Asiasanasto.fi

← Tekijänoikeusvapaa kirjasto

Itkevien pajujen maa

Arvi Järventaus (1883–1939)

Unkaria sieltä ja täältä

Tietokirja·1939·4 t 29 min·55 025 sanaa

Teos on matkakuvaukseen perustuva kokoelma havaintoja ja tunnelmia Unkarista, sen kansasta ja kulttuurista. Kirjoittaja tarkastelee maata ja sen historiaa erilaisten kohtaamisten, maisemien ja arjen ilmiöiden kautta puszta-arolta kaupunkeihin.

Lataa .txt
ÿþArvi Järventauksen 'Itkevien pajujen maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu

n:o 3682. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme

aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.



Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.









ITKEVIEN PAJUJEN MAA



Unkaria sieltä ja täältä





Kirj.



ARVI JÄRVENTAUS











Porvoo "  Helsinki,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1939.













SISÄLLYS.



     I. Rajalla.

    II. Pestissä.

   III. Unkarilainen kylä.

    IV. Unkarilainen kaupunki.

     V. Katolisessa kerhossa.

    VI. Józsi-bácsi.

   VII. Unkarin talvi.

  VIII. Linja-autossa poikki pustan.

    IX. Debrecen.

     X. Talvinen Hortobágy.

    XI. Pustan csárdassa.

   XII. Hortobágyi halasztó.

  XIII. Unkarin mustalaisista.

   XIV. Yhtä ja toista unkarilaisista.

    XV. Kákics.

   XVI. Räätälinkisälli Andreas Jelkyn jäljillä.

  XVII. Unkarin kevät.

 XVIII. Kesäinen Hortobágy.

   XIX. Lautalla Tisza-jokea alas.

    XX. Unkarinkieli.

   XXI. Talonpoikia.

  XXII. Eger.

 XXIII. Muutamia kirjailijoita.

  XXIV. Viinistä ja viininkorjuusta.

   XXV. »Pikku PetQfi».

  XXVI. Eri kirkkokuntia.

 XXVII. Juutalaisia.

XXVIII. Kuninkaan tie.

  XXIX. Jälleen Pestissä.

   XXX. Unkarilaisia kotejani.









ALKUSANA.





Tämä matkakirja on syntynyt allekirjoittaneen oleskellessa Unkarissa

terveytensä vuoksi syksystä 1937 seuraavan vuoden kevääseen ja sitten

kesällä 1938. Potilaalle, jolle lääkäri on määrännyt »täydellisen

levon», tulee kaikesta huolimatta aika pitkäksi yhtämittaisessa

toimettomuudessa, ja niinpä tämänkin kirjoittaja rupesi varkain

merkitsemään muistiin vaikutelmiaan. Kun sitten myöhemmin tarjoutui

tilaisuus matkustella maassa vähän laajemmalti, jatkoin tätä muistiin

merkitsemistä. En tahdo väittää, että olisin kyennyt käsittelemään

Unkaria ja unkarilaista miljöötä niin, kuin se ehkä jonkun toisen

mielestä olisi ollut käsiteltävä. Paljon arvokasta on jäänyt huomioon

ottamatta. Mutta tarkoitukseni ei ole ollutkaan antaa Unkarista

täydellistä ja tyhjentävää kuvaa. Se olisi vaatinut vuosikausien työn.

Olen vain merkinnyt sitä, mikä minua on mieskohtaisesti kiinnostanut.



Hyvin tuntien työni puutteet jätän tämän kirjan kuitenkin suomalaisen

lukijan käsiin, toivoen, että se osaltansa lujittaisi niitä heimo-

ja kulttuurisiteitä, jotka yhdistävät näitä kahta maata ja kansaa

toisiinsa. Parin viikon oleskelu Unkarissa on omiansa henkisesti

humalluttamaan. Mutta pitempiä aikoja oleskellut selviää kyllä

tästä »humalasta» ja näkee asiat todellisempina kuin ensi päivinä.

Sillä Unkarikaan ei ole mikään taivaanvaltakunta. Silläkin on omat

heikkoutensa ja puutteensa. Mutta sillä on myös paljon hyviä puolia,

joiden vuoksi sitä on pakko rakastaa. Meille pohjoismaalaisille se on

jo eräällä tavalla eksoottinen maa, jossa henkemme tapaa sellaista,

mitä se ei aina Pohjolasta löydä: välitöntä elämän iloa ja hetken

viatonta riemua, jotka kutoutuvat jokapäiväisen elämän hyörinään yhtä

luonnollisesti ja sopusointuisesti kuin kirkkaat, loistavanväriset

kuviot unkarilaisten kansallispukujen pohjaväreihin. Meidän raskaille

luonteillemme saattaa joskus olla terveellistä viipyä hetkinen

sellaisessakin ympäristössä. Sillä unkarilaiset osaavat iloitsemisen

taidon, vaikka heidän elämänsä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana

on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Siitä huolimatta he osaavat tehdä

elämästä juhlan. He ovat Jumalan suuria, iloisia lapsia, joilla on hyvä

käsitys itsestään   monesti täydellä syyllä.



Kun tämä työ nyt vihdoinkin on valmistunut, tuntien velvollisuudekseni

lausua vilpittömän kiitokseni kaikille niille, jotka ovat sitä

helpottaneet   ennen kaikkea apteekkari Y.W. Jalanderille, joka

on minua auliisti avustanut, niin että oleskeluni tässä toisessa

veljesmaassa saattoi tulla pitkäaikaiseksi. Samoin kiitän Unkarin

Kunink. Valtionrautateiden johtoa, joka on antanut minulle vapaalippuja

Unkarin rautateille, Budapestin Unkarilais-Suomalaisen Seuran

puheenjohtajaa, entistä ministeri Emil Nagy'ia ja saman seuran

sihteeriä, tohtori DezsQ Gasköta, joilta myös olen saanut paljon

arvokasta apua, sekä lyhyesti kaikkia niitä eri henkilöitä, jotka

tavalla tai toisella ovat minua työssäni tukeneet.



Erikoisesti saan vielä lausua kiitokseni neiti Imola Holics'ille,

joka on ottanut suurimman osan tämän kirjan valokuva-aineistosta ja

siten osaltaan myös avustanut työn toteutumista.



Keravalla, marraskuulla 1938.



Kirjoittaja.









I.



RAJALLA.





Olin taas matkalla Unkariin   viidettä kertaa. Muistin hyvin

aikaisemmat matkani, ne erilaiset vaikutelmat ja tunnelmat, jotka

silloin olivat mielessäni vaihdelleet   varsinkin ensimmäisellä

matkallani. Innostukseni oli ollut tavattoman korkea, muistuttaen

vähin sitä innostusta, mikä valtaa koulupojat kesäloman alkaessa.

Unkari! Toivojeni ja unelmieni maa! Mauri Jókain ja Sándor PetQfin maa!

Tämänkaltaiset tunnelmat olivat mielessäni vaihdelleet.



Olimme matkustaneet läpi Viron, Latvian, Puolan ja Taekkoslovakian  

kongressijuna... ja yksi vaunu oli ollut täynnä nuoria ylioppilaita. He

olivat laulaneet melkein koko matkan   laulaneet suomeksi ja laulaneet

unkariksi. Mutta Unkarin rajalla oli innostus kohonnut huippuunsa, kun

unkarilaisia ylioppilaita oli rynnännyt vaunuumme.



Mekin, jäykät suomalaiset, olimme lämminneet siinä määrin, että

olimmepa tainneet oikein kaulasta pitäen tervehtiä heimoveljiämme.

Raja-asemalla oli ollut tavaton väkijoukko vastassa... pieniä

koululapsia, pienet Suomen, Unkarin ja Viron liput käsissä muodostaen

kunniakujan, Budapestista saapunut lähetystö etunenässä. Silloin

näin ensi kertaa Aladár Bánin, tunnetun Suomen ystävän ja lämpimän

heimoaatteen ajajan ja siitä lähtien alkoi tuttavuutemme.



Nyt olimme samalla raja-asemalla ystäväni Yrjö Vilhelm Jalanderin

kanssa. Oli myöhäinen lokakuun ilta, ja ulkona säkkipimeä. Tullimiehet

häärivät matkatavaroittemme kimpussa, ja passintarkastajat tutkivat

papereitamme. Ystäväni Yrjö Vilhelm haasteli parin ruotsalaisen

neitosen kanssa, jotka olivat lähteneet myöhäistä kesälomaansa

Unkariin viettämään. Minä nojasin vaunun ikkunasta ulos ja katselin

puolipimeässä torkkuvaa asemarakennusta, jonka seinältä juuri saattoi

erottaa nimen: Szob. Niin   tämä oli Szob, ensimmäinen unkarilainen

asema, kun Vág-joen laaksoa pitkin laskeuduttiin Unkariin. Vág!

Kuinka tuttu nimi se olikaan! Täällähän olivat parisataa vuotta sitten

ruhtinas Rákóczin kurutsijoukot parveilleet. Muistelin ensimmäistä

matkaani. Häipynyt oli suomalaisten ylioppilasten laulu, poissa olivat

pienet, herttaiset unkarilaiset pojat ja tyttöset kansallislippuineen.

Mutta   jostakin pimeästä olin erottavinani vienon lapsen äänen, joka

kuiskasi: Isten hozott!   Tervetuloa (Jumala on sinut tuonut)!

Johtuiko se siitä, että olin niin sairas, että toivoin niin hartaasti

saavani terveyteni takaisin täällä? En osaa sanoa. Joka tapauksessa

minusta tuntui turvalliselta, kun juna hiljaa nytkähdellen läksi

jatkamaan matkaansa kohti Budapestiä. Tuijotin pimeään. Sieltä täältä

tuikahti jokin yksinäinen valo. Tiesin, että Tonava oli siinä aivan

lähellä, oikealla kädellä, vaikk'en sitä nyt nähnyt. Silloin kun ensi

kertaa saavuin, oli ollut säteilevän kirkas kesäkuinen päivä   kymmenen

vuotta sitten. Nyt oli lokakuu. Ja kuitenkin minusta tuntui hyvältä,

että olin täällä. Sellainen voima on ensimmäisillä vaikutelmilla,

jotka ihminen jostakin paikasta tai maasta saa   olkoonpa, että noista

vaikutelmista vuosien varrella olisikin saanut laskea 75 prosenttia

liian herkän innostuksen ja kuvittelun tilille. Jotakin oli sittenkin

jäänyt jäljelle: kotoisuuden, turvallisuuden tunne. Ja se merkitsee jo

paljon ihmiselle, joka on kulkenut ohi kuoleman porttien.



Sellainen tunne minulla nyt oli, ja tyytyväisenä suljin vaununi

ikkunan, junan jyskyttäessä tasaista tahtia: Magyarország,

Magyarország, Magyarország... Ystäväni Yrjö Vilhelm oli edelleenkin

vilkkaassa keskustelussa ruotsalaisten neitosten kanssa. Toinen

oli kotoisin Skånesta ja sorahutteli ruotsiaan hyvin herttaisesti.

Sekin tuntui nyt kodikkaalta. Unkarilainen junailija kulki läpi

vaunun ja pyysi kohteliaasti matkalippujamme. Tuokin vaikutti niin

rauhoittavasti. Turvallisuuden tunne lisääntyi yhä enemmän ja enemmän,

ja minä nukahdin,   minä, joka en kuukausimääriin ollut saanut unta

muutoin kuin unilääkkeiden avulla.



Puoli kaksitoista yöllä olimme Budapestissä.









II.



PESTISSÄ.





Hotelli Szent Gellért sijaitsee kauniilla paikalla, samannimisen vuoren

juurella ja Ferenc Józsefin sillan korvassa. Se on loistohotelli,

johon minun varallisuusluokkaani kuuluvan matkustajan ei juuri kannata

mennä. Mutta tällä kertaa kohtalo oli ohjannut minut sellaisen miehen

seuraan, jolloin kannattavaisuuslaskelmat katsottiin tarpeettomiksi.

Minäkin sain siis huoletta majoittua 8 pengöön huoneeseen ja heittäytyä

pehmeään vuoteeseen tietoisena siitä, että olen perillä   tai melkein

perillä. Sillä minun matkani päämäärä oli eräs pieni maalaiskauppala

Itä-Unkarissa, Miskolcin lähellä.



Heräsin seuraavana aamuna melko virkeänä. Hännystakkinen pincér

  tarjoilija   toi aamukahvini, esiintyen tuolla suurkaupunkien

hotellitarjoilijoiden tavanmukaisella pidättyväisyydellä, minkä pitkä

ammattitottumus tuo mukanaan. »Méltóztassék parancsolni»   suvaitkaa

olla armollinen ja käskeä. No, minulla ei ollut mitään enempää

käskettävää... ja tarjoilija poistui hiljaa kuin henki.



Eräs ajatus, joka illalla saapuessamme oli vallannut mieleni,

sukelsi jälleen tajuntaan: miksi tämä kaupunki oli niin täynnä

juutalaisuutta? Olin jo ensimmäisellä matkallani kymmenen vuotta

sitten tehnyt tämän havainnon, mutta silloin oli ylipursuava innostus

pitänyt tuon ajatuksen jollakin tavoin kurissa, niin ettei se ollut

päässyt sen pahemmin häiritsemään. Nyt oli kritiikki herännyt, silmät

auenneet... ja Budapestin juutalaisleima käynyt yhä selvemmäksi. Se

masensi mieltä, teki päivät raskaiksi. Oli niin vaikea kaiken tämän

seemiläisen kuonan alta erottaa kaipaamiaan suomalaisugrilaisia

piirteitä, joista kongresseissa puhuttiin, joista aikakauskirjoissa

kirjoitettiin ja väiteltiin. Muistin, mitä erään toisen hotellin

omistaja oli minulle v. 1935 jutellut, kun muutaman päivän asuin hänen

hotellissaan Keletin   Itäaseman, vieressä: Me, Unkarin juutalaiset,

olemme oikeastaan niitä, jotka parhaiten edustamme tätä maata  

isänmaatamme   kaikilla aloilla: tieteen, taiteen ja kirjallisuuden.

Me emme ole sionisteja   emme haaveile mahdottomia. Mutta me pidämme

tätä maata isänmaanamme ja työskentelemme sen hyväksi, kuitenkin

aina muistaen, että olemme juutalaisia. Melkein kyynillisyyteen

vivahtavalla ylimielisyydellä hän oli puhunut unkarilaisista,

juutalaisuuden vastustajista   éljen-isänmaallisuudesta jne. Ja

minun oli täytynyt myöntää hengessäni, että hänen puheessaan oli

paljon perää. Huolimattomuudellaan ja väärällä vapaamielisyydellään

olivat unkarilaiset aiheuttaneet sen, että juutalaiset nyt katsoivat

olevansa melkein maan herroja ja valtiaita. Itäaseman vieressä olevan

hotellin omistajan kyynillisyys oli ollut varoittava esimerkki, joka

nyt muistui mieleeni. Ja siitä kai johtuu, että matkallani tässä maassa

olen pakostakin joutunut kiinnittämään huomiota juutalaisuuteen,

joka meihin, pohjoismaalaisiin, vaikuttaa vastenmieliseltä ja

luotansa työntävältä sekä sekoittaa Unkarissa oleskelevan suomalaisen

maljaan aina jonkin verran katkeruutta. Siitä ei pääse mihinkään:

maa on juutalaisten käsissä, ja viidenkymmenen vuoden kuluttua ei

unkarilaisilla ole varmaankaan paljon sanottavaa, jos tätä menoa jatkuu.



Tällaisen tunnelman vallassa kuluivat päivät. Liikuimme kaupungilla

ahkerasti. Ystäväni Y.V., joka ihaili Hitlerin Saksaa, oli tyytymätön.

Hän ei voinut oikein ymmärtää minun Unkarin-harrastustani. No  

eiväthän minun harrastukseni kohdistuneet juutalaisiin, vaan Unkarin

maahan ja kansaan, Unkarin talonpoikiin ja heidän elämäänsä, maan

loistavaan, värikkääseen historiaan ja suureen menneisyyteen. Sitä minä

Unkarista hain ja sen vuoksi mielelläni oleskelin tässä maassa.



Budapestissä oleskelumme aikana sattui Suomen opetusministeri

vierailemaan kaupungissa. Hänen kunniakseen toimeenpantiin suuria

juhlallisuuksia, joiden järjestämisessä unkarilaiset ovat mestareita.

Meilläkin, Y.V:llä ja minulla oli onni olla kaksissa kutsuissa mukana,

Unkarin opetusministeri Hómanin ja oman maamme edustajan, ministeri

Talaksen. Juutalaisliikkeestä vuokraamani hännystakki yllä minäkin

siellä käyskentelin huoneesta toiseen, katsellen toinen toistansa

korkeampia herroja, jotka olivat niin täynnä kunniamerkkejä, että

helisivät yksinpä rykäisystäkin. Keskustelu oli aivan muodollista,

rajoittuen vain tavanmukaisten kohteliaisuuksien lausumiseen, mikä

on tavallista moisissa juhlatilaisuuksissa. Nehän ovat tavallaan

eräänlaisia ihmisnäyttelyitä, joissa jokainen läsnäolija edustaa

eräänlaista numeroa. Puuttuu vain yleinen esittelijä, joka nämä numerot

esittelisi. Huvittavinta kaikista on se, että jokainen läsnäolija

  tai melkein jokainen   on tietoinen tästä ylhäisen seuraelämän

erikoisuudesta   etten sanoisi tyhjyydestä, ja eräs nykyaikaisen

kulttuurin saavutuksia lienee se, ettei sitä vahingossakaan naapurille

näytetä. Se, joka sen paljastaa, on jo jollakin tavoin tavaton ihminen,

niinkuin esim. kirjailija. Ja hänellekin se on sallittua vain tällaisen

matkakirjan puitteissa, ilman mitään pahaa tarkoitusta.



Juhlallisuudet loppuivat. Kotimaan opetusministeri matkusti pois... ja

ystäväni Y.V. ja minä saimme taas mielin määrin järjestää oman olomme.

Pieni, hauska loppukohtaus tapahtui vain minua kolme päivää seuranneen

hännystakin luovutustilaisuudessa. Vuokraajan kanssa oli sovittu

maksusta ja pitopäivien luvusta. Mutta kun minä varomattomuudessani

olin sattunut mainitsemaan, että saattaisin luovuttaa puvun jo

aikaisemminkin, yritti vuokraaja käyttää sitä hyväkseen ja nylkeä

minua hiukkasen. Minä olisin maksanut. Y.V. ei olisi edes ruvennut

sanoja tuhlaamaan 3 pengöön vuoksi, mutta pieni noutajani, joka oli

tullut minua hakemaan maalle, tarttui puhelintorveen ja unkarinsi tämän

yrityksen liikkeenomistajalle niin peloittavasti, että juoksupoika,

joka oli tullut pukua noutamaan, sai lyhyen käskyn tulla heti pois ja

tyytyä sopimuksen mukaiseen maksuun. Hän hävisi huoneesta kuin henki,

frakkipuku käsivarrella, ja minulle kirkastui magyarázni-sanan

merkitys. Se on todenteolla unkarilainen sana, ja sen sisällys on

kerta kaikkiaan tyhjentävä. Siitä alkaen olen oppinut rakastamaan

ja kunnioittamaan tätä sanaa, joka sisällyttää itseensä kaikki eri

vivahteet. Meilläkin on sana »suomentaa»   mutta sitä käytetään vain

ratkaisevissa tilanteissa. Magyarázni-sanalla taas tulkitaan kaikkea,

mikä pienimmässäkin määrässä selitystä kaipaa   ja tavallisesti se

palveleekin vain jokapäiväisen elämän hiljaista, rauhallista kulkua.

Nyt se oli näyttänyt mahtinsa sangen kriitillisessä tilanteessa, ja

siitä oli tullut lempisana minun toistaiseksi heikkoon unkarinkieliseen

sanastooni.



Mutta   puhuakseni vielä juutalaisista   Király-utcan varsi on näitä

liikemiehiä täynnä. Ajettuamme muutamana päivänä Szent Gellért-hotellin

edustalta tälle kadulle jouduimme pieneen seikkailuun autonkuljettajan

kanssa. Olimme vuokranneet auton tunniksi, koska se on Pestissä aivan

tavallista. Sen piti maksaa 3 pengöötä. Mutta päästyämme Király-utcalle

jouduimme riitaan kuljettajan kanssa maksusta. Hän väitti meidän

ajaneen 18 kilometriä, ja tunnin ajoon sai sisältyä vain 10. Pieni

noutajani suutahti: Tämä oli jo sietämätöntä! Mehän olimme ajaneet vain

tunnin, niinkuin alussa olimme sopineet. Ja nyt yritettiin meitä mitä

häpeämättömimmin nylkeä!



Alkoi taistelu 2 pengööstä   se oli nimittäin ero hinnoissa. Minä

olisin tietysti maksanut päästäkseni eroon autonkuljettajasta. Mutta

pieni seuralaiseni pani vastaan aito unkarilaisella sisukkuudella ja

päättäväisyydellä. Me emme maksaisi filleeriäkään yli, ennenkuin olimme

ottaneet asiasta selvää lähimmältä järjestyspoliisilta..



Ja niin me sitten kuljimme katua ylös, toista alas   me kolme,

autonkuljettaja, noutajani ja minä. Kahden ensiksimainitun kesken kävi

yhtämittainen keskeytymätön väittely siitä, kumpi oli oikeassa. Panin

merkille autonkuljettajan hillityn kohteliaisuuden: »Kérem szépen...

kezét csókolom» (pyydän kauniisti... suutelen kättä). Niin se mies

poloinen lirkutteli. Mutta seuralaiseni oli vakava kuin ukkospilvi. Ja

tämä se varmaankin otti sisun pois autonkuljettajalta.



Minua oli tilanne ruvennut huvittamaan. Annas katsoa, kuinka tässä

kävisi. Kumpi voittaisi? Pari, kolme vastaantulevaa juutalaista

sekaantui keskusteluun. »Hän voittaa», sanoi yksi, viitaten

autonkuljettajaan. »Pois pelistä!» huudahti seuralaiseni. »Tämä

ei ole teidän asianne!» Ja niin me jatkoimme kulkuamme, hakien

järjestyspoliisia.



Tunnin ja neljänneksen jälkeen löysimme vihdoin sellaisen. Ja nyt

seurasi näytelmän huippukohta. Poliisi rupesi tuomariksi. Kumpikin

puoli sai selittää asiansa   aivan kuin oikeudessa. Minä, jota asia

koski, seisoin kuunnellen syrjässä. Sananvaihto oli tulista ja

kiivasta. Vihdoin olivat vastapuolet valmiit. Autonkuljettaja sai

näyttää ajokorttinsa. Poliisi kirjoitti jotakin pienelle paperilipulle.

Ja nyt seurasi päätös:



  Arvoisa herrasväki maksaa autonkuljettajalle 5 pengöötä 30

filleeriä. Mutta jos tahdotte valittaa päätöksestä, niin saatte mennä

piirioikeuteen.



Ja hän antoi nimen ja osoitteen.



Vielä tässä valittamaan, kun muutenkin oli kiire! Pieni noutajani oli

tulipunainen vihasta.



  Tahtoisin tappaa jonkun!   huudahti hän.



Mutta minä rauhoitin ja lohduttelin häntä huomauttamalla, että

tuon tappion hän vielä samana päivänä ottaisi takaisin tinkimällä

juutalaisliikkeissä mahdollisimman paljon.



Jonka hän myös teki. Ja loistavasti.



Seuraavana päivänä matkustimme HejQcsabaan, pieneen kauppalaan

Miskolcin lähelle, missä minun oli määrä asua noutajani kotona, tohtori

Holics Pálin perheessä voittaakseni takaisin menetetyn terveyteni.









III.



UNKARILAINEN KYLÄ.





»Kecskés Juliskalla on myytävänä hyviä kaalinpäitä, 12 pengöötä

mázsa... [1 Sentneri = 100 kg] ja Kerekes Sándorin on huolehdittava

aidastaan, sillä se kaatuu kohta jalankulkijain päälle...»



Pikku tuomari   kis biró seisoo keskellä kylän katua, lyhyt,

viinipunaisilla virkanauhoilla koristettu turkki päällä, ja lyö rumpua

vimmatusti. Hän seisoo suorana kuin sotamies (hän onkin entinen

sotamies)   sillä tällä hetkellä hän edustaa Unkarissa niin pelättyä

virkamahtia. Ylinotaarin   föjegyzQn   kuulutukset   niin. Mutta  

näiden rivien kirjoittaja ei kiinnitä huomiotaan pikku tuomarin ryhtiin

eikä äänen juhlalliseen kantavuuteen, vaan kuulutusten sisältöön:

Kecskés Juliskalla on myytävänä... ja Kerekes Sándorin on huolehdittava

aidastaan...



Niin   tuo ensiksimainittu lause kuvaa niin sattuvasti Unkarinmaan

hedelmällisyyttä ja niitä suuria mahdollisuuksia, joita tällä maalla

olisi, jos  . Ja sitten tuleekin tuo Sándorin juttu. Jossakin on vika,

mutta missä? Sillä se ainakin on varmaa, että jollei Kerekes Sándor

korjaa aitaansa, niin se uhkaa kaatua jalankulkijain päälle. Mutta  

kykeneekö hän siihen? Tietysti jollakin tavalla. Entä   jollei siitä

tule hyvä? Mitä ylinotaari hänelle siinä tapauksessa tekee? Tietysti

sakottaa. Tämänkaltaiset kysymykset askarruttavat aamukävelyään

suorittavan suomalaisen mieltä, sillä ne ovat eräällä tavalla

nykytärkeitä tässä Unkarinmaassa.



Sikalauma tulee vastaan... pari, kolmekymmentä pörröistä, lihavaa

sikaa, joita paimen ajaa kaupunkiin. Pitkäsiimaista ruoskaansa

paukutellen ja silloin tällöin pitkää ämyriänsä töräytellen hän tekee

matkaa halki kylän, pitkin sen pääkatua. Hänen maailmansa ovat siat...

eikä hän muusta välitä. Teurastaja seisoo kauppapuotinsa ovella ja

katselee haikein mielin lauman jälkeen. Olisivatpa nuo hänen, niin

kyllä hän tietäisi, mitä tekisi. Mutta   hinterä juutalainen, jonka

kasvot ovat kalvaat ja läpikuultavat, kääntää inhoten päänsä pois.

Saastaisia eläimiä, joiden lihaa Mooseksen laki kieltää syömästä...



Tämä on HejQcsaban kylä, ja nyt se on jo täysin herännyt. Kaikki puodit

ovat auki, vaikka kello on tuskin 8 aamulla. Joulukuinen aurinko

helottaa pitkin kylän pääkatua, valaisten kirkkaasti jokaisen jäätyneen

lätäkön. Pari, kolme repaleista mustalaispoikaa etsii savukkeenpätkiä

katuojasta. Paljas, ruskea rinta paistaa vain rikkinäisen takin

alta, ja naamat ovat sinisinä vilusta. Mutta   silmät loistavat, ja

unkarinkieli pulppuaa heidän huuliltaan kuin helmeilevä hopeavirta.

»Kezét csókolom!   Suutelen kättänne!» Mokomatkin veitikat! Kyllä on

Wienin hovilla ja yleensä itävaltalaisella kulttuurilla ollut aikoinaan

mahtava vaikutus, kun HejQcsaban mustalaispojatkin puhuvat »hovikieltä».



Hullu »Golyó» tulee vastaan. »Jó reggelt kivánok»!   hyvää huomenta!»

Golyó (Kuula) on myös mustalainen, jonka jo aikaisin tapaa kylän

kadulla tai kaupunkiin johtavalla tiellä. Hänkin on niin rääsyinen,

että moisesta repaleisuudesta tekisi jo melkein mieli käyttää

mainesanaa »ihana». Suuret, harmaat silmät katselevat surumielisinä

tätä maailmaa ja sen menoa. Golyó etsii alituisesti työtä. Hän on

valmis tekemään mitä tahansa... kunhan siitä vain joku filleeri

heltiäisi. Hän puhdistaa käymälöitä, kantaa paketteja, tarjoutuu

valokuvattavaksi, kunhan vain saa rahaa. Sillä rahaa Golyókin

tarvitsee. Hän on ollut maailmansodassa, saanut siellä luodin päähänsä

ja tullut hiukan hassahtavaksi. Siitä nimi »Kuula», jolla nimellä koko

kylä hänet tuntee. Mutta   hänen virallinen nimensä on János Bódi,  

Puodin Jussi   vaikka harva sitä tietää. Golyó on kantanut minulle

kerran joulupaketin kotiin ja saanut siitä 30 filleeriä. Meidän välimme

ovat siis koko lailla hyvät.



Pysähdyn hetkeksi keskustelemaan hänen kanssaan. Tuota noin... oliko

Golyólla vaimoa?



  Ei ole vaimoa... mutta kyllä minulla lapsia on.



Ja Golyó katsoo minua surumielisesti hymyillen, pitäen asiaa

luonnollisena, tekee sitten kunniaa ja jatkaa matkaansa.



Siinä on tupakkakauppa   Magyar Királyi Dohánytözsde. Se on hyvin

vähän kuninkaallisen näköinen... pieni, ahdas puotipahanen. Mutta   sen

hoitaja, neiti Ilona Szqcs, on entinen postineiti, nyt jo eläkkeellä

oleva, joka herttaisesti palvelee pientä ostajapiiriään aamusta iltaan.



  Hyvää huomenta!



  Hyvää huomenta, Teidän Kunnianarvoisuutenne. (Unkarissa käy kaikki

tarkan arvojärjestyksen mukaan). Mistä olette suvainnut unta nähdä?



Neiti Szqcs rakastaa intohimoisesti unikirjaa ja selailee sitä joka

aamu. Hän valittaa vain, että itse tavallisesti nukkuu liian syvästi

näkemättä unia. Mutta   sitä innokkaammin hän tulkitsee toisille heidän

uniaan.



  Näin vain unta sairaasta miehestä.



  Katsotaan, katsotaanpa heti! Sairas, sairas... sairaan katseleminen.

Tässä on: Kivánságod tejesül   toivomuksenne täytetään.



Ja hän korostaa mukavasti viimeisen sanan viime tavua ja nauraa

herttaisesti.



Vai niin   ajattelen minä. Minä odottelenkin parastaikaa kotimaasta

rahaa. Hyvä olisi, jos tulisi.



Jatkan matkaa. Joulukuinen aurinko on jo melko korkealla. Ilmassa

leijailee pakkasusva... ja etempänä, HejQpuron varrella kasvavat raidat

kuumottavat sen keskeltä itämaisen solakkoina   kuin sypressit ikään.

Tämä Unkarissa kasvava raita   jegenyefa   muistuttaakin ihmeen

elävästi sypressiä ja antaa maisemalle Balkanin tuntua. Se vaikuttaa

eksoottiselta Pohjolan metsiin tottuneesta suomalaisesta. Siinä ne

kasvavatkin ihan apteekin takana.



Minulla ei ole mitään erikoista asiaa apteekkiin, mutta poikkean

kuitenkin sisään. Täällä Unkarissa voi vieras pistäytyä juttelemaan

kauppapuoteihin. Omistaja on siitä vain mielissään. Sekin muistuttaa

jo vähän orienttia, missä ihmiset viettävät tuntikausia basaareissa,

rupatellen kauppiaan kanssa.



Apteekkiapulainen, verevä, tanakka nuori mies on székely   kotoisin

Transsylvaniasta, mistä on sotilaskarkurina onnistunut pujahtamaan

Tynkä-Unkarin alueelle. Hänen ei ole takaisin menemistä, sillä

hänet vangittaisiin heti. Kuudetta joulua hän jo viettää täällä,

erossa vanhemmistaan ja omaisistaan. Ja sellaisia sotapakolaisia on

Tynkä-Unkarissa paljon.



Meidän keskustelumme käy kankeasti, sillä farmaseutti osaa huonosti

saksaa, ja minä yhtä huonosti unkaria. Mutta   joten kuten sentään

toimeen tulemme. Nyt tuli puhe sodasta.



  Niinpä niin... sota saisi tulla. Minä odotankin vain sitä päivää,

jolloin torvet jälleen soivat. Ja sitten  .



Nuori farmaseutti ojentaa käsivarsiaan sen näköisenä, etten minä

ainakaan haluaisi olla se romanialainen, jonka hän ensimmäisenä saisi

käsiinsä.



Hän on köyhä, nuori mies, mutta rehti ja harvinaisen miellyttävä.

Ja hän elää vaatimattomasti kuin varpunen. Ei ole hänen huoneensa

loistavasti kalustettu: sänky, pöytä ja muutama puoleksi rikkonainen

tuoli. Yksikään suomalainen apteekkioppilas ei suostuisi asumaan

sellaisessa huoneessa eikä tulemaan toimeen sellaisella palkalla: 19

pengöötä kuukaudessa   siis 190 mk   ja tietysti täysihoito. Mutta

  hän kiittää isäntäväkeään vilpittömästi. Hyviä ihmisiä ovat...

Mutta mistäpä apteekkari maksaa, kun ei apteekki juuri paljoa tuota  

tällaisessa pienessä, köyhässä kylässä. Sillä talonpojat eivät monesti

apteekkiin turvaudu. He ajattelevat apteekin lääkkeistä niinkuin

kerrallinen mustalainen.



Muistin tarinan. Mustalainen oli sanonut kerran: »Jumala varjelkoon

meitä liian kirjavista vaatteista, liian kalliista juomista, ja liian

suuresta onnesta! Sillä liian kirjavissa vaatteissa on paikka paikan

päällä, liian kalliit juomat ovat apteekissa, ja liian suuri onni on,

jos putoaa rattailta eikä kuole, vaan taittaa ainoastaan kätensä tai

jalkansa.»



Niin oli mustalainen sanonut, ja niin ajattelevat Unkarin talonpojat

vielä tänäkin päivänä   ainakin mitä lääkkeisiin tulee. Heillä on omat

kotitekoiset voiteensa   ir'insä -, joilla he parantelevat haavojaan

ja paiseitaan. Vanhan kansan lääketaito elää täällä vielä täydessä

kukoistuksessaan.



Siinä oli sepän paja. Kalkutus kuului kauas kadulle. Seppä on hyvin

toimeentuleva mies, jonka kuukausitulot nousevat 300 pengööseen.

Hänellä on oma talo ja vähän peltoakin. Olimme kerran jutelleet Suomen

ja Unkarin oloista, ja minä olin saanut pajan mustalle savipermannolle

piirtää Suomen kartan. »Siis ei Suomi rajoitukaan Saksaan?» »Eipä

tietenkään... välissä on meri, Itämeri.» »Ja mikä maa tämä sitten

on?» »Venäjä, suuri ja avara Venäjän maa.» »Igen!» [Niin]   oli

seppä sanonut ja katsonut minua ihmetellen ruskeilla, ystävällisillä

silmillään. Nyt hän ymmärsi Suomen aseman: aina valmiina, aina

varuillaan, aina... joka hetki.



On muuten hauska todeta, kuinka tiedonhaluinen ja synnynnäisen

lahjakas unkarilainen talonpoika ja käsityöläinen on. Hän ihan hehkuu

tiedonhalusta. Ja usein hän hämmästyttää muukalaista tiedoillaan,

jommoisia ei aina jokaisella herrasmiehelläkään tässä maassa ole.

Eräs kymnaasin rehtori muutamassa kaupungissa hämmästytti minua

eräänä päivänä kysymällä, oliko Suomi katolinen maa. En tahtonut

uskoa korviani. Ja kysyjä itse oli kalvinilainen. Hän oli ihmeissään

kuultuaan, että koko Suomi oli evankelinen. Sitä hän ei ollut koskaan

kuullut. Minä lukisin tällaisen tapauksen harvinaisiin poikkeuksiin,

mutta eräs unkarilainen ystäväni väittää, ettei se ole niinkään

harvinaista. En sitä mielelläni uskoisi. Joka tapauksessa   olkoonpa

miten tahansa   nyt on saatu aikaan kulttuurisopimus Suomen, Viron ja

Unkarin kesken. Toivottavasti tulevaisuudessa ollaan paremmin selvillä

toisistaan.



No niin   mutta tämä kylä, josta minun nyt piti kertoa. Tämä on

tyypillinen unkarilainen kylä mataloine, lenkokattoisine taloineen

ja hieman likaisine kujineen. Juutalaisia asuu täälläkin huomattava

määrä. Sellainen on puolivarakkaalta näyttävä puutavarakauppias A.,

joka aamuisin seisoo lautatarhansa portilla. Hän on vanhanpuoleinen

herra tyypillisine, korkkiruuvinmuotoisine ohimokiharoineen  

pajes   mutta hän on itsetietoisen näköinen, sillä hänellä on

huomattava varasto kallista puuta. (Muutamia koivulankkujakin olen

nähnyt hänen tarhassaan.) Juutalaisia ovat monet kauppiaat ja

käsityöläiset. (Kuvitelkaapa juutalaista suutaria, joka naputtelee

puolipohjaa kenkäänne.) On vaikea ajatella, että näiden esi-isät

kerran kulkivat läpi korven, halki Punaisen meren, ja valloittivat

Joosuan johdolla Kanaaninmaan. Siksi ihanteellisen käsityksen olemme

heistä raamatunhistorian tunneilla kouluissa saaneet. Mutta tuollainen

juutalainen suutari on kovin vähän ihanteellisen näköinen: musta ja

likainen ja haisee pieltä, niinkuin hänen suomalainen virkaveljensäkin.

Ja kuitenkin on ihanteellisiakin juutalaisia olemassa. Minä tunnen

esim. erään lääkärin, jota hienompaa, auttavampaa ja epäitsekkäämpää

ihmistä saa hakea. Hän on minua kaksi kertaa hoitanut sairaalassa

yksityispotilaanaan, eikä kummallakaan kerralla ole suostunut ottamaan

penniäkään lääkärin palkkiota. Sellaiset persoonallisuudet kuin tämä

lääkäri kumoavat sen yleisen väitteen, että kaikki juutalaiset olisivat

nylkyreitä.



Mutta   minunhan piti puhua tästä kylästä, jonka tunnen melko hyvin.

Talot ovat rakennetut kahden puolen pääkatua, niinkuin kaupungissa. Se

on tyypillistä kaikille unkarilaisille kylille. Kesä- ja syysiltaisin

seisoskelevat asukkaat talojensa porteilla ja seurustelevat toistensa

kanssa. Kadun leveys ei tee haittaa. Sukkelasti lentää kompasana yli

kadunkin naapurille... ja nauru helisee pitkin kylän raittia. Sillä

unkarilaiset rakastavat leikinlaskua ja iloisia juttuja. He ovat mitä

suurimmassa määrässä huumorintajuisia, ja leikki ja nauru kuuluvat

heidän kansallisiin ominaisuuksiinsa. Ehkä tästä johtuu, että he

saattavat verraten helposti unohtaa kansalliset onnettomuutensakin ja

puhua niistäkin humoristisesti. Tunnettu on sananparreksi muuttunut:

»Több is veszett Mohácsnál»   Enemmän menetettiin Mohácsin luona.

Viimeksimainitussa paikassa kärsi Unkarin armeija elokuun 29 p:nä

1526 hirvittävän tappion, jolloin valtakunta meni kahtia ja pitkä

kansallinen orjuuden kausi alkoi. Se oli Unkarin Isoviha, joka kesti

puol toistasataa vuotta. Mutta nyt lohduttaa unkarilainen talonpoika

vaimoaan, jos tämä saviruukun särkymisen vuoksi menettää malttinsa:

»Több is veszett Mohácsnál»   enemmän menetettiin Mohácsin luona. Se

on tavallaan merkki kansan sitkeästä hengen voimasta ja suuruudesta.

Sillä ainakaan henkisesti heikko ei kykene laskemaan leikkiä omista

onnettomuuksistaan. Siihen tarvitaan erikoinen hengen voima, henkinen

suvereenisuus.



Palailen hiljaa takaisin päin. Nyt on kello jo siinä puoli kymmenen

paikkeilla. Raitiovaunu tulla huristaa vastaan kaupungista käsin.

Kuljettaja tekee komeasti kunniaa. Se on »Pikku mies», Szikora

Tihamér, jonka koko kylä tuntee ja josta kaikki pitävät... iloinen,

ystävällinen raitiovaununkuljettaja   kalausz   erinomainen

viulunsoittaja.[Murhattiin raa'alla tavalla helmik. 1. p. 1939.] Me

olemme hyvät ystävät ja tervehdimme toisiamme noin sotilaallisesti.

»Pikku miehen» nimen hän on saanut lyhyestä koostaan.



Siinä onkin jo minun kujani. Béla-bácsin viini-ilmoitus seisoo sen

suussa. Se on kuin jonkinlainen tienviitta. Ylhäällä mäellä on minun

asuntoni, viinivuoren rinteellä. Sen omistaa ystäväni, tohtori

Holics Pál, asianajaja ja mainion hauska mies. Siinä on naapurina

Béla-bácsin talo. Hän on eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja,

kotoisin Erdély'istä, Transsylvaniasta   siis székely   niinkuin

erdély'iläisiä kutsutaan   tukeva ukko, harmaaviiksinen ja ankara

kalvinisti. Voisi aivan hyvin käydä suomalaisesta   mitä ulkonäköön

ja luonteeseen tulee. Intohimoinen kortinpelaaja. Hän muodostaakin

ystäväni asianajajan ja kujan suussa asuvan Imre-bácsin kanssa

korttiseuran, joka kokoontuu säännöllisin väliajoin kaláber-pöydän

ääreen. Joku filleeri siinä menetetään tai voitetaan puolin ja

toisin... Mutta mielenkiintoisinta on se hartaus, millä nämä kolme

bácsia »paholaisen raamattua» tutkivat. Korttipakkaa Unkarissakin

kutsutaan »pirun raamatuksi»   ördög bibliája. Ainakin Suomen ja

Unkarin kansalla on tässä suhteessa samanlainen ajattelutapa.



Pysähdyn mäelle ja katselen edessäni leviävää maisemaa. Se on alankoa

  pustaa   tekisi mieli sanoa, vaikka varsinainen pusta on avarampaa

ja kaukana täältä. Joulukuinen usva leijailee vielä seudun yllä,

vaikka aurinko on jo korkealla. Mutta   pian se haihtuu... ja silloin

loistavat jäätyneet lammikot kuin suuret, kultaiset peilit. Nyt on

vain härmää maassa... mutta pian kai saadaan lunta. Sitä kaikki

toivovat, sillä tuollainen kaljamalla oleva maantie on tavattoman

vastenmielinen.... niin kova ja kylmä. Kärrynpyörätkin kolisevat sillä

vallan hirvittävästi.



Nytkin ajaa pitkä jono kuormia kaupunkiin.









IV.



UNKARILAINEN KAUPUNKI.





Kylän vieressä on kaupunki. Sinne on vain 3 kilometrin matka. Ja yhtä

hyvin saattaa aamukävelynsä suunnata sinnekin. Onko se tyypillinen

unkarilainen kaupunki   en osaa sanoa. Mutta   kaunis se on, ja kaunis

on sinne johtava tiekin.



HejQcsahasta käsin tullessa on ensin pitkälti niittyä ja peltoa

tien oikealla puolen, jota kääkkyräiset silkkiäispuut reunustavat.

Sitten tullihuoneen kohdalta alkavat jo talot   Csabai kapun,

Csaban portin taloryhmät. Kuin äärimmäisenä etuvartijana, pitkänä ja

matalana kyyhöttää tien syrjässä Kreivin mökki. Mutta   se ei kuulu

kenellekään tavalliselle kreiville, vaan puutarhuri Gráfille, jolla on

toistakymmentä lasta.



Harvinaista tähän aikaan Unkarissa, missä muutamissa seuduissa, kuten

Ormányság'issa, vallitsee ankara yksilapsijärjestelmä   unkariksi

egyke.



Csabai kapua saa kävellä vielä hyvän matkaa, ennenkuin ollaan itse

kaupungissa. Vasemmalla puolen tietä olevat rakennukset ovat melkein

kaikki uudenaikaisia... mutta oikealla puolen tapaa vielä jonkin

vanhankin talon. Se on vanhaa Miskolcia, joka eli jo Matias-kuninkaan

aikana, vaikka yhtään rakennusta ei taida enää hänen ajaltaan löytyä.

Asuihan täällä silloin jo 888 kenkämestaria, suutaria.



Mutta   Miskolcin lihahyytelö   kocsonja   ei silloin vielä ollut

kuuluisa sammakostaan.[Eräs miskolcilainen rouva laittoi lihahyytelöä.

Hän tarjosi sitä vierailleen. Kun nämä tiedustelivat, oliko hyytelö

tuoretta, vastasi hän: »Näkeehän sen, kun se vapiseekin vielä!»

Sammakko oli loikannut hyytelöastiaan, uponnut sinne, ja sen viimeiset

liikkeet panivat hyytelön vapisemaan. Yleinen kuva miskolcilaisissa

porsliinilautasissa on sen vuoksi sammakko.]



Pitkin Szemere-utcaa, ohi Mindszent-templomin. »Kaikkien Pyhien

kirkon» pääsee vaivattomimmin kaupunkiin, jollei halua valita

vasemmalle johtavaa Mindszent-utcaa, joka sitten Rákóczi-utcan

nimellä jatkuu edelleen yli Szinva-puron kaupunkiin. Se on melkein

mielenkiintoisempi, sillä silloin saa koko ajan kulkea vanhojen

rakennusten reunustamaa katua, jonka vasemmalla puolella kohoaa Avas,

komea, kaunis vuori lukuisine ravintoloineen, viinikellareilleen ja

tuuheiden kastanjain, tammien ja pyökkien reunustamme varjoisine

käytävineen. Kesällä se varsinkin on kaunis, mutta talvellakin

sitä mielellään katselee. Papin-kuja   Papszer   juoksee hiukan

ylempänä   eräs Miskolcin kaikkein vanhimpia katuja. Rákóczi-utca

johtaa Pimeän-portin   Sötétkapun alitse kaupungin pääkadulle,

Széchenyi-utcalle.



Se on vilkas, eloisa katu, joka kaareilee kauniisti. Sitä ei koskaan

väsy kävelemään... johtuneeko se sitten sen lukemattomista liikkeistä

ja kauppapuodeista, joita on aivan toinen toisessaan kiinni   vai

vanhoista, eri aikakausilta peräisin olevista rakennuksista. Siellä

jossakin Sötét-kapun lähistöllä on aikoinaan sijainnut ruhtinas

Fernc Rákóczi II:nkin talo   toisten tietojen mukaan taas lähellä

GyQrikapua   mutta kukaan ei voi paikkaa enää varmasti osoittaa.

Luultavasti se on purettu ja paikalla kohoaa nyt uusi. Tällä

kuuluisalla unkarilaisella, joka kahdeksan vuotta johti kapinaa

Itävaltaa vastaan (1703 1711), oli nimittäin palatseja ja taloja hyvin

monessa Unkarin kaupungissa, ja hänen maa-alueensa olivat niin laajat,

että hän Wienistä tullessaan saattoi melkein ajaa yksinomaan omia

tiluksiansa pitkin.



Mutta   kauppaliikkeet. Miskolc on todella kauppiasten kaupunki!

Ikävä vain, että saa hakemalla hakea unkarilaista liikettä, sillä

melkein kaikki ovat juutalaisten käsissä. Miskolcin kaduilla näkeekin

juutalaisia ehkä enemmän kuin missään muualla, mikä johtuu siitä,

että kaupunki on pieni (n. 60 000 asukasta), ja juutalaisia siis

suhteettoman paljon asukasmäärään verrattuna   suunnilleen kolmas osa.



Siinä tulee vastaan nuori, kalpea mies, tavallinen talvipalttoo yllä,

mutta päässä leveä, matalahko musta hattu. Hänellä on pikimusta

täysparta, samanvärinen tukka, mutta   omituista: tukka on leikattu

lyhyeksi takaa, melkein päänahkaa myöten, mutta ohimoilla liehuvat

pitkät korkkiruuvikiharat. Ne ovat nuo ennenmainitut pajes-kiharat

(»täinkeinut»), niinkuin niitä pilkallisesti kutsutaan. Ne ovat

oikeauskoisen juutalaisen tunnusmerkki, jota näkee yleensä Puolan

ja Galitsian joka kaupungissa ja kylässä. Nämä juutalaiset ovatkin

pääasiallisesti sieltä muuttaneita   ja heistä unkarilaiset kaikkein

vähimmän pitävät.



Mutta   juutalainen astuu tyynenä eteenpäin, välittämättä halveksivista

katseista. Hänellä on rahaa... ja hän tietää rahan voiman. Mitä

hän siis välittää! Hänen käsissään on kauppa, vanhat, entisten

kuninkaiden vahvistamat monopolit ja privilegiot. Hän hallitsee

Unkarin talouselämää, sillä hänen käsissään ovat myös suurpankit

ja sanomalehdistö. Hän määrää mielipiteen maassa ja maailmassa  

yleisestä vihasta ja halveksumisesta huolimatta. »Ei valtikkaa oteta

pois Juudalta.» Juutalainen tulkitsee ne sanat vähän toisin kuin me,

kristityt. Ja käytännöllisesti katsoen hän näyttää olevan oikeassa.



Kello 1:n ja 2:n välillä päivällä samoin kuin 5:n ja 6:n välillä

illalla on pääkatu tulvillaan kävelijöitä. Kapea katukäytävä on niin

täynnä, ettei ohi tahdo päästä. Solakat, hyvinpukeutuneet upseerit

kulkevat naisineen, korkeat, itävaltalaiskuosiset, mustat univormulakit

päässä. Se lakkimalli on niin suosittu, että poliisit, vanginvartijat

ja yksinpä kaupungin palvelijatkin käyttävät samanlaista.

Viimeksimainituilla se vain on punainen, paksulla nauhapunoksella takaa

koristettu. Tuollainen kaupunginpalvelija on hauskan näköinen ilmestys.

Jalassa mitä paikatuimmat housut ja päällä lyhyt turkkireuhka, mutta

lakki   se on komea. Äskettäin kantoi tuollainen ukkeli Debrecenissä

matkalaukkujani muutama sata metriä ja pyysi pengöön (10 mk). No niin,

minä maksoin   tuon korean lakin vuoksi. Ehkäpä se sitäpaitsi oli hänen

taksansa.



Miskolcin mielenkiintoisin nähtävyys on Avas-vuorella sijaitseva

vanha kirkko, joka on rakennettu jo kuningas Zsigmondin aikana XV

vuosisadalla. Muutenkin on vanhin osa kaupunkia tämän vuoren juurella.

Siinä on lähellä myös kaupungin museo, jota hoitaa johtaja Ándor

Leszik. Monta hyvää ja ystävällistä neuvoa olen saanut tältä mieheltä,

jonka henki ja elämä on arkeologia. Pienestä koostaan huolimatta museo

sisältää paljon arvokasta ja mielenkiintoista. Se on hyvin järjestetty,

ja johtaja Leszik oppaana on siihen hauska tutustua.



Mainitsimme jo Avasin temppelin, joka on reformeerattu. Muitakin

kirkkoja on   varsinkin katolisia. Viimeksimainitut kilpailevat

toistensa kanssa prameudessa ja loistossa   mitä sisustukseen

tulee. Kulta ja hopea hohtavat alttareilta   liekö sitten oikeaa

vai keinotekoista. Reformeeratut samoin kuin evankelisetkin kirkot

ovat yksinkertaisia   varsinkin ensiksimainitut. Niissä ei ole edes

alttaria, vaan sen asemesta saarnatuolin juurella neliön muotoinen

suljettu kehä, jonka keskellä on pöytä. Sen ääressä vietetään Herran p.

Ehtoollista.



Maailmansodan jälkeinen Unkaria kohdannut köyhyys näkyy mm. siinä, että

useista kirkoista, joissa ennen oli ajan näyttäjät, ne nyt puuttuvat.

Vain viisarittomat taulut todistavat ennen vallinneesta paremmasta

ajasta.



Kaikissa Unkarin kaupungeissa on paljon muistopatsaita. Unkarilaiset

osaavat kunnioittaa merkkihenkilöltään. Talo, jossa joku runoilija on

pienenkin ajan asunut, varustetaan marmorisella muistotaululla, mistä

kullatuin kirjaimin on luettavissa, kuka ja milloin siinäkin talossa

kerran asui. Se tekee peräti miellyttävän vaikutuksen ja antaa hyvän

käsityksen unkarilaisista.



Miskolcissakin on useita muistopatsaita, joista huomattavimmat ovat

Ferenc Deák'in ja Lajos Kossuthin. Sitä paitsi on vielä pari muuta,

joiden esittämien henkilöiden elämäntyön tunteminen edellyttää jo

paikallishistoriaan perehtymistä. Kaksi huomattavaa muistotaulua olen

löytänyt: runoilijoiden József Lévayn ja Margit Kaffkan. En tunne

heidän tuotantoaan, mutta hyvä nimi heillä kuuluu olevan Unkarin

kirjallisuuden historiassa.



Ravintoloita ja kahviloita on paljon   samoin kapakoita   kocsma.

Unkarin kaupungeissa hyvin tavallinen näky onkin kilpi, jossa on sanat:

Bor, sör, pálinka (viiniä, olutta, viinaa). Niitä on Miskolcissakin

paljon, ja niitä käyttää etupäässä työväestö ja alempi porvaristo.

Mutta huomattavimmat kahvilat ovat Abbazia, Pannonia ja Corona.

Ensiksimainittu, teatteritaloa vastapäätä, varsinkin on miellyttävä

paikka valtaisine ikkunoineen ja kodikkaine pöytineen. Heti kun vieras

astuu sisään, on kohtelias valkotakkinen tarjoilija ystävällisenä

vastassa ja opastaa vieraan istumaan. Tessék parancsolni! Olkaa

hyvä ja käskekää! Eteen lentää kimppu sanomalehtiä... ja yks kaks 

höyryää vieraan nenän alla mitä herkullisin mustakahvi   fekete.

Sellaista ei saa missään muualla maailmassa   ehkä korkeintaan

Turkissa   Istanbulissa. Mutta   se onkin turkkilaiseen tapaan

keitetty   kaikkea muuta kuin höpräyttämällä. Tuollaisessa hiljaisessa

kahvilassa kuluvat tunnit mukavasti. Siellä voi kirjoittaa kirjeensä,

järjestää vaikka koko päivän postin. Monet asianajajat, joilla ei ole

omaa konttoria, ottavat tietyssä kahvilassa määrätunneilla vastaan

asiakkaansa. Siinä puhutaan asiat valmiiksi, kirjoitetaan supliikit ja

pöytäkirjat, väitellään, viitotaan ja selitetään. Välillä hörpäistään

yksi fekete tai tyydytään vain vesilasiin, joita on aina tarjottimella.

Ja jatketaan neuvotteluja. Lopuksi maksetaan herra advokaatille,

hyvästellään ja hymyillään. Alászatos szolgája   nöyrin palvelijanne!

Todellakin! Tuosta kaikesta saa jo vähän orientin tunnelmaa. Sillä kuta

idemmäksi mennään, sitä käytännöllisemmäksi ja mukavammaksi muuttuu

jokapäiväinen elämä.



Miskolc on vanha kaupunki, perustettu jo 1300-luvulla. Ja sillä on

sellainen leimakin. Keskiosa on hyvin rakennettu   mutta laitapuolilla

alkaa jo vallita maalaiskylän tunnelma. Kanat juoksevat keskellä

kuoppaista katua, jolle ei ole iltapimeässä hyvä jalkaansa astua.

Valaistus on heikko, ja talot niin mataloita, että melkein voi

hyppysillä ottaa räystäistä kiinni ja koetella kattotiiliä. Ja joka

paikassa likaa ja roskaa   ei kuitenkaan liikaa, vaan niin sanoakseni

»runollisessa määrässä». Siitä nuo monenlaiset hajut ja tuoksut,

jotka jo Suomen kaupungeista ovat hävinneet, mutta jotka vielä 30 40

vuotta takaperin kiihoittivat nuoren pojan veriä ja vaistoja jonkin

Pohjois-Pohjanmaan rannikkokaupungin laitamilla. Yhden tällaisen

romanttisen kadun varrella asuu kauppaopiston lehtori, neiti Mária

Tauszig, »Miskolcin Maija», joka puhuu hyvin suomea ja on jokaisen

suomalaisen auttaja ja opastaja, joka sattuu Miskolcissa pistäytymään.

Monta iltaa on tämänkin kirjoittaja viettänyt neiti Tauszigin hauskassa

ja vieraanvaraisessa kodissa.



Miskolcissakin on kylpylä. Sen nimi on Erzsébet fürdó   Elisabetin

kylpylä. Sunnuntaiaamuisin, jolloin sinne on mukavin pistäytyä,

vilisee siellä miestä kuin meren mutaa: suurivatsaisia, kaljupäisiä

vanhoja herroja, joista ei vieras tiedä, mitä he ovat. Kunnes kuulee

kylvettäjän sanovan: »Tessék parancsolni nagymeltoságos ur   olkaa

hyvä, teidän korkeaylhäisyytenne!» Se oli joku eläkkeellä oleva

kenraali, joka tyytyväisenä pyristelee suihkun alla pulikoituaan

sitä ennen monen monissa altaissa, joissa on vettä 46°:n lämpöisestä

aina tavalliseen kesälämpöiseen asti. Ja kuinka mukavaksi nuo

unkarilaiset osaavat tehdä olonsa yksin kylvyssäkin! Siinä istuu

altaan partaalla nuorenpuoleinen mies kaulaa myöten vedessä ja lukee

tuoreinta aamulehteä. Sirosti hän kääntelee lehteään, varoen sitä

kastumasta. Ja hänen ympärillään saisi paljon tapahtua, ennenkuin hän

kiinnittäisi huomiotaan siihen. Niin hän on syventynyt luettavaansa.

Katossa olevista lasi-ikkunoista siivilöityy sinipunerva valo altaan

veteen, pannen pienet laineet, joita kahlaileva synnyttää, väreilemään

satumaisen kauniina. Mieleen vilahtaa jokin itämainen taikalinna,

missä ihmiset elelevät mukavasti, maailmasta erillään, rikkaudessa ja

ylellisyydessä. Odottaisi vain, että jostakin, jonkin ristikon takaa

alkaisi kuulua vienoa, hillittyä itämaista musiikkia, joka säestäisi

altaassa pulikoivan suomalaisen uintiliikkeitä.



Iltaisin on Széchenyin katu kaunis. Reklaamivalot loistavat: sininen,

punainen ja vihreä. Kauppaliikkeiden ikkunat ovat loistavasti

valaistut. On siinä silmänruokaa kerrakseen... ja yksi ja toinen

kävelijöistä pysähtyy ihailemaan näytteillepantuja tavaroita.. Pari

pientä, köyhäpukuista poikaa, joista toinen on ehkä arviolta noin

viisivuotias, huudahtaa ihastuneena: »Oi, kuinka paljon kauniita

lahjoja!» Hänen silmänsä säteilevät ja hän osoittelee pienellä,

likaisella etusormellaan erilaisia esineitä. Onnellinen lapsuus! Se ei

paljon tarvitse. Riittää vain, kunhan saa ilmaiseksi katsoa.



»Friss perec!» huutaa käheä, särkynyt ääni takanani. Se on perecien

kauppias, joka pikkutakkisillaan, kylmästä hytisten myyskentelee

rinkelejään. Vähäinen mahtaa olla ansio tuollaisesta. Mutta   ostapa

vaikka vain yksi, niin saat kuulla, kuinka kauniisti hän sinua kiittää.

Kuuden filleerin kauppa vain ja niin ystävällinen palvelu! Mutta  

kuusi filleeriäkin on nykyisin rahaa Unkarissa, sillä köyhyys on

kaikkialla tavattoman suuri.



Kävelen Megain nurkkaan, josta raitiovaunu lähtee HejQcsabaan. Vaunu

ei ole vielä tullut. Jatkan siis kulkuani pitkin Szemere-utcaa,

ohi samannimisen ravintolan, joka sivumennen sanoen on sangen

mukava paikka, ja tulen Szemere- ja Mindscent-katujen kulmaan.

Pronssinen kypäräpäinen soturi on siinä polvillaan, lippu kädessä.

Se on maailmansodassa kaatuneiden miskolcilaisten rautatieläisten

kunniaksi pystytetty muistomerkki. Aukealla, Kaikkien Pyhäin kirkon

edessä on Neitsyt Marian patsas, Jeesus-lapsi sylissä, siro, pienillä

sähkölampuilla varustettu »gloria» päänsä ympärillä. Mahtanee olla

kaunis, kun pienet lamput palavat. Neitsyt Marian patsas on muuten

Unkarissa hyvin yleinen, sillä onhan Maria Unkarin suojeluspyhimys  

Patrona Hungariae.



Siinä tulla kolistaakin jo raitiovaunu, menossa kaupunkiin päin.

Ehdin siis vielä kävellä »Görgeyn nurkkaan» saakka. Niin nimitän

muuatta kadun kulmaa, jossa on kenraali Arthur Görgeyn muistotaulu

ja -patsas. Samasta nurkasta alkaa muuten Lévay József-utca pitkä

puistokatu   ennenmainitun runoilijan mukaan nimensä saanut. Görgey

muuten oli eräs 1848 49 vuoden kenraaleja, joka Világos'in luona

antautui armeijoineen venäläisille. Koska hän yksin jäi henkiin

kuolemaantuomituista kenraaleista, syytettiin häntä petoksesta, ja

vuosikausia hän sai kantaa petturin nimeä, ollen kaikkien vihaama ja

halveksima, kunnes hänen vihdoin onnistui osoittaa, että se teko,

jonka hän Világosin luona suoritti, oli olosuhteiden vaatima ja ainoa

järkevä teko koko sodassa. Hän sai vähitellen kuulijoita, jotka

rupesivat häntä ymmärtämään, ja niin hän ennen kuolemaansa (hän kuoli

98 vuoden vanhana) oli kansansa rakastama ja yleisesti kunnioittama  

viimeinen suuri kenraali noilta kohtalokkailta vapaussodan vuosilta.

Hänen joukkonsa marssivat kerran Miskolcin läpi, ja siitä kertoo tuo

muistotaulu.



Toinenkin joukko marssi kerran tämän kaupungin kautta, mutta ne olivat

vieraita ja muukalaisia: Kaarle XII:n saattue, josta hän oli eronnut

aikaisemmin. Brédistä Debreceniin asti oli tämä joukko seurannut samaa

tietä kuin kuningaskin, mutta viimeksimainitusta kaupungista poikennut

pohjoiseen ja niin tehnyt mutkan Miskolcin kautta. Se tapahtui v. 1714,

kun kuningas palasi kuuluisalta Turkin retkeltään. Mutta   siitä ei

tässä kaupungissa ole mitään tietoa   puhumattakaan muistotaulusta.

Ehkä he sen ansaitsisivat, sillä varmaankin oli tuossa saattojoukossa

joku suomalainenkin.



Siinä onkin jo »Görgeyn nurkka», mutta raitiovaunua ei vielä kuulu.

Ehdin siis kävellä eteenpäin, ohi Elisabetin sairaalan (jonka potilaana

sivumennen sanoen olen kaksi kertaa ollut)   ja ennättää viimeiselle

pysäkille ennen tullia. Siitä pääsee vain 16 filleerillä Csabaan;

muuten maksaa matka kaupungista 24 filleeriä. Jo näkyykin vaunu. »Pikku

mies» on ohjaksissa.



  Hyvää iltaa, teidän kunnianarvoisuutenne! Kuinka suvaitsette voida?



  Kiitos, hyvin. Mutta kuinka itse voitte, herra Szikora?



  Kiitos rakkaasta kysymyksestä. Hyvin minäkin voin   Jumalan kiitos...



Ja kelloa kilauttaen tarttuu »Pikku mies» vivun varteen ja antaa

huristaa kohti HejQcsabaa   Rákóczi-marssia viheltäen.



Hän on silläkin alalla taiteilija   tämä »Pikku mies».









V.



KATOLISESSA KERHOSSA.





Unkari on valtaosalta katolinen maa   protestantteja vain vajaa kolmas

osa reformeerattujen niistäkin muodostaessa enemmistön   ja siksi on

katolisia kerhoja jokaisessa kaupungissa. Miskolcissakin on sellainen.



Ystäväni asianajajan kanssa poikkean sinne usein, sillä hän on

katolilainen. Ei mikään uskovainen, vaan tuollainen nykyaikainen,

moderni ihminen, joka kuuluu kirkkoon vain muuten   niinkuin sotamies

armeijaan. Olemme usein keskustelleet näistä asioista, ja minä tunnen

hänen mielipiteensä. Ne ovat agnostikon   voi olla, mahdollisesti

  leket [Voi olla.]   kukapa sen niin varmaan tietää. Mutta  

katolisessa kerhossa on hauska istua. Ei tarvitse pelätä paavilaisuuden

tarttuvan   niin vapaita ovat nuo herrat kaikesta näkyvästä

uskonnollisuudesta.



Mutta   kerhohuoneiston seiniä sitä vastoin koristavat hyvinkin

hurskaat taulut   paavin muotokuvasta yksinkertaisiin, halpahintaisiin

väripainosjäljennöksiin asti. Ruokasalin seinällä   sillä kohtaa,

missä minä tavallisesti istun, riippuu taulu, joka kuvaa pienen

tyttösen iltarukousta. Yöpuvussa oleva lapsonen on polvillaan vuoteensa

vieressä, ja irlantilainen setteri on nostanut etukäpälänsä myös

vuoteen reunalle   liikuttavan naiivi kuva, jonka tapaa yli koko

maailman, mutta joka täällä, tässä ympäristössä tekee jollakin tavoin

avuttoman vaikutuksen. Sillä täällä syödään, juodaan ja politikoidaan,

puhutaan afääreistä, kiistellään ja väitellään   joskin sulassa

sovinnossa. Minäkin olen saanut paljon uusia tuttuja, lääkäreitä,

asianajajia, pappeja   mitä he kaikki lienevät. Mutta   näistä erottuu

aina selvästi kolme: ystäväni, tohtori Holics Pál, jonka luona asun,

lehtori Szabó Dániel, latinan ja unkarin kielen opettaja, innokas

urheilukalastaja ja metsästäjä, sekä vanha setä Gál, 81 vuotta

täyttänyt eläkkeellä oleva muonakirjuri. Nämä kolme ovat tulleet

minulle läheisemmiksi kuin toiset.



Ystäväni Paavali   niinkuin minä häntä kutsun   on aikaisemmin ollut

teologi, kispap   pikku pappi   niinkuin katolisia pappiskokelaita

Unkarissa nimitetään. Mutta   hän on heittänyt pappisuran, koska

ei voinut alistua selibaattiin. Hän erosi siis seminaarista,

rupesi opiskelemaan lakitiedettä ja on nykyään Miskolcin kaupungin

tunnetuimpia asianajajia. Mutta   asianajajilla on nykyisin vaikeat

ajat Unkarissa. Asioita kyllä on, mutta   ihmisillä ei ole rahaa,

millä maksaa. Ystäväni Paavalikin saa aamusta iltaan työskennellä

toimistossaan, ratkoa kaikenlaisia juttuja, talonpoikien riitoja,

vuokra-asioita, lapseneläkejuttuja ja ties mitä kaikkea, ja illalla

huomata kukkaronsa yhtä köyhäksi kuin aamullakin. Kellään ei ole rahaa

maksaa   kaikki lupaavat. Ja kaipa he aikoinaan maksavatkin, mutta  

milloin? Sitä kysymystä ei kannata miettiä   tilanne on niin surkean

toivoton.



Mutta   siitä huolimatta hän on säilyttänyt hyvän tuulensa.

(Ihmeellistä muuten, kuinka nämä unkarilaiset ovat osanneetkin

säilyttää hyvän tuulensa nykyisinä ahtaina aikoina.) Katolisessa

Kerhossa se tulee näkyviin. Paavali rakastaa vitsejä ja sanaleikkejä,

hän harrastaa filologiaa, vaikka se ilmenee hyvin hassunkurisessa

muodossa. Eräänä päivänä istui hänen luonaan muuan hänen sukulaisensa,

erään kuuluisan kirjailijan veli. Tämän sukulaisen ja minun välillä oli

syntynyt keskustelu. Puhuttiin mm. Debrecenistä, josta minä juuri olin

palannut. Paavalin sukulaismies sanoi:



»Ich gehe auch nach Debrecen.» [Minä menen myös D:iin.]



»Mit dem Zuge oder Autobuss?» [Junallako vai autobussilla?] kysyin

minä.



»Mit dem Zuge.» [Junalla.]



»Sie haben schon die Fahrkarte?» [Teillä on jo matkalippu?] kysyin

minä, sillä sukulaismies oli kertonut vain poikenneensa Miskolciin.



»Ja, ich reise umsonst.» [Minä matkustan ilmaiseksi.]



»Wie so?» [Kuinka niin?] kysyin minä oikein ymmärtämättä hänen

vastaustaan.



»Weil er ist Muster ohne Wert» [Koska hän on näyte ilman arvoa.],  

iski Paavali väliin ja nauroi katketakseen. (Sukulaismies oli tumma,

melkein musta, hiukan rokonarpinen, paksuhuulinen   vähän niinkuin

»kirveellä veistetty»).



Herrat nauraa hohottavat, sillä tämä juttu on nyt kerrottu Katolisessa

Kerhossa. Mutta   se ei loppunut siihen. Kun sukulaismies oli lähdössä

(eräs naissukulainen oli samaan aikaan ollut vieraisilla ja he olivat

yhdessä rientäneet junalle)   saatteli Paavali vieraitaan eteiseen.

Sieltä palattuaan hän virkkoi rauhallisesti:



»Elmentek a konok». [Puupäät menivät (konok = puupää).]



»Ki konok?» [Mitkä puupäät?] kysyivät lapset hämmästyksissään.



»Ro-konok» [Sukulaiset (rokon   sukulainen, plur. rokonok).]

vastasi Paavali yhtä rauhallisesti. Ja meidän kelpasi nauraa.



Näitä tällaisia me muistelemme Katolisessa Kerhossa mikä olutta, mikä

mustaa kahvia juoden. Dani Szabó syö rauhallisesti töltött káposztaa

  täytettyä kaalia ja nauraa mukana. Hän on hauskan näköinen,

silmälaseja käyttävä pappispukuinen herrasmies, jonka iho paistaa

melkein kuparin ruskealta. Niin terveen näköinen hän on. Hän haluaisi

Lappiin, villihanhia ampumaan, ja minä olen kutsunut hänet sinne

Tasavallan nimessä. Mutta milloin Dani pääsee, se on toinen kysymys.



Me tutustuimme Elisabetin Sairaalassa vuosi sitten. Minä olin

siellä sydänvikani vuoksi, ja Dani makasi katkenneen säärensä

takia. Olimme seinänaapureita. Minun aikani tuli pitkäksi ja

kuultuani, että viereisessä huoneessa makasi katolinen pappi, pyysin

sairaanhoitajatarta tiedustamaan, ottaisiko hän vieraita vastaan.

Mitä ystävällisin vastaus toivotti minut tervetulleeksi ja niin minä

menin käymään hänen luonaan. Ruskeaihoinen komea mies makasi vuoteessa

mustakehyksiset silmälasit päässä. Kanarialintu lauloi iloisesti

häkissä. Huone oli hauska ja kodikas, kukkia mm. paljon. Joulukuinen

aurinko paistoi ikkunasta sisään, tehden kaiken kovin kauniiksi ja

miellyttäväksi, niin että sairaalan tuntu kokonaan hävisi. Vuoteessa

loikova mies ojensi minulle kätensä ja siteerasi kaksi säettä Eino

Leinon »Helkavirsistä»:





    Tuo oli Tuuri onnellinen,

    talonpoika taidollinen.





Näin meidän tuttavuutemme alkoi. Minä olin pari, kolme kertaa päivässä

hänen vieraanaan. Juttelimme saksaa, sillä minun unkarin taitoni oli

vielä siihen aikaan kovin alkeellista. Puhuimme paljon, haaveilimme

yhteisistä kalastusretkistä Lapin kalaisilla vesillä. Mutta  

villihanhet ja yleensä linnut ne Dani-ystävääni eniten kiinnostivat.



Tuttavuutemme on sitten jatkunut ja ystävyytemme vahvistunut. Tapaamme

toisemme Katolisessa Kerhossa, missä Dani syö päivällisensä. Eräänä

sunnuntaina, jolloin ruoka sali oli aivan täynnä väkeä, iloisesti

haastelevia pöytäseurueita, herätti minun tuloni jonkinlaista huomiota.

Yksi ja toinen halusi tietää, kuka olin. Minä huomasin ystäväni Danin

tavallisella paikallaan ja riensin kuin hänen turviinsa yleistä

huomiota pakoon.



  Mitähän ne mahtavat ajatella, loin tällainen haereticus

[Harhaoppinen.] aina ilmestyy tänne oikeauskoisten katolilaisten

joukkoon?   kysyin päästyäni mukavasti istumaan ystävääni vastapäätä.



  Älä sinä semmoista puhu. Haereticus on jo meidän keskuudessamme

vanhanaikainen käsite. Me puhumme vain hyvistä ja huonoista ihmisistä.



Ja niin me jatkoimme rauhallisesti keskusteluamme, jossa Lapin

villihanhilla tietysti oli oma tietty paikkansa.



  Ah, pitäisi päästä sinne! Kuinka ihanaa se olisi!



Mikä siinä! Ensi kesänä hänen sopisi tulla. Minä lähtisin oppaaksi. Ja

sitten annettaisiin villihanhille oikein aikamoista kyytiä.



Kolmas mielenkiintoinen henkilö, jonka usein tapaan, on ennen

mainitsemani vanha Gál-bácsi. Hän istuu pöydän päässä viinituoppi

edessään, ja hänen ajatuksensa harhailevat entisissä ajoissa, jolloin

Unkari vielä oli eheä ja suuri. Kuusikymmentä vuotta hän on toiminut

muonakirjurina... vienyt kirjoihin lukemattomat määrät silavaa,

leipää ja papuja. Oh, niitä silavavuoria! Sillä määrällä, miltä hänen

kirjoissaan noiden kuudenkymmenen vuoden aikana on kulkenut, voitaisiin

muonittaa kokonaisia miljoona-armeijoita! Ah, sitä ruoan paljoutta!

Silavaa Karpaattien korkeudelta! Ja leipää! Istenem, Istenem!

[Jumalani, Jumalani!] Gál-bácsi massuttelee suutaan ja maistelee

viiniään. Hänen rouvansa odottaa kotona   hänkin jo kahdeksankymmentä

vuotta täyttänyt. Ei saa aina unta öisin... vaan heittelehtii ja

valittaa. Mutta   viini on hyvä unilääke   siitä on Gál-bácsilla

monivuotinen kokemus. Tuskin hän on juonut vettä viittä litraa enempää

elämänsä aikana. Mutta viiniä... Istenem, Istenem   sitä kyllä. Hänen

vanha rouvansakin valittaa, kun ei saa unta: »Pappa kulta, anna

minulle vähän viiniä!» Ja Gál-bácsi köpittää kaapille ja hakee sieltä

kadarka-pullon ja tarjoaa rouvalleen. Niin   viini... se on hyvää...

se pidentää ikää ja vahvistaa terveyttä.



  Huomisaamuna, kello 5.35, minä täytän kahdeksankymmentäkaksi vuotta  

mumisee hän.



  Huomennako setä täyttää?



  Huomisaamuna... kello 5.35...



  Tarkkaanpa setä muistaa...



Gál-bácsi hymyilee:



  En minä... mutta minun autuas äitivainajani sanoi... kello 5.35...



  Minäkin haluaisin elää yhtä vanhaksi!   huudahdan joukkoon.



Gal-bácsi hymyilee ja taputtaa minua olkapäälle.



  Jumalan avulla, poikani... juo vain viiniä, kyllä sitten elät.



Gál-bácsi hymyilee, tyhjentää tuoppinsa, pyyhkii harmaita viiksiään,

nousee ja hyvästelee.



Mekin lähdemme vähitellen. Pistalla, ravintolan fQpincérillä, on

täysi työ laskujen kirjoittamisessa.



Mutta   kadulla me molemmat, ystäväni Paavali ja minä astelemme hiukan

alakuloisina. Elämän raskaus painaa. Sen tuntee niin hyvin täällä

Unkarissa.









VI.



JÓZSI-BÁCSI.





Józsi-bácsi on entinen eläkkeellä oleva rautatien virkamies, joka

asuu Miskolcissa Széchenyin kadun varrella, pihan perällä.

Viimeksimainitut sanat eivät merkitse vaatimattomuutta, sillä

Józsi-bácsi asuu muhkeassa kivimuurissa, kahdessa korkeassa, tilavassa

huoneessa. Ja yksin, sillä hän on vanhapoika. Toisella puolen eteistä

asuu hänen vanha 87 vuotta täyttänyt äitinsä. Totisesti minä en muista

Józsi-bácsin sukunimeä... eikä se ylimalkaan täällä Unkarissa niin

tärkeää olekaan, sillä herrat ovat sinuja heti ensi näkemältä. Minulle

hän on vain Józsi-bácsi   setä Jooseppi. Ja hän on maailman hupaisin

mies.



Tutustuin Józsi-bácsiin vuosi takaperin, ennen joulua. Ystäväni,

tohtori Holics Pál vei minut sinne. Olin paljon kuullut hänestä

poliittisten asioiden yhteydessä, Józsi-bácsi on ns. Eckhartin puolueen

jäsen, Miskolcissa olevan puolueosaston puheenjohtaja, siis eräänlainen

poliittinen päällikkö. Minä olin tietysti sangen utelias näkemään hänet.



Pitkä, komea, sotapäällikön näköinen mies, niinkuin joku siviilissä

elävä entinen kenraali. Harmahtavat viikset ovat suitut Saksan entisen

keisarin Vilhelm II:n tapaan, ja hänessä on jotakin, joka muistuttaa

tuota kruununsa menettänyttä hallitsijaa. Suuret, rehelliset, harmaat

silmät loistavat ystävällisyyttä ja herttaisuutta. Mutta   minun

seuraava vaikutelmani oli, että jos nuo silmät vihasta salamoivat, niin

ei niiden katsetta ole helppo kestää.



Józsi-bácsi tarjoaa tupakan   hänellä on suurenmoinen valikoima mitä

erilaatuisimpia savukkeita   ja sitten alkaa keskustelu. Józsi-bácsi

ei puhu saksaa, »labantsien kieltä», mutta ymmärtää kyllä. Minun

unkarinkielen taitoni ei taas riitä syvällisempään keskusteluun, ja

niin saa ystäväni Holics Pál toimia tulkkina.



Tiedustelen ensiksi Eckhartin puolueen ohjelmaa, minkälainen se on ja

mihin se pyrkii?



  Jaa... Eckhartin puolue. Se tahtoo valtaan päästyään perustaa

kansallisen hallituksen. Ja se taistelee kahta päävihollista vastaan,

joista toinen on suurpankkien yhtymä ja toinen suurmaaomistaja-luokka.



Niinpä niin... mutta milloinka se pääsee valtaan?



  Ensi vaaleissa me voitamme,   on Józsi-bácsin järkkymätön vastaus.  

Ja silloin alkaa uudistus. Me autamme niiden asiaa, joilla ei mitään

ole. Tällaisia nincstelenejä   »tyhjätaskuja»   on Unkarissa noin

3 miljoonaa. He elävät vain kättensä työstä. Siihen saakka, kunnes

maakysymys on ratkaistu, järjestämme suuria, yleisiä töitä. Esim.

Alföld (Alamaa) voitaisiin kanavoida... ja muuta sellaista. Mutta  

ilman välikäsiä! Sillä välikädet ne juuri imevät Unkarin kuiviin!



Niinpä taisi olla. Mutta   mitä setä arveli juutalaiskysymyksestä?

Sehän oli Unkarissa päivänkysymys.



Niin   juutalaiskysymys. Ja Józsi-bácsi vetäisee viiksiään. Se oli

todellakin tärkeä kysymys. Juutalaisilla ei ollut lukumääräistä

ylivoimaa, mutta siitä huolimatta taloudellinen ylivalta. Se pohjautui

vanhoihin etuoikeuksiin ja monopooleihin.



  Miten me sen kysymyksen ratkaisemme, sitä en rupea selvittämään.

Sillä   ja tässä Józsi-bácsi hymyili hiukan salaperäisesti   ei pidä

etukäteen rummulla karkoittaa varpusia. Mitä Galitsian ja Puolan

juutalaisiin tulee, haluan omana yksityisenä mielipiteenäni lausua

vain sen, että  jos minulla olisi valta   minä säätäisin sellaisen

lain, että kaikki liha on julkisella paikalla teurastettava. Silloin

juutalaiset eivät voisi harjoittaa aektausta, rituaalin mukaista

teurastustapaa, ja he kuolisivat nälkään. Mutta   sitä ennen he

varmasti muuttaisivat maasta pois.



Osuustoiminta-aatekin on saanut Józsi-bácsista innokkaan ajajan.

Ja monesta syystä se olisikin kai tarpeellinen. Nyt hääräävät

monenlaiset välittäjät talonpojan ja ostajan välillä ja rikastuvat

talonpojan kustannuksella. Józsi-bácsi on varmasti oikeassa ajaessaan

osuustoiminta-aatetta tässä muodossa.



Józsi-bácsi on nyt 60 vuotta vanha, hyvissä ruumiin ja sielun voimissa

ja voisi vielä lain mukaan olla virassa. Mutta   Trianonin rauhan

jälkeen hän luovutti paikkansa muutamalle pakolaisvirkamiehelle, jonka

oli täytynyt poistua vallatulta alueelta. Józsi-bácsi oli naimaton.

Hän ajatteli kyllä tulevansa toimeen. Ja niin hän luovutti paikkansa

perheelliselle virka veljelleen, jolla ei ollut minkäänlaista tietoa

leivän saannista. Jalo piirre Józsi-bácsin luonteessa.



Józsi-bácsi on suuri metsästäjä. Hänen työhuoneensa seinää koristavat

monet vuorikauriin sarvet. Mutta   hän haluaisi vielä saada kaksi

päätä: komean, Ylä-Unkarissa elävän hirven ja metsäsian. Valitettavasti

nämä alueet nyt kuuluvat taekeille. Mutta   Józsi-bácsi odottaa

aikaa, jolloin unkarilainen saa taas vapaasti vaellella vanhoilla

vuorillaan ja häiritsemättä metsästellä. Kun kuulee Józsi-bácsin tästä

puhuvan, tuntee väkisinkin lämpenevänsä ja yhtyy sydämessänsä tähän

toivomukseen. Sellaisella sydämellisellä hartaudella Józsi-bácsi

juttelee.



  Ja kyllä meidän puolueemme ohjelmakin kerran toteutuu,   haastelee

hän edelleen.   Ja huonosti käy sen, joka sitä koettaa estää! (Nyt

välähtää jo jotakin salaman kaltaista noissa harmaissa, suurissa

silmissä.) Sen käy kuin kerrallisen miehen, joka Kassan lähellä yritti

tukkia maan alta pursuavaa suurta suihkulähdettä. Mies istui reiän

päälle, mutta   vedenpaine heitti hänet niin kauas, että hänet oli

vietävä sairaalaan. Niin juuri   sairaalaan!



Ja Józsi-bácsi nauraa, nauraa sydämensä pohjasta. Hänen harmaissa

silmissään on kyyneleitä. Hohhoijaa! Vaikeaa oli elämä, mutta   Jumalan

kiitos!   oli vielä vähän huumoria, vähän huumoria ja   tupakkaa. Ja

hän ojentaa minulle paperossilaatikon ja sanoo:



  Tessék parancsolni! Tessék! (Olkaa hyvä ja käskekää! Olkaa hyvä!)



Herttainen, sydämellinen Józsi-bácsi! Minä toivotan sinulle kaikkea

hyvää   ennen kaikkea pitkää ikää. Ja ne kaksi päätä, hirven ja

metsäsian. Mutta   sitä varten pitäisi Keski-Euroopan kartan hiukan

muuttua. Vain hiukan.



Mutta   ehkä se muuttuukin...









VII.



UNKARIN TALVI.





Voiko Unkarissakin olla talvi? kysynee moni tämän kirjan lukijoista.

Voipa kyllä, ja ankara onkin, kun kerran sellaiseksi heittäytyy.



Esim. talvi v. 1937 oli sellainen, oikea ensiluokkainen pakkastalvi,

jota parempaa ei voisi toivoa edes Suomeenkaan. »Suomalainen talvi»

  a finn tél   sanoivat minun unkarilaiset ystäväni ja hymyilivät

myötätuntoisesti, vaikka värisivätkin vilusta. He halusivat silläkin

tavoin osoittaa ystävällisyyttään, arvellen minun ajatusteni usein

lentävän kotimaahan tuohon aikaan.



Talvi saapui joulun mukana. Muutamia päiviä ennen joulua oli vielä

lumetonta, vaikka maa oli jo jäässä. Jokunen räntäsade aikaisemmin,

mutta sitten saapui pakkanen, ja tanner kumisi kärrynpyörien alla.

Kunnes sitten eräänä päivänä rupesi taivaalta putoilemaan oikein

suuria, vanhan kymmenen pennin rahan kokoisia »akanpaloja», ja maa

peittyi puhtaan, valkoisen lakanan alle. Talvi oli tullut!



On vaikea sanoa, miltä pohjoismaalaisesta tuntuu talven saapuminen

tänne. Siinä on jotakin niin tavattoman tuttua ja sydäntä omituisella

tavalla sykähdyttävää. Talvi! Sehän oikeastaan kuuluu meille,

pohjoisimman Euroopan asukkaille. Mehän sitä rakastamme, ja me sitä

ymmärrämme. Voiko esim. olla mitään suurenmoisempaa kuin Lapin talvi...

hohtavan valkoisille hankineen? Niin ehyt ja kokonainen vuodenaika!

Meistä suomalaisista tuntuu, kuin olisimme rakkaille heimolaisillemme

lahjoittaneet jotakin omastamme... ikäänkuin kansallisomaisuudestamme,

kun näemme talven saapuvan Unkariin. »Olette saaneet talven», sanomme

me kuin huomauttaaksemme, että meiltä sitä kyllä riittää. Olemme

niin jalomielisiä. Mutta talon rouva pudistaa murheellisena päätään.

Istenem! Istenem! Puut ovat kalliita... ja kivihiili myös. Eikä

lämmittämälläkään tahdo saada huoneita riittävän lämpöisiksi.



Talvi!



Tuolla ulkona kaupunkiin johtavalla leveällä valtatiellä ajelee

talonpoika turkinkaulus pystyssä. Hänen pitkät roikkuvat Deákin

viiksensä ovat yltä päältä kuurassa. Pikku poika istuu hänen rinnallaan

vain ohut nuttu yllään ja päässä vanha koululaislakki. Voisi melkein

vannoa, että hän paleltuu tuohon kuskipukille ennen pitkää. Mutta

  poika vain iloisena lauleskelee. Lapsen sydän iloitsee talvesta

Unkarissakin   niinkuin kaikkialla maailmassa.



Talonpoikaisvaimoja marssii kaupunkiin, valkoiset nyytit selässä.

Niiden nimi on unkariksi batyu. He heistelevät reippaina, paksut

villahuivit kiedottuina pään ympäri ja jalassa miesten saappaat. Eivät

hekään näytä erikoisesti surevan talven saapumista, vaikka pesään

pantavaa ei heilläkään liene liikoja. Heille on nyt pääasia saada

kaupungin torilla kaupatuksi ne muutamat kananpoikaset, jotka jaloista

yhteensidottuina kurkistelevat pää kallellaan eukon selässä keikkuvan

juurikopan reunojen yli. Lintuparat! Mahtanee niilläkin olla kylmä.

Mutta pian ne pääsevät kärsimästä, sillä jo päivälliseksi ne höyryävät

jonkun lihavan juutalaisen pankinjohtajan pöydällä, joka herra yhtä

lihavalle rouvalleen kertoo kurssien vaihteluista ja puhuu mielihyvin

japanilaisista, joiden rynnistys Kaukoidässä auttaa hänen afääreitään.

Sillä juutalainen on sellainen, että hän hyötyy kaikesta   tapahtuipa

maailmassa mitä tahansa. Hän hyötyy talvestakin   sillä jos puun ja

kivihiilen menekki on suuri, niin hän nostaa äkkiä hintoja. Mit lehet

csinálni? Mitä voi tehdä? Kysyntä on suuri ja puuta ja hiiltä Unkarissa

vähän   kiitos Trianonin rauhan, jonka juutalaiset sanelivat vain

omaksi hyödykseen.



Sellaista on elämä täällä veljesmaassa. Mutta   talvi! Se houkuttelee

esille sukset ja luistimet! Koulunuoriso kisailee Kansallispuistoon

laitetulla keinotekoisella luistinradalla yhtä iloisena ja onnellisena

kuin konsanaan samanlainen nuoriso Helsingin radoilla. Mitä he

surevat! He ovat nuoria ja heille kuuluu tulevaisuus. Eivät he huomaa

puiston keskellä puolitangossa riippuvaa valtakunnan lippua, jonka

punavalko-vihreät kansallisvärit talvi on huurrehtinut harsollaan.

Soitto soi ja edestakaisin keinuvat nuoret parit liitelevät ympäri

rataa. Silmät säihkyvät, ja posket punoittavat. Talvi on temmannut

heidät taikapiiriinsä, talvi, joka soi heille tämän ihanan iltapäivän,

tämän kimmeltävän jääpermannon, jolla voi mielitiettynsä kanssa liitää

hiukan syrjään   pois etiketin paikalle tuoman äidin tai vanhan tädin

lähettyviltä, joka vanhoilla jaloillaan ei jaksa laahustaa perässä...

eikä uskallakaan. Sillä voisihan hän livettää jalkansa ja langeta

keskelle ilakoivaa nuorten parvea.



Talvi!



Se valmistaa monenlaisia iloja. Se tarttuu ankaralla kourallaan

asioiden kulkuun ja hellittää hiukan vuosisataisten perinnäistapojen

puristavaa kaapua. Siinä on pohjoismaista vapautta ja raikkautta, jota

me rakastamme ja ihailemme. Se ei muuta luontoaan missään, minne se

kilisevin kulkusin saapuu.



Niin   kulkusin! Olisin luullut, ettei Unkarissa kulkusia käytetäkään.

Mutta   siinähän ajaa reki, ja hevosen selässä helisee kokonainen

kulkusterttu. Kuinka ne soivat kauniisti kaupunkiin johtavalla tiellä!

Talvi, talvi! Poliisikonstaapeli, joka univormun kaulus pystyssä

seisoo keskellä tietä, tekee kunniaa ohiajavalle reelle. Tuttu tai

joku ylhäinen herra. Mutta   minusta tuntuu, että hän tekee kunniaa

talvelle, tälle pohjolan majesteetille, joka nyt on ulottanut valtansa

tänne asti   tänne Keski-Euroopan sydämeen.



Siinä tulee vastaan nuori mies ilman lakkia, mustankiiltelevä tukka

suoraksi suittuna. Mitä? Uhmaako hän   vai onko hän kunnioituksesta

talvea kohtaan jättänyt lakkinsa kotiin? Sillä nyt on 28 asteen

pakkanen. Ehkäpä se on muotia vain, sillä tällaisia »urheilijoita» olen

tavannut useita.



Mutta keskellä tietä, siinä, mihin jonkun magnaatin hyvin syötetty

hevonen on pudottanut rivin vihreitä pallerolta, pitävät varpuset

pitojaan. Juhlapöytä keskellä talvista maantietä! Varpuset noukkivat

kilvan, pyörittelevät päätään, torailevat ja noukkivat jälleen. Ei mene

sekään pieni juhla-ateria ilman riitaa ja mielipiteiden eroavaisuuksia.

Mutta Pestistä päin porhaltaa auto, oikea »virtaviiva»   ja yks'kaks'

ateria on lopussa. Äsken niin herkulliselta näyttänyt, höyryävä

»annos» makaa nyt litistettynä pitkin tien kovaa, jäätynyttä pintaa.

Mutta lehdettömän akaasian oksalta katselevat äskeiset »juhlavieraat»

kaihoten hävinnyttä ateriaansa, surahuttavat toisilleen jonkin pahan

sanan... ja lentävät sitten iloisina etsimään uutta syötävää. Sillä

kyllä Unkarissa magnaatteja riittää, jos magnaattien hevosiakin. Siitä

on historiallinen kehitys pitänyt huolen.



Mutta mistä nämä »vallankumoukselliset» ajatukset? Talviko ne toi? Ei,

ei... sillä talvi käärii kaikki pumpuliin, tyynnyttää ja rauhoittaa.

Sen kun ne vain muuten syntyivät   itsestään. Talvella ei ole niihin

mitään osaa. Se päinvastoin yhdistää ja tasoittaa   eräällä tavalla.

Sillä ainakin minusta tuntuu, että nyt, talvella, pakkasen nurkissa

paukkuessa, Unkari on lähempänä Suomea ja yleensä pohjoismaita,

pohjoismaista ajattelua ja aatemaailmaa. Kesällä on toista. Silloin

puhkeaa kaikki aikaisemmin kukkaan ja ihmisetkin ovat toisenlaisia.



Siinä on vasemmalla Bükk-vuoren rinteellä Kalvária-portaikko: tietyn

välimatkan päässä toinen toistaan ylempänä olevia, suurta, leveää

hautakiveä muistuttavia muistotauluja, joihin kuhunkin on hakattu

kohta Vapahtajan kärsimyshistoriasta. Ei näy nyt ketään sen portaita

ylös kiipeämässä   on liian kylmä, ja rukoilija varmasti paleltuisi,

ennenkuin olisi päässyt perille, vuoren korkeimmalla kohdalla

sijaitsevan suurimman muistotaulun luo. Mieleeni välähtää omituinen

ajatus: Onko talvikin protestanttinen? Siltä tuntuu. Etelässä ei

yleensä ole talvea, ja siellä ovat ihmisetkin etupäässä katolilaisia.

Mutta   pohjoisessa: Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Pohjois-Saksa,

Viro... kaikki protestanttisia maita... talven maita! Minua

hymyilyttää. Hassunkurinen ajatus! Kaikkea mieleen johtuukin!



Mutta Kaikkien Pyhien kirkon kohdalla, jonka kellotaulukin on kokonaan

kuuran peitossa, minä nostan hengessäni lakkia ja sanon:



Terve sinulle, sinä pohjolan talvi, joka olet tullut Unkariin

vieraskäynnille! Toivon, ettet ole tullut terveyttäsi hoitamaan.









VIII.



LINJA-AUTOSSA POIKKI PUSTAN.





Miskolcista Debreceniin on kaikkein mukavin matkustaa linja-autossa,

ts. valtion postiautossa. Se lähtee ensiksimainitusta paikasta kello

7.25 ja on jo Debrecenissä tasan kello kymmenen   siis kahden ja puolen

tumiin matka.



Matkalla on yleensä soma panna merkille, milloin kaupungista on

siirrytty maaseudulle. Varsinkin linja-autosta on aina hyvä pitää

tuollaista seikkaa silmällä. Ensiksi katu, korkeita kivimuureja,

sitten yhä pienempiä rakennuksia. Lopuksi yksikerroksisia talopahasia

harvemmassa ja harvemmassa   ja yht'äkkiä on edessä maantie, pitkä ja

suora, jota alastomat kirsikka- ja silkkiäispuut reunustavat. Vuoroin

vilahtaa ohi matala mökkiryhmä. Niitä on molemmin puolin tietä. Mutta

talot ovat olkikattoisia   pettämätön merkki siitä, että ollaan jo

maalla. Suunnilleen tällainen on kuva, kun linja-autossa ajetaan

Miskolcista Debreceniin   ainakin alkutaipaleelta.



Linja-auto, jossa matkustin, ei ollut erikoisen hyvä. Unkari on köyhä,

sillä ei ole varaa hankkia sellaisia loistavia »maantiejunia» kuin

meillä on esim. Rovaniemen ja Petsamon välillä. Mutta   toimeen siinä

tuli, varsinkin kun oli paljon katseltavaa ja kuultavaa.



Maisema Miskolcin ja Debrecenin välillä on tasaista   pustaa melkein

  voisi sanoa   vaikk'ei samassa merkityksessä kuin esim. kuuluisalla

Hortobágy'illa. Kyliä melkein toinen toisessaan kiinni ja kirkkoja

vilahtelee ohi, yksi joka viiden minuutin perästä. Seutu on suurimmaksi

osaksi katolista... päättäen siitä, että kirkkojen edustalla,

usein aivan maantien reunassa, seisoo puinen ristiinnaulitun kuva.

Linja-auton yleisökin on samaa uskontunnustusta   ainakin suurin

osa, sillä kirkkojen ja ristiinnaulitun kuvien ohi ajettaessa miehet

nostavat hattua ja naiset tekevät ristinmerkin. Ihmettelen varsinkin

kuljettajaa, joka ei laiminlyö yhtään tällaista tilaisuutta. Mistä

ihmeestä hän tietää, mikä kirkko on »ainoan oikean uskon temppeli»,

mikä ei. No... hän tuntee linjan, ajattelen minä. Ja hyvin hän

tunteekin, sillä hän ajaa paikoitellen 60 km:n nopeudella. Mutta  

annapas, että edessäpäin vilkkuu jonkin kirkontornin huipussa kullattu

kukko, niin hän ei käännä päätänsäkään, eikä lakki nouse. Kalvinistien

pyhäkkö, joka oikean, hurskaan katolilaisen mielestä ei ole mikään

kirkko!



Katselen ympärilleni vaunussa. Etupenkillä istuu keski-ikäinen,

kirkassilmäinen herrasmies, jonka virka-asteen noin ensi katsannolta

päättelen olevan melko korkean, sillä hän juttelee armollisesti ja

alentuvasti kuljettajan kanssa. Miskolcissa, lähtöaseman edustalla

vielä seisoessamme olin epähuomiossa jättänyt auton oven auki, koska

ilma sisällä tuntui olevan tuuletuksen tarpeessa. »Tessék az ajtót

behúzni» [Olkaa hyvä ja vetäkää ovi kiinni.] sanoi hän minulle

ylhäisen arvokkaasti, mutta minä, onneton, käsitin väärin ja jätin

oven selälleen, luullen hänen tarkoittaneen samaa kuin minäkin. Mutta

  hän oli pyytänytkin sulkemaan oven ja uudisti tämän pyyntönsä minun

jäljessäni tulijalle sellaisella äänellä, josta saattoi päätellä noiden

kahden keskenään sopineen siitä, että minä olin moukka. Varmaankin

postintarkastaja, ajattelin ja siirryin hänen viereensä istumaan,

sillä hän oli pari kertaa armollisesti vastannut kysymyksiini. Hän

osoittautui melko mukavaksi ja ystävälliseksi herraksi saatuaan kuulla,

että olin suomalainen. »Rokonok vagyunk   olemme sukulaisia.» Niinpä

kyllä. Ja erään savimökkirykelmän kohdalla hän pudottautui autosta

pois, otettuaan sitä ennen penkin alta juurivasun, jota hän tuntui

häpeävän. JegyzQ   kylän notaari   ahaa! Ja tuo savimökkirykelmä oli

hänen valtakuntansa.



Kylät olivat loppuneet, ja nyt alkoi aivan asumaton seutu. Aurinko

valoi hohdettaan lumen peittämälle lakeudelle. Se sädehti ja kimmelsi

niinkuin meillä hanget huhtikuussa. Kevyt auer leijaili ilmassa antaen

maisemalle vielä pehmeämmät piirteet. Tie ujelsi suorana eteenpäin...

ja kaukana näköpiirin rajassa tuikki valkoinen piste, jota varjosti

pitkien, solakoiden puiden ryhmä: yksinäinen pustan talo ja sen

vieressä kasvavat, sypressiä muistuttavat poppelit.



Matkustava yleisö oli harvennut. Ónodissa, viimeisessä suuremmassa

kauppalassa, oli sitä jäänyt pois hyvänen joukko. Tuo paikkakunta

oli täyttänyt mieleni jännityksellä, sillä olihan se Unkarin

historian kuuluisimpia. Siellähän ruhtinas Ferenc Rákóczi II v.

1707   kuuluisilla Ónodin valtiopäivillä   sanoutui irti Itävallan

hallitsijahuoneesta ja julisti Unkarin itsenäiseksi. Kohtalokas askel,

jonka seuraukset olivat vielä kohtalokkaampia: Itävalta jännitti

viimeiset voimansa ja kukisti kapinaliikkeen. Kului melkein puolitoista

sataa vuotta, ennen kuin uutta uskallettiin yrittää, ja sekin, vuosien

1848 49 kapina epäonnistui, kuten tiedämme. Vasta v. 1919 Unkari oli

lopullisesti itsenäinen, mutta typistettynä ja silvottuna, mistä

on ollut seurauksena yleinen köyhtyminen ja epätoivoinen kamppailu

olemassaolosta.



Muistin, kuinka Ónodissa olin kurkistellut linja-auton ikkunasta

oikealle   sinne, missä tiesin Tiszan virtaavan. Siellä jossakin oli

sijainnut suuren Rákózcin teltta noiden kuuluisien valtiopäivien

aikana. Siellä oli käyty ne kiivaat keskustelut vastustajien kesken,

jotka historia nyt niin murheellisesti toistaa. Siellä jossakin oli

herra Okolicsányi   evankelinen muuten   saanut surmaniskun katolisen

vihamiehensä kädestä. Myrskyinen kohtaus ja myrskyiset viikot! Nyt

leijaili tammikuinen hieno auer seudun yllä ja vaatimaton kauppala

uinui levossa.



Heräsin näistä mietteistäni, kun muutaman kylän kohdalta joukko

koululaisia rynnisti autoon kirjoineen ja selkäreppuineen. Nuori,

iloinen, hälisevä parvi: neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Rupesin

juttusille heidän kanssaan.



  Minne menette?



  Polgáriin. (Iloiset, hymyilevät silmät suuntautuivat minuun joka

taholta.)



  Kouluunko?



  Niin.



Mutta   nyt oli pari heistä huomannut, ettei minun unkarin kieleni

ollut moitteetonta, ja he rupesivat vuorostaan ahdistamaan minua

kysymyksillään.



  Mistä suvaitsette tulla? (Unkarilainen on kohtelias.)   Miskolcista.



  Minne suvaitsette mennä?



  Debreceniin.



  Ette suvaitse olla unkarilainen? (Luulen, että tuossakin kysymyksessä

esiintyi tuo unkarinkielessä niin yleinen tetszik-sana.)



  En... olen suomalainen.



Huijee! Ryhmä piiritti minut heti. He eivät enää malttaneet istua,

vaan nousivat seisomaan. Auto hyppi ja heittelehti, mutta he pitelivät

penkkien selustoista kiinni.



  Olemme sukulaisia!



  Niin olemme.



  Meillä puhutaan jokaisessa koulussa Suomesta.



  Niin meilläkin Unkarista.



Ihastuksen hyrinää. Tytötkin olivat ruvenneet meitä kuuntelemaan.



  Mein Schwester   minun sisareni,   esitti yksi, hauskannäköinen

miehenalku, joka sentään oli jäänyt istumaan paikalleen.



  Tuoko vihreälakkinen?



  Niin!



Mutta   tuota... minkälainen koulu se oli, jonne pojat olivat matkalla?



  Porvarikoulu.



Ja siellä oli tietysti ukkelia joka uskonsuunnasta?



Niin oli   kaikkia muita, paitsi luterilaisia oli vain jokunen harva.



Oliko juutalaisiakin?



Oli israeliittojakin.



Ja pojat äimistivät pahasti.



Antisemiittejä olivat siis nämäkin miehenalut. Haastelimme edelleen.

Kysyin, tiesivätkö he, mitä Hitler Saksassa oli tehnyt juutalaisille.



Tiesivät   karkoittanut maasta.



No... mitä Unkarissa voitaisiin tehdä?



Pojat kävivät vakaviksi, kunnes sama poika, joka oli esittänyt

sisarensa, virkkoi naurahtaen:



  Semmit   ei mitään.



Auto oli pysähtynyt. Olimme tulleet joen rantaan. Yht'äkkiä pojat

havahtuivat.



  Tisza!   huudahtivat he yhteen ääneen.



Se oli Tisza, kuuluisa Theiss, ainoa joki, joka syntyy ja kuolee

Unkarin alueella, se näet yhtyy Tonavaan Unkarin rajojen sisällä.

Muistuttelin mieleeni aikaisemmin kuulemaani lausetta: »Ken Tiszan

vettä kerran juo, se aina kaipaa Tiszan luo»   mutta en muistanut sitä

unkariksi. Kunnes yksi pojista auttoi minua.



A ki a Tisza vizét issza, vágyik annak szive vissza.



Niin! Niin se oli! Minä olin kerran juonut Tiszan vettä!



  Pahaa   eikö niin? Savista?



Enpä muistanut oikein... siitä oli jo niin kauan. Se oli tapahtunut

syksyllä 1930 jossakin Hódmezóvásárhely'in puolessa. Mutta   nyt

mentiin joen yli ja oikein lautalla aivan kuin jossakin Suomen Lapissa.



Pojat selittivät... viittilöivät ja selittivät. Muhi-pustako? Olimme

kulkeneet jo sen ohi. Se alkoi heti Ónodin takaa. Eikös sielläkin

ollut tapahtunut jotakin? Oli... v. 1241 tataarit voittivat siellä

unkarilaiset ja levisivät sen jälkeen yli koko maan. Aijai... se oli

ollut aikaa! Tataarit! Mutta   ihmeellistä kyllä!   Nekin olivat

heimolaisia, sukulaisia   niinkuin turkkilaisetkin   Istenem!

(Jumalani!)



Auto pääsi yli, ja taas mennä huristettiin pitkin avaraa pustaa.

Aurinko paistoi jo korkealta. Sumu oheni, ja seutu kirkastui.

Kirsikkapuiden reunustama maantie jatkui vain eteenpäin. Fasaani

pyrähti lentoon maantienojasta. Fasaani! Niitä oli täällä ja runsaasti!

Pojat innostuivat. He selittivät minulle, selittivät ja viittoivat

käsillään. Kaikki neljä puhuivat yhteen ääneen. Mutta   minä en  

valitettavasti   saanut puolestakaan selvää.



  Polgár!   huutaa kuljettaja.



Niin   siinä oli Polgár   kyläkö vai kauppala   en päässyt tietämään.

Mutta pojat valmistautuivat jättämään auton.



  Emme tapaa enää?



  Kuka tietää...



No... ehkä paluumatkalla.



  Mahdollista...



  Jumalan haltuun sitten!



  Jumalan haltuun!



Ja nuo sirkeäsilmäiset, nuoret porvarikoululaiset menivät hiljaa

jutellen, päät yhdessä. Heilutin heille kättä vaunun ikkunasta, ja he

vastasivat tulisesti, vilkkaasti.



Jumala siunatkoon Unkarin nuorisoa! Jumala siunatkoon Suomen

nuorisoa... kaikkia koulupoikia ja tyttöjä kaikissa kolmessa

veljesmaassa!



Automme jatkoi kulkuaan. Seutu oli nyt kokonaan muuttunut. Sivuutimme

Hajduböszörmény'in, vanhan ruhtinas Bocskayn aikaisen pääkaupungin.

Jo häämötti edestäpäin Debrecenin Suurmetsä! Tuttu näky! Vähää ennen

joulua olin ajanut tätä samaa tietä. Jo näkyivät Debrecenin ensimmäiset

talot ja piirtyivät taivasta vasten kirkkojen tornit. Pian porhalsi

postiauto pitkin tuttua katua, ohi pääpostin, ohi Suurkirkon... teki

kaarroksen Kossuthin patsaan ympäri ja pysähtyi »Arany Bikan»  

Kultaisen Härän ravintolan edustalle.



Olimme Debrecenissä.









IX.



DEBRECEN.







    Hejh Debrecen,

    Ha rád emlékezem!...

    (Hei, Debrecen,

    en unhoita sua, en!...)





Näin alkaa Sándor PetQfin runo »Egy telem Debrecenben» (Talvi

Debrecenissä). Hänen oli siellä vaikea olla, hän kärsi nälkää ja vilua,

vaikka osasi ottaakin kaiken tuon tosi runoilijan humoristisella

ylevyydellä. Minun on Debrecenissä aina ollut hyvä olla: olen asunut

hyvin, syönyt hyvin, nukkunut hyvin. Siellä olen tuntenut olevani kuin

Unkarin sydämessä, missä vilpitön sukulaisrakkaus, aitounkarilainen

väärentämätön henki ja täydellinen ymmärtämys on minua ympäröinyt. Voin

siis PetQfin lailla ylistää Debreceniä, vaikka aivan päinvastaisista

syistä.



Debrecen oli ennen unkarilaisten maahantuloa ehkä slaavilaisten asuma

paikka. Siitä meillä ei ole mitään tarkkoja tietoja. Kolmannellatoista

ja neljännellätoista vuosisadalla se oli jo kukoistava kylä,

Nagy-Váradin jälkeen Tiszántúlin huomattavimpia paikkakuntia. Se oli

rakennettu arolle, mutta siitä huolimatta eivät muurit ole sitä koskaan

ympäröineet. Ainoastaan vallihauta ja aita suojelivat sitä aina viime

vuosisadan keskipaikkeille asti. Se on ollut kaupunki, jonka niin

hyvin vihollis- kuin oman maankin joukot ovat mielellään vallanneet,

sillä se oli hyvä muonituspaikka. Unkarin historiasta tiedämme, kuinka

esim. 1600-luvun loppupuolella käydyissä sodissa itävaltalaiset

kenraalit pakkoverottivat sitä. Niinpä esim. kenraali Caraffa

oli kiskonut kaupungilta 480 000 guldenin paloveron. Kun Rákóczi

aloitti vapausliikkeensä, oli hänen ensimmäisiä tehtäviään päästä

Debreceniin. Ja hän pääsikin ja sai siitä hyvän tukikohdan itselleen

niin sotilaallisessa kuin ennen kaikkea taloudellisessa merkityksessä.

Siitä tuli hänellekin hyvä muonituspaikka, ja koko tuon 8 vuotta

kestäneen vapaustaistelun aikana se oli tavallaan kurutsien   Rákóczin

kannattajien   pääkaupunki.



Vaikka se oli rakennettu arolle, oli se hyvässä liikenneyhteydessä

naapurimaiden kanssa. Vanha kauppatie Alföldistä Erdélý'ihin kulki

pitkin Sebes-Körös-joen laaksoa, joten debreceniläiset saattoivat

hyvin käyttää sitä. Samoin leikkasivat täällä toisiaan Ylä-Unkarista,

Nagy-Váradin ja Tiszan alajuoksun varrelta Mármarokseen ja siellä

oleville suolakaivoksille johtavat tiet. Debrecenillä oli siis hyvä

pääsy eri suuntiin.



Neljännentoista vuosisadan alussa antoi kuningas Zsigmond Debrecenille

vapaakaupungin oikeudet, ja nyt alkoi kaupungin nousu. Siitä tuli

kauppakaupunki, joka myi vehnää, karjaa, hevosia ja viiniä. Rotukarjaa

kuljetettiin aina Wieniin, Augsburgiin, Müncheniin ja Nürnbergiin

asti. Niin vilkasta oli tämä liike, että sitä maantietä, joka

Hortobágy in pustan halki kulki Pestin kautta Wieniin, kutsuttiin

viimeksimainittujen kaupunkien välillä »teurastajaintieksi».

Debrecen kantoi myös osaltaan turkkilaisiestä, vaikka se säästyikin

hävitykseltä. Oikeudellisesti se kuului Transsylvaniaan, mutta sai

samalla maksaa veroa sulttaaneille. Turkkilaiset säästivät sitä sen

vuoksi. Sen sijaan he hävittivät ympäristön kukoistavat kylät. Näin

joutui kaupungin haltuun suunnaton maa-alue, joka vielä tänäkin päivänä

muodostaa Debrecenin kaupungin suurimman rikkauden: 95 720 ha maata.



Turkkilaisajan jälkeen korotti keisari Leopold I kaupungin jälleen

vapaakaupungiksi v. 1692 tunnustukseksi debreceniläisten osoittamasta

uskollisuudesta turkkilaissotien aikana. Kahdeksannentoista vuosisadan

lopussa oli siellä jo 30 000 asukasta.



V:n 1848 vapaussodassa Debrecen joutui näyttelemään tärkeää osaa.

Siitä tuli Lajos Kossutkin hallituksen pääkaupunki. Täällä pidettiin

ne kuuluisat valtiopäivät, joilla Habsburgit julistettiin kruununsa

menettäneiksi   yltiöpäinen toimenpide, johon Kossuth ryhtyi monista

varoituksista huolimatta. Täällä myös suoritettiin viimeinen voimain

koetus unkarilaisten ja venäläisten välillä elok. 2 p:nä 1849,

jossa taistelussa unkarilaiset hävisivät moninkertaista vihollista

vastaan. Eräällä hautuumaalla kaupungin laidassa muistuttavat vieläkin

sadat rivissä olevat pienet ristit tästä viimeisestä epätoivoisesta

kamppailusta.



Seuraavien rauhallisten vuosikymmenten aikana Debrecen kehittyy

kehittymistään. Pikku teollisuus, joka täällä ennen oli kukoistanut,

taantuu vähitellen ja uusi aika koittaa. Alkaa koneiden ja tehtaiden

aikakausi. Debrecenistä tulee täysin nykyaikainen teollisuuskaupunki,

joka tuottaa maanviljelyskoneita, tekstiilituotteita, metallitavaroita,

harjoja, tupakkaa, hevosenkenkiä, tiiliä, uuneja, astioita,

kampoja, sokeria, puu- ja nahkatavaroita. Suuret salamitehtaat

(eräs makkaralaji) harjoittavat ulkomaistakin vientiä, samoin kuin

saippuatehtaat. Tänne kohoaa Unkarin suurin rautatien konepaja jne.

Romanialaiset ryöstivät kaupunkia perusteellisesti v. 1920, mutta

Debrecen on ihmeellisesti toipunut näistäkin vaurioistaan.



Näiden huomattavien taloudellisten ja kaupallisten saavutusten

ohella Debrecen on samalla ollut kansallisen kulttuurin tyyssija

Tiszántúlissa   Tisza-joen itäpuolella. Tämän johtavan asemansa se

ansaitsi omaksumalla uskonpuhdistuksen kalvinilaisessa muodossa. Siinä

on ollut sen henkisen voiman ja sitkeyden päälähde. Kuudennentoista

vuosisadan keskivaiheilla perustettiin kuuluisa Debrecenin kollegio, ja

v. 1561 aloitti toimintansa sen yhtä kuuluisa kirjapaino, joka vieläkin

on käynnissä. Kollegio oli vuosisatoja Tiszántúlin parhaan nuorison

kasvatuslaitos, ja monet kuuluisat miehet ovat siellä opillisen

sivistyksensä saaneet.



Mutta   lähtekäämme kaupunkia kiertämään. Edellyttäen, että olemme

syöneet maukkaan aamiaisen Angol Királyné-hotellin kodikkaassa

»Bundassa», missä kaikkien debreceniläisten tuttu, vanha András-bácsi

vieraita palvelee, olemme siihen valmiit. Heti mainittua hotellia,

vastapäätä on kaupungin teatteri   Csokonai szinház   saanut

nimensä kuuluisasta debreceniläisestä runoilijasta Vitéz Mihály

Csokonaista, joka täällä aikoinaan toimi opettajana. Kadun nimi on

Kossuth Lajos-utca, ja kävelemme sitä pitkin pääkadulle Ferenc

Józseh-utcalle.



Siinä Kossuth Lajos-utcaa vastapäätä on kalvinilainen Pikkukirkko,

jonka tylppäpäinen torni muistuttaa jonkin linnoituksen tornia.

Käännymme oikealle, astumme ohi Arany Bika-nimisen hotellin ja

tulemme Suurkirkolle.



Se on ikivanha kaksitorninen temppeli, joka XVI vuosisadan

puolivälissä muuttui protestanttiseksi. Se on rakennettu mahtavaan

goottilaiseen tyyliin ja tulipalot ovat sitä monesti hävittäneet.

Mutta yhä seisovat sen muurit kuin vertauskuvana Unkarin kalvinilaisen

kansan voimasta ja sitkeydestä. Kutsutaanhan Debreceniä Unkarin

»kalvinilaiseksi Roomaksi», ja tämä Suurkirkko ansaitsee täydellä

syyllä tässä kaupungissa saman paikan, kuin Pietarin kirkolla on

Tiberin kaupungissa. Nykyisen muotonsa se on saanut v. 1818. Sen

huomattavimmista nähtävyyksistä ansaitsevat mainitsemista kuuluisa 5600

kiloa painava »Rákóczin kello», ja ikivanhat, mitä täydellisimmällä

mekanismilla toimivat urut. Tässä kirkossa pidettiin huhtik. 14 päivänä

1849 nuo ennenmainitut kuuluisat valtiopäivät, jotka tulivat niin

kohtalokkaiksi Unkarille.



Käyskentelemme edelleen. Samalla puolen katua, missä kohoaa

reformeeratun piispan palatsi, vastapäätä Suurkirkkoa, kasvaa eräässä

nurkassa kolmatta metriä korkea puu. Se on Licium halimifolium,

unkariksi ördögcérna, suomeksi »pirunlanka». Kasvitieteen mukaan se on

vain pensas, mutta tässä on tapahtunut sellainen ihme, että pensaasta

on kasvanut tukevarunkoinen puu. Siitä on seuraava tarina:



Debrecenissä eli 1700-luvulla Bálint-niminen pappi. Hän väitteli kerran

Ambrosius-nimisen katolisen papin kanssa siitä, kumpi on oikeampi usko,

katolinen vai kalvinilainen. Ambrosius taittoi liciumin oksan, pisti

sen maahan ja sanoi: »Jos tästä uskonnosta tulee jotakin, silloin

kasvaa tämä oksa puuksi!» Bálint-pappi vastasi: »Siispä tulkoon siitä

sitten puu!» Ja niin tapahtui sellainen ihme, että pirunlangasta,

joka tavallisesti esiintyy vain pensaana, kasvoi tähän kadun nurkkaan

kolmatta metriä korkea puu.



Olemme täynnä tätä »unkarilaisen uskonnon» ihmeitä tekevää voimaa, kun

saavumme kollegio-rakennuksen eteen. Sen julkisivu tekee juhlallisen

vaikutuksen. Siitä tuntuu ikäänkuin uhoavan uskonpuhdistuksen henki

ja voima. Se oli aikoinaan Unkarin suurin ja vanhin protestanttinen

korkeakoulu. Moni kuuluisa professori on sen auditorioissa luennoinut

ja hankkinut sille eurooppalaisen maineen. Se omistaa suuren

kirjaston (noin 250 000 nidettä), niiden joukossa paljon alkuperäisiä

asiakirjoja, diplomeja, käsikirjoituksia ja ensimmäisen nuoren

kirjapainotaidon merkkituotteita, joilla on korvaamaton arvo.



Tästä korkeakoulusta muodostui sitten István Tiszan yliopisto, joka

v. 1912 aloitti toimintansa neljine tiedekuntineen. Sen rakennus on

kaupungin toisella laidalla, ns. Suurmetsässä.



Vastapäätä Kollegiota seisoo runoilija Csokonain patsas, kuvanveistäjä

Nikolaus Izón käsialaa. Csokonai oli PetQfin edelläkävijä. »Bundan»

seinällä on mm. luettavissa hänen säkeitään:





    »Nékem inkább oly bokréta,

    árnyékozza képemet.

    Melyet nyér a vig poéta

    mulatván a szép nemet.»

    [Mieluummin varjostakoon kasvojani

    sellainen kukkakimppu,

    jonka voittaa iloinen runoilija

    huvittaessaan kaunista sukupuolta.]





Csokonain säkeiden mielessämme soidessa astelemme takaisinpäin ja

istahdamme Suurkirkon vieressä olevaan puistoon. Siinä on meitä

vastapäätä muistopatsas, joka kiinnittää huomiotamme. Sen yläosassa

on laivan kuva ja alempana muistotaulu, jossa on kymmenkunta nimeä.

Se on kaleeriorjien muistopatsas, jonka Debrecenin kaupunki pystytti

v. 1895 niiden protestanttisten pappien muistoksi, jotka 1600-luvulla

uskonsa tähden tuomittiin kaleereita soutamaan ja joita raskaat kahleet

jaloissa kuljetettiin kuin karjalaumaa Unkarin vuorilta Levantin

satamiin. Se oli ankaraa aikaa, jolloin ei ollut helppo tunnustaa uutta

uskoa, kuulua ns. »uskonparantajiin». Hyvin moni protestanttinen pappi

silloin tuomittiin loppuiäkseen soutamaan turkkilaisten kaleereja.

Muutamia harvoja onnistui hollantilaisen amiraalin Ruyter'in pelastaa,

ja heitä koskevia asiakirjoja on vieläkin nähtävänä kollegion

Suurkirjastossa. Toisella sivulla on latinankielinen muistokirjoitus,

jonka hartain mielin luemme:





                 Monumentum

                 ministrorum

                 Verbi Divini

    qui pro fide ac libertate evangelica

    e Hungaria ad triremes

                 Neapolitanas

                 deportati sunt.



[Niiden Jumalan sanan palvelijoiden muistomerkki, jotka uskon ja

evankelisen vapauden vuoksi karkotettiin Unkarista Napolin kaleereille.]



Ajatuksemme viivähtää heissä, noissa onnettomissa, jotka raskaat

kahleet jaloissa saivat avojaloin kulkea lumisten vuorten yli  

niinkuin muistotieto kertoo   laahustaa eteenpäin köyryselkäisinä,

kädet sidottuina selän taa... ruoskan iskujen ja kirousten kaikuessa

heidän ympärillään. Ministri Verbi Divini   Jumalan Sanan

palvelijoita! Totisesti he saivat palveluksestaan sen palkan, mikä

kaikkina aikoma on tullut vain kaikkein uskollisimpien osaksi:

kärsimyksen, marttyyriuden kruunun. Historia ei ole säilyttänyt

heidän kärsimystensä yksityiskohtia. Se antaa vain aavistuksen niiden

suuruudesta.



Kävelemme takaisinpäin ja poikkeamme reformeeratun Pikkukirkon kohdalta

Széchenyin kadulle. Sen varrella pitäisi sijaita rakennuksen, jossa

Kaarle XII yöpyi kuuluisalla ratsastusretkellään Turkista Stralsundiin.



Löydämmekin talon. Se on aivan tavallinen kaksikerroksinen

vanhanpuoleinen rakennus, jonka portin pielessä on muistotaulu:





    Itt szállod meg XII. Károly

    Svéd király 1714 nov. 15:n.

    Emelte svéd nemzet iránt

    érzett hálából es tiszteletból

    a debreceni Mensa Academica.



    (Täällä majaili Kaarle XII

    Ruotsin kuningas 1714 marraskuun 15 päivänä.

    Pystytti Ruotsin kansaa kohtaan tuntemastaan

    kiitollisuudesta ja kunnioituksesta

    Debrecenin Mensa Academica.)





Mutta   meillä ei ole nyt aikaa poiketa sisään, jätämme sen seuraavaan

päivään. Olimme halunneet vain todeta, että rakennus todella oli

olemassa. On kohta päivällisaika, ja meidän täytyy kiirehtiä

hotelliimme, missä töltött káposzta ja székely gulyás meitä odottaa.



Hetken kuluttua istumme vanhalla paikallamme, seinämaalauksin

koristetussa »Bundassa», jolle runoilija Endre Ady on antanut tämän

lämpöä uhkuvan nimen. [Bunda = turkki.] Siinä on Adyn reliefi toisella

seinällä, ja meitä vastapäätä Csokonain sanat nuoren nukkuvan tytön

kuvan alla. Olemme jo siksi paljon Unkarin kirjallisuuden historiaan

perehtyneitä, että tiedämme, ketä tuo kuva esittää. Se on Lili,

Csokonain rakastettu, jolle tämä on kirjoittanut kauneimmat säkeensä.





    »Ah, mely édes izzel

    alszik kincsem itt!

    Pinty, pacsirta, czizzel

    majd felserken csitt!»



    (Ah, kuink' armahasti

    uinuu aartehein!

    Leivo, laula hiljaa!

    Herää kultasein!)





Tunnelma on täydellinen. Olemme hyvän ruoan ja juoman, runouden ja

historian lumoissa. Mikäpä olisi sen parempi. Tämä Debrecen on saanut

meidät sellaiseen vireeseen   tämä kuninkaallinen, unkarilainen

vapaakaupunki. Ja olemme sen vuoksi kiitollisia ja tyytyväisiä.



Mutta   meillä on vielä paljon näkemättä: Déri-museo, jossa on mm.

Munkácsyn kuuluisa »Ecce homo», yliopisto, kollegion Suurkirjasto,

Suurmetsä ja kylpylä, kuumavesikylpylä. Syömme hyvällä ruokahalulla, ja

sillä aikaa kumahtelee »Rákóczin kellon» valtaisa ääni yli kaupungin.

On puolenpäivän aika, ja Suurkirkon kello kuuluttaa unkarilaisten

voittoa, jonka nämä vuosisatoja sitten saavuttivat Belgradin muureilla.

Se tuo mieleen maan nykyisen tilan, kaikkialla vallitsevan puutteen

ja köyhyyden. Milloinkahan Unkarin kirkkojen kellot soittavat uuden,

kansallisesti eheän ja yhtenäisen Unkarin ylösnousemusta?









X.



TALVINEN HORTOBÀGY.





Harva suomalainen lienee nähnyt talvista Hortobágy ia.



Se on niin kokonaan toisenlainen kuin kesällä. Avara pusta hohtaa

lumivalkoisena kuin jäätynyt meren selkä. Lintulammikot, joissa vielä

joulukuussa mitä rikkaimmat villihanhiparvet pitivät ilojaan, lepäävät

kuolleina jään peitossa, ja pois on kaikonnut satapäinen veden väki,

etelämmäs Balkanille, Kreikkaan   ja sitäkin kauemmas, aina Egyptiin,

Niilin rannoille asti, mistä taas kevään tullen lentävät kohti

pohjoista, pysähtyen välillä Hortobágy in lammikoissa jatkaakseen

sitten matkaansa yhä pohjoisemmas, kohti Lappia.



Mutta   siihen on vielä aikaa, sillä nyt on tammikuu, ja Hortobágy

lepää kuolleena avaran, valkoisen käärinliinan alla.



Myös pustan csárda on hiljainen. Se nukkuu keskellä tätä valkoista

autiutta huomiota herättämättä. Haikaran pesä sen pientä linnantornia

muistuttavan savupiipun nokassa on tyhjä. Keväällä se saapuu, tuo

rakastettu lintu, ja silloin alkaa pesän uusiminen. Sillä talven

myrskyt ovat sitä pahasti vikuuttaneet.



Mutta   siihen on vielä aikaa, sillä nyt seisovat csárdan edessä

olevat akaasiat lehdettöminä, vilusta värjötellen. Tuntuu melkein

mahdottomalta uskoa, että kolmen, neljän kuukauden perästä huumaava

tuoksu täyttää csárdan ympäristön ja tuhansien leivosten laulu soi

kirkkaana kevätpäivän korkeudessa.



Nyt on taivas pilvien peitossa. Mustanharmaina massoina ne vyöryvät

pustan yllä, kuin painaen sitä yhä matalammaksi. Kaivon vinttien

vivut seisovat rivissä, kaikki samaan suuntaan kumartuneina... kuin

rukoilisivat armoa talven majesteetilta, joka nyt on ulottanut valtansa

tämän silmänkantamattoman lakeudenkin ylle. Mutta aamulla, auringon

noustessa ne taipuvat vuoron perään ylös ja alas, sillä karjapaimen

siellä juottaa laumaansa. Jumalan laitos, vesi ei ole jäätynyt syvissä

kaivoissa, ja nuo pitkäsarviset, jäntteräniskaiset härät, jotka

rauhallisina uhmaavat talven tuiskua ja pakkasta, saavat juoda.



Karjapaimenenkaan ei ole vilu, sillä hän on kääriytynyt paksuun

lammasnahkaiseen turkkiin, bundaan, jota hän käyttää kesät, talvet.

Rauhallisesti pitkävartista piippuaan poltellen hän seuraa karjan

juontia, silloin tällöin silmäten etäisyydessä uinuvaa csárdaa kohti,

mistä ei nyt kuulu mustalaisten soitto. Sillä talviseen aikaan ei

kannata kustantaa orkesteria pustan kapakkaan. Nuo Imret, Janokset

ja »Mustat Pistat» soittaa luruuttelevat nyt kaupungissa, lämpimissä

hotellihuoneissa, missä suuret herrat viettävät iltaansa, syöden,

juoden ja mässäten. Haijee! Mutta kesällä   voi taivahinen!   silloin

helisee musiikki pitkin csárdan holvikattoista käytävääkin, kun priimas

vetää paimenen korvan juuressa, että





    Hortobágy'ilta jo veivät

    Csikó-ratsuni.

    Varastivat, onnettomat,

    vielä kultani...





Niin, kesä, kesä! Kaikkien ajatukset lentävät kesään. Hovimestari

  fQqr   csárdassa haukottelee. Ei ole vieraita! Palvelustytöt

ikävystyvät. Kovin on hiljaista! Vain arkitupaa pidetään lämpimänä  

ja tietysti keittiötä. Mutta muuten csárdan huoneet ovat kylmillään.

Vain omistaja, herra Németh, pistäytyy pari, kolme kertaa viikossa

kaupungista. Hän ajaa omalla autollaan. Viipyen päiväkappaleen hän

palaa illan tullen takaisin. Ja taas on hiljaista pustan csárdassa.

Postineiti leimaa pari, kolme kirjettä. Vähän on postiakin näin

talviseen aikaan. Mutta kesällä   varjele pois!   silloin lentää

kirjekortti melkein joka maailman ääreen   kaukaiseen Suomeenkin.

Huijee! Postineiti on kartasta katsonut, missä se maa on. Ja kaukana se

on. Nytkin asuu suomalainen herra yhdessä csárdan huoneessa   omituinen

mies, ei puhu paljoa... kävelee aamuisin pitkin lumista pustaa, palaa

takaisin ja kirjoittaa. Mitä mahtanee kirjoittaa? Romaania, sanoo herra

Németh, joka on maailmoita matkustellut   romaania Lapista. Lapista!?

Missähän maan kolkassa sekin paikka lienee   ?



Näin kuluvat päivät. Aurinko nousee aamulla. Se purppuroi pustan

taivaan mitä ihanimmin värein. Lakeus hohtaa kuin kimmeltävä hopeapeili

tuhansine kirkkaan pistäville tulikipunoineen. Tänään on taivas

selkeä. Csárda kylpee auringon paisteessa. Jokin vesipisara tipahtaa

räystäältä. PetQfin korkokuva csárdan seinällä uiskentelee valossa.

Itt járt PetQfi 1842-ben. Megörökitette Debrecen közönsége. 1923.

(Täällä kävi PetQfi vuonna 1842. Ikuisti Debrecenin yleisö.) Mutta

lämmintä ei kestä kauan. Pian painuu aurinko jälleen lännen rannan

taa, värjäten kuin viime tervehdykseksi PetQfin mietteliään kuvan.

Verenpunaista! Niin, niin! Veripurppuraan päättyi runoilijan päivä,

silloin kun Unkari katkoi kahleitaan   onnistumatta kuitenkaan sillä

kertaa. Nyt maa on vapaa. Tällä avaralla pustalla ratsastaa nyt

hevospaimen uljaampana kuin koskaan ennen. Hän poikkeaa csárdaan,

istahtaa tarinoimaan hetkiseksi. Pöydällä hänen edessään on pullo

viiniä. Hänellä olisi kiire, sillä vielä tänä iltana hänen pitäisi ajaa

kauas Nádudvariin, muutamia asioita toimittamaan. Mutta suomalainen

herra haluaa kuulla tarinan Látóképi csárdasta. Ja kukapa sen osaisi

niin hyvin kertoa kuin hän, Józsi Pásztor, joka on syntynyt täällä!

Niin   Látóképi csárda! Kai herra tiesi, että se oli 15 kilometrin

päässä Debrecenistä päin tultaessa? Sehän oli paikka! Yksi betjaari

rakasti csárdan omistajan vaimoa. Kaunis oli   kaunis kuin aamuruusu.

He kohtasivat toisiansa salaa. Mutta mustasukkainen aviomies piti

rakastavaisia silmällä. Ja mitä teki hän? Csárdan seinällä oli kuva.

Mies kaiversi toisesta huoneesta sen silmien kohdalle reiät. Ja sieltä

hän joka ilta katseli rakastavaisten kohtausta. Kun asia tuli ilmi,

ihmetteli betjaari, kuinka kuva oli voinut nähdä kaiken ja kertoa

aviomiehelle. Mutta   niin vain oli käynyt: salassa pidetty rakkaus oli

tullut ilmi. Siitä nimi Látóképi-csárda   Näkevän kuvan kapakka.



Hiljaisuus vallitsee csárdan arkituvassa. Öljylamppu käryää pöydällä.

(Olisi kokonaan tyylin vastaista, jos täällä olisi sähkövalot!) Juliska

keittää illallista. Miellyttävä keiton tuoksu hivelee sieraimia. FQqr  

herra Karoly on torkahtanut muuria vasten. Hohhoijaa! Olipas se tarina!

Vai että toisesta huoneesta katseli?



  Niin katseli! Ja miksei olisi katsellut, kun oli kaivanut reiät  

seinään.



Nuorin palvelustytöistä nauraa hihittää. Jotkut juoruavat, että

hänelläkin oli jo mielitietty   joku kuusitoistavuotias lehmipaimenen

alku. Mutta tiesi heistä! Tyttö oli vain ehkä muuten nauranut, sillä

olihan Józsin juttu ollut jännittävä ja mielenkiintoinen.



Károly-herra on ruvennut kattamaan pöytää. On minun illalliseni vuoro.

Józsi Pásztor nousee, nostaa housujaan noin mukavasti suomalaiseen

tapaan... hyvästelee ja lähtee.



  Jäi se Nádudvarin matka... mutta ajastetaan huomenna...



Niinpä niin. Aikaa oli huomennakin   minäpä sen tiesin, minä, jonka

aika toisinaan tahtoi tulla pitkäksi. Mutta tämä talvinen päivä oli

ollut niin täynnä erilaisia tunnelmia, että tunsin itseni onnelliseksi

päästyäni tänne talvisen Hortobágy'in hiljaisuuteen, kauas kaupungin

melusta ja rasittavasta seuraelämästä.



Illallisen jälkeen seison tuokion ulkona. Pusta on peittynyt pimeään.

Taivaalla tuikkivat »Gönczölin vaunut». Pimeästä kuuluu etääntyvä

kavioiden kapse. Siellä Józsi Pásztor ajaa paimenina jälleen.









XI.



PUSTAN CSÁRDASSA.



Tammikuiset päivät kuluvat verkkaan, suloisen yksitoikkoisesti pustan

csárdassa. Ollaan kuin Lapissa. Samanlainen hajuheinän tuoksukin

täyttää huoneen, jossa asun. Se on huone n:o 6, jonka oven päällä on

lammaspaimenen kuva. »Lammaspaimenen huone». Jokaisella huoneella on

muuten oma nimensä. Minulle olivat antaneet tämän. Kai senvuoksi, että

minäkin olen   paimen.



Nukun leveässä katosvuoteessa, joka on koristettu unkarilaiseen

talonpoikaistyyliin. Sänkyni päähän on maalattu hauskoilla,

kömpelönsekaisilla kirjaimilla: Megbecsülöm a pásztori gunyámat  

Minä varjelen paimenpukuani. Se vaikuttaa kuin raamatunlause jonkin

Lapin majatalon seinällä... tuollaiseen unettavaan, hiljaiseen

hartaustunnelmaan vaivuttavasti, jota vielä tehostaa höyhenpatjaisen

vuoteen suloinen lämpö. On äärettömän mukava ja hyvä olla. Puoliuninen,

valveutunut ajatus ikäänkuin haparoi kaikkia noita eri huonekaluihin

maalattuja lauseita, jotka ovat osaksi PetQfin, osaksi tuntemattomien

runoilijoitten runoista lainattuja. Juhász vagyok, vigan örzöm

nyájamat   Lammaspaimen olen, iloisesti vahdin laumaani. Niin on

pöytäkaapin otsikossa. Olen sen näiden päivien kuluessa niin monta

kertaa lukenut. Katseeni harhailee hiljaa ympäri huonetta, jota

kynttilä vaisusti valaisee. Nyt se osuu vaatekaapin kylkeen, joka on

sänkyni päässä. Katselen ruskealla ja keltaisella maalattua tekstiä:





    »Hallod-i te szegin juhász legin,

    Teli pizzel ez a kövir erzin

    Megveszem a szeginséget tüled,

    Ráadásul ad a szeretödet.»



    [Paimenpoika, köyhä paimen-paha!

    Mult' ei kukkarosta puutu raha;

    Köyhyytesi ostan pois ma sulta,

    anna päällisiksi oma kulta!



              (Otto Mannisen suom.)





Se on PetQfiä. Olen lukenut nuo rivit kirjakielellä. Mutta tämä

Hortobágyin paimenmurre vaikuttaa tänä varhaisena aamuhetkenä niin

erikoiselta... kuin jollakin tavoin tutulta ja kodikkaalta. Tulee

mieleen Lapin joulu.



Toisella seinällä on aivan samanlainen vuode; jonka päätä koristaa

lause: Ha fel ülök fakó szamár hátára   Jos nousen harmajan aasin

selkään. Sekin on alku jostakin paimenballaadista, joka vielä täällä

pustalla elää ja kukoistaa   niinkuin férjhüség   »aviomiehen

uskollisuus», joka vaaleansinisille kukkineen täyttää laajat alat

kesäistä pustaa. Se on kaunis kasvi, jonka varressa on pitkiä piikkejä,

ja nimensä se lie saanut siitä, että sen kukat helposti irtaantuvat

ja lentävät tuulen mukana pitkin pustaa. Sattuvako vai vähemmän

sattuva symboli unkarilaisen aviomiehen uskollisuudesta   en lähde

ratkaisemaan. Minun on vain kaikin puolin niin ihmeen hyvä olla.



Kello ei ole vielä kuutta, mutta siitä huolimatta kuuluu liikettä

seinän takaa. Siellä on jo postinhoitaja, neiti Bárdfalvi, hereillä

ja laittelee postia lähtökuntoon. Jóska, neljäntoistavuotias

talonpojan poika, joka palvelee csárdassa, tulee postia hakemaan

viedäkseen sen asemalle. Minä erotan Jóskan askeleet, jotka mukavasti

kaikuvat pitkässä holvikäytävässä, ja odottelen jännityksellä niiden

paluuta. Sillä tuotuaan postin on Jóskan seuraava tehtävä tulla

minun huoneeseeni sytyttämään tulta kamiiniin. Huone on yön kuluessa

jäähtynyt, sillä nyt on tammikuu ja yöllä pakkanen.



Pian tuleekin Jóska, mustana kuin neekeri. Hän on tummaverinen,

harvinaisen tummaverinen, ja kamiinien puhdistus on tehnyt hänet

vieläkin mustemmaksi. Hänen suurista, mustista, kosteista silmistään

loistaa hyväntahtoisuus, ja hänen leveä suunsa on hymyssä.



  Kuinka olette suvainnut nukkua?



Hyvin minä olin nukkunut   mikäs siinä. Mutta   oliko tullut postia?



Kyllä oli. Ja Jóska pyyhkäisee lamppuöljyisiä hyppysiään

housunlahkeisiinsa ja lähtee hakemaan. Hetken päästä minä saan kirjeeni

  paitsi Nagyhortobágy'in  myös Jóskan erikoisleimalla varustettuina.



Kahdeksan aikaan tuo Bálint-herra aamiaiseni: mustaa kahvia ja leipää

hunajan kera. Hän on fQqrin   pääherran veli ja tullut csárdaan

auttamaan, kun hänen veljensä Károly makaa sairaana. Miesparka on

saanut influenssan ja on nyt jo viikon päivät ollut vuoteen omana.



Lueskelen postiani loikoillen vuoteessa. Jóska on saanut tulen

palamaan, mutta kamiini savuaa. Kitkerä kivihiilen katku pistää nenään

ja likaa kirjani ja paperini. Mutta minä en siitä välitä, sillä

kotimaan posti on niin mielenkiintoinen. Ilmari Kianto kirjoittaa

tunnettuun räiskyvään tapaansa. Hänen hieroglyyfeistään on vähän

vaikea saada selvää heikossa kynttilän valossa, mutta sisältö on siksi

mielenkiintoista, että minä tavailen kirjeen loppuun. Se on huuto- ja

kysymysmerkkejä täynnä. Uhkaavat myydä Turjanlinnan maksamattomista

kunnanveroista   Suomussalmen ukot. Mitä olisi tehtävä? Minä täällä

kaukana Unkarin pustalla vaivaan päätäni tällä kysymyksellä, ja se

häiritsee herttaista aamutunnelmaani. Vaikeaa oli kirjailijan elämä

kaukana Koti-Suomessa. Eikä Suomen kansa näyttänyt ymmärtävän, minkä

verrattoman kirjailijan se Ilmari Kiannossa omisti.



Minä nouseskelen, peseydyn ja rupean laittamaan postiani kuntoon.

Herttainen aamutunnelma tuo mieleen Lapin vuodet kauan aikaa sitten,

jolloin nouseskelin jossakin erämaan majatalossa. Oli samanlainen

hiljaisuus, samanlainen tuttu tulen ritinä ja samanlainen hajuheinän

tuoksu. Neitsyt Maarian sänkyheinä! Sillä nimellä tunnetaan Lapissa

tuo saralaji, josta kenkäheinä valmistetaan. Mikähän heinälaji mahtoi

kasvaa täällä, joka tuoksui ihan samalla tavalla?



Saatuani postin kuntoon lähden aamukävelylle. Aurinko on jo korkealla.

Se loistaa pustan yllä kirkkaan häikäisevänä. Szilágyi Jánoksen

mökki hohtaa valkoisena. Hän on senniminen kalastajaukko, joka asuu

kivenheiton päässä csárdasta ja elättelee itseään kalastuksella.

Koettuaan illalla verkkonsa hän säilyttää kaloja huoneessaan märkiä

kaisloja täynnä olevassa kopassa viedäkseen ne aamulla Debreceniin.

Olen käynyt hänenkin luonaan ja löytänyt hänen kalakopastaan mm.

lahnan, säynävän ja ahvenen. Tuttuja kaloja, mutta niin kokonaan

toisenvärisiä täällä kuin Suomen kirkkaissa sisämaan vesissä.



Kuljen yli Hortobágy'in komean sillan, jossa on yhdeksän kaarta.

Yksi csárdan neljästä koirasta seuraa minua tavallisesti näillä

kävelyretkilläni. Tällä kertaa se on Zagyva. Toiset, Hernád, Tisza

ja Puszta loikovat csárdan käytävässä. Hyräilen tuttua laulua, jonka

joku on tästä sillasta tehnyt. Härät seisovat laitumella maantien

vieressä liikkumattomina. Ne näyttävät suurilta, mahdottoman suurilta,

ja niitä luulisi siihen paikkaan jähmettyneiksi, jollei joskus joku

häntä liikahtaisi tai jokin tukeva, pitkäsarvinen pää heilahtaisi. Sen

saa aikaan ilma, tämä ihmeellinen pustan ilma tai valon taittuminen

  mikä lie. Mutta niin omituisen suureksi muuttuu kaikki. Kävelen

kauas Pestiin johtavaa tietä pitkin ja palaan muutaman tunnin kuluttua

takaisin.



Muutamia härkiä tulee vastaan   kolme, neljä kappaletta. Ne ovat tuota

harmaata, pitkäsarvista rotua, jonka Árpádin jo sanotaan Unkariin

tuoneen. Avopäinen mies ajaa niitä leipäkannikkaa pureskellen. Pysähdyn

hetkeksi haastelemaan. Mistäpäin hän tulee? Debrecenistä. Kenelle härät

kuuluvat? Muutamalle rikkaalle herralle Pestin komitaatissa. Hän on

ostanut ne Debrecenistä. Ja sinne astiko hänen on ne ajettava? Sinnepä

vain   140 kilometriä sinne karttuu. Ja milloin hän aikoi olla perillä?

Perjantaina iltapäivällä. Minä vihellän hiljaa. Nyt oli maanantai.

Olipa siinä talsimista!



Ja ystävällisesti toivottaen hyvää päivää lähtee mies juoksemaan

härkiensä jälkeen, jotka olivat jo hyvän matkan päässä.



Unkarilainen Härkä-Tuomo!



Aurinko on jo korkealla ja lämmittää jo koko lailla. Minä palailen

verkkaan csárdaan, joka hohtaa huikaisevan valkoisena. Härät seisovat

samoissa jalkainsa sijoissa   uskaltaisin melkein vannoa. Niin

liikkumattomia ne ovat. Vain kaksi niistä on ruvennut puskusille.

Pitkät sarvet kalahtelevat, kun ne niskat kyyryssä noin puoleksi

leikillään koettelevat voimiaan. Niiden sarvien nokassa olevat

metallipallot välkähtelevät, kun auringon valo sattuu niihin.

Nuo pitkät sarvet on siten tehty vaarattomiksi. Joku »maantien

kynsijä»   útkaparó   kulkee verkkaan poikki tien ja menee csárdaan.

Tunnen heidät. He viettävät säännöllisesti tunnin, parisen csárdan

arkituvassa, pelaten aakkia.



Nytkin on aakkiseurue koolla. »Jó napot kivánok!» Bálint-herra häärii

hellan edessä ja hyräilee. Postineiti istuu jo paikallaan pöydässä,

odotellen annostaan. On päivällisaika, tuossa klo l:n paikkeilla.



  Tessék parancsolni!



Minäkin istun pöytään, sillä minun on nälkä. Kävely pustalla on antanut

erinomaisen mokahalun. Bálint on keittänyt pörkölttiä. Ah, kuinka se

maistuu! Postineiti juttelee jotakin lääkäreistä, ja minä kuuntelen

puolella korvalla. Niin   mitä oli tapahtunut?



Ei muuta, kuin että lääkäri, eläinlääkäri ja ihmistohtori olivat noin

vain muina miehinä tulleet hänen huoneeseensa aterioimaan. Vaikka

täällä oli ruokailupaikka.



No... kuinka ne niin?



Kuinka? Ylpeitä olivat... ja itsetietoisia   mokomatkin! Eläinlääkäri

oli vedonnut siihen, että huone oli ennen kuulunut hänelle.



Oliko se sitten?



No, oli... mutta nyt se kuului hänelle, neiti Bárdfalville, ja hän

oli tämän paikan postinhoitajatar... Hortobágy'in unkarilaisen,

kuninkaallisen postiaseman päällikkö. Jotenka herrat tietäkööt!



Minä myönnyttelin hiljaa murahdellen, ja neiti Bárdfalvi purki

närkästystään. Minä tunsin lääkärit. Itsetietoisia todellakin,

varsinkin eläinlääkäri... Edellisenä iltana he olivat juhlineet

täällä... tässä samassa huoneessa herra Némethin, johtajan kanssa.

Mustalainen oli tilattu soittamaan, ja hän oli soittanut. Viini oli

virrannut, ja Mustalais-Imre oli todella saanut käyttää käyräänsä.

Johtaja oli ollut loistavalla päällä. Hän oli komentanut laulun

toisensa jälkeen, ensin surullisia, sitten iloisia. Autonkuljettaja ja

sihteeri olivat odottaneet iltapäivästä lähtien. Herran olisi pitänyt

palata Debreceniin. Mutta   herra juhli nyt... eikä häntä sopinut

häiritä. Hän oli istunut vain ja komentanut mustalaisen soittamaan.

Sinä iltana oli Imre saanut soittaa läpi koko ohjelmistonsa. Kesken

se oli loppunut, kun Nándor-bácsi kerran oli tuolla tuulella! Minä

olin vetäytynyt huoneeseeni, sillä minulle ei ollut maistanut viini,

vaikka sen nimi olikin Ezerjó   tuhannen hyvää. Olin ajatellut, että

Nándor-bácsi paremmin muistaisi lähteä. Mutta   kun puoli kaksitoista

yöllä olin pistäytynyt ulkona, oli csárdan arkituvasta kuulunut

riemukas soitto ja laulu. Olin hiipinyt ikkunan taa ja kurkistanut

sisään. Nándor-bácsi oli istunut penkillä hajareisin, korkea

tönttöhattu kallellaan päässä ja lyönyt tahtia. Ja koko pöytäseurue oli

laulanut viulunsoiton mukana:





    Ez a szép, az a szép,

    akinek a szeme kék,

    akinek a szeme kék!

    Lám az enyém, lám az enyém: sötétkék!

    Még sem vagyok a babámnak elég szép.

    Ez a szép, az a szép

    akinek a szeme kék,

    akinek a szeme kék!



    [Kaunis on, kaunis on,

    jolla sinisilmät on,

    jolla sinisilmät on!

    Katso tänne: liian tummat mielestäs?

    Koskaan en oo kyllin kaunis silmissäs.

    Kaunis on, kaunis on

      Jne.]





Minä olin hiipinyt huoneeseeni ja pannut maata. Oli ollut toivotonta

odottaa juhlan loppua.



Vai olivat lääkärit taas täällä.



Olivat... ja olivat niin tavattoman janoisia syötyään monta purkkia

sardiineja eilisen ilonpidon jälkeen.



Niinpä niin...



Nousemme pöydästä. Postineiti kiiruhtaa huoneeseensa isäntävaltaansa

ylläpitämään, mutta   minä jään istuskelemaan arkitupaan aikani

kuluksi. Se on tilava huone, ainakin kymmenen metriä pitkä. Yhdessä

nurkassa seisoo tukeva uuni, joka muistuttaa kumolleen käännettyä

suurta suppiloa. Se on búbos kemence   »suippouuni». Niin sen ehkä

voisi kääntää. Sen kuvetta kiertää mukava ulkonema, joka toimittaa

lavitsan virkaa. Herra Sinkovits, csárdan konttoristi, istuskelee

tavallisesti siinä silloin kun hän on oikein ikävissään. Hän on

lääketieteen ylioppilas, jonka on täytynyt keskeyttää opintonsa

heikon terveyden vuoksi. Nyt hän toimii täällä konttoristina. Hän

vie kirjoihin jokaisen ryypyn, jokaisen hosszú lépés in   »pitkän

askeleen», minkä vieraat csárdassa ovat tyhjentäneet. Nyt hän seisoo

pitkän pöydän ääressä, missä »tienkynsijät» pelaavat aakkia. Se on sama

pöytä, jonka ääressä PetQfi on kerran istunut ja kirjoittanut runoja

täällä majaillessaan.





    Hortobágyi kocsmárosné, angyalom...



    [Hortobágy'in kapakoitsijatar, enkelini...]





Mutta   nyt on peli loppunut, ja miehet nousevat venytellen. Aurinko

paistaa ikkunasta sisään, valaisten kirkkaasti seinällä riippuvat

valjaat, kirjavat sarkakauhtanat ja lasikaapissa olevat, taitehikkaasti

koristellut häränsarvista tehdyt paimentorvet.



Tienkynsijät ovat menneet. Bálint-herra puuhailee jossakin. Jóska

pilkkoo puita rakennuksen takana. Herra Sinkovits torkkuu uunia vasten.

Csárda on taas aivan hiljainen. Minäkin nousen ja lähden huoneeseeni.

Siellä ovat pöydällä levällään paperini. Pitäisi kirjoittaa tätä

matkakirjaa...









XII.



HORTOBÁGYI HALASZTÓ.





Suuri osa Hortobágy'in pustasta on soodapitoista maata, Se ei siis

kelpaa maanviljelykseen. Kauan aikaa oli maanviljelystä harrastavia

piirejä askarruttanut kysymys, eikö näitä käyttökelvottomia maita

voitaisi vesilammikoiden avulla parantaa ja saada kasvamaan viljaa.

Niin ryhdyttiin v. 1913 kokeilemaan ja saatiin ensimmäiset lammikot

valmiiksi v. 1916. Mutta silloin oli jo havaittu, ettei tämän systeemin

avulla päästäisi päämäärään, vaan olisi näitä lammikolta käytettävä

aivan toiseen tarkoitukseen. Ja niin heräsi ajatus kalan viljelyksestä,

joka nyt kukoistaa Hortobágyi halasztó'ssa,   Hortobágy'in

kalastamossa, 7 km:n päässä csárdasta. Entinen Csunyaföld   paha maa on

muutettu kalojen asuinpaikaksi.



Tuntuu omituiselta ajatella, että keskelle autiota hiekkaerämaata

on voitu perustaa kalanviljelyslaitos, mutta niin kuitenkin on.

Hortobágy'in kalastamo myy vuosittain noin 300 tonnia kaloja,

jotka lähetetään Budapestiin, Englantiin, Itävaltaan, Puolaan ja

Taekkoslovakkiaan.



Viime talvena, tammikuussa tein retken tuohon kalastamoon ja

sain lähemmin tutustua siihen. Johtaja Sándor Németh tarjoutui

ystävällisesti näyttämään minulle tätä kalavaltakuntaansa.



Kalanviljelyä ei ole Unkarissa mitään uutta. Tonavan länsipuolelle on

jo aikaisemmin perustettu tällaisia kalanviljelyslaitoksia. Noin 10 OOO

ha. koko nykyisen Unkarin alueesta on lampiviljelyksen hallussa. Siitä

tulee Hortobágy'in osalle noin 1 500 ha.



Erikoisissa talvilammikoissa, joita on kaikkiaan 28, elätetään kaloja

kauppaa varten. Vuosittain nostetaan niistä noin 4 500 tonnia ja noin

100 200 tonnia pannaan takaisin. Ero myydään, ja vuosimyynti tekee siis

  niinkuin edellä mainittiin.   300 tonnia.



Mistä tällaiseen laitokseen sitten vesi saadaan?



Se tulee Tiszasta, jonka rannalla on pumppulaitos. Se voi tunnissa

pumputa 10 000 m3 vettä lammikkoihin 24 km:n pituista kanavaa myöten.



Suomalaista lukijaa varmaankin kiinnostanee tietää, minkälaisia kaloja

tässä laitoksessa sitten kasvatetaan. Huomiomme kiintyy tietysti

kaikkein ensimmäiseksi meikäläisiin kaloihin, ahveneen, lahnaan ja

säynävään.



Tuntuu vähän omituiselta, kun johtaja selittää, että näihin

meikäläisiin kaloihin suhtaudutaan täällä kuin rikkaruohoon

puutarhassa. Ne tulevat lammikkoihin omia aikojaan, ja niitä myydään

melko halvalla. Ahven esim. maksaa vain 30 35 filleeriä kilo, siis

paljon vähemmän kuin Helsingin torilla. Säynävät ovat samanhintaisia

kuin karpit, 70 80 filleeriä kilo tukkumyynnissä. Lahnaa saa 25 30

filleerillä jne.



Kuinka paljon sitten vuodessa kasvatettiin uusia kalanpoikasia?



Niitä oli eri vuosina eri määrä. Esim. v. 1936 laskettiin lammikkoihin

noin 240 000 yksikesäistä ja 150 000 kaksikesäistä karpin poikasta.

Monneja kasvatettiin noin 10 000 ja kuhia sama määrä.



Ahaa   kuha! Sehän oli meikäläinen kala. Meidän sisäjärvissämmehän sitä

saatiin vuosittain runsaasti kuusi- seitsenkiloisiakin!



Niin   sen viljelys kannatti. Unkarissakin se oli hyvin suosittu kala,

vaikk'ei Hortobágy in kuha koskaan vetänyt vertoja sukulaiselleen

Balatonin kuhalle, jonka paino nousi myös sinne kymmenen kilon

paikkeille.



Käyskentelimme johtajan kanssa lammikolta toiselle, joista useimmat

olivat ohuen jääkuoren peitossa. Oli parastaikaa käynnissä kalojen

nosto. Joukko miehiä, suuret haavit käsissä seisoi melkein reisiä

myöten vedessä ja lappoi kalaa rannalle. Ylemmästä lammikosta

juoksevan rännin alla kävi eri kihinä. Suuret neli-, viisikiloiset

karpit kääntelehtivät laiskasti kuin vanhat herrat jossakin Debrecenin

kylpylässä. Valkoinen vatsanalus vain vilahti... ja tukevat pyrstöt

viittoilivat vain toisilleen kuin että: ahdasta on. Saisi olla tilaa

enemmän. Tuollaisesta paikasta oli helppo nostaa haavin täyteen...

ja joka nostolla potkiskeli rannalla kymmenittäin kaloja. Erikoiset

lajittelijat keräsivät ne siitä ja kantoivat koreilla vaa'alle, missä

ne punnittiin ja tyhjennettiin rullavaunuilla odottaviin suuriin

sammioihin.



Kyllä kai näitä tällaisia kaloja täytyi ruokkia? tiedustelin johtajalta.



Kyllä. Niille annettiin pääasiallisesti lupiinia (Lupina).

Maissinjyvät olivat myös erinomaista ruokaa. Jos vehnä oli halpaa,

käytettiin sitä myös ruokintaan. Mutta lupiini oli pääravinto.



Mutta   missä tämä kalojen paljous kesäisin eleli?



Johtaja vilkastui. Hän osoitti minulle edempänä olevia suuria

neliönmuotoisia altaita, jotka nyt näyttivät olevan tyhjinä. Siellä oli

12 suurta kesälammikkoa, joista kalat talven tullen siirrettiin näihin

pienempiin talvilammikkoihin.



Oli pureva tuuli, ja minun oli tullut kylmä. Halusin sen vuoksi palata

takaisin makasiinille, niissä kala junalaiturin vieressä odotti

lastiaan päästäkseen lähtemään Pestiin. Kolme, neljä tavallisen

kokoista rautatievaunua, joissa ei ollut mitään muuta kuin elävää

kalaa. Suurissa noin 1 1/2 metriä korkeissa altaissa kääntelehti

karppeja jos minkä verran. Erikoinen, konelaitos, joka sijaitsi sitä

varten rakennetussa vaunussa, pumppusi ilmaa näihin altaisiin. Siten

pysyi vesi alituisesti virtaavana, ja kalat saatiin elävinä perille.

Ilman tuota konelaitosta ne olisivat puolen tunnin kuluessa kuolleet.



Juutalaissyntyinen koneenkäyttäjä, joka puhui erinomaisesti saksaa,

hääräili vaunussa. Tiedustelin häneltä, milloin tämä kalalähetys olisi

Pestissä.



  Tänä iltana ne ovat jo perillä... ja huomenna ne jo höyryävät

budapestiläisten päivällispöydässä   sellaisten, joiden kannatti syödä

kalaa.



Niinpä niin... kala oli täällä paljon kalliimpaa kuin Suomessa.

Budapestin torilla saatiin tuollaisesta karppikilosta maksaa 2 3

pengöötä (20 30 markkaa).



Johtaja Némethkin saapui siihen tarkastelemaan, oliko kaikki kunnossa.

Kun hän oli todennut sen ja antanut kuljettajalle muutamia määräyksiä,

läksimme hänen asuntoonsa, jossa kodikas takkavalkea roihusi uunissa.



Huh, kylmä oli! Ihmeellistä, että suomalaistakin paleli täällä.



Niin   tämä oli pustaa. Täällä saattoi tuuli olla tavattoman viiltävä

ja pureva. Mutta   kyllä kai Suomessakin oli pakkasia?



Tietysti. Meillähän niitä vasta olikin. Mutta meidän pakkastuulemmekin

tuntuivat toisenlaisilta. Ne eivät ainakaan tunkeneet niin läpi luiden

ja ydinten kuin tämä tammikuinen pustan tuuli.



Juttelimme yhtä ja toista, mm. juutalaiskysymyksestä. Isäntäni, joka

periaatteessa näytti maamiestensä tapaan olevan antisemiitti, joutui

vähän vaikeaan asemaan, kun oli kysymys hänen rakkaista kaloistaan.

Sillä suurin menekki niillä oli sellaisilla seuduilla, missä asui

eniten juutalaisia. Se oli nim. heidän juhlaruokaansa, ja he käyttivät

sitä paljon.



Ja johtaja Németh kertoi minulle, kuinka hän kerran junassa jossakin

Wienin ja Budapestin välillä oli joutunut keskustelemaan muutaman

juutalaisen kanssa juutalaiskysymyksestä. Mitä hän, herra Németh,

ajatteli juutalaisista? Minkälaisia juutalaisia hän kannatti?

»Ortodoksisia», oli herra Németh vastannut. »Kuinka niin?» »Koska

ne syövät karppeja! Neologit syövät vain makkaraa ja sian kinkkua!»

Kysyjä oli tullut hiukan noloksi, sillä hän oli ollut neologi, moderni

juutalainen.



Muistin HejQcsaban juutalaisen rabbin. Olin käynyt kerran hänen luonaan

ja tiedustellut mm., minkä vuoksi juutalaiset niin paljon käyttivät

kalaa. Vanha, kalottipäinen, harmaapartainen rabbi oli tarkastellut

minua pienillä ruskeilla karhunsilmillään. »Herra tohtori! En sanoisi

sitä kaikille, mutta teille voin sen ilmaista.» Ja harmaata partaansa

sivellen hän oli pää kallellaan jatkanut: »Vanhat kabbalistit

kirjoittavat, että hurskasten sielut heidän kuolemansa jälkeen

siirtyvät asumaan kaloihin, koska kala elää puhtaassa vedessä. Sen

vuoksi tulee kaikkien hurskautta harrastavien ihmisten syödä paljon

kalaa.»



Kerroin tämän isännälleni, ja hän nauroi iloisesti.



  Jaa jaa... ei niinkään hullua. Ainakin... mitä minä olen kuullut,

pitäisi suomalaisten olla erinomaisen kunnollista ja hurskasta kansaa.

Se johtuu varmaan siitä, että hekin syövät niin paljon kalaa.



Minäkin nauroin. Saattoihan sen niinkin selittää, mutta se nyt oli

tietysti vain leikkiä. Kyllähän Suomen kansa paljon kalaa söi, mutta

kyllä kai sen hurskaus ja kunnollisuus johtui aivan muista seikoista.

Joka tapauksessa oli HejQcsaban rabbin selitys hauska.



Päivällisen jälkeen jätin hyvästit ja läksin majapaikkaani. Johtajan

renki läksi kyytiin. Nelipyöräisillä vaunuilla ajaa huristimme pitkin

lakeutta, poikki jäänriitassa olevien, mataloiden lampareiden, niin

että vesi roiskui. Kaukana lännen suunnalla punersi taivaanranta.

Siellä aurinko jo meni mailleen. Yksinäinen karjapaimen seisoi maantien

varressa sauvaansa nojaten, ja koira makasi hänen jalkainsa juuressa.

Mustavaris lensi matalalta poikki pustan ja hävisi etäisyyteen. Csárda

vilkkui edessäpäin... sen yhdestä ikkunasta tuikki jo tuli...



Tammikuu... ja talvi. Alakuloinen oli pusta talvella... äärettömän

alakuloinen.









XIII.



UNKARIN MUSTALAISISTA.





Hyvin monella suomalaisella on se käsitys, että Unkari on mustalaisten

maa. Se on tietysti aivan nurinkurinen käsitys. Mutta siinä suhteessa

se pitää paikkansa, että tässä maassa todellakin asuu harvinaisen

paljon mustalaisia. Mistä ne ovat tulleet   siitä väittelevät

tiedemiehet vielä tänäkin päivänä. Tumman ihonvärinsä vuoksi

luullaan heidän kulkeutuneen Eurooppaan jostakin Intiasta käsin.

Siellä jossakin pitäisi heidän syntymäkehtonsa sijaita. Se vain on

varmaa, että he ilmestyivät Eurooppaan 1400-luvulla. Kaikkialla, joka

paikassa he herättivät mitä suurinta huomiota oudolla kielellään ja

omituisilla tavoillaan. Pitkinä karavaaneina he vaelsivat ympäri

Keski- ja Etelä-Eurooppaa, ja pian ruvettiin heitä häätelemään pois

eri maista. Mutta kun eräs heidän lähetystönsä kävi paavin puheilla

ja selitti heidän olevan niiden onnettomien ihmisten jälkeläisiä,

jotka Joosefin ja Marian paetessa Egyptiin olivat kieltäytyneet

antamasta Jeesus-lapselle yösijaa ja siitä rangaistukseksi

saaneet levottomina vaeltaa ympäri maailmaa, antoi paavi heille

synninpäästön ja suosituskirjeen keisari Sigismundille, joka siihen

aikaan oli Konstanzin kirkolliskokouksessa. Nyt alkoi mustalaisille

rauhallisempi aika ja he saivat asettua eri maihin tämän keisarillisen

suojeluskirjeen turvin.



Unkariinkin heitä asettui alunperin asumaan. Monet ruhtinaalliset

perheet osoittivat heille suosiotaan, sillä heidän joukossaan

oli erinomaisia soittajia. Itävallan puolella sitä vastoin heitä

vainottiin. Niinpä julkaisi Itävallan keisari Leopold I v. 1701

asetuksen, jossa kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin mustalaisia

keisarikunnan alueelle astumasta. Näin ollen on ymmärrettävissä,

että he sitä sitkeämmin takertuivat kiinni Unkarin kamaraan, ja

todennäköistä on, että ruhtinas Rákóczi II:n joukoissa, kun hän

v. 1703 nosti kapinalipun Itävaltaa vastaan, heitä palveli suuret

joukot. Pari vuotta aikaisemmin annettu kuolemanrangaistusjulistus oli

siihen suurena syynä. Tämä on tosin vain otaksuma, mutta melko varma,

sillä Rákóczin lippujen alla palvellessaan mustalaisetkin tavallaan

taistelivat vapautensa puolesta.



Jo ammoisista ajoista lähtien ovat Unkarin mustalaiset olleet jyrkästi

jakaantuneet kahteen eri leiriin eli luokkaan: soittajamustalaisiin ja

tavallisiin kuljeskeleviin kattilanpaikkureihin ja hevostohtoreihin.

Soittajamustalaiset ovat synnynnäisiä musiikkimiehiä kaikki.

He ovat syntyneet viulu kainalossa. Unkarissa elää kuuluisia

mustalaissoittaja-sukuja, joissa kapellimestarin, priimuksen virka

on jopa kolmisen sataa vuottakin kulkenut isältä pojalle. Sellaista

priimassukua kuuluu olleen sekin mustalaisorkesterin johtaja, joka

vuosi, pari sitten johti soittoa Hungaria-ravintolassa Helsingissä. Hän

on kuuluisaa debreceniläistä soittaja-sukua. On sanomattakin selvää,

ettei Unkarissa voida toimeenpanna mitään suurempia häitä tai muita

perhejuhlia ilman mustalaismusiikkia   rikkaissa perheissä olletikaan.

Jokaisella vähänkin ravintolan tapaisella on oma mustalaisorkesterinsa.

Mutta   etevimmät soittajat hakeutuvat tietysti kaikkein parhaisiin

kahviloihin ja ravintoloihin. Onpa joku mustalaispriimas tullut

keisarillisestakin suosiosta osalliseksi. Itävallan keisari

Frans Joosef-vainaja tahtoi kerran aateloida erään kuuluisan

mustalaissoittajan tunnustukseksi hänen suuresta kyvystään. Mutta  

priimas pyysi   että majesteetti samalla aateloisi hänen neljäkymmentä

toveriaan, jotka muodostivat hänen orkesterinsa. Silloin hänkin

suostuisi vastaanottamaan aatelisarvon. Se oli kuitenkin keisarista

liikaa   ja niin jäi priimas aateloimatta. Eräs toinen, yhtä kuuluisa

mustalaispriimas kuuluu menneen naimisiin erään rikkaan kreivittären

kanssa. Niin oli ihana soitto kuulemma lumonnut ylhäissukuisen naisen.

Viimeksimainittu juttu saattaa olla satuakin, mutta voisi yhtä hyvin

olla tottakin. Sillä paljonhan tässä maailmassa outoja asioita tapahtuu.



Unkarin mustalaismusiikki onkin ihmeellistä. Se eroaa hyvin

huomattavasti tavallisesta eurooppalaisesta orkesterimusiikista.

Ensinnäkään ei soittajilla ole minkäänlaisia nuotteja   eivätkä monet

heistä nuotteja tunnekaan. Johtajan annettua merkin he tempautuvat

mukaan kuin myrskyn vieminä, jo edeltäpäin arvaten, minnepäin sävel

kulloinkin kallistuu. Johtajan liikkeitä seuraten hekin vuoroin

syttyvät tai sammuvat   aina sen mukaan, millaisen tunnelman johtaja

kulloinkin soittimellaan virittää. Viulu soi ja valittaa. Siihen

sisältyy kokonainen maailma tuskaa ja sanatonta kaipausta. Siihen voi

kuulija upottaa koti-ikävänsä, rahahuolensa tai onnettoman rakkautensa.

Sillä kaikkia sielun tunnelmia ja ailahteluja tulkitsee mustalaisen

viulu. Ja kun joku surullinen ravintolavieras näyttää elostumisen

merkkejä, helähtää johtajan viulu, ja samalla koko orkesteri villin

riemuisaan sointiin, jossa riehuu tulinen ilo, kaikki unohtava hetken

hurma. Soitto pauhaa ja kohisee hurjan kosken tavoin. Huijee! Parhaissa

paikoissa priimas ja koko orkesteri vielä lisäksi kiljaisee villisti,

rajusti. Ja sitten soitto yht'äkkiä katkeaa ravintolayleisön hurjasti

taputtaessa käsiään.



Mustalaismusiikista on paljon kirjoitettu, sitä on paljon arvosteltu.

Mutta yleinen lienee se käsitys, että se on täysin eurooppalaisen

musiikin tasolla   mitä sen taiteellisuuteen tulee   vaikka se

seuraakin aivan omia sointulakejaan. Tämän kirjoittaja, joka on

lukemattomia kertoja joutunut kuuntelemaan mustalaismusiikkia, voi

omasta kokemuksestaan sanoa, että se ajan mittaan vaikuttaa jossakin

määrin yksitoikkoiselta. Samat aiheet ja sävellajit kertautuvat kovin

usein. Sama surunvoittoinen, viiltävää kaipausta tulkitseva mollisävel

on ylivoimainen. Mutta   minä en kylläkään ole mikään erikoinen

musiikkimies, joten arvosteluni voi olla väärä.



Toista on mustalaisten »alempi» luokka. Sielläkin viljellään viulua

leirinuotiolla, mutta soittaja ei aina edusta korkeinta luokkaa.

Sellaisena hän pian siirtyy johonkin ravintolaan soittamaan. Mutta

  jokainen mustalainen on viulun ystävä. Muistan erään jouluaaton

Miskolcissa, kun istuin Abbazzia-kahvilassa aamukahviani juomassa

ja kirjoittamassa kirjeitä kotimaahan. Yks'kaks' sukelsi eteeni

pieni, likainen mustalaispoika. Edeskäypä hätyytteli häntä pois, mutta

poika tahtoi soittaa »ulkomaalaiselle herralle». Pienet sormet olivat

mustat kuin korpin kynnet, ja viulukin oli karstainen. Mutta ääntä

siitä lähti! Tosin ei soitto ollut vielä puhdasta   lähimainkaan,

mutta tahti oli tulinen ja reipas. Kysyin nuoren soittajan ikää. Viisi

vuotta. Ja nyt jo maailmalla ansaitsemassa? Niin   olihan joulu, eikä

mustalaispojan suukaan ollut tuohesta. »No... niinpä niin, mutta

  soitapas Rákóczin lähtö». Poika veteli muutamia tahteja, mutta

keskeytti sitten äkkiä. »Elfelejtettem   olen unohtanut.» No...

hyvä oli. Kyllä riitti täksi kertaa. Annoin hänelle 20 filleeriä,

ja yks' kaks  hän oli kadulla. Sieltä hän vielä heilautti viuluaan

ikkunan takaa kuin jäähyväisiksi. Arvasin, että lähinnä seisova

rinkelinkauppias sai ostajan ja oli tyytyväinen   niinkuin olin minäkin.



Mutta   mustalaisproletariaattiin palatakseni   heitä on paljon. Kuten

Suomessakin he vaeltavat paikasta toiseen hevosineen ja lapsineen. Ja

kesällä he pystyttävät telttansa kylän ulkopuolelle, ja sitten alkaa

astioiden tinaus ja kattiloiden paikkaus. Siinä on eri hälinä ja

puheensorina. Kaikki huutavat yhtäaikaa, ja näyttää siltä, kuin jokin

aivan erikoinen asia kuohuttaisi heidän mieltään. Mutta   se on aivan

tavallista: he juttelevat vain päivän tapahtumista.



Siinä kylässä, jossa oleskelen, asuu myös joukko mustalaisia. Olen

jo aikaisemmin maininnut Golyon, mutta heitä on muitakin. Aamuisin

kun kävelen pitkin kylän katua, seisovat he muutaman talon seinää

vasten ikäänkuin pönkiten sitä. »Jö reggelt kivánok!   Hyvää

huomenta toivotan.» Mutta, sen he sanovat siinä toivossa, että

saisivat jonkin pennin. Ja annapas koetteeksi 4 filleeriä, niin heti

pujahtaa saaja tupakkakauppaan ja ilmestyy hetken kuluttua kadulle

levente-paperossia poltellen. Ja mikä muutos ryhdissä ja koko

olemuksessa! Pää ylpeästi pystyssä mustalainen vetelee savuja, nenä

taivasta kohti. Hän on unohtanut olevansa paljain jaloin, vaikka on

jo joulukuu ja maa roudassa. Hän on unohtanut risaisen pukunsa, jossa

reikä reikää tervehtii. Hän on nyt herra   nagy qr   ja puolella

silmällä hän vilkaisee tovereitaan, jotka vesi suussa seuraavat hänen

rehentelyään. Tuokion kuluttua on savuke loppunut, ja nöyränä mutta

tyytyväisenä siirtyy mustalainen paikalleen seinää pönkittämään ja

odottamaan toista yhtä suotuisaa tilaisuutta.



Sellaisia he ovat   nämä Unkarin mustalaiset. He näyttävät ilomielin

kestävän tämän elämän murheet ja kärsimykset. Heille on Jumala antanut

sellaisen luonnonlaadun, etteivät he huolehdi huomisesta päivästä.

Kullakin päivällä on suru itsestänsä   se on mustalaisen elämän

sääntö jos kenenkään. Unkarin jo hiukan itämaisuutta muistuttavaan

elämään he antavat oman kirkkaan, räikeän erikoisvärinsä. Unkarilaista

miljöötä olisi vaikea kuvitella ilman heitä. Niin he ovat kasvaneet

ja juurtuneet siihen. Ja voitaneen hyvällä syyllä sanoa, että hekin

rakastavat tätä laulun ja tulisen lemmen maata yhtä palavasti kuin

konsanaan magyarit, maan varsinaiset asukkaat. Sillä ovathan he

parhaimmissa tapauksissa sen parhaita tulkitsijoita   viulullaan.









XIV.



YHTÄ JA TOISTA UNKARILAISISTA.





Kun ensimmäiset ihmiset. Aadam ja Eeva olivat langenneet syntiin,

lähetti Jumala enkeli Rafaelin viemään heille sanaa, että heidän piti

poistua paratiisista. Rafael, slovakkilainen arkkienkeli, tuli ja

esitti asian. Mutta kun Aadam vaati valtakirjaa nähtäväksi, säikähti

Rafael ja palasi tyhjin toimin takaisin. Silloin lähetti Jumala enkeli

Gáborin (Gabrielin), joka oli unkarilainen, toimittamaan samaa asiaa.

Tämä, joka oli praepositus paradisi   paratiisin esimies, tuli ja

esitti asiansa. Mutta kun Eeva laittoi hyvän illallisen, ei Gáborilla

ollut sydäntä panna Jumalan käskyä täytäntöön, vaan hän palasi tyhjin

toimin takaisin taivaaseen niinkuin Rafaelkin. Silloin lähetti Jumala

arkkienkeli Mikaelin, saksalaisen, samalle asialle. Mikael tuli, ja

Aadam ja Eeva ottivat hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Eeva, joka

oli saanut enkeli Gáborin pehmenemään hyvällä illallisella, ajatteli,

että sama onnistuisi Mikaeliinkin nähden. Ja sen vuoksi hän valmisti

vielä hienomman aterian kuin edellisellä kertaa. Enkeli Mikael söi ja

joi, kiitteli ruokia ja juomia ja yhä edelleenkin söi ja joi. Mutta  

kun hän oli hyvin syönyt ja juonut, nousi hän juhlallisesti pöydästä,

veti esiin Jumalan antaman karkoitusmääräyksen ja sanoi Aadamille ja

Eevalle: »Ja nyt mars matkaan ja ulos täältä heti paikalla!»



Tämä Unkarin kansansaduissa esiintyvä kertomus kuvaa hauskasti, miten

unkarilainen arvostelee slovakkia ja saksalaista. Slovakki säikähti,

kun ei hänellä ollut sinetillä varustettua valtakirjaa. Saksalainen

nautti vieraanvaraisuutta, mutta pani käskyn armotta täytäntöön.

Mutta   ennen kaikkea tämä kansantarina kuvaa, että unkarilainen

on hyväsydäminen ja pitää hyvistä ruoista. Siinä on sen ydin. Ja

viimeksimainittu seikka varmasti myös pitää paikkansa.



Sillä unkarilainen panee hyvälle aterialle suuren arvon.

Päivällispöydässä vallitseekin sen vuoksi mitä vilkkain mieliala.

Syödään ja juodaan oikein sydämen halusta, niin että suomalaista

toisinaan vähän ihmetyttää. Meidän kansaamme on totuttu pitämään

syömäri-kansana, mutta kyllä täytyy sanoa, että unkarilaiset

heimoveljemme vievät meistä tässä voiton. Niitä liha- ja kaalivuoria,

jotka suuremman perheen pöytään kannetaan, katselee vieras pelon

sekaisella kunnioituksella. Ja jälkiruoka   tészta! Sitä ei

suomalainen opi rakastamaan. Mutta   unkarilaisesta se on maailman

mainiointa ruokaa, ja hän tekee sille kunniaa niinkuin toisillekin

ruokalajeille aivan harvinaisen ihastuttavalla tavalla. Se vastaa

tavallaan meidän puurojamme, joille unkarilainen taas herttaisesti

nauraa. »Puurokansaa!» No niin   se on kyllä totta. Mutta   me voisimme

yhtä hyvin sanoa: »tészta-veljiä!» Erotus on vain siinä, että me emme

sitä vahingossakaan sanoisi pöydässämme istuvalle unkarilaiselle

vieraalle.



Mitä sitten unkarilaisen hyväsydämisyyteen tulee, pitänee sekin

paikkansa   suurin piirtein. Tämän kirjoittaja voisi kertoa siitä monta

liikuttavan kaunista esimerkkiä. Mutta on poikkeuksiakin. Unkarilainen

voi hyväsydämisyydessään joskus luvata liikoja ja silloin hän sen

korvaa tavalla, mitä me pohjoismaissa emme pitäisi oikein hienona.



On tämän kirjoittaja sellaistakin kokenut. Esim. että kutsutaan

johonkin vieraaksi ja sitten opastetaan ravintolaan syömään, missä

vieras saa itse pitää huolta itsestään ja maksaa, tai että tarjotaan

vapaa huone käytettäväksi ja jälkeenpäin peritään maksu.



Mutta ne kuuluvat sentään harvinaisiin poikkeuksiin. Yleensä on

unkarilainen vieraanvarainen ja tarjoaa vieraalleen parasta, mitä

hänellä on. Mutta   keskisäädyn elämä on maailmansodan jälkeen ollut

niin vaikeaa, ettei ole ihmettelemistä, jos edelläkerrotunlaistakin

sattuu. Mutta   silloin ei pitäisi kutsua, huomauttaa suomalainen

lukija. Ei pitäisikään. Mutta   unkarilaiselta näkökannalta katsottuna

ei myös pitäisi ehkä ottaa kutsua vastaan. Ehkäpä ei   kuka tuon

tiennee. Pitäisi vain ehkä kiittää ja kieltäytyä yhtä kaunein ja

kohteliain sanoin kuin millä kutsukin esitettiin. Niin olen myöhemmin

tehnytkin ja huomannut menettelyn erinomaisen hyväksi. On säästytty

molemminpuolisilta ikävyyksiltä, ja jäljelle ovat jääneet vain kauniit

sanat, jotka aivan hyvin on voinut kuvitella sydämestä lähteneiksi.



Kun ensimmäistä kertaa istuu unkarilaisessa seurassa, panee merkille,

että kaikki puhuvat yhteen ääneen. Siinä on huutoa ja äänten sorinaa!

Kuinka ihmeessä nuo ihmiset joutavat kuuntelemaan toisiaan? ihmettelee

suomalainen. Mutta   jonkin aikaa maassa oltuaan hän huomaakin, ettei

kukaan kuuntelekaan eikä tarvitsekaan kuunnella. Tulee vain olla

sen näköinen kuin kuuntelisi. No   tämäkään ei ole mikään erikoinen

unkarilainen heikkous, sitä esiintyy kaikkialla suuressa maailmassa

ja varsinkin seuraelämässä. Se on eräänlainen keino suojata itseään.

Sillä varmasti ihmisparka ennen pitkää menehtyisi, jos vilpittömästi ja

antaumuksella kuuntelisi kaikkea, mitä nuo »kalliit, kultaiset ystävät»

tahtoisivat sanoa. Suomalaiseen vain, joka täynnä heimoinnostusta

tulee Unkariin ja luulee pohjoisen isänmaansa ja sen elämän herättävän

mielenkiintoa, tällainen vaikuttaa jossakin määrin viilentävästi.



Mutta   tämänkin ymmärtää, kun muistaa juuri nuo maailmansodan

aiheuttamat vaikeudet. On niin paljon omia huolia, niin paljon

puutetta ja köyhyyttä, ettei jää enää harrastusta vieraalle, ei

suomalaisellekaan. Jää vain tuollainen harrastuksen varjo, joka saa

käydä täydestä. Sillä varmaan ei unkarilaiseltakaan puutu hyvää tahtoa.

Vaikea taloudellinen asema ja yleinen levottomuus vaikuttaa vain sen,

ettei hän aina voi tuota hyvää tahtoaan toteuttaa. Ja sen antaa silloin

helposti anteeksi.



Mutta kaikkea ei sentään voi laskea olevien olojen syyksi. Unkarilaisen

luonne on hetkellinen   sitä ei voitane kieltää. Se voi ratkaisevina

hetkinä osoittaa valtavaa voimaa, jossa kokonaisen kansakunnan henki

mitä mahtavimmin ilmenee. Mutta   se voi myös yhtä helposti taittua ja

väsähtää, ja tuo valtava innostus, joka äskettäin roihusi korkealla,

sammahtaa kuin kuivista kaisloista tehty nuotiotuli avaralla pustalla.

Unkarin historia osoittaa tapauksia, jotka tekevät tällaisen arvostelun

oikeutetuksi.



Ja kuitenkin rakastaa unkarilainenkin palavasti isänmaatansa ja

kaikkea, mikä hänen omaansa on. Tuo rakkaus meni entisaikoina niin

pitkälle, ettei mitään Unkarin ulkopuolella olevaa hyväksytty.

Extra Hungarian non est vita, si est vita, non est ita   Unkarin

ulkopuolella ei ole elämää, jos on elämää, niin ei se ole oikeata

elämää. Tuollainen romanttiselta tuntuva isänmaanrakkaus, joka

1800-luvun unkarilaisille nábob eille oli hyvin luonteenomaista,

on kyllä kaunista, mutta naapurien taholta se ehdottomasti

aiheuttaa pienen hymähdyksen. Jollei tuota kaikkea vain tarkoitettu

humoristisesti, niinkuin hyvin monessa tapauksessa varmaankin oli laita.



Mutta nykyäänkin ilmenee unkarilaisten isänmaanrakkaus usein tavalla,

mikä pohjoismaalaiseen tekee kiihkoisänmaallisen vaikutuksen.

Tunnetuita isänmaan historiassa esiintyviä henkilöitä ei saa yhtään

arvostella. Heidän pitää saada elää siinä kauniissa legendamaisessa

satuloisteessa, johon yleinen mielipide heidät on asettanut   siitä

huolimatta, että paljon tuosta loisteesta onkin vain   satua.

Niin on laita Kossuthin, niin on laita Rákóczin ja monen muun.

Unkarilainen isänmaanrakkaus menee joskus niin pitkälle, että

historiankirjoittajakin erehtyy suorastaan väärentämään ihailemansa

historiallisen henkilön eduksi. Sellainen väärennys paljastettiin

äskettäin ruhtinas Ferenc Rákóczi II:n elämänvaiheiden yhteydessä.

No niin   sekin on eräänlaista isänmaanrakkautta, mutta parempaa

isänmaanrakkautta olisi varmaankin totuudessa pysyminen. Ainakin meistä

pohjoismaalaisista tuntuu siltä. Mutta   meillä onkin aina ollut

erikoinen kunnioitus ns. historiallista totuutta kohtaan.



Unkarilainen on ennen kaikkea seuraihminen. Hän ei voi ajatella elämää

ilman huvituksia ja vieraskäyntejä. Joulun ja paaston välisenä aikana

tämä seurustelunhalu saa melkein kulkutaudintapaisen luonteen. Joka

viikko täytyy ainakin kerran viettää ns. »skotlantilainen ilta».

Niin oli ainakin siinä kaupungissa, missä pitempiä aikoja oleskelin.

Nämä illat ovat saaneet nimensä siitä, että tuollaiseen tilaisuuteen

pääsee 1 pengöön maksusta. Se on olevinaan skotlantilainen maksu,

koska skotlantilaisparat ovat täälläkin kitupiikkien maineessa. Mutta

  unkarilainen perheenäiti, jolla on vähäiset varat ja naimaikäisiä

tyttäriä, iloitsee hengessään tuollaisesta skotlantilaisuudesta,

vaikka hänen unkarilaista turhamaisuuttaan hiveleekin toiselta puolen

se ajatus, ettei hän kuulu tuohon itaruudestaan tunnettuun kansaan.

On vain niin mukava istua ja rupatella, juoda viiniä taikka olutta ja

seurata samalla tytärten valloituksia. Mahtaisikohan tuosta nuoresta

kavaljeerista olla vävyksi taloon? No niin   tämäkään ei lie millään

tavalla erikoisen karakteristista unkarilaisille. Sitä esiintyy

kaikkialla maailmassa   Suomessakin, jos vain äideillä kerran on halu

naittaa tyttäriään.



Unkarilainen on mielellänsä aatelismies ja esittää sen myös hyvin

mielellään. Siinä kohden hän muistuttaa puolalaisia, joita Sienkiewicz

kuvaa mainioissa historiallisissa romaaneissaan. Aatelismies  

nemes ember   on jotakin aivan muuta kuin tavallinen kuolevainen.

Pohjoismaalaista, joka on kasvanut kansanvaltaisissa oloissa, tämä

hiukan ihmetyttää. Aatelia muuten onkin runsaasti. Posteljooni,

joka tuo kirjeesi, on aatelismies. Ainakin hänen sukunimensä on

y-loppuinen. Samoin tarjoilija, joka sinua ravintolassa palvelee.

Eräällä tuttavallani, joka luonnollisesti itse on aatelismies, on kaksi

palvelustyttöä, molemmat maalta, ja luonnollisesti he kumpikin ovat

aatelia. Tämä käy ymmärrettäväksi, kun tietää, että kuningas Béla IV  

nostattaakseen maalaisrahvasta tataareja vastaan   aateloi kokonaisia

kyläkuntia. Näiden aatelismiesten joukossa saattaa tavata sellaisenkin,

joka ei osaa lukea   puhumattakaan kirjoittamisesta. Mutta   vaakuna

hänellä on   se on varma. Pienaatelin ja suurten ylimysten välillä,

on kuitenkin suuri erotus vielä tänäkin päivänä. Mutta mitäs siitä!

Aatelismies kuin aatelismies! Kun oikein tarkkaan ruvetaan sukujuuria

penkomaan, niin eikös ollakin jo parin kolmen miespolven takaa sukua

jollekin kreivilliselle tai ruhtinaalliselle perheelle! Ja nämä

puolestaan laskevat sukujohtonsa suoraan jostakin Árpádin seitsemästä

päälliköstä. Täytyy huomauttaa   niinkuin kirjailija Mikszáth Kálmán

sanoo Mauri Jókain elämäkerrassa   että noiden päälliköiden puolisoiden

olisi pitänyt olla lapsivuoteessa ainakin kerran kuukaudessa, jos

kaikki nuo sukujohdot pitäisivät paikkansa.



Voisi kirjoittaa paljonkin unkarilaisista ja heidän seuraelämästään,

mutta riittäköön tämä. Ensikertalaista suomalaista se voi viehättää,

mutta jos vuosien varrella joutuu siihen enemmän ottamaan osaa, kiittää

onneaan, jos joskus jonkin tekosyyn nojalla pääsee livahtamaan pois.

Siksi voimille käypää se on. Mutta   unkarilainen jaksaa ihailtavalla

tavalla tämänkin rasituksen kestää. Ja sekin on eräänlaista kulttuuria

  tai kulttuurin kirousta. Mutta mikäpä maa olisi siitä vapaa nykyisenä

aikana. Ja kun muistaa, että tämänkin kaltainen seuraelämä on

useimmiten vain unohduksen etsimistä siitä puristavasta, epätoivoisesta

toimeentulon kamppailusta, mihin   kuten aikaisemmin on jo viitattu

  Unkari maailmansodan jälkeen on joutunut, niin voi tällaisenkin

huvittelun hyvin ymmärtää. Sillä senkin lomasta pujahtaa usein näkyviin

mitä syvin huoli ja murhe siitä, miten isänmaan käy ja tämän kansan,

joka satoja vuosia on seisonut suojamuurina turkkilaisvaaraa vastaan,

mutta jolle Eurooppa on tämän vahtipalveluksen maksanut paloittelemalla

sen maan. Tarvitsee vain huomauttaa tästä jossakin iloisessa seurassa,

kun kaikki vaikenevat, ja kyynel kimmeltää monen silmässä. Niin herkkä

on unkarilainen.



Senpä vuoksi onkin paikallaan se, mitä hänestä sanotaan, että

unkarilainen itkee iloitessaankin. Hänellä on hyvä sydän. Hänen

onnettomuutensa on vain usein ollut se, että hän on niin suora ja

avosydäminen, niin jalomielinen ja ritarillinen, joten halpamieliset,

häikäilemättömät naapurit ovat voineet käyttää häntä hyväkseen, nylkeä

ja rosvota häntä. Mutta   kerran hänelle varmasti tapahtuu vielä oikeus

  jos vanhurskautta yleensä on maailmassa.



Sillä hän on ansainnut sen.









XV.



KÁKICS.





Aikani Tiszántúlia kierreltyäni teki mieleni pistäytyä Dunántúlinkin

puolelle. Se merkitsee Tonavan länsipuolta Itä-Unkarista käsin

katsottuna. Matka oli tietysti tehtävä Budapestin kautta, sillä

sieltä pääsee Etelä-Unkariin monia eri teitä. Minä valitsin sen, joka

mahdollisimman suoraan vie Pestistä Pécsiin.



Alkumatka on tasaista, hyvin viljeltyä tasankoa, jota siellä täällä

reunustavat raita- ja poppelimetsiköt. Kunnes etelämpänä Új-Dombovárin

tienoilla maisema rupeaa muuttumaan kumpuiseksi. Dombovár kumpulinna!

Tuossa niinessäkin on jo epätasaisen maaston tuntua. Lähestytään

mahtavaa Mecsek-vuoristoa, joka siintääkin silmään junan vasemmalta

puolen.



Ensimmäinen pysähdyspaikka oli pieni SzentlQrincin asema, mistä rata

haaraantuu kolmelle eri suunnalle: itään, Pécsiin päin, länteen,

Szigetváriin ja Barcsiin päin sekä etelään tai oikeammin lounaiseen

Drávasztára-Balátaan päin, joka sijaitsee jo Jugoslavian rajalla. Minä

valitsin viimeksimainitun linjan, sillä minun oli käytävä Kákicsissa.



Kákics on pieni kylä, noin 20 kilometrin päässä SantlQrincistä. Koko

tätä seutua kutsutaan Ormányság'iksi. Nimi johtunee sanasta urma,

mikä merkitsee saarta, sillä Ormányság oli entisaikoina hyvin soista

seutua, missä vain pienet saarekkeet tarjosivat asukkaille kiinteämpää

pohjaa. Kákics on tyypillinen ormányságilainen kylä.



Asukkaita on ehkä kolmisensataa, melkein poikkeuksetta reformeerattuja.

Mutta   heti kylään tultua huomaa, että siellä täällä on joku ihan

asumatonkin talo. Olin kuullut siitä ja tiesin, mitä se merkitsi.

Täällä vallitsi egyke-yksilapsi-järjestelmä, joka uhkaa hävittää

seudun unkarilaisen asujaimiston sukupuuttoon.



Mistä tämä johtuu? Selitys on hyvin yksinkertainen. Talonpoikien

tilukset ovat niin pieniä, että ne hädin tuskin pystyvät elättämään

kaksi-, kolmihenkisen perheen. Siinä syy Ormányságin väestön

vähenemiseen.



Minun piti tavata kylän pappi, tunnettu Ormányságin tuntija,

kirkkoherra Géza Kiss. Menin siis pappilaan, joka on aivan kirkon

vieressä. Kirkkoherra olikin kotona ja otti ystävällisesti vastaan. Hän

oli hiukan sairas, mutta siitä huolimatta heltisi nauru kuin hetteestä,

ja ruskeat, vilkkaat silmät hyppelivät silmälasien takana pelkästä

riemusta ja innostuksesta. Suomi, suomalainen! Nyt oli suomalainen

vieras tullut taloon eikä häntä laskettaisikaan pois niin vain! Minun

oli siis jäätävä.



Ei aikaakaan, niin keskustelimme jo täyttä päätä yhteisistä asioista,

jotka meitä kiinnostivat. Kirkkoherra kertoi Ormányságista, sen

historiasta ja elämästä. Aivan varmasti oli seudun asujaimisto lähempää

sukua suomalaisille kuin muut unkarilaiset. Sen todisti jo paikkakunnan

kielikin.



Ja kirkkoherra innostui kertomaan.



Esimerkiksi »tuhma» on Ormányságin murteella tukma   selvä todistus

edellämainitun väitteen paikkansapitäväisyydestä. Jossakin pappilan

lähistöllä oli niitty nimeltä Édelmirét (hedelmäniitty), ja eräs

paikka, jonka nimi oli Musztaci árok (Mustaoja). Mitäs tämä muuta

oli kuin selvää suomea! Entäs sitten, kun kákicsilainen talonpoika

sanoi: »Mög kellött mártatni a borgyút» (täytyi imettää vasikkaa).

Siinähän oli sana mártatni aivan suomalaisen »maito»-sanan kaltainen.

Sillä muualla Unkarissa sanottiin tässä tapauksessa: szoptatni. »Missä»

on Ormányságin kielellä: mezön, »tuntematon» tudatlan (muualla

Unkarissa ismertelen). Jne.



  Entäs kuinka Suomessa sanotaan, jos joku juoksee tällä tavoin?



Ja vilkas kirkkoherra rupesi yht'äkkiä juoksemaan pöydän ympäri ja

heiluttamaan käsiään aivan kuin olisi lentänyt.



Eiköhän silloin sanottu, että »mihin lennät?»



  No siinä se on! Ha lentet! Mihin lennät? Ihmeellistä! Ja

kaikkialla muualla Unkarissa sanottiin, että hova repülsz? Jos eivät

ormányságilaiset olleet selviä suomalaisia, niin sitten oli hän, Kiss

Géza, pähkähullu!



Ja nyt olisi meille jo joku jäyheä Kákicsin ukko saanut sanoa: Ha

lentet? Sillä me todella lensimme! Kirkkoherra rupesi laulamaan

vanhoja ormányságilaisia säveliä, ja minun täytyy tunnustaa, että ne

todella olivat hyvin suomalaisten kansansävelten kaltaisia. Hän oli

kaksi viikkoa opiskellut suomea ja oli täynnä heimohenkeä. Tuli puhe

siitä, kuka seuraavana päivänä saarnaisi, kun hänen, kirkkoherran,

kurkku oli kovin käheä. Minä tarjouduin. Se johtui tietysti siitä, että

minäkin olin niin täynnä innostusta. Ei siis auttanut muu kuin ruveta

saarnaa valmistamaan.



Onneksi oli meillä kirjoituskone matkassa. Matkatoverini, joka osasi

erinomaisesti suomea, rupesi saneluni mukaan kirjoittamaan. Mutta  

ikävä kyllä ei käännös vielä sinä iltana valmistunut, koska seurustelu

herttaisen perheen kanssa vei aikaa ja sitä paitsi olimme matkastakin

väsyneitä. Seuraavana aamuna, sunnuntaina, matkatoverini vielä keittiön

pöydän reunalla naputteli viimeisiä lauseita unkariksi kellon jo

käydessä kymmentä ja pappilan lasten, Gézan, Ágin ja Gizin hääriessä

ympärillä monenmoisine kysymyksineen. Siinä piti vielä näyttää, miten

varis lentää, liitää, laataa, tekee korpehen pesänsä jne. Mutta  

saarna kuitenkin valmistui.



Kello 11 olimme jo koululla, missä jumalanpalvelus pidettiin. Ensi

kertaa elämässäni kannoin kalvinilaisen papin kaapua (palást) ja

virkahattua (süveg). Koulusali oli ääriään myöten täynnä, vakaita,

rehellisiä talonpoikaiskasvoja joka puolella. Veisuu oli alkuperäistä

ja voimakasta. Koko jumalanpalvelus muistutti hyvin suuressa määrin

meikäläisiä pirttiseuroja.



Iltapäivällä teimme kävelyretken kylälle. Kovin köyhän ja alkeellisen

vaikutuksen se teki. Tuntui siltä, kuin olisi jokin sanaton,

selittämätön murhe majaillut siellä. Missä olivat iloiset lasten äänet,

jotka varsinkin sunnuntai-iltaisin niin hauskasti kaikuvat unkarilaisen

maalaiskylän raitilta? Niitä ei ollut... eikä nähtävästi tulisi koskaan

olemaan.



Kuoleva kylä.



Panin merkille muutamia sangen alkuperäisiä rakennuksia, kuten vanhoja

olkikattoisia latoja. Niiden nimi on unkariksi pajta. En ole koskaan

käynyt Raja-Karjalassa, mutta minusta tuntui, että samankaltaisia

voidaan tavata siellä.



Ilta vietettiin herttaisen papin perheen keskuudessa. Se oli oikein

ohjelmallinen ilta, jossa lapsetkin suorittivat osansa. Gizi, vanhin

tytär, luki omatekoisen näytelmänsä, pikku Ági, kuusivuotias, lausui

PetQfin runon, Géza, talon ainoa poika lauloi. Syötiin hyvä illallinen,

mutta valitettavasti ei tämän kirjoittajalle enää ruoka maistanut. Olin

edellisenä päivänä vilustunut niin perinpohjaisesti, että pelkäsin

tulevani vakavasti sairaaksi.



Kello 9 illalla helähtivät kirkonkellot soimaan, niinkuin kaikissa

kalvinilaisissa kylissä Unkarissa on tapana. Herttainen juttelu katkesi

äkkiä, ja kaikki vaikenivat. Géza-poika nousi seisomaan, risti kätensä

ja luki iltarukouksen:





    Hála, Isten, estet e'rtünk,

    Engedd, edes jó Istenünk

    hogy örvendetes reggelt is érkessünk!

    Amen.



    (Kiitos Jumala, illan saavutimme.

    Suo, rakas hyvä Jumalamme,

    että saavuttaisimme myös iloisen aamun.)





Se teki kaikessa yksinkertaisuudessaan syvän vaikutuksen. Tuntui kuin

olisi iäisyys yhtäkkiä koskettanut meitä hiljaa siivillään. Tuo pieni,

lyhyt hartaushetki toi mieleen kaukaisen kotimaan, sen lumiset metsät

ja jäätyneet järvet. Koti-ikäväkö minua vaivasi? Vai johtuiko tämä

alakuloinen tunnelma siitä, että tunsin itseni sairaaksi? Varmasti

siitäkin, mutta vielä enemmän siitä, että meitä kaikkia yhdisti tuona

hetkenä yhteinen tunne tämän elämän lyhykäisyydestä.



Pikku Géza oli juuri laulanut laulun turilaasta. Cserebogár,

cserebogár! Se pörräsi niin iloisesti päivän paisteessa, mutta  

lyhyt oli sen elämä. Mekin olimme tuollaisen turilaan kaltaisia, jotka

hetkisen elimme täällä, ja sitten tuli kuolema. Ja meillä oli kaikilla

  ainakin meillä vanhemmilla   ollut niin monta toivetta, jotka

eivät koskaan olleet toteutuneet. Talon isäntä tuossa, jo kumaraan

painunut alle viidenkymmenen ikäisenä, oli kirjoittanut laajan teoksen

Ormányságista ja toivonut siitä itselleen pientä tekijänpalkkiota.

Mutta   juutalainen kustantaja ei ollut maksanut filleeriäkään. Hyvä,

että oli saanut kirjansa painatetuksi   tekijä parka. Ja nyt hän

haaveili Suomen matkasta   mutta mistä rahat? »Illan saavutimme.» Se

oli tuttu taival kaikkien pettymyksien jälkeen, mutta »iloinen aamu»

  se oli lähin päämäärä, jonka saavutettuamme olisimme jälleen yhtä

parantumattomia optimisteja kuin ennenkin. Sellaista oli ihmisen elämä,

mutta sen vuoksi se juuri oli niin kaunista.



Seuraavana aamuna heräsin kuumeisena. Tunsin olevani vakavasti sairas.

Ystävällinen talonväki pyysi minua jäämään, mutta minä en voinut, sillä

matkaohjelma oli kiinteä. Ei siis auttanut muu kuin lähteä.



Talon isäntä pyysi minulta jotakin runoa, jonka hän koettaisi kääntää

unkariksi. Kirjoitin hänelle runon »Metsälammelle» kokoelmasta

»Gönczölin vaunut».



Kecskemétiin sain häneltä kirjeen. Se oli täynnä Pohjolan kaipausta.

Milloinkahan, milloin hän pääsisi Suomeen, kesäyövalon maahan? Ensi

kesänä... varmasti ensi kesänä! Mutta   vaikka hän niin toivorikkaana

kirjoitti, niin huokui rivien välistä epäilys: ei taida koskaan

se päivä koittaa. Samalla hän ilmoitti, ettei ollut vielä kyennyt

kääntämään runoani.





    Oi, metsälampi, silmä erämaan...





Mutta   minun korvissani kaikui pikku Gézan laulu: »Cserebogár,

cserebogár!» Ja minä muistin Kákicsin valkopyökki-, saarni- ja

jalavametsiköt, sekä herttaisen reformeeratun pappilan, jossa olin

viettänyt kaksi muistorikasta, päivää.









XVI.



RÄÄTÄLINKISÄLLI ANDREAS JELKYN JÄLJILLÄ.





Bajassa.



Eikö kolkahdakin jotakin tuttua tuosta nimestä suomalaisen lukijan

korvaan... jotakin kuin kauan sitten lapsuuden onnellisina päivinä

elettyä? Baja? Sen niminen kaupunki on alisen Tonavan varrella, siinä

on 30 000 asukasta. Se on erinomainen kesänviettopaikka. Mutta mitä

yhteyttä sillä on suomalaisen lukijan kanssa?



Tuskinpa mitään, sillä harvoin tänne suomalaisen tie johtanee. Mutta

nimi Baja on toisella tavalla tuttu, sillä täällä syntyi v. 1730

räätälinkisälli Andreas Jelky, jonka ihmeellisistä elämänvaiheista

varmaan hyvin moni suomalainenkin on lapsuudessaan lukenut. Sillä

kuuluuhan »Räätälinkisälli Andreas Jelkyn ihmeelliset elämänvaiheet

neljässä maanosassa» niihin kirjoihin, jotka ovat kuluneet melkein

jokaisen koulupojan käsissä.



Se oli jännittävä kirja. Muistamme, kuinka Andreas Jelky läksi

vanhempiensa kotoa heidän siunaustensa saattamana synnyinkaupungistaan

Bajasta kohti suurta ja kuuluisaa Wieniä, missä hänen veljellänsä oli

hyvin menestyvä räätälinliike. Muistamme, kuinka hän sieltä patikoi

Pariisiin, niinkuin siihen aikaan kisällit kulkivat   jalkaisin  

ja kuinka hän sitten eräällä merimatkalla joutui algerialaisten

merirosvojen vangiksi, jotka myivät hänet muutamalle suurelle herralle

jossakin Pohjois-Afrikan rannikkokaupungissa. Ja kuinka hän sitten

seikkaili kaikissa neljässä maanosassa. Kunnes vihdoin vuosikymmeniä

kestäneen vaelluksensa jälkeen päätyi takaisin kotimaahansa ja

kotikaupunkiinsa Bajaan, missä kuoli v. 1783. Tämän me ehkä suurin

piirtein muistamme, sillä tekihän kirja meihin aikoinaan voimakkaan

vaikutuksen. Minun lapsuudenaikaista mielikuvitustani se kiihotti

vallan tavattomasti, ja minä olin monta kertaa kuvitellut voivani

kerran seurata tuon ihmeellisen räätälinkisällin jälkiä. Tähän

mennessä ovat matkani kuitenkin rajoittuneet vain yhteen maanosaan:

Eurooppaan, ja siinäkin on matkustamista tarpeeksi. Olin kuitenkin

iloinen, että matkani nyt oli johtanut minut Bajaan, missä tuo kuuluisa

räätälinkisälli aikoinaan oli haaveillut samaan tapaan kuin minä

juostessani Oulun laitakaupungilla.



Jo junassa matkalla Pécsistä Bajaan olin tehnyt tuttavuutta eri

henkilöiden kanssa, kysellen, tietäisivätkö he jotakin Andreas

Jelkystä. »Siellähän se Andreas kävelee... keppi kourassa... takki

olkapäällä... suuren maapallon päällä muutamalla torilla», oli minulle

vastannut eräs ystävällinen sotakapteeni. Hän tiesi yhtä ja toista

Jelkystä, arveli hänen syntymätalonsakin vielä olevan paikallaan, jne.

Minä saavuin tänne iltapäivällä, ja ihmeelliseltä tuntui, kun junailija

ilmoitti oltavan Bajassa. Merkillisellä tavalla sukelsivat mieleeni

kultaiset lapsuuden muistot, ja tuntui siltä, kuin olisi Oulu jollakin

tavoin siirtynyt tuohon käden ulottuville... Tonavan toiselle rannalle,

josta pitkää rautasiltaa myöten juuri olimme tulla huristaneet yli.



Asemalla oli vain yksi ainoa kantaja, sinisilmäinen, tuulen purema,

vanhahko mies, joka hiukan ontui. Hän tarjosi palvelustaan.

»Paljonko tahdotte, kun kärräätte tavarani lähimpään hotelliin?»

»Viisikymmentä filleeriä.» (Ukkelilla oli yksipyöräiset työntörattaat,

»kottikärryt» unkariksi »talicska».) Sovimme hinnasta, ja niin minä

uskoin matkatavarani hänen rattailleen luottaen hänen rehellisiin

sinisilmiinsä. Sillä tuskin olin päätäni kääntänyt, kun hän jo oli

hävinnyt kärryineen, ja minä patikoin hiljalleen perässä... uskoen

löytäväni hotellin kyselemällä.



Hauskan näköinen kaupunki. Siisti ja puhdas. Kadut kivetyt

mukulakivillä, niinkuin minun kotikaupungissani. Nunnia tuli

vastaan... vanhoja, arvokkaan näköisiä tätejä, silmälasit nenällä ja

ristiinnaulitun kuva roikkuen kupeella. Leveät hameet hulmusivat, kun

he astelivat pitkin, hiukan miesmäisin askelin. Olisivat aivan hyvin

voineet olla menossa iltakirkkoon... niinkuin ennen minun lapsuuteni

aikana tuon näköiset tädit Oulussa... jollei olisi ollut noita pientä,

veneenkeulaa muistuttavia leveitä päähineitä ja noita heiluvia

krusifikseja. Oliko mestari Andreas ollut katolilainen? vilahti

päässäni, ja minun mielestäni hän sinä hetkenä etääntyi jonnekin kauas?

No, olkoonpa miten tahansa... joka tapauksessa hän toi nyt mieleeni

kotikaupunkini niin elävästi, että tunsin oloni varsin tyytyväiseksi.



Löysin hotellin, johon tavaroitteni kuljettaja oli minut neuvonut.

Siellä hän itsekin jo odotteli hyväntuulisena.   »No, armollinen herra

löysi?» Kyllä... tässähän minäkin jo olin. Ja ystävällisesti hymyillen

hän toimitti minulle tulkin virkaa, tiedustellen, olisiko vapaita

huoneita.



Olihan niitä. Sain vaatimattoman, mutta melko siistin kolme ja puoli

pengöötä maksavan huoneen ja asetuin taloksi. Sinä iltana ei ollut enää

mahdollista lähteä Andreas Jelkyn jälkiä hakemaan. Mutta seuraavana

aamuna ryhdyin siihen toden teolla.



Muistopatsas oli helppo löytää. Se sijaitsi aivan lähellä hotelliani.

Suuren, läpimitaltaan noin metrin korkuisen maapallon päällä asteli

mestari Andreas, keppi kourassa ja takki olkapäällä   aivan niinkuin

ystäväni kapteeni oli junassa kertonut. Oikean jalan saapas oli

Saharan erämaan kohdalla, ja vasen taisi hipoa Helsinkiä. Siinä asteli

vakavapiirteinen nuori mies, katse tuntemattomaan tulevaisuuteen

tähdättynä. Patsaan etupuolella oli nimi: Jelky András, ja takana

oli luettavissa vuosiluvut, joiden väliin hänen ihmeellinen elämänsä

mahtui. Aikani patsasta katseltuani ryhdyin kyselemään Jelkyn

syntymätaloa.



Mutta se oli helpommin kysytty kuin löydetty. Tiedustelin

vastaantulijoilta. Yksi neuvoi yhtäälle, toinen toisaalle. Tein sen

huomion, että olisin saanut ainakin viikon verran kulkea kaupungin

etelälaidasta pohjoislaitaan ja päinvastoin, jollen lopuksi olisi

turvautunut poliisin apuun.



Unkarin poliisi tavallisesti tietää asiat, ja siltä näytti aluksi

tämäkin ystävällinen poliisimies. Hän opasti minut eräälle kadulle,

jonka varrella hän varmasti sanoi Jelkyn syntymäkodin sijaitsevan.

Menin osoitettuun suuntaan ja hain kadun päästä päähän. Mutta  

kukaan ei tiennyt mitään. »Ei ole täällä, kunnianarvoisa herra!»

Muistin erään osoitteen, jonka oli Pécsissä saanut. Kuljin sen mukaan

Fransiskaaniluostariin, sillä siellä piti osoitteen omistajan asua. Ei

tietty, ei tunnettu. Kun mainitsin asianomaisen henkilön nimen, hymyili

ruskeakaapuinen, lihava munkki. »Sistersiläinen!» Ahaa, ajattelin minä.

Taisi olla kilpailevan munkkikunnan jäsen. No... tiesikö arvoisa veli

mitään Andreas Jelkystä? Halveksiva olkapäiden kohautus. (Varmasti oli

Jelky kalvinilainen, jollei ihan evankelis-luterilainen! ajattelin

minä.) Kyllä hän oli jotakin kuullut... köyhä matkailija. No... ja

oliko arvoisa veli mahdollisesti kuullut, missä hänen syntymätalonsa

pitäisi olla? Nyt tuli jo leveä nauru. Ei Jelky ollut syntynyt Bajassa!

Oli vain kerran kulkenut kaupungin läpi. Ja säälivästi katseli

ruskeakaapuinen mies minua, kuin olisi ajatellut: oletkohan sinä,

äijä parka, oikein viisas, kun semmoisia jonninjoutavia kyselet? Nyt

oli minun vuoroni hymyillä. Munkkiparka! Vähänpä tiedät! Asut tässä

kaupungissa etkä ole selvillä sen kuuluisimman pojan elämänvaiheista.

Lähdin sistersiläiseen kymnaasiin.



Pitkälle en sielläkään päässyt. Vahtimestari sanoi professorin asuvan

jossakin kaupungilla ja lähetti poikansa opastamaan. Ja löytyihän

se talo viimein. Nuori professori, jota minulle oli suositeltu, ei

tiennyt asiasta mitään, mutta lupasi kuitenkin hankkia tietoja. Taas

olin kadulla etsiskelyjäni jatkamassa. Poliisikonstaapeli, joka minua

oli aikaisemmin neuvonut, tiedusteli, olinko löytänyt. En vielä, mutta

jäljillä olin. Tapasin yhä useampia henkilöitä, joihin kaikkiin tarttui

sama innostus. Andreas Jelkyn syntymätalo oli löydettävä hinnalla millä

hyvänsä, kun kerran mies Suomesta saakka oli saapunut sitä katsomaan.

Ja niin minä noin kello l:n tienoissa päivällä tupsahdin erään

asianajajan kotiin, missä talon herra parastaikaa näppäili luuttua

nuoren sistersiläismunkin kanssa.



Mikä hätänä?



Pitäisi löytää Andreas Jelkyn syntymätalo.



Andreas Jelkyn!?



Niin   ja minä sain taas tehdä selkoa suunnitelmistani.



Vähitellen kerääntyi koko perhe ympärilleni... perhe ja perheen

vieraat. Siinä puhuttiin pitkälti ja laajalti, mentiin läpi maat

ja taivaat, mutta Andreas Jelkyn syntymätalo oli edelleenkin sumun

peitossa. Nuori lakitieteen ylioppilas lähetettiin minua opastamaan

erään lääkärin luo, joka kuulemma oli kirjoittanut näistä asioista.

Haettiin lääkärin taloa, ja löydettiinhän se viimein. Ja taas

tulla tupsahdettiin uppo-outoon perheeseen, joka juuri oli noussut

päivällispöydästä.



Andreas Jelky? Aivan niin... kyllä hän oli täällä elänyt. Hänen

muistopatsaansa oli siellä ja siellä...



No... tuon minä jo kaiken tiesin. Mutta syntymätalo   szütöház?



Sitä ei tiennyt kukaan... ei kukaan koko kaupungissa. Jaa... Ehkäpä

museon hoitaja, tohtori Sejase. Hän yleensä tiesi paljon asioita.

Ehkäpä vieras tahtoisi hakea hänet käsiinsä.



Ja ystävällinen, vanha lääkäri katseli minua niinkuin potilasta, jonka

tauti on parantumaton.



Söin päivällistä ja lepäsin. Andreas Jelkyn syntymäkodin löytäminen

osoittautui vaikeammaksi kuin alussa olin luullut. Mietin jo melkein

heittää koko yrityksen.



Mutta   nyt oli kaupunki joutunut kuohuksiin. Olin päivän kuluessa

puhutellut niin monia kunnianarvoisia bajalaisia, että he olivat nyt

intoutuneet asiaan, josta minä aioin jo luopua. Kun illalla kuljin

muutaman torin poikki, huudettiin jälkeeni:



  Uram, uram! (Herrani, herrani!)



Käännyin katsomaan ja huomasin, että muuan rinkelinkauppias juoksi

minua kohti. (Olin hänet päivällä pari, kolme kertaa sivuuttanut).

Mitähän asiaa hänellä mahtoi olla?



Se selvisi heti. Hän tiesi Andreas Jelkyn syntymätalon!   Tiedättekö

varmaan?



  Kyllä!



  Voitteko lähteä opastamaan?



  Kyllä.



Hän oli sitä varten tilannut jo toisen miehen paikalleen myymään

rinkeleitä ja oli valmis palvelukseen.



Mielessäni vilahti jo, että mies oli tämän seikan koko mukavasti

järjestänyt. Räätälin kisälli Andreas Jelkyn avulla hän aikoi nyt

ansaita enemmän kuin mitä rinkelin kauppa tuotti sunnuntai-iltana  

ainakin hyvän joukon lisää. Ja siksi hän nyt kulki tuossa vierelläni

keskustellen vilkkaasti. Hän oli tuntenut armollisen herran. Koko

kaupunki ei muuten muusta puhunutkaan kuin armollisesta herrasta ja

Andreas Jelkystä. Hänelläkin oli moni kysynyt. Ja hän oli sanonut, että

kyllä hän tunsi...



En ollut aivan varma, tarkoittiko hän minua vai Andreas Jelkyä...



  Tässä sen pitäisi olla... Arany János-utca 6...



Katselin tukevaa tammiporttia. Talo teki aivan uudenaikaisen

vaikutuksen. Ilmeisesti olin joutunut petetyksi.



  Paljonko olen velkaa vaivoistanne!



Rinkelinkauppias melkein lysähti kasaan. Ei hän ollut ansion toivossa

opastanut. Se mies, joka nyt seisoi hänen tilallaan, oli hänen

tuttavansa eikä hänelle tarvinnut maksaa. He olivat vain molemmat

innostuneet Andreas Jelkystä kuultuaan, että Suomesta saakka oli

saapunut mies hänen syntymätaloansa katsomaan. Tässä se oli!



Lausuin epäilykseni, koska talo näytti kovin uudelta.



  Niin... ei se tietysti tämä ole... mutta   tällä paikalla...



Kiitin ystävällistä rinkelinkauppiasta ja päätin jättää lähemmän

tutkimisen seuraavaan aamuun, sillä oli jo myöhä.



Aamulla otin tarkemman selon rinkelinkauppiaan ilmoituksesta. Menin

Arany Janoksen kadulle, mutta kukaan ei tietänyt sanoa mitään.

Talonomistaja oli Pestissä... eikä se naishenkilö, jota puhuttelua,

ollut Andreas Jelkystä edes kuullutkaan. Jälleen oli bajalaisten

innostus osoittautunut harhaanjohtavaksi. Ei auttanut muu kuin lähteä

museoon puhuttelemaan johtajaa. Hän oli nyt viimeinen toivoni.



Jokseenkin toivottomana marssin siihen päähän kaupunkia, missä museo

oli. Mutta   se oli kiinni. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, minkä

vuoksi. Eräs kadulla seisoskeleva tyhjäntoimittaja neuvoi kuitenkin,

että viereisen sekatavarakaupan varastosuojan kautta päästäisiin samaan

pihaan. Ja niin minä luvan saatuani puikkelehdin vehnäsäkkien ja

monenmoisten tavaramassojen läpi mainittuun pihaan. Melkein jo suututti.



Mutta   sieltä oli todella sisäänkäytävä museoon. Talsin eteenpäin...

ja tuokion kuluttua seisoin lyhyen, ystävällisen näköisen herrasmiehen

edessä, jolla oli ainakin 56 numeron kaulus. (Hänellä oli tavaton

kasvannainen kaulassa... ja siitä tuo kauluksen mahdoton koko.)



  Miten saan palvella?



Esitin asiani   en tiedä, kuinka monennen kerran.



Hän katseli minua, kuin olisin kuusta tipahtanut siihen hänen eteensä.



  Andreas Jelkyn!



Sitten hän purskahti nauramaan.



  No, kyllä on ihmeellistä! Tohtori Istvan Mezey etsiskelee parastaikaa

Andreas Jelkyn jälkiä Tokiosta... ja nyt tulee mies Suomesta samoille

asioille Bajaan! Ihmeellistä!



Sattuihan sitä semmoistakin. Vai oli tohtori Mezey Japanissa? Minulla

oli kunnia tuntea tohtori Istvan Mezey. Olin tavannut hänet Pestissä

useamman kerran.



Nyt oli tuttavuutemme valmis. Vai tunsin minä Mezey Pistan. No... sehän

oli mainion hauska sattuma! Ja ystävällinen museon hoitaja rupesi

esitelmöimään minulle Andreas Jelkystä. Hän oli uhrannut pitkät ajat

tähän erikoistutkimukseen, jonka käsikirjoitusta hän minulle näytti.

Kävi selville, että kuuluisan räätälinkisällin vanhemmat olivat

paikkakunnan kirkonkirjoissa esiintyneet vallan toisella nimellä, ja

että Jelky jakoko Jelkyn perhe oli kuulemma ollut roomalaiskatolinen.

Noniin. Minusta se oli nyt jo samantekevä. Pääasia vain, kunhan hänen

syntymätalostansa saisi jotakin tietää.



Ja sainkin. Ystävällinen museon hoitaja tiesi senkin asian. Erzsébet

Királyé-kadulla n:o 23. Hain mainitun kadun... ja siellä oli todellakin

rakennus, jonka paikalla naapuriasukkaatkin väittivät Andreas

Jelkyn syntymäkodin sijainneen. Olin tyytyväinen. Kolmen päivän

sisukkaan etsimisen jälkeen olin vihdoinkin löytänyt tuon kuuluisan

räätälinkisällin syntymäpaikan. Museon hoitajan kertomuksen mukaan

olisi eräs tunnettu bajalainen lapsuudessaan kulkenut tuon talon ohi

pelon ja kunnioituksen tuntein... koska Andreas Jelkyn syntymäkoti oli

siinä sijainnutia sekin oli hänen mielestänsä omiaan vahvistamaan hänen

omien tutkimustensa tuloksia.



Seuraavana päivänä jätin Bajan ja suuntasin matkani takaisin Miskolciin.









XVII.



UNKARIN KEVÄT.







    BQjti szelek fújdogálnak

    (Paastotuulet puhaltavat...)





Maaliskuussa muuttuvat ilmat yht'äkkiä lämpöisiksi. Päivällä voi jo

olla jopa 25° C., ja silmikot puhkeavat puihin uskomattoman nopeasti.

Viinivuorten rinteillä tehdään työtä ahkerasti: muokataan maata,

puhdistetaan puita, kerätään kuivuneita oksia kasoihin, jotka sitten

illan tullen sytytetään palamaan. Joka taholla, minne vain katsoo,

näkyy tällaisia kevätnuotioita. Harmaa, hyvältätuoksuva savu leviää

lähelläolevan kaupungin kaduillekin. On kuin Suomessa syksyllä

riihenpuinnin aikaan. Uusi toivo ja elämänhalu täyttävät ihmisten

mielet.



Minäkin nousen joka päivä vuoren laelle, mistä on suurenmoinen näköala

yli seudun. Kaupunki lepää vasemmalla laaksossa kevätautereeseen

verhoutuneena. Punaiset tiilikatot loistavat auringon valossa.

Bqkk-vuoriston selänteet kaareilevat sen yläpuolella eri värisinä.

Lähempänä olevat välkyttävät kylkiään, joista tummemman ja

vaaleamman vihreät laikat erottuvat selvästi. Ne ovat orastavia

vehnävainioita. Välissä on jokin melkein mustan vihreään vivahtava

täplä: kuusimetsikkö, joka pitää vahtia ylhäällä vuoren rinteellä ja

vaikuttaa silmäävilvoittavalta. Auerhuntujen kaistaleet leijailevat

vuortenrinteillä, jotka joka hetki muuttavat väriään. Mutta   etäämpänä

takimmaisten vuorten yllä loistaa aurinko esteettömästi, ja niiden

hallavat seljät paistavat kuin kulunut ketunnahka... tai kuin leijonan

talja   käyttääkseni toista vertausta. Vain siellä täällä saa ilmakehän

läpi taittuva valo aikaan sen, että keskellä tuota kellahtavaa

hallavuutta näkyy tiilikivenpunainen täplä.



Vuoren poikki johtaa tie... pahanen, hädintuskin rattailla ajettava

tie, joka lukemattomien viinitarhojen ohi johtaa kaupunkiin. Sitä

myöten on mukava kulkea lämpimänä maaliskuun päivänä. Päällystakki on

liikaa. Sen saa siis heittää olkapäälle. Kaikkialla, joka paikassa

työskennellään. Kevät on antanut ihmisille uutta vauhtia. Joku hyräilee

iloissaan, kuokkiessaan ruskeanpunertavaa maata. Työmies ja jonkun

kaupungin rikkaan tilanhoitaja, joka tänä keväisenä aurinkoisena

päivänä käyskentelee pitkin pensasaidan kuvetta, vaihtavat ystävällisen

sanan. Edellisellä on pieni savimökki vuorenharjalla. Hänen on

onnistunut saada itselleen paikka, josta on hyvä näköala. Suurhuvila

tien vasemmalla puolella on alempana. Mutta senkään näköalaa ei sovi

moittia.



Sitä mukaa kuin kuljen, vilahtelevat vasemmalta silmään kirkkojen

tornit ja punaiset tiilikatot. Siellä on kaupunki, joka mukavasti

kiertää vuoren kuvetta. Kuinka pieneltä kaikki näyttääkään täältä

ylhäältä! Reformeerattu kirkko, jonka hyvin tunnen, on kuin

tulitikkulaatikko. DiósgyQrin rautatehtaan savupiiput kohoavat kuin

jostakin laakson pohjasta. Vaikka ne ovat korkeat, on Bqkin harjanne

vielä korkeampi. Siellä ylhäällä loistaa pieni valkoinen piste...

paljon korkeammalla tehtaan savupiippuja: jonkun onnellisen kesämökki.

Saadapa asua tuolla... tuollaisessa paikassa, tuollainen näköala

silmien edessä, niin voisi luoda jotakin oikein kaunista ja suurta.



Ja siinä kävellessäni sukeltaa mieleeni ajatus, joka on jo vanha.

Brüggessä, Belgiassa, se ensi kerran väkevästi valtasi mieleni. Ei ole

ihme, että taide kukoistaa maissa, missä ihmistä ympäröi sellainen

luonto ja sellainen historia kuin useissa Keski-Euroopan maissa.

Meidän, pohjoismaisten kirjailijoiden esim. täytyy elää ja työskennellä

paljon harmaamman luonnon keskellä. Mutta   onko se niinkään harmaa?

Monet täkäläiset, jotka ovat Suomessa käyneet, ylistävät sen taivaan

värejä, sen erikoista, pohjoismaista kuulakkuutta. Tuo kuulakkuus

lyö leimansa taiteeseenkin, kirjallisuuteen ja runouteen. Niin   nyt

minäkin sen taas ymmärrän. Tarvitsee olla vain puoli vuotta poissa

käsittääkseen kotimaansa kauneuden. Ja silloin saa silmien edessä

olla sellainenkin näköala, kuin mikä leviää Avasilta kevätautereessa

kylpevän Miskolcin yli.



Se on todella suurenmoinen. Kaupunki näyttää uivan höyryssä. Päivä

on todella lämmin. Tien ohessa tuikkivat varhain auenneen orvokin

ja keltaisen sikurikukan silmät. Varhaisia kukkia! Viimeksimainitun

lehdistä voi valmistaa salaattia. Minä katselen sivulleni. Paljon on

jo kukkia puhjennut, vaikka on vasta maaliskuu. Valitettavasti ovat

useimmat minulle outoja. Vain tähtikukan, csillagvirág in, minä

tunnen. Se on meikäläisen tähtikukan kaltainen, vaikka pienempi.



Siinä on kaupunki edessäni satumaisen kauniina. Minä seison korkealla,

Avasin näkötornin juurella ja katselen sitä. Sen kohu kantautuu

heikkona tänne ylös. Avasin temppelin sivuitse laskeutuvat sinne

jyrkät portaat. Mutta   minulla ei nyt ole halua mennä sinne. Aikani

sitä ihailtuani palaan takaisin. Haluan kulkea vielä kerran Avasin yli

johtavan tien. Nyt on melkein kuuma. Tiekin ihan hohtaa lämpöä. Kukot

kiehuvat ympärillä olevissa huviloissa, ja niiden ääniin vastaavat

kaupungin kukot. Noiden viimeksimainittujen laulu kohoaa syvältä kuin

kattilan pohjalta... mutta seudun hyvä kaiku saa sen kantautumaan tänne

ylös... näiden vuoristokukkojen kuuluviin, jotka kuin kiukuissaan

vastaavat. Ilma on kukonlaulua täynnä.



Kävelen kylään, jonka äärellä asun. Haluan kiertää sen kautta.

Avojalkaisia mustalaislapsia tulee vastaani. Maaliskuu   ja avojaloin!

Mutta   maaliskuu on täällä toisenlainen kuin Suomessa. Mitenkäs

sanovatkaan talonpojat:





    Sándor, József, Benedek,

    jönnek a jó melegek.



    [Santerin, Joosepin, Pentinpäivä

    tuovat hyvät lämpimät.]





Niin   ne ovat kolme peräkkäistä päivää maaliskuussa, maaliskuun 18.

19. ja 21. päivä. Ja Sándorin päivänä saapuvat haikarat Hortobágy'ille.

Muistan csárdan savupiipun nenässä olevan tyhjän pesän. Nyt on siis

siinäkin jo asukas. Niinpä niin   kevät on tullut!



Pysähdyn hetkiseksi HejQ-puron partaalle ja katselen tuttuja

itkupajuja. Ne viheriöivät heikosti, niissä on lehden alku. Parin

viikon kuluttua ne ovat täydessä lehdessä, ja niiden pitkät alaspäin

riippuvat oksat heiluvat hiljaa tuulessa. Böjti szelek fújdogálnak

  paastotuulet puhaltavat. Niin   nyt on paastonaika... ja kohta on

pääsiäinen ovella. Silloin on miesten tapa priiskoittaa hajuvedellä

naistuttaviaan. Minullekin on tyrkytetty kaupungin liikkeissä erilaisia

hajuvesiä. Eikö minulla ole ketään, jolle haluaisin toivottaa

onnea? Enpä tiedä... minun ajatukseni lentävät Pohjolaan. Siellä...

sielläkin on kohta pääsiäinen! Katselen itkupajuja, ja mieleni valtaa

alakuloisuus. Itkevä paju   szomorú füzfa! Se symbolisoi niin hyvin

tätä Unkaria, tätä rikkirevittyä, raastettua maata, missä itku on aivan

kuin pinnan alla... kaikesta seuraelämässä ilmenevästä huvitteluhalusta

huolimatta.



Alakuloisena nousen tuttua mäkeä ylös. Kevät ja pääsiäinen tuntuvat

ironialta täällä   syvältä, viiltävältä ironialta.









XVIII.



KESÄINEN HORTOBÁGY.





Suuri on ero kesäisen ja talvisen Hortobágy'in välillä. Talvella uinuu

tuo laaja aavikko ohuen lumivaipan alla, johon kevään ahavatuulet

syövät reikiä niinkuin aika mustalaisen takkiin. Mutta kesällä

näyttäytyy Hortobágy loistossaan.



Aurinko nousee heinäkuussa kello 3:n ja 1/2 4:n välillä. Silloin

kannattaa uhrata suloiset aamu-unet ja mennä pustalle odottamaan tuota

juhlallista hetkeä.



Taivaanranta on violetille vivahtavan autereen peitossa. Se on

vesihöyryä, joka vähitellen nousee maasta. Se näyttää vain kuin

kerääntyneen tuonne aavikon äärille kuin vaahto meren rannalle valtavan

myrskyn jälkeen. Siltä se näyttää... mutta se on vain näköhäiriö,

sillä sitä on joka paikassa. Ilman yhä enemmän lämmetessä se kohoaa

ylöspäin synnyttääkseen sitten päivällä... tuossa 2 3:n välillä pustan

ihanimman ilmestyksen: délibábin   kangastuksen. Mutta   nyt on

vielä liian aikaista. Vesihöyrykerrokset verhoavat vielä maanpintaa

helmeilevän aamukasteen muodossa, joka kauttaaltaan peittää pustan

matalan kasvullisuuden. Nyt saavat virvoituksensa »aasin ohdake»

(szamártövis) ja »lampaan katkero» (barányüröm), jotka päivällä

näyttävät kuumuuteen raukeavan..



Jo rupeaa taivaanranta väräjöimään sillä suunnalla, mihin varhain

nousseen matkailijan silmä on tähdättynä. Taivas tuon violetin värisen

pustan rannan yläpuolella punertuu. Punerrus käy yhä voimakkaammaksi.

Koko idän ääri hehkuu sulan metallin kaltaisena. Yks'kaks' sukeltaa

sen keskeltä esiin punainen, veripunainen pallo. Se on aurinko, joka

tervehtii lakeutta. Suurenmoisen komea näky, jonka voittaa ainoastaan

yksi: auringon nousu merellä.



Matkailija tekee pienen kierroksen pustalla. Hän ei henno sitä vielä

jättää, vaikka leppoisa vuode csárdassa houkutteleekin. Hän astelee

ilman päämäärää... nauttien vain siitä, että aamu voi olla niin

kaunis... taivas niin siintävä ja korkea... ja lammaspaimenen kunyhó

  mökki   niin pieni ja vaatimaton.



Edellisenä iltana hän oli istunut tuon mökin edustalla kauan...

pimeän tuloon saakka. Csárdan valot olivat loistaneet kuin jonkin

satamassa makaavan valtamerilaivan. Sieltä oli kuulunut laulu ja

soitto   mustalaissoitto   mutta suomalaista oli enemmän kiinnostanut

lammaspaimenen, Jenei-bácsin, juttelu.



Mitä lammaspaimen silloin teki, kun oikein jyrisi ja salamoi... ja hän

oli yksin laumoineen avaralla pustalla?



Mitäkö? Jenei-bácsi oli keskeyttänyt lammastensa lypsyn. Mitäkö teki?

Kiroili.



Suomalaista oli tuo vastaus hiukan hämmästyttänyt. Mutta   hän tunsi jo

Unkarin ja unkarilaiset. Tuon ei tarvinnut vielä merkitä varsinaista

raakuutta eikä jumalattomuutta. Se oli vain ankaran yksitoikkoisen

elämän yhtä ankara ilmenemismuoto.



Mutta   jos sattui salama iskemään alas ja tappamaan jonkin lampaista?

Mitäs lammaspaimen silloin sanoi?



Jaa   silloinko? Luki isämeidän nurinpäin.



Nyt se meni jo liian pitkälle suomalaisen mielestä. Mutta hän ei

hätkähdä... vaan seuraa Jenei-bácsin juttelua. Az iskoláját neki!  

se on heidän koulunsa! Mitäpä pustalla elävä paimen muutakaan osasi.

Oli kuin pakana.



Niinpä niin. Ankaraa oli paimenen elämä. Kun vanhuus tuli, niin

mitäs teit? Luuliko armollinen herra, että joku auttoi? Ei sinne

isäinkään! Köyhäintalolle joutui juhász lammaspaimen   köyhäintalolle

Debreceniin, Az iskóláját neki! Onneksi ei elämä siellä tullut

pitkäksi... sillä lääkärit antoivat tavallisesti jotakin myrkkyä, niin

että hoidokki pian kuoli.



Minä olin väittänyt vastaan. Sellainen oli mahdotonta... nykyisessä

sivistyneessä yhteiskunnassa.



  Da hát...! [Mutta no sitten!] Jenei-bácsi oli leväyttänyt käsiään

Mistäpä lääkärit muuten ruumiita olisivat saaneet? Sillä oppiahan hekin

tarvitsivat. Vai magnaattien ruumiita olisivat päässeet repeloimaan! Ei

sinne päinkään!



Nyt oli Jenei-bácsin mökki suljettu, ja bácsi itse jossakin laumoineen.

Edellisenä iltana hän oli lypsänyt neljäkymmentä lammasta ja saanut

niistä noin parisen litraa maitoa, josta teki juustoja. Olin minäkin

tuota maitoa maistanut, ja hyvää se oli ollut.



Palailen takaisin csárdaa kohti. Se on hiljainen ja nukkuu vielä. Vain

Károly-úr on valveilla. Hän ei ole vielä joutanut silmää ummistamaan.

Niin paljon oli edellisenä iltana ollut vieraita, ja viimeinen auto

lähti juuri.



Minäkin menen nukkumaan ja herään aamulla kahdeksan tienoissa. Nyt on

jo liikettä ja elämää pustan csárdassa.



Autoja tulee ja menee. Huvimatkalla olevia seurueita aterioitsee

melkein joka pöydän ääressä. On hyppäämistä Karoly-herralla jos herra

Sinkovitsillakin. Hoszú lépéx   »pitkä askel» kiertää pöydästä pöytään.

Ulkomaalaislakin on   hollantilaisia, pari englantilaista, muutamia

saksalaisia. Minä olen ainoa suomalainen   tällä haavaa.



Aamiaista odottaessani selailen csárdan vieraskirjaa. Se on paksu

  tiesi kuinka mones osa jo. Katseeni osuu lehdelle, josta luen

Windsorin herttuan nimen. Englannin eronnut Edward-kuningaskin oli

täällä vieraillut puolisoineen edellisenä syksynä. Siinä oli heidän

ruokalistansa. Ehkäpä suomalaista lukijaa kiinnostaa, mitä herttuapari

nautti päivälliseksi syyskuun 10. p. 1937:





     »Debrecen-sawage with scrambled eggs.

            Groats with paste.

              Small joints.

                Salades.

         Fonatos with apricot jam.

           Horthobágy-cheese

                 and

    Adjusted sheep curds of milk in paprika.

               Fruits.

            Black caffee.

        Badacsonyi keknüelü wine.

       Red Burgundy (Wolf cellar).

        Dreher St. Erzsébet beer.





Oli siinä ruokia jos juomiakin. Ja Károly-herra oli koko ajan saanut

esiintyä hännystakkiin puettuna. Nyt hänellä on vain tavallinen

valkoinen esiliinansa. Mutta ystävällisenä kuten aina hän hymyilee.



  Herra Järventauksen ei tarvitse maksaa. Järventaus   úr on csárdan

vieras!



Kukas sen oli sanonut?



Herra Németh itse   johtaja. Sellaisen määräyksen oli antanut

kaupunkiin lähtiessään.



Minä olin yllättynyt. Olipas se! No... se Nándor-bácsi oli aina

ollutkin minua kohtaan erinomaisen ystävällinen. Kiitos vain! Syön

hyvällä ruokahalulla: mustaa kahvia, hunajaa ja vehnäleipää. Vai olin

minä csárdan vieras! Hyvä oli. Tyytyväisin mielin lähden tavalliselle

aamukävelylleni.



Kuinka rauhalliselta tuntuikaan päästyäni kauas avaralle pustalle,

mistä paimenten valkoisiksi kalkitut mökit paistoivat kuin jonkinlaiset

merimerkit. Akaasiaryhmä etäällä muistutti hiljaa etääntyvää laivaa,

joka juuri käänsi keulaansa ulappaa kohti. Sen ympärillä väräjöi

auer... aivan kuin olisi pieni metsikkö uiskennellut höyryssä. Kovin

kuumasti paistoikin jo päivä. Näytti siltä, kuin olisi koko avara

pusta hikoillut. Szélgörgetó lovis   »tuulen pyörittämä-ohdake»

seistä törrötti pystyssä kuin takiainen. Ja takiaisten sukuunhan se

kuuluneekin. Sitä kasvoi paikoitellen niin runsaasti, että oli vaikea

kulkea. Eipä ollut pusta partaansa ajanut, mietti kulkija, joka itse

oli tuon toimituksen suorittanut. Nyt ei tuuli vielä päässyt ajelemaan

ohdakkeen kukkia. Mutta muutaman viikon kuluttua niitä lentäisi ympäri

pustaa kuin akanoita   merkkinä siitä, että syksy teki tuloaan.



Syksy! Tuntui vaikealta ajatella sitä, sillä niin suloisesti tuoksahti

nyt fodormenta   eräs mintun sukuinen kasvi... ja vaaleakukkainen

»saippuaruoho» (szappanfú) pisti päänsä esiin ruohon seasta kuin

ihmeissään katsellen minua, joka ajattelin syksyä. Suurisilmäinen,

hento orvokki (Viola montana) keinutteli niin somasti hienoa

varttaan. Sekään ei tuntunut syksyä ajattelevan. Vai syksy! Nyt oli

vielä kesä... ja pustalla punaiset matot! Punakukkaista, pitkäpiikkistä

»kyyhkysen orjantappuraa» (gerlice lövis) kasvoi todella niin

runsaasti, että näytti siltä, kuin olisi sinne tänne pitkin pustaa

levitetty vaaleanpunaisia mattoja. Mutta   keltainen »pirunsilmä»

vilkutti kuin ilkkuen: kesän jälkeen tulee syksy ja talvi... ja silloin

on pusta todellinen pusta!



Vaalea pilvenhattara vaelteli taivaalla joka hetki muuttaen muotoaan.

Muistin PetQfin runon:





    Ha madár volnék, örökké

    a felhók között szállonganék...



    [Jos olisin lintu, niin

    leijailisin aina pilvien keskellä.]





Siinä lensikin haukka korkealla... korkealla. Se tuijaili etelää

kohti... tuon vaalean pilvenhattaran alitse ja hävisi etäisyyteen.



Niin   linnut! Luonnontieteilijälle oli tämä Hortobágy'in pusta

varmaankin paratiisi. Minä olen huono luonnontuntoja, mutta paljon

lintuja olen minäkin nähnyt.



Sorsat ovat tietenkin aivan yleisiä. Olen pannut merkille ainakin

kolme eri lajia: sinisorsan (Anas boschas), lörppösorsan (Anas

strepera) ja heinätavin (Anas querquedula). Trapin (Otis tarda)

näkee silloin tällöin. Meikäläinen kurki on yleinen, samoin muutamat

Totanus- lajit. Mutta   erikoisia pustan lintumaailmalle ovat

»mustalaissorsa» (Nyroc ferruginea) ja mustavaris, pápista varju

  »paavilaisvaris»   erotukseksi harmaasta serkustaan  kálomista

varju sta, »kalvinilaisvariksesta». Talvella, varsinkin tekee »pápista

varju» kolkon vaikutuksen. Kuin kuoleman sanansaattaja lentää se

matalalla poikki pustan. Nyt käy senkin tie korkeammalta... sillä nyt

on kesä... ja syksyyn ja kuolemaan on vielä pitkälti aikaa...



Olen kiertänyt kauas pitkin Hortobágy'in joen vartta. Csárda on

etäällä takanapäin. Kaukana, Mátén kylän suunnalla pölisee aro. Siellä

puolivilli hevoslauma laskettaa menemään niin että tanner kumisee.

Maantietä kiitävät autot... milloin Pestiin, milloin Debreceniin päin

  yli Hortobágy in komean kivisillan. Siitä sillasta on laulukin, ja

minäkin osaan sen:





    Debrecennek van egy vize...



    Debrecennek van egy vize,

    Kinek Hortobágy a neve.

    Arra van egy kühid rakva,

    Kilenc lyukra van allitva.



    [Debrecenissä on vesi,

    jonka nimi on Hortobágy.

    Siihen on rakennettu kivinen silta,

    yhdeksälle aukolle pystytetty.]





Tapaan Szilágyi-bácsin, joka on verkkojaan kokemassa. Hän soutaa minut

yli toiselle puolen. Sieltä astelen kauas Debreceniin päin ja löydän

loppujen lopuksi Jenei-bácsin lammaslaumoineen.



  Az iskoláját neki! Jo napot kivánok!



Haastelemme Jenei-bácsin kanssa. Olemme jo hyviä tuttuja. Lauma syö

rauhallisesti, vain hitaasti siirtyen poispäin. Mutta Bogár-koira pitää

sen koossa. Ei pääse hajaantumaan.



Vaikka on jo kohta puolenpäivän aika, kurnuttavat sammakot vielä

jossakin lähelläolevassa lätäkössä. Se on vaisua, yksitoikkoista

ääntelyä, mutta illan tullen ne vasta oikein yltyvät haastelemaan.

Jenei-bácsi pustalla kasvaneena on selvillä niidenkin »kielestä». Näin

ne juttelevat:



1. sammakko: Mit varsz, mit varsz, mit varsz? [Mitä neulot, mitä

neulot, mitä neulot?]



2. sammakko: Papucsot, papucsot, papucsot. [Tohvelia, tohvelia,

tohvelia.]



1. sammakko: Kiknek, kiknek, kiknek? [Keille, keille, keille?]



2. sammakko: Uraknak, uraknak, uraknak! [Herroille, herroille,

herroille!]



Mutta   se on iltahaastelua. Päivällä ne muuten vain   ilman aikojaan

ääntelevät. Tai sitten tulee sade.



Mutta taivas on kirkas   ei pilvenhaituvaakaan. Äskeinen vaalea

hattarakin oli häipynyt pois. Villihanhet lentävät korkealla. Hei! Oli

se niistäkin juttu... liekö armollinen herra kuullut?



Niin   mistä?



Noista hanhista.



Enpä ollut kuullut.



Nekin haastelivat... aivan kuin sammakotkin. Kas näin:





    Szépek vagyunk,

    szépek vagyunk!



    [Kauniita olemme,

    kauniita olemme!]





Se oli nuorten hanhien kieltä, johon vanhat vastasivat:





    Mi is olyanok voltunk,

    mi is olyanok voltunk!



    [Mekin olimme sellaisia,

    mekin olimme sellaisia!]





Mutta se oli jo liikaa vanhalle uroshanhelle, joka yksinään kökötti

kaislikossa ja pureskeli heinänkortta.





    Régen voit az,

    régen voit az!



    [Ammoin se oli,

    ammoin se oli!]





murahti se, jolloin vanhat emähanhet vaikenivat.



Jenei-bácsi nauraa. Az iskoláját neki! Se on heidän koulunsa! Mutta  

kansa se tuollaista keksi... kun ei ollut muuta parempaa tekemistä.



Minä lähden kävelemään takaisin csárdaa kohti. On kohta

päivällisaika. Neljättä tuntia oli kulahtanut aurinkoisella pustalla.

Santarmirakennuksen pensasaidassa pitävät varpuset käräjiään. Asemalta

käsin ajaa aasivaljakko, Jóska kuskipukilla. Uusia vieraita saapuu.

Minua tympäisee. Muistan talvisen Hortobágyhn. Silloin oli hiljaista ja

rauhallista. Oli hyvä työskennellä.



Mutta   yhtä silloin puuttui: Szent Jánós bogária   tulikärpästä  

tai miksi sitä suomeksi nimittäisi.



Nyt se leikkii joka ilta csárdan holvikäytävässä palavien lamppujen

ympärillä.









XIX.



LAUTALLA TISZA-JOKEA ALAS.





Jo pitemmän aikaa, oli ystäväni, tohtori Holics Pál, puhunut

lautta-matkasta, jonka hän tovereineen oli useampana, kesänä tehnyt

Tisza-jokea alas. He olivat lähteneet Tokajsta ja kulkeneet kauas,

tuolle puolen Szolnokin ja palanneet sitten junalla takaisin. Minun

mielenkiintoni tuollaista matkaa kohtaan oli herännyt ja niinpä päätin

tilaisuuden tullen liittyä mukaan. Viime kesänä sellainen sitten

tarjoutuikin.



Tokajn niini on jokaiselle suomalaiselle tuttu. Sehän on Unkarin

kuuluisinta viininviljelysseutua. Sieltä oli tälläkin kertaa matkamme

määrä alkaa, ja niin me saavuimme sinne muutamana elokuun päivänä:

edellämainittu ystäväni, tohtori Holics, sotatuomari Marcia Ferenc,

tuomari Melles Sándor ja johtaja Szolnoky JenQ, kaikki Miskolcista.



Lautta oli valmiina rannassa   tavallinen tukkilautta. Sen nimi on

unkariksi tutaj, ja se on aivan meikäläisen tukkilautan kaltainen

  paitsi että puita on vain yhdessä kerroksessa. Meillä oli vielä

paljon tekemistä: piti saada kaksi telttaa pystyyn, asettaa paikalleen

keittohella, tehdä pöytä ja jakkara, täyttää patjanpäälliset oljilla

ja sijoittaa paikalleen itse kunkin tavarat, joita ei suinkaan ollut

vähäinen määrä. Sanyi Melles oli ottanut mukaansa mm. telttatuolin.

Mukavasti nämä magyar-veljet aikoivat matkustaa.



Mutta   itsepintainen tuuli, joka päiväkausia oli puhaltanut

pohjoisesta, uhkasi pidättää meitä samassa paikassa tiesi kuinka pitkät

ajat. Kerran olimme jo yrittäneet liikkeelle lähtöä... mutta tuuli oli

painanut meidät rantaan kilometriä alempana lähtöpaikastamme. Siinä

saimme kököttää kaksi päivää, ennen kuin vihdoin pääsimme liikkeelle.



Tisza on hyvin mutkikas joki, niinkuin kartaltakin voi nähdä.

Unkarilainen kansan satu kertookin siitä, että kun Jumala lähetti

aasin aura perässä Alföldille, niin aasin piti kyntää vako, johon

Jumala sitten loisi joen. Aasi kyntikin, mutta joka kerta kun se näki

ohdakkeen, piti sen juosta sitä haukkaamaan. Siten tuli Tiszasta

niin mutkikas, ja sen jälkeen on tuota ohdaketta kutsuttu »aasin

ohdakkeeksi». Sitä kasvaa nytkin yleisesti pitkin Tiszan rantoja.



Liu uimme hiljaa virtaa alas. Olimme päässeet lähtemään vasta

illan suussa. Aurinko oli jo laskenut... ja joki oli peilityven.

Törmäpääskyset lentelivät ympärillämme. Niiden pesiä oli rantaäyräs

täynnä. Melkein valmis täysikuu pohotti taivaalta. Otava loisti

joen yläpuolella kuin kimalteleva diadeemi kuningattaren otsalla.

Kuvittelin, että tuo kuningatar oli isänmaani, kaukana pohjolassa.

Taivas oli ihmeellisen kaunis, kimallellen ja säteillen lukemattomine

tähtineen. Tisza uinui tummine paju- ja poppelirantoineen. Oli

täydellinen hiljaisuus, jota ei rikkonut muu kuin jonkin myöhästyneen

törmäpääskyjen surahdus sen lentäessä pesäänsä.



Poiketen jokivarrella olevissa kylissä ruokaa ostamassa ja juomavettä

noutamassa jatkoimme matkaa reippain mielin. Keskimäärin kuljimme

noin 20 25 km. päivässä. Olimme vapautuneet kulttuurin kahleista,

jokapäiväisistä huolistamme; olimme vain alkuihmisiä, Tiszan

lauttureita. Monessa paikassa meitä luultiinkin ruteeneiksi, koska

heidän joukostaan ovat useimmat lautturit, jotka kuljettavat puita

jokea alas. Emme siitä välittäneet. Nousimme ylös auringon mukana ja

kuljimme iltamyöhään. Szolnoky JenQ ja »kapteeni»   tohtori Holics

  laittoivat ruokamme vuoronperään, ja minä keitin tavallisesti

aamukahvin. Nautimme olemassaolostamme vilpittömästi.



Tuon tuostakin kohtasimme kalastajia. He meloskelivat lautallemme

tasapohjaisilla ruuhillaan, joiden nimi on unkariksi ladik

(laatikko). Vuoroin he toivat meille kalaa, vuoroin tulivat muuten

haastelemaan. He käyttävät omituisia pitkävartisia haaveja,

joissa pohjan muodostaa neliskulmainen verkko. Se on jokaisesta

neljästä nurkastaan kiinnitetty varren päässä olevaan suureen,

pyöreään rautalankarenkaaseen. Sen nimi on unkariksi csempely eli

tesziveszi... ja sillä nuo tottuneet kalamiehet nostelevat karppeja,

kuhia, monneja ja pieniä puolen kilon sampia minkä ennättävät.

Tuollainen haavi sopiikin hyvin sameaan veteen, sillä Tisza on aivan

savenharmaa väriltään.



Lintumaailma täällä on rikas. Silloin tällöin näimme juutalaislinnun

(Ibis falcinellus), joka ennen oli täällä aivan yleinen, mutta nyt jo

harvinaisempi. Pitkine, käyrine nokkineen se muistuttaa ihmeen elävästi

vanhaa juutalaista tai katolilaista pappia. Se onkin musta ja se

nyökyttelee päätänsä arvokkaasti... juuri kuin tuollainen herttainen,

hyväntahtoinen katolilainen pappi. Se on verraten arka lintu, joka ei

laske lähelle. Mutta kiikarilla oli sen liikkeitä hyvä seurata.



Toinen harvinaisuus on harmaa haikara (Ardea cinerea). Se pesii

yhdyskunnittain, pääasiallisesti puihin, mutta sen saalistuspaikat

ovat veden äärillä ja jokien rannoilla, missä se hävittää pikkukalaa

joukoittain. Se on noin 95 100 sm. pitkä lintu, ruumiin yläosa ja kaula

harmaat, nokka keltainen ja niskatöyhtö musta. Sekin on hyvin arka.

Lauttamme lähestyessä se nousi siivilleen jo noin 100 metrin päässä

ja harvoin, verkkaisin lyönnein lensi viistoon poikki joen, missä se

taas jäi jonkin niemen nenään seisomaan... aivan kuin olisi miettinyt

jotakin ratkaisematonta arvoitusta.



Mutta jos edellämainitut linnut kuuluivat harvinaisuuksiin, niin

sitä lukuisammin esiintyivät naakat (Coleus monedula). Kaikkialla,

missä vain vähänkin oli vehnävainioita, tapasi niitä suuret joukot.

Eräänä iltana, juuri kun olimme laskemassa maihin, rupesi vasemmalta

rannalta lentämään mustia lintuparvia matalalta yli joen. Ne lensivät

laumoissa, jokaisessa mahdoton määrä. Kuin pilvi ne peittivät

taivaan... ja hirvittävä räkätys täytti ilman. Kuin toisiaan seuraavat

säännöttömät sotajoukon osastot ne lensivät yli oikeanpuoleista rantaa

kohti. Ja kun yksi parvi oli päässyt yli, kohosi vasemmalta rannalta

yhä uusia. Ne näyttivät kuin nousevan maasta. Siellä oli tietysti

vehnävainioita, joissa nuo mustat linnut olivat vierailleet. Se oli

naakka, jonka me olemme tottuneet tapaamaan vain kirkkojen torneista ja

vanhoista raunioista. Mutta täällä se lenteli matalalla maata pitkin

ja hävitti peltoja kuin turkkilainen. Katselimme noiden tuhatpäisten

laumojen lentoa, ja meistä tuntui, kuin olisi pilvinen taivas, saven

harmaana väreilevä joen pinta ja tuulessa värisevä kaislikko yhdessä

tuon mustan, kirkuvan ilmojen armeijan kanssa ennustanut jotakin

ennenaavistamatonta onnettomuutta. Äänettöminä kiinnitimme lauttamme

rantaan ja rupesimme valmistautumaan yöksi.



Mutta   tuollainen tunnelma vaihtui pian. Niin pian kuin pörköltti

höyrysi nenämme alla ja Szolnoky JenQ oli täyttänyt lasit, ajattelimme

jo aivan muuta. Sanyi Melles pääsi puhepäälle ja kestitsi meitä

erinomaisilla jutuillaan. Olivatko veljet kuulleet, mitä paavi

Benediktus XIV oli sanonut tokajviinistä, kun Maria Teresia kerran oli

lähettänyt sitä hänelle muutamia nassakoita?



Emmepä olleet kuulleet. Kuinka hän sitten oli sanonut?



  Joo... näin hän haasteli: »Benedicta terra, quae te germinavit,

benedicta regina, quae te mihi missit, benedictus quoque ego, qui

te nunc bibo!» [Siunattu se maa, joka sinut kasvatti, siunattu se

kuningatar, joka sinut minulle lähetti, siunattu myöskin minä, joka

sinut nyt juon!]



Ja Sanyi, joka koko ajan oli pitänyt lasia kädessään, tyhjensi sen

yhdellä siemauksella, ja hänen hiukan ulkokieroon katsovat silmänsä

olivat täynnä koulupojan riemua.



Niinpä niin. Me istuimme hetken hiljaa ja katselimme, kuinka päällemme

sateli pieniä hyttysiä niinkuin rakeita. Se oli noin senttimetrin

pituinen otus... ja pöydälle tipahtaessaan se liikutteli vain muutaman

kerran siipiään ja oli sitten kuollut. Se oli Tiszavirág   Tiszan

kukka, joka elää vain kolme minuuttia, ts. niin kauan että ihminen

ehtii laskea sataan. Niin lyhyt elämän aika sille on suotu. Kuoltuaan

se muuttui sinipunervaksi... ja sitä voisi aivan hyvin luulla jonkin

kukan varisseeksi terälehdeksi. Se on aivan tavallinen ilmiö täällä, ja

siitä on laulukin:





    TemetQ a Tisza, mikor kivirágzik...



    (Hautuumaa on Tisza, koska kukoistaapi...)





Marcis Feri oli ruvennut hyräilemään tuota säveltä, ja me yhdyimme

siihen vähitellen. Pian me lauloimme kaikki... ja sitten taas juttu

jatkui. Syvältä, mittaamattoman syvältä vedestä loistivat meitä vastaan

tähdet kuin äärettömyyden pohjalta. Meidän tarvitsi vain katsoa niitä

aavistaaksemme yön salaperäisen kauneuden.



Sellaista matkamme oli. Sivuutimme kylän toisensa jälkeen. Siinä oli

Tisza-Eszlár, Tisza-Dada, Tisza-Bábolna ynnä monet muut. Mataloine.

valkoisiksi kalkittuine olkikattoisille taloineen ne tekivät omituisen

vaikutuksen. Olkikaton räystäs ulottui niin alas, että mieleen tuli

kuva miehestä, joka on vetänyt hatun silmilleen ja sieltä, hatun

partaiden alta tiirailee salaperäisesti tulijaa. Niin salamyhkäisinä

tuijottivat pienet ikkunat katon räystäiden alta. Rannalla seisoi mies,

jolla oli valkoiset kaatiot ja sininen esiliina. Hän luikkasi meille

yli joen: »Hová?» (Mihin?). Sanyi Melles vääntäytyi lepotuolistaan,

meni lautan reunalle ja luikkasi vastaan: »Istanbulra!»

(Istanbuliin!) Johon mies tyynenä vastasi: »Messze van.» (Kaukana

on.) Niin   kaukana se oli. Mutta meistä tuntui, että aivan ylitä hyvin

saatoimme mennä sinnekin. Mikäs meitä esti!



Tisza-Eszlárin kylän kautta oli Kaarle XII:n saattojoukko kulkenut

marraskuun lopulla v. 1714. kun se seurasi kuningasta hänen kuuluisalla

paluumatkallaan. Heille oli matkanteko varmasti ollut paljon

vaikeampaa. Meitä kuljetti virta... tämä Tisza... tämä ihanteellinen

joki, jossa ei ole koskia, eikä putouksia... joskus vain jokin

syöveri   örvény. Mutta   lautallemme ne eivät mahtaneet mitään. Me

vaivuimme omituiseen haaveiluun. Elämä oli muuttunut jollakin tavoin

epätodelliseksi. Keitä me olimme... me viisi miestä, jotka yläruumis

paljaina, iho melkein mustaksi palaneena seisoimme melan varressa ja

ohjasimme virtaa alas. Me nauroimme toisillemme... hihkaisimme välistä

hurjasti, niin että kaiku kantoi huutomme kilometrien päähän. Niin   me

olimme lauttureita... Tiszan lauttureita, jotka elimme täällä vapaan

luonnon keskellä. Miskolc, Budapest, Debrecen   ne olivat satua vain...

kauniiden satujen nimiä   satujen, jotka olimme kerran lukeneet,

mutta sitten unohtaneet. Meille oli olemassa vain tämä virta... tämä

savenharmaana virtaava Tisza... ja nuo poppelia, hopeapajua ja haapaa

kasvavat rannat. Meille oli olemassa vain tämä lautta... tämä tutaj,

missä olivat telttamme, ruokavarastomme ja makuupaikkamme. Muuta emme

kaivanneet.



Sivuutimme Tisza-Csegen. Sen kylän kohdalta oli Kaarle XII mennyt tämän

joen yli v. 1714 ja jatkanut sitten matkaansa Tisza-Bábolnan kautta

Pestiin. Poikkesimme Sanyi Melleksen kanssa tuohon kylään... ja meistä

tuntui mukavalta marssia samaa maantietä pitkin, jota tuo kuuluisa

kuningas oli ajanut 224 vuotta takaperin. Historiallisia seutuja,

joissa vielä vuosisatojen jälkeenkin tuntui tuulahdus menneiltä

päiviltä.



Matka jatkui. Päivä liittyi toiseen melkein huomaamatta. Ohitsemme

liukuivat rannat, joilla kasvoi korkeaa auringonkukkaa. Sen

unkarilainen nimi on naprajargó   päivään päin kääntyvä, ja sen

siemenistä tehdään ruokaöljyä. Meidät yllätti sade... ja me laskimme

rantaan, hiivimme telttaan, missä itse kukin pujahti vuoteeseensa,

peitteen alle ja kuunteli sadepisarain soittoa teltan kattoa vasten.

Szolnoky JenQ, jolla oli kaunis ääni, rupesi hyräilemään:





    Rácsos kapu, rácsos ablak,

    nem sokára itten hagylak!

    Elmegyek en könnyen innen,

    ki sem csordul tán a könnyen.



    Portti pieni ristikkoinen,

    hyvästellä kai sun voinen.

    Huokein mielin täältä lähden

    uskottoman kullan tähden...





Tuon laulun olin muutamana iltana kääntänyt   kotitarvetta varten

vain... ja nyt JenQn hyräillessä koettelin, kuinka sen suomalaiset

säkeet sopisivat säveleeseen:





    Mut jos kysy tähän multa,

    kenpä oli vanha kulta.

    Silloin putoo kyynel, toinen...

    Portti pieni ristikkoinen...





Toisinaan sivuutimme pajunkiskojia. Kymmenkunta henkeä seisoi korkealla

rantatörmällä, katsellen meidän menoamme. Mistä asti he olivat tulleet?

Timárista   neljänkymmenen kilometrin päästä. Mielessä vilahti Mauri

Jókain »Onnen kultapoika». Siinä esiintyi samanniminen henkilö   rikas

kauppias, jonka luo kultakasat vierivät hänen nukkuessaankin. (Hänen

nimensä oli sentään tainnut olla Timar.) Tässäkin oli rikas mies...

kreivi A., jolle kuuluivat nämä Tiszan rannat. Hän oli vuokrannut

ne toiselle... ja tämä vuokraaja taas puolestaan oli palkannut nämä

pajun kiskojat. Seitsemän pengöötä kilolta he saivat kuorituista

pajun oksista... ja itse hän peri samasta määrästä 20 pengöötä! Onnen

kultapoika! Mutta ei varmastikaan yhtä romanttinen kuin Timar Jókain

romaanissa. Nuo pajun oksat lähetettiin Saksaan, ja sieltä ne sitten

ilmestyivät markkinoille mitä hienoimpina koreina, koppina ja vasuina.



Laskimme maihin Tisza-Dobin kylän kohdalla ja teimme kävelyretken

edellämainitun kreivin puistoon. Se on suuri metsästyspuisto, missä

riikinkukot ja fasaanit käyskentelivät kesyinä. Komeita tammia ja

haapoja kasvoi siellä, ja yleensä teki metsä sen vaikutuksen, että

botanistin olisi ollut siellä hauska kuljeskella. Minäkin poimin

muutamia keltaisia kukkia, joiden paikallinen nimi on ökörfarkkóró

  häränhäntäkorsi. Mikä sen tieteellinen nimi on, en tiedä. Yleensä

täällä tapasi aivan toisenlaisen floran kuin pohjolassa.



Näimme kreivillisen linnan, joka oli rakennettu Vajda Hunyadin

tyyliin. Kuljimme melkein linnan edustalle, missä heinämiehet

niittivät komeiden tammien ja akaasioiden ympäröimää avaraa niittyä.

Metsänvartija juoksi jälkeemme, pyssy kädessä, ja kielsi meiltä pääsyn

edemmäs. Vanha kreivitär kuului nukkuvan linnassa, ja hän olisi voinut

saada halvauksen, jos olisi nähnyt komeavartaloisen Szolnoky JenQn

uimahousuissa! Tämä kreivitär ei varmaankaan ollut koskaan ollut niin

kaunis kuin Timea Jókain romaanissa... mutta varmasti yhtä jäinen ja

kylmä kuin tämä.



Auringonlasku oli sinäkin iltana kaunis. Punaisena, veripunaisena meni

päivä mailleen, värjäten vedenpinnan samanväriseksi. Kauan viipyi

vielä rusko lännen taivaalla, häipyen hiljakseen pois. Harmaansiniset

pilvimassat peittivät keskitaivaan, ja vasemmanpuoleiselta rannalta

katseli kuu kuin ujo neitsyt ohuen pilviharson takaa. Se odotteli

aikaansa päästäkseen meitä tervehtimään, kun taivas oli pukeutunut

tähtimantteliinsa ja Gönczöl jälleen valjastanut vaununsa pohjan

taivaalle. Nyt oli lauantai-ilta... ja seuraavana päivänä olimme

päättäneet mennä messuun. Toverini olivat kaikki roomalaiskatolilaisia,

ja minä vähemmistöön kuuluvana seurasin tavallisesti heitä.



Kahdessa viikossa olimme kulkeneet Tokajista Szolnokiin, joka on

Jász-Nagykún-Szolnok nimisen komitaatin pääkaupunki. Siellä vastatuuli

pidätteli meitä taas pari päivää. Mutta aikamme kului hyvin.

Tiszahotellin omistaja pani kunniaksemme toimeen kekkerit... ja yleensä

olimme huomion esineenä kaupungissa. Eihän ollut vallan tavallista,

että herrasmiehet rupesivat lauttureiksi ja kuljettivat tukkeja Tiszaa

alas satoja kilometrejä. Tuo kaikki oli jotakin niin kovin uutta. Mutta

me Sanyi Melleksen kanssa kaipasimme takaisin lautallemme, joka oh

ankkurissa toisella puolen jokea.



Parin päivän perästä me sitten läksimmekin ja kuljimme lopputaipaleen

  46 km. yhdessä päivässä. Se oli ennätys, sillä ihmeeksemme olimme

jälleen ruvenneet huomaamaan, että kuuluimme toiseen maailmaan ja

kaipasimme toisenlaista elämää. Miskolc, Budapest ja Debrecen eivät

olleet enää satua. Ne olivat todellisuutta... ja meidän mielemme paloi

vain päästä kaupunkiin, sivistyneitten ihmisten pariin.



Új-Kécskessä me sitten luovutimme lautan sen vastaanottajalle, purimme

telttamme ja muut varusteemme, lähtien paluumatkalle. Koko matka oh

kestänyt 18 päivää, ja me olimme kulkeneet lähes 300 km. Tisza-jokea

alas.









XX.



UNKARINKIELI.





Unkarinkieli on suomensukuinen kieli. Noin kolmetuhatta vuotta ennen

Kristusta puhuivat suomalaiset, unkarilaiset ja eestiläiset samaa

kieltä   kaikki suomensukuiset kansat. Niin väittää tiede, ja me

uskomme sen mielellämme. Sillä meistä, suomalaisista, on hauskaa,

että unkarinkieli on meidän rakkaan äidinkielemme sukulainen. Se

on kuninkaallinen kieli, komea ja teräkselle kalskahtava. Talpra,

magyar! (Nouse, magyar.) Eikö se ole jo kuin taisteluhuuto!



Kuinka unkarinkieli on nykyiseen muotoonsa kehittynyt, sen selittää

tiede. Unkarissa on eräs yliopistollinen oppituoli, jollaista meiltä

vielä puuttuu: unkarinkielen historian professuuri. Sen oppituolin

haltijan tehtävänä on selittää kielen vaiheita, sen historia. Tähän

saakka on tätä oppituolia Szegedissä hoitanut Suomessakin hyvin

tunnettu tiedemies, professori Antal Horger, joka nykyisin on

täysinpalvellut. Hän opetti kuten sanottu Szegedin yliopistossa.

Mahdollisesti on muissakin yliopistoissa tällainen professuuri.

Szegedissä on varmasti. Tämä kuuluisa oppinut selitti minulle kerran

Arpádin aikuista kieltä.



Siihen aikaan, jolloin unkarilaiset saapuivat maahan, oli heidän

kielensä vielä lähempänä suomenkieltä kuin nykyisin. Monet sanat olivat

silloin aivan toistensa kaltaiset. Esim. vér lausuttiin silloin verü

  siis suunnilleen samalla tavoin kuin meidän »veri»-sanamme. Kés

(käsi) kuului kezi, méz (mesi) mezi, töv (tyvi) tövii. »Kotona»

oli unkariksi hodonu   nyt otthon jne. Monet sanat, jotka silloin

olivat kaksitavuisia, ovat nyt lyhentyneet yksitavuisiksi, ja vokaali

on pidentynyt, esim. hidu   nykyisin hid (silta).



Mutta   tarkoituksemme ei suinkaan ole ruveta pitämään lukijallemme

kielitieteellistä luentoa   emmekä siihen kykenisikään. Tarkoituksemme

on vain kuvata unkarinkieltä sellaisena, miltä se suomalaisen korvassa

kuuluu.



Kun ensi kerran kuulee unkaria   esim. unkarinkielisen puheen   saa sen

vaikutelman, kuin rummut soisivat ja miekat helähtelisivät... aivan

kuin suuri sotaleiri yht'äkkiä heräisi... miehet hyppäisivät jalkeille

ja tarttuisivat tapparoihinsa. Sellaisen vaikutuksen unkarinkieli teki

minuun, kun v. 1928 sitä ensi kerran kuulin: mahtavaa, kalskahtelevaa,

miehekästä, jäyheää kieltä. Ja sinä päivänä opin sitä rakastamaan.



Mutta   tämä on vain ensimmäinen vaikutelma. Kun perehtyy kieleen

lähemmin, huomaa, kuinka värikästä se on, kuinka sointuvaa ja notkeaa

  huolimatta siitä, että siitä puuttuvat kaksoisäänteet. Suomenkieli

sen rinnalla on paljon laulavampaa, paljon melodisempaa... mutta unkari

helähtelee kuin harpun kieli... metallisena, mutta samalla sointuvana,

milloin tummana, milloin kirkkaan hilpeänä. Szerelem   rakkaus. Eikö

se juuri muistuta tuollaista harpunkielen helähdystä!



    Barna kislány, csitt, csitt, csitt!

    Jöjj köselebb egy kicsit!

    Viseld magad szépen,

    Felmegyünk az égben.

    Csitt, csitt, csitt galambom

    egy kicsit!



    (Tyttö tumma, hiljaa vain!

    Lähemmäksi tullos vain!

    Pahoin käyttäy emme,

    tähtiin liitelemme.

    Hiljaa, kyyhkyläinen,

    hiljaa vain!)



Suomen kielen mukaan kirjoitettuna se suunnilleen kuuluisi tällaiselta:



    Barna kialaanj, taitt, taitt, taitt!

    Jöj közäläbb ädj kitait!

    Visäld niagad seepän,

    Fälmädjynk az eegbän,

    Taitt, taitt, taitt

    galambom ädj kitait!



Kuten tästä huomaa, kirjoitetaan unkarinkieltä toisin kuin lausutaan

  vaikka unkarilaisen mielestä tosin aivan niinkuin lausutaan. Sz on

lyhyt s, lyhyt e on meikäläinen ä, es lausutaan kuin ta, gy

kuin dj. S:llä merkitään s:ää jne. Kun oppii äänteet, ei unkari

tunnu niin mahdottomalta kuin ensi katsannolla näyttää.



Mutta   vaikea kieli se on   monen unkarilaisen mielestä maailman

vaikein. Niinhän moni suomalainenkin luulee omasta kielestään,

vaikk'ei tunnekaan kiinaa ja japania. Varsinkin sanajärjestys tuottaa

vaikeuksia, sillä se on unkarin kielessä hyvin täsmällinen. Tämän

kirjoittaja on kauan oleskellut Unkarissa, mutta sanajärjestyssääntöjen

rikkominen ilmiantaa minut jok'ikinen päivä. Niitä on melkein mahdoton

oppia. Samoin verbin kahtalainen taivutus on kova pähkinä purtavaksi.

Kun suomalainen sanoo; »minä näen», on se hänen mielestään aivan

saman tekevää, näkeekö hän ylimalkaan, vai jotakin erikoista. Mutta  

unkarilainen sanoo edellisessä tapauksessa: látok ja jälkimmäisessä:

látom. Sitä on vaikea muistaa.



Kuten maassa, missä vanha sivistys vallitsee, on Unkarissakin

havaittavissa se ilmiö, että muutamat sanat ovat menettäneet

merkityksensä. Ne ovat ikäänkuin liiallisesta käytöstä kuluneet.

»Isä» merkitsee édesapa (armas isä) ja »äiti» édesanga (armas äiti).

Suomalaisen korvassa se kuulostaa hyvin »suloiselta». Mutta käytännössä

ei édes-sanalla enää tässä tapauksessa ole mitään merkitystä. Édesapa

merkitsee siis vain yksinkertaisesti isä eikä mitään sen enempää..



Kun seuraa unkarilaisten herrojen keskustelua, saa usein

tehdä sen havainnon, että hekin käyttävät kovin sokerista kieltä. Édes

Palikám! Suloinen pikku Pauli! Mutta   kun tietää, ettei édes-sanalla

tuossakaan tapauksessa ole enää täyttä merkitystä, niin ei se tunnukaan

niin äitelältä. Édes Palikám merkitsee siis suunnilleen samaa kuin

»hyvä Paavoseni». Ja siinäkin on jo kylliksi. Tästä johtuu, että

unkarilainen kirje tekee tottumattoman korvaan ensi aluksi kovin korean

vaikutuksen. Mutta   kun edelläkerrottua muistaen osaa sen oikein

seuloa, jää jäljelle vain tavallinen yksinkertainen ja asiallinen

kirje. Mutta   miltähän mahtaisi näyttää unkarinkielinen rakkauskirje?

Se olisi hauska lukea.



Kaikki tällaiset kielikukkaset   sanan oikeassa merkityksessä  

viittaavat ehkä itäänpäin. Onhan tunnettua, että itämaisille kansoille

on tällainen kukkaskieli hyvin luonteenomaista. Ehkäpä tässäkin tuntuu

turkkilainen vaikutus niinkuin niin monessa muussakin unkarilaisessa

tavassa. Vahinko vain, etteivät nämä kielikukkaset pitkällisen käytön

vuoksi ole enää edes oikeita kukkasia, vaan pikemminkin paperikukkia

  tosin niin elävien kaltaisia, että ensikertalainen helposti erehtyy

luulemaan niitä oikeiksi ja aidoiksi.



Mutta   olkoonpa miten tahansa   joka tapauksessa tekee tällainen

kukkaskieli keskustelun siroksi ja hauskaksi. Kérlek szépen (pyydän

sinua kauniisti). Unkarilainen ehtii tämän sanoa kymmenesti

selostaessaan tuttavalleen esim. aivan tavallista, jokapäiväistä

juttua. Se tekee kovin miellyttävän vaikutuksen. Ja hauskaa on

havaita, että tämä puhetapa on tunkeutunut kansan kaikkein alimpiin

kerroksiinkin. Unkarinkieli on todella rikas kauniista sanoista.



Mutta   niinhän on jokainen kieli   suomenkielikin. Erotus on

vain siinä, etteivät nuo kauniit sanat ole aivan jokapäiväisessä

käytännössä. Meillä   pohjoismaissa   ne säästetään runouteen ja elämän

juhlahetkiä varten. Olemme niin paljon jäykempiä. Mutta unkarilainen on

antelias. Samalla tavoin kuin hän laittaa vieraalleen parasta mitä

osaa, hän myös siroittelee ympärilleen kauniin äidinkielensä kauniita

sanoja ja sanontatapoja. Kezét csókolom! (Kättä suutelen). Van

szerencsém! (Minulla on kunnia). Tessék parancsolni! (Olkaa hyvä ja

käskekää). Ne kuuluvat jokapäiväiseen elämään aivankuin herkulliset

kaakut unkarilaiseen päivälliseen. Ja niin on kai hyvä.



Mutta   yksi etu unkarinkielellä on, jota emme vielä voi sanoa esim.

omasta rakkaasta äidinkielestämme, suomesta: sitä puhuvat kaikki,

jotka Unkarista leipänsä saavat. Kadunlakaisija ja kreivi puhuvat

vain unkaria. Tietysti viimeksimainittu osaa muitakin kieliä, mutta

kotikielenä on unkari, yksinomaan unkari.



Milloinkahan me suomalaiset olemme samalla tasolla?









XXI.



TALONPOIKIA.





Se, joka on Unkarissa pitemmän ajan oleskellut, on tuon tuostakin

joutunut kiinnittämään huomiotaan yleiseen köyhyyteen. Se ilmenee jo

keskisäädyn, gentryn, elämässä sangen huomattavasti. Mutta   kaikkein

kipeimmin se pistää silmään talonpoikien keskuudessa. Heidän elämänsä

on lyhyesti sanottuna kurja.



Unkari on maanviljelysmaa. Suunnilleen kaksi kolmatta osaa asukkaista

saa maanviljelyksestä elatuksensa. Mutta   vaikka maa on rikas ja

hedelmällinen, ei monessakaan maassa kulkijaa kohtaa sellainen puute  

suoraan sanoen kurjuus kuin Unkarin maaseudulla. Olevissa oloissa on

siis vika.



Vielä niin myöhään kuin v. 1848 olivat Unkarin talonpojat maaorjia.

Siitä maasta, jota he viljelivät, eivät he voineet tuumaakaan omakseen

kutsua. Maa kuului aatelistolle ja kirkolle, ja talonpoika sai vain

tehdä työtä näiden tiluksilla, maksaen kaikki verot ja muut rasitukset,

kartanonherran ollessa veroista kokonaan vapaan. Viimeksimainittuna

vuonna tapahtui muutos. Talonpojat saivat haltuunsa omaa maata,

pääsivät itsenäisiksi, vapautuivat kartanonherrojen holhouksesta. Tätä

vapautta tervehdittiin ilolla, mutta ennen pitkää huomattiin, ettei

se niin ihanaa ollutkaan kuin oli kuviteltu: itsenäinen elämä kävi

vaikeaksi. Ennen ei esim. ollut huonon vuoden sattuessa tarvinnut

huolehtia toimeentulosta. Kartanosta oli saatu aina leipää. Mutta

  nyt kävi, toisin, kun oltiin itsenäisiä: Leipä loppui, ja maantie oli

edessä.



Mistä tämä johtui?



Unkarilaiselta talonpojalta puuttui aloitekykyä. Hän oli niin kauan

ollut turpeeseen sidottuna, ettei hän vapauduttuaan ymmärtänyt, mitä

olisi pitänyt tehdä. Siinä oli peltotilkku, se oli nyt hänen, mutta se

peloitti melkein enemmän kuin lohdutti. Se oli niin toivottoman pieni,

että sen varassa eläminen tuntui melkein mahdottomalta.



Kartanonherralta sai kyllä vuokrata lisämaata, mutta siitä oli

maksettava. Jollei ollut rahaa, niin oli sen sijasta tehtävä päivätöitä

kartanoon. Näin kului omaa aikaa kartanon hyväksi, ja oma pieni

peltotilkku jäi hoitoa vaille. Talonpoika tarvitsi rahaa. Hän

tarvitsi myös sellaista kuin vaatetta, sokeria ja suolaa. Se oli

ostettava kauppiaalta, joka tavallisesti oli juutalainen. Kauppias

antoi velaksi, mutta talonpoika ei kyennyt velkaa maksamaan. Jos hän

vei kauppiaalle sellaista kuin kananmunia, maitoa tai vehnää, niin

hän ei koskaan saanut siitä selvää rahaa, vaan kauppias   arvioiden

talonpojan tuotteet mahdollisimman huokeaan hintaan   otti sen velan

lyhennykseksi tai antoi sitä vastaan omia tavaroitaan, joiden hinta oli

taas mahdollisimman korkea. Näin näytti siltä, ettei talonpoika koskaan

pääsisi veloistansa vapaaksi, ja näin alkoi ensimmäisen itsenäisen

talonpoikaispolven kamppailu pimeää tulevaisuutta kohti.



Siitä on nyt kohta kulunut sata vuotta, ja talonpoika on paljon

muuttunut. Hän on paljon oppinut ja paljon kehittynyt. Entispolvilta

perityllä sitkeydellä hän on ponnistanut ja raatanut. Mutta  

toivottomuudekseen hän huomaa taloudellisesti seisovansa samalla kohtaa

kuin isä tai isoisä   melkeinpä vielä huonommalla. Velkataakka on

vain kasvanut, ja verot entisestään nousseet. Mutta se, mikä ei ole

kasvanut, on hänen pieni peltotilkkunsa. Se on sama kuin isoisänkin

päivinä, ja se pystyy tuskin elättämään kaksi- tai kolmihenkisen

perheen. Kauppias odottaa saatavaansa   hän on omasta mielestään

odottanut jo kyllin kauan. Ja niin hän hakee velkansa ulos. Seuraus:

talonpoika on joutunut maaltansa pois, edessä on joko päivätyöläisen

toivoton kamppailu tai maasta muutto. Siirtolaisuus onkin Unkarissa

muutamina ajankohtina ollut tavattoman suuri. Esim. v. 1906 muutti

maasta 178 000 henkeä, ja näistä oli kokonaista 80 % maatyöläisiä.



Siis ensimmäinen maareformi ei ollut onnistunut. Tarvittaisiin uutta

ja perusteellisempaa. Tämän käsittää jokainen, joka on avoimin silmin

Unkarissa kulkenut ja keskustellut talonpojan kanssa.



Niin   keskustellut... sikäli kuin on päässyt keskustelemaan.



Sillä unkarilainen talonpoika on samoin kuin suomalainenkin

epäluuloinen, sangen epäluuloinen. Kukaties tuo vieras, joka muuten

puhuu huonosti maan kieltäkin, onkin vain herrojen lähettämä urkkija!

Menepäs siinä paljon suutasi aukomaan! Unkarin talonpoika tietää, mitä

valtiomahti on. Hän pelkää ja on varovainen. Mutta   jos sinun onnistuu

saavuttaa talonpojan luottamus, niin saat kuulla surullisen tarinan,

  tarinan toivottomasta kamppailusta, joka päivä päivältä käy vain

yhä vaikeammaksi. Se on hiljainen tarina sanattomista kärsimyksistä

ja kieltäymyksistä, joka kerrotaan hiljaisin äänenpainoin. Mutta

samalla saat ihmetellä tuon kertojan synnynnäistä lahjakkuutta,

asioiden ymmärtämystä ja selvää järkeä. Se on vain tavallisen

kansanmiehen järki, mutta   mitä hänestä voisikaan tulla, jos hän saisi

kehittää itseään. Olevien olojen perusteella ei hänellä ole siihen

mahdollisuutta.



Kun ensi kertaa astuu unkarilaiseen talonpoikaistaloon, ihmettelee sen

pienuutta ja vaatimattomuutta. Päärakennus on matala, olkikattoinen,

savesta ja oljista tehdyistä tiilistä rakennettu. Nuo tiilet on

vain auringossa kuivattu. Permanto on savesta, mutta tekee siitä

huolimatta siistin vaikutuksen. Se on peitetty hienolla hiekalla, jonka

emäntä yks'kaks' tasoittaa ja koristaa muutamilla yksinkertaisilla

kuvioilla. Hän on pieni taiteilija sillä alalla. Ikkunat ovat pienet,

usein melkein katon rajassa. Huone on sen vuoksi hämärä. Yhdellä

seinällä on vuode, mahdottoman korkea   riippuen siitä, kuinka monta

höyhenpatjaa ja tyynyä siinä on päällekkäin. Nuo tyynyt ja patjat

ovat emännän ylpeys. Niiden lukumäärästä voi suunnilleen päätellä

talon varallisuuden. Nurkassa on uuni, valtava, alassuin käännettyä

suppiloa muistuttava lämmityslaite. Se on búbos kemence   suippouuni.

Sen syrjää kiertää penkki, jossa on mukava istuskella ja nojailla

selkäänsä lämmintä muurin kylkeä vasten. Seinillä on hyllyjä, joilla

näkee erilaisia lautasia ja ruukkuja. Ne ovat kaikki kotikylässä

valmistettuja, seudulla kukoistavan keramiikkateollisuuden taiteellisia

tuotteita. Nurkassa on tavallisesti Neitsyt Maarian kuva, jonka edessä

palaa pieni punainen tuiju, ja rakennuksen katua vasten olevaa päätyä

koristaa risti. Siitä tuntee roomalaiskatolisen talon. Kalvinilaisesta

ja luterilaisista taloista tämä risti puuttuu   samoin kuin

pyhimyskuvatkin. Mutta   muuten ovat rakennukset ja huoneiden sisustus

suunnilleen samanlaiset.



Pitkä, avonainen kuisti kulkee pitkin rakennuksen pihanpuoleista sivua.

Siitä johtavat ovet eri huoneisiin, joita on tavallisesti kaksi tai

kolme   keittiötä lukuunottamatta. Pihan toisella puolen on navetta ja

talli   aivan niinkuin suomalaisessakin talossa. Lehmiä on tavallisesti

kolme tai neljä, joukossa yksi siementhalilainenkin, Sveitsistä ostettu

rotulehmä, jonka hinta vaihtelee siinä 14 15 tuhannen markan paikkeilla.



Mutta tällainen talonpoika on jo rikas. Hänellä on jo ruokaa ja

juomaa yllin kyllin. Hän voi sunnuntaisin pukea päällensä puhtaan

valkoisenpaidan ja vetää jalkaansa kiiltävävartiset saappaat

  csizmat   sekä ottaa osaa torikokoukseen, jossa puhutaan

politiikasta. Hänet tuntee hyvin pitkävartisesta piipustaan ja

hopeanappisesta liivistään. Kun hän on oikein juhlatuulella ja juo

vieraan maljan, vetäisee hän lasiansa tuota nappiriviä pitkin niin

että kilinä kuuluu. Sillä hän osaa myös olla kohtelias ja siroittaa

puheeseensa hauskoja käänteitä.



Tumien monta tuollaista unkarilaista talonpoikaa. Tunnen Jólovú

Kristó Sándorin   Hyvien hevosten Kriston, joka on kuuluisa siitä,

ettei koskaan osta huonoa hevosta. Tunnen Szikszay Sándorin, joka

keittää oivallista, mutta hirvittävän väkevää pálinkaa. Molemmat

ovat kalvinilaisia, vakavia, aitounkarilaisia »jäykkäniskoja». He

muistuttavat suuresti eteläpohjalaista talonpoikaa niin vapaan puheensa

kuin suoran, rehdin käytöksensäkin puolesta.



  Ei koskaan saa luottaa koiraan, hevoseen eikä naiseen.



Jólovú Kristó täyttää piippuansa ja hymyilee. Hänellä on pitkät,

roikkuvat Frans Deák-viikset. Emäntä istuu toisella puolen tupaa ja

nyökyttelee ruumistaan, kädet helmassa.



Kuinka niin? Koiraan ja naiseen nähden sen ymmärtää, mutta  

hevoseen...?



  Parhaassakin hevosessa voi olla sellainen ennen tuntematon

vika, joka vasta pitempien aikojen perästä ilmenee. Pitää oppia

tuntemaan tarkkaan, tarkkaan... ennen kuin voi mennä kutakuinkin

takuuseen...



Jölovu Kristöpa sen tietää, joka on ikänsä hevosia kasvattanut. Hän

viljelee puheessaan sananlaskuja. Niitä on hänellä kokonainen varasto.



»Joka koiran kanssa leikkii, sillä pitää olla sauva muassaan.» Niinpä

niin... Tuokin lause sisältää hyvän elämänviisauden. On ihmisiä, joihin

nähden pitää aina olla varuillaan. He saattavat näyttää ystävällisiltä,

vilpittömiltä... mutta jonakin hetkenä he osoittavatkin oikean karvansa

ja purevat. Silloin on hyvä, että on varustautunut. Mutta   siitä

huolimatta ei pidä käyttäytyä ylpeästi eikä ylimielisesti, vaikka

liikkuukin noin varmasti ja itsenäisesti ihmisten keskellä. Tulee antaa

kunnia sille, jolle kunnia kuuluu   ennen kaikkea virkamiehelle ja

papille. Sillä »joka ei pappia tervehdi, hän kompastuu kynnykseen», ja:

»joka ei pappia kunnioita, hänen käy huonosti».



Tällaista on Hyvien hevosten Kriston elämänfilosofia, ja kukapa

taitanee väittää, etteikö hän olisi oikeassa. Elämän kokemus on sen

todeksi vahvistanut. Ja samanlaiseen tulokseen on Szikszay Sándorkin

tullut. Hänellä on vain vanhaakin varastoa, esivanhemmilta ja

entispolvilta perittyä elämänviisautta, vaikk'ei hän itse siihen enää

usko. Juttelee vain, jos joku haluaa kuunnella.



Ja nytpä tässä onkin innokas kuuntelija... tämä suomalainen, joka

nyt on ensi kertaa Tiszaa alas purjehtimassa. Hän kuuntelee mielellään

vanhoja juttuja. Olikos kissoista esimerkiksi mitään erikoista noitten

entisten eläjien uskomuksissa?



Jaa   kissoista. Kyllähän niistäkin. Esim. ettei rakastavaisten sopinut

kuulla kissan nau untaa. Silloin koettivat kadehtijat heidän välejänsä

turmella.



  Ei se niin juttua ole,   aloittaa Sándorin emäntä.   Tuolla Timárin

puolessa oli kerran nuori kihlapari...



Mutta Sándor ei anna hänen jatkaa, vaan pamahuttaa tulemaan:



  Ja joka kissan tappaa, sillä ei seitsemään vuoteen ole onnea.



Joku naurahtaa... ja tuo naurahdus tulkitsee jotakin sen tapaista kuin

että: lieneeköhän tuo totta?



  Mutta jos koira syö ruohoa, niin silloin tulee sade.



Vilmos Virág se on tämän lausunut. Hän on vuosikausia kainnut lampaita

Tiszan rantamilla ja hänpä sen siis tietää.



Lammas muuten onkin sellainen eläin, josta on myös monenlaisia

uskomuksia. Niinkuin esim. että jos lammas pakenee tulijan tieltä, ei

hänellä ole menestystä yrityksessään. Jos se taas syö rauhallisesti,

niin silloin yritys onnistuu.



Miehet tupakoivat, ja joku sylkeä töpehtii jalkainsa väliin. On

hiljaista ja juhlallista tuvassa. Vaikkei noihin juttuihin uskotakaan,

niin on niihin kuitenkin suhtauduttava eräänlaisella kunnioituksella.

Ne ovat esi-isien peruja, esivanhempien, jotka eivät paremmasta

tienneet. Ja menepäs ihan varmuudella väittämään, etteikö niissä

loppujen lopuksi sittenkin olisi jonkinlaista pohjaa ja perustusta. Az

iskoláját neki! Se oli heidän koulunsa! Sándor isäntäkin on vakava.

Niinpä niin. Miten ne muuten olisivat eläneet niin sitkeästi kansan

muistissa?



Ilmoista ja eläimistä on myös paljon juttuja. Suden ulvonta ennustaa

kovaa pakkasta, ja se on sitten ihan varma! Orava on onnen eläin, joka

sen kohtaa, kokee suuren ilon. Mutta   viskelepä sitä vain jollakin,

niin se kostoksi sytyttää talosi palamaan.



Pääskynen on »Jumalan lintu». Joka sen pesän hävittää, siltä palaa

talo. Joka pääskysen tappaa, sen kättä kohtaa kosto. Ensimmäistä

pääskystä, jonka keväällä näkee, pitää tervehtiä. Se tuottaa onnea.



  En minä tiedä, onko siinä perää. Mutta   hattua minä nostan

pääskyselle, kun sen keväällä ensi kertaa näen, puhelee Szikszay

Sándor.   Onhan tuo muuten niin kaunis lintukin... ja tuo kesän

tullessaan.



Sellaista tarinaa riittäisi vaikka kuinka pitkälti, mutta suomalaisen

on lähdettävä. Hänen on vielä käytävä kylällä ostoksilla. Vanha vaimo

tulee vastaan, ajaen edellään hanhiparvea. »Huta, huta, huta!» hokee

hän... ja hanhet kävellä keinuttelevat hänen edellään rivissä kuin

sotamiehet. Se on hyvin tavallinen näky unkarilaisessa kylässä.



Seuraavassa kylässä uudistuu sama juttu. Käydään tallissa ja käydään

navetassa. Emäntä valittaa, että yksi kanoista on sairastunut. Mikäs

siinä! Se oli syötävä heti, sillä joka tapauksessa se kuolisi. Torille

sitä ei voinut viedä... sillä siitä olisi voinut saada sakkoa. Mutta  

itse sen saattoi keittää ja pistää poskeensa.



  Niin se on!   nauraa isäntä silmää iskien,   Me, talonpojat, syömme

kananlihaa vain kahdessa tapauksessa: silloin kuin itse olemme

sairaita... tai kun kana on sairas. Mit lehet csinálni? Mitä voi

tehdä?



Ainakin se oli hyvin käytännöllisen ratkaisu suomalaisen mielestä.



Tämä isäntä onkin hyvin leikkisä   oikea velikulta. Hevosiaan

näyttäessäänkin yht'äkkiä kysäisee.



  Mitenkäs suomalainen tekee, jos sattuu emäntä ja hyvä hevonen

yht'aikaa sairastumaan? Kumpaa käy yöllä ensiksi katsomassa?



Eiköhän suomalainen menne ensiksi talliin.



  Kuulepas, äiti! Ihan kuin meillä! Juuri samalla tavalla! Meilläkin

menee talonpoika ensiksi hevosta katsomaan... ja sitten vasta

vaimoaan.



Hän harjailee hevosta, joka tuliset silmät pälyen hirnahtelee

pilttuussaan ja nostelee levottomana jalkojaan.



  Sillä se on niin, että jos hyvä hevonen kuolee, niin ei ole helppo

saada uutta tilalle. Mutta   jos emäntä kuolee, niin...



Hän vilkaisee ovelle ja iskee meille silmää. Emäntä seisoo pihalla ja

heittelee maissin jyviä kalkkunoille. Me arvaamme kyllä lopun: uuden

vaimon saisi kyllä helpommin kuin hyvän hevosen. Niinpä niin. Se oli

talonpojan filosofiaa. Mutta joka tapauksessa se oli todistus suuresta

huumorintajusta.



Talonpojat ovatkin humoristisia. He sirottelevat leikkiä ympärilleen

joka askelella. Tämän humoristisen ja leikillisen luonteensa avulla he

kestävät elämän raskaan painon. He ovat tottuneet siihen. Kas, kun aina

on ollut näin: suuret kartanot suurine tiluksineen ja köyhät talonpojat

pienine peltoineen   mihinkäpä siitä menet? Mutta viime aikoina on

ollut huomattavissa levottomuutta talonpoikienkin keskuudessa. Viestit

uusista aatteista saapuvat maaseudullekin. Kylän kapakassa niitä

sitten pohditaan. Totisesti menee tämä maa nurin, jollei talonpojan

leipä levene...! Talonpojan ja työmiehen! Mutta   ymmärtävätkös sitä

Budapestin herrat? Tarttuvatko he todenteolla asioihin käsiksi? Siinäpä

se. Maassa on liian monta probleemaa, jotka odottavat ratkaisua.

Ja sitä paitsi: on olemassa vielä niin äärettömän paljon sellaisia

ihmisiä, jotka pitävät tällaisia kysymyksiä suoranaisena hulluutena.

Talonpoika! Talonpojan tilan kohentaminen! »Tarkoittaako kunnianarvoisa

herra sitä, että meidän pitäisi lähteä talonpoikien tölleihin ja

opettaa heitä Beethovenia soittamaan!?»



Siihenpä ei osaa enää mitään vastata, vaan suomalainen astelee

asuntoonsa, ihmetellen unkarilaisen yläluokan ylpeyttä ja

lyhytnäköisyyttä. Jumalan kiitos, eivät kaikki kuitenkaan ole

tällä kannalla. On paljon ylhäisissä asemissa olevia miehiä, jotka

työskentelevät vilpittömästi talonpoikien ja työväestön hyväksi.

Ikävä kyllä he ovat vielä vähemmistönä. Mutta he ymmärtävät, että

maan henkisetkin rikkaudet uinuvat kansan syvien rivien keskuudessa.

Ne pitäisi vain nostaa sieltä päivänvaloon. Arany, PetQfi,

Gárdonyi... mitä he olivat muuta, kuin kansan lapsia   ainakin

kaksi viimeksimainittua! PetQfin isä oli teurastaja, ja Gárdonyin

lukkoseppä. Arany kulki kesällä reppu selässä ja sauva kädessä pitkin

maanteitä, niellen sitä pölyä, jonka suurtilallisten viisivaljakot

nostattivat. Csokonai oli samoin köyhä opettaja. Mutta heillä kaikilla

oli todellisuuden aistia enemmän kuin koko heidän kansallaan yhteensä.

Semmoisia miehiä Unkari tarvitsee, mutta he nousevatkin kansan syvistä

riveistä   sieltä, missä toiveet, surut ja ilot ovat olleet haudattuina

pellon vakoon, johon talonpojan saapas on vuosisatojen kuluessa

painanut oman kömpelön, mutta sitä syvemmän ja lähtemättömämmän

jälkensä.









XXII.



EGER.





Jonkin matkaa Miskolcista länteen sijaitsee Egerin pieni ja idyllinen

kaupunki Eger-joen rannalla ja Eged-vuoren juurella. Seutu on kaunista

vuorimaata, sillä Bükk ja Mátra työntävät tänne asti äärimmäiset

harjanteensa. Pieni Eger-joki erottaa ne toisistaan.



Suomalaista houkuttelee Egeriin   paitsi kaupungin ihanteellinen asema

  myös se seikka, että kuuluisa Egerin linna sijaitsee täällä. Onhan

unkarilainen kirjailija Géza Gárdonyi tehnyt tuon liiman kuuluisaksi

»Egerin tähdet»-nimisellä romaanillaan, joka on suomeksikin käännetty.



Eger on aito katolinen kaupunki monine kirkkoineen, evankelisia ja

reformeerattuja vain murto-osa. Mutta historiaan kiintynyt suomalainen

ei anna tuollaisen seikan itseään häiritä, vaan nukuttuaan pois

pahimman matkaväsymyksen   syventyy jo seuraavana päivänä tutkimaan

kaupunkia juuri tuolta viimeksimainitulta näkökannalta.



Sokkeloisia, vanhanaikaisia katuja pitkin kuljeskellessamme joudumme

yhtäkkiä »Kaniikkien kadulle». Se on saanut nimensä siitä, että

jokaisessa sen varrella olevassa talossa asuu kaniikki   tuomioherra.

Mutta   onpa yksi kerettiläinenkin eksynyt joukkoon: kaupungin

reformeerattu pappi. Hänen pappilansa sijaitsee myös Kaniikkien kadun

varrella. Talosta kerrotaan seuraava tarina:



Eräs egeriläinen juristi suuttui jostakin syystä katoliseen

papistoon ja halusi kostaa. Hän lahjoitti Kaniikkien kadun varrella

olevan talonsa reformeeratulle seurakunnalle sillä ehdolla, että pappi

asuisi siinä aina. Ja niin on nyt reformeerattu kirkkoherra saanut

tyyssijansa Kaniikkien kadun varrella   Saulus inter prophetas   Saulus

profeettojen joukossa.



Käytyämme katsomassa lääninhallituksen taitehikkaasti taottuja

rautaportteja joudumme Dobón torille. Sen keskellä seisoo Istvan Dobón,

Egerin kuuluisan puolustajan, muistopatsas. Nimi on suomalaiselle

lukijalle tuttu edellämainitusta Gárdonyin romaanista. Hän se v.

1552 uljaasti puolusti Egerin linnaa sataaviittäkymmentätuhatta

turkkilaista vastaan, ja itsellään hänellä oli vain parituhatta miestä.

Niin kerrotaan. Silloin naisetkin ottivat osaa linnan puolustukseen. He

ovat juuri niitä Egerin »tähtiä», joista Gárdonyi kirjoittaa.



Tekee siis mieli nähdä tuo kuuluisa linna ja niin menemmekin sinne.



Ince-pápan torin nurkasta, siitä, missä on turkkilaisten rakentama

talo vieläkin nähtävissä olevine haaremin ikkunoineen, kääntyy tie

linnaan. Dobón aikana se oli vähän toisennäköinen kuin nyt. Niinpä oli

Varkoch-portin paikalla torni, jonka huipulle turkkilaisten jo kerran

onnistui kiinnittää hevosenhäntälippunsa. Mutta   Dobó torjui rynnäkön,

kuten luemme Gárdonyin romaanista. Turkkilaiset rakensivat myöhemmin

tämän pääportin suojaksi linnakkeen, joka vieläkin on jäljellä. Mutta  

turhaan saa sieltä nyt etsiä taistelujen muistoja. Mustalaisorkesteri

soittelee siellä, ja linnake on muuttunut   ravintolaksi. Kansa kutsuu

sitä »Törökkertiksi»   Turkkilaispuutarhaksi.



Siinä onkin jo itse linna. Korkeat vallit ovat nurmettuneet.

Sunnuntaimatkailijat loikoilevat siellä eväitään syöden. Mutta   noin

400 vuotta taaksepäin paikka kaikui tykkien jyskeestä ja taistelevien

huudoista. »Allah!» ja »Jesus!» Kaksi eri maailmaa rynnisti vastakkain:

risti ja puolikuu. Ja risti ainakin sillä kertaa voitti.



Mutta myöhemmin valtasivat turkkilaiset linnan ja kaupungin. Egerin

paaaa otti siellä asuntonsa. Kristityt kirkot muutettiin moskeijoiksi,

ja vieläkin pystyssäolevan minareetin parvekkeelta huusi muedhdhin:

Alláhu akbar! Alláhu akbar! Jumala on suuri! Jumala on suuri! Egeristä

oli tullut turkkilainen kaupunki.



Mutta   vanha linna uinui sankarimuistoineen. Sen muurit olivat

kostuneet sekä kristittyjen että muhamettilaisten verestä. Se

oli kuin näkyvä symboli muistuttamassa menetetystä vapaudesta.

Ja niin Egerkin valloitettiin takaisin v. 1687. Ja nyt otettiin

puolikuut alas kirkkojen torneista, ja risti kohotettiin entiselle

paikalleen. Vain yksinäinen minareetti Knézich-kadun varrella jäi

kertomaan jälkipolville tuosta 91 vuotta kestäneestä orjuuden ajasta.

Historiallinen rakennus ja historiallinen kadun nimi! Sillä Knézich oli

yksi niistä kolmestatoista kenraalista, jotka Aradin torilla hirtettiin

lokakuussa 1849 itävaltalaisten kukistettua Unkarin kapinan. Vielä

nykyäänkin viettää Unkarin kansa noiden veritodistajien muistoa.



Mutta   palataksemme Egerin linnaan. Sitä ei enää tarvittu.

Unkarilaisten vallattua sen takaisin se vähitellen rappeutui. Asukkaat

rupesivat vedättämään kiviä sen muureista ja linnakkeista rakentaessaan

kaupunkiaan uudelleen turkkilaisten hävityksen jälkeen. Niin on nyt

hyvin monessa Egerin talossa rakennusaineita vanhasta linnasta.



Kunnes tämä hävitystyö lopetettiin, ja linna jäi kertomaan uudelle

barokkityyliselle kaupungille esi-isien sankaritöistä.



Nyt on ruvettu kaivamaan esiin vanhoja käytäviä. Kaksitoista vuotta

on sitä työtä tehty. Professori Vidor Pataki, sistersiläismunkki, on

tehnyt nimensä kuuluisaksi tämän työn kautta. Kolme eri kerrosta on jo

esiinkaivettu, mutta vielä on kaksi maan peitossa. Sillä Egerin linna

oli viisikerroksinen. Nyt voi matkailija kulkea noissa maanalaisissa

käytävissä oppaan johdolla ja ihmetellä senaikuisten italialaisten

insinöörien taitoa. On ilmajohdot, on kuulokäytävät, on tulisoihtujen

lokerot erityisine ulosjohtavine savukanavineen. Kaikki on otettu

huomioon, mitä siihen aikaan vain ajatella saatettiin. Vieläkin on

olemassa kaivo   suuri, laaja vesiallas kolmannen kerroksen käytävän

kohdalla. Jos heittää sinne kiven, niin kuulee, että vettä on vielä

paljon   yli kaksi metriä, väittää opas.



Lukematon määrä erilaisia esineitä on kaivettu päivänvaloon. Siinä

on tykinkuulia, suurempia ja pienempiä, siinä ruostuneita kalpoja,

turkkilaisia ja unkarilaisia savupiippuja. Ne erottaa helposti

toisistaan, sillä turkkilaisen piipun koppa muistuttaa yläosaltaan

poikkileikattua turbaania. Onpa kokoelmien joukossa mm. kameelin

ristiluukin. Turkkilaiset hän kuljettivat kuormastoaan kameelien

selässä. Mutta   kaikkien mielenkiintoisimmat ovat Gergely Bornemisszan

savesta valmistamat pommit, ehkä sen vuoksi, että tuo linnan puolustaja

painuu niin lämpimästi mieleemme Gárdonyin kirjaa lukiessamme.



Pysähdymme hetkiseksi yhteishaudan ääreen, jossa Egerin sankarien luut

lepäävät. Rautaristikon läpi näemme riveihin kasattuja pääkalloja ja

luita. Ontot silmäreiät tuijottavat vastaamme. Mutta   ihmeellistä:

meitä ei kammota. Sillä noista silmistä hehkui 400 vuotta takaperin

kaunein liekki, mikä ihmissilmästä voi loistaa: isänmaanrakkauden

innoittama pyhä tuli. Siksi ne eivät kammota. Ne päinvastoin

lämmittävät mieltä.



Lyhyeksi on käynyt elokuinen sunnuntai-iltapäivä kaikkea tuota

katsellessamme. Riennämme takaisin ja poikkeamme »Turkkilaispuutarhaan»

juomaan jotakin. On tullut jano.



Mustalaisorkesteri soittelee siellä. Priimas on pieni, puolentoista

kyynärän pituinen mies, mutta ihanasti helisee viulu hänen käyränsä

alla. Heti hän on kimpussamme koettelemassa, olisiko meillä jokin

lempilaulu. Sillä melkein jokaisella unkarilaisella on oma »nótá'nsa».

Hän koettelee ja koettelee, mutta minä istun historiallisiin muistoihin

vaipuneena ja maistelen »Egri bikavériä» (Egeriläistä sonninverta).

Se on eräs viinilaji, joka kasvaa vain Egerissä ja on kuuluisa

kautta maailman. Muistelen »Egerin tähtiä» ja Egerin linnan uljasta

puolustusta. Korvissani soivat turkkilaisten taisteluhuudot... eikä

priimas kaikista yrityksistään huolimatta saa minua hempeämieliseksi.



Seuraavana päivänä käymme Gárdonyin haudalla. Olin käynyt siellä

viimeksi syksyllä 1930. Se sijaitsee linnan vanhoilla valleilla...

siellä, missä kerran Egerin sankarit kuolemaa halveksien kamppailivat.

Vaatimaton puuristi on vain merkkinä ja siinä riimi:







    Gárdonyi Géza

      1863 1922

    Csak a teste.





[Vain ruumis.]



Seisomme hiljaa muutaman tuokion. Allamme lepää Eger punaisine

tiilikattoineen. Ne välkkyvät ja loistavat auringon valossa. Katselemme

yksinkertaista ristiä. »Vain ruumis»... Niinpä niin. Ruumiin oli Egerin

pyhä maaperä saanut haltuunsa... tämä historiallinen, kyyneleillä ja

verellä kastettu Unkarin tanner. Mutta   runoilijan henki eli hänen

teoksissaan, niin kauan kuin unkarinkielistä kirjallisuutta maailmassa

löytyi.



Kävelimme runoilijan kotiin. Se sijaitsee kauniilla paikalla aivan

vanhan linnan välittömässä läheisyydessä. Suuri, avara työhuone

on hiukan pimeä, sillä vain kirjoituspöydän yläpuolella olevasta

kattoikkunasta tulee valoa huoneeseen. Seinillä on kirjakaappeja.

Koetin etsiä »Asmus Semperin lapsuusvuodet»-nimistä kirjaa, joka

syksyllä vuonna 1930 käydessäni oli melkein ensimmäiseksi osunut

silmiini, mutta en löytänyt. Ehkäpä oli kirjoja järjestelty sitten

viime käyntini. Mutta runoilijan isän vanha ammattikilpi, suuri

portinavain, riippui entisellä paikallaan muutaman kirjahyllyn

kupeella. Gárdonyin isä oli ollut lukkoseppä ja kotoisin jostakin

Dunántúlin puolesta.



Katselimme viereisenkin huoneen. Seinät olivat maalauksia täynnä.

Mm. tavallisille rihvelitauluille oli kirjailijavainaja maalaillut

maisemia. Hänellä näyttää olleen taipumuksia siihenkin. Kaikki oli

samassa asussa ja kunnossa kuin kahdeksan vuotta aikaisemmin. Yksin

Napoleon I:n kuvakin, jonka runoilija oli ensimmäiseksi työkseen

maalannut, pilkisteli kuin häpeillen vanhojen saviruukkujen takaa

eteisessä olevan vaatekaapin päältä. Oi, suuri keisari! Näin on

kaikesta luovuttava... sinun kruunustasi ja runoilijan lyyrastaan!

Mutta   aate elää, aate ja henki!



Vakavissa mietteissä poistumme ihmeen kauniin puutarhan kautta ja

kävelemme runoilijan nimeä kantavaa katua pitkin takaisin kaupunkiin.

On vielä käytävä arkkipiispallisessa lyseossa.



Se on pääkadun   Széchenyi-utcan varrella, vastapäätä Suurkirkkoa,

joka muuten muistuttaa koko paljon Helsingin Suurkirkkoa. Edellisenä

sunnuntaina olimme pistäytyneet kuulemassa, kun arkkipiispa oli

saarnannut papiksi vihkimyksensä 50-vuotispäivän johdosta. Kullatussa

hiipassa ja ornaatissa seisten, valkoiset hansikkaat kädessä hän

oli piispansauvastaan kiinnipitäen puhunut kaikkien unkarilaisten

yhteenkuuluvaisuudesta. Tässä oli toinen mies, piispa Eszterházy,

jolle unkarilaisuus samoin oli ollut rakas. Tämä lyseo kuulutti hänen

kunniataan.



Arkkipiispallinen lyseo on ensin aiottu yliopistoksi. Egerin piti

saada korkeakoulu, joka suojissaan vaalisi uskonnollista henkeä ja

unkarilaisuutta, vastapainoksi leviävälle saksalaisuudelle. Sitä varten

oli piispa Eszterházy ryhtynyt toimeen. Mutta keisari Josef II ei

hyväksynyt hänen suunnitelmiaan, vaan jätti privilegiot antamatta. Ja

niin jäi mahtava, monumentaalinen barokkityylinen rakennus palvelemaan

tavallisena lyseona Egerin kaupungin opinhaluista nuorisoa.



Heti ensi silmäyksellä huomaa, että piispalla oli todella ollut

suurisuuntaiset aikeet. Sillä varsinkin juhlasali, kirjasto ja kappeli

ovat näkemisen arvoiset. Juhlasalin kattoon on maalattu neljä eri

tiedekuntaa: teologinen, lääketieteellinen, luonnontieteellinen ja

lainopillinen. Mitä havainnollisimmin kuvaavat eri henkilöryhmät

noita neljää eri tieteenhaaraa. Katselijan huomio kiintyy mm.

siihen, että kaikki eri henkilöt ovat puetut 18:nnella vuosisadalla

käytettyihin unkarilaisiin pukuihin. Sillä tarina kertoo, että kun

rakennuttaja-piispa tuli tarkastamaan maalarin töitä, hän hylkäsi ne

heti ensi näkemältä: henkilöille oli maalattu vierasmalliset puvut. Hän

määräsi maalaamaan uudestaan, ja niin on nyt jokaisella eri ryhmässä

esiintyvällä henkilöllä unkarilainen puku.



Siirrymme kirjastoon. Senkin kattoa peittää komea fresko: Tridentin

kirkolliskokous. Tuossa kirkolliskokouksessahan piti viitoitettaman

tietä jonkinlaiselle vapaammalle ja raamatullisemmalle ajatussuunnalle

katolisen kirkon keskuudessa, koska Luther ja Kalvin olivat sellaisen

omaksuneet omissa kirkoissaan. Mutta   kävikin päinvastoin:

vanhoillisuus voitti, ja niin vahvistettiin Tridentissä neljä tärkeää

pykälää: kerettiläiskirjat tuomittiin, papiksi vihkimisestä tehtiin

sakramentti, samoin viimeisestä voitelusta, ja Marian ja pyhimysten

palvelusta tehostettiin. Egerin lyseon kirjaston kattoon maalattu

fresko kuvaa näitä neljää eri kohtaa. Luterilainen katselee noita

maalauksia tietysti vähän sekavin tuntein, vaikka myöntääkin niiden

taiteellisen arvon   siksi tendenssikylläisiä ne ovat.



Mutta Kelemen Mikesin päiväkirja saa meidän mielemme lämpenemään.

Se on aloitettu Gallipolissa, Turkin maalla »A:o 1717 10.7ris». (V.

1717 syysk. 10. p.): »Édes nénem kála légyen az Istennek mi ide

érkeztünk szerencsésen Francia országbol...» (Armas siskoseni! Kiitos

olkoon Jumalalle! Me saavuimme tänne onnellisesti Ranskasta.) Se on

asiakirja, joka kertoo maanpakolaisuudesta, kalvavasta koti-ikävästä

ja menetetystä isänmaasta. Sillä Kelemen Mikes oli ruhtinas Rákóczi

II:n palveluspoika, paaai, joka seurasi herraansa maanpakoon, kun tämän

jouduttuaan häviölle Itävaltaa vastaan oli ollut pakko lähteä maasta

ja paeta Ranskaan sekä sieltä sitten edellämainittuna vuonna Turkkiin.

Liikuttava todistuskappale, joka kertoo rauenneista toiveista.



Pistäydymme vielä lyseon kappelissa. Sen katossa oleva fresko

esittää taivasta. Mutta   siinäkin on merkillepantava, että alttarin

yläpuolelle maalatut henkilöt ovat kaikki unkarilaisia pyhimyksiä:

Pyhä Tapani, P. Imre, P. Margit, P. Elisabet ja P. Ladislaus. Sangen

selvästi tulee siis näkyviin piispa Eszterházyn ajatus. Ei ollut ihme,

että Itävallan keisari hylkäsi aatteen.



Olimme kiertäneet kaupunkia yhdessä Egerin evankelisen pastorin ja

hänen rouvansa kanssa. Menimme nyt pappilaan. Kuinka vaatimattomalta

näyttikään tämä asunto Suomen pappiloiden rinnalla. Mutta   pastori

Lajos Garam ja hänen suomalaissyntyinen rouvansa Sole (o.s.

Kallioniemi) olivat iloisia ja tyytyväisiä.



Tässä kodissa ympäröi meitä lämmin, suomalainen henki, joka korvasi

koti-ikävämme. Puhuttiin suomea, katseltiin suomalaisia kirjoja ja

valokuvia. Rintaa vain toisinaan niin mukavasti riipaisi. Siellä

kaukana... pohjoisessa oli meidän isänmaamme! Ja me katselimme

liikutettuina nuorta papin rouvaa, joka oli uhrannut isänmaansa,

omaisensa ja ystävänsä muuttaakseen tänne miehensä luo taistellakseen

hänen rinnallaan Egerin pienen evankelisen seurakunnan puolesta. »ErQs

vár a mi Istenünk»   Jumala ompi linnamme.



Hänkin on Egerin »tähti».









XXIII.



MUUTAMIA KIRJAILIJOITA.





Unkarissa on kirjailijoita legio. Niitä tapaa melkein joka askeleella.

Mutta suurin osa näistä kuuluu siihen surulliseen joukkoon, joista

kirjallisuuden historia tulee tyystin vaikenemaan tai jotka se kuittaa

vain muutamalla harvalla sanalla. Kun nyt tässä puhun kirjailijoista,

tarkoitan sellaisia nykyään eläviä kirjailijoita, jotka todella ovat

luoneet jotain pysyväistä ja jotka sen vuoksi ovat saaneet pysyvän

paikkansa Unkarin kirjallisuuden historiassa. Niitäkin on paljon.

Rajoitun tässä kuitenkin vain muutamiin harvoihin, jotka mielestäni

ansaitsevat tulla matkakirjassakin mainituiksi.



Szabó Dezsö on näistä kaikkein mielenkiintoisimpia.



Hänen nimensä on kaikille kirjallisuutta seuraaville ja rakastaville

unkarilaisille tuttu. Hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joita ei

koskaan kruunata hovirunoilijoiksi   siksi kaukana he ovat kaikesta

halpahintaisesta imartelusta  , mutta joita ilman se kansa, jonka

keskuudessa he elävät ja taistelevat, olisi äärettömän paljon köyhempi.

Sellainen profeetta ja totuudenjulistaja on myös Szabó Dezsö.



Olin paljon kuullut hänestä, ennen kuin ensi kerran tapasin hänet. Se

tapahtui viime keväänä.



Moni, joka väitti Szabó Dezsön persoonallisesti tuntevansa, oli

minulle sanonut, että häntä oli perin vaikea lähestyä. Hän saattoi

kuulemma olla mitä epäkohteliain, ärjyä ja ajaa ulos vastenmielisen

tungettelijan. Hän oli kuulemma äärettömänylpeä ja itsetietoinen.

Filadelfia-kahvilassa, missä hän ennen oli säännöllisesti

istuskellut, tunsivat hänet kaikki, mutta harva oli kuulemma uskaltanut

lähestyä hänen pöytäänsä. Sellainen mies! Köyhä kuin kerjäläinen,

mutta ylpeä kuin paholainen! Minun mielenkiintoni vain kasvoi. Päätin

hinnalla millä tahansa tavata häntä.



Olin jo vuosi takaperin erään toisen kirjailijan välityksellä ollut

yhteydessä hänen kanssaan. Olimme vaihtaneet terveisiä, vaikkumme

koskaan olleet toisiamme nähneet. Nyt viime keväänä näin hänet ensi

kerran.



Pitkä, tanakka, maalaisrovastia muistuttava mies. Ystävälliset

sinisilmät, tukka samalla tavalla kammattu kuin Walter Scottilla

kuvissa   muutenkin mies suuresti muistutti tuota kuuluisaa

skotlantilaista. Lausuin sen hänelle, ja hän naurahti:



  Niinkö? Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.



Mitä ystävällisin, mitä herttaisin mies, joka juttelee kodikkaasti,

yllänsä ruskea aamunuttu, jonka hän vieraan kunniaksi oli vetänyt

yllensä. (Vuorokauden aika ei suinkaan ollut varhainen. Oli nimittäin

klo 3 iltapäivällä. Mutta   se oli nähtävästi Szabó Dezsön tapa.)

Keskustelimme aluksi unkariksi, mutta kun se minulta kävi kankeasti,

vaihdoimme saksaksi, jota kieltä Szabó Dezsö kohtalaisen hyvin

hallitsee.



  En minä ole epäkohtelias, nauroi hän, kun olin kertonut, mitä kaikkea

olin hänestä kuullut.   Mutta minusta on liikkeellä niin mahdottoman

paljon legendoja, etten tiedä niiden lukumäärää. Esim. että olen

kirjailija.



Katsoin häntä jonkin verran ällistyneenä.



  Ettekö sitten ole kirjailija?



  En. En pidä itseäni kirjailijana. Kirjoitan vain silloin  

kaunokirjallisuutta nimittäin   kun minulla ei ole mitään parempaa

tekemistä.



Tunsin yhä enemmän ällistyväni. No   mitä hän sitten tarkoitti

kirjallisuudella? Halveksiko hän kirjailijan ammattia siinä määrin,

että piti itselleen kunniana olla kuulumatta ns. kirjailijoihin?



  En suinkaan. Mutta   pidän itseäni enemmän yhteiskunnallisten

kysymysten harrastajana ja yhteiskunnallisena taistelijana. En rakasta

boheemielämää. Ihailen poroporvarillisuutta, koska se muodostaa

yhteiskunnan kaikkein terveimmän osan. Olen itsekin tuollainen

poroporvari, joka nautin hiljaisesta, rauhallisesta elämästä. Úgy van

  niin se on!



Uskalsin olla hänestä kokonaan toista mieltä, vaikka en

luonnollisestikaan lausunut sitä julki. Mieskö, joka oli kirjoittanut

sellaisen loistavan trilogian kuin »Tulvan valtaama kylä», ei olisi

muka kirjailija? Turhia! Hän asetti vain kirjailijan tehtävän niin

korkealle. Vaatimattomuuttako? Aivan niin. Vaatimattomuushan oli

jokaisen todellisen suurmiehen tunnusmerkki.



Keskustelimme juutalaiskysymyksestä. Szabó Dezsö ei sanonut voivansa

siitä lyhyessä hetkessä antaa täysin selvää vastausta. Mutta  

saksalaiskysymystä hän piti tänä hetkenä paljon tärkeämpänä. Hänellä

ei ollut mitään juutalaiskysymyksen onnellista ratkaisua vastaan  

päinvastoin. Mutta tätä kysymystä älköön ratkaistako saksalaisten

avulla, vaan omin voimin. Szabó Dezsö puhuu vakuuttavasti, sisäisellä

lämmöllä ja innostuksella. Häntä on hauska kuunnella. Ja koko ajan hän

naurahtelee herttaisesti. Häneltä on muutamia etuhampaita poissa, ja

hänen on sen vuoksi vaikea lausua muutamia äänteitä, kuten esim. s:ää.

Ne sihahtelevat mukavasti ja tekevät hänen puheensa massahtelevaksi.



  Keitä nykyajan kirjailijoista pidätte lahjakkaimpina?



Szabó Dezsö työntää tukevan leukansa ulos, kallistelee päätään ja

massuttelee:



  En ole paljon lukenut. Tunnen jonkin verran Móricz Zsigmondia   suuri

kyky  ... Erdelyi Józsefia, Kodolányi'a ja muutamia muita. En lue

paljon kaunokirjallisuutta, mutta näistä kirjailijoista pidän.



Oliko tämä vain tilapäisesti otettu asenne? Olin kuullut, että hän

toisinaan oli hyvin ankarasti arvostellut esim. juuri Móriczia. Minä

olin kokonaan yllättynyt. Kaikki, mitä olin kuullut ja kuvitellut Szabó

Dezsöstä, osoittautui aivan toisenlaiseksi, melkein päinvastaiseksi.

Missä oli tuo kuuluisa ylpeys? Siitä ei näkynyt merkkiäkään.

Omahyväisyydestä ei myöskään. Siitäkin häntä oli moitittu. Mitä

miellyttävin mies istui edessäni ja puhua massutteli mukavasti.



Tunti oli kulunut nopeasti. Minä nousin ja kiitin. Pyysin häneltä

valokuvaa matkakirjaani varten ja sain. Se on hyvin tyypillinen, kuten

arvoisa lukija voi nähdä. Erikoisesti pistää silmään voimakas leuka ja

tarmokas suu sekä erittäin juhlallinen nenä. Kaulus on vanhanaikainen

  sen aukko tavattoman leveä. Eikö Walter Scott käyttänyt aivan

samanlaisia kauluksia? Uskaltaisinpa melkein väittää, että käytti.



No niin. Samana iltana olin sitten kuulemassa hänen esitelmäänsä.

Budapestin Porvarillisen Ampumaseuran suuri sali oli ääriään myöten

täynnä. Se on ravintola, jossa kuulijat istuvat pöytien ympärillä

syöden ja juoden. Szabó Dezsö istui kaikkein pisimmän pöydän ääressä

ja söi. Olisi luullut, että tämä olikin vain tavallinen syömäjuhla.

Mutta ei. Puolen tunnin kuluttua nousee kirjailija puhumaan. Se ei

ole mikään tavallinen pöytäpuhe, ei   se on tulivuorenpurkaus. Kaikki

yhteiskuntaelämän ilmiöt joutuvat siinä ankaran tarkastelun alaisiksi:

kirkko, papisto, koulu, kasvatus, hallitus ja sen toimenpiteet.

Jokainen saa niin että roikaa. Szabó Dezsön ääni paisuu mahtavaksi.

Vuoroin se on melkein itkuntäysi, ja kuulijoiden veitset ja haarukat

pysähtyvät. Jo huulille kohoamaisillaan ollut oluttuoppi pysähtyy

puoliväliin ja laskeutuu sitten hiljaa alas. Szabó Dezsö koskettelee

kaikkein herkimpiä kieliä kuulijainsa sydämissä. Hänen puheensa kohisee

profeetallista paatosta, joka yhtäkkiä vaihtuu mitä leppoisimpaan

huumoriin. Kuulijat naurahtavat ja puhkeavat sitten mitä vilkkaimpiin

suosionosoituksiin. Alkaa eri veisten ja haarukoiden kilinä, kunnes

jälleen uudelleen noustaan korkeuksiin, mistä Szabó Dezsö näyttää

kuulijoilleen Luvattua maata. Unkarilainen elämä! Minkälainen se on?

Minkälaiseksi sen pitäisi muodostua? »Äärimmäisyyksien systeemi täällä

vallitsee!» huutaa hän. Jälleen ollaan uudessa polttopisteessä, ja

mitä syvin hiljaisuus täyttää taas salin. Kunnes puhe loppuu mahtavaan

tulevaisuuden kuvaan, joka tempaa kuulijat hillittömästi mukaansa.

Seuraa oikea kättentaputusten myrsky, jollaista harvoin kuulee.



Szabó Dezsö on suuri puhuja   sitä ei voi kieltää. Hänen puheellaan

on mukaansatempaava voima. Se nousee ja laskee. Mitä mahtavimmasta

paatoksesta se yht'äkkiä vaihtuu mitä herkimpään pianissimoon. Salissa

on silloin niin hiljaista, että voisi kuulla nuppineulan putoamisen.

Hänen puheensa muistuttaa voimakasta saarnaa. Sellaisia saarnoja hän

pitää säännöllisesti joka kuukauden 2. päivä.



On luonnollista, että sellaisessa maassa kuin Unkarissa, missä

nykyisin kaikki kiehuu ja kuohuu, Szabó Dezsön kaltainen henkilö on

silmälläpidon alaisena valtiovallan taholta. Äskettäin hänet tuomittiin

kuukauden vankeusrangaistukseen tällaisen esitelmän johdosta. Szabó

Dezsö ilmoitti oikeudenistunnossa tulevansa edelleenkin jatkamaan

samaan suuntaan. Peloton mies! Ei ihme, että hän on nuorison ihanne.

Sillä Unkarissakin nuoriso on herännyt yhteiskunnallisia kysymyksiä

ajamaan.



Jos Unkarissa joskus koittaa paremmat ajat (ja nythän näyttää siltä,

että ne ehkä koittavat)   niin se on sellaisten miesten ansio kuin

Szabó Dezsön, joka ilomielin panee kaikki alttiiksi maansa ja kansansa

hyväksi.



Mutta   kaunokirjallisuutta rakastava yleisö on murheissaan. Sillä tämä

politikoiminen uhkaa tappaa sen Szabó Dezsön, joka on kirjoittanut

»Tulvan valtaaman kylän».



Móricz Zsigmond on toinen huomattava kirjailijapersoonallisuus. Hän on

syntynyt v. 1879 Szatmárin komitaatissa kirvesmiehen poikana. Monet

asettavat hänet Unkarin ensimmäiseksi, mutta sitä on vaikea sanoa. Joka

tapauksessa hän on sellainen kirjailija, joka jättää syvät jälkensä

Unkarin kirjallisuuteen.



Móricz polveutuu maalaisoloista. Hänessä on itsessäänkin paljon

tuollaista tanakkaa, kalvinilaista maalaisisäntää. Hän aikoi ensin

papiksi, mutta jätti sen uran, lueskeli sitten vähän aikaa lakia,

mutta luopui siitäkin ja antautui sanomalehtialalle. Siinä tulivat

jo näkyviin hänen kirjailijalahjansa. Alussa hän oli Jókain ja

Mikszáthin vaikutuksen alainen, mutta vapautui siitä ja alkoi ilmaista

omintakeista kykyä. Hänen ensimmäinen kirjansa oli Hét Krajcár

(Seitsemän kreutzeria)-niminen novellikokoelma, joista nimikkonovelli

teki hänestä heti kuuluisan.



Seuraavat teokset ovat novellikokoelmia ja romaaneja. Niiden

joukossa on Légy jó mind halálig (Pysy hyvänä kuolemaan asti). Se

on nuorisoromaani, jossa kirjailijan omat elämykset ja kokemukset

Debrecenin reformeeratusta Kollegiosta näyttelevät huomattavaa

osaa. Se on käännetty monille kielille, samoin kuin hänen Boldog

embér'insä (Onnellinen ihminen). Suomeksikin ne ovat ilmestyneet  

viimeksimainittu aivan äskettäin.



Móricz käsittelee pikkukaupunki- ja talonpoikaiselämää, niiden

jokapäiväistä kamppailua ja ristiriitoja. Hänen kielenkäyttönsä on

mehevää ja voimakasta, kansan murteella höystettyä. Mutta hän tuntee

kuvattavansa hyvin, ja silloin hän on oikein elementissään, kun

pääsee ruoskimaan unkarilaisten heikkouksia, kuten esim. Betyár- ja

Rokonok-nimisissä romaaneissaan. Edellisessä hän kuvaa talonpoikaa,

joka toivottomuudessaan rupeaa arorosvoksi ja muuttaa sitten lopulta

perheineen Amerikkaan, jälkimmäisessä pikkukaupungin tuomaria, joka

tekee itsemurhan, kun kaikki sukulaiset, serkut ja pikkuserkut ovat

hänen niskassaan, vaatien häneltä suosituksia. Nämä teokset osoittavat,

kuinka rohkeasti Móricz   ainakin nuorempina vuosinansa   kävi

yhteiskunnallisiin epäkohtiin käsiksi   kuten viimeksimainituissa

romaanissaan nepotismin, suvunsuosinta-järjestelmän kimppuun. Viime

aikoina on hänessä havaittu taipumusta juutalaisystävällisyyteen, ja se

on vieroittanut monet hänen entisistä hartaista lukijoistaan.



Erdélyi József on runoilija. Hänkin kuuluu siihen koulukuntaan,

joka maailmansodan päätyttyä tahtoi aloittaa uuden suunnan Unkarin

kirjallisuudessa. Maailmansodan aikana olivat juutalaiset vähitellen

päässeet määräämään kirjallisista kysymyksistä, ja oli muodostunut

kokonainen tulva ns. »asfalttikirjallisuutta». Kirjoja kirjoitettiin

kahviloissa, niiden arvostelusta päätettiin määrätyissä salongeissa.

Koko tuolla kirjallisuuden nimeä kantavalla paperin paljoudella oli

selvä kansainvälinen, enemmän taikka vähemmän moraaliton leima.

PetQfin, Arany'in ja Mauri Jókain ajat tuntuivat niin kaukaisilta,

että melkein saattoi epäillä niitä koskaan olleenkaan. Silloin

aloittivat muutamat nuoret ja rohkeat miehet valtavan rynnäkön tätä

turmeltuneisuutta vastaan. Heihin kuului Erdélyi'kin. He halusivat

perustaa uuden kansallishenkisen, aitounkarilaisen kirjallisuuden,

jossa ei kumarrettaisi vieraille jumalille, vaan kuljettaisiin samoja

latuja, jotka nuo entiset suuret runoilijat olivat viitoittaneet,

huomioonottaen ne erikoistarpeet, joita nykyajalla oli. Móricz on

tavallaan vetäytynyt pois tästä rintamasta, mutta Erdélyi ja Kodolányi

jatkavat uskollisesti aloittamallansa tiellä. Erdélyi on terävä. Hänkin

ruoskii ympärilleen. Missä hän näkee korjauksen tarvetta, siihen hän

käy käsiksi hehkuvilla, polttavilla säkeillään. Hän on tavallaan

yhteiskuntarunoilija. Mutta on hän muutakin.



Kuinka kauniisti, mutta samalla rohkeasti hän laulaa esim. varpusista,

jotka ovat tehneet pesänsä vanhan kollegion julkisivua koristavaan

leijonankitaan. Pitkät oljenkorret roikkuvat molemmin puolin sen

leukapieliä, ja sisältä kuuluu pikku varpusten iloinen ja itsevarma

siritys. Se on nykyajan nuoriso, jota Erdélyi tässä runossansa ruoskii.

Se elää menneisyyden suurissa muistoissa, kuvitellen olevansa noiden

entisten miesten kaltainen, mutta itse asiassa se ei uskalla panna

tikkua ristiin nykyajan suurten aatteiden hyväksi. Ei ole ihme, että

Erdélyi on vihattu niissä piireissä, joissa tahdotaan säilyttää

Unkari ennallaan. Viime keväänä takavarikoitiin hänen vastailmestynyt

runokokoelmansa Fehér torony (Valkoinen torni), koska siinä muka

kohdistettiin ankara arvostelu eräitä Unkarin yhteiskunnallisia piirejä

kohtaan. Poliisi otti siis runokokoelman haltuunsa, mutta Erdélyi

myyskenteli sitä Budapestin kahviloissa   salaa. Nyt olisi hänellä

ollut menekkiä. Vahinko vain, ettei »Jóskalla» ollut hallussaan kuin

muutamia kappaleita.



Ihmisenä on Erdélyi József mitä miellyttävin. Hänen elämänvaiheensa

ovat kirjavat. Kun hän maailmansodan päätyttyä rikkinäinen

sotilasviitta hartioillaan palasi rintamalta, tapasi hän Budapestin

juutalaiskirjailijoitten hallussa. Hänessä syttyi heitä kohtaan

polttava viha. Köyhänä ja melkein pennittömänä hän vaelteli ympäri,

asuen milloin siellä, milloin täällä, yhden talven mm. Schwabin

vuorella, Budapestin vieressä, muutamassa hylätyssä lautavajassa. Kun

hän ensimmäisenä aamuna heräsi, pisti naapurissa oleva vuohi päänsä

läävän ikkunasta sisään, tervehtien Jóskaa tavallisella määkäisyllään.

Tämä riemastui. »Totisesti olen minä Unkarin huomatuimpia miehiä,

koska kreivi Apponyi itse tulee luokseni aamutervehdykselle!» (kreivi

Apponyi-vainajalla oli pitkä pukinparta.) Eräs ystävällinen tarjoilija

säästi hänelle aterianjäännöksiä muutamassa Budan ravintolassa,

missä Jóska istui joka päivä. Kun tämä kertoi tarjoilijaystävälleen,

missä hän asui, varoitti tämä häntä: »Etkö pelkää pimeässä kulkea

tuota pitkää tietä? Joku voisi ryöstää sinut!» Jóska riemastui.

»Jospa Jumala soisi, että joku tulisi minua siellä vastaan, niin minä

ryöstäisin hänet!» Sellainen on József Erdélyi, eräs Unkarin kaikkein

lahjakkaimpia lyyrikolta.



Kodolányi János on proosakirjailija. Hän on siinä neljänkymmenen

korvilla, sairaalloinen ja kalpea, mutta hänen vihertävistä silmistänsä

hehkuu luja ja päättäväinen tahto. Hän on hyvin lahjakas ja tuottelias

kirjailija, joka on julkaissut mm. useita laajoja historiallisia

romaaneita, kuten A vas fiai (Raudan pojat)   kaksiosainen romaani

tataarien maahanhyökkäyksen ajoilta, 1200-luvulta   ja Boldog

Margit (Onnellinen Margit), jotka kotimaassaan ovat saaneet erittäin

suopean vastaanoton. Suomeksi on Kodolányilta käännetty Fekete viz

(Mustajoki), jossa hän kuvailee eteläunkarilaisen maalaiskylän elämää.

Sitä lukiessa panee erikoisesti merkille Kodolányin suuren kyvyn

lasten sielunelämän tuntijana ja kuvaajana. Nuo virkamiesten lapset ja

maalaispojat ja -tytöt ovat tuossa kirjassa taitavasti maalatut. Hänen

historiallisia näytelmiänsä on menestyksellisesti esitetty Budapestin

Kansallisteatterissa. Kodolányi on suuri Suomen ystävä, käynyt

maassamme useita kertoja ja osaa myös suomea. Hän on luomisvoimansa

huipulla, ja Unkarin kirjallisuuden historia tulee vielä hänestä paljon

puhumaan.



Olen tahallani rajoittunut vain näiden neljän eri kirjailijan

esittämiseen, koska he mielestäni parhaiten edustavat nykyisessä

unkarilaisessa kirjallisuudessa vallitsevaa uutta suuntaa.

Tietysti sellainen kuin Herceg Ferenc on monen mielestä Unkarin

johtavin kirjailija, mutta hänen »svaabilaisuutensa» ja ylhäisen,

aristokraattisen tyylinsä vuoksi kiistävät monet häneltä tämän

ensimmäisen sijan ja antavat sen vuoroin Móriczille, vuoroin Szabó

Dezsölle, jotka ammentavat voimansa kansan syvistä riveistä. Herceg

Ferenc on monen mielestä liian kaukana kansasta. En lähde asiaa

ratkaisemaan. Olen vain tahtonut tämän matkakirjan puitteissa vetää

muutamia ääriviivoja niistä unkarilaisista kirjailijoista, jotka

monen mielestä parhaiten edustavat nykyistä unkarilaista miljöötä ja

kamppailevat nykyisten vaikeiden probleemien kanssa.



Erdély'issä, Transsilvaniassa, on oma unkarinkielinen kirjallisuutensa,

jolla on monta huomattavaa edustajaa, ja joka on Tynkä-Unkarissakin

suuresti suosittu. Mutta koska tässä matkakirjassa on puhe vain

Tynkä-Unkarista, niin en puutu siihen.









XXIV.



VIINISTÄ JA VIININKORJUUSTA.





Väitetään, että Rooman keisari Valerius Probus toi ensimmäisen

viiniköynnöksen Unkariin. Siinä suhteessa hän todellakin oli nimensä

arvoinen   probus, oivallinen   sillä viinin viljelyksestä on aikaa

myöten tullut Unkarin kaikkein tuottoisimpia elinkeinohaaroja. Jos

tämä tapahtui jo toisella vuosisadalla jälkeen Kristuksen, niin on

viininviljelyä Unkarissa jo hyvin vanha.



Kaikkein tunnetuimpia viininviljelysseutuja on Tokaj. Paikkakunta

on saanut nimensä samannimisestä vuoresta, joka kuuluu Slovakian

Karpaatteihin ja on ikäänkuin viimeinen etuvartija sen alangon

reunassa, joka täältä alkaa ja jatkuu pitkin Tisza-joen vartta sen

molemmin puolin Suurta Alföldiä kohti. Täältä saadaan kuuluisaa

Tokaj-viiniä. Mutta paras tokaj kasvaa kuitenkin Mádin, Tarcalin ja

Tállyan tienoilla, vaikk'ei sitä yleisesti tiedetä   siis Tokajin

ympäristössä. Mutta   melkein jokaisella unkarilaisella, jolla vain on

vähänkin maata, on oma pieni viinitarhansa, josta hän tavallisesti saa

kotitarpeensa.



Sanotaan, että viiniköynnös olisi hyvin hallanarka. Siellä, missä

minä oleskelin, oli kerran 28° C pakkasta kolmena päivänä perätysten,

eivätkä köynnökset kuitenkaan vahingoittuneet. Tämä hallanarkuus on

siis kysymyksenalainen. Mutta varmaa on, että viiniköynnös vaatii

erinomaisen hyvän hoidon. Viinitarhan täytyy olla puhdas rikkaruohosta.

Jokaista pensasta on aivan erikseen vaalittava. Kun köynnökset

ovat saavuttaneet määrätyn korkeuden, on niiden latvat leikattava,

jottei kasvi tuhlaisi voimiaan turhien vesojen kasvattamiseen, vaan

keskittäisi sen kokonaan rypäleiden muodostamiseen. Jo keväällä

varustetaan jokainen pensas tukikepillä, joihin rungot sitten kesällä

sidotaan. Tyvessä kasvavien rypäleiden alle asetetaan olkitukko, jottei

maa ja vesi pääsisi niitä turmelemaan. Näin kehittyvät tertut suotuisan

kesän vallitessa vähitellen valmiiksi, kunnes syyskuun lopulla on aika

käydä satoa korjaamaan.



Viininkorjuusta on muodostunut maaseudun juhla, joka toistuu joka

vuosi. Korjuu tapahtuu talkoolla. Siinä ovat naapurit, usein koko

kylän väki auttamassa. Kun päiväntyö on tehty, saapuvat mustalaiset

viuluineen, ja silloin alkaa tanssi talon pihalla, jolloin nuori väki

pyörii iloista csárdásta, niin että tanner tömisee.



On soma seurata tuollaista joukkoa, joka hiljalleen etenee

viinitarhassa, suuret vasut käsissä. He laulavat yhteen ääneen. Kun

yksi laulu loppuu, alkaa toinen. Useimmiten ne ovat lemmenlauluja,

mutta usein myöskin muita. Viininkorjuun aikana ovat kaikki laulut

paikallaan, jotka vain reipastuttavat mieltä ja antavat työlle vauhtia.

Vehnä on leikattu ja pantu kuhilaille. Niin monta jyvää kuin on

kuhilaassa, niin monta kertaa toivon johtuvani sinun mieleesi. Se on

yhden laulun sisällys, ja tytöt laulavat sitä hyvin mielellään. Mutta

  silloin saattavat pojat riehaantua ja aloittaa oman laulunsa, joka

kertoo markkinoilla hurjastelleesta nuoresta miehestä. Hitto vieköön

pääni! Olen menettänyt kaikki rahani! Osaksi söin, osaksi join,

osaksi tuhlasin naisiin! Pojat ovat mielestään koko sankareita! Mutta

tytötpä yhtyvätkin jo toiseen säkeistöön, aivan kuin huomauttaakseen,

kuinka typeriä pojat olivat ja kuinka katumus tavallisesti tulee liian

myöhään. Olisi parempi, että Jussi Kán olisi kadottanut viulunsa

metsään, niin en minä olisi tehnyt vararikkoa! Nauru helisee pitkin

mäkeä. Sellaisia olivat miehet, aina he etsivät syyn toisista, harvoin

itsestään. Mutta pojat eivät ole sitä kuulevinaankaan, vaan aloittavat

kuin yhteisestä sopimuksesta:





    Tiszan rantamalle torkahdin.

    Voi, millaista unta uneksin:

    Uneksin, ett' eros kulta jo,

    meni ilo, onni multa jo!





He koettavat vedota tyttöjen hellempiin tunteisiin, mutta nämäpä

vastaavat:





    Tisza tulvii yli äyräiden,

    aallon viskaa rajun rannalle.

    Niin myös lainehtii mun sydämein,

    koska eron sinusta jo tein.





Siinä on siis jonkin verran hellyyttä vielä jäljellä, mutta

päättäväinen tahto on kuitenkin päässyt määrääväksi: tyttö on ottanut

eron huikentelevaisesta sulhasesta!



Tällaista molemminpuolista lemmen leikkiä jatkuu koko päivän. Sitä

tulkitaan lauluilla, väliin vakavammilla, väliin kevyemmillä. Iloiset

kokkapuheet lentelevät ryhmästä toiseen. Syyskuinen aurinko lämmittää

vielä melko raukaisevasti. Ruskea, lämpöinen multa tuoksuu, ja näppärät

sormet poimivat rypäleitä.



Pojat lähtevät tyhjentämään vasujansa suurempiin astioihin ja laulavat

mennessään:





    Olen saanut kolmetoista kruunua

    ja kolmetoista latoa tehnyt

    Kemlosin lähelle korkealle rinteelle,

    korkeita latoja,

    jotta näkyisivät kauaksi.





Tytötkin lähtevät tyhjentämään vasujansa, ja pojat iskevät heille

silmää palatessaan. Laulu raikuu jälleen pitkin viinimäkeä:





    Viulua hyvin soitetaan

    koko maailmalla on hyvä tuuli.

    Hypätään ja hullutellaan,

    Liekö totta, enpä tiedä.

    Niin mulle kerrotaan

    mulle vain kerrotaan.





Mutta nyt aloittavat tytöt aivan uudessa tahdissa:





    Vehnä, vehnä, vehnä,

    kaunis tilkku vehnää!

    Villiruusu lymyy seassa sen.

    Jos ma täältä lähden

    kukas, Herran tähden,

    leikkaisi sun, vehnäkultanen?





Se on laulu, joka usein kaikuu elonleikkuussa, mutta viininkorjuunkin

aikana sen yhtä usein kuulee. Kartanon vouti, joka suuremmilla

tiloilla seuraa työtä, kehoittaakin vähän väliä laulamaan. Ja työväki

laulaa, arvellen, että vouti tällä tavoin tahtoo estää heitä rypäleitä

syömästä. Miten tuon asianlaita lienee, en osaa sanoa. Joka tapauksessa

kuuluu laulu viininkorjuuseen. Ja kyllä kai siitä huolimatta jokin

rypäle löytää tiensä poimijan suuhunkin. Suuressa joukossa on sitä

vaikea huomata.



Näin jatkuu korjuu, kunnes koko tarha on käyty läpi. Rypäleet kootaan

suuriin sammioihin, ja sitten alkaa puserrus. Mutta   se ei enää kuulu

iloiselle poimijaparvelle, joka siirtyy naapuritaloon, missä sama työ

alkaa, sama ilonpito jatkuu, samat laulut ja kokkapuheet toistuvat. Ja

illalla kaikuu taas tanhualta tanssi, niinkuin edellisessäkin paikassa.



Mutta   jos rypäleet ovatkin kypsiä ja kauniita, ei talonpojan viini

aina ole ensiluokkaista. Se riippuu valmistuksesta. Tynnyreiden

puhdistuksessa on suuri työ, eikä talonpoika aina viitsi sitä niin

huolellisesti tehdä kuin olisi välttämätöntä. Kunhan huuhtaistaan

vähän, ja sitten saa jo tynnyri uuden sisällön. Sen vuoksi happaneekin

viini pian ja menettää arvoaan. Mutta ei talonpoika siitä välitä.

Hänhän käyttää sitä vain omaksi tarpeekseen. Sellaisia »viinin

murhaajia» on Unkarissa paljon.



Toista on suurissa kartanoissa. Siellä puhdistetaan tynnyrit mitä

perusteellisimmin, ja kyllä niissä puhdistamista onkin. Ajatelkaapa

astiaa, joka vetää lähemmäs 9 000 litraa viiniä. Se on jo niin suuri,

että pari kolme miestä hyvin mahtuu sisälle istumaan. Eräässä suuressa

viinikellarissa Tállyassa näytettiin minulle kerran tuollaista suurta

viinitynnyriä, jossa kaksi unkarilaista upseeria oli ollut piilossa

Rákóczin sotien aikana, kun itävaltalaiset ajoivat unkarilaisia takaa.

Samassa kellarissa näin myös pulloja, joihin viini oli pantu 110

vuotta sitten. Romanialaiset olivat rosvotessaan myös tätä kellaria

verottaneet, ryöstäneet sieltä kaikki kalleimmat viinit. Vain muutama

pullo kaikkein vanhinta lajia oli tilanomistajan onnistunut piilottaa.

Minäkin sain taskuuni pari kappaletta, mutta niiden ikä ei sentään

ollut kuin 42 vuotta. No ikää siinäkin on   viinin iäksi. Tuollainen

pullo täytyy yhdellä kertaa nauttia, sillä vanha viini ei kestä

yhteyttä ilman kanssa. Jos sitä säästetään, niin toisena päivänä se on

jo makunsa menettänyt.



Toin viime keväänä Ilmari Kiannolle tuliaisiksi tuollaisen pienen

pullon ja sain sitten kesällä Unkariin häneltä tuohelle kirjoitetun

kiitosrunon, jossa oli mm. seuraava paikka:





    Saapui pullo pieni,

    ah, niin pieni vaan.

    Pustan puhdas sieni,

    suuri arvoltaan.

    Tonavanko vettä?

    Ei, vaan Tokajin.

    Sainpas maistaa mettä

    Mauri Jókain...





Niin   tämä »Tokajin vesi» ja »Mauri Jókain mesi» on Unkarin tärkeimpiä

tuotteita. Se on vientitavara, joka tuo maalle miljoonia... toisi

enemmänkin, jolleivät Unkaria joka taholla ympäröisi vihamieliset

naapurit, jotka eivät mitään osta. Puola tekee ainoan poikkeuksen,

se ostaa Unkarin viinejä suuremmissa määrin. Sen vuoksi on viinin

hinta halpa, kun siitä suuri osa jää omassa maassa käytettäväksi.

Köyhimmässäkin unkarilaisessa pöydässä sitä on tarjolla. Soodavedellä

sekoitettuna sen halvimman lajin hinta tuskin kohoaa maidon hintaa

korkeammaksi, sillä maito on Unkarissa kallista   28 30 filleeriä

litra. Sitä paitsi sitä ei ole totuttu käyttämään. Se kuuluu jo

paremmin ylellisyystavaroihin niinkuin voikin, jota unkarilainen

työmies vain ani harvoin voi leivällensä levittää.



Mutta   suomalainen lukija ehkä kysynee: mitenkä on sitten Unkarin

kansan raittiuden laita?



Se ei ole niinkään huonosti kuin luulisi. Ehdottomasti raittiita

ihmisiä tapaa tietysti harvemmin, mutta sellaisiakin on. Tavallisesti

viiniä käytetään kohtuullisesti, sitä nautitaan aina miedonnettuna.

Senpä vuoksi onkin humalainen Unkarissa harvinainen ilmestys, siitä

huolimatta, että viinin käyttö on niin yleinen ja levinnyt kaikkiin

kansan kerroksiin. Sananparsi sanoo, että unkarilainen tarvitsee vettä

vain kaksi kertaa elämänsä aikana: syntyessään ja kuollessaan. Väliajan

hän käyttää viiniä. Siitä voisi jo tehdä melko jyrkkiä johtopäätöksiä  

varsinkin mitä raittiuteen tulee. Mutta   kuten sanottu, viininkäyttö

ei näy häiritsevän unkarilaisen elämän säännöllistä tahtia. Se näyttää

päinvastoin kuuluvan siihen olennaisena, erottamattomana tekijänä.









XXV.



»PIKKU PETPFI.»





Öcsi on kolmetoistavuotias, katolista kymnaasia käyvä poika, vaikka

muuten onkin evankelinen. Katoliseen kouluun hänen on täytynyt mennä

sen vuoksi, ettei siinä kaupungissa, missä hän asuu, ole evankelista

lukiota.



Öcsi on kaunis poika, mustatukkainen, mustasilmäinen, ja kasvot

ovaalinmuotoiset. Iho on valkoinen, hieno, melkein kuin tytöllä, mutta

kaukana on tyttömäisyys Öcsistä. Hän on reipas, terhakka miehen alku.

Joku on antanut hänelle Pikku PetQfin nimen, koska hänen ulkomuotonsa

muistuttaa tuota kuuluisaa runoilijaa. Mutta   muuten on Öcsi

mahdollisimman kaukana runouden ja kirjallisuuden maailmasta. Runojen

lukeminen on hänestä suorastaan ikävää. Paljon mielenkiintoisempaa on

kissojen jahtaaminen kumipyssyllä tai koppakuoriaisten kerääminen.



Öcsi on neljännellä luokalla, ja hänen isänsä, hiilikauppias, sanoo,

että hän auttamattomasti jää luokalle. Kun tiedustelen syytä siihen,

vastaa hän lakonisesti:



  Laiska!



Mutta   tämä Öcsin laiskuuskin on eräällä tavalla mielenkiintoista.

Vaistoan siinä jonkinlaista varhain herännyttä kapinahenkeä koulun

vanhanaikaisuutta kohtaan. Hän väittää, että kaikki opettajat ovat

»mätiä».



En tunne lainkaan Öcsin koulua enkä sen opettajistakaan muita kuin

yhden ainoan   latinankielen lehtorin. Mutta minä uumoilen, että

tuossakin koulussa on monta »leipätohtoria», jotka päästäkseen leivästä

kiinni ovat antautuneet opettajan virkaan, vaikk'ei heillä ole siihen

minkäänlaista taipumusta   puhumattakaan harrastuksesta tai siitä, että

osaisivat ymmärtää nuorisoa.



  Yksi meillä on kiva opettaja. Se sanoo itsekin suoraan, että tämä on

ikävää. Mutta   sille me luemme.



Ja Öcsi kyökkäsee mäkeä ylös, kädet selän takana ja heiluttelee

päätään. Me olemme matkalla Hejöcabaan ja kävelemme yli Avasin.



  Dicsértessék Jézsust Kristust! [Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!]



Vanhanpuoleinen herra, katolisen papin puvussa, oli tullut meitä

vastaan, ja Öcsi oli tervehtinyt häntä viemällä oikean käden lakin

reunaan. Unkarissa käyttävät koululaiset erikoisia koululakkeja, eikä

niitä oteta pois päästä tervehdittäessä. Öcsin lakki oli sininen, ja

siinä oli liehuva kurjensulka.



  Kuinkas sinä, joka olet evankelinen, tervehdit katoliseen tapaan?  

kysyin minä.



  No... kun on pakko! Eikös sekin, Arvi-bácsi, ole eri mätää? Minä olen

evankelinen... ja kuitenkin minun pitää tervehtiä katoliseen tapaan.

»Dicsértessék Jézsust Kristust!» Hm! Miksei saa sanoa: Hei!?



Ja Öcsi katselee hajamielisen näköisenä ympärilleen aivan kuin olisi

unohtanut jotakin.



Minä huomautan, ettei oppilaan sentään sopinut tervehtiä opettajaansa

noin tuttavallisesti. Siitä kärsi kuri.



Mutta   Öcsi oli toista mieltä.



  Suvaitseehan Arvi-bácsikin sanoa: Hei! Ja minä vastaan samalla

tavalla. Miksei siis samalla tavalla opettajallekin saa sanoa: Hei!

Mutta   ne ovat niin mätiä, että niiden pitää aina mennä Jumalan selän

taa.



Keskustelemme tästä periaatteellisesta kysymyksestä. On lämmin päivä...

ja aurinko heloittaa täydeltä terältä. Hiki kohoaa otsalleni... mutta

muuten nautin tästä kauniista päivästä ja pienen toverini seurasta.

Öcsi kyökkäsee rinnallani, koettaen astua samaa jalkaa kanssani. Jos

minä panen kädet selän taa, panee hänkin... ja sitten hän astelee

mietteissään niinkuin vanha mies. Mutta   vaikka hän astuukin noin

näennäisen rauhallisena ja vakavana, ehtii hän silti huomata ja kuulla

kaiken, mitä ympärillä tapahtuu.



  Arvi-bácsi! Turilas!



Ja Öcsi pysähtyy, nostaa oikean käden etusormen pystyyn ja katseen

kiertäessä kaarta kuuntelee tarkkaavaisena.



  Tuonne lentää... vuorta alas. Tulee kesä!



Niin   kesä nyt oli tulossa. Pensasaidat kapean tien molemmin puolin

tekivät jo lehteä. Huviloiden viinitarhoissa kuhisi työ. Siellä

kuokittiin ja taottiin. Jostakin kantautui nenään tuore maalin

haju. Siellä oli joku jo maalaushommissa. Minun ajatukseni lensivät

Kotisaloon, Itä-Hämeessä olevaan kaukaiseen saareen. Siellä oli järvi

vielä jäässä... ja venheet nukkuivat talaassa talviteloillaan.



Kuin olisi arvannut ajatukseni, kysäisi Öcsi äkkiä:



  Suvaitseeko Arvi-bácsi lähteä Suomeen?



Aikomus oli lähteä. Suomen kesä oli sentään kovin kaunis.



  Minä kysyn sen vuoksi, että olisi ollut hauska, jos Arvi-bácsi olisi

suvainnut olla minun konfirmatiossani.



  Joko sinä käyt rippikoulua?



  Jo. Olen käynyt koko kevään.



No... minkälaista siellä oli?



Öcsi äimisti. Minä odotin jo, että hän antaisi siitäkin tuon tavallisen

mainesanansa: »mätä». Mutta   ei. Hän ei vain ollut oikein tyytyväinen

opetukseen.



  Onko se oikein, kun pappi naurattaa rippikoulussa?



Hän oli saanut minusta jonkinlaisen auktoriteetin... niin ehdottoman ja

varman, että minua peloitti. Mietin siis, ennen kuin kysyin:



  Mitenkä se sitten naurattaa?



  No... kertoo kaikenlaisia juttuja. Kertovatko Suomen papit juttuja

rippikoulussa?



Eihän se kuulunut rippikoulun ohjelmaan. Rippikouluhan oli vakava koulu.



  Niin minustakin! Mutta   siellä me vain vaihdamme postimerkkejä

ja syömme suklaata tunnillakin. Saako Suomessa syödä suklaata

rippikoulutunnilla?



Ei Suomessa saanut syödä missään koulussa millään tunnilla mitään.



  Ei meilläkään kymnaasissa. Kun kerran yhdellä kamprulla oli voileipää

suussa... suuri pallo poskessa, niin opettaja tuli ja posahutti

poskelle, niin että se leipäpallo lensi ja sattui muuatta jutskupoikaa

otsaan! Se oli eri jännää!



Ja samassa oli Öcsi jo ehtinyt siepata tieltä kivenmukulan ja ampua

sillä tien yli loikkaavaa kissaa. Mirri päästi pahan naukaisun ja

hävisi pensaikkoon.



  Älä sinä ammu eläimiä!   toruin minä.



Öcsi hymyili anteeksipyytävästi.



  Kissoja vain... kun ne hävittävät linnunpesiä.



  Ethän sinä vain lintuja ammu?   tiukkasin minä.



  En! Kuinkas minä niitä! Nehän ovat niin sieviäkin. Mustalaispoikia

vain toisinaan posahutan housun takalistoihin, kun ne riippuvat oikein

alhaalla. Poks! Ei se käy kipeästi.



Kuljemme ohi pienen, sievän huvilan. Pitkine loivakattoisine

kuisteineen se näyttää kuin silmiään varjostaen tähyävän jonnekin

kaukaisuuteen vuoren jyrkällä rinteellä.



  Tässä asuu Pechtin setä. Suvaitsetteko tuntea, Arvi-bácsi?



Kyllä minä herra Pechtin tunsin. Seminaarin opettaja.



  Niin... ja evankelinen.



Aivan niin.



  Ja sen rouva on meidän rovastin sisar.



Senkin tiesin. Olin monesti käynyt Pechtin herrasväen luona. Herra

Pecht itse oli hyvä musiikkimies.



  Se soittaa ilman nuottejakin, selitti Öcsi.   Meidän Babukin soittaa,

mutta   ei se ilman nuotteja pysty.



Astelimme hetkisen äänettöminä. Öcsi vain vihelteli. Siinä kasvoi tien

syrjässä keltaisia kukkia. Yks'kaks' oli Öcsi polvillaan ja noukki

kukkia täyttä päätä.



  Mitä? Löysitkö jonkin harvinaisen...?



Öcsi vilkaisi minuun, hymähti vähän, mutta ei vastannut mitään.

Seuraavassa tuokiossa hän seisoi edessäni, kukkakimppu kädessään.



  Tessék parancsolni!   sanoi hän kumartaen.



Kas vain sitä Öcsiä, kun osasi olla huomaavainen! Minä kiitin.



  Minä tiedän, että Arvi-bácsi suvaitsee pitää kukista.



Ja Öcsi oli taas pannut kädet selän taa ja kyökkäsi siinä rinnallani,

etukumarassa olevan pään nyökätessä askelten tahdissa.



Keskustelimme taas kouluasioista. Öcsi oli saanut ala-arvoisen numeron

latinassa.



  Mitä te nyt luette?



  Ovidiusta.



Minä katsahdin hämmästyneenä poikaan. Mitä? Ovidiusta? Ja neljännellä

luokalla jo! Eikö se ollut liian vaikeaa?



  Kyllä se on koko visaa, mutta minä opettelen ulkoa.



  No... osaatko sinä hyvin kääntää?



  Joskus osaan... joskus en. Kun Dani-bácsi oikein hyvin selittää, niin

silloin se menee. Mutta... miksikähän latinaakin pitää lukea.



No   kun se oli kaiken sivistyksen pohja ja perusta.



  Ääts!   pääsi Öcsiltä, ja samassa hän taas ampua poukautti tien yli

juoksevaa kissaa. Mutta tällä kertaa ei laukaus sattunut.



  En minä siitä sivistyksestä... mutta kun Arvi-bácsikin on suvainnut

lukea... ja kun Suomessakin luetaan, niin minäkin koetan lukea.



Hänen silmänsä olivat intoa täynnä, kun hän jatkoi:



  Suvaitsitteko huomata, Arvi-bácsi? En saanut sattumaan tällä kertaa!

Minä kehoitin häntä heittämään tuon kumipyssyn pois. Ne olivat

vaarallisia vehkeitä.



  Saatat jonakin päivänä ampua jonkin kauppapuodin ikkunan rikki... ja

isäsi saa maksaa.



  En minä niin tyhmä ole, että sillä tavalla ampuisin...



Minua nauratti. Öcsi oli niin veikeän näköinen. Olimme saapuneet

muutaman pensasaidassa olevan aukon kohdalle, jota ruostuneet

piikkilangat reunustivat. Minä olin käyttänyt tuota »takaporttia»

kaupunkiin kulkiessani, kun viinitarhan veräjä oli lukossa.



  Tässäkö se on?



  Tässä.



Humpsis! Yks'kaks' sukelsi poika aukosta läpi, niin että vilahti vain,

Minä kömmin varovaisesti perässä, sillä en halunnut repiä vaatteitani

piikkisessä pensaikossa. Hetkisen kuluttua seisoimme toisella puolen,

päärynäpuun alla, vihreällä ruohomatolla ja hymyilimme toisillemme

onnellisina.



Olimme perillä.



Iltapäivällä nousimme korkealle lavalle, joka oli ylhäällä viinivuoren

harjalla, ja katselimme sieltä eteemme leviävää kaunista seutua. Öcsin

serkkutytär oli kolmantena... parissakymmenissä oleva neitonen.



  Kenestä sinä nyt pidät, Öcsi?   kysyi hän.



  Sinusta!



  Ja haluaisit mennä naimisiin minun kanssani?



  Tietysti!



  Mutta... minähän olen sinulle melkein kuin täti.



  Mitä se haittaa! Sinun täytyy odottaa! Katsopas! Yksi, kaksi,

kolme... (Öcsi laskee sormillaan)... neljän vuoden perästä minä

olen ylioppilas. Sitten neljä, viisi vuotta lakikoulussa   yhteensä

yhdeksän. Yhdeksän vuoden perästä minä nain sinut!



  Mutta... entäs latina?



  Luetaankos lakikoulussakin latinaa?



  Tietysti!



  Ääts!   pääsee Öcsiltä.   Sitten täytyy katsella muualta...



Ja hän jää mietteissänsä tuijottelemaan jonnekin etäälle eikä puhu

pitkään aikaan mitään.



Muistelin edellistä joulua. Öcsi oli ostanut minulle lahjaksi kynän.

Mutta   miten ollakaan... Hejócsabaa kohti talsiessaan hän oli sen

pudottanut. En ollut koskaan nähnyt häntä niin onnettomana. Hyvän

aikaa eteisessä itkettyään hän oli vihdoin uskaltautunut sisälle ja

ilmoittanut häntä kohdanneen onnettomuuden.



Vai että putosi! olin minä huudahtanut. No... katsopas! Putosi.



  Mutta... jos koettaisit mennä hakemaan, olin minä huomauttanut.



  Tullin tällä puolen minä otin nenäliinan taskustani   siinä oli

sellainen liukas kivikin... ja... ja sitten minä niistin nenäni.

Silloin se varmaankin putosi.



  Koetapas mennä etsimään.



  Jeekutti, jos löytäisin... niin olisin onnellinen...!



Puolen tunnin kuluttua hän oli palannut, silmät loistaen. Henkikään ei

ollut tahtonut kulkea, niin hän oli ollut innostunut.



  Se oli aivan siinä... siinä... sen liukkaan kiven vieressä!   oli

hän selittänyt, ja hänen kasvojensa ilme oli vaihdellut joka hetki.  

Siihen oli pudonnut. Minä otin nenäliinan taskustani... näin (hän oli

näyttänyt)... niistin nenäni... näin (hän oli näyttänyt)... pistin

rätin taskuun... näin (hän oli näyttänyt)... ja silloin se oli jo

mennyt! Niin se maata pötkötti siinä mukavasti... sen liukkaan kiven

vieressä!



Hän oli kipristänyt nenäänsä yhtä paljon jännityksestä kuin

mielihyvästäkin ja näyttänyt minulle, kuinka kynään lyijy vaihdettiin.



  Kirjoittaakos Arvi-bácsi nyt tällä?



  Kyllä... kiitoksia vain paljon!



  Minustako?



  No... vaikkapa sinustakin.



  Eri jännää! Minä kerroin pojillekin, että Arvi-bácsi kirjoittaa

kirjaa.



  No... mitäs ne sanoivat?



  Sanoivat vain, että »mikäs kumma se on. Sehän on kirjailija».   Ne

ovat sitten eri mätiä   ne pojat!



Öcsi oli ottanut minun puukkoni, vetänyt sen esiin tupesta ja leikkinyt

sillä. Yht'äkkiä hän oli sujauttanut sen takaisin tuppeen ja ripustanut

vyölleen.



  Pelkäävätkö suomalaiset puukkoa?



  Eivät.



  Mutta   täällä pelkäävät.



Hän oli kävellyt muutaman askeleen edestakaisin, syvissä mietteissä,

kädet housun taskuissa ja pysähtynyt sitten äkkiä eteeni.



  Arvi-bácsi! Minäkin tahtoisin saada tämmöisen.



  Minkätähden?



  No... kun se Dani-bácsi aina sitä Ovidiustaan... niin minä tällä

hiukan peloittelisin.



Ja hän oli heiluttanut veikeän näköisenä puukon tuppea ja katsellut

minua veitikkamaisesti silmiin.



  Suvaitsetteko luulla, Arvi-bácsi, että se pelkäisi?



  En usko. Lehtori Szabó on metsämies.



Öcsi oli pannut puukon paikoilleen pöydälle ja huokaissut.



Ei näkynyt mikään auttavan. Tämä maailma oli sentään hirvittävä, kun

se pakotti kolmetoistavuotiaan miehenalun lukemaan sellaistakin kuin

latinaa. Vaikka hän paljon mieluummin olisi mennyt naimisiin tai

lähtenyt Suomeen... tai ruvennut nuohoojaksi. Ei auttanut. Kaikki

olivat sitä mieltä, että koulua oli käytävä... isä, äiti, Pali-setä,

Irene-täti, serkkutytöt ja Arvi-bácsi... Arvi-bácsikin, vaikka hän oli

sille tuonut lahjaksi niin kauniin kynän.



Ja kun minä seuraavan kerran olin kohottanut päätäni ja silmännyt

ympärilleni, oli Öcsi hävinnyt huoneesta.









XXVI.



ERI KIRKKOKUNTIA.





»Szt. Endressä on kuusi kirkkoa, mutta ei yhtään Jumalaa.» Näin lausui

kerran suuri unkarilainen kriitikko ja runoilija Gyulai Pál Szt. Endren

pikkukaupungista, joka sijaitsee samannimistä saarta vastapäätä,

Budapestistä pohjoiseen. Se on omituisesti sanottu, mutta se sisältää

kuitenkin erään totuuden! Unkarissa on suuri joukko eri kirkkokuntia

ja eri uskontunnustuksia. Tämä uskontunnustusten kirjavuus sekoittaa

siinä määrin uskonnollisen elämän, että siitä on melko vaikea saada

kokonaiskuvaa.



Roomalaiskatolinen kirkko on valtakirkko. Kun paavi Sylvester

II kruunasi P. Tapanin, laski hän tavallaan perustuksen Unkarin

katoliselle kirkolle, ts. silloin Unkarista tuli katolinen maa

virallisesti, ja P. Tapanin kruunu sai eräänlaisen sakramentaalisen

merkityksen. Uskonpuhdistuksen aikana levisi reformatio Unkariinkin,

etupäässä kalvinilaisessa hengessä, mutta Habsburgien toimeenpanema

vastareformatio hävitti sen melkein kokonaan. Vain pienen pieni

määrä protestantteja jäi jäljelle. Niistä muodostavat reformeeratut

valtaosan, evankelisten (luterilaisten) jäädessä aivan pieneen

vähemmistöön.



Minkälainen on Unkarin roomalaiskatolinen kirkko?



Ulkonaisesti se tekee yhtä mahtavan ja voimakkaan vaikutuksen kuin sama

kirkko missä hyvänsä muualla katolisessa maassa. Kirkkorakennuksia on

paljon, ja ne ovat loistavasti, usein aivan ylellisesti sisustettuja.

Papisto on runsas ja monilukuinen. Kirkon hallussa on suunnattomat

maa-alat, josta osaltaan johtuu se, ettei maakysymystä ole vielä

tähän mennessä voitu tyydyttävästi ratkaista. Katolinen kirkko

  sikäli kuin tämän kirjoittaja on asian käsittänyt   vastustaa

sitä jyrkästi. Sen vuoksi katolisen kirkon piiristä tavataankin

Unkarin kaikkein vanhoillisin aines. Se oli esim. viimeiseen saakka

Habsburgien kannattaja   kunnes »Anschluss» särki nämä haaveet. Se

on kaikkein sitkein kehityksen jarruttaja, sillä sen on hyvin vaikea

seurata aikaansa. Katolisesta kirkosta saa Unkarissa saman käsityksen

kuin muuallakin katolisissa maissa: se on laitos, institutio,

joka on hyvin raskasliikkeinen, mutta joka toimii voimakkaasti ja

määrätietoisesti. Sen organisatio on hyvä. Ulkonaisesti sillä näyttää

olevan suuri sananvalta ja kannatus, ja sen päämääränä on taistelu

kaikkia ei-katolisia ilmiöitä vastaan. Minkä verran se sisällisesti

vaikuttaa   on vaikea sanoa. Actio catholica [Katolinen liike.]

on kyllä voimakas, ja sen haaraosastoja on ympäri maata, mutta se

vaikuttaa enemmän ulkonaiselta poliittiselta järjestöltä kuin ihmisten

uskonnollis-siveellistä elämää harrastavalta yhdistykseltä.



Ja kuitenkin on katolisenkin kirkon piirissä paljon persoonallisesti

hurskaita ja syvästi uskonnollisia ihmisiä, joille henki on enemmän

kuin ulkonaiset muodot ja seremoniat.



Meitä suomalaisia lähempänä ovat tietysti protestanttiset piirit  

olimmepa sitten uskonnollisia tai emme. Sillä niin suuri vaikutus

on sillä hengellä, jonka piirissä olemme lapsuudestamme asti

kasvaneet, ettemme siitä noin vain yks'kaks' vapaudu. Kotimaan rajojen

ulkopuolella sen tavallisesti huomaa. Kaikin, mikä näyttää kotoiselta,

tutulta, suomalaiselta, on meille rakasta ja siihen me kiinnymme. Niin

on esim. Unkarin protestanttisen kirkonkin laita.



Unkarin protestanttinen kirkko on pieni ja siitäkin   kuten jo

mainittiin   kuuluu suurin osa kalvinilaisiin. Tilaston mukaan on

viimeksimainittuja Tynkä-Unkarin alueella 1 800 000, kun luterilaisia

on vain vähän yli puoli miljoonaa. Mutta   jos katselemme näitä

molempia kirkkokuntia sivistystekijöinä, joutuvat ne katolisten

rinnalla sangen edulliseen valoon.



Antakaamme tilaston puhua.



Yliopiston kurssit suorittaneista oli v. 1937 jokaista 1 000 henkeä

kohti:



luteril. 14, reform. 8, roomal.kat. 8, kreikkal.kat. 5.



Yliopistotutkinnon suorittaneita:



luteril. 36, reform. 20, roomal.kat. 24, kreikkal.kat. 15. Kuusi

luokkaa kansakoulua käyneitä:



luteril. 635, reform. 425, roomal.kat. 398, kreikkal.kat. 219.



Luku- ja kirjoitustaitoisia:



luteril. 916, reform. 859, roomal.kat. 835, kreikkal.kat. 696.



Koulujen ylläpitoon osaaottavia:



luteril. 76, reform. 61, roomal.kat. 52.



Tästä päättäen muodostavat siis Unkarin luterilaiset maan

sivistyneimmän osan.



Mutta   samalla he reformeerattujen kanssa ovat kaikkein köyhimpiä,

sillä



100 000 roomal.kat. kohti tulee kirkkojen maa-alueista



15 200 tynnyrinalaa;



100 000 reformeerattua kohti 2 700 tynnyrinalaa;



100 000 luterilaista kohti ainoastaan 1 850 tynnyrinalaa.



Ja kuitenkin heidän uhrinsa maailmansodassa olivat kaikkein suurimmat.

Sillä 1 000:sta miehestä saavutti sankarikuoleman:



luteril. ........................ 47,



reform. ......................... 44,



roomal.kat. ..................... 42,



kreikkal. kat. .................. 36,



ortod. .......................... 23,



juutal. ......................... 22.



Mitä siveelliseen elämään tulee, ovat protestantit siinäkin suhteessa

maansa kaunistus. Sillä 1 000 vastasyntyneestä lapsesta oli v. 1937

aviottomia:



luteril. ....................... 178,



reform. ........................ 211,



roomal.kat. .................... 215,



kreikkal.kat. .................. 231.



100 000 rikoksista tuomittua kohti tuli samana vuonna:



luterilaisten osalle ............548,



reform. .........................702,



roomal.katol. ...................808,



kreikkal.kat. ...................980 henkeä.



Ja kuitenkin nimitti paavi Leo XIII luterilaisuutta »ruina morum

ultima ksi»   tapojen viimeiseksi raunioksi.



Tämä on evankelisten laatima tilasto, ja voi olla, että katolilaisten

laatimana numerot jonkin verran muuttuisivat. Mutta missään tapauksessa

ne eivät voisi muuttua niin suuresti, että luterilaiset menettäisivät

kunniapaikkansa. Unkarin katoliset opetusministerit ovat tämän

myöntäneet   viimeksi opetusministeri Hóman. Ja Unkarin historiahan

opettaa meille, että hyvin monet veljeskansamme huomatuimmista

miehistä, jotka me täällä kaukaisessa Pohjolassakin tunnemme, olivat

protestantteja. Niinpä olivat esim. luterilaisia Sándor PetQfi ja

Lajos Kossuth, reformeerattuja esim. Mauri Jókai ja János Arany.

Nykyisistä Unkarin johtavista kirjailijoista ovat reformeerattuja:

Zsigmond Móricz, Dezsö Szabó, János Kodolányi ja József Erdélyi. Samoin

maalareista ja kuvanveistäjistä on hyvin moni protestantti. Unkarin

valtionhoitaja Horthy on kalvinilainen. Jne. Tämä merkitsee suurta

sivistyspanosta, kun on kysymys niin suuresta vähemmistöstä kuin minkä

Unkarin protestantit maan katolisen väestöryhmän rinnalla muodostavat.

Mutta   norjalainen Henrik Ibsenhän sanookin, että vähemmistö on aina

oikeassa.



Roomalaiskatolinen kirkko osaa muuten hyvin valvoa

etunsa. Seka-avioliitoista se hyötyy aina niin sanotun

reverzális-järjestelmän kautta. Sillä tavalla menettää

protestanttinen kirkko vuosittain paljon jäseniään.



Ei siis ole ihme, että näiden eri kirkkokuntien kesken on

olemassa taistelua ja jännitystä. Suurimpana ja vahvimpana

sortaa roomalaiskatolinen kirkko usein heikompaansa. Kouluissa

harjoitettu propaganda tuo tämän jännittyneisyyden kodinkin piiriin.

Saattaa tapahtua, että katolinen lapsi koulusta tullessaan sanoo

protestanttiselle äidilleen, ettei tämä ole isän laillinen aviopuoliso,

koska ainoa oikea ja autuaaksi tekevä katolinen kirkko ei ole

heidän avioliittoansa vahvistanut   siitä huolimatta, että he ovat

porvarillisesti vihityt ja saaneet jommankumman   joko reformeeratun

tai luterilaisen kirkon siunauksen. Kuka on näin opettanut?

Fötisztelendó úr   koulun uskonnon opettaja. Vaikeassa asemassa on

siinä äiti. Mutta   mitä tehdä? Ei sovi sekaantua lapsen uskonnon

opetukseen. Katolinen koulu ei sitä salli.



Kaikkialla yhteiskunnallisen elämän alalla, missä kirkolla vain

on jotakin sananvaltaa, esiintyy tämä jännitys, tämä kilpailu.

Katolilaiset saavat etusijat. Siinä unohdetaan usein asianomaisen

ansiot, kansalaiskunto ja kyky ja annetaan uskontokysymyksen yksinomaan

ratkaista. Räikeimmin tämä tulee näkyviin kaupunkien hallinnossa.

Monessa kaupungissa, missä katolilaiset muodostavat enemmistön   ja

senhän ne tekevät melkein jokaisessa   rakennuttaa kaupunki kirkkoja

katolisille seurakunnille. Näihin käytetään yleisellä verotuksella

koottuja tuloja, joihin protestantitkin tietysti ovat ottaneet osaa.

Näin he joutuvat avustamaan kirkkojen rakentamisessa katolilaisia.

Mutta jos he itse pyytävät kaupunginhallitukselta avustusta oman

kirkkonsa rakentamiseen, hylätään heidän pyyntönsä tavallisesti. Ja sen

vuoksi he saavat turvautua vapaaehtoiseen keräykseen. Näin on minulle

kertonut eräs hyvin huomattava evankelisen kirkon johtomies, eikä

minulla ole mitään syytä epäillä hänen tiedonantojaan.



Kilpailua ja taistelua siis on, ja tässä taistelussa Unkarin

protestanttinen kansa usein kärsii tappion. Mutta   kuntonsa ja

lahjakkuutensa puolesta se usein myös voittaa. Niinpä on Budapestin

evankelinen lyseo useamman kerran voittanut koulujen väliset kilpailut

eri oppiaineissa. Mutta   siitä huolimatta ei evankelisluterilaisen

Suomen opetusministerille, kun hän syksyllä 1937 kävi Unkarissa

kulttuurisopimusta solmiamassa, suvaittu näyttää tätä Budapestin

kuuluisaa lyseota   paremmin kuin muitakaan luterilaisia laitoksia. No,

se on selvä: ohjelma oli valtion puolelta laadittu, ja siinä tahdottiin

antaa yksinomainen sija vain Unkarin katolisen maailman ilmiöille.



Tämä saattaa jo tuntua kiivailulta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

Kaikki kunnia katoliselle kirkolle ja sen työlle, silloin kuin se

edistää ihmiskunnan parasta. Ja toiselta puolen: ankara tuomio kaikille

kirkoille   olivatpa ne sitten luterilaisia tai kalvinilaisia   silloin

kuin ne asettuvat estämään sellaista, mistä kuolematon ihmishenki on

aina kaikkein kiivaimmin kiinnipitänyt: esim. tieteellisen tutkimustyön

vapautta. Historia osoittaa kyllä, että protestanttiset kirkkokunnat

ovat harvemmin tähän syntiin langenneet kuin roomalaiskatolinen. Kaikki

inhimillinen on heikkoa ja puutteellista, niinpä eri kirkkokunnatkin.

Lopettakaamme siis tämä luku leppoisasti ja kertokaamme, mitä muutaman

Länsi-Unkarin kaupungin eri kirkkojen kellot joka päivä »juttelevat»

toisilleen:



Yläkaupungin kirkonkellot soittavat: Jo reggelt, jo reggelt, jo

reggelt! (Hyvää huomenta, hyvää huomenta, hyvää huomenta!) Siihen

yhtyvät sistersiläiskirkon kellot viattomine kysymyksineen: Mi ujság,

mi ujság, mi ujság! (Mitä uutisia, mitä uutisia, mitä uutisia?)

Fransiskaaniluostarin kirkonkellot juoruavat nopeassa tahdissa: Egy

kis fiu született, egy kis fiu szülletett, egy kis fiu szülletett!

(Pikku poika syntyi, pikku poika syntyi, pikku poika syntyi!)

Naapurissa olevan seminaarikirkon kellot kyselevät heti uteliaina:

Ki az apja, ki az apja, ki az apja! (Ken on isä, ken on isä, ken on

isä?). Johon piispankirkon syvä-ääniset kellot kumeasti vastaavat: Egy

kanonok, egy kanonok,egy kanonok! (Eräs kaniikki, eräs kaniikki, eräs

kaniikki!). Siihen helähtävät nunnaluostarin kirkonkellot ilkkuvasti

soimaan: Mindjárt tudtam, mindjárt tudtam, mindjárt tudtam! (Hetipä

tiesin, hetipä tiesin, hetipä tiesin!).



Se on tietysti luterilaisten sepittämä, niinkuin voi arvatakin. Mutta

  samanlaisia juttuja ovat katolilaiset sepittäneet protestanttien

kirkkojen kellonsoitosta. Kumpikaan ei siis jää jäljelle toisestaan.

Lohduttavana piirteenä noissa »soitoissa» on niihin kätkeytynyt

huumori. Ja huumori on todellisen inhimillisyyden kauneimpia ja

jaloimpia ilmenemismuotoja. Kunpa todella inhimillisyys kirkastaisi

ja tasoittaisi myös eri kirkkokuntien välistä taistelua ja kilpailua

veljesmaassamme Unkarissa. Silloin olisivat asiat paremmalla kannalla

kuin nykyisin. Sillä kyllä kai meidän   niin protestanttien kuin

katolistenkin   täytyy myöntää, että »moninaisissa me puutumme».



Käyskentelen muutaman reformeeratun seurakunnan hautausmaalla.

Siellä akaasioiden ja vanhojen poppelien siimeksessä nukkuvat

vainajat. Puoleksi lahonneita hautaristejä on siellä täällä, joiden

kirjoituksista ei enää saa selvää. Sen vain huomaan, että melkein

jokaisessa ovat kirjaimet B. F. R. A. (Boldog feltámadás reménye

alatt   Onnellisen ylösnousemuksen toivossa.) Pysähdyn muutaman

pystyssä olevan, lappalaisten poronpulkkaa muistuttavan muistomerkin

ääreen, josta vaivoin tavailen:





    Itt nyogszom én

    Fábián Julcsa,

    Siromon virit a

    sóska.

    Éltemben sokat

    próbaltam,

    de még ilyenre

         nem

    találtam!



    (Tässä lepään minä

    Julcsa Fábián.

    Kummullani kukkii

    suolaheinä.

    Elämässäni koettelin paljonkin,

    mutta en vielä tämmöistä

    tavannut.)





Niinpä niin. »Kummullani kukkii suolaheinä...» Siinä on päätös ja loppu

kaikista tämän inhimillisen elämän taisteluista.









XXVII.



JUUTALAISIA.





Mainitsin tämän kirjan alussa, kuinka masentavan vaikutuksen

suomalaiseen tekee Budapestin juutalaisleima. Tätä leimaa tapaa

kaikkialta Unkarista   suuremmassa taikka pienemmässä määrin. Lienee

siis paikallaan puhua tässä vähän enemmän juutalaisista. Heitä on monta

eri tyyppiä.



Kaikkein tavallisin on unkarilaisuuden vaippaan verhoutuva juutalainen,

joka toimii eri aloilla. Hän esiintyy mielellään unkarilaisena  

varsinkin jos hän joutuu edustamaan maata sen rajojen ulkopuolella.

Mutta   pohjimmaltaan hän kuitenkin useimmissa tapauksissa ajaa

oman kansallisuutensa etuja ja päämääriä. Mutta on näiden joukossa

sellaisiakin, joiden »viaksi» ei voida lukea mitään muuta kuin se,

että ovat sattuneet juutalaisina syntymään, niin kaikin puolin

kunnollisen ja hyvän vaikutuksen he tekevät. He harrastavat työtään,

ovat lujasti kiintyneet Unkarin maahan, jota pitävät isänmaanaan. He

eivät vain ole luopuneet uskostaan, vaikka eivät enää noudatakaan

sen sääntöjä. He ovat enimmäkseen neologeja, aivan moderneja, ja he

säälivät ortodoksisia veljiään, joita pitävät osaltaan syyllisinä

siihen, että heidän rotunsa on niin vihattu ja halveksittu toisten

kansojen keskuudessa. Useimmat Unkarin tieteen ja taiteen alalla

työskentelevistä juutalaisista kuuluvat tähän ryhmään.



Mutta   toista ovat afäärijuutalaiset. He eivät salaa kansallisuuttaan.

Päinvastoin he ylpeilevät siitä. He ovat varakkaita, heidän käsissään

ovat liike-elämän langat. He halveksivat unkarilaista, jota pitävät

ainoastaan kyvyttömänä kadehtijana. Heidän mielestään ovat kaikki muut

kansat jätetyt heidän armoilleen. Ja he sovelluttavat tätä uskoaan joka

päivä käytännössä, nylkien ja pettäen niin paljon kuin ennättävät.

Tähän luokkaan kuuluu Keletin (Itäaseman) vieressä olevan suurhotellin

omistajakin.



Mutta   joskus joutuu tapaamaan sellaisiakin juutalaisia, joille aine,

materia, ei enää merkitse mitään, vaan joille henki ja henkinen elämä

on tullut kokonaan pääasiaksi. He ovat epäitsekkäitä, eivät enää katso,

kuuluuko joku heidän ympäristöstään heidän »omiin ihmisiinsä» vai ei.

He haluavat vain seurata omaa, sisäistä kutsumustaan ajattelematta

mitään muuta. Olen tavannut sellaisiakin.



Istuin kerran junassa. Olin vaimoni kanssa matkalla Unkariin. Prahasta

nousi vaunuosastoomme kaksi naista, jotka heti kiinnittivät huomiotani

harvinaisen sävyisellä olemuksellaan. Sitä paitsi he puhuivat

unkaria. He olivat kuin kaksi suomalaista »pyhäkoulutätiä», jotka

palailevat jostakin pyhäkoulunopettajien kongressista. Niin herttaisen,

vaatimattoman ja sydämellisen vaikutuksen he tekivät.



Jouduin juttusille heidän kanssaan. Sain tietää, että he olivat

matkalla Palestiinaan ja olivat käyneet Prahassa sukulaisiaan

tervehtimässä. Heillä oli myös sukulaisia Pestissä, ja he olivat

Unkarissa syntyneitä.



  Olette varmaankin sionisteja?   kysyin minä.



Niin   sionisteja he olivat. Heille oli kirkastunut sionismin aate

ja Eres Israel   Israelin maa. He olivat siis jättäneet kotinsa

ja omaisensa ja siirtyneet Palestiinaan elättääkseen itsensä siellä

kättensä työllä.



Vastapäätä istuva juutalainen herra, joka oli sydäntautinen ja joka

tuon tuostakin otti muutaman tipan strofantiinia, murisi. Hän ei

hyväksynyt tuollaista haaveilua. Miksi piti lähteä Palestiinaan, kun

Euroopassa kerran oli yllin kyllin leipää? Vaikka   totta puhuen   se

leipä oli viime aikoina tullut hiukan kapeammaksi   sen jälkeen kuin

Hitler oli alkanut karkoittaa juutalaisia Saksasta, Hän, puhuja, oli

onneksi Taekkoslovakian alamainen eikä hänellä siis ollut minkäänlaista

hätää. Mutta   Hitler! Jumala tuhotkoon sen miehen!



  Me taas haluaisimme pystyttää Hitlerille muistopatsaan, virkkoi

toinen sionistineideistä, nuorempi ja miellyttävän näköinen.



Muistopatsaan! Herrasmies haukkoi henkeään. Hän sai taas lievän

sydänkohtauksen, niin että hänen piti ottaa strofantiinia. Mitä neiti

oikein tarkoitti?



  Sitä, mitä sanon. Me kiitämme Jumalaa joka päivä Hitlerin tähden.



Minäkin olin hämmästynyt. Tuo oli todella juutalaisen suusta niin ennen

kuulumatonta, että se ihmetytti. Pyysin neitiä selittämään tarkemmin.



  Katsokaapa, sanoi hän puoleeni kääntyen.   Ennen me vain himoitsimme

rikkautta, olimme liikeihmisiä ja nyljimme ympäristöämme. Ajattelimme

vain, että   kunhan meillä vain on paljon rahaa, niin silloin on

kaikki hyvin, silloin on käsissämme valta ja mahti. Kukaan meistä

ei ajatellut, että henki on enemmän kuin ruumis ja että rikkaus oli

oikeastaan hyvin kohtalokas lahja, joka useimmissa tapauksissa koitui

omistajallensa kiroukseksi. Me elimme kuin loiset... täällä Euroopan

jaloissa, vaikka kuvittelimmekin, että koko maailma oli meidän.

Tiesimme kyllä, että meillä oli oma maa... se, jonka Jumala kerran

antoi Abrahamille, mutta siellä isännöivät vieraat kansat... eikä

meillä ollut halua muuttaa sinne. Mutta sitten tuli sionismi... tuo

suuri aate, että Palestiina oli meidän. Me aloimme muuttaa sinne...

tosin aluksi hyvin vähässä määrin, sillä useimpia houkutteli vielä

maailman kulta ja rikkaus. Kunnes Hitler tuli ja avasi silmämme.



Vastapäätä istuva juutalainen herra murahteli ja katseli ohitsekiitäviä

maisemia.



  Kuinka se Hitler teidän silmänne avasi?



  Siten, että hän teki meistä köyhiä yhdellä iskulla! Rupesi

karkoittamaan meitä pois. Meiltä jäivät kodit, omaisuutemme ja

rikkautemme sinne, missä olimme ennen asuneet. Jouduimme kodittomiksi.

Silloin muistimme Israelin maan. Sehän oli Jumalan meille antama

isänmaa... ja me rupesimme muuttamaan sinne yhä suuremmissa joukoin. Ja

siellä alkoi meille uusi elämä.



Ja hän kuvasi minulle lennokkaasti oman pienen mökkinsä Karmelin

rinteellä. Välimeri välkkyi sinne... ja oranssilehdot hohtivat kuin

kulta laskevan ilta-auringon valossa. Siellä he asuivat, siellä he

tekivät työtä aamusta iltaan... hoitivat puutarhaansa, kastelivat,

kitkivät rikkaruohoa jne. Se oli ihanteellista.



  Ymmärtänette siis, minkä vuoksi olemme niin kiitollisia Adolf

Hitlerille?



Kyllä. He olivat Hitlerin kautta löytäneet itsensä.



  Aivan niin!   vastasivat molemmat yhteen ääneen, ja heidän silmänsä

loistivat kosteina.   Siksi me haluaisimme pystyttää hänelle

muistopatsaan.



He olivat sellaisia juutalaisia.



       *       *       *       *       *



Muutamana sunnuntaina viime kesänä kävelin Budapestissä ilman

päämäärää. Olin huomaamattani joutunut juutalaiskaupunginosaan ja

katselin vanhoja, epäsiistin näköisiä taloja, jotka kaikki olivat

juutalaisten asumia. Rupesi satamaan, ja minun piti äkkiä hakea

itselleni jostakin suojaa. Katselin ympärilleni. Siinä vähän matkan

päässä oli antikvaarinen kirjakauppa, joka sunnuntaista huolimatta

näytti olevan auki. Vanhanpuoleinen, kalottipäinen juutalainen seisoi

ovella, sanomalehteä lukien.



Harppasin yli kadun ja pyysin lupaa saada hetkiseksi poiketa sisään

sadetta pitämään.



  Tessék parancsolni!



Mitä ystävällisimmin mies siirsi minulle tuolin ja minä istahdin.



Se oli pieni, ahdas, hyvin vanha ja likainen kirjakauppa. Mustuneita

niteitä oli hyllyillä sikin sokin, ja nurkissa paksut pinkat

kaikenlaista kirjallisuutta kujan hajan. Kaikkialla oli pölyä ja likaa,

kaikki näytti äärettömän vanhalta ja nuhraantuneelta. Vahingossakaan

ei silmäni keksinyt missään aivan uutta kirjaa. Omistaja seisoi ovella

sanomalehteä tutkien, nenä melkein paperissa kiinni. Huomasin, että hän

oli tavattoman likinäköinen.



Haastelin yhtä ja toista. Tiskin takana istui tyttö   noin

parinkymmenen ikäinen arviolta. Hän puhui murteellista unkaria. Mutta

  hän samoin kuin isänsäkin vastailivat vain yksikantaan. Tunsin tuon

vanhastaan. He epäilivät minua. He olivat niin paljon tässä maailmassa

kokeneet, etteivät luottaneet vieraaseen.



Mutta minulla on eräs keino, jonka avulla olen tavallisesti avannut

juutalaisen maailman salaperäisen portin. Olen ruvennut puhumaan

hepreaa, ts. olen johdattanut keskustelun Vanhan Testamentin alalle ja

sitten sopivissa kohdin siteerannut profeettojen sanoja hepreaksi. Niin

tein nytkin.



  Isä! Kuuletko? Vieras herra puhuu hepreaa!



Se oli tyttö, joka näin huudahti. Ja nyt heräsi isänkin mielenkiinto.

Hän laski lehden syrjään ja tuijotti minua suurilla, likinäköisillä

silmillään.



  Vai niin! Armollinen herra puhuu hepreaa. Kuinka te oikein

sanoittekaan?



Kertasin profeetta Jesajan kujan 40. luvun 1. säkeistön.



  Te olette Espanjan juutalainen?



Minua nauratti, mutta en vahingossakaan näyttänyt sitä.



Espanjan juutalainen! Kuinka hän sellaiseen johtopäätökseen oli tullut?



  No, te äännätte hepreaa aivan kuin Espanjan juutalaiset.



Minulle selvisi. Eri maissa äännettiin hepreaakin eri tavoilla  

aivan niinkuin latinaa. Mutta   niin halusta kuin olisin tällä kertaa

ollutkin Espanjan juutalainen   en kuitenkaan viitsinyt jättää häntä

tähän väärinkäsitykseen, vaan sanoin olevani suomalainen.



Mutta   nyt ei kirjakauppias joko enää kiinnittänyt huomiotaan

oikaisuuni tai oli hepreantaitoni poistanut hänen viimeisenkin

varovaisuutensa   hän rupesi puhumaan Romanian pääministeri Gogasta.

Olinko lukenut, mitä hän oli Herran valitulle kansalle tehnyt?



Kyllä. Olinhan toki sen verran sanomalehtiä seurannut.



Mutta   olinko lukenut, kuinka hänen oli käynyt?



Olinpa tainnut siitäkin lukea.



  Niin!   huusi hän, ja hänen suuret, likinäköiset, ulospäin

pullistuneet silmänsä pyörivät silmälasien takana kuin pienet

maapallot.   Hän sai halvauksen! Ja 40 päivän perästä hänet temmattiin

täältä pois!



Niinpä niin, mutta   oliko siinä mitään merkillistä? Kerranko ihminen

täällä halvauksen sai!



  Niin!   huusi mies edelleen.   Mutta tällä kertaa kuuli Jahve

kansansa rukoukset. Kun kaikki maailman oikeauskoiset juutalaiset sekä

kotona että synagogissa rukoilivat Jumalan kostoa tälle Hänen kansansa

vainoojalle, niin Jumala kuuli heidän rukouksensa. Ja seuraus oli, että

Goga sai halvauksen... ja 40 päivän perästä hän oli vainaja!



Tässä oli siis toisenlainen tyyppi... tämä siivonnäköinen

kirjakauppias. Hän hehkui pyhää vihaa kaikkia kansansa sortajia

kohtaan. Hän uskoi kirjaimellisesti, että Jumala todella heidän

rukoustensa vuoksi oli surmannut Romanian pääministerin. Mutta  

silloinhan oli Jumala aivan toista mieltä Hitleriin nähden. Hän oli

tehnyt paljon enemmän... ja hän eli vain ja karkoitteli juutalaisia

Saksasta yhä edelleenkin.



  Hänen aikansa tulee vielä!



Ja hän pudisti sormeaan profeetallisesti.



Sade oli lakannut, ja minä toivotin hyvää päivää sekä läksin jatkamaan

vaellustani.



  Isten vele! (Jumalan haltuun!).



Hän oli taas sitä tyyppiä.



       *       *       *       *       *



Poikkesin kerran muutamassa pikkukaupungissa juutalaisten synagogaan.

Se oli loistava rakennus, harvinaisen taiteikkaasti sisustettu.

Halusin nähdä sapatin aattoillan jumalanpalveluksen. Se olikin hyvin

mielenkiintoinen. Mutta   mielenkiintoisempi oli tuttavuus, jonka

solmin tämän synagogan rabbin kanssa.



Hän oli nuori, harvinaisen sivistynyt mies. Hän vei minut kotiinsa.

Siellä oli sapattiaaton illallispöytä katettuna, ja Mooseksen lain

mukaan rabbi ehätti sen siunaamaan, ennen kuin pöydällä palavat

kynttilät olisivat palaneet loppuun. Hän tarjosi minulle lasillisen

viiniä, ja sen jälkeen istuimme haastelemaan.



Hän ei ollut yhtään varovainen. Päinvastoin häntä näytti kiinnostavan

kaikki, mikä oli hänelle uutta ja outoa. Hänelle ei totuus näyttänyt

merkitsevän yksinomaan juutalaisuutta, vaikkakin hän   isiensä

sääntöihin kasvatettuna   oli valinnutkin rabbin viran. Mutta   niinhän

oli jokaisen kristityn papinkin laita, joka ajatteli asiaa syvemmin.

Totuus oli hänellekin usein jotakin aivan toista kuin hänen oman

kirkkokuntansa uskontunnustus. Se oli usein niin syvää ja vaikeaa,

ettei siitä profeetta Jeremian sanojen mukaan käsittänyt muuta kuin

ääriä vain. Ja toisinaan se taas oli mitä yksinkertaisinta... niin

yksinkertaista ja selvää, että sitä juuri sen vuoksi oli niin vaikea

omistaa. Juuri kun olimme sen käsittämäisillämme, meidän, kävi kuin

lappalaisen, joka koetti pyydystää kiinni menentelijä-poroa. (Olinhan

äsken juuri kertonut hänelle Lapista ja noista poroista.) Tuollainen

poro väisti suopungin heiton... eikä lappalainen saanut sitä kiinni.

Samoin kävi meidänkin yrittäessämme vangita jotakin erikoista totuutta.



Mitä oli sitten tehtävä?



Meidän piti rajoittua vain ns. yleistotuuksiin, jotka meidän järkemme,

omatuntomme ja elämänkokemuksemme vahvistivat oikeiksi. Ja sellainen

oli esimerkiksi tämä: »Eikö meillä kaikilla ole yksi Isä? Eikö yksi

Jumala meitä luonut ole?» Hän katsoi minua rehellisesti silmiin, ja

minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa.



Keskustelimme paljon. Tunnit kuluivat. Pöydällä palaneet kynttilät

olivat jo aikoja sammuneet. Nousin lähteäkseni.



  Tämä oli mielenkiintoisimpia keskusteluja, mitä minulla on pitkiin

aikoihin ollut. Olen oppinut Teiltä paljon.



Niin olin minäkin häneltä oppinut... paljon sellaista, mitä en ollut

tullut koskaan ennemmin ajatelleeksi.



Hän otti kirjahyllystänsä kirjan ja ojensi sen minulle. Se oli hänen

kirjoittamansa unkarinkielinen heprean kielioppi. Valitettavasti hän ei

voinut enää kirjoittaa siihen omistuskirjoitusta, koska sapatti oli jo

alkanut ja se oli kielletty Mooseksen laissa. Mutta seuraavana päivänä

hän lupasi tulla minua tervehtimään ja silloin kirjoittaa.



  Minä ajattelen näin: tämä meidän oman uskontomme sääntöjen

seuraaminen on vain inhimillistä. Me olemme tottuneet niihin, meidät on

kasvatettu niissä ja siksi me tottelemme niitä. Mutta   sillä ei ole

mitään tekemistä varsinaisen totuuden kanssa... sen kanssa nimittäin,

että me ymmärrämme toisiamme ja toistemme maailmankatsomusta.

Lähimmäisensä ymmärtäminen on jumalallista.



Ja hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä, ja minä läksin.



Merkillistä, ajattelin käyskennellessäni hiljaisia, mutkikkaita katuja

asuntoani kohti. Se, mitä me tavallisesti pidimme jumalallisena,

olikin inhimillistä ja päinvastoin. Me kristityt ajattelimme

tavallisesti niin, että kirkon ulkonaisten sääntöjen noudattaminen

oli jumalallista   kun taas kirkkoomme kuulumattoman lähimmäisen

ja hänen maailmankatsomuksensa ymmärtäminen oli jonkinlaista

inhimillistä heikkoutta. Mutta   asia olikin ihan päinvastoin. Meidän

ahdasmielisyytemme ja suvaitsemattomuutemme teki asian käsittämisen

vain niin vaikeaksi.



Sinä iltana minun oli hyvin keveä olla. Näin eri kansallisuuksien, eri

rotujen ja eri uskontokuntien välisen taistelun hyvin yksinkertaisessa

ja selvässä valossa. Taistelu johtui siitä, että me kaikki asetimme

väärään järjestykseen käsitteet: ihminen, uskonto ja kansallisuus. Me

asetimme tavallisesti joko uskonnon tai kansallisuuden ensimmäiseksi...

ja ihminen jäi viimeiseksi. Mutta   ihminen oli asetettava

ensimmäiselle sijalle, sitten seurasi uskonto ja lopuksi kansallisuus.

Sillä oli olemassa vain kahta lajia ihmisiä: hyviä ja huonoja. Jos

kaikki maailman kansat oppisivat tämän yksinkertaisen läksyn...

oppisivat ja omaksuisivat sen yhtä kiihkeästi, yhtä intohimoisesti kuin

ne nyt omaksuivat itsekukin oman uskontonsa ja kansallisuusaatteensa,

niin siiloin olisi ihmiselämä varmasti paljon onnellisempaa ja

oikeudenmukaisempaa.



Roomalaiskatolisen kirkon kello löi jossakin kaksitoista. Oli puoliyö.

Muistin rabbin pöydällä palaneet kynttilät ja niiden sammumisen.

Isäntäni oli maininnut jotakin sellaista, että ne kuvasivat päivän

loppua ja uuden alkua, »Tuli ehtoo ja aamu... toinen päivä.» Päivän

alku oli siis oikeastaan ilta. Mutta   meidän mielestämme oli siinä

välillä yö... ja tämä yö oli juuri sitä ymmärtämyksen puutetta... sitä

eri kansallisuuksien, rotujen ja kirkkojen välistä vihaa ja taistelua,

joka teki elämän niin raskaaksi. Asia oli paljon yksinkertaisempi.

»Tuli ehtoo ja aamu... toinen päivä.»



Ihmeellistä! Totuus oli välistä hyvin yksinkertainen.



       *       *       *       *       *



Olen tahallani tahtonut esittää pari poikkeuksellista juutalaistyyppiä.

Heitä on varmasti enemmänkin. Mutta yhtä varmaa kuin tämä on myös

se, että suurin osa Unkarinkin juutalaisista on maalle vahingoksi.

Kun ajattelee, että viidellä prosentilla koko valtakunnan asukkaista

on 63 % koko maan vuosituloista, niin epäsuhde on tavaton. Näin

on minulle kerrottu. Jotakin olisi siis ehdottomasti tehtävä,

mutta mitä. Siinä on kysymys. Uskon Unkarin selviytyvän kaikista

muista kysymyksistään, mutta juutalaiskysymykseensä se tulee aina

kompastumaan. Siksi suuri vaikutusvalta on juutalaisilla maassa ja

siksi syvälle on juutalaisystävällinen mieliala tunkeutunut muutamiin

yhteiskuntaluokkiin.



Ez a nehéz kérdés   se on vaikea kysymys. Näin vastaa unkarilainen,

kun tämä asia joutuu puheeksi. Ja vaikea se on. Katsottakoonpa

asiaa miltä puolelta tahansa, niin siitä ei pääse. Saksa menettelee

mutkattomasti, ja sitä voi hyvin ymmärtää. Mutta   sittenkin jää

jäljelle kysymys: täytyykö tuhansien viattomien ihmisten kärsiä sen

vuoksi, että määrätty systeemi on tehnyt heidät niin vihatuiksi

kaikkien kansojen keskuudessa!



Nähtävästi, sillä se on syyn ja seurauksen laki.



Sillä sitä voinee tuskin kukaan kieltää, etteikö juutalaisten

keskuudessa olisi vuosisatojen aikana järjestelmällisesti pyritty

rikkauteen ja vaikutusvaltaan toisten kansojen kustannuksella.









XXVIII.



KUNINKAAN TIE.





Maata kierrellessäni olin pari kertaa sattunut sellaiseen paikkaan,

jonka muisto loihti mieleeni katkelman oman maamme historiasta:

kuningas Kaarle XII oli täällä yötä, ja: kuningas Kaarle XII majaili

tässä talossa. Edellinen paikka oli Debrecenissä, Széchenyi-utcan

varrella n:ssa 6 ja jälkimmäinen Pestissä, Váci-utcan varrella n:ossa

43. Molemmissa taloissa on muistotaulu kertomassa noista tapauksista.

Mutta   kun kolmannen kerran saavuin tuollaiselle paikkakunnalle, jonka

kautta tuo kuuluisa kuningas oli matkannut palatessaan viisi vuotta

kestäneen Turkinmaalla oleskelunsa jälkeen jälleen isänmaahansa, heräsi

mielenkiintoni. Olisi hauskaa ottaa selvää, minkä paikkakuntien kautta

kuninkaan tie oli kulkenut.



Historialla on ihmeellinen lumousvoima. Muistamme kouluajoiltamme,

millä innostuksella seurasimme tuon kuuluisan »Rautakallon» retkiä.

Häntä ympäröi ihmeellinen sadun hohde, ja me näimme hänessä vain

ainutlaatuisen sankarin. Jälkeenpäin   asioihin paremmin syvennyttyämme

  huomasimme, että tuo sadun hohde merkitsi meidän isänmaallemme

vain sotaa, nälkää ja ruttoa   hirveintä onnettomuutta, mikä jotakin

kansakuntaa saattaa kohdata, ja meidän ihailumme sankarikuningasta

kohtaan viileni hyvin suuresti. Mutta vieraalla pohjalla seistessämme,

kaukana kotimaastamme, saattaa tuollainen ihailu jälleen syttyä: me

näemme jälleen sankarin, joka tuli kirjaimin on piirtänyt nimensä

maailman historiaan. Niin kävi minunkin Unkarissa eräänä syyskesän

päivänä seisoessani Jászárokszállásin turkkilaisaikaisen vanhan

postiaseman edustalla ja tarkastellessani sen holvatun portin

yläpuolella olevaa postitorven kuvaa. Jouduin historian lumoihin.



Olin näkevinäni idästä päin   Bod in ja Atány in suunnalta

postivaunujen lähestyvän. Se oli tietysti vain mielikuvitusta   mutta

joskus tempaa mielikuvitus meidät niin valtoihinsa, että tahtomattamme

jäämme katselemaan sen esilleloihtimia värikkäitä kuvia. Niinpä minäkin

nyt jäin seuraamaan mielikuvitukseni lentoa.



Idästä päin... Bodin ja Atány in suunnalta lähestyivät siis postivaunut.

Kura roiskui korkealle viisivaljakon villisti ravatessa. Postilla

näytti olevan tavallista kiireempi. Päästyään postiaseman eteen

hyppäsi kuski alas. Hänellä oli pitkävartinen piiska kourassaan, ja

postitorvi riippui nahkakantimessa hänen kupeellaan. Hänen vieressään

istunut, muukalaiseen tapaan pukeutunut, keski-ikäinen mies, jolla

oli tummansininen peruukki, ruskea kauhtana ja kultasyrjäinen,

leveälierinen hattu, astui myös alas verryttelemään jäseniään.

Hän lähti kävelemään ilman päämäärää   sillä aikaa kuin hevosia

vaihdettiin. Muitakin matkustajia työntyi vaunuista ulos, mm. pari

Transsylvaniasta kotoisin olevaa lihavaa tätiä, jotka olivat matkalla

Wieniin... ja joku viljakauppias, joka tätä tietä palaili takaisin

Komáromiin   sillä aikaa kuin hänen viljalaivansa etelän tavaroilla

lastattuina verkkaan nousivat Tonavaa ylös. Kaikki he tarkastelivat

muukalaista, joka pitkin matkaa oli heitä kiinnostanut. Tämä asteli

sille suunnalle, missä tie jatkui vanhan turkkilaisten rakentaman

kaarisillan yli kohti Hatvania ja Pestiä. Kuka hän mahtoi olla?



Pyylevä postimestarikin juoksi siihen, ja häntä seurasi itävaltalainen

santarmi. Ei ollut kulunut kuin kolme vuotta siitä, kun ruhtinas

Rákóczin ja kreivi Bercsényin johtama kapina oli päättynyt ja maa

jälleen joutunut Habsburgien ikeeseen. Majtény issa oli lopullinen

antautuminen tapahtunut, ja Szatmárissa oli rauha solmittu. Santarmi

tutki postinkuljettajan passia, johon matkustajien nimet oli merkitty.

Frisk! Kapteeni Frisk! Missä oli herra kapteeni Petter Frisk?



Muukalainen kääntyi. Hän oli tarkastellut turkkilaisten rakentamaa

siltaa. Toivottoman alakuloisena jatkui tie yli silmänkantamattoman

lakeuden länttä kohti. Turkkilainen silta! Muukalainen tuli

Turkinmaalta. Hän oli nähnyt noita siltoja lukemattomia Demotikassa,

Benderissä ja Adrianopolissa. Ne olivat hänelle tuttuja. Hän huokasi ja

kääntyi äkkiä postiasemaa kohti, missä häntä huudettiin.



  Herra kapteeni Frisk!



Matkustaja läksi palaamaan. Hän asteli verkkaan, ja hänen huulensa

olivat tiukasti yhteenpuristetut. Vieras, joka olisi häntä lähempää

tarkastellut, olisi voinut vannoa, että hänen viiksensä olivat värjätyt.



  Mitä haluatte?



Kysymys esitettiin virheettömällä saksankielellä.



  Passinne, herra kapteeni!



Vieras ojensi passinsa. Se oli päivätty Pitescissä, Romanian

puolella lokak. 25. p. 1714 (vanhaa lukua) ja kirjoitettu kolmelle

ruotsalaiselle kapteenille: Johan Palmille, Erik Ungernille ja

Petter Friskille, ja sen oli allekirjoittanut Ruotsin kuninkaallinen

kanslianeuvos Casten Feif ja varustanut sen kuninkaan sinetillä.



Santarmi tarkasteli vuoroin saksankielistä passia, vuoroin muukalaista.



  Missä toverinne ovat?



  Jäljempänä. Eivät saaneet paikkaa...



  Jaah. Se on vähän hankala juttu...



  Hankala? Kuinka niin? Tällä passilla olemme tulleet Romanian rajalta

asti. Yhdessäkään paikassa ei meille ole tehty vaikeuksia!



Puhujan äänessä oli sellainen voima, että santarmi vaikeni. Hän ojensi

passin takaisin kunniaa tehden. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä tuolta

mieheltä jotakin heidän kuninkaastaan, joka kuulemma myös oli matkalla

kotimaahansa   niinkuin oli kerrottu. Mutta   hän ei uskaltanut. Siksi

voimakkaan vaikutuksen oli tämä kapteeni jo tehnyt häneen.



  Olkaa hyvä! Tessék parancsolni!



Kumarteleva unkarilainen postimestari viittoili matkustajia nousemaan

vaunuihin, sillä uusi viisivaljakko oli lähtövalmis ja hevoset

pureskelivat kärsimättömästi kuolaimiaan.



Tällainen kuva tuli mieleeni seisoessani Jászárokszállásin vanhan

postitalon edessä, joka nyt palvelee muita tarkoituksia. Astelin

majapaikkaani kohti. Päivä oli mitä alakuloisin, satoi ja oli

kylmä. Kenkäni olivat likomärät ja housunlahkeet paksussa kurassa.

»Arokszalas»... »Arook Sallas»   ei ollut mahtanut ruotsalaisiakaan

tämä paikka miellyttää.



Päästyäni Pestiin rupesin todenteolla ottamaan selkoa kuninkaan

matkasta. Olihan Kaarle XII yhtä hyvin meidän kuin ruotsalaistenkin.

Tämän oikeuden olimme häneen saaneet sen suomalaisen veren hinnalla,

joka oli Euroopan tanterille vuotanut. Olisi mielenkiintoista tietää,

mitä teitä kuningas kulki. Mutta sitä oli paljon vaikeampi tutkia

täällä kuin kotona Suomessa.



Ruotsalaisia lähteitä en löytänyt, sen sijaan kyllä unkarilaisia ja

saksalaisia. Ah, oksinpa nyt ollut Tukholmassa   tai vaikkapa vain

Helsingissä! Helposti olisin silloin päässyt asian perille. Mutta

nyt olin Pestissä, ja täytyi tehdä mitä tehtävissä oli. Vihdoin sain

käsiini kirjan, jonka nimi on: »XII Karoly és a svédek átvonulása

Magyarországon 1709  1715.» Sen on kirjoittanut Ballogi Aladár, ja

siinä tehdään selkoa kuninkaan tiestä.



Kuningas oli lähtenyt matkaan Demotikasta, Turkin puolelta lokakuun

25. p. (uuden ajanlaskun mukaan marrask. 6. p.). 27. p. hän oli jo

ennenmainitussa Pitescissä, josta kreivi Düringin ja Rosenin kanssa

oli iltayöstä lähtenyt edelleen. Heidän oli täytynyt sekoittaa

jälkiään, sillä olihan Kaarle-kuninkaalla paljon vihamiehiä, jotka hän

ennen voimansa päivinä oli pannut vapisemaan ja jotka nyt olisivat

olleet valmiit hänet nappaamaan kiinni. Sellainen oli Venäjän tsaari,

sellainen Itävallan keisari ja Puolan August-kuningas. Viimeksimainittu

varsinkin oli vaarallinen   samoin keisari. Hän pelkäsi, että

Kaarle-kuninkaan mukaan olisi liittynyt kapinoitsevia kurutseja, joita

Moldova oli tulvillaan. Hehän olivat paenneet sinne Rákóczin kapinan

jälkeen. Siksi piti kulkea valepuvussa, väärällä nimellä ja niin

huomaamattomasti kuin suinkin. Onneksi oli kreivi Rosen jossakin määrin

kuninkaan näköinen ja häntä saattoi siis käyttää syöttinä, jos jossakin

vaara liiaksi uhkasi.



Bukarestissa kuningas, joka esiintyi kapteeni Petter Friskinä, tapasi

vanhan tuttavansa Holsteinin ministerin Fabrice'n. Tämän kanssa

tuli puhe siitä, kuinka kuninkaan tulisi olla pukeutunut, jotta hän

säästyisi ilmitulolta.



»No   kuinka?» oli kuningas kysynyt.



»Sire, ottakaa päällenne Grothusenin musta peruukki, vetäkää yllenne

yömyssy ja yönuttu. Jollette saa sellaista Romaniasta, niin lainatkaa

Müllerniltä tai Dübeniltä. Kaupungeissa Teidän Majesteettinne menköön

aina kaikkein parhaimpiin majataloihin, tilatkoon heti viiniä,

puhukoon siitä majatalon rouvan kanssa. Mutta jos tämä on kaunis...

tai talossa muuten on kaunis tytär, niin vetäköön hän äkkiä saappaat

jalastaan, pukeutukoon yönuttuun ja tohveleihin ja syötyään pujahtakoon

suoraan sänkyyn ja nukkukoon myöhään seuraavaan aamuun. Jos Hänen

Majesteettinsa näin tekee, niin uskon, ettei kukaan koko maailmassa voi

tuntea Ruotsin kuningasta.»



Kuningas oli naurahtanut ja vastannut tähän:



»Hyvä on! Jollen joka kohdassa voikaan seurata neuvojanne, niin yhdessä

ja toisessa ehkä.» Ja niin hän tekikin. Mustan peruukin asemesta

hän pani päähänsä tummansinisen, jota ei ollut 14 vuoteen pitänyt.

Viiksensä hän jätti ajamatta, mutta värjäsi ne mustiksi. Päähänsä hän

painoi kultareunaisen, leveälierisen hatun, jollaista ei ollut koskaan

aikaisemmin käyttänyt. Yleisesti tunnetun sinisen kauhtanansa hän

vaihtoi ruskeaan.



Marraskuun 8. päivänä hän oli jo Hermannstadt issa (unkariksi

Nagy-Szeben), missä muistotiedon mukaan olisi poikennut samaan

majataloon, jossa keisari Josef II v. 1772 majaili. Eräs

transsilvanialainen runoilija on tehnyt tästä runon, jossa hän antaa

majatalon laulaa itsestään:





    Von euch, ihr Hermanns Häuser,

    ist dieser Vorzug mein,

    Elit König und ein Kaiser

    ging einst hier aus und ein.



    Nur mit dem Unterschieden:

    Der Eine auf der Flucht;

    Der Andre, der nie müde

    Huldreich sein Volk besucht.



    [Teihin verrattuna, te Hermannin (Hermannstadt in) talot,

    on minulla tämä etusija:

    yksi kuningas ja yksi keisari

    kävivät kerran täällä.



    Erotuksena on vain se,

    että toinen oli pakomatkalla

    ja toinen kävi reippaana

    ja lempeänä kansaansa tervehtimässä.]





On mahdollista, että kuningas poikkesi juuri tuohon majataloon, joka

runoilijan avulla näin itsestänsä laulaa, mutta aivan varmaa on, että

hän jatkoi jo matkaansa samana päivänä. Sillä seuraavana päivänä hän

jo saapui Kolozsvariin, Transsilvanian pääkaupunkiin. Täällä jossakin

kuoli hänen uskollinen koiransa Pompe, joka oli seurannut isäntäänsä

Demotikasta asti. Israel Holmström, ylisotatuomari, joka seurasi

herraansa Venäjän retkelle, on kirjoittanut tästä seuraavanlaisen

epigrammin:





    Pompe, kungens trogne dräng,

    sof hvar natt i kungens säng.

    Sist av år och resor trötter,

    led han af vid kungens fötter.



    P. kuninkaan uskollinen palvelija,

    nukkui joka yö kuninkaan vuoteessa.

    Lopuksi se vuosien ja matkojen painamana

    kuoli kuninkaan jalkojen juureen.





Uskollinen Pompe! Se ei tiennyt mitään Euroopan politiikasta. Se oli

vain uskollinen herralleen loppuun asti.



Matka jatkui edelleen. Sivuutamme ne monet pienet kylät ja kauppalat,

joiden läpi Kaarle-kuningas kulki ja joiden nimet ruotsalainen

päiväkirjanpitäjä on vääntänyt melkein tuntemattomiksi. Mehän tunnemme

tuon niin hyvin oman maamme historiallisista asiakirjoista: Sodankylä,

Sodenkilla, Sodengila, Sådankyla. Sama ruotsalaiskansallinen jäyheys

tulee täälläkin näkyviin pitkin linjaa. Mutta   silloinhan ei pantu

niin suurta painoa oikeinkirjoitukseen. Sivistys ei vielä ollut

saavuttanut näin yksityiskohtaisia piirteitä. Marraskuun 13. päivänä

kuningas oli Debrecenissä, nykyisen (entisen?) Tynkä-Unkarin alueella.



Toisten tietojen mukaan hän olisi yöpynyt täällä, toisten mukaan vain

levähtänyt. Niinpä kreivi Thure G. Bjelken päiväkirjan mukaan hän jo

samana päivänä olisi jatkanut matkaa Balmazújváros'iin (»Vivaros»

  niinkuin Bjelke sen kirjoittaa). Olkoon miten tahansa   joka

tapauksessa hän levähti siinä talossa, joka vielä tänäkin päivänä

seisoo Széchenyi-kadun varrella ja on merkitty n:olla 6. Sen pihalla on

rakennus, missä kuningas oleskeli.



Rakennuksessa on kolme huonetta: isompi kauimpana pihan perälle

käsin, pienempi välihuone, joka nykyisin on keittiönä, ja melkein

samankokoinen peräkamari pienine, nykyisen reformeeratun pappilan

pihaan antavine ikkunoineen. Siinä kamarissa sanotaan kuninkaan

yöpyneen. Omituista vain on, ettei kadun varressa seisovan rakennuksen

portin pielessä olevan muistotaulun aikamäärä vain sovi yhteen

sen aikaisten päiväkirjamerkintöjen kanssa. Sen mukaan olisi

kuningas majaillut tässä talossa marraskuun 15. p. Mutta   sellaisia

eroavaisuuksia voi sattua niin vanhojen asioiden yhteydessä.



Vanhat asiakirjat kertovat, kuinka debreceniläiset olivat odottaneet

kuningasta ja kestinneet häntä. Mm. mainitaan juomatavaroiden joukossa

»makea, mutta voimakas viini, jota kuningas rakasti». Eivätköhän hyvät

Debrecenin civikset erehdy tässä   mitä viineihin tulee? Kuningas

Kaarle XII oli tunnetusti raitis mies   harvinainen poikkeus omalla

aikakaudellaan. Sen jälkeen kuin hän kerran perintöruhtinaana ollessaan

oli humalapäissään mellastanut Tukholmassa muutamien aatelisjunkkarien

kanssa ja saanut siitä isältään ankaran ojennuksen, hän oli tehnyt

päätöksen, ettei koskaan enää nostaisi huulilleen viinimaljaa   lupaus,

jonka hän niin monen historiankirjoittajan mukaan on pitänyt. No  

meidän kunnioituksemme tätä kuningasta kohtaan ei vielä sen vuoksi

alenisi, vaikka hän olisi tehnytkin Debrecenissä poikkeuksen, sillä se

on Unkarin kaupungeista sellainen, joka voi vietellä viisaankin   niin

ystävällisiä ja vieraanvaraisia debreceniläiset ovat. Mutta   olkoonpa

nyt miten tahansa. Se ainakin on varma, että kiirettä Kaarle-kuningas

piti. Olihan hänen valtakuntansa sortumisen partaalla. Kotoa

valtaneuvoksetkin jo alkoivat kirjoittaa hänelle uhkaavaan sävyyn,

vaikka hän kyllä yhdellä ainoalla kirjeellä oli vaientanut heidät

tähän asti. Olihan hän luvannut lähettää heille saappaansa, jotta he

saattaisivat kysyä neuvoa siltä hänen poissaollessaan. Joka tapauksessa

hänen oli nyt kiirehdittävä kotiin niin nopeasti kuin mahdollista.

Ja niinpä hän Debrecenistä lähdettyään oli jo kahden päivän perästä

Pestissä.



Matka kulki samaa maantietä myöten, joka vieläkin johtaa Debrecenistä

Pestiin, poikki Hortobágy in avaran pustan. Kaarle XII:kin on siis

ajanut tuon kuuluisan pustan halki. Hän on sivuuttanut Hortobágy'in

maineikkaan csárdan, joka jo silloin oli olemassa, vaikka kivisilta

on paljon myöhäisemmältä ajalta. Csárda oli rakennettu v. 1699 ja oli

siis silloin vasta 15 vuoden vanha. Sen naapureina olivat siihen

aikaan postitalo, tulli ja mylly, jotka nyt ovat hävinneet. Mutta  itse

csárda seisoo vielä entisellä paikallaan, entistä uljaampana, sillä

sen länsipäätä on myöhemmin jatkettu. Vahinko, etteivät aikakirjat

tiedä mainita, poikkesiko kuningas sinne. Mutta   tuskinpa, kun hän ei

ollut erikoinen viinin ystävä. Mutta   sen sijaan tiedetään varmuudella

sanoa, miltä kohtaa hän meni Tiszan yli ja millä tavoin. Se tapahtui

Tisza-Csegén luona ja lautalla (unkariksi komp). Tisza-Bábolnan,

Poroszlón ym. kylien kautta hän sitten saapui Jászárokszállásiin ja

niin Pestiin.



Pest oli silloin vielä aivan toisennäköinen kuin nyt, vaatimattomasti

rakennettu. Niinpä silläkin paikalla, missä nyt seisoo talo n:o 43

Váci-utcan varrella, oli siihen aikaan matala, vain ullakkokerroksella

varustettu rakennus, missä »Schildtwirth»-niminen kapakka ja majatalo

sijaitsi.



Kadun niini oli siihen aikaan Lipót-utca (Leopoldinkatu), ja

majatalon omistajana olisi ollut eräs Mathias Trencker-niminen

muurarimestari. Hänen vaimonsa nimi oli Anna Elisabet, ja v. 1692 he

olisivat saaneet tuon tontin haltuunsa. Toisten tietojen mukaan sen

olisi noihin aikoihin omistanut eräs Tamás Ivanovics, ja v. 1718 se

olisi joutunut hänen leskensä haltuun. Kumpiko tieto on oikea, on

mahdoton ratkaista, edellinen on saatu nykyisellä paikalla sijaitsevan

tyttökoulun johtajattarelta, ja jälkimmäinen Ballogi Aladárin teoksesta

  pääasia on, että tässä talossa kuningas lepäsi. Jälkeenpäin  

kuten jo mainittiin   on sen paikalle rakennettu uusi talo, ja nyt

siinä sijaitsee tyttökymnaasi. Kaarle-kuningas oli naisten vihaaja.

Se ei kuitenkaan estänyt, että hänen majatalonsa paikalla nyt sadat

unkarilaiset koulutytöt pänttäävät päähänsä historiaa ja että yksi

ja toinen uusi tulokas pysähtyy Váci- ja Iranyi-utcan kulmauksessa

lukeakseen siihen asetetun muistotaulun sanat:





    »Ehelyen pihent XII. Károly

    svéd király 1714 XI/17:4n. Ló-

    háton 14 nap alatt tette meg

    az utat Törökországból Stral-

    sundig.»



    [Täällä lepäsi Ruotsin Kuningas K. XII

    marrask. 17 p. 1714. Hevosen

    selässä hän suoritti 14 päivässä

    matkan Turkista Stralsundiin.]





Mutta   sitten käy jo kieli vieraaksi ja vaikeaksi, sillä se on tuon

kuuluisan kuninkaan omaa äidinkieltä:





    Carl XII rastade här på Ridt

    från Turkiet till Stralsund nov.

    1714.



    [K. XII levähti täällä ratsastusmatkallansa

    Turkista Stralsundiin marrask.

    1714.]





Sellainen paikka se on, ja sen verran siitä tiedämme. Pestistä kävi

kuninkaan matka Tonavan yli Budan puolelle   »på en flygande brygga»  

niinkuin päiväkirjassa mainitaan, ja edelleen kohti Wieniä. Pozsony in

hän kiersi, koska siellä juuri samaan aikaan sattui vierailemaan

Itävallan keisari Kaarle VI. Sehän oli siihen aikaan Unkarin

pääkaupunki, jossa tämäkin keisari oli Unkarin kuninkaaksi kruunattu

heti Rákóczin kapinan jälkeen v. 1712, Matka jatkui sitten Saksan halki

kaupungista toiseen, kunnes se marrask. 21. p. 1714 päättyi Stralsundin

porteille.



Se osa matkaa ei meitä enää kiinnosta, vaikka silläkin varmasti olisi

omat seikkailunsa. Olemme tahtoneet vain kertoa siitä osasta matkaa,

joka jää Unkarin rajojen sisäpuolelle. Sillä suomalaisesta ainakin

tuntuu, kuin olisi Unkari tämänkin johdosta siirtynyt lähemmäksi meitä.

Sillä olihan Kaarle XII myös meidän kuninkaamme, ja me suomalaiset

olemme häntä uskollisesti palvelleet. Kuten sanottu hän voittaa meidän

ihailumme pelottomana sotilaana ja elämäntavoiltaan ja ajatuksiltaan

vallan erikoisena ihmisenä. Mutta hallitsijana emme voi häntä

ihailla. Sillä samaan aikaan kuin Unkari kärsi Itävallan keisarin

sotajoukkojen hävityksestä, vuoti meidän maamme verta perivihollisemme

Venäjän samanlaisesta hävityksestä. Merkillinen yhteiskohtalo näillä

molemmilla veljeskansoilla. Ratsastaessaan Unkarin halki Kaarle XII

näki varmaankin Rákóczin sodan aiheuttamat jäljet. Mutta   mahtoiko

hän ajatella, millaiselta Suomi näytti   Suomi, joka oli viimeisen

epätoivoisen kamppailunsa käynyt Napuella saman vuoden helmikuussa?

Meillä on se käsitys, ettei kuningas siitä isosti välittänyt, sillä

lähtihän hän Stralsundia turhaan puolustettuaan Norjaan, jossa  

kuten tiedämme   hänen tiensä lopullisesti päättyi Fredrikshaldin

linnoituksen edustalla v. 1718.



Mutta   Unkarissa matkaileva suomalainen on siellä täällä näkevinänsä

hevosen kaulaa pitkin painautuvan ratsastajan, joka vimmatusti

kannustaa ratsuaan, tai postivaunuissa ajajan vieressä istuvan

ruskeakaapuisen miehen, joka malttamattomana kiirehtii ajajaa.



Se on Kaarle XII, joka rientää hukkuvaa valtakuntaansa pelastamaan.









XXIX.



JÄLLEEN PESTISSÄ.





Melkein vuoden maassa oleskeltuaan on suomalainen, jälleen saapunut

Pestiin, matkalla kotimaahansa. Hän on tietoinen siitä, että Budapestin

esittely on jäänyt kovin vähäiseksi   melkein olemattomaksi, samoinkuin

monien muidenkin kaupunkien ja kuuluisien paikkojen. Mutta   tällainen

esittely ei ole ollut tarkoituksenakaan. On vain tahdottu etsiä sitä,

mikä Unkarin maalle, sen kansalle ja elämälle on karakteristista,

luonteenomaista. On koetettu päästä käsiksi Unkarin sieluun enemmän

kuin maan ulkonaisiin piirteisiin. Ja sen vuoksi ovat vain harvat

paikat joutuneet kuvauksen kohteiksi, ja niiden harvojenkin joukossa

vain sellaiset, jotka jollakin erikoisella tavalla ilmentävät Unkarin

erikoisuutta. Niin on viivytty kauan Hortobágy'illa, koska siellä

tämän kirjoittajan mielestä unkarilainen elämä vilahuttelee näkyviin

sellaisia puoliaan, jotka jo vuosituhansia taaksepäin olivat sille

ominaisia   tarkoitan paimen- ja aroelämän erikoisuutta. Samasta syystä

on syvennytty Debreceniin, koska siellä tämän kirjoittajan mielestä

uskonpuhdistuksen elähdyttämä ja läpitunkema kaupunkilaiskulttuuri

tulee kaikkein parhaiten näkyviin. Budapest ei silloin kelpaa, sillä se

on liian kansainvälinen, liian vähän unkarilainen, liian kirjava, ja

ennen kaikkea senvuoksi, että se   on ylivoittoisesti katolinen.



Viimeksimainittu huomautus ei ole mielenosoituksellisesti tähän

heitetty eikä senvuoksi, että kirjoittaja on sattumalta protestantti.

Mutta tosiasiahan on, että Unkari XVI vuosisadalla oli melkein

kauttaaltaan protestanttinen maa ja että tämä protestanttisuuden

omaksuminen todisti sen ymmärtäneen henkisen vapauden ja itsenäisyyden

arvon, mikä aina on ollut edellytyksenä myös valtiolliselle ja

yhteiskunnalliselle vapaudelle. Senvuoksi ei suinkaan ollut pelkkä

sattuma, että Debrecenistä tuli vuoden 1849:n tapausten keskipiste,

vaikka valtiolliset tapauksetkin suuresti vaikuttivat siihen. Täällä

oli juuri se ilmapiiri, jota vallankumoushallitus kaikkein parhaiten

tarvitsi ja kaipasi. Katolinen pääkaupunki monine toisiaan vastaan

taistelevine puolueineen ja leireineen oli sopimaton muustakin syystä

kuin vain maantieteellisen asemansa vuoksi ja siitä syystä, että

vihollinen sitä uhkasi. En luule osuvani niinkään väärään väittäessäni,

että protestanttisuus oli tuohonkin aikaan vapausliikkeen elävä

käyttövoima   niinkuin se oli ollut myös ruhtinas Rákóczin sodissa,

ja että siis unkarilainen kaupunkikulttuuri esiintyy yhtenäisempänä,

valoisampana ja hengeltään raittiimpana Unkarin protestanttisissa

kaupungeissa, joita ei tosin ole monta, mutta joista Debrecen on

kaikkein tyypillisin niin unkarilaisen henkensä kuin yhtenäisen

olemuksensakin puolesta.



Mutta nyt ollaan Pestissä, ja samat kysymykset askarruttavat taas

ajatuksiani. Nytkin kuohuu ja kohisee taas niinkuin vuosikymmeniä

sitten. On kysymys Trianonin rauhasta ja siinä naapurimaalle

Taekkoslovakialle joutuneiden alueiden takaisinsaamisesta. Vallitsee

suunnilleen samanlainen tunnelma kuin maaliskuussa v. 1848, kun PetQfi

Kansallismuseon portailta lausui kuuluisan taistelulaulunsa:





    Talpra, magyar!

    Hi a haza!



    (Nouse, magyar,

    kutsuu maasi...)





On taas kysymys vapaudesta.



Belváros inn hieno kahvila on täynnä yleisöä. Kun puhun yleisöstä, niin

tarkoitan vain miehiä, sillä nainen on Unkarin kahviloissa harvinainen

ilmestys. Nytkin on joukossa vain aniharva iäkkäämpi rouvashenkilö,

mahdollisesti ulkomaalainen. Nainen ei Unkarissa esiinny yhtä

julkisesti kuin pohjoismaissa. Hänen paikkansa on koti ja kodin piiri.

Unkarilaiset sanovatkin: »Naiset ja uunit ovat kotona.»



Taitavat edeskäyvät liikkuvat äänettömästi pehmeillä matoilla, ja

tarjoilu sujuu nopeasti ja miellyttävästi. Mieleeni vilahtavat

olympiakisat. Kuinkahan meillä v. 1940 osataan nämä asiat järjestää?

Mieltäni ahdistaa. Näen isänmaahani tarttuneen olympialaiskuumeen

jälkiseuraukset. Paljon kritiikkiä, paljon moitteita, joita aiheuttavat

esimerkiksi meikäläisten tarjoilijoitten jäykkyys ja hitaus, yleensä

meikäläinen juhlallisen kankea järjestelmä, joka tulee näkyviin

pienimmissäkin yrityksissä   saatikka sitten, kun ovat kysymyksessä

sellaiset juhlat, joihin koko maailma saapuu.



Sanomalehdet rapisevat. Jokainen tuossa avarassa kahvilasalissa

istuvista herroista on kumartunut lehtensä yli. Jos koskaan, niin nyt

on Budapestin sanomalehtien myyjillä ollut kultaiset päivät. Kaikki

lehdet ovat menneet kaupaksi ja loppuneet kesken. Tänne kävellessäni

kulki muuan sanomalehden myyjä pitkin PetQfi Sándor-utcaa, ja

mylvi: »Hajnal... Hajnal!» (Aamunkoitto, Aamunkoitto!) Se oli

nähtävästi uusi lehti, joka äsken oli syntynyt. Tavallisissa oloissa

tuo tuskin olisi herättänyt paljon minkäänlaista huomiota. Mutta nyt

humisivat taas ilmassa uudet tuulet. Nyt oli herätty pitkäaikaisesta

turtuneisuudesta. Nyt uskottiin taas aamunkoittoon... ja sen vuoksi oli

tuo lehti mennyt kaupaksi kuin kuumille kiville.



PetQfi Sándor-utca   niin. Omituinen sattuma, että juuri tuolla kadulla

oli tapahtunut tuo rynnistys sanomalehden myyjän kimppuun. Oli melkein

temmattu lehdet hänen kainalostaan ja juostu johonkin porttikäytävään

lukemaan. Siinä oli jotakin tälle kaupungille olennaista, mikä vain

tällaisina päivinä tuli näkyviin. Isänmaa ja huoli sen kohtalosta oli

vallannut Budapestin yleisön. Kaikki tuntuivat olevan yksimielisiä,

yhtä kansaa, yhtä perhettä. Ja se teki sitä valtavamman vaikutuksen,

kun tämä kaupunki muuten oli niin rikkinäinen ja niin kirjava

henkiseltä kokoonpanoltaan.



Nyt ei siis ollut aikaa kaupungin katselemiseen siinä mielessä, että

olisi voinut suomalaiselle lukijalle esittää Budapestin nähtävyyksiä.

Niistä pitäkööt Bædekerit huolen! Nyt piti tutkia tätä kaupunkia aivan

toiselta kannalta. Piti käydä katsomassa niitä paikkoja, jotka tavalla

tai toisella liittyivät Unkarin vapauden historiaan.



Ja sellaisia oli.



Jonkin matkaa Belvárosin kahvilasta Keletille (Itäasemalle) päin,

saman Kossuth Lajos-utcan varrella   paikassa, missä nykyisin

kohoaa Astoria-hotelli, sijaitsi aikaisemmin talo, jonka muisto

liittyy Unkarin kirjallisuuden historiaan mitä läheisimmin. Sen

toisessa kerroksessa asui nimittäin lokakuusta 1844 seuraavan vuoden

tammikuuhun Sándor PetQfi ja kirjoitti siinä »János Sankarinsa».

Omituinen tunne valtaa katsojan, kun hän tuota rakennusta tarkkailee.

Minkänäköinen oli aikaisempi talo   siitä ei ole tietoja. Mutta

nykyinen hotellirakennus, jolla vielä on tuo amerikkalainen nimi,

edustaa sangen huonosti sitä aikaa, johon nyt   kaupungin kuohuessa

vapauden tunnelmaa   suomalaisen ajatus lentää. Se tuntuu päinvastoin

niin riipaisevan kipeästi muistuttavan nykyaikaa, jolloin tämäkin

kaupunki ajattelee vain huvituksia, syömistä ja juomista. Nyt on

hetkiseksi vallalla juhlatunnelma, jolloin ihmiset odottavat jotakin

muuta kuin päivittäisiä pörssitietoja ja ajattelevat jotakin muuta kuin

hyvää illallista ensiluokkaisen ravintolapöydän ääressä. Nyt liikkuu

ilmassa PetQfin henki, ja se on hyvin kaukana siitä hengestä, jollaista

tuollainen uudenaikainen, moderni hotelli edustaa.



Kävelen eteenpäin Keletille päin. Szép-utcan ja tämän saman Kossuth

Lajos-utcan nurkassa on muistotaulu, jossa on seuraava kirjoitus:







    »Ebben a házban nyomtatta

    ki PetQfi Sándor vezetése

    alatt 1848 március 15:én

    a szabadsajtó elsö termé-

    keit a Nemzeti dalt és

    12 pont.»





(Tässä talossa painatti vapaa kirjapaino PetQfi Sándorin johdolla

maalisk. 15. p. 1848 ensimmäiset tuotteensa  Kansallislaulun ja 12

pontta.)



Se oli siihen aikaan. Mauri Jókay poisti sukunimensä lopusta

y-kirjaimen ja halusi käydä kansanvaltaisesta unkarilaisesta. Jäipähän

edes yksi y sinä päivänä syrjään, vaikka jälkipolvet eivät ole

ymmärtäneet, mitä tuon y:n viraltapano merkitsi. He ovat päinvastoin

hakeneet sen uudelleen esiin   sellaisetkin, joilla ei ole sen

käyttöön minkäänlaista oikeutta. Täällä haluaa nimittäin jokainen olla

aatelismies   jos ei muuten, niin väärän koivun takaa. [Unkarilainen

aatelinen kirjoittaa y:n nimensä lopussa, kun taas aatelittomuuden

tunnus on vaatimaton i.] Muistivatkohan nykyiset budapestiläiset tuon

suuren maaliskuun 15. päivän velvoittavaa symboliikkaa?



Siinä on talo, joka kertoo noista menneistä, suurista päivistä. PetQfi

oli sinä aamuna varhain jalkeilla. Hän riensi Pilvaxiin. Se on muuan

kahvila tästä kadun kulmasta vain kivenheiton päässä. Se oli sumuinen

päivä... ja jäätävän kylmä tuuli puhalteli pitkin Pestin katuja. Mutta

Pilvax-kahvilassa ei kello 7:n aikaan ollut vielä ketään. Unkarilainen

ei ole   niinkuin Mauri Jókai sanoi   kapinallinen näin aikaisin

aamulla. PetQfi riensi muutaman aatetoverinsa kanssa Jókain asuntoon.

Siellä nuo kolme miestä sitten yhdessä suunnittelivat nuo 12 pontta,

jotka samana päivänä piti julistettaman.



Ja ne julistettiinkin. PetQfi lausui kansallislaulunsa Kansallismuseon

portailta. Mauri Jókai puhui: »Tulkoon rauha, vapaus ja yksimielisyys!

Vaatikaamme takaisin meiltä riistetyt oikeutemme!» Aivan niinkuin nyt,

jolloin nuoriso kulki katuja pitkin, kantaen menetettyjen kaupunkien

nimiä pitkien tankojen nenään naulatuissa pahvilevyissä. »Pozsony

vissza... Érsekujvár vissza... Kassa vissza...» (Pozsony takaisin...

Érsekújvár takaisin... Kassa takaisin...)



Niinpä niin   Pozsony takaisin! Mutta mahtoivatkohan taekit antaa

takaisin tätä kaupunkia? Ja mitä sanoi Saksa? Sillä tuossa Unkarin

vanhassa pääkaupungissa ei ollut unkarilaista enemmistöä. Palailen

takaisin Erzsébet-sillalle päin ja pistäydyn Pilvaxiin. Se on hiljainen

paikka, jossa näkee aina melkein samat henkilöt: joitakin liikemiehiä,

jonkun sanomalehden toimittajan, jonkun vähemmän tunnetun kirjailijan.

Poissa on täältä v. 1848:n maalisk. 15. päivän juovuttava innostus.

Hiljaa rapisevat sanomalehdet lukijoiden käsissä... ja PetQfin kuva

katselee seinältä ihmetellen tätä hiljaisuutta.



Mutta   kadulta ryntää ihmisiä oven täydeltä sisään. Toisia juoksee

ikkunoiden ohi niskat kyyryssä. Ilmassa soivat hälytyssireenit. On

lentoharjoitus... ja unkarilaiset lentokoneet tipahuttelevat muutamia

kitkeriltä tuoksahtavia kaasupommeja toreille ja avonaisemmille

paikoille. Piti olla varuillaan taekkien hyökkäyksen vuoksi. Nehän

saattoivat minä hetkenä hyvänsä lentää tänne ja tipahutella vähän

toisenlaisia pommeja tähän ihmispesään. Hetken täyttää puheensorina

hiljaisen kahvilan... mutta sitten on kaikki taas niinkuin ennenkin.



  Oli hälytys...   sanoo valkotakkinen tuttu edeskäypä, joka on

kantanut eteeni monet feketet   mustat kahvit.



  Mitenkähän tässä käy?   kysyn minä.



  Tjaa!   tarjoilija leväyttää käsiään.   Me unkarilaiset myöhästymme

aina. Meidän olisi pitänyt tehdä niinkuin puolalaisten!



Puolalaiset olivat viikkoa ennen määräajan umpeenmenoa vallanneet

oman alueensa Taekkoslovakiasta. Niinpä niin   tarjoilija oli

oikeassa. Olisi pitänyt käyttää otollista hetkeä hyväksi. Mutta   »me

myöhästyimme». Tunnen jonkinlaista mielihyvää tämän johdosta, sillä

näen tässä myöhästymisessä erään suomalais-ugrilaisen rodun yhteisen  

vaikka ikävän   sukulaispiirteen.



Lähden asuntooni. Katuliikenne on jälleen käynnissä. Sanomalehtien

myyjät kirkuvat. Piispa Gellért kohottaa ristiään Tonavan toiselta

rannalta. Paljon on täällä tapahtunut sen jälkeen kuin tuo pyhä

piispa täällä kristinoppia julisti sinetöiden julistuksensa

marttyyrikuolemallaan. Joki virtaa leveänä, rauhallisena. Se on nähnyt

paljon... tämä Tonava... nähnyt tataarilaumat, nähnyt turkkilaisten

armeijain ja unkarilaisten vapaajoukkojen kamppailut. Onpa se nähnyt

kerran... kauan aikaa sitten myös suomalaiset, jotka uittivat ratsujaan

sen yli. Tonava! Se vilahduttaa tänä hetkenä silmäini eteen kotimaan,

sen humisevat metsät ja siintävät järvet, sen rauhallisen, terveen

talvisen elämän.



Mutta nyt on vielä syksy... ja unkarilaiset odottavat orjuudessa

eläneiden veljiensä vapautusta.



Toivottavasti he pääsevät kotiin   toivottavasti.









XXX.



UNKARILAISIA KOTEJANI.





Ja nyt vielä jokin sana parista »unkarilaisesta kodistani».



Lukija on muutaman kerran tässä matkakirjassa kohdannut nimen

HejQcsaba. Se sijaitsee   kuten alussa olen maininnut   kolmen

kilometrin päässä Miskolcista etelään   pieni, vaatimaton kauppala.

Siellä, Avas-vuoren rinteellä, ihmeen kauniin luonnon keskellä, on yksi

»unkarilaisista kodeistani».



Nyt kesällä on ympäristö kuin pienoinen paratiisi. Sitä kukkien

runsautta! Kaikkia mahdollisia lajeja ja värejä. Runkoruusut upeilevat

kuin nuoret kansallispukuiset neitoset: punaista ja vihreää... paljon

punaista. Meikäläistä saunakukkaa muistuttava suuri, jalostettu

margaréta pilkistää tiheiden tulpaaniryhmien lomasta kuin ujo,

valoisakatseinen tytön silmä. Kaikkialla on väriä ja loistetta. Ja

yöllä ikkunan auki ollessa kantautuu huoneeseeni satojen pesissään

ääntelevien pikkulintujen surina.



Istun kirjoituspöytäni ääressä ja katselen ulos. Parin mahtavan tuijan

välistä, jotka seisovat rakennuksen edessä kuin kunniavahdit, aukenee

mitä ihanin näköala. Edessäni... kaukana leviävät laajat niityt ja

vainiot, joilla auringon kimmellys leikkiä lyö. Niiden keskitse virtaa

Sajó-joki. Näköpiiriä rajoittaa tumma, matala vuorijono: Mátra. Mutta

  talvella pimeän tullen oli hauska katsella, kun yht'äkkiä poikki

tasangon kiisi pitkä, tulinen juova... kuin moninikamainen hehkuva

käärme. Se oli Pestistä tuleva pikajuna, joka ryskien ja kohisten

porhalsi poikki lakeuden. Nytkin sen voi nähdä   sillä yöt ovat täällä

kesälläkin pimeät. Mutta sen aiheuttama ryske ikäänkuin hukkuu tähän

yltäkylläisyyttään pursuavaan vehmauteen.



Tuuheat hopeapaju- ja poppeliryhmät reunustavat Sajón rantoja. Siellä

on joukossa jokin itkupajukin... kuin muistuttamassa, että tämän

aurinkoisen maan yllä lepää maailmansodan kirous. Mutta   nyt se

tahtoo väkisinkin unohtua, niin on kaikki heleää ja kaunista. Aurinko

paistaa hellittämättömästi... kuin korvatakseen kaiken sen kylmyyden,

mikä joulu- ja tammikuussa täällä vallitsi. Fájdogál a hideg szél...

liehtoo kylmä tuuli vaan. Se ei nyt sovi. Mutta muutaman kuukauden

jälkeen voidaan jälleen laulaa: Ösziharmat után... jälkeen syksyn

kasteen...



Sisällä huoneessani on viileää. On hyvä työskennellä. Keittiön

puolelta kuuluu astioiden kalinaa. Siellä Irene-rouva askartelee.

Hänellä ei ole palvelustyttöä, mutta   ei hän tarvitsekaan. Hän tulee

kyllä toimeen, sillä hän on erinomainen perheen emäntä, unkarilaisen

talonrouvan perikuva. Hänen intohimonsa on ruoan laitto... ja

varsinkin hilloamisessa hän on mestari. Hän surkuttelee vain sitä,

ettei »suomalainen» syö. Hänen mielestään eivät unkarilaisen keittiön

valmisteet hänelle maistu. Kyllä maistuvat   ja ovat maistuneet  

erinomaisen hyvin. Sallikaa minun se vielä kerran sanoa Teille, hyvä

Irene-rouva!



Puutarhasta kuuluu nuorten ääniä. Siellä talon tyttäret poimivat

kirsikoita. Marjat ovat nyt kypsiä ja kysyjiä on paljon. Irene-rouva

myy kirsikoita kaupunkiin. Vähän väliä soi puhelin: »Onko kirsikoita?»

»Kyllä on, armollinen rouva! Imola tuo tuossa tuokiossa.» (Imola on

vanhimman tyttären nimi.) Hetkisen kuluttua tyttö jo juokseekin mäkeä

alas, kirsikkakori kädessä. Hän on vaihtanut pukua... ja siellä hän jo

mennä viilettää tukka hulmuten, ehtiäkseen ensimmäiseen raitiovaunuun.

Hänen tukassaan on punainen nauha.



Mutta   suomalaisen mieli palaa menneeseen aikaan... tässä kodissa

vietettyihin kuukausiin. Minun sanotaan kuuluneen perheeseen   ja

eräällä tavallahan se onkin totta: olen syönyt samaa ruokaa, juonut

samaa viiniä, lämmitellyt saman muurin kyljessä. Mutta   sittenkin

tuo sana pohjaltaan sisältää vain kohteliaisuuden, herttaiseen,

miellyttävään muotoon puetun kohteliaisuuden, joita unkarilainen

niin mielellään lausuu. Loppujen lopuksi minä sittenkin olen vain

muukalainen, vaikka ehkä mielellään nähty muukalainen.



Ajatukseni kiertävät kulunutta aikaa. Muistan erikoisesti joulut, jotka

olen tässä perheessä viettänyt. Joulukuusi seisoi ruokasalissa, yhtä

kauniina kuin konsanaan kotona Suomessa. Perhe oli kerääntynyt kuusen

ympärille. Talon herra luki kappaleen raamatusta, ja minä pappina pidin

lyhyen rukouksen. Sitten laulettiin: »Oi joulupuu, oi, joulupuu!» ynnä

muita joululauluja. Ja sitten alkoi lahjojen jako.



»Isä kullalle pikku Jeesukselta... äiti kullalle pikku Jeesukselta.»

Lahjoja oli paljon. Toipa pikku Jeesus suomalaisellekin pienen

lahjan: mitä kauneimmin kudotut lapaset ja kaulaliinan. Minun mieleni

lämpeni. Näiden ihmisten sydämellisyys oli todella suuri. Ajatukseni

lensivät pohjoiseen. Siellä valtavien kinosten keskellä sijaitsi pieni

pappila... ja sielläkin loisti ja säteili joulupuu. »Oi joulupuu,

oi, joulupuu!» Minun omaisteni lahjat olivat myöhästyneet. Mutta

tässä unkarilaisessa kodissa kokemani ystävällisyys ja sydämellinen

herttaisuus tuntuivat sinä hetkenä korvaavan niiden puutteen.



Ja sitten lämpenivät ilmat ja tuli pääsiäinen. Olin ollut matkoilla

eri tahoilla maata ja palannut takaisin tähän unkarilaiseen kotiini.

Ilmassa humisi jo kevät. Kirsikkapuut olivat puhjenneet kukkaan. Yhä

useammin oli tieni johtanut Avasin yli kaupunkiin. Minut oli vallannut

merkillinen levottomuus. Siellä jossakin kaukana pohjoisessa oli saari,

idyllinen kaunis saari, jossa oli punaiseksi maalattu mökki ja pieni

sauna järven rannassa. Minun mieleni paloi sinne. Ja minä läksin.



Mutta   runottaret kostivat. Näytti siltä, kuin ei tämä matkakirja

koskaan valmistuisi. Ja sen vuoksi olin kuitenkin jo niin paljon vaivaa

nähnyt... niin paljon matkustanut, että yksi matka näytti vielä olevan

tarpeen. Ei siis auttanut muu kuin tulla takaisin   vielä kerran  

lopettamaan tämä kirja.



Ja nyt istun taas tässä tutussa, rakkaaksi käyneessä huoneessa.

Katselen ympärilleni. Kuinka tuttua todella kaikki on! Siinä on

sänkyni, jossa olen niin monet yöt nukkunut, siinä leposohva ja

vaatekaappi. Erikoisesti pidin tuosta vaatekaapista   en tiedä,

miksi. Se on maalattu Ruotsin värein: keltaista ja sinistä. Mutta

täällä kaukana tuntuvat Ruotsinkin värit kotoisilta. Seinällä on pari

maalausta... ja kirjoituspöydän kohdalla talon tytärten kuva, heidän

pieninä ollessaan otettu. Kaksi suloista lapsukaista. Kaikki on kovin

tuttua ja kodikasta. Ja nyt on kohta tämä loppuluku kirjoitettu... ja

minun on lähdettävä.



Talon herra tulee kotiin. »Was ist, Arvi-bácsi?» »Eipä mitään

erikoista... mietiskelen vain.» »Immer denkst du, Arvi-bácsi.» Niin  

me pohjoismaalaiset olemme sellaisia   me ajattelemme paljon.



Ja niin minä istun ja ajattelen. Muistelen kaikkia tässä talossa

viettämiäni kuukausia. Irene-rouva tulee huoneeseen. »Istenem!

Istenem!»   Jumalani, Jumalani! Hän tutkii ja tarkastelee, olinko

tiputtanut tupakantuhkaa lattialle. Ja olinhan minä. Siinä oli

parkettipermannolla hyppysellisen verran. Irene-rouva siivoaa sen pois.

Hän hyppelee ja juoksee edestakaisin kuin jänis. »Tessék vigyázni,

Arvi-bácsi!» Olkaa hyvä ja varokaa, Arvi-setä! Kyllä, kyllä, hyvä

Irene-rouva. Minä koetan olla varovainen. Mutta enhän minä tietysti

voinut. Sitä taisi tipahtaa toisenkin kerran. Sallikaa minun tämän

matkakirjan viimeisillä sivuilla pyytää anteeksi sitäkin, hyvä

Irene-rouva.



       *       *       *       *       *



Heinäkuun loppupuolella jouduin muuttamaan pois. Sain pienen huoneen

kaupungista, Mátyás király-utcan. varrelta. Se oli rauhallinen, mutta

paljon vaatimattomampi kuin aikaisempi asuntoni. Mutta   täällä sain

vapaasti tupakoida ja ajaa partani keskellä päivää. Ei tarvinnut pelätä

rikkovansa talon tapoja. Sain olla vapaa.



Vapaus on kirjailijalle kallis asia, ja sen vuoksi sujui työni täällä

vielä paremmin. Tosin oli huoneeni hyvin yksinkertainen, mutta kun

ihmisellä on mielikuvitusta, osaa hän laittaa halvimmastakin asunnosta

oikean loistolinnan. Niin tein minäkin.



Huoneeni oli noin neljä metriä pitkä ja suunnilleen kolme leveä, mutta

matala. Huonekalut olivat vanhat, vuodepeite koinsyömä. Mutta sänkyni

yläpuolella riippui ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä pieni, halpa

lasitaulu, jossa oli sanat: Gondolj reám!   Ajattele minua! Ketä

olisin ajatellut? Irene-rouvaako? Niin   minä ajattelin häntä ja olin

tyytyväinen, ettei hänen enää minun vuokseni tarvinnut hermostua ja

vaivaa nähdä.



Ensi aamuna avatessani silmäni osui katseeni vastapäätä olevaan

nurkkaan. Mitä? Siellähän riippui Rákóczin kuva, Mányokin maalauksen

mukaan tehty väripainos. Illalla tullessani en ollut sitä huomannut.

Olin ollut niin väsynyt. Ja Rákóczin molemmin puolin oli kaksi siroa,

kultareunaista lautasta, joista vasemmanpuoleisessa oli keisari

Wilhelm II:n ja oikeanpuoleisessa Frans Josefin kuva. Alla oli pieni

pöytä, jolle talon kalleudet oli kasattu: tusinan verran laseja, pari

porsliinimukia, kaksi riviä lautasia ja viisi koreaa kahvikuppia. Heti

löysin sopivan nimen. Ristin tuon nurkan »keisarinurkaksi».



Peräseinällä oli sohva ja sillä pari tyynyä sekä kolme nukkea. Ne

olivat kai aikoinaan kuuluneet talon tyttärelle... ystävälliselle,

hiljaiselle olennolle, joka koko tuon ajan, minkä majailin tämän

perheen luona, pesi minun vaatteeni ja harjasi kenkäni. Kaksi nukeista

oli »kaunotarta»... toinen juhlapukuinen kuin kuningatar, päässä

punertavasta harsosta tehty korea päähine. Toinen oli samoin »neiti»,

mutta vaatimattomammin puettu. Mutta   kuinka punaisina ja helakoina

hohtivatkaan niiden posket... ja kirkkaan sinisistä silmistä katseli

ikuinen nuoruus! Keskellä istui käsivarsiensa varassa nukkenuorukainen,

jonka toinen housunlahje oli musta, toinen viininpunainen. Se oli

»lakeija» tai »hovipalvelija», jonka nenänpää oli jo mustunut liian

suuresta uteliaisuudesta. (Lakeijathan pistävät nenänsä joka paikkaan!)

Kuinka hauskaa oli istua näitä nukkia vastapäätä ja kirjoittaa...

katsella niiden alati muuttumatonta ilmettä. Se inspiroi minua! Noin

minuun tuijottaessaan hohtavan kirkkain sinisilmin ne tuntuivat kuin

sanovan: »Katsopas! Elämä on sentään ihana... vaikka siinä onkin

niin paljon vaivaa!» Ja lakeija tuntui virkkavan: »Kyllä tiedetään,

kyllä tiedetään! Minäkin palvelin näitä kahta kaunotarta ja saan nyt

eläkkeelle päästyäni istua alati heidän keskellään!»



Niin kuluivat päivät... ja työkin valmistui. Aamuisin kantoi rouva

Pásztor sisään vaatimattoman aamiaiseni: kupin mustaa kahvia, sämpylän

ja keitetyn kananmunan. Oi, kuinka liikuttavan huolellisesti olikaan

tuo pieni puu tarjotin katettu! Kaikkein parhaimman liinansa oli köyhä

vaimo siihen pannut. Miksi tuli mieleeni autuaasti kuollut äitini?

Kuvittelin päässeeni takaisin lapsuuteni kotiin, joka oli suunnilleen

ollut yhtä suuri kuin tämä pienoinen huone.



Ihmisparat! He olivat kuukausimääriä ilmoittaneet tätä huonetta

vuokrattavaksi. Mutta kukaan ei ollut siitä huolinut. Portilla

riippuneesta pahvipalasesta oli sade jo melkein huuhdellut

näkymättömiin kömpelöin kirjaimin piirretyn tekstin: Bútorzott szoba

  kalustettu huone. Olin muutamia viikkoja aikaisemmin käynyt sitä

katsomassa, mutta silloin en vielä ollut sitä tarvinnut. Nyt Pestistä

palattuani vuokrasin sen arvelematta ja maksoin puolen kuukauden

vuokran etukäteen. Kymmenen pengöötä. Vanha vaimo oli räpytellyt

silmiään. Hyvä Jumala! Taivas oli tainnut lähettää heille miljonäärin!



No niin   vaatimaton oli siis tämä viimeinen unkarilainen kotini,

mutta sitä rattoisampi. Kuinka somasti solisi vesi, kun talon tytär jo

aamulla varhain oli sitä noutamassa. Vesijohto oli nimittäin ulkona

oven pielessä, ihan minun »paraatikäytäväni» vieressä. Aamulla minä

tavallisesti heräsin tuohon veden solinaan. Oleanderit kukkivat pihalla

ikkunan edessä. Pientä pihaa peitti hyvin tasoitettu tiilenmurska.

Pienoinen Alhambra, ajattelin minä... vaikka sijaitsikin vaatimattoman,

likaisen kujan varrella, jolla sentään oli niin mahtava nimi: Mátyás

király-utca   Kuningas Matiaksen katu. No niin   en minä huonoon

paikkaan ollut joutunut.



Täälläkin lauloivat linnut... ja pari, kolme lasta leikki pihalla

kaiket päivät. Talon omistaja, lihava, hyvin puettu herrasmies

tervehti minua: »Habe die Ehre!   minulla on kunnia.» Mutta   en

minä mitään vastannut, kohotin vain hattuani hiukan. Mitäpä minä hänen

kunniastaan. Minä olin peräkartanon asukas ja minulla oli kunnia asua

juuri siellä... tämän hiljaisen János Pásztorin luona, joka päiväkaudet

istuskeli ulkona lyhyttä piipunnysäänsä poltellen ja seuraten

hiukan kuuron vaimonsa pyykinpesua. Tunsin itseni tyytyväiseksi ja

onnelliseksi.



Mutta   tuli vihdoin lähtö tästäkin kodista. Heitin hyvästit

herttaiselle Pásztorin väelle. Vanha rouva Pásztor katsoi minua

ystävällisesti silmiin. »Toivotan Jumalan siunausta ja kaikkea hyvää!»

Niinpä niin. Sitä ihminen aina tarvitsikin. Loin vielä kerran katseeni

»keisarinurkkaan». Tein hengessäni kunniaa Rákóczille ja molemmille

keisareille, joista toinen hakkaili puita Doornissa. Nyökkäsin

molemmille sohvassa istuville »kaunottarille» sekä »lakeijalle». Niiden

katse oli yhtä loistavan sininen kuin ennenkin... ja niiden huulilla

väreili ikuisen nuoruuden hymy. »Katsopas! Elämä on sentään ihana...

vaikka siinä onkin niin paljon vaivaa!» Niinpä niin   olin sen läksyn

taas uudelleen oppinut... ja siksi saatoin lähteä niin tyytyväisin

mielin.



Tein vielä muutamia matkoja, Kävin Székesfehérvárissa, Szegedissä,

HódmezQvásárhely issä ja muutamissa muissa paikoissa. Mutta lokakuun

alussa olin vihdoinkin valmis ohjaamaan suuntani pohjoiseen. Oli

kulunut täsmälleen vuosi siitä kuin olin Unkariin saapunut, ja

taas olin raja-asemalla, tällä kertaa en kuitenkaan Szobissa, vaan

Hegyeshalomissa.



Ystävällinen passintarkastaja, vanha tuttavani herra Bangó sujautti

käteeni postikortin, jossa oli kutsu kuudenteen suomalaisugrilaiseen

kulttuurikokoukseen Budapestissä v. 1941. Oliko tämä heimoharrastus

tosiaankin niin syvälle juurtunut, koska se ilmeni tuollaisessakin

muodossa?



Tänä hetkenä uskoin sen taas. Ja niin minä jäin katselemaan

ohitsekiitäviä maisemia ja muistelemaan maata, jonka rajan olimme

juuri sivuuttaneet. Ajatus lensi pustalle. Näin sieluni silmäin

edessä sen mittaamattoman lakeuden... sen kiitävät hevoslaumat, näin

Jenei-bácsin lampaineen ja Bogár-koirineen... näin valkoisen csárdan,

missä mustalaiset soittelivat. Muistoissani vilahtelivat Tiszan rannat,

joilla itkupajut nuokkuivat hiljaa... iltatuulen vienosti suhistessa

niiden herkissä lehvistöissä.



Unkari   Itkevien pajujen maa! Se oli nyt jäänyt.







Lähde: Projekti Lönnrot — tekijänoikeusvapaa (public domain)

E-kirja nro 3682: Järventaus, Arvi — Itkevien pajujen maa