Novellikokoelma sisältää kertomuksia suomalaisesta kansanelämästä ja erilaisista ihmiskohtaloista. Tarinat sijoittuvat maaseudulle ja kuvaavat muun muassa vilkasta Aapeli-poikaa sekä kyläyhteisön elämää savolaisessa maisemassa. Mukana on myös jouluaiheisia kertomuksia ja kuvauksia arkisista sattumuksista.
Heikki Välisalmen 'Elämän kiertokulku' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3684. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄN KIERTOKULKU
Novelleja
Kirj.
HEIKKI VÄLISALMI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1946.
SISÄLLYS
Hööpel-Aapel. Ooper. "En viitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen". Suuri Mestari Suomen kamaralla. Runoilija ryhtyy työhön. Elämän kiertokulku. Sukujuhla. Veljekset. Noppe. Taidetta koteihin. Rusthollari. Sotajoulu — heilläkin. Sovinto. Vikaan mennyt jouluvirsi. Kukkuva kello. "Harvinainen tapaus heinäpellolla". Amerikan perintö. Emmehän me yksin kärsi. Annikin tarina. Kuokka-Kalle. Kansalainen kuolee. Napoleon pommisateessa. Kaukainen joulu.
Hööpel-Aapel.
Erään suomalaisen elämäkerran aineksia.
Ei hän aluksi ollut kummempi kuin muutkaan pojat, tämä Alapihan Aapeli, tuli päivän valoon saunan lenseässä hämärässä, kuten viime vuosisadan puolivälissä oli yleisenä tapana, oli terve ja apumuijan arvostelun mukaan isänsä näköinen, joutui tiukkaan kapaloon ja sitten puiseen kätkyeen, jonka hän uudisti, koska oli perheen ensimmäinen. Kun hän sitten pääsi reikätuoliin asti, valmistautui äiti laittamaan toista lastaan, ja niinhän niitä tuli tupaan aina vain uusia, melkein yhtä varmasti kuin vuotuinen sato.
Aapeli otti heti alusta pitäen oivallisen kasvun, venyi pitkäksi ja solakaksi, tavallisen voimakkaaksi ja notkeaksi ruumiiltaan. Seudun savolainen kansa oli hiljaista, melkeinpä yrmeätä, ei lainkaan niin vuolassuista kuin lentävien sanansutkausten perusteella luulotellaan. Leikin se ymmärsi ja puheli hauskoinkin sanankääntein, mutta oli pohjaltaan vakavaa, koska elämäkin oli sellaista, leipä ei karikkomaista lähtenyt leikillä. Elämän raskaus näytti painavan lastenkin mieltä.
Mutta tätä poikaa ei elämä raskauttanut Sana juoksi virtana hänen huuliltaan, ja hän itsekin juoksi pirtissä ja pihalla. Pienenä muoskana hän kapusi kaikkialle, ihan tuvan orteen saakka, kiikkui siellä ja pelehti niin, että vanhempain ja sivullistenkin päätä pyörrytti, mutta poika itse sen kuin nauraa hihitti. Kyläläiset kävivät sitä kummaa katsomassa ja ihmettelivät, kehenkä pojasta oli tullut tuollainen rasavilli ja ylönannettu.
Vähän vantterampana paimeneen jouduttuaan hän haki sopivia koivun oksia ja teki niissä temppujaan. Putosikin joskus ja tuotiin pää verissä puolitajuttomana kotiin, mutta ei ottanut oppiakseen, vaan jatkoi jo pää nyytissä entistä menoaan.
"Paholainen sitä nivaa", naapurit sanoivat ja kehoittivat vanhempia kääntymään kylän tunnetun poppamiehen Pärtyn puoleen. "Kyllä se ajaa tihulaisen tiehensä."
Pärtty luki lukujaan, mutta Aapelin elämä ei siitä muuttunut Epäonnistuminen vain kävi vähän Pärtyn maineelle. Hän yritti uudestaan, vei pojan vartavasten tervaspuilla lämmitettyyn saunaan, pani hänet penkille pitkälleen ja rupesi ottamaan taikakepillä mittojaan, mutta Aapeli solahti taikurin käsistä, juoksi naapuriin, heitteli siellä tuvan lattialla ilmakeikkojaan ja meni jos millä mukalalla. Kummana häntä siellä katseltiin, ja kumma hän olikin, ihme ja kumma.
"Mikähän tuostakin tulenee", isä arveli, "ei se työllä itseään elätä, vaikka kokoa ja näköäkin olisi".
Siihen aikaan ajettiin lapset työhön jo nuorina, sillä leipä oli tiukassa, kuten sanottu.
Mutta Aapeli ei viihtynyt työssä. Haki mieluummin tasaisen niityn ja teki sen pinnalla temppujaan tahi kuljeskeli metsissä, nousi läheiselle kukkulalle, jolta näkyi loitolle taivaanrantaan, ja katseli minne lie katsellut, luultavasti kauemmaksi kuin silmä oikeastaan kantoikaan.
Pieni maapalsta ei voinut elättää suurta perhettä. Vanhinta alettiin häkiä vieraisiin, mutta kukaan ei halunnut ottaa Aapelia töihinsä, tämä kun oli sellainen mikähän oli, haluton ja omia teitään kulkeva.
"Mene minne hyvänsä, kunhan alat laputtaa", isäukko sanoi. Aapeli ei odottanut toista käskyä, hän lähti.
Aapeli työntelee raskaita käsikärryjä kaupungin kauppiaan luona, työntelee ja välillä kantelee tavaroita makasiiniin ja sieltä ulos. Vaikea urakka, ruumis kangistuu, iltaisin ja aamuisin sitä särkee. Johtuu mieleen kotikylä, jossa sai juosta vapaana kuin villi varsa. Voisiko sinne palata? Ei sentään, työtä olisi tehtävä sielläkin, ja tuskinpa se olisi sen helpompaa. Täällä on toki enemmän elämää ja ihmisiä kuin pienessä kotikylässä. Iltaisin on kadulla väenvilinää, vaikka ei tahdo jaksaa aina sinne mennä, kun väsyttää ja jäsenet ovat jäykät. Joskus hän kuitenkin kävelee kaduilla, katsellen iloisia nuoria ihmisiä. Niillä on varmaankin helpommat päivät kuin hänellä. Pyhäisin hän käy laivarannassa, tarkkailee laivojen lastausta ja purkausta miettien, että nuo alukset varmaan käyvät avarammassa maailmassa, kenties sen taivaanrannan tasalla, minkä hän näki kotikummultaan.
Iltayöstä hän usein makaa kauan kauppiaan renkituvan kovalla lavitsalla ja miettii asemaansa. Toisinaan siellä on välkeämpää kuin hänen kotituvassaan, mutta välistä sinne yöpyy asioitsevia maalaisia, jotka jättävät jälkeensä tutun savutuvan tuoksun. Ei, ei hänen elämänsä saa pysähtyä tänne, johonkin muualle täytyy päästä, lähemmäksi sitä kaukaista rantaa, jonka hän oli ollut näkevinään kotikummulta.
Kerran sirkus saapuu kaupunkiin. Se on outo ilmestys, Aapeli ei ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan. Se rakentaa teltan torille Aapelin työpaikan lähettyville. Käsirattaita työntäessään hän pysähtyy portin kohdalle katsomaan ja näkee rakentamisen vaiheet. Kauppiaan rengit puhuvat siitä, ja Aapelin valtaa uteliaisuus. Hän on vielä työssä, kun teltan ympärille alkaa kokoontua ihmisiä, ja himmeähkössä valaistuksessa näkyy joku temppuilija korokkeelta. Kello soi, ja ihmisvirta työntyy sisään. Sinne pitää päästä.
Aapeli on jo odottelemassa seuraavaa näytöstä. Korokkeelle tulee ilveilijä ja puhuu vaivalloisella suomenkielellä jotakin. Ihmiset nauravat, kuuntelevat hänen solkkaamaansa kehoitusta ja painuvat taas sisään. Aapelilla on säästössä sen verran rahaa, että hänkin heittäytyy virran vietäväksi, saa luukulta lapun kouraansa ja työntyy sisälle. Siellä on tallin ja eläinten hajua. Outoja eläimiä kiertää häkeissä, tuollaisia ei uskoisi maailmassa olevankaan. Ei hän niistä välitä, mutta sitten tulee voimailijoita ja temppuilijoita, joiden liikkeissä on jotakin tutunomaista. Sellaista hän on itsekin yritellyt joskus kotona. Oli ikäänkuin veren veto noihin. Ei hän luultavasti osannut tehdä kaikkea noita temppuja eikä niin hyvin kuin nämä tekevät, mutta hän päättää opetella. Särkekööt jäsenet kuinka hyvänsä, hän yrittää tehdä nuo samat temput. Kyllä hän ne muistaa, helppoahan se on.
Nyt sirkus ei enää anna hänelle rauhaa. Hän menee sinne joka ilta. Jos ei ole rahaa, niin hän pujottautuu nokkelasti teltan alitse, kun vartioiva silmä välttää. Ketterät temput jäävät tarkasti mieleen, hän jäljittelee niitä makasiinissa yksin ollessaan, saa joskus kolahduksia, mutta onnistuu välistä. Eivät ne ehkä mene niin hyvin kuin sirkuksessa, vaikka hän sentään omasta mielestään jotakin osaa. Ja yöllä renkituvan hajut aivan kuin haihtuvat, valvovan pojan sieraimissa tuntuu sirkuksen omituisesti viettelevä lemu.
Sitten tulee ratkaiseva hetki. Työt sujuvat hitaasti, kauppias on vihainen, ja Aapeli saa ankaroita moitteita. Parannusta ei tule, ja pian kauppias tapaa Aapelin voimistelemassa makasiinissa. Silloin pojalle tulee lähtö. Vähän evästä pussiin, markka rahaa ja taipaleelle.
Aapelin tuskin tarvitsee miettiä mitä tehdä. Hän menee sirkukseen, tapaa johtajan ja pyrkii töihin. Tämä on vähän ihmeissään ja kysyy, osaako poika jotakin. "Paljonkin", hän vastaa ja saa näyttää taitoaan. Tirehtööri myhäilee: suomalainen maalaispoika ja noin vikkelä. "Missä sinä olet oppinut?" "Itsekseni vain."
Sirkus menee Saksaan ja Aapeli sen mukana, Alapihan Aapeli, jolla ilmeisesti on taiteilijaverta suonissaan.
Siihen aikaan suomalaiset kauppiaat tekivät matkoja Saksaan, vanhoihin hansakaupunkeihin. Veivät niihin voita, nahkoja ja ehkä muutakin sopivaa, mitä olivat kokoon saaneet, ja toivat taas täällä tarvittavaa tavaraa palatessaan. Ihan Savosta asti näitä matkoja tehtiin, ne kannattivat, kun välikauppiaan runsaat palkkiot jäivät omaan taskuun.
Lyypekin sirkuksessa istui moniahtana ehtoona kaksi savolaista kauppiasta. He olivat tehneet hyvät kaupat ja sallivat itselleen tämän huvituksen. Kävihän joskus Kuopiossakin sirkus, mutta Saksassa siltä odotettiin enemmän, ja hyväähän se tarjosikin, paljon hyvää ja hauskaa. Sitten esiintyi pitkän-salskea maalattu poika, joka esitti hullunkurisia voimistelutemppuja. Ukkoja nauratti, mutta toinen heistä vakavoitui pian ja alkoi kiinnittää elikoista huomiota pojan ulkomuotoon. Siinä oli jotakin tuttua, vaikka ilveilijän puku ja kasvojen maalaus peittivätkin piirteet. Vihdoin poika jotakin hassua pyörähdystä tehdessään kiljaisi muutamia selviä suomalaisia sanoja.
"Tuo on Alapihan Aapeli meidän kylästä", tämä kauppias sanoi toverilleen.
"Ole vätystämättä", toinen vastasi, "mikä semmoisen Aapelin olisi tänne lykännyt?"
"Kyllä se on", penäsi edellinen, "sillä oli jo poikana taipumusta tuollaisiin kujeihin."
Pojan numeron päätyttyä hän meni taiteilijain pukusuojiin. Myöhemmin sieltä takateitse tuotiin todellakin Aapeli ja toimitettiin laivaan, missä hänet pantiin miehistön vartioinnin alaiseksi. Seuraavana aamuna laiva purjehti merelle mukanaan kaksi kauppiasta, joista toinen oli Aapelin sukulainen, ja itse Aapeli.
Siitä tuli synkkä matka Aapelille, jolla ei ollut mitään halua lähteä kotimaahan ja vielä isänsä mökille, jonne hän arvasi joutuvansa. Hän muuttui hiljaiseksi ja ikäväksi, ja vain vaivoin kauppiaat saivat utsituksi tietoja hänen elämänsä viimeisistä vaiheista. Ne eivät olleet kovin kummalliset: Kuopiosta sirkuksen mukaan lähdettyään hän oli pari vuotta kierrellyt sen kanssa erinäisissä Saksan kaupungeissa. Sukulainen sanoi, että sellainen oli sopimatonta, ja siitä piti tulla nyt loppu.
Aapeli itse oli kokonaan toista mieltä ja ajatteli karkaavansa heti sopivassa tilaisuudessa. Laiva kävi myös Pietarissa ennen Suomeen tuloaan, ja siellä Aapeli livahti tiehensä. Hän pääsi monien vaiheiden kautta satamaan ja löysi vielä laivankin, jonka piti lähteä Lyypekkiin. Sinne oli mentävä, koska sirkus oli siellä ja sen mukana odottamatta katkennut ura ja nostamatta jäänyt palkka. Nuori karkulainen ei voinut lunastaa pääsylippua, mutta hän arveli kuitenkin selviytyvänsä, kunhan päästiin avoimelle merelle, ja kätkeytyi kannelle peittojen alle.
Kauppiaat havaitsivat pian karkauksen eivätkä jääneet toimettomiksi. He saivat viranomaisten apua, ja kun oli syytä olettaa, että poika pyrkisi takaisin Lyypekkiin, päästiin helposti hänen jäljilleen, ja sieltä peittojen alta löydettiin nuori sirkustaiteilija. Nyt häntä pidettiin silmällä niin tarkasti, että hän ennen pitkää joutui sukulaisensa kanssa kotiinsa Alapihaan.
Aapeli oli pitkä ja varreltaan voimakas, alituinen harjoitus oli kehittänyt häntä. Kylän pojat olisivat mielellään kuunnelleet kertomuksia hänen vaelluksistaan, mutta hän oli sulkeutunut eikä halunnut tehdä niistä tiliä. Olihan hänet tuotu kotikyläänsä kuin vanki, riistetty yhtäkkiä irti siitä elämästä, mihin hän katsoi itsensä soveliaaksi. Nuoremmille siskoksilleen hän joskus jotakin haasteli, äidilleen myöskin, mutta juro isä ei mitään kysellytkään. Töihin vain, töihin isä häntä ajeli. Jotakin Aapeli yrittelikin, mutta jäi usein pitkäksi aikaa seisomaan ja unelmoimaan. Hänen mielessään kulki kuvia suuresta maailmasta, johon hän oli ehtinyt jonkin verran tutustua.
Ja kerran hän jätti auransa kynnökselle keskellä Jumalan kirkasta päivää, jätti siihen hevosineen päivineen ja hävisi jälleen avaraan maailmaan. Jalkaisin hän kulki kaupunkiin, siitä toiseen, teki välillä työtä ruokansa edestä, jatkoi taas matkaansa ja saavutti vihdoin sirkusseurueen, johon helposti pääsi taitojensa nojalla.
Suomessa häntä hiukan peloitti: jos taas tulevat ja ottavat kiinni, mutta seurue meni pian Ruotsiin, ja siitä alkoi pitkä kierros halki sen maan, Saksan ja Venäjän. Hän oppi yhä uusia taitoja, niiden joukossa elämisen taidon. Vähitellen hän saavutti laillisen iän ja uskalsi sitten esiintyä kotimaassaankin. Nyt ei enää mikään sukulainen voinut häntä yllättävästi häiritä, eikä edes vanhemmilla ollut valtaa hänen ylitseen. Kotikyläänsä hän ei milloinkaan mennyt, vaikka välistä mieli teki, lapsuuden leikkitannerta ja paimenniittyä oli ikävä, mutta hän kätki sen syvälle sydämeensä, häivytti kauniiksi muistoksi. Ja hänellä oli kiire, elämän tahti oli toinen kuin hiljaisella kotiseudulla, jossa elettiin säädyllisesti päivä kerrallaan. Aapelin nykyisessä maailmassa ilta oli elämän helteisin hetki.
Niin Suomen saloseudun kuumaverinen poika kulki maita ja mantereita, toista vuosikymmentä haihtui ikuisuuteen — haihtui kuin kesäaamuinen sumun häive auringon polttavan säteen edestä.
Suomen kaartinpataljoonan partio marssii Helsingin katua. Ihmiset seisahtavat seuraamaan sen ryhdikästä menoa. Naiset kuiskailevat keskenään, ja heidän silmiinsä syttyy liekki: partiota johtaa komea aliupseeri, joka katselee runsaan kolmen kyynärän korkeudesta, tällä kertaa sotilaallisesti suoraan eteenpäin, mutta naiset koettavat sittenkin tavoittaa uljaan sotilaan katsetta. Aliupseeri on nimeltään Airaksela, entinen Alapihan Aapeli.
Mitenkä hän on joutunut kaartiin? Kukaan sivullinen ei voi varmasti sanoa, eikä hänen elämänsä vaiheista tiedetä juuri mitään. Hänet on värvätty ja kerrotaan hänen esiintyvän upseerien kemuissa, tekevän päällystönsä huviksi ihmeellisiä temppuja, jollaisia osataan vain sirkuksessa. Kerrotaan, että hän onkin entinen sirkuslainen. Olkoon mikä hyvänsä, mutta hän on esikuvallinen sotilas ja upseerien kekkereissä korvaamaton. Että suomalainen mies osaakin olla niin etevä!
Jollekulle tuttavalleen hän mainitsee kyllästyneensä vaeltavaan elämään ja pitävänsä nyt parempana tätä sotilaan ammattia. Se sopii hänen veriinsä, siinä on liikuntaa, jota hänen ruumiinsa kaipaa.
Aapeli Airaksela menestyy sotilasuralla.
Suomen kaarti taistelee Turkin sodassa, suorittaa urotekoja, joista myöhemmin tehdään lauluja. Yli kolmen kyynärän korkeudesta katseleva mies on mukana. Hänet nähdään aina tiukimmassa paikassa johtamassa ja taistelemassa. Hän on esimerkkinä toisille, innostaa ja kehoittaa.
"Minä olen rauhan mies, mutta kun sotaan joudun, niin tappelen ja ihan kovimman jälkeen," hän on sanonut ja tahtoo olla sanansa mittainen.
Luoti sipaisee häntä reiteen, vaivuttaa maahan, mutta vielä sieltäkin hän kehoittaa ja rohkaisee miehiään. Hän repii paitansa, sitoo sen suikaleilla jalan tukahduttaen siten verenvuodon ja rientää uudelleen taisteluun.
Sen jälkeen vielä monta muuta taistelua ja voittoa, kunnes sota loppuu. Pietarissa itse keisari tarkastaa pataljoonan ja hänen huomionsa kiintyy komeaan vääpeliin. Hän kysyy armollisesti, mistä tuommoinen mies on kotoisin, saa sotilaallisen vastauksen ja on ihastunut.
Vääpeli Airaksela korjaa sotaretkensä ja muiden sotilaallisten ansioidensa satona Yrjönristin ruusuineen, Romanian ristin, ampuma- ja palvelusmitalin.
Kaartinpataljoona palaa Helsinkiin ja viettää voiton juhlaa. Kokonaisena käristetty härkä syödään yhdessä, juodaan keisarin, kaartin, komentajan ja monien muiden maljat, ja sitten upseeristo vetäytyy jatkamaan juhlaa toisiin suojiin. Jonkin ajan kuluttua kutsutaan sinne vääpeli Airaksela, ja itse paroni, pataljoonan komentaja, käskee hänen tanssittaa Helsingin hienoston rouvia. Hän on etevä tanssija, tämä entinen sirkustaiteilija, ja silmät palaen hän vie rouvia tanssin keinuviin lainoihin.
Nyt varmaankin hän on saavuttanut sen maailmanrannan, josta uneksii kotikunnaallaan.
Useampi ihminen, sellainenkin, joka joskus elämänsä vauhdikkaimpina päivinä ei ole muistanutkaan lapsuuden kotiaan, synnyinseutuhan, jopa suhtautunut siihen ylimielisesti ja halveksienkin, rupeaa yhtäkkiä jonakin hetkenä kaipaamaan sinne. Hän on ehkä silloin jo tehnyt sen tiensä, minkä hänen luontonsa vaati. Maailma ei enää silloin maistu.
Niin kävi vääpeli Airakselankin. Häneen iski polttava ikävä kotiseudulle. Sotilaselämä ja pääkaupunki eivät häntä enää viehättäneet, eikä hän liioin enää halunnut palata niihin oloihin, joissa hän oli nuoruutensa parhaat vuodet viettänyt. Hän jätti kaartin vastoin päällystönsä yksimielistä tahtoa ja lähti syrjäiseen kotikyläänsä.
Omituinen on ihmisen kohtalo: ennen, kun Aapeli vielä oli keskenkasvuinen poika, hänet tuotiin väkisin tähän samaan kylään, silloin häntä pidettiin sen välttämättömänä jäsenenä. Nyt hän tuli vapaaehtoisesti, valmiina asettumaan sen hiljaiseksi asukkaaksi ja tekemään työtä sukulaistensa ja lapsuuden tuttavien keskellä. Hän rakasti kotiseutuaan ja sen multaa, ja hän rakasti myöskin sen uutteria omiin oloihinsa tyytyväisiä ihmisiä. Minkä häntä ennen siellä oudoksuttiin, sen hän nyt korvaisi ahkeruudellaan ja tyytyväisyydellään näihin oloihin.
Mutta nyt hänestä ei siellä välitetty. Hän tuli kotiinsa muukalaisena. Isä ja äiti olivat raataneet elämänsä loppuun, siskokset hajaantuneet maailman tuuliin, häntä toista vuotta nuorempi veli asui kotitaanua. Tämä tuskin kohentui antamaan kättä, kun Aapeli astui kotitupaan. Häneltä ei kyselty mitään, kohdeltiin kuin ventovierasta. Itsellään hänellä oli halu kertoa, oli niin paljon elämyksiä, hänen mielestään varmasti mielenkiintoisia noille, jotka ikänsä olivat samalla konnulla asuneet. Turkin sotakin oli vielä lähellä, hän koetti puhua siitä.
"Minä sitä olin vääpelinä Turkin sodassa."
"Hööpelinä sinä olit", velimies keskeytti nopeasti, eikä juttu lähtenyt juoksemaan.
Aapeli käy naapureissa, mutta koko kylä on kylmä. Jossakin hänen vaiheitaan udellaan, mutta hänen sotakertomuksilleen hymyillään epäilevästi, ei uskota hänen olleenkaan sodassa. Häntä pidetään suurvalehtelijana ja veljen antama lisänimi kiertää jokaisen suuhun. Hän on kaikkialla Hööpel-Aapel tahi vain pelkkä Hööpel.
Kotikylä pitää häntä melkein rikollisena, kartettavana miehenä. Eivätkö peloitelle lapsiaankin: Hööpel tulee. Aapelin sydäntä särkee tämä ansaitsematon kohtelu, sukulaisten ja tuttavien tylyys. Mutta hän ei masennu, hiljenee vain. Hän muuttaa toiseen kylään, ajaa rahtia, tekee tiiliä, yleensä mitä vain. Siinä sivussa hän naimisiin mentyään lisää yhteiskuntaa kahdellatoista uudella jäsenellä.
Kokemuksistaan hän ei juuri haastele — ainoastaan joskus, kun saa ryypyn, hän puhkeaa puhumaan. Lapsille hän purkaa muistojensa kerää selvänäkin — omille lapsilleen ja vieraillekin, kun heitä hänen mökissään käy. Ja käyhän niitä, kun kansakoulukin on lähellä, pitäjän ensimmäinen opinahjo.
Elämä vierii hiljaista menoaan.
Tosiaankin, elämä vieri kuin huomaamatta, tasaisena ja tyvenenä, kuten se maaseudulla kulki siihen aikaan, jolloin ei vielä tiedetty mitään sodista ja melskeistä. Aapeli Airaksela vanheni suuren lapsilaumansa elättämisessä. Hän oli tiilentekijä, ja häntä sanottiin toisinaan puoleksi leikillä tehtailijaksikin. Joskus hän yksinäisinä hetkinään palasi vanhoihin muistoihin ja katseli kunniamerkkejään, mutta jos joku sivullinen sattui silloin tulemaan, hän pisti ne nopeasti piiloon, sillä vieläkään ei kukaan uskonut, että hän oli ollut Turkin sodassa, ja kaikki aikuiset pitivät noita merkkejä joinakin ilman aikojaan leluina, joita saa ostaa markkinoilta rihkamateltoista.
Aapeli Airaksela pysyi voimissaan yhdeksäänkymmeneen vuoteensa asti, mutta sitten tuli sokeus, ja kun lapsetkin olivat jo maailmalla mikäpähän missäkin ja vaimo oli jo aikoja mennyt hautaan, hänet peri niin monen kunnon suomalaisen kohtalo: kunnalliskoti. Siellä hän sitten liikuskeli yhä ryhdikkäänä, joskin sokean hieman tunnustelevin askelin. Hän, joka ennen oli ollut pelkkää tointa ja virkeyttä, tottui pian tähänkin hiljaiseloon.
Siellä kunnalliskodissa hänen maineensakin lopulta puhdistettiin. Tuli myöhäinen, mutta mieluinen hyvitys. Sotilaspiirin päällikkö saapui eräänä päivänä Aapeli Airakselan vieraaksi ja ojensi hänelle Bulgarian vapaudenristin. Sen valtakunnan kuningas oli myöntänyt nimetylle henkilölle maan kuusikymmenvuotisena vapauden päivänä. Se oli annettu urhoollisuudesta Turkin sodassa, jossa kukaan paikkakuntalainen ei ollut uskonut Aapelin käyneenkään. Nyt kaikkien täytyi uskoa, kun sanomalehdetkin lähettivät edustajansa Aapeli Airakselaa haastattelemaan ja kertoivat laajasti tapauksesta. Silloin entinen Alapihan Aapeli tunsi, että elämä ei sittenkään ole aivan nurja ja että hän nyt voi lähteä ikuiseen rauhaan.
Vuosi sen jälkeen häntä seurasi viimeisellä matkallaan kunniakomppania.
Ooper.
Ooperiksi häntä sanottiin. Oli hänellä etunimikin, kaiketi Aukusti, mutta että eivät käyttäneet muut kuin hänen äitinsä, ketterä eukko, jonka kanssa hän asui pienessä mökissä suurten vesien välissä juoheasti virtailevan salmen rannalla. Tietysti hänellä oli ollut isäkin, mutta tämä oli jo pojan pienenä ollessa joutunut koskeen tukkiruuhkaa purkaessaan ja nostettu sitten suvannosta hengettömänä.
Poika varttui aikaisin ja puolentoistakymmenen ikäisenä hän oli Ooper, kuten isänsäkin, ja teki lähtöä isänsä jäljille tukkitöihin. Äitimuori oli siitä huolissaan ja vaikersi:
"Pysyisit maakynnessä, käypi vielä kuin isällesikin."
"Kävi miten kävi, kerran kuollakin pitää", poika vastasi terhakasti. Ja lähti.
Hän meni samoille uittoväylille, joilla isäkin oli työskennellyt ja loppunsa saavuttanut. Pomo oli sentään toinen, entinen lienee jo vanhenneena heitetty syrjään. Hän katseli poikaa hyväksyvästi, iän kuultuaan kuitenkin epäröi. Mutta kun poika vakuutti, että kyllä hän miehen asian ajaa, ja kun siihen aikaan ei alaikäisten työtä ollut rajoitettu, otti pomo hänet uittoon.
"Mikä sinun nimesi on?" pomo kysyi. "Pitää panna kirjaan."
"Ooper se on."
"Ooper, sepäs on outo... Mitenkä se kirjoitetaan?"
"En minä niin taktillaan tiedä, kun en ole kouluja käynyt enkä kirkonkirjoja katsonut."
Vanha tukkilainen oli paikalla ja avitti:
"Se on kait kirkonkirjassa Ooperk, semmoisen herras-oon kanssa, mutta tämän pojan isä kulki aikoinaan näillä työmailla vaan tavallisena Ooperina. Eikö tuo sama nimi välttäne pojallekin?"
Välttihän se. Poika sai olla Ooper, Aukusti vain liitettiin lähemmäksi tunnukseksi. Silla tavalla Ooper sisällytettiin virman kirjoihin ja tukkilaisen ammattiin.
Hyvin poika menestyi työssään. "Ihan on kuin isänsä ennen, menee vaikka hävittömän suuhun", vanhat tukkilaiset sanoivat kansanomaisesti. Joskus tällaisissa savottatöissä poikasta sorretaan ja hänelle tehdään kaikenlaisia kujeita, mutta Ooperille ei sellaista yritettykään, hänet luettiin heti oikeaksi mieheksi.
Nopeasti hän varttuikin ja muutaman vuoden perästä pyrki parhaiden miesten verroille. Hän jäi keskikokoiseksi, mutta varttui vantteraksi varreltaan. Pää kasvoi hiukan omituiseksi, leveni huomattavasti poskipäiden kohdalta.
"Onko sinua lyöty halolla lapsena päähän, kun se on noin lässähtänyt?" tukkilaiset, irvihampaat, tiedustelivat.
"Jos lie lyöty", poika vastasi. "Vaikka kyllä tämmöinen pää välttää tavalliselle tukkilaiselle."
Ooper oli jo sakin matkassa vakituisesti, talvet tukkeja tekemässä ja keväät, jopa kesätkin sangen pitkälle uitolla. Hän joutui koluamaan kaikki rannat ja poukamat, oppi tuntemaan vedet kareineen ja kivineen. Hän oli ponttoolla kuin kotonaan ja juoksi puita pitkin ruuhkalle kuin ihme-elävä.
Joskus hän poikkesi katsomaan äitiään, joka kiireimpinä työaikoina kävi taloissa, mutta muuten asui mökissään ja hoiti pientä talouttaan.
"Kah, kun vielä tulit", eukko sanoi tervetuliaisiksi joka kerta, kun poika ilmestyi.
"Tulinpahan ja rahaa toin, ei teidän tarvitse vieraan töihin mennä."
Muori heltyi, tuntui jotakin kihoavan silmiin.
"Voi voi, tuota poikaa, ihan on kuin ilmetty isänsä. Niin sekin rahaa toi runsaasti ja kotona käski pysymään. Nopeasti tämä mökki kyhättiin ja lehmäkin saatiin."
Ja sitten itkuun hyrähti, aivan jo viljalti vettä valoi, ääni värähteli:
"Kovin olet isäsi kaltainen, kunhan et isäsi surmaakin saisi."
Poika piippuaan lataili, jorahti:
"Vai yhä se muori vaan siitä surmasta... Eivät kaikki sotaankaan kuole, saatikka tukkijoelle."
Vuodet vierivät, ja Ooper vanheni niiden mukana. Hänestä kehittyi täydellinen tukkijunni. Kesällä matalaksi litistetty lierihattu korosti poskipäistä muutenkin pahasti levinneen naaman outoa näköä, ja talven muotina oli niinikään matala karvareuhka. Näiden päähineiden alta näkyi kaksi vieraan mielestä vihaisesti katsovaa silmää ja tiukasti suljettu ohuthuulinen suu, joka vain väkinäisesti tuntui avautuvan päästelemään puhetta julki. Kaulan ympärille oli sidottu lyhyenläntä värillinen huivi, joka roikkui siinä kesänsä talvensa, ja kunnon tukkimiehen kuvaa täydensi suupielessä melkein vakituisesti retkottava lankivartinen piippu, jossa venäjänlehti kärysi.
"Olisi jo aika sinun akoittua", muori huomautti Ooperin kotona käydessä.
"Ei näin, pieneen mökkiin kahta akkaa sovi", Ooper vastasi. "Valkeampi ja rauhallisempi on teidän ollaksenne, kun ei ole toista lattiapalkkeja narisuttamassa."
Äitimuori murisi jotakin vanhenemisestaan ja olihan sitäpaitsi yleisenä tapana, että mies ottaa eukon.
"Kun en minä sitä itse tarvitse, niin en viitsi teillekään tuoda", Ooper puolustihe.
Ja kirota päräytti vielä päälliseksi. Hän oli vanhemmiten omaksunut tämänkin tukkilaisten tavan.
"Jättäisit nuo ärräpäät, ei isäsikään niitä käyttänyt, kotona ainakaan", äiti toruskeli.
"Pojasta polvi muuttuu, minä en koreile kotonakaan."
Sitten hän taas muutaman päivän kotona oleiltuaan lähti työmailleen.
Siihen aikaan ilmestyi ensimmäinen höyryalus niille vesille. Rautatehdas sen oli hankkinut vetämään järvimalmia suurten selkien nostopaikoista. Yhden lastilotjan se kykeni parhaiksi kuljettamaan, ja kyllä siinäkin kävi sen tuhannen läiske ja loiske, se kun näet oli siipilaiva. Pyhäisin se joskus toi kirkkoväkeä rautatehtaalta. Silloin sitä ihmeteltiin, katseltiin ja tiirailtiin ja haastatettiin sen ohjaajaa, vanhaa Pekkaa, joka joskus nuoruudessaan oli ollut tukkilaisena, mutta sitten siirtynyt tehtaalle töihin. Hän tyydytti auliisti kirkkokansan uteliaisuutta, mutta kun tämä ei tahtonut malttaa lähteä laivan luota jumalanpalvelusta kuulemaan, huomautti säyseään tapaansa, että menkää toki, hyvät ihmiset, kirkkoon, kun jo yhteen soitetaan, tullaanhan tänne toisenkin kerran.
"Lintu" oli liikennekulttuurin ensimmäinen ilmestys niillä vesillä. Tukkilaiset sille naureskelivat ja sanoivat, että sulkasato taitaa olla tämä lintu, koska se noin vaivaisesti mennä rytöstää.
Ooper ei nauranut. Häneen tuo uusi ilmestys jollakin tavalla tehosi. Nähtyään sen muutamia kertoja pärskyvän ohitse, hän kerran tilipäivänä kirosi karkeasti ja sanoi, että nyt minä en enää tule ponttoolle. Eikä tullutkaan, vaan meni rautatehtaalle ja pääsi "Linnun" lämmittäjäksi. Mikä lie herännyt miehessä merimiehen vaisto, joka vaati isältä perityn ammatin muuttamista.
Kun Ooper seuraavan kerran tuli kotimökilleen, hän sanoi äidilleen, että nyt minä en enää olekaan ponttoolla, vaan meinaan vielä joskus uittaa tukkeja laivan perässä.
"Mikä se sellainen laiva on?" äiti kyseli. Hän ei vielä ollut nähnyt "Lintua".
"Se on vaan sellainen purkki, joka ui vetten päällä höyryn voimalla." Ei äiti siitä paljon viisastunut, mutta arveli, että kaikesta, mikä veden päällä liikkuu, saattaa joutua vetelän varaan ja menettää henkensä. Pysyisi poika jo kovalla maalla, kun tässä olisi tätä torpan maatakin kynittäväksi, ottaisi eukon ja vakiintuisi.
"Akan minä otan sitten, kun tarvitsen hoitajaa, ja torpan maita minä en revi milloinkaan. Se puuha ei sovi minun verilleni."
"Lintu" purskutteli muutamia kesiä, ja sen toiminta liikennekulttuurin palveluksessa sykähdytti valtion sydäntä siinä määrin, että se ryhtyi turvaamaan sisävesien elpyvää purjehdusta reimoittamalla väyliä. Nappiotsainen luotsi ilmestyi kirkonkylään ja ryhtyi siitä käsin retkeilemään pitkin vesiä, mittailemaan, puntaroimaan ja asettelemaan merkkejään: valkoisia ja kirjavia veteen ja maalle kivisiä talvijäniksiä sekä muutamiin kohtiin isoja kiviröykkiöitä, joiden huippuna oli valkoinen seiväs.
Vanha Pekka katseli niitä lievästi myhäillen ja arveli, että joutavalla jotakin teetättää, turha noita on asetella, osataan tässä muutenkin ajaa. Ja Ooper, joka joskus vanhan Pekan luottamusmiehenä sai välitöikseen ohjailla "Lintua", lisäsi omasta puolestaan:
"Senkö täytistä se noita keppejään tuonne pistelee, onkivaajoina ne korkeintaan saattaisivat menetellä."
Eikä niistä välitetty sen enempää, vaikka niiden merkitys tehtiin tunnetuksi ajomiehille, kuljettiin vain omia entisiä reittejä.
Mutta liikennekulttuuri kehittyi jatkuvasti. Rautatehtaalle tilattiin uusi höyryalus, jolle annettiin komea nimi "Gustaf Montin", kai jonkun edesmenneen johtajan, kenties ihan tehtaan perustajan muistoksi. Kansa väänsi tuota nimeä jättäen etuosan pois ja lausuen lopun "Mojetti", mikä sopi sen kielenkäyttöön. Ehkä oli aikoinaan tehtaan perustajankin nimi jo käännetty samalla tavalla.
Vanha Pekka pääsi "Mojetin" päälliköksi. Ooperille koitti nyt kunnian päivä, sillä hänet ylennettiin "Linnun" ajomieheksi tahi oikeastaan kippariksi. Kansa rupesi sanomaan häntä kapteeniksi, mutta Ooperin itsensä mielestä se oli liikaa, ja hän kirosi hartaasti joka kerta, kun uuden ammattinimensä kuuli, ja taisi joskus lyödäkin. Vanhat ihmiset olivat totuudessa, sillä tottahan laivan ajomies oli kapteeni, mutta nuoremmat vähän virnuilivat, ja sitä Ooper ei sietänyt.
Kerran syksyllä "Lintu" lähetettiin konepajalle, ja sieltä se palasi ihan uudenuutukaisena, vallan rupelilaivana. Nyt se ei enää turhaa räpistellyt kuin sulkasato sorsa, vaan ui luihakasti ja vetikin lujasti. Siinä oli kaksi ohjauslaitetta, sisällä ja perällä, eikä se enää ollutkaan "Lintu", vaan "Vihuri". Kansa sitä nimitti "Puhuriksi" ja "Hujuriksikin", sillä kansalla on omat tollotuksensa.
Ooperin kaulaliina liehui kesäkuumilla lappeellaan makaavan perälle sijoitetun ohjausrattaan yllä. Hän istui siinä letkuvarsi suupielessä ja takamuksillaan käännytteli ratasta sen mukaan kuin kulloinkin tarvitsi. Kovin piti sään olla pahana ennen kuin hän siirtyi sisälle laivaansa ohjaamaan.
Ajoreittikin pidentyi. Saatiin kanava vesistöjen väliin ja nyt päästiin pitkälle ulkopitäjiin. Kanavalla oli kaitsijana lihava herra, ruotsinvoittoisesti puhuva. Hän oli jo pitkältä matkalta kuulevinaan "Vihurin" lähestymisen ja tapasi sanoa:
"Åberg tule, kuulu noittuminen."
Ooper veteli "Vihureineen" malmilotjia monta vuotta, ja hänen kaulaliinansa liehui iloisesti tuulessa. Hän aloitteli viidettäkymmentä, oli parhaissa voimissaan. Joskus hän kuljetteli kirkkoväkeäkin pitäjän laidoilta ja ajoi reippaasti tukkien sekaan, jos lautta sattui olemaan tiellä.
"Onpahan se ja se, jos ei vanha tukkimies tuosta suoraan pääse", hän sanoi.
Kyllä hän pääsi, meni että kolisi, vaikka matkassa olleet kirkkomiehet päivittelivät ja ennustivat onnettomuutta. "Menee tukki potkuriin, niin siinä sitä ollaan", he sanoivat. "Mikä sen sinne ajaisi", Ooper tokaisi ja jatkoi matkaa. Hyvin aina selvittiin.
Mutta kerran hän tavoitti tukkilautasta kohtalonsa.
Oltiin menossa hakemaan malmilotjia jostakin kanavan takaa, vesistön pohjoisosasta. Tuuli oli ajanut tukkilautan ihan kanavan suulle. Olisi tullut pitkä odotus, jos olisi ruvettu raahaamaan lauttaa pois, ja Ooperilla oli aina kiire.
"Totta se -kele tuosta menee, kun on ennenkin mennyt."
Ooper ajoi puomin päälle, ja alus solui liukkaasti tukkien sekaan. Ne antoivat tilaa ja jonkin matkaa mentiin onnellaan. Mutta sitten sattui eteen poikkiteloin mikä lie ollut ruuhkan tapainen, ja laiva tössähti siihen kiinteästi. Ooper ei osannut pitää varaansa ja luiskahti ohjausrattaan päältä järveen. Samassa liikkuvat tukit työnsivät hänet potkuriin ennen kuin koneenhoitaja ehti seisauttaa aluksen. Ooper saatiin nopeasti ylös, mutta vasen jalka oli polven alapuolelta varaton, potkuri oli kolhaissut sitä. Vammaa ei tarkemmin nähty, kun jalka oli saappaassa, mutta astumaan ei jalalla kyennyt, ja Ooperin naama oli pahasti irvissä, joten kipu oli varmaankin kova.
"Minä käyn tähän sisäkampiin, kyllä me nyt läpi mennään. Antakaa jotakin takapuolen alle, seisominen ei tunnu luontuvan."
Lämmittäjä nyhtäisi sivulta laatikon, ja Ooper hyppäsi yhdellä jalalla sen päälle istumaan.
"Pane se rukki käymään", hän kiljaisi koneenkäyttäjälle.
Hän käänteli laivaa sinne ja tänne ja lopulta ajaa suhautti puomin ylitse kanavan puolelle.
"Kun en minä älynnyt noita poikkitelaisia juntikoita... Ei olisi tätäkään vahinkoa tapahtunut."
Puhe lähti kirskahtavien hampaiden välistä. Jalan pakotus nähtävästi yhä yltyi.
Laiva raapaisi vähän kanavan kuvettakin ja tyssäsi jonkin verran sulkuun. Tapaturma oli hiukan hämäännyttänyt kaikkia, ei huomattu vauhtia ajoissa säännöstellä.
Kaitsijaherra seisoi kanavan laiteella ja kimmastui.
"Eikö sinu olla silmä peessä, kun aja tolla lailla!"
"Silmä on, mutta vasemmasta takajalasta ei ole tietoa."
"Särke laiva..."
"Itse minä sen korjaan."
"Ja särke minu slussi."
"Jos ei sinun lussis kestä tuon vertaista tönäisyä, niin laita parempi tai vie pois entinenkin."
"Sine olle raaka mees, Åberg, semmohe visapee."
"Se pee kelpaa, äläkä sinä hauku. Aukaise se lussis, jotta päästään menemään."
"Mutta jos mine en anta aukasta..."
"Ajetaan sitten puhki, panehan, Jaakko höyryämään."
Siihen Ooperin juttu loppui, hän kaatui laatikolta tajuttomana.
"Mike sen tuli?" kanavankaitsija kysyi hämmästyneenä.
"Se ui tuolla tukkien seassa, putosi", koneenhoitaja sanoi, "taisi käydä sen jalalle pahasti".
"Site se sitten puhu, kun sanoa takajalkka. Teiden matka nyt loppu, se pite viede leekar."
Laiva jäi kanavalle ja lämmittäjäpoika sitä hoitelemaan. Koneenkäyttäjä ja kanavamies lähtivät hevospelillä saattamaan Ooperia kymmenkunnan kilometrin päähän lääkärille. Ooper makasi kärrien pohjalla tajuttomana, mutta virkosi ennen lääkärille tuloa.
"Missäs laiva on ja kävikö sen miten?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
"Ei sillä ole mitään hätää. Kyllä poika hoitaa purkin sen aikaa, kun me tältä matkalta selvitään. Näytetään ensin sitä sinun kipeätä jalkaasi tohtorille."
"Eiköhän tuosta olisi muuten selvitty."
Ei siitä selvitty pelkällä lääkärissä käynnilläkään. Ooper joutui pitkäksi aikaa sairaalaan, jossa jalkaa lyhennettiin juuri polven alapuolelta ja sisäkalujakin vähin paikkailtiin.
Kun Ooper palasi sairaalasta, oli hänellä puujalka. Hän oli tavattomasti hiljentynyt, ei noitunut enää eikä menonnut, vaan puheli vaisusti ja mietteliäästi.
Makailtuaan muutaman päivän kotona hän sanoi äidilleen:
"Nyt, muori, minä jään maakynteen. Olette tekin käynyt vanhaksi, koetan auttaa, hommaan edes polttopuut ja eiköhän tuota kyenne maatakin tonkimaan, kun tämä puu jalka vähiin vertyy. Nyt se tosin tuntuu kovin tolkuttomalta."
Äiti oli tyytyväinen tähän päätökseen ja oikein hyrähti hyvästä mielestä itkuun. Paljonko se vanha tarvitsee itkeäkseen ilosta ja surusta.
Siihen Ooper jäi mökilleen. Teki töitä kuin mies, jalka rupesi vertymään. Talvella hän puuhasi hirret ja sanoi, että jatketaan tätä mökkiä. Pyhäisin hän aina poikkeili kylälle. Äitimuori tätä seikkaa ihmetteli, pojalla kun ei ennen ollut havaittu kyläilytaipumuksia. Keväällä, kun kamari oli valmis, Ooper ilmoitti äidille lyhyesti:
"Minä otan nyt sen akan."
Äiti ensin vähän hämmästyi, sitten näytti hiljaisesti ilostuvan. Myönnytteli vakaasti:
"Onhan tuo jo aikakin."
Sitä se kylänkäynti oli merkinnyt. Emäntä tuotiin kesän kuluessa. Hän oli roteva ja tekevä ihminen, toi mukanaan perintölehmän ja vähän muutakin. Oli miestään hyvän joukon nuorempi, mutta ei lapsuuttaan höpsöttelevä, kaikin puolin välttävä tämmöiselle kompuralle, Ooper sanoi.
Kampurajalka kapteeni, kuten kyläläiset joskus leikillään Ooperia nimittivät, eli kauan. Hänen mökistään kasvoi hyvinvoipa talo, ja mies kävi toisten isäntämiesten tapaan kirkossa ainakin kihupyhinä. Lukumiehen lahjoja hänelle ei ollut suotu, mutta Ooperska sai postillasta selvän jos tarvittiin. Kolme vankkaa poikaa ilmestyi taloon toinen toisensa perään, ja Ooper kehaisi joskus puheliaammalla päällä ollessaan:
"Vaikkei minulla ole kuin puolitoista jalkaa, niin täysijäsenisiä poikiapahan vaan on tehty."
Hän myönsi, että siinä oli Ooperskankin ansiota.
"En viitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen."
Nuori mies seisoo valtiorikosoikeuden edessä. Hänet on juuri tuotu oikeussaliin. Oven takana on pitkä jono odottamassa, oikeus toimii kiireisesti. Suomen työläiskansa on tehnyt suuren rikoksen, kapinan laillista esivaltaa vastaan ja sille on nyt määrättävä rangaistus. Oikeudella on valmiiksi painetut kaavakkeet, joihin se kirjoittaa tuomiot nopeasti, tehdasmaisesti. Oikeuden vaaka värähtelee kuin kuumeessa.
Tämä nuori mies on tuomiolla. Hänellä on harvinaisen rehelliset, kauniit ja terveet kasvot. Ulkoilma on niihin aikanaan lyönyt punaisen elämän värinsä, eikä lyhytaikainen vankeus ole ehtinyt sitä himmentää. Hänen vartensa en ryhdikäs, mutta pää on vähän alas painunut, katsekin seurailee lattiaa.
Oikeuden puheenjohtaja on nuorenpuoleinen lakimies ja jäseninä Suomen hiljakkoin syntyneen armeijan vielä hieman epämääräiseen vaatetukseen puettu nuori upseeri sekä kolme paikkakuntalaista maallikkoa: kauppias, kirkonkylän leipuri ja eräs talollinen.
Puheenjohtaja lukee raportin: "Renkimies Jaakko Karhu, palvellut kauan Aapeli Koivistolla Tujulan pitäjän Paltin kylässä, lähetetty punakaartin toimesta kiväärillä varustettuna hakemaan esikuntaan isäntäänsä mainittua Koivistoa ja talollista Jere Puustilaa samasta pitäjästä ja kylästä, mutta palannut punakaartin esikuntaan ilman saatettaviaan ja asianomaisten punaisten kysymykseen, minne oli saatettavansa pannut, vastannut: En viitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen, mikä kuulusteluissa on tullut todetuksi ja minkä johdosta hänelle olisi murhasta annettava ansaittu palkka."
"Onko tämä raportti oikea?" puheenjohtaja kysyy syytetyltä.
Tämä ei nosta katsettaan lattiasta, vastaa hiljaa:
"Kaipa se on."
"Sanoitteko te punakaartin esikunnalle: En viitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen."
"Niin minä sanoin."
Samassa hän nostaa päänsä ja katsoo suoraan puheenjohtajaan. Katse on miehekäs ja varma. Siitä näyttää puhuvan pyyntö: lopettakaa tämä asia pian, minä olen valmis vastaanottamaan, mitä tulee.
Puheenjohtaja huomaa katseen. Se on avoin ja kirkas, ja tuomarin mieleen iskee äkkiä ajatus: tuo mies ei ole syyllinen, tässä asiassa on jotakin salaperäistä. Hän kysyy syytetyltä:
"Myönnättekö te tehneenne tämän kaksoismurhan, josta teitä syytetään?"
Nuoren miehen katse kiertelee hetken oikeutta, miehestä mieheen, ja painuu sitten taas lattiaan. Hänen kasvoillaan käy nopea värähdys, ikäänkuin jostakin olisi äkkiä ottanut, kipeää. Hän vastaa:
"Ei kai siinä muu auta."
"No niin, selvä juttu, puheenjohtaja käskee ulos vain", kauppiasjäsen huomauttaa haukotellen: "Täytyy päästä eteenpäin".
Molemmat toiset maallikkojäsenet yhtyvät häneen, ja puheenjohtaja käskee syytetyn ulos oikeussalista. Onhan hän tunnustanut eikä kuultavia todistajia ole. Mutta hänen mielessään jyskyttää yhä voimakkaammin ajatus: Tuo mies ei ole murhaaja, hän ei ole syyllinen, älä tuomitse häntä.
"Tässä jutussa on jotakin epäselvää, minä tunnen sen, sillä olen ollut tekemisissä monien rikollisten kanssa. Tämä ei ole sellainen, me emme saa tuomita tätä nuorta miestä hänen oman tunnustuksensa nojalla. Eikä sitä lakiltaan salli", puheenjohtaja sanoo.
"Mitä te nyt turhia, tuomari, seisoohan se raportissa. Punaisen esikunnan jäsenet ovat tunnustaneet miehen murhanneen isännät", kauppiasjäsen huomauttaa, ja molemmat maallikot säestävät häntä:
"Selvä on, selvä on, kirjoittakaa vain kuolemantuomio."
"Mutta punakaartilaisesikunnan jäsenet eivät ole täällä todistamassa", puheenjohtaja väittää.
"Ne ovat jo saaneet palkkansa eikä täällä ole oltu niin turhan tarkkoja muidenkaan punikkien ja murhamiesten suhteen", kauppias nauraa ja toiset maallikot hörähtävät myös ymmärtäväisesti.
"Tuntevatko herrat tämän nuorukaisen?"
"Kukapa hänet... ei ole täkäläisiä. Sehän on raportinkin mukaan toisesta pitäjästä, mutta mitäpä sillä väliä, samanlainen roisto se on kuin muutkin heikäläiset, ja myöntäähän tuo sen itsekin."
Puheenjohtaja miettii hetken, sanoo sitten:
"Minä en ole valmis tuomitsemaan, minun täytyy ainakin ajatella."
Hän saa odottamatonta apua upseerilta, joka tähän saakka on vaiennut, istuen ajatuksissaan.
"En minäkään. Minä näin sen miehen katseen, se ei ollut murhaajan. Minäkin haluan ajatella ja mahdollisesti saada lisäselvitystä."
Leipuri naurahtaa kuivasti, sanoo:
"Jopas on ihme, jopas on ihme, onpas nyt punikin nahka hintoihinsa noussut, kun aikamiehiä jänistää."
"Minä olen sotilas ja tottunut taistelemaan vain aseellista miestä vastaan. Minä en halua tappaa vankeja summamatikassa. Puheenjohtaja, keskeyttäkää istunto, otetaan päivällisloma, on aikakin", upseeri sanoo jyrkästi.
Loma otetaan. Maallikkojäsenet lähtevät kummissaan naurahdellen ja supatellen, mutta tuomari ja upseeri astelevat syvästi ajatuksissaan.
Tuomari istuu majatalossa ja miettii.
Häntä jäytää yhä sama ajatus: Nuori mies on syytön, häntä ei saa tuomita.
Hän, valtiorikosoikeuden puheenjohtaja, on lakimies, hänen tulee menetellä lain mukaan ja ennen kaikkea olla oikeudenmukainen. Koko tämä oikeus on oikeastaan laiton, hänet on siihen pakolla määrätty. Tuomiot ovat olleet enemmän tahi vähemmän summittaisia, mutta nyt ei saa niin tehdä. Tässä on kysymys nuoren ihmisen elämästä. Väärä tuomio voidaan tulevaisuudessa oikaista, jos sen saanut elää, mutta tätä miestä uhkaa kuolema. Nyt on keksittävä jotakin, ja keksiminen on hänen omallatunnollaan. Maallikkojäsenet äänestävät ikävystyneinä ja haukotellen kuolemaa, sen hän tietää. Heille ei merkitse mitään tuomion oikeus tai oikeudettomuus, he ovat sokeita kostajia tai välinpitämättömiä ja velttotahtoisia kansalaisia, jotka pitävät kunnianaan selvittää äskeisen taistelun seuraukset kovalla kädellä.
Tuomarin aivot työskentelevät löytämättä ratkaisua. Hän pysähtyi. aina saman kysymyksen eteen: Mitä minä teen. Nuoren miehen rehelliset silmät ja avoimet kasvot eivät voineet valehdella, hän on syytön, vaikka hän jostakin syystä tunnustaa raportin oikeaksi. Senkin hän tekee kuin poissaolevana. Upseerikin, rintaman kauhut kestänyt sotilas, sen huomasi. Hänellä, veren lähellä olleella, on enemmän oikeudentuntoa ja psykologista silmää kuin noilla sotaa piiloutuneilla maallikkojäsenillä. Mutta ne voivat äänestää heidät kaksi kumoon. Mistä tulee apu?
Ajatus kiertää samaa ympyrää eikä löydä tietä pois.
Tuomarin käsiin on joutunut puhelinluettelo, jota hän selailee mitään varsinaisesti hakematta, kuten ihminen usein tekee tajutonta työtä ajatusten kierrellessä omaa rataansa.
Yhtäkkiä, kas tuossa... tuossa on Tujulan pitäjä. Tuomarin sormi viillettää nimiluetteloa pitkin... K... K... Koivisto, Aapeli, talollinen. Siinä, siinä on kenties pelastus, ajatus läähättää. Kyllä kai murhatun kotitalossa jotakin tiedetään.
Hän soittaa, pääsee pyytämäänsä paikkaan.
Mitä kysyä, ketä kysyä, ennättää välähtää päässä. Sitten syvä miehenääni vastaa.
"Onko isäntä Aapeli Koivisto tavattavissa?"
"Minä puhun."
Tuomarin käsi alkaa vapista. Sitten vapiseminen ryntää koko ruumiiseen. Hermojen ja ajatuksen jännitys on äkkiä lauennut, mutta ääni tahtoo nyt tehdä tenän. Langan toisesta päästä jo ehditään tiedustella, mistä on kysymys.
"Te siis elätte", tuomari kuulee änkyttävänsä.
"Tottapa elän, koska tässä puhun."
Tämä kummastuneen iloinen vastaus auttaa tuomaria pääsemään tasapainoon.
"Onko talollinen Jere Puustila myös elossa?"
"Onpa hyvinkin, hän on naapurini... Mutta mitäs tämä tutkaaminen meinaa, ja kuka siellä kyselee?"
"Tämä on valtiorikosoikeuden puheenjohtaja... Onko sieltä pitkä matka tänne Vaahtolan kirkolle?"
"Mikä häntä lie viitisentoista kilometriä."
"Voitteko lähteä Puustilan kanssa tänne heti, teitä tarvitaan täällä kiireellisesti."
"Mistä on kysymys?"
"Eräs nuori mies on syytteessä teidän molempien murhasta."
Tuntui kuin langan päässä olisi odotettu jotakin tällaista. Sieltä kuului selvästi puhuva huokaisu ja sitten tuli nopeasti:
"Viimeistään kahden tunnin päästä ollaan siellä."
Tuomarin kasvot kirkastuvat. Hänen aavistuksensa on ollut oikea, nyt tulee selvyys. Kohtalo on toisinaan sokea, mutta joskus sillä on tavallista näkevämmät silmät.
Puheenjohtaja tuntee väsymystä, kuten tavallisesti jännityksen lauettua. Hänellä on vielä aikaa. Hän käy pitkälleen huoneensa sohvalle ja nukahtaa kuin pitkän taipaleen tehnyt matkamies.
Oikeus aloittaa istuntonsa. Puheenjohtaja on nyt varma ja rauhallinen kuin kohtalon kanssa kamppaillut ja voittanut mies. Upseeri tietää myös asian uuden käänteen ja näyttää tyytyväiseltä, koska hänkin on ollut oikeassa. Maallikkojäsenet ovat yhtä unisia kuin ennenkin, heitä tämä yhteiskunnallinen kunniavirka raukaisee; parempi kun pääsisi taas kaupallensa ja pellollensa, onhan tätä oikeutta jo jaettukin.
Syytetty seisoo suorana, eikä hänen katseensakaan haeskele enää lattiaa. Hän on kai väliaikana tehnyt elämänsä tilinpäätöksen.
Puheenjohtaja ilmoittaa, että päivällisloman aikana on tähän renkimies Jaakko Karhun juttuun, ilmautunut kaksi uutta todistajaa, jotka nyt kutsutaan sisään.
Maallikkojäsenet murisevat jonkinlaisen kummastuksen, sillä selvä juttuhan tämä oli: raportti ja oma tunnustus. Mutta tulkoot nyt sisään, kun puheenjohtaja kerran tahtoo.
Kun kaksi ikänsä keskikaareen ehtinyttä isäntämiestä astuu oikeussaliin ja syytetty katsahtaa heihin, sävähtää hänen kasvoilleen omituinen kirkkaus, mutta hänen jalkansa tuntuvat hieman horjahtavan. Mielenliike menee kuitenkin pian ohitse, ja nuoren miehen suupieleen jää vain hienoinen, melkein ylpeä hymynhäive.
Varsinkin toinen isäntämies jää pitkäksi aikaa katsomaan syytettyä. Siihen katseeseen sisältyy paljon puhuva miehinen tunnustus.
Puheenjohtajan ensimmäisiin kysymyksiin annetuista vastauksista käy selville, että nämä isännät ovat talolliset Aapeli Koivisto ja Jere Puustila, joiden murhasta renkimies Jaakko Karhu on parhaillaan syytteessä.
Maallikkojäsenten tavanmukainen tiheästi uusiutuva haukotus jähmettyy. He eivät aluksi näytä lainkaan käsittävän tätä käännettä, ja kauppiasjäsen huitaisee kädellään ikäänkuin koettaisi selvitä sekavasta unesta.
Puheenjohtaja kysyy sitten syytetyltä, pysyykö hän vielä aikaisemmassa tunnustuksessaan. Tämä vastaa nyt nopeasti, selvällä ja varmalla äänellä:
"En, en nyt enää."
Ja hänen silmiinsä vakiintuu sellainen ilme kuin ihmisellä, joka lopultakin pääsee selvyyteen kauan pohtimastaan asiasta.
"Miten on selitettävä teidän sananne punakaartin esikunnalle: En viitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen?"
"Minä puhuin aivan totta. Minä laskin nämä isännät mäkeen, mutta minä en heitä ampunut, vaan kehoitin heitä menemään omia teitään jonnekin piiloon ja pysymään siellä, kunnes asiat selkiävät."
Puheenjohtaja ymmärsi, mutta hän tahtoi kuitenkin tietää, miksi syytetty ei oikeudessa kertonut asian todellista laitaa.
"Kun minä en saanut tietää mitään näiden isäntien myöhemmästä kohtalosta ja kun minulla oli syytä pelätä, että joku toinen punakaartilainen on heidät tavannut ja ampunut ja että sellaisessa tapauksessa olisi turhaa selittää syyttömyyttään... Tuollainen mahdollisuus vielä varmistui, kun ei täällä oikeudessakaan tunnuttu tietävän, että isännät ovat elossa."
Kysyttäessä molemmat isännät myönsivät, että Jaakko Karhu oli päästänyt heidät menemään, minkä jälkeen he olivat piiloutuneet ja välttyneet kaikilta vainoamisilta. Aapeli Koivisto, jonka luona Jaakko Karhu pienestä pojasta oli palvellut, kehui tätä kaikinpuolin kunnolliseksi ja velvollisuudentuntoiseksi mieheksi, joka oli mennyt punakaartiin vakaumuksestaan, mitä seikkaa hän ei katsonut viaksi, vaan halusi saada miehensä heti takaisin. Hän tunsi olevansa tälle vapautensa, mahdollisesti henkensäkin velkaa.
Maallikkojäsenetkin olivat käyneet tarkkaavaisiksi. Hehän tunsivatkin nämä isännät, jotka kävivät täällä useinkin asioimassa, koska tämä kirkonkylä oli lähempänä kuin heidän omansa. Eivät he olleet kuulleetkaan, että nämä olisivat henkensä menettäneet. Miten vain lienevät nimet siinä raportissa menneet sivu korvien.
Oikeuden päätös oli tietysti vapauttava. Jaakko Karhu pääsi isäntä Koiviston mukaan. Tämä sanoi äskeiselle syytetylle oikeuspaikan eteisessä:
"Sinä Jaakko olet melkein liian rehellinen tähän maailmaan. Tästä lähtien meidän toivottavasti ei tarvitse olla eri puolilla..."
Suuri Mestari Suomen kamaralla.
Legenda läheisestä menneisyydestä.
Suuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi olivat astuneet pienen kansan asumalle kamaralle. Se oli ihmeellinen maa, jonka suurten hankien peittämiä lakeuksia kiiti vinhasti vihlaiseva viima, mutta syvien laaksojen ja äärettömien metsien kätköissä humisi hiljainen ja uuvuttava rauha.
"Mikä on tämä maa, joka näyttää lepäävän ikuisen lumen ja jään alla?" Suuri Mestari kysyi.
"Tämän nimi on Suomi."
"Kuinka kauan tämän maan kamara makaa martona?"
"Suunnilleen kaksikolmatta osaa vuodesta, Mestari."
"Sitten tämän maan asukkaat tarvitsevat tavallista enemmän keskinäistä rakkautta, sillä heidän elämänsä on raskasta. Onhan tämä maa osallinen minun evankeliumistani."
"On tietysti, Mestari. Tätä sanotaan nuoreksi kansaksi, mutta sitä alettiin kastaa jo lähes kahdeksansataa vuotta sitten ja tätä pidetään valistuneena, koska lukutaito on yleinen ja oppiminen pakollista."
"Katsokaamme, mitenkä nämä ihmiset toteuttavat minun oppiani. Ehkä tämä onkin minun nykyinen valittu kansani."
Suuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi istuivat kokouksessa, jota pidettiin kaupungin ravintolassa, yksityishuoneessa. Kerrottiin, että siihen ottaa osaa maan parhaimmisto.
Suuri sotaherra selitti juuri, että meidän kärkijoukkomme ovat aloittaneet suoran toiminnan ja että meidän on nyt niitä kaikin keinoin tuettava, on lähdettävä joukkojen päämajaan lyhyet ja pitkät aseet mukana.
"Onko heillä sota?" Suuri Mestari kysyi Ensimmäiseltä Opetuslapselta.
"Siltä tuntuu", tämä vastasi, "vaikka minulla ei ole mitään tietoa sodan julistuksesta. Ehkä mestari kysyy heiltä itseltään."
Ja Suuri Mestari kysyi hiljaiseen, vaatimattomaan tapaansa:
"Onko syttynyt sota, koska te puhutte kärkijoukoista?"
Sotaherra katsoi pitkään Suurta Mestaria, sitten hän hymyili ivallisesti, samalla kun toiset läsnäolijat purskahtivat hälisevään nauruun.
"Oletteko te ainoa muukalainen," sotaherra sanoi, "joka ette tiedä, että presidentti on saanut uhkavaatimuksen ja että miehet ovat valmiit taistelemaan henkeen ja vereen, jollei sitä hyväksytä."
"Presidenttiäkö vastaan te aiotte taistella?"
Rähisevä nauru seurasi tätä kysymystä. Sotaherraa se kuitenkin näytti hieman huvittavan, ja hän alentui vastaamaan.
"Olettepa te... Presidentin on erotettava hallitus."
"Te siis teette vallankumouksen."
"Niin teemme. Hallitus pois ja meidän mieleisemme miehet tilalle."
"Onko se huono hallitus?"
"Se liehittelee sosialisteja."
Silloin suuri Mestari sanoi:
"Oletteko te unohtaneet, että jokainen olkoon esivallalle, jolla valta on, alamainen, sillä ei esivalta hukkaan miekkaa kanna."
Kaikki läsnäolijat kävivät uhkaaviksi, ja suuri sotaherra korotti äänensä ja sanoi:
"Mitä lorua, mies! Onko sinulla pääsykortti tähän tilaisuuteen? Ja mikä se on tuo toinen sinun kanssasi? Ulos täältä, marksilaiset roistot!"
Kun he olivat menossa matkan päässä, Suuri Mestari, joka oli ollut vaipuneena syviin mietteisiin, kysyi Ensimmäiseltä Opetuslapselta:
"Onko heillä hirmuhallitus, kun he tahtovat sen kumota?"
"Ei, mutta he haluavat sellaisen, koska he sairastavat alemmuudentunnetta eivätkä tyydy kansanvaltaan."
Aseistettu mies seisoi ovella. Suuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi pyysivät päästä kärkijoukkojen esikuntaan.
"Mistä komppaniasta te olette?" aseistettu mies kysyi.
"Emme me ole mistään komppaniasta", Suuri Mestari vastasi, "me emme kanna aseita."
"Oletteko sitten tuoneet ruokavaroja?"
"Emme ole, me autamme vain nöyriä ja maan hiljaisia, me julistamme rauhaa."
"Ei täällä nyt kaivata rauhaa. Rauha tulkoon sitten, kun me olemme saaneet asiamme päätökseen."
"Minkä puolesta te olette nousseet aseihin?"
"Isänmaan ja uskonnon marksilaisia ja heidän apureitaan vastaan."
"Mies raukka, sinä et ymmärrä mitä teet. Minä olen sinun uskontosi perustaja, mutta minä en ole milloinkaan opettanut sotaa. Ken miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu."
"Älä hulluja, äijä! Sinä näyt olevan päästäsi vialla, ja koska tuo toinen arvattavasti on samanlainen, niin saatte mennä. Mutta painukaakin nopeasti tiehenne, sillä täällä ei nyt ymmärretä leikkiä."
Tiellä heidän matkatessaan Suuri Mestari sanoi Ensimmäiselle Opetuslapselle:
"Sinä kerroit, että tässä maassa on pakollinen oppiminen. Eivät tuo mies ja hänen kumppaninsa ole oppineet kristinuskon alkeitakaan."
Suuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi seisoivat kirkkoherran kansliassa. Nuori palvelustyttö selitti heille:
"Odottakaa täällä. Rovasti on päivällisellä, häntä ei nyt voi häiritä."
"Hän on minun palvelijani", Suuri Mestari sanoi, kun palvelustyttö oli poistunut, "hän aterioikoon rauhassa, vaikka minä ennen maailmassa vaeltaessani pidin tärkeämpänä lähimmäiseni sielun kuin oman ruumiini."
"Ajat ovat muuttuneet, Mestari, sinun palvelijasi rakastavat enemmän ruumista kuin sielua."
"Minä tahdon puhua hänen kanssaan, hän tietenkin ohjaa seurakuntaansa oikeassa hengessä."
"Tee niin, Mestari, vaikka minä pelkään, että hänen henkensä ei ole Sinun valtakunnastasi."
Rovasti astui pitkän tovin kuluttua huoneeseen ja kysyi tervehtimättä:
"Mistäs kylästä ne miehet ovat?"
"Emme me ole mistään kylästä". Suuri Mestari vastasi.
"Kuinka niin, eikö teillä olekaan asiaa minulle?"
"On meillä, sillä me tahdomme tavata sinussa Herran minun Jumalani palvelijan."
"Minä olen tämän seurakunnan paimen, mutta sinä sanoit, ettette ole mistään kylästä. Te siis olette minun seurakuntani ulkopuolelta."
"Kristuksen seurakunta käsittää koko maailman."
"Minun työni kuitenkin rajoittuu vain tähän seurakuntaan. Mutta mikä olet sinä, joka minulta sellaisia kyselet?"
"Minä olen tie, totuus ja elämä."
"Sinä olet hullu."
”Tiedätkö sinä, joka sanot olevasi seurakunnan paimen, että sinun laumastasi on eksynyt lampaita taistelemaan kansanvaltaisesti asetettua hallitusta vastaan?"
"Minä tiedän sen, sillä minä olen kehoittanut heitä menemään sinne, koska siellä taistellaan uskonnon puolesta."
"Oman itsekkyytensä puolesta he taistelevat, mutta kristinusko on rakkaus."...
"Meillä on Jumalan valitsema kansanjohtaja, jonka nimessä me olemme taisteluun lähteneet."
Suuren Mestarin kalpeat kasvot värähtivät. Hänen ääneensä tuli terästä, vaikka se edelleen kaikui hiljaisena ja maltillisena.
"Ei häntä Jumala ole valinnut, vaan sinä, joka käytit väärin Herrasi nimeä. Sinä olet paha ja uskoton palvelija, joka seuraat ihmisten ynseyttä ja kuulet heitä enemmän kuin Jumalaa."
"Ja mikä olet sinä arvostelemaan minun töitäni?"
"Minä olen sinun Herrasi ja Mestarisi, jonka sinä ylönannoit."
Rovasti puhisi vihassaan ja sanoi:
"Sinä olet marksilainen tai heidän kätyrinsä. Sinut olisi pidätettävä, mutta koska sinä ilmeisesti olet päästäsi vialla, saat mennä tällä kertaa. Korjaa luusi nopeasti!"
Matkalla Suuri Mestari sanoi Ensimmäiselle Opetuslapselle:
"Voi paimenta, joka johdattaa laumansa susien suuhun ja hylkää Isän Jumalan käskyt!"
Suuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi liikkuivat esikaupungin kujilla. Siellä kyhjötti mataloita majoja, jotka ikäänkuin armosta olivat saaneet jäädä näinkin lähelle kookkaan kaupungin ylpeitä kivitaloja.
"Menkäämme köyhän miehen katon alle", Suuri Mestari sanoi, "ehkä hän ymmärtää meitä."
"Menkäämme, Mestari, kukaties köyhät ovat autuaat sydämestä."
Huone todisti puutteesta, mutta siisteys vallitsi kaikkialla. Perhe — isä, äiti ja kaksi lasta — istui aterioimassa.
"Saavatko väsyneet kulkijat istahtaa?" Suuri Mestari kysyi.
"Tottahan toki", työmies vastasi pöydän takaa. "Tuolin tässä vielä voi vieraalle tarjota, muusta ei enää ole puhetta."
Suuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi näkivät kärsimyksen uurteet vanhempien kasvoilla. Heidän huomionsa kääntyi myös lasten kalpeuteen.
"Miksi lapset ovat noin kalpeita?" Suuri Mestari kysyi. "Eikö heidän anneta olla raittiissa ilmassa?"
"Annettaisiin, jos olisi päälle pantavaa, mutta kun on ollut pitkän aikaa työttömänä, ei sellaisia ylellisyyksiä enää saa eikä kunnolla ruokaakaan", isä vastasi.
"Kumma kun sinä et mene taistelemaan hallitusta vastaan."
"Ei se hallituksen syytä ole, eikä meikäläinen lähde tappelemaan."
"Oletko sinä marksilainen?"
"En tiedä, sellaiseksi minua sanotaan, olenpahan järjestynyt työmies. Mutta mitä vieras sillä tiedolla tekee?"
"Nyt on miehiä aseissa, he sanovat hallituksen sinua lellittelevän ja tahtovat kukistaa sen."
"Isänmaan ja uskonnon puolesta ne sanovat taistelevansa, mutta huonosti he auttavat kumpaistakin. Häpeäksi he ovat."
"Häpäisetkö sinä uskontoa?"
"En. Minusta saa kukin uskoa mitä tahtoo, mutta rienaajia minä en hyväksy."
"Minä olen kristillisen uskon perustaja."
"Vai niin. Sinun uskostasi ei köyhälle ole ollut paljon apua, rikkaat ovat vallanneet kirkon ja vääntäneet kristinuskon mieleisekseen... Mutta sinä näytät niin nälkäiseltä, ja tuo toverisikin on niin heikon näköinen. Tuossa on vielä muutama silakka, istukaa pöytään, miehet."
Suuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi jäivät köyhän miehen vieraiksi ja lohduttivat häntä hänen murheessaan.
Kun he poistuivat köyhän miehen majasta, Suuri Mestari sanoi:
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle: tämä mies on Herralle otollisempi kuin ne, jotka ovat ilmoittaneet taistelevansa kristinuskon puolesta."
Runoilija ryhtyy työhön...
Runoilija oli huutanut avukseen Innoituksen Henkeä, joka silloin, kun se suvaitsee häntä lähestyä, on kuin hänen varjonsa. Nyt se lähestyi ja istuutui runoilijaa vastapäätä.
"Sinä siis olet runoilija."
"Niinhän ne sanovat."
"Mutta sinähän olet kaljupää. Eikö runoilijalla pitäisi olla pitkä, tuuhea tukka? Minkälaisia runoja sinä kirjoitat?"
"Mieluimmin satiirista."
"Aijai. Satiirikolla täytyy olla pitkät koivet ja hontelo ruumis, mutta sinä olet paremmin historiallisen romaanin kirjoittajan näköinen: lyhyt ja paksu punkero."
"Niin niin, soveltuisi sekin, sillä eikö historiakin oikeastaan ole satiiria? Sehän on kertomus ihmisten typeryydestä, varsinkin sotahistoria."
"No, mistä sinä sitten satiiria kirjoitat?"
"Siinäpä se, en oikeastaan mistään toistaiseksi, minä vasta aion. Olen kirjoittanut alustavan runokokoelmani, kuten kaikkien on tehtävä, ja vähän muutakin. Minä olen lahjankas, ja kustantaja odottaa minulta paljon."
"Kylläpä sinä olet itserakas."
"Enhän minä muuten olisikaan runoilija, itserakkaus liittyy kutsumukseen. Mutta kuka sinä olet, joka olet tullut tänne minua tenttimään?"
"Minä olen se Innoituksen Henki, jota olet kutsunut. Minä seuraan sinua nyt kuin varjo."
Runoilija istuu työhuoneessaan, joka samalla on olohuone, makuuhuone, vierashuone ja ruokasalikin, mikäli runoilijan onnistuu saada pakettileipää ja teemakkaraa sekä erikoistapauksissa, kun kustantaja maksaa etulaukausta tai joku aikakauslehden toimittaja on auliilla tuulella, myöskin sikare voita.
Seinällä on tuttavan taiteilijan taulu, joka esittää Satyria. Taiteilija on heikolla hetkellä luovuttanut sen paksunpuoleisesta makkaravoileivästä. Huonekalukaupasta jollakin selittämättömällä tavalla velaksi saatu kirjoituspöytä, runoilijan ylpeys, näyttää kaihoissaan odottavan, milloin kuukausierä jää maksamatta, päästäkseen sopivampaan ympäristöön ja hyödyllisempään toimintaan. Täällä sille tosin on luvattu kuuluisuutta ja epäämätön pääsy historiaan, mutta se on käytännöllinen pöytä, joka pitää enemmän oikeasta työstä kuin historiasta, semminkin kun historiaan pääsy edellyttää harmillisia voileipätahroja.
Tämän pöydän kahden puolen istuvat nyt runoilija ja Innoituksen Henki eli varjo.
"Sano siis minulle, oi suuri Henki, mitä Sinä ajattelet minun satiiristani, eikö siinä olisi tie kuuluisuuteen?"
"Minä varoitan sinua siitä."
"Miksi?"
"Siksi, että se ei sinua hyödytä, se ei tuota kuuluisuutta eikä leipää. Aika on käytännöllinen, ja Innoituksen Hengenkin täytyy olla aikansa tasalla. Jos et aio ikääsi tyytyä voileipään, vaan haluat muutteeksi sipulipihviä kunnollisessa ravintolassa, niin kirjoita romaani. Pane siihen runsaasti rakkautta ja uusia muoteja, kernaammin mielikuviteltuja, jotka eivät vanhene siksi, kun kirjasi tulee julki. Myöskin pari kolme avioeroa olisi paikallaan."
"Minulla ei ole sopivaa ympäristöä sellaisen romaanin luomiseen. Minä tiedän niin vähän rakkaudesta, enkä minä vielä ole päässyt edes avioliittoon, erosta puhumattakaan."
"Hassutusta! Oikea runoilija ei tarvitse mitään ympäristöä. Milloin runoilija esimerkiksi on kirjoittanut luonnonkuvauksensa vapaassa luonnossa? Viiden kynttilän sähkölampun valossa hän laulaa suven suloisuudesta, ja lumihiutaleiden leikistä hän runoilee hikoilussaan kesän helteessä ullakkokamarissaan. Kyllä kai sinä olet sen verran runoilija, että tuon tiedät."
Runoilija on noussut aamulla aikaisin — kymmenen aikaan, mikä runoilijalle on hyvin varhainen hetki.
Hän on nyt lopullisesti päättänyt ryhtyä kirjoittamaan romaania. Varjon neuvot ovat saaneet aikaan tämän päätöksen. Runoilijankin mielestä se on kaikkein viisainta, satiiri saa jäädä toiseen kertaan. Kirjoittaa sitten kun on tullut hyvin kuuluisaksi. Silloin jokaisen valistuneen kansalaisen on pakko lukea hänen kirjansa, eikä sitten enää ole väliä, mitä kirjoittaa.
"No, alapahan ryhtyä työhön", varjo, joka taas on lähellä, kehoittaa.
"Täytyyhän minun toki haukata voileipää aamutuimaan. Runoileminen ei käy tyhjällä vatsalla."
"Ole vaiti! Mikä runoilija se on, joka syö? Etkö sinä tiedä, että suurimmat nerontuotteet ovat syntyneet nälässä?"
"Mutta eihän kirvesmieskään jaksa hakata nälkäisenä."
"Ei runoileminen olekaan mitään kirvesmiehen ammattia. Kirvesmies on materialisti. Ei tosi runoilija tee tuollaisia vertauksia."
"Työ kuin työ."
"Aloita sitten!"
"Kun minä en löydä paperia; kynä olisi, mutta..."
"Hyvänen aika, miksi sinä et ole hankkinut paperia?"
"Milläs hankit."
"Ei hätää, onhan sinulla makkaran käärepaperi."
"Hyi, henkensä aarteetko makkarapaperiin?"
"Ovathan oikein suuret runoilijat kirjoittaneet kuolemattomat runonsa kirjekuoriin ja lääkemääräyksiin."
"Se onkin hienoa, mutta nykyaikaisella runoilijalla ei ole lääkemääräyksiä eikä oikeastaan kirjeenvaihtoakaan."
"Mene sitten kustantajan luokse ja julista, että sinulla on suuri romaani tekeillä. Hän ihastuu ja antaa rahaa."
"Eipä taida olla muuta neuvoa."
Runoilija on palannut. Hän on tuonut mukanaan ison käärön, joka sisältää ruoka- ja juomatavaroita sekä hiukan paperia, viivatonta ja halpaa.
Tämä epärunollinen hankinta on vienyt kotvan aikaa, runoilijalle on tullut nälkä.
Hän syö nyt ja ryyppää olutta päälle.
"Mepäs herkuttelemme", lähestynyt varjo sanoo.
"Niin niin, nämä taloudelliset asiat eivät ole leikkiä. Mutta kohta minä aloitan."
Ateria oli voimakas, runoilijaa raukaisee. Hän vetäytyy pitkäkseen vaatimattomalle vuoteelleen.
"Mitä nyt, makaamaanko?" varjo tiedustaa.
"Tuli noustuksi aamulla varhain, ja sitten juoksin kaupungilla asioilla, väsyttää. Loikoilen tässä hiukan. Ymmärräthän, että ruumiskin kaipaa lepoa."
"Se on ylönsyömisen seuraus. Miettisit edes siinä romaaniasi ja tekisit suunnitelman!"
"Sitähän minä tässä mietinkin."
Pian alkaa vuoteelta kuulua ankara kuorsaus.
On juuri keskikesän aika, kärpäset ruokailevat runoilijan auki jääneessä käärössä ja kirjoittavat sitten omia merkkejään puhtaanvalkoiselle paperille pöydän kulmalla. Jos ymmärtäisi kärpästen kieltä, voisi siitä ehkä lukea hienon runoelman, joka luultavasti koskettelee runoilijan elämää. Kenties siinä on satiiriakin joukossa.
Illansuussa runoilija herää. Hän venytteleiksen vielä vuoteellaan, ja varjo kysyy:
"Joko suunnitelma on valmis?"
"Ole vaiti ja anna ihmisen levähtää. Muista suuren runoilijan säettä:
'Ihanaa on runoniekkain maata.'
Minä olen pian loistokunnossa ja käyn käsiksi romaaniini."
"Entä suunnitelma?"
"Niin, niin, minä rupean laatimaan suunnitelmaa."
"Mutta ehkä sinä nukut taas. Taitaa olla parempi, että kirjoitat ilman suunnitelmaa."
"Kuinka se kävisi päinsä?"
"Aivan yksinkertaisesti: pistät paperille ykkösen ja alat sen alle kirjoittaa. Sopivan välimatkan päähän laitat kakkosen ja jatkat sillä tavoin, kunnes saat kokoon säädyllisen määrän numeroita ja niiden väliin lauseita."
"Mutta pitäähän romaanissa olla jokin perusajatus."
"Kyllä, mutta sen keksiminen ei ole sinun asiasi. Arvostelija pitää siitä huolen. Hänen tehtävänään on löytää romaanin ajatus ja kaikki sen kauneudet. Sinä vain kirjoitat. Ei pidä sekaantua toisen ammattiin."
"Sinä olet kyynillinen, varjo."
"Enpä, minä puhun tietäjän suulla. Usko sinä minua! Sinä olet vielä liian kokematon kirjailijaksi. Vanhemmat tekijät nämä seikat kyllä ymmärtävät. He eivät koskaan tee muuta kuin mitä kirjailijalta kohtuudella voidaan vaatia."
"Mutta mistä arvostelija löytää ajatuksen, jollen minä ole sitä kirjaani sisällyttänyt?"
"Hänen täytyy löytää, muuten hän on taitamaton ammatissaan. Ja jollei hän sitä löydä, niin hän hakee vaikutelmia ia esikuvia. Niitä hän aina keksii, vaikka se ei ole tekijälle edullista. Toivotaan kuitenkin, että hän sinussa on näkevä suuren lupauksen kirjallisuudellemme. Se on kaikkein paras tunnustus arvostelijalta, eikä sitten ole väliä, täyttääkö lupauksen vai ei. Kaikki oikeastaan juontuu arvostelijasta. Jos hänestä tulee kanssasi hyvä tuttava, niin hän täyttää lupauksen itse, ja sinä saat korjata hedelmät... No, onko se ykkönen jo siinä?"
"On."
"Se on kaikkein tärkein."
Kirjoitettuaan kaikkein tärkeimmän paperille runoilija alkaa tuijottaa. Runoilijat tuijottavat suurimman osan elämästään, sillä muuten kukaan ei uskoisi heitä runoilijoiksi. Sivulliset ihmiset luulevat, että he silloin vyöryttelevät aivoissaan hirvittäviä, maailmaa mullistavia ajatuksia, mutta sitä he eivät tee. He tuijottavat muuten vain, koska ovat runoilijoita. Silloin, kun heidän päässään todella syntyy ajatus, he eivät lainkaan tuijota, vaan saattavat olla mitä iloisimpia, aivan tavallisia ihmisiä. Silloin heitä saa häiritäkin kuinka paljon tahansa, mutta tuijottaessa ei saa. Tuijottava runoilija suuttuu helposti eikä kuitenkaan lakkaa tuijottamasta.
Varjon mielestä tuijottaminen on sillä hetkellä tarpeetonta, varsinkin kun sitä ei kukaan näe. Siksi se huomauttaa runoilijalle:
"Eiköhän jatketa."
"Minä en käsitä, miten aloittaisin. Alku on hankala."
"Älähän nyt... On kai sinulla jokin aikaisempi tuotteesi, ota sen loppu ja laita tämän aluksi."
"On minulla novelleja... Mutta ei se käy päinsä, minua voitaisiin syyttää itseni jäljentämisestä."
"Kuka sinua syyttäisi?"
"Arvostelu."
"Mitä joutavia! Ei arvostelu ole koskaan lukenut loppuun sinun teoksiasi, ota kirjan viimeisen novellin loppu."
"Niin, mutta lukeva yleisö..."
"Onko se mahtanut lukea sinun kirjojasi."
"Ketä varten minä sitten kirjoitan?"
"Jaa, sitä nyt on vähän vaikea sanoa, mutta toivottavasti et ainakaan omaa pöytälaatikkoasi varten tällä kertaa. Sinähän olet saanut etumaksua kustantajalta, te olette sidotut toisiinne, ja aluksi sinä kirjoitat kustantajaa varten. Sitten saamme nähdä."
Runoilija miettii hetken ja hakee sitten pari vuotta aikaisemmin ilmestyneen teoksensa. Hän leikkelee auki sen viimeiset sivut ja syventyy niitä tutkimaan.
Varjo seuraa runoilijaa ilmeisellä mielenkiinnolla, tekeehän tämä nyt todellakin valmistuksia uutta teostansa, romaania varten.
"No, miltä tuntuu?" varjo kysyy, kun runoilija on lopettanut lukemisensa.
"Tämä on vähän sopimaton aluksi, sillä tässä sankari ampuu itsensä."
"Päinvastoin. Sehän on suurenmoista. Sinä voit kyllä siistiä tapausta sen verran, että hän kuolee vahingonlaukauksesta."
"Mutta mistä minä sitten saan toimintaa kirjaani, jos otan päähenkilön hengiltä jo ensimmäisellä sivulla?"
"Täytyy ottaa huomioon, minkälaisissa oloissa hän kuolee. Onko hän varakas? Jos on, niin sinä voit kuvailla hänen testamenttinsa toimeenpanoa, antaa perillisten riidellä siitä. Silloin saat mainioita oikeuskohtauksia. Annat esimerkiksi hänen tyttärensä voittaa jutun, kuten luonnollista onkin, ja tulla onnelliseksi isävainajan toisen rikkaan kosijan vuoksi hylkimän köyhän, mutta rehellisen, kauniin ja tarmokkaan nuoren miehen kanssa."
"Ei sekään käy päinsä, sillä novellin sankari on naimaton mies, ja hänen taloutensa on kuoleman hetkellä tuiki rappeutunut."
"Sekin kelpaa, aseta hänen pesänsä vararikkokaan."
"Eikö mitä. Vararikko tietysti raukeaisi pesän varattomuuden takia. Sitäpaitsi päähenkilö ampuu itsensä onnettomasta rakkaudesta."
"No, miksi et ennen sanonut. Asiahan on nyt ihan selvä. Anna kylmäkiskoisen naisen katua ja päättää uhrata elämänsä vainajan muiston pyhittämiseksi."
"Se ehkä sopisi. Mutta jollen minä jaksa pyhittää muistoa kuuttasataa sivua, mikä on kunnollisen romaanin normaalikoko, niin mitäs sitten?"
"Sepähän sitten nähdään. Jos ei muu auta, niin lopetetaan pyhittäminen ja naitetaan se nainen sopivalle kosijalle... Käyhän nyt vain toimeen."
Runoilija huokaisee, ja hänen kynänsä rupeaa piirtelemään ykkösen alle koukerolta, joista toivottavasti tulevaisuudessa syntyy kuolematon teos.
Elämän kiertokulku.
Niin hän, köyhän perheen poika, sai pienestä pitäen kokea, miten raskasta maailmanmatka saattaa olla. Sen alkupäässä isäkin oli mukana. Asuttiin pienessä mökin röttelössä talon pellon laidassa. Ajan hammas oli syönyt mökin niin sisältä kuin ulkoakin oikeastaan ihmisasunnoksi kelpaamattomaksi, mutta siinä täytyi asua, kun ei parempaa ollut. Sateisena kesänä säilyi vain sängyn paikka kuivana, ja siinä sitten koetti parhaansa mukaan suojella itseään koko perhe, poika jalkopäässä, missä olkimannakka vietti alaspäin niin surkeasti, että pää pakkasi riippumaan, vaikka sen turvaksi olikin järjestetty heinällä täytetty pussi. Siinä sängyssä poika vietti varhaisessa lapsuudessaan monia hetkiä ja katseli uunista sisään tunkeutuvaa savua. Talon isäntä oli luvannut korjauttaa mökin, mutta siitä ei koskaan tullut mitään, kun se ei vielä ollut aivan asujaintensa päähän pudonnut. Isä oli joskus koettanut tukkia katon pahimpia reikiä tuohilla, mutta ei siitäkään ollut pitempiaikaista apua, kun vuoto puhkesi taas toisesta paikasta.
Isä kävi talossa töissä, kasakkana tahi muonarengin tapaisena. Hän toi illalla mukanaan maitoa jauhojen ja perunoiden ohella, ja tokkopa hän juuri muuta lie luonutkaan. Ruosteista silakkaa ja vähän kahvinpapuja saatiin sillä palkan jäännöksellä, mikä luontaisetujen lisäksi rippui. Maito toki oli herkkua, ja sen nojalla poika kasvoi ja vahvistui.
Joskus äitikin kävi talon töissä, vain muutamia päiviä kerrallaan. Poika pääsi myös äidin mukana sinne, ja silloin hänellä oli riemun päivät. Siellä tuntui aukeavan kokonainen uusi maailma. Lähellä oli ranta, jolta sai viskellä voileipiä pitkin hiljaisesti väreilevää vedenpintaa, ja voi kun sieltä tulikin joskus pitkiä kakkuja. Heidän mökkinsä näköpiirillä ei ollut muuta ulottuvaisuutta kuin talon pellolle ja itseensä taloon, sen taustalla oli kummallisesti, toisinaan melkein peloittavasti kohiseva metsä. Mutta talon rannasta näkyi ulappaa ja sen takaa korkeita vaaroja. Oikein kirkkaina kesäpäivinä vaaroilta voi havaita isoja punaisia taloja. Siellä oli taas jotakin uutta maailmaa, ja pojan mieleen nousi outoja kuvia elämästä ja ihmisistä, jotka ehkä ovat toisenlaisia kuin hänen tähän asti näkemänsä ja asuvat varmastikin ehyissä suojissa, kuten talossakin asutaan.
Talokin oli ihmeellinen. Mökille pellon laitaan siitä kuului vain kaukaisia epäselviä ääniä, joiden tarkoitusta ei ymmärtänyt. Täällä ne äänet olivat lähellä ja niitä saattoi seurata. Ja talossa oli touhua, vilkkautta, jota heiltä siellä mökillä puuttui.
Tietenkin köyhän lapsen elämänymmärtämys liikkuu herkästi ruokapöydän vaiheilla, hänellä kun on niin tuiki vähän muita vaikutelmia. Poika kuuli talon palkkalaisten takanapäin moitiskelevan ruokakomentoa, jotta kun edes saisi puuronsa silmään voita, mutta kun ei sitäkään. Hän ei käsittänyt tätä puhetta, sillä talon ruokahan oli suorastaan ylellistä: riisivelliäkin välistä ja sianlihakastiketta. Ikävää vain, että äiti pääsi niin harvoin taloon työhön, minkä pyykille ja kiireimpinä heinän- ja elonkorjuun aikoina.
Sitten tapahtui, että isä rupesi sairastelemaan. Köhää mitä lie ollut, sanottiin. Aluksi hän vain köhi ja kävi töissä, mutta sitten paneutui maata eikä jaksanut enää lähteä. Kauan hän makasi, ja pojan piti olla auttamassa, jos jotakin tarvittiin, sillä äiti kävi nyt vakituisesti talon työssä. Hänkin toi iltaisin palatessaan maitoa, mutta vähemmän kuin isä ennen.
Kerran mökissä kävi joku mies ja määräsi, että isä on vietävä kunnalliskotiin. He jäivät äidin kanssa mökille vain hyvin lyhyeksi ajaksi, sillä äitiä ei enää talossa tarvittu. Asunto piti antaa miehiselle miehelle, ja poika kuuli kerran emännän sanovan isännälle, että menisihän se tuo vaimo tässäkin, mutta kun sillä on tuo kakara...
Isä kuoli kunnalliskodin sairaalaosastolle ja hänet laskettiin yhteishautaan yksinkertaisessa mustassa arkussa, jonka samassa kodissa asustava hiukan hassahtava nikkari oli veistänyt. Poika oli äitinsä kanssa haudalla, itki, kun näki äitinsäkin itkevän, muuten hänellä ei vielä sillä hetkellä ollut täysin selvää käsitystä tapahtuneesta. Vasta myöhemmin, kun äiti alkoi puhella, että mihinkähän sinäkin, isätön poika parka, tässä maailmassa joudut, herahti häneltä itku kuin itsestään, mutta sitten hänen päässään ailahti ajatus, että kyllä, hän työtä tekee, kuten isäkin, kunhan tästä vähän varttuu. Sen hän ilmoitti äidilleenkin, joka surumielisesti myhähti. Enempää hän ei osannut siitä asiasta sanoa. Mutta kerran hän halkoliiterissä koetteli kirvestä ja ajatteli lyödä sillä halon halki. Kirves oli kuitenkin liian raskas, se ei kohonnut pään yläpuolelle, jonne hän oli nähnyt puunhakkaajien sen heilauttavan...
He asuivat silloin jo pappilan perheentuvassa; Äidillä oli jotakin työtä pappilassa, ja he saivat syödä palvelusväen pöydästä. Väki sielläkin nurkui ruokaa, mutta pojan mielestä se oli yhtä hyvää kuin ennen talossa, eikä hän nytkään ymmärtänyt, miksi piti valittaa. Täällä oli mukavaa asua, sillä pirtissä riitti tilaa kaikille, eikä sinne satanut kesällä eikä uuni tupruttanut savua sisään.
Pappilan päärakennus oli komea, siinä riitti katselemista alituisesti. Poika ei milloinkaan päässyt näkemään sitä sisältä muuta kuin keittiöstä, jonne hän joskus sai mennä asialle. Sitäkin olisi katsellut vaikka aina, se kun oli niin valoisa ja siinä kun oli niin valkea uuni. Hyllyllä oli pitkä rivi kiiltäviä astioita ja joskus niitä oli hellallakin. Kauan ei keittiössä kuitenkaan saanut viipyä, keittäjätär käski pois. Joskus tämä lihava ja punakka nainen antoi kakun, jonka päällä oli runsaasti voita ja sanoi, että mene nyt jonnekin piiloon syömään äläkä kerto kenellekään. Silloin pojalla oli juhlapäivä, mutta se sattui vain niin harvoin.
Pappilan nuorin poika oli lesken poikaa jonkin verran vanhempi. Hän oli jättänyt leikkikalunsa, jotka viereskelivät pitkin perheentuvan ullakon nurkkia. Lesken poika oli nähnyt ne siellä ja kerran ottanut pienen puuhevosen, jota veteli pihamaalla. Pappilan nuori herra, kuten palvelusväki häntä nimitti, mikäli sattui kosketukseen hänen kanssaan, näki lesken pojan puuhan, otti hevosen pois ja sanoi vihaisena jotakin sellaista, mitä pikku poika ei täysin ymmärtänyt. Pappilan poika sanoi, että tässä nappulassa näyttää olevan taipumusta varkauteen. Lesken poika sentään tajusi, että häntä epäiltiin huonosta teosta, vaikka hän omasta mielestään oli vain lainannut huvitellakseen vanhan raakkikalun. Köyhänkin lasta vetää leikkimään, vaikkei hän ole saanut siihen harjoitusta kuten varakkaiden lapset. Hän olisi niin mielellään lähentynyt sellaisessa tarkoituksessa pappilan poikaakin, mutta tämä ei näyttänyt häntä ollenkaan suvaitsevan, vaan kulki päivät päästään seurustelemassa kirkonkylän herrasväkien lasten kanssa. Nämäkin tulivat vuorostaan pappilaan, ja silloin siellä oli vilskettä. Köyhän lesken poika sai katsella varkain jostakin pirtin ullakon ikkunasta heidän menoaan. Siellä hän usein seurustelikin leikkikalujen kanssa, vaikka ei enää uskaltanut niihin koskea. Ne olivat kuitenkin eräs maailma, jota hän kaipasi ja joka jollakin tavalla tyydytti näin nähtynäkin.
Eipä kauan jatkunut köyhän lesken ja hänen poikansa elämä pappilassakaan. Ja lesken poika oli syynä siihen, että tämä olo loppui. Hän näki kerran keittiössä paistettavan ohuita ja keltaisia kakkaroita, joiden nimeä hän ei silloin vielä tietänyt. Olipahan vain sellainen monilokeroinen paistinpannu, ja niihin lokeroihin keittäjätär valeli kellertävää ainetta, joka vähän aikaa pannussa sihistyään nostettiin siitä känneinä Iitteinä kakkaroina. Niitä oli jo iso vadillinen hellalla ja uusia yhä tuli. Tämän poika näki tahi kenties paremmin tunsi hajuaistillaan, joka tällaisissa tapauksissa saattaa olla tarkempikin kuin silmä. Pojan aistimukset herättivät silloin väkevän kiusauksen ja hän ajatteli, että noita pitää maistaa. Kun keittäjätär sitten poistui toviksi, poika koppasi kourallisen vadista ja yritti juosta pihalle. Mutta samassa sattuikin pappilan poika, se sama, joka kerran oli ottanut häneltä pois pienen puuhevosen, tulemaan keittiöön. Hän huomasi tapauksen, puristi lesken poikaa niskasta ja sanoi:
"Vai jo sinä taas olet varkaissa."
Likasankoon se kakkarat heitti, mutta leski sai poikineen lähteä pappilasta.
"Varkaus on aina varkaus, vaikka se tapahtuu vähässäkin", kirkkoherra sanoi. "Tällä pojalla näkyy olevan pahoja taipumuksia. Meidän Fjalar, joka on oikeudentuntoinen poika, on kertonut tavanneensa hänet jo toisen kerran omankäden oikeudesta. Kyllä teidän täytyy lähteä täältä."
Leski oli surumielellä, mutta ei osannut erikoisemmin toruakaan poikaansa. Hänen mielestään ei pojalla ollut pahoja taipumuksia, vaikka himo oli tavannut ymmärtämättömän poikasen, kun hän näki outoa hipleätä ruokaa lähettyvillään.
He kulkivat sitten talosta taloon, kunnes äiti sairastui ja päätyi kunnalliskotiin, vuorostaan hänkin. Rintatautia sanottiin olleen, kenties isästä tarttunutta. Sinne hän kuolikin kunnalliskotiin, ja poika, joka oli ehtinyt neljäntoista vuoden ikään ja kykeni työhön, pantiin huudolle.
Kerran kesäisenä yönä hän hävisi eläkepaikastaan. Lienee peräänkin kuulutettu kotipitäjän kirkossa, vaikkei se mitään auttanut. Poika jäi sille tielleen.
Pääkaupungin pienessä ravintolassa istuu nuori mies syöden päivällistä. Pukineista huomaa, että hän on muurari ja tulossa työstään. Hän on vankkarakenteinen ja terveen näköinen, elämän väri kasvoillaan. Hän istuu yksin kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä, joka on hyvin sekalaista. Hän on tullut vain ruokailemaan eikä nauttimaan pikku ravintolan juomista.
"Tarjoa tuoppi olutta!" hän kuulee kähähtävän äänen sivultaan.
"Mistä hyvästä?" nuori mies kysyy katsomatta puhuttelijaan.
Sattuuhan niitä tuollaisia oluenkerjäläisiä tällaisissa paikoissa.
"No, kun näyt olevan muurari ja saat hyvää palkkaa", ääni kähisee edelleen, "voit tarjota köyhälle kaverille."
Nuori mies kääntää päänsä puhuttelijaa kohti. Hänen edessään seisoo kuluneihin vaatteihin puettu mies, joka näyttää koettavan säilyttää herrasmiehen olemusta ja ryhtiä. Hänen parroittuneista ja pöhöttyneistä kasvoistaan on vaikea arvioida ikää, mutta todennäköisesti hän on vielä nuorenpuoleinen.
"Kuka naapuri on?"
"Minua sanotaan pastoriksi, vaikka en minä mikään pastori ole, vaan papin poika. Minusta kyllä piti tulla pappi, mutta sorruin liian aikaisin herran viinamäkeen."
Nuori mies katselee toista tarkemmin. Hänen muistiinsa viriää pappilan keittiö, ohukaiskasa, puristus niskasta ja vielä vähän muutakin.
"Vai niin", hän sanoo verkalleen, "minä olen lesken poika, jota sinä kaksi kertaa syytit varkaudesta... siitä on nyt jo kauan. Taikka oikeastaan minä silloin olin vain lesken poika, mutta nyt minä olen muurari Jalmari Lehtinen, sillä minulla on jo nimi. Sanon sen, koska näyt haluavan uudistaa tuttavuutta. Onkos sinulla vielä nimeä?"
Toinen joutuu hämilleen, hänenkin muistiinsa näyttää viriävän jotakin. Epäonnistuneesti naurahtaen hän koettaa sopertaa:
"Totta kai... jokaisella nimi on..."
"Ei ole. Ei minullakaan silloin vielä ollut. Sinä olit silloin Fjalar. Hieno nimi, mutta ei taida siitä enää olla apua. Minä olen itse tehnyt itselleni nimen eikä sitä tarvitse hävetä. Minä olen muurari Lehtinen, mutta mikäs on sinun ammattisi?"
Toinen mutisee jotakin epäselvää ja kääntyy mennäkseen.
"So so, älähän mene", muurari Lehtinen jatkaa, "istu tuohon vastapäätä. Sinä pyysit olutta. Sen saat hankkia muualta, mutta ruokaa tarjoan, jos haluttaa. Valitse! Sinä et silloin antanut minun maistaa niitä ohukaisia, mutta minä tarjoan nyt sinulle mitä vain tahdot — vaikka ohukaisia. Istu ja syö!"
Siinä istuu vastakkain kaksi miestä, toinen ammatin karaisema, vakava, yhteiskuntaa rakentava, toinen alkoholin pöhöttämä, yhteiskunnan hylkiö.
Sukujuhla.
Kirveensilmän talo on vanha, hyvin vanha. Tämä rakennus tosin ei ole niin mahdottoman iäkäs, sitä kun on asujainten pöyhistyessä uusittu. Tuo pirtinpuoli taitaa olla jo parin miespolven ikäinen, ja tämän nykyisen isännän hallitessa rakennettiin kamarit. Aivan uudesta tehtiin, kun ei äveriäässä talossa kehdattu enää kengittämällä, kattamalla ja muilla pikku parannuksilla vanhaa parsia. Lyötiin kasaan entinen kamaripääty, polttopuiksi, kun oli kerran varaa.
Nyt talo loistaa uutuuttaan ja mahtavuuttaan, osoittaa jo ulkoasullaan maan tienkulkijalle, että älä tule tänne, suotta kuitenkin tulisit, täällä ei kulkijoita suosita eikä niitä tarvita. Työssä pidetään vakituisempaa väkeä eikä pikku tulojen puutteessa olla, joten elintarvikkeita ei täältä lähde, rahallakaan. Heinäaikana ja elonkorjuussa joskus kaivattaisiin tilapäistäkin työvoimaa, mutta periaate on periaate, ja se pidetään pyhänä: kulkuri menköön ohitse. Ja kulkuri menee, vakituinen kulkuri kuitenkin, minkä jos sitten satunnainen turhaan taloon poikennee, kun ei tapoja tunne.
Se on Kirveensilmän talo, vanha talo, ja sitä hallitsee arvokas talonpoikaissuku. Luultavasti ei aikaisemmin ole oikein tieteellisesti ymmärretty suvun vanhuutta ja arvokkuutta, mutta nyt se kyllä käsitetään. Tiedetään, että talo ja suku ovat niin vanhat kuin kirveensilmä, joka taas iässä riittää itselleen kirveelle. Sellainen talo, oikea sukutalo tämä on.
Entisten polvien kirveensilmillä oli vain sellainen hämärä käsitys talon ja suvun vanhuudesta, mikä jää perintönä sukupolvelta toiselle, aavistus, että eikö tuo kirveskin silmineen liene kotoisin melkein Aatamista, sillä mitenkäs hänen perheensä olisi ilman kirvestä toimeen tullut sen jälkeen, kun paratiisista oli lähdettävä. Ja kun Aatamin pojatkin olivat lammaspaimenia, niin totta kai ne joskus nuotion tekivät ja kirveellä sitä varten puut pienivät. Sellainen, kansanomainen ajatusjohtuma vain, mikäli yleensä sitä asiaa ajateltiin.
Nykyisellä isännällä, Antilla, joka käy toista vuotta kahdeksaakymmentä, mutta on kepsakka äijä ja vasta muutama vuosi sitten nainut kolmannen kerran neljäkymmentä vuotta itseään nuoremman naisen, on jo paljon perusteellisempi tieto talon ja suvun vanhuudesta. Se on syntynyt vasta viime vuosina, jolloin hänen sukuylpeyteensä on tullut jossakin määrin tieteellinen leima. Nyt näet voidaan suvun alkuperä ja vanhuus todistaa koko maailmalle. Muuan talonpoikaisten sukujen tutkimukseen hullaantunut, kirkonkirjoja lukenut herra on kaivellut esiin koko Kirveensilmän sukutaulun, ja sen jälkeen Anttikin on ruvennut katselemaan näitä sukuasioita aivan toisella tavalla.
Hän haastelee nyt ylpeästi suvun leviämisestä ympäri maakuntaa. Tässä niitä on Kirveensilmiä aluksi melkein kokonainen kylä, vaikka taloilla onkin eri nimiä, ja tyttäriä täältä on naitu kautta aikojen minne kaikkialle lie naitukaan, ja onhan sitä miessukupuoltakin levinnyt pääkaupunkia myöten, kun jo parin polven vesoja on käytetty opinteillä. Antaa tulla sinnekin virka- ja hallitustehtäviin oikeata talonpojan verta ja viisautta, kun kerran on mistä luovuttaa.
Näin ajattelee nyt tämä Antti-isäntä, jonka yksi poika on lääkärinä, toinen pappina ja tytär maisterina, lukenut kieliä näyttääkseen maailmalle, että syntyy se ulkomaan mongerrus suomalaisen talonpojankin tytön suusta. Sillä tavalla osoitetaan herroille ja ruotsalaisille, jotka ylpeilevät vanhalla suvullaan ja hienolla sivistyksellään, että ei kannata, sillä täältä kyllä verroille noustaan.
Sivistys — no, se on sellaista epämääräistä löpötystä, mutta kukahan tässä oikein pystyy sukunsa vanhuudella ilveilemään!
Kirveensilmän Antti oikein hörähtää tyytyväisenä sitä asiaa ajatellessaan.
Se, näet, se sukututkija, tulee Kirveensilmään antamaan Antti-isännälle oikein kantakirjan. Sellaisen saavat kyllä muutkin vanhat talonpoikaissuvut, mutta Kirveensilmä on vanhin, niin on tutkija vakuuttanut, ja sen vuoksi ovat tässä talossa sukujuhlat, isot pidot, joissa tutkija puhuu ja pastori-poika pitää raamatunselityksen. Sitten jaetaan kantakirjat, ja sen päälle syödään oikein vanhankansan juhla-ateria viinoineen, mikä on melkein ainoa ostotavara, vaikka senkin pitäisi olla oikeastaan kotona poltettua, kuten ennen esi-isien pidoissa ja peijaisissa, mutta valtio on turhan nuuka ja polttaa viinan itse. Sahti on kuitenkin omasta takaa, ja tässä talossa se onkin niin arvokasta, että sitä aina jouluksi on viety maakunnan pääkaupunkiin lääkäri-pojalle viidenkolmatta litran vetoinen maitotonkka, ja kuuluu se kaupungissakin tehonneen.
Kantakirjajuhlan lopuksi lyödään rakennuksen maantienpuoleiseen kylkeen sellainen kilpi, jollainen tavallisesti laitetaan suurmiesten entisiin asuntoihin, matkustajien ihmeeksi ja kulkurien kauhuksi.
Näitä juhlia on nyt Kirveensilmässä valmistettu tulisella kiireellä, sillä niistä täytyy tulla komeat, niin että maakunnassa mainitaan. Sukututkija on järjestänyt oikein mikrofoninkin vierailulle Kirveensilmään ja erikoisen selostajan, joka kertoo kaiken sen, mikä näkyy, vaan ei kuulu.
Esi-isillä, aikaisemmilla Kirveensilmillä, ei ollut mitään sellaisia laitoksia. Heidän juhlahumunsa kuului vain niin pitkälle, kuin kotipolttoisen miestä väkevämmän ja voimakkaan sahdin vahvistama kovaääninen kantoi, eikähän se kantanut juuri pitemmälle kuin naapureihin. Mutta tämä nyt kantaa yli suuren Suomenniemen aina sen mataloita majoja myöten, joissa kohta tiedetään, että Kirveensilmässä jaetaan kantakirjoja vanhoille konnuillaan pysyneille talonpoikaissuvuille. Näin siis jälleen hyöty ja huvi, tiede ja taide käyvät käsi kädessä.
Kirveensilmän pihalla lepäilee suvisen sunnuntaipäivän rauha samanlaisena, kuin se on siinä vuosisatoja lepäillyt, pehmeänä ja hiukan hiottavana. Tämä sunnuntai onkin harvinaisen tyyni, seesteinen ja lämmin.
Mutta vain ulkonaiset puitteet ovat tavalliset ja ennen moninkertaisesti koetut. Niiden sisällä on nyt tavallisuudesta poikkeava kuva, paljon virkeämpi ja toimeliaampi kuin ennen.
Tavallisesti pihamaa tällaisina sunnuntaipäivinä on nähnyt hiljaisina loikovia ja tupakoivia renkejä, silloin tällöin haukotellen luhtiinsa kapuavia piikoja ja emännän muutaman kerran aikaillen käyvän ruoka-aitassa — mikäli se ei ole saanut olla aivan yksinäisenä ja autiona, kun väki on ollut kirkossa tai kylällä.
Nyt pihamaa vähän hämmästelee sitä elämän virkeyttä, mikä sen liepeillä liikkuu. Mitä se tämmöinen touhu on sunnuntaipäivänä? Naisia, vieraitakin joukossa, juoksee alituisesti aitan ja pirtin väliä, huudellen joskus toisilleen kiireellisiä huomautuksia. Ne kantavat tavaraa aitasta pirttiin ja päinvastoin, joku pysähtyy äkkiä kuin päähän lyötynä, huitaisee kädellään otsaansa, äännähtää nopeasti jotakin ihmettelevää, kääntyy takaisin ja palaa hetken kuluttua kantamus sylissään.
Pihamaa ei aluksi tahdo ymmärtää tätä levotonta sunnuntaimenoa. Onhan se kyllä nähnyt häitä ja hautajaisia, mutta milloinkaan ei vielä ole taitanut olla tällaista touhua. Vähitellen se kuitenkin tottuu ja arvaa, että jotakin erikoista on tulossa.
Kamareista pistäytyy välistä kuistille, jopa pirtin sivustapenkeillekin herraskaisesti puettuja miehiä ja naisia, jollaisia ei ennen koskaan ole näkynyt näin paljon yhdessä joukossa. Siinä on pappikin mukana, mutta talosta ei ole nyt kuollut ketään eikä ketään vihitä. Pihamaa pääsee kohta selville, että ne ovat kauempaa tulleita sukulaisia. Tuon papinkin se tuntee, oman talon kasvuja, ja tuo tuossa on se tohtori-poika ja maisteri-tytärkin on mukana. Siinä on muitakin sukulaisia, läheisempiä ja etäisempiä, joita kaikkia ei ole monesti näillä mailla näkynyt. Ja sitten pihamaa kuulee, että täällä tänään pidetään sukukokous.
Jahah, no, sittenhän tämän menon kyllä ymmärtää.
Ja kun suvinen sunnuntaipäivä on päässyt runsaasti puoleen, alkaa Kirveensilmään lappaa väkeä kuin helluntain epistolaan. Sitä tulee jalkaisin ja autoilla, taitaa joku lähikyläläinen olla vielä niin vanhanaikainen, että ajaa hevosella. Vieraat otetaan vastaan tässä pihamaalla ja ohjataan sitten sisälle.
Lopuksi pihamaa näkee sellaistakin, mitä tuskin yksikään maalaispihamaa on sitä ennen nähnyt. Pari miestä tuo mukanaan kummallisen rakkineen, jota seuraa pitkiä letkuja kuin kiemurtelevia käärmeitä. Koje viedään sisälle, mutta letkut johdetaan jonnekin sähköön. Se kuuluu olevan sellainen mikrofoni, joka tulee kuuluttamaan maailmalle Kirveensilmän tämänpäiväiset tapahtumat.
Sitten alkaa juhla, äveriäitten maalaistalojen pitomässäys, joka muistuttaa keskiajan ritaritupien suursyöminkejä. Suomalainen talonpoika on osannut kiristää vyöhihnaansa, kun on ollut katovuosia; hän on kiusannut aina — hyvinä ja huonoina vuosina — palkollisiaan kehnolla ruoalla, eikä hän usein itsekään ole parasta palaa suuhunsa pistänyt, mutta annapa että talossa on ollut häät tai hautajaiset, niin on taitavia kokkeja haettu naapuripitäjiä myöten, navettaa ja lammaskarsinaa verotettu säälimättömästi, ja ruokaa on pitänyt olla pöydässä loppumattomiin. Tällaisessa ylensyönnissä Suomen maakuntien talonpojat ovat harjoittaneet keskenään ystävyysotteluja, joiden maine on kulkenut kauas. Lieneekö missään muussa lajissa koskaan niin pontevasti kilpailtukaan?
Viimeiset taloudellisesti sekavat vuosikymmenet ovat kilpailuhalua jäähdyttäneet, pitkät pidot ovat jääneet muistojen joukkoon, juhlat ovat vakiintuneet kaupunkilaisen kohtuullisiksi, ja entinen talonpoikaisylvästely on jäänyt sivuun.
Mutta nyt on asia erittäin tämän Kirveensilmän kohdalta. On sukujuhla, harvinainen ja toistumaton tilaisuus, ja sukututkijaherra on nimenomaan kehoittanut järjestämään juhla-aterian vanhaan talonpoikaismalliin.
Niinpä nyt liikkuukin Kirveensilmän pitkillä pitopöydillä kokonaisia lampaita, paisteja ja laatikoita vaikka minkä makuisia, ja viinaryyppy annetaan nauttijan arvon jälkeen. Sitä lajia ei tarjota paljon, jottei miehen pää siitä pökerry, vaan sahtia on monta sataa litraa, sitä saa enemmänkin, jos vain vatsa vetää.
Juhlatunnelma nousee hitaasti. Kansa on jöröä juhlimaan. Sen tunnelmaa on tavallisesti täytynyt nostaa keinotekoisesti, ja kun se sillä tavalla on lopulta kohonnut, on siitä tullut kaikkea muuta kuin juhlatunnelma: joko on ruvennut nukuttamaan tahi sitten vanha sakea vainolaisveri on villiintynyt.
Nyt on kuitenkin joukossa paljon kaupunkilaisia, ns. hienommissa piireissä liikkumaan tottunutta sukua, jossa aina juhlallinen ja raskaasti katettu ruokapöytä asianmukaisine höystöineen herättää oikean tunnelman. Kun siis lammas on paloiteltu ja siirretty aterioitsevien eteen ja sukututkija kallistanut lasiaan, syntyy kaupunkilaissuvussa juhlallisen odottava mieliala. Se ei tosin pitkiin aikoihin ole välittänyt talonpoikaisesta alkuperästään, mutta nyt, kun sille aiotaan antaa jonkinlainen aateliskirja, tuntee erikoisesti tilaisuuden arvon. Itse vanha Kirveensilmä ja muutkin sukujen vanhimmat ovat niinikään juhlallisia, heissä pöyhistyy talonpoikaisylpeys, joka on nousemassa iän mukana. Nuorempi talonpoikaissuku sen sijaan ei tunne mitään erikoista, se kenties muistelee, minkälaista oli viime kerralla nuorisoseuran talolla ja sieltä myöhäishetkinä palatessa; tänäkin iltana siellä olisi iltamat, mutta täytyy nyt olla kotona, kun on nämä sukujuhlat.
Niin, sitten sukututkija puhuu, kireällä äänellä ja omituisen naisellisin liikkein. Hän ei oikeastaan ole mikään juhlapuhuja, sen jokainen kohta kuulee, mutta häntä täytyy kuunnella, koska hän on tämän sukukirjajutun alkuunpanija. Hän ei itse ole talonpoika, vaan luultavasti jotakin aivan vierasperäistä juurta, mutta hän on innostunut syntymämaakuntansa talonpoikaisten historiaan. Hänellä kuuluu pääkaupungissa olevan oikein toimisto, jossa on paljon naisia työssä, sellaisia sihteerejä, jotka tutkivat sukuja hänen neuvojensa mukaan. Hän puhuu ylimalkaisia sanoja esi-isien työstä ja vaivannäöstä, sitkeästä taistelusta hallaa vastaan, kolkon korven raivaamisesta viheriöitseviksi vainioiksi ja yleensä kaikesta siitä, mistä on puhuttu sen jälkeen, kun Johan Wilhelm Snellmanin aatteet alkoivat itää Suomessa ja kun jokaisessa iltamassa alettiin tarvita juhlapuhujaa.
Kaupunkilaissuku kuuntelee puhetta vain puolella korvalla. Se on sen kuullut monta kertaa ja itsekin nuorempana puhunut samoja asioita iltamissa esiintyessään. Sen juhlamieli ei kuitenkaan katoa, sillä tilaisuus on kaikessa tapauksessa poikkeuksellinen. Vanhat isännät ovat joskus nuorempina, kun he vielä kävivät silloin harvemmin järjestetyissä iltamissa, kuulleet näitä kauniita sanoja Suomen talonpojan voimasta ja tarmosta. Heille puhe tässä tapauksessa on nuoruuden muistoa, minkä lisäksi sillä asian tämänkertaiseen laatuun katsoen on totinen ja miellyttävä luonne. Nuorempien mieliala on koko puheen ajan välinpitämätön, mutta heitä alkaa vähitellen jännittää se sukukirjojen jakaminen, joka on tulossa.
Mikrofonimies, joka aterian aikana on koettanut mahdollisimman tarkkaan selostaa monia ruokalajeja, on nyt jo kotvan saanut vaieta. Sukututkijan kireä ääni vain purkaa kojeeseen aluksi, kuten sanottu, kaunissanaista kuvausta oikean sukutalonpojan työstä ja lopuksi luonnehtii tilaisuutta kuivan humoristisin kääntein.
Kun sitten sukukirjojen jako alkaa, sekoittuu toimitukseen jälleen mikrofonimies, selvitellen kunkin sukukunniakirjan saajan ulkonäköä. Ensiksi kuvaillaan Antti Kirveensilmä, jonka kirja todistaa lähes neljäsataa vuotta samalla konnulla asuneen suvun nykyiseksi päämieheksi.
Silloin tulee odottamaton keskeytys. Muuan luiseva mies penkiltä kysyy:
"Onkos siihen kirjaan merkitty, millä tavalla ensimmäinen Kirveensilmä on saanut talonsa, tappamallako entisen omistajan vai muuten petkuttamalla?"
Sukututkija, joka on leikkisä mies ja puheensa lopulla sutkautellut, ottaa välihuomautuksen huumorin kannalta ja vastaa nopeasti:
"On voinut saada sellaisillakin konsteilla, siitä ei tässä ole selvitystä. Ehkä se kuitenkin on tapahtunut jonkin kuninkaalle suoritetun ansioteon johdosta."
"Yhyh", välikysyjä sanoo, ja toimitus jatkuu edelleen.
Vasta kun kaikki asianomaiset ovat saaneet kirjansa ja lausuneet kiitoksensa, pyytää äskeinen mies puheenvuoron ja myöntymystä odottamatta aloittaa:
"Kun tässä nyt on tällainen historiallinen hetki, niin olisi paikallaan hiukan kajota koko Suomen maanomistuksen historiaan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitenkä tämä maanomistus on syntynyt ja kuka ne rajat on ensinnä rastinut Minusta kun tuntuu, että tämä Suomen heimo sen jälkeen, kun se oli kopannut lappalaisia pääkuoreen, mikäli ne eivät olleet ehtineet lipettiin, mittasi näitä maita itselleen ilman kuninkaalle tehtyjä ansiotöitä ja maanjakajia. Ja jos kuka huomasi toisella paremman palan, niin heimoustunne hävisi, ja se maa otettiin väkivallalla. Kyllähän korven raivaaminen on ollut kunnioitettava asia, mutta eikö tuo lie sekin alkanut vähemmän kauniisti kuin näissä juhlapuheissa yleensä selitetään. Ja onhan se kantakirja tärkeä elukoille, mutta tämä riitaisa ja väkivaltainen luomakunnan herra välttäisi ilmankin. Minkäs teki torppareilleen tämäkin sama Kirveensilmän Antti kolmisenkymmentä vuotta sitten? Ovet revitytti sijoiltaan ja uunit säretytti, niin teki kuin paronitkin, vaikkei sillä silloin vielä ollut edes tiedossa aateliskirjaa... Ja ne torpparit, ne vasta olivat korpea raivanneet, vaikka niitä ei ole pantu kantakirjaan, eikä kukaan ole niille pitänyt juhlapuheita, eikä heidän muotoaan ole mikrofoniin selostettu. Suurin osa Suomen kansaa hädintuskin tiesi heidän kovasta kohtalostaan."
Luisevan miehen luultiin aluksi lausuvan jonkin vapaan sanan kunniakirjojen saajille ja ylistävän heidän voimaansa ja merkitystänsä. Hänen sanoilleen lappalaisista ja Suomen suvun alkukantaisesta maanomistuspyrkimyksestä hymyiltiin, mutta kun hän siirtyi puhumaan torpparihäädöistä, kävivät naamat totisiksi. Talonpojat eivät kuitenkaan ehtineet keskeyttää häntä, vaikka heidän luontonsa nousi, varsinkin Antti Kirveensilmän, jonka nimi erikoisesti mainittiin. Pappi löysi ensiksi sanan:
"Mikä mies te olette?" hän kysyi.
"Tämän talon sukulaismies, kutsuvieras, vaikka Antti ei taida muistaa. Kun meidät torpasta häädettiin, olin minä vasta kymmenvuotias, mutta kyllä minä muistan. Sukulaisensakin, oman verensä, köyhän tosin, tämä Antti hääti."
"Millä oikeudella te täällä sellaisia puhutte?" pastori keskeytti jälleen.
"Mitäpä oikeutta tässä, minä vain tahdoin huomauttaa, että olisi näistäkin asioista saanut tehdä merkinnän siihen kirjaan ja vaikka panna ne siihen julkisivuun naulattavaan kilpeen."
Silloin nousi jo yleinen häläkkä. Oli ehditty ajatella asia loppuun ja havaita, että luiseva mies puhuu sopimattomia. Antti-isäntä nousi uhkaavana ja muitakin miehiä puoleksi kohottautui penkiltä. Pastori kuitenkin selvitti tilanteen.
"Ei mitään väkivaltaa", hän sanoi, "häiritsijän on poistuttava heti."
"Joudanhan minä", luiseva mies virkahti ja lähti.
Toimitus jatkui sitten sovun ja yhteisymmärryksen vallitessa. Juhla-asuiseen pirttiin jäi kuitenkin häilähtelemään luisevan miehen henkeä, tosin niin vähän, ettei se häirinnyt ylevän sukujuhlan menoa.
Onni onnettomuudessa oli, että mikrofonimies oli huomannut sulkea koneensa häiriön ajaksi. Kuuntelijat ympäri Suomenniemen kääntelivät hermostuneina vastaanottimiensa nappuloita ja murisivat, että mikäs tähän nyt tuli. Sitä suurempi oli tyytyväisyys, kun taas rupesi kuulumaan, ja he havaitsivat, etteivät olleet menettäneet mitään mielenkiintoisesta toimituksesta.
Veljekset.
Eivät kaikki veljekset vedä yhtä köyttä, eivät laisinkaan, sillä veri ei aina ole tarpeeksi vankka yhdysside, vaikka useinkin niin väitetään. Mistä johtunevatkaan niin tavalliset perhe- ja perintöriidat ihan veriveljesten kesken? Olisiko se jokin suvun huononemisilmiö? Kovasti vain veljeksetkin välistä riitaantuvat, aivan elinikäiseen vihaan asti.
Mutta veljekset Kalle ja Ville olivat alunalkaen yksimielisiä niin vähässä kuin paljossakin. Kolmivuotiaana, kun nuorempi veli, joka kasteessa sai nimen Ville, syntyi, Kalle otti hänet varjelukseensa. Nämä veljekset olivat toisen emännän lapsia. Ensimmäinen oli synnyttänyt pojan ja tyttären ja sitten kuollut. Oli ollut siinä pieni väliaika, minkä jälkeen isä oli uudelleen nainut, joten näillä veljeksillä, Kallella ja Villellä, oli uusi äiti. Vanhemmat sisarukset eivät olleet oikein sopuisia, ja toisesta emännästä ensiksi syntynyt Kalle seuraili oudostelevasti heidän riitelemistään, ja sanomattomasti ilostui, kun Ville, hänen täysiverinen veljensä, näki päivänvalon. Hän vaipui tuontuostakin pitkäksi toviksi katselemaan Villen kirkkaansinisiin silmiin, aivan kuin ne olisivat osanneet kertoa hänelle joitakin ihmeellisiä asioita.
Kaksi nuorta elämää jatkui sitten rinnatusten. Veljesten kotitalo sijaitsi verraten kaukana muusta yhteiskunnasta, mutta joskus sentään tavattiin toisten talojen vesoja, ja silloin Kalle aina päättävästi esiintyi nuoremman veljensä turvana, jos tämä yleisessä tiimellyksessä yritti jäädä huonommalle puolelle. Poikalapsissa ei eräänä ikäkautena ole ritarillisuutta, vaan kurittavat he mielellään heikompiaan, jopa omia veljiään ja sisariaankin. Mutta Kalle oli Villen vakinainen tuki ja turva.
Aluksi veljesten yksimielisyys siis esiintyi ruumiillisella alalla, mutta vuosien vierren siihen ilmestyi myöskin henkisiä puolia. Vanhemmat olisivat panneet Kallen kansakouluun kohta, kun hän saavutti laillisen iän, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. "Minä odotan Villeä", hän sanoi.
Pojat tottuivat rintarinnan askareihin, joita aina on taloisessa talossa pikkupojillekin sopivia. Yhtä matkaa he aina kulkivat kuin vaunupari, Kalle edellä ja häntä vähitellen kasvussa tavoitteleva Ville perässä. Näytti tosiaankin kuin Kalle olisi hidastanut kasvuaankin, jotta Ville ehtisi verroille. Ja niin he sitten Villen täytettyä yhdeksän vuotta menivät kansakouluun.
Kalle vanhempana edistyi aluksi helpommin opintiellä. Hän auttoi Villeä voimainsa takaa opillisten ongelmien ratkaisemisessa. Väsymättä hän selitteli nuoremmalleen läksyjä, jotka eivät aina tahtoneet upota tämän päähän. Oikeastaan ei koulunkäynti ollut Kallelle mieluista, vaan kun vanhemmat kerran tahtoivat, että kansakoulu oli käytävä, siitä kun oli tullut eräänlainen kilpailu pitäjäläisten kesken, niin täytyi ponnistaa. Kallen avustamishalu meni niin pitkälle, että hän joskus tunnilla, kun Ville hämääntyi eikä osannut vastata opettajan mieliksi, omasta aloitteestaan nousi selittämään asiaa Villen puolesta. Opettaja ei siitä aluksi pitänyt, vihastuikin välistä, mutta luultavasti ajanoloon huomasi veljesten yksituumaisuuden, koskapa tyytyi lyhyesti varoittamaan: "Minä kysyn nyt Villeltä. Kallen ei tarvitse vastata."
Sitten Villekin kehittyi tiedoissa ja taidoissa, ja koulunkäynnin loppuaikoina hän jo joskus oli Kallea, viitteliäämpikin. Silloin oli hänen vuoronsa maksaa Kallen aikaisemmat vaivat, ja pyrki hän taas vuorostaan vastaamaan oma-aloitteisesti veljensä puolesta, jos tämä näytti joutuvan kiikkiin. Kerran sattui, että Kalle, muuten tasainen poika, oli sotkeutunut johonkin hienoiseksi tappelunnujakaksi kehittyneeseen kamppailuun toisten poikien kanssa ja tästä määrätty taistelutovereiden kanssa tunniksi arestiin. Opettaja huomasi Villenkin istuvan tuomittujen joukossa ja käski poikaa poistumaan, mutta tämä kieltäytyi. "Siinä minä, missä Kallekin", hän sanoi eikä siinä auttanut muu kuin antaa Villenkin istua.
Kansakoulun jälkeen alkoi vakavampi työ ja toimi kotitalossa. Olipa taas puuha mikä tahansa, yhdessä veljekset sen tekivät. Oli turhaa käskeäkään heitä eri töihin, eivät he lähteneet. Aikanaan koetettiin taas Kallea häkiä rippikouluun, mutta hän sanoi vakaasti: "Kunhan Villekin joutuu." Ja kun Ville sitten joutui rippikouluikään, alkoi Kallen ylähuulessa vihoittaa viiksien itu. Mutta eihän se silloisissa maalaisoloissa haitannut, sillä rippikoulussa tavattiin täysiviiksiniekkojakin.
Rippikoulun päätyttyä veljekset olivat oikein miehiä, kun lusikka oli haettu pappilan saunaneteisestä. He raatoivat yhdessä kotitalon vainioilla ja hyvän työntekijän maineessa olivatkin. Yhdessä heidät nähtiin edelleen kalassa, ja jos asiaa sattui vaikkapa kirkonkylän kauppaan tai kaupunkiin, oli molempien lähdettävä. Jos on rukkasten osto toiselle kyseessä, niin kumpainenkin on asialla, puheltiin kylällä, missä ei lakattu ihmettelemästä veljesten yksituumaisuutta. Harvoin sitä yhdestäkään puusta sattuu niin samanmallisia, kansa jutteli.
Veljekset harrastivat jokseenkin vähän yleisiä asioita, minkä joskus kuntakokouksessa kävivät. Kerran olisi Kalle valittu johonkin toimikuntaan, mutta kun Villeä ei ehdotettu, hän jyrkästi kieltäytyi. Sen perästä heidän annettiin olla rauhassa.
Vuodet vierivät ja miehet vanhenivat. Ensimmäisen emännän perilliset erotettiin talosta ja haipuivat maailmalle. Heillä tuntui olevan siihen halua, ja olivathan vanhemmat huomanneet, että nuoremmat veljekset ovat paremmin kotiin päin, joten talo sopi turvallisesti jättää heidän haltuunsa.
Sitten isäkin kuoli ja veljeksistä tuli isäntämiehiä. Äiti jaksoi vielä hoitaa emännyyttä, niin että mikäpähän oli mennessä eteenpäin, kun talous oli kaikinpuolin kunnossa.
Kunnes kerran veljesten elämässä sattui erimielisyyden tapaus. Tai oliko tässä nyt oikeastaan kysymys erimielisyydestäkään, ei vain ollut tullut neuvotelluksi siitä asiasta. Kalle oli silloin jo nelissäkymmenissä, ja häntä samoin kuin Villeäkin oli totuttu pitämään vakiintuneena vanhanapoikana. Mutta eikös hänen päähänsä pälkähtänyt mielistyä omaan palvelustyttöön, se kun näet sellainen tunne iskee ihmisen mieleen kuin haukka yläilmoista saaliinsa kimppuun. Iita oli kaikinpuolin vetävä tyttö, eipä sen puolesta, mutta oudolta Villestä tuntui, kun Kalle eräänä päivänä ilmoitti, että nyt hän on päättänyt naida Iitan.
Tämä oli jotakin tavatonta, ja olisi helposti voinut sattua, että veljesten välit nyt olisivat pilaantuneet. Aluksi Villestä tuntuikin, että häntä oli petetty, että veli oli ollut uskoton hänelle. Hän joutui joksikin aikaa murjotuksen valtaan ja hänen ajatuksensa liikkuivat synkeissä asioissa, vaikka niistä ei ole tarkkaa tietoa, kun hän ei koskaan puhunut syrjäisille. Ennen hänen oikeastaan ei ollut tarvinnut ajatella mitään syvemmin, sillä veljekset olivat toimineet kuin yhden ainoan ajatuksen tai ehkä vaiston mukaisesti. Mutta nyt Kalle oli järjestänyt erään asian yksinään. Taloon otetaan omituinen nainen, ja se tulee olemaan yksinomaan Kallen.
Ehkä Kallekin oli hätkähtänyt tekoaan, mutta sille ei mahtanut mitään, sillä verenveto oli ylen voimakas. Hän se sentään keksi ratkaisunkin.
"Ota sinäkin eukko", Kalle sanoi Villelle eräänä päivänä.
Ville katsoi pitkään veljeensä, ehdotus tuli odottamatta. Siinä voisi olla ratkaisu, joka auttaisi tästä umpikujasta. Mutta se ei ollut sentään aivan yksinkertainen.
"Mistä minä sen nyt tähän hätään...?"
Kalle oli nähtävästi miettinyt neuvon siihenkin.
"Ota vaikka Lahdenperän Riikka."
Siihen se keskustelu sillä kertaa päättyi. Ville jäi miettimään. Riikka oli nuori, lähemmä kaksikymmentä vuotta nuorempi Villeä, mutta olihan Iitakin parikymmentä vuotta iässä Kallesta jäljessä. Sopivanmuotoinen Riikka muuten oli ja kuului olevan tekevä ihminen, mutta sanoivat sitä luonteeltaan kovin kipakaksi. Ja lähtisikö se?
Niin nyt kaikessa tapauksessa kävi, että yhtaikaa veljekset avioon menivät. Mitään häitä ei pidetty, vaan vihittiin heidät kirkkoreissulla, ja siitä alkoi kaksoisavioelämä veljesten talossa. Hyvinhän se kävikin, sillä oli kaksi tupaa ja kamareitakin sopivasti jaettavaksi.
Veljesten vanhan äidin emännyys siirtyi nuorikkojen käsiin. On vanha totuus, että kaksi kukkoa ei sovi samalle tunkiolle, mutta ei näy aina mahtuvan kahta kanaakaan samalle läjälle. Se nähtiin nytkin. Iita oli sävyisä, mutta Riikka ärmätti, hänellä oli ylen äksy luonne. Riikka piti ohjakset käsissään, mutta ei sittenkään ollut tyytyväinen. Ville oli lauhkea mies eikä osannut kesyttää puksuilevaa naista. Riikka järjesti hänelle kaksi perjantaita viikossa, ja koko talo sai kärsiä tämän vaimon tähden. Vähitellen Ville työlästyi ja parin vuoden kuluttua sanoi veljelleen:
"Minä otan eron."
Avioero oli maalaisoloissa harvinainen, mutta Ville vakuutti, että sen nyt täytyy tapahtua, sillä hän ei enää kestä. Kalle tuli pian siihen tulokseen, että hänen on erottava myöskin, vaikkei hänellä oikeastaan ole syytä Iitan puolesta, hehän elävät tämän kanssa sovussa, onpa heidän väleissään jotakin sellaista, mitä hyvällä syyllä voisi sanoa rakkaudeksi. Mutta jos kerran Ville, niin hänkin.
Tuomarin sijasta veljet päättivät kääntyä rovastin puoleen, tämä kun oli heidät vaimoihin vihkinytkin. Rovasti kuunteli vakavana veljesten asiaa, ehkä kuitenkin toisella suupielellään hiukan hymyillen. Hän tunsi seurakuntansa ja nämäkin yksituumaiset, vakavat veljekset.
"Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman", hän lausui päätöksenään. "Teillä on vielä liian vähän kokemusta avioliitosta, tulkaa kahdenkymmenen vuoden perästä uudestaan, niin sitten tuumitaan."
Veljekset eivät ole menneet. Kokemus ja myöskin perheet ovat lisääntyneet. Kalle ja Ville ovat edelleen kaikessa yksimielisiä, heidät nähdään aina samassa matkassa, mutta vaimoja ei milloinkaan. Heidän äänekkäistäkin erimielisyyksistään kuuluu kylällä puheita, mutta mitäpähän se haittaa; ei maailma niiden vuoksi suistu radaltaan.
Noppe.
Siellä maaseudulla koirat olivat enimmäkseen Noppeja, monesti myös Nättejä ja Musteja. Nätti tämäkin olisi voinut olla kauniin näkönsä vuoksi, mutta ei missään tapauksessa Musti, sillä se oli ruskea, vähän vain jotakin vaaleampaa viirua häämötti selkäpuolella ja etukäpälissä oli valkeat sukat, sellaiset nilkkurit. Kaunis koira se oli kaikinpuolin, pikinokkainen ja ruskeasilmäinen. Se oli lappalaista rotua, vaikkei sen mukana kulkenut sukuluetteloa, sellaista kun ei maaseudulla kaivattu ja siellä kun ei oltu kennelmiehiä. Maaseudulla tarvittiin vain uskollista talon vartijaa, ja se tämä Noppe oli, makaili talvellakin ulkona kinoksessa, ja oikeastaan talvella se viihtyikin pihalla erinomaisesti, siinä kun oli lappalaista verta, ja rivakan haukun se päästi, jos joku läheni taloa. Ei se kiinni käynyt, sillä Nopella oli ystävällinen luonne, mutta varmasti ja erehtymättä ilmoitti vieraan tulon. Vesisäästä se ei oikein pitänyt, koska silloin Nopen tuuhea turkki kastui ja siitä aiheutui ilkeä olo, joten se märällä ilmalla muutti vartiopaikkansa talon laajaan eteiseen. Tuvassa se ei viihtynyt muuta kuin parahiksi syönnin ajan.
Vartioimisen ohella Nopella oli muitakin hyödyllisiä puuhia: syksyllä se avusti paimenta ja talvella haukkui oravia. Monta pörröhäntää oli isäntä sen haukusta pudottanut. Lintua se ei oikein ruvennut haukkumaan, ajoi joskus metson maasta, mutta jätti sitten silleen. Sillä ei ollut lintuun harrastusta.
Noppe oli tuotu taloon pienenä pentuna ja kasvanut sitten siinä lasten toverina. Näille se ei ollut vihainen, vaikka olisivat sitä kuinka vanuttaneet, ja nuorinta, joka oli vain parin vuoden ikäinen, se seurasi visusti ikäänkuin katsellen, ettei sille mitään vahinkoa saanut tapahtua.
Niin oli Noppe elänyt talon huvina ja hyötynä lähes kolmen vuoden ikään. Se oli pitänyt olostaan ja siitä oli pidetty, tyytyväisyys oli ollut molemminpuolinen. Ei se ollut milloinkaan käynyt muuta kuin lähikylissä, sillä sitä ei ollut otettu mukaan pohjoiseen merenrantakaupunkiin asioille lähdettäessä. Sellainen oli aina useamman vuorokauden matka ja tehtiin talvella hevospelillä, joten Noppe olisi ollut vain vastuksina, ja sitäpaitsi sitä tarvittiin paremmin kotimiehenä.
Mutta sitten Nopen onnellinen vaellus Pohjois-Suomen maaseudulla äkkiä loppui, ja se joutui siirtymään aivan muille maailman kulmille. Joku saksalainen oli kuljeskellut pitkin kesää niillä mailla ja joutunut Nopen kotitaloonkin. Hän ihastui kovasti kauniiseen koiraan, joka vielä oli niin vilkas, iloinen ja viisas. Ihanhan se näytti ymmärtävän kaikki puheetkin. Tällainen koira olisi Saksassa harvinaisuus, ja niin saksalainen tarjosi siitä hyvänpuoleisen summan.
Isäntä ei voinut vastustaa kiusausta. Omatunto tosin kolkutti, mutta hän tylsytti sen äänen vakuuttamalla itselleen ja itkeville lapsille, että saadaanhan me toinen samanlainen. Emäntä vielä kiihotti isäntää kauppaan, sillä hän ei ollut erikoinen koirien ystävä.
Noppe itse taisi jotakin aavistaa, sillä se yhtäkkiä hävisi talosta ja viipyi retkellään koko sen päivän ja seuraavan yön, mikä oli vallan tavatonta ja ennen näkemätöntä. Seuraavana päivänä se kuitenkin ilmestyi kotiin, sai vitjat kaulaansa, talttui kovin masentuneeksi ja katseli isäntäänsä niin surullisin silmin, että tämän omaatuntoa alkoi taas pahasti jäytää.
Mutta kauppa oli tehty, ja saksalainen vei Nopen.
Noppe oli nyt vankina, aina vain vitjoissa. Se makasi auton lattialla tuntien oudossa kyydissä lievää pahoinvointia. Kovin oli tämä vaikeata koko ikänsä vapaana juosseelle Nopelle: ei nähdä maisemia, ei tuntea mitään tuoksahduksia herkkiin sieraimiin, ei kuulla muuta kuin auton kummallista hyrinää ja uuden isännän käsittämätöntä puhelua kumppaninsa kanssa. Sydäntä etoi ja silmiin kihosi vesi, mutta Noppe koetti karkaista luontonsa. Kyllä kai tästä vielä neuvo keksitään, se ajatteli, en minä tuon miehen toveriksi jää, antaahan olla, kun se hellittää nämä vitjat...
Mutta vitjoja ei hellitetty. Noppe siirrettiin autosta laivaan ja kuljetettiin johonkin pimeään huoneeseen, jossa oli kaikenlaista kamaa ja jossa se sidottiin vitjoista kiinni niin, että liikkuma-alaa oli mahdollisimman vähän. Tämä oli kamala luola vapaalle luonnonlapselle. Joku mies toi sinne ruokaa. Se haiskahti hyvälle, mutta sydän ei ottanut vastaan.
Sitten se luola rupesi liikkumaan. Nopen korviin alkoi kuulua loisketta, samanlaista kuin kotijärvellä. Liikuttiin siis veden päällä. Sitten luola rupesi keinahtelemaankin. Tämä jatkuva tuuditus häivytti vähitellen Nopen ajatukset, silmänluomet kävivät raskaiksi, painuivat kiinni, ja kevyt koiran uni otti valtoihinsa. Aikaisemmin ruokaa tuonut mies tuli uusi annos mukanaan, mutta nähdessään, että entinenkin oli syömättä tuntui ihmettelevän ja molittavan jotakin vieraalla kielellä. Mies meni takaisin ruokineen, mutta palasi hetken kuluttua, irroitti vitjat ja vei Nopen ylös luolasta. Mies kävelytti sitä jossakin ylempänä, josta näkyi paljon vettä, ihan rannattomasti. Omistajakin käväisi siinä, hipaisi keveästi Nopen turkkia ja puhui muutaman oudon sanan.
Sitten Noppe vietiin taas luolaan ja sen eteen työnnettiin ruoka-astia. Ei Noppe kuitenkaan sinä päivänä syönyt eikä vielä toisenakaan, mutta lopulta tuntui hiukaisevan niin, että piti koettaa jotakin maistella hengenpitimikseen. Vihdoinkin vesimatka loppui, mutta sitten seurasi vielä pitkähkö kulkeminen pyörien päällä jyryävässä kompukassa, joka ei kuitenkaan ollut pimeä eikä niin ikävä kuin se luola siellä suuren veden päällä.
Kuinka kauan lie oltukaan matkalla ennen kuin lopulta päädyttiin kaksikerroksiseen keltaiseen rakennukseen pienen puistikon keskelle. Sinne mentiin vaunuilla isolehtisten puiden reunustamaa kujaa pitkin. Noppe huomasi, ettei täällä ollut metsää niin kuin kotona, vain viheriää lakeutta, melkein yhtä rannatonta kuin se suuri vesi, jonka päällä oli keinuttu niin kauan. Täällä ei siis voinut kuulla tuttua kohinaa, eikä täällä varmaan ollut oraviakaan. Täälläkö sitten pitäisi elää ja tulla toimeen?
Pihalle töytäsi kopistaan ulos kummannäköinen koira, jollaista Noppe ei ollut ennen nähnyt. Se oli korkeakoipinen, sileäkarvainen, isopäinen ja luppakorvainen. Se hääri iloisesti isäntänsä ympärillä, mutta nähtyään Nopen nosti selkäkarvansa pystyyn, murisi vihaisesti ja aikoi käydä kimppuun. Noppekin paljasti hampaansa, sillä ei tuntunut olevan mitään pientä tappelua vastaan, semminkin kun se muutenkin oli käärmeissään tämän matkan johdosta, mutta isäntä tempaisi sen lähelleen ja ärjäisi samalla julmasti toiselle koiralle.
Noppea ei viety lainkaan sisään, vaan pantiin toiseen koppiin vitjat yhä kaularemmiin kiinnitettyinä. Siitä pääsi kyllä jonkin matkaa pihalle kävelemään, mutta vankila tämä kaikessa tapauksessa oli. Ruokaa tuotiin kahdesti päivässä kopin eteen. Nopella ei ollut ruokahalua, mutta syödä piti väkisinkin jonkin verran pysyäkseen kunnossa. Jo ensimmäisenä yönä Nopen mielessä syntyi päätös karata tästä vankeudesta niin pian kuin siihen suinkin tilaisuus tarjoutuisi. Sen päätöksen saneli vapaan pohjoismaalaisen vaisto.
Eräänä päivänä Nopen kaulaan muutettiin nahkainen hihna. Isäntä punnitsi irroittamiaan vitjoja kädessään. Noppe ymmärsi siitä, että hän piti niitä liian raskaina. Noppe loikoi sen päivän rauhallisen ja huolettoman näköisenä koppinsa edustalla polttavassa auringossa. Se raukaisi vaivuttaen Nopen lopulta herkkään koiranuneen. Se uneksi pohjoisista metsistä ja talosta järven rannalla, jossa se oli kasvanut ja vapaana juoksennellut. Herättyään se huomasi purevansa kiinnikenauhaa. Tämä oli nahkaa, sen Noppe tunsi mausta, sillä pentuna ja vielä aivan äskeisinäkin aikoina se oli joskus iloissaan revellyt nahkanpalasia. Antaahan olla...
Kotoa pohjolasta lähdettäessä yöt olivat olleet valoisat, mutta täällä ilta myteröityi nopeasti pimeäksi. Noppe ryömi koppiinsa ja otti hihnan hampaisiinsa, puri oikein todenteolla, ja pian hihna katkesi, lyhyt suikale vain jäi roikkumaan kaulaan. Vapaus!
Noppe astui ulos kopistaan hiljaa, kuulumattomin askelin. Pitkäkoipinen heräsi kuitenkin, syöksyi sekin kopistaan ja päästi kauhean haukunnan. Rakennuksesta näkyi tulta. Hetken kuluttua joku tuli sieltä portaille, kuulosteli hetken ja ärjäisi sitten jotakin pitkäkoipiselle. Se lakkasi haukkumasta, mutta murisi vielä kuuluvasti. Noppe, joka oli kyyristynyt lähimmän puun suojaan, pinkaisi nopeasti ruohoiselle tasangolle. Vasta pitkän ajan kuluttua se pysähtyi, istahti hetkeksi ja tarkasteli suuntaa. Sen sieraimet levisivät, värisivät, ja sitten se lähti juoksemaan voimainsa takaa. Vainu tuntui sanovan, että tuonne päin... pohjoista kohti.
Kummallista maata tämä, tasaista ja viljeltyä, taloja ja kyliä tiheässä, mutta ei metsää muuta kuin lehtikujia ja pieniä puistikolta siellä täällä. Pois täältä, pois... pohjoista kohti...
Aamun suussa Noppe tunsi tehneensä hirmuisen matkan, mutta koti oli varmaankin vielä monen tällaisen taipalen takana. Sitä väsytti, ja nälkäkin hiukaisi. Jonkin talon takana oli kaatopaikka, siitä löytyi luita. Nopen aterioidessa joku tuli ulos talosta ja alkoi kutsua ystävällisellä äänellä, mutta Noppe pinkaisi luu suussa pakoon, ei ollut uskomista noihin, joiden kieltäkään ei ymmärtänyt, saattoi vain päätellä jotakin eleistä ja äänen soinnusta. Se painui jonkin yksinäisen ulkorakennuksen alle, lopetti luunsa ja vaipui virkistävään uneen.
Vasta yöllä Noppe taas uskalsi jatkaa matkaa. Sitten aamun koittaessa se saapui hirveän suuren kylän laitaan. Se oli niin laaja, ettei maksanut vaivaa kiertää, ja kun se näytti vielä nukkuvan, Noppe uskaltautui sen sokkeloihin. Suuntansa se säilytti varmasti... pohjoista kohti. Ja niin Noppe joutui lopultakin paikkaan, jossa oli paljon sellaisia veden päällä uivia suuria rakennuksia, jollaisella hänet oli tuotu tänne vieraalle manterelle. Sielläkin oli vielä hiljaista, mutta pian ilmestyi kaksi sinipuseroista miestä näköpiiriin. Tuollaisia Noppe oli nähnyt silloin, kun liikuttiin suuren veden päällä. Olisiko jo lähteä karkuun?
Mutta silloin toinen mies taputti reiteensä ja huusi ystävällisesti:
"Tse, tse, tse! Tule tänne, Lapin koira!"
Sitten mies mainitsi monta nimeä ja lopulta kutsui: "Noppe seh, Noppe seh!"
Silloin Noppe riensi matalana miesten luokse. Nämä silittivät ja puhelivat mairittelevasti. Nopessa heräsi luottamus, ja se seurasi miehiä. Käytiin kahvilassa ja Nopellekin annettiin maukkaita voileipiä. Sitten Noppe kulki miesten mukana laivaan. Se oli nyt virkeä ja iloinen, sillä se oli kuullut kotimaan kieltä.
"Mistähän lienee tämä lappalainen Noppe Lyypekkiin eksynyt", merimies sanoi laivalla. "Nyt siitä tehdään laivakoira."
Noppe matkusti taas suuren veden ylitse, mutta tällä kertaa vapaana. Vankeuden viimeinen muisto: hihnan kappale, oli heti irroitettu sen kaulasta, ja se kuljeskeli missä halusi, kannella ja skanssissa. Jokainen kohteli sitä ystävällisesti, silitteli ja syötti. Nopella oli laivalla makean leivän päivät. Laiva kulki hitaasti, pysähtyi pitkän aikaa jossakin satamassa, jolloin Noppe sai kulkea kaupungilla miesten kanssa. Se pysyi uskollisesti matkassa, sillä se kuuli tuttua kieltä kumppaneiltaan ja sen olemassaololle annettiin arvoa.
Lopulta päädyttiin satamaan, joka tuntui Nopesta aivan kotoiselta. Laivan lähestyessä laituria huudeltiin rannalta samalla kielellä, jota Noppe oli pienestä pitäen kuullut, ja sellaista jatkui sitten, kun vieraita miehiä nousi laivaan. Ja kun Noppe taas pääsi miesten kanssa kaupungille, tapasi se siellä samanlaisia koiria kuin oli ollut ennen kotipuolessa. Nyt oltiinkin varmasti jo lähellä kotia, ja Nopen sieraimissa rupesi kutiamaan sellainen vainu, että tuolla päin se on, tuolla, missä siintää metsiä ja niiden yllä sininen auer. Se tuli levottomaksi. Merimiehet olivat ystäviä, ne olivat kohdelleet sitä niin hyvin kuin oli kohdeltu kotona, puhelleet aivan kuin isäntä ennen. Kuinka ne voisi jättää! Mutta koti on sentään koti, ja sinnehän Noppe on menossa. Siellä ovat sitäpaitsi lapset, entiset leikkitoverit.
Jäätyään kerran kahvilan ulkopuolelle, kun miehet olivat menneet sisälle, Noppe otti jalat alleen ja painui kaupungin taustalla kaukana näkyvään metsään. Silloin oli lenseä loppukesän ilta, kuulas ja valoisa. Tämä oli kotoista, tällaisia oli ollut jo loppuaikana suuren veden ulapalla. Täällä ei ole vielä yötä, täällä on koti. Kun tätä tietä jatkaa, niin kohta on kotona. Noppe teki taivalta sellaisella vauhdilla kuin yksinäinen koira pystyy tekemään.
Aamun sarastaessa rupesi näkymään tuttuja maisemia, tuli taloja, joissa Noppe oli joskus käynyt, ja lopulta se saapui tuttuun metsään, oravasalolleen. Ja sitten, sitten näkyi tuolta kotitalo. Ihan piti pysähtyä pienoiselle mäennyppylälle katsomaan, miten ihana se oli kesäisen aamun loisteessa. Mitenkähän siellä ottavat vastaan? Ovatkohan vihaisia? Sinne on nyt kuitenkin mentävä.
Isäntä meni ulos ja huomasi Nopen istumassa portailla. Hän hieraisi silmiään, näky oli uskomaton. Noppe heilutti häntäänsä ja lähestyi matalana isäntäänsä. Sitten se rohkaistui ja hyppäsi häntä vasten.
"Noppe, olet sinä sittenkin Noppe!" isäntä sanoi, istuutui portaille, otti Nopen pään syliinsä ja silitteli sitä hellästi. Sitten hän nousi, johti Nopen sisälle ja sanoi:
"Katsokaa, ihme on tapahtunut, Noppe on tullut kotiin. Tästä lähtien minä en milloinkaan myy ystävääni. Noppe antaa tämän tyhmyyden minulle anteeksi."
Ja hän rupesi etsimään saksalaisen osoitetta lähettääkseen hänelle rahat takaisin.
Taidetta koteihin.
"Kyll' Ruuslunti on hankemies, se täytyy myöntää. Kyll' teill' on tääll' niin komiat', ett' vallan katteeks käy."
"On maar oikke, ei varmaan Ruusluntskakaa olis uskona sillon, kun hän viäl torill' kauppaa piti."
Nämä Viiklunskan ja Lunkreenskan vuorosanat sulattivat Ruusluntskan sydämen niin, että kyynelet kihosivat silmiin ja nenässä rupesi tuntumaan tuhinaa. Hän jo kohotti helmustaan siivotakseen nenän, mutta löysäsi sen yhtäkkiä ja veti esiin nenäliinan vyötäröstään. Hän muisti, ettei säädyllisen ja arvokkaan rouvasihmisen sopinut niistää nenäänsä edes esiliinaan, vielä vähemmän hameen helmaan. Torilla ennen se oli käynyt päinsä, ja mikäpä siellä kylmissään ryhtyi nenäriepua kaivamaan, ja tuskinpa hänellä siihen aikaan sellaista olikaan mukana. Hänhän oli vain torimatami. Mutta nyt hän oli rouvan ja säätyläisihmisen arvossa. Nyt täytyi pyyhkiä oikein liinalla niin nenän kuin silmienkin riista.
"Kyllähän meidän nyt välttää," Ruusluntska niiskutti vaipuen yhä enemmän hellämielisyyteen ja katsellen ympäri huonetta aivan kuin tahtoen sanoa, jotta näettehän sen itsekin, minkälainen on rikkaan ihmisen asunto.
Tietysti toiset näkivät, sitähän he olivat ihmetelleet jo hyvän rupeaman, kulkeneet kaikissa neljässä huoneessa, tarkastelleet uudenaikaisesti sisustetun keittiön, ihmetelleet, ja päivitelleet.
"Saatiin tämä lopultakin kuntoon, mutta kyll' siin' oli puuhaakin", Ruusluntska sanoi äskeisestä mielenliikutuksesta vähitellen tointuneena.
"Kyll' teil' nyt on lääniä," Viiklunska huokaisi, ja hänen äänessään värähti ikäänkuin hienoista kateutta.
"On juu," Lunkreenska jatkoi, "tokko teille enää uskaltaa nokkatas pistää, kun kaikki paikat niin kiiltää ja loistelee".
Ruusluntskan kasvoilla karehti hymy, minkä ilmeisesti aiheutti toisten kehuminen.
"Kyll' maar senttä, eihän täss' nyt mittä sen kummemppa ole, jos nyt ihmiset laittava vähän hemtreevlimpää, kun heill' kerran on varaa."
Toiset nyökyttelivät päätään ja huokailivat, mistä Ruusluntska, joka ei ollut mikään tyhmä ihminen, ilokseen huomasi, että kateus kangersi heidän mielessään. Samalla hän ryhtyi kokoilemaan kuppeja osoittaakseen, että kahvikesti on nyt lopussa.
"Ruusluntinkin pitäis kohta tulla", hän huomautti kuin sivumennen.
Toiset ymmärsivät ja alkoivat tehdä lähtöä. Tosin hiukan happamen näköisinä, sillä heille olisi maistanut vielä neljäskin kuppi. Mutta kun kerran ei, niin ei... ja kun Ruusluntiakin odotettiin kotiin... Moneen kertaan eukot vielä kiittelivät ja hyvästeltyään Lunkreenska sanoi:
"Sen mä viel sanoisin, jos ei Ruusluntska pahaa tykkä, ett' taului seinille roikkumaa saisi ripustaa, se tekis niin snygin ja ylhäisen vaikutuksen. Ja onhan nyt oikein tunnuslause, että taidetta koteihin."
Vieraat lähtivät, ja viimeinen huomautus jäi syvästi emännän mieleen. Hän päätti, että asiasta on ilmoitettava Ruusluntille ihan ensi tilassa.
Kohta kadulle päästyä eukkojen kielet laukesivat. Oli siinä säklättämistä. Tosin ei mitään uutta, sillä tämä asia oli vatvottu jo moneen kertaan, nimittäin Ruusluntien äkkirikastuminen. Nyt oli vain sen verran verestynyt, että nämä kaksi parasta ystävätärtä oli nähnyt "herrasväen" — sille sanalle pantiin erikoinen paino ja nauraa kikatettiin — uuden asunnon. Ei tuo nyt ollut mitään, semmoista tyhmän koreata, ei mitään värisointuja eikä todellista hienoutta niin kuin oikeissa herroissa. Mutta rahaa siihen tietysti oli upotettu lujasti. Onhan sitä niillä, keinottelijoilla, pirtutrokareilla. Ei se Ruuslunti ennen viitsinyt paljon nivusiaan liikauttaa, eukko piti torilla pikku kauppaa ja Ruuslunti oli sillä muka makasiinimiehenä. Nyt akka lihoo ja pällistyy, makaa kotonaan, ja ukko kuljettaa mereltä meluvettä kaupunkiin.
Kuten kuljettikin. Tämä oli näet sitä aikaa, jolloin maa oli tehty lailla raittiiksi, mutta kansa joi laittomasti maahan tuotuja aineita.
Niilo Roslund oli jo vuosia sitten päässyt niiden miesten mukaan, jotka tämän seudun kohdalla tuottivat maahan ilon ja melun aineksia. Aluksi hän oli toiminut vain sellaisena hantlankaripoikana, joka hääräili tässä kotirannoilla, mutta hän oli kerrankin innostunut työhönsä, pöyhtynyt ja päässyt ylenemään. Nyt hän oli jo jonkin aikaa kyntänyt merta tahi oikeammin sanottuna: ajellut lakkapäitä lainehia omalla nopeakulkuisella moottorillaan, jolle hän oli antanut mielestään sopivan nimen "Merisusi". Hän oli kyllä aikonut maalauttaa aluksensa kylkeen vieläkin tehoisamman nimen "Merisissi", mutta toiset ammattikunnan jäsenet olivat estelleet sanoen, että se on vähän liian silmäänpistävä, eikä lähemmin otettuna oikein asianmukainenkaan, sillä he, moottorimiehet, olivat merisissejä, mutta vene ei ansainnut sitä nimeä.
Niin, sissejähän ne olivat, nämä miehet, ja aina heillä riitti kertomista matkoistaan, kun he kokoontuivat erääseen julkiseen ravintolaan, joka oli joutunut heidän vakinaiseksi tyyssijakseen. Kansa sanoikin sitä "Trokarideroksi", mikä oli humoristinen väännös sen oikeasta nimestä "Trocadero". Tässä ravintolassa nämä uudenajan merisissit kävivät kertomassa matkoistaan ja seikkailuistaan toisilleen ja ihailijoilleen, joista ei ollut puutetta, koska sissit olivat varsin auliita ystäviään kohtaan.
Tässä ravintolassa Niilo Roslund oli nytkin viettänyt monta iloista tuntia ammattitoverien ja eräiden muiden kestitystilaisuuteen alati joutavien kansalaisten seurassa. Oli nautittu vähän ruokaa ja paljon muita eväitä, ja iltapäivällä oli Niiloa ruvennut haukotuttamaan.
"En minä näistä ravintolan sapuskoista..." hän oli sanonut, "minä lähden mamman pihville."
"Soitetaan ensin, että osaa laittaa valmiiksi", joku oli huomauttanut.
"Ei ole puhelin vielä paikallaan, mutta kyllä ensi viikolla soitetaankin. Nyt on lähdettävä itsensä."
Ruusluntskalla oli ollut kaikki valmiina jo aikoja sitten. Oli ollut puhetta huomattavasti aikaisemmasta kellonlyömästä. Senpä vuoksi hän vähän motkottikin:
"Missä sinä nyt taas olet miilustanut, kun ruuat tuossa jäähtyvät... Minkä makuisia ne sitten ovat...
"Kyllä ne kelpaavat, anna tänne vaan... Ei se afäärimies voi aina tietää, minne joutuu ja milloin tulee."
Ruuslunti söi hyvällä halulla kuin merimies konsanaan, otti naukkuja alle ja ylle, ja pianpa syönnin päälle häntä rupesi niin painostamaan, että mies uhkasi ryhtyä tekemään tuttavuutta sängyn kanssa. Ruusluntskalla oli kuitenkin sydämellään asia, jonka hän halusi saada sanotuksi juuri tällä hetkellä.
"Kuules, Nipa..."
"En mä mikään Nipa ole, mä olen herra... no, sinä saat sanoa Niiloksi."
Ruusluntska hätkähti, hänen kielellään pyöri jo värikäs sana, mutta hän katsoi kuitenkin paremmaksi hillitä itsensä.
"Niin no, Niilo, kuulehan kun mä olen aina ajatellut, että pitäisi meilläkin olla oikein taiteilijan maalaamia tauluja seinillä. Onhan muillakin vaurailla ihmisillä ja nythän on oikein tunnuslausekin: taidetta koteihin."
"Mikses sitten ole ennen sanonut, kun kerran olet aatellut?"
"Eihän tuota ole... kun tässä on ollut niin paljon muuta puuhaa... vaan jos nyt panisit mieleesi, kun sinä liikut siellä ulkosalla ja ymmärrät näitä asioita."
Ruuslunti katsoi vaimoonsa jokseenkin tyhmän näköisenä.
"Ymmärrän, joo... pannaan mieleen."
Siihen se asia sillä kertaa jäi. Ruuslunti oli harvoin kotona, sillä paras syyssesonki oli käsillä. Nyt piti saada varastoja manterelle ennen kuin saaristo vedet jäätyivät. Jonkin kerran Ruusluntska vielä muistutti niistä tauluista. Olisi saatava koti lopulliseen kuntoon, eikä se ollut täydellisesti järjestyksessä niin kauan, kun seinät olivat autioina.
Oli sitten myöhäissyksyä, kun Ruuslunti jälleen istui mieliravintolassaan "Trokariderossa" ystäväinsä ja ihailijainsa parissa. Hänellä oli syytä olla tyytyväinen ja juhlia, sillä syksyn saalis oli koottu ja katso: se oli sangen hyvä, oikeastaan erinomainen, koska ilmat olivat pysyneet suopeina ja salmien vedet sulina aivan viime päiviin saakka. Kylmäähän siellä oli ollut, merellä, mutta sitä suurempi syy oli nyt lämmitellä. Ja totta totisesti: lämmitelty olikin, varsinkin pääpuoli tuntui jo aika kuumalta.
Juuri kun lämpöaalto alkoi olla korkeimmillaan, eräs seuratoveri sanoi:
"Mennääs piruuttaan viereiseen saliin katsomaan kuvia."
"Mitä kuvia?"
"Sinne on muuan värien tuhraaja pannut näytteille tauluja."
"Tau... älähän souda, nyt minä muistan..."
Sitten mentiin ja hyvin nopeasti. Viereistä salia käytettiin toisinaan taulunäyttelyihin, ja nytkin eräs nuori taiteentaimi, jolla toistaiseksi ei vielä ollut nimeä, oli asettanut sinne näytteille useita kymmeniä maalauksiaan. Oli näet joskus tapahtunut, että ravintolan äkkirikkaat asiakkaat olivat innostuneet ostamaan taidetta. Ja jos he kerran innostuivat, niin ei tarvinnut tinkiä, sillä he rakastivat taidetta vain reippaalla tuulella ollessaan.
Ruuslunti katseli hetken seinillä riippuvia tauluja. Olihan niissä värejä jos minkälaisia. Tosin hän ei milloinkaan ollut luonnossa nähnyt tuollaisia kallioita ja tuonväristä merta, enemmän kuin muutakaan, mutta mitäpä sen väliä. Muija oli tahtonut tauluja, ja tästähän niitä nyt lähti.
"Hei, maalarinsälli, onkos hän täällä?" Ruuslunti kysyi kovalla äänellä.
Nuori, hintelä mies ilmestyi jostakin. Ruuslunti paiskasi hänelle lujasti kättä ja sanoi:
"Tulepahan nyt tekemään kaupat, saat kerrankin reilun ostajan."
Ilo ja hämmästys säkeyttivät nuoren taiteilijan niin, ettei hän hetkeen saanut sanaa suustaan. Näyttelyllä oli ollut heikonpuoleinen yleisömenestys, ostajia ei ollut ilmaantunut eikä arvostelukaan ollut antanut suoraa tunnustusta, oli vain puhunut joistakin ylimalkaisista lupauksista.
"Jos nyt herra ensin katsoo, mikä teos häntä miellyttää," taiteilija lopulta sopersi.
"Herra ei katso mitään, hän ostaa tukussa."
Ja niin puhein Ruuslunti vei nuoren miehen ravintolan puolelle ja käski hänen tilata mitä tahtoi. Sitten hän kysyi koko näyttelyn hintaa.
"Miettii nyt vaan ja laskee, ei tässä ole hengenhätää."
Taiteilija laski yhteen luetteloon merkityt hinnat, mutta säikähti itsekin lopullista summaa; hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että se voisi nousta niin suureksi. Mutta pöydän antimia jonkin aikaa nautittuaan hän rohkaistui ja ilmoitti yhteenlaskunsa tuloksen.
"Tämä tuntuu vähän korkealta, mutta..." hän yritti jatkaa.
"Ei siihen tarvita mitään muttia."
Ruuslunti laski lompakostaan sellaisen kasan tuhatlappusia, että taiteilijaa hirvitti.
"Eiköhän... eiköhän..." hän sentään yritti epäillä, sillä koko kauppa alkoi tuntua leikinteolta.
"Vai meinaat jänistää, tunge vain riihikuivat plakkariisi."
Vapisevin käsin taiteilija sijoitti setelit taskuunsa ja ryhtyi latelemaan tuhansia kiitoksia.
"Ei tartte. Mutta saat itse hilata ne meille kotiin, ota kuorma-auto ja katso, etteivät ne riku, ja auta sitten mamman kanssa ne killumaan. Toss' on rotannahka vielä siitä hyvästä."
Hän löi viisisatasen taiteilijan eteen pöydälle. Jonkin ajan perästä kauppalangot erosivat, molemmat tyytyväisinä. Taiteilijasta tämä edelleen tuntui kuin sadulta, vaikka lämmittävät aineet olivat valaneet häneen jo melkoisesti rohkeutta ja omanarvontuntoa. Ruuslunti liittyi entiseen seuraansa ja illan kuluessa palasi tuontuostakin aiheeseen: meidän täytyy suosia taidetta ja taidetta koteihin, se on päivän tunnus.
Kun Ruuslunti seuraavana aamuna heräsi, olivat makuuhuoneen seinät täynnä tauluja. Samanlaista oli muissakin huoneissa. Mamma oli loistavalla tuulella, oikein pakkasi halailemaan.
"Voi rakas Nipa... tuota Niilo," hän sanoi, "nyt meillä on yhtä hemtreevlistä kuin muillakin herrasväillä. Ja kyllä se taiteilija oli herttainen ja söpö. Se puhui valovaikutelmista ja mistä kaikesta lie höpissytkään ja itse valitsi niille paikat."
Ruuslunti ei ollut niin ihastunut. Hän vähän murahteli, mutta lauhtui pian ja huomautti:
"Siin' on nyt sinulle tauluja. Maksoihan se lysti, mutta tulipa tavaraakin."
Rusthollari.
Tilallinen Taneli Horikka oli sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, että ei muuta kuin antaa mennä vain. Hänellä oli runsaasti maata ja mantua, palkkalaiset tekivät työt, ja hän, isäntä Taneli, hiljalleen pyöristynyt parhaassa iässä oleva mies, käveli vain silloin tällöin viljelyksillään. Hän toteutti sillä tavalla käytännössä suomalaista sananlaskua: Isännän askel pellon höystää. Ei hän juuri töitä johdellutkaan, vaan sen teki isäntärenki, kokenut ja samassa talossakin jo kauan palvellut mies.
Taneli Horikka enimmäkseen mietti.
Hän mietti tämän maailman ilkeyttä, tahi oikeastaan erään kyläkunnan tai pitäjän käsittävän maailman pahansuopaisuutta. Hän oli vaatimaton eikä pyrkinyt pitemmälle kuin hänen järkensä ja kykynsä kannattivat. Kun hän nyt kerran oli ökytilallinen, niin olisi hänen pitänyt saavuttaa jonkinmoinen yhteiskunnallinen arvonimi. Sahalla oli patruuna — no, ei hän sellainen tahtonut olla, sillä se nimitys tuntui sopeutuvan tuollaiselle tehdasmaisesti yrittävälle miehelle kuin oli se sahanomistaja, mutta kun kaikenlaiset velkaiset välyksetkin olivat puheenjohtajia, ja isännöitsijöitä, meijerin tahi muun, niin olisi hänelläkin, Tanelilla, pitänyt olla jotakin muuta nimen edessä kuin tuo ainainen tilallinen.
Virkaa ja arvoa ei kuitenkaan tullut, ja se osasi harmittaa Taneli Horikkaa, manttaalimiestä, jonka tila oli hyvässä kunnossa, yhtä hyvässä kuin kenenkä muun tahansa ja vähän paremmassakin. Tosin se kunto ei ollut hänen ansiotaan, vaan hänen isänsä, joka oli pitänyt Tanelia alla kynsin niin kauan kun oli elänyt. Työtä oli teettänyt ja jokaisen askelen mitannut, niin ettei pojalle ollut vapaata päivää liiennyt sen enempää kuin palvelusväellekään.
Hän oli ollut vakaa vanhan kansan mies, tämä Horikan äijä. Oli tehnyt työtä ja vaatinut toisilta, välistä vähän liiemmaksikin. Kirkossa oli joskus käynyt, istunut siellä huomaamattomana jossakin ovennurkassa ja pujahtanut pois yhtä huomaamattomasti kuin oli sisäänkin tullut. Hän oli todellinen kansanmies, joka ei ylpeillyt maallisella tavarallaan, ei edes kirkossa istuutumalla rikkaiden penkkiin, vaikka hän sellaisen kunniasijan olisi saanut manttaalin perusteella. Muualla hän ei juuri ollut käynytkään, ei kunnan kokouksissakaan, murahdellut vain, että hoitakoot viisaammat ne asiat, eikä tässä ole aikaakaan.
Jo isänsä eläessä Taneli oli ajatellut, että ollapa minun jalkani tuon äijän lahkeissa, niin jopa osaisin vaatia ihmisiltä arvoni mukaista kohtelua. Mutta annahan olla: pääseehän tästä kerran toinen mies pöydän päähän ja sitten otetaan se, mikä meille ja tälle suvulle tuleva on.
Ja nyt hän, Taneli Horikka, sitten oli omina miehinään, itsenään isäntänä perimässään talossa. Hän korvasi nuoruutensa työvuosia kävelemällä, kuten sanottu, joskus työmaita katselemassa ja sanomassa poikkitelaisen sanan, mistä piti havaittaman, että tässä liikuskelee manttaalipösö, jolle pitää osoittaa asianmukaista kunnioitusta.
Jo isänsä hautausmatkalla Taneli istuutui kirkonajaksi manttaalimiesten penkkiin, röhötti siinä rinta pystyssä ja tähyili odottavana ympärilleen, jotta minkä säväyksen tämä nyt antaa, huomataanko, että pojasta on polvi muuttunut ja että tämä mies osaa ottaa arvonsa ja ansionsa mukaisen paikan. Mutta kukaan ei ollut häntä huomaavinaankaan, ukot veisata täryyttivät täyttä kurkkua ja sitten saarnan aikana vanhan tapansa mukaan rauhassa torkahtivat. Tuskin tosiaan kukaan viitsi suoraan vilkaista, että kuka tähän nyt pakkautuu. Syrjäsilmällä he sentään näkivät, että sehän on tämä Korian uusi isäntä, joka jo heti kuuluu heittäytyneen, laiskan päiville. Ja tänne se nyt tuppautuu, joutava. Isänsä Olisi ollut arvollinen, mutta se tuo oli sellainen omalaatuisensa jorrikka.
Taneli älysi kirkkomiesten kylmyyden, mutta ei näyttänyt olevan siitä tietävinäänkään. Hän painui joka pyhä samaan penkkiin ja tuumi, että älkää te, äijät, turhaa kieräilkö, kyllä te vielä käsitätte, kuka tässä istuu.
Sitten Taneli hääräili kunnan tuvalla joka lauantai, jolloin siellä asioita toimitettiin ja väkeä oli kosommalta. Hän teki itseänsä tykö siellä, teki täällä, yritteli päästä milloin minkin puolueen tai ryhmäkunnan suosioon, tarjoili kahvia ja oli aina samaa mieltä sen kanssa, jota puhutteli, koetteli osoittaa taitoaan ja viisauttaan kunnan yhteisissä asioissa.
Kukaan ei hänestä välittänyt. Tarjotut kahvit juotiin, mutta takanapäin naureskeltiin ja sanottiin, että kumma vepettelijä tuli tuosta vanhan Horikan pojasta: isä semmoinen työmyyrä, joka nosti talonsa arvoon ja rikkauteen, ja tämä ilman muu höynetyinen. Jaksaakohan tuo edes säilyttää isänsä aikaansaannokset.
Ei Tanelia valittu mihinkään luottamustoimeen, ei edes köyhäinhoitolautakuntaan, vaikka hän kaikkien muiden yritystensä kukkuraksi oli tehnyt mairitteluretken kunnalliskodin hoitajattaren, vanhenevan impi-ihmisen luokse, jolla hän aivan suotta uskoi olevan vaikutusvaltaa tässä asiassa.
Palvelusväki naurahteli takanapäin, kun isäntä tämän tästä muka salaviisaasti huomautteli, että on tässä tätä olemista, on oikein rusthollin eteykset.
Siinähän se olikin: rustholli ja rusthollari! Kun ei niitä kunnallisia virkoja ja arvoja ruvennut tippumaan, niin siinähän oli kuin luonnostaan lankeava ja sopiva kunnianimi ihan käden ulottuvilla. Isäntä — mikä se on? Tavallinen ammattinimi, jonka kuka tahansa pientilalliseksi siirtyvä torppari saavuttaa! Mutta rusthollari, se on vanhaa ja vakavaa perua ja siinä on tuollainen ylhäinen kaiku, aivan toisenlainen kuin esimerkiksi jossakin kunnallisneuvoksessa, jollaisia on jo jos kuinka paljon. Rusthollari! Sen jos kuulisi palvelusväkensä ja kansan suusta, niin, eipä muusta väliä!
Tietysti se oli vain hiukan höynähtävän miehen päähänpisto, tuo arvonimen himo, mutta minkäpä sille mahtoi. Ikävintä vain, ettei toisen toivomusta kukaan huomannut ja osannut antaa kunniaa sille, kenelle kunnia tulee.
Kerran koitti kuitenkin Taneli Horikan onnen päivä, tuli odottamatta, tietymättömän päähän, kuten kaikki hyvä tässä maailmassa tavallisesti tulee.
Eräänä päivänä syyskesällä ajoi Horikan pihaan kaksi miestä. Autolla ajoivat ja ainakin puoliherroilta näyttivät Saattoivat olla koko herrojakin, mistäpä ne tuollaiset lyhytpalttoiset päältä päin arvaa. Tulivat ne nyt kuitenkin ja isäntää kysyivät. Tämä sattui olemaan kamarissa ruokalevolla, mutta hänet herätettiin ja haettiin näkösälle.
"Hyvää päivää, rusthollari Horikka", toinen tulokas sanoi.
Taneli oli vielä vähän unenpöpperössä. Tyytymättömän näköinen hän ainakin oli pirttiin astuessaan, kuten unestaan kesken herätetty tavallisesti. Vieraan tervehdys nyhtäisi hänet kuitenkin nopeasti täysin hereille, vaikka hän ei heti käsittänytkään, mitä tässä oli tapahtunut tai tapahtumassa.
"Jaa että... tuota... mitä", hän mökelsi, mutta selviytyi sentään varsin pian ja vastasi hyvään päivään, pistipä vielä vieraille kättäkin.
"Olisi asiaa rusthollarille", toinen vieras selvitteli.
Nyt Taneli hoksasi, että sanoo se kuin sanookin rusthollariksi, mistä sitten lieneekin kotoisin tämä viisas mies. Nopeasti hän osoitti vieraat kamarin puolelle ja käski piikapalvelijan laittamaan kahvit. Ja koko hänen olemuksessaan soi iloisia säveliä. Olihan Tanelin työvoima ollut kuulemassa, kun häntä sanottiin rusthollariksi. Siinä nyt näkevät, ääliöimet, että vieraatkin, kaukamatkaiset tietävät hänen henkilönsä arvon.
Rusthollari — se sana kajahteli sinä iltapäivänä yhtenään Horikan kamarissa, niin tiheästi, että se tuntui liimautuvan seinäpapereihinkin. Juotiin kahvia ja sekaan pantiin vähän muutakin. Taneli aluksi empi, hän kun ei juuri ollut tätä ainetta viljellyt, mutta kun toiset sanoivat, että mitäs se rusthollari nyt turhia, niin ei hän enää pannut vastaan. Ja sitten siinä kumoutui useampikin kupponen.
Vähitellen siirryttiin puhumaan metsäkaupoista. Vieraat kertoivat ottaneensa selvää, että rusthollarilla on ainakin niin ja niin monta tuhatta pihkapuuta, jotka hyvin joutavat myytäväksi, koska ne pian kuivettuvat eikä niillä sitten enää ole mitään arvoa. Sitten kirjoitettiin jokin paperi. Taneli Horikan aivoissa hämärsi jotakin sellaista, että ei ehkä pitäisi, eihän se ennen vanha Horikkakaan... Mutta sitten hänen päähänsä syöpyi ajatus, että eihän se äijä osannut muutakaan ja rahaahan tästä tulee, lujasti tuleekin. Rusthollari kirjoittaa vain nimensä.
Vieraat menivät ja jättivät toisen sopimuskappaleen Tanelille, rusthollari Horikalle. Kun työväki illalla palasi pirttiin, toikkaroi Taneli sinne paperi kädessä ja touhusi:
"Nyt rusthollari Horikka möi metsää. Muistakaakin, että rusthollari, katsokaa tuosta."
Hän leväytti paperin pirtin pöydälle ja jatkoi:
"Tuossa se on kirjoitettuna ja muistakaakin tästä lähtien, kuten sanottu, tekin..."
Isäntärenki vilkaisi paperiin ja naurahti.
"Muistetaan, muistetaan, rusthollari", hän sanoi.
Ja työväki muisti.
Metsänhoidonneuvoja pyysi lukea metsän, ja Taneli suostui. Sitten neuvoja halusi nähdä kauppakirjan, koska sanoi kuulleensa, että Taneli oli myynyt metsää.
"Puoli hintaa", hän sanoi tutustuttuaan paperiin. "Näkyvät olleen kaupunkilaisia välittäjiä."
Taneli tyrmistyi. Vasta hetken kuluttua hän tointui.
"Saakelin keljut! Makeilivat rusthollariksi, juottivat ja huiputtivat."
"Tavallinen taksa, mutta pitäähän tittelistä maksaa", metsänhoidonneuvoja huomautti vähän ivaa suupielessään. "Tähän paperiin on tosin kirjoitettu tilallinen."
Sinä päivänä Taneli Horikka ilmoitti työväelleen:
"Jos joku uskaltaa sanoa minua rusthollariksi, saa lähteä. Muistakaa!"
Työväki muisti.
Sotajoulu — heilläkin.
Luonnontunnelmaltaan tämä jouluaatto on oikea. Se on tosin koko päivän ollut hiukan harmaa ja sumuinenkin, mutta pakastava ja luminen. Iltaan mennessä pakkanen on vielä vähän kiristynyt. Siis aivan niinkuin ennen vanhaan, jolloin runoilija voi kirjoittaa joulusäkeensä vaikkapa jo kesähelteellä pelkäämättä, että jouluaattona taivas valaakin vettä.
Hyväntekeväisyydelle perustetussa yömajassa on vain vähäisen joulutunnelmaa. Sota-ajan säännöstelty lämpö ei salli majan asukkaiden riisua pois edes päällimmäistä vaatekertaa. Ovathan he tosin tottuneet viileyteen, sillä useimmalla ei ulkona liikkuessaankaan ole mitään päällysvaatetta. Vain pystyyn nostettu pikkutakin kaulus on merkkinä kylmän vuodenajan läsnäolosta. Joulusta muistuttavat tässä yömajan pienemmässä huoneessa lyhyt rivi kynttilöitä ja pöydällä höyrähtelevä teekannu. Ne ovat todellisia joulun merkkejä, sillä muuna aikana majaa valaisee himmeä sähkö — sekin jo tähän aikaan sammutettu — ja juomana on tavallinen johtovesi. Nyt on teetä, sillä maja haluaa kestitsemällä vieraitaan heihin luoda kristikunnan suurimman juhlan tuntua.
Tässä yömajan pienemmässä huoneessa ei nyt ole monta vierasta. Tyhjiä vuoteita näkyy seinämillä. On saattanut näistä yhteiskunnan alamittaisistakin joutua joitakuita töihin, kun varsinaiset työmiehet on kutsuttu sotatoimiin, ehkä muutamia nuorempia on mennyt rintamallekin. Eiväthän nämä ylipäänsä ole mitään rikollisia — niillä on omat pesänsä — eivät kaikki edes omasta syystään alimmille portaille joutuneita. Kullakin ihmisellä on kohtalonsa, näillä se on ollut pahansuopa.
Tuossa istuu erään vuoteen reunalla kaksi vanhempaa miestä. Joku armelias parturi on tehnyt heille joulusiivon, mikä on tapahtunut hieman liian aikaisin, kun partureilla ei aattokiireissään olisi ollut sellaiseen laupeuden työhön aikaakaan. He ovat kuitenkin vain lievästi parroittuneita, ja kummankin harventuneet hiukset ovat aivan herraskunnossa. Toisen kasvoilla näkyy heikosti sinertäviä verisuonia, ja nenän pääväri on sininen. Toinen taas on harmahtavan kalpea, ikäänkuin veri olisi paennut hänen kasvoiltaan jonnekin saavuttamattomiin.
"Miten sinä olet noin kalpea, kauppaneuvos, oletko sinä aina ollut?" kysyy se, jonka kasvoilla on sinertäviä suonia.
"En, kreivi", toinen vastaa, "minä olin ennen lihava ja hyvinvoipa, mutta minä kalpenin silloin, kun minun asiani menivät sekaisin. Minä sen perästä oikein sairastinkin, makasin sairaalan yhteishuoneessa. Toiset potilaat olivat minulle ystävällisiä ja puhuttelivat, mutta en minä oikein osannut suhtautua heihin, he kun kärsivät vain ruumiillisesti, mutta minua vaivasi suuri sielullinen tuska. Silloin minä ihan tunsin, kuinka veri pakeni minussa jonnekin hyvin kauas. Minä olisin mielelläni kuollut, mutta sitä ei ollut sallittu. Katsos, kreivi, minulla oli kauppa, hyvä koti ja vaimokin oli, mutta minä tein vararikon. Jotkut sen tekevät rikastuakseen, minun elämäni se sotki tykkänään. Eikä se oikeastaan ollut minun syynikään — tahi liekö ollut, jos minun syykseni luetaan hyväuskoisuus, luottamus ihmisiin. Minä annoin liikaa velaksi ja kirjoittelin nimeäni sellaisiin papereihin, joita olisi pitänyt välttää. Mutta enhän minä osannut, kun kaikki vaikuttivat niin rehellisiltä ja kun minä uskoin tekeväni pelkkää hyvää. Sitten minä menetin kaupan, kodin ja vaimonkin. Hän pysyi minun mukanani vain niin kauan, kun minä olin hyvissä varoissa. Köyhänä hän ei minusta välittänyt. Onneksi minulla ei ollut lapsia, kyllä kaiketi hekin olisivat minut hylänneet. Se on tämä elämä semmoista... Minä asuin silloin maaseutukaupungissa, mutta sairaalasta päästyäni elämä kävi minulle ylen raskaaksi. Ei minua sairaalassakaan kukaan käynyt katsomassa, ja kun minä sieltä pääsin, katselivat ihmiset minua meikein kuin vihaisesti, vaikka en minä tiennyt heille mitään pahaa tehneeni, auttanut olin mielestäni. Ynseimmin minuun suhtautuivat ne, joille minä olin uskonut hyvää tehneeni... Minun täytyi lähteä siitä kaupungista, ja niin minä olen kymmenen vuotta harhaillut pääkaupungissa, jossa minua ei tunneta. Kyllä minun on täytynyt toisinaan alentua kerjäämään, mutta en minä pyydä enempää kuin tosiasiallisesti tarvitsen, enkä minä ole sellainen kerjäläinen, joka jättää ruokapaketin kohta porraskäytävään ja jolle kelpaa vain raha. Minä otan mieluummin ruokaa."
"Mistäs sinä saat vaatteesi, kauppaneuvos?"
"Nuoremmalta veljeltäni minä sain tämän puvun aikoja sitten. Hän antaa välistä ruokaakin ja antaisi enemmänkin, mutta hän on isoperheinen eikä häneltä paljoa ylety... Sellainen kauppaneuvos minä olen. Täällä yömajassa minulle se nimi on annettu. Ei sitä muualta ole saatu, vaikka kukapa tietää, jos..."
Hän ei lopettanut lausettaan. Muistoja nähtävästi tulvahti mieleen. Ehkä hyviä, ehkä pahoja, kyynel kihosi silmään, mutta sehän saattaa nousta sekä ilosta että surusta.
"En minäkään ole kreivi", sinertäväsuoninen aloitti, "tarkoitan: en ihan, tämän yömajan nuoret vintiöt ovat minunkin kohdallani liioitelleet, mutta eivät sentään niin paljoa kuin sinulle arvonimeä antaessaan. Minä olen vähän parempien vanhempien lapsi, sellaisten, joiden käyntikortissa on ollut pienoinen vaakuna. Nyt sitä ei enää ole, sillä he ovat kuolleet kauan sitten. Minulla ei milloinkaan ole ollut vaakunaa — eikä käyntikorttiakaan. Näissä paikoissa ei sellaista tarvita. Sukuni muistoksi on minulle jäänyt vain tämä sininen veri, joka pakkautuu kasvoille, ennen muuta nenään. Ei se siis johdu juoppoudesta eikä huonosta elämästä, minulla ei ole ollut sellaiseen taipumusta. Minä olen vain elämään sopeutumaton, mutta en minä tiedä, olisinko minä onnellisempi, jos istuisin tuolla jossakin virastossa tai muussa konttorissa. Niiden pitää siellä olla tärkeitä eikä minulla ole niitä lahjoja. Ei minua edes harmitakaan tämä elämä, onhan se niin vapaata. On minulla sukulaisiakin, kaukaisempia, ja ne auttaisivat, jos minä heihin turvautuisin, mutta ei sitä minun luonnollani tehdä. Katsos, kauppaneuvos, minä olen aatelia, en kylläkään aivan kreivi, mutta sinne päin. Eikä minulta mitään puutu, minä tarvitsen niin vähän ruokaa, kun en tee mitään raskasta, kävelen vain ja katselen katuun... Tiedätkös, kauppaneuvos, miksi minä katselen. Et tietysti, mitenkäs sinä sen tietäisit. Minusta on turha vilkua vastaantulevia ja ohi kulkevia ihmisiä, enkä minä välitä heidänkään tuijotuksestaan. Katu on paljon hauskempi ja sitä paitsi siltä voi löytää rahaa. Minä olen kaksi kertaa löytänyt pienemmän summan, ja senkin vuoksi minä kuljen pitkät matkat joka päivä. Kerran minä vielä löydän tuhatlappusen, ja silloin..."
"Mitä sinä silloin teet?" kauppaneuvos kysyi.
"Silloin minä... mutta kas, tässähän tulee insinööri."
Tulija oli vanttera, keski-ikäinen mies, kasvoiltaan tumman verevä, aivan kuin ahavan paahtama näin talvisaikaankin. Hänen kasvoillaan väreili vaisu hymy, samanlainen kuin usein nähdään vähäpuheisten ihmisten huulilla.
"Mistäs insinööri näin myöhään?" kreivi tiedusteli.
"Kävelin katuja, koetin hakea joulua."
"Mitäpä joulua nyt", kreivi huomautti.
"Mitäpähän sitä... Näinä joutilasvuosinani minä olen joka jouluaattoiltana kävellyt katuja ja tuijotellut ihmisten valaistuista ikkunoista sisälle niin kauan kun mistään on valoa näkynyt. Mutta nyt on kaikki pimeätä... lieneekö tuo edes joulu."
"On, katsos, täälläkin palaa kynttilöitä, ja tuossa on teetäkin, kuten muinakin jouluaattoina. Eiköhän oteta."
Kauppaneuvos oli heti valmis, mutta insinööri näytti epäilevän.
"Tiedä häntä, on taas niin murheellinen mieli."
"Mitäs sinä murehdit, etkös sinä muista sananpartta: anna hevosen surra, sillä on suurempi pää."
Kreivin huoleton puheliaisuus ei tepsinyt tällä kertaa. Insinöörin pää painui alas, ja hymy katosi lopullisesti hänen huuliltaan.
"Hevosen", hän sanoi, "siinäpä se onkin juttu. Hevonen on jo kauan sitten kadonnut täältä pääkaupungista, ainakin melkein, eikä sillä maallakaan ole muuta virkaa kuin kuormajuhdan. Ja kun hevonen katosi, ei minuakaan enää tarvittu. Minä näet nuorena kävin kengityskoulun ja kehityin oikein taituriksi alallani. Sitten se työ ei enää kannattanut. Maaseudulla oli vielä hevosia, mutta eiväthän ne siellä tarvitse mestaria, hakkaavat itse kengät hevosen jalkaan — miten hakkaavat. Eivät ne rakasta hevosta... Nyt on paljon hevosia sodassa. Minä tarjouduin sinne kengittäjäksi, mutta eihän minua otettu, pitivät hulluna."
"Niin meitä kaikkia pidetään, meitä tällaisia uraltamme suistuneita", tähän saakka hiljaisena pysynyt kauppaneuvos sanoi.
"Ja pitäkööt, niin on paras", kreivi lisäsi.
Samassa astui sisään laitoksen johtajatar, lempeä, aina iloinen naisihminen, jonka ei ollut nähty hermostuvan silloinkaan, kun yömajassa tungosaikoina jouduttiin selkkauksiin vähemmän hiljaisten asukkien kanssa. Hän toi jokaiselle ison annoksen valkoista leipää, voita ja jotakin muuta hyvää.
"Hauskaa joulua ja nauttikaa terveydeksenne. Kynttilät saavat nyt palaa tavallista pitempään. Sammuttakaa ne itse milloin haluatte... Niin, ja sitten minä toin kreiville takin."
Hän ojensi kreiville siistin, hyvässä kunnossa olevan nutun, mutta tämä aivan kuin kauhistuen torjui lahjan molemmilla käsillään.
"Ei, johtajatar, viekää se pois... tahi antakaa vaikka insinöörille."
"Mutta kreivin takkihan on kovin risainen."
"Anteeksi: paikattu, ei risainen. Minä olen omin käsin neulonut jokaisen lapun. Tämä puku on tehty minun mitoilleni, enkä minä uusi asuani ennen kuin löydän tuhatmarkkasen ja teetän sillä itselleni tilauspuvun. Se saa olla huonompaakin kangasta, mutta sen pitää olla minulle tehty."
"No, ei sitten", johtajatar sanoi ymmärtäväisesti, "ehkä tämä kelpaa insinöörille."
"Kyllä, kiitoksia vain, minä olen aina käyttänyt valmiina ostettuja vaatteita."
Johtajatar toivotti vielä kerran hauskaa joulua ja poistui.
"Ei suinkaan kreivi tykkää pahaa, vaikka minä..." insinööri sanoi hetken kuluttua.
"En millään muotoa. Me olemme nyt sovinnollinen kansa, ei ole säätyjä eikä luokkia, mutta periaatteistaan ei silti tarvitse luopua. Ja onhan nyt lisäksi joulurauha."
"On, täällä on", kauppaneuvos sanoi, "mutta jossakin on sota, ja se minua ahdistaa. Nyt ei päivälläkään voi kulkea vapaasti kaupungilla, poliisi katsoo pitkään, varsinkin jos asettuu kauppojen eteen. Eikä niistä näy mitään, kun kaikki ikkunat on laudoitettu. Minä niin mielelläni katselisin kaupantekoa. Sitten tulee vielä hälytys eikä oikein kehtaisi mennä pommisuojaan... Tämä sota on riistänyt minulta toimintamahdollisuuden."
"Niinpä tavallaan minultakin. Ihmisiä on nykyisin kaupungissa niin vähän, etteivät ne edes pudota mitään", kreivi lisäsi.
"Minulta se pilasi jouluaaton", insinööri huokaisi, "mutta olen sentään iloinen hevosten puolesta, kun ne ovat päässeet sotaan ja saaneet arvoistaan toimintaa."
Sitten kolme kohtaloansa elävää miestä nautti yömajan tarjoaman illallisen, ja elämän mahdollisuuksia rajoittavan sotajoulun tunnelma laskeutui yhä tiiviimpänä heidän ylleen.
Sovinto.
He ovat molemmat ikämiehiä, vanhojakin, sillä he käyvät vuosisatansa viimeistä neljännestä, tosin vasta alussa, mutta käyvät kuitenkin.
He ovat molemmat myöskin Jusseja, papinkirjojen mukaan Juhanneksia, mikä lienee Suomen kansan suosituin nimi.
Lisäksi he ovat naapuruksia, ja kumpaisellakin on melko vöyräät talot, paikkakunnan käsityksen mukaan rikkaatkin. Heidän talojensa välillä on Sammakkolampi, tyyni pitkulainen putero, jonka rantoihin viljelykset kummaltakin rannalta alenevat. Talot ovat näet loivasti lammesta kohoavalla ylänteellä, ja lampi on siellä syvennyksessään kuin tummasävyinen silmä, johon ei kovakaan tuuli ylety; myrskylläkin se vain hiukan karehtii kuin veitikkamaisesti vilkuttaen.
Kenties se välistä haluaakin iskeä silmää isännille, näille Jusseille, Sammakontauksen ja Lapinkallion — tahi lyhemmin vain Sammakon ja Kallion — haltijoille, jotka eivät koko miehuusikänään ole toisilleen ystävällisesti silmää vilauttaneet.
Kukaan ei osaa varmasti sanoa, mistä kauna heidän välilleen alunperin oli virinnyt. Jotkut arvelivat sitä perinnölliseksi. Olivat näet heidän isänsä vanhoilla päivillään riitautuneet papin vaalista, jossa heillä oli eri ehdokkaat. Se oli ollut muuten varsin riitainen vaali, koko pitäjä oli ollut kahtia, mutta myöhemmin oli lauhduttu, sillä kumpainenkaan puoli ei ollut saanut omaansa, koska pitäjä oli ns. keisarin pitäjä, ja senaatti oli määrännyt kirkkoherraksi kolmannen vaalimiehen, joka oli saanut vain muutaman äänen. Sammakon ja Kallion ukotkin kuolivat sovinnossa, joten poikaJussien riita siis tuskin oli perinnöllistä.
Oli Jusseilla ollut nuoruudessaan jotakin kahinaa tyttöjen päällisiä, mutta kumpikin sai aikanaan paremman puoliskon tavallista tietä, eikä siitäkään olisi pitänyt jäädä riidan juurta.
Kukapa ne toisten ihmisten aiheet ja vaiheet niin tarkalleen tietänee, vaikka maailma paljonkin hölisee. Pääasia kuitenkin on, että Jussit pientä vihaa pitää jurnuttivat monta kymmentä vuotta. Aamuisin pihamaillaan ilmaa ounastellessaan he katsoivat syrjäkareen toistensa taloon päin. Siinä katseessa oli jotakin ylenkatseellista, jotta on siinäkin mulla naapuri — muka. Toiselta puolen se ynsyrjäinen aamukatse kuitenkin tutki naapurin työpuuhia, ja jos nähtiin sillä puolen mihin työhön valmistauduttavan, niin sama työ aloitettiin lammen toisellakin puolella. Se oli sellaista pientä, piristävää kilpailua, kenties kateudesta johtunutta, mutta vanhemman polven suomalaiselle varsin hyödyllistä. Kateuden kautta tässä pitäjässä ennen sivistystäkin levitettiin. Kun jonkin kylän ukot päättivät perustaa kansakoulun, niin naapurikylä laittoi samanlaisen — kannattaa niitä meidänkin kylän kakaroita koulussa käyttää, tuumittiin. Niin näiden Jussienkin työt sujuivat luistavasti keskinäisen kilpailun kannustamina.
Työvälineet myöskin uusaikaistuivat, koneellistuivat. Vanhojen ukkojen, Jussien isien aikana ei tainnut olla muuta kuin separaattori, viskuukone ja silppumylly. Kallion Jussi sitten isännäksi päästyään osti välttiaatran, mikä aiheutti samanlaisen oston Sammakossa. Ja koska vihaa on helpompi pitää koettamalla päästä kaunakaveristaan edelle edistyksessä, niin Sammakkoon ostettiin pian myöskin niittokone. Kallio ei voinut missään tapauksessa jäädä jäljelle, vaan osti niittokoneen ohella hevosharavankin. Niin sitten jatkui jaloa vihamielistä kilvoittelua, kunnes molemmissa taloissa oli täydelliset vehkeet, lopulta aivan moottorilla käypää puimakonetta myöten. Toisaalla viimeksimainitut isot, kalliit laitokset hankittiin yhtiössä kyläkunnittain, mutta Kallio ja Sammakko eivät sopineet mihinkään kompukseen, heidän kun täytyi alituisesti pitää silmällä toisiaan, jotta kiistakumppani ei vain mitenkään olisi päässyt edistyksessä edelle.
Sillä tavalla Suomen sydämessä vihaa osattiin pitää, eikä siitä ollut vahinkoa kenellekään sivulliselle, tuskinpa pahasti asianomaisille itselleenkään.
Harvoin nämä vihanpitäjät joutuivat sanaharkkaan, mutta sattui joskus sellaistakin. Siinä kun oli se lampi, muuahko kiusankappale sekin, välillä, eikä sillä pakanalla ollut leveyttä edes kahden särysverkon vertaa, niin tuli kommellusta. Kerran kun Sammakon Jussi oli heittämässä pyydyksiään ja näytti joutuvan siinä puuhassa hiukan yli lammen keskikohdan, niin Kallion Jussi, mistä tuo lie taaskin katsellut naapurinsa hommaa, töhnäsi rannalle ja huusi, että älä sinä juutas tuo niitä kamppeitasi minun puolelleni.
"Heitä sinä sen verran minun puolelleni", Sammakon Jussi ehdotti, "tottahan minä verkon järveen panen, en suinkaan minä sitä pellolta voi aloittaa."
"Aloita mistä hyvänsä, kunhan lopetat siihen, missä minun rajani tulee vastaan."
"No, eikö sinun passaa ottaa vastaavasti minun puoltani."
"Ei passaa ja sillä hyvä."
Mikäpähän siinä auttoi, Sammakon Jussin täytyi kääntää verkkonsa pää pitkin lampea. Kallion Jussi keksi sitten keinon, kun hän vuorostaan tuli verkkojansa lampeen heittämään: hän laski ne viistoon, vitalikkoon eikä siten tarvinnut yrittääkään mennä tärkeän, joskin silmämäärällä vetäistyn, rajan ylitse.
Hiljaista riitaahan se yleensä oli näiden Jussien välillä. Vain kaksi kertaa heidän onnistui manata toisensa oikeuteen, kummankin vuorollaan. Suomen kansa harrasti ankarasti lakitupaa tuonnoisina vuosikymmeninä, eikä suinkaan Jusseillakaan olisi ollut mitään sitä vastaan periaatteessa, mutta kun ei sattunut tilaisuutta, niin minkäs teit. Ei tosiaankaan sattunut muuta kuin ne kaksi kertaa.
Olivat joutuneet molemmat isännät muuahtana sunnuntaina samaan miesjoukkoon kirkonmäellä. Lienee siinä ollut tavallista kiintoisampi kellonkauppa tekeillä, koska eivät olleet huomanneetkaan toisiaan aluksi pitkään aikaan. Lopuksi oli kuitenkin Kallion Jussi älynnyt, että kah, siinähän se seisoo kirkon puoleisella sivustalla naapurinkin isäntä, ja häneen oli mennyt mikä lie mennytkään pahahenki.
Sammakon Jussilla oli tunnetusti isonpuoleinen nenän tohlo, ja siitä naapurin Jussi sai aiheen sanoa:
"Käännäpähän, Sammakon isänsä, vähän sitä flakuas, että kuonnun tuon kirkon näkemään."
Se oli paha sana ja arvaa sen, mitä siitä tuli. Sammakon Jussi nimesi heti muutamia miehiä todistajaksi, ja Kallion Jussi sai haasteen seuraaviin käräjiin.
Tuomari piti asiaa vähän turhana ja muistutti raamatunlauseesta: "Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa, koska vielä tiellä olet", mutta Sammakon Jussi piti kunniaansa syvästi kolhaistuna eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan sovinnosta. Mikäpähän siinä sitten auttoi, Kallion Jussille mätkäistiin solvauksesta pieni sakko, jonka myöskin sai sovittaa neljän päivän vedellä ja leivällä. Tämä oli vielä sitä vanhaa vesileipäkautta.
Kallion Jussi kävi syömässä sakon ja siltä retkeltä tultuaan koetti saada toista Jussia käsiinsä voidakseen ilmaista hänelle vaikutelmansa asiain nykyisestä vaiheesta. Hän olisi kuulemma halunnut nähdä, oliko Sammakon Jussin nenä yhtään pienentynyt, kun hän sitä oli linnassa neljä vuorokautta syönyt.
Tähän tarkastukseen ei kuitenkaan tarjoutunut tilaisuutta ennen kuin seuraavana kesänä nuotta-apajalla. Ison selkäveden puoli oli kalastuskunnan yhteistä, siellä oli viisi apajaa rinnakkain, ja niistä sai kukin valita mieleisensä sitä mukaa kuin paikalle saapui. Kallion Jussi, joka oli lähimpänä, kerkesi tavallisesti ensimmäiseksi. Sammakon kaima oli tällä kertaa viimeinen, mutta hän tuli sitä komeammin: hänellä oli haitarinsoittaja mukanaan.
Pelin ja musiikin kanssa hän lähestyi Kallion Jussia ja antoi soittajansa vedellä tälle riemullisia säveliä. Kallion Jussi oli nyt aikonut esittää mielipiteensä toisen Jussin nenästä, mutta tuohtui tästä musiikista eikä muistanut asiaansa. Hän tuhisi vain vihaisena:
"Mi... mitä sinä oikein meinaat?"
"Etkös sinä muista, että Taavetti ennen ajoi pahanhengen kuningas Saulista harpun soitolla? Minä ajattelin, että jospa se sinusta lähtisi näillä haitarin sävelillä..."
Kallion Jussi kuohahti tulimmaiseen vimmaan ja huusi kuuntelemaan kokoontuneille nuottueille:
"Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, tämä on kunnianloukkaus. Saatte tulla kilstupaan vieraiksi miehiksi."
Käräjäjuttuhan siitä tuli. Vanha äreä tuomari oli itse istumassa ja kuultuaan kanteen käski sekä kantajan että vastaajan mennä sen sileän tien, kieltäytyi käsittelemästä koko juttua. Mutta lautakunta puuttui asiaan ja selitti, että kerran toinen näistä Jusseista, nykyinen kantaja, oli tämänkertaisen vastaajan kanteesta saanut sakon, joten nyt pitäisi antaa hänelle hyvitystä. Vanha tuomari, joka pohjimmaltaan oli leikin ymmärtävä mies, sanoi, että käyköön niin ja tuomitsi nyt samanlaisen sakon Sammakon Jussille kuin Kallion Jussi oli edellisellä käräjämatkalla saanut.
Ja Sammakon Jussi söi sen sakon.
Meni vuosia ja taas vuosia. Suomen kansa riiteli milloin hiljaisemmin, milloin turhan kovaäänisesti. Molemmat Jussit pitivät ylipäänsä hiljaista vihaa, samanlaista kuin olivat pitäneet melkein koko ikänsä. Lopulta kuitenkin koitti suuri sovinnon päivä. Kävi niin kummallisesti, että Suomi joutui sotaan, ja silloin ruvettiin puhumaan kansan yksimielisyydestä ja sovinnollisuudesta. Ihmiset huomasivat olevansa saman kansan lapsia ja lähtivät käsi kädessä taistelun tielle.
Jussit eivät lähteneet minnekään, sillä he olivat yli-ikäisiä, mutta heidän poikansa ja osaksi tyttärensäkin menivät.
Kun talo alkoi tuntua tyhjältä, kävivät Jussit mietteliäiksi eivätkä enää käyneet joka aamu pihaltaan tarkastelemassa, minkälaista liikettä naapurista näkyi. Oli syksy, eikä taloissa ollut paljon työtä, joshan ei ollut työn tekijöitäkään.
Sammakon Jussi, joka sinä aamuna oli entistä useammin raaputellut niskaansa ja ollut tavallistakin vaiteliaampi, veti oikein kiskaisemalla lampaannahkaisen kelsturkin päälleen ja painoi karvareuhkan päähänsä sen näköisenä, että jotakin tärkeää oli tekeillä. Emännän tiedustellessa lähdön syytä Jussi vastasi yksikantaan, että menenpähän vaan.
Hän meni Kallioon.
"Ei kai minua ajeta talosta ennen kuin, olen asiani toimittanut", hän sanoi Kallion tupaan tultuaan ja isännän nähtyään, "se onkin lyhyt: sovitaan pois!"
"Ei sinua ajeta minnekään," Kallion isäntä vastasi, "ja jos sinä et olisi tänään tullut, niin minä olisin huomenna ollut teillä, pani jo siltä paikalta. Lähdetäänhän tuonne kamarin puolelle tarinoimaan, mutta ei puhuta vanhoista riidoista... Eikähän meillä oikeastaan mitään riitaa ole ollutkaan."
"Tarkemmin ajatellen, eipä ole ollut."
Mitä sitten kamarissa lienee puhuttu, mutta lopputulos oli kuitenkin sellainen, että ensi pyhänä ajetaan samassa reessä kirkkoon. Kallion Jussi, joka asuu loitompana, tulee hakemaan, ja emännät saavat kyydin Sammakon hevosella jäljessä, piika kuskina, kun ei miehistä väkeä ole täältä käsin kirkkoon lähtemään.
Niin tehtiinkin. Kirkossa ukot istuivat vierekkäin, ja koko pitäjän kirkkokansa havaitsi, että nyt nuo ainakin ovat sovinnossa, miten pitkästä aikaa lienevätkään.
Vikaan mennyt jouluvirsi.
Hän oli oman pitäjän kasvuja, pienen töllin poika. Sen töllin nimenä oli Tuluppala. Hänen isänsä oli rakentanut varpusen pesän kokoisen mökin kahden tien risteykseen, ja eräs kerkeäpuheinen isäntämies oli poikennut siihen uudekseltaan ja sanonut, että niinhän tämä on kuin tulppa pullon suussa, olkoonkin Tuluppala. Ja sinä se sitten pysyikin. Mökin mies ei nimestä oikein pitänyt, mutta kun se kerran joutui kansan suuhun, ei sitä mikään voinut muuttaa.
Siinä mökissä kasvoi tämä poika, jonka nimeksi oli pantu hienosti David. Hän oli alunperin hintelä, ja isäntä sanoi, että kehenkä tuosta lie tullut tuommoinen kutjake, kun molemmat vanhemmat ovat tavallisen ihmisen kokoisia ja näköisiä. Toisellakymmenellä ollessaan poika parahiksi kykeni paimentamaan talon karjaa, sitäkin oikeastaan huononpuoleisesti, sillä hän liikkui pienestä pitäen ylen rauhallisesti ja arvokkaasti eikä halunnut juosta millään. Hän oikein halveksivasti katseli toisia muoskia, jotka pinkoivat huvikseenkin kuin villivarsat.
Sen sijaan tällä pojalla oli muita taipumuksia. Kiertokoulussa hän oppi selkeästi lukemaan siinä, missä parhaatkaan tuskin pääsivät tavausasteelle, ja virren nuotit jäivät hänen päähänsä ensi kuulemalta. Hänellä oli erittäin hyvä laulunääni, ja opettaja piti häntä esilaulajana. Hän suoriutui kiertokoulusta loistavin arvolausein ja kinkereiltä hän aina sai kokonaisia ristejä. Uuden Testamentin ja kinkeriltä saamansa hartauskirjat hän oli lukenut niin moneen kertaan, että muisti ne melkein latukantasiaan ulkoa.
"Mikähän arkkipiispa tuosta pojasta paisunee", hänen isänsä arveli, "työmiestä siitä ei ainakaan tule".
Eikä hänestä tullutkaan tavallista työmiestä, vaan tuli käsityöläinen, oikein sellainen vanhan kansan suutari, joka kulki talosta taloon ja jota kaikkialla pidettiin parempana kuin talon omaa väkeä. Pitäjässä ei siihen aikaan ollut edes kansakoulua, ja kukapa köyhän pojan olisi kustantanut opintielle kaupunkiin asti, joten piti ottaa sellainen ammatti, mikä tuntui sopivan nuoren miehen luonteen ja käytöksen puolesta. Oppiaika oli ankara, sillä mestari oli tuittupäinen ja kovakourainen. Monta kertaa remmi herätti pojan unelmista, joihin työpöydällä salaperäisesti loistava lasipallo oli hänet kiehtonut. Välistä emäntienkin täytyi tulla väliin, kun mestari kuritti oppipoikaansa. Pojan hintelä olemus herätti sääliä naissydämessä. Sitäpaitsi emännät pitivät tämän kirkkaasta laulunäänestä. Mestari taas ei sitä suvainnut, koska hänellä ei ollut taipumusta korkeampaan musiikkiin. Sen sijaan emännät laulattivat poikaa salaa kamarin puolella ruokalevon aikana. Siitä hyvästä hänelle koitui erinäisiä makupaloja, joita paitsi mestari jäi. Naisten suosio on nostanut monta miestä arvoon ja kunniaankin. Ja se nosti tavallaan tämän Davidinkin.
Pojan oppiaika jäi verraten lyhyeksi, sillä hän kohosi pian taitavuudessa mestarin veroiseksi. Sen oppi-isäkin huomasi, ja remmin toimet pojan pakaroissa loppuivat. Hänestä tuli hyvä ja huolehtivainen, sillä hän huomasi, miten tärkeä tämä poika hänelle oli. Taloissa alettiin luottaa nuoren suutarin työhön, ja naisväki ei enää teettänyt lipposiaan ja kurpposiaan lainkaan vanhalla mestarilla, vaan toi tarpeet aina nuoren sällin käsiin. Häntä ruvettiin sanomaankin jo kisälliksi. Ja tuskin kahteenkymmeneen ikävuoteensa päässeenä David jo ryhtyi työskentelemään itsenäisesti ja kiertämään talosta taloon.
Hän esiintyi arvokkaasti ja kunnioitusta herättävästi, ja nyt hänellä oli tilaisuus laulaa vapaasti rummulla istuessaan. Emäntien sydän suli, ja talontyttäretkin katselivat ihailevin silmin nuorta mestaria, jolla oli miltei parempi laulunääni kuin seurakunnan lukkarilla.
Siitä uusi mestari vain ei pitänyt, kun häntä sanottiin Taaviksi. Hän usein huomautti, että minä en ole Taavi enkä Taavettikaan, vaan minulle on pyhässä kasteessa annettu nimi David, ja sukunimi on ähvän kanssa Riiman. Minä olen suuren kuninkaan ja harpunsoittajan kaima, varreltani vähäinen kuten hänkin, mutta hengeltä voimakas. Minä en osaa soittaa harppua, mutta laulaa minä osaan. Ja sitten hän puhui vielä paljon kuningas Davidista, sillä hän oli nyt jo tutustunut myöskin Vanhaan Testamenttiin ja ihaili syvästi kaimaansa.
Aika vieri, ja mestari David kulki kyliä. Hänen henkilöönsä liittyi vuosi vuodelta yhä enemmän arvokkuutta ja vakavuutta. Jos se mies olisi kouluja käynyt, niin hänestä olisi voinut vääntäytyä minkälainen herra hyvänsä. Kaikki suutarit ovat filosofeja, ja tämä David oli erikoisen viisas. Miehet istuivat kaikki joutohetkensä hänen suutarinpöytänsä vieressä, kuunnellen hänen henkeviä puheitaan ja arvostelujaan maailman menosta, ja naiset heittivät aina hellän katseen häntä kohti ja unohtivat askareensa, kun mestari kajautti virren. Hän osasikin nyt veisata melkein kaikki virret, sillä hänestä oli tullut ahkera kirkossa kävijä, ja nuotti tarttui hänen herkkään korvaansa tuotapikaa.
Voi huoleti sanoa, että David eli makean leivän päiviä pitäjässä, ja hän olisi voinut valita melkeinpä minkä talon tyttären tahansa vaimokseen silloin, kun hänen aikansa tuli naimapuuhiin ryhtyä. Mutta David ei välittänyt mammonasta, vaan vei vihille palvelustytön, nuoren, työteliään ja siveän neitseen, jolla ei ollut muuta maallista omaisuutta kuin ajan ja mestarin oman maun mukaisesti tukeva varsi ja sangen uljaat, näyttävät kasvot.
Tämän avioliiton jälkeen hänen vierailunsa taloissa kävivät harvinaisiksi, sillä hän rakensi torpan kirkonkylän laitaan, ja siihen tuotiin työtä riittävästi. Nyt oli kirkkokin lähellä, siellä nähtiin jokaisena pyhäpäivänä mestari David emäntineen, tosin kumpikin tiukasti oman sukupuolensa penkissä, koska siihen aikaan vielä olisi ollut sopimatonta sekoittaa lampaita vuohiin. Mestarin ääni kaikui kirkkaana yli seurakunnan ja lukkarinkin, ja yleisesti sanottiin, että tästä Davidista olisi tehtävä edelläveisaaja sitten, kun vanhuuteen kääntyvä lukkari päättää maallisen vaelluksensa.
Näitä puheita mestari itsekin kuunteli mielellään, ja hänen mielessään heräsi monenlaisia ajatuksia, vaikka hän julkisissa keskusteluissa tavallisesti sanoikin, ettei puskevalle ole lähimainkaan aina sarvia annettu.
Kirkolliseen säätyyn hänet kuitenkin ylennettiin. Seurakunnan kauan palvellut suntio näet erosi vanhuuden ja kivulloisuuden vuoksi, ja David Friman valittiin tilalle. Sellainen oli seurakunnan ihan yksimielinen tahto, ja kirkkoneuvosto toteutti sen.
Tämä ylennys tyydytti mestaria, mutta toiselta puolen se jollakin tavalla rajoitti hänen harrastuksiaan. Hän ei voinut enää veisata seurakunnan keskuudessa, sillä virka vaati häntä pysymään sakastin puolella ja hoitelemaan kaikenlaisia kirkollisia hommia. Jokaisen tilaisuuden hän kuitenkin nokkelasti käytti hyväkseen: kuulutuksia saarnastuoliin viedessään hän ainakin hyräili veisattavaa virttä ja kolehtia kantaessaan huilautti täyteen ääneenkin. Ja kuinka hän kadehti lukkaria, joka sai veisata tuolta korkealta perälehteriltä — urkuja ei kirkossa siihen aikaan vielä ollut — ja kuulla oman äänensä kaikua, mikä varmaan siellä ylhäällä antoi toisenlaisen säväyksen kuin täällä ristikäytävän vaiheilla. Pääsisipä sinne joskus edes koettamaan.
Ja annapa olla: suutarimestari, suntio David ähvän kanssa Riiman pääsi. Sellainen onnellinen tapaus tuli hänen elämäänsä, vieläpä ihan toisena joulupäivänä.
Ensimmäisen joulupäivän iltana hänet kutsuttiin rovastilaan. Rovasti kertoi, että vanha lukkari oli kohta kirkosta palattuaan sairastunut, eikö lie jonkinlainen halvauskohtaus, hänestä ei ole huomenna virkaansa toimittamaan, ehkä Friman suostuisi laulamaan, rovasti antaisi hänelle virret, että saisi niihin tutustua.
David Frimaniin iski kuin salama. Hänen suunsa kieltäytyi puhumasta, vain änkyttäen hän sai sanotuksi suostumuksensa. Hänen hetkensä oli tullut, elämän unelma oli toteutumassa.
Vaimonsa uteliaisiin kysymyksiin hän sai vaivalla vastatuksi:
"Minä olen huomenna lukkarina."
"Herra hyvästi siunatkoon!"
Vaimon illallisen laitto yritti jäädä kesken. Hän oli aina kunnioittanut miestään, uskonut tämän tavattomiin lahjoihin, mutta nyt hänen täytyi pelkästä hämmästyksestä istuutua kädet helmassa ihmettelemään.
Hän tointui vasta, kun mestari käveltyään kauan aikaa pienen kamarin ja keittiön väliä syvissä mietteissä, kannettuaan suutarinpöydän, mikä oli peitetty pyhiksi, eteisen nurkkaan ja murahdettuaan sitä tehdessään jotakin sellaista, että tuokin tuossa silmän alla, hitaasti ja painokkaasti lausui:
"Vaimo, anna minulle ruokaa, minun täytyy kerätä voimia valmistautuakseni kutsumukseeni."
Aamupuoleen yötä mestari David valvoi laulaa hujautellen virret monta kertaa lävitse ja ääneen kertaillen, mitä milloinkin on vastattava alttaritoimituksen aikana. Hänen äänensä sai oudon värinän, mikä johtui asian ylevyydestä eikä suinkaan arkuudesta. Aamun suussa hän nukahti herkkään, hörökorvaiseen uneen. Hän oli veisaavinaan enkelikuoron mukana taivaan kuorissa, jossa oli kirkasta ja lämmintä.
Kun David innostuksesta ja oman arvon tunnosta väräjöivin äänin aloitti ensimmäisen virren, käännähti koko seurakunta katsomaan lehterille. Se tunsi äänen, mutta ihmetteli, miksi se kuului tuolta. Hyvään aikaan ei osattu, yhtyä virteen, vaan päät kumartuivat vastakkain, ja hiljainen supina kulki kirkon lävitse. Mutta pian kaikui veisuu tavalliseen tapaan, taikka oikeastaan raikkaammin kuin ennen, sillä hintelävartinen mies lehterillä lauloi sydämensä kyllyydestä eikä viran puolesta.
Koko toimitus sujui erinomaisesti, oltiin jo saarnassa. Mutta silloin juuri tapahtui kummia. Kappalainen ei ollut vielä lopettanut, kun David alkoi veisata. Seurakunnasta kuului kohahdus, ja se kääntyi kuin yksi pää lehterille, missä edeltäveisaaja seisoi suorana kuin seiväs ja lauloi täyttä päätä. Virsi oli oikea, mutta väärässä paikassa. Vasta seurakunnan jatkuva vaikeneminen sai Davidin silmäämään ylös kirjastaan. Hän huomasi kappalaisen tuskaisen ilmeen ja hänen viittilöivän kätensä. Silloin hän lakkasi.
Kirkon uudet lämmityslaitteet olivat toiminnassa, ja suloinen lämpö leijaili lehterille. Pitkän saarnan aikana edellisen yön valvonnasta väsynyt laulaja oli nukahtanut kaidetta vasten ja luuli kuulleensa saarnamiehen sanovan amen, jolloin hän kimposi ylös ja alkoi veisata avatusta virsikirjasta.
Jumalanpalveluksen loppu meni onnellisesti. Davidin sydän tosin oli sykkyrällä, ja päässä jyskytti ajatus: mitähän tästä nyt sanotaan. Kirkkoväen poistuessa hän ennätti havaita, että lehterille päin katseltiin, mutta ihmisten kasvoilla kuvastui vain tavanmukainen herranhuoneeseen soveltuva rauha. Joidenkin nuorten suupielissä oli ehkä vähän hymyn häivettä.
Ulkonaisesti arvokkaana, mutta mieli täynnä ahdistusta David kiiruhti sakastiin. Martti-pappi, kappalainen, jonka saaman David veisuullaan oli keskeyttänyt, tosin vain sen verran, että loppurukous oli yrittänyt jäädä pitämättä, oli kuohuksissaan.
"Kuinka Friman saattoi sillä tavalla... nukkuiko Friman?" pastori tuhahteli.
Davidin mieleen juolahti hetkeksi ajatus kieltää, mutta hän karkotti sen, sillä hän oli elämässään aina seurannut totuutta.
"Kyllä minä hieman nukahdin."
"Vai sillä tavalla, kirkonpalvelija nukkuu kesken toimensa."
Vanha rovasti puuttui nyt asiaan.
"Kirkonpalvelijakin on ihminen," hän sanoi, "veli Martin ei pidä sitä unohtaa. Friman on ollut aina moitteeton tehtävissään, mutta jokaiselle meistä voi sattua vahinko. Sitäpaitsi lukkarin toimi on hänelle outo. Kenties hän oli levoton sen suhteen eikä nukkunut yötään. Onko niin, Friman?"
"Kyllä on, herra rovasti. Minun täytyi valmistautua..."
"No niin, minä arvasin. Ja sinä, Martti, olisit voinut jättää rukouksen pitämättäkin, kun näin sattui, ei se olisi ollut Herralle kauhistus."
Martti-papinkin katkeruus lauhtui pian, eikä pitäjälläkään puhuttu asiasta sanottavasti. Davidin lukkarin toimet loppuivat kuitenkin lyhyeen, sillä vanha lukkari ei enää virkunut, ja lukkariksi kutsuttiin hänen poikansa, joka oli toisessa pitäjässä lukkarin sijaisena. Tämä oli koulittu tehtäväänsä ja peri isänsä viran. Mutta suntiona mestari David palveli hamaan kuolinpäiväänsä asti.
Kukkuva kello.
Jooseppi Juohonen oli viisas ja mukava mies. Hän oli tumma ja vilkassilmäinen, minkä johdosta hän mielellään viittasi pietarilaiseen syntymäänsä, vaikka pitäjäläiset taas puolestaan sanoivat, ettei tämmöisiä tarvinnut tuottaa Pietarista asti, naapuripitäjän musta vallesmanni niitä oli laittanut tusinan verran, ja siinä pitäjässä se oli Jooseppikin nähnyt päivänvalon. Hänen musta tukkansa oli itsepintaisesti harallaan, ja alaspäin kasvavat, omituisesti kaarevat viikset, joiden päitä ei kipurrettu, vaan leikattiin ne säännöllisesti pois, antoivat hänen kasvoilleen arvokkaan ja jollain tavalla miettivän ilmeen.
Jooseppi oli ilmestynyt nuorena tähän pitäjään, nainut lesken ja torpan aivan kirkonmäen vierestä ja jäänyt siihen. Hän oli aluksi ikäänkuin katsellut ympärilleen, ryhtymättä erikoisesti töihin, eikä vaimokaan ollut pakottanut, vaan päinvastoin palvellut nuorta ja komeata miestään edestä ja takaa, kuten sanotaan. Se oli niin leskien tapaista, uusi mies on heille uusi elämä.
Alpertiina, Joosepin emäntä, oli käsistään pääsevä ihminen, joka ei osannut istua jouten. Hän teki käsitöitä alituisesti ja leipoi pyhäksi ison röykkiön vehnästä, minkä sitten kahvin kanssa syötti kirkkomiehille. Mökkihän oli, kuten sanottu, kirkonmäen laidassa ja siihen poikkeavia riitti runsaasti. Kun paikkakunnalla ei silloin vielä ollut kahviloita, oli tässä Joosepin ja Alpertiinan mökissä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin liikettä kuin parhaassa ravintolassa. Kauppa kannatti, ja sillä elettiin.
Näin meni muutamia vuosia, Alpertiinan uuden avioliiton hiplein aika. Sitten tuli eteen elämän jokapäiväisyys, kaikki alkoi taas tuntua vanhalta ja totutulta, ja Alpertiina rupesi häkimään Jooseppia töihin. Jooseppi tuli mietteliääksi ja arveli, että eihän hän nyt kehtaisi halkometsäänkään lähteä, kun koko pitäjä on nähnyt hänet tässä isännän päivillä. No, ei Alpertiinakaan sitä tarkoittanut, vaan kun on tuollainen virkeä ja pystyvä mies, niin hakee häntä itselleen jotakin virkinettä, vaikkapa sellaista herraskaisempaa ammattia.
Siinä piili ajatus. Ammatti, ammatti on löydettävä. Mutta mistä, sen nyt otat? Suutari — äh — niitä oli kaksikin paikkakunnalla, ja sitäpaitsi siihen pitäisi käydä oppia, ja jokainen osasi arvostella suutarin työtä. Räätäli — siinä olisi vähän siistimpi homma, mutta sellainenkin oli kylässä, eikä hän, viisas ja pystyvä mies, voisi mennä tuollaisen kurojan ja suustaan vettä suitsuttavan käkkyrän oppiin. Entäs muita ammatteja — niin, olihan niitä, mutta kaikkialla tuntui olevan seinä edessä. Pelastus tuli kuitenkin.
Joosepin ja Alpertiinan mökkiin tuli kiertelevä mies, joka pyysi yösijaa ja ruokaa. Hänelle luvattiin, ja mies kertoi olevansa oikeastaan kelloseppä, mutta joutuneensa vähän joron jäljille ja kuljeskelevansa nyt siksi, kunnes löytää taas vakituisemman työpaikan, pitkin pitäjiä korjailemassa kelloja. Onko työtä, niin hän maksaa sillä ruokansa?
Silloin Joosepin älykkäässä nupissa välähti: tässähän se on nyt se ammatti, josta ei jokainen ukon tallukka ymmärrä höykösen pölähtävää.
"Ei meillä ole rikkonaisia kelloja, mutta opeta minulle konsti."
"Miksikä ei maksua vastaan."
Sovittu. Otettiin esille Joosepille siirtynyt Alpertiinan ensimmäisen miehen kello, ja sälli sanoi:
"Tuoss' on meisseli, kiertele ruuvit auki ja pura kellon sisälmykset tuohon pöydälle."
Jooseppi purki ja tuumiskeli itsekseen, ettei tämä ole konsti eikä mikään. Mutta sitten sälli käski kokoamaan ne sisukset niin, että jokainen ratas ja nasta tulee paikalleen.
"Jos sinä sen teet, niin voit sanoa jo olevasi kelloseppä."
Jooseppi teki työtä viikon ja toisenkin, sälli vain katseli ja käski yrittää kovasti, muuten ei tule mestaria. Meni siinä vielä kolmaskin viikko, sunnuntaiksi vain, kun oli kahvituspäivä, pantiin piiloon sekä työkalut että sälli, koska Jooseppi tahtoi ottaa tämän opin salassa.
Aikaa meni enemmänkin. Jooseppi setvi kellon sisuksia paikoilleen, mutta aina niitä jäi niin paljon, että niistä olisi tullut vielä kaksikin kelloa. Sälli oleutui taloon ja ruokaantui.
Lopulta Jooseppi kyllästyi turhaan työhön. Hän oli kyllä innostunut puuhaan, mietti ja yritteli ja taas mietti, mutta kellossa oli niin paljon pieniä ruuveja ja muita ytysiä, ettei niitä saanut mahtumaan paikalleen.
"Neuvo, äläkä lorvaile siinä joutavana", hän sanoi sällille.
"Olehan nyt, katsos kun minä Pietarissa..."
"Oletko sinä ollut Pietarissa?"
"Johan toki."
"Minä olen Pietarissa syntynytkin."
"No, sitten sinun pitää osata koota kellon sisälmykset... Kun minä Pietarissa menin kellosepän oppiin, niin mestari antoi meisselin käteen ja sanoi, että pura kellon mahalaukku tuohon. Ja minä purin, se kävi ihan yhtä helposti kuin sinultakin... Se oli aikaa. Ei ole ihme, että maalaiset antavat arvoa Pietarissa opin käyneille tai muuten oleskelleille, vaikkeivät he kunnolleen tiedä, missä Pietari onkaan. Se on suuri maailman kaupunki, jossa ei ole muuta kuin ruhtinaita ja keisari... niin, ja käsityöläisiä on tietysti, niitähän tarvitaan joka paikassa. Ja siellä sitä tienaa. Jos hyvän palkan määrää, niin ruhtinaat maksavat vielä enemmän. Tukussa tulee rahaa, ei tiedä, mihinkä saisi sitä mahtumaan..."
"Mitäs sitten pois lähdit, kun siellä niin hyvä oli olla?"
"Jaa, no, ihmiselle sattuu hairahduksia. Mutta kyllä minä sinne takaisin menen, kunhan tässä taas aikaa kuluu ja minun pienet rötökseni unohtuvat. Kun siellä on tottunut elämään, ei tahdo tulla toimeen täällä maaseudulla, eikä pienissä kaupungeissa... Minä vikuutin vähän itsensä keisarin kelloa, ja siitä ei tykätty hyvää, olisi tullut kuritushuonetta tai muuta pakkotyötä, mutta minä painuin livohkaan."
"Oletpa sinä tainnut olla koko mestari", Jooseppi arveli, mutta hänen äänessään tuntui epäilystä.
"Olen, mestari minä olen ollut ja monella alalla."
"Mutta opastahan nyt panemaan kasaan nämä kellon sisukset."
"Niin no, se nyt on taas vähän eri asia. Katsos, ne pitää itsensä saada kokoon, muuten ei tule kelloseppää, sanoi se Pietarin uurmaakari, kun minä olin hajoittanut kellon."
"Mutta minä en saa näitä vehkeitä sopimaan yhteen kelloon."
"Juu, se on vähän vaikeata."
"Saitkos sinä siellä Pietarissa?"
"En minäkään saanut."
Sälli sanoi tämän ihan huolettomasti, aivan kuin mitä tavallisimman asian.
Silloin Jooseppi kimpaantui, vähitellen täyttynyt sappi purkautui.
"Ja sinä saakelin ketale olet tässä syötättänyt ja passuuttanut itseäsi, etkä sinä osaa mitään."
"Osaan minä jotakin nyt jo."
Sällille tuli kirkas lähtö, mutta mikäpähän on lähtiessä sellaisen miehen, jonka ei tarvitse edes tavaroitansa koota. Oli sällin onni, ettei Alpertiina ollut kotona, sillä hän oli luonteeltaan terhakampi Jooseppia.
Alpertiina oli aika tavalla kiukkuinen kuultuaan, minkälainen petkuttaja sälli oli ollut. Hän motkotteli miehelleen, että kaikkien maailmanrannan kiertäjien sinäkin annat narrata itseäsi, mutta rauhoittui, kun Jooseppi huomautti, ettei vaimokaan ollut osannut sen paremmin sällin kujeita ymmärtää, vaan oli tätä syöttänyt kuin hyvääkin taitoniekkaa.
"Olkoon miten hyvänsä, mutta kyllä minä sinun sijassasi näyttäisin, että uurmaakari minusta tulee", Alpertiina sanoi asian päätökseksi.
"Niin minusta tuleekin", Jooseppi vakuutti hetken mietittyään. "Minä lähden kaupunkiin ja otan sen opin. Ja kun minä sieltä tulen, niin minä teen kukkuvan kellon, sellaisen kuin ennen näin lapsena Pietarissa..."
"Älä puhu mitään Pietarista", Alpertiina keskeytti, "sieltä ei tule muuta kuin tuollaisia sällejä korkeintaan. Niissä on sellainen hajukin, pthyi, vieläkin nokkaani tuntuu."
Niillä puheilla Jooseppi lähti kaupunkiin purettu kello Alpertiinan ompelemassa vaatepussissa mukanaan ja rahaa taskussa elantoon.
"Ota nyt sisu mukaasi ja tule viisaampana takaisin", Alpertiina toivotti lähtiäisiksi.
Sisua Joosepilla olikin. Hänen omanarvontuntonsa oli herännyt, eikä sen parempaa kannustinta ole olemassakaan. Se herätti työhalun, ja mies puski töitä verstaassa niin pitkät päivät kuin suinkin sallittiin, pistäen nenänsä joka paikkaan. Vuoden perästä hän palasi kotiinsa ja vakuutti osaavansa konstin nyt.
"Siellä pitäisi rähjätä puolet ikäänsä, jos mieli saada sällin paperit, mutta minä en niitä tarvitsekaan, sillä minä rupean heti mestariksi."
Niin hän puheli Alpertiinalle ja niin myös teki. Mestariksi hän rupesi ja mestariksi häntä sanottiin, ja kelloja hän korjasi ja kukkuvan kellonkin hän rustasi. Se oli koko pitäjän ihme ja houkutteli pyhäisin mökille yhä enemmän kahvinjuojia. Sillä tätä elinkeinon haaraa ei mökissä jätetty sittenkään, vaikka Joosepista oli tullut kelloseppämestari, joka sai toimia yksin alallaan koko elämänsä ajan.
"Harvinainen tapaus heinäpellolla."
Pikkuinen Helke poika taivaltaa yksinään maailmanrantaa. Se ei hänen kohdaltaan ole avara, jollaiseksi maailmanrantaa yleensä sanotaan, vaan päinvastoin hyvinkin suppea, mutta sitä ikävämpi ja kolkompi. Hän oli ollut yksinäinen jokseenkin koko lyhyen elämänsä. Hän kyllä muistaa erään naisen, jota hän joskus sanoi äidiksi, enimmäkseen kuitenkin Annaksi kuten muutkin, mutta hänen mieleensä on jäänyt etupäässä vain sen naisen hento ruumiinrakenne ja hänen korviinsa sanotun naisen, äidin, hiljaisesti ja hellästi soiva ääni. Kukaan muu ei ole puhunut hänelle niin lämpimästi ja kuiskauksellisen suostuttelevasti. Kaikki muut ihmiset, naisetkin, ovat olleet kovia ja melkein huutaneet, kun ovat halunneet häneltä jotakin palvelusta tahi häkineet häntä pois tieltään. Lapsihan on usein toisten tiellä, varsinkin tällainen yksinäisenä elävä lapsi, ja Helke on vasta yhdeksänvuotias.
Helke muistaa myöskin sen hennon ja hiljaisen-suostuttelevasti haastelleen, joskus äidiksi, toisinaan taas vain Annaksi nimittämänsä naisen kanssa yksissä ollessaan eläneensä erään tapauksen. Hän oli silloin kuusivuotias, ja siinä iässä oleva lapsi jo kätkee muistiinsa muutamia tärkeitä tapahtumia.
Hän, Helke, oli tavallisuuden mukaan yksinään leikkimässä laiturilla, ihan tyvellä vain, sillä Anna oli ankarasti kieltänyt menemästä latvalle, koska vesi siellä oli syvää. Hän ei tosin voinut käsittää, minkä tähden sitä syvää pelättiin, kun laituri oli siitä päästään paljon leveämpi ja mukavampi, mutta täytyi totella, koska se äiti kerran kielsi.
Kaikessa tapauksessa Helke oli yksin leikkimässä siinä laiturin tyvellä, ja viereisellä heinäpellolla oli talonväkeä työssä, Annakin niiden mukana. Hän on myöhemmin ymmärtänyt, että Anna oli siinä Rannan talossa palveluksessa. Helke leikki laiturilla, ja sitten eräs kapula, joka hänen mielikuvituksessaan merkitsi rautatievaunua, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt, sillä asemalle oli monta kilometriä, eikä tällaisella pikkupojalla voinut olla sinne asiaa, mutta hänen mielessään oli kuitenkin jonkinlainen omintakeisesti syntynyt kuva vaunusta, joka kulkee veturin perässä, niin, tällainen kapula eli vaunu sitten jostakin syystä erottautui junasta ja tipahti veteen. Silloin Helke kurkisti laiturin laidan ylitse, koska hänen täytyi nähdä, miten sen vaunun nyt käy. Siitä tulikin yhtäkkiä laiva, joka lipui laiturin kylkeä vastaan samalla tavalla, kuin sinä kesänä oli lipunut eräs oikea laiva, jota sanottiin hinaajaksi, tämän laiturin latvaan. Helken laiva oli kovin pieni ja se sopikin hyvin laiturin alle. Sinne se meni, ja Helke kurkkasi perään, mutta ei nähnytkään mitään. Hän ajatteli jo lähteä hakemaan uutta vaunua, kun entinen näin oli muuttunut laivaksi ja lähtenyt kulkemaan kauas.
Helke kuitenkin kurkisti vielä kerran laiturin laidan ylitse, ja silloin hän näki pienen pojan. Se oli vähän niin kuin hänen näköisensä, mikäli hänellä silloin oli selkoa ulkonäöstään, mutta tarkemmin katsottuna ei se sentään voinutkaan olla sellainen tavallinen poikaviikari kuin hän, jolla oli kovin paljon ilmareikiä koltussa, kuten talon renki sanoi. Hän nauroi pojalle, ja se nauroi vastaan. Ääntä ei kuulunut, mutta kyllä se vain nauroi. Kun se poika oli niin veikeän näköinen, ojensi hän sille kätensä ja sanoi: "Tule tänne laiturille leikkimään minun kanssani, minä autan."
Mutta silloin...
Hän muistaa tunteneensa jotakin hyvin kosteata ja ilkeätä, paljon ilkeämpää kuin silmän pesu aamuisin ja oikeastaan vieläkin ilkeämpää kuin Annan hankaaminen ja valeleminen saunassa. Se poika hävisi samassa ja kaikki muukin. Hän lienee huutanut vain: "Äiti", sanan, jota hän harvoin käytti.
Sitten hän ei muistanutkaan muuta kuin Annan hätäiset huudahdukset ja itkettyneet kasvot, kun hän, Helke, avasi silmänsä.
"Minnekä se poika meni?" hän kysyi hätäisesti.
"Mikä poika?" Anna hämmentyi, ja hänen kasvoillaan jo väreili itkun jälkeinen hymy.
"Se kaunis poika sieltä laiturin vierestä."
Anna ei oikein ymmärtänyt, eikä hän kerinnyt enemmältä asiaa pohtiakaan, sillä lähelle tullut talon isäntä sanoi koleasti:
"Olisit antanut sen kakaran olla siellä vähän aikaa, niin olisit päässyt mokomasta rististä."
Helke ei ymmärtänyt isännän puhetta, mutta hän muistaa Annan puristaneen häntä kovasti syliinsä.
Nyt Helke on, kuten jo sanottu, yhdeksänvuotias ja taivaltaa yksin maailmanrantaa.
Äiti kuoli kaksi vuotta sen tapauksen jälkeen siellä laiturilla. Hän vain riutui ja kävi entisestäänkin heiveröisemmäksi. Sitten hän loppui jossakin sairaalassa. Helke ei nähnyt häntä sen perästä, kun hänet vietiin pois talosta. Puhuttiin jotakin rintataudista. Isäntä sanoi sen jälkeen, kun oli tullut tieto Annan kuolemasta:
"Saa nyt kunta maksaa tuosta kakarasta."
Helkestä äidin poismeno ei tuntunut kovin katkeralta, hän kun oli niin vähän joutunut olemaan Annan kanssa. Tämä oli aina työssään, miten varhaisesta aamusta lieneekään lähtenyt navetalle. Helke silloin aina nukkui, ja kun hän illalla lopetti työnsä, oli Helke silloinkin jo nukkumassa. Joskus, kun poika valvoi kovalla vuoteellaan tuvan penkillä, muisti hän Annan pyhäpäiväiset supattelut, ja silloin hänen olemuksensa lävitse virtasi jotakin lämmintä.
Helke poika, yksinäinen maailmanrannan vaeltaja, jolla oli niin vähän lapsuuden muistoja — vain se laivaksi muuttunut vaunu, iloisesti naurava poika laiturin vierellä ja Annan hiljaiset sunnuntaisupattelut —, ei tuntenut kotia eikä kunnolleen sen kaipuutakaan. Hän oli kuitenkin jollakin tavoin kasvanut kiinni siihen taloon, jossa äitinsä oli palvellut ja johon hän oli orvoksi jäänyt — tai oikeammin: sen talon penkkiin, kovaan vuoteeseensa, jolla hänen harvat muistonsa elävöityivät. Päivisin pieniä askareita juoksennellessaan hän kaipasi sitä penkkiä ja hämyistä iltaa, jolloin hiljaisuus täytti tuvan eikä vielä kuulunut palvelusväen kuorsausta. Palvelijatkin tuona hetkenä saattoivat valvoa ja selailla elämänsä muistojen kirjaa. Kevyt huokaus heidän vuoteiltaan vain lisäsi hiljaisuuden tehoa, koska se oli sen ainoa huomattava toteaminen.
Helkeä talossa tuskin huomattiin. Kun hän oli tiellä, ärjäistiin, mutta siihen hän oli jo aikoja ennen tottunut. Tietysti hänelle puhuttiin kovasti ja tylysti, koska hän oli yksinäinen ja liikaa. Hän ei sitä täysin ymmärtänyt, mutta vaistollaan hyvin tajusi.
Poika ei kuitenkaan ollut siinä talossa kuin puolisen vuotta sen jälkeen, kun äiti oli jäänyt sille sairaalatielleen. Emäntä kyllästyi vieraaseen poikaan, sillä hän oli itse lapseton eikä halunnut nähdä silmiensä edessä todistusta toisen naisen hedelmällisyydestä, joka vielä oli ollut laitonta ja epäkristillistä.
Seuraavassa kunnan huutolaisten sijoittelussa Helke joutui toiseen, outoon taloon. Siinä oli omia lapsia, häntä vanhempia, jotka täydellisesti ymmärsivät huutolaispojan aseman ja sen johdosta alituisesti pilkkasivat häntä. Isäntä ja emäntä eivät koskaan kieltäneet lapsiaan, vaan päinvastoin nähtävästi nauttivat näiden pilkallisesta viisaudesta. Isäntä oli vähäpuheinen ja kiivas. Emäntä liikkui talossa kuin vanhempi orjatar, jolle oli annettu johtajattaren valtuudet ja uskottu avaimet.
Siinä talossa Helken, pienen huutolaispojan, elämä kulki yksinäisenä ja hiljaisena loppuaan kohti.
Kesä oli taas täyteläisimmillään ja tehtiin heinää. Oli samanlainen päivä kuin kolme vuotta sitten, jolloin Helke, Annan vielä eläessä, leikki laiturilla rautatien junaa ja jolloin vaunu putosi järveen, muuttui laivaksi ja kulki pois, ja kun Helke kumartui sitä katsomaan, hän näki nauravan pojan laiturin vieressä ja putosi veteen. Nyt ei ollut laituria eikä junaa, sillä Helke oli heinäpellolla haravoimassa.
"Ei sinua kannata tässä joutilaana syöttää, marssi auttamaan", isäntä oli sanonut ja pannut haravan Helken käteen.
Työ kävi vähän kankeasti, sillä Helke ei ollut siihen tottunut, ja hän oli sitäpaitsi hentorakenteinen, tullut heiveröiseen ja rintatautiseen Annaan.
"Koetahan heilua", talon nuorempi poika tuumi isänsä puheen jatkoksi, "työllä sinunkin on henkesi elätettävä".
Kyllähän Helke yritti parhaansa, mutta haravan varsi oli kovin pitkä hänen kokoonsa verrattuna, ja kun hän koetti vetäistä isomman eteyksen, huiskahti se hänen olkapäästään omituisesti eteenpäin ja joskus kokonaan luiskahti kädestä.
Isäntä, joka kunnioitti sananlaskua: Isännän askel pellon höystää, ja käveli joutilaana työväkensä keskuudessa katsellen, että työ luistaa, karjaisi Helkelle:
"Mikäs siinä on, ettei työkalu pysy huutolaispojan käsissä!"
Hän tempaisi pellolle pudonneen haravan ja sysäsi sen Helken olkavarteen niin voimakkaasti, että tämä kaatui.
"Pidä lujasti", isäntä ärjäisi, "vai laiskuuttasiko pyllyilet!"
Helke oli kaatunut niin pahasti, että hänen selkäänsä teki kipeää. Hän nousi kuitenkin heti ylös, sillä talon poikien ilkkuva nauru vihlaisi hänen mieltään.
Työ sujui yhä edelleen kömpelösti, varsinkin kun selkää nyt jomotti. Itku riistäytyi ja hänen oli vaikea pidätellä sitä. Lisäksi poikaa kiusasi koko väen häneen kääntynyt huomio ja ennen kaikkea isännän katse, jonka hän tunsi itseään kiinteästi seuraavan. Sen vuoksi hän sekautui vielä enemmän.
Talon nuorempi poika tuli nyt asettelemaan haravaa Helken käteen. Hän teki sen samaan tapaan kuin isänsä äsken, joskaan ei ihan niin kovakouraisesti.
"Sehän on kuin herraspojan kädessä", hän sanoi ja puristi Helkeä niskasta toisella kädellään.
"Herraspoikahan tämä onkin, sen nimikin on vallesmannin nuoren tuomarin mukaan, joka tämän syntyessä vielä oli ylioppilas", talon aikamiespoika lisäsi.
Ympärillä remahti nauru. Se sattui Helkeen kuin käärmeen pisto, kuin siinä olisi soinut kaikkien hänen kuulemiensa pilkkapuheiden hirmuinen röykkiö. Hänen silmissään sumeni, ja hän tempaisihe äkkiä nuoremman pojan puristuksesta irti voimalla, jollaista häneltä tuskin olisi voinut odottaa, ja iski hampaansa äsken vielä häntä niskasta puristaneen käden sormiin.
Purtu päästi huikean ulvaisun, jolloin Helken hampaiden ote irtaantui, ja hän parahti äänekkääseen itkuun.
"Onpas peto", purtu ähisi räpytellen sormiaan.
Lähellä seisonut isäntä syöksähti paikalle ja kaahaisi käteensä Helken pudonneen haravan.
"Kyllä minä opetan sinut puremaan ihmisten lapsia, huoran pentu!"
Haravan piipuoli läjähti Helken selkään. Hän tunsi jotakin uppoavan lihaansa, ja jossakin niskassa sähähti kuin olisi siihen lyöty äkkiä tulinen naula. Muuta hän ei tuntenutkaan, vaan kaatui suulleen pellolle.
Isännän silmissä palanut lieska sammui äkkiä. Hän käänsi pojan selälleen, näki hänen vääntelehtivän surkeasti, silmien ammottavan ilmeettöminä ja suupielten värisevän.
"Sattuikohan pahasti", isäntä äännähteli, "täytyy kai hakea lääkäri, vai odottaisikohan vielä".
"Parasta on lähteä", aikamiespoika sanoi, "minä panen hevosen valjaihin".
Koko väki seisoi ympärillä äänettömänä ja vakavana, paitsi nuorempi poika, joka sadatteli, että hänen sormiaan särkee, ja palvelustyttö, joka hiljalleen valitti: "Voi, voi, mikä piti tulla."
Kahden päivän päästä oli sanomalehdessä uutinen otsikolla: "Harvinainen tapaus heinäpellolla". Siinä kerrottiin, että sen ja sen talon isäntä oli kurittaakseen villiytynyttä huutolaispoikaa lyönyt tätä haravalla. Isku oli sattumalta osunut niin pahoin, että paikalle haettu lääkäri oli voinut todeta hengen lähteneen.
Yhteiskunta kiinnitti tällöin ensi kerran huomiota pikku Helken henkilöön. Sekin huomio tuli sattumalta liian myöhään. Hän oli jo silloin ehtinyt lyhyen, yksinäisen vaelluksensa päähän. Ennenaikaisen lopun oli aiheuttanut kuten arvovaltainen sanomalehti tiedoitti, harvinainen tapaus heinäpellolla.
Amerikan perintö
Liikemies Hahlan konttorissa ollaan ikävällä tuulella. Sieltä ei kuulu minkäänlaista työn ääntä, vaikka on aivan arkipäivä. Mitään erikoista elämää sieltä ei ole havaittu pitkään aikaan. Liikemies Hahlan konttorissa on jo arveluttavan kauan vallinnut ns. kuollut kausi. Koko liike on kasvanut alaspäin, kutistunut ja supistunut. Huoneita, joita joskus on ollut useampiakin, on vähitellen vuokrattu toisille heikoille yrittäjille, nyt viimeksi luovutettiin johtajan huonekin jollekulle asioitsijalle, joka kykeni täyttämään tällaisille alivuokralaisille asetettavan ainoan ehdon: maksamaan kuukauden vuokran etukäteen. Pysyneekö tämäkään kuukautta kauempaa, kun ei sillä näytä olevan sen paremmin asioita kuin vuokranantajallakaan, liikemies Hahlalla? Sen vuoksi hän tuottaa mahdollisimman vähän häiriötä, kun hänellä lisäksi on oma ovensa. Ollaan näet uudenaikaisessa liiketalossa, jossa jokaiseen huoneeseen johtaa eri ovi käytävästä. Se on kuin hotelli.
Liikemies Hahlan ainoassa konttorihuoneessa vallitsee, kuten sanottu, hiljainen ja melkoisen masentunutkin mieliala. Konekirjoittajatar istuu pöytänsä ääressä nyrpeän näköisenä. Hän on nyt myöskin liikkeen konttoristi ja miksei konttoripäällikkökin, koska muita ei ole. Tämä vanhin palvelija on vain jätetty. Hänkin nyt istuu siellä ikäänkuin muinaismuistona, sillä työtä hänellä ei ole. Hiljattain vielä tuli kirje tai pari päivässä, ja liikemies Hahla saneli niihin vastaukset, mutta nyt ei tule mitään.
Asiapoika liikkeellä myös vielä on, vaikka hänellä ei olekaan asioita. Nimi vain. Ennen, kun konttorissa oli monta neitosta ja sen mukainen vilkas seurustelu, poikaa sanottiin apulaisjohtajaksi, koska hän johtajan ohella oli ainoa miespuolinen henkilö talossa, mutta sekin arvonimi on liikkeen supistuessa jäänyt unhoon. Neiti sanoo pojalle vain kerran päivässä:
"Jukka, mene hakemaan kahvi ja viiniläisleipä."
Muulloin kukaan ei puhu hänelle mitään, eikä hänkään suotta viitsi suutansa aukaista. Hiljaisessa, olemattoman hiljaisessa liikkeessä ei ole puhumista.
Kaikki nyt vain miettivät. Itse liikemies Hahla, jolla ei ammatistaan ole oikeastaan muuta jäljellä kuin nimi, miettii kaikkein eniten. Hänhän lopulta vastaa kaikesta. Myöskin vararikosta, ja hän juuri ankarimmin miettiikin, miten sen voisi tehdä, kun ei omista mitään. Hän on vähitellen vajonnut melkoisen hyvästä sikarista johonkin epäilyttävään savukelaatuun, jota hän intohimoisesti polttaa miettiessään.
Mutta liikkeen asema ei siitä miettimisestä parane.
Eräänä aamuna, kun tätä hiljaisuutta jo on kestänyt ties kuinka kauan, sattuu tapaus.
Liikemies Hahlan konttoriin tulee komealla sinetillä suljettu kirje. Neiti katselee sitä aluksi suurella kunnioituksella, hypistelee ja on hämmästynyt. Sitten hänessä herää aavistus, että tässä kirjeessä saapuu onni, tulee elämänmuutos taloon.
Tämäkö sitten tämä aavistus vai tavallinen naisellinen uteliaisuus vaatii häntä avaamaan kirjeen. Hän on ennenkin tehnyt sellaista, kun johtaja ei ole ollut paikalla, oikeastaan hän sitä onkin tehnyt, koska hän on ollut uskottu. Viime aikoina, kun käytäntö on supistunut kovin vähäiseksi, on johtaja itse saadakseen edes pientä toiminnan iloa, avannut harvat kirjeet.
Neiti tuntee nyt kuitenkin pakottavan halun avata tämän mahdollisesti hyvinkin suuren onnen viestin. Ja hän avaa sen.
Kirje on Amerikan pääkonsulilta, joka ilmoittaa, että liikemies Hahlan veli on kuollut jossakin Yhdysvaltojen merimiessairaalassa ja että hänen jäämistönsä on saapunut tänne liikemies Hahlalle luovutettavaksi.
Neidistä tuntuu yhä vieläkin, että tässä piilee onni. Oikeastaan nyt vasta siltä tuntuukin ihan varmasti, eikä hän voi olla jakamatta tunnettaan toisten kanssa. Sehän on niin naisellista. Hän mielellään jakaisi tämän tunteen koko maailmalle, mutta kun se on käytännöllisesti mahdotonta, soittaa hän kuitenkin muutamille ystävättärilleen eri konttoreihin. Tiedonanto on osapuilleen tällainen:
"Tiedäks, meidän johtaja on saanut hirmuperinnön Amerikasta... miljoneeri veli kuollut siellä... aatteles."
Sitten itse herra Hahla tulee konttoriin, ja neiti ilmoittaa hänelle suuren uutisen.
"Vai niin, vai on se räähkä kuollut. Hyvin joutikin. Se on roikkunut siellä merillä vuosikausia ja joka satamasta ruinannut minulta rahaa. Ennen minä joskus lähetin, mutta sitten lakkasin, kun siitä pyytämisestä ei tullut loppua."
Tällainen puhe kuulostaa oudolta, mutta neiti ei hämmenny, sillä hänen aavistuksensa on ollut niin voimakas. Veljen elämäkerta ja ylipäänsä koko olemassaolo ovat neidille ennestään tuntemattomia, mutta hän on ehtinyt jo kietoa tämän henkilön setelien paljon sanovaan kahinaan. Hän väittää:
"Mutta Velihän on jättänyt perinnön..."
"Perinnön, juu... varmaan pari likaista paitaa ja kengänrisat. Eihän Amerikasta oikeata perintöä tahdo saadakaan millään kurilla. Tämän perinnön ne kyllä olisivat saaneet pitää siellä."
Liikemies Hahla ottaa sentään puhelun Amerikan pääkonsulin virastoon. Perintö osoittautuu suunnilleen sellaiseksi kuin hän on aavistanut. Siihen sisältyy kuitenkin alun kolmatta taalaa rahaa.
"Kas, kun on lähtenyt kesken kapakasta", liikemies Hahla sanoo äreästi, "vai lie ajettu tai lyöty henkihieveriin ennen kuin on ehtinyt kaikki rahansa juoda".
Perintö on kuitenkin noudettava. Liikemies Hahla tekee sen. Hän sanoo puolustuksekseen:
"Saapahan noilla rahoilla hotelliaamiaisen."
Mutta neidistä yhä tuntuu siltä, että tämä on hirveän tärkeä ja onnellinen tapaus. Johtaja vain lystikseen puhelee tuollaisia.
Liikemies Hahla meni syömään sen aamiaisen vasta kahden päivän kuluttua. Hän ei aikonut millään tavalla kunnioittaa edesmenneen veljensä muistoa, koska se edelleenkin häntä hermostutti. Olihan veli tehnyt viimeisen kiusan vielä kuollessaan. Perintö... muka. No, liikemies Hahlalla oli nyt kuitenkin tilaisuus pistäytyä ravintolaan, jossa hän ei ollut pitkään aikaan käynyt. Se oli vain tuollainen vähemmän hieno aamiaispaikka, jossa kävi kaikenlaista keskiluokkaa, herra Hahlan veroista. Hän tunsi sopivansa sinne, ja varmaankin siihen kapakkaan verrattuna, missä veljeltä olivat jääneet juomatta nämä hänelle perinnöksi tulleet rahat, se oli suorastaan loistelias.
Herra Hahla oli tuskin kerinnyt ottaa itselleen pöydän, kun hänen luokseen astui muuan liikemiestuttava ja onnitteli.
"Kiitos vain, mutta en tiedä syytä", liikemies Hahla sanoi jonkinverran hämmästyneenä.
"No, no, veli ei viitsi teeskennellä, kyllä se jo tiedetään."
"Mikä?"
Liikemies Hahla alkoi jo ärtyä.
"No, se veljen Amerikan perintö."
Herra Hahlalle tuli omituinen olo. Ensin hänen teki mielensä vetää toista päin naamaa, sillä hänen mieleensä syöksähti sellainen ajatus, että tuo nyt irvistelee hänen perintöään. Mistä lie saanutkin sen tietää. Mutta kun toinen oli kovin vakavan näköinen, jaksoi hän hillitä itsensä ja purskahti hetken kuluttua nauruun, oikein teeskentelemättömään, iloiseen nauruun, jonka sanotaan tekevän ihmiselle hyvää, välistä pidentävän hänen ikäänsäkin.
"Höh, höh, höh, juu... todellakin Amerikan perintö..."
Liikemies Hahlan iloisuus veti toisenkin samaan ryöppyyn. Tämä nauroi myöskin ja sanoi:
"Amerikan setiä pidetään satuna, mutta tästä sen nyt näkee... Eikös tämä muuten ollut veljesi? Siinähän oli kunnon poika."
"Aivan... kunnon poika, joka kärtti rahaa vähän väliä."
"Sinultako?"
"Minultapa tietenkin."
"Lähetitkö?"
"Lähetinhän minä."
"Hän tietysti tahtoi koetella sinun luontoasi, veljellistä rakkauttasi."
"Niin kai..."
Hahla purskahti jälleen isoon nauruun, hänestä koko tämä juttu oli niin hassu. Toinen nauroi myös ikäänkuin seuraksi, ja sitten hän poistui vielä kerran onnitellen.
Pian tuli muitakin onnittelijoita ja herra Hahla alkoi jo tottua tilanteeseen. Joku uskalsi kysyä summaakin.
"Maksaahan sillä tämän aamiaisen", Hahla sanoi, ja hänen huulilleen tuli salaperäinen hymy.
"Kyllä kai", kysyjä arveli, ja hänkin hymyili salaperäisesti ja samalla niin tartuttavasti, että koko ravintola pian oppi samanlaisen hymyn.
Sitten ilmestyi Hahlan pöytään joku lukenut mies, joka lienee palvellut jossakin toimistossa pula-ajan monta kertaa lyhentämällä palkalla, veti pienen esipuheen jälkeen valmiiksi täytetyn vekselilomakkeen tyhjän lompakkonsa välistä ja pyysi vanhan tuttavuuden vuoksi, ja kun veljeä on niin hyvin onnistanut, nimeä siihen paperiin.
Liikemies Hahla muisti hädintuskin tämän miehen. Hän oli kyllä vanha tuttava kouluajoilta, mutta ei ollut ennen sattunut mihinkään tekemisiin liikemies Hahlan kanssa. Tavallisissa oloissa Hahla olisi jyrkästi kieltänyt, mutta nyt asia häntä huvitti. Hänellä oli mahdollisuus tehdä pieni kiusa pankille, josta hän itse oli niin monta kertaa turhaan pyytänyt luottoa. Menköön nyt naapuri sinne hänen nimensä kanssa, saahan ainakin äkkilähdön.
"Ei ole minun syyni, jos et saa lävitse. Kyllä pankilla rahaa on", liikemies Hahla sanoi hyväntuulisesti.
"No, no..." mies sanoi hymyillen hänkin salaperäisesti ja samalla onnellisena.
Ennen Hahlan poistumista ravintolan isäntä ehti moneen kertaan käydä häntä puhuttelemassa, mitä ei ollut tapahtunut muuten pitkiin aikoihin, ja tarjoilijatar viritti huulilleen onnistuneimman ammattihymynsä.
Kun liikemies Hahla myöhemmin saapui konttoriinsa, neiti ilmoitti, että pankista oli soitettu pari kertaa ja kysytty johtajaa. Ehkä johtaja nyt ottaa puhelun sinne.
Pankissa oltiin hyvin ystävällisiä ja pyydeltiin anteeksi vaivaamista, mutta kun maisteri se ja se, jonka vekseliin johtaja Hahla on kirjoittautunut asettajaksi, on hoitanut huonosti asiansa, niin katsottiin tarpeelliseksi siitä herra johtajalle ilmoittaa. Vekseli voidaan pakatakin, maisteri istuu pankissa ja odottaa, mutta tietysti he lunastavat paperin, jos herra johtaja tahtoo.
"Kyllä johtaja tahtoo", Hahla vastasi lyhyesti, jolloin pankista kiitettiin kohteliaasti huomauttaen, että he ovat aina auliisti herra johtajan palveluksessa.
Puhelun jälkeen liikemies Hahla käveli muutamia kertoja juhlallisen miettiväisenä lattian ylitse, sitten hän kaivoi taskustaan pienen setelin, antoi sen juoksupojalle ja sanoi:
"Jukka, hae johtajalle sikareja!"
Seuraavana päivänä johtaja Hahla käy pankissa, ja luottoasiat järjestyvät kädenkäänteessä. Nehän ne ovatkin häntä kiikastaneet. Kun luottoa lähtee, niin koko liike kävelee. Nyt pankissa kumarretaan, mutta vielä muutama päivä sitten siellä käännettiin selkä.
Konttorineidilleen johtaja Hahla sanoo:
"Minä tahdon huoneeni takaisin, eihän tästä muuten mitään tule. Ajakaa se äijä tiehensä, maksakaa vuokra kaksinkertaisena takaisin... Ja jos teillä on tiedossanne joku näppärä tyttö, niin ottakaa avuksenne. Ette te nyt enää yksin ennätä, tässä tulee työtä."
Iltapäivällä hän keskustelee jälleen konttorineidin kanssa. Hän käskee tiedustella isännältä, saisiko mahdollisesti myöhemmin sopivamman huoneuston. Ei näet viitsisi muuttaa poiskaan, kun on tuttu talo. Lopuksi hän ilmoittaa:
"Minä nostan neidille palkkaa satalappusen. Kun kerran tuli se Amerikan perintökin..."
"Oi, kiitos, herra johtaja. Eikös minun aavistukseni sanonut totta?"
"Kyllä se sanoi."
Sinä iltana johtaja Hahla aterioi hienommassa ravintolassa, jossa liikkuu suurliikemiehiä. Hän herätti siellä tavatonta huomiota, ja illan kuluessa levisi huhu, että hän oli hankkinut erään kaupungin suurimman liikkeen osake-enemmistön. Puolen yön mentyä joku tiesi, että muuan tunnettu pankki oli joutumassa johtaja Hahlan käsiin. Tämä kertoja tosin oli nauttinut vahvasti miellyttäviä aineita.
Sitten liike käy hyvin, ja johtaja Hahlan asema vahvistuu päivä päivältä.
Kerran hän saa jälleen kirjeen Amerikan pääkonsulilta. Siinä ilmoitetaan, että johtaja Hahlalle joutunut perintö on tullut väärälle henkilölle. Se oli jonkun toisen jättämä, johtaja Hahlan veli elää edelleen ja purjehtii jollakin englantilaisella laivalla. Perintö olisi palautettava Amerikan pääkonsulin virastoon.
Johtaja Hahla ilmoittaa, että hän kernaasti kyllä palauttaisi perinnön samassa laajuudessa ja muodossa kuin on sen saanutkin, jos se vain olisi mahdollista. Hän on kuitenkin suhtautunut perintöön ensi kiivastuksensa vallassa hieman ylimielisesti, joten sen tavarassa saatu osa kenties ei ole tallessa. Siltä varalta sovitaan kuitenkin rahallisesta korvauksesta, jonka johtaja Hahla suostuu maksamaan vaikkapa tavallista runsaampanakin.
Perinnön palauttamisella ei ollut mitään vaikutusta johtaja Hahlan liikeasioiden kehitykseen.
Nyt hän odottaa tietoja veljestään osoittaakseen hänelle kiitollisuuttaan. Hän suostui maksamaan tuolle tuhlaajapojalle vaikkapa kohtuullisen elinkautisen eläkkeen, kun vain saisi hänet käsiinsä tällä hetkellä. Mutta hän ei ilmoita nykyisin itsestään. Kenties hän parhaillaan kokoaa sitä miljoonaperintöä, josta johtaja Hahlan konttorineidillä oli niin onnellinen aavistus.
Emmehän me yksin kärsi.
Täysinäinen heinähäkki heilahti joka kerta, kun reen jalas luiskahti kaltevalla tiellä. Suitset olivat höllällä, hevonen käveli omia aikojaan. Vanha mies häkin päällä murahteli: "Onpahan taas tälläkin tiellä ollut liikettä, tukinvetäjät hieroneet sen kallelleen..."
Oli tämä ollut tukkitienä ennenkin, ja oli hänkin ajanut tästä takavuosina, nuorempana ja vankempana. Oli käyty kauempanakin tukinajossa. Pieni talo tarvitsi hanketta talvisin. Elettiinhän siinä, tavallisesti elettiinkin, kun käyttövarat etsittiin talvella yhtiön töistä. Siellä hän oli talvikaudet puurtanut tukkimetsässä, mutta sitten oli vanhuus alkanut vaivata. Taikka ei oikeastaan vielä ihan vanhuuskaan, mitäpä nämä nyt alun seitsemättäkymmentä vuotta, mutta kun ei terveys enää oikein pitänyt kutiaan. Huippasi päätä väliin eikä oikein kuontunut raskaaseen vääntöön, kun otalti pahasti rinnasta. Pojatpa nuo olivatkin vuosikausia pääasiallisesti työt tehneet, kaksi vantteraa poikaa, kaikin puolin käsistään pääsevää, olipa ryhdyttävä mihin tahansa.
Niin, pojat...
Nyt hän on yksin miehisenä miehenä talossa, tällainen kitulias ukon kanttura. Ovat sentään talvityöt tulleet tehdyksi miten kuten, ja kesällä naapurit ovat auttaneet. Tässä nyt on menossa kolmas kuorma heiniä tänä päivänä kytöniityltä. Riittääpä niitä nyt taas toviksi, kun karjakin on mennyt vähiin. Ne alituiset luovutukset, nehän ne...
Kyllähän tätä törkyä nyt riittää yhä väheneville elukoille, kun saatiin tuo kytöniittykin raivatuksi ja heinälle ennen kuin pojat lähtivät. Saavat nyt vaatia heinääkin, ja kyllä sitä sinne uppookin — armeijalle.
Ajatukset kulkevat miehen päässä eikä hän huomaakaan, kun hevonen jo kääntyy pihaan ja vetää kuorman suoraan kujaan ladon eteen. Vanha tekijä, se tietää nämä työt.
Kuorma on purettu, hevonen pantu talliin, saanut apetta eteensä, ja mies katselee pihamaalla hiljalleen tummuvaa talvi-iltaa. Taitaa kiristyä pieni pakkanen huomiseksi, kajastelee vähän sillä tavalla tuo auringonlaskun puoli, hän ajattelee. Sitten katse kääntyy asuinrakennukseen ikäänkuin hyväillen sitä. Aina hän muistaa, minkälainen tämä paikka oli, kun tähän tultiin lopuksi neljäkymmentä vuotta sitten. Talvi oli silloinkin, jokseenkin samaa aikaa kuin nytkin. He olivat vähän sitä ennen liittäneet kohtalonsa yhteen, talon piika ja renki, ja isäntä oli lykännyt heille tämän paikan, Perukan, torpan kontrahdilla. Pahanpäiväinen, melkein päälle kaatuva tupa tässä oli ollut, pieni putero, jossa hätäisesti kääntymään sopi. Kaksi tyhjää kättä heillä oli ollut, tyhjää, mutta voimakasta. Pystystä metsästä oli pitänyt tehdä polttopuut, kituvasti olivat tuoreet halot palaneet, mutta oman katon alla oli kuitenkin asuttu ja tarettu hatarassa mökissä. Talon töissä piti käydä, välistä kummankin, mutta ensimmäisenä kesänä jo levisi peltoa mökin ympärille, ja siitä se vain elämä jatkui, ei tietysti vauraana, vaan kuitenkin yhä omintakeisempana ja väljempänä.
Siihen alkuperäiseen tupaan oli syntynyt kaksi poikaa; enempää ei heille ollut siunattu. Sitten hän oli salvanut uuden tuvan, kun vanha oli niin peräti ahdas, ja sen seinätkin alkoivat pahasti vääntyillä. Eteenpäin mentiin, aina eteenpäin, kunnes tuli sekin aika, että saatiin maa omaksi. Peltoa oli silloin jo hyvä lämpäre ja metsää lohkaistiin emätilasta tuntuvasti. Mikäs siinä sitten oli ollessa — talollisena oikein.
Pojatkin vaurastuivat, heistä kasvoi rotevia, työhön pystyviä ja työtä rakastavia miehiä. Varsin nuoresta he jo olivat isän apuna, yhteisvoimin siinä asumusta laajennettiin, tehtiin uuden tuvan perään pari välkeätä kamaria. Olipa nyt asumusta tällaiselle perheelle, kehtasi jo Perukkaa taloksikin sanoa, kun vielä ulkorakennuksetkin lisääntyivät ja avartuivat ajan mukana. Kunnes sitten päästiin niin pitkälle, että vanhempi poika rupesi naimapuuhiin. Silloin tuumittiin, että piti toki nuorelle parille olla oma pesänsä, ja ruvettiin rakentamaan yläkertaa. Sinne syntyi taas kaksi huonetta, ja niin oli, talo uhkea nähdä, ettei olisi enää vanhaksi Perukaksi uskonut.
Siinä se on seisonut kymmenisen vuotta tuo rakennus ja tutuksi käynyt, mutta yhä vain vetää silmää sen puoleen. Pojat sen, tuon yläkerran, löivät kokoon, uurastivat kuin muurahaiset, tuskin yöksi malttoivat työstä heretä. Yksituumaisia olivat nuoret miehet.
Niinpä niin, pojat...
Vanha mies astui portaille, mutta ei mennytkään vielä sisään, vaan käännähti ympäri luoden katseensa ulkohuonerakennusten ohitse peltoaukealle. Siinä sitä oli lopuksi neljänkymmenen vuoden aikana raivattua alaa. Perunamaan tilkkunen oli vain ikkunan alla silloin, kun tähän tultiin, mutta onpa nyt laveutta. Kaksin eukon kanssa sitä jo aukaistiin, mutta poikien vartuttua työ sai toisen tahdin. Tuolla läntisellä reunalla tuli vastaan kosteaa savikkoa, joka ei hevin halunnut suostua kasvumaaksi. Keksittiinpä keino siihenkin: kaivettiin leveä viemäri ihan tuonne järveen asti. Se on kumma kanava, kun sitä nyt katselee. Lumen peitossahan tuo on tällä kertaa, mutta sen ääriviivat näkyvät sittenkin. Kyllähän vieraat joskus sitä työtä katsellessaan pistelivät, että eikö ole Perukan miehillä muuta puuhaa, kun lystikseen tuollaista kanavaa kaivavat. Eivät vallan lystikseen kaivaneet, monta hikeä sen kanavan kimpussa puserrettiin, mutta eipähän ole sen valmistuttua vesi enää seisonut pellon läntisellä laiteella. Se kasvaa nyt niin kuin pitääkin, kylvi häneen mitä tahansa. Ja siitä olisi vielä varaa laajentaakin nyt, kun on saatu savikkomaa mukautumaan... olisi, kun tässä jaksaisi ja olisivat ne pojat...
Pojat...
Tuli sitten se, mikä ei mahdu talonpojan järkeen — sota. Ihan hyötähyviään tuli tännekin, pieneen maahan. Olisivat sotineet suuret, mitä heistä, onhan niillä varaa hukata ihmiselämää ja muuta, mutta täältä kun ei olisi riittänyt. Pojat vietiin sinne, minne muutkin miehet, parhaat ja pystyvimmät. Ensin lähti nuorempi, poikamies, ja pian vanhempikin, jo akoittunut ja kolmen tyttölapsen isä. Kävivät sen sodan ja palasivat, nuorempi terveenä, aivan satuttamattomana, vanhempi rautaa ruumiiseensa saaneena, mutta, kun se oli nypitty pois, nopeasti parantuneena ja työkuntoisena. Vähällä siitä päästiin, eivätkä työtkään ehtineet kärsiä, kun sattui talvinen aika, ja hänkin, isä, vielä johonkin kykeni. Tuntui kuin pojat olisivat olleet vain talvikauden muualla töissä ja taas palanneet. Elämä näytti lähtevän kulkemaan entistä varmaa latuaan. Vieraita tosin oli asutettu taloon, mutta mitäpä noista, täytyihän kodittomiksi jääneitä kärsiä siksi, kunnes saivat taas kodin tällä puolen uuden rajan.
Kulkihan tuo elämä entisellään, kulki toista vuotta. Sitten vaadittiin taas miehiä parhaana kesänä, juhannuksen alla. Oli jälleen sota. Mitä varten, eikö edellinen riittänyt, vieläkö piti mennä isojen peliin? Tämä meni talonpojan järkeen vielä vähemmän kuin entinen, mutta minkäpähän teet, käsky kuin käsky ja sotilaan vala. Ei tämä ole kuin pieni pyrähdys — huhu tiesi — otetaan takaisin menetetty, ja sitten palataan taas vanhalleen. Maailmakin kohisi samaa, se maailma, josta tiedot tänne kulkivat. Molemmat pojat otettiin, kotiin jäi vain vanha mies, kaksi naista, toinen niistä kolmen pienen lapsen kanssa — ja toivo.
Pian saapui kuitenkin murheen viesti. Seurakunnan pastori ilmestyi taloon, kertoi arkaillen ja varovasti, että vanhempi poika oli taistelunsa taistellut, jäänyt kentälle, tietymättömiin. Sanoma iski pahasti, isän jo aikaisemmin huonoja oireita osoitellut sydän yritti tehdä tenän. Täytyi turvautua lääkäriin ja painua joksikin aikaa vuoteen omaksi. Talossa oli suru: äiti vuodatti hiljaisia kyyneliä, nuori vaimo koetti liikkua tyynenä askareillaan, mutta unohtui usein ajatuksiinsa ja öisin kuului valittavan hiljaa; pienet orvot itkivät nopeasti itkunsa ja näyttivät toipuvan surusta pikemmin kuin muut, he eivät vielä ymmärtäneet elämän kovuutta.
Toivosta oli nyt pudonnut pois paljon, sillä sota yhä jatkui ja elämä kävi raskaaksi. Nuorempi poikakin, saatuaan tiedon veljen kuolemasta, kirjoitti kotiin masentuneesti ja uumoili joitakin enteitä omasta kohdastaan. Täytyi kuitenkin kestää, vaikka tuntui kuin kivirekeä olisi vetänyt.
Niin meni vuosi, toistakin, ja kotona elämä kulki edelleen hiljaisena, monesti tuskallisena, vaikka valitusta ei kuulunut. Perukan väen sydämeen isketty naava poltti vielä, tosin ajan vaimentamana, kun toivokin taas virisi, toivo, että tämä joskus loppuu, tämä sota, josta piti tulla vain pieni pyrähdys.
Kerran sitten tuli vieraalla käsialalla kirjoitettu kirje, jossa nuoremman pojan puolesta kerrottiin, että hän on haavoittunut. Sairaanhoitajatar oli piirrellyt joitakin lohduttavia sanoja ja ilmoittanut, että toivoa nuoren miehen paranemisesta on, vaikka pahanpuoleisesti onkin käynyt. Poika pyysi isän käydä katsomassa. Uusi isku, joka aukaisi vielä arpeutumattoman haavan.
Isä kävi katsomassa useammankin kerran ja aina tuli takaisin sellaisin terveisin, ettei siitä miehestä tule kalua. Jalat ovat halvaantuneet ja toista kättäkin hervottaa. Kukaan ei enää jaksanut toivoa, ja niin meni tämäkin vuosi ja uuttakin hyvän matkaa.
Vanha mies astuu hämyiseen tupaan ja istahtaa penkille. Naiset liikkuvat siinä askareillaan, mutta hän istuu omissa ajatuksissaan. Koko Perukassa vietetty elämä on kertautunut hänen mielessään. Nyt taisi tulla seinä eteen, riittääkö pysähdys vai ruvetaanko taantumaan?
Talvinen ilta hämärtyy verkalleen. Vanha mies istuu yhä pirtin pöydän päässä katsellen johonkin olemattomaan. Hän ei enää mieti, elämän juoksu on kerrattu, mitäpä siinä enää muuta. Naiset häärivät lieden luona illallista valmistellen. Tuleneeko siitä jotakin korviketta. Sellaistahan on nykyisin koko tämä elämä — pelkkää korviketta. Ei ole edes valoakaan, askaret suoritetaan lieden loimussa.
Eteisestä kuuluvat askelet rikkovat hiljaisuuden, sitten pirtin ovi narahtaa auki. Siinä seisoo miehen haamu kevyehkösti keppiin nojaten. Hän on sotilaspuvussa, sen heti kohta erottaa. Jokainen silmäpari kääntyy ovelle, naisten liikkeet pysähtyvät. Hämynkin lävitse tulija pian tunnetaan, vaikka kukaan ei saa sanaa huuliltaan. Tämä itse keskeyttää hiljaisuuden:
"Hyvää iltaa... pitkästä aikaa!"
Silloin vanha mies nousee kiirehtimättä, melkein kuin empien, etenee verkkaisesti tulijaa vastaan.
"Väinö! Sinäkö vai sinun haamusi?"
"Minäpä hyvinkin. Tukala on tänne matka nykyisin. Kaupungissa ei sopinut linjakkaisiin, piti jäädä odottamaan, kunnes toivat meitä armeijan autolla isomman porukan."
"Etkä edes kirjoittanut, jotta olisi osattu tulla maantielle vastaan."
"Mitäpä minua vastaan, pääsenhän minä omin jaloin, ne kun alkavat kannattaa."
Pirtissä olijoiden pingoittuneisuus laukeaa nyt vasta. Piti kuulla tulijan puhetta ennen kuin niin saattoi tapahtua.
Nyt tulee yleinen tervehtiminen, naiset auttavat tulijan päältä lyhyen sotilasturkin, ja pienokaiset häärivät hänen ympärillään yhtä vapaasti, kuin hän olisi palannut jo kauan sitten ja ollut heidän parissaan pitkän aikaa. He saavat pienen pussin tuomisiakin.
"Ei saa juuri mitään ostaakaan", tulija valittelee.
"Eihän nyt tuomisista, hyvä kun itsekin tulit vielä hengissä..."
Mieliala nousee, lämpenee. Sota-ajan niukat maalaisvalot syttyvät. Onhan Perukan nuorempi poika tullut kotiin omin jaloin. Mitään erikoista ei häneltä kysellä, vietetään vain iltaa kotona, yhdessä pitkästä aikaa.
Vasta myöhemmin, kun illallinen on syöty ja isä ja poika jääneet kahdenkesken pöydän päähän, vanha mies kysyy: "Mitä ne siellä sanoivat? Toivottomanako lähettivät kotiin?"
"Eihän nyt toki, minähän jo liikun hyvää vauhtia."
"Niin kyllä, mutta..."
"Ei mitään hätää. Lääkärit ovat käteviä, ne tekevät ihmeitä. Paljon meitä ruhjotaan, mutta paljon parannetaankin. Ei kuulu tarvitsevan enää sairaalahoitoa. Käskivät kerran kuukaudessa käydä kaupungissa näyttämässä. Kädestä on hervotus mennyt, jalkoja joskus heikottaa ja ontumaan pistää, mutta arvelivat niidenkin vahvistuvan... Joistakin vammaisuusprosenteista puhuivat. Tämä käsi, tämä nousee nyt. Eiköpähän siitä lähde niitä prosentteja."
Vanha mies vaipui jälleen ajatuksiin. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Paljonhan meiltä meni, mutta emmehän me yksin kärsi, koko kansa kärsii. Olkaamme kiitollisia, että jotakin jäi, kapinoiminen ei auta."
Vanha mies makasi sinä iltana kauan valveilla. Hänen huulensa supisivat jotakin ja kädet olivat ristissä rinnalla. Sinä iltana häntä valvotti uusi herännyt toivo.
Annikin tarina.
Yhä vieläkin Annikintie mutkittelee harvaanasutun maaston halki kahden vesistön välillä. Mutta se on nyt melkein huomaamaton ura, jolla ei ole merkitystä muutoin kuin karjapolkuna ja moniaiden talojen kinttutienä silloin, kun näistä on asiaa naapuriin tai valtatien varrelle. Kukoistusaikansa Annikintie eli yli puoli vuosisataa sitten, lyhyen loiston, joka sammui erääseen murheelliseen tapahtumaan. Sen jälkeen se vielä kotvan palveli talvitienä kaupunkiin, kunnes autot veivät siltä senkin viran. Tien vierustat jo talvitiekautenakin pensastuivat, ruoho vihertyi sen ylitse, eikä se enää ollut mikään maantie. Ja nyt se, kuten sanottu, on vielä siitäkin arvossa alentunut. Karja käyttää sitä laitumenaan ja kulkee sen kapeaksi soukistunutta raidetta lypsylle.
Lyhyen loistokautensa Annikintie kuitenkin eli ja varsinkin lopetti niin voimakkaasti, että sen nimi ja siihen liittynyt tarina on jäänyt kansan huulille näihin päiviin asti. Vanhemmat sitä vielä kertovat, mutta monet nuoret eivät enää kysele, miksi sen nimenä on juuri Annikintie. Ehkä siksi, että nykyajan nuoret elävät aineellisuuden aikaa ja ottavat sen, mitä kulloinkin käsillä on. Heissä ei ole romantiikkaa, mutta Annikintien tarinaan sellaista hitunen sisältyy.
Joskus yli puolen vuosisataa sitten hankittiin muuahtalle Pohjois-Savon paikkakunnalle ihmeellinen kone. Se kävi höyryllä kuin junan veturi, ja siihen tapaan se oli rakennettukin, mutta se ei kulkenut raiteita, vaan tavallista maantietä, joka sitä varten laitettiin. Kuka nyt enää osaisikaan tarkemmin selittää koneen rakenteen, sillä useimmat silminnäkijät ovat siirtyneet ikuiseen lepoon, ja vanhimmat vielä elävät ovat nähneet sen hyvin nuorina, joten heidän tietoonsa sekoittuu lapsellista mielikuvitusta. Kova se kone vain oli vetämään, kuljetti mahdottoman suuria lautakuormia sahalta toisen vesistön rannalle, josta tavara sitten laivalla rahdattiin kaupunkiin. Kone oli seutukunnan kumma, ja koko pitäjä puhui kummituksesta, joka hilaa kuormaa niin tuiki isoa, ettei kymmenen hevosta saisi sitä tikahtamaankaan.
Ihmeekseen myös pohjoissavolainen korpi, joka oli nukkunut yksinäisessä huokailussaan, näki tämän oudosti puksuttavan vehkeen hiljalleen tekevän taivaltaan isojen lastien kanssa kohti kulttuuria ja kulutusta.
Koneen mukana tuli nuori, salskea mies jostakin etelästä ja jäi siihen, koska paikkakunnalla ei ollut sopivaksi havaittavaa henkilöä. Hänhän sen parhaiten tunsi, kun oli kappaleetkin yhteen koonnut. Lauleskellen hän ajeli uutta tietä pitkin, jo edellisenä kesänä laitettua.
Kerran sitten tuli vastaan nuori, notkuvalanteinen neitokarjaa ajaen. Lehmät säikkyivät outoa kojetta ja syöksyivät metsään. Silloin koneenkäyttäjä, Aaretti taisi olla hänen nimensä, pysäytti ajokkinsa ja odotti, kunnes karja järkiintyi ja palasi tielle.
"Mikäs sinun nimesi on?" Aaretti kysyi neidolta.
"Annikki minä olen", tyttö helähdytti vastaukseksi ja katsoi toista suoraan silmiin.
Nuori mies nauroi, että metsä kajahti.
"Vai niin. Onpa siinä reipas tyttö. Nyt tämä minun koneenikin saa olla Annikki, sinun kaimasi. Kelpaako?"
"Mitäpähän minulla siihen... Mutta ruma tuo on."
"Ei niin kaunis kuin sinä, eivätkä sen silmät loista niin kuin sinun silmäsi. Eikä tällä silmiä olekaan, on sokea, onneton. Mutta Annikki tämä nyt on tästä lähtien, ja tämä tie on Annikintie.
"Olkoonpa sitten, oma on asiasi."
"Mistäs tämä Annikki-tyttö on kotoisin?"
"Tuosta olen lossilta, josta juuri olette tullut ylitse."
Todellakin: siinä oli jonkin matkaa takaisin tultu lautalla kapean järven poikki. Kierros olisi ollut liian pitkä, joten tuo soikelo ylitettiin lautalla.
"Vai lossilta, siitäkö talosta, joka on ihan tien vieressä?"
"Siitäpä hyvinkin. Talon nurkitse tämän tiensä tekivät."
"Tästä lähtien minulla on asiaa siihen taloon. Keitetäänkö maksua vastaan kahvit, kun vieras tulee?"
"Miksikäs ei, jos isä luvan antaa."
"Kyllä se antaa, jos minulla on noin pirteä puolustaja. Onkohan tuo?"
"Sittenhän sen tietää, kun koettaa."
Nuori mies koetti. Tullen mennen hänellä oli asiaa taloon, jonka omisti karhea leskimies, voimakas, itsepäinen ja itsetuntoinen. Hän tuntui suhtautuvan ynseästi Annikin miehiin, katse sanoi: Mitäs tulitte tänne, teitte tuon tien ja toitte sen kojeenne, olisi täällä tultu toimeen ilman teitäkin, eletty omissa rauhoissamme.
Mutta Annikin ja Aaretin katseet viipyivät kauan vastakkain, ja miten ollakaan: Annikin karja, joka ei enää säikkynyt uutta konetta, sattui yhä useammin metsätielle samaan aikaan, kuin Aaretin ajokas kulki ohitse. Ja kävi niinkin, että pyhäisin ja joskus arkinakin, kun koneella ei ollut työtä, Aaretti pyörähti puolen peninkulman taipalen Annikin luo. Aittaankin hänellä oli pääsy jo syyspuolella kesää, kun luonnonhelma alkoi käydä koleaksi.
Kyllähän sen tietää, miten käy, kun kaksi nuorta katsoo kovin syvälle toistensa silmiin ja kun kumpaisenkin sydän on herkkä ja vapaa. Heidän kohdaltaan häviää silloin kaikki muu, koko maailma menoineen siirtyy jonnekin kaukaisuuteen, he eivät kuule sen melua, vaan kuuntelevat oman ja toisen vastaan sykkivän sydämen ääntä. Tulevaisuus on selvänä edessä, unelmien siivet kantavat kauaksi.
Kesä oli kulunut kahden nuoren haaveiluissa, joilla ei ollut muuta määrää kuin sinä siinä ja minä tässä, ja meidän rakkautemme kohottaa kodin, jossa asuu koko elämän pituinen onni. Sinä kesänä oli vannottu valat, luvattu ikuista uskollisuutta.
"Voitko sinä lähteä kotoasi?" nuori mies kysyi.
"Minulla ei ole enää äitiä ja minua tarvitaan täällä," tyttö vastasi, "mutta sinun kanssasi minä olen valmis lähtemään... vaikka voisit sinä tulla meillekin. Osaisitkohan sinä tehdä maalaisten töitä?"
"Olen maalaisoloista lähtöisin, minulla olisi sija kotonakin."
"Miksi sieltä poistuit?"
"Sinua etsimään."
"Eikö siellä ollut?"
"Ei minua varten. Isä yritti järjestää, minä lähdin. Nyt hän ei enää siihen asiaan sekaannu, kutsuu takaisin."
Tällaisia keskusteluja käytiin nuoren Annikin aitassa. Siellä syysöisessä hämyssä kaksi sydäntä eli autuuden, joka on ollut nuorten osana aikojen halki.
"Pian minä sinua pyydän", nuori mies sanoi vakuuttavasti.
"Tee niin, minä en sinusta eroa", tyttö vastasi.
Syksyllä, kun lehdet varisivat puista ja maa alkoi kohmettua, nuori mies Aaretti astui lossin jykevän isännän luo. Hän tuli huolettomana ja iloisin ilmein kuin ainakin omaansa hakemaan. Asiansa hän esitti tuvassa, johon Annikkikin oli vartavasten jäänyt.
"Yhyh", isäntä myrähti kosinnan kuultuaan, "vai meinaa se koneen kuljettaja taloiseen taloon isännäksi".
"Ei meinaa. En minä kosi taloa, vaan tytärtä."
"Etkö laskene lipettiä komeillessasi. On niitä maankulkijoita täälläkin päin liikkunut. Kyllä ne tunnetaan."
"Minä en ole maankulkija, elätän itseni rehellisellä työllä ja jaksan pitää huolen vaimostanikin."
"Aja sinä vaan värkkiäsi, meidän talon tytär ei lähde sinun matkaasi."
Annikki, joka oli askaroinut lieden ääressä, kääntyi ja sanoi terävästi:
"Lähtee kyllä, kun on luvannut."
"Vai oikein luvannut. Mutta minä olen luvannut sinut toisaanne, ja se lupaus pitää."
"Ei pidä, isä. Minä en ole lupautunut muille kuin tälle miehelle."
Isäntä nousi istuimeltaan, suoristi kookkaan vartensa, ja hänen silmänsä leimahtivat.
"Tässä talossa ei kuulla muiden sanaa kuin minun."
Annikki kääntyi, hänen olemuksessaan oli jotakin isästä, samanlaista uhmaa ja voimaa.
"Kuultava on", hän sanoi, "minunkin mieltäni on kuultava tässä asiassa".
"Älä haastele tyhjää, tyttö! Ja tämä koneen sätkyttäjä lähtee nyt, tässä talossa ei ole enää pysähdyspaikkaa."
Annikki läheni isäänsä. Hänen äänessään kajahti syvä, vakavuus.
"Isä, älä tee näin, tulee turmio!"
Isäntä naurahti väkinäisesti, palaten sitten taas äskeiseen sävyynsä.
"Tästä asiasta ei puhuta enempää", hän sanoi päättävästi ja poistui kamariin.
Annikki syöksähti kosijansa syliin. Hänen silmänsä leimusivat vielä palavammin kuin isän äsken.
"Muista, me emme eroa", hän huudahti, painautuen lujasti nuoren miehen rintaa vasten.
"Ei. Sinä tulet mukaan, mennään minun kotiini, siellä, meidät otetaan vastaan."
Tyttö tuumi hetken, ja pian hänen mielessään kypsyt päätös.
"Ei, ei isän tahtoa vastaan. On toinenkin ratkaisu. Tule!"
Hän veti nuoren miehen ulos. Siellä seisoi Annikki, kone valmiina vierimään lautalle.
Samassa hän jo kiipesi koneeseen.
"Tule, pane käyntiin!"
Varovasti, hiljaisella vauhdilla kone solui lautalle. Neitoistui painautuneena sulhastaan vasten. Sitten lautta erkani rannasta.
Kun oltiin keskellä salmea ja lossi lipui hiljalleen tyyntä, kuultavaa pintaa, Annikki sanoi:
"Armas, nyt lähdemme yhdessä... Tämä salmi on syvä, kuka sen mitan tietäneekään. Paina tuota vipua, minä tiedän, että se siitä lähtee liikkeelle."
"Annikki, näinkö...?"
"Näin, rakas. Paina vipua!"
Hän kietoutui ylkäänsä kiinteästi.
"Me lähdemme nyt. Oletko valmis?"
Toinen laski kätensä vivulle, suuteli morsiantaan.
"Olen, Annikki, kaikki on selvää."
Pieni nykäisy, ja Annikki, kone, livahti lossilta syvyyteen.
Konetta ei koskaan nostettu. Ei maksanut vaivaa, järvi oli todellakin tavattoman syvä siinä paikassa. Se säilytti myös hallussaan kaksi rakastavaista.
Kuokka-Kalle.
Maantietä pitkin kävellä viipottelee mies. Hän on vanha, ei kuitenkaan ikäloppu, vaan ruumiillisen rasituksen ja jäsenkolotuksen runtelema. Jos hän olisi ollut herraspäivillä, sanottaisiin häntä kenties vasta vanhahkoksi tahi korkeintaan iäkkääksi. Mutta nyt hän on vanha, sillä kasvot ovat senkin sadassa rypyssä, niitä on pitkin ja poikin kuin jossakin kirjokudelmassa. Näistä kasvoista voisi joku asiaan innostunut saada vaikka uuden ryijynmallin, jolle voisi panna nimeksi esimerkiksi "ryppyinen naama". Miehen pää on omituisesti vinossa vasemmalle, kuin sinne päin kaatumaisillaan. Jäsensärky on käpristänyt sormet oman mallinsa mukaisesti: ne harrottavat mikä minnekin päin, ja koko vasen käsikin taitaa olla vähän tavattomassa asennossa.
Sellainen mies — tahi miehen jäte menee maantietä pitkin, viipottelee eriskummallisesti, kuten sanottu.
Mikähän tämmöinen mies on nimeltään?
Siinäpä onkin kysymys. Näin huonolla miehellä ei ole sukunimeä muuta kuin kirkonkirjoissa ja kunnalliskodin luettelossa. Mutta ristimänimi kyllä tiedetään, ja se on Kuokka-Kalle. Tuo "kuokka" on siinä ymmärrettävästi vain omavaltaisena lisäyksenä. Se ei ole papin antama, vaan jonkun kekseliään lähimmäisen, joka on halunnut tavalliseen Kalle-nimeen liittää jotakin ammatillista.
Kalle on ollut kuokkuri, oikein maan kuokkija. On oikeastaan vaikea sanoa, pidettäisiinkö tuollaista kuokkimista asiantuntijain piirissä varsinaisena ammattina, mutta Kalle on kuokkinut paljon maata, ja sen takia tuo lisäys hänen tavalliseen nimeensä on tullutkin.
Ei hän omaa maatansa ole kuokkinut, vaan torpan maata kylläkin, kun hän oli pienoinen pojanvesa, eikä kuokka oikein ottanut heiluakseen hänen käsissään. Sellaisia naskaleita varten ei ollut erikoisia kuokkia muuta kuin herrasväissä, joiden lapsilla, kun ne olivat työntuulella, oli erikoisia pieniä työaseita. Mutta niitä teki tehdas, ja ne oikeastaan olivat leikkikaluja. Sellaiset ihmiset kuin tämä Kalle eivät kuitenkaan tiedä leikistä mitään, heille alkaa elämän vakavuus melkein jo kehdosta.
Se sama vakavuus asetti Kallenkin käteen kuokan jo hänen aivan nuorina vuosinaan, jolloin hän vielä eli vanhempiensa torpassa. Sen torpan pieniä peltotilkkuja silloin kuokittiin, kun ei ollut auraa eikä hevosta, varsinkaan hevosta, jonka omistamisesta ei uskallettu uneksiakaan, eikä lainaamisestakaan tullut mitään, kun torpasta meni muutenkin paljon veropäiviä ja kun hevosen lainasta olisi mennyt lisää. Niin, siellä torpalla se kuokka ensi kerran joutui Kallen käsiin, mutta se oli hänelle liian raskas.
Ne veropäivät, ne taisivat lopulta sortaa koko perheen pois torpasta. Niitä tahtoi jäädä rästiin, ja isäntä sitten suuttui ja antoi häätökäskyn.
Kallen mieleen jäi torpasta kuokka, mutta se ei ollut mikään mieluinen muisto, kun se kuokka oli ollut niin painava. Sitten jäi vähän muutakin muistoa ja parempaa: tasainen, lyhyen nurmen peittämä pihamaa ja kummallisesti kimalteleva lahti, jonka rannalta Kalle oli nuppineulasta väännetyllä ongenkoukulla saanut särkiä ja joskus ahvenenkin. Vaikka köyhä ei elämässään näkisi niin jaloja metalleja kuin kulta ja hopea, on hänellä niistä vaistonvarainen käsitys. Kun Kalle näki lahden välkehtivän milloin keltaisen leimuavana milloin tummanvaalean hohtoisena, tiesi hän, että tuossa nyt on kultaa ja hopeaa. Ja se tietäminen jäi sieluun lähtemättömästi.
Sen jälkeen, torpalta lähdettyä, kun perhe hajaantui, Kallesta vasta tulikin Kuokka-Kalle, sillä hän kuokki — kuokki oman pienen älynsä ja maailman suuren älyn tähden. Maailma näet kaikkiviisaudessaan huomasi, ettei Kallesta ollut muuhun kuin kuokkimaan ja vähän laulamaan, hyvin vähän, sillä hän ei osannut muuta kuin ne harvat laulut, joita äiti oli torpan lehmää (silloin kun sellainen vielä oli) lypsäessään ja hänen sitä ripsuessaan hyräillyt, eikä yhtä lehmää lypsettäessä monta laulua tarvita.
Maailma kuunteli ne Kallen muutamat laulut, hymähti ja pani hänet kuokkimaan. Isot talot kuokituttivat vielä siihen aikaan soitansa. Ja näiden isojen talojen soilla Kalle, jolle maailma kaikessa kiireessään ei ollut kerinnyt muuta ammattia opettaa, sitten heilui Kuokka-Kallena. Aluksi siitä annettiin ruoka ja välistä vähän vaateriekaletta, mutta sitten keksittiin, että Kalle oli lyhytälyinen, ja pantiin hänet huudolle. Se oli mukava keksintö saada taloon kuokkamies, josta kunta maksoi.
Siellä isoisten soilla Kalle meni vähitellen vinoon, sellaiseksi kuin yllä on kuvattu, ruumiillisesti vinoon; henkisesti vinoksi hänet oli havaittu jo aikaisemmin, kuten myös on sanottu.
Sellaista on köyhän ja sittemmin hävinneen torpparin pojan elämä. Sellainen on mieron koulun oppikurssi.
Sen jälkeen maailma yhä edistyi ja valistui. Se perusti kunnalliskoteja — tahi oikeastaan aluksi vain vaivaistaloja. Vasta yhä voitokkaasti jatkuva edistys ja valistus antoivat näille taloille kunnalliskodin nimen.
Sellaiseen kotiin tämä Kuokka-Kallekin lopulta joutui. Ja sielläkin hän sai kuokkia. Häntä ei tosin pakotettu, kun pää ja kädet olivat vinossa, mutta häntä veti oma halu kuokokselle harjoittamaan kotona heikosti opittua ammattia. Maailmahan ei ollut opettanut hänelle mitään. Päinvastoin: maailmalle olivat unohtuneet hänen lapsena oppimansa harvat laulut. Se oli tapahtunut silloin, kun hänestä oli tullut ruumiillisestikin vino.
Ja nyt se mies kävellä viipottelee maantietä pitkin. Hänellä näyttää olevan kiire, vaikkei matka silti edisty siinä määrin kuin nuorelta ja terveeltä, joka tiensä vauhkona tekee. Se kiire on vain sisäistä, jota ulkonainen olemus ei jaksa seurata. Hän ei katsele ympärilleen eikä paljon eteensä, mennä viipottaa vain.
Vasta erään polun kohdalla hänen vaistonsa ikäänkuin heräävät. Hän katselee polkua, katselee maantietä eteen ja taakse, vilkaisee toiselle sivulleenkin. Hän on vähällä jatkaa matkaansa, mutta huomaa sitten polun taitteessa ison kiven. Se näyttää olevan tuntomerkki, joka kääntää hänet polulle.
Polku kiemurtelee harvan, solakan hongikon lävitse. Kulkijan mieleen tuntuu kohoavan muistoja: tässä oli ennen pientä petäjikköä, hyvin tiheää. Nyt on mustuneita kantoja, paljon kantoja, ja vähän solakoita honkia. Viipotteleva mies ei tiedä, että tänne on hänen maailmalla ollessaan ehtinyt kasvaa ns. kansallinen rikkaus, joka sitten on onnellisesti siirretty muualle. Mies ei sitä ymmärrä, hän kun on vain Kuokka-Kalle.
Sitten tulee eteen paikkoja, jotka miehen pitäisi tuntea, mutta nekin ovat nyt outoja. Aika ja ihmiskäsi ovat niitä muuttaneet. Pihamaan tasainen tanner näyttäisi olevan suunnilleen entisellään, mutta sekin on ikäänkuin pusertunut kokoon, kun asuinrakennusta on isonnettu.
Yhdessä kohdassa on sentään jotakin ihmeellisen tuttua. Siinä on nytkin lehmisavun jätteitä ja siltä samalta paikalta, näkyy lahden kultaa vipajava pinta. Mies unohtuu kauaksi aikaa katselemaan sitä.
Hänet herättää vasta naisen ääni, joka vähän värisevänä, kysyy:
"Mikäs mies te olette ja mitä te täältä haette?"
Toinen sävähtää. Hän mutisee katkonaisesti:
"En minä mikään... enkä mitään... minä menen... heti menen."
Mies lähteekin niin kiireesti, että hänen laiseltaan vaivaiselta raukalta tuskin sellaista vauhtia voisi odottaa. Eikä hän katsahda kertaakaan taakseen.
Illalla tulee pientilan isäntä kirkolta asioiltaan. Vaimo kertoo hänelle oudosta kävijästä.
"Ja kun minä peläten kysyin, mikä se on miehiään, niin se lähti kiireenvilkkaa mutisten vain jotain epäselvää. Mikähän lie ollut sellainenkin mies ja minne astihan lienee mennyt?"
"Vai täällä se kävi... ei se kovin pitkälle", vastaa mies... "Tuosta oli löydetty maantien varrelta vähän matkan päästä. Oli kuollut sinne kyljelleen kahden kiven väliin."
"Vai niin... luonnollisesti se kai oli lähtenyt?"
"Luonnollisesti. Ikä oli siihen loppunut. Se oli vain sellainen Kuokka-Kalle kunnalliskodista. Se on tähän syntynyt kun sen isä oli tässä torpparina."
Kuokka-Kalle oli löydetty vasemmalta kyljeltään siitä kivien välistä. Ilmankos hänen päänsä oli jo aikoja sitten kallistunut sille suunnalle.
Kansalainen kuolee.
Mies makaa vuoteessa hiljaa, tuskin kuuluvasti hengittäen. Vain välistä hän vetää pitkän, hieman korahtavan henkäyksen, joka on melkein kuin kuorsaus. Hiki kiiltelee hänen kasvoillaan kuin lasinen peite.
Ikkunain kaihtimet on laskettu puolitiehen, joten koko huoneeseen lankeaa epämääräinen valo. Se tuskin selittää tarpeeksi huoneen ääriviivojakaan, puhumattakaan kalustosta, joka on työnnetty vähän epätavalliseen järjestykseen, kuten usein tehdään potilaan maatessa kotona, semminkin heikon potilaan, joka kamppailee kuoleman kanssa.
Sairaanhoitajattaren valkea puku kuitenkin erottuu selvästi vuoteen viereltä. Hän katselee sairaan kiiltävän harmahtavia kasvoja, koettaen niistä lukea kuoleman mahdollista läheisyyttä.
Ovi aukeaa äänettömästi ja huoneeseen astuu nuori nainen, jonka kasvoilta voisi helposti, jos kaihtimet olisivat ylhäällä, havaita elämän terveen värin.
"Onko mitään toivoa? Sanoiko tohtori teille jotakin varmaa?" vastatullut kysyy.
"Ei hän sanonut, pudisti vain päätään, mutta minä arvelen, että tila on toivoton", hoitajatar vastaa.
"Onko sydän parka niin väsynyt?"
"On, kuoleman väsynyt."
"Kestääkö tätä vielä kauan?"
"Sitä on mahdoton sanoa, voi kestää useampia päiviä, mutta voi tulla loppu hyvinkin pian."
"Voi voi sentään, tämä on kamalaa, eikö teistäkin, sisar?"
"Minä olen niin tottunut tällaiseen."
"Voiko tähänkin tottua?"
"Kyllä, sehän on ammattia."
Nuori nainen tarkastaa hetken sairasta. Sitten hän pyytää hoitajatarta syrjemmälle.
"Sanokaa, sisar, olisiko minun jo tilattava surupuku?"
"Rouva tekee niin kuin haluaa, mutta eiköhän ehdi myöhemminkin, sitten... sitten, kun kaikki on ohitse. Vaikka eihän tämä ole minun asiani."
"Niin, mutta sisar ymmärtää. Sen surupuvun saa sitten sellaisen kuin saa. Ja minähän olen vielä nuori."
"Rouva ei sitten suotta kysy minun neuvoani."
Viereinen huone on kirjasto. Siinä liikuskelee hiljaa ja varovaisesti kaksi nuorta miestä. He katselevat joskus ikkunasta kevätpaisteiselle kadulle, mutta enemmän näyttää heitä kiinnostavan suuri kirjasto.
"Onko hän sisällä?" nuorempi kysyy.
"On kai", vanhempi vastaa, "miltähän hänestä nyt tuntuu? Piti hänenkin tulla tähän perheeseen. Siinä se nyt sitten on muutamien vuosien avioliitto."
"Mutta ovathan he olleet onnellisia."
"Hm, miten lie... Ukko nyt oli sellainen, nai ensimmäisen kerran liian nuorena ja liian vanhan ja rupesi keski-ikään päästyään kaipaamaan vaihtelua."
"Ei meillä ole ollut syytä sitä häneltä kadehtia."
"Ei toki. Mutta nyt hän on vaikeuttamassa perinnönjakoa. Muuten olisi ollut niin selvää."
"Eiköhän siitä sovita?"
"Tietysti sovitaan. Lisähenkilö on kuitenkin aina lisähenkilö. Hän vie puolet."
"Älä nyt huolehdi siitä. Kenties ukko ei kuolekaan. Hänhän on muuten ollut hyvissä voimissa eikä ole vanhakaan, vasta puolivälissä kuudettakymmentä."
"Lääkäri sanoi, että hän nyt menee. Se sydän, sydän..."
Hetken vaitiolo. Sitten nuorempi aloittaa:
"Jätämmekö me tämän asunnon hänelle?"
"Mitä hän tällä tekee, yksinäinen nainen. Sitäpaitsi hän voi pian mennä uusiin naimisiin ja..."
"Älä toki sellaista ajattele."
"Kyllä minä ne tunnen. Minä vanhimpana otan tämän. Maksan teidät toiset pois. Lieneehän tässä pesässä sen verran rahaa."
"Minä kuitenkin tahtoisin osan kirjastoa. Ethän, sinä sitä tarvitse."
"Sitä ei liikutella mihinkään. Tämä on komein kohta koko talossa."
"Vai niin. Minä vain ajattelin..."
"Sinun on turhaa ajatella, minä selvitän pesän."
Samassa lennähtää huoneeseen nuori tyttö. Hänellä näyttää olevan kova kiire, hän on päällysvaatteissaan.
"Hei pojat, kuinka ukko voi?" hän huudahtaa reippaasti.
"Sht, hiljaa", nuorempi veli tyynnyttää, "hänhän makaa viereisessä huoneessa."
"Kyllä minä sen tiedän, vaikken muistanut. Kun hän joskus ennen sairasteli, loikoi hän mielellään täällä, kirjojensa keskellä."
"Nyt hän ei kai enää tarvitse kirjoja", vanhempi huomauttaa.
"Älä, onko hän niin huono? En minä viitsi sitten mennä katsomaankaan. Erkki odottaa ulkona, minä vain poikkesin kysymään."
"Voisit sentään viipyä isäsi kuolinvuoteen ääressä", nuorempi veli huomauttaa.
"Enhän minä kuitenkaan tee häntä terveeksi. Ja Erkki odottaa. Hän on minusta kaikille ja kaikelle mustasukkainen. Minä menen nyt!"
"Mene sitten, lepakko", nuorempi poika sanoo tyytymättömänä.
Tyttö menee, ja veljekset jäävät pohtimaan asioita.
Heidän puhelunsa keskeytyy pian, sillä nuori nainen, vaimo, rientää huoneeseen. Hän on ollut eteisessä, jossa puhelin on soinut.
"Voi voi tätä puuhaa", hän touhuaa, "nyt on tänään soitettu jo toimistosta, sanomalehdistä ja radiosta. Kaikkialta on kyselty hänen vointiaan. Mistä ne joka paikassa tietävätkin, että hän tänään on huonompi. Sellaista se on, kun on kuuluisa."
"Mitä te sitten olette sanonut?" vanhempi veli kysyy.
"Niin kuin asia on. Voi voi, ettekö te voisi vastata, jos vielä kysytään. Minun pitäisi joutua ompelijattarelle."
"Pukuako te ajattelette?" nuorempi veli sanoo katkerasti.
"Totta kai minun täytyy sitäkin ajatella. Voi voi tätä onnettomuutta! Että pitikin nyt tällainen tulla."
Hän menee taas sairaan huoneeseen. Hänellä on todella kiire.
Vanhempi veli sanoo:
"Siinä sen näet. Hän huolehtii jo sopivasta surupuvusta. Nainen, nainen..."
Sanomalehden toimitus, jossa usein on kiirettä, kun täytyy pitää huolta koko maailman asioista. Milloin on missäkin maapallon kolkassa sota tai kapina, joista tulee ristiriitaisia tietoja: aluksi kumpainenkin puoli voittaa — omien tiedoitustensa mukaan — ja kaikki täytyy panna lehteen sopivassa järjestyksessä. Sitten kokoutuu yleismaailmallisia konferensseja pohtimaan aseista riisumista ja muita rauhan takeita, minkä ohella suurvallat harjoittavat ennenkuulumatonta varustelua. Tilannetta pidetään vakavana, valtiomiehet puhuvat heikosti peitettyjä uhkauksia, Euroopan tasapaino järkkyy, ja suursota on kenties ovella. Sanomalehdistön on tietysti, jos se aikoo pysyä aikansa tasalla ja säilyttää arvonsa, hoidettava tätä epävarmuuden tilaa.
Sen lisäksi tunnetut henkilöt täyttävät alituisesti vuosia ja toisia kuolee. Syntyvistä toimitus ei välitä, niistä voidaan puhua maksullisissa ilmoituksissa, mutta ihmiset ovat vähitellen oppineet pitämään nämä ns. iloiset perhetapahtumat omina tietoinaan.
Niin, sanomalehtien toimituksilla on puuhaa.
Nyt on juuri elämäkertojen ja täytettyjen vuosien toimittaja saanut tiedon, että eräs tunnettu kansalainen on kuolemankielissä — ei ole enää mitään toivoa. Hänen täytyy koota pöydälleen kaikki hakuteokset, joista voi saada, tietoja piakkoisesta vainajasta. Nuori vaimo on syvän surun vallassa, häneltä tuskin saa täydentävää ainehistoa, mutta poikien puoleen voi kääntyä sitten, kun hän tarkistaa kirjoitustaan, jonka juuri aikoo laatia.
Hän menee päätoimittajan luokse ja sanoo:
"Tunnettu kansalainen se ja se kuolee ennen aamua, joten hänestä on saatava nekrologi valmiiksi aikanaan, illalla kun on taas muuta työtä. Minkä kokoinen kuva ja miten paljon kirjoitetaan?"
Päätoimittaja miettii lyhyen hetken:
"Jaa, onhan hän ollut.." Pannaan kahden palstan kuva ja palsta tai puolitoista tekstiä.
Nekrologien kirjoittaja ryhtyy työhönsä.
Isossa toimistossa vallitsee virastomainen tunnelma. Kaikki huoneet ovat tyhjinä, lepäävät hetkisen äskeisten tuntien ponnistuksista. Koko toimiston henkilökunta istuu kahvipöydän ääressä. Virkailijakannalta katsottuna tämä on päivän tärkein ja toimeliain hetki. Sen kuluessa ehditään kertoa kaikki päivän uutiset..
Tällä kertaa se hetki on erikoisen tärkeä. Tiedetään, että pääjohtaja on hyvin heikkona. Lääkäri on sanonut, että on kysymys vain tunneista. Hyvänen aika, tämähän nyt on tapaus. Naisille se on varsinkin kohtalokas, mikäli heillä ei ole sopivaa pukua.
"Mutta eihän kirkossa tarvitse riisua päällysvaatteitaan", joku lohduttaa.
"Ai, se on totta", toinen ilahtuu.
"Entä jos kutsutaan hautajaisiin", kolmas huomaa..
"Ei meitä kutsuta", seuraava arvailee: "Hautajaisiin pääsevät vain korkeimmat herrat."
"Jos kuitenkin..."
"Ei meitä kutsuta. Hänen rouvansa on sanonut, että hautajaiset pidetään vain valituille."
"Mistä sinä sen tiedät, vastahan pääjohtaja on ollut sairaanakin muutamia päiviä."
"Niin, mutta hän oli jo vuosi sitten hyvin heikkona, ja silloin rouva oli sanonut."
"Hän on voinut muuttaa mieltään."
"Älä usko, kyllä minä häntä sen verran tunnen."
"No, hyvä on sitten."
Sen jälkeen koetetaan siirtyä muihin asioihin, mutta puhe kääntyy kuitenkin pian äsken esillä olleeseen tärkeään kysymykseen.
"Kenestä sinä nyt luulet tulevan pääjohtajan?"
Kysytty, jota pidetään koko viraston tärkeimpänä asiantuntijana, on olevinaan viisaan näköinen. Hetken mietittyään hän vastaa:
"Kansliapäälliköstä, kenestäpäs muusta."
"Ei se ole varmaa, onhan täällä muitakin ansioituneita..."
"Tahi ottavat sivulta."
"Eivät ota, saattepahan nähdä."
Kansliapäällikön huoneessa istuu päällikkö itse ja hänen seurassaan pari kolme muuta korkeampaa herraa. He ovat niitä, joiden ei sovi mennä yhteiseen kahvipöytään.
"Toivokaamme suotuisaa käännettä", kansliapäällikkö sanoo arvokkaasti ja huolestunut ilme kasvoillaan, "vaikka se taitaa nyt olla turhaa. Rouva vastasi tiedusteluuni, että on vain tunneista kysymys. Hän oli aivan murtunut."
"Kyllä se mies nyt menee", muuan korkea herra jatkaa.
"Tämä on jo niin mones kerta."
"Menee varmasti", toinen vaikutusvaltainen virkamies vakuuttaa. "Ei hän voi enää kestää."
Sitten seuraa kunnioittava hiljaisuus, jollainen tavallisesti on vainajille pidetyn muistopuheen jälkeen.
Herrat nousevat vähitellen lähteäkseen. Joku sanoo kansliapäällikölle:
"Onnittelen veljeä uuden nimityksen johdosta."
"So so", kansliapäällikkö vastaa hienotunteisesti, "eiköhän ole liian aikaista!"
"Eikö mitä..."
Herrat poistuvat käytävään. Siellä he ennen huoneisiinsa hajautumista vielä supattelevat keskenään:
"Näitkö, miten hyvä mieli, sille tuli onnitteluni jälkeen? Ei osannut edes salata."
"Niin, niin, tietäähän sen."
"Mutta entä jos se ei saisikaan nimitystä?"
"Voisi niinkin käydä."
"Se olisikin tapaus."
"Olisi."
Mies makaa vuoteessa hiljaa, tuskin kuuluvasti hengittäen. Sairaanhoitajatar pitelee melkein lakkaamatta hänen valtimostaan ja antaa tämän tästä sairaalle ruiskeen.
Mies ei ole vielä kuollut, mutta lääkäri on sanonut, että on vain tunneista kysymys.
Napoleon pommisateessa.
Mr Simpsonin vahakabinetti oli siirretty maan uumeniin, lontoolaisen talon kellariin. Paikka oli pimeä, ahdas ja luolamainen, kuuluisat vahahenkilöt oli pistelty sikin-sokin, toiset pitkin pituuttaan kostealle permannolle.
"Miksi meitä näin rangaistaan?" Napoleon murisi nousten istumaan, "minulla on aina ollut hyvin vähäinen levon, tarve ja nyt minua pidetään loikomassa täällä pimeässä ties miten pitkät ajat."
"Sire, jos minä saan sanoa", kuuluisa Jack Halkaisija, huomautti, "ei meitä ole tuotu tänne levon vuoksi. Teidän majesteettinne ei ymmärrä englantia..."
"Ei, minä olen puhunut Englannin kanssa vain asein. Sitäpaitsi minulla on aikoinaan ollut tärkeämpääkin tehtävää kuin kielten opiskeleminen. Minä hallitsin ranskalaisia, mutta minun ranskankielen taitonikin oli aika tavalla häälyvä, vihapäissäni minun täytyi kiroilla italiaksi."
"Aivan niin, Sire. Minä pien kuullut kabinetissa käyneiden puheista, että nyt on sota ja meidät on tuotu tänne suojaan."
"Sota! Ovatko Englanti ja Ranska taas sodassa Saksan, kanssa? Ampuuko saksalainen Lontoota?"
"Ampuu kyllä — ilmasta."
"Mitä! Ilmasta! Voisin ymmärtää, jos olisi tapahtunut maihinnousu. Sellaista minäkin suunnittelin. Nyt jo voitaisiin osata tuo temppu."
"Ehkä osataankin, mutta nyt pommitetaan lentokoneista, Sire."
"Kummallista. Onko sotataito niin paljon edistynyt? Lentäminen oli tosin jo Leonardo da Vinoin vuosisatojen takainen unelma, mutta minä en kiinnittänyt siihen huomiota, se tuntui utopialta."
"Nyt se on todellisuus, Sire, oli jo viime maailmansodassa."
"Niin kyllä, mutta minä en uskonut siihen. Ajattelin, että ilmasota on joutavaa kokeilua, jolla ei tule olemaan menestystä... Vai sillä tavalla. Nyt minä lähden täältä. Teillähän on jonkinlainen siviilipuku, vaihdetaan vaatteita."
"Nykyisin on täällä turvallisinta, Sire."
"Hassutusta. Olenko minä milloinkaan välittänyt turvallisuudesta. Riisuutukaa!"
"Sire, minä en mielelläni esiintyisi teidän pukimissanne..."
"Vai niin. Minä olin sentään suuri keisari, vaikka minulle ei ole suuren nimeä suotu; historia on minun jälkeisenäni aikana ollut siinä suhteessa tarpeettoman kitsas. Te olitte vain himomurhaaja, on siis suuri kunnia teille, että minä... No, joutukaa, minä olen tottunut käyttämään väkivaltaakin."
"Minun siis täytyy..."
Jack Halkaisija riisuutui, ja Napoleon puki ylleen hänen vaatteensa. Ne olivat väljänpuoleiset, vaikka vahakabinetin Napoleon oli suurempi kooltaan kuin keisari oli ollut luonnossa. Kuka nyt olisi uskonut luonnollisen kokoista Napoleonia oikeaksi.
"Näkemiin", keisari sanoi pukeuduttuaan. "Minä palaan sitten, kun olen nähnyt tarpeeksi. Eihän minua nyt täällä tarvitakaan, kun me emme ole näytteillä."
"Menettekö suoraan Ranskaan, Sire?" entinen suurhuijarin maineen saavuttanut Humboldt kysyi keisarin kulkiessa hänen ohitseen.
"Tietysti, minä en nyt oikein viihdy Englannin maaperällä."
"Viekää terveisiä Pariisiin, Sire."
"Teiltäkö? Minä en ole milloinkaan liikkunut huijarien asioilla, vaikkapa he olisivat olleet maanmiehiänikin. Sitäpaitsi ennen teitä ja teidän jälkeenne on ollut paljon suurempia lurjuksia, joten en ymmärrä, miksi juuri teidät on tänne hilattu."
Humboldt jäi hämilleen, ja Napoleon poistui.
Pariisin pehmeätuntuinen yö oli päässyt puolitiehen. Ensimmäiset lehdet putoilivat bulevardien puista leijaillen hetkisen tyvenessä ilmassa ja vaipuen sitten äänettömästi maahan. Oli hiirenhiljaista ja pimeää, ei valon tuikahdusta mistään. Valtavat rakennusten rivit seisoivat kuin kuoleman asuinsijat.
Napoleon liikkui synkässä ja mykässä yössä. Kaupunki oli muuttunut melkein tuntemattomaksi, vain jotkut vanhat rakennukset johtivat mieleen hänen aikansa Pariisin, mutta niidenkin ympäristö oli osittain muuttunut. — Kotvan matkaa toista vuosisataa, onhan maailman täytynyt mennä eteenpäin, selvä se. Ei vain ole tullut seuratuksi, kun olin niin väsynyt ja voipunut lähtöni hetkellä... ne vuodet siellä St. Helenassa mursivat väkevän hengen. Pariisista on tullut suuri ja komea... mutta miksi se on niin pimeä ja kuollut? Tokko täällä lainkaan asuu ihmisiä? Onko tästä jo minunkin aikanani niin iloisesta ja elämänhaluisesta ihmispesästä tullut kuolleiden kaupunki? Sota! Aivan niin, mutta mitä sillä on tekemistä siviili-ihmisten elämän kanssa. Kyllä minä tunnen sodan. Minä tulin hyvin moniin kaupunkeihin voittajana, ja niiden elämä sai jatkua tavalliseen tapaansa. Sitäpaitsi: eihän täällä ole jälkeäkään sodasta, on vain kuin rutto olisi surmannut koko kaupungin asukkaat... Ah, vihdoinkin joku ihminen!
Hän kiiruhti kadun kulmauksessa seisovan miehen luo.
"Monsieur, oletteko ainoa tämän kaupungin asukas?"
"Ei, en minä ole tämän kaupungin asukas — enää. Olen Aristide Briand..."
"Ah, tiedän, tiedän, tunnenhan minä toki myöhemmän ajan ranskalaisia valtiomiehiä. Oletteko tekin nykyisin jossakin vahakabinetissa?"
"En toki. Niihin liitetään vain petkuttajia, himomurhaajia ja muita saman luokan kuuluisuuksia..."
"So, so, herra Briand, minä olen ollut vahakabinetissa, vaikka olen hallinnut Ranskaa."
"Älkää pahastuko, herra Bonaparte, englantilaiset tekevät joskus poikkeuksia? Ehkä he ovat ottaneet teidät sinne entisenä kukistuneena vihollisenaan. He ovat aina ylvästelleet jalomielisyydellään voitettuja kohtaan."
"Entä Versaillesin rauha?"
"Silloin me kaikki voittajat olimme sokeita."
"Ranskaa minä ymmärrän. Se oli saanut nähdä saksalaiset kaksi kertaa Pariisissa vähän yli puolen vuosisadan kuluessa. Ensimmäisen kerran silloin, kun minut halpamaisesti jätettiin Englannin vangiksi ja toisen kerran minun heikkolahjaisen sukulaiseni ja jäljittelijäni Napoleon III:n joutuessa tekemään lopputilitystä. Niin mitättömän miehen ei olisi pitänyt olla ylpeä. Saksalaiset kukistivat tämän pienen keisarin, ja he kukistivat minutkin lopullisesti. Olin jo voittamaisillani Waterloon taistelun, kun ukko Blücher ajoi saksalaisensa tuleen Wellingtonin avuksi ja sitten..."
Samassa alkoi kuulua tahdikasta astuntaa. Se kajahteli oudosti tyvenessä yössä, ja askelten kaiku kimmahteli kivitalorivien seinistä.
"Mitä tuo on?" Napoleon kysyi, "ranskalainen partioko?"
"Ei, vaan saksalainen", Briand vastasi.
"Mitä! Ovatko saksalaiset taas täällä? Kolmannen kerran sitten minun päivieni, eivätkä ranskalaiset ole kertaakaan päässeet Berliiniin."
"Kohtalo on ollut Ranskalle kova. Meidät on lyöty perusteellisesti. Maa on miehitetty."
"Edellisen Euroopan sodan te voititte. Mikä teihin nyt on mennyt? Olette tainneet pitää konferensseja."
"On pidetty niitäkin."
"Historia ei välitä konferensseista."
Partio kulki ohitse. Napoleon katseli sitä kuunnellen astunnan tahtia.
"Fredrik Suuren paraatimarssin ne yhä vielä muistavat. Eivät luovu siitä edes sodankaan aikana," hän mutisi.
Hän katseli vielä kotvan partion perään ja jatkoi sitten:
"Mutta sanokaa, herra Briand, mitä merkitsee tämä pimeys ja hiljaisuus? Tokko Pariisissa onkaan enää asukkaita?"
"On kyllä, monsieur Bonaparte, mutta kukaan ei saa yön aikana liikkua kaduilla, eikä kaupungissa saa näkyä pienintäkään valon pilkahdusta. Näin on tarpeellista lentoaseen varalta. Kohteita ei saa ilmaista. Ilmavaara on aina olemassa."
Napoleon jäi miettimään; Hänen otsansa painui syviin ryppyihin, ja, käsi sukelsi tunnettuun asentoon liiveihin.
"Onko lentoase tehoisa?" hän vihdoin kysyi yhä ajatuksiin vaipuneena.
"Se on hirvittävää. Minun rauhanystävänä...".
"Todellakin", Napoleon keskeytti terävästi, "tehän saitte Nobelin rauhan palkinnonkin, mutta teidän aatteenne on taitanut menestyä huonosti."
"Valitettavasti rauhanystävien sanat ovat kaikuneet kuuroille korville. Maailman valtiaat ovat aina vain valmistelleet sotaa. On keksitty mitä kauheimpia aseita ihmisten tuhoamiseksi, hirmuisia panssarivaunuja ja pommikoneita, ja niitä he nyt käyttävät valmistaakseen kansoille onnen ja rauhan, kuten he ilmoittavat."
"Onnea ja rauhaa minäkin halusin, mutta minut pakotettiin sotaan."
"Niin nytkin kaikki sanovat: heidät on pakotettu, ja sitä tulevaista ihanaa rauhantilaa he valmistavat tuhoamalla massoittain elävää ihmisvoimaa ja vaatimalla toistensa ehdotonta antautumista."
"Voitettu on yleensä antautunut, mutta ehtoja sille on asetettu. Mitä on ehdoton antautuminen?"
"Sen saamme nähdä, kun sota joskus loppuu."
Napoleon vajosi taas pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Sitten hän lausui hitaasti ja painolla:
"Jos liekin maailma minun ajoistani paljon edistynyt, niin ei se näytä viisastuneen."
"Kyllä, herra Bonaparte, se on viisastunut ainakin ihmisen tuhoamisessa. Nyt se hävittää rauhalliset kansalaiset, heidän kotinsa ja koko kulttuurin."
"Mitä te puhutte? Kulttuurin ja siviiliväestönkin? Onko ihmiskunta palannut alkukansojen tai hunnien sodankäyntitapoihin?"
"On varmasti. Hävitys on vain nyt perinpohjaisempi."
Ilma-ase on raateleva ja nyt on enemmän hävitettävää, sillä maailma on vuosisatojen aikana ehtinyt rakentaa paljon."
"Minä haluan nähdä nykyisen sodan jälkiä!"
"Sopii mainosti. Pistäytykäämme katsomassa joitakin rauniokasoja, jotka ennen olivat kukoistavia kaupunkeja."
He siirtyivät erääseen Pariisin esikaupunkiin. Siinä oli tuhoutuneita kortteleita, soraläjiä ja niiden keskellä aavemaisesti törröttäviä seiniä.
"Näissä taloissa on varmaankin asunut ihmisiä. Missä he nyt ovat?" Napoleon kysyi.
"Osa heistä on kaivettu ruumiina raunioista, osa on pelastunut pakenemalla maanalaisiin pommisuojiin. Nyt he ovat kodittomia."
"Mitä nämä ihmiset ovat tehneet? Ovatko he taistelleet?"
"He ovat tehneet työtä. Tämä on työläisten kaupunginosa."
Napoleon mietti.
"Työtä, sanotte työtä, ei se ennen ollut rikos."
"Ei se ole nytkään omassa, vaan kylläkin vihollisvaltakunnassa. Työmiesten avulla lentokoneetkin on saatu-aikaan, ja heitä juhlitaan omissa maissaan, mutta vieraassa maassa he ovat vihollisia. Ehkä herra Bonaparte haluaa nähdä vielä lisää."
He kävelivät erästä Milanon bulevardia. Siinä seisoi Napoleonin patsas.
"Katsokaahan, herra Briand, tällaista on oikea kulttuuri. Milanolaiset ovat pystyttäneet minulle patsaan, vaikka minä tulin heidän kaupunkiinsa valloittajana."
"No, kenties se on vain matkailumainosta. He ovat pystyttäneet patsaita useille kuuluisille henkilöille, jotka ovat käyneet heidän maassaan. Katselkaamme vähän ympärillemme."
Ympäristö näytti täysin kuolleelta. Se sopi mainiosti tällaisten aaveiden oleskelupaikaksi.
"Minkä vuoksi tämä hävitys? Onko Milano ollut edes sotatoimialuetta?"
"Ei kylläkään, mutta nykyinen sota on totaalista, se tuhoaa kaiken."
"Tällaista siis on teidän kuuluisa edistyksenne. Sota on aina ollut julmaa, vaikka runoilijat ovat joskus koettaneet antaa sille romanttisen hohdon. Mutta näin järjettömän tuhoisaksi se on tullut vasta sitten, kun Euroopalla on ollut vakituiset Haagin rauhantuomioistuimensa, kun se on jakanut rauhanpalkintoja ja kun koko maailma on kokoontunut Kansainliittoon. On kerskuttu korkealla, kulttuurilla, mutta taantunut se on minun ajoistani. Silloin käytiin sotaa vain armeijoilla, nyt isketään salakavalasti rauhallisten ihmisten asuinsijoihin... Ei, minä haluan jo takaisin lontoolaiseen kellariini."
"Minä saatan teitä, herra Bonaparte."
Lontoo oli myös eräiltä osiltaan aavekaupunki. Napoleon katseli tuhoutuneita kortteleita vaiti ja mietteissään. St. Paulin katedraalin kohdalla hän pysähtyi.
"Minä olin aina hyvä katolilainen, vaikkei minulla ollut aikaa käydä kirkossa. Ja olinhan minä uskonvapauden puoltaja. En voi ymmärtää, miten on voitu vaurioittaa tällaista kulttuurimuistomerkkiä, vaikka se onkin vääräuskoisten kirkko."
"Jos sotaa vielä kestää kauan, kuten voidaan otaksua, on Euroopan kulttuurista jäljellä vain kalpea muisto."
Myöhäinen kuu oli noussut ja loi himmeää; valoaan myterään yöhön. Samassa alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja heti särähti, hälyty seireenin vaikertava ääni.....
"Nyt saamme nähdä pommituksen", Briand huudahti.
Kadulle ilmestyi yhtäkkiä elämää, ihmisiä kiiruhti taloista tulvimalla. Kauan he eivät kuitenkaan viipyneet kadulla, vaan katosivat jonnekin maan uumeniin. Sitten jyrinä läheni; sekaantuen kolkosti hälytyslaitteiden voivotukseen. Taivaalla näkyi parvi suuria lintuja, ja jostakin kohdistettiin niihin murhaava tuli. Joitakin hyökkääjiä lähti kieppumaan alas; mutta toiset pääsivät kaupungin ylle, ja hirmuinen, korvia särkevä jytinä kuului maasta. Siihen sekaantui sortuvien rakennusten ryske ja pauke. Koko seudun täytti helvetillinen jylinä. Tällaista kesti jonkin aikaa, sitten kaikki taas hiljeni.
"Nyt odotetaan uutta aaltoa", Briand sanoi.
Mutta sitä ei tullut, vaan puolen tunnin kuluttua annettiin vaaraohi-merkki. Kokonainen kortteli oli murskana ja toisia oli pahasti vaurioitunut. Nopeasti riensi paikalle palokuntia ja sotilaita ambulanssiautoineen, raunioita alettiin kaivaa. Ihmiset näyttäytyivät hetkeksi kadulla, sitten he painuivat nopeasti ja hiljaisina asuntoihinsa, ne, joilla vielä oli asunnot. Raunioiden vaiheilta kuulut itkua ja voihketta.
"Voi Eurooppaa ja voi sokeata ihmistä", Napoleon huokaisi hiljaa.
Kun aamun ensimmäinen säde tuikahti valaisemaan hävityksen jälkiä, oli raunioista kaivettu suuri määrä ruumiita. Muuan pommi oli osunut suojahautaan, ja kaikki sinne turvautuneet olivat tuhoutuneet. Eräälle aukiolle oli ladottu joukko kylmenneitä naisia.
"Maailma on tullut hulluksi, se hävittää ihmiskunnan äidit", Napoleon sanoi katkerana.
"Mutta kaikki kehuvat valmistavansa ihmiskunnalle onnellista tulevaisuutta."
"Ihmiskunta ei suinkaan olisi kaivannut sitä onnea... Hyvästi, monsieur Briand, minun aatteeni ei pätenyt maailmassa, eikä näy päteneen teidänkään aatteenne. Palatkaamme nykyiseen olotilaamme."
Kaukainen joulu.
Eurooppa oli silloin tulessa, sen manterella jylisivät tykit. Riehui parhaillaan ensimmäinen maailmansota. Elämä oli katkeraa, surullista ja epävarmaa. Pieni Suomi ei ollut sodan jaloissa, mutta sitä painoi raskas sorto, monien vuosien kuluessa yhä yltynyt. Venäjän tsaarivallan raskas nyrkki oli antanut monta iskua ja valmistautui aina vain uuteen hyökkäykseen maamme lakeja ja niitä puoltavia kansalaisia vastaan.
Venäläinen sortovalta oli sulkenut suomalaisia miehiä vankiloihin ja kuljettanut Pohjois-Venäjän tai Siperian kaukaisiin kuvernementteihin. Siellä he asuivat, maansa oikeuksia puolustaneet miehet, enimmäkseen kurjissa majoissa, ventovieraiden ihmisten keskellä, jotka useimmiten eivät ymmärtäneet, miksi nuo miehet, oudot kieleltään, mieleltään ja tavoiltaan, oli lähetetty heidän seuduilleen. Sinne oli ennen tullut varkaita ja muita rikollisia, joita varsinkin nyt oli tulvinut paljon sotatoimialueilta, mutta nämä olivat rehellisiä, hyvänsävyisiä ihmisiä, aivan toisenlaisia kuin entiset. Vähitellen heihin totuttiin, huomattiin heidän tulleen erilaisista oloista ja koetettiin olla heille ystävällisiä ja ymmärtää heitä. Mutta juopa oli sittenkin liian syvä heidän ja alkuasukasten välillä, uudet tulokkaat jäivät omaan yksinäisyyteensä.
Pieni siperialainen paikkakunta, jonka nimeä tuskin moni venäläinenkään oli kuullut mainittavan, vietti hiljaiseloaan monen sadan virstan päässä pohjoiseen Siperian rautatiestä. Sille oli jolloinkin annettu kaupungin vaativa nimi, koska oli mahdollisesti toivottu siitä pohjois-siperialaista kauppapaikkaa, jota siitä kuitenkaan ei tullut. Ainoastaan vielä kauempana asuvat ostjakit ja samojedit meloivat sinne joskus jokea pitkin mukanaan petoeläinten taljoja, jotka he vaihtoivat ruutiin ja lyijyyn valtion varastosta. Mutta sekin loppui, sillä pristavin apulainen, varaston hoitaja, kavalsi sen ja myi muualle. Aikoinaan oli sinne karkotettu Puolan kapinallisia, jotka olivat rakentaneet "kaupungin" ainoan kivitalon, mutta sekin oli jo rauniona ja odotti vierähtämistä korkealta rantaäyräältä keltavetiseen Ob-jokeen. Keväisin Ob tulvi kymmenienkin virstojen laajuudelle ja pakotti pienen yhdyskunnan asukkaat käyttämään venettä jokapäiväisissä liikunnoissaan, kesällä sitä pitkin rytkytti silloin tällöin siipilaiva pitäen yhteyttä ulkomaailman kanssa, ja talvella kulki muutama pitkä hevoskaravaani kuudensadan virstan matkan edestakaisin läänin pääkaupunkiin hoidellen "kaupungin" vaatimatonta kauppavaihtoa. Mutta ennen jäiden lähtöä oli parin kuukauden kelirikkokausi ja toinen samanlainen syksyllä, kun vesi madaltui siinä määrin, että laivojen kulun oli lakattava.
Tällä Jumalan unohtamalla paikkakunnalla — kuten asukkaat itsekin sitä nimittivät — jolla ei menestynyt mikään kasvullisuus lukuunottamatta perunaa, mikä selän lyhyen kesän vuoksi jäi puolikasvuiseksi, asui suomalainen mies, isänmaassaan isännöivän väkivallan sinne lähettämänä. Hänen majaansa poikkesi harvoin vieras.
Ja sitten tuli joulu, toinen suomalaisen miehen pakollisella matkalla. Edellisen hän oli viettänyt kuvernementtikaupungin vankilassa. Siihen ei ollut mahtunut mitään juhlan tuntua. Hän oli tosin pukenut puhdasta päälleen ja koettanut oleutua joulun tunnelmaan, mutta tavannut vain muistoja, pitkän sarjan muistoja entisistä onnellisista jouluista. Ympärillä oli häärinyt puolenneljättäkymmentä miestä, joista yksikään ei ollut tietänyt joulusta mitään. Venäläisten joulujuhla oli vasta kolmetoista päivää myöhempään, eivätkä ne vallankumoukselliset, joita vankikoppi oli täynnään, antaneet sille minkäänlaista merkitystä. Yksinäinen suomalainen mies oli elänyt muistoissaan ja ennen kaikkea hän oli muistanut sen tosiasian, että suomalainen, olkoonpa hän mielipiteiltään mikä tahansa, sittenkin kunnioittaa kristikunnan suurinta juhlaa. Joku nuorukainen saattaa vielä uhmailla, että päivä kuin päivä, mutta sisimmässään hänkin tuntee joulun arvon ja merkityksen, ja tultuaan vanhemmaksi ja saatuaan lapsia hän niiden kanssa, eläytyy joulun varsinaiseen tunnelmaan. Tämän kansan sisimmässä asuu syvästi tunteva kristillinen mieli. Tietysti joululla on ulkonaistakin viehätystä ja sitä seuraa joukko perinnäistapoja, mutta sen kristillistäkään merkitystä ei täällä ole kielletty milloinkaan.
Yksinäisen suomalaisen miehen siperialaisessa vankilassa viettämää muistojen välittämää joulua oli häirinnyt joidenkin kopin asukkaiden tappelun vaiheille kehittynyt kovaääninen mekastus, mutta sitten myöhään yöllä, kun kaikki toiset olivat vaipuneina uneen, hän oli maannut kauan valveilla lattiavuoteellaan ja anonut siunausta ja tukea kansalleen, joka nyt eli kohtalon kovia hetkiä. Ja hänen sielussaan oli vallinnut vakava rauha.
Nyt oli toinen joulu, aattopäivä, ja yksinäinen mies oli viettänyt lähes vuoden Siperian korvessa, kaukana kulttuurista ja myöskin meluisasta maailmasta. Kuinka monta kertaa hän olikaan joutunut ajattelemaan, että istuisi mieluummin kotimaan vankilassa täysin kiviseinien sisällä kuin täällä rajoitetussa vapaudessa. "Kaupungista" ei saanut poistua, ja minnekäpä siitä olisi mennytkään, kun ympärillä oli vain kappale tasaista aroa ja sen takana metsää loppumattomiin. Koko tämän sallitun elintilan kiertäminen kesti vajaan neljännestunnin, ja sillä kierroksella tuli vastaan tylsäilmeisiä ihmisiä, osatovereita, yksinäisyyden painamia hekin.
Ennen oli jouluaaton aamupäivästä ollut kiirettä. Eipä silti, ettei asioitaan olisi ehtinyt toimittaa aikaisemminkin, mutta tuo kiire ikäänkuin sisältyi jouluaaton luonteeseen. Sen täytyi olla, jotta illan herkistyminen olisi ollut sitä täydellisempi. Täällä ei ollut mitään tehtävää. Ei edes joulukuusta voinut hankkia, sillä ympäristö kasvoi vain mäntyä ja kauempana jonkin verran kituvaa koivua. Huoneensa yksinäinen mies sentään jouluaaton aamuna siisti ja asetti pullonsuihin kaksi kynttilää, jotka hän oli saanut hankituksi ja joiden oli korvattava puuttuva joulukuusi. Illansuussa hän järjesteli joitakin elintarvikkeita, sillä jouluillallinen oli saatava, vaikkapa puutteellisempikin. Muistojen joulu oli tuleva tästäkin, ja kuka tiesi, kuinka monta niitä vielä mahtoi olla edessä, sillä sotaa tuntui kestävän hirvittävän kauan ja hänen tuomionsa oli sotatilan loppuun Suomessa.
Aikaisemmin päivällä puhaltanut raju vitilunta juoksettava pohjatuuli oli tyyntynyt. Nyt pakkanen takoi vasarallaan hatarahkon majan nurkkapieliä, mutta sisällä tuntui raukaiseva lämmin, sillä niillä main joka asumuksen kalustoon lukeutuva rautakamiina oli tulikuuma. Kun pakkanen siellä kohosi ylen korkealle, eivät uunit jaksaneet pitää yllä lämmintä huolimattomasti kyhätyissä majoissa, vaan tuli paloi kamiinoissa yhtämittaa; öisin joku vaari tai mummo huolteli tulta ja nukkui sitten päivänsä uunin päällä. Yksinäisen miehen täytyi lämmittää kamiinaansa yölläkin; muuten saattoi aamulla olla nenä tai korvanlehti valkoisena, paleltuneena.
Kamiina hehkui nyt punaisena huokuen huoneeseen lämmintä ja heittäen siihen himmeän valon. Juuri kun majan asukas oli aikeissa sytyttää vaatimattoman joulupöytänsä kynttilät, astui sisälle outo mies. Taikka ei hän sentään aivan outo ollut, sillä suomalainen oli tavannut hänet ohimennen siperialaisen kuvernementtikaupungin vankilassa, jolloin oli selitetty, että hän oli varas. Mies oli ruumiiltaan hintelä, hänellä oli musta, aaltoileva tukka, tumman-kalpeat, jokseenkin säännölliset kasvot. Hän olisi voinut olla jopa miellyttävän näköinen, ellei silmien vilkuva ja harhaileva katse, joka hetkessä näytti tekevän hänelle tunnetuksi koko ympäristön, olisi liittänyt miehen olemukseen jotakin epäluottamusta herättävää. Suomalainen oli nähnyt hänet kuljeskelemassa "kaupungin" kaduilla, hän oli siis, oltuaan aikaisemmin jossakin muualla, saanut siirron sinne.
"Anteeksi", mies sanoi lyhyesti tervehdittyään, "minua vähän hävettää tulla teidän luoksenne sellaiselle asialle..."
Ja sitten hän kierrellen ja kaarrellen omituisella kurkkuäänellä ja venäjää murtaen selitti joutuneensa pulaan, kun valtion maksama elatusraha ei riitä, eikä hänellä ole millä maksaa asuntonsa, ja ruokavaratkin loppuvat. Samalla hän loi ahnaan katseen pöytään, jonka olemassaolon hänen vaaniva katseensa nähtävästi oli kohta keksinyt. Yhteen menoon hän ilmaisi syynkin, miksi hän oli tullut juuri tänne: hän ei mielellään pyydä venäläisiltä, kun hän ei itsekään ole venäläinen, vaan latvialainen.
Kesken miehen selittelyjen koputettiin oveen. Eteisessä oli vartija, jolla ohjesäännön mukaan oli oikeus milloin tahansa yöllä tai päivällä käydä karkotettujen luona vakuuttautumassa, että he olivat paikalla. Vartijoita ei yleensä päästetty sisälle, vaan näyttäydyttiin heille ovella. Tämä oli kuitenkin toista maata kuin tavalliset vartijat. Hän oli haavoittunut sotilas, joka toipilaana oli lähetetty väliaikaiseksi vartijaksi. Hän oli jonkin verran valistunut mies, jonka kanssa voi jutella asioista. Suomalainen sulki hetkeksi ovensa ja jäi eteiseen puhelemaan, pyysi sisällekin, mutta toisella kuului olevan kiire.
Kun suomalainen palasi huoneeseensa, oli äsken tullut vieras lähtöpuuhissaan. Hänelle oli yhtäkkiä tullut kiire, oli muistanut, että hänen on vielä käytävä erään tuttavan karkotetun luona, ja ilta alkoi olla jo myöhäinen. Tämä äkillinen kiirehtiminen herätti suomalaisen epäluulon. Samassa hän huomasi pöytälaatikkonsa, joka äsken vielä oli varmasti kiinni, nyt olevan vähän raollaan. Hän vetäisi sen auki, sen nurkassa olleet pari seteliä olivat kadonneet.
"Vai sillä tavalla", hän sanoi jäyhästi lävistäen varkaan katseellaan, "pitääköhän minun huutaa takaisin vartija, joka juuri poistui".
"Mistä syystä?" varas koetti sanoa luonnollisella äänellä ja ikäänkuin ihmetellen, vaikka hänen syrjään vilkuva katseensa ja levoton olentonsa ilmaisivat hänet.
"Itse tiedätte. Pankaa setelit samaan paikkaan, mistä ne otitte, niin asia saa jäädä. Minulla on nyt joulu, enkä minä halua kenellekään mitään ikävyyttä — en edes varkaalle."
Varas epäröi hetken, mutta täytti sitten käskyn. Hän näytti nyt olevan aivan melto ja tahdoton mies.
"Onko nyt joulu?" häh kysyi hetkisen kuluttua hiljaisella äänellä.
"Minulla on, olen luterilainen."
Varkaan kasvoille häilähti ilme kuin olisi hän muistanut jotakin tai ainakin koettanut johdattaa mieleensä kaukaista, ammoin ollutta tapahtumaa.
"Minäkin olen luterilainen", hän sanoi sitten, "vaikka en ole sitäkään muistanut enää aikoihin".
Suomalaisen mieli lämpeni. Tuo mies oli rikollinen, hän oli juuri varastanut ja siten osoittanut pahoja taipumuksiaan, mutta hänkin oli ihminen, maailman murjoma ja kenties pohjaltaan hyvin onneton.
"Istukaa kanssani aterioimaan, jakakaamme tämä vaatimaton jouluillallinen."
Varas katsoi nyt ensi kerran suoraan toista silmiin. Hän näytti olevan ymmällä ja sopersi jotakin käsittämätöntä. Suomalainen saattoi hänet pöydän ääreen ja painoi istumaan.
"Teillä ei ehkä pitkään aikaan ole ollut joulua."
Kyynelet tulvivat vieraan silmistä, ja hetken perästä hän nyyhkytti ääneen. Pitkään aikaan hän ei puhunut mitään, mutta myöhemmin, mielensä tasaannuttua, hän kertoi köyhästä kodistaan, josta hän aikaisin oli joutunut maailmalle. Ei sielläkään ollut vietetty joulua, mutta äiti oli joskus hänen pienenä ollessaan puhunut Vapahtajasta ja maailman valkeudesta. Mitään valkeutta hän ei kuitenkaan ollut maailmassa havainnut. Hänelle se oli aina ollut pimeä, ja ynsyrjäinen.
He istuivat kauan yhdessä, suomalainen mies ja muukalainen varas, sinä jouluaattona. Suomalainen ymmärsi, että tuo mies ei ollut milloinkaan saavuttanut lapsenuskoa. Kenellä sitä oli hitunenkin jäljellä, hän löysi siitä aina turvan; silloin, kun kova kohtalo yritti masentaa ihmisen.