, jota sotilaat tilanahtauden vuoksi voivat käyttää. Tässä ei\nkohotettu yhteisiä sotahuutoja, kuten muulloin oli tapana. Katkeran\nvihan synkkä, uhkaava tunnelma vallitsi tämän hirveän teurastuksen\nkestäessä, ja ainoastaan yksityiset kostonhimon ja raivon purkaukset\nkeskeyttivät kaamean hiljaisuuden. Agesilaos itse haavoittui useita\nkertoja, hänet tallattiin maahan ja hänet pelasti kuolemasta\nuhrautuvalla rohkeudellaan viisikymmentä sparttalaista, jotka\nolivat hänen vapaaehtoisia henkivartijoitaan. Mutta voittajana hän\nvihdoin selvisi. Tällä menestyksellä ei kuitenkaan ollut suurtakaan\nmerkitystä sen musertavan tappion rinnalla, jonka persialaista\nlaivastoa johtava ateenalainen _Kōnōn_ oli vähän aikaisemmin samana\nvuonna tuottanut Spartan merivoimille _Knídoksen_ luona Vähän-Aasian\nlounaiskolkassa.[26] Siellä murtui Spartan johtovalta merellä.\nAigospotamoin taistelun jälkeiset olot olivat yhdellä iskulla\nmuuttuneet ja Agesilaokselta oli paluutie Aasiaan tukossa. Konon\npurjehti sen jälkeen laivastollaan saarelta saarelle, toisesta Aigeian\nmeren satamakaupungista toiseen ja karkoitti kaikkialta sparttalaiset\nkäskynhaltijat. Heitä vihattiin niin kiihkeästi, että tehtävä onnistui\nodottamattoman helposti. Tietäen olevansa epäsuosiossa he miltei\nkaikkialla jättivät paikkansa ja pakenivat kuullessaan pelkän sanoman\nKononin saapumisesta.\n\nKonon palasi takaisin Ateenaan kuin uusi Themistokles, isänmaansa\nvapauttaja, kansan tervehtiessä häntä riemuiten. Ja nyt hän ryhtyi\nkansalle yhtä mieluisaan toimeen, rakentamaan uudestaan Ateenan\nhajoitettuja linnoituksia. Lukemattomat kädet alkoivat ahertaa.\nMyöskin boiotialaisia ja muita naapureita työskenteli vapaaehtoisina\nsamoilla muureilla, joiden repimistä he yksitoista vuotta sitten\nolivat juhlineet tanssien ja huilua soittaen. Niin täydellisesti oli\nmieliala Kreikassa sen jälkeen muuttunut. Kaikki oli nyt pelkkää iloa\nja sovintoa. Kuvaa himmensi vain yksi varjo, mutta sitä rakentajat\neivät huomanneet: Kreikan vapauden uusi suoja oli pystytetty Persian\nkullalla. Mutta tuloksena oli joka tapauksessa, että Ateena jälleen\noli oma itsensä, ei tosin Perikleen Ateena — sotalaivaston puutteessa\nei siitä milloinkaan enää voinut tulla sellaista — mutta kuitenkin\nlukuunotettava tekijä, ja Peiraieuksesta tuli jälleen vilkas\nsatamakaupunki.\n\nMutta nyt oli myöskin koittanut hetki, jolloin suurkuningas ja hänen\nJooniassa oleva satraappinsa arvelivat, että vaaka taas vähitellen\nsaisi painua Spartan eduksi. Tätä muutosta Persian politiikassa\nilmaisi se, että satraappi äkkiä vangitsi Kononin, miehen, joka oli\nateenalaisten paras apu ja tuki. Petollista tekoa perusteltiin sillä,\nettä Konon toimi suurkuninkaan etuja vastaan. Hänen uransa oli täten\näkkiä katkaistu, juuri kun se lupasi eniten Ateenan kehitykselle, ja\nsparttalaiset riemuitsivat. Monet muutkin merkit osoittivat, että\nArtakserkses satraappinsa kautta aikoi jälleen ottaa Spartan armoihinsa\nsen viimeaikaisten koirankurien perästä. Ja lopulta erään viekkaan\nsparttalaisen välittäjän onnistui hankkia maalleen _rauha Persian\nkanssa vuonna 387_. Mutta tämä rauha tuotti ikuisen häpeän Spartalle,\nsillä se uhrasi toistamiseen oman etunsa vuoksi Vähässä-Aasiassa olevat\nmaanmiehensä. Jo muodoltaan rauhansopimus oli kuin isku vasten kasvoja\nkaikille, jotka helleenin nimeä kantoivat. »Kuninkaanrauha», kuten\nsitä nimitettiin, »säädettiin» näet Kreikan valtioille julistuksen\nloukkaavassa muodossa, jonka suurkuningas itsevaltiudessaan oli\nsanellut Susassa, ja jota helleenien vain tuli totella ja noudattaa.\nSe sisälsi, että kaikki Vähän-Aasian kaupungit tästä lähtien kuuluivat\nsuurkuninkaalle.\n\nSitä lupaavammalta tuntui — ensi silmäykseltä — se sopimuksen kohta,\njoka takasi itsenäisyyden kaikille varsinaisen Kreikan kaupungeille,\nsuurille ja pienille. Saattoivatko kreikkalaiset toivoa, parempaa? Ei,\nehkäpä ei, jos Sparttaa ja Persiaa ei olisi ollut. Mutta nyt ne olivat\nolemassa; ja Spartalle tämä kauniisti kaavailtu pykälä merkitsi sitä,\nettä muut kreikkalaiset yhteiskunnat saivat olla juuri sen verran\nitsenäisiä, kuin soveltui lakedaimonilaisten — ja luonnollisesti myös\nPersian kuninkaan — tarkoitukseen hajoittaa ja hallita. Sparttalaisista\nArtakserkses sai luotettavan vartijan pitämään huolta siitä, että\nhelleenien itsenäisyyspyrinnöt eivät onnistuisi. Spartta näet otti\nsuorittaakseen jalon tehtävän valvoa Persian henkivartijana, että\nsopimusta tarkoin noudatettaisiin. Jokaista rauhanrikkojaa kohtaan\nsparttalaiset suorittivat pyövelin virkaa persialaisten avulla.\n\nTämän kaiken tuloksena oli, että sparttalaisten menettely pakotti\nhelleenit turvattomina alistumaan Spartan ylivaltaan ja lisäksi vielä\n_muodollisestikin tunnustamaan Persian kuninkaan yliherruuden_. Ja\nensi kertaa Mykaleen taistelun jälkeen, joka käytiin lähes sata vuotta\naikaisemmin, persialaiset olivat kaikkien Vähän-Aasian helleenien\ntodellisia valtiaita.\n\nVuoden 387 rauhansopimus on diplomatian mestariteos. Se on näennäisesti\nmiellyttävän selkeä ja yksinkertainen, mutta todellisuudessa sillä on\nsisältö, jonka huomaa ainoastaan lukemalla rivien välistä.\n\nKuninkaanrauha oli halkaissut helleenisen maailman kahteen osaan.\nMolemmat puoliskot olivat tästä lähtien suurkuninkaan vallassa,\ntoinen välittömästi, toinen välillisesti. Helleenit olivat\ntuhlanneet suuruudenaikansa perinnön, kieltäneet suuret sankarinsa\nja valtiomiehensä. Se oli sitäkin häpeällisempi nöyryytys, kun\nkreikkalaiset eivät olleet sortuneet taistelussa ylivoimaista\nvihollista vastaan, vaan ryömivät tomussa sellaisen vallan edessä, joka\noli heitä heikompi sekä maalla että merellä, vallan, jonka sisäinen\nheikkous oli nyt ilmeisempi kuin milloinkaan ennen. Helleenit olivat\nmenetelleet näin _tuhotakseen toisensa_. Eripuraisuuden pahan\nhengen riivaamana oli ensin osa Hellaan kansasta ja sitten kansa\nkokonaisuudessaan ottanut niskoilleen perivihollisensa häpeällisen\nikeen.\n\nSe että sparttalaiset saattoivat tehdä, minkä tekivät, häpeällisesti\nkavaltaa Hellaan nimen kunnian, voidaan psykologisesti selittää vain\nsiten, että heidät varmaan valtasi silmitön säikähdys nähdessään, miten\nnopeasti Ateena oli saanut linnoituksensa uudestaan rakennetuksi. Tästä\nkauhusta kasvoi heti päähänpinttymä, että Ateena oli kehittymäisillään\nyhtä mahtavaksi valtioksi, kuin se oli ollut kaksikymmentä vuotta\naikaisemmin. Senvuoksi heidän täytyi mistä hinnasta hyvänsä — kunhan\nsitä tietenkään ei vain tarvinnut itse maksaa — koettaa saada aikaan\nrauha ja päästä sellaiseen ratkaisuun, että kaikki muut Kreikan valtiot\nolisivat eristettyinä eikä mikään vastaliitto voisi enää kilpailla\nSpartan kanssa Kreikan johtovallasta.\n\nKuninkaanrauha oli tehnyt tyhjäksi Kononin vapautustyön hedelmät.\nSparttalaiset olivat jälleen, kuten Aigospotamoin taistelun jälkeen,\nhajoittaneet kreikkalaiset vastustajansa ja voivat tästä lähtien\nkohdella heitä mielensä mukaan. Nyt alkaa uudelleen sama näytelmä kuin\ntuohon — aikaan. He valvovat nyt muiden valtioiden kreikkalaisia yhtä\nepäluuloisesti kuin omia heloottejaan, ja jokaisen vapaudenliikkeen\noireen he koettavat tukahduttaa alkuunsa. Heidän ensimmäisiä\ntoimenpiteitään rauhanteon jälkeen oli pakottaa thebalaiset luopumaan\njohtavasta asemastaan Boiotian muiden kaupunkien keskuudessa.\nPersialaisten avulla sparttalaiset sitten seuraavina vuosina alkoivat\nuudelleen asettaa useihin paikkoihin vihattuja käskynhaltijoitaan ja\nlevittää valtaansa yhä laajemmalle. Ja Persian satraapit sortivat\nvielä pahemmin Vähän-Aasian nyt aivan turvattomia kreikkalaisia. Sekä\nsparttalaiset että persialaiset kylvivät väkivaltaisuuksillaan vihaa,\njoka aikanaan kantoi odottamattoman hedelmän.\n\n\n\n\nTHEBAN JOHTOVALTA.\n\n\nAteenan kukistumisen jälkeen sparttalaiset pelkäsivät Thebaa enemmän\nkuin mitään muuta kaupunkia. Kuningas Agesilaokselle se oli erikoisen\nvastenmielinen. Olihan hänen juuri thebalaisten tähden täytynyt\nkeskeyttää lupaava Aasian sotaretkensä. Senvuoksi hän nyt nautti\nsaadessaan kaikin tavoin kiusata ja loukata tätä jäykkäluontoista\nkansaa. Sparttalaisten onnistui muun muassa tyydytyksekseen saada\nitselleen varma jalansija Boiotiassa, arveluttavan lähellä itse\nThebaa, asettamalla sparttalaista varusväkeä ja sparttalaismielisiä\nkymmenmiehishallituksia muutamiin muihin Boiotian kaupunkeihin.\n\nThebalaiset purivat hammasta ja olivat vaiti. He odottivat vain sopivaa\nhetkeä, jolloin he voisivat uudestaan herättää eloon Boiotian liiton ja\nryhtyä jälleen taisteluun Sparttaa vastaan.\n\nMutta sitä ennen he joutuivat kokemaan vielä pahempaa: heidän täytyi\nsietää vihatun sortajan kätyreitä omassa kaupungissaan.\n\nThebassa oli näet myöskin sparttalaismielinen vähemmistö, ja tämän\navulla lakedaimonilaiset suorittivat erään röyhkeimpiä tekojaan. Muuan\nTraakiaan matkalla oleva sparttalainen sotajoukko valtasi näet vuonna\n382 Theban linnan äkkirynnäköllä. Se oli sattumalta ilman puolustajia,\nsillä päivä oli pyhitetty uskonnolliselle juhlalle, jota ainoastaan\nnaiset viettivät siellä keskenään. Ja niin kauan kuin juhlaa kesti,\nei yhdenkään miehen ollut lupa näyttäytyä, ulkosalla. Sentähden\nsparttalaiset voivatkin esteettömästi saada linnan valtaansa. Tällöin\nhe myöskin ottivat haltuunsa kaikki sinne kokoontuneet naiset ja\nhankkivat täten itselleen parhaimman vakuuden siitä, että kaupungin\nporvarit alistuisivat kohtaloonsa.\n\nAgesilaos kannattajineen riemuitsi. Mutta koko Kreikka tuomitsi\nyksimielisesti kavalan teon. Lauhduttaakseen mielialaa sparttalaiset\nsilloin lausuivat virallisen paheksumisensa asianomaisen sotapäällikön\ntoimenpiteistä Thebassa ja tuomitsivat hänet maksamaan sakkoja —, joita\nkaikesta päättäen ei milloinkaan vaadittu.\n\nTheban linna heillä joka tapauksessa oli hallussaan, ja sieltä käsin\nhe pitivät kauhun vallassa kaikkia kaupungissa olevia vastustajiaan,\njoita muutoin pitivät aisoissa käskynhaltijat ja sparttalaismielinen\nharvainvaltainen hallitus, jonka he olivat tännekin asettaneet.\nUudet hallitusmiehet» joilla Thebaa onnellistutettiin, olivat samoja\nhenkilöitä, jotka olivat avanneet linnan portit verivihollisille.\n\nKoko Kreikassa ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut tehdä vastarintaa\nkaikkivaltiaille lakedaimonilaisille, joita toiselta puolen tuki\nPersian kuningas, toiselta Syrakusan tyranni Dionysios, josta myöskin\noli tullut heidän liittolaisensa. Sillä niin paljon kuin sparttalaisia\nolikin ylistetty heidän tyrannivihastaan, heitä ei arveluttanut solmia\nliittoa oikean tyrannin kanssa, kun se vain oli edullista heidän\nitsekkäille pyyteilleen.\n\nMutta pian kuului uusia hälytysmerkkejä Kreikan vapaustaistelijani\nriveistä. Ne olivat lähtöisin kaupungista, missä sparttalaisten sorto\ntuntui raskaimmin, helleenisen heimon keskuudesta, joka ei vielä ollut\nyhtä uupunut kuin ateenalaiset ja muut Kreikan kansat, joiden veri oli\nvuotanut kuiviin.\n\nBoiotia oli hedelmällistä maata, ja siinä asui tervettä ja voimakasta\nkansaa. Boiotian miehet olivat kuuluisia voimastaan. Mutta erikoisia\nsivistyskansaa boiotialaiset eivät olleet, vaikka he olivat\nsynnyttäneet Hesiodoksen ja Pindaroksen.[27] Hienosti sivistyneet\nja sirostelevat ateenalaiset tekivät pilaa naapuriensa karkeasta ja\nkömpelöstä käytöksestä ja heidän vanhanaikaisesta murteestaan. Mutta\nheidän nyrkkejään he kunnioittivat.\n\nBoiotialaisilla — paitsi Plataian kaupunkia — ei ollut osuutta Kreikan\nsuuruudenaikaan. Taistelukentällä tämän kaupungin luona he olivat\nvuodattaneet vertansa persialaisten asian puolesta. He olivat kaikkina\naikoina suhtautuneet epäluuloisesti ja kateellisesti kukoistavaan\nattikalaiseen valtakuntaan ja tehneet kaiken voitavansa yllyttääkseen\nateenalaisten vihollisia. Tämän johdosta he tietenkin olivat aina\nolleet hyvissä väleissä Spartan kanssa. Peloponnesolaissodan\npäättyminen oli myöskin boiotialaisille suuri voitto.\n\nMutta sodan jälkeen oli lehti kääntynyt. Sen oli vihdoinkin aiheuttanut\nnoiden rakkaiden sparttalaisten ylimielisyys. Boiotialaiset olivat\nsilloin alkaneet tuntea olevassa yhtä sorrettujen kanssa ja avasivat\nsydämensä ja kotiensa ovet selkiselälleen kaikille ateenalaisille,\njotka pakenivat kolmenkymmenen tyrannin vainoa.\n\nTämän vieraanvaraisuuden ateenalaiset nyt korvasivat\nvapauttarakastaville thebalaisille, joita sadoittain pakeni Ateenaan,\nkun Theban linna joutui sortajien käsiin. Nämä pakolaiset olivat\nsparttalaisille ainaisen levottomuuden lähteenä. Lakedaimonilaiset\nolivat niin huolissaan siitä, mihin nämä miehet saattaisivat ryhtyä,\nettä paikkasivat salamurhaajia raivaamaan heidät tieltään. Heidän\nonnistuikin surmata pakolaisten etevimmät johtajat. Mutta se olikin\nheidän ainoa »menestyksensä».\n\nNäiden pakolaisten joukossa oli muutamia Theban rikkaimpia ja\nylhäisimpiä miehiä. Osa heistä teki nuoren _Pelopidaan_ johdolla\nsalaliiton surmatakseen harvainvaltaiset ja vapauttaakseen\nkotikaupunkinsa.\n\nEräänä koleana ja sateisena joulukuun iltana 379 onnistui seitsemän\nsalaliittolaisen talonpojiksi pukeutuneina päästä Thebaan, juuri\nkun kaupungin portit suljettiin viimeisten maatyöläisten palattua\nkotiin pelloilta.[28] Kaikki pääsivät onnellisesti erään luotettavan\nystävän taloon. Tämä oli luvannut heille majapaikan, kunnes toiminnan\nhetki oli tullut. Suotuisan tilaisuuden valmistaminen vapautustyön\nsuorittamiselle oli uskottu eräälle toiselle luotettavalle\nthebalaiselle ystävälle, jonka oli onnistunut näytellä osansa niin\nhyvin, että oli päässyt oligarkkien yksityissihteeriksi. Hän kutsui\nnyt neljästä tyrannista kaksi kotiinsa juhla-aterialle, jonka hän\noli luvannut tehdä tavallista houkuttelevammaksi kutsumalla myöskin\nmuutamia Theban kauneimpia naisia. Tämä ei merkinnyt niinkään vähän,\nsillä Theban tyttäret olivat kuuluisia lumoavasta kauneudestaan.\n\nSeuraavana iltana vietettiin juhlapidot molempien oligarkkien\nkunniaksi. Oli suunniteltu, että vieraitten juovuttua viinistä isäntä\ntoisi sisään lupaamansa kauniit naiset — jotka olivat juuri Pelopidas\nja hänen ystävänsä, jotka olivat pukeutuneet naisiksi.\n\nRatkaiseva hetki läheni ja salaliittolaiset valmistautuivat näyt\nteleinään osaansa, kun oveen yhtäkkiä koputetaan ja sisään astuu\nsanansaattaja tuoden oligarkkien Ateenassa olevilta ystäviltä kirjeen,\njossa tarkalleen selostettiin koko juoni ja lueteltiin kaikkien\nsalaliittolaisten nimet. Mutta ylhäisten vieraitten järki oli nyt\njo niin perin pohjin hämärtynyt, että kirjeen saaja ei vaivautunut\nsitä avaamaan, vaikka sanansaattaja huomautti, että oli kysymys\nerittäin vakavista asioista. »Vakavat asiat huomiseksi», sanoi tämä,\nmallikelpoinen hallitusmies, laskeutui veltosti takaisin patjalleen ja\npani pikaviestin avaamattomana pieluksensa alle. Ei, nyt oli vihdoinkin\nnähtävä nuo kauniit thebattaret.\n\nKas, nyt astuu sisään kolme upeaa, ylhäisen arvokasta naista tiheät\nhunnut kasvoillaan ja puettuina monipoimuisiin pukuihin! Heitä seuraa\nneljä palvelijatarta. Naiset asettuvat noiden kolmen miehen viereen.\nMutta se hetki, jolloin he työntävät hunnut kasvoiltaan, on sovittu\nmerkki tikarin käyttämiseen, joka heillä on kätkettynä pukunsa\npoimuihin; ja seuraavassa hetkessä molemmat oligarkit ovat poissa\npelistä. Samalla tavalla heidän kaksi toveriaan surmataan omissa\nkodeissaan. — Näin kunniattomasti päättyi niiden miesten elämänura,\njotka kerran olivat valmistaneet synnyinkaupunkinsa verivihollisille\npääsyn linnaan.\n\nTämän jälkeen salaliittolaiset lähtivät vankilaan, mihin oli teljetty\n150 valtiollista vankia. Ensin tehtiin keihään iskulla vaarattomaksi\nvankilan johtaja, muuan oligarkkien uskollisimpia kätyreitä[29],\nja sen jälkeen vapautettiin kaikki ne onnettomat, joiden oli\ntäytynyt nääntyä täällä isänmaanrakkautensa tähden. Sitten oli vain\nmuutamien silmänräpäyksien työ varustaa heidät aseilla ja järjestää\nheidät taistelurintamaan. Kun tämä oli tehty, vapauttajat antoivat\nairueitten ja torvensoittajien kuuluttaa kaikkialla kaupungissa,\nettä Theba oli vapaa ja että kaikki thebalaiset, jotka rakastivat\nvapauttaan, kokoontuisivat asestettuina torille. Siellä pidettiin\npäivän sarastaessa kansankokous Pelopidaan ja hänen tovereittensa\njohdolla. Papit seppelöivät heidät ja kiittivät heitä kaupungin\nsuojelusjumalien nimessä, ja innostunut kansa nimitti heidät\njohtajikseen ja sotapäälliköikseen. He käyttivät heti hyväkseen\nvapauden asian herättämää yleistä innostusta ja tekivät äkkirynnäkön\nlinnaan. Uskaltamatta ryhtyä vastarintaan lakedaimonilaisten kolme\nkäskynhaltijaa tarjoutuivat antautumaan ehdolla, että he saisivat\nvapaasti poistua. Ja se heille luvattiinkin. Mutta kun sparttalainen\nvarusväki marssi ulos kaupungista, eivät thebalaiset jaksaneet\nhillitä katkeruuttaan oman heimonsa kavaltajia kohtaan, jotka\nkäyttivät tilaisuutta hyväkseen pyrkien samalla kertaa turvaan. Heidän\nisänmaanpetoksensa, matelunsa voittoisien sparttalaisten edessä ja\nkopeutensa kukistettuja maanmiehiään kohtaan oli vielä liian tuoreessa\nmuistissa ollakseen herättämättä kostonhalua. Monet eniten vihatuista\notettiin kiinni ja lyötiin kuoliaiksi.\n\nPalattuaan Sparttaan mestattiin kaksi näistä käskynhaltijoista, jotka\ntällä tavoin ilman miekaniskua olivat lähteneet Theban linnasta;\nkolmatta rangaistiin suurilla sakoilla ja maanpaolla. Niin suurta\nkatkeruutta herätti tämä häväistys, jonka nuo miehet olivat Spartan\nsotavoimille tuottaneet.\n\nSanoma Theban vapautuksesta levisi kuin kulovalkea kautta koko\nkreikkalaisen maailman. Ihailtiin tämän pienen miesjoukon rohkeutta ja\nkylmäverisyyttä sen ryhtyessä vaaralliseen uhkayritykseen, yksinään\nkumoamaan hallitusta, jota vielä edellisenä päivänä oli pidetty\nvoittamattomana. Ja iloittiin siitä, että Spartan hirmuvalta oli\nmenettänyt ainakin yhden tukikohtansa.\n\nVähän myöhemmin katkeruus sparttalaisia kohtaan yhä vain lisääntyi, kun\nsaatiin kuulla, että he olivat aikoneet tehdä Ateenalle yhtä petollisen\nteon kuin kolmea vuotta aikaisemmin Theballe. Erään boiotialaisen\nkäskynhaltijan mieleen juolahti näet tehdä maalta käsin yöllinen\nhyökkäys Peiraieukseen ja saada siten yhdellä iskulla haltuunsa\nAteenan laivat ja varastohuoneet. Eräänä iltana hän lähti joukkoineen\nliikkeelle laskien olevansa Peiraieuksessa seuraavana aamuna ennen\npäivän koittoa. Onneksi Ateenalle hänen laskelmansa pettivät, ja aamu\nsarasti hänen vielä ollessaan matkalla. Silloinhan ei enää kannattanut\njatkaa? Hän lähti takaisin boiotialaiseen kaupunkiinsa, kuitenkin ensin\nryöstäen Ateenan ympäristöjä.\n\nAteenalaisten suuttumus tapahtuman johdosta oli suuri, ja mitta\ntäyttyi, kun vastoin kaikkia odotuksia Spartan eforit vapauttivat\nmiehen, joka oli aikonut tehdä tämän kavalan työn.\n\nHansikas oli heitetty. Ateenalaiset nostivat sen maasta. He solmivat\nystävyysliiton thebalaisten kanssa ja varustautuivat voimaperäisesti\nsotaan Sparttaa vastaan sekä maalla että merellä. Merisotaa varten\nheidän onnistuikin hankkia itselleen uusia voimia perustaessaan v.\n378 _uuden attikalaisen liiton_, joka oli täsmälleen sata vuotta\nnuorempi kuin attikalais-delolainen. Tämä uusi liitto, joka oli\nsyntynyt suojaksi sparttalaisten väkivaltaa vastaan, oli hengeltään\npaljoa vapaamielisempi kuin edellinen. Ateena ei enää tavoitellut\nsamanluontoista johtovaltaa kuin aikaisemmin. Sellainen ei olisi\nollut sopusoinnussa kuninkaanrauhan eikä Ateenan silloisen aseman\nkanssa. Tosin Ateenalla oli liiton johto käsissään, mutta kaikkien sen\njäsenten tuli olla »vapaita ja itsenäisiä.» Liittoneuvostossa, joka\nratkaisi heidän yhteiset asiansa, oli jokaisella valtiolla, suurella\nja pienellä, yksi ääni, kun Ateena sitävastoin ei ollut ollenkaan\nedustettuna tässä kokouksessa. Tässä liitossa ei myöskään ollut\nvakituisia vuosimaksuja, vaan liittoneuvosto määräsi ne joka kerralla\nerikseen.\n\nSekä Ateenan että Theban asukkaita elähdytti ajatus murtaa\nsparttalaisten valta-asema Kreikassa. Ateenalaisten hankkiessa\nitselleen auttajia merisotaa varten, thebalaiset järjestivät\nmaajoukkonsa entistä sotakelpoisemmaksi. Osasto, johon kuului 300\nhopliittaa, kaupungin ylhäisimmistä perheistä valittuja nuorukaisia,\njotka olivat kunnostautuneet miehuudellaan ja voimallaan, oli armeijan\nydin, n.s. pyhä joukko. Se oli järjestetty siten, että vierekkäin\nseisoi aina kaksi nuorukaista, jotka olivat ystäviä elämässä ja\nkuolemassa ja olivat vannoneet voittavansa tai kuolevansa yhdessä.\nThebalaiset olivat täten käyttäneet hyväkseen kreikkalaisten\nromanttista nuorukaisystävyyttä, samaa tunnetta, joka liitti yhteen\nAkhilleuksen ja Patrokloksen, Daavidin ja Jonatanin. Se sitoi\ntämän valiojoukon jäsenet niin lujasti toisiinsa, että maallinen\nmahti ei voinut murtaa heidän rivejään. Hyökkäyksissä tämä osasto\noli vastustamaton. — Mutta ei siinä kyllin, että valiojoukko oli\nerinomaisen huolellisesti harjoitettu —, myöskin Theban armeijan jo\nennestään oivallinen pääaines sai vielä perusteellisemman koulutuksen\nkuin aikaisemmin. Mutta thebalaisten taistelukelpoisuudelle merkitsi\nverrattoman paljon enemmän se, että he samoihin aikoihin saivat mainion\nsotapäällikön ja johtajan. _Epaminondaan_ nimi aloittaa nyt uuden luvun\nKreikan historiassa. Hän kuului erääseen Theban ylhäisimpiä perheitä\nkuten Pelopidas, johon häntä yhdisti läheinen ystävyysside, joka oli\nkoeteltu ja vahvistettu eräässä taistelussa, jolloin he ottelivat\nrinnakkain ja Epaminondas oman henkensä uhalla pelasti vaarallisesti\nhaavoittuneen aseveljensä.\n\nKirjalliset harrastukset ja kaunotaiteet eivät yleensä olleet\nthebalaisten vahvoja puolia, mutta Epaminondas oli loistava poikkeus.\nHän oli erittäin soitannollinen ja osoitti jo nuoruudestaan lähtien\nilmeistä mieltymystä opiskeluun ja yleensä älyllisiin harrastuksiin.\nHän käytti halukkaasti hyväkseen jokaista tilaisuutta keskusteluihin\nfilosofien ja puhujain kanssa ja vapautui täten suureksi osaksi\ntaikauskosta, joka teki niin monen muun sen ajan sotapäällikön\nmerkkien ja enteitten orjaksi. Hän keräsikin itselleen kunnioitettavan\ntietovaraston eri aineissa, mutta ei milloinkaan loistanut niillä\ntarpeettomasti. Muuan erittäin arvostelukykyinen ateenalainen on\nhänestä sanonut, että hän ei »ikinä ollut tavannut ketään, joka olisi\nsamalla kertaa taitanut niin paljon ja puhunut niin vähän».\n\nMutta hänen harvapuheisuutensa syynä ei suinkaan ollut vaikeus lausua\najatuksiaan. Päinvastoin Epaminondas oli niin etevä kaunopuhuja,\nettä hän tarvittaessa kykeni voittamaan jopa Ateenan parhaatkin\npuhujat. Mutta hän oli koko olemukseltaan vaatimaton, joka on sitäkin\nmiellyttävämpi ominaisuus, kun hänen maanmiehensä päinvastoin olivat\ntunnettuja tympäisevästä kerskailustaan ja itsetietoisuudestaan.\nEdelleen Epaminondaan ei ikinä voitu sanoa tavoittelevan kansansuosiota\neikä rikkautta. Rahat olivat hänelle aivan yhdentekeviä, ja hän pysyi\nköyhänä elämänsä loppuun saakka. Hän ei jättänyt jälkeensä edes sen\nvertaa, että se olisi riittänyt hautauskustannuksiin. Ja tämä mies\ntorjui kaikki sellaiset lahjomisyritykset, joihin niin monet muissa\nsuhteissa Kreikan etevimmät valtiomiehet lankesivat, vieläpä ystäviensä\ntarjoamat lahjatkin. Kun hän lisäksi oli niin suora ja totuutta\nrakastava, että ei leikilläkään valehdellut, ja itse jalomielisyys\nvoitettuja vastustajia kohtaan, niin on miltei mahdotonta löytää\ntästä valoisasta kuvasta ainoatakaan tummaa tahraa. Eivät edes hänen\nvihollisensa olisi siihen kyenneet.\n\nMutta silti ei tarvitse luulla, että hän oli ikävä ihminen, kuten\nhyveen perikuvat useinkin ovat. Epaminondas ei saavuttanut ainoastaan\nlähimmäistensä kunnioitusta, vaan myöskin heidän kiintymyksensä, ja\nhänen huumorin lahjaansa todistaa esimerkiksi kertomus siitä, miten\nhän kerran lähetti erään liian hyvinvoivan soturin kotiin perustellen\ntekoaan sillä, että kolmekaan kilpeä ei riittäisi suojelemaan hänen\nruhoansa vihollisen nuolilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nThebalaisten Epaminondaan johdolla suorittaman varustelutyön tulokset\nosoittautuivat siinä, että he menestyksellä torjuivat sparttalaisten\nkaikki yritykset saada takaisin valta-asemansa Thebassa. Yhtä\nhuonolla onnella lakedaimonilaiset yrittivät merellä mitellä voimiaan\nateenalaisten ja heidän liittolaistensa kanssa.\n\nSparttalaisten pääpyrkimyksenä oli kuitenkin kukistaa Theba, joka alkoi\nsaada takaisin vaikutusvaltaansa muihin Boiotian kaupunkeihin. Spartta\nperusti tällöin toivonsa siihen kylmyyteen, joka aito kreikkalaisen\nhajaantumissäännön mukaisesti alkoi ilmetä Theban ja Ateenan välisessä\nsuhteessa. Se olikin luonnonpakko tässä keskinäisen kateuden luvatussa\nmaassa, heti kuin molempien entisten liittolaisten asiat alkoivat sujua\nhyvin ja ne siis eivät enää yhtä välttämättömästi tarvinneet toisiaan.\nNiiden tiet erkanivat yhä enemmän, ja lopulta ateenalaiset solmivat\nrauhan sparttalaisten kanssa kuulematta liittolaistensa mielipidettä.\nThebalaiset vetäytyivät syrjään loukkaantuneina ateenalaisten\nmenettelystä. Ja niin he olivat eristettyjä kaikesta Boiotian\nulkopuolelta saatavasta avusta.\n\nSparttalaiset arvelivat, että nyt oli otollinen hetki suunnata\nsurmanisku vihattuja thebalaisia kohden. Kaikkialla, vieläpä\nThebassakin, luultiin, että isku olisi musertava. Mutta ne, jotka\nsitä ennustivat, olivat jättäneet huomioonottamatta erään tekijän:\n_Epaminondaan_.\n\nVuonna 371 voimakas sparttalainen sotajoukko murtautui Boiotiaan. Nyt\nolivat tarpeen Epaminondaan kaikki valtiomiehen- ja sotapäällikönlahjat\nja Pelopidaan koko urhoollisuus ylläpitämään heidän maanmiestensä\nrohkeutta. Mutta mieliala ei suinkaan sittenkään ollut toivehikas, kun\nTheban soturit ryhtyivät ratkaisevaan taisteluun sparttalaisia vastaan\n_Leuktran_ kentällä lähellä Thebaa v. 371. Pikemminkin he epätoivon\nvimmalla kävivät voitonvarmaa ja miesluvultaan ylivoimaista vihollista\nvastaan. He olivat kuitenkin lujasti päättäneet mieluummin kuolla\ntaistelutantereella kuin elää lakedaimonilaisten sorron alaisina.\n\nEpaminondas osasi kuitenkin paremmin kuin kukaan toinen tämän\najan sotapäällikkö korvata väkensä vähäisen miesluvun taitavalla\ntaktiikalla. Hän hylkäsi vanhan rinnakkaistaktiikan taistella kahtena\nsamansuuntaisena rintamana niiden koko pituudella. Sen sijaan hän ensi\nkerran toi sotahistoriaan taistelurintaman tietoisen ja tahallisen\njaon siten, että vain toista puolta käytettiin ensimmäisessä\nhyökkäyksessä. Hän jakoi näet hopliittafalangin heikompaan puolustus-\nja voimakkaampaan hyökkäyssivustaan, jossa sotilaat oli järjestetty\njopa 50 miehen vahvuisiin riveihin.[30] Tämän sivustan tehdessä\nyksinään musertavia hyökkäyksiä vihollista vastaan sotapäällikkö\nantoi sitävastoin heikomman puolustussivustan pysyä paikoillaan.\nTällä sotajoukon osalla ei siis taistelun alussa ollut muuta tehtävää\nkuin sitoa ne vihollisen sotavoimat, jotka olivat vastapäätä\nsitä. Vasta kuin hyökkäysosasto oli täyttänyt tehtävänsä murtaen\nvihollisen vastaavan sivustan ja saattaen sen epäjärjestykseen, oli\npuolustussivustan aika sekaantua leikkiin ja saartaa vihollinen.\n\nTämä järjestely, kuuluisa _vino taistelurintama_, saikin aikaan\nihmeitä Leuktran luona. Kaikki kävi Epaminondaan laskelmien mukaan.\nHän oli varustanut vahvimmin vasemman sivustansa, koska sparttalaisten\nkuningas ja sotapäälliköt sekä kaikki sparttalaiset olivat vihollisen\nvastaavalla oikealla sivustalla. Hän arveli näet, että kun hän oli\ntäydellisesti voittanut tämän vihollisarmeijan parhaan osan, olisi\nhelppo tehdä sen vasen sivusta vaarattomaksi.\n\nEtumaisena thebalaisten vahvalla puolustussivustalla seisoi Pelopidas\n»pyhine joukkoineen». Rientomarssissa tämä sivusta ryntäsi vihollista\nvastaan. Hyökkäys oli vastustamaton, ja sparttalaisten rintama murtui\ntäydellisesti. Sparttalaisten ylipäällikkö haavoittui kuolettavasti,\nja enemmän kuin puolet hänen parhaita miehiään kaatui. Hirvittävän\nverilöylyn ja itsepintaisen vastarinnan jälkeen sparttalaisten oikea\nsivusta voitettiin täydellisesti ja karkoitettiin takaisin leiriinsä.\nSotajoukkojen muiden osien kesken ei syntynytkään varsinaista kahakkaa,\njohon suurimpana syynä oli se, että sparttalaisten vasempana sivustana\nolivat liittolaiset, jotka suhtautuivat melko viileästi Spartan asiaan.\nHe taistelivat melkein vain näön vuoksi. Ja nähdessään sparttalaisten\nväistyvän hekin vetäytyivät takaisin. Muutaman tunnin kuluttua koko\nlakedaimonilainen armeija oli kokoontunut leiriin kuolevan kuninkaan\nympärille.\n\nSpartan sotajoukkoon sen kärsimät tappiot tekivät peloittavan\nvaikutuksen. Mutta monet liittolaiset eivät edes yrittäneet salata,\nettä he sydämensä pohjasta iloitsivat sortajansa tappiosta. Ja\nkun sparttalaiset upseerit nyt pitivät sotaneuvottelua, niin\nainoastaan muutamat, hyvin harvat, sparttalaiset vaativat, että\nryhdyttäisiin uuteen taisteluun. Yleinen mielipide kannatti aselepoa.\nSiihen thebalaiset suostuivatkin. Vieläpä he rajattomasti iloiten\nodottamattomasta voitostaan sallivat vihollisen rauhassa lähteä kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeuktran taistelu on käännekohta sotahistoriassa. Epaminondaan\nluoma taktiikka oli kohottanut hänet kunniasijalle kaikkien aikojen\nnerokkaimpien sotapäälliköitten pariin. Tämän taktiikan rinnalla vanha\npelätty Lykurgoksen sotakuri osoittautui jo vanhentuneeksi. Se ei enää\nyksinään kyennyt luomaan ajanmukaista armeijaa.\n\nVanhassa rinnakkaistaistelussa oli oteltu samalla tavoin pitkin koko\nlinjaa. Tämä oli tosin jaettu keskustaan ja kahteen sivustaan, mutta\n_työnjakoa_ näiden eri osastojen välillä ei ollut. Ollessaan parhaiten\nyhteensulautunut armeija tosin muodosti taktillisen »ruumiin», mutta\ntälle ruumiille ei vielä ollut kasvanut jäseniä. Vasta Epaminondas on\nalkanut kehittää ruumiista todellista _elimistöä_, jonka eri osilla on\nerilaatuiset tehtävät. Hyökkäyssivustan hopliitalla on toisenlainen\ntehtävä kuin hänen puolustussivustalla olevilla tovereillaan.\nHänen täytyy keskittää kaikki voimansa yhteen ainoaan hetkeen, kun\ntaas toisen sivustan sotilaitten on mikäli mahdollista säästettävä\nvoimiaan, kunnes hyökkäys on suoritettu, aivan kuin nyrkki taistelijan\ntoinen käsivarsi torjuu toisen iskiessä. Taistelu on muuttunut\nsuunnitelmallisemmaksi. Sen tulos ei perustu ainoastaan voimaan ja\nrohkeuteen, vaan vielä enemmän älyyn ja johtavaan kylmään järkeen.\nSotajoukon päällystön ei enää tarvinnut kuten ennen näyttää ainoastaan\nesimerkkiä urhoollisuudessa, vaan heidän oli ennen kaikkea toimittava\narmeijan aivoina. Sota alkaa muuttua ammatista _sotataidoksi_. Juuri\nEpaminondas on astunut ensimmäisen suuren askelen tähän suuntaan.\n\nVinorintamaa kehitti myöhemmin edelleen Aleksanteri Suuri, ja vielä\n1700-luvulla sillä oli tärkeä merkitys Fredrik Suuren taktiikassa.\n\nMutta vaikka sparttalainen sotakuri oli joutunut tappiolle Leuktran\ntaistelukentällä, se oli kuitenkin yhä edelleen voittamaton eräässä\ntoisessa suhteessa, nimittäin taidossa kestää tuskaa miehen tavoin\nja hillitä jokainen mielenliikutus. Tappion sanoma vastaanotettiin\nSpartassa ihailtavalla tavalla. Voidaksemme oikein arvioida\nsparttalaisten käytöstä tänä koetuksen hetkenä voimme verrata sitä\nateenalaisten menettelyyn heidän saadessaan tiedon Aigospotamoin\ntappiosta noin miespolvea aikaisemmin. Aivan toisenlainen näky oli\nnyt tarjolla Spartassa. Ja kuitenkin onnettomuuden isku oli nyt yhtä\nankara kuin silloinkin ja sattui hetkenä, jolloin kaikki olivat\nvarmasti odottaneet voitonsanomaa. Mutta ainoatakaan valituksen ääntä\nei täällä kuulunut. »Kaikki oli», Ksenophon sanoo, »kuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Eforit ilmoittivat ainoastaan kaatuneitten nimet\nnäiden omaisille ja julkaisivat yleisen määräyksen, että naiset eivät\nsaaneet voihkia ja valittaa, vaan heidän tuli kantaa surunsa vaieten.»\nJo se, että tätä käskyä voitiin noudattaa, on ihailtava todistus\nsparttalaisesta kurista. Mutta tämän kansan sankarillinen itsehillintä\nmeni vieläkin pitemmälle. Sitä olisi mahdoton uskoa, jollei voitaisi\nvedota erään sen ajan kirjailijan todistukseen. »Seuraavana aamuna»,\nhän kertoo — edelleenkin Ksenophon —, »voitiin nähdä niiden, jotka\nolivat menettäneet omaisiaan taistelutantereella, käyskentelevän\njulkisilla paikoilla iloisin ilmein. Mutta henkiinjääneitten\nomaisia tuskin näkyi ainoatakaan, ja ne harvat, jotka näyttäytyivät\njulkisuudessa, olivat surullisen ja masentuneen näköisiä.» Niin\nsyvälle oli sparttalaisiin juurtunut velvollisuuden käsky, että\ntaistelukentältä ei milloinkaan saanut väistyä.\n\nJa kun viholliselle antautuneet soturit palasivat kotiin, he saivat\nniin halveksivan vastaanoton, että heidän elämänsä kävi aivan\nsietämättömäksi. Kukaan heidän maanmiehistään ei tahtonut seurustella\nheidän kanssaan tai edes lausua heille sanaakaan. Kukaan ei halunnut\nnaida sen perheen jäsentä, johon he kuuluivat. Jos joku heistä uskalsi\nnäyttää iloiselta, ohikulkijat antoivat hänelle heti selkäsaunan,\nkunnes hänen kasvonsa jälleen saivat nöyrän ilmeen, jonka arveltiin\nsoveltuvan hänen asemassaan olevalle henkilölle. — Tämän kuultuaan\nymmärtää paremmin niitä sparttalaisia isiä ja äitejä, jotka iloitsivat\nsiitä, että heidän poikansa lepäsivät kuolleina taistelukentällä\neivätkä olleet niiden joukossa, joiden täytyi kokea tappion häpeä.\n\nMutta luonnollisesti ei voitu loppumattomiin kohdella suurta osaa\nSpartan väestöstä kuin ruton saastuttamia, vaan Agesilaoksen\nehdotuksesta heidät tällä kertaa vihdoin vapautettiin häpeästään,\nja he saivat ihmisarvonsa takaisin. Sellainen poikkeustoimenpide\noli välttämätön varsinkin siitä syystä, että Spartan porvaristo oli\nlukumäärältään arveluttavasti vähentynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Leuktran taistelu ei ole ainoastaan sotahistoriallinen\nmerkkitapaus — se on myöskin _Kreikan valtiollisen historian\nkäännekohta_, sillä se merkitsee, että Kreikan hegemonia siirtyy\nSpartalta Epaminondaan johtamalle Theballe. Melkein koko Keski-Kreikka\nlukuunottamatta Ateenaa muodosti nyt yhdessä Theban kanssa thebalaisen\nliiton, jonka vaikutus pian ulottui Peloponnesokselle asti. Epaminondas\nlähti sinne sotajoukkoineen ja hävitti Lakoniaa. Silloin nousivat\n_Messenian_ kauan sorretut helootit; ja Italiasta, Sisiliasta ja\nAfrikasta saapui laivoja täynnä messenialaisia ja muinoin kotimaastaan\npaenneitten messenialaisten jälkeläisiä. Nyt he kiirehtivät takaisin\nottaakseen jälleen haltuunsa vanhat kotinsa ja saadakseen taas\npalvella isänmaansa jumalia. Tämä pitkällisen hajaannustilan lopettava\nkansanvaellus muistutti Israelin lasten paluuta Babylonin vankeudesta.\nMessenialaiset saivat takaisin vapautensa ja muodostivat oman valtion,\njoka oli Epaminondaan johdon alainen. Hänen avullaan perustettiin\nmyöskin niemimaan sisäosaan _arkadialainen liittovaltio_.\n\nArkadialaiset olivat tervettä ja tyytyväistä paimen-, metsästäjä- ja\nmaanviljelijäkansaa. Mutta valtiollisesta tämä kansa oli aina ollut\nheikkoa, se kun oli jakaantunut lukemattomiin pikkutasavaltoihin,\njoista muutamien valtiomuoto oli ikivanha, toiset taas olivat\nnykyaikaisemmin järjestettyjä. Tätä hajaannusta vaalivat hellästi\nsparttalaiset, jotka sen avulla saivat arkadialaiset pysymään heistä\nriippuvaisina.\n\nVain harvoista maista on ihmisillä ylimalkaan ollut niin nurinkurista\nkäsitystä kuin muinaisajan Arkadiasta. Rokookoajan idyllirunoilijat\ntekivät siitä ihanan maan, jossa vienot länsituulet puhalsivat ja\njonka asukkaat, paimenet ja paimenettaret, tuskin tekivät muuta kuin\nkaitsivat laumaansa istuen puun varjossa lirisevän lähteen reunalla\nkuiskaillen lemmensanoja tai esittivät siroja tansseja paimenhuilun\nsäestyksellä.\n\nArkadia on tosin kaikkina aikoina ollut paimentolaismaa, mutta se on\nkarua ja villiä seutua ja sangen vähän idyllimäistä. Elämä siellä\nvaatii työtä ja vaivaa, ja ilmasto on ankarampaa kuin useimmissa\nmuissa osissa Kreikkaa. Kansa on myöskin sen mukaista. Todellisuudessa\nArkadian paimenet ja »paimenettaret» tuskin olivat yleviä ja jaloja\n— päinvastoin he olivat yhtä villejä ja alkukantaisia kuin heidän\nvuorensakin. Heidän uskonnossaan oli barbaarisia piirteitä, ja\njumalanpalveluksissa käytettiin kauan ihmisuhreja.\n\nMyöskin _Akhaian_ kaupungit liittyivät myöhemmin Thebaan. Kaikki\nosoitti, miten suuresti Spartan arvo oli alentunut.\n\nThebalaisten suuri menestys herätti kuitenkin kateutta ja huolestumista\nAteenassa. Siihen olikin syytä, sillä vuosi vuodelta ilmeni yhä\nselvemmin, että Epaminondas tavoitteli _koko Kreikan hegemoniaa_.\nAteenalaiset tajusivat vähitellen, että Spartan kukistumisen jälkeen\noli aikanaan tuleva heidän oma vuoronsa.\n\nOn masentavaa huomata, että taistelussa kreikkalaisia kilpailijoita\nvastaan sellainenkaan mies kuin Epaminondas ei voinut olla\nturvautumatta Persian apuun. Kaipa häntä puolustaa se, että hän\nmenetteli kuten kaikki toisetkin, sillä oli tullut tavaksi, että\nkaikki Kreikan valtiot antoivat lähettiläittensä lojua Susan hovin\nodotushuoneissa. Mutta ei siis edes Epaminondaan voida sanoa\nharjoittaneen yleishelleenistä kansallispolitiikkaa. Hänellä oli\nyhteisiä harrastuksia suurkuninkaan kanssa, niin kauan kuin oli\ntarpeellista heikontaa Ateenan merivoimaa, joka oli aina ollut\npersialaisten ja etenkin foinikialaisten silmätikkuna.\n\nOn myöskin muistettava, että thebalaiset eivät milloinkaan olleet\nvarsinaisesti vihanneet persialaisia, vaan aina pitäneet Ateenaa\ntai Sparttaa luonnollisina vihollisinaan. Suuri kansallistaistelu\npersialaisia vastaan, jota ateenalaisten ja sparttalaisten silmissä\nympäröi voiton sädekehä, oli thebalaisille masentava ja häpeällinen\nmuisto. Miten olisikaan tästä kansasta voinut tulla Kreikan yhteys- ja\nkansallisuusaatteen esitaistelija? Kenties kuitenkin Epaminondaasta,\njoka oli niin äärettömän paljon korkeammalla asteella kuin\nmaanmiehensä, olisi voinut ajanmittaan kehittyä sellainen. Kenties hän\ntoivoi, että saatuaan kerran koko Kreikan voimat kootuiksi omiinsa ja\nTheban käsiin, hän voisi jälleen vapauttaa helleenit persialaisten\nylivallasta. Emme tiedä, oliko hänellä tällaisia aikomuksia, mutta\nsaanemme ainakin toivoa sitä.\n\nHänen uransa katkesi kuitenkin äkkiä, ennenkuin hän oli ehtinyt\ntoteuttaa suuret suunnitelmansa. Eräällä Peloponnesokselle tehdyllä\nretkellä vuonna 362 hän yritti eräänä yönä tehdä äkkirynnäkön\nSparttaan[31], juuri kun kaikki sen asekuntoiset miehet olivat\nAgesilaoksen johdolla lähteneet kaupungista kohdatakseen thebalaiset\navoimella kentällä. Mutta vanha, jo kahdeksankymmenvuotias kuningas\nehkäisi hänen aikeensa ja ennätti kotiin Sparttaan ennen vihollista,\nniin että thebalaisten hyökkäys torjuttiin jo alussaan.[32] Kun\nEpaminondas huomasi, että hänen aikomuksensa yllättää kaupunki\nraukesi tyhjiin, hän ei uskaltanut ryhtyä hyökkäykseen, vaan\npäätti sen sijaan tehdä samanlaisen yrityksen Arkadiassa olevan\nMantíneian viholliskaupungin valtaamiseksi. Mutta vaikka hän lähti\nliikkeelle pikamarssissa, kaupunki ehti kuitenkin saada avukseen\nateenalaista ratsuväkeä. Mutta Mantineian ulkopuolella syntyi\nratsuväenkahakka, josta lopulta sukeutui varsinainen taistelu, kun\nmyöskin Spartan armeija oli saapunut sotanäyttämölle. Ennen ratkaisua\nEpaminondas kuitenkin sai yliotteen, kun hänen valeliikehtimisellä\nonnistui uskotella vihollisille, ettei hän tällä kertaa aikonut\nryhtyä taisteluun. Senvuoksi vihollisrintaman rivit särkyivät\nlakedaimonilaisten hajaantuessa kentälle. Vieläpä monet ratsumiehet\nriisuivat rintahaarniskansakin ja ottivat satulat pois hevosensa\nselästä.\n\nTaistelun alkaessa thebalaisten mieliala oli aivan toisenlainen\nkuin ennen Leuktran tulikastetta yhdeksän vuotta aikaisemmin. Nyt\nhe paloivat taistelun halusta ja olivat kiilloittaneet kilpensä\nja miekkansa, niin että ne välkkyivät kuin paraatissa. Arkadian\nhurjat paimenetkin, joiden ainoana aseena oli sotanuija, olivat ylen\nonnellisia saadessaan jakaa taistelun vaarat liittolaistensa kanssa,\nja liikuttavan ihastuksen valtaamina he maalasivat yksinkertaisiin\nnelikulmaisiin puukilpiinsä Theban tunnusmerkin, Herkuleen nuijan.\n\nEpaminondas käytti Mantineian luona pääasiallisesti samaa taktiikkaa,\njoka yhdeksän vuotta aikaisemmin oli tuottanut thebalaisille voiton\nLeuktran taistelussa. Itse hän oli hopliittain valiojoukon kera\nhyökkäävän sivustan etupäässä. Thebalaisten rynnäkkö oli sitäkin\ntuhoisampi, kun viholliset eivät olleet vielä ehtineet järjestyä\ntaistelurintamaan, kun jo Epaminondaan miehet rientomarssissa\nhyökkäsivät heitä vastaan. Kentän kaikille tahoille hajaantuneet\nlakedaimonilaiset hopliitat syöksyivät paikoilleen, ratsastajat\nkoettivat hermostuneella kiireellä satuloida hevosensa ja pukeutua\nhaarniskaan, ja upseerit ponnistivat kaiken voimansa palauttaakseen\ntaistelujärjestyksen. Mutta ennenkuin sparttalaiset olivat ehtineet\nasettua paikoilleen, Epaminondas oli jo murtanut heidän rivinsä, ja\nmurhaavan ottelun jälkeen ajettiin lakedaimonilaisten ahdistettu\nsivusta pakoon. Pian koko vihollisen rintama oli pakokauhun vallassa.\n\nMutta nyt thebalaisia kohtasi kauhea onnettomuus, pahin mitä heille voi\nsattua. Pakenevaa vihollista takaa ajettaessa Epaminondas, thebalaisten\nkaikki kaikessa, sai kuolettavan keihäänpiston rintaansa. Tavoilleen\nuskollisena hän oli aina taistelun alusta saakka ensimmäisenä uhmaillut\nvaaraa; ja erikoisesti juuri tänään hän näyttää enemmän kuin konsanaan\nolleen joukkonsa etupäässä innostaakseen väkeään ja ollakseen aina\nsaapuvilla, kun oli tarpeellista puuttua asioiden kulkuun. Omin\nkäsin hän oli myös kaatanut sparttalaisten ylipäällikön ja useita\nmuita vihollisia. Sparttalaiset olivat suorastaan pommittaneet häntä\nheittokeihäillään. Mutta osan näistä hän oli väistänyt, toisia taas\ntorjunut kilvellään ja singonnut takaisin vihollista vastaan. Lopulta\nmurhaava ase kuitenkin osui häneen. Keihäs katkesi, ja sen kärki\njäi hänen rintaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sankari vaipui\ntajuttomana toveriensa käsivarsille.\n\nSurusanoma rakastetun päällikön kaatumisesta levisi kuin kulovalkea\nkautta koko thebalaisen falangin. Tämän mainion miehen merkitystä\nkoko sotajoukolle osoittaa selvimmin se seikka, että sanoma hänen\nmenettämisestään silmänräpäyksessä vaikutti lamauttavasti kaikkiin.\nYht'äkkiä ei ainoakaan hopliitta enää jaksanut ajaa vihollista takaa.\nTämän jälkeen ei enää yhtäkään vihollista surmattu, vaan kukin\njäi siihen, missä oli, eikä astunut askel takaan eteenpäin. Eikä\nthebalainen ratsuväki ainoastaan lakannut ajamasta pakenevaa vihollista\ntakaa, vaan se pakeni itse, ikäänkuin olisi joutunut tappiolle.\n\nAinutlaatuinen kohtaus: kokonainen voitettu ja pakeneva sotajoukko\npelastuu tuossa tuokiossa joutumasta tuhon omaksi, kun sitä ahdistava\npäällikkö poistuu pelistä. Helposti on ymmärrettävissä, että Theban\nsotajoukossa ei enää ollut ketään, joka olisi kyennyt johtamaan\nsotilaita uusiin kamppailuihin ja olisi toteuttanut Epaminondaan\nsuunnitelmat. Mutta jos kertojana ei olisi todistaja, jonka\nluotettavuutta ei voi epäillä, tuntuisi kerrassaan uskomattomalta, että\nsotajoukko voi äkkiä täysin herpautua hetkenä, jolloin jumaloiduin ja\npelätyinkään päällikkö tavallisissa oloissa tuskin kykenee hillitsemään\nväkeään — itse taistelukentällä, kun kamppailun ratkaisu jo on selvä ja\nsen vaarat ohitse, kun soturi taisteluhalusta hehkuen näkee vihollisen\npakenevan edellään ja hänen on antautumatta omakohtaiseen vaaraan vain\nkorjattava kestämänsä ankaran kilvoituksen hedelmät.\n\nTuskin milloinkaan sotajoukko on niin selvästi osoittanut kiintymystään\njohtajaansa. Kaikki onnellisen ratkaisun toiveet, kaikki tulevaisuuden\nusko oli ruumiillistuneena tässä ainoassa miehessä. Kun hän oli\npoissa, hänen sotilaillaan ei ollut edes sen vertaa itseluottamusta,\nettä he olisivat uskoneet voivansa kukistaa pakenevan vihollisen.\nSamalla kertaa mieltä ylentävä ja syvästi masentava ilmiö! Varmaankaan\nei kukaan olisi katkerammin tuntenut tämän näyn alakuloisuutta kuin\n— Epaminondas itse, jos hän kuolinhetkellään olisi joutunut sen\ntodistajaksi.\n\nSitä hänen ei tarvinnut nähdä, mutta hänen viimeisissä hetkissään on\nsilti järkyttävän traagillisuuden tuntu, sillä hän tiesi olevansa\nkorvaamaton, tiesi merkitsevänsä kokonaiselle kansalle _kaikkea_.\nTutkittuaan hänen haavansa lääkärit selittivät, että jos keihäänkärki\nvedettäisiin ulos, niin haavoittunut heti kuolisi verenhukkaan.\n\nSilloin kuoleva kysyi niillä, jotka seisoivat hänen ympärillään,\nmiten taistelu oli päättynyt. Vastaus kuului, että thebalaiset olivat\nvoittaneet. Sitten hän pyysi saada puhutella kahta päällikköä, jotka\nhän halusi nimittää seuraajikseen. Hän sai surullisen vastauksen, että\nmolemmat olivat kaatuneet taistelussa. »Siinä tapauksessa», Epaminondas\nsanoi, »teidän tulee tehdä rauha vihollisen kanssa.» Hän käski sitten,\nettä keihäänkärki vedettäisiin ulos. »Olen elänyt tarpeeksi kauan»,\nhän sanoi, »sillä kuolen voittamattomana». — »Mutta sinä menet pois,\nEpaminondas», sanoi eräs lähellä seisova ystävä, »jättämättä jälkeesi\npoikaa, joka saattaisi työsi loppuun.» Kuoleva vastasi siihen: »En jätä\nteille yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja\nMantineian voitot.»\n\nNämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta niihin sisältyy enemmän\nalistumista kuin voitonriemua. Epaminondas oli toivonut, että hän\naatteellisuudellaan ja persoonallisuutensa voimalla voisi lietsoa\ninnostusta hitaisiin boiotialaisiin ja kohottaa heidät korkeammalle\ntasolle. Mutta hänen kuolinhetkellään antamansa neuvo todistaa, että\nhän oli tietoinen epäonnistumisestaan ja tajusi elämäntyönsä menneen\nhukkaan.\n\nVarsinaista pysyvää tulosta hän ei saavuttanutkaan _valtiolliselta_\nkannalta katsoen. Kreikan yhtenäisyyden hyväksi hän ei ollut voinut\ntehdä mitään pysyväistä. Mutta hän on kuitenkin vapauttajana\nmurtanut Spartan röyhkeän ja rasittavan johtovallan. Ja puhtaasti\n_inhimilliseltä_ kannalta Epaminondas ei totisesti ole toiminut\nturhaan. Helleenien sydämessä tämän heidän jaloimman miehensä kuva\nsäilyi kehoituksena pyrkimään ylöspäin. Ja Epaminondaan nimi sisältää\nsaman kehoituksen kaikkien aikojen kansoille, jotka tahtovat olla\nhelleenien henkisiä perillisiä. Sekä eläessään että kuoltuaan hän on\nollut harvinaisen suuripiirteinen kansan jalostaja.\n\nEpaminondaan kaatuminen oli ehdottomasti ankarin isku, mikä milloinkaan\noli kohdannut Thebaa. Se oli toinen korvaamaton tappio, jonka tämä\neteenpäin pyrkivä kaupunki oli viime aikoma kärsinyt. Kaksi vuotta\naikaisemmin oli näet Epaminondaan ystävä Pelopidas kaatunut eräällä\nThessaliaan tehdyllä sotaretkellä, saattaen hänkin sanomattoman surun\nvaltaan kokonaisen kansan, jonka vapauden puolesta hän oli uhrannut\nnuoren elämänsä. Hän oli ainoa, joka olisi voinut ottaa käsiinsä\nkaupungin johdon Epaminondaan jälkeen.\n\nHeti Epaminondaan kuolinsanoman saapuessa oltiin Thebassa selvillä\nsiitä, että ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa hänen kehoitustaan\nja tehdä rauha. Rauha saatiinkin aikaan — mutta siihen päättyi Theban\nhegemonia. Sen suurvalta-asema loppui samalla hetkellä, jolloin\nelävä henki, Epaminondaan nerous, irtautui hitaasta boiotialaisesta\nruumiista. Boiotialaiset olivat urhoollisia, mutta heillä ei ollut\ntarpeellisia aineellisia mahdollisuuksia eikä lahjakkuutta sen tehtävän\nratkaisemiseksi, jossa sekä ateenalaiset että sparttalaiset olivat\nepäonnistuneet. Theban lyhyt suuruudentarina oli johtanut ainoastaan\nsiihen, että Spartta ja Ateena olivat menettäneet merkitystänsä ja\nvoimaansa. Kuten aikaisemmin nämä molemmat valtiot siten Thebakin oli\nonnistunut paremmin heikontaessaan vastustajiaan kuin vahvistaessaan\nomaa valtaansa.\n\nKun näkee, miten tuloksetonta oli, että Kreikan valtiot tilapäisesti\nkohosivat toisiaan etevämmiksi, kuinka mikään niistä, ei Spartta, ei\nAteena eikä Theba, ajan pitkään ei jaksa luoda Hellaaseen maanrauhaa,\nsilloin täytyy sitä enemmän ihailla Perikleen valtioviisautta siinä\nsuhteessa, että hän ei milloinkaan antanut ateenalaistensa kuohuvan\nvoimantunnon houkutella itseään hylkäämään puhtaasti puolustavaa\nkantaansa ja siirtymään hyökkäysstrategiaan, joka olisi vain maksanut\nturhia ihmisuhreja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin Ateenan vasta saavuttama merivalta oli pian lopussa. Heti kuin\nateenalaiset jälleen saivat vähänkin tuulta purjeisiinsa, liittolaiset\nsyyttivät luonnollisesti heitä ylimielisyydestä — ja kenties ei aivan\naiheettomasti. Persialaisten juonilla oli tässä kiitollinen maaperä, ja\ntuloksena oli, että useat Vähän-Aasian rannikon saaret erosivat uudesta\nattikalais-liitosta. Tällöin idän suurvalta lausui niin voimakkaita\nuhkauksia, että Ateenan täytyi alistua.\n\nAteena, Spartta, Theba — kaikki ne olivat uupuneet ja menettäneet\ntoimintakykynsä. Kreikan rajojen sisäpuolella ei enää ollut johtavaa\nvaltiota. Sekasorto oli vallalla. Pitkällisten ylivoimaisten\nponnistusten jälkeen helleenien yleinen mieliala muuttui\n_materialistiseksi_. Miltei jokaisen korkeimpana päämääränä oli saada\noma elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Varsinkin Ateenan yhteisen\nkansan elämässä komeat juhlat ja ilmaiset teatteriesitykset olivat A\nja O. Työtä ei muutoin ollut pakko tehdäkään, sillä valtiohan maksoi\njokaiselle palkan n.s. kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä.\nTottumus valtioavun saamiseen vaikutti siveellistä tasoa alentavasti\nkuten kaikki tulot, jotka saadaan ilman työtä. Sellaista apua,\nAristoteles sanoo, voidaan verrata seulaan: kaikki mitä sinne\nammennetaan, valuu heti pois. Se vain kiihoitti joukkoja himoitsemaan\nlisää — rajattomasti lisää.\n\nValtio oli tavallisen ateenalaisen mielestä tuskin muuta kuin suuri\nelättäjä ja huvitusten toimeenpanija. Mutta henkensä uhraamiseen\nsen hyväksi, jos sitä tarvittaisiin, ei ihmisillä ollut paljoakaan\nhalua. Yleisen asevelvollisuuden korvaaminen palkkajoukoilla on\ntämän materialistisen ajan rappeutumisen tunnusmerkkejä, selvimpiä\nmerkkejä kansalaishengen madaltumisesta varsinkin Ateenassa. Nyt\neivät enää kansalaisten muodostamat sotajoukot taistelleet kotinsa ja\nkontunsa puolesta, vaan vaaran hetkellä valtion kohtalon ratkaisivat\nkokoonhaalitut kodittomat seikkailijat, joiden uskollisuus ja\nluotettavuus kesti täsmälleen yhtä kauan kuin sotakassakin.\n\nNiin syvälle oli siis yhteiskunnan henki vajonnut, että kaikki huusivat\noikeuksia, mutta velvollisuuksista ei tahdottu kuulla puhuttavan.\nKavallukset asioiden hoidossa kuuluivat melkein päiväjärjestykseen.\nAsetettiin lukemattomia tarkastuslautakuntia; mutta mitäpä se\nauttoi, kun itse tarkastajatkin voitiin lahjoa. Oli aika, jolloin\nluultiin yhteishenkeä voitavan parantaa uusilla asetuksilla, ja oikea\nlainsäätämisvimma alkoi rehoittaa. Tämä lapsellinen taikausko, että\nmuodolliset seikat voisivat vaikuttaa ihmissydämeen, sai luonnollisesti\naikaan vain sellaisen määrän lakeja ja asetuksia, että kukaan ei\njaksanut pitää niitä mielessään ja melkein jokaisesta ateenalaisesta\ntuli lainrikkoja. Attikalaisen kansanvallan suuret ja ylevät piirteet\nhävisivät jäljettömiin ja tässä vakiomuodossa piilevät turmion\nsiemenet alkoivat kasvaa ja rehoittaa. Koko elämä menetti vakavuutensa\nmuuttuen pintapuoliseksi ja kevytmieliseksi. »Kaupungin tärkeimpiä\nkeskustelunaiheita, Curtius sanoo, »olivat kuuluisat ilotytöt ja\netevimmän sokerileipurin uusin keksintö leivostuotteitten alalla,\nja iloisissa juomaseuroissa syntyneet rivot sukkeluudet levisivät\nkaupungissa kuin kulovalkea.» Ateena alkoi muuttua henkiseksi\npikkukaupungiksi.\n\n\nKirjallisuutta, joka liittyy tähän ja muihin lukuihin:\n\nErnst von Stern, Geschichte der spartanischen und thebanischen\nHegemonie vom Königsfrieden bis zur Schlacht bei Mantinea. (Laaja\nkirjallisuusluettelo.)\n\nJohannes Kromayer, Antike Schlachtfelder in Griechenland.\n\nJustin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser: nid. 2.\n\n\n\n\nSISILIAN OLOT ATEENALAISTEN SYRAKUSAN LUONA KÄRSIMÄN MUSERTAVAN TAPPION\nJÄLKEEN.\n\n\nKarthagolaiset olivat Sisilian kreikkalaisille samaa kuin persialaiset\nheidän itäisille heimolaisilleen. Ateena, Hellaan vapauden puolustaja,\noli tuskin menettänyt johtavan asemansa, kun helleenien molemmat\nveriviholliset, Persia ja Karthago, jälleen ilmestyvät näyttämölle\npysyteltyään poissa aina Plataian, Mykalen ja Himeran tappioista\nlähtien. Samoihin aikoihin kuin suurkuningas jälleen sekaantuu\njoonialaisten asioihin, Karthago ojentaa kätensä tavoitellen\ntoistamiseen Sisiliaa.\n\nSaaren länsirannikolla sijaitsevat rikkaat kaupungit joutuvat nyt\nkaamean kohtalon uhriksi. Toisen toisensa jälkeen valloittavat veren-\nja saaliinhimoiset palkkasoturijoukot, joita karthagolaiset ovat\nhaalineet kokoon läntisen Välimeren kaikilta rannikoilta. Seuraa\nhirvittävä teurastus. Asekuntoinen väestö surmataan viimeiseen mieheen,\nja sitten tulee vanhusten ja lasten vuoro. Ainoastaan täysikasvuiset\nnaiset jätettiin henkiin joutuakseen voittajiensa orjattariksi ja\nheidän himojensa uhriksi.\n\nPari vuotta sen jälkeen kuin nämä yhteiskunnat näin kauhealla tavalla\nhävisivät maan pinnalta, tuli erään etelärannikolla sijaitsevan vielä\nmahtavamman Akrágas-nimisen kaupungin vuoro, jossa oli useita satoja\ntuhansia asukkaita. Akragaan seudut olivat Sisilian viljavimpia osia\nhyvin hoideltuine viinitarhoineen ja öljypuuistutuksineen. Näiden\nantimilla kaupungin asukkaat harjoittivat sangen tuottavaa kauppaa\nAfrikan vastapäätä olevalla rannikolla. Rikkauksista, jotka täten\nvirtasivat kaupunkiin, todistavat upeat temppelit ja pylväskäytävät,\nkuvapatsaat ja taideaarteet, joten Akragas oli kaikista helleenisistä\nkaupungeista komeimpia. Mutta kaupungin kehittämistä ja kaunistamista\nvarten olikin ollut käytettävissä runsaasti halpaa työvoimaa, sillä\nsuuri osa Himeran luona kärsimänsä tappion jälkeen vangituista\nkarthagolaisista oli joutunut Akragaan asukkaitten orjiksi.\n\nYlhäisten porvarien ylellinen ja loistava elämä olikin tullut\nkuuluisaksi. He pitivät uljaita pitoja, ja heidän keittiötaidollisia\nharrastuksiaan todisti muun muassa suuri tekojärvi, jossa vilisi veden\nherkkuja. Akragaan asukkaat olivat myös innokkaita hevosmiehiä ja\nkilpailivat keskenään juoksijoitten kasvattamisessa.[33]\n\nMutta tämä kaupunki joutui äkkiä tuhon omaksi, kun karthagolaisten\nvaltavat sotalaumat hyökkäsivät sen muureja vastaan vuonna 406. Sanoma\nuuden onnettomuuden lähestymisestä saattoi koko Sisilian kauhun\nvaltaan. Akragaan väestö luotti kuitenkin lujiin muureihinsa ja\nkaupungin helposti puolustettavaan asemaan, se kun sijaitsi korkealla,\ntasangon reunassa kohoavan jyrkän kallion laella. Karthagolaisten\nhyökkäys saatiinkin vähällä vaivalla torjutuksi.[34]\n\nJa pian kaupunki sai apua Syrakusasta. Karthagolaisten ylipäällikkö\nlähetti silloin erään piiritysjoukkojen osaston lähestyviä apujoukkoja\nvastaan, mutta syrakusalaiset voittivat karthagolaisten joukon\npiiritettyjen taholta tehdyn hyökkäyksen avulla. Mutta herätti\nhuomiota, että syrakusalaisten päällystö ei käyttänyt hyväkseen\nvoittoa ajamalla vihollista takaa, ja Akragaassa alettiin kuiskailla\nvälinpitämättömyydestä ja lahjojen otosta.\n\nKaupunkilaisten asema oli kuitenkin huomattavasti parantunut\napujoukkojen saavuttua, sillä nämä olivat kyllin voimakkaat\nehkäistäkseen karthagolaisilta kaiken tuontiyhteyden, niin että heidän\nleirissään alkoi vallita puute ja osa palkkajoukoista uhkasi karata.\n\nKarthagolaisten ylipäällikkö käytti kuitenkin hyväkseen sitä\nseikkaa, että pääasiallinen tuonti Akragaan kaupunkiin tapahtui\nmeritse Syrakusasta käsin. Hänen onnistui yllättää ja vallata\nsuuri syrakusalainen elintarpeita kuljettava kuormalaiva, ja nyt\nkarthagolaisten leirissä vallitsi ylellisyys ja hyvinvointi, kun\nsitävastoin piiritetyiltä alkoi puuttua välttämättömimpiäkin\ntarpeita. Heidän auttajilleen setvisi pian, että kaupunki ei jaksaisi\nkestää lujasta asemastaan huolimatta. Oikealla hetkellä käytetty\nkarthagolainen kulta vahvisti vielä heidän uskoaan.[35] Ja eräänä\nkauniina päivänä kaikki apujoukot olivat poissa.\n\nSilloin Akragaan asukkaat yht'äkkiä joutuivat epätoivon valtaan. He\neivät keksineet muuta keinoa lähestyvän verilöylyn välttämiseksi kuin\nlähteä kaupungista.\n\nEräänä pimeänä joulukuun yönä päätös pantiin täytäntöön. Oli kaamea\nnäky, kun nämä sadattuhannet miehet, naiset ja lapset epätoivoissaan\njättivät kotinsa ja kontunsa ja miltei kaiken omaisuutensa. Monien\nlasten, vanhusten ja sairaitten täytyi kuitenkin jäädä kaupunkiin,\nkoska he eivät jaksaneet laahautua joukon mukana. Muutamat jäljelle\njääneistä riistivät itseltään hengen välttääkseen vielä pahempaa\nkohtaloa. Toiset etsivät suojaa jumalien pyhistä asunnoista, vaikka he\ntuskin saattoivat toivoa, että nämä voisivat suojella heitä hurjilta\nbarbaareilta.\n\nPäivän sarastaessa karthagolaiset näkivät edessään tyhjän kaupungin ja\nkaukana häämöittävän tumman, epätoivoisen kulkueen, joka etsi turvaa\nmuualta. Mutta pakolaisten onneksi sotilaat ajattelivat vain saalista,\njoka odotti heitä suojattomassa kaupungissa, jota he olivat nyt 8\nkuukautta koettaneet saada haltuunsa. He ryöstivät kaikki kalleudet\ntaloista ja temppeleistä. Kaiken elollisen he löivät kuoliaaksi. He\neivät edes karttaneet pyhäkköjen saastuttamista verenvuodatuksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä hädästä pelastuivat saaren kreikkalaiset siirtolaiset ainoastaan\nsiten, että muuan voimamies nimeltä _Dionysios_, nuori alhaissyntyinen\nupseeri, rupesi johtamaan heitä kaikkia. Hän käytti kuitenkin valtaansa\nniin törkeän häikäilemättömästi, että hänen nimensä kokonaisen\nmiespolven ajan oli kreikkalaisen maailman pelätyin ja vihatuin nimi.\nPerimätieto on tehnyt Dionysoksesta julman tyrannin perikuvan. Mutta\nhänen etevyytensä sotapäällikkönä sekä taitava ja määrätietoinen\nulkomaanpolitiikkansa suojeli itä-Sisilian helleenejä lähes 40 vuoden\najan sanomattoman paljon pahemmalta onnettomuudelta kuin tyrannivalta.\n\nJos tahtoo olla oikeudenmukainen, on tarkasteltava Dionysioksen\nsortovaltaa asettaen taustaksi länsi- ja etelä-Italian suurkaupunkien\nkohtalon. Hän astui esiin hetkenä, jolloin peloittava vihollinen\noli anastanut haltuunsa puolet Sisiliaa, jolloin kaikki saaren\nkreikkalaiset vapisivat peläten henkeään ja monet säikähtyneinä\nlähtivät sieltä etsiäkseen itselleen uuden kodin Italian niemimaalta.\nOn yksinomaan Dionysioksen ansio, että muut pelastuivat. Jos hän\ntällöin oli liian kovakourainen, niin mitä se merkitsikään kaikkien\nniiden kauhujen rinnalla, joita vapaammin hallitut yhteiskunnat\njoutuivat kokemaan?\n\nMutta eikö ole liioittelua väittää, että Dionysios oli ainoa, joka\nkykeni pelastamaan heimonsa yleisestä perikadosta? Vastaus on itsestään\nselvä nähdessämme, mitä niin voimakas kaupunki kuin Akragas pystyi\nsaamaan aikaan Syrakusan silloisen hallituksen avulla. Millaista\nvelttoutta menestyksestä huolimatta! Ja miten anteeksiantamattoman\nuneliaasti valvottiin elintarpeitten kuljetusta, jonka onnistuminen\nratkaisi, voisivatko karthagolaiset jatkaa piiritystä vai täytyisikö\nheidän jättää Akragas rauhaan! Ei ole ihme, että Syrakusan väestö\nmenetti luottamuksen johtajiinsa ja hallitusmiehiinsä syyttäen heitä\nkykenemättömyydestä, vieläpä petollisuudesta.\n\nJos syrakusalaiset mielivät välttää Akragaan kohtalon, he tarvitsivat\nnyt ennen kaikkea johtajaa, jolla oli toimintatarmoa ja sotilaallista\nkykyä. Vaikka Dionysios oli aivan nuori ja halpasäätyinen, hän\noli kuitenkin yleisesti tunnettu urhoollisuudestaan ja rohkeasta\ntoimintakyvystään. Nyt hän esiintyy kansankokouksessa ja lukee lakia\nsotapäälliköille, vieläpä syyttää heitä kavalluksesta. Ystäviensä\navulla hän itse tulee valituksi yksinvaltiaaksi ylipäälliköksi. Ja\nuransa jatkuessa hän ei halveksi mitään kansankiihoittajan juonia ja\ntemppuja. Erikoisesti hän osasi esiintyä kansan ystävänä moittien\nsilloista hallitusta kansalle vihamieliseksi ja puolustaen ilmeisellä\ninnolla köyhiä rikkaita vastaan.\n\nMyöhemmin hän lujitti valta-asemansa hankkimalla itselleen luotettavan\nhenkivartioston. Se tapahtui jokseenkin samoin, kuin miten Peisistratos\nhankki omat henkivartijansa.[36]\n\nKansankokous ei asioiden ollessa tällä kannalla uskaltanut\nhiiskahtaakaan. Se oli niin altis palvelemaan tyrannia, että tuomitsi\nhänen vaatimuksestaan hänen mahtavimmat ja rikkaimmat vastustajansa\nkuolemaan ja mestautti heidät. Erästä kapinayritystä Dionysios käytti\nhyväkseen surmauttaen useita vihollisiaan ja karkoittaen toisia\nmaanpakoon. Ja Syrakusan kammotut kivilouhokset tulivat täyteen\nvaltiollisia vankeja.\n\nUseammin kuin kerran Dionysioksen henki ja herruus kuitenkin riippui\nhiuskarvan varassa. Mutta käyttäen väkivaltaa ja viekkautta hän\nsäilytti valtansa, jota lisäksi suojelivat hänen kansan kustannuksella\nrakennuttamansa erinomaisen vahvat varustukset. Ollaksemme\noikeudenmukaisia täytyy kuitenkin tunnustaa, että suurin osa näistä\nlinnoituksista oli samalla kaupungin omien asukkaitten arvokkaana\nsuojana. Voidakseen olla aivan varma asemastaan Dionysios käytti\nhyväkseen sopivaa hetkeä, kun oli elonkorjuuaika ja kaupungin porvarit\nolivat työssä pelloillaan. Hän toimitutti silloin kotitarkastuksen\nheidän taloissaan ottaen takavarikkoon kaikki aseet, mitä löydettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta suoritettuaan nämä erilaiset turvallisuustoimenpiteet hän kävi\nkäsiksi varsinaiseen tehtäväänsä: sotaan karthagolaisia vastaan.\nJa kun sopiva sodan alkamishetki on tullut, on ihmeellistä nähdä,\nmiten hänen käytöksensä sekä syrakusalaisia että Sisilian muita\nkreikkalaisia kohtaan muuttuu. Viekkaus- ja väkivaltapolitiikan\nsijaan astuu lempeys ja sovinnollisuus. Nyt olikin saatava kaikki\nkoolle yksimieliseen taisteluun kiihkeästi vihattua kilpailijaa\nvastaan. Varustustyöt, jotka pantiin alulle, suoritettiinkin aivan\nintohimoisella kiihkolla, Dionysios oli itse päättänyt, että kaikki\nteknilliset apuneuvot, joita suinkin voitiin keksiä, otettaisiin nyt\nkäytäntöön. Milloinkaan ennen ei oltu nähty niin erinomaisen hyvin\nasestettua sotavoimaa. Hän kutsui luokseen koko Sisilian ja Italian\nkaikki parhaat insinöörit, mekaanikot, laivanrakentajat sekä kaikki\nasesepät ja muut käsityöläiset, jotka hän sai käsiinsä; ja ne, jotka\neivät tulleet vapaaehtoisesti, hän häikäilemättä tuotti Syrakusaan\nväkisin. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena asetehtaana. Itse hän\nväsymättömästi seurasi työn edistymistä. Hänen hellittämätöntä tarmoaan\nkuvaavat seuraavat hänen lausumansa sanat: »Kunpa en ikinä joutuisi\nviettämään toimetonta hetkeä!» Hän innosti palkinnoilla niitä,\njotka olivat tehneet arvokkaita keksintöjä ja suorittaneet työnsä\nmallikelpoisesti. Nyt rakennettiin karthagolaisten mallin mukaan\nniin valtavia muurinsärkijöitä, että niiden vertaisia ei oltu ennen\nnähty; valmistettiin heittokoneita nuolien, kivien ja lyijykuulien\nlennättämiseksi, ja varastot täyttyivät monenlaisilla oivallisilla\naseilla. Yhtä innokasta työtä tehtiin laivaston vahvistamiseksi ja\nuudistamiseksi. Täten luotiin merivoima, johon kuului yhtä monta\nlaivaa kuin Ateenan laivastoon sen loistoaikoina, ja siinä oli paljoa\nsuurempia aluksia, kuin mitä kreikkalaiset milloinkaan ennen olivat\nuskaltaneet ryhtyä rakentamaan.[37]\n\nKun kaikki oli valmista, niin Dionysios julisti sodan. Sisilian\nsorretut kreikkalaiset riemuitsivat, kun heille nyt vihdoinkin koitti\nvapautuksen päivä. Johtaen suurinta sotajoukkoa, minkä kreikkalainen\nmaailma milloinkaan oli varustanut, Dionysios alkoi marssia länttä\nkohti vapauttaen kaupungin toisensa jälkeen. Kaikki karthagolaisten\njoukkojen petomaiset ilkityöt kostettiin hirmuisella tavalla.\nKreikkalaiset kilpailivat nyt julmuudessa näiden hurjien laumojen\nkanssa.\n\nVapauttajat tunkeutuivat aina Sisilian länsirannikolle, mutta sitten\ntapahtui käänne, ja Dionysiosta itseään piti jonkin aikaa saarrettuna\nSyrakusassa Karthagon armeija ja laivasto, joka oli voittanut hänen\nmerivoimansa. Tilanne näytti uhkaavalta, mutta sotaonni kääntyi taas,\nja mihin aseet eivät kyenneet, sen teki hirveä rutto, joka alkoi\nraivota piirittäjien keskuudessa. Se tuntuu olleen vielä ankarampi\nkuin kuuluisa Ateenan rutto. Karthagolaisia kuoli kuin kärpäsiä.\nVainajia ei ehditty haudata, ja ruumiit, joita lopulta laskettiin\nolevan monia tuhansia, saastuttivat ilman löyhkällään. Vihollisen\nonnettomuuden mitta täyttyi kukkuroilleen, kun syrakusalaiset saivat\nsytytetyksi karthagolaisten laivaston palamaan. Koko satama oli yhtenä\nainoana tulimerenä, ja liekit loimusivat taivasta kohti. Miehistön\ntäytyi hypätä mereen välttyäkseen palamasta elävältä. Karthagon uljas\nmerivoima tuhoutui muutamien tuntien kuluessa melkein kokonaan.\n\nHeidän päällikkönsä teki silloin kaikessa hiljaisuudessa Dionysioksen\nkanssa sopimuksen, että hän itse karthagolaisineen saisi 300\ntalentin maksua vastaan häipyä kotiin yön pimeydessä. Muun väkensä\nhän sitävastoin luovutti viholliselle. Näin hän tällä häpeällisellä\nsopimuksella pelasti henkensä, mutta vain lyhyeksi ajaksi. Palatessaan\nKarthagoon hänen maanmiehensä vastaanottivat hänet sellaisella\nsuuttumuksella ja inholla, että hän epätoivoissaan sulkeutui taloonsa\nja näännyttäytyi nälkään.\n\nSotaa jatkettiin yhä onnen vaihdellessa molemmin puolin Tuloksena oli,\nettä Dionysios sai aikaan rauhan, jonka mukaan karthagolaisten alue\nsupistui länsi-Sisiliaan ja Dionysioksen kiistämättömäksi omaisuudeksi\njäi viisi seitsemättäosaa Sisiliasta.\n\nSisilian olot Syrakusan tappion jälkeen 163\n\nDionysios levitti valtaansa myöskin etelä-Italiaan ja loi aikansa\nsuurimman kreikkalaisen merivoiman, jolle hän valmisti tukikohtia\nperustamalla sotilassiirtokuntia kauas Adrianmeren rantamille. Hänen\nmaineensa oli suuri kaikissa Välimerenmaissa. Pidettiinpä häntä arvossa\nniinkin etäisillä seuduilla, että _gallialaiset_, roomalaisten ja\netruskien viholliset, tarjoutuivat hänen liittolaisikseen ja lähettivät\nhänelle apujoukkoja. Myöskin Kreikan emämaan asioihin hän tehokkaasti\nsekaantui Spartan liittolaisena.[38]\n\nMutta sitä kiihkeämmin kaikki Kreikan kansanvaltaiset yhteiskunnat\nhäntä vihasivat. Häntä pidettiin Persian kuninkaan veroisena Hellaan\ntuhoajana ja väitettiin hänen tehneen liiton Artakserkseen kanssa\nKreikan kukistamiseksi. Nämä tunteet purkautuivat olympialaisissa\nkisoissa tavalla, joka riisti tyrannilta mielenrauhan.\n\nDionysios ei näet tyytynyt sotapäällikön laakereihin ja yksinvaltiaan\narvoasemaan. Hän tahtoi myöskin käydä runoilijasta ja sellaisena\nkilpailla ihailusta, jota mikään mahtikäsky ei voi herättää.\nHemmoiteltu tyranni-runoilija oli kuitenkin sangen arkatuntoinen.\nKerran hän luki runoilija Philóksenokselle eräissä juomingeissa\nmuutamia runojaan ja kysyi tyytyväisenä hänen mielipidettään.\nPhiloksenos oli niin varomaton, että arvosteli niitä. Runoilija\nDionysios loukkaantui niin pahasti, että antoi tyranni Dionysioksen\npanettaa runoilijaveljensä kivilouhoksiin. Seuraavana päivänä hän\nkuitenkin katui ja vapautti runoilijan. Mutta eräissä myöhemmissä\njuomingeissa Philoksenos raukka pantiin samalle koetukselle. Dionysios\nkysyi häneltä: »Entä mitä arvelet näistä runoista?» Philoksenos ei\nvastannut hänelle suoraan, vaan kääntyi henkivartijan puoleen sanoen:\n»Vie minut takaisin kivilouhoksiin!»\n\n_Silloin_ Dionysios hymyili.[39]\n\nOlympialaisissa kisoissa vuonna 388 Dionysioksen murhenäytelmille\noli vuoroin vihelletty, vuoroin naurettu, ja kansan suussa kierteli\nhauska juttu sitä esittäneistä näyttelijöistä: kärsittyään kotimatkalla\nhaaksirikon he arvelivat vastoinkäymistensä aiheutuvan yksinomaan\njumalien harmista heille uskottujen viheliäisten osien vuoksi.\n\nKun Dionysioksen murhenäytelmistä ei ole säilynyt ainoatakaan, emme\nvoi saada luotettavaa käsitystä niiden laadusta; mutta ala-arvoisia ne\ntuskin lienevät olleet, koskapa ne Ateenan runoilijakilpailuissa saivat\nparhaita palkintoja. Kreikkalaisten menettely olympialaisissa kisoissa\nlienee johtunut valtiollisista syistä.\n\nOlkoonpa miten tahansa, ainakin Dionysios aikoi saada suuren voiton\nvuoden 384 kisoissa, jotka olivat ensimmäiset »kuninkaanrauhan» jälkeen\nja joihin sentähden odotettiin erikoisen runsaasti osanottajia koko\nhelleenisestä maailmasta. Dionysios itse oli valtansa ja kunniansa\nkukkuloilla ja koetti kaikin tavoin liehitellä heimolaisiaan. Hänen\nlähettiläänsä, jotka saapuivat toimittamaan uhria, olivat pukeutuneet\nmitä komeimpiin vaatteisiin, joissa kimalteli ylenmäärin kulta- ja\nhopeakoristeita. Heitä seurasivat valitut esilukijat ja kuorolaulajat,\njoiden oli määrä esittää hänen runotuotteitaan kaikille, jotka\nhalusivat kuulla. Hän lähetti myöskin useita loistavia nelivaljakkoja\nOlympiaan. Dionysios oli tehnyt kaikkensa, jotta tämä esiintyminen\nkoko helleeniselle maailmalle osoittaisi hänet onnellisimmaksi ja\nmahtavimmaksi kaikista ihmisistä. Ja hän odotti, että hänen uljasta\nlähetystöään tervehdittäisiin riemuhuudoilla, joita kreikkalaiset\nyleensä tuhlasivat jokaiselle, joka tarjosi kaikelle kansalle komeata\nkatseltavaa.\n\nMitä hän sitten sai aikaan kaikella tällä loistolla ja prameudella?\nSen, että hän entistä enemmän ärsytti kansan mielialaa, niin että\njärjestyksenvalvojien täytyi puuttua asiaan suojellakseen hänen\nlähettiläitään väkivallalta. Ja kun hänen nelivaljakkonsa ottivat osaa\nkilpa-ajoihin, tapahtui niille kaikille onnettomuuksia, ne ajoivat\nkumoon tai niiden vaunut särkyivät, ja kansanjoukot pilkkasivat niitä.\nMutta pahin nöyryytys tapahtui, kun hänen runoelmiaan piti luettaman.\nSe oli suoranainen häväistys.\n\nJännittyneenä, suurin odotuksin Dionysios vastaanotti lähettiläänsä\nnäiden palatessa juhlasta. Mutta loistavien riemuvoittojen asemesta\nhänen täytyi kuulla sanoma syvimmästä nöyryytyksestä, mikä milloinkaan\noli kohdannut helleeniä koko Kreikan pyhimmässä ja julkisimmassa\njuhlassa. Ikinä ennen ei olympialaisissa kisoissa oltu nähty\nsellaisia vastenmielisyyden purkauksia. Niiltä eivät kaikki hänen\npalkkajoukkonsa, laivansa ja linnoituksensa voineet häntä suojella.\n\nDionysioksen kunnianhimoiseen mieleen tämä häväistys koski\nsanomattomasti. Hän hautoi sitä mielessään, kunnes oli vähällä menettää\njärkensä. Hän kuvitteli, että kaikkien sydämissä piili häntä kohtaan\nsellainen viha, jota kreikkalaiset olivat osoittaneet Olympiassa.\nParhaita ystäviään ja lähimpiä sukulaisiaankin hän alkoi epäillä,\nkohdisti heihin mitä järjettömimpiä syytöksiä ja antoi raivoissaan\nvangita ja mestata useita heistä. Vieläpä hänen veljensä ja hänen oman\npoikansakin täytyi alistua henkivartijan tarkastettaviksi, ennenkuin he\nsaivat astua hänen eteensä.[40] Mitä kauemmin hän eli, sitä syvemmälle\njuurtui hänen sieluunsa epäluuloisuus ja ihmisten halveksiminen.\nMiehissä, jotka tungeksivat hänen ympärillään, hän näki pelkkiä\npaatuneita oman etunsa tavoittelijoita, jotka imartelivat ja kumarsivat\nhäntä vain siksi, että hänellä oli valta, mutta saattoivat ensimmäisen\ntilaisuuden tullen pettää hänet, vieläpä työntää tikarin hänen\nrintaansa. Hän luuli voivansa pitää heitä kurissa vain viekkaudella ja\nväkivallalla.\n\nMutta hän itse oli kuitenkin kaikista onnettomin. Hänellä ei\nollut koskaan iloista eikä edes rauhallista päivää. Kertomus\nDamokleenmiekasta on kuvaava hänen kohtalolleen. Hän oli kokenut liian\npaljon, hänen omallatunnollaan oli niin monta kauhunäkyä, että hän ei\nmilloinkaan voinut tuntea olevansa onnellinen.[41]\n\nAnteliaisuudellaan henkivartijoitaan ja palkkajoukkojansa kohtaan hän\nkuitenkin säilytti valtansa aina kuolemaansa asti v. 367.\n\nHänen sijaansa astui silloin muitta mutkitta hänen poikansa _Dionysios\nII_, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä perinnöllinen valtaistuin. Isä\nolikin kuolinhetkellään kehaissut jättävänsä pojalleen valtakunnan,\njoka oli »lujitettu rautaisin sitein.» Sanoillaan vahvoista siteistä,\njoilla hän oli maanmiehensä sitonut, hän tarkoitti palkkajoukkojaan,\nvoittamattomia linnoituksiaan ja valtavia asevarastojaan. Ne olivat\ntosiaankin »rautasiteitä» — niin kauan kuin Dionysioksen tapainen\nvoimamies johti asioita. Mutta hänen poikansa ja seuraajansa ei\nsuinkaan ollut tehtävänsä tasalla. Hän oli tosin lahjakas, mutta heikko\nja horjuvainen sekä Bakkhoksen ja Venuksen intohimoinen palvelija.\nHänen isänsä kunnianhimo ja mustasukkainen oman valtansa valvonta oli\nmennyt niin pitkälle, että hän ei milloinkaan ollut antanut pojan ottaa\nosaa mihinkään hallitustoimiin. Aivan tottumattomana niin sotaisiin\nkuin rauhallisiinkin valtiotoimiin tämä 25-vuotias nuorukainen aivan\näkkiä sai vallan käsiinsä. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet\nkarkoitettiin Syrakusasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarthagolaiset käyttivät hyväkseen hämminkiä, joka tämän tapauksen\njälkeisinä aikoina vallitsi kaupungissa, luoden laumansa uudelleen\nSisiliaan. Hädissään syrakusalaiset silloin kääntyivät emäkaupunkinsa\nKorinthoksen puoleen pyytäen apua. Korinthoslaiset säälivät\nmaanmiehiään ja päättivät yksimielisesti auttaa heitä.\n\nApujoukkojen johtajaksi he valitsivat miehen nimellä _Timoléōn_, joka\noli saavuttanut mainetta ja kunniaa ei ainoastaan urhoollisuudellaan,\nvaan myös jalomielisyydellään ja rehellisyydellään. Timoleon oli\nlisäksi vaatimaton luonne, joka tavoitteli isänmaan parasta enemmän\nkuin omaa etuaan ja kunniaansa, sanalla sanoen: Epaminondaan tapainen\nmies. Hän olikin ottanut jalon thebalaisen esikuvakseen. Hänen\npersoonallisuuttaan muutoin valaisee parhaiten hänen suhteensa omaan\nveljeensä. Timoleon oli kerran eräässä taistelussa pelastanut hänet\nvarmasta kuolemasta asettumalla itse alttiiksi vihollisen keihäille\nja nuolille. Mutta veli oli sitten käyttänyt väärin vaikutusvaltaansa\nkohoten Korinthoksen tyranniksi ja kohdellut vastustajiaan\nmielivaltaisesti julistaen laittomia tuomioita ja mestausmääräyksiä.\nTimoleon puolestaan ei vihannut mitään niin syvästi kuin tyranniutta\nja sortovaltaa. Veljen ilkityöt tuottivat hänelle senvuoksi ankaria\nsieluntuskia. Ensin hän nuhteli tätä ja pyytämällä pyysi häntä\nluopumaan kunnianhimoisista suunnitelmistaan. Mutta kun tyranni\nkopeasti torjui kaikki sensuuntaiset puheet, Timoleonin oli valittava\njoko rakkaus veljeään tai isänmaata kohtaan. Raskaimmin häntä kenties\npainoi se ajatus, että ellei hän itse kerran olisi pelastanut veljensä\nhenkeä, tämä ei milloinkaan olisi käynyt vaaralliseksi muiden elämälle\nja vapaudelle.\n\nEräänä päivänä Timoleon keräsi ympärilleen muutamia ystäviä, lähti\nheidän kanssaan tyrannin luo Akropoliille ja rukoilemalla rukoili häntä\nluopumaan vallastaan. Mutta hirmuhallitsija torjui ivallisin sanoin\nkaikki hänen pyyntönsä. Silloin miehet tempasivat miekkansa ja pistivät\nhänet kuoliaaksi. Timoleon ei kuitenkaan omin käsin ottanut osaa tähän\nkaameaan verityöhön eikä voinut katsella hirveätä näkyä, vaan seisoi\njonkin matkan päässä syrjässä ja peitti itkien kasvonsa käsillään.\n\nKorinthoksen porvarit huokasivat helpotuksesta vapautuessaan verisestä\ntyrannista ja ihailivat Timoleonia, jonka povessa isänmaanrakkaus oli\nvoittanut luonnollisen sukulaistunteen. Mutta hänen vanha äitinsä\nkirosi veljenmurhaajan eikä sallinut tämän enää näyttäytyä silmiensä\nedessä. Monien muittenkin mielestä oli liian järkyttävää, että veli oli\ntehnyt sellaisen teon veljelleen. Mutta ne, jotka näin ajattelivat,\neivät muistaneet, että jos tätä ei olisi tapahtunut, ei tyrannista\nolisi ikinä voitu vapautua. Sillä ainoastaan lähimmät omaiset pääsivät\nniin lähelle häntä, että he olisivat voineet raivata hänet pois tieltä.\n\nOnneton, tuskien raatelema murhaaja joutui epätoivon valtaan\nmuistaessaan kaikkia kaameita kokemuksiaan ja oli vähällä riistää\nitseltään hengen. Ainoastaan ystävien sekaantuminen asiaan esti häntä\nnäännyttäytymästä nälkään. Mutta hän pakeni ihmisten parista ja\npiileskeli useita vuosia maaseudun yksinäisyydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTimoleonin elämän järkyttävästä murhenäytelmästä oli kulunut\nkaksikymmentä vuotta, kun hänet valittiin Syrakusaan lähetettävien\napujoukkojen johtajaksi. Hän käytti parhaansa mukaan vähäisiä\nvaroja, jotka korinthoslaiset voivat uskoa hänen haltuunsa. Mutta\ninhimillisesti katsoen hänen pienellä joukollaan tuntui olevan hyvin\nvähäiset mahdollisuudet tehdä mitään karthagolaisten sotalaumojen\ntorjumiseksi. Vieläpä heräsi kysymys, voisivatko he edes astua maihin\nsaarelle, jota vihollinen vastarakennetulla laivastollaan piti\nsilmällä. Mutta jumalat antoivat Timoleonille suotuisia enteitä.\nEi siinä kyllin, että hän sai Delphoista rohkaisevan vastauksen,\nvaan tapahtui myöskin, että juuri hänen ollessaan temppelissä erään\njumalankuvan voitonseppele putosi hänen päähänsä.\n\nTimoleonin onnistuikin ensi töikseen vetää vihollista nenästä, niin\nettä hän saattoi häiritsemättä laskea joukkonsa maihin Sisilian\nitärannikolle, Syrakusan pohjoispuolelle. Käyttäen viisaasti itsessään\nmitättömiä sotavoimiaan ja sekaantuen asioihin oikealla hetkellä\nhän pääsi vihollisista voiton puolelle, ja onnistui hänen vihdoin\nviekkaudella päästä Syrakusaan, vaikka karthagolaiset pitivät sitä\nsaarrettuna. Jumalat osoittivat jatkuvasti Timoleonille suosiotaan\nvalmistamalla hänelle erinomaisen edullisia tilanteita ja sokaisemalla\nvihollisen silmät.\n\nMutta kun vapautustyö oli täytetty, vapauttaja joutui kovimmalle\nkoetukselle. Voisiko hän tyhjentää kukkuraisen onnenmaljan juopumatta?\nTuskin milloinkaan oli Syrakusassa ihailtu ainoatakaan miestä niin\nsuuresti kuin häntä, ja nyt hänellä oli hallussaan kaupungin kaikki\nrunsaat varat. Mikä esti häntä kohoamasta tyranniksi ja kieltämästä\nentistä itseään. Oli monta, jotka innokkaasti kehoittivat häntä\ntekemään niin, ja jotka pitivät häntä pölkkypäänä, jos hän ei siihen\nryhtynyt. He vakuuttivat, että syrakusalaiset eivät olleet kypsiä\nsaamaan vapaata hallitusmuotoa ja että he yleensäkin sietivät vapautta\nvain _aivan, aivan_ pienissä erissä.\n\nMitä Timoleon silloin teki? Hän kutsui julistuksilla kaikki\nsyrakusalaiset, jotka halusivat olla mukana, saapumaan yhdessä hänen\nkanssaan hajoittamaan sortovallan varustusta, lujaa linnaa, jonka\nDionysios oli itselleen rakennuttanut. Se oli vertauskuvallinen teko,\nja kansa, jonka vapautta oli poljettu enemmän kuin puoli vuosisataa,\ntervehti sitä lämpimällä kiitollisuudella. Kun hirmuvallan tunnusmerkki\noli hajoitettu, pystytettiin sen sijaan samalle paikalle rakennus\noikeudenkäyttöä varten. Timoleonin vaikutusvalta perustui yksinomaan\nkansalaisten kunnioitukseen ja ihailuun, eikä se siitä vähentynyt,\npäinvastoin.\n\nLopuksi Timoleon kruunasi vapautustyönsä tuottamalla karthagolaisille\nmusertavan tappion vuonna 341, juuri kun heidän piti kulkea erään joen\nyli nykyisen Palermon eteläpuolella. Nytkin jumalat olivat hänelle\nerikoisen suopeita. Jo taistelun alussa puhkesi rajuilma. Se kasvoi\nhirmumyrskyksi ja toi mukanaan sadetta ja rakeita, jotka korvia\nhuumaavien ukkosenjyrähdysten kaikuessa ruoskivat karthagolaisten\nkasvoja, niin, että he eivät voineet nähdä omaa kättänsäkään, kun\nkreikkalaisilla sitävastoin oli myötätuuli. Rakeet räiskyivät\nkarthagolaisten kilpiä vasten, niin että upseerien komentohuudot\nkokonaan hukkuivat pauhinaan. Maa kävi liejuiseksi. Sotilaat\nkaatuilivat ja jäivät avuttomina makaamaan raskaissa varustuksissaan.\nEri joukko-osastot tungeskelivat toisiaan vastaan hirveän sekasorron\nvallitessa, ja sillä aikaa joki alkoi tulvia, niin että se tempasi\njoukon sotilaita mukaansa. Vihdoin ei yksikään karthagolainen enää\najatellut muuta kuin pakoa. Mutta kreikkalaiset ajoivat heitä\ntakaa joka suunnalle, panivat toimeen kauhean verilöylyn ja saivat\nuskomattoman määrän vankeja sekä ennenkuulumattoman runsaan saaliin.\nTämä oli Karthagolle peloittavan ankara isku, ja tappion sanoma sai\nkaupungissa aikaan maansurun.\n\nSisilian kreikkalaiset tunsivat nyt olonsa niin turvalliseksi, että\nhe uskalsivat rakentaa uudelleen Akragaan ja muitakin hävitettyjä\nkaupunkeja, ja väestöä lisäsivät emämaasta saapuvat siirtolaiset.\nSaaren kreikkalaiset kaupungit yhtyivät liittoon Syrakusan johdolla.\nMutta täällä kuten Thebassakin tuli näkyviin, että kaikki oli yhden\nainoan miehen työn tulosta. Kun Timoleon liian aikaisin temmattiin pois\n— se tapahtui vuonna 336 — puhkesivat kreikkalaisten yhteiskuntien\nvälillä uudelleen vanhat onnettomat riidat, ja osa heistä turvautui\nkarthagolaisten apuun.\n\nSisilian historiassa näemme saman masentavan ilmiön kuin emämaassakin.\nSama auttamaton eripuraisuus tarjosi täälläkin helleenien\nverivihollisille tilaisuuden sekaantua asioihin. Vain erikoisen\nvoimakkaat persoonallisuudet ovat sellaisen kansan keskuudessa kyenneet\njonkin aikaa pitämään kurissa sekä sisäisiä hajaannuspyrkimyksiä että\nulkonaisia vihollisia.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nEdward A. Freeman, History of Sicily: 4 nid.\n\nAdolph Holm, Geschichte Siciliens im Alterthum: 3 nid.\n\nVictor Ehrenberg, Karthago (Beiheft 14 zum Alten Orien!).\n\n\n\n\n\n\nMAKEDONIAN JOHTOVALTA\n\n\n\n\nMAKEDONIAN KUNINGAS PHILIPPOS.\n\n\nMantineian taistelun jälkeen kaikki Kreikan valtiot ovat niin uupuneet,\nettä mikään niistä ei enää uskalla ryhtyä johtamaan toisia. Mikään\nvanhan Hellaan kansa ei enää rohkene uneksia suuruudenunelmia. Sen\nsijaan on tullut erään valtion vuoro, joka siihen asti oli ollut\nsyrjässä historian piiristä, nimittäin Makedonian.\n\nKreikkalaiset eivät tahtoneet tunnustaa makedonialaisia varsinaisiksi\nhelleeneiksi, vaan pitivät heitä vielä barbaareina. Eikä tosiaan\nvarmasti tiedetäkään, puhuivatko makedonialaiset kreikkaa vai\njotakin muuta indo-eurooppalaista kiellä, joka siinä tapauksessa on\nsaattanut olla aivan erilaista kuin kreikka. Ainoatakaan makedonian\nkansankielellä kirjoitettua riviä ei näet ole säilynyt, sillä hovi ja\nsivistyneet yhteiskuntaluokat omaksuivat niin aikaisin kreikankielen,\nettä makedonian kansankieltä ei ehditty kirjoitukseen lainkaan\nkäyttää. On kuitenkin todennäköistä, että tämäkin kieli on ollut\nkreikkalaista murretta. Ei näet milloinkaan mainita, että kreikkalaiset\nja makedonialaiset olisivat tarvinneet tulkkia voidakseen puhua.\nkeskenään, kun sitävastoin tiedetään, että esimerkiksi makedonialaisten\nnaapureina asuvien illyrialaisten kieli oli kreikkalaisille\nkäsittämätöntä. Sen olettamuksen puolesta, että makedonialaisten\nkansankieli oli kreikan murretta, puhuu myöskin se tosiseikka, että\nmakedonialaiset käyttivät kuukausista ja jumalista kreikkalaisia\nnimityksiä.\n\nMutta _historiallista_ yhteyttä helleenien kanssa makedonialaisilla ei\nollut — ja se kuitenkin ennenkaikkea luo yhteenkuuluvaisuudentunteen.\nTällä kansalla ei ollut lainkaan osuutta Hellaan yhteiseen runouteen ja\ntarustoon. Heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa olympialaisiin kisoihin\neikä muihin yleishelleenisiin juhliin, ja helleenien liittoon, jonka\nkeskuksena oli Delphoi, ei heitä hyväksytty, ennenkuin Philippos\nkuningas väkipakolla pääsi jäseneksi. — On aivan toinen asia, että\nmakedonialaiset ajan pitkään osoittivat erinomaista kykyä omaksua\nhelleenistä sivistystä.\n\nMakedonialaiset olivat maanviljelijäkansaa. Heidän maansa oli\nhedelmällistä, mutta sen ilmasto oli ankarampi ja kosteampi kuin\nvarsinaisen Kreikan.[42] Siihen aikaan, jolloin makedonialaiset alkavat\nesiintyä historiassa, Philippos kuninkaan aikoina, he olivat vielä\npaljoa vanhanaikaisemmalla asteella kuin muut kreikkalaiset heimot;\nhe elivät homerisella kannalla ja olivat »paimenten ja talonpoikien\nkansaa.» He olivat eläneet enemmän syrjässä suurten maailmantapahtumien\nulottuvilta kuin Kreikan merenkulkijakansa. Kautta vuosisatojen he\nolivat sitkeästi pitäneet kiinni vanhoista laitoksistaan, jotka olivat\nperäisin siltä ajalta, jolloin ne olivat yhteisiä koko Kreikalle.\nNäin oli homerisen ajan vanha patriarkallinen kuningaskunta säilynyt\nheidän maassaan, johtuen pääasiallisesti siitä, että Makedoniassa ei\nollut suuria ja mahtavia kaupunkeja. Sillä nämä olivat kreikkalaisissa\nseuduissa aina hajoittavana aineksena.\n\nMakedonia tarjosi kuluttamatonta kansanvoimaa hallitsijansa\nkäytettäväksi, se oli yhtenäinen valtio, jonka vapaat kansalaiset\nolivat taitavia metsästäjiä ja urheita sotureita, ylpeitä arvistaan ja\nvoittamattomia juomasankareita aivan kuin muinaiset pohjoismaalaiset.\nNuorukaisella ei ollut oikeutta istua pitopöydän ääressä, ennenkuin hän\noli kaatanut ensimmäisen metsäkarjunsa, ja miehen, joka ei vielä ollut\nsurmannut yhtään vihollista, täytyi käyttää nuoraa vyötäisillään.\n\nKun _Makedonian kuningas Philippos_ puuttui Kreikan kohtaloon,\nhänellä oli käytettävissään suuret varastot elävää voimaa. Nuori\nkuningas itse oli voimaa uhkuva luonne, oikea makedonialainen,\njolla oli taipumusta barbaariseen kohtuuttomuuteen, jopa hurjuuteen\nhuveissa ja nautinnoissa. Mutta hän hautoi suuria suunnitelmia eikä\nmilloinkaan unohtanut niitä, ja makedonialaiseen alkuvoimaan yhtyi\nhänessä helleeninen sivistys. Sen hän oli suureksi osaksi hankkinut\nThebassa, missä hän oli viettänyt varhaisimmat nuoruusvuotensa.[43]\nHänen vanhempi ystävänsä Epaminondas, jota hän suuresti ihaili, oli\ntutustuttanut hänet valtio- ja sotataitoonsa.\n\nVuonna 359 hän nousi Makedonian valtaistuimelle.\n\nKunnianhimoinen kuningas oli asettanut päämääräkseen Makedonian\nlaajentamisen suureksi Balkaninvaltioksi, ja hän oli päättänyt\nkäyttää hyväkseen kaikkia suotuisia tilaisuuksia. Ensiksi hän ryhtyi\nperinpohjaisiin valmistuksiin järjestäen uudelleen maansa tarjoaman\noivallisen armeija-aineksen, etenkin aatelisen ratsuväkensä.\nMutta myöskin karaistunut talonpoikaiskansa, jonka täytyi aina\nolla varuillaan ryöstäviä ja hävittäviä naapureita vastaan, oli\nerinomaista sotilasainesta. Yhdistäen ratsu- ja jalkaväen Philippos\nloi Epaminondaan »vinorintamasta» uuden taktillisen muunnoksen, joka\non nimeltään »_makedonialainen falangi_». Se erosi thebalaisesta\nfalangista varsinkin siinä suhteessa, että hyökkäysten suorittajana oli\netupäässä ratsuväki eikä jalkaväki, jota taas käytettiin enimmäkseen\npuolustussivustan tehtäviin. Jalkamiesten pitkät keihäät soveltuivatkin\nhyvin tähän tarkoitukseen. Nämä aseet olivat kooltaan niin valtavia,\nettä vielä viidennen rivin keihäät ulottuivat ensi rivin miehiin\nsaakka. Viidennen rivin takana olevat miehet, joiden päätehtävänä\noli tukea rintamaa ja työntää sitä eteenpäin, laskivat keihäänsä\nvinosti pystyyn edessään seisovan miehen olkapäille murtaakseen siten\nvihollisen heittokeihäitten ja nuolisateen voiman.\n\nRatsuväen Philippos muodosti taktillisiksi kokonaisuuksiksi, joka\ntehtävä luonnollisesti oli vaikeampi kuin jalkaväen järjestäminen.\nVarsinaisessa Kreikassa ei ratsuväen järjestely ollut vielä milloinkaan\nehtinyt niin pitkälle, ei edes Boiotiassa. Makedonian Philippos\nlieneekin siis todellisen ratsuväen luoja.\n\nMakedonialaisen sotataidon historiallinen merkitys ei kuitenkaan\nrajoitu tähän. Philippoksen luoma ja hänen poikansa Aleksanterin\nmyöhemmin täydellistyttämä armeija merkitsi käännekohtaa taktiikan\nkehityksessä myöskin sen perusteella, että eri aselajit, jalkaväki\nja ratsuväki, kevyt- ja raskasaseiset joukot j.n.e., sulautuivat\n_taktilliseksi kokonaisuudeksi_.\n\nAlituisella harjoituksella, kesällä ja talvella, päivin ja öin,\nPhilippos piti armeijansa taistelukuntoisena. Ja sotilaat seurasivat\nuskollisina ja ihaillen arpista johtajaansa, joka jakoi heidän kanssaan\nkaikki vaivat ja vaarat. Yleisen asevelvollisuuden pohjalla hän\ntäten loi politiikalleen tottelevaisen aseen aikana, jolloin Kreikan\nmuitten yhteiskuntien kansalaiset alkoivat pitää itseään liian hyvinä\nharjoittamaan aseitten käyttöä ja uskoivat mieluimmin kotinsa ja\nkontunsa puolustamisen palkkajoukkojen tehtäväksi.\n\nPhilippoksen voima verrattuna keski- ja etelä-Kreikan hajanaisiin\nkansoihin perustui myöskin siihen, että hänellä oli käsissään sekä\nsotilaallinen että valtiollinen johto, kun sitävastoin pienten\nvapaavaltioitten politiikka oli kansankokousten vaihtelevan enemmistön\nvallassa. Ja tämä Philippoksen ylivoimaisuus ilmeni sitäkin selvemmin,\nkun hän oli erinomaisen ovela diplomaatti. Hänen käsitystään politiikan\nkeinoista kuvaavat sanat, jotka hän lausui piiritettäessä erästä\nkorkealla sijaitsevaa linnaa, jonka aseman hänen tiedustelujoukkueensa\nselitti voittamattomaksi. Hän kysyi: »Onko sinne johtava tie tosiaankin\nniin jyrkkä, ettei edes kultakuormaa kantava aasi voi sinne kiivetä?»\n\nTuskin tarvinnee huomauttaa, että sellaiselle valtiomiehelle kiistelevä\nKreikka aina tarjosi runsaasti tilaisuuksia puuttua asioihin,\nja niin taitava juonien punoja voi helposti valmistaa uusiakin\nmahdollisuuksia sekaantuakseen leikkiin, milloin näki sen hyväksi.\nKaikkialla oli tyytymättömyyttä, joka tarpeen vaatiessa voitiin lietsoa\nvoimakkaammaksi, ja kaikkialla tyytymättömät toivoivat hänestä auttajaa\nja »sorrettujen» suojelijaa. Philippoksen valtiotaidon ensimmäinen\nsuuri päämäärä oli suurvaltapolitiikalle välttämättömien taloudellisten\napulähteitten hankkiminen. Ne hän saavutti miehittämällä Traakian\ntuottoisat kulta- ja hopeakaivokset, jotka osaksi olivat ateenalaisten\nomaisuutta. Tavallisella tarmollaan hän kohotti tuotantoa niin\nsuuresti, että hänen kerrotaan saaneen sieltä 1000 talentin vuotuiset\ntulot.\n\nHän tarvitsikin paljon rahaa, sillä hänen toinen päämääränsä oli\nlaivaston hankkiminen. Mutta sen saavuttamiseksi hänen täytyi\nuudelleen astua ateenalaisten varpaille. Hänen valtakuntansa oli\nnäet sisämaanvaltio, jonka Traakian ja Makedonian rannikoilla olevat\nateenalaiset siirtokunnat erottivat merestä. Philippos eteni täällä\nvastustamattomasti ja liitti vihdoin valtapiiriinsä koko rannikkomaan\naina Hellespontokseen asti.\n\nAteenassa johti hänen vastustajiaan ajan etevin kaunopuhuja,\nDemosthénēs. On ihmeellistä, että tämä mies on voinut saavuttaa\nsellaisen arvoaseman, kun häneltä luonnostaan puuttuivat kaikki\npuhujan välttämättömimmät edellytykset. Hän oli lapsuudestaan saakka\nhintelä ja sairaalloinen, hänen äänensä oli heikko, vieläpä hän\nsammalsi, ja hänen liikkeistään puuttui sulavuutta. Lisäksi hän\noli arka ja ujo. Mutta hänellä oli kylliksi lahjakkuutta ja tarmoa\nvoittaakseen kaikki vaikeudet. Hän koetti korjata ääntämisensä\nvirheitä ja puutteellisuuksia harjoitellen puhumista pitäen piikiviä\nsuussaan. Hän vahvisti keuhkojaan juoksemalla ja lisäsi äänivarojaan\npitämällä puheita kulkiessaan ylämäkeä ja koettaen meren rannalla\nvoittaa äänellään myrskyn pauhinan. Ja parantaakseen elehtimistään\nhän harjoitteli peilin edessä. Useitten vuosien kuluttua hänen\nhellittämättömät ponnistuksensa tuottivatkin tuloksen, ja hänestä oli\ntullut täydellinen kaunopuhuja.\n\nSekä puhujana että ihmisenä Demosthenes muistutti suuresti Periklestä.\nMolemmat olivat niin kokonaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen\naatteensa valtaamia, että heiltä ei riittänyt aikaa seuraelämään tai\nolemuksensa ulkonaisen miellyttäväisyyden hoitamiseen. Demosthenesta\npidettiinkin yleisesti synkkänä ja kärtyisänä; sen johdosta, ettei\nhän milloinkaan nauttinut viiniä, hänet leimattiin iloa vihaavaksi\n»vedenjuojaksi.» — Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä — tämä\nvaatimaton erakkoluonne oli joka tapauksessa todellinen ihmisystävä,\njoka tunsi kutsumusta esiintyä ihmisten parissa vain silloin, kun\nyhteinen hyvä oli kysymyksessä. Hänen rahakukkaronsa oli aina avoin\ntarvitseville, monia hän oli hädän hetkellä auttanut, monia sotavankeja\nostanut orjuudesta omilla varoillaan. On väärin väittää sellaista\nmiestä katkeraksi ja ihmisiä halveksivaksi.\n\nSanoimme äsken, että Demosthenes myöskin puhujana eräissä suhteissa\nmuistutti Periklestä. Tämä koskee esityksen selvää ajatusjuoksua,\nvakuuttavaa voimaa ja taiteellista valmiutta, vaan ei puheitten\nesitystapaa. Perikles oli ylevän juhlallinen kuin suuri traagillinen\nnäyttelijä. Hän ei milloinkaan antautunut tunteen purkauksiin, ei\ntehnyt mitään eleitä. Hän edusti niitä vanhanajan kansanpuhujia, joiden\nperikuvana on _kättänsä viitan alla pitävä_ Solon. Demostheneella ei\nollut »olympolaisen» synnynnäistä arvokkuutta ja esiintymisvarmuutta.\nHän oli tulinen ja intohimoinen luonne, joka helposti kiihtyi.\nHän vastasi herjauksiin herjauksilla ja käytti kaikkia keinoja\nhalventaakseen vastustajaansa. Hän elehti, liikkui edestakaisin\npuhujalavalla, hiljensi ja koroitti ääntään, joka toisinaan kiihtyi\nhuutamiseksikin, käytti puhuessaan vannomisia ja purskahti joskus\nmielenliikutuksesta itkuun.\n\nHänen kykynsä vaikuttaa kuulijoihin oli aivan uskomaton. Se perustui\npohjimmiltaan siihen, että hän vuodatti koko tulisielunsa asiaan,\njonka oli ottanut ajaakseen, niin että hän ei jättänyt itselleen\neikä kuulijoilleen aikaa silmänräpäyksenkään epäilyyn. Hänen\nkaunopuheisuutensa vyöryi valtavana virtana, joka tempasi kaikki\nmukaansa eikä sekunninkaan ajaksi jättänyt kuulijaa koskemattomaksi.\n\nHän otti nyt käytäntöön kaiken tämän erinomaisen kaunopuheisuutensa\nkehoittaakseen ateenalaisia varomaan viekasta makedonialaista. Hän näki\nheidän taistelussaan Philipposta vastaan kaupunkitasavallan taistelun\nyksinvaltaa vastaan, joka hänen käsityksensä mukaan merkitsi, että\nvapaa, lakien mukaisesti hallittu valtio vastusti hirmuhallitsijan\nmielivaltaa. Sillä hänen mielestään yksinvalta oli samaa kuin\nhirmuvalta: »Jokainen yksinvaltias ja tyranni on vapauden vihollinen\nja lakien vastustaja.» Ateenan kansanvaltaa Demosthenes piti vapauden\nja oikeuden viimeisenä varustuksena pohjoisesta uhkaavaa sortovaltaa\nvastaan.\n\nMutta hänen isänmaallisuutensa ei ulottunut Ateenan rajojen\nulkopuolelle. Ei ole syitä, joiden nojalla Demosthenesta voisi\npitää yleishelleenisen, koko kreikkalaismaailman käsittävän\nisänmaallisuuden edustajana. Mutta yhtä väärin olisi pitää Philipposta\nyleishelleeninä. Hän oli ajanut makedonialaista politiikkaa eikä\nhelleenistä — se käy selvästi ilmi kaikesta hänen teoistaan. Molemmat\nsuunnat saattoivat tosin sopivissa tilaisuuksissa koristella itseään\nkauniilla yleishelleenisillä iskulauseilla, mutta helleeninen aate\nei Demostheneelle enempää kuin Philippoksellekaan ollut itsenäinen\npäämäärä — se oli vain keino, jolla itsekkäät pyrkimykset voitiin\nkullata.\n\nNäin ollen oli kysymys siitä, kumpi puolue, Ateena vaiko Makedonia,\ntodella _kykeni_ edustamaan helleenien yhteistä asiaa, ottamaan\njohdon käsiinsä, kun oli puolustettava Kreikan kaikkia valtioita idän\nyhteistä vihollista vastaan ja vapautettava Hellas Persian kuninkaan\nhäpeällisestä ylivallasta, joka oli vahvistettu n.s. kuninkaanrauhalla.\n\nMakedonian ja Ateenan kilpailu on itse asiassa Philippoksen ja\nDemostheneen kaksintaistelua. Philippoksen asiaa puolusti Ateenassa\neräs toinen kaunopuhuja nimeltä Aiskhinēs, joka oli Demostheneen\nvastakohta ja vastustaja. Aiskhineella oli puhujan ammatin luonnolliset\nedellytykset, jotka Demostheneelta puuttuivat: hänellä oli voimailijan\nvartalo, erinomaisen sujuva puhelahja sekä kaunis ja sointuva ääni,\njota hän aikaisemmin näyttelijänä oli harjoittanut ja kouluttanut, niin\nettä se teki aivan toisen vaikutuksen kuin Demostheneen kiihtymyksestä\nkimeä äänensävy. Hän ei myöskään hyväksynyt intohimoista elehtimistä,\njosta oli tullut Demostheneen toinen luonto.\n\nAiskhines oli päinvastoin kuin Demosthenes ruumiillisesti terve\nja voimakas ihminen, joka katseli elämää sen valoisalta puolelta.\nHän soveltui hyvin juhlivien ja juovien makedonialaisten pariin.\nHän kerskailikin olevansa »Philippoksen kestiystävä.» — »_Sinä_\nPhilippoksen kestiystävä!» Demosthenes huudahti. »Kaipa kai yhtä paljon\nkuin palkolliset ja päivätyöläiset ovat vuokraajansa kestiystäviä.»\n\nSyvä luonne Aiskhines ei ollut. Hän oli näyttelijä eikä muuksi\nmuuttunut, ja asia, jonka hän oli ottanut ajaakseen, oli hänen\nmielestään vain osa, joka oli näyteltävä hyvin. Mutta hänellä oli kykyä\nesittää ajatuksensa kauniilla ja sointuvalla kielellä.\n\nAjan pitkään Aiskhines ei kuitenkaan kyennyt pitämään puoliaan\nkilpailijaansa vastaan. Demostheneen tulinen kaunopuheisuus vaimensi\nkaiken arvostelun. Ateenalaiset näkivät vain vaarallisen Makedonian\nPhilippoksen, joka ryösti itselleen kaiken, »tämän valapattoisen,\nuskottoman ihmisen, tämän roiston, joka on petoksella saavuttanut\nvalta-asemansa.»\n\nDemosthenes piti Philipposta ateenalaisten verivihollisena, joka\nsuunnitteli Ateenan tuhoa. Niin rajattomasti hän pelkäsi »Pohjolan\nbarbaaria», että hän lopulla kehoitti mieluummin liittoutumaan itse\nsuurkuninkaan kanssa.\n\nItse asiassa Demosthenes oli arvostellut Philippoksen politiikkaa\naivan väärin. Makedonian kuningas tunsi todellisuudessa liian suurta\nihailua Kreikan etevintä sivistyskaupunkia kohtaan voidakseen\nhautoa niin barbaarisia suunnitelmia kuin Demosthenes luuli hänen\ntekevän. Philippoksen tarkoituksena oli tosin saada käsiinsä Ateenan\nkuten muunkin Kreikan valtiollinen johto, mutta hänen tulevassa\nsuurvallassaan Ateenan oli määrä olla sivistyksellisenä perustana.\nHänellä oli myöskin tärkeä valtiollinen syy etsiä mieluummin\nateenalaisten ystävyyttä kuin tehdä heidät verivihollisikseen, ja\ntämä syy oli heidän laivastonsa ja merikelpoisuutensa. Sillä alalla\nmakedonialaiset eivät voineet läheskään kilpailla heidän kanssaan.\nSentähden saattoi olla vaarallista, jos Ateena antautui Persian\nkuninkaan käsiin.\n\nDemostheneen vaikutusvalta kasvoi kuitenkin vuosi vuodelta, ja hän\nhallitsi kansankokousta yhä täydellisemmin. Useita kertoja hänet\nvalittiin muihin Kreikan valtioihin meneviin lähetystöihin, ja\nkaikkialla hän piti palopuheita makedonialaista rauhanhäiritsijää\nvastaan. Hän sai ateenalaiset ryhtymään sotaisiin toimenpiteisiin\nkoettaen tehdä sodan Philipposta vastaan välttämättömäksi. Mutta\nkuningas odotti vielä otollista hetkeä. Silloin Demosthenes alkoi\navoimesti puoltaa sotaa. Se tapahtui järjestyksessä kolmannessa hänen\nkuuluisista »filippisistä puheistaan» eli »filippiikeistään»[44], joka\non »valtavin, intomielisin puhe, minkä Demosthenes itse ja kenties\nkukaan puhuja maailmassa milloinkaan on pitänyt.»\n\n»Meidän täytyy selvittää itsellemme», hän sanoi, »että Philippos vihaa\nmeitä, vihaa kaupunkiamme, maaperää, jolle se on rakennettu, kaikkia\nsen asukkaita, niitäkin, joiden mieltä nyt hivelee hänen ystävyytensä,\nmutta kaikista eniten hän vihaa vapaata hallitusmuotoamme. Ja siihen\nhänellä on pätevät syynsä, sillä hän tietää erinomaisen hyvin, että\nvaikka hän olisi saanut kaikki muut kansat kynsiinsä, ei hän voisi\nolla varma saaliistaan, niin kauan kuin on olemassa yksikin sellainen\nvaltio, missä kansa on isäntänä omassa talossaan. Hän tietää, että\njos hänelle tapahtuisi onnettomuus, niin kaikki, jotka nyt ovat hänen\nvallassaan, etsisivät apua ja suojaa meiltä. Sillä teidän tehtävänne,\nateenalaiset, on asettua estämään toisten ryöstönhalua, riistää\nheiltä heidän saaliinsa ja auttaa kaikkia ihmisiä vapauteen.» Ja\nmilloin oli otollinen hetki tämän teon suorittamiselle, ellei nyt,\njuuri nyt? »Sillä mitä enemmän Philippos saa levittää valtaansa, sitä\nvaarallisemmaksi hän lopulta käy omalle vapaudellemme. Meidän on\ntehtävä velvollisuutemme ja sekaannuttava asioiden kulkuun, milloin\ntarvis vaatii. Ja meitä on jo kohdannut se, mitä _vapaat miehet_\nnimittävät hädäksi. Ei kai ole tarkoitus, että meidän pitäisi odottaa\nsitä, mikä orjien mielestä on hätää, nimittäin sortoa ja pahoinpitelyä?\nSillä jumalat varjelkoot, ettei meidän tarvitsisi _sitä_ kokea!»[45]\n\nSellainen puhe vaikutti vihdoin sen havainto-opetuksen vahvistamana,\njota Philippos itse tarjosi ateenalaisille ennen kaikkea Traakiassa.\nLysandroksen Hellespontoksen-retki oli vielä tuoreessa muistissa,\nja ateenalaiset tiesivät, mitä viljantuonnin ehkäiseminen heille\nmerkitsi. Traakian niemimaa oli — käyttääksemme nykyaikaista vertausta\n— Ateenan merivallan Gibraltar.[46] Taloudelliselta kannalta oli\ntaistelun esineenä _meritie Mustalle merelle_, Ateenan merenkulun ja\nkreikkalaisten leipäviljan hankinnan valtaväylä.\n\nHehkuvalla isänmaanrakkaudellaan ja ihailtavalla kaunopuheisuudellaan\nDemosthenes luo loistoa Ateenan itsenäisyyden viimeisille päiville.\nOn vain vahinko, että tässä näytelmässä on niin paljon onttoja\nkorulauseita, että vapaus, jonka kunniaksi hän käyttelee vuoroin\nrintaääniä, vuoroin itkuisia diskanttisäveleitä, oikeastaan on Kreikan\npikkuvaltioiden kallisarvoinen vapaus tuhota toisiaan. _Tätä_ vapautta\nuhkasi nyt todellinen vaara. — »Kaikkien aikojen suurimmasta puhujasta»\ntuntuu yhä enemmän vakiintuvan se käsitys, että hän oli suuri\nkansanpuhuja ja asianajaja, mutta pieni valtiomies.\n\nMutta toiselta puolen: onkohan valtiomieheltä milloinkaan voitu\npyytää, että hän vapaaehtoisesti sallisi maansa joutua vieraan vallan\nalaiseksi? Kaikkein vähimmin sitä voi odottaa kreikkalaiselta, joka\nniin intohimoisesti piti kiinni pikkuvaltionsa itsehallintaoikeudesta.\nPhilipposta ja hänen suurta poikaansa Aleksanteria voi varmasti ihailla\ntarvitsematta silti olla tuntematta samaa isänmaanystävä Demosthenesta\nkohtaan, joka eli ja kuoli uskoen palavasti Ateenan kutsumukseen ja\nkansanvallan pyhään asiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDemostehenes sai vihdoin käsiinsä Ateenan politiikan ylijohdon ja\nhänen onnistui saada aikaan liitto Korinthoksen ja muutamien muitten\nvaltioitten kanssa Philipposta vastaan, Hän pyysi myöskin apua Susan\nsuurkuninkaalta.\n\nSiellä oli Artakserkses II kuollut v. 358 hallittuaan lähes puoli\nvuosisataa, ja hänen sijaansa oli tullut hänen nuorin poikansa\n_Artakserkses III_ [47]. Virallisesti Demostheneen avunpyyntö tosin\ntylysti torjuttiin, mutta salateitse kerrotaan persialaista kultaa\nlähetetyn sota-avustukseksi Ateenan hallitusmiehille, myöskin\nDemostheneelle. Vihdoin ateenalaiset eivät enää tahtoneet odottaa, vaan\njulistivat Philippoksen rauhanrikkojaksi ja tuottivat hänelle tappion\nmeritaistelussa. Odotettu vastaus viipyi. Mutta vuonna 338 se annettiin\nKhairōneian luona Boiotiassa.\n\nPaljon oli nyt sen varassa, kenen puolelle Theba liittyisi.\nDemostheneelle tuotti suuren riemuvoiton ja Philippoksen laskelmiin\narveluttavan aukon se, että suuren kaunopuhujan oli onnistunut\nsaada thebalaiset puolelleen. Khaironeian taistelussa Philippos\nvoitti kuitenkin käyttämällä taitavasti makedonialaista falangia.\nHyökkäyssivustan johdon hän uskoi 18-vuotiaalle pojalleen\nAleksanterille, jonka tukena oli kokeneita kenraaleja. Nuorukaisen\nratsastaessa ratkaisevaan hyökkäykseen thebalaisten pyhää joukkoa\nvastaan Philippos itse piti toisella sivustalla huolen ateenalaisista\ntehden valeliikkeitä, jotka saivat heidät luulemaan, että hän\naikoi lähteä pakoon. »Pyhä joukko» kaatui viimeiseen mieheen.\nLiittoutuneitten urhoollisuus ei mahtanut mitään Philippoksen\nylivoimaiselle taktiikalle. Philippos oli saanut ratkaisevan yliotteen\nmyöskin sen nojalla, että hän itse johti koko joukkoaan, kun taas\nvastapuolueen ylijohto oli jaettu ateenalaisten ja thebalaisten kesken.\nLiittoutuneitten liikkeitä suunnittelivat yhteisissä neuvotteluissaan\nheidän valtiomiehensä ja kenraalinsa, joista oikeastaan kukaan ei ollut\nniin vaativan tehtävän tasalla.[48]\n\nVastoin tapaansa Philippos ei ajanut voitettuja takaa. Hän oli näet\njo ennen taistelun alkua asettanut itselleen toisen päämäärän kuin\nvihollisen tuhoamisen: hän tahtoi saada aikaan sovinnon vihollisten\nerään osan, ateenalaisten kanssa. Hänelle ei tuottanut etua —\npäinvastoin — pakottaa ateenalaiset epätoivoiseen vastarintaan ja\ntyöntää heidät suoraan suurkuninkaan syliin. Sen vuoksi nähtiin nyt,\nmiten voittaja itse heti taistelun jälkeen ojensi kätensä voitetuille\nja myönsi heille odottamattoman suotuisat rauhanehdot. Tosin heidän\ntäytyi hajoittaa meriliittonsa viimeisetkin rippeet ja luopua Traakian\nrannikolta hankkimistaan alueista, mutta vapautensa ja itsehallintonsa\nhe saivat pitää, kun sitävastoin thebalaisten täytyi tyytyä siihen,\nettä heidän linnaansa asetettiin makedonialaista varusväkeä ja heitä\nhallitsemaan Philippoksen kannattajien muodostama neuvosto. Khaironeian\nluona vangiksi joutuneet ateenalaiset Philippos luovutti takaisin ilman\nlunnaita, mutta vangitut thebalaiset hän myytätti orjiksi.\n\nIhmeekseen ateenalaisten täytyi todeta, että se käsitys, jonka he nyt\nsaivat voittajasta, ei lainkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Demosthenes\noli aina heille esittänyt. Philippoksen lempeys — jota muuten ei juuri\nvoi pitää hänelle ominaisena — tuotti heille niin mieluisan yllätyksen,\nettä he pystyttivät kaupunkinsa torille häntä esittävän kuvapatsaan.\nJa kun Philippoksen oma poika tuli tuomaan kaatuneitten ateenalaisten\nruumiita kotiin, ihastui intomielinen kansa niin suuresti, että\nsekä Philippokselle että Aleksanterille myönnettiin kaupungin\nkansalaisoikeus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoiton saatuaan Philippos aloitti suuren työnsä pyrkien yhdistämään\nkoko Kreikan ratkaisevaan taisteluun idän perivihollista vastaan.\nTämä suunnitelma saavutti voimakasta vastakaikua koko kreikkalaisessa\nmaailmassa. Sellaisen kostoretken ajatus ei ollut milloinkaan kuollut;\nja vaikkakin se uinuvana piili kansansielussa, se voitiin kuitenkin\nhelposti herättää. »Se oli», sanoo muuan etevä antiikin historian\ntuntija, »helleeneille samaa kuin länsimaitten kristikunnalle\nvuosisatoja kestävä taistelu uskottomia vastaan.» Ja mitä selvemmin\nidän jättiläisen voimattomuus ja sisäinen hajanaisuus alkoi tulla\nnäkyviin, sitä lujemmaksi kasvoi luottamus sodan onnelliseen\npäätökseen. Miten kauan pitikään sietää sitä häväistystä, että nämä\nbarbaarit pyrkivät esiintymään helleenien poliittisina holhoojina?\n\nNyt oli ilmestynyt se mies, joka kykeni kokoamaan Hellaan sotavoimat.\nPhilippos solmi ateenalaisten kanssa liiton, johon hän aikoi johtonsa\nalaiseksi saada liittymään koko Kreikan. Peloponnesoksella siihen\nliittyivät kaikki paitsi sparttalaiset. Kuu nämä kieltäytyivät\nalistumasta muukalaisten valtaan, niin Philippos hävitti Lakonian\nja jakoi sparttalaisten muut alueet heidän naapuriensa kesken. Sen\njälkeen hän kehoitti kaikkia Kreikan manteren itsenäisiä valtioita\nlähettämään edustajia Korinthoksessa pidettävään suureen kongressiin.\nSiellä julistettiin yleinen maanrauha ja päätettiin perustaa _yleinen\nhelleenien liitto_. Philippoksesta tuli liiton ylipäällikkö ja\nelinikäinen presidentti, jonka arvonimenä oli hegemoni.\n\nSe haave, josta helleenien parhaat miehet kaikkina aikoina olivat\nuneksineet, oli siis nyt toteutunut, vaikkakin toisella tavalla, kuin\nhe olivat kuvitelleet. Kreikka ei milloinkaan ennen ollut esiintynyt\nniin yhtenäisenä kokonaisuutena kuin nyt. Tähän loppuivat alinomaiset,\nkuluttavat veljessodat. Tämä Philippoksen nerouden ja rautaisen\ntahdon uusi valtiollinen luomus joutui kestämään sarjan vaikeita\nkoettelemuksia, kunnes roomalaisten ylivoima sen vihdoin kukisti.\n\nKhaironeian taistelussa maakuntavaltio oli voittanut kaupunkivaltion.\nMutta kunnallisella valtiolla oli Kreikassa liian syvät juuret,\njotta se olisi voitu perin pohjin hävittää sen maaperästä. Kreikasta\nei sentähden milloinkaan tullut makedonialaista maakuntaa. Mutta\n_poliittisena_ laitoksena kaupunkivaltio on kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuoritettuaan järjestelytyönsä Philippos palasi Makedoniaan ryhtyen\ntarmokkaasti varustamaan sotaa Persiaa vastaan. Siellä Artakserkses\nIII:n verinen hallitus oli päättynyt samana vuonna, jolloin Philippos\nsai Kreikan valtaansa. Muuan suurkuninkaan sotapäällikkö oli\nmyrkyttämällä vapauttanut maailman hirmuvaltiaasta ja hänen sijaansa\nkohottanut valtaistuimelle erään hänen sukulaisensa, joka oli nimeltään\nDareios III, luonteeltaan lempeä ja hienotunteinen mies.\n\nPhilippoksen suuren sotaretken lähimpänä päämääränä piti olla\njoonialaisten vapauttaminen Persian ylivallasta. Keväällä 336 hän\nlähetti 10 000 miehen suuruisen etujoukon Vähään-Aasiaan ja aikoi\nitse saapua pääjoukon keralla myöhemmin. Mutta ennenkuin tämä oli\nennättänyt tapahtua, hänet surmattiin tyttärensä häissä. Murhamies\noli muuan nuori ylhäinen makedonialainen, jota Philippoksen toisen\npuolison läheisen sukulaisen kerrotaan inhoittavasti herjanneen.\nNuorukaisen katkeruutta sen johdosta, ettei kuningas ollut kohdellut\nhäntä oikeudenmukaisesti, Philippoksen vihamiehet olivat yllyttäneet.\nTodennäköisesti oli teon suunnitellut Philippoksen ensimmäinen puoliso,\nkostonhimoinen, pirullinen Olympias suuttuneena siitä, että hänet oli\nhylätty. Myöskin Dareios-kuningas kerskaili julkisissa kirjoituksissaan\nolevansa murhan alkuunpanija. Emme kuitenkaan tiedä, onko tämä totta.\nLuultavana sitä ei pidetä. Joka tapauksessa hän pysyi väitteessään\nvieläpä eräässä Aleksanterille lähettämässään kirjeessä, joka muutenkin\noli sanamuodoltaan kopea ja loukkaava. Hän voi mielestänsä antautua\nsellaisiin tunteenpurkauksiin, kun Makedonian taholta ei enää muka\nvaara uhannut.\n\nHeti murhatyön jälkeen vainajan ystävät pistivät kuoliaaksi\nPhilippoksen murhaajat, ja ne heidän rikostoverinsa, jotka saatiin\nilmi, Aleksanteri tuomitsi kuolemaan. Hän käytti myöskin tilaisuutta\nhyväkseen raivaten samaa keinoa käyttäen tieltään muutamia sukulaisia,\njotka kilpailivat hänen kanssaan kruunusta. Heidät tuomittiin\nosallisuudesta hänen isäänsä vastaan tehtyyn salaliittoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMakedonian Philipposta on eri aikoina arvosteltu hyvin eri lailla.\nHistorian tuomarit ovat kauan katselleet häntä Demostheneen silmillä;\nja niissäkin tapauksissa, jolloin ei ole suorastaan menetelty näin,\nhäntä on arvosteltu _Ateenan_ politiikan kannalta. Vasta meidän\naikanamme on alettu huomata, että hänhän oli _Makedonian_ kuningas ja\nettä häntä on siis arvosteltava makedonialaisten kannalta hallitsijana,\njoka pyrki luomaan oman valtakuntansa suureksi ja mahtavaksi. Mutta\nhänen politiikkansa ei pysähtynyt tähän: hän tahtoi tehdä Makedonian\nvoimakkaaksi kyetäkseen siten tarjoamaan kaikille helleeneille pätevän\njohtajan sen maailmanhistoriallisen tehtävän suorittamiseen, joka oli\nheille uskottu aina Kreikan suuruudenajan syntymähetkestä saakka.\nJa senvuoksi Philippoksen elämäntyötä voi hyvin arvostella ei yksin\n_makedonialaiselta_, vaan myös _helleeniseltä_ kannalta.\n\n\nKirjallisuutta, joka liittyy tähän ja seuraavaan lukuun.\n\nJulius Kaerst, Geschichte des Hellenismus: 2 osaa.\n\nTähän lukuun:\n\nArnold Schaefer, Demosthenes und seine Zeit: 3 nid.\n\nC.A.F. Brückner, König Philipp und die hellenischen Staaten.\n\nWalther Kranz, Demosthenes und Philipp.\n\n\n\n\nALEKSANTERI SUURI.\n\n\nSiinä historian näytelmän kohtauksessa, missä Makedonian Aleksanteri\nensi kerran esiintyy, hän on vielä vallaton, huimapäinen poika.\nMutta jo silloin hän tietää, miten muita on hallittava. Sentähden\nsisältyykin vertauskuva kertomukseen siitä, miten hän taltuttaa\nhurjan thessalialaisen sotaoriin nimeltä Buképhalos, jota etevimmät\nratsastajat ovat turhaan koettaneet opettaa. Hevonen on niin vauhko ja\nhurja, ettei kukaan voi päästä sen selkään. Philippos määrää silloin,\nettä eläin on lähetettävä pois, koska siihen ei opetus pysty.\n\nMutta silloin nuori Aleksanteri pyytää saada yrittää. Hän tarttuu\nvirman varsan ohjaksiin, taputtelee sitä ja puhelee sille\nrauhoittavasti — ja äkkiä hän istuu Bukephaloksen selässä. Se on käynyt\npäinsä siten, että hän talutti hevosen suoraan aurinkoa kohti, jotta se\nei näkisi omaa varjoaan. Poika on näet huomannut, että ori pelkää juuri\nsitä.\n\nTuntiessaan ratsastajan selässään Bukephalos syöksähtää hurjaan\nlaukkaan ja on pian hävinnyt säikähtyneen hovin näkyvistä. Kaikki\nvalmistautuvat siihen, etteivät enää milloinkaan näe prinssiä elävänä.\n\nHetken kuluttua ilmestyy päinvastaiselta suunnalta ratsumies, joka\nohjaa juoksijaansa tyynesti ja varmasti. Ratsastaja on Aleksanteri.\n\nSiitä ajasta lähtien Bukephalos kantoi uskollisesti nuorta isäntäänsä.\nMutta kenenkään muun ei kannattanut yrittääkään päästä sen selkään.[49]\n\nMakedonian Philippoksen poikaa ympäröi sädekehänä nuorekas tarmo\nja valoisa helleeninen poikamaisuus. Hän on maailman suurin\nseikkailusankari ja hän on niitä historian valiohenkilöitä, jotka\naina pysyvät nuorina. Hän on yli-ihminen, jossa älyn ja tahdonvoiman\npanokset ovat harvinaisen sopusointuisesti tasapainossa. Tahtominen\nmerkitsi hänelle toimimista. Mutta kaikkeen tähän valoisaan ja\nvapauttavaan yhtyy tässä verrattomassa nuorukaishahmossa intohimoinen\npiirre, jonka hän on perinyt äidiltään, _Olympiaalta_.\n\nOlympias oli vuorisen, Epeiroksen kuninkaan tytär, samaa verta kuin\nmeidän aikamme urhoolliset mutta kostonhimoiset albanialaiset.[50]\nEpeiroksen kuten Traakiankin naiset olivat kuuluisia hurjista\nuskonnollisen hurmion kohtauksistaan Dionysoksen juhlissa, joita heidän\nsyrjäisillä vuoriseuduillaan vietettiin. Ja Olympias, joka oli kiivas\nja intohimoinen nainen, tuntuu olleen erikoisen altis tällaiselle\nuskonnolliselle kiihtymykselle. Hänen kerrotaan harrastaneen loitsuja\nja taikamenoja ja huvikseen tanssineen antaen käärmeitten kiemurrella\nkaulansa ja päänsä ympärillä. Hän oli, käyttääksemme erään saksalaisen\nhistorioitsijan kuvausta, »aito barbaarityyppi, naarassusi, joka\nsuuttuessaan näytti hampaitaan.» Perimätiedon mukaan hän polveutui itse\nAkhilleuksesta.\n\nEi ole ihme, jos hänen miehensä ajanmittaan arveli hänessä olevan\nsisua liiaksikin. Ja kun toinen nainen, eräs ylhäinen makedoniatar,\nsekaantui peliin, tämä nainen sai helposti aikaan sen, että Philippos\nhylkäsi Olympiaan. Mutta tästä teosta aiheutui ankaria ristiriitoja\nPhilippoksen ja hänen poikansa välillä. Philippoksen ja hänen toisen\npuolisonsa häissä — siihen aikaan, jolloin kuningas varusteli\nPersianretkeä — syntyi uhkaava kohtaus, kun uuden kuningattaren setä\noli kyllin tahditon rukoillakseen juomamaljan ääressä jumalia, että\nuudesta avioliitosta syntyisi Makedonian valtaistuimen _laillinen_\nperijä. Aleksanteri huudahti silloin raivoissaan: »Vai nimität sinä\nminua julkisesti äpäräksi!» ja heitti juomapikarinsa vasten edellisen\npuhujan kalloa.\n\nSuunniltaan raivosta Philippos ryntää silloin pystyyn ja syöksyy\npaljastetuin miekoin omaa poikaansa kohti, mutta kun hänen järkensä on\njuominkien sumentama, hän horjahtaa kumoon. Se pelastaa Aleksanterin\nhengen ja kohtaus päättyy nuoren ruhtinaan lausumiin katkeriin\nsanoihin: »Siinä nyt makaa mies, joka varustautuu lähtemään Euroopasta\nAasiaan, mutta ei edes kykene kulkemaan pöydästä toiseen vakavin\naskelin.»\n\nAleksanteri lähti nyt Makedoniasta yhdessä äitinsä kanssa. Myöhemmin\nisä ja poika kuitenkin tekivät sovinnon. Mutta Olympias ei milloinkaan\nunohtanut, että hänet oli hylätty ja häväisty, ja hän yllytti sekä\nveljeään että poikaansa Philipposta vastaan.\n\nIlman äidiltä perimäänsä intohimon synkkää suonta Aleksanterista ei\nolisi tullut sitä nerokasta persoonallisuutta, mikä hän oli; ilman\nsitä hänen miltei yli-inhimilliset saavutuksensa historian näyttämöllä\nolisivat selittämättömiä. Mutta vielä tänä päivänä hänestä lausutaan\nvaihtelevia mielipiteitä aina sen mukaan, kiintyykö arvostelijan huomio\nenemmän hänen olemuksensa valoisaan vai synkkään puoleen.\n\nPhilippos antoi pojalleen parhaan kasvatuksen, mikä siihen aikaan\noli saatavissa. Hän valitsi itsensä Aristoteleen perehdyttämään\nkolmentoistavuotiasta nuorukaista helleeniseen sivistykseen.\nMonipuolinen tiedemies herätti oppilaassaan rakkauden kreikkalaiseen\nrunouteen, ennen kaikkea Homerokseen, mikä ilmeni Aleksanterissa hänen\nkoko ikänsä. Sotaretkillään nuori sankari kuljetti mukanaan Iliasta\nkultaisessa lippaassa, jota hän öisin säilytti päänalusensa alla\nmiekkansa vieressä.\n\nAleksanteri oli erittäin kiintynyt opettajaansa ja sanoi pitävänsä\nhäntä yhtä suuressa arvossa kuin omaa isäänsä, sillä kuningas Philippos\noli tosin antanut hänelle elämän, mutta Aristoteles oli opettanut häntä\nelämään arvokkaalla tavalla.\n\n\n\n\nALEKSANTERI LUJITTAA VALTAISTUIMENSA.\n\n\nIsänsä äkkiä kuollessa Aleksanteri oli vain kaksikymmenvuotias. Tällöin\nei ollut kysymys ainoastaan isän jättämän perinnön vastaanottamisesta\n— nuorukaisen täytyi osoittaa, että hänellä oli kylliksi tarmoa ja\nvoimaa säilyttääkseen kuningaskruununsa. Monissa osissa Kreikkaa\nilmeni näet pyrkimyksiä käyttämään hallitsijanvaihdoksen tarjoamaa\ntilaisuutta Makedonian johtovallasta vapautumiseen. Näitten\npyrkimysten keskipisteenä oli Ateena. Khaironeian taistelun jälkeinen,\nPhilippoksen jalomielisyyden herättämä innostus oli siellä pian\nhaihtunut, ja Demostheneen oli onnistunut saada mieliala muuttumaan.\nMutta Philippoksen eläessä kansankiihoittajien täytyi koreasti pysyä\nnahoissaan. Se oli Kreikan monille riitapukareille vaikeata aikaa.\nHeiltä oli riistetty kaikki mahdollisuudet keskinäisiin kahakkoihin.\n»Tyranni» ylläpiti häikäilemättä maanrauhaa.\n\nMutta eräänä päivänä Ateenaan saapui ilosanoma: »Philippos on\nmurhattu!» Makedonian valtiollinen merkitys oli, kuten kerran Theban,\nperustunut yhteen ainoaan mieheen. Nyt nähtiin, oliko tämä ainoa\nsaanut arvoisensa seuraajan, vai oliko Makedonian johtovalta tuomittu\nkukistumaan samoista syistä kuin Thebankin. Useimmat arvelivat\nnäin käyvän. Etenkin Demosthenes toivoi, että sijalle saataisiin\nAteenan hegemonia. Heti saatuaan tiedon Philippoksen kuolemasta hän\nsaapui juhlapukuisena kansankokoukseen, onnitteli maanmiehiään,\njotka olivat vapautuneet vaarallisimmasta vihollisestaan, ja ylisti\n»tyranninmurhaajan» urotyötä pilviin saakka. Sitten hän alkoi herjata\nAleksanteria, käytti hänestä nimeä Margitēs — kreikkalaisen kansantarun\ntyhmä ja omahyväinen henkilö — ja julisti maanmiehilleen, että »tyhmän\nnulikan» taholta ei vaara voinut uhata. Näin ainakin Aiskhines kertoo.\nMutta on muistettava, millaisessa suhteessa tämä todistajamme oli\nDemostheneeseen.\n\nKaikissa Kreikan valtioissa pidettiin samanlaisia kokouksia ja puheita,\nja päätöksiä tehtiin Makedonian tyrannivaltaa vastaan.\n\nMutta salaman nopeudella Aleksanteri hyökkäsi Boiotiaan keskelle\npolitikoivia tasavaltalaisia. Ennenkuin nämä ennättivät tulla\ntajuihinsa, oli »penikka», joksi Demosteneksen myöskin kerrotaan\nhäntä nimittäneen, osoittanut olevansa nuori leijona. Se ei karjunut\n— se vain kohotti käpälänsä valmiina iskemään seuraavassa hetkessä.\nSilloin vapisivat kaikki, jotka olivat aikoneet nousta kapinaan nuorta\nhallitsijaa vastaan. Makedoniasta luopumisen ajatuskin oli hävinnyt,\nja ateenalaiset huomasivat parhaaksi pyytää häneltä nöyrin sanoin\nanteeksi. Sen jälkeen hän kutsui helleenisen liiton edustajat koolle\nKorinthokseen ja vahvistutti henkilökohtaisen johtovaltansa. Ainoastaan\nsparttalaiset pysyivät poissa nyt kuten ennenkin.\n\nAleksanterin oleskellessa Korinthoksessa kreikkalaiset osoittivat\nmonin tavoin ihailuansa nuorta sankaria kohtaan. Sinne saapui joka\ntaholta valtiomiehiä, filosofeja ja taiteilijoita, jotka tungeksivat\nhänen ympärillään saadakseen kuulla sanan hänen suustaan tai edes\nnähdäkseen vilahduksen hänestä. Ainoastaan kyynikko Diogenes pysytteli\nvälinpitämättömänä tynnyrissään kaupungin ulkopuolella. Mutta kun\nhänellä ei ollut halua lähteä katsomaan Aleksanteria, tulikin\nAleksanteri hänen luokseen.\n\nNuori kuningas oli perinyt isänsä suuren suunnitelman ryhtyä\nloppuratkaisuun idän vihollisen kanssa. Mutta ennenkuin hän pani\ntoimeen tämän suuren aikeensa, hän tahtoi saada täyden varmuuden siitä,\nettei hänen kimppuunsa hyökätty selkäpuolelta. Makedonian länsi- ja\nitäpuolella, Illyriassa ja Traakiassa, asui näet kansoja, jotka aina\nolivat olleet hieman uskottomia naapureita. Heti saadessaan tiedon\nPhilippoksen kuolemasta ne alkoivat liikehtiä. Näitä kansanheimoja\nvastaan Aleksanteri lähti sotaretkelle, joka ulottui aina Tonavaan\nasti. Vieläpä hän eräänä yönä kulki tämän suurimman siihen asti\ntunnetun Euroopan joen yli. Sekä jalka- että ratsuväki kuljetettiin\nveneillä toiselle puolelle. Täten hän herätti joen toisella rannalla\nasuvassa väestössä sellaista kauhua, että se pakeni jättäen kaiken\nomaisuutensa vihollisen käsiin. Aleksanteri osoitti jo tällä\nsotaretkellä kaikkia niitä sotapäällikön ominaisuuksia, jotka sitten\ntekivät hänestä Aasian voittajan: valmistusten ja tiedustelujen\nperusteellisuutta, joka on harvinaista niin tuliselle luonteelle,\nmestarillista maaston hyväksi käyttöä, yllättävän nopeita sotaliikkeitä\nja — kun hetki oli tullut — hyökkäyksissä keskitettyä voimaa. Ja täällä\nnuorukainen oli yksinään johtajana. Sotia kokenut Parmēnion, hänen\nisänsä uskollinen apulainen, joka Aleksanterin kanssa jakaa kunnian\nAasian voitoista, ei ottanut osaa Balkanin sotaretkeen — hän oli\nVähässä-Aasiassa.\n\nAleksanterin sotatoimet herättivät kaikkialla niin suurta kauhua, että\nkaikki ne Traakian kansat, joita ei vielä oltu kukistettu, lähettivät\nhänen luokseen lähettiläitä, jotka tarjosivat lahjoja tai veroa ja\npyysivät rauhaa. Ja Aleksanteri otti heidät armoihinsa. Hän oli\ntyytyväinen saatuaan nämä kansanheimot sellaisen pelon valtaan, että\nne eivät uskaltaneet kapinoida, kun hän oli lähtenyt kauas Aasiaan.\nVarmuuden vuoksi hän valitsi äsken kukistettujen naapurikansojen\nylimyksistä tarmokkaimmat ja otti heidät mukaansa Aasiaan.\n\nAleksanterin maine oli nyt tunkeutunut aina kelttien asumiin\nvuoriseutuihin saakka Adrian meren pohjoispuolelle. Muuan silloinen\nsilminnäkijä kertoo heistä, että he »olivat kasvultaan kookkaita ja\nheillä oli suuret ajatukset itsestään.» Koska he olivat vihoissa\nAdrian meren koillisrannikolla asuvien illyrialaisten kanssa, jotka\nAleksanteri oli voittanut, he lähettivät nyt lähettiläitä päästäkseen\nmahtavan kuninkaan ystäviksi. Aleksanteri kestitsi heitä loistavasti\nja kysyi pidoissa, mitä he eniten pelkäsivät. Hän tietenkin toivoi\nsaavansa kuulla kaunopuheisia sanoja siitä kauhusta, jota hänen\nurotyönsä kaikkialla olivat herättäneet. Mutta sen sijaan hän sai\nylpeän vastauksen: »Me emme pelkää ketään ihmistä emmekä mitään vaaraa\npaitsi yksin sitä, että taivas putoaa päällemme.» Kuitenkin lähettiläät\nolivat samalla kyllin valtioviisaita ymmärtääkseen yskän ja lisäsivät:\n»Mutta sinun kaltaisesi sankarin ystävyyttä me pidämme kaikkein\nsuurimmassa arvossa.» Aleksanteri nimitti heitä silloin ystävikseen ja\nliittolaisikseen ja antoi heille jäähyväisiksi runsaita lahjoja.\n\nMutta joka tapauksessa hän arveli, että keltit olivat aikamoisia\nsuunsoittajia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri saavutettuaan sotaretkensä päämäärän Aleksanteri saa tiedon,\nettä Kreikassa on puhjennut vaarallinen kapina. Helleenien keskuuteen\non kulovalkean tavoin levinnyt huhu, että Aleksanteri on kuolettavasti\nhaavoittunut ja hänen joukkonsa tuhoutunut. Demosthenes on jälleen\nastunut puhujalavalle ja alkanut puoltaa Kreikan kansojen vapautta.\nThebalaiset ovat julistautuneet itsenäisiksi ja piirittävät parhaillaan\nlinnansa makedonialaista varusväkeä. Kaikki vuoret ja laaksot\nkajahtelevat vihaa makedonialaisia vastaan. Nämä ovatkin monin paikoin\ntehneet itsensä syypäiksi mielivaltaan ja loukkauksiin harjoittaessaan\nuutta valtaansa. Kapina, joka oli uhannut puhjeta Philippoksen kuoleman\njälkeen, on nyt leimahtanut ilmi liekkiin.\n\nDareios oli kaiken takana lietsoen tyytymättömyyttä. Jakelemalla\nrahoja, joitten välittäjänä suureksi osaksi toimi Demosthenes, oli\nPersian kuninkaan onnistunut yllyttää thebalaiset kapinaan. Pelopidaan\npäivien muistot heräsivät heidän keskuudessaan uudelleen eloon.\n\nKapinalliset näkivät pian, että Aleksanteri eli. Äkkiä hän on\nvahvoine joukkoineen Theban muurien ulkopuolella. Hän tarjoutuu\nottamaan kaupungin asukkaat jälleen armoihinsa ja liittoonsa, jos\nkapinan alkuunpanijat luovutetaan hänelle. Mutta hän saa ylimielisen\nja ivallisen vastauksen: thebalaiset vaativat, että Aleksanterin\npäinvastoin on luovutettava kaksi sotapäällikköään, ja he kehoittavat\nyhtymään liittoonsa jokaista, joka yhdessä heidän ja Persian kuninkaan\nkanssa tahtoo vapauttaa Kreikan sen hirmuvaltiaasta.\n\nSitä vastausta Aleksanteri ei ikinä voinut antaa anteeksi. Nyt\nhän päästi sodan ukkosen valloilleen Theban ja sen asukkaitten\ntuhoksi. Syttyi verinen taistelu. Makedonialaisia raivostutti\nitsepäinen vastarinta, mutta vielä pahempaa jälkeä tekivät heidän\napujoukkonsa, jotka olivat kotoisin muista osista Kreikkaa ja\nBoiotian pikkukaupungeista, sillä ne paloivat halusta saada\nvuorostaan kostaa kaiken, mitä olivat muinoin kärsineet thebalaisten\nylimielisyyden vuoksi. Ainoakaan thebalainen, joka kykeni käyttämään\naseita, ei pyytänyt armoa. Mutta sodan kauhut kohtasivat kaikkia\nikään tai sukupuoleen katsomatta. Eivät edes temppelit suojanneet\nverenvuodatukselta. Liittoutuneet kreikkalaiset vaativat vihoissaan,\nettä Theba oli hävitettävä maan tasalle ja kaikki sen asukkaat,\nmiehet, naiset ja lapset myytävä orjiksi. Ja Aleksanteri noudatti\nheidän toivomustaan. Ainoastaan runoilija Pindaroksen talo jätettiin\nkuninkaan käskystä koskematta ja hänen jälkeläisensä säästettiin.\nLaulajan ylistämien kuningasten jälkeläinen ja ihailija osoitti täten\nkunnioitustaan suurelle runoilijalle.\n\nKansa, joka tuskin miespolvea aikaisemmin oli ollut Hellaan valtiaana,\noli joutunut kaamean kohtalon uhriksi. Epaminondaan ja »pyhän\njoukon» kotipaikka oli pyyhitty pois maan pinnalta. Milloinkaan ei\nHellasta ollut kohdannut niin hirvittävä onnettomuus, ja se teki\nkaikkialla järkyttävän vaikutuksen. Tuntui siltä, sanoi muuan sen ajan\nkaunopuhuja, kuin Zeus olisi temmannut kuun taivaankannelta. Hellaan\naurinko, Ateena, säteili tosin vielä, mutta kuka saattoi sanoa, kuinka\nkauan?\n\nJuuri Ateenasta Aleksanterin oli etsittävä ne, jotka olivat\nhoidelleet thebalaisten kapinan johtolankoja. Sen hän tiesikin aivan\nhyvin, mutta hän toivoi kuten aikaisemmin isänsä voivansa säästää\nHellaan auringon ja sivistyskehdon. Hän _voikin_ sen tehdä, sillä\nateenalaiset eivät onneksi olleet vielä ehtineet julkisesti osoittaa\nvihamielisyyttään häntä kohtaan — niin yllättävän nopeasti Theban tuho\noli tapahtunut. Kun ateenalaiset sitten olivat niin valtioviisaita,\nettä lähetystön kautta onnittelivat Aleksanteria Traakiasta paluun\nja Theban kapinoitsijain kukistamisen johdosta, niin tämän kauniin\nkunnianosoituksen esine voi näytellä tyyneyttä. Hän antoi kaiken\nanteeksi sillä ehdolla, että hänelle luovutettaisiin Demosthenes\nja muutamia muita makedonialaisvastaisen politiikan tärkeimpiä\njohtomiehiä. Ja kun ateenalaiset kieltäytyivät tästä, Aleksanteri\nlopuksi luopui siitäkin vaatimuksestaan ja tyytyi siihen, että tuo\nleppymättömistä leppymättömin mies ajettiin maanpakoon. Demosthenes\nlähti silloin Aasiaan ja antautui Dareioksen palvelukseen.\n\nKun Aleksanteri nyt oli varma siitä, että hänen selkäpuolensa oli\nturvattu, hän palasi Makedoniaan jatkamaan varustuksiansa Persiaa\nvastaan.\n\n\n\n\nKREIKKALAISTEN KOSTORETKI PERSIAAN.\n\n\nVuonna 334 Aleksanteri meni yli Hellespontoksen, meni koskaan\npalaamatta. 35-tuhantinen sotajoukko mukanaan hän lähti sotaan\nvapauttaakseen helleenit suurkuninkaan valtiollisesta holhouksesta.\nValtakunta, jonka kimppuun Aleksanteri kävi, oli ainakin viisikymmentä\nkertaa niin suuri kuin hänen omansa, ja sen asukasmäärä oli varmasti\nnoin kaksikymmenkertainen. Se ulottui Hellespontoksesta Intian viiden\nvirran maahan, Aral-järvestä Niilin katarakteille. Siinä oli jäätävän\nkylmän ja hehkuvan kuuman seutuja ja kaiken rotuisia, kaiken kielisiä\nja uskoisia ihmisiä. Suurkuninkaan tahto oli ainoa näitä maita\nyhdistävä side.\n\nVähäiset olivat ne voimat, mitkä kreikkalaisilla oli asettaa\nsuurkuninkaan äärettömiä kansanjoukkoja ja ehtymättömiltä näyttäviä\nrikkauksia vastaan. Mutta toiselta puolen Persian puolustusjoukoilla\noli suuret heikkoutensa: niillä ei ollut ollenkaan sitä eheyttä\nja keskinäistä lujaa yhteyttä, mikä makedonialaisille joukoille\noli ominaista, ja asekuntoisuudessa ne eivät läheskään vetäneet\nnäille vertoja. Persialaisten muonituslaitoksen järjestelyssä\noli samoin paljon toivomisen varaa. Tässä suhteessa Persian\nvaltakunnassa ylipäänsä oli suuria puutteita. Jättiläiset ovat\ntaistelussa raskasliikkeisiä ja kankeita. Odysseus veti pitemmän\nkorren kykloopin kanssa taistellessaan, ja Daavid voitti Goljatin.\nJättiläisvaltakunnan, joka on lähes Euroopan kokoinen, on vaikea\nkoota voimansa yhteen kohtaan ja vielä vaikeampi suojella kaikkia\nrajojaan. Maailmanvaltakunnan strategisena voimana sitävastoin olivat\nviholliselle näköjään voittamattomat maastovaikeudet: hehkuvankuumat\nerämaat ja pilvenkorkuiset vuorijonot, jotka tuntuivat ilkkuvan\njokaista ajatusta kuljettaa siellä suurehkoja sotajoukkoja. Babylonista\nnähtynä Dareioksesta sentähden tuo maahan hyökkääjä näytti kääpiöltä,\njonka suuruudenhulluus oli vallannut. Kuten nukkuva jättiläinen lepäsi\nhänen suuren suuri valtakuntansa kaikessa rauhassa. Jättiläinen ei\nedes hätkähtänyt, kun helleenit — »ryövärijoukot», kuten Dareios heitä\nnimitti — astuivat Aasian maankamaralle.\n\nVaarallisin Aleksanterille oli kuitenkin persialaisten ylivoimaisuus\nmerellä, sillä aina oli olemassa vaara, että heidän laivastonsa\nvoisi purjehtia Kreikkaan, nostattaa kapinoita ja siten pakottaa\nAleksanterin keskeyttämään sotatoimet Aasiassa, aivan kuin Agesilaos\noli saanut tehdä kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Aleksanteri koetti\nestää suunnitelmainsa tuon takia myttyyn menemisen panemalla toimeen\nnerokkaan strategisen perusajatuksensa: _ensin ottaa valtaansa kaikki\nPersian Välimeren rantamaat ja vasta sitten tunkeutua sisämaahan_.\nTätenhän Persian laivastolta riistettiin sen toiminnan tukikohta, se\njoutui kodittomaksi ja satamattomaksi ja siten sen oli mahdotonta saada\nuutta miehistöä ja hankkia kaikkinaisia tarpeita. Ratkaiseva taistelu\noli käytävä maalla. Maalla saataisiin voitto myös suurkuninkaan\nlaivastosta johdonmukaisesti toimeenpannun mannermaansulkemuksen\navulla. Aleksanteri ei ainoastaan pyrkinyt voittoon, hän teki,\nmikäli mahdollista, edeltäkäsin tyhjäksi jokaisen häviön vaaran.\nTäten hän osoitti suurenmoista todellisuustajuntaa, näytti, että hän\nei ollut ainoastaan kunnianhimoinen nuorukainen, vaan myös nerokas\nreaalipoliitikko.\n\nPersian laivaston passiivinen asenne jo alussa, kun Aleksanteri oli\naikeissa viedä joukkonsa yli Hellespontoksen, kuitenkin ihmetyttää.\nHän sai toimia aivan häiriytymättä sen johdosta, että Aasian\npuoleinen ranta oli jo Philippoksen sinne lähettämän[51] etujoukon\nmiehittämä. Kuitenkin olisi varmasti Persian laivastolle, jos se olisi\najoissa tullut paikalle, ollut helppo lyödä hajalle makedonialainen\nsotalaivasto ja tehdä mahdottomaksi kreikkalaisten joukkojen\nylivieminen. Oliko tämä persialaisen ylipäällikön ensimmäinen erehdys,\nvai luultiinko, että tuo rohkea maahanhyökkääjä olisi paljon helpompi\nmurskata, kunhan vain hän oli varmasti Aasian maaperällä kotimaastaan\neristettynä? Tämä suunnitelma oli joka tapauksessa Persian armeijan\netevimmällä sotapäälliköllä, kreikkalaisella _Mémnōnilla_: Hän kehoitti\nvälttämään taistelua, jota varmasti voi olettaa Aleksanterin toivovan.\nEiväthän kreikkalaiset voineet olla varustettuja elintarpeilla kuin\nvain lyhyttä aikaa varten. Paras keino heidän lannistamisekseen olisi\nsentähden, että Persian sotajoukko peräytyisi samalla hävittäen omaa\nmaataan ja houkuttelisi vihollisen perässään hävitettyihin seutuihin,\nmissä tällä ei olisi mistä elää. Samaan aikaan Persian laivaston tulisi\nkatkaista kaikki yhteys Aleksanterin kotimaahan ja siirtää sota sinne.\nMutta sotaneuvostossa Vähän-Aasian persialaiset satraapit hylkäsivät\nperäytymisajatuksen häpeällisenä ja kuiskailivat toisilleen, korvaan,\nettä Memnon vain halusi pitkittää sotaa tullakseen suurkuninkaalle\nyhäkin tärkeämmäksi. Ja oman maan, hävittäminen — sehän merkitsi\nsatraappien tulojen vallan arveluttavaa kutistumista, niin, voisipa\nkäydä kuten Agesilaoksen aikoihin, että »satraapit eivät voineet\nhankkia itselleen kunnollista päivällistä omassa maassaan». »Ei»,\nselitti, eräs heistä, »minä en salli poltettavan ainoatakaan taloa\nsatraappikunnassani.»\n\nPäätettiin siis odottaa Aleksanteria Graneikos-virralla; tämä on\npieni joki, joka saa alkunsa Ida-vuorelta ja virtaa pohjoista kohti\nMarmaramereen. Graneikos oli niin matala, että sen yli voi kahlata\nuseissa kohdin sen paikan lähellä, minne persialaiset olivat\nasettuneet. Mutta itäranta oli sangen jyrkkä tarjoten hyökkäävälle\nviholliselle vaikeuksia. Persialaiset kuitenkin tekivät sen virheen,\nettä, asettivat ratsumiehensä lähimmäksi joenäyrästä, mistä, nämä eivät\nvoineet tehdä hyökkäyksiä. Ratsuväen taakse he asettivat jalkaväkeä,\njonka muodostivat kreikkalaiset palkkajoukot. Tästä johtui, että näitä,\nsotajoukon parasta osaa, ei voitu käyttää taistelun ratkaisevana\nhetkenä.\n\nParmenion neuvoi Aleksanteria antamaan sotilastensa levätä yön, mutta\nnuori kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavankaan viivytyksestä, mikä\nvoisi heikentää kreikkalaisten rohkeutta ja vahvistaa vihollisen\nluottamusta. Ja niille, jotka pitivät aivan liian uskaliaana kulkea\nvihollisen nähden yli joen, hän sanoi: »Hellespontos häpeäisi, että\npäästi meidät ylitseen, jos me arastelisimme tätä puroa.» Hän päätti\nmarssikolonnista heti kehittää taistelurintaman. Tälläkin kertaa »vino\nrintama» oli tuottava voiton. Makedonialaisen ratsuväen etunenässä\nhyökkäyssivustalla Aleksanteri itse riensi yli joen ja ryntäsi\nvastustamattomalla voimalla jyrkkää rantaa ylös. Missä taistelun\ntuoksina oli kiivain, siellä hänen valkean kypäräntöyhtönsä nähtiin\nhulmuavan. Ankarassa kamppailussa hänen keihäänsä meni pirstoiksi, ja\ntuskin hän oli saanut uuden, kun eräs persialainen ruhtinas, Dareioksen\noma vävy, ratsumiesten etunenässä syöksi hänen kimppuunsa ja haavoitti\nhäntä olkapäähän. Mutta keihääniskulla Aleksanteri kaatoi hänet\nmaahan. Silloin ryntäsi kaatuneen veli paikalle käyrämiekka korkealle\nlyöntiin kohotettuna ja halkaisi Aleksanterin kypärän, mutta kuningas\nsurmasi hänet työntämällä keihään suoraan läpi haarniskan. Samassa\nhetkessä tuli muuan persialainen satraappi takaa ja heilautti miekkansa\nsurmaniskuun, mutta eräs kuninkaan sotapäälliköistä, uskollinen\n_Kleitos_, syöksyi paikalle ja irroitti yhdellä iskulla persialaisen\nkäsivarren vartalosta.\n\nAleksanterin esimerkki innosti hänen väkensä ihmetöihin, kun taas\npersialaisia ei ollut kiihoittamassa heidän kuninkaansa silminnäkijänä.\nKuuman taistelun perästä kreikkalaisten lopulta onnistui tehdä aukko\npersialaisten riveihin ja lyödä vihollinen pakoon. Persialaisten takana\ntaistelivat heidän kreikkalaiset palkkajoukkonsa kuolemaa halveksuen,\nmutta heidän kohtalonsa oli, että suurin osa hakattiin maahan. Ne\nkaikki, jotka otettiin vangeiksi, pantiin kahleisiin ja lähetettiin\nMakedoniaan tekemään työtä orjina. Ankaraa kohteluaan Aleksanteri\nperusteli sillä, että he olivat kantaneet aseita omia kansalaisiaan\nvastaan ja olivat Kreikan yhteisen asian pettäjiä.[52]\n\nGraneikos-virralla kreikkalaiset ratsujoukot olivat ensikerran\ntaistelussa voittaneet perialaisen ratsuväen, aselajin, missä\npersialaiset siihen asti olivat olleet helleeneille ylivoimaiset. Tässä\nsuhteessa taistelu muodostaa käännekohdan sotahistoriassa.\n\nYllättävän ja voimakkaan hyökkäyksen takia Aleksanterin vauriot olivat\nsangen vähäpätöiset. Ja kuitenkin hänen voittonsa oli ratkaiseva.\nPersian sotajoukko oli suureksi osaksi hävitetty, loput hajoitettu.\nTällä puolen Taurusta ei ollut enää sotavoimaa, joka olisi kyennyt\ntekemään lujaa vastarintaa. Aleksanteri voi pitää jo itseään\nVähän-Aasian läntisen osan herrana.\n\nItse voitto taistelutantereella oli kuitenkin vain puoleksi tehty työ\nja tuskin sitäkään. Nyt oli aseonnen tulos vakiinnutettava.\n\nLähimmän taistelun jälkeisen ajan Aleksanteri käytti ottaakseen\nhaltuunsa tärkeimmät paikat Vähässä-Aasiassa. Hänen täytyi näet olla\nvarma, että selkäpuoli oli vapaa, kun hän kerran kulkisi edelleen kohti\nitää.[53] Vähän-Aasian kaupunkien asukkaathan suureksi osaksi olivat\nkreikkalaisia, ja ne hän sai omiin pyyteisiinsä liittymään asettamalla\njälleen voimaan kansanvaltaisen hallitusmuodon ja vapauttamalla heidät\nsuurkuninkaalle menevistä veroista. Vähän-Aasian kreikkalaiset saivat\njälleen hengittää aidon helleenisen vapauden ilmapiirissä. Vähän-Aasian\nsatraapeiksi Aleksanteri nimitti hänen erikoisen luottamuksensa omaavia\nmakedonialaisia upseereja.\n\nVuoden 334:n lopussa Aleksanteri asettui talvileiriin Frygian vanhaan\npääkaupunkiin Gordioniin. Siellä oli vanhat kuninkaanvaunut, jotka\nolivat tulleet kuuluisiksi erään ennustuksen johdosta. Vaunun ies oli\nnäet hyvin konstikkaalla solmulla kiinni väliaisassa; ja oraakkeli oli\nennustanut, että siitä, jonka onnistuisi avata solmu, tulisi Aasian\nherra. Aleksanteri avasi sen ripeällä miekaniskulla. »Tapa ei vaikuta\nasiaan», hän sanoi. Sittemmin on sanontatapa »aukaista Gordionin\nsolmu» tullut puheenparreksi, jota käytetään jonkin pulmallisen asian\nodottamattomasta ratkaisutavasta.\n\nGraneikos-joen taistelun jälkeen oli suurkuninkaan armeijaa kohdannut\nkorvaamaton tappio. Memnon näet sairastui ja kuoli. Dareios tiesi\nmenettäneensä hänessä sotapäälliköistään kyvykkäimmän ja kokeneimman,\nmutta parhaiten ymmärsi hänen terävänäköinen vastustajansa antaa täyden\narvon tappiolle. Memnonin kuolema merkitsikin Persian sotajohdolle\nvoiman ja viisauden menetystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 333 Aleksanteri lähti liikkeelle jatkaakseen sotatoimiaan.[54]\n\nSillä välin Dareios oli Mesopotamiassa koonnut sotajoukon niin\nmahtavan, että kukaan silloin elävistä ei ollut nähnyt vertaa. Se\nkoottiin suuren Persian valtakunnan kaikista osista, ja siinä olivat\nedustettuina kaikki kansat Persianlahden ja Kaspian-meren väliltä.\nNäiden kirjavain sotalaumain määrän on kerrottu olleen puoli miljoonaa\nmiestä, vieläpä enemmänkin, mutta tuollaiset luvut ovat nähtävästi\nkovin liioiteltuja. Suurenmoisen suuri kansanjoukko se joka tapauksessa\noli. Nähdessään tämän sotajoukon, sen monet aseet ja puvut ja\nkuullessaan sen kielten sorinan Dareioksen ja persialaiset hovimiehet\ntäytti uusi luottamus ja ylpeys.[55]\n\nDareios otti nyt itselleen tuon valtavan sotavoiman päällikkyyden\nlujasti päättäneenä tuottaa viholliselle musertavan tappion maalla.\nAleksanterin onneksi hän ei arvellut tarvitsevansa ottaa enää laivastoa\nlukuun. Todisteena tästä on hänen käskynsä, että sotalaivoissa olevien\nkreikkalaisten palkkasoturien päinvastoin tuli liittyä maa-armeijaan.\n\n_Issoksen_ merikaupungin luona Vähän-Aasian kaakkoiskulmassa\nAleksanteri ja Dareios ensi kertaa kohtasivat toisensa. »Kohtasivat»\nvoi oikeastaan tuskin sanoa, sillä Aleksanterin hyökätessä sivustansa\nkanssa suurkuningas lähti pakoon ja jätti väkensä päälliköttä. Hetkessä\nhän oli unohtanut ylpeän päätöksensä polkea maahan »ryövärijoukot»\nsotalaumoillaan.\n\nDareioksen pako veti mukanaan kaikki, jotka sen näkivät; ja niin\nhurjasti pakenevat syöksyivät eteenpäin, että he ratsastaessaan\npolkivat maahan toisiaan mielettömässä hädässään päästä pakoon.\nJa kuitenkin taistelu oli alkanut suurkuninkaalle hyvin, kiitos\nhänen oivallisten kreikkalaisten palkkajoukkojensa. He käyttivät\nhyväkseen aukkoa, joka oli syntynyt makedonialaisten falangiin\nheidän rynnätessään eteenpäin, ja iskivät heti siihen. Mutta silloin\nAleksanteri itse tuli kovassa pinteessä olevien soturiensa avuksi,\nja sitten Dareioksen heikkous ja kunnottomuus muodostui muutamissa\nsilmänräpäyksissä ratkaisevaksi suurelle taistelulle.\n\nAleksanterin sotapäällikköäly ei kuitenkaan ilmennyt vain itse\nhyökkäyksessä, vaan myös tapahtumain jatkossa. Hän varoi ajamasta\nsivustoineen takaa vihollista, ennenkuin Parmenionin johtama\ntoinenkin siipi oli saavuttanut voiton. Ja siihen vaadittiin ankara\nratsuväkitaistelu. Viivytyksestä oli kuitenkin seurauksena, että\nDareios pääsi pakoon ehjin nahoin, vaikka Aleksanteri ajoi takaa\npimeän tuloon asti. Mutta Dareioksen puoliso, jota pidettiin Aasian\nkauneimpana naisena, hänen lapsensa ja äitinsä sekä koko muu haareminsa\njoutuivat voittajan käsiin, ja tämä sai niistä arvokkaan pantin.\nAleksanteri kohteli ylhäisiä naisia aivan erinomaisen ritarillisesti.\nDareioksen puolisoa hän karttoi, sillä hän pelkäsi hänen kauneuttaan.\n»Kauniit persialaisnaiset», hän sanoi, »sokaisevat niiden silmät, jotka\nheidät näkevät.»\n\n3 000 talentin suuruinen rahasumma jäi myös Aleksanterin saaliiksi — ja\nkuitenkin oli suuri osa kuninkaan aarteista ja kalleuksista lähetetty\nturvaan Damaskokseen. Mutta nekin joutuivat pian voittajan käsiin. Niin\nsuuret määrät rahaa ja kulta- ja hopea-astioita sekä muita jaloista\nmetalleista tehtyjä kalleuksia Dareios oli ottanut mukaansa sotaan,\nettä tarvittiin 600 muulia ja 300 kameelia kuljettamaan vain niitä.\n\nPako oli maksanut persialaisille enemmän kuin itse taistelu. Heillä\nnäet ei ollut muuta pakotietä kuin eräs kapea rotko, ja pelästyneiden\nihmisjoukkojen koettaessa hurjassa epäjärjestyksessä tunkeutua siitä\nläpi sola tuli niin hirvittävän täyteen ruumiita, että ne lopuksi\nmuodostivat sillan, jota myöten voi kulkea yli.\n\nOli hyvin tyhmää, että Dareios ylipäänsä ryhtyi taisteluun sellaisessa\nmaastossa. Sitkeä puolustussota ahtaissa vuorisolissa ja muissa\nvaikeissa kulkukohdissa olisi luultavasti ollut persialaisille\nluonnollinen sodankäyntitapa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIssoksen taistelu oli maailmanhistorian käännekohtia. Vain\nSalamis-saaren ottelu on merkityksessä tämän taistelun veroinen.\nSuuremman merkityksen kuin Aleksanterin aikaisemmille menestyksille\nantoi tälle taistelulle suurkuninkaan läsnäolo, sillä hänet _itse\nhenkilökohtaisesti_ oli siinä voitettu. Nyt oli Dareios pakolainen ja\nhänen sotajoukkonsa niin perin pohjin hävitetty ja hajoitettu, että ei\nvoinut ajatellakaan uutta sotajoukkoa pitkiin aikoihin koottavaksi.\n\nVähän tappionsa jälkeen Dareios kirjoitti Aleksanterille pyytäen\ntätä antamaan hänelle takaisin hänen äitinsä, puolisonsa ja lapsensa\nsekä tarjoutui hänelle ystäväksi ja liittolaiseksi. Nyt oli toinen\nääni kellossa kuin silloin, kun hän kerskui raivauttaneensa\nAleksanterin isän pois tieltä. Mutta Aleksanteri ei ollut unohtanut,\nmitä suurkuningas silloin kirjoitti. Muutoin Dareios ei ollut\nviime kirjeessään lyönyt laimin sodan alkamisen syyn lykkäämistä\nvastustajansa niskoille.\n\nAleksanteri muistutti vastauskirjeessään hänen mieleensä Kserkseen\nsotaretkeä Kreikkaan. Hän huomautti myös Dareiokselle, kuinka tämä\noli itse kehunut ottaneensa Makedonian Philippoksen hengiltä, kuinka\nhän oli yllyttänyt kreikkalaisia sotaan ja kapinoihin Makedonian\nkuningasta vastaan ja alituisesti yrittänyt häiritä rauhaa Hellaassa.\nHän tiedoitti nyt suurkuninkaalle, että mitkään neuvottelut hänen\nkanssaan eivät voineet tulla kysymykseen, koska hän jo piti itseään\n_Aasian kuninkaana_. Jos sen sijaan Dareios tahtoi rukoillen tulla\nhänen luokseen, hän saisi takaisin sekä vangitut sukulaisensa että\nvielä muuta lisäksi. »Mutta», hän lisäsi, »jos kirjallisesti tahdot\nkääntyä puoleeni, niin älä puhu minulle kuin vertaisellesi, vaan kuten\nAasian ja kaiken sen herralle, mikä on sinulle kuulunut! Muuten tulen\nmenettelemään kanssasi kuten sellaisen kanssa, joka minua loukkaa. Jos\nsinulla kuitenkin olisi toinen käsitys siitä, kuka on Aasian herra,\nniin osoita se kohtaamalla minut taistelukentällä pakenematta!»\n\nKaikesta huolimatta Dareios kai heltyi vaimonsa ja lastensa rukouksista\ntekemään voittajalle uuden tarjouksen. Puolta vuotta myöhemmin,\nhän tarjosi omaisistaan lunnaiksi 10 000 talenttia sekä Etu-Aasian\nluovutusta aina Eufratiin asti. Sitäpaitsi hän teki Aleksanterille\ntarjouksen, että tämä tulisi hänen liittolaisekseen, vieläpä vävykseen.\nEi koskaan Persian suurkuningas ollut niin syvälle nöyrtynyt.\n\nKun Parmenion sai kuulla tästä suurenmoisesta tarjouksesta, hän\nsanoi: »Jos olisin Aleksanteri, suostuisin noin edullisiin ehtoihin\nmieluummin, kuin antautuisin uusiin vaaroihin» — »Niin tekisin\nminäkin», Aleksanteri sanoi, — »jos olisin Parmenion.» Hän vastasi\nDareiokselle, että sille, joka on ottanut kaiken, ei tule tarjota osaa.\nJa naimatarjoukseen nähden Aleksanteri ilmoitti: »Jos haluan naida\ntyttäresi, teen sen, annatpa hänet minulle tai et.»\n\nÄsken mainitut Aleksanterin ja hänen vanhan sotapäällikkönsä väliset\nvuorosanat ovat tyypillinen esimerkki siitä, kuinka perintätaru\nmielellään muutamiin lyhyiin ja eläviin sanoihin sisällyttää suuren\nhistoriallisen ratkaisun merkityksen. Vaikkeivätkään nämä sanat ole\nsanasta sanaan varmoja, voimme niissä nähdä Aleksanterin ja hänen\nisänsä politiikan välisen vastakkaisuuden vertauskuvallisen ilmauksen.\nMakedonian Philippos olisi varmastikin pysähtynyt Eufratille ja\ntyytynyt _Välimeren valtiuteen_. Aleksanteri oli joutunut niin\npitkälle, että hän ei tyytynyt vähempään kuin _maailmanherruuteen_.\nHän ei odottanut pysyvää rauhaa idässä, niin kauan kuin Dareioksen\nvaltapiiriin vielä kuuluivat vanhan Persian valtakunnan maat, vieläpä\nsen ulkopuolellakin olevia maita. Voitettu varmastikin käyttäisi ensi\ntilaisuutta saattaakseen valtakuntansa ainakin sen entiseen laajuuteen.\nTämän estääkseen Aleksanteri aikoi ottaa omaan päähänsä suurkuninkaan\ntiaran.\n\nMutta siinä tapauksessa, että Aleksanterista tulisi Persian\nsuurkuningas, hänen valtansa painopiste välttämättä tulisi siirtymään\npienestä, suhteellisen vähäpätöisestä Makedoniasta Etu-Aasian sydämeen,\nja hänen ja kotimaansa Makedonian väliset siteet löyhtyisivät. Tästä\nvanhamakedonialaisen ja Aleksanterin, Parmenionin ja hänen nuoren\nkuninkaansa käsityksen vastakohtaisuus. Katkerina makedonialaiset\nhuomasivat, että heidän kansallinen kuningaskuntansa oli\nhäviämäisillään ja että he sen sijaan monen muun kansan ohella olivat\njoutumaisillaan aasialaisen maailmanvallan alamaisiksi. Vaaditaan\n_hyvin_ laajanäköistä katsetta pitääkseen tuollaista muutosta onnena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan Aleksanterin vastauksen viimeiseen tarjoukseensa onneton\nPersian kuningas ymmärsi, ettei hänen asemansa voisi huonontua\ntaistelun jatkamisesta — mutta ehkä hän voisi uudella taistelulla\njotakin voittaa. Vielä hän oli Eufratin itäpuoleisten kansojen valtias,\nvielä miljoonat tottelivat hänen viittaustaan. Jälleen hän kutsui\nkokoon valtakuntansa armeijan.\n\nAleksanteri soi hänelle aikaa varustautumiseen.\n\nJa kuitenkin olihan tie Persian valtakunnan sydämeen nuorelle\nvoittajalle avoinna — niin tuntuisi. Mutta hänestä itsestään ei asiain\ntila ollut niin yksinkertainen. Hän pysyi sitkeästi alkuperäisessä\nsuunnitelmassaan, että hän ensin ottaisi valtaansa koko Välimeren\neturannikon. Sillä yhä oli olemassa vaara, että persialaiset\nlaivastollaan voivat kiihoittaa Hellaan kapinaan. Kuten Kustaa II\nAdolf Breitenfeldin voiton jälkeen niin Aleksanterikin tahtoi Issoksen\ntaistelun perästä turvata yhteyden kotimaan kanssa. Ensimmäinen askel\ntuli siis olemaan _Syyrian_ alistaminen hänen valtaansa.\n\nSiellä vain Tyros teki hänelle vakavaa vastarintaa. Tyroslaiset\nluottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, se kun sijaitsi saarella\nja oli ympäriinsä varustettu mahtavilla, paksuilla muureilla, jotka\nmuutamin paikoin olivat lähes viisikymmentä metriä korkeat. Aleksanteri\nsaikin seitsemän kuukautta piirittää tätä mahtavaa kauppakaupunkia,\nennenkuin hän voi päästää väkensä rynnäkköön.[56] Useimmat kaupungin\nmiehisistä asukkaista kaatuivat ase kädessä. Kaikki henkiin jääneet\nmyytiin orjiksi. Kreikkalaisille sotavangeille osoittamallaan\njulmuudella tyroslaiset olivat tehneet mahdottomiksi kaikki armon\ntoiveet.\n\nOn sanottu, että Aleksanterin ei olisi pitänyt käyttää niin pitkää\naikaa ja voimia yhden ainoan kaupungin piirittämiseen. Mutta Tyros\noli erityisen tärkeä Persian laivaston tukikohtana. Vasta kuin tämä\nkaupunki oli kukistunut, persialaiset olivat aivan kodittomia merellä.\nEikä siinä kylliksi: päästyään Foinikian herraksi Aleksanteri voi myös\nlaskea, että foinikialaisten laivasto, joka oli persialaisen merivoiman\nhuomattavin osa, siirtyisi hänen puolelleen. Kaikki, jotka Kreikassa\nhavittelivat kapinaa Aleksanteria vastaan, olivat silloin menettäneet\nkaiken toivon saada apua idästä. _Siksi_ Tyroksen oli täytynyt kukistua.\n\nTähän liittyy myös eräs laajaperäisempi syy. Aleksanterin suunnitelmiin\nei sopinut ainoakaan askel taaksepäin, ei ainoakaan puolinaiseen tekoon\ntyytyminen: Itämaan kansoille tuli selvitä, että jokainen yritys tehdä\nvastarintaa hänelle ja hänen makedonialaisilleen oli turha. Mitä\nlujemmin tyroslaiset luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, sitä\ntärkeämpää Aleksanterin arvolle oli masentaa heidän ylpeä mielensä.\nAinoakin epäonnistuminen voi tuottaa suurta haittaa hänen voittoisalle\nmaineelleen ja saattaa vaaraan koko hänen järjestelmällisesti harkitun\nsotasuunnitelmansa.\n\nTyroksen kukistuminen oli, niin voi sanoa, vuosisataisten,\nfoinikialaisten ja helleenien välillä itäisen Välimeren herruudesta\nkäytyjen taistelujen loppukohtaus, ja Aleksanterin voitto teki\nvaltavan vaikutuksen koko maailmaan. Suuren kauppakaupungin\nhäviö valmisti helleenisen kulttuurin voittokulkua seemiläisten\nrannikkokansojen pääasuma-aloilla. _Läntisellä_ Välimerellä oli\nsitävastoin indoeurooppalaisten ja seemiläisten välinen taistelu vielä\nratkaisematta. Siellä eivät helleenit, vaan roomalaiset tulivat viemään\nvaltavan kamppailun länsimaisen kulttuurin voittoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyros tosin rakennettiin jälleen ja nousi myöhemmin aikamoiseen\nkukoistukseen, mutta merenvaltiasasemaansa se ei koskaan saavuttanut\ntakaisin. Maailmankauppa siirtyi sen sijaan Aleksandriaan, Aleksanterin\nEgyptissä käydessään Niilin läntisimmän suuhaaran varrelle perustamaan\nkaupunkiin.\n\nSyyrian valloituksen jälkeen hänelle näet jäi vielä _Egyptin_\nrannikkojen haltuunsa ottaminen, ennenkuin hän voi tuntea itsensä\nkyllin varmaksi kulkeakseen sisä-Aasiaan. Egyptin anastaminen oli\noleva Aleksanterin itäisen Välimeren herruuden lukko. Niilinmaan\nrikkaudet varsinkin viljaan nähden olisivat myös tuiki tarpeellisena\ntaloudellisten varojen vahvistuksena hänelle ja niinmuodoin toisivat\nhänelle mahdollisuuden lujemmin pitää kurissa levottomia aineksia\nkotona Kreikassa.\n\nEgyptiläiset olivat nyt kuten aina valmiit luomaan yltään\npersialaisikeen. Miekan iskutta Aleksanteri voi edetä Memphikseen\nasti. Helposti hän myös voitti puolelleen asukkaat, varsinkin mahtavan\npapiston, hienotunteisuudellaan, jota hän osoitti heidän uskontoaan\nkohtaan. Suvaitsevaisuudessaan hän enemmän kuin kukaan muu muistuttaa\nPersian kuninkaista suurinta. Hän jopa uhrasi Apis-härälle. Tänne kuten\nVähän-Aasian helleenien luo, Aleksanteri saapui vapauttajana.\n\nOmituinen hänen Egyptinretkensä tapaus oli hänen käyntinsä kaukana\nerämaassa sijaitsevan Sivan keitaan Amonin temppelissä. Sen selittää\nse tosiasia, että kreikkalaiset pitivät Amonia ja Zeusta samana\nja pitivät tätä oraakkelia yhtenä koko maailman parhaimmista.\nOn kertomuksia, kuinka Hellaasta sekä etevät yksityiset ihmiset\nettä mahtavat valtiot kääntyivät tämän jumalan puoleen saadakseen\nneuvoja tärkeissä asioissa.[57] Aleksanterin Amonin oraakkeliin\npoikkeamisen tarkoituksena oli siis herättää kunnioitusta enemmän\nhänen maanmiehissään kuin egyptiläisissä. Ei kukaan muu kuin hän itse\nja oraakkelipappi tiennyt, mitä hän oraakkelilta kysyi, ja millaisen\nvastauksen jumala hänelle antoi. Ei siis tarvittu muuta, kuin että hän\nselitti olevansa tyytyväinen Amonin vastaukseen, jotta kreikkalaiset\nuskoivat, että kaikki, mihin hän tämän jälkeen ryhtyi, tapahtui jumalan\nneuvon mukaan ja että sen _täytyi_ senvuoksi onnistua.\n\nSivassa käynti tuli kuitenkin vieläkin merkityksellisemmäksi. Amonin\npappi näet tervehti nuorta sankaria »Amonin poikana». Ne tosin olivat\ntavalliset Egyptin kuninkaille käytetyt tervehdyssanat, mutta kuitenkin\nheidän kuninkaansa kunnioittaminen jumalaisena vaikutti syvästi heihin,\nja yli koko Kreikan kuulutettiin Aleksanterin ystävien suosiollisella\navustuksella, että hänet tuossa kuuluisassa oraakkelissa oli julistettu\nZeuksen pojaksi.[58] On enemmän kuin luultavaa, että Aleksanteri oli\ntuon arvokkaan huhun levittäjäin takana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin kuin Aleksanteri oli Foinikiassa ja Egyptissä, Dareios oli\nkäyttänyt aikansa sotajoukon kokoamiseen, jonka vahvuuden väitettiin\nolevan miljoona miestä. Saattaakseen sen oikein pelottavaksi hän\noli asettanut rintaman eteen viisitoista intialaista elefanttia ja\nvarustanut 200 taisteluvaunua molemmin puolin viikatteilla, jotta ne\nvoisivat niittää maahan vihollisen taistelurintaman koko rivejä.\n\nUutta sotajoukkoaan Dareios aikoi varoa käyttämästä niin epäsuotuisissa\nmaastosuhteissa kuin Issoksen luona; sitä käytettäisiin vain\ntaistelukentällä, jossa sen paljouden vaikutus pääsisi täyteen\ntehoonsa. Hän antoi Aleksanterin melkein esteettä jatkaa marssiaan\nEgyptistä kohti suurkuninkaan valtakunnan sydäntä. Ilmeisesti hän\ntoivoi saavansa houkutelluksi vihollisen oikein syvälle maahan\nvoidakseen persialaisten sattuessa voittamaan täysin hänet tuhota\nja tappion sattuessa voidakseen paeta lähelle Iraanin vuorimaahan.\nGaugámēlan luona, ei kaukana Niniven raunioista, Dareios sijoittui\nedulliseen asemaan Tigriksen taakse. Täällä, edessään vuolas, leveä ja\nsyvä virta, hän päätti odottaa vihollistaan. Täällä siis tuli ratkaisun\ntapahtua kokonaisen maanosan eikä ainoastaan yhden maan herruudesta,\nkuten Graneikoksen ja Issoksen luona.\n\nMutta valtavinkaan armeija mitä oivallisimmin asestettuna ja\nsuotuisimmissa olosuhteissa ei ole paljon arvoinen, jos sen korkein\njohto on kykenemätön kuten suurkuninkaan sotajoukon. Se oli ainoastaan\njoukko yhteenpakotettuja, yhteisvaikutukseen kykenemättömiä yksilöitä.\nSitä ihailtavammalta tuntuu tätä taustaa vastaan se varmuus ja\ntäsmällisyys, millä kreikkalainen sotakoneisto koko sotaretken ajan\ntoimii. Salainen koneisto tuntuu johtavan ja järjestelevän armeijan\nkaikkia liikkeitä. Se käy eteenpäin pettämättömän varmasti, talvella\nja kesällä, läpi virtojen, läpi villien vuoriseutujen. Eivät mitkään\nlinnoitukset kykene ajan mittaan vastustamaan helleenejä. Sellaiset\nsuoritukset ovat mahdottomia ajatella ilman sotajohtoa, joka laskee\nkaiken edeltäkäsin ja työskentelee kuin monista osista koottu, mutta\nkuitenkin yhtenäinen koneisto. Ilman erinomaista sotilaallista\nhallintokoneistoa ja yliesikuntaa ei kaksikymmenvuotias nuorukainen,\nolipa kuinka nerokas tahansa, olisi voinut saavuttaa niitä satumaisia\nmenestyksiä, jotka ovat Aleksanterin tehneet maailmankuuluksi.\nEtupäässä Makedonian Philippoksen järjestämän ja kasvattaman oivallisen\npäällikkökunnan avulla Aleksanteri on saavuttanut voittonsa.\n\nMutta yhtä paljon tulee kunniaa nuorelle sankarille itselleen, joka\non käyttänyt oivallisia sota- ja hallintovälineitään viisaasti\nharkiten, järkevästi ja suuriin tehtäviin. Olemme saaneet riittävästi\ntodisteita siitä, että hän ei ole seurannut Parmenionin ja muiden\nsotaakokeneiden päälliköiden neuvoja ilman muuta. Lukemattomia kertoja\nhän myös on henkilökohtaisella sekaantumisellaan vaikuttanut joukkojen\nliikuntoihin taistelukentällä. Erikoisen kouraantuntuvaa se oli\nIssoksen taistelussa. Aleksanterin loistavat sotapäällikönlahjat eivät\nilmene ainoastaan ennakolta laskemisen kyvyssä, vaan myös siinä, että\nhän silmänräpäyksessä pääsee niiden monien arvaamattomien tapahtumain\ntasalle, joita aina välttämättömästi sattuu aseittenmittelyssä.\nAleksanteri oli, Delbrück sanoo, »ei ainoastaan suuri sotapäällikkö,\nvaan myöskin suurten mittojen sotapäällikkö. Mutta hän oli vielä\nenemmän: hänellä on aivan ainutlaatuinen asema sentähden, että hänessä\non yhtyneenä maailmanvalloittava sotapäällikkö ja voittamattoman\nurhoollinen sankari, joka jokaisessa ottelussa taistelee keihäs ja\nmiekka kädessä ratsuväkensä etunenässä tai hyökkäysrivistön etupäässä\ntunkeutuu vihollisrintaman aukkoon.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikkalaisten oli mahdotonta Gaugamelassa, leveä Tigris edessään,\ntehdä samalla tapaa kuin Graneikos-virralla ja rynnätä suoraan\npersialaisten kimppuun. Aleksanterin täytyi kääntyä pohjoiseen, ja\nhänen onnistui siellä vihollisen huomaamatta johtaa sotajoukkonsa joen\nyli. Sen jälkeen hän kävi hyökkäykseen. Dareios antoi joukkojensa\nsuorittaa asennonmuutoksen vastustaakseen hyökkäystä, mutta silloin\nsyntyi aukko persialaisten taistelurintamaan. Tätä Aleksanteri käytti\nhyväkseen ja lähetti ratsuväkisiipensä kiilaksi vihollisen armeijan\nkeskeen. Tämä horjuu iskusta; se alkaa hajota. Pelätyt keihäsvaunut\neivät saa aikaan sitä vaikutusta, jota Dareios on odottanut mielessään,\nsillä käskyn saatuaan kreikkalaiset muodostavat taistelurintamaansa\nlaajan aukon, josta vaunut vapaasti pääsevät läpi, ja niiden edetessä\nsekä ajajat että hevoset saavat surmansa heittokeihäistä ja nuolista.\n\nMuuten käy aivan kuin Issoksen luona. Heti, kun tilanne muodostuu\nvakavaksi, Dareioksen luottamus murtuu. Kun makedonialaisen falangin\naivan äänetön eteneminen yhtäkkiä vaihtuu kuin yhdestä suusta\nkajahtavaan taisteluhuutoon, se käy yli hänen hermojensa. Sen sijaan,\nettä olisi järjestänyt jälleen joukkonsa, hän syöksyy pakoon ja\nvie mukanaan suuren osan väestään. Hänen ratsuväkensä pitää toki\nurhoollisesti puolensa ja estää siten kreikkalaiset oikeaan aikaan\nalkamasta suurkuninkaan ja pääarmeijan takaa-ajoa. Sentähden Dareioksen\nonnistuu pelastautua Meedian vuoristoihin. Sinne hän pakeni siinä\ntoivossa, että Aleksanteri ei voisi seurata häntä tässä karussa\nmaastossa, jota pidettiin melkein mahdottomana suurenpuoleisten\nsotaväenosastojen kulkea.\n\nDareioksen armeija on sillä välin muuttunut järjestymättömäksi\njoukoksi, jossa ratsumiehiä ja jalkamiehiä on sekaisin auttamattoman\nhämmingin vallassa. Suuri osa näistä ihmisjoukoista ei koskaan ole\nottanut osaa taisteluun. Polvet vavisten he ovat täällä kuten Issoksen\nluona olleet toimettomina sivustakatsojina, kunnes todella taistelevat\novat alkaneet pötkiä pakoon. Vasta kuin asiat olivat tällä kannalla,\ntämän Persian armeijan passiivisen osan vaikutus tuli näkyviin, ja se\nmerkitsi — yhä suurempaa hämmennystä ja mieshukkaa.\n\nKuinka toisin makedonialaisessa sotajoukossa, jossa sotapäällikkö\njokaista komppaniaa, jokaista eskadroonaa, niin, jokaista miestä\nkäytti erikoiseen tehtäväänsä! Ja kun barbaarit käyttivät ensimmäistä\nsatunnaista menestystä hyväkseen käydäkseen ryöstämään vihollisen\nleiriä välittämättä, mitä sitten tapahtui taistelukentällä,\nhelleeneille sitävastoin ei koskaan johtunut mieleenkään ajatus jättää\npaikkaansa rivissä, ennenkuin vihollinen oli perin pohjin lyöty!\n\nYhtä ehdoton oli arkasydämisen, veltostuneen Persian kuninkaan\nja täynnä voimaa olevan, voittamattomuuteensa horjumatta uskovan\nmakedonialaisen sankarin välinen erotus. Juuri tuollainen usko,\nyhtyneenä ylivoimaiseen lahjakkuuteen, voittaa maailman. Ilman tätä\nvastustamatonta voitonvarmuutta se ennenkuulumaton uhkayritys, mihin\nAleksanteri pienine helleeniläisjoukkoineen ryhtyi, olisi ollut\nkäsittämätön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGaugamelan tappio oli tosiasiallisesti surmanisku vanhalle Persian\nvaltakunnalle. Syy oli mitä, suurimmassa määrin suurkuninkaan, jolta\nei puuttunut ainoastaan sotapäällikön, vaan vieläpä sotamiehen kyky ja\njoka kuitenkin pyrki itse korkeassa persoonassaan pitämään komentoa.\nIssoksen luona hän oli voinut syyttää epäsuotuisaa maastoa, mutta\ntäällä hän oli itse valinnut taistelupaikan ja huolimatta tavattoman\nsuotuisista maastosuhteista heti heittänyt kaikki menemään. Dareios\noli aivan yksinkertaisesti velvollisuutensa rikkova maankavaltaja,\nei enempää eikä vähempää. Näin kehnoon mieheen loppuu Kyyroksen\nhallitsijasuku historiassa. Sen sijaan Makedonian Aleksanteri tulee\nsuurkuninkaaksi. Itse taistelukentällä hän huudatti itsensä uuteen\narvoonsa.\n\nKuka olisikaan 150 vuotta aikaisemmin, Miltiadeen ja Themistokleen\naikoina, voinut ajatella sellaista mahdollisuutta, että kreikkalainen\nsotapäällikkö pienine kreikkalaisine sotajoukkoineen valmistaisi\nsuurelle Persian valtakunnalle saman kohtalon, millä persialaiset\nsilloin uhkasivat Hellasta!\n\nAleksanterin voiton ratkaiseva merkitys ilmeni heti siinä, että\nkaksi tärkeintä hallituskaupunkia, Babylon ja Susa, heti aukaisi\nporttinsa voittajalle. Kun hän lähestyi Babylonia, kaupungin satraappi\ntuli vastaan mukanaan kaupungin avaimet; ja pitkin tietä, joka oli\nkoristettu kukilla ja molemmille puolille sytytetyillä uhritulilla,\nnuori sankari kulki Babylonian ja Persian valtiasten entiseen\npääkaupunkiin babylonialaisten koko ajan pappiensa johtamina suurin\njoukoin virratessa ulos kaupungista häntä tervehtimään riemuhuudoin\nja ojentamaan tervetuliaislahjoja. Suurkuninkaan aarrekammiossa\noli suunnattomia rahasummia odottamassa voittajaa. Ne riittivät\nAleksanterin sotajoukon jokaisen soturin palkitsemiseen rikkailla\nlahjoilla.\n\nMies, joka Niilinmaassa oli uhrannut Egyptin jumalille ja jota oli\ntervehditty Amonin poikana, uhrasi Babylonissa Mardukille. Täällä\nAleksanteri ensi kerran antoi persialaiselle satraapinarvon takaisin.\nTämä oli sama mies, joka oli hänelle jättänyt kaupungin avaimet. Näin\nilmenee Aleksanderin politiikassa uusi puoli, nimittäin pyrkimys\nsaada persialainen aatelisto puolelleen ja ylipäänsä tehdä ylhäiset\npersialaiset tasa-arvoisiksi makedonialaisten upseerien kanssa.\nMakedonialaisille hän oli uskonut kaikki länsi-Aasian satraappikunnat.\nMaailmanvaltakuntansa itäosassa hän sitävastoin teki useimmissa\ntapauksissa persialaisia aatelisia satraapeiksi, mutta oli kuitenkin\nkyllin varovainen ja antoi heille vain siviilitoimivallan ja jätti\nsotilaallisen vallan makedonialaisille upseereille. Babylonista\nAleksanterin marssi kävi edelleen Susaan, missä suurkuninkaalla oli\nkoottuina vielä suuremmat rikkaudet kuin Babylonissa. Niiden arvon\nsanotaan nousseen aina 50 000 talenttiin. siis yli 2 000 miljoonan\nmarkan, määrään, joka olisi tuntunut uskomattomalta, ellei olisi tultu\ntietämään, että Persian järjestyksessä kolmannesta pääkaupungista\nlöydetyt rikkaudet ne suuresti ylittävät. Kerrotaan, että nämä nousivat\naina 120 000 talenttiin eli n. 5 miljaardiin markkaan.\n\nTässä kaupungissa, joka oli varsinaisen Persian sydän, Aleksanteri\nsytytti tuleen suurkuninkaan vanhan palatsin. Setripuiset\nloistohuoneet, joissa Persian kuninkaat olivat hoitaneet hallitusta\nja pitäneet loistavia juhlia, hävisivät liekkeihin. Se oli\nvertauskuvallinen koston toimi, koston siitä, mitä Kserkses ja hänen\npersialaisensa aikoinaan olivat tehneet kreikkalaisten temppeleille.\nYli koko maailman kävi nyt tärisyttävä sanoma, että noin kohtaa lopulta\nrangaistus sen, joka uskaltaa loukata Hellaan jumalia.[59]\n\n\n\n\nMAAILMANVALTAKUNTA.\n\n\nKun Aleksanteri oli marssinut neljänteenkin pääkaupunkiin _Ekbatanaan_,\nhän jälleen ryhtyi Dareioksen takaa-ajoon. Ei kuitenkaan elävänä tuo\nonneton kuningas joutunut hänen käsiinsä. Kun lopulta takaa-ajajat\nolivat aivan hänet saavuttamaisillaan, murhasi hänet eräs petollinen\nsatraappi, joka sitten huudatti itsensä kuolleen seuraajaksi\n_Artakserkses_-nimisenä.\n\nNyt alkoi ankara kamppailu Aleksanterin ja väärän Artakserkseen välillä\n_varsinaisen Persian_ eli Iraanin herruudesta. Iraanilaiset heimot\nolivat urhoollisia sotureita, ja heitä elähdytti Zoroaster-uskontonsa.\nAleksanterin joukoille syntyi tästä vaivalloinen pienoissota vihollista\nvastaan, joka tuskin oli lyöty _yhdessä_ paikkaa, ennenkuin se\nilmaantui esiin milloin siellä, milloin taas täällä, usein mitä\nodottamattomimmissa seuduissa. Aleksanterin täytyi kokonaan muuttaa\ntaktiikkansa, ja hänen älyllisellä notkeudellaan varustetulle\nse oli aivan luonnollinen asia. Nerokkaasti käsittäen, mikä oli\ntarpeen, hän järjesti uudelleen armeijansa kevytliikkeisemmäksi,\njakoi sen pienempiin osastoihin ja muodosti kevyempiä jalkaväki- ja\nratsuväkijoukkoja. Osa näistä uudenlajisista joukko-osastoista oli\nmuodosteltu myös persialaisista. Sekä poliittiset että sotilaalliset\nsyyt vaikuttivat, että Aleksanteri nyt alkoi käyttää armeijassaan\ntätäkin kansallisuutta: hänestähän oli nyt tullut _heidän_ kuninkaansa\nyhtä hyvin kuin makedonialaisten, ja hän halusi senvuoksi opettaa\nmolemmat kansat ymmärtämään toisiansa ja toimimaan yhdessä. Hän\noli laajanäköisempi kuin vieläpä niinkin lahjakas mies kuin hänen\nopettajansa Aristoteles. Suuri filosofi oli neuvonut häntä olemaan\nhelleeneille johtaja, mutta »barbaareille» despootti; helleeneitä hänen\ntuli pitää ystävinään ja tasa-arvoisinaan, mutta barbaareja käsitellä\neläiminä. Tämä neuvo oli kylläkin tyypillinen yleiselle kreikkalaiselle\nkäsitykselle. Mutta Aleksanterin henkinen näköpiiri oli laajempi\nkuin tavallisten helleenien — ehkä osaksi syystä, että moni helleeni\nitsepintaisesti piti häntä »barbaarina».\n\nMakedonian Aleksanteri ei ollut vienyt sotajoukkojaan Aasian\nsydämeen tehdäkseen aasialaiset Lännen kansojen orjiksi. Hänen\nmaailmanvaltakunnassaan ei enää pitänyt olla puhetta voittajasta ja\nvoitetusta, ei myöskään helleeneistä ja barbaareista. Sitä mukaa\nkuin hän laski maailman alleen, muuttuivat hänen sotajoukkonsa,\nhänen ympäristönsä, hän itsekin. Veristen taistelujen jälkeen hänen\nensimmäinen toimensa oli aseittensa lyömien haavojen parantaminen,\narmahdus, rauhoittaminen ja uudelleen järjestely. Eräs vanha kirjailija\non kuvannut hänen pyrkimyksiään seuraavin sanoin: »Hän käski kaikkia\npitämään koko maailmaa isänmaanaan ja vieraina vain niitä, jotka\nolivat huonoja ihmisiä.» Mutta rauhantyö, joka häntä odotti sotaisten\nurotekojen jälkeen, ei ollut vähemmän vaativaa kuin sodan veriset\ntoimet.\n\nVielä oli kuitenkin nuorella kuninkaalla tehtäviä ase kädessä\nratkaistavina. Ensin hänen täytyi kuitata laskut väärän Artakserkseen\nkanssa, joka oli paennut Persian valtakunnan koillisiin osiin.\nVaati Aleksanterilta kolmen vuoden taistelut, ennenkuin Iraani\nJaksartes-virtaan saakka saatiin tottelevaksi maankolkaksi.[60]\nTuo itseään Artakserkseeksi nimittävä mies luovutettiin lopulta\nAleksanterille. Persialainen tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan,\nja hänet mestattiin itämaisen julmalla tavalla. Lopuksi hänet\nristiinnaulittiin.\n\nAleksanterin valtausten turvaksi perustettiin lujia kaupunkeja,\njoihin asetettiin vahva makedonialainen varusväki. Useiden näiden\n»Aleksanterin kaupunkien» asema oli liikenteeseen katsoen niin\nkaukonäköisesti valittu, että ne ovat olemassa ja kukoistavat vielä\ntänäänkin.\n\nMitä varmemmaksi Aleksanteri alkoi tuntea itsensä uudella\nvaltaistuimellaan, sitä enemmän hän rupesi käyttäytymään itämaisen\nvaltiaan tavoin. Hän pukeutui Persian kuninkaitten juhla-asuun,\nja häntä tervehdittiin samoin kunnianosoituksin kuin kaikkia\nsuurkuninkaita ennen häntä. Ylipäänsä hän noudatti persialaisia\ntapoja. Hän opetteli persian kielen ja otti yhä useampia persialaisia\npalvelukseensa.\n\nPersialaisten hallitsijana hänen velvollisuutensa luonnollisesti oli\nottaa huomioon alamaistensa enemmistön mieli seuraamalla ulkonaisessa\nesiintymisessään heidän perintätapojaan. Muuten he pitäisivät häntä\nvieraana ja vallananastajana, ja se tehtävä, jonka hän oli itselleen\nottanut, tulisi vaikeammaksi ellei vallan mahdottomaksi suorittaa.\nSillä ajan mittaan hän ei voisi perustaa kokonaisen maanosan\nvaltiuttansa kouralliseen makedonialaisia, olivatpa nämä kuinka oivia\ntahansa taistelukentällä. Mutta kreikkalaiset ja makedonialaiset\narvelivat, että tuo itämainen käytös meni liian pitkälle, ja tästä\nlänsi- ja itämaisen käsityksen vastakkaisuudesta johtui pari\nkauhistavaa murhenäytelmää.\n\nToinen oli hänen nuoruudenystävänsä Philotaan ja tämän kunnioitetun\nvanhan isän, Parmenionin mestaaminen. Philotas oli itse huomattava\nkenraali ja kuului Aleksanterin jokapäiväiseen seuraan. Oikein aito\nmakedonialainen hän oli: urhoollinen, jäykkä, kunnianhimoinen ja täynnä\nvoittajan rajatonta itsetuntoa kukistettuja »barbaareja» kohtaan. Hän\nei lainkaan hyväksynyt kuninkaan inhimillistä voitettujen kansain\nkäsittelyä.\n\nJo Aleksanterin käydessä Egyptissä lienee hänelle ja Philotaalle\ntullut jotakin vänkää väliin. Syynä lienevät olleet muutamat kärkevät\najatukset kuninkaan suhtautumisesta Zeus-Amoniin, jotka tulivat hänen\nkorkeutensa kuuluviin. Niinpä kenraalia eräänä päivänä syytettiin,\nettä vaikka hän tiesi Aleksanteria vastaan tehdystä salaliitosta, hän\nei kuitenkaan ollut antanut ilmi sitä kuninkaalle. Hän tunnustikin\nAleksanterille, että hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista\nsuunnitelmista, mutta että tuo kaikki oli aivan ilmeisesti ollut\nmuutamain nuorukaisten pelkkää kerskailua. Sillä kertaa Philotas\npääsikin vapaaksi ja Aleksanteri ojensi hänelle kätensä luottamuksensa\nosoitukseksi ja seurusteli hänen kanssaan kuten ennen. Mutta Philotas\noli nuoruusvuosiltaan tottunut suoraan sanomaan ystävälleen totuuden,\nja kun nyt satumaiset menestykset alkoivat nousta Aleksanterille\npäähän, hän ei suinkaan peitellyt paheksumistaan.\n\nTätä oli uuden suurkuninkaan vaikea sietää, varsinkin kun Philotaassa,\nniin kykenevä kuin hän olikin, kuitenkin oli paljon kerskuria. Ei\nvarmastikaan Aleksanterista ollut hauskaa kuulla kerrottavan, kuinka\nhänen ystävänsä oli kehunut, että Aasian valloituksessa hän ja hänen\nisänsä olivat olleet päähenkilöinä. Vähempiarvoisia kohtaan mies\nmyös esiintyi ylpeästi ja hävittömästi, ja hänestä ei siksi lainkaan\npidetty. Lopulta Aleksanterin korviin tuli niin paljon ilmiantoja\nPhilotasta vastaan, että hän äkkiä vihoissaan antoi vangita hänet ja\nkutsui kokoon erään armeijaosaston eräänlaiseksi tuomioistuimeksi.\nVangittaessa löydettiin Parmenionin pojalleen lähettämä kirje, jonka\nkäänteet olivat epämääräisiä ja horjuvia, mutta ne _voitiin_ kuitenkin\nsaada viittaamaan Aleksanteria vastaan tehtyyn salaliittoon.\n\nKuningas asetti Philotaan vastaamaan tuomioistuimen eteen, joka oli\nmuodostettu makedonialaisista upseereista ja sotamiehistä. Nämä\njulistivat sekä hänet että joukon muita ylhäisiä makedonialaisia\nsyypäiksi valtiopetokseen ja pistivät keihäillään heidät kaikki\nkuoliaiksi.\n\nPhilotaan mestaamisen jälkeen tuli hänen isänsä vuoro. Aina siitä\npäivästä, jolloin Parmenion oli yrittänyt estää Aleksanteria ottamasta\nPhilippoksen terveellistä lääkettä, oli kuninkaan sydämen pohjalla\nitänyt epäluulo Parmenionia kohtaan. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut\nPhilotaalle, Aleksanterin tietysti piti pelätä isän kostoa, ja sen\nvaara oli sitäkin suurempi, kun Parmenion nautti erinomaisen suurta\nkunnioitusta koko sotajoukossa. Luultavasti Aleksanteri oli myös\nvakuutettu, ettei isä voinut olla tietämätön siitä rikoksesta, josta\npoikaa oli syytetty.\n\nEttei synnyttäisi sisäistä sotaa, Aleksanterin täytyi toimia salassa.\nHän houkutteli muutamia Parmenionin parhaita ystäviä raivaamaan hänet\npois tieltä. Kerran, kun hän ei osannut olla varuillaan, he pistivät\nhänet kuoliaaksi. Niin päättyi vanhan, ansioituneen soturin kunniakas\nura salamurhaan.\n\nTunnemme nykyjään liian vähän tilannetta voidaksemme ratkaista\nkysymyksen Philotaan ja Parmenionin syyllisyydestä. Monet seikat\npuhuvat sen puolesta, että kysymyksessä oli vaarallinen ilmautuma\nvanhamakedonialaisen käsityksen ja Aleksanterin hallitusjärjestelmän\nvälisestä kamppailusta, joka alkoi Aleksanterin hylätessä Dareioksen\nviimeisen rauhantarjouksen. Hirvittävää oli joka tapauksessa, että\nkaksi niin kovin ansiokasta miestä kuin Parmenion ja Philotas joutuivat\nsaamaan tuollaisen lopun. Tällaisissa tilaisuuksissa Aleksanterissa\nilmenee hänen äitinsä demonista intohimoa. On otettava myös huomioon,\nettä ne ylivoimaiset rasitukset, joihin hän oli antautunut uuvuttavassa\ntroopillisessa ilmastossa, olivat pahasti koskeneet hänen hermostoonsa,\nja että satumaiset menestykset olivat osaltaan järkyttäneet tämän\nsielun tasapainoa, jonka syvyyksissä niin voimakkaat intohimot kytivät.\n\nVielä kauhistuttavampana tämä esiintyy draamassa, joka näyteltiin\nvähän senjälkeen. Traagillinen päähenkilö on tässä Kleitos, sama mies,\njoka oli pelastanut Aleksanterin hengen Graneikos-joella. Tragedia\nnäyteltiin eräiden juominkien yhteydessä, jotka Aleksanteri ja hänen\nystävänsä pitivät. Mieliala oli hyvin korkea. Puhuttiin ylitsevuotavin\nsanoin kuninkaan urotöistä. Innokkaimmat ihailijat imartelivat\nAleksanteria Philippoksen kustannuksella ja koroittivat hänet jumalien\njoukkoon.\n\nTämä oli lopulta liikaa Kleitokselle. Humala teki hänet varomattomaksi.\nHän alkoi ylistää Philippoksen urotöitä ja halventaa Aleksanterin sekä\nmuistutti nuorelle kuninkaalle, että tämä makedonialaisten soturien\navulla oli suorittanut urotyönsä, näiden soturien avulla, jotka hän nyt\nsyrjäytti persialaisten takia, ja ennen kaikkea Parmenionin avulla —,\njonka hän äskettäin oli murhauttanut. Ja puiden nyrkkiään kuninkaalle\nhän huusi: »Ajattele, että tämä käsi pelasti sinut Graneikos-joella!\nKuuntele totuuden kaunistelematonta kieltä ja lakkaa ympäröimästä\nitseäsi barbaareilla ja orjilla, jotka heittäytyvät tomuun edessäsi ja\nsuutelevat vaatteittesi helmaa!» Aleksanteri, joka myös oli juopunut\nliikaa, joutui suunniltaan, tarttui lopulta keihääseen ja lävisti sillä\nKleitoksen sanoen: »Mene nyt Parmenionin luo!»\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli vastavaikutus hänen nähdessään\nhenkensä pelastajan maassa verisenä ruumiina. Hän tempasi keihään\nKleitoksen ruumiista ja hänen kerrotaan aikoneen lävistää sillä\nitsensä. Mutta hänen ystävänsä estivät hänet siitä ja veivät hänet\nväkisin makuuhuoneeseen. Kolme päivää hän sitten makasi vuoteessaan,\näänekkäästi osoittaen tuskaansa, syömättä ja juomatta, alinomaa\nsyyttäen itseään ystäviensä murhaamisesta ja toivoen vain kuolemaa.\n\nAleksanterin historian paras esittäjä vanhalla ajalla,\n_Arrianos_-niminen kreikkalais-roomalainen upseeri ja virkamies,\njoka eli toisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. lausuu Aleksanterin\nkuohahtelevan kiivauden johdosta muutamia varteen otettavia mietelmiä.\nArrianos ei koskaan peittele sankarinsa vikoja, vaan muistuttaa,\nettä tulee ottaa huomioon hänen nuoruutensa ja myös se, että onni\nalati häntä seurasi ja että ruhtinaita heidän omaksi vahingokseen\naina ympäröivät imartelijat ja matelevat kaikkeenmyöntyjät. Heidän\non siksi vaikeampi pidättäytyä kuin muiden ihmisten. »Mutta, mikäli\ntiedän», historioitsijamme jatkaa, »Aleksanteri on ollut ainoa\nmuinaisajan kuningas, joka on omistanut _sen_ ominaisuuden, että on\n_katunut_ tekemäänsä hairahdusta; ja se osoittaa hänen luonteensa\njaloutta. Useimpien laitahan on siten, että vaikkakin he ovat\nnähneet tehneensä vääryyden, he koettavat puolustaa menettelyään ja\nkuvittelevat siten peittävänsä virheen. Mutta siinä he ajattelevat\nväärin. Minun käsittääkseni on vain yksi tapa saada virhe korjatuksi,\nsen avoin tunnustaminen ja katumuksensa osoittaminen. Sillä silloin\ntuntuu niistä, jotka ovat joutuneet kärsimään väärästä teosta, että\nheidän tuskansa ei ole niin toivottoman katkera; ja syyllinen voi\ntoivoa, ettei hän koskaan tulevaisuudessa ole tekevä itseään syypääksi\nsamanlaiseen äkkipikaisuuteen.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi 327 alkaa uuden vaiheen Aleksanterin sotatoimissa Aasiassa.\nHän laajentaa ne silloin käsittämään Intian, kultamaan, missä joet\nkuljettivat kultahiekkaa. Sieltä tuli suurin osa suurkuninkaan\naarteista jaloina metalleina, helminä ja jalokivinä. Aleksanterin\nIntianretken tarkoituksena oli laskea hänen maailmanvaltansa päätekivi.\nHän näet luuli, että tämän maan kautta saavutettaisiin Aasiaa idässä\nrajoittava valtameri.\n\nSatumaa ei kuitenkaan houkutellut yksin _valloittaja_ Aleksanteria,\nvaan myös _löytöretkeilijää_. Kreikkalaisille oli kokonaan uusi se\nmaailma, joka avautui, kun he tulivat Induksen viittä lähdehaaraa\nympäröivään »Viiden virran maahan», maailmaan kasvi- ja eläinkuntineen,\njollaista he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä asui myös\nkansa, jonka kastijakoa, uskonnollisia tapoja ja yhteiskuntalaitoksia\nkreikkalaiset eivät koskaan voineet kylliksi kummastella.\n\nAinoa, joka kykeni kreikkalaisille lujempaan vastarinnan tekoon,\noli kuningas _Poros_. Hän oli koonnut valtavan sotajoukon, mihin\nkuului pari sataa elefanttia, joilla oli selässään tornit täynnä\njousi- ja keihäsmiehiä. Nämä elefantit hän oli asettanut jalkaväen\neteen niin suurin välein, että eläinten muodostama rintama tuli koko\ntaistelurivistön pituiseksi. Tarkoitus oli, että valtavat eläimet\npelästyttäisivät makedonialaisten hevoset, niin että ratsumiehet eivät\nsaisi niitä hyökkäykseen.\n\nMutta Aleksanteri teki Poroksen tuumat tyhjiksi käymällä ratsuväellään\nvihollisen kimppuun molemmilta sivuilta ja selkäpuolelta eikä\nedestä. Yleisessä sekamelskassa elefantit ja ihmiset joutuivat\nsekaisin. Eläimet vimmastuivat, ja kun kreikkalaiset olivat ampuneet\nkuoliaiksi niiden ajajat, ne tulivat aivan hurjiksi ja polkivat\nmaahan sekä intialaisia että kreikkalaisia. Lopulta kreikkalaisten\nkeihäänheittäjäin tuottamat haavat saivat ne niin uuvuksiin, ettei\nniitä enää voitu saada hyökkäykseen, vaan ne, kuten Arrianos lausuu,\n»valittaen ja ulvoen väistyivät askel askeleelta pää kohti vihollista\naivan kuin sotalaivat, joita soudetaan taaksepäin.» Poros itse,\njättiläismäinen mies[61], johti taistelua elefantin selästä ja yritti\nmahdollisimman kauan pitää koossa joukkojaan, mutta joutui lopulta\nvaikeasti haavoittuneena Aleksanterin valtaan. Elefantista, jonka\nselässä hän oli, Plutarkhos sanoo, että se »taistelussa oli aivan\nuskomattomalla tavalla huolehtinut herrastaan. Niin kauan kuin kuningas\noli täysissä voimissaan, elefantti hurjasti puolustautui vihollisia\nvastaan ja polki kuoliaaksi monta heistä. Mutta kun uskollinen eläin\nhuomasi, että kuningas oli haavoittunut ja voimaton, se varovaisesti\npolvistui ja veti kärsällään nuolet herransa ruumiista.»\n\nAleksanterin valtasi ihailu yhtä paljon Poros-kuninkaan komeaa\nulkonäköä kuin hänen urhoollisuuttaan kohtaan, ja hän pyysi tätä\nsanomaan, mitä hän vankina halusi. »Haluan, että minua kohdellaan\nkuninkaallisesti», oli Poroksen ylpeä vastaus. Tuollaiset sanat\nvoittivat Aleksanterin sydämen, ja hän kohteli vankia kuninkaallisen\njalomielisesti. Täten hän Poroksesta sai uskollisen liittolaisen.\n\nEräästä puheesta, jonka Aleksanteri taistelun jälkeen piti\nsotilailleen, ilmenee, että hän ajatteli täydentää valloituskulkuaan\naina maailman ääreen asti. Se oli hänen maantieteellisen käsityksensä\nmukaan siinä paikassa, missä Ganges laskee Valtamereen, ja sen\nmukaan Kaspian-meri oli itäisen valtameren lahti.[62] Jatkamalla\nvoittokulkuaan sinne asti hän siis tulisi koko Aasian herraksi.\nKun hän tuli itäisimmälle Induksen viidestä alkuhaarasta, hän\ntämän yli-inhimillisen suunnitelman ilmaisi joukoilleen. Mutta\nnyt tapahtui uskomatonta: Aleksanteri komensi eteenpäin, mutta\nsotamiehet kieltäytyivät kulkemasta kauemmaksi itään. Yli kaksi\nkuukautta kestäneet troopilliset rankkasateet olivat masentaneet\nheidän seikkailunhalunsa, ja he aivan yksinkertaisesti kieltäytyivät\nlähtemästä kauemmas tuntemattomaan. Ensimmäisen kerran elämässään\nAleksanterin täytyi antaa paluukäsky. _Hänenkin_ mahtikeinoillaan oli\nrajansa. Luonto oli hänen tahtoansa voimakkaampi.[63]\n\nHän antoi nyt osan sotureistaan nousta laivoihin ja veneisiin ja\npurjehtia Indus-virtaa alas, samalla kuin muu armeija suojellen saattoi\nsitä kulkien pitkin molempia rantoja. Tarvittiin kymmenen kuukautta,\nennenkuin tultiin tämän valtavan joen suulle. Mutta silloin Aleksanteri\nmyös oli saattanut valtaansa koko Indus-laaksoon.\n\nNyt hän aikoi yhdistää tämän rajamaan lujemmin omaan valtakuntaansa\navaamalla mukavamman kauppatien yli meren Indukselta Eufrat- ja\nTigris virroille. Tässä tarkoituksessa hän antoi amiraalinsa\nNéarkhoksen osa joukkoja mukanaan purjehtia Induksen suulta länteen\npitkin rannikkoa ja tutkia minkälaisia mahdollisuuksia oli siellä\nsatamien ja kauppapaikkojen perustamiselle. Aleksanteri itse kulki\nosan armeijan kanssa lähellä rannikkoa järjestääkseen ruokavarastoja\nja kaivauttaakseen kaivoja merta myöten kulkevia varten, kun taas\npäävoimat valitsivat pohjoisemman tien yhtyäkseen eteläisessä Persiassa\nAleksanteriin.\n\nNearkhos löysi meritien Indus-virralta Eufratille ja Tigrikselle tai,\noikeammin sanottuna, löysi sen uudestaan, sillä sitä oli luultavasti\nkäytetty vanhan Babylonian ajalla, mutta sitten se oli jäänyt\nunohduksiin.\n\nAleksanterin oma marssi Belutshistanin hehkuvan kuumain erämaitten\nhalki oli tavattoman rasittava. Tuhansittain ihmisiä, hevosia ja\nkuormajuhtia sortui nälkään, janoon ja tropiikinmaiden kauheaan\nkuumuuteen. Se kävi niin raskaaksi, että täytyi pitkiä matkoja marssia\nvain öisin ja päivät viettää raukeassa levossa. Tavattomin ponnistuksin\nnälkäänäkevät ja janoiset soturit laahustivat eteenpäin halki\nhiekkakinosten, joka askelella syvään upoten. He teurastivat hevosia,\nkameeleja ja aaseja saadakseen jotakin, millä elää, he riisuivat\nkuormajuhdat sairaita kuljettavain vaunujen edestä ja jättivät nämä\noman onnensa varaan. Joka uupumuksesta jäi jälkeen, voi tuskin yön\nlopulla enää löytää jälkeäkään tovereistansa. Hänen osansa oli nääntyä\nhietakinoksiin erämaan hehkuvankuumain henkäysten hitaasti kuoliaaksi\nkiduttamana. Vain nuorta kuningasta saatiin kiittää, ettei joka miestä\nsama kohtalo kohdannut. Hänen vankkumattoman tarmonsa avulla armeijan\nkokoon kutistuneet jäännökset pelastuivat Persiaan.[64]\n\nKreikkalaisten tällä retkellä kokemat kärsimykset lienevät vertaistaan\nvailla koko maailman sotahistoriassa aina Napoleonin armeijan\nkärsimyksiin asti Venäjän lumikentillä v. 1812. Mutta siinä on suuri\nerotus näiden kahden maailmanvalloittajan välillä, että Aleksanteri\nei edes suurimmassa hengenvaarassa olisi Napoleonin tavoin jättänyt\nurheita sotureitaan oman onnensa varaan. Tätä todistaa kertomus,\nkuinka eräänä päivänä muutamat makedonialaiset ratsumiehet löysivät\nvuorenkolosta vähän vettä ja kypärissä toivat sen kuninkaalle. »Olenko\nminä ainoa, joka saan sammuttaa janoni?» Aleksanteri kysyi — ja heitti\nveden maahan. Nuoren kuninkaan itsehillintä terästi sotilaita ja\nkannusti heitä uusiin yrityksiin. »Oli», Arrianos sanoo, »aivan kuin\nAleksanterin pois kaatama vesi olisi koitunut kaikille juomaksi.»\n\nPalatessaan Persiaan Aleksanteri sai vastaanottaa ilosanoman, että\nNearkhos oli saapunut erääseen eteläiseen satamaan. Mutta monet vaarat\nhän oli saanut kestää taistellen sekä myrskyjä että vihamielisiä\nkansoja vastaan.\n\nKeväällä 324 maailmanvalloittaja-armeijan jäännös saapui Susaan.\nAleksanteri oli silloin ollut poissa niin kauan ja saanut kestää niin\nmonta vaarallista seikkailua, että oli tuskin odotettu hänen hengissä\npalaavan. Oli jo todellakin aika hänen palata, sillä hänen ollessa\nsodassa monet satraapeista olivat tottuneet suureen itsevaltaisuuteen\nja elivät ja hallitsivat, kuin ei olisi mitään esivaltaa. He olivat\nvärvänneet omia sotajoukkoja ja odottivat vain, että huhu Aleksanterin\nkuolemasta saisi varmuuden, niin he kyllä kaikki tyynni ymmärtäisivät\nlaittautua itsenäisiksi ruhtinaiksi. Koko Aleksanterin valta oli\nkyseessä. Yksi ainoa heikkouden merkki hänen esiintymisessään — ja\nkaikki tyynni olisi voinut romahtaa.\n\nRautaisella kädellä nuori kuningas tarttui omavaltaisiin. Kauhistuttava\nhän oli vihassaan. Nuorukainen oli kovettunut mieheksi. Pian oli taas\nkaikki järjestyksessä ja kunnossa. Mutta tämän jälkeen hän antoi\nuseimmat satraappikunnat idässäkin makedonialaisille.\n\nHänen yrityksensä yhdistää persialaista ja kreikkalaista, oli siis\njossakin määrin epäonnistunut. Kuitenkaan hän ei ollut luopunut itse\najatuksesta tasoittaa kansalliset erikoisuudet rauhallisin keinoin.\nMaailman herruuden omaan luontoon kuuluu näet tuollaisen tasoittelun\naikaansaamisen yrittäminen. Aleksanterin aikomalle Itämaiden ja\nLänsimaiden yhtymiselle olivat vertauskuvalliset makedonialaisten\nmiesten ja persialaisten naisten hääjuhlat, jotka hän vietti heti\nSusaan tultuaan. Itse hän oli sitä ennen Intian-retkellään ottanut\npuolisokseen ylhäisen Baktrian tyttären, ihmeen kauniin Rōksánēn. Nyt\nhän nai erään Dareioksen tyttäristä, ja samanaikaisesti vietettiin\nloistavin juhlallisuuksin kahdeksisenkymmenen makedonialaisen upseerin\nja ylhäisen persialaisen naisen häät. Myös 10 000 makedonialaista\nsoturia, jotka jo ennen olivat ottaneet persialaisen vaimon, saivat\nottaa osaa juhlallisuuksiin. Mutta onnellisia eivät olleet ne\nmorsiusparit, jotka täällä nähtiin. Tarvittiin Aleksanterin arvovaltaa,\njotta saatiin sulhaset solmimaan lailliset suhteet aasialaisiin\nnaisiin. Ja heti kuninkaan kuoltua he melkein poikkeuksetta hylkäsivät\npersialaiset vaimonsa tai kohtelivat heitä jalkavaimoina. Mielen apeus\nsiitä, että kuningas tahtoi kohdella aasialaisia — »barbaareja» —\ntasa-arvoisina kreikkalaisten kanssa, purkautui pian suurten hääjuhlain\njälkeen suoranaisena kapinana.\n\nAina siitä hetkestä, jolloin makedonialaiset veteraanit kieltäytyivät\njatkamasta marssia läpi Intian, Aleksanterille oli ollut selvillä, että\nhän ei voisi toteuttaa loppuun maailmanherruussuunnitelmiaan, jollei\nhän hankkisi uusia, voimakkaita, kuriin totutettuja joukkoja. Vanha\ntoverillisen tuttavallinen suhde kuninkaan ja hänen makedonialaistensa\nvälillä sopi huonosti uusiin olosuhteisiin. Hän varusti sentähden\narmeijan parhaista iraanilaisista soturikansoista ja aseisti sen\nmakedonialaiseen tapaan. Kiitos Aleksanterin sotilaallisen neron\nnämä soturit järjestettiin niin oivallisesti ja heistä tuli niin\nluotettavia hänen suunnitelmainsa välikappaleita, että hän oikeastaan\nei enää tarvinnut makedonialaisia sotavanhuksiaan. Hän päätti sentähden\nlähettää kotiin suuren osan niistä, nimittäin ne, jotka eivät olleet\ntäysin sotapalvelukseen kykeneviä. Juuri silloin, kun tämä päätös\nannettiin tiedoksi, kapina puhkesi. Mikä Aleksanterin mielestä oli\nhyvä työ täysin palvelleille sotavanhuksilleen, sitä sotilaat pitivät\nmerkkinä siitä, että hän aikoi kokonaan luopua makedonialaisistaan.\nNämä sotilaat, jotka uskollisesti olivat palvelleet nuorta\nkuningastaan, tunsivat nyt yht'äkkiä tulleensa syrjään sysätyiksi\nloppuunkäytettyinä ja tarpeettomina, ja tämä tapahtui noiden\nhalveksittujen »barbaarien» takia, jotka monta kertaa olivat paeten\nkääntäneet heille selkänsä taistelussa! Makedonialaiset vaativat\nkovaäänisesti, että heidät kaikki lähetettäisiin kotiin, ja neuvoivat\nhäntä vastedes tekemään valloituksensa isänsä Amonin avulla.\n\nVihasta kiehuen Aleksanteri silloin, vain muutamain henkivartiostoonsa\nkuuluvain miesten seuraamana, ryntäsi keskelle hurjaa joukkoa,\ntarttui omin käsin yhteen pahimmista huutajista, osoitti sitten\nhenkivartijoille yhden sieltä, toisen täällä ja vietätti heillä nämä\nheti teloitettaviksi.\n\nTämä yhden ainoan miehen henkilökohtainen rohkeus oli tarpeeksi\ntaltuttamaan raivoavan joukon. Vaieten he kuuntelivat kuninkaansa\nsuuttunutta puhetta. Hän huomautti heille kaikesta, mistä he saivat\nhäntä ja hänen isäänsä kiittää. »Mitä Te olisitte ilman meitä\nmolempia!» hän huudahti. »Köyhinä ja ilman pysyväisiä asuntoja te\nkuljeksitte ympäriinsä vuorien keskellä kurjine karjalaumoinenne alati\nalttiina traakialaisten, illyrialaisten ja muiden villien kansain\nhyökkäyksille. Isäni antoi teille soturin puvun kurjan eläinten taljan\nasemesta. Hän teki teidät naapurina olevien barbaarikansojen herroiksi,\nhän avasi teille Traakian rikkaat kaivokset ja antoi teille meren käydä\nkauppaa. Thessalian, Theban, Ateenan ja Peloponnesoksen hän saattoi\nteidän alaisiksenne ja antoi teille kaikkien helleenein hegemonian\nkäydäksenne sotaa persialaisia vastaan. Kaiken tämän minun isäni on\ntehnyt.\n\nJa minä? Enkö ole avannut Hellespontosta teille, saattanut alaisiksenne\nVähän-Aasian rikkaita satraappikuntia ja antanut teidän nauttia voiton\nhedelmiä? Teidän hyväksenne ovat tulleet Egyptin rikkaudet, teille\ntulivat Syyria ja Babylonia, teille Persian aarteet, Intian rikkaudet\nja Valtameri. Teidän joukostanne olen valinnut satraapit, päälliköt,\nstrategit. Mitä olen itse ottanut saaliiksi muuta kuin purppuraviitan\nja diadeemin? En mitään ole pitänyt omaan laskuuni. Ei kukaan voisi\nnäyttää _minun_ aarteitani.\n\nJa miksi minä kokoaisinkaan aarteita itselleni, kun minä syön kuin\nte, nukun kuin te. Niin, moni teistä viettää herkuttelevampaa elämää\nkuin minä, ja monta yötä minun täytyy valvoa, että te voisitte nukkua\nrauhassa. Kun te olette kärsineet vaivoja ja vaaroja, luuletteko, että\nminulla silloin ei ole ollut huolia ja suruja. Kuka teistä voi sanoa,\nettä hän on kärsinyt enemmän minun puolestani kuin minä hänen? Kukin\nteistä, jolla on arpia ruumiissaan, näyttäköön ne, ja minä näytän\nmyös omani. Ei mikään ruumiini osa ole jäänyt haavoittumatta, eikä\nole senlaatuista asetta, jonka jälkiä ei minussa näkyisi: miekat ja\ntikarit, jouset, heittokoneet ja nuijat ovat minuun iskeneet haavoja,\nkun minä voittaen olen johtanut teitä yli maitten ja merien, yli\nvuorten, läpi virtojen ja erämaitten.\n\nJa nyt olin ajatellut antaa niiden teistä, jotka ovat väsyneet\nmonista taisteluista, mennä kotiin, tullakseen siellä ihailun ja\nylpeyden kohteiksi. Mutta te tahdotte kaikki mennä pois — no menkää\nsitten kaikki tiehenne! Ja kun tulette kotiin, niin kertokaa, että\nkuninkaanne, hänet, joka on voittanut meedialaiset ja persialaiset ja\nlukemattomat muut kansat, joka on kulkenut läpi Kaukasoksen vuorisolien\nja Aasian virtain ja joka olisi tunkeutunut syvälle Intian maahan, jos\nette te itse olisi häntä estäneet, kertokaa, että hänet te olette\njättäneet ja sallineet voitettujen barbaarien jäädä häntä suojaamaan.\nTämän julistaminen varmaan tuottaa teille ihmisten kunnioituksen ja\ntodistaa hurskautta jumalia kohtaan. Menkää sitten tiehenne!»\n\nNäin sanoen hän jätti heidät yksikseen.\n\nLähipäivinä hän oli olevinaan kuin ei makedonialaisia joukkoja olisi\nolemassakaan. He eivät saaneet mitään määräyksiä, eikä kukaan heistä\nhuolehtinut, vaan sotilaat oli jätetty selviytymään aivan omin päin.\nJa se ei ollut ajan mittaan hauskaa. He huomasivat toivottomaksi tehdä\nvastarintaa Aleksanterille ja hänen aasialaisille joukoilleen, eikä\nheillä lopulta ollut muu neuvona kuin alistua. Aivan menehdyksissään\nhe syöksyivät kuninkaanpalatsin porteille, heittivät maahan aseensa ja\npyysivät itkien ja valittaen kuninkaaltaan anteeksi.\n\nHetken kuluttua Aleksanteri tuli ulos palatsista, ja näky, jonka hän\nnäki edessään, liikutti hänet kyyneliin. Hän leppyi taas täydellisesti\nuskollisille sotavanhuksillensa. Sitten pantiin toimeen juhlakemut,\njoissa makedonialaiset ja persialaiset yhtä suurella tarmolla joivat\nmolempien kansojen välisen tulevan sovun ja valtiollisen yhteyden\npuolesta.\n\nNyt hän sai myöskin kaikki loppuunpalvelleet makedonialaiset soturit\nvapaaehtoisesti lähtemään kotiin. Hän piti hyvää huolta heidän\ntoimeentulostaan matkalla ja lahjoitti heille talentin kullekin.\nJa heidän ja aasialaisten naisten lapset hän otti kasvattaakseen\nmakedonialaiseen tapaan, kunnes he kasvaisivat ja kykenisivät lähtemään\nkotiin isäinsä maahan. Kyynelten vuotaessa molemmin puolin Aleksanteri\nja hänen vanhat aseveikkonsa erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän sen jälkeen hän lähti Babyloniin, missä hän jo aikaisemmin oli\nryhtynyt järjestelemään uutta, suurta meriretkikuntaa. Hän halusi tällä\nkertaa itse olla mukana laivastossa, jonka tuli kulkea Eufrat-virtaa\nalas sekä purjehtia Arabian niemimaan ympäri ja Punaiselle merelle.\nTäten oli saatava aikaan meriyhteys Babylonin ja Aleksandreian välille.:\n\nMatkalla sinne retkikunnan ilmeisesti oli tarkoitus ottaa haltuunsa\ntärkeimmät satamapaikat ja perustaa sinne siirtokuntia. Tämä yritys oli\nsiis samoinkuin hänen Intian retkensä uusi rengas hänen pyrkimyksessään\nmaailmanherruuteen. Oli liikkeellä myös huhuja, että suunniteltiin\nsotaretkeä helleenien vihollisia vastaan Sisiliaan ja Afrikkaan; ja\nAleksanterin jälkeen jääneistä papereista lienee löydetty viittailuja\ntuollaisiin suunnitelmiin.\n\nSuuren meriretkikunnan varustelut toimitettiin maailmanvalloittajan\ntavallisella tarmolla. Mutta kun ne lähestyivät loppuaan, kuningas\nerään suuren juhlan perästä sairastui äkkiä ilmastokuumeeseen. Hänen\ntilansa huononi nopeasti. Mutta loppuun asti hänen ajatuksensa\nkiertelivät suuressa retkikunnassa ja jatkuvasti hän antoi sitä\nkoskevia käskyjä, kunnes ääni häneltä tukehtui.\n\nKun oli käynyt selväksi, että tila oli toivoton, oli häneltä kysytty,\nkenelle hän halusi uskoa valtakuntansa. Hän vastasi: »Arvokkaimmalle.»\nJa hänen viimeisiä toimiaan oli, että hän veti sinettisormuksensa\nsormestaan ja ojensi sen uskolliselle _Perdikkaalle_, sille\nystävistään, joka nautti suurinta kunnioitusta.\n\nArmeijassa tiedot kuninkaan tilasta olivat herättäneet synkän\nmielialan. Makedonialaiset tungeksivat linnan ympärillä ja rukoillen\npyysivät saada nähdä jumaloidun päällikkönsä. He vaikeroivat ja\nuhkailivat siihen asti, että heille avattiin ovet ja annettiin heidän\nmarssia kuninkaan vuoteen ohi. Hän ojensi heille oikean kätensä,\nmutta kykeni vain heikosti päätään nyökäyttämällä sanomaan heille\njäähyväiset. Se oli viimeinen tajunnan ilmaus. Kaksi päivää myöhemmin\nhän veti viimeisen henkäyksensä luonaan makedonialaiset päällikkönsä,\njotka syvästi liikutettuina olivat kokoutuneet kuolinvuoteen ympärille.\nHän oli silloin vain 33 vuoden vanha.[65] Pois hän meni elämän\nkeväimessä, kuten sankarinsa, tulinen ja kiihkeä Akhilleus.\n\n»Aleksanteri Hydaspesvirralla»-nimisessä runossa Esaias Tegnér antaa\nnuoren sankarin seuraavin sanoin sotilailleen ilmaista sen salaperäisen\näänen, jonka hän sisässään kuuli:\n\n    »Pelkonne ei, vailla rajaa,\n    ei Hydaspeen aallotkaan\n    estää saata valloittajaa\n    hänen voittokulussaan.\n    Ilmain, vetten kuiskehista\n    kuulee poika auringon:\n    'Selvän elon ongelmista\n    antaa sulle Babylon.'»\n\n»Nuoren sankarin viime henkäys aloitti katkeran taistelun hänen\nlähimpäin miestensä välillä, kapinan hänen sotajoukossaan ja hänen\nmaailmanvaltakuntansa kukistumisen» — näin lopettaa Droysen kuuluisan\nAleksanteria käsittelevän teoksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin aikaa Aleksanterin Gaugamelan luona Dareioksesta saaman\nvoiton jälkeen Aiskhines oli eräässä puheessaan Ateenassa ilmaissut\naikansa hämmästyksen sen ihmeellisen johdosta, mitä hänen polvensa\nkreikkalaiset olivat saaneet kokea muutamien vuosien kuluessa.\n»Me olemme», hän sanoi, »omin silmin nähneet tapahtumia, jotka\njälkimaailmasta varmasti tuntuvat uskomattomilta saduilta. Persian\nkuningas — hän, joka kaivoi kanavan Atoksen poikki ja laski sillan\nyli Hellespontoksen, hän, joka kreikkalaisilta vaati maata ja vettä\nja kirjoituksissaan oli kyllin julkea sanomaan koko ihmiskunnan\naina auringon noususta sen laskuun olevan hänen käskyvallassaan\n— hän ei enää taistele saattaakseen toisia herruuteensa, vaan\npelastaakseen itsensä.» Ja samoihin aikoihin eräs toinen huomattu\nateenalainen kirjoitti: »Jos viisikymmentä vuotta sitten joku jumala\nolisi suurkuninkaalle tai makedonialaisten hallitsijalle ennustanut\ntulevaisuuden, olisikohan kumpikaan heistä silloin voinut uskoa, että\ntänä päivänä tuskin muuta kuin nimi on jäljellä siitä valtakunnasta,\njoka silloin oli melkein koko maailman valtijaana, ja että kansa,\njota silloin tunnettiin tuskin nimeltäkään, saavuttaisi koko maailman\nherruuden? Toden totta, onni osoittaa voimaansa mitä uskomattomimmissa\nkohtaloissa! Nyt se on asettanut makedonialaiset persialaisten\nihanuuteen näyttääkseen ihmisille, että Persian kansakin vain ajaksi\noli saanut käyttöoikeuden Idän ihanuuteen, kunnes kohtalo näki\nparhaaksi sitä toisella lailla vallita.»\n\nSellaisia olivat ajatukset, jotka Aleksanterin voittokulun johdosta\ntäyttivät ihmiskunnan jo seitsemän vuotta ennen hänen uransa loppua.\nSeuraavina vuosina hän ei ainoastaan saattanut valtansa alle koko\ntavattoman suuren Persian valtakunnan itäistä osaa, vaan tunkeutui\nsen rajain ulkopuolelle ennen tuntemattomiin maihin, ja otti ne\nvaltaansa. Hänellä oli nyt hallussaan Kreikan apulähteiden lisäksi\nmyöskin ne äärettömät rikkaudet ja mahtava sotavoima, jotka kerran\nolivat tehneet suurkuninkaan niin pelätyksi. Ei kukaan sen ajan\nihmisistä olisi voinut kuvitella niin suunnatonta valtaa yksiin\nkäsiin koottuna — vain Aleksanteri itse. Ja tämä maailmanvaltias\noli vasta miehuusikänsä alussa, voimaa ja toimintahalua uhkuen!\nLiioittelematta ja imartelematta voi hänestä sanoa, että hän ei ollut\nkoskaan taistellut taistelua voittamatta, koskaan käynyt kaupungin\nkimppuun sitä valloittamatta, koskaan tullut maahan sitä valtansa alle\nlaskematta. Oliko mitään, mikä hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan\nkykeni rajoittamaan? Missä oli sotavoima, joka oli kyllin vahva\npitämään puoliaan häntä ja hänen sotaan tottuneita sotilaitaan vastaan,\nnäitä sotilaita, joita eivät kuumuus eikä kylmyys eivätkä minkäänlaiset\nvaivat kyenneet seisauttamaan? On sanottu: »Ehkä roomalaiset?» Mutta\nheillä ei ollut käytettävinään niin monipuolisia sotilaallisia\napulähteitä kuin Aleksanterilla eikä niin erinomaisia sotapäälliköitä,\nkuin hän oli.\n\n»Minä puolestani», Arrianos sanoo, »en kykene muodostamaan varmaa\nmielipidettä, miten oli Aleksanterin tulevaisuudensuunnitelmain\nlaita; mutta minä _uskon_ aivan varmasti, ettei hän koskaan olisi\nasettunut rauhaan, vaikka olisi lisännyt Euroopan maat Aasiaan, ei\nvaikka olisi Brittein saaret liittänyt Eurooppaan. Hän olisi jatkanut\neteenpäin tuntemattomiin maihin, vaikkapa hänellä ei olisi ollut muuta\nkilpailijaa kuin — itsensä.\n\nKerrotaan, että Intiassa muutamat viisaat miehet sanoivat hänelle:\n'Ilman lepoa ja rauhaa sinä syöksyt omasta maastasi maanpiirin\netäisimpiin kolkkiin ja tuotat sekä itsellesi että muille vaivoja ja\nvastuksia. Ja kuitenkaan sinä, kun kohta makaat kuolleena, et omista\ntästä maasta enempää kuin sen, mikä tarvitaan sinun ruumiisi peitoksi.'\n\nAleksanteri tosin kiitti sitä, mitä he olivat sanoneet, kuten hän erään\ntoisen kerran ilmaisi ihailunsa Diogenesta kohtaan, mutta yhtä kaikki\nhän jatkuvasti toimi vastoin sitä, mitä oli ylistänyt totuutena.»\n\nEhkä oli kuitenkin, kuten Arrianos sanoo, »onnellisinta hänelle\nsaada mennä pois, kun hän vielä »oli maineen ja kunnian kukkuloilla,\nennenkuin hänet vielä kohtasi sellainen onnettomuus, mitä viisas Solon\najatteli, kun hän varoitti Kroisosta kiittämästä ketään onnelliseksi\nennen kuolemaa.»\n\nMutta ajattelematta, mitä Aleksanteri olisi voinut suorittaa, jos olisi\nsaanut elää, jo se, mitä hän lyhyen, kolmikymmenvuotisen hallituksensa\naikana oli saanut toimeen, tietää täydellistä kumousta suurimmassa\nosassa senaikaista kulttuurielämää ja aloittaa uuden aikakauden. Sillä\nhän ei tyytynyt kukistamaan suurta valtakuntaa, vaan pyrki myös saamaan\nsille uutta sisältöä. Hän oli niitä syntyperäisiä hallitsijaluonteita,\njotka ovat kohonneet yli kansallisuusrajain ja rohkealla tarmolla\nylläpitävät _ihmisyyskäsitettä_. Väsymättä hän työskenteli edistääkseen\nuudestiluodussa valtakunnassaan kaikkien parasta, avatakseen uusia\nhyvinvoinnin lähteitä, perustaakseen uusia kaupunkeja ja saattaakseen\nrappeutuneita yhteiskuntia hyvään kuntoon, helpottaakseen liikennettä\nja edistääkseen kauppayhteyksiä. Kullan, joka ennen oli saanut kasautua\nkuolleena pääomana suurkuninkaan aarrekammioon hän runsain käsin pani\nliikkeeseen koko maailman elinkeinoelämälle suunnattomaksi hyödyksi.\nVampyyreina Persian hallitsijat olivat imeneet alamaistensa parhaan\nveren ja lamauttaneet heidän elinkeinoelämänsä. Oli kuin olisi uutta\nverta nyt kiertänyt valtakunnan sydämestä kuihtuneisiin jäseniin.\n\nUtuisessa kaukaisuudessa häämöittäneiden Itämaiden tuntemus edistyi\nAleksanterin kautta enemmän kuin koskaan ennen. Hänen valloituskulkunsa\noli hänelle samalla suuri tieteellinen retki läpi ennen tuntemattomien\nseutujen. Huomiot, jotka sen kestäessä tehtiin, tulivat Aristoteleen\nja muiden tiedemiesten, maantieteilijöitten, luonnontutkijain ja\nhistorioitsijain hyväksi. Tämän tutkimustyön tulokset koottiin\ntieteelliseen arkistoon, jota säilytettiin Babylonissa. Se on hävinnyt\nkuten niin paljon muuta arvokasta maailmassa, mutta onneksi etevät\ntutkijat osaksi kerkisivät sitä käyttää.\n\nSuuria summia Aleksanteri myös asetti Aristoteleen tutkimuksiin\nkäytettäväksi, ja suuren joukon ihmisiä hän itse pani kokoamaan\nvieraitten maitten eläimiä, niitä tutkimaan ja tarkkaamaan niiden\ntapoja. Hänen sotilaalliset urotyönsä eivät olleet oma päämääränsä — ne\nmuokkasivat maata uudelle, yllättävän rikkaalle sivistyselämälle sekä\ntieteissä että taiteissa.\n\nTavaton vaikutus, minkä Aleksanteri teki aikalaisiinsa, ulottui\nItämaidenkin kansoihin, ja heillä on »Iskender» vielä tänään elävä\ntaruhenkilö.\n\nVielä vuosituhansin hänen kuolemansa jälkeen historioitsijat\narvosteluja hänen persoonastaan on värittänyt rajaton ihailu tai\nhehkuva viha. Englantilainen historioitsija Grote oli perinyt jotakin\nDemostheneen tunteista tätä kreikkalaisten »vapauden» vaarallisinta\nvihollista vastaan. Barthold Niebuhr, suuri Rooman historian tuntija,\nvihasi häntä yhtä intohimoisesti kuin Napoleonia. Kaikkia nuoren\nsankarin tekoja, joita tavallisesti ylistetään jaloiksi, Niebuhr pitää\n»teatraalisina ja hyvää vaikutusta tavoittelevina.»\n\nPian Niebuhrin kuoleman jälkeen ilmestyivät Droysenin ihailevaa\ninnostusta täynnä olevat kuvaukset Aleksanterista. Hän hillitsi itse\n40 vuotta myöhemmin ihastuksen ilmaisujaan, mutta tässäkin miedommassa\nmuodossaan Droysenin mielipiteet ovat enemmän kuin kerran nostattaneet\nvastaväitteitä. Niin kriitillinen ja vaikeasti tyydytettävä\nhistorioitsija kuin Beloch ei tahdo tunnustaa Aleksanterin suuruutta\nsotapäällikkönä ja valtiomiehenä. Este on oikeastaan hallitsijan\nnuoruudessa: kuinka voisi muutamia vuosia yli kahdenkymmenen\noleva nuorukainen omata sotapäällikön ja valtiomiehen kypsyneen\narvostelukyvyn?\n\nMutta neroutta ja ritarillisen ihastuttavia ominaisuuksia ei toki\nkukaan ole voinut evätä häneltä, kieltämättä loistavimmalta henkilöltä,\nminkä Hellas on synnyttänyt.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:\n\nBenedictus Niese, Geschichte der griechischen und makedonischen Staaten\nseit der Schlacht bei Chaeronea. 3 osaa.\n\nP. Jouguet, L'impérialisme macédonien et l'hellénisation de l'Orient.\n\nTheodor Birt, Alexander der Grosse und das Weltgriechentum.\n\nTähän lukuun:\n\nArrianos, Alexandros' Bedrifter, oversat af M.Cl. Gertz.\n\nJoh. Gust. Droysen, Geschichte Alexanders des Grossen.\n\nFr. Koepp, Alexander der Grosse.\n\nEduard Meyer, Alexander der Grosse und die absolute Monarchie.\n\nRichard Nordin, Alexander den Store.\n\nWerner Hoffman, Das literarische Porträt Alexanders des Grossen im\ngriechischen und römischen Altertum.\n\nVictor Ehrenberg, Alexander und Ägypten.\n\nJarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland\noch Indien före Alexander den store (Nordisk tidskrift 1918).\n\n\n\n\nMAAILMAN VALTAKUNTA HAJOAA.\n\n\nAleksanterin äkillisen kuoleman perästä hänen maailmanvaltakuntansa\noli tuomittu pirstoutumaan, sillä se oli neron luomus, ja vain\nrautatahtoinen, aivan erinomaisen suuri nero sitä kykeni pitämään\nkoossa. Kysyttiin paljon enemmän kuin tavallista inhimillistä\ntahdonvoimaa ja arvostelukykyä sulattamaan yhdeksi kokonaisuudeksi\nihmiset, jotka olivat niin eri kehitysasteilla kuin Aasian, Afrikan\nja Euroopan kansat. Aleksanterin valtakunnassa oli heimoja, joiden\npiti opetella vasta maanviljelystä, toisia joita piti sivistää elämään\navioliitossa tai — kuten kauimpana koillisessa asuva Sogdianan kansa\n— »elättämään vanhoja vanhempiaan, eikä lyömään heitä kuoliaiksi.»\nFoinikialaiset piti saada luopumaan kauheista Molokin uhreista.\n\nMutta toiselta puoleltahan joukossa oli kansoja, joilla oli\nikivanha kulttuuri jo siihen aikaan, jolloin kreikkalaiset vielä\nolivat barbaareja, kansoja, jotka ennen kaikkia muita olivat olleet\nkreikkalaisten oppimestareita. Kuitenkin täytyi nämäkin, kuten\nkaikki itämaalaiset, vapauttaa kahleista, joissa taikausko ja sokea\nauktoriteettiusko heitä pitivät vankeina, ja herättää heidät tuntemaan\nihmisarvonsa. Sellainen oli työ, jonka helleeninen kulttuuri oli\nsiellä ottanut suorittaakseen. Aleksanteri tämän alkoi; ja leima,\njonka nuori valloittaja antoi työlleen, olikin määräävänä kokonaiselle\naikakaudelle, _hellenistiselle_.\n\nAleksanteri ei jättänyt jälkeensä kruununperillistä, mutta vähän\njälkeen hänen kuolemansa hänen puolisonsa Roksane synnytti pojan, joka\nsai nimen Aleksanteri. Mutta ennenkuin lapsi oli nähnyt päivänvalon,\nsyntyi armeijassa Babylonissa kiivas kamppailu siitä, kenestä tulisi\nvainajan seuraaja. Se päättyi sovintoon sankarin paarien ääressä ja\nseuraavan sisältöiseen sovitteluun: Siinä tapauksessa, että Roksanen\nodottama lapsi on poika, tulee tästä ja hänen avioliiton ulkopuolella\nsyntyneestä velipuolestaan _Philippoksesta_, erään tanssijattaren\npojasta, kuninkaita. Philippos oli tosin jo ehtinyt täyteen ikään,\nmutta häntä vaivasi kaatuvatauti, ja hän oli heikko, siis kykenemätön\nhallitsemaan valtakuntaa. Aleksanterin kruunu oli, kuten Wilamowitz\nsanoo, »siirtynyt idiootille ja vielä syntymättömälle lapselle.»\nHallituksen otti senvuoksi käsiinsä _Perdikkas_ valtionhoitajana\nalaisinaan maaherroina etevimmät Aleksanterin lähimmistä miehistä.\nTunnetuimmat heistä olivat _Ptolemāios, Antígonos_ ja _Séleukos_.\nMakedonian ja Kreikan maaherrana oli _Antipatros_. Kaikki nämä valtiaat\nolivat voimakkaita luonteita, joiden oli vaikea toimia yhdessä, ja\nlähimmän miespolven valtiollinen historia onkin täynnä taisteluita\nnäiden Aleksanterin »_diadokien_» — s.o. seuraajain — välillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikassa tieto Aleksanterin äkillisestä kuolemasta vaikutti kuin\nsytyttävä kipinä tukahdutettuun »vapaudenrakkauteen». Kaikkinainen\npikkuvaltiopolitiikka oli sammunut Aleksanterin ratkaisevasti\nvakaannutettua Makedonian hegemonian. Kansankokouksissa ei käsitelty\nkuin pikkukysymyksiä. Keskusteltiin »kaduista ja kaivoista, joita piti\nkorjata, muurinharjasta, jota piti kalkita ja muusta sellaisesta»,\nlainataksemme Demostheneen sanat, joka kuitenkin alkaakseen uuden\n»vapaustaistelun» vain odotti, että Aleksanterin kävisi huonosti\nAasiassa.\n\nOn erittäin mielenkiintoista tarkata Demostheneen ja ateenalaisten\neleitä Aleksanterin sotaretken eri tilanteissa. Tuntuu, kuten\nDroysenista, että »jos helleenisessä maailmassa olisi ollut terveen\nkansallistunnon alkuakaan, niin Aleksanterin saavuttamain Graneikoksen,\nIssoksen ja Gaugamelan voittojen, Vähän-Aasian helleenein vapautuksen,\nTyroksen ja vanhan kilpailijan Foinikian kauppavallan tuhoamisen ja\nPersian ylivallan murskaamisen olisi pitänyt saada leppymättömimmätkin\nsopimaan Aleksanterin kanssa ja kaikkien helleenein olisi toki riemu\nrinnassa pitänyt kilpailla siitä, että saisivat ottaa osaa hänen\nvapautustyöhönsä.» Kun tieto Miletoksen vapautuksesta saapui, niin\n»eikö kautta koko kreikkalaisen maailman käynyt riemunhuuto?» kysyy\neräs toinen saksalainen vanhanajan historioitsija. »Vihdoinkin\noli toteutunut se, mitä helleenit niin kauan olivat toivoneet ja\nodottaneet. Olihan Miletos kaupunki, josta persialaissodan sytyttävä\nkipinä kerran sinkosi, kaupunki, jonka häviön takia koko Ateena\nvuodatti kyyneleitä, Thaleen ja Anaksimandroksen kaupunki... Mutta\nkun se jälleen pystytettiin, ei kuulunut riemun kaikua Kreikasta.\nKukaan isänmaallinen runoilija ei ole koskaan ylistänyt runoissaan\ntätä urotyötä.» Vaikutusvaltaiset kreikkalaiset kaupungit käsittivät\nisänmaallisuuden ja kansalliset tehtävät vallan toisin.\n\nJos ateenalaiset olisivat halunneet, he olisivat jo Aleksanterin\nvapautussodan alussa voineet poistaa ainoan tosi vaaran, mikä uhkasi\ntätä hanketta kaikkien helleenien yhteistä vihollista vastaan. Jos\nnäet helleenit päättävästi olisivat koko merivoimineen menneet mukaan\nAleksanterin puolelle, hän olisi ollut persialaisia voimakkaampi\nmyös merellä, ja sodan lopputulos jo siten alusta asti ollut varma.\nAleksanteri olisi varmasti maksanut korkean hinnan tuollaisesta avusta,\nja Ateena olisi vielä kerran saanut tilaisuuden näytellä tärkeää osaa\npolitiikassa.\n\nMutta ateenalaiset eivät tahtoneet. Demosthenes ja hänen ystävänsä\neivät heitä siihen päästäneet. Ateenalaiset rajoittuivat varovaisesti\nasettamaan sopimuksenmukaiset kaksikymmentä laivaa Aleksanterin\nkäytettäviksi. Mutta muuten he pysyttelivät puolueettomina ja\nodottelevina.\n\nKuumeenomaisella jännityksellä he odottivat Issoksen suuren\nvoimainkoetuksen tulosta. Demosthenes. osoitti niille, jotka halusivat\nkuunnella —ja niitä oli paljon — että Aleksanterin sotajoukon\npersialaiset ratsumiesmassat aivan varmasti polkisivat maahan.\nKuitenkin hän oli kyllin diplomaatti odottamaan taistelun ratkaisua,\nennenkuin hän antaisi Ateenan päättää liittyä avoimesti Persian\npuolelle.\n\nSilloin tuli tieto, että Aleksanteri oli saavuttanut ratkaisevan\nvoiton. Mitä silloin ateenalaiset ja heidän liittolaisensa tekivät?\nHe päättivät antaa kunnialahjan voittajalle, kultaisen seppeleen\nkiitollisuutensa ilmaukseksi siitä, mitä hän oli tehnyt Kreikan\nvapauden hyväksi.\n\nSitten kului muutamia vuosia uudessa odotuksessa.\n\nMutta kun tuli tieto, että »itsevaltias» lopultakin oli kuollut,\nmikä poliittinen vireys kaikkialla, mitä toiveita uuden vapauden\naikakaudesta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSparttalaiset taas eivät koskaan olleet avustaneet Philippoksen\nperustamaa Korinthoksen liittoa. Koko ajan, kun Aleksanteri oli\nAasiassa, he olivat jos mahdollista vielä kärsimättömämpinä kuin\nateenalaiset odottaneet sopivaa tilaisuutta entisen valtansa\nsaavuttamiseen Kreikassa, vaikka se toisen kerran pitäisi ostaa\npettämällä Kreikan yhteinen asia. Heti Aleksanterin kuljettua Aasian\npuolelle he ryhtyivät yhteyteen suurkuninkaan kanssa. Issoksen\ntaistelun jälkeen he esiintyivät niin uhkaavasti, että syntyi\nsuoranainen sota heidän ja Aleksanterin Makedoniaan asettaman\nmaaherran, Antipatroksen välillä. Verisessä taistelussa sparttalaiset\nvoitettiin v. 331, ja sitten ei mikään Kreikan valtio uskaltanut\najatella kapinaa Makedoniaa vastaan, niin kauan kuin Aleksanteri eli.\nMutta sitä todella suurenmoista, mitä noina monivaiheisina vuosina\ntapahtui, eivät ateenalaiset eivätkä sparttalaiset nähneet, eivät\n_tahtoneet_ nähdä.\n\nKun nyt huhu Aleksanterin kuolemasta oli saanut vahvistuksen,\nmakedonialaisvastaiset puoluejohtajat kaikkialla intohimoisin sanoin\nkehoittivat kansaa astumaan helleenien uuden vapaustaistelun johtoon\nja siinä tarkoituksessa kokoamaan kaikki Kreikan valtiot liittoon. Ne\nsanat saivat heti vastakaikua. Demostheneen ja muiden kansanjohtajain\nansiosta vapausliike levisi kuin kulovalkea yli melkein koko Kreikan,\nja melkoinen sotajoukko kävi taisteluun Antipatrosta vastaan. Yritys\npäättyi kuitenkin niin, että liittoutuneet kärsivät perinpohjaisen\ntappion ja huomattavimmat kansanjohtajat mestattiin. Demosthenes vältti\ntämän kohtalon ottamalla myrkkyä.[66]\n\nKun sitten Antipatros muutamia vuosia myöhemmin kuoli, syttyi\nMakedoniassa sisällissota. Näihin kahakoihin sekaantui myös\nkunnianhimoinen Olympias. Hän tappoi heikkomielisen Philippoksen\nja hänen puolisonsa ja satakunnan heidän puoluelaisiaan, mutta\nAntipatroksen poika voitti ja otti vangiksi hänet. Murhattujen omaiset\nvaativat hänen henkeänsä, ja makedonialainen kansantuomioistuin\ntuomitsi hänet kuolemaan. Taipumattomana kuten oli elänytkin, hän otti\nvastaan kohtalonsa.\n\nMuutamia vuosia myöhemmin — nimittäin v. 310 e.Kr. — Kassandros raivasi\ntieltä myös nuoren Aleksanterin, kauniin ja lupaavan lapsen, ja hänen\nihanan äitinsä. Roksane itse oli sitä ennen murhauttanut Aleksanterin\nkuningatarpuolison.\n\nSilloin muutamat Kassandroksen vastustajista ottivat peliin häntä\nvastaan Aleksanterin sivukantaisen pojan, jonka äiti oli eräs ylhäinen\nfryygialainen nainen, seitsentoistavuotiaan Heraklén. Mutta häntäkin\nodotti sama kohtalo kuin sukulaisiaan. Nuorukainen kutsuttiin suuriin\njuhliin, ja kun kemut olivat päässeet huippukohtaansa, hänet pistettiin\nkuoliaaksi. Hänen rikkomuksensa oli sama kuin muidenkin uhrien: hän oli\nAleksanterin sukua.\n\nNyt oli jäljellä vain Aleksanterin sisko, lahjakas _Kleopātra_.\nHän oli ollut aikaisemmin naimisissa enonsa, Epeiroksen kuninkaan\nkanssa, mutta oli nyt leski. Monet mahtavain kruununtavoittelijoiden\nnaimatarjoukset hän oli sen jälkeen hylännyt, mutta aikoi nyt mennä\nnaimisiin Ptolemaioksen kanssa. Mutta Antigonos ehkäisi hänen aikeensa\nmyrkytyttämällä hänet. Philippoksen ja Aleksanterin hallitsijasuku oli\nkokonaan hävitetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin kuin tämä tapahtui Kreikassa, kävi idässä vimmattu taistelu\nsekä valtionhoitajan ja diadokien että vielä diadokien välillä\nkeskenään. Nämä sotapäälliköt, jotka ennen olivat vuosikymmeniä\nyhdessä taistelleet ja parhaina tovereina nauttineet pöydän ja pikarin\niloja, ottelivat nyt keskenään elämästä ja kuolemasta ja koettivat\nryöstää toisiltaan maat. Jo kaksi vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen\nPerdikkas sai surmansa murhaajan kädestä.\n\nDiadokeista kaikkein voimakkain ja tarmokkain oli _Antigonos_,\njota nimitettiin »kykloopiksi», sillä hän oli silmäpuoli. Hän\nlaajensi maaherrakuntaansa saaden voittoja kilpailijoistaan, eli ja\nhallitsi kuin Aasian suurkuningas ja tavoitteli koko Aleksanterin\nvaltakunnan herruutta. Mutta lopulta tämä raudankova mies kaatui\nase kädessä yli 80 vuoden ikäisenä suuressa taistelussa Seleukosta\nja muita kilpailijoitaan vastaan v. 301. Täten Aleksanterin suuri\nyhdistämisajatus oli rauennut. Hänen valtakuntansa jaettiin kolmeen\nvaltioon, joista _Makedonia_ joutui Antigonoksen suvulle, suurin osa\n_etu-Aasiaa_ seleukideille ja _Egypti_ Ptolemaioksille. Mutta silti\neivät olot vakaantuneet. Kaksi seuraavaakin vuosikymmentä oli täynnä\nkiistoja ja kamppailuja. Ptolemaiosten ja seleukidein välillä oli\nkauppapoliittisesti tärkeä Syyria riitakapulana, aivan kuten ennen\nfaaraot olivat taistelleet tämän maan omistamisesta ensin Mesopotamian\nvaltiaitten ja sitten heettiläisten kuninkaitten kanssa. Molemmat\npuolet tavoittelivat Foinikian rannikon satamia, Libanonin metsien\nlaivanrakennuspuita ja vuorien malmeja. Ptolemaiokset kilpailivat myös\nAntigonoksen jälkeläisten kanssa Aigeian meren herruudesta. Ei mikään\nkolmesta osavaltiosta pyrkinyt enää maailmanherruuteen, mutta kaikki ne\ntahtoivat olla suurvalloista ensimmäisenä.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:\n\nJob. Gust. Droysen, Geschichte des Hellenismus.\n\n\n\n\n\n\nHELLENISTINEN AIKA\n\n\n\n\nMAAILMAN TALOUDELLISEN KEHITYKSEN UUSI VAIHE.\n\n\nHellenistinen aika on antanut entistä kansainvälisemmän luonteen\ntaloudelliselle elämälle ja uusinut sitä kapitalismin henkeen. Aina\nhöyryn ja industrialismin[67] aikakaudelle saakka se sitten kulkee\npääasiallisesti samoja ratoja kuin hellenistisellä ajalla. Oleellisin\nero on, että työn suorituttaminen orjilla lakkaa kristinuskon\nvoittaessa alaa.\n\nHelleenien suuri leviäminen oli pääasiassa lakannut 6. vuosisadan\nkeskivaiheilla e.Kr. idässä Persian valtakunnan perustamisen, lännessä\nKarthagon ja etruskien kasvavan vallan johdosta. Sitten siirtolaisuus,\nnopeasti kasvavan väkiluvun varaventtiili, oli ollut tukossa yli kaksi\nvuosisataa, kunnes Aleksanteri Suuri sen jälleen aukaisi. Tämän pitkän\nluonnottoman tilan seurauksia olivat ne yhteiskunnalliset pulmat, jotka\npeloponnesolaissotien ajoista alkaen tuottivat Kreikalle vahinkoa. Maan\nliian lukuisa väestö joko tuhosi itseään sisällissodilla tai värväytyi\npalkkasotureiksi vieraan palvelukseen.\n\nAleksanteri sitävastoin avasi uuden maailman kreikkalaisille ja antoi\nheille siten mahdollisuuksia paremmalla tavalla käyttää kansanvoimaa,\njoka uhkasi murtaa patonsa. Hänen valloituksillaan Itämailla on\nkaupalle, liikenteelle ja taloudelliselle elämälle yleensä ollut\nmerkitys, joka on verrattavissa Amerikan löytöön 18 vuosisataa\nmyöhemmin. Molemmat nämä tapahtumat ovat uusien vaiheiden johdantoa\nihmiskunnan historiassa. Ennen Aleksanteria Välimeren seudut ja\nkaukaisemmat itämaat olivat muodostaneet kaksi toistensa vieressä\nolevaa eri maailmaa. Tosin kreikkalaisten siirtyminen Vähään-Aasiaan,\nSisiliaan, etelä-Sisiliaan ja moniin muihin maihin oli synnyttänyt\nkreikkalaisia kaupunkeja ympäriinsä Välimeren rannoille, mutta Syyrian\nrannikoillahan ei kreikkalaista siirtoasutusta ollut, ja niissä\nseuduin, minne kreikkalaisia oli asettunut asumaan Itämaille, he\neivät missään olleet tunkeneet syvemmälle sisämaahan. Sisä-Aasiaan,\nIntiaan ja Arabiaan johtavat kauppatiet persialaiset, foinikialaiset\nja egyptiläiset olivat tarkasti pitäneet muilta kansoilta suljettuina.\nNyt sitävastoin Aleksanteri oli avannut Aasian Intiaan ja Egyptin\nensimmäiseen kataraktiin saakka ei ainoastaan makedonialaisen\nratsumiehen peitselle, vaan myös helleeni-kauppiaan laivalle ja\nkuorma-aasille. Siten hän oli hankkinut helleeneille määrättömän\nlaajat raakatavara- ja tavarankuluttajaseudut. Nyt myös suurkuninkaan\njalometalliaarteet pantiin liikkeeseen rahaksi lyötynä. Kaikki tämä\naiheutti Hellaan elinkeinoelämän elpymisen, jota voi verrata siihen,\nmikä seurasi kreikkalaisten suurta siirtoasutusta 8., 7. ja 6.\nvuosisadalla.\n\nMutta määrätietoisuudella, joka oli ominaista kaikelle, mihin\nAleksanteri ryhtyi, nuori valloittaja työskenteli kreikkalaisen sekä\nhenkisen että aineellisen kulttuurin levittämiseksi. Perustamalla\njoukon uusia kaupunkeja Egyptin Aleksandreiasta aina Jaksartes-virran\nvarrelle »uloimpaan Aleksandreiaan» asti, hän hankki kaikkialle vanhaan\nmaailmaan helleenisen sivistyksen tukikohtia. Näiden sivistyskeskuksien\nvälistä liikennettä hän edisti avaamalla maanmiestensä käytettäväksi\npersialaisten suurenmoisen tieverkon ja sitä kehittämällä sekä\nvalmistelemalla myös uusien merireittien käytäntöön ottamista.\n\nHänen diadokinsa seurasivat esimerkkiä ja hankkivat kilpaa tuhansia\nhelleenejä, ei ainoastaan palkkasotureita, vaan myös kauppiaita ja\nkäsityöläisiä, lähtemään Itämaihin asuttamaan uusia kaupunkeja,\njoita Aleksanteri ja hänen seuraajansa olivat perustaneet. _Uusi\nkreikkalainen siirtoasutuskausi_, kolmas järjestyksessä, alkaa.\n\nSeleukos ja hänen poikansa Antiokhos ovat maailmanhistorian suurimmat\nkaupunkienperustajat. Aleksanterin aloittamaa asutusta he jatkoivat\nsuurisuuntaisesti yli koko Aasian, Intian ja Turaanin arojen rajoille\nsaakka. Se on valtavin asutus, minkä mikään hallitus koskaan on pannut\ntoimeen.\n\nKaikki tämän suunnattoman suuren alueen viljavat seudut suorastaan\nkylvettiin täyteen kukoistavia kreikkalaisia kaupunkiyhdyskuntia,\njoilla oli kreikkalaiset nimet. Myös Syyria sai nyt samalla tavoin\nhelleenisen leiman. Kaikkialla näissä vastaperustetuissa yhdyskunnissa\nväestön ydin oli kreikkalaista, ja kreikan kieli oli virallisena\nkielenä. Neuvosto ja kansankokous kokoontuivat torille neuvottelemaan\nja vaaleja toimittamaan. Kreikkalaisille jumalille rakennettiin\ntemppeleitä. Siten seleukidikuninkaat sulattivat aasialaiseen valtaansa\nlänsimaisen kansalaishengen ja itsehallinnon aineksia. Hellenistisen\nsivistyksen siemeniä kylvettiin yli koko Aasian. Itämaille asumaan\nasettuvat kreikkalaiset tulivat sinne täynnä nuorekkaan reipasta\nyritteliäisyyttä ja herättivät uutta elämää kansoihin, jotka olivat\njo vaipumaisillaan itämaiseen uneliaisuuteen. Kreikkalaiset osasivat\nherättää eloon Itämaan uinuvat miljoonat. Minne he asettuivat asumaan,\nsiellä syntyi vilkasta ja mitä moninaisinta teollisuustoimintaa ja\nmonin paikoin myös tuottavaa maanviljelystä.\n\nHelleeniset kaupungit olivat kuin saaristo mahtavassa valtameressä.\nMonelle niistä luonnollisesti valtameri oli ylivoimainen, mutta\nmuutamat säilyttivät kauan henkisen erikoisleimansa.\n\nMutta lopulta nämäkin nieli ääretön itämainen ihmismeri, tämä raskas,\nliikkumaton Itämaa, missä hallitukset ja vallat ovat vain pintavärettä,\nmutta kansan tavat ja elämänkatsomus pysyvät muuttumattomina\nkuin luonto itse. hellenistiseltä ajalta. Ajan mittaan Itämaat\nvaikuttivatkin enemmän Länsimaihin kuin päinvastoin.\n\nTigriksen varrelle Seleukos perusti uuden Seleúkeia-nimisen\npääkaupungin siten pyrkien syrjäyttämään Babylonin keskeisestä\nasemastaan maailmankaupan valtiaana. Hän ei viihtynyt vanhassa\npääkaupungissa, jonka väestön enemmistö oli seemiläistä ja jossa\nMardukin vanhoillinen papisto soitti ensi viulua. Mutta hän ei tahtonut\nyrittää kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Vain helleenisestä\nkaupungista saattoi ja sai tulla helleenisen valtakunnan keskipiste.\n\nHänen tarkoituksensa täyttyi täysin. Nebukadnesarin jättiläiskaupunki\nkutistui yhä enemmän kokoon ja rappeutui, mutta hellenistinen Seleukeia\nvapaine järjestysmuotoineen kasvoi Aasian sen ajan suurimmaksi\nkaupungiksi — kerrotaan siinä olleen noin puoli miljoonaa asukasta. Sen\nasema oli myös täysin yhtä edullinen kuin Babylonin. Seleukeiasta johti\npurjehduskelpoinen kanava Eufratiin, joka juuri tällä kohtaa tekee\nmutkan lähelle Tigristä.\n\nSeleukeian kautta kuljetettiin nyt länteen Intian tuotteet: maustimet,\nindigo, pumpuli, helmet ja jalokivet ja myöhemmin myös Kiinan silkki,\nja Arabiasta tuli sinne kallisarvoista suitsuketta ja voiteita,\nkun taas tavarakuormat sieltä kulkivat Aleksandreiaan ja Syyrian\nsatamakaupunkeihin.\n\nSeleukideillä oli paljoa vaikeampi tehtävä kuin Ptolemaioksilla,\njoiden hallitsema alkuasukaskansa kylläkin oli heille vierasta,\nmutta kuitenkin syntyperältään _yhtenäistä_, ja jotka voivat\nhallituksessaan nojautua voimakkaaseen virkavaltaan sekä kansan\nveriin menneeseen tottumukseen taipua valtiaansa edessä kuten\njumalan edessä. Seleukideillä sitävastoin oli hallittavana\nparikymmentä kansaa eri tapoineen ja laitoksineen.[68] Ja pulmaa\neivät tehneet suinkaan yksinkertaisemmaksi mahtavat, itsehallintoon\ntottuneet vanhat Vähän-Aasian kreikkalaiset kauppakaupungit, jotka\nvallitsivat Aasian kauppateitten päätepisteitä ja niiden jatkumista\nlänteen. Näiden yhdyskuntien kanssa kuninkaan oli pysyteltävä\nhyvissä väleissä runsailla lahjoilla ja monenlaatuisilla muilla\nhuomaavaisuudenosoituksilla. Ei sopinut niitä kohtaan osoittaa liian\nankaraa kuninkaallista mahtia. Seleukidien tehtävää vaikeutti vielä\nlukuisa juutalainen väestö, joka vaati uskonnollista itsenäisyyttä.\nHeprealaisten pyrkimys muodostaa maalliseen yhteiskuntaan eri\npappisvaltio johti lopulta vaarallisiin kapinoihin, joista puhumme\ntoisessa yhteydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEgyptissä tuli _Aleksandreiasta_ hellenismin liesi. Tämän kaupungin\nperustaminen on Aleksanterin nerokkaan kaukonäköisyyden oivin todistus.\nItse luonto hänelle neuvoi tämän merikaupungin paikan. Välimeren\nvirrat näet vaikuttavat, että Niilin liejua kulkeutuu itään, niin\nettä ei ainoastaan delttamaan, vaan myös etelä-Syyrian rannikko on\ntäydellisesti mataloitunut. Vasta Niilin läntisimmästä suuhaarasta\nlänteen on meri vapaa liejusta.\n\nJo ensimmäisten Ptolemaiosten aikaan kaupunki sai suuren merkityksen\nsekä itään että länteen pitkin Afrikan rannikkoa kulkevassa maailman\nmeriliikenteessä. 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. perkautettiin\nnäet Niilin ja Punaisenmeren välinen kanava, jonka Dareios oli avannut\nliikenteeseen, mutta joka sitten oli täyttynyt taas lentohiekalla.\n\nAleksandreiasta ei tullut ainoastaan pohjoisesta etelään suuntautuvan\nAigeian meren ja Niilin välisen kauppatien, vaan myös lännestä itään\nkulkevan Karthagon ja Syyrian välisen kaupan pääasemapaikka. Edullisen\nasemansa johdosta mahtavan liikesuonen suulla ja erinomaisen rikas\nsisämaa takanaan kaupungista tuli maailman yhdysliikenteen tärkeimpiä\nsolmukohtiapa se olikin kolme vuosisataa maailman huomattavin\nkauppakaupunki ja kolmen maanosan keskipiste.\n\nAleksandreian vilkasta liikennettä edisti se seikka, että purjehtija\nyölläkin voi tulla satamaan. Silloin näet hänen laivaansa opasti\nsataman edustalla olevan Pharos-saaren majakan valo; tämä rakennus oli\nyksi maailman seitsemästä ihmeestä.\n\nAleksandreiassa virtaili sekaisin kaikkia maailman kansanheimoja.\nIntialaisiakin siellä näki jokseenkin usein, ja Aleksandreian\ntaidekäsiteollisuudessa on piirteitä, jotka mahdollisesti viittaavat\nsiihen, että maailmankaupungin vilinässä esiintyi myös kiinalaisia.\nRooman keisari Hadrianus mainitsee eräässä kirjeessään Aleksandreian\nkaupunkina, missä kukaan ei kulje toimetonna: yksi puhaltaa lasia,\ntoinen tekee papyrusta, kolmas kutoo palttinaa — kaikilla on\njonkinlaista taidokkuutta tai ainakin he haluavat olla sitä omaavinaan.\nMyös raajarikot, sokeat ja luuvalon vaivaamat tekevät työtä.\nAleksandreialaiset tuntevat vain yhden jumalan: rahan.»\n\nEgypti oli kyllin rikas synnyttääkseen tuottoisan viennin muihin\nVälimeren satamiin. Syrjähkön asemansa ja mainioitten luonnollisten\nrajainsa ansiosta maa sai olla rauhassa niiltä hurjilta kiistoilta,\nmitkä hävittivät Aasiaa, ja rauhallisemmin kehittää taloudellisia\napulähteitään. Kanavat, Egyptin elinsuonet, voitiin panna taas\nhyvään kuntoon, ja Niilinmaasta alkoi tulla koko maailman jyväaitta\nja elintarpeitten hankkija. Täältä ei viety vain viljaa ja paljon\nmuita maanviljelyksen tuotteita, vaan myös kankaita, lasitavaroita ja\npapyrusta. Tästä onnellisesta maasta puuttui oikeastaan vain puutavaraa\nja kuparia. Molempia oli kuitenkin Kypros-saarella, jonka Ptolemaios I\nkyllin kaukonäköisenä oli ottanut haltuunsa Aleksanterin valtakuntaa\njaettaessa.\n\nLukuisat tämän ajan papyruslähdekirjat antavat meille mielenkiintoisia\ntietoja faaraoitten maan taloudellisesta elämästä. Egypti on ainoa\nhellenistisistä valtioista, joka on antanut meille mahdollisuuden\nsyvemmin tunkeutua itse hellenistisen ajan elämään ja päästä selville,\nkuinka hellenismi elimöityi ja kykeni sitten perinpohjin hapattamaan\nvieraan kansan. Siinä suhteessa ovat arkeologien Aasiassa tekemät\nlöydöt vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä erämaanhiekka on meille\nsäilyttänyt.\n\nEgyptin papyruslöydöistä huomaamme m.m., että ptolemaiolaiskuningas\nitse oli valtakuntansa suurin liikemies. Koko Egyptin viljanviennin\nPtolemaiokset olivat ottaneet yksinoikeudekseen, ja tuloksena heidän\nmäärätietoisesta kauppapolitiikastaan oli, että Egyptin ohra ja vehnä\nyhä enemmän tunki syrjään maailmanmarkkinoilta Mustanmerenmaitten\nviljaa.\n\nViljantuotantoon perustui Ptolemaiosten mahti ja Egyptin poliittinen\nvaikutus. Mutta ei ollut talonpoika raukalle itselleen paljon\niloa runsaista sadoistaan. Koko maa oli suurina tiluksina, jotka\nkuuluivat kuninkaalle tai temppeleille taikka olivat määrätyt\nsiviili- ja sotilasvirkamiesten käytettäviksi. Talonpoika itse omisti\ntavallisesti vain talonsa, ja viljastaan hän sai vain pienen osan.\nEi ainoatakaan jyvää hän saanut viljaa korjatessaan viedä taloonsa.\nValtion puimapaikoilla kylän edustalla hänen viljansa virallisen\nvalvonnan alaisena puitiin ja sitten punnittiin. Jos talonpoika\noli velassa, niin otettiin sen maksu tällöin. Sitten valtio otti\nvero-osuutensa, ja maamiehen piti itsensä huolehtia sen kuljettamisesta\nlähimpään kuninkaalliseen viljavarastoon. Siellä vilja kuormattiin\naasien ja kameelien selkään, jotka kuuluivat eläinten omistajille,\njoiden velvollisuutena oli huolehtia sen kuljetuksesta lähimmälle\nkanavalle tai Niilin rannalle, ja laivoilla se kuljetettiin edelleen\nAleksandreiaan.\n\nMutta Ptolemaiokset eivät olleet ottaneet haltuunsa ainoastaan\nviljakauppaa — he olivat myös pidättäneet yksinoikeudekseen useat\nparhaiten kannattavat suurteollisuusalat tai ainakin olivat suuria\nosakkaita niissä. Sellaisia olivat öljyn valmistus, kutomateollisuus,\nlasinpuhallus, papyrustuotanto, oluen valmistus ja hajuaineitten\ntuotanto. Öljy valmistettiin kuninkaan tehtaissa ja myytiin sitten\nmonopolin tavaralle määräämiin vähittäishintoihin, joten välikäsien\nvoitto oli tarkoin määrätty.\n\nMonopolisointi tietysti houkutteli salakuljetukseen. Muiston siitä\ntapaamme seuraavasta erään korkean virkamiehen kirjeestä alaiselleen:\n»Heti tämän kirjelmän saatuasi lähetä luokseni sekä sinun huostaasi\nvankeuteen jätetty nainen ynnä salakuljetettu öljy että myös mies, joka\nhänet luoksesi toi. Jos et moisia rikoksia kylässä saa loppumaan, niin\nolet saava sitä katua.»\n\nMyös pankkilaitos ja kaakkoon suuntautuva kauppa olivat hallituksen\nkäsissä. Valtakunnanpankilla oli pääkonttorinsa Aleksandreiassa, ja sen\nalaisina haarakonttoreita kaikissa suuremmissa kaupungeissa.[69]\n\nVilja oli hyvin tärkeää maksuvälineenä rahan ohella. Oli olemassa\njulkisia varastoja, ja joka sinne talletti viljaa, voi käyttää sitä\nmaksuna kirjoittamalla yksinkertaisesti niin ja niin monen tynnyrin\nmaksumääräyksen. Tuollaiset maksumääräykset voivat sitten käydä\nseteleistä yli koko maan.\n\nEgyptin verotuslaitosta hoiti valtiokoneisto, joka toimi pettämättömän\nvarmasti. Ei kukaan verotettava päässyt tässä maassa täyttämästä,\nmitä valtio vaati. Noin tusinasta Egyptin kaupungista on löydetty\nPtolemaiosten ajalta manttaaliluetteloja niin tarkkoine tietoineen\ntalonomistajista ja vuokralaisista, että me vähäisen mielikuvituksen\navulla voimme nähdä näiden rauniokaupunkien väestön elävänä edessämme.\n\nLaajan taloudellisen politiikkansa avulla Ptolemaioksista tuli ajallaan\nmaailman rikkaimmat hallitsijat. Mutta osasivatpa he myös menettää\nrahoja. Toiset heistä olivat suuria sivistyksen edistäjiä, mutta toiset\ntuhlasivat paljon juhliin ja loistoon ja palvoivat Bakkhosta ja Venusta\nenemmän kuin Apollonia.[70]\n\n       *       *       *       *       *\n\nEgyptiläisten koko luonteensävy oli erikoislaatuista, eikä ollut\nhelppoa saada sitä yhtymään helleeniseen aatemaailmaan. Tarkasta,\njuhlallisesta muodollisuudesta, mikä oli seurauksena pappis- ja\nvirkamiesvallasta, oli tullut egyptiläisten toinen luonto. Kuinka\nloppumattomalla arvonimisarjalla faaraon pitikään komeilla, kun hän\nsuvaitsi laatia jonkin asiakirjan! Ja missä muualla maan päällä\ntarvittiin kuusikymmentä — sanottuna ja kirjoitettuna 60 — todistajaa,\njotta sopimuksella olisi laillinen voima!\n\nPtolemaioksilla ei ollut muuta tietä kulkea kuin vanha, jo\ntasaiseksi poljettu, jota papit ja virkamiehet viittoivat, jos\nkuninkaat tahtoivat voittaa kansan puolelleen. Suvaitsevaisuuden ja\nhienotunteisuuden toisten uskoa ja tapoja kohtaan he olivat oppineet\nsuurelta, laajanäköiseltä edeltäjältään. Rosetten kivi on yksi monia\ntodisteita Ptolemaiosten kyvystä anteliaisuudella voittaa mahtava\npapisto puolelleen. Samalla tavoin vaikutti myös lukuisain temppelien\nrakentaminen sellaisten kuin Edfun ja Esnen temppelien, jotka tämä\nhallitsijasuku pani alulle. Ptolemaiokset uhrasivat myös vanhain\nfaaraoitten tapaan Egyptin kummallisille koirapäisille demoneille ja\nkuvauttivat temppelin seinille itsensä niille uhraamassa ja niitä\nrukoilemassa, aivan kuin olisivat olleet »joku Thotmes tai Ramses.\n\nEi mikään voi antaa selvempää käsitystä egyptiläisen ja helleenisen\najatusmaailman välisestä vastakohdasta kuin esim. varhaisimman tunnetun\nkuningas Ptolemaios I:n antaman asetuksen lukeminen. Hän ei vielä ollut\nottanut itselleen kuninkuutta, vaan hallitsi nimellisesti satraappina\nalaikäisen Aleksanteri II:n puolesta. Ptolemaios julistuttaa siinä,\nettä hän Horus- ja Buto-jumalille, jotka hallitsivat Pen ja Tepin\nkaupunkeja, antoi takaisin kaikki heidän vanhat tiluksensa pohjoisessa\ndelttamaassa. Julistus on kirjoitettu hieroglyfeillä ja alkaa\nseuraavasti: »Kuningas Aleksanteri II:n, ikuisesti elävän, Horus-\nja Buto-jumalain ystävän seitsemäntenä hallitusvuonna, tulva-ajan\nalussa oli Hänen Majesteettinsa sisä-Aasiassa, joten Egyptiä hallitsi\nPtolemaios-niminen käskynhaltija. Hän oli nuoruudenreipas mies,\nvahva molemmilta käsivarsiltaan, viisas, mahtava miesten joukossa,\njärkkymättömän rohkea. Hurjimmankin vihollisen hän löi pakoon selin\nkääntymättä. Keskellä tappelua hän seisoi, ja kukaan ei voinut tulla\nhäntä liian lähelle. Valtavat olivat hänen nyrkkinsä, eikä kukaan\nkyennyt niiden lyöntiä torjumaan. Mitä hänen suunsa sanoi, sitä ei\nperuutettu. Ei kukaan ollut hänen vertaisensa ulkomaalaisista.» —\nPitkäveteisessä jatkossa Ptolemaioksen sotaisia toimia verrataan\nkorppikotkan liikuntaan pikkulintujen keskellä, ja lopuksi julistetaan\nlahjoitus uudestaan ikuisiksi ajoiksi. »Palkaksi siitä, mitä hän on\ntehnyt» — sanotaan lopuksi — »suotakoon hänelle voittoisuutta ja\nvoimaa, niin että hänen sydämensä iloitsee ja pelko häntä kohtaan yhä\nedelleen, kuten nyt, tulee vallitsemaan vieraissa kansoissa.»\n\nPtolemaiokset ovat, varoneet yrittämästä mahtikäskyin poistaa syviä\nrajoja egyptiläisten ja helleenien väliltä.\n\nMutta säilyttäen vanhain faaraoitten hallitustavan ulkonaiset piirteet\nuusi hallitsijasuku teki kuitenkin työtä maansa hellenistyttämiseksi.\nMutta kuinka itämainen itsevaltius sopi helleeniseen henkeen? Tyyssijan\nhellenismi sai Aleksandreiassa ja parissa muussa kaupungissa, toinen\nlähellä Thebaa, toinen Faijumin alueella. Täällä helleeninen kulttuuri\nvapaasti sai kehittyä, kun taas ympärillä olevan maalaisväestön\nelämällä oli itämainen leima. Näiden kaupunkien gymnasioneissa nuoriso\nsai helleenisen kasvatuksen, ja niissä pidettiin yllä kreikkalaista\nhenkeä. Ja jotta helleeninen rotu säilyisi puhtaana, pidettiin\nlaittomina avioliittoja syntyperäisten egyptiläisten kanssa.\n\nMutta kolme tai neljä helleenistä kaupunkia ei riittänyt maata\nhellenistyttämään, varsinkin kun kreikkalaiset siellä pysyttäytyivät\nniin ankarasti erillään alkuasukasväestöstä. Enemmän Ptolemaiokset\nedistivät hellenistymistä asettamalla kreikkalaisia kaikkiin tärkeihin\nvirkapaikkoihin sekä keskus- että paikallishallinnossa ja antamalla\narmeijan johdon kreikkalaisten ja makedonialaisten käsiin. Samaan\nsuuntaan he vaikuttivat käyttämällä kreikkalaisten insinööritaitoa\nja tekniikkaa julkisiin rakennuksiin ja kanavatöihin sekä\nelinkeinoelämän yleiseen kohottamiseen. Kreikkalaisten lahjakkuutta\nkäytettiin myös liike-elämän ja pankkilaitoksen johtoon. Tuntuvimmin\nkuitenkin kreikkalaiset joutuivat syntyperäisten egyptiläisten\nkanssa kosketuksiin, kun Ptolemaiokset sijoittivat kreikkalaisia ja\nmakedonialaisia sotilaita sinne tänne maan viljelyssiirtoloihin. Siten\ntuli, kaikesta huolimatta, rotusekoitus ajan oloon välttämättömäksi.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:\n\nJohn Pentland Mahaffy, The progress of hellenism in Alexander's empire.\n\nJ.P. Mahaffy, Greek life and thought from the age of Alexander to the\nRoman conquest.\n\nWilliam Scott Ferguson, Hellenistic Athens.\n\nEduard Meyer, Blüte und Niedergang des Hellenismus in Asien.\n\nA. Bouché-Leclerq, Histoire des Seleucides: 2 nid. Alfred von\nGutschmid, Geschichte Irans und seiner Nachbarländer.\n\nAlfred von Sallet, Die Nachfolger Alexanders des Grossen in Baktrien\nund Indien.\n\nA. Bouché-Leclerq, Histoire des Lagides: 4 nid.\n\nJ.P. Mahaffy, The empire of the Ptolemies.\n\nMax L. Strack, Die Dynastie der Ptolemäer.\n\nWilhelm Schubart, Ägypten von Alexander dem Grossen bis auf Mohammed.\n\nWilhelm Schubart, Die Griechen in Ägypten.\n\nMelvin M. Knight, Economic history of Europe to the end of the middle\nage. (Kirjallisuusluettelo.)\n\nOtto Lagercrantz, Det egyptiska skatte- och finansväsendet under den\ngrekisk-romerska tiden (Ekonomisk Tidskrift 1901).\n\nJ. Toutain, L'économic antique. (Kirjallisuusluettelo;)\n\n\n\n\nHELLENISTINEN KULTTUURI.\n\n\nKun Aleksanteri avasi Itämaat länsimaiselle yritteliäisyydelle, ei\nsyntynyt ainoastaan maailmankauppaa, vaan myös yleismaailmallinen\nkulttuuri. Kreikkalainen kulttuuri tunkee nyt Itämaihin, mutta\nsaa sieltä itse vuorostaan uusia vaikutteita, mitkä tekevät sen\nsopivammaksi valtaamaan maailman. Egyptiläinen ja babylonialainen\nsivistys, ennen kaikkea kaldealaisten tähtitiede, Zoroasterin oppi\nhyvän ja pahan maailmansielun taistelusta, Israelin Jahvenpalvonta\nja oppi syntivelasta ja katumuksesta, kaikki tuo tunkeutui syvälle\nkansantajuntaan yli koko maailman ja sai historiallisesti ratkaisevan\nmerkityksen. Hellenistisestä kreikasta — kielestä, jolle Vanha\nTestamentti käännettiin ja jolla sitten Uuden Testamentin kirjat\nkirjoitettiin — tuli sen ajan maailmankieli, kuten myöhemmin,\nvuorostaan ja aikanaan latinasta, ranskasta ja englannista. Uutta\nkreikkalaisen kulttuurin muotoa, joka nyt syntyy nimitetään\n_hellenistiseksi_ erotukseksi vanhempain aikain helleenisestä. Se on\nsekakulttuuria, jolla on toinen luonne Egyptissä kuin Kreikassa ja\nMakedoniassa, toinen Babyloniassa kuin Syyriassa j.n.e.\n\n\n\n\nKUN KIVET PUHUVAT.\n\n\nEri kansallisuutta olevien arkeologien Vähän-Aasian vanhoissa\nsivistyskaupungeissa toimittamien kaivausten ansiosta on tehty\nlukuisia löytöjä hellenistiseltä aikakaudelta ja myös vanhemmilta\najoilta[70]. On kaivettu päivänvaloon temppeleitä, kuninkaanpalatseja,\nraatihuoneita, teattereita ja kauppahalleja, komeita sarkofageja\nja kuvapatsaitten palasia sekä löydetty joukko piirtokirjoituksia.\nRunsastuottoisia olivat kuuluisan maailmankaupungin ja suurten\najattelijain kotipaikan _Miletoksen_, »joonialaisten jaloimman\nkorun» rauniot. Siellä on muun muassa kaiveltu esiin suurin tunnettu\nkreikkalainen kauppatori, yli 200 metriä pitkä ja melkein yhtä\nleveä. Ja yllättävän rikkaita veistokuva- ja rakennustaiteellisia\nlöytöjä on siellä tehty — olkoon, että se, mikä on säilynyt, tuli\nkäsiimme palasiksi pirstottuna. Siitä, että näitä taiteen luomuksia\nylipäätään on jäljellä, saamme kiittää suurta muurien rakennusta, johon\nsuurella kiireellä oli ryhdyttävä kuudennella vuosisadalla j.Kr., kun\nhyökkäävät barbaarijoukot uhkasivat kaupunkia. Muuria levennettiin\nniin paljon, että useita muistomerkkejä jäi sen sisään ja säilyi\nsiten. Muuten ne aikoja sitten olisivat saaneet kulkea kunnioitusta\ntuntemattomien heimojen kalkkiuuneihin tai ne olisi hakattu rikki\nkatu- tai rakennuskiviksi. Kiireessä käytettiin rakennusaineena myös\ntoisista rakennuksista suuria muistokirjoituksilla varustettuja\nmöhkäleitä, kokonaisia pylväitä, kuvapatsaita ja muuta, mitä yht'äkkiä\nvoitiin saada käsiin, ja välipaikat täytettiin marmoripatsaitten\npäillä, jaloilla ja käsillä. Senvuoksi tulikin tästä kaupunginmuurista\nmyöhempäin aikain arkeologeille alituisten uusien yllätysten lähde.\n\nMiletoksen ylpeys oli teatteri, jossa oli istumapaikkoja 25 000\nkatsojalle. Ihmeellisen komea näköala sieltä oli yli satalaivaisen\nsataman ja sen edustalla avautuvan meren. Aina kaukaiseen Samokseen\nkatse liiti.[72]\n\nMiletoksen eteläiseltä kaupunginportilta vie marmorileijonan vartioima\npyhä tie laajalti kuuluun Apollonin temppeliin, missä oli oraakkeli,\njoka ajoittain kilpaili Delphoin oraakkelin kanssa maineesta. Kuinka\nmonia miljoonia hurskaita pyhiinvaeltajia onkaan aikojen kuluessa\nkulkenut juhlallisissa kulkueissa tätä puolitoista peninkulmaa pitkää\ntietä, joka tarjoaa niin runsaasti ihmeen ihania näköaloja! Etunenässä\nkulkivat Apolloninveljet eli Apollonin laulajat ja tanssijat,\nveljeskunta, jonka olemassaoloa voi seurata ainakin seitsemän\nvuosisadan ajan. Ja kun lopultakin pyhäkön ylpeät marmoripylväät\ntulivat näkyviin, silloin pyhiinvaeltajat hartaina suuntasivat\nkulkunsa temppelikukkulalle, tietä reunusta vain valtaistuimilla\nistuvain marmoripatsaitten pitkien rivien herättämässä pyhän vakavassa\ntunnelmassa.[73] Kuvapatsaat olivat hurskaitten temppelissäkävijöitten\nlahjoja seitsemänneltä esikristilliseltä vuosisadalta.\n\nItse temppeli on ihana, mittasuhteiltaan valtava rakennus, 109 metriä\npitkä ja 50 metriä leveä. Rauniot todistavat vielä sen ihmeteltävän\nrikasta ja vaihtelevaa koristeellista somistelua, joka teki jokaisesta\npylväästä itsenäisen taideteoksen. Mikä työ, mitkä rahamäärät,\nmitä intoa miletoslaisten olikaan täytynyt uhrata tähän rakkaaseen\npyhäkköön, jonka persialaiset tuhosivat raunioiksi hävittäessään\nMiletoksen v. 494 e.Kr.[74]\n\nTämän katastrofin jälkeen itse kaupunki tosin rakennettiin pian\nuudelleen, mutta entistä loistoaan se ei koskaan saavuttanut. Suureen\ntemppelin rakennukseen ryhdyttiin uudelleen vasta v. 333, kun\nAleksanteri Suuri lahjoitti kaupungille takaisin sen vapauden, mutta\nse piti monta kertaa keskeyttää varojen puutteessa.[75] Kerran se\noli lamassa melkein kokonaisen vuosisadan, ja ensimmäisen vuosisadan\nkeskivaiheilla j.Kr. työ lakkasi ainiaaksi. Maanjäristysten ja\nnuoremman sukupolven kunnioituksen puutteen johdosta suuri pyhäkkö\nvajosi soraksi ja pirstaleiksi.\n\nMutta juuri sentähden, että tämä temppelirakennus oli suunniteltu\nniin suurisuuntaiseksi, ettei sitä koskaan ehditty päättää, sen\nrauniot suovat meille tilaisuuden seurata rakennustaiteen kehitystä\nvuosisatain kestäessä, ja temppelin esiinkaivaminen on senvuoksi\narkeologian kiitollisimpia tehtäviä, varsinkin kun tämä temppeli\nlähinnä Ateenan akropoliin pyhäkköjen jälkeen on parhaiten säilynyt\nkaikista joonialaisista temppeleistä. Juuri niin paljon on jäljellä,\nettä on tilaisuus arvostaa miletoslaisten arkkitehtien omaperäisyyttä,\nheidän kykyänsä antaa kivelle eloa ja välttää sitä yksitoikkoisuutta ja\nkylmyyttä, mikä on noin valtavamittaisten rakennusten suuri vaara.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Prienessä_, Miletoksesta pohjoiseen, on kaivettu esiin niin suuri\nrauniokaupunki, että sille on annettu »Vähän-Aasian Pompejin» nimi.\nKorkealle yli kaupungin kohoaa akropoliin »uhmaava marmoriotsa»,\n»kotkien kiertelemä kalliopesä», omiaan paremmin kuin mikään muu\nväestön viimeiseksi pakopaikaksi.\n\nTämä kaupunki perustettiin samana vuonna kuin Aleksanteri Suuri lähti\ntaisteluun persialaisia vastaan. Se on mallikuva säännöllisestä,\nkuin viivoittimella suunnitellusta hellenistisestä kaupungista. Sen\nsydän ja keskipiste on, kuten aina, tori, jonka ympärillä on ryhmässä\ntemppeleitä ja julkisia rakennuksia, kauppapuoteja ja työpajoja. Monin\npaikoin oli Prienessä kaivoja, joiden vesi kumpuaa 800 metriä korkealla\nkalliolla olevasta lähteestä.\n\nPrienen suurin rakennus on luonnollisesti sen stadion. Parhaiten\nsäilynyt kaupungin rakennustaiteellisista luomuksista on kaunis\nteatteri, joka kauneudessa veti vertoja sen Athenen temppelille, joka\non joonialaisen rakennustaiteen jaloimpia muistomerkkejä. Hämmästyy\najatellessa, miten pieni, 5.000-asukkainen maaseutukaupunki voi saada\nsuoritetuksi noin kalliin rakennustyön. Mutta siitä saa täällä, kuten\nMiletoksessa, kiittää Aleksanterin anteliaisuutta. Hänen nimensä\nloistikin kerran suurin kirjaimin temppelin eteishallissa. Sinne oli\nmyös kaiverrettuna hänen antamansa käskykirje, joka antoi kaupungin\nasukkaille täyden itsehallinnon ja vapautti heidät verovelvollisuudesta\nsuurkuninkaalle.\n\nErikoisen huomattavaa eivät Prienen rauniokaupungissa kuitenkaan ole\njulkiset rakennukset, vaan se tosiasia, että yksityistalot ovat niin\nihmeen hyvin säilyneet. Aina viime vuosisadan lopulle saakka tiedettiin\nhyvin vähän siitä, millaista muinaisajan kreikkalaisilla oli kotonaan.\nSiitä oli vain joitakin viittailuja kirjallisuudessa. Nyt on Prienessä,\nDelos-saarella ja parissa muussa paikassa suoritettujen kaivausten\nansiosta aivan toisin. Näissä rauniokaupungeissa on saatu astua sisään\nantiikkiseen asuintaloon, jollaisen elämyksen voi ennen vain Pompeji\ntarjota. Tämä se Prienen raunioille on antanut »Vähän-Aasian Pompejin»\nnimen.\n\nAntiikin asuintalo oli mahdollisimman paljon ulkomaailmasta eristetty.\nSiinä ei ollut ikkunoita pääkadulle päin. Valo ei kreikkalaisissa\nasumuksissa tullut ulkoa, vaan rakennuksen keskellä olevasta\nvalopaikasta. Koko perheen elämä keskittyi sinne, erilleen kadun\nmelusta ja levottomuudesta, avoimen taivaan alle, valoon ja aurinkoon.\nTämän valopihan ympärillä olivat eri huoneet. Talon sisäänkäytävä\nsijoitettiin mikäli mahdollista hiljaiselle ja rauhalliselle\nsivukadulle päin. Kun vedensaanti oli runsasta, niin melkeinpä joka\nperhe voi pitää oman kylpyhuoneensa.\n\nJoukko piirtokirjoituksia suo meidän silmätä prieneläisten julkisiin\nja yksityiselämään. Torihallien seiniin piirrettiin muun muassa\nsellaisia tekoja, joita etevät porvarit olivat kaupunkinsa hyväksi\ntehneet. Miellyttävä tapa oli, että vastavalittu pormestari kutsui\nkaikki kaupungin porvarit poikineen, orjat ja vapaaksi päässeet\njuhlaan ja tarjosi heille lasin makeaa viiniä särpimineen. Kun uusi\npormestari valittiin joka vuosi, oli siis ainakin kerran vuodessa\ntuollainen hauska ja ilahduttava tapahtuma tiedossa. Mutta ei ollutkaan\nvastavalitun helppoa yllätyksellä voittaa edeltäjäänsä ja saada\npuolelleen kelpo prieneläisten sydämiä.\n\n_Ephesoksesta_, syvämietteisen ajattelijan Herakleitoksen kotipaikasta,\novat arkeologit myös pitäneet huolta. Kaupunki oli kerran kuuluisa\nArtemiin temppelistään.\n\n»Suuri on ephesoslaisten Diana!», kaupungin pakanat huusivat Paavalille\nja kristityille. Kaikista maan ääristä tultiin Ephesokseen kantamaan\nhänelle uhrilahjoja ja pyytämään hänen mahtavaa apuaan; ja kuuluisaa\nArtemiin temppeliään Ephesos oikeastaan sai kiittää olemassaolostaan.\nMainehikkaan pyhäkön sinne vetämä ihmisvirta aiheutti, että kaupungista\ntuli myös suuri markkina- ja kauppapaikka. Ja jumalattaren rikas\ntemppeli oli mahtava luottolaitos, asemaltaan, maineeltaan ja arvoltaan\nAasian keskuspankki.\n\nV. 356, samana yönä, kerrotaan, jolloin Aleksanteri syntyi, erään\nephesoslaisen sytyttämä murhapalo hävitti Artemiin temppelin.[76]\nKidutuspenkillä tekemänsä tunnustuksen mukaan hän oli tehnyt\ntekonsa ainoastaan halusta saada nimensä säilymään jälkimaailmalle.\nVähän-Aasian kreikkalaiset kostivat päättämällä olla koskaan\nmainitsematta murhapolttajan nimeä. Mutta historioitsija Theopompoksen\nvaromattomuuden takia tiedämme, että miehen nimi — sanommeko sen? — oli\n_Hēróstratos_, ja tämän johdosta kutsutaan ilkityön kautta kuuluisaksi\ntulemista Herostratoksen maineeksi.\n\nAleksanteri Suuren arkkitehti ja rakennusmestari Deinokrátēs rakensi\ntemppelin uudelleen vielä kalliimmaksi ja paljoa suuremmaksi kuin\nennen. Siitä tuli Hellaan suurin ja loistavin temppeli ja sitä\npidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Pituus oli runsaasti\n130 metriä ja leveys yli puolet siitä. Keisari Nero ryösti pyhäköltä\nsen aarteet. Sitten itse temppelin tuhosivat hyökkäävät barbaarikansat\nja kristityt hurjapäät. Se rakennettiin tosin jälleen, mutta rikas\nkaupunki joutui rappiolle ryöstöjen, maanjäristysten ja erinomaisen\nsataman madaltumisen takia. Koitti aika, jolloin ei kukaan tiennyt,\nmissä kuuluisa temppeli kerran oli sijainnut. Seitsenvuotisen\netsiskelyn jälkeen eräs englantilainen arkeologi löysi sen rauniot v.\n1863.[77]\n\nHiljakkoin esiin kaivetun _Pergamonin_ rauniokaupungin nimi elää\nvielä tänäänkin mainion kirjoitusaineksen, pergamentin nimessä[78],\njoka kerran oli kaupungin parhaita vientitavaroita. Pergamon oli\nv. 281 perustetun valtakunnan pääkaupunki. Silloin näet sikäläinen\nkäskynhaltija diadokien taistellessa pääsi itsenäiseksi. Pergamonin\nvaltakunta laajeni ja sai suurempaa merkitystä, kun sen kuningas ja\nkansa menestyksellä täyttivät tehtävänsä hellenismin puolustajina\nkelttiläislaumoja vastaan, jotka 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.\ntulivat Vähään-Aasiaan. Kelttien eli gallien esiintyminen täällä päin\nmaailmaa oli suuren _kelttiläisen kansainvaelluksen_ tapahtumia.\n\nSiihen aikaan kelttiläinen kielikanta käsitti suurimman osan\nkeski-Eurooppaa, kun sitävastoin meidän päivinämme keltin kiellä\npuhutaan vain Walesissa, Irlannissa, länsi-Skottlannissa ja\nBretagne'issa.\n\nKelteillä oli levottomuus ja vaeltamishalu veressä. He eivät\nviihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua asumaan minnekään\nvakinaisesti. Taistelunhaluisina ja huiman rohkeina heistä tuli\ntoisten kansain alituinen pelon aihe. Kiivaillen hyökkäystensä ja\nhurjan sotakarjuntansa takia heitä pelättiin. Muutamilla heimoilla oli\ntapana osoittaa kuolemanhalveksumistaan heittämällä pois vaatteensa\nja ryntäämällä alastomina vain pitkän, kapean kilven suojaamina.\nHyviä sotilaita he olivat, mutta huonoja porvareita. Senvuoksi he\novatkin saattaneet kaikki naapurivaltiot vavahtelemaan, mutta eivät\nitse koskaan ole perustaneet järjestettyä valtiota tai luoneet omaa\nkulttuuria. He olivat vanhan-ajan mustalaisia. Alkujaan kelttien\narvellaan asuneen nykyisessä Badenissa ja Würtenbergissä ja sieltä\nlevinneen edelleen. Osa kelttiläisiä heimoja kulki yli nykyisen\nEnglannin kanaalin ja asettui asumaan Brittein saarille. Myöhemmin\nsuuria gallialaislaumoja kulki länteen ja asutti nykyisen Ranskan, jota\nsentähden roomalaiset nimittivät Galliaksi. Toisia kelttiläisheimoja\ntunkeutui yli Alppien pohjois-Italiaan, karkoitti mahtavat etruskit\nsieltä ja ulotti retkeilynsä Roomaan asti, missä heidät myöhemmin\nkohtaamme.\n\nSuuri kansanliike ulottui kuitenkin myös kauaksi itään. Vuosisata\ngallien Roomaa vastaan tekemän hyökkäyksen jälkeen he ovat ehtineet\nMakedoniaan ja Kreikkaan. Delphoin luona kreikkalaisten kuitenkin\nonnistui lyödä heidät takaisin.[79] Tästä oli vuorostaan seurauksena,\nettä osa kelttejä kulki Vähään-Aasiaan, missä he asettuivat\nasumaan Fryygiasta itään, maahan, jota heidän mukaansa kutsuttiin\nGalatiaksi.[80] On pääasiassa Pergamonin kuninkaan Attalos I:n ja hänen\njälkeläistensä _attalidien_ ansiota, että he täällä pysyivät aisoissa\nhuolimalta siitä, että uusia kelttiläislaumoja alituiseen virtasi yli\nHellespontoksen.\n\nMyös sivistyksen piirissä nämä kuninkaat ovat tehneet nimensä\nkuuluisiksi. He loivat Pergamonista pienoiskokoisen Aleksandreian.\nHe eivät pääkaupungistaan tehneet ainoastaan Vähän-Aasian tärkeintä\nkauppakaupunkia, vaan myös tieteitten ja taiteitten mitä parhaimman\ntaimitarhan. Pergamonista käytettiin kunnianimeä »Aasian Ateena».\nAttalos I:n perustamasta kirjastosta tuli hellenistisen maailman\nsuurin Ptolemaiosten kirjaston jälkeen. Egyptin kuninkaitten kateus\nPergamonin kirjaston kasvamisen johdosta lienee antanut vauhtia\npergamenttiteollisuudelle. Ptolemaiokset eivät näet sietäneet\nkilpailijaa kuuluisalle Aleksandreian kirjastollensa, ja heidän\nsanotaan tästä syystä lopettaneen papyruksen viennin Pergamoniin.\n\nPergamentti ei kuitenkaan ollut ainoa tuote, jota vietiin muihin\nmaihin attalidien maasta. Tämä oli kuuluisa myös mosaiikeistaan,\nkultakirjovaatteistaan ja taideteoksistaan. Pergamonin taiteen\ntuotteista kuuluisin oli kaupungin valtavan suuri Zeus-jumalan\nalttari, »Saatanan valtaistuin», kuten sitä nimitetään Johanneksen\nilmestyksessä. Sen pystytti toinen attalideista gallialaisista saatujen\nvoittojen ylistykseksi ja kiitokseksi jumalien kuninkaan ja Athenen\nhelleeneille antamasta avusta. Alttarirakennuksen ulkosyrjää reunustava\nsuuri friisi esittää voimakkain kohokuvin jumalien taistelun gigantteja\nvastaan Zeuksen johtamina, joka salamoillaan lyö maahan näitä alkuajan\nhirviöitä toisen toisensa jälkeen. Giganteissa — muinaispohjoismaisen\nsadun jättiläisissä ja peikoissa — kreikkalainen jumalaistarusta\nruumiillistutti kesyttämättömät, sivistystä tuhoavat luonnonvoimat:\ntuliperäiset purkaukset, myrskyt, rankkasateet, pimeyden ja kylmän.\n\nTästä ja toisista ihailtavista taideteoksista on huomattavia jäännöksiä\nsaatettu päivänvaloon. Pergamonissa saamme siitä, että täällä siksi\npaljon on voinut säilyä häviöltä, kiittää samoja seikkoja kuin\nMiletoksessa, nimittäin bysanttilaisella ajalla kaupungin turvaksi\nsuoritettua suurta muurirakennusta.\n\nToinen Pergamonin kaivausten tulos on, että olemme perusteellisesti\nsaaneet tietää, kuinka hyvin järjestettyä kreikkalaista kaupunkia\nhoidettiin yleiseen järjestykseen ja terveydenhoitoon nähden. Kiviin on\nhakattuina poliisiasetuksia, jotka voisivat olla siunaukseksi usealle\nmeidän-aikamme Etelän kaupungille. M.m. oli jokaisen talonomistajan\nvelvollisuus pitää katuosuutensa hyvässä kunnossa ja huolehtia sen\npuhtaanapidosta. Joka rikoilla tai muulla sellaisella saattoi kadun\nlikaiseksi, hänen täytyi omin kustannuksin toimittaa pois ne, muuten\npoliisi huolehti siitä, ja syyllinen sai sakkoa. Ei kukaan saanut\njuottaa elukoitaan eikä pestä vaatteitaan tai astioitaan yleisissä\nkaivoissa tai muulla tavoin liata niiden tai vesijohtojen vettä 50\ndrakman sakon ja kyseessä olevain elukkain, vaatteiden tai astiain\nmenetyksen uhalla. Jos syyllinen oli orja, hän sai lisäksi 50—100 paria\nraippoja ja hänen piti istua kymmenen päivää jalkapuussa, mistä häntä\nei päästetty vapaaksi, ennenkuin hän oli saanut vielä 50 paria raippoja\nmuistin virkistämiseksi. Joka ilmoitti tuollaiset rikokset, sai puolet\nsakkomäärästä palkkioksi.\n\nEräs torikauppaa koskeva piirtokirjoitus tuo eloisin sanoin ilmi\nostavan yleisön ajatukset kalakaupan vaikeuksista. »On», niin\nvalitetaan, »kymmenentuhatta kertaa helpompaa saada vastaus armeijaa\njohtavalta kenraalilta kuin näiltä kirotuilla kalakauppiailta. Jos\nkysyy heiltä: »Kuinka paljon tuo kala maksaa?» tulee heille heti\nkiire milloin mitäkin asiaa toimittamaan, taikka he seisovat vain\nhajamielisinä. Onnellisimmassa tapauksessa saa vastaukseksi jotakin\nmutinaa hampaitten välistä. Ja jos joku heistä suvaitsisi sanoa\nesim. 'Kymmenen obolia', hän ei sano, mitä lajia oboleja. Mutta\nlaskekaapa vain rahat, niin saatte kuulla, että hän tarkoittaa Aiginan\noboleja.[81] Jos hänen sitävastoin tulee antaa rahaa takaisin, niin\nolkaa varmoja, että ne ovat Attikan oboleja. Hänen on tietysti\nvoitettava kummassakin tapauksessa!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyös Mesopotamia on aivan vastikään saanut Pompejinsa, hellenistisen\n_Doura-Europoksen_[82] Eufratin keskijuoksun varrella.\n\nVielä ei ole keritty enempää kuin kaivaa esiin kaksi temppeliä ja\nyksi yksityisen talo. Muutoin koko kaupunki uinuu erämaan hiekan\nalla odottaen lapiota, joka sen kaivaisi esiin. Kuitenkin osoittaa\nse, mitä on löydetty, että jatkaminen hyvin maksaa vaivan. Ehkä\nhuomiotaherättävin on vanhimman pergamenttilehden löytö, mitä yleensä\ntunnetaan. Käsikirjoitus on toisen vuosisadan alulta e.Kr. Se ei ole\nlajiaan ainoa täältä löydetty. On mielenkiintoista, että kreikan kieli\non osoittautunut ehdottomasti vallitsevaksi kieleksi tässä itämaisessa\nkaupungissa.\n\nKummassakaan temppelissä rakennustapa ei sitävastoin ole kreikkalainen,\nvaan itämainen; ja toista niistä koristavat seinämaalaukset ovat\nmyös itämaiset sekä kuvattujen henkilöitten ulkonäköön että heidän\npukuihinsa nähden. Taideteoksina niitä tarkastaessa huomaa niissä\nmyös itämaisen juhlallisen jäykkyyden leiman. Vain siellä täällä voi\ntodeta merkkejä helleenisestä vaikutuksesta.[83] — Omituinen tässä\nmelkein puhtaasti itämaisessa ympäristössä on sitävastoin toisessa\ntemppelissä Aphroditen torso aaltoilevine rytmeineen. Siinä ilmenee\naito kreikkalainen kauneudentunto. Tämä kuvapatsas on erään tunnetun\nkreikkalaisen. Pheidiaan tekemäksi otaksutun, taideteoksen jäljennös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHellenistinen sivistys ulotti vaikutuksensa kauaksi itään. Äskettäin\non Meediasta löytynyt kreikkalaisia pergamenttikäsikirjoituksia, jotka\nosoittavat, että kreikkalainen oikeus vielä ensimmäisellä vuosisadalla\ne.Kr. oli voimassa noissa kaukaisissa seuduissa. Ja sisäisimmän\nKeski-Aasian löytöpaikat, jotka vielä eivät läheskään ole tyhjentyneet,\novat viime aikoina yllättävän selvästi osoittaneet, miten helleenisen\nkulttuurin valo on sinne lännestä lähettänyt säteitänsä. Kaikki tämä\npohjautuu Aleksanterin työhön. »Suuri kuningas on», Wilamowitz sanoo,\n»niitä valituita kylvömiehiä, joiden kylvö itää silloinkin, kun se\nlankeaa orjantappurain joukkoon.»\n\nIntiankin hellenistisissä kaupungeissa kreikkalainen sivistys on\nkerran ollut elinvoimaista. Vielä miespolvi seleukidien valtakunnan\nkukistumisen jälkeen — vuonna 64 e.Kr. — eristetyt kreikkalaiset\npikkuruhtinaat pysyttelivät ihmeteltävän sitkeästi siellä täällä Intian\nmaaperällä; ja kului lähes neljä vuosisataa Aleksanterin kuoleman\njälkeen, ennenkuin kreikkalaisen vaikutuksen viimeinenkin jälki oli\nhävinnyt Intiasta.\n\nNimi, jolla kreikkalaisista puhutaan intialaisissa lähdekirjoissa, on\n_yavana_ tai _yona_: joonialaiset, Raamatun _javan_.\n\nKreikkalainen vaikutus intialais-buddhalaiseen sivistykseen on\nerikoisen huomattavaa _taiteessa_. Eloisat kreikkalaiset jumalhahmot on\notettu buddhalaisten jumalain, haltiain ja pyhimysten kuvien malleiksi.\nSamoin on laita rakennustaiteen, missä helposti huomaa erityisesti\nkorinttilaisen pylvään.\n\nTämä kreikkalaisen vaikutuksen alainen taide on sitten Buddhan uskonnon\njäljissä ja kiitos Intian ja Kiinan välisille kauppayhteyksille\ntunkeutunut Keski-Aasiaan ja sieltä aina Kiinaan saakka, missä se on\nperin pohjin uudistanut vanhan kiinalaisen taiteen.\n\nNiin esiintyy täällä kuten kaikkialla helleenisen hengen elävöitävä\nja hedelmöittävä vaikutus. Eikä se ole koskaan lakannut, minne se\nkerran on päässyt tunkeutumaan: Itä-Aasian taiteessa yhtä vähän kuin\nEuroopan tai Islamin. Meidän päiviemmekin kiinalainen ja japanilainen\ntaide, niin kansalliseksi kuin se onkin muodostunut, palautuu kuitenkin\nperimmältään viidennen vuosisadan suuren kreikkalaisen taiteen luomista\nsaatuihin herätteisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEgyptissä eivät yksin kreikkalaisen taiteen ja taidekäsityön\njätteet, vaan myöskin valtavat määrät kreikkalaisia kirjeitä ja\npapyrusasiakirjoja todistavat elävästi hellenismin levinneisyydestä.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nErich Ziebarth, Kulturbilder aus griechischen Städten.\n\nFelix Sartiaux, Villes mortes d'Asie mineure.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Mindre Asiens upptäckande (Ord och\nbild 1921).\n\nSaturnino Ximenez, L'Asie Mineure en ruines.\n\nTheodor Wiegand y.m., Milet. Ergebnisse der Ausgrabungen: 3. nide\nosaksi ilmestynyt.\n\nOlivier Rayet et Albert Thomas, Milet et le golfe Latmique. Fouilles et\nexplorations archéologiques.\n\nTheodor Wiegand, Hans Schrader y.m., Priene. Ergebnisse der\nAusgrabungen 1895—1898.\n\nJ.T. Wood, Discoveries at Ephesus.\n\nDavid George Hogarth, Excavations at Ephesus.\n\nÖsterreichisches archäologisches Institut, Forschungen in Ephesus: 3\nnidettä ilmestynyt.\n\nA. Conze, K. Humann y.m., Die Altertümer von Pergamon: 8 nidettä\nilmestynyt.\n\nKarl Hachtmann, Pergamon (Kirjallisuusluettelo).\n\nEmanuel Pontrémoli et Maxime Collignon, Pergame. Restauration, et\nreconstruction des monuments de l'acropole.\n\nAlexander Bugge. Kelterna och deras kultur.\n\nFelix Stæhelin, Geschichte der kleinasiatischen Galater.\n\nFranz Cumont, Fouilles de Doura-Europos 1922—1923.\n\nMartin P:n Nilsson, Ett syriskt Pompeji (Svensk tidskrift 1927).\n\nJarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland\noch Indien efter Alexander den Store (Nordisk tidskrift 1919).\n\n\n\n\nHELLENISTINEN TIEDE.\n\n\nJos käännymme hellenistisen sivistyksen saavutuksia tutkimaan, niin ne\novat epäilemättä painavimmat _tieteen_ alalla. Alkulähteenä on tällöin\nAristoteles, Kreikan suuri yleisnero. Hän se ensimmäisenä yhdisti ajan\nkaikki tieteet yhteydeksi. Mutta samalla hän laajensi tieteellisen\ntutkimuksen piiriä siinä määrin, että hänen jälkeensä ei kukaan kyennyt\nhallitsemaan koko valtavaa lopputulosta. Hänen jälkeensä seurasi siis\n_tieteiden erikoistumisen_ aikakausi.\n\nTieteiden keskipisteeksi tuli Aleksandreia. Tänne ensimmäinen\nPtolemaios perusti tieteellisen tutkimuslaitoksen, n.s. Mūseíonin.\nHän kutsui sinne aikansa etevimmät oppineet ja antoi heille niin\nrunsaan toimeentulon, että he voivat kokonaan antautua tieteelliseen\ntoimintaan. Heillä oli tutkimuksiansa varten käytettävissä tieteellisiä\nkokoelmia ja apuneuvoja joka lajia, kuten kirjasto, jossa pian oli\nuseita satoja tuhansia papyruskääröjä, tähtitieteellinen observatorio,\neläintieteellinen puutarha, jossa oli harvinaisia eläimiä, ja\nanatominen laitos.\n\nTunnetuin Aleksandreian oppineista on matemaatikko _Eukleídēs_,\njoka oppikirjaansa »Eukleideen alkeet» kokosi ja järjestelmöi\naikansa geometrisen tiedon. Kiitos tavattomalle selvyydelleen tuota\nkirjaa käytetään vielä tänäkin päivänä koulukirjana melkein koko\nmaailmassa. Toinen tämän ajan matemaattinen nero on syrakuusalainen\n_Arkhimēdēs_, joka oli opiskellut Aleksandreiassa Eukleideen oppilaiden\njohdolla. Arkhimedes oli epäilemättä antiikin suurin ja kaikkienkin\naikojen suurimpia matemaatikkoja.[84] Äskettäin on löydetty hänen\nkirjoituksensa, joka yllättävällä tavalla osoittaa, että hän oli\nkeksinyt perusteet integraalilaskennalle, jonka suuren keksinnön sitten\nNewton ja Leibniz tekivät 1600-luvulla. Arkhimedes oli myöskin aikansa\netevin mekaanikko ja tuli erityisen kuuluisaksi keksimällä nerokkaita\nsotakoneita. Hänen nimensä elää vieläkin erinäisissä fysiikan laeissa\nja sellaisessa keksinnössä kuin n.s. _Arkhimedeen kierrin_. Se on\npitkän putken sisässä vinossa asennossa oleva kierukka, joka nostaa\nvettä, kun sitä pyöritetään akselinsa ympäri. Kuvaavaa sille, miten\nluja Arkhimedeen ajan luottamus oli hänen mekaaniseen kykyynsä, on\nseuraava hänen lausumanansa kerrottu: »Jos voisin saada kiinteän kohdan\navaruudessa, minä kykenisin horjahduttamaan maan radaltaan.»[85]\n\nArkhimedeen aikalainen, mutta häntä jonkin verran vanhempi oli\nluultavasti etevä teknikko _Ktēsibios_, hänkin hyvin monipuolinen\nmies. Muun muassa hän valmisti hyvin ihmeellisen kellon, jossa oli\nliikkuvia kuvia, tunteja ilmoittavat toitotusmerkit ja monenmoisia\nmuita kiintoisia laitteita, jonka kaiken pani liikkeelle vesivoima.\nTietomme tästä kellolaitteesta ovat peräisin toisilta muinaisajan\nkirjailijoilta. Kiitos heille me voimme seurata konstikellon\nrakennetta, sellaisena kuin tunnemme sen keskiajan kirkoista[86]\nja luostareista sekä oman aikamme jälkivesoista — arabialaisten ja\nroomalaisten välityksellä — aina Ktesibioksen kellosepänpajaan.[87]\n\nMonipuolinen henki ennen kaikkea fysiikan ja tekniikan alalla oli\nAleksandrialainen _Hérōn_. Höyryturbiini, automaatti ja taksametrihän\novat erikoisen nykyaikaisia sanoja, mutta kaikkien noiden kolmen\nkeksinnön kantaisäksi voidaan sanoa Heronia, joka näyttää eläneen\nviimeistään toisella vuosisadalla e.Kr. Hänen jälkeenjättämiänsä\nkirjoituksia saammekin kiittää enimmästä, mitä tiedämme siitä, mitä\nfysiikan lakeja muinaisajan ihmiset tunsivat ja mitä he kykenivät\naikaan saamaan tekniikan alalla.\n\nArkhimedeen ja Heronin keksinnöt ovat aikaan saaneet rakennustaiteen\nja ylipäänsä tekniikan alalla nousun, jonka merkitys antiikin\ntaloudelliselle kehitykselle tavallansa on verrattavissa siihen\nsuurteollisuuden uudestiluontiin, jonka tekniikan ihmeet meidän\naikanamme ovat suorittaneet. Etevälle tekniikan historian tutkijalle\nonkin selvää, että — kuten eräs heistä[88] sanoo — »antiikki myöskin\nteknillisissä riennoissaan on nykyaikaa paljon lähempänä kuin välillä\noleva keskiaika. Lukemattomat ovat ne langat, osaksi näkyväiset, osaksi\nnäkymättömät, jotka yhdistävät nämä molemmat maailmat, vanhan ja uuden,\ntoisiinsa.» Tähän nähden hän sanookin: »Se mieletön kamppailu, jota\nnykyajan, tekniikka ja luonnontiede edellisellä vuosisadalla kävivät\nantiikkia vastaan, ja joka vielä tänäkin päivänä on saada monen ahtaan\nkallon halkeamaan, riippui valitettavasti kummankin taistelevan\npuolen tietämättömyydestä ja sivistyksen puolinaisuudesta. Humanistit\ntunsivat silloin vielä liian vähän antiikin todellista maailmaa.\nHe olivat senvuoksi utuisen ja epäselvän idealismin kahleissa. Ja\nheidän vastustajansa toiselta puolen eivät tahtoneet tietää mitään\neurooppalaisen kulttuurimme antiikkisesta hemisfääristä[89], koska\nheitä tympäisi tämä yksipuolinen antiikkinen idealismi, jota humanistit\nalati toitottivat.\n\nNiin perusteellisesti kuin antiikki nykyisin tunnetaan, voidaan\nvarmasti todeta, että »jos sen teknillisestä kirjallisuudesta ei olisi\nhalki keskiajan pimeyden säilynyt meille niinkään monia sirpaleita,\nkuin todella on tapahtunut, me tällä hetkellä emme olisi saavuttaneet\nsitä teknillisen- ja teollisuuskulttuurin korkeata tasoa, josta olemme\nniin ylpeitä. Me olemme korkealla — kuka ei sitä myöntäisi? — mutta me\nseisomme lukemattomien edellisten sukupolvien hartioilla, ennen kaikkea\nHellaan teknikkojen, joiden älyn terävyys ja aaterikkaus ei ollut\nvähäisempi kuin nykyisen ajan tiedemiehen.» Ero on vain siinä, että\nalku on aina hankala. Vaivalloisia olivat ihmisen ensimmäiset askelet\nhänen pyrkiessään suurta päämääräänsä kohti, tekemään luonnonvoimat\nalamaisiksensa, ja senvuoksi ne askelet täytyi astua verkkaammin.\nMutta kun tätä ajattelee, niin höyryn, sähkön, lentokoneen ja radion\naikakaudella ei ole lainkaan aihetta ylimielisesti hymyillen katsoa\nniihin, jotka ottivat ensimmäiset askelet.\n\nNiiden tieteiden joukossa, jotka suuresti edistyivät hellenistisellä\najalla, kuuluvat myöskin _tähtitiede_ ja _maantiede_. Tähtitiede\nkukoisti Babylonian kaupungeissa, missä helleenit voivat rakentaa\nedelleen muinaisten kaldealaisten taivaankappaleista tekemiin\nhavaintoihin ja heidän laskelmiinsa niiden kiertoradoista. Maantieteen\nnäköpiiri laajeni luonnollisesti suunnattomasti Aleksanterin löytöjen\njohdosta. Hän ei näet ollut pelkkä valloittaja ja valtiomies, vaan\nmyöskin lämpimästi kiinnostunut tieteellisiin tutkimuksiin — hänhän\nolikin Aristoteleen oppilas. Sotaretkillä häntä seurasi esikunta\ntiedemiehiä ja teknikoita, joiden piti tutkia ja kuvailla niitä uusia\nmaita, mihin tultiin. Ei ainoastaan maantieteelle, vaan myös kasvi- ja\neläinopille ja geologialle avautui siten uusia tutkimusaloja.\n\nAina Pohjolaan saakka tiedonjano ulotti nyt tutkimuksensa. Vuoden 300\nseutuvilla e.Kr. massilialainen _Pȳthias_ löysi Brittein saaret ja toi\nmyöskin joitakin tietoja kauimpana pohjoisessa olevasta Thúlēn maasta,\n»joka rajautui jäämereen.»[90]\n\nAleksandriassa suoritetut anatomiset tutkimukset saivat myöskin\n_lääketieteen_ elpymään. Anatomisia opintojansa lääkärit eivät\nharjoittaneet siellä yksin ruumiiden avulla, vaan he suorittivat\nmyöskin vivisektioita[91] kuolemaan tuomituissa rikollisissa, niin\nkerrotaan. Aleksandreialaisten kirurgien kerrotaan suorittaneen\nvaikeita leikkauksia nukuttaen potilaan ja käyttäneen tällöin\nhuumausaineena narkoottisesti[92] vaikuttavaa mandrágaran eli alrunan\njuurta.[93]\n\nYhtä suosittua kuin luonnontieteet oli _kielitutkimus_, varsinkin\nkielioppi ja kirjallisuusopinnot.\n\n_Filosofian_ keskuksena oli yhäkin Ateena. Sen yliopistossa kävi\ntuhansittain sekä kreikkalaisia että ei-kreikkalaisia koko maailmasta.\nTämän tieteen alalla esiintyi pian Platonin ja Aristoteleen oppilaiden\nrinnalla uusia suuntia, joilla oli suuri vaikutus koko sivistyneeseen.\nmaailmaan. Näin oli laita varsinkin stoalaisen ja epikurolaisen\nfilosofian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuuluisin Aleksandreian tieteellisistä laitoksista oli kirjasto. Siitä\ntuli vähitellen kreikkalaisen kirjallisuuden aarreaitta, joka sivuutti\nkaikki muut. Kiitos tälle laitokselle kehittyi kaupunkiin myöskin\nvilkas kirjakauppaliike. Kirjastossa oli näet työssä joukko orjia\nkopioimassa suurten kreikkalaisten kirjailijain teoksia monilukuisiksi\nkappaleiksi, jotka myytiin ja levisivät yli koko helleenisen maailmain:\nKirjastolle ja kirjakaupalle saamme etupäässä olla kiitollisia siitä,\nettä niin paljon klassillisen kirjallisuuden aarteita on pelastunut\njälkimaailmalle.\n\nVuonna 47 e.Kr., taisteltaessa roomalaisten kanssa, suuri kirjasto\nkorvaamattomine aarteineen tuhoutui. 700 000 nidettä joutui silloin\nliekkien saaliiksi.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHermann Diels, Antike Technik.\n\nErnst Nachmanson, Heron från Alexandria. Ktesibios och hans\nefterföljare. Arkimedes (Vetenskapen och livet 1919, 1920 ja 1924).\n\nHugo Bretzl, Botanische Forschungen des Alexanderzuges.\n\nKarl Sudhoff, Kurzes Handbuch der Geschichte der Mcdizin (Laajat\nkirjallisuusluettelot).\n\nRobert Tigerstedt, Medicinens utveckling till en naturvetenskap: 2 osaa.\n\n\n\n\nERÄMAANHIEDAN SALAISUUKSIA.\n\n\nKirjojen kaupan kasvaessa lisääntyi alati papyruksen tarve, ja tämä on\nluultavasti syynä siihen, että tämä kasvi, jota kerran kasvoi tiheässä\npitkin Niilin vartta, on nyt kokonaan hävinnyt Egyptistä esiintyen\nsiellä vain yksinäisinä koristekasveina. Tavatakseen papyrusta villinä\ntäytyy mennä aina Abessiniaan saakka.[94] Käsityksen siitä, mitä määriä\npapyruslehtiä on kerran ollut olemassa, voi saada niistä hämmästyttävän\nrikkaista käsikirjoituslöydöistä, joita viime aikoina on tehty kuivissa\nja hiekkaisissa osissa Egyptiä. Erikoisen paljon arvokasta on löytynyt\nsuurista jätekasoista, joita on kertynyt muinaisten kaupunkien ja\nkylien edustalle[95], osa myöskin temppelien raunioista ja taloista,\njotka ovat sortuneet tai äkkiä vaaran uhatessa joutuneet hylätyiksi,\nja sitten hautautuneet erämaanhietaan. Antoisimpia ovat luonnollisesti\nolleet sellaiset talot, niissä virkamiehillä tai asianajajilla on ollut\nkonttorinsa, missä he ovat säilyttäneet kirjeitä ja asiakirjoja.\n\nMyöskin haudat sisältävät arvokkaita papyruskääröjä. Osittain tehtiin\nnäet muumiokotelot yhteen liisteröidystä papyrusmakulatuurista[96],\nosittain Ptolemaiosten ajan Egyptin kreikkalaisten asukkaiden oli\ntapana panna vainajien mukaan hautaan heidän lempikirjailijansa.\n\nMutta myöskin toisin odottamattomin tavoin papyruskäsikirjoituksia\non tullut päivänvaloon. Sata vuotta aikaisemmin kuin maantieteilijä\nStrábōn kävi pyhiä krokotiilejä katsomassa Moiris-järven rannalla\nEgyptissä, mistä ennen on kerrottu, muuan roomalainen senaattori\nMemmius, kuten monet muut siihen aikaan, teki turistimatkan\nhalki Egyptin, ja luonnollisesti piti hänen mennä kuuluisalle\nkrokotiilijärvelle katsomaan pyhien eläinten ruokkimista. Siltä\najalta on säilynyt erään korkean egyptiläisen virkamiehen kirjelmä,\njossa hän valmistaa asianomaisia paikallisia viranomaisia ylhäisen\nvierailun varalle ja käskee heidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin\nkorkean miehen arvonmukaiseksi vastaanottamiseksi. Hän kirjoittaa\nnäin: »Pidä huolta, että yömajoja järjestetään sopiviin paikkoihin,\nettä maihinnousupaikoilla järven rannalla vieraslahjoja annetaan\nsenaattorille annettujen määräysten mukaisesti ja lopuksi, että\npidetään valmiina ruokaa Petesoukhokselle[97] ja muille krokotiileille!»\n\nKuinka sitten tämä kirje, joka suo meille silmäyksen Egyptin\nmatkailijaliikkeen järjestelyyn vuosisata e.Kr., on säilynyt meidän\npäiviimme? Niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, niin pyhä\nkrokotiili itse omassa korkeassa persoonassaan — tekisi mieli sanoa —\nsaa kunnian tästä. Se palvelus, jota egyptiläiset suorittivat tälle\nkunnianarvoiselle eläinlajille, on ollut arvaamattomaksi hyödyksi\nmuinaistutkimukselle. Mutta tästä asianlaidasta ei kellään ollut\naavistustakaan ennen viimeistä vuosisadanvaihdetta. Eräänä päivänä, kun\nkaksi kuuluisaa englantilaista papyrustutkijaa oli työssänsä kuuluisan\nKrokodilopoliksen lähellä, muuan heidän työmiehistään satutti lapionsa\nkrokotiilin muumioon. Sitä lajia oli jo tavattu niin paljon, että mies\nharmistuneena potkaisi pyhää eläintä, niin että se meni murskaksi.\nMutta ajatelkaapa papyrustutkijaimme ihastusta, kun he huomasivat, että\nmuumio oli kääritty pitkiin, täyteenkirjoitettuihin papyruslehtiin!\n\nNyt alkoi jännittävä krokotiilinmuumioitten etsintä hiekasta, ja\nainoastaan muutamien viikkojen kaivamisella oli löydetty erinäisiä\ntuhansia sellaisia eläinten muumioita — sekä poikasten että\ntäyskasvuisten. Mutta surullista sanoa, enempää kuin kaksi prosenttia\nei niistä ollut papyruskäsikirjoituksiin käärittyjä.\n\nIhmeellisiä teitä siis tietomme antiikin kirjallisuuden\nmestariteoksista ovat viime aikoina laajentuneet, ja suuret\nkirjailijat, joista muuten olisimme tietäneet tuskin muuta kuin\nnimen, ovat, kiitos Egyptin papyruslöydöille, tulleet henkiseksi\nomaisuudeksemme.\n\nSiten Egyptin hiekka ja kuiva ilmasto ovat korvanneet paljon siitä,\nmitä myöhäisantiikin ja varhaisemman keskiajan ihmiset olivat saaneet\naikaan antamalla ajattelemattomuudesta ja välinpitämättömyydestä\nkulttuuriarvojen tuhoutua. Paljon sellaista, minkä luultiin\nperuuttamattomasti kadonneen, on noussut ylös hautojen yöstä, sorasta\nja murusta ja keltaisilla tai ruskeilla lehdillään antaneet uuden\ntodistuksen kreikkalaisen hengen ilmiömäisestä rikkaudesta.\n\nMutta Hellaan suuret henget eivät ole tulleet yksin. Heidän seurassaan\ntuli ihmisiä monta lajia, sivistyneitä ja sivistymättömiä, köyhiä ja\nrikkaita, miehiä ja naisia. Kaikki he ovat meille kertoneet, millaista\nheillä oli eläessään. Niin valtavan runsas on tällaisten paperien\nsato ollut, että niiden avulla muinaisajan suuret yhteiskunnalliset\nja taloudelliset kysymykset ovat joutuneet kokonaan uuteen valoon ja\noikeushistorian tutkijat ovat saaneet tutkimusainehistoa vuosikausiksi.\nKirjeet ja muut yksityiset paperit, sopimukset ja erilaatuiset\noikeudelliset asiakirjat antavat ainehistoa kyllin voidaksemme seurata\nihmisten kohtaloita kehdosta hautaan, silmätä heidän elämäänsä ja\npyrkimyksiinsä, heidän ilonaiheisiinsa ja kärsimyksiinsä ja saada\nkuulla heidän sisimmät ajatuksensa ja tunteensa.\n\nAlkakaamme kätkyen äärestä! Jos äiti ei voi itse antaa lapselleen\ntervettä ravintoa tai — kuten toisessa tuntemassamme tapauksessa —\nlapsen isä ei tahdo, että äiti itse imettäisi, silloin palkataan\nimettäjä ja tehdään hänen kanssaan kirjallinen sopimus. Imettäjä\nsitoutuu viettämään tervettä ja siveellisen puhdasta elämää, niin\nkauan kuin hän lasta imettää, niin että maito ei kärsi vahinkoa.\nImettämisaika on usein kaksi vuotta taikka enemmänkin, kuten tapa on\nvieläkin Itämailla.. Jos imettäjä ottaa lapsen luoksensa kotiinsa,\nhänen täytyy useita kertoja kuukaudessa saapua lasten vanhempain luo,\njotta voidaan todeta kaiken olevan hyvin. Koska imettäjä tavallisesti\non vähävarainen, hän saa kuukausipalkkansa etukäteen. Jos hän rikkoo\nsopimuksen, hän saa ankaran rangaistuksen; mutta toiselta puolen\nhänellä on oikeus saada vahingonkorvaus, jos toinen puoli rikkoo\nsopimuksen.\n\nKun lapsuusaika on ohi ja elämän vakavuus alkaa, pojan on toisinaan\nvalmistauduttava johonkin ammattiin. Hänen isänsä tekee silloin\njonkun mestarin kanssa sopimuksen poikansa oppiajasta. Sellaisia\npapereita on paljon. Kankurimestari Tryphon tekee neljätoistavuotiaan\npoikansa puolesta tuollaisen sopimuksen kankurimestari Ptolemaioksen\nkanssa. Mutta miksi Tryphon ei itse opettanut toivorikasta vesaansa\nomaan ammattiinsa? Hänhän oli varakas mies — sen saamme nähdä hänen\npankkitileistään. Mutta saamme kuulla myöskin, että kankurimestari poti\nsilmäsairautta. Mitenkä sen tiedämme? Eräästä toisesta löydöstä samassa\nkaupungissa, jossa hän asui: vapautuskirja sotapalveluksesta pysyväisen\nsilmäkatarrin ja alentuneen näkökyvyn perustalla. Mutta tiedämme\nvieläkin enemmän: myöskin kotiolot ovat voineet vaikuttaa siihen, että\npoika sai jättää kodin.\n\nTryphon oli eronnut vaimostaan, ja tämän ja hänen uuden nuorikkonsa\nvälillä oli rähinää; voimmehan silloin ajatella, että poika piti\näitinsä puolta. Joka tapauksessa tiedetään Tryphonin valittaneen\npoliisiviranomaisille, että hänen ensimmäinen vaimonsa oli loukannut\nseuraajatartaan.[98]\n\nMutta kuulkaammepa nuorukaisten ohella tyttöjenkin asemasta!\nSilmäyksen siihen suo meille esim. sopimuskirja, joka on irroitettu\neräästä Berliinin museon muumiokotelosta. Se koskee ravintolatytön\npaikkaa ja on ankara, oikea orjan kontrahti. Tyttö saa heti kapakan\nomistajattarelta lainaksi 100 drakmaa, jotka tulevat hänen omakseen\nkolmen vuoden palveluksen perästä. Tänä aikana hän saa ruoan ja\nvaatteet ja palvelusajan päättyessä lisäksi 40 drakmaa. Tyttö lupasi\nhyvin hoitaa ja palauttaa kaikki talouskalut, jotka hän saa huostaansa,\nja olla koskaan poistumatta ravintolasta ilman emäntänsä lupaa. Jos hän\nhairahtuu johonkin rikkomukseen, hänen on heti maksettava takaisin 100\ndrakmaa ynnä korkea korko, korvattava vahinko ja kaiken päälliseksi\nmaksettava 100 drakmaa sakkoa. Tyttö on siis täydellisesti emäntänsä\nvallassa. Tämä voi ajaa hänet tiehensä, konsa hyväksi näkee, ja vielä\nputi puhtaaksi kynittynä! Palvelijatar-paralle sitävastoin sopimuksen\npurkaminen maksaa niin suuria summia, ettei hän voi ajatella niistä\nkoskaan suoriutuvansa; ja jos aikoo vältellä velvollisuuksiansa, häntä\nuhkaa aina velkarangaistus ja orjuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tästä synkästä viivähtämisestä elämän radalla siirrymme nyt\niloisempaan! Ei ole, kuten tunnettua, ihmisen hyvä yksinänsä olla. Sen\ntiesivät muinaiset Egyptin kreikkalaisetkin, ja senvuoksi meillä on\npaljon aviosopimuksia. Lukekaammepa yksi sellainenkin! Asiakirjalla\non erikoinen arvonsa sen johdosta, että se on ensimmäinen tunnettu\nlajiansa. Se on tehty vuonna 311 e.Kr., ja sopimuspuolet ovat Egyptin\nkreikkalainen mies ja kreikkalainen nainen, ja se kuuluu seuraavasti:\n»Herakleideen ja Demetrian välinen aviosopimus. Herakleides ottaa\nKos'ista kotoisin olevan Demetrian puolisoksensa. Morsian tuo myötänsä\npesään vaatteita ja koristuksia 1.000 drakman arvosta. Herakleides\nsitoutuu suomaan Demetrialle kaiken, mitä vapaalle naiselle kuuluu.\nMe molemmat sopimuspuolet haluamme asettua asumaan sinne, minne\nDemetrian isä ja hänen miehensä yhteisen harkinnan perustalla näkevät\nhyväksi. Jos Demetria tavattaisiin huonosta teosta, joka aiheuttaa\nhänen aviomiehelleen häpeää ja häväistystä, niin hän menettää koko\nmyötäjäisensä. Kumminkin Herakleideen täytyy kolmen miehen edessä,\njotka molemmat hyväksyvät, osoittaa Demetriaa vastaan tekemänsä\nsyytökset oikeiksi.\n\nHerakleides ei saa Demetrian mieliharmiksi tuoda kotiin toista naista\neikä myöskään siittää lapsia toisen naisen kanssa tai muulla tavoin\nloukata Demetriaa. Jos Demetria voisi jotakin sellaista toteen näyttää\nkolmen miehen edessä, jotka molemmat puolisot hyväksyvät, niin\nHerakleideen on annettava Demetrialle takaisin hänen myötäjäisensä ja\nlisäksi suoritettava sakkoa 1.000 Aleksandreian hopeadrakmaa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiikuttavan silmäyksen aviosäädyn huoliin ja murheisiin suo meille\nkirje, jonka Kristuksen syntymän aikoihin muuan keski-Egyptin\nkaupungin työmies on kirjoittanut vaimolleen. »Tietäös» — hän kertoo\n— »että olemme vielä Aleksandriassa. Älä tule levottomaksi, jos useat\ntovereistani palaavat ja minä yhäkin viivyn täällä! Pyydän sinua\nkaikesta sydämestäni: Pidä hyvää huolta pienokaisestamme! Ja niin pian\nkuin saamme palkkamme, lähetän sen sinulle.\n\nSinä olet Aphrodisiaan mukana lähettänyt minulle terveisesi: 'Älä\nunohda minua!’ Kuinka voisin sinut unohtaa? Pyydän siis: Älä ole\nlevoton!»\n\nMies on, kuten huomaamme, hyvä puoliso ja isä. Hän lohduttaa vaimoaan\nja huolehtii lapsistaan. Tämä on eritoten huomattava, sillä nyt seuraa\nkirjeessä sellaista, mikä meidän ajallamme tuntuu pöyristyttävän\njulmalta. Mies tietää, että hänen vaimonsa odottaa jälleen pienokaista,\nja tämän johdosta hän kirjoittaan: »Jos se on poika, jätä hänet eloon;\nmutta jos syntyy tyttö, niin pane hänet heitteille!» Se kuuluu kauhean\nsydämettömältä. Mutta sellainen oli ajan tapa köyhien keskuudessa,\njotka tuskin jaksoivat elättää itsensä. Vasta kristinuskon mukana on\ninhimillisempi ajatustapa päässyt vallalle. Kuinka monet kurjat äidit\novatkaan siten vapautuneet mykästä kauhusta pienokaisensa tulevasta\nkohtalosta!\n\nKöyhyydestä huolimatta se avioliitto, johon olemme saaneet luoda\nsilmäyksen, kuului onnellisempaan lajiin. Mutta luonnollisesti on\nrunsaasti esimerkkejä toisenkin laatuisista avioliitoista. Erään\nleipurinsällin ja hänen vaimonsa välinen avioerosopimus kuuluu\nseuraavasti: »Useita vuosia sitten yhdyimme avioliittoon mitä parhain\ntoivein ja vakain päätöksin halki koko elämämme elää rauhassa ja\nkunniallisesti yhdessä. Mutta kun nyt onneton, kurja kohtalo on\nloitontanut meidät toisistamme, on siitä ero ollut seurauksena.» Ja\nsitten seuraavat oikeudellisen selvittelyn yksityiskohdat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos meitä huvittavat taloussalaisuudet, niin voimme halumme tyydyttää\nluomalla silmäyksen mallikelpoisesti pidettyihin talouskirjoihin. On\nesim. muuan perhe eräässä Egyptin pikkukaupungissa tuossa Kristuksen\nsyntymisen seutuvilla. Se elää hyvin yksinkertaisesti. Leipä paistetaan\nyleensä oman pellon viljasta, mutta vehnäleipää ostetaan joka päivä\nlapsia varten, mikä nimenomaan mainitaan laskuissa. Niin ikään ostetaan\nmaitoa puolella obolilla ja silloin tällöin kyyhkynen obolilla.\nLapset ovat siksi suuria, että käyvät koulua. Sen huomaa siitä, että\nisä ostaa obolilla heille vahataulun ja piirtimen. Keittiötä varten\nostetaan vihanneksia, sipulia ja öljyä. Kun tulee vieraita, tarjotaan\nkernaasti sellaisia herkkuja kuin parsaa ja herneitä. Ilahduttaakseen\ntuttujen lapsia kiltti perheenisä ostaa puolella obolilla kakkuja ja\nohran suurimoita puuroksi yhtä paljolla. Leikkikalujakin annetaan\nlahjaksi. Ja syntymäpäivälahjaksi ostetaan kukkia kahdella obolilla.\nKuolemantapaukset kävivät kassalle kalliimmaksi, sillä silloin voi\nmennä kokonainen drakma myrhaan ja balsamiin, mitä lähetettiin\nsurutaloon. Käsityöläiset, kuten kankurit ja räätälit, tekivät usein\ntyötä kotona ja tuli heillä silloin olla vapaa ravinto.\n\nAvokätisemmin kuin kodin rauhallisessa sopukassa annettiin rahan kieriä\nkapakoissa ja ravintoloissa. Erään kerhon ravintolalasku on kokonaista\n190 drakmaa 6 hengen päivällisestä, ja 22 hengen viinilasku on 2 000\ndrakmaa. Seuraavana iltana juotiin jälleen viiniä yhtä suuren summan\nedestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä on sitten sellaista, joka puhuu elämän lopusta? Muun muassa\nlukuisia jälkisäädöksiä ja surunvalituskirjeitä. Otettakoon tähän hyvin\nyksinkertainen, mutta liikuttava surunvalituskirje. Se on toiselta\nvuosisadalta e.Kr., ja sen on kirjoittanut rouva perheelle, joka juuri\non menettänyt lapsensa: »Olkaa lujia!» hän sanoo. »Olen ollut kovin\nmurheissani ja itkenyt tuota autuaasti nukkunutta pienokaista aivan\nkuin aikoinaan omaa pikkuistani Didymosta. Eihän kukaan mahda mitään\nsellaisille kohtalon sallimille. Niinpä lohduttautukaa! Voikaa hyvin!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäten meillä näissä kellastuneissa lehdissä on koko elämän puitteet:\nsyntymästä kuolemaan. Senhän kyllä tiesimme edeltäpäin, että onni\nja onnettomuus vaihtelevat kuin valo ja varjo ihmisen elämässä\nkaikkina aikoina. »Mutta kuitenkin», sanoo eräs hellenistisen ajan\nsivistyksen tutkija, »on paljon eroa, tiedämmekö sen noin vain\nylipäänsä, vai näemmekö sen havainnollisesti silmiemme edessä kuten\nnäissä tapauksissa: ja historia on kauan sitten opettanut maan suurten\nja mahtavien ohella käsittelemään myöskin pieniä ja nimettömiä.\nMyöskin köyhät ja vähäiset on otettava huomioon ja heitä kuunneltava,\njos tahtoo saada toden ja täydellisen kuvan antiikin maailmasta.\nHistoriankirjoittajaankin nähden pitävät paikkansa seuraavat\nroomalaisen runoilijan sanat: 'Olen ihminen, ja mikään inhimillinen ei\nsaa olla minulle vierasta.'»\n\nSen pahempi historioitsijan mahdollisuudet päästä lähelle historian\nmiljardeja nimettömiä ovat yleensä hyvin vähäiset. Kansan johtajat —\nja myöskin sen sortajat — valtiomiehet ja sotapäälliköt, tiedemiehet,\nkirjailijat ja muut sivistyksen kannattajat, mutta myöskin ihmiset,\njotka pelkän syntyperänsä nojalla tai muusta kohtalon suomasta\novat tulleet herättäneeksi huomiota tässä maailmassa — nämä ne\novat pääasiallisesti niitä, joihin historioitsija onnellisimmassa\ntapauksessa saa tilaisuuden tutustua yksilöinä. Kaikkia muita, niitä,\njotka kuuluvat maan hiljaisiin ja elävät vain työnsä tuloksissa, voi\nlähemmin päästä tuntemaan vain sellaisista onnellisista sattumista,\njoita edellä olemme nähneet. Sitä arvokkaampia ovat senvuoksi ne\ntilaisuudet, jolloin saa kuulla, mitä liikkuu niiden rinnassa, jotka\ntyötä tekevät ja ovat raskautetut.\n\nPoimikaamme senvuoksi vaikkakin umpimähkään vielä joitakin\nkiinnostavia yksityiskirjeitä ja syventykäämme niihin! Muutamat\nniistä ovat sellaisia että ne olisi voitu kirjoittaa tänä päivänä,\njona elämme. Erään on kirjoittanut aleksandreialainen sotilas,\nilmeisesti hyvinvoivan miehen poika. Näin kuuluu hänen kirjeensä:\n»Paljon terveisiä sinulle, rakas äitini! Ensimmäinen toivomukseni on,\nettä sinä ja kaikki kotolaiset voitte hyvin. Olisi hyvä, jos ensi\ntilassa tahtoisit lähettää minulle 200 drakmaa. Minulla ei ole nyt\nlainkaan rahaa, koska olen hankkinut itselleni muulivaljakon[99] ja\npannut siihen kaikki varani. Puhun tästä sinulle, että sen tietäisit.\nLähetä minulle myöskin vaippa, huppukaulusviitta, pari housuja, pari\nnahkatakkia, oliiviöljyä ja paistinpannu, jonka lupasit minulle,\nsekä pari päänalusta! Ja muutoin lähetä minulle kuukausirahani\nmahdollisimman pian! Sanoithan viimeksi tavatessamme näin: 'Ennenkuin\nehdit palata palvelusjoukkoosi, minä lähetän jonkun veljistäsi\nluoksesi’. Mutta mitään et ole minulle lähettänyt. Päinvastoin annoit\nminun kulkea, sellaisena kuin olin, ilman oboliakaan taskussa.\nSanallakaan et ole vihjannut siihen, ettei sinulla rahoja olisi, vaan\nannoit minun lähteä luotasi, aivan kuin koira päästetään menemään. Ja\nisänikään, joka etsi minut käsiinsä, ei antanut minulle oboliakaan,\nei huppukaulusviittaa, ei mitään. Mutta kaikki nauravat minulle ja\nsanovat: 'Hänen isänsä on sotilas, mutta mitään hän ei ole antanut\nhänelle!' Pyydän senvuoksi sinua, rakas äiti: Lähetä minulle jotakin,\näläkä päästä minua näin pois lähtemään! Minun on jo täytynyt lainata\nrahaa eräältä toveriltani ja sotilaskirjurilta.»\n\nSeuraavalle kirjeelle voitaisiin sopivasti panna otsakkeeksi\n»Tuhlaajapoika». Sen on kirjoittanut Aleksandriasta nuorukainen, joka\nluultavasti on lähetetty sinne opiskelemaan. Hän on siellä elänyt\nhuonosti, ja hänen äitinsä on matkustanut suureen kaupunkiin häntä\nkovistelemaan. Mutta poika on piileskellyt — kunnes rahapula on alkanut\nahdistaa. Silloin hän tarttuu rukouskirjaan ja kirjoittaa seuraavan\nkirjeen, missä melkein joka sana hirmuisella oikeinkirjoituksellaan\nosoittaa, kuinka hän on laiminlyönyt opiskelunsa: »Antonius Longus\nlähettää äidillensä Nilukselle parhaimmat terveisensä. Minä rukoilen\naina hyvinvointisi puolesta. Joka päivä pidän esirukouksia puolestasi\nSerapiksen temppelissä. Soisin kernaasti sinun tietävän, etten\nodottanut sinun tulevan pääkaupunkiin; ja senvuoksi en käynyt sinua\ntapaamassa. Minua hävettää toiselta puolen tulla kotiin Karanikseen,\nkun olen vallan ryysyissä. Sanon sinulle, että olen melkein alaston.\nRukoilen sinua, äiti: Anna minulle anteeksi! Tiedän kyllä, mitä olen\ntehnyt. Minua on kuritettu, ja täydellä syyllä. Tiedän, että olen\nrikkonut. Kuulin Postumukselta, että joku oli tavannut sinut ja\njo puhunut sinulle kaikki. Mutta tietäös, että kernaammin tulisin\nrammaksi, kuin jäisin kenellekään velkaa äyriäkään!»\n\nKirje on vain paperin repale, johon on töhritty muutamia kömpelöitä\nkirjaimia hirmuisella oikeinkirjoituksella, mutta kuitenkin on jotakin\nliikuttavaa tässä valituksessa ja näissä rukouksissa miehen huulilta,\njoka oli sortumaisillaan 1800 vuotta sitten. Hänen äitinsä on kai\nsaanut kokea samantapaista kuin ne, vanhemmat, jotka samaan aikaan\nmaankolkkansa viranomaisille jättivät seuraavan kirjelmän: »Sittenkuin\npoikamme Kastor irstaassa seurassa on tuhlannut kaiken, mitä hän\nomisti, hän koettaa tuhota vielä meidänkin omaisuutemme. Estääksemme\nhäntä vahingoittamasta meitä tai tuottamasta meille ikävyyksiä, anomme\njulkista kuulutusta, ettei tämän jälkeen kukaan lainaisi hänelle\nmitään.»\n\nSellaisia ilmoituksia tehtiin jo 1800 vuotta sitten Niilin varsilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavassa esitämme kirjeen, jota lukiessa ihmettelee, jollei siitä\npojan hulttiosta, joka sen on kirjoittanut, myöskin ole ajallansa\ntullut tuollaista tuhlaajapoikaa. Poika asuu maalla ja kirjoittaa\nisälleen, joka tilapäisesti on läheisessä pikkukaupungissa, mutta\nmatkustaa sieltä edelleen Aleksandriaan: »Theon tervehtii isäänsä\nTheonia. Niin, oli sekin hieno teko, että et ottanut minua mukaasi\nkaupunkiin. Jos et ota minua mukaasi Aleksandriaan, en kirjoita\nsinulle, en puhu sinulle, en sano sinulle hyvää päivää. Ja jos sinä\nnoin matkustat Aleksandriaan, en tartu enää käteesi enkä tervehdi\nsinua. Nii'in, niin käy, jollet ota minua mukaasi. Ja äsken sanoi äiti\nArkhélaokselle: 'Tuo poika voi tehdä minut hulluksi — vie se pois!'\n\nKäyttäydyit todellakin siististi, kun lähetit minulle suuria lahjoja:\nmuutamia pieniä kirjanpahasia, mutta samanaikaisesti petit minut, niin\nettä vasta kuusi päivää myöhemmin sain tietää, että olit purjehtinut\ntiehesi! Käy minut siis noutamassa — pyydän sinua. Jollet sitä tee, en\ntotta totisesti syö enkä juo. Nii'in. Hyvästi!» — Huomaa ensiksikin\nhänen logiikkansa julkeus, kun hän toistaa äidin epätoivoiset sanat\nArkhelaokselle. Silloin isä olisi voinut, tuo viikari meinaa, ottaa\nhänet mukaansa — Aleksandreiaan.[100]\n\nLoistavaa mieltä todistaa sitävastoin seuraava kirje, jonka isä on\nkirjoittanut äskennaineelle pojalleen: »Kaiken aluksi tervehdin sinua\nja iloitsen kanssasi siitä hyvästä ja arvokkaasta ja onnellisesta\navioliitosta, joka osaksesi on tullut. Olemme yhdessä rukoilleet sitä\njumalilta, ja he ovat armollisesti kuulleet meitä. Vaikkakaan minä en\nvoinut olla mukana juhlallisuuksissa, on minulla niistä kuulemastani\nollut yhtä paljon iloa, kuin jos olisin ollut läsnä. Ja minä toivon,\nettä joskus myöhemmin saan tulla tervehtimään teitä ja silloin panna\npystyyn samanlaiset komeat juhla-ateriat.»\n\nJa vieläkin isän kirje pojalleen! Isä on ilmeisesti varakas\ntilanomistaja, joka kirjoittaa jossakin suuressa kaupungissa\nopiskelevalle pojalleen näin: »Cornelius kaikkein rakkaimmalle\npojallensa. Sydämellisesti tervehdimme kaikki täältä kotoa sinua ja\ntovereitasi. Älä antaudu liian paljon tekemisiin sen miehen kanssa,\njosta usein kirjoitat, ennenkuin minä olen tullut luoksesi ja saanut\nnähdä hänet — olkoon tuttavuus parhaaksesi! Sillä jos jumalat suovat,\ntulen pian, Mekir-kuukauden kuluttua. Mutta tällä hetkellä minulla on\nkiireellisiä töitä.\n\nKatso, ettet loukkaa ketään uudessa kodissasi! Pysyttele kernaammin\nkirjojesi ääressä uutterissa opinnoissa, ja sinulla on oleva hyötyä\nsiitä. Huolehdi Onophraksen avulla, että saat ne valkoiset vaatteet,\njotka sopivat purppuraviittaan — toisia voit käyttää myrhanväristen\nviittojen kanssa. Anubaksen välityksellä lähetän sinulle rahaa,\nkuukausivaraston ja toiset helakanpunaiset vaatteet. Meille\nhankkimallasi kalalla olet valmistanut meille suuren ilon, ja siitä\nsuorittamasi maksun korvaan sinulle Anubaksen välityksellä. Kunnes hän\nsaapuu, saat maksaa ylläpitosi ja palvelijasi taskurahoistasi. Ilmoita\nminulle ensi kirjeessä, mitä haluat! Voi hyvin, poikani!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuan mies, joka oleskelee kaukana Vähässä-Aasiassa, kirjoittaa kotona\nolevalle vanhimmalle veljelleen: »Olen saanut kuulla, että äitiämme\nkohdellaan kuin piikaa. Minun täytyy senvuoksi pyytää sinua, rakkahin\nveljeni: Älä pahoita hänen mieltänsä pienimmälläkään tavalla! Jos joku\nveljistämme inttää häntä vastaan, niin lyö häntä korvalle, sillä sinä\nolet nyt isämme asemassa. Tiedän kyllä, että sinä ilman kirjettänikin\nvoit auttaa äitiä. Älä senvuoksi pane pahaksesi, että näin sinua\nkehoitan; sillä häntä, joka on kantanut meitä sydämensä alla, meidän\ntulee kunnioittaa kuin itseänsä Jumalaa[101], varsinkin, kun hän on\nniin hyvä. Tämän olen kirjoittanut sinulle, veljeni, koska tiedän,\nmiten lämmittävää on omistaa vanhemmat. Teet hyvän työn, jos kirjoitat\nminulle, miten äiti voi. Voi hyvin, veljeni!»\n\nAivan erikoisen liikuttava on Tays-nimisen egyptiläisnaisen kirjoittama\nkirje strategi Apolloniokselle, kun tämä oli poissa tärkeissä\nvirkatehtävissä suuren juutalaiskapinan johdosta, joka tuohon aikaan\n— vuonna 118 j.Kr. — tärisytti Egyptiä. Tämä maa oli silloin jo kauan\nollut Rooman maakuntana. Kirje osoittaa, että Tays kuului Apollonioksen\nhuonekuntaan. Luultavasti hän oli tuon ylhäisen miehen lapsuudessa\nollut hänen imettäjänsä tai hoitajattarensa. Siihen viittaa se\nhellyys ja kiintymys, mitä kirje henkii. Kömpelöillä kirjaimillaan ja\navuttomilla käänteillään nämä rivit tekevät vieläkin liikuttavamman\nvaikutuksen. Ne kuuluvat näin: »Tays toivottaa herrallensa paljon iloa.\nEnnen kaikkea tervehdin sinua, valtiaani, ja rukoilen aina menestyksesi\npuolesta. Minulle tuotti suurta surua, herrani, kun kuulin, että\nsairastuit; mutta kiitos kaikille jumalille, että he säilyttivät sinut!\nRukoilen sinua, herrani, jos sen soveliaaksi näet, että lähettäisit\nmeillekin jonkin rivin; muutoin me kuolemme[102] koska emme joka päivä\nsaa nähdä sinua. Oi jospa voisin lentää, että saisin tulla suutelemaan\nkättäsi! Sillä olen kuoleman tuskassa, kun en saa nähdä sinua. Ole siis\nniin kiltti ja lähetä jokin rivi! Voi hyvin, herrani! Meillä on kaikki\nhyvin.»\n\nKirjeen saaja on meille hyvin tuttu lukuisista tuon ajan kirjelmistä\nja asiakirjoista. Niistä käy ilmi, että hän oli hyvin arvossapidetty,\nsivistynyt ja varakas mies. Hänen äitinsä, vaimonsa ja tyttärensä ovat\nkirjoittaneet hänelle paljon kirjeitä. Eräs hänen puolisonsa kirje\nesitettäköön vielä näytteeksi perhepiirissä vallinneesta kauniista\nsuhteesta. Sekin on suuren juutalaiskapinan ajalta. »Hyvin huolissani»,\nhän kirjoittaa, »olen puolestasi kaikkien niiden huhujen johdosta,\njoita täällä on liikkeellä, ja senvuoksi, että sinun niin äkkiä oli\nmatkustettava luotani. Olen niin levoton, ettei minua lainkaan haluta\nsyödä eikä juoda. En voi, nukkua yöllä enkä päivällä, vaan ajattelen\nvain huolehtien sinua. Vain isäni huolenpidolla pysyn pystyssä; ja\nuuden vuoden ensimmäisenä päivänä olisin — niin totta kuin toivon,\nettä sinun kävisi hyvin — mennyt vuoteeseen maistamatta palaakaan,\nellei isäni olisi tullut ja pakottanut minua syömään. Pyydän nyt sinua:\nHuolehdi itsestäsi äläkä ota yksin vaaraa niskoillesi, vaan tee kuten\ntäkäläinen strategi: hän osaa panna taakan kaupungin virkamiesten\nhartioille.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuoria sanoja sisältää seuraava kirje, jossa kuitenkin on vielä\npohjalla vanhaa kiintymystä: »Minä en ota malliksi sinua enkä\nepäystävällisiä kirjeitäsi, vaan kirjoitan yhäkin kuten Theoninos\nDidymokselle. Uskon, kaikesta huolimatta, ettet ole lakannut tavalla\ntai toisella ajattelemasta minua; mutta sinä olet ilmeisesti\npöyhistynyt rikkaudestasi ja ylenkatsot entisiä ystäviäsi. Mutta älä\nole sellainen veljeäsi Theoninosta kohtaan, vaan kirjoita useammin\nmeille, että ystäväsi voisi kirjeellisestikin saada tietoja sinusta!\nSillä se ei kuitenkaan liene sinulle tuntematonta, että heti kun\nyhteisiä tuttaviamme käy luonani, minä teen kaikkeni saadakseni kuulla,\nmiten voit.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nErikoisen kiintoisa on muuan kirjeenpalanen vuosien 300—270 väliltä\ne.Kr., senvuoksi, että sen on kirjoittanut kuuluisa filosofi Epikuros.\nKirjeensaaja on hänen kuolleen ystävänsä lapsi. Epikuros toivoo, että\nlapsi voi hyvin ja että — kuten hän sanoo — »olet isoisällesi ja\nopettajallesi kuuliainen, nyt kuten ennenkin. Sillä tietäös, että minä\nja kaikki muutkin pidämme sinusta niin paljon juuri senvuoksi, että\nsinä olet aina tottelevainen.»\n\nSuuren filosofin herttaisen naiivia kirjettä on verrattu Martti\nLutherin kuuluisaan kirjeeseen pikku Hannullensa.\n\nMuuan filosofin kaikkein viimeisimpiä kirjeitä päättyy uskolliselle\nystävälle ja oppilaalle annettuun kehoitukseen pitää huolta tästä\nlapsesta ja hänen siskoistaan. Itsestänsä hän kertoo käyttäen\nsanoja, jotka sopisivat stoalaisellekin: »On sattunut sappikivi- ja\npunatautikohtauksia niin ankaria, kuin ne ylipäänsä olla voivat. Mutta\nolen kestänyt nyt ne, kiitos sille sisäiselle ilolle, mitä tunsin\najatellessani filosofista keskusteluamme.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEgyptiläisten pikkukaupunkien poliisijutuista hiukan. Kerran vanha\nveteraani valittaa, että ilkeät naapurit ovat houkutelleet hänen\nkahdeksan sikaansa tamariskipensaikkoon ja siellä teurastaneet ne\nkaikki tyyni. Toinen veteraani, peltojen kelpo tarkastusmies on\nollessaan työssään tavannut muutamia naapurikylien paimenia, jotka\nkavalasti olivat ajaneet laumansa niille pelloille, joita miehen oli\nvartioitava. Luonnollisesti syntyi siitä tora ja tappelu, jossa sattui\nniin, että järjestyksen ylläpitäjä repi erään paimenen viitan.\n\nPahankurisia naapuruksia on viljalti. Kerrankin tulee maamies\nkertomaan, että vesi on tuhonnut hänen laihonsa, kun naapurit sulasta\nilkeydestä olivat sulkeneet hänen kastelukanaviensa patojen luukut.\n\nToisen kerran taasen kaksi entistä ystävystä syyttelee toisiansa. He\nolivat asuneet sovussa ja rauhassa yhdessä, kunnes nainen sotkeutui\npeliin. Silloin syntyi mustasukkaisuutta ja kaikenmoista selkkausta, ja\nkun toinen rakkaista ystävistä matkusti pois, varasti toinen häneltä\nsirpin, kirveen, villasäkin, arkun ja 20 drakmaa puhdasta rahaa.\n\nHyvin arveluttavan silmäyksen egyptiläisen pikkukaupungin yöelämään saa\npapyrusasiakirjasta, joka kertoo seuraavaa. Kunniallinen maamies on\nsiinä auringonlaskun ajoissa kävelyllä muutamain iloisten ystäväinsä\nseurassa ja antautuu keskusteluun naisen kanssa, joka kurkistelee\nikkunastaan. Tarkoituksessa, jota tuskin voi väärin käsittää, nainen\ntarrautuu hänen viittaansa; mutta miehen mielestä se menee jo liian\npitkälle, ja hän vastustelee, jolloin nainen sylkee häntä vasten\nkasvoja. Kun miehen toverit pitävät tämän puolta, nainen rientää\nylempään kerrokseen ja vuodattaa sieltä ei yksin vihansa maljoja, vaan\nmyöskin erinäisen astian sisällön kadulla seisovain miesten päälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSäilyneistä sopimuksista saamme Egyptin elinkeinoelämän oloista\nkuvan, joka muistuttaa samalla tavoin babylonialaisesta elämästä\nmeille avautunutta kuvaa. Egyptissä oli ainakin muutamin paikoin\nhyvin järjestetty ammattikuntalaitos, jossa kisällikoulutus oli\ntarkoin säännöin määrätty. Niinpä muuan mies on tehnyt kankurin kanssa\nsopimuksen ottaa hänen holhokkinsa oppiin viiden vuoden ajaksi. Poika\nasuisi ja söisi kotonaan, mutta tekisi työtä mestarille auringon\nnoususta auringon laskuun. Ajan ensi puoliskona hän ei saisi lainkaan\npalkkaa, mutta sitten hän saa vähitellen nousevan kuukausirahan.\nMestarin on myöskin pidettävä hänet vaatteessa. Kaksikymmentä päivää\nvuodessa oppilas saa lomaa, mutta jos hän sairastuu tai ottaa pitemmän\nloman, hänen on myöhemmin palveltava hukkaanmennyt työaika.\n\nHyvin kiintoisa on myöskin Kristuksen jälkeisen toisen vuosisadan\nkeskimailta peräisin oleva sopimus, missä pikakirjoittaja sitoutuu\nopettamaan pikakirjoitusjärjestelmänsä ylhäisen miehen orjalle kahdessa\nvuodessa 120 drakman palkkiosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon ihmeellistä olemme ennen kuulleet Egyptistä, mutta miespolven\naika takaperin ei olisi voitu uneksiakaan, että tällä maalla tulisi\nolemaan niin valtava, melkein ainutlaatuinen merkitys _kreikkalaisten_\nja _roomalaisten_ muinaisaikaa tutkivalle tieteelle.\n\nKuinka paljoa lähemmäksi meitä muinaisajan ihmiset ovatkaan tulleet,\nkun me näin olemme saaneet lukea heidän tuttavallisia kirjeitään ja\nsiten luoda silmäyksen heidän ajatus- ja tunnemaailmansa sisimpiin\nsopukkoihin![103] Niissä emme näe kreikkalaisia yksinomaan valtion\nkansalaisina, vaan myöskin _yksilöinä_, jokapäiväisinä ihmisinä\nsuruineen ja huolineen. Ei tarvita monta sanaa, ennenkuin me tunnemme\nsamoja tunteita kuin nuo aikoja sitten manalle menneet samaan\nihmissukuun kuuluneet veljemme ja sisaremme — riippuu siitä, _miten_\nsanat sanotaan. Kuinka paljon sisältyykään näihin yksinkertaisiin\nsanoihin, jotka nuori kreikkalainen kerran kaiversi rakastettunsa\nsormukseen: »Puhukoot ihmiset niin paljon kuin haluavat! Minä en\nvälitä siitä rahtuakaan. Sinä rakastat minua — se on minulle kyllin.»\nKokonainen romaani! Tai ainakin pieni novelli.\n\nKiitos eräälle »maailmanhistorian suurimmista epähienouksista» on\nmeidän aikamme suotu nähdä sellaisia puolia antiikin elämästä, joita ei\ntunnettu juuri lainkaan, ennenkuin Egyptin hiekka ja haudat paljastivat\nmeille salaisuutensa. Ja me huomaamme, että sisimmältään ihminen on\nsuurin piirtein samanlainen kaikkina aikoina. Tulee ajatelleeksi\nLevertinin sanoja hänen aforismeissaan, että »historia on ihmissuvun\nscriptura continuata: jatkuva, koskaan keskeytymätön kirjoitus\nikuisesti palautuvine kirjaimineen.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nKarl Kalbfleisch, Griechischc Familienpapiere aus Ägypten.\n\nBror Olsson, Papyrusbriefe aus der frühesten Römerzeit.\n\nFriedrich Preisigke, Antikes Leben nach den ägyptischen Papyri.\n\nRudolf Röding, De grekiska papyrusfynden i Egypten.\n\nWilhelm Schubart, Einführung in die Papyruskunde.\n\nWilhelm Schubart, Ein Jahrtausend am Nil.\n\nPaul Viereck, Philadelpheia.\n\n\n\n\nHELLENISTINEN TAIDE.\n\n\nJos käännymme sitten hellenistisen ajan _taiteeseen_, niin huomaamme,\nettä vaikutukset eivät ole siirtyneet ainoastaan lännestä itään, mistä\naikaisemmin olemme puhuneet vaan myöskin päinvastaiseen suuntaan.\nVoittoa kreikkalaiselle kuvanveisto-, rakennus- ja maalaustaiteelle\nei merkinnyt, että taiteilijat alkoivat hylätä sopusointuisen\ntasapainon, mikä oli kreikkalaisen kuvanveistotaiteen aatelismerkki\nponnistellakseen itämaisen mallin mukaan jättimäisyyden tavoittelussa\nsekä harrastaessaan upeutta, kallisarvoista ainetta ja silmänherkkua.\nTämän pyrkimyksen yhteydessä on sekin, että taide nyt yhä enemmän ja\nenemmän palvelee ruhtinaita ja työskentelee heidän hallituskaupunkiensa\nkaunistamiseksi. Se muuttuu kansanomaisesta taiteesta hovitaiteeksi.\nDiadokit olivat mahtavia hallitsijoita, jotka nauttivat siitä, että\nsaivat osoittaa maailmalle, kuinka rikkaita he olivat. Kuvanveistäjän\ntaltta tuli loistonhalun palvelukseen. Ennen kaikkea Ptolemaiokset\nsuosivat taidetta sinä aikana, jolloin Ateena oli lakannut olemasta sen\nparas tyyssija.\n\nMyöskin Rhodos-saari, joka diadokien välisten taistelujen aikana\nsäilyi itsenäisenä ja kehittyi kukoistavaksi kauppakaupungiksi,\ntuli kuuluisain taiteilijain ja tieteenharjoittajain tyyssijaksi.\nLaokoon-ryhmä on rhodoslaisen taiteilijakoulun kuuluisimpia teoksia.\nTyypillinen ajan makusuunnalle oli n.s. Rhodoksen kolossi[104],\nyli kolmekymmentä metriä korkea auringonjumalan, pääkaupungin\nsuojelusherran kuparipatsas. Rhodoksen kolossi oli yksi maailman\nseitsemästä ihmeestä. Sitä kuvaillaan niin valtavan suureksi, että\ntavallisen ihmisen syli ei ylettynyt edes kuvan peukalon ympäri ja\njokainen sormi oli pitempi kuin tavallinen kuvapatsas. Mutta noin\nkuudenkymmenen vuoden perästä — vuonna 225 e.Kr. — maanjäristys tuhosi\nmuutamassa silmänräpäyksessä tämän jättiläisen, joka oli vaatinut\nkahdentoista vuoden työn ja maksanut 300 talenttia.\n\nSortumisensa jälkeen Rhodoksen kolossi eli kuitenkin sadun maailmassa.\nJa siellä se ajan oloon sai vieläkin valtavammat mittasuhteet kuin\ntodellisuudessa. Hajasäärin se seisoi sataman suulla. Suuret alukset\npurjehtivat sen säärien välistä, ja oikeassa kädessään sillä oli\nsoihtu, joka opasti purjehtijoita yön pimeydessä.\n\nRhodoksen kolossi olisi kuitenkin löytänyt vieläkin suurempansa,\njos kuvanveistäjä Deinokrátēs olisi saanut toteuttaa jättimäisen\nsuunnitelmansa hakata Atos-niemen jyrkkään, 2 000 metriä korkeaan\nkallioseinämään Aleksanterin patsaan, jonka pää olisi pidellyt pilviä\nja jonka jalkoja olisivat aallot huuhtoneet. Kuvapatsaan toisena kätenä\nolisi ollut kallioseinämän pengermä, jossa olisi ollut tilaa 10 000\nasukkaan kaupungille temppeleineen ja teattereineen, ja toisen käden\nylitse piti mahtavan vuorivirran valtavana putouksena syöstä mereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYleisenä piirteenä hellenistisessä taiteessa on _realismi_, jonka\ntapaamme kirjallisuudessakin. Siihen sijaan, että klassillisen ajan\ntaide, sellaisena kuin se puhuu Pheidiaan ja Praksiteleen luomista,\nilmaisi hiljaista, ylevää _lepoa_, siihen sijaan hellenistisen ajan\ntaiteilijat pitivät tehtävänään kuvata _toimintaa_. Taideteos aivan\nkuin pyrkii vetämään huomiota puoleensa ja saa siten teatraalisen\npiirteen. Tämä esiintyy heti sellaisessa mestariteoksessa kuin\n»Apollo di Belvederessä». Siinä vallitsee kuitenkin sopusointuinen\nkauneus. Sopusointuisuus vallitsee niissäkin teoksissa, jotka on\nluonut _Lýsippos_, Aleksanterin ajan suurin kuvanveistäjä. Niissä on\nhienostuksen, eleganssin leima, mikä erottaa ne klassillisen ajan\nveistoksista.\n\nMutta toisissa hellenistisen ajan kuvanveistoksissa sopusointu on\nsärkynyt. Toiminta huipentuu niissä rajuksi tai muiden tunteiden\nhillittömiksi purkauksiksi. Kuvanveistäjä ei kavahda kuolinkamppailun\ntuskaa ja korinaa tai epätoivon tuskanparahduksia. Tätä todistavat\nsellaiset teokset kuin »Kuoleva gallialainen» tai ryhmä, jossa toinen\ngallialainen ensin surmaa vaimonsa ja sitten itsensä välttääkseen\nvankeuteen joutumisen. Sama henki on Laokoon-ryhmässä.\n\nTaide on nyt joutunut niin kauas klassillisen ajan ihanteesta, että sen\nmestarituotteista voidaan tehdä ivamukaelmia, kuten kirjallisuudessa\nHomeroksesta. Varsinkin Aleksandreian asukkaat olivat muinoin\ntunnettuja kunnioituksesta piittaamattomiksi kyynikoiksi, aina ivanväre\nvalmiina, aina kärkkäinä laskemaan veristä pilkkaa. Pilapiirros oli\nmelkein heidän toinen luontonsa. Sellaisiin suhdattomuuksiin, kuin mitä\ntäällä tässä suhteessa voitiin aikaansaada kuvanveiston alalla, ovat\nvain kiinalaiset voineet päästä.\n\nMaalaustaide saavuttaa hellenistisellä ajalla korkean kukoistuksen.\nTämän ajan suuret maalarit osoittavat samoja pyrkimyksiä kuin\nkuvanveistäjätkin. He esittävät kernaasti traagillisia ja järkyttäviä\nkohtauksia, joissa jännitys kohoaa huippuunsa. Kreikan maalaustaiteen\nsuurimpia nimiä on _Apellēs_. Hänen maalaamansa Aleksanterin\nmuotokuvat ovat valitettavasti kadonneet. Mutta hänen nimensä elää\nmuun muassa sananparressa: »Suutari pysyköön lestissänsä!» Tämän hyvän\nneuvon hän antoi jalkineiden tekijälle, joka oli tehnyt hänelle sen\npalveluksen, että oli korjannut hänen maalaamaansa kengänkuvaa, mutta\nihastuksissaan siitä, että oli saanut tehdä huomautuksia, tahtoi\nulottaa parannusintonsa kengänomistajan sääriinkin.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nGuy Dickins, Hellenistic sculpture.\n\nMartin P:n Nilsson, Kolossen på Rhodos (Nordisk tidskrift 1910).\n\nWolfgang Helbig, Untersuchungen über die campanische Wandmalerei.\n\n\n\n\nNYKYAIKAISEN DRAAMAN ISÄ.\n\n\nHämmästyy kreikkalaisten huvinäytelmän kirjoittajain tuotteliaisuutta,\nkun ajattelee, että nykyisin tunnetaan likemmä 1.500 attikalaista\nkomediaa — useimmat kuitenkin vain nimeltä. Ja luonnollisesti suuri\njoukko on vajonnut niin täydellisesti unhotuksen valtamereen, ettei\nnimikään ole pelastunut.\n\nEtevimmät attikalaiset komedian kirjoittajat ovat _Aristophánēs_ ja\n_Ménandros_. Vaikka heidän välillänsä on aikaa vain vuosisata, on\nkuin vuosituhannet erottaisivat heidän tuotantonsa —, siinä määrin\n»uudenaikaiselta» Menandros vaikuttaa meihin, myöhemmän ajan lapsiin.\nSyystä sanotaan sitä runolajia, jonka pääedustaja oli Aristophanes,\n_vanhaksi_ attikalaiseksi komediaksi ja tämän vastakohtana Menandroksen\nedustamaa huvinäytelmää _uudeksi_ attikalaiseksi komediaksi.\nNäiden huvinäytelmälajien välillä on selvä ero. Eroavaisuudet\novat monenlaiset, mutta varsinaisin ero on siinä, että vanhempi\nkomedia on valloilleen päästetyn _mielikuvituksen_ tuotetta; se on\nylioppilasiloilun ja revyyn välimuoto, jossa yhtä säälimättömästi\nkäsitellään niin jumalia kuin ihmisiäkin. Uusi komedia sitävastoin\non väkevän _realistinen_ ja kesyn porvarillinen, usein suorastaan\nporoporvarillinen. Tyypit on otettu suoraan elävästä elämästä,\nsellaisina kuin ihmiset todella ovat.\n\nUuden attikalaisen komedian voima on ennen kaikkea siinä, että\nkirjailijat ovat tarkoin tutkineet ympäristönsä ihmisiä. Ja he pitävät\nsankarinsa tarkoin mahdollisuuden ja todennäköisyyden rajoissa. Muuan\nKristuksen edellisen toisen vuosisadan kirjallinen makutuomari menee\nMenandroksen realismin ihailussaan niin pitkälle, että hän huudahtaa:\n»Menandros ja elämä — kumpiko teistä on toistansa kuvannut?»\n\nTästä huvinäytelmämuodosta nykyaikainen komedia suoraan alenevassa\nsarjassa polveutuu. Menandroksesta hänen roomalaisten jäljittelijäinsä\nvälityksellä Shakespeare, Molière, Holberg ja Ibsen ovat saaneet sekä\nluonnetyyppinsä että motiivinsa huvinäytelmiensä juoniin.\n\nVahinko, että tavallansa olemme niin epäedullisessa asemassa\narvostellessamme uutta komediaa, verrattuna siihen, miten on\nlaita vanhemman. Siihen sijaan, että Aristophaneelta on säilynyt\nyksitoista huvinäytelmää, ei Menandroksen ajalta ole ainoatakaan\nturmeltumattomassa kunnossa. Mutta siitä huolimatta tunnemme tämän\nrunolajin hyvin, kiitos täydellisinä säilyneille roomalaisten komedian\nkirjoittajani Plautuksen ja Terentiuksen tuotteille. Nämä ovat\nnimittäin — varsinkin Terentius — niin uskollisesti seuranneet hänen\njälkiänsä, että Menandros-katkelmat paljastavat heidät suureksi osaksi\nmestarin teosten kääntäjiksi tai ainakin muovailijoiksi.\n\nEi ole kauan siitä, kuin Menandros, »uuden attikalaisen komedian\nloistava tähti» — kuten muinaisajan arvostelu kuului, oli meille\nmelkein tuntematon kirjailija. Vuonna 1893 Wilamowitz ilmitoi sen\nlujan uskon, »että oikeamieliset jumalat lahjoittavat meille vielä\nMenandroksen.» Hänen tarvitsi vain odottaa muutamia harvoja vuosia — ja\njo löytyi papyruslehti, jossa oli katkelmia Menandroksen komediasta.\n\nJa vähemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin muuan ranskalainen tutkija\nteki tavattoman arvokkaan löydön Faijumin vanhassa Aphroditopoliksessa\nattikalaisen rakennuksen raunioista. Saviastian päällä, mikä oli\ntäynnänsä kaikenlaisia papyrusasiakirjoja 6. vuosisadalta j.Kr., oli\nrepaleinen papyruskäärö, jossa oli Menandroksen »Välitystuomio»-nimisen\nkomedian osa[105] ja hajallaan lattialla irtonaisia lehtiä ja pikku\npaloja saman kirjailijan teoksista. Kerta kaikkiaan oli nyt löydetty\nnoin puolet »Välitystuomiota» ja osia kolmesta muusta Menandroksen\nkirjoittamasta huvinäytelmästä. Kiitos toisaalla, m.m. eräässä Siinain\nluostarissa, tehtyjen täydentäväin pikkulöytöjen, on uupumattomien\ntutkijoitten onnistunut entiselleen sommitella melkein täysin varmaan\nasuun kolme Menandroksen draamaa.\n\nKuulkaamme nyt jotakin siitä niistä, joka on parhaiten säilynyt. Juoni\n»_Välitystuomiossa_» on seuraava. Artemis-jumalattaren kunniaksi\nAteenassa toimeenpannuissa juhlissa on _Pamphilē_, rikkaan porvarin\ntytär, pimeän tultua eksynyt seurastaan ja kohdannut juopuneen\nnuorukaisen, joka on tehnyt hänelle väkivaltaa. Kuka nuorukainen\noli, siitä ei tytöllä ole aavistustakaan, sillä pimeä yö esti häntä\nnäkemästä hänen kasvojansa.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin hän joutui naimisiin _Khairisios_-nimisen\nnuorukaisen kanssa. Kreikkalaisen tavan mukaan nuorten vanhemmat\ntekivät naimiskaupan, mutta nuoret itse olivat aikaisemmin toisillensa\naivan tuntemattomia. He pitävät kuitenkin toisistaan ja elävät\nonnellisina, kunnes Pamphile viisi kuukautta häiden jälkeen saa lapsen.\n\nKhairisios ei tiennyt mitään ikävästä tapahtumasta, sillä hän oli\nsilloin matkoillapa lasta, poikaa, hän myöskään ei saa nähdä, sillä\näiti on panettanut hänet heitteille. Koko tapahtuma olisi mennyt\nhuomaamatta, jollei miehen uskollinen ja hyvin utelias orja olisi\nvainunnut, mitä oli tapahtunut, ja puhunut siitä herralleen.\n\nKharisios on hyvin murheissaan siitä, mitä oli saanut tietää, sillä\nhän oli todella kiihtynyt Pamphileen. Hylätä tätä hän ei tahdo, koska\nvaimo silloin olisi tullut sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle.\nMutta elää yhdessä hänen kanssaan hän ei myöskään voi, sillä hän on\nkadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tukahduttaakseen tuskansa\nja samalla epäitsekkäästi haluten antaa _vaimolle_ aiheen vaatia\neroa, hän heittäytyy irstailuihin. Hän muuttaa asumaan juomaveikkonsa\n_Kairéstratoksen_ luo ja elää siellä humussa ja sumussa toisten\njuhlailijain parissa. Ja herättääkseen vieläkin enemmän pahennusta hän\non juominkeihinsa palkannut nuoren ja kauniin kitaransoittajattaren,\nhetaira _Habrótononin_. Läheisempiin suhteisiin tämän kevytkenkäisen\nnaisen kanssa hän kuitenkaan ei ryhdy — niin syvästi hän on kiintynyt\nvaimoonsa. Asia näyttää siis häneen nähden pahemmalta, kuin mitä se\nansaitsee.\n\nNäin olemme seuranneet toista niistä langoista, jotka johtavat\nvarsinaiseen juoneen. Toinen lanka juontuu heitteille pannun lapsen\nkohtalosta. Vuohipaimen on löytänyt lapsen ja ottanut sen kotiinsa.\nMutta sitten muuan miilunpolttaja on saanut hänet houkutelluksi\njättämään lapsen hänen vaimolleen, jonka oma pienokainen on juuri\nkuollut. Pian sen jälkeen miilunpolttaja kuitenkin saa sattumalta\ntietää, että kun vuohipaimen löysi lapsen, tällä oli päällänsä joitakin\nkoristuksia ja muitakin tuntomerkkejä. Miilunpolttaja vaatii silloin\nnäitä arvoesineitä, mutta paimen kieltäytyy niitä antamasta. Lopuksi\nhe päättävät, että sovintotuomari saa ratkaista asian. Kohtaus, joka\ntästä juontuu, on aiheuttanut koko komedian nimen. Tästä kohtauksesta\nalkaakin kappaleen ensimmäinen säilynyt suurempi palanen. Edellä\nesitetty on voitu päätellä siitä, mitä näytelmästä on jäljellä.\n\nSovintotuomariksi riitapuolet ottavat henkilön, joka toisestakin\nsyystä esiintyy kappaleessa, nimittäin Pamphileen isän, vanhan\nsaiturin _Smikrineen_. Hän on saanut kuulla huhuja vävypoikansa\nseurustelusta ja on poissa suunniltaan ajatellessaan, että tyttären\nsaamat vaivalla ansaitut myötäjäiset kenties menevät tätä menoa sen\ntien. Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän on poistumaisillaan tämän\nkodista, kun hän kohtaa riitelevät miehet, paimenen ja miilunpolttajan.\n»Minä olen vapaaehtoisesti antanut sinulle lapsen», paimen sanoo.\n»Jos et halua lahjaa pitää, niin anna se takaisin! Mutta oikeutta\nsinulla ei ole pakottaa minua enempään, kuin mitä annoin sinulle.»\n— »Enhän minä vaadi takaisin kaulakäätyjä. ja muita tuntomerkkejä»,\nsanoo miilunpolttaja, »vaan poika se niitä vaatii. Ne ovat hänen\nomaisuuttaan, ja hänen puolestaan, hänen edustajanaan minä esitän\nvaatimukseni.» Ja kääntyen Smikrineeseen hän sanoo: »Tämä vuohipaimen\non _ryöstänyt_ lapsen. Sellaista menettelyä en sano löytämiseksi,\nvaan kähveltämiseksi. Ja kuulepa vielä: kenties poika on ylhäistä\nsyntyperää. Kenties hänen tuntomerkkinsä voisivat vastaisuudessa\nauttaa häntä saamaan selvän suvustaan ja saavuttamaan siten loistavan\ntulevaisuuden.»\n\nSellaiselle henkilölle, joka voi toimia kuten tuo paimen, sellaiselle\nmiilunpolttaja ei tahdo enää luovuttaa pienokaista.\n\nSitä ei sovintotuomarikaan tahtoisi. Ja vastenmielisesti paimenen\ntäytyy luopua lapsen koristuksista.\n\nMiilunpolttajan seisoessa siinä kapistukset käsissään, saapuu paikalle\nKharisioksen kaikkialla läsnäoleva orja ja tuntee kummakseen sormuksen,\njoka on ollut hänen herransa omaisuutta. Kharisios oli kaipaillut sitä\naina siitä asti, kun hän otti osaa viimeiseen Artemiksen juhlaan. Ovela\norja tekee heti johtopäätöksensä: hänen isäntänsä on humalan huumassa\nhairahtunut väkivaltaan naista kohtaan. Painiskeltaessa tyttö on saanut\nkäsiinsä sormuksen. Sitten hän on synnyttänyt lapsen, pannut sen\nheitteille ja antanut sille mukaan isänsä sormuksen!\n\nOrjan uteliaisuus on herännyt, ja nyt on hänen saatava selko lapsen\näidistä. Silloin astuu näyttämölle Habrotonon ja saa kuulla, miten\nasiat ovat. Ja kun hänellä on sekä hyvä sydän että ovelat aivot,\nhän keksii viekkaan suunnitelman valmistaakseen pienokaiselle\nvastaisuudessa paremmat oltavat kuin miilunpolttajan hökkelissä. Hän\nsopii orjan kanssa, että hän menee Kharisioksen luo sormus mukanaan\nja sanoo ottaneensa sen häneltä, kun Kharisios Artemiksen juhlan\njälkeisenä yönä teki hänelle väkivaltaa.\n\n    »Ma sanon muka ujostuin\n    nyt jonkin tavallisen lauseparren,\n    niin etten anna ilmi itseäni:\n    'Niin hirvittävän häikäilemätön\n    ja rohkea sa olit.’\n    Ja lopuks sitten sanon hälle näin:\n    'Oon saanut lapsen nyt’ ja näytän hälle\n    tään pienen löytölapsen.»\n\nJa palkaksi hyvästä teostaan Habrotonon on varmasti saava vapauden —\nhän on nimittäin orjatar.\n\nHänen suunnitelmansa onnistuu. Hän menee Kairestratoksen taloon lapsi\nmukanaan ja saa Kharisioksen helposti uskomaan, että hän on pienen\nsormus-pojan isä.\n\nMutta hänen ja hetairan välistä keskustelua on kuunnellut\nasiaankuulumaton henkilö, joka rientää Smikrineelle kertomaan, että\nhänen vävypoikansa on aviottoman lapsen isä. Nyt vanha saituri on\nvasta saanut vettä myllyynsä. Nyt, niin hän ajattelee, on oleva\nhelppoa saada Pamphilelle ero irstailevasta miehestään. Kharisioksen\ntalon puutarhassa hän kohtaa tyttärensä ja jyrisee kuin ukkonen tuota\nsenkin paatunutta elostelevaa vävyänsä vastaan, niin että pauhu\nkuuluu matkojen päähän. Mutta Pamphile puolustaa miestänsä eikä halua\nkuullakaan puhuttavan erosta.\n\nÄänekkään keskustelun kuuntelijaksi onkin sattunut Kharisios\nitse. Hänen talonsa puutarhan ja Kairestratoksen talon, jossa hän\nnyt oleilee, puutarhan välillä on nimittäin vain muuri. Kun hän\nnyt saa kuulla, miten anteeksiantavainen hänen vaimonsa on hänen\nharha-askeleisiinsa nähden, ja ajattelee, miten ankarasti hän on\ntuominnut vaimoaan tapahtuneesta, jolle tämä ei ollut mitään voinut,\nniin hänen sydämensä sulaa kuin vaha ja omatunto herää. Hänen orjansa\ntulee Kairestratoksen talosta ja kertoo monologissa, kuinka epätoivon\nvallassa hänen nuori isäntänsä on, kuinka hän lyö otsaansa, raastaa\ntukkaansa ja puhkeaa äänekkäisiin valitushuutoihin. »Minkälaisen vaimon\nolin saanutkaan, ja kuinka olen häntä kohdellut!» hän huudahtaa.\n\nSillä välin on Habrotonon astunut ulos Kairestratoksen talosta\nlöytölapsi mukanaan. Samassa tulee Pamphilekin talostaan päästyään\neroon ankarasta isästään. Hän huomaa lapsen ja tuntee luonnollisesti\nheti ne koristukset, joita lapsella on. »Sinä et ole lapsen äiti!» hän\nhuutaa Habrotonille. »En, minä tekeydyn vain toivoen lopuksi saavani\nselon hänen oikeasta äidistään.» Ja nyt Habrotonon on hänet löytänyt.\nHän kertoo myöskin Pamphilelle, että Kharisios on lapsen isä. Ajatella,\nmiten onnelliseksi kaikki kääntyy!\n\nPian hetairan onnistuu myöskin saada Kharisios vakuutetuksi, että hänen\nvaimonsa on sama nainen, jota hän kerran on loukannut. Kun sitten vanha\nsaituri ilmestyy jälleen näyttämölle, vakaasti päättäneenä ottaa pois\ntyttärensä — ja myötäjäiset —, hän vallan hölmistyy nähdessään, että\npuolisojen välillä vallitsee sopu ja rauha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtä sotkuisa on tapahtumain vyyhti komediassa, jonka nimi on\n»_Leikkotukkatyttö_» eli »_Mustasukkaisuuden uhri_». Soturi Polemon\non ottanut itselleen rakastajattaren. Hän on tähän hyvin ihastunut\nja pitää häntä kuin avio vaimoaan, mutta ei voi mennä hänen kanssaan\nlailliseen avioliittoon, koska hän on löytölapsi eikä siis voida\ntietää, onko hän vapaasukuisista vanhemmista. Hänen nimensä on\n_Glykéra_.\n\nPerheessä, joka asuu Polemonin kodin vieressä, on rikas ja\nhemmoittelulla pilattu nuorukainen nimeltä Moskhiōn. Hän rakastuu\nkauniiseen Glykeraan, ja eräänä iltana, kun Polemon tulee kotiin,\nhän näkee Moskhionin juoksevan kadulla, ottavan Glykeran syliinsä ja\nsuutelevan häntä. Ja — voi kauheata — tyttö ei edes yritä vastustella.\n\nEi voi ihmetellä, että Polemon tulee raivoksi mustasukkaisuudesta.\nEihän hän voi aavistaakaan, että Glykera itse asiassa ei lainkaan\nole hurmaantunut ihailijaansa — asia on vain niin, että hänen\nkasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli uskonut hänelle salaisuuden, mitä\nyhteyttä oli hänen ja Moskhionin syntyperässä: että he olivat molemmat\nlöytölapsia ja kaksoissisaruksia. Mutta Moskhionin kasvattiäiti\n_Myrrínē_ ei halua mistään hinnasta, että salaisuus tulisi ilmi.\nVarakas Myrrine, jolla ei itsellään ollut lapsia, oli nimittäin ottanut\nMoskhionin omaksi pojakseen. Kun hän jäi leskeksi, hän oli mennyt\nuusiin naimisiin ja uudelle miehelleen hän on aina selittänyt, että\nMoskhion on hänen synnyttämänsä. Hänen vuoksensa Glykeran oli täytynyt\njuhlallisin valoin luvata kasvatusäidilleen, ettei hän paljastaisi\nMoskhionin syntyperän salaisuutta. Hän ei voinut senvuoksi herralleen\nja miehelleen tyydyttävästi selittää käyttäytymistään Moskhionin häntä\nsuudellessa.\n\nHurjana mustasukkaisuudesta tuo uljas soturi leikkaa silloin Glykeralta\ntukan. Se oli hyvin häpäisevää vapaasyntyisen naisen kohtelua, sillä\nlyhyt tukka oli orjan merkki.\n\nEpätoivoissaan Glykera miehen poissa ollessa pakenee Myrrinen taloon.\nItserakas Moskhion kuvittelee silloin luonnollisesti heti, että hän on\ntehnyt sen ihastuksesta häneen.\n\nPolemonin on kumminkin vaikeata ajan pitkään kestää eroa\nrakastajattarestaan. Hän lähtee lopuksi itse Myrrinen taloon ottaakseen\nväkivalloin takaisin uskottoman kaunottarensa. Mutta Myrrinen mies,\n_Pataikós_, tulee paikalle ja hänen ja kuopuksissaan olevan soturin\nvälillä syntyy seuraava kovaääninen keskustelu.\n\n  _Pataikos_:\n\n   Jos asia on käynyt sillä tavoin,\n   kuin olet vakuuttanut, ja jos nainen\n   on sinun avios —\n\n  _Polemon_:\n\n            Ei oo, Pataikos.\n\n  _Pataikos_:\n\n   No, se on toista.\n\n  _Polemon_:\n\n                     Mutta olen aina\n   _pitänyt_ häntä vaimonani.\n\n  _Pataikos_:\n\n                              Älä\n   nyt huuda! Kuka antoi hänet sulle?\n\n  _Polemon_:\n\n   Hänetkö? Kuka? Hänpä itse.\n\n  _Pataikos_:\n\n                              Hyvä\n   siis asia on selkeä ja kirkas.\n   Siis piti sinusta hän — ja se on\n   nyt lopussa. Hän lähti luotasi,\n   kun enää kohdellut et häntä niin,\n   kuin olis pitänyt.»\n\nLopuksi Polemonin viha muuttuu epätoivoksi ja hän huudahtaa:\n\n    »Nyt hirtän itseni! Mun Glykerani\n    on minut hyljännyt! Mun Glykerani\n    on minut hyljännyt! Mut jos vain luulet\n    sen sopivaksi — tuttu hänen kanssaan\n    olethan, puhuit usein hänen kanssaan —,\n    niin mene puolestani, vannotan sua,\n    ja puhu ensin hänen kanssaan!»\n\nNyt Pataikoksen mielestä on sääli miestä ja hän tahtoo kernaasti\npuhua järkeä Glykeralle. Mutta aluksi tämä on taipumaton. Hänen on\nvaikea sulattaa sitä häväistystä, jonka Polemon on tuottanut hänelle,\nvapaasyntyiselle naiselle. Todistaakseen vapaasyntyisyytensä hän tahtoo\nnäyttää ne korut, jotka hänellä oli silloin, kun kasvatusäiti löysi\nhänet. Hän noudattaa ne ja näyttää Pataikokselle. Hämmästyksekseen tämä\ntuntee ja huomaa, että Glykera on — hänen oma lapsensa. Selitys on se,\nettä Pataikos, joka aikoinaan oli ollut rikas liikemies, oli menettänyt\nomaisuutensa pian sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli lahjoittanut\nhänelle kaksi lasta, joita kasvattamaan hän hädässään piti itseänsä\nkykenemättömänä. Samana päivänä kuoli hänen vaimonsa. Hän panetti\nsenvuoksi äskensyntyneet heitteille. Nyt hän tietää siis, minne toinen\nhänen lapsistaan on joutunut.\n\nHän ei aavista silloin saavansa pian yhtä odottamattomia tietoja siitä,\nmissä on toinen lapsista, poika.\n\nPataikoksen ja Glykeran — hänen oman tyttärensä — välistä keskustelua\non Moskhion salaa kuunnellut. Hiukan aikaisemmin hän samalla tapaa oli\nkuullut, kun Glykera kertoi Myrrinelle, mitä hän tiesi sotkuisista\nsukulaissuhteista. Näin valkeni hänelle, että Glykera on hänen\nsisarensa ja Pataikos hänen isänsä.\n\nLähin mies, joka saa tietää oikean asiantilan, on Polemon, ja nyt hänen\non luonnollisesti helppo antaa anteeksi rakastajattarelleen. Hänen\nsuureksi ilokseen Glykerakin puolestaan antaa hänelle anteeksi. Ja\nyleinen ihastus kukkuroituu, kun Glykeran isä Pataikos tulee ja jättää\ntyttärensä Polemonille, joka nyt voi ottaa hänet aviovaimokseen, koska\nhänen vapaasyntyisyytensä on todettu. »Kiivautesi koitui tällä kertaa\nonneksi meille molemmille», Glykera sanoo ja lisää: »Ja senvuoksi olen\njo antanut sinulle anteeksi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe kaksi Menandroksen näytelmää, jotka olemme näin selostaneet,\nriittävät, että voimme vanhoina tuttuina tervehtiä eräitä tyyppejä,\njotka vähäisin muunnoksin usein esiintyvät uudessa komediassa. Ennen\nkaikkea esiintyy heitteille pantu lapsi, joka saa aikaan joukon\nselkkauksia, ennenkuin sen oikea syntyperä on saatu selville, ja kaikki\npäättyy sovintoon ja onneen. Tämä aihe muuntelee lukemattomin tavoin.\nJuonen langat löyhtyvät ja kiristyvät kirjavasti vaihdellen. Muita\ndraaman tyyppejä ovat hieno, elosteleva nuori herra, joka on aina\nheikko viinille ja naisille, ovela orja, liukas hetaira, uskollinen\nimettäjä ja joukko muita osia.\n\nTäten on Aristophaneen dionysoslaisen iloittelun tilalle tullut\nporvarillinen luonne- ja juonidraama. Aristophaneen aikana ateenalaiset\nvoivat vielä uneksia valtiollisia suuruuden unelmia; kun Menandros\naloitti kirjallisen toimintansa — noin vuonna 320 e.Kr. —, suuruuden\nunelmat olivat rauenneet, ja heidän oli ollut toistaiseksi haudattava\nitsenäisyydenkin haaveilut. Demosthenes, Philippoksen ja Aleksanterin\npolitiikan väsymätön vastustaja oli vapaaehtoisesti päättänyt päivänsä,\nja Ateenan oli täytynyt alistaa kohtalonsa makedonialaisten koviin\nkäsiin. Peiraieuksen linnassa oli makedonialainen varusväki valvomassa,\nettä mihinkään ei ryhdytty vastoin Antipatroksen tahtoa; ja melkein\njoka vuonna, mikä kului, näyttäytyi yhä selvemmin, että entinen\nitsetehostuksen henki oli ikiajoiksi jättänyt Perikleen Ateenan. Ajan\nvaltiollisista myrskyistä ei senvuoksi Menandroksen draamoissa ole\njälkeäkään.\n\nKuinka toisenlaista, kun ajattelee Aristophaneen komedioja, kaikkia\nniitä lausuntoja, joilla tämä »sulotarten vallaton lemmikki»\n— kuten Goethe on häntä nimittänyt[106] — sekaantui aikansa\nvaltiollisiin väittelyihin. Menandroksen draamoissa vallitsee\ntässä suhteessa täydellinen hiljaisuus, mutta hiljaisuus, joka on\nhelposti selitettävissä. Hänen komediainsa kuulijakunta oli vallan\ntoisenlaista kuin Perikleen ajan teatterissakävijät. Se oli yleisö,\njoka oli kadottanut kaikki poliittiset harhakuvittelut, joka oli\ntottunut kohtaloonsa alistumaan. Ei oltu enää maailmankansalaisia\neikä suurvallankansalaisia — oltiin yksinkertaisesti porvareita,\njoilla oli kyllin omissa yksityisissä harrastuksissaan. Jokapäiväisen\nruoan mausteena eivät olleet enää Sisilian-retket, valtiolliset\noikeudenkäynnit ja demagogien taistelu valtiollisesta johtaja-asemasta\n— sinä olivat siihen sijaan avioskandaalit, aviottomat ja heitteille\npannut lapset, jotka äkkiä tunnettiin ja otettiin jälleen perheen\nhuomaan, koko omaisuuden äkilliset menetykset ja nopeasti saadut\nvoitot, omavaltaisten poikien harha-askeleet, hurmaavain hetairain\nja julkeiden orjien vehkeet ja paljon muuta samaa maata. »Vanha\nAristophanes vei meidät milloin pilviin Sokrateen seurassa, milloin\nkuljetti taas alas manalaan Dionysos mukanamme. Mutta Menandros pysyy\nmaan pinnalla» — puhuaksemme erään attikalaisen komedian tuntijan\nsuulla. »Taivas on laskeutunut alemmaksi, ja Hades on kaikonnut meistä\nkauemmaksi», mutta maa ja _ihminen_ ovat tulleet kiintoisammiksi\nhuomioida, kuin mitä koskaan vielä oli voitu aavistaa. »Menandroksen\nAteenassa», sanoo Harrie, »oli kansallinen voima ehtynyt ja kaikki\nlaajat näköalat olivat kutistuneet. Suurten ajatusten ja näkyjen\nvaahtoava virta tislautui tässä ympäristössä pikku annoksiksi hienoa\nvettä, jolla oli valioarvonimi; vanhain ajattelijain ylväät pyrkimykset\nmuovata ihminen Aatteen kasvojen mukaan kuitattiin vaieten. Sen sijaan\nomistauduttiin siihen saakka tuntemattomalla hellivällä kiinnostuksella\nhuomioimaan ihmistä, sellaisena kuin hän nyt kerta kaikkiaan oli ja eli\nJumalan viheriöitsevän maan pinnalla.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nMenander, Tre nyfundne komedier. Oversettelse og innledning av S.\nEitrem.\n\nStycken ur Menandros' komedier, översättning av Alarik Hallström.\n\nIvar Harrie, Athenare.\n\nMenander, Das Schiedsgericht, erklärt von Ulrich v.\nWilamowitz-Moellendorff.\n\nMenandri Reliquiae in Papyris et Membranis Servatae. Edidit Christianus\nJensen.\n\n\n\n\nIDYLLEJÄ, EPIGRAMMEJA JA HYMNEJÄ.\n\n\nLyyrillisiä ja eepillisiä runoilijoita oli aleksandreialaisajalla\njoukoittain, toinen toistansa oppineempia ja kuivempia. Runoudesta\non tullut — käyttääksemme Schückin sanoja — »professorirunoutta\nprofessoreja varten. Kaunokirjallisuus vaikuttaa Aleksandreiassa\nharjoitettujen kieliopillisten ja bibliografisten opintojen\nsivutuotteelta.»\n\nAleksandrialainen aika on _oppinutta_ aikakautta. Sen runoilijat eivät\nole laulajia, jotka hetken innoituksesta laulavat kaikelle kansalle\n— aleksandrialaiset runoilijat kirjoittavat sen sijaan valtapiirille\nkirjallisia herkuttelijoita, jotka lukevat runoutta nirson kielimiehen\nnautinnolla. Luoda kauniiksi sorvattu kieliasu on näiden kirjallisten\nrunoilijoiden päätehtävä. Se on muotokaunista, opillansa — varsinkin\nmytologisella — suorastaan loistelevaa.\n\nJokaista ilmiötä on kuitenkin arvosteltava _sen oman_ ajan mittakaavan\nmukaan. Ja hellenistisen ajan runouden ihanteet olivat toiset\nkuin meidän. Ne muistuttavat pikemminkin niitä, jotka Ruotsissa\nolivat vallalla silloin, kun Gustav Fredrik Gyllenborgin rutikuivaa\nvertauskuvallista sankarirunoa »Tåget över Bält» (Retki Bältin yli)\nylistettiin mestariteoksena.[107]\n\nYhden jumalan armoittaman runoilijaneron aleksandreialainenkin aika\non kuitenkin tuottanut — sisilialaisen laulajan _Theókritoksen_.[108]\nHän oli ainoa sen ajan runoilijoista, joka varsinaisesti merkitsi\nuutta lisää kreikkalaisen kirjallisuuden kehitykseen. Tämä lisä oli\n_paimenrunous_ eli _idylli_, runouden laji, joka kaksi vuosituhatta\nmyöhemmin — 1600- ja 1700-luvulla — tuli muotiin hoveissa ja ylhäisön\nseurapiirissä. Laulunäytelmissä ja naamioilveissä vilisi silloin\npaimenia ja paimenittaria nimeltänsä Daphnis, Khloe, Doris ja Amaryllis.\n\nTheokritoksen paimenet eivät kuitenkaan ole liikasivistyksen\nleimaamia kuten rokokoo-ajan runoudessa. He ovat terveitä ja aitoja.\nHeidän pukunansa on puhvelinnahka tai lampaantalja ja he tuoksuvat\nvuohenmaidolta ja pukilta. Mutta he hehkuvat rakkaudesta Amaryllikseen\ntai Naïkseen ja osaavat sekä runoilla että laulaa tunteistaan.\nKaikki on heille rakkautta, laulua ja huilunsäveliä. Runouslaji\nsellaisenaan on hurmaavaa; mutta joka tapauksessa se on ylikultivoidun\nkaupunkilaisen taidetuotetta, joka tahtoo itselleen ja toisille\nvalmistaa hetken huvia naiiveilla maalaiskuvillaan. Runoilija vie\nmeidät luonnon helmaan, missä mehiläiset surisevat, sirkat sirittävät,\nlampaat määkivät ja vohlat hyppelehtivät, lirisevien purojen\nrannalle ja puiden hiljaiseen huminaan aurinkoisena kesäpäivänä.\nKukaan ei ole kyennyt voimakkaampana loihtimaan esille myöhäiskesän\nja elonkorjuuajan siunatun runsauden tunnelmaa kuin Theokritos\n»_Elonkorjuujuhla_»-nimisessä idyllissään, jossa hän kuvailee, kuinka\nhän kahden kaupunkilaisystävänsä kanssa kulkee Phrasidamoksen talossa\nvietettäviin leikkuujuhliin ja saa vihreällä nurmikolla lojuen nauttia\noivallista, seitsemän vuoden vanhaa viiniä:\n\n                                     Vuoteeksemmepa kohta\n    tuorehet viininlehvät, kaislat tuoksuvat tuotiin,\n    niin lepohon venähtää hyvin mielin, nauttien saimme.\n    Yllämme huojuivat jalavat sekä poppelit lehdon,\n    tuuli kun soi huminoiden siellä, ja veet pyhät lähteen\n    pulppusi vierelt' aivan, miss' oli nymfien luola,\n    piiloss' oksien kun taas päivän paahtamat sirkat\n    istui ehtimiseen rupatellen, kurnutus tyyni\n    lehtisammakon kaukaa nous okapensahikosta;\n    Kyyhkyn soi kujerrus sekä kiurujen, tiklien laulu;\n    kultaiset kimalaiset kierteli lähtehen vettä.\n    Noin suvi, laihot, kypsät heelmät ympäri tuoksui.\n    Päärynät kierivät jalkoihimme ja taas omenoita\n    kertyi vierellemme ja luumujen painamat oksat\n    taipuivat alas puista ja riippuivat liki maata;\n    ruukku nyt viinin soi, oli seitsenvuotinen hartsi.\n\nLopuksi runoilija kruunaa tämän maalaisidyllinsä kuvaamalla Demeteriä,\nsadon jumalatarta suopea hymy kasvoillaan.\n\n    »Kun aikojansa ja lyhteitään kädet täynnä on hällä.»\n\nLaulaja nauttii itse täysin siemauksin tästä viljavuuden runsaudesta.\nHän ei ainoastaan _näe_ maan kauneutta, — hän imee sen sieluunsa\nkaikilla aisteillaan, hän _elää_ sen elämää. Hän eläytyy myöskin\nniihin ihmisiin, joita hänen runoelmassaan esiintyy. Ne eivät ole\npelkkiä varjokuvia, vaan niissä on lihaa ja verta. Hänen lahjakkuutensa\non suuri; se on samalla kertaa hienon lyyrillinen ja voimakkaan\ndraamallinen.\n\nDraamallinen piirre esiintyy m.m. vuorolauseissa, joilla paimenet\nkilpailevat, kuten idyllissä »_Daphniin ja Menalkaan laulukilpailu_.»\n\n    »Vuorilla viehkeä Daphnis kerran, niin taru kertoo,\n    lehmiä kaitessaan tapas lammaspaimen Menalkaan.\n    Hiukset kultaiset oli, kauniit poikien nuorten,\n    kumpikin taitaja myös oli syrinks-soittelon, laulun.\n    Kääntyen Daphnikseen Menalkas lausua ehti:\n    »Daphnis, lehmien paimen, sua haluttaisiko laulaa?\n    Leikiten voitan sun, jos laulaa saan, mitä mielin.»\n    Hällepä vastasi Daphnis taas, sanat virkki ja lausui:\n    »Lammaspaimen Menalkas, taitaja syrinks-soiton,\n    koskaan et mua voita, jo turmelet äänesi ennen.»\n\n    Menalkas.\n\n    Ehkä sen tahdot nähdä ja palkinnonko sa määräät?\n\n    Daphnis.\n\n    Nähdä sen tahdon totta ja palkinnon minä määrään.\n\n    Menalkas.\n\n    Siis, mikä arvoa myöten palkinnoks sopis meille?\n\n    Daphnis.\n\n    Puolestain asetan vasikan, sinä taas ison lampaan.\n\n    Menalkas.\n\n    Lammast' en asettaa minä tohdi, sill' on isä saita,\n    niin on äitini myös, ja he lampaat laskevat illoin.\n\n    Daphnis.\n\n    Olkoon, siis mitä annat? Määrää voittajan palkka!\n\n    Menalkas.\n\n    Syrinks-huiluni kauniin yhdeksin suloäänin,\n    myös vaha valkehin peitteenään, tasan yllä ja alla,\n    sen panen palkinnoks, mut yhtään en isän karjaa.\n\nMyöskin Daphnis panee syrinksinsä[109] palkinnoksi, ja\npalkintotuomariksi he ottavat kolmannen paimenen. Laulukilpailussa\ntulee vuorotellen laulaa luonnon kauneudesta ja paimenten elämän\nihanuudesta.\n\n    Näinpä nyt vuoroon toinen toiselleen pojat lauloi,\n    mutta jo päätöslaulua laatia alkoi Menalkas:\n    »Lampaat, oi susi, säästä ja myös karitsoitani säästä!\n    Mua älä vainoo, vaikk' olen pieni ja niin monen paimen!\n    Hei Lampuros, koirani, vai nukut niin sikeästi?\n    Ei uninen saa olla, kun kaitsee poikasen kanssa!\n    Teitäpä, lampaat, vaadin ruohoa taas mehukasta\n    innoin syömään, niin väsymättä, jos uunna se kasvaa.\n    Syökää, syökää, hei nyt täyteen vain utareenne,\n    niin omans' saa karitsat sekä riittää juustoa varten.\n\n    Mut hänen jäljessään taas äänin helkkyvin Daphnis:\n    »Tyttönen kauniskulma mun luolastaan näki eilen,\n    kun ohi lehmiä vein, ja mun kauniiks, kaunihiks kiitti,\n    mut hänen murheekseen en vastannut minä lainkaan,\n    maahan loin minä katsellen vain sekä tietäni kuljin.\n    Armas lehmän ammuva ääni on, tuuli on armas,\n    armast' on suven aikaan myös puron äärellä maata.\n    Terhot on tammen kaunistus, omenat ovat puunsa,\n    lehmän taas vasikat, mut paimenen lehmät on aarre.\n\nKun kilpailu oli päättynyt, vuohipaimen tuomiisi voittopalkinnon\nDaphniille, joka siitä suuresti riemastui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKielentaitajana Theokritos on jumalanarmoittama mestari. Hänen kielensä\non musiikkia. Hänen aivan kuin läähättävä rytminsä tekee hänestä\nkuuman rakkauden synnynnäisen laulajan. On kuin kuulisi rakastuneen\nsydämen kiivaan tykinnän, kuin tuntisi intohimon vavistuksen hänen\nvärähtelevässä äänessään. Vain Sapphoa voi häneen verrata.\n\nMutta hän voi myöskin leikinlaskulla kuitata rakkaudentuskat, kuten\nidyllissä »_Niittomiehet_»:\n\n    Milon.\n\n    Maamies hoi, mikä on? Mikä vaivaakaan sua, raukka?\n    Jälkeäs suoraks leikkaa et, kuten leikkasit ennen,\n    rinnall’ et pysy naapuris, vaan jäät jälkehen, niinkuin\n    lammas laumastaan, kun jalkaan sai okahaavan.\n    Kuinka suu käykään, rahjus, ehtoopäivä kun ehtii,\n    kun aluss' et edes leikkaa luokoas puhtaaks.\n\n    Battos.\n\n    Milon, iltahan kestät, oot kova kuin pala paatta.\n    Etkö sa kaivannut ketäkään, joka poissa on, koskaan?\n\n    Milon.\n\n    En. Miten työmies sitten outoja kaivata voisi?\n\n    Battos.\n\n    Etkö sa rakkaudest' ole koskaan valvonut yötä?\n\n    Milon.\n\n    En, ja se jääköön! »Nahkan maulla sa varjele koiraa!»\n\n    Battos.\n\n    Mut olen lempeä hehkunut, ah, ykstoista jo päivää.\n\n    Milon.\n\n    »Täynnäpä on vatis viiniä.»[110] Ei etikkaa edes mutta.\n\n    Battos.\n\n    Siks koko kylvö on laiminlyötynä täällä.\n\n    Milon.\n\n    Vuoks kenen huokaat siis?\n\n    Battos.\n\n    Polybótaan tyttären vuoksi,\n    luona Hippótionin, joka huilua soitteli äsken.\n\n    Milon.\n\n    Kosto jo kohtasi syntisen: sait, mitä pyytelit kauan.\n    Laiha on hän kuin sirkka ja mustemp' yötäkin on hän.\n\n    Battos.\n\n    Vai alat kiusata nyt? Ei Plutos[111] vain ole sokko,\n    arvoton Eros on myös: sinä et saa pöyhkeäks tulla.\n\n    Milon.\n\n    En tule pöyhkeäks. Mutta jo leikkaamaan sinä riennä,\n    tyttösi kunniaks kun teet laulun hehkuvan, työkin\n    käy kevyemmin — tiedän, ett' olet laulanut ennen.\n\n    Battos.\n\n    Immet Piérian[112], nyt avullanne ma tyttöä hoikkaa\n    palvon! Kaiken, oi jumalattaret, kaunihiks teette.\n    Oi Bombyka, mun neitoni, moittivat, ett' olet laiha,\n    päivän paahtama syyriatar, olet ruskea mulle.\n    Tumma on orvokki myös ja on hyasinttikin tumma,\n    seppelkukkina käyvät kauneimmista ne sentään.\n    Oi Bombyka, mun neitoni, elfenluusta on jalkas;\n    hurmaten äänes soi, kuvaella en voi olemustas.»\n\nMilon vastaa käytännöllisellä ja hilpeällä maamiehen laululla, jonka\nydinkohta on kehoitus:\n\n    »Solmeilkaa, sitojat, niin lyhteet, kulkija ettei\n    lausuis: 'Raihnaist' on väki, hukkaan palkka on mennyt?»\n\nHän lopettaa sanoen:\n\n    »Kas, tätä laulua raatajat kuulee, paahtamat helteen.\n    Mut leperrystä sa rakkaudestasi juttele ennen\n    eukon korvaan, äitisi, vuoteessaan joka loikoo.»\n\nKäytännöllisen neuvon tuskaansa vastaan saa myöskin mustasukkainen\nAiskhines runoelmassa »_Mustasukkaisuus_». Runon alku on erinomaista\ndramatiikkaa:\n\n  Aiskhines.\n\n      Terve, Tyónikos! Voit hyvin kai!\n\n  Tyonikos.\n\n                                       Sama toivotus sulle,\n      Aiskhines!\n\n  Aiskhines.\n\n      Aikoja siitä jo on.\n\n  Tyonikos.\n\n                          Miten niin? Mikä vaivaa?\n\n  Aiskhines.\n\n      Huonoa kuuluu mulle. Tyonikos.\n\n  Tyonikos.\n\n                                     Siks' olet laiha,\n      siks noin mahdoton parta ja noin vanukkeisena tukka!\n      Kulkija tuollainen, Pythagoraan[113] oppilas, äsken\n      kalpea, paljasjalka, Ateenan mies, kävi täällä.\n      Hänkin lempeä, luulen, hehkui — vehnäsen vuoksi.\n\n  Aiskhines.\n\n      Leikkiä lasket aina. Mut mulle on julma Kyniska\n      kaunis; ah, pian järki on mennyt — hiukkanen puuttuu.»\n\nJa sitten Aiskhines kertoo, että hän mustasukkaisuudesta oli antanut\nKyniskalle korvapuustin sellaisin seurauksin, että tämä oli kadonnut\nhänen näkyvistään jo kaksi kuukautta sitten. Thyōnikos neuvoo häntä\nparantamaan lemmentuskiansa menemällä Ptolemaiokselle sotapalvelukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDramaattisen eloisa kuin komedia on runoelma »_Syrakusattaret Adoniksen\njuhlassa_», joka on oivallisin kuvaus senaikaisen keskisäädyn elämästä.\nPäähenkilöinä on kaksi syrakusalaista rouvaa: Gorgo ja Praksinoa,\njotka ovat asettuneet asumaan Aleksandreiaan. He kohtaavat toisensa\nsopimuksen mukaisesti Praksinoan kotona lähteäkseen sieltä linnaan\nAdoniksen juhlaan. Heti kun he tapaavat toisensa, he alkavat sadatella\npoissa olevia miehiänsä, samalla kuin emäntä siinä lomassa rähisee\npalvelijattarelleen, joka auttaa häntä pukeutumisessa.\n\n  Gorgo.\n\n      Onko Praksinoa tullut?\n\n  Praksinoa.\n\n                             Jo aikaa, Gorgo. Jo ehdin.\n      Kas, tulit vihdoinkin. Tuo, Eunoa, tuoli ja pielus\n      rouvaa varten!\n\n  Gorgo.\n\n                     Kiitos kaunis!\n\n  Praksinoa.\n\n                                    Istuhan, Gorgo!\n\n  Gorgo.\n\n      Huh, miten hengästyin ma. Praksinoa, uskohan, vaivoin\n      pääsin ehjänä pois väkijoukon, vaunujen tieltä.\n      Saappaat hohtelevat, on viilat herrojen yllä.\n      Sitten mahdoton tie! Asut hirveän kaukana meiltä.\n\n  Praksinoa.\n\n      Sen se on hullun syy. Tämän maailman lopun luolan\n      hän taloksemme on ostanut, ettemme naapurit saisi\n      olla, hän tahtoo vain mua kiusata aina, se lurjus.\n\n  Gorgo.\n\n      Noin varo soimaamasta sa Deinon ukkoas, kun tuo\n      pieni sen kuulee! Nääs, hörökorvin tuossa hän seisoo.\n      Kiltti Zopyrion, ethän pelkää! Ei isä oo se.\n\n  Praksinoa.\n\n      Pentuhan ymmärtää, hyvä luojani!\n\n  Gorgo.\n\n                                       On isä kaunis.\n\n  Praksinoa.\n\n      Viimeinen urotyö saman herran: puotihin lähti\n      ostaakseen ihomaalit vain, salpietarit mulle,\n      suolaa tuo palatessaan mies iso, riiviö aivan.\n\n  Gorgo.\n\n      Mieheni Diklides, rahantuhlari, on samanmoinen,\n      toi tukon villoja eilen, maksoi seitsemän drakmaa,\n      niinkuin koiran takkua, vaivaa loppumatonta. —\n      Mut ota viitta jo ylle ja myös hame, jossa on soljet!\n      Luo hovin käyskelkäämme, luo kuningas Ptolemaioon,\n      nähdähän Adonis täytyy — on kuningattaren luona\n      loistoa nyt, minä kuulin.\n\n  Praksinoa.\n\n                                Suurellist' olo suurten.\n\n  Gorgo.\n\n      Hän, joka nähnyt on jotakin, voi kertoa muille.\n      Aika on lähteä nyt.\n\n  Praksinoa.\n\n                          Pyhä aina on joutilahalla.\n      Eunoa, noudapas vettä ja kanna se, torkkuja, valmiiks\n      huoneeseen! — Mukavastipa kissat nukkua tahtoo.\n      Liikuta jalkojas, vettä nyt tänne sa toimita ensin!\n      Saippua vain on hällä! — No, tänne! — Mut ei ylenmäärin!\n      Kaada nyt kannustasi — Puvun noinko sa, hulttio, tahraat!\n      Riittää, pestyhän oon, vaikk' onnistui pesu niin näin.\n      Miss' avain suuren kirstun on? Mene etsimähän se!\n\n  Gorgo.\n\n      Kuinka, Praksinoa kulta, on kaunis tuo puku ylläs\n      soljin, laskoksin! Miten kalliiks se tulla mahtoi?\n\n  Praksinoa.\n\n      Siit' älä muistutakaan! Hyvä miinaa kaks hopeaa jos\n      riittää ees, olen työhön pannut henkeni melkein.\n\n  Gorgo.\n\n      Mutta se onnistui makuhus.\n\n  Praksinoa.\n\n                                 Sitä saata ei kieltää. —\n      Noudahan viitta ja solmia nyt hyvin aurinkohattu! —\n      Laps, sinä jäät kotihin. Varo mörköä! — Vie hevoselle\n      ruokaa! Juostakin saat, kun vain et jalkojas taita.\n      Mennään nyt! — Ota, Phrygia, lapsi ja leiki sen kanssa!\n         (Menevät kadulle.)\n      Oi jumalat, tätä kansaa! Kuinka ja koskahan tästä\n      nyt läpi pääsemme? Kuin keko muurahaisia kiehuis!»\n\n  Linnan edustalla tungos käy vieläkin pahemmaksi ja Praksinoa parahtaa:\n\n      Ah, minä onneton! On suvihameeni halki jo, Gorgo.\n         (Eräälle muukalaiselle:)\n      Zeuksen kautta, jos tahdot onnea, oi hyvä herra,\n      jossakin, auttaos meitä nyt, että mun viittani säilyis.\n\n  Muukalainen.\n\n      Ei ole vallassain, mut voin yrittää.\n\n  Praksinoa.\n\n                                           Tätä kansaa!\n      Kuin siat täyttivät!\n\n  Muukalainen.\n\n      Malttia, rouva, jo pääsimme turvaan.\n\n  Praksinoa.\n\n      Parhain, suojass', oi, eläös tänä vuonna ja aina,\n      meitä kun suojelit näin! — Oli mies hyvä, auttava siinä!»\n\n  Linnaan päästyään molemmat naiset käyvät loistoa ihastellessaan niin\n  kovaäänisiksi, että eräs vieras tiuskaisee heille:\n\n      »Hiljaa kerrankin, tuo pärpätys poikki, te lörpöt\n      hanhet! Hirveä ääntämys tuo ihan ihmiset tappaa.[114]\n\n  Gorgo.\n\n      Kuulkaas vain! Kuka on hän? Vai sua jaaritus koskee?\n      Orjias voit komentaa, mut rouvia et Syrakusan!\n      Mielehes myöskin paina: Korinthos on koti meidän,\n      kuin Bellerophonin[115]; Peloponnesoolta on kieli:\n      doorit luullakseni saa haastaa doorien lailla.»\n\n  Riita keskeytyy kuitenkin, kun kuuluisa laulajatar virittää Adoniksen\n  laulun. Kun se on päättynyt, Gorgon täytyy lähteä kotiin antamaan\n  aamiaista kärtyiselle miehelleen:\n\n      »Sappea vain hän on, nälän ollen en voi liki mennä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnemmän opin raskauttama on Theokritoksen runoilijaveikko,\nhymniensepittäjä _Kallímakhos_, ammatiltaan aleksandrialainen\nylikirjastonhoitaja ja hyvin ansioitunut bibliografi. Hänen\nrunoudessaan kirjallisuuden tuntijan ominaisuudet himmentävätkin kovin\nusein runoilijan. Hänen runouttaan, ei yksinkertaisesti voi oikein\nymmärtää, jos ei ajattele, että se on aikansa oppineimman miehen työtä.\nVain hyvin harvoin Kallimakhos kykenee vapautumaan opin painolastista.\nHän on, kuten sanotaan, akateeminen runoilija, enemmän oppinut\nkuin haltioitunut, kykenevämpi analysoimaan kuin luovaan voimaan,\nparemmin kuvailun kuin kiihkon mies, enemmän säkeitten sepittäjä kuin\ntaiteilija. Välistä tuntee kuitenkin, kuinka haltioituminen väkevänä\ntempaa hänetkin, kuten loppusäkeissä »_Zeus-hymniin_», jonka hän runoili\nnoin vuonna 280 e.Kr.\n\n    »Terve, sa Kronoon[116] korkea poika, sa, ken hyvän kaiken\n    annat kipsillesi Kuka laulaa vois sua, suuri?\n    Ei elänyt ketäkään, joka vois sinun töitäsi laulaa.\n    Terve sa kolminkerroin! Antaos laupeus, onni!\n    Rikkaus ilman laupeutt' ei ole siunaus meille.»\n\nJumalaninnoittama on myöskin alku hänen Apollon-hymniinsä, joka kai\non miespolvea nuorempi. Ylevän juhlallisin sanoin runoilija ennustaa\njumalan lähestyvän ja kehoittaa poikakuoroa olemaan valmiina lauluun ja\ntanssiin:\n\n    Nähkää, oksat kuinka Apollonin laakerin värjyy,\n    kuin vapisee rakennus! Pois täältä, te syntiset kaikki!\n    Porttia lyö totisesti nyt Phoiboon loistava jalka.\n    Etkö jo nää jumalaa? Alas taipuu äkkiä Deloon\n    palmu. Mut joutsen ilmoissaan ihanasti nyt laulaa.\n    Itsestään oven salvat työntyvät tieltä ja lukko\n    aukee itsestään. Liki loistava on jumalhahmo.\n    Siksi, te nuoret, olkaa valmiit lauluhun, tanssiin!\n    Kaikkien nähdä hän näyttäy ei, hyve suosion saa vain.\n    Ken jumalan näki, suuri on, ken ei, on epäkelpo.\n\nNämä säkeet tuovat mieleen Johan Olof Wallinin dityrambin Kustaa\nIII:n kuvapatsasta paljastettaessa: Apollo di Belvedere, jolla on\nhurmaajakuninkaan piirteet:\n\n    Oi kuulkaa, oi kuulkaatte ääniä!\n    On helissyt hurmaajan lyyra,\n    on jymissyt kostajan jousi\n    ja kaiku on pilvissä soinut.\n    Oi nähkää, on jumala tuolla,\n    hän lannisti jättiläiskäärmeen,\n    hän kaunisti Deloksen laakson!\n    Nyt toivo mun katseeni kiehtoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKallimakhos sai aikanaan suurta kiitosta ei yksin hymnirunoilijana,\nvaan myöskin epigrammien sepittäjänä. Hänen siron loistava\ntyylinsä, jossa on hienon sivistyksen tuntu, samoinkuin hänen suuri\nälykkäisyytensä ja siellä täällä esiintyvä hiljainen huumori asettavat\nhänet arvoasemaan tällä alalla. Hänen somimpia luomiansa on seuraava\nKrethisneidon hautaepigrammi:\n\n    Krethis, ah, sadunkertoja, vilkas, auttava, armas,\n        Samoon neitojen on etsimä, kaipaama nyt.\n    leikit kauneimmat ken keksi. Unta hän nukkuu\n        nyt, jota kerran myös käymme me uinumahan.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nFranz Susemih, Geschichte der griechischen Literatur in der\nAlexandrinerzeit.\n\nTheokritos' idyller. Erland Lagerlöfin ruotsinnos.\n\nKallimachos' hymner, Elof Hellqvistin ruotsiksi tulkitsemina.\n\nUlrich von Wilamowitz-Moellendorff, Hellenistische Dichtung in der Zeit\ndes Kallimachos.\n\n\n\n\nMAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN TUNNETTU PARODIA.[117]\n\n\n    Lauluni alkakohon! Runotarten tulkohon parvi\n    Helikonilt' alas sieluuni nyt, avuks' tulkohon laulun,\n    jonka ma piirsin tauluun, jok' oli polveni päällä —\n    aiheeseen määrätön taistelu, Areen tappavan luoma.\n    Laulaa mielin tästä, sen korvin kuolevat kuulkoot.\n      Kertoa tahdon, kuin rotat taisteli, sammakot voittain,\n    jättien jälkiä käyden rohkeudess', urotöissä,\n    joist' tarut kertovat kuullaksemme. Mut tää oli alku:\n      Vuoks janon kerran rotta, mi äsken portimon vältti,\n    luo lätäkön lähimmän meni, suutaan aikoen kastaa,\n    vettä sen nautti hän kuin makeaa hunajaa. Hänet huomas\n    nyt moniääninen sammakko, veen asukas, sekä virkkoi:\n      'Ken olet, vieras? ken sinut synnytti? kuin tulit rantaan?\n    Vilppiä vailla se kerro nyt, ei valehdella sun auta!\n    Jos olet ystäväks arvoisein, niin vien sinut luoksein;\n    lahjat, ystävä, silloin sulle ma suon monet, kauniit.\n    Itse Physignatos oon, kuningas tämän lammikon aavan;\n    valtias sammakkoin olen vuoden loppuhun täällä.\n    Peleus taattoni on, taas Hydromedusa mun kantoi,\n    tuolla he lempeä hehkui, missä Eridanos virtaa.\n      Mutta ma näön: sinä myös olet kaikkein kaunehin, uljahin,\n    valtikan kantaja varmaankin, olet sankari myös sa\n    silmissäni. Hyvä, mulle sa kerto'os siis pian syntys!’\n      Mutta Psikárpaks vastasi hälle ja nää sanat lausui:\n    »Miks sukuain sinä näin kyselet? Sen tuntevat kaikki.\n    Tiedä: Psikarpaks oon nimeltäin minä, poika Troksárteen,\n    jolla on kultainen sydän, Leikomyle mun kantoi,\n    hän tytär Pternotrókteen, valtiahan oli kuulun.\n      Niin majass' synnyin, niin mua äitini ruokki ja nouti\n    viikunat, pähkinät, kaiken, mik' ihanaa oli syödä.\n    Kuinka sun vieraakses tulisin? On luontoni toinen.\n    Veess' elämään sinä synnyit, kun minä taas sitävastoin\n    syön kuin ihmislapset, siks korin pyöreän etsin\n    mielelläni minä, kolmeen kertaan paistetun leivän,\n    myös kakun paisuvan, jossa on ryytinä juusto ja sesam,\n    kinkkua myös sekä maksaa, jolla on loistava pinta,\n    juustoakin, joka äsken maidost' on puserrettu,\n    torttua myös hunajaista, jok' on jumalillekin mieleen,\n    kaikkea, niin, mitä vain kokit laittavat kestejä varten.\n\nNäin alkaa kuuluisa »_Sammakkojen ja hiirien taistelu_», hyvin\nsuuressa arvossa pidelty parodia vieläkin kuuluisammasta eepoksesta:\nHomeroksen lauluista. Saamme pian nähdä, miten Iliaan ja Odysseian\ntaistelukuvauksia ja jumalakoneistoa mahtipontisin sanoin parodioidaan\n»Batrakhomyomakhiassa», niinkuin sammakkojen ja hiirien sodan nimi on\nalkukielellä, ja kuinka siellä vilisee homeroslaisia sanontatapoja ja\nkäänteitä.\n\nRunon iästä ja tekijästä ollaan hyvin eri mieltä. Paljon on kumminkin\nsellaista, joka viittaa hellenistiseen aikaan.\n\nSolmimme kuitenkin jälleen tapahtumain langat. Kun Psikarpaks,\nrottaprinssi, on jonkin aikaa kehuskellut sotaisia urotekojaan, hän\npäättää hyväksyä sammakkokuninkaan Physignatoksen tarjouksen päästä\ntämän selässä hänen kotiinsa.\n\n    Tuns ilon ensin hän, kun häntä Physignatos kantoi,\n    kun liki viel' oli rannat. Mut hänen ympärillään kun\n    hurjana vaahtosi aalto, hän vuolaat kyynelet itki.\n    Retkeä turhaan nyt katuen hän hiuksia raastoi.\n\nJa yhä pahempaa: hirmuinen vesikäärme pistää äkkiä päänsä esiin ja\nkohottaikse korkealle yli vedenpinnan. Tämän kauhean näyn nähdessään\nsammakko sukeltaa ja jättää matkatoverinsa surkeasti tuhoutumaan.\nMutta kuolinhetkellään rottaprinssi syyttää häntä petoksesta ja huutaa\nrottien kostoa uskottomalle:\n\n    »Mut vetehen vajotessaan nää sanat vielä hän lausui:\n    'Koskaan maalla ei voittanut ois mua, tappios, konna\n    ois moniottelu, juoksu ja paini. Mut nyt petoksella\n    oot vetehen minut syössyt. Kostakohot ikivallat!'\n\n    Näin. Ja nyt veess' elämänsä hän päätti; mut kun hänet huomas\n    Leikopinaks, jot' oli kutsunut pehmeä hiekka,\n    karjahtain pois riensi hän, rottien kuulla sen kertoi.\n    Kun nämä kuulivat tuon, viha kiehuva valtasi heidät.\n    Airuet toimeks sai rotat kutsua huomenen koittoon\n    neuvotteluun luo linnan, miss' eli itse Troksartes,\n    taatto Psikarpaks raukan, lammen veessä min ruumis\n    nyt selällään lepäs kuollut, onnettoman, joka koskaan\n    rantoja nähnyt ei, vaan ui meren aavoja kohti.»\n\nKansan- tai paremmin sanoen rottainkokouksessa kuningas Troksartes\npuhkeaa puhumaan ja valittaa katkerasti kohtaloansa:\n\n    »Mua surun sortelemaa: olen vailla jo kolmea poikaa.\n    Ensimmäisen vei, puri hengeti hirveä, julma\n    portimo kerran, kun hän loittoni luolani luota.\n    Toisen ihmiset surmas, keksijät nuo kovamielet\n    uusien ansojen, jotka on veitetyt viekkahin tuumin —\n    'loukkuja' on nimeltänsä ne, turmio rottien parven.»\n\nJa nyt hän on sammakkokuninkaan petoksen kautta menettänyt kolmannenkin\nrakastetun poikansa. Hän päättää puheensa kehoittaen rottia\nvarustautumaan ja lähtemään sotaan. Kaikki asekuntoiset noudattavat\nhänen kehoitustaan:\n\n    »Ensin suojukset rotat solmivat jalkojen ylle,\n    taidoll' yhteen liittäen palkoja vihreän herneen,\n    jotk' oli ensin yön pimeässä he suuhunsa syöneet.\n    Peittona pään, kypäröinäpä taas oli pähkinänkuoret.»\n\nMuu aseistus on samanmukaista. Kun sammakot olivat huomanneet, mitä oli\ntekeillä, kokoontuivat hekin.\n\n    »Neuvotellen päättääkseen sodan kauhean myöskin.»\n\nSitten he varustautuivat kaikin voimin.\n\n    »Pitkät, pistävät kaislat peitsiksi liitti he yhteen;\n    simpukankuoret hienot taas kypäreiksi he otti.\n    Täyttivät sammakot noin varuksissaan korkean rannan,\n    peitsiä heiluttain, halu taistelun rinnassa hehkuin.\n    Yhteen Zeus jumalat nyt kutsui tähtisen taivaan,\n    näytti hän joukon heille ja kaikki sankarit uljaat,\n    nuo monet, katsoa suuret, kourassa valtavat peitset\n    — ei suku uljaammalta kentaurien, jättien näytä —»\n\nHymyssä huulin Zeus kysyy jumalilta ja jumalattarilta, kumpaako\nuljaista sotajoukoista olisi autettava. Mutta sammakot enemmän kuin\nhiiretkään eivät ole juuri suosiossa kaikkeinkorkeimmassa paikassa,\njonka vuoksi Olympoksen asukkaat päättävät — päinvastoin kuin Troian\nsodassa — pysytellä puolueettomina katselijoina.\n\nSen jälkeen kaksi kuuluttajaa julistaa verisen näytelmän alkaneeksi:\n\n    »Hyttyset valtavin torvin ne soittivat kaikkien kuulla\n    viestiä nyt sodan hirveän pauhun. Korkeudesta\n    Zeus salamoin soi merkin taiston kauhean alkaa.\n\n    Ensin keihäällään Hypsibóas Leikhénorin kaataa,\n    maksan puhkaisten, etummaisna kun ryntäsi uljas;\n    päistikkaa hän sortui, hiukset tahraten multaan,\n    noin ryminällä hän kaatui, soi kalisten sopavasket.\n    Heitti Troglites nyt, sai surmaniskun Peléion,\n    keihään vahvan rintahan sai, ja jo kuolema tumma\n    koppoi kaatuvan urhon, ja ruumiist' erkani sielu.»\n\nMelkein joka rivistä tuntee kunnon Homeroksen. Aito homeroslaista on\nsekin, että eräästä »sankarista» sanotaan, että hän sinkosi vihollista\nvastaan kiven niin suurella voimalla, että tältä »yö valotonpa jo\nvarjosi silmät». Mainio on myöskin parodia, kun eräästä toisesta\nkaatuvasta kerrotaan:\n\n    »Maahan vaipuu tää, ei hengitä, mut veren värjäs\n    loistava purppura veen, hän pitkällään lepäs siinä,\n    suolten ja välkkyvän rasvan vuotaen pois mahastansa.\n    Mut Tyrophagos vei sopavasket rannalla hältä.\n\nSamaa lajia ovat seuraavat vertatihkuvat säkeet:\n\n    Mutta Litraioon surmasi urhea Borborokoites,\n    löi kivell' otsaan häntä, ja vuotivat pois nenän kautta\n    miehen aivot, pintaa maan veri purskuva kastoi.»\n\nRottain sotajoukon voimallinen sankari kostaa ystävänsä puolesta, jonka\nPrassaios[118]-sammakko on surmannut.\n\n    »Julmistui tämä silloin, koppoi jäntevin nyrkein\n    maasta hän nyt kiven valtavan raskaan, maata mi painoi.\n    Krambobaleen päin polvia lensi se, ett' ihan pohje\n    oikea murskautui, vihamies heti santahan sortui.»\n\nMutta jääkööt jo tuollaiset kauhunkuvat!\n\nLopuksi alkaa sammakoiden käydä huonosti. Heidän mainehikkain\nsankarinsakin näkee parhaaksi pelastautua sukeltamalla lammikon pohjaan.\n\n    »Mut Meridárpaks[119], sankari nuori, nyt rottia johti;\n    Knaisoon, leivänsyöjän, urhon uijahan poika.\n    Lähtiessään kotihin hän poikaa taistohon käski.\n    Korskana, ylpeillen tää seisoi rannalla lammen,\n    uhkasi sammakot nyt hävittää sukupuuttohon kaikki.\n    Varmaan tehnyt oisi hän sen — ei puuttunut uljuus —,\n    jollei ois sitä nähnyt taivaan mahtava Taatto:\n    sääli Kronionin[120] täytti, kun sammakot sortua uhkas,\n    kiirettään ravistain hän ääntään nosti ja lausui:\n      'Kuulkaa, oi jumalat, mitä kummia silmäni katsoo!\n    Hämmästymään minut saa Meridárpaks, kylväen murhaa\n    syöstessään läpi sammakkojoukon!»\n\nHän päätti lähettää sammakoille apuarmeijan koukkukyntisiä ja\nsaksisuisia krapuja.\n\n    »Käyrin kynsin ja kieroin silmin nyt tuli joukko\n    äkkiä, sakset suussa ja panssari peittäen selkää,\n    luut, oli nahkakin niillä ja kauniisti hartiat loisti,\n    jalkaa kahdeksan, vakopäät — »rapu» on nimi niillä.\n    Rottien joukolta poikki nyt häntää, kättä ja jalkaa\n    nää kävi hakkaamaan heti, peitset kääntäen taapäin.\n    Niin rotat valtasi, raukat, kauhu ja vartomatt' yhtään\n    kääntyivät pakohon ne. Jo aurinko laskea alkoi.\n    Taistelu yhden päivän niin oli loppunut viimein.»\n\n\n\n\nHELLENISTISTEN VALTAKUNTAIN HÄVIÖ.\n\n\nDiadokien ja heidän jälkeläistensä taistellessa keskenään ensimmäisestä\narvosijasta, kukaan heistä ei huomannut, että lännessä oli kasvamassa\nsuurvalta, _Rooman valtakunta_, joka heidän keskinäisen hajanaisuutensa\nvuoksi oli tuleva heille kaikille ylivoimaiseksi ja ajan oloon muuttava\nheidän valtakuntansa Rooman maakunniksi. Jos Aleksanterin valtakunta\nsitävastoin olisi ollut yhtenäinen, niin maailmanhistorian kulku olisi\nvarmasti ollut toinen.\n\n_Varsinaisessa Kreikassakin_ oli roomalaisille ajan tullen peli\nhelposti voitettu, kiitos helleenien häviämättömän eripuraisuuden.\nTosin tilanne silloin oli sellainen, että suurin osa Kreikan valtioista\noli jälleen yhtynyt valtioliitoksi; mutta luonnollisesti niitä piti\nolla _kaksi_, ja luonnollisesti niiden piti nyt, kun makedonialaista\n»tyrannia» ei enää ollut, käyttää hyväkseen helleenien ikivanhaa\noikeutta käydä toistensa tukkaan, aivan kuin aikoinaan Attikan ja\nPeloponnesoksen liittokunnat. Ja luonnollisesti roomalaiset ratkaisun\nhetkellä — Persian kuninkaan aikoinaan antaman esikuvan mukaan —\nkäyttivät sitten toista liittokuntaa toista vastaan. Tämä Kreikan\nrikkinäisyys ja Aleksanterin entisen valtakunnan osavaltioiden\nkuninkaiden keskinäinen kilpailu johti Kreikan ja hellenististen\nvaltioiden muuttumiseen Rooman maakunniksi.\n\nKreikan valtiolliseen perikatoon vaikutti suuressa määrin seikka, johon\nkreikkalainen historioitsija Polybios[121] viittaa sanoessaan: »Meidän\naikanamme ahdistaa koko Kreikkaa lapsiköyhyys ja sen mukana seuraava\nväestön väheneminen. Kaupungit autioituvat ja väestö vähenee, vaikka\nemme ole kärsineet alituisista sodista emmekä kulkutaudeista. Syy on\npäivänselvä ja oma asiamme on siihen apua etsiä. Ihmiset ovat näet\njoutuneet ylpeyden, ahneuden ja nautinnonhimon valtaan eivätkä siitä\nsyystä halua solmia avioliittoja. Ja jos he menevätkin naimisiin, he\neivät yleensä halua elättää enempää kuin yhden tai korkeintaan kaksi\nlasta. He näet ennen kaikkea haluavat kasvattaa lapsensa ylellisyydessä\nja jättää heille suuren perinnön. Mutta jos nyt sota tai sairaus tempaa\npois ehkä ainoan lapsen, niin kodit jäävät ilmeisesti autioiksi ja\nkaupungit heikkenevät vähitellen ja joutuvat voimattomuuden tilaan,\nniinkuin mehiläiskennot, joista mehiläiset ovat sukupuuttoon kuolemassa.\n\n\n\n\nLÄNNEN HELLEENIT JA BARBAARIT.\n\n\nLännenkin _helleenien maailma_ joutui, poliittisesti katsottuna, tuhon\nomaksi samoista syistä kuin idän. Jos Aleksanteri olisi saanut elää,\nniin luonnollisesti hänen maailmanhistoriallisiin tehtäviinsä olisi\nkuulunut liittää länsihelleenit maailmanvaltaansa ja tehdä loppu\nKarthagon taholta uhkaavasta vaarasta. Dionysios I:n ja Timoleonin\naikojen Sisilian historia todistaa, että ainoastaan voimakkaat\npersoonallisuudet voivat pelastaa sikäläisen helleenisen kulttuurin.\n\nUuden todistuksen siitä antoi Agathoklēs-niminen voimaihminen, etevä\nsotapäällikkö ja järjestäjä, jonka koko elämä on sarja rohkeita\nseikkailuja ja huimia yrityksiä. Muutamia vuosia Aleksanterin kuoleman\njälkeen hän anasti Syrakusan herruuden toimeenpannen perusteellisen\nverilöylyn vastustajainsa keskuudessa. Sitten hän kutsui kokoon tutun\nesikuvan mukaisesti n.s. kansankokouksen, jossa oli miltei yksinomaan\nhänen omia kätyreitänsä. Hän onnitteli »kansaa» siitä, että se oli\nvapautettu sortajistaan, riisui päältään sotaherran viitan ja pukeutui\ntavallisen porvarin pukuun. Hän oli mukamas väsynyt päällikön toimeen\nja kaipasi tavallisen kansalaisen huoletonta elämää! Se vaikutti\n»kansaan». Pantiin yleinen vastalause sitä vastaan, että hän jättäisi\nuskollisensa ilman johtajaa, ja lopuksi Agathokles taipui. Hän lupasi\nryhtyä hallitsemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi\nhallita yksin: hän ei halunnut virkatovereita eikä neuvosherroja,\njoiden erehdyksistä ja konnankoukuista hänen täytyisi olla vastuussa.\nTähän n.s. kansankokous kernaasti suostui, ja niin Agathokleesta\ntuli Syrakusan yksinvaltias. Ja tämä mieltäylentävä näytelmä päättyi\ntyrannin juhlalliseen lupaukseen, että hän oli hallitseva lempeästi ja\nkansanomaisesti.\n\nSen lupauksen hän pitikin. Hän eli kuten tavallinen porvari, ei pitänyt\nhenkivartiostoa, oli jokaisen puhuteltavissa, ken häntä tahtoi tavata,\nhänellä oli ystävällinen sana tai rattoisa pilapuhe jokaiselle.\nPuolustuslaitoksen ja raha-asiat hän pani järjestykseen ja kuntoon.\nMutta vihollisilleen hän oli yhäkin kiljuva jalopeura, joka levitti\npelkoa ja kauhua kaikkialle, missä kulki.\n\nKerran hän teki rohkean suunnitelman kurittaa karthagolaisia heidän\nomalla alueellaan ja siten pakottaa heidät ainakin kutsumaan kotiin\nsotavoimansa Sisiliasta. Koskaan karthagolaiset eivät olleet voineet\najatellakaan sellaisen hyökkäyksen mahdollisuutta. Senvuoksi he eivät\nolleet myöskään valmiit torjumaan vaaraa. Tämä oli sitäkin suurempi\nsiitä syystä, että afrikkalaiset alamaiskansat olivat tyytymättömiä\nkarthagolaisten kovaan hallintoon. Ne tarttuisivat senvuoksi\nihastuksella ensimmäiseen sopivaan kapinantekotilaisuuteen.\n\nAgathokleen keksintö onnistui. Hänen laivastonsa ehti Afrikkaan\nennenkuin karthagolaisten. Niin pian kuin hän oli noussut maihin, hän\ntorventoitotuksin ja kotimaan jumalille osoitetuin rukouksin pistätti\nlaivansa tuleen, ettei tarvitsisi käyttää osaa armeijastaan niiden\nvartiointiin.\n\nKarthagossa sanoma kreikkalaisten maihinnoususta herätti suurta\nkauhua. Mutta kaupungin asukkaat rauhoittuivat, kun kävi selville,\nettä tungeksijoita oli vain puolet kaupungin omista sotavoimista. Nämä\nmarssivat senvuoksi pelotta Agathoklesta vastaan. Hänen sotilaansa\nsitävastoin olivat menettää rohkeutensa nähdessään vihollisen\nylivoiman, mutta kerrotaan hänen keksineen päästää irti pöllöjä,\njotka asettuivat sotilaiden kypäröille ja kilville. Ja kun Pallas\nAthenen lempilintuja pidettiin voiton julistajina, niin kreikkalaiset\nsaivat uutta rohkeutta ja luottamusta. Oikeastaan heillä oli siihen\naihetta enemmän toisesta syystä, nimittäin siitä, että karthagolaisten\npäälliköt olivat toistensa kilpailijoita ja pettivät toisensa ratkaisun\nhetkellä. Tulos oli joka tapauksessa se, että karthagolaiset lyötiin ja\najettiin takaisin pääkaupunkiinsa. Siellä säikähdettiin silmittömästi.\nTappiota pidettiin Molokin vihan merkkinä, ja lepyttääkseen häntä\nkarthagolaiset uhrasivat julkisesti 200 kaupungin ylhäisinten perheiden\nlasta.\n\nVähitellen kasvoi sitten jälleen karthagolaisten rohkeus, ja he\nalkoivat tehdä menestyksellisiä hyökkäyksiä. Kreikkalaiset kärsivät\nraskaan tappion toisensa jälkeen. Lopuksi Agathokles päätti pelastautua\nitse ja jättää sotajoukkonsa oman onnensa varaan. Väki aavisteli\nkuitenkin hänen pahoja aiheitansa; ja kun hänen yön pimeydessä juuri\npiti nousta pelastavaan laivaan, katkeroituneet sotilaat ottivat hänet\nkiinni ja panivat kahleisiin. Mutta kun vihollinen kävi kimppuun,\njoukot tarvitsivat hänen johtoansa ja päästivät hänet senvuoksi\nvapaaksi. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän enää voinut luottaa heihin,\nvaan vaara oli tarjona, että hänet kenties jätettäisiin karthagolaisten\nkäsiin. Heti tilaisuuden saatuaan hän senvuoksi hiipi pois, hyppäsi,\nseuranaan vain muutamia miehiä, veneeseen ja hänen onnistui päästä\nSisiliaan. Mutta hänen sotilaansa kostivat hänelle surmaamalla hänen\nmolemmat poikansa. Samalla he antautuivat sillä ehdolla, että saisivat,\njos haluaisivat, purjehtia kotiin.\n\nSisiliaan palattuaan Agathokleskin huomasi parhaaksi tehdä sovinnon\nkarthagolaisten kanssa ja solmi heidän kanssaan rauhan, joka jätti\nkummankin puolen suuret alueet entiselleen. Sitten hän oli kuolemaansa\nsaakka läntisen Välimeren mahtavin hallitsija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAgathokles muistuttaa paljon Dionysiosta. Kuten tämän tyrannin oli\nhänenkin historiallisena tehtävänään puolustaa Sisilian hellenismiä\nkarthagolaisia vastaan. Kun Agathokles kuoli, hänen valtakuntansa\nhajosi, ja kreikkalaisten yhteiskuntain vanha eripuraisuus pääsi\njälleen valloilleen karthagolaisten ja roomalaisten suureksi\nriemuksi. Näiden kesken sitten käytiin ratkaiseva taistelu Sisilian\nomistamisesta, taistelu, joka päättyi siihen, että roomalaiset\nanastivat arvokkaan saaren ja muuttivat sen Rooman maakunnaksi.\n\nKunnallisen itsehallinnon aatteen hyväksi niin lännen kuin\nidänkin kreikkalaiset olivat uhranneet valtiollisen vapautensa ja\nitsenäisyytensä. Tämä ainoa poliittinen ajatus oli heidät kaikkialla\nsiinä määrin sokaissut, ettei heille ollut selvinnyt, miten tämä aate\noli muuttunut tyhjäksi iskusanaksi sen vaaran edessä, joka uhkasi\nheidän kaikkien itsenäisyyttä. Mutta ken elää onttojen iskusanojen\nvarassa, niin kansa kuin yksilökin, hänen osuutensa kehityksessä on\nloppuunsuoritettu.\n\n\n\n\n\n\nITALIA ENNEN ROOMALAISIA.\n\n\nKreikkalaiset ovat opettaneet ihmiskunnan _rakastamaan kauneutta_.\nTämän jumalanarmoittaman kansan keskuudessa taiteen hengetär on saanut\nsiipensä. Täällä myöskin ensiksi runsaslahjaiset ajattelijat ovat\nuskaltaneet, enemmän uskonnon kuin taikauskonkaan heitä kahlehtimatta,\nantaa järkensä johdattaa heidät ylös aatteitten maailmaan. Helleenit\novat _ajatuksenvapauden_ luojia ja samalla _tieteen_ alkuunpanijoita.\n\nHe eivät olisi kyenneet kehittymään sellaisiksi ilman heidän\nhistoriassaan selvänä ilmenevää voimakkaan _individualismin_ piirrettä.\nTästä ominaisuudesta kehittyi tuo rikas ja monivivahteinen elämä, joka\nsykki erilaisissa helleeniläisissä yhteiskunnissa; se soi yksityiselle\nihmiselle kylliksi tilaa kehittyä vapaudessa ja teki Kreikan historian\nhyvin suuressa määrin _persoonallisuuksien_ historiaksi. Mutta ei\nvaloa ilman varjoa! Oli aika, jolloin vanhaa Kreikkaa pidettiin\nihannemaailmana. Perinpohjaisempi tutkimus on kumminkin säälimättömästi\nhajoittanut nämä kauniit unelmat. Me tiedämme nykyisin, että monet\npuutteellisuudet, monet viat ja varjot rumensivat kreikkalaistenkin\nelämää. Ajateltakoon vain orjuutta ja naisen syrjäytettyä asemaa siitä\njohtavine siveellisine varjopuolineen! Ja tuo ihmeteltävä ominaisuus,\nsiteitä tuntematon individualismi, joka sivistyksellisessä suhteessa\noli helleenien voima, se muodostui poliittisessa toiminnassa heidän\nsuureksi heikkoudekseen. Eripuraisuus ja pirstoutuminen tuli heidän\nkohtalokseen.\n\nMutta mitä kreikkalaiset eivät koskaan kyenneet saamaan aikaan, siihen\nkykeni paljoa jäykempi, mutta myöskin päämäärästään tietoisempi\nrautatahtoinen kansa, joka oli asettunut asumaan keskimmäiseen\nniistä kolmesta niemimaasta, jotka Euroopan mantereesta työntyvät\nsinivivahteiseen Välimereen. Kreikka ja Italia ovat selin toisiinsa.\nKreikalla on satamansa itä-, Italialla länsirannallaan. Pitkin Kreikan\nitärannikkoa on myöskin maanlaatu hedelmällisintä, kun sitävastoin\nItalian halutuimmat maa-alueet levittäytyvät länteen Apenniineista,\njotka suojaavat niitä pohjoistuulilta. Emme ota tällöin lukuun\nsuurta Pon tasankoa, jonka ei vanhaan aikaan laskettu kuuluvan\nvarsinaiseen Italiaan. Muinaiselle Italialle oli itärannikko kauan yhtä\nvähämerkityksellinen kuin Epeiros Balkanin niemimaalle.\n\nTäydellä syyllä voi siis sanoa, että Kreikka katsoo itään, Italia\nlänteen — niinhyvin historiallisesti kuin maantieteellisestikin.\nKreikalla oli luonnolliset suhteensa Vähään Aasiaan ja Egyptiin.\nItalian kansat, joilla ei ollut mitään saarisiltaa rannikkojensa\nedustalla, olivat sitävastoin kauan enemmän oman onnensa varaan\njätettyinä. Viljavat seudut muodostivat siellä suuria, yhtäjaksoisia\nrantatasankoja, ja maanviljelys antoi varmemman toimeentulon kuin\nvaaroja täysinäinen merimieselämä. Italian vuoret ovat yhtenäisiä\nnekin. Pitkinä rinnakkaisina jonoina Apenniinit ulottuvat läpi koko\nniemimaan ja muodostavat sen selkärangan. Italian maantieteellinen\nyhtenäisyys viittaa luonnollisena seurauksena yhtenäiseen valtiolliseen\nkehitykseen, jonka vastakohtana on Kreikan maantieteellinen ja\nvaltiollinen rikkinäisyys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItalia astuu esiin esihistoriallisen ajan hämärästä paljoa myöhemmin\nkuin Kreikka. Siihen aikaan, kun tämä tapahtuu, vilisee niemimaa sekä\nindoeurooppalaisia että muita erikielisiä kansanheimoja. Muinaistiede\nvoi seurata kehitystä takaisinpäin kivikauteen ja luolaihmisten\naikaan asti, mutta kykenee vain väläyksittäin valaisemaan pimeyttä.\nÄärimmäisen hitaasti on kansoittuminen täällä päässyt kohoamaan\nalkeelliselta asteelta. Täällä ei ole odotettavissa senlaatuisia\nlöytöjä, jotka toivat päivänvaloon kreikkalaismykeneläisen ajanjakson\nhämmästystä herättävän rikkaan kulttuurin.\n\n_Etruskilaiset_ ja _kreikkalaiset_ toivat sivistyksen Italiaan.\nKreikkalaiset olivat jo kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. asettautuneet\nSisiliaan ja eteläiseen Italiaan. Siellä he joutuivat ajan kuluessa\netruskien naapureiksi ja vaikuttivat heidän sivistykseensä\nhelleeniläistyttävästi. Sillä helleenien sivistyksellinen vaikutus ei\nrajoittunut ainoastaan »Suur-Kreikan» asuttamiseen — myöskin itseensä\nEtruriaan ja Latiumiin he veivät mukanaan sivistyksen siemeniä. Mutta\ntänne he eivät tulleet uutisasukkaina, vaan kauppiaina.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nOscar Montelius, La civilisation primitive en Italie.\n\nOscar Montelius, Die vorklassische Chronologie Italiens.\n\nT. Eric Pect, The Stone and bronze ages in Italy.\n\nDavid Randali—Mac Iver, Villanovans and early etruscans.\n\nDavid Randall—Mac Iver, The iron age in Italy.\n\nLeon Homo, L'Italie primitive et les débuts de l'impérialisme romain\n(laaja kirjallisuusluettelo).\n\n\n\n\nETRUSKIT,\n\n\nTuo omituinen kansa, joka heettiläisten ja aigeialaisen kulttuurin\nedustajain rinnalla kuuluu historian mielenkiintoisimpiin myöhemmän\najan kansantieteellisiin löytöihin, toivat ensimmäisinä Italiaan\ntullessaan mukanansa korkeamman kehityksen siemenen. Etruskeista\nmuistuttaa vielä tänä päivänä heidän päämaansa _Toskanan_ nimi,\nlatinaksi _Etruria_[122], kuten myöskin sen meren nimi, johon Italia\nlännessä rajoittuu. Kysymyksessä olevan kansan nimi oli nimittäin\nkreikaksi _tyrseeniläiset_ eli _tyrrheeniläiset_. Etruskit olivat\nkerran Italian hallitseva kansa, ja heidän valtansa ulottui Alppeihin\npohjoisosassa ja Napolin lahteen etelässä. Täällä kreikkalaiset\nsiirtolaiset kahdeksannelta vuosisadalta alkaen ehkäisivät etruskien\neteenpäin tunkeutumisen.\n\nVanhan perimätiedon mukaan etruskit ovat vaeltaneet Italiaan\nVähästä-Aasiasta[123], otaksuttavasti akhaialaisen kansanvaelluksen\njohdosta. Tämän muistitiedon totuudenmukaisuuden puolesta puhuvat monet\nilmeisesti itämaiset piirteet etruskien kulttuurissa. Eräs todiste\nsiitä on maksan pronssi-malli, joka on löydetty muinoin etruskilaisesta\nPiacenzan kaupungista. Sitä on käytetty merkkientulkitsemistaidon\nopetuksessa ja siinä esiintyy aivan samanlainen osittelu — jumalannimi\njokaisen piirin sisällä — kuin vastaavanlaisessa babylonialaisessa\npronssimaksassa. Maksastaennustaminen samoinkuin lintujen lennon\ntulkinta ja muut ennustukset olivat salaperäisiä itämaisia taitoja,\njoihin roomalaiset vuorostaan tutustuivat etruskien välityksellä.[124]\nKoristeluaiheet ihmeellisissä etruskilaisissa hautakammioissa, joista\nheti tulemme puhumaan, ilmaisevat myöskin monia itämaalaisia piirteitä.\nNiinpä niissä esiintyy mieltymystä sellaisten eläinten kuin leijonan ja\nleopardin kuviin sekä sfinkseihin.\n\nUseimmissa seinäkuvissa on myöskin itämaalainen julmuuden piirre\nkuteena etruskilaisessa kansanluonteessa.\n\nAjan oloon kuitenkin Suur-Kreikan helleenien sivistyksellinen\nvaikutus tunki yhä enemmän ja enemmän tieltään itämaisuuden merkit.\nEtruskien taide on suurin piirtein katsottuna kreikkalaisen taiteen\njälkeläinen, ja itse aiheenvalinta todistaa, että kreikkalaiset sadut\nja jumalaistarusto olivat myöskin etruskien henkistä omaisuutta.[125]\n\nVarmastikin viljava maanlaatu ja senaikuisen välttämättömyystavaran,\nkuparin saanti houkutteli vaeltamaan lähteneitä asettumaan Etruriaan.\nOtaksuttavasti rauta samoihin aikoihin oli tulossa käytäntöön, ja\ntätä metallia oli runsaasti uudessa kotimaassa, ennen kaikkea Elban\nsaarella. Etruskit toivat mukanaan korkealle kehittyneen kulttuurin\nja olivat mestareja erittäinkin asetaonnassa ja kaikenlaisissa\nmetallikäsitöissä.\n\nKaupalla ja merenkululla he hankkivat rikkauksia, ja yläluokka eli\nylellisyydessä ja elämänmukavuudessa, joka tuli melkein sananparreksi.\nEttä näin on ollut, sen näemme myöskin etruskien hautarakennuksista\nseinämaalauksineen, jotka kuuluvat Italian mielenkiintoisimpiin\nmuinaistieteellisiin nähtävyyksiin. Ainoastaan ylhäisten egyptiläisten\nviimeiset leposijat ovat koristelultaan näihin verrattavissa.\nMonivivahteinen taulugalleria kulkee etruskilaisissa hautakammioissa\nsilmiemme ohi. Milloin kuvataan iloisia leikkejä, tulisia, intohimoisia\ntansseja, joiden rytmi ja tahti elää tanssijattarien sormenpäissäkin,\nmilloin näemme taas itämaalaisen ylellisiä juhlia ja juominkeja,\nmilloin taas synkkiä, kuolemanvaltakunnan hädän ja kauhun kyllästämiä\nkohtauksia. Mikä hurja elämänhalu olikaan kansassa, joka koristi\nkuolleittensakin viimeiset lepopaikat bakkantista elämäniloa kuvaavilla\nloisteliailla, värikkäillä kuvilla![126] Etruskien luonteen voimakas\nelonjanoinen piirre ja heidän kauneudenpalvontansa on antanut aiheen\nsanoa heitä Italian joonialaisiksi tahi ateenalaisiksi. Roomalaiset\nolivat taas niemimaan doorilaisia eli sparttalaisia.\n\nAikojen kuluessa etruskit vajosivat yhä enemmän ja enemmän\nylellisyyteen ja hekumaan. »Lihaviksi ja ylenkylläisiksi» sanoivat\nheitä roomalaiset. Ja me ymmärrämme ehdottomasti nämä mainesanat,\nkun näemme etruskien hautakammioiden kuvien turvonneet vartalot.\nKreetan suuruudenajan jälkeen ei Euroopassa oltu nähty niin hienoa,\nsuorastaan ylenmäärin hienostunutta eleganssia, mitä etruskilaiset\nnaiset elämässään osoittivat. Kauneus ja eleganssi kuuluivat\nnähtävästi etruskilais-naisten elämäntarpeisiin. Sekä roomalaiset että\nkreikkalaiset kiittävätkin heitä ihmeen kauniiksi. Heidän moraalinsa\nei saa yhtä korkeaa arvosanaa — oikeinko tai väärin — täytyy olla\nsanomatta.\n\nEtruriassa, kuten Egyptissäkin, voitiin kuitenkin ainoastaan rikkaita\nja ylhäisiä kuoleman jälkeen kunnioittaa ylellisillä asunnoilla.\nMonen tuhannen etruskilaisen haudan joukossa, jotka on löydetty, on\nvain noin seitsemisenkymmentä seinämaalauksin koristettu. Näiden\nhautakuvien perusteella täytyy senvuoksi varoa tekemästä yksipuolisia\njohtopäätöksiä. Ne kuvaavat vain yhtä puolta etruskien elämässä:\njuhlallista puolta. »Kansa» — sanoo muuan etevä englantilainen\netruskologi — »joka on vallannut puolet Italiaa ja kohottanut sen\nraakalaisuudesta korkean sivistyksen asteelle, ei suinkaan viettänyt\n_kaikkea aikaansa_ juhlissa ja juomingeissa, kilpa-ajoissa tahi\nkatselemalla puupuhaltimien säestäessä suoritettavia nyrkkeilyotteluja\nja painikilpailuja. Meidän päiviemme englantilaisten elämää ei voi\nkaikinpuolisesti kuvata urheilukuvilla, Derbykilpailumaalauksilla\nja jalkapallo- ja krikettikilpailujen pöytäkirjoilla.» — Muutoin\nesiintyykin etruskilaisissa hautakuvissa, kuten egyptiläisissäkin,\nkohtauksia myöskin arkisesta työelämästä.\n\nMutta kuinka ne hautakuvat, jotka esittävät elämän iloa ja nautintoja,\novat yhdistettävissä kauheisiin helvettikohtauksiin, joissa\nkostonhenget piinaavat sielu-parkoja, kostonhenget, jotka on kuvattu\nruumiiltaan ihmisiksi, mutta petolinnunpäisiksi tulipunaisin, hurjasti\nliehuvin hiuksin, kamalasti pyörivin silmin, sinertävin kasvoin ja\nelostelijan ihonvärein. Etruskien julmuusko ilmenee tällaisinkin\nmuodoin? Tahi ovatko itämaiset ajatukset syntivelasta tunkeutuneet\ntämän kansan keskuuteen aikana, jolloin se tunsi, että sen suuruusaika\noli mennyttä ja että se kävi perikatoaan kohti?\n\nUseimmat etruskilaiset haudat ovat noin 8 peninkulmaa Roomasta\npohjoiseen päin olevassa kaupungissa, jonka nykyinen nimi on\nTarquinia[127], muinainen Tarquinii. Suuri joukko kreikkalaista,\nkarthagolaista, foinikialaista ja egyptiläistä alkuperää olevia\nhaudoista löydettyjä esineitä todistaa etruskien rikkaista\nkauppasuhteista toisten kansojen kanssa. Taiteellisessa suhteessa\narvokkaimmat hautalöydöt ovat kreikkalaisia saviastioita, — muutamissa\nsuorastaan hurmaavia kuvia. Erittäinkin Tarquiniin ympärillä oleva\nseutu on ollut samanlaisten, attikalaisesta keramiikista tehtyjen\nmestariteosten rikas löytökaivos. Se seikka, että nämä kalleudet\novat säilyneet niin suurin määrin juuri Etruriassa — ja niin hyvin\nsäilyneet — johtuu siitä meille onnellisesta menettelystä, että\netruskeilla oli sama tapa kuin egyptiläisillä antaa kuolleilleen mukaan\nkaikenlaatuisia talous- ja koriste-esineitä. Avaroissa hautakammioissa\noli kreikkalaisia maljakoita pitkissä riveissä.\n\n_Haudoista_ on nykyaika ammentanut suorastaan kaiken tietonsa\nsiitä merkillisestä kansasta, joka välittömästi ennen roomalaisia\nhallitsi Italiaa, mutta huolimalta kaikesta vaivasta, jota nerokkaat\nkielentutkijat ovat tulkitsemiseen uhranneet, tämän kansan _kieli_ on\nvieläkin arvoitus. Itse _kirjoitusta_ voidaan vaikeudetta lukea, sillä\nkirjaimet ovat kreikkalaisia, mutta mitä sanat merkitsevät, se on\nmeiltä salattu. Noin joka toinen tai kolmas vuosi leviää tavallisesti\nkuitenkin aina huomiotaherättävä tiedoitus, että se tai se aikaisemmin\n— ja myöskin jälkeenpäin! — säännöllisesti täysin tuntematon kielimies\non keksinyt etruskien kielen avaimen.\n\nEnemmän kuin vain ylhäistä mahdikkuutta sisältyy kuitenkin kaikitenkin\nsiihen johtopäätökseen, jonka eräs etruskologi muutamassa tilaisuudessa\njulkitoi erään sensuuntaisen sanomalehtiuutisen johdosta, jossa\nkerrottiin, mitä muuan humpuukimestari oli saanut aikaan. Hän lausui:\n»Itse asiassa ei minua kiinnosta juuri lainkaan saada nähdä avain\noveen, joka johtaa tyhjään huoneeseen.» Tosiasiallisesti on nimittäin\netruskilainen piirtokirjoitusainehisto, joka on tarjolla, erittäin\nvähäpätöinen. Tosin on olemassa 8 000—9 000 n.s. piirtokirjoitusta,\nmutta ne ovat melkein kauttaaltaan niin lyhyitä, että ne yhteensä\ntäyttäisivät vain muutamia harvoja kirjan sivuja, jos ne painettaisiin\nperäkkäin. Harvoin sisältyy sellaiseen kirjoitukseen muuta kuin\nkuolleen nimi, hänen lähimpäin omaistensa nimet, ilmoitus hänen\nelämänsä pituudesta. Ainoastaan yhdeksän kirjoitusta sisältää kukin\nnoin kolmisenkymmentä sanaa[128]. Ei ole senvuoksi luultavaa, että\nhuomattavampia historiallisia tietoja saataisiin niin laihasta\nainehistosta, joskin kieli kerran tulisi tulkituksi.\n\nEtruskien kielen tulkinnalla tulisi sentähden olemaan vain\n_kielellistä_ arvoa. Ja luonnollisesti olisi erittäin kiinnostavaa\nsaada tämän kielen sukulaisuussuhteet varmennetuiksi. Olettamukset\novat nimittäin tässä suhteessa melkein yhtä monet, kuin on maailman\nkieliperheitä. »Gangesista Gibraltariin asti» — näin eräs kielentutkija\npilailee — »on retkeilty kaikki Vanhan maailman kolkat tarkoituksena\nlöytää etruskien ja heidän kielensä kehto. Kuten hylätyt lapset etsivät\nvanhempiaan, on heitä harhailtu etsimässä läpi koko Euroopan, Aasian ja\nAfrikan; ja naurettavaa tässä etsiskelyssä on se, että loppujen lopuksi\nvähin kaikkialta on löydetty nuo luonnottomat vanhemmat.» Toinen on\nlöytänyt heidät sieltä, toinen täältä.\n\nEtevimmät kielentutkijat ovat nykyisin kuitenkin melkein yksimielisiä\nsiitä, että etruskien kieli ei ole indoeurooppalainen.\n\nEikö ole sitten kaksikielisiä kirjoituksia etruskilais-ajalta apuna\ntulkitsemisyrityksissä? Ei, kaikki, mitä sensuuntaista on tähän asti\nlöydetty, on aivan liian vähän merkitsevää. Ei ole siis muuta keinoa\nkuin olla kärsivällinen ja toivoa, että kerran löydetään jokin pitempi\nkaksikielinen kirjoitus, joka ratkaisee sfinksin arvoituksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 500 e.Kr. paikkeilla oli etruskien valta suurimmillaan. Sen\njälkeen alkoivat heitä yhä kovemmin ahdistaa pohjoisesta tunkeutuvat\nkelttiläiset kansat ja etelästäpäin suurkreikkalaiset. Mutta ne, jotka\novat yhden ja saman vihollisia, ovat keskenään ystäviä. Etruskit\nsaivat hädässään liittolaisekseen erään toisen kreikkalaisten\nvihollisen, nimittäin Karthagon. Mutta vuonna 480 karthagolaiset\nkärsivät ratkaisevan tappion, ja kuusi vuotta sen jälkeen tuli heidän\nliittolaistensa, etruskien vuoro. Silloin voitti heidät _Kýmēn_[129]\nluona Syrakusan hallitsija, Gélōnin veli ja seuraaja Hiérōn. Tämä\ntapaus muodostui käännekohdaksi etruskien historiassa. Senjälkeen\nheidän voimansa ja merkityksensä väheni alituisesti. Kelttiläiset,\nsamnilaiset  ja roomalaiset valtasivat pala palalta heidän maansa.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nKarl Otfried Müller ja Wilhelm Deecke, Die Etrusken: 2 nid.\n\nDavid Randall— Mac Iver, The etruscans.\n\nG.O. Thulin, Die etruskische Disciplin (Göteborgs högskolas årsskrift\n1905, 1906, 1909).\n\nJules Martha, L'art étrusque.\n\nFr. Poulsen, Etruskiske Gravmaeler.\n\nFritz Weege, Etruskische Malerei.\n\nErnst Nachmanson, Vulci.\n\nÅke Åkerström, Nyare italienska utgrävningar (Svensk skrift 1928).\n\n\n\n\n\n\nROOMAN TARUAIKA\n\n\n\n\nROMULUS JA REMUS.\n\n\n\nROOMAN PERUSTAMINEN.\n\n\nKaksikymmentäkolme vuotta sen vuoden jälkeen, josta kreikkalaiset\nalkoivat ajanlaskunsa, siis 753 e.Kr., perustettiin tarujen mukaan\nLatiumiin pikku kaupunki, joka aikakirjoissa kantaa »ikuisen kaupungin»\nnimeä. Kukahan olisi silloin aavistanut, että tuo pikkukaupunki\nkasvaisi maailmanvallaksi ja löisi leimansa koko ihmiskuntaan! »Kaikki\ntiet johtavat Roomaan», ja Rooma on ihmiskunnan olemassaolon ajasta\npitkät jaksot ollut maailman keskipiste: ensiksi poliittinen, sitten\nuskonnollinen, lopuksi taiteellinen ja kirjallinen keskusta.\n\nMuutamat köyhät paimenet ja talonpojat asuttivat ensiksi Tiberin\nrannan kaupungin, ja sivistyksen Rooman väestö sai vasta vähitellen\netelä-italian etruskeilta ja kreikkalaisilta. Roomalaiset eivät\nolleet lainkaan yhtä alttiita uusille vaikutteille kuin joonialaiset,\nvaan muistuttivat sekä tässä että muissakin suhteissa pikemmin\nlakedaimonilaisia. Jos he ylimalkaan olisivat välittäneet siitä, mitä\ntoisilla kansoilla mahdollisesti olisi ollut tarjottavaa, niin olisi\nsen pitänyt olla sellaista, joka kiinnitti heidän käytännöllistä\njärkeään, heidän kuivia hyötynäkökohtaan. Helleenien kauneushaaveilulle\nei heissä ollut kaikupohjaa. Mutta roomalaisilla oli sen sijaan ne\nominaisuudet, jotka tekevät kansan valtiaskansaksi.\n\nRoomalaiselle merkitsi _eetillinen_ verrattomasti paljon enemmän kuin\n_esteettinen_. Suurimmillaan ollessaan roomalainen ennen kaikkea oli\nvelvollisuusihminen. Velvollisuuden täyttäminen oli hänestä elämän\npäämäärä ja tarkoitus. Valtion luojana ja yhteiskunnan rakentajana\nhän on ilmituonut suuruutensa. Valtioelämä oli se kenttä, joka antoi\nväljemmän toimialan tahdon ja toiminnan miehelle.\n\nKreikkalaiset ja roomalaiset täydentävät toisiaan. Heidän\nyksipuolisuudessaan on samalla kertaa heidän voimansa ja heikkoutensa.\nOlisi ahdasmielistä antaa sen tosiasian, että Hellaan kansat nyt\nkertakaikkiaan _olivat_ sellaisia, että he eivät kyenneet aikaansaamaan\nvaltiollista yhtenäisyyttä, tukahduttaa Hellaan kirkkauden ihailunsa.\nMutta yhtä lyhytnäköistä olisi moittia roomalaista siitä, että hän ei\nkyennyt oppimaan luomaan taideteoksia kuten Pheidias, Praksiteles ja\nLysippos tahi runoilemaan kuten Homeros, Sophokles ja Aristophanes.\nTheodor Mommsen, suuri Rooman historian kirjoittaja, huomauttaa, että\nhedelmättömintä, mitä ajatella voi, on historiallisissa tutkielmissa\nroomalaisia alentaakseen ylistää kreikkalaisia ja päinvastoin.\n»Tammella on oikeus olemassaoloonsa yhtä hyvin kuin ruusullakin: ei\ntule ylistää tai moittia kumpaakaan niistä kahdesta valtavimmasta\nrakennelmasta, jotka antiikki on tuottanut, koettamatta käsittää\nniitä», käsittämättä, että niiden puutteellisuudet ovat vain toinen\npuoli niiden ansioista. Oikeastaan on onneksi ihmiskunnalle, että saman\nmeren rannalla on asunut kaksi kulttuurikansaa, jotka ominaisuuksiltaan\novat olleet niin perin vastakkaisia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset,\ntoinen kansa ihanteellinen, toinen luonteeltaan läpeensä käytännöllinen.\n\n»Pohjimmaisin syy kummankin kansan olemuksen erilaisuuteen on\nepäilemättä se, ettei Latiumia, kuten Hellasta, sen historiaan\nilmestymisen aikoina ole Itä hedelmöittänyt», sanoo Mommsen. Molempien\nkansojen ihmiskunnallinen merkitys voidaan lyhimmin ilmaista sanomalla,\nettä Hellas on puhtaan _inhimillisen_ kehityksen ja Rooma _kansallisen_\nkehityksen perikuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Latinalaisten_ maassa, Latiumissa, oli useita kaupunkeja. Vanhimpia\noli _Alba longa_. Taru kertoo, että kaupungin oli perustanut\nnuori troialainen Iulus, joka monen seikkailun jälkeen oli tullut\nLatiumiin isänsä Æneaan[130] kanssa. Latiumissa hallitsi 8:nnella\nvuosisadalla e.Kr. kuningas nimeltään _Númitor_. Numitor oli hyvä\nja lempeä mies, mutta hänellä oli julma ja kunnianhimoinen nuorempi\nveli, nimeltään Amūlius, joka syöksi Numitorin valtaistuimelta,\nmurhautti hänen poikansa ja vihitytti hänen tyttärensä Vestan,\nkotilieden suojelijattaren, temppelin papittareksi. Siten hän tahtoi\nestää Numitorin saamasta uutta perillistä. Vestan neitsyet, joiden\ntehtävänä oli vaalia pyhää tulta jumalattaren alttarilla, olivat\nnimittäin tuomitut tahrattomaan siveyteen. Rikos tätä määräystä vastaan\nrangaistiin siten, että syyllinen suljettiin elävänä maanalaiseen\nhautaholviin ja sai siellä kuolla nälkään.[131]\n\nMutta sodanjumala Mars rakastui kuninkaantyttäreen, ja heidän liittonsa\nhedelmänä syntyivät kaksoispojat _Rómulus_ ja _Rémus_. Julma Amulius\nkauhistui luonnollisesti ja käski heti heittää vastasyntyneet lapset\nTiberiin. Kuninkaan palvelija oli kuitenkin armeliaampi. Hän asetti\npienokaiset koriin laskuvetisen joen laineille. Kori tarttui kuitenkin\npian rantaan, ja Mars armahti poikiaan ja lähetti erään hänelle\npyhitetyistä eläimistä pelastamaa heitä. Janoinen naarassusi tuli\njoelle, näki pienokaiset ja imetti heitä.\n\nSittemmin muuan paimen löysi pojat. Hän vei heidät kotiinsa, ja kun\nhe tulivat suuremmiksi, he saivat viettää raitista ja karkaisevaa\nelämää ulkona kedoilla yhdessä toisten paimenpoikien kanssa ja saivat\ntaistella milloin petoeläimiä, milloin ryöväreitä vastaan.\n\nEräänä päivänä Numitor sai sattumalta tiedon molemmista lapsista. Hän\nkyseli heidän kasvatusisältään, mitä hän tiesi heistä, ja ymmärsi\nkuulemastaan, että heidän täytyi olla hänen omia tyttärenpoikiaan. Hän\nkertoi silloin heille kaikesta siitä pahasta, mitä Amulius oli tehnyt\nsekä heille että heidän sukulaisilleen. Romulus ja Remus keräsivät\nsitten seurakseen joukon paimenia, lähtivät ilkeää Amuliusta vastaan\nja surmasivat vallananastajan ja asettivat hyvän isoisänsä jälleen\nvaltaistuimelle. Sen jälkeen asettuivat he ystävineen asumaan eräälle\nkukkulalle lähelle sitä paikkaa, missä he itse kerran vastasyntyneinä\nolivat korissa ajautuneet rantaan, ja ympäröivät sen kivimuurilla.\nTämä oli tarun mukaan Rooman kaupungin alku. Tulevan maailmankaupungin\nensimmäiset rakennukset olivat pieniä, vaatimattomia, auringon\nkuivaamasta savesta tehtyjä majoja, joissa oli olki- ja ruokokatot,\nsamanlaiset kuin vielä nykyjäänkin Campagnan ja Apenniinien paimenilla.\n\nRomuluksesta tuli kaupungin ensimmäinen kuningas. Mutta Remus tuli\nkateelliseksi ja koetti näyttää etevämmyyttään. Pilkaten hyppäsi hän\nkaupungin muurin yli, jonka veli oli rakennuttanut. Mutta silloin\njulmistui Romulus niin, että löi veljensä kuoliaaksi sanoen: »Näin\nkäyköön jokaisen, joka koettaa tulla muurieni yli!»\n\nSatuaiheen lasten heitteillejättämisestä ja ihmeellisestä pelastuksesta\ntunnemme. Sehän on sama kuin babylonialaisissa saduissa Sargon\nI:stä, israelilaisilla Mooseksesta, persialaisilla Kyyroksesta ja\nkreikkalaisilla Oidipus-tarussa. Kahden ensimmäisen sadun mukaan\nheitetään lapset virran vietäviksi, kahdessa jälkimmäisessä esiintyy\npaimen, joka pelastaa heidät. Molemmat aiheet ilmenevät jälleen\nroomalaisessa tarussa.\n\nRooman ensimmäinen asutus on varmasti paljoa varhaisempaa kuin\nperintätiedon mainitsemalta vuodelta 753 e.Kr. Varmasti juontaa\nse juurensa vuoden 1000 e.Kr. toiselta puolen.[132] Ja »Roomaa ei\n_yhdessä_ päivässä rakennettu.»\n\nKaupungin synty ja sen kehitys ei tietysti ole selitettävissä\nainoastaan väestön kunnollisuuden nojalla, vaan on otettava huomioon\nmyöskin maantieteelliset ja taloudelliset näkökohdat. Rooma oli\nvain yksi niistä latinalaisista pikkukaupungeista, joita Campagna\nkerran oli tulvillaan. Useimmat niistä ovat nykyisin kokonaan\nkadonneet, mutta Rooma on jäljellä ja on yhäkin maailmankaupunki.\nTärkein syy siihen, että Rooma voitti ne, oli sen edullinen asema\nLatiumin valtimon, purjehdittavan Tiberin rannalla. _Rooma_ sanan\narvellaan merkitsevänkin »virtakaupunki».[133] Tiberin suu oli haluttu\nankkuripaikka senvuoksi, että se oli keski-Italian ainoa satama niihin\naikoihin. Ensimmäinen paikka Tiberin rannalla, suusta lukien, joka\ntarjosi hyvät puolustusmahdollisuudet, oli se tulivuoriperäisestä\nkarstakivestä muodostunut kukkula-alue, jonka päälle Rooma kohosi. Se\noli myöskin terveellisempi asuinpaikka kuin vesiperäinen, kuumeinen\nCampagna. Tiber oli myöskin ikivanhoista ajoista asti ollut Latiumin\nrajasuojana pohjoisia naapureita vastaan. Toinen ei suinkaan\nvähäksiarvioitava etu oli Roomalla toisiin Latiumin kaupunkeihin nähden\nvälttämättömyystavaran, suolan saannissa. Tiberin suun sallineilta\neli suolalammikoilta suuntautui vanhastaan huomattava suolankuljetus\nLatiumin kautta koilliseen vuoristokansojen tykö. Se kauppatie, joka\ntämän johdosta muodostui, sai nimen Via Salaria (»Suolatie»); ja se\nnimi sillä on vielä tänäkin päivänä.\n\nRooma oli siis se paikka Latiumissa, joka parhaiten soveltui yhtähyvin\nrajalinnaksi kuin kauppakaupungiksi. Kukkulalta, joka rakennettiin\nensiksi, levisi sitten kaupunki käsittäen lopuksi kaikkiaan seitsemän\nsamanlaista kukkulaa ja sanottiin sitä senvuoksi »Seitsemän kukkulan\nkaupungiksi.»[134]\n\nMuinaisaikainen kaupunki oli elävä elimistö paljoa suuremmassa määrässä\nkuin nykyinen. Kaupungin asukkaat elivät kaupungissaan ja sen kanssa\npaljoa voimaperäisemmin kuin me. Kaupungin elämä oli heidän elämänsä,\nkaupungin onni heidän onnensa. Samoinkuin kaupungin akropolis kohosi\nyläpuolelle ympäröivien lakeuksien, samoin kaupungin asukkaat tunsivat\nkantavansa päänsä korkeammalla kuin ympärillä asuva maalaisväestö; ja\nse muuri, joka erotti kaupungin maaseudusta, oli vertauskuvallinen\nraja kaupungin asukkaitten ja niitten välillä, jotka elivät muurien\nulkopuolella.\n\nEi mikään kaupunki tunnu täyttäneen asukkaittensa sielua niin kokonaan\nkuin Rooma, eikä herättäneen asukkaissaan sellaista ylpeyttä ja samalla\nkertaa niin korkealentoista ja niin ahdasta isänmaanrakkautta. Rooma\noli heille »kaupunki» ennen kaikkia muita, ja he nimittivätkin sitä\npelkästään sanalla »_urbs_» (kaupunki).\n\n\n\nSATU SABIINITARTEN RYÖSTÖSTÄ.\n\n\nSaadaksensa uuden kaupunkinsa nopeasti kasvamaan Romuluksen sanotaan\ntehneen sen kaikkien ympärillä olevien kaupunkien ja yhteiskuntien\npakolaisten turvapaikaksi, ja joukko erilaatuisia maanpakolaisia ja\nseikkailijoita etsikin siellä turvaa. Mutta tästä oli se seuraus, että\nnaapurikansat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä moisen väestön\nkanssa; ja kun roomalaisnuorukaiset saapuivat kosimaan, hylättiin\nheidät kaikkialla pilkaten.\n\nSilloin Romulus keksi viekkaan keinon. Hän pani toimeen uskonnollisen\njuhlan urheilukilpailuineen. Uteliaina näkemään ainakin kerran uuden\nkaupungin naapurikansat matkasivat sinne suurin joukoin. Erittäin\nrunsaslukuisina tulivat sabiinilaiset Apenniinien rinteiltä.\n\nMutta kesken kilpaleikkien Romulus antoi sovitun merkin — ja\nroomalaisnuorukaiset syöksyivät katselijain joukkoon, ja ryöstivät\nsabiinilaisneidot.\n\nKun loukatut vieraat olivat tulleet koteihinsa ja tointuneet\nensimmäisestä säikähdyksestään, he lähtivät Roomaa vastaan\nkostaaksensa. Syntyi verinen taistelu. Mutta kesken ottelun ryöstetyt\nsabiinittaret hapset hajalla ja revityin vaattein syöksähtivät\ntaistelevien keskelle. He olivat jo ehtineet mukautua kohtaloonsa ja\nkiintyä miehiinsä. Kyynelsilmin he rukoilivat sabiinilaisia: »Älkää\nsurmatko miehiämme!» Ja roomalaisille he huusivat: »Älkää tappako\nmeidän isiämme ja veljiämme!» Tämän odottamattoman näyn nähdessään\ntaistelevat aivan kuin lamaantuivat ja taipuivat sovintoon. Eivätkä he\nsolmineet ainoastaan rauhaa, vaan, tekivät liiton toistensa kanssa.\nRoomalaisten ja sabiinilaisten tuli yhdessä muodostaa yksi kansa,\nja sabiinilaiset asettautuivat asumaan eräälle vieressä olevista\nkukkuloista.\n\nNäin taru kertoo.\n\n\nKirjallisuutta roomalaisia koskevaan jaksoon:\n\nDiodoros Romerske Aarboger ved A.B. Drachmann.\n\nRomerska historien af Titus Livius. O. Kolmodinin ruotsinnos.\n\nTitus Livius, Roms konungasagor. P.G. Lythin ruotsinnos.\n\nDionysius von Halikarnass Werke. Gottfried Jakob Schallerin saksannos;\n3 osaa.\n\nPolybios, Om Romernes Statsforfatning og Krigsvæsen, Joh. Forchhammerin\ntanskannos.\n\nArthur Rosenberg, Einleitung und Quellenkunde zur römischen Geschichte\n(Laajat kirjallisuusluettelot).\n\nBenedictus Niese, Grundriss der römischen Geschichte nebst Quellenkunde\n(Laajat kirjallisuusluettelot).\n\nB.G. Niebuhr, Römische Geschichte (bis 241 v. Chr.): 3 nid.\n\nTheodor Mommsen, Römische Geschichte: 4 nid.\n\nKarl Julius Beloch, Römische Geschichte bis zum Beginn der punischen\nKriege.\n\nVictor Duruy, Histoire des romains: 7 nid.\n\nTenney Frank, A history of Rome.\n\nL.M. Hartmann und J. Kromayer, Römische Geschichte.\n\nWilh. Ihne, Römische Geschichte: 8 nid.\n\nEttore Pais, Storia critica di Roma durante i primi cinque secoli: 8\nnid. ilmestynyt.\n\nKarl Peter, Geschichte Roms: 3 nid.\n\nGaetano de Sanctis, Storia dei romani: 4 nid. osittain ilmestynyt.\n\nA. Schwegler, Römische Geschichte (bis 366 v. Chr.): 3 nid.\n\nWilhelm Wágner und Otto Eduard Schmidt. Rom, Geschichte des römischen\nVolkes und seiner Kultur.\n\nLéon Homo, Les institutions politiques romaines. (Laaja\nkirjallisuusluettelo.)\n\nJoachim Marquardt und Theodor Mommsen, Handbuch der römischen\nAlterthūmer: 7 nid.\n\nLudvig Lange, Römische Alterthūmer: 3 nid.\n\nJulius Centerwall, Romersk fornkunskap (kirjallisuusluetteloin).\n\nWilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der Griechen und\nRömer.\n\nTenney Frank, An economic history of Rome to the end of the republic.\n\nOtto Neurath, Antike Wirtschaftsgeschichte.\n\nJ. Declareuil, Rome et l'organisation du droit. (Laaja\nkirjallisuusluettelo.)\n\nTheodor Birt, Zur Kulturgeschichte Roms.\n\nH. Lamer, Römische Kultur im Bilde.\n\nMartin P:n Nilsson, Romersk kultur i bild.\n\nEduard Meyer, Kleine Schriften: 2 nid.\n\nErnst Diehl, Das alte Rom.\n\nHenrik Schück, Rom. En vandring genom seklerna.\n\nFriedrich Lohr, Ein Gang durch die Ruinen Roms.\n\nCh. Huelsen, Das Forum romanum.\n\nCh. Huelsen, Die neuesten Ausgrabungen auf dem Forum romanum.\n\nErnst Schulze, Das römische Forum als Mittelpunkt des öffentlichen\nLebens.\n\nFriedrich Lohr, Das Marsfeld.\n\nFriedrich Lohr, Trans Tiberim.\n\nFriedrich Noack, Die römische Campagna.\n\nBruno Schrader, Die römische Campagna.\n\nIvar Hjertén, Vålnader på Palatinen.\n\n\n\n\nROOMAN KUNINGASTARUT.\n\n\nRomuluksen seuraaja oli nimeltään _Núma Pompilius_. Hänet valittiin\nkuninkaaksi suuren viisauden ja oikeamielisyytensä maineen perusteella.\nHänen ansionaan pidetään roomalaisten jumalanpalveluksen ja\n_uskonnollisten menojen_ järjestämistä. Jumalanpalveluksen johdon\nhän antoi pappisvirkakuntien toimeksi. Yhden virkakunnan muodostivat\naugurit, jotka julistivat jumalien tahdon lintujen lentoa ja muita\nenteitä tarkkaamalla. Suurta osaa näyttelivät myöskin ne miehet, jotka\nymmärsivät selittää uhrieläinten maksan ja muiden sisuselimien merkkejä.\n\nAjan jumalalle, kaksikasvoiselle Ianukselle, Numa rakensi temppelin,\njoka pidettiin auki sota-aikana, mutta oli suljettu, kun rauha\nvallitsi. Numan oman, pitkän hallituksen aikana ei sen portteja\ntarvittu koskaan avata. Mutta sittemmin sanotaan temppelin olleen\nsuljettuna vain kerran koko Rooman historian aikana aina keisari\nAugustuksen aikaan asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Tullus Hostiliuksessa_ Rooma sai sotaisen kuninkaan. Vieläpä Alba\nlongankin, Rooman äitikaupungin, kanssa hän joutui sotaan. Molemmat\nsotajoukot seisoivat jo järjestettyinä toisiansa vastassa valmiina\niskemään. Mutta molemmin puolin arasteltiin niin jumalatonta tekoa\nkuin sotaa äiti- ja tytärkaupungin välillä. Sovittiin senvuoksi\nsiitä, että riita ratkaistaan kaksintaistelulla. Sattuipa silloin\nniin, että kummassakin sotajoukossa oli kolmoisveljekset, kolme\n_Horātius_-sukuista roomalaisessa ja kolme _Curiātius_-nimistä\nalbalaisessa sotajoukossa. Heidät valittiin taistelemaan ratkaiseva\ntaistelu. Sitä ennen sovittiin, että se kansa, jonka uroot\nvoittaisivat, saisi hallita toista kansaa.\n\nKun merkki oli annettu, kävi siis kuusi nuorukaista valtoinaan\ntoistensa kimppuun, ja raivoisan kaksintaistelun jälkeen vaipui ensiksi\nyksi ja sitten vielä toinen roomalainen kuolettavasti haavoittuneena\nmaahan. Kaikki kolme Curiatiusta olivat myös vaikeasti haavoittuneet,\nmutta nyt oli heitä kolme yhtä vastaan. Riemunhuuto kuului albalaisten\nleiristä, ja roomalaiset eivät uskaltaneet toivoa enää. Silloin äkkiä\nainoa elossa oleva Horatius lähti pakoon. Mutta pako oli hänellä\nainoastaan sotajuoni saadakseen vastustajansa eroamaan toisistaan, niin\nettei hänen tarvitsisi samalla kertaa taistella heitä kaikkia vastaan.\nHän oli itse haavoittumaton ja arveli, ettei kolme albalaista jaksaisi\nseurata häntä yhtä nopeasti, koska he olivat, mikä helpommin, mikä\nvaikeammin haavoittuneet. Kävikin niin, kuin Horatius oli laskenut. Hän\npysähtyi hetken päästä, ja silloin oli vain yksi vihollisista häntä\nahdistamassa; molemmat toiset olivat vielä kaukana. Silmänräpäyksessä\nhän syöksyi ankaralla voimalla kohti lähintä Curiatiusta ja lävisti\nhänet. Sen jälkeen hän hyökkäsi roomalaisten rohkaisevien huutojen\nkiihoittamana lähimmän kimppuun, ja myöskin tämä vihollinen kaatui.\nJa kun viimein kolmas Curiatius vaipui hengettömänä maahan, silloin\nvoittajien riemu täytti ilman. Alba longa alistui nyt Rooman herruuteen\n— sanotaan tarussa.\n\nYlpeänä voittoisa Horatius palasi sotajoukon etunenässä Roomaan.\nKolmen Curiatiuksen varusteita kanneltiin hänen edellään. Kaupungin\nportilla kohtasi hänet sisarensa, joka oli kihloissa yhden Curiatiuksen\nkanssa. Kun sisar huomasi veljen voitonmerkkien joukossa sulhasensa\nverisen puvun, jonka hän itse oli ommellut, hän alkoi ääneensä itkeä\nja valittaa. Raivoissaan Horatius hyökkäsi silloin kohti sisartaan\nja kaatoi hänet miekallaan, huudahtaen: »Käyköön näin jokaisen\nroomattaren, joka suree vihollisen kaatumista!»\n\nMutta tämä voittajan hirvittävä teko vaimensi roomalaisten riemun;\nja niin suuret kuin Horatiuksen synnyinmaallensa tekemät palvelukset\nolivatkin, hänet asetettiin oikeuden eteen ja tuomittiin kuolemaan.\nKuitenkin kansa armahti häntä hänen vanhan isänsä rukouksien vuoksi,\nettä häneltä ei riistettäisi viimeistä lasta. »Voisitteko todellakin\nnähdä tämän nuorukaisen hirsipuuhun sidottuna ja ruoskaniskujen\nkiusaamana, tämän nuorukaisen, jonka te, roomalaiset, äskettäin näitte\nkulkevan kaikkien ylistämänä senvuoksi, että hän oli pelastanut teidän\nkunnianne?» isä huudahti.\n\nHoratiuksen rikkomus täytyi kuitenkin sovittaa puhdistusuhrilla,\nja rikollinen sai »käydä ikeen alatse», jonkinmoisen hirsipuun,\njoka muuten pystytettiin voitettujen ja vangittujen vihollisten\nhäpäisemiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Servius Tullius_ oli sen kuninkaan nimi, jonka sanotaan järjestäneen\nja vakiinnuttaneen Rooman _valtiolliset olot_, kuten Numa oli\nvakiinnuttanut uskonnolliset menot. Hän pani toimeen yleisen\n_verotuksen_ ja asekuntoisen väestön _tarkastuksen_. Tarkastus tapahtui\njoka viides vuosi Marskentällä Tiberin varrella; ja tarkastuksen\njälkeen uhrattiin yksi sika, yksi lammas ja yksi härkä[135] niiden\nrikosten sovittamiseksi, joita Rooman kansa oli tehnyt viiden viimeisen\nvuoden kuluessa.\n\nSilmällä pitäen varallisuutta ja siitä aiheutuvaa erilaatuista\nsotapalvelusta ja verovelvollisuutta Serviuksen kerrotaan jakaneen\nkansan viiteen _luokkaan_ ja jokaisen luokan _senturioihin_. Tämä jako\noli voimassa sekä taistelukentällä että Forumilla, missä kansankokous\npidettiin. Käsitteet sotajoukko ja kansalaisto vastasivat toisiaan\nsenvuoksi niin täydellisesti, että _asiainkäsittely kansankokouksessa\noli hyvin sotilaallista järjestykseltään_. Kansankokouksessa oli\njokaisella seuturialla yksi ääni. Senturioiden lukumäärä oli 193,\nmutta niistä kuului enemmän kuin puolet — 98 — varakkaimpiin. Jos nämä\nolivat yksimielisiä, niin he siis sanelivat kansankokouksen päätökset.\nTuskin koskaan tapahtui, että tarvitsi antaa viidennen luokan äänestää.\nServiuksen valtiomuodon tulos oli siis kuten Delbrück sattuvasti sanoo,\n»demokraattisiin muotoihin naamioitu aristokratia.» Sekä Delbrück että\ntoisetkin nykyaikaiset tutkijat, kuten Beloch, luulevat kuitenkin tämän\nkansan jaoittelun suoritetun paljoa myöhäisemmällä ajalla.[136]\n\nYlimyksellinen yhteiskunta-aines oli myöskin kuuluisa Rooman\n_senaatti_: »vanhojen neuvosto», joka vastasi Spartan samannimistä\nlaitosta ja Ateenan areiopagia. Senaatti kokoontui _kuuriassa_, eräässä\njulkisessa rakennuksessa Forumilla. Kunnianarvoisan neuvottelukunnan\nmuodosti kolmesataa miestä, jotka oli valittu viisaimmista ja\nkokeneimmista kansalaisista. »Vakavuudessa ja valtioviisaudessa,\nyksimielisyydessä ja isänmaanrakkaudessa, vallankäytössä ja\nhorjumattomassa rohkeudessa Rooman senaatti oli parhain valtiollinen\njärjestö, mitä koskaan on ollut», sanoo Mommsen. »Se oli 'kuningasten\nkokous', joka ymmärsi taidon yhdistää itsevaltaisen tarmon\nuskollisuuteen tasavaltaa kohtaan. Ei koskaan ole valtiolla ollut\nlujempaa ja arvokkaampaa edustusta kuin Roomalla parhaimpana aikanaan\nsenaatissaan.» Joskin tätäkin laitosta omat puutteellisuutensa\nhaittasivat, on kuitenkin tosiasia, että »roomalaiset ovat paljoa\nkauemman aikaa, kuin yleensä on kansoille suotu, kyenneet senaatissaan\ntoteuttamaan suurenmoisimman kaikista ihmistöistä: viisaan ja\nonnellisen itsehallinnon.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nServius Tulliuksella kerrotaan olleen kaksi Tullia-nimistä\ntytärtä. Vanhempi tytär oli lempeä ja hiljainen, nuorempi kiivas\nja intohimoinen. Servius Tullius naitti kummankin _Tarquiniusten_\nperheeseen kuuluvalle serkulleen. Vanhempi Tarquinius oli luonteeltaan\nväkivaltainen ja kunnianhimoinen, mutta nuorempi rauhaarakastavainen ja\nlempeä. Servius arveli, että oli parasta yhdistää vastakohdat toistensa\nkanssa, niin että toisen lempeys tukahduttaisi toisen kiivauden.\n\nMutta tuli ei ole veteen yhdistettävissä. Pian näyttäytyi, että\nvanhempi Tarquinius ja nuorempi Tullia olivat etsineet ja löytäneet\ntoisensa. Heitä molempia poltti kunnianhimo, ja nuorempi Tullia\nnimitti ihaillen vanhempaa Tarquiniusta oikeaksi _mieheksi_. Enemmän\nkuin sattumalta näyttää, että nuorempi Tarquinius ja vanhempi Tullia\nkuolivat heti toistensa jälkeen ja että lesket menivät naimisiin\nkeskenään.\n\nTämän jälkeen kuningas Servius ei voinut tuntea enää oloansa\nturvalliseksi, sillä hänen tyttärensä kiihoitti yötä päivää miestänsä\nsyöksemään isänsä valtaistuimelta. Lopulta Tarquinius ei epäröinyt\nraivata tietä valtaan murhaamalla appensa. Hän oli seitsemäs\njärjestyksessä Rooman kuninkaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta rikos synnyttää rikoksen. Niin pian kuin _Tarquinius_ oli tullut\nkuninkaaksi, hän surmautti ja ajatti maanpakoon joukon henkilöitä,\njoiden hän epäili olevan Serviukselle uskollisia. Toiset, joiden\nomaisuuden haltijaksi hän halusi tulla, hän antoi tuomita menettämään\nkaiken, mitä he omistivat. Muutenkin hän hallitsi niinkuin ei senaattia\neikä kansankokousta olisi ollut olemassakaan. Hänestä oli tullut yhtä\nilkeä ja halpamainen itsevaltias kuin pahamaineisimmat kreikkalaiset\ntyrannit. Vallanhimonsa ja vääryyksiensä takia hän sai lisänimen\n_Superbus_: ylimielinen.\n\nPian kukaan ei tuntenut itseään turvalliseksi tyrannin takia. Hänen\noman sisarensa poika Iúnius Brutus vältti kauhean enonsa huomion vain\nsiten, että hän tekeytyi heikkoälyiseksi. Tarquinius antoi hänelle\nsenvuoksi haukkumanimen Brutus, joka merkitsee »houkkio», ja siihen\nnuorukainen tyytyi — hyvän asian vuoksi.\n\nMutta ei ainoastaan Tarquinius itse, vaan myöskin yksi hänen pojistaan,\nnimeltään Sextus Tarquinius, joutui yleisesti inhotuksi. Irstas\nnuorukainen alkoi tulisen kiihkeästi himoita erään serkkunsa vaimoa,\nkaunista _Lucrētiaa_. Lopuksi hän loukkasi vierasoikeuden velvoitusta\nja pakotti Lucretian väkivallalla aviorikokseen. Ensiksi hän uhkaili\nvaimoa paljastetulla miekalla. Mutta tämä ei pelännyt kuolemaa. Silloin\nhän taivutti hänet pirullisella uhkauksella, että hän murhaisi jonkun\norjan ja kantaisi sitten alastoman ruumiin vaimon viereen vuoteeseen\nsekä teeskentelisi kostavansa Lucretian puolison loukatun kunnian\npuolesta. »Tämä hirvittävä uhkaus», Livius kertoo, »voitti muutoin\ntaipumattoman viattomuuden. Ylpeänä siitä, että oli voittanut naisen\nkunnian, Tarquinius matkusti pois.»\n\nSeuraavana päivänä Lucretia pyysi isäänsä ja puolisoansa, joka\noli sotaretkellä, saapumaan hänen luoksensa kotiin, kummallakin\nluotettava ystävä seurassaan. Miehet tapasivat Lucretian kielin\nkertomattoman epätoivon vallassa ja saivat hänen omasta suustaan kuulla\nkauhistuttavan kertomuksen siitä, mitä oli tapahtunut. »Kuitenkin», hän\nlopetti, »on ainoastaan ruumis häväisty — sielu on puhdas. Kuolemani\ntulee olemaan sen todistaja. Mutta luvatkaa nyt minulle kättäni\npuristaen, että roisto ei jää rankaisemalta!» Sen jälkeen hän veti\nesiin tikarin ja syöksi sen suoraan sydämeensä.\n\nBrutus, joka myöskin oli läsnä, tempasi tikarin haavasta, nosti sen\nkohti korkeutta ja huudahti: »Minä vannon tämän veren kautta ja minä\notan teidät, jumalat todistajiksi siihen, että minä tästä hetkestä\nalkaen miekalla ja tulella, kaikella, mikä on minun vallassani, vainoan\nTarquinius Superbusta, hänen jumalatonta puolisoaan ja koko hänen\nsukuaan, ja että minä en koskaan salli, että he tahi jotkut toiset\nhallitsevat Roomaa kuninkaina.»\n\nKun Sextuksen konnantyö tuli tunnetuksi, pääsi koko Rooman väestöltä\nsuuttumuksen parkaisu. Sanoin, jotka leiskuivat vihaa Tarquiniusten\nmonien hävyttömyyksien takia, Brutus puhui Forumilla kansalle ja\nmukaansa temmaten sai kansan päättämään, että kuningas pantaisiin\nviralta ja hänen perheensä ajettaisiin maanpakoon. Näiden tapausten\narvellaan sattuneen vuonna 509, siis suunnilleen samoihin aikoihin,\njolloin tyranni Hippias syöstiin vallasta Ateenassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNykyaikainen historiantutkimus on taipuvainen näkemään Tarquiniuksen\nkarkoittamistarussa satuaihein kaunistellun kertomuksen Rooman\nvapautumisesta etruskien vallanalaisuudesta. Nykyjään aivan yleisesti\nnimittäin kallistutaan siihen mielipiteeseen päin, että Rooma on\nalkujaan ollut etruskilainen kaupunki.[137] Se olisi syntynyt siten,\nettä Tarquiniusten johtamat etruskit valloittivat Tiberin varrella\nolevat alkuperältään latinalaiset kylät, jotka tällä tavoin niin\nsanoaksemme pakotettiin yhtymään kaupungiksi. Oikeita kaupunkeja ei\nnimittäin vanhimman ajan Italiassa olisi pitänyt olla tätä ennen muilla\nkuin etruskeilla ja kreikkalaisilla. Vuoden 509 vallankumouksessa\nilmeni näin ollen kansallis-latinalainen vastavaikutus etruskien\nherruutta vastaan. Itse nimi Rooma on kenties etruskinkieltä, ja samoin\nmonien vanhimpien roomalaisten sukujen nimet, jotka me tunnemme. Monet\nroomalaiset valtiolliset ja uskonnolliset tavat ja menot ovat myös\nalkuperältään etruskilaisia.\n\nEttä Tarquiniusten suku on hallinnut Roomassa ja tullut sieltä\nkarkotetuksi, sitä otaksumaa tukee se seikka, että luullaan löydetyn\nheidän sukukuntansa etruskilaisessa Cæren kaupungissa, jonne he\nmaanpakoon ajon jälkeen pakenivat. Näin ollen johtuu asettamaan Rooman\nvuonna 509 suoritetun vapauttamisen etruskilaisesta tyrannista ja\nhänen hallitsijasuvustaan lähinnä etruskien yleisen takaisintunkemisen\nyhteyteen, joka takaisintunkeminen saavutti huippukohtansa etelässä\nkreikkalaisten ratkaisevassa voitossa Kymen luona vuonna 474 e.Kr.\nTässä historiallisessa yhteydessä Rooman vapautus on paremmin\nselitettävissä.[138]\n\nRooma muuttui nyt tasavallaksi, ja Brutus otti kansalta pyhän\nlupauksen, ettei se enää koskaan kärsisi kuningasta. Korkein valta\nannettiin sen sijaan kahdelle konsulille, jotka kuten Ateenan arkontit,\nkansankokous oli valinnut vain vuodeksi kerrallaan. Vallan ja mahdin\nmerkkeinä astui konsulien edellä, kun he olivat virantoimituksessa,\nkaksitoista liktoria, kullakin kirves raippanipussa.[139] Selvemmin\nkuin sanoin ilmaistiin näin, että konsuleilla oli valta ruoskituttaa\ntai mestauttaa jokainen, joka yritti vastustaa heitä. Jälkimmäinen\nvallankäyttöoikeus tuli kysymykseen ainoastaan sodassa. Rauhallisissa\noloissa oli raipparangaistus kyllin tehoisa pitämään voimassa\nkunnioituksen konsulin virkaa kohtaan. Voi helposti kuvitella,\nmiten kauhistavan voimakkaasti täytyi vaikuttaa kansaan, kun se\nalituisesti näki kahdentoista pyövelin havainnollistuttavan valtion\nmahtia ja voimaa, pyövelien, jotka olivat varustetut vitsoilla\nraipparangaistukseen ja terävillä kirveillä mestaamaan jokaisen,\njoka nousi korkeinta virkamiestä vastaan. Ei ihme, että roomalaisia\nhallitsi kaiken hillitsevä kuri ja valtion kaikkivaltaan alistumisen\ntaju. Konsulien valta oli kuitenkin rajoitettu siten, että heidän\nvirka-aikansa loppui vuoden perästä, sekä siten, että heitä oli kaksi\nja siten pitivät silmällä toisiaan.[140]\n\nKirjallisuutta:\n\nR.A.L. Fell, Etruria and Rome.\n\n\n\n\nBRUTUS.\n\n\nBrutuksen kerrotaan olleen toinen Rooman ensimmäisistä konsuleista.\nKuinka väkivaltaisesti Tarquinius Superbus lienee menetellytkin\nRoomassa, siellä sittenkin oli joitakuita, jotka kaipasivat\nhäntä. Nämä henkilöt olivat osaksi hemmoiteltuja ja kevytmielisiä\nnuorukaisia, jotka olivat ennen eläneet sumussa ja humussa yhdessä\nnuorten Tarquiniusten kanssa. Heidän oli senvuoksi vaikeata mukautua\nkonsulien ankaraan komentoon. Heidän keskuuteensa Tarquiniuksen\nonnistui salaisten asiamiestensä avulla perustaa salaliitto, joka\nsuunnitteli kaupungin porttien avaamista jonakin yönä karkoitetulle\nkuningasperheelle.\n\nMutta suunnitelma tuli ilmi ja maankavaltajat vangittiin. Taru kertoo,\nettä näitten turmeltuneitten nuorukaisten joukossa oli myöskin\nBrutuksen kaksi poikaa. Kaikki rikolliset tuomittiin kuolemaan, ja\nkonsulien tuli Forumilla toimeenpanna rangaistus. Brutus ja hänen\nvirkatoverinsa istuutuivat paikoilleen. Liktorit riisuivat tuomitut,\nruoskivat ja mestasivat heidät. Roomalainen historioitsija Livius[141]\nsanoo kertomuksessaan tästä sydäntä viiltävästä näytelmästä: »Koko\najan olivat kaikkien silmät suunnatut Brutukseen, hänen kasvoihinsa\nja ilmeeseensä; näkyi mitä hän tunsi isänä, samalla kertaa kuin hän\nrankaisi virkamiehenä.»[142]\n\nVähän sen jälkeen Brutus kaatui eräässä taistelussa Tarquiniuksen\netruskilaisia apujoukkoja vastaan. Hän kaatui katkerassa\nkaksintaistelussa erästä erotetun kuninkaan poikaa vastaan. Rooman\nnaiset surivat häntä kuin isää.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:\n\nC. Bloch, La république romaine.\n\nW.E. Heitland, The roman republic: 3 nid.\n\nSofus Larsen, Det romerska samhället under republiken.\n\nKarl Johan Neumann, Die Grundherrschaft der römischen Republik.\n\nKarl Wilhelm Nitzsch, Geschichte der römischen Republik.\n\nArthur Rosenberg, Geschichte der römischen Republik.\n\n\n\n\nHORATIUS COCLES JA MUCIUS SCÆVOLA.\n\n\nROOMALAISET olivat tosin lopuksi voittaneet etruskit, mutta Tarquinius\nei silti luopunut suunnitelmistaan voittaa takaisin valtaistuimensa.\nHänen onnistui saada apua toiselta taholta, eräältä mahtavalta\netruskien kuninkaalta nimeltä _Porséna_, joka hyökkäsi roomalaisia\nvastaan valtavan sotajoukon kanssa ja löi heidät pakoon. Porsena\nseurasi roomalaisia aina paalusillalle asti, joka johti yli Tiberin\nRoomaan. »Ei koskaan ennen», Livius sanoo, »ollut sellainen pelko\nvallannut Rooman senaattia.» Eikä kukaan tiennyt, kuinka olisi\nkäynyt, jollei Horatius Coclesta[143] olisi ollut. »Hän näki»,\nLivius jatkaa, »kuinka roomalaiset vihollisen vainoamina syöksyivät\nepäjärjestyksessä paalusillalle. Hän asettui sillan päähän ja\nvannotti tovereitaan hillitsemään pakoaan ja hävittämään sillan hänen\ntakaansa. Vihollinen hämmästyy hänen uskomatonta rohkeuttaan. Vain\nkaksi miestä asettuu hänen rinnalleen, ja yhdessä näiden kanssa hän\njaksaa hetkisen vastustaa kiivasta hyökkäystä. Kun ainoastaan pieni\nosa siltaa oli jäljellä, huusivat ne, jotka sitä repivät, Horatiuksen\ntovereita takaisin, ja hän pakotti heidät vetäytymään turvaan. Joka\npuolelta suunnattiin nyt keihäitä Horatiusta kohti, mutta kun keihäät\ntarttuivat ojennettuun kilpeen, etruskit hyökkäsivät kohti syöstäkseen\nmiehen alas. Samassa kuultiin murtuvan sillan rytinää ja roomalaisten\nriemuhuutoja. Silloin Horatius kääntyi rukoillen Isä Tiberinuksen\npuoleen, syöksyi täysissä varusteissa jokeen ja ui keihässateessa\nvahingoittumattomana omiensa luo.\n\nKaupunki oli kiitollinen näin ansioituneelle miehelle; Hänen\nkuvapatsaansa pystytettiin Forumille, ja hänelle lahjoitettiin niin\nsuuri ala peltomaata, minkä hän päivässä kykeni kyntäen kiertämään.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiitos Horatius Cocleen miehuullisuuden Porsena ei voinut tunkeutua\nRoomaan. Hän päätti silloin näännyttää kaupungin nälkään. Silloin\njalo nuorukainen nimeltään Mūcius pelasti Rooman jälleen kuolemaa\nhalveksivalla uroteolla. Eräänä päivänä hän meni yksin, tikari\nviitan alla, vihollisen leiriin. Täällä oltiin juuri kuninkaan\nteltan edustalla maksamassa palkkaa sotaväelle, ja senvuoksi ei\nkukaan kiinnittänyt huomiota muukalaiseen. Äkkiä heittäytyi Mucius\nsen miehen päälle, jonka puoleen useimmat sotilaista kääntyivät. Hän\nluuli nimittäin, että miehen täytyi olla itse kuningas ja iski häntä\ntikarillaan. Mutta surmattu oli vain kuninkaan kirjuri. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Porsenan sotilaat olivat vanginneet Muciuksen ja\nveivät hänet kuninkaan eteen.\n\nNuorukainen ei näyttänyt pelon merkkiäkään. »Minun nimeni on Mucius»,\nhän sanoi kuninkaalle. »Olen roomalainen ja tahdoin surmata maani\nvihollisen. Mutta minä en pelkää enempää kuolla kuin surmatakaan. Ja\nminä en ole ainoa, sillä minun perästäni tulee paljon nuorukaisia,\njotka tahtovat saavuttaa saman kunnian. Valmistaudu senvuoksi joka\nsilmänräpäys panemaan vaaraan elämäsi ja astuessasi telttaasi tapaamaan\nsiellä tikarin ja vihollisen. Sellainen on se sota, jonka me, Rooman\nnuoriso, julistamme sinulle.»\n\nVihan vimmassa Porsena uhkasi poltattaa nuorukaisen elävältä, jollei\nhän heti tunnustaisi, minkälaatuinen väijytys hänelle aiottiin\nvirittää. »Katsohan», Mucius sanoi, »kuinka vähän ruumis merkitsee\nsille, joka tavoittelee ikuista kunniaa!» Näin sanoen hän pisti oikean\nkätensä uhrituleen ja piti kättä tulessa kunnes se hiiltyi. Suunniltaan\nhämmästyksestä kuningas syöksähti istuimeltaan ja käski viedä pois\nnuorukaisen alttarin äärestä. »Mene!» hän sanoi. »Minä ylistäisin\nurotekoasi, jos se olisi uroteko _oman_ isänmaani puolesta.»\n\nPalkitakseen kuninkaan jalomielisyyden Mucius vastasi:\n»Ylevämielisyydelläsi voitat, mitä et saanut aikaan uhkauksella. Tiedä:\nkolmesataa Rooman nuorta ylimystä on vannoutunut surmaamaan sinut.\nMinulle arpa lankesi ensin, muut tulevat, sitä mukaa kuin arpa määrää,\nkunnes kohtalo jättää sinut meidän käsiimme.»\n\nPian tämän tapauksen perästä Porsenan lähetystö saapui Roomaan. Vaara,\njoka uhkasi kuningasta, ja se järkkymätön rohkeus, jota hän oli saanut\nkokea roomalaisten puolelta, olivat tehneet hänet taipuvaiseksi rauhaan.\n\nMucius sai urotyönsä johdosta nimen Scævola, s.o. vasenkätinen; ja tämä\nnimi oli kunnianimi, joka meni perintönä hänen jälkeläisilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarquinius oli kuitenkin uupumaton kiihoittamaan vihollisia roomalaisia\nvastaan. Seuraavalla kerralla oli latinalaisten vuoro. Kiivaan\ntaistelun jälkeen, johon vanha hirmuhallitsija itse otti osaa ja jossa\nhän haavoittui, roomalaiset saivat lopuksi voiton. Tarquinius pakeni\nkreikkalaiseen Kymen rajakaupunkiin. Siellä hän kuoli seuraavana\nvuonna, ja niin levottomuuden aihe oli vihdoinkin poissa maailmasta.\n\n\n\n\nPATRIISIEN JA PLEBEIJIEN VÄLINEN TAISTELU.\n\n\n\nVAELLUS PYHÄLLE VUORELLE.\n\n\nRoomassa, kuten Hellaassakin, oli väestö vapaita ja orjia. Vapaiden\nkesken muodostui aikaa myöten luokkajako patriiseihin ja plebeijeihin,\njotka erotti toisistaan ylipääsemätön kuilu. Rooman vanhojen, ylhäisten\nsukujen jälkeläisiä sanottiin patriiseiksi. Heidän esi-isiensä\narveltiin olleen kuninkaitten neuvonantajia, ja jälkeläisillä tuli\nsenvuoksi olla perinnöllinen oikeus senaatin jäsenyyteen.[144]\nPatriiseilla oli yleensä suuremmat tilukset ja rahaomaisuuskin.\nSukuperänsä ja taloudellisen valtansa perusteella patriisit olivat\nhallitsevassa asemassa yhteiskunnassa ja johtavia miehiä sekä\nsodan että rauhan aikana. Heidän piiristään valittiin senaattorit\nja konsulit, ja heillä oli erikoinen kansankokous, joka pidettiin\nvihityllä alueella Forumin lähellä. Siellä säädettiin lakeja ja\nratkaistiin myöskin muita tärkeitä valtionasioita.\n\n_Plebeijejä_ olivat myöhempinä aikoina Roomaan muuttaneet ja heidän\njälkeläisensä. He olivat suurimmaksi osaksi pienviljelijöitä ja\nkäsityöläisiä. Vaikka heidän yhteiskuntaluokkansa oli kasvanut\nsuurimmaksi, ja vaikka he olivat velvolliset sekä suorittamaan\nsotapalvelusta että maksamaan veroa, heillä ei ollut mitään\nvaikutusvaltaa hallitukseen. Plebeijien valtiollinen ja\nyhteiskunnallinen asema muistuttaa siis suuresti perioikkien ja\nsparttalaisten suhdetta Lakoniassa. Tosin plebeijit saivat ottaa osaa\nsuureen kansankokoukseen, joka pidettiin Forumilla, mutta minkälainen\nheidän vaikutusvaltansa siihen oli, sen olemme nähneet.\n\nMaataviljelevät plebeijit kärsivät paljon alituisista kahakoista\nnaapurikansojen kanssa. Talonpoika ei koskaan tuntenut itseään\noikein turvalliseksi. Sota ei suonut milloinkaan lepoa eikä rauhaa.\nSotapalveluksen takia hänen täytyi usein laiminlyödä maansa. Hänellä\nei, kuten rikkailla patriiseilla, ollut joukoittain talonväkeä ja\norjia, jotka olisivat tehneet työtä hänen puolestaan. Usein tuhosi\ntalonpoikien pellot vihollinen, joka voi yhtenä ainoana päivänä\nhävittäen kulkea pitkin ja poikki koko tasavallan alueen. Plebeijeillä\nei ollut koottuna viljavarastoja eikä käyttövaroja pahan päivän\nvaralle. Seuraus tästä oli se, että he yleensä joutuivat velkaan\nrikkaille patriiseille. Ja kun velallinen ei kyennyt maksamaan korkeita\nkorkoja, niin hän ja hänen perheensä voivat kovien roomalaisten\nvelkalakien mukaan joutua vankeuteen tai tulla tuomituiksi velkojan\norjuuteen. Myöskin karjanhoidossa plebeijit olivat huonommassa\nasemassa. Laitumet olivat nimittäin valtion yhteismaata. Kuinka\nolisivatkaan köyhät, joilla oli vain pari kolme nautaa, voineet\npitää puoliaan suurten tilanomistajani hävyttömiä paimenia ja heidän\nalituisesti kasvavia laumojaan vastaan!\n\nKuta lukuisammiksi ja pitempiaikaisiksi sodat tulivat ja kuta enemmän\nRooman alue kasvoi, sitä kurjemmaksi kävi plebeijien asema. He\nnapisivat, Livius sanoo, että »heidän kohtalokseen oli tullut työnsä\njättäen taistella Rooman vapauden ja herruuden puolesta, mutta kotona\nolla omien kansalaisten vangittavina ja sorrettavina. Varmempaa oli\nrahvaan vapaus sodassa kuin rauhan aikana, varmempaa vihollisten\nkuin kansalaisten keskuudessa.» Tilanne Roomassa oli muodostunut\nsamanlaiseksi kuin Ateenassa niihin aikoihin, jolloin viisas Solon\nesiintyi yhteiskunnan uudistajana. Roomassa, kuten Ateenassa ja\nkaikissa muinaisajan yhteiskunnissa, joissa köyhillä ei vielä ollut\nteollisuutta leivän antajana, ennen kaikkea juuri raskaat velkataakat\nolivat demokraattisten kumousten aiheuttajina. Roomalla, joka oli\naito maanviljelijä-yhteiskunta, olisi pitänyt olla laaja maa-alue ja\nhäiritsemätön rauha, jotta se olisi voinut elättää nopeasti lisääntyvän\nväestönsä.\n\nRikkaiden ja köyhien välinen raja ei kuitenkaan kaikin paikoin yhtynyt\npatriiseja ja plebeijejä erottavaan ylipääsemättömään kuiluun.\nTietysti oli, kuten Mommsen on osoittanut, rikkaita ja arvokkaita\nperheitä myöskin plebeijien keskuudessa. Mutta sitä, lyhytnäköisemmin\npatriisit toimivat sentähden pitäessään heidät erillään yhteiskunnan\nvaltiollisesta johdosta. Juuri siten vallassa-olevat tekivät\nvastustuspuolueen todella vaaralliseksi, sillä patriisit huolehtivat\ntavallaan siitä, että oppositio sai vaikutusvaltaisia johtajia.\n\n»Eräänä päivänä», Livius kertoo, »tapahtui Roomassa, että eräs iäkäs\nmies, jossa ilmeni kaikki kurjuuden merkit, syöksyi Forumille. Hänen\nvaatteensa olivat lian tahraamat, ja vielä kamalampi katseltava oli\nhänen kalpea, lopen kuihtunut ruumiinsa. Pörröinen parta ja harrottavat\nhiukset tekivät hänen kasvonsa villin näköisiksi. Vaikka hän oli\ntällainen kuvatus, tunnettiin hänet kuitenkin: sanottiin, että hän\noli ollut centuriona (»sadanpäämiehenä»)[145], ja puhuttiin hänen\nurotöistään. Itse hän paljasti ylpeästi rintansa ja näytti haavojensa\narpia, todisteita monista kunniakkaista taisteluista. Hän kertoi,\nkuinka hän oli palvellut sodassa, kuinka vihollinen oli polttanut\nhänen talonsa ja vienyt mennessään hänen karjansa, kuinka hänen oli\ntäytynyt ottaa laina, joka oli suurentunut koroista, niin että se oli\nniellyt kaiken hänen jäljelläolevan omaisuutensa ja kuinka viimein\nkalvava sairaus oli alkanut vaivata hänen ruumistaan. Velkojat olivat\nlopuksi heitättäneet hänet kuritushuoneeseen ja rangaistustyöhön.\nSitten hän näytti selkäänsä, joka oli ruoskimisen jälkien rumentama.\nTämän nähdessään pääsi kaikilta kova parkuna. Rauhattomuus levisi\nsilloin koko kaupunkiin. Kaikki, jotka olivat tai olivat olleet\nvelkavankeudessa, virtasivat kaduille ja rukoilivat kansalaisilta apua.\n\nSilloin karahdutti Roomaan latinalainen ratsumies ilmoittamaan, että\nheidän naapurikansansa, volskit, olivat tulossa kaupunkia kohti.\n\nVaara oli uhkaava, sillä plebeijit käyttivät tilaisuutta hyväkseen\nkieltäytyen sotapalveluksesta, joll’eivät saisi helpotusta hädässään.\nPatriisit hätääntyivät ja lupasivat, että ankaroita velkalakeja\nlievennettäisiin. Silloin köyhät raukat lähtivät sotaretkelle, ja\nvolskit voitettiin. Mutta kun vaara oli onnellisesti sivuutettu,\npatriisit olivat unohtaneet kaikki kauniit lupauksensa.\n\nNäin tapahtui kerta toisensa jälkeen. »Silloin», Livius kertoo,\n»plebeijit menettivät täydellisesti kärsivällisyytensä. He lähtivät\npois Roomasta ja menivät Pyhälle vuorelle ja asettuivat sinne\nlinnoitettuun leiriin.» He uhkasivat perustaa sinne kilpailevan\nkaupungin, kaupungin, jossa kaikki vapaat miehet olisivat tasa-arvoisia.\n\nRoomassa vallitsi suuri hämmennys. Kuinka kävisi, jos sota puhkeaisi?\nViimein päätettiin lähettää sanansaattaja plebeijien luokse Pyhälle\nvuorelle. Tähän toimeen valittiin _Menénius Agrippa_, hyvä puhuja\nja tunnettu kansanmielinen. Kun hän tuli plebeijien leiriin, hänen\nkerrotaan alkaneen välittäjätoimensa kertomalla seuraavan sadun:\n»Kerran ihmisruumiin kaikki jäsenet vihastuivat vatsaan. 'Minkävuoksi',\nne sanoivat, 'tekisimme työtä ja raataisimme varustaaksemme hänet,\nruoalla ja herkuilla hänen itsensä näkemättä tutuistakaan vaivaa? Ei,\nolkoon meillä kaikilla yhtä hyvät päivät ja olkaamme tekemättä työtä!'\nNe liittoutuivat siis vatsaa vastaan ja lakkasivat tekemästä vatsalle\npalvelusta. Kädet eivät vieneet enää ruokaa suuhun, ja leuat eivät\npureksineet. Kaikki jäsenet viettivät ihania päiviä.\n\nMutta jonkin ajan kuluttua ne alkoivat kaikki kuihtua, ja koko\nruumis kävi voimattomaksi. Silloin jäsenet ymmärsivät, että vatsa\noli välttämätön kokonaisuudelle. Myöskin sillä on tärkeä tehtävänsä,\nnimittäin sulattaa ruokaa ja valmistaa ruumiille ravintoa, joka antaa\njäsenille voimaa. Samalla tavoin», Agrippa lopetti puheensa, »on\nyhteiskunnan laita. Ei yksikään sen elin kykene yksin tulemaan toimeen.\nKaikkien jäsenten yksimielisyydestä riippuu kokonaisuuden hyvinvointi.»\n\nPlebeijit ymmärsivät vertauksen, ja kun Agrippa nyt esitti\nsovitteluehdotuksen, he olivat taipuvaisia neuvottelemaan, sillä he\ntiesivät, että tarjouksen teki mies, joka pysyi sanassaan. Agrippa\noli jossakin määrin Rooman Solon. Hän tiesi, että senaatin _täytyi_\nnyt myöntyä. Sopimus saatiin aikaan. Plebeijit saivat oikeusturvansa\nvahvistetuksi siten, että heille vakuutettiin oikeus patriisien tavoin\npitää oma kansankokouksensa, jossa äänioikeus ei ollut omaisuuden\nmukaan asteettainen, vaan kaikille samanlainen. Siinä ei suurin\npääomanomistaja merkinnyt sen enempää kuin köyhin päivätyöläinen. Tästä\nkansankokouksesta tuli kansanvaltaistuttavan liikkeen tehoisin elin,\nliikkeen, joka vuosi vuodelta vahvistuen voitti yhä enemmän jalansijaa.\nJa alituiset sodat saivat aikaan sen, että valtion poliittinen\npainopiste siirtyi laajoihin kansankerroksiin, noiden pienviljelijäin\nja käsityöläisten piiriin, jotka 9/10:nneltä osalta muodostivat ne\nsotalaumat, joiden avulla Rooma puolustautui ja teki valloituksensa.\n\nKansankokouksissaan plebeijit saivat valita omat virkamiehensä, joita\nnimitettiin _kansantribuuneiksi_.\n\nTribuunien tehtävänä oli suojella säätyveljiään patriisien\nmielivallalta. Jos senaatti tai konsuli määräsi jotakin, joka\nkansantribuunin mielestä oli vahingollista plebeijeille, hänen tarvitsi\nainoastaan sanoa: »_Veto_» (minä kiellän), ja määräys oli voimaton.\nMyöskin yksityiset henkilöt voivat pyytää kansantribuuneilta suojaa\nvääryyttä vastaan. Senvuoksi tribuunien kotien ovet olivat avoinna yötä\npäivää. Kansantribuunit olivat henkilökohtaisesti loukkaamattomia.\nEivät edes liktorit saaneet tulla liian lähelle heitä. Se, joka\nkävi käsiksi kansantribuuniin, tuomittiin turvattomaksi ja joutui\njumalien tuomion alaiseksi. Valtansa nojalla ja loukkaamattomuutensa\nsuojelemana kansantribuuni voi panna jopa konsulitkin syytteeseen ja\nvangita heidät, jos he eivät vapaaehtoisesti saapuneet vastaamaan.\nKansantribuuni oli yhtä mahtava kuin konsuli. Mutta konsuleilla oli\nvalta käskeä, kansantribuunilla kieltää, toisen valta oli positiivista,\ntoisen negatiivista. Kansantribuunit voivat saada koko valtiokoneiston\npysähtymään estämällä konsulit hoitamasta virkatoimiaan tai suoraan\nvangituttamalla heidät. Kansantribunaatin perustaminen on itse\nasiassa koe laillisin keinoin kiinnittää vallankumouksellinen aines\nvaltiorakenteeseen, koe, jolla ei ole vastinetta muissa maissa.\n\nVaelluksen Pyhälle vuorelle ja kansantribunaatin perustamisen arvellaan\ntapahtuneen vuonna 494 e.Kr.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBeloch on kuitenkin nojautuen perusteellisiin tutkimuksiin antanut\npaljoa luonnollisemman, joskin vähemmän dramaattisen selityksen\ntämän omituisen viran synnystä. Hänen mukaansa tribuunit olivat\nkunnallisia luottamusmiehiä, jotka kansa oli valinnut yhden jokaisesta\nneljästä tribuksesta eli ruodusta, joihin kaupunki oli jaettu, ollen\nsiis jonkinlaisia harvalukuisia kaupunginvaltuutettuja, voinemme\nsanoa. Kun nyt tribuunit ajan kuluessa alkoivat kokoontua yhteisesti\nneuvottelemaan asioista, jotka koskivat koko kaupunkia, ja muodostivat\nsiten jonkinlaisen virkakunnan, oli aivan luonnollista, että heidän\ntäytyi joskus kutsua koko kaupungin väestö koolle Forumille tekemään\npäätöksiä asioista, jotka olivat yhteisiä kaikille roomalaisille.\nTällä tavoin kehittyi uudenlajinen kansankokous, joka tosin ei ollut\nvaltio-oikeudellisesti lailliseksi tunnustettu, mutta joka oli\nkuitenkin siksi merkitsevä, että voi sanoa painavan sanansa yleisissä\nasioissa. Ja tribuunit, joilla oli laajat kansankerrokset tukenaan,\nvoivat tämän nojalla suojella säätyläisiään patriisivirkamiesten\nsorrolta. Antaakseen kansantribuuneille välttämättömän selkänojan\nplebeijit sitoutuivat valallisesti puolustamaan johtajiaan\nloukkauksilta, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Siten tribuunit\nvoivat käyttää hyväkseen niitä välikappaleita, joita demagogit kaikkina\naikoina ovat käyttäneet, nimittäin mielenosoituksia ja katumellakoita,\ntai ainakin sellaisten uhkaa. Oikeudellista toimivaltaa ryhtyä\nplebeijejä suojelemaan heillä ei kuitenkaan aluksi ollut. Tässäkin\ntapauksessa, kuten usein, kävi voima ennen oikeutta. Hätähän ei lue\nlakia. Vasta ajan oloon kävi niin, että asioihin sekaantumisvalta,\njonka tribuunit olivat anastaneet kansan luottamukseen nojaten, tuli\noikeudellisesti koko yhteiskunnan tunnustamaksi.\n\nBeloch sijoittaa kansantribunaatin synnyn huomattavasti myöhäisempään\naikaan, kuin vaellus Pyhälle vuorelle tapahtui, nimittäin viidennen\nvuosisadan viimeisille vuosikymmenille. Ennen kaikkea juuri raskas\nvelkataakka pakotti plebeijit vuoden 494 suurlakkoon — jos saa käyttää\nniin nykyaikaista sanaa —, ja tulokseksi heidän välien selvittelystään\npatriisien kanssa on täytynyt siis ennen kaikkea tulla velkakuormien\nkeventäminen, että ryhdyttiin siis samantapaisiin toimenpiteisiin kuin\nSolonin aikaansaannokset Ateenassa sata vuotta aikaisemmin.[146]\n\n\n\nCORIOLĀNUS.\n\n\nAinoastaan hädän ja pakon alaisina patriisien enemmistö oli vuonna\n494 myöntynyt plebeijien vaatimuksiin, ja monet patriisit olivat sen\ntehneet kavalin salatuumin. Näihin kuului _Coriolānus_, patriisi,\njoka oli yhtä tunnettu ylimielisestä rohkeudestaan kuin rajattomasta\nsukuylpeydestään. Häneen vaikutti kansantribunaatti samoinkuin punainen\nriepu härkään.\n\nKerran, kun Roomassa oli nälänhätä, ostattivat konsulit viljaa\nSisiliasta. Nyt CorioIanus arveli tilaisuuden tulleen kukistaa\nkansantribuunit. Hän neuvoi senaattia olemaan antamatta plebeijeille\nollenkaan viljaa, ennenkuin he olisivat luopuneet tribunaatista.\n»Minunko, joka en kärsinyt Tarquiniusta kuninkaana, minunko pitää\nkärsiä kansantribuunia?» hän huudahti. Silloin kansantribuunit\nhaastoivat hänet oikeuteen. Hän esiintyi uhmaten ja ylimielisesti;\nmutta kun hän näki, minne päin asia oli menossa, hän vältti tuomion\nmenemällä maanpakoon roomalaisten vihollisten, volskien, luo. Nämä\nottivat hänet avosylin vastaan ja valitsivat hänet roomalaisia vastaan\ntehtävän uuden sotaretken johtajaksi. Hän hyökkäsi itse Roomaa vastaan,\nja hävitytti maaseutua, mutta säästi patriisien tiluksia.\n\nRoomassa vallitsi suuri hämminki. Senaatti lähetti lähetystön\nCoriolanuksen luo. Hän antoi lähetystölle ylimielisen ja torjuvan\nvastauksen. Kun lähetystö tuli toisen kerran, se ei päässyt edes\nleiriin. Silloin papit virkapukuihinsa pukeutuneina lähtivät sinne.\nMutta eivät hekään kyenneet mitään aikaan saamaan.\n\nViimein tuli joukko Rooman naisia, joukossa Coriolanuksen äiti ja\npuoliso lapset mukanaan. »Silloin», Livius kertoo, »CorioIanus melkein\nsuunniltaan kavahti ylös ja riensi avoimin sylin äitiään vastaan.\nMutta naisen rukous muuttui nyt vihaksi. 'Ennenkuin otan vastaan\ntervehdyksesi', hän sanoi, 'sano minulle, kenen luokse minä tulen?\nVihollisen vai pojanko luokse? Olenko täällä leirissäsi vankisi vaiko\näitisi? Pitkä elämä ja onneton vanhuus on saanut minut näkemään sinut\nensin pakolaisena ja sitten vihollisena. Kuinka olet voinut hävittää\nsitä maata, joka on sinut synnyttänyt ja kasvattanut? Etkö ajatellut,\nkun näit Rooman silmiesi edessä: Näiden muurien sisäpuolella ovat\ntaloni, penaattini[147], äitini, puolisoni, lapseni? Jollen minä olisi\nsinua synnyttänyt, Rooma ei olisi nyt piiritetty. Minä olisin saanut\nkuolla vapaassa maassa, jollei minulla olisi ollut poikaa.'»\n\nSilloin — satu kertoo — oli ylpeä CorioIanus voitettu. Hän lopetti\npiirityksen ja vei sotajoukon takaisin volskien maahan. Mutta nämä\nsuuttuivat niin häneen, että sanotaan heidän surmanneen hänet.[148]\n\n\n\nDECEMVIRIT JA KAHDENTOISTA TAULUN LAKI.\n\n\nPyhälle vuorelle vaelluksen jälkeen oli kyllä köyhien ja turvattomien\ntila parantunut, mutta niin kauan kuin Roomassa ei ollut ollenkaan\nkirjoitettuja lakeja, vaan konsulit ja muut patriisien virkamiehet\ntuomitsivat vain vanhan tavan mukaan, plebeijit eivät voineet tuntea\nelämäänsä eikä omaisuuttaan turvatuiksi. Ponnisteltuaan monta\nvuotta turhaan saadakseen kuntoon lakikirjan, he saivat lopulta\naikaan sen, Livius kertoo, että »kolme miestä lähetettiin Ateenaan\ntehtävänään kopioida Solonin kuuluisat lait ja hankkia tietoja toisten\nkreikkalaisten kaupunkien laitoksista, tavoista ja oloista. Kahden\nvuoden kuluttua lähetit palasivat.» Nyt asetettiin yhden vuoden ajaksi\nkymmenen miestä: _decemvirit_[149] sekä jakamaan oikeutta että lakeja\nsäätämään. Tämä tapahtui vuonna 451 e.Kr. Tätä vuotta varten ei\nvalittu muita valtionvirkamiehiä. Ne lait, jotka decemvirit laativat,\nkansankokous sitten Forumilla hyväksyi, ja ne piirrettiin kahteentoista\ntauluun. Kahdentoista taulun laki on kuuluisan roomalaisen oikeuden\nperusta, oikeuden, jota pidetään yhtenä suuriarvoisimmista panoksista\nkulttuurin kehitykseen. Se onkin mestariteos selvän ja lyhyeksi\nmuovatun tyylinsä takia. Mutta sillä ei ole eloisan havainnollisuuden\nhauskaa piirrettä, minkä kuvakieli ja vanhat runolliset käänteet\nsiellä täällä antavat esimerkiksi Ruotsin vanhoille maakuntalaeille\nkuten ylipäänsä germaanilaiselle oikeudelle. Roomalaisessa oikeudessa\nei esiinny vertauskuvia, ei tarpeettomia sanoja. Sen lakipykälät ovat\nkaruja ja niukkasanaisia. Taipumattoman ankaria ne myöskin ovat. Ne\neivät salli poikkeuksia, ei lieventäviä asianhaaroja. Vääjäämättömällä\njohdonmukaisuudella vaaditaan rangaistusta. Mutta julmia ne eivät\nole. Ettei esim. vapaata miestä saa kiduttaa, kuuluu roomalaisen\noikeuden perusteisiin, sill'aikaa kuin toisten kansojen keskuudessa\ninhimillisyyden lipunkantajien on täytynyt taistella vuosituhansia\npäästäkseen siihen asti.\n\nKahdentoista taulun lailla on se sävy, että se on syntynyt n.s.\nheroisella[150] aikakaudella. Sellaisena aikana laki ei rankaise\n_henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa_ mainkaan yhtä ankarasti kuin\nvarkautta, johtuen siitä, että miehet vielä olivat tottuneet\npuolustamaan itseään. _Omistusoikeuden_ loukkaukset ovat sitävastoin\njumalattomia tekoja, sillä perheen omaisuus on kotijumalien lahja,\nja sato on itse Ceres-jumalatar. Sen vahingoittaminen rangaistiin\nankarammin kuin tappo. »Joka» — niin kuuluu lainpaikka — »noituudella\nturmelee toisen miehen laihon, ja joka yönaikaan niittää hänen\nviljansa, joutukoon uhriksi Ceres-jumalattarelle.» Yönaikaan oli oikeus\nsurmata varas pellolle ja myöskin päivällä, jos hän asettui tekemään\nvastarintaa. Se, joka pisti tulen viljalyhteeseen, tuli köyttää, piestä\nraipoilla ja polttaa elävänä.\n\nHuomattava osa kahdentoista taulun laista on säilynyt, kiitos sen\nasianlaidan, että roomalaiset lapset saivat oppia sen kouluissa.\nVoidaan siis puhua kansalaistietojen opetuksesta vanhassa Roomassa.\nHellaassa kasvatettiin ja kehitettiin nuorisoa Homeroksen lauluilla,\nRoomassa kahdentoista taulun lakisäännöksillä — runoutta ja proosaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvin suoritetun työnsä jälkeen decemvirien olisi tullut luopua\nviroistaan, mutta siitä lie eivät olleet tietääkseenkään. He\nalkoivat sen sijaan esiintyä tyranneina, kukin kahdentoista liktorin\nympäröimänä, liktorien, jotka kantoivat raippakimppuja kirveineen. »Oli\nkuin olisi nähty kymmenen kuningasta, ja kauhu valtasi sekä patriisit\nettä plebeijet», Livius sanoo. Decemvirien häikäilemättömät viran\nväärinkäytökset alkoivat kuulua päiväjärjestykseen.\n\nDecemvirien paha henki oli _Appius Claudius_, patriisi, joka oli\nteeskennellyt mitä hellintä kansanmielisyyttä päästäkseen valtaan,\nmutta näytti sittemmin oikean luonteensa. Hänen pahojen tekojensa\nmitta tuli kukkuroilleen, kun hän koetti mahtisanalla saada erään\narvossapidetyn plebeijin tyttären, nuoren ja kauniin _Vergínian_\nrakastajattarekseen. Hän oli turhaan koettanut vietellä tyttöä\nlahjoilla ja kauniilla lupauksilla. Hän sopi silloin erään kätyrinsä\nkanssa, että tämä vaatisi tyttöä itselleen orjattarenaan. Sitten mies\nmyisi hänet Appiukselle.\n\nEräänä päivänä, kun Verginia kulki torin yli, juoksee mies esiin ja\ntarttuu häneen väittäen, että Verginia on erään hänen orjattarensa\ntytär. Hän käskee senvuoksi tyttöä seuraamaan häntä — muutoin hän\nlaahaa hänet pois väkivallalla. Tyttö-rukka seisoo hämmästyksestä\näänetönnä, mutta hänen imettäjänsä, joka on hänen mukanaan, huutaa\napua. Kansaa keräytyy ja se esiintyy niin uhkaavasti naisrauhan\nhäiritsijää kohtaan, että hänen täytyy jättää Verginia rauhaan. Sen\nsijaan hän haastaa tytön oikeuteen.\n\nOikeudenkäyntipäivänä oli koko Forum täynnä jännittyneenä odottavaa\nkansaa. Verginia ja hänen isänsä Verginius olivat pukeutuneet täyteen\nsurupukuun. Kaikesta huolimatta Appius tuomitsi tytön orjattareksi.\nPelastaakseen tyttärensä häväistyksestä Verginius otti veitsen ja pisti\nsen tyttärensä rintaan sanoen: »Tällä ainoalla tavalla, joka on minun\nvallassani, päästän minä sinut, tyttäreni, vapauteen!» Ja Appiukselle\nhän huudahti: »Sinut, Appius, vihin minä tällä verellä koston\njumalille.»\n\nMitta oli nyt täysi. Yleinen kansannousu puhkesi decemvirejä vastaan.\nHeidän täytyi luopua viroistaan, ja konsulit ja muut virkamiehet\nasetettiin kuten ennen. Decemvirit saivat oikeudessa vastata teoistaan.\nAppius heitettiin vankilaan, mutta ennätti oikeuden edelle surmaamalla\nitsensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tarvitse huomauttaakaan, että decemvirien kukistumistarun aihe on\nhyvin samanlainen kuin kerrottaessa viimeisen kuninkaan maanpakoon\najosta. Toisessa tapauksessa kansan vihan purkauksen aiheuttaa\nviattoman Verginian kuolema isän tikariniskusta, toisessa taasen\nhyveellisen Lucretian itsemurha. Tarujen varsinainen tarkoitus on\nosoittaa, että rajaton hallitusvalta, jota kansan omat tribuunit eivät\nole rajoittamassa, johtaa tyranniuteen ja vallan väärinkäyttöön.\nSadussa decemvirien omavaltaisesta hallituksesta on muutoinkin niin\npaljon yhteisiä piirteitä kertomuksen kanssa Kritiaan johtamasta\nkolmenkymmenen tyrannin hirmuhallituksesta, että on arveltu olevan\nkyseenalaista, eikö edellinen kertomus olekin vain jälkimmäisen mukailu.\n\nBeloch pitää myöskin koko tarua decemvirien hirmuhallituksesta ja\njulmuudesta toisintona, jolla ei ole lainkaan historiallista arvoa.\nKahdentoista taulun lain synnystä hänellä on samoin tavallisuudesta\nkokonaan poikkeava käsitys. Näissä lainkäskyissä, hän sanoo, ei ole\nlainkaan sitä leimaa, että ne olisivat demokraattisen kumouksen\ntuotetta. Valtion hallitusmuotoa ne eivät määrittele, vaan sisältävät\nvain siviili- ja rikosoikeudellisia määräyksiä, ja nämä eivät ilmaise\nollenkaan demokraattisia pyrkimyksiä. Ne sisältävät sekä kovia\nvelkalakeja että avioliittokiellon patriisien ja plebeijien välillä.\nNämä lait ovat olleet luonnollisesti voimassa ennenkin, mutta se\nseikka, että ne on säilytetty, on tosiasia, joka tekee mahdottomaksi\najatuksenkin kahdentoista taulun lain demokraattisista päämääristä.\n\nTätä perustelua vastaan voi tehdä kuitenkin sen huomautuksen, että\nvelkalait kylläkin antavat velkojalle oikeuden pitää velallista\norjuudessa siinä tapauksessa, että hän ei kykene velkaansa maksamaan,\nmutta että velkalait on kuitenkin jonkin verran lievennetty köyhien\neduksi; Sitä, joka velan takia joutui orjaksi, ei nimittäin saanut\npitää kunniansa menettäneenä.[151] Myöskin suojelusmääräyksillä, jotka\nkäsittelivät velallisten kohtelua, parannettiin nyt näiden asemaa.\nJa se, joka lainasi rahoja korkeampaa korkoa kuin 8 1/3 prosenttia\nvastaan, sai suorittaa nelinkertaisesti lainatun pääoman.[152]\n\nSäätämällä kuolemanrangaistuksen väärille todistajille ja juonikkaille\ntuomareille kahdentoista taulun lait turvasivat varattomia niitä\nvastaan, joilla oli rahoja käyttää lahjomiseen. Ylipäänsä on\nkahdentoista taulun laeille tunnusmerkillistä läpikäyvä pyrkimys\ntehdä oikeus kaikille yhtäläiseksi. Siinä suhteessa niiden suunta on\nkieltämättä demokraattinen.\n\nSitävastoin oli, kuten sanottu, avioliitto patriisien ja plebeijien\nvälillä yhäti kielletty. Lain ja tuomarin edessä patriisit ja plebeijit\nolivat yhdenarvoisia, mutta oikeussalista tuli kunkin palata sen\nyhteiskuntaluokan piiriin, mistä oli tullutkin.\n\n\n\nYHTEISKUNNALLINEN TAISTELU SAA ONNELLISEN LOPUN.\n\n\nMelkein koko 5:nnen ja 4:nnen vuosisadan e.Kr. on Rooman sisäinen\nhistoria pääasiallisesti alituisia patriisien ja plebeijien välisiä\ntaisteluita. Käyttämällä viisaasti valtaansa kansantribuunien\nonnistuu vähän kerrassaan hankkia omilleen täysin samanarvoiset\noikeudet patriisien kanssa. Vähän aikaa kahdentoista taulun\nlain voimaanastumisen jälkeen kaatui tähän asti ylipääsemätön\n_yhteiskunnallinen_ raja-aita, joka kielsi patriisien ja plebeijien\nvälisen avioliiton. Tällaiset naimiskaupat saivat nyt laillisen\nvahvistuksen. Tällaisesta avioliitosta syntyneet lapset tulivat\nkuulumaan isänsä säätyyn.\n\nMutta sen jälkeen viipyi lähes vuosisadan, ennenkuin plebeijien\nonnistui taistellen saavuttaa suuri, ratkaiseva _valtiollinen_ oikeus,\njoka avasi heille pääsyn _konsuleiksi_. Jäykällä itsepäisyydellä,\nlahjomisella, ja vaaliteknillisillä tempuilla ja monilla muilla\njuonilla patriisien onnistui vuosi vuodelta viivästyttää uudistuksen\ntoteuttamista. Aina voitiin epämiellyttävä päätös tai vaali tehdä\nmitättömäksi, jollei muutoin niin pappien ja auguurieh avulla, jotka\nselittivät enteet ja merkit epäsuotuisiksi.[153]\n\nVuoden 220 e.Kr. paikkeilla tapahtui kerran, että senaatinpuolue\nteki mitättömäksi erään sille epämieluisen miehen vaalin ratsuväen\npäälliköksi siitä syystä, että hiiri oli vinkunut nimitystilaisuudessa.\nJa tarpeen tullen voi Iuppiter jyristä. Ukkonen tai sade julkisen\ntoimituksen aikana oli kylliksi, että auguuri voi julistaa taivaan\nvihaa. Niin, tarvittiin vain, että joku kokouksen osanottajista\npyörtyi, ja virkamiehen, joka johti keskustelua, oli pakko lykätä\nkeskustelut siksi, kunnes kansa oli sovittautunut vihastuneen\njumalvoiman kanssa. Näin ollen voitiin vapaasti harjoittaa kaikenlaisia\nkoirankujeita. Täydellä syyllä kutsuttiin pyörtymiskohtausta\n»vaalisairaudeksi».\n\nAjan pitkään plebeijien vaatimuksia ei kuitenkaan voitu tehdä tyhjäksi\nluikerteluilla ja vehkeillä. Lopulta patriisien täytyi, olkoonpa että\nse tuli laiksi tai tavaksi, myöntyä siihen, että _toisen konsulin tuli\nolla plebeiji_.\n\nAsian ratkaisi kenties ennen kaikkea gallialaisten aiheuttama Rooman\nhävitys vuonna 387. Osaksi Rooman aatelisto oli näet suuresti\nvähentynyt taistelussa gallialaisia vastaan, osaksi ymmärrettiin,\nettä jos gallialaiset hyökkäisivät uudestaan, tahi jos jouduttaisiin\nsotaan muita yhtä vaarallisia vihollisia vastaan, Rooman puolustusvoima\ntäytyisi käyttää äärimmilleen. Ja tämä ei voisi tapahtua vähemmällä,\nkuin että koko väestö saisi täydet kansalaisoikeudet.\n\nKun jää oli näin murrettu, avautui suhteellisen nopeasti plebeijeille\npääsy toiseen toisensa perästä korkeimmista valtionviroista ja sitä\ntietä _senaattiinkin_ — oli nimittäin vähitellen tullut tavaksi, että\nkorkeimmat virkamiehet virkavuotensa kuluttua astuivat senaattiin.\nVuoden 300 paikkeilla plebeijit olivat taistellen saavuttaneet\nsamat kansalaisoikeudet kuin patriiseilla, ja rikkirepivät\nyhteiskuntataistelut olivat lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Rooman sisäisellä historialla on todellakin ihmeellisen yksinkertainen\nkulku», sanoo ranskalainen Duruy loistavasti sen vaiheita kuvatessaan.\n»Rooman valtiosääntö kehittyy loogillisella johdonmukaisuudella tai\nluonnonlakien horjumattomalla säännöllisyydellä. Sen hitaassa, mutta\nvoimakkaassa kasvussa on aivan näkevinään kehittyvän sen puun, joka\non varjostava maanpiirin.» Rooman ensimmäisen asujamiston lukumäärää\nlisäävät osaltaan muukalaiset ja pakolaiset, »miehet ilman perhettä\nja melkein ilman jumalia. Näistä plebeijeistä tuli Roomalle väline\nuusien alueiden valloittamiseen; he kasvavat lukumäärältään ja\nmerkitykseltään. Yhtenä päivänä he auttavat patriiseja karkoittamaan\ntyrannin; mutta niin pian kuin yksinvallan vaara on ohi, on apukin\nunhotettu.» Silloin he ryhtyvät yhä voimakkaampiin pakotuskeinoihin, ja\nlopputuloksena on heidän täydellinen valtiollinen ja yhteiskunnallinen\ntasa-arvoisuutensa patriisien kanssa.\n\nIhailtavalla, melkein ainutlaatuisella tyyneydellä, verenvuodatuksetta\nja aina todistaen roomalaisten järkevää ja käytännöllistä käsityskantaa\nyhteiskuntaluokkien väliset riidat oli taisteltu onnellisesti\nloppuun. Taistelun maltillinen kulku riippui lähinnä siitä, että\nmolemmat taistelevat puolueet kunnioittivat toisiaan. Rooma oli\nyhteiskunta, jossa sekä patriisit että plebeijit pitivät suuressa\narvossa työteliäisyyttä ja yksinkertaisia tapoja. Sinne ei ollut vielä\nvirrannut suuria rikkauksia aiheuttamaan ylellisyyttä ja tuhlausta\nvastakohtanaan huutava hätä. Yläluokan, jolla oli sellainen mies\nkuin Cincinnatus esikuvana, täytyi suurin piirtein siveellisten\nominaisuuksiensa takia herättää vastustajissaankin kunnioitusta.\nTämän vuoksi yhteiskunnallinen taistelu sai Roomassa maltillisen ja\nvilpittömän leiman, joten se ratkaisevasti erosi Kreikan yhteiskuntien\nverisistä puoluetaisteluista ja äkillisistä mullistuksista.\n\nMyöhemmin asianlaita oli toinen. Myöskin roomalaiset saivat kokea\nverisiä sisällissotia. Mutta silloin olikin Roomassa vastakohta\nrikkaitten ja köyhien välillä, tullut kuulumattoman räikeäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAateluus oli Roomassa vuoden 300 seutuvilla alkaen enää vain tyhjä\nnimi. Mutta, kuten Mommsen sanoo, »mitä vähemmän patriisit nyt\nmerkitsivät ja mitä vähempään kykenivät, sitä jyrkemmin ilmeni\njunkkarihenki. Sukuaateliylpeys eli läpi vuosisatojen jäännöksenä\nsäätyetuoikeuksista. Ymmärtääkseen Rooman myöhäisempää historiaa, ei\nsaa unohtaa erinäisten junkkaripiirien ivallisen ylimielistä sävyä\n’alhaissukuisia’ kohtaan. Tietenkään he eivät kyenneet siten saamaan\naikaan muuta kuin kiihdyttämään itseään ja toisia, mutta sen he sitten\novatkin tehneet parhaan kykynsä mukaan.[154]\n\nLuonnollisesti patriisisukujen parhaimmisto pidättäytyi sellaisista\nhuonon luonteen rakastettavista purkauksista, mutta sellainen\ntyhjänpäiväinen torailu aiheutti kuitenkin tarkoituksettomien\njälkimaininkien tavoin taistelua, jonka olisi pitänyt olla lopetettua,\nja synnytti nurjamielisyyttä molemmin puolin.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nLeo Bloch, Soziale Kämpfe im alten Rom.\n\n\n\n\nCINCINNÁTUS.\n\n\nSellaisissa tapauksissa, jolloin jokin suuri vaara, sisäinen tai\nulkonainen, uhkasi Roomaa, senaatti asetti tavallisesti _diktaattorin_,\njoka rajattomalla vallalla vallitsi koko yhteiskuntaa ja kaikkien\nkansalaisten elämää. Täytyihän taistelukentällä tahi muissakin\ntilanteissa, jotka vaativat nopeaa ratkaisua, _yhden_ tahdon määrätä.\nSellaisissa tapauksissa oli arveluttavaa, jos korkein valta oli jaettu\nkahden henkilön kesken, joilla oli yhtä suuri valta ja mahti. Tämä\ntosiasia on synnyttänyt diktatuurin. Mutta tätä yksinvaltaa ei saanut\npitää kauemmin kuin korkeintaan puoli vuotta. Tehtävänsä toimitettuaan\ndiktaattorista tuli tavallinen yksityismies, ja kenellä tahansa oli\noikeus vaatia hänet tilille vallankäytöstään.\n\nKerran, kun roomalaiset olivat joutuneet vaaralliseen sotaan\nnaapuriensa _ēkvien_ kanssa, saapui Roomaan musertava tieto. Toisen\nkonsulin taitamattomuuden vuoksi hänen johtamansa osa sotajoukosta\noli joutunut omassa leirissään vihollisten saartamaksi. Hädissään\nroomalaiset eivät nähneet muuta pelastuksen tietä kuin keskittää\nkaiken vallan yhden miehen käsiin. He valitsivat diktaattoriksi\nCincinnatuksen[155], erään patriisin, joka konsulina ollessaan oli\ntullut kuuluisaksi järkähtämättömyydestään ja vakavuudestaan. Hänellä\noli pieni talo Tiberin toisella rannalla. Kun senaatin lähettiläät\ntulivat sinne ilmoittamaan hänelle vaalin tuloksen, hän oli kyntämässä\nmaataan.\n\nSeuraavana aamuna, hän esiintyi diktaattorin purppurareunusteisessa\ntogassa Forumilla ja kutsui kaikki miehet aseisiin. Hän järjesti\nmiehet legiooniin ja otti itse korkeimman päällikkyyden. Keskiyöllä\nroomalainen sotajoukko oli ekvien leirin edustalla. Yön hiljaisuudessa\nhän saartoi nyt vuorostaan viholliset ja teetti sotilailla vallituksen\nvihollisen leirin ympäri. Kun työ oli likipitäin valmis, Cincinnatus\nkäski joukkojensa kohottaa sotahuudon. Kun heidän eristetyt toverinsa\nkuulivat sen, he rohkaistuivat ja kävivät hyökkäykseen vihollista\nvastaan; ja niin pian kuin diktaattori oli saanut varustuksensa\nvalmiiksi, hän hyökkäsi toiselta puolelta. Ekvit huomasivat silloin,\nettä he olivat kahden tulen välissä, ja tarjosivat rauhaa. Cincinnatus\nsuostui myöntämään heille vapaan lähdön, mutta heidän tuli luovuttaa\nroomalaisille aseensa ja päällikkönsä. Kuudentenatoista päivänä\ndiktaattori luopui hyvin suoritetun työnsä jälkeen korkeasta virastaan,\njoka oli anneltu hänelle kuuden kuukauden ajaksi, ja palasi pellolleen.\nKaikkina aikoina hän pysyi oikean roomalaishengen esikuvana.[156]\n\n       *       *       *       *       *\n\nDiktatuurihan oli oikeastaan ainiaaksi kumotun kuninkuuden\nhenkiinheräämistä toisen nimisenä. Beloch on koettanut antaa\ntälle omituiselle ilmiölle ymmärrettävän selityksen. Tutkittuaan\nperusteellisesti konsuli- ja diktaattorikausien pituutta hän on\npäätynyt siihen olettamukseen, että diktatuuri, eikä konsulivirka\n— seurasi heti kuninkuutta. Vasta sitten, kun diktatuuri oli ollut\nvoimassa puoli vuosisataa, kehittyi siitä vähitellen konsulin virka.\nOn voinut käydä sillä tavoin, että ratsuväen päälliköstä, jonka\ndiktaattori aina nimitti, tehtiin hänen virkatoverinsa ja hän sai samat\noikeudet kuin diktaattori. Diktatuuri oli siis jo vanha ja koeteltu\nvirka, kun myöhemmin vaikeissa tilanteissa nähtiin olevan syytä\nherättää se lyhyeksi ajaksi henkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksikymmentä vuotta ekviläis-voittonsa jälkeen Cincinnatus taas\npelasti kansansa. Eräs ylhäinen roomalainen, nimeltään Spūrius Mælius\nkoetti nimittäin niihin aikoihin[157] valtiokaappauksella anastaa\nitselleen korkeimman vallan. Ainakin syytettiin häntä siitä.\n\nMælius oli upporikas mies, ja kun Roomassa vallitsi ankara nälänhätä,\nhän tuumi käyttää omaisuuttansa niin, että hän sen avulla pääsisi\nitsevaltiaaksi. Tilanne oli, Livius kertoo, niin epätoivoinen, että\njoukko ihmisiä lyhensi tuskansa siten, että »verhosi päänsä ja\nheittäytyi Tiberiin».\n\nMælius ryhtyi nyt ostamaan suurissa määrin viljaa Etruriasta ja\njakamaan sitä nälkäänäkevälle kansalle. »Anteliaisuudellaan hän\nlumosi rahvaan, niin että se kulki hänen perässään seurueena,\nmenipä hän minne tahansa», sanoo Livius. »Hän esiintyi sen ohessa\nniin komeasti ja korskeasti, että ylitti sen, mikä on soveliasta\nyksityiselle henkilölle.» Näytti siltä, että hän pyrki _hyvin_\nkorkeaan — ja kiellettyyn — asemaan. Pian viranomaiset saivat\nsiitä myöskin todisteita. Keksittiin, että asevarastoja oli koottu\nMæliuksen taloon, että siellä pidettiin salaisia kokouksia, että\nsuunnitelmia oli tehty poliittisen vallankumouksen toimeenpanemiseksi,\njopa, että hän oli ostanut kansantribuunitkin. Niin peloittava oli\nvaara, joka uhkasi Rooman vapautta, että turvauduttiin diktaattorin\nasettamiseen. Diktaattoriksi tuli jälleen Cincinnatus. Hän oli nyt\nkahdeksankymmenvuotias, mutta ruumiiltaan ja sielultaan murtumaton.\n\nValtansa nojalla hän lähetti ratsuväenpäällikkö Serviliuksen Mæliuksen\nluo terveisin: »Diktaattori kutsuu sinua.» Mælius aavisti pahaa\nja pakeni rukoillen rahvaan suojelusta. Mutta Srrvilius sai hänet\nkiinni ja surmasi hänet. Kun hän Cincinnatukselle kertoi, mitä oli\ntapahtunut, diktaattori lausui: »Kiitos sinulle, Gaius Servilius,\nmiehuullisuudestasi! Valtio on pelastettu.»\n\nMæliuksen omaisuus takavarikoitiin valtion rahastoon, ja se talo, jossa\nhän oli punonut juoniaan roomalaisten vapauden tuhoksi, oli näistä niin\nvihattava, että se päätettiin hajoittaa perustuksiaan myöten.\n\n\n\n\nGALLIALAISET HÄVITTÄVÄT ROOMAN.\n\n\nVuonna 387, samana vuonna, joka oli niin helleenejä nöyryyttävä, oli\nmyöskin onnettomuudenvuosi roomalaisille. Silloin oli kysymys ikuisen\nkaupungin olemassaolosta. Pohjoisesta tulivat hyökäten villit _keltit_\neli _gallialaiset_.\n\nGallialaiset olivat aikaisemmin asuneet nykyisessä Ranskassa, jota\nroomalaiset senvuoksi nimittivät _Transalppiseksi Galliaksi_[158].\nSieltä he olivat menneet yhdelle suunnalle yli nykyisen Englannin\nkanaalin ja asettuneet Brittein saarille. Toiselle suunnalle he olivat\ntunkeutuneet viljavalle Pon tasangolle eli _Cisalpiseen Galliaan_[159],\n»Italian suloisten hedelmien ja erittäinkin sen viinin houkuttelemina,\nviinin, joka silloin oli heille uusi nautinto», sanoo Livius.\nPääasiallisesti kyllä laidunmaiden tarve veti voimakkaimmin näitä vielä\npaimentolaisina eläviä joukkoja etelään.\n\nKelttiläisillä oli levottomuus ja vaelluksenhalu verissä. He eivät\nviihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua vakinaisesti asumaan.\nOllen sotaisia ja hurjan rohkeita he olivat naapurikansojen alituisena\nkauhuna. He olivat hyviä sotilaita, mutta huonoja porvareja. Senvuoksi\nhe ovatkin vapisuttaneet kaikkia naapurivaltioita, mutta itse eivät ole\nkoskaan perustaneet suurta yhtenäistä valtiota. He olivat muinaisajan\nmustalaisia.\n\nCisalpisesta Galliasta alkoi eräänä päivänä lukuisia kelttiläisjoukkoja\nkulkeutua kauemmas etelään ja mennä yli Apenniinienkin. Ennenkuin\nroomalaiset aavistivatkaan, vaeltajakansa oli uhkaavan lähellä heidän\nkaupunkiaan. Sotajoukko, joka läksi pysäyttämään vihollisia, vallan,\nlamaantui kauhusta nähdessään villinnäköiset ja rajuluontoiset,\nsuurikokoiset barbaarit. Gallialaisten taistelutapa oli aivan toinen,\nkuin mihin roomalaiset olivat tottuneet naapurikansojen kanssa\nkahakoidessaan. Sellainenkin seikka kuin gallialaisten luihin ja\nytimiin tunkeva sotahuuto oli jo kokonaan uutta roomalaiselle ja samoin\nkauheat torventoitotukset sotaluikuista — kelttiläinen keksintö —,\njoilla nämä barbaarit nostattivat taisteluhaluaan.\n\nLegioonat eivät kestäneet kauan. Ne hajautuivat hurjaan pakoon. Koskaan\nroomalaiset eivät ole kärsineet niin ratkaisevaa tappiota, he eivät\nkoskaan aiemmin eikä myöhemmin ole niin kunniattomasti hylänneet\ntaistelukenttää, missä Rooman kohtalo piti ratkaista. Roomalaisille\nhistorioitsijoillekin oli taistelun tulos täydellinen arvoitus.\n\nPakokauhu levisi sotajoukosta koko Rooman kansaan. Silmänräpäyksessä\nyhteiskunta höltyi liitoksistaan. Ei kukaan kyennyt hillitsemään\nmyrskyä, ei ollut niin arvovaltaista, jota olisi toteltu. Kukin\najatteli vain omaa pelastustaan ja pitäen kaikkea menetettynä välitti\nvähät muusta. Melkein koko väestö pakeni läheisiin kaupunkeihin.\n\nRoomalaisten onneksi barbaarit pysähtyivät vähäksi aikaa taistelun\njälkeen ryöstääkseen, hakatakseen päät kaatuneilta vihollisilta\nja viettääkseen hurjia juominkeja ihastuneina helposti saamastaan\nvoitosta. Roomalaiset saivat aikaa tointua ja ryhtyä tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin pelastaakseen Rooman nimen häviämästä. Muutamat\nurhoolliset miehet vetäytyivät _Capitóliumiin_, linnaan, joka vastaa\nkreikkalaisten kaupunkien akropolista. Sinne pelastettiin myöskin,\nmitä oli pelastettavissa hopeaa, kultaa ja muita arvoesineitä. Tähän\nkallioon oli barbaarien hyökkäys musertuva. Tällä kalliolla ikuinen\nRooma oli pitävä puolensa ja tältä pieneltä paikalta nouseva tuhasta\nuudistunein voimin. Itse kaupunkiin jäi ainoastaan muutamia ylhäisiä\nvanhuksia, entisiä konsuleja ja senaattoreja. He eivät tahtoneet\nnauttia linnan ruokavaroja, eivätkä myöskään elää kaupunkinsa\nperikadon jälkeen. He pukeutuivat komeimpiin pukuihinsa ja istuutuivat\nvirkatuoleilleen lepyttääkseen, uhrikuolemallaan Roomalle suuttuneet\njumalat.\n\nSeuraavana päivänä gallialaiset hyökkäsivät kaupunkiin. He eivät\ntienneet, mitä ajatella, kun näkivät nuo kunnianarvoiset harmaahapset,\n»jotka ylpeän ja vakavan muotonsa takia näyttivät heistä muistuttavan\njumalia», Livius kertoo. »Heidän seisoessaan syventyneinä\nkatselemiseen, ikäänkuin vanhukset olisivat olleet kuvapatsaita,\nkerrotaan erään gallialaisen nykäisseen erästä vanhusta parrasta.\nVihastuneena roomalainen kohotti norsunluusauvansa ja löi sillä miestä\npäähän. Silloin alkoi verilöyly, ja kaikki harmaahapset murhattiin\nistualleen tuoleilleen. Senjälkeen talot ryöstettiin ja jätettiin\nliekkien uhriksi.» Rooman hävitys oli maailmaa järkyttävä katastrofi.\nKreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo, että huhu siitä saapui\nmyöskin Kreikkaan. Siellä kerrottiin, että »kaukaa pohjoisista\nseuduista, hyperborealaisten[160] maasta oli tullut sotajoukko ja\ntuhonnut 'kreikkalaisen', Rooma-nimisen kaupungin, joka oli hyvin\nkaukana lännessä, suuren meren läheisyydessä.»\n\nEpäonnistuttuaan yrityksessään vallata Capitoliumi rynnäköllä\ngallialaiset alkoivat piirittää linnaa. Eräänä tähtikirkkaana yönä\nmuutamat heidän uhkarohkeimmista miehistään koettivat yllättää linnan\nmiehistön. Yhden ja toisen onnistui kiivetä ylös jyrkkää kallioseinää,\njoka oli jätetty vartioimatta. Ei ainoakaan ääni rikkonut yön\nhiljaisuutta; eivät edes koirat haukkuneet. Mutta äkkiä Junon pyhä\nhanhi alkoi kaakottaa ja siipiään räpytellen lennellä ympäriinsä.\nTämä pelasti piiritetyt, sillä hanhen kaakotukseen heräsi _Mánlius_,\ntarttui aseisiin ja teki hälytyksen. Mutta katsohan: tuolla jo yksi\ngallialainen seisoo ylhäällä kalliolla. Manlius hyökkää sinne ja\nantaa hänelle iskun kilvellään, niin että hän heittää kuperkeikkaa\nja vie useampia tovereitaan mukanaan pudotessaan. Toiset, jotka\novat kauhuissaan heittäneet aseensa ja käsillään tarrautuneet\nkallionkielekkeisiin, passitetaan helposti toiseen maailmaan.\n»Niinkuin maanvieremä», Livius sanoo, »syöksyi koko vihollisjoukko\nsyvyyteen.» Vartija, joka oli lyönyt laimin velvollisuutensa, sai tehdä\nvihollisille seuraa.\n\nMutta sekä piiritettyjen että piiritysarmeijan keskuudessa vallitsi\nankara puute, ja kulkutaudit raivosivat ahtaalle alalle kootuissa\ngallialaisjoukoissa. Lopuksi linnan miehistöllä ei ollut mitään\nsyötävää, ja se oli aivan uupunut alituisesta vahdinpidosta. Kun\nroomalaiset viimein, seitsemän kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen,\nolivat niin menehtyneet, että he melkein sortuivat voimattomuudesta\naseittensa painon alla, he tarjosivat gallialaisille noin viiden\nmiljoonan nykyisen markan suuruista summaa kullassa vapaata poispääsyä\nvastaan. »Tämä oli», Livius sanoo, »kansan hinta, joka pian oli\nhallitseva maailmaa.» Että gallialaiset hyväksyivät tarjouksen,\njohtuu siitä, että he olivat saaneet ilmoituksen, että vihollisia oli\nhyökännyt heidän Pon varrella oleville alueilleen.\n\nKultaa punnittaessa gallialaiset käyttivät vääriä painoja. Mutta\nkun roomalaiset kieltäytyivät hyväksymästä tällaista, laski\ngallialaisruhtinas olkapäitään kohauttaen myöskin miekkansa\nvaakakuppiin lausuen roomalaisten korvissa sietämättömiltä kuuluvat\nsanat: »Væ victis!» (Voi voitettuja!)\n\nSeuraavassa hetkessä kääntyy, lehti. Juuri kun oltiin lunnaita\npunnitsemassa, silloin roomalainen diktaattori _Camillus_, mies, jolla\noli suuri voittajamaine, on gallialaisten kimpussa taisteluvalmiine\nsotajoukkoineen ja voittaa heidät perin pohjin. Sen jälkeen hän\nkulkee riemusaatossa Roomaan, ja häntä tervehditään »Rooman toisena\nperustajana».\n\nTämän kunnianimen hän ansaitsi kaksin kerroin, kun hän ehkäisi\nmaanmiestensä aikeet alakuloisuuden valtaamina hylätä tuhottu\nkaupunkinsa. Voimakkaasti hän puhui kansankokouksessa tätä\npelkurimaista ehdotusta vastaan. »Esi-isämme», hän sanoi, »jotka\nolivat paimenia ja useammalta paikkakunnalta kerääntyneitä\nmuukalaisia, tapasivat näillä seuduin vain metsiä ja soita, ja\nkuitenkin he rakensivat lyhkäisessä ajassa uuden kaupungin. Ja nytkö\nolisi meistä — kun Capitolium ja linna, kun jumalain temppelit ovat\nvahingoittumattomina — työlästä tehdä, minkä jokainen yksityinen olisi\npitänyt aivan luonnollisena, jos hänen talonsa olisi palanut, nimittäin\nrakentaa se uudelleen! Jos me pakenemme toiseen kaupunkiin, eiköhän\nsilloin milloin tahansa tulipalo voi hävittää myöskin sitä? Ja eikö\nsitten isänmaan kamaralla, tällä maalla, jota me nimitämme äidiksi,\nole mitään, joka meitä pidättää? Kiinnittääkö isänmaanrakkautemme\nmeitä vain taloihin ja hirsiin? Eikö se ole paljoa erottamattomammin\nyhdistetty näiden kukkulain ja kenttien, Tiber-joen ja koko tämän\nseudun näkyyn, joka meillä on joka päivä ollut silmiemme edessä? Eikö,\noi roomalaiset, kaikki tämä pidättäisi teitä nyt rakkauden siteillä\npysymään kotonanne! Muuten tulee varmasti päivä, jolloin kotiseudun\nmuisto, jonka olette hyljänneet, herättää kalvavan kaipauksen\nmielissänne.» Tällaisin hellyttävin sanoin hän sai roomalaiset jäämään\npaikoilleen ja tarmolla ryhtymään kaupunkiansa uudestaan rakentamaan.\n\nSittemmin Camillus oli useampia kertoja päällikkönä Rooman vihollisia\nvastaan taisteltaessa, ja voitto seurasi aina hänen sotamerkkejään.\nKun hänet viimeisen kerran valittiin diktaattoriksi, hän oli\nkahdeksankymmenvuotias. Vähän sen jälkeen hän kuoli kulkutautiin.\nHän oli ollut eläessään viisi kertaa diktaattorina ja neljä kertaa\nviettänyt triumfin.\n\nKoko kertomus Camilluksen gallialaisvoitosta ja siitä, mitenkä hän esti\nroomalaiset hylkäämästä kaupunkiaan, on kuitenkin suuresti somistettu\nja kaunisteltu myöhemmällä ajalla legendaksi muodostuessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRäikeä vastakohta niille kunnianosoituksille, joita Camillus sai\nosakseen, on se kohtalo, jonka alaiseksi joutui urhoollinen ja valpas\nManlius. Vaikka hän itse oli patriisi, hän oli yhteiskunnallisissa\ntaisteluissa plebeijien puolella. Hänet saattoi toimimaan näin osaksi\nsääli köyhiä sotatovereitaan kohtaan, osaksi harmi, kun hän näki,\nkuinka patriisit tekivät oman puoluejohtajansa Camilluksen juhlituksi\nsankarikseen. Kiihkeä Manlius joutui lopulta pois suunnillaan, ja\nhäntä epäiltiin suunnitelmista yllyttää köyhempi väestö kapinaan.\nViranomaiset haastoivat hänet oikeuteen, ja kansanyllyttäjänä hänen\nosakseen tuli sama tuomio, joka ennen häntä oli kohdannut Spurius\nMæliusta ja Spurius Cassiusta. Vanhan tarun mukaan hänet syöstiin alas\nTarpejin kalliolta, samalta paikalla, jolla hän oli kerran suorittanut\nkuuluisan pelastustyönsä.\n\nKirjallisuutta:\n\nH. d'Arbois de Juhainville, Les Celtes.\n\n\n\n\nAITO TALONPOIKAISKANSAA,\n\n\njolla oli talonpojan ihailtavan sitkeä kestävyys, olivat roomalaiset.\nKyntäminen oli työtä, joka sopi suurtalon pojan yhtähyvin kuin\npienviljelijänkin arvolle, isälle kuten pojallekin. Rikkaasta\nroomalaisesta oli kunnia, jos häntä pidettiin kelvollisena\nmaanviljelijänä ja maatalousmiehenä. Kotinsa oli hänellä maalla.\nKaupungissa hänellä oli vain pienehkö talo, johon hän voi majoittua\nhoitaessaan liikeasioitaan ja halutessaan saada kuumimpana vuodenaikana\nhengittää vähän raittiimpaa ilmaa kuin tukahduttavan Campagnan\nseisovavetisistä lammikoista ja soista nousevia kuumehöyryjä.\nValtavilla salaojituslaitteilla — paljon puhuttu roomalainen\nviemärijohtolaitos — parannettiin Rooman terveydellisiä olosuhteita\nmelkoisesti, ja vähintään yhtä paljon olivat siinä apuna suuret\nvesijohtolaitteet, jotka toivat raikasta lähdevettä vuorilta\nkaupunkiin. Suurinta näistä kuuluisista vesijohdoista ei rakennettu\nkuitenkaan ennenkuin vuonna 312 e.Kr. Se oli yli 16 km. pitkä. Suuren\nlikajohdon, »Cloaca maximan» rakentamista pidettiin Tarquiniusten\nansiona. Itse pääjohto oli niin valtavan suuri, että korkeaksi\nkuormattu vaunu voi ajaa sen sisälle. Vielä kuudennella vuosisadalla\nj.Kr. oli Cloaca maxima käytännössä, onpa eräs haara siitä käytännössä\ntänäkin päivänä.,\n\nTiheän asutuksensa takia oli Roomassa kuitenkin paljon toivomisen\nvaraa terveydenhoidollisessa suhteessa. Se oli, kuten Schück\nsanoo,- »ylikansoitettu, ahdas, ruma, huonosti rakennettu ja\nepäterveellinen kaupunki, jossa ei ollut lainkaan esteettisesti\nmiellyttäviä keskuspaikkoja. Itse asiassa Rooma oli joukko yhteen\nkasattuja latinalaisia kyliä. Kauneudentajunta, joka aateloi\nhelleenien kaupungit ja joka ilmeni kansalaisten halussa koristaa\nainakin akropolis kalleilla marmoritemppeleillä[161], pystyttää\nkaupunkiin pylväistöjä, rakentaa toreja ja istuttaa puistoja, tämä\nkauneudentajunta ei ollut vielä herännyt roomalaisten tietoisuudessa.\nRooman kukkulain talonpoikaiskylät olivat tosin kasvaneet\nkaupungeiksi, jotka olivat levinneet vanhojen muuriensa ylitse ja\ntäyttäneet laaksot, ja olkikattoiset majat olivat muuttuneet tiili-\nja ristikkopuurakennuksiksi, mutta rakentaminen oli tapahtunut ilman\nsuunnittelua ja järjestystä. Talot, jotka yleensä oli rakennettu\nilmassa kuivatuista tiilistä ja olivat senvuoksi väriltään\nlikaisenharmaita, olivat ahtailla, melkein huimaavan jyrkillä mäillä\ntahi riippuivat kuin linnunpesät äkkijyrkänteillä, yksi toisensa\nyläpuolella.» Sellaiselta näytti alussa »ikuinen kaupunki», jonne\nmeidän aikanamme ja jo vuosisatojen ajan lukemattomat joukot ovat\ntehneet pyhiinvaellusmatkojansa. Ei kukaan saattanut aavistaa, mitä\nsuuria saavutuksia tulevaisuus toisi helmassaan.\n\nTuristille, joka on katsellut Ateenan akropolista, on Rooman keskus\nja muistorikkain paikka, Forum, jossakin määrin pettymys. Kuinka\nköyhältä, kuinka harmaalta se vaikuttaakaan. Mutta niinpä tällä\nmuistorikkaalla paikalla ei olekaan Akropoliin hallitsevaa asemaa,\nsen muistomerkit eivät kuvastu kohti sinertävää merta eivätkä ole\npystytetyt läpinäkyvään eetteriin. Raunioitten kauneusarvo Rooman\nForumilla ei luo tunnelmaa maailman muistorikkaimmalle torille, sen tuo\nhenkäys menneitten vuosisatojen kunniasta. Mitä merkillisiä puheita\nsillä torilla on pidettykään ja mitä merkillisiä päätöksiä tehty aina\nRooman kuninkaiden taruajalta suuren germaanilaisen kansainvaelluksen\naiheuttamaan maailmanvaltakunnan perikatoon asti! Tällä torilla kaikui\nankaran Caton ääni jännittyneenä kuuntelevan kansan korviin, siellä\npitivät Gracchus-veljekset tuliset puheensa, siellä antoi Cicero\nkaunopuheisuutensa virran juosta, siellä puhui Julius Cæsar ylpeät\nsanansa, ja maailmaa hallitseva keisari teki sieltäkäsin julistuksensa\ntiettäväksi. Tällä torilla vuoti Verginian veri isän antamasta\ntikariniskusta, ja tällä torilla tuhosivat liekit murhaajien raateleman\nCæsarin ruumiin. Täällä kuljetettiin lugurthaa, aavikkojen kuningasta,\nkahleissa triumfaattorin vaunujen edellä, ja saman kohtalon sai täällä\nosakseen gallialaisten vapauden urhoollinen puolustaja Vercingetorix ja\nTusnelda, jalon germaani Arminiuksen uskollinen puoliso. Täällä ovat\nkäyskennelleet kerran ympäriinsä runoilijat Vergilius, Horatius ja\nOvidius.[162]\n\nMutta siihen aikaan, jolloin Ateena Perikleen vallitessa vietti\nihanimman kukoistuksensa aikaa, Rooma oli vielä suuri talonpoikaiskylä,\ntäynnä olkikattoja, kylä, jossa ei ollut ainoatakaan kotimaista\ntaiteilijaa tai kirjailijaa. Vielä 300-sataluvun puolivälissä\nRooma pohjoisempien rikkaitten etruskilaisten kaupunkien ja etelän\nkreikkalaisten kaupunkien rinnalla jäi ratkaisevasti varjoon.\nKreikkalaisiltahan oli roomalaisiin verraten etumatkaa lähes kokonainen\nvuosituhat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaanviljelys oli verrattomasti tärkein elinkeino vanhassa Roomassa.\nLatinalainen sana _cultúra_ merkitsee oikeastaan »maanviljelys». Mutta\njo roomalaiset itsekin ajan kuluessa huomasivat, että siirtyminen\npaimentolaiselämästä kyläasutukseen ja maanviljelykseen ei muuta kansaa\nkulttuurikansaksi. Se suo vain edellytykset korkeamman laatuiselle\nsivistykselle. »Vasta kaupungit kykenevät luomaan kulttuurin», sanoo\neräs myöhäisroomalainen kirjailija.[163]\n\nKaupungit saavat kiittää kauppaa ja käsityötä synnystään. Täytyihän\ntalonpojan myydä viljansa, viininsä, karjansa ja muut tuotteensa\nsaadakseen toisia välttämättömyystavaroita. Mitään varsinaista\nkauppiassäätyä Roomassa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Kotimainen\nkauppa oli suurimmalla osallaan vaihtokauppaa, ja ulkomaista kauppaa\nharjoittivat suurtilanomistajat itse, jotka yksin kykenivät rakentamaan\naluksia ja lastaamaan ne viljalla, rakennusaineilla ja muilla\ntuotteilla sekä myöskin orjilla. Suuret maanomistajat olivat samalla\nkertaa liikemiehiä ja kapitalisteja. Voimaperäisempi kaupallinen\nelämä ei kuitenkaan voinut kehittyä toimeenpanematta varsinaista\ntyönjakoa ja kantokykyistä teollisuuspohjaa, ilman teollisuutta,\njoka tuotti vientitavaraa. Mutta Roomassa ei käsiteollisuus kyennyt\nkoskaan kohoamaan suurteollisuuden eikä taidekäsityön tasolle.\nRooma oli tosin huomattava kauppakaupunki, mutta vain latinalaista\nmittapuuta käyttäen. Tosinhan kaupunki oli koko Latiumin tuotteiden\nvarsinainen keräyspaikka- ja suurenpuoleisen tarvikemäärän jakelija,\njotka osaksi valmistettiin itsessään Roomassa, osaksi tuotiin sinne,\npääasiallisesti Suur-Kreikasta, Sisiliasta, Kreikasta ja Karthagosta;\nmutta perimmältään Rooma ei suinkaan ollut kauppakaupunki, kuten esim.\nTarentum tahi etruskilainen Caere, vaan se oli ja pysyi kauan vain\nmaataviljelevän maan keskipisteenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalainen ymmärsi siihen aikaan kaupunkinsa ja maansa talonpojan\nnäkökannalta; ja mitäpähän muuta olivatkaan hänen valloitussotansa\nkuin talonkauppoja suuressa mittakaavassa, vaikka maksuvälineenä\nkäytettiinkin verta rahojen asemesta! Voitettujen täytyi joko\ntäydellisesti mukautua roomalaiseen taionpoikaisväestöön tahi heidän\ntäytyi luopua suurehkosta osasta peltomaitaan, tavallisesti kolmannesta\nosasta, johon silloin aina rakennettiin roomalainen talonpoikaistalo.\n»Monet kansat», Mommsen sanoo, »ovat voittaneet ja ryöstäneet kuten\nroomalaiset, mutta ei mikään kansakunta ole kuten he otsansa hiessä\ntehnyt asevoimin valloitettua maata omakseen ja aurankärjellä toisen\nkerran vallannut maata, minkä keihäs kerran oli kukistanut. Mitä sota\nantaa, sen se myös voi ottaa, mutta ei sitä valtausta, jonka kyntäjä\ntekee. Tosiasia on, että roomalaiset tietysti ovat joutuneet tappiolle\nmonessa taistelussa, mutta tuskin koskaan heidän on tarvinnut luopua\nroomalaisesta maasta. Siitä he saavat kiiltää talonpojan sitkeää\nturpeeseen kiintymistä. Peltomaan omistuksessa ja isännyydessä on\nmiehen ja valtion voima. Rooman suuruus on rakennettu kansalaisten\nmaanomistuksen ja maalaisväestön yhdenlaatuisuuden lujalle perustalle.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunnioitus, jota roomalaiset tunsivat rauhallista työtä kohtaan,\naiheutti yhtä suuressa määrin kuin heidän voimakas valtiotunteensa\nsen, että heistä tuli ei ainoastaan Italian, vaan maailman valtiaita.\nVapaa maanomistaja itse auran takana — siinä kuva elämästä, jota\nsparttalaisista ei voitaisi ajatellakaan, vaikkakin roomalaiset heitä\nmonessa suhteessa muistuttavatkin. Mutta sparttalaisista ei voinutkaan\nkoskaan tulla kulttuurin edistäjiä, eivätkä he koskaan kyenneet\npysyväisesti alistamaan toisia kansoja valtansa alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaisen yhteiskuntaelämän toinen valoisa puoli sparttalaiseen\nyhteiskuntaelämään verraten on, että huolimatta suurista vaatimuksista,\njoita yhteiskunta yksityiselle asetti, kukin kumminkin sai olla\n_yksilö_ ja _ihminen_, eikä vain mehiläinen mehiläiskeossa; ja\nsen ankaran kasvatuksen, jonka Rooman nuoriso sai, sen se sai\nkodissaan. Roomassa kunnioitettiin _perhe-elämää_. Roomalaisessa\navioliittokaavassa oli kaunis sisällys: »Missä sinä olet, siellä\nminäkin tahdon olla.» Perheen emännät, »matroonat», olivat\nkunnioitetussa asemassa, eikä heillä ollut haaremipakkoa, mihin Ateenan\nnaiset oli alistettu. Ja Roomassa ei katkaistu, kuten Spartassa,\ntunteettomasti lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Roomassa isä ja\npoika olivat kuten veljespari. Poika poistui tuskin koskaan isänsä\nrinnalta. Hän oli isänsä mukana sekä työssä pellolla että myöskin\njuhlissa ja vieraspidoissa ja kansankokouksissa. Senaattorien pojat\nseurasivat isiään vanhainneuvostoon ja salin sisäänkäytävän suulla\nkuuntelivat niiden viisaiden miesten sanoja, joiden tuoleilla he itse\nkerran tulisivat istumaan.\n\nMutta isän ja pojan välinen toveruus ei kärsinyt pilailua — ei ainakaan\npojan puolelta. Roomalaisella perheenisällä oli nimittäin mahtava\nvalta. Hänellä oli rajoittamaton oikeus käyttää kotikuria. Saattoipa\nhän myydä vaimonsa ja lapsensa orjiksi vieläpä surmata heidät, ilman\nettä hänen tarvitsi vastata siitä maalliselle tuomioistuimelle. Vain\njumalille hän oli vastuunalainen sellaisista teoista.\n\nVielä sittenkin, kun pojilla jo oli oma perhe tahi he olivat päässeet\nkorkeimpiin valtion virkoihin, he olivat isän vallan alaisia.\nMerkillinen todiste tässä suhteessa on kertomus _Spúrius Cassiuksesta_.\nOllessaan konsulina vuonna 485 hän oli esittänyt peltomaan ja viljan\njakamista köyhimmille. Täten hän herätti epäluuloja, että hänellä\noli aikeita villitä kansaa, ja niin pian kuin hänen konsuliaikansa\noli loppunut, häntä syytettiin siitä. Erään tarinan mukaan asia\nlykättiin hänen isälleen, joka isänvaltansa nojalla tutkisteli poikaa\nja tuomitsi hänet kuolemaan. Vaikka Spurius Cassius oli ollut kolme\nkertaa konsulina ja viettänyt triumfeja ja vaikka hän oli naimisissa ja\nhänellä oli useita lapsia, hän oli isänsä vallan ja holhouksen alainen.\n\nVielä aikana, jota voidaan tarkastella historian täydessä\nvalaistuksessa, voi sattua, että roomalainen isänvaltansa nojalla\nesiintyi poikaansa vastaan, joka oli kansantribuuni, sillä perusteella,\nettä »poikanen» esitti liiaksi kansanmielisiä ja isäukon mielestä\nvahingollisia lakeja. Isä vaiensi yksinkertaisesti pojan käskien hänen\njättämään puhujanpaikan ja seuraamaan häntä kotiin. Eikä ainoakaan ääni\nuskaltanut nousta tällaista isällisen oikeuden ilmaisua vastaan.\n\nRoomalaisen yhteiskunnan oinaan olemukseen kuului, Mommsen sanoo,\n»että pojan tuli pelätä isää, kansalaisen esivaltaa ja kaikkien\npelätä jumalia.» Perheenisän vallan rajoja tuntematon kehitys, joka\nnäin ilmenee roomalaisessa perheoikeudessa, on täysin vierasta\nkreikkalaiselle käsitykselle, mutta muistuttaa suuresti germaanilaista.\nVanhojen pohjoismaalaisten keskuudessa kuitenkin samalla kertaa oltiin\nsisimmässään tyytyväisiä, kun poika uskalsi osoittaa jäykkäniskaisuutta\nja itsekkyyttä.[164]\n\nTuntuukin siltä, että Rooman suuruuden hinta oli kallis, joskaan ei\n_niin_ kallis, kuin minkä Spartan valta-asema maksoi. Molemmissa\ntapauksissa uhrattiin valtion edun takia liian paljon sitä vapautta\nja luonnollista elämäniloa, joka tuo onnea elämän keväässä ja luo\nhohdettaan myöskin vanhuuden päivien ylle. Kuinka paljoa onnellisempi\nolikaan ateenalainen ja joonialainen nuoriso ja kuinka kohottavasti\nvapaus vaikuttikaan yksilölliseen lahjakkaisuuteen näiden keskuudessa!»\n\nRooman valtio perustui siis perheeseen. Lähinnä perheitten yläpuolella\nolivat _suvut_, joita pitivät koossa perintöedut ja yhteinen\nsukupalvelus. Tämän yhteenkuuluvaisuuden ilmaisumuoto oli myöskin\nyhteinen sukunimi. Syyllä voi sanoa Rooman historian olevan sen\nsuursukujen historiaa, ja sukutarinat ovat suureksi osaksi olleet niitä\nlähteitä, joista Rooman omat historioitsijat ovat ammentaneet. Mutta\ntietysti nämä lähteet ovat samentuneet kunkin suvun pyrkimyksestä\nkaunistella omaansa ja maansa historiaa.\n\nJokaisen kuolemantapauksen yhteydessä, joka sattui jonkin vanhan\nhistoriallisen suvun keskuudessa, roomalaiset saivat havainto-opetusta\nhistoriastaan. Kuolleet suurmiehet nousivat silloin ylös haudoistaan.\nKreikkalainen historioitsija Polybios, joka itse kauan aikaa eli\nRoomassa[165], kertoo silminnäkijän välittömyydellä samalla kertaa\nnaiiveista ja vaikuttavista näytelmistä, joita tällaisissa tapauksissa\npantiin toimeen. Silloin otetaan — hän sanoo — esille ne kuuluisain\nesi-isien vahanaamiot, joita säilytetään talon huoneissa ja »pannaan\nne sellaisten miesten kasvoille, jotka pituudeltaan ja vartaloltaan\nmuistuttavat mahdollisimman, paljon vainajia. Nämä miehet pukeutuvat\nsitäpaitsi vastaavaan pukuun: purppurapäärmeiseen togaan, jos kuollut\non ollut konsuli tai preetori[166], kokonaan purppuranväriseen togaan,\njos hän on ollut sensori[167], mutta jos hän on viettänyt triumfin tai\nsuorittanut jonkin suuren urotyön, silloin pukeudutaan kultaompeleiseen\npukuun. Nämä miehet, jotka esittävät suvun esi-isiä, seuraavat lähinnä\nruumisvaunuja, mutta heidän vitsakimppujaan ja kirveitään kannetaan\nruumisvaunujen edellä.»\n\nRuumissaatto soluu ensiksi Forumille. Kun sinne on saavuttu, istuutuvat\nkaikki, jotka esittävät esi-isien osia, norsunluutuoleille. »Kauniimpaa\nnäytelmää», Polybios sanoo, »kunnianhaluinen ja jalosti ajatteleva\nnuorukainen voi tuskin nähdä. Sillä kehenkä ei tekisi haihtumatonta\nvaikutusta se, että saa nähdä kuvia kuolleista miehistä, jotka olivat\nsuuresti kunnioitettuja urhoollisuutensa ja kelvollisuutensa vuoksi,\nnähdä heidät kaikki, ikäänkuin he vielä olisivat olemassa elävässä\nelämässä?»\n\nForumilla nousee puhujanpaikalle vainajan poika tahi joku muu läheinen\nsukulainen, joka »puhuu kuolleen hyveistä ja niistä kiitettävistä\nteoista, joita hän on suorittanut elämänsä aikana. Puheen vaikutuksesta\nkuulijat joutuvat sellaiseen tunnelmaan, että kuolemantapaus ei\nnäytä ainoastaan surevaa sukua, vaan koko Rooman kansaa kohtaavalta\ntappiolta. Sen jälkeen puhuja siirtyy ylistämään esi-isiänsä, alkaen\nvanhimman läsnäolevan elämänkulkua ja urotöitä kuvailemalla. Tällä\ntavoin verestyy jalojen miesten urotöiden maine alituisesti, niiden\nmaine, jotka ovat jotakin suurta suorittaneet, tulee ikuistetuksi, ja\nniiden miesten nimet, jotka ovat olleet isänmaan hyväntekijöitä, ei\nhaihdu koskaan kansan mielestä. Mutta merkityksellisintä on kuitenkin,\nettä nuoret innostuvat uhrautumaan ja kärsimään valtion puolesta ja\nkoettamaan saavuttaa sankarin mainetta.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEttä kahden, olemukseltaan niin erilaisen kansan kuin roomalaisten ja\nhelleenien — ajattelemme tässä etupäässä ateenalaisia ja joonialaisia\n— yhteiskuntaelämässä ja _uskonnossa_ ilmenee suuria eroavaisuuksia,\non ilman muuta selvää. Roomalaisten uskonnossa on epäämättömän selviä\nmerkkejä siitä, että se on ollut alkujaan aito talonpoikaisuskonto,\njoka on syntynyt niistä tarpeista, toiveista ja toivomuksista, jotka\nilmenevät sellaisen suvun keskuudessa, joka otsansa hiessä tekee työtä\nhankkiakseen leipää itselleen ja omaisilleen. Sellaiselle kansalle\novat ennen kaikkea koti ja kotiliesi pyhiä. Jokaisella kodilla oli\nkotijumalansa: penaatit. Kotilieden tulta palvottiin Vesta-jumalattaren\nvertauskuvana ja kotia esitti vertauskuvallisesti ovi, joka johtaa\ntaloon. Oven vertauskuva on _Iānus_, roomalaisille ominainen\nkaksikasvoinen jumala, jonka synnyn selittää se yksinkertainen\ntosiasia, että ovi ikäänkuin katsoo sekä sisäänpäin huoneeseen, että\nulospäin maailmaan. Niin yksinkertainen oli se mielikuvitus, joka\nloi roomalaisen jumalankuvan. Roomalaisten jumalaistarustossa ei\nmuutoin yleensä ole lainkaan tilaa mielikuvitukselle. Jumalansa ja\njumalattarensa he ovat kerta kaikkiaan lainanneet kreikkalaisilta,\njotka etruskien jälkeen olivat roomalaisten oppimestareita kaikilla\nkulttuurin eri aloilla. Kreikkalaisilta roomalaiset ovat saaneet\nkirjoitustaidon, heiltä he ovat oppineet taidekäsityön ja teollisuuden\neri lajeja, ja kreikkalainen kirjallisuus ja taide ovat olleet\nmyöskin roomalaisen kirjallisuuden ja taiteen — säännöllisesti\nsaavuttamattomina — esikuvina. Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret\nhe myöskin kuten sanottu, ovat lainanneet — ja muodostelleet matalain\n_hyötynäkökohtiensa_ mukaisesti.\n\nKuinka suunnattoman paljon alhaisempaa onkaan senvuoksi roomalainen\njumalaistarusto kuin kreikkalainen, jollaisena se oli kehityksensä\nhuipulla ollessaan! Helleenien jumalmaailma on aikansa lahjakkaimpien\nhenkien luoma — roomalaisten on kaavailtu suuren, turpeeseen\nsidotun joukon tarpeen mukaiseksi. »Maatalous ja liikekeinottelu\nolivat juurtuneet liian syvälle roomalaisen olemukseen, ollakseen\ntunkeutumatta myöskin tämän olemuksen mukaiseen jumalan kuvaan, sen\nsisimpään ytimeen», sanoo Mommsen. Hyviä satoja ja hyviä afäärejä\n— niitä roomalainen rukoili jumaliltaan. Vastapalvelukseksi hän\nsitoutui äärimmäisen tarkasti noudattamaan kaikkia seremonioita,\njoita jumalvoimat häneltä vaativat. »_Relígio_» merkitsee\noikeastaan, kuvaavaa kylläkin, »sidottuneisuus». Latinalaisen sanan\nalkuperäinen merkitys on kaikkea muuta kuin mystillisen harras;\npäinvastoin se on lainopillinen. Jumalanpalvelusmenojen määräykset\nroomalainen suoritti samalla täsmällisyydellä, jolla hän täytti\nkauppa-asiakirjasitoumuksensa. Hän teki jumaliensa kanssa samantapaisen\nsopimuksen, kuin lainanpyytäjä kapitalistin kanssa, »ja hän lähestyi\njumaliaan», Mommsen sanoo, »melkein, samanlaisella tuskaisella\nujoudella, millä velallinen lähestyy mahtavaa velkojaansa.» Mutta\nhänen jumalanpelkonsa ei estänyt häntä yhdestä ja toisesta viekkaasta\nkokeesta saada näennäisillä hurskauden osoituksilla vaarallinen\nherra hyvälle tuulelle ja houkutella hänet antautumaan erinäisiin\nliikekeinotteluihin mukaan. Salainen ajatus tällöin, kuten aina, oli:\n»Do, ut des.»[168]\n\nNiin kauan kuin roomalaisten täytyi ase kädessä taistella\nolemassaolonsa puolesta vihamielisiä naapurikansoja vastaan, näyttää\nkeihästä heittävä Mars olleen ylin jumalien, joukossa. Hänessä\nnähtiin suojelija, joka löi vihollisen ja suojeli sekä kansaa\nettä karjalaumoja. Mutta vähitellen hän sai yhä enemmän väistyä\nIuppiterin[169] tieltä. Juppiterin temppeli Capitoliumilla muodostui\nkoko Rooman valtakunnan uskonnolliseksi keskipisteeksi. Capitoliumin\nIuppiter, »parhain ja suurin», kuten häntä kutsuttiin, oli kuvattu\nvaltikka toisessa ja ukonvaaja toisessa kädessä. _Minérvalla_ ja\n_Iūnolla_ oli kummallakin sivuhuoneessa kuvapatsaansa. Täällä valtion\nkorkeimmat virkamiehet alkoivat aina toimintansa juhlallisella uhrilla.\nTäällä laski triumfia viettävä sotapäällikkö jumalan syliin laakerin,\njota hän triumfin aikana oli kantanut kädessään, ja toimitti sen\nkiitosuhrin, jonka hän oli sodan alussa luvannut.\n\nSuuruudestaan huolimatta tämä temppeli ei ollut kuitenkaan suinkaan\nloistorakennus, joka olisi Parthenoniin verrattavissa. Se oli tehty\nrumasta tulivuoriperäisestä karstakivestä ja päällystetty marmoriseolla\nja polttosavella. Itse jumalankuvatkin olivat polttosavea.[170]\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaisten uskonnon lainopillisen kuivasta laadusta johtuu, että\nse oli mitä vähimmässä määrin omiaan innostamaan taiteilijoita ja\nrunoilijoita. Roomalainen _aavisti_ vain jumaluuden; hän ei _nähnyt_\nsitä. Hänestä olivat jumalat aina salaperäisiä henkiolentoja, joilla\nei ollut ihmisenmuotoista ruumista eikä inhimillisiä tunteita. Hänen\nuskonnollisessa maailmassaan oli vain »voimia», jotka hallitsivat ja\nmellastivat. Mitä me sanomme luonnonlaeiksi, ne olivat roomalaisesta\njumalvoimia, jotka eivät seuranneet muita lakeja kuin omaa tahtoaan\nja oikkujaan tai niitä lakeja, jotka korkeammat voimat kuin he itse,\nolivat heille säätäneet. »Roomalaisen käsityksen mukaan», sanoo eräs\ntämän alan ammattimies, »ihminen ei itse toimi. Ei rakennusmestari\nitse rakenna taloa, ei sotapäällikkö saa voittoa, ei keihäs\nsurmaa — toimivana on _jumalvoima_, joka on ottanut asunnokseen\nrakennusmestarin, _jumalvoima_, joka toimii sotapäällikön kautta\nja hallitsee vihollisen jumalia, ja keihäs on vain ulkonainen ja\nepäoleellinen merkki voimien kamppailusta, joka vie toisen kuolemaan ja\ntoisen voittoon. Ilmiöiden tältä kannalta arvosteleminen on vanhempaa\nkuin logiikka, mutta on kauan ollut logiikkaa elinvoimaisempi eikä ole\nkoskaan täydellisesti lakannut, ei Roomassa, eikä missään muuallakaan,\nei edes meidän valistuneella ajallamme.»\n\nJokaista elämän tilannetta varten roomalaiset loivat itselleen\nerikoisen jumalan. Heidän jumalmaailmansa tuli niin runsaasti\nkansoitetuksi, ylikansoitetuksikin, että historioitsija Polybias voi\nsanoa: »Roomalaiset ovat uskonnollisempia kuin jumalat itse.»\n\nKreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat niin lähellä ihmisiä,\nettä heillä oli näiden kaikki heikkoudet — roomalaiset jumal-voimat\nhallitsivat ihmisten tekoja, mutta eivät koskaan ottaneet osaa heidän\nkärsimyksiinsä. »Taide ja kaunokirjallisuus menettävät, mutta moraali\nvoittaa siitä», sanoo Duruy aito gallialaisella henkevyydellä.\n»Roomalainen Olympos ei säteile elämää, valoa ja kauneutta. Sen jumalat\novat synkkiä voimia, ilman ääriviivoja ja piirteitä, mutta ne ovat\nhyödyllisiä — sille, joka asianmukaisesti täyttää velvollisuutensa\nniitä kohtaan.»\n\nKreikkalaisten jumalat istutettiin tosin uudelleen roomalaiseen\nmaaperään, mutta ne eivät koskaan juurtuneet kansan mieleen, eivät\nkoskaan tunkeutuneet sen sisimpään sielunelämään. Taiteellisessa\nsuhteessa köyhempää, kuin mitä saatiin aikaan Latiumissa siihen\naikaan, jolloin tämä maa alkoi esiintyä maailmanhistoriassa, tavataan\ntuskin minkään muun kuin täydellisesti sivistymättömäin kansojen\nkeskuudessa. Roomalaisilta puuttui täydellisesti se kauneustajunta,\njoka antoi helleeneille sen ihannemaailman, jossa kaikki se, minkä\ntodellisuus heiltä kielsi, oli heille suotu. Kreikkalaisilla oli tarve\npukea uskonnolliset tunteensa ja ajatuksensa ihmismuotoon, ja heidän\njumalhahmonsa innostuttivat sekä kuvaavaa että runoilevaa taidetta.\nRoomassa on sitävastoin kaksikasvoinen Ianus ainoa jumalankuva,\njonka kotimainen jumalaistarusto on itsestään kyennyt luomaan. Tätä\nkorkeammalle se ei ole omin voimin päässyt.\n\nHelleeneiltä puuttui roomalaisten kyky saavuttaa poliittista tietä\nvaltiollinen yhtenäisyys. Oikeastaan vain taide ja kauneudenpalvonta\nvoi saada heidät tuntemaan itsensä _yhdeksi_ kansaksi! Vain sellaiset\nhenkiset arvot kuin Homeroksen laulut, Euripideen tragediat ja\nolympialaiset kisat kykenivät pitämään Hellaan koossa.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.\n\nS. Eilrem, Opferritus und Voropfer der Griechen und Römer.\n\nW. Warde Fowler, The religious experience of the roman people.\n\nAlbert Grenier, Le genie romain dans la religion, la pensée et l'art.\n(Laaja kirjallisuusluettelo.)\n\nY. Toutain, Les cultes paíens dans l'empire romain.\n\nGeorg Wissowa, Religion und Kultur der Römer.\n\n\n\n\nROOMAN HISTORIAA TARUN JA TIETEEN VALOSSA.\n\n\nEi millään kansalla koko maailmassa ole niin rikasta ja kuvaavaa\nhistoriaa vanhimmista kohtaloistaan kuin roomalaisilla. Mutta on\nkyseenalaista, vastaako totuusnäkökannalta laatu runsautta.\n\nTaruja Rooman vanhimmasta historiasta täytyy, kuten kaikkea, mikä on\nvanhaa perimätietoa, katsella arvostelevin silmin. Ankaruus, jolla\ntiede käsittelee tarua, kasvaa ajasta aikaan. Yleensä on kai niin,\nettä arvostelun lapsuusvuodet tai paremmin sanoen sen varhaisin\nnuoruus ovat kuvaavia näytteitä liioitellun ankarasta arvostelusta.\nMutta liioittelut tulevat tavallisesti vähitellen kumotuiksi\nmuinaistieteellisten tai muiden löytöjen kautta, jotka antavat ainakin\njonkinmoisen uskottavuuden tarulle, joka on aikaisemmin selitetty\npelkäksi kansan mielikuvituksen tuotteeksi. Merkillisimmät esimerkit\ntässä suhteessa ovat Evansin Kreetassa tekemät löydöt ja Schliemannin\nsuorittamat kaivaukset ja löydöt vanhan Troian seuduilla, jonka\nkaupungin olemassaolon tieteellinen kritiikki aikaisemmin oli siirtänyt\nkokonaan runojen maailmaan.\n\nJossakin määrin Rooman muinaishistorian laita on sama. Yhteen aikaan\noli tapana kohauttaa olkapäitä poikkeuksetta kaikelle, mitä roomalaiset\nja kreikkalaiset historioitsijat, pätevimmätkin, kertoivat roomalaisten\nvanhimmista vaiheista. Tiedettiinhän, että monelta vuosisadalta\nroomalaisilla oli kansansa historiasta olemassa vain suullinen\nperimätieto. Aakkoset joutuivat nimittäin kaikkein aikaisintaan\n6:nnella vuosisadalla kreikkalaisten välityksellä roomalaisille. Sitten\nviipyi vielä vuosisatoja, ennenkuin kirjoitustaito oli yleisemmin\nlevinnyt tämän kansan keskuuteen, ja vasta hyvin myöhään käytettiin\nsitä _historiallisten_ tapausten muistiinmerkitsemiseen.\n\nVielä viime vuosisatain vaihteessa eräs hyvin tunnettu italialainen\nhistorioitsija puolusti sitä kantaa, että ikuinen kaupunki ei ole\nvoinut syntyä ennenkuin, noin 450 e.Kr. Tuskin tämä uskonkappale oli\njulistettu ja yksi ja toinen sen omaksunut, kun jo kivet alkoivat\npuhua sitä vastaan. Maa avautuu, ja eräs kivi kunnianarvoisin\nvanhoin kirjoituksin nousee ylös ja todistaa, että Rooman historia\non useita vuosisatoja vanhempi. Rooman Forumilla, sen syvimmässä\nkulttuurikerrostumassa tehtiin löytö. Hakattujen kirjaimien muoto\nja toiset muinaisesineet, jotka löydettiin samalla kertaa kuin\nmerkillinen kivikin, osoittavat, että kirjoitus on peräisin Rooman\nkuningasajalta tai ainakin tasavallan kaikkein ensimmäisiltä vuosilta.\nKivi on murskaantunut ja kirjoitus senvuoksi epätäydellinen, mutta\nvoi kuitenkin pitää varmana, että teksti käsittelee uskonnollisia\nseremonioita ja laitoksia.\n\nLöytö on sitä arvokkaampi, koska paitsi tätä kiveä on olemassa\nvain muutamia sangen merkityksettömiä palasia roomalaisista\nalkuperäisistä piirtokirjoituksista vanhemmalta ajalta kuin noin\nvuodelta 300 e.Kr. Useimmat tätä vuotta lähimmältä ajalta olevat\nlöydöt ovat hautakirjoituksia.[171] Yhteenvetona niiden sisällöstä\nsaamme jonkinlaisen, joskin vähäisen valaistuksen tavoista ja\nelinsuhteista muinaisessa Roomassa. Niiden suurin arvo on kumminkin\nsiinä, että ne suovat meidän luoda silmäyksen keskitason roomalaisten\nelämänkatsomukseen, sellaisena kuin se esiintyy elämän suureen\narvoitukseen nähden. Mutta etruskilaisten hautalöytöjen rinnalla\nroomalaiset ovat vähäpätöisiä.\n\nTasavallan historian toisten ensikäden lähteitten joukossa on\nsenaatinpäätöksillä huomattava sijansa. Ne merkittiin muistiin ja ovat\nolleet lähteinä Liviuksen ja toistenkin muinaisten historioitsijani\nRooman historian kuvauksille.[172]\n\nRooman vanhimmat historialliset kirjaanpanot ovat n.s. annaalit,\nvuosikirjat: lyhyet julkiset merkinnät huomattavista tapauksista\nvuosi vuodelta olevin ilmoituksin, kutka olivat konsuleina kunakin\nvuotena. Näiden kronikoiden pitäisi alkaa vuodelta 510 tai 509 e.Kr.\nNiitä on vanhin tunnettu roomalainen historioitsija _Fābius Pictor_\nkäyttänyt hyväkseen. Noin vuonna 200 e.Kr. hän alkoi kirjoittaa\npuunilaissotien historiaa ja varusti kuvauksensa vuosikirjoin tapaan\nlaaditulla lyhyellä johdannolla edellisen ajan historiasta. Tämä osa\nhänen esitystään tavataan enemmän tai vähemmän muuttumattomana jälleen\nmyöhemmän muinaisajan historioitsijain teoksissa.[173]\n\nRoomassa, kuten Hellaassakin, on siis kaivajan lapio näyttäytynyt\nvarmimmaksi välineeksi, kun on ollut kysymyksessä erottaa\nperimätiedossa todellisuus mielikuvituksesta.[174] Kunnia\ntieteellisten kaivausten alkamisesta Rooman Forumilla lankeaa samalle\nyleismaailmalliselle nerolle, joka teki aloitteen loihtia esiin\nkuolleista egyptiläisten loistava muinaisajan historia. Edellisen\nvuosisadan alussa, siihen aikaan, jolloin Napoleon hallitsi myöskin\nItaliaa, muinaistieteilijät alkoivat muokkaustyönsä niiden sora- ja\nsirpalekasain keskellä, jotka olivat kerääntyneet muistorikkaalle\npaikalle, joissakin kohdin yhdeksänkin metrin korkeudelta.[175]\nNapoleonin ajan jälkeen lyö lepäsi aina 1870-luvulle asti, jolloin\nItalian yhdistyminen Rooma pääkaupunkina synnytti lämpimän harrastuksen\nmyöskin ikuisen kaupungin muinaishistoriaa kohtaan. Schliemannin\nmenestys Troiassa, Mykenessä ja Tirynsissä houkutteli myöskin\nkilpailuun roomalaisella maaperällä.\n\nNyt kaivettiin päivänvaloon toisen kuuluisan Rooman rakennuksen rauniot\ntoisensa jälkeen, sellaisina kuin nyt voimme katsella niitä Rooman\nForumilla: Tituksen kaari, Saturnuksen temppeli, Vestan temppeli[176]\nja Vestan neitsyeitten asunto. Ei ainoakaan Forumin rakennus nykyisessä\nkunnossaan ole kuitenkaan peräisin tasavallan ajalta. Ja valitettavasti\nne on saatu esiin surullisen pirstotussa kunnossa. Tähän ovat vikapäät\nsuurelta osalta gallialaiset, jotka polttivat ja rikkoivat kaikki,\nmitä vain voivat hävittää. Kaikki todistuskappaleet Rooman vanhimmasta\nhistoriasta tulivat näin hävitetyiksi korvaamattomaksi tappioksi\nhistorialle.[177] Mutta useat vanhat karstakivitemppelit ovat myöskin\nhävinneet siten, että enemmän loistoa rakastava Rooman sukukunta\nkeisariajalla rakensi ne uudelleen marmorista.\n\n\n\n\n\n\nROOMAN SANKARI- JA SUURUUSAIKA\n\n\n\n\nRooman hävitys, jonka gallialaiset panivat toimeen, oli kovin\nkoettelemus, mitä »ikuinen kaupunki» siihen asti oli kokenut. Mutta\ntämänkin voimainkoetuksen roomalaishenki kesti taittumatta. Päinvastoin\nse selviytyi terästyneenä tulikasteesta. Kansakunnat, joille on\nmäärätty suuri tulevaisuus, eivät muserru koettelemuksista, vaan\npäinvastoin karaistuvat.\n\nMyöskin roomalaisten naapureille ja vihollisille oli gallialaisten\nhyökkäys ollut vaikea vitsaus. Nekin olivat menettäneet paljon väkeä\nja omaisuutta, mutta ne eivät kestäneet koettelemusta yhtä loistavasti\nkuin kansa, jonka pääkaupunki oli muuttunut soraksi ja tuhaksi.\nErittäinkin ekvit näyttävät kokonaan masentuneen. Roomalaisia legioonia\nelähdytti sitävastoin yksimielisyys ja kuri, joka tekee armeijan\nvoiman kaksinkertaiseksi. Tietysti kansakunta tarvitsi jonkin aikaa\ntointuakseen kärsimästään onnettomuudesta, mutta lähinnä seuraavat\nvuosikymmenet käytetään yhteiskunnan yhteensulautumisen edistämiseen,\njoka tekee sen puolustuskykyisemmäksi kuin koskaan ennen. Puolivälissä\nneljättä vuosisataa e.Kr. säätyriidat on pääasiallisesti taisteltu\nloppuun, ja patriisit ja plebeijit kilpailevat toistensa kanssa\npalvellakseen isänmaata ja uhrautuakseen sen hyväksi. Rooman sankari-\nja suuruusaika alkaa.\n\n\n\n\nROOMALAISET PÄÄSEVÄT KOKO NIEMIMAAN HERROIKSI.\n\n\n\nETRUSKIT JA LATINALAISET KUKISTETAAN.\n\n\nTarunomaisena aikana Rooma oli hiljaa, mutta varmasti kasvanut etenkin\n_etruskien_ ja _latinalaisten_[178] kustannuksella. Kun säätyriidat\noli sovittu, roomalaisten valloitukset alkoivat edistyä reippaammassa\ntahdissa, ja sekä etruskit että latinalaiset voitettiin perin pohjin.\nKäännekohta etruskilaissodassa oli mahtavan _Vējin_, Latiumia vastassa\nolevan rajalinnoituksen ja Rooman vaarallisimman kilpailijan,\nvalloitus. Satavuotinen kaksintaistelu näiden kilpailijain välillä\nloppui vuonna 396 e.Kr., jolloin roomalaiset valloittivat ja hävittivät\nkaupungin. Sen kukistuminen oli tuloksena yksitoistavuotisesta\npiirityksestä, joka taruissa kasvoi ja sai jonkinlaisen uuden Troian\nsodan mittasuhteet.\n\nPääottelu latinalaisten kanssa suoritettiin _Vesuviuksen juurella_\nvuonna 340 e.Kr. Koska latinalaiset olivat kauan olleet roomalaisten\nliittolaisia, he tunsivat hyvästi vastustajansa sotataidon. Suurin\nvarovaisuus oli siis tarpeen roomalaisten puolelta. Molemmat konsulit\nkielsivät senvuoksi kuolemanrangaistuksen uhalla jokaista, olipa kuka\nhyvänsä, antautumasta taisteluun taistelujärjestyksen ulkopuolella.\nVanhastaan oli nimittäin korkeimmalla päälliköllä valta mestauttaa\nkuka tahansa armeijasta ja antaa raipparangaistus yhtä hyvin korkealle\npäällikölle kuin alhaiselle sotamiehelle.\n\nKonsulien käskyn rikkoi kuitenkin — ei sen merkityksettömämpi henkilö\nkuin toisen konsulin, Manliuksen, oma poika. Nuorukainen oli lähetetty\nratsuosaston kanssa tiedustelemaan. Tiedustelumatkallaan hän sattui\nkohtaamaan vihollisen vartioston, jonka päällikkö haastoi hänet\nkaksintaisteluun. »Jos uskallat hyväksyä haasteen», latinalainen\nsanoi, »olet näkevä, kuinka paljon meidän ratsuväkemme on roomalaista\nparempi.» Nuori roomalainen tulistui eikä tahtonut joutua sen vaaran\nalaiseksi, että häntä pidettäisiin pelkurina. Hän unohti isänsä käskyn\nja hyväksyi haasteen. Kaksintaistelu loppui siten, että hän surmasi\nvastustajansa. Ylpeänä voitostaan hän palasi isänsä telttaan.\n\nManlius annatti torventoitotuksilla kokoontumismerkin koko\nsotajoukolle. Rintaman edessä hän palkitsi poikansa voitonseppeleellä\nhänen urhoollisuutensa vuoksi. Mutta sen jälkeen hän, kääntyen\nnuorukaiseen päin, sanoi: »Titus Manlius, sinä olet saavuttanut voiton,\nmutta sinä olet myöskin rikkonut käskyni ja siten höllentänyt kuria,\njohon Rooman valtion olemassaolo perustuu. Sotakuri täytyy pitää\nvoimassa. Liktori, mene ja sido hänet paaluun!» Kauhusta äänettöminä\nnäkivät sotilaat nuorukaisen pään putoavan kirveen iskusta.\n\nSellainen oli roomalainen sotakuri. Kohta sen jälkeen tapahtui\nratkaiseva taistelu. Taistelun edellisenä yönä molemmat konsulit olivat\n— Livius kertoo — yhtä aikaa nähneet unessa näöltään ja suuruudeltaan\nyli-inhimillisen muotoisen ja juhlallisen miehen, joka ilmoitti heille\ntaistelun tuloksen. Toisessa taistelevassa sotajoukossa — mies oli\nsanonut — oli yksi päälliköistä vihitty kuolonjumalille ja äiti maalle,\nmutta vastakkaisella puolella odotti sama kohtalo koko sotajoukkoa. Sen\nylipäällikön kansalle, joka vihkisi itsensä ja vihollisen sotajoukon\nkuolemalle, tulisi siis voitto lankeamaan. Molemmat konsulit lupasivat\nsilloin toisilleen kättä lyöden, että se heistä, jonka johtama sivusta\nensiksi väistyisi vihollisen edessä, uhraisi itsensä Rooman kansan\npuolesta.\n\nTaistelussa Manlius johti oikeaa, hänen virkaveljensä _Dēcius_ vasenta\nsivustaa. Alussa kävi taistelu tasaisesti, mutta jonkin ajan kuluttua\nroomalaisten vasen sivusta alkoi perääntyä. Tällä ratkaisevalla\nhetkellä Decius kutsutti Rooman valtion ylipapin vihkimään hänet\nuhriksi legioonain puolesta. Ylipapin kehoituksesta Decius pukeutui\npurppurapäärmeiseen konsulin togaan ja lausui kovalla äänellä sanat:\n»Ianus, Iuppiter, isä Mars ja te muut jumalat, minä rukoilen teitä.\nAntakaa Rooman kansalle voitto, mutta lyökää sen viholliset kauhulla\nja kuolemalla! Minä vihin vihollisjoukot ja samalla itseni manalan\njumalille ja äiti maalle.» Sen jälkeen hän heittäytyi juoksijansa\nselkään ja syöksyi vihollisten keskeen.\n\n»Kummankin armeijan silmissä», Livius kertoo, »näytti kuolemaan\nvihitty paljoa ylevämmältä kuin ihmiseltä. Kauhu ja vavistus kulkivat\nhänen kintereillään, minne hän ratsastikin. Latinalaiset pakenivat\nhänen edessään kuin ruttotautisen tieltä, ja samalla hetkellä kuin\nhän kaatui, he läksivät yhtenä miehenä pakoon.[179] Kiitos Dcciuksen\nuhrautumisen ja Manliuksen rohkeuden ja neuvokkuuden roomalaiset\nsaavuttivat täydellisen voiton. Tuskin neljäsosa vihollisen\nsotajoukosta pääsi elävänä pakoon.\n\nNäin loppui merkillinen taistelu, jossa toinen konsuli oli uhrannut\npoikansa, toinen itsensä valtion edun puolesta.\n\nLatinalaissota leimahti tosin liekkiin uudelleen, mutta vihollisen\nvoima oli murtunut, ja parin vuoden jälkeen latinalaisten täytyi\nalistua täydelleen roomalaisten valtiuteen, samoihin aikoihin,\njolloin Makedonian Philippos mursi kreikkalaisten itsenäisyyden.\nSamanaikuisesti, mutta toisistaan riippumatta, latinalaiset ja\nkreikkalaiset tulivat siis voitetuiksi ja pakotetuiksi yhtenäisen\nvaltiollisen johdon alaisiksi. Mutta Kreikassa tämä johto riippui\nyhdestä ainoasta miehestä, joka milloin tahansa voi kuolla; Roomassa\nsitävastoin oli valtiollinen johto monipäisen, mutta kuitenkin hyvästi\nkoossapysyvän senaatin käsissä. Kun nyt latinalaiset yhteiskunnat\noli liitettävä Rooman valtioon, ilmeni, että roomalaisilla oli\nyhtä suurenmoinen _valtiotaito_ kuin aseellinen mahti. He olivat\nitse vielä liian vähälukuisia voidakseen sulattaa itseensä niin\nväkirikkaita uusia kansanaineksia. Oli senvuoksi tärkeää säilyttää\nvarsinaisille roomalaisille hallitseva asema; muuten voisivat vieraat\nhelposti tukahduttaa roomalaisen aineksen. Mutta toiselta puolen\npiili tässä sama vaara kuin Spartan heloottipulmassa. Jos roomalaiset\npitäisivät voitettuja liian ankarassa alistetussa asemassa, voisivat\nnämä vuorostaan pitää hallitsevaa kansaa yhteisenä vihollisenaan ja\nliittoutua ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmetessä pudistaakseen\nikeen niskoiltaan. Täytyi siis estää voitettuja muodostamasta\ntällaista yhteisrintamaa. Siinä mielessä roomalaiset eivät tehneet\nsopimuksiaan latinalaisten vastaisesta asemasta tämän kansan kanssa\nkokonaisuudessaan, vaan kunkin yksityisen kaupungin kanssa erikseen.\nJa tällöin vahvistettiin erilaiset ehdot eri yhteiskunnille. Muutamien\ntarvitsi vain antaa määrätty luku joukko-osastoja roomalaisten sodassa\nkäytettäväksi, mutta saivat säilyttää täydellisen itsenäisyytensä\nkaupunkinsa sisäisiin asioihin nähden. Heidän omat lakinsa ja\nyhteiskuntahallintonsa saivat jäädä voimaan muuttumattomina. Kaikki\nulkopoliittiset kysymykset ratkaisivat sitävastoin luonnollisesti\nroomalaiset.\n\nUseimmat latinalaiset yhteiskunnat tulivat kuitenkin liitetyiksi\nRooman valtioon. Mutta tällöinkin oli eroavaisuutta olemassa, muutamat\nkaupungit kun saivat täydelliset Rooman kansalaisoikeudet, toisten\nasukkaat taas kansalaisoikeudet ilman valtiollista äänioikeutta tai\npääsyä valtion virkoihin. Ja nämä vähimmin suositut yhteiskunnat saivat\nsen lisäksi eri asteisesti pitää yhteiskunnallisen itsenäisyytensä.\nTällä tavoin roomalaiset pitivät yllä voitettujen yhteiskuntien kesken\ntarpeellista kateutta ja antoivat kouraantuntuvan esimerkin poliittisen\nperiaatteen: »_Divide et imperā_!» (Hajoita ja hallitse!) paikkansa\npitävyydestä.\n\nMutta, _roomalaisiksi_ latinalaiset muuttuivat pian kaikki tyynni\nsielultaan ja mieleltään. Ansaitsihan toki kuulua voimakkaaseen ja\nkunnioitettuun kansakuntaan, joka suojeli toista, rakensi toiselle\nteitä ja joka sekä maalla että merellä turvasi kauppiaita ryöväreitä\nvastaan. Tästedes roomalaiset sotivat myöskin toisten Italian kansojen\npuolesta. Kun nämä olivat jättäneet miehistönsä Roomaan, voivat he\nrauhassa viljellä sarkojaan tarvitsematta pelätä, että pimeänä yönä\nryövärijoukkue tunkeutuisi heidän alueelleen ja ryöstäisi heidän\nvilja-aittansa ja karjakartanonsa, hävittäisi ja polttaisi ja raahaisi\nmennessään naiset ja lapset orjuuteen. Rooman sotamerkkien ympärillä\nsuoritettu asevelvollisuus ei ollut rasitus näille sotaisille\nkansanheimoille, erittäinkin kun heillä Rooman vahvoissa joukoissa\noli suuremmat mahdollisuudet saaliin saantiin kuin ennen omin päin\nsotiessaan.\n\nSuomalla hyvissä ajoin enemmän tai vähemmän täydelliset\nkansalaisoikeudet niille kansoille, jotka joutuivat heidän valtansa\nalaisiksi, roomalaiset osoittivat valtioviisautta, jota puuttui\nateenalaisilta ja sparttalaisilta. Ja hyödyllisellä hallituksellaan\nhe sovittivat sen, että olivat perustaneet valtansa väkivallalla ja\nviekkaudella.\n\n\n\nSUURET SAMNILAISSODAT.\n\n\nVaikeammin taivutettavissa kuin latinalaiset ja etruskit olivat\n_samnilaiset_, »keski-italian sveitsiläiset»[180]. Tämä karaistunut\nvuoristolaiskansa oli ainoa Italian monista heimoista, joka kykeni\nkilpailemaan roomalaisten kanssa sotakuntoisuudessa.\n\nJos syrjäinen olisi ennakolta sanonut, mikä oli oleva tulos\nlähestyvästä voimainmittelystä, ei varmasti olisi ollut monta,\njotka olisivat uskoneet roomalaisten voittoon. Tosiasiallisesti oli\nsamnilaisten valloittajaura ollut tähänasti suunnattomasti paljoa\nloistavampi kuin roomalaisten. Mutta se, joka näki syvemmälle, oli pian\nselvillä siitä, kumpi näistä valloista oli lujempi. Rooma oli koko ajan\nsuurentunut hitaasti, mutta varmasti, yhtenäisesti ja elimellisesti;\nsamnilaisilla ei ollut Rooman kaupungin tapaista kiinteää keskipistettä\nja sen seurauksena ei myöskään kiinteää ja voimastaan tietoista\njohtoa. Itse isänmaakin pikemmin heikontui kuin vahvistui siitä,\nettä siirtolaisjoukot sen piiristä levittäytyivät yhä laajemmalle\nalueelle. Samnilaiset sallivat kreikkalaisten yhteiskuntien säilyä\nuusien rajojensa sisäpuolella, ja heidän omasta osuudestaan huolimatta\nkehityksen tuloksena oli kaikkialla vain rotusekoitus. Samnilainen\nheimo oli kyllä yhtä rohkea kuin roomalainenkin, mutta se oli hajallaan\nkuten helleenit. Rooma oli sitävastoin lujasti koossapysyvä valtio,\njoka hallitsi koko Latiumin sotavoimaa. Sen alamaiset voivat tietysti\nnurista, mutta totella heidän täytyi.\n\nTaistelun päämääränä ei roomalaisille ollut paljonkaan samnilaisten\nvuorisen kotimaan, vaan sitä enemmän ihanan, erinomaisen viljavan\nCampanian valtaaminen. Tämän maan tahtoivat sekä samnilaiset että\nroomalaiset omistaa. Roomalainen historioitsija Florus[181] nimittää\ntätä hymyilevää seutua »kauneimmaksi koko maanpiirissä» ja puhuu\nihastuksella siitä kukkakeväästä, joka kaksi kertaa vuodessa verhoo\nmaan. Niin viljavaa on Campanian tulivuoriperäinen musta multa, että\nviljelijä voi saada vähintään kolme satoa vuodessa, ja itse jumalat\nriitelevät tämän maan omistuksesta, hän sanoo.\n\nLopulta roomalaisten ja samnilaisten välinen taistelu laajeni\nkysymykseksi siitä, kumpiko hallitsisi koko keski-Italiaa.\n\nUseampia kertoja tilanne oli mitä arveluttavin roomalaisille. Kerran\nsamnilaisten taitava sotapäällikkö Pontius väärillä huhuilla houkutteli\nroomalaisen sotajoukon ahtaaseen _Caudiumin solaksi_ sanottuun laaksoon\nSamniumissa ja sulki sen sinne. Nyt oli vain kysymys siitä, kuinka\nPontius parhaiten voisi käyttää yliotettaan hyväkseen. Hän lähetti\nsanansaattajan vanhan, viisaan isänsä luo kysymään neuvoa. Vastaus\nkuului: »Anna kaikkien roomalaisten poistua vahingoittumattomina!»\n\nPontius ei voinut uskoa muuta, kuin että sanansaattaja oli kuullut\nväärin, ja lähetti hänet senvuoksi uudelleen kysymään neuvoa.\nSanansaattaja palasi jälleen tuoden tällä kertaa vastauksen: »Tuhoa\nroomalaiset viimeiseen mieheen asti!» Pontius joutui entistä enemmän\nymmälle. Hän alkoi uskoa, että isäukko oli tullut vanhuudenhöperöksi.\nVarmuuden vuoksi hän pyysi isän itsensä saapumaan luoksensa. Vanhus\ntuli ja selitti, että hänen ensimmäisen neuvonsa tarkoituksena oli\ntavattomalla jalomielisyydellä saavuttaa ikuinen rauha ja ystävyys\nItalian mahtavimman kansan kanssa. Mutta koska poika ei tahtonut\nnoudattaa sitä neuvoa, niin hänen täytyi seurata viimeistä ja käyttää\ntilaisuutta hyväkseen perusteellisesti heikontaakseen roomalaiset.\nSilloin saataisiin nimittäin elää useampi miesikä eteenpäin heiltä\nrauhassa. »Kolmatta neuvoa en voi antaa», vanhus selitti.\n\nSamnilaisten onnettomuudeksi Pontius ei seurannut kumpaakaan neuvoa,\nvaan valitsi keskitien. Hän antoi roomalaisten pitää henkensä ja\nsai näin aikaan rauhan heidän kanssansa, mutta hän tuotti heille\nsamalla kuolemattoman häpeän kuljetuttamalla voitetun sotajoukon\nsamnilaisten pilkan ja ivan esineenä »ikeen alitse». Rooman senaatti\nkieltäytyi kuitenkin hyväksymästä näin häpeällistä sopimusta ja\nrajoittui jättämään sopimuksesta vastuussa olevat viholliselle. Mutta\nsamnilaiset olivat kyllin jalomielisiä kieltäytyäkseen ottamasta heitä\nvastaan. He eivät tahtoneet sellaista kostoa. Taistelua jatkettiin yhä\nkatkerammin, ja pian tuli samnilaisten vuoro käydä ikeen alitse. Sota\njatkui kuitenkin vielä monta vuotta johtuen siitä, että samnilaisten\nonnistui koota kaikki kansat, jotka tunsivat olemassaolonsa\nroomalaisten uhkaamaksi, liittoon yhteistä vihollista vastaan. Tähän\nliittoon yhtyivät muiden muassa muinaiset veriviholliset etruskit ja\ngallialaiset.\n\nMutta nyt olivat olosuhteet toiset kuin vuonna 387. Rooman armeijan\nlujuus oli nyt vallan toista, eikä sen tarvinnut pelätä enää\nkelttiläis-laumoja. Taistelu näiden ja roomalaisten legioonain\nvälillä tuotti verisen tappion gallialaisille. Ja sitten suoriutuivat\nroomalaiset yhdestä vihollisesta toisensa jälkeen. Itse samnilaissota\npäättyi siten, että samnilaiset voitettiin ja heidän täytyi alistua\nroomalaisten herruuteen noin vuonna 290 e.Kr.[182] Heistä tuli tällöin\nroomalaisten »liittolaisia», s.o. he alistuivat Rooman poliittiseen\nja sotilaalliseen johtoon, mutta saivat pitää yhteiskunnallisen\nitsehallintonsa.\n\nViimeisessä suuressa taistelussa kerrotaan jalon Pontiuksen joutuneen\nvangiksi. Kahleisiin pantuna hänen täytyi koristaa voittajan\ntriumfikulkuetta ja senjälkeen hänet mestattiin. On epävarmaa, onko\nkertomus tosiaankin totta vai sepitetty hivelemään roomalaisten\nkansallista turhamaisuutta. Kaikissa tapauksissa se kuvaa sitä jalouden\nja ylevämielisyyden määrää, mitä tämä kansa piti velvollisuutenansa\nosoittaa voitettua vastustajaa kohtaan.\n\nRoomalle edullinen ratkaisu oli saatu aikaan siten, että roomalaiset\nhankkivat itselleen liittolaisia Apuliassa, missä myöskin pelättiin\nvoimakkaiden samnilaisten suunnitelmia, ja saivat perustaa vahvan\nrajalinnoituksen samnilaisten selkäpuolelle Apulian ja Samniumin\nvälille. Se oli kuin samnilaisten lihaan pistetty tutkain. He eivät\nvoineet enää käyttää kaikkea voimaansa Campanian valtaamiseen, koska he\ntunsivat roomalaisten uhkaavan itseänsä myöskin selkäpuolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn aina traagillista, kun urhoollinen ja isänmaataan rakastava kansa\nsortuu taistelussaan itsenäisyytensä puolesta. Mutta samnilaisten\nmiehuullisuus ei riittänyt pelastamaan heitä, senvuoksi ettei heillä\nenemmän kuin helleeneilläkään ollut sitä ominaisuutta, joka yksin\ntekee kansan voimakkaaksi: yksimielisyyttä. Edes taistelukentällä he\neivät voineet luopua uhmamielisestä alistumattomuuden vaatimuksesta,\njoka heillä oli perintönä vapaasta, siteitä tuntemattomasta\npaimentolaiselämästä kotimaansa vuorilta. Vielä viimeisessä suuressa,\nratkaisevassa taistelussa oli ylipäällikön pakko ryhtyä mystillisiin,\nkauhua herättäviin uhrimenoihin saadakseen vielä viimeisen kerran\nsotakurin voimaan. »Koko tämän uhritilaisuuden järjestely», Livius\nkertoo, »oli sellainen, että sen täytyi saada mielet pyhän valistuksen\ntilaan.» Yksittäin vietiin ylhäisimmät samnilaiset alttarin ääreen,\njoka oli ylt'ympäriinsä täynnä teurastettuja uhrieläimiä ja jonka\nympärillä seisoi aliupseereita paljastetuin miekoin. »He muistuttivat\nenemmän uhrattavia kuin uhrijuhlaan osanottajia. Jokaisen täytyi\nvannoa hirmuisen valankaavan mukaan, joka toi kirouksen hänelle, hänen\nhuoneellensa ja suvullensa, jollei hän ryhtyisi siihen teurastukseen,\njohon päällikkönsä hänet johti, ja jollei hän siihen paikkaan surmaisi\njokaista maanmiestään, jonka hän näkisi yrittävän lähteä pakoon.\nMuutamat, jotka alussa kieltäytyivät vannomasta valaa, surmattiin\nalttarin ääreen. Maaten uhrieläinten keskellä he olivat sitten toisille\nvaroituksena kieltäytymisestä.»\n\nTämän jälkeen sotilaat seisoivat yhtenä miehenä taistelukentällä\naivan kuin kauhistavan uhrijuhlanäyn maahan naulitsemina, mielissä\nmuisto »uhratuista ihmisistä ja eläimistä, jotka lojuivat sekaisin\nmaassa, verisestä alttarista ja hirmuisesta valankaavasta, joka huusi\nkostoa heidän huoneilleen ja jälkeläisilleen», kertoo Livius. Nyt »he\npelkäsivät, enemmän kansalaisiaan kuin vihollista». Taistelusta tulikin\nkauhistavan verinen. 40 000:sta samnilaisesta olisi pitänyt kaatua 30\n000.\n\nMutta roomalaiset olivat voittaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSodan jatkumista roomalaiset olivat käyttäneet hyväkseen saattaakseen\nvaltansa alle myöskin _Apenniinien pohjoispuolella olevan keskisen\nItalian_ ja olivat tunkeutuneet aina Adrian merelle asti. Kaikkialle\nuusille alueilleen he perustivat valtansa tueksi vahvoja _roomalaisia\nsiirtokuntia_.\n\nSäälimättömän ankarina roomalaiset täällä esiintyivät. Suurilla\nmaa-alueilla alkuperäinen väestö tykkänään hävitettiin, karkoitettiin\npois tai tehtiin orjiksi. Volskit, ekvit ja toisetkin kansat tuhottiin\nolemattomiin, ja heidän maansa jaettiin roomalaisille siirtolaisille.\nPääasiallisesti _latinalaiset_ ottivat nyt tehtäväkseen suorittaa tätä\nvartiopalvelusta Rooman puolesta.\n\nRoomalaisten kovuudesta oli kuitenkin se hyvä seuraus, että se toi\nItaliaan rauhan, »roomalaisen rauhan». Roomalaiset tekivät lopun\nikuisista kahakoista, pysyvästä sotatilasta, joka oli ennen ollut\nvallitseva.\n\nLatinalaiset siirtokunnat kehittyivät Rooman etuvartiopaikoiksi\nvalloitetussa maassa. Yhtenäinen maa-alue Toscanasta aina Campaniaan\nasti luotiin lujaksi roomalais-latinalaiseksi valtioalueeksi. Ja\nvoimakkaaksi, yhteenliittäväksi tekijäksi tuli oivallinen sota- ja\nmaantie Rooman ja Capuan välillä, n.s. Via Appia, jonka roomalaiset\nrakensivat. Heidän voimansa rakentajina ei alussa ilmennyt\nharrastuksena saada aikaan rakennustaiteellisia mestariteoksia, vaan\npyrkimyksenä rakentaa kunnollisesti, rakentaa vuosituhansia varten\nja ennen kaikkea rakentaa teitä, vesijohtoja ja viemärilaitoksia.\nRoomalaiset sotatiet olivat niin huolellisesti rakennettuja, että\nuseimmat niistä ovat vielä tänä päivänäkin olemassa ja käytännössä.\nRauhalliselle liikeyhteydelle ja tavaranvaihdolle yhtä hyvin kuin\nsotilaallisiin tarkoituksiin niillä oli sama merkitys kuin rautateillä\nmeidän päivinämme. Sotateitä roomalaiset rakensivat seuraavan\nvuosisadan kuluessa ympäri koko Italian. Nämä liikenneväylät päätyivät\nkaikki Roomaan, mutta niitä toisiinsa liittäviä teitä ei yleensä ollut.\n»Kaikki tiet johtavat Roomaan», sanottiin jo silloin. Rooma oli koko\nvaltakunnan sydän ja keskipiste.\n\nKuinka lujat Rooman valtion liitokset olivat, se ilmeni niiden\nkovien koettelemusten aikana, jotka pian tulivat: ensiksi Pyrrhoksen\nsotaretket ja sitten karthagolaissodat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka toisin kehittyikään Rooman kuin helleenisen alueen kasvaminen!\nFoinikialaisten tavoin kreikkalaiset parveilivat ympäriinsä kaikilla\nmerillä etsiskellen kauppapaikkoja ja siirtomaita sortuakseen\nlopulta valtiollisesti, koska juuret eivät päässeet kyllin syvälle\nkyetäkseen kantamaan laajalle levinnyttä elimistöä. Roomalais-valta on\nsitävastoin aluksi aito mannermaista. He eivät uskalla edes kurkottaa\nkäsiänsä lähimpänä olevia Tyrrheenan meren saaria kohti, ennenkuin\nhe tuntevat itsensä kyllin vahvasti juurtuneiksi niemimaalleen.\nSitkeätä kestäväisyyttä, jota vaaditaan, että valtio kasvaisi\ntällä elimellisellä tavalla, ei ollut vilkkailla ja hermostuneilla\nkreikkalaisilla. Tosin he voivat uhrata paljon suuren tehtävän hyväksi,\ntosin he voivat vaaran hetkellä osoittaa ihmeteltävää toimitarmoa,\nmutta vain muutamien lyhyiden hetkien aikana kansan elämässä. Mitä he\neivät kyenneet ottamaan rynnäköllä, sen he antoivat luisua läpi sormien.\n\n\n\nKUNINGAS PYRRHOKSEN SOTARETKI.\n\n\nSamnilaissotien jälkeen Rooma oli koko varsinaisen Italian valtias\nniemimaan eteläisimpiä osia lukuunottamatta. Suunnitellulta näyttäisi\nsenvuoksi Rooman yhteentörmäys Tarentumin kanssa, joka kaupunki\nSybariksen ja Krotonin perikadon perästä oli Suur-Kreikan rikkain\nsiirtokunta. Tarentum, Italian Ateena, oli ainoa kreikkalainen\nsiirtokunta, jonka oli onnistunut pysyä täydellisesti riippumattomana.\nRiippumattomuudestaan se sai kiittää osaksi eristettyä asemaansa,\nosaksi sitä apua, jota se voi odottaa emämaasta. Rooman ja Tarentumin\nvälinen riita ei ollut kuitenkaan, kuten voisi uskoa, roomalaisten\naiheuttama sodan syyn saamiseksi. Roomalaiset osoittivat päinvastoin\nharvinaista maltillisuutta saadakseen ristiriidan poistetuksi. Syynä\nsiihen, etteivät he juuri nyt halunneet sotaa tarentumilaisten kanssa,\noli se, että Kreikassa oli vaarallinen mies, joka vain toivoi voivansa\nsekaantua Apenniinien niemimaan sotiin. Hänen nimensä oli _Pyrrhos_.\nHän hallitsi Epeirosta ja kuului samaan sukuun kuin Aleksanteri Suuren\näiti Olympias. Häntä pidettiin siis Akhilleuksen jälkeläisenä ja\nitsekin hän oli laajalti kuuluisa soturikuningas.\n\nEpeiros oli villiä, karua vuorimaata ja siinä asui kansa, joka\nvanhimmista säilyneistä henkilö- ja sukunimistä päättäen ei ollut\nhelleenien heimoa. Mutta kuten makedonialaiset olivat epeiroslaisetkin\nkreikkalaistuneet ja puhuivat ja kirjoittivat kreikankieltä. He olivat\nkuitenkin vielä Homeroslaisen ajan alkuperäisellä kehityskannalla.\nRahatalousjärjestelmä ei ollut vielä tunkeutunut heidän keskuuteensa,\nvaan sekä kuninkaan että tilanomistajain omaisuus oli pääasiallisesti\nkarjaa. Härkäpari oli kuninkaallinen lahja. Kuninkaan »ylipaimen»\noli ylhäisimpiä hovivirkailijoita, joka ilmenee siitä, että hän asui\nyhdessä kuninkaan sisarien kanssa. Huomatussa asemassa olivat myöskin\nkuninkaan juomanlaskija ja ylijuomanlaskija. Siitä seikasta, että kaksi\nhenkilöä tarvittiin tähän toimeen, voi tehdä johtopäätöksiä rypäleen\nmehujen käytöstä Epeiroksen hovissa.\n\nKarjanhoito oli epeiroslaisten pääelinkeino.[183] Maanviljelyskelpoista\nmaata oli niukalti. Kansa asui kylissä. Muutamat kaupungit, joita oli,\nolivat vähäpätöisiä — kulttuurikeskuksia ne tuskin olivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaisille Pyrrhoksen kunnianhimoiset suunnitelmat eivät olleet\ntuntemattomia. He koettivat senvuoksi tarkoin varoa, etteivät antaisi\nhänelle aihetta auttaa kreikkalaista siirtokuntaa eikä sen seurauksena\ntekosyytä saada kiinteä jalansija Apenniinien niemimaalla.\n\nTällä kertaa roomalaisia siis todellakin elähdytti vilpitön toive,\nettä myrsky menisi ohi. Joskus myöhemmin tulevaisuudessa voisi tulla\nsopivampi tilaisuus laajentaa Rooman valtaa etelään päin.\n\nTarentumilaiset eivät yksinään koskaan voineet tulla vaarallisiksi\nroomalaisten laiselle kansalle, sillä siihen he olivat aivan liian\npehmeää ainesta. Platon kertoo käynnistään kaupungissa vuonna 365, että\nhän Dionysos-juhlassa näki koko väestön vallan juopuneena. Ilmeneehän\nsiitä jo melko paljon.\n\nPilailu ja ilveily huvitti tarentumilaisia suunnattomasti enemmän\nkuin ikävä ja vaivalloinen politiikka. Oli myöskin mukavinta antaa\npuolustuslaitoksen rappeutua, huolimatta siitä, että vaara pohjoisesta\nlähestyi. Niin kauan kuin se uhkasi vielä vain tarentumilaisten\nnaapureita samnilaisia, heidän osuutensa maailmankehitykseen rajoittui\nsenlaatuisen parodisen farssin luomiseen, joka tunnetaan nimellä\n»hupaisa tragedia».\n\nVaarallisiksi roomalaisille — kuten karthagolaisillekaan — eivät\ntarentumilaiset eivätkä toisetkaan länsikreikkalaiset voineet\nkehittyä muuten kuin nerokkaan hallitsijakyvyn johdolla, sellaisten\nkuin Dionysios I, Timoleon ja Agathokles. Nyt Agathokles, viimeinen\nnäistä johtajakyvyistä, oli kuollut jo vuonna 289 —, ja aina hänen\nkuolemastaan lähtien vallitsi tavanmukainen epäsopu ja sekasorto niin\nhyvin Sisiliassa kuin etelä-Italiassakin. Tämän vuoksi karthagolaiset\nkävivät jälleen vaarallisiksi Sisilian helleeneille, ja samaan\naikaan roomalaiset uhkasivat kreikkalaisia siirtolaisia Apenniinien\nniemimaalla, nyt etupäässä tarentumilaisia.\n\nNämä tekivät kuitenkin roomalaisten suunnitelmat tyhjiksi etsimällä\napua emämaastaan ja tekemällä liiton Pyrrhoksen kanssa.\n\nEpeiroslaiset olivat, kuten makedonialaisetkin, erinomaista\nsoturikansaa ja toivoivat nyt seikkailunhaluisen kuninkaansa johdolla\nsaavuttavansa yhtä suurta menestystä lännessä, kuin makedonialaiset\nolivat saavuttaneet Aleksanterin johdolla idässä. Heidän kuninkaansa\noli sotilas sielultaan ja mieleltään. Hän oli kehittynyt\nmakedonialaisessa koulussa, muun muassa peloittavan Antigonoksen\njohdolla. Nuori, tulinen ruhtinas oli sodan melskeessä kuin\nkesyttämätön varsa. Niin valtava voima oli hänen käsivarressaan, että\nkerrotaan hänen voineen miekaniskulla halkaista vihollisen keskeltä\nkahtia. Rohkeat maanmiehensä, jotka nimittivät häntä »kotkaksi», hän\ntempasi mukaansa minne vain halusi. Vanha, kokenut Antigonos katseli\nhäntä suopein silmin ja hänen sanotaan ennustaneen, että nuorukaisesta\nkehittyisi maailman parhain soturi, kunhan hän vain vähän vanhettuaan\nehtisi rauhoittua. Ja naiset syttyivät tuleen ja liekkiin nähdessään\nalkuvoimaisen kauniin sankarinuorukaisen. Mutta kunnianhimo ja hänen\nparempi minänsä pitivät alhaisemmat intohimot kurissa. Pyrrhos oli\nsiveelliseltä luonteenlujuudeltaan täysin suuren Aleksanterin veroinen.\n\nTällaiselle tulisielulle pieni, köyhä Epeiros tarjosi ajan pitkään\nliian vähän toiminta-alaa. Senvuoksi hän oli käyttänyt jokaista\ntilaisuutta laajentaakseen valtakuntaansa ja sydämensä pohjasta\nheittäytynyt sotiin, joilla Aleksanterin diadokit ja kaikenlaatuiset\nvallantavoittelijat täyttivät maailman. Nyt aukeni hänelle lännessä\nuusi maailma kaikkine houkuttelevine mahdollisuuksineen, joita se\ntarjosi miehelle, joka kykeni käyttämään miekkaa. Hänen epeiroslaisensa\nseurasivat häntä halukkaasti minne vain, ja Makedoniasta hän\nsai vahvistukseksi osaston ratsuväkeä sekä 5 000 jalkamiestä.\nSotatottumusta saaneet makedonialaiset joukot olivat siihen aikaan\nparhaat maailmassa. Makedonialainen raskas ratsuväki oli tähän asti\nlyönyt maahan jokaisen vihollisen, joka oli joutunut sen tielle, ja\nkeihäin asestettu makedonialainen falangi oli kiinteä vastus, jota\nkukaan ei ollut kyennyt murtamaan.\n\nMutta legioonakin voi muodostaa voimakkaan puolustusketjun. Näinä\naikoina se asetettiin kolmeen riviin. Falangi kehitti koko kootun\nvoimansa yhdellä kertaa, mutta legioona täytyi niin sanoaksemme\nvoittaa kolme kertaa peräkkäin. Ensiksi piti voittaa ensimmäisen\nrivistön nuorekas tuli, sen jälkeen toisen rivistön kypsä miehuusvoima\nja lopuksi kolmannen rivin veteraanit. Mutta legioonan järjestely\nteki myöskin tarpeen tullen mahdolliseksi erikoisosastojen siirron\nrivistöstä toiseen toisiansa tukemaan taistelun aikana. Roomalaisten\nsotataito perustui suurelta _osalta taitoon osata taloudellisesti\nkäyttää sotavoimia_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen näytös maailmanhistoriallisessa näytelmässä:\n_taistelu falangin ja legioonan välillä_, oli alkava. Pyrrhoksen\nmaailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että hän oli ensimmäinen\nkreikkalainen, joka ryhtyi taisteluun roomalaisia vastaan. »Hänen\nkanssaan», Mommsen sanoo, »alkavat sen ajan läntisen ja itäisen\nvaltiojärjestelmän väliset suoranaiset valtiolliset suhteet, jotka\nratkaisevat antiikin sivistyksen koko myöhemmän kehityksen ja myöskin\noleellisen osan nykyisen kulttuurin laadusta. Taistelu falangin ja\nlegioonan, soturikuningaskunnan ja senaatin johtaman valtion välillä,\ntaistelu yksilöllisen johtajalahjakkuuden ja kootun kansallisen voiman\nvälillä — tämä taistelu Rooman ja hellenismin välillä suoritettiin\nensi vaiheessaan Pyrrhoksen ja roomalaisten sotapäällikköjen välisissä\ntaisteluissa.»\n\nMukanaan armeija, johon pyörein luvuin kuului 25 000 ensiluokkaista\nsotilasta ja 20 elefanttia, Pyrrhos nousi vuonna 280 maihin\nTarentumissa. Ylikulku, joka tapahtui tarentumilaisilla\nkuljetuslaivoilla, maksoi myrskyisen matkan takia paljon\nihmishenkiä. Epäilemättä Pyrrhoksen mielessä päämääränä väikkyi\npäästä länsikreikkalaisten hallitsijaksi ja perustaa Adrian meren\nmolemmat rannat käsittävä suurvalta. Mutta pian näyttäytyi, ettei\nsuurkreikkalaisten vapaaseen liittymiseen ollut paljoakaan luottamista.\nNiitä lukuisia joukkoja, joilla tarentumilaiset olivat luvanneet\nvahvistaa hänen armeijaansa, oli tuskin olemassakaan. Sellaisia\nliittolaisia täytyi Pyrrhoksen ruveta käsittelemään kovakouraisesti.\nHän sulki kaupungin teatterit ja huvittelupaikat, hän pakotti\ntarentumilaiset asestautumaan ja harjoitteli ja koulutti heitä, aivan\nkuin he olisivat olleet palkkasotureita, niin että monet heistä\nkauhistuneina karkasivat tiehensä. Sanalla sanoen: hän kohteli\nTarentumia melkein kuin valloitettua kaupunkia saadakseen varman\ntukikohdan sotaliikkeilleen. Sillä asukasten hyvään tahtoon hän ei\nilmeisesti voinut luottaa.\n\nHērakleian luona Lucaniassa taisteltiin vuonna 280 ensimmäinen taistelu\nroomalaisten ja kreikkalaisten välillä. Roomalaisten sotataito ei\nollut vielä likimainkaan niin kehittynyt kuin kerran persialaisen\njättiläisvaltakunnan murskannut makedonialainen taktiikka. Olivathan\nroomalaiset kankeata talonpoikaiskansaa eivätkä olleet vielä muuttuneet\nsiksi sotaiseksi valloittajakansaksi, jollaisena heitä yleisesti\npidetään historiassa. Melkein kokonaisen vuosituhannen ajan he olivat\nrauhallisesti, ilman kunnianhimoisia suunnitelmia paimentaneet\nlaumojaan ja viljelleet maataan, ennenkuin he alkoivat vaikuttaa\nmaailmanpolitiikkaan. Heidän sotainen kunnianhimonsa ei ollut ennen\nLatiumin valtausta tähdännyt kauemmas kuin lyömään takaisin naapurien\ntoimeenpanemat ryöstöretket ja kostamaan heille _heidän_ omilla\nalueillaan. Eikä korkeampi sotataito ollut voinut kehittyä niiden\nsotien aikana, joita roomalaiset tähän mennessä olivat käyneet. Mutta\nheidän siveellinen voimansa ja ankara kuri korvasivat paljon siitä,\nmitä puuttui taktiikasta ja strategiasta.\n\nHerakleian taistelu oli ankara, ja taistelun tulos näytti kauan\nepävarmalta. Pyrrhoksen elefantit näyttävät lopulta ratkaisevasti\nvaikuttaneen taistelun päättymiseen. Kun ne tuotiin taisteluun, ne\nsaivat aikaan pakokauhun roomalaisten puolella. Hevoset säikkyivät, ja\nsotilaat eivät uskaltaneet lähestyä valtavia petoja, vaan pakenivat\nniiden tieltä, ja Pyrrhoksen elefantit ja ratsuväki panivat yhdessä\ntoimeen hirmuisen verilöylyn pakenevien keskuudessa. Pienellä\nihmisellä, jolla on asestuksena vain keihäs, miekka tai jousi, pitää\nolla tavallista paljon vahvemmat hermot, jollei hän pakene nähdessään\ntuollaisia suunnattomia petoja. Kauheita olivat nämä »Pyrrhoksen\nhärät», kun ne syöksyivät kohti, toitottaen ja kärsät torahampaitten\nvälissä »kiemurrellen niinkuin käärmeet», samalla kuin maa vapisi\nniiden jalkojen alla. Hevoset tulivat kuin villeiksi, kun ne vain\nvainusivatkaan elefantteja.[184]\n\nSuurin uhrauksin Pyrrhos oli saanut voittonsa. Mieshukka oli suurin\nhänen parhaitten sotilaittensa ja alipäällystön keskuudessa. Hänen\ntappionsa olivat senvuoksi verrattomasti vaikeammin korvattavissa\nkuin roomalaisten. Arveluttava tosiasia täytyi niin terävänäköiselle\nstrategiselle arvostelijalle kuin Pyrrhokselle olla sen seikan,\nettä hän oikeastaan sai voitostaan kiittää elefanttien tuottamaa\nhämmästystä. Sellainen temppu ei oikein tahdo onnistua kuin _yhden_\nkerran.\n\nKuitenkin Pyrrhoksen sotapäällikkölahjakkuus esiintyi Herakleian\ntaistelun jälkeenkin kaikessa loistossaan, ja poikkeuksetta kaikki\nkreikkalaiset kaupungit etelä-Italiassa liittyivät nyt häneen. Samoin\ntekivät samnilaiset. Voiton jälkeen ryntäsi Pyrrhos Campaniaan ja\njatkoi matkaa Roomaa kohti. Hän oletti, että etruskit ja muutkin\nkansat, jotka roomalaiset miekan voimalla olivat pakottaneet\nliittolaisikseen, käyttäisivät nyt tilaisuutta hyväkseen ja\nliittyisivät voittajaan, kuten oli tavallista Itämailla. Mutta ei\nyksikään Rooman liittolainen, ei Campaniassa eikä keski-Italiassa\navannut porttejaan hänelle. Huolimatta roomalaisten ahdingosta heidän\nliittolaisensa eivät osoittaneet vähintäkään halua vaihtaa heidän\nherruuttaan vieraan kuninkaan herruuteen. Ja vaikka ritarillinen\nPyrrhos kuinka harkitusti suostutellen kohtelikin sotavankejaan,\nei ollut ainoatakaan, ei roomalaista eikä latinalaista, joka olisi\nsuostunut hänen tarjoukseensa ruveta hänen palvelukseensa. Pyrrhos sai\nkokea, että hän ei nyt taistellut palkkasotureja, vaan yksimielistä\nkansaa vastaan.\n\nRoomalaiset polkivat maasta uusia sotajoukkoja, ja ne olivat niin\nmieslukuisia, että Pyrrhos näki viisaimmaksi kääntyä ympäri, kun\nhänellä oli enää jäljellä kahden päivän marssi Roomaan, sekä vetäytyä\ntakaisin Tarentumiin. Kamppailu roomalaisten kanssa on samaa kuin\ntaistella lohikäärmettä vastaan, kerrotaan hänen sanoneen.\n\nSeuraavana vuonna hän sai uuden voiton, mutta se oli niin\nkallishintainen, että hänen sanotaan huudahtaneen: »Vielä sellainen\nvoitto — ja minä olen hukassa!» Sen jälkeen on »Pyrrhoksen-voitto»\nmuuttunut puheenparreksi liian kallishintaisista saavutuksista.\n\nKaikissa tapauksissa Pyrrhos ei käyttänyt voittoaan hyväkseen. Hän\npidättäytyi siitä poliittisista syistä. Juuri nyt saapui nimittäin\nsanoma hallitsijanvaihdoksesta Makedoniassa. Kuningas, joka oli ollut\nhänen hyvä ystävänsä, oli kaatunut taistelussa gallialaisia vastaan ja\nmakedonialaiset tarvitsivat johtajaa hyökkääviä barbaareja vastaan.\nPyrrhos harkitsi mielessään, olisiko hänen käytettävä tilaisuutta\nhyväkseen, anastaakseen itselleen Makedonian kruunun. Sodan jatkamista\nvarten Lännessä hän ei voinut odottaa vahvistusjoukkoja Makedoniasta.\nHänen täytyi myös sen perusteella, mitä oli tapahtunut, valmistautua\nsiihen, että hänen olisi pakko rientää kotiin puolustamaan omaa\nmaataan. Pyrrhos oli vallan valmis poistumaan Italiasta, sillä hän oli\nehtinyt väsyä auttamaan huikentelevaisia suurkreikkalaisia.\n\nMutta toiselta puolen kuului Syrakusasta liikuttavia rukouksia saapua\nantamaan apua karthagolaisia vastaan. Agathokleen kuoleman jälkeen nämä\nolivat tulleet vaarallisemmiksi vuosi vuodelta ja uhkasivat nyt vallata\nkoko Sisilian. Pyrrhos oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen.\n\nMutta voidakseen jättää Italian hyvällä omallatunnolla hänen tuli\nsaada rauha aikaan roomalaisten kanssa. Ja myöskin nämä tahtoivat\nsaada loppumaan sodan, joka oli heille aiheuttanut vain mieshukkaa\nja suuria tappioita. Välittäjäksi Pyrrhos lähetti kreikkalaisen\nkaunopuhuja _Kinéaan_ Roomaan. Kineas oli viekas valtiomies, perehtynyt\npolitiikan kaikkiin metkuihin. Pyrrhos sanoi itse, että Kineas oli\nvoittanut hänelle useampia kaupunkeja kaunopuheisuudellaan kuin hän\nitse aseillaan. Osoittamalla kohteliaisuutta ja imartelua voitetuille\nja myöskin hyvin suunnitelluilla lahjoilla tämän onnistui voittaa\nyleinen mielipide Roomassa puolelleen, ja itse senaatti horjui. Mutta\nratkaisevalla hetkellä sekaantui asioiden kulkuun vanha mies, joka\non piirtänyt nimensä pysyvästi Rooman historiaan. Hänen nimensä oli\n_Appius Claudius_, ja hän kuului samaan sukuun kuin kaimansa decemviri.\nKolmekymmentä vuotta aikaisemmin hän oli ollut sensorina ja oli kaksi\nkertaa ollut konsulina. Pysyvänä tuloksena hänen sensorina olostaan\noli kaksi suurenmoista rakennusaloitetta, nimittäin vesijohto Roomaan\nja se sotatie Rooman ja Capuan välillä, joka vieläkin tunnetaan hänen\nnimellään. Nyt hän oli vanhuuden raihnas ja sokea, mutta vietti itsensä\nkantotuolissa senaattiin ja piti valtion isille herättävän puheen, joka\nkauttaaltaan värisi aidon roomalaisen harmia. »Tähän asti», hän sanoi,\n»minä olen surrut silmieni valon kadottamista; mutta nyt tahtoisin olla\nmyöskin kuuro, että pääsisin kuulemasta niitä häpäiseviä neuvotteluja,\njoita täällä pidetään.» Sillä rauhan solmiaminen niillä ehdoilla, joita\nPyrrhos tarjoaa, olisi roomalaisille yhtä arvotonta kuin vaarallistakin.\n\nKerrotaan, että nuhdesaarna, jonka piti aivan kuin varjojen\nvaltakunnasta ylösnoussut vanhus, valoi terästä horjuviin mieliin.\nKerrotaan, että Kineas sai palata takaisin tuomisinaan se ylpeä\nvastaus, että Rooma ei koskaan neuvottele Italian maaperällä olevan\nvihollisen kanssa. Tämä päätös tuli aina vastakin olemaan roomalaisen\nvaltiotaidon horjumaton periaate.[185]\n\nNiin valtavan vaikutuksen tekivät roomalaiset barbaarit hienosti\nsivistyneeseen kreikkalaiseen, että hän palattuaan Pyrrhoksen luo\nselitti: »Kuningasten kokoukselta näytti minusta Rooman senaatti.»[186]\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaisten päätökseen hylätä Pyrrhoksen rauhantarjous ei niinkään\nvaikuttanut sokean Appiuksen kaunopuheisuus kuin eräs reaalipoliittinen\ntekijä: karthagolainen laivasto ilmestyi eräänä päivänä Tiber-joen\nsuulle ja amiraali itse tuli Roomaan ehdottamaan liittoa Pyrrhosta\nvastaan.\n\nAsianlaita oli niin, että karthagolaisille oli erittäin tärkeätä saada\ntoteuttaa suunnitelmansa Syrakusaa vastaan, ilman että Pyrrhos heitä\nhäiritsisi. Heidän oli siis saatava hänen sotavoimansa sidotuiksi\nItaliaan.\n\nJo vuosisata tätä ennen —jollei vielä aikaisemminkin[187] —\nkarthagolaiset ja roomalaiset ovat luultavasti kohdanneet toisensa\nerästä kauppasopimusta tehtäessä. Toisessa myöhäisemmässä sopimuksessa\n— noin vuodelta 350 e.Kr. — molemmat kansat lupasivat toisilleen\nomasta ja liittolaistensa puolesta ystävyyttä sillä ehdolla, etteivät\nroomalaiset ulottaisi kauppamatkojaan Afrikan rannikolle kauemmaksi\nlänteen kuin erääseen muutamia peninkulmia Karthagosta pohjoiseen\nolevaan niemeen. He eivät saisi myöskään harjoittaa kauppaa Espanjassa\neteläänpäin nykyisestä Cartagenasta. Karthagon alueilla Sisiliassa\n»karthagolaisten ja roomalaisten tulisi olla kaikissa suhteissa\ntasa-arvoisia.» Karthagolaiset eivät puolestaan harjoittaisi väkivaltaa\nRooman liittolaisia kohtaan Latiumissa. Jos he joutuisivat sotaan\njoidenkin toisten latinalaisten kuin Rooman liittolaisten kanssa\nja tämän johdosta valtaisivat jonkin kaupungin, he jättäisivät sen\nvahingoittumattomana roomalaisille. »Mitään tukikohtaa he eivät\nrakentaisi itselleen Latiumiin», sopimuksessa sanottiin.[188]\n\nTämä sopimus uudistettiin sitten aikojen kuluessa. Nyt —\nseitsemänkymmentä vuotta jälkeenpäin — se muutettiin hyökkäys- ja\npuolustusliitoksi Pyrrhosta vastaan. Täten roomalaiset saivat m.m.\nkarthagolaisen merivoiman käytettäväkseen joukkojen kuljetusta varten\nja saivat mahdollisuuden Karthagon sotalaivaston avulla katkaista\nPyrrhokselta yhteyden kotimaan kanssa.\n\nNäin sotapuolue oli saanut yliotteen Rooman senaatissa, ja sotaa\nPyrrhoksen ja roomalaisten välillä oli jatkettava. Mutta samaan aikaan\nkävi Syrakusan asema niin toivottomaksi, että Pyrrhos ei voinut\njättää kaupunkia oman onnensa nojaan. Hänelle oli selvää, että samana\nhetkenä, jolloin karthagolaiset valloittaisivat tämän kaupungin ja\npääsisivät koko Sisilian valtiaiksi, samana hetkenä hänen oma asemansa\nitalialaisella maaperällä kävisi kestämättömäksi. Hänen joukkonsa\njäisivät silloin varmasti roomalaisten ja karthagolaisten armoille.\nSitävastoin Sisilian hallussapito tarjoaisi hänelle mahdollisuuden\nsaattaa roomalaissotakin myöhemmin onnelliseen loppuun. Jos hän kerran\nolisi päässyt koko saaren valtiaaksi, niin tuskinpa roomalaiset\nvähäisellä laivastollaan voisivat karkoittaa häntä sieltä. Kun nyt\nsyrakusalaiset epätoivoissaan: tarjosivat hänelle koko Sisilian\nsaaren valtiutta, hän päätti pelastaa heidät ja purjehti sinne puolen\narmeijansa kanssa. Toinen puoli armeijaa jäi jäljelle hänen poikansa\nkomentoon suojellakseen kreikkalaisia liittolaisia roomalaisia vastaan.\n\nKarthagolaiset eivät kyenneet estämään hänen purjehdustaan Sisiliaan.\nSiellä hänen onnistui ennen pitkää yhdistää kaikki vapaat kreikkalaiset\nkaupungit johtonsa alaisiksi taisteluun perivihollista vastaan ja sotaa\nkäytiin niin menestyksellisesti, että karthagolaiset olivat vähällä\njoutua tungetuiksi pois koko saarelta. He lupasivat Pyrrhokselle m.m.\nluopua kaikista alueistaan Sisiliassa, paitsi linnoitetusta kaupungista\nsaaren läntisimmällä niemellä, missä nyt on Marsala, ja olivatpa he\nvalmiit tukemaankin häntä rahoilla ja sotalaivoilla — siis roomalaisia\nvastaan![189] —, jos hän vain jättäisi Sisilian. Laskelma oli liian\nläpinäkyvä. Sillä mihin saaren voimattomat kreikkalaiset kaupungit\nkykenisivät ilman Pyrrhoksen johtoa? Kuninkaan vastaus ei senvuoksi\nvoinut olla muuta kuin hylkäävä. Ei koskaan hänen valta-asemansa ollut\nollut niin vahva kuin nyt. Mutta niin pian kuin hänen liittolaisensa\ntunsivat henkensä ja omaisuutensa täysin turvatuiksi, saatiin nähdä\nheidän esittävän samaa surkeaa ilveilyä kuin Suur-Kreikassakin.\nSisilialaisista alkoi tuntua, että Pyrrhos hallitsi aivan liian\nkovakouraisesti. Ei liiton johtajana, vaan itsevaltiaana hän kohteli\nSisilian kreikkalaisia, ja tässä huikentelevaisessa kansassa alkoi\nsaada jalansijaa se hourupäinen ajatus, että karthagolaisten ies oli\nkuitenkin siedettävämpi kuin epeiroslaisen »tyrannin». Toinen toisensa\njälkeen kreikkalaiset kaupungit solmivat suhteita karthagolaisten\nkanssa ja avustivat heitä joukoilla. Ja Pyrrhos puolestaan oli liian\npaljon onnenritari osoittaakseen tällä ratkaisevalla hetkellä sitä\nraudanlujaa tarmoa, jota olisi tarvittu vastustuksen tukahduttamiseksi\nja karthagolaisten karkoittamiseksi Sisiliasta. Hän kuunteli mieluummin\ntarentumilaisten, samnilaisten ja toistenkin italialaisten kansojen\nsydäntä vihlovia hätähuutoja, kansojen, joita nyt roomalaiset kovasti\nahdistivat, ja purjehti Italiaan auttaakseen heitä jälleen. Mutta hänen\nvielä äskettäin niin lupaava sisilialainen valtakuntansa pirstoutui\nvielä nopeammin, kuin se oli luotu.\n\nMies, joka oli uneksinut tulevansa Lännen Aleksanteriksi, on tästä\nhetkestä lakannut olemasta valtiomies — hän on nyt vain onnenritari ja\nseikkailija, urhea, ritarillinen ja kylläkin miellyttävä, romanttinen\nsädekehä ympärillään, mutta hänellä ei ole enää valtiomiehen tarkkaa\nsilmää huomaamaan, mikä on oleellista, mikä epäoleellista, ja sota ei\nole hänelle enää muuta kuin arpapeliä.\n\n_Beneventumin_ luona samnilaisten maassa saavutti hänet kohtalonsa\nvuonna 275 e.Kr. Eivät edes hänen elefanttinsa kyenneet täällä\nauttamaan häntä voittoon. Roomalaiset olivat nimittäin keksineet keinon\nsäikyttää niitä. He ampuivat elefantteja nuolilla, joihin oli kääritty\ntervassa kasteltuja palavia rohtimia. Kun nuolet tarttuivat eläinten\nnahkaan ja alkoivat polttaa niitä, ne tulivat kivusta villeiksi,\nkääntyivät ympäri ja murskasivat jalkoihinsa suuret joukot kuninkaan\nomaa väkeä. Pyrrhoksen ei onnistunut karkoittaa roomalaisia legioonia\nniiden asemista, ja tällainen taistelun päättyminen merkitsi samaa kuin\nstrateginen tappio. Armeija arveluttavasti heikontuneena ja rahattomana\nkerran niin pelätty sankari oli nyt yksinäisenä ja hylättynä\nItalian maalla. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata\ntakaisin Kreikkaan. Varmasti hän raskain sydämin jätti viisivuotisen\nmiekanmittelyn jälkeen maan, jonne hän oli toivonut perustavansa\nloistavan valtakunnan. Kotona hän koetteli onneaan uusissa kahakoissa,\nvalloitti suurimman osan Makedoniaa ja koko Thessalian ja tunkeutui\nvoittoisana aina Peloponnesokselle asti. Kaikkialla tervehdittiin häntä\nvapauttajana Makedonian ikeestä. Mutta taisteltaessa Argoksesta vuonna\n272, taistelussa, johon naisetkin osallistuivat kivittämällä talojen\nkatoilta, hänen kerrotaan kuolettavasti haavoittuneen kivestä, jonka\neräs ämmä heitti alas.[190]\n\nNäin päättyi elämä, joka oli ollut alituista ylös ja alas, eteen- ja\ntaaksepäin menoa, alituista houkuttelevien mahdollisuuksien etsimistä,\njotka liiankin usein osoittautuivat olevansa tyhjää kangastusten\nharhakuvaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaisten Pyrrhoksesta saama lopullinen voitto oli enne heidän\nvastaisista voitoistaan Aleksanteri Suuren kaikista seuraajista.\nLegioona oli saavuttanut voiton falangista. Rooma oli yhdellä iskulla\nastunut esiin pimennosta. Uusi suuruus ilmestyi historian näyttämölle\nEgyptin, Makedonian ja seleukidien aasialaisen valtakunnan rinnalle.\nSenvuoksi on kuvaavaa, että heti kuin Pyrrhos oli lähtenyt Italiasta,\negyptiläinen lähetystö saapui Roomaan tarjoamaan ystävyyssopimusta[191]\nja Rooman senaatti suostui auliisti esitykseen.\n\nVäkilukuunsa nähden Rooman valtio ei tietysti voinut kilpailla Idän\nsuurvaltojen kanssa, mutta sotilaallisesti se oli kuitenkin niitä\nvoimakkaampi. Idässä oli nimittäin vain ohut yhteiskuntakerros\nhelleenejä, joita todellakin kiinnosti valtion etu — alkuasukasväestöä\nse kysymys ei yleensä ollenkaan liikuttanut. Siellä oli näin ollen\nmahdotonta saada luoduksi oikeaa sotajoukkoa. Hallitus sai turvautua\npalkkajoukkoihin. Italialainen liittovaltio sitävastoin voi yleisen\nasevelvollisuuden turvin saada kokoon paljoa enemmän sotilaita kuin\nseleukidit ja ptolemaioslaiset yhteensä.\n\nBeneventumin taistelun jälkeen koko etelä-italia oli roomalaisten\narmoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he olivat _koko Apenniinien\nniemimaan_ valtiaita aina _Rubicon-virtaan asti_, joka kauan pysyi\nRooman valtion pohjoisena, gallialaisista erottavana rajana. Laajalla\nsotilassiirtokuntaverkollaan Rooma lujitti uutta valtaansa ja\nlevitti latinan kieltä ja latinalaisia tapoja yli koko niemimaan.\nMinkä roomalainen talonpoika oli hankkinut miekalla, sen omistuksen\nhän varmensi auralla. Kansalliset rajat Italian eri kansojen\nväliltä alkoivat häipyä ja koko niemimaa muuttua _roomalaiseksi\nkansallisvaltioksi_. Yhtynyt Italia luotiin ensimmäisen kerran\nhistoriassa.\n\nKauan helleenien kieli ja tavat säilyivät kuitenkin muinaisessa\nSuur-Kreikassa, ja myöskin latinalaisten ja roomalaisten keskuuteen\nlevisi helleenisyys. Ylhäiset roomalaiset alkoivat yhä enemmän ja\nenemmän panna arvoa kreikkalaisten jäljittelemiselle. Näin tunkeutui\nhelleeninen _sivistys_ eteenpäin yhtä vastustamattomasti, kuin\nroomalaiset työskentelivät päästäkseen _valtiollisesti_ toisten\nkansojen valtiaiksi.\n\nVuosisata oli mennyt roomalaisilta aikaa ponnistautuessaan kaiken\nRubiconin ja Messinan salmen välisen maan herroiksi. Makedonialaiset\nolivat samalla aikaa vuosikymmenessä laskeneet valtansa alle kaiken\nmaan Adrian meren ja Indus-virran välillä. Mutta joskin roomalaiset\nolivat edenneet vain askel askelelta, niin he ymmärsivät sen sijaan\nsäilyttää sen, minkä kerran olivat valloittaneet, kun sitävastoin\nmakedonialaiset ja kreikkalaiset menettivät kaikki valloituksensa\nja sen lisäksi oman itsenäisyytensäkin. Kuinka hyvin Rooman valtion\nperusta oli laskettu, ilmenee parhaiten siitä, ettei vaarallisen\nkarthagolaissodan aikana, joka puhkesi heti keski- ja etelä-Italian\nyhdistämisen jälkeen, yhdestä ainoastakaan kapinayrityksestä\nkuultu koko keski-Italiassa. Ja parin miespolven aikana Italia\nsaavutti sellaisen kukoistuksen, mitä sekä väenpaljouteen että\nhyvinvointiin tulee, että se myöhemmistä sukupolvista tuntuu\nkerrassaan uskomattomalta. Tämä hyvinvointi tuhoutui, kun Karthagon\nsuurin sotapäällikkö siirsi sodan kaikkine kauheuksineen Apenniinien\nniemimaalle.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nKarl Julius Beloch, Griechische Geschichte IV.\n\nW. Helbig, Deux portraits de Pyrrhus (»Mélenges d'archéologie et\nd'histoire» 1893).\n\nBenedictus Niese, Zur Geschichte des Pyrrhischen Krieges (Hermes 1896).\n\nRudolf Schubert, Geschichte des Pyrrhus.\n\nCarl Klotzscb, Epirotische Geschichte bis zum Jahr 280 v. Chr.\n\nMartin P:n Nilsson, Studien zur Geschichte des alten Epeiros (Lundin\nyliopiston vuosikirja 1910).\n\nHans Treidler, Epirus im Altertum.\n\nOtto Miller, Römisches Lagerleben.\n\n\n\n\nROOMASTA TULEE SUURVALTA.\n\n\n\nENSIMMÄINEN PUUNILAISSOTA.\n\n\nKerrotaan, että kun Pyrrhos vuonna 276 jätti Sisilian, hän\nhuudahti: »Minkä taistelukentän jätämmekään nyt roomalaisille ja\nkarthagolaisille!»\n\nSisilia oli Italian Peloponnesos. Toisessa tapauksessa kapea kannas\nyhdisti, toisessa tapauksessa salmi erotti tai yhdisti — kuinka sen nyt\nkäsittääkin —, mutta sillähän ei ole suurta eroa.\n\nSitä mukaa kuin roomalaiset laskivat Italian valtansa alle, kävi\nheille selväksi, mikä vaara heidän vallalleen piili siinä, että\nkarthagolaiset ikäänkuin sulkivat Tyrrheenan meren. Karthago hallitsi\nnimittäin Sardiniaa ja uhkasi minä päivänä tahansa vallata myös\nkoko Sisilian. Roomalaisille oli tärkeää, kuten Polybios sanoo,\nestää kilpailijoitaan »rakentamasta siltaa, jota myöten he voisivat\ntulla Italian puolelle.» Kun nyt karthagolaiset kovasti ahdistivat\nMessinaa ja osa kaupungin väestöä rukoili roomalaisilta apua, nämä\npäättivät sekaantua juttuun, vaikka he itse tosiaankin olivat rauhan\nja levon tarpeessa Pyrrhoksen kanssa käydyn, voimia kysyneen sodan\njälkeen. Tämä tärkeä päätös tehtiin vuonna 264 e.Kr. Tällöin alkoivat\nkohtalokkaimmat sodat, mitä roomalaiset ovat milloinkaan käyneet. Niitä\nsanotaan _puunilaissodiksi_, koska roomalaisilla oli tapana nimittää\nfoinikialaisia naapureitaan puunilaisiksi.\n\nOli historiallinen hetki, kun Rooma ensi kerran lähetti sotajoukon\nmeren yli. Vaistomaisesti koko kansa tunsi, että se seisoi\ntienhaarassa, joka johti maailmanpolitiikkaan. Rooman ja Latiumin\ntalonpoikia ei suurpolitiikka kaikkine vaaroineen houkutellut,\nmutta sitä enemmän se houkutteli kauppiaita. He kaipasivat kovin\nsen pidäkkeen poistamista, jonka karthagolaiset olivat asettaneet\nVälimeren kaupalle. Päätös auttaa Messinaa oli siis jossakin määrin\nliikeharrastusten voitto talonpoikaispolitiikasta.[192]\n\nRoomalaisten ja karthagolaisten taistelu oli nyt siis lähinnä taistelua\nMessinansalmen vallitsemisesta. Ristiriidat näiden kansain välillä\nolivat samanlaatuiset kuin silloin, kun Ruotsi ja Tanska aikoinaan\ntaistelivat Öresundin omistamisesta. Molemmissa tapauksissa kovat\nvoimakkaat kaupalliset harrastuksen aiheuttaneet sodan. Mutta\ntaistelulla on sen ohella paljoa laajakantoisemmat seuraukset. Toisen\nkerran maailmanhistoriassa oli ratkaistavana sama asia, joka jo kerran,\nenemmän kuin kaksi vuosisataa aikaisemmin, ratkaistiin Marathonin,\nSalamiin ja Plataian taisteluissa: ratkaisu koski sitä, tulisiko\nmaailmanherruus kuulumaan Länsimaille vai Idälle. Tällä kertaa sen\nlisäksi kaksi eri kansanrotua: indoeurooppalaiset ja seemiläiset\nmittelivät voimiaan toistensa kanssa. Roomalaiset ja karthagolaiset\nolivat aikansa ainoat poliittisesti voimakkaat sivistyskansat. Toisen\ntai toisen täytyi ennemmin tai myöhemmin päästä koko Välimerenmaailman\nherraksi. Kummalle kansalle voitto oli suotu, sitä ei voinut kukaan\netukäteen sanoa.\n\nRooman valtio oli mannermaa -, Karthago taas tyypillinen merivalta.\nSen ydinmaan muodosti vain se maa, jonka nimi nyt on Tunis, eikä\nedes tämäkään alue kokonaan; mutta sitäpaitsi oli karthagolaisilla\nalueita ympäri koko Välimerta. Heidän valtiomiestensä kerrotaan\nvaroittaneen roomalaisia ryhtymästä sotaan huomauttamalla, että vastoin\nkarthagolaisten tahtoa ei yksikään roomalainen edes voisi pestä\nkäsiään meressä. Karthagolle oli siirtynyt Tyroksen ja Sidonin johtava\nasema foinikialaisessa maailmassa. Sitä mukaa kuin nämä kaupungit\nolivat taantuneet, Karthago oli saanut niistä lisää huomattavan\nmäärän älykkäitä henkilöitä, kauppatraditioita ja rikkauksia\nsiten, että ylhäisimmät foinikialaiset kauppiasperheet muuttivat!\nkukoistavaan tytärkaupunkiin. Vähitellen Karthago oli maailman\nrikkaimpia kaupunkeja. Sen aarteita verrattiin Persian suurkuningasten\nkalleuksiin. Mitä kaikkea huhu tiesikään kertoa Karthagon rikkauksista!\nSiellä oli Baalin kuva puhdasta kultaa, tuhannen talentin painoinen,\nsanottiin, ja kullasta olivat kattolevytkin jumalan temppelissä.[193]\nKarthagosta oli tullut samanlainen maailmanvaltakunnan keskus, kuin\nbrittien valtakunta uudella ajalla. Vahvan laivastonsa ja rajattomien\nrahavarojensa varassa Karthago oli suunnattoman paljon mahtavampi\nköyhää Rooman mannermaavaltaa.\n\nMutta kysymys oli siitä, kumpi ajan pitkään merkitsisi enemmän: rahat\nvaiko horjumattoman luja valtiorakenne, jossa johtotähtenä eivät olleet\ntaloudelliset yksityispyyteet, vaan jossa kaikki murtumattomalla\nyksimielisyydellä toimivat yhteisen päämäärän: isänmaan mahdin ja\nkunnian hyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Rooma ja Karthagohan olivat vanhastaan hyviä ystäviä. Karthago\noli Rooman vanhin liittolainen. Että kahdesta liittolaisesta voi tulla\nveriviholliset, se ei ole kuitenkaan tavaton ilmiö historiassa enempää\nkuin yksityiselämässäkään. Ja ettei roomalaisten ja karthagolaisten\nvälinen rakkaus ollut sitä laatua, joka ei voi koskaan ruostua, se oli\nilmennyt jo Pyrrhoksen sodan aikana, kun karthagolaiset m.m. tarjosivat\nhänelle liittoa roomalaisia vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuunilaissodan ensimmäinen näytös esitettiin Sisiliassa, jossa\ntaisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta joskin roomalaiset\nvoittivat maalla, niin mitä se hyödytti, kun uusia rikkauksia, uusia\nsodankäyntivaroja alituisesti yli meren virtasi tuohon suureen\nkauppakaupunkiin? Ja laivastollaan karthagolaiset voivat lamauttaa koko\nItalian kaupan ja eristää Sisiliassa olevat roomalaiset sotavoimat\nkotimaasta. Ilmeisesti tätä sotaa ei sopinut käydä samalla tavoin kuin\ntaistelua Apenniinien niemimaan herruudesta. Roomalaisille selvisi,\nettä jos jotakin ratkaisevaa aiottiin saada aikaan, heidän täytyi\nmitellä voimiaan karthagolaisten kanssa ei vain maalla, vaan myöskin\nheidän omassa elementissään: merellä.\n\nCampanian talonpojat olivat ja pysyivät maamyyrinä. Yksi niistä\nkolmesta asiasta, joita Cato, roomalaisen perustyyppi, katui, oli se,\nettä hän oli kerran veneellä kulkenut kahden paikan välin, jonka hän\nolisi voinut suorittaa jalkaisin.\n\nMutta nyt Rooman kansan täytyi kuitenkin totuttautua merimiehiksi.\nTäytyi rakentaa vahvempi ja uudenaikaisempi laivasto kuin entinen.\nJa jos Latiumin talonpojat ja Apenniinien paimentolaiset eivät\nkyenneetkään hoitelemaan airoja ja ohjaamaan laivaa, niin roomalaiset\nolivat viime aikoina liittäneet itseensä toisia kansoja, joilla\noli meritottumusta. Tällaisia olivat etruskit, mutta ennen kaikkea\netelä-Italian valtaus oli antanut roomalaisille kelvollisia merimiehiä\nomien rajain sisältä. Tarentumilaiset ja toiset suurkreikkalaiset\nolivat kansaa, joka ymmärsi laivan rakennustaidon; he kelpasivat\nmyöskin muodostamaan Rooman laivaston miehistön ydinjoukon. Näiden\nolosuhteiden ja sen lisäksi erään merisotaa palvelevan keksinnön\navulla Rooman laivasto sai vuonna 260 voiton _Mylæn_ luona lähellä\nMessinaa. Keksittiin näet ryntäyssillat, jotka voitiin pudottaa\nalas roomalaisista laivoista, ja jotka rautahaoilla iskivät kiinni\nvihollislaivan kanteen. Sitten roomalaiset sotilaat voivat juosta\nvihollisen laivaan ja taistella mies miestä vastaan sen sijaan, että\nennen oli ollut kysymys laivan taistelusta laivaa vastaan, taito,\njossa varsinaiset roomalaiset olivat suunnattomasti kehittymättömämpiä\nkuin karthagolaiset. Heidän laivansa olivat kömpelömpiä ja\nraskasliikkeisempiä eivätkä senvuoksi kyenneet suorittamaan nopeita\ntaktillisia liikkeitä. Minne ne olivat asettuneet, siinä ne sitten\nolivat. Kaksintaistelussa karthagolainen palkkasoturi sitävastoin ei\nlainkaan kyennyt mittelemään voimiaan Rooman legioonalaisen kanssa; ja\ntätä lukuunottamatta roomalaisilla oli yliote siinäkin, että he olivat\nottaneet laivoihinsa enemmän sotilaita kuin karthagolaiset. Lukumäärän\nylivoima tuli oikeuksiinsa siten, että ryntäyssiltojen kautta merisota\nmuuttui melkein maataisteluksi.\n\nRoomalaiset olivat saaneet ensimmäisen suuren merivoiton, ja Roomasta\noli yhdellä iskulla tullut merivalta. Luonnollisesti varsinaiset\nroomalaiset eivät voineet merimiehinä olla vastustajiensa veroisia.\nLukemattomia kertoja heidän laivastonsa kärsivätkin haaksirikon\nylipäällikköjen tyhmänrohkeuden takia ollessaan tekemisissä elementin\nkanssa, johon he eivät olleet tarpeeksi kotiutuneet. Nämä tekaistut\namiraalit olivat luonnollisesti aivan liian korkea-arvoisia\nkuunnellakseen alempiarvoisten, mutta merta tuntevien neuvoja. Ja\nheidän itserakkautensa takia tuhannet viattomat saivat uhrata elämänsä.\nKerran kovassa myrskyssä murskautui Sisilian etelärannikkoa vastaan\neräästä 360-laivaisesta laivastosta enemmän kuin 3/4 aluksista.\n\nMutta ihailtavalla tarmolla ja ripeydellä roomalaiset rakensivat\nuuden laivaston, jonka avulla heidän onnistui kuten Agathokleen\nviedä joukkoja Afrikkaan ja uhata itseään Karthagoa.[194] Yritys\npäättyi kuitenkin roomalaisten täydelliseen tappioon. Vastoinkäyminen\ntuli sitäkin vaarallisemmaksi, kun karthagolaiset saivat nuoressa,\nlahjakkaassa _Hamilkarissa_, liikanimeltä _Barkas_ — se on tulkittu\nmerkitsevän »Salama» — erinomaisen päällikön. Hän paloverotti ja\nhävitti Italian rannikoita.\n\nVastustajat olivat tavattoman tasaväkiset. Ei tahtonut tulla\nratkaisua lainkaan, sanoo Polybios, »vaikka kummallakaan puolen ei\nlaiminlyöty koettaa jokaista historiasta tunnettua sotatemppua tai\nvallan uhkarohkeita uljuudennäytteitä. Tuskin kului päivääkään ilman\ntaisteluja, mutta ei mikään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Kumpikin\nkansa muistutti kahta kukkoa, jotka taistelevat elämästä ja kuolemasta,\nkunnes molemmat ovat täydellisesti menehtyneet.»\n\nViimeiset varansa roomalaiset panivat peliin saadakseen\naikaan ratkaisun merellä. Valtiokassa oli tyhjä, mutta kiitos\njohtavien miesten jalomielisyyden ja isänmaanrakkauden saatiin\nlaivastorakennukseen tarvittavat välttämättömät rahavarat kokoon.\nKukin otti varojensa ja voimiensa mukaan joko yksin tai yhdessä yhden\ntai useamman kansalaisensa kanssa rakentaakseen suuren sota-aluksen.\nTämä vertaistaan vailla oleva voimannäyte oli täydellinen yllätys\nviholliselle, joka tuli perinpohjin lyödyksi _Ægātēs-saarten_ luona\nSisilian länsirannikolla vuonna 242. Nyt karthagolaisten tilanne oli\nniin toivoton, että he tarjosivat rauhaa. Sisilia oli itse asiassa\nmenetetty jo monta vuotta sitten, ja mahdollisuuksia sen takaisin\nvalloittamisesta ei ollut olemassa. Roomalaisilla ei myöskään ollut\nmitään voitettavissa jatkamalla sotaa. Rauha solmittiin sillä ehdolla,\nettä karthagolaiset luopuivat Sisiliasta ja maksoivat niin suuren\nsumman kuin 3 200 talenttia sotakorvausta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n24 vuotta oli sota jatkunut keskeytymättä. Niistä sotilaista, jotka\nottivat osaa ratkaisevaan taisteluun, ei suuri osa ollut vielä\nsyntynyt, kun sota puhkesi. Kuinka monta ihmiselämää tämä sota oli\nmaksanut, ymmärrämme siitä, että Rooman väestön lukumäärä vain\nseitsemänä vuotena väheni likemmä 50 000 miehellä eli seitsemännellä\nosalla koko asukasluvusta. Ja suhteellisesti vähintään yhtä suuret\nolivat varmasti ne tappiot, jotka kohtasivat Rooman liittolaisia.\nHankkiakseen varoja sodankäyntiin senaatin oli täytynyt ryhtyä\nvaaralliseen toimenpiteeseen, huonontamaan rahaa, niin että sen arvo\nlopullisesti laski seitsemänteen osaan normaaliarvosta.\n\nKalliisti roomalaiset olivat siis ostaneet Sisilian. Mutta\nhedelmällinen saari oli vieläkin suuremman hinnan arvoinen.\nLähimmässä tulevaisuudessa tuli siitä Rooman vilja-aitta. Nykyjään,\nkun Sisilian viljelty maa tuottaa pääasiallisesti viiniä, oliiveja\nja etelänhedelmiä, meidän on vaikea kuvitella saaren hedelmällisiä\nosia lainehtivina viljavainioina. Mutta maanviljelys oli siellä\nroomalaisaikaan tulos tarkoituksellisesti ajetusta Rooman\nelintarvepolitiikasta. Veroina roomalaiset kantoivat nimittäin\npuutarhatuotteista[195] viidennen osan sadosta, mutta viljasta\nainoastaan kymmenennen osan.\n\nKarthagolle Sisilian menetys oli kova isku. Sisilia oli nimittäin ainoa\npaikka, josta vihollinen voi uhata itseään Karthagoa. Tähän aikaan\nalukset eivät vielä olleet rakennetut niin, että ne voivat kauemman\naikaa uhmata myrskyjä avoimella merellä, vaan täytyi niiden purjehtia\npitkin rannikkoja löytääkseen helposti sataman äkillisen rajuilman\npuhjetessa. Sellaisten olosuhteitten vallitessa oli matka Apenniinien\nniemimaalta Afrikkaan liian pitkä roomalaiselle maihinnousulaivastolle,\njollei se voinut tarpeen tullen päästä Sisilian satamiin. Agathokleen\naikaiset kokemukset olivat antaneet karthagolaisille näytteen\nsiitä, kuinka vaarallista oli, jos vihollisia oli saarella. Ja nyt\ntämä oli joutunut roomalaisten käsiin. Milloin nämä käyttäisivät\nhyväkseen hyökkäysasemaansa? Se oli vain ajan kysymys. Jonakin yönä\nvoi sotalaivasto hyvän tuulen vallitessa viedä roomalaiset legioonat\nSisiliasta Afrikkaan. Sisilia roomalaisten käsissä oli alituisena\nkuolemanuhkana karthagolaisten vallalle.\n\n\nKirjallisuutta puunilaissotiin:\n\nOm grundlæggelsen af Romernes verdensherredømme efter de tre første\nbøger af Polybios's historiske værk. O.A. Hovgárdin tanskannos.\n\nHans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst: I nide.\n\nJohannes Kromayer, Antike Schlachtfelder: III nide.\n\nEduard Meyer, Kleine Schriften: II nide.\n\nCarl Neumann und Gustav Faltin, Das Zeitalter der punischen Kriege.\n\nAd. Holm, Geschichte Siciliens im Altertum: III nide.\n\nVictor Ehrenberg, Karthago.\n\nStephane Gsell, Histoire ancíenne de l'Afrique du Nord: 4 nid.\n\nOtto Meltzer und Ulrich Kahrstedt, Geschichte der Kartager: 3 nid.\n\nTähän lukuun:\n\nMax Schermann: Der erste punische Krieg im Lichte der livianischen\nTradition.\n\n\n\nROOMAN VALTAKUNTA SAA LUONNOLLISET RAJAT.\n\n\nSisiliasta oli tullut Rooman _provinssi_ — niin roomalaiset nimittivät\nvarsinaisen Italian ulkopuolella olevia alueitaan. Provinsseja\nhallitsivat roomalaiset maaherrat melkein rajattomalla vallalla.\nVähän sen jälkeen kuin olivat tehneet rauhan karthagolaisten kanssa,\nroomalaiset valtasivat myöskin toisen karthagolaisten alueen, nimittäin\nSardinian. He käyttivät hyväkseen vaarallista kapinaa, joka puhkesi\nkarthagolaisten palkkajoukkojen keskuudessa, sitten kuin nämä oli\nviety Afrikkaan, ilman että heille oli maksettu palkkaa. Kapina\nlevisi Karthagon alaisten Afrikan kansojen keskuuteen, jotka olivat\nkauan vihanneet ylimielisiä herrojaan näiden kovan hallituksen ja\nkiristysjärjestelmän vuoksi. Vieläpä oli mieliala foinikialaisten\nliittolaistenkin keskuudessa niin uhkaava, että karthagolaisten valta\nnäytti olevan tuomittu pirstoutumaan. Ainoastaan Hamilkarin erinomaista\nvoimaa ja sotapäälliköntaitoa karthagolaiset saivat kiittää siitä,\nettä kuohunta lopuksi kolme vuotta kestäneiden kiivaiden taisteluiden\njälkeen voitiin kukistaa. Vangittuja kapinallisia heitettiin\ntuhansittain elefanttien kuoliaaksi tallattaviksi,[196] kostoksi\nniistä kauheista julmuuksista, joita nämä itse olivat aikaisemmin\nsuorittaneet, ja heidän johtajansa naulittiin ristiin. Väristen\npuhuttiin kaikkialla maailmassa tästä kauheasta sodasta.[197]\n\nVaikka roomalaiset olivat äskettäin selvittäneet välinsä\nkarthagolaisten kanssa, he eivät saaliinhimossaan empineet käyttää\nnäiden vaikeaa tilannetta hyväkseen, vaan anastivat _Sardinian_,\nkun kapinaliike karthagolaisia vastaan levisi myöskin sinne. Kun\nentiset omistajat vaativat saarta takaisin, roomalaiset uhkasivat\nsodalla. Karthagolaisten täytyi — vaikka hammasta purren — taipua\neikä ainoastaan luovuttaa Sardinia, vaan suorittaa sen lisäksi\nvahingonkorvauksena niistä sotavarusteluista, joihin roomalaisten\noli täytynyt ryhtyä, 1.200 talenttia. Harvoin on lausetta, että\npolitiikassa valta on oikeutta, sovellettu häpeällisemmällä tavalla.\nRoomalaisten oli tarvinnut ainoastaan uhata sodalla tehdäkseen\nainutlaatuisen hienon afäärin.\n\nToinen juttu on se, mitä seurauksia tästä kaappauksesta tuli olemaan.\n\nSardinian voittoa sopi roomalaisten mielestä lisätä _Korsikan_\nvaltauksella, joka oli vanha etruskilainen alue, missä roomalaiset jo\naikaisemminkin olivat koettaneet saada lujan jalansijan. Molemmilla\nsaarilla uudet herrat rajoittuivat kumminkin — samoinkuin ennen\nkarthagolaiset ja etruskitkin olivat tehneet — vain rannikkojen\nmiehitykseen. Maan sisäosien alkuasukasväestöä he pitivät\nalituisen kauhun vallassa panemalla toimeen ihmismetsästyksiä.\nAlkuasukas-raukkojen kimppuun usutettiin verikoiria ja heidät myytiin\nsitten orjiksi.\n\nHankkimalla valtaansa Sisilian, Sardinian ja Korsikan _roomalaiset\nolivat saaneet Tyrrheenan meren omakseen_. Ne kauppa-asemat, jotka\nkarthagolaiset olivat näillä saarilla itselleen hankkineet, olivat\nolleet tavattoman tärkeitä heidän kauppamatkoilleen läntisellä\nVälimerellä. Nyt tämä vaivalloisesti hankittu tien varrella\nolevain pysähdyspaikkain verkko oli revitty rikki. Karthagolaiset\nolivat kauppamatkoillaan riippuvaiset roomalaisten armosta. Heidän\nvaltansa Välimeren läntisellä syvänteellä oli uhattu, ja he olivat\nmenettämäisillään elämisenehtonsa luonnollisen lähteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi viipynyt kauan näiden viimeisten maan hankintojen jälkeen,\nennenkuin roomalaiset alkoivat vallata myöskin jäljellä olevaa osaa\nApenniinien niemimaasta aina Alppeihin asti. Gallialaiset alkoivat\ntulla jälleen vaarallisiksi, ja Roomaa uhkasi uusi gallialaismyrsky.\nLaidunmaita himoitsevat suunnattomat joukot tätä puoli villiä kansaa\ntunkeutui pohjoisesta päin ja olivat enää vain kolmen päivän maikan\npäässä Roomasta, ennenkuin siellä tiedettiin, missä he olivat. Maksoi\npaljon verta, ennenkuin roomalaisten onnistui lopulta voittaa heidät.\nTorjuakseen gallialaisvaaran ikiajoiksi he päättivät valloittaa koko\n_Cisalppisen Gallian_. Viisivuotisen kovan taistelun jälkeen oli koko\nItalian valloitus aina Alppeihin asti pääasiallisesti suoritettu\nnoin vuonna 220 e.Kr. Kuinka paljoa vaarallisemmaksi olisi seuraava\npuunilaissota muussa tapauksessa muodostunutkaan roomalaisille!\nMutta mitä oli saatu aikaan, se oli roomalaisten näkökannalta\nkatsoen suoritettu viimeisellä hetkellä. Sillävälin, kun roomalaiset\nolivat vielä valmistelupuuhissa vyöttääkseen Cisalppisen Galliankin\nsotilassiirtokunnilla, kulki Hannibal, heidän vaarallisin vihollisensa,\nAlppien yli.\n\n\n\nTOINEN PUUNILAISSOTA.\n\n\nKarthago voimistuu jälleen mahtavaksi.\n\nSardinian tapahtumien jälkeen karthagolaisille oli päivänselvää —\njollei se ollut sitä jo ennenkin —, että he eivät voineet pitää\nvuoden 241 rauhaa muuna kuin aselepona. Ei kukaan nähnyt selvemmin,\nmitä oli odotettavissa, kuin Hamilkar ja hänen vävynsä _Hasdrubal_.\nMolemmat ottivat nyt elämäntehtäväkseen hankkia isänmaalleen korvauksen\nkärsityistä menetyksistä toiselta taholta, _Espanjasta_. Espanjasta\npiti tulla samalla kertaa uuden sodan tukikohta, sillä kostettava oli\nroomalaisille, joita he vihasivat sydämestään ja sielustaan. Espanjan\nhopeakaivokset olivat, jos niitä järjellisesti käytettiin, kylliksi\nrikkaat sekä Karthagon sotavelan maksamiseen että korvaamaan suuret\nsotavarustelut, ja iberiläiset kansat olivat erinomaista sotilasainesta.\n\nNeljä vuotta rauhanteon jälkeen Hamilkar vei joukkonsa tähän maahan,\njossa karthagolaisilla ennestään oli Gades ja muutamia muita\nhajallaan olevia kauppapaikkoja. Käyttäen näitä tukikohtinaan hän loi\nsotapäällikkölahjainsa ja poliittisen viisautensa avulla yhtenäisen\nkarthagolaisen alueen, joka ulottui Espanjan viljavilta Välimeren\nmailta aina pohjoisessa olevaan Ebro-virtaan asti. Etelä-rannikon\nparhaaseen satamapaikkaan hän perusti _Cartagenan_ (Uusi Karthago),\njosta tuli uuden valtakunnan pääkaupunki. Nerokkaan valtiomieskatseensa\nopastamana Hamilkar oli hankkinut isänmaalleen siirtomaa-alueen, joka\nenemmän kuin täysin korvasi Sisilian ja Sardinian menetyksen ja samalla\navasi uuden vientialueen karthagolaisille kauppalaivoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan aikaa kului, ennenkuin roomalaiset käsittivät, mitä tosiaankin\noli tapahtunut tuolla kaukaisella Iberian niemimaalla. Ne epäluulot,\njotka olivat karthagolaisten saavutusten johdosta heränneet, häipyivät\nkumminkin, kun Hamilkar kaatui kahdeksanvuotisten voittoisaan\ntaistelujen jälkeen. Toivottiin, että hänen suuret suunnitelmansa\nolivat kuolleet hänen kanssansa. Ilmeni kuitenkin, että hänellä oli\nhenkinen perillinen, Hasdrubal. Mutta roomalaisista ei ollut viisasta\nheittäytyä uuteen sotaan, ennenkuin he olisivat selvitelleet välinsä\nvihollisten kanssa, jotka olivat aivan heidän ulottuvillaan, nimittäin\nPo-laakson gallialaisten kanssa.\n\nSamaan aikaan, jolloin roomalaiset masensivat nämä kansat, Hasdrubal\nkaatui murhaajan käden kautta. Mutta kostoajatus sai uuden ja\nvaarallisemman edustajan. Se oli Hamilkarin vanhin poika, _Hannibal_.\nHän oli siihen aikaan vain kaksikymmenkuusivuotias. Jo poikasena\nhän oli saanut seurata isäänsä sotaretkillä. Hän on itse vanhoilla\npäivillään kertonut, että kun Hamilkar oli lähdössä Espanjaan, hän\nkysyi yhdeksänvuotiaalta pojaltaan, tahtoisiko tämä seurata mukana.\n»Minä vastasin ihastuneena 'kyllä'», Hannibal jatkaa, »ja rukoilin\nhäntä lapsen tavoin itsepäisesti ottamaan minut mukaan. Silloin hän\ntarttui käteeni, vei minut alttarin ääreen, jossa hän juuri uhrasi\nZeukselle, ja sanoi, että minun tulisi käsi uhrin päällä vannoa vala\naina vihaavani roomalaisia.» Tälle valalleen Hannibal oli uskollinen\nelämänsä loppuun asti.\n\nHannibal oli melkein kaikessa isänsä kuva. »Vanhat soturit luulivat\nhänessä saaneensa takaisin Hamilkarin nuorukaisena», Livius kertoo.\n»Sama ilme oli katseessa, sama tuli silmissä, samat kasvojenpiirteet.»\nPian hän oli koko sotajoukon epäjumala. »Ei ollut ketään, jonka\nHasdrubal mieluummin asetti johtoon, kun jokin rohkea urotyö oli\ntoimitettava, ei ketään, jolla oli sellainen kyky temmata sotilaat\nmukaansa, ei ketään, jota he seurasivat sellaisella luottamuksella.\nItse hän ei koskaan väsynyt mistään ponnistuksista. Hän voi kärsiä\nyhtä hyvin hellettä kuin pakkastakin. Ruoassa ja juomassa hän oli mitä\nkohtuullisin. Valvoa hän voi yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Uni\nsai tulla, kun hänellä oli siihen aikaa työltään, eikä hän tarvinnut\nunta varten pehmeää vuodetta eikä hiljaisuutta. Usein nähtiin hänen\nnukkuvan paljaalla maalla vahtien ja vartijain välillä sotilasvaippa\npeitteenään. Pukunsa puolesta hän ei lainkaan erottautunut\nsotatovereistaan, ainoastaan hänen hevosensa ja aseensa herättivät\nhuomiota. Ratsain tai jalan hän oli parhain kaikista, ensimmäisenä hän\nriensi taisteluun ja palasi viimeisenä takaisin.»\n\nNäin voimakas on ihailu, minkä tuo erikoinen mies herätti vihollisessa.\nOlisi kuitenkin ollut enemmän kuin inhimillistä, jollei kansallisuus-\nja rotuviha myöskin esiintyisi siinä kuvassa, jonka roomalainen\nhistorioitsija on antanut maansa vaarallisimmasta vihollisesta. Hän\nlisää näet liioitellen, jonka tosiseikat kuitenkin kumoavat: »Näiden\nsuurten luonteenominaisuuksien vastapainona oli kuitenkin yhtä suuria\nluonteenvirheitä: epäinhimillinen julmuus ja puunilaisellekin ominaista\nsuurempi petollisuus. Hän ei tuntenut lainkaan totuutta, mikään ei\nhänelle ollut pyhää, jumalien pelko oli hänelle tuntematon, eikä hän\npiitannut vannotuista valoista, omaatuntoa hänellä ei ollut.» Nämä\nLiviuksen syytökset ovat mitä suurimmassa määrin epäoikeutettuja.\n»Sanansa Hannibal on aina pitänyt», Eduard Meyer sanoo, »eikä hän\nmilloinkaan tarpeettomasti vuodattanut verta. Sotavankejaan hän\non kohdellut inhimillisesti ja vihollisiaan kohtaan hän on aina\nkäyttäytynyt ritarillisesti.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen puunilaissota oli alkanut Messinassa; toinen puhkesi\n_Saguntumissa_. Sodan puhkeamisajan olosuhteet molemmissa\nkaupungeissa muistuttavat suuresti toisiaan. Molemmissa oli\nroomalaisystävällinen puolue ja toinen, joka tahtoi antautua\nkarthagolaisten vallanalaisuuteen. Viimemainittua vaaraa välttääkseen\nRooman kannattajat ryhtyivät karkoittamaan tai surmaamaan vastapuolueen\nensimmäisiä miehiä. Jäljellejääneet kääntyivät avunpyynnöllä\nKarthagon hallituksen puoleen, ja suuri neuvosto valtuutti Hannibalin\nsekaantumaan Saguntumin asioihin. Kaupungin hallitseva puolue etsi\nsilloin turvaa roomalaisilta, jotka ottivatkin kaupungin turviinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 219 Hannibal alkoi piirittää kaupunkia.\n\nSe oli itse asiassa sodanjulistus roomalaisille ja vastaus heidän\nvilpilliseen menettelyynsä Sardiniassa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.\n\nSaguntumilaiset puolustivat kaupunkiaan epätoivon rohkeudella. Kun\nmuurit ja tornit olivat sortuneet karthagolaisten muurinmurtajien\nsysäyksistä, »he peittivät ruumiillaan», kuten Livius sanoo, »lujat\nmuurinsa menettäneen isiensä kaupungin, eikä kukaan väistynyt\npaikaltaan.» Mutta karthagolaisia kiihoitti runsas saalis, joka heitä\nodotti; ja kun Hannibal antoi puhaltaa ryntäysmerkin, kaupunki oli\ntuomittu perikatoon.\n\nRoomalaiset näyttävät mahdollisimman kauan välttäneen uutta sotaa.\nKahdeksan kuukautta kaupunki sai näet kokea kaikkia piirityksen\nkauhuja, ilman että he lähettivät sinne apua. Mutta kun Saguntum oli\nvalloitettu, he lähettivät Karthagoon lähetystön, joka vaati Hannibalin\nluovuttamista.\n\nHarmistuneena suuri neuvosto hylkäsi tämän vaatimuksen. Rooman lähetit\neivät vastanneet sanaakaan. Vanhin heistä osoitti vain togansa\nrintalaskosta ja sanoi: »Täällä on meillä sota sekä rauha. Valitkaa\nkumman haluatte!» Karthagolaiset huusivat silloin yhtä uhmamielisinä,\nettä hän voisi antaa, kumman vain halusi. Ja kun roomalainen sanoi,\nettä hän antoi sodan, karthagolaiset vastasivat, että he ottivat sen\nvastaan ja että he tulisivat käymään sitä samalla rohkeudella, jolla he\nolivat sen vastaankin ottaneet. »Tosiasiallisesti Hannibal oli», sanoo\nEduard Meyer, »pakottanut sekä roomalaiset että karthagolaiset uuteen\nsotaan.»\n\nMutta Saguntumin hävitys ei luonnollisesti ollut lainkaan _syynä_\nuuteen sotaan, vaan ainoastaan _satunnainen aihe_ sen puhkeamiseen.\nVarsinainen sodan syy oli paljoa syvemmällä: Sisilian menetyksessä\nja ennen kaikkea Rooman häpeällisessä Sardinian valtauksessa sekä\nsen yhteydessä tapahtuneessa rahankiristyksessä. Tyytyä pysyvästi\ntällaiseen asiaintilaan olisi merkinnyt Karthagolle samaa kuin\nitsemurha. ostosodan täytyi tulla.\n\n\nHannibalin retki.\n\n»Minä ryhdyn nyt» — Livius sanoo suuren teoksensa 21:nnen kirjan\njohdannossa — »kuvaamaan muistettavinta kaikista sodista, mitä\nmilloinkaan on käyty, sitä sotaa, jota karthagolaiset Hannibalin\njohdolla kävivät Rooman kansaa vastaan. Sillä eivät koskaan ole\nvoimakkaammat valtiot ja kansat asein mitelleet voimiaan toistensa\nkanssa, eivätkä taistelevat itse ennen koskaan ole olleet niin mahtavia\nja voimakkaita. Ja niin vaihteleva oli sotaonni, niin epävarma sodan\nlopputulos, että ne olivat lähempänä häviötä, jotka lopuksi voittivat.\nLisätkäämme, että katkeruus, jolla kumpikin kansa taisteli, oli melkein\nvielä suurempi kuin sen sotavoimat.» Nyt sodan tarkoituksena ei enää\nollut jonkin siirtomaan valtaus; se oli taistelua maailman valtiudesta.\nJa nyt seisoivat vastakkain kokonaisen kansan murtumaton voima ja yksi\nmaailman suurimpia neroja. _Hannibalin sota on kaksintaistelu neron ja\nluonteen välillä_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos roomalaiset, kuten on hyvin luultavaa, olivat arvelleet Afrikan\ntulevan läheisimmäksi sotanäyttämöksi, niin Hannibal teki tyhjäksi\nheidän laskelmansa. Rooman valtakunnan sydämeen hän aikoi suunnata\niskunsa. Joukkojen kuljetus Italiaan oli kuitenkin suunnattoman\narveluttava yritys. Jos tämä tapahtui meritse tai pitkin rannikkoa,\nniin uskaltautui hän kohtaamaan Rooman laivaston, joka silloin jo\nhallitsi merta. Runsaslukuista ratsuväkeään, joka oli hänen armeijansa\nparhain ase, hän ei missään tapauksessa voinut kuljettaa meren yli. Ja\nvielä mahdottomampi oli kuljettaa elefantteja pitkää meritietä.\n\nOli kuitenkin eräs toinen tie, mutta sitä tietä kulkeminen oli\ntoisista syistä kuulumatonta uhkapeliä. Se kulki yli Alppien, yli\nnoiden pilvenkorkuisten vuorijonojen, jotka muinaisajan kansoille\nolivat kauhistavan salaperäisyyden verhoamat. Ainoastaan villit\nkeltit tunsivat tiet, ja nämä eivät luonnollisesti olleet sellaisia,\nettä kukaan olisi uskaltautunut johtamaan kokonaista armeijaa\nkuormastoineen ja elefantteineen niitä pitkin. Mutta Hannibal uskalsi.\nKuitenkaan hänen hankkeensa ei suinkaan ollut vain uhkayritys,\nkuten kauan arveltiin. Ennenkuin hän teki rohkean päätöksensä, hän\noli keskusteluista niiden kansojen kanssa, jotka tunsivat vuoret,\ntullut vakuutetuksi siitä, että suunnitelman toteuttaminen oli hänen\nlaiselleen voimamiehelle mahdollisuuksien rajoissa. Hän oli hankkinut\ntarkat tiedot solien yli johtavista teistä ja oli saanut maan\nsyntyperäisiä asukkaita oppaikseen.\n\nHannibal luotti siihen, että kun hän kerran olisi päässyt Alppien yli,\nPo-laakso tulisi olemaan hänen sotaliikkeillensä tukikohtana. Hän voi\nodottaa, että keltit ottaisivat siellä hänet vastaan vapauttajana,\nkoska roomalaiset olivat äskettäin riistäneet heiltä itsenäisyyden.\nMitä kaikkea Hannibalin lainen mies voikaan toivoa saavansa aikaan\nnäiden urhoollisten soturien avulla, jos hän oikein ohjaisi heidän\nvaltavan iskuvoimansa ja liittäisi heidät koulutettujen libyalaisten ja\nespanjalaisten veteraaniensa joukkoon! Gallialaiset eivät olleet vielä\nlakanneet olemasta Etelä-Euroopan kauhuna.\n\nHannibal voi sitäpaitsi toivoa makedonialaisen armeijan apua.\nMakedonian kuningas _Philippos V_, joka oli uudelleen laskenut valtansa\nalle Peloponnesoksen oli kireissä väleissä roomalaisten kanssa. Nämä\nolivat äskettäin alkaneet ulottaa valtaansa Balkanin niemimaallekin\npitämällä kurissa puolivillejä _illyrialaisia_, jotka olivat Adrian\nmeren itärannikolle perustaneet merirosvovaltion. Dalmatian saaristo\nrepaleisine rannikkoineen ja monine sen edustalla olevine saarineen\noli kuin luotu merirosvopesäksi. Täällä kasvoivat myöskin ne rohkeat\nmerimiehet, jotka sitten keskiajalla tekivät Venetsian merivallan\nkaikkia muita senaikaisia etevämmäksi. Rooman senaatin valitukset\nmerirosvojen kaappauksista torjui ylimielisesti heidän kuningattarensa,\nuhmaileva ja miehekäs nainen, joka siihen aikaan hoiti hallitusta\nalaikäisen poikansa puolesta. »Vanhastaan on illyrialaisilla ollut\ntapana» — hän selitti — »hyötyä merestä niin paljon kuin kukin\nkykenee.» Tähän yksi Rooman lähettiläistä antoi katkeran vastauksen:\n»Roomalaisten kesken on tapana, että valtio auttaa niitä kansalaisia,\njotka ovat kärsineet vahinkoa.» Ja hän lisäsi, että jumalien avulla\nkyllä tultaisiin pakottamaan kuningatar vieroittamaan illyrialaiset\npahoista tavoistaan. Kuningatar katkeroitui nuhteista niin, että hän\nsurmautti lähettilään.\n\nNyt senaatti tarttui ponnella asiaan ja lähetti matkaan suuren\nlaivaston, joka hävitti illyrialaisten rosvopesät ja pakotti heidät\nantamaan merenkulkijain vastaisuudessa olla rauhassa. Tämän matkan\nyhteydessä saatettiin myöskin lähinnä sijaitsevat kreikkalaiset\nsatamapaikat roomalaisten tarkastuksen alaisiksi. Näiden joukossa\noli _Korfu_, Adrian meren avain. Illyrian sota oli ensimmäisen\npuunilaissodan lisäksi uusi näyte siitä, että Roomasta oli tullut\nVälimeren mahtavin merivalta. Roomalaiset olivat nyt tehneet itsensä\nsekä Tyrrheenan että Adrian meren herroiksi.\n\nRooman pyrkimyksissä saada vakava jalansija Adrian meren itärannikolla\noli uhka Makedonialle. Oli senvuoksi luultavaa, että Philippos\ntahtoisi seurata Pyrrhoksen esimerkkiä, tulla Italiaan ja yhdistää\nsiellä sotavoimansa niihin, jotka tulivat Guadalquiviriltä. Senjälkeen\ntarvittaisiin, Hannibal toivoi, vain muutamia voittoja, ja ne saisivat\nRooman liittolaiset ja alamaiset varsinaisessa Italiassa luopumaan\nRoomasta. Ja mikä estäisi häntä sen jälkeen antamasta Rooman vallalle\nkuoliniskua? Hän luotti siis siihen, että side, joka yhdisti Rooman\nsen alaisiin kansoihin, oli yhtä hauras kuin se side, joka piti koossa\nKarthagon valtiota. Oliko tämä olettamus oikea? Siitä riippui koko\nhänen yrityksensä.\n\nKaikissa tapauksissa oli toimittava, ennenkuin Rooma ehtisi vahvistaa\nvaltansa Po-laaksossa. Kun tämä kerran ehtisi tapahtua, olisi myöhäistä\nsaada Italiassa sopivaa tukiasemaa sotaliikkeille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 218 Hannibal lähti liikkeelle Cartagenasta mukanaan 90 000\njalkamiestä, 12 000 ratsumiestä ja 37 elefanttia.[198] Espanjaan hän\njätti veljensä _Hasdrubalin_ huomattavan joukon kanssa tätä maata\npuolustamaan.\n\nNiin pian kuin oli tullut Ebron yli, hän oli vihollismaassa. Tämän joen\nja Pyreneitten vuorten välillä olevien, vapauttaan rakastavien kansojen\nkukistaminen lienee maksanut hänelle 20 000 miestä, ja yhtä monta\nmiestä hän jätti vähän ennen tämän vuorijonon ylikulkuaan jäljelle\nturvaamaan karthagolaisten valtaa Espanjassa. Hänen armeijansa oli siis\nvähentynyt 60 000 mieheen, kun hän hyökkäsi Transalppiseen Galliaan,\nmutta nämä olivat kaikki koeteltuja veteraaneja.\n\nKulkiessaan Rhône-virran yli Hannibal sai ensimmäisen kerran kokea\nvihollismielisyyttä gallialaisten puolelta. Eiväthän he voineet tietää,\nettä karthagolaisten sotaretki tarkoitti kokonaan toista maata kuin\nheidän. Sotajuonella Hannibalin onnistui kuitenkin saada armeija\nvahingoittumattomana joen yli.[199]\n\nHannibal saa kiittää onneaan, että hän niin nopeasti ja hyvissä ajoin\npääsi Rhônen yli, sillä Massilian luona, tuskin neljän päivänmarssin\npäässä etelään päin, joen suulla, oli konsuli _Publius Cornelius\nScipio_ laivastonsa kanssa. Hän oli matkalla Espanjaan tarkoituksenaan\ntaistella siellä karthagolaisten kanssa. Nyt hän sai hämmästyksekseen\nkuulla, että Hannibal oli ehtinyt Rhônelle asti. Ei mikään todista\nselvemmin Hannibalin sotasuunnitelman rohkeutta ja suurenmoisuutta kuin\nse, että roomalaiset eivät koskaan olisi voineet ajatellakaan, että hän\nryhtyisi sellaiseen uhkarohkeaan tekoon kuin sotaretkeen Italiaan\nsaakka.\n\nRooman konsuli oli ensi hämäännyksessään liian hidastuumainen. Hän\nluuli ensiksi, että se, mitä hän sai kuulla Hannibalin marssista, oli\ntyhjää hälytystä. Kun hän viimeinkin tuli vakuutetuksi siitä, miten\nasianlaita oikein oli, hän lähti päätä pahkaa ylimenopaikalle. Mutta\nkun hän viimeinkin saapui sinne, Hannibal oli poistunut paikalta kolme\npäivää aikaisemmin.\n\nScipiota on paljon syytetty siitä, mihin hän nyt ryhtyi. Muutamat\nhistorioitsijat ovat järkeilleet niinkin, että hänen olisi\nluonnollisesti pitänyt koko armeijansa kanssa palata takaisin Italiaan\nja koettaa sulkea alppisolat Hannibalilta. Mutta hämäännyksissään\nsiitä, että oli tullut petetyksi, »hän teki sen sijasta sen suuren\nvirheen», että jätti suurimman osan armeijasta veljensä Guæuksen\njohtoon Espanjaan, samalla kuin hän itse pienemmän osan kanssa kääntyi\ntakaisin Italiaan.\n\nMeille tulee myöhemmin tilaisuus palata pohtimaan kysymystä,\nmenettelikö hän oikein vai väärin. Tällä kertaa pysähdymme sen sijaan\nmiettimään kysymystä: Miksikä Hannibal ei viipynyt paria päivää Rhônen\nrannalla odottaen Scipiota. Hänen joukkonsa olivat sekä lukumäärään\nettä sotatottumukseen nähden viholliseen verraten ylivoimaiset. Vastaus\nkysymykseen piilee siinä, että syksy oli jo pitkälle kulunut. Vain\njonkin viikon myöhästyminen voi aiheuttaa sen, ettei Hannibal enää sinä\nvuonna olisi voinut kulkea Alppien yli, sillä milloin tahansa suuret\nlumipyryt voivat sulkea vuorensolat. Vaikkakin hän voisi olla kuinka\nvarma tahansa voitosta, niin tosiasia oli, että roomalaiset myisivät\nhenkensä kalliista. Vaikka karthagolaisten tappiot _kuolleissa_ eivät\ntulisikaan olemaan kovin suuret, niin täytyi sellaisen taistelun\njälkeen aina ottaa lukuun _haavoittuneiden_ suuri lukumäärä. Heitä\nei voisi ottaa mukaan rasittaville marsseille yli Alppien, ennenkuin\nhe olivat toipuneet; ja heidän hylkäämistään vihollismaahan sopi\nyhtä vähän ajatella. Mutta joutua pakotetuksi keskeyttämään marssi\nja pysähtyä talven ajaksi Galliaan merkitsi samaa kuin panna koko\nyritys peliin. Sillä silloin roomalaiset ennättäisivät ottaa oppia\nensimmäisestä tappiosta ja saisivat aikaa kohdatakseen karthagolaiset\nmurskaavalla ylivoimalla jo näiden tullessa ulos vuorisolasta. Koska\nkarthagolaisten täytyisi silloin olla perin uupuneita suorittamistaan\nmarsseista ja koska heillä ei olisi tilaisuutta käyttää hyväkseen\nvoimakkainta asettaan, ratsuväkeä, olisi heidän tappionsa jo ennakolta\nollut selvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin Hannibalin kulku jatkui syntyperäisten oppaitten johdolla\nyhä korkeammalle halki Alppien. Lähin päämäärä oli eräs niistä solista,\njotka länteen Torinosta johtavat läntisten Alppien yli.[200]\n\nEnsimmäistä alppijonoa ylikuljettaessa vaikeudet alkoivat. Juuri\nsilloin, kun tie oli jyrkin, tien yläpuolella oleville kallioille\nväijyksiin asettuneet vihamieliset alkuasukkaat hyökkäsivät ratsuväen\nja kuormaston kimppuun. Gallialaiset eivät nimittäin saaneet päästään\nsitä ajatusta, että Hannibalin sotaretki tarkoitti juuri heitä.\n»Karthagolaiset», Polybios kirjoittaa, »kärsivät nyt suuria vahinkoja,\nei niin paljon suoranaisesti barbaarien hyökkäyksestä kuin siitä, että\ntie oli niin kapea ja jyrkkä. Vähinkin levottomuuden aihe saattoi\nkuormaeläimet yhä suuremman kauhun valtaan, niin että monet niistä\nsyöksyivät taakkoineen rotkoihin. Ja kaikkein enimmän saivat häiriötä\naikaan haavoittuneet hevoset, sillä ne tulivat tuskasta aivan villeiksi\nja sysäsivät sekä kuormaeläimiä että ihmisiä alas jyrkänteitä.» —\n»Suurten lumivyöryjen lailla», Livius kertoo, »vetojuhdat vyöryivät\nkuormineen syvyyteen.»\n\nHannibal älysi, että hän oli kadottamaisillaan kuormastonsa. Jos\nnäin sai jatkua, oli koko armeija vihitty perikatoon. Täytyi toimia\nnopeasti. Ravakan joukko-osaston kanssa hän kiiruhti paikalle ja\nkävi ylhäältäpäin vihollisen kimppuun, hakkasi osan maahan ja ajoi\nmuut pakoon. Hetkeksi tosin sekaannus lisääntyi marssirivistössä\nsotahuutojen ja hälinän takia; mutta kun vaara oli torjuttu, retki\nvoi jatkua rauhassa. Herättääkseen kauhua »barbaareissa», Hannibal\nryntäsi, sitten kuin armeija oli kulkenut solan läpi, sen kaupungin\nkimppuun, jossa he asuivat. Sieltä hän otti korvauksen niistä\nhevosista ja kuormajuhdista, jotka oli menettänyt, ja sai sen lisäksi\nrunsaan muonavaraston. Hän oli nyt herättänyt sellaisen kunnioituksen\ngallialaisissa, että retki voi jatkua häiriintymättä aina korkeimmalle\nalppijonolle asti. Väristen vuoristokansat katselivat jättiläissuurien\nelefanttien kulkua tunturien välitse.\n\nKulun jatkaminen solia ympäröiväin kukkuloiden yli näytti lupaavalta.\nSiellä asuvat kansat tulivat Hannibalia vastaan kantaen öljypuun\noksia ja seppeleitä, antoivat hänelle panttivankeja takeeksi siitä,\nettä heillä oli rauhalliset tarkoitukset ja varustivat sotajoukon\nteuraskarjalla. Mutta Hannibalilla oli tapana olla aina varuillaan\nsellaisten ystävyydenosoitusten suhteen. Hänen epäluulonsa saivatkin\npian vahvistuksen. Tuskin karthagolaiset olivat ehtineet ahtaalle\nsolatielle, kun jo barbaarit kävivät heidän kimppuunsa, vyöryttivät\nheidän päällensä suuria kivilohkareita ja olivat hukuttaa heidät\nkivisateeseen. Hannibal oli kuitenkin tällä kertaa ollut kylliksi\nvarovainen. Hän asetti ratsuväen ja kuormaston kulkemaan edellä ja\njärjesti jalkaväen viimeiseksi. Tämä sai nyt pysähtyä ja olla yötä\nsolassa, sillä aikaa kuin kuormaeläimet, hevoset ja elefantit jatkoivat\nmatkaa eteenpäin. Täten vahingot eivät tulleet niin suuriksi kuin\nedellisellä kerralla, vaikkakin monet ihmiset luonnollisesti pahasti\nvahingoittuivat.\n\nAlppien-ylimarssin yhdeksäntenä päivänä Hannibal saavutti korkeimman\nkohdan. Sinne hän asettui leiriin ja vietti kaksi lepopäivää, osaksi\nsiksi, että ihmiset ja eläimet saisivat levähtää, osaksi odottaakseen\nniitä, jotka olivat jääneet jälkeen. »Ja tapahtui todellakin», Polybios\nkertoo, »että monet niistä hevosista, jotka olivat kauhuissaan\nharhailleet vuorilla, ja monet kuormaeläimet, jotka olivat heittäneet\nkuormansa selästään, äkkiä ilmestyivät leiriin seurattuaan sinne\njohtavia jälkiä.»\n\nTällä välin oli kuitenkin jo hyvän matkaa syyskuuta ehtinyt kulua, ja\nvuorenhuipuilla alkoi jo sataa lunta. Monen kasvoilla kuvastui väsymys\nja alakuloisuus ajatellessa niitä rasituksia, jotka vielä odottivat\nEtelän lapsia ylhäällä tunturimaailman pakkasessa. Mutta kun oli\nsaavuttu kukkulalle, josta avautui näköala Po-laaksoon, Hannibal piti\njoukoilleen puheen, jossa hän kuvaili kaikkea sitä ihanuutta, mikä\nodotti heitä rikkaassa maassa, vuorimuurin juurella ja huomautti niistä\nurotöistä, jotka sinne kutsuen viittoivat.[201]\n\nRohkaistunein mielin karthagolaiset aloittivat nyt alaslaskeutumisen.\nSe tuotti heille kuitenkin vähintään yhtä suuria vahinkoja kuin\nylösnousukin. »Sillä tie oli», Polybios kuvailee, »kapea ja jyrkkä,\nja lumi, joka sen peitti, teki mahdottomaksi nähdä, missä voi saada\nvarman jalansijan. Niin pian kuin joku lipesi ja kaatui, hän syöksyi\nheti pohjattomaan kuiluun. Niin kauheaa ja surullista kuin olikin\nolla tällaisten tapausten todistajana, jäljelle jäävät olivat jo niin\ntottuneet tämän laatuisiin onnettomuuksiin, että olivat niiden suhteen\ntulleet välinpitämättömiksi. Mutta tultiinpa paikkaan, jossa tie kulki\npitkin äkkijyrkänteen laitaa ja oli niin kapea, etteivät elefantit\neivätkä kuormaeläimet voineet päästä eteenpäin.» Valtava vuorenvieremä\noli nimittäin vähän ennen pyyhkäissyt pois tiestä enemmän kuin puolet\nsen leveydestä. Yritys kiertää ylempää vaarallinen kulkupaikka\nepäonnistui, sillä kylminä kesinä lumi ei siellä sulanut, vaan puristui\nyhteen jään tapaiseksi massaksi. Nyt oli uutta, märkää lunta satanut\nvuodenvanhan päälle. »Mutta», Polybios sanoo, »kun sotilaat polkivat\nsen läpi ja jalka kosketti vanhaa, kiinteää lunta uuden alla, niin\nmolemmat jalat liukuivat heidän altansa _samalla kertaa_. Ja kun he\nsitten koettivat tukea itseään polvin ja käsin noustakseen pystyyn,\nhe tulivat täysin avuttomiksi ja liukuivat yli jyrkänteen. Mutta kun\nkuormaeläimet keikahtivat kumoon ja koettivat nousta jälleen pystyyn,\nniin ne polkivat läpi vanhan lumen ja jäivät painonsa ja lumen kovuuden\ntakia paikoilleen kuin kiinninaulittuina.»\n\nTässä ei siis auttanut mikään muu kuin koettaa korjata ja leventää\nsärkynyttä tietä. Korjaus tapahtui Liviuksen kertomuksen mukaan\nseuraavalla tavalla: »Koska vuorta täytyi murtaa, kaadettiin\nympäristöllä kasvavia mahtavia puita ja tehtiin niistä suuri rovio. Se\npistettiin tuleen ja kuumennettiin siten kalliota, jonka perästä se\ntehtiin hauraaksi valamalla hehkuvalle kivelle viinietikkaa.[202] Sen\nperästä voitiin sitä särkeä murtoraudalla.» Yhden päivän työn jälkeen\noli saatu tietä levennetyksi niin paljon, että hevoset ja kuormajuhdat\nvoitiin kuljettaa sitä pitkin ja viedä alas laitumelle, sillä välin\nkuin tien tekoa jatkettiin elefanttien takia. Tämä työ vaati lisäksi\nkolme päivää, ennenkuin nälkiintyneet rumilas-raukat voitiin kuljettaa\neteenpäin. Mutta vielä kolme vuorokautta, ja silloin koko armeija oli\nalhaalla tasangolla. Alppien ylikulku oli vienyt viisitoista päivää.\nViisi kuukautta oli kulunut siitä, kun Hannibal läksi Cartagenasta.\n\nHannibalin suuri ajatus ryhtyä taisteluun roomalaisten kanssa itsessään\nItaliassa oli toteutumaisillaan. Raudan lujalla tahdonvoimallaan hän\noli suorittanut tuon historiassa ainutlaatuisen uhkapelin, jollaista\nkulku yli Alppien oli. Mutta kauheita uhrauksia se oli maksanut. Rhônen\nylikulun jälkeen hänen sanotaan menettäneen noin puolet armeijastaan.\nVarmaankin kylmyys ylhäällä Euroopan korkeimmilla tuntureilla on vienyt\nhengen useimmilta. Viettää viisitoista yötä paljaan taivaan alla\nalituisesti alttiina jääkylmille tuulille, jotka jäätiköiltä pusertuvat\nalas tunturien kuilujen kautta, sen jo olisi pitänyt olla kylliksi\ntuhotakseen melkein koko armeijan. Ainoastaan 20 000 jalka- ja 6 000\nratsumiestä lienee Hannibalilla ollut jäljellä, kun hän astui Rooman\nvaltakunnan maaperälle.[203] Mutta täällä hän voi olettaa kykenevänsä\ntäyttämään armeijansa aukot ystävällismielisten kansojen avulla.\nHämmästellen nämä totesivat harvinaisen näytelmän: suuri armeija, joka\noli kulkenut aina Herkuleen patsailta asti, laskeutui alas Alppien\nhuipuilta tuomaan heille vapautta.\n\n\nPo-laakson taistelut.\n\nEnnenkuin Publius Scipio armeijoineen oli ehtinyt tulevalle\nsotanäyttämölle, Hannibal ehti antaa sotilastensa kerätä uusia voimia\nrasitusten jälkeen. Hän oli myöskin houkutellut tai pakottanut\npuolelleen suuren osan väestöä pohjoisessa, Cisalppisessa Galliassa.\n_Ticinus_-joen luona, lähellä Vercellæn kaupunkia Scipion ratsu- ja\njousimiehet sattuivat eräällä tiedustelumatkalla kohtaamaan Hannibalin\nratsujoukon. Molemmilla puolin olivat itse ylipäälliköt johtajina\nHuolimatta karthagolaisten ylivoimaisuudesta Scipio otti vastaan\nvihollisen taisteluhaasteen.[204]\n\nHannibalin raskasaseiset ratsumiehet heittivät pian roomalaiset\ntakaisin, ja sitten kevyt numidialainen ratsuväki oli heidän kimpussaan\nhyökäten sivuilta ja takaa. Nämä numidialaiset eli berbiläiset\nratsastajat nopeine, kestävine hevosineen olivat kevyen ratsuväen\nihanne. Voittamattomia olivat nämä arojen pojat vihollista häiritsemään\nja uuvuttamaan, hänen ympärillään parveilemaan, houkuttelemaan\nitseään seuraamaan, harhaan johtamaan ja väijytyspaikassa vaanimaan.\nKuin pyörremyrsky he syöksähtivät roomalaisia kohti villiä neliä, ja\ntomupilvestä, jossa valkeat viitat häilähtelivät ja tummat silmät\nsalamoivat, lennähti nuolikuuro. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he\nvillisti kirkaisten pyörähyttivät ympäri pystyyn kavahtaneet oriinsa\nja hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Numidialaiset\nmerkitsivät karthagolaisille samaa kuin venäläisille kasakat 18:nnella\nja 19:nnellä vuosisadalla.\n\nSuurin tappioin Scipion täytyi, itse vaikeasti haavoittuneena perääntyä\nPo-joen yli. Roomalaiset pelastuivat täydelliseltä häviöltä ainoastaan\nsiten, että heidän onnistui viime hetkessä repiä joen yli johtava\nsilta. Mutta se armeijan osa, joka sankarillisesti kuolemaa halveksien\nsuojasi toverien perääntymistä yli sillan, joutui itse eristetyksi\nomistaan ja sen täytyi antautua vangiksi.\n\nEnnenkuin Hannibal oli tullut Pon yli, Scipio oli ehtinyt perääntyä\n_Trebia_-joen taakse ja asettautua vahvoihin asemiin vasen sivusta\nApenniinien, oikea Po-virran ja roomalaisen Placentian[205]\nlinnoituksen tukemina. Täällä Scipio odotti apujoukkoja, ja kun nämä\nolivat saapuneet, hän oli täysin tasaväkinen vihollisen kanssa, mitä\njalkaväkeen tulee. Hänen ratsuväkensä oli sitävastoin edelleenkin\nheikompi kuin Hannibalin.\n\nHaavansa takia Scipion täytyi luovuttaa päällikkyys toiselle\nmiehelle. Hannibal koetteli nyt sotapäällikköneroaan saadakseen\nhoukutelluksi roomalaiset tulemaan pois vahvasta asemastaan. Ja se\nonnistui lopuksi. Hän antoi vihollisen ratsuväen saada pienen voiton\nratsuväkitaistelussa. Se houkutteli koettelemaan enempää. Päällikkyyttä\nhoiteleva konsuli halusi mielellään ehtiä tehdä itsensä huomatuksi,\nennenkuin hänen virka-aikansa loppuisi — siihen oli enää muutamia\nviikkoja. Ja niin johduttiin siihen, että roomalaisten kevyet joukot\nmuutamia päiviä sen jälkeen joutuivat taas taisteluun vihollisen\nratsuväen kanssa. Karthagolaiset väistyivät vähän kerrassaan, ja\ntaisteluinnossaan roomalaiset seurasivat heidän perässään joen poikki.\nMutta äkkiä karthagolaiset pysähtyivät. Roomalaiset olivat juuri sillä\npaikalla, jonka Hannibal oli valinnut, silmä silmää vasten hänen\ntaistelujärjestyksessä olevan armeijansa kanssa.\n\nRoomalaiset olivat kuolemaantuomitut, jollei heidän armeijansa päävoima\nrientäisi avuksi. Se tuli. Mutta sotilaat saapuivat perille lopen\nväsyneinä, läpimärkinä ja väristen joulukuisen, kylmän ja korkealle\npaisuneen joen yli suoritetun pikamarssin jälkeen ja lisäksi nälkäisinä\n— sillä he eivät olleet ehtineet saada aamiaistaen. Hannibal oli\nsitävastoin antanut armeijansa päävoiman lämmitellä ja hyvin aterioida\nleirissä. Kylläisinä ja tyytyväisinä ja voideltuina öljyllä ollakseen\npakkaseen nähden vastustuskykyisempiä sotilaat olivat sitten asettuneet\ntaistelujärjestykseen, ja kun ylipäällikön oli onnistunut houkutella\nroomalaiset sinne, jonne tahtoi, verinen näytelmä voi alkaa.\n\nAvusta huolimatta roomalaisten kevyet joukot eivät jaksaneet\nkauan pitää puoliaan. Heidän jalkasoturinsa sitävastoin näyttivät\nansainneensa voittamattomien maineen ollen koko taistelun ajan\nratkaisevasti parempia kuin Hannibalin jalkaväki. He eivät tietysti\nvoineet rynnätä eteenpäin vihollisen jalkaväkeä ja siihen yhtynyttä\nylivoimaista ratsuväkeä vastaan, mutta he eivät myöskään perääntyneet\ntuumaakaan. Vasta kun osasto valittuja joukkoja Hannibalin nuorimman\nveljen _Māgon_ johdolla hyökkäsi heidän selkäänsä, sivustat ja\nkeskustan takimmaisin rivi joutuivat epäjärjestykseen. Keskustan\npäävoima sitävastoin — kolmasosa koko armeijasta — painautui tiiviisti\nyhteen, mursi karthagolaisten rintaman ja murhaavassa taistelussa\nraivasi itselleen tien Placentiaan. Mutta suurimman osan muuta armeijaa\nsen koettaessa päästä virran yli vihollisen kevyet joukot surmasivat\ntai elefantit tallasivat jalkoihinsa.\n\nMutta taistelu tuotti Hannibalillekin suuria tappioita. Jälkeenpäin\nhänen armeijansa hupeni yhäkin sairauksien takia, joita raa’an kylmä\ntalvisää aiheutti. Itse taistelun kuluessa karthagolaiset olivat\nrankkasateesta ja lumirännästä niin pahoin paleltuneet, että he\ntuskin kykenivät iloitsemaan saamastaan voitosta, Livius kertoo. Ja\nelefantit, jotka Hannibalin niin suurella vaivalla oli onnistunut\nkuljettaa Alppien yli, kuolivat kaikki paitsi yksi. Mutta sen sijaan\nhänen armeijaansa vahvistivat entistä enemmän kelttiläiset soturit.\nGallialaiset nousivat näet Hannibalin voiton jälkeen yleisesti\nroomalaisia vastaan ja toivat hänelle, niin sanotaan, apujoukkoja\nhieman yli 60 000 miestä.\n\nKaikesta huolimatta Trebian voitto oli osoittanut, kuinka paljoa\nhuonompi karthagolainen jalkasoturi oli Rooman legioonalaista. »On\nharvoja taisteluita», Mommsen sanoo, »jotka siinä määrin tuottavat\nkunniaa roomalaiselle sotilaalle, kuin Trebian taistelu. Mutta on\nmyöskin harvoja taisteluita, jotka aiheuttavat raskaampia syytöksiä\nniitä sotapäälliköitä kohtaan, jotka ovat taistelua johtaneet.»\nVika oli kuitenkin perimmältään korkeimman johdon järjestelmässä.\nYlipäällikkyys joutui näet jo vuoden kuluttua aina uusiin,\nkokemattomiin käsiin. Ennenkuin uusi ylipäällikkö oli oikein oppinut\ntuntemaan omia joukkojaan saatikka sitten vihollisen sotavoimia ja\nehtinyt perehtyä olosuhteisiin sotanäyttämöllä, suurin osa hänen\nvirka-ajastaan oli kulunut, ja hänen seuraajansa jo kenties tullut\nnimitetyksi. Jos hän nyt sattui olemaan kunnianhimoinen ja tahtoi\ntulla huomatuksi, oli seurauksena hyvin usein se, että hän heittäytyi\nliian kiirehdittyihin yrityksiin ja niitti häpeää ja tappiota triumfin\nasemesta. »Kaksi komentavaa pormestaria», kuten Delbrück nimittää\nsotaretkellä olevia konsuleita, voivat kyetä pysyttämään ympärillä\nasuvat ryövärilaumat tarpeellisen välimatkan päässä, mutta tällainen\njärjestelmä oli täydellisesti epäajanmukainen valtiolle, jolla oli\nvastassaan sotapäälliköitä, joiden elämäntehtävänä oli sota. »Kerta\nkaikkiaan ei käy päinsä poimia viikunoita orjantappuroista», Mommsen\nlisää.\n\nRoomalaisten voima perustui sitävastoin heidän jalkaväkisotilastensa\nerikoiseen kuntoon ja siihen, että heillä oli voimakkaasti kasvava\nväestö, josta saatiin uutta sotilasainesta. Yhdessä liittolaistensa\nkanssa heillä oli käytettävissään yli 700 000 sotakuntoista miestä.\nSitävastoin Hannibalin säännöllisiä sotavoimia, jotka luonnollisesti\nvuosi vuodelta vähenivät, oli suunnattomasti vaikeampi täydentää.\nTäydentämisen täytyi tapahtua joko Karthagosta tai Espanjasta käsin.\nJärjestettyjen joukkojen luominen kelttiläisistä sotajoukoista oli\nylivoimainen tehtävä, ainakin säällisessä ajassa. Hyökkäyksessä\ngallialaiset olivat kelpo sotilaita, mutta heiltä puuttui kestävyyttä.\nVaikeisiin taktillisiin manöövereihin ja vaativiin marsseihin he eivät\nkelvanneet.\n\nAinoa, missä Hannibal oli vihollistansa edellä, oli yhäkin hänen\nerinomainen ratsuväkensä, mutta ajan mittaan vain hänen oma\nsotapäällikkö-nerokkuutensa. _Sitä_ täytyi siis käyttää hyväkseen,\näärimmilleen, ennen kaikkea alituisesti valmistamalla viholliselle\nyllätyksiä, niin että sotanäyttämöä voitiin siirtää. Sillä jos taistelu\njähmettyi asemasodaksi, karthagolaiset olivat lukumääränsä vähemmyyden\nperusteella hukassa.\n\n_Ratkaisua_ Hannibal kuitenkin piti mahdottomana saavuttaa, ellei\nhänen onnistuisi taivuttaa liittolaisia luopumaan Roomasta. Hän koetti\nsenvuoksi kaikin tavoin saada heitä puolelleen. Roomalaiset, jotka hän\noli ottanut vangiksi, hän panetti rautoihin, mutta heidän italialaiset\nliittolaisensa hän laski vapaiksi lunnaitta. Hän toivoi, että kukin\nvapaaksi päästetty kertoisi kotiseudullaan, että Hannibal ei taistellut\nItaliaa, vaan Roomaa vastaan ja että hän taisteli italialaisten\nkansojen vapauden puolesta ja aikoi antaa takaisin kaikille sorretuille\nkansoille itsenäisyyden ja entiset maa-alueet.\n\n\nHannibal kulkee Apenniinien yli. Trasimenuksen taistelu.\n\nSaa mennä ajassa taaksepäin aina gallialaisten Roomaa vastaan tekemään\nrynnäkköön asti, joka tapahtui 170 vuotta aikaisemmin, tavatakseen\nsamanlaisen katastrofin, kuin sen, mikä kohtasi roomalaisia Trebian\nluona. Nimet _Hannibal_ ja _puunilaiset_ olivat siitä päivästä lähtien\nroomalaisille sotilaille yhtä kauhistavia kuin muinoin gallialaisten\nnimi. Ja nyt nämä molemmat pelätyt viholliset olivat yhtyneet\ntoisiinsa! Koko kansan täytti tuska ja kaikkialla nähtiin onnettomuutta\nennustavia merkkejä ja ihmeitä.[206]\n\nSillä välin Hannibalin marssi jatkui Trebiasta kohti keskistä\nItaliaa, yli Apenniinien Etruriaan. Mutta Arnon rannat olivat lumen\nsulamisen ja joen tulvimisen takia niin vesiperäiset, että armeijan\ntäytyi neljänä päivänä marssia vedessä. Sotilailla ei ollut öisin\nmuuta lepopaikkaa kuin kantamuksensa, jotka he latoivat kokoon, tai\nkuolleiden hevosten ja kuormajuhtien ruumiit. Joukkojen kärsimykset\nolivat sanoin kuvaamattomat, erittäinkin gallialaisen jalkaväen, joka\nsai marssia karthagolaisten perässä, sittenkuin tie täten oli tullut\nvielä pohjattomammaksi kuin ennen. Kelttiläiset napisivat äänekkäästi\nja olisivat epäilemättä karanneet joukoittain, jollei Hannibal olisi\nryhtynyt siihen varovaisuustoimenpiteeseen, että asetti ratsuväkensä\nMagon komennossa kulkemaan viimeisenä. Hän oli pian huomannut, kuinka\ntoivotonta oli totuttaa kuriin kelttiläisiä joukkoja. Taistelujen\nväliajoilla oli vaikeata tulla toimeen heidän kanssansa. Heillä oli\narveluttava taipumus viinin nauttimiseen, mutta eivät kestäneet sitä.\nHeillä oli hyvin suuret luulot itsestään ja he olivat senvuoksi\nräyhäävää ja uppiniskaisia. Olihan Aleksanteri Suuri vuosisataa\naikaisemmin tehnyt sen havainnon, että kelttiläiset olivat aikamoisia\nlörpöttelijöitä.\n\nMarssi Etrurian suomaitten kautta aiheutti Hannibalille suuria\nvahinkoja. Paljon sotilaita sairastui kuumeeseen ja vaipui maahan,\nnousematta enää koskaan ylös ja myöskin hevosissa raivosivat taudit\nkauhistavassa määrässä.[207] Hannibal itse, joka ratsasti ainoalla,\njäljelle jääneellä elefantillaan, sai epäterveellisistä suohuuruista\ntulehduksen, joka maksoi hänelle hänen toisen silmänsä.\n\nPerille hän kuitenkin tuli kaikista vastuksista huolimatta. Hirvittävä\nvaara uhkasi nyt Rooman valtaa. Oli suuri onnettomuus valtiolle,\nettä sillä miehellä, jonka tuli mitellä voimiaan maailman suurimpien\nsotilasneroihin kuuluvan vastustajan kanssa, uskottiin olevan\nsotilaallista lahjakkuutta, vaikka hänellä ei sitä ollut. Konsuli\n_Fláminius_ oli kaukonäköinen yhteiskuntapoliitikko. Muun muassa hän\nkansantribuunina, taistellen senaattia ja kapitalistipiirejä vastaan,\noli saattanut voimaan erään valtiota hyödyttävän peltolain. Tämän lain\nnojalla suuri ja viljava Rubicon-joesta etelään oleva, tähän asti\nmelkein asumaton maa-alue jaettiin maapalstoihin, jotka annettiin\nroomalaisille pienviljelijöille. Tämä oli sen tien seuraamista,\nmitä kulkien Rooma oli tullut suureksi ja mahtavaksi. Mutta suuret\ntilanomistajat ja kapitalistit olivat asettuneet Flaminiuksen kansan\nparasta tarkoittavaa lakiehdotusta vastaan, koska he itse halusivat\npilahinnasta vuokrata alueen valtiolta.\n\nSitten Flaminius oli sensorina ikuistanut nimensä toimeenpanemalla\nsuuren tierakennuksen, joka kantaa hänen nimeään. Via Flaminialla\nliitettiin Gallia sotilaallisesti ja taloudellisesti Rooman\nvaltakuntaan.\n\nMutta onnettomuus oli, että Flaminius luuli olevansa\npätevä ansaitsemaan myöskin sotapäällikön laakerit toisten\nkansalaiskunnianosoitusten lisäksi. Voitto, jonka hän oli saanut\neräästä gallialaisesta kansasta, antoi hänelle sotapäällikön maineen.\nMutta itse asiassa hän ei — Mommsen sanoo — sillä kertaa lyönyt\nvihollista, vaan sen tekivät hänen sotilaansa mielettömästä johdosta\nhuolimatta. Ilman kuolemaa halveksivaa kuriansa legioonat olisivat\nsilloin olleet perikatoon tuomitut.\n\nNyt kansanjohtaja oli toistamiseen heittävä sotapäällikön viitan\nhartioilleen, ja hän tiesi tunnossaan, mitä kansa häneltä odotti.\nHannibal oli pian selvillä siitä, kuinka oli konsulin soturinerouden\nlaita. Viekkaan puunilaisen onnistuikin houkutella hänet parhaalle\ntaistelupaikalle, mitä karthagolaiset voivat toivoa. Sen muodosti\nahdas vuorisola _Trasimēnus_-järven luona. Kun Hannibal näki, miten\nFlaminius seurasi hänen kintereillään marssin aikana, hän asetti\njoukkonsa eräänä kesäkuun yönä 217 väijyksiin tälle erinomaisen\nhyvin valitulle paikalle. Flaminiuksen suuri virhe oli kunnollisen\ntiedustelun laiminlyönti. Jos hän olisi siitä huolehtinut, hän ei olisi\nelänyt siinä luulossa, että Hannibal oli yöllä marssinut eteenpäin. Nyt\nhän antoi pahaa aavistamatta joukkojensa seuraavana aamuna tunkeutua\nvaaralliseen solaan. Kuinka vaarallinen se oli, se selveni hänelle\nvasta silloin, kun aamu-usva rupesi hälvenemään. Silloin ei alkanut\ntaistelu, vaan teurastus. Marssirivistössä etenevät roomalaiset\nhakattiin maahan, ilman että he lainkaan voivat tehdä yhtenäistä\nvastarintaa. Monet koettivat pelastautua heittäytymällä järveen, mutta\nhukkuivat tai saivat surmansa ahdistavain karthagolaisten ratsumiesten\nkädestä. Flaminius sai itsekin saman kohtalon. Ne, jotka eivät\nkaatuneet, otettiin vangiksi. Melkein koko armeija — 30 000 miestä —\nhävisi kirjaimellisesti olemattomiin, maksamatta Hannibalille muuta\nkuin 1.500 miestä, pääasiallisesti gallialaisia.\n\n\nFabius Cunctator.\n\nHannibal voi nyt esteettömästi marssia Roomaan, jos halusi. Täällä\nvarustauduttiin äärimmäisen varalle. Tiberin yli johtavat sillat\nrevittiin ja päätettiin ryhtyä toimenpiteeseen, jota ei oltu tehty\nkolmeenkymmeneen vuoteen: asetettiin diktaattori. _Fābius Māximus_\noli sen miehen nimi, joka siihen toimeen nimitettiin. Hän oli vanha,\nkoeteltu mies, tunnettu siitä, ettei hän koskaan tehnyt hätiköityjä\npäätöksiä. Mutta kansan suosiossa hän ei suinkaan ollut. Hän oli\nitsetietoinen ylimys, joka piti arvonsa mukaisena olla koskaan lainkaan\nvälittämättä yleisestä mielipiteestä. Vieläpä hän suorastaan tahtoi\nosoittaa, kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli kansan äänestä.\nHän aikoi käydä sotaa oman päänsä mukaan, sallimatta koskaan kansan\nmielialan johtaa itseään harkitsemattomiin tekoihin.\n\nHannibal osoittautui kuitenkin puolestaan hänkin paljoa varovaisemmaksi\nstrategiassaan, kuin mitä olisi voinut odottaa niin ilmeiseltä\nhyökkäystaktikolta. Huolimatta suuresta voitostaan Trasimenuksen luona\nhän ei aikonut marssia Roomaa kohti — vielä. Ensimmäinen tehtävä oli\nsaattaa vihollisen liittolaiset luopumaan. Hävittäen hän samosi halki\nUmbrian alas etelä-Italiaan näyttääkseen oikein havainnollisesti sen\nkansoille, että Rooma ei kyennyt suojelemaan heitä. Ja samalla kertaa\nkuin hän löi toisella kädellä, hän ojensi toisen liittoon. Kohtelemalla\nlempeästi niitä sotavankeja, jotka oli saanut Rooman liittolaisten\njoukosta, hän koetti alati voittaa nämä kansat puolelleen.\n\nTällainen vastustamaton hyökkäysvoima ja aito puunilainen\nharkinta yhdessä tekivät Hannibalista maailmanhistorian suurimpia\nsotapäälliköitä. »Hän muistutti», eräs kirjailija sanoo, »afrikkalaisen\nkotimaansa eläinten kuningasta: aina tietoinen voimastaan, mutta ei\nkoskaan hyökkäämässä saaliin kimppuun, ennenkuin oli siitä täysin\nvarma.»\n\nMutta roomalaisen valtiorakenteen lujuuden rinnalla puunilainen\nviekkaus oli sittenkin vähäistä. Ei ainoakaan italialainen kansa\nhalunnut liittyä valloittajaan, joka oli solminut aseveljeyden heidän\nmuinaisten verivihollistensa, noiden puolivillien gallialaisten kanssa,\njotka olivat tehneet heille niin paljon pahaa. Kaikkialla, minne\nHannibal tulikin, suljettiin häneltä kaupungin portit. Kaikkialla\npidettiin roomalaisia suojelijoina puunilaisia ja gallialaisia vastaan.\nRotuviha oli hyvä liittolainen roomalaisille.\n\nHannibal oli kuten Pyrrhoskin tehnyt laskuvirheen arvioidessaan Rooman\nvaltion lujuutta ja puolustusvoimaa. Pyrrhoksen aikana kirvelivät\nvielä sellaisissa maankolkissa kuin Sammumissa sodan jälkeiset kaiken\nkoetun kärsimyksen ja häväistyksen haavat. Nyt oli siitä kulunut\nkuusikymmentä vuotta, ja kaikkialla Italiassa oli kasvanut uusi\nsukupolvi, joka tunsi itsensä yhdeksi roomalaisen kansanaineksen\nkanssa ja joka piti koko olemassaoloansa uhattuna, jos Rooma sortuisi.\nItalialainen kansallistunne oli tullut niemimaan kansojen kesken\naikaisemmin vallinneen kilpailun tilalle. Hannibal oli Italiassa saanut\ntekemisiä lujuudeltaan aivan toisenlaatuisen valtiorakenteen kanssa\nkuin Karthagon, jonka alamaiset olivat vastahakoisia ja liittolaiset\nepäluotettavia.\n\nRooman pelastumista auttoi myöskin uuden diktaattorin viisas ja\nvarovainen sodankäyntitapa. Hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää\nratkaisevaa taistelua, kuin hänen edeltäjänsä ja poliittinen\nvastustajansa Flaminius oli ollut siihen halukas. Fabius Maximuksen\nsuunnitelmana oli tyytyä alituisilla pikkukahakoilla häiritsemään\nja uuvuttamaan vihollista sen joukkojen ollessa muonavarojen\nhankintamatkoilla ja muissakin sopivissa tilanteissa. Sillä tavoin hän\nvähitellen hankkisi alokasjoukoilleen sotatottumusta ja menestysten\navulla kohottaisi heidän rohkeuttaan, samalla kuin hän vaikeuttaisi\nvihollisen olemassaolon mahdollisuutta vieraassa maassa. Oikein\nhyvin hänen tuumansa luonnistivat, kun hänen onnistui miehittää eräs\nkampanialainen vuorisola, jonka läpi Hannibal oli kulkemassa. Tässä\noli siis vähällä käydä karthagolaisille samoin kuin roomalaisille\noli käynyt samalla seudulla vuosisata aikaisemmin. Näytti siltä kuin\nsaataisiin hyvitys Trasimenuksen taistelusta.\n\nMutta Hannibal oli viekkaampi kuin roomalaiset. Kun hän huomasi,\nettä oli joutunut väijytyksiin, hän teetti kuivista puista soihtuja\nja sidotti ne yön pimeydessä sotasaaliina saamainsa 2.000 vetohärän\nsarviin. Sittenkuin soihdut oli sytytetty, eräs sotilasosasto sai\nlakkaamatta kilpiänsä rämistäen ajaa eläimet ylös erästä niistä\nvuorenkukkuloista, jotka ympäröivät solaa.\n\nRoomalainen sotavoima, joka piti solan suuta hallussaan, näki äkkiä\nsuuren joukon soihtuja liikkuvan kohti tunturin lakea ja luuli, että\nkarthagolaiset aikoivat sitä tietä luikkia tiehensä ja kiiruhti sinne.\nMutta kun sitten roomalaiset saivat selville, kuinka asianlaita oikein\noli, Hannibal oli jo ehtinyt viedä joukkonsa solasta.\n\nJos Fabius olisi onnistunut suunnitelmassaan, häntä olisi\nluonnollisesti tervehditty maansa pelastajana. Nyt sen sijaan purkautui\nilmoille koko se suuttumus, jonka hänen sodankäyntitapansa oli\nsynnyttänyt. Eikö hän ollutkin antanut sotilaittensa aseet käsissä\nseisoa toimettomina katselijoina, sillä aikaa kuin numidialaiset\nratsumiehet ylt'ympäriinsä ryöstivät putipuhtaiksi uskollisia\nliittolaisia ja tuhosivat heidän kotinsa tulella! Yleisesti alettiin\nolla sitä mieltä, että vanha diktaattori oli tolkuton, että hän oli\npäähänpiston vallassa, ja hänelle annettiin haukkumanimi _Cūnctātor_\n(Kuhnustelija).\n\nMutta vähintään yhtä tyytymätön »kuhnustelijaan» oli — Hannibal.\nSellaisesta ajan tuhlauksesta, joka ei antanut tilaisuutta urotekoihin\neikä sotasaaliin saantiin, ei pitänyt hän eivätkä hänen sotilaansa. Hän\nteki kaikkensa houkutellakseen vastustajansa ratkaisevaan taisteluun.\nHän teki partioretkiä pitkin ja poikki, hävitti maata laajalti ja\nlavealti ja liikehti tavalla, joka näytti ylen salaperäiseltä ja\nteki sen vaikutuksen, kuin jotakin suurenmoista olisi tekeillä hänen\npuoleltaan. Mutta Fabiukseen nähden kaikki nämä taktilliset temput\nolivat turhaa vaivaa. Hän ei koskaan antanut houkutella itseään\nvaromattomaan manööveriin, hän ei koskaan pannut armeijaa liikkeelle,\nennenkuin oli huolellisesti tutkituttanut maaston.\n\nNiiden joukkoon, jotka katkerimmin moittivat diktaattoria, kuului hänen\noma ratsuväenpäällikkönsä _Minuciūs_. Hänen kanssansa oli kansankokous\nsamaa mieltä; ja kun Minucius oli voittanut pienen, vähäpätöisen\nkahakan, päätettiin, että ratsuväen päällikkö saisi samanlaisen vallan\nja voiman kuin diktaattorikin. Minucius kerskui saaneensa voiton sekä\nHannibalista että Rooman diktaattorista.\n\nMolemmat ylipäälliköt ottivat nyt komentoonsa puolet armeijaa kumpikin\nja erosivat sitten toisistaan. Niin oli Rooman armeija taasen jaettu\nkahden ylipäällikön kesken ja nämä seurasivat kumpikin omia, aivan\nvastakkaisia sodankäyntiperiaatteitaan.\n\nMinuciuksen täytyi luonnollisesti käyttää ensimmäistä tilaisuutta\nhyväkseen näyttääkseen, kuinka kyvykäs hän oli. Tulos oli se, että\nhänen sotajoukkonsa olisi tullut täydellisesti tuhotuksi, jollei Fabius\nolisi saapunut viime hetkessä apuun. Silloin haukkumanimi Kuhnustelija\nmuuttui kunnianimeksi »Rooman kilpi»; ja runoilija Ennius, joka pian\ntämän jälkeen kirjoitti runomittaisen Rooman historian, lausui siinä\nFabiuksesta:\n\n    »Unus homo nobis cunctando restituit rem.»\n    (Vitkuilullapa mies yks’ ainoa valtion turvas.)\n\n\nCannæn taistelu.\n\nVuosi 216 tuli kuitenkin roomalaisille vielä pahemmaksi onnettomuuden\nvuodeksi kuin kaksi lähinnä edellistä huolimatta suurenmoisista\nponnistuksista, joita nyt tehtiin suuremman armeijan luomiseksi kuin\nkoskaan aikaisemmin. Lähemmä 90 000 miestä voivat roomalaiset keväällä\nlähettää sotaan.\n\nNäitä vastaan Hannibal kykeni gallialaisten liittolaistensa avulla\nasettamaan korkeintaan 50 000 [208] miestä. Mutta vastapainoksi hän jos\nkenkään osasi taidon johtaa sodan kulkua tahtonsa mukaan ja sijoittaa\nsotanäyttämön sinne, minkä piti itselleen edullisimpana. Roomalaisilta\nei puuttunut, kuten de Sanctis sanoo, ei miehistöä, ei kuria, eikä\nvoimaa, mutta heillä ei ollut vieläkään oikeaa päällikköä. He olivat\njälleen jättäneet armeijan johdon kahden konsulin, _Æmilius Pauluksen_\nja _Terentius Varron_ käsiin. Nämä olivat sotapäällikköinä uusia\npainoksia, edellinen diktaattori Fabius Cunctatorista, jälkimmäinen\ntämän ratsuväen päälliköstä tai pikemminkin Flaminiuksesta.\nJärjestelmällisestä sodankäynnistä kaikkine moninaisine toimenpiteineen\nTerentius ymmärsi suunnilleen sen verran, että hän nimitti koko\npuuhaa sotilaalliseksi saivarteluksi. Sotaan ei oltu ryhdytty, hän\narveli, vain siksi, että varovasti toimitettaisiin tiedusteluja\nja asetettaisiin vartijoita ja vartiostoja, vaan siinä mielessä,\nettä miekkaa käytettäisiin. Sillä senaatti ja kansankokous olivat\nlausuneet sen toivomuksen, että konsulit uskaltautuisivat taisteluun.\nMutta tarkoitus ei suinkaan ollut, että oli hyökättävä suoraa päätä\nvihollisen kimppuun, missä tahansa se tavattaisiin, joka oli ainoa\nsääntö, mitä Terentius tahtoi soveltaa. Senaatti oli päinvastoin\npainostanut konsulien suurta edesvastuuta, minkä ylipäällikkyys\naiheutti, ja huomauttanut, miten tärkeää oli, että ratkaisevalle\ntaistelulle valittaisiin sopiva ajankohta.\n\nEräänä päivänä, jolloin Terentiuksella oli korkein päällikkyys\n— se vaihteli nimittäin konsulien kesken päivittäin —, hän\nryhtyi hyökkäykseen Cannæen luona Apuliassa. Vaikka itse asiassa\nHannibal se päätti asiasta. Apulian kentät tarjosivat hänelle mitä\nparhaimman tilaisuuden käyttää täydellisesti hyväkseen ratsuväkensä\nylivoimaisuutta. Æmilius oli samasta syystä vaalinut, että roomalaiset\ntaisteluun antautumatta odottaisivat, kunnes vihollinen olisi saatu\nmaastoon, jossa ratkaisu riippuisi pääasiallisesti jalkaväestä. Mutta\nTerentius hylkäsi ylimielisesti kaikki sellaiset ajatukset. Lopulta hän\naivan raivostui; hän repi hiuksiansa, puhkesi herjaamaan virkatoveriaan\nja syytti häntä kateudesta. Tilanne päämajassa tuli niin kiusalliseksi,\nettä Æmilius lopuksi suostui tolkuttoman virkaveljensä vaatimuksiin.\nNiin jouduttiin sitten suureen, ratkaisevaan taisteluun Cannæn luona.\n\nHannibalin armeija oli suuruudeltaan vain puolet Rooman armeijasta,\nhiukan suurempi, mutta kuitenkin sen onnistui täydellisesti kiertää\nvihollinen ja sen lisäksi pitää se rautaotteessaan tämän onnistumatta\nmurtautua sen ehkäisen ketjun läpi, joka sitä ympäröi. Boakäärmeen\nsitkeällä voimalla karthagolaisten ketju puristi vastustajansa yhä\nenemmän ja enemmän kokoon, muutti sen järjestyksettömäksi joukoksi ja\ntuhosi sen lopulta melkein kokonaan.\n\n50 000 roomalaista, niistä 80 senaattoria, peitti taistelukentän, ja 20\n000 miestä joutui sotavangeiksi. Siis melkein neljä viidesosaa niistä\nlegioonista, jotka Rooma kirveltävin ponnistuksin oli saanut kokoon,\noli menetetty. Milloinkaan ei liene niin suuri ja samalla kertaa\nitsessään niin kelpo armeija tullut tuhotuksi itse taistelukentällä\nniin vähäisin vastapuolen tappioin. Voitto ei maksanut Hannibalille\nenempää kuin 6 000 miestä, josta määrästä kaksi kolmasosaa oli\ngallialaisia.\n\nNiiden joukossa, jotka Cannæn luona taistelukentällä saivat\nsurmansa, oli myös Æmilius Paulus. Vaikeasti haavoittuneena hän\noli tehnyt velvollisuutensa loppuun asti, sillä välin kuin hänen\nvirkaveljensä pelasti nahkansa, kiitos hyvän hevosensa — ja reippaan\npäättäväisyytensä, joka ei nytkään häntä pettänyt. Kukapa voikaan\nihmetellä, että hän sellaisessa tilanteessa kuin tämä, unohti sen\nlupauksen, jonka hän ylpeänä hetkenä oli rintaman edessä antanut,\nnimittäin jakaa kaikki vaarat sotilastansa kanssa! Urheuttaan hän\nosoitti nyt toisella tavalla: hänellä oli otsaa elää senkin jälkeen,\nmitä oli aiheuttanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCannæn taistelu on tyypillinen tuhoamistaistelu, taktillisen\nmestaruuden saavutus. Tämä Hannibalin sotapäällikkönerouden triumfi oli\nmahdollinen siten, että hän itse oli kehittänyt armeijansa kykeneväksi\nkorkeampilaatuiseen sotataitoon kuin oli se, jonka roomalaiset\nosasivat. Hannibalin ammattisoturit ja upseerit olivat harjaantuneet\nyhtä hyvin yhteistoimintaan kuin itsenäisestikin liikehtimään\npienempinä osastoina. Roomalaiset olivat sitävastoin tottuneet\ntoimimaan ainoastaan yhtenäisen komennon mukaan. Tiheään ryhmittyneinä\neri osastot tunkeutuivat eteenpäin taistelussa, eivätkä tahtoneet\neritä toisistaan. Roomalaiset sotapäälliköt eivät yleensä tunteneet\nmuuta sotataitoa kuin johtaa joukot kohti vihollista ja urheasti iskeä\nhäneen kiinni. Senvuoksi he eivät myöskään kyenneet täysin käyttämään\nhyväkseen lukumääräistä etevämmyyttään. Se selittää sen, että Hannibal\nheikommalla armeijalla sai saarretuksi melkein kaksi kertaa omaansa\nsuuremman ja kykeni tuhoamaankin sen, kuten Trasimenuksen ja Cannæn\nluona.\n\nHänen voittonsa riippui kuitenkin taistelun alussa hiuskarvan varassa.\nHän tiesi vallan hyvin, että hänen oma, heikko keskustansa ei jaksaisi\nkauan pitää puoliaan 70 miehen syvyisen roomalaisen keskustan valtavaa\niskuhyökkäystä vastaan. Täytyi senvuoksi ratsuväen saartoliikkeillä\nkoettaa saada tilaisuus pidättää roomalaisten keskustaa, häiritä sitä\ntekemällä hyökkäyksiä sivustoihin ja selkään, tehdä se epävarmaksi ja\nsiten lamaannuttaa sen valtava iskuvoima. Jos tämä onnistui, olisi koko\nRooman armeija pian saarrettu ja tuhon oma. Mutta jos karthagolaisten\nratsuväenhyökkäys vain hetkenkin myöhästyisi, roomalaiset ehtisivät\nmurtautua läpi ja heittää nurin niskoin Hannibalin keskustan. Ja jos\ntaitehikas verkko roomalaisen armeijan ympärillä kerrankin repeäisi,\nsitä ei enää voisi paikata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannibalin voittoretkeä Cartagenasta Cannæseen voi verrata ainoastaan\nAleksanterin retkeen. Mutta Hannibalin tarkoitusperä ei ollut, kuten\nAleksanterin, kukistaa sitä valtakuntaa, jonka kanssa hän soti, vaan\nainoastaan pakottaa vastustaja hänen omaa maataan turvaavaan rauhaan.\nTämä käy ilmi tyydyttävän selvästi siitä sopimuksesta, jonka Hannibal\nvuonna 215 teki Makedonian kuninkaan Philippoksen kanssa. Niihin\naikoihin, jolloin Hannibal oli menestystensä huipulla, hänellä ei\nollut aikomustakaan tuhota roomalaisvaltaa, vaan hän suunnitteli sodan\nloputtua solmita ystävyysliiton Rooman kanssa. Hän tahtoi vain luoda\nsen ajan kahden merkitsevimmän valtion välille _tasapainotilanteen_\nja saada Makedonian sen takaajaksi. Philippos saisi tyytyä siihen,\nettä saisi takaisin ne alueet, jotka roomalaiset olivat vallanneet\nAdrianmeressä ja sen rantamilla.\n\nHannibalin tarkoituksena lienee ollut palauttaa isänmaalleen, mitä\nroomalaiset olivat siltä ottaneet, siis Sisilia, Sardinia ja Ebron\npohjoispuolella oleva Espanja, antaa pohjois-Italia kelteille ja\netelä-Italia kreikkalaisille ja siten rajoittaa Rooman valtakunta\nkeskiseen Italiaan. Sen jälkeen voisivat karthagolaiset tuntea itsensä\nrauhallisiksi. Rooma ei voisi enää riidellä heiltä läntisen Välimeren\nherruutta.\n\nMutta sellaista sodan tulosta vastaan nousi kaikki se, mitä voi kutsua\nroomalaishengeksi. Tässä oli Hannibalilla vastassaan kansakunta, joka\noli päättänyt järkähtämättömästi puolustaa Rooman herruutta koko\nItaliassa. Ennemmin joutua perikatoon kuin tulla jälleen pieneksi,\nmitättömäksi kansaksi! — siinä mielessä taisteli Tiberin kaupungin\nkansa ja sen uskolliset liittolaiset; _ja tämä mielenlaatu teki heidät\nhistoriallisesti oikeutetuiksi tulemaan maailman herroiksi._\n\n\nRooman ihmeellinen elinvoima.\n\nRoomalaiset eivät unohtaneet koskaan Cannæn onnettomuuden jälkeisiä\nkauheita päiviä. Ikäänkuin tulikirjaimin oli niiden päiväin\nmuisto mieliin piirretty ei ainoastaan surumuistona, vaan myöskin\nkehoituksena ja varoituksena. Toisilla kansoilla on tapana vahvistaa\nkansallistuntoaan viettämällä suurien voittojensa muistoa. Roomalaisten\nsuuruus ilmenee paljoa suurempana siinä, että he alituisesti\npitivät myöskin kansalliset onnettomuudet mielessään ja viettivät\ntappioidensa vuosipäiviä kansallisina muisto- ja katumuspäivinä.\nGallialaisia vastaan taisteltaessa kärsityn tappion, Gaudiumin solan\nhäpeän ja Cannæn onnettomuuden päivä olivat jokaisen roomalaisen\nmielikuvituksessa yhtä eläviä kuin voitonpäivätkin.\n\nCannæn taistelun muisto ei kuulunut kuitenkaan ainoastaan Rooman\naikakirjojen surullisimpiin, vaan samalla sen ylväimpiin.\n\nInhimillisesti katsoen Rooman olisi pitänyt sellaisen verenvuodatuksen\njälkeen olla mennyttä. Ne legioonat, joihin luottaen kaupunki oli\ntoivonut pelastuvansa, olivat tuhotut. »Jokainen muu kansa», Livius\nsanoo, »olisi murtunut sellaisesta onnettomuudesta.»\n\nTosin roomalaisetkin horjuivat surusanoman saapuessa, mutta\nvain hetkisen. Ensimmäistä hämmästystä seurasi pian raudanluja\npäättäväisyys. Ei koskaan roomalaisvoima ole esiintynyt niin\nihailtavana kuin onnettomuuden päivinä.\n\nMutta jos Rooman _liittolaiset_ olisivat pettäneet tällä hetkellä, sen\nhistoria olisi ollut silloin kaikissa tapauksissa lopussa. Vasta nyt\noli Hannibalin mielestä tullut aika suunnata kuolinisku pääkaupunkiin.\nTosin Cannæn onnettomuuden perästä italialainen liittovaltiokin järkkyi\nsiksi voimakkaasti, että useimmat etelä-italialaiset yhteiskunnat ja\nItalian toiseksi suurin kaupunki, rikas ja mahtava _Capua_ heti sen\njälkeen antautuivat karthagolaisille. Ja näiden esimerkkiä seurasi pian\n_Syrakusa_. Mutta melkein koko keski-Italia pysyi Roomalle uskollisena.\nLujine kaupunkeineen ja melkein ehtymättömine väestövarastoineen\nnämä liittolaiset olivat roomalaisvallan vahvana turvana. Sen, joka\npyrki tuhoamaan Rooman valta-aseman, täytyi ensiksi rajattomin\nponnistuksin murtaa irti kivi kiven jälkeen keski-italialaisten\nkaupunkien linnoitusvöistä. Mutta tämän roomalaisvallan suojamuurin\nläpi tunkeutumista varten tarvittiin sekä piirityskoneita että paljoa\nsuurempia sotajoukkoja, kuin mitä Hannibalilla oli käytettävänään.\n\nSen hän myöskin itse tiesi parhaiten. Hänen sotajoukkonsa oli\nluonnollisesti — joskin vitkallisesti — vähentynyt yhä enemmän ja\nenemmän sairauksien ja niiden tappioiden johdosta, jotka aina kohtaavat\nvoittajaakin taistelukentällä. Hannibalin heikkous oli siinä, että\nhänellä oli ainoastaan tämä yksi korvaamaton armeija ja hänen täytyi\nsentähden säästää sitä niin paljon kuin mahdollista. Näin ollen hän\nei voinut ajatellakaan kiinteitten asemien piirittämistä, vielä\nvähemmin niiden valtaamista väkirynnäköllä. Tosin hänen onnistui\nlopulta saada aikaan, että apujoukko läksi Karthagosta, mutta suurin\nosa siitä täytyi lähettää Espanjaan. Ticinuksen taistelun jälkeen\nPublius Scipio oli näet lähtenyt sinne vahvistusjoukkoja mukanaan ja\nyhdessä veljensä Gnæuksen kanssa saavuttanut niin suurta menestystä,\nettä he uhkasivat ryöstää Karthagolta koko tämän rikkaan maan. Rooman\nsotavoimat tunkeutuivat voittoisina aina Herkuleen patsaille saakka.\nSenvuoksi Hannibal ei voinut nyt, jolloin olisi kipeimmin tarvinnut,\nottaa laskelmissaan huomioon niitä apujoukkoja, jotka hänen veljensä\nHasdrubal muuten olisi voinut tuoda hänelle Espanjasta.\n\nMyöskin Hannibalin toiveet aseveljeydestä Makedonian kuninkaan\nkanssa haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Tosin Philippos rohkaistui\nkarthagolaisten voitoista niin paljon, että hän uskalsi tehdä hyökkäys-\nja puolustusliiton Hannibalin kanssa, mutta hän ei kyennyt koskaan\ntäyttämään lupauksiaan. Sillä roomalaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa\nBalkanin niemimaalla ja yllyttivät häntä vastaan sekä kreikkalaiset\nettä Pergamonin kuninkaan Attaloksen, joka ajoissa huomasi edulliseksi\nolla hyvissä väleissä roomalaisten kanssa. Kymmenvuotisessa,\nepäinhimillisellä julmuudella käydyssä sodassa Balkanin valtiot\nraatelivat toisiansa viimeisetkin voimansa ponnistaen. Ja kun rauha\nviimeinkin lopetti kurjuuden, Kreikan varallisuus oli perin pohjin\nhävitetty.\n\nHannibalin suuri suunnitelma yhdistää Idän ja Lännen sotavoimat Roomaa\nvastaan jäi vain suureksi haaveeksi.\n\nNiiden esteiden lisäksi, jotka nyt kohtasivat Hannibalia, tuli vielä\nyksi: etelä-Italian kreikkalaiset kaupungit pysyivät yleensä Roomalle\nuskollisina. Heitä ei elähdyttänyt vain perinnöllinen puunilaisviha,\nvaan myöskin todellinen uskollisuuden tunne valloittajakansaa\nkohtaan, joka osoitti heille silmäänpistävää lempeyttä ja koetti aina\nosoittaa mieltymystään helleeniläiseen sivistykseen. Mitä taas tulee\nniihin suurkreikkalaisiin, jotka olivat julistautuneet Hannibalin\nkannattajiksi, olisi väärin sanoa, että he olisivat osoittaneet\nolevansa vähääkään innostuneita häntä auttamaan. Pelättiin Hannibalia,\nkuten oli pelätty Pyrrhoksen komentosävyä. Liityttiin Rooman voittajaan\nsiksi, että Rooma nyt kerta kaikkiaan näytti olevan auttamattomasti\nhukassa, mutta se ei tapahtunut tunteen ja vakaumuksen pakosta, vaan\npelosta.\n\nOttaen maan tilanteen huomioon Hannibalista oli viisainta käyttää\nhyväkseen vahvaa yliotettaan koettaakseen saada aikaan rauhan\ntoistaiseksi, että sillä aikaa voisi vahvistaa asemaansa. Mutta\nlähetystö, jonka hän lähetti Roomaan esittämään rauhaa ja vankien\nvaihtoa, ajettiin häpeällisesti kaupungin porttien ulkopuolelle.\nRoomalaiset pitivät järkähtämättömästi kiinni siitä Appius Claudiuksen\nperiaatteesta, että ei tullut kuunnella Italian maaperällä olevan\nvihollisen rauhantarjousta. Kieltäytyminen vankien vaihdosta\nkeskustelemasta merkitsi tosin samaa kuin jättää tuhansittain\nroomalaisia, jotka olivat viimeiseen asti täyttäneet velvollisuutensa\nisänmaataan kohtaan, alttiiksi kuolemalle ja orjuudelle. Mutta\ntarkoitus oli, että sotilaille ei tulevissa taisteluissa jätettäisi\nmuuta vaihtoehtoa kuin joko voittaa tai kuolla. Valtion hyväksi oli\nkaikki uhrattava, armotta, säälimättä.\n\nUusi armeija pantiin pystyyn kutsumalla lippujen alle kaikki\nasekuntoiset miehet aina poikaikään asti, asestamalla vangitut ja\nrikolliset ja sijoittamalla legiooniin valtion ostamat 8 000 voimakasta\norjaa. Rohkaistakseen heitä korkein ylipäällikkö lupasi palkita\njokaista, joka taisteli urhoollisesti, suomalla hänelle vapauden. Mutta\njokaista, joka väistyisi paikaltaan, odottaisi rangaistus, joka oli\nsäädetty orjille. Saadakseen tyydytetyksi aseiden tarpeensa roomalaiset\neivät kavahtaneet riistämästä varusteita, jotka oli sotasaaliina\nsijoitettu temppeleihin.\n\nRoomalaiset näyttivät olevansa yhtä murtumattoman uhmamielisiä kuin\nentisinäkin aikoina.\n\nTällaisten olosuhteitten vallitessa Cannæn taistelusta tuli sodan\nkäännekohta, mutta ei sillä tavoin, kuin olisi voinut luulla todetessa\ntämän hirmuisen onnettomuuden suuruuden. Kun Hannibal ei voitollaan\nkyennyt saamaan aikaan edes väliaikaista rauhaa, vaan käsitti, että\nvoimakas liitto oli yhäkin esteenä hänen tiellään, hänen täytyi ennen\nkaikkea ajatella omien joukkojensa säästämistä. Suurten voittojen\naika oli lopussa. Hänen oli pakko muuttaa sodankäyntitapansa enemmän\npuolustussodan luontoiseksi koettaakseen säilyttää sen, mitä oli\nvoittanut.\n\nRoomalaiset kävivät nyt myöskin paljoa vaikeammin käsiteltäviksi kuin\nennen. Kolmesta hirveästä tappiostaan viisastuneina he olivat oppineet\nasettamaan armeijainsa johtoon ainoastaan kokeneita sotapäälliköitä\nja valitsemaan heidät aina uudelleen vuodeksi toisensa perästä.\nTällaisia miehiä näyttäytyi olevan mahdotonta petkuttaa ryhtymään\nharkitsemattomiin tekoihin. He pysyttelivät sitkeän puolustuksen\nkannalla ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tilanne näytti heille\nitselleen erittäin suotuisalta, he antautuivat aseelliseen taisteluun.\nPalattiin Fabius Maximuksen strategiaan. Vallitetuille leireille,\njoihin roomalaiset sotajoukot aina sulkeutuivat marssien ja liikkeitten\nvälillä, ei Hannibalin ratsuväki voinut mitään, enempää kuin\nlinnoitetuille kaupungeillekaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCannæn taisteluun on suurten taistelujen aikajakso päättynyt ja sota\nmuuttuu _näännytyssodaksi_. Näännyttämällä roomalaiset lopultakin\nvoittivat yhden kaikkien aikojen suurimmista sotapäälliköistä.\nJärkähtämättömän johdonmukaisesti roomalaiset seurasivat nyt\ntätä heille itselleenkin äärettömän uuvuttavaa ja rasittavaa\nsodankäyntitapaa antamatta silmänräpäykseksikään — kuten etevä\nsotahistorioitsija Kromayer sanoo — houkutella itseään »sallimaan\nkernaammin kaiken päättyä kauheaan loppuun, kuin kärsiä kauhua\nloputtomasti. Tämä osoittaa» — hän sanoo — »vielä korkeamman laatuista\nluonteenlujuutta ja on raittiissa järjellisyydessään korkeampaa\nkuin rohkein hyökkäys hetken hurmiossa. Se on varmasti, kaiken\nhuomioonottaen, suurin urotyö, minkä Rooman kansa on suorittanut pitkän\nhistoriansa kuluessa.»\n\nMutta yhtä ihailtava on yhä edelleenkin Hannibalkin. Sama\nsotapäällikkö, joka on aikaisemmin johtanut hyökkäyssotaa rohkeammin\nja tulisemmin kuin kenties kukaan muu, johtaa nyt yhtä etevästi\npuolustusta. Kunnioitusta herättävä on myöskin hänen kykynsä kokonaan\nmuuttuneiden olosuhteiden vallitessa kokonaisten kolmentoista vuoden\nkuluessa yhä edelleenkin pitää koossa sekalainen palkkasoturiarmeijansa\nja saada se nurisematta seuraamaan itseään minne tahansa, vaikka hän\nei enää voinutkaan heitä urotöillä kiihoittaa. Ei Cæsarilla eikä\nNapoleonilla ole ollut tällaista vaikeata sotapäällikkönerouden koetta\nsuoritettavanaan.\n\nMutta varmastikin sodankäynnin lamaantumisen on täytynyt sen ajan\nihmisistä näyttää aivan selittämättömältä. Sama sotapäällikkönero, joka\nennen kerta kerran perästä voitti ja tuhosi Rooman armeijat, lamaantuu\näkkiä kunniansa kukkulalla toimintavoimassaan. Samalla hetkellä,\njolloin hänen inhimillisesti arvostellen tarvitsi vain astua askel\ntäydellisesti musertaakseen Rooman, hänet sen sijaan tungetaan yhä\nkauemmaksi eteläänpäin.[209]\n\nRoomalaisten uuden — tai paremminkin vanhan — sodankäyntitavan sieluna\noli sotakokemusta omaava _Marcellus_, »Rooman miekka»; ja tukenaan\nhänellä oli Rooman senaatti, joka ei koskaan ole osoittautunut niin\nihailtavan lujaksi ja viisaaksi, ei koskaan tuonut ilmi sellaista\nkylmäveristä järjestelykykyistä voimaa kuin näinä vaikeina aikoina.\nPian Marcellus ja hänen alapäällikkönsä voivat tiedoittaa useista\nsaavuttamistaan voitoista. Olkoon, että nämä olivat pieniä[210] ja että\nkarthagolaisten voitot vielä ylittivät roomalaisten saamat. Mutta ne\nosoittivat kuitenkin selvästi, että pahin aika oli nyt roomalaisilta\nohi, ja toivo alkoi jälleen syttyä heidän mielissään. Hannibal sai\nalkaa pitää veteraaneilleen rohkaisupuheitten asemesta nuhdesaarnoja,\nsenvuoksi että nämä saivat selkäänsä alokkailta ja äsken värvätyllä\nväeltä. »Ovatko miekkanne tylstyneet ja kätenne puutuneet, vai oletteko\ntulleet lumotuiksi?» hän puhkesi kysymään.\n\nEnnen pitkää Hannibalin _täytyi_ joutua tappiolle, ellei hän saanut\nhuomattavia apujoukkoja. Mutta niitä ei saapunut. Karthagon ahnailla\nkauppaherroilla ei ollut vähintäkään halua uhrata rahoja niin\nepävarmoihin yrityksiin kuin Hannibalin sotahankkeisiin. Jos hän oli\naikaisemmin kyennyt sotimaan omin voimin, niin piti hänen nyt vielä\nhelpommin kyetä tekemään se, koskapa hän oli saanut ratkaisevan voiton,\nraharuhtinaat tuumailivat.\n\n\nSyrakusan piiritys.\n\nSillävälin Marcellus suunnitteli itselleen _yhden_ positiivisen\ntehtävän kerrallaan. Vuonna 214 hän purjehti senaatin käskystä\nSisiliaan valloittaakseen takaisin Syrakusan ja tehdäkseen roomalaiset\nyksin arvokkaan saaren, Euroopan ja Afrikan välisen sillan valtiaiksi.\nTäten joutui Sisilia joksikin aikaa huomatuimmaksi sotanäyttämöksi.\n\nKaupunki teki äärimmäisen sitkeää vastarintaa niiden sotakoneiden\navulla, joita sen suurin poika, nerokas _Arkhimédēs_ keksi. Sellaisia\nolivat heittokoneet, jotka sinkauttivat valtavia kivilohkareita\nroomalaisten piirityskoneita kohti, ja toiset, jotka valoivat heidän\npäällensä kokonaiset nuoli- ja heittokeihäskuurot. Ja jos roomalaisten\nalukset uskalsivat tulla kaupungin muurin lähelle, työntyi sieltä\näkisti esiin suunnattoman suuria nostokurkia koukkuihin päättyvine\nketjuineen. Nämä tarttuivat alusten keulaan, nostivat ne ylös ja\npäästivät ne sitten äkisti jälleen putoamaan alas, niin että ne\nmusertuivat kallioihin tahi täyttyivät vedellä ja upposivat. Lopulta\nroomalaiset pelkäsivät siinä määrin Arkhimedeen salaperäisiä vehkeitä,\nettä heissä heräsi pahoja aavistuksia, kun vain puunpalanen tai ketju\nnäkyi muurilla, eivätkä uskaltaneet lähestyä sitä.\n\nKaupunkia, joka oli kerran uhmannut ateenalaisten uljasta laivastoa\nja lukemattomia kertoja vastustanut karthagolaisten sotavoimaa, ei\nnytkään voitu kukistaa väkivallalla. Kahdeksan kuukautta kestäneen\npiirityksen jälkeen Marcelluksen täytyi rajoittaa toimintansa pitämään\nvain kaupunkia saarroksissa. Mutta kerrotaan, että tämäkään ei saanut\ntapahtua Arkhimedeen häiritsemättä, vaan että suuri mekaanikko\nsuunnattoman suurilla polttopeileillä maalta käsin sytytti tuleen\nroomalaisten alukset. Vasta kolmantena vuonna Marcellus kavaltajan\navulla pääsi kaupungin herraksi. Rangaistukseksi se jätettiin alttiiksi\nyleiselle ryöstölle, jolloin Arkhimedes ja monta muuta porvaria\nsurmattiin. Kerrotaan että roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen\npuutarhaan, juuri kuin oppinut mies istui syventyneenä joidenkin\ngeometristen kuvioiden tutkimiseen, jotka hän oli piirustanut santaan.\nHän ei kuullut eikä nähnyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. »Älä\nliikuta minun ympyröitäni!» hän huudahti roomalaiselle. Mutta sotilas,\njoka ei tiennyt, kuka kummallinen mies oli, lävisti hänet miekallaan.\n\nNiin sammui yksi ihmiskunnan kirkkaimmin loistavia neroja, samalla\nkertaa kuin yksi kaikkein uljaimpia helleeniläisiä kaupunkeja\nkukistui kykenemättä enää koskaan saavuttamaan entistä loistoaan. Ne\ntaideaarteet, jotka Syrakusan rikas porvaristo oli vuosisatain kuluessa\nhaalinut kokoon, vietiin nyt pois koristamaan Tiberin rannan kaupunkia.\nSisilia oli taas roomalaisten omaisuutta, ja roomalaisilla oli jälleen\nhallussaan mahdollisuus uhata karthagolaisia maihinnousulla heidän\nomalle rannikolleen.\n\n\n»Hannibal ante porras!»\n\nSiihen aikaan, jolloin Syrakusan kukistuminen oli odotettavissa,\nroomalaiset ryhtyivät lähimpään päätehtäväänsä: valloittamaan takaisin\n_Kapuaa_. Hannibal riensi kaupungin avuksi. Mutta piiritysarmeijan\nvahvoja vallituksia vastaan hän ei voinut mitään.\n\nOli liian kärsivällisyyttä koettelevaa, ettei hän enää voinut mitään\nroomalaisille. Mitähän, jos hän koettelisi jotakin yllätystä, joka\nsaisi heidät hätäilemään.\n\nEräänä päivänä hän lähti äkisti kohti Roomaa. Näin hän varmasti saa\nroomalaisen piiritysarmeijan seuraamaan itseään ja saa sen siten taas\nhoukutelluksi liikkuvaan sotaan. Täytyisihän heidän ennen kaikkea\najatella oman pääkaupunkinsa pelastamista!\n\nRoomassa täytti pelko ja kauhu mielet, kun saapui tieto siitä, että\nHannibal oli tulossa. Voihan tuo peljätty puunilainen, jonka murhaava\nmiekka oli niittänyt Rooman nuorison kukan kuten viikate viljaa ja jota\nei nykyisin kukaan roomalainen sotapäällikkö uskaltanut vastustaa,\nvoihan hän minä hetkenä tahansa olla Roomassa. »Naisten tuskanhuutoja\nei kuulunut ainoastaan yksityisistä taloista, vaan kaikkialta riensivät\nperheenäidit kaduille ja juoksentelivat edes takaisin temppelien\nvälillä», Livius kertoo. »Hajalla hapsin he polvistuivat alttarien\nääreen ja rukoilivat kädet koholla jumalia pelastamaan Rooman kaupungin\nvihollisen hävitykseltä sekä suojelemaan Rooman äitejä ja pikkulapsia\nväkivaltaisuuksilta.» Eivät koskaan roomalaiset unohtaneet näitä\nkauhun hetkiä. Vielä lastenlasten lastenlapset värisivät kauhusta, kun\nkerrottiin siitä ajasta, jolloin Roomassa kuultiin kauhistuttava huuto:\n»Hannibal ante porras!» (Hannibal on kaupungin porttien edustalla!)\n\nItse asiassa ei vaara kuitenkaan ollut niin suuri, kuin roomalaiset\nluulivat. Hannibalin tarkoituksena ei ollut vallata Roomaa — kaupunki\noli liian lujasti linnoitettu —, vaan ainoastaan houkutella roomalainen\npiiritysarmeija pois Capuasta. Mutta tämä ei onnistunut. Roomalaiset\nlegioonat eivät antaneet pettää itseään, vaan pysyivät edelleen\npiiritysasemissaan, ja ainoastaan pieni osasto lähetettiin Roomaan.\nCapuan kohtalo oli varma. Kun ei enää mitään avun toivoa ollut, valtasi\nkaikki kaupunkilaiset epätoivo. Kaksikymmentäkahdeksan neuvosherraa\nkokoontui viimeisiin kemuihin ja jättivät sen jälkeen kaikki yhdessä\nelämälle jäähyväiset tyhjentäen myrkkymaljat. He olivat jo kuolleet,\nkun roomalaiset Iuppiterin portin kautta marssivat perikatoon\ntuomittuun kaupunkiin. Toiset antautuivat leppymättömän vihollisen\narmoille. Kaupungin kohtalo oli hirmuinen. Roomalainen ylipäällikkö\nruoski tutti ensin julkisesti noin viittäkymmentä Capuan ylhäisintä\nmiestä ja mestautti heidät sitten. Ne, jotka jätettiin elämään,\nsuljettiin vankiloihin. Suuri joukko kaupungin asukkaista myytiin\norjiksi, ja kaikkien varakkaiden kansalaisten omaisuus takavarikoitiin.\nTämä tapahtui vuonna 211.\n\nCapuan kohtalo ei ollut sen asukkaille rangaistus ainoastaan siitä,\nmitä he olivat tehneet luopuessaan Roomasta. Kaikki kaupungin\nroomalaiset oli näet silloin murhattu yhdellä kertaa.[211] Mutta\nroomalaisten menettely takaisin valloitettua kaupunkia kohtaan oli\nmyöskin ilmaus siitä kilpailusta, joka oli kauan vallinnut näiden\nkahden Italian suurimman kaupungin välillä. Rooman asukkaille\noli mieluista suunnata nyt surmanisku vihattuun ja kadehdittuun\nkilpailijaansa, ja he käyttivät hyväkseen voittoa riistääkseen\nkaupungilta sen itsehallinnon. Sillä ei saanut olla neuvostoa eikä\nkansankokousta, vaan porvaristoa oli hallitseva roomalainen esimies,\njolla oli tuomio-oikeus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyrakusan ja Capuan takaisin valloituksella olivat roomalaiset\nriistäneet Hannibalilta Capuan valloituksen kauneimmat hedelmät. Capuan\nkukistuminen muodostui itse asiassa sodan tärkeäksi käännekohdaksi,\njoskin myöhemmin tuli ajankohta, jolloin kaikki näytti olevan\nhukassa roomalaisilta. Kaupungin surullinen perikato ei aiheuttanut\nHannibalille ainoastaan muunkin Campanian menetystä — vaan, mikä\nvielä pahempi horjutti sitä luottamusta, jota hänen italialaiset\nliittolaisensa olivat tähän asti tunteneet hänen suurenmoiseen kykyynsä\nsuojella heitä. Toinen toisensa perästä ne alkoivat kääntyä jälleen\nRooman puolelle. Lopuksi Hannibal oli suljettu niemimaan lounaisimpaan\nkolkkaan.\n\n\nEspanjan sotanäyttämö. Hasdrubal tulee veljellensä avuksi.\n\nMuutamia vuosia aikaisemmin oli sitävastoin roomalaisten alkanut\nkäydä huonosti Espanjassa. _Publius ja Gnæus Scipio_ kaatuivat samassa\nonnettomassa taistelussa, ja Rooman Ebron pohjoispuolella valtaamat\nalueet menetettiin. Mutta aseonni palasi, kun miellyttävä, ritarillinen\nPublius Cornelius Scipio nuorempi, samannimisen kaatuneen kenraalin\nnuori poika sai ylipäällikkyyden[212]. Hänestä tuli pian Rooman kilpi\nja miekka ja hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Kuten Marcellus\nSisiliassa, samoin Scipio Espanjassa sai sotaonnen kääntymään\nroomalaisten puolelle. Hän aloitti loistavan sotapäällikköuransa\nyllättämällä ja hämmästyttävän helposti valtaamalla karthagolaisten\nEspanjan pääkaupungin _Cartagenan_. Valtava saalis sotatarpeita,\nruokavaroja ja rahaa joutui voittajan käsiin. Cartagenan valloituksen\njälkeen hän samosi Andalusiaan ja voitti Hasdrubalin, mutta ei voinut\nestää tätä toteuttamasta suunnitelmaansa siirtyä jäljellä olevine\njoukkoinensa Italiaan auttamaan veljeänsä Hannibalia.\n\nKun Hasdrubal otti tämän askelen, hänen täytyi olla selvillä siitä,\nettä Espanja pitkäksi aikaa oli annettava alttiiksi roomalaisille.\nNuori Scipio ei ollut ainoastaan jumalanarmoittama sotapäällikkö,\nvaan kenties yhtä vaarallinen vihollisilleen harvinaisen\npersoonallisen lumousvoimansa vuoksi. Tällä ominaisuudellaan ja\nvoittajana osoittamallaan lempeydellä hän pian valloitti iberiläisten\nkansojen sydämet. Ja peli oli hänelle sitäkin helpompi voittaa, kun\nkarthagolaiset olivat herättäneet maassa yleistä vihaa kiristyksillään\nja sillä hillittömällä, irstailevalla elämällä, mitä heidän upseerinsa\nviettivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHasdrubalin yritystä auttaa Hannibalia helpotti se, että hän voi\nkäyttää hyväkseen veljen alppiteistä saamia kokemuksia ja että\nalppikansat antoivat hänen häiritsemättä suorittaa marssinsa, kun ne\nnyt tiesivät, että karthagolaisten retki ei koskenut heitä. Syksyllä\n208 Hasdrubal oli Gallia Cisalpinassa mukanaan suuret varastot ja\nsotajoukko, joka gallialaisten siihen liittymisen johdosta paisui 60\n000 mieheksi.\n\nSanoma uudesta vaarasta, joka uhkasi Roomaa, tapasi kaupungin hetkellä,\njolloin tilanne siellä oli käynyt vallan sietämättömäksi. Pahinta oli,\nettä pellot, joiden oli tyydytettävä niin monen suun nälkä, olivat\nkaikkialla hoitamatta, sielläkin, missä sodan vyöry ei ollut hävittäen\nkulkenut. Sillä kyntämiseen ja elonkorjuuseen puuttui käsivarsia. Jos\nei olisi saatu tuotetuksi viljaa Egyptistä ja Sisiliasta, niin olisi\nihmisiä joukoittain kuollut nälkään.\n\nMutta kaikkein arveluttavinta oli, että roomalaisten liittolaiset\nalkoivat väsyä tähän iänikuiseen sotaan, joka imi heistä veren\nja ytimen. Yksinpä latinalaisetkin yhteiskunnat alkoivat horjua\nuskollisuudessaan roomalaisia kohtaan. Vähän aikaa aikaisemmin yli\nkolmasosa heistä oli selittänyt epätoivoissaan, että enemmän joukoilla\nkuin rahallakaan he enää eivät voisi avustaa, vaan että he jättäisivät\nroomalaisten itsensä kannettaviksi kustannukset sodasta, jota käytiin\nnäiden omaksi eduksi.\n\nJos tämä olisi tapahtunut muutamia vuosia aikaisemmin, jolloin\nHannibalin tähti oli vielä nousemassa, se olisi merkinnyt Rooman\ntuhoa. Nyt sillä sen sijaan oli se vaikutus, että toiset latinalaiset\nsiirtokunnat ponnistivat uhrimieltänsä sitäkin enemmän auttaakseen\nRoomaa ja voittaakseen sen suosion.\n\nRoomalaisten asema oli joka tapauksessa hyvin arveluttava. He olivat\nsaaneet kimppuunsa uuden vaarallisen vihollisen juuri samalla hetkellä,\njolloin heidän paras päällikkönsä Italiassa oli kaatunut. Kuinka\nkävisikään, jos Hasdrubalin onnistuisi tuoda vahvistusjoukkonsa\nHannibalille? Riittäisivätkö roomalaisten kovin ehtyneet voimat silloin\nhäntä vastustamaan? Nyt, kuten aina suuren vaaran aikoina, tuskan\nvallassa oleva kansa näki kaikkialla jumalain vihan merkkejä.[213]\n\nLähimmässä tulevaisuudessa Rooman kohtalo riippui siitä,\nonnistuttaisiinko estää pohjoisesta marssiva Hasdrubal yhtymästä\nveljeensä etelä-italiassa. Voimakas armeija asettui päättävästi\nHasdrubalin tielle ja pakotti hänet kenttätaisteluun, jota hän halusi\nvälttää. Ottelu suoritettiin _Senan_ seuduilla itäisimmässä Umbriassa\nvuonna 207. Hasdrubalilla oli siellä vastassaan kaksinkertainen\nylivoima. Hänen ainoa pelastuksen toivonsa oli kohdistaa kaikki\nvoimansa hyökkäykseen, jolla voisi murtautua läpi vihollisen rintaman.\n\nYritys raukesi roomalaisten jämerään vastarintaan, ja taistelusta tuli\nsenvuoksi pitkällinen ja verinen. Se päättyi roomalaisten ratkaisevaan\nvoittoon, joka oli heidän ensimmäinen suuri voittonsa koko sodassa.\nPuunilaisten armeija tuli melkein tuhotuksi. Kun Hasdrubal näki, että\nkaikki oli menetetty, »hän kannusti hevostansa, syöksyi keskelle\nroomalaista kohorttia[214] ja kaatui taistellen kuten sopi Hamilkarin\npojan ja Hannibalin veljen», Livius sanoo.\n\nKohta voiton perästä toinen roomalaisten ylipäälliköistä, konsuli\n_Claudius Nēro_, riensi pikamarssissa eteläitaliaan kohdatakseen siellä\nHannibalin. Ihmetellä täytyy vain sitä, etteivät molemmat konsulit\nyhdistynein voimin sinne marssineet koettaakseen voitosta ylpeine\nsotajoukkoineen päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Mutta tätä\nmahdollisuutta ei näytä ajatellunkaan. Niin valtavasti vaikuttava,\nniin suorastaan lamauttava oli suuren puunilaisen nimen tenhovoima.\nAinoakaan Rooman senaikaisista valtiomiehistä tai sotapäälliköistä ei\nollut koskaan voinut saada aivoihinsa edes ajatusta, että Hannibal\nvoitaisiin voittaa. Korkeinta, mitä voitiin ajatella, oli välttää hänen\nmusertava iskunsa. Tarvittiin tavallisia mittoja suurempaa miestä,\njoka vasta voi kohota siihen ajatukseen, että näännyttävästä sodasta\nvoitaisiin tehdä loppu roomalaisten saavuttamalla voitolla. Tämä mies\nolikin ilmestyvä aikanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannibalilla ei ollut vielä varmaa tietoa veljen marssista. Neron\ntulosta hän sai varmuuden kamalalla tavalla. Konsuli oli nimittäin\nkuljettanut mukanaan Hasdrubalin irtileikatun pään ja heitätti sen\nnyt Hannibalin etuvartijoille. Tämän nähdessään sanotaan Hannibalin\nepätoivosta suunniltaan huudahtaneen: »Nyt aavistan Karthagon kohtalon.»\n\nKuvaamaton oli sitävastoin voitonsanoman Roomassa herättämä riemu.\nKaikki hengähtivät jälleen kauhean jännityksen perästä ja kiittivät\njumalia, että suuri vaara oli vältetty. Mielet täytti lohdutus ja\ntoivo, että pian saataisiin loppu kauheasta sodasta. Kauppa ja muut\nelinkeinot heräsivät taas eloon.\n\nMolemmilla tahoilla tunnettiin, että sota oli itse asiassa ratkaistu\nSenan taistelulla. Niin uupuneita roomalaiset tosin olivat, etteivät\nhe kyenneet ajamaan Hannibalia pois Italiasta; mutta hänkään ei\nkyennyt aikaansaamaan muuta kuin pysyttelemään sitkeästi Bruttiumissa,\njonne hän oli peräytynyt, että hänellä tarvittaessa olisi tie vapaana\nsopivaan lähtösatamaan. Että hän vielä neljä vuotta kykeni omin päin\njatkamaan taistelua, on tosin loistava todistus hänen sotilasnerostaan,\nmutta sekään ei enää voinut muuttaa sodan lopputulosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEduard Meyer on sitä mieltä, että Hannibalin yritys olisi ollut\ntuomittu epäonnistumaan siinäkin tapauksessa, että Hasdrubalin olisi\nonnistunut tuoda joukkonsa vaurioitta veljensä avuksi vuonna 207. Hänen\nmielestään apu silloisissa oloissa joka tapauksessa oli jo myöhästynyt.\nSodan ratkaiseva käänne oli jo kauan aikaisemmin tapahtunut. Scipio\nvoi Roomalle uudestaan valtaamastaan Espanjasta levollisena katsella,\nkuinka Hasdrubal riensi kohtaloansa kohti, »sillä hänen retkensä»,\nMeyer sanoo, »ei ollut enää kuolinisku Roomalle, mitä se olisi voinut\nolla kahdeksan vuolta aikaisemmin. Se oli nyt vain kuolettavasti\nhaavoitetun vastustajan epätoivoinen yritys.»\n\nVaikka suuren tiedemiehen päättelyt eivät tuntuisikaan vakuuttavilta\nkauemmas kuin siihen saakka, että Hasdrubalin toiveet antaa Roomalle\nsurmanisku vähenivät joka vuosi, mikä kului Hannibalin saavuttaman\nCannæn voiton perästä, niin ne antavat kuitenkin vastauksen siihen\naikaisemmin viritettyyn kysymykseen, menettelikö vanhempi Scipio\nviisaasti vai harkitsemattomasti, kun hän salli veljensä joukkoineen\njatkaa matkaansa Espanjaan. Itse asiassa hänen silloin tekemänsä päätös\ntuli ratkaisevaksi koko sodalle. Italiassa oli aina riittävästi väkeä\nsotakentälle vietäväksi, välttämätön oli siellä vain päällikkö. Jos\nScipio olisi luopunut sotaretkestä Espanjaa vastaan, hän olisi jättänyt\nHannibalin rintamantakaiset liikenneyhteydet rauhaan, ja Hasdrubal\nolisi pian voinut tuoda toisen armeijan veljensä jälkiä. Mutta kun\nRooman sotajoukko asettui asemiin Ebron rannoille, silloin Hannibalilta\noli katkaistu yhteys toimintakeskuksensa kanssa. Ja kaikki Hasdrubalin\nyritykset karkoittaa roomalaiset sieltä pois olivat tuloksettomia. Näin\nHasdrubalin avustusretkikunta myöhästyi vuosi vuodelta, ja voidaankin\nsenvuoksi täydellä syyllä sanoa, että Scipion toimenpiteet vuonna 218\nolivat ratkaisevimpana syynä siihen, että »Libyan jalopeuran» veren\ntäytyi verkalleen juosta kuiviin.\n\n\nRatkaisu.\n\nHasdrubalin lähdettyä Espanjasta Scipio oli vallannut kaikki sikäläiset\nKarthagon alueet. Mitä hän ei asevoimin kukistanut, sen hän voitti\nlempeydellä ja jalomielisyydellä. Karthagolaisten ei maksanut enää\nvaivaa pitää joukkoja tässä maassa, vaan jäljellä olevan miehistön,\nalukset ja varastot he siirsivät sieltä pois. Espanja oli muuttunut\nRooman maakunnaksi.\n\nNäin oli sota onnistunut ensiksi Sisiliassa, sitten Espanjassa ja\nMakedoniassa; ja itse Italiassakin se oli vaimentunut. Saadakseen sen\nkokonaan loppumaan Scipio teki rohkean suunnitelman yrittää nousta\nmaihin Afrikkaan ja suunnata ratkaiseva isku itseänsä Karthagoa vastaan.\n\nHänen suunnitelmansa eivät kuitenkaan miellyttäneet senaattia. Maan\nisät olivat sitä mieltä, että oli saatu jo enemmän kuin tarpeeksi\nrohkeasta uhkapelistä. Miehellä, jolla tuskin kolmikymmenvuotiaana oli\nniin tavaton menestys takanaan, täytyi luonnollisesti olla myöskin\npaljon kadehtijoita, ja kuiskuteltiin, että Scipio voisi käydä\nvaaralliseksi Rooman kansan vapaudelle, jos hän saisi liian suuren\nvallan käsiinsä. Kansansuosionsa nojalla hänen onnistui kuitenkin\nhyvin myrskyisten senaatin keskustelujen jälkeen saada tämä korkea\nkokous antamaan hänelle lupa siirtää sota Karthagon omalle alueelle.\nMutta vain kaksi legioonaa senaatti asetti hänen käytettäväkseen ja\nrahavaroja se ei tahtonut hänelle lainkaan myöntää. Varustukset täytyi\nsuorittaa pääasiallisesti vapaaehtoisuuden tietä. Mutta sekin onnistui,\nkiitos Scipion lujan uskon asiaansa ja hänen koskaan pettämättömän\ntoimintatarmonsa. Hän oli huimaavan paljoa korkeammalla kaikkia\nRooman senaattoreja valtiollisessa selvänäköisyydessä, samoinkuin\nhän solapäällikönlahjoissa oli kaikkia muita Rooman sotaherroja\nverrattomasti etevämpi. Kaikilta tahoilta keräytyi vapaaehtoisia hänen\nkotkiensa — Rooman legioonain sotamerkkien — alle, Sisilian satamissa\nrakennettiin sotalaivoja, ja eräänä päivänä Rooman sotajoukko nousi\nAfrikan rannikolle. _Karthagon sota Roomaa vastaan oli päättynyt.\nRooman sota Karthagoa vastaan alkaa._\n\nTuskin Scipio oli noussut Afrikan maaperälle, kun hänen luoksensa tuli\nnumidialainen hallitsija _Masinissa_. Jo aikaisemmin, kun Scipio oli\nEspanjassa, tämä erämaan poika oli luvannut, että roomalaiset voisivat\nluottaa häneen, jos halusivat siirtää sodan Afrikkaan. Masinissa\noli hallinnut valtakuntaa, joka oli länteen Karthagon alueesta, ja\nhänen hallituskaupunkinansa oli ollut nykyinen Constantine, mutta\nhänet oli karkoittanut kilpaileva numidialainen kuningas _Syphaks_.\nTämän karthagolaiset olivat ottaneet siipiensä suojaan, koska hän\noli kilpailijoista mahtavampi. Houkuttimena Karthagon neuvosto oli\nkäyttänyt ihmeen ihanaa ylhäistä karthagolaisnaista _Sophonisbea_,\njoka oli annettu hänelle puolisoksi. Masinissa oli myöskin\nkosiskellut häntä, mutta tullut häpeällisesti laudalta lyödyksi,\nkun rakkausasioilla ruvettiin harjoittamaan politiikkaa. Karthagon\navulla Syphaks karkoitti Masinissan valtaistuimelta. Siitä saakka tämä\nharhaili pakolaisena erämaassa pieni ratsastajaparvi seuranaan. Hän ei\nsiis ollut juuri paljon arvoinen tuolla hetkellä, jolloin hän tarjosi\nScipiolle apuaan, mutta apua hänestä voi olla, sillä hän oli tavattoman\ntarmokas mies ja taitava ratsuväen päällikkö.\n\nAfrikassa, kuten Espanjassakin, Scipiolla oli onni puolellaan, vaikka\nvihollinen oli hänen joukkojansa paljoa mieslukuisempi. Voidakseen\ntätä »jumalten suosikkia» vastaan asettaa samanveroisen vastustajan,\nkarthagolaisten täytyi kutsua Hannibal Italiasta. Käsky ei tullut\nhänelle odottamatta. Krotonin sataman edustalla hänellä oli jo kauan\nollut valmiina kuljetuslaivasto. Hän nousi nyt joukkoineen laivoihin\ntapettuaan hevoset. Niille ei näet ollut tilaa laivoissa.[215]\n\nHammasta purren Hannibal näki aluksestansa voittojensa näyttämön\nhäipyvän näköpiirin taakse. Hän jätti Italian sellaisen mahdin\nvoittamana, joka oli hänen neroaankin voimakkaampi. Se mahti oli\n_roomalaishenki_.\n\nOn kysytty, miksi Scipio ei käynyt Hannibalin kimppuun Italiassa, vaan\nsen sijaan antautui paljoa uskalletumpaan yritykseen mennä Afrikkaan.\nTähän vaikuttivat seuraavat seikat. Ratkaisu oli saavutettavissa vain\nuhkaamalla Karthagoa itseänsä. Tosin Scipio olisi ehkä voinut pakottaa\nHannibalin vetäytymän pois ja palaamaan Afrikkaan; mutta jos Hannibal\nolisi tullut sinne ennen häntä, olisi roomalaisille käynyt vaikeaksi\nsaada siellä lujaa jalansijaa ja voittaa numidialaisia puolellensa.\n\nMutta miksi Hannibal ei sitten jättänyt Italiaa, niin pian kuin oli\nselvää, ettei hän enää voinut saada siellä mitään merkitsevää aikaan?\nVarmastikin senvuoksi, että hän luuli helpommin voivansa saada uupuneet\nroomalaiset tekemään rauhan, jos hän itsepintaisesti piti osan heidän\nmaastaan miehitettynä. Olihan toki luultavaa, että roomalaiset\nmaksaisivat yhtä ja toista vapauttaakseen Italian vihollisjoukoista.\nLuultavasti päätteli Hannibal, ja kaipa yleensä Karthagon hallituskin,\nettä niin kauan kuin vihollisjoukkoja oli Italian rajojen sisällä,\nroomalaiset eivät uskaltaisi siirtää sotaa Afrikkaan. Mutta\nkarthagolaiset laskivat väärin molemmissa suhteissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaiset huoahtivat helpotuksesta, kun »Libyan jalopeura»\nvapaaehtoisesti jätti Italian maan. Iloissaan he kunnioittivat\nkunniaseppeleellä ainoata elossa olevaa niistä sotapäälliköistä, jotka\nkunnialla olivat kestäneet vaikeimman koettelemusten ajan, lähemmä\nyhdeksänkymmenvuotiasta Fabius Maximusta. Sitä pidettiin suurimpana\nkunnianosoituksena, mitä koskaan oli tullut Rooman kansalaisen osaksi.\nSiitä tulikin vanhan sotaherran viimeinen suuri hetki, sillä kohta sen\nperästä hän erosi elämästä.\n\nSamaan aikaan Hannibal palasi kotiseudulleen, jonka hän 34 vuotta\nsitten oli poikasena jättänyt. Tuloksettomaksi oli jäänyt se loistava\nvoitonrata, jonka hän tuona aikana oli ympäri läntisen Välimeren\npiirtänyt. Mutta hänen kotiinpaluunsa valoi karthagolaisiin uutta\nrohkeutta. Mitenkä hän, jota ei vielä koskaan oltu voitettu, ei voisi\nlyödä maahan Scipiotakin!\n\nMutta kotimaan mantereella odotti Hannibalia katkerin kaikesta,\nmitä hän oli kokenut. Hänen kansansa ei ollutkaan nyt miteltävä\nvoimiansa juuri kokoonhaalittujen legioonain kanssa, vaan sillä\noli vastustajanaan veteraaniarmeija. Roomalaisille olivat Espanjan\nsotaretket ja ahkerat harjoitukset olleet erinomaista sotakoulua.\nScipion alipäälliköt ja sotilaat olivat siellä oppineet toimimaan\nitsenäisinä osastoina ja ratkaisevalla hetkellä tekemään päätöksen\nomalla vastuullaan. Se aika oli ohi, jolloin Rooman armeijat antoivat\nsaartaa itsensä avoimella kentällä ollen kyvyttömiä kohtaamaan\nvihollisen taktillisia liikkeitä tarpeellisilla vastaliikkeillä. Scipio\nvoi käyttää Hannibalia vastaan tämän omaa voittoisaa taktiikkaa. Hän\nkykeni nyt tarvittaessa ohentamaan taistelurintamaansa ja sen sijaan\nleventämään sitä, niin ettei sitä voitu saartaa. Hannibal oli ennen\nollut ylivoimainen ratsuväessä; tämän edun tasoitti nyt Scipion liitto\nnumidialaisten kanssa. _Zaman_ seuduilla, 20 peninkulmaa Karthagosta\nlounaaseen, nykyisen Tuniksen ja Algerian rajalla onnellisempi\nvastustaja vuonna 202 löi perin pohjin Hannibalin. Paetessaan\npuunilainen armeija perin pohjin hajoitettiin ja tuhottiin. Vain pienen\nratsastajaparven seuraamana Hannibal pelasti henkensä.\n\nZama merkitsi karthagolaisille samaa, mitä Cannæ oli ollut\nroomalaisille. Rooman sotajoukot olivat tämän jälkeen tunnustetusti\nmaailman parhaat. Roomalaisten käyttämä uusi sotataito oli niin paljon\ntoisten kansojen sotatapoja parempi, että se kahden sukupolven aikana\noli antava heille koko maailman herruuden. Senvuoksi Zaman taistelu\nmerkitsee käännettä sotahistoriassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarthagolaisten täytyi nyt alistua roomalaisten koviin ja nöyryyttäviin\nrauhanehtoihin, sillä heidän pääkaupungillansa ei ollut muonavarastoja\nja se ei voinut senvuoksi kestää piiritystä. Heidän täytyi sitoutua\nviitenäkymmenenä vuotena suorittamaan vuotuista sotaveroa 200 talenttia\nja olla ryhtymättä sotaan, edes puolustussotaan, ilman roomalaisten\nsuostumusta. Karthago oli siis tosiasiallisesti joutunut Rooman\nveronalaiseksi ja alistunut sen valtiolliseen holhontaan. Sitäpaitsi\nkarthagolaisten täytyi luovuttaa Roomalle kaikki espanjalaiset\nalueensa, jättää heille kaikki sotalaivansa paitsi kymmentä ja kaikki\nsotaelefanttinsa ja sitoutua olemaan harjoittamatta näitä uusia.\n\nKarthagon osa maailmanhistoriassa oli loppuun näytelty.\n\nKovin vikisten ja vaikeroiden Karthagon neuvosherrat suorittivat\nensimmäisen määräajan vahingonkorvauksen. Mutta Hannibalin\nsanotaan ivallisesti nauraneen heidän voivottelulleen. Eivätkö\nnämä kauppasaksasielut kyenneet ymmärtämään, että rahanmenetys oli\nvähäisintä niistä onnettomuuksista, joita nyt kokoontui heidän\nonnettoman isänmaansa ylle!\n\nJo ennen karthagolaisten lopullista voittamista Masinissa oli lyönyt\nSyphaksin, ottanut hänet vangiksi ja riemukulussa marssinut entiseen\npääkaupunkiinsa. Sophonisbe heittäytyi voittajan jalkoihin ja anoi\nhäneltä turvaa roomalaisia vastaan. Kuka voikaan vastustaa hänen\nviehätysvoimaansa? Ainakaan ei arojen poika, joka rakastui niin, että\nsamana päivänä vietti häitä hänen kanssaan.\n\nMutta kun Scipio sai kuulla, että Masinissa oli nainut Rooman kansan\nleppymättömän vihollisen, hän antoi tämän kuulla suoria sanoja.\nMurheissaan arojen poika vetäytyi telttaansa, yksinäisyyteen ja\nepätoivoonsa. Kun hän jonkin verran oli tointunut, hän oli päättänyt\nolla sallimatta jumaloidun Sophonisben elävänä joutua roomalaisten\nvaltaan. Hän ojennutti hänelle myrkkymaljan, jonka Sophonisbe\nepäröimättä tyhjensi.\n\nRoomalaiset palkitsivat Masinissaa hänen liittolaisuudestaan antamalla\nhänelle melkein koko Syphaksin valtakunnan kuningaskunnaksi ja uskoivat\nhänen tehtäväkseen valvoa, etteivät karthagolaiset ryhtyisi mihinkään,\nmikä olisi Rooman etujen vastaista. Syphaks kuoli roomalaisten\nvankeudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Scipio palasi kotiin, hän vietti loistavimman triumfin, mitä Rooma\nsiihen saakka oli nähnyt, ja hän sai kunnianiinen Āfricánus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli päättynyt tämä valtava taistelu, joka 18 vuoden ajan oli\npitänyt koko läntistä Välimerenmaailmaa ja suurta osaa itäisestäkin\nhenkeä salpaavassa jännityksessä. Sota oli ollut rikas draamallisista\nkohtauksista, ja vielä viime hetkellä ei kukaan ollut voinut ennustaa\nlopputulosta. Kun päätös vihdoin tuli, se merkitsi ratkaisevaa\nkäännettä Välimerenmaiden kohtaloissa. Yksi toisensa perästä sen maat\nkukistuvat voittoisan Rooman alaisiksi. Mutta tämä on jälkimaailman\nsilmissä vain välttämätön seuraus Hannibalinsodan suurista,\nratkaisevista tapahtumista.\n\nItalialle oli sodalla ollut se merkitys, että se oli sulattanut\nniemimaan kansat _yhdeksi_ kansallisuudeksi. »Yhtä suuressa määrin\nkuin yhteinen voitto vaikuttivat myöskin sen vaatimat äärettömät uhrit\nsiihen, että roomalaiset ja heidän liittolaisensa veljistyivät ja että\nsyntyi italialainen kansakunta», sanoo De Sanctis.\n\nRooman aikakirjoissa toinen puunilaissota on myöskin toisessa suhteessa\nrajapyykkinä. Vasta tutkijan tullessa tähän aikaan Rooman kohtaloita\nverhoava tarujen hämärä täydellisesti haihtuu ja, kiitos ennen kaikkea\nPolybioksen, historian kirkas valo lankeaa sen ylle. Vastakkaisten ja\npuolueellisesti väritettyjen tiedonantojen lomitse historioitsijan\ntäytyy tosin edelleenkin eteenpäin pujotteleutua — niinhän täytyy\ntehdä senkin, joka kerran on muodostava itselleen käsityksen siitä,\nmitä meidän päivinämme todella tapahtuu — ja täydellisten tietojen\npuutteessa hänen on monesti tyydyttävä todennäköisyyspäätelmiin, mutta\nhänen vaelluksensa halki aikojen ei kuitenkaan ole enää »yöllisen\nkulkijan, joka varovaisesti haparoitsee eteenpäin.»\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:\n\nJ. Kromayer, Roms Kampf um die Weltherrsshaft.\n\nTheodor Birt, Römische Charakterköpfe, Weikko Pakarisen ja Lauri\nPelkosen suomentamana nimellä »Rooman miehiä».\n\nT.A. Dodge, Hannibal.\n\nGottlob Egelhaaf, Hannibal.\n\nEugene Hennebert, Histoire d'Hannibal: 3 osaa.\n\nJ. Kromayer, Hannibal als Staatsman (Historische Zeitschrift 1909).\n\nEduard Meyer, Hannibal und Scipio (Erich Marcks und K.A. von Müller,\nMeister der Politik I).\n\nTähän lukuun:\n\nHermann Hesselbarth, Historisch-kritische Untersuchungen zur dritten\nDekade des Livius.\n\nEugen Täubler, Die Vorgeschichte des zweiten punischen Krieges\n\nJ.F. Liljeblad, Var gick Hannibal över Alperna?\n\nWilh. Lundström, C. Flaminius och Hannibal.\n\nW. Streit, Zur Geschichte des zweiten punischen Krieges in Italien nach\nder Schlacht von Cannæ.\n\n\n\n\nROOMALAISET PÄÄSEVÄT ITÄISENKIN VÄLIMERENMAAILMAN VALTIAIKSI.\n\n\nKuulumattoman jännittävä ja ponnistuksia kysynyt sota oli saatettu\npäätökseen vuonna 201. Ja kuitenkin roomalaiset jo seuraavana\nvuonna alkoivat uuden sodan. Tosin tämä sellaisenaan oli vallan\nmitätön Hannibalinsodan rinnalla, mutta sillä oli kuitenkin\nmaailmanhistoriallinen merkitys. Sillä Rooma näet alkoi omin\nasein sekaantua myöskin _itäisen Välimerenmaailman_ asioihin. Jo\nPolybiokselle aikoinaan oli täysin selvänä Hannibalinsodan merkitys\nmaailmanhistoriallisena rajapyykkinä. »Aikaisemmin», hän sanoo,\n»maailman tapahtumat olivat aivan kuin hajallaan ja vailla keskinäistä\nyhteyttä. Mutta tästä ajasta alkaen historia muodostaa elimellisen\nkokonaisuuden: Italian ja Libyan tapahtumat punoutuvat Aasian ja\nHellaan tapahtumiin ja kaikki tähtää yhteen ja samaan päämäärään.»\nHannibalinsodan jälkeen _roomalaiset vaihtavat poliittista rintamaa_.\nMutta koska he ovat järjestelmällisiä — tai ainakin perästäpäin\nnäyttävät olevan — kaikessa mihin he ryhtyvät, niin he tekevät tämän\ntäyskäännöksen vasta sitten, kun he Karthagon kukistamisella ja\nEspanjan valtauksella ovat täysin turvanneet selkäpuolensa.\n\nLopullinen menestys taistelussa Karthagon voittoon tottuneita, sen ajan\nsuurimman sotapäällikön johtamia sotajoukkoja vastaan oli täyttänyt\nroomalaiset itsetunnolla, ylpeällä varmuudella, ettei mikään mahti\nmaailmassa enää voisi heitä vastustaa. Roomalaiset olivat heränneet\ntäyteen tietoisuuteen voimastansa. Ja Itä houkutteli heitä, Itä\nrikkauksineen ja hienoine helleeniläiskulttuureineen, jota roomalaiset\nyhä enemmän oppivat ihailemaan.[215] Toinen toisensa perästä Idän\nkulttuurimaat tulivat vedetyiksi Rooman verkkoon. Ensimmäinen\nvuorossaan oli Makedonia.\n\n\n\n\nMAKEDONIAN VALTAKUNTA.\n\n\nMakedonia oli fyysillisesti voimakkain hellenistisistä\nvaltiomuodostumista. Isänmaanrakkaudessa ja sitkeässä kestävyydessä\nmakedonialaiset olivat sen ajan kansoista ainoat, joita voitiin\nverrata roomalaisiin. Olisipa heillä vain ollut johdossa kunnioitusta\nherättävämpiä ja laajakatseisempia miehiä kuin väkivaltainen, tolkuton\n_Philippos V_ ja hänen jälkeensä hänen vähäpätöinen poikansa _Perseus_!\n\nSyynä Philippoksen joutumiseen sotaan roomalaisten kanssa oli hänen\nkunnianhimoinen ja ahnas politiikkansa, joka teki hänestä koko Kreikan\nkauhun. Monet niin Euroopan kuin Aasiankin kreikkalaiset valtiot\netsivät senvuoksi suojaa Roomalta. Ja roomalaiset muistivat hyvin hänen\nliittonsa Hannibalin kanssa.\n\nTuskin tarvinnee kuitenkaan edes sanoa, että Rooman _kansa_ ei\nhalunnut taas sotaa sen jälkeen, mitä se viimeisinä seitsemänätoista\nkauhun vuotena oli saanut kärsiä. Rooman _senaatti_ se, ja se yksin,\npäästi sodan puhkeamaan. Asioihin oli sopiva tilaisuus sekaantua,\nkun Philippoksen liittolainen, seleukidien hallitsijasukuun kuuluva\nmahtava Antíokhos vielä oli sodassa Egyptin kanssa; ja juuri nyt,\näsken päättyneen sodan kovan koulun jälkeen, Rooman legioonilla oli\niskuvoimaa, jota ne kenties koskaan myöhemmin eivät saavuttaisi.\nMyöskin oli, kuten sanottu, kauniilta kajahtava sodan syy: Rooma\nesiintyi helleenien vapauden suojelijana makedonialaisten tyranniutta\nvastaan.\n\nSamaan aikaan kuin päätettiin ryhtyä sotaan Philipposta vastaan, meni\nAntiokhoksen luo lähetystö ottamaan selvää hänen suunnitelmistaan\nja pidättämään häntä auttamasta Philipposta. Siinä tarkoituksessa\nlähettilästen tuli imarrella perin omahyväistä kuningasta, koettaa\nsaada hänet vakuutetuksi Rooman senaatin ystävällisyydestä sekä saada\nhänen sodanhalunsa kohdistumaan Egyptin syyrialaisiin alueisiin.\n\nRoomalaisten onnistui helposti eristää Philippos, ja he saivat siis\ntoisten häiritsemättä käydä sotaa häntä vastaan. Näyttääkin muutoin\nsiltä, ettei Anliokhos ollut aikonutkaan auttaa häntä roomalaisia\nvastaan. Kolmessa vuodessa konsuli _Flāminínuksen_ johtamat\nRooman legioonat olivat voittaneet makedonialaisen falangin, ja\nrauhanpäätöksessä typistettiin Makedonian alue samaksi, mitä se oli\nollut ennen suuren Philippoksen sekaantumista Kreikan kohtaloihin.[217]\nSitäpaitsi Philippoksen täytyi jättää Roomalaisille koko laivastonsa\npaitsi viittä alusta ja kaikki elefanttinsa, maksaa 1.000 talenttia ja\nsitoutua olemaan solmimatta liittoja Rooman tietämättä eikä käymään\nsotaa sen suostumuksetta — kaikki luonteeltaan vallan samanlaisia\nrauhanehtoja, kuin mihin Karthagon oli täytynyt alistua neljä vuotta\naikaisemmin.\n\nKolme vuotta oli riittänyt pyyhkäisemään Makedonian kuningaskunnan\npois suurvaltojen joukosta. Että Philippos sai pitää varsinaisen\nMakedonian, riippui siitä, että roomalaiset eivät halunneet pakottaa\nhäntä syöksymään epätoivoissaan Antiokhoksen syliin. Merkillistä on,\nettä itselleen roomalaiset eivät ottaneet mitään vallatuista maista.\nSe johtui siitä, että he tajusivat selvästi, miten vaivalloista\noli hoidella meren toisella puolen olevia alueita. Pelättiin, että\nliian kaukaisten maakuntain maaherrat omaksuisivat pahoja tapoja,\njotka voisivat käydä vaarallisiksi Rooman tasavallan rauhalliselle\nkehitykselle. Historian opetusten tutkijoille voi Pausaniaan tapaus\nolla peloittavana esimerkkinä. Että roomalaiset eivät ottaneet Kreikkaa\nitselleen, riippui myöskin siitä, että helleenien kaltaiset tuittupäät\nolivat varmasti erikoisen vaikeita hallittavia Roomasta käsin. Sen\nsijaan, että olisivat tehneet heidät alamaisikseen, jotka sitten\ntavan takaa olisivat yrittäneet päästä jälleen vapaiksi, roomalaiset\nolivat kyllin viisaita avokätisesti _lahjoittaakseen_ heille kaivatun\nvapauden. He laskivat näet täten hankkivansa vastaisen varalle Balkanin\nniemimaalle turvallisuusvahdin, joka ei hinnasta mistään päästäisi\nmaahan valloitushaluista naapuriruhtinasta. Kreikkalaisten kaltainen\nkansa oli viisaampaa sitoa kiitollisuuden siteillä kuin kahleilla. Niin\nroomalaiset laskeskelivat. Vastaisuus oli pian osoittava, pitivätkö\nheidän laskelmansa paikkansa.\n\nSuurissa juhlissa, jotka pidettiin Korinthoksessa vuonna 196 e.Kr.,\nFlamininus sai julistaa ilosanoman. Kun kaikki katselijat olivat\nkokoontuneet, juhlat avattiin tavanmukaisella tavalla siten, että\nairut torvensoittajan seuraamana astui keskelle Stadionia. Sittenkuin\nhän torventoitotuksin oli pyytänyt hiljaisuutta, eivät seuranneetkaan\njuhlain tavanmukaiset avajaismenot, vaan sen sijaan hän kuulutti\nseuraavan ilosanoman: »Rooman senaatti ja sen voittoisa sotapäällikkö\njulistavat Makedonian kukistumisen jälkeen kaikki kreikkalaiset\nvaltiot, jotka ovat olleet kuningas Philippoksen alaisia, itsenäisiksi\nja vapaiksi kaikesta verovelvollisuudesta ja toisten alaisuudesta.»\n\nKreikkalaisten ilo oli niin suuri, etteivät he aluksi olleet uskoa\nkorviaan. »Hämmästyksissään, aivan kuin kaikki olisi ollut unta, he\ntuijottivat toinen toisiinsa», kertoo Livius. »Vielä kerran airueen oli\nastuttava esiin, sillä jokainen paloi halusta ei ainoastaan kuulla,\nvaan myöskin nähdä vapauden julistajan. Kun airut sitten toisen kerran\noli kuuluttanut senaatin tiedonannon, silloin puhkesi valloilleen\nsellainen riemu ja sellainen kättentaputuksen pauke, että selvästi\nnäki, että kaikesta elämän hyvyydestä vapaus on rakkain.»[218] Mutta\nitse juhlaleikit pääteltiin sinä päivänä nopeammin kuin koskaan, sillä\nkukaan ei kyennyt näkemään eikä ajattelemaan sitä, mitä kilparadalla\ntapahtui.\n\nKun päivän kilpailut olivat päättyneet, koko katselijalauma syöksyi\nroomalaisen päällikön luo ja oli ihastuksissaan vähällä repiä hänet\nkappaleiksi.\n\nFlamininuksen Philippos V:stä saavuttama voitto ja kreikkalaisten\nitsenäisyyden julistaminen on vastaisku sille voitolle, jonka _suuri_\nPhilippos kerran Khaironeian luona oli saanut helleeneistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallanhimoinen, hurjaluontoinen Philippos tunsi elämänsä suuren\ntappion perästä olevansa kuin häkkiin suljettu metsän otus. Kaikki ne\npikkukansat, joita hän ennen oli halveksinut ja häikäilemättömästi\nsortanut, olivat nyt häkin ympärillä ja iloitsivat ristikon lujuudesta.\nEi ollut määrää heidän Rooman senaatille lähettämillään valituksilla,\nniin pian kuin vangittu villipeto uskalsi näyttää kynsiänsä. Silloin\nsukelsi heti esille roomalaisia toimikuntia tutkimaan, oliko kaikki\nniin kuin olla piti. Nämä Philippos sai luvan ottaa vastaan erinomaisen\nkohteliaasti; ja korkean senaatin tuomioihin hänen oli alistuttava\nnapisematta.\n\nMutta salaisesti hän valmistautui kerran murtautumaan ulos ja\nlyömään maahan kaikki nuo raukat, jotka riemuitsivat hänen häkkiin\nsulkemisestaan; ja kun kuolema yllätti hänet, hän jätti suunnitelmansa\nperinnöksi pojalleen. Perseus varustautui kaikin voimin, mutta hänen\nurhoolliset makedonialaisensa olisivat tarvinneet toisen johtajan.\nHyvin verisessä taistelussa löi heidät vuonna 168 _Æmilius Paulus_,\nsen konsulin vertainen kaima ja poika, joka kaatui Cannæn taistelussa.\nPerseus kuoli roomalaisten vankeudessa.[219] Että tällaiset tapaukset\neivät enää voisi uudistua, Makedonian kuningaskunta jaettiin neljään\npieneen tasavaltaan, jotka tulivat Roomasta riippuvaisiksi. Koko kansa\nriisuttiin aseista. Kuparikilvet vietiin Roomaan, mutta kaikki muut\naseet poltettiin tai sulatettiin.\n\nKaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun makedonialaisten keskuudessa\npuhkesi kapina, Rooma muutti poliittista järjestelmää, otti maan\nsuoranaiseen hallintaansa ja muutti sen _Rooman maakunnaksi_.\n\n\n\n\nSELEUKIDIEN VALTAKUNTA.\n\n\nHelleenien holhoojan asemastaan roomalaiset saivat aiheen turvata\nheitä ei yksin Makedonian kuningasta, vaan myöskin Antiokhos III:ta\nvastaan. Kohta sen jälkeen kuin senaatti oli julistanut Kreikan\nvaltiot vapaiksi ja riippumattomiksi, Antiokhos alkoi ahdistaa eräitä\nniistä. Roomalaisten mielestä se todisti suurkuninkaan »määrätöntä\nvallanhimoa». Sellaista luonnetta ei luonnollisestikaan tyydyttäisi\nvähempi kuin koko maailman herruus, jos se vain pääsisi tarkoituksiaan\ntoteuttamaan. Kuninkaan olisi helppo saada sekä Makedonian Philippos\nettä karthagolaiset kostosotaan Roomaa vastaan. Ainakin sodan\nkannattajat koettivat Roomassa herättää kansassa sellaista pelkoa. Nyt,\nkuten Philippostakin vastaan, oli siis toimittava tosin kreikkalaisten\nsuojelijana, mutta ennen kaikkea omassa asiassa.\n\nItse asiassa Antiokhoksella ei ollut lainkaan sellaisia koko maailmaa\nkäsittäviä suunnitelmia, mistä roomalaiset häntä epäilivät. Hänen\nvalloitussuunnitelmansa rajoittuivat melkein kokonaan Aasiaan. Siellä\nhän halusi kulkea entisten suurkuninkaiden jälkiä.\n\nKuitenkin roomalaiset veivät armeijan Makedoniasta Hellespontoksen\nyli Vähään-Aasiaan. He voittivat Antiokhoksen perin pohjin vuonna\n190 e.Kr. Tämä taistelu riitti lopettamaan seleukidien valtakunnan\nsuurvaltasadun. »Koskaan vielä», Mommsen sanoo, »suurvalta ei ole niin\nperin pohjin ja kunniattomasti kukistunut.» Rauhassa Antiokhoksen\ntäytyi luovuttaa melkein koko Vähä-Aasia ja muutoin alistua\nsamanlaisiin ehtoihin kuin aikaisemmin Karthagon ja Makedonian: jättää\nkoko laivastonsa paitsi 10 alusta sekä kaikki sotaelefanttinsa, maksaa\n15 000 talentin huikea summa ja sitoutua olemaan ahdistamatta läntisiä\nnaapureitansa. Laiha oli se lohdutus, että suurkuninkaalle suotiin\narvonimi »Rooman kansan ystävä». Hänen kärsimänsä nöyryytyksen perästä\noli alamaisten kunnioitus häntä kohtaan lopussa. Hänen valtakuntaansa\ntärisyttivät kapinat, ja se kärsi taloudellisia vaikeuksia.\nKoettaessaan kukistaa Persian lahden rantamilla puhjennutta kapinaa\nhänet surmattiin, kun hän oli ryöstämässä Baalin temppeliä, jonka\naarteilla hän aikoi täyttää tyhjät kassansa. Sitten heikkeni hänen\nvaltakuntansa yhä enemmän ja enemmän valtaistuinriidoista, kapinoista\nja itäisten naapurikansojen kanssa käydyistä sodista ja ensimmäisellä\nvuosisadalla e.Kr. se lopullisesti hajaantui.\n\nSitä ennen — vuonna 133 e.Kr. — oli osa seleukidien valtakuntaa\nliitetty Rooman alueisiin. Tämän asian laita oli seuraava. Kun\nroomalaiset ottivat Antiokhokselta Vähän-Aasian, he lahjoittivat\nsuurimman osan siitä uskolliselle liittolaiselleen Pergamonin\nkuninkaalle. Tästä attalidien valtakunnasta tuli siten itäisissä\nVälimerenmaissa Rooman vahti, kuten Numidia oli Afrikassa. Kuten\nMasinissan tuli pitää silmällä karthagolaisia, samoin oli Pergamonin\ntehtävänä roomalaisten laskuun pitää aisoissa Makedoniaa ja seleukidien\nvaltakuntaa. Vielä roomalaiset eivät halunneet sitä rasitusta, mitä\nmerentakaiset alueet aiheuttaisivat. Mutta ajan oloon he vapautuivat\ntästä vanhanaikaisesta käsityksestään. Vuonna 133 attalidien suku\nloppui kuningas Attalos III:een. Hänen poismenonsa jälkeen huomattiin,\nettä hän oli jälkisäädöksessään määrännyt valtakuntansa roomalaisille.\nPerintöoikeus ei kyllä ollut vallan riidaton, mutta mitä se merkitsi,\nkun Rooma halusi saada maan? Vähä-Aasia tuli Rooman ensimmäiseksi\nsuoranaiseksi alusmaaksi toisella puolen itäistä Välimerta. Siitä\nmuodostettiin _Aasia_-niminen Rooman maakunta.\n\n\n\n\nROOMA JA KREIKKA.\n\n\nKreikkalaiset olivat jälleen päässeet »vapaiksi» vuonna 196 e.Kr.\nEnnenkuin Flamininus jätti Kreikan, hän kutsui lähettiläitä kaikista\nKreikan kaupungeista Korinthokseen ja piti heille jäähyväispuheen,\njossa hän teroitti heidän mieliinsä, että vapautta oli nautittava\nkohtuudella. »Jos te olette yksimielisiä», hän sanoi, »ei mikään\nkuningas, ei mikään tyranni voi kukistaa teitä; mutta riita ja\neripuraisuus raivaavat tietä niille, jotka vaanivat perikatoanne.\nVapauden ovat hankkineet teille vieraat aseet; se on lahjoitettu\nteille toisen kansan luottamuksen osoituksena. Teidän oma asianne on\nsuojella sitä ja säilyttää se. Osoittakaa nyt Rooman kansalle, että\nte ansaitsette vapauden lahjan, että se on jättänyt lahjansa hyviin\nkäsiin.»\n\n»Ilonkyynelet silmissään kreikkalaiset kuuntelivat, kuinka roomalainen\npuhui heille kuin isä», Livius kertoo; »ja liikutus valtasi puhujan\nitsensä. Häntä keskeytettiin hyväksymishuudoilla, ja toinen kehoitti\ntoistansa painamaan hänen sanansa syvälle sydämeen aivan kuin\noraakkelin lausuman.» Kaunis näytelmä! Ja varmasti se näyteltiin\ntunteella ja vakaumuksella —, niin kauan kuin se kesti. Mutta keskellä\ntätä innostusta ne, jotka näkivät syvemmälle, kysyivät: »Onko vapaus\nsellaista, jota voidaan lahjoittaa? Ja minkä arvoista on vapaus ilman\nsopua?»\n\nVastaus kysymyksiin saatiin pian. Kreikkalaiset eivät saaneet\nvapautta, vaan anarkian, ja kiitollisuus antajaa kohtaan muuttui pian\nkiittämättömyydeksi. Kävi vallan sietämättömäksi kuunnella noita\nparantumattomia rettelöitsijöitä, kun he tottuivat kääntymään Rooman\npuoleen vaikerruksineen ja valituksineen toinen toisestansa. Mitä\npiti senaatin tehdä, kun kerrankin yksistään Spartasta tuli samalla\nkertaa neljän keskenään riitelevän puolueen edustajia, jotka rähisivät\nkunnianarvoisan kokouksen edessä antamatta toisilleen suunvuoroa? Ja\nminkä moisia olivatkaan ne »valtiomiehet», jotka nyt Roomassa edustivat\nAristeideen, Leonidaan ja Perikleen maata. Sellainenkin erikoinen\nhelleenien ystävä kuin Flamininus pudisteli miettiväisenä päätään,\nkun eräs näistä arvon herroista yhtenä päivänä puhui valtionasioista\nja toisena antoi kaikelle piu pauta esiintymällä juomingeissa\ntanssijattarena ja laulajattarena naisvaatteisiin pukeutuneena.\nLopulta roomalaiset menettivät kokonaan kärsivällisyytensä ja pyysivät\nkreikkalaisia hoitamaan asiansa parhaan taitonsa mukaan. Mutta samalla\noli myöskin tipotiessään viimeinenkin jäte helleenien mieltymyksestä\nvuoden 196 suuren hetken ajoilta, ja roomalaisille kuuliaisia he eivät\nenää olleet rakkaudesta, vaan pelosta.\n\nRoomalaiset olivat aikaisemmin nähneet kreikkalaisia matkan päästä, ja\nheitä olivat ihastuttaneet heidän kauniit puolensa, heidän suurenmoiset\ntieteelliset saavutuksensa, heidän taiteensa, kirjallisuutensa ja\nylipäänsä heidän hienostunut kulttuurinsa. Nyt heidän silmänsä olivat\navautuneet näkemään nurjat puolet, varsinkin heidän kyvyttömyytensä\npitää yllä rauhaa keskuudessaan. Uudet sisäiset riidat saivat\nvanhastaan tunnettuun tapaan roomalaiset sekaantumaan asioihin. Mutta\nkun he lähettivät sovintotuomioistuimen Korinthokseen, kaupungin\nroskaväki sitä loukkasi. Ja sitten kreikkalaiset alkoivat jälleen\ntapella.\n\nMutta silloin kävi hullusti. Makedonian roomalainen maaherra marssi\nKreikkaan ja löi hajalle rettelöitsijäin sotavoimat vuonna 146 e.Kr.\nKreikkalaisten viimeinen, epätoivoinen vapaustaistelu päättyi siihen,\nettä he joutuivat Makedonian roomalaisen maaherran alaisiksi siihen\nsijaan, että heidän valvojanaan oli aikaisemmin ollut suoraan Rooman\nsenaatti. Mutta kunnallisen itsehallintonsa he saivat säilyttää —\nvaikka muovailtuna aristokraattiseen suuntaan — ja heitä pidettiin\nRooman liittolaisina. Ainoastaan rakkaan oikeuden käydä sotaa, tehdä\nrauhoja ja solmia liittoja roomalaiset heiltä ottivat, ja siitä\naseellisesta turvasta, jota helleenit saivat nauttia, heidän täytyi\nmaksaa veroa Roomalle.\n\nKreikka pääsi nyt lepoon ja rauhaan. Sen monet lukemattomat itsenäiset\npikkuvaltiot olivat vuosisatojen ajan olleet maailman helpoimmin\nkiihtyvän kansan intohimojen temmellyspaikkana. Nyt niistä tuli\nmerkityksettömiä maaseutukaupunkeja, joissa elämä kulki yksitoikkoisen\ntyyntä kulkuaan.\n\nRoomalaiset käsittelivät siis hyvin lempeästi sitä kansaa, jota heidän\noli kiittäminen kulttuuristaan. Korinthoksen kohtelu on kumminkin\nhäpeäpilkku Rooman aikakirjoissa. Rooman senaatin käskystä voittoisa\nsotapäällikkö kosti julmasti sen häväistyksen, joka tässä kaupungissa\noli tullut Rooman majesteetin osaksi. Korinthos ryöstettiin puhtaaksi\nja hävitettiin sitten maan tasalle. Asukkaat tehtiin orjiksi.\nJoukoittain kallisarvoisia taideteoksia sotapäällikkö lähetti Roomaan.\n\nRangaistus ei ollut oikeassa suhteessa rikokseen. Monet historioitsijat\npitävätkin senvuoksi sitä kostotoimenpiteenä, kuten Karthagon hävitystä\nvähän aikaisemmin ja aikoinaan Capuan osaksi tullutta kohtelua,\nRooman kauppiasylimystön työnä, joka tahtoi käyttää hyväkseen sopivaa\ntilaisuutta päästäkseen vapaaksi vaarallisesta kilpailijasta. Sillä ei\nkyllin siinä, että hävitettiin silloinen Korinthos —, vastaiseksikin\nkiellettiin asutuksen muodostuminen kaupungin entiselle paikalle,\npaikalle, joka oli liikennenäkökannalta niin erinomaisen suotuisa.\n\nMutta Korinthoksen kohtaloa lukuunottamatta kreikkalaisilla oli, kuten\nsanottu, tyyntä ja rauhallista Rooman herruuden alaisina, ja tällainen\ntila jatkui senkin jälkeen, kun keisari Augustus oli muuttanut Kreikan\n_Akhaia_-nimiseksi Rooman maakunnaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRooma oli nyt hellenistisen maailman valtias.\n\nEttä seleukidien valtakunta, hellenistisistä valtioista suurin,\noli niin helppo kukistaa, selittyy siitä, että sen väestö ei ollut\nyhtenäistä kuten Rooman valtakunnassa. Vallitsevat kreikkalaiset ja\nmakedonialaiset olivat Antiokhoksen valtakunnassa vain hyvin ohuena\nylempänä kansankerroksena. Kansan suuri itämaalainen ydinjoukko totteli\nheitä vain pakosta, eikä sillä vaaran hetkellä ollut vähintäkään halua\nuhrata elämäänsä ja omaisuuttansa vieraan herruuden säilyttämiseksi.\n»Niinkuin ohut rappaus rakennuksen muuripinnalla vallitsevain\nkreikkalaisten kansakerros oli aasialaisen muurin kiinteässä\nrakenteessa», Kromayer sanoo. »Voimakas ravistus —ja koko kaunis\npintakerros rapisi maahan.» Sama oli laita Persian valtakunnan, silloin\nkuin Aleksanteri sen kukisti. Molemmissa tapauksissa mahtava valtakunta\noli savijalkajättiläinen. Ainoastaan erinomaisen lahjakas hallitsija\nvoi pitää jättiläisen pystyssä.\n\nToisin oli laita Makedonian ja Kreikan. Ne olivat todellakin\nkansallisvaltioita, joiden väestö alhaalta ylös saakka oli yhtenäistä.\nMutta näissä valtioissa oli muita heikkouksia. Aleksanteri Suuren\nsotaretkiä ja hänen Aasiassa tekemiänsä valtauksia oli seurannut suuri\nväestön siirtyminen Balkanin niemimaalta, ja siirtyjät olivat suureksi\nosaksi väestön kelvollisinta, yritteliäintä. Gallialaisten hyökkäys\noli vieläkin harventanut väestöä. Ja sitten kreikkalaisten ikuinen\nkansallispahe: kaikkien sota kaikkia vastaan! Tämä ainainen epäsopu\nseurasi heitä kaikkialle, minne he asettuivat Se myrkytti, kuten olemme\nnähneet hellenististen valtioiden keskinäiset suhteet ja oli syynä\nsiihen, etteivät nämä koskaan tunteneet vastuunyhteyden tunnetta,\n_eivät koskaan voineet esiintyä kootuin voimin ulkonaista vaaraa\nvastaan_. Roomalaiset voivat senvuoksi houkutella toisen valtion toista\nvastaan, murskata heidät yhden kerrallaan ja kohota siten itäisen\nVälimerenmaailman valtiaiksi.\n\nKirjallisuutta:\n\nMaurice Holleaux, Rome, la Grèce et les monarchies helénistiques.\n270—285.\n\nG. Collin, Rome et la Grèce de 200 à 146 avant Jesus Christ.\n\n\n\n\nSCIPIO JA CĀTO.\n\n\nKarthagolaisten kukistamisen perästä Scipio Africanus oli viettänyt\nkomeimman triumfin, mitä siihen saakka oli Roomassa nähty.\n\nTriumfi oli hurmion päivää koko kansalle. Triumfikulkue lähti\ntavallisesti Marskentältä. Ensimmäisinä virkamiehet ja senaattorit\nvalkoisissa viitoissaan astuivat arvokkaasti päät seppelöityinä.\nSitten seurasi torvensoittaja, joka puhalsi merkkitoitotuksia ja\nmarsseja. Hänen perässään tulivat orjat kantaen paareja, joille\nsotasaalis oli levitetty katseltavaksi. Siinä oli erilaisia aseita,\ntaideteoksia ja kallisarvoisia kulta- ja hopea-astioita. Ja\nraskaissa kuormavaunuissa vyöryi eteenpäin kulta- ja hopeaharkkoja,\nkultahietaa ja rahoja säkeissä ja koreissa. Toiset orjat kantoivat\nsuuria tauluja, kuvia taisteluista ja piirityksistä, valloitetuista\nkaupungeista ja linnoituksista. Toisissa tauluissa lueteltiin\ntriumfaattorin kukistamain kansain ja kaupunkien nimet. Laivain ja\npiirityskoneiden pienoiskuvat antoivat lisäksi havainnollisen kuvan\nsodasta. Voittosaaliina kuljetettiin myös elefantteja ja muita\nvalloitettujen maiden ihmeellisiä eläimiä joko kultaisissa häkeissä\ntai kirjavapukuisten kuljettajain taluttamina. Siellä täällä kulkueessa\nnäkyi uhrieläimiä kullatuin sarvin, valkoiset uhrisiteet otsalla ja\nvalkoiset tai kirjavat peitot selässä. Jalkaisin ja kahleissa voitetut\nkuninkaat tai sotapäälliköt vaimoineen ja lapsineen kulkivat katkeran\nnöyryytyksen tietä väkijoukon ivan ja pilkan hohotuksen saattamina.\nJotkut säilyttivät näinä vaikeina hetkinäkin kunnioitusta herättävän\narvokkuutensa, toiset, kiihkeämmät luonteet eivät voineet hillitä\nepätoivoansa tai raivoansa, vaan puhkesivat tunnepurkauksiin, jotka\nriemastuttivat sydämetöntä rahvasta.\n\nLopuksi, seisoen korkealla toisten yläpuolella neljän valkoisen\nhevosen vetämissä kullatuissa vaunuissaan, tuli triumfaattori itse\npurppuratogassaan, ylt'yleensä tähditettynä, laakeriseppele otsallansa.\nHänen päänsä yläpuolella piti orja Iuppiterin kultaista kruunua. Mutta\njoukon puhjetessa riemuhuutoihin tämä kuiskasi juhlitulle: »Muista,\nettä olet kuolevainen!»\n\nViimeisinä marssivat sotilaat laakerin oksat käsissään. Heillä oli\noikeus tänä päivänä vapaasti ilmaista ajatuksensa päälliköstään ja\nupseereistaan. Ja he käyttivät tätä vapauttaan laulaakseen pila- ja\nivalauluja. Milloin oli aiheena sotatapahtuma, jossa päällikkö oli\ntehnyt tyhmyyksiä, milloin löylytettiin päällikköä hänen ankaruudestaan\ntai sai hän moitteita ahneudestaan. Mutta tuon tuostakin he kohottivat\nvoittajan kunniaksi huudon: »Io triumphe!»[220]\n\nHalki tiheään sulloutuneiden väkijoukkojen, kansan riemuitessa ja\nkukkia heitellessä triumfisaattue solui eteenpäin triumfiportista\npitkin Via sacraa (»Pyhää katua»), jota reunustivat Vestan temppeli ja\nmuut kunnianarvoisat pyhätöt. Temppelit oli päivän kunniaksi koristettu\nkukkaköynnöksillä. Juhlapuvuissaan papit seisoivat pyhättöjen\nedustalla, ja kukitetuilta alttareilta savusivat uhritulet.\n\nKulkue kävi yli Forumin ja sieltä Capitoliumille, Iuppiterin\ntemppeliin. Siellä voittaja suoritti hartautensa ja laski\nlaakeriseppeleen ja kultaisen kruunun korkean jumalan huomaan\nkiitokseksi hänen avustaan. Lopuksi hän soturiensa ympäröimänä toimitti\njuhlallisen uhrin jumalille koko sotajoukon puolesta, ja juhlallisuudet\npäättyivät yleiseen, Capitoliumilla nautittuun juhla-ateriaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nScipiolle oli koko kotiinmarssi halki Italian yhtä triumfiretkeä.\nTuhansittain roomalaisia, jotka hän oli vapauttanut karthagolaisten\nvankeudesta, kulki hänen edellänsä ylistäen vapauttajaansa. Ja kun\nhän saapui Roomaan, senaatti tervehti häntä nimellä »onnellinen».\nOnni oli _hänen_ puolellaan — ei Hannibalin. Hänen esiintymisensä\nolikin kuin kuninkaan. Aina oli hänen ympärillään ylhäisiä nuorukaisia\nkunniavartiostona. Ja sanottiin, että »Scipion vihjaus oli\nsamanarvoinen kuin senaatin päätös».\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta triumfin nurja puoli on kateus. Sen Scipio sai runsain määrin\nkokea. Hänen leppymättömin vihamiehensä oli samanikäinen senaattori\n_Marcus Porcius Cāto_. Hän oli entisajan äreän roomalaisen tyypillinen\nedustaja, viimeinen lajiansa. Hän ei tahtonut tietää kreikkalaisesta\nsivistyksestä eikä muista »uusista muodeista». Urhoollinen soturi\nja kelpo maanviljelijä hän oli, ja sitä hän piti kunnianaan.\nValtiomiestehtävien lomassa hän, kuten toinen Cincinnatus, otti omin\nkäsin osaa tilallansa maanviljelystöihin. Taloudellisella kunnollaan\nja säästäväisyydellään — ettemme sanoisi ahneudellaan[221] — hän\nansaitsi suuren omaisuuden. Mutta yhtä sparttalaisen yksinkertaisesti\nhän eli siitä huolimatta. Kohtuullisuutta ja pidättäväisyyttä hän piti\nvelvollisuutena yhteiskuntaa kohtaan, sillä hyväin päivien pitohan teki\nmiehen kelvottomaksi kestämään sotaretken vaivoja ja kieltäymyksiä. Hän\nsäilyikin koko elämänsä ajan peräti terveen roomalaisen tyyppinä. Vielä\n80-vuotiaana hän oli murtumaton sekä ruumiiltaan että sielultaan.\n\nMutta hän oli ahdas luonne, joka ei voinut käsittää, että Rooma\nmaailmanvaltana ei voinut pysyä samana kuin se Rooma, jonka muodostivat\nmuutamat talonpoikaiskylät. Senvuoksi hänen taistelunsa »uuden ajan\nturmelusta» vastaan oli taistelua itse kehitystä vastaan. Koomillisen\nkuuluisaksi hän tuli pukeutuessaan 39-vuotiaana konsulina sotisopaan\nnaisten »turhamaisuutta ja loistonhalua» vastaan.\n\nCannæn tappion perästä, jolloin oli uhrattava kaikki valtion\npelastukseksi, oli näet säädetty laki, »että nainen ei saanut pitää\nkoristuksia enemmän kuin puolen kultaunssin[222] arvosta eikä pukeutua\nmoniväriseen pukuun. Niin ikään hän ei saanut Roomassa eikä muuallakaan\nkaupungissa eikä kaupungin lähimmässä ympäristössä ajaa parivaljakon\nvetämissä vaunuissa.» Näyttää siltä, että niin kauan kuin hätäaika\nkesti, Rooman tyttäret napisematta alistuivat näihin määräyksiin,\njotka rajoittivat heidän vapauttaan pukeutua ja liikkua säätynsä\nmukaisesti. Mutta kun sodan paino vähitellen helpotti ja yleinen\nhyvinvointi alkoi nousta, niin silloin naisen luonto vähitellen pyrki\noikeuksiinsa. Kaunis sukupuoli alkoi yhä enemmän ja enemmän unohtaa\nsota-ajan lait, ja virkamiehet olivat kyllin ritarillisia katsoakseen\nläpi sormiensa ihastuttavien lainrikkojattarien tekoja. Vuonna 195\ne.Kr. keskusteltiin kansankokouksessa yli aikansa eläneiden kieltojen\nmuodollisesta kumoamisesta. Mutta niiden keskuudessa, joilla oli valta\nyhteiskunnassa, kävivät mielipiteet hajalle.\n\nKun naiset saivat kuulla, mistä oli kysymys, he virtasivat joka taholta\nniille kaduille, jotka veivät Forumille, ja harjoittivat kiihkeätä\nagitatiota kansankokoukseen meneväin miesten keskuudessa. Naisten\nloistonhalun vastustuksen ruumistuma oli toinen konsuleista, Marcus\nPorcius Cato. Hän esiintyi ja puhui miehekkään ylväitä sanoja »naisten\njulkeasta rohkeudesta.» Olihan sekin laitaa, että he »sekaantuivat\nsiihen, mitä lakeja olisi hyväksyttävä!» Hän höysti puhettansa m.m.\nseuraavilla mehevillä paloilla: »Minä luulin silkaksi taruksi,\nettä kerran muinoin Lemnos-saaren naiset olivat tehneet salaliiton\nperin pohjin hävittääkseen koko miessuvun ja myöskin toteuttaneet\nsuunnitelmansa. Mutta nyt olen huomannut, että sellainen ei ole\nmahdotonta! Päästäkää vain», hän huudahti, »ohjat höllälleen sellainen\nolio, joka luonnostaan ei tunne ohjia eikä kuria — luuleeko tosiaankin\nkukaan, että tämä olio sitten tuntee mitään rajoja hillittömyydelleen?\nEsi-isämme ovat lainmääräyksillä pakottaneet naiset olemaan miehille\nalamaisia. Antakaa heidän repiä rikki nämä lain käskyt, toinen toisensa\nperästä, ja lopuksi päästä tasa-arvoisiksi miesten kanssa, silloin\nsaatte nähdä, miten käy! Totta totisesti, samassa hetkessä, jolloin he\npääsevät tasa-arvoisiksi kanssanne, heistä tulee teidän herranne.\n\nMutta mikä naisten elinehto nyt onkaan kysymyksessä, koska he ovat\ntulleet vallan hourupäisiksi ja syöksyvät julkisille paikoille? Onko\nisänmaan onni ja onnettomuus kyseessä? Kuulkaamme, mitä he itse\nsanovat: 'Haluamme loistaa kullassa ja purppurassa. Pyhät, arjet\ntahdomme ajaa läpi kaupungin juhla-ajopeleissä. Meille on annettava\noikeus suurentaa menomme aina tuhlaavaisuuteen saakka.'\n\nTietäkää, kansalaiset, mikä on oleva seurauksena, jos annatte\nvaimoillenne tilaisuuden kilpailla keskenänsä ylellisyydessä! On käyvä\nniin, että ne, jotka ovat köyhiä, eivät arastele mitään keinoja, kunhan\nvain rikkaat eivät voi katsella heitä olkainsa yli. Jos mies ei anna\nvaimolleen kaikkea, mitä tämä tahtoo, niin vaimo annattaa sen toisella\nmiehellä.» Ja jos nyt ylellisyys päästettäisiin vallan vapaaksi,\nniin himo tulisi vain pahemmaksi, kuin jos kieltoa ei olisi koskaan\nollut, sillä »villipeto, joka joutuu vankeuteen, tulee irti päästyään\nentistäänkin villimmäksi.»\n\nNaisilla oli kuitenkin ritarinsa ja puolustajansa. Eräs lain kumoamisen\nehdottajista, kansantribuuni, muistutti tuimaa Catoa siitä, että\nnaiset olivat monta kertaa pelastaneet Rooman. Hehän vähän jälkeen\nsabiinitarten ryöstön heittäytyivät taistelevien sotajoukkojen väliin.\nNaislähetystö sai Coriolanuksen luopumaan kostoaikeistaan. Ja kun\nkaupunki oli joutunut gallialaisten valtaan, niin naiset ne lunastivat\nsen vapaaksi uhraamalla koristuksensa ja kalleutensa. Samaa uhrimieltä\nhe olivat osoittaneet viimeisessä vaarallisessa puunilaissodassa. »Kun\nme», puhuja jatkoi, »annamme naisten vertaisinamme jakaa kanssamme\nvaltion onnettomuudet, niin onhan enemmän kuin kohtuullista, että he\nsaavat mielensä mukaan toimia asiassa, joka ei koske valtiota, vaan\nainoastaan heitä itseänsä.»\n\nRitarillisen kansantribuunin puheella oli varmasti vaikutuksensa.\nKaikissa tapauksissa naiset itse tarttuivat asiaan. Seuraavana päivänä,\njolloin kiellon kohtalo piti ratkaistaman, he panivat liikkeelle\nylivoimaiset voimat niitä kansantribuuneja vastaan, jotka aikoivat\nehkäistä lain kumoamisen. Valtava naisarmeija kokoontui naisille\nvihamielisten kansantribuunien asuntojen edustalle eikä luopunut\npiirityksestä, ennenkuin tribuunit olivat luvanneet alistua naisten\ntahtoon.\n\nTällainen oli tapahtumain kulku, kun naisemansiopatioliike voitti\nensimmäisen tunnetun voittonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtä hellittämättömästi kuin Cato vastusti naisten oikeutta saada\npukeutua mielensä mukaan, yhtä hellittämättömästi hän taisteli Scipio\nAfricanusta vastaan. Sillä hänessä ja hänen suvussaan hän näki\nruumistuneena uuden, pahan ajan ja sen ihailun kreikkalaisten hienompaa\nsivistystä kohtaan. Caton mielestä voitiin tulla toimeen ilman\nulkonaisia metkuja. Ankara siveystuomari ei ollut oppinut ymmärtämään,\nettä\n\n    »sivistys kaikki vierast' pohjaltaan on;\n    kotoista barbarius vain oli kerran.»\n\nTaikka jos hän sen älysi, hän kuitenkin piti barbariutta ja sen\nraakaa voimaa parempana kuin sivistystä, joka hänen vilpittömän\nvakaumuksensa mukaan välttämättömästi veltostutti. Ja tässä hän\noli oikeassa siinä määrin, kuin kreikkalaisten paheet kotiutuivat\nkreikkalaisen sivistyksen ja elämän hienostuksen mukana; mutta Cato\nkuului niihin, jotka haluavat heittää lapsen pois kylpyveden mukana.\nHäntä ärsytti nähdä, kuinka heikkoja roomalaiset olivat kaikkea\nkreikkalaista kohtaan, kuinka sellaisetkin henkilöt, jotka eivät\nvoineet syventyä kreikkalaisen sivistyksen henkeen, kuitenkin koettivat\nhankkia itselleen jonkinmoisen kreikkalaisen ulkokiillon välttyäkseen\nkuulumasta »barbaareihin». Häntä kiihoitti myöskin Scipion loistava\nesiintyminen, hänen »kuninkaalliset eleensä», jotka liian räikeästi\nerosivat tasavaltalaisesta yksinkertaisuudesta ja niukkuudesta.\n»Tasavallan kumoamisen ajatuskin oli kuitenkin Scipiosta kaukana»,\nsanoo Eduard Meyer. »Mutta hänestä oli tullut liian suuri, että\naristokraattinen yhteiskunta olisi kauemmin voinut sietää häntä.»\nYritettyään useita kertoja turhaan päästä hänen kimppuunsa Caton\nlopuksi onnistui saada eräs kansantribuuni esittämään Hannibalin\nvoittajaa vastaan se julkea syytös, että tämä olisi ottanut vastaan\nlahjuksia Antiokhokselta suodakseen hänelle kohtuullisen rauhan. Scipio\noli nimittäin johtanut sotaa kuningasta vastaan.\n\nSattui olemaan juuri Zaman taistelun vuosipäivä, kun Scipion asia piti\nratkaistaman. Syytetty oli liian korkealla alistuakseen puolustautumaan\nhäpeällisiä syytöksiä vastaan. Sen sijaan hän muistutti kansalle päivän\nmerkitystä. »Sellaisena päivänä», hän sanoi, »ei roomalaisten sovi\nkuunnella herjauksia sitä miestä vastaan, jota hänen syyttäjiensä on\nkiittäminen siitä, että he ylipäänsä voivat puhua. Päinvastoin kaikkien\nvelvollisuus on viettää suuren voiton muistoa menemällä Capitoliumille\nkiittämään jumalia isänmaan pelastuksesta. Sen minä teen nyt», hän\nsanoi, »ja ken ajattelee samoin kuin minä, seuratkoon minua!»\n\nSilloin kaikki kansa lähti hänen perässänsä, ja syyttäjä jäi yksin\nseisomaan Forumille. Scipio oli taasen viettänyt triumfin.\n\nMutta hän oli saanut kylläkseen julkisesta elämästä. Loukatussa\nylpeydessään hän vetäytyi maatilalleen Campaniaan ja antoi\nkadehtijainsa parjata häntä niin hyvin kuin taisivat. Paljon ei\nollutkaan hänellä enää päiviä jäljellä. Loistava voittaja oli\nkuollessaan vain 51-vuotias.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hänen vastustajansa Cato sai kauan elää ja vallita.\nVuonna 184 hänet valittiin sensoriksi, ja hän hoiti virkaansa\nvääjäämättömän ankarasti. Arvottomat senaattorit hän syntyperästä\nja sukulaissuhteista piittaamatta erotti korkeasta neuvostosta.\nEräs näistä oli Flamininuksen oma veli, mies, joka itse oli ollut\nkonsulina, mutta tullut tunnetuksi irstaisuudestaan ja julmuudestaan.\nCato vertasi itseään lääkäriin, joka leikkaa ja polttaa pois pahan\nyhteiskuntaruumiista. Ylellisyyttä vastaan hän ryhtyi jälleen\ntaisteluun, jota hän oli käynyt yksitoista vuotta aikaisemmin, ja nyt\nsuuremmalla menestyksellä. Hän käytti näet asemaansa ja valtuuksiansa\nhyväkseen määrätäkseen veron juuri sellaisille esineille, joita\nkäyttämästä hänen ei vuonna 195 ollut onnistunut naisia kieltää.\n\n»Punatukkainen, harmaasilmäinen pureva susi» sai paljon vihollisia,\nmutta Rooman kansa antoi hänelle kunnianimen Censōrius ja pystytti\nhänelle kuvapatsaan, johon kaiverrettiin, että hän oli nostattanut\nRooman valtion rappiosta. Hänen nimestään on tullut ankaran\noikeamielisyyden symboli. Mutta hän sai tehdä sen aina uusiutuvan\nhavainnon, että laeilla ja poliisitoimenpiteillä voidaan ajanhengen\nvirtaa pysäyttää korkeintaan lyhyeksi hetkeksi.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nE. Pohlmey, Der römische Triumph.\n\nF.D. Gerlach, Marcus Porcius Cato.\n\nOskar Jäger, Marcus Porcius Cato.\n\nW. De Vries, De vita M. Porcii Catonis Majoris.\n\nJohannes Paulson, Cato och fruarna (teoksessa »Från antiken och från\nsenare tider»).\n\n\n\n\nHANNIBALIN VIIMEISET VAIHEET.\n\n\nVuoden 201 rauhanpäätöksellä Karthago oli muuttunut mahtavasta\nkauppavaltiosta suojattomaksi kauppakaupungiksi. Murskattu oli\nHannibalin ylpeä unelma tehdä isänmaastaan suuri ja mahtava. Mutta\ntuon tavattoman miehen sielunvoimat olivat vieläkin murtumattomat. Ja\nse koitui, vaikkakin toisella tavalla kuin aikaisemmin, hänen maansa\nhyväksi. Kansan luottamuksen turvin hän otti kotikaupungissa vallan\nohjat käsiinsä ja työskenteli menestyksellä uudistusten ja parannusten\naikaansaamiseksi. Sodan haavat alkoivat arpeutua. Pian hän voimakkaalla\nkädellä oli saanut valtion raha-asiat sellaiseen kuntoon, että\nvuotuiset sotakorvaukset voitiin maksaa Roomalle, ilman että tarvittiin\nylimääräisillä veroilla rasittaa kansaa. Hannibal näyttäytyi olevan\nyhtä suuri rauhan kuin sodan toimissa.\n\nMutta tärkeämpää kuin koko maan onni ja onnettomuus oli _valta_ niille,\njoilta Hannibal oli sen riistänyt, nimittäin kauppiasylimystölle. Hänen\nvastustajansa eivät kavahtaneet juoruamasta Rooman senaatille, että\nHannibal yhäkin hautoi pahoja suunnitelmia Roomaa vastaan ja koetti\nnostattaa idästä myrskyn perivihollista vastaan. Vuonna 195 tämä kavala\nkirjoittelu kantoi hedelmiä: Roomasta tuli lähetystö tutkimaan asiaa ja\nvaatimaan ehkä Hannibalin erottamista vallasta tai luovuttamista.\n\nHannibal säästi kansalaisiltaan kiusallisen ratkaisun reippaasti\ntarttumalla asiaan ja pakenemalla Aasiaan[223], Antiokhos III:n luo,\njoka otti kuuluisan sotapäällikön vastaan suurin kunnianosoituksin.\nMutta Karthagossa hänet julistettiin valtiokiroukseen, hänen\nomaisuutensa takavarikoitiin ja hänen kotinsa hajoitettiin maan\ntasalle. Hänen kotoiset vihollisensa olivat perivihollisen avulla\nsaaneet voiton hänestä.\n\nKun sota oli syttymässä roomalaisten ja Antiokhoksen välille, Hannibal\nteki suunnitelman kaikkien niiden valtioiden suureksi liitoksi, joilla\noli aihetta pelätä roomalaisia. Mutta suunnitelma kävi yli Antiokhoksen\nymmärryksen. Hänen hovikamarillansa[224] kadehti muutoin suurta\nkarthagolaista ja sen onnistui uskotella kuninkaalle, ettei hän millään\nmuotoa saisi antaa muukalaisen himmentää suurta nimeänsä. Hannibalia\nkäytettiin sodassa vain alempiarvoisiin tehtäviin ja antamaan hyviä\nneuvoja —, joita kukaan ei noudattanut.\n\nKun Antiokhoksen suurvalta-asema oli luhistunut ja hänen oli pakko\ntehdä nöyryyttävä rauha roomalaisten kanssa, hänen täytyi myöskin\nsitoutua jättämään vihattu karthagolainen heidän käsiinsä. Mutta\nkoditon vältti tälläkin kertaa vaaran. Hän pelastautui kuningas\n_Prusiaan_ luo _Bithyniaan_ Vähän-Aasian pohjoisrannikolle. Häntä\nHannibal auttoi hyvällä menestyksellä hänen taistellessaan Pergamonin\nkuningasta vastaan. Mutta kun Flamininus, makedonialaisten voittaja,\ntuli sinne Rooman lähettiläänä, niin Prusias, »viheliäisin kaikista\nAasian viheliäisistä hallitsijoista»[225], oli heti valmis kavaltamaan\nauttajansa. Hannibal oli heti huomannut, missä aikeissa hänen\n»suojelijansa» oli, ja ollut senvuoksi kyllin varovainen varustaakseen\nasuntonsa salakäytävillä. Mutta kun hänen tällaista salatietä piti\npaeta, se olikin kuninkaan sotilaiden miehittämä. Kun Hannibal huomasi,\nettä pelastus oli mahdoton, hän otti myrkkyä, jota hänellä oli aina\nmukanaan sinettisormuksessa. »Tahdon vapauttaa roomalaiset pelosta»,\nhän sanoi, »koska he eivät suo vanhan miehen saada kuolla rauhassa.»\nTämä tapahtui todennäköisesti vuonna 183 e.Kr., samana vuonna, jolloin\nhänen suuri vastustajansa erosi elämästä.\n\n\n\n\nKOLMAS PUUNILAISSOTA.\n\n\nMuutamia kuukausia ennen Korinthoksen hävitystä oli näytelty vieläkin\nkauhistavampi hävitysnäytelmä, näytelmä, joka oli viimeinen näytös\nroomalaisten ja karthagolaisten välisessä katkerassa kamppailussa.\n\nKarthagon valtakunnan ruumis oli merkillisen helppo lääkitä. Kiitos\nasukkaidensa ahkeruuden ja yritteliäisyyden se tointui Hannibalin\nviisaan ja voimakkaan johdon alaisena ihmeteltävän nopeasti.\nPuunilaisten ikuiset kilpailijat tunsivat epämiellyttävää hämmästystä,\nkun nämä kymmenen vuotta rauhanteon perästä tarjoutuivat maksamaan koko\njäljellä olevan osan vahingonkorvausta samalla kertaa. Sen paremmin ei\nsiis ollutkaan onnistuttu vaarallisen kilpailijan tuhoamisaikomuksessa!\nVai niin! Perusteellisestipa oli antauduttu kavalain puunilaisten\nnenästä vedettäviksi!\n\nLuonnollisesti roomalaiset kiittäen kieltäytyivät hyväksymästä\ntarjousta. Rahat sellaisenaan eivät olleet likimainkaan niin\nsuuriarvoisia kuin Karthagon verovelvollisuus.\n\nPian Rooma täyttyi huhuista, jotka kertoivat petollisten puunilaisten\naikeista. Puhuttiin salaisista hyökkäyssuunnitelmista Italiaa\nvastaan, valtavista laivastovarusteluista; ja se ajatus alkoi\nvakiintua roomalaisiin, että vähemmällä ei päästäisi kuin kolmannella\npuunilaissodalla.\n\nJa kumminkin on tosiasia, että karthagolaiset olivat täydellisesti\nalistuneet ylivoiman edessä ja ilmitoivat kaikin mahdollisin tavoin\nvilpittömyyttään entistä verivihollista kohtaan. Roomalaisten\ntaistellessa Philipposta, Antiokhosta ja Perseusta vastaan he antoivat\narmeijan tarpeiksi tai Rooman muonittamiseksi suuret määrät viljaa\neivätkä tahtoneet maksusta tietääkään — vaikka luonnollisesti se\nlopuksi otettiin vastaan.\n\nRoomalaisten viha ja epäluuloisuus lyötyä vihollista kohtaan\nkuitenkin aivan kuin ruumistui Cato Censoriuksessa. Vuonna 157 hän\noli tutkimustoimikunnan mukana Afrikassa. Otsa synkissä rypyissä\nhän huomasi, että hänen pahinkin pelkonsa oli ylitetty. Oliko tämä\nmuserrettu Karthago, tämä rikas kaupunki, jossa vilisi väkeä, jolla\noli varushuoneissaan valtavat asevarastot ja suuri laivasto! Hän näki\njo hengessään uuden Hannibalin näitä rikkaita apuneuvoja käyttämässä.\nEi, Rooma ei koskaan voisi tuntea itseään turvalliseksi, ennenkuin\nKarthago olisi hävinnyt maan pinnalta. Tästä ajatuksesta tuli\nhänelle päähänpiintymä, ja heti kotiin palattuaan hän alkoi tehdä\nkiihoitustyötä Karthagon tuhoamiseksi. Havaintovälineinään hänellä oli\nmukanansa m.m. muutamia tavattoman hyviä viikunoita, joita hän näytteli\nsenaattoreille. »Maa, joka tuottaa näitä ihania hedelmiä», hän sanoi\nsenaattoreille, »on vain kolmen päivän merimatkan päässä Roomasta.»\nHänelle tuli tavaksi lopettaa kaikki lausuntonsa senaatissa, oli asia\nmikä hyvänsä, sanoilla: »Ceterum censeo Carthaginem esse delendam»\n(Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä). Ja lopuksi\nitsepäinen ukko sai tahtonsa toteutetuksi. Ei mitään tulta ole niin\nhelppo puhaltaa vireille kuin kansallisvihan, varsinkin, jos siihen\nliittyy saaliinhimo. Eikä mikään intohimo voi niin helposti pukeutua\nhyveen koreimpaan pukuun. Caton alinomainen vaatimus, »kova ja kuiva\nkuin dogmi»,[226] tuli lopuksi Rooman kansallekin päähänpiintymäksi.\nErityisesti se saavutti kannatusta Rooman pankkiirien ja\nsuurkauppiaiden taholta. Nämä näkivät jo hengessään itsensä rikkaan\nraha- ja kauppakaupungin perijinä. Karthagon kohtalo oli päätetty.\nMutta säädyllisyyden vuoksi roomalaisten täytyi viivytellä surmaniskun\nantamista, kunnes saivat sopivan tekosyyn sotaan. Eihän voinut sentään\nilman muuta mennä ja hajoittaa kaupunkia maan tasalle.\n\nSilloin Masinissa tuli pulassa avuksi. Hän oli jo niin kauan ollut\nkarthagolaisten kiusanhenkenä, että heidän kärsivällisyytensä oli\npiankin oleva lopussa. Vertaansa vailla olevalla häikäilemättömyydellä\nhän oli käyttänyt hyväkseen rauhansopimuksen määräystä, että hänen\npiti saada takaisin »kaikki alueet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet\nhänelle _tai hänen esi-isilleen_.» Tämän pykälän nojalla hän oli\nvaatinut toista Karthagon aluetta toisensa perästä ja muitta mutkitta\nmiehittänyt ne joukoillaan. Hänhän tiesi, että karthagolaiset eivät\nsaaneet alkaa sotaa ilman Rooman suostumusta. Ja kun he alistivat\nasiansa roomalaisten harkintaan, Masinissa sai melkein aina toivomansa\npäätöksen. Vain silloin, kun roomalaisille ei oikein sopinut kiristää\nKarthagoa äärimmilleen, kuten valmistauduttaessa sotaan Perseusta\nvastaan, he kiristivät Masinissan suitsia. Roomalaiset olivat liian\novelia ajaakseen karthagolaiset liittoutumaan Rooman vihollisten\nkanssa. Historia ei kerro, miltä heistä tuntui, kun maahan nöyryytetty\nkansa-parka osoitti tunnustustaan mahtavalle »suojelijalleen»\nlähettämällä viljaa Rooman armeijalle Makedoniaan.\n\nMasinissan »yritteliäisyys» kasvatti kuitenkin hänen alueistaan suuren\nvaltakunnan, joka ulottui Marokon rajoilla lännessä Isoon Syrttiin\nidässä ja jonka etelärajana oli erämaa. Se kiersi maan puolelta\njoka taholla Karthagon valtakuntaa kuin pakkopaita. Masinissan\nalamaiset eivät suinkaan olleet höllässä yhteydessä olevia aavikon\npaimentolaisia. Hän opetti beduiinit viljelemään maata ja asettumaan\nvakinaisesti asumaan. Ja niinkuin hän teki paimentolaiskansastaan\nporvareita ja talonpoikia, samoin hän loi ryövärilaumojensa miehistä\nsotilaita, jotka olivat kyllin arvokkaita taistelemaan roomalaisten\nlegioonain soturien rinnalla.\n\nLopuksi vanhan vehkeilijän onnistui ärsyttää karthagolaiset\nryhtymään aseelliseen vastarintaan ja tuhota täydellisesti heidän\nsotajoukkonsa. Ei ole epäilystäkään siitä, että hän toivoi pian\nsaavansa tehdä Karthagon pääkaupungikseen ja levittää valtansa yli\nkoko pohjois-Afrikan. Mutta silloin kajahti Roomasta voimakas:\n»Seis!» Roomalaiset olivat päättäneet Karthagon tuhon, mutta ei sen\nsulautumista Numidiaan.[227] Sitä myöten oli kuitenkin kaikki hyvin,\nettä tilanne oli kypsytetty Rooman aseellista sekaantumista varten:\nKarthagolaiset olivat rikkoneet rauhan. Ja kaiken lisäksi heidät oli jo\nlyöty. Pyövelin tehtävän roomalaiset ottivat itselleen. Se uskottiin\nmolemmille vuoden 149 konsuleille. Mukanaan vahva sotajoukko ja\nlaivasto he laskivat maihin Afrikan rannikolle..\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo kuullessaan huhuja siitä, mitä heille aiottiin, karthagolaiset\nolivat tehneet kaikkensa hellyttääkseen verivihollisensa\ninhimillisyyteen ja lähettäneet lähetystöjä Roomaan tarjoamaan\ntäydellistä alistumista. Mutta ne tulivat liian myöhään voidakseen edes\nneuvotella. Roomalainen maihinnousuarmeija oli jo matkalla päämääräänsä\nkohti. Lähettiläät saivat kuitenkin vastauksen, että karthagolaiset\nsaisivat pitää alueensa vapaana ja loukkaamattomana, jos he jättäisivät\n300 ylhäistä nuorukaista panttivangeiksi ja sitten täyttäisivät ne\nlisämääräykset, joita Rooman konsulit antaisivat Afrikkaan saavuttuaan.\n\nEpätoivoon joutuneet ihmiset suostuivat kaikkeen. Ensiksi konsulit\nvaativat täydellistä aseista riisuntaa. »Mihinkä tarvitsikaan aseita\nkansa, joka oli päättänyt elää rauhassa, ja jota Rooman voimakas\nkäsivarsi suojeli kaikkia vihollisia vastaan?» Karthagolaiset\ntottelivat ja antautuivat vihollisen armoille, vihollisen, joka ei\ntuntenut armoa. Vaatetavaratalot, laivaveistämöt ja kodit tyhjennettiin\nkaikesta aseen nimellisestä. Pitkä jono vankkureita kuljetti 2 000\nheittokonetta ja 200 000 täydellistä varustusta roomalaisten leiriin.\n\nNyt kai vihollisen viha oli lepytetty!\n\nMutta karthagolaiset eivät tunteneet pohjaa myöten roomalaisten\nluihuutta. Rooman valtiomiehet hykertelivät tyytyväisinä käsiään:\nveretön valtaus. Sittenkuin konsulit olivat saaneet vastapuolen täysin\naseettomaksi, toinen heistä ilmoitti Rooman senaatin määräysten\nmukaisesti vaativansa, että karthagolaiset repisivät kaupunkinsa\nhajalle. He saisivat sitten asettua asumaan, minne haluaisivat,\nkuitenkin vähintään 15 km päähän meren rannikosta.\n\nKarthagolaiset oli siis erotettava sen elementin yhteydestä, joka oli\nheidän elinehtonsa. Ja rakas kaupunki, jossa he ja heidän esi-isänsä\nvuosisatoja olivat eläneet ja kuolleet, kaupunki, jonka he työllään\nolivat tehneet suureksi ja kunnioitetuksi, se oli nyt muuttuva tuhaksi\nja soraksi ja jumalain asunnot sen mukana. »Tämä kauhistava käsky»,\nMommsen sanoo, »herätti puunilaisissa eloon samanlaisen — sanoisinko\nihailtavan vaiko mielipuolisen — innostuksen, jota kerran tyroslaiset\nosoittivat Aleksanteria ja myöhemmin juutalaiset Vespasianusta vastaan\ntaistellessaan. Yhtä vertaansa vailla kuin tämän kansan kärsivällisyys\norjuuden ja sorron päivinä oli nyt sen intohimoinen uhma, kun oma\nrakas isien kaupunki oli kysymyksessä. Pelastuksen toivosta ei voinut\nolla puhettakaan. Poliittinen viisaus kehoitti epäilemättä tätä kansaa\nnytkin taipumaan. Mutta niiden ääni, jotka neuvoivat alistumaan\nvälttämättömään, hukkui suunniltaan joutuneen kansan mielipuolisen\nraivon ulvontaan, niinkuin perämiehen komentohuudot hirmumyrskyn\npauhinaan.» Kokonainen kansa päätti kuolla uhrikuoleman.\n\nOli vain hankittava aseita, sitten myytäisiin elämä kalliista. Ajan\nvoittamiseksi pyydettiin konsuleilta kuukauden lykkäystä sillä\ntekosyyllä, että haluttiin lähettää lähetystö Roomaan. Tähän ei tosin\nsuostuttu — enempää kuin mihinkään muuhunkaan —, mutta konsulit\nviivyttelivät joka tapauksessa surmaniskuansa, sillä he halusivat antaa\nkiihtyneen kansan tyyntyä ja päästä tajuamaan, kuinka toivotonta oli\nyrittää tehdä vastarintaa.\n\nSiten kuolemaantuomitut joka tapauksessa saivat hetken hengähdysaikaa.\nSe käytettiin hyväksi äärimmäistä myöten.\n\nJa epätoivon rohkeus sai ihmeitä aikaan. Vanhat ja nuoret, miehet,\nvaimot ja lapset tekivät työtä yötä päivää valmistaen aseita, aseita,\naseita. Koko kaupunki muuttui asepajaksi. Saadakseen parruja heitto-\nja linkoamiskoneisiin revittiin julkisia rakennuksia ja metallia\nhankkiakseen turvauduttiin temppelien aarteisiinkin. Naiset leikkasivat\nhiuksensa ja punoivat niistä jänteitä jousiin ja heittokoneisiin.\n\nKun roomalaiset lopuksi kyllästyivät odottamiseen ja marssivat\nKarthagoa vastaan, he huomasivat hämmästyksekseen muurien olevan\ntäynnä uusia heittokoneita ja muurien takana väestön, joka oli lujasti\npäättänyt taistella viimeiseen saakka. Se vuosi ja seuraavakin kuluivat\nroomalaisten pääsemättä päämääräänsä. Piiritysarmeija ei voinut estää\nkaupunkia saamasta muonavaroja sekä ympärillä olevalta maaseudulta\nettä meren puolelta. Paljon vastusta oli roomalaisilla myöskin siitä\nkenttäarmeijasta, jonka karthagolaiset olivat saaneet pystyyn ja joka\nsai apujoukkoja ystävällismielisiltä numidialaisilta päälliköiltä.\nPiirittäjiä itseään ahdistelivat sitäpaitsi kuumaan kesäaikaan\nankarasti kulkutaudit. Ei Cato enempää kuin Mastoissakaan saanut nähdä\nKarthagon häviötä. He kuolivat molemmat vuonna 149, Numidian kuningas\nyhdeksännelläkymmenennellä ikävuodellaan. Aivan viimeiseen asti hän oli\nsäilyttänyt ruumiin- ja sielunvoimansa murtumattomina. Sitä todistaa\nsekin, että hän jätti jälkeensä nelivuotiaankin pojan järjestyksessä\n44:nnen miespuolisista jälkeläisistään, kuten kerrotaan.[228]\n\nVuonna 147 tuli roomalaisten sodankäyntiin uutta vauhtia, kun nuori\n_Publius Cornelius Scipio Æmilianus_ valittiin konsuliksi. Hän oli\nnuoremman Æmilius Pauluksen poika ja Scipio Africanuksen pojan\nottopoika. Isäänsä hän muistutti omanvoitonpyytämättömyydessä ja\nrehellisyydessä, mutta kenties vieläkin enemmän hän muistutti suurta\nkaimaansa.\n\nScipiotakin vastaan karthagolaiset puolustautuivat epätoivon raivolla,\nmutta kun hänen lopuksi onnistui estää kaikki muonantuonti kaupunkiin,\nniin nälänhätä teki vaikutuksensa. Scipio antoi ryntäysmerkin.\nNälkiintynyt miehistö ei kyennyt paljoakaan tekemään vastarintaa.\nRoomalaiset pääsivät helposti yli kaupunginmuurin. Mutta sitten alkoi\nkatkera kamppailu ahtaista kaduista ja rakennuksista. Teurastus\nja hävitys kesti useita päiviä. Lopuksi ahdistettiin vielä elossa\nolevat karthagolaiset — 50 000 miestä, naista ja lasta — korkealla\nsijaitsevaan linnaan, ja seitsemäntenä päivänä urhoollisen kansan\njätteiden oli anottava armoa. Elämänsä he saivat säilyttää, mutta\nsuurin osa heistä myytiin orjiksi.\n\nItsensä kaupungin roomalaiset perin pohjin ryöstivät. Mutta vielä\nolivat useimmat rakennukset jäljellä. Silloin Scipio sai senaatilta\nkäskyn hävittää Karthagon maan tasalle. Seitsemäntoista päivää\nliekit raivosivat raunioissa. Mutta Scipio katseli kauhistuen hänen\ntehtäväkseen uskotun pyövelintyön loppunäytöstä. Hänessä välähti kamala\naavistus, että koston päivä oli kerran koittava ylpeälle Roomalle.\nHänen ystävänsä Polybios[229] kuuli hänen silmät kyynelissä toistavan\nIliaan sanat:\n\n    »Joutuvi päivä se myös, jona sortuva on pyhä Troia.»\n\nKerran maailmaa vallinneen kaupungin tuhan ympärille kynnettiin auralla\nvako merkiksi siitä, että koskaan enää eivät ihmiset saisi siellä\nasua ja elää, ja roomalaiset papit kirosivat itse maankin. Rooman ei\ntarvinnut enää pelätä kerran niin mahtavaa kilpailijaansa.\n\nMinkä Aleksanteri Suuri pani alulle idässä vuonna 332 hävittäessään\nTyroksen ja sen merivallan, sen Scipio oli täyttänyt lännessä.\nFoinikialainen kansanaines, joka kaupallaan ja siirtolaisuudellaan\noli vaikuttanut niin kiihoketta antavasti Länsimaihin, oli nyt pois\npyyhitty maailmankehityksestä.\n\nKarthagon entinen alue muutettiin _Africa_-nimiseksi Rooman\nmaakunnaksi. Scipio sai saman kunnianimen kuin suuri kaimansa.\n\n\n\n\nNUMANTIA — TOINEN KARTHAGO.\n\n\nHistorian tragiikkaa on siinä, että mies, joka oli Rooman suurimpia,\nkaksi kertaa sai valtiolta tehtäväkseen suorittaa pyövelinteon.\nKolmetoista vuotta Karthagon hävityksen jälkeen hänen oli päästettävä\nhävityksen kauhistus kulkemaan espanjalaisen Numántian kaupungin ylitse.\n\nPyreneitten niemimaa näyttäytyi paljoa vaikeammaksi pitää hallussa\nkuin valloittaa. Scipio Africanus vanhemman oli helppo päästä lähelle\nylpeitä iberejä. Mutta hänen jälkeisensä maaherrat eivät kukaan\nolleet hänen veroisiaan. Voitettuaan Hannibalin ja Idän hallitsijat\nroomalaiset eivät enää olleet samoja kuin ennen. Menestys nousi heille\npäähän, ja siksi voittosaalis herätti heissä uinuneen saaliinhimon\neloon. Monet Espanjan roomalaisista maaherroista saivat pian yhtä\nhuonon maineen kuin aikaisemmin karthagolaiset. Ja roomalaisten\nsotilaiden sotakuri ei ollut enää sama kuin entisaikoina. He\nomaksuivat tapoja, jotka räikeästi erosivat maan omien asukkaiden\nyksinkertaisesta, tyytyväisestä elintavasta.\n\nIberiläiset kansat olivat ottaneet roomalaiset vastaan vapauttajina\nkarthagolaisten sorrosta. Kun maahan tunkeutuneet oli karkoitettu,\nalkuperäiset asukkaat saivat pian tuntea, että he olivat ainoastaan\nvaihtaneet herraa. Roomalaisten virkamiesten kiristykset ja muut\nväkivallanteot nostattivat kapinoita, jotka maksoivat paljon verta,\nsillä asukkaat olivat mestareita sissisodassa, ja vuorinen maasto oli\nkuin luotu siihen. Erikoisen vaaralliseksi tuli nykyisen Portugalin\nasukkaiden, _lusitanien_ kapina. Vuonna 150 roomalainen maaherra Galba\nteki häpeällisen teon: hän houkutteli luoksensa 7 000 lusitanien\nsoturia muka neuvotteluun, mutta antoi sitten äkkiä heidät piirittää\nja ryösti osan orjiksi ja surmautti melkein kaikki muut. Lurjus\njoutui kyllä Roomassa syytteeseen rikoksestaan, mutta kansankokous\nei hävennyt vapauttaa häntä ja teki siten koko kansakunnan hänen\nkanssarikollisekseen. »Galban itkevät lapset ja kulta, jonka hän oli\ntuonut mukanansa, todistivat Rooman kansalle hänen viattomuutensa»,\nMommsen sanoo.\n\nYksi niitä harvoja, jotka olivat pelastuneet joutumasta Galban\npauloihin, oli _Viriāthus_-niminen köyhä paimen. Ennen hän oli\npuolustanut laumojansa pedoilta ja ryöväreiltä. Nyt hän asettui\nmaanmiestensä johtoon ja kehoitti heitä leppymättömään taisteluun\nvalansa rikkojia vastaan. Hän kokosi ympärilleen joukon vapaaehtoisia\nja taisteli niin menestyksellisesti roomalaisia vastaan, että\nlusitanit valitsivat hänet kuninkaaksensa. Mutta senkin jälkeen hän\neli tavallisen vuoristolaisen elämää ja jakoi toverillisesti kaiken\nsaaliin miestensä kesken, vaikkakin hän taistelukentällä vastasi\nkymmentä tavallista soturia. Kun roomalaiset päälliköt luulivat\nolevansa kaikkein parhaimmassa turvassa, hän oli tavallisesti heidän\nniskassaan; ja hän oli mestari houkuttelemaan heidät sellaiseen\nmaastoon, missä vihollisen tuho oli varma. Legioona toisensa perästä\nsortui Espanjan vuorten rotkoihin. Mutta kun roomalaiset saivat\ntilaisuuden, he kostivat kamalasti hakkauttamalla pään tai kädet\nkaikilta sotavangeilta. Niin epäinhimillisesti ei menetellyt »barbaari»\nViriathus. Hän laski kerrankin vapaaksi koko valtaansa joutuneen\nroomalaisen armeijan toivoen lempeydellä ja jaloudella voittavansa\nrauhan.\n\nSen hän saikin, mutta roomalaiset rikkoivat pian sopimuksen,\neikä roomalainen ylipäällikkö häikäillyt salamurhalla vapautua\nvapaussankarista, jota hän ei kunniallisessa aseottelussa ollut voinut\nlannistaa. Tämän tihutyön perästä lusitanit eivät enää kyenneet\npuolustamaan vapauttaan.\n\nViriathuksen menestys oli kuitenkin eräissä nykyisen Kastilian\nheimoissa herättänyt rohkeuden nousta kapinaan. Taistelua käytiin\npääasiallisesti maakunnan koillisessa kolkassa sijaitsevasta\n_Numantiasta_. Sijaiten jyrkällä kukkulalla kaupunki oli melkein\nvalloittamaton. Roomalaiset kärsivät täällä tappion toisensa\nperästä. Olihan häpeä Karthagon, Makedonian, Kreikan ja Vähän-Aasian\nvoittajille, että he saivat ponnistella lähes kymmenen vuotta\nsaadakseen pienen espanjalaisen kaupungin lannistumaan. Lopuksi\nhe eivät nähneet muuta keinoa saada loppua häpeälliseksi käyvästä\nnäytelmästä kuin lähettää sinne Karthagon kukistajan.\n\nScipio toimeenpani heti ankaramman sotakurin veltostuneessa armeijassa.\nHän lähetti pois joukoittain kaupustelijoita, ilotyttöjä ja muuta\nirtainta väkeä. Kaikki tarpeeton tavara sotamiesten tuli myydä.\nHe eivät tästä alkaen saaneet kuljettaa mukanaan muuta, kuin mikä\noli tarpeen sotatoimiin. Scipio teki lopun myöskin heidän huonosta\ntottumuksestaan istua marssittaessa kuormajuhtien selässä, »sillä»,\nhän sanoi, »mitä voikaan sodassa odottaa mieheltä, joka ei jaksa edes\nkävellä?» Päivästä päivään hän harjoitti sotilaitaan ja piti heitä\nhellittämättä työssä. Ja hän herätti kauhua pahimmassa roskaväessä\nottamalla jälleen raipparangaistuksen käytäntöön. — Itse hän oli\nesikuvallinen yksinkertaisessa soturielämässään. Hänellä ei ollut\nvuodetta, vaan hän nukkui olkikuvolla.\n\nMutta ei edes Scipio saanut hävitetyksi kaikkia niitä pahoja tapoja,\njotka olivat päässeet juurtumaan joukkoihin. Rynnäköllä Numantiaa\nvalloittamaan nämä turmeltuneet sotilaat eivät kelvanneet. Scipiolla ei\nollut muuta keinoa kuin se, joka oli saanut Karthagonkin antautumaan:\npiiritys ja nälkään näännyttäminen. Kuudellakymmenellätuhannella\nmiehellä hän saarsi kaupungin, jossa oli korkeintaan 8 000 asukasta.\nYötä päivää hän ratsasteli ympäriinsä ja valvoi, että jokainen mies\ntäytti velvollisuutensa.\n\nNumantiassa kävi tilanne lopulta niin kauhistavaksi, että ihmiset\nsöivät toisiansa. Silloin murtui vihdoin numantialaisten uhmaileva\nrohkeus, ja he antautuivat ehdoitta vuonna 133 e.Kr. Mutta suuri osa\nasukkaista päätti kernaammin itse päivänsä kuin joutui roomalaisten\nkäsiin. Numantia hävitettiin maan tasalle, ja voittaja sai nimiinsä\n_Publius Cornelius Scipio Æmilianus Africanus minor_ vielä\nlisäyksen _Numantinus_. Koko Pyreneitten niemimaa lukuunottamatta\npohjoisimman[230] osan luoksepääsemättömiä vuoristoseutuja, joutui\nnyt roomalaisten haltuun. Rooma oli levittänyt valtansa Atlantin\nvaltamereen saakka. Roomalainen sivistys ja rooman kieli tunkeutui yhä\nenemmän ja enemmän myöskin Pyreneitten niemimaalle ja juurtui sinne\npian syvälti.\n\nKirjallisuutta:\n\nRichard Büttner, Der jüngere Scipio.\n\n\n\n\n\nVIITTEET\n\n\n[1] Ks. esim. Svenska folkets underbara öden, nide VI ja VII.\n\n[2] Tätä kiintoisaa aihetta käsittelee Esaias Tegnér nuoremman nerokas\nja henkevä samanniminen tutkielma.\n\n[3] Eräillä intiaaneilla raja kulkee jo lukujen kahden ja kolmen\nvälillä. Heidän täytyy nimittäin ottaa sormet avukseen, kun on\nlaskettava kahta pitemmälle. Heidän mielestään siis jo kolme\nhiekkajyvää on hiekkakasa.\n\n[4] Drakma oli siihen, aikaan noin 7 mk. nykyistä rahaamme.\n\n[5] Perimätieto on antanut Sokrateelle hirvittävän kotiristin nimeltä\nKsantippa. Mutta oikeuden nimessä on sanottava, että hänen kuvansa\nriidanhaluisena kiusanhenkenä on myöhemmän perimätiedon mielikuvituksen\nluoma. Se esittää hänet meille sentapaisissa kohtauksissa kuin\nsiinäkin, jossa hän kiukuissaan kaataa ruukullisen vettä herransa\nja miehensä niskaan, mutta viisaampi puolisko toteaa tyynesti, että\n»ukkosta seuraa sade». Hänelläkin on ritarinsa myöhempien aikojen\ntiedemiesten joukossa, eikä meillä ole mitään aihetta otaksua muuta,\nkuin että hän oli samanlainen kuin sen ajan useimmat kreikkalaiset\nnaiset. Heidän henkinen näköpiirinsä oli yleensä ahdas, eikä ole\nsyytä moittia Ksantippaa, vaikka hän ei kyennytkään seuraamaan\nmiestään korkeampiin ajatuspiireihin. Oikeastaan ei ole ihmeteltävää,\nettä hänestä ei tuntunut hauskalta, kun mies päivät pääksytyksin\najelehti kaduilla ja turuilla — paitsi milloin hän jäi. seisomaan\nliikkumattomana paikoilleen ajatuksiinsa vaipuneena. Eikä hän tuonut\ntoiminnallaan penniäkään taloon. Sellainen koettelee ajan pitkään\nperheenemännän kärsivällisyyttä.\n\n[6] Tyranni Kritias oli myöskin ollut Sokrateen oppilaana.\n\n[7] Nähdessään kaikenlaista rihkamaa täyteen sullotun kauppapuodin\nSokrateen sanotaan kerran lausuneen ilmi onnentunteensa sen johdosta,\nettä hän oli vapautunut keinotekoisista tarpeista: »Ajatelkaa, miten\npaljon onkaan sellaista, mitä en tarvitse!»\n\n[8] Saman miehen lausumina pidetään toisia sanoja, jotka julkeudessa\nvoittavat hänen vastauksensa Aleksanterille. Kerrotaan hänen eräänä\npäivänä nähneen puuhun hirttäytyneen naisen ja huudahtaneen: »Oi, jospa\nkaikki puut kantaisivat moisia hedelmiä!»\n\n[9] Sitä vastaan, että yksilön kohtaloa täten pidetään\nkokonaisvaikutuksen rinnalla aivan epäoleellisena, on saksalainen\npessimistinen filosofi Schopenhauer huomauttanut: »Onko\nmaailmankaikkeus siis vain kuvakaappi? Tosin kaikki, myöskin\nonnettomuudet ja kärsimykset, voivat olla mielenkiintoista\n_katseltavaa_, mutta niiden _uhriksi_ joutuminen on aivan toista.»\n\n[10] Platon on ainoa Kreikan suurista ajattelijoista, jonka teoksista\non tallella — mikäli tiedetään — kaikki, mitä hän on kirjoittanut.\nKaikki ja vielä koko joukon enemmänkin!\n\nKysymystä Platonin dialogien keskinäisestä _aikajärjestyksestä_\nsamoinkuin niiden _aitoudesta_ on tutkittu, ja siitä on kirjoitettu\ntavattoman paljon. Edellistä kysymystä ratkaistaessa on otettu huomioon\nosaksi sisällön laatu — sen henkinen kehitysaste j.n.e. — osaksi\nkielellisiä näkökohtia, kuten muutamia hänen tuotantokautensa eri\njaksoille tunnusmerkillisiä sanontatapoja. Dialogien aitoperäisyyttä\narvosteltaessa on joissakin tapauksissa voitu nojautua oppilasien\n— ennen kaikkea Aristoteleen — todistuksiin, ja muuten on koeteltu\nharkita, esiintyykö epäluulonalaisissa teoksissa niitä tyylillisiä\npiirteitä, jotka kiistämällä aitoperäisissä dialogeissa osoittautuvat\nolevan ominaisia juuri Platonille. Ratkaisu on kuitenkin erittäin\nvaikea tällaisessa tapauksessa, kun kysymyksessä on kirjailija, jonka\ntuotantokausi kestää ainakin puoli vuosisataa ja jossa siis täytyy\nesiintyä useita kehitysasteita.\n\n_Ratkaiseva_ todistus dialogin aitoperäisyyttä vastaan on\nluonnollisesti se, että se on ristiriidassa historiallisien\ntosiseikkojen kanssa, esim., jos se sisältää viittauksia tapauksiin ja\noloihin, joita Platon mitenkään ei ole voinut tuntea.\n\n[11] Dialogissa »Timaios» — joka on hämärin ja laadultaan omituisin\nPlatonin teoksista — missä Platon esittää arvelujaan kaiken synnystä,\nhän antaa erään iäkkään egyptiläisen papin sanoa viisaalle Solonille,\njonka myöskin sanotaan kerran käyneen Egyptin maassa: »Oi Solon,\nSolon, te helleenit pysytte aina lapsina, vanhaa helleeniä ei ole.»\nTämän kuullessaan Solon kysyi: »Mitenkä niin? Mitä tarkoitat?»\nEgyptiläinen vastasi: »Kaikki te olette lapsia sielultanne. Teillä\nei ole vanhaa perimätietoa tai mitään tietoa, joka olisi ehtinyt\nharmaantua aikojen vieriessä.» Sitten vanhus kertoi ikimuistoisista\najoista, jotka olivat helleeneille aivan tuntemattomia, Atlantiksen\nsatusaaresta, joka oli sijainnut Herkuleen patsaitten (Gibraltarin\nsalmen) toisella puolen muodostaen rikkaan ja mahtavan kuningaskunnan\npelättyinä sotajoukkoineen, mutta eräänä päivänä yhtäkkiä hirvittävien\nmaanjäristysten ja tulvien vaikutuksesta vajonnut meren pohjaan.\n\nDialogissa »Kritias» Platon kertoo enemmän tästä ihmemaasta ja tekee\nsen niin mukaansatempaavasti, että sittemmin kaikkina aikoina on ollut\nihmisiä, jotka ovat luulleet voivansa määrätä Atlantiksen aseman\nkartalla. Muun muassa sitä on tahdottu väittää samaksi kuin Azoreita,\nKanarian saaria ja Amerikkaa. Ruotsin historiasta muistamme Olavi\nRudbeckin haaveelliset yritykset tehdä omasta rakkaasta synnyinmaastaan\nAtlantis (ks. Svenska folkets underbara öden, IV: 86).\n\nJärjellisemmiltä tuntuvat geologien selitykset, joiden mukaan itse\nAtlantis-taru — luonnollisesti ilman niitä yksityiskohtia, joilla\nPlatonin mielikuvitus on sen koristanut — on muisto mantereesta,\njoka on kerran muodostanut sillan Euroopan ja Amerikan välille, tai\ntoisesta, joka on yhdistänyt Aasian ja Austraalian, mutta jonka raju\nluonnonmullistus on tuhonnut. Dogger-matalikko muka on ensinmainitun\nmantereen jäännös.\n\n[12] Muitakin harhaluuloja hän koettaa poistaa, kuten paimenien uskoa,\nettä vuohet hengittävät korvillaan, tai yleistä kansanuskomusta, että\nkorppikotkat ovat pelkkiä naaraita, jotka hedelmöittyvät lentämällä\nvastatuuleen.\n\nAristoteles ei ryhmittele eläimiä yksinomaan niiden ruumiinrakenteen\nperusteella. Hän tutkii, mitkä eläimet syövät lihaa, ja luettelee\nne. »Mitkä eläimet elävät laumoissa ja mitkä yksinään?» hän kysyy\nitseltään. »Mitkä ovat kuljeksivia? Mitkä nukkuvat talviunta?» Hän\njakaa myöskin eläimet ottaen huomioon jalkojen muodon, onko niillä\nkäpälät vai kaviot j.n.e.\n\n[13] Tehoisa esimerkki tästä on se, että hän arveli todenneensa\nihmisen pääkallossa olevan enemmän saumoja kuin muilla olennoilla,\nja että miehen kallossa on enemmän kuin naisen. Siitä hän teki sen\nvirheellisen johtopäätöksen, että näiden saumojen tarkoituksena on\naivojen tuulettaminen ja jäähdyttäminen. Niitä täytyy siis olla eniten\nsellaisilla olennoilla, jotka ovat runsasverisimpiä.\n\nAristoteles luulee myöskin heinäsirkan elävän pelkästä aamukasteesta;\nja selitykseksi rottien hedelmällisyyteen hän kertoo, että Persiassa on\nmuuan seutu, missä nämä eläimet jo maailmaan syntyessään ovat tiineitä.\n\n[14] Vieläpä kerrotaan, että eräs nainen, joka oli ollut raskaana viisi\nvuotta, vihdoin vapautui taakastaan Epidauroksessa. Vastasyntynyt\nnelivuotias meni ensitöikseen ottamaan kylmän kylvyn ja lähti sitten\npontevin askelin kävelemään äitinsä seurassa.\n\n[15] Tämän suunnan suurin nimi oli _krotonilainen Alkmaiōn_,\nLeikkelemällä ruumiita — tosin ei vielä ihmisten, vaan eläinten —\nhänestä tuli anatomian perustaja. Hän huomasi aistimien, hermojen\nja aivojen välillä vallitsevan yhteyden ja teki sen käänteentekevän\nkeksinnön, että aivot ovat sielunelämän keskuselin.\n\n[16] C.J. Engström Svenska Dagbladetissa elokuun 30 p:nä 1927.\n\n[17] Siitä sanat _demokraatti_ (kansanvallan kannattaja) ja _demagogi_\n(kansan villitsijä).\n\n[18] Yksi oboli vastasi noin yhtä meidän markkaamme.\n\n[19] Ivar Harrie.\n\n[20] Sophokles ja Euripides olivat kuolleet edellisenä vuonna.\n\n[21] Ainoa, joka alusta alkaen oli tietänyt salaisuuden, oli muuan\nsparttalainen upseeri nimeltä Klearkhos, kova ja raaka ammattisoturi,\njoka mielivaltaisuutensa ja julkeutensa vuoksi oli karkoitettu\nSpartasta ja jolla siis ei ollut mitään menetettävää. Häntä pelkäsivät\nsekä ystävät että viholliset. Tällä miehellä oli tuikea ulkomuoto ja\nkarkea komentoääni, ja hän oli peloittava kurinpitäjä, joka »aina\nrankaisi ankarasti, joskus vihapäissään niin, että hän useammin\nkuin kerran jälkeenpäin katui», sanoo historioitsija Ksenophon.\nKlearkhoksella oli tapana sanoa, että vain se sotajoukko kelpasi\njohonkin, missä jokainen mies pelkäsi päällikköä enemmän kuin\nvihollista. Hän rakasti vaaraa. Sota ja taistelu oli hänelle elinehto.\nMutta kukaan ei ilman suoranaisia pakkoa pysynyt hänen päällikkyytensä\nalaisena. Sentähden tuli hänen arvovallalleen koetuksen hetki,\nkun kreikkalaiset huomasivat, että heitä oli houkuteltu väärillä\nuskotteluilla, ja että yritys itse asiassa koski suurkuningasta. Ei\nole ihme, että heitä peloitti kolmen kuukauden marssi Aasian sydämeen,\ntuntemattomia vaiheita kohti. Kuinka moni heisiä palaisi milloinkaan\nkotiin? Yksimielisesti he selittivät, elleivät aikoneet kulkea\neteenpäin, sillä heitä ei oltu pestattu taistelemaan suurkuningasta\nvastaan.\n\nTätä Klearkhos oli aavistanut, mutta hän oli myöskin vakuuttanut\nKyyrokselle, että hän kyllä saisi maanmiehensä jatkamaan marssia.\nAluksi hän tavalliseen tapaansa karskilla äänellä käski oman osastonsa\nmarssia eteenpäin, uhaten sitä hirvittävillä rangaistuksilla, jos se\nkieltäytyisi. Mutta nyt eivät mitkään hirmukeinot enää auttaneet.\nMiehistön mieliala oli päättäväinen ja uhkaava. He alkoivat kivittää\nKlearkhosta, ja töin tuskin hän säilytti henkensä.\n\nTässä täytyi koettaa toista keinoa: hän kutsui sotilaat\nkansankokoukseen. Kun hän nyt astui heidän eteensä, hän oli kotvan\naikaa aivan ääneti, ja sitten tämä tyly ja hirmuvaltainen mies\npurskahti itkuun — aito kreikkalainen kohtaus, joka meistä tuntuu\nkovin vieraalta, muita joka teki järkyttävän vaikutuksen herkkiin\nhelleeneihin. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän sanoi: »Älkää\nhämmästykö, soturit, että näette minun näin syvästi loukkaantuneen!\nKyyroshan on aina ollut ystäväni ja hyväntekijäni. Hän on palkinnut\nminua runsailla rahoilla, mutta sitä, minkä hän on minulle antanut, en\nole käyttänyt omaksi edukseni tai huvikseni, vaan teidän parhaaksenne.»\nOlikin yleisesti tunnustettu totuus, että ankara Klearkhos aina piti\nhyvää huolta sotilaittensa elatuksesta. »Kun te nyt», hän jatkoi,\n»ette enää tahdo marssia minun kanssani, minun on joko luovuttava\nteistä tai petettävä uskollisuuteni Kyyrosta kohtaan. En tiedä, teenkö\noikein vai väärin, mutta olen lujasti päättänyt pysyä teidän luonanne\nja jakaa kohtalonne. Kellään ei saa olla oikeutta sanoa minulle, että\nolen johtanut kreikkalaisia joukkoja vieraaseen maahan ja sitten\nkavaltanut maanmieheni pitäen parempana muukalaisten ystävyyttä. Te\nolette isänmaani, ystäväni, toverini. Minä kuljen, mihin te kuljette,\nja teidän kohtalonne on oleva myöskin minun.»\n\nKlearkhos oli saanut valtin käteensä, sillä yksikään toinen\nsotapäällikkö ei ollut vielä ehtinyt julkisesti selittää olevansa\nsotilaittensa kanssa yhteisvastuullinen. Hänen päättäväinen\nesiintymisensä vaikutti senvuoksi niin tehoisasti, että pari tuhatta\nmiestä muitten päälliköitten joukoista liittyi heti häneen.\n\nSillä aikaa Kyyros oli kuitenkin saanut kuulla, mitä kreikkalaisten\nleirissä tapahtui, ja kauhuissaan sotilaitten uhkaavasta esiintymisestä\nlähettänyt sanansaattajan Klearkhoksen luo ilmoittamaan, että Kyyros\nhalusi tavata häntä. Mutta Klearkhos, joka hyvin tiesi, miten hänen\noli näyteltävä osansa, vastasi, että hän ei enää välittänyt prinssin\nmääräyksistä. Samaan aikaan hän kuitenkin lähetti Kyyrokselle salaisen\nviestin selittäen, miksi hän julkisesti kieltäytyi häntä tottelemasta,\nja vakuuttaen, että kaikki vähitellen järjestyisi — kunhan Kyyros vain\nsuostuisi lähettämään hänelle uusia määräyksiä ja tyytyisi kieltäviin\nvastauksiin.\n\nMyöhemmin Klearkhos kutsui joukkonsa uuteen kokoukseen, jossa hän\nselitti heille, ellei hänellä enää ollut määräämisvaltaa maanmiehiinsä\nnähden, vaan että hän oli ainoastaan yksi heistä. Nyt oli siis\ntoimittava yhteisesti ja keksittävä hyviä neuvoja, mihin matka\nsuunnattaisiin sekä miten voitaisiin hankkia elintarpeita ja ryhtyä\ntarpeellisiin turvallisuustoimenpiteisiin persialaisten taholta\nuhkaavan vaaran torjumiseksi. »Sillä», hän sanoi, »Kyyros on tosin hyvä\nystävä, mutta myöskin peloittava vihollinen, ja hänellä on, kuten te\nkaikki näette, valtava sotajoukko käytettävänään. Kuuntelen ilolla,\nmitä toimenpiteitä teillä on ehdolla.»\n\nTämän jälkeen tuntui siltä, kuin sotajoukon itseluottamus ja\nyksimielisyys olisi särkynyt. Muutamat rohkeimmat uskalsivat tosin\navata suunsa ja ehdottivat useanlaisia toimenpiteitä, mutta toiset\nkumosivat heidän esityksensä huomauttaen, että mitä hyvänsä tehtiinkin,\nniin tilanne oli melko arveluttava. Tarvinneeko sanoa, että nämä\npuhujat olivat etukäteen saaneet Klearkhokselta ohjeita. Muuan näistä\netevistä näyttelijöistä meni niin pitkälle ilveilyssään, että 'kääntyi\nsuuttuneena Klearkhoksen puoleen ja huudahti: »Jos sinulla ei ole halua\njohtaa joukkoamme kotiin, niin voimmehan valita itsellemme toisia\njohtajia, ostaa muonaa ja pyytää Kyyrokselta oppaita. Jos Kyyros\nsilloin kieltäytyy, niin asettukaamme marssijärjestykseen puolustamaan\nase kädessä paluumatkaamme! Yksi osasto meidän täytyy kuitenkin\nviipymättä lähettää matkaan miehittämään kaikki solat paluumatkan\nvarrella.»\n\nTämähän ei kuulunut varsin houkuttelevalta. Eikä mieliala suinkaan\nparantunut, kun Klearkhos itse silloin vakuutti, että hänen oli\nmahdotonta ryhtyä edelleen hoitamaan päällikkyyttä, mutta että hän\nkernaasti totteli ketä tahansa muuta johtajaa, jonka he suvaitsivat\nvalita. Tänä hetkenä, jonka »mietinnän kalvas karva sairaaks\nmuutti»[Hamlet, Cajanderin käännös. (Suoment, huomautus.)], muuan\ntoinen soturi puhui niille, jotka eivät olleet sattuneet sitä\nedeltäpäin arvaamaan, miten mieletöntä olisi mennä pyytämään oppaita\nmieheltä, jonka suunnitelmat he itse olivat tehneet tyhjäksi. Toiselta\npuolen oli kuitenkin mahdotonta päästä hengissä kotiin ilman Kyyroksen\nsuostumusta. Ainoa oikea ja viisas keino oli senvuoksi lähettää\nKyyroksen luo lähetystö, johon kuuluisi Klearkhos ja muutamia muita,\nkuulemaan mitä aikeita ruhtinaalla oli — sillä niitähän ei itse asiassa\nkukaan varmuudella tietänyt. Vasta kuin kreikkalaiset olivat saaneet\nselvyyden siihen kysymykseen, he saattoivat hänen mielestään tehdä\npäätöksen.\n\nTämä ehdotus miellytti neuvottomia sotureita, sillä näin heidän\najatuksenvaihtonsa päättyi ainakin jonkinlaiseen — joskin melko laihaan\n— tulokseen. Lähetystö siis valittiin, se lähti matkaan ja palasi\ntuoden vastauksen, että prinssin todellinen tarkoitus sotaretkeen\nnähden oli kurittaa erästä uppiniskaista persialaista suurmiestä, joka\nnyt oleskeli Eufratin seuduilla kahdentoista päivänmatkan päässä. Mutta\njos ei onnistuttaisi kohtaamaan häntä siellä, saisivat kreikkalaiset\nitse päättää, miten silloin oli meneteltävä.\n\nTämän kaiken tuloksena oli kuitenkin se, että kreikkalaisten leirissä\noli yleensä alettu ymmärtää, että kotimatkalle lähtö ei suinkaan\nollut niin yksinkertaista kuin oli luultu. Olihan tosin matkan\njatkamisellakin yhä edelleen vaaransa, mutta silloisissa oloissa se\nkuitenkin oli kahdesta pahasta vähemmin vaarallista. Lisäksi vaikutti\nse, että Kyyros juuri psykologisesti oikealla hetkellä lupasi koroittaa\njoukkojen palkan enemmällä kuin puolella. Näin oli ainakin Klearkhoksen\nosaston matkan suunta määrätty. Ja toisilla ei oikeastaan ollut muuta\nvalintamahdollisuutta kuin noudattaa toveriensa esimerkkiä.\n\nKuukautta myöhemmin, kun sotajoukko läheni Mesopotamiaa, oli\nKyyroksen mielestä aika virallisesti ilmoittaa upseereilleen, että\nretken tarkoituksena oli Babylonin ja hänen veljensä kukistaminen.\nSilloin tosin kuultiin kreikkalaisten soturien keskuudessa äänekästä\nnurkumista, ja heidän johtajalleen sateli syytöksiä petollisesta\nmenettelystä; mutta sotilaat rauhoittuivat taas pian — itse asiassa\nhe olivat jo ennakolta aavistaneet asian oikean laidan. Pian heidän\nruikutuksensa muuttui vaatimukseksi, että joka miehelle oli annettava\nlahja heti Babyloniin päästyä. Ja Kyyros lupaili niin runsaskätisesti,\nettä sotilaat aivan riemastuivat ja kahlasivat arkailematta Eufratin\npoikki, vaikka vesi ulottui heidän kainaloihinsa asti.\n\n[22] Parysatis kosti sittemmin verisesti niille, jotka olivat\nuskaltaneet koskea hänen lemmikkipoikaansa. Hän pakotti Artakserkseen\nluovuttamaan hänelle näistä toisen toisensa jälkeen, ensinnä sen\nmiehen, joka kuninkaan käskystä oli hakannut pään irti Kyyroksen\nruumiista. Hänet Parysatis ristiinnaulitutti. Samoin miehen,\njolle Artakserkses oli osoittanut suurta suosiota, koska tämä\nväitti haavoittaneensa kapinoitsijaa. Tuskallisen kuoleman hän\nvalmisti myöskin ylhäiselle persialaiselle, joka kerskaili olevansa\nKyyroksen surmaaja. Vihdoin hän tyydytti kostonhimoaan myrkyttämällä\nArtakserkseen puolison.\n\n[23] »Kun helleenit», Ksenophon kertoo, »leiristään näkivät\npersialaisten ratsastajien karahuttavan kentän poikki, he tuumivat,\nmitä se mahtoi merkitä, kunnes arkadialainen Nikarkhos tuli paeten,\nhaavoitettuna vatsaan ja sisälmykset käsissään, ja kertoi heille\nkaiken, mitä oli tapahtunut. Kaikki tarttuivat silloin kauhistuneina\naseisiinsa ajatellen, että persialaiset heti tekisivät rynnäkön heidän\nleiriinsä.»\n\n[24] Armeenian pohjoispuolella alkoivat kuitenkin samat vaivat kuin\nkardukhien maassa. Täälläkin vuoriston asukkaat olivat miehittäneet\nsolan ja siis sulkeneet helleeneiltä tien. Mutta nämä olivat jo\nehtineet hieman tottua salaisten teiden ja polkujen löytämiseen,\nniin että he saattoivat huomaamatta hyökätä vihollisen kimppuun\ntakaapäin. Kun he nyt tällä tavoin olivat jälleen avanneet solatien,\noli edessä kuitenkin muita vaikeuksia: väestö oli pelastanut itsensä\nja kaikki muonavaransa luoksepääsemättömälle kalliolle, niin että\nkreikkalaiset eivät viiden päivänmatkan aikana voineet saada lainkaan\nruokatavaraa. Heidän varastonsa olivat typötyhjät, kun he huomasivat\nkallionkielekkeellä alkuasukkaat karjoineen. Sekä urhoollisuuden\nettä viekkauden avulla kreikkalaisten onnistui vallata kukkula. Sitä\nseuraava kohtaus oli pöyristyttävä. Alkuasukkaat eivät tahtoneet\nantautua vangiksi, vaan naiset ottivat lapsensa ja heittivät ne\nkuiluun, jonka jälkeen he itse syöksyivät suin päin jyrkännettä alas,\nja miehet seurasivat heitä kuolemaan. Muuan arkadialainen upseeri\nhuomasi erään harvinaisen kaunispukuisen miehen, joka oli juuri\nsyöksymäisillään alas kalliolta, ja tarttui kiinni häneen estääkseen\nsen. Muita mies tempasi hänet mukaansa, ja molemmat suistuivat kuilun\njyrkännettä alas.\n\n[25] Kolkhis-maassa he ilomielin virvoittivat itseään ruoalla ja\njuomalla. Muun muassa he nauttivat ihastuneina erinomaisen herkullista\nhunajaa, joka ei kuitenkaan jälkeenpäin vaikuttanut hyvää. Ne, jotka\nolivat tyytyneet vähään, juopuivat kuin väkevästä viinistä, mutta ne,\njotka olivat syöneet paljon tätä petollista herkkua, saivat ankaria\noksennuskohtauksia ja ripulin ja makasivat aivan houreissaan.\n\nMonet meidän aikamme matkustajat kertovat, että näillä seuduilla\ntosiaankin on tällaista myrkyllistä ja huumaavaa hunajaa. he arvelevat\nsen johtuvan eräästä Azalea-lajista, jonka kukkia mehiläiset imevät.\n\n[26] Konon oli ollut mukana Aigospotamoin kauheassa tappiossa, mutta\npelastunut hengissä ja mennyt sitten Persian palvelukseen toivoen\nvoivansa käyttää suurkuninkaan kultaa Ateenan hyväksi. Ja koska Persia\nnäihin aikoihin tarvitsi muita ystäviä kuin viekkaat sparttalaiset,\nArtakserkses otti Kononin avosylin, vastaan. Suurkuningas antoi hänelle\ntehtäväksi muodostaa laivaston, jota käytettäisiin sparttalaisia\nvastaan. Juuri sillä hän nyt sai voiton.\n\n[27] Boiotialaisen sivistyksen näytteitä ovat myöskin lukuisat pienet,\nihastuttavat terrakottapatsaat, joita on löydetty suoritettaessa\nkaivaustöitä Tánagrassa, runoilijatar Kórinnan kotikaupungissa.\n\n[28] Suunnitelma oli vähällä epäonnistua erään pelkurimaisen\nthebalaisen tähden, jolle salaliittolaiset varomattomasti kylläkin\nolivat uskoneet aikomaksensa. Kun sen täytäntöönpanon hetki lähestyi,\ntämä hermostunut raukka joutui sellaisen hädän ja pelon valtaan, että\nhän omin päin käski erään salaliittolaisen orjan ratsastaa isäntäänsä\nvastaan, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaupunkiin, pyytämään, että hän\ntovereineen kaikin mokomin palaisi Ateenaan, koska oli tapahtunut\njotakin, jonka vuoksi suunnitelmaa oli tällä hetkellä mahdoton\ntoteuttaa.\n\nOrja lähti kotiinsa noutamaan suitsia, mutta ei löytänyt niitä. Hän\nkysyi vaimoltaan, mihin ne olivat joutuneet. Vaimo vastasi ensin\naikovansa etsiä niitä; mutta kun hakemisesta ei ollut apua, hän vihdoin\ntunnusti lainanneensa ne eräälle naapurille. Nyt seurasi kaikkea muuta\nkuin mieltäylentävä perhekohtaus. Vaimo toivotti miehelleen onnetonta\nmatkaa, mies löi häntä, ja vihdoin naapurien täytyi rientää avuksi\nerottamaan tappelijat.\n\nMutta tällä tavoin uskollinen orja pääsi lähtemään niin myöhään, että\nsalaliittolaiset eivät milloinkaan saaneet kuulla horjuvaisen toverinsa\nperuutussanomaa.\n\n[29] Tämä mies oli antanut aiheita rajattomaan vihaan hirmutöillään,\njulmuudellaan valtiollisia vastustajia kohtaan ja erikoisesti\nkäytöksellään Theban naisia kohtaan, jotka sparttalaiset olivat\nottaneet panttivangeiksi valloittaessaan linnan. Mikään ei todista\nkouraantuntuvammin, kuinka sanomattomasti tätä hirmuvallan kätyriä\ninhottiin, kuin seuraava kammottava kohtaus. Muuten niin ujot\nthebalaisnaiset, jotka, tavallisissa oloissa tuskin näyttäytyivät\nkotinsa ovien ulkopuolella, kokoontuivat nyt kurjan vainajan ympärille\nja hurjan kostonhimon vallassa sylkivät ja polkivat ruumista.\n\n[30] Takimmaiset rivit eivät tietenkään voineet ottaa osaa\nkäsikahakkaan, vaan niiden tehtävänä oli työntää esille ja tukea\neturivejä sekä toimia varamiehistönä.\n\n[31] Kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Peloponnesoksen-retkellään, hän\noli uhannut Sparttaa uskaltamatta kuitenkaan ryhtyä hyökkäykseen.\n\n[32] Omituisen urotyön suoritti tällöin muuan nuori sparttalainen,\nsen sotapäällikön poika, joka kerran valloitti Theban linnan.\nNuorukainen, joka oli ulkomuodoltaan harvinaisen kaunis, teki\nkaupungista hyökkäyksen ilman kilpeä ja alastomana kuin kilparadalla.\nOikeassa kädessä keihäs ja vasemmassa miekka hän hyökkäsi keskelle\nvihollisjoukkoa levittäen ympärilleen tuhoa ja kuolemaa. Mutta\nitse hän palasi takaisin aivan vahingoittumattomana — niin suurta\nhämmästystä ja kauhua herätti kaikkialla tämän hurjapään soturin\nomituinen esiintyminen. Taistelun jälkeen eforit kaunistivat hänet\nkunniaseppeleellä, mutta tuomitsivat hänet samalla maksamaan sakkoja,\nkoska hän oli antautunut vaaralle alttiiksi ilman puolustusasetta.\n\n[33] Olympialaisissa kisoissa muuan Akragaan kansalainen oli saanut\npalkinnon kilpa-ajoissa. Voittajan palatessa kotiin ystävät saapuivat\nhäntä vastaan juhlasaattueessa, johon kuului kolmesataa kahden\npäistärikön vetämää vaunua.\n\n[34] Karthagolaisten ylipäällikkö antoi silloin sotilailleen käskyn\nhajoittaa lukuisat hautamuistomerkit, joita oli kaupungin alapuolella\nsijaitsevalla tasangolla. Useat näistä oli rakenneltu valtavista\nkivilohkareista. Aikomuksena oli latoa ne päällekkäin ja luomalla\nniiden päälle multaa muodostaa kaupungin muurin korkuisia kumpuja sille\npuolelle, missä kallio oli matalin, ja tehdä sitten hyökkäys kaupunkiin.\n\nKun sotilaat parhaillaan hajoittivat erästä valtavaa muistomerkkiä,\nsalama iski yhtäkkiä kiveen ja sotilaat lamautuivat pelästyksestä.\nKarthagolaisten leirissä olevat merkkienselittäjät julistivat, että\nrangaistus uhkasi, koska oli tehty pyhäkönryöstö. Vahdissa olevat\nsotilaat joutuivat öisin kauhun valtaan, kun vainajien henget\nilmestyivät heille, ja jumalat osoittivat suuttumustaan hautojen\nhäpäisyn johdosta lähettämällä sotajoukon keskuuteen ruton. Paljon\nkarthagolaisia kuoli, niiden joukossa itse ylipäällikkö. Jumalien viha\nvoitiin lepyttää ainoastaan juhlallisella uhrilla. Kun oli uhrattu\nlapsi, niin kauhu asettui ja kulkutautikin alkoi hellittää otettaan —\nainakin tuntui siltä.\n\n[35] Ensinnä muuan 800 miehen suuruinen osasto huomasi olevan\nedullista siirtyä karthagolaisien puolelle. Hinta oli 15 talenttia.\nSaman verran maksoi yhden ainoan ylipäällikön ostaminen — mutta tämä\nolikin sparttalainen. Mies kiiruhti heti huomauttamaan muutamille\njohtajatovereilleen, että oli turhaa koettaa puolustaa niin huonosti\nmuonitettua kaupunkia kuin Akragas oli. Ja niin he jokainen marssivat\nmatkaansa toinen toisensa jälkeen.\n\n[36] Oltiin sotaretkellä Dionysioksen johtaessa armeijaa, jossa oli\nenimmäkseen hänen kannattajiaan. Eräänä yönä hän antoi hälytysmerkin,\nkäski sytyttää tulia telttansa ympärille ja kutsui luokseen\nuskollisimmat ystävänsä aivan kuin etsien heiltä suojaa. Seuraavana\naamuna hän kutsui sotajoukon jonkinlaiseen asestettuun kansankokoukseen\nja selitti, että yöllä muka oli tehty murhayritys häntä vastaan.\nLiikutuksesta vapisevalla äänellä hän kehoitti uskollisia sotilaitaan\npuolustamaan häntä vihollisen pahoja juonia vastaan ja ehdotti, että\nhänelle tätä tarkoitusta varten annettaisiin vakinainen henkivartiosto.\nSe tietenkin myönnettiin ja määrättiin 600 miehen vahvuiseksi.\n\nMutta heti kuin itse järjestö oli hyväksytty, Dionysios ei välittänyt\nlainkaan määrätystä miesluvun rajoituksesta. Hän valitsi heti toista\ntuhatta miestä, sellaisia, jotka samalla kertaa olivat tunnettuja\nurhoollisuudestaan ja köyhyytensä takia olivat epäitsenäisessä\nasemassa. Näille hän antoi komeat aseet ja runsaan palkan. Eikä siinä\nkyllin: hän perusti myös pestatun joukon, joka oli melkein yhtä\ntäydellisesti hänen valtansa alainen kuin henkivartijatkin. Mieluimmin\nhän valitsi siihen orjia ja linnavankeja saadakseen sellaisia\npalkkasotureita, joiden kiitollisuuteen hän voi luottaa.\n\nKun tämä oli tapahtunut, selvisi kaikille, että n.s. sotaretki oli\nvain Dionysioksen sortovallan vahvistamiseksi keksitty veruke.\nHenkivartioston ja palkkajoukkojen etupäässä hän palasi Syrakusaan,\nleiriytyi Akropoliille ja esiintyi joka suhteessa yksinvaltiaan tavoin.\n\n[37] Todistuksena hänen viekkaudestaan, kun oli hankittava rahaa\nsodankäyntiä varten, kerrotaan seuraava juttu. Kerran hänen vaatiessaan\nsotaveroa kaikki Syrakusan porvarit selittivät yhteen ääneen, ettei\nheillä ollut rahaa. »Vai niin», Dionysios vastasi, »siinä tapauksessa\nei asialle voi mitään.» Mutta kun oli kulunut vähän aikaa ja tapaus oli\nunohtunut, hän antoi myydä huutokaupalla oman asuntonsa kallisarvoisen\nsisustuksen. Kunnon syrakusalaiset ostivat mielihyvin ja maksoivat\nmyöskin. Mutta mitään huonekaluja he eivät niillä rahoilla ikinä\nsaaneet. Ne käytettiin sen sijaan sotavarustuksiin.\n\n[38] Peloponnesolaissodan aikana oli tosin myöskin tehty sopimuksia\nKreikan ja Sisilian välillä. Mutta silloin ateenalaiset ja\nsparttalaiset lähettivät joukkoja _sinne_ —, nyt Syrakusa vuorostaan\nlähetti apujoukkoja _Kreikkaan_. Tämä osoittaa, mitenkä mullistavasti\nrasittava peloponnesolaissota oli vaikuttanut emämaan ja siirtokuntien\nvoimasuhteisiin. Ateenalaiset koettivat turhaan houkutella Dionysiosta\npuolelleen — hän pysyi uskollisena Spartalle. Ja eräänä ratkaisevana\nhetkenä hän teki sparttalaisille verrattoman palveluksen. Se tapahtui\nvuonna 387, kun heidän rauhanvälittäjänsä palasivat Aasiasta mukanaan\nkuninkaanrauhan julistus. Juuri silloin Kreikan vesille ilmestyi\njoukko sisilialaisia ja italialaisia sotalaivoja, jotka Dionysios\noli lähettänyt Spartan avuksi. Asian ratkaisi Spartan sekä idästä\nettä lännestä saama apu. Ateena ja muut sotaakäyvät Kreikan valtiot\nhuomasivat parhaaksi suostua rauhaan, joka takasi Spartalle Kreikan\njohtoaseman.\n\nPari muutakin kertaa Syrakusan tyranni auttoi Kreikan emämaassa olevia\nliittolaisiaan.\n\n[39] Dionysioksen sanotaan myöskin intohimoisesti harrastaneen\nlääketiedettä ja kirurgiaa; ja jos on totta, mitä kerrotaan, että hän\nhuvikseen suoritti leikkauksia, leikkeli ja poltti, niin on tuskin\naiheita kadehtia niitä, joilla oli kunnia joutua tyrannikirurgin\nkoekaniineiksi.\n\n[40] Kerrotaan, että kun hänen veljensä kerran piti selittää hänelle,\nmissä jokin paikka sijaitsi, hän lainasi eräältä Dionysioksen\nhenkivartijalta keihään voidakseen sillä piirustaa hiekkaan. _Siitä_\ntyranni sai tarpeeksi aiheita heti mestauttaakseen kallisarvoisen\nhenkensä varomattoman vartijan.\n\n[41] Hän ei pitänyt mitään pyhänä. Eräällä Zeuksen patsaalla hän riisti\nkultaisen viitan, joka painoi 85 talenttia, selittäen että talvella\ntämä vaatekappale oli liian kylmä ja kesällä liian kuuma. Sen sijaan\nhän puetti jumalankuvan villaiseen vaippaan.\n\nEräältä Asklepioksen, lääketieteen jumalan, patsaalta hän leikkautti\nparran — se oli näet puhdasta kultaa — sillä perusteella, että jumalan\nei sopinut olla parrakas, kun hänen isällään, Apollonilla, ei ollut\npartaa.\n\nMuitakin kalleuksia, joita jumalankuvilla oli päässään tai käsissään,\nkuten kultaisia seppeleitä, hän otti »talteen». Jumalat olivat\nluovuttaneet ne hänelle, hän väitti, »sillä mitä he muuten tekisivät\nlahjoillaan, jolleivät onnellistuttaisi niillä jotakin ihmistä?»\n\n[42] Olympoksen pohjoispuolella öljypuut ja muut etelän kasvit\nviihtyivät vain erikoisen aurinkoisilla ja hyvin suojaisilla\nrannikkokaistaleilla sekä muilla yhtä suotuisilla paikoilla.\n\n[43] Makedonian silloisten vallanperimystaisteluiden aikana hänet oli\nviety panttivangiksi Thebaan.\n\n[44] Sanaa »filipiikki» käytetään siitä alkaen merkitsemään\nintohimoista valtiollista hyökkäyspuhetta.\n\n[45] Muutamia viikkoja myöhemmin Demosthenes jälleen esiintyi\nmaanmiehilleen ja kehoitti heitä toimintaan. »Traakiassa», hän sanoi,\n»Philippos on hävittänyt enemmän kuin kolmekymmentä kaupunkia niin\nperinpohjaisesti, että nyt voi kulkea sen paikan yli, missä ne ovat\nsijainneet, aavistamatta lainkaan, että ne kerran ovat olleet olemassa.\nDelphoissa hän on ottanut käsiinsä Kreikan yhteisten asioitten\nylijohdon ja antaa erään kätyrinsä siellä toimia hänen edustajanaan.\nThermopylain hänen joukkonsa ovat miehittäneet, Phokis-maakunta on\nhävitetty, Thessalia pirstaleina ja orjuudessa; Euboiaan hän on\nasettanut tyranneja, Megaraa hän uhkaa, Elis ja muita Peloponnesoksen\nkaupunkeja hänellä on vallassaan j.n.e. j.n.e. Ja samalla kuin hän\ntoiselta puolen himokkaasti tavoittelee Joonian meren herruutta, hän\nkurkottaa toisen kätensä Hellespontosta ja Bysantionia kohti. Mutta\nhelleenit katselevat rauhallisina, kuinka hän täten levittää valtaansa\naivan kuin olisi kysymyksessä vastustamaton luonnonvoima, raekuuro,\njohon nähden jokainen vain toivoo, että se säästäisi _hänen_ peltonsa.\nNämä samat helleenit, jotka muinoin olivat niin herkkätuntoisia\nja kateellisia, heti kuin _helleeninen_ valtio oli saavuttanut\nylivoimaisen aseman, nämä helleenit alistuvat nyt kärsivällisesti\nkaikkiin arvottoman makedonialaisen loukkauksiin. Valtion maineen ja\nkunnian tunto on helleenien keskuudesta kadonnut. Kavaluus vallitsee,\neikä ihmisillä ole enää voimaa vihata pahuutta.»\n\n[46] Vrt. Gallipolin taisteluita viime maailmansodassa.\n\n[47] — Alkujaan Artakserkses II oli nimittänyt vanhimman poikansa,\nDareioksen, seuraajakseen. Tähän juhlalliseen toimitukseen liittyi\nPersiassa tapa, että kruununperillinen sai esittää isälleen pyynnön,\nja kuninkaan velvollisuus oli suostua siihen, olipa se mitä hyvänsä.\nDareios käytti tätä etuoikeutta pyytäen omakseen erästä isänsä\nlemmikkivaimoa, johon hän oli sattunut intohimoisesti rakastumaan.\nMutta Artakserkses julmistui niin poikansa pyynnöstä, että hän\ntuntuu päättäneen tämän asemesta nimittää kruununperilliseksi\nnuorimman poikansa Artakserkseen. Muuan hovimies, joka oli tyytymätön\nsuurkuninkaaseen, houkutteli silloin Dareioksen ottamaan osaa erääseen\nhänen isänsä henkeä vastaan tehtyyn salahankkeeseen. Juoni paljastui\nkuitenkin, ja kuningas mestautti sekä poikansa että tämän avustajan.\n\nNäin Dareios oli tehty vaarattomaksi. Mutta Artakserkses nuoremmalla\noli kaksi muuta veljeä, jotka olivat häntä vanhempia. Nämä molemmat\nhän kuitenkin raivasi tieltään. Pian senjälkeen kuoli myöskin kuningas\nArtakserkses II.\n\nVerenhimo, jota Artakserkses III oli prinssinä osoittanut, esiintyi\nhänessä myös hänen kuninkaana ollessaan. Hänen kaksikymmenvuotinen\nhallituksensa oli melkein katkeamatonta veritöiden sarjaa. Hän raivosi\nhirvittävästi etenkin Egyptissä ja Foinikiassa, joiden oli joksikin\naikaa onnistunut päästä itsenäisiksi. Sanomatonta kauhua herätti hänen\nherjaava ilkityönsä, kun hän teurastutti Apis-härän ja antoi valmistaa\nsiitä itselleen aterian.\n\n[48] Philippos lausuikin ironisesti ateenalaisista, jotka joka vuosi\nvalitsivat kymmenen 'strategia': »Kylläpä nuo ateenalaiset ovat\nonnellisia, kun he vuosi vuodella voivat valita kokonaista kymmenen\nsotapäällikköä. Omasta puolestani minun ei ole moneen vuoteen\nonnistunut saada käsiini muuta kuin yksi ainoa: Parmenion.»\n\n[49] Bukephalos kaatui eräässä, taistelussa Aleksanterin\nIntian-retkellä, ja ratsunsa muistoksi kuningas antoi eräälle sinne\nperustamalleen kaupungille nimeksi Bukephala.\n\n[50] Albanialaisia pidetään Balkanin niemimaan vanhimpana kotimaisena\nkansana, ja he polveutuvat ensimmäisistä maahanmuuttaneista\narjalaisista. He ovat tunnettuja vaarallisiksi rosvoiksi, ja vielä tänä\npäivänä he pitävät verikostoa pyhänä velvollisuutena.\n\n[51] Ensimmäisenä kaikista, jotka olivat laivaston mukana, Aleksanteri\nastui loistavissa varusteissa Aasian maankamaralle. Keskellä salmea hän\noli uhrannut härän Poseidonille ja lahjoittanut hänelle kultapikarista\njuomauhrin. Maihin tultuaan hän lähti entisen Troian paikalle, nousi\nkummulle, jolla vielä pieni Ilion-niminen kaupunki oli jäljellä, ja\nuhrasi Pallas Athenelle. Hänen temppelissään hän riisui varusteensa\nja puki päälleen muutamia kertoman mukaan Troian sodan sankareiden\nkäyttämiä aseita; ja kaikissa sen jälkeen käymissään taisteluissa\nhän kannatti näitä aseita edellään. Akhilleuksen haudalle hän laski\nseppeleen, voiteli sitten tavan mukaan itsensä öljyllä ja juoksi\nalastomana ympäri haudan huutaen kovalla äänellä, että hän kadehti\ntätä sankariaan, jolla eläessään oli ollut niin uskollinen ystävä kuin\nPatroklos ja joka kuoltuaan oli saanut sellaisen urotöillensä laulajan\nkuin Homeroksen.\n\n[52] Aleksanteri soi nyt ateenalaisille erityisen kunnian. 300\nanastettua persialaista asevarustusta hän näet lähetti Ateenan\nakropoliille Athenen temppelilahjaksi, eikä kotiin Makedoniaan.\nJa hän oli kyllin hienotunteinen ollakseen muistokirjoituksessa\nmainitsematta makedonialaisia, vaan ilmoitti vain, että »Aleksanteri,\nPhilippoksen poika, ja kaikki helleenit lukuunottamatta sparttalaisia\novat lahjoittaneet jumalattarelle tämän osan saaliista, joka on saatu\nAasiassa asuvilta barbaareilta.» Aleksanterilla oli taistelussaan\ntietoisena ohjelmana, että sodan ei tullut olla makedonialainen\nyritys, vaan yleishelleeninen, ja hän halusi, että hänet tämän nojalla\nyleisesti tunnustettaisiin täysiveriseksi helleeniksi. Se oli kuin\nvastaus Demostheneen puheisiin, kun hän filippiikeissään oli käsitellyt\nmakedonialaisten kuningasta halveksittuna barbaarina.\n\n[53] Kun piti vallata Miletos, vanha merikaupunki, joka oli Persian\nlaivaston tärkeimpiä tukikohtia, neuvoi vieläpä varovainen Parmenionkin\nAleksanteria antautumaan meritaisteluun. Helleenithän olivat aina\nvoittaneet barbaarit merellä. Parmenion tarjoutui itse astumaan\nlaivaan ja jakamaan vaaran maanmiestensä kanssa. Mutta kuningas\nhylkäsi ehdotuksen, koska hänen laivastonsa oli alusten lukuun nähden\nratkaisevasti persialaista heikompi ja koska hänen makedonialaisensa\nmerikuntoisuudessa eivät lainkaan olleet Persian laivaston\nfoinikialaisten veroisia. Hän ei _saanut_ antautua ainoallekaan\nvastoinkäymiselle alttiiksi, sillä sellainen olisi ollut Kreikassa\nyleisen kapinan alkumerkki.\n\nOn mielenkiintoista nähdä, miten eri lailla tulinen Aleksanteri ja\nvarovainen Parmenion tässä arvostelivat vaaraa, mutta yhtä kiintoisa\non heidän keskustelunsa jatko, joka selvittää, minkä arvon sen ajan\nihmiset panivat enteisiin. Mutta myös erään toisen seikan vuoksi.\n\nSattui näet jotakin, joka sai Parmenionin toivomaan kuitenkin voivansa\nsaada Aleksanterin taipumaan. »Katso tuonne», hän sanoi ja osoitti\nkotkaa, joka oli laskeutunut rannalle juuri makedonialaisten laivain\ntaa, »siinä on merkki, että voitto on laivojamme seuraava.» — »Olet\noikeassa», vastasi Aleksanteri, »sikäli, että kotka varmasti tietää\nmeille voittoa. Mutta ota huomioon, että kotka on laskeutunut, maahan!\nSe merkitsee, että me _maalla_ suoritettujen sotaliikkeiden avulla\ntulemme voittamaan Persian laivaston.»\n\nTällainen keskustelu kahden käytännöllisen ja oivan sotilaan kesken,\njoista toinen erikoisen lahjakas, suo meille valaisevan silmäyksen sen\najan ihmisten meidän käsityksellemme niin vieraaseen tapaan ajatella\nja arvostella ilmiöitä. Mutta se antaa meille myös mielenkiintoisen\nesimerkin siitä, kuinka samat ennemerkit voitiin aina kunkin oman\ntarpeen mukaan selittää vastakkaiseen tapaan. Terävänäköisen ja\nheikompilahjaisen ennemerkkien selittäjän välinen erotus merkitsi\nvarmastikin ennen aikaan hyvin paljon, kun oli tehtävä johtopäätökset\nkaksimielisistä enteistä. Suuri kyky on kaikkina aikoina kyennyt\nselviytymään; sille ei tarvitse muotoseikan olla esteenä, kunhan se\nvain on yhtyneenä älylliseen notkeuteen.\n\n[54] Kilikian Tarsoksen luona hän joutui odottamatta pysähtymään\npitkäksi aikaa. Hän näet vilustui eräänä päivänä, kun hän palavissaan\nmeni kylpemään kaupungin ohi virtaavaan jääkylmään Kydnos-virtaan.\nÄkillinen jäähtyminen teki hänelle pahaa. Hän sai kouristuskohtauksen,\nkävi aivan kalpeaksi ja menetti tajuntansa, niin että hänet oli\nkannettava pois. Sitten tuli kova kuume, ja lääkärit pitivät tilaa\ntoivottomana. Koko sotajoukko oli murheesta ja tuskasta lamassa. Ei\nkukaan lääkäri uskaltanut määrätä lääkkeitä peläten jouduttavansa\nkorkean potilaan kuolemaa. Vain yksi heistä. Philippos-niminen mies,\noli täynnä luottamusta ja lupasi parantaa sairaan voimakkaasti\nvaikuttavalla juomalla.\n\nAleksanteri oli aina lujasti luottanut Philippokseen ja käski\nhänen valmistaa lääkkeen. Mutta juuri samassa kuningas saa kirjeen\nParmemonilta, joka hartaasti pyytää häntä varomaan Philipposta, sillä\nväitettiin, että Dareios oli lahjonut tämän myrkyttämään Aleksanterin.\nSairas antaa rauhallisena kirjeen Philippokselle, ja sillä välin kuin\nlääkäri lukee sen — Aleksanteri juo tyhjäksi lääkepikarin.\n\nMuutamain päiväin päästä kuningas oli taas terve ja voi jälleen asettua\nsotajoukkonsa johtoon.\n\n[55] Mutta pelkin numeroin ei mitata sotajoukkojen arvoa. Sen tiesi\nparhaiten sotia kokenut ateenalainen, jonka mielipidettä Dareios\nsuvaitsi kysyä luullen, että saisi kuulla omaa voitonvarmuuttansa\nheijastavan vastauksen. Mies oli yksi Aleksanterin maanpakoon ajamia\nylhäissukuisia, eikä hän siksi toivonut mitään kiihkeämmin, kuin\nettä Makedonian kuningas saisi perusteellisen kurituksen. Mutta\nhän ei voinut yhtyä Dareioksen toiveisiin. Hän lausui rohkeasti\nmielipiteenään, että vaikka hänen sotajoukkonsa olisivat kuinka suuria,\nne eivät kuitenkaan vetäisi vertoja viholliselle. Hän neuvoi Dareiosta\nolemaan luottamalla aasialaisiinsa, vaan käyttämään äärettömiä\naarteitaan kreikkalaisien palkkajoukkojen lisäämiseen.\n\nTuollaisia puhetta Dareios ja hänen ylpeät hoviherransa eivät\nvoineet sulattaa. Mitä! Uskalsiko joku leimata persialaiset tyhjän\narvoisiksi makedonialaisien rinnalla! Ja kuinka julkeata uskotella\nsuurkuninkaalle, että vain kreikkalaiset kykenisivät puolustamaan hänen\nvaltaansa! Dareios kiihtyi sellaiseen raivoon, että hän tarttui miestä\nvyöhön ja antoi hänet vartijalle teloitettavaksi. Silloin huudahti\nateenalainen: »Liian myöhään tulette huomaamaan sanojeni totuuden. Pian\nkostajani teidät kohtaavat.»\n\n[56] Tyroslaiset olivat mestareita rakentamaan sotakoneita, ja\nAleksanterin piiritystornit samoinkuin hänen linko- ja heittokoneensa\ntuntuivat kauan voimattomilta heidän puolustustoimenpiteitään vastaan.\nVasta kuin kreikkalaisten valmistelut olivat päässeet niin pitkälle,\nettä heidän muurinsärkijänsä voitiin kuljettaa aivan mahtavien muurien\njuureen, vasta sitten voitiin suorittaa loppuun tämän verisen draaman\nloppunäytös. Siitä tuli teknillisten keksintöjen kilpakamppailu, jonka\nvertaista eivät helleenit eivätkä barbaarit olleet nähneet. Molemmin\npuolin olikin viha ja raivo kasvanut rinnan vaaran kanssa. Se ilmeni\nsiinäkin, että tyroslaiset veivät vangit muurinharjalle, uhrasivat\nheidät heidän toveriensa nähden Molokille ja heittivät ruumiit mereen.\n\nMonen monta kertaa tyroslaiset olivat hylänneet Aleksanterin\nantautumisehdotukset. Kun hän arveli, että oli jo aika käydä\nväkirynnäkköön, ryhdyttiin hyökkäämään joka suunnalta, sekä meren että\nmaan puolelta. Kaupunkiin satoi niin valtava määrä heittokoneitten\nkiviä ja jousimiesten nuolia, että asukkaat ensi hätäännyksissään\neivät lainkaan voineet käsittää, missä vaara oli suurin. Yhtäkkiä\nmakedonialaiset muurinmurtajat särkivät valtavan aukon muuriin.\nPiirityskoneista laskettiin hyökkäyssiltoja, ja kreikkalaiset\nryntäsivät kaupunkiin.\n\n[57] Niin esimerkiksi Kimon ja Lysandros, niin ateenalaiset Sisilian\nretken aikana.\n\n[58] Tuollainen vielä eläväin ihmisten jumalana pitäminen ei ollut\naivan vieras kreikkalaiselle käsitykselle.\n\n[59] Aleksanteri kuitenkin sittemmin katui menettelyään. Teko lienee\njohtunut sen itämaalaisen julmuuden näkemisen vaikutuksesta, mikä\nhäntä oli kohdannut tullessaan kaupunkiin. Hän näet tapasi useita\nsatoja kreikkalaisia, jotka kaikki oli itämaiseen tapaan silvottu.\nOli kauheata nähdä näitä kurjia raukkoja, muutamat kädettöminä,\ntoiset jalattomina, toiset korvat pois leikattuina tai sokeina.\nAleksanteri heltyi itse itkemään nämä onnettomat nähdessään ja otti\nheidät huomaansa. Hän tarjoutui toimittamaan heidät takaisin kotiinsa\nja huolehtimaan vastedes heidän elatuksestaan. Mutta useimmat heistä\nhäpesivät näyttäytyä kotona kurjassa kunnossa ja pyysivät, että heille\nsen sijaan jaettaisiin maapalstoja orjineen, jotka voisivat tehdä työtä\nheidän puolestaan. Aleksanteri täytti heidän toivomuksensa ja lahjoitti\nheille myös runsaasti rahaa, vaatteita ja karjaa.\n\n[60] Vaikeimpia ja rasittavimpia kohtia tällä sotaretkellä oli meno\nHindukushin yli, työ, joka rohkeuteen ja tarmoon nähden on Hannibalin\nja Napoleonin Alppien yli tekemien retkien veroinen. Niukkaa oli\nruokavarain saanti ylhäällä näissä autioissa vuoristoissa. Polttopuita\nei siellä ollut, vaan sotilaitten täytyi kestää öiden jäätävä kylmyys\nilman leiritulia; ja lihan, minkä he köyhistä pikku kylistä voivat\nsaada käsiinsä, he saivat syödä raakana ja ilman leipää. Lopulta\nheidän täytyi ruveta teurastamaan omia vetojuhtiaan, jolta eivät itse\nnääntyisi nälkään.\n\n[61] Hänen kerrotaan olleen 2 1/2 metriä pitkä.\n\n[62] Aleksanterilla oli yhteen aikaan se käsitys, että Niili oli\nInduksen jatko, ja että hän nyt oli löytänyt Niilin lähteet. Hän\nperusti tämän käsityksen m.m. siihen tosiasiaan, että Indus oli ainoa\nvirta, missä hän oli nähnyt krokotiilejä, ja että hän eräästä Induksen\nlisäjoesta oli löytänyt samanlajisia lootuskasveja kuin Egyptissä oli.\n\n[63] Mutta ei hän antanut myöten sotilasten uhmalle, ainoastaan\nkorkeampien voimien tahdolle. Hän uhrasi uhriteuraita joen rannalla\nja antoi pappien selittää uhrieläinten sisälmyksien merkit.\nTarpeetonta sanoa, että ne olivat eteenpäinmarssille epäsuotuisat.\nJumalan käskylle Aleksanteri oli siis antanut myöten! Muistoksi\nretkestään maan ääreen ja lahjaksi jumalille, jotka olivat johtaneet\nhänet näin kauaksi aina voittaen, hän antoi pystyttää joen rannalle\nkaksitoista alttaria, »suurta kuin valtavimmat tornit». Kerrotaan\nmyös, että hän ryhtyi muutamiin muihin toimenpiteisiin herättääkseen\nintialaisissa pelkoa hänen kauhistuttavia mahtikeinojaan kohtaan. Muun\nmuassa hänen kerrotaan aitauttaneen leiripaikat, joissa sotilasten\nmakuusijat olivat, niin suuriksi, kuin hänen sotajoukkonsa olisi ollut\njättiläisiä, ja jättäneen jälkeensä jättiläismäisiä asevarustuksia,\nhevosenseimiä ja riimunvarsia, paksuja kuin köysi.\n\nTällaisiin taruihin on tietysti parasta olla liikaa uskomatta.\n\n[64] Ei tiedetä, kuinka suuret tappiot olivat. Varmasti ovat kuitenkin\nsuuresti liioiteltuja eräiden muinaisajan historioitsijani antamat\ntiedot, ettei edes neljäs osa armeijasta päässyt hengissä seikkailusta.\n\n[65] Kun Aleksanteri lähestyi Babylonia, hänen kerrotaan aivan kuin\naavistaneen onnettomuutta. Kaldealaisten pappien sanotaan varoittaneen\nhäntä marssimasta itäpuolelta kaupunkiin, koska siitä koituisi hänelle\nvaaraa. Aluksi hän olikin taipuvainen seuraamaan heidän neuvoaan\nja kiertämään jättiläiskaupungin, kunnes näkisi sen muurinharjan\nkuvastuvan itäistä taivasta vasten; mutta se olisi merkinnyt suurta\najanhukkaa, sillä silloin hänen olisi täytynyt kuljettaa laivoilla\nväkensä. Eufrat nimittäin oli tulvinut yli äyräittensä ja muuttanut\nsuuret alueet järviksi. Pelko, että näyttäisi arkailevan — ehkä suurin\npelko, mitä vastaan urhoollinen mies saa taistella — vaikutti kai myös\nosaltaan.\n\nAleksanterilla oli myös syytä epäillä, että kaldealaisilla oli omat\nitsekkäät tarkoituksensa pitäessään häntä poissa kaupungista. He näet\nolivat saaneet tietää, että hänellä oli aikomuksena rakentaa uudelleen\n»Baabelin torni». Silloin tietenkin tulot niistä rikkaista maatiloista,\njotka alkujaan olivat varatut Mardukin temppelin ylläpitoon, menisivät\nuudisrakennukseen. Temppelirakennusten päästyä rappeutumaan papit\nolivat tottuneet elämään itse herkutellen näillä rikkailla tuloilla.\nNyt he pelkäsivät, että tulisi loppu makeanleivän-päivistä.\n\nJoka tapauksessa, Aleksanteri tunsi mielensä kolkoksi, kun hän sai\nkuulla, että myös eräs kuulu kreikkalainen ennustaja, joka samoihin\naikoihin oli Babylonissa, oli nähnyt pahaenteisiä merkkejä uhrieläinten\nsisuksissa.\n\nRaskas varjo lankesi myös Aleksanterin loppuajalle, kun hänen paras\nystävänsä ja neuvonantajansa _Hephaistion_ äkkiä meni manan majoille.\nHänen surunsa jalon toverin ja aseveikon menettämisen johdosta, jota\nhän itse sanoi toiseksi minäkseen. on verrattavissa Akhilleuksen\nepätoivoon Patrokloksen kuoltua. Tämän jälkeen Aleksanterilla ei\nkoskaan ollut oikeata ilonpäivää.\n\n[66] Tämä tapahtui Poseidonin temppelissä Poros-saarella Argoliin\nrannikon edustalla. Temppelin ovat kaivaneet esiin ruotsalaiset\ntutkijat Lennart Kjellberg ja Sam Wide.\n\n[67] _Industrialismi_ (lat. _industria_ = toimeliaisuus), teollisuuden\nja teollisuusharrastusten vallitsema yhteiskuntatila. —Suomentajan\nhuomautus.\n\n[68] Siellä oli monia laajoilla alueilla asuvia kansoja, jotka vain\nnimellisesti tunnustivat suurkuninkaan ja hänen satraappinsa, mutta\ntodellisuudessa olivat melkein itsenäisiä. Fryygiassa. Armeeniassa.\nPontoksessa ja Kappadokiassa oli mahtavia ylimyksiä, jotka\nlujista linnoistaan vallitsivat lukuista orja- ja maaorjaväestöä.\nMuutamilla seuduin oli temppeleitä, joiden tilukset muodostivat\noikeita hengellisiä ruhtinaskuntia, joilla oli omat, maaorjista ja\ntemppeliorjista muodostetut sotajoukkonsa. Strabon mainitsee useita\ntuollaisia pappisvaltioita — niistä yhden Kappadokiassa, jossa oli\ntuhansittain temppeliporttoja — ja hänellä on paljon kerrottavaa\nylipappien rikkauksista ja kuninkaallisesta käyttäytymisestä.\n\n[69] Hellenistisen maailman pankkilaitos on huomattavasti omaa\naikaansa vanhempi. Ateenassa se suuresti edistyi 5:nnen vuosisadan\nlopulla e.Kr. Eräs kaupungin huomattavimpia pankkiireja 4:nnellä\nvuosisadalla e.Kr. jätti jälkeensä aikansa olosuhteisiin nähden\nmelkoisen omaisuuden, n. 2 500 000 mk. meidän rahassamme. Voi siis jo\nsilloin puhua todellisesta kapitalismista.\n\n[70] Yhdellä heistä, järjestyksessä seitsemännellä, ei syyttä ollut\nnimi »Ihramaha».\n\n[71] Amerikkalaiset ovat esim. toimittaneet Kroisoksen vanhassa\nkuninkaanlinnassa kaivauksia.\n\n[72] Jos kulkee teatterin, rivien välissä, huomaa penkeissä useita\nkirjoituksia, jotka ilmoittavat, että yksityiset tai ammattikunnat,\nkuten kultasepät, olivat ennakolta tilanneet määrätyt paikkansa. Oli\nolemassa myös keisarillinen aitio. Keskellä ensi riviä, jokseenkin\nlähellä keisarillista aitiota, on kirjoitus: »Juutalaisten, joita myös\nkutsutaan jumalaapelkääviksi, paikat.» Kirjoituksen arvo on siinä, että\nse osoittaa, ettei Miletoksen juutalaisilla ollut teatteria kohtaan\nsitä vastenmielisyyttä, mikä valliisi heidän ankarasti lainkuuliaisissa\nuskonveljissään. Siis esimerkki siitä, kuinka hellenistyminen oli\ntunkeutunut myös Israelin lasten keskuuteen!\n\nSamaa vapautuneisuutta osoitti myös hienosti sivistynyt\nkreikkalais-juutalainen filosofi Philōn, joka eli Aleksandriassa\naikana vähän ennen ja jälkeen Kristuksen syntymisen. Hän oli tosin\noikeauskoinen juutalainen, mutta tulkitsi israelilaisten pyhiä\nkirjoja Platonin ja stoalaisen filosofian avulla ja vaikutti paljon\nkristittyihin kirkkoisiin. Teatteriin nähden hän tunnusti parhaille\nnäytelmille kasvattavan merkityksen.\n\n[73] Nämä patsaat vietiin 1800-luvun puolivälissä turvaan British\nMuseumiin. Pariisin Louvre-museossa on eräs sali täynnä muita löytöjä\ntästä kuuluisasta temppelistä.\n\n[74] Omituisen kohtalon salliman johdosta ryhdyttiin yhtäaikaa\nMiletoksen ja Apollonin temppelin kaivausten kanssa arkeologisesti\ntutkimaan Persian kuninkaan uljasta linnaa hänen pääkaupungissaan\nSusassa, jonne Dareios kerran oli kasannut Vähän-Aasian kreikkalaisista\nkaupungeista saamansa saaliin. Osa siitä löydettiinkin, muun muassa 90\nkg. painava kuparimöhkäle, joka esitti punnusta kaksine kädensijoineen.\nVanhoilla miletoslaisilla kirjaimilla kirjoitettu kirjoitus kertoo\nkahden miletoslaisen soturin sen kerran lahjoittaneen voittosaaliinsa\nkymmenyksenä Apollonille.\n\n[75] Kiviin hakattujen temppelin rakennusta koskevien tiedonantojen\nansiosta tunnemme tämän pyhäkön rakennushistorian paremmin kuin minkään\nmuun antiikin rakennustaiteen luomuksen. Näkee, kuinka työtä on tehty\nhitaammassa tai nopeammassa tahdissa sen mukaan, onko Miletoksen\nvaltiokassassa vallinnut luode vai vuoksi, ja kuinka se toisinaan on\nmelkein kokonaan tauonnut, kun kassa oli tyhjä.\n\nKalleimpina yksityisien antamista lahjoista voisi mainita 34 yhteensä\nlähes 500 kg. painavaa norsunhammasta, jotka eräs Miletoksen\nlähettiläs Ptolemaioksen luona noin v. 50 e.Kr. lähetti Aleksandriasta\nsuuren sisäänkäyntioven koristamiseksi norsunluuuportein. Runsaita\ntemppelilahjoja tuli myös Egyptin ja Aasian kuninkailta. Sillä temppeli\noli laajalti kuulu. Todella kuninkaalliset olivat Seleukos II:n v. 246\ne.Kr. antamat lahjat. Temppelin kalustoluettelot mainitsevat mainioita\nkultasepäntaidon tuotteita. Niissä puhutaan taiteellisesti tehdyistä\nkultamaljoista, pikareista, viinituopeista ja juomasarvista rikkain\nkauriinpää- tai muun aiheisin koristeluin ja jalokiviupottein. Näiden\nlahjoin lisäksi tuli vielä runsaita suitsukelahjoja sekä uhrilahjana\nkaksitoista härkää ja tuhat lammasta.\n\nMinne kaikki ne rikkaudet, jotka tänne oli koottu, ovat joutuneet?\nOpastusta kysymyksen ratkaisuun saamme siitä tosiasiasta, että\ntemppelin kalustoluettelotiedot loppuvat 80-luvulla e.Kr. Siihen aikaan\nVälimeren kaikkia rannikkoja rasittivat sisilialaiset merirosvot.\nVarmastikin he ovat olleet täälläkin ja jättäneet jäljelle temppelin\naarrekammiosta vain paljaat seinät.\n\n[76] Tapahtuma synnytti tavattoman hämmennyksen. Plutarkhos kertoo,\nettä »kaikki kaupungin merkkienselittäjät näkivät siinä vielä suuremman\nonnettomuuden enteen. He juoksentelivat ympäriinsä lyöden käsillään\nkasvoihinsa ja huutaen, että tämä päivä ennusti kauheata koettelemusta,\njoka tuottaisi hävitystä ja ryöstöjä yli Aasian.» Tämä luonnollisesti\nselitettiin Aleksanterin Persiansotaretken ennustukseksi.\n\n[77] Hän tapasi myös jätteitä Herostratoksen hävittämästä temppelistä.\nPilarit olivat lahja kuningas Kroisokselta, joka oli kaiverruttanut\nniihin nimensä. Ephesoksen kaivauksia ovat sitten englantilaiset ja\nitävaltalaiset arkeologit jatkaneet antautuen runsain tuloksin itse\nkaupungin esiinkaivamiseen.\n\n[78] Pergamenttia saadaan valmistamalla erikoisella tavalla nahkaa,\netupäässä lampaan ja vuohen nahkaa. Aikaa myöten pergamentista tuli\nkäytetyin kirjain kirjoitustarveaine ja se säilyi sellaisena läpi koko\nkeskiajan, kunnes keksittiin paperi. Pergamentin suuri kestävyys on\npelastanut monia arvokkaita kirjoja ja tiedoituksia häviöltä.\n\n[79] Itse kreikkalaiset arvelivat, että Apollon oli pelästyttänyt\nbarbaarit pois.\n\n[80] Kreikkalaiset näet sanoivat kelttejä galatalaisiksi. Me tunnemme\nnimen Paavalin kirjeistä.\n\n[81] Aiginan oboli oli arvoltaan lähes 40 % Attikan obolia suurempi.\n\n[82] Doura on kaupungin seemiläinen nimi. Se merkitsee »linnaa».\nEuropos on kreikkalainen nimi.\n\n[83] Selvä merkki itämaisesta vaikutuksesta helleeniseen väestöön\non suuri määrä piirtokirjoituksia, jotka puhuvat veljen ja sisaren\nvälisistä avioliitoista. Samaa vaikutusta on havaittavissa Egyptissä.\n\n[84] Hänen kuuluisa huudahduksensa »Heurēka!» (Olen sen löytänyt)\non tullut siivekkääksi sanaksi. Hänen sanotaan sen lausuneen, kun\nhän kerran eräässä Syrakusan kylpylaitoksessa astui täpötäyteen\nkylpyammeeseen ja kylpyvesi sen johdosta virtasi yli reunojen.\nIhastuneena tekemästään keksinnöstä, niin kerrottiin, hän oli ilkoisen\nalastomana juossut kaupungin katuja kotiinsa ja ryhtynyt laskemaan ja\npunnitsemaan.\n\nKeksintö oli lajiaan yhtä yksinkertainen, mutta myöskin yhtä merkitsevä\nkuin Newtonin lähes kaksi vuosituhatta myöhempi vetovoimalain\nkeksiminen, johon hänet kertoman mukaan johti omenan putoaminen.\nMinkä merkillisen asian perille Arkhimedes siis tuolloin oli päässyt?\nSen, että hänen ruumiinsa tunki tieltään oman tilavuutensa suuruisen\nvesimäärän. Tämä ajatus oli silloin välähtänyt kuin salama hänen\naivoissaan. Ja mihinkä hän keksinnöllään lähinnä oli päässyt? Asia\noli näin. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä, viisas kuningas _Hierōn_,\njoka erinomaisella tavalla hallitsi Syrakusaa kolmannen vuosisadan\njälkipuoliskolla e.Kr., oli hovi-jalokivisepältään tilannut kultaisen\nkruunun, mutta epäili, että mies oli pettänyt sekoittamalla joukkoon\nliian paljon hopeaa. Mutta miten voitaisiin petos todistaa? Kuningas\nkysyi neuvoa Arkhimedeeltä, joka lupasi perusteellisesti harkita asiaa.\n\nJos suuri matemaatikko olisi voinut vain laskea kruunun tilavuuden,\nniin sitten olisi ollut yksinkertainen asia katsoa, painoiko se niin\npaljon, kuin sen piti, jos se kerran oli puhdasta kultaa. Mutta\nkuningaskruunu kaikkine koristeilleen on perin mutkikas esine. Miten\nvoida saada selville sen tilavuus? Tämä oli juuri suuri pulma — kunnes\nArkhimedes astui siihen kylpyaltaaseen, josta äsken näimme hänen pois\nhypähtävän. Silloin selvisi hänelle muutamassa silmänräpäyksessä, että\njos hän upotti Hieronin kruunun astiaan, joka oli piripinnallaan täynnä\nvettä, ja mittasi sitten poisvaluneen vesimäärän, niin hänellä oli\nkruunun tilavuus eittämättömän selvillä. Senvuoksi hän voikin syystä\nhuudahtaa »Heureka!» ei vain siitä syystä, että kykeni nyt mittaamaan\nHieronin kruunun tilavuuden, vaan siitä syystä, että hän oli saanut\nselville erään fysiikan peruslaeista.\n\nNiin toteutuu alinomaa se tosiasia, että missä arki-ihminen vain\n_näkee_ harkitsematta, siinä nero keksii sellaisia, jolla voi olla\nmullistava merkitys kehitykselle.\n\n[85] Täten otamme nyt jäähyväiset Arkhimedeeltä kohdataksemme hänet\njälleen hänen elämänsä ehtoolla, jolloin hänen kotikaupungillensa oli\nkysymyksessä ollako vai eikö olla vapaana yhteiskuntana.\n\n[86] Erinomainen on äskettäin jälleen kuntoon pantu Lundin tuomiokirkon\nkonstikello.\n\n[87] Muuan myöhäiskreikkalainen kirjailija noin 500 seutuvilla\nj.Kr. on kirjoittanut kiintoisan kuvauksen veden käyttämästä\nkonstikellosta, joka oli hänen omassa kotikaupungissaan, suuressa\nkauppa- ja merenkulkukaupungissa Gazassa etelä-Palestiinassa.\nKellotaulussa, jos sitä niin voi nimittää, oli päällekkäin kaksi\nriviä ovia, kaksitoista kummassakin rivissä. Alempi rivi oli _päivän_\nkahtatoista tuntia varten, ylempi _yön_. Kellotaulun ulkopinnalla\nliikkui verkalleen auringonjumalan kuva ja pysähtyi aina täyden tunnin\nkohdalla järjestyksessä kunkin oven eteen. Samassa astui kunkin\nkahdentoista päivätunnin täyttyessä ovesta esiin Herakleen kuva, joka\nsuoritti sankarin kahdestatoista tunnetusta urotyöstä yhden. Kun\nhän oli täyttänyt tehtävänsä, hänet seppelöi kotka, joka istui oven\nyläpuolella. Sitten Herakles kumarsi ja vetäytyi pois. Kellonlyömätkin\nilmaistiin. Alempana kellotaulussa oli näet niin ikään Herakleen kuva,\njoka nuijallaan löi leijonantaljaansa niin monta kertaa, kuin oli\ntuntien määrä. Ylimpänä oli hirviön pää, joka kellon lyödessä pyöritti\nsilmiänsä — katsojain kauhunsekaiseksi ihmetykseksi.\n\nMyöskin ylemmän rivin ovet avautuivat täysillä kellonlyömillä. Mutta\nkun tällöin oli pimeätä, näytelmä rajoittui siihen, että oviaukosta\nnäkyi valoa Herakleen lyödessä samalla lyöntinsä leijonantaljaansa.\n\nJoukko muita kuvia lisäsi näytelmän eloa ja vaihtelua. Niinpä m.m.\nmetsänjumala Pān heristi korviansa kellon kumahtaessa luullen\nkuulevansa rakkaan Ēkhōnsa äänen. Ja kun päivä oli päättynyt ja\nHerakles suorittanut urotyönsä, niin silloin kellon torvensoittaja\npuhalsi iltasoittonsa. Samassa astui esiin myöskin kaksi\npalvelijaa, jotka ojensivat sankarille pesuvadin, kannun vettä ja\npartaveitsihioimen ja kattoivat hänelle aterian.\n\n[88] Terävä ja laajakatseinen Hermann Diels.\n\n[89] _Hemisfääri_ (kreik. _hemi_ = puoli, ja _sphaira_ = pallo)\npallonpuolisko. — Suomentajan selitys.\n\n[90] Ks. Svenska folkets underbara öden I, 51 (2. painoksessa s. 57)\n— Pytheaan ensiksi mainitsema Thule oli jokin suuri saari Euroopan\nluoteiskulman edustalla; myöhemmät kirjailijat tarkoittavat sillä\nyleensä äärimmäisiä pohjoista seutua (_ultima Thule_). _Ultima Thule_\nkuvaannollisesti: syrjäinen perukka. — Suomentajan selitys.\n\n[91] _Vivisektio_ (lat. _vivus_ — elävä ja _sectio_ = leikkaus)\nelävältäleikkaus tutkimustarkoituksessa. — Suomentajan selitys.\n\n[92] _Narkoottinen_, tunnottomuutta ja tiedottomuutta synnyttävä. Kr.\n_narkōsis_ tunnottomuuden ja tiedottomuuden tila. - Suomentajan selitys.\n\n[93] Välimerenmaissa kasvava perunamainen kasvi, joka jo muinaisaikaan\noli suuressa maineessa maagillisista vaikutuksistaan, sitä oli tapana\nsekoittaa lemmenjuomiin y.m.s.\n\n[94] Villiytyneenä tavataan tätä kasvia erään pienen joen varsilla\nlähellä Syrakusaa ja Trasimenus-järven rannalla keski-Italiassa.\n\n[95] Nämä jätekasat muodostavat suuria, 20—70 metrin korkuisia kumpuja,\njotka ovat luonteenomaisia egyptiläiselle maisemalle. Niissä on\nsaviastiain siruja, hiiltä, tuhkaa, olkia ja hyyskää, mikä on sinne\nkertynyt aikojen kuluessa. Sinne on myöskin heitetty joukoittain\nhylkypapereita virkamiesten arkistoista ja yksityishenkilöiden laskuja,\nkirjeitä ja välikirjoja. Egyptin kuivan ilman ja sadeköyhyyden ansiosta\nnämä paperit ovat säilyneet vuosituhansia sellaisissa seuduissa, missä\neivät Niilin tulvat eikä pohjavesi ole voineet niitä saavuttaa.\n\nNäiden valtavien jätekasojen kaivamista on ennen kaikkea kiirehtinyt\nlannoitusaineen tarve nykyisessä Egyptissä, sittenkuin siellä on alettu\nviljellä sokeriruokoa ja pumpulipensasta. Nämä kasvit imevät näet maan\nniin puhtaaksi, että sitä on lannoitettava joka vuosi, ja oivallista\nlannoitusainetta on noissa tunkioissa. Eikä ole suurta vaaraa, että\nfellah lantalöytöjä tehdessään tuhoaisi arvokkaita käsikirjoituksia,\nsillä hän tietää nykyisin niiden suuren rahallisen arvon.\n\n[96] _Makulatuuri_ (lat. _maculare_ = tahrata), hylkypaperi. [Suoment.\nhuomautus.]\n\n[97] Petesoukhos oli ilmeisesti »ylhäisin» pyhistä krokotiileistä.\n\n[98] Voimme lisäksi antaa sen tiedon, että hänen toinen vaimonsa toi\nmyötäjäisinä 40 drakmaa puhdasta rahaa, kaksi korvarengasta, joiden\narvo oli 120 drakmaa, ja vaatteita 12 drakman arvosta. Ja me voimme\nseurata avioliiton kehitystä parinkymmenen vuoden ajan.\n\n[99] Sotilaiden täytyi itsensä kustantaa aseensa ja varusteensa.\n\n[100] Hauska pikkupiirre: Poika aloittaa lähettämällä tervehdyksen\n»Theonille, hänen pojaltansa Theonilta». Mutta osoitteeseen hän\nkirjoittaa: »Theonille, hänen pojaltansa Theonaalta». Tässä hän käyttää\nsiis lempinimeään: »Pikku Theon», ajatellen ilmeisesti, että se\nvaikuttaisi paremmalta.\n\nJoukko kirjeen omituisia käänteitä kuuluu ilmeisesti sen ajan poikain\nkieleen. Oikeinkirjoituksen ja kieliopin salaisuuksiin luo neropatti\nei ole juuri syvälti perehtynyt, mutta sitä paremmin hän osaa tehdä\nivallisia huomautuksia.\n\n[101] Kirje on kristityltä ajalta, toiselta vuosisadalta j.Kr.\n\n[102] Ilmaus on tyypillinen egyptiläiselle. Vielä tänäkin päivänä hän\nkuolee siihen paikkaan, ellei saa toivomustaan täytetyksi.\n\n[103] Tässä yhteydessä voi olla kiintoisaa saada tietää, että vanhin\ntunnettu kreikkalainen kirje on neljännellä vuosisadalta e.Kr.\nKirjoituspaperi on hieman omituista: lyijylaatta. Kirjeen tulkinnut\nkielimies on suorittanut oikean urotyön lajiaan — niin epäselvä\nkirje oli. Sanat kuuluvat näin: »Mnesiergos lähettää kotona oleville\ntervehdyksensä ja parhaat toivotuksensa ja ilmoittaa, että hän\npuolestaan voi hyvin. Jos ehkä haluaisitte lähettää minulle peitteen\ntai lampaan tai vuohen taljoja, tavallisia, yksinkertaisia, ei\nnahkareunuksisia. ja vahvat kengänpohjat! Tilaisuuden tullen lähetän ne\ntakaisin.»\n\nEihän tämä kirje ole sen merkillisempi. Mutta kuitenkin...\n\n[104] _Kolossi_ (kreik. _kolossos_) jättiläiskuvapatsas. [Suomentajan\nselitys.]\n\n[105] Käsikirjoitusta säilytetään nyt Kairon museossa.\n\n[106] Komediaan »Linnut» kirjoittamassaan jälkisanassa; tässä\nnäytelmässä hän itse on jäljitellyt Aristophanesta.\n\n[107] Ks. Svenska folkets underbara öden VI: 273.\n\n[108] Hän oli kenties syntynyt Kos-saarella, mutta vietti suurimman\nosan elämäänsä Sisiliassa.\n\n[109] Paimenhuilu, jossa on monta, useimmiten seitsemän, eripitkää\npilliä, vahalla vierekkäin kiinnitettyinä.\n\n[110] Sananparsi.\n\n[111] Rikkauden jumala, Demeterin poika. Koska hän antoi lahjojansa\nerotusta tekemättä, luultiin Zeuksen hänet sokaisseen.\n\n[112] _Pieridit_, laulunjumalatarten, muusain lisänimi, joka johtui\nsiitä, että heitä palveltiin Pierian maakunnassa Makedoniassa.\n\n[113] Askeettinen ankaruus teki muutamista Pythagoraan oppilaista monen\nsilmissä naurettavia olioita.\n\n[114] Syrakusalaisina rouvat puhuivat leveää ja kovaa doorilaista\nmurretta.\n\n[115] Kreikan kuuluisimpia sankareita.\n\n[116] Zeus oli Kronoksen poika.\n\n[117] _Parodia_ (kreik. _parode_) ivamukailu. [Suoment. huomautus.]\n\n[118] Sipulinvihreä.\n\n[119] Murujen kähveltäjä.\n\n[120] Kronoksen poika.\n\n[121] Polybios eli noin 201—120 e.Kr.\n\n[122] Maan nimi johtuu nimimuodosta _Tusci_ = _Etrusci_.\n\n[123] Kenties luultavammin joltakin Vähän-Aasian rannikon\nedustalla olevalta saarelta. On oletettu heidän olevan Leninoksen\nesikreikkalaisten tyrseenien heimolaisia; sieltä on löydetty eräs\nkirjoitus kielellä, joka tuntuu olevan sukua etruskien kielelle.\nEtruskilaisissa kaupungeissa parhaillaan käynnissä olevat kaivaukset\novat antaneet voimakasta tukea sille teorialle, että etruskit ovat\nensin tulleet nykyisen Toskanan länsirannikolle ja että heidän\nsivistyksensä on sieltä levinnyt pohjoiseen.\n\n[124] Itämaiden muistoa ovat myös ne kovakuoriaiset, joita on löydetty\nsuurin joukoin Etruriasta. Monet niistä on tehty Egyptissä, toiset\novat kotimaisia ja tehdyt erikoiseen, enemmän karkeatekoiseen tyyliin,\njoka viittaa kotimaiseen joukkotuotantoon. Näistä kovakuoriaisista\non osa puhtaita mukailuja välistä paremmin välistä huonommin\njäljiteltyine egyptiläisine hieroglyfeineen; mutta monissa on myöskin\netruskinkielisiä piirtokirjoituksia.\n\n[125] Mutta suullisen perimätiedon aikoina satuaihe vuosisatain\nkuluessa helposti muuntuu. Mielenkiintoinen esimerkki tästä on\nOdysseus-taru, joka etruskien suussa on osittain sulautunut yhteen\nheidän omien kotoisten satujensa kanssa. On olemassa nimittäin\nOdysseusta, joka paikoitellen poikkeaa Homeroksen kertomasta. Tämän\nsadun mukaan sankari, kun hän tuli kotiin Ithakaan ja sai kuulla,\nkuinka olot ja elot olivat kotona, sydämistyi niin, että heti\nlähti pois ja purjehti Italiaan, jonne asettui asumaan erääseen\nkeski-Etruriassa Trasimenus-järven rannalla olevaan kaupunkiin. Tämän\nkaupungin kreikkalaismuotoinen nimi oli _Gortyn_, latinalainen\nCortona. Mutta tämä Cortonan Odysseus kuvataan kovin erilaiseksi\nkuin homeroslainen: hän oli kiukkuinen ja lavertelevainen mies, joka\npääasiallisesti tahtoi vain nukkua. Hänen etruskilainen nimensä oli\nNanos, joka merkinnee »harhaileva».\n\nOn päivänselvää, että Cortonan etruskeilla on ollut satu ympäriinsä\nharhailevasta Nanos-nimisestä sankarista, joka lopulla asettui asumaan\nCortonaan. Ja koska hänen elämänsä muistutti suuresti Odysseuksen\nelämää, niin hän on ajan mittaan perimätiedossa sulautunut samaksi\nsankariksi. Näin ja samankaltaisin tavoin etruskit ovat työskennelleet\nedelleen muodostellen kreikkalaista satu- ja taruainehistoa.\nRoomalaiset saivatkin kenties useat jumalhahmonsa pikemminkin\netruskeilta kuin suoraan kreikkalaisilta.\n\n[126] Muinaisen etruskilaisen Caeren kaupungin haudat antavat meille\nselvän kuvan siitä, miltä etruskien asunnot sisältäpäin näyttivät.\nNäissä hautakammioissa on löysään, helposti käsiteltävään karstakiveen\nkuvattuna sisustuksen pienimmätkin yksityiskohdat. Työssä on\nhuolehdittu kuolleitten viihtymisestä siinä määrin, että karstakiveen\non kuvattu myöskin sänkyjä, tuoleja ja jalkajakkaroita. Ja seinille on\nkoristukseksi ripustettu kilpiä ja muita aseita, aivan samalla tavoin\nkuin meille on tuttua antiikin kirjailijain kuvauksista.\n\n[127] Vuoteen 1922 saakka oli kaupungin nimi Cornéto.\n\n[128] Tosin on eräs loistava poikkeus, nimittäin muuan muumioside\netruskilaisin tekstein, jonka sanotaan sisältävän noin 1500 sanaa. Se\nlöydettiin Aleksandriassa, erään kuolleen etruskin ympäri kiedottuna.\nSen arvo vähenee kuitenkin senvuoksi, että sanojen luku itse asiassa,\njohtuen lakkaamattomista toistamisista, supistuu kolmanteen osaan ja\nettä myöskin tämän asiakirjan arvellaan suurimmaksi osaksi sisältävän\nnimiä — tässä tapauksessa jumalien nimiä. Teksti näyttää olevan samaa\ntyyliä kuin egyptiläisen kuolonkirjan.\n\n[129] Kyme oli hyvin vanha kreikkalainen kolonia. Mielenkiintoiset\nhautalöydöt, joita on äskettäin tehty, viittaavat siihen, että se on\nperustettu noin v. 800 e.Kr.\n\n[130] Kreik. _Aineias_.\n\n[131] Myöskin rikollinen mies rangaistiin. Vuonna 216 esim. erästä\nalempiarvoista pappismiestä, joka oli vietellyt vestaalittaren,\nylipappi ruoski julkisesti, kunnes hän heitti henkensä.\n\n[132] Montelius määrittelee vanhimpien tunnettujen Tiberin kylien\nsyntymäajan vuosien 1200 ja 1350 välille e.Kr. Vähintään syntymisajaksi\nvuosien 1200 ja 1350 välille e.Kr. Vähintään näin vanha pitäisi siis\nRooman olla.\n\n[133] Siinä tapauksessa on kaupunki saanut nimensä Tiberin vanhasta\nnimestä: _Rumo_, sama sana kuin _Strymon_, muinaispohjoismainen\n_straum_, ruots. _ström_. Samasta alkuperästä johtuu suomalainen\nkaupunginnimi _Rauma_ (ruotsiksi _Raumo_).\n\n[134] Meidän päiviemme Roomassa tuskin huomaa kukkuloita. Selityksen\nsiihen antaa se valtava hävitys, joka useita kertoja vanhalla-\nja keskiajalla on kohdannut kaupunkia. Niin yleinen hävitys kuin\ngallialaissodan aikainen vuonna 387, on tietysti ainutlaatuinen, mutta\nesim. keisari Neron aikana tuhoutui suuri osa kaupunkia tulipalossa.\nKaikkien tällaisten tapausten jälkeen rakennettiin uusia kaupunginosia\nvanhojen jäljellä olevien raunioitten päälle. Tällä tavoin kukkuloitten\nvälillä maa on ainakin paikoittain kohonnut kymmenkunnan metriä.\n\n[135] Tätä uhria nimitettiin _suovetaurilia_. Latinaksi on nimittäin\nsika _sus_, lammas _ovis_ ja sonni _taurus_.\n\n[136] Sitä ei pidetä Servius Tulliuksen toimeenpanemana, vaan 6:nnella\nja 5:nnellä vuosisadalla e.Kr., siis kuninkuuden poistamisen jälkeen,\nasteettain tapahtuneen kehityksen tuotteena. Servius Tulliuksen\nuudistus oli tämän käsityskannan mukaan yksinomaan rahataloudellinen ja\nsotilaallinen. Sen tarkoituksena oli hankkia kaupungille järjestetty\nverotuslaitos ja sotalaitos — armeija, jossa palvelisi koko kansa eikä\nainoastaan vanhat suvut.\n\n[137] Tämän mielipiteen esitti kuitenkin jo vuosisata sitten\ntanskalaissyntyinen, sittemmin saksalainen Rooman historian tutkija\nNiebuhr, joka on ensimmäinen todellisesti suuri tieteellinen kriitikko\nRooman historian kirjoittajien parvessa. Niebuhrilla oli laaja\noppineisuus ja lukeneisuus. Mutta ei siinä kyllin: hän oli myöskin\nnero tieteessään — historiallinen aisti oli hänellä myötäsyntyistä.\nKritiikissään hän oli samalla kertaa terävä ja hienotunteinen.\nSentähden hän ei pysähtynyt tutkimuksissaan kielteisiin tuloksiin;\nhän ei hellittänyt tehtävästään, ennenkuin hän oli onnistunut\ntodennäköisyyden tietä ja vertailun avulla hahmoittelemaan\nhistoriallisen tapahtuman totuudenmukaisen kulun. Kun hän jonkun\nantiikin kirjailijan teoksessa sattui tapaamaan kertomuksen, joka oli\naivan mahdoton, hän ei sanonut tähän tapaan: »Tämä on aivan tolkutonta\nja täytyy siis hylätä.» Ei, hän sanoi: »Tämä on kyllä tolkutonta, mutta\nse voi aiheutua kertojamme väärinkäsityksestä, sillä myöhäisemmät\nkirjailijat ovat vanhempia lähteitä ajattelemattomasti kopioineet\ntai on perimätieto ne virheellisinä esittänyt.» Ja sitten ei Niebuhr\nväsynyt, ennenkuin hän oli osoittanut, mistä tietolähteen väärinkäsitys\naiheutui, ja ennenkuin hän oli kuorinut esille totuuden tai ainakin\ntodennäköisyyden ytimen näköjään aivan tolkuttomasta kertomuksesta.\n»Kuten yökulkija» — hänen omat sanansa — »hän hapuili tällä tavoin\nperille läpi Rooman aikakirjojen.»\n\n[138] Niin kriitillinen ja nykyaikainen tutkija kuin Beloch ei\nkuitenkaan ole oikein taipuvainen uskomaan etruskien hallinneen\nRoomaa, ainakaan ei niin likeisessä ajassa kuin Tarquiniusten päivinä.\nHän viittaa siihen tosiseikkaan, että ei ole löydetty yhtä ainoata\netruskilaista hautaa Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä.\n\n[139] Raippanippu: fascis, on meidän päivinämme jälleen tullut\nkäytäntöön Italian fascistien tunnusmerkkinä.\n\n[140] Mommsenin mielestä konsulin viran kollegiaalisuus on antanut\naiheen satuun, että Rooman perustajia oli kaksi.\n\n[141] Hän eli vuosien 59 e.Kr ja 17 j.Kr. välillä ja kirjoitti\nkiehtovassa muodossa, vaikkakin kertomaansa terävämmin kritikoimatta\nRooman historian kaupungin perustamisesta aina vuoteen 9 e.Kr. asti.\nHänen teoksensa käsitti jopa 142 kirjaa, joista meille ovat säilyneet\nkirjat 1—10, 21—45 sekä katkelma 91:nnestä kirjasta.\n\n[142] Mutta jos meillä on kriitillisyyteen taipumusta, niin kysymme:\nKuinka voi Brutuksella heti Tarquiniuksen karkoituksen jälkeen olla\ntäysikasvuisia poikia, kun hän tyrannin kukistamisen aikana itse oli\nvielä nuorukainen? Tässä on yksi vanhojen kuningastarujen monista\najanlaskullisista epätodenmukaisuuksista, joita Niebuhrin nuorempi\naikalainen ja Rooman historian lähteitten kriitillisen tutkimuksen\njatkaja, nerokas Schwegler on esittänyt.\n\nTällaisten Schweglerin osoittamien mahdottomuuksien joukosta\nmainittakoon, että erään Rooman kuninkaan Ancus Marciuksen puolison\nolisi pitänyt elää niin kunnioitettavaan ikään kuin 115 vuoden\nvanhaksi, että Tarquinius Superbuksen olisi pitänyt olla täyttänyt\n54 vuotta, kun hän syöksi vallasta Servius Tulliuksen, vieläpä\nLiviuksen esityksen perusteella 70 vuoden taakka harteillaan. Niihin\naikoihin, jolloin Tarquinius itse karkoitettiin Roomasta, hän olisi\njälkimmäisessä tapauksessa ollut sangen kypsynyt mies, yli 90 vuotta\nvanha, ja hän olisi ehtinyt 108 vuoden ikään, silloin kuin hän taisteli\neräässä taistelussa roomalaisia vastaan.\n\nJo Newton osoitti enemmän kuin kaksi vuosisataa sitten sen kertomuksen\nmahdottomuuden, että Rooman seitsemän kuningasta olisivat hallinneet\nyhteensä yli 240 vuotta, keskimäärin noin 35 vuotta kukin. Kaikki\nkokeet selittää niin pitkää hallitusaikaa murskautuvat siihen\ntosiasiaan, että he olivat vaalikuninkaita, astuivat siis hallitukseen\nvasta kypsyneessä iässä, että vain kaksi heistä kuoli luonnollisella\nkuolemalla ja että viimeinen heistä eli viisitoista vuotta\nkuninkuudesta erottamisen jälkeen.\n\n[143] Cocles merkitsee: »Silmäpuoli».\n\n[144] Sana _patricius, patriisi_, johtuu sanasia _pater_ = isä; ja\nvaltion isiä olivat ne, jotka muodostivat »vanhojen neuvoston»;\nsenaatin, jonka jäsenet olivat kuninkaan neuvonantajia.\n\n[145] Korkein aliupseeriarvo roomalaisessa legioonassa (rykmentissä).\n\n[146] Toisen olettamuksen mukaan kansantribunaatti syntyi vuonna 471\ne.Kr. Rooman muuttumisen yhteydessä kaupunkivaltiosta valtioksi,\njohon myöskin ympärillä olevan maaseudun väestö liitettiin. Tämän\nmuutoksen johdosta jaettiin nimittäin maaseutukin tribuksiin, kuten\nitse kaupunkikin oli jaettu. Tämän kaupunkivaltion ahtaitten rajojen\npoistamisen olisi samalla kertaa pitänyt aiheuttaa talonpoikien\nvapauttaminen, puolivapaitten talonpoikien muuttuminen vapaiksi ja\nitsenäisiksi. Vain askel askeleella, Edvard Meyer sanoo, kehittyi\nkansantribunaatti täyteen mahtiasemaansa, jonka se saavutti vasta\nkolmannella vuosisadalla e.Kr.\n\n[147] Kotijumalat.\n\n[148] Tarinat Coriolanuksen myöhemmistä vaiheista ovat kuitenkin\nerilaisia. Erään toisen perimätiedon mukaan hän olisi itse päättänyt\npäivänsä myrkyllä; kolmannen tarinan mukaan hän kuoli korkeaan ikään\nehtineenä, mutta olisi usein vanhoilla päivillään valitellut, että hän\nvasta ukkona oikein tunsi maanpaon kirouksen.\n\n[149] Latinalaiset sanat _decem_: kymmenen ja _vir_: mies.\n\n[150] _Heroinen_, sankarillinen, sankari. Suoment. huomautus.\n\n[151] Vuonna 325 e.Kr. tuli jälleen voimaan vanha laki, jota pidettiin\nServius Tulliuksen säätämällä, että velallisen piti vastata lainasta\nomaisuudellaan, vaan ei ruumiillaan.\n\n[152] Myöhemmin alennettiin korko puoleen ja kiellettiin erinäisissä\ntapauksissa, jota kieltoa luonnollisesti yhtä vähän voitiin\nkäytännössä pitää voimassa kuin ylintä määrääkään. Myöhemmällä ajalla\nlaillistutettiin 12 % korkeimmaksi koroksi.\n\n[153] Samoin sodassa. Siellä oli konsuleilla mukana pyhiä kanoja,\njoiden syömistavallaan luultiin ennustavan lähestyvän taistelun\ntulosta. Jos ne ahnaasti nielivät jyvät, joita niille siroiteltiin, se\noli hyvä enne, ja sotilaat kävivät voitonvarmoina taisteluun. Ja mikään\nei vaikuta niin paljon voittoon kuin itseluottamus.\n\nKerran ensimmäisen puunilaissodan aikana tapahtui ennen erästä\nmeritaistelua, että kanat eivät ollenkaan tahtoneet syödä. Komentava\nkonsuli, joka ei ollut taikauskoinen, vihastui ja huudahti: »No, jos ne\neivät halua syödä, niin ne saavat juoda», ja heitti linturaukat mereen.\nTietysti hän sai viholliselta selkäänsä.\n\nJos hän olisi ollut ymmärtäväinen, hän olisi sen sijaan huolehtinut,\nettä pyhillä eläimillä olisi ollut hiukaisevan nälkä. Viisas kanojen\nhoitaja vaikuttaa siihen paljon, ja ajatteleva sotapäällikkö arvioi\nmyöskin sellaisen miehen strategisen merkityksen suureksi.\n\n[154] Mielialaa kuvaava kohtaus sattui muutamia vuosia patriisien ja\nplebeijien täydellisen tasa-arvoisuuden toteuttamisen jälkeen. Muuan\npatriisinainen, jonka mies oli Rooman arvossapidetyimpiä plebeijejä,\ntuli epäsäätyisen avioliittonsa perusteella syrjäytetyksi aatelisten\npiirien seuraelämästä ja häneltä kiellettiin pääsy heidän viattomuuden\njumalattaren kunniaksi viettämiinsä juhliin. Tästä seurasi, että\ntämän jälkeen saatiin Roomaan aatelinen ja porvarillinen viattomuuden\njumalatar!\n\n[155] Merkitsee »kiharatukka».\n\n[156] Suuri pohjoisamerikkalainen kaupunki Cincinnati säilyttää hänen\nmuistoansa. Se on nimittäin saanut nimensä Yhdysvaltojen Cincinnatuksen\nmukaan: Georg Washingtonin, joka on uuden maailman esikuva\nepäitsekkäästä valtiomiehestä ja isänmaansa vapauden pelastajasta.\n\n[157] Vuonna 439 e.Kr.\n\n[158] Alppien takainen Gallia (roomalaisten kannalta).\n\n[159] Tämänpuoleinen Gallia.\n\n[160] Hyperborealaiset, kreikk. tarustossa kansa, jonka luona Apollon\noleskeli talvikuukaudet, »pohjanperäläiset». — Suomentajan huomautus.\n\n[161] Marmori ja keltavalkea travertiini — kalkkikivi, josta m.m.\nPietarinkirkko on rakenneltu — tulivat rakennusaineena käytäntöön\noikeastaan vasta keisari Augustuksen aikana. Sitä ennen käytettiin\njulkisiin rakennuksiin melkein yksinomaan helposti käsiteltävää, mutta\nsynkkää karstakiveä.\n\n[162] Rooman Forum oli alkujaan soinen laakso kahden ensiksi rakennetun\nkukkulan, Palatinuksen ja Capitolinuksen välissä. Että kukkulat\nvoisivat kasvaa yhteen kaupungiksi, täytyi suomaa kuivata. Tarun\nmukaan voimakkaan etruskilaissuvun kuninkaat suorittivat tämänkin\ntyön. Purosta, joka ennen juoksi Forumin läpi, tuli salakanavoimista\nsuoritettaessa Rooman pää-likaviemäri, kuuluisa Cloaca maxima.\n\n\n[163] Vegetius. Hän eli noin vuonna 400 j.Kr.\n\n[164] Ks. Svenska folkets underbara öden I: 67—69.\n\nToinen kohtaus, joka valaisee suhdetta roomalaisen ja hänen poikansa\nvälillä, kannattaa kuitenkin tässä yhteydessä esittää. Diktaattori\nManlius teki itsensä vuonna 363 kovuudellaan niin vihatuksi, että\nkansantribuunit asettuivat vastarintaan ja pakottivat hänet luopumaan\ndiktaattorin vallasta. Ja kun hän oli vallasta luopunut, eräs\nkansantribuuni haastoi hänet oikeuteen. Todistuksena Manliuksen\njulmuudesta syyttäjä esitti, että hän oli lähettänyt poikansa maalle ja\nteettänyt hänellä siellä rengin töitä vain sentähden, että nuorukaisen\noli vaikea ilmaista ajatuksiaan.\n\nNämä syytökset kiihoittivat kaikkia, myöskin diktaattorin poikaa —\nvaikka toisella tavoin, kuin kansantribuuni oli olettanut. Eräänä\naamuna aikaisin nuorukainen menee kansantribuunin kotiin ja pyytää\nsaada puhua hänen kanssaan yksityishuoneessa. Hänet lasketaan heti\nsisään, sillä tribuuni luulee, että nuorukaisella on ilmoiteltavana\njotakin uutta valitusaineistoa isää vastaan.\n\nKun nyt molemmat miehet seisovat ilman todistajia vastakkain, vetää\nnuorukainen esille puukon ja pakottaa kansantribuunin valallisesti\nlupaamaan, että hän antaa kanteen diktaattoria vastaan raueta.\n\nKun tapaus tuli tunnetuksi yleisemmin, herätti, kuten Livius kertoo,\nkoko kansan ihmettelyä, ettei isän liiallinen kovuus ollut kyennyt\ntukahduttamaan pojanrakkautta nuorukaisen sydämessä. Tämä ihmettely\nvaiensikin vaatimuksen, että kovasydäminen diktaattori oli tuomittava.\n\n[165] Hänen miehuudenikänsä sattui siihen aikaan, jolloin roomalaiset\nlaskivat valtansa alle Makedonian ja Kreikan. Sodan aikana vietiin\nhänet panttivankina Roomaan, ja täällä mahtava ja vaikutusvaltainen\nScipioiden perhe mielistyi niin häneen, että hän joutui läheisesti\nkosketuksiin johtavien valtiomiesten kanssa ja perusteellisesti oppi\ntunteinaan Rooman valtion ja sen historian. Sentään hän ei kuitenkaan\nunohtanut omaa isänmaataan. Tietysti hän käsitti, että kreikkalaisien\nei kannattanut potkia tutkainta vastaan, mutta vaikutusvaltaisten\nsuhteittensa perusteella hän voi sen sijaan Roomassa tehdä Hellaalle\nsuuria palveluksia ja lieventää sen onnettomuutta. Hän kuoli noin\nvuonna 120 e.Kr. kahdeksankymmenvuotiaana.\n\nSuuressa teoksessa, joka käsitti 10 kirjaa, hän on kertonut Rooman\nhistorian puunilaissodan ajoilta, osaksi sellaista, jossa hän on\nitse ollut mukana. Esikuvanaan hän piti historiankirjoituksessaan\nopettajaansa Thukydidestä, peloponnesolaissodan mestarillista kuvaajaa.\n\nPolybioksen arvokkaista ja luotettavista teoksista on vain viisi\nensimmäistä ja osa kuudetta kirjaa säilynyt. Muutoin on olemassa vain\nkatkelmia.\n\n[166] Korkein tuomari.\n\n[167] Sensorit johtivat verollepanoa, joka oli roomalaisten\nkansalaisoikeuksien pohjana; he olivat myöskin jonkinlaisia eforeja,\njotka voivat leväperäisiltä ja rikollisilta kansalaisilta ottaa pois\näänestysoikeuden ja erottaa arvottoman senaatista. Sitäpaitsi heillä\noli eräänlaatuisia valtiotaloudellisia tehtäviä.\n\n[168] Annan, että antaisit.\n\n[169] Nimi johtuu yhtymästä Iov-pater = Zeus pater.\n\n[170] Tämä kuuluisa temppeli tuhoutui tulipalossa vuonna 83 e.Kr. Se\nrakenneltiin uudelleen helleeniseen tyyliin kaunisteltuna muutamilla\nmarmoripylväillä, ensimmäisillä, jotka esiintyvät roomalaisessa\nrakennuksessa. Sittemmin se paloi useita kertoja ja kohosi joka kerta\ntuhasta entistä ehompana.\n\n[171] Yli 30 000 sellaista on tähän asti löydetty, ja löytöjen luku\nkasvaa vuosi vuodelta.\n\n[172] Vanhin säilynyt senaatinpäätös, yksi arvokkaimpia\ntodistuskappaleita rooman kielestä ja Rooman hallitusmuodosta,\non vuodelta 186 e.Kr. Se käsittelee _Bakkhoksen_ palvelusta\neli Dionysosmysterioita, joita siihen aikaan alettiin käyttää\nkaikenlaatuisiin humpuuki- ja ilkivaltatarkoituksiin herkkäuskoisten\nkeskuudessa ja jotka alkoivat tulla vaarallisiksi sekä siveydelle\nettä yleiselle turvallisuudelle. Senaatti tarttui asiaan ja päätti\nryhtyä hyvin jyrkkiin dionysilaisten jumalanpalvelusyhdistyksien\nrajoituksiin. Tämä päätös tuli kaikkien italialaisten kuntien\nmerkityttää pronssitauluihin, jotka tuli asettaa yleisesti nähtäviksi\nja noudatettaviksi. Sellainen taulu on löydetty Calabriassa muinaisen\nroomalaisen siirtokunnan asuinpaikalta.\n\n[173] Vaikka Fabius oli roomalainen senaattori, hän kirjoitti kreikan\nkielellä ja kääntyi siis yleismaailmallisen lukijakunnan puoleen.\n\n[174] Oikeastaan vasta keisariajalla ovat roomalaiset kivikirjoitukset\nantaneet runsaamman sadon.\n\n[175] Ensimmäiset lapionpistot suoritti Forumilla tieteellisessä\ntarkoituksessa kuitenkin eräs ruotsalainen, sittemmin yli-intendentti\nFredenheim, joka vuosina 1788—91 Kustaa III:n toimesta oleskeli\nRoomassa ostaakseen taideaarteita. Hänen kaivauksensa tekivät\nmahdolliseksi paremmin kuin ennen määrätä Forumin aseman ja\nulottuvaisuuden.\n\n[176] Vestan temppeli oli samanmuotoinen pyöreä rakennus kuin vanhimmat\nlatinalaisten olkikattoiset majat.\n\n[177] Mommsen ryhtyi jättiläismäiseen työhön kokoamaan ja\nkriitillisesti tutkimaan kaikkia latinalaisia piirtokirjoituksia, ja\nhänen onnistui todellakin suorittaa oleellisin osa suunnitelmastaan\neteväin apulaisten avulla ja Berliinin tiedeakademian tukemana.\nTyön tuloksena on kolmisenkymmentä folianttia käsittävä teos, joka\nsisältää paljon yli 100 000 piirtokirjoitusta. Niiden lukua lisäävät\nkuitenkin vuosi vuodelta uudet löydöt. Myöskin monet piirtokirjoitusten\nväärennykset, joihin aikojen kuluessa on ryhdytty erilaisista\nvaikuttimista — paikallispatriotismista hankkia paikkakunnalle\nmielenkiintoisia muinaismuistoja, oppineen turhamaisuudesta voida\nkehua kiintoisilla muinaistieteellisillä löydöillä tahi puhtaasta\nrikollisesta haiusta — on otettu kokoelmaan, mutta luonnollisesti\nerikoisilla otsakkeilla varusteltuina, että ne eivät koituisi\nvahingoksi.\n\nMielenkiinto latinalaisiin piirtokirjoituksiin heräsi aikaisin.\nJo Kaarle Suuren aikoina eräs sveitsiläinen munkki teki\npyhiinvaellusmatkan Roomaan jäljentääkseen joukon tärkeitä\npiirtokirjoituksia sekä Roomassa että Paviassa. Eräs jäljennös\nhänen kokoelmastaan 800-luvun lopulta on säilynyt tallella. Se on\ntehty Einsiedelnin luostarissa. Renessanssin aikana tämän tieteen\nharrastus kasvoi suuresti. Joukko tutkijoita työskenteli jäljentäen\npiirtokirjoituksia ja julkaisten niitä. Näillä kokoelmilla on suuri\narvo sentähden, että useita tuhansia piirtokirjoituskiviä, jotka\nsilloin vielä olivat olemassa, myöhemmin on hävinnyt. Mutta näiden\njäljennösten arvo on luonnollisesti äärimmäisen erilainen, riippuen\njäljentämän kielellisestä pätevyydestä ja omantunnontarkkuudesta.\n\nEgyptiläiset papyrus- ja saviliuskalöydöt kirjoituksineen\nroomalaisajalla ovat luonnollisesti hyvin tärkeitä ei ainoastaan\nhellenismin, vaan myöskin Rooman historian tuntemisen kannalta katsoen.\n\nMeidän päivinämme jatketaan voimaperäisesti ja runsain tuloksin\nkeisariajan Rooman kaivauksia. Tähän tulemme palaamaan myöhemmin.\n\n[178] Olemme jo aikaisemmin nähneet useita näytteitä roomalaishengen\nuhrautuvaisuudesta, joka osaltaan oli voittojen perustana. Kauhistavan\nankara oli myöskin roomalainen kuri. Volskilaissodan aikana tapahtui\nkerran, että sotilaat niskoittelivat sentähden, että he olivat\ntyytymättömiä komentavaan konsuliin. »Kaikki tehtiin hitaasti,\nvitkalleen, välinpitämättömästi ja röyhkeästi; ei häpeä eikä\npelko hillinnyt heitä», Livius kertoo. Senvuoksi kävikin hullusti\nroomalaisille. Kun tuli taistelu, se päättyi yleiseen pakoon. Konsuli\nrankaisi silloin kaikkia niitä alipäällystöstä, jotka olivat jättäneet\nrivinsä, ruoskituttamalla ja mestaututtamalla heidät. Miehistöstä\nvalittiin arvalla joka kymmenes kärsimään kuolemanrangaistus.\n\nSota _etruskeja_ vastaan tarjoaa monta suurdramaattista kohtausta.\nSeuraava, Liviuksen muistiinkirjoittama, on yksi niistä. Se tapahtui\nFidenaen, peninkulman Roomasta koilliseen sijainneen kaupungin,\nomistamisesta käydyissä taisteluissa vuonna 425 e.Kr. Kaupungin\nedustalla raivoaa katkera taistelu. Roomalaisia johtaa diktaattori\nAemilius. Jo horjuu etruskien rintama, kun »äkkiä», sanoo Livius,\n»Fidenaen portit aukenevat ja esiin vyöryy uusi sotajoukko,\njonkalaista ei koskaan ennen oltu nähty eikä kuultu. Lukematon lauma,\nasestautuneena palavilla soihduilla, syöksyy, niinkuin se olisi ollut\nriivattu, hurjasti juosten kohti vihollista, ja tavaton taistelutapa\nlyö hetkiseksi roomalaiset kauhulla.» Muistuttaahan kaikki enemmän\ntulipaloa kuin taistelua. Kauhuissaan roomalaisten vasen siipi väistyy\nliekkejä. Diktaattori rientää sinne. »Mitä!» hän huutaa kovalla\näänellä, »annatteko tulen ja savun voittaa itsenne ja karkoittaa teidät\nkuin mehiläisparven? Ettekö voi miekoilla sammuttaa tulia? Tai miksette\nitse asestaudu tulella? Miksette tempaa soihtuja vihollisten käsistä\nja heitä niitä heitä itseään vastaan? Rohkeutta sotilaat! Muistakaa\nroomalaisen nimeä, isienne ja omaa urhoollisuuttanne; kääntäkää palo\nkohti viholliskaupunkia ja tuhotkaa se omilla liekeillään.»\n\n»Diktaattorin käskystä koko sotajoukko lähtee liikkeelle, saa osan\nsoihtuja siepatuksi jo hyökätessään ja riistää osan väkivalloin\nviholliselta. Molemmat armeijat ovat nyt aseistetut tulella.\nRatsuväenpäällikkö keksii myöskin puolestaan uuden ratsuväen\ntaistelutavan. Hän käskee väkensä ottaa pois suitset hevosilta.\nkannustaa sitten suitsetonta hevosiaan ja syöksyy liekkien keskelle.\nToisetkin hevoset syöksyvät kannusten kiihoittamina hillittömässä\nlaukassa ratsastajineen kohti vihollista. Pöly ja savu sekaantuvat\ntoisiinsa, niin että päivänvalo himmenee sekä miesten että hevosten\nsilmissä. Minne ratsuväki tunkeutuu, kumoaa se kaiken kuten sortuva\nrakennus.» Etruskit valtaa pakokauhu, ja Fidenae kukistuu.\n\nTätä muistuttava tapaus sattui erään loisen etruskilaissodan aikana\nvuonna 353. Taistelun alussa etruskien papit hyökkäsivät kuin\nraivottaret palavat tulisoihdut ja käärmeet käsissään. Roomalaiset\nsyöksyivät pakokauhun vallassa takaisin varustuksiinsa. Mutta komentava\nkonsuli ja hänen upseerinsa ivailivat heitä siitä, että he lasien\ntavoin antoivat pelkän ilveilyn peloittaa itseään. Silloin he häpesivät\nsiinä määrin, että sokeassa raivossaan syöksyivät niiden päälle, joita\njuuri olivat paenneet, ja löivät vihollisen pakosalle.\n\n[179] Kerrotaan, että miesikää myöhemmin Deciuksen esimerkkiä seurasi\nhänen poikansa taistelussa gallialaisia vastaan. (Historiallisesti tosi\nonkin juuri tämän pojan kuolemaan vihkiytyminen Ausculumin taistelussa\nv. 279, vaikka myöhemmät tarut kertoivat samaa sekä hänen isästään että\npojastaan. — Suoment. oikaisu.)\n\n[180] Tällä yksinkertaisella vuoristolaiskansalla sanotaan olleen\ntapana luvata jumalilleen hädän ja ahdistuksen aikoina »pyhä kevät»:\nKaikki kypsynyt nuoriso vietiin silloin yli rajan, jumalien tahdon\nmukaan joko menehtymään tai saamaan itselleen uudet asuinsijat. Näitä\npesänsä jättäneitä nuorisojoukkoja johtivat Marsille pyhitetyt eläimet.\nKerrotaan, että samnilaiset johdatti uuteen kotimaahansa, Campaniaan,\nsonni. Toista joukkoa johdatti susi, kolmatta tikka j.n.e.\n\n[181] Hän eli toisen vuosisadan alussa j.Kr.\n\n[182] Sodan onnellisesta päättymisestä kiitetään enin konsuli Papirius\nCursoria, joka on saanut »juoksijaa» merkitsevän lisänimensä nopeutensa\ntakia. Mies oli myöskin kuuluisa kovuudestaan ja voimastaan. Hän ei\npuhunut paljoa, mutta oli jossakin määrin hirtehisen huumorin tajua\nomaava, hirvittävä järjestyksen mies. Kun ratsumiehet pyysivät kerran\nhelpotusta ankarasta palveluksesta, hän vastasi: »Saatte kyllä: teidän\nei tarvitse tämän jälkeen taputella hevostanne selkään noustessanne\nsatulasta.» Toisen kerran oli eräässä roomalaisten liittolaisten\njoukko-osastossa upseeri, joka oli merkillisen hidas hyökkäämään\nensimmäisille taistelulinjoille. Taistelun tauottua Papirius kutsutti\npelkurin luokseen ja samalla kertaa käski liktorin ottaa kirveensä\nesille. Hyvän aikaa hän antoi syyllisen seisoa kuolonkalpeana ja\nvavisten. Ja kun hänen mielestään mies oli saanut tarpeekseen, hän\nrikkoi äänettömyyden sanoen liktorille samalla osoittaen erästä kantoa:\n»Hakkaa pois tuo, se on kulkijan tiellä.» Sitten hän päästi upseerin\nmenemään rangaistuaan häntä sakolla — ja kuolemantuskalla.\n\nPapirius Cursor nautti niin suuria kunnioitusta — Livius kertoo — että\n»häntä kuvailtiin sotapäälliköksi, joka olisi ollut Aleksanteri suuren\nveroinen, jos tämä olisi kääntänyt aseensa Eurooppaa kohti.»\n\n[183] Epeiros oli tunnettu voimakkaasta, suurikokoisesta koirarodusta,\njoka soveltui sekä paimen- että metsästyskoiriksi.\n\n[184] Pyrrhoksen armeijan hevoset olivat sitävastoin ehtineet tottua\nsuuriin sotatovereihinsa.\n\n[185] Että se olisi tosiaankin julkisesti lausuttu tässä tilaisuudessa,\non kuitenkin tuskin luultavaa, koska käsite _italialainen maa_ ei vielä\nsilloin merkinnyt samaa kuin käsite _roomalainen alue_.\n\n[186] Saman voimakkaan, masentumattoman roomalaishengen vaikutuksen\nteki sekin neuvottelija, jonka roomalaiset lähettivät Pyrrhoksen luo.\nHänen nimensä oli _Fabricius_. Hän oli aito roomalainen vanhaa juuria.\nHän oli kerran sensorina ollessaan poistanut senaatista erään konsulin\nsentähden. että mies uskalsi komeilla hopeakalustolla, joka painoi\njonkin verran enemmän kuin sallitut kolme kilogrammaa.\n\nPyrrhos teki kaikkensa voittaakseen mahtavan Fabriciuksen puolelleen\nja tarjosi hänelle neuvottelujen aikana kunnioituksensa osoituksena\nkallisarvoisia lahjoja. Mutta oli kuin olisi puhunut seinälle.\nSilloin arveli kuningas, että hän kenties voisi järkyttää roomalaisen\nmielenlujuutta pelästyttämällä häntä. Seuraavan neuvottelun ajaksi hän\nantoi salaa viedä valtavan suuren elefantin sen teltan taakse, jossa\nmolemmat miehet istuivat neuvotellen. Pyrrhoksen mielestä sopivan\nhetken tultua kuningas antoi sovitun merkin, esirippu vedettiin\nsyrjään, ja mahtavasti törähdyttäen elefantti ojensi kärsänsä\nFabriciuksen pään yli. Mutta roomalainen ei joutunut suunniltaan.\nHymyillen hän sanoi vain Pyrrhokselle: »Yhtä vähän vaikuttaa minuun\ntänään eläin, kuin kultasi eilen.»\n\nJonkin ajan perästä Fabricius sai Pyrrhoksen henkilääkäriltä kirjeen,\njossa tämä teki häpeällisen tarjouksen myrkyttää kuninkaan, jos\nroomalaiset antaisivat hänelle sopivan palkinnon siitä, että hän täten\nvapauttaisi heidät vaarallisesta vihollisesta. Suora roomalainen jätti\nkirjeen Pyrrhokselle itselleen. »Ennen», Pyrrhos sanoi, »voisi auringon\nsaada poikkeamaan radaltaan kuin roomalaisen rehellisyyden tieltä.»\nHänen sanotaan osoittaneen kiitollisuuttaan siten, että vapautti\nlunnaitta kaikki roomalaiset sotavangit.\n\nPerimätiedon mukaan Kineaan ja Fabriciuksen tapahtumat sattuivat\nedellisenä vuonna, kohta Pyrrhoksen Herakleian luona saavuttaman voiton\njälkeen. Mutta paraiden antiikkisten lähteiden mukaan ne kuuluvat\nvuoden 279 voiton jälkeiseen aikaan, jolloin Pyrrhos oli jo aikeissa\nsiirtyä Sisiliaan. Tämä onkin paljoa mahdollisempaa.\n\n[187] Muutamien kertomusten mukaan pitäisi vanhimman Rooman ja\nKarthagon välisen sopimuksen olla tehty jo 509 e.Kr. Beloch,\njoka, kuten useimmat muutkin nykyaikaiset historioitsijat, pitää\nepätodennäköisenä, että sopimukset näiden kahden kansan välillä\nvoisivat olla näin aikaiselta ajalta, pitää vuoden 390:n seutuja\ntotuudenmukaisimpina.\n\n[188] Myöhemmin lienee karthagolainen lähetystö tullut Roomaan\ntoivottamaan onnea samnilaissodassa saadun voiton johdosta ja laskemaan\nkultaisen seppeleen Capitoliumin luppiterin temppeliin.\n\n[189] Mutta roomalaiset olivatkin jättäneet auttamatta karthagolaisia\nSisiliassa.\n\n[190] Argoksessa syntyi pian taru, että Demeter, kaupungin oma\nsuojelijajumalatar oli surmannut kuulun sankarin.\n\n[191] Luultavasti oli kysymyksessä kauppasopimus. Taikka se oli vain\nkohteliaisuudenosoitus nousevalle auringolle. Egyptin kuninkaan\nystävyys oli roomalaisille hyvään tarpeeseen toisen puunilaissodan\nkaikkein raskaimpana vuotena, kun oli elintarvepula seurauksena Italian\nhävityksestä ja maanviljelykseen käytettävän työvoiman puutteesta.\nSilloin roomalaiset lähettivät — vuonna 210 e.Kr. — lähetystön Egyptiin\nhankkimaan viljaa siellä. Vahinko, ettemme tiedä, kuinka paljon he\nsuunnilleen saivat.\n\n[192] Muutamat kansantaloustieteilijät väittävät kuitenkin — vaikkakin\nkovin muodollisilla perusteilla, siltä tuntuu — etteivät liike-edut\njo tähän aikaan olisi näytelleet niin tärkeää osaa, että ne olisivat\nkyenneet vaikuttamaan politiikkaan. Tiet poliittiseen vaikutusvaltaan\novat kuitenkin monta kertaa sen laatuisia, että huomioitsija ei koskaan\nvoi olla varma, että hän keksii ne.\n\n[193] Tuhansittain Baalin uhrilahjoja on kaivettu Karthagon alueelta.\nIhmis-, etenkin lapsiuhreilla oli kauan merkitsevä osa karthagolaisten\njumalanpalveluksessa.\n\n[194] Tällöin herätti ennen muita huomiota Rooman konsuli _Rēgulus_,\njoka on hankkinut itselleen kuuluisan nimen ei ainoastaan sotaisilla\nuroteoillaan, vaan vielä enemmän sillä, mitä tarut kertovat hänen\nisänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan. Oltuaan useita vuosia sotavankina\nKarthagossa, hänet kerrotaan lähetetyn Roomaan vaikuttamaan rauhanteon\nhyväksi. Siinä tapauksessa, että hän ei onnistuisi, oli hänen täytynyt\nluvata palaavansa takaisin vankeuteen. Täten karthagolaiset luulivat\nsaavansa hänestä luotettavan toivomustensa puolesta puhujan. Mutta\nsen sijasta, että olisi neuvonut rauhaan, Regulus tarun mukaan oli\nkehoittanut innokkaasti senaattia jatkamaan sotaa, koska Karthagon\nvoimat pian olisivat ehtyneet. Tämän jälkeen hän oli palannut\nKarthagoon ja hänet oli siellä palkaksi menettelystään kidutettu mitä\njulmimmin kuoliaaksi.\n\nLuoteltava historioitsija Polybios ei kerro kuitenkaan tällaista\ntapausta. Kaikki on varmasti sepitetty roomalais-hyveitten ja\nroomalaisen sielunsuuruuden ihannoimiseksi vastakohtana puunilaisten\njulmuudelle ja alhaisuudelle.\n\n[195] Näitä olivat tähän aikaan omenat ja päärynät, öljy ja viini sekä\neräät vihannekset. Melkein kaikki ne etelänhedelmät, jotka nykyisin\novat niin luonteenomaisia italialaiselle maaseudulle, olivat silloin\nvielä siellä tuntemattomia. Persikka-, aprikoosi- ja mantelipuita\nvietiin sinne vasta sitten, kun Rooma oli ulottanut valtansa yli koko\nVälimeren; ja appelsiineja ja sitruunoita alettiin siellä viljellä\nvasta nykyajalla. Ne tuotiin sinne Aasiasta, ja kaktus, agave ja peruna\nAmerikasta.\n\n[196] Tässä yhteydessä voi mainita, että Intiassa on aina meidän\naikoihimme asti käytetty norsuja teloitusten suorittajina.\n\n[197] Hamilkarin numidialaiset ratsumiehet ahdistivat erään 40 000\nmiehen suuruisen kapinallisjoukon muutamaan vuorien väliseen laaksoon\nja sulkivat sen sinne täydellisesti. Pian raivosi kapinallisten kesken\nniin hirveä nälänhätä, että heidän täytyi syödä ihmislihaa. Ensiksi he\nteurastivat sotavangit ja sitten orjat. Kun he lopuksi epätoivoissaan\nkoettivat murtautua ulos, Hamilkar antoi elefanttiensa kaikilta\ntahoilta valtoiminaan hyökätä onnettomien päälle ja tallata heidät\nmaahan. Ei ainoakaan pelastunut elävänä.\n\n[198] Delbrückin mielestä nämä Polybioksen numerot ovat liioiteltuja\nja hän arvioi Hannibalin koko voiman liikkeelle lähdettäessä 60 000\nmieheksi.\n\nElefantit olivat varmasti tarkoitetut enemmän tekemään valtavan\nvaikutuksen keltteihin kuin roomalaisiin. Olivathan ne Pyrrhoksen\nsotaretkellä näyttäytyneet olevansa kaksiteräinen miekka, joka oli\nmelkein yhtä vaarallinen omille joukoille kuin viholliselle.\n\nNäihin aikoihin oli paljon elefantteja Pohjois-Afrikassa. Afrikkalainen\nelefantti ei ole kuitenkaan niin oppivainen kuin intialainen, jota\nPersian kuningas käytti sotatarkoituksiin ja hänen esimerkkiään\nseuraten Aleksanterin diadokit sekä Pyrrhos. Luultavasti karthagolaiset\novat tuottaneet Intiasta elefantinohjaajia, jotka opettivat heille\ntaidon kesyttää paksunahkoja.\n\n[199] Vaikeinta oli saada yli elefantit, sillä ne pelkäsivät kovasti\nvettä. Silloin keksittiin veistää kokoon suunnattoman suuria lauttoja\nja levittää niille paksulti maata, niin että ne näyttivät rannan\njatkolta. Kun eläimet oli saatu lautoille, ne irrotettiin rannasta\nja hinattiin yli. Osa elefantteja kauhistui kuitenkin niin, että\nheittäytyi virtaan. Niiden ohjaajat hukkuivat kaikki, mutta eläimet\npääsivät yli vahingoittumattomina pitkien kärsiensä avulla, jotka ne\nvoivat ojentaa vedenpinnan yläpuolelle ja siten hengittää, vaikka\nniiden täytyi kahlata suurin osa matkasta veden alla.\n\n[200] Nykyjään ollaan taipuvaisia olettamaan, että hän ei valinnut\nPientä S:t Bernhard-solaa, kuten aikaisemmin on luultu, vaan\neteläisemmän ylimenopaikan Mont Cenis'n luona.\n\n[201] Erään Alppien maaston perusteellisen tuntijan lausunnon mukaan\nLänsialpeilla on ainoastaan yksi sola, josta voi katsella Lombardian\ntasankoa, nimittäin se, joka kulkee lähinnä etelään Mont Cenis'stä.\n\n[202] Viinietikkaa oli sotilailla tapana kuljettaa mukanaan\nsekoittaakseen sitä veteen virkistyttämisnesteeksi.\n\n[203] Tämä on Hannibalin oma ilmoitus, piirretty kuparitauluun, joka\nkoristi Krotonin lähellä olevaa kuuluisaa Heran temppeliä. Vuonna\n205 e.Kr., kaksi vuotta aikaisemmin kuin Hannibal jätti Italian, hän\nkirjoitutti siellä muistiin urotekonsa. Polybios kertoo itse lukeneensa\nkirjoitukset. Delbrück muuttaa kuitenkin vertailevien tutkimusten\nperusteella tappionumeroita huomattavasti ja olettaa, että Hannibal il\nja Espanjasta lähtiessään oli noin 60 000 miestä ja Italiaan tullessaan\nnoin 35 000 miestä.\n\nVielä ankarammin arvostelee Polybiosta italialainen De Sanetis,\njoka arvelee, että kahakoimiset barbaarien kanssa, sairaudet ja\nrasitukset koko Hannibalin marssin aikana eivät ole voineet maksaa\nkuin 5 000— 10 000 miehen elämän. »On», hän sanoo etelämaalaisen\nvoimakkaalla kielellään, »säädytöntä syyttää Hannibalia sellaisesta\nhulluudesta, kuin että hän olisi johdattanut turmioon kokonaisia kaksi\nkolmasosaa parhaasta armeijasta, mitä Karthagolla oli koskaan ollut.»\nTodenmukaista on — hän arvelee —, että hänellä Espanjasta lähtiessään\noli korkeintaan 30 000 — 35 000 miestä. Hannibal liesi nimittäin vallan\nhyvin, kuinka muonitusvaikeudet barbaarisessa ja vihollismielisessä\nmaassa kasvavat kilpaa miesluvun kanssa. Suurella armeijalla ei ole\nmyöskään sellaisia liikkuvaisuutta, joka oli Hannibalin menestysten\nvälttämätön ehto.\n\n[204] Ennenkuin veriviholliset kohusivat toisensa ensi kerran Italian\nmaalla, kumpikin ylipäällikkö piti innostuttavan puheen joukoilleen.\nSekä Polybios että Livius selostavat näitä puheita. Puheiden\najatuksenjuoksun molemmat historioitsijat esittävät pääasiallisesti\nsamalla tavulla. Molemmilla Scipio muistuttaa kansaansa siitä,\nettä roomalaisilla oli taas vastassaan kansa, jonka he aina ennen\nolivat voittaneet. Sekä Polybioksella että Liviuksella roomalainen\nsotapäällikkö leimaa Hannibalin retken Rhônelta Alppien yli itse\nasiassa paoksi, joka johtui pelästyksestä, kun hän sai kuulla, että\nroomalaiset olivat lähellä. Mutta Livius kuvarikkaalla kielellään ja\nlevein siveltimiä panee Scipion kuvaamaan, kuinka kauhean uupuneita\nkarthagolaiset olivat marssittuaan yli vuorien. »He ovat haamujen\nkaltaisia kummituksia», tämä sanoo, »tai paremmin sanoen ihmisten\nvarjoja, nälän ja kylmän näännyttämiä, kiviin ja kallioihin rujoiksi ja\nrammoiksi kolhiintuneita. Heidän jäsenensä ovat paleltuneita, lihakset\njäykät lumesta, kylmän käyristämät, aseet rikkonaisia ja särkyneitä,\nhevoset ontuvia ja voimattomia. Sellaista ratsu-, sellaista jalkaväkeä\nvastaan on teidän taisteltava. Te ette joudu tekemisiin vihollisen,\nvaan sen viimeisten jäännösten kanssa. Ja minä pelkään ainoastaan sitä,\nettä sittenkuin olette taistelleet Hannibalin kanssa, tullaan sanomaan,\nettä _Alpit_ ovat hänet voittaneet.»\n\n[205] Nykyinen Piacenza.\n\n[206] Livius on merkinnyt muistiin suuren joukon sellaisia enteitä.\nHuhu tiesi kertoa, että vihannestorilla Roomassa puolenvuoden vanha\nlapsi oli huutanut »triumfi», että härkätorilla härkä oli itsestään\nnoussut erään talon kolmanteen kerrokseen ja heittäytynyt sieltä\nalas, että taivaalla oli nähty palava laiva ja että salama oli\niskenyt Toivon temppeliin. Lanuvinmin kaupungissa oli pyhä keihäs\nitsestään liikkunut ja korppi lentänyt Junon temppeliin ja istuutunut\njumalattaren vuoteelle. Amiternumin tienoilla oli monin paikoin nähty\nihmisen muotoisia haamuja valkeissa vaatteissa. Picenumissa oli satanut\nkiviä ja Caeressä oraakkelilauseiset pyhät sauvat kutistuneet kokoon.\nGalliassa oli susi temmannut vartiosotilaan miekan huotrasta ja juossut\nse suussaan matkoihinsa.\n\n[207] De Sanctis suhtautuu epäilevästi kertomukseen karthagolaisien\nvaivoista Apenniinien yli kuljettaessa, samoinkuin hän ei usko\nniihin tappionumeroihin, joita kerrotaan Hannibalin retkellä Pon\ntasangolle, vaan leimaa tavanomaiset kertomukset niistä »määrättömästi\nliioitelluiksi». Hannibalin tappiot Etrurian läpimarssin aikana\nrajoittuivat pääasiallisesti hevosiin ja kuormastoon, hän arvelee.\nAinoastaan hyvin vähän miehiä menehtyi. Mitään _positiivisia\ntodistuksia_ ei hänellä kuitenkaan ole käsityskantansa tueksi\nesitettävänä enemmän toisessa kuin toisessakaan tapauksessa.\n\n[208] De Sanctis arvioi maanmiehensä Cantalupiksen laskujen perusteella\nroomalaisten voiman korkeintaan 45 000—50 000 mieheksi. Hannibalin\narmeijan hän arvioi 35 000—40 000 mieheksi. Hän pitää mahdottomana,\nettä se olisi ollut voimakkaampi, koska se vuotta aikaisemmin ei ollut\nsen suurempi, kuin että päävoima voi yhtenä yönä kulkea Campanian\nvuorisolan kautta, jonne roomalaiset olivat asettuneet väijyksiin.\n12 tunnissa ehtii tuskin enemmän kuin 25 000 miestä tavallisessa\nmarssitahdissa sivuuttaa tämän paikan. Sen lisäksi on otettava huomioon\nniiden luku, jotka lähetettiin ajamaan 20 000 härkää vuorta ylös.\n\nDelbrück hyväksyy sitävastoin pääasiallisesti Polybioksen ilmoitukset\nvoimasuhteista.\n\n[209] Rahvas löysi helppotajuisen selitysperusteen siihen, niiksi ei\nenää taisteltu suuria taisteluita. Se riippui nähkääs siitä, että\nHannibalin joukot olivat veltostuneet oleillessaan talvileirissä\nylellisessä ja nautinnonhaluisessa Capuassa. »Siellä», Livius kertoo,\n»turmeltuivat ylellisyydessä ja irstailussa nuo soturit, joita mitkään\nkärsimykset eivät olleet kyenneet voittamaan; ja turmelus tuli heidän\nkeskuudessaan vielä sitäkin suuremmaksi, kun he olivat täydellisesti\ntottumattomia nautinnoihin ja olivat senvuoksi nautinnoissaan\nkohtuuttomia. Uni ja viini ja kemut, haureellisuus ja kylvyt ja\ntoimettomuus, jotka päivä päivältä tulivat yhä miellyttävämmäksi\ntavaksi, lamauttivat heidät sekä henkisesti että ruumiillisesti siinä\nmäärin, että heitä tästäpuolin suojeli enemmän vanha voitonmaineensa\nkuin todelliset voimansa.»\n\nSe armeija, joka mukanaan Hannibal läksi Capuasta, oli kokonaan toinen\nkuin se, jonka kanssa hän sinne tuli — Livius jatkaa. Muinainen\nsotakuri oli ainaiseksi turmeltunut. »Monet sotilaat läksivät sieltä\nkäsikoukussa porttojen kanssa. Ja niin pian kuin he rupesivat elämään\nteltoissa ja soturielämän rasitukset taas alkoivat, heidän ruumiin- ja\nsielunvoimansa pettivät, aivan kuin he olisivat olleet alottelijoita.\nSuuri joukko sotureita karkasi, ja Capuasta tuli karkurien yleinen\npiilopaikka.»\n\nSanottiin pian, että Capua oli tullut Hannibalille yhtä kohtalokkaaksi\nkuin Cannæ roomalaisille. Roomalaisten ylipäällikkö Marcellus ei lyönyt\nlaimin rohkaista sotilaitaan kertomalla, »kuinka karthagolaiset olivat\nmenneet rappiolle Capuan ylellisyydestä, kuinka koko talven kestänyt\njuopottelu, kurittomuus ja kaikenlaiset irstailut olivat heidät\nturmelleet. Poissa on», hän sanoi, »se voima ja elämänhalu, se ruumiin-\nja sielunvoima, joka johti heidät Pyreneitten ja Alppien tunturien yli.\nAinoastaan näiden miesten jäännökset taistelevat nyt teitä vastaan.\nHe kykenevät tuskin kantamaan aseitaan ja jaksavat tuskin itse pysyä\npystyssä.»\n\nTämä kaikki on vain naiivia puhetta. Hannibalin joukot eivät aivan\nyksinkertaisesti olleet koskaan sijoiteltuina Capuaan, sillä sellaista\nmajoitusta olivat kaupungin asukkaat vastustaneet silloin, kun he\ntekivät liiton Hannibalin kanssa. Kuinka voitaisiinkaan muutoin\nselittää se seikka, että roomalaiset antoivat Hannibalin oleksia vielä\nkokonaista kaksitoista vuotta Italiassa, jos hänen joukkonsa olisivat\nolleet niin heikontuneita, rappiolle joutuneita ja hillittömiä kuin\nperimätieto väittää?\n\nTällaisista kysymyksistä historiallinen legenda ei pidä tarpeellisena\nvälittää.\n\nRoomalainen patriotismi loistaa läpi koko tämän kertomuksen.\nRoomalaiset voivat olla iloissaan siitä, että Nemesis oli kuitenkin\nhuolehtinut siitä, että juuri Capuan menetys, tuo Roomaa kohdannut kova\nisku, oli itse asiassa muodostunut puunilaisten turmioksi.\n\n[210] Rajattomasti liioiteltuja ovat kertomukset lukuisista\nroomalaisten voitoista, joilla Livius ylitsevuotavassa patriotismissaan\nkaunistelee Rooman historiaa vuodesta 215 vuoteen 203. Eräs tutkija,\njoka on huvikseen laskenut yhteen kaikki ne tappiot, jotka Hannibalin\nnäiden kertomusten mukaan olisi pitänyt kärsiä, päätyy sievoiseen 120\n000 miehen lopputulokseen! Marcelluksen suuri voitto Nolan luona,\njoka on kauan kummitellut historiassa, rajoittuu tarkemmin tutkien\nvähäpätöiseksi kahakaksi. Samalla tavoin liioiteltua on kauttaaltaan\nkaikki muukin. [211] Livius kertoo, että heidät otettiin kiinni ja\nteljettiin kaikki tyynni kaupungin kylpylöihin, jonka jälkeen heidät\ntukahdutettiin kuumaan höyryyn.\n\n[212] Marcellus oli kaatunut vuonna 208.\n\n[213] Kuten Trebian tappion perästä satoi nytkin kiviä; salama\niski temppeleihin, muureihin ja kaupunginportteihin, ja erään\nkaupunginportin alitse juoksi kokonainen virta verta. Susi elämöi\nCapuassa. Mutta kamalinta kaikesta oli epäsikiö, joka juuri tuohon\naikaan syntyi Roomassa. Torjuakseen kaikkea sitä kauhistavaa, mitä tämä\nlapsi ennusti, merkkienselittäjät julistivat, ettei pitäisi sallia sen\nkoskettaa Rooman maaperää, vaan se oli upotettava elävänä mereen. Niin\ntapahtuikin.\n\n[214] Legionan alajaosto.\n\n[215] Livius kertoo, että Hannibal surmautti myös kaikki ne\nitalialaiset sotilaat, jotka kieltäytyivät seuraamasta häntä yli\nmeren. Niinkuin monet muutkin saman kertojan jutut, tämäkin ilmeisesti\non tekaistu todistamaan sitä julmuutta ja »puuniloistakin suurempaa\npetollisuutta», josta hän kerta kaikkiaan on syyttänyt Rooman\nvaarallisinta vihollista. Livius ei arastele edes sommittelemasta\nkertomusta, miten Hannibal oli häväissyt Junon pyhättöä. Kun onnettomat\npakenivat läheiseen temppeliin — kuinka nämä tuhannet ihmiset olisivat\nsinne mahtuneet? — Hannibal arkailematta »mitä kauheimmalla tavalla\nmurhautti heidät» itse pyhätössä.\n\n[216] Onko Rooman Idän-politiikan perustana itsetietoinen imperialismi,\nvai yksistäänkö olosuhteitten mahti ajaa roomalaisia melkein\nvastahakoisesti askel askeleelta eteenpäin tällä uudella tiellä, siitä\nhistorioitsijain mielipiteet ovat jyrkästi vastakkain ja ovat olleet\naina siitä asti, jolloin Mommsen esiintyi jälkimmäisen mielipiteen\nkannattajana. Meidän aikanamme ovat edellisen ajatussuunnan kannattajia\nm.m. Colin, Kromayer ja De Sanctis. Kromayer panee erikoista painoa\nkansanpsykologiseen puoleen: roomalaiset ikävöivät Idän ihanuuksia,\nkorkeampi kulttuuri houkuttelee aina alkeellisemmalla asteella olevia\nkansoja. Collin ja De Sanctis tuovat enemmän esiin taloudellisia\nnäkökohtia. Edellinen näkee Rooman Idän-politiikassa eritoten Rooman\nsuurrahamaailman kasvavan vaikutuksen tuloksen. Kapitalisteille\nja suurelle osalle kansaa, jolla oli harrastusta näiden yrityksiä\nkohtaan, oli hankittava uusia alueita saalistettavaksi. De Sanctis on\nsitä mieltä, että roomalaisilla jo kauan oli ollut suuria kaupallista\nkiinnostusta Aigeian merta ja eritoten Vähän-Aasian rannikkokaupunkeja\nkohtaan.\n\nNiin etevä kansantaloudellinen historioitsija kuin Tenney Frank\nsitävastoin arvelee, että tuona aikana ei vielä Roomassa ollut\nkapitalisti- ja suurkauppaharrastuksia, jotka olisivat olleet kyllin\nvoimakkaita vaikuttamaan roomalaisten politiikkaan. Hän ei myöskään\npidä Karthagon ja Korinyhoksen hävitystä taloudellisesta kilpailusta\naiheutuneen taistelun tuloksena. Vasta Gracchusten ajalla — siis\n130-luvulla e.Kr. — oli liike-elämä Roomassa saanut sellaisen\nmerkityksen, että se vaikuttaa politiikkaan, Frank arvelee.\n\nRoomalaisen imperialismin — jos jo nyt käytetään tätä sanaa —\noleellinen sotilaallisuus on yhtä varmaa kuin karthagolaisen\nimperialismin kaupallisuus. Mutta tämähän ei estä sitä, että\ntaloudelliset harrastukset jo aikaisemmin, kuin mitä Frank on\ntaipuvainen myöntämään, ovat voineet _osaltaan vaikuttaa_ tähän\nimperialismiin. Ne sotateot ja se Idän maitten runsas saalis, joka\nalkoi virrata Roomaan Hannibalinsodan lopun jälkeisinä aikoina,\ntekivät kaupungista ehdottomasti kapitalistikeskuksen. Mutta suuret\npääomat eivät pysähtyneet yksin Roomaan, vaan niitä käytettiin myöskin\npanemaan liikkeelle suuria yrityksiä maailman eri osissa. Rooman\ntaloudellinenkin politiikka tulee yhä enemmän koko maailman piiriinsä\nsulkevaksi. Maailman hyväksensä käyttäminen ei ole roomalaisille enää\najan oloon vain aseellinen yritys, vaan samalla suuri liikeyritys.\n\n[217] Näytteenä mielipiteiden vaihtelevaisuudesta, kun on kysymys\nRooman Idän-politiikan arvostelusta, mainittakoon etevän, innostuvaisen\nranskalaisen historioitsijan Holleaux'n päättelyistä. Hän sanoo\nRooman sotaisia yrityksiä Makedoniassa puolustustoimenpiteiksi,\njoiden tarkoituksena oli torjua pelättävissä oleva Philippoksen ja\nAntiokhoksen yhdessä toimeenpanema kaappaus. Hellyttävällä, välistä\nasianajajamaisella kaunopuheisuudella Holleaux kuvailee roomalaisten\npelkoa, että molemmat kuninkaat olivat tehneet suunnitelman luoda\nKreikasta toimintakeskus niin meri- kuin maasodallekin Italiaa vastaan,\naivan kuin Hannibal oli tehnyt Espanjassa. »Nyt, kuten ainakin», tämä\nhistorioitsija sanoo, »huoli tasavallan turvallisuudesta teki senaatin\nsotaisaksi.» Korkea neuvosto oli vain halunnut torjua sen vaaran, jonka\nse luuli Roomaa uhkaavan — olkoonkin, että tämä vaara oli kuviteltua.\n»Rooman politiikka tänä aikana», hän jatkaa, »ei ollut koskaan muuta\nkuin vastaus — tällä kertaa tosin etukäteen annettu vastaus — ulkoapäin\ntuleviin uhkauksiin, todellisiin tai luuloteltuihin.»\n\nIhmetellä vain täytyy, tokko näin ollen yleensä _on_ olemassa\nhyökkäyssotia — hyökkäävän puolen ja sen taitavain puolustuspuhujain\nnäkökulmasta.\n\nOlettamansa roomalaisten melkein silmittömän kauhun Antiokhoksen\nja Philippoksen suunnitelmia kohtaan Holleaux johtaa kertomuksesta\nheidän välisestään liitosta, jolla roomalaiset oli pelästytetty\ntoisen puunilaissodan loppuaikoina. Kun korkea neuvosto sai kuulla,\nettä Philippos oli tehnyt liiton Antiokhoksen kanssa, silloin Rooman\nisät hengessään näkivät, miten kokonaisen maailmanosan apuneuvot oli\nasetettu Makedonian käytettäviksi, ja historiallisesti sivistyneet\nloihtivat esiin Kserkseen päivien muistot. Tai ainakin pidettiin\nPhilipposta uutena Pyrrhoksena, joka vaani tilaisuutta hyökätäkseen\nItaliaan. Parempi yllättää kuin joulua yllätetyksi, senaatti ajatteli.\nJos Philippoksen ja Antiokhoksen välistä sopimusta ei olisi ollut\ntai, oikeammin sanottuna, jos roomalaiset eivät olisi saaneet selkoa\nsen olemassaolosta, ei ole, niin Holleaux tuumii, syytä luulla, että\nhe kreikkalaisten vuoksi olisivat rikkoneet sen rauhan, jonka he\nolivat tehneet Philippoksen kanssa vuonna 205. He eivät koskaan olisi\nhuolineet kuulla puhuttavan hellenistisestä politiikasta eivätkä\nkoskaan olisi välittäneet »Aasian asioista», Adrian meri olisi yhä\nollut rajana kahden maailman välillä. »Toisessa diadokein jälkeläiset\nolisivat jatkaneet keskinäisiä loputtomia sotiansa, sillä aikaa kuin\nRooma, erillään heidän riidoistaan, häiritsemättä olisi hallinnut\nLänsimaita.»\n\nAjatuskulku on kiintoisa, mutta eiköhän siinä liikuta kovin\nuskallettujen päätelmien varassa? Eikö siinä kokonaisen maailman\nkohtaloita panna riippumaan liian tilapäisistä sattumista?\nRoomalaisetko, tämä kaikkea muuta kuin hermostunut kansa, olisi todella\nsaatu ryhtymään sotiin niin kaukaisilla sotanäyttämöillä kuin Balkanin\nniemimaalla ja Vähässä-Aasiassa pelkästä tilapäisestä kiihtymyksestä\ntai, kuten Holleaux itse sanoo, »tilanteen väärästä arvioinnista»?\nJos niin oli, niin kyllä heihin sodan ajatus oli niin juurtunut,\nettä mikä »sattuma» hyvänsä olisi voinut aiheuttaa heidän aseellisen\nsekaantumisensa Idän asioihin.\n\n[218] Taru kertoo, että Stadionin yli lentävät linnut putosivat maahan\nsuosion pauhinan huumaamina.\n\n[219] Sitäpaitsi hän sai kärsiä sen häväistyksen, että sai kulkea\nvoittajansa triumfisaatossa. Hän oli rukoillut voittajaansa hänet siitä\npäästämään; mutta vaikka Æmilius oli harvinaisen lempeä ja jalomielinen\nmies, hän ei antanut onnettomalle muuta vastausta kuin lausumalla\npeitetyn nuhtelevasti: »Sinusta itsestäsihän riippuu vapautuksesi.»\n\nMutta vangilla ei ollut rohkeutta päättää itse päivänsä.\nNöyryytyksellä, joka oli kuolemaakin pahempi, hän osti itselleen parin\nvuoden elämän vankeudessa ja kurjuudessa. Voittajansa triumfisaatossa\nhän hoiperteli eteenpäin surusta voimattomana kolmen lapsensa perässä,\njoiden näkeminen herätti yleisiä osanottoa katselijoissa. Onneksi\nlapset olivat vielä liian pieniä täysin tajutakseen onnettomuuden\nsuuruutta.\n\nTässä triumfissa oli senvuoksi jotakin erityisen järkyttävää. Mutta\ntoisellakin tavalla sekaantui voitonriemuun voimakas tunne onnen\nvaihtelevaisuudesta. Æmiliuksella oli neljä poikaa. Molemmat vanhimmat\nolivat ottopoikina siirtyneet toisiin sukuihin. Sattui nyt niin,\nettä nuorin pojista kuoli viisi päivää ennen triumfia ja lähinnä\nnuorin kamppaili juuri juhlien aikana kuoleman kanssa ja oli kolme\npäivää myöhemmin vainaja. Mutta isä kantoi syvän surunsa miehekkään\nvoimakkaana. Kun hän pian sen jälkeen kansankokouksessa teki selkoa\nsotaretkestään, hän lausui, että menestyksensä huipulla hän oli\nvavissut tuskasta, että onni kääntyisi onnettomuudeksi. Mutta silloin\nhän oli toivonut — niin hän sanoi —, että hänen oma kotinsa saisi kokea\nonnen vaihtelun kernaammin kuin Rooman kansa. »Ja nyt», hän jatkoi,\n»minä toivon, että minua kohdannut suuri menetys on torjuva kaiken\nonnettomuuden valtiolta. Onnettomuudet riittänevät jo, sittenkuin\ntriumfini, aivan kuin kohtalon ivasta, sattui poikieni hautajaisten\nväliin! Minua ja Perseusta on pideltävä erikoisen räikeinä näytteinä\nihmiskohtalon vaihteluista. Mutta huomatkaa kuitenkin, että hän, joka\nitse on vanki, on saanut säilyttää lapsensa vahingoittumattomina, kun\nsitävastoin minä, triumfin viettäjä, nousen toisen poikani ruumiin\näärestä triumfivaunuihin ja laskeudun Capitoliumilta toisen luo\nnähdäkseni hänen viimeisen henkäyksensä! Kaikista jälkeläisistäni\nei nyt ole jäljellä ainoatakaan, joka kantaisi Æmilius Paulus\nnimeä; Pauluksen talossa on nyt vain enää vanha mies. Mutta tässä\nkotini kärsimässä menetyksessä on teidän onnenne ja valtion voima\nlohdutuksenani.»\n\n[220] Hei voitto!\n\n[221] Kuvaavaa on, että hän myi aina orjansa, kun ne alkoivat käydä\nvanhoiksi. Kykenemätöntä väkeä hän ei halunnut elättää.\n\nPlutarkhos väittää myös, että hän »aina järjesti asiat niin, että\norjien kesken oli riitaa ja eripuraisuutta, sillä heidän sopuansa hän\npiti epäilyttävän vaarallisena».\n\n[222] Noin 300 mk.\n\n[223] Ensimmäisenä iltana hän laski erääseen Afrikan rannikolla olevaan\npieneen saareen. Nyt oli vain estettävä, ettei siellä lähetetty\nvenhettä viemään hänen vihollisilleen Karthagoon sanomaa, missä hän\noli, sillä silloin hänet varmasti olisi oteltu kiinni ja jätetty\nroomalaisille. Senvuoksi hän kertoi kaikille sataman laivureille,\nettä Karthagon neuvosto oli lähettänyt hänet Tyrokseen, ja pyysi\nheidät juhla-aterialle. Siitä he eivät kieltäytyneetkään ja lainasivat\nkernaasti hänelle purjeitaan, joista pystytettiin rannalle teltta,\nmissä vieraspidot pidettäisiin. Sitten hän juotatti koko seurueen\navuttomaksi ja poistui itse kaikessa hiljaisuudessa. Meriurhot\nheräsivät vasta puolissa päivin ja huomasivat, että isäntä itse\noli hävinnyt. Sitten viipyi vielä hyvän aikaa, ennenkuin he saivat\nlaivainsa köysistöt kuntoon. Siten Hannibal sai sen etumatkan, jota hän\ntarvitsi.\n\n[224] _Kamarilla_ (esp. _camarilla_), oik. pieni kamari, hovipuolue,\njoka vastuunalaisien henkilöiden selän takana koettaa vaikuttaa\nhallitsijaan. [Suomentajan huomautus.]\n\n[225] Polybios kuvailee häntä todelliseksi raukaksi: »Hirveän ruma hän\noli, eivätkä hänen hengenlahjansa olleet sen paremmat. Hän oli vain\npuolimies, kelvoton ja pelkuri sodassa, langennut mitä tärkeimpiin\nirstailuihin. Ylipäänsä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan\nsiveellisestä arvokkuudesta, vaan hän eli yötä päivää Sardanapaloksen\nelämää barbaarisissa irstailuissa.» Käydessään Roomassa v. 167 e.Kr.\nliehakoiva itämaalainen sananmukaisesti ryömi senaatin edessä, suuteli\nkorkean neuvoston istuntosalin kynnystä ja nimitti itseänsä »Rooman\nkansan vapautetuksi orjaksi», mikä kielenkäyttö etsimättä johtaa\nmieleen lyydialaisten vasalliruhtinasten tavan aikoinaan ilmaista\nalamaisuutta faaraolle.\n\nAlamaiset vihasivat ja halveksivat Prusiasta. Sitävastoin hänen\npojastaan Nikomedeesta kansa piti, jonka vuoksi kuningas uhkasi hänen\nhenkeänsä. Mutta Nikomedes ehti ennen kunnotonta isäänsä ja isketti\nhänet kuoliaaksi.\n\n[226] _Dogmi_ (kreik. _dogma_), oppilause, jota ei voida todistaa,\nuskonkappale. — Suoment. huomautus.\n\n[227] Myöhemmin on esitelty otaksuma, että Karthagon hävitys riippui\njuuri roomalaisten pelosta, että Masinissa tekisi sen pääkaupungikseen\nja että Numidian valtakunta paisuisi siten liian mahtavaksi. Masinissa\noli ollut roomalaisille hyvä karthagolaisten jarru, mutta hänenkin\nvaltansa oli pidettävä aisoissa.\n\nOn paljon todistuksia siitä, että roomalaiset eivät koskaan päästäneet\napuriensa ohjia höllemmälle, kuin mikä oli heidän etujensa mukaista.\nSekä Altalos että Masinissa saivat sen kokea. Mutta että he olisivat\n_hävittäneet Karthagon_ pitääkseen Masinissaa aisoissa, se tuntuu\nkuitenkin omituiselta. Eräs puolue Karthagossa kai tosin näki\npelastuksen Numidiaan liittymisessä. Mutta rotuvastakohta ja vanha\nvihollisuus teki toki mahdottomaksi sellaisen itsestäänluopumisen.\nRoomalaisille oli yksinkertaisinta pitää Masinissaa aisoissa juuri\nantamalla Karthagon säilyä Numidian vastapainona. On ilmeisesti\nprobleeman tarpeetonta vaikeuttamista, väittää, että »Karthagon oli\nkukistuttava ei itsensä, vaan naapurinsa vuoksi» ja että »Rooma uhrasi\nkokonaisen kansan riistääkseen kolmannelta mieheltä tämän saaliin\nvarsinaisen arvon.» Tämä päättely edellyttää myös, että roomalaiset\nolivat vakuutettuja siitä, että Karthago ei kykenisi pitämään puoliansa\nMasinissaa vastaan. Mutta mitä syytä heillä oli sellaiseen luuloon, kun\nhe itse pelkäsivät Karthagon kasvavaa vaurautta.\n\nTällaisen olettaman syntyyn on sisimpänä syynä se, että muutamat\nhistorioitsijat kaikin voimin ovat yrittäneet keksiä, Karthagon\nhävitykseen toisen selityksen kuin roomalaisten liikemiesten kateuden.\nMutta miksi ei silloin tyytyä yksinkertaisempaan ja luonnollisempaan\nselitykseen: Rooman kansan tuntemaan pelkoon verivihollistaan\nkohtaan, joka niin uskomattoman nopeasti oli tointunut? Aivan varmaan\nroomalaiset pelkäsivät verrattomasti enemmän Karthagon kuin Masinissan\npaisuvaa valtaa.\n\n[228] Vain kymmenen heistä oli elossa isän kuollessa.\n\n[229] Mahtoikohan hän aavistaa, että hänen isiensä maan rikkain\nkaupunki, ihana Korinthos, vain pari kuukautta myöhemmin oli sortuva\nsoraksi ja tuhaksi?\n\n[230] Nämä seudut liitettiin Rooman valtakuntaan vasta keisari\nAugustuksen aikana.\n\n\n\n"]