Itkevien pajujen maa

ÿþArvi Järventauksen 'Itkevien pajujen maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3682. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot. ITKEVIEN PAJUJEN MAA Unkaria sieltä ja täältä Kirj. ARVI JÄRVENTAUS Porvoo " Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1939. SISÄLLYS. I. Rajalla. II. Pestissä. III. Unkarilainen kylä. IV. Unkarilainen kaupunki. V. Katolisessa kerhossa. VI. Józsi-bácsi. VII. Unkarin talvi. VIII. Linja-autossa poikki pustan. IX. Debrecen. X. Talvinen Hortobágy. XI. Pustan csárdassa. XII. Hortobágyi halasztó. XIII. Unkarin mustalaisista. XIV. Yhtä ja toista unkarilaisista. XV. Kákics. XVI. Räätälinkisälli Andreas Jelkyn jäljillä. XVII. Unkarin kevät. XVIII. Kesäinen Hortobágy. XIX. Lautalla Tisza-jokea alas. XX. Unkarinkieli. XXI. Talonpoikia. XXII. Eger. XXIII. Muutamia kirjailijoita. XXIV. Viinistä ja viininkorjuusta. XXV. »Pikku PetQ
fi». XXVI. Eri kirkkokuntia. XXVII. Juutalaisia. XXVIII. Kuninkaan tie. XXIX. Jälleen Pestissä. XXX. Unkarilaisia kotejani. ALKUSANA. Tämä matkakirja on syntynyt allekirjoittaneen oleskellessa Unkarissa terveytensä vuoksi syksystä 1937 seuraavan vuoden kevääseen ja sitten kesällä 1938. Potilaalle, jolle lääkäri on määrännyt »täydellisen levon», tulee kaikesta huolimatta aika pitkäksi yhtämittaisessa toimettomuudessa, ja niinpä tämänkin kirjoittaja rupesi varkain merkitsemään muistiin vaikutelmiaan. Kun sitten myöhemmin tarjoutui tilaisuus matkustella maassa vähän laajemmalti, jatkoin tätä muistiin merkitsemistä. En tahdo väittää, että olisin kyennyt käsittelemään Unkaria ja unkarilaista miljöötä niin, kuin se ehkä jonkun toisen mielestä olisi ollut käsiteltävä. Paljon arvokasta on jäänyt huomioon ottamatta. Mutta tarkoitukseni ei ole ollutkaan antaa Unkarista täydellistä ja tyhjentävää kuvaa. Se olisi vaatinut vuosikausien työn. Olen vain merkinnyt sitä, mikä minua on mieskohtaisesti kiinnostanut. Hyvin tuntien työni puutteet jätän tämän kirjan kuitenkin suomalaisen lukijan käsiin, toivoen, että se osaltansa lujittaisi niitä heimo- ja kulttuurisiteitä, jotka yhdistävät näitä kahta maata ja kansaa toisiinsa. Parin viikon oleskelu Unkarissa on omiansa henkisesti humalluttamaan. Mutta pitempiä aikoja oleskellut selviää kyllä tästä »humalasta» ja näkee asiat todellisempina kuin ensi päivinä. Sillä Unkarikaan ei ole mikään taivaanvaltakunta. Silläkin on omat heikkoutensa ja puutteensa. Mutta sillä on myös paljon hyviä puolia, joiden vuoksi sitä on pakko rakastaa. Meille pohjoismaalaisille se on jo eräällä tavalla eksoottinen maa, jossa henkemme tapaa sellaista, mitä se ei aina Pohjolasta löydä: välitöntä elämän iloa ja hetken viatonta riemua, jotka kutoutuvat jokapäiväisen elämän hyörinään yhtä luonnollisesti ja sopusointuisesti kuin kirkkaat, loistavanväriset kuviot unkarilaisten kansallispukujen pohjaväreihin. Meidän raskaille luonteillemme saattaa joskus olla terveellistä viipyä hetkinen sellaisessakin ympäristössä. Sillä unkarilaiset osaavat iloitsemisen taidon, vaikka heidän elämänsä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Siitä huolimatta he osaavat tehdä elämästä juhlan. He ovat Jumalan suuria, iloisia lapsia, joilla on hyvä käsitys itsestään  monesti täydellä syyllä. Kun tämä työ nyt vihdoinkin on valmistunut, tuntien velvollisuudekseni lausua vilpittömän kiitokseni kaikille niille, jotka ovat sitä helpottaneet  ennen kaikkea apteekkari Y.W. Jalanderille, joka on minua auliisti avustanut, niin että oleskeluni tässä toisessa veljesmaassa saattoi tulla pitkäaikaiseksi. Samoin kiitän Unkarin Kunink. Valtionrautateiden johtoa, joka on antanut minulle vapaalippuja Unkarin rautateille, Budapestin Unkarilais-Suomalaisen Seuran puheenjohtajaa, entistä ministeri Emil Nagy'ia ja saman seuran sihteeriä, tohtori DezsQ
Gasköta, joilta myös olen saanut paljon arvokasta apua, sekä lyhyesti kaikkia niitä eri henkilöitä, jotka tavalla tai toisella ovat minua työssäni tukeneet. Erikoisesti saan vielä lausua kiitokseni neiti Imola Holics'ille, joka on ottanut suurimman osan tämän kirjan valokuva-aineistosta ja siten osaltaan myös avustanut työn toteutumista. Keravalla, marraskuulla 1938. Kirjoittaja. I. RAJALLA. Olin taas matkalla Unkariin  viidettä kertaa. Muistin hyvin aikaisemmat matkani, ne erilaiset vaikutelmat ja tunnelmat, jotka silloin olivat mielessäni vaihdelleet  varsinkin ensimmäisellä matkallani. Innostukseni oli ollut tavattoman korkea, muistuttaen vähin sitä innostusta, mikä valtaa koulupojat kesäloman alkaessa. Unkari! Toivojeni ja unelmieni maa! Mauri Jókain ja Sándor PetQ
fin maa! Tämänkaltaiset tunnelmat olivat mielessäni vaihdelleet. Olimme matkustaneet läpi Viron, Latvian, Puolan ja Ta
ekkoslovakian  kongressijuna... ja yksi vaunu oli ollut täynnä nuoria ylioppilaita. He olivat laulaneet melkein koko matkan  laulaneet suomeksi ja laulaneet unkariksi. Mutta Unkarin rajalla oli innostus kohonnut huippuunsa, kun unkarilaisia ylioppilaita oli rynnännyt vaunuumme. Mekin, jäykät suomalaiset, olimme lämminneet siinä määrin, että olimmepa tainneet oikein kaulasta pitäen tervehtiä heimoveljiämme. Raja-asemalla oli ollut tavaton väkijoukko vastassa... pieniä koululapsia, pienet Suomen, Unkarin ja Viron liput käsissä muodostaen kunniakujan, Budapestista saapunut lähetystö etunenässä. Silloin näin ensi kertaa Aladár Bánin, tunnetun Suomen ystävän ja lämpimän heimoaatteen ajajan ja siitä lähtien alkoi tuttavuutemme. Nyt olimme samalla raja-asemalla ystäväni Yrjö Vilhelm Jalanderin kanssa. Oli myöhäinen lokakuun ilta, ja ulkona säkkipimeä. Tullimiehet häärivät matkatavaroittemme kimpussa, ja passintarkastajat tutkivat papereitamme. Ystäväni Yrjö Vilhelm haasteli parin ruotsalaisen neitosen kanssa, jotka olivat lähteneet myöhäistä kesälomaansa Unkariin viettämään. Minä nojasin vaunun ikkunasta ulos ja katselin puolipimeässä torkkuvaa asemarakennusta, jonka seinältä juuri saattoi erottaa nimen: Szob. Niin  tämä oli Szob, ensimmäinen unkarilainen asema, kun Vág-joen laaksoa pitkin laskeuduttiin Unkariin. Vág! Kuinka tuttu nimi se olikaan! Täällähän olivat parisataa vuotta sitten ruhtinas Rákóczin kurutsijoukot parveilleet. Muistelin ensimmäistä matkaani. Häipynyt oli suomalaisten ylioppilasten laulu, poissa olivat pienet, herttaiset unkarilaiset pojat ja tyttöset kansallislippuineen. Mutta  jostakin pimeästä olin erottavinani vienon lapsen äänen, joka kuiskasi: Isten hozott!  Tervetuloa (Jumala on sinut tuonut)! Johtuiko se siitä, että olin niin sairas, että toivoin niin hartaasti saavani terveyteni takaisin täällä? En osaa sanoa. Joka tapauksessa minusta tuntui turvalliselta, kun juna hiljaa nytkähdellen läksi jatkamaan matkaansa kohti Budapestiä. Tuijotin pimeään. Sieltä täältä tuikahti jokin yksinäinen valo. Tiesin, että Tonava oli siinä aivan lähellä, oikealla kädellä, vaikk'en sitä nyt nähnyt. Silloin kun ensi kertaa saavuin, oli ollut säteilevän kirkas kesäkuinen päivä  kymmenen vuotta sitten. Nyt oli lokakuu. Ja kuitenkin minusta tuntui hyvältä, että olin täällä. Sellainen voima on ensimmäisillä vaikutelmilla, jotka ihminen jostakin paikasta tai maasta saa  olkoonpa, että noista vaikutelmista vuosien varrella olisikin saanut laskea 75 prosenttia liian herkän innostuksen ja kuvittelun tilille. Jotakin oli sittenkin jäänyt jäljelle: kotoisuuden, turvallisuuden tunne. Ja se merkitsee jo paljon ihmiselle, joka on kulkenut ohi kuoleman porttien. Sellainen tunne minulla nyt oli, ja tyytyväisenä suljin vaununi ikkunan, junan jyskyttäessä tasaista tahtia: Magyarország, Magyarország, Magyarország... Ystäväni Yrjö Vilhelm oli edelleenkin vilkkaassa keskustelussa ruotsalaisten neitosten kanssa. Toinen oli kotoisin Skånesta ja sorahutteli ruotsiaan hyvin herttaisesti. Sekin tuntui nyt kodikkaalta. Unkarilainen junailija kulki läpi vaunun ja pyysi kohteliaasti matkalippujamme. Tuokin vaikutti niin rauhoittavasti. Turvallisuuden tunne lisääntyi yhä enemmän ja enemmän, ja minä nukahdin,  minä, joka en kuukausimääriin ollut saanut unta muutoin kuin unilääkkeiden avulla. Puoli kaksitoista yöllä olimme Budapestissä. II. PESTISSÄ. Hotelli Szent Gellért sijaitsee kauniilla paikalla, samannimisen vuoren juurella ja Ferenc Józsefin sillan korvassa. Se on loistohotelli, johon minun varallisuusluokkaani kuuluvan matkustajan ei juuri kannata mennä. Mutta tällä kertaa kohtalo oli ohjannut minut sellaisen miehen seuraan, jolloin kannattavaisuuslaskelmat katsottiin tarpeettomiksi. Minäkin sain siis huoletta majoittua 8 pengöön huoneeseen ja heittäytyä pehmeään vuoteeseen tietoisena siitä, että olen perillä  tai melkein perillä. Sillä minun matkani päämäärä oli eräs pieni maalaiskauppala Itä-Unkarissa, Miskolcin lähellä. Heräsin seuraavana aamuna melko virkeänä. Hännystakkinen pincér  tarjoilija  toi aamukahvini, esiintyen tuolla suurkaupunkien hotellitarjoilijoiden tavanmukaisella pidättyväisyydellä, minkä pitkä ammattitottumus tuo mukanaan. »Méltóztassék parancsolni»  suvaitkaa olla armollinen ja käskeä. No, minulla ei ollut mitään enempää käskettävää... ja tarjoilija poistui hiljaa kuin henki. Eräs ajatus, joka illalla saapuessamme oli vallannut mieleni, sukelsi jälleen tajuntaan: miksi tämä kaupunki oli niin täynnä juutalaisuutta? Olin jo ensimmäisellä matkallani kymmenen vuotta sitten tehnyt tämän havainnon, mutta silloin oli ylipursuava innostus pitänyt tuon ajatuksen jollakin tavoin kurissa, niin ettei se ollut päässyt sen pahemmin häiritsemään. Nyt oli kritiikki herännyt, silmät auenneet... ja Budapestin juutalaisleima käynyt yhä selvemmäksi. Se masensi mieltä, teki päivät raskaiksi. Oli niin vaikea kaiken tämän seemiläisen kuonan alta erottaa kaipaamiaan suomalaisugrilaisia piirteitä, joista kongresseissa puhuttiin, joista aikakauskirjoissa kirjoitettiin ja väiteltiin. Muistin, mitä erään toisen hotellin omistaja oli minulle v. 1935 jutellut, kun muutaman päivän asuin hänen hotellissaan Keletin  Itäaseman, vieressä: Me, Unkarin juutalaiset, olemme oikeastaan niitä, jotka parhaiten edustamme tätä maata  isänmaatamme  kaikilla aloilla: tieteen, taiteen ja kirjallisuuden. Me emme ole sionisteja  emme haaveile mahdottomia. Mutta me pidämme tätä maata isänmaanamme ja työskentelemme sen hyväksi, kuitenkin aina muistaen, että olemme juutalaisia. Melkein kyynillisyyteen vivahtavalla ylimielisyydellä hän oli puhunut unkarilaisista, juutalaisuuden vastustajista  éljen-isänmaallisuudesta jne. Ja minun oli täytynyt myöntää hengessäni, että hänen puheessaan oli paljon perää. Huolimattomuudellaan ja väärällä vapaamielisyydellään olivat unkarilaiset aiheuttaneet sen, että juutalaiset nyt katsoivat olevansa melkein maan herroja ja valtiaita. Itäaseman vieressä olevan hotellin omistajan kyynillisyys oli ollut varoittava esimerkki, joka nyt muistui mieleeni. Ja siitä kai johtuu, että matkallani tässä maassa olen pakostakin joutunut kiinnittämään huomiota juutalaisuuteen, joka meihin, pohjoismaalaisiin, vaikuttaa vastenmieliseltä ja luotansa työntävältä sekä sekoittaa Unkarissa oleskelevan suomalaisen maljaan aina jonkin verran katkeruutta. Siitä ei pääse mihinkään: maa on juutalaisten käsissä, ja viidenkymmenen vuoden kuluttua ei unkarilaisilla ole varmaankaan paljon sanottavaa, jos tätä menoa jatkuu. Tällaisen tunnelman vallassa kuluivat päivät. Liikuimme kaupungilla ahkerasti. Ystäväni Y.V., joka ihaili Hitlerin Saksaa, oli tyytymätön. Hän ei voinut oikein ymmärtää minun Unkarin-harrastustani. No  eiväthän minun harrastukseni kohdistuneet juutalaisiin, vaan Unkarin maahan ja kansaan, Unkarin talonpoikiin ja heidän elämäänsä, maan loistavaan, värikkääseen historiaan ja suureen menneisyyteen. Sitä minä Unkarista hain ja sen vuoksi mielelläni oleskelin tässä maassa. Budapestissä oleskelumme aikana sattui Suomen opetusministeri vierailemaan kaupungissa. Hänen kunniakseen toimeenpantiin suuria juhlallisuuksia, joiden järjestämisessä unkarilaiset ovat mestareita. Meilläkin, Y.V:llä ja minulla oli onni olla kaksissa kutsuissa mukana, Unkarin opetusministeri Hómanin ja oman maamme edustajan, ministeri Talaksen. Juutalaisliikkeestä vuokraamani hännystakki yllä minäkin siellä käyskentelin huoneesta toiseen, katsellen toinen toistansa korkeampia herroja, jotka olivat niin täynnä kunniamerkkejä, että helisivät yksinpä rykäisystäkin. Keskustelu oli aivan muodollista, rajoittuen vain tavanmukaisten kohteliaisuuksien lausumiseen, mikä on tavallista moisissa juhlatilaisuuksissa. Nehän ovat tavallaan eräänlaisia ihmisnäyttelyitä, joissa jokainen läsnäolija edustaa eräänlaista numeroa. Puuttuu vain yleinen esittelijä, joka nämä numerot esittelisi. Huvittavinta kaikista on se, että jokainen läsnäolija  tai melkein jokainen  on tietoinen tästä ylhäisen seuraelämän erikoisuudesta  etten sanoisi tyhjyydestä, ja eräs nykyaikaisen kulttuurin saavutuksia lienee se, ettei sitä vahingossakaan naapurille näytetä. Se, joka sen paljastaa, on jo jollakin tavoin tavaton ihminen, niinkuin esim. kirjailija. Ja hänellekin se on sallittua vain tällaisen matkakirjan puitteissa, ilman mitään pahaa tarkoitusta. Juhlallisuudet loppuivat. Kotimaan opetusministeri matkusti pois... ja ystäväni Y.V. ja minä saimme taas mielin määrin järjestää oman olomme. Pieni, hauska loppukohtaus tapahtui vain minua kolme päivää seuranneen hännystakin luovutustilaisuudessa. Vuokraajan kanssa oli sovittu maksusta ja pitopäivien luvusta. Mutta kun minä varomattomuudessani olin sattunut mainitsemaan, että saattaisin luovuttaa puvun jo aikaisemminkin, yritti vuokraaja käyttää sitä hyväkseen ja nylkeä minua hiukkasen. Minä olisin maksanut. Y.V. ei olisi edes ruvennut sanoja tuhlaamaan 3 pengöön vuoksi, mutta pieni noutajani, joka oli tullut minua hakemaan maalle, tarttui puhelintorveen ja unkarinsi tämän yrityksen liikkeenomistajalle niin peloittavasti, että juoksupoika, joka oli tullut pukua noutamaan, sai lyhyen käskyn tulla heti pois ja tyytyä sopimuksen mukaiseen maksuun. Hän hävisi huoneesta kuin henki, frakkipuku käsivarrella, ja minulle kirkastui magyarázni-sanan merkitys. Se on todenteolla unkarilainen sana, ja sen sisällys on kerta kaikkiaan tyhjentävä. Siitä alkaen olen oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan tätä sanaa, joka sisällyttää itseensä kaikki eri vivahteet. Meilläkin on sana »suomentaa»  mutta sitä käytetään vain ratkaisevissa tilanteissa. Magyarázni-sanalla taas tulkitaan kaikkea, mikä pienimmässäkin määrässä selitystä kaipaa  ja tavallisesti se palveleekin vain jokapäiväisen elämän hiljaista, rauhallista kulkua. Nyt se oli näyttänyt mahtinsa sangen kriitillisessä tilanteessa, ja siitä oli tullut lempisana minun toistaiseksi heikkoon unkarinkieliseen sanastooni. Mutta  puhuakseni vielä juutalaisista  Király-utcan varsi on näitä liikemiehiä täynnä. Ajettuamme muutamana päivänä Szent Gellért-hotellin edustalta tälle kadulle jouduimme pieneen seikkailuun autonkuljettajan kanssa. Olimme vuokranneet auton tunniksi, koska se on Pestissä aivan tavallista. Sen piti maksaa 3 pengöötä. Mutta päästyämme Király-utcalle jouduimme riitaan kuljettajan kanssa maksusta. Hän väitti meidän ajaneen 18 kilometriä, ja tunnin ajoon sai sisältyä vain 10. Pieni noutajani suutahti: Tämä oli jo sietämätöntä! Mehän olimme ajaneet vain tunnin, niinkuin alussa olimme sopineet. Ja nyt yritettiin meitä mitä häpeämättömimmin nylkeä! Alkoi taistelu 2 pengööstä  se oli nimittäin ero hinnoissa. Minä olisin tietysti maksanut päästäkseni eroon autonkuljettajasta. Mutta pieni seuralaiseni pani vastaan aito unkarilaisella sisukkuudella ja päättäväisyydellä. Me emme maksaisi filleeriäkään yli, ennenkuin olimme ottaneet asiasta selvää lähimmältä järjestyspoliisilta.. Ja niin me sitten kuljimme katua ylös, toista alas  me kolme, autonkuljettaja, noutajani ja minä. Kahden ensiksimainitun kesken kävi yhtämittainen keskeytymätön väittely siitä, kumpi oli oikeassa. Panin merkille autonkuljettajan hillityn kohteliaisuuden: »Kérem szépen... kezét csókolom» (pyydän kauniisti... suutelen kättä). Niin se mies poloinen lirkutteli. Mutta seuralaiseni oli vakava kuin ukkospilvi. Ja tämä se varmaankin otti sisun pois autonkuljettajalta. Minua oli tilanne ruvennut huvittamaan. Annas katsoa, kuinka tässä kävisi. Kumpi voittaisi? Pari, kolme vastaantulevaa juutalaista sekaantui keskusteluun. »Hän voittaa», sanoi yksi, viitaten autonkuljettajaan. »Pois pelistä!» huudahti seuralaiseni. »Tämä ei ole teidän asianne!» Ja niin me jatkoimme kulkuamme, hakien järjestyspoliisia. Tunnin ja neljänneksen jälkeen löysimme vihdoin sellaisen. Ja nyt seurasi näytelmän huippukohta. Poliisi rupesi tuomariksi. Kumpikin puoli sai selittää asiansa  aivan kuin oikeudessa. Minä, jota asia koski, seisoin kuunnellen syrjässä. Sananvaihto oli tulista ja kiivasta. Vihdoin olivat vastapuolet valmiit. Autonkuljettaja sai näyttää ajokorttinsa. Poliisi kirjoitti jotakin pienelle paperilipulle. Ja nyt seurasi päätös:  Arvoisa herrasväki maksaa autonkuljettajalle 5 pengöötä 30 filleeriä. Mutta jos tahdotte valittaa päätöksestä, niin saatte mennä piirioikeuteen. Ja hän antoi nimen ja osoitteen. Vielä tässä valittamaan, kun muutenkin oli kiire! Pieni noutajani oli tulipunainen vihasta.  Tahtoisin tappaa jonkun!  huudahti hän. Mutta minä rauhoitin ja lohduttelin häntä huomauttamalla, että tuon tappion hän vielä samana päivänä ottaisi takaisin tinkimällä juutalaisliikkeissä mahdollisimman paljon. Jonka hän myös teki. Ja loistavasti. Seuraavana päivänä matkustimme HejQ
csabaan, pieneen kauppalaan Miskolcin lähelle, missä minun oli määrä asua noutajani kotona, tohtori Holics Pálin perheessä voittaakseni takaisin menetetyn terveyteni. III. UNKARILAINEN KYLÄ. »Kecskés Juliskalla on myytävänä hyviä kaalinpäitä, 12 pengöötä mázsa... [1 Sentneri = 100 kg] ja Kerekes Sándorin on huolehdittava aidastaan, sillä se kaatuu kohta jalankulkijain päälle...» Pikku tuomari  kis biró seisoo keskellä kylän katua, lyhyt, viinipunaisilla virkanauhoilla koristettu turkki päällä, ja lyö rumpua vimmatusti. Hän seisoo suorana kuin sotamies (hän onkin entinen sotamies)  sillä tällä hetkellä hän edustaa Unkarissa niin pelättyä virkamahtia. Ylinotaarin  föjegyzQ
n  kuulutukset  niin. Mutta  näiden rivien kirjoittaja ei kiinnitä huomiotaan pikku tuomarin ryhtiin eikä äänen juhlalliseen kantavuuteen, vaan kuulutusten sisältöön: Kecskés Juliskalla on myytävänä... ja Kerekes Sándorin on huolehdittava aidastaan... Niin  tuo ensiksimainittu lause kuvaa niin sattuvasti Unkarinmaan hedelmällisyyttä ja niitä suuria mahdollisuuksia, joita tällä maalla olisi, jos  . Ja sitten tuleekin tuo Sándorin juttu. Jossakin on vika, mutta missä? Sillä se ainakin on varmaa, että jollei Kerekes Sándor korjaa aitaansa, niin se uhkaa kaatua jalankulkijain päälle. Mutta  kykeneekö hän siihen? Tietysti jollakin tavalla. Entä  jollei siitä tule hyvä? Mitä ylinotaari hänelle siinä tapauksessa tekee? Tietysti sakottaa. Tämänkaltaiset kysymykset askarruttavat aamukävelyään suorittavan suomalaisen mieltä, sillä ne ovat eräällä tavalla nykytärkeitä tässä Unkarinmaassa. Sikalauma tulee vastaan... pari, kolmekymmentä pörröistä, lihavaa sikaa, joita paimen ajaa kaupunkiin. Pitkäsiimaista ruoskaansa paukutellen ja silloin tällöin pitkää ämyriänsä töräytellen hän tekee matkaa halki kylän, pitkin sen pääkatua. Hänen maailmansa ovat siat... eikä hän muusta välitä. Teurastaja seisoo kauppapuotinsa ovella ja katselee haikein mielin lauman jälkeen. Olisivatpa nuo hänen, niin kyllä hän tietäisi, mitä tekisi. Mutta  hinterä juutalainen, jonka kasvot ovat kalvaat ja läpikuultavat, kääntää inhoten päänsä pois. Saastaisia eläimiä, joiden lihaa Mooseksen laki kieltää syömästä... Tämä on HejQ
csaban kylä, ja nyt se on jo täysin herännyt. Kaikki puodit ovat auki, vaikka kello on tuskin 8 aamulla. Joulukuinen aurinko helottaa pitkin kylän pääkatua, valaisten kirkkaasti jokaisen jäätyneen lätäkön. Pari, kolme repaleista mustalaispoikaa etsii savukkeenpätkiä katuojasta. Paljas, ruskea rinta paistaa vain rikkinäisen takin alta, ja naamat ovat sinisinä vilusta. Mutta  silmät loistavat, ja unkarinkieli pulppuaa heidän huuliltaan kuin helmeilevä hopeavirta. »Kezét csókolom!  Suutelen kättänne!» Mokomatkin veitikat! Kyllä on Wienin hovilla ja yleensä itävaltalaisella kulttuurilla ollut aikoinaan mahtava vaikutus, kun HejQ
csaban mustalaispojatkin puhuvat »hovikieltä». Hullu »Golyó» tulee vastaan. »Jó reggelt kivánok»!  hyvää huomenta!» Golyó (Kuula) on myös mustalainen, jonka jo aikaisin tapaa kylän kadulla tai kaupunkiin johtavalla tiellä. Hänkin on niin rääsyinen, että moisesta repaleisuudesta tekisi jo melkein mieli käyttää mainesanaa »ihana». Suuret, harmaat silmät katselevat surumielisinä tätä maailmaa ja sen menoa. Golyó etsii alituisesti työtä. Hän on valmis tekemään mitä tahansa... kunhan siitä vain joku filleeri heltiäisi. Hän puhdistaa käymälöitä, kantaa paketteja, tarjoutuu valokuvattavaksi, kunhan vain saa rahaa. Sillä rahaa Golyókin tarvitsee. Hän on ollut maailmansodassa, saanut siellä luodin päähänsä ja tullut hiukan hassahtavaksi. Siitä nimi »Kuula», jolla nimellä koko kylä hänet tuntee. Mutta  hänen virallinen nimensä on János Bódi,  Puodin Jussi  vaikka harva sitä tietää. Golyó on kantanut minulle kerran joulupaketin kotiin ja saanut siitä 30 filleeriä. Meidän välimme ovat siis koko lailla hyvät. Pysähdyn hetkeksi keskustelemaan hänen kanssaan. Tuota noin... oliko Golyólla vaimoa?  Ei ole vaimoa... mutta kyllä minulla lapsia on. Ja Golyó katsoo minua surumielisesti hymyillen, pitäen asiaa luonnollisena, tekee sitten kunniaa ja jatkaa matkaansa. Siinä on tupakkakauppa  Magyar Királyi Dohánytözsde. Se on hyvin vähän kuninkaallisen näköinen... pieni, ahdas puotipahanen. Mutta  sen hoitaja, neiti Ilona Szq
cs, on entinen postineiti, nyt jo eläkkeellä oleva, joka herttaisesti palvelee pientä ostajapiiriään aamusta iltaan.  Hyvää huomenta!  Hyvää huomenta, Teidän Kunnianarvoisuutenne. (Unkarissa käy kaikki tarkan arvojärjestyksen mukaan). Mistä olette suvainnut unta nähdä? Neiti Szq
cs rakastaa intohimoisesti unikirjaa ja selailee sitä joka aamu. Hän valittaa vain, että itse tavallisesti nukkuu liian syvästi näkemättä unia. Mutta  sitä innokkaammin hän tulkitsee toisille heidän uniaan.  Näin vain unta sairaasta miehestä.  Katsotaan, katsotaanpa heti! Sairas, sairas... sairaan katseleminen. Tässä on: Kivánságod tejesül  toivomuksenne täytetään. Ja hän korostaa mukavasti viimeisen sanan viime tavua ja nauraa herttaisesti. Vai niin  ajattelen minä. Minä odottelenkin parastaikaa kotimaasta rahaa. Hyvä olisi, jos tulisi. Jatkan matkaa. Joulukuinen aurinko on jo melko korkealla. Ilmassa leijailee pakkasusva... ja etempänä, HejQ
puron varrella kasvavat raidat kuumottavat sen keskeltä itämaisen solakkoina  kuin sypressit ikään. Tämä Unkarissa kasvava raita  jegenyefa  muistuttaakin ihmeen elävästi sypressiä ja antaa maisemalle Balkanin tuntua. Se vaikuttaa eksoottiselta Pohjolan metsiin tottuneesta suomalaisesta. Siinä ne kasvavatkin ihan apteekin takana. Minulla ei ole mitään erikoista asiaa apteekkiin, mutta poikkean kuitenkin sisään. Täällä Unkarissa voi vieras pistäytyä juttelemaan kauppapuoteihin. Omistaja on siitä vain mielissään. Sekin muistuttaa jo vähän orienttia, missä ihmiset viettävät tuntikausia basaareissa, rupatellen kauppiaan kanssa. Apteekkiapulainen, verevä, tanakka nuori mies on székely  kotoisin Transsylvaniasta, mistä on sotilaskarkurina onnistunut pujahtamaan Tynkä-Unkarin alueelle. Hänen ei ole takaisin menemistä, sillä hänet vangittaisiin heti. Kuudetta joulua hän jo viettää täällä, erossa vanhemmistaan ja omaisistaan. Ja sellaisia sotapakolaisia on Tynkä-Unkarissa paljon. Meidän keskustelumme käy kankeasti, sillä farmaseutti osaa huonosti saksaa, ja minä yhtä huonosti unkaria. Mutta  joten kuten sentään toimeen tulemme. Nyt tuli puhe sodasta.  Niinpä niin... sota saisi tulla. Minä odotankin vain sitä päivää, jolloin torvet jälleen soivat. Ja sitten  . Nuori farmaseutti ojentaa käsivarsiaan sen näköisenä, etten minä ainakaan haluaisi olla se romanialainen, jonka hän ensimmäisenä saisi käsiinsä. Hän on köyhä, nuori mies, mutta rehti ja harvinaisen miellyttävä. Ja hän elää vaatimattomasti kuin varpunen. Ei ole hänen huoneensa loistavasti kalustettu: sänky, pöytä ja muutama puoleksi rikkonainen tuoli. Yksikään suomalainen apteekkioppilas ei suostuisi asumaan sellaisessa huoneessa eikä tulemaan toimeen sellaisella palkalla: 19 pengöötä kuukaudessa  siis 190 mk  ja tietysti täysihoito. Mutta  hän kiittää isäntäväkeään vilpittömästi. Hyviä ihmisiä ovat... Mutta mistäpä apteekkari maksaa, kun ei apteekki juuri paljoa tuota  tällaisessa pienessä, köyhässä kylässä. Sillä talonpojat eivät monesti apteekkiin turvaudu. He ajattelevat apteekin lääkkeistä niinkuin kerrallinen mustalainen. Muistin tarinan. Mustalainen oli sanonut kerran: »Jumala varjelkoon meitä liian kirjavista vaatteista, liian kalliista juomista, ja liian suuresta onnesta! Sillä liian kirjavissa vaatteissa on paikka paikan päällä, liian kalliit juomat ovat apteekissa, ja liian suuri onni on, jos putoaa rattailta eikä kuole, vaan taittaa ainoastaan kätensä tai jalkansa.» Niin oli mustalainen sanonut, ja niin ajattelevat Unkarin talonpojat vielä tänäkin päivänä  ainakin mitä lääkkeisiin tulee. Heillä on omat kotitekoiset voiteensa  ir'insä -, joilla he parantelevat haavojaan ja paiseitaan. Vanhan kansan lääketaito elää täällä vielä täydessä kukoistuksessaan. Siinä oli sepän paja. Kalkutus kuului kauas kadulle. Seppä on hyvin toimeentuleva mies, jonka kuukausitulot nousevat 300 pengööseen. Hänellä on oma talo ja vähän peltoakin. Olimme kerran jutelleet Suomen ja Unkarin oloista, ja minä olin saanut pajan mustalle savipermannolle piirtää Suomen kartan. »Siis ei Suomi rajoitukaan Saksaan?» »Eipä tietenkään... välissä on meri, Itämeri.» »Ja mikä maa tämä sitten on?» »Venäjä, suuri ja avara Venäjän maa.» »Igen!» [Niin]  oli seppä sanonut ja katsonut minua ihmetellen ruskeilla, ystävällisillä silmillään. Nyt hän ymmärsi Suomen aseman: aina valmiina, aina varuillaan, aina... joka hetki. On muuten hauska todeta, kuinka tiedonhaluinen ja synnynnäisen lahjakas unkarilainen talonpoika ja käsityöläinen on. Hän ihan hehkuu tiedonhalusta. Ja usein hän hämmästyttää muukalaista tiedoillaan, jommoisia ei aina jokaisella herrasmiehelläkään tässä maassa ole. Eräs kymnaasin rehtori muutamassa kaupungissa hämmästytti minua eräänä päivänä kysymällä, oliko Suomi katolinen maa. En tahtonut uskoa korviani. Ja kysyjä itse oli kalvinilainen. Hän oli ihmeissään kuultuaan, että koko Suomi oli evankelinen. Sitä hän ei ollut koskaan kuullut. Minä lukisin tällaisen tapauksen harvinaisiin poikkeuksiin, mutta eräs unkarilainen ystäväni väittää, ettei se ole niinkään harvinaista. En sitä mielelläni uskoisi. Joka tapauksessa  olkoonpa miten tahansa  nyt on saatu aikaan kulttuurisopimus Suomen, Viron ja Unkarin kesken. Toivottavasti tulevaisuudessa ollaan paremmin selvillä toisistaan. No niin  mutta tämä kylä, josta minun nyt piti kertoa. Tämä on tyypillinen unkarilainen kylä mataloine, lenkokattoisine taloineen ja hieman likaisine kujineen. Juutalaisia asuu täälläkin huomattava määrä. Sellainen on puolivarakkaalta näyttävä puutavarakauppias A., joka aamuisin seisoo lautatarhansa portilla. Hän on vanhanpuoleinen herra tyypillisine, korkkiruuvinmuotoisine ohimokiharoineen  pajes  mutta hän on itsetietoisen näköinen, sillä hänellä on huomattava varasto kallista puuta. (Muutamia koivulankkujakin olen nähnyt hänen tarhassaan.) Juutalaisia ovat monet kauppiaat ja käsityöläiset. (Kuvitelkaapa juutalaista suutaria, joka naputtelee puolipohjaa kenkäänne.) On vaikea ajatella, että näiden esi-isät kerran kulkivat läpi korven, halki Punaisen meren, ja valloittivat Joosuan johdolla Kanaaninmaan. Siksi ihanteellisen käsityksen olemme heistä raamatunhistorian tunneilla kouluissa saaneet. Mutta tuollainen juutalainen suutari on kovin vähän ihanteellisen näköinen: musta ja likainen ja haisee pieltä, niinkuin hänen suomalainen virkaveljensäkin. Ja kuitenkin on ihanteellisiakin juutalaisia olemassa. Minä tunnen esim. erään lääkärin, jota hienompaa, auttavampaa ja epäitsekkäämpää ihmistä saa hakea. Hän on minua kaksi kertaa hoitanut sairaalassa yksityispotilaanaan, eikä kummallakaan kerralla ole suostunut ottamaan penniäkään lääkärin palkkiota. Sellaiset persoonallisuudet kuin tämä lääkäri kumoavat sen yleisen väitteen, että kaikki juutalaiset olisivat nylkyreitä. Mutta  minunhan piti puhua tästä kylästä, jonka tunnen melko hyvin. Talot ovat rakennetut kahden puolen pääkatua, niinkuin kaupungissa. Se on tyypillistä kaikille unkarilaisille kylille. Kesä- ja syysiltaisin seisoskelevat asukkaat talojensa porteilla ja seurustelevat toistensa kanssa. Kadun leveys ei tee haittaa. Sukkelasti lentää kompasana yli kadunkin naapurille... ja nauru helisee pitkin kylän raittia. Sillä unkarilaiset rakastavat leikinlaskua ja iloisia juttuja. He ovat mitä suurimmassa määrässä huumorintajuisia, ja leikki ja nauru kuuluvat heidän kansallisiin ominaisuuksiinsa. Ehkä tästä johtuu, että he saattavat verraten helposti unohtaa kansalliset onnettomuutensakin ja puhua niistäkin humoristisesti. Tunnettu on sananparreksi muuttunut: »Több is veszett Mohácsnál»  Enemmän menetettiin Mohácsin luona. Viimeksimainitussa paikassa kärsi Unkarin armeija elokuun 29 p:nä 1526 hirvittävän tappion, jolloin valtakunta meni kahtia ja pitkä kansallinen orjuuden kausi alkoi. Se oli Unkarin Isoviha, joka kesti puol toistasataa vuotta. Mutta nyt lohduttaa unkarilainen talonpoika vaimoaan, jos tämä saviruukun särkymisen vuoksi menettää malttinsa: »Több is veszett Mohácsnál»  enemmän menetettiin Mohácsin luona. Se on tavallaan merkki kansan sitkeästä hengen voimasta ja suuruudesta. Sillä ainakaan henkisesti heikko ei kykene laskemaan leikkiä omista onnettomuuksistaan. Siihen tarvitaan erikoinen hengen voima, henkinen suvereenisuus. Palailen hiljaa takaisin päin. Nyt on kello jo siinä puoli kymmenen paikkeilla. Raitiovaunu tulla huristaa vastaan kaupungista käsin. Kuljettaja tekee komeasti kunniaa. Se on »Pikku mies», Szikora Tihamér, jonka koko kylä tuntee ja josta kaikki pitävät... iloinen, ystävällinen raitiovaununkuljettaja  kalausz  erinomainen viulunsoittaja.[Murhattiin raa'alla tavalla helmik. 1. p. 1939.] Me olemme hyvät ystävät ja tervehdimme toisiamme noin sotilaallisesti. »Pikku miehen» nimen hän on saanut lyhyestä koostaan. Siinä onkin jo minun kujani. Béla-bácsin viini-ilmoitus seisoo sen suussa. Se on kuin jonkinlainen tienviitta. Ylhäällä mäellä on minun asuntoni, viinivuoren rinteellä. Sen omistaa ystäväni, tohtori Holics Pál, asianajaja ja mainion hauska mies. Siinä on naapurina Béla-bácsin talo. Hän on eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, kotoisin Erdély'istä, Transsylvaniasta  siis székely  niinkuin erdély'iläisiä kutsutaan  tukeva ukko, harmaaviiksinen ja ankara kalvinisti. Voisi aivan hyvin käydä suomalaisesta  mitä ulkonäköön ja luonteeseen tulee. Intohimoinen kortinpelaaja. Hän muodostaakin ystäväni asianajajan ja kujan suussa asuvan Imre-bácsin kanssa korttiseuran, joka kokoontuu säännöllisin väliajoin kaláber-pöydän ääreen. Joku filleeri siinä menetetään tai voitetaan puolin ja toisin... Mutta mielenkiintoisinta on se hartaus, millä nämä kolme bácsia »paholaisen raamattua» tutkivat. Korttipakkaa Unkarissakin kutsutaan »pirun raamatuksi»  ördög bibliája. Ainakin Suomen ja Unkarin kansalla on tässä suhteessa samanlainen ajattelutapa. Pysähdyn mäelle ja katselen edessäni leviävää maisemaa. Se on alankoa  pustaa  tekisi mieli sanoa, vaikka varsinainen pusta on avarampaa ja kaukana täältä. Joulukuinen usva leijailee vielä seudun yllä, vaikka aurinko on jo korkealla. Mutta  pian se haihtuu... ja silloin loistavat jäätyneet lammikot kuin suuret, kultaiset peilit. Nyt on vain härmää maassa... mutta pian kai saadaan lunta. Sitä kaikki toivovat, sillä tuollainen kaljamalla oleva maantie on tavattoman vastenmielinen.... niin kova ja kylmä. Kärrynpyörätkin kolisevat sillä vallan hirvittävästi. Nytkin ajaa pitkä jono kuormia kaupunkiin. IV. UNKARILAINEN KAUPUNKI. Kylän vieressä on kaupunki. Sinne on vain 3 kilometrin matka. Ja yhtä hyvin saattaa aamukävelynsä suunnata sinnekin. Onko se tyypillinen unkarilainen kaupunki  en osaa sanoa. Mutta  kaunis se on, ja kaunis on sinne johtava tiekin. HejQ
csahasta käsin tullessa on ensin pitkälti niittyä ja peltoa tien oikealla puolen, jota kääkkyräiset silkkiäispuut reunustavat. Sitten tullihuoneen kohdalta alkavat jo talot  Csabai kapun, Csaban portin taloryhmät. Kuin äärimmäisenä etuvartijana, pitkänä ja matalana kyyhöttää tien syrjässä Kreivin mökki. Mutta  se ei kuulu kenellekään tavalliselle kreiville, vaan puutarhuri Gráfille, jolla on toistakymmentä lasta. Harvinaista tähän aikaan Unkarissa, missä muutamissa seuduissa, kuten Ormányság'issa, vallitsee ankara yksilapsijärjestelmä  unkariksi egyke. Csabai kapua saa kävellä vielä hyvän matkaa, ennenkuin ollaan itse kaupungissa. Vasemmalla puolen tietä olevat rakennukset ovat melkein kaikki uudenaikaisia... mutta oikealla puolen tapaa vielä jonkin vanhankin talon. Se on vanhaa Miskolcia, joka eli jo Matias-kuninkaan aikana, vaikka yhtään rakennusta ei taida enää hänen ajaltaan löytyä. Asuihan täällä silloin jo 888 kenkämestaria, suutaria. Mutta  Miskolcin lihahyytelö  kocsonja  ei silloin vielä ollut kuuluisa sammakostaan.[Eräs miskolcilainen rouva laittoi lihahyytelöä. Hän tarjosi sitä vierailleen. Kun nämä tiedustelivat, oliko hyytelö tuoretta, vastasi hän: »Näkeehän sen, kun se vapiseekin vielä!» Sammakko oli loikannut hyytelöastiaan, uponnut sinne, ja sen viimeiset liikkeet panivat hyytelön vapisemaan. Yleinen kuva miskolcilaisissa porsliinilautasissa on sen vuoksi sammakko.] Pitkin Szemere-utcaa, ohi Mindszent-templomin. »Kaikkien Pyhien kirkon» pääsee vaivattomimmin kaupunkiin, jollei halua valita vasemmalle johtavaa Mindszent-utcaa, joka sitten Rákóczi-utcan nimellä jatkuu edelleen yli Szinva-puron kaupunkiin. Se on melkein mielenkiintoisempi, sillä silloin saa koko ajan kulkea vanhojen rakennusten reunustamaa katua, jonka vasemmalla puolella kohoaa Avas, komea, kaunis vuori lukuisine ravintoloineen, viinikellareilleen ja tuuheiden kastanjain, tammien ja pyökkien reunustamme varjoisine käytävineen. Kesällä se varsinkin on kaunis, mutta talvellakin sitä mielellään katselee. Papin-kuja  Papszer  juoksee hiukan ylempänä  eräs Miskolcin kaikkein vanhimpia katuja. Rákóczi-utca johtaa Pimeän-portin  Sötétkapun alitse kaupungin pääkadulle, Széchenyi-utcalle. Se on vilkas, eloisa katu, joka kaareilee kauniisti. Sitä ei koskaan väsy kävelemään... johtuneeko se sitten sen lukemattomista liikkeistä ja kauppapuodeista, joita on aivan toinen toisessaan kiinni  vai vanhoista, eri aikakausilta peräisin olevista rakennuksista. Siellä jossakin Sötét-kapun lähistöllä on aikoinaan sijainnut ruhtinas Fernc Rákóczi II:nkin talo  toisten tietojen mukaan taas lähellä GyQ
rikapua  mutta kukaan ei voi paikkaa enää varmasti osoittaa. Luultavasti se on purettu ja paikalla kohoaa nyt uusi. Tällä kuuluisalla unkarilaisella, joka kahdeksan vuotta johti kapinaa Itävaltaa vastaan (1703 1711), oli nimittäin palatseja ja taloja hyvin monessa Unkarin kaupungissa, ja hänen maa-alueensa olivat niin laajat, että hän Wienistä tullessaan saattoi melkein ajaa yksinomaan omia tiluksiansa pitkin. Mutta  kauppaliikkeet. Miskolc on todella kauppiasten kaupunki! Ikävä vain, että saa hakemalla hakea unkarilaista liikettä, sillä melkein kaikki ovat juutalaisten käsissä. Miskolcin kaduilla näkeekin juutalaisia ehkä enemmän kuin missään muualla, mikä johtuu siitä, että kaupunki on pieni (n. 60 000 asukasta), ja juutalaisia siis suhteettoman paljon asukasmäärään verrattuna  suunnilleen kolmas osa. Siinä tulee vastaan nuori, kalpea mies, tavallinen talvipalttoo yllä, mutta päässä leveä, matalahko musta hattu. Hänellä on pikimusta täysparta, samanvärinen tukka, mutta  omituista: tukka on leikattu lyhyeksi takaa, melkein päänahkaa myöten, mutta ohimoilla liehuvat pitkät korkkiruuvikiharat. Ne ovat nuo ennenmainitut pajes-kiharat (»täinkeinut»), niinkuin niitä pilkallisesti kutsutaan. Ne ovat oikeauskoisen juutalaisen tunnusmerkki, jota näkee yleensä Puolan ja Galitsian joka kaupungissa ja kylässä. Nämä juutalaiset ovatkin pääasiallisesti sieltä muuttaneita  ja heistä unkarilaiset kaikkein vähimmän pitävät. Mutta  juutalainen astuu tyynenä eteenpäin, välittämättä halveksivista katseista. Hänellä on rahaa... ja hän tietää rahan voiman. Mitä hän siis välittää! Hänen käsissään on kauppa, vanhat, entisten kuninkaiden vahvistamat monopolit ja privilegiot. Hän hallitsee Unkarin talouselämää, sillä hänen käsissään ovat myös suurpankit ja sanomalehdistö. Hän määrää mielipiteen maassa ja maailmassa  yleisestä vihasta ja halveksumisesta huolimatta. »Ei valtikkaa oteta pois Juudalta.» Juutalainen tulkitsee ne sanat vähän toisin kuin me, kristityt. Ja käytännöllisesti katsoen hän näyttää olevan oikeassa. Kello 1:n ja 2:n välillä päivällä samoin kuin 5:n ja 6:n välillä illalla on pääkatu tulvillaan kävelijöitä. Kapea katukäytävä on niin täynnä, ettei ohi tahdo päästä. Solakat, hyvinpukeutuneet upseerit kulkevat naisineen, korkeat, itävaltalaiskuosiset, mustat univormulakit päässä. Se lakkimalli on niin suosittu, että poliisit, vanginvartijat ja yksinpä kaupungin palvelijatkin käyttävät samanlaista. Viimeksimainituilla se vain on punainen, paksulla nauhapunoksella takaa koristettu. Tuollainen kaupunginpalvelija on hauskan näköinen ilmestys. Jalassa mitä paikatuimmat housut ja päällä lyhyt turkkireuhka, mutta lakki  se on komea. Äskettäin kantoi tuollainen ukkeli Debrecenissä matkalaukkujani muutama sata metriä ja pyysi pengöön (10 mk). No niin, minä maksoin  tuon korean lakin vuoksi. Ehkäpä se sitäpaitsi oli hänen taksansa. Miskolcin mielenkiintoisin nähtävyys on Avas-vuorella sijaitseva vanha kirkko, joka on rakennettu jo kuningas Zsigmondin aikana XV vuosisadalla. Muutenkin on vanhin osa kaupunkia tämän vuoren juurella. Siinä on lähellä myös kaupungin museo, jota hoitaa johtaja Ándor Leszik. Monta hyvää ja ystävällistä neuvoa olen saanut tältä mieheltä, jonka henki ja elämä on arkeologia. Pienestä koostaan huolimatta museo sisältää paljon arvokasta ja mielenkiintoista. Se on hyvin järjestetty, ja johtaja Leszik oppaana on siihen hauska tutustua. Mainitsimme jo Avasin temppelin, joka on reformeerattu. Muitakin kirkkoja on  varsinkin katolisia. Viimeksimainitut kilpailevat toistensa kanssa prameudessa ja loistossa  mitä sisustukseen tulee. Kulta ja hopea hohtavat alttareilta  liekö sitten oikeaa vai keinotekoista. Reformeeratut samoin kuin evankelisetkin kirkot ovat yksinkertaisia  varsinkin ensiksimainitut. Niissä ei ole edes alttaria, vaan sen asemesta saarnatuolin juurella neliön muotoinen suljettu kehä, jonka keskellä on pöytä. Sen ääressä vietetään Herran p. Ehtoollista. Maailmansodan jälkeinen Unkaria kohdannut köyhyys näkyy mm. siinä, että useista kirkoista, joissa ennen oli ajan näyttäjät, ne nyt puuttuvat. Vain viisarittomat taulut todistavat ennen vallinneesta paremmasta ajasta. Kaikissa Unkarin kaupungeissa on paljon muistopatsaita. Unkarilaiset osaavat kunnioittaa merkkihenkilöltään. Talo, jossa joku runoilija on pienenkin ajan asunut, varustetaan marmorisella muistotaululla, mistä kullatuin kirjaimin on luettavissa, kuka ja milloin siinäkin talossa kerran asui. Se tekee peräti miellyttävän vaikutuksen ja antaa hyvän käsityksen unkarilaisista. Miskolcissakin on useita muistopatsaita, joista huomattavimmat ovat Ferenc Deák'in ja Lajos Kossuthin. Sitä paitsi on vielä pari muuta, joiden esittämien henkilöiden elämäntyön tunteminen edellyttää jo paikallishistoriaan perehtymistä. Kaksi huomattavaa muistotaulua olen löytänyt: runoilijoiden József Lévayn ja Margit Kaffkan. En tunne heidän tuotantoaan, mutta hyvä nimi heillä kuuluu olevan Unkarin kirjallisuuden historiassa. Ravintoloita ja kahviloita on paljon  samoin kapakoita  kocsma. Unkarin kaupungeissa hyvin tavallinen näky onkin kilpi, jossa on sanat: Bor, sör, pálinka (viiniä, olutta, viinaa). Niitä on Miskolcissakin paljon, ja niitä käyttää etupäässä työväestö ja alempi porvaristo. Mutta huomattavimmat kahvilat ovat Abbazia, Pannonia ja Corona. Ensiksimainittu, teatteritaloa vastapäätä, varsinkin on miellyttävä paikka valtaisine ikkunoineen ja kodikkaine pöytineen. Heti kun vieras astuu sisään, on kohtelias valkotakkinen tarjoilija ystävällisenä vastassa ja opastaa vieraan istumaan. Tessék parancsolni! Olkaa hyvä ja käskekää! Eteen lentää kimppu sanomalehtiä... ja yks kaks höyryää vieraan nenän alla mitä herkullisin mustakahvi  fekete. Sellaista ei saa missään muualla maailmassa  ehkä korkeintaan Turkissa  Istanbulissa. Mutta  se onkin turkkilaiseen tapaan keitetty  kaikkea muuta kuin höpräyttämällä. Tuollaisessa hiljaisessa kahvilassa kuluvat tunnit mukavasti. Siellä voi kirjoittaa kirjeensä, järjestää vaikka koko päivän postin. Monet asianajajat, joilla ei ole omaa konttoria, ottavat tietyssä kahvilassa määrätunneilla vastaan asiakkaansa. Siinä puhutaan asiat valmiiksi, kirjoitetaan supliikit ja pöytäkirjat, väitellään, viitotaan ja selitetään. Välillä hörpäistään yksi fekete tai tyydytään vain vesilasiin, joita on aina tarjottimella. Ja jatketaan neuvotteluja. Lopuksi maksetaan herra advokaatille, hyvästellään ja hymyillään. Alászatos szolgája  nöyrin palvelijanne! Todellakin! Tuosta kaikesta saa jo vähän orientin tunnelmaa. Sillä kuta idemmäksi mennään, sitä käytännöllisemmäksi ja mukavammaksi muuttuu jokapäiväinen elämä. Miskolc on vanha kaupunki, perustettu jo 1300-luvulla. Ja sillä on sellainen leimakin. Keskiosa on hyvin rakennettu  mutta laitapuolilla alkaa jo vallita maalaiskylän tunnelma. Kanat juoksevat keskellä kuoppaista katua, jolle ei ole iltapimeässä hyvä jalkaansa astua. Valaistus on heikko, ja talot niin mataloita, että melkein voi hyppysillä ottaa räystäistä kiinni ja koetella kattotiiliä. Ja joka paikassa likaa ja roskaa  ei kuitenkaan liikaa, vaan niin sanoakseni »runollisessa määrässä». Siitä nuo monenlaiset hajut ja tuoksut, jotka jo Suomen kaupungeista ovat hävinneet, mutta jotka vielä 30 40 vuotta takaperin kiihoittivat nuoren pojan veriä ja vaistoja jonkin Pohjois-Pohjanmaan rannikkokaupungin laitamilla. Yhden tällaisen romanttisen kadun varrella asuu kauppaopiston lehtori, neiti Mária Tauszig, »Miskolcin Maija», joka puhuu hyvin suomea ja on jokaisen suomalaisen auttaja ja opastaja, joka sattuu Miskolcissa pistäytymään. Monta iltaa on tämänkin kirjoittaja viettänyt neiti Tauszigin hauskassa ja vieraanvaraisessa kodissa. Miskolcissakin on kylpylä. Sen nimi on Erzsébet fürdó  Elisabetin kylpylä. Sunnuntaiaamuisin, jolloin sinne on mukavin pistäytyä, vilisee siellä miestä kuin meren mutaa: suurivatsaisia, kaljupäisiä vanhoja herroja, joista ei vieras tiedä, mitä he ovat. Kunnes kuulee kylvettäjän sanovan: »Tessék parancsolni nagymeltoságos ur  olkaa hyvä, teidän korkeaylhäisyytenne!» Se oli joku eläkkeellä oleva kenraali, joka tyytyväisenä pyristelee suihkun alla pulikoituaan sitä ennen monen monissa altaissa, joissa on vettä 46°:n lämpöisestä aina tavalliseen kesälämpöiseen asti. Ja kuinka mukavaksi nuo unkarilaiset osaavat tehdä olonsa yksin kylvyssäkin! Siinä istuu altaan partaalla nuorenpuoleinen mies kaulaa myöten vedessä ja lukee tuoreinta aamulehteä. Sirosti hän kääntelee lehteään, varoen sitä kastumasta. Ja hänen ympärillään saisi paljon tapahtua, ennenkuin hän kiinnittäisi huomiotaan siihen. Niin hän on syventynyt luettavaansa. Katossa olevista lasi-ikkunoista siivilöityy sinipunerva valo altaan veteen, pannen pienet laineet, joita kahlaileva synnyttää, väreilemään satumaisen kauniina. Mieleen vilahtaa jokin itämainen taikalinna, missä ihmiset elelevät mukavasti, maailmasta erillään, rikkaudessa ja ylellisyydessä. Odottaisi vain, että jostakin, jonkin ristikon takaa alkaisi kuulua vienoa, hillittyä itämaista musiikkia, joka säestäisi altaassa pulikoivan suomalaisen uintiliikkeitä. Iltaisin on Széchenyin katu kaunis. Reklaamivalot loistavat: sininen, punainen ja vihreä. Kauppaliikkeiden ikkunat ovat loistavasti valaistut. On siinä silmänruokaa kerrakseen... ja yksi ja toinen kävelijöistä pysähtyy ihailemaan näytteillepantuja tavaroita.. Pari pientä, köyhäpukuista poikaa, joista toinen on ehkä arviolta noin viisivuotias, huudahtaa ihastuneena: »Oi, kuinka paljon kauniita lahjoja!» Hänen silmänsä säteilevät ja hän osoittelee pienellä, likaisella etusormellaan erilaisia esineitä. Onnellinen lapsuus! Se ei paljon tarvitse. Riittää vain, kunhan saa ilmaiseksi katsoa. »Friss perec!» huutaa käheä, särkynyt ääni takanani. Se on perecien kauppias, joka pikkutakkisillaan, kylmästä hytisten myyskentelee rinkelejään. Vähäinen mahtaa olla ansio tuollaisesta. Mutta  ostapa vaikka vain yksi, niin saat kuulla, kuinka kauniisti hän sinua kiittää. Kuuden filleerin kauppa vain ja niin ystävällinen palvelu! Mutta  kuusi filleeriäkin on nykyisin rahaa Unkarissa, sillä köyhyys on kaikkialla tavattoman suuri. Kävelen Megain nurkkaan, josta raitiovaunu lähtee HejQ
csabaan. Vaunu ei ole vielä tullut. Jatkan siis kulkuani pitkin Szemere-utcaa, ohi samannimisen ravintolan, joka sivumennen sanoen on sangen mukava paikka, ja tulen Szemere- ja Mindscent-katujen kulmaan. Pronssinen kypäräpäinen soturi on siinä polvillaan, lippu kädessä. Se on maailmansodassa kaatuneiden miskolcilaisten rautatieläisten kunniaksi pystytetty muistomerkki. Aukealla, Kaikkien Pyhäin kirkon edessä on Neitsyt Marian patsas, Jeesus-lapsi sylissä, siro, pienillä sähkölampuilla varustettu »gloria» päänsä ympärillä. Mahtanee olla kaunis, kun pienet lamput palavat. Neitsyt Marian patsas on muuten Unkarissa hyvin yleinen, sillä onhan Maria Unkarin suojeluspyhimys  Patrona Hungariae. Siinä tulla kolistaakin jo raitiovaunu, menossa kaupunkiin päin. Ehdin siis vielä kävellä »Görgeyn nurkkaan» saakka. Niin nimitän muuatta kadun kulmaa, jossa on kenraali Arthur Görgeyn muistotaulu ja -patsas. Samasta nurkasta alkaa muuten Lévay József-utca pitkä puistokatu  ennenmainitun runoilijan mukaan nimensä saanut. Görgey muuten oli eräs 1848 49 vuoden kenraaleja, joka Világos'in luona antautui armeijoineen venäläisille. Koska hän yksin jäi henkiin kuolemaantuomituista kenraaleista, syytettiin häntä petoksesta, ja vuosikausia hän sai kantaa petturin nimeä, ollen kaikkien vihaama ja halveksima, kunnes hänen vihdoin onnistui osoittaa, että se teko, jonka hän Világosin luona suoritti, oli olosuhteiden vaatima ja ainoa järkevä teko koko sodassa. Hän sai vähitellen kuulijoita, jotka rupesivat häntä ymmärtämään, ja niin hän ennen kuolemaansa (hän kuoli 98 vuoden vanhana) oli kansansa rakastama ja yleisesti kunnioittama  viimeinen suuri kenraali noilta kohtalokkailta vapaussodan vuosilta. Hänen joukkonsa marssivat kerran Miskolcin läpi, ja siitä kertoo tuo muistotaulu. Toinenkin joukko marssi kerran tämän kaupungin kautta, mutta ne olivat vieraita ja muukalaisia: Kaarle XII:n saattue, josta hän oli eronnut aikaisemmin. Brédistä Debreceniin asti oli tämä joukko seurannut samaa tietä kuin kuningaskin, mutta viimeksimainitusta kaupungista poikennut pohjoiseen ja niin tehnyt mutkan Miskolcin kautta. Se tapahtui v. 1714, kun kuningas palasi kuuluisalta Turkin retkeltään. Mutta  siitä ei tässä kaupungissa ole mitään tietoa  puhumattakaan muistotaulusta. Ehkä he sen ansaitsisivat, sillä varmaankin oli tuossa saattojoukossa joku suomalainenkin. Siinä onkin jo »Görgeyn nurkka», mutta raitiovaunua ei vielä kuulu. Ehdin siis kävellä eteenpäin, ohi Elisabetin sairaalan (jonka potilaana sivumennen sanoen olen kaksi kertaa ollut)  ja ennättää viimeiselle pysäkille ennen tullia. Siitä pääsee vain 16 filleerillä Csabaan; muuten maksaa matka kaupungista 24 filleeriä. Jo näkyykin vaunu. »Pikku mies» on ohjaksissa.  Hyvää iltaa, teidän kunnianarvoisuutenne! Kuinka suvaitsette voida?  Kiitos, hyvin. Mutta kuinka itse voitte, herra Szikora?  Kiitos rakkaasta kysymyksestä. Hyvin minäkin voin  Jumalan kiitos... Ja kelloa kilauttaen tarttuu »Pikku mies» vivun varteen ja antaa huristaa kohti HejQ
csabaa  Rákóczi-marssia viheltäen. Hän on silläkin alalla taiteilija  tämä »Pikku mies». V. KATOLISESSA KERHOSSA. Unkari on valtaosalta katolinen maa  protestantteja vain vajaa kolmas osa reformeerattujen niistäkin muodostaessa enemmistön  ja siksi on katolisia kerhoja jokaisessa kaupungissa. Miskolcissakin on sellainen. Ystäväni asianajajan kanssa poikkean sinne usein, sillä hän on katolilainen. Ei mikään uskovainen, vaan tuollainen nykyaikainen, moderni ihminen, joka kuuluu kirkkoon vain muuten  niinkuin sotamies armeijaan. Olemme usein keskustelleet näistä asioista, ja minä tunnen hänen mielipiteensä. Ne ovat agnostikon  voi olla, mahdollisesti  leket [Voi olla.]  kukapa sen niin varmaan tietää. Mutta  katolisessa kerhossa on hauska istua. Ei tarvitse pelätä paavilaisuuden tarttuvan  niin vapaita ovat nuo herrat kaikesta näkyvästä uskonnollisuudesta. Mutta  kerhohuoneiston seiniä sitä vastoin koristavat hyvinkin hurskaat taulut  paavin muotokuvasta yksinkertaisiin, halpahintaisiin väripainosjäljennöksiin asti. Ruokasalin seinällä  sillä kohtaa, missä minä tavallisesti istun, riippuu taulu, joka kuvaa pienen tyttösen iltarukousta. Yöpuvussa oleva lapsonen on polvillaan vuoteensa vieressä, ja irlantilainen setteri on nostanut etukäpälänsä myös vuoteen reunalle  liikuttavan naiivi kuva, jonka tapaa yli koko maailman, mutta joka täällä, tässä ympäristössä tekee jollakin tavoin avuttoman vaikutuksen. Sillä täällä syödään, juodaan ja politikoidaan, puhutaan afääreistä, kiistellään ja väitellään  joskin sulassa sovinnossa. Minäkin olen saanut paljon uusia tuttuja, lääkäreitä, asianajajia, pappeja  mitä he kaikki lienevät. Mutta  näistä erottuu aina selvästi kolme: ystäväni, tohtori Holics Pál, jonka luona asun, lehtori Szabó Dániel, latinan ja unkarin kielen opettaja, innokas urheilukalastaja ja metsästäjä, sekä vanha setä Gál, 81 vuotta täyttänyt eläkkeellä oleva muonakirjuri. Nämä kolme ovat tulleet minulle läheisemmiksi kuin toiset. Ystäväni Paavali  niinkuin minä häntä kutsun  on aikaisemmin ollut teologi, kispap  pikku pappi  niinkuin katolisia pappiskokelaita Unkarissa nimitetään. Mutta  hän on heittänyt pappisuran, koska ei voinut alistua selibaattiin. Hän erosi siis seminaarista, rupesi opiskelemaan lakitiedettä ja on nykyään Miskolcin kaupungin tunnetuimpia asianajajia. Mutta  asianajajilla on nykyisin vaikeat ajat Unkarissa. Asioita kyllä on, mutta  ihmisillä ei ole rahaa, millä maksaa. Ystäväni Paavalikin saa aamusta iltaan työskennellä toimistossaan, ratkoa kaikenlaisia juttuja, talonpoikien riitoja, vuokra-asioita, lapseneläkejuttuja ja ties mitä kaikkea, ja illalla huomata kukkaronsa yhtä köyhäksi kuin aamullakin. Kellään ei ole rahaa maksaa  kaikki lupaavat. Ja kaipa he aikoinaan maksavatkin, mutta  milloin? Sitä kysymystä ei kannata miettiä  tilanne on niin surkean toivoton. Mutta  siitä huolimatta hän on säilyttänyt hyvän tuulensa. (Ihmeellistä muuten, kuinka nämä unkarilaiset ovat osanneetkin säilyttää hyvän tuulensa nykyisinä ahtaina aikoina.) Katolisessa Kerhossa se tulee näkyviin. Paavali rakastaa vitsejä ja sanaleikkejä, hän harrastaa filologiaa, vaikka se ilmenee hyvin hassunkurisessa muodossa. Eräänä päivänä istui hänen luonaan muuan hänen sukulaisensa, erään kuuluisan kirjailijan veli. Tämän sukulaisen ja minun välillä oli syntynyt keskustelu. Puhuttiin mm. Debrecenistä, josta minä juuri olin palannut. Paavalin sukulaismies sanoi: »Ich gehe auch nach Debrecen.» [Minä menen myös D:iin.] »Mit dem Zuge oder Autobuss?» [Junallako vai autobussilla?] kysyin minä. »Mit dem Zuge.» [Junalla.] »Sie haben schon die Fahrkarte?» [Teillä on jo matkalippu?] kysyin minä, sillä sukulaismies oli kertonut vain poikenneensa Miskolciin. »Ja, ich reise umsonst.» [Minä matkustan ilmaiseksi.] »Wie so?» [Kuinka niin?] kysyin minä oikein ymmärtämättä hänen vastaustaan. »Weil er ist Muster ohne Wert» [Koska hän on näyte ilman arvoa.],  iski Paavali väliin ja nauroi katketakseen. (Sukulaismies oli tumma, melkein musta, hiukan rokonarpinen, paksuhuulinen  vähän niinkuin »kirveellä veistetty»). Herrat nauraa hohottavat, sillä tämä juttu on nyt kerrottu Katolisessa Kerhossa. Mutta  se ei loppunut siihen. Kun sukulaismies oli lähdössä (eräs naissukulainen oli samaan aikaan ollut vieraisilla ja he olivat yhdessä rientäneet junalle)  saatteli Paavali vieraitaan eteiseen. Sieltä palattuaan hän virkkoi rauhallisesti: »Elmentek a konok». [Puupäät menivät (konok = puupää).] »Ki konok?» [Mitkä puupäät?] kysyivät lapset hämmästyksissään. »Ro-konok» [Sukulaiset (rokon  sukulainen, plur. rokonok).] vastasi Paavali yhtä rauhallisesti. Ja meidän kelpasi nauraa. Näitä tällaisia me muistelemme Katolisessa Kerhossa mikä olutta, mikä mustaa kahvia juoden. Dani Szabó syö rauhallisesti töltött káposztaa  täytettyä kaalia ja nauraa mukana. Hän on hauskan näköinen, silmälaseja käyttävä pappispukuinen herrasmies, jonka iho paistaa melkein kuparin ruskealta. Niin terveen näköinen hän on. Hän haluaisi Lappiin, villihanhia ampumaan, ja minä olen kutsunut hänet sinne Tasavallan nimessä. Mutta milloin Dani pääsee, se on toinen kysymys. Me tutustuimme Elisabetin Sairaalassa vuosi sitten. Minä olin siellä sydänvikani vuoksi, ja Dani makasi katkenneen säärensä takia. Olimme seinänaapureita. Minun aikani tuli pitkäksi ja kuultuani, että viereisessä huoneessa makasi katolinen pappi, pyysin sairaanhoitajatarta tiedustamaan, ottaisiko hän vieraita vastaan. Mitä ystävällisin vastaus toivotti minut tervetulleeksi ja niin minä menin käymään hänen luonaan. Ruskeaihoinen komea mies makasi vuoteessa mustakehyksiset silmälasit päässä. Kanarialintu lauloi iloisesti häkissä. Huone oli hauska ja kodikas, kukkia mm. paljon. Joulukuinen aurinko paistoi ikkunasta sisään, tehden kaiken kovin kauniiksi ja miellyttäväksi, niin että sairaalan tuntu kokonaan hävisi. Vuoteessa loikova mies ojensi minulle kätensä ja siteerasi kaksi säettä Eino Leinon »Helkavirsistä»: Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen. Näin meidän tuttavuutemme alkoi. Minä olin pari, kolme kertaa päivässä hänen vieraanaan. Juttelimme saksaa, sillä minun unkarin taitoni oli vielä siihen aikaan kovin alkeellista. Puhuimme paljon, haaveilimme yhteisistä kalastusretkistä Lapin kalaisilla vesillä. Mutta  villihanhet ja yleensä linnut ne Dani-ystävääni eniten kiinnostivat. Tuttavuutemme on sitten jatkunut ja ystävyytemme vahvistunut. Tapaamme toisemme Katolisessa Kerhossa, missä Dani syö päivällisensä. Eräänä sunnuntaina, jolloin ruoka sali oli aivan täynnä väkeä, iloisesti haastelevia pöytäseurueita, herätti minun tuloni jonkinlaista huomiota. Yksi ja toinen halusi tietää, kuka olin. Minä huomasin ystäväni Danin tavallisella paikallaan ja riensin kuin hänen turviinsa yleistä huomiota pakoon.  Mitähän ne mahtavat ajatella, loin tällainen haereticus [Harhaoppinen.] aina ilmestyy tänne oikeauskoisten katolilaisten joukkoon?  kysyin päästyäni mukavasti istumaan ystävääni vastapäätä.  Älä sinä semmoista puhu. Haereticus on jo meidän keskuudessamme vanhanaikainen käsite. Me puhumme vain hyvistä ja huonoista ihmisistä. Ja niin me jatkoimme rauhallisesti keskusteluamme, jossa Lapin villihanhilla tietysti oli oma tietty paikkansa.  Ah, pitäisi päästä sinne! Kuinka ihanaa se olisi! Mikä siinä! Ensi kesänä hänen sopisi tulla. Minä lähtisin oppaaksi. Ja sitten annettaisiin villihanhille oikein aikamoista kyytiä. Kolmas mielenkiintoinen henkilö, jonka usein tapaan, on ennen mainitsemani vanha Gál-bácsi. Hän istuu pöydän päässä viinituoppi edessään, ja hänen ajatuksensa harhailevat entisissä ajoissa, jolloin Unkari vielä oli eheä ja suuri. Kuusikymmentä vuotta hän on toiminut muonakirjurina... vienyt kirjoihin lukemattomat määrät silavaa, leipää ja papuja. Oh, niitä silavavuoria! Sillä määrällä, miltä hänen kirjoissaan noiden kuudenkymmenen vuoden aikana on kulkenut, voitaisiin muonittaa kokonaisia miljoona-armeijoita! Ah, sitä ruoan paljoutta! Silavaa Karpaattien korkeudelta! Ja leipää! Istenem, Istenem! [Jumalani, Jumalani!] Gál-bácsi massuttelee suutaan ja maistelee viiniään. Hänen rouvansa odottaa kotona  hänkin jo kahdeksankymmentä vuotta täyttänyt. Ei saa aina unta öisin... vaan heittelehtii ja valittaa. Mutta  viini on hyvä unilääke  siitä on Gál-bácsilla monivuotinen kokemus. Tuskin hän on juonut vettä viittä litraa enempää elämänsä aikana. Mutta viiniä... Istenem, Istenem  sitä kyllä. Hänen vanha rouvansakin valittaa, kun ei saa unta: »Pappa kulta, anna minulle vähän viiniä!» Ja Gál-bácsi köpittää kaapille ja hakee sieltä kadarka-pullon ja tarjoaa rouvalleen. Niin  viini... se on hyvää... se pidentää ikää ja vahvistaa terveyttä.  Huomisaamuna, kello 5.35, minä täytän kahdeksankymmentäkaksi vuotta  mumisee hän.  Huomennako setä täyttää?  Huomisaamuna... kello 5.35...  Tarkkaanpa setä muistaa... Gál-bácsi hymyilee:  En minä... mutta minun autuas äitivainajani sanoi... kello 5.35...  Minäkin haluaisin elää yhtä vanhaksi!  huudahdan joukkoon. Gal-bácsi hymyilee ja taputtaa minua olkapäälle.  Jumalan avulla, poikani... juo vain viiniä, kyllä sitten elät. Gál-bácsi hymyilee, tyhjentää tuoppinsa, pyyhkii harmaita viiksiään, nousee ja hyvästelee. Mekin lähdemme vähitellen. Pistalla, ravintolan fQ
pincérillä, on täysi työ laskujen kirjoittamisessa. Mutta  kadulla me molemmat, ystäväni Paavali ja minä astelemme hiukan alakuloisina. Elämän raskaus painaa. Sen tuntee niin hyvin täällä Unkarissa. VI. JÓZSI-BÁCSI. Józsi-bácsi on entinen eläkkeellä oleva rautatien virkamies, joka asuu Miskolcissa Széchenyin kadun varrella, pihan perällä. Viimeksimainitut sanat eivät merkitse vaatimattomuutta, sillä Józsi-bácsi asuu muhkeassa kivimuurissa, kahdessa korkeassa, tilavassa huoneessa. Ja yksin, sillä hän on vanhapoika. Toisella puolen eteistä asuu hänen vanha 87 vuotta täyttänyt äitinsä. Totisesti minä en muista Józsi-bácsin sukunimeä... eikä se ylimalkaan täällä Unkarissa niin tärkeää olekaan, sillä herrat ovat sinuja heti ensi näkemältä. Minulle hän on vain Józsi-bácsi  setä Jooseppi. Ja hän on maailman hupaisin mies. Tutustuin Józsi-bácsiin vuosi takaperin, ennen joulua. Ystäväni, tohtori Holics Pál vei minut sinne. Olin paljon kuullut hänestä poliittisten asioiden yhteydessä, Józsi-bácsi on ns. Eckhartin puolueen jäsen, Miskolcissa olevan puolueosaston puheenjohtaja, siis eräänlainen poliittinen päällikkö. Minä olin tietysti sangen utelias näkemään hänet. Pitkä, komea, sotapäällikön näköinen mies, niinkuin joku siviilissä elävä entinen kenraali. Harmahtavat viikset ovat suitut Saksan entisen keisarin Vilhelm II:n tapaan, ja hänessä on jotakin, joka muistuttaa tuota kruununsa menettänyttä hallitsijaa. Suuret, rehelliset, harmaat silmät loistavat ystävällisyyttä ja herttaisuutta. Mutta  minun seuraava vaikutelmani oli, että jos nuo silmät vihasta salamoivat, niin ei niiden katsetta ole helppo kestää. Józsi-bácsi tarjoaa tupakan  hänellä on suurenmoinen valikoima mitä erilaatuisimpia savukkeita  ja sitten alkaa keskustelu. Józsi-bácsi ei puhu saksaa, »labantsien kieltä», mutta ymmärtää kyllä. Minun unkarinkielen taitoni ei taas riitä syvällisempään keskusteluun, ja niin saa ystäväni Holics Pál toimia tulkkina. Tiedustelen ensiksi Eckhartin puolueen ohjelmaa, minkälainen se on ja mihin se pyrkii?  Jaa... Eckhartin puolue. Se tahtoo valtaan päästyään perustaa kansallisen hallituksen. Ja se taistelee kahta päävihollista vastaan, joista toinen on suurpankkien yhtymä ja toinen suurmaaomistaja-luokka. Niinpä niin... mutta milloinka se pääsee valtaan?  Ensi vaaleissa me voitamme,  on Józsi-bácsin järkkymätön vastaus.  Ja silloin alkaa uudistus. Me autamme niiden asiaa, joilla ei mitään ole. Tällaisia nincstelenejä  »tyhjätaskuja»  on Unkarissa noin 3 miljoonaa. He elävät vain kättensä työstä. Siihen saakka, kunnes maakysymys on ratkaistu, järjestämme suuria, yleisiä töitä. Esim. Alföld (Alamaa) voitaisiin kanavoida... ja muuta sellaista. Mutta  ilman välikäsiä! Sillä välikädet ne juuri imevät Unkarin kuiviin! Niinpä taisi olla. Mutta  mitä setä arveli juutalaiskysymyksestä? Sehän oli Unkarissa päivänkysymys. Niin  juutalaiskysymys. Ja Józsi-bácsi vetäisee viiksiään. Se oli todellakin tärkeä kysymys. Juutalaisilla ei ollut lukumääräistä ylivoimaa, mutta siitä huolimatta taloudellinen ylivalta. Se pohjautui vanhoihin etuoikeuksiin ja monopooleihin.  Miten me sen kysymyksen ratkaisemme, sitä en rupea selvittämään. Sillä  ja tässä Józsi-bácsi hymyili hiukan salaperäisesti  ei pidä etukäteen rummulla karkoittaa varpusia. Mitä Galitsian ja Puolan juutalaisiin tulee, haluan omana yksityisenä mielipiteenäni lausua vain sen, että  jos minulla olisi valta  minä säätäisin sellaisen lain, että kaikki liha on julkisella paikalla teurastettava. Silloin juutalaiset eivät voisi harjoittaa a
ektausta, rituaalin mukaista teurastustapaa, ja he kuolisivat nälkään. Mutta  sitä ennen he varmasti muuttaisivat maasta pois. Osuustoiminta-aatekin on saanut Józsi-bácsista innokkaan ajajan. Ja monesta syystä se olisikin kai tarpeellinen. Nyt hääräävät monenlaiset välittäjät talonpojan ja ostajan välillä ja rikastuvat talonpojan kustannuksella. Józsi-bácsi on varmasti oikeassa ajaessaan osuustoiminta-aatetta tässä muodossa. Józsi-bácsi on nyt 60 vuotta vanha, hyvissä ruumiin ja sielun voimissa ja voisi vielä lain mukaan olla virassa. Mutta  Trianonin rauhan jälkeen hän luovutti paikkansa muutamalle pakolaisvirkamiehelle, jonka oli täytynyt poistua vallatulta alueelta. Józsi-bácsi oli naimaton. Hän ajatteli kyllä tulevansa toimeen. Ja niin hän luovutti paikkansa perheelliselle virka veljelleen, jolla ei ollut minkäänlaista tietoa leivän saannista. Jalo piirre Józsi-bácsin luonteessa. Józsi-bácsi on suuri metsästäjä. Hänen työhuoneensa seinää koristavat monet vuorikauriin sarvet. Mutta  hän haluaisi vielä saada kaksi päätä: komean, Ylä-Unkarissa elävän hirven ja metsäsian. Valitettavasti nämä alueet nyt kuuluvat ta
ekeille. Mutta  Józsi-bácsi odottaa aikaa, jolloin unkarilainen saa taas vapaasti vaellella vanhoilla vuorillaan ja häiritsemättä metsästellä. Kun kuulee Józsi-bácsin tästä puhuvan, tuntee väkisinkin lämpenevänsä ja yhtyy sydämessänsä tähän toivomukseen. Sellaisella sydämellisellä hartaudella Józsi-bácsi juttelee.  Ja kyllä meidän puolueemme ohjelmakin kerran toteutuu,  haastelee hän edelleen.  Ja huonosti käy sen, joka sitä koettaa estää! (Nyt välähtää jo jotakin salaman kaltaista noissa harmaissa, suurissa silmissä.) Sen käy kuin kerrallisen miehen, joka Kassan lähellä yritti tukkia maan alta pursuavaa suurta suihkulähdettä. Mies istui reiän päälle, mutta  vedenpaine heitti hänet niin kauas, että hänet oli vietävä sairaalaan. Niin juuri  sairaalaan! Ja Józsi-bácsi nauraa, nauraa sydämensä pohjasta. Hänen harmaissa silmissään on kyyneleitä. Hohhoijaa! Vaikeaa oli elämä, mutta  Jumalan kiitos!  oli vielä vähän huumoria, vähän huumoria ja  tupakkaa. Ja hän ojentaa minulle paperossilaatikon ja sanoo:  Tessék parancsolni! Tessék! (Olkaa hyvä ja käskekää! Olkaa hyvä!) Herttainen, sydämellinen Józsi-bácsi! Minä toivotan sinulle kaikkea hyvää  ennen kaikkea pitkää ikää. Ja ne kaksi päätä, hirven ja metsäsian. Mutta  sitä varten pitäisi Keski-Euroopan kartan hiukan muuttua. Vain hiukan. Mutta  ehkä se muuttuukin... VII. UNKARIN TALVI. Voiko Unkarissakin olla talvi? kysynee moni tämän kirjan lukijoista. Voipa kyllä, ja ankara onkin, kun kerran sellaiseksi heittäytyy. Esim. talvi v. 1937 oli sellainen, oikea ensiluokkainen pakkastalvi, jota parempaa ei voisi toivoa edes Suomeenkaan. »Suomalainen talvi»  a finn tél  sanoivat minun unkarilaiset ystäväni ja hymyilivät myötätuntoisesti, vaikka värisivätkin vilusta. He halusivat silläkin tavoin osoittaa ystävällisyyttään, arvellen minun ajatusteni usein lentävän kotimaahan tuohon aikaan. Talvi saapui joulun mukana. Muutamia päiviä ennen joulua oli vielä lumetonta, vaikka maa oli jo jäässä. Jokunen räntäsade aikaisemmin, mutta sitten saapui pakkanen, ja tanner kumisi kärrynpyörien alla. Kunnes sitten eräänä päivänä rupesi taivaalta putoilemaan oikein suuria, vanhan kymmenen pennin rahan kokoisia »akanpaloja», ja maa peittyi puhtaan, valkoisen lakanan alle. Talvi oli tullut! On vaikea sanoa, miltä pohjoismaalaisesta tuntuu talven saapuminen tänne. Siinä on jotakin niin tavattoman tuttua ja sydäntä omituisella tavalla sykähdyttävää. Talvi! Sehän oikeastaan kuuluu meille, pohjoisimman Euroopan asukkaille. Mehän sitä rakastamme, ja me sitä ymmärrämme. Voiko esim. olla mitään suurenmoisempaa kuin Lapin talvi... hohtavan valkoisille hankineen? Niin ehyt ja kokonainen vuodenaika! Meistä suomalaisista tuntuu, kuin olisimme rakkaille heimolaisillemme lahjoittaneet jotakin omastamme... ikäänkuin kansallisomaisuudestamme, kun näemme talven saapuvan Unkariin. »Olette saaneet talven», sanomme me kuin huomauttaaksemme, että meiltä sitä kyllä riittää. Olemme niin jalomielisiä. Mutta talon rouva pudistaa murheellisena päätään. Istenem! Istenem! Puut ovat kalliita... ja kivihiili myös. Eikä lämmittämälläkään tahdo saada huoneita riittävän lämpöisiksi. Talvi! Tuolla ulkona kaupunkiin johtavalla leveällä valtatiellä ajelee talonpoika turkinkaulus pystyssä. Hänen pitkät roikkuvat Deákin viiksensä ovat yltä päältä kuurassa. Pikku poika istuu hänen rinnallaan vain ohut nuttu yllään ja päässä vanha koululaislakki. Voisi melkein vannoa, että hän paleltuu tuohon kuskipukille ennen pitkää. Mutta  poika vain iloisena lauleskelee. Lapsen sydän iloitsee talvesta Unkarissakin  niinkuin kaikkialla maailmassa. Talonpoikaisvaimoja marssii kaupunkiin, valkoiset nyytit selässä. Niiden nimi on unkariksi batyu. He heistelevät reippaina, paksut villahuivit kiedottuina pään ympäri ja jalassa miesten saappaat. Eivät hekään näytä erikoisesti surevan talven saapumista, vaikka pesään pantavaa ei heilläkään liene liikoja. Heille on nyt pääasia saada kaupungin torilla kaupatuksi ne muutamat kananpoikaset, jotka jaloista yhteensidottuina kurkistelevat pää kallellaan eukon selässä keikkuvan juurikopan reunojen yli. Lintuparat! Mahtanee niilläkin olla kylmä. Mutta pian ne pääsevät kärsimästä, sillä jo päivälliseksi ne höyryävät jonkun lihavan juutalaisen pankinjohtajan pöydällä, joka herra yhtä lihavalle rouvalleen kertoo kurssien vaihteluista ja puhuu mielihyvin japanilaisista, joiden rynnistys Kaukoidässä auttaa hänen afääreitään. Sillä juutalainen on sellainen, että hän hyötyy kaikesta  tapahtuipa maailmassa mitä tahansa. Hän hyötyy talvestakin  sillä jos puun ja kivihiilen menekki on suuri, niin hän nostaa äkkiä hintoja. Mit lehet csinálni? Mitä voi tehdä? Kysyntä on suuri ja puuta ja hiiltä Unkarissa vähän  kiitos Trianonin rauhan, jonka juutalaiset sanelivat vain omaksi hyödykseen. Sellaista on elämä täällä veljesmaassa. Mutta  talvi! Se houkuttelee esille sukset ja luistimet! Koulunuoriso kisailee Kansallispuistoon laitetulla keinotekoisella luistinradalla yhtä iloisena ja onnellisena kuin konsanaan samanlainen nuoriso Helsingin radoilla. Mitä he surevat! He ovat nuoria ja heille kuuluu tulevaisuus. Eivät he huomaa puiston keskellä puolitangossa riippuvaa valtakunnan lippua, jonka punavalko-vihreät kansallisvärit talvi on huurrehtinut harsollaan. Soitto soi ja edestakaisin keinuvat nuoret parit liitelevät ympäri rataa. Silmät säihkyvät, ja posket punoittavat. Talvi on temmannut heidät taikapiiriinsä, talvi, joka soi heille tämän ihanan iltapäivän, tämän kimmeltävän jääpermannon, jolla voi mielitiettynsä kanssa liitää hiukan syrjään  pois etiketin paikalle tuoman äidin tai vanhan tädin lähettyviltä, joka vanhoilla jaloillaan ei jaksa laahustaa perässä... eikä uskallakaan. Sillä voisihan hän livettää jalkansa ja langeta keskelle ilakoivaa nuorten parvea. Talvi! Se valmistaa monenlaisia iloja. Se tarttuu ankaralla kourallaan asioiden kulkuun ja hellittää hiukan vuosisataisten perinnäistapojen puristavaa kaapua. Siinä on pohjoismaista vapautta ja raikkautta, jota me rakastamme ja ihailemme. Se ei muuta luontoaan missään, minne se kilisevin kulkusin saapuu. Niin  kulkusin! Olisin luullut, ettei Unkarissa kulkusia käytetäkään. Mutta  siinähän ajaa reki, ja hevosen selässä helisee kokonainen kulkusterttu. Kuinka ne soivat kauniisti kaupunkiin johtavalla tiellä! Talvi, talvi! Poliisikonstaapeli, joka univormun kaulus pystyssä seisoo keskellä tietä, tekee kunniaa ohiajavalle reelle. Tuttu tai joku ylhäinen herra. Mutta  minusta tuntuu, että hän tekee kunniaa talvelle, tälle pohjolan majesteetille, joka nyt on ulottanut valtansa tänne asti  tänne Keski-Euroopan sydämeen. Siinä tulee vastaan nuori mies ilman lakkia, mustankiiltelevä tukka suoraksi suittuna. Mitä? Uhmaako hän  vai onko hän kunnioituksesta talvea kohtaan jättänyt lakkinsa kotiin? Sillä nyt on 28 asteen pakkanen. Ehkäpä se on muotia vain, sillä tällaisia »urheilijoita» olen tavannut useita. Mutta keskellä tietä, siinä, mihin jonkun magnaatin hyvin syötetty hevonen on pudottanut rivin vihreitä pallerolta, pitävät varpuset pitojaan. Juhlapöytä keskellä talvista maantietä! Varpuset noukkivat kilvan, pyörittelevät päätään, torailevat ja noukkivat jälleen. Ei mene sekään pieni juhla-ateria ilman riitaa ja mielipiteiden eroavaisuuksia. Mutta Pestistä päin porhaltaa auto, oikea »virtaviiva»  ja yks'kaks' ateria on lopussa. Äsken niin herkulliselta näyttänyt, höyryävä »annos» makaa nyt litistettynä pitkin tien kovaa, jäätynyttä pintaa. Mutta lehdettömän akaasian oksalta katselevat äskeiset »juhlavieraat» kaihoten hävinnyttä ateriaansa, surahuttavat toisilleen jonkin pahan sanan... ja lentävät sitten iloisina etsimään uutta syötävää. Sillä kyllä Unkarissa magnaatteja riittää, jos magnaattien hevosiakin. Siitä on historiallinen kehitys pitänyt huolen. Mutta mistä nämä »vallankumoukselliset» ajatukset? Talviko ne toi? Ei, ei... sillä talvi käärii kaikki pumpuliin, tyynnyttää ja rauhoittaa. Sen kun ne vain muuten syntyivät  itsestään. Talvella ei ole niihin mitään osaa. Se päinvastoin yhdistää ja tasoittaa  eräällä tavalla. Sillä ainakin minusta tuntuu, että nyt, talvella, pakkasen nurkissa paukkuessa, Unkari on lähempänä Suomea ja yleensä pohjoismaita, pohjoismaista ajattelua ja aatemaailmaa. Kesällä on toista. Silloin puhkeaa kaikki aikaisemmin kukkaan ja ihmisetkin ovat toisenlaisia. Siinä on vasemmalla Bükk-vuoren rinteellä Kalvária-portaikko: tietyn välimatkan päässä toinen toistaan ylempänä olevia, suurta, leveää hautakiveä muistuttavia muistotauluja, joihin kuhunkin on hakattu kohta Vapahtajan kärsimyshistoriasta. Ei näy nyt ketään sen portaita ylös kiipeämässä  on liian kylmä, ja rukoilija varmasti paleltuisi, ennenkuin olisi päässyt perille, vuoren korkeimmalla kohdalla sijaitsevan suurimman muistotaulun luo. Mieleeni välähtää omituinen ajatus: Onko talvikin protestanttinen? Siltä tuntuu. Etelässä ei yleensä ole talvea, ja siellä ovat ihmisetkin etupäässä katolilaisia. Mutta  pohjoisessa: Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Pohjois-Saksa, Viro... kaikki protestanttisia maita... talven maita! Minua hymyilyttää. Hassunkurinen ajatus! Kaikkea mieleen johtuukin! Mutta Kaikkien Pyhien kirkon kohdalla, jonka kellotaulukin on kokonaan kuuran peitossa, minä nostan hengessäni lakkia ja sanon: Terve sinulle, sinä pohjolan talvi, joka olet tullut Unkariin vieraskäynnille! Toivon, ettet ole tullut terveyttäsi hoitamaan. VIII. LINJA-AUTOSSA POIKKI PUSTAN. Miskolcista Debreceniin on kaikkein mukavin matkustaa linja-autossa, ts. valtion postiautossa. Se lähtee ensiksimainitusta paikasta kello 7.25 ja on jo Debrecenissä tasan kello kymmenen  siis kahden ja puolen tumiin matka. Matkalla on yleensä soma panna merkille, milloin kaupungista on siirrytty maaseudulle. Varsinkin linja-autosta on aina hyvä pitää tuollaista seikkaa silmällä. Ensiksi katu, korkeita kivimuureja, sitten yhä pienempiä rakennuksia. Lopuksi yksikerroksisia talopahasia harvemmassa ja harvemmassa  ja yht'äkkiä on edessä maantie, pitkä ja suora, jota alastomat kirsikka- ja silkkiäispuut reunustavat. Vuoroin vilahtaa ohi matala mökkiryhmä. Niitä on molemmin puolin tietä. Mutta talot ovat olkikattoisia  pettämätön merkki siitä, että ollaan jo maalla. Suunnilleen tällainen on kuva, kun linja-autossa ajetaan Miskolcista Debreceniin  ainakin alkutaipaleelta. Linja-auto, jossa matkustin, ei ollut erikoisen hyvä. Unkari on köyhä, sillä ei ole varaa hankkia sellaisia loistavia »maantiejunia» kuin meillä on esim. Rovaniemen ja Petsamon välillä. Mutta  toimeen siinä tuli, varsinkin kun oli paljon katseltavaa ja kuultavaa. Maisema Miskolcin ja Debrecenin välillä on tasaista  pustaa melkein  voisi sanoa  vaikk'ei samassa merkityksessä kuin esim. kuuluisalla Hortobágy'illa. Kyliä melkein toinen toisessaan kiinni ja kirkkoja vilahtelee ohi, yksi joka viiden minuutin perästä. Seutu on suurimmaksi osaksi katolista... päättäen siitä, että kirkkojen edustalla, usein aivan maantien reunassa, seisoo puinen ristiinnaulitun kuva. Linja-auton yleisökin on samaa uskontunnustusta  ainakin suurin osa, sillä kirkkojen ja ristiinnaulitun kuvien ohi ajettaessa miehet nostavat hattua ja naiset tekevät ristinmerkin. Ihmettelen varsinkin kuljettajaa, joka ei laiminlyö yhtään tällaista tilaisuutta. Mistä ihmeestä hän tietää, mikä kirkko on »ainoan oikean uskon temppeli», mikä ei. No... hän tuntee linjan, ajattelen minä. Ja hyvin hän tunteekin, sillä hän ajaa paikoitellen 60 km:n nopeudella. Mutta  annapas, että edessäpäin vilkkuu jonkin kirkontornin huipussa kullattu kukko, niin hän ei käännä päätänsäkään, eikä lakki nouse. Kalvinistien pyhäkkö, joka oikean, hurskaan katolilaisen mielestä ei ole mikään kirkko! Katselen ympärilleni vaunussa. Etupenkillä istuu keski-ikäinen, kirkassilmäinen herrasmies, jonka virka-asteen noin ensi katsannolta päättelen olevan melko korkean, sillä hän juttelee armollisesti ja alentuvasti kuljettajan kanssa. Miskolcissa, lähtöaseman edustalla vielä seisoessamme olin epähuomiossa jättänyt auton oven auki, koska ilma sisällä tuntui olevan tuuletuksen tarpeessa. »Tessék az ajtót behúzni» [Olkaa hyvä ja vetäkää ovi kiinni.] sanoi hän minulle ylhäisen arvokkaasti, mutta minä, onneton, käsitin väärin ja jätin oven selälleen, luullen hänen tarkoittaneen samaa kuin minäkin. Mutta  hän oli pyytänytkin sulkemaan oven ja uudisti tämän pyyntönsä minun jäljessäni tulijalle sellaisella äänellä, josta saattoi päätellä noiden kahden keskenään sopineen siitä, että minä olin moukka. Varmaankin postintarkastaja, ajattelin ja siirryin hänen viereensä istumaan, sillä hän oli pari kertaa armollisesti vastannut kysymyksiini. Hän osoittautui melko mukavaksi ja ystävälliseksi herraksi saatuaan kuulla, että olin suomalainen. »Rokonok vagyunk  olemme sukulaisia.» Niinpä kyllä. Ja erään savimökkirykelmän kohdalla hän pudottautui autosta pois, otettuaan sitä ennen penkin alta juurivasun, jota hän tuntui häpeävän. JegyzQ
 kylän notaari  ahaa! Ja tuo savimökkirykelmä oli hänen valtakuntansa. Kylät olivat loppuneet, ja nyt alkoi aivan asumaton seutu. Aurinko valoi hohdettaan lumen peittämälle lakeudelle. Se sädehti ja kimmelsi niinkuin meillä hanget huhtikuussa. Kevyt auer leijaili ilmassa antaen maisemalle vielä pehmeämmät piirteet. Tie ujelsi suorana eteenpäin... ja kaukana näköpiirin rajassa tuikki valkoinen piste, jota varjosti pitkien, solakoiden puiden ryhmä: yksinäinen pustan talo ja sen vieressä kasvavat, sypressiä muistuttavat poppelit. Matkustava yleisö oli harvennut. Ónodissa, viimeisessä suuremmassa kauppalassa, oli sitä jäänyt pois hyvänen joukko. Tuo paikkakunta oli täyttänyt mieleni jännityksellä, sillä olihan se Unkarin historian kuuluisimpia. Siellähän ruhtinas Ferenc Rákóczi II v. 1707  kuuluisilla Ónodin valtiopäivillä  sanoutui irti Itävallan hallitsijahuoneesta ja julisti Unkarin itsenäiseksi. Kohtalokas askel, jonka seuraukset olivat vielä kohtalokkaampia: Itävalta jännitti viimeiset voimansa ja kukisti kapinaliikkeen. Kului melkein puolitoista sataa vuotta, ennen kuin uutta uskallettiin yrittää, ja sekin, vuosien 1848 49 kapina epäonnistui, kuten tiedämme. Vasta v. 1919 Unkari oli lopullisesti itsenäinen, mutta typistettynä ja silvottuna, mistä on ollut seurauksena yleinen köyhtyminen ja epätoivoinen kamppailu olemassaolosta. Muistin, kuinka Ónodissa olin kurkistellut linja-auton ikkunasta oikealle  sinne, missä tiesin Tiszan virtaavan. Siellä jossakin oli sijainnut suuren Rákózcin teltta noiden kuuluisien valtiopäivien aikana. Siellä oli käyty ne kiivaat keskustelut vastustajien kesken, jotka historia nyt niin murheellisesti toistaa. Siellä jossakin oli herra Okolicsányi  evankelinen muuten  saanut surmaniskun katolisen vihamiehensä kädestä. Myrskyinen kohtaus ja myrskyiset viikot! Nyt leijaili tammikuinen hieno auer seudun yllä ja vaatimaton kauppala uinui levossa. Heräsin näistä mietteistäni, kun muutaman kylän kohdalta joukko koululaisia rynnisti autoon kirjoineen ja selkäreppuineen. Nuori, iloinen, hälisevä parvi: neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Rupesin juttusille heidän kanssaan.  Minne menette?  Polgáriin. (Iloiset, hymyilevät silmät suuntautuivat minuun joka taholta.)  Kouluunko?  Niin. Mutta  nyt oli pari heistä huomannut, ettei minun unkarin kieleni ollut moitteetonta, ja he rupesivat vuorostaan ahdistamaan minua kysymyksillään.  Mistä suvaitsette tulla? (Unkarilainen on kohtelias.)  Miskolcista.  Minne suvaitsette mennä?  Debreceniin.  Ette suvaitse olla unkarilainen? (Luulen, että tuossakin kysymyksessä esiintyi tuo unkarinkielessä niin yleinen tetszik-sana.)  En... olen suomalainen. Huijee! Ryhmä piiritti minut heti. He eivät enää malttaneet istua, vaan nousivat seisomaan. Auto hyppi ja heittelehti, mutta he pitelivät penkkien selustoista kiinni.  Olemme sukulaisia!  Niin olemme.  Meillä puhutaan jokaisessa koulussa Suomesta.  Niin meilläkin Unkarista. Ihastuksen hyrinää. Tytötkin olivat ruvenneet meitä kuuntelemaan.  Mein Schwester  minun sisareni,  esitti yksi, hauskannäköinen miehenalku, joka sentään oli jäänyt istumaan paikalleen.  Tuoko vihreälakkinen?  Niin! Mutta  tuota... minkälainen koulu se oli, jonne pojat olivat matkalla?  Porvarikoulu. Ja siellä oli tietysti ukkelia joka uskonsuunnasta? Niin oli  kaikkia muita, paitsi luterilaisia oli vain jokunen harva. Oliko juutalaisiakin? Oli israeliittojakin. Ja pojat äimistivät pahasti. Antisemiittejä olivat siis nämäkin miehenalut. Haastelimme edelleen. Kysyin, tiesivätkö he, mitä Hitler Saksassa oli tehnyt juutalaisille. Tiesivät  karkoittanut maasta. No... mitä Unkarissa voitaisiin tehdä? Pojat kävivät vakaviksi, kunnes sama poika, joka oli esittänyt sisarensa, virkkoi naurahtaen:  Semmit  ei mitään. Auto oli pysähtynyt. Olimme tulleet joen rantaan. Yht'äkkiä pojat havahtuivat.  Tisza!  huudahtivat he yhteen ääneen. Se oli Tisza, kuuluisa Theiss, ainoa joki, joka syntyy ja kuolee Unkarin alueella, se näet yhtyy Tonavaan Unkarin rajojen sisällä. Muistuttelin mieleeni aikaisemmin kuulemaani lausetta: »Ken Tiszan vettä kerran juo, se aina kaipaa Tiszan luo»  mutta en muistanut sitä unkariksi. Kunnes yksi pojista auttoi minua. A ki a Tisza vizét issza, vágyik annak szive vissza. Niin! Niin se oli! Minä olin kerran juonut Tiszan vettä!  Pahaa  eikö niin? Savista? Enpä muistanut oikein... siitä oli jo niin kauan. Se oli tapahtunut syksyllä 1930 jossakin Hódmezóvásárhely'in puolessa. Mutta  nyt mentiin joen yli ja oikein lautalla aivan kuin jossakin Suomen Lapissa. Pojat selittivät... viittilöivät ja selittivät. Muhi-pustako? Olimme kulkeneet jo sen ohi. Se alkoi heti Ónodin takaa. Eikös sielläkin ollut tapahtunut jotakin? Oli... v. 1241 tataarit voittivat siellä unkarilaiset ja levisivät sen jälkeen yli koko maan. Aijai... se oli ollut aikaa! Tataarit! Mutta  ihmeellistä kyllä!  Nekin olivat heimolaisia, sukulaisia  niinkuin turkkilaisetkin  Istenem! (Jumalani!) Auto pääsi yli, ja taas mennä huristettiin pitkin avaraa pustaa. Aurinko paistoi jo korkealta. Sumu oheni, ja seutu kirkastui. Kirsikkapuiden reunustama maantie jatkui vain eteenpäin. Fasaani pyrähti lentoon maantienojasta. Fasaani! Niitä oli täällä ja runsaasti! Pojat innostuivat. He selittivät minulle, selittivät ja viittoivat käsillään. Kaikki neljä puhuivat yhteen ääneen. Mutta  minä en  valitettavasti  saanut puolestakaan selvää.  Polgár!  huutaa kuljettaja. Niin  siinä oli Polgár  kyläkö vai kauppala  en päässyt tietämään. Mutta pojat valmistautuivat jättämään auton.  Emme tapaa enää?  Kuka tietää... No... ehkä paluumatkalla.  Mahdollista...  Jumalan haltuun sitten!  Jumalan haltuun! Ja nuo sirkeäsilmäiset, nuoret porvarikoululaiset menivät hiljaa jutellen, päät yhdessä. Heilutin heille kättä vaunun ikkunasta, ja he vastasivat tulisesti, vilkkaasti. Jumala siunatkoon Unkarin nuorisoa! Jumala siunatkoon Suomen nuorisoa... kaikkia koulupoikia ja tyttöjä kaikissa kolmessa veljesmaassa! Automme jatkoi kulkuaan. Seutu oli nyt kokonaan muuttunut. Sivuutimme Hajduböszörmény'in, vanhan ruhtinas Bocskayn aikaisen pääkaupungin. Jo häämötti edestäpäin Debrecenin Suurmetsä! Tuttu näky! Vähää ennen joulua olin ajanut tätä samaa tietä. Jo näkyivät Debrecenin ensimmäiset talot ja piirtyivät taivasta vasten kirkkojen tornit. Pian porhalsi postiauto pitkin tuttua katua, ohi pääpostin, ohi Suurkirkon... teki kaarroksen Kossuthin patsaan ympäri ja pysähtyi »Arany Bikan»  Kultaisen Härän ravintolan edustalle. Olimme Debrecenissä. IX. DEBRECEN. Hejh Debrecen, Ha rád emlékezem!... (Hei, Debrecen, en unhoita sua, en!...) Näin alkaa Sándor PetQ
fin runo »Egy telem Debrecenben» (Talvi Debrecenissä). Hänen oli siellä vaikea olla, hän kärsi nälkää ja vilua, vaikka osasi ottaakin kaiken tuon tosi runoilijan humoristisella ylevyydellä. Minun on Debrecenissä aina ollut hyvä olla: olen asunut hyvin, syönyt hyvin, nukkunut hyvin. Siellä olen tuntenut olevani kuin Unkarin sydämessä, missä vilpitön sukulaisrakkaus, aitounkarilainen väärentämätön henki ja täydellinen ymmärtämys on minua ympäröinyt. Voin siis PetQ
fin lailla ylistää Debreceniä, vaikka aivan päinvastaisista syistä. Debrecen oli ennen unkarilaisten maahantuloa ehkä slaavilaisten asuma paikka. Siitä meillä ei ole mitään tarkkoja tietoja. Kolmannellatoista ja neljännellätoista vuosisadalla se oli jo kukoistava kylä, Nagy-Váradin jälkeen Tiszántúlin huomattavimpia paikkakuntia. Se oli rakennettu arolle, mutta siitä huolimatta eivät muurit ole sitä koskaan ympäröineet. Ainoastaan vallihauta ja aita suojelivat sitä aina viime vuosisadan keskipaikkeille asti. Se on ollut kaupunki, jonka niin hyvin vihollis- kuin oman maankin joukot ovat mielellään vallanneet, sillä se oli hyvä muonituspaikka. Unkarin historiasta tiedämme, kuinka esim. 1600-luvun loppupuolella käydyissä sodissa itävaltalaiset kenraalit pakkoverottivat sitä. Niinpä esim. kenraali Caraffa oli kiskonut kaupungilta 480 000 guldenin paloveron. Kun Rákóczi aloitti vapausliikkeensä, oli hänen ensimmäisiä tehtäviään päästä Debreceniin. Ja hän pääsikin ja sai siitä hyvän tukikohdan itselleen niin sotilaallisessa kuin ennen kaikkea taloudellisessa merkityksessä. Siitä tuli hänellekin hyvä muonituspaikka, ja koko tuon 8 vuotta kestäneen vapaustaistelun aikana se oli tavallaan kurutsien  Rákóczin kannattajien  pääkaupunki. Vaikka se oli rakennettu arolle, oli se hyvässä liikenneyhteydessä naapurimaiden kanssa. Vanha kauppatie Alföldistä Erdélý'ihin kulki pitkin Sebes-Körös-joen laaksoa, joten debreceniläiset saattoivat hyvin käyttää sitä. Samoin leikkasivat täällä toisiaan Ylä-Unkarista, Nagy-Váradin ja Tiszan alajuoksun varrelta Mármarokseen ja siellä oleville suolakaivoksille johtavat tiet. Debrecenillä oli siis hyvä pääsy eri suuntiin. Neljännentoista vuosisadan alussa antoi kuningas Zsigmond Debrecenille vapaakaupungin oikeudet, ja nyt alkoi kaupungin nousu. Siitä tuli kauppakaupunki, joka myi vehnää, karjaa, hevosia ja viiniä. Rotukarjaa kuljetettiin aina Wieniin, Augsburgiin, Müncheniin ja Nürnbergiin asti. Niin vilkasta oli tämä liike, että sitä maantietä, joka Hortobágy in pustan halki kulki Pestin kautta Wieniin, kutsuttiin viimeksimainittujen kaupunkien välillä »teurastajaintieksi». Debrecen kantoi myös osaltaan turkkilaisiestä, vaikka se säästyikin hävitykseltä. Oikeudellisesti se kuului Transsylvaniaan, mutta sai samalla maksaa veroa sulttaaneille. Turkkilaiset säästivät sitä sen vuoksi. Sen sijaan he hävittivät ympäristön kukoistavat kylät. Näin joutui kaupungin haltuun suunnaton maa-alue, joka vielä tänäkin päivänä muodostaa Debrecenin kaupungin suurimman rikkauden: 95 720 ha maata. Turkkilaisajan jälkeen korotti keisari Leopold I kaupungin jälleen vapaakaupungiksi v. 1692 tunnustukseksi debreceniläisten osoittamasta uskollisuudesta turkkilaissotien aikana. Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa oli siellä jo 30 000 asukasta. V:n 1848 vapaussodassa Debrecen joutui näyttelemään tärkeää osaa. Siitä tuli Lajos Kossutkin hallituksen pääkaupunki. Täällä pidettiin ne kuuluisat valtiopäivät, joilla Habsburgit julistettiin kruununsa menettäneiksi  yltiöpäinen toimenpide, johon Kossuth ryhtyi monista varoituksista huolimatta. Täällä myös suoritettiin viimeinen voimain koetus unkarilaisten ja venäläisten välillä elok. 2 p:nä 1849, jossa taistelussa unkarilaiset hävisivät moninkertaista vihollista vastaan. Eräällä hautuumaalla kaupungin laidassa muistuttavat vieläkin sadat rivissä olevat pienet ristit tästä viimeisestä epätoivoisesta kamppailusta. Seuraavien rauhallisten vuosikymmenten aikana Debrecen kehittyy kehittymistään. Pikku teollisuus, joka täällä ennen oli kukoistanut, taantuu vähitellen ja uusi aika koittaa. Alkaa koneiden ja tehtaiden aikakausi. Debrecenistä tulee täysin nykyaikainen teollisuuskaupunki, joka tuottaa maanviljelyskoneita, tekstiilituotteita, metallitavaroita, harjoja, tupakkaa, hevosenkenkiä, tiiliä, uuneja, astioita, kampoja, sokeria, puu- ja nahkatavaroita. Suuret salamitehtaat (eräs makkaralaji) harjoittavat ulkomaistakin vientiä, samoin kuin saippuatehtaat. Tänne kohoaa Unkarin suurin rautatien konepaja jne. Romanialaiset ryöstivät kaupunkia perusteellisesti v. 1920, mutta Debrecen on ihmeellisesti toipunut näistäkin vaurioistaan. Näiden huomattavien taloudellisten ja kaupallisten saavutusten ohella Debrecen on samalla ollut kansallisen kulttuurin tyyssija Tiszántúlissa  Tisza-joen itäpuolella. Tämän johtavan asemansa se ansaitsi omaksumalla uskonpuhdistuksen kalvinilaisessa muodossa. Siinä on ollut sen henkisen voiman ja sitkeyden päälähde. Kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla perustettiin kuuluisa Debrecenin kollegio, ja v. 1561 aloitti toimintansa sen yhtä kuuluisa kirjapaino, joka vieläkin on käynnissä. Kollegio oli vuosisatoja Tiszántúlin parhaan nuorison kasvatuslaitos, ja monet kuuluisat miehet ovat siellä opillisen sivistyksensä saaneet. Mutta  lähtekäämme kaupunkia kiertämään. Edellyttäen, että olemme syöneet maukkaan aamiaisen Angol Királyné-hotellin kodikkaassa »Bundassa», missä kaikkien debreceniläisten tuttu, vanha András-bácsi vieraita palvelee, olemme siihen valmiit. Heti mainittua hotellia, vastapäätä on kaupungin teatteri  Csokonai szinház  saanut nimensä kuuluisasta debreceniläisestä runoilijasta Vitéz Mihály Csokonaista, joka täällä aikoinaan toimi opettajana. Kadun nimi on Kossuth Lajos-utca, ja kävelemme sitä pitkin pääkadulle Ferenc Józseh-utcalle. Siinä Kossuth Lajos-utcaa vastapäätä on kalvinilainen Pikkukirkko, jonka tylppäpäinen torni muistuttaa jonkin linnoituksen tornia. Käännymme oikealle, astumme ohi Arany Bika-nimisen hotellin ja tulemme Suurkirkolle. Se on ikivanha kaksitorninen temppeli, joka XVI vuosisadan puolivälissä muuttui protestanttiseksi. Se on rakennettu mahtavaan goottilaiseen tyyliin ja tulipalot ovat sitä monesti hävittäneet. Mutta yhä seisovat sen muurit kuin vertauskuvana Unkarin kalvinilaisen kansan voimasta ja sitkeydestä. Kutsutaanhan Debreceniä Unkarin »kalvinilaiseksi Roomaksi», ja tämä Suurkirkko ansaitsee täydellä syyllä tässä kaupungissa saman paikan, kuin Pietarin kirkolla on Tiberin kaupungissa. Nykyisen muotonsa se on saanut v. 1818. Sen huomattavimmista nähtävyyksistä ansaitsevat mainitsemista kuuluisa 5600 kiloa painava »Rákóczin kello», ja ikivanhat, mitä täydellisimmällä mekanismilla toimivat urut. Tässä kirkossa pidettiin huhtik. 14 päivänä 1849 nuo ennenmainitut kuuluisat valtiopäivät, jotka tulivat niin kohtalokkaiksi Unkarille. Käyskentelemme edelleen. Samalla puolen katua, missä kohoaa reformeeratun piispan palatsi, vastapäätä Suurkirkkoa, kasvaa eräässä nurkassa kolmatta metriä korkea puu. Se on Licium halimifolium, unkariksi ördögcérna, suomeksi »pirunlanka». Kasvitieteen mukaan se on vain pensas, mutta tässä on tapahtunut sellainen ihme, että pensaasta on kasvanut tukevarunkoinen puu. Siitä on seuraava tarina: Debrecenissä eli 1700-luvulla Bálint-niminen pappi. Hän väitteli kerran Ambrosius-nimisen katolisen papin kanssa siitä, kumpi on oikeampi usko, katolinen vai kalvinilainen. Ambrosius taittoi liciumin oksan, pisti sen maahan ja sanoi: »Jos tästä uskonnosta tulee jotakin, silloin kasvaa tämä oksa puuksi!» Bálint-pappi vastasi: »Siispä tulkoon siitä sitten puu!» Ja niin tapahtui sellainen ihme, että pirunlangasta, joka tavallisesti esiintyy vain pensaana, kasvoi tähän kadun nurkkaan kolmatta metriä korkea puu. Olemme täynnä tätä »unkarilaisen uskonnon» ihmeitä tekevää voimaa, kun saavumme kollegio-rakennuksen eteen. Sen julkisivu tekee juhlallisen vaikutuksen. Siitä tuntuu ikäänkuin uhoavan uskonpuhdistuksen henki ja voima. Se oli aikoinaan Unkarin suurin ja vanhin protestanttinen korkeakoulu. Moni kuuluisa professori on sen auditorioissa luennoinut ja hankkinut sille eurooppalaisen maineen. Se omistaa suuren kirjaston (noin 250 000 nidettä), niiden joukossa paljon alkuperäisiä asiakirjoja, diplomeja, käsikirjoituksia ja ensimmäisen nuoren kirjapainotaidon merkkituotteita, joilla on korvaamaton arvo. Tästä korkeakoulusta muodostui sitten István Tiszan yliopisto, joka v. 1912 aloitti toimintansa neljine tiedekuntineen. Sen rakennus on kaupungin toisella laidalla, ns. Suurmetsässä. Vastapäätä Kollegiota seisoo runoilija Csokonain patsas, kuvanveistäjä Nikolaus Izón käsialaa. Csokonai oli PetQ
fin edelläkävijä. »Bundan» seinällä on mm. luettavissa hänen säkeitään: »Nékem inkább oly bokréta, árnyékozza képemet. Melyet nyér a vig poéta mulatván a szép nemet.» [Mieluummin varjostakoon kasvojani sellainen kukkakimppu, jonka voittaa iloinen runoilija huvittaessaan kaunista sukupuolta.] Csokonain säkeiden mielessämme soidessa astelemme takaisinpäin ja istahdamme Suurkirkon vieressä olevaan puistoon. Siinä on meitä vastapäätä muistopatsas, joka kiinnittää huomiotamme. Sen yläosassa on laivan kuva ja alempana muistotaulu, jossa on kymmenkunta nimeä. Se on kaleeriorjien muistopatsas, jonka Debrecenin kaupunki pystytti v. 1895 niiden protestanttisten pappien muistoksi, jotka 1600-luvulla uskonsa tähden tuomittiin kaleereita soutamaan ja joita raskaat kahleet jaloissa kuljetettiin kuin karjalaumaa Unkarin vuorilta Levantin satamiin. Se oli ankaraa aikaa, jolloin ei ollut helppo tunnustaa uutta uskoa, kuulua ns. »uskonparantajiin». Hyvin moni protestanttinen pappi silloin tuomittiin loppuiäkseen soutamaan turkkilaisten kaleereja. Muutamia harvoja onnistui hollantilaisen amiraalin Ruyter'in pelastaa, ja heitä koskevia asiakirjoja on vieläkin nähtävänä kollegion Suurkirjastossa. Toisella sivulla on latinankielinen muistokirjoitus, jonka hartain mielin luemme: Monumentum ministrorum Verbi Divini qui pro fide ac libertate evangelica e Hungaria ad triremes Neapolitanas deportati sunt. [Niiden Jumalan sanan palvelijoiden muistomerkki, jotka uskon ja evankelisen vapauden vuoksi karkotettiin Unkarista Napolin kaleereille.] Ajatuksemme viivähtää heissä, noissa onnettomissa, jotka raskaat kahleet jaloissa saivat avojaloin kulkea lumisten vuorten yli  niinkuin muistotieto kertoo  laahustaa eteenpäin köyryselkäisinä, kädet sidottuina selän taa... ruoskan iskujen ja kirousten kaikuessa heidän ympärillään. Ministri Verbi Divini  Jumalan Sanan palvelijoita! Totisesti he saivat palveluksestaan sen palkan, mikä kaikkina aikoma on tullut vain kaikkein uskollisimpien osaksi: kärsimyksen, marttyyriuden kruunun. Historia ei ole säilyttänyt heidän kärsimystensä yksityiskohtia. Se antaa vain aavistuksen niiden suuruudesta. Kävelemme takaisinpäin ja poikkeamme reformeeratun Pikkukirkon kohdalta Széchenyin kadulle. Sen varrella pitäisi sijaita rakennuksen, jossa Kaarle XII yöpyi kuuluisalla ratsastusretkellään Turkista Stralsundiin. Löydämmekin talon. Se on aivan tavallinen kaksikerroksinen vanhanpuoleinen rakennus, jonka portin pielessä on muistotaulu: Itt szállod meg XII. Károly Svéd király 1714 nov. 15:n. Emelte svéd nemzet iránt érzett hálából es tiszteletból a debreceni Mensa Academica. (Täällä majaili Kaarle XII Ruotsin kuningas 1714 marraskuun 15 päivänä. Pystytti Ruotsin kansaa kohtaan tuntemastaan kiitollisuudesta ja kunnioituksesta Debrecenin Mensa Academica.) Mutta  meillä ei ole nyt aikaa poiketa sisään, jätämme sen seuraavaan päivään. Olimme halunneet vain todeta, että rakennus todella oli olemassa. On kohta päivällisaika, ja meidän täytyy kiirehtiä hotelliimme, missä töltött káposzta ja székely gulyás meitä odottaa. Hetken kuluttua istumme vanhalla paikallamme, seinämaalauksin koristetussa »Bundassa», jolle runoilija Endre Ady on antanut tämän lämpöä uhkuvan nimen. [Bunda = turkki.] Siinä on Adyn reliefi toisella seinällä, ja meitä vastapäätä Csokonain sanat nuoren nukkuvan tytön kuvan alla. Olemme jo siksi paljon Unkarin kirjallisuuden historiaan perehtyneitä, että tiedämme, ketä tuo kuva esittää. Se on Lili, Csokonain rakastettu, jolle tämä on kirjoittanut kauneimmat säkeensä. »Ah, mely édes izzel alszik kincsem itt! Pinty, pacsirta, czizzel majd felserken csitt!» (Ah, kuink' armahasti uinuu aartehein! Leivo, laula hiljaa! Herää kultasein!) Tunnelma on täydellinen. Olemme hyvän ruoan ja juoman, runouden ja historian lumoissa. Mikäpä olisi sen parempi. Tämä Debrecen on saanut meidät sellaiseen vireeseen  tämä kuninkaallinen, unkarilainen vapaakaupunki. Ja olemme sen vuoksi kiitollisia ja tyytyväisiä. Mutta  meillä on vielä paljon näkemättä: Déri-museo, jossa on mm. Munkácsyn kuuluisa »Ecce homo», yliopisto, kollegion Suurkirjasto, Suurmetsä ja kylpylä, kuumavesikylpylä. Syömme hyvällä ruokahalulla, ja sillä aikaa kumahtelee »Rákóczin kellon» valtaisa ääni yli kaupungin. On puolenpäivän aika, ja Suurkirkon kello kuuluttaa unkarilaisten voittoa, jonka nämä vuosisatoja sitten saavuttivat Belgradin muureilla. Se tuo mieleen maan nykyisen tilan, kaikkialla vallitsevan puutteen ja köyhyyden. Milloinkahan Unkarin kirkkojen kellot soittavat uuden, kansallisesti eheän ja yhtenäisen Unkarin ylösnousemusta? X. TALVINEN HORTOBÀGY. Harva suomalainen lienee nähnyt talvista Hortobágy ia. Se on niin kokonaan toisenlainen kuin kesällä. Avara pusta hohtaa lumivalkoisena kuin jäätynyt meren selkä. Lintulammikot, joissa vielä joulukuussa mitä rikkaimmat villihanhiparvet pitivät ilojaan, lepäävät kuolleina jään peitossa, ja pois on kaikonnut satapäinen veden väki, etelämmäs Balkanille, Kreikkaan  ja sitäkin kauemmas, aina Egyptiin, Niilin rannoille asti, mistä taas kevään tullen lentävät kohti pohjoista, pysähtyen välillä Hortobágy in lammikoissa jatkaakseen sitten matkaansa yhä pohjoisemmas, kohti Lappia. Mutta  siihen on vielä aikaa, sillä nyt on tammikuu, ja Hortobágy lepää kuolleena avaran, valkoisen käärinliinan alla. Myös pustan csárda on hiljainen. Se nukkuu keskellä tätä valkoista autiutta huomiota herättämättä. Haikaran pesä sen pientä linnantornia muistuttavan savupiipun nokassa on tyhjä. Keväällä se saapuu, tuo rakastettu lintu, ja silloin alkaa pesän uusiminen. Sillä talven myrskyt ovat sitä pahasti vikuuttaneet. Mutta  siihen on vielä aikaa, sillä nyt seisovat csárdan edessä olevat akaasiat lehdettöminä, vilusta värjötellen. Tuntuu melkein mahdottomalta uskoa, että kolmen, neljän kuukauden perästä huumaava tuoksu täyttää csárdan ympäristön ja tuhansien leivosten laulu soi kirkkaana kevätpäivän korkeudessa. Nyt on taivas pilvien peitossa. Mustanharmaina massoina ne vyöryvät pustan yllä, kuin painaen sitä yhä matalammaksi. Kaivon vinttien vivut seisovat rivissä, kaikki samaan suuntaan kumartuneina... kuin rukoilisivat armoa talven majesteetilta, joka nyt on ulottanut valtansa tämän silmänkantamattoman lakeudenkin ylle. Mutta aamulla, auringon noustessa ne taipuvat vuoron perään ylös ja alas, sillä karjapaimen siellä juottaa laumaansa. Jumalan laitos, vesi ei ole jäätynyt syvissä kaivoissa, ja nuo pitkäsarviset, jäntteräniskaiset härät, jotka rauhallisina uhmaavat talven tuiskua ja pakkasta, saavat juoda. Karjapaimenenkaan ei ole vilu, sillä hän on kääriytynyt paksuun lammasnahkaiseen turkkiin, bundaan, jota hän käyttää kesät, talvet. Rauhallisesti pitkävartista piippuaan poltellen hän seuraa karjan juontia, silloin tällöin silmäten etäisyydessä uinuvaa csárdaa kohti, mistä ei nyt kuulu mustalaisten soitto. Sillä talviseen aikaan ei kannata kustantaa orkesteria pustan kapakkaan. Nuo Imret, Janokset ja »Mustat Pistat» soittaa luruuttelevat nyt kaupungissa, lämpimissä hotellihuoneissa, missä suuret herrat viettävät iltaansa, syöden, juoden ja mässäten. Haijee! Mutta kesällä  voi taivahinen!  silloin helisee musiikki pitkin csárdan holvikattoista käytävääkin, kun priimas vetää paimenen korvan juuressa, että Hortobágy'ilta jo veivät Csikó-ratsuni. Varastivat, onnettomat, vielä kultani... Niin, kesä, kesä! Kaikkien ajatukset lentävät kesään. Hovimestari  fQ
q
r  csárdassa haukottelee. Ei ole vieraita! Palvelustytöt ikävystyvät. Kovin on hiljaista! Vain arkitupaa pidetään lämpimänä  ja tietysti keittiötä. Mutta muuten csárdan huoneet ovat kylmillään. Vain omistaja, herra Németh, pistäytyy pari, kolme kertaa viikossa kaupungista. Hän ajaa omalla autollaan. Viipyen päiväkappaleen hän palaa illan tullen takaisin. Ja taas on hiljaista pustan csárdassa. Postineiti leimaa pari, kolme kirjettä. Vähän on postiakin näin talviseen aikaan. Mutta kesällä  varjele pois!  silloin lentää kirjekortti melkein joka maailman ääreen  kaukaiseen Suomeenkin. Huijee! Postineiti on kartasta katsonut, missä se maa on. Ja kaukana se on. Nytkin asuu suomalainen herra yhdessä csárdan huoneessa  omituinen mies, ei puhu paljoa... kävelee aamuisin pitkin lumista pustaa, palaa takaisin ja kirjoittaa. Mitä mahtanee kirjoittaa? Romaania, sanoo herra Németh, joka on maailmoita matkustellut  romaania Lapista. Lapista!? Missähän maan kolkassa sekin paikka lienee  ? Näin kuluvat päivät. Aurinko nousee aamulla. Se purppuroi pustan taivaan mitä ihanimmin värein. Lakeus hohtaa kuin kimmeltävä hopeapeili tuhansine kirkkaan pistäville tulikipunoineen. Tänään on taivas selkeä. Csárda kylpee auringon paisteessa. Jokin vesipisara tipahtaa räystäältä. PetQ
fin korkokuva csárdan seinällä uiskentelee valossa. Itt járt PetQ
fi 1842-ben. Megörökitette Debrecen közönsége. 1923. (Täällä kävi PetQ
fi vuonna 1842. Ikuisti Debrecenin yleisö.) Mutta lämmintä ei kestä kauan. Pian painuu aurinko jälleen lännen rannan taa, värjäten kuin viime tervehdykseksi PetQ
fin mietteliään kuvan. Verenpunaista! Niin, niin! Veripurppuraan päättyi runoilijan päivä, silloin kun Unkari katkoi kahleitaan  onnistumatta kuitenkaan sillä kertaa. Nyt maa on vapaa. Tällä avaralla pustalla ratsastaa nyt hevospaimen uljaampana kuin koskaan ennen. Hän poikkeaa csárdaan, istahtaa tarinoimaan hetkiseksi. Pöydällä hänen edessään on pullo viiniä. Hänellä olisi kiire, sillä vielä tänä iltana hänen pitäisi ajaa kauas Nádudvariin, muutamia asioita toimittamaan. Mutta suomalainen herra haluaa kuulla tarinan Látóképi csárdasta. Ja kukapa sen osaisi niin hyvin kertoa kuin hän, Józsi Pásztor, joka on syntynyt täällä! Niin  Látóképi csárda! Kai herra tiesi, että se oli 15 kilometrin päässä Debrecenistä päin tultaessa? Sehän oli paikka! Yksi betjaari rakasti csárdan omistajan vaimoa. Kaunis oli  kaunis kuin aamuruusu. He kohtasivat toisiansa salaa. Mutta mustasukkainen aviomies piti rakastavaisia silmällä. Ja mitä teki hän? Csárdan seinällä oli kuva. Mies kaiversi toisesta huoneesta sen silmien kohdalle reiät. Ja sieltä hän joka ilta katseli rakastavaisten kohtausta. Kun asia tuli ilmi, ihmetteli betjaari, kuinka kuva oli voinut nähdä kaiken ja kertoa aviomiehelle. Mutta  niin vain oli käynyt: salassa pidetty rakkaus oli tullut ilmi. Siitä nimi Látóképi-csárda  Näkevän kuvan kapakka. Hiljaisuus vallitsee csárdan arkituvassa. Öljylamppu käryää pöydällä. (Olisi kokonaan tyylin vastaista, jos täällä olisi sähkövalot!) Juliska keittää illallista. Miellyttävä keiton tuoksu hivelee sieraimia. FQ
q
r  herra Karoly on torkahtanut muuria vasten. Hohhoijaa! Olipas se tarina! Vai että toisesta huoneesta katseli?  Niin katseli! Ja miksei olisi katsellut, kun oli kaivanut reiät  seinään. Nuorin palvelustytöistä nauraa hihittää. Jotkut juoruavat, että hänelläkin oli jo mielitietty  joku kuusitoistavuotias lehmipaimenen alku. Mutta tiesi heistä! Tyttö oli vain ehkä muuten nauranut, sillä olihan Józsin juttu ollut jännittävä ja mielenkiintoinen. Károly-herra on ruvennut kattamaan pöytää. On minun illalliseni vuoro. Józsi Pásztor nousee, nostaa housujaan noin mukavasti suomalaiseen tapaan... hyvästelee ja lähtee.  Jäi se Nádudvarin matka... mutta ajastetaan huomenna... Niinpä niin. Aikaa oli huomennakin  minäpä sen tiesin, minä, jonka aika toisinaan tahtoi tulla pitkäksi. Mutta tämä talvinen päivä oli ollut niin täynnä erilaisia tunnelmia, että tunsin itseni onnelliseksi päästyäni tänne talvisen Hortobágy'in hiljaisuuteen, kauas kaupungin melusta ja rasittavasta seuraelämästä. Illallisen jälkeen seison tuokion ulkona. Pusta on peittynyt pimeään. Taivaalla tuikkivat »Gönczölin vaunut». Pimeästä kuuluu etääntyvä kavioiden kapse. Siellä Józsi Pásztor ajaa paimenina jälleen. XI. PUSTAN CSÁRDASSA. Tammikuiset päivät kuluvat verkkaan, suloisen yksitoikkoisesti pustan csárdassa. Ollaan kuin Lapissa. Samanlainen hajuheinän tuoksukin täyttää huoneen, jossa asun. Se on huone n:o 6, jonka oven päällä on lammaspaimenen kuva. »Lammaspaimenen huone». Jokaisella huoneella on muuten oma nimensä. Minulle olivat antaneet tämän. Kai senvuoksi, että minäkin olen  paimen. Nukun leveässä katosvuoteessa, joka on koristettu unkarilaiseen talonpoikaistyyliin. Sänkyni päähän on maalattu hauskoilla, kömpelönsekaisilla kirjaimilla: Megbecsülöm a pásztori gunyámat  Minä varjelen paimenpukuani. Se vaikuttaa kuin raamatunlause jonkin Lapin majatalon seinällä... tuollaiseen unettavaan, hiljaiseen hartaustunnelmaan vaivuttavasti, jota vielä tehostaa höyhenpatjaisen vuoteen suloinen lämpö. On äärettömän mukava ja hyvä olla. Puoliuninen, valveutunut ajatus ikäänkuin haparoi kaikkia noita eri huonekaluihin maalattuja lauseita, jotka ovat osaksi PetQ
fin, osaksi tuntemattomien runoilijoitten runoista lainattuja. Juhász vagyok, vigan örzöm nyájamat  Lammaspaimen olen, iloisesti vahdin laumaani. Niin on pöytäkaapin otsikossa. Olen sen näiden päivien kuluessa niin monta kertaa lukenut. Katseeni harhailee hiljaa ympäri huonetta, jota kynttilä vaisusti valaisee. Nyt se osuu vaatekaapin kylkeen, joka on sänkyni päässä. Katselen ruskealla ja keltaisella maalattua tekstiä: »Hallod-i te szegin juhász legin, Teli pizzel ez a kövir erzin Megveszem a szeginséget tüled, Ráadásul ad a szeretödet.» [Paimenpoika, köyhä paimen-paha! Mult' ei kukkarosta puutu raha; Köyhyytesi ostan pois ma sulta, anna päällisiksi oma kulta! (Otto Mannisen suom.) Se on PetQ
fiä. Olen lukenut nuo rivit kirjakielellä. Mutta tämä Hortobágyin paimenmurre vaikuttaa tänä varhaisena aamuhetkenä niin erikoiselta... kuin jollakin tavoin tutulta ja kodikkaalta. Tulee mieleen Lapin joulu. Toisella seinällä on aivan samanlainen vuode; jonka päätä koristaa lause: Ha fel ülök fakó szamár hátára  Jos nousen harmajan aasin selkään. Sekin on alku jostakin paimenballaadista, joka vielä täällä pustalla elää ja kukoistaa  niinkuin férjhüség  »aviomiehen uskollisuus», joka vaaleansinisille kukkineen täyttää laajat alat kesäistä pustaa. Se on kaunis kasvi, jonka varressa on pitkiä piikkejä, ja nimensä se lie saanut siitä, että sen kukat helposti irtaantuvat ja lentävät tuulen mukana pitkin pustaa. Sattuvako vai vähemmän sattuva symboli unkarilaisen aviomiehen uskollisuudesta  en lähde ratkaisemaan. Minun on vain kaikin puolin niin ihmeen hyvä olla. Kello ei ole vielä kuutta, mutta siitä huolimatta kuuluu liikettä seinän takaa. Siellä on jo postinhoitaja, neiti Bárdfalvi, hereillä ja laittelee postia lähtökuntoon. Jóska, neljäntoistavuotias talonpojan poika, joka palvelee csárdassa, tulee postia hakemaan viedäkseen sen asemalle. Minä erotan Jóskan askeleet, jotka mukavasti kaikuvat pitkässä holvikäytävässä, ja odottelen jännityksellä niiden paluuta. Sillä tuotuaan postin on Jóskan seuraava tehtävä tulla minun huoneeseeni sytyttämään tulta kamiiniin. Huone on yön kuluessa jäähtynyt, sillä nyt on tammikuu ja yöllä pakkanen. Pian tuleekin Jóska, mustana kuin neekeri. Hän on tummaverinen, harvinaisen tummaverinen, ja kamiinien puhdistus on tehnyt hänet vieläkin mustemmaksi. Hänen suurista, mustista, kosteista silmistään loistaa hyväntahtoisuus, ja hänen leveä suunsa on hymyssä.  Kuinka olette suvainnut nukkua? Hyvin minä olin nukkunut  mikäs siinä. Mutta  oliko tullut postia? Kyllä oli. Ja Jóska pyyhkäisee lamppuöljyisiä hyppysiään housunlahkeisiinsa ja lähtee hakemaan. Hetken päästä minä saan kirjeeni  paitsi Nagyhortobágy'in myös Jóskan erikoisleimalla varustettuina. Kahdeksan aikaan tuo Bálint-herra aamiaiseni: mustaa kahvia ja leipää hunajan kera. Hän on fQ
q
rin  pääherran veli ja tullut csárdaan auttamaan, kun hänen veljensä Károly makaa sairaana. Miesparka on saanut influenssan ja on nyt jo viikon päivät ollut vuoteen omana. Lueskelen postiani loikoillen vuoteessa. Jóska on saanut tulen palamaan, mutta kamiini savuaa. Kitkerä kivihiilen katku pistää nenään ja likaa kirjani ja paperini. Mutta minä en siitä välitä, sillä kotimaan posti on niin mielenkiintoinen. Ilmari Kianto kirjoittaa tunnettuun räiskyvään tapaansa. Hänen hieroglyyfeistään on vähän vaikea saada selvää heikossa kynttilän valossa, mutta sisältö on siksi mielenkiintoista, että minä tavailen kirjeen loppuun. Se on huuto- ja kysymysmerkkejä täynnä. Uhkaavat myydä Turjanlinnan maksamattomista kunnanveroista  Suomussalmen ukot. Mitä olisi tehtävä? Minä täällä kaukana Unkarin pustalla vaivaan päätäni tällä kysymyksellä, ja se häiritsee herttaista aamutunnelmaani. Vaikeaa oli kirjailijan elämä kaukana Koti-Suomessa. Eikä Suomen kansa näyttänyt ymmärtävän, minkä verrattoman kirjailijan se Ilmari Kiannossa omisti. Minä nouseskelen, peseydyn ja rupean laittamaan postiani kuntoon. Herttainen aamutunnelma tuo mieleen Lapin vuodet kauan aikaa sitten, jolloin nouseskelin jossakin erämaan majatalossa. Oli samanlainen hiljaisuus, samanlainen tuttu tulen ritinä ja samanlainen hajuheinän tuoksu. Neitsyt Maarian sänkyheinä! Sillä nimellä tunnetaan Lapissa tuo saralaji, josta kenkäheinä valmistetaan. Mikähän heinälaji mahtoi kasvaa täällä, joka tuoksui ihan samalla tavalla? Saatuani postin kuntoon lähden aamukävelylle. Aurinko on jo korkealla. Se loistaa pustan yllä kirkkaan häikäisevänä. Szilágyi Jánoksen mökki hohtaa valkoisena. Hän on senniminen kalastajaukko, joka asuu kivenheiton päässä csárdasta ja elättelee itseään kalastuksella. Koettuaan illalla verkkonsa hän säilyttää kaloja huoneessaan märkiä kaisloja täynnä olevassa kopassa viedäkseen ne aamulla Debreceniin. Olen käynyt hänenkin luonaan ja löytänyt hänen kalakopastaan mm. lahnan, säynävän ja ahvenen. Tuttuja kaloja, mutta niin kokonaan toisenvärisiä täällä kuin Suomen kirkkaissa sisämaan vesissä. Kuljen yli Hortobágy'in komean sillan, jossa on yhdeksän kaarta. Yksi csárdan neljästä koirasta seuraa minua tavallisesti näillä kävelyretkilläni. Tällä kertaa se on Zagyva. Toiset, Hernád, Tisza ja Puszta loikovat csárdan käytävässä. Hyräilen tuttua laulua, jonka joku on tästä sillasta tehnyt. Härät seisovat laitumella maantien vieressä liikkumattomina. Ne näyttävät suurilta, mahdottoman suurilta, ja niitä luulisi siihen paikkaan jähmettyneiksi, jollei joskus joku häntä liikahtaisi tai jokin tukeva, pitkäsarvinen pää heilahtaisi. Sen saa aikaan ilma, tämä ihmeellinen pustan ilma tai valon taittuminen  mikä lie. Mutta niin omituisen suureksi muuttuu kaikki. Kävelen kauas Pestiin johtavaa tietä pitkin ja palaan muutaman tunnin kuluttua takaisin. Muutamia härkiä tulee vastaan  kolme, neljä kappaletta. Ne ovat tuota harmaata, pitkäsarvista rotua, jonka Árpádin jo sanotaan Unkariin tuoneen. Avopäinen mies ajaa niitä leipäkannikkaa pureskellen. Pysähdyn hetkeksi haastelemaan. Mistäpäin hän tulee? Debrecenistä. Kenelle härät kuuluvat? Muutamalle rikkaalle herralle Pestin komitaatissa. Hän on ostanut ne Debrecenistä. Ja sinne astiko hänen on ne ajettava? Sinnepä vain  140 kilometriä sinne karttuu. Ja milloin hän aikoi olla perillä? Perjantaina iltapäivällä. Minä vihellän hiljaa. Nyt oli maanantai. Olipa siinä talsimista! Ja ystävällisesti toivottaen hyvää päivää lähtee mies juoksemaan härkiensä jälkeen, jotka olivat jo hyvän matkan päässä. Unkarilainen Härkä-Tuomo! Aurinko on jo korkealla ja lämmittää jo koko lailla. Minä palailen verkkaan csárdaan, joka hohtaa huikaisevan valkoisena. Härät seisovat samoissa jalkainsa sijoissa  uskaltaisin melkein vannoa. Niin liikkumattomia ne ovat. Vain kaksi niistä on ruvennut puskusille. Pitkät sarvet kalahtelevat, kun ne niskat kyyryssä noin puoleksi leikillään koettelevat voimiaan. Niiden sarvien nokassa olevat metallipallot välkähtelevät, kun auringon valo sattuu niihin. Nuo pitkät sarvet on siten tehty vaarattomiksi. Joku »maantien kynsijä»  útkaparó  kulkee verkkaan poikki tien ja menee csárdaan. Tunnen heidät. He viettävät säännöllisesti tunnin, parisen csárdan arkituvassa, pelaten a
akkia. Nytkin on a
akkiseurue koolla. »Jó napot kivánok!» Bálint-herra häärii hellan edessä ja hyräilee. Postineiti istuu jo paikallaan pöydässä, odotellen annostaan. On päivällisaika, tuossa klo l:n paikkeilla.  Tessék parancsolni! Minäkin istun pöytään, sillä minun on nälkä. Kävely pustalla on antanut erinomaisen mokahalun. Bálint on keittänyt pörkölttiä. Ah, kuinka se maistuu! Postineiti juttelee jotakin lääkäreistä, ja minä kuuntelen puolella korvalla. Niin  mitä oli tapahtunut? Ei muuta, kuin että lääkäri, eläinlääkäri ja ihmistohtori olivat noin vain muina miehinä tulleet hänen huoneeseensa aterioimaan. Vaikka täällä oli ruokailupaikka. No... kuinka ne niin? Kuinka? Ylpeitä olivat... ja itsetietoisia  mokomatkin! Eläinlääkäri oli vedonnut siihen, että huone oli ennen kuulunut hänelle. Oliko se sitten? No, oli... mutta nyt se kuului hänelle, neiti Bárdfalville, ja hän oli tämän paikan postinhoitajatar... Hortobágy'in unkarilaisen, kuninkaallisen postiaseman päällikkö. Jotenka herrat tietäkööt! Minä myönnyttelin hiljaa murahdellen, ja neiti Bárdfalvi purki närkästystään. Minä tunsin lääkärit. Itsetietoisia todellakin, varsinkin eläinlääkäri... Edellisenä iltana he olivat juhlineet täällä... tässä samassa huoneessa herra Némethin, johtajan kanssa. Mustalainen oli tilattu soittamaan, ja hän oli soittanut. Viini oli virrannut, ja Mustalais-Imre oli todella saanut käyttää käyräänsä. Johtaja oli ollut loistavalla päällä. Hän oli komentanut laulun toisensa jälkeen, ensin surullisia, sitten iloisia. Autonkuljettaja ja sihteeri olivat odottaneet iltapäivästä lähtien. Herran olisi pitänyt palata Debreceniin. Mutta  herra juhli nyt... eikä häntä sopinut häiritä. Hän oli istunut vain ja komentanut mustalaisen soittamaan. Sinä iltana oli Imre saanut soittaa läpi koko ohjelmistonsa. Kesken se oli loppunut, kun Nándor-bácsi kerran oli tuolla tuulella! Minä olin vetäytynyt huoneeseeni, sillä minulle ei ollut maistanut viini, vaikka sen nimi olikin Ezerjó  tuhannen hyvää. Olin ajatellut, että Nándor-bácsi paremmin muistaisi lähteä. Mutta  kun puoli kaksitoista yöllä olin pistäytynyt ulkona, oli csárdan arkituvasta kuulunut riemukas soitto ja laulu. Olin hiipinyt ikkunan taa ja kurkistanut sisään. Nándor-bácsi oli istunut penkillä hajareisin, korkea tönttöhattu kallellaan päässä ja lyönyt tahtia. Ja koko pöytäseurue oli laulanut viulunsoiton mukana: Ez a szép, az a szép, akinek a szeme kék, akinek a szeme kék! Lám az enyém, lám az enyém: sötétkék! Még sem vagyok a babámnak elég szép. Ez a szép, az a szép akinek a szeme kék, akinek a szeme kék! [Kaunis on, kaunis on, jolla sinisilmät on, jolla sinisilmät on! Katso tänne: liian tummat mielestäs? Koskaan en oo kyllin kaunis silmissäs. Kaunis on, kaunis on Jne.] Minä olin hiipinyt huoneeseeni ja pannut maata. Oli ollut toivotonta odottaa juhlan loppua. Vai olivat lääkärit taas täällä. Olivat... ja olivat niin tavattoman janoisia syötyään monta purkkia sardiineja eilisen ilonpidon jälkeen. Niinpä niin... Nousemme pöydästä. Postineiti kiiruhtaa huoneeseensa isäntävaltaansa ylläpitämään, mutta  minä jään istuskelemaan arkitupaan aikani kuluksi. Se on tilava huone, ainakin kymmenen metriä pitkä. Yhdessä nurkassa seisoo tukeva uuni, joka muistuttaa kumolleen käännettyä suurta suppiloa. Se on búbos kemence  »suippouuni». Niin sen ehkä voisi kääntää. Sen kuvetta kiertää mukava ulkonema, joka toimittaa lavitsan virkaa. Herra Sinkovits, csárdan konttoristi, istuskelee tavallisesti siinä silloin kun hän on oikein ikävissään. Hän on lääketieteen ylioppilas, jonka on täytynyt keskeyttää opintonsa heikon terveyden vuoksi. Nyt hän toimii täällä konttoristina. Hän vie kirjoihin jokaisen ryypyn, jokaisen hosszú lépés in  »pitkän askeleen», minkä vieraat csárdassa ovat tyhjentäneet. Nyt hän seisoo pitkän pöydän ääressä, missä »tienkynsijät» pelaavat a
akkia. Se on sama pöytä, jonka ääressä PetQ
fi on kerran istunut ja kirjoittanut runoja täällä majaillessaan. Hortobágyi kocsmárosné, angyalom... [Hortobágy'in kapakoitsijatar, enkelini...] Mutta  nyt on peli loppunut, ja miehet nousevat venytellen. Aurinko paistaa ikkunasta sisään, valaisten kirkkaasti seinällä riippuvat valjaat, kirjavat sarkakauhtanat ja lasikaapissa olevat, taitehikkaasti koristellut häränsarvista tehdyt paimentorvet. Tienkynsijät ovat menneet. Bálint-herra puuhailee jossakin. Jóska pilkkoo puita rakennuksen takana. Herra Sinkovits torkkuu uunia vasten. Csárda on taas aivan hiljainen. Minäkin nousen ja lähden huoneeseeni. Siellä ovat pöydällä levällään paperini. Pitäisi kirjoittaa tätä matkakirjaa... XII. HORTOBÁGYI HALASZTÓ. Suuri osa Hortobágy'in pustasta on soodapitoista maata, Se ei siis kelpaa maanviljelykseen. Kauan aikaa oli maanviljelystä harrastavia piirejä askarruttanut kysymys, eikö näitä käyttökelvottomia maita voitaisi vesilammikoiden avulla parantaa ja saada kasvamaan viljaa. Niin ryhdyttiin v. 1913 kokeilemaan ja saatiin ensimmäiset lammikot valmiiksi v. 1916. Mutta silloin oli jo havaittu, ettei tämän systeemin avulla päästäisi päämäärään, vaan olisi näitä lammikolta käytettävä aivan toiseen tarkoitukseen. Ja niin heräsi ajatus kalan viljelyksestä, joka nyt kukoistaa Hortobágyi halasztó'ssa,  Hortobágy'in kalastamossa, 7 km:n päässä csárdasta. Entinen Csunyaföld  paha maa on muutettu kalojen asuinpaikaksi. Tuntuu omituiselta ajatella, että keskelle autiota hiekkaerämaata on voitu perustaa kalanviljelyslaitos, mutta niin kuitenkin on. Hortobágy'in kalastamo myy vuosittain noin 300 tonnia kaloja, jotka lähetetään Budapestiin, Englantiin, Itävaltaan, Puolaan ja Ta
ekkoslovakkiaan. Viime talvena, tammikuussa tein retken tuohon kalastamoon ja sain lähemmin tutustua siihen. Johtaja Sándor Németh tarjoutui ystävällisesti näyttämään minulle tätä kalavaltakuntaansa. Kalanviljelyä ei ole Unkarissa mitään uutta. Tonavan länsipuolelle on jo aikaisemmin perustettu tällaisia kalanviljelyslaitoksia. Noin 10 OOO ha. koko nykyisen Unkarin alueesta on lampiviljelyksen hallussa. Siitä tulee Hortobágy'in osalle noin 1 500 ha. Erikoisissa talvilammikoissa, joita on kaikkiaan 28, elätetään kaloja kauppaa varten. Vuosittain nostetaan niistä noin 4 500 tonnia ja noin 100 200 tonnia pannaan takaisin. Ero myydään, ja vuosimyynti tekee siis  niinkuin edellä mainittiin.  300 tonnia. Mistä tällaiseen laitokseen sitten vesi saadaan? Se tulee Tiszasta, jonka rannalla on pumppulaitos. Se voi tunnissa pumputa 10 000 m3 vettä lammikkoihin 24 km:n pituista kanavaa myöten. Suomalaista lukijaa varmaankin kiinnostanee tietää, minkälaisia kaloja tässä laitoksessa sitten kasvatetaan. Huomiomme kiintyy tietysti kaikkein ensimmäiseksi meikäläisiin kaloihin, ahveneen, lahnaan ja säynävään. Tuntuu vähän omituiselta, kun johtaja selittää, että näihin meikäläisiin kaloihin suhtaudutaan täällä kuin rikkaruohoon puutarhassa. Ne tulevat lammikkoihin omia aikojaan, ja niitä myydään melko halvalla. Ahven esim. maksaa vain 30 35 filleeriä kilo, siis paljon vähemmän kuin Helsingin torilla. Säynävät ovat samanhintaisia kuin karpit, 70 80 filleeriä kilo tukkumyynnissä. Lahnaa saa 25 30 filleerillä jne. Kuinka paljon sitten vuodessa kasvatettiin uusia kalanpoikasia? Niitä oli eri vuosina eri määrä. Esim. v. 1936 laskettiin lammikkoihin noin 240 000 yksikesäistä ja 150 000 kaksikesäistä karpin poikasta. Monneja kasvatettiin noin 10 000 ja kuhia sama määrä. Ahaa  kuha! Sehän oli meikäläinen kala. Meidän sisäjärvissämmehän sitä saatiin vuosittain runsaasti kuusi- seitsenkiloisiakin! Niin  sen viljelys kannatti. Unkarissakin se oli hyvin suosittu kala, vaikk'ei Hortobágy in kuha koskaan vetänyt vertoja sukulaiselleen Balatonin kuhalle, jonka paino nousi myös sinne kymmenen kilon paikkeille. Käyskentelimme johtajan kanssa lammikolta toiselle, joista useimmat olivat ohuen jääkuoren peitossa. Oli parastaikaa käynnissä kalojen nosto. Joukko miehiä, suuret haavit käsissä seisoi melkein reisiä myöten vedessä ja lappoi kalaa rannalle. Ylemmästä lammikosta juoksevan rännin alla kävi eri kihinä. Suuret neli-, viisikiloiset karpit kääntelehtivät laiskasti kuin vanhat herrat jossakin Debrecenin kylpylässä. Valkoinen vatsanalus vain vilahti... ja tukevat pyrstöt viittoilivat vain toisilleen kuin että: ahdasta on. Saisi olla tilaa enemmän. Tuollaisesta paikasta oli helppo nostaa haavin täyteen... ja joka nostolla potkiskeli rannalla kymmenittäin kaloja. Erikoiset lajittelijat keräsivät ne siitä ja kantoivat koreilla vaa'alle, missä ne punnittiin ja tyhjennettiin rullavaunuilla odottaviin suuriin sammioihin. Kyllä kai näitä tällaisia kaloja täytyi ruokkia? tiedustelin johtajalta. Kyllä. Niille annettiin pääasiallisesti lupiinia (Lupina). Maissinjyvät olivat myös erinomaista ruokaa. Jos vehnä oli halpaa, käytettiin sitä myös ruokintaan. Mutta lupiini oli pääravinto. Mutta  missä tämä kalojen paljous kesäisin eleli? Johtaja vilkastui. Hän osoitti minulle edempänä olevia suuria neliönmuotoisia altaita, jotka nyt näyttivät olevan tyhjinä. Siellä oli 12 suurta kesälammikkoa, joista kalat talven tullen siirrettiin näihin pienempiin talvilammikkoihin. Oli pureva tuuli, ja minun oli tullut kylmä. Halusin sen vuoksi palata takaisin makasiinille, niissä kala junalaiturin vieressä odotti lastiaan päästäkseen lähtemään Pestiin. Kolme, neljä tavallisen kokoista rautatievaunua, joissa ei ollut mitään muuta kuin elävää kalaa. Suurissa noin 1 1/2 metriä korkeissa altaissa kääntelehti karppeja jos minkä verran. Erikoinen, konelaitos, joka sijaitsi sitä varten rakennetussa vaunussa, pumppusi ilmaa näihin altaisiin. Siten pysyi vesi alituisesti virtaavana, ja kalat saatiin elävinä perille. Ilman tuota konelaitosta ne olisivat puolen tunnin kuluessa kuolleet. Juutalaissyntyinen koneenkäyttäjä, joka puhui erinomaisesti saksaa, hääräili vaunussa. Tiedustelin häneltä, milloin tämä kalalähetys olisi Pestissä.  Tänä iltana ne ovat jo perillä... ja huomenna ne jo höyryävät budapestiläisten päivällispöydässä  sellaisten, joiden kannatti syödä kalaa. Niinpä niin... kala oli täällä paljon kalliimpaa kuin Suomessa. Budapestin torilla saatiin tuollaisesta karppikilosta maksaa 2 3 pengöötä (20 30 markkaa). Johtaja Némethkin saapui siihen tarkastelemaan, oliko kaikki kunnossa. Kun hän oli todennut sen ja antanut kuljettajalle muutamia määräyksiä, läksimme hänen asuntoonsa, jossa kodikas takkavalkea roihusi uunissa. Huh, kylmä oli! Ihmeellistä, että suomalaistakin paleli täällä. Niin  tämä oli pustaa. Täällä saattoi tuuli olla tavattoman viiltävä ja pureva. Mutta  kyllä kai Suomessakin oli pakkasia? Tietysti. Meillähän niitä vasta olikin. Mutta meidän pakkastuulemmekin tuntuivat toisenlaisilta. Ne eivät ainakaan tunkeneet niin läpi luiden ja ydinten kuin tämä tammikuinen pustan tuuli. Juttelimme yhtä ja toista, mm. juutalaiskysymyksestä. Isäntäni, joka periaatteessa näytti maamiestensä tapaan olevan antisemiitti, joutui vähän vaikeaan asemaan, kun oli kysymys hänen rakkaista kaloistaan. Sillä suurin menekki niillä oli sellaisilla seuduilla, missä asui eniten juutalaisia. Se oli nim. heidän juhlaruokaansa, ja he käyttivät sitä paljon. Ja johtaja Németh kertoi minulle, kuinka hän kerran junassa jossakin Wienin ja Budapestin välillä oli joutunut keskustelemaan muutaman juutalaisen kanssa juutalaiskysymyksestä. Mitä hän, herra Németh, ajatteli juutalaisista? Minkälaisia juutalaisia hän kannatti? »Ortodoksisia», oli herra Németh vastannut. »Kuinka niin?» »Koska ne syövät karppeja! Neologit syövät vain makkaraa ja sian kinkkua!» Kysyjä oli tullut hiukan noloksi, sillä hän oli ollut neologi, moderni juutalainen. Muistin HejQ
csaban juutalaisen rabbin. Olin käynyt kerran hänen luonaan ja tiedustellut mm., minkä vuoksi juutalaiset niin paljon käyttivät kalaa. Vanha, kalottipäinen, harmaapartainen rabbi oli tarkastellut minua pienillä ruskeilla karhunsilmillään. »Herra tohtori! En sanoisi sitä kaikille, mutta teille voin sen ilmaista.» Ja harmaata partaansa sivellen hän oli pää kallellaan jatkanut: »Vanhat kabbalistit kirjoittavat, että hurskasten sielut heidän kuolemansa jälkeen siirtyvät asumaan kaloihin, koska kala elää puhtaassa vedessä. Sen vuoksi tulee kaikkien hurskautta harrastavien ihmisten syödä paljon kalaa.» Kerroin tämän isännälleni, ja hän nauroi iloisesti.  Jaa jaa... ei niinkään hullua. Ainakin... mitä minä olen kuullut, pitäisi suomalaisten olla erinomaisen kunnollista ja hurskasta kansaa. Se johtuu varmaan siitä, että hekin syövät niin paljon kalaa. Minäkin nauroin. Saattoihan sen niinkin selittää, mutta se nyt oli tietysti vain leikkiä. Kyllähän Suomen kansa paljon kalaa söi, mutta kyllä kai sen hurskaus ja kunnollisuus johtui aivan muista seikoista. Joka tapauksessa oli HejQ
csaban rabbin selitys hauska. Päivällisen jälkeen jätin hyvästit ja läksin majapaikkaani. Johtajan renki läksi kyytiin. Nelipyöräisillä vaunuilla ajaa huristimme pitkin lakeutta, poikki jäänriitassa olevien, mataloiden lampareiden, niin että vesi roiskui. Kaukana lännen suunnalla punersi taivaanranta. Siellä aurinko jo meni mailleen. Yksinäinen karjapaimen seisoi maantien varressa sauvaansa nojaten, ja koira makasi hänen jalkainsa juuressa. Mustavaris lensi matalalta poikki pustan ja hävisi etäisyyteen. Csárda vilkkui edessäpäin... sen yhdestä ikkunasta tuikki jo tuli... Tammikuu... ja talvi. Alakuloinen oli pusta talvella... äärettömän alakuloinen. XIII. UNKARIN MUSTALAISISTA. Hyvin monella suomalaisella on se käsitys, että Unkari on mustalaisten maa. Se on tietysti aivan nurinkurinen käsitys. Mutta siinä suhteessa se pitää paikkansa, että tässä maassa todellakin asuu harvinaisen paljon mustalaisia. Mistä ne ovat tulleet  siitä väittelevät tiedemiehet vielä tänäkin päivänä. Tumman ihonvärinsä vuoksi luullaan heidän kulkeutuneen Eurooppaan jostakin Intiasta käsin. Siellä jossakin pitäisi heidän syntymäkehtonsa sijaita. Se vain on varmaa, että he ilmestyivät Eurooppaan 1400-luvulla. Kaikkialla, joka paikassa he herättivät mitä suurinta huomiota oudolla kielellään ja omituisilla tavoillaan. Pitkinä karavaaneina he vaelsivat ympäri Keski- ja Etelä-Eurooppaa, ja pian ruvettiin heitä häätelemään pois eri maista. Mutta kun eräs heidän lähetystönsä kävi paavin puheilla ja selitti heidän olevan niiden onnettomien ihmisten jälkeläisiä, jotka Joosefin ja Marian paetessa Egyptiin olivat kieltäytyneet antamasta Jeesus-lapselle yösijaa ja siitä rangaistukseksi saaneet levottomina vaeltaa ympäri maailmaa, antoi paavi heille synninpäästön ja suosituskirjeen keisari Sigismundille, joka siihen aikaan oli Konstanzin kirkolliskokouksessa. Nyt alkoi mustalaisille rauhallisempi aika ja he saivat asettua eri maihin tämän keisarillisen suojeluskirjeen turvin. Unkariinkin heitä asettui alunperin asumaan. Monet ruhtinaalliset perheet osoittivat heille suosiotaan, sillä heidän joukossaan oli erinomaisia soittajia. Itävallan puolella sitä vastoin heitä vainottiin. Niinpä julkaisi Itävallan keisari Leopold I v. 1701 asetuksen, jossa kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin mustalaisia keisarikunnan alueelle astumasta. Näin ollen on ymmärrettävissä, että he sitä sitkeämmin takertuivat kiinni Unkarin kamaraan, ja todennäköistä on, että ruhtinas Rákóczi II:n joukoissa, kun hän v. 1703 nosti kapinalipun Itävaltaa vastaan, heitä palveli suuret joukot. Pari vuotta aikaisemmin annettu kuolemanrangaistusjulistus oli siihen suurena syynä. Tämä on tosin vain otaksuma, mutta melko varma, sillä Rákóczin lippujen alla palvellessaan mustalaisetkin tavallaan taistelivat vapautensa puolesta. Jo ammoisista ajoista lähtien ovat Unkarin mustalaiset olleet jyrkästi jakaantuneet kahteen eri leiriin eli luokkaan: soittajamustalaisiin ja tavallisiin kuljeskeleviin kattilanpaikkureihin ja hevostohtoreihin. Soittajamustalaiset ovat synnynnäisiä musiikkimiehiä kaikki. He ovat syntyneet viulu kainalossa. Unkarissa elää kuuluisia mustalaissoittaja-sukuja, joissa kapellimestarin, priimuksen virka on jopa kolmisen sataa vuottakin kulkenut isältä pojalle. Sellaista priimassukua kuuluu olleen sekin mustalaisorkesterin johtaja, joka vuosi, pari sitten johti soittoa Hungaria-ravintolassa Helsingissä. Hän on kuuluisaa debreceniläistä soittaja-sukua. On sanomattakin selvää, ettei Unkarissa voida toimeenpanna mitään suurempia häitä tai muita perhejuhlia ilman mustalaismusiikkia  rikkaissa perheissä olletikaan. Jokaisella vähänkin ravintolan tapaisella on oma mustalaisorkesterinsa. Mutta  etevimmät soittajat hakeutuvat tietysti kaikkein parhaisiin kahviloihin ja ravintoloihin. Onpa joku mustalaispriimas tullut keisarillisestakin suosiosta osalliseksi. Itävallan keisari Frans Joosef-vainaja tahtoi kerran aateloida erään kuuluisan mustalaissoittajan tunnustukseksi hänen suuresta kyvystään. Mutta  priimas pyysi  että majesteetti samalla aateloisi hänen neljäkymmentä toveriaan, jotka muodostivat hänen orkesterinsa. Silloin hänkin suostuisi vastaanottamaan aatelisarvon. Se oli kuitenkin keisarista liikaa  ja niin jäi priimas aateloimatta. Eräs toinen, yhtä kuuluisa mustalaispriimas kuuluu menneen naimisiin erään rikkaan kreivittären kanssa. Niin oli ihana soitto kuulemma lumonnut ylhäissukuisen naisen. Viimeksimainittu juttu saattaa olla satuakin, mutta voisi yhtä hyvin olla tottakin. Sillä paljonhan tässä maailmassa outoja asioita tapahtuu. Unkarin mustalaismusiikki onkin ihmeellistä. Se eroaa hyvin huomattavasti tavallisesta eurooppalaisesta orkesterimusiikista. Ensinnäkään ei soittajilla ole minkäänlaisia nuotteja  eivätkä monet heistä nuotteja tunnekaan. Johtajan annettua merkin he tempautuvat mukaan kuin myrskyn vieminä, jo edeltäpäin arvaten, minnepäin sävel kulloinkin kallistuu. Johtajan liikkeitä seuraten hekin vuoroin syttyvät tai sammuvat  aina sen mukaan, millaisen tunnelman johtaja kulloinkin soittimellaan virittää. Viulu soi ja valittaa. Siihen sisältyy kokonainen maailma tuskaa ja sanatonta kaipausta. Siihen voi kuulija upottaa koti-ikävänsä, rahahuolensa tai onnettoman rakkautensa. Sillä kaikkia sielun tunnelmia ja ailahteluja tulkitsee mustalaisen viulu. Ja kun joku surullinen ravintolavieras näyttää elostumisen merkkejä, helähtää johtajan viulu, ja samalla koko orkesteri villin riemuisaan sointiin, jossa riehuu tulinen ilo, kaikki unohtava hetken hurma. Soitto pauhaa ja kohisee hurjan kosken tavoin. Huijee! Parhaissa paikoissa priimas ja koko orkesteri vielä lisäksi kiljaisee villisti, rajusti. Ja sitten soitto yht'äkkiä katkeaa ravintolayleisön hurjasti taputtaessa käsiään. Mustalaismusiikista on paljon kirjoitettu, sitä on paljon arvosteltu. Mutta yleinen lienee se käsitys, että se on täysin eurooppalaisen musiikin tasolla  mitä sen taiteellisuuteen tulee  vaikka se seuraakin aivan omia sointulakejaan. Tämän kirjoittaja, joka on lukemattomia kertoja joutunut kuuntelemaan mustalaismusiikkia, voi omasta kokemuksestaan sanoa, että se ajan mittaan vaikuttaa jossakin määrin yksitoikkoiselta. Samat aiheet ja sävellajit kertautuvat kovin usein. Sama surunvoittoinen, viiltävää kaipausta tulkitseva mollisävel on ylivoimainen. Mutta  minä en kylläkään ole mikään erikoinen musiikkimies, joten arvosteluni voi olla väärä. Toista on mustalaisten »alempi» luokka. Sielläkin viljellään viulua leirinuotiolla, mutta soittaja ei aina edusta korkeinta luokkaa. Sellaisena hän pian siirtyy johonkin ravintolaan soittamaan. Mutta  jokainen mustalainen on viulun ystävä. Muistan erään jouluaaton Miskolcissa, kun istuin Abbazzia-kahvilassa aamukahviani juomassa ja kirjoittamassa kirjeitä kotimaahan. Yks'kaks' sukelsi eteeni pieni, likainen mustalaispoika. Edeskäypä hätyytteli häntä pois, mutta poika tahtoi soittaa »ulkomaalaiselle herralle». Pienet sormet olivat mustat kuin korpin kynnet, ja viulukin oli karstainen. Mutta ääntä siitä lähti! Tosin ei soitto ollut vielä puhdasta  lähimainkaan, mutta tahti oli tulinen ja reipas. Kysyin nuoren soittajan ikää. Viisi vuotta. Ja nyt jo maailmalla ansaitsemassa? Niin  olihan joulu, eikä mustalaispojan suukaan ollut tuohesta. »No... niinpä niin, mutta  soitapas Rákóczin lähtö». Poika veteli muutamia tahteja, mutta keskeytti sitten äkkiä. »Elfelejtettem  olen unohtanut.» No... hyvä oli. Kyllä riitti täksi kertaa. Annoin hänelle 20 filleeriä, ja yks' kaks hän oli kadulla. Sieltä hän vielä heilautti viuluaan ikkunan takaa kuin jäähyväisiksi. Arvasin, että lähinnä seisova rinkelinkauppias sai ostajan ja oli tyytyväinen  niinkuin olin minäkin. Mutta  mustalaisproletariaattiin palatakseni  heitä on paljon. Kuten Suomessakin he vaeltavat paikasta toiseen hevosineen ja lapsineen. Ja kesällä he pystyttävät telttansa kylän ulkopuolelle, ja sitten alkaa astioiden tinaus ja kattiloiden paikkaus. Siinä on eri hälinä ja puheensorina. Kaikki huutavat yhtäaikaa, ja näyttää siltä, kuin jokin aivan erikoinen asia kuohuttaisi heidän mieltään. Mutta  se on aivan tavallista: he juttelevat vain päivän tapahtumista. Siinä kylässä, jossa oleskelen, asuu myös joukko mustalaisia. Olen jo aikaisemmin maininnut Golyon, mutta heitä on muitakin. Aamuisin kun kävelen pitkin kylän katua, seisovat he muutaman talon seinää vasten ikäänkuin pönkiten sitä. »Jö reggelt kivánok!  Hyvää huomenta toivotan.» Mutta, sen he sanovat siinä toivossa, että saisivat jonkin pennin. Ja annapas koetteeksi 4 filleeriä, niin heti pujahtaa saaja tupakkakauppaan ja ilmestyy hetken kuluttua kadulle levente-paperossia poltellen. Ja mikä muutos ryhdissä ja koko olemuksessa! Pää ylpeästi pystyssä mustalainen vetelee savuja, nenä taivasta kohti. Hän on unohtanut olevansa paljain jaloin, vaikka on jo joulukuu ja maa roudassa. Hän on unohtanut risaisen pukunsa, jossa reikä reikää tervehtii. Hän on nyt herra  nagy q
r  ja puolella silmällä hän vilkaisee tovereitaan, jotka vesi suussa seuraavat hänen rehentelyään. Tuokion kuluttua on savuke loppunut, ja nöyränä mutta tyytyväisenä siirtyy mustalainen paikalleen seinää pönkittämään ja odottamaan toista yhtä suotuisaa tilaisuutta. Sellaisia he ovat  nämä Unkarin mustalaiset. He näyttävät ilomielin kestävän tämän elämän murheet ja kärsimykset. Heille on Jumala antanut sellaisen luonnonlaadun, etteivät he huolehdi huomisesta päivästä. Kullakin päivällä on suru itsestänsä  se on mustalaisen elämän sääntö jos kenenkään. Unkarin jo hiukan itämaisuutta muistuttavaan elämään he antavat oman kirkkaan, räikeän erikoisvärinsä. Unkarilaista miljöötä olisi vaikea kuvitella ilman heitä. Niin he ovat kasvaneet ja juurtuneet siihen. Ja voitaneen hyvällä syyllä sanoa, että hekin rakastavat tätä laulun ja tulisen lemmen maata yhtä palavasti kuin konsanaan magyarit, maan varsinaiset asukkaat. Sillä ovathan he parhaimmissa tapauksissa sen parhaita tulkitsijoita  viulullaan. XIV. YHTÄ JA TOISTA UNKARILAISISTA. Kun ensimmäiset ihmiset. Aadam ja Eeva olivat langenneet syntiin, lähetti Jumala enkeli Rafaelin viemään heille sanaa, että heidän piti poistua paratiisista. Rafael, slovakkilainen arkkienkeli, tuli ja esitti asian. Mutta kun Aadam vaati valtakirjaa nähtäväksi, säikähti Rafael ja palasi tyhjin toimin takaisin. Silloin lähetti Jumala enkeli Gáborin (Gabrielin), joka oli unkarilainen, toimittamaan samaa asiaa. Tämä, joka oli praepositus paradisi  paratiisin esimies, tuli ja esitti asiansa. Mutta kun Eeva laittoi hyvän illallisen, ei Gáborilla ollut sydäntä panna Jumalan käskyä täytäntöön, vaan hän palasi tyhjin toimin takaisin taivaaseen niinkuin Rafaelkin. Silloin lähetti Jumala arkkienkeli Mikaelin, saksalaisen, samalle asialle. Mikael tuli, ja Aadam ja Eeva ottivat hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Eeva, joka oli saanut enkeli Gáborin pehmenemään hyvällä illallisella, ajatteli, että sama onnistuisi Mikaeliinkin nähden. Ja sen vuoksi hän valmisti vielä hienomman aterian kuin edellisellä kertaa. Enkeli Mikael söi ja joi, kiitteli ruokia ja juomia ja yhä edelleenkin söi ja joi. Mutta  kun hän oli hyvin syönyt ja juonut, nousi hän juhlallisesti pöydästä, veti esiin Jumalan antaman karkoitusmääräyksen ja sanoi Aadamille ja Eevalle: »Ja nyt mars matkaan ja ulos täältä heti paikalla!» Tämä Unkarin kansansaduissa esiintyvä kertomus kuvaa hauskasti, miten unkarilainen arvostelee slovakkia ja saksalaista. Slovakki säikähti, kun ei hänellä ollut sinetillä varustettua valtakirjaa. Saksalainen nautti vieraanvaraisuutta, mutta pani käskyn armotta täytäntöön. Mutta  ennen kaikkea tämä kansantarina kuvaa, että unkarilainen on hyväsydäminen ja pitää hyvistä ruoista. Siinä on sen ydin. Ja viimeksimainittu seikka varmasti myös pitää paikkansa. Sillä unkarilainen panee hyvälle aterialle suuren arvon. Päivällispöydässä vallitseekin sen vuoksi mitä vilkkain mieliala. Syödään ja juodaan oikein sydämen halusta, niin että suomalaista toisinaan vähän ihmetyttää. Meidän kansaamme on totuttu pitämään syömäri-kansana, mutta kyllä täytyy sanoa, että unkarilaiset heimoveljemme vievät meistä tässä voiton. Niitä liha- ja kaalivuoria, jotka suuremman perheen pöytään kannetaan, katselee vieras pelon sekaisella kunnioituksella. Ja jälkiruoka  tészta! Sitä ei suomalainen opi rakastamaan. Mutta  unkarilaisesta se on maailman mainiointa ruokaa, ja hän tekee sille kunniaa niinkuin toisillekin ruokalajeille aivan harvinaisen ihastuttavalla tavalla. Se vastaa tavallaan meidän puurojamme, joille unkarilainen taas herttaisesti nauraa. »Puurokansaa!» No niin  se on kyllä totta. Mutta  me voisimme yhtä hyvin sanoa: »tészta-veljiä!» Erotus on vain siinä, että me emme sitä vahingossakaan sanoisi pöydässämme istuvalle unkarilaiselle vieraalle. Mitä sitten unkarilaisen hyväsydämisyyteen tulee, pitänee sekin paikkansa  suurin piirtein. Tämän kirjoittaja voisi kertoa siitä monta liikuttavan kaunista esimerkkiä. Mutta on poikkeuksiakin. Unkarilainen voi hyväsydämisyydessään joskus luvata liikoja ja silloin hän sen korvaa tavalla, mitä me pohjoismaissa emme pitäisi oikein hienona. On tämän kirjoittaja sellaistakin kokenut. Esim. että kutsutaan johonkin vieraaksi ja sitten opastetaan ravintolaan syömään, missä vieras saa itse pitää huolta itsestään ja maksaa, tai että tarjotaan vapaa huone käytettäväksi ja jälkeenpäin peritään maksu. Mutta ne kuuluvat sentään harvinaisiin poikkeuksiin. Yleensä on unkarilainen vieraanvarainen ja tarjoaa vieraalleen parasta, mitä hänellä on. Mutta  keskisäädyn elämä on maailmansodan jälkeen ollut niin vaikeaa, ettei ole ihmettelemistä, jos edelläkerrotunlaistakin sattuu. Mutta  silloin ei pitäisi kutsua, huomauttaa suomalainen lukija. Ei pitäisikään. Mutta  unkarilaiselta näkökannalta katsottuna ei myös pitäisi ehkä ottaa kutsua vastaan. Ehkäpä ei  kuka tuon tiennee. Pitäisi vain ehkä kiittää ja kieltäytyä yhtä kaunein ja kohteliain sanoin kuin millä kutsukin esitettiin. Niin olen myöhemmin tehnytkin ja huomannut menettelyn erinomaisen hyväksi. On säästytty molemminpuolisilta ikävyyksiltä, ja jäljelle ovat jääneet vain kauniit sanat, jotka aivan hyvin on voinut kuvitella sydämestä lähteneiksi. Kun ensimmäistä kertaa istuu unkarilaisessa seurassa, panee merkille, että kaikki puhuvat yhteen ääneen. Siinä on huutoa ja äänten sorinaa! Kuinka ihmeessä nuo ihmiset joutavat kuuntelemaan toisiaan? ihmettelee suomalainen. Mutta  jonkin aikaa maassa oltuaan hän huomaakin, ettei kukaan kuuntelekaan eikä tarvitsekaan kuunnella. Tulee vain olla sen näköinen kuin kuuntelisi. No  tämäkään ei ole mikään erikoinen unkarilainen heikkous, sitä esiintyy kaikkialla suuressa maailmassa ja varsinkin seuraelämässä. Se on eräänlainen keino suojata itseään. Sillä varmasti ihmisparka ennen pitkää menehtyisi, jos vilpittömästi ja antaumuksella kuuntelisi kaikkea, mitä nuo »kalliit, kultaiset ystävät» tahtoisivat sanoa. Suomalaiseen vain, joka täynnä heimoinnostusta tulee Unkariin ja luulee pohjoisen isänmaansa ja sen elämän herättävän mielenkiintoa, tällainen vaikuttaa jossakin määrin viilentävästi. Mutta  tämänkin ymmärtää, kun muistaa juuri nuo maailmansodan aiheuttamat vaikeudet. On niin paljon omia huolia, niin paljon puutetta ja köyhyyttä, ettei jää enää harrastusta vieraalle, ei suomalaisellekaan. Jää vain tuollainen harrastuksen varjo, joka saa käydä täydestä. Sillä varmaan ei unkarilaiseltakaan puutu hyvää tahtoa. Vaikea taloudellinen asema ja yleinen levottomuus vaikuttaa vain sen, ettei hän aina voi tuota hyvää tahtoaan toteuttaa. Ja sen antaa silloin helposti anteeksi. Mutta kaikkea ei sentään voi laskea olevien olojen syyksi. Unkarilaisen luonne on hetkellinen  sitä ei voitane kieltää. Se voi ratkaisevina hetkinä osoittaa valtavaa voimaa, jossa kokonaisen kansakunnan henki mitä mahtavimmin ilmenee. Mutta  se voi myös yhtä helposti taittua ja väsähtää, ja tuo valtava innostus, joka äskettäin roihusi korkealla, sammahtaa kuin kuivista kaisloista tehty nuotiotuli avaralla pustalla. Unkarin historia osoittaa tapauksia, jotka tekevät tällaisen arvostelun oikeutetuksi. Ja kuitenkin rakastaa unkarilainenkin palavasti isänmaatansa ja kaikkea, mikä hänen omaansa on. Tuo rakkaus meni entisaikoina niin pitkälle, ettei mitään Unkarin ulkopuolella olevaa hyväksytty. Extra Hungarian non est vita, si est vita, non est ita  Unkarin ulkopuolella ei ole elämää, jos on elämää, niin ei se ole oikeata elämää. Tuollainen romanttiselta tuntuva isänmaanrakkaus, joka 1800-luvun unkarilaisille nábob eille oli hyvin luonteenomaista, on kyllä kaunista, mutta naapurien taholta se ehdottomasti aiheuttaa pienen hymähdyksen. Jollei tuota kaikkea vain tarkoitettu humoristisesti, niinkuin hyvin monessa tapauksessa varmaankin oli laita. Mutta nykyäänkin ilmenee unkarilaisten isänmaanrakkaus usein tavalla, mikä pohjoismaalaiseen tekee kiihkoisänmaallisen vaikutuksen. Tunnetuita isänmaan historiassa esiintyviä henkilöitä ei saa yhtään arvostella. Heidän pitää saada elää siinä kauniissa legendamaisessa satuloisteessa, johon yleinen mielipide heidät on asettanut  siitä huolimatta, että paljon tuosta loisteesta onkin vain  satua. Niin on laita Kossuthin, niin on laita Rákóczin ja monen muun. Unkarilainen isänmaanrakkaus menee joskus niin pitkälle, että historiankirjoittajakin erehtyy suorastaan väärentämään ihailemansa historiallisen henkilön eduksi. Sellainen väärennys paljastettiin äskettäin ruhtinas Ferenc Rákóczi II:n elämänvaiheiden yhteydessä. No niin  sekin on eräänlaista isänmaanrakkautta, mutta parempaa isänmaanrakkautta olisi varmaankin totuudessa pysyminen. Ainakin meistä pohjoismaalaisista tuntuu siltä. Mutta  meillä onkin aina ollut erikoinen kunnioitus ns. historiallista totuutta kohtaan. Unkarilainen on ennen kaikkea seuraihminen. Hän ei voi ajatella elämää ilman huvituksia ja vieraskäyntejä. Joulun ja paaston välisenä aikana tämä seurustelunhalu saa melkein kulkutaudintapaisen luonteen. Joka viikko täytyy ainakin kerran viettää ns. »skotlantilainen ilta». Niin oli ainakin siinä kaupungissa, missä pitempiä aikoja oleskelin. Nämä illat ovat saaneet nimensä siitä, että tuollaiseen tilaisuuteen pääsee 1 pengöön maksusta. Se on olevinaan skotlantilainen maksu, koska skotlantilaisparat ovat täälläkin kitupiikkien maineessa. Mutta  unkarilainen perheenäiti, jolla on vähäiset varat ja naimaikäisiä tyttäriä, iloitsee hengessään tuollaisesta skotlantilaisuudesta, vaikka hänen unkarilaista turhamaisuuttaan hiveleekin toiselta puolen se ajatus, ettei hän kuulu tuohon itaruudestaan tunnettuun kansaan. On vain niin mukava istua ja rupatella, juoda viiniä taikka olutta ja seurata samalla tytärten valloituksia. Mahtaisikohan tuosta nuoresta kavaljeerista olla vävyksi taloon? No niin  tämäkään ei lie millään tavalla erikoisen karakteristista unkarilaisille. Sitä esiintyy kaikkialla maailmassa  Suomessakin, jos vain äideillä kerran on halu naittaa tyttäriään. Unkarilainen on mielellänsä aatelismies ja esittää sen myös hyvin mielellään. Siinä kohden hän muistuttaa puolalaisia, joita Sienkiewicz kuvaa mainioissa historiallisissa romaaneissaan. Aatelismies  nemes ember  on jotakin aivan muuta kuin tavallinen kuolevainen. Pohjoismaalaista, joka on kasvanut kansanvaltaisissa oloissa, tämä hiukan ihmetyttää. Aatelia muuten onkin runsaasti. Posteljooni, joka tuo kirjeesi, on aatelismies. Ainakin hänen sukunimensä on y-loppuinen. Samoin tarjoilija, joka sinua ravintolassa palvelee. Eräällä tuttavallani, joka luonnollisesti itse on aatelismies, on kaksi palvelustyttöä, molemmat maalta, ja luonnollisesti he kumpikin ovat aatelia. Tämä käy ymmärrettäväksi, kun tietää, että kuningas Béla IV  nostattaakseen maalaisrahvasta tataareja vastaan  aateloi kokonaisia kyläkuntia. Näiden aatelismiesten joukossa saattaa tavata sellaisenkin, joka ei osaa lukea  puhumattakaan kirjoittamisesta. Mutta  vaakuna hänellä on  se on varma. Pienaatelin ja suurten ylimysten välillä, on kuitenkin suuri erotus vielä tänäkin päivänä. Mutta mitäs siitä! Aatelismies kuin aatelismies! Kun oikein tarkkaan ruvetaan sukujuuria penkomaan, niin eikös ollakin jo parin kolmen miespolven takaa sukua jollekin kreivilliselle tai ruhtinaalliselle perheelle! Ja nämä puolestaan laskevat sukujohtonsa suoraan jostakin Árpádin seitsemästä päälliköstä. Täytyy huomauttaa  niinkuin kirjailija Mikszáth Kálmán sanoo Mauri Jókain elämäkerrassa  että noiden päälliköiden puolisoiden olisi pitänyt olla lapsivuoteessa ainakin kerran kuukaudessa, jos kaikki nuo sukujohdot pitäisivät paikkansa. Voisi kirjoittaa paljonkin unkarilaisista ja heidän seuraelämästään, mutta riittäköön tämä. Ensikertalaista suomalaista se voi viehättää, mutta jos vuosien varrella joutuu siihen enemmän ottamaan osaa, kiittää onneaan, jos joskus jonkin tekosyyn nojalla pääsee livahtamaan pois. Siksi voimille käypää se on. Mutta  unkarilainen jaksaa ihailtavalla tavalla tämänkin rasituksen kestää. Ja sekin on eräänlaista kulttuuria  tai kulttuurin kirousta. Mutta mikäpä maa olisi siitä vapaa nykyisenä aikana. Ja kun muistaa, että tämänkin kaltainen seuraelämä on useimmiten vain unohduksen etsimistä siitä puristavasta, epätoivoisesta toimeentulon kamppailusta, mihin  kuten aikaisemmin on jo viitattu  Unkari maailmansodan jälkeen on joutunut, niin voi tällaisenkin huvittelun hyvin ymmärtää. Sillä senkin lomasta pujahtaa usein näkyviin mitä syvin huoli ja murhe siitä, miten isänmaan käy ja tämän kansan, joka satoja vuosia on seisonut suojamuurina turkkilaisvaaraa vastaan, mutta jolle Eurooppa on tämän vahtipalveluksen maksanut paloittelemalla sen maan. Tarvitsee vain huomauttaa tästä jossakin iloisessa seurassa, kun kaikki vaikenevat, ja kyynel kimmeltää monen silmässä. Niin herkkä on unkarilainen. Senpä vuoksi onkin paikallaan se, mitä hänestä sanotaan, että unkarilainen itkee iloitessaankin. Hänellä on hyvä sydän. Hänen onnettomuutensa on vain usein ollut se, että hän on niin suora ja avosydäminen, niin jalomielinen ja ritarillinen, joten halpamieliset, häikäilemättömät naapurit ovat voineet käyttää häntä hyväkseen, nylkeä ja rosvota häntä. Mutta  kerran hänelle varmasti tapahtuu vielä oikeus  jos vanhurskautta yleensä on maailmassa. Sillä hän on ansainnut sen. XV. KÁKICS. Aikani Tiszántúlia kierreltyäni teki mieleni pistäytyä Dunántúlinkin puolelle. Se merkitsee Tonavan länsipuolta Itä-Unkarista käsin katsottuna. Matka oli tietysti tehtävä Budapestin kautta, sillä sieltä pääsee Etelä-Unkariin monia eri teitä. Minä valitsin sen, joka mahdollisimman suoraan vie Pestistä Pécsiin. Alkumatka on tasaista, hyvin viljeltyä tasankoa, jota siellä täällä reunustavat raita- ja poppelimetsiköt. Kunnes etelämpänä Új-Dombovárin tienoilla maisema rupeaa muuttumaan kumpuiseksi. Dombovár kumpulinna! Tuossa niinessäkin on jo epätasaisen maaston tuntua. Lähestytään mahtavaa Mecsek-vuoristoa, joka siintääkin silmään junan vasemmalta puolen. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli pieni SzentlQ
rincin asema, mistä rata haaraantuu kolmelle eri suunnalle: itään, Pécsiin päin, länteen, Szigetváriin ja Barcsiin päin sekä etelään tai oikeammin lounaiseen Drávasztára-Balátaan päin, joka sijaitsee jo Jugoslavian rajalla. Minä valitsin viimeksimainitun linjan, sillä minun oli käytävä Kákicsissa. Kákics on pieni kylä, noin 20 kilometrin päässä SantlQ
rincistä. Koko tätä seutua kutsutaan Ormányság'iksi. Nimi johtunee sanasta urma, mikä merkitsee saarta, sillä Ormányság oli entisaikoina hyvin soista seutua, missä vain pienet saarekkeet tarjosivat asukkaille kiinteämpää pohjaa. Kákics on tyypillinen ormányságilainen kylä. Asukkaita on ehkä kolmisensataa, melkein poikkeuksetta reformeerattuja. Mutta  heti kylään tultua huomaa, että siellä täällä on joku ihan asumatonkin talo. Olin kuullut siitä ja tiesin, mitä se merkitsi. Täällä vallitsi egyke-yksilapsi-järjestelmä, joka uhkaa hävittää seudun unkarilaisen asujaimiston sukupuuttoon. Mistä tämä johtuu? Selitys on hyvin yksinkertainen. Talonpoikien tilukset ovat niin pieniä, että ne hädin tuskin pystyvät elättämään kaksi-, kolmihenkisen perheen. Siinä syy Ormányságin väestön vähenemiseen. Minun piti tavata kylän pappi, tunnettu Ormányságin tuntija, kirkkoherra Géza Kiss. Menin siis pappilaan, joka on aivan kirkon vieressä. Kirkkoherra olikin kotona ja otti ystävällisesti vastaan. Hän oli hiukan sairas, mutta siitä huolimatta heltisi nauru kuin hetteestä, ja ruskeat, vilkkaat silmät hyppelivät silmälasien takana pelkästä riemusta ja innostuksesta. Suomi, suomalainen! Nyt oli suomalainen vieras tullut taloon eikä häntä laskettaisikaan pois niin vain! Minun oli siis jäätävä. Ei aikaakaan, niin keskustelimme jo täyttä päätä yhteisistä asioista, jotka meitä kiinnostivat. Kirkkoherra kertoi Ormányságista, sen historiasta ja elämästä. Aivan varmasti oli seudun asujaimisto lähempää sukua suomalaisille kuin muut unkarilaiset. Sen todisti jo paikkakunnan kielikin. Ja kirkkoherra innostui kertomaan. Esimerkiksi »tuhma» on Ormányságin murteella tukma  selvä todistus edellämainitun väitteen paikkansapitäväisyydestä. Jossakin pappilan lähistöllä oli niitty nimeltä Édelmirét (hedelmäniitty), ja eräs paikka, jonka nimi oli Musztaci árok (Mustaoja). Mitäs tämä muuta oli kuin selvää suomea! Entäs sitten, kun kákicsilainen talonpoika sanoi: »Mög kellött mártatni a borgyút» (täytyi imettää vasikkaa). Siinähän oli sana mártatni aivan suomalaisen »maito»-sanan kaltainen. Sillä muualla Unkarissa sanottiin tässä tapauksessa: szoptatni. »Missä» on Ormányságin kielellä: mezön, »tuntematon» tudatlan (muualla Unkarissa ismertelen). Jne.  Entäs kuinka Suomessa sanotaan, jos joku juoksee tällä tavoin? Ja vilkas kirkkoherra rupesi yht'äkkiä juoksemaan pöydän ympäri ja heiluttamaan käsiään aivan kuin olisi lentänyt. Eiköhän silloin sanottu, että »mihin lennät?»  No siinä se on! Ha lentet! Mihin lennät? Ihmeellistä! Ja kaikkialla muualla Unkarissa sanottiin, että hova repülsz? Jos eivät ormányságilaiset olleet selviä suomalaisia, niin sitten oli hän, Kiss Géza, pähkähullu! Ja nyt olisi meille jo joku jäyheä Kákicsin ukko saanut sanoa: Ha lentet? Sillä me todella lensimme! Kirkkoherra rupesi laulamaan vanhoja ormányságilaisia säveliä, ja minun täytyy tunnustaa, että ne todella olivat hyvin suomalaisten kansansävelten kaltaisia. Hän oli kaksi viikkoa opiskellut suomea ja oli täynnä heimohenkeä. Tuli puhe siitä, kuka seuraavana päivänä saarnaisi, kun hänen, kirkkoherran, kurkku oli kovin käheä. Minä tarjouduin. Se johtui tietysti siitä, että minäkin olin niin täynnä innostusta. Ei siis auttanut muu kuin ruveta saarnaa valmistamaan. Onneksi oli meillä kirjoituskone matkassa. Matkatoverini, joka osasi erinomaisesti suomea, rupesi saneluni mukaan kirjoittamaan. Mutta  ikävä kyllä ei käännös vielä sinä iltana valmistunut, koska seurustelu herttaisen perheen kanssa vei aikaa ja sitä paitsi olimme matkastakin väsyneitä. Seuraavana aamuna, sunnuntaina, matkatoverini vielä keittiön pöydän reunalla naputteli viimeisiä lauseita unkariksi kellon jo käydessä kymmentä ja pappilan lasten, Gézan, Ágin ja Gizin hääriessä ympärillä monenmoisine kysymyksineen. Siinä piti vielä näyttää, miten varis lentää, liitää, laataa, tekee korpehen pesänsä jne. Mutta  saarna kuitenkin valmistui. Kello 11 olimme jo koululla, missä jumalanpalvelus pidettiin. Ensi kertaa elämässäni kannoin kalvinilaisen papin kaapua (palást) ja virkahattua (süveg). Koulusali oli ääriään myöten täynnä, vakaita, rehellisiä talonpoikaiskasvoja joka puolella. Veisuu oli alkuperäistä ja voimakasta. Koko jumalanpalvelus muistutti hyvin suuressa määrin meikäläisiä pirttiseuroja. Iltapäivällä teimme kävelyretken kylälle. Kovin köyhän ja alkeellisen vaikutuksen se teki. Tuntui siltä, kuin olisi jokin sanaton, selittämätön murhe majaillut siellä. Missä olivat iloiset lasten äänet, jotka varsinkin sunnuntai-iltaisin niin hauskasti kaikuvat unkarilaisen maalaiskylän raitilta? Niitä ei ollut... eikä nähtävästi tulisi koskaan olemaan. Kuoleva kylä. Panin merkille muutamia sangen alkuperäisiä rakennuksia, kuten vanhoja olkikattoisia latoja. Niiden nimi on unkariksi pajta. En ole koskaan käynyt Raja-Karjalassa, mutta minusta tuntui, että samankaltaisia voidaan tavata siellä. Ilta vietettiin herttaisen papin perheen keskuudessa. Se oli oikein ohjelmallinen ilta, jossa lapsetkin suorittivat osansa. Gizi, vanhin tytär, luki omatekoisen näytelmänsä, pikku Ági, kuusivuotias, lausui PetQ
fin runon, Géza, talon ainoa poika lauloi. Syötiin hyvä illallinen, mutta valitettavasti ei tämän kirjoittajalle enää ruoka maistanut. Olin edellisenä päivänä vilustunut niin perinpohjaisesti, että pelkäsin tulevani vakavasti sairaaksi. Kello 9 illalla helähtivät kirkonkellot soimaan, niinkuin kaikissa kalvinilaisissa kylissä Unkarissa on tapana. Herttainen juttelu katkesi äkkiä, ja kaikki vaikenivat. Géza-poika nousi seisomaan, risti kätensä ja luki iltarukouksen: Hála, Isten, estet e'rtünk, Engedd, edes jó Istenünk hogy örvendetes reggelt is érkessünk! Amen. (Kiitos Jumala, illan saavutimme. Suo, rakas hyvä Jumalamme, että saavuttaisimme myös iloisen aamun.) Se teki kaikessa yksinkertaisuudessaan syvän vaikutuksen. Tuntui kuin olisi iäisyys yhtäkkiä koskettanut meitä hiljaa siivillään. Tuo pieni, lyhyt hartaushetki toi mieleen kaukaisen kotimaan, sen lumiset metsät ja jäätyneet järvet. Koti-ikäväkö minua vaivasi? Vai johtuiko tämä alakuloinen tunnelma siitä, että tunsin itseni sairaaksi? Varmasti siitäkin, mutta vielä enemmän siitä, että meitä kaikkia yhdisti tuona hetkenä yhteinen tunne tämän elämän lyhykäisyydestä. Pikku Géza oli juuri laulanut laulun turilaasta. Cserebogár, cserebogár! Se pörräsi niin iloisesti päivän paisteessa, mutta  lyhyt oli sen elämä. Mekin olimme tuollaisen turilaan kaltaisia, jotka hetkisen elimme täällä, ja sitten tuli kuolema. Ja meillä oli kaikilla  ainakin meillä vanhemmilla  ollut niin monta toivetta, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet. Talon isäntä tuossa, jo kumaraan painunut alle viidenkymmenen ikäisenä, oli kirjoittanut laajan teoksen Ormányságista ja toivonut siitä itselleen pientä tekijänpalkkiota. Mutta  juutalainen kustantaja ei ollut maksanut filleeriäkään. Hyvä, että oli saanut kirjansa painatetuksi  tekijä parka. Ja nyt hän haaveili Suomen matkasta  mutta mistä rahat? »Illan saavutimme.» Se oli tuttu taival kaikkien pettymyksien jälkeen, mutta »iloinen aamu»  se oli lähin päämäärä, jonka saavutettuamme olisimme jälleen yhtä parantumattomia optimisteja kuin ennenkin. Sellaista oli ihmisen elämä, mutta sen vuoksi se juuri oli niin kaunista. Seuraavana aamuna heräsin kuumeisena. Tunsin olevani vakavasti sairas. Ystävällinen talonväki pyysi minua jäämään, mutta minä en voinut, sillä matkaohjelma oli kiinteä. Ei siis auttanut muu kuin lähteä. Talon isäntä pyysi minulta jotakin runoa, jonka hän koettaisi kääntää unkariksi. Kirjoitin hänelle runon »Metsälammelle» kokoelmasta »Gönczölin vaunut». Kecskemétiin sain häneltä kirjeen. Se oli täynnä Pohjolan kaipausta. Milloinkahan, milloin hän pääsisi Suomeen, kesäyövalon maahan? Ensi kesänä... varmasti ensi kesänä! Mutta  vaikka hän niin toivorikkaana kirjoitti, niin huokui rivien välistä epäilys: ei taida koskaan se päivä koittaa. Samalla hän ilmoitti, ettei ollut vielä kyennyt kääntämään runoani. Oi, metsälampi, silmä erämaan... Mutta  minun korvissani kaikui pikku Gézan laulu: »Cserebogár, cserebogár!» Ja minä muistin Kákicsin valkopyökki-, saarni- ja jalavametsiköt, sekä herttaisen reformeeratun pappilan, jossa olin viettänyt kaksi muistorikasta, päivää. XVI. RÄÄTÄLINKISÄLLI ANDREAS JELKYN JÄLJILLÄ. Bajassa. Eikö kolkahdakin jotakin tuttua tuosta nimestä suomalaisen lukijan korvaan... jotakin kuin kauan sitten lapsuuden onnellisina päivinä elettyä? Baja? Sen niminen kaupunki on alisen Tonavan varrella, siinä on 30 000 asukasta. Se on erinomainen kesänviettopaikka. Mutta mitä yhteyttä sillä on suomalaisen lukijan kanssa? Tuskinpa mitään, sillä harvoin tänne suomalaisen tie johtanee. Mutta nimi Baja on toisella tavalla tuttu, sillä täällä syntyi v. 1730 räätälinkisälli Andreas Jelky, jonka ihmeellisistä elämänvaiheista varmaan hyvin moni suomalainenkin on lapsuudessaan lukenut. Sillä kuuluuhan »Räätälinkisälli Andreas Jelkyn ihmeelliset elämänvaiheet neljässä maanosassa» niihin kirjoihin, jotka ovat kuluneet melkein jokaisen koulupojan käsissä. Se oli jännittävä kirja. Muistamme, kuinka Andreas Jelky läksi vanhempiensa kotoa heidän siunaustensa saattamana synnyinkaupungistaan Bajasta kohti suurta ja kuuluisaa Wieniä, missä hänen veljellänsä oli hyvin menestyvä räätälinliike. Muistamme, kuinka hän sieltä patikoi Pariisiin, niinkuin siihen aikaan kisällit kulkivat  jalkaisin  ja kuinka hän sitten eräällä merimatkalla joutui algerialaisten merirosvojen vangiksi, jotka myivät hänet muutamalle suurelle herralle jossakin Pohjois-Afrikan rannikkokaupungissa. Ja kuinka hän sitten seikkaili kaikissa neljässä maanosassa. Kunnes vihdoin vuosikymmeniä kestäneen vaelluksensa jälkeen päätyi takaisin kotimaahansa ja kotikaupunkiinsa Bajaan, missä kuoli v. 1783. Tämän me ehkä suurin piirtein muistamme, sillä tekihän kirja meihin aikoinaan voimakkaan vaikutuksen. Minun lapsuudenaikaista mielikuvitustani se kiihotti vallan tavattomasti, ja minä olin monta kertaa kuvitellut voivani kerran seurata tuon ihmeellisen räätälinkisällin jälkiä. Tähän mennessä ovat matkani kuitenkin rajoittuneet vain yhteen maanosaan: Eurooppaan, ja siinäkin on matkustamista tarpeeksi. Olin kuitenkin iloinen, että matkani nyt oli johtanut minut Bajaan, missä tuo kuuluisa räätälinkisälli aikoinaan oli haaveillut samaan tapaan kuin minä juostessani Oulun laitakaupungilla. Jo junassa matkalla Pécsistä Bajaan olin tehnyt tuttavuutta eri henkilöiden kanssa, kysellen, tietäisivätkö he jotakin Andreas Jelkystä. »Siellähän se Andreas kävelee... keppi kourassa... takki olkapäällä... suuren maapallon päällä muutamalla torilla», oli minulle vastannut eräs ystävällinen sotakapteeni. Hän tiesi yhtä ja toista Jelkystä, arveli hänen syntymätalonsakin vielä olevan paikallaan, jne. Minä saavuin tänne iltapäivällä, ja ihmeelliseltä tuntui, kun junailija ilmoitti oltavan Bajassa. Merkillisellä tavalla sukelsivat mieleeni kultaiset lapsuuden muistot, ja tuntui siltä, kuin olisi Oulu jollakin tavoin siirtynyt tuohon käden ulottuville... Tonavan toiselle rannalle, josta pitkää rautasiltaa myöten juuri olimme tulla huristaneet yli. Asemalla oli vain yksi ainoa kantaja, sinisilmäinen, tuulen purema, vanhahko mies, joka hiukan ontui. Hän tarjosi palvelustaan. »Paljonko tahdotte, kun kärräätte tavarani lähimpään hotelliin?» »Viisikymmentä filleeriä.» (Ukkelilla oli yksipyöräiset työntörattaat, »kottikärryt» unkariksi »talicska».) Sovimme hinnasta, ja niin minä uskoin matkatavarani hänen rattailleen luottaen hänen rehellisiin sinisilmiinsä. Sillä tuskin olin päätäni kääntänyt, kun hän jo oli hävinnyt kärryineen, ja minä patikoin hiljalleen perässä... uskoen löytäväni hotellin kyselemällä. Hauskan näköinen kaupunki. Siisti ja puhdas. Kadut kivetyt mukulakivillä, niinkuin minun kotikaupungissani. Nunnia tuli vastaan... vanhoja, arvokkaan näköisiä tätejä, silmälasit nenällä ja ristiinnaulitun kuva roikkuen kupeella. Leveät hameet hulmusivat, kun he astelivat pitkin, hiukan miesmäisin askelin. Olisivat aivan hyvin voineet olla menossa iltakirkkoon... niinkuin ennen minun lapsuuteni aikana tuon näköiset tädit Oulussa... jollei olisi ollut noita pientä, veneenkeulaa muistuttavia leveitä päähineitä ja noita heiluvia krusifikseja. Oliko mestari Andreas ollut katolilainen? vilahti päässäni, ja minun mielestäni hän sinä hetkenä etääntyi jonnekin kauas? No, olkoonpa miten tahansa... joka tapauksessa hän toi nyt mieleeni kotikaupunkini niin elävästi, että tunsin oloni varsin tyytyväiseksi. Löysin hotellin, johon tavaroitteni kuljettaja oli minut neuvonut. Siellä hän itsekin jo odotteli hyväntuulisena.  »No, armollinen herra löysi?» Kyllä... tässähän minäkin jo olin. Ja ystävällisesti hymyillen hän toimitti minulle tulkin virkaa, tiedustellen, olisiko vapaita huoneita. Olihan niitä. Sain vaatimattoman, mutta melko siistin kolme ja puoli pengöötä maksavan huoneen ja asetuin taloksi. Sinä iltana ei ollut enää mahdollista lähteä Andreas Jelkyn jälkiä hakemaan. Mutta seuraavana aamuna ryhdyin siihen toden teolla. Muistopatsas oli helppo löytää. Se sijaitsi aivan lähellä hotelliani. Suuren, läpimitaltaan noin metrin korkuisen maapallon päällä asteli mestari Andreas, keppi kourassa ja takki olkapäällä  aivan niinkuin ystäväni kapteeni oli junassa kertonut. Oikean jalan saapas oli Saharan erämaan kohdalla, ja vasen taisi hipoa Helsinkiä. Siinä asteli vakavapiirteinen nuori mies, katse tuntemattomaan tulevaisuuteen tähdättynä. Patsaan etupuolella oli nimi: Jelky András, ja takana oli luettavissa vuosiluvut, joiden väliin hänen ihmeellinen elämänsä mahtui. Aikani patsasta katseltuani ryhdyin kyselemään Jelkyn syntymätaloa. Mutta se oli helpommin kysytty kuin löydetty. Tiedustelin vastaantulijoilta. Yksi neuvoi yhtäälle, toinen toisaalle. Tein sen huomion, että olisin saanut ainakin viikon verran kulkea kaupungin etelälaidasta pohjoislaitaan ja päinvastoin, jollen lopuksi olisi turvautunut poliisin apuun. Unkarin poliisi tavallisesti tietää asiat, ja siltä näytti aluksi tämäkin ystävällinen poliisimies. Hän opasti minut eräälle kadulle, jonka varrella hän varmasti sanoi Jelkyn syntymäkodin sijaitsevan. Menin osoitettuun suuntaan ja hain kadun päästä päähän. Mutta  kukaan ei tiennyt mitään. »Ei ole täällä, kunnianarvoisa herra!» Muistin erään osoitteen, jonka oli Pécsissä saanut. Kuljin sen mukaan Fransiskaaniluostariin, sillä siellä piti osoitteen omistajan asua. Ei tietty, ei tunnettu. Kun mainitsin asianomaisen henkilön nimen, hymyili ruskeakaapuinen, lihava munkki. »Sistersiläinen!» Ahaa, ajattelin minä. Taisi olla kilpailevan munkkikunnan jäsen. No... tiesikö arvoisa veli mitään Andreas Jelkystä? Halveksiva olkapäiden kohautus. (Varmasti oli Jelky kalvinilainen, jollei ihan evankelis-luterilainen! ajattelin minä.) Kyllä hän oli jotakin kuullut... köyhä matkailija. No... ja oliko arvoisa veli mahdollisesti kuullut, missä hänen syntymätalonsa pitäisi olla? Nyt tuli jo leveä nauru. Ei Jelky ollut syntynyt Bajassa! Oli vain kerran kulkenut kaupungin läpi. Ja säälivästi katseli ruskeakaapuinen mies minua, kuin olisi ajatellut: oletkohan sinä, äijä parka, oikein viisas, kun semmoisia jonninjoutavia kyselet? Nyt oli minun vuoroni hymyillä. Munkkiparka! Vähänpä tiedät! Asut tässä kaupungissa etkä ole selvillä sen kuuluisimman pojan elämänvaiheista. Lähdin sistersiläiseen kymnaasiin. Pitkälle en sielläkään päässyt. Vahtimestari sanoi professorin asuvan jossakin kaupungilla ja lähetti poikansa opastamaan. Ja löytyihän se talo viimein. Nuori professori, jota minulle oli suositeltu, ei tiennyt asiasta mitään, mutta lupasi kuitenkin hankkia tietoja. Taas olin kadulla etsiskelyjäni jatkamassa. Poliisikonstaapeli, joka minua oli aikaisemmin neuvonut, tiedusteli, olinko löytänyt. En vielä, mutta jäljillä olin. Tapasin yhä useampia henkilöitä, joihin kaikkiin tarttui sama innostus. Andreas Jelkyn syntymätalo oli löydettävä hinnalla millä hyvänsä, kun kerran mies Suomesta saakka oli saapunut sitä katsomaan. Ja niin minä noin kello l:n tienoissa päivällä tupsahdin erään asianajajan kotiin, missä talon herra parastaikaa näppäili luuttua nuoren sistersiläismunkin kanssa. Mikä hätänä? Pitäisi löytää Andreas Jelkyn syntymätalo. Andreas Jelkyn!? Niin  ja minä sain taas tehdä selkoa suunnitelmistani. Vähitellen kerääntyi koko perhe ympärilleni... perhe ja perheen vieraat. Siinä puhuttiin pitkälti ja laajalti, mentiin läpi maat ja taivaat, mutta Andreas Jelkyn syntymätalo oli edelleenkin sumun peitossa. Nuori lakitieteen ylioppilas lähetettiin minua opastamaan erään lääkärin luo, joka kuulemma oli kirjoittanut näistä asioista. Haettiin lääkärin taloa, ja löydettiinhän se viimein. Ja taas tulla tupsahdettiin uppo-outoon perheeseen, joka juuri oli noussut päivällispöydästä. Andreas Jelky? Aivan niin... kyllä hän oli täällä elänyt. Hänen muistopatsaansa oli siellä ja siellä... No... tuon minä jo kaiken tiesin. Mutta syntymätalo  szütöház? Sitä ei tiennyt kukaan... ei kukaan koko kaupungissa. Jaa... Ehkäpä museon hoitaja, tohtori Sejase. Hän yleensä tiesi paljon asioita. Ehkäpä vieras tahtoisi hakea hänet käsiinsä. Ja ystävällinen, vanha lääkäri katseli minua niinkuin potilasta, jonka tauti on parantumaton. Söin päivällistä ja lepäsin. Andreas Jelkyn syntymäkodin löytäminen osoittautui vaikeammaksi kuin alussa olin luullut. Mietin jo melkein heittää koko yrityksen. Mutta  nyt oli kaupunki joutunut kuohuksiin. Olin päivän kuluessa puhutellut niin monia kunnianarvoisia bajalaisia, että he olivat nyt intoutuneet asiaan, josta minä aioin jo luopua. Kun illalla kuljin muutaman torin poikki, huudettiin jälkeeni:  Uram, uram! (Herrani, herrani!) Käännyin katsomaan ja huomasin, että muuan rinkelinkauppias juoksi minua kohti. (Olin hänet päivällä pari, kolme kertaa sivuuttanut). Mitähän asiaa hänellä mahtoi olla? Se selvisi heti. Hän tiesi Andreas Jelkyn syntymätalon!  Tiedättekö varmaan?  Kyllä!  Voitteko lähteä opastamaan?  Kyllä. Hän oli sitä varten tilannut jo toisen miehen paikalleen myymään rinkeleitä ja oli valmis palvelukseen. Mielessäni vilahti jo, että mies oli tämän seikan koko mukavasti järjestänyt. Räätälin kisälli Andreas Jelkyn avulla hän aikoi nyt ansaita enemmän kuin mitä rinkelin kauppa tuotti sunnuntai-iltana  ainakin hyvän joukon lisää. Ja siksi hän nyt kulki tuossa vierelläni keskustellen vilkkaasti. Hän oli tuntenut armollisen herran. Koko kaupunki ei muuten muusta puhunutkaan kuin armollisesta herrasta ja Andreas Jelkystä. Hänelläkin oli moni kysynyt. Ja hän oli sanonut, että kyllä hän tunsi... En ollut aivan varma, tarkoittiko hän minua vai Andreas Jelkyä...  Tässä sen pitäisi olla... Arany János-utca 6... Katselin tukevaa tammiporttia. Talo teki aivan uudenaikaisen vaikutuksen. Ilmeisesti olin joutunut petetyksi.  Paljonko olen velkaa vaivoistanne! Rinkelinkauppias melkein lysähti kasaan. Ei hän ollut ansion toivossa opastanut. Se mies, joka nyt seisoi hänen tilallaan, oli hänen tuttavansa eikä hänelle tarvinnut maksaa. He olivat vain molemmat innostuneet Andreas Jelkystä kuultuaan, että Suomesta saakka oli saapunut mies hänen syntymätaloansa katsomaan. Tässä se oli! Lausuin epäilykseni, koska talo näytti kovin uudelta.  Niin... ei se tietysti tämä ole... mutta  tällä paikalla... Kiitin ystävällistä rinkelinkauppiasta ja päätin jättää lähemmän tutkimisen seuraavaan aamuun, sillä oli jo myöhä. Aamulla otin tarkemman selon rinkelinkauppiaan ilmoituksesta. Menin Arany Janoksen kadulle, mutta kukaan ei tietänyt sanoa mitään. Talonomistaja oli Pestissä... eikä se naishenkilö, jota puhuttelua, ollut Andreas Jelkystä edes kuullutkaan. Jälleen oli bajalaisten innostus osoittautunut harhaanjohtavaksi. Ei auttanut muu kuin lähteä museoon puhuttelemaan johtajaa. Hän oli nyt viimeinen toivoni. Jokseenkin toivottomana marssin siihen päähän kaupunkia, missä museo oli. Mutta  se oli kiinni. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, minkä vuoksi. Eräs kadulla seisoskeleva tyhjäntoimittaja neuvoi kuitenkin, että viereisen sekatavarakaupan varastosuojan kautta päästäisiin samaan pihaan. Ja niin minä luvan saatuani puikkelehdin vehnäsäkkien ja monenmoisten tavaramassojen läpi mainittuun pihaan. Melkein jo suututti. Mutta  sieltä oli todella sisäänkäytävä museoon. Talsin eteenpäin... ja tuokion kuluttua seisoin lyhyen, ystävällisen näköisen herrasmiehen edessä, jolla oli ainakin 56 numeron kaulus. (Hänellä oli tavaton kasvannainen kaulassa... ja siitä tuo kauluksen mahdoton koko.)  Miten saan palvella? Esitin asiani  en tiedä, kuinka monennen kerran. Hän katseli minua, kuin olisin kuusta tipahtanut siihen hänen eteensä.  Andreas Jelkyn! Sitten hän purskahti nauramaan.  No, kyllä on ihmeellistä! Tohtori Istvan Mezey etsiskelee parastaikaa Andreas Jelkyn jälkiä Tokiosta... ja nyt tulee mies Suomesta samoille asioille Bajaan! Ihmeellistä! Sattuihan sitä semmoistakin. Vai oli tohtori Mezey Japanissa? Minulla oli kunnia tuntea tohtori Istvan Mezey. Olin tavannut hänet Pestissä useamman kerran. Nyt oli tuttavuutemme valmis. Vai tunsin minä Mezey Pistan. No... sehän oli mainion hauska sattuma! Ja ystävällinen museon hoitaja rupesi esitelmöimään minulle Andreas Jelkystä. Hän oli uhrannut pitkät ajat tähän erikoistutkimukseen, jonka käsikirjoitusta hän minulle näytti. Kävi selville, että kuuluisan räätälinkisällin vanhemmat olivat paikkakunnan kirkonkirjoissa esiintyneet vallan toisella nimellä, ja että Jelky jakoko Jelkyn perhe oli kuulemma ollut roomalaiskatolinen. Noniin. Minusta se oli nyt jo samantekevä. Pääasia vain, kunhan hänen syntymätalostansa saisi jotakin tietää. Ja sainkin. Ystävällinen museon hoitaja tiesi senkin asian. Erzsébet Királyé-kadulla n:o 23. Hain mainitun kadun... ja siellä oli todellakin rakennus, jonka paikalla naapuriasukkaatkin väittivät Andreas Jelkyn syntymäkodin sijainneen. Olin tyytyväinen. Kolmen päivän sisukkaan etsimisen jälkeen olin vihdoinkin löytänyt tuon kuuluisan räätälinkisällin syntymäpaikan. Museon hoitajan kertomuksen mukaan olisi eräs tunnettu bajalainen lapsuudessaan kulkenut tuon talon ohi pelon ja kunnioituksen tuntein... koska Andreas Jelkyn syntymäkoti oli siinä sijainnutia sekin oli hänen mielestänsä omiaan vahvistamaan hänen omien tutkimustensa tuloksia. Seuraavana päivänä jätin Bajan ja suuntasin matkani takaisin Miskolciin. XVII. UNKARIN KEVÄT. BQ
jti szelek fújdogálnak (Paastotuulet puhaltavat...) Maaliskuussa muuttuvat ilmat yht'äkkiä lämpöisiksi. Päivällä voi jo olla jopa 25° C., ja silmikot puhkeavat puihin uskomattoman nopeasti. Viinivuorten rinteillä tehdään työtä ahkerasti: muokataan maata, puhdistetaan puita, kerätään kuivuneita oksia kasoihin, jotka sitten illan tullen sytytetään palamaan. Joka taholla, minne vain katsoo, näkyy tällaisia kevätnuotioita. Harmaa, hyvältätuoksuva savu leviää lähelläolevan kaupungin kaduillekin. On kuin Suomessa syksyllä riihenpuinnin aikaan. Uusi toivo ja elämänhalu täyttävät ihmisten mielet. Minäkin nousen joka päivä vuoren laelle, mistä on suurenmoinen näköala yli seudun. Kaupunki lepää vasemmalla laaksossa kevätautereeseen verhoutuneena. Punaiset tiilikatot loistavat auringon valossa. Bq
kk-vuoriston selänteet kaareilevat sen yläpuolella eri värisinä. Lähempänä olevat välkyttävät kylkiään, joista tummemman ja vaaleamman vihreät laikat erottuvat selvästi. Ne ovat orastavia vehnävainioita. Välissä on jokin melkein mustan vihreään vivahtava täplä: kuusimetsikkö, joka pitää vahtia ylhäällä vuoren rinteellä ja vaikuttaa silmäävilvoittavalta. Auerhuntujen kaistaleet leijailevat vuortenrinteillä, jotka joka hetki muuttavat väriään. Mutta  etäämpänä takimmaisten vuorten yllä loistaa aurinko esteettömästi, ja niiden hallavat seljät paistavat kuin kulunut ketunnahka... tai kuin leijonan talja  käyttääkseni toista vertausta. Vain siellä täällä saa ilmakehän läpi taittuva valo aikaan sen, että keskellä tuota kellahtavaa hallavuutta näkyy tiilikivenpunainen täplä. Vuoren poikki johtaa tie... pahanen, hädintuskin rattailla ajettava tie, joka lukemattomien viinitarhojen ohi johtaa kaupunkiin. Sitä myöten on mukava kulkea lämpimänä maaliskuun päivänä. Päällystakki on liikaa. Sen saa siis heittää olkapäälle. Kaikkialla, joka paikassa työskennellään. Kevät on antanut ihmisille uutta vauhtia. Joku hyräilee iloissaan, kuokkiessaan ruskeanpunertavaa maata. Työmies ja jonkun kaupungin rikkaan tilanhoitaja, joka tänä keväisenä aurinkoisena päivänä käyskentelee pitkin pensasaidan kuvetta, vaihtavat ystävällisen sanan. Edellisellä on pieni savimökki vuorenharjalla. Hänen on onnistunut saada itselleen paikka, josta on hyvä näköala. Suurhuvila tien vasemmalla puolella on alempana. Mutta senkään näköalaa ei sovi moittia. Sitä mukaa kuin kuljen, vilahtelevat vasemmalta silmään kirkkojen tornit ja punaiset tiilikatot. Siellä on kaupunki, joka mukavasti kiertää vuoren kuvetta. Kuinka pieneltä kaikki näyttääkään täältä ylhäältä! Reformeerattu kirkko, jonka hyvin tunnen, on kuin tulitikkulaatikko. DiósgyQ
rin rautatehtaan savupiiput kohoavat kuin jostakin laakson pohjasta. Vaikka ne ovat korkeat, on Bq
kin harjanne vielä korkeampi. Siellä ylhäällä loistaa pieni valkoinen piste... paljon korkeammalla tehtaan savupiippuja: jonkun onnellisen kesämökki. Saadapa asua tuolla... tuollaisessa paikassa, tuollainen näköala silmien edessä, niin voisi luoda jotakin oikein kaunista ja suurta. Ja siinä kävellessäni sukeltaa mieleeni ajatus, joka on jo vanha. Brüggessä, Belgiassa, se ensi kerran väkevästi valtasi mieleni. Ei ole ihme, että taide kukoistaa maissa, missä ihmistä ympäröi sellainen luonto ja sellainen historia kuin useissa Keski-Euroopan maissa. Meidän, pohjoismaisten kirjailijoiden esim. täytyy elää ja työskennellä paljon harmaamman luonnon keskellä. Mutta  onko se niinkään harmaa? Monet täkäläiset, jotka ovat Suomessa käyneet, ylistävät sen taivaan värejä, sen erikoista, pohjoismaista kuulakkuutta. Tuo kuulakkuus lyö leimansa taiteeseenkin, kirjallisuuteen ja runouteen. Niin  nyt minäkin sen taas ymmärrän. Tarvitsee olla vain puoli vuotta poissa käsittääkseen kotimaansa kauneuden. Ja silloin saa silmien edessä olla sellainenkin näköala, kuin mikä leviää Avasilta kevätautereessa kylpevän Miskolcin yli. Se on todella suurenmoinen. Kaupunki näyttää uivan höyryssä. Päivä on todella lämmin. Tien ohessa tuikkivat varhain auenneen orvokin ja keltaisen sikurikukan silmät. Varhaisia kukkia! Viimeksimainitun lehdistä voi valmistaa salaattia. Minä katselen sivulleni. Paljon on jo kukkia puhjennut, vaikka on vasta maaliskuu. Valitettavasti ovat useimmat minulle outoja. Vain tähtikukan, csillagvirág in, minä tunnen. Se on meikäläisen tähtikukan kaltainen, vaikka pienempi. Siinä on kaupunki edessäni satumaisen kauniina. Minä seison korkealla, Avasin näkötornin juurella ja katselen sitä. Sen kohu kantautuu heikkona tänne ylös. Avasin temppelin sivuitse laskeutuvat sinne jyrkät portaat. Mutta  minulla ei nyt ole halua mennä sinne. Aikani sitä ihailtuani palaan takaisin. Haluan kulkea vielä kerran Avasin yli johtavan tien. Nyt on melkein kuuma. Tiekin ihan hohtaa lämpöä. Kukot kiehuvat ympärillä olevissa huviloissa, ja niiden ääniin vastaavat kaupungin kukot. Noiden viimeksimainittujen laulu kohoaa syvältä kuin kattilan pohjalta... mutta seudun hyvä kaiku saa sen kantautumaan tänne ylös... näiden vuoristokukkojen kuuluviin, jotka kuin kiukuissaan vastaavat. Ilma on kukonlaulua täynnä. Kävelen kylään, jonka äärellä asun. Haluan kiertää sen kautta. Avojalkaisia mustalaislapsia tulee vastaani. Maaliskuu  ja avojaloin! Mutta  maaliskuu on täällä toisenlainen kuin Suomessa. Mitenkäs sanovatkaan talonpojat: Sándor, József, Benedek, jönnek a jó melegek. [Santerin, Joosepin, Pentinpäivä tuovat hyvät lämpimät.] Niin  ne ovat kolme peräkkäistä päivää maaliskuussa, maaliskuun 18. 19. ja 21. päivä. Ja Sándorin päivänä saapuvat haikarat Hortobágy'ille. Muistan csárdan savupiipun nenässä olevan tyhjän pesän. Nyt on siis siinäkin jo asukas. Niinpä niin  kevät on tullut! Pysähdyn hetkiseksi HejQ
-puron partaalle ja katselen tuttuja itkupajuja. Ne viheriöivät heikosti, niissä on lehden alku. Parin viikon kuluttua ne ovat täydessä lehdessä, ja niiden pitkät alaspäin riippuvat oksat heiluvat hiljaa tuulessa. Böjti szelek fújdogálnak  paastotuulet puhaltavat. Niin  nyt on paastonaika... ja kohta on pääsiäinen ovella. Silloin on miesten tapa priiskoittaa hajuvedellä naistuttaviaan. Minullekin on tyrkytetty kaupungin liikkeissä erilaisia hajuvesiä. Eikö minulla ole ketään, jolle haluaisin toivottaa onnea? Enpä tiedä... minun ajatukseni lentävät Pohjolaan. Siellä... sielläkin on kohta pääsiäinen! Katselen itkupajuja, ja mieleni valtaa alakuloisuus. Itkevä paju  szomorú füzfa! Se symbolisoi niin hyvin tätä Unkaria, tätä rikkirevittyä, raastettua maata, missä itku on aivan kuin pinnan alla... kaikesta seuraelämässä ilmenevästä huvitteluhalusta huolimatta. Alakuloisena nousen tuttua mäkeä ylös. Kevät ja pääsiäinen tuntuvat ironialta täällä  syvältä, viiltävältä ironialta. XVIII. KESÄINEN HORTOBÁGY. Suuri on ero kesäisen ja talvisen Hortobágy'in välillä. Talvella uinuu tuo laaja aavikko ohuen lumivaipan alla, johon kevään ahavatuulet syövät reikiä niinkuin aika mustalaisen takkiin. Mutta kesällä näyttäytyy Hortobágy loistossaan. Aurinko nousee heinäkuussa kello 3:n ja 1/2 4:n välillä. Silloin kannattaa uhrata suloiset aamu-unet ja mennä pustalle odottamaan tuota juhlallista hetkeä. Taivaanranta on violetille vivahtavan autereen peitossa. Se on vesihöyryä, joka vähitellen nousee maasta. Se näyttää vain kuin kerääntyneen tuonne aavikon äärille kuin vaahto meren rannalle valtavan myrskyn jälkeen. Siltä se näyttää... mutta se on vain näköhäiriö, sillä sitä on joka paikassa. Ilman yhä enemmän lämmetessä se kohoaa ylöspäin synnyttääkseen sitten päivällä... tuossa 2 3:n välillä pustan ihanimman ilmestyksen: délibábin  kangastuksen. Mutta  nyt on vielä liian aikaista. Vesihöyrykerrokset verhoavat vielä maanpintaa helmeilevän aamukasteen muodossa, joka kauttaaltaan peittää pustan matalan kasvullisuuden. Nyt saavat virvoituksensa »aasin ohdake» (szamártövis) ja »lampaan katkero» (barányüröm), jotka päivällä näyttävät kuumuuteen raukeavan.. Jo rupeaa taivaanranta väräjöimään sillä suunnalla, mihin varhain nousseen matkailijan silmä on tähdättynä. Taivas tuon violetin värisen pustan rannan yläpuolella punertuu. Punerrus käy yhä voimakkaammaksi. Koko idän ääri hehkuu sulan metallin kaltaisena. Yks'kaks' sukeltaa sen keskeltä esiin punainen, veripunainen pallo. Se on aurinko, joka tervehtii lakeutta. Suurenmoisen komea näky, jonka voittaa ainoastaan yksi: auringon nousu merellä. Matkailija tekee pienen kierroksen pustalla. Hän ei henno sitä vielä jättää, vaikka leppoisa vuode csárdassa houkutteleekin. Hän astelee ilman päämäärää... nauttien vain siitä, että aamu voi olla niin kaunis... taivas niin siintävä ja korkea... ja lammaspaimenen kunyhó  mökki  niin pieni ja vaatimaton. Edellisenä iltana hän oli istunut tuon mökin edustalla kauan... pimeän tuloon saakka. Csárdan valot olivat loistaneet kuin jonkin satamassa makaavan valtamerilaivan. Sieltä oli kuulunut laulu ja soitto  mustalaissoitto  mutta suomalaista oli enemmän kiinnostanut lammaspaimenen, Jenei-bácsin, juttelu. Mitä lammaspaimen silloin teki, kun oikein jyrisi ja salamoi... ja hän oli yksin laumoineen avaralla pustalla? Mitäkö? Jenei-bácsi oli keskeyttänyt lammastensa lypsyn. Mitäkö teki? Kiroili. Suomalaista oli tuo vastaus hiukan hämmästyttänyt. Mutta  hän tunsi jo Unkarin ja unkarilaiset. Tuon ei tarvinnut vielä merkitä varsinaista raakuutta eikä jumalattomuutta. Se oli vain ankaran yksitoikkoisen elämän yhtä ankara ilmenemismuoto. Mutta  jos sattui salama iskemään alas ja tappamaan jonkin lampaista? Mitäs lammaspaimen silloin sanoi? Jaa  silloinko? Luki isämeidän nurinpäin. Nyt se meni jo liian pitkälle suomalaisen mielestä. Mutta hän ei hätkähdä... vaan seuraa Jenei-bácsin juttelua. Az iskoláját neki!  se on heidän koulunsa! Mitäpä pustalla elävä paimen muutakaan osasi. Oli kuin pakana. Niinpä niin. Ankaraa oli paimenen elämä. Kun vanhuus tuli, niin mitäs teit? Luuliko armollinen herra, että joku auttoi? Ei sinne isäinkään! Köyhäintalolle joutui juhász lammaspaimen  köyhäintalolle Debreceniin, Az iskóláját neki! Onneksi ei elämä siellä tullut pitkäksi... sillä lääkärit antoivat tavallisesti jotakin myrkkyä, niin että hoidokki pian kuoli. Minä olin väittänyt vastaan. Sellainen oli mahdotonta... nykyisessä sivistyneessä yhteiskunnassa.  Da hát...! [Mutta no sitten!] Jenei-bácsi oli leväyttänyt käsiään Mistäpä lääkärit muuten ruumiita olisivat saaneet? Sillä oppiahan hekin tarvitsivat. Vai magnaattien ruumiita olisivat päässeet repeloimaan! Ei sinne päinkään! Nyt oli Jenei-bácsin mökki suljettu, ja bácsi itse jossakin laumoineen. Edellisenä iltana hän oli lypsänyt neljäkymmentä lammasta ja saanut niistä noin parisen litraa maitoa, josta teki juustoja. Olin minäkin tuota maitoa maistanut, ja hyvää se oli ollut. Palailen takaisin csárdaa kohti. Se on hiljainen ja nukkuu vielä. Vain Károly-úr on valveilla. Hän ei ole vielä joutanut silmää ummistamaan. Niin paljon oli edellisenä iltana ollut vieraita, ja viimeinen auto lähti juuri. Minäkin menen nukkumaan ja herään aamulla kahdeksan tienoissa. Nyt on jo liikettä ja elämää pustan csárdassa. Autoja tulee ja menee. Huvimatkalla olevia seurueita aterioitsee melkein joka pöydän ääressä. On hyppäämistä Karoly-herralla jos herra Sinkovitsillakin. Hoszú lépéx  »pitkä askel» kiertää pöydästä pöytään. Ulkomaalaislakin on  hollantilaisia, pari englantilaista, muutamia saksalaisia. Minä olen ainoa suomalainen  tällä haavaa. Aamiaista odottaessani selailen csárdan vieraskirjaa. Se on paksu  tiesi kuinka mones osa jo. Katseeni osuu lehdelle, josta luen Windsorin herttuan nimen. Englannin eronnut Edward-kuningaskin oli täällä vieraillut puolisoineen edellisenä syksynä. Siinä oli heidän ruokalistansa. Ehkäpä suomalaista lukijaa kiinnostaa, mitä herttuapari nautti päivälliseksi syyskuun 10. p. 1937: »Debrecen-sawage with scrambled eggs. Groats with paste. Small joints. Salades. Fonatos with apricot jam. Horthobágy-cheese and Adjusted sheep curds of milk in paprika. Fruits. Black caffee. Badacsonyi keknüelü wine. Red Burgundy (Wolf cellar). Dreher St. Erzsébet beer. Oli siinä ruokia jos juomiakin. Ja Károly-herra oli koko ajan saanut esiintyä hännystakkiin puettuna. Nyt hänellä on vain tavallinen valkoinen esiliinansa. Mutta ystävällisenä kuten aina hän hymyilee.  Herra Järventauksen ei tarvitse maksaa. Järventaus  úr on csárdan vieras! Kukas sen oli sanonut? Herra Németh itse  johtaja. Sellaisen määräyksen oli antanut kaupunkiin lähtiessään. Minä olin yllättynyt. Olipas se! No... se Nándor-bácsi oli aina ollutkin minua kohtaan erinomaisen ystävällinen. Kiitos vain! Syön hyvällä ruokahalulla: mustaa kahvia, hunajaa ja vehnäleipää. Vai olin minä csárdan vieras! Hyvä oli. Tyytyväisin mielin lähden tavalliselle aamukävelylleni. Kuinka rauhalliselta tuntuikaan päästyäni kauas avaralle pustalle, mistä paimenten valkoisiksi kalkitut mökit paistoivat kuin jonkinlaiset merimerkit. Akaasiaryhmä etäällä muistutti hiljaa etääntyvää laivaa, joka juuri käänsi keulaansa ulappaa kohti. Sen ympärillä väräjöi auer... aivan kuin olisi pieni metsikkö uiskennellut höyryssä. Kovin kuumasti paistoikin jo päivä. Näytti siltä, kuin olisi koko avara pusta hikoillut. Szélgörgetó lovis  »tuulen pyörittämä-ohdake» seistä törrötti pystyssä kuin takiainen. Ja takiaisten sukuunhan se kuuluneekin. Sitä kasvoi paikoitellen niin runsaasti, että oli vaikea kulkea. Eipä ollut pusta partaansa ajanut, mietti kulkija, joka itse oli tuon toimituksen suorittanut. Nyt ei tuuli vielä päässyt ajelemaan ohdakkeen kukkia. Mutta muutaman viikon kuluttua niitä lentäisi ympäri pustaa kuin akanoita  merkkinä siitä, että syksy teki tuloaan. Syksy! Tuntui vaikealta ajatella sitä, sillä niin suloisesti tuoksahti nyt fodormenta  eräs mintun sukuinen kasvi... ja vaaleakukkainen »saippuaruoho» (szappanfú) pisti päänsä esiin ruohon seasta kuin ihmeissään katsellen minua, joka ajattelin syksyä. Suurisilmäinen, hento orvokki (Viola montana) keinutteli niin somasti hienoa varttaan. Sekään ei tuntunut syksyä ajattelevan. Vai syksy! Nyt oli vielä kesä... ja pustalla punaiset matot! Punakukkaista, pitkäpiikkistä »kyyhkysen orjantappuraa» (gerlice lövis) kasvoi todella niin runsaasti, että näytti siltä, kuin olisi sinne tänne pitkin pustaa levitetty vaaleanpunaisia mattoja. Mutta  keltainen »pirunsilmä» vilkutti kuin ilkkuen: kesän jälkeen tulee syksy ja talvi... ja silloin on pusta todellinen pusta! Vaalea pilvenhattara vaelteli taivaalla joka hetki muuttaen muotoaan. Muistin PetQ
fin runon: Ha madár volnék, örökké a felhók között szállonganék... [Jos olisin lintu, niin leijailisin aina pilvien keskellä.] Siinä lensikin haukka korkealla... korkealla. Se tuijaili etelää kohti... tuon vaalean pilvenhattaran alitse ja hävisi etäisyyteen. Niin  linnut! Luonnontieteilijälle oli tämä Hortobágy'in pusta varmaankin paratiisi. Minä olen huono luonnontuntoja, mutta paljon lintuja olen minäkin nähnyt. Sorsat ovat tietenkin aivan yleisiä. Olen pannut merkille ainakin kolme eri lajia: sinisorsan (Anas boschas), lörppösorsan (Anas strepera) ja heinätavin (Anas querquedula). Trapin (Otis tarda) näkee silloin tällöin. Meikäläinen kurki on yleinen, samoin muutamat Totanus- lajit. Mutta  erikoisia pustan lintumaailmalle ovat »mustalaissorsa» (Nyroc ferruginea) ja mustavaris, pápista varju  »paavilaisvaris»  erotukseksi harmaasta serkustaan  kálomista varju sta, »kalvinilaisvariksesta». Talvella, varsinkin tekee »pápista varju» kolkon vaikutuksen. Kuin kuoleman sanansaattaja lentää se matalalla poikki pustan. Nyt käy senkin tie korkeammalta... sillä nyt on kesä... ja syksyyn ja kuolemaan on vielä pitkälti aikaa... Olen kiertänyt kauas pitkin Hortobágy'in joen vartta. Csárda on etäällä takanapäin. Kaukana, Mátén kylän suunnalla pölisee aro. Siellä puolivilli hevoslauma laskettaa menemään niin että tanner kumisee. Maantietä kiitävät autot... milloin Pestiin, milloin Debreceniin päin  yli Hortobágy in komean kivisillan. Siitä sillasta on laulukin, ja minäkin osaan sen: Debrecennek van egy vize... Debrecennek van egy vize, Kinek Hortobágy a neve. Arra van egy kühid rakva, Kilenc lyukra van allitva. [Debrecenissä on vesi, jonka nimi on Hortobágy. Siihen on rakennettu kivinen silta, yhdeksälle aukolle pystytetty.] Tapaan Szilágyi-bácsin, joka on verkkojaan kokemassa. Hän soutaa minut yli toiselle puolen. Sieltä astelen kauas Debreceniin päin ja löydän loppujen lopuksi Jenei-bácsin lammaslaumoineen.  Az iskoláját neki! Jo napot kivánok! Haastelemme Jenei-bácsin kanssa. Olemme jo hyviä tuttuja. Lauma syö rauhallisesti, vain hitaasti siirtyen poispäin. Mutta Bogár-koira pitää sen koossa. Ei pääse hajaantumaan. Vaikka on jo kohta puolenpäivän aika, kurnuttavat sammakot vielä jossakin lähelläolevassa lätäkössä. Se on vaisua, yksitoikkoista ääntelyä, mutta illan tullen ne vasta oikein yltyvät haastelemaan. Jenei-bácsi pustalla kasvaneena on selvillä niidenkin »kielestä». Näin ne juttelevat: 1. sammakko: Mit varsz, mit varsz, mit varsz? [Mitä neulot, mitä neulot, mitä neulot?] 2. sammakko: Papucsot, papucsot, papucsot. [Tohvelia, tohvelia, tohvelia.] 1. sammakko: Kiknek, kiknek, kiknek? [Keille, keille, keille?] 2. sammakko: Uraknak, uraknak, uraknak! [Herroille, herroille, herroille!] Mutta  se on iltahaastelua. Päivällä ne muuten vain  ilman aikojaan ääntelevät. Tai sitten tulee sade. Mutta taivas on kirkas  ei pilvenhaituvaakaan. Äskeinen vaalea hattarakin oli häipynyt pois. Villihanhet lentävät korkealla. Hei! Oli se niistäkin juttu... liekö armollinen herra kuullut? Niin  mistä? Noista hanhista. Enpä ollut kuullut. Nekin haastelivat... aivan kuin sammakotkin. Kas näin: Szépek vagyunk, szépek vagyunk! [Kauniita olemme, kauniita olemme!] Se oli nuorten hanhien kieltä, johon vanhat vastasivat: Mi is olyanok voltunk, mi is olyanok voltunk! [Mekin olimme sellaisia, mekin olimme sellaisia!] Mutta se oli jo liikaa vanhalle uroshanhelle, joka yksinään kökötti kaislikossa ja pureskeli heinänkortta. Régen voit az, régen voit az! [Ammoin se oli, ammoin se oli!] murahti se, jolloin vanhat emähanhet vaikenivat. Jenei-bácsi nauraa. Az iskoláját neki! Se on heidän koulunsa! Mutta  kansa se tuollaista keksi... kun ei ollut muuta parempaa tekemistä. Minä lähden kävelemään takaisin csárdaa kohti. On kohta päivällisaika. Neljättä tuntia oli kulahtanut aurinkoisella pustalla. Santarmirakennuksen pensasaidassa pitävät varpuset käräjiään. Asemalta käsin ajaa aasivaljakko, Jóska kuskipukilla. Uusia vieraita saapuu. Minua tympäisee. Muistan talvisen Hortobágyhn. Silloin oli hiljaista ja rauhallista. Oli hyvä työskennellä. Mutta  yhtä silloin puuttui: Szent Jánós bogária  tulikärpästä  tai miksi sitä suomeksi nimittäisi. Nyt se leikkii joka ilta csárdan holvikäytävässä palavien lamppujen ympärillä. XIX. LAUTALLA TISZA-JOKEA ALAS. Jo pitemmän aikaa, oli ystäväni, tohtori Holics Pál, puhunut lautta-matkasta, jonka hän tovereineen oli useampana, kesänä tehnyt Tisza-jokea alas. He olivat lähteneet Tokajsta ja kulkeneet kauas, tuolle puolen Szolnokin ja palanneet sitten junalla takaisin. Minun mielenkiintoni tuollaista matkaa kohtaan oli herännyt ja niinpä päätin tilaisuuden tullen liittyä mukaan. Viime kesänä sellainen sitten tarjoutuikin. Tokajn niini on jokaiselle suomalaiselle tuttu. Sehän on Unkarin kuuluisinta viininviljelysseutua. Sieltä oli tälläkin kertaa matkamme määrä alkaa, ja niin me saavuimme sinne muutamana elokuun päivänä: edellämainittu ystäväni, tohtori Holics, sotatuomari Marcia Ferenc, tuomari Melles Sándor ja johtaja Szolnoky JenQ
, kaikki Miskolcista. Lautta oli valmiina rannassa  tavallinen tukkilautta. Sen nimi on unkariksi tutaj, ja se on aivan meikäläisen tukkilautan kaltainen  paitsi että puita on vain yhdessä kerroksessa. Meillä oli vielä paljon tekemistä: piti saada kaksi telttaa pystyyn, asettaa paikalleen keittohella, tehdä pöytä ja jakkara, täyttää patjanpäälliset oljilla ja sijoittaa paikalleen itse kunkin tavarat, joita ei suinkaan ollut vähäinen määrä. Sanyi Melles oli ottanut mukaansa mm. telttatuolin. Mukavasti nämä magyar-veljet aikoivat matkustaa. Mutta  itsepintainen tuuli, joka päiväkausia oli puhaltanut pohjoisesta, uhkasi pidättää meitä samassa paikassa tiesi kuinka pitkät ajat. Kerran olimme jo yrittäneet liikkeelle lähtöä... mutta tuuli oli painanut meidät rantaan kilometriä alempana lähtöpaikastamme. Siinä saimme kököttää kaksi päivää, ennen kuin vihdoin pääsimme liikkeelle. Tisza on hyvin mutkikas joki, niinkuin kartaltakin voi nähdä. Unkarilainen kansan satu kertookin siitä, että kun Jumala lähetti aasin aura perässä Alföldille, niin aasin piti kyntää vako, johon Jumala sitten loisi joen. Aasi kyntikin, mutta joka kerta kun se näki ohdakkeen, piti sen juosta sitä haukkaamaan. Siten tuli Tiszasta niin mutkikas, ja sen jälkeen on tuota ohdaketta kutsuttu »aasin ohdakkeeksi». Sitä kasvaa nytkin yleisesti pitkin Tiszan rantoja. Liu uimme hiljaa virtaa alas. Olimme päässeet lähtemään vasta illan suussa. Aurinko oli jo laskenut... ja joki oli peilityven. Törmäpääskyset lentelivät ympärillämme. Niiden pesiä oli rantaäyräs täynnä. Melkein valmis täysikuu pohotti taivaalta. Otava loisti joen yläpuolella kuin kimalteleva diadeemi kuningattaren otsalla. Kuvittelin, että tuo kuningatar oli isänmaani, kaukana pohjolassa. Taivas oli ihmeellisen kaunis, kimallellen ja säteillen lukemattomine tähtineen. Tisza uinui tummine paju- ja poppelirantoineen. Oli täydellinen hiljaisuus, jota ei rikkonut muu kuin jonkin myöhästyneen törmäpääskyjen surahdus sen lentäessä pesäänsä. Poiketen jokivarrella olevissa kylissä ruokaa ostamassa ja juomavettä noutamassa jatkoimme matkaa reippain mielin. Keskimäärin kuljimme noin 20 25 km. päivässä. Olimme vapautuneet kulttuurin kahleista, jokapäiväisistä huolistamme; olimme vain alkuihmisiä, Tiszan lauttureita. Monessa paikassa meitä luultiinkin ruteeneiksi, koska heidän joukostaan ovat useimmat lautturit, jotka kuljettavat puita jokea alas. Emme siitä välittäneet. Nousimme ylös auringon mukana ja kuljimme iltamyöhään. Szolnoky JenQ
ja »kapteeni»  tohtori Holics  laittoivat ruokamme vuoronperään, ja minä keitin tavallisesti aamukahvin. Nautimme olemassaolostamme vilpittömästi. Tuon tuostakin kohtasimme kalastajia. He meloskelivat lautallemme tasapohjaisilla ruuhillaan, joiden nimi on unkariksi ladik (laatikko). Vuoroin he toivat meille kalaa, vuoroin tulivat muuten haastelemaan. He käyttävät omituisia pitkävartisia haaveja, joissa pohjan muodostaa neliskulmainen verkko. Se on jokaisesta neljästä nurkastaan kiinnitetty varren päässä olevaan suureen, pyöreään rautalankarenkaaseen. Sen nimi on unkariksi csempely eli tesziveszi... ja sillä nuo tottuneet kalamiehet nostelevat karppeja, kuhia, monneja ja pieniä puolen kilon sampia minkä ennättävät. Tuollainen haavi sopiikin hyvin sameaan veteen, sillä Tisza on aivan savenharmaa väriltään. Lintumaailma täällä on rikas. Silloin tällöin näimme juutalaislinnun (Ibis falcinellus), joka ennen oli täällä aivan yleinen, mutta nyt jo harvinaisempi. Pitkine, käyrine nokkineen se muistuttaa ihmeen elävästi vanhaa juutalaista tai katolilaista pappia. Se onkin musta ja se nyökyttelee päätänsä arvokkaasti... juuri kuin tuollainen herttainen, hyväntahtoinen katolilainen pappi. Se on verraten arka lintu, joka ei laske lähelle. Mutta kiikarilla oli sen liikkeitä hyvä seurata. Toinen harvinaisuus on harmaa haikara (Ardea cinerea). Se pesii yhdyskunnittain, pääasiallisesti puihin, mutta sen saalistuspaikat ovat veden äärillä ja jokien rannoilla, missä se hävittää pikkukalaa joukoittain. Se on noin 95 100 sm. pitkä lintu, ruumiin yläosa ja kaula harmaat, nokka keltainen ja niskatöyhtö musta. Sekin on hyvin arka. Lauttamme lähestyessä se nousi siivilleen jo noin 100 metrin päässä ja harvoin, verkkaisin lyönnein lensi viistoon poikki joen, missä se taas jäi jonkin niemen nenään seisomaan... aivan kuin olisi miettinyt jotakin ratkaisematonta arvoitusta. Mutta jos edellämainitut linnut kuuluivat harvinaisuuksiin, niin sitä lukuisammin esiintyivät naakat (Coleus monedula). Kaikkialla, missä vain vähänkin oli vehnävainioita, tapasi niitä suuret joukot. Eräänä iltana, juuri kun olimme laskemassa maihin, rupesi vasemmalta rannalta lentämään mustia lintuparvia matalalta yli joen. Ne lensivät laumoissa, jokaisessa mahdoton määrä. Kuin pilvi ne peittivät taivaan... ja hirvittävä räkätys täytti ilman. Kuin toisiaan seuraavat säännöttömät sotajoukon osastot ne lensivät yli oikeanpuoleista rantaa kohti. Ja kun yksi parvi oli päässyt yli, kohosi vasemmalta rannalta yhä uusia. Ne näyttivät kuin nousevan maasta. Siellä oli tietysti vehnävainioita, joissa nuo mustat linnut olivat vierailleet. Se oli naakka, jonka me olemme tottuneet tapaamaan vain kirkkojen torneista ja vanhoista raunioista. Mutta täällä se lenteli matalalla maata pitkin ja hävitti peltoja kuin turkkilainen. Katselimme noiden tuhatpäisten laumojen lentoa, ja meistä tuntui, kuin olisi pilvinen taivas, saven harmaana väreilevä joen pinta ja tuulessa värisevä kaislikko yhdessä tuon mustan, kirkuvan ilmojen armeijan kanssa ennustanut jotakin ennenaavistamatonta onnettomuutta. Äänettöminä kiinnitimme lauttamme rantaan ja rupesimme valmistautumaan yöksi. Mutta  tuollainen tunnelma vaihtui pian. Niin pian kuin pörköltti höyrysi nenämme alla ja Szolnoky JenQ
oli täyttänyt lasit, ajattelimme jo aivan muuta. Sanyi Melles pääsi puhepäälle ja kestitsi meitä erinomaisilla jutuillaan. Olivatko veljet kuulleet, mitä paavi Benediktus XIV oli sanonut tokajviinistä, kun Maria Teresia kerran oli lähettänyt sitä hänelle muutamia nassakoita? Emmepä olleet kuulleet. Kuinka hän sitten oli sanonut?  Joo... näin hän haasteli: »Benedicta terra, quae te germinavit, benedicta regina, quae te mihi missit, benedictus quoque ego, qui te nunc bibo!» [Siunattu se maa, joka sinut kasvatti, siunattu se kuningatar, joka sinut minulle lähetti, siunattu myöskin minä, joka sinut nyt juon!] Ja Sanyi, joka koko ajan oli pitänyt lasia kädessään, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, ja hänen hiukan ulkokieroon katsovat silmänsä olivat täynnä koulupojan riemua. Niinpä niin. Me istuimme hetken hiljaa ja katselimme, kuinka päällemme sateli pieniä hyttysiä niinkuin rakeita. Se oli noin senttimetrin pituinen otus... ja pöydälle tipahtaessaan se liikutteli vain muutaman kerran siipiään ja oli sitten kuollut. Se oli Tiszavirág  Tiszan kukka, joka elää vain kolme minuuttia, ts. niin kauan että ihminen ehtii laskea sataan. Niin lyhyt elämän aika sille on suotu. Kuoltuaan se muuttui sinipunervaksi... ja sitä voisi aivan hyvin luulla jonkin kukan varisseeksi terälehdeksi. Se on aivan tavallinen ilmiö täällä, ja siitä on laulukin: TemetQ
a Tisza, mikor kivirágzik... (Hautuumaa on Tisza, koska kukoistaapi...) Marcis Feri oli ruvennut hyräilemään tuota säveltä, ja me yhdyimme siihen vähitellen. Pian me lauloimme kaikki... ja sitten taas juttu jatkui. Syvältä, mittaamattoman syvältä vedestä loistivat meitä vastaan tähdet kuin äärettömyyden pohjalta. Meidän tarvitsi vain katsoa niitä aavistaaksemme yön salaperäisen kauneuden. Sellaista matkamme oli. Sivuutimme kylän toisensa jälkeen. Siinä oli Tisza-Eszlár, Tisza-Dada, Tisza-Bábolna ynnä monet muut. Mataloine. valkoisiksi kalkittuine olkikattoisille taloineen ne tekivät omituisen vaikutuksen. Olkikaton räystäs ulottui niin alas, että mieleen tuli kuva miehestä, joka on vetänyt hatun silmilleen ja sieltä, hatun partaiden alta tiirailee salaperäisesti tulijaa. Niin salamyhkäisinä tuijottivat pienet ikkunat katon räystäiden alta. Rannalla seisoi mies, jolla oli valkoiset kaatiot ja sininen esiliina. Hän luikkasi meille yli joen: »Hová?» (Mihin?). Sanyi Melles vääntäytyi lepotuolistaan, meni lautan reunalle ja luikkasi vastaan: »Istanbulra!» (Istanbuliin!) Johon mies tyynenä vastasi: »Messze van.» (Kaukana on.) Niin  kaukana se oli. Mutta meistä tuntui, että aivan ylitä hyvin saatoimme mennä sinnekin. Mikäs meitä esti! Tisza-Eszlárin kylän kautta oli Kaarle XII:n saattojoukko kulkenut marraskuun lopulla v. 1714. kun se seurasi kuningasta hänen kuuluisalla paluumatkallaan. Heille oli matkanteko varmasti ollut paljon vaikeampaa. Meitä kuljetti virta... tämä Tisza... tämä ihanteellinen joki, jossa ei ole koskia, eikä putouksia... joskus vain jokin syöveri  örvény. Mutta  lautallemme ne eivät mahtaneet mitään. Me vaivuimme omituiseen haaveiluun. Elämä oli muuttunut jollakin tavoin epätodelliseksi. Keitä me olimme... me viisi miestä, jotka yläruumis paljaina, iho melkein mustaksi palaneena seisoimme melan varressa ja ohjasimme virtaa alas. Me nauroimme toisillemme... hihkaisimme välistä hurjasti, niin että kaiku kantoi huutomme kilometrien päähän. Niin  me olimme lauttureita... Tiszan lauttureita, jotka elimme täällä vapaan luonnon keskellä. Miskolc, Budapest, Debrecen  ne olivat satua vain... kauniiden satujen nimiä  satujen, jotka olimme kerran lukeneet, mutta sitten unohtaneet. Meille oli olemassa vain tämä virta... tämä savenharmaana virtaava Tisza... ja nuo poppelia, hopeapajua ja haapaa kasvavat rannat. Meille oli olemassa vain tämä lautta... tämä tutaj, missä olivat telttamme, ruokavarastomme ja makuupaikkamme. Muuta emme kaivanneet. Sivuutimme Tisza-Csegen. Sen kylän kohdalta oli Kaarle XII mennyt tämän joen yli v. 1714 ja jatkanut sitten matkaansa Tisza-Bábolnan kautta Pestiin. Poikkesimme Sanyi Melleksen kanssa tuohon kylään... ja meistä tuntui mukavalta marssia samaa maantietä pitkin, jota tuo kuuluisa kuningas oli ajanut 224 vuotta takaperin. Historiallisia seutuja, joissa vielä vuosisatojen jälkeenkin tuntui tuulahdus menneiltä päiviltä. Matka jatkui. Päivä liittyi toiseen melkein huomaamatta. Ohitsemme liukuivat rannat, joilla kasvoi korkeaa auringonkukkaa. Sen unkarilainen nimi on naprajargó  päivään päin kääntyvä, ja sen siemenistä tehdään ruokaöljyä. Meidät yllätti sade... ja me laskimme rantaan, hiivimme telttaan, missä itse kukin pujahti vuoteeseensa, peitteen alle ja kuunteli sadepisarain soittoa teltan kattoa vasten. Szolnoky JenQ
, jolla oli kaunis ääni, rupesi hyräilemään: Rácsos kapu, rácsos ablak, nem sokára itten hagylak! Elmegyek en könnyen innen, ki sem csordul tán a könnyen. Portti pieni ristikkoinen, hyvästellä kai sun voinen. Huokein mielin täältä lähden uskottoman kullan tähden... Tuon laulun olin muutamana iltana kääntänyt  kotitarvetta varten vain... ja nyt JenQ
n hyräillessä koettelin, kuinka sen suomalaiset säkeet sopisivat säveleeseen: Mut jos kysy tähän multa, kenpä oli vanha kulta. Silloin putoo kyynel, toinen... Portti pieni ristikkoinen... Toisinaan sivuutimme pajunkiskojia. Kymmenkunta henkeä seisoi korkealla rantatörmällä, katsellen meidän menoamme. Mistä asti he olivat tulleet? Timárista  neljänkymmenen kilometrin päästä. Mielessä vilahti Mauri Jókain »Onnen kultapoika». Siinä esiintyi samanniminen henkilö  rikas kauppias, jonka luo kultakasat vierivät hänen nukkuessaankin. (Hänen nimensä oli sentään tainnut olla Timar.) Tässäkin oli rikas mies... kreivi A., jolle kuuluivat nämä Tiszan rannat. Hän oli vuokrannut ne toiselle... ja tämä vuokraaja taas puolestaan oli palkannut nämä pajun kiskojat. Seitsemän pengöötä kilolta he saivat kuorituista pajun oksista... ja itse hän peri samasta määrästä 20 pengöötä! Onnen kultapoika! Mutta ei varmastikaan yhtä romanttinen kuin Timar Jókain romaanissa. Nuo pajun oksat lähetettiin Saksaan, ja sieltä ne sitten ilmestyivät markkinoille mitä hienoimpina koreina, koppina ja vasuina. Laskimme maihin Tisza-Dobin kylän kohdalla ja teimme kävelyretken edellämainitun kreivin puistoon. Se on suuri metsästyspuisto, missä riikinkukot ja fasaanit käyskentelivät kesyinä. Komeita tammia ja haapoja kasvoi siellä, ja yleensä teki metsä sen vaikutuksen, että botanistin olisi ollut siellä hauska kuljeskella. Minäkin poimin muutamia keltaisia kukkia, joiden paikallinen nimi on ökörfarkkóró  häränhäntäkorsi. Mikä sen tieteellinen nimi on, en tiedä. Yleensä täällä tapasi aivan toisenlaisen floran kuin pohjolassa. Näimme kreivillisen linnan, joka oli rakennettu Vajda Hunyadin tyyliin. Kuljimme melkein linnan edustalle, missä heinämiehet niittivät komeiden tammien ja akaasioiden ympäröimää avaraa niittyä. Metsänvartija juoksi jälkeemme, pyssy kädessä, ja kielsi meiltä pääsyn edemmäs. Vanha kreivitär kuului nukkuvan linnassa, ja hän olisi voinut saada halvauksen, jos olisi nähnyt komeavartaloisen Szolnoky JenQ
n uimahousuissa! Tämä kreivitär ei varmaankaan ollut koskaan ollut niin kaunis kuin Timea Jókain romaanissa... mutta varmasti yhtä jäinen ja kylmä kuin tämä. Auringonlasku oli sinäkin iltana kaunis. Punaisena, veripunaisena meni päivä mailleen, värjäten vedenpinnan samanväriseksi. Kauan viipyi vielä rusko lännen taivaalla, häipyen hiljakseen pois. Harmaansiniset pilvimassat peittivät keskitaivaan, ja vasemmanpuoleiselta rannalta katseli kuu kuin ujo neitsyt ohuen pilviharson takaa. Se odotteli aikaansa päästäkseen meitä tervehtimään, kun taivas oli pukeutunut tähtimantteliinsa ja Gönczöl jälleen valjastanut vaununsa pohjan taivaalle. Nyt oli lauantai-ilta... ja seuraavana päivänä olimme päättäneet mennä messuun. Toverini olivat kaikki roomalaiskatolilaisia, ja minä vähemmistöön kuuluvana seurasin tavallisesti heitä. Kahdessa viikossa olimme kulkeneet Tokajista Szolnokiin, joka on Jász-Nagykún-Szolnok nimisen komitaatin pääkaupunki. Siellä vastatuuli pidätteli meitä taas pari päivää. Mutta aikamme kului hyvin. Tiszahotellin omistaja pani kunniaksemme toimeen kekkerit... ja yleensä olimme huomion esineenä kaupungissa. Eihän ollut vallan tavallista, että herrasmiehet rupesivat lauttureiksi ja kuljettivat tukkeja Tiszaa alas satoja kilometrejä. Tuo kaikki oli jotakin niin kovin uutta. Mutta me Sanyi Melleksen kanssa kaipasimme takaisin lautallemme, joka oh ankkurissa toisella puolen jokea. Parin päivän perästä me sitten läksimmekin ja kuljimme lopputaipaleen  46 km. yhdessä päivässä. Se oli ennätys, sillä ihmeeksemme olimme jälleen ruvenneet huomaamaan, että kuuluimme toiseen maailmaan ja kaipasimme toisenlaista elämää. Miskolc, Budapest ja Debrecen eivät olleet enää satua. Ne olivat todellisuutta... ja meidän mielemme paloi vain päästä kaupunkiin, sivistyneitten ihmisten pariin. Új-Kécskessä me sitten luovutimme lautan sen vastaanottajalle, purimme telttamme ja muut varusteemme, lähtien paluumatkalle. Koko matka oh kestänyt 18 päivää, ja me olimme kulkeneet lähes 300 km. Tisza-jokea alas. XX. UNKARINKIELI. Unkarinkieli on suomensukuinen kieli. Noin kolmetuhatta vuotta ennen Kristusta puhuivat suomalaiset, unkarilaiset ja eestiläiset samaa kieltä  kaikki suomensukuiset kansat. Niin väittää tiede, ja me uskomme sen mielellämme. Sillä meistä, suomalaisista, on hauskaa, että unkarinkieli on meidän rakkaan äidinkielemme sukulainen. Se on kuninkaallinen kieli, komea ja teräkselle kalskahtava. Talpra, magyar! (Nouse, magyar.) Eikö se ole jo kuin taisteluhuuto! Kuinka unkarinkieli on nykyiseen muotoonsa kehittynyt, sen selittää tiede. Unkarissa on eräs yliopistollinen oppituoli, jollaista meiltä vielä puuttuu: unkarinkielen historian professuuri. Sen oppituolin haltijan tehtävänä on selittää kielen vaiheita, sen historia. Tähän saakka on tätä oppituolia Szegedissä hoitanut Suomessakin hyvin tunnettu tiedemies, professori Antal Horger, joka nykyisin on täysinpalvellut. Hän opetti kuten sanottu Szegedin yliopistossa. Mahdollisesti on muissakin yliopistoissa tällainen professuuri. Szegedissä on varmasti. Tämä kuuluisa oppinut selitti minulle kerran Arpádin aikuista kieltä. Siihen aikaan, jolloin unkarilaiset saapuivat maahan, oli heidän kielensä vielä lähempänä suomenkieltä kuin nykyisin. Monet sanat olivat silloin aivan toistensa kaltaiset. Esim. vér lausuttiin silloin verü  siis suunnilleen samalla tavoin kuin meidän »veri»-sanamme. Kés (käsi) kuului kezi, méz (mesi) mezi, töv (tyvi) tövii. »Kotona» oli unkariksi hodonu  nyt otthon jne. Monet sanat, jotka silloin olivat kaksitavuisia, ovat nyt lyhentyneet yksitavuisiksi, ja vokaali on pidentynyt, esim. hidu  nykyisin hid (silta). Mutta  tarkoituksemme ei suinkaan ole ruveta pitämään lukijallemme kielitieteellistä luentoa  emmekä siihen kykenisikään. Tarkoituksemme on vain kuvata unkarinkieltä sellaisena, miltä se suomalaisen korvassa kuuluu. Kun ensi kerran kuulee unkaria  esim. unkarinkielisen puheen  saa sen vaikutelman, kuin rummut soisivat ja miekat helähtelisivät... aivan kuin suuri sotaleiri yht'äkkiä heräisi... miehet hyppäisivät jalkeille ja tarttuisivat tapparoihinsa. Sellaisen vaikutuksen unkarinkieli teki minuun, kun v. 1928 sitä ensi kerran kuulin: mahtavaa, kalskahtelevaa, miehekästä, jäyheää kieltä. Ja sinä päivänä opin sitä rakastamaan. Mutta  tämä on vain ensimmäinen vaikutelma. Kun perehtyy kieleen lähemmin, huomaa, kuinka värikästä se on, kuinka sointuvaa ja notkeaa  huolimatta siitä, että siitä puuttuvat kaksoisäänteet. Suomenkieli sen rinnalla on paljon laulavampaa, paljon melodisempaa... mutta unkari helähtelee kuin harpun kieli... metallisena, mutta samalla sointuvana, milloin tummana, milloin kirkkaan hilpeänä. Szerelem  rakkaus. Eikö se juuri muistuta tuollaista harpunkielen helähdystä! Barna kislány, csitt, csitt, csitt! Jöjj köselebb egy kicsit! Viseld magad szépen, Felmegyünk az égben. Csitt, csitt, csitt galambom egy kicsit! (Tyttö tumma, hiljaa vain! Lähemmäksi tullos vain! Pahoin käyttäy emme, tähtiin liitelemme. Hiljaa, kyyhkyläinen, hiljaa vain!) Suomen kielen mukaan kirjoitettuna se suunnilleen kuuluisi tällaiselta: Barna kia
laanj, ta
itt, ta
itt, ta
itt! Jöj közäläbb ädj kita
it! Visäld niagad seepän, Fälmädjynk az eegbän, Ta
itt, ta
itt, ta
itt galambom ädj kita
it! Kuten tästä huomaa, kirjoitetaan unkarinkieltä toisin kuin lausutaan  vaikka unkarilaisen mielestä tosin aivan niinkuin lausutaan. Sz on lyhyt s, lyhyt e on meikäläinen ä, es lausutaan kuin ta
, gy kuin dj. S:llä merkitään s:ää jne. Kun oppii äänteet, ei unkari tunnu niin mahdottomalta kuin ensi katsannolla näyttää. Mutta  vaikea kieli se on  monen unkarilaisen mielestä maailman vaikein. Niinhän moni suomalainenkin luulee omasta kielestään, vaikk'ei tunnekaan kiinaa ja japania. Varsinkin sanajärjestys tuottaa vaikeuksia, sillä se on unkarin kielessä hyvin täsmällinen. Tämän kirjoittaja on kauan oleskellut Unkarissa, mutta sanajärjestyssääntöjen rikkominen ilmiantaa minut jok'ikinen päivä. Niitä on melkein mahdoton oppia. Samoin verbin kahtalainen taivutus on kova pähkinä purtavaksi. Kun suomalainen sanoo; »minä näen», on se hänen mielestään aivan saman tekevää, näkeekö hän ylimalkaan, vai jotakin erikoista. Mutta  unkarilainen sanoo edellisessä tapauksessa: látok ja jälkimmäisessä: látom. Sitä on vaikea muistaa. Kuten maassa, missä vanha sivistys vallitsee, on Unkarissakin havaittavissa se ilmiö, että muutamat sanat ovat menettäneet merkityksensä. Ne ovat ikäänkuin liiallisesta käytöstä kuluneet. »Isä» merkitsee édesapa (armas isä) ja »äiti» édesanga (armas äiti). Suomalaisen korvassa se kuulostaa hyvin »suloiselta». Mutta käytännössä ei édes-sanalla enää tässä tapauksessa ole mitään merkitystä. Édesapa merkitsee siis vain yksinkertaisesti isä eikä mitään sen enempää.. Kun seuraa unkarilaisten herrojen keskustelua, saa usein tehdä sen havainnon, että hekin käyttävät kovin sokerista kieltä. Édes Palikám! Suloinen pikku Pauli! Mutta  kun tietää, ettei édes-sanalla tuossakaan tapauksessa ole enää täyttä merkitystä, niin ei se tunnukaan niin äitelältä. Édes Palikám merkitsee siis suunnilleen samaa kuin »hyvä Paavoseni». Ja siinäkin on jo kylliksi. Tästä johtuu, että unkarilainen kirje tekee tottumattoman korvaan ensi aluksi kovin korean vaikutuksen. Mutta  kun edelläkerrottua muistaen osaa sen oikein seuloa, jää jäljelle vain tavallinen yksinkertainen ja asiallinen kirje. Mutta  miltähän mahtaisi näyttää unkarinkielinen rakkauskirje? Se olisi hauska lukea. Kaikki tällaiset kielikukkaset  sanan oikeassa merkityksessä  viittaavat ehkä itäänpäin. Onhan tunnettua, että itämaisille kansoille on tällainen kukkaskieli hyvin luonteenomaista. Ehkäpä tässäkin tuntuu turkkilainen vaikutus niinkuin niin monessa muussakin unkarilaisessa tavassa. Vahinko vain, etteivät nämä kielikukkaset pitkällisen käytön vuoksi ole enää edes oikeita kukkasia, vaan pikemminkin paperikukkia  tosin niin elävien kaltaisia, että ensikertalainen helposti erehtyy luulemaan niitä oikeiksi ja aidoiksi. Mutta  olkoonpa miten tahansa  joka tapauksessa tekee tällainen kukkaskieli keskustelun siroksi ja hauskaksi. Kérlek szépen (pyydän sinua kauniisti). Unkarilainen ehtii tämän sanoa kymmenesti selostaessaan tuttavalleen esim. aivan tavallista, jokapäiväistä juttua. Se tekee kovin miellyttävän vaikutuksen. Ja hauskaa on havaita, että tämä puhetapa on tunkeutunut kansan kaikkein alimpiin kerroksiinkin. Unkarinkieli on todella rikas kauniista sanoista. Mutta  niinhän on jokainen kieli  suomenkielikin. Erotus on vain siinä, etteivät nuo kauniit sanat ole aivan jokapäiväisessä käytännössä. Meillä  pohjoismaissa  ne säästetään runouteen ja elämän juhlahetkiä varten. Olemme niin paljon jäykempiä. Mutta unkarilainen on antelias. Samalla tavoin kuin hän laittaa vieraalleen parasta mitä osaa, hän myös siroittelee ympärilleen kauniin äidinkielensä kauniita sanoja ja sanontatapoja. Kezét csókolom! (Kättä suutelen). Van szerencsém! (Minulla on kunnia). Tessék parancsolni! (Olkaa hyvä ja käskekää). Ne kuuluvat jokapäiväiseen elämään aivankuin herkulliset kaakut unkarilaiseen päivälliseen. Ja niin on kai hyvä. Mutta  yksi etu unkarinkielellä on, jota emme vielä voi sanoa esim. omasta rakkaasta äidinkielestämme, suomesta: sitä puhuvat kaikki, jotka Unkarista leipänsä saavat. Kadunlakaisija ja kreivi puhuvat vain unkaria. Tietysti viimeksimainittu osaa muitakin kieliä, mutta kotikielenä on unkari, yksinomaan unkari. Milloinkahan me suomalaiset olemme samalla tasolla? XXI. TALONPOIKIA. Se, joka on Unkarissa pitemmän ajan oleskellut, on tuon tuostakin joutunut kiinnittämään huomiotaan yleiseen köyhyyteen. Se ilmenee jo keskisäädyn, gentryn, elämässä sangen huomattavasti. Mutta  kaikkein kipeimmin se pistää silmään talonpoikien keskuudessa. Heidän elämänsä on lyhyesti sanottuna kurja. Unkari on maanviljelysmaa. Suunnilleen kaksi kolmatta osaa asukkaista saa maanviljelyksestä elatuksensa. Mutta  vaikka maa on rikas ja hedelmällinen, ei monessakaan maassa kulkijaa kohtaa sellainen puute  suoraan sanoen kurjuus kuin Unkarin maaseudulla. Olevissa oloissa on siis vika. Vielä niin myöhään kuin v. 1848 olivat Unkarin talonpojat maaorjia. Siitä maasta, jota he viljelivät, eivät he voineet tuumaakaan omakseen kutsua. Maa kuului aatelistolle ja kirkolle, ja talonpoika sai vain tehdä työtä näiden tiluksilla, maksaen kaikki verot ja muut rasitukset, kartanonherran ollessa veroista kokonaan vapaan. Viimeksimainittuna vuonna tapahtui muutos. Talonpojat saivat haltuunsa omaa maata, pääsivät itsenäisiksi, vapautuivat kartanonherrojen holhouksesta. Tätä vapautta tervehdittiin ilolla, mutta ennen pitkää huomattiin, ettei se niin ihanaa ollutkaan kuin oli kuviteltu: itsenäinen elämä kävi vaikeaksi. Ennen ei esim. ollut huonon vuoden sattuessa tarvinnut huolehtia toimeentulosta. Kartanosta oli saatu aina leipää. Mutta  nyt kävi, toisin, kun oltiin itsenäisiä: Leipä loppui, ja maantie oli edessä. Mistä tämä johtui? Unkarilaiselta talonpojalta puuttui aloitekykyä. Hän oli niin kauan ollut turpeeseen sidottuna, ettei hän vapauduttuaan ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Siinä oli peltotilkku, se oli nyt hänen, mutta se peloitti melkein enemmän kuin lohdutti. Se oli niin toivottoman pieni, että sen varassa eläminen tuntui melkein mahdottomalta. Kartanonherralta sai kyllä vuokrata lisämaata, mutta siitä oli maksettava. Jollei ollut rahaa, niin oli sen sijasta tehtävä päivätöitä kartanoon. Näin kului omaa aikaa kartanon hyväksi, ja oma pieni peltotilkku jäi hoitoa vaille. Talonpoika tarvitsi rahaa. Hän tarvitsi myös sellaista kuin vaatetta, sokeria ja suolaa. Se oli ostettava kauppiaalta, joka tavallisesti oli juutalainen. Kauppias antoi velaksi, mutta talonpoika ei kyennyt velkaa maksamaan. Jos hän vei kauppiaalle sellaista kuin kananmunia, maitoa tai vehnää, niin hän ei koskaan saanut siitä selvää rahaa, vaan kauppias  arvioiden talonpojan tuotteet mahdollisimman huokeaan hintaan  otti sen velan lyhennykseksi tai antoi sitä vastaan omia tavaroitaan, joiden hinta oli taas mahdollisimman korkea. Näin näytti siltä, ettei talonpoika koskaan pääsisi veloistansa vapaaksi, ja näin alkoi ensimmäisen itsenäisen talonpoikaispolven kamppailu pimeää tulevaisuutta kohti. Siitä on nyt kohta kulunut sata vuotta, ja talonpoika on paljon muuttunut. Hän on paljon oppinut ja paljon kehittynyt. Entispolvilta perityllä sitkeydellä hän on ponnistanut ja raatanut. Mutta  toivottomuudekseen hän huomaa taloudellisesti seisovansa samalla kohtaa kuin isä tai isoisä  melkeinpä vielä huonommalla. Velkataakka on vain kasvanut, ja verot entisestään nousseet. Mutta se, mikä ei ole kasvanut, on hänen pieni peltotilkkunsa. Se on sama kuin isoisänkin päivinä, ja se pystyy tuskin elättämään kaksi- tai kolmihenkisen perheen. Kauppias odottaa saatavaansa  hän on omasta mielestään odottanut jo kyllin kauan. Ja niin hän hakee velkansa ulos. Seuraus: talonpoika on joutunut maaltansa pois, edessä on joko päivätyöläisen toivoton kamppailu tai maasta muutto. Siirtolaisuus onkin Unkarissa muutamina ajankohtina ollut tavattoman suuri. Esim. v. 1906 muutti maasta 178 000 henkeä, ja näistä oli kokonaista 80 % maatyöläisiä. Siis ensimmäinen maareformi ei ollut onnistunut. Tarvittaisiin uutta ja perusteellisempaa. Tämän käsittää jokainen, joka on avoimin silmin Unkarissa kulkenut ja keskustellut talonpojan kanssa. Niin  keskustellut... sikäli kuin on päässyt keskustelemaan. Sillä unkarilainen talonpoika on samoin kuin suomalainenkin epäluuloinen, sangen epäluuloinen. Kukaties tuo vieras, joka muuten puhuu huonosti maan kieltäkin, onkin vain herrojen lähettämä urkkija! Menepäs siinä paljon suutasi aukomaan! Unkarin talonpoika tietää, mitä valtiomahti on. Hän pelkää ja on varovainen. Mutta  jos sinun onnistuu saavuttaa talonpojan luottamus, niin saat kuulla surullisen tarinan,  tarinan toivottomasta kamppailusta, joka päivä päivältä käy vain yhä vaikeammaksi. Se on hiljainen tarina sanattomista kärsimyksistä ja kieltäymyksistä, joka kerrotaan hiljaisin äänenpainoin. Mutta samalla saat ihmetellä tuon kertojan synnynnäistä lahjakkuutta, asioiden ymmärtämystä ja selvää järkeä. Se on vain tavallisen kansanmiehen järki, mutta  mitä hänestä voisikaan tulla, jos hän saisi kehittää itseään. Olevien olojen perusteella ei hänellä ole siihen mahdollisuutta. Kun ensi kertaa astuu unkarilaiseen talonpoikaistaloon, ihmettelee sen pienuutta ja vaatimattomuutta. Päärakennus on matala, olkikattoinen, savesta ja oljista tehdyistä tiilistä rakennettu. Nuo tiilet on vain auringossa kuivattu. Permanto on savesta, mutta tekee siitä huolimatta siistin vaikutuksen. Se on peitetty hienolla hiekalla, jonka emäntä yks'kaks' tasoittaa ja koristaa muutamilla yksinkertaisilla kuvioilla. Hän on pieni taiteilija sillä alalla. Ikkunat ovat pienet, usein melkein katon rajassa. Huone on sen vuoksi hämärä. Yhdellä seinällä on vuode, mahdottoman korkea  riippuen siitä, kuinka monta höyhenpatjaa ja tyynyä siinä on päällekkäin. Nuo tyynyt ja patjat ovat emännän ylpeys. Niiden lukumäärästä voi suunnilleen päätellä talon varallisuuden. Nurkassa on uuni, valtava, alassuin käännettyä suppiloa muistuttava lämmityslaite. Se on búbos kemence  suippouuni. Sen syrjää kiertää penkki, jossa on mukava istuskella ja nojailla selkäänsä lämmintä muurin kylkeä vasten. Seinillä on hyllyjä, joilla näkee erilaisia lautasia ja ruukkuja. Ne ovat kaikki kotikylässä valmistettuja, seudulla kukoistavan keramiikkateollisuuden taiteellisia tuotteita. Nurkassa on tavallisesti Neitsyt Maarian kuva, jonka edessä palaa pieni punainen tuiju, ja rakennuksen katua vasten olevaa päätyä koristaa risti. Siitä tuntee roomalaiskatolisen talon. Kalvinilaisesta ja luterilaisista taloista tämä risti puuttuu  samoin kuin pyhimyskuvatkin. Mutta  muuten ovat rakennukset ja huoneiden sisustus suunnilleen samanlaiset. Pitkä, avonainen kuisti kulkee pitkin rakennuksen pihanpuoleista sivua. Siitä johtavat ovet eri huoneisiin, joita on tavallisesti kaksi tai kolme  keittiötä lukuunottamatta. Pihan toisella puolen on navetta ja talli  aivan niinkuin suomalaisessakin talossa. Lehmiä on tavallisesti kolme tai neljä, joukossa yksi siementhalilainenkin, Sveitsistä ostettu rotulehmä, jonka hinta vaihtelee siinä 14 15 tuhannen markan paikkeilla. Mutta tällainen talonpoika on jo rikas. Hänellä on jo ruokaa ja juomaa yllin kyllin. Hän voi sunnuntaisin pukea päällensä puhtaan valkoisenpaidan ja vetää jalkaansa kiiltävävartiset saappaat  csizmat  sekä ottaa osaa torikokoukseen, jossa puhutaan politiikasta. Hänet tuntee hyvin pitkävartisesta piipustaan ja hopeanappisesta liivistään. Kun hän on oikein juhlatuulella ja juo vieraan maljan, vetäisee hän lasiansa tuota nappiriviä pitkin niin että kilinä kuuluu. Sillä hän osaa myös olla kohtelias ja siroittaa puheeseensa hauskoja käänteitä. Tumien monta tuollaista unkarilaista talonpoikaa. Tunnen Jólovú Kristó Sándorin  Hyvien hevosten Kriston, joka on kuuluisa siitä, ettei koskaan osta huonoa hevosta. Tunnen Szikszay Sándorin, joka keittää oivallista, mutta hirvittävän väkevää pálinkaa. Molemmat ovat kalvinilaisia, vakavia, aitounkarilaisia »jäykkäniskoja». He muistuttavat suuresti eteläpohjalaista talonpoikaa niin vapaan puheensa kuin suoran, rehdin käytöksensäkin puolesta.  Ei koskaan saa luottaa koiraan, hevoseen eikä naiseen. Jólovú Kristó täyttää piippuansa ja hymyilee. Hänellä on pitkät, roikkuvat Frans Deák-viikset. Emäntä istuu toisella puolen tupaa ja nyökyttelee ruumistaan, kädet helmassa. Kuinka niin? Koiraan ja naiseen nähden sen ymmärtää, mutta  hevoseen...?  Parhaassakin hevosessa voi olla sellainen ennen tuntematon vika, joka vasta pitempien aikojen perästä ilmenee. Pitää oppia tuntemaan tarkkaan, tarkkaan... ennen kuin voi mennä kutakuinkin takuuseen... Jölovu Kristöpa sen tietää, joka on ikänsä hevosia kasvattanut. Hän viljelee puheessaan sananlaskuja. Niitä on hänellä kokonainen varasto. »Joka koiran kanssa leikkii, sillä pitää olla sauva muassaan.» Niinpä niin... Tuokin lause sisältää hyvän elämänviisauden. On ihmisiä, joihin nähden pitää aina olla varuillaan. He saattavat näyttää ystävällisiltä, vilpittömiltä... mutta jonakin hetkenä he osoittavatkin oikean karvansa ja purevat. Silloin on hyvä, että on varustautunut. Mutta  siitä huolimatta ei pidä käyttäytyä ylpeästi eikä ylimielisesti, vaikka liikkuukin noin varmasti ja itsenäisesti ihmisten keskellä. Tulee antaa kunnia sille, jolle kunnia kuuluu  ennen kaikkea virkamiehelle ja papille. Sillä »joka ei pappia tervehdi, hän kompastuu kynnykseen», ja: »joka ei pappia kunnioita, hänen käy huonosti». Tällaista on Hyvien hevosten Kriston elämänfilosofia, ja kukapa taitanee väittää, etteikö hän olisi oikeassa. Elämän kokemus on sen todeksi vahvistanut. Ja samanlaiseen tulokseen on Szikszay Sándorkin tullut. Hänellä on vain vanhaakin varastoa, esivanhemmilta ja entispolvilta perittyä elämänviisautta, vaikk'ei hän itse siihen enää usko. Juttelee vain, jos joku haluaa kuunnella. Ja nytpä tässä onkin innokas kuuntelija... tämä suomalainen, joka nyt on ensi kertaa Tiszaa alas purjehtimassa. Hän kuuntelee mielellään vanhoja juttuja. Olikos kissoista esimerkiksi mitään erikoista noitten entisten eläjien uskomuksissa? Jaa  kissoista. Kyllähän niistäkin. Esim. ettei rakastavaisten sopinut kuulla kissan nau untaa. Silloin koettivat kadehtijat heidän välejänsä turmella.  Ei se niin juttua ole,  aloittaa Sándorin emäntä.  Tuolla Timárin puolessa oli kerran nuori kihlapari... Mutta Sándor ei anna hänen jatkaa, vaan pamahuttaa tulemaan:  Ja joka kissan tappaa, sillä ei seitsemään vuoteen ole onnea. Joku naurahtaa... ja tuo naurahdus tulkitsee jotakin sen tapaista kuin että: lieneeköhän tuo totta?  Mutta jos koira syö ruohoa, niin silloin tulee sade. Vilmos Virág se on tämän lausunut. Hän on vuosikausia kainnut lampaita Tiszan rantamilla ja hänpä sen siis tietää. Lammas muuten onkin sellainen eläin, josta on myös monenlaisia uskomuksia. Niinkuin esim. että jos lammas pakenee tulijan tieltä, ei hänellä ole menestystä yrityksessään. Jos se taas syö rauhallisesti, niin silloin yritys onnistuu. Miehet tupakoivat, ja joku sylkeä töpehtii jalkainsa väliin. On hiljaista ja juhlallista tuvassa. Vaikkei noihin juttuihin uskotakaan, niin on niihin kuitenkin suhtauduttava eräänlaisella kunnioituksella. Ne ovat esi-isien peruja, esivanhempien, jotka eivät paremmasta tienneet. Ja menepäs ihan varmuudella väittämään, etteikö niissä loppujen lopuksi sittenkin olisi jonkinlaista pohjaa ja perustusta. Az iskoláját neki! Se oli heidän koulunsa! Sándor isäntäkin on vakava. Niinpä niin. Miten ne muuten olisivat eläneet niin sitkeästi kansan muistissa? Ilmoista ja eläimistä on myös paljon juttuja. Suden ulvonta ennustaa kovaa pakkasta, ja se on sitten ihan varma! Orava on onnen eläin, joka sen kohtaa, kokee suuren ilon. Mutta  viskelepä sitä vain jollakin, niin se kostoksi sytyttää talosi palamaan. Pääskynen on »Jumalan lintu». Joka sen pesän hävittää, siltä palaa talo. Joka pääskysen tappaa, sen kättä kohtaa kosto. Ensimmäistä pääskystä, jonka keväällä näkee, pitää tervehtiä. Se tuottaa onnea.  En minä tiedä, onko siinä perää. Mutta  hattua minä nostan pääskyselle, kun sen keväällä ensi kertaa näen, puhelee Szikszay Sándor.  Onhan tuo muuten niin kaunis lintukin... ja tuo kesän tullessaan. Sellaista tarinaa riittäisi vaikka kuinka pitkälti, mutta suomalaisen on lähdettävä. Hänen on vielä käytävä kylällä ostoksilla. Vanha vaimo tulee vastaan, ajaen edellään hanhiparvea. »Huta
, huta
, huta
!» hokee hän... ja hanhet kävellä keinuttelevat hänen edellään rivissä kuin sotamiehet. Se on hyvin tavallinen näky unkarilaisessa kylässä. Seuraavassa kylässä uudistuu sama juttu. Käydään tallissa ja käydään navetassa. Emäntä valittaa, että yksi kanoista on sairastunut. Mikäs siinä! Se oli syötävä heti, sillä joka tapauksessa se kuolisi. Torille sitä ei voinut viedä... sillä siitä olisi voinut saada sakkoa. Mutta  itse sen saattoi keittää ja pistää poskeensa.  Niin se on!  nauraa isäntä silmää iskien,  Me, talonpojat, syömme kananlihaa vain kahdessa tapauksessa: silloin kuin itse olemme sairaita... tai kun kana on sairas. Mit lehet csinálni? Mitä voi tehdä? Ainakin se oli hyvin käytännöllisen ratkaisu suomalaisen mielestä. Tämä isäntä onkin hyvin leikkisä  oikea velikulta. Hevosiaan näyttäessäänkin yht'äkkiä kysäisee.  Mitenkäs suomalainen tekee, jos sattuu emäntä ja hyvä hevonen yht'aikaa sairastumaan? Kumpaa käy yöllä ensiksi katsomassa? Eiköhän suomalainen menne ensiksi talliin.  Kuulepas, äiti! Ihan kuin meillä! Juuri samalla tavalla! Meilläkin menee talonpoika ensiksi hevosta katsomaan... ja sitten vasta vaimoaan. Hän harjailee hevosta, joka tuliset silmät pälyen hirnahtelee pilttuussaan ja nostelee levottomana jalkojaan.  Sillä se on niin, että jos hyvä hevonen kuolee, niin ei ole helppo saada uutta tilalle. Mutta  jos emäntä kuolee, niin... Hän vilkaisee ovelle ja iskee meille silmää. Emäntä seisoo pihalla ja heittelee maissin jyviä kalkkunoille. Me arvaamme kyllä lopun: uuden vaimon saisi kyllä helpommin kuin hyvän hevosen. Niinpä niin. Se oli talonpojan filosofiaa. Mutta joka tapauksessa se oli todistus suuresta huumorintajusta. Talonpojat ovatkin humoristisia. He sirottelevat leikkiä ympärilleen joka askelella. Tämän humoristisen ja leikillisen luonteensa avulla he kestävät elämän raskaan painon. He ovat tottuneet siihen. Kas, kun aina on ollut näin: suuret kartanot suurine tiluksineen ja köyhät talonpojat pienine peltoineen  mihinkäpä siitä menet? Mutta viime aikoina on ollut huomattavissa levottomuutta talonpoikienkin keskuudessa. Viestit uusista aatteista saapuvat maaseudullekin. Kylän kapakassa niitä sitten pohditaan. Totisesti menee tämä maa nurin, jollei talonpojan leipä levene...! Talonpojan ja työmiehen! Mutta  ymmärtävätkös sitä Budapestin herrat? Tarttuvatko he todenteolla asioihin käsiksi? Siinäpä se. Maassa on liian monta probleemaa, jotka odottavat ratkaisua. Ja sitä paitsi: on olemassa vielä niin äärettömän paljon sellaisia ihmisiä, jotka pitävät tällaisia kysymyksiä suoranaisena hulluutena. Talonpoika! Talonpojan tilan kohentaminen! »Tarkoittaako kunnianarvoisa herra sitä, että meidän pitäisi lähteä talonpoikien tölleihin ja opettaa heitä Beethovenia soittamaan!?» Siihenpä ei osaa enää mitään vastata, vaan suomalainen astelee asuntoonsa, ihmetellen unkarilaisen yläluokan ylpeyttä ja lyhytnäköisyyttä. Jumalan kiitos, eivät kaikki kuitenkaan ole tällä kannalla. On paljon ylhäisissä asemissa olevia miehiä, jotka työskentelevät vilpittömästi talonpoikien ja työväestön hyväksi. Ikävä kyllä he ovat vielä vähemmistönä. Mutta he ymmärtävät, että maan henkisetkin rikkaudet uinuvat kansan syvien rivien keskuudessa. Ne pitäisi vain nostaa sieltä päivänvaloon. Arany, PetQ
fi, Gárdonyi... mitä he olivat muuta, kuin kansan lapsia  ainakin kaksi viimeksimainittua! PetQ
fin isä oli teurastaja, ja Gárdonyin lukkoseppä. Arany kulki kesällä reppu selässä ja sauva kädessä pitkin maanteitä, niellen sitä pölyä, jonka suurtilallisten viisivaljakot nostattivat. Csokonai oli samoin köyhä opettaja. Mutta heillä kaikilla oli todellisuuden aistia enemmän kuin koko heidän kansallaan yhteensä. Semmoisia miehiä Unkari tarvitsee, mutta he nousevatkin kansan syvistä riveistä  sieltä, missä toiveet, surut ja ilot ovat olleet haudattuina pellon vakoon, johon talonpojan saapas on vuosisatojen kuluessa painanut oman kömpelön, mutta sitä syvemmän ja lähtemättömämmän jälkensä. XXII. EGER. Jonkin matkaa Miskolcista länteen sijaitsee Egerin pieni ja idyllinen kaupunki Eger-joen rannalla ja Eged-vuoren juurella. Seutu on kaunista vuorimaata, sillä Bükk ja Mátra työntävät tänne asti äärimmäiset harjanteensa. Pieni Eger-joki erottaa ne toisistaan. Suomalaista houkuttelee Egeriin  paitsi kaupungin ihanteellinen asema  myös se seikka, että kuuluisa Egerin linna sijaitsee täällä. Onhan unkarilainen kirjailija Géza Gárdonyi tehnyt tuon liiman kuuluisaksi »Egerin tähdet»-nimisellä romaanillaan, joka on suomeksikin käännetty. Eger on aito katolinen kaupunki monine kirkkoineen, evankelisia ja reformeerattuja vain murto-osa. Mutta historiaan kiintynyt suomalainen ei anna tuollaisen seikan itseään häiritä, vaan nukuttuaan pois pahimman matkaväsymyksen  syventyy jo seuraavana päivänä tutkimaan kaupunkia juuri tuolta viimeksimainitulta näkökannalta. Sokkeloisia, vanhanaikaisia katuja pitkin kuljeskellessamme joudumme yhtäkkiä »Kaniikkien kadulle». Se on saanut nimensä siitä, että jokaisessa sen varrella olevassa talossa asuu kaniikki  tuomioherra. Mutta  onpa yksi kerettiläinenkin eksynyt joukkoon: kaupungin reformeerattu pappi. Hänen pappilansa sijaitsee myös Kaniikkien kadun varrella. Talosta kerrotaan seuraava tarina: Eräs egeriläinen juristi suuttui jostakin syystä katoliseen papistoon ja halusi kostaa. Hän lahjoitti Kaniikkien kadun varrella olevan talonsa reformeeratulle seurakunnalle sillä ehdolla, että pappi asuisi siinä aina. Ja niin on nyt reformeerattu kirkkoherra saanut tyyssijansa Kaniikkien kadun varrella  Saulus inter prophetas  Saulus profeettojen joukossa. Käytyämme katsomassa lääninhallituksen taitehikkaasti taottuja rautaportteja joudumme Dobón torille. Sen keskellä seisoo Istvan Dobón, Egerin kuuluisan puolustajan, muistopatsas. Nimi on suomalaiselle lukijalle tuttu edellämainitusta Gárdonyin romaanista. Hän se v. 1552 uljaasti puolusti Egerin linnaa sataaviittäkymmentätuhatta turkkilaista vastaan, ja itsellään hänellä oli vain parituhatta miestä. Niin kerrotaan. Silloin naisetkin ottivat osaa linnan puolustukseen. He ovat juuri niitä Egerin »tähtiä», joista Gárdonyi kirjoittaa. Tekee siis mieli nähdä tuo kuuluisa linna ja niin menemmekin sinne. Ince-pápan torin nurkasta, siitä, missä on turkkilaisten rakentama talo vieläkin nähtävissä olevine haaremin ikkunoineen, kääntyy tie linnaan. Dobón aikana se oli vähän toisennäköinen kuin nyt. Niinpä oli Varkoch-portin paikalla torni, jonka huipulle turkkilaisten jo kerran onnistui kiinnittää hevosenhäntälippunsa. Mutta  Dobó torjui rynnäkön, kuten luemme Gárdonyin romaanista. Turkkilaiset rakensivat myöhemmin tämän pääportin suojaksi linnakkeen, joka vieläkin on jäljellä. Mutta  turhaan saa sieltä nyt etsiä taistelujen muistoja. Mustalaisorkesteri soittelee siellä, ja linnake on muuttunut  ravintolaksi. Kansa kutsuu sitä »Törökkertiksi»  Turkkilaispuutarhaksi. Siinä onkin jo itse linna. Korkeat vallit ovat nurmettuneet. Sunnuntaimatkailijat loikoilevat siellä eväitään syöden. Mutta  noin 400 vuotta taaksepäin paikka kaikui tykkien jyskeestä ja taistelevien huudoista. »Allah!» ja »Jesus!» Kaksi eri maailmaa rynnisti vastakkain: risti ja puolikuu. Ja risti ainakin sillä kertaa voitti. Mutta myöhemmin valtasivat turkkilaiset linnan ja kaupungin. Egerin paa
a
a otti siellä asuntonsa. Kristityt kirkot muutettiin moskeijoiksi, ja vieläkin pystyssäolevan minareetin parvekkeelta huusi muedhdhin: Alláhu akbar! Alláhu akbar! Jumala on suuri! Jumala on suuri! Egeristä oli tullut turkkilainen kaupunki. Mutta  vanha linna uinui sankarimuistoineen. Sen muurit olivat kostuneet sekä kristittyjen että muhamettilaisten verestä. Se oli kuin näkyvä symboli muistuttamassa menetetystä vapaudesta. Ja niin Egerkin valloitettiin takaisin v. 1687. Ja nyt otettiin puolikuut alas kirkkojen torneista, ja risti kohotettiin entiselle paikalleen. Vain yksinäinen minareetti Knézich-kadun varrella jäi kertomaan jälkipolville tuosta 91 vuotta kestäneestä orjuuden ajasta. Historiallinen rakennus ja historiallinen kadun nimi! Sillä Knézich oli yksi niistä kolmestatoista kenraalista, jotka Aradin torilla hirtettiin lokakuussa 1849 itävaltalaisten kukistettua Unkarin kapinan. Vielä nykyäänkin viettää Unkarin kansa noiden veritodistajien muistoa. Mutta  palataksemme Egerin linnaan. Sitä ei enää tarvittu. Unkarilaisten vallattua sen takaisin se vähitellen rappeutui. Asukkaat rupesivat vedättämään kiviä sen muureista ja linnakkeista rakentaessaan kaupunkiaan uudelleen turkkilaisten hävityksen jälkeen. Niin on nyt hyvin monessa Egerin talossa rakennusaineita vanhasta linnasta. Kunnes tämä hävitystyö lopetettiin, ja linna jäi kertomaan uudelle barokkityyliselle kaupungille esi-isien sankaritöistä. Nyt on ruvettu kaivamaan esiin vanhoja käytäviä. Kaksitoista vuotta on sitä työtä tehty. Professori Vidor Pataki, sistersiläismunkki, on tehnyt nimensä kuuluisaksi tämän työn kautta. Kolme eri kerrosta on jo esiinkaivettu, mutta vielä on kaksi maan peitossa. Sillä Egerin linna oli viisikerroksinen. Nyt voi matkailija kulkea noissa maanalaisissa käytävissä oppaan johdolla ja ihmetellä senaikuisten italialaisten insinöörien taitoa. On ilmajohdot, on kuulokäytävät, on tulisoihtujen lokerot erityisine ulosjohtavine savukanavineen. Kaikki on otettu huomioon, mitä siihen aikaan vain ajatella saatettiin. Vieläkin on olemassa kaivo  suuri, laaja vesiallas kolmannen kerroksen käytävän kohdalla. Jos heittää sinne kiven, niin kuulee, että vettä on vielä paljon  yli kaksi metriä, väittää opas. Lukematon määrä erilaisia esineitä on kaivettu päivänvaloon. Siinä on tykinkuulia, suurempia ja pienempiä, siinä ruostuneita kalpoja, turkkilaisia ja unkarilaisia savupiippuja. Ne erottaa helposti toisistaan, sillä turkkilaisen piipun koppa muistuttaa yläosaltaan poikkileikattua turbaania. Onpa kokoelmien joukossa mm. kameelin ristiluukin. Turkkilaiset hän kuljettivat kuormastoaan kameelien selässä. Mutta  kaikkien mielenkiintoisimmat ovat Gergely Bornemisszan savesta valmistamat pommit, ehkä sen vuoksi, että tuo linnan puolustaja painuu niin lämpimästi mieleemme Gárdonyin kirjaa lukiessamme. Pysähdymme hetkiseksi yhteishaudan ääreen, jossa Egerin sankarien luut lepäävät. Rautaristikon läpi näemme riveihin kasattuja pääkalloja ja luita. Ontot silmäreiät tuijottavat vastaamme. Mutta  ihmeellistä: meitä ei kammota. Sillä noista silmistä hehkui 400 vuotta takaperin kaunein liekki, mikä ihmissilmästä voi loistaa: isänmaanrakkauden innoittama pyhä tuli. Siksi ne eivät kammota. Ne päinvastoin lämmittävät mieltä. Lyhyeksi on käynyt elokuinen sunnuntai-iltapäivä kaikkea tuota katsellessamme. Riennämme takaisin ja poikkeamme »Turkkilaispuutarhaan» juomaan jotakin. On tullut jano. Mustalaisorkesteri soittelee siellä. Priimas on pieni, puolentoista kyynärän pituinen mies, mutta ihanasti helisee viulu hänen käyränsä alla. Heti hän on kimpussamme koettelemassa, olisiko meillä jokin lempilaulu. Sillä melkein jokaisella unkarilaisella on oma »nótá'nsa». Hän koettelee ja koettelee, mutta minä istun historiallisiin muistoihin vaipuneena ja maistelen »Egri bikavériä» (Egeriläistä sonninverta). Se on eräs viinilaji, joka kasvaa vain Egerissä ja on kuuluisa kautta maailman. Muistelen »Egerin tähtiä» ja Egerin linnan uljasta puolustusta. Korvissani soivat turkkilaisten taisteluhuudot... eikä priimas kaikista yrityksistään huolimatta saa minua hempeämieliseksi. Seuraavana päivänä käymme Gárdonyin haudalla. Olin käynyt siellä viimeksi syksyllä 1930. Se sijaitsee linnan vanhoilla valleilla... siellä, missä kerran Egerin sankarit kuolemaa halveksien kamppailivat. Vaatimaton puuristi on vain merkkinä ja siinä riimi: Gárdonyi Géza 1863 1922 Csak a teste. [Vain ruumis.] Seisomme hiljaa muutaman tuokion. Allamme lepää Eger punaisine tiilikattoineen. Ne välkkyvät ja loistavat auringon valossa. Katselemme yksinkertaista ristiä. »Vain ruumis»... Niinpä niin. Ruumiin oli Egerin pyhä maaperä saanut haltuunsa... tämä historiallinen, kyyneleillä ja verellä kastettu Unkarin tanner. Mutta  runoilijan henki eli hänen teoksissaan, niin kauan kuin unkarinkielistä kirjallisuutta maailmassa löytyi. Kävelimme runoilijan kotiin. Se sijaitsee kauniilla paikalla aivan vanhan linnan välittömässä läheisyydessä. Suuri, avara työhuone on hiukan pimeä, sillä vain kirjoituspöydän yläpuolella olevasta kattoikkunasta tulee valoa huoneeseen. Seinillä on kirjakaappeja. Koetin etsiä »Asmus Semperin lapsuusvuodet»-nimistä kirjaa, joka syksyllä vuonna 1930 käydessäni oli melkein ensimmäiseksi osunut silmiini, mutta en löytänyt. Ehkäpä oli kirjoja järjestelty sitten viime käyntini. Mutta runoilijan isän vanha ammattikilpi, suuri portinavain, riippui entisellä paikallaan muutaman kirjahyllyn kupeella. Gárdonyin isä oli ollut lukkoseppä ja kotoisin jostakin Dunántúlin puolesta. Katselimme viereisenkin huoneen. Seinät olivat maalauksia täynnä. Mm. tavallisille rihvelitauluille oli kirjailijavainaja maalaillut maisemia. Hänellä näyttää olleen taipumuksia siihenkin. Kaikki oli samassa asussa ja kunnossa kuin kahdeksan vuotta aikaisemmin. Yksin Napoleon I:n kuvakin, jonka runoilija oli ensimmäiseksi työkseen maalannut, pilkisteli kuin häpeillen vanhojen saviruukkujen takaa eteisessä olevan vaatekaapin päältä. Oi, suuri keisari! Näin on kaikesta luovuttava... sinun kruunustasi ja runoilijan lyyrastaan! Mutta  aate elää, aate ja henki! Vakavissa mietteissä poistumme ihmeen kauniin puutarhan kautta ja kävelemme runoilijan nimeä kantavaa katua pitkin takaisin kaupunkiin. On vielä käytävä arkkipiispallisessa lyseossa. Se on pääkadun  Széchenyi-utcan varrella, vastapäätä Suurkirkkoa, joka muuten muistuttaa koko paljon Helsingin Suurkirkkoa. Edellisenä sunnuntaina olimme pistäytyneet kuulemassa, kun arkkipiispa oli saarnannut papiksi vihkimyksensä 50-vuotispäivän johdosta. Kullatussa hiipassa ja ornaatissa seisten, valkoiset hansikkaat kädessä hän oli piispansauvastaan kiinnipitäen puhunut kaikkien unkarilaisten yhteenkuuluvaisuudesta. Tässä oli toinen mies, piispa Eszterházy, jolle unkarilaisuus samoin oli ollut rakas. Tämä lyseo kuulutti hänen kunniataan. Arkkipiispallinen lyseo on ensin aiottu yliopistoksi. Egerin piti saada korkeakoulu, joka suojissaan vaalisi uskonnollista henkeä ja unkarilaisuutta, vastapainoksi leviävälle saksalaisuudelle. Sitä varten oli piispa Eszterházy ryhtynyt toimeen. Mutta keisari Josef II ei hyväksynyt hänen suunnitelmiaan, vaan jätti privilegiot antamatta. Ja niin jäi mahtava, monumentaalinen barokkityylinen rakennus palvelemaan tavallisena lyseona Egerin kaupungin opinhaluista nuorisoa. Heti ensi silmäyksellä huomaa, että piispalla oli todella ollut suurisuuntaiset aikeet. Sillä varsinkin juhlasali, kirjasto ja kappeli ovat näkemisen arvoiset. Juhlasalin kattoon on maalattu neljä eri tiedekuntaa: teologinen, lääketieteellinen, luonnontieteellinen ja lainopillinen. Mitä havainnollisimmin kuvaavat eri henkilöryhmät noita neljää eri tieteenhaaraa. Katselijan huomio kiintyy mm. siihen, että kaikki eri henkilöt ovat puetut 18:nnella vuosisadalla käytettyihin unkarilaisiin pukuihin. Sillä tarina kertoo, että kun rakennuttaja-piispa tuli tarkastamaan maalarin töitä, hän hylkäsi ne heti ensi näkemältä: henkilöille oli maalattu vierasmalliset puvut. Hän määräsi maalaamaan uudestaan, ja niin on nyt jokaisella eri ryhmässä esiintyvällä henkilöllä unkarilainen puku. Siirrymme kirjastoon. Senkin kattoa peittää komea fresko: Tridentin kirkolliskokous. Tuossa kirkolliskokouksessahan piti viitoitettaman tietä jonkinlaiselle vapaammalle ja raamatullisemmalle ajatussuunnalle katolisen kirkon keskuudessa, koska Luther ja Kalvin olivat sellaisen omaksuneet omissa kirkoissaan. Mutta  kävikin päinvastoin: vanhoillisuus voitti, ja niin vahvistettiin Tridentissä neljä tärkeää pykälää: kerettiläiskirjat tuomittiin, papiksi vihkimisestä tehtiin sakramentti, samoin viimeisestä voitelusta, ja Marian ja pyhimysten palvelusta tehostettiin. Egerin lyseon kirjaston kattoon maalattu fresko kuvaa näitä neljää eri kohtaa. Luterilainen katselee noita maalauksia tietysti vähän sekavin tuntein, vaikka myöntääkin niiden taiteellisen arvon  siksi tendenssikylläisiä ne ovat. Mutta Kelemen Mikesin päiväkirja saa meidän mielemme lämpenemään. Se on aloitettu Gallipolissa, Turkin maalla »A:o 1717 10.7ris». (V. 1717 syysk. 10. p.): »Édes nénem kála légyen az Istennek mi ide érkeztünk szerencsésen Francia országbol...» (Armas siskoseni! Kiitos olkoon Jumalalle! Me saavuimme tänne onnellisesti Ranskasta.) Se on asiakirja, joka kertoo maanpakolaisuudesta, kalvavasta koti-ikävästä ja menetetystä isänmaasta. Sillä Kelemen Mikes oli ruhtinas Rákóczi II:n palveluspoika, paaa
i, joka seurasi herraansa maanpakoon, kun tämän jouduttuaan häviölle Itävaltaa vastaan oli ollut pakko lähteä maasta ja paeta Ranskaan sekä sieltä sitten edellämainittuna vuonna Turkkiin. Liikuttava todistuskappale, joka kertoo rauenneista toiveista. Pistäydymme vielä lyseon kappelissa. Sen katossa oleva fresko esittää taivasta. Mutta  siinäkin on merkillepantava, että alttarin yläpuolelle maalatut henkilöt ovat kaikki unkarilaisia pyhimyksiä: Pyhä Tapani, P. Imre, P. Margit, P. Elisabet ja P. Ladislaus. Sangen selvästi tulee siis näkyviin piispa Eszterházyn ajatus. Ei ollut ihme, että Itävallan keisari hylkäsi aatteen. Olimme kiertäneet kaupunkia yhdessä Egerin evankelisen pastorin ja hänen rouvansa kanssa. Menimme nyt pappilaan. Kuinka vaatimattomalta näyttikään tämä asunto Suomen pappiloiden rinnalla. Mutta  pastori Lajos Garam ja hänen suomalaissyntyinen rouvansa Sole (o.s. Kallioniemi) olivat iloisia ja tyytyväisiä. Tässä kodissa ympäröi meitä lämmin, suomalainen henki, joka korvasi koti-ikävämme. Puhuttiin suomea, katseltiin suomalaisia kirjoja ja valokuvia. Rintaa vain toisinaan niin mukavasti riipaisi. Siellä kaukana... pohjoisessa oli meidän isänmaamme! Ja me katselimme liikutettuina nuorta papin rouvaa, joka oli uhrannut isänmaansa, omaisensa ja ystävänsä muuttaakseen tänne miehensä luo taistellakseen hänen rinnallaan Egerin pienen evankelisen seurakunnan puolesta. »ErQ
s vár a mi Istenünk»  Jumala ompi linnamme. Hänkin on Egerin »tähti». XXIII. MUUTAMIA KIRJAILIJOITA. Unkarissa on kirjailijoita legio. Niitä tapaa melkein joka askeleella. Mutta suurin osa näistä kuuluu siihen surulliseen joukkoon, joista kirjallisuuden historia tulee tyystin vaikenemaan tai jotka se kuittaa vain muutamalla harvalla sanalla. Kun nyt tässä puhun kirjailijoista, tarkoitan sellaisia nykyään eläviä kirjailijoita, jotka todella ovat luoneet jotain pysyväistä ja jotka sen vuoksi ovat saaneet pysyvän paikkansa Unkarin kirjallisuuden historiassa. Niitäkin on paljon. Rajoitun tässä kuitenkin vain muutamiin harvoihin, jotka mielestäni ansaitsevat tulla matkakirjassakin mainituiksi. Szabó Dezsö on näistä kaikkein mielenkiintoisimpia. Hänen nimensä on kaikille kirjallisuutta seuraaville ja rakastaville unkarilaisille tuttu. Hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joita ei koskaan kruunata hovirunoilijoiksi  siksi kaukana he ovat kaikesta halpahintaisesta imartelusta  , mutta joita ilman se kansa, jonka keskuudessa he elävät ja taistelevat, olisi äärettömän paljon köyhempi. Sellainen profeetta ja totuudenjulistaja on myös Szabó Dezsö. Olin paljon kuullut hänestä, ennen kuin ensi kerran tapasin hänet. Se tapahtui viime keväänä. Moni, joka väitti Szabó Dezsön persoonallisesti tuntevansa, oli minulle sanonut, että häntä oli perin vaikea lähestyä. Hän saattoi kuulemma olla mitä epäkohteliain, ärjyä ja ajaa ulos vastenmielisen tungettelijan. Hän oli kuulemma äärettömänylpeä ja itsetietoinen. Filadelfia-kahvilassa, missä hän ennen oli säännöllisesti istuskellut, tunsivat hänet kaikki, mutta harva oli kuulemma uskaltanut lähestyä hänen pöytäänsä. Sellainen mies! Köyhä kuin kerjäläinen, mutta ylpeä kuin paholainen! Minun mielenkiintoni vain kasvoi. Päätin hinnalla millä tahansa tavata häntä. Olin jo vuosi takaperin erään toisen kirjailijan välityksellä ollut yhteydessä hänen kanssaan. Olimme vaihtaneet terveisiä, vaikkumme koskaan olleet toisiamme nähneet. Nyt viime keväänä näin hänet ensi kerran. Pitkä, tanakka, maalaisrovastia muistuttava mies. Ystävälliset sinisilmät, tukka samalla tavalla kammattu kuin Walter Scottilla kuvissa  muutenkin mies suuresti muistutti tuota kuuluisaa skotlantilaista. Lausuin sen hänelle, ja hän naurahti:  Niinkö? Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Mitä ystävällisin, mitä herttaisin mies, joka juttelee kodikkaasti, yllänsä ruskea aamunuttu, jonka hän vieraan kunniaksi oli vetänyt yllensä. (Vuorokauden aika ei suinkaan ollut varhainen. Oli nimittäin klo 3 iltapäivällä. Mutta  se oli nähtävästi Szabó Dezsön tapa.) Keskustelimme aluksi unkariksi, mutta kun se minulta kävi kankeasti, vaihdoimme saksaksi, jota kieltä Szabó Dezsö kohtalaisen hyvin hallitsee.  En minä ole epäkohtelias, nauroi hän, kun olin kertonut, mitä kaikkea olin hänestä kuullut.  Mutta minusta on liikkeellä niin mahdottoman paljon legendoja, etten tiedä niiden lukumäärää. Esim. että olen kirjailija. Katsoin häntä jonkin verran ällistyneenä.  Ettekö sitten ole kirjailija?  En. En pidä itseäni kirjailijana. Kirjoitan vain silloin  kaunokirjallisuutta nimittäin  kun minulla ei ole mitään parempaa tekemistä. Tunsin yhä enemmän ällistyväni. No  mitä hän sitten tarkoitti kirjallisuudella? Halveksiko hän kirjailijan ammattia siinä määrin, että piti itselleen kunniana olla kuulumatta ns. kirjailijoihin?  En suinkaan. Mutta  pidän itseäni enemmän yhteiskunnallisten kysymysten harrastajana ja yhteiskunnallisena taistelijana. En rakasta boheemielämää. Ihailen poroporvarillisuutta, koska se muodostaa yhteiskunnan kaikkein terveimmän osan. Olen itsekin tuollainen poroporvari, joka nautin hiljaisesta, rauhallisesta elämästä. Úgy van  niin se on! Uskalsin olla hänestä kokonaan toista mieltä, vaikka en luonnollisestikaan lausunut sitä julki. Mieskö, joka oli kirjoittanut sellaisen loistavan trilogian kuin »Tulvan valtaama kylä», ei olisi muka kirjailija? Turhia! Hän asetti vain kirjailijan tehtävän niin korkealle. Vaatimattomuuttako? Aivan niin. Vaatimattomuushan oli jokaisen todellisen suurmiehen tunnusmerkki. Keskustelimme juutalaiskysymyksestä. Szabó Dezsö ei sanonut voivansa siitä lyhyessä hetkessä antaa täysin selvää vastausta. Mutta  saksalaiskysymystä hän piti tänä hetkenä paljon tärkeämpänä. Hänellä ei ollut mitään juutalaiskysymyksen onnellista ratkaisua vastaan  päinvastoin. Mutta tätä kysymystä älköön ratkaistako saksalaisten avulla, vaan omin voimin. Szabó Dezsö puhuu vakuuttavasti, sisäisellä lämmöllä ja innostuksella. Häntä on hauska kuunnella. Ja koko ajan hän naurahtelee herttaisesti. Häneltä on muutamia etuhampaita poissa, ja hänen on sen vuoksi vaikea lausua muutamia äänteitä, kuten esim. s:ää. Ne sihahtelevat mukavasti ja tekevät hänen puheensa massahtelevaksi.  Keitä nykyajan kirjailijoista pidätte lahjakkaimpina? Szabó Dezsö työntää tukevan leukansa ulos, kallistelee päätään ja massuttelee:  En ole paljon lukenut. Tunnen jonkin verran Móricz Zsigmondia  suuri kyky  ... Erdelyi Józsefia, Kodolányi'a ja muutamia muita. En lue paljon kaunokirjallisuutta, mutta näistä kirjailijoista pidän. Oliko tämä vain tilapäisesti otettu asenne? Olin kuullut, että hän toisinaan oli hyvin ankarasti arvostellut esim. juuri Móriczia. Minä olin kokonaan yllättynyt. Kaikki, mitä olin kuullut ja kuvitellut Szabó Dezsöstä, osoittautui aivan toisenlaiseksi, melkein päinvastaiseksi. Missä oli tuo kuuluisa ylpeys? Siitä ei näkynyt merkkiäkään. Omahyväisyydestä ei myöskään. Siitäkin häntä oli moitittu. Mitä miellyttävin mies istui edessäni ja puhua massutteli mukavasti. Tunti oli kulunut nopeasti. Minä nousin ja kiitin. Pyysin häneltä valokuvaa matkakirjaani varten ja sain. Se on hyvin tyypillinen, kuten arvoisa lukija voi nähdä. Erikoisesti pistää silmään voimakas leuka ja tarmokas suu sekä erittäin juhlallinen nenä. Kaulus on vanhanaikainen  sen aukko tavattoman leveä. Eikö Walter Scott käyttänyt aivan samanlaisia kauluksia? Uskaltaisinpa melkein väittää, että käytti. No niin. Samana iltana olin sitten kuulemassa hänen esitelmäänsä. Budapestin Porvarillisen Ampumaseuran suuri sali oli ääriään myöten täynnä. Se on ravintola, jossa kuulijat istuvat pöytien ympärillä syöden ja juoden. Szabó Dezsö istui kaikkein pisimmän pöydän ääressä ja söi. Olisi luullut, että tämä olikin vain tavallinen syömäjuhla. Mutta ei. Puolen tunnin kuluttua nousee kirjailija puhumaan. Se ei ole mikään tavallinen pöytäpuhe, ei  se on tulivuorenpurkaus. Kaikki yhteiskuntaelämän ilmiöt joutuvat siinä ankaran tarkastelun alaisiksi: kirkko, papisto, koulu, kasvatus, hallitus ja sen toimenpiteet. Jokainen saa niin että roikaa. Szabó Dezsön ääni paisuu mahtavaksi. Vuoroin se on melkein itkuntäysi, ja kuulijoiden veitset ja haarukat pysähtyvät. Jo huulille kohoamaisillaan ollut oluttuoppi pysähtyy puoliväliin ja laskeutuu sitten hiljaa alas. Szabó Dezsö koskettelee kaikkein herkimpiä kieliä kuulijainsa sydämissä. Hänen puheensa kohisee profeetallista paatosta, joka yhtäkkiä vaihtuu mitä leppoisimpaan huumoriin. Kuulijat naurahtavat ja puhkeavat sitten mitä vilkkaimpiin suosionosoituksiin. Alkaa eri veisten ja haarukoiden kilinä, kunnes jälleen uudelleen noustaan korkeuksiin, mistä Szabó Dezsö näyttää kuulijoilleen Luvattua maata. Unkarilainen elämä! Minkälainen se on? Minkälaiseksi sen pitäisi muodostua? »Äärimmäisyyksien systeemi täällä vallitsee!» huutaa hän. Jälleen ollaan uudessa polttopisteessä, ja mitä syvin hiljaisuus täyttää taas salin. Kunnes puhe loppuu mahtavaan tulevaisuuden kuvaan, joka tempaa kuulijat hillittömästi mukaansa. Seuraa oikea kättentaputusten myrsky, jollaista harvoin kuulee. Szabó Dezsö on suuri puhuja  sitä ei voi kieltää. Hänen puheellaan on mukaansatempaava voima. Se nousee ja laskee. Mitä mahtavimmasta paatoksesta se yht'äkkiä vaihtuu mitä herkimpään pianissimoon. Salissa on silloin niin hiljaista, että voisi kuulla nuppineulan putoamisen. Hänen puheensa muistuttaa voimakasta saarnaa. Sellaisia saarnoja hän pitää säännöllisesti joka kuukauden 2. päivä. On luonnollista, että sellaisessa maassa kuin Unkarissa, missä nykyisin kaikki kiehuu ja kuohuu, Szabó Dezsön kaltainen henkilö on silmälläpidon alaisena valtiovallan taholta. Äskettäin hänet tuomittiin kuukauden vankeusrangaistukseen tällaisen esitelmän johdosta. Szabó Dezsö ilmoitti oikeudenistunnossa tulevansa edelleenkin jatkamaan samaan suuntaan. Peloton mies! Ei ihme, että hän on nuorison ihanne. Sillä Unkarissakin nuoriso on herännyt yhteiskunnallisia kysymyksiä ajamaan. Jos Unkarissa joskus koittaa paremmat ajat (ja nythän näyttää siltä, että ne ehkä koittavat)  niin se on sellaisten miesten ansio kuin Szabó Dezsön, joka ilomielin panee kaikki alttiiksi maansa ja kansansa hyväksi. Mutta  kaunokirjallisuutta rakastava yleisö on murheissaan. Sillä tämä politikoiminen uhkaa tappaa sen Szabó Dezsön, joka on kirjoittanut »Tulvan valtaaman kylän». Móricz Zsigmond on toinen huomattava kirjailijapersoonallisuus. Hän on syntynyt v. 1879 Szatmárin komitaatissa kirvesmiehen poikana. Monet asettavat hänet Unkarin ensimmäiseksi, mutta sitä on vaikea sanoa. Joka tapauksessa hän on sellainen kirjailija, joka jättää syvät jälkensä Unkarin kirjallisuuteen. Móricz polveutuu maalaisoloista. Hänessä on itsessäänkin paljon tuollaista tanakkaa, kalvinilaista maalaisisäntää. Hän aikoi ensin papiksi, mutta jätti sen uran, lueskeli sitten vähän aikaa lakia, mutta luopui siitäkin ja antautui sanomalehtialalle. Siinä tulivat jo näkyviin hänen kirjailijalahjansa. Alussa hän oli Jókain ja Mikszáthin vaikutuksen alainen, mutta vapautui siitä ja alkoi ilmaista omintakeista kykyä. Hänen ensimmäinen kirjansa oli Hét Krajcár (Seitsemän kreutzeria)-niminen novellikokoelma, joista nimikkonovelli teki hänestä heti kuuluisan. Seuraavat teokset ovat novellikokoelmia ja romaaneja. Niiden joukossa on Légy jó mind halálig (Pysy hyvänä kuolemaan asti). Se on nuorisoromaani, jossa kirjailijan omat elämykset ja kokemukset Debrecenin reformeeratusta Kollegiosta näyttelevät huomattavaa osaa. Se on käännetty monille kielille, samoin kuin hänen Boldog embér'insä (Onnellinen ihminen). Suomeksikin ne ovat ilmestyneet  viimeksimainittu aivan äskettäin. Móricz käsittelee pikkukaupunki- ja talonpoikaiselämää, niiden jokapäiväistä kamppailua ja ristiriitoja. Hänen kielenkäyttönsä on mehevää ja voimakasta, kansan murteella höystettyä. Mutta hän tuntee kuvattavansa hyvin, ja silloin hän on oikein elementissään, kun pääsee ruoskimaan unkarilaisten heikkouksia, kuten esim. Betyár- ja Rokonok-nimisissä romaaneissaan. Edellisessä hän kuvaa talonpoikaa, joka toivottomuudessaan rupeaa arorosvoksi ja muuttaa sitten lopulta perheineen Amerikkaan, jälkimmäisessä pikkukaupungin tuomaria, joka tekee itsemurhan, kun kaikki sukulaiset, serkut ja pikkuserkut ovat hänen niskassaan, vaatien häneltä suosituksia. Nämä teokset osoittavat, kuinka rohkeasti Móricz  ainakin nuorempina vuosinansa  kävi yhteiskunnallisiin epäkohtiin käsiksi  kuten viimeksimainituissa romaanissaan nepotismin, suvunsuosinta-järjestelmän kimppuun. Viime aikoina on hänessä havaittu taipumusta juutalaisystävällisyyteen, ja se on vieroittanut monet hänen entisistä hartaista lukijoistaan. Erdélyi József on runoilija. Hänkin kuuluu siihen koulukuntaan, joka maailmansodan päätyttyä tahtoi aloittaa uuden suunnan Unkarin kirjallisuudessa. Maailmansodan aikana olivat juutalaiset vähitellen päässeet määräämään kirjallisista kysymyksistä, ja oli muodostunut kokonainen tulva ns. »asfalttikirjallisuutta». Kirjoja kirjoitettiin kahviloissa, niiden arvostelusta päätettiin määrätyissä salongeissa. Koko tuolla kirjallisuuden nimeä kantavalla paperin paljoudella oli selvä kansainvälinen, enemmän taikka vähemmän moraaliton leima. PetQ
fin, Arany'in ja Mauri Jókain ajat tuntuivat niin kaukaisilta, että melkein saattoi epäillä niitä koskaan olleenkaan. Silloin aloittivat muutamat nuoret ja rohkeat miehet valtavan rynnäkön tätä turmeltuneisuutta vastaan. Heihin kuului Erdélyi'kin. He halusivat perustaa uuden kansallishenkisen, aitounkarilaisen kirjallisuuden, jossa ei kumarrettaisi vieraille jumalille, vaan kuljettaisiin samoja latuja, jotka nuo entiset suuret runoilijat olivat viitoittaneet, huomioonottaen ne erikoistarpeet, joita nykyajalla oli. Móricz on tavallaan vetäytynyt pois tästä rintamasta, mutta Erdélyi ja Kodolányi jatkavat uskollisesti aloittamallansa tiellä. Erdélyi on terävä. Hänkin ruoskii ympärilleen. Missä hän näkee korjauksen tarvetta, siihen hän käy käsiksi hehkuvilla, polttavilla säkeillään. Hän on tavallaan yhteiskuntarunoilija. Mutta on hän muutakin. Kuinka kauniisti, mutta samalla rohkeasti hän laulaa esim. varpusista, jotka ovat tehneet pesänsä vanhan kollegion julkisivua koristavaan leijonankitaan. Pitkät oljenkorret roikkuvat molemmin puolin sen leukapieliä, ja sisältä kuuluu pikku varpusten iloinen ja itsevarma siritys. Se on nykyajan nuoriso, jota Erdélyi tässä runossansa ruoskii. Se elää menneisyyden suurissa muistoissa, kuvitellen olevansa noiden entisten miesten kaltainen, mutta itse asiassa se ei uskalla panna tikkua ristiin nykyajan suurten aatteiden hyväksi. Ei ole ihme, että Erdélyi on vihattu niissä piireissä, joissa tahdotaan säilyttää Unkari ennallaan. Viime keväänä takavarikoitiin hänen vastailmestynyt runokokoelmansa Fehér torony (Valkoinen torni), koska siinä muka kohdistettiin ankara arvostelu eräitä Unkarin yhteiskunnallisia piirejä kohtaan. Poliisi otti siis runokokoelman haltuunsa, mutta Erdélyi myyskenteli sitä Budapestin kahviloissa  salaa. Nyt olisi hänellä ollut menekkiä. Vahinko vain, ettei »Jóskalla» ollut hallussaan kuin muutamia kappaleita. Ihmisenä on Erdélyi József mitä miellyttävin. Hänen elämänvaiheensa ovat kirjavat. Kun hän maailmansodan päätyttyä rikkinäinen sotilasviitta hartioillaan palasi rintamalta, tapasi hän Budapestin juutalaiskirjailijoitten hallussa. Hänessä syttyi heitä kohtaan polttava viha. Köyhänä ja melkein pennittömänä hän vaelteli ympäri, asuen milloin siellä, milloin täällä, yhden talven mm. Schwabin vuorella, Budapestin vieressä, muutamassa hylätyssä lautavajassa. Kun hän ensimmäisenä aamuna heräsi, pisti naapurissa oleva vuohi päänsä läävän ikkunasta sisään, tervehtien Jóskaa tavallisella määkäisyllään. Tämä riemastui. »Totisesti olen minä Unkarin huomatuimpia miehiä, koska kreivi Apponyi itse tulee luokseni aamutervehdykselle!» (kreivi Apponyi-vainajalla oli pitkä pukinparta.) Eräs ystävällinen tarjoilija säästi hänelle aterianjäännöksiä muutamassa Budan ravintolassa, missä Jóska istui joka päivä. Kun tämä kertoi tarjoilijaystävälleen, missä hän asui, varoitti tämä häntä: »Etkö pelkää pimeässä kulkea tuota pitkää tietä? Joku voisi ryöstää sinut!» Jóska riemastui. »Jospa Jumala soisi, että joku tulisi minua siellä vastaan, niin minä ryöstäisin hänet!» Sellainen on József Erdélyi, eräs Unkarin kaikkein lahjakkaimpia lyyrikolta. Kodolányi János on proosakirjailija. Hän on siinä neljänkymmenen korvilla, sairaalloinen ja kalpea, mutta hänen vihertävistä silmistänsä hehkuu luja ja päättäväinen tahto. Hän on hyvin lahjakas ja tuottelias kirjailija, joka on julkaissut mm. useita laajoja historiallisia romaaneita, kuten A vas fiai (Raudan pojat)  kaksiosainen romaani tataarien maahanhyökkäyksen ajoilta, 1200-luvulta  ja Boldog Margit (Onnellinen Margit), jotka kotimaassaan ovat saaneet erittäin suopean vastaanoton. Suomeksi on Kodolányilta käännetty Fekete viz (Mustajoki), jossa hän kuvailee eteläunkarilaisen maalaiskylän elämää. Sitä lukiessa panee erikoisesti merkille Kodolányin suuren kyvyn lasten sielunelämän tuntijana ja kuvaajana. Nuo virkamiesten lapset ja maalaispojat ja -tytöt ovat tuossa kirjassa taitavasti maalatut. Hänen historiallisia näytelmiänsä on menestyksellisesti esitetty Budapestin Kansallisteatterissa. Kodolányi on suuri Suomen ystävä, käynyt maassamme useita kertoja ja osaa myös suomea. Hän on luomisvoimansa huipulla, ja Unkarin kirjallisuuden historia tulee vielä hänestä paljon puhumaan. Olen tahallani rajoittunut vain näiden neljän eri kirjailijan esittämiseen, koska he mielestäni parhaiten edustavat nykyisessä unkarilaisessa kirjallisuudessa vallitsevaa uutta suuntaa. Tietysti sellainen kuin Herceg Ferenc on monen mielestä Unkarin johtavin kirjailija, mutta hänen »svaabilaisuutensa» ja ylhäisen, aristokraattisen tyylinsä vuoksi kiistävät monet häneltä tämän ensimmäisen sijan ja antavat sen vuoroin Móriczille, vuoroin Szabó Dezsölle, jotka ammentavat voimansa kansan syvistä riveistä. Herceg Ferenc on monen mielestä liian kaukana kansasta. En lähde asiaa ratkaisemaan. Olen vain tahtonut tämän matkakirjan puitteissa vetää muutamia ääriviivoja niistä unkarilaisista kirjailijoista, jotka monen mielestä parhaiten edustavat nykyistä unkarilaista miljöötä ja kamppailevat nykyisten vaikeiden probleemien kanssa. Erdély'issä, Transsilvaniassa, on oma unkarinkielinen kirjallisuutensa, jolla on monta huomattavaa edustajaa, ja joka on Tynkä-Unkarissakin suuresti suosittu. Mutta koska tässä matkakirjassa on puhe vain Tynkä-Unkarista, niin en puutu siihen. XXIV. VIINISTÄ JA VIININKORJUUSTA. Väitetään, että Rooman keisari Valerius Probus toi ensimmäisen viiniköynnöksen Unkariin. Siinä suhteessa hän todellakin oli nimensä arvoinen  probus, oivallinen  sillä viinin viljelyksestä on aikaa myöten tullut Unkarin kaikkein tuottoisimpia elinkeinohaaroja. Jos tämä tapahtui jo toisella vuosisadalla jälkeen Kristuksen, niin on viininviljelyä Unkarissa jo hyvin vanha. Kaikkein tunnetuimpia viininviljelysseutuja on Tokaj. Paikkakunta on saanut nimensä samannimisestä vuoresta, joka kuuluu Slovakian Karpaatteihin ja on ikäänkuin viimeinen etuvartija sen alangon reunassa, joka täältä alkaa ja jatkuu pitkin Tisza-joen vartta sen molemmin puolin Suurta Alföldiä kohti. Täältä saadaan kuuluisaa Tokaj-viiniä. Mutta paras tokaj kasvaa kuitenkin Mádin, Tarcalin ja Tállyan tienoilla, vaikk'ei sitä yleisesti tiedetä  siis Tokajin ympäristössä. Mutta  melkein jokaisella unkarilaisella, jolla vain on vähänkin maata, on oma pieni viinitarhansa, josta hän tavallisesti saa kotitarpeensa. Sanotaan, että viiniköynnös olisi hyvin hallanarka. Siellä, missä minä oleskelin, oli kerran 28° C pakkasta kolmena päivänä perätysten, eivätkä köynnökset kuitenkaan vahingoittuneet. Tämä hallanarkuus on siis kysymyksenalainen. Mutta varmaa on, että viiniköynnös vaatii erinomaisen hyvän hoidon. Viinitarhan täytyy olla puhdas rikkaruohosta. Jokaista pensasta on aivan erikseen vaalittava. Kun köynnökset ovat saavuttaneet määrätyn korkeuden, on niiden latvat leikattava, jottei kasvi tuhlaisi voimiaan turhien vesojen kasvattamiseen, vaan keskittäisi sen kokonaan rypäleiden muodostamiseen. Jo keväällä varustetaan jokainen pensas tukikepillä, joihin rungot sitten kesällä sidotaan. Tyvessä kasvavien rypäleiden alle asetetaan olkitukko, jottei maa ja vesi pääsisi niitä turmelemaan. Näin kehittyvät tertut suotuisan kesän vallitessa vähitellen valmiiksi, kunnes syyskuun lopulla on aika käydä satoa korjaamaan. Viininkorjuusta on muodostunut maaseudun juhla, joka toistuu joka vuosi. Korjuu tapahtuu talkoolla. Siinä ovat naapurit, usein koko kylän väki auttamassa. Kun päiväntyö on tehty, saapuvat mustalaiset viuluineen, ja silloin alkaa tanssi talon pihalla, jolloin nuori väki pyörii iloista csárdásta, niin että tanner tömisee. On soma seurata tuollaista joukkoa, joka hiljalleen etenee viinitarhassa, suuret vasut käsissä. He laulavat yhteen ääneen. Kun yksi laulu loppuu, alkaa toinen. Useimmiten ne ovat lemmenlauluja, mutta usein myöskin muita. Viininkorjuun aikana ovat kaikki laulut paikallaan, jotka vain reipastuttavat mieltä ja antavat työlle vauhtia. Vehnä on leikattu ja pantu kuhilaille. Niin monta jyvää kuin on kuhilaassa, niin monta kertaa toivon johtuvani sinun mieleesi. Se on yhden laulun sisällys, ja tytöt laulavat sitä hyvin mielellään. Mutta  silloin saattavat pojat riehaantua ja aloittaa oman laulunsa, joka kertoo markkinoilla hurjastelleesta nuoresta miehestä. Hitto vieköön pääni! Olen menettänyt kaikki rahani! Osaksi söin, osaksi join, osaksi tuhlasin naisiin! Pojat ovat mielestään koko sankareita! Mutta tytötpä yhtyvätkin jo toiseen säkeistöön, aivan kuin huomauttaakseen, kuinka typeriä pojat olivat ja kuinka katumus tavallisesti tulee liian myöhään. Olisi parempi, että Jussi Kán olisi kadottanut viulunsa metsään, niin en minä olisi tehnyt vararikkoa! Nauru helisee pitkin mäkeä. Sellaisia olivat miehet, aina he etsivät syyn toisista, harvoin itsestään. Mutta pojat eivät ole sitä kuulevinaankaan, vaan aloittavat kuin yhteisestä sopimuksesta: Tiszan rantamalle torkahdin. Voi, millaista unta uneksin: Uneksin, ett' eros kulta jo, meni ilo, onni multa jo! He koettavat vedota tyttöjen hellempiin tunteisiin, mutta nämäpä vastaavat: Tisza tulvii yli äyräiden, aallon viskaa rajun rannalle. Niin myös lainehtii mun sydämein, koska eron sinusta jo tein. Siinä on siis jonkin verran hellyyttä vielä jäljellä, mutta päättäväinen tahto on kuitenkin päässyt määrääväksi: tyttö on ottanut eron huikentelevaisesta sulhasesta! Tällaista molemminpuolista lemmen leikkiä jatkuu koko päivän. Sitä tulkitaan lauluilla, väliin vakavammilla, väliin kevyemmillä. Iloiset kokkapuheet lentelevät ryhmästä toiseen. Syyskuinen aurinko lämmittää vielä melko raukaisevasti. Ruskea, lämpöinen multa tuoksuu, ja näppärät sormet poimivat rypäleitä. Pojat lähtevät tyhjentämään vasujansa suurempiin astioihin ja laulavat mennessään: Olen saanut kolmetoista kruunua ja kolmetoista latoa tehnyt Kemlosin lähelle korkealle rinteelle, korkeita latoja, jotta näkyisivät kauaksi. Tytötkin lähtevät tyhjentämään vasujansa, ja pojat iskevät heille silmää palatessaan. Laulu raikuu jälleen pitkin viinimäkeä: Viulua hyvin soitetaan koko maailmalla on hyvä tuuli. Hypätään ja hullutellaan, Liekö totta, enpä tiedä. Niin mulle kerrotaan mulle vain kerrotaan. Mutta nyt aloittavat tytöt aivan uudessa tahdissa: Vehnä, vehnä, vehnä, kaunis tilkku vehnää! Villiruusu lymyy seassa sen. Jos ma täältä lähden kukas, Herran tähden, leikkaisi sun, vehnäkultanen? Se on laulu, joka usein kaikuu elonleikkuussa, mutta viininkorjuunkin aikana sen yhtä usein kuulee. Kartanon vouti, joka suuremmilla tiloilla seuraa työtä, kehoittaakin vähän väliä laulamaan. Ja työväki laulaa, arvellen, että vouti tällä tavoin tahtoo estää heitä rypäleitä syömästä. Miten tuon asianlaita lienee, en osaa sanoa. Joka tapauksessa kuuluu laulu viininkorjuuseen. Ja kyllä kai siitä huolimatta jokin rypäle löytää tiensä poimijan suuhunkin. Suuressa joukossa on sitä vaikea huomata. Näin jatkuu korjuu, kunnes koko tarha on käyty läpi. Rypäleet kootaan suuriin sammioihin, ja sitten alkaa puserrus. Mutta  se ei enää kuulu iloiselle poimijaparvelle, joka siirtyy naapuritaloon, missä sama työ alkaa, sama ilonpito jatkuu, samat laulut ja kokkapuheet toistuvat. Ja illalla kaikuu taas tanhualta tanssi, niinkuin edellisessäkin paikassa. Mutta  jos rypäleet ovatkin kypsiä ja kauniita, ei talonpojan viini aina ole ensiluokkaista. Se riippuu valmistuksesta. Tynnyreiden puhdistuksessa on suuri työ, eikä talonpoika aina viitsi sitä niin huolellisesti tehdä kuin olisi välttämätöntä. Kunhan huuhtaistaan vähän, ja sitten saa jo tynnyri uuden sisällön. Sen vuoksi happaneekin viini pian ja menettää arvoaan. Mutta ei talonpoika siitä välitä. Hänhän käyttää sitä vain omaksi tarpeekseen. Sellaisia »viinin murhaajia» on Unkarissa paljon. Toista on suurissa kartanoissa. Siellä puhdistetaan tynnyrit mitä perusteellisimmin, ja kyllä niissä puhdistamista onkin. Ajatelkaapa astiaa, joka vetää lähemmäs 9 000 litraa viiniä. Se on jo niin suuri, että pari kolme miestä hyvin mahtuu sisälle istumaan. Eräässä suuressa viinikellarissa Tállyassa näytettiin minulle kerran tuollaista suurta viinitynnyriä, jossa kaksi unkarilaista upseeria oli ollut piilossa Rákóczin sotien aikana, kun itävaltalaiset ajoivat unkarilaisia takaa. Samassa kellarissa näin myös pulloja, joihin viini oli pantu 110 vuotta sitten. Romanialaiset olivat rosvotessaan myös tätä kellaria verottaneet, ryöstäneet sieltä kaikki kalleimmat viinit. Vain muutama pullo kaikkein vanhinta lajia oli tilanomistajan onnistunut piilottaa. Minäkin sain taskuuni pari kappaletta, mutta niiden ikä ei sentään ollut kuin 42 vuotta. No ikää siinäkin on  viinin iäksi. Tuollainen pullo täytyy yhdellä kertaa nauttia, sillä vanha viini ei kestä yhteyttä ilman kanssa. Jos sitä säästetään, niin toisena päivänä se on jo makunsa menettänyt. Toin viime keväänä Ilmari Kiannolle tuliaisiksi tuollaisen pienen pullon ja sain sitten kesällä Unkariin häneltä tuohelle kirjoitetun kiitosrunon, jossa oli mm. seuraava paikka: Saapui pullo pieni, ah, niin pieni vaan. Pustan puhdas sieni, suuri arvoltaan. Tonavanko vettä? Ei, vaan Tokajin. Sainpas maistaa mettä Mauri Jókain... Niin  tämä »Tokajin vesi» ja »Mauri Jókain mesi» on Unkarin tärkeimpiä tuotteita. Se on vientitavara, joka tuo maalle miljoonia... toisi enemmänkin, jolleivät Unkaria joka taholla ympäröisi vihamieliset naapurit, jotka eivät mitään osta. Puola tekee ainoan poikkeuksen, se ostaa Unkarin viinejä suuremmissa määrin. Sen vuoksi on viinin hinta halpa, kun siitä suuri osa jää omassa maassa käytettäväksi. Köyhimmässäkin unkarilaisessa pöydässä sitä on tarjolla. Soodavedellä sekoitettuna sen halvimman lajin hinta tuskin kohoaa maidon hintaa korkeammaksi, sillä maito on Unkarissa kallista  28 30 filleeriä litra. Sitä paitsi sitä ei ole totuttu käyttämään. Se kuuluu jo paremmin ylellisyystavaroihin niinkuin voikin, jota unkarilainen työmies vain ani harvoin voi leivällensä levittää. Mutta  suomalainen lukija ehkä kysynee: mitenkä on sitten Unkarin kansan raittiuden laita? Se ei ole niinkään huonosti kuin luulisi. Ehdottomasti raittiita ihmisiä tapaa tietysti harvemmin, mutta sellaisiakin on. Tavallisesti viiniä käytetään kohtuullisesti, sitä nautitaan aina miedonnettuna. Senpä vuoksi onkin humalainen Unkarissa harvinainen ilmestys, siitä huolimatta, että viinin käyttö on niin yleinen ja levinnyt kaikkiin kansan kerroksiin. Sananparsi sanoo, että unkarilainen tarvitsee vettä vain kaksi kertaa elämänsä aikana: syntyessään ja kuollessaan. Väliajan hän käyttää viiniä. Siitä voisi jo tehdä melko jyrkkiä johtopäätöksiä  varsinkin mitä raittiuteen tulee. Mutta  kuten sanottu, viininkäyttö ei näy häiritsevän unkarilaisen elämän säännöllistä tahtia. Se näyttää päinvastoin kuuluvan siihen olennaisena, erottamattomana tekijänä. XXV. »PIKKU PETP
FI.» Öcsi on kolmetoistavuotias, katolista kymnaasia käyvä poika, vaikka muuten onkin evankelinen. Katoliseen kouluun hänen on täytynyt mennä sen vuoksi, ettei siinä kaupungissa, missä hän asuu, ole evankelista lukiota. Öcsi on kaunis poika, mustatukkainen, mustasilmäinen, ja kasvot ovaalinmuotoiset. Iho on valkoinen, hieno, melkein kuin tytöllä, mutta kaukana on tyttömäisyys Öcsistä. Hän on reipas, terhakka miehen alku. Joku on antanut hänelle Pikku PetQ
fin nimen, koska hänen ulkomuotonsa muistuttaa tuota kuuluisaa runoilijaa. Mutta  muuten on Öcsi mahdollisimman kaukana runouden ja kirjallisuuden maailmasta. Runojen lukeminen on hänestä suorastaan ikävää. Paljon mielenkiintoisempaa on kissojen jahtaaminen kumipyssyllä tai koppakuoriaisten kerääminen. Öcsi on neljännellä luokalla, ja hänen isänsä, hiilikauppias, sanoo, että hän auttamattomasti jää luokalle. Kun tiedustelen syytä siihen, vastaa hän lakonisesti:  Laiska! Mutta  tämä Öcsin laiskuuskin on eräällä tavalla mielenkiintoista. Vaistoan siinä jonkinlaista varhain herännyttä kapinahenkeä koulun vanhanaikaisuutta kohtaan. Hän väittää, että kaikki opettajat ovat »mätiä». En tunne lainkaan Öcsin koulua enkä sen opettajistakaan muita kuin yhden ainoan  latinankielen lehtorin. Mutta minä uumoilen, että tuossakin koulussa on monta »leipätohtoria», jotka päästäkseen leivästä kiinni ovat antautuneet opettajan virkaan, vaikk'ei heillä ole siihen minkäänlaista taipumusta  puhumattakaan harrastuksesta tai siitä, että osaisivat ymmärtää nuorisoa.  Yksi meillä on kiva opettaja. Se sanoo itsekin suoraan, että tämä on ikävää. Mutta  sille me luemme. Ja Öcsi kyökkäsee mäkeä ylös, kädet selän takana ja heiluttelee päätään. Me olemme matkalla Hejöcabaan ja kävelemme yli Avasin.  Dicsértessék Jézsust Kristust! [Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!] Vanhanpuoleinen herra, katolisen papin puvussa, oli tullut meitä vastaan, ja Öcsi oli tervehtinyt häntä viemällä oikean käden lakin reunaan. Unkarissa käyttävät koululaiset erikoisia koululakkeja, eikä niitä oteta pois päästä tervehdittäessä. Öcsin lakki oli sininen, ja siinä oli liehuva kurjensulka.  Kuinkas sinä, joka olet evankelinen, tervehdit katoliseen tapaan?  kysyin minä.  No... kun on pakko! Eikös sekin, Arvi-bácsi, ole eri mätää? Minä olen evankelinen... ja kuitenkin minun pitää tervehtiä katoliseen tapaan. »Dicsértessék Jézsust Kristust!» Hm! Miksei saa sanoa: Hei!? Ja Öcsi katselee hajamielisen näköisenä ympärilleen aivan kuin olisi unohtanut jotakin. Minä huomautan, ettei oppilaan sentään sopinut tervehtiä opettajaansa noin tuttavallisesti. Siitä kärsi kuri. Mutta  Öcsi oli toista mieltä.  Suvaitseehan Arvi-bácsikin sanoa: Hei! Ja minä vastaan samalla tavalla. Miksei siis samalla tavalla opettajallekin saa sanoa: Hei! Mutta  ne ovat niin mätiä, että niiden pitää aina mennä Jumalan selän taa. Keskustelemme tästä periaatteellisesta kysymyksestä. On lämmin päivä... ja aurinko heloittaa täydeltä terältä. Hiki kohoaa otsalleni... mutta muuten nautin tästä kauniista päivästä ja pienen toverini seurasta. Öcsi kyökkäsee rinnallani, koettaen astua samaa jalkaa kanssani. Jos minä panen kädet selän taa, panee hänkin... ja sitten hän astelee mietteissään niinkuin vanha mies. Mutta  vaikka hän astuukin noin näennäisen rauhallisena ja vakavana, ehtii hän silti huomata ja kuulla kaiken, mitä ympärillä tapahtuu.  Arvi-bácsi! Turilas! Ja Öcsi pysähtyy, nostaa oikean käden etusormen pystyyn ja katseen kiertäessä kaarta kuuntelee tarkkaavaisena.  Tuonne lentää... vuorta alas. Tulee kesä! Niin  kesä nyt oli tulossa. Pensasaidat kapean tien molemmin puolin tekivät jo lehteä. Huviloiden viinitarhoissa kuhisi työ. Siellä kuokittiin ja taottiin. Jostakin kantautui nenään tuore maalin haju. Siellä oli joku jo maalaushommissa. Minun ajatukseni lensivät Kotisaloon, Itä-Hämeessä olevaan kaukaiseen saareen. Siellä oli järvi vielä jäässä... ja venheet nukkuivat talaassa talviteloillaan. Kuin olisi arvannut ajatukseni, kysäisi Öcsi äkkiä:  Suvaitseeko Arvi-bácsi lähteä Suomeen? Aikomus oli lähteä. Suomen kesä oli sentään kovin kaunis.  Minä kysyn sen vuoksi, että olisi ollut hauska, jos Arvi-bácsi olisi suvainnut olla minun konfirmatiossani.  Joko sinä käyt rippikoulua?  Jo. Olen käynyt koko kevään. No... minkälaista siellä oli? Öcsi äimisti. Minä odotin jo, että hän antaisi siitäkin tuon tavallisen mainesanansa: »mätä». Mutta  ei. Hän ei vain ollut oikein tyytyväinen opetukseen.  Onko se oikein, kun pappi naurattaa rippikoulussa? Hän oli saanut minusta jonkinlaisen auktoriteetin... niin ehdottoman ja varman, että minua peloitti. Mietin siis, ennen kuin kysyin:  Mitenkä se sitten naurattaa?  No... kertoo kaikenlaisia juttuja. Kertovatko Suomen papit juttuja rippikoulussa? Eihän se kuulunut rippikoulun ohjelmaan. Rippikouluhan oli vakava koulu.  Niin minustakin! Mutta  siellä me vain vaihdamme postimerkkejä ja syömme suklaata tunnillakin. Saako Suomessa syödä suklaata rippikoulutunnilla? Ei Suomessa saanut syödä missään koulussa millään tunnilla mitään.  Ei meilläkään kymnaasissa. Kun kerran yhdellä kamprulla oli voileipää suussa... suuri pallo poskessa, niin opettaja tuli ja posahutti poskelle, niin että se leipäpallo lensi ja sattui muuatta jutskupoikaa otsaan! Se oli eri jännää! Ja samassa oli Öcsi jo ehtinyt siepata tieltä kivenmukulan ja ampua sillä tien yli loikkaavaa kissaa. Mirri päästi pahan naukaisun ja hävisi pensaikkoon.  Älä sinä ammu eläimiä!  toruin minä. Öcsi hymyili anteeksipyytävästi.  Kissoja vain... kun ne hävittävät linnunpesiä.  Ethän sinä vain lintuja ammu?  tiukkasin minä.  En! Kuinkas minä niitä! Nehän ovat niin sieviäkin. Mustalaispoikia vain toisinaan posahutan housun takalistoihin, kun ne riippuvat oikein alhaalla. Poks! Ei se käy kipeästi. Kuljemme ohi pienen, sievän huvilan. Pitkine loivakattoisine kuisteineen se näyttää kuin silmiään varjostaen tähyävän jonnekin kaukaisuuteen vuoren jyrkällä rinteellä.  Tässä asuu Pechtin setä. Suvaitsetteko tuntea, Arvi-bácsi? Kyllä minä herra Pechtin tunsin. Seminaarin opettaja.  Niin... ja evankelinen. Aivan niin.  Ja sen rouva on meidän rovastin sisar. Senkin tiesin. Olin monesti käynyt Pechtin herrasväen luona. Herra Pecht itse oli hyvä musiikkimies.  Se soittaa ilman nuottejakin, selitti Öcsi.  Meidän Babukin soittaa, mutta  ei se ilman nuotteja pysty. Astelimme hetkisen äänettöminä. Öcsi vain vihelteli. Siinä kasvoi tien syrjässä keltaisia kukkia. Yks'kaks' oli Öcsi polvillaan ja noukki kukkia täyttä päätä.  Mitä? Löysitkö jonkin harvinaisen...? Öcsi vilkaisi minuun, hymähti vähän, mutta ei vastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa hän seisoi edessäni, kukkakimppu kädessään.  Tessék parancsolni!  sanoi hän kumartaen. Kas vain sitä Öcsiä, kun osasi olla huomaavainen! Minä kiitin.  Minä tiedän, että Arvi-bácsi suvaitsee pitää kukista. Ja Öcsi oli taas pannut kädet selän taa ja kyökkäsi siinä rinnallani, etukumarassa olevan pään nyökätessä askelten tahdissa. Keskustelimme taas kouluasioista. Öcsi oli saanut ala-arvoisen numeron latinassa.  Mitä te nyt luette?  Ovidiusta. Minä katsahdin hämmästyneenä poikaan. Mitä? Ovidiusta? Ja neljännellä luokalla jo! Eikö se ollut liian vaikeaa?  Kyllä se on koko visaa, mutta minä opettelen ulkoa.  No... osaatko sinä hyvin kääntää?  Joskus osaan... joskus en. Kun Dani-bácsi oikein hyvin selittää, niin silloin se menee. Mutta... miksikähän latinaakin pitää lukea. No  kun se oli kaiken sivistyksen pohja ja perusta.  Ääts!  pääsi Öcsiltä, ja samassa hän taas ampua poukautti tien yli juoksevaa kissaa. Mutta tällä kertaa ei laukaus sattunut.  En minä siitä sivistyksestä... mutta kun Arvi-bácsikin on suvainnut lukea... ja kun Suomessakin luetaan, niin minäkin koetan lukea. Hänen silmänsä olivat intoa täynnä, kun hän jatkoi:  Suvaitsitteko huomata, Arvi-bácsi? En saanut sattumaan tällä kertaa! Minä kehoitin häntä heittämään tuon kumipyssyn pois. Ne olivat vaarallisia vehkeitä.  Saatat jonakin päivänä ampua jonkin kauppapuodin ikkunan rikki... ja isäsi saa maksaa.  En minä niin tyhmä ole, että sillä tavalla ampuisin... Minua nauratti. Öcsi oli niin veikeän näköinen. Olimme saapuneet muutaman pensasaidassa olevan aukon kohdalle, jota ruostuneet piikkilangat reunustivat. Minä olin käyttänyt tuota »takaporttia» kaupunkiin kulkiessani, kun viinitarhan veräjä oli lukossa.  Tässäkö se on?  Tässä. Humpsis! Yks'kaks' sukelsi poika aukosta läpi, niin että vilahti vain, Minä kömmin varovaisesti perässä, sillä en halunnut repiä vaatteitani piikkisessä pensaikossa. Hetkisen kuluttua seisoimme toisella puolen, päärynäpuun alla, vihreällä ruohomatolla ja hymyilimme toisillemme onnellisina. Olimme perillä. Iltapäivällä nousimme korkealle lavalle, joka oli ylhäällä viinivuoren harjalla, ja katselimme sieltä eteemme leviävää kaunista seutua. Öcsin serkkutytär oli kolmantena... parissakymmenissä oleva neitonen.  Kenestä sinä nyt pidät, Öcsi?  kysyi hän.  Sinusta!  Ja haluaisit mennä naimisiin minun kanssani?  Tietysti!  Mutta... minähän olen sinulle melkein kuin täti.  Mitä se haittaa! Sinun täytyy odottaa! Katsopas! Yksi, kaksi, kolme... (Öcsi laskee sormillaan)... neljän vuoden perästä minä olen ylioppilas. Sitten neljä, viisi vuotta lakikoulussa  yhteensä yhdeksän. Yhdeksän vuoden perästä minä nain sinut!  Mutta... entäs latina?  Luetaankos lakikoulussakin latinaa?  Tietysti!  Ääts!  pääsee Öcsiltä.  Sitten täytyy katsella muualta... Ja hän jää mietteissänsä tuijottelemaan jonnekin etäälle eikä puhu pitkään aikaan mitään. Muistelin edellistä joulua. Öcsi oli ostanut minulle lahjaksi kynän. Mutta  miten ollakaan... Hejócsabaa kohti talsiessaan hän oli sen pudottanut. En ollut koskaan nähnyt häntä niin onnettomana. Hyvän aikaa eteisessä itkettyään hän oli vihdoin uskaltautunut sisälle ja ilmoittanut häntä kohdanneen onnettomuuden. Vai että putosi! olin minä huudahtanut. No... katsopas! Putosi.  Mutta... jos koettaisit mennä hakemaan, olin minä huomauttanut.  Tullin tällä puolen minä otin nenäliinan taskustani  siinä oli sellainen liukas kivikin... ja... ja sitten minä niistin nenäni. Silloin se varmaankin putosi.  Koetapas mennä etsimään.  Jeekutti, jos löytäisin... niin olisin onnellinen...! Puolen tunnin kuluttua hän oli palannut, silmät loistaen. Henkikään ei ollut tahtonut kulkea, niin hän oli ollut innostunut.  Se oli aivan siinä... siinä... sen liukkaan kiven vieressä!  oli hän selittänyt, ja hänen kasvojensa ilme oli vaihdellut joka hetki.  Siihen oli pudonnut. Minä otin nenäliinan taskustani... näin (hän oli näyttänyt)... niistin nenäni... näin (hän oli näyttänyt)... pistin rätin taskuun... näin (hän oli näyttänyt)... ja silloin se oli jo mennyt! Niin se maata pötkötti siinä mukavasti... sen liukkaan kiven vieressä! Hän oli kipristänyt nenäänsä yhtä paljon jännityksestä kuin mielihyvästäkin ja näyttänyt minulle, kuinka kynään lyijy vaihdettiin.  Kirjoittaakos Arvi-bácsi nyt tällä?  Kyllä... kiitoksia vain paljon!  Minustako?  No... vaikkapa sinustakin.  Eri jännää! Minä kerroin pojillekin, että Arvi-bácsi kirjoittaa kirjaa.  No... mitäs ne sanoivat?  Sanoivat vain, että »mikäs kumma se on. Sehän on kirjailija».  Ne ovat sitten eri mätiä  ne pojat! Öcsi oli ottanut minun puukkoni, vetänyt sen esiin tupesta ja leikkinyt sillä. Yht'äkkiä hän oli sujauttanut sen takaisin tuppeen ja ripustanut vyölleen.  Pelkäävätkö suomalaiset puukkoa?  Eivät.  Mutta  täällä pelkäävät. Hän oli kävellyt muutaman askeleen edestakaisin, syvissä mietteissä, kädet housun taskuissa ja pysähtynyt sitten äkkiä eteeni.  Arvi-bácsi! Minäkin tahtoisin saada tämmöisen.  Minkätähden?  No... kun se Dani-bácsi aina sitä Ovidiustaan... niin minä tällä hiukan peloittelisin. Ja hän oli heiluttanut veikeän näköisenä puukon tuppea ja katsellut minua veitikkamaisesti silmiin.  Suvaitsetteko luulla, Arvi-bácsi, että se pelkäisi?  En usko. Lehtori Szabó on metsämies. Öcsi oli pannut puukon paikoilleen pöydälle ja huokaissut. Ei näkynyt mikään auttavan. Tämä maailma oli sentään hirvittävä, kun se pakotti kolmetoistavuotiaan miehenalun lukemaan sellaistakin kuin latinaa. Vaikka hän paljon mieluummin olisi mennyt naimisiin tai lähtenyt Suomeen... tai ruvennut nuohoojaksi. Ei auttanut. Kaikki olivat sitä mieltä, että koulua oli käytävä... isä, äiti, Pali-setä, Irene-täti, serkkutytöt ja Arvi-bácsi... Arvi-bácsikin, vaikka hän oli sille tuonut lahjaksi niin kauniin kynän. Ja kun minä seuraavan kerran olin kohottanut päätäni ja silmännyt ympärilleni, oli Öcsi hävinnyt huoneesta. XXVI. ERI KIRKKOKUNTIA. »Szt. Endressä on kuusi kirkkoa, mutta ei yhtään Jumalaa.» Näin lausui kerran suuri unkarilainen kriitikko ja runoilija Gyulai Pál Szt. Endren pikkukaupungista, joka sijaitsee samannimistä saarta vastapäätä, Budapestistä pohjoiseen. Se on omituisesti sanottu, mutta se sisältää kuitenkin erään totuuden! Unkarissa on suuri joukko eri kirkkokuntia ja eri uskontunnustuksia. Tämä uskontunnustusten kirjavuus sekoittaa siinä määrin uskonnollisen elämän, että siitä on melko vaikea saada kokonaiskuvaa. Roomalaiskatolinen kirkko on valtakirkko. Kun paavi Sylvester II kruunasi P. Tapanin, laski hän tavallaan perustuksen Unkarin katoliselle kirkolle, ts. silloin Unkarista tuli katolinen maa virallisesti, ja P. Tapanin kruunu sai eräänlaisen sakramentaalisen merkityksen. Uskonpuhdistuksen aikana levisi reformatio Unkariinkin, etupäässä kalvinilaisessa hengessä, mutta Habsburgien toimeenpanema vastareformatio hävitti sen melkein kokonaan. Vain pienen pieni määrä protestantteja jäi jäljelle. Niistä muodostavat reformeeratut valtaosan, evankelisten (luterilaisten) jäädessä aivan pieneen vähemmistöön. Minkälainen on Unkarin roomalaiskatolinen kirkko? Ulkonaisesti se tekee yhtä mahtavan ja voimakkaan vaikutuksen kuin sama kirkko missä hyvänsä muualla katolisessa maassa. Kirkkorakennuksia on paljon, ja ne ovat loistavasti, usein aivan ylellisesti sisustettuja. Papisto on runsas ja monilukuinen. Kirkon hallussa on suunnattomat maa-alat, josta osaltaan johtuu se, ettei maakysymystä ole vielä tähän mennessä voitu tyydyttävästi ratkaista. Katolinen kirkko  sikäli kuin tämän kirjoittaja on asian käsittänyt  vastustaa sitä jyrkästi. Sen vuoksi katolisen kirkon piiristä tavataankin Unkarin kaikkein vanhoillisin aines. Se oli esim. viimeiseen saakka Habsburgien kannattaja  kunnes »Anschluss» särki nämä haaveet. Se on kaikkein sitkein kehityksen jarruttaja, sillä sen on hyvin vaikea seurata aikaansa. Katolisesta kirkosta saa Unkarissa saman käsityksen kuin muuallakin katolisissa maissa: se on laitos, institutio, joka on hyvin raskasliikkeinen, mutta joka toimii voimakkaasti ja määrätietoisesti. Sen organisatio on hyvä. Ulkonaisesti sillä näyttää olevan suuri sananvalta ja kannatus, ja sen päämääränä on taistelu kaikkia ei-katolisia ilmiöitä vastaan. Minkä verran se sisällisesti vaikuttaa  on vaikea sanoa. Actio catholica [Katolinen liike.] on kyllä voimakas, ja sen haaraosastoja on ympäri maata, mutta se vaikuttaa enemmän ulkonaiselta poliittiselta järjestöltä kuin ihmisten uskonnollis-siveellistä elämää harrastavalta yhdistykseltä. Ja kuitenkin on katolisenkin kirkon piirissä paljon persoonallisesti hurskaita ja syvästi uskonnollisia ihmisiä, joille henki on enemmän kuin ulkonaiset muodot ja seremoniat. Meitä suomalaisia lähempänä ovat tietysti protestanttiset piirit  olimmepa sitten uskonnollisia tai emme. Sillä niin suuri vaikutus on sillä hengellä, jonka piirissä olemme lapsuudestamme asti kasvaneet, ettemme siitä noin vain yks'kaks' vapaudu. Kotimaan rajojen ulkopuolella sen tavallisesti huomaa. Kaikin, mikä näyttää kotoiselta, tutulta, suomalaiselta, on meille rakasta ja siihen me kiinnymme. Niin on esim. Unkarin protestanttisen kirkonkin laita. Unkarin protestanttinen kirkko on pieni ja siitäkin  kuten jo mainittiin  kuuluu suurin osa kalvinilaisiin. Tilaston mukaan on viimeksimainittuja Tynkä-Unkarin alueella 1 800 000, kun luterilaisia on vain vähän yli puoli miljoonaa. Mutta  jos katselemme näitä molempia kirkkokuntia sivistystekijöinä, joutuvat ne katolisten rinnalla sangen edulliseen valoon. Antakaamme tilaston puhua. Yliopiston kurssit suorittaneista oli v. 1937 jokaista 1 000 henkeä kohti: luteril. 14, reform. 8, roomal.kat. 8, kreikkal.kat. 5. Yliopistotutkinnon suorittaneita: luteril. 36, reform. 20, roomal.kat. 24, kreikkal.kat. 15. Kuusi luokkaa kansakoulua käyneitä: luteril. 635, reform. 425, roomal.kat. 398, kreikkal.kat. 219. Luku- ja kirjoitustaitoisia: luteril. 916, reform. 859, roomal.kat. 835, kreikkal.kat. 696. Koulujen ylläpitoon osaaottavia: luteril. 76, reform. 61, roomal.kat. 52. Tästä päättäen muodostavat siis Unkarin luterilaiset maan sivistyneimmän osan. Mutta  samalla he reformeerattujen kanssa ovat kaikkein köyhimpiä, sillä 100 000 roomal.kat. kohti tulee kirkkojen maa-alueista 15 200 tynnyrinalaa; 100 000 reformeerattua kohti 2 700 tynnyrinalaa; 100 000 luterilaista kohti ainoastaan 1 850 tynnyrinalaa. Ja kuitenkin heidän uhrinsa maailmansodassa olivat kaikkein suurimmat. Sillä 1 000:sta miehestä saavutti sankarikuoleman: luteril. ........................ 47, reform. ......................... 44, roomal.kat. ..................... 42, kreikkal. kat. .................. 36, ortod. .......................... 23, juutal. ......................... 22. Mitä siveelliseen elämään tulee, ovat protestantit siinäkin suhteessa maansa kaunistus. Sillä 1 000 vastasyntyneestä lapsesta oli v. 1937 aviottomia: luteril. ....................... 178, reform. ........................ 211, roomal.kat. .................... 215, kreikkal.kat. .................. 231. 100 000 rikoksista tuomittua kohti tuli samana vuonna: luterilaisten osalle ............548, reform. .........................702, roomal.katol. ...................808, kreikkal.kat. ...................980 henkeä. Ja kuitenkin nimitti paavi Leo XIII luterilaisuutta »ruina morum ultima ksi»  tapojen viimeiseksi raunioksi. Tämä on evankelisten laatima tilasto, ja voi olla, että katolilaisten laatimana numerot jonkin verran muuttuisivat. Mutta missään tapauksessa ne eivät voisi muuttua niin suuresti, että luterilaiset menettäisivät kunniapaikkansa. Unkarin katoliset opetusministerit ovat tämän myöntäneet  viimeksi opetusministeri Hóman. Ja Unkarin historiahan opettaa meille, että hyvin monet veljeskansamme huomatuimmista miehistä, jotka me täällä kaukaisessa Pohjolassakin tunnemme, olivat protestantteja. Niinpä olivat esim. luterilaisia Sándor PetQ
fi ja Lajos Kossuth, reformeerattuja esim. Mauri Jókai ja János Arany. Nykyisistä Unkarin johtavista kirjailijoista ovat reformeerattuja: Zsigmond Móricz, Dezsö Szabó, János Kodolányi ja József Erdélyi. Samoin maalareista ja kuvanveistäjistä on hyvin moni protestantti. Unkarin valtionhoitaja Horthy on kalvinilainen. Jne. Tämä merkitsee suurta sivistyspanosta, kun on kysymys niin suuresta vähemmistöstä kuin minkä Unkarin protestantit maan katolisen väestöryhmän rinnalla muodostavat. Mutta  norjalainen Henrik Ibsenhän sanookin, että vähemmistö on aina oikeassa. Roomalaiskatolinen kirkko osaa muuten hyvin valvoa etunsa. Seka-avioliitoista se hyötyy aina niin sanotun reverzális-järjestelmän kautta. Sillä tavalla menettää protestanttinen kirkko vuosittain paljon jäseniään. Ei siis ole ihme, että näiden eri kirkkokuntien kesken on olemassa taistelua ja jännitystä. Suurimpana ja vahvimpana sortaa roomalaiskatolinen kirkko usein heikompaansa. Kouluissa harjoitettu propaganda tuo tämän jännittyneisyyden kodinkin piiriin. Saattaa tapahtua, että katolinen lapsi koulusta tullessaan sanoo protestanttiselle äidilleen, ettei tämä ole isän laillinen aviopuoliso, koska ainoa oikea ja autuaaksi tekevä katolinen kirkko ei ole heidän avioliittoansa vahvistanut  siitä huolimatta, että he ovat porvarillisesti vihityt ja saaneet jommankumman  joko reformeeratun tai luterilaisen kirkon siunauksen. Kuka on näin opettanut? Fötisztelendó úr  koulun uskonnon opettaja. Vaikeassa asemassa on siinä äiti. Mutta  mitä tehdä? Ei sovi sekaantua lapsen uskonnon opetukseen. Katolinen koulu ei sitä salli. Kaikkialla yhteiskunnallisen elämän alalla, missä kirkolla vain on jotakin sananvaltaa, esiintyy tämä jännitys, tämä kilpailu. Katolilaiset saavat etusijat. Siinä unohdetaan usein asianomaisen ansiot, kansalaiskunto ja kyky ja annetaan uskontokysymyksen yksinomaan ratkaista. Räikeimmin tämä tulee näkyviin kaupunkien hallinnossa. Monessa kaupungissa, missä katolilaiset muodostavat enemmistön  ja senhän ne tekevät melkein jokaisessa  rakennuttaa kaupunki kirkkoja katolisille seurakunnille. Näihin käytetään yleisellä verotuksella koottuja tuloja, joihin protestantitkin tietysti ovat ottaneet osaa. Näin he joutuvat avustamaan kirkkojen rakentamisessa katolilaisia. Mutta jos he itse pyytävät kaupunginhallitukselta avustusta oman kirkkonsa rakentamiseen, hylätään heidän pyyntönsä tavallisesti. Ja sen vuoksi he saavat turvautua vapaaehtoiseen keräykseen. Näin on minulle kertonut eräs hyvin huomattava evankelisen kirkon johtomies, eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen tiedonantojaan. Kilpailua ja taistelua siis on, ja tässä taistelussa Unkarin protestanttinen kansa usein kärsii tappion. Mutta  kuntonsa ja lahjakkuutensa puolesta se usein myös voittaa. Niinpä on Budapestin evankelinen lyseo useamman kerran voittanut koulujen väliset kilpailut eri oppiaineissa. Mutta  siitä huolimatta ei evankelisluterilaisen Suomen opetusministerille, kun hän syksyllä 1937 kävi Unkarissa kulttuurisopimusta solmiamassa, suvaittu näyttää tätä Budapestin kuuluisaa lyseota  paremmin kuin muitakaan luterilaisia laitoksia. No, se on selvä: ohjelma oli valtion puolelta laadittu, ja siinä tahdottiin antaa yksinomainen sija vain Unkarin katolisen maailman ilmiöille. Tämä saattaa jo tuntua kiivailulta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Kaikki kunnia katoliselle kirkolle ja sen työlle, silloin kuin se edistää ihmiskunnan parasta. Ja toiselta puolen: ankara tuomio kaikille kirkoille  olivatpa ne sitten luterilaisia tai kalvinilaisia  silloin kuin ne asettuvat estämään sellaista, mistä kuolematon ihmishenki on aina kaikkein kiivaimmin kiinnipitänyt: esim. tieteellisen tutkimustyön vapautta. Historia osoittaa kyllä, että protestanttiset kirkkokunnat ovat harvemmin tähän syntiin langenneet kuin roomalaiskatolinen. Kaikki inhimillinen on heikkoa ja puutteellista, niinpä eri kirkkokunnatkin. Lopettakaamme siis tämä luku leppoisasti ja kertokaamme, mitä muutaman Länsi-Unkarin kaupungin eri kirkkojen kellot joka päivä »juttelevat» toisilleen: Yläkaupungin kirkonkellot soittavat: Jo reggelt, jo reggelt, jo reggelt! (Hyvää huomenta, hyvää huomenta, hyvää huomenta!) Siihen yhtyvät sistersiläiskirkon kellot viattomine kysymyksineen: Mi ujság, mi ujság, mi ujság! (Mitä uutisia, mitä uutisia, mitä uutisia?) Fransiskaaniluostarin kirkonkellot juoruavat nopeassa tahdissa: Egy kis fiu született, egy kis fiu szülletett, egy kis fiu szülletett! (Pikku poika syntyi, pikku poika syntyi, pikku poika syntyi!) Naapurissa olevan seminaarikirkon kellot kyselevät heti uteliaina: Ki az apja, ki az apja, ki az apja! (Ken on isä, ken on isä, ken on isä?). Johon piispankirkon syvä-ääniset kellot kumeasti vastaavat: Egy kanonok, egy kanonok,egy kanonok! (Eräs kaniikki, eräs kaniikki, eräs kaniikki!). Siihen helähtävät nunnaluostarin kirkonkellot ilkkuvasti soimaan: Mindjárt tudtam, mindjárt tudtam, mindjárt tudtam! (Hetipä tiesin, hetipä tiesin, hetipä tiesin!). Se on tietysti luterilaisten sepittämä, niinkuin voi arvatakin. Mutta  samanlaisia juttuja ovat katolilaiset sepittäneet protestanttien kirkkojen kellonsoitosta. Kumpikaan ei siis jää jäljelle toisestaan. Lohduttavana piirteenä noissa »soitoissa» on niihin kätkeytynyt huumori. Ja huumori on todellisen inhimillisyyden kauneimpia ja jaloimpia ilmenemismuotoja. Kunpa todella inhimillisyys kirkastaisi ja tasoittaisi myös eri kirkkokuntien välistä taistelua ja kilpailua veljesmaassamme Unkarissa. Silloin olisivat asiat paremmalla kannalla kuin nykyisin. Sillä kyllä kai meidän  niin protestanttien kuin katolistenkin  täytyy myöntää, että »moninaisissa me puutumme». Käyskentelen muutaman reformeeratun seurakunnan hautausmaalla. Siellä akaasioiden ja vanhojen poppelien siimeksessä nukkuvat vainajat. Puoleksi lahonneita hautaristejä on siellä täällä, joiden kirjoituksista ei enää saa selvää. Sen vain huomaan, että melkein jokaisessa ovat kirjaimet B. F. R. A. (Boldog feltámadás reménye alatt  Onnellisen ylösnousemuksen toivossa.) Pysähdyn muutaman pystyssä olevan, lappalaisten poronpulkkaa muistuttavan muistomerkin ääreen, josta vaivoin tavailen: Itt nyogszom én Fábián Julcsa, Siromon virit a sóska. Éltemben sokat próbaltam, de még ilyenre nem találtam! (Tässä lepään minä Julcsa Fábián. Kummullani kukkii suolaheinä. Elämässäni koettelin paljonkin, mutta en vielä tämmöistä tavannut.) Niinpä niin. »Kummullani kukkii suolaheinä...» Siinä on päätös ja loppu kaikista tämän inhimillisen elämän taisteluista. XXVII. JUUTALAISIA. Mainitsin tämän kirjan alussa, kuinka masentavan vaikutuksen suomalaiseen tekee Budapestin juutalaisleima. Tätä leimaa tapaa kaikkialta Unkarista  suuremmassa taikka pienemmässä määrin. Lienee siis paikallaan puhua tässä vähän enemmän juutalaisista. Heitä on monta eri tyyppiä. Kaikkein tavallisin on unkarilaisuuden vaippaan verhoutuva juutalainen, joka toimii eri aloilla. Hän esiintyy mielellään unkarilaisena  varsinkin jos hän joutuu edustamaan maata sen rajojen ulkopuolella. Mutta  pohjimmaltaan hän kuitenkin useimmissa tapauksissa ajaa oman kansallisuutensa etuja ja päämääriä. Mutta on näiden joukossa sellaisiakin, joiden »viaksi» ei voida lukea mitään muuta kuin se, että ovat sattuneet juutalaisina syntymään, niin kaikin puolin kunnollisen ja hyvän vaikutuksen he tekevät. He harrastavat työtään, ovat lujasti kiintyneet Unkarin maahan, jota pitävät isänmaanaan. He eivät vain ole luopuneet uskostaan, vaikka eivät enää noudatakaan sen sääntöjä. He ovat enimmäkseen neologeja, aivan moderneja, ja he säälivät ortodoksisia veljiään, joita pitävät osaltaan syyllisinä siihen, että heidän rotunsa on niin vihattu ja halveksittu toisten kansojen keskuudessa. Useimmat Unkarin tieteen ja taiteen alalla työskentelevistä juutalaisista kuuluvat tähän ryhmään. Mutta  toista ovat afäärijuutalaiset. He eivät salaa kansallisuuttaan. Päinvastoin he ylpeilevät siitä. He ovat varakkaita, heidän käsissään ovat liike-elämän langat. He halveksivat unkarilaista, jota pitävät ainoastaan kyvyttömänä kadehtijana. Heidän mielestään ovat kaikki muut kansat jätetyt heidän armoilleen. Ja he sovelluttavat tätä uskoaan joka päivä käytännössä, nylkien ja pettäen niin paljon kuin ennättävät. Tähän luokkaan kuuluu Keletin (Itäaseman) vieressä olevan suurhotellin omistajakin. Mutta  joskus joutuu tapaamaan sellaisiakin juutalaisia, joille aine, materia, ei enää merkitse mitään, vaan joille henki ja henkinen elämä on tullut kokonaan pääasiaksi. He ovat epäitsekkäitä, eivät enää katso, kuuluuko joku heidän ympäristöstään heidän »omiin ihmisiinsä» vai ei. He haluavat vain seurata omaa, sisäistä kutsumustaan ajattelematta mitään muuta. Olen tavannut sellaisiakin. Istuin kerran junassa. Olin vaimoni kanssa matkalla Unkariin. Prahasta nousi vaunuosastoomme kaksi naista, jotka heti kiinnittivät huomiotani harvinaisen sävyisellä olemuksellaan. Sitä paitsi he puhuivat unkaria. He olivat kuin kaksi suomalaista »pyhäkoulutätiä», jotka palailevat jostakin pyhäkoulunopettajien kongressista. Niin herttaisen, vaatimattoman ja sydämellisen vaikutuksen he tekivät. Jouduin juttusille heidän kanssaan. Sain tietää, että he olivat matkalla Palestiinaan ja olivat käyneet Prahassa sukulaisiaan tervehtimässä. Heillä oli myös sukulaisia Pestissä, ja he olivat Unkarissa syntyneitä.  Olette varmaankin sionisteja?  kysyin minä. Niin  sionisteja he olivat. Heille oli kirkastunut sionismin aate ja Eres Israel  Israelin maa. He olivat siis jättäneet kotinsa ja omaisensa ja siirtyneet Palestiinaan elättääkseen itsensä siellä kättensä työllä. Vastapäätä istuva juutalainen herra, joka oli sydäntautinen ja joka tuon tuostakin otti muutaman tipan strofantiinia, murisi. Hän ei hyväksynyt tuollaista haaveilua. Miksi piti lähteä Palestiinaan, kun Euroopassa kerran oli yllin kyllin leipää? Vaikka  totta puhuen  se leipä oli viime aikoina tullut hiukan kapeammaksi  sen jälkeen kuin Hitler oli alkanut karkoittaa juutalaisia Saksasta, Hän, puhuja, oli onneksi Ta
ekkoslovakian alamainen eikä hänellä siis ollut minkäänlaista hätää. Mutta  Hitler! Jumala tuhotkoon sen miehen!  Me taas haluaisimme pystyttää Hitlerille muistopatsaan, virkkoi toinen sionistineideistä, nuorempi ja miellyttävän näköinen. Muistopatsaan! Herrasmies haukkoi henkeään. Hän sai taas lievän sydänkohtauksen, niin että hänen piti ottaa strofantiinia. Mitä neiti oikein tarkoitti?  Sitä, mitä sanon. Me kiitämme Jumalaa joka päivä Hitlerin tähden. Minäkin olin hämmästynyt. Tuo oli todella juutalaisen suusta niin ennen kuulumatonta, että se ihmetytti. Pyysin neitiä selittämään tarkemmin.  Katsokaapa, sanoi hän puoleeni kääntyen.  Ennen me vain himoitsimme rikkautta, olimme liikeihmisiä ja nyljimme ympäristöämme. Ajattelimme vain, että  kunhan meillä vain on paljon rahaa, niin silloin on kaikki hyvin, silloin on käsissämme valta ja mahti. Kukaan meistä ei ajatellut, että henki on enemmän kuin ruumis ja että rikkaus oli oikeastaan hyvin kohtalokas lahja, joka useimmissa tapauksissa koitui omistajallensa kiroukseksi. Me elimme kuin loiset... täällä Euroopan jaloissa, vaikka kuvittelimmekin, että koko maailma oli meidän. Tiesimme kyllä, että meillä oli oma maa... se, jonka Jumala kerran antoi Abrahamille, mutta siellä isännöivät vieraat kansat... eikä meillä ollut halua muuttaa sinne. Mutta sitten tuli sionismi... tuo suuri aate, että Palestiina oli meidän. Me aloimme muuttaa sinne... tosin aluksi hyvin vähässä määrin, sillä useimpia houkutteli vielä maailman kulta ja rikkaus. Kunnes Hitler tuli ja avasi silmämme. Vastapäätä istuva juutalainen herra murahteli ja katseli ohitsekiitäviä maisemia.  Kuinka se Hitler teidän silmänne avasi?  Siten, että hän teki meistä köyhiä yhdellä iskulla! Rupesi karkoittamaan meitä pois. Meiltä jäivät kodit, omaisuutemme ja rikkautemme sinne, missä olimme ennen asuneet. Jouduimme kodittomiksi. Silloin muistimme Israelin maan. Sehän oli Jumalan meille antama isänmaa... ja me rupesimme muuttamaan sinne yhä suuremmissa joukoin. Ja siellä alkoi meille uusi elämä. Ja hän kuvasi minulle lennokkaasti oman pienen mökkinsä Karmelin rinteellä. Välimeri välkkyi sinne... ja oranssilehdot hohtivat kuin kulta laskevan ilta-auringon valossa. Siellä he asuivat, siellä he tekivät työtä aamusta iltaan... hoitivat puutarhaansa, kastelivat, kitkivät rikkaruohoa jne. Se oli ihanteellista.  Ymmärtänette siis, minkä vuoksi olemme niin kiitollisia Adolf Hitlerille? Kyllä. He olivat Hitlerin kautta löytäneet itsensä.  Aivan niin!  vastasivat molemmat yhteen ääneen, ja heidän silmänsä loistivat kosteina.  Siksi me haluaisimme pystyttää hänelle muistopatsaan. He olivat sellaisia juutalaisia. * * * * * Muutamana sunnuntaina viime kesänä kävelin Budapestissä ilman päämäärää. Olin huomaamattani joutunut juutalaiskaupunginosaan ja katselin vanhoja, epäsiistin näköisiä taloja, jotka kaikki olivat juutalaisten asumia. Rupesi satamaan, ja minun piti äkkiä hakea itselleni jostakin suojaa. Katselin ympärilleni. Siinä vähän matkan päässä oli antikvaarinen kirjakauppa, joka sunnuntaista huolimatta näytti olevan auki. Vanhanpuoleinen, kalottipäinen juutalainen seisoi ovella, sanomalehteä lukien. Harppasin yli kadun ja pyysin lupaa saada hetkiseksi poiketa sisään sadetta pitämään.  Tessék parancsolni! Mitä ystävällisimmin mies siirsi minulle tuolin ja minä istahdin. Se oli pieni, ahdas, hyvin vanha ja likainen kirjakauppa. Mustuneita niteitä oli hyllyillä sikin sokin, ja nurkissa paksut pinkat kaikenlaista kirjallisuutta kujan hajan. Kaikkialla oli pölyä ja likaa, kaikki näytti äärettömän vanhalta ja nuhraantuneelta. Vahingossakaan ei silmäni keksinyt missään aivan uutta kirjaa. Omistaja seisoi ovella sanomalehteä tutkien, nenä melkein paperissa kiinni. Huomasin, että hän oli tavattoman likinäköinen. Haastelin yhtä ja toista. Tiskin takana istui tyttö  noin parinkymmenen ikäinen arviolta. Hän puhui murteellista unkaria. Mutta  hän samoin kuin isänsäkin vastailivat vain yksikantaan. Tunsin tuon vanhastaan. He epäilivät minua. He olivat niin paljon tässä maailmassa kokeneet, etteivät luottaneet vieraaseen. Mutta minulla on eräs keino, jonka avulla olen tavallisesti avannut juutalaisen maailman salaperäisen portin. Olen ruvennut puhumaan hepreaa, ts. olen johdattanut keskustelun Vanhan Testamentin alalle ja sitten sopivissa kohdin siteerannut profeettojen sanoja hepreaksi. Niin tein nytkin.  Isä! Kuuletko? Vieras herra puhuu hepreaa! Se oli tyttö, joka näin huudahti. Ja nyt heräsi isänkin mielenkiinto. Hän laski lehden syrjään ja tuijotti minua suurilla, likinäköisillä silmillään.  Vai niin! Armollinen herra puhuu hepreaa. Kuinka te oikein sanoittekaan? Kertasin profeetta Jesajan kujan 40. luvun 1. säkeistön.  Te olette Espanjan juutalainen? Minua nauratti, mutta en vahingossakaan näyttänyt sitä. Espanjan juutalainen! Kuinka hän sellaiseen johtopäätökseen oli tullut?  No, te äännätte hepreaa aivan kuin Espanjan juutalaiset. Minulle selvisi. Eri maissa äännettiin hepreaakin eri tavoilla  aivan niinkuin latinaa. Mutta  niin halusta kuin olisin tällä kertaa ollutkin Espanjan juutalainen  en kuitenkaan viitsinyt jättää häntä tähän väärinkäsitykseen, vaan sanoin olevani suomalainen. Mutta  nyt ei kirjakauppias joko enää kiinnittänyt huomiotaan oikaisuuni tai oli hepreantaitoni poistanut hänen viimeisenkin varovaisuutensa  hän rupesi puhumaan Romanian pääministeri Gogasta. Olinko lukenut, mitä hän oli Herran valitulle kansalle tehnyt? Kyllä. Olinhan toki sen verran sanomalehtiä seurannut. Mutta  olinko lukenut, kuinka hänen oli käynyt? Olinpa tainnut siitäkin lukea.  Niin!  huusi hän, ja hänen suuret, likinäköiset, ulospäin pullistuneet silmänsä pyörivät silmälasien takana kuin pienet maapallot.  Hän sai halvauksen! Ja 40 päivän perästä hänet temmattiin täältä pois! Niinpä niin, mutta  oliko siinä mitään merkillistä? Kerranko ihminen täällä halvauksen sai!  Niin!  huusi mies edelleen.  Mutta tällä kertaa kuuli Jahve kansansa rukoukset. Kun kaikki maailman oikeauskoiset juutalaiset sekä kotona että synagogissa rukoilivat Jumalan kostoa tälle Hänen kansansa vainoojalle, niin Jumala kuuli heidän rukouksensa. Ja seuraus oli, että Goga sai halvauksen... ja 40 päivän perästä hän oli vainaja! Tässä oli siis toisenlainen tyyppi... tämä siivonnäköinen kirjakauppias. Hän hehkui pyhää vihaa kaikkia kansansa sortajia kohtaan. Hän uskoi kirjaimellisesti, että Jumala todella heidän rukoustensa vuoksi oli surmannut Romanian pääministerin. Mutta  silloinhan oli Jumala aivan toista mieltä Hitleriin nähden. Hän oli tehnyt paljon enemmän... ja hän eli vain ja karkoitteli juutalaisia Saksasta yhä edelleenkin.  Hänen aikansa tulee vielä! Ja hän pudisti sormeaan profeetallisesti. Sade oli lakannut, ja minä toivotin hyvää päivää sekä läksin jatkamaan vaellustani.  Isten vele! (Jumalan haltuun!). Hän oli taas sitä tyyppiä. * * * * * Poikkesin kerran muutamassa pikkukaupungissa juutalaisten synagogaan. Se oli loistava rakennus, harvinaisen taiteikkaasti sisustettu. Halusin nähdä sapatin aattoillan jumalanpalveluksen. Se olikin hyvin mielenkiintoinen. Mutta  mielenkiintoisempi oli tuttavuus, jonka solmin tämän synagogan rabbin kanssa. Hän oli nuori, harvinaisen sivistynyt mies. Hän vei minut kotiinsa. Siellä oli sapattiaaton illallispöytä katettuna, ja Mooseksen lain mukaan rabbi ehätti sen siunaamaan, ennen kuin pöydällä palavat kynttilät olisivat palaneet loppuun. Hän tarjosi minulle lasillisen viiniä, ja sen jälkeen istuimme haastelemaan. Hän ei ollut yhtään varovainen. Päinvastoin häntä näytti kiinnostavan kaikki, mikä oli hänelle uutta ja outoa. Hänelle ei totuus näyttänyt merkitsevän yksinomaan juutalaisuutta, vaikkakin hän  isiensä sääntöihin kasvatettuna  oli valinnutkin rabbin viran. Mutta  niinhän oli jokaisen kristityn papinkin laita, joka ajatteli asiaa syvemmin. Totuus oli hänellekin usein jotakin aivan toista kuin hänen oman kirkkokuntansa uskontunnustus. Se oli usein niin syvää ja vaikeaa, ettei siitä profeetta Jeremian sanojen mukaan käsittänyt muuta kuin ääriä vain. Ja toisinaan se taas oli mitä yksinkertaisinta... niin yksinkertaista ja selvää, että sitä juuri sen vuoksi oli niin vaikea omistaa. Juuri kun olimme sen käsittämäisillämme, meidän, kävi kuin lappalaisen, joka koetti pyydystää kiinni menentelijä-poroa. (Olinhan äsken juuri kertonut hänelle Lapista ja noista poroista.) Tuollainen poro väisti suopungin heiton... eikä lappalainen saanut sitä kiinni. Samoin kävi meidänkin yrittäessämme vangita jotakin erikoista totuutta. Mitä oli sitten tehtävä? Meidän piti rajoittua vain ns. yleistotuuksiin, jotka meidän järkemme, omatuntomme ja elämänkokemuksemme vahvistivat oikeiksi. Ja sellainen oli esimerkiksi tämä: »Eikö meillä kaikilla ole yksi Isä? Eikö yksi Jumala meitä luonut ole?» Hän katsoi minua rehellisesti silmiin, ja minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa. Keskustelimme paljon. Tunnit kuluivat. Pöydällä palaneet kynttilät olivat jo aikoja sammuneet. Nousin lähteäkseni.  Tämä oli mielenkiintoisimpia keskusteluja, mitä minulla on pitkiin aikoihin ollut. Olen oppinut Teiltä paljon. Niin olin minäkin häneltä oppinut... paljon sellaista, mitä en ollut tullut koskaan ennemmin ajatelleeksi. Hän otti kirjahyllystänsä kirjan ja ojensi sen minulle. Se oli hänen kirjoittamansa unkarinkielinen heprean kielioppi. Valitettavasti hän ei voinut enää kirjoittaa siihen omistuskirjoitusta, koska sapatti oli jo alkanut ja se oli kielletty Mooseksen laissa. Mutta seuraavana päivänä hän lupasi tulla minua tervehtimään ja silloin kirjoittaa.  Minä ajattelen näin: tämä meidän oman uskontomme sääntöjen seuraaminen on vain inhimillistä. Me olemme tottuneet niihin, meidät on kasvatettu niissä ja siksi me tottelemme niitä. Mutta  sillä ei ole mitään tekemistä varsinaisen totuuden kanssa... sen kanssa nimittäin, että me ymmärrämme toisiamme ja toistemme maailmankatsomusta. Lähimmäisensä ymmärtäminen on jumalallista. Ja hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä, ja minä läksin. Merkillistä, ajattelin käyskennellessäni hiljaisia, mutkikkaita katuja asuntoani kohti. Se, mitä me tavallisesti pidimme jumalallisena, olikin inhimillistä ja päinvastoin. Me kristityt ajattelimme tavallisesti niin, että kirkon ulkonaisten sääntöjen noudattaminen oli jumalallista  kun taas kirkkoomme kuulumattoman lähimmäisen ja hänen maailmankatsomuksensa ymmärtäminen oli jonkinlaista inhimillistä heikkoutta. Mutta  asia olikin ihan päinvastoin. Meidän ahdasmielisyytemme ja suvaitsemattomuutemme teki asian käsittämisen vain niin vaikeaksi. Sinä iltana minun oli hyvin keveä olla. Näin eri kansallisuuksien, eri rotujen ja eri uskontokuntien välisen taistelun hyvin yksinkertaisessa ja selvässä valossa. Taistelu johtui siitä, että me kaikki asetimme väärään järjestykseen käsitteet: ihminen, uskonto ja kansallisuus. Me asetimme tavallisesti joko uskonnon tai kansallisuuden ensimmäiseksi... ja ihminen jäi viimeiseksi. Mutta  ihminen oli asetettava ensimmäiselle sijalle, sitten seurasi uskonto ja lopuksi kansallisuus. Sillä oli olemassa vain kahta lajia ihmisiä: hyviä ja huonoja. Jos kaikki maailman kansat oppisivat tämän yksinkertaisen läksyn... oppisivat ja omaksuisivat sen yhtä kiihkeästi, yhtä intohimoisesti kuin ne nyt omaksuivat itsekukin oman uskontonsa ja kansallisuusaatteensa, niin siiloin olisi ihmiselämä varmasti paljon onnellisempaa ja oikeudenmukaisempaa. Roomalaiskatolisen kirkon kello löi jossakin kaksitoista. Oli puoliyö. Muistin rabbin pöydällä palaneet kynttilät ja niiden sammumisen. Isäntäni oli maininnut jotakin sellaista, että ne kuvasivat päivän loppua ja uuden alkua, »Tuli ehtoo ja aamu... toinen päivä.» Päivän alku oli siis oikeastaan ilta. Mutta  meidän mielestämme oli siinä välillä yö... ja tämä yö oli juuri sitä ymmärtämyksen puutetta... sitä eri kansallisuuksien, rotujen ja kirkkojen välistä vihaa ja taistelua, joka teki elämän niin raskaaksi. Asia oli paljon yksinkertaisempi. »Tuli ehtoo ja aamu... toinen päivä.» Ihmeellistä! Totuus oli välistä hyvin yksinkertainen. * * * * * Olen tahallani tahtonut esittää pari poikkeuksellista juutalaistyyppiä. Heitä on varmasti enemmänkin. Mutta yhtä varmaa kuin tämä on myös se, että suurin osa Unkarinkin juutalaisista on maalle vahingoksi. Kun ajattelee, että viidellä prosentilla koko valtakunnan asukkaista on 63 % koko maan vuosituloista, niin epäsuhde on tavaton. Näin on minulle kerrottu. Jotakin olisi siis ehdottomasti tehtävä, mutta mitä. Siinä on kysymys. Uskon Unkarin selviytyvän kaikista muista kysymyksistään, mutta juutalaiskysymykseensä se tulee aina kompastumaan. Siksi suuri vaikutusvalta on juutalaisilla maassa ja siksi syvälle on juutalaisystävällinen mieliala tunkeutunut muutamiin yhteiskuntaluokkiin. Ez a nehéz kérdés  se on vaikea kysymys. Näin vastaa unkarilainen, kun tämä asia joutuu puheeksi. Ja vaikea se on. Katsottakoonpa asiaa miltä puolelta tahansa, niin siitä ei pääse. Saksa menettelee mutkattomasti, ja sitä voi hyvin ymmärtää. Mutta  sittenkin jää jäljelle kysymys: täytyykö tuhansien viattomien ihmisten kärsiä sen vuoksi, että määrätty systeemi on tehnyt heidät niin vihatuiksi kaikkien kansojen keskuudessa! Nähtävästi, sillä se on syyn ja seurauksen laki. Sillä sitä voinee tuskin kukaan kieltää, etteikö juutalaisten keskuudessa olisi vuosisatojen aikana järjestelmällisesti pyritty rikkauteen ja vaikutusvaltaan toisten kansojen kustannuksella. XXVIII. KUNINKAAN TIE. Maata kierrellessäni olin pari kertaa sattunut sellaiseen paikkaan, jonka muisto loihti mieleeni katkelman oman maamme historiasta: kuningas Kaarle XII oli täällä yötä, ja: kuningas Kaarle XII majaili tässä talossa. Edellinen paikka oli Debrecenissä, Széchenyi-utcan varrella n:ssa 6 ja jälkimmäinen Pestissä, Váci-utcan varrella n:ossa 43. Molemmissa taloissa on muistotaulu kertomassa noista tapauksista. Mutta  kun kolmannen kerran saavuin tuollaiselle paikkakunnalle, jonka kautta tuo kuuluisa kuningas oli matkannut palatessaan viisi vuotta kestäneen Turkinmaalla oleskelunsa jälkeen jälleen isänmaahansa, heräsi mielenkiintoni. Olisi hauskaa ottaa selvää, minkä paikkakuntien kautta kuninkaan tie oli kulkenut. Historialla on ihmeellinen lumousvoima. Muistamme kouluajoiltamme, millä innostuksella seurasimme tuon kuuluisan »Rautakallon» retkiä. Häntä ympäröi ihmeellinen sadun hohde, ja me näimme hänessä vain ainutlaatuisen sankarin. Jälkeenpäin  asioihin paremmin syvennyttyämme  huomasimme, että tuo sadun hohde merkitsi meidän isänmaallemme vain sotaa, nälkää ja ruttoa  hirveintä onnettomuutta, mikä jotakin kansakuntaa saattaa kohdata, ja meidän ihailumme sankarikuningasta kohtaan viileni hyvin suuresti. Mutta vieraalla pohjalla seistessämme, kaukana kotimaastamme, saattaa tuollainen ihailu jälleen syttyä: me näemme jälleen sankarin, joka tuli kirjaimin on piirtänyt nimensä maailman historiaan. Niin kävi minunkin Unkarissa eräänä syyskesän päivänä seisoessani Jászárokszállásin turkkilaisaikaisen vanhan postiaseman edustalla ja tarkastellessani sen holvatun portin yläpuolella olevaa postitorven kuvaa. Jouduin historian lumoihin. Olin näkevinäni idästä päin  Bod in ja Atány in suunnalta postivaunujen lähestyvän. Se oli tietysti vain mielikuvitusta  mutta joskus tempaa mielikuvitus meidät niin valtoihinsa, että tahtomattamme jäämme katselemaan sen esilleloihtimia värikkäitä kuvia. Niinpä minäkin nyt jäin seuraamaan mielikuvitukseni lentoa. Idästä päin... Bodin ja Atány in suunnalta lähestyivät siis postivaunut. Kura roiskui korkealle viisivaljakon villisti ravatessa. Postilla näytti olevan tavallista kiireempi. Päästyään postiaseman eteen hyppäsi kuski alas. Hänellä oli pitkävartinen piiska kourassaan, ja postitorvi riippui nahkakantimessa hänen kupeellaan. Hänen vieressään istunut, muukalaiseen tapaan pukeutunut, keski-ikäinen mies, jolla oli tummansininen peruukki, ruskea kauhtana ja kultasyrjäinen, leveälierinen hattu, astui myös alas verryttelemään jäseniään. Hän lähti kävelemään ilman päämäärää  sillä aikaa kuin hevosia vaihdettiin. Muitakin matkustajia työntyi vaunuista ulos, mm. pari Transsylvaniasta kotoisin olevaa lihavaa tätiä, jotka olivat matkalla Wieniin... ja joku viljakauppias, joka tätä tietä palaili takaisin Komáromiin  sillä aikaa kuin hänen viljalaivansa etelän tavaroilla lastattuina verkkaan nousivat Tonavaa ylös. Kaikki he tarkastelivat muukalaista, joka pitkin matkaa oli heitä kiinnostanut. Tämä asteli sille suunnalle, missä tie jatkui vanhan turkkilaisten rakentaman kaarisillan yli kohti Hatvania ja Pestiä. Kuka hän mahtoi olla? Pyylevä postimestarikin juoksi siihen, ja häntä seurasi itävaltalainen santarmi. Ei ollut kulunut kuin kolme vuotta siitä, kun ruhtinas Rákóczin ja kreivi Bercsényin johtama kapina oli päättynyt ja maa jälleen joutunut Habsburgien ikeeseen. Majtény issa oli lopullinen antautuminen tapahtunut, ja Szatmárissa oli rauha solmittu. Santarmi tutki postinkuljettajan passia, johon matkustajien nimet oli merkitty. Frisk! Kapteeni Frisk! Missä oli herra kapteeni Petter Frisk? Muukalainen kääntyi. Hän oli tarkastellut turkkilaisten rakentamaa siltaa. Toivottoman alakuloisena jatkui tie yli silmänkantamattoman lakeuden länttä kohti. Turkkilainen silta! Muukalainen tuli Turkinmaalta. Hän oli nähnyt noita siltoja lukemattomia Demotikassa, Benderissä ja Adrianopolissa. Ne olivat hänelle tuttuja. Hän huokasi ja kääntyi äkkiä postiasemaa kohti, missä häntä huudettiin.  Herra kapteeni Frisk! Matkustaja läksi palaamaan. Hän asteli verkkaan, ja hänen huulensa olivat tiukasti yhteenpuristetut. Vieras, joka olisi häntä lähempää tarkastellut, olisi voinut vannoa, että hänen viiksensä olivat värjätyt.  Mitä haluatte? Kysymys esitettiin virheettömällä saksankielellä.  Passinne, herra kapteeni! Vieras ojensi passinsa. Se oli päivätty Pitescissä, Romanian puolella lokak. 25. p. 1714 (vanhaa lukua) ja kirjoitettu kolmelle ruotsalaiselle kapteenille: Johan Palmille, Erik Ungernille ja Petter Friskille, ja sen oli allekirjoittanut Ruotsin kuninkaallinen kanslianeuvos Casten Feif ja varustanut sen kuninkaan sinetillä. Santarmi tarkasteli vuoroin saksankielistä passia, vuoroin muukalaista.  Missä toverinne ovat?  Jäljempänä. Eivät saaneet paikkaa...  Jaah. Se on vähän hankala juttu...  Hankala? Kuinka niin? Tällä passilla olemme tulleet Romanian rajalta asti. Yhdessäkään paikassa ei meille ole tehty vaikeuksia! Puhujan äänessä oli sellainen voima, että santarmi vaikeni. Hän ojensi passin takaisin kunniaa tehden. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä tuolta mieheltä jotakin heidän kuninkaastaan, joka kuulemma myös oli matkalla kotimaahansa  niinkuin oli kerrottu. Mutta  hän ei uskaltanut. Siksi voimakkaan vaikutuksen oli tämä kapteeni jo tehnyt häneen.  Olkaa hyvä! Tessék parancsolni! Kumarteleva unkarilainen postimestari viittoili matkustajia nousemaan vaunuihin, sillä uusi viisivaljakko oli lähtövalmis ja hevoset pureskelivat kärsimättömästi kuolaimiaan. Tällainen kuva tuli mieleeni seisoessani Jászárokszállásin vanhan postitalon edessä, joka nyt palvelee muita tarkoituksia. Astelin majapaikkaani kohti. Päivä oli mitä alakuloisin, satoi ja oli kylmä. Kenkäni olivat likomärät ja housunlahkeet paksussa kurassa. »Arokszalas»... »Arook Sallas»  ei ollut mahtanut ruotsalaisiakaan tämä paikka miellyttää. Päästyäni Pestiin rupesin todenteolla ottamaan selkoa kuninkaan matkasta. Olihan Kaarle XII yhtä hyvin meidän kuin ruotsalaistenkin. Tämän oikeuden olimme häneen saaneet sen suomalaisen veren hinnalla, joka oli Euroopan tanterille vuotanut. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä teitä kuningas kulki. Mutta sitä oli paljon vaikeampi tutkia täällä kuin kotona Suomessa. Ruotsalaisia lähteitä en löytänyt, sen sijaan kyllä unkarilaisia ja saksalaisia. Ah, oksinpa nyt ollut Tukholmassa  tai vaikkapa vain Helsingissä! Helposti olisin silloin päässyt asian perille. Mutta nyt olin Pestissä, ja täytyi tehdä mitä tehtävissä oli. Vihdoin sain käsiini kirjan, jonka nimi on: »XII Karoly és a svédek átvonulása Magyarországon 1709  1715.» Sen on kirjoittanut Ballogi Aladár, ja siinä tehdään selkoa kuninkaan tiestä. Kuningas oli lähtenyt matkaan Demotikasta, Turkin puolelta lokakuun 25. p. (uuden ajanlaskun mukaan marrask. 6. p.). 27. p. hän oli jo ennenmainitussa Pitescissä, josta kreivi Düringin ja Rosenin kanssa oli iltayöstä lähtenyt edelleen. Heidän oli täytynyt sekoittaa jälkiään, sillä olihan Kaarle-kuninkaalla paljon vihamiehiä, jotka hän ennen voimansa päivinä oli pannut vapisemaan ja jotka nyt olisivat olleet valmiit hänet nappaamaan kiinni. Sellainen oli Venäjän tsaari, sellainen Itävallan keisari ja Puolan August-kuningas. Viimeksimainittu varsinkin oli vaarallinen  samoin keisari. Hän pelkäsi, että Kaarle-kuninkaan mukaan olisi liittynyt kapinoitsevia kurutseja, joita Moldova oli tulvillaan. Hehän olivat paenneet sinne Rákóczin kapinan jälkeen. Siksi piti kulkea valepuvussa, väärällä nimellä ja niin huomaamattomasti kuin suinkin. Onneksi oli kreivi Rosen jossakin määrin kuninkaan näköinen ja häntä saattoi siis käyttää syöttinä, jos jossakin vaara liiaksi uhkasi. Bukarestissa kuningas, joka esiintyi kapteeni Petter Friskinä, tapasi vanhan tuttavansa Holsteinin ministerin Fabrice'n. Tämän kanssa tuli puhe siitä, kuinka kuninkaan tulisi olla pukeutunut, jotta hän säästyisi ilmitulolta. »No  kuinka?» oli kuningas kysynyt. »Sire, ottakaa päällenne Grothusenin musta peruukki, vetäkää yllenne yömyssy ja yönuttu. Jollette saa sellaista Romaniasta, niin lainatkaa Müllerniltä tai Dübeniltä. Kaupungeissa Teidän Majesteettinne menköön aina kaikkein parhaimpiin majataloihin, tilatkoon heti viiniä, puhukoon siitä majatalon rouvan kanssa. Mutta jos tämä on kaunis... tai talossa muuten on kaunis tytär, niin vetäköön hän äkkiä saappaat jalastaan, pukeutukoon yönuttuun ja tohveleihin ja syötyään pujahtakoon suoraan sänkyyn ja nukkukoon myöhään seuraavaan aamuun. Jos Hänen Majesteettinsa näin tekee, niin uskon, ettei kukaan koko maailmassa voi tuntea Ruotsin kuningasta.» Kuningas oli naurahtanut ja vastannut tähän: »Hyvä on! Jollen joka kohdassa voikaan seurata neuvojanne, niin yhdessä ja toisessa ehkä.» Ja niin hän tekikin. Mustan peruukin asemesta hän pani päähänsä tummansinisen, jota ei ollut 14 vuoteen pitänyt. Viiksensä hän jätti ajamatta, mutta värjäsi ne mustiksi. Päähänsä hän painoi kultareunaisen, leveälierisen hatun, jollaista ei ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt. Yleisesti tunnetun sinisen kauhtanansa hän vaihtoi ruskeaan. Marraskuun 8. päivänä hän oli jo Hermannstadt issa (unkariksi Nagy-Szeben), missä muistotiedon mukaan olisi poikennut samaan majataloon, jossa keisari Josef II v. 1772 majaili. Eräs transsilvanialainen runoilija on tehnyt tästä runon, jossa hän antaa majatalon laulaa itsestään: Von euch, ihr Hermanns Häuser, ist dieser Vorzug mein, Elit König und ein Kaiser ging einst hier aus und ein. Nur mit dem Unterschieden: Der Eine auf der Flucht; Der Andre, der nie müde Huldreich sein Volk besucht. [Teihin verrattuna, te Hermannin (Hermannstadt in) talot, on minulla tämä etusija: yksi kuningas ja yksi keisari kävivät kerran täällä. Erotuksena on vain se, että toinen oli pakomatkalla ja toinen kävi reippaana ja lempeänä kansaansa tervehtimässä.] On mahdollista, että kuningas poikkesi juuri tuohon majataloon, joka runoilijan avulla näin itsestänsä laulaa, mutta aivan varmaa on, että hän jatkoi jo matkaansa samana päivänä. Sillä seuraavana päivänä hän jo saapui Kolozsvariin, Transsilvanian pääkaupunkiin. Täällä jossakin kuoli hänen uskollinen koiransa Pompe, joka oli seurannut isäntäänsä Demotikasta asti. Israel Holmström, ylisotatuomari, joka seurasi herraansa Venäjän retkelle, on kirjoittanut tästä seuraavanlaisen epigrammin: Pompe, kungens trogne dräng, sof hvar natt i kungens säng. Sist av år och resor trötter, led han af vid kungens fötter. P. kuninkaan uskollinen palvelija, nukkui joka yö kuninkaan vuoteessa. Lopuksi se vuosien ja matkojen painamana kuoli kuninkaan jalkojen juureen. Uskollinen Pompe! Se ei tiennyt mitään Euroopan politiikasta. Se oli vain uskollinen herralleen loppuun asti. Matka jatkui edelleen. Sivuutamme ne monet pienet kylät ja kauppalat, joiden läpi Kaarle-kuningas kulki ja joiden nimet ruotsalainen päiväkirjanpitäjä on vääntänyt melkein tuntemattomiksi. Mehän tunnemme tuon niin hyvin oman maamme historiallisista asiakirjoista: Sodankylä, Sodenkilla, Sodengila, Sådankyla. Sama ruotsalaiskansallinen jäyheys tulee täälläkin näkyviin pitkin linjaa. Mutta  silloinhan ei pantu niin suurta painoa oikeinkirjoitukseen. Sivistys ei vielä ollut saavuttanut näin yksityiskohtaisia piirteitä. Marraskuun 13. päivänä kuningas oli Debrecenissä, nykyisen (entisen?) Tynkä-Unkarin alueella. Toisten tietojen mukaan hän olisi yöpynyt täällä, toisten mukaan vain levähtänyt. Niinpä kreivi Thure G. Bjelken päiväkirjan mukaan hän jo samana päivänä olisi jatkanut matkaa Balmazújváros'iin (»Vivaros»  niinkuin Bjelke sen kirjoittaa). Olkoon miten tahansa  joka tapauksessa hän levähti siinä talossa, joka vielä tänäkin päivänä seisoo Széchenyi-kadun varrella ja on merkitty n:olla 6. Sen pihalla on rakennus, missä kuningas oleskeli. Rakennuksessa on kolme huonetta: isompi kauimpana pihan perälle käsin, pienempi välihuone, joka nykyisin on keittiönä, ja melkein samankokoinen peräkamari pienine, nykyisen reformeeratun pappilan pihaan antavine ikkunoineen. Siinä kamarissa sanotaan kuninkaan yöpyneen. Omituista vain on, ettei kadun varressa seisovan rakennuksen portin pielessä olevan muistotaulun aikamäärä vain sovi yhteen sen aikaisten päiväkirjamerkintöjen kanssa. Sen mukaan olisi kuningas majaillut tässä talossa marraskuun 15. p. Mutta  sellaisia eroavaisuuksia voi sattua niin vanhojen asioiden yhteydessä. Vanhat asiakirjat kertovat, kuinka debreceniläiset olivat odottaneet kuningasta ja kestinneet häntä. Mm. mainitaan juomatavaroiden joukossa »makea, mutta voimakas viini, jota kuningas rakasti». Eivätköhän hyvät Debrecenin civikset erehdy tässä  mitä viineihin tulee? Kuningas Kaarle XII oli tunnetusti raitis mies  harvinainen poikkeus omalla aikakaudellaan. Sen jälkeen kuin hän kerran perintöruhtinaana ollessaan oli humalapäissään mellastanut Tukholmassa muutamien aatelisjunkkarien kanssa ja saanut siitä isältään ankaran ojennuksen, hän oli tehnyt päätöksen, ettei koskaan enää nostaisi huulilleen viinimaljaa  lupaus, jonka hän niin monen historiankirjoittajan mukaan on pitänyt. No  meidän kunnioituksemme tätä kuningasta kohtaan ei vielä sen vuoksi alenisi, vaikka hän olisi tehnytkin Debrecenissä poikkeuksen, sillä se on Unkarin kaupungeista sellainen, joka voi vietellä viisaankin  niin ystävällisiä ja vieraanvaraisia debreceniläiset ovat. Mutta  olkoonpa nyt miten tahansa. Se ainakin on varma, että kiirettä Kaarle-kuningas piti. Olihan hänen valtakuntansa sortumisen partaalla. Kotoa valtaneuvoksetkin jo alkoivat kirjoittaa hänelle uhkaavaan sävyyn, vaikka hän kyllä yhdellä ainoalla kirjeellä oli vaientanut heidät tähän asti. Olihan hän luvannut lähettää heille saappaansa, jotta he saattaisivat kysyä neuvoa siltä hänen poissaollessaan. Joka tapauksessa hänen oli nyt kiirehdittävä kotiin niin nopeasti kuin mahdollista. Ja niinpä hän Debrecenistä lähdettyään oli jo kahden päivän perästä Pestissä. Matka kulki samaa maantietä myöten, joka vieläkin johtaa Debrecenistä Pestiin, poikki Hortobágy in avaran pustan. Kaarle XII:kin on siis ajanut tuon kuuluisan pustan halki. Hän on sivuuttanut Hortobágy'in maineikkaan csárdan, joka jo silloin oli olemassa, vaikka kivisilta on paljon myöhäisemmältä ajalta. Csárda oli rakennettu v. 1699 ja oli siis silloin vasta 15 vuoden vanha. Sen naapureina olivat siihen aikaan postitalo, tulli ja mylly, jotka nyt ovat hävinneet. Mutta  itse csárda seisoo vielä entisellä paikallaan, entistä uljaampana, sillä sen länsipäätä on myöhemmin jatkettu. Vahinko, etteivät aikakirjat tiedä mainita, poikkesiko kuningas sinne. Mutta  tuskinpa, kun hän ei ollut erikoinen viinin ystävä. Mutta  sen sijaan tiedetään varmuudella sanoa, miltä kohtaa hän meni Tiszan yli ja millä tavoin. Se tapahtui Tisza-Csegén luona ja lautalla (unkariksi komp). Tisza-Bábolnan, Poroszlón ym. kylien kautta hän sitten saapui Jászárokszállásiin ja niin Pestiin. Pest oli silloin vielä aivan toisennäköinen kuin nyt, vaatimattomasti rakennettu. Niinpä silläkin paikalla, missä nyt seisoo talo n:o 43 Váci-utcan varrella, oli siihen aikaan matala, vain ullakkokerroksella varustettu rakennus, missä »Schildtwirth»-niminen kapakka ja majatalo sijaitsi. Kadun niini oli siihen aikaan Lipót-utca (Leopoldinkatu), ja majatalon omistajana olisi ollut eräs Mathias Trencker-niminen muurarimestari. Hänen vaimonsa nimi oli Anna Elisabet, ja v. 1692 he olisivat saaneet tuon tontin haltuunsa. Toisten tietojen mukaan sen olisi noihin aikoihin omistanut eräs Tamás Ivanovics, ja v. 1718 se olisi joutunut hänen leskensä haltuun. Kumpiko tieto on oikea, on mahdoton ratkaista, edellinen on saatu nykyisellä paikalla sijaitsevan tyttökoulun johtajattarelta, ja jälkimmäinen Ballogi Aladárin teoksesta  pääasia on, että tässä talossa kuningas lepäsi. Jälkeenpäin  kuten jo mainittiin  on sen paikalle rakennettu uusi talo, ja nyt siinä sijaitsee tyttökymnaasi. Kaarle-kuningas oli naisten vihaaja. Se ei kuitenkaan estänyt, että hänen majatalonsa paikalla nyt sadat unkarilaiset koulutytöt pänttäävät päähänsä historiaa ja että yksi ja toinen uusi tulokas pysähtyy Váci- ja Iranyi-utcan kulmauksessa lukeakseen siihen asetetun muistotaulun sanat: »Ehelyen pihent XII. Károly svéd király 1714 XI/17:4n. Ló- háton 14 nap alatt tette meg az utat Törökországból Stral- sundig.» [Täällä lepäsi Ruotsin Kuningas K. XII marrask. 17 p. 1714. Hevosen selässä hän suoritti 14 päivässä matkan Turkista Stralsundiin.] Mutta  sitten käy jo kieli vieraaksi ja vaikeaksi, sillä se on tuon kuuluisan kuninkaan omaa äidinkieltä: Carl XII rastade här på Ridt från Turkiet till Stralsund nov. 1714. [K. XII levähti täällä ratsastusmatkallansa Turkista Stralsundiin marrask. 1714.] Sellainen paikka se on, ja sen verran siitä tiedämme. Pestistä kävi kuninkaan matka Tonavan yli Budan puolelle  »på en flygande brygga»  niinkuin päiväkirjassa mainitaan, ja edelleen kohti Wieniä. Pozsony in hän kiersi, koska siellä juuri samaan aikaan sattui vierailemaan Itävallan keisari Kaarle VI. Sehän oli siihen aikaan Unkarin pääkaupunki, jossa tämäkin keisari oli Unkarin kuninkaaksi kruunattu heti Rákóczin kapinan jälkeen v. 1712, Matka jatkui sitten Saksan halki kaupungista toiseen, kunnes se marrask. 21. p. 1714 päättyi Stralsundin porteille. Se osa matkaa ei meitä enää kiinnosta, vaikka silläkin varmasti olisi omat seikkailunsa. Olemme tahtoneet vain kertoa siitä osasta matkaa, joka jää Unkarin rajojen sisäpuolelle. Sillä suomalaisesta ainakin tuntuu, kuin olisi Unkari tämänkin johdosta siirtynyt lähemmäksi meitä. Sillä olihan Kaarle XII myös meidän kuninkaamme, ja me suomalaiset olemme häntä uskollisesti palvelleet. Kuten sanottu hän voittaa meidän ihailumme pelottomana sotilaana ja elämäntavoiltaan ja ajatuksiltaan vallan erikoisena ihmisenä. Mutta hallitsijana emme voi häntä ihailla. Sillä samaan aikaan kuin Unkari kärsi Itävallan keisarin sotajoukkojen hävityksestä, vuoti meidän maamme verta perivihollisemme Venäjän samanlaisesta hävityksestä. Merkillinen yhteiskohtalo näillä molemmilla veljeskansoilla. Ratsastaessaan Unkarin halki Kaarle XII näki varmaankin Rákóczin sodan aiheuttamat jäljet. Mutta  mahtoiko hän ajatella, millaiselta Suomi näytti  Suomi, joka oli viimeisen epätoivoisen kamppailunsa käynyt Napuella saman vuoden helmikuussa? Meillä on se käsitys, ettei kuningas siitä isosti välittänyt, sillä lähtihän hän Stralsundia turhaan puolustettuaan Norjaan, jossa  kuten tiedämme  hänen tiensä lopullisesti päättyi Fredrikshaldin linnoituksen edustalla v. 1718. Mutta  Unkarissa matkaileva suomalainen on siellä täällä näkevinänsä hevosen kaulaa pitkin painautuvan ratsastajan, joka vimmatusti kannustaa ratsuaan, tai postivaunuissa ajajan vieressä istuvan ruskeakaapuisen miehen, joka malttamattomana kiirehtii ajajaa. Se on Kaarle XII, joka rientää hukkuvaa valtakuntaansa pelastamaan. XXIX. JÄLLEEN PESTISSÄ. Melkein vuoden maassa oleskeltuaan on suomalainen, jälleen saapunut Pestiin, matkalla kotimaahansa. Hän on tietoinen siitä, että Budapestin esittely on jäänyt kovin vähäiseksi  melkein olemattomaksi, samoinkuin monien muidenkin kaupunkien ja kuuluisien paikkojen. Mutta  tällainen esittely ei ole ollut tarkoituksenakaan. On vain tahdottu etsiä sitä, mikä Unkarin maalle, sen kansalle ja elämälle on karakteristista, luonteenomaista. On koetettu päästä käsiksi Unkarin sieluun enemmän kuin maan ulkonaisiin piirteisiin. Ja sen vuoksi ovat vain harvat paikat joutuneet kuvauksen kohteiksi, ja niiden harvojenkin joukossa vain sellaiset, jotka jollakin erikoisella tavalla ilmentävät Unkarin erikoisuutta. Niin on viivytty kauan Hortobágy'illa, koska siellä tämän kirjoittajan mielestä unkarilainen elämä vilahuttelee näkyviin sellaisia puoliaan, jotka jo vuosituhansia taaksepäin olivat sille ominaisia  tarkoitan paimen- ja aroelämän erikoisuutta. Samasta syystä on syvennytty Debreceniin, koska siellä tämän kirjoittajan mielestä uskonpuhdistuksen elähdyttämä ja läpitunkema kaupunkilaiskulttuuri tulee kaikkein parhaiten näkyviin. Budapest ei silloin kelpaa, sillä se on liian kansainvälinen, liian vähän unkarilainen, liian kirjava, ja ennen kaikkea senvuoksi, että se  on ylivoittoisesti katolinen. Viimeksimainittu huomautus ei ole mielenosoituksellisesti tähän heitetty eikä senvuoksi, että kirjoittaja on sattumalta protestantti. Mutta tosiasiahan on, että Unkari XVI vuosisadalla oli melkein kauttaaltaan protestanttinen maa ja että tämä protestanttisuuden omaksuminen todisti sen ymmärtäneen henkisen vapauden ja itsenäisyyden arvon, mikä aina on ollut edellytyksenä myös valtiolliselle ja yhteiskunnalliselle vapaudelle. Senvuoksi ei suinkaan ollut pelkkä sattuma, että Debrecenistä tuli vuoden 1849:n tapausten keskipiste, vaikka valtiolliset tapauksetkin suuresti vaikuttivat siihen. Täällä oli juuri se ilmapiiri, jota vallankumoushallitus kaikkein parhaiten tarvitsi ja kaipasi. Katolinen pääkaupunki monine toisiaan vastaan taistelevine puolueineen ja leireineen oli sopimaton muustakin syystä kuin vain maantieteellisen asemansa vuoksi ja siitä syystä, että vihollinen sitä uhkasi. En luule osuvani niinkään väärään väittäessäni, että protestanttisuus oli tuohonkin aikaan vapausliikkeen elävä käyttövoima  niinkuin se oli ollut myös ruhtinas Rákóczin sodissa, ja että siis unkarilainen kaupunkikulttuuri esiintyy yhtenäisempänä, valoisampana ja hengeltään raittiimpana Unkarin protestanttisissa kaupungeissa, joita ei tosin ole monta, mutta joista Debrecen on kaikkein tyypillisin niin unkarilaisen henkensä kuin yhtenäisen olemuksensakin puolesta. Mutta nyt ollaan Pestissä, ja samat kysymykset askarruttavat taas ajatuksiani. Nytkin kuohuu ja kohisee taas niinkuin vuosikymmeniä sitten. On kysymys Trianonin rauhasta ja siinä naapurimaalle Ta
ekkoslovakialle joutuneiden alueiden takaisinsaamisesta. Vallitsee suunnilleen samanlainen tunnelma kuin maaliskuussa v. 1848, kun PetQ
fi Kansallismuseon portailta lausui kuuluisan taistelulaulunsa: Talpra, magyar! Hi a haza! (Nouse, magyar, kutsuu maasi...) On taas kysymys vapaudesta. Belváros inn hieno kahvila on täynnä yleisöä. Kun puhun yleisöstä, niin tarkoitan vain miehiä, sillä nainen on Unkarin kahviloissa harvinainen ilmestys. Nytkin on joukossa vain aniharva iäkkäämpi rouvashenkilö, mahdollisesti ulkomaalainen. Nainen ei Unkarissa esiinny yhtä julkisesti kuin pohjoismaissa. Hänen paikkansa on koti ja kodin piiri. Unkarilaiset sanovatkin: »Naiset ja uunit ovat kotona.» Taitavat edeskäyvät liikkuvat äänettömästi pehmeillä matoilla, ja tarjoilu sujuu nopeasti ja miellyttävästi. Mieleeni vilahtavat olympiakisat. Kuinkahan meillä v. 1940 osataan nämä asiat järjestää? Mieltäni ahdistaa. Näen isänmaahani tarttuneen olympialaiskuumeen jälkiseuraukset. Paljon kritiikkiä, paljon moitteita, joita aiheuttavat esimerkiksi meikäläisten tarjoilijoitten jäykkyys ja hitaus, yleensä meikäläinen juhlallisen kankea järjestelmä, joka tulee näkyviin pienimmissäkin yrityksissä  saatikka sitten, kun ovat kysymyksessä sellaiset juhlat, joihin koko maailma saapuu. Sanomalehdet rapisevat. Jokainen tuossa avarassa kahvilasalissa istuvista herroista on kumartunut lehtensä yli. Jos koskaan, niin nyt on Budapestin sanomalehtien myyjillä ollut kultaiset päivät. Kaikki lehdet ovat menneet kaupaksi ja loppuneet kesken. Tänne kävellessäni kulki muuan sanomalehden myyjä pitkin PetQ
fi Sándor-utcaa, ja mylvi: »Hajnal... Hajnal!» (Aamunkoitto, Aamunkoitto!) Se oli nähtävästi uusi lehti, joka äsken oli syntynyt. Tavallisissa oloissa tuo tuskin olisi herättänyt paljon minkäänlaista huomiota. Mutta nyt humisivat taas ilmassa uudet tuulet. Nyt oli herätty pitkäaikaisesta turtuneisuudesta. Nyt uskottiin taas aamunkoittoon... ja sen vuoksi oli tuo lehti mennyt kaupaksi kuin kuumille kiville. PetQ
fi Sándor-utca  niin. Omituinen sattuma, että juuri tuolla kadulla oli tapahtunut tuo rynnistys sanomalehden myyjän kimppuun. Oli melkein temmattu lehdet hänen kainalostaan ja juostu johonkin porttikäytävään lukemaan. Siinä oli jotakin tälle kaupungille olennaista, mikä vain tällaisina päivinä tuli näkyviin. Isänmaa ja huoli sen kohtalosta oli vallannut Budapestin yleisön. Kaikki tuntuivat olevan yksimielisiä, yhtä kansaa, yhtä perhettä. Ja se teki sitä valtavamman vaikutuksen, kun tämä kaupunki muuten oli niin rikkinäinen ja niin kirjava henkiseltä kokoonpanoltaan. Nyt ei siis ollut aikaa kaupungin katselemiseen siinä mielessä, että olisi voinut suomalaiselle lukijalle esittää Budapestin nähtävyyksiä. Niistä pitäkööt Bædekerit huolen! Nyt piti tutkia tätä kaupunkia aivan toiselta kannalta. Piti käydä katsomassa niitä paikkoja, jotka tavalla tai toisella liittyivät Unkarin vapauden historiaan. Ja sellaisia oli. Jonkin matkaa Belvárosin kahvilasta Keletille (Itäasemalle) päin, saman Kossuth Lajos-utcan varrella  paikassa, missä nykyisin kohoaa Astoria-hotelli, sijaitsi aikaisemmin talo, jonka muisto liittyy Unkarin kirjallisuuden historiaan mitä läheisimmin. Sen toisessa kerroksessa asui nimittäin lokakuusta 1844 seuraavan vuoden tammikuuhun Sándor PetQ
fi ja kirjoitti siinä »János Sankarinsa». Omituinen tunne valtaa katsojan, kun hän tuota rakennusta tarkkailee. Minkänäköinen oli aikaisempi talo  siitä ei ole tietoja. Mutta nykyinen hotellirakennus, jolla vielä on tuo amerikkalainen nimi, edustaa sangen huonosti sitä aikaa, johon nyt  kaupungin kuohuessa vapauden tunnelmaa  suomalaisen ajatus lentää. Se tuntuu päinvastoin niin riipaisevan kipeästi muistuttavan nykyaikaa, jolloin tämäkin kaupunki ajattelee vain huvituksia, syömistä ja juomista. Nyt on hetkiseksi vallalla juhlatunnelma, jolloin ihmiset odottavat jotakin muuta kuin päivittäisiä pörssitietoja ja ajattelevat jotakin muuta kuin hyvää illallista ensiluokkaisen ravintolapöydän ääressä. Nyt liikkuu ilmassa PetQ
fin henki, ja se on hyvin kaukana siitä hengestä, jollaista tuollainen uudenaikainen, moderni hotelli edustaa. Kävelen eteenpäin Keletille päin. Szép-utcan ja tämän saman Kossuth Lajos-utcan nurkassa on muistotaulu, jossa on seuraava kirjoitus: »Ebben a házban nyomtatta ki PetQ
fi Sándor vezetése alatt 1848 március 15:én a szabadsajtó elsö termé- keit a Nemzeti dalt és 12 pont.» (Tässä talossa painatti vapaa kirjapaino PetQ
fi Sándorin johdolla maalisk. 15. p. 1848 ensimmäiset tuotteensa  Kansallislaulun ja 12 pontta.) Se oli siihen aikaan. Mauri Jókay poisti sukunimensä lopusta y-kirjaimen ja halusi käydä kansanvaltaisesta unkarilaisesta. Jäipähän edes yksi y sinä päivänä syrjään, vaikka jälkipolvet eivät ole ymmärtäneet, mitä tuon y:n viraltapano merkitsi. He ovat päinvastoin hakeneet sen uudelleen esiin  sellaisetkin, joilla ei ole sen käyttöön minkäänlaista oikeutta. Täällä haluaa nimittäin jokainen olla aatelismies  jos ei muuten, niin väärän koivun takaa. [Unkarilainen aatelinen kirjoittaa y:n nimensä lopussa, kun taas aatelittomuuden tunnus on vaatimaton i.] Muistivatkohan nykyiset budapestiläiset tuon suuren maaliskuun 15. päivän velvoittavaa symboliikkaa? Siinä on talo, joka kertoo noista menneistä, suurista päivistä. PetQ
fi oli sinä aamuna varhain jalkeilla. Hän riensi Pilvaxiin. Se on muuan kahvila tästä kadun kulmasta vain kivenheiton päässä. Se oli sumuinen päivä... ja jäätävän kylmä tuuli puhalteli pitkin Pestin katuja. Mutta Pilvax-kahvilassa ei kello 7:n aikaan ollut vielä ketään. Unkarilainen ei ole  niinkuin Mauri Jókai sanoi  kapinallinen näin aikaisin aamulla. PetQ
fi riensi muutaman aatetoverinsa kanssa Jókain asuntoon. Siellä nuo kolme miestä sitten yhdessä suunnittelivat nuo 12 pontta, jotka samana päivänä piti julistettaman. Ja ne julistettiinkin. PetQ
fi lausui kansallislaulunsa Kansallismuseon portailta. Mauri Jókai puhui: »Tulkoon rauha, vapaus ja yksimielisyys! Vaatikaamme takaisin meiltä riistetyt oikeutemme!» Aivan niinkuin nyt, jolloin nuoriso kulki katuja pitkin, kantaen menetettyjen kaupunkien nimiä pitkien tankojen nenään naulatuissa pahvilevyissä. »Pozsony vissza... Érsekujvár vissza... Kassa vissza...» (Pozsony takaisin... Érsekújvár takaisin... Kassa takaisin...) Niinpä niin  Pozsony takaisin! Mutta mahtoivatkohan ta
ekit antaa takaisin tätä kaupunkia? Ja mitä sanoi Saksa? Sillä tuossa Unkarin vanhassa pääkaupungissa ei ollut unkarilaista enemmistöä. Palailen takaisin Erzsébet-sillalle päin ja pistäydyn Pilvaxiin. Se on hiljainen paikka, jossa näkee aina melkein samat henkilöt: joitakin liikemiehiä, jonkun sanomalehden toimittajan, jonkun vähemmän tunnetun kirjailijan. Poissa on täältä v. 1848:n maalisk. 15. päivän juovuttava innostus. Hiljaa rapisevat sanomalehdet lukijoiden käsissä... ja PetQ
fin kuva katselee seinältä ihmetellen tätä hiljaisuutta. Mutta  kadulta ryntää ihmisiä oven täydeltä sisään. Toisia juoksee ikkunoiden ohi niskat kyyryssä. Ilmassa soivat hälytyssireenit. On lentoharjoitus... ja unkarilaiset lentokoneet tipahuttelevat muutamia kitkeriltä tuoksahtavia kaasupommeja toreille ja avonaisemmille paikoille. Piti olla varuillaan ta
ekkien hyökkäyksen vuoksi. Nehän saattoivat minä hetkenä hyvänsä lentää tänne ja tipahutella vähän toisenlaisia pommeja tähän ihmispesään. Hetken täyttää puheensorina hiljaisen kahvilan... mutta sitten on kaikki taas niinkuin ennenkin.  Oli hälytys...  sanoo valkotakkinen tuttu edeskäypä, joka on kantanut eteeni monet feketet  mustat kahvit.  Mitenkähän tässä käy?  kysyn minä.  Tjaa!  tarjoilija leväyttää käsiään.  Me unkarilaiset myöhästymme aina. Meidän olisi pitänyt tehdä niinkuin puolalaisten! Puolalaiset olivat viikkoa ennen määräajan umpeenmenoa vallanneet oman alueensa Ta
ekkoslovakiasta. Niinpä niin  tarjoilija oli oikeassa. Olisi pitänyt käyttää otollista hetkeä hyväksi. Mutta  »me myöhästyimme». Tunnen jonkinlaista mielihyvää tämän johdosta, sillä näen tässä myöhästymisessä erään suomalais-ugrilaisen rodun yhteisen  vaikka ikävän  sukulaispiirteen. Lähden asuntooni. Katuliikenne on jälleen käynnissä. Sanomalehtien myyjät kirkuvat. Piispa Gellért kohottaa ristiään Tonavan toiselta rannalta. Paljon on täällä tapahtunut sen jälkeen kuin tuo pyhä piispa täällä kristinoppia julisti sinetöiden julistuksensa marttyyrikuolemallaan. Joki virtaa leveänä, rauhallisena. Se on nähnyt paljon... tämä Tonava... nähnyt tataarilaumat, nähnyt turkkilaisten armeijain ja unkarilaisten vapaajoukkojen kamppailut. Onpa se nähnyt kerran... kauan aikaa sitten myös suomalaiset, jotka uittivat ratsujaan sen yli. Tonava! Se vilahduttaa tänä hetkenä silmäini eteen kotimaan, sen humisevat metsät ja siintävät järvet, sen rauhallisen, terveen talvisen elämän. Mutta nyt on vielä syksy... ja unkarilaiset odottavat orjuudessa eläneiden veljiensä vapautusta. Toivottavasti he pääsevät kotiin  toivottavasti. XXX. UNKARILAISIA KOTEJANI. Ja nyt vielä jokin sana parista »unkarilaisesta kodistani». Lukija on muutaman kerran tässä matkakirjassa kohdannut nimen HejQ
csaba. Se sijaitsee  kuten alussa olen maininnut  kolmen kilometrin päässä Miskolcista etelään  pieni, vaatimaton kauppala. Siellä, Avas-vuoren rinteellä, ihmeen kauniin luonnon keskellä, on yksi »unkarilaisista kodeistani». Nyt kesällä on ympäristö kuin pienoinen paratiisi. Sitä kukkien runsautta! Kaikkia mahdollisia lajeja ja värejä. Runkoruusut upeilevat kuin nuoret kansallispukuiset neitoset: punaista ja vihreää... paljon punaista. Meikäläistä saunakukkaa muistuttava suuri, jalostettu margaréta pilkistää tiheiden tulpaaniryhmien lomasta kuin ujo, valoisakatseinen tytön silmä. Kaikkialla on väriä ja loistetta. Ja yöllä ikkunan auki ollessa kantautuu huoneeseeni satojen pesissään ääntelevien pikkulintujen surina. Istun kirjoituspöytäni ääressä ja katselen ulos. Parin mahtavan tuijan välistä, jotka seisovat rakennuksen edessä kuin kunniavahdit, aukenee mitä ihanin näköala. Edessäni... kaukana leviävät laajat niityt ja vainiot, joilla auringon kimmellys leikkiä lyö. Niiden keskitse virtaa Sajó-joki. Näköpiiriä rajoittaa tumma, matala vuorijono: Mátra. Mutta  talvella pimeän tullen oli hauska katsella, kun yht'äkkiä poikki tasangon kiisi pitkä, tulinen juova... kuin moninikamainen hehkuva käärme. Se oli Pestistä tuleva pikajuna, joka ryskien ja kohisten porhalsi poikki lakeuden. Nytkin sen voi nähdä  sillä yöt ovat täällä kesälläkin pimeät. Mutta sen aiheuttama ryske ikäänkuin hukkuu tähän yltäkylläisyyttään pursuavaan vehmauteen. Tuuheat hopeapaju- ja poppeliryhmät reunustavat Sajón rantoja. Siellä on joukossa jokin itkupajukin... kuin muistuttamassa, että tämän aurinkoisen maan yllä lepää maailmansodan kirous. Mutta  nyt se tahtoo väkisinkin unohtua, niin on kaikki heleää ja kaunista. Aurinko paistaa hellittämättömästi... kuin korvatakseen kaiken sen kylmyyden, mikä joulu- ja tammikuussa täällä vallitsi. Fájdogál a hideg szél... liehtoo kylmä tuuli vaan. Se ei nyt sovi. Mutta muutaman kuukauden jälkeen voidaan jälleen laulaa: Ösziharmat után... jälkeen syksyn kasteen... Sisällä huoneessani on viileää. On hyvä työskennellä. Keittiön puolelta kuuluu astioiden kalinaa. Siellä Irene-rouva askartelee. Hänellä ei ole palvelustyttöä, mutta  ei hän tarvitsekaan. Hän tulee kyllä toimeen, sillä hän on erinomainen perheen emäntä, unkarilaisen talonrouvan perikuva. Hänen intohimonsa on ruoan laitto... ja varsinkin hilloamisessa hän on mestari. Hän surkuttelee vain sitä, ettei »suomalainen» syö. Hänen mielestään eivät unkarilaisen keittiön valmisteet hänelle maistu. Kyllä maistuvat  ja ovat maistuneet  erinomaisen hyvin. Sallikaa minun se vielä kerran sanoa Teille, hyvä Irene-rouva! Puutarhasta kuuluu nuorten ääniä. Siellä talon tyttäret poimivat kirsikoita. Marjat ovat nyt kypsiä ja kysyjiä on paljon. Irene-rouva myy kirsikoita kaupunkiin. Vähän väliä soi puhelin: »Onko kirsikoita?» »Kyllä on, armollinen rouva! Imola tuo tuossa tuokiossa.» (Imola on vanhimman tyttären nimi.) Hetkisen kuluttua tyttö jo juokseekin mäkeä alas, kirsikkakori kädessä. Hän on vaihtanut pukua... ja siellä hän jo mennä viilettää tukka hulmuten, ehtiäkseen ensimmäiseen raitiovaunuun. Hänen tukassaan on punainen nauha. Mutta  suomalaisen mieli palaa menneeseen aikaan... tässä kodissa vietettyihin kuukausiin. Minun sanotaan kuuluneen perheeseen  ja eräällä tavallahan se onkin totta: olen syönyt samaa ruokaa, juonut samaa viiniä, lämmitellyt saman muurin kyljessä. Mutta  sittenkin tuo sana pohjaltaan sisältää vain kohteliaisuuden, herttaiseen, miellyttävään muotoon puetun kohteliaisuuden, joita unkarilainen niin mielellään lausuu. Loppujen lopuksi minä sittenkin olen vain muukalainen, vaikka ehkä mielellään nähty muukalainen. Ajatukseni kiertävät kulunutta aikaa. Muistan erikoisesti joulut, jotka olen tässä perheessä viettänyt. Joulukuusi seisoi ruokasalissa, yhtä kauniina kuin konsanaan kotona Suomessa. Perhe oli kerääntynyt kuusen ympärille. Talon herra luki kappaleen raamatusta, ja minä pappina pidin lyhyen rukouksen. Sitten laulettiin: »Oi joulupuu, oi, joulupuu!» ynnä muita joululauluja. Ja sitten alkoi lahjojen jako. »Isä kullalle pikku Jeesukselta... äiti kullalle pikku Jeesukselta.» Lahjoja oli paljon. Toipa pikku Jeesus suomalaisellekin pienen lahjan: mitä kauneimmin kudotut lapaset ja kaulaliinan. Minun mieleni lämpeni. Näiden ihmisten sydämellisyys oli todella suuri. Ajatukseni lensivät pohjoiseen. Siellä valtavien kinosten keskellä sijaitsi pieni pappila... ja sielläkin loisti ja säteili joulupuu. »Oi joulupuu, oi, joulupuu!» Minun omaisteni lahjat olivat myöhästyneet. Mutta tässä unkarilaisessa kodissa kokemani ystävällisyys ja sydämellinen herttaisuus tuntuivat sinä hetkenä korvaavan niiden puutteen. Ja sitten lämpenivät ilmat ja tuli pääsiäinen. Olin ollut matkoilla eri tahoilla maata ja palannut takaisin tähän unkarilaiseen kotiini. Ilmassa humisi jo kevät. Kirsikkapuut olivat puhjenneet kukkaan. Yhä useammin oli tieni johtanut Avasin yli kaupunkiin. Minut oli vallannut merkillinen levottomuus. Siellä jossakin kaukana pohjoisessa oli saari, idyllinen kaunis saari, jossa oli punaiseksi maalattu mökki ja pieni sauna järven rannassa. Minun mieleni paloi sinne. Ja minä läksin. Mutta  runottaret kostivat. Näytti siltä, kuin ei tämä matkakirja koskaan valmistuisi. Ja sen vuoksi olin kuitenkin jo niin paljon vaivaa nähnyt... niin paljon matkustanut, että yksi matka näytti vielä olevan tarpeen. Ei siis auttanut muu kuin tulla takaisin  vielä kerran  lopettamaan tämä kirja. Ja nyt istun taas tässä tutussa, rakkaaksi käyneessä huoneessa. Katselen ympärilleni. Kuinka tuttua todella kaikki on! Siinä on sänkyni, jossa olen niin monet yöt nukkunut, siinä leposohva ja vaatekaappi. Erikoisesti pidin tuosta vaatekaapista  en tiedä, miksi. Se on maalattu Ruotsin värein: keltaista ja sinistä. Mutta täällä kaukana tuntuvat Ruotsinkin värit kotoisilta. Seinällä on pari maalausta... ja kirjoituspöydän kohdalla talon tytärten kuva, heidän pieninä ollessaan otettu. Kaksi suloista lapsukaista. Kaikki on kovin tuttua ja kodikasta. Ja nyt on kohta tämä loppuluku kirjoitettu... ja minun on lähdettävä. Talon herra tulee kotiin. »Was ist, Arvi-bácsi?» »Eipä mitään erikoista... mietiskelen vain.» »Immer denkst du, Arvi-bácsi.» Niin  me pohjoismaalaiset olemme sellaisia  me ajattelemme paljon. Ja niin minä istun ja ajattelen. Muistelen kaikkia tässä talossa viettämiäni kuukausia. Irene-rouva tulee huoneeseen. »Istenem! Istenem!»  Jumalani, Jumalani! Hän tutkii ja tarkastelee, olinko tiputtanut tupakantuhkaa lattialle. Ja olinhan minä. Siinä oli parkettipermannolla hyppysellisen verran. Irene-rouva siivoaa sen pois. Hän hyppelee ja juoksee edestakaisin kuin jänis. »Tessék vigyázni, Arvi-bácsi!» Olkaa hyvä ja varokaa, Arvi-setä! Kyllä, kyllä, hyvä Irene-rouva. Minä koetan olla varovainen. Mutta enhän minä tietysti voinut. Sitä taisi tipahtaa toisenkin kerran. Sallikaa minun tämän matkakirjan viimeisillä sivuilla pyytää anteeksi sitäkin, hyvä Irene-rouva. * * * * * Heinäkuun loppupuolella jouduin muuttamaan pois. Sain pienen huoneen kaupungista, Mátyás király-utcan. varrelta. Se oli rauhallinen, mutta paljon vaatimattomampi kuin aikaisempi asuntoni. Mutta  täällä sain vapaasti tupakoida ja ajaa partani keskellä päivää. Ei tarvinnut pelätä rikkovansa talon tapoja. Sain olla vapaa. Vapaus on kirjailijalle kallis asia, ja sen vuoksi sujui työni täällä vielä paremmin. Tosin oli huoneeni hyvin yksinkertainen, mutta kun ihmisellä on mielikuvitusta, osaa hän laittaa halvimmastakin asunnosta oikean loistolinnan. Niin tein minäkin. Huoneeni oli noin neljä metriä pitkä ja suunnilleen kolme leveä, mutta matala. Huonekalut olivat vanhat, vuodepeite koinsyömä. Mutta sänkyni yläpuolella riippui ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä pieni, halpa lasitaulu, jossa oli sanat: Gondolj reám!  Ajattele minua! Ketä olisin ajatellut? Irene-rouvaako? Niin  minä ajattelin häntä ja olin tyytyväinen, ettei hänen enää minun vuokseni tarvinnut hermostua ja vaivaa nähdä. Ensi aamuna avatessani silmäni osui katseeni vastapäätä olevaan nurkkaan. Mitä? Siellähän riippui Rákóczin kuva, Mányokin maalauksen mukaan tehty väripainos. Illalla tullessani en ollut sitä huomannut. Olin ollut niin väsynyt. Ja Rákóczin molemmin puolin oli kaksi siroa, kultareunaista lautasta, joista vasemmanpuoleisessa oli keisari Wilhelm II:n ja oikeanpuoleisessa Frans Josefin kuva. Alla oli pieni pöytä, jolle talon kalleudet oli kasattu: tusinan verran laseja, pari porsliinimukia, kaksi riviä lautasia ja viisi koreaa kahvikuppia. Heti löysin sopivan nimen. Ristin tuon nurkan »keisarinurkaksi». Peräseinällä oli sohva ja sillä pari tyynyä sekä kolme nukkea. Ne olivat kai aikoinaan kuuluneet talon tyttärelle... ystävälliselle, hiljaiselle olennolle, joka koko tuon ajan, minkä majailin tämän perheen luona, pesi minun vaatteeni ja harjasi kenkäni. Kaksi nukeista oli »kaunotarta»... toinen juhlapukuinen kuin kuningatar, päässä punertavasta harsosta tehty korea päähine. Toinen oli samoin »neiti», mutta vaatimattomammin puettu. Mutta  kuinka punaisina ja helakoina hohtivatkaan niiden posket... ja kirkkaan sinisistä silmistä katseli ikuinen nuoruus! Keskellä istui käsivarsiensa varassa nukkenuorukainen, jonka toinen housunlahje oli musta, toinen viininpunainen. Se oli »lakeija» tai »hovipalvelija», jonka nenänpää oli jo mustunut liian suuresta uteliaisuudesta. (Lakeijathan pistävät nenänsä joka paikkaan!) Kuinka hauskaa oli istua näitä nukkia vastapäätä ja kirjoittaa... katsella niiden alati muuttumatonta ilmettä. Se inspiroi minua! Noin minuun tuijottaessaan hohtavan kirkkain sinisilmin ne tuntuivat kuin sanovan: »Katsopas! Elämä on sentään ihana... vaikka siinä onkin niin paljon vaivaa!» Ja lakeija tuntui virkkavan: »Kyllä tiedetään, kyllä tiedetään! Minäkin palvelin näitä kahta kaunotarta ja saan nyt eläkkeelle päästyäni istua alati heidän keskellään!» Niin kuluivat päivät... ja työkin valmistui. Aamuisin kantoi rouva Pásztor sisään vaatimattoman aamiaiseni: kupin mustaa kahvia, sämpylän ja keitetyn kananmunan. Oi, kuinka liikuttavan huolellisesti olikaan tuo pieni puu tarjotin katettu! Kaikkein parhaimman liinansa oli köyhä vaimo siihen pannut. Miksi tuli mieleeni autuaasti kuollut äitini? Kuvittelin päässeeni takaisin lapsuuteni kotiin, joka oli suunnilleen ollut yhtä suuri kuin tämä pienoinen huone. Ihmisparat! He olivat kuukausimääriä ilmoittaneet tätä huonetta vuokrattavaksi. Mutta kukaan ei ollut siitä huolinut. Portilla riippuneesta pahvipalasesta oli sade jo melkein huuhdellut näkymättömiin kömpelöin kirjaimin piirretyn tekstin: Bútorzott szoba  kalustettu huone. Olin muutamia viikkoja aikaisemmin käynyt sitä katsomassa, mutta silloin en vielä ollut sitä tarvinnut. Nyt Pestistä palattuani vuokrasin sen arvelematta ja maksoin puolen kuukauden vuokran etukäteen. Kymmenen pengöötä. Vanha vaimo oli räpytellyt silmiään. Hyvä Jumala! Taivas oli tainnut lähettää heille miljonäärin! No niin  vaatimaton oli siis tämä viimeinen unkarilainen kotini, mutta sitä rattoisampi. Kuinka somasti solisi vesi, kun talon tytär jo aamulla varhain oli sitä noutamassa. Vesijohto oli nimittäin ulkona oven pielessä, ihan minun »paraatikäytäväni» vieressä. Aamulla minä tavallisesti heräsin tuohon veden solinaan. Oleanderit kukkivat pihalla ikkunan edessä. Pientä pihaa peitti hyvin tasoitettu tiilenmurska. Pienoinen Alhambra, ajattelin minä... vaikka sijaitsikin vaatimattoman, likaisen kujan varrella, jolla sentään oli niin mahtava nimi: Mátyás király-utca  Kuningas Matiaksen katu. No niin  en minä huonoon paikkaan ollut joutunut. Täälläkin lauloivat linnut... ja pari, kolme lasta leikki pihalla kaiket päivät. Talon omistaja, lihava, hyvin puettu herrasmies tervehti minua: »Habe die Ehre!  minulla on kunnia.» Mutta  en minä mitään vastannut, kohotin vain hattuani hiukan. Mitäpä minä hänen kunniastaan. Minä olin peräkartanon asukas ja minulla oli kunnia asua juuri siellä... tämän hiljaisen János Pásztorin luona, joka päiväkaudet istuskeli ulkona lyhyttä piipunnysäänsä poltellen ja seuraten hiukan kuuron vaimonsa pyykinpesua. Tunsin itseni tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Mutta  tuli vihdoin lähtö tästäkin kodista. Heitin hyvästit herttaiselle Pásztorin väelle. Vanha rouva Pásztor katsoi minua ystävällisesti silmiin. »Toivotan Jumalan siunausta ja kaikkea hyvää!» Niinpä niin. Sitä ihminen aina tarvitsikin. Loin vielä kerran katseeni »keisarinurkkaan». Tein hengessäni kunniaa Rákóczille ja molemmille keisareille, joista toinen hakkaili puita Doornissa. Nyökkäsin molemmille sohvassa istuville »kaunottarille» sekä »lakeijalle». Niiden katse oli yhtä loistavan sininen kuin ennenkin... ja niiden huulilla väreili ikuisen nuoruuden hymy. »Katsopas! Elämä on sentään ihana... vaikka siinä onkin niin paljon vaivaa!» Niinpä niin  olin sen läksyn taas uudelleen oppinut... ja siksi saatoin lähteä niin tyytyväisin mielin. Tein vielä muutamia matkoja, Kävin Székesfehérvárissa, Szegedissä, HódmezQ
vásárhely issä ja muutamissa muissa paikoissa. Mutta lokakuun alussa olin vihdoinkin valmis ohjaamaan suuntani pohjoiseen. Oli kulunut täsmälleen vuosi siitä kuin olin Unkariin saapunut, ja taas olin raja-asemalla, tällä kertaa en kuitenkaan Szobissa, vaan Hegyeshalomissa. Ystävällinen passintarkastaja, vanha tuttavani herra Bangó sujautti käteeni postikortin, jossa oli kutsu kuudenteen suomalaisugrilaiseen kulttuurikokoukseen Budapestissä v. 1941. Oliko tämä heimoharrastus tosiaankin niin syvälle juurtunut, koska se ilmeni tuollaisessakin muodossa? Tänä hetkenä uskoin sen taas. Ja niin minä jäin katselemaan ohitsekiitäviä maisemia ja muistelemaan maata, jonka rajan olimme juuri sivuuttaneet. Ajatus lensi pustalle. Näin sieluni silmäin edessä sen mittaamattoman lakeuden... sen kiitävät hevoslaumat, näin Jenei-bácsin lampaineen ja Bogár-koirineen... näin valkoisen csárdan, missä mustalaiset soittelivat. Muistoissani vilahtelivat Tiszan rannat, joilla itkupajut nuokkuivat hiljaa... iltatuulen vienosti suhistessa niiden herkissä lehvistöissä. Unkari  Itkevien pajujen maa! Se oli nyt jäänyt.