[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGO6WkNrV5s2GWkbcDySLqfxGHlnWxObiVF_O-oH7egw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3684,"Elämän kiertokulku","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3684-valisalmi-heikki-elaman-kiertokulku","3684__Välisalmi_Heikki__Elämän_kiertokulku","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1946,null,35759,227791,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia suomalaisesta kansanelämästä ja erilaisista ihmiskohtaloista. Tarinat sijoittuvat maaseudulle ja kuvaavat muun muassa vilkasta Aapeli-poikaa sekä kyläyhteisön elämää savolaisessa maisemassa. Mukana on myös jouluaiheisia kertomuksia ja kuvauksia arkisista sattumuksista.","Heikki Välisalmen 'Elämän kiertokulku' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3684. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN KIERTOKULKU\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Tammi,\n1946.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nHööpel-Aapel.\nOoper.\n\"En viitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen\".\nSuuri Mestari Suomen kamaralla.\nRunoilija ryhtyy työhön.\nElämän kiertokulku.\nSukujuhla.\nVeljekset.\nNoppe.\nTaidetta koteihin.\nRusthollari.\nSotajoulu — heilläkin.\nSovinto.\nVikaan mennyt jouluvirsi.\nKukkuva kello.\n\"Harvinainen tapaus heinäpellolla\".\nAmerikan perintö.\nEmmehän me yksin kärsi.\nAnnikin tarina.\nKuokka-Kalle.\nKansalainen kuolee.\nNapoleon pommisateessa.\nKaukainen joulu.\n\n\n\n\nHööpel-Aapel.\n\nErään suomalaisen elämäkerran aineksia.\n\n\nEi hän aluksi ollut kummempi kuin muutkaan pojat, tämä Alapihan Aapeli,\ntuli päivän valoon saunan lenseässä hämärässä, kuten viime vuosisadan\npuolivälissä oli yleisenä tapana, oli terve ja apumuijan arvostelun\nmukaan isänsä näköinen, joutui tiukkaan kapaloon ja sitten puiseen\nkätkyeen, jonka hän uudisti, koska oli perheen ensimmäinen. Kun hän\nsitten pääsi reikätuoliin asti, valmistautui äiti laittamaan toista\nlastaan, ja niinhän niitä tuli tupaan aina vain uusia, melkein yhtä\nvarmasti kuin vuotuinen sato.\n\nAapeli otti heti alusta pitäen oivallisen kasvun, venyi pitkäksi ja\nsolakaksi, tavallisen voimakkaaksi ja notkeaksi ruumiiltaan. Seudun\nsavolainen kansa oli hiljaista, melkeinpä yrmeätä, ei lainkaan\nniin vuolassuista kuin lentävien sanansutkausten perusteella\nluulotellaan. Leikin se ymmärsi ja puheli hauskoinkin sanankääntein,\nmutta oli pohjaltaan vakavaa, koska elämäkin oli sellaista, leipä\nei karikkomaista lähtenyt leikillä. Elämän raskaus näytti painavan\nlastenkin mieltä.\n\nMutta tätä poikaa ei elämä raskauttanut Sana juoksi virtana hänen\nhuuliltaan, ja hän itsekin juoksi pirtissä ja pihalla. Pienenä muoskana\nhän kapusi kaikkialle, ihan tuvan orteen saakka, kiikkui siellä ja\npelehti niin, että vanhempain ja sivullistenkin päätä pyörrytti, mutta\npoika itse sen kuin nauraa hihitti. Kyläläiset kävivät sitä kummaa\nkatsomassa ja ihmettelivät, kehenkä pojasta oli tullut tuollainen\nrasavilli ja ylönannettu.\n\nVähän vantterampana paimeneen jouduttuaan hän haki sopivia koivun oksia\nja teki niissä temppujaan. Putosikin joskus ja tuotiin pää verissä\npuolitajuttomana kotiin, mutta ei ottanut oppiakseen, vaan jatkoi jo\npää nyytissä entistä menoaan.\n\n\"Paholainen sitä nivaa\", naapurit sanoivat ja kehoittivat vanhempia\nkääntymään kylän tunnetun poppamiehen Pärtyn puoleen. \"Kyllä se ajaa\ntihulaisen tiehensä.\"\n\nPärtty luki lukujaan, mutta Aapelin elämä ei siitä muuttunut\nEpäonnistuminen vain kävi vähän Pärtyn maineelle. Hän yritti uudestaan,\nvei pojan vartavasten tervaspuilla lämmitettyyn saunaan, pani hänet\npenkille pitkälleen ja rupesi ottamaan taikakepillä mittojaan, mutta\nAapeli solahti taikurin käsistä, juoksi naapuriin, heitteli siellä\ntuvan lattialla ilmakeikkojaan ja meni jos millä mukalalla. Kummana\nhäntä siellä katseltiin, ja kumma hän olikin, ihme ja kumma.\n\n\"Mikähän tuostakin tulenee\", isä arveli, \"ei se työllä itseään elätä,\nvaikka kokoa ja näköäkin olisi\".\n\nSiihen aikaan ajettiin lapset työhön jo nuorina, sillä leipä oli\ntiukassa, kuten sanottu.\n\nMutta Aapeli ei viihtynyt työssä. Haki mieluummin tasaisen niityn ja\nteki sen pinnalla temppujaan tahi kuljeskeli metsissä, nousi läheiselle\nkukkulalle, jolta näkyi loitolle taivaanrantaan, ja katseli minne lie\nkatsellut, luultavasti kauemmaksi kuin silmä oikeastaan kantoikaan.\n\nPieni maapalsta ei voinut elättää suurta perhettä. Vanhinta alettiin\nhäkiä vieraisiin, mutta kukaan ei halunnut ottaa Aapelia töihinsä, tämä\nkun oli sellainen mikähän oli, haluton ja omia teitään kulkeva.\n\n\"Mene minne hyvänsä, kunhan alat laputtaa\", isäukko sanoi. Aapeli ei\nodottanut toista käskyä, hän lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAapeli työntelee raskaita käsikärryjä kaupungin kauppiaan luona,\ntyöntelee ja välillä kantelee tavaroita makasiiniin ja sieltä ulos.\nVaikea urakka, ruumis kangistuu, iltaisin ja aamuisin sitä särkee.\nJohtuu mieleen kotikylä, jossa sai juosta vapaana kuin villi varsa.\nVoisiko sinne palata? Ei sentään, työtä olisi tehtävä sielläkin, ja\ntuskinpa se olisi sen helpompaa. Täällä on toki enemmän elämää ja\nihmisiä kuin pienessä kotikylässä. Iltaisin on kadulla väenvilinää,\nvaikka ei tahdo jaksaa aina sinne mennä, kun väsyttää ja jäsenet ovat\njäykät. Joskus hän kuitenkin kävelee kaduilla, katsellen iloisia nuoria\nihmisiä. Niillä on varmaankin helpommat päivät kuin hänellä. Pyhäisin\nhän käy laivarannassa, tarkkailee laivojen lastausta ja purkausta\nmiettien, että nuo alukset varmaan käyvät avarammassa maailmassa,\nkenties sen taivaanrannan tasalla, minkä hän näki kotikummultaan.\n\nIltayöstä hän usein makaa kauan kauppiaan renkituvan kovalla lavitsalla\nja miettii asemaansa. Toisinaan siellä on välkeämpää kuin hänen\nkotituvassaan, mutta välistä sinne yöpyy asioitsevia maalaisia, jotka\njättävät jälkeensä tutun savutuvan tuoksun. Ei, ei hänen elämänsä\nsaa pysähtyä tänne, johonkin muualle täytyy päästä, lähemmäksi sitä\nkaukaista rantaa, jonka hän oli ollut näkevinään kotikummulta.\n\nKerran sirkus saapuu kaupunkiin. Se on outo ilmestys, Aapeli ei\nole kuullut sellaisesta puhuttavankaan. Se rakentaa teltan torille\nAapelin työpaikan lähettyville. Käsirattaita työntäessään hän pysähtyy\nportin kohdalle katsomaan ja näkee rakentamisen vaiheet. Kauppiaan\nrengit puhuvat siitä, ja Aapelin valtaa uteliaisuus. Hän on vielä\ntyössä, kun teltan ympärille alkaa kokoontua ihmisiä, ja himmeähkössä\nvalaistuksessa näkyy joku temppuilija korokkeelta. Kello soi, ja\nihmisvirta työntyy sisään. Sinne pitää päästä.\n\nAapeli on jo odottelemassa seuraavaa näytöstä. Korokkeelle tulee\nilveilijä ja puhuu vaivalloisella suomenkielellä jotakin. Ihmiset\nnauravat, kuuntelevat hänen solkkaamaansa kehoitusta ja painuvat taas\nsisään. Aapelilla on säästössä sen verran rahaa, että hänkin heittäytyy\nvirran vietäväksi, saa luukulta lapun kouraansa ja työntyy sisälle.\nSiellä on tallin ja eläinten hajua. Outoja eläimiä kiertää häkeissä,\ntuollaisia ei uskoisi maailmassa olevankaan. Ei hän niistä välitä,\nmutta sitten tulee voimailijoita ja temppuilijoita, joiden liikkeissä\non jotakin tutunomaista. Sellaista hän on itsekin yritellyt joskus\nkotona. Oli ikäänkuin veren veto noihin. Ei hän luultavasti osannut\ntehdä kaikkea noita temppuja eikä niin hyvin kuin nämä tekevät, mutta\nhän päättää opetella. Särkekööt jäsenet kuinka hyvänsä, hän yrittää\ntehdä nuo samat temput. Kyllä hän ne muistaa, helppoahan se on.\n\nNyt sirkus ei enää anna hänelle rauhaa. Hän menee sinne joka ilta.\nJos ei ole rahaa, niin hän pujottautuu nokkelasti teltan alitse, kun\nvartioiva silmä välttää. Ketterät temput jäävät tarkasti mieleen, hän\njäljittelee niitä makasiinissa yksin ollessaan, saa joskus kolahduksia,\nmutta onnistuu välistä. Eivät ne ehkä mene niin hyvin kuin sirkuksessa,\nvaikka hän sentään omasta mielestään jotakin osaa. Ja yöllä renkituvan\nhajut aivan kuin haihtuvat, valvovan pojan sieraimissa tuntuu sirkuksen\nomituisesti viettelevä lemu.\n\nSitten tulee ratkaiseva hetki. Työt sujuvat hitaasti, kauppias on\nvihainen, ja Aapeli saa ankaroita moitteita. Parannusta ei tule, ja\npian kauppias tapaa Aapelin voimistelemassa makasiinissa. Silloin\npojalle tulee lähtö. Vähän evästä pussiin, markka rahaa ja taipaleelle.\n\nAapelin tuskin tarvitsee miettiä mitä tehdä. Hän menee sirkukseen,\ntapaa johtajan ja pyrkii töihin. Tämä on vähän ihmeissään ja kysyy,\nosaako poika jotakin. \"Paljonkin\", hän vastaa ja saa näyttää taitoaan.\nTirehtööri myhäilee: suomalainen maalaispoika ja noin vikkelä. \"Missä\nsinä olet oppinut?\" \"Itsekseni vain.\"\n\nSirkus menee Saksaan ja Aapeli sen mukana, Alapihan Aapeli, jolla\nilmeisesti on taiteilijaverta suonissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan suomalaiset kauppiaat tekivät matkoja Saksaan, vanhoihin\nhansakaupunkeihin. Veivät niihin voita, nahkoja ja ehkä muutakin\nsopivaa, mitä olivat kokoon saaneet, ja toivat taas täällä tarvittavaa\ntavaraa palatessaan. Ihan Savosta asti näitä matkoja tehtiin, ne\nkannattivat, kun välikauppiaan runsaat palkkiot jäivät omaan taskuun.\n\nLyypekin sirkuksessa istui moniahtana ehtoona kaksi savolaista\nkauppiasta. He olivat tehneet hyvät kaupat ja sallivat itselleen\ntämän huvituksen. Kävihän joskus Kuopiossakin sirkus, mutta Saksassa\nsiltä odotettiin enemmän, ja hyväähän se tarjosikin, paljon hyvää ja\nhauskaa. Sitten esiintyi pitkän-salskea maalattu poika, joka esitti\nhullunkurisia voimistelutemppuja. Ukkoja nauratti, mutta toinen\nheistä vakavoitui pian ja alkoi kiinnittää elikoista huomiota pojan\nulkomuotoon. Siinä oli jotakin tuttua, vaikka ilveilijän puku ja\nkasvojen maalaus peittivätkin piirteet. Vihdoin poika jotakin hassua\npyörähdystä tehdessään kiljaisi muutamia selviä suomalaisia sanoja.\n\n\"Tuo on Alapihan Aapeli meidän kylästä\", tämä kauppias sanoi\ntoverilleen.\n\n\"Ole vätystämättä\", toinen vastasi, \"mikä semmoisen Aapelin olisi tänne\nlykännyt?\"\n\n\"Kyllä se on\", penäsi edellinen, \"sillä oli jo poikana taipumusta\ntuollaisiin kujeihin.\"\n\nPojan numeron päätyttyä hän meni taiteilijain pukusuojiin. Myöhemmin\nsieltä takateitse tuotiin todellakin Aapeli ja toimitettiin laivaan,\nmissä hänet pantiin miehistön vartioinnin alaiseksi. Seuraavana aamuna\nlaiva purjehti merelle mukanaan kaksi kauppiasta, joista toinen oli\nAapelin sukulainen, ja itse Aapeli.\n\nSiitä tuli synkkä matka Aapelille, jolla ei ollut mitään halua lähteä\nkotimaahan ja vielä isänsä mökille, jonne hän arvasi joutuvansa. Hän\nmuuttui hiljaiseksi ja ikäväksi, ja vain vaivoin kauppiaat saivat\nutsituksi tietoja hänen elämänsä viimeisistä vaiheista. Ne eivät\nolleet kovin kummalliset: Kuopiosta sirkuksen mukaan lähdettyään hän\noli pari vuotta kierrellyt sen kanssa erinäisissä Saksan kaupungeissa.\nSukulainen sanoi, että sellainen oli sopimatonta, ja siitä piti tulla\nnyt loppu.\n\nAapeli itse oli kokonaan toista mieltä ja ajatteli karkaavansa heti\nsopivassa tilaisuudessa. Laiva kävi myös Pietarissa ennen Suomeen\ntuloaan, ja siellä Aapeli livahti tiehensä. Hän pääsi monien vaiheiden\nkautta satamaan ja löysi vielä laivankin, jonka piti lähteä Lyypekkiin.\nSinne oli mentävä, koska sirkus oli siellä ja sen mukana odottamatta\nkatkennut ura ja nostamatta jäänyt palkka. Nuori karkulainen ei voinut\nlunastaa pääsylippua, mutta hän arveli kuitenkin selviytyvänsä, kunhan\npäästiin avoimelle merelle, ja kätkeytyi kannelle peittojen alle.\n\nKauppiaat havaitsivat pian karkauksen eivätkä jääneet toimettomiksi. He\nsaivat viranomaisten apua, ja kun oli syytä olettaa, että poika pyrkisi\ntakaisin Lyypekkiin, päästiin helposti hänen jäljilleen, ja sieltä\npeittojen alta löydettiin nuori sirkustaiteilija. Nyt häntä pidettiin\nsilmällä niin tarkasti, että hän ennen pitkää joutui sukulaisensa\nkanssa kotiinsa Alapihaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAapeli oli pitkä ja varreltaan voimakas, alituinen harjoitus oli\nkehittänyt häntä. Kylän pojat olisivat mielellään kuunnelleet\nkertomuksia hänen vaelluksistaan, mutta hän oli sulkeutunut eikä\nhalunnut tehdä niistä tiliä. Olihan hänet tuotu kotikyläänsä kuin\nvanki, riistetty yhtäkkiä irti siitä elämästä, mihin hän katsoi itsensä\nsoveliaaksi. Nuoremmille siskoksilleen hän joskus jotakin haasteli,\näidilleen myöskin, mutta juro isä ei mitään kysellytkään. Töihin vain,\ntöihin isä häntä ajeli. Jotakin Aapeli yrittelikin, mutta jäi usein\npitkäksi aikaa seisomaan ja unelmoimaan. Hänen mielessään kulki kuvia\nsuuresta maailmasta, johon hän oli ehtinyt jonkin verran tutustua.\n\nJa kerran hän jätti auransa kynnökselle keskellä Jumalan kirkasta\npäivää, jätti siihen hevosineen päivineen ja hävisi jälleen avaraan\nmaailmaan. Jalkaisin hän kulki kaupunkiin, siitä toiseen, teki välillä\ntyötä ruokansa edestä, jatkoi taas matkaansa ja saavutti vihdoin\nsirkusseurueen, johon helposti pääsi taitojensa nojalla.\n\nSuomessa häntä hiukan peloitti: jos taas tulevat ja ottavat kiinni,\nmutta seurue meni pian Ruotsiin, ja siitä alkoi pitkä kierros halki sen\nmaan, Saksan ja Venäjän. Hän oppi yhä uusia taitoja, niiden joukossa\nelämisen taidon. Vähitellen hän saavutti laillisen iän ja uskalsi\nsitten esiintyä kotimaassaankin. Nyt ei enää mikään sukulainen voinut\nhäntä yllättävästi häiritä, eikä edes vanhemmilla ollut valtaa hänen\nylitseen. Kotikyläänsä hän ei milloinkaan mennyt, vaikka välistä mieli\nteki, lapsuuden leikkitannerta ja paimenniittyä oli ikävä, mutta hän\nkätki sen syvälle sydämeensä, häivytti kauniiksi muistoksi. Ja hänellä\noli kiire, elämän tahti oli toinen kuin hiljaisella kotiseudulla, jossa\nelettiin säädyllisesti päivä kerrallaan. Aapelin nykyisessä maailmassa\nilta oli elämän helteisin hetki.\n\nNiin Suomen saloseudun kuumaverinen poika kulki maita ja mantereita,\ntoista vuosikymmentä haihtui ikuisuuteen — haihtui kuin kesäaamuinen\nsumun häive auringon polttavan säteen edestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen kaartinpataljoonan partio marssii Helsingin katua. Ihmiset\nseisahtavat seuraamaan sen ryhdikästä menoa. Naiset kuiskailevat\nkeskenään, ja heidän silmiinsä syttyy liekki: partiota johtaa komea\naliupseeri, joka katselee runsaan kolmen kyynärän korkeudesta, tällä\nkertaa sotilaallisesti suoraan eteenpäin, mutta naiset koettavat\nsittenkin tavoittaa uljaan sotilaan katsetta. Aliupseeri on nimeltään\nAiraksela, entinen Alapihan Aapeli.\n\nMitenkä hän on joutunut kaartiin? Kukaan sivullinen ei voi varmasti\nsanoa, eikä hänen elämänsä vaiheista tiedetä juuri mitään. Hänet on\nvärvätty ja kerrotaan hänen esiintyvän upseerien kemuissa, tekevän\npäällystönsä huviksi ihmeellisiä temppuja, jollaisia osataan vain\nsirkuksessa. Kerrotaan, että hän onkin entinen sirkuslainen. Olkoon\nmikä hyvänsä, mutta hän on esikuvallinen sotilas ja upseerien\nkekkereissä korvaamaton. Että suomalainen mies osaakin olla niin etevä!\n\nJollekulle tuttavalleen hän mainitsee kyllästyneensä vaeltavaan elämään\nja pitävänsä nyt parempana tätä sotilaan ammattia. Se sopii hänen\nveriinsä, siinä on liikuntaa, jota hänen ruumiinsa kaipaa.\n\nAapeli Airaksela menestyy sotilasuralla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen kaarti taistelee Turkin sodassa, suorittaa urotekoja, joista\nmyöhemmin tehdään lauluja. Yli kolmen kyynärän korkeudesta katseleva\nmies on mukana. Hänet nähdään aina tiukimmassa paikassa johtamassa ja\ntaistelemassa. Hän on esimerkkinä toisille, innostaa ja kehoittaa.\n\n\"Minä olen rauhan mies, mutta kun sotaan joudun, niin tappelen ja ihan\nkovimman jälkeen,\" hän on sanonut ja tahtoo olla sanansa mittainen.\n\nLuoti sipaisee häntä reiteen, vaivuttaa maahan, mutta vielä sieltäkin\nhän kehoittaa ja rohkaisee miehiään. Hän repii paitansa, sitoo sen\nsuikaleilla jalan tukahduttaen siten verenvuodon ja rientää uudelleen\ntaisteluun.\n\nSen jälkeen vielä monta muuta taistelua ja voittoa, kunnes sota loppuu.\nPietarissa itse keisari tarkastaa pataljoonan ja hänen huomionsa\nkiintyy komeaan vääpeliin. Hän kysyy armollisesti, mistä tuommoinen\nmies on kotoisin, saa sotilaallisen vastauksen ja on ihastunut.\n\nVääpeli Airaksela korjaa sotaretkensä ja muiden sotilaallisten\nansioidensa satona Yrjönristin ruusuineen, Romanian ristin, ampuma- ja\npalvelusmitalin.\n\nKaartinpataljoona palaa Helsinkiin ja viettää voiton juhlaa.\nKokonaisena käristetty härkä syödään yhdessä, juodaan keisarin,\nkaartin, komentajan ja monien muiden maljat, ja sitten upseeristo\nvetäytyy jatkamaan juhlaa toisiin suojiin. Jonkin ajan kuluttua\nkutsutaan sinne vääpeli Airaksela, ja itse paroni, pataljoonan\nkomentaja, käskee hänen tanssittaa Helsingin hienoston rouvia. Hän on\netevä tanssija, tämä entinen sirkustaiteilija, ja silmät palaen hän vie\nrouvia tanssin keinuviin lainoihin.\n\nNyt varmaankin hän on saavuttanut sen maailmanrannan, josta uneksii\nkotikunnaallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseampi ihminen, sellainenkin, joka joskus elämänsä vauhdikkaimpina\npäivinä ei ole muistanutkaan lapsuuden kotiaan, synnyinseutuhan, jopa\nsuhtautunut siihen ylimielisesti ja halveksienkin, rupeaa yhtäkkiä\njonakin hetkenä kaipaamaan sinne. Hän on ehkä silloin jo tehnyt sen\ntiensä, minkä hänen luontonsa vaati. Maailma ei enää silloin maistu.\n\nNiin kävi vääpeli Airakselankin. Häneen iski polttava ikävä\nkotiseudulle. Sotilaselämä ja pääkaupunki eivät häntä enää\nviehättäneet, eikä hän liioin enää halunnut palata niihin oloihin,\njoissa hän oli nuoruutensa parhaat vuodet viettänyt. Hän jätti\nkaartin vastoin päällystönsä yksimielistä tahtoa ja lähti syrjäiseen\nkotikyläänsä.\n\nOmituinen on ihmisen kohtalo: ennen, kun Aapeli vielä oli\nkeskenkasvuinen poika, hänet tuotiin väkisin tähän samaan kylään,\nsilloin häntä pidettiin sen välttämättömänä jäsenenä. Nyt hän tuli\nvapaaehtoisesti, valmiina asettumaan sen hiljaiseksi asukkaaksi\nja tekemään työtä sukulaistensa ja lapsuuden tuttavien keskellä.\nHän rakasti kotiseutuaan ja sen multaa, ja hän rakasti myöskin sen\nuutteria omiin oloihinsa tyytyväisiä ihmisiä. Minkä häntä ennen siellä\noudoksuttiin, sen hän nyt korvaisi ahkeruudellaan ja tyytyväisyydellään\nnäihin oloihin.\n\nMutta nyt hänestä ei siellä välitetty. Hän tuli kotiinsa muukalaisena.\nIsä ja äiti olivat raataneet elämänsä loppuun, siskokset hajaantuneet\nmaailman tuuliin, häntä toista vuotta nuorempi veli asui kotitaanua.\nTämä tuskin kohentui antamaan kättä, kun Aapeli astui kotitupaan.\nHäneltä ei kyselty mitään, kohdeltiin kuin ventovierasta. Itsellään\nhänellä oli halu kertoa, oli niin paljon elämyksiä, hänen mielestään\nvarmasti mielenkiintoisia noille, jotka ikänsä olivat samalla konnulla\nasuneet. Turkin sotakin oli vielä lähellä, hän koetti puhua siitä.\n\n\"Minä sitä olin vääpelinä Turkin sodassa.\"\n\n\"Hööpelinä sinä olit\", velimies keskeytti nopeasti, eikä juttu lähtenyt\njuoksemaan.\n\nAapeli käy naapureissa, mutta koko kylä on kylmä. Jossakin hänen\nvaiheitaan udellaan, mutta hänen sotakertomuksilleen hymyillään\nepäilevästi, ei uskota hänen olleenkaan sodassa. Häntä pidetään\nsuurvalehtelijana ja veljen antama lisänimi kiertää jokaisen suuhun.\nHän on kaikkialla Hööpel-Aapel tahi vain pelkkä Hööpel.\n\nKotikylä pitää häntä melkein rikollisena, kartettavana miehenä. Eivätkö\npeloitelle lapsiaankin: Hööpel tulee. Aapelin sydäntä särkee tämä\nansaitsematon kohtelu, sukulaisten ja tuttavien tylyys. Mutta hän ei\nmasennu, hiljenee vain. Hän muuttaa toiseen kylään, ajaa rahtia, tekee\ntiiliä, yleensä mitä vain. Siinä sivussa hän naimisiin mentyään lisää\nyhteiskuntaa kahdellatoista uudella jäsenellä.\n\nKokemuksistaan hän ei juuri haastele — ainoastaan joskus, kun saa\nryypyn, hän puhkeaa puhumaan. Lapsille hän purkaa muistojensa kerää\nselvänäkin — omille lapsilleen ja vieraillekin, kun heitä hänen\nmökissään käy. Ja käyhän niitä, kun kansakoulukin on lähellä, pitäjän\nensimmäinen opinahjo.\n\nElämä vierii hiljaista menoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTosiaankin, elämä vieri kuin huomaamatta, tasaisena ja tyvenenä, kuten\nse maaseudulla kulki siihen aikaan, jolloin ei vielä tiedetty mitään\nsodista ja melskeistä. Aapeli Airaksela vanheni suuren lapsilaumansa\nelättämisessä. Hän oli tiilentekijä, ja häntä sanottiin toisinaan\npuoleksi leikillä tehtailijaksikin. Joskus hän yksinäisinä hetkinään\npalasi vanhoihin muistoihin ja katseli kunniamerkkejään, mutta jos joku\nsivullinen sattui silloin tulemaan, hän pisti ne nopeasti piiloon,\nsillä vieläkään ei kukaan uskonut, että hän oli ollut Turkin sodassa,\nja kaikki aikuiset pitivät noita merkkejä joinakin ilman aikojaan\nleluina, joita saa ostaa markkinoilta rihkamateltoista.\n\nAapeli Airaksela pysyi voimissaan yhdeksäänkymmeneen vuoteensa asti,\nmutta sitten tuli sokeus, ja kun lapsetkin olivat jo maailmalla\nmikäpähän missäkin ja vaimo oli jo aikoja mennyt hautaan, hänet peri\nniin monen kunnon suomalaisen kohtalo: kunnalliskoti. Siellä hän sitten\nliikuskeli yhä ryhdikkäänä, joskin sokean hieman tunnustelevin askelin.\nHän, joka ennen oli ollut pelkkää tointa ja virkeyttä, tottui pian\ntähänkin hiljaiseloon.\n\nSiellä kunnalliskodissa hänen maineensakin lopulta puhdistettiin. Tuli\nmyöhäinen, mutta mieluinen hyvitys. Sotilaspiirin päällikkö saapui\neräänä päivänä Aapeli Airakselan vieraaksi ja ojensi hänelle Bulgarian\nvapaudenristin. Sen valtakunnan kuningas oli myöntänyt nimetylle\nhenkilölle maan kuusikymmenvuotisena vapauden päivänä. Se oli annettu\nurhoollisuudesta Turkin sodassa, jossa kukaan paikkakuntalainen\nei ollut uskonut Aapelin käyneenkään. Nyt kaikkien täytyi uskoa,\nkun sanomalehdetkin lähettivät edustajansa Aapeli Airakselaa\nhaastattelemaan ja kertoivat laajasti tapauksesta. Silloin entinen\nAlapihan Aapeli tunsi, että elämä ei sittenkään ole aivan nurja ja että\nhän nyt voi lähteä ikuiseen rauhaan.\n\nVuosi sen jälkeen häntä seurasi viimeisellä matkallaan kunniakomppania.\n\n\n\n\nOoper.\n\n\nOoperiksi häntä sanottiin. Oli hänellä etunimikin, kaiketi Aukusti,\nmutta että eivät käyttäneet muut kuin hänen äitinsä, ketterä eukko,\njonka kanssa hän asui pienessä mökissä suurten vesien välissä juoheasti\nvirtailevan salmen rannalla. Tietysti hänellä oli ollut isäkin, mutta\ntämä oli jo pojan pienenä ollessa joutunut koskeen tukkiruuhkaa\npurkaessaan ja nostettu sitten suvannosta hengettömänä.\n\nPoika varttui aikaisin ja puolentoistakymmenen ikäisenä hän oli Ooper,\nkuten isänsäkin, ja teki lähtöä isänsä jäljille tukkitöihin. Äitimuori\noli siitä huolissaan ja vaikersi:\n\n\"Pysyisit maakynnessä, käypi vielä kuin isällesikin.\"\n\n\"Kävi miten kävi, kerran kuollakin pitää\", poika vastasi terhakasti. Ja\nlähti.\n\nHän meni samoille uittoväylille, joilla isäkin oli työskennellyt ja\nloppunsa saavuttanut. Pomo oli sentään toinen, entinen lienee jo\nvanhenneena heitetty syrjään. Hän katseli poikaa hyväksyvästi, iän\nkuultuaan kuitenkin epäröi. Mutta kun poika vakuutti, että kyllä hän\nmiehen asian ajaa, ja kun siihen aikaan ei alaikäisten työtä ollut\nrajoitettu, otti pomo hänet uittoon.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" pomo kysyi. \"Pitää panna kirjaan.\"\n\n\"Ooper se on.\"\n\n\"Ooper, sepäs on outo... Mitenkä se kirjoitetaan?\"\n\n\"En minä niin taktillaan tiedä, kun en ole kouluja käynyt enkä\nkirkonkirjoja katsonut.\"\n\nVanha tukkilainen oli paikalla ja avitti:\n\n\"Se on kait kirkonkirjassa Ooperk, semmoisen herras-oon kanssa, mutta\ntämän pojan isä kulki aikoinaan näillä työmailla vaan tavallisena\nOoperina. Eikö tuo sama nimi välttäne pojallekin?\"\n\nVälttihän se. Poika sai olla Ooper, Aukusti vain liitettiin lähemmäksi\ntunnukseksi. Silla tavalla Ooper sisällytettiin virman kirjoihin ja\ntukkilaisen ammattiin.\n\nHyvin poika menestyi työssään. \"Ihan on kuin isänsä ennen, menee vaikka\nhävittömän suuhun\", vanhat tukkilaiset sanoivat kansanomaisesti.\nJoskus tällaisissa savottatöissä poikasta sorretaan ja hänelle tehdään\nkaikenlaisia kujeita, mutta Ooperille ei sellaista yritettykään, hänet\nluettiin heti oikeaksi mieheksi.\n\nNopeasti hän varttuikin ja muutaman vuoden perästä pyrki parhaiden\nmiesten verroille. Hän jäi keskikokoiseksi, mutta varttui vantteraksi\nvarreltaan. Pää kasvoi hiukan omituiseksi, leveni huomattavasti\nposkipäiden kohdalta.\n\n\"Onko sinua lyöty halolla lapsena päähän, kun se on noin lässähtänyt?\"\ntukkilaiset, irvihampaat, tiedustelivat.\n\n\"Jos lie lyöty\", poika vastasi. \"Vaikka kyllä tämmöinen pää välttää\ntavalliselle tukkilaiselle.\"\n\nOoper oli jo sakin matkassa vakituisesti, talvet tukkeja tekemässä ja\nkeväät, jopa kesätkin sangen pitkälle uitolla. Hän joutui koluamaan\nkaikki rannat ja poukamat, oppi tuntemaan vedet kareineen ja kivineen.\nHän oli ponttoolla kuin kotonaan ja juoksi puita pitkin ruuhkalle kuin\nihme-elävä.\n\nJoskus hän poikkesi katsomaan äitiään, joka kiireimpinä työaikoina kävi\ntaloissa, mutta muuten asui mökissään ja hoiti pientä talouttaan.\n\n\"Kah, kun vielä tulit\", eukko sanoi tervetuliaisiksi joka kerta, kun\npoika ilmestyi.\n\n\"Tulinpahan ja rahaa toin, ei teidän tarvitse vieraan töihin mennä.\"\n\nMuori heltyi, tuntui jotakin kihoavan silmiin.\n\n\"Voi voi, tuota poikaa, ihan on kuin ilmetty isänsä. Niin sekin rahaa\ntoi runsaasti ja kotona käski pysymään. Nopeasti tämä mökki kyhättiin\nja lehmäkin saatiin.\"\n\nJa sitten itkuun hyrähti, aivan jo viljalti vettä valoi, ääni värähteli:\n\n\"Kovin olet isäsi kaltainen, kunhan et isäsi surmaakin saisi.\"\n\nPoika piippuaan lataili, jorahti:\n\n\"Vai yhä se muori vaan siitä surmasta... Eivät kaikki sotaankaan kuole,\nsaatikka tukkijoelle.\"\n\nVuodet vierivät, ja Ooper vanheni niiden mukana. Hänestä kehittyi\ntäydellinen tukkijunni. Kesällä matalaksi litistetty lierihattu korosti\nposkipäistä muutenkin pahasti levinneen naaman outoa näköä, ja talven\nmuotina oli niinikään matala karvareuhka. Näiden päähineiden alta näkyi\nkaksi vieraan mielestä vihaisesti katsovaa silmää ja tiukasti suljettu\nohuthuulinen suu, joka vain väkinäisesti tuntui avautuvan päästelemään\npuhetta julki. Kaulan ympärille oli sidottu lyhyenläntä värillinen\nhuivi, joka roikkui siinä kesänsä talvensa, ja kunnon tukkimiehen kuvaa\ntäydensi suupielessä melkein vakituisesti retkottava lankivartinen\npiippu, jossa venäjänlehti kärysi.\n\n\"Olisi jo aika sinun akoittua\", muori huomautti Ooperin kotona käydessä.\n\n\"Ei näin, pieneen mökkiin kahta akkaa sovi\", Ooper vastasi. \"Valkeampi\nja rauhallisempi on teidän ollaksenne, kun ei ole toista lattiapalkkeja\nnarisuttamassa.\"\n\nÄitimuori murisi jotakin vanhenemisestaan ja olihan sitäpaitsi yleisenä\ntapana, että mies ottaa eukon.\n\n\"Kun en minä sitä itse tarvitse, niin en viitsi teillekään tuoda\",\nOoper puolustihe.\n\nJa kirota päräytti vielä päälliseksi. Hän oli vanhemmiten omaksunut\ntämänkin tukkilaisten tavan.\n\n\"Jättäisit nuo ärräpäät, ei isäsikään niitä käyttänyt, kotona\nainakaan\", äiti toruskeli.\n\n\"Pojasta polvi muuttuu, minä en koreile kotonakaan.\"\n\nSitten hän taas muutaman päivän kotona oleiltuaan lähti työmailleen.\n\nSiihen aikaan ilmestyi ensimmäinen höyryalus niille vesille.\nRautatehdas sen oli hankkinut vetämään järvimalmia suurten selkien\nnostopaikoista. Yhden lastilotjan se kykeni parhaiksi kuljettamaan,\nja kyllä siinäkin kävi sen tuhannen läiske ja loiske, se kun näet\noli siipilaiva. Pyhäisin se joskus toi kirkkoväkeä rautatehtaalta.\nSilloin sitä ihmeteltiin, katseltiin ja tiirailtiin ja haastatettiin\nsen ohjaajaa, vanhaa Pekkaa, joka joskus nuoruudessaan oli ollut\ntukkilaisena, mutta sitten siirtynyt tehtaalle töihin. Hän tyydytti\nauliisti kirkkokansan uteliaisuutta, mutta kun tämä ei tahtonut malttaa\nlähteä laivan luota jumalanpalvelusta kuulemaan, huomautti säyseään\ntapaansa, että menkää toki, hyvät ihmiset, kirkkoon, kun jo yhteen\nsoitetaan, tullaanhan tänne toisenkin kerran.\n\n\"Lintu\" oli liikennekulttuurin ensimmäinen ilmestys niillä vesillä.\nTukkilaiset sille naureskelivat ja sanoivat, että sulkasato taitaa olla\ntämä lintu, koska se noin vaivaisesti mennä rytöstää.\n\nOoper ei nauranut. Häneen tuo uusi ilmestys jollakin tavalla tehosi.\nNähtyään sen muutamia kertoja pärskyvän ohitse, hän kerran tilipäivänä\nkirosi karkeasti ja sanoi, että nyt minä en enää tule ponttoolle. Eikä\ntullutkaan, vaan meni rautatehtaalle ja pääsi \"Linnun\" lämmittäjäksi.\nMikä lie herännyt miehessä merimiehen vaisto, joka vaati isältä perityn\nammatin muuttamista.\n\nKun Ooper seuraavan kerran tuli kotimökilleen, hän sanoi äidilleen,\nettä nyt minä en enää olekaan ponttoolla, vaan meinaan vielä joskus\nuittaa tukkeja laivan perässä.\n\n\"Mikä se sellainen laiva on?\" äiti kyseli. Hän ei vielä ollut nähnyt\n\"Lintua\".\n\n\"Se on vaan sellainen purkki, joka ui vetten päällä höyryn voimalla.\"\nEi äiti siitä paljon viisastunut, mutta arveli, että kaikesta, mikä\nveden päällä liikkuu, saattaa joutua vetelän varaan ja menettää\nhenkensä. Pysyisi poika jo kovalla maalla, kun tässä olisi tätä torpan\nmaatakin kynittäväksi, ottaisi eukon ja vakiintuisi.\n\n\"Akan minä otan sitten, kun tarvitsen hoitajaa, ja torpan maita minä en\nrevi milloinkaan. Se puuha ei sovi minun verilleni.\"\n\n\"Lintu\" purskutteli muutamia kesiä, ja sen toiminta liikennekulttuurin\npalveluksessa sykähdytti valtion sydäntä siinä määrin, että se\nryhtyi turvaamaan sisävesien elpyvää purjehdusta reimoittamalla\nväyliä. Nappiotsainen luotsi ilmestyi kirkonkylään ja ryhtyi siitä\nkäsin retkeilemään pitkin vesiä, mittailemaan, puntaroimaan ja\nasettelemaan merkkejään: valkoisia ja kirjavia veteen ja maalle kivisiä\ntalvijäniksiä sekä muutamiin kohtiin isoja kiviröykkiöitä, joiden\nhuippuna oli valkoinen seiväs.\n\nVanha Pekka katseli niitä lievästi myhäillen ja arveli, että joutavalla\njotakin teetättää, turha noita on asetella, osataan tässä muutenkin\najaa. Ja Ooper, joka joskus vanhan Pekan luottamusmiehenä sai\nvälitöikseen ohjailla \"Lintua\", lisäsi omasta puolestaan:\n\n\"Senkö täytistä se noita keppejään tuonne pistelee, onkivaajoina ne\nkorkeintaan saattaisivat menetellä.\"\n\nEikä niistä välitetty sen enempää, vaikka niiden merkitys tehtiin\ntunnetuksi ajomiehille, kuljettiin vain omia entisiä reittejä.\n\nMutta liikennekulttuuri kehittyi jatkuvasti. Rautatehtaalle tilattiin\nuusi höyryalus, jolle annettiin komea nimi \"Gustaf Montin\", kai jonkun\nedesmenneen johtajan, kenties ihan tehtaan perustajan muistoksi. Kansa\nväänsi tuota nimeä jättäen etuosan pois ja lausuen lopun \"Mojetti\",\nmikä sopi sen kielenkäyttöön. Ehkä oli aikoinaan tehtaan perustajankin\nnimi jo käännetty samalla tavalla.\n\nVanha Pekka pääsi \"Mojetin\" päälliköksi. Ooperille koitti nyt kunnian\npäivä, sillä hänet ylennettiin \"Linnun\" ajomieheksi tahi oikeastaan\nkippariksi. Kansa rupesi sanomaan häntä kapteeniksi, mutta Ooperin\nitsensä mielestä se oli liikaa, ja hän kirosi hartaasti joka kerta, kun\nuuden ammattinimensä kuuli, ja taisi joskus lyödäkin. Vanhat ihmiset\nolivat totuudessa, sillä tottahan laivan ajomies oli kapteeni, mutta\nnuoremmat vähän virnuilivat, ja sitä Ooper ei sietänyt.\n\nKerran syksyllä \"Lintu\" lähetettiin konepajalle, ja sieltä se palasi\nihan uudenuutukaisena, vallan rupelilaivana. Nyt se ei enää turhaa\nräpistellyt kuin sulkasato sorsa, vaan ui luihakasti ja vetikin\nlujasti. Siinä oli kaksi ohjauslaitetta, sisällä ja perällä, eikä se\nenää ollutkaan \"Lintu\", vaan \"Vihuri\". Kansa sitä nimitti \"Puhuriksi\"\nja \"Hujuriksikin\", sillä kansalla on omat tollotuksensa.\n\nOoperin kaulaliina liehui kesäkuumilla lappeellaan makaavan perälle\nsijoitetun ohjausrattaan yllä. Hän istui siinä letkuvarsi suupielessä\nja takamuksillaan käännytteli ratasta sen mukaan kuin kulloinkin\ntarvitsi. Kovin piti sään olla pahana ennen kuin hän siirtyi sisälle\nlaivaansa ohjaamaan.\n\nAjoreittikin pidentyi. Saatiin kanava vesistöjen väliin ja nyt\npäästiin pitkälle ulkopitäjiin. Kanavalla oli kaitsijana lihava herra,\nruotsinvoittoisesti puhuva. Hän oli jo pitkältä matkalta kuulevinaan\n\"Vihurin\" lähestymisen ja tapasi sanoa:\n\n\"Åberg tule, kuulu noittuminen.\"\n\nOoper veteli \"Vihureineen\" malmilotjia monta vuotta, ja\nhänen kaulaliinansa liehui iloisesti tuulessa. Hän aloitteli\nviidettäkymmentä, oli parhaissa voimissaan. Joskus hän kuljetteli\nkirkkoväkeäkin pitäjän laidoilta ja ajoi reippaasti tukkien sekaan, jos\nlautta sattui olemaan tiellä.\n\n\"Onpahan se ja se, jos ei vanha tukkimies tuosta suoraan pääse\", hän\nsanoi.\n\nKyllä hän pääsi, meni että kolisi, vaikka matkassa olleet kirkkomiehet\npäivittelivät ja ennustivat onnettomuutta. \"Menee tukki potkuriin, niin\nsiinä sitä ollaan\", he sanoivat. \"Mikä sen sinne ajaisi\", Ooper tokaisi\nja jatkoi matkaa. Hyvin aina selvittiin.\n\nMutta kerran hän tavoitti tukkilautasta kohtalonsa.\n\nOltiin menossa hakemaan malmilotjia jostakin kanavan takaa, vesistön\npohjoisosasta. Tuuli oli ajanut tukkilautan ihan kanavan suulle. Olisi\ntullut pitkä odotus, jos olisi ruvettu raahaamaan lauttaa pois, ja\nOoperilla oli aina kiire.\n\n\"Totta se -kele tuosta menee, kun on ennenkin mennyt.\"\n\nOoper ajoi puomin päälle, ja alus solui liukkaasti tukkien sekaan. Ne\nantoivat tilaa ja jonkin matkaa mentiin onnellaan. Mutta sitten sattui\neteen poikkiteloin mikä lie ollut ruuhkan tapainen, ja laiva tössähti\nsiihen kiinteästi. Ooper ei osannut pitää varaansa ja luiskahti\nohjausrattaan päältä järveen. Samassa liikkuvat tukit työnsivät hänet\npotkuriin ennen kuin koneenhoitaja ehti seisauttaa aluksen. Ooper\nsaatiin nopeasti ylös, mutta vasen jalka oli polven alapuolelta\nvaraton, potkuri oli kolhaissut sitä. Vammaa ei tarkemmin nähty, kun\njalka oli saappaassa, mutta astumaan ei jalalla kyennyt, ja Ooperin\nnaama oli pahasti irvissä, joten kipu oli varmaankin kova.\n\n\"Minä käyn tähän sisäkampiin, kyllä me nyt läpi mennään. Antakaa\njotakin takapuolen alle, seisominen ei tunnu luontuvan.\"\n\nLämmittäjä nyhtäisi sivulta laatikon, ja Ooper hyppäsi yhdellä jalalla\nsen päälle istumaan.\n\n\"Pane se rukki käymään\", hän kiljaisi koneenkäyttäjälle.\n\nHän käänteli laivaa sinne ja tänne ja lopulta ajaa suhautti puomin\nylitse kanavan puolelle.\n\n\"Kun en minä älynnyt noita poikkitelaisia juntikoita... Ei olisi\ntätäkään vahinkoa tapahtunut.\"\n\nPuhe lähti kirskahtavien hampaiden välistä. Jalan pakotus nähtävästi\nyhä yltyi.\n\nLaiva raapaisi vähän kanavan kuvettakin ja tyssäsi jonkin verran\nsulkuun. Tapaturma oli hiukan hämäännyttänyt kaikkia, ei huomattu\nvauhtia ajoissa säännöstellä.\n\nKaitsijaherra seisoi kanavan laiteella ja kimmastui.\n\n\"Eikö sinu olla silmä peessä, kun aja tolla lailla!\"\n\n\"Silmä on, mutta vasemmasta takajalasta ei ole tietoa.\"\n\n\"Särke laiva...\"\n\n\"Itse minä sen korjaan.\"\n\n\"Ja särke minu slussi.\"\n\n\"Jos ei sinun lussis kestä tuon vertaista tönäisyä, niin laita parempi\ntai vie pois entinenkin.\"\n\n\"Sine olle raaka mees, Åberg, semmohe visapee.\"\n\n\"Se pee kelpaa, äläkä sinä hauku. Aukaise se lussis, jotta päästään\nmenemään.\"\n\n\"Mutta jos mine en anta aukasta...\"\n\n\"Ajetaan sitten puhki, panehan, Jaakko höyryämään.\"\n\nSiihen Ooperin juttu loppui, hän kaatui laatikolta tajuttomana.\n\n\"Mike sen tuli?\" kanavankaitsija kysyi hämmästyneenä.\n\n\"Se ui tuolla tukkien seassa, putosi\", koneenhoitaja sanoi, \"taisi\nkäydä sen jalalle pahasti\".\n\n\"Site se sitten puhu, kun sanoa takajalkka. Teiden matka nyt loppu, se\npite viede leekar.\"\n\nLaiva jäi kanavalle ja lämmittäjäpoika sitä hoitelemaan. Koneenkäyttäjä\nja kanavamies lähtivät hevospelillä saattamaan Ooperia kymmenkunnan\nkilometrin päähän lääkärille. Ooper makasi kärrien pohjalla\ntajuttomana, mutta virkosi ennen lääkärille tuloa.\n\n\"Missäs laiva on ja kävikö sen miten?\" oli hänen ensimmäinen\nkysymyksensä.\n\n\"Ei sillä ole mitään hätää. Kyllä poika hoitaa purkin sen aikaa, kun me\ntältä matkalta selvitään. Näytetään ensin sitä sinun kipeätä jalkaasi\ntohtorille.\"\n\n\"Eiköhän tuosta olisi muuten selvitty.\"\n\nEi siitä selvitty pelkällä lääkärissä käynnilläkään. Ooper joutui\npitkäksi aikaa sairaalaan, jossa jalkaa lyhennettiin juuri polven\nalapuolelta ja sisäkalujakin vähin paikkailtiin.\n\nKun Ooper palasi sairaalasta, oli hänellä puujalka. Hän oli\ntavattomasti hiljentynyt, ei noitunut enää eikä menonnut, vaan puheli\nvaisusti ja mietteliäästi.\n\nMakailtuaan muutaman päivän kotona hän sanoi äidilleen:\n\n\"Nyt, muori, minä jään maakynteen. Olette tekin käynyt vanhaksi, koetan\nauttaa, hommaan edes polttopuut ja eiköhän tuota kyenne maatakin\ntonkimaan, kun tämä puu jalka vähiin vertyy. Nyt se tosin tuntuu kovin\ntolkuttomalta.\"\n\nÄiti oli tyytyväinen tähän päätökseen ja oikein hyrähti hyvästä\nmielestä itkuun. Paljonko se vanha tarvitsee itkeäkseen ilosta ja\nsurusta.\n\nSiihen Ooper jäi mökilleen. Teki töitä kuin mies, jalka rupesi\nvertymään. Talvella hän puuhasi hirret ja sanoi, että jatketaan tätä\nmökkiä. Pyhäisin hän aina poikkeili kylälle. Äitimuori tätä seikkaa\nihmetteli, pojalla kun ei ennen ollut havaittu kyläilytaipumuksia.\nKeväällä, kun kamari oli valmis, Ooper ilmoitti äidille lyhyesti:\n\n\"Minä otan nyt sen akan.\"\n\nÄiti ensin vähän hämmästyi, sitten näytti hiljaisesti ilostuvan.\nMyönnytteli vakaasti:\n\n\"Onhan tuo jo aikakin.\"\n\nSitä se kylänkäynti oli merkinnyt. Emäntä tuotiin kesän kuluessa. Hän\noli roteva ja tekevä ihminen, toi mukanaan perintölehmän ja vähän\nmuutakin. Oli miestään hyvän joukon nuorempi, mutta ei lapsuuttaan\nhöpsöttelevä, kaikin puolin välttävä tämmöiselle kompuralle, Ooper\nsanoi.\n\nKampurajalka kapteeni, kuten kyläläiset joskus leikillään Ooperia\nnimittivät, eli kauan. Hänen mökistään kasvoi hyvinvoipa talo, ja\nmies kävi toisten isäntämiesten tapaan kirkossa ainakin kihupyhinä.\nLukumiehen lahjoja hänelle ei ollut suotu, mutta Ooperska sai\npostillasta selvän jos tarvittiin. Kolme vankkaa poikaa ilmestyi taloon\ntoinen toisensa perään, ja Ooper kehaisi joskus puheliaammalla päällä\nollessaan:\n\n\"Vaikkei minulla ole kuin puolitoista jalkaa, niin täysijäsenisiä\npoikiapahan vaan on tehty.\"\n\nHän myönsi, että siinä oli Ooperskankin ansiota.\n\n\n\n\n\"En viitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen.\"\n\n\nNuori mies seisoo valtiorikosoikeuden edessä. Hänet on juuri tuotu\noikeussaliin. Oven takana on pitkä jono odottamassa, oikeus toimii\nkiireisesti. Suomen työläiskansa on tehnyt suuren rikoksen, kapinan\nlaillista esivaltaa vastaan ja sille on nyt määrättävä rangaistus.\nOikeudella on valmiiksi painetut kaavakkeet, joihin se kirjoittaa\ntuomiot nopeasti, tehdasmaisesti. Oikeuden vaaka värähtelee kuin\nkuumeessa.\n\nTämä nuori mies on tuomiolla. Hänellä on harvinaisen rehelliset,\nkauniit ja terveet kasvot. Ulkoilma on niihin aikanaan lyönyt punaisen\nelämän värinsä, eikä lyhytaikainen vankeus ole ehtinyt sitä himmentää.\nHänen vartensa en ryhdikäs, mutta pää on vähän alas painunut, katsekin\nseurailee lattiaa.\n\nOikeuden puheenjohtaja on nuorenpuoleinen lakimies ja jäseninä Suomen\nhiljakkoin syntyneen armeijan vielä hieman epämääräiseen vaatetukseen\npuettu nuori upseeri sekä kolme paikkakuntalaista maallikkoa: kauppias,\nkirkonkylän leipuri ja eräs talollinen.\n\nPuheenjohtaja lukee raportin: \"Renkimies Jaakko Karhu, palvellut\nkauan Aapeli Koivistolla Tujulan pitäjän Paltin kylässä, lähetetty\npunakaartin toimesta kiväärillä varustettuna hakemaan esikuntaan\nisäntäänsä mainittua Koivistoa ja talollista Jere Puustilaa samasta\npitäjästä ja kylästä, mutta palannut punakaartin esikuntaan ilman\nsaatettaviaan ja asianomaisten punaisten kysymykseen, minne oli\nsaatettavansa pannut, vastannut: En viitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen,\nmikä kuulusteluissa on tullut todetuksi ja minkä johdosta hänelle olisi\nmurhasta annettava ansaittu palkka.\"\n\n\"Onko tämä raportti oikea?\" puheenjohtaja kysyy syytetyltä.\n\nTämä ei nosta katsettaan lattiasta, vastaa hiljaa:\n\n\"Kaipa se on.\"\n\n\"Sanoitteko te punakaartin esikunnalle: En viitsinyt kuljettaa, laskin\nmäkeen.\"\n\n\"Niin minä sanoin.\"\n\nSamassa hän nostaa päänsä ja katsoo suoraan puheenjohtajaan. Katse on\nmiehekäs ja varma. Siitä näyttää puhuvan pyyntö: lopettakaa tämä asia\npian, minä olen valmis vastaanottamaan, mitä tulee.\n\nPuheenjohtaja huomaa katseen. Se on avoin ja kirkas, ja tuomarin\nmieleen iskee äkkiä ajatus: tuo mies ei ole syyllinen, tässä asiassa on\njotakin salaperäistä. Hän kysyy syytetyltä:\n\n\"Myönnättekö te tehneenne tämän kaksoismurhan, josta teitä syytetään?\"\n\nNuoren miehen katse kiertelee hetken oikeutta, miehestä mieheen, ja\npainuu sitten taas lattiaan. Hänen kasvoillaan käy nopea värähdys,\nikäänkuin jostakin olisi äkkiä ottanut, kipeää. Hän vastaa:\n\n\"Ei kai siinä muu auta.\"\n\n\"No niin, selvä juttu, puheenjohtaja käskee ulos vain\", kauppiasjäsen\nhuomauttaa haukotellen: \"Täytyy päästä eteenpäin\".\n\nMolemmat toiset maallikkojäsenet yhtyvät häneen, ja puheenjohtaja\nkäskee syytetyn ulos oikeussalista. Onhan hän tunnustanut eikä\nkuultavia todistajia ole. Mutta hänen mielessään jyskyttää yhä\nvoimakkaammin ajatus: Tuo mies ei ole murhaaja, hän ei ole syyllinen,\nälä tuomitse häntä.\n\n\"Tässä jutussa on jotakin epäselvää, minä tunnen sen, sillä olen ollut\ntekemisissä monien rikollisten kanssa. Tämä ei ole sellainen, me emme\nsaa tuomita tätä nuorta miestä hänen oman tunnustuksensa nojalla. Eikä\nsitä lakiltaan salli\", puheenjohtaja sanoo.\n\n\"Mitä te nyt turhia, tuomari, seisoohan se raportissa. Punaisen\nesikunnan jäsenet ovat tunnustaneet miehen murhanneen isännät\",\nkauppiasjäsen huomauttaa, ja molemmat maallikot säestävät häntä:\n\n\"Selvä on, selvä on, kirjoittakaa vain kuolemantuomio.\"\n\n\"Mutta punakaartilaisesikunnan jäsenet eivät ole täällä todistamassa\",\npuheenjohtaja väittää.\n\n\"Ne ovat jo saaneet palkkansa eikä täällä ole oltu niin turhan tarkkoja\nmuidenkaan punikkien ja murhamiesten suhteen\", kauppias nauraa ja\ntoiset maallikot hörähtävät myös ymmärtäväisesti.\n\n\"Tuntevatko herrat tämän nuorukaisen?\"\n\n\"Kukapa hänet... ei ole täkäläisiä. Sehän on raportinkin mukaan\ntoisesta pitäjästä, mutta mitäpä sillä väliä, samanlainen roisto se on\nkuin muutkin heikäläiset, ja myöntäähän tuo sen itsekin.\"\n\nPuheenjohtaja miettii hetken, sanoo sitten:\n\n\"Minä en ole valmis tuomitsemaan, minun täytyy ainakin ajatella.\"\n\nHän saa odottamatonta apua upseerilta, joka tähän saakka on vaiennut,\nistuen ajatuksissaan.\n\n\"En minäkään. Minä näin sen miehen katseen, se ei ollut murhaajan.\nMinäkin haluan ajatella ja mahdollisesti saada lisäselvitystä.\"\n\nLeipuri naurahtaa kuivasti, sanoo:\n\n\"Jopas on ihme, jopas on ihme, onpas nyt punikin nahka hintoihinsa\nnoussut, kun aikamiehiä jänistää.\"\n\n\"Minä olen sotilas ja tottunut taistelemaan vain aseellista miestä\nvastaan. Minä en halua tappaa vankeja summamatikassa. Puheenjohtaja,\nkeskeyttäkää istunto, otetaan päivällisloma, on aikakin\", upseeri sanoo\njyrkästi.\n\nLoma otetaan. Maallikkojäsenet lähtevät kummissaan naurahdellen ja\nsupatellen, mutta tuomari ja upseeri astelevat syvästi ajatuksissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomari istuu majatalossa ja miettii.\n\nHäntä jäytää yhä sama ajatus: Nuori mies on syytön, häntä ei saa\ntuomita.\n\nHän, valtiorikosoikeuden puheenjohtaja, on lakimies, hänen tulee\nmenetellä lain mukaan ja ennen kaikkea olla oikeudenmukainen. Koko\ntämä oikeus on oikeastaan laiton, hänet on siihen pakolla määrätty.\nTuomiot ovat olleet enemmän tahi vähemmän summittaisia, mutta nyt\nei saa niin tehdä. Tässä on kysymys nuoren ihmisen elämästä. Väärä\ntuomio voidaan tulevaisuudessa oikaista, jos sen saanut elää, mutta\ntätä miestä uhkaa kuolema. Nyt on keksittävä jotakin, ja keksiminen\non hänen omallatunnollaan. Maallikkojäsenet äänestävät ikävystyneinä\nja haukotellen kuolemaa, sen hän tietää. Heille ei merkitse mitään\ntuomion oikeus tai oikeudettomuus, he ovat sokeita kostajia tai\nvälinpitämättömiä ja velttotahtoisia kansalaisia, jotka pitävät\nkunnianaan selvittää äskeisen taistelun seuraukset kovalla kädellä.\n\nTuomarin aivot työskentelevät löytämättä ratkaisua. Hän pysähtyi.\naina saman kysymyksen eteen: Mitä minä teen. Nuoren miehen rehelliset\nsilmät ja avoimet kasvot eivät voineet valehdella, hän on syytön,\nvaikka hän jostakin syystä tunnustaa raportin oikeaksi. Senkin hän\ntekee kuin poissaolevana. Upseerikin, rintaman kauhut kestänyt\nsotilas, sen huomasi. Hänellä, veren lähellä olleella, on enemmän\noikeudentuntoa ja psykologista silmää kuin noilla sotaa piiloutuneilla\nmaallikkojäsenillä. Mutta ne voivat äänestää heidät kaksi kumoon. Mistä\ntulee apu?\n\nAjatus kiertää samaa ympyrää eikä löydä tietä pois.\n\nTuomarin käsiin on joutunut puhelinluettelo, jota hän selailee mitään\nvarsinaisesti hakematta, kuten ihminen usein tekee tajutonta työtä\najatusten kierrellessä omaa rataansa.\n\nYhtäkkiä, kas tuossa... tuossa on Tujulan pitäjä. Tuomarin sormi\nviillettää nimiluetteloa pitkin... K... K... Koivisto, Aapeli,\ntalollinen. Siinä, siinä on kenties pelastus, ajatus läähättää. Kyllä\nkai murhatun kotitalossa jotakin tiedetään.\n\nHän soittaa, pääsee pyytämäänsä paikkaan.\n\nMitä kysyä, ketä kysyä, ennättää välähtää päässä. Sitten syvä\nmiehenääni vastaa.\n\n\"Onko isäntä Aapeli Koivisto tavattavissa?\"\n\n\"Minä puhun.\"\n\nTuomarin käsi alkaa vapista. Sitten vapiseminen ryntää koko ruumiiseen.\nHermojen ja ajatuksen jännitys on äkkiä lauennut, mutta ääni tahtoo nyt\ntehdä tenän. Langan toisesta päästä jo ehditään tiedustella, mistä on\nkysymys.\n\n\"Te siis elätte\", tuomari kuulee änkyttävänsä.\n\n\"Tottapa elän, koska tässä puhun.\"\n\nTämä kummastuneen iloinen vastaus auttaa tuomaria pääsemään tasapainoon.\n\n\"Onko talollinen Jere Puustila myös elossa?\"\n\n\"Onpa hyvinkin, hän on naapurini... Mutta mitäs tämä tutkaaminen\nmeinaa, ja kuka siellä kyselee?\"\n\n\"Tämä on valtiorikosoikeuden puheenjohtaja... Onko sieltä pitkä matka\ntänne Vaahtolan kirkolle?\"\n\n\"Mikä häntä lie viitisentoista kilometriä.\"\n\n\"Voitteko lähteä Puustilan kanssa tänne heti, teitä tarvitaan täällä\nkiireellisesti.\"\n\n\"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Eräs nuori mies on syytteessä teidän molempien murhasta.\"\n\nTuntui kuin langan päässä olisi odotettu jotakin tällaista. Sieltä\nkuului selvästi puhuva huokaisu ja sitten tuli nopeasti:\n\n\"Viimeistään kahden tunnin päästä ollaan siellä.\"\n\nTuomarin kasvot kirkastuvat. Hänen aavistuksensa on ollut oikea, nyt\ntulee selvyys. Kohtalo on toisinaan sokea, mutta joskus sillä on\ntavallista näkevämmät silmät.\n\nPuheenjohtaja tuntee väsymystä, kuten tavallisesti jännityksen\nlauettua. Hänellä on vielä aikaa. Hän käy pitkälleen huoneensa sohvalle\nja nukahtaa kuin pitkän taipaleen tehnyt matkamies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeus aloittaa istuntonsa. Puheenjohtaja on nyt varma ja rauhallinen\nkuin kohtalon kanssa kamppaillut ja voittanut mies. Upseeri tietää\nmyös asian uuden käänteen ja näyttää tyytyväiseltä, koska hänkin on\nollut oikeassa. Maallikkojäsenet ovat yhtä unisia kuin ennenkin, heitä\ntämä yhteiskunnallinen kunniavirka raukaisee; parempi kun pääsisi taas\nkaupallensa ja pellollensa, onhan tätä oikeutta jo jaettukin.\n\nSyytetty seisoo suorana, eikä hänen katseensakaan haeskele enää\nlattiaa. Hän on kai väliaikana tehnyt elämänsä tilinpäätöksen.\n\nPuheenjohtaja ilmoittaa, että päivällisloman aikana on tähän renkimies\nJaakko Karhun juttuun, ilmautunut kaksi uutta todistajaa, jotka nyt\nkutsutaan sisään.\n\nMaallikkojäsenet murisevat jonkinlaisen kummastuksen, sillä selvä\njuttuhan tämä oli: raportti ja oma tunnustus. Mutta tulkoot nyt sisään,\nkun puheenjohtaja kerran tahtoo.\n\nKun kaksi ikänsä keskikaareen ehtinyttä isäntämiestä astuu oikeussaliin\nja syytetty katsahtaa heihin, sävähtää hänen kasvoilleen omituinen\nkirkkaus, mutta hänen jalkansa tuntuvat hieman horjahtavan. Mielenliike\nmenee kuitenkin pian ohitse, ja nuoren miehen suupieleen jää vain\nhienoinen, melkein ylpeä hymynhäive.\n\nVarsinkin toinen isäntämies jää pitkäksi aikaa katsomaan syytettyä.\nSiihen katseeseen sisältyy paljon puhuva miehinen tunnustus.\n\nPuheenjohtajan ensimmäisiin kysymyksiin annetuista vastauksista käy\nselville, että nämä isännät ovat talolliset Aapeli Koivisto ja Jere\nPuustila, joiden murhasta renkimies Jaakko Karhu on parhaillaan\nsyytteessä.\n\nMaallikkojäsenten tavanmukainen tiheästi uusiutuva haukotus jähmettyy.\nHe eivät aluksi näytä lainkaan käsittävän tätä käännettä, ja\nkauppiasjäsen huitaisee kädellään ikäänkuin koettaisi selvitä sekavasta\nunesta.\n\nPuheenjohtaja kysyy sitten syytetyltä, pysyykö hän vielä aikaisemmassa\ntunnustuksessaan. Tämä vastaa nyt nopeasti, selvällä ja varmalla\näänellä:\n\n\"En, en nyt enää.\"\n\nJa hänen silmiinsä vakiintuu sellainen ilme kuin ihmisellä, joka\nlopultakin pääsee selvyyteen kauan pohtimastaan asiasta.\n\n\"Miten on selitettävä teidän sananne punakaartin esikunnalle: En\nviitsinyt kuljettaa, laskin mäkeen?\"\n\n\"Minä puhuin aivan totta. Minä laskin nämä isännät mäkeen, mutta minä\nen heitä ampunut, vaan kehoitin heitä menemään omia teitään jonnekin\npiiloon ja pysymään siellä, kunnes asiat selkiävät.\"\n\nPuheenjohtaja ymmärsi, mutta hän tahtoi kuitenkin tietää, miksi\nsyytetty ei oikeudessa kertonut asian todellista laitaa.\n\n\"Kun minä en saanut tietää mitään näiden isäntien myöhemmästä\nkohtalosta ja kun minulla oli syytä pelätä, että joku toinen\npunakaartilainen on heidät tavannut ja ampunut ja että sellaisessa\ntapauksessa olisi turhaa selittää syyttömyyttään... Tuollainen\nmahdollisuus vielä varmistui, kun ei täällä oikeudessakaan tunnuttu\ntietävän, että isännät ovat elossa.\"\n\nKysyttäessä molemmat isännät myönsivät, että Jaakko Karhu oli päästänyt\nheidät menemään, minkä jälkeen he olivat piiloutuneet ja välttyneet\nkaikilta vainoamisilta. Aapeli Koivisto, jonka luona Jaakko Karhu\npienestä pojasta oli palvellut, kehui tätä kaikinpuolin kunnolliseksi\nja velvollisuudentuntoiseksi mieheksi, joka oli mennyt punakaartiin\nvakaumuksestaan, mitä seikkaa hän ei katsonut viaksi, vaan halusi\nsaada miehensä heti takaisin. Hän tunsi olevansa tälle vapautensa,\nmahdollisesti henkensäkin velkaa.\n\nMaallikkojäsenetkin olivat käyneet tarkkaavaisiksi. Hehän tunsivatkin\nnämä isännät, jotka kävivät täällä useinkin asioimassa, koska\ntämä kirkonkylä oli lähempänä kuin heidän omansa. Eivät he olleet\nkuulleetkaan, että nämä olisivat henkensä menettäneet. Miten vain\nlienevät nimet siinä raportissa menneet sivu korvien.\n\nOikeuden päätös oli tietysti vapauttava. Jaakko Karhu pääsi isäntä\nKoiviston mukaan. Tämä sanoi äskeiselle syytetylle oikeuspaikan\neteisessä:\n\n\"Sinä Jaakko olet melkein liian rehellinen tähän maailmaan. Tästä\nlähtien meidän toivottavasti ei tarvitse olla eri puolilla...\"\n\n\n\n\nSuuri Mestari Suomen kamaralla.\n\nLegenda läheisestä menneisyydestä.\n\n\nSuuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi olivat astuneet pienen\nkansan asumalle kamaralle. Se oli ihmeellinen maa, jonka suurten\nhankien peittämiä lakeuksia kiiti vinhasti vihlaiseva viima, mutta\nsyvien laaksojen ja äärettömien metsien kätköissä humisi hiljainen ja\nuuvuttava rauha.\n\n\"Mikä on tämä maa, joka näyttää lepäävän ikuisen lumen ja jään alla?\"\nSuuri Mestari kysyi.\n\n\"Tämän nimi on Suomi.\"\n\n\"Kuinka kauan tämän maan kamara makaa martona?\"\n\n\"Suunnilleen kaksikolmatta osaa vuodesta, Mestari.\"\n\n\"Sitten tämän maan asukkaat tarvitsevat tavallista enemmän keskinäistä\nrakkautta, sillä heidän elämänsä on raskasta. Onhan tämä maa osallinen\nminun evankeliumistani.\"\n\n\"On tietysti, Mestari. Tätä sanotaan nuoreksi kansaksi, mutta sitä\nalettiin kastaa jo lähes kahdeksansataa vuotta sitten ja tätä pidetään\nvalistuneena, koska lukutaito on yleinen ja oppiminen pakollista.\"\n\n\"Katsokaamme, mitenkä nämä ihmiset toteuttavat minun oppiani. Ehkä tämä\nonkin minun nykyinen valittu kansani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi istuivat kokouksessa, jota\npidettiin kaupungin ravintolassa, yksityishuoneessa. Kerrottiin, että\nsiihen ottaa osaa maan parhaimmisto.\n\nSuuri sotaherra selitti juuri, että meidän kärkijoukkomme ovat\naloittaneet suoran toiminnan ja että meidän on nyt niitä kaikin keinoin\ntuettava, on lähdettävä joukkojen päämajaan lyhyet ja pitkät aseet\nmukana.\n\n\"Onko heillä sota?\" Suuri Mestari kysyi Ensimmäiseltä Opetuslapselta.\n\n\"Siltä tuntuu\", tämä vastasi, \"vaikka minulla ei ole mitään tietoa\nsodan julistuksesta. Ehkä mestari kysyy heiltä itseltään.\"\n\nJa Suuri Mestari kysyi hiljaiseen, vaatimattomaan tapaansa:\n\n\"Onko syttynyt sota, koska te puhutte kärkijoukoista?\"\n\nSotaherra katsoi pitkään Suurta Mestaria, sitten hän hymyili\nivallisesti, samalla kun toiset läsnäolijat purskahtivat hälisevään\nnauruun.\n\n\"Oletteko te ainoa muukalainen,\" sotaherra sanoi, \"joka ette tiedä,\nettä presidentti on saanut uhkavaatimuksen ja että miehet ovat valmiit\ntaistelemaan henkeen ja vereen, jollei sitä hyväksytä.\"\n\n\"Presidenttiäkö vastaan te aiotte taistella?\"\n\nRähisevä nauru seurasi tätä kysymystä. Sotaherraa se kuitenkin näytti\nhieman huvittavan, ja hän alentui vastaamaan.\n\n\"Olettepa te... Presidentin on erotettava hallitus.\"\n\n\"Te siis teette vallankumouksen.\"\n\n\"Niin teemme. Hallitus pois ja meidän mieleisemme miehet tilalle.\"\n\n\"Onko se huono hallitus?\"\n\n\"Se liehittelee sosialisteja.\"\n\nSilloin suuri Mestari sanoi:\n\n\"Oletteko te unohtaneet, että jokainen olkoon esivallalle, jolla valta\non, alamainen, sillä ei esivalta hukkaan miekkaa kanna.\"\n\nKaikki läsnäolijat kävivät uhkaaviksi, ja suuri sotaherra korotti\näänensä ja sanoi:\n\n\"Mitä lorua, mies! Onko sinulla pääsykortti tähän tilaisuuteen? Ja mikä\nse on tuo toinen sinun kanssasi? Ulos täältä, marksilaiset roistot!\"\n\nKun he olivat menossa matkan päässä, Suuri Mestari, joka oli ollut\nvaipuneena syviin mietteisiin, kysyi Ensimmäiseltä Opetuslapselta:\n\n\"Onko heillä hirmuhallitus, kun he tahtovat sen kumota?\"\n\n\"Ei, mutta he haluavat sellaisen, koska he sairastavat\nalemmuudentunnetta eivätkä tyydy kansanvaltaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAseistettu mies seisoi ovella. Suuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi\npyysivät päästä kärkijoukkojen esikuntaan.\n\n\"Mistä komppaniasta te olette?\" aseistettu mies kysyi.\n\n\"Emme me ole mistään komppaniasta\", Suuri Mestari vastasi, \"me emme\nkanna aseita.\"\n\n\"Oletteko sitten tuoneet ruokavaroja?\"\n\n\"Emme ole, me autamme vain nöyriä ja maan hiljaisia, me julistamme\nrauhaa.\"\n\n\"Ei täällä nyt kaivata rauhaa. Rauha tulkoon sitten, kun me olemme\nsaaneet asiamme päätökseen.\"\n\n\"Minkä puolesta te olette nousseet aseihin?\"\n\n\"Isänmaan ja uskonnon marksilaisia ja heidän apureitaan vastaan.\"\n\n\"Mies raukka, sinä et ymmärrä mitä teet. Minä olen sinun uskontosi\nperustaja, mutta minä en ole milloinkaan opettanut sotaa. Ken miekkaan\ntarttuu, hän miekkaan hukkuu.\"\n\n\"Älä hulluja, äijä! Sinä näyt olevan päästäsi vialla, ja koska\ntuo toinen arvattavasti on samanlainen, niin saatte mennä. Mutta\npainukaakin nopeasti tiehenne, sillä täällä ei nyt ymmärretä leikkiä.\"\n\nTiellä heidän matkatessaan Suuri Mestari sanoi Ensimmäiselle\nOpetuslapselle:\n\n\"Sinä kerroit, että tässä maassa on pakollinen oppiminen. Eivät tuo\nmies ja hänen kumppaninsa ole oppineet kristinuskon alkeitakaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi seisoivat kirkkoherran\nkansliassa. Nuori palvelustyttö selitti heille:\n\n\"Odottakaa täällä. Rovasti on päivällisellä, häntä ei nyt voi häiritä.\"\n\n\"Hän on minun palvelijani\", Suuri Mestari sanoi, kun palvelustyttö oli\npoistunut, \"hän aterioikoon rauhassa, vaikka minä ennen maailmassa\nvaeltaessani pidin tärkeämpänä lähimmäiseni sielun kuin oman ruumiini.\"\n\n\"Ajat ovat muuttuneet, Mestari, sinun palvelijasi rakastavat enemmän\nruumista kuin sielua.\"\n\n\"Minä tahdon puhua hänen kanssaan, hän tietenkin ohjaa seurakuntaansa\noikeassa hengessä.\"\n\n\"Tee niin, Mestari, vaikka minä pelkään, että hänen henkensä ei ole\nSinun valtakunnastasi.\"\n\nRovasti astui pitkän tovin kuluttua huoneeseen ja kysyi tervehtimättä:\n\n\"Mistäs kylästä ne miehet ovat?\"\n\n\"Emme me ole mistään kylästä\". Suuri Mestari vastasi.\n\n\"Kuinka niin, eikö teillä olekaan asiaa minulle?\"\n\n\"On meillä, sillä me tahdomme tavata sinussa Herran minun Jumalani\npalvelijan.\"\n\n\"Minä olen tämän seurakunnan paimen, mutta sinä sanoit, ettette ole\nmistään kylästä. Te siis olette minun seurakuntani ulkopuolelta.\"\n\n\"Kristuksen seurakunta käsittää koko maailman.\"\n\n\"Minun työni kuitenkin rajoittuu vain tähän seurakuntaan. Mutta mikä\nolet sinä, joka minulta sellaisia kyselet?\"\n\n\"Minä olen tie, totuus ja elämä.\"\n\n\"Sinä olet hullu.\"\n\n”Tiedätkö sinä, joka sanot olevasi seurakunnan paimen, että sinun\nlaumastasi on eksynyt lampaita taistelemaan kansanvaltaisesti asetettua\nhallitusta vastaan?\"\n\n\"Minä tiedän sen, sillä minä olen kehoittanut heitä menemään sinne,\nkoska siellä taistellaan uskonnon puolesta.\"\n\n\"Oman itsekkyytensä puolesta he taistelevat, mutta kristinusko on\nrakkaus.\"...\n\n\"Meillä on Jumalan valitsema kansanjohtaja, jonka nimessä me olemme\ntaisteluun lähteneet.\"\n\nSuuren Mestarin kalpeat kasvot värähtivät. Hänen ääneensä tuli terästä,\nvaikka se edelleen kaikui hiljaisena ja maltillisena.\n\n\"Ei häntä Jumala ole valinnut, vaan sinä, joka käytit väärin Herrasi\nnimeä. Sinä olet paha ja uskoton palvelija, joka seuraat ihmisten\nynseyttä ja kuulet heitä enemmän kuin Jumalaa.\"\n\n\"Ja mikä olet sinä arvostelemaan minun töitäni?\"\n\n\"Minä olen sinun Herrasi ja Mestarisi, jonka sinä ylönannoit.\"\n\nRovasti puhisi vihassaan ja sanoi:\n\n\"Sinä olet marksilainen tai heidän kätyrinsä. Sinut olisi pidätettävä,\nmutta koska sinä ilmeisesti olet päästäsi vialla, saat mennä tällä\nkertaa. Korjaa luusi nopeasti!\"\n\nMatkalla Suuri Mestari sanoi Ensimmäiselle Opetuslapselle:\n\n\"Voi paimenta, joka johdattaa laumansa susien suuhun ja hylkää Isän\nJumalan käskyt!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi liikkuivat esikaupungin\nkujilla. Siellä kyhjötti mataloita majoja, jotka ikäänkuin armosta\nolivat saaneet jäädä näinkin lähelle kookkaan kaupungin ylpeitä\nkivitaloja.\n\n\"Menkäämme köyhän miehen katon alle\", Suuri Mestari sanoi, \"ehkä hän\nymmärtää meitä.\"\n\n\"Menkäämme, Mestari, kukaties köyhät ovat autuaat sydämestä.\"\n\nHuone todisti puutteesta, mutta siisteys vallitsi kaikkialla. Perhe —\nisä, äiti ja kaksi lasta — istui aterioimassa.\n\n\"Saavatko väsyneet kulkijat istahtaa?\" Suuri Mestari kysyi.\n\n\"Tottahan toki\", työmies vastasi pöydän takaa. \"Tuolin tässä vielä voi\nvieraalle tarjota, muusta ei enää ole puhetta.\"\n\nSuuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi näkivät kärsimyksen uurteet\nvanhempien kasvoilla. Heidän huomionsa kääntyi myös lasten kalpeuteen.\n\n\"Miksi lapset ovat noin kalpeita?\" Suuri Mestari kysyi. \"Eikö heidän\nanneta olla raittiissa ilmassa?\"\n\n\"Annettaisiin, jos olisi päälle pantavaa, mutta kun on ollut pitkän\naikaa työttömänä, ei sellaisia ylellisyyksiä enää saa eikä kunnolla\nruokaakaan\", isä vastasi.\n\n\"Kumma kun sinä et mene taistelemaan hallitusta vastaan.\"\n\n\"Ei se hallituksen syytä ole, eikä meikäläinen lähde tappelemaan.\"\n\n\"Oletko sinä marksilainen?\"\n\n\"En tiedä, sellaiseksi minua sanotaan, olenpahan järjestynyt työmies.\nMutta mitä vieras sillä tiedolla tekee?\"\n\n\"Nyt on miehiä aseissa, he sanovat hallituksen sinua lellittelevän ja\ntahtovat kukistaa sen.\"\n\n\"Isänmaan ja uskonnon puolesta ne sanovat taistelevansa, mutta huonosti\nhe auttavat kumpaistakin. Häpeäksi he ovat.\"\n\n\"Häpäisetkö sinä uskontoa?\"\n\n\"En. Minusta saa kukin uskoa mitä tahtoo, mutta rienaajia minä en\nhyväksy.\"\n\n\"Minä olen kristillisen uskon perustaja.\"\n\n\"Vai niin. Sinun uskostasi ei köyhälle ole ollut paljon apua, rikkaat\novat vallanneet kirkon ja vääntäneet kristinuskon mieleisekseen...\nMutta sinä näytät niin nälkäiseltä, ja tuo toverisikin on niin heikon\nnäköinen. Tuossa on vielä muutama silakka, istukaa pöytään, miehet.\"\n\nSuuri Mestari ja Ensimmäinen Opetuslapsi jäivät köyhän miehen vieraiksi\nja lohduttivat häntä hänen murheessaan.\n\nKun he poistuivat köyhän miehen majasta, Suuri Mestari sanoi:\n\n\"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle: tämä mies on Herralle\notollisempi kuin ne, jotka ovat ilmoittaneet taistelevansa kristinuskon\npuolesta.\"\n\n\n\n\nRunoilija ryhtyy työhön...\n\n\nRunoilija oli huutanut avukseen Innoituksen Henkeä, joka silloin, kun\nse suvaitsee häntä lähestyä, on kuin hänen varjonsa. Nyt se lähestyi ja\nistuutui runoilijaa vastapäätä.\n\n\"Sinä siis olet runoilija.\"\n\n\"Niinhän ne sanovat.\"\n\n\"Mutta sinähän olet kaljupää. Eikö runoilijalla pitäisi olla pitkä,\ntuuhea tukka? Minkälaisia runoja sinä kirjoitat?\"\n\n\"Mieluimmin satiirista.\"\n\n\"Aijai. Satiirikolla täytyy olla pitkät koivet ja hontelo ruumis, mutta\nsinä olet paremmin historiallisen romaanin kirjoittajan näköinen: lyhyt\nja paksu punkero.\"\n\n\"Niin niin, soveltuisi sekin, sillä eikö historiakin oikeastaan\nole satiiria? Sehän on kertomus ihmisten typeryydestä, varsinkin\nsotahistoria.\"\n\n\"No, mistä sinä sitten satiiria kirjoitat?\"\n\n\"Siinäpä se, en oikeastaan mistään toistaiseksi, minä vasta aion. Olen\nkirjoittanut alustavan runokokoelmani, kuten kaikkien on tehtävä, ja\nvähän muutakin. Minä olen lahjankas, ja kustantaja odottaa minulta\npaljon.\"\n\n\"Kylläpä sinä olet itserakas.\"\n\n\"Enhän minä muuten olisikaan runoilija, itserakkaus liittyy\nkutsumukseen. Mutta kuka sinä olet, joka olet tullut tänne minua\ntenttimään?\"\n\n\"Minä olen se Innoituksen Henki, jota olet kutsunut. Minä seuraan sinua\nnyt kuin varjo.\"\n\nRunoilija istuu työhuoneessaan, joka samalla on olohuone, makuuhuone,\nvierashuone ja ruokasalikin, mikäli runoilijan onnistuu saada\npakettileipää ja teemakkaraa sekä erikoistapauksissa, kun kustantaja\nmaksaa etulaukausta tai joku aikakauslehden toimittaja on auliilla\ntuulella, myöskin sikare voita.\n\nSeinällä on tuttavan taiteilijan taulu, joka esittää Satyria.\nTaiteilija on heikolla hetkellä luovuttanut sen paksunpuoleisesta\nmakkaravoileivästä. Huonekalukaupasta jollakin selittämättömällä\ntavalla velaksi saatu kirjoituspöytä, runoilijan ylpeys, näyttää\nkaihoissaan odottavan, milloin kuukausierä jää maksamatta, päästäkseen\nsopivampaan ympäristöön ja hyödyllisempään toimintaan. Täällä sille\ntosin on luvattu kuuluisuutta ja epäämätön pääsy historiaan, mutta\nse on käytännöllinen pöytä, joka pitää enemmän oikeasta työstä kuin\nhistoriasta, semminkin kun historiaan pääsy edellyttää harmillisia\nvoileipätahroja.\n\nTämän pöydän kahden puolen istuvat nyt runoilija ja Innoituksen Henki\neli varjo.\n\n\"Sano siis minulle, oi suuri Henki, mitä Sinä ajattelet minun\nsatiiristani, eikö siinä olisi tie kuuluisuuteen?\"\n\n\"Minä varoitan sinua siitä.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi, että se ei sinua hyödytä, se ei tuota kuuluisuutta eikä\nleipää. Aika on käytännöllinen, ja Innoituksen Hengenkin täytyy olla\naikansa tasalla. Jos et aio ikääsi tyytyä voileipään, vaan haluat\nmuutteeksi sipulipihviä kunnollisessa ravintolassa, niin kirjoita\nromaani. Pane siihen runsaasti rakkautta ja uusia muoteja, kernaammin\nmielikuviteltuja, jotka eivät vanhene siksi, kun kirjasi tulee julki.\nMyöskin pari kolme avioeroa olisi paikallaan.\"\n\n\"Minulla ei ole sopivaa ympäristöä sellaisen romaanin luomiseen.\nMinä tiedän niin vähän rakkaudesta, enkä minä vielä ole päässyt edes\navioliittoon, erosta puhumattakaan.\"\n\n\"Hassutusta! Oikea runoilija ei tarvitse mitään ympäristöä. Milloin\nrunoilija esimerkiksi on kirjoittanut luonnonkuvauksensa vapaassa\nluonnossa? Viiden kynttilän sähkölampun valossa hän laulaa suven\nsuloisuudesta, ja lumihiutaleiden leikistä hän runoilee hikoilussaan\nkesän helteessä ullakkokamarissaan. Kyllä kai sinä olet sen verran\nrunoilija, että tuon tiedät.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunoilija on noussut aamulla aikaisin — kymmenen aikaan, mikä\nrunoilijalle on hyvin varhainen hetki.\n\nHän on nyt lopullisesti päättänyt ryhtyä kirjoittamaan romaania. Varjon\nneuvot ovat saaneet aikaan tämän päätöksen. Runoilijankin mielestä se\non kaikkein viisainta, satiiri saa jäädä toiseen kertaan. Kirjoittaa\nsitten kun on tullut hyvin kuuluisaksi. Silloin jokaisen valistuneen\nkansalaisen on pakko lukea hänen kirjansa, eikä sitten enää ole väliä,\nmitä kirjoittaa.\n\n\"No, alapahan ryhtyä työhön\", varjo, joka taas on lähellä, kehoittaa.\n\n\"Täytyyhän minun toki haukata voileipää aamutuimaan. Runoileminen ei\nkäy tyhjällä vatsalla.\"\n\n\"Ole vaiti! Mikä runoilija se on, joka syö? Etkö sinä tiedä, että\nsuurimmat nerontuotteet ovat syntyneet nälässä?\"\n\n\"Mutta eihän kirvesmieskään jaksa hakata nälkäisenä.\"\n\n\"Ei runoileminen olekaan mitään kirvesmiehen ammattia. Kirvesmies on\nmaterialisti. Ei tosi runoilija tee tuollaisia vertauksia.\"\n\n\"Työ kuin työ.\"\n\n\"Aloita sitten!\"\n\n\"Kun minä en löydä paperia; kynä olisi, mutta...\"\n\n\"Hyvänen aika, miksi sinä et ole hankkinut paperia?\"\n\n\"Milläs hankit.\"\n\n\"Ei hätää, onhan sinulla makkaran käärepaperi.\"\n\n\"Hyi, henkensä aarteetko makkarapaperiin?\"\n\n\"Ovathan oikein suuret runoilijat kirjoittaneet kuolemattomat runonsa\nkirjekuoriin ja lääkemääräyksiin.\"\n\n\"Se onkin hienoa, mutta nykyaikaisella runoilijalla ei ole\nlääkemääräyksiä eikä oikeastaan kirjeenvaihtoakaan.\"\n\n\"Mene sitten kustantajan luokse ja julista, että sinulla on suuri\nromaani tekeillä. Hän ihastuu ja antaa rahaa.\"\n\n\"Eipä taida olla muuta neuvoa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunoilija on palannut. Hän on tuonut mukanaan ison käärön, joka\nsisältää ruoka- ja juomatavaroita sekä hiukan paperia, viivatonta ja\nhalpaa.\n\nTämä epärunollinen hankinta on vienyt kotvan aikaa, runoilijalle on\ntullut nälkä.\n\nHän syö nyt ja ryyppää olutta päälle.\n\n\"Mepäs herkuttelemme\", lähestynyt varjo sanoo.\n\n\"Niin niin, nämä taloudelliset asiat eivät ole leikkiä. Mutta kohta\nminä aloitan.\"\n\nAteria oli voimakas, runoilijaa raukaisee. Hän vetäytyy pitkäkseen\nvaatimattomalle vuoteelleen.\n\n\"Mitä nyt, makaamaanko?\" varjo tiedustaa.\n\n\"Tuli noustuksi aamulla varhain, ja sitten juoksin kaupungilla\nasioilla, väsyttää. Loikoilen tässä hiukan. Ymmärräthän, että ruumiskin\nkaipaa lepoa.\"\n\n\"Se on ylönsyömisen seuraus. Miettisit edes siinä romaaniasi ja tekisit\nsuunnitelman!\"\n\n\"Sitähän minä tässä mietinkin.\"\n\nPian alkaa vuoteelta kuulua ankara kuorsaus.\n\nOn juuri keskikesän aika, kärpäset ruokailevat runoilijan auki\njääneessä käärössä ja kirjoittavat sitten omia merkkejään\npuhtaanvalkoiselle paperille pöydän kulmalla. Jos ymmärtäisi kärpästen\nkieltä, voisi siitä ehkä lukea hienon runoelman, joka luultavasti\nkoskettelee runoilijan elämää. Kenties siinä on satiiriakin joukossa.\n\nIllansuussa runoilija herää. Hän venytteleiksen vielä vuoteellaan, ja\nvarjo kysyy:\n\n\"Joko suunnitelma on valmis?\"\n\n\"Ole vaiti ja anna ihmisen levähtää. Muista suuren runoilijan säettä:\n\n    'Ihanaa on runoniekkain maata.'\n\nMinä olen pian loistokunnossa ja käyn käsiksi romaaniini.\"\n\n\"Entä suunnitelma?\"\n\n\"Niin, niin, minä rupean laatimaan suunnitelmaa.\"\n\n\"Mutta ehkä sinä nukut taas. Taitaa olla parempi, että kirjoitat ilman\nsuunnitelmaa.\"\n\n\"Kuinka se kävisi päinsä?\"\n\n\"Aivan yksinkertaisesti: pistät paperille ykkösen ja alat sen alle\nkirjoittaa. Sopivan välimatkan päähän laitat kakkosen ja jatkat sillä\ntavoin, kunnes saat kokoon säädyllisen määrän numeroita ja niiden\nväliin lauseita.\"\n\n\"Mutta pitäähän romaanissa olla jokin perusajatus.\"\n\n\"Kyllä, mutta sen keksiminen ei ole sinun asiasi. Arvostelija pitää\nsiitä huolen. Hänen tehtävänään on löytää romaanin ajatus ja kaikki sen\nkauneudet. Sinä vain kirjoitat. Ei pidä sekaantua toisen ammattiin.\"\n\n\"Sinä olet kyynillinen, varjo.\"\n\n\"Enpä, minä puhun tietäjän suulla. Usko sinä minua! Sinä olet vielä\nliian kokematon kirjailijaksi. Vanhemmat tekijät nämä seikat kyllä\nymmärtävät. He eivät koskaan tee muuta kuin mitä kirjailijalta\nkohtuudella voidaan vaatia.\"\n\n\"Mutta mistä arvostelija löytää ajatuksen, jollen minä ole sitä\nkirjaani sisällyttänyt?\"\n\n\"Hänen täytyy löytää, muuten hän on taitamaton ammatissaan. Ja jollei\nhän sitä löydä, niin hän hakee vaikutelmia ia esikuvia. Niitä hän aina\nkeksii, vaikka se ei ole tekijälle edullista. Toivotaan kuitenkin,\nettä hän sinussa on näkevä suuren lupauksen kirjallisuudellemme. Se\non kaikkein paras tunnustus arvostelijalta, eikä sitten ole väliä,\ntäyttääkö lupauksen vai ei. Kaikki oikeastaan juontuu arvostelijasta.\nJos hänestä tulee kanssasi hyvä tuttava, niin hän täyttää lupauksen\nitse, ja sinä saat korjata hedelmät... No, onko se ykkönen jo siinä?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Se on kaikkein tärkein.\"\n\nKirjoitettuaan kaikkein tärkeimmän paperille runoilija alkaa tuijottaa.\nRunoilijat tuijottavat suurimman osan elämästään, sillä muuten kukaan\nei uskoisi heitä runoilijoiksi. Sivulliset ihmiset luulevat, että he\nsilloin vyöryttelevät aivoissaan hirvittäviä, maailmaa mullistavia\najatuksia, mutta sitä he eivät tee. He tuijottavat muuten vain, koska\novat runoilijoita. Silloin, kun heidän päässään todella syntyy ajatus,\nhe eivät lainkaan tuijota, vaan saattavat olla mitä iloisimpia, aivan\ntavallisia ihmisiä. Silloin heitä saa häiritäkin kuinka paljon tahansa,\nmutta tuijottaessa ei saa. Tuijottava runoilija suuttuu helposti eikä\nkuitenkaan lakkaa tuijottamasta.\n\nVarjon mielestä tuijottaminen on sillä hetkellä tarpeetonta, varsinkin\nkun sitä ei kukaan näe. Siksi se huomauttaa runoilijalle:\n\n\"Eiköhän jatketa.\"\n\n\"Minä en käsitä, miten aloittaisin. Alku on hankala.\"\n\n\"Älähän nyt... On kai sinulla jokin aikaisempi tuotteesi, ota sen loppu\nja laita tämän aluksi.\"\n\n\"On minulla novelleja... Mutta ei se käy päinsä, minua voitaisiin\nsyyttää itseni jäljentämisestä.\"\n\n\"Kuka sinua syyttäisi?\"\n\n\"Arvostelu.\"\n\n\"Mitä joutavia! Ei arvostelu ole koskaan lukenut loppuun sinun\nteoksiasi, ota kirjan viimeisen novellin loppu.\"\n\n\"Niin, mutta lukeva yleisö...\"\n\n\"Onko se mahtanut lukea sinun kirjojasi.\"\n\n\"Ketä varten minä sitten kirjoitan?\"\n\n\"Jaa, sitä nyt on vähän vaikea sanoa, mutta toivottavasti et ainakaan\nomaa pöytälaatikkoasi varten tällä kertaa. Sinähän olet saanut\netumaksua kustantajalta, te olette sidotut toisiinne, ja aluksi sinä\nkirjoitat kustantajaa varten. Sitten saamme nähdä.\"\n\nRunoilija miettii hetken ja hakee sitten pari vuotta aikaisemmin\nilmestyneen teoksensa. Hän leikkelee auki sen viimeiset sivut ja\nsyventyy niitä tutkimaan.\n\nVarjo seuraa runoilijaa ilmeisellä mielenkiinnolla, tekeehän tämä nyt\ntodellakin valmistuksia uutta teostansa, romaania varten.\n\n\"No, miltä tuntuu?\" varjo kysyy, kun runoilija on lopettanut\nlukemisensa.\n\n\"Tämä on vähän sopimaton aluksi, sillä tässä sankari ampuu itsensä.\"\n\n\"Päinvastoin. Sehän on suurenmoista. Sinä voit kyllä siistiä tapausta\nsen verran, että hän kuolee vahingonlaukauksesta.\"\n\n\"Mutta mistä minä sitten saan toimintaa kirjaani, jos otan päähenkilön\nhengiltä jo ensimmäisellä sivulla?\"\n\n\"Täytyy ottaa huomioon, minkälaisissa oloissa hän kuolee. Onko\nhän varakas? Jos on, niin sinä voit kuvailla hänen testamenttinsa\ntoimeenpanoa, antaa perillisten riidellä siitä. Silloin saat mainioita\noikeuskohtauksia. Annat esimerkiksi hänen tyttärensä voittaa jutun,\nkuten luonnollista onkin, ja tulla onnelliseksi isävainajan toisen\nrikkaan kosijan vuoksi hylkimän köyhän, mutta rehellisen, kauniin ja\ntarmokkaan nuoren miehen kanssa.\"\n\n\"Ei sekään käy päinsä, sillä novellin sankari on naimaton mies, ja\nhänen taloutensa on kuoleman hetkellä tuiki rappeutunut.\"\n\n\"Sekin kelpaa, aseta hänen pesänsä vararikkokaan.\"\n\n\"Eikö mitä. Vararikko tietysti raukeaisi pesän varattomuuden takia.\nSitäpaitsi päähenkilö ampuu itsensä onnettomasta rakkaudesta.\"\n\n\"No, miksi et ennen sanonut. Asiahan on nyt ihan selvä. Anna\nkylmäkiskoisen naisen katua ja päättää uhrata elämänsä vainajan muiston\npyhittämiseksi.\"\n\n\"Se ehkä sopisi. Mutta jollen minä jaksa pyhittää muistoa kuuttasataa\nsivua, mikä on kunnollisen romaanin normaalikoko, niin mitäs sitten?\"\n\n\"Sepähän sitten nähdään. Jos ei muu auta, niin lopetetaan pyhittäminen\nja naitetaan se nainen sopivalle kosijalle... Käyhän nyt vain toimeen.\"\n\nRunoilija huokaisee, ja hänen kynänsä rupeaa piirtelemään ykkösen alle\nkoukerolta, joista toivottavasti tulevaisuudessa syntyy kuolematon teos.\n\n\n\n\nElämän kiertokulku.\n\n\nNiin hän, köyhän perheen poika, sai pienestä pitäen kokea, miten\nraskasta maailmanmatka saattaa olla. Sen alkupäässä isäkin oli mukana.\nAsuttiin pienessä mökin röttelössä talon pellon laidassa. Ajan hammas\noli syönyt mökin niin sisältä kuin ulkoakin oikeastaan ihmisasunnoksi\nkelpaamattomaksi, mutta siinä täytyi asua, kun ei parempaa ollut.\nSateisena kesänä säilyi vain sängyn paikka kuivana, ja siinä sitten\nkoetti parhaansa mukaan suojella itseään koko perhe, poika jalkopäässä,\nmissä olkimannakka vietti alaspäin niin surkeasti, että pää pakkasi\nriippumaan, vaikka sen turvaksi olikin järjestetty heinällä täytetty\npussi. Siinä sängyssä poika vietti varhaisessa lapsuudessaan monia\nhetkiä ja katseli uunista sisään tunkeutuvaa savua. Talon isäntä oli\nluvannut korjauttaa mökin, mutta siitä ei koskaan tullut mitään, kun\nse ei vielä ollut aivan asujaintensa päähän pudonnut. Isä oli joskus\nkoettanut tukkia katon pahimpia reikiä tuohilla, mutta ei siitäkään\nollut pitempiaikaista apua, kun vuoto puhkesi taas toisesta paikasta.\n\nIsä kävi talossa töissä, kasakkana tahi muonarengin tapaisena. Hän toi\nillalla mukanaan maitoa jauhojen ja perunoiden ohella, ja tokkopa hän\njuuri muuta lie luonutkaan. Ruosteista silakkaa ja vähän kahvinpapuja\nsaatiin sillä palkan jäännöksellä, mikä luontaisetujen lisäksi rippui.\nMaito toki oli herkkua, ja sen nojalla poika kasvoi ja vahvistui.\n\nJoskus äitikin kävi talon töissä, vain muutamia päiviä kerrallaan.\nPoika pääsi myös äidin mukana sinne, ja silloin hänellä oli riemun\npäivät. Siellä tuntui aukeavan kokonainen uusi maailma. Lähellä oli\nranta, jolta sai viskellä voileipiä pitkin hiljaisesti väreilevää\nvedenpintaa, ja voi kun sieltä tulikin joskus pitkiä kakkuja. Heidän\nmökkinsä näköpiirillä ei ollut muuta ulottuvaisuutta kuin talon\npellolle ja itseensä taloon, sen taustalla oli kummallisesti, toisinaan\nmelkein peloittavasti kohiseva metsä. Mutta talon rannasta näkyi\nulappaa ja sen takaa korkeita vaaroja. Oikein kirkkaina kesäpäivinä\nvaaroilta voi havaita isoja punaisia taloja. Siellä oli taas jotakin\nuutta maailmaa, ja pojan mieleen nousi outoja kuvia elämästä ja\nihmisistä, jotka ehkä ovat toisenlaisia kuin hänen tähän asti näkemänsä\nja asuvat varmastikin ehyissä suojissa, kuten talossakin asutaan.\n\nTalokin oli ihmeellinen. Mökille pellon laitaan siitä kuului vain\nkaukaisia epäselviä ääniä, joiden tarkoitusta ei ymmärtänyt. Täällä ne\näänet olivat lähellä ja niitä saattoi seurata. Ja talossa oli touhua,\nvilkkautta, jota heiltä siellä mökillä puuttui.\n\nTietenkin köyhän lapsen elämänymmärtämys liikkuu herkästi ruokapöydän\nvaiheilla, hänellä kun on niin tuiki vähän muita vaikutelmia. Poika\nkuuli talon palkkalaisten takanapäin moitiskelevan ruokakomentoa, jotta\nkun edes saisi puuronsa silmään voita, mutta kun ei sitäkään. Hän ei\nkäsittänyt tätä puhetta, sillä talon ruokahan oli suorastaan ylellistä:\nriisivelliäkin välistä ja sianlihakastiketta. Ikävää vain, että äiti\npääsi niin harvoin taloon työhön, minkä pyykille ja kiireimpinä heinän-\nja elonkorjuun aikoina.\n\nSitten tapahtui, että isä rupesi sairastelemaan. Köhää mitä lie ollut,\nsanottiin. Aluksi hän vain köhi ja kävi töissä, mutta sitten paneutui\nmaata eikä jaksanut enää lähteä. Kauan hän makasi, ja pojan piti olla\nauttamassa, jos jotakin tarvittiin, sillä äiti kävi nyt vakituisesti\ntalon työssä. Hänkin toi iltaisin palatessaan maitoa, mutta vähemmän\nkuin isä ennen.\n\nKerran mökissä kävi joku mies ja määräsi, että isä on vietävä\nkunnalliskotiin. He jäivät äidin kanssa mökille vain hyvin lyhyeksi\najaksi, sillä äitiä ei enää talossa tarvittu. Asunto piti antaa\nmiehiselle miehelle, ja poika kuuli kerran emännän sanovan isännälle,\nettä menisihän se tuo vaimo tässäkin, mutta kun sillä on tuo kakara...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä kuoli kunnalliskodin sairaalaosastolle ja hänet laskettiin\nyhteishautaan yksinkertaisessa mustassa arkussa, jonka samassa kodissa\nasustava hiukan hassahtava nikkari oli veistänyt. Poika oli äitinsä\nkanssa haudalla, itki, kun näki äitinsäkin itkevän, muuten hänellä\nei vielä sillä hetkellä ollut täysin selvää käsitystä tapahtuneesta.\nVasta myöhemmin, kun äiti alkoi puhella, että mihinkähän sinäkin,\nisätön poika parka, tässä maailmassa joudut, herahti häneltä itku kuin\nitsestään, mutta sitten hänen päässään ailahti ajatus, että kyllä, hän\ntyötä tekee, kuten isäkin, kunhan tästä vähän varttuu. Sen hän ilmoitti\näidilleenkin, joka surumielisesti myhähti. Enempää hän ei osannut siitä\nasiasta sanoa. Mutta kerran hän halkoliiterissä koetteli kirvestä ja\najatteli lyödä sillä halon halki. Kirves oli kuitenkin liian raskas, se\nei kohonnut pään yläpuolelle, jonne hän oli nähnyt puunhakkaajien sen\nheilauttavan...\n\nHe asuivat silloin jo pappilan perheentuvassa; Äidillä oli jotakin\ntyötä pappilassa, ja he saivat syödä palvelusväen pöydästä. Väki\nsielläkin nurkui ruokaa, mutta pojan mielestä se oli yhtä hyvää kuin\nennen talossa, eikä hän nytkään ymmärtänyt, miksi piti valittaa. Täällä\noli mukavaa asua, sillä pirtissä riitti tilaa kaikille, eikä sinne\nsatanut kesällä eikä uuni tupruttanut savua sisään.\n\nPappilan päärakennus oli komea, siinä riitti katselemista alituisesti.\nPoika ei milloinkaan päässyt näkemään sitä sisältä muuta kuin\nkeittiöstä, jonne hän joskus sai mennä asialle. Sitäkin olisi katsellut\nvaikka aina, se kun oli niin valoisa ja siinä kun oli niin valkea\nuuni. Hyllyllä oli pitkä rivi kiiltäviä astioita ja joskus niitä oli\nhellallakin. Kauan ei keittiössä kuitenkaan saanut viipyä, keittäjätär\nkäski pois. Joskus tämä lihava ja punakka nainen antoi kakun, jonka\npäällä oli runsaasti voita ja sanoi, että mene nyt jonnekin piiloon\nsyömään äläkä kerto kenellekään. Silloin pojalla oli juhlapäivä, mutta\nse sattui vain niin harvoin.\n\nPappilan nuorin poika oli lesken poikaa jonkin verran vanhempi. Hän\noli jättänyt leikkikalunsa, jotka viereskelivät pitkin perheentuvan\nullakon nurkkia. Lesken poika oli nähnyt ne siellä ja kerran ottanut\npienen puuhevosen, jota veteli pihamaalla. Pappilan nuori herra, kuten\npalvelusväki häntä nimitti, mikäli sattui kosketukseen hänen kanssaan,\nnäki lesken pojan puuhan, otti hevosen pois ja sanoi vihaisena jotakin\nsellaista, mitä pikku poika ei täysin ymmärtänyt. Pappilan poika\nsanoi, että tässä nappulassa näyttää olevan taipumusta varkauteen.\nLesken poika sentään tajusi, että häntä epäiltiin huonosta teosta,\nvaikka hän omasta mielestään oli vain lainannut huvitellakseen vanhan\nraakkikalun. Köyhänkin lasta vetää leikkimään, vaikkei hän ole saanut\nsiihen harjoitusta kuten varakkaiden lapset. Hän olisi niin mielellään\nlähentynyt sellaisessa tarkoituksessa pappilan poikaakin, mutta tämä\nei näyttänyt häntä ollenkaan suvaitsevan, vaan kulki päivät päästään\nseurustelemassa kirkonkylän herrasväkien lasten kanssa. Nämäkin tulivat\nvuorostaan pappilaan, ja silloin siellä oli vilskettä. Köyhän lesken\npoika sai katsella varkain jostakin pirtin ullakon ikkunasta heidän\nmenoaan. Siellä hän usein seurustelikin leikkikalujen kanssa, vaikka ei\nenää uskaltanut niihin koskea. Ne olivat kuitenkin eräs maailma, jota\nhän kaipasi ja joka jollakin tavalla tyydytti näin nähtynäkin.\n\nEipä kauan jatkunut köyhän lesken ja hänen poikansa elämä\npappilassakaan. Ja lesken poika oli syynä siihen, että tämä olo loppui.\nHän näki kerran keittiössä paistettavan ohuita ja keltaisia kakkaroita,\njoiden nimeä hän ei silloin vielä tietänyt. Olipahan vain sellainen\nmonilokeroinen paistinpannu, ja niihin lokeroihin keittäjätär valeli\nkellertävää ainetta, joka vähän aikaa pannussa sihistyään nostettiin\nsiitä känneinä Iitteinä kakkaroina. Niitä oli jo iso vadillinen\nhellalla ja uusia yhä tuli. Tämän poika näki tahi kenties paremmin\ntunsi hajuaistillaan, joka tällaisissa tapauksissa saattaa olla\ntarkempikin kuin silmä. Pojan aistimukset herättivät silloin väkevän\nkiusauksen ja hän ajatteli, että noita pitää maistaa. Kun keittäjätär\nsitten poistui toviksi, poika koppasi kourallisen vadista ja yritti\njuosta pihalle. Mutta samassa sattuikin pappilan poika, se sama, joka\nkerran oli ottanut häneltä pois pienen puuhevosen, tulemaan keittiöön.\nHän huomasi tapauksen, puristi lesken poikaa niskasta ja sanoi:\n\n\"Vai jo sinä taas olet varkaissa.\"\n\nLikasankoon se kakkarat heitti, mutta leski sai poikineen lähteä\npappilasta.\n\n\"Varkaus on aina varkaus, vaikka se tapahtuu vähässäkin\", kirkkoherra\nsanoi. \"Tällä pojalla näkyy olevan pahoja taipumuksia. Meidän Fjalar,\njoka on oikeudentuntoinen poika, on kertonut tavanneensa hänet jo\ntoisen kerran omankäden oikeudesta. Kyllä teidän täytyy lähteä täältä.\"\n\nLeski oli surumielellä, mutta ei osannut erikoisemmin toruakaan\npoikaansa. Hänen mielestään ei pojalla ollut pahoja taipumuksia, vaikka\nhimo oli tavannut ymmärtämättömän poikasen, kun hän näki outoa hipleätä\nruokaa lähettyvillään.\n\nHe kulkivat sitten talosta taloon, kunnes äiti sairastui ja päätyi\nkunnalliskotiin, vuorostaan hänkin. Rintatautia sanottiin olleen,\nkenties isästä tarttunutta. Sinne hän kuolikin kunnalliskotiin, ja\npoika, joka oli ehtinyt neljäntoista vuoden ikään ja kykeni työhön,\npantiin huudolle.\n\nKerran kesäisenä yönä hän hävisi eläkepaikastaan. Lienee peräänkin\nkuulutettu kotipitäjän kirkossa, vaikkei se mitään auttanut. Poika jäi\nsille tielleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääkaupungin pienessä ravintolassa istuu nuori mies syöden päivällistä.\nPukineista huomaa, että hän on muurari ja tulossa työstään. Hän on\nvankkarakenteinen ja terveen näköinen, elämän väri kasvoillaan. Hän\nistuu yksin kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä, joka on hyvin\nsekalaista. Hän on tullut vain ruokailemaan eikä nauttimaan pikku\nravintolan juomista.\n\n\"Tarjoa tuoppi olutta!\" hän kuulee kähähtävän äänen sivultaan.\n\n\"Mistä hyvästä?\" nuori mies kysyy katsomatta puhuttelijaan.\n\nSattuuhan niitä tuollaisia oluenkerjäläisiä tällaisissa paikoissa.\n\n\"No, kun näyt olevan muurari ja saat hyvää palkkaa\", ääni kähisee\nedelleen, \"voit tarjota köyhälle kaverille.\"\n\nNuori mies kääntää päänsä puhuttelijaa kohti. Hänen edessään seisoo\nkuluneihin vaatteihin puettu mies, joka näyttää koettavan säilyttää\nherrasmiehen olemusta ja ryhtiä. Hänen parroittuneista ja pöhöttyneistä\nkasvoistaan on vaikea arvioida ikää, mutta todennäköisesti hän on vielä\nnuorenpuoleinen.\n\n\"Kuka naapuri on?\"\n\n\"Minua sanotaan pastoriksi, vaikka en minä mikään pastori ole, vaan\npapin poika. Minusta kyllä piti tulla pappi, mutta sorruin liian\naikaisin herran viinamäkeen.\"\n\nNuori mies katselee toista tarkemmin. Hänen muistiinsa viriää pappilan\nkeittiö, ohukaiskasa, puristus niskasta ja vielä vähän muutakin.\n\n\"Vai niin\", hän sanoo verkalleen, \"minä olen lesken poika, jota sinä\nkaksi kertaa syytit varkaudesta... siitä on nyt jo kauan. Taikka\noikeastaan minä silloin olin vain lesken poika, mutta nyt minä olen\nmuurari Jalmari Lehtinen, sillä minulla on jo nimi. Sanon sen, koska\nnäyt haluavan uudistaa tuttavuutta. Onkos sinulla _vielä_ nimeä?\"\n\nToinen joutuu hämilleen, hänenkin muistiinsa näyttää viriävän jotakin.\nEpäonnistuneesti naurahtaen hän koettaa sopertaa:\n\n\"Totta kai... jokaisella nimi on...\"\n\n\"Ei ole. Ei minullakaan silloin vielä ollut. Sinä olit silloin Fjalar.\nHieno nimi, mutta ei taida siitä enää olla apua. Minä olen itse tehnyt\nitselleni nimen eikä sitä tarvitse hävetä. Minä olen muurari Lehtinen,\nmutta mikäs on sinun ammattisi?\"\n\nToinen mutisee jotakin epäselvää ja kääntyy mennäkseen.\n\n\"So so, älähän mene\", muurari Lehtinen jatkaa, \"istu tuohon vastapäätä.\nSinä pyysit olutta. Sen saat hankkia muualta, mutta ruokaa tarjoan,\njos haluttaa. Valitse! Sinä et silloin antanut minun maistaa niitä\nohukaisia, mutta minä tarjoan nyt sinulle mitä vain tahdot — vaikka\nohukaisia. Istu ja syö!\"\n\nSiinä istuu vastakkain kaksi miestä, toinen ammatin karaisema, vakava,\nyhteiskuntaa rakentava, toinen alkoholin pöhöttämä, yhteiskunnan hylkiö.\n\n\n\n\nSukujuhla.\n\n\nKirveensilmän talo on vanha, hyvin vanha. Tämä rakennus tosin ei ole\nniin mahdottoman iäkäs, sitä kun on asujainten pöyhistyessä uusittu.\nTuo pirtinpuoli taitaa olla jo parin miespolven ikäinen, ja tämän\nnykyisen isännän hallitessa rakennettiin kamarit. Aivan uudesta\ntehtiin, kun ei äveriäässä talossa kehdattu enää kengittämällä,\nkattamalla ja muilla pikku parannuksilla vanhaa parsia. Lyötiin kasaan\nentinen kamaripääty, polttopuiksi, kun oli kerran varaa.\n\nNyt talo loistaa uutuuttaan ja mahtavuuttaan, osoittaa jo ulkoasullaan\nmaan tienkulkijalle, että älä tule tänne, suotta kuitenkin tulisit,\ntäällä ei kulkijoita suosita eikä niitä tarvita. Työssä pidetään\nvakituisempaa väkeä eikä pikku tulojen puutteessa olla, joten\nelintarvikkeita ei täältä lähde, rahallakaan. Heinäaikana ja\nelonkorjuussa joskus kaivattaisiin tilapäistäkin työvoimaa, mutta\nperiaate on periaate, ja se pidetään pyhänä: kulkuri menköön ohitse.\nJa kulkuri menee, vakituinen kulkuri kuitenkin, minkä jos sitten\nsatunnainen turhaan taloon poikennee, kun ei tapoja tunne.\n\nSe on Kirveensilmän talo, vanha talo, ja sitä hallitsee arvokas\ntalonpoikaissuku. Luultavasti ei aikaisemmin ole oikein tieteellisesti\nymmärretty suvun vanhuutta ja arvokkuutta, mutta nyt se kyllä\nkäsitetään. Tiedetään, että talo ja suku ovat niin vanhat kuin\nkirveensilmä, joka taas iässä riittää itselleen kirveelle. Sellainen\ntalo, oikea sukutalo tämä on.\n\nEntisten polvien kirveensilmillä oli vain sellainen hämärä käsitys\ntalon ja suvun vanhuudesta, mikä jää perintönä sukupolvelta toiselle,\naavistus, että eikö tuo kirveskin silmineen liene kotoisin melkein\nAatamista, sillä mitenkäs hänen perheensä olisi ilman kirvestä\ntoimeen tullut sen jälkeen, kun paratiisista oli lähdettävä. Ja kun\nAatamin pojatkin olivat lammaspaimenia, niin totta kai ne joskus\nnuotion tekivät ja kirveellä sitä varten puut pienivät. Sellainen,\nkansanomainen ajatusjohtuma vain, mikäli yleensä sitä asiaa ajateltiin.\n\nNykyisellä isännällä, Antilla, joka käy toista vuotta\nkahdeksaakymmentä, mutta on kepsakka äijä ja vasta muutama vuosi sitten\nnainut kolmannen kerran neljäkymmentä vuotta itseään nuoremman naisen,\non jo paljon perusteellisempi tieto talon ja suvun vanhuudesta. Se on\nsyntynyt vasta viime vuosina, jolloin hänen sukuylpeyteensä on tullut\njossakin määrin tieteellinen leima. Nyt näet voidaan suvun alkuperä\nja vanhuus todistaa koko maailmalle. Muuan talonpoikaisten sukujen\ntutkimukseen hullaantunut, kirkonkirjoja lukenut herra on kaivellut\nesiin koko Kirveensilmän sukutaulun, ja sen jälkeen Anttikin on\nruvennut katselemaan näitä sukuasioita aivan toisella tavalla.\n\nHän haastelee nyt ylpeästi suvun leviämisestä ympäri maakuntaa. Tässä\nniitä on Kirveensilmiä aluksi melkein kokonainen kylä, vaikka taloilla\nonkin eri nimiä, ja tyttäriä täältä on naitu kautta aikojen minne\nkaikkialle lie naitukaan, ja onhan sitä miessukupuoltakin levinnyt\npääkaupunkia myöten, kun jo parin polven vesoja on käytetty opinteillä.\nAntaa tulla sinnekin virka- ja hallitustehtäviin oikeata talonpojan\nverta ja viisautta, kun kerran on mistä luovuttaa.\n\nNäin ajattelee nyt tämä Antti-isäntä, jonka yksi poika on lääkärinä,\ntoinen pappina ja tytär maisterina, lukenut kieliä näyttääkseen\nmaailmalle, että syntyy se ulkomaan mongerrus suomalaisen talonpojankin\ntytön suusta. Sillä tavalla osoitetaan herroille ja ruotsalaisille,\njotka ylpeilevät vanhalla suvullaan ja hienolla sivistyksellään, että\nei kannata, sillä täältä kyllä verroille noustaan.\n\nSivistys — no, se on sellaista epämääräistä löpötystä, mutta kukahan\ntässä oikein pystyy sukunsa vanhuudella ilveilemään!\n\nKirveensilmän Antti oikein hörähtää tyytyväisenä sitä asiaa\najatellessaan.\n\nSe, näet, se sukututkija, tulee Kirveensilmään antamaan Antti-isännälle\noikein kantakirjan. Sellaisen saavat kyllä muutkin vanhat\ntalonpoikaissuvut, mutta Kirveensilmä on vanhin, niin on tutkija\nvakuuttanut, ja sen vuoksi ovat tässä talossa sukujuhlat, isot pidot,\njoissa tutkija puhuu ja pastori-poika pitää raamatunselityksen.\nSitten jaetaan kantakirjat, ja sen päälle syödään oikein vanhankansan\njuhla-ateria viinoineen, mikä on melkein ainoa ostotavara, vaikka\nsenkin pitäisi olla oikeastaan kotona poltettua, kuten ennen esi-isien\npidoissa ja peijaisissa, mutta valtio on turhan nuuka ja polttaa viinan\nitse. Sahti on kuitenkin omasta takaa, ja tässä talossa se onkin niin\narvokasta, että sitä aina jouluksi on viety maakunnan pääkaupunkiin\nlääkäri-pojalle viidenkolmatta litran vetoinen maitotonkka, ja kuuluu\nse kaupungissakin tehonneen.\n\nKantakirjajuhlan lopuksi lyödään rakennuksen maantienpuoleiseen kylkeen\nsellainen kilpi, jollainen tavallisesti laitetaan suurmiesten entisiin\nasuntoihin, matkustajien ihmeeksi ja kulkurien kauhuksi.\n\nNäitä juhlia on nyt Kirveensilmässä valmistettu tulisella kiireellä,\nsillä niistä täytyy tulla komeat, niin että maakunnassa mainitaan.\nSukututkija on järjestänyt oikein mikrofoninkin vierailulle\nKirveensilmään ja erikoisen selostajan, joka kertoo kaiken sen, mikä\nnäkyy, vaan ei kuulu.\n\nEsi-isillä, aikaisemmilla Kirveensilmillä, ei ollut mitään sellaisia\nlaitoksia. Heidän juhlahumunsa kuului vain niin pitkälle, kuin\nkotipolttoisen miestä väkevämmän ja voimakkaan sahdin vahvistama\nkovaääninen kantoi, eikähän se kantanut juuri pitemmälle kuin\nnaapureihin. Mutta tämä nyt kantaa yli suuren Suomenniemen\naina sen mataloita majoja myöten, joissa kohta tiedetään, että\nKirveensilmässä jaetaan kantakirjoja vanhoille konnuillaan pysyneille\ntalonpoikaissuvuille. Näin siis jälleen hyöty ja huvi, tiede ja taide\nkäyvät käsi kädessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirveensilmän pihalla lepäilee suvisen sunnuntaipäivän rauha\nsamanlaisena, kuin se on siinä vuosisatoja lepäillyt, pehmeänä ja\nhiukan hiottavana. Tämä sunnuntai onkin harvinaisen tyyni, seesteinen\nja lämmin.\n\nMutta vain ulkonaiset puitteet ovat tavalliset ja ennen\nmoninkertaisesti koetut. Niiden sisällä on nyt tavallisuudesta\npoikkeava kuva, paljon virkeämpi ja toimeliaampi kuin ennen.\n\nTavallisesti pihamaa tällaisina sunnuntaipäivinä on nähnyt hiljaisina\nloikovia ja tupakoivia renkejä, silloin tällöin haukotellen luhtiinsa\nkapuavia piikoja ja emännän muutaman kerran aikaillen käyvän\nruoka-aitassa — mikäli se ei ole saanut olla aivan yksinäisenä ja\nautiona, kun väki on ollut kirkossa tai kylällä.\n\nNyt pihamaa vähän hämmästelee sitä elämän virkeyttä, mikä sen\nliepeillä liikkuu. Mitä se tämmöinen touhu on sunnuntaipäivänä?\nNaisia, vieraitakin joukossa, juoksee alituisesti aitan ja pirtin\nväliä, huudellen joskus toisilleen kiireellisiä huomautuksia. Ne\nkantavat tavaraa aitasta pirttiin ja päinvastoin, joku pysähtyy äkkiä\nkuin päähän lyötynä, huitaisee kädellään otsaansa, äännähtää nopeasti\njotakin ihmettelevää, kääntyy takaisin ja palaa hetken kuluttua\nkantamus sylissään.\n\nPihamaa ei aluksi tahdo ymmärtää tätä levotonta sunnuntaimenoa. Onhan\nse kyllä nähnyt häitä ja hautajaisia, mutta milloinkaan ei vielä ole\ntaitanut olla tällaista touhua. Vähitellen se kuitenkin tottuu ja\narvaa, että jotakin erikoista on tulossa.\n\nKamareista pistäytyy välistä kuistille, jopa pirtin sivustapenkeillekin\nherraskaisesti puettuja miehiä ja naisia, jollaisia ei ennen koskaan\nole näkynyt näin paljon yhdessä joukossa. Siinä on pappikin mukana,\nmutta talosta ei ole nyt kuollut ketään eikä ketään vihitä. Pihamaa\npääsee kohta selville, että ne ovat kauempaa tulleita sukulaisia.\nTuon papinkin se tuntee, oman talon kasvuja, ja tuo tuossa on se\ntohtori-poika ja maisteri-tytärkin on mukana. Siinä on muitakin\nsukulaisia, läheisempiä ja etäisempiä, joita kaikkia ei ole monesti\nnäillä mailla näkynyt. Ja sitten pihamaa kuulee, että täällä tänään\npidetään sukukokous.\n\nJahah, no, sittenhän tämän menon kyllä ymmärtää.\n\nJa kun suvinen sunnuntaipäivä on päässyt runsaasti puoleen, alkaa\nKirveensilmään lappaa väkeä kuin helluntain epistolaan. Sitä tulee\njalkaisin ja autoilla, taitaa joku lähikyläläinen olla vielä niin\nvanhanaikainen, että ajaa hevosella. Vieraat otetaan vastaan tässä\npihamaalla ja ohjataan sitten sisälle.\n\nLopuksi pihamaa näkee sellaistakin, mitä tuskin yksikään maalaispihamaa\non sitä ennen nähnyt. Pari miestä tuo mukanaan kummallisen rakkineen,\njota seuraa pitkiä letkuja kuin kiemurtelevia käärmeitä. Koje viedään\nsisälle, mutta letkut johdetaan jonnekin sähköön. Se kuuluu olevan\nsellainen mikrofoni, joka tulee kuuluttamaan maailmalle Kirveensilmän\ntämänpäiväiset tapahtumat.\n\nSitten alkaa juhla, äveriäitten maalaistalojen pitomässäys, joka\nmuistuttaa keskiajan ritaritupien suursyöminkejä. Suomalainen\ntalonpoika on osannut kiristää vyöhihnaansa, kun on ollut katovuosia;\nhän on kiusannut aina — hyvinä ja huonoina vuosina — palkollisiaan\nkehnolla ruoalla, eikä hän usein itsekään ole parasta palaa suuhunsa\npistänyt, mutta annapa että talossa on ollut häät tai hautajaiset,\nniin on taitavia kokkeja haettu naapuripitäjiä myöten, navettaa ja\nlammaskarsinaa verotettu säälimättömästi, ja ruokaa on pitänyt olla\npöydässä loppumattomiin. Tällaisessa ylensyönnissä Suomen maakuntien\ntalonpojat ovat harjoittaneet keskenään ystävyysotteluja, joiden\nmaine on kulkenut kauas. Lieneekö missään muussa lajissa koskaan niin\npontevasti kilpailtukaan?\n\nViimeiset taloudellisesti sekavat vuosikymmenet ovat kilpailuhalua\njäähdyttäneet, pitkät pidot ovat jääneet muistojen joukkoon,\njuhlat ovat vakiintuneet kaupunkilaisen kohtuullisiksi, ja entinen\ntalonpoikaisylvästely on jäänyt sivuun.\n\nMutta nyt on asia erittäin tämän Kirveensilmän kohdalta. On sukujuhla,\nharvinainen ja toistumaton tilaisuus, ja sukututkijaherra on nimenomaan\nkehoittanut järjestämään juhla-aterian vanhaan talonpoikaismalliin.\n\nNiinpä nyt liikkuukin Kirveensilmän pitkillä pitopöydillä kokonaisia\nlampaita, paisteja ja laatikoita vaikka minkä makuisia, ja viinaryyppy\nannetaan nauttijan arvon jälkeen. Sitä lajia ei tarjota paljon, jottei\nmiehen pää siitä pökerry, vaan sahtia on monta sataa litraa, sitä saa\nenemmänkin, jos vain vatsa vetää.\n\nJuhlatunnelma nousee hitaasti. Kansa on jöröä juhlimaan. Sen tunnelmaa\non tavallisesti täytynyt nostaa keinotekoisesti, ja kun se sillä\ntavalla on lopulta kohonnut, on siitä tullut kaikkea muuta kuin\njuhlatunnelma: joko on ruvennut nukuttamaan tahi sitten vanha sakea\nvainolaisveri on villiintynyt.\n\nNyt on kuitenkin joukossa paljon kaupunkilaisia, ns. hienommissa\npiireissä liikkumaan tottunutta sukua, jossa aina juhlallinen ja\nraskaasti katettu ruokapöytä asianmukaisine höystöineen herättää oikean\ntunnelman. Kun siis lammas on paloiteltu ja siirretty aterioitsevien\neteen ja sukututkija kallistanut lasiaan, syntyy kaupunkilaissuvussa\njuhlallisen odottava mieliala. Se ei tosin pitkiin aikoihin ole\nvälittänyt talonpoikaisesta alkuperästään, mutta nyt, kun sille aiotaan\nantaa jonkinlainen aateliskirja, tuntee erikoisesti tilaisuuden arvon.\nItse vanha Kirveensilmä ja muutkin sukujen vanhimmat ovat niinikään\njuhlallisia, heissä pöyhistyy talonpoikaisylpeys, joka on nousemassa\niän mukana. Nuorempi talonpoikaissuku sen sijaan ei tunne mitään\nerikoista, se kenties muistelee, minkälaista oli viime kerralla\nnuorisoseuran talolla ja sieltä myöhäishetkinä palatessa; tänäkin\niltana siellä olisi iltamat, mutta täytyy nyt olla kotona, kun on nämä\nsukujuhlat.\n\nNiin, sitten sukututkija puhuu, kireällä äänellä ja omituisen\nnaisellisin liikkein. Hän ei oikeastaan ole mikään juhlapuhuja,\nsen jokainen kohta kuulee, mutta häntä täytyy kuunnella, koska hän\non tämän sukukirjajutun alkuunpanija. Hän ei itse ole talonpoika,\nvaan luultavasti jotakin aivan vierasperäistä juurta, mutta hän on\ninnostunut syntymämaakuntansa talonpoikaisten historiaan. Hänellä\nkuuluu pääkaupungissa olevan oikein toimisto, jossa on paljon naisia\ntyössä, sellaisia sihteerejä, jotka tutkivat sukuja hänen neuvojensa\nmukaan. Hän puhuu ylimalkaisia sanoja esi-isien työstä ja vaivannäöstä,\nsitkeästä taistelusta hallaa vastaan, kolkon korven raivaamisesta\nviheriöitseviksi vainioiksi ja yleensä kaikesta siitä, mistä on puhuttu\nsen jälkeen, kun Johan Wilhelm Snellmanin aatteet alkoivat itää\nSuomessa ja kun jokaisessa iltamassa alettiin tarvita juhlapuhujaa.\n\nKaupunkilaissuku kuuntelee puhetta vain puolella korvalla. Se on sen\nkuullut monta kertaa ja itsekin nuorempana puhunut samoja asioita\niltamissa esiintyessään. Sen juhlamieli ei kuitenkaan katoa, sillä\ntilaisuus on kaikessa tapauksessa poikkeuksellinen. Vanhat isännät\novat joskus nuorempina, kun he vielä kävivät silloin harvemmin\njärjestetyissä iltamissa, kuulleet näitä kauniita sanoja Suomen\ntalonpojan voimasta ja tarmosta. Heille puhe tässä tapauksessa on\nnuoruuden muistoa, minkä lisäksi sillä asian tämänkertaiseen laatuun\nkatsoen on totinen ja miellyttävä luonne. Nuorempien mieliala on koko\npuheen ajan välinpitämätön, mutta heitä alkaa vähitellen jännittää se\nsukukirjojen jakaminen, joka on tulossa.\n\nMikrofonimies, joka aterian aikana on koettanut mahdollisimman\ntarkkaan selostaa monia ruokalajeja, on nyt jo kotvan saanut vaieta.\nSukututkijan kireä ääni vain purkaa kojeeseen aluksi, kuten sanottu,\nkaunissanaista kuvausta oikean sukutalonpojan työstä ja lopuksi\nluonnehtii tilaisuutta kuivan humoristisin kääntein.\n\nKun sitten sukukirjojen jako alkaa, sekoittuu toimitukseen jälleen\nmikrofonimies, selvitellen kunkin sukukunniakirjan saajan ulkonäköä.\nEnsiksi kuvaillaan Antti Kirveensilmä, jonka kirja todistaa lähes\nneljäsataa vuotta samalla konnulla asuneen suvun nykyiseksi päämieheksi.\n\nSilloin tulee odottamaton keskeytys. Muuan luiseva mies penkiltä kysyy:\n\n\"Onkos siihen kirjaan merkitty, millä tavalla ensimmäinen Kirveensilmä\non saanut talonsa, tappamallako entisen omistajan vai muuten\npetkuttamalla?\"\n\nSukututkija, joka on leikkisä mies ja puheensa lopulla sutkautellut,\nottaa välihuomautuksen huumorin kannalta ja vastaa nopeasti:\n\n\"On voinut saada sellaisillakin konsteilla, siitä ei tässä ole\nselvitystä. Ehkä se kuitenkin on tapahtunut jonkin kuninkaalle\nsuoritetun ansioteon johdosta.\"\n\n\"Yhyh\", välikysyjä sanoo, ja toimitus jatkuu edelleen.\n\nVasta kun kaikki asianomaiset ovat saaneet kirjansa ja lausuneet\nkiitoksensa, pyytää äskeinen mies puheenvuoron ja myöntymystä\nodottamatta aloittaa:\n\n\"Kun tässä nyt on tällainen historiallinen hetki, niin olisi\npaikallaan hiukan kajota koko Suomen maanomistuksen historiaan. Olisi\nmielenkiintoista tietää, mitenkä tämä maanomistus on syntynyt ja kuka\nne rajat on ensinnä rastinut Minusta kun tuntuu, että tämä Suomen heimo\nsen jälkeen, kun se oli kopannut lappalaisia pääkuoreen, mikäli ne\neivät olleet ehtineet lipettiin, mittasi näitä maita itselleen ilman\nkuninkaalle tehtyjä ansiotöitä ja maanjakajia. Ja jos kuka huomasi\ntoisella paremman palan, niin heimoustunne hävisi, ja se maa otettiin\nväkivallalla. Kyllähän korven raivaaminen on ollut kunnioitettava\nasia, mutta eikö tuo lie sekin alkanut vähemmän kauniisti kuin\nnäissä juhlapuheissa yleensä selitetään. Ja onhan se kantakirja\ntärkeä elukoille, mutta tämä riitaisa ja väkivaltainen luomakunnan\nherra välttäisi ilmankin. Minkäs teki torppareilleen tämäkin sama\nKirveensilmän Antti kolmisenkymmentä vuotta sitten? Ovet revitytti\nsijoiltaan ja uunit säretytti, niin teki kuin paronitkin, vaikkei sillä\nsilloin vielä ollut edes tiedossa aateliskirjaa... Ja ne torpparit, ne\nvasta olivat korpea raivanneet, vaikka niitä ei ole pantu kantakirjaan,\neikä kukaan ole niille pitänyt juhlapuheita, eikä heidän muotoaan ole\nmikrofoniin selostettu. Suurin osa Suomen kansaa hädintuskin tiesi\nheidän kovasta kohtalostaan.\"\n\nLuisevan miehen luultiin aluksi lausuvan jonkin vapaan sanan\nkunniakirjojen saajille ja ylistävän heidän voimaansa ja merkitystänsä.\nHänen sanoilleen lappalaisista ja Suomen suvun alkukantaisesta\nmaanomistuspyrkimyksestä hymyiltiin, mutta kun hän siirtyi puhumaan\ntorpparihäädöistä, kävivät naamat totisiksi. Talonpojat eivät\nkuitenkaan ehtineet keskeyttää häntä, vaikka heidän luontonsa nousi,\nvarsinkin Antti Kirveensilmän, jonka nimi erikoisesti mainittiin. Pappi\nlöysi ensiksi sanan:\n\n\"Mikä mies te olette?\" hän kysyi.\n\n\"Tämän talon sukulaismies, kutsuvieras, vaikka Antti ei taida muistaa.\nKun meidät torpasta häädettiin, olin minä vasta kymmenvuotias, mutta\nkyllä minä muistan. Sukulaisensakin, oman verensä, köyhän tosin, tämä\nAntti hääti.\"\n\n\"Millä oikeudella te täällä sellaisia puhutte?\" pastori keskeytti\njälleen.\n\n\"Mitäpä oikeutta tässä, minä vain tahdoin huomauttaa, että olisi\nnäistäkin asioista saanut tehdä merkinnän siihen kirjaan ja vaikka\npanna ne siihen julkisivuun naulattavaan kilpeen.\"\n\nSilloin nousi jo yleinen häläkkä. Oli ehditty ajatella asia loppuun\nja havaita, että luiseva mies puhuu sopimattomia. Antti-isäntä nousi\nuhkaavana ja muitakin miehiä puoleksi kohottautui penkiltä. Pastori\nkuitenkin selvitti tilanteen.\n\n\"Ei mitään väkivaltaa\", hän sanoi, \"häiritsijän on poistuttava heti.\"\n\n\"Joudanhan minä\", luiseva mies virkahti ja lähti.\n\nToimitus jatkui sitten sovun ja yhteisymmärryksen vallitessa.\nJuhla-asuiseen pirttiin jäi kuitenkin häilähtelemään luisevan miehen\nhenkeä, tosin niin vähän, ettei se häirinnyt ylevän sukujuhlan menoa.\n\nOnni onnettomuudessa oli, että mikrofonimies oli huomannut sulkea\nkoneensa häiriön ajaksi. Kuuntelijat ympäri Suomenniemen kääntelivät\nhermostuneina vastaanottimiensa nappuloita ja murisivat, että mikäs\ntähän nyt tuli. Sitä suurempi oli tyytyväisyys, kun taas rupesi\nkuulumaan, ja he havaitsivat, etteivät olleet menettäneet mitään\nmielenkiintoisesta toimituksesta.\n\n\n\n\nVeljekset.\n\n\nEivät kaikki veljekset vedä yhtä köyttä, eivät laisinkaan, sillä veri\nei aina ole tarpeeksi vankka yhdysside, vaikka useinkin niin väitetään.\nMistä johtunevatkaan niin tavalliset perhe- ja perintöriidat ihan\nveriveljesten kesken? Olisiko se jokin suvun huononemisilmiö? Kovasti\nvain veljeksetkin välistä riitaantuvat, aivan elinikäiseen vihaan asti.\n\nMutta veljekset Kalle ja Ville olivat alunalkaen yksimielisiä niin\nvähässä kuin paljossakin. Kolmivuotiaana, kun nuorempi veli, joka\nkasteessa sai nimen Ville, syntyi, Kalle otti hänet varjelukseensa.\nNämä veljekset olivat toisen emännän lapsia. Ensimmäinen oli\nsynnyttänyt pojan ja tyttären ja sitten kuollut. Oli ollut siinä\npieni väliaika, minkä jälkeen isä oli uudelleen nainut, joten\nnäillä veljeksillä, Kallella ja Villellä, oli uusi äiti. Vanhemmat\nsisarukset eivät olleet oikein sopuisia, ja toisesta emännästä ensiksi\nsyntynyt Kalle seuraili oudostelevasti heidän riitelemistään, ja\nsanomattomasti ilostui, kun Ville, hänen täysiverinen veljensä, näki\npäivänvalon. Hän vaipui tuontuostakin pitkäksi toviksi katselemaan\nVillen kirkkaansinisiin silmiin, aivan kuin ne olisivat osanneet kertoa\nhänelle joitakin ihmeellisiä asioita.\n\nKaksi nuorta elämää jatkui sitten rinnatusten. Veljesten kotitalo\nsijaitsi verraten kaukana muusta yhteiskunnasta, mutta joskus sentään\ntavattiin toisten talojen vesoja, ja silloin Kalle aina päättävästi\nesiintyi nuoremman veljensä turvana, jos tämä yleisessä tiimellyksessä\nyritti jäädä huonommalle puolelle. Poikalapsissa ei eräänä ikäkautena\nole ritarillisuutta, vaan kurittavat he mielellään heikompiaan, jopa\nomia veljiään ja sisariaankin. Mutta Kalle oli Villen vakinainen tuki\nja turva.\n\nAluksi veljesten yksimielisyys siis esiintyi ruumiillisella alalla,\nmutta vuosien vierren siihen ilmestyi myöskin henkisiä puolia.\nVanhemmat olisivat panneet Kallen kansakouluun kohta, kun hän saavutti\nlaillisen iän, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. \"Minä odotan Villeä\",\nhän sanoi.\n\nPojat tottuivat rintarinnan askareihin, joita aina on taloisessa\ntalossa pikkupojillekin sopivia. Yhtä matkaa he aina kulkivat kuin\nvaunupari, Kalle edellä ja häntä vähitellen kasvussa tavoitteleva Ville\nperässä. Näytti tosiaankin kuin Kalle olisi hidastanut kasvuaankin,\njotta Ville ehtisi verroille. Ja niin he sitten Villen täytettyä\nyhdeksän vuotta menivät kansakouluun.\n\nKalle vanhempana edistyi aluksi helpommin opintiellä. Hän auttoi Villeä\nvoimainsa takaa opillisten ongelmien ratkaisemisessa. Väsymättä hän\nselitteli nuoremmalleen läksyjä, jotka eivät aina tahtoneet upota tämän\npäähän. Oikeastaan ei koulunkäynti ollut Kallelle mieluista, vaan kun\nvanhemmat kerran tahtoivat, että kansakoulu oli käytävä, siitä kun\noli tullut eräänlainen kilpailu pitäjäläisten kesken, niin täytyi\nponnistaa. Kallen avustamishalu meni niin pitkälle, että hän joskus\ntunnilla, kun Ville hämääntyi eikä osannut vastata opettajan mieliksi,\nomasta aloitteestaan nousi selittämään asiaa Villen puolesta. Opettaja\nei siitä aluksi pitänyt, vihastuikin välistä, mutta luultavasti\najanoloon huomasi veljesten yksituumaisuuden, koskapa tyytyi lyhyesti\nvaroittamaan: \"Minä kysyn nyt Villeltä. Kallen ei tarvitse vastata.\"\n\nSitten Villekin kehittyi tiedoissa ja taidoissa, ja koulunkäynnin\nloppuaikoina hän jo joskus oli Kallea, viitteliäämpikin. Silloin\noli hänen vuoronsa maksaa Kallen aikaisemmat vaivat, ja pyrki hän\ntaas vuorostaan vastaamaan oma-aloitteisesti veljensä puolesta, jos\ntämä näytti joutuvan kiikkiin. Kerran sattui, että Kalle, muuten\ntasainen poika, oli sotkeutunut johonkin hienoiseksi tappelunnujakaksi\nkehittyneeseen kamppailuun toisten poikien kanssa ja tästä määrätty\ntaistelutovereiden kanssa tunniksi arestiin. Opettaja huomasi Villenkin\nistuvan tuomittujen joukossa ja käski poikaa poistumaan, mutta tämä\nkieltäytyi. \"Siinä minä, missä Kallekin\", hän sanoi eikä siinä auttanut\nmuu kuin antaa Villenkin istua.\n\nKansakoulun jälkeen alkoi vakavampi työ ja toimi kotitalossa. Olipa\ntaas puuha mikä tahansa, yhdessä veljekset sen tekivät. Oli turhaa\nkäskeäkään heitä eri töihin, eivät he lähteneet. Aikanaan koetettiin\ntaas Kallea häkiä rippikouluun, mutta hän sanoi vakaasti: \"Kunhan\nVillekin joutuu.\" Ja kun Ville sitten joutui rippikouluikään,\nalkoi Kallen ylähuulessa vihoittaa viiksien itu. Mutta eihän se\nsilloisissa maalaisoloissa haitannut, sillä rippikoulussa tavattiin\ntäysiviiksiniekkojakin.\n\nRippikoulun päätyttyä veljekset olivat oikein miehiä, kun lusikka\noli haettu pappilan saunaneteisestä. He raatoivat yhdessä kotitalon\nvainioilla ja hyvän työntekijän maineessa olivatkin. Yhdessä heidät\nnähtiin edelleen kalassa, ja jos asiaa sattui vaikkapa kirkonkylän\nkauppaan tai kaupunkiin, oli molempien lähdettävä. Jos on rukkasten\nosto toiselle kyseessä, niin kumpainenkin on asialla, puheltiin\nkylällä, missä ei lakattu ihmettelemästä veljesten yksituumaisuutta.\nHarvoin sitä yhdestäkään puusta sattuu niin samanmallisia, kansa\njutteli.\n\nVeljekset harrastivat jokseenkin vähän yleisiä asioita, minkä joskus\nkuntakokouksessa kävivät. Kerran olisi Kalle valittu johonkin\ntoimikuntaan, mutta kun Villeä ei ehdotettu, hän jyrkästi kieltäytyi.\nSen perästä heidän annettiin olla rauhassa.\n\nVuodet vierivät ja miehet vanhenivat. Ensimmäisen emännän perilliset\nerotettiin talosta ja haipuivat maailmalle. Heillä tuntui olevan siihen\nhalua, ja olivathan vanhemmat huomanneet, että nuoremmat veljekset\novat paremmin kotiin päin, joten talo sopi turvallisesti jättää heidän\nhaltuunsa.\n\nSitten isäkin kuoli ja veljeksistä tuli isäntämiehiä. Äiti jaksoi vielä\nhoitaa emännyyttä, niin että mikäpähän oli mennessä eteenpäin, kun\ntalous oli kaikinpuolin kunnossa.\n\nKunnes kerran veljesten elämässä sattui erimielisyyden tapaus. Tai\noliko tässä nyt oikeastaan kysymys erimielisyydestäkään, ei vain\nollut tullut neuvotelluksi siitä asiasta. Kalle oli silloin jo\nnelissäkymmenissä, ja häntä samoin kuin Villeäkin oli totuttu pitämään\nvakiintuneena vanhanapoikana. Mutta eikös hänen päähänsä pälkähtänyt\nmielistyä omaan palvelustyttöön, se kun näet sellainen tunne iskee\nihmisen mieleen kuin haukka yläilmoista saaliinsa kimppuun. Iita oli\nkaikinpuolin vetävä tyttö, eipä sen puolesta, mutta oudolta Villestä\ntuntui, kun Kalle eräänä päivänä ilmoitti, että nyt hän on päättänyt\nnaida Iitan.\n\nTämä oli jotakin tavatonta, ja olisi helposti voinut sattua, että\nveljesten välit nyt olisivat pilaantuneet. Aluksi Villestä tuntuikin,\nettä häntä oli petetty, että veli oli ollut uskoton hänelle. Hän joutui\njoksikin aikaa murjotuksen valtaan ja hänen ajatuksensa liikkuivat\nsynkeissä asioissa, vaikka niistä ei ole tarkkaa tietoa, kun hän ei\nkoskaan puhunut syrjäisille. Ennen hänen oikeastaan ei ollut tarvinnut\najatella mitään syvemmin, sillä veljekset olivat toimineet kuin yhden\nainoan ajatuksen tai ehkä vaiston mukaisesti. Mutta nyt Kalle oli\njärjestänyt erään asian yksinään. Taloon otetaan omituinen nainen, ja\nse tulee olemaan yksinomaan Kallen.\n\nEhkä Kallekin oli hätkähtänyt tekoaan, mutta sille ei mahtanut mitään,\nsillä verenveto oli ylen voimakas. Hän se sentään keksi ratkaisunkin.\n\n\"Ota sinäkin eukko\", Kalle sanoi Villelle eräänä päivänä.\n\nVille katsoi pitkään veljeensä, ehdotus tuli odottamatta. Siinä voisi\nolla ratkaisu, joka auttaisi tästä umpikujasta. Mutta se ei ollut\nsentään aivan yksinkertainen.\n\n\"Mistä minä sen nyt tähän hätään...?\"\n\nKalle oli nähtävästi miettinyt neuvon siihenkin.\n\n\"Ota vaikka Lahdenperän Riikka.\"\n\nSiihen se keskustelu sillä kertaa päättyi. Ville jäi miettimään. Riikka\noli nuori, lähemmä kaksikymmentä vuotta nuorempi Villeä, mutta olihan\nIitakin parikymmentä vuotta iässä Kallesta jäljessä. Sopivanmuotoinen\nRiikka muuten oli ja kuului olevan tekevä ihminen, mutta sanoivat sitä\nluonteeltaan kovin kipakaksi. Ja lähtisikö se?\n\nNiin nyt kaikessa tapauksessa kävi, että yhtaikaa veljekset\navioon menivät. Mitään häitä ei pidetty, vaan vihittiin heidät\nkirkkoreissulla, ja siitä alkoi kaksoisavioelämä veljesten talossa.\nHyvinhän se kävikin, sillä oli kaksi tupaa ja kamareitakin sopivasti\njaettavaksi.\n\nVeljesten vanhan äidin emännyys siirtyi nuorikkojen käsiin. On vanha\ntotuus, että kaksi kukkoa ei sovi samalle tunkiolle, mutta ei näy aina\nmahtuvan kahta kanaakaan samalle läjälle. Se nähtiin nytkin. Iita oli\nsävyisä, mutta Riikka ärmätti, hänellä oli ylen äksy luonne. Riikka\npiti ohjakset käsissään, mutta ei sittenkään ollut tyytyväinen. Ville\noli lauhkea mies eikä osannut kesyttää puksuilevaa naista. Riikka\njärjesti hänelle kaksi perjantaita viikossa, ja koko talo sai kärsiä\ntämän vaimon tähden. Vähitellen Ville työlästyi ja parin vuoden\nkuluttua sanoi veljelleen:\n\n\"Minä otan eron.\"\n\nAvioero oli maalaisoloissa harvinainen, mutta Ville vakuutti, että sen\nnyt täytyy tapahtua, sillä hän ei enää kestä. Kalle tuli pian siihen\ntulokseen, että hänen on erottava myöskin, vaikkei hänellä oikeastaan\nole syytä Iitan puolesta, hehän elävät tämän kanssa sovussa, onpa\nheidän väleissään jotakin sellaista, mitä hyvällä syyllä voisi sanoa\nrakkaudeksi. Mutta jos kerran Ville, niin hänkin.\n\nTuomarin sijasta veljet päättivät kääntyä rovastin puoleen, tämä kun\noli heidät vaimoihin vihkinytkin. Rovasti kuunteli vakavana veljesten\nasiaa, ehkä kuitenkin toisella suupielellään hiukan hymyillen. Hän\ntunsi seurakuntansa ja nämäkin yksituumaiset, vakavat veljekset.\n\n\"Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman\",\nhän lausui päätöksenään. \"Teillä on vielä liian vähän kokemusta\navioliitosta, tulkaa kahdenkymmenen vuoden perästä uudestaan, niin\nsitten tuumitaan.\"\n\nVeljekset eivät ole menneet. Kokemus ja myöskin perheet ovat\nlisääntyneet. Kalle ja Ville ovat edelleen kaikessa yksimielisiä,\nheidät nähdään aina samassa matkassa, mutta vaimoja ei milloinkaan.\nHeidän äänekkäistäkin erimielisyyksistään kuuluu kylällä puheita, mutta\nmitäpähän se haittaa; ei maailma niiden vuoksi suistu radaltaan.\n\n\n\n\nNoppe.\n\n\nSiellä maaseudulla koirat olivat enimmäkseen Noppeja, monesti myös\nNättejä ja Musteja. Nätti tämäkin olisi voinut olla kauniin näkönsä\nvuoksi, mutta ei missään tapauksessa Musti, sillä se oli ruskea,\nvähän vain jotakin vaaleampaa viirua häämötti selkäpuolella ja\netukäpälissä oli valkeat sukat, sellaiset nilkkurit. Kaunis koira se\noli kaikinpuolin, pikinokkainen ja ruskeasilmäinen. Se oli lappalaista\nrotua, vaikkei sen mukana kulkenut sukuluetteloa, sellaista kun ei\nmaaseudulla kaivattu ja siellä kun ei oltu kennelmiehiä. Maaseudulla\ntarvittiin vain uskollista talon vartijaa, ja se tämä Noppe oli,\nmakaili talvellakin ulkona kinoksessa, ja oikeastaan talvella se\nviihtyikin pihalla erinomaisesti, siinä kun oli lappalaista verta, ja\nrivakan haukun se päästi, jos joku läheni taloa. Ei se kiinni käynyt,\nsillä Nopella oli ystävällinen luonne, mutta varmasti ja erehtymättä\nilmoitti vieraan tulon. Vesisäästä se ei oikein pitänyt, koska silloin\nNopen tuuhea turkki kastui ja siitä aiheutui ilkeä olo, joten se\nmärällä ilmalla muutti vartiopaikkansa talon laajaan eteiseen. Tuvassa\nse ei viihtynyt muuta kuin parahiksi syönnin ajan.\n\nVartioimisen ohella Nopella oli muitakin hyödyllisiä puuhia: syksyllä\nse avusti paimenta ja talvella haukkui oravia. Monta pörröhäntää\noli isäntä sen haukusta pudottanut. Lintua se ei oikein ruvennut\nhaukkumaan, ajoi joskus metson maasta, mutta jätti sitten silleen.\nSillä ei ollut lintuun harrastusta.\n\nNoppe oli tuotu taloon pienenä pentuna ja kasvanut sitten siinä lasten\ntoverina. Näille se ei ollut vihainen, vaikka olisivat sitä kuinka\nvanuttaneet, ja nuorinta, joka oli vain parin vuoden ikäinen, se\nseurasi visusti ikäänkuin katsellen, ettei sille mitään vahinkoa saanut\ntapahtua.\n\nNiin oli Noppe elänyt talon huvina ja hyötynä lähes kolmen vuoden\nikään. Se oli pitänyt olostaan ja siitä oli pidetty, tyytyväisyys\noli ollut molemminpuolinen. Ei se ollut milloinkaan käynyt muuta\nkuin lähikylissä, sillä sitä ei ollut otettu mukaan pohjoiseen\nmerenrantakaupunkiin asioille lähdettäessä. Sellainen oli aina useamman\nvuorokauden matka ja tehtiin talvella hevospelillä, joten Noppe\nolisi ollut vain vastuksina, ja sitäpaitsi sitä tarvittiin paremmin\nkotimiehenä.\n\nMutta sitten Nopen onnellinen vaellus Pohjois-Suomen maaseudulla äkkiä\nloppui, ja se joutui siirtymään aivan muille maailman kulmille. Joku\nsaksalainen oli kuljeskellut pitkin kesää niillä mailla ja joutunut\nNopen kotitaloonkin. Hän ihastui kovasti kauniiseen koiraan, joka\nvielä oli niin vilkas, iloinen ja viisas. Ihanhan se näytti ymmärtävän\nkaikki puheetkin. Tällainen koira olisi Saksassa harvinaisuus, ja niin\nsaksalainen tarjosi siitä hyvänpuoleisen summan.\n\nIsäntä ei voinut vastustaa kiusausta. Omatunto tosin kolkutti, mutta\nhän tylsytti sen äänen vakuuttamalla itselleen ja itkeville lapsille,\nettä saadaanhan me toinen samanlainen. Emäntä vielä kiihotti isäntää\nkauppaan, sillä hän ei ollut erikoinen koirien ystävä.\n\nNoppe itse taisi jotakin aavistaa, sillä se yhtäkkiä hävisi talosta ja\nviipyi retkellään koko sen päivän ja seuraavan yön, mikä oli vallan\ntavatonta ja ennen näkemätöntä. Seuraavana päivänä se kuitenkin\nilmestyi kotiin, sai vitjat kaulaansa, talttui kovin masentuneeksi ja\nkatseli isäntäänsä niin surullisin silmin, että tämän omaatuntoa alkoi\ntaas pahasti jäytää.\n\nMutta kauppa oli tehty, ja saksalainen vei Nopen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoppe oli nyt vankina, aina vain vitjoissa. Se makasi auton lattialla\ntuntien oudossa kyydissä lievää pahoinvointia. Kovin oli tämä vaikeata\nkoko ikänsä vapaana juosseelle Nopelle: ei nähdä maisemia, ei tuntea\nmitään tuoksahduksia herkkiin sieraimiin, ei kuulla muuta kuin\nauton kummallista hyrinää ja uuden isännän käsittämätöntä puhelua\nkumppaninsa kanssa. Sydäntä etoi ja silmiin kihosi vesi, mutta Noppe\nkoetti karkaista luontonsa. Kyllä kai tästä vielä neuvo keksitään, se\najatteli, en minä tuon miehen toveriksi jää, antaahan olla, kun se\nhellittää nämä vitjat...\n\nMutta vitjoja ei hellitetty. Noppe siirrettiin autosta laivaan ja\nkuljetettiin johonkin pimeään huoneeseen, jossa oli kaikenlaista kamaa\nja jossa se sidottiin vitjoista kiinni niin, että liikkuma-alaa oli\nmahdollisimman vähän. Tämä oli kamala luola vapaalle luonnonlapselle.\nJoku mies toi sinne ruokaa. Se haiskahti hyvälle, mutta sydän ei\nottanut vastaan.\n\nSitten se luola rupesi liikkumaan. Nopen korviin alkoi kuulua\nloisketta, samanlaista kuin kotijärvellä. Liikuttiin siis veden päällä.\nSitten luola rupesi keinahtelemaankin. Tämä jatkuva tuuditus häivytti\nvähitellen Nopen ajatukset, silmänluomet kävivät raskaiksi, painuivat\nkiinni, ja kevyt koiran uni otti valtoihinsa. Aikaisemmin ruokaa tuonut\nmies tuli uusi annos mukanaan, mutta nähdessään, että entinenkin oli\nsyömättä tuntui ihmettelevän ja molittavan jotakin vieraalla kielellä.\nMies meni takaisin ruokineen, mutta palasi hetken kuluttua, irroitti\nvitjat ja vei Nopen ylös luolasta. Mies kävelytti sitä jossakin\nylempänä, josta näkyi paljon vettä, ihan rannattomasti. Omistajakin\nkäväisi siinä, hipaisi keveästi Nopen turkkia ja puhui muutaman oudon\nsanan.\n\nSitten Noppe vietiin taas luolaan ja sen eteen työnnettiin ruoka-astia.\nEi Noppe kuitenkaan sinä päivänä syönyt eikä vielä toisenakaan, mutta\nlopulta tuntui hiukaisevan niin, että piti koettaa jotakin maistella\nhengenpitimikseen. Vihdoinkin vesimatka loppui, mutta sitten seurasi\nvielä pitkähkö kulkeminen pyörien päällä jyryävässä kompukassa, joka\nei kuitenkaan ollut pimeä eikä niin ikävä kuin se luola siellä suuren\nveden päällä.\n\nKuinka kauan lie oltukaan matkalla ennen kuin lopulta päädyttiin\nkaksikerroksiseen keltaiseen rakennukseen pienen puistikon keskelle.\nSinne mentiin vaunuilla isolehtisten puiden reunustamaa kujaa pitkin.\nNoppe huomasi, ettei täällä ollut metsää niin kuin kotona, vain\nviheriää lakeutta, melkein yhtä rannatonta kuin se suuri vesi, jonka\npäällä oli keinuttu niin kauan. Täällä ei siis voinut kuulla tuttua\nkohinaa, eikä täällä varmaan ollut oraviakaan. Täälläkö sitten pitäisi\nelää ja tulla toimeen?\n\nPihalle töytäsi kopistaan ulos kummannäköinen koira, jollaista Noppe ei\nollut ennen nähnyt. Se oli korkeakoipinen, sileäkarvainen, isopäinen ja\nluppakorvainen. Se hääri iloisesti isäntänsä ympärillä, mutta nähtyään\nNopen nosti selkäkarvansa pystyyn, murisi vihaisesti ja aikoi käydä\nkimppuun. Noppekin paljasti hampaansa, sillä ei tuntunut olevan mitään\npientä tappelua vastaan, semminkin kun se muutenkin oli käärmeissään\ntämän matkan johdosta, mutta isäntä tempaisi sen lähelleen ja ärjäisi\nsamalla julmasti toiselle koiralle.\n\nNoppea ei viety lainkaan sisään, vaan pantiin toiseen koppiin vitjat\nyhä kaularemmiin kiinnitettyinä. Siitä pääsi kyllä jonkin matkaa\npihalle kävelemään, mutta vankila tämä kaikessa tapauksessa oli. Ruokaa\ntuotiin kahdesti päivässä kopin eteen. Nopella ei ollut ruokahalua,\nmutta syödä piti väkisinkin jonkin verran pysyäkseen kunnossa. Jo\nensimmäisenä yönä Nopen mielessä syntyi päätös karata tästä vankeudesta\nniin pian kuin siihen suinkin tilaisuus tarjoutuisi. Sen päätöksen\nsaneli vapaan pohjoismaalaisen vaisto.\n\nEräänä päivänä Nopen kaulaan muutettiin nahkainen hihna. Isäntä\npunnitsi irroittamiaan vitjoja kädessään. Noppe ymmärsi siitä, että\nhän piti niitä liian raskaina. Noppe loikoi sen päivän rauhallisen\nja huolettoman näköisenä koppinsa edustalla polttavassa auringossa.\nSe raukaisi vaivuttaen Nopen lopulta herkkään koiranuneen. Se uneksi\npohjoisista metsistä ja talosta järven rannalla, jossa se oli\nkasvanut ja vapaana juoksennellut. Herättyään se huomasi purevansa\nkiinnikenauhaa. Tämä oli nahkaa, sen Noppe tunsi mausta, sillä pentuna\nja vielä aivan äskeisinäkin aikoina se oli joskus iloissaan revellyt\nnahkanpalasia. Antaahan olla...\n\nKotoa pohjolasta lähdettäessä yöt olivat olleet valoisat, mutta täällä\nilta myteröityi nopeasti pimeäksi. Noppe ryömi koppiinsa ja otti hihnan\nhampaisiinsa, puri oikein todenteolla, ja pian hihna katkesi, lyhyt\nsuikale vain jäi roikkumaan kaulaan. Vapaus!\n\nNoppe astui ulos kopistaan hiljaa, kuulumattomin askelin. Pitkäkoipinen\nheräsi kuitenkin, syöksyi sekin kopistaan ja päästi kauhean haukunnan.\nRakennuksesta näkyi tulta. Hetken kuluttua joku tuli sieltä portaille,\nkuulosteli hetken ja ärjäisi sitten jotakin pitkäkoipiselle. Se lakkasi\nhaukkumasta, mutta murisi vielä kuuluvasti. Noppe, joka oli kyyristynyt\nlähimmän puun suojaan, pinkaisi nopeasti ruohoiselle tasangolle. Vasta\npitkän ajan kuluttua se pysähtyi, istahti hetkeksi ja tarkasteli\nsuuntaa. Sen sieraimet levisivät, värisivät, ja sitten se lähti\njuoksemaan voimainsa takaa. Vainu tuntui sanovan, että tuonne päin...\npohjoista kohti.\n\nKummallista maata tämä, tasaista ja viljeltyä, taloja ja kyliä\ntiheässä, mutta ei metsää muuta kuin lehtikujia ja pieniä puistikolta\nsiellä täällä. Pois täältä, pois... pohjoista kohti...\n\nAamun suussa Noppe tunsi tehneensä hirmuisen matkan, mutta koti oli\nvarmaankin vielä monen tällaisen taipalen takana. Sitä väsytti, ja\nnälkäkin hiukaisi. Jonkin talon takana oli kaatopaikka, siitä löytyi\nluita. Nopen aterioidessa joku tuli ulos talosta ja alkoi kutsua\nystävällisellä äänellä, mutta Noppe pinkaisi luu suussa pakoon, ei\nollut uskomista noihin, joiden kieltäkään ei ymmärtänyt, saattoi\nvain päätellä jotakin eleistä ja äänen soinnusta. Se painui jonkin\nyksinäisen ulkorakennuksen alle, lopetti luunsa ja vaipui virkistävään\nuneen.\n\nVasta yöllä Noppe taas uskalsi jatkaa matkaa. Sitten aamun koittaessa\nse saapui hirveän suuren kylän laitaan. Se oli niin laaja, ettei\nmaksanut vaivaa kiertää, ja kun se näytti vielä nukkuvan, Noppe\nuskaltautui sen sokkeloihin. Suuntansa se säilytti varmasti...\npohjoista kohti. Ja niin Noppe joutui lopultakin paikkaan, jossa oli\npaljon sellaisia veden päällä uivia suuria rakennuksia, jollaisella\nhänet oli tuotu tänne vieraalle manterelle. Sielläkin oli vielä\nhiljaista, mutta pian ilmestyi kaksi sinipuseroista miestä näköpiiriin.\nTuollaisia Noppe oli nähnyt silloin, kun liikuttiin suuren veden\npäällä. Olisiko jo lähteä karkuun?\n\nMutta silloin toinen mies taputti reiteensä ja huusi ystävällisesti:\n\n\"Tse, tse, tse! Tule tänne, Lapin koira!\"\n\nSitten mies mainitsi monta nimeä ja lopulta kutsui: \"Noppe seh, Noppe\nseh!\"\n\nSilloin Noppe riensi matalana miesten luokse. Nämä silittivät ja\npuhelivat mairittelevasti. Nopessa heräsi luottamus, ja se seurasi\nmiehiä. Käytiin kahvilassa ja Nopellekin annettiin maukkaita voileipiä.\nSitten Noppe kulki miesten mukana laivaan. Se oli nyt virkeä ja\niloinen, sillä se oli kuullut kotimaan kieltä.\n\n\"Mistähän lienee tämä lappalainen Noppe Lyypekkiin eksynyt\", merimies\nsanoi laivalla. \"Nyt siitä tehdään laivakoira.\"\n\nNoppe matkusti taas suuren veden ylitse, mutta tällä kertaa vapaana.\nVankeuden viimeinen muisto: hihnan kappale, oli heti irroitettu sen\nkaulasta, ja se kuljeskeli missä halusi, kannella ja skanssissa.\nJokainen kohteli sitä ystävällisesti, silitteli ja syötti. Nopella oli\nlaivalla makean leivän päivät. Laiva kulki hitaasti, pysähtyi pitkän\naikaa jossakin satamassa, jolloin Noppe sai kulkea kaupungilla miesten\nkanssa. Se pysyi uskollisesti matkassa, sillä se kuuli tuttua kieltä\nkumppaneiltaan ja sen olemassaololle annettiin arvoa.\n\nLopulta päädyttiin satamaan, joka tuntui Nopesta aivan kotoiselta.\nLaivan lähestyessä laituria huudeltiin rannalta samalla kielellä,\njota Noppe oli pienestä pitäen kuullut, ja sellaista jatkui sitten,\nkun vieraita miehiä nousi laivaan. Ja kun Noppe taas pääsi miesten\nkanssa kaupungille, tapasi se siellä samanlaisia koiria kuin oli ollut\nennen kotipuolessa. Nyt oltiinkin varmasti jo lähellä kotia, ja Nopen\nsieraimissa rupesi kutiamaan sellainen vainu, että tuolla päin se on,\ntuolla, missä siintää metsiä ja niiden yllä sininen auer. Se tuli\nlevottomaksi. Merimiehet olivat ystäviä, ne olivat kohdelleet sitä niin\nhyvin kuin oli kohdeltu kotona, puhelleet aivan kuin isäntä ennen.\nKuinka ne voisi jättää! Mutta koti on sentään koti, ja sinnehän Noppe\non menossa. Siellä ovat sitäpaitsi lapset, entiset leikkitoverit.\n\nJäätyään kerran kahvilan ulkopuolelle, kun miehet olivat menneet\nsisälle, Noppe otti jalat alleen ja painui kaupungin taustalla kaukana\nnäkyvään metsään. Silloin oli lenseä loppukesän ilta, kuulas ja\nvaloisa. Tämä oli kotoista, tällaisia oli ollut jo loppuaikana suuren\nveden ulapalla. Täällä ei ole vielä yötä, täällä on koti. Kun tätä\ntietä jatkaa, niin kohta on kotona. Noppe teki taivalta sellaisella\nvauhdilla kuin yksinäinen koira pystyy tekemään.\n\nAamun sarastaessa rupesi näkymään tuttuja maisemia, tuli taloja,\njoissa Noppe oli joskus käynyt, ja lopulta se saapui tuttuun metsään,\noravasalolleen. Ja sitten, sitten näkyi tuolta kotitalo. Ihan piti\npysähtyä pienoiselle mäennyppylälle katsomaan, miten ihana se oli\nkesäisen aamun loisteessa. Mitenkähän siellä ottavat vastaan? Ovatkohan\nvihaisia? Sinne on nyt kuitenkin mentävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsäntä meni ulos ja huomasi Nopen istumassa portailla. Hän hieraisi\nsilmiään, näky oli uskomaton. Noppe heilutti häntäänsä ja lähestyi\nmatalana isäntäänsä. Sitten se rohkaistui ja hyppäsi häntä vasten.\n\n\"Noppe, olet sinä sittenkin Noppe!\" isäntä sanoi, istuutui portaille,\notti Nopen pään syliinsä ja silitteli sitä hellästi. Sitten hän nousi,\njohti Nopen sisälle ja sanoi:\n\n\"Katsokaa, ihme on tapahtunut, Noppe on tullut kotiin. Tästä lähtien\nminä en milloinkaan myy ystävääni. Noppe antaa tämän tyhmyyden minulle\nanteeksi.\"\n\nJa hän rupesi etsimään saksalaisen osoitetta lähettääkseen hänelle\nrahat takaisin.\n\n\n\n\nTaidetta koteihin.\n\n\n\"Kyll' Ruuslunti on hankemies, se täytyy myöntää. Kyll' teill' on\ntääll' niin komiat', ett' vallan katteeks käy.\"\n\n\"On maar oikke, ei varmaan Ruusluntskakaa olis uskona sillon, kun hän\nviäl torill' kauppaa piti.\"\n\nNämä Viiklunskan ja Lunkreenskan vuorosanat sulattivat Ruusluntskan\nsydämen niin, että kyynelet kihosivat silmiin ja nenässä rupesi\ntuntumaan tuhinaa. Hän jo kohotti helmustaan siivotakseen nenän, mutta\nlöysäsi sen yhtäkkiä ja veti esiin nenäliinan vyötäröstään. Hän muisti,\nettei säädyllisen ja arvokkaan rouvasihmisen sopinut niistää nenäänsä\nedes esiliinaan, vielä vähemmän hameen helmaan. Torilla ennen se oli\nkäynyt päinsä, ja mikäpä siellä kylmissään ryhtyi nenäriepua kaivamaan,\nja tuskinpa hänellä siihen aikaan sellaista olikaan mukana. Hänhän oli\nvain torimatami. Mutta nyt hän oli rouvan ja säätyläisihmisen arvossa.\nNyt täytyi pyyhkiä oikein liinalla niin nenän kuin silmienkin riista.\n\n\"Kyllähän meidän nyt välttää,\" Ruusluntska niiskutti vaipuen yhä\nenemmän hellämielisyyteen ja katsellen ympäri huonetta aivan kuin\ntahtoen sanoa, jotta näettehän sen itsekin, minkälainen on rikkaan\nihmisen asunto.\n\nTietysti toiset näkivät, sitähän he olivat ihmetelleet jo hyvän\nrupeaman, kulkeneet kaikissa neljässä huoneessa, tarkastelleet\nuudenaikaisesti sisustetun keittiön, ihmetelleet, ja päivitelleet.\n\n\"Saatiin tämä lopultakin kuntoon, mutta kyll' siin' oli puuhaakin\",\nRuusluntska sanoi äskeisestä mielenliikutuksesta vähitellen tointuneena.\n\n\"Kyll' teil' nyt on lääniä,\" Viiklunska huokaisi, ja hänen äänessään\nvärähti ikäänkuin hienoista kateutta.\n\n\"On juu,\" Lunkreenska jatkoi, \"tokko teille enää uskaltaa nokkatas\npistää, kun kaikki paikat niin kiiltää ja loistelee\".\n\nRuusluntskan kasvoilla karehti hymy, minkä ilmeisesti aiheutti toisten\nkehuminen.\n\n\"Kyll' maar senttä, eihän täss' nyt mittä sen kummemppa ole, jos nyt\nihmiset laittava vähän hemtreevlimpää, kun heill' kerran on varaa.\"\n\nToiset nyökyttelivät päätään ja huokailivat, mistä Ruusluntska,\njoka ei ollut mikään tyhmä ihminen, ilokseen huomasi, että kateus\nkangersi heidän mielessään. Samalla hän ryhtyi kokoilemaan kuppeja\nosoittaakseen, että kahvikesti on nyt lopussa.\n\n\"Ruusluntinkin pitäis kohta tulla\", hän huomautti kuin sivumennen.\n\nToiset ymmärsivät ja alkoivat tehdä lähtöä. Tosin hiukan happamen\nnäköisinä, sillä heille olisi maistanut vielä neljäskin kuppi. Mutta\nkun kerran ei, niin ei... ja kun Ruusluntiakin odotettiin kotiin...\nMoneen kertaan eukot vielä kiittelivät ja hyvästeltyään Lunkreenska\nsanoi:\n\n\"Sen mä viel sanoisin, jos ei Ruusluntska pahaa tykkä, ett' taului\nseinille roikkumaa saisi ripustaa, se tekis niin snygin ja ylhäisen\nvaikutuksen. Ja onhan nyt oikein tunnuslause, että taidetta koteihin.\"\n\nVieraat lähtivät, ja viimeinen huomautus jäi syvästi emännän mieleen.\nHän päätti, että asiasta on ilmoitettava Ruusluntille ihan ensi tilassa.\n\nKohta kadulle päästyä eukkojen kielet laukesivat. Oli siinä\nsäklättämistä. Tosin ei mitään uutta, sillä tämä asia oli vatvottu\njo moneen kertaan, nimittäin Ruusluntien äkkirikastuminen. Nyt oli\nvain sen verran verestynyt, että nämä kaksi parasta ystävätärtä oli\nnähnyt \"herrasväen\" — sille sanalle pantiin erikoinen paino ja nauraa\nkikatettiin — uuden asunnon. Ei tuo nyt ollut mitään, semmoista tyhmän\nkoreata, ei mitään värisointuja eikä todellista hienoutta niin kuin\noikeissa herroissa. Mutta rahaa siihen tietysti oli upotettu lujasti.\nOnhan sitä niillä, keinottelijoilla, pirtutrokareilla. Ei se Ruuslunti\nennen viitsinyt paljon nivusiaan liikauttaa, eukko piti torilla pikku\nkauppaa ja Ruuslunti oli sillä muka makasiinimiehenä. Nyt akka lihoo\nja pällistyy, makaa kotonaan, ja ukko kuljettaa mereltä meluvettä\nkaupunkiin.\n\nKuten kuljettikin. Tämä oli näet sitä aikaa, jolloin maa oli tehty\nlailla raittiiksi, mutta kansa joi laittomasti maahan tuotuja aineita.\n\nNiilo Roslund oli jo vuosia sitten päässyt niiden miesten mukaan,\njotka tämän seudun kohdalla tuottivat maahan ilon ja melun aineksia.\nAluksi hän oli toiminut vain sellaisena hantlankaripoikana, joka\nhääräili tässä kotirannoilla, mutta hän oli kerrankin innostunut\ntyöhönsä, pöyhtynyt ja päässyt ylenemään. Nyt hän oli jo jonkin\naikaa kyntänyt merta tahi oikeammin sanottuna: ajellut lakkapäitä\nlainehia omalla nopeakulkuisella moottorillaan, jolle hän oli antanut\nmielestään sopivan nimen \"Merisusi\". Hän oli kyllä aikonut maalauttaa\naluksensa kylkeen vieläkin tehoisamman nimen \"Merisissi\", mutta toiset\nammattikunnan jäsenet olivat estelleet sanoen, että se on vähän liian\nsilmäänpistävä, eikä lähemmin otettuna oikein asianmukainenkaan, sillä\nhe, moottorimiehet, olivat merisissejä, mutta vene ei ansainnut sitä\nnimeä.\n\nNiin, sissejähän ne olivat, nämä miehet, ja aina heillä riitti\nkertomista matkoistaan, kun he kokoontuivat erääseen julkiseen\nravintolaan, joka oli joutunut heidän vakinaiseksi tyyssijakseen.\nKansa sanoikin sitä \"Trokarideroksi\", mikä oli humoristinen väännös\nsen oikeasta nimestä \"Trocadero\". Tässä ravintolassa nämä uudenajan\nmerisissit kävivät kertomassa matkoistaan ja seikkailuistaan toisilleen\nja ihailijoilleen, joista ei ollut puutetta, koska sissit olivat varsin\nauliita ystäviään kohtaan.\n\nTässä ravintolassa Niilo Roslund oli nytkin viettänyt monta iloista\ntuntia ammattitoverien ja eräiden muiden kestitystilaisuuteen alati\njoutavien kansalaisten seurassa. Oli nautittu vähän ruokaa ja paljon\nmuita eväitä, ja iltapäivällä oli Niiloa ruvennut haukotuttamaan.\n\n\"En minä näistä ravintolan sapuskoista...\" hän oli sanonut, \"minä\nlähden mamman pihville.\"\n\n\"Soitetaan ensin, että osaa laittaa valmiiksi\", joku oli huomauttanut.\n\n\"Ei ole puhelin vielä paikallaan, mutta kyllä ensi viikolla\nsoitetaankin. Nyt on lähdettävä itsensä.\"\n\nRuusluntskalla oli ollut kaikki valmiina jo aikoja sitten. Oli ollut\npuhetta huomattavasti aikaisemmasta kellonlyömästä. Senpä vuoksi hän\nvähän motkottikin:\n\n\"Missä sinä nyt taas olet miilustanut, kun ruuat tuossa jäähtyvät...\nMinkä makuisia ne sitten ovat...\n\n\"Kyllä ne kelpaavat, anna tänne vaan... Ei se afäärimies voi aina\ntietää, minne joutuu ja milloin tulee.\"\n\nRuuslunti söi hyvällä halulla kuin merimies konsanaan, otti naukkuja\nalle ja ylle, ja pianpa syönnin päälle häntä rupesi niin painostamaan,\nettä mies uhkasi ryhtyä tekemään tuttavuutta sängyn kanssa.\nRuusluntskalla oli kuitenkin sydämellään asia, jonka hän halusi saada\nsanotuksi juuri tällä hetkellä.\n\n\"Kuules, Nipa...\"\n\n\"En mä mikään Nipa ole, mä olen herra... no, sinä saat sanoa Niiloksi.\"\n\nRuusluntska hätkähti, hänen kielellään pyöri jo värikäs sana, mutta hän\nkatsoi kuitenkin paremmaksi hillitä itsensä.\n\n\"Niin no, Niilo, kuulehan kun mä olen aina ajatellut, että pitäisi\nmeilläkin olla oikein taiteilijan maalaamia tauluja seinillä. Onhan\nmuillakin vaurailla ihmisillä ja nythän on oikein tunnuslausekin:\ntaidetta koteihin.\"\n\n\"Mikses sitten ole ennen sanonut, kun kerran olet aatellut?\"\n\n\"Eihän tuota ole... kun tässä on ollut niin paljon muuta puuhaa... vaan\njos nyt panisit mieleesi, kun sinä liikut siellä ulkosalla ja ymmärrät\nnäitä asioita.\"\n\nRuuslunti katsoi vaimoonsa jokseenkin tyhmän näköisenä.\n\n\"Ymmärrän, joo... pannaan mieleen.\"\n\nSiihen se asia sillä kertaa jäi. Ruuslunti oli harvoin kotona, sillä\nparas syyssesonki oli käsillä. Nyt piti saada varastoja manterelle\nennen kuin saaristo vedet jäätyivät. Jonkin kerran Ruusluntska vielä\nmuistutti niistä tauluista. Olisi saatava koti lopulliseen kuntoon,\neikä se ollut täydellisesti järjestyksessä niin kauan, kun seinät\nolivat autioina.\n\nOli sitten myöhäissyksyä, kun Ruuslunti jälleen istui\nmieliravintolassaan \"Trokariderossa\" ystäväinsä ja ihailijainsa\nparissa. Hänellä oli syytä olla tyytyväinen ja juhlia, sillä syksyn\nsaalis oli koottu ja katso: se oli sangen hyvä, oikeastaan erinomainen,\nkoska ilmat olivat pysyneet suopeina ja salmien vedet sulina aivan\nviime päiviin saakka. Kylmäähän siellä oli ollut, merellä, mutta sitä\nsuurempi syy oli nyt lämmitellä. Ja totta totisesti: lämmitelty olikin,\nvarsinkin pääpuoli tuntui jo aika kuumalta.\n\nJuuri kun lämpöaalto alkoi olla korkeimmillaan, eräs seuratoveri sanoi:\n\n\"Mennääs piruuttaan viereiseen saliin katsomaan kuvia.\"\n\n\"Mitä kuvia?\"\n\n\"Sinne on muuan värien tuhraaja pannut näytteille tauluja.\"\n\n\"Tau... älähän souda, nyt minä muistan...\"\n\nSitten mentiin ja hyvin nopeasti. Viereistä salia käytettiin\ntoisinaan taulunäyttelyihin, ja nytkin eräs nuori taiteentaimi, jolla\ntoistaiseksi ei vielä ollut nimeä, oli asettanut sinne näytteille\nuseita kymmeniä maalauksiaan. Oli näet joskus tapahtunut, että\nravintolan äkkirikkaat asiakkaat olivat innostuneet ostamaan taidetta.\nJa jos he kerran innostuivat, niin ei tarvinnut tinkiä, sillä he\nrakastivat taidetta vain reippaalla tuulella ollessaan.\n\nRuuslunti katseli hetken seinillä riippuvia tauluja. Olihan niissä\nvärejä jos minkälaisia. Tosin hän ei milloinkaan ollut luonnossa nähnyt\ntuollaisia kallioita ja tuonväristä merta, enemmän kuin muutakaan,\nmutta mitäpä sen väliä. Muija oli tahtonut tauluja, ja tästähän niitä\nnyt lähti.\n\n\"Hei, maalarinsälli, onkos hän täällä?\" Ruuslunti kysyi kovalla äänellä.\n\nNuori, hintelä mies ilmestyi jostakin. Ruuslunti paiskasi hänelle\nlujasti kättä ja sanoi:\n\n\"Tulepahan nyt tekemään kaupat, saat kerrankin reilun ostajan.\"\n\nIlo ja hämmästys säkeyttivät nuoren taiteilijan niin, ettei hän\nhetkeen saanut sanaa suustaan. Näyttelyllä oli ollut heikonpuoleinen\nyleisömenestys, ostajia ei ollut ilmaantunut eikä arvostelukaan ollut\nantanut suoraa tunnustusta, oli vain puhunut joistakin ylimalkaisista\nlupauksista.\n\n\"Jos nyt herra ensin katsoo, mikä teos häntä miellyttää,\" taiteilija\nlopulta sopersi.\n\n\"Herra ei katso mitään, hän ostaa tukussa.\"\n\nJa niin puhein Ruuslunti vei nuoren miehen ravintolan puolelle ja käski\nhänen tilata mitä tahtoi. Sitten hän kysyi koko näyttelyn hintaa.\n\n\"Miettii nyt vaan ja laskee, ei tässä ole hengenhätää.\"\n\nTaiteilija laski yhteen luetteloon merkityt hinnat, mutta säikähti\nitsekin lopullista summaa; hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että\nse voisi nousta niin suureksi. Mutta pöydän antimia jonkin aikaa\nnautittuaan hän rohkaistui ja ilmoitti yhteenlaskunsa tuloksen.\n\n\"Tämä tuntuu vähän korkealta, mutta...\" hän yritti jatkaa.\n\n\"Ei siihen tarvita mitään muttia.\"\n\nRuuslunti laski lompakostaan sellaisen kasan tuhatlappusia, että\ntaiteilijaa hirvitti.\n\n\"Eiköhän... eiköhän...\" hän sentään yritti epäillä, sillä koko kauppa\nalkoi tuntua leikinteolta.\n\n\"Vai meinaat jänistää, tunge vain riihikuivat plakkariisi.\"\n\nVapisevin käsin taiteilija sijoitti setelit taskuunsa ja ryhtyi\nlatelemaan tuhansia kiitoksia.\n\n\"Ei tartte. Mutta saat itse hilata ne meille kotiin, ota kuorma-auto\nja katso, etteivät ne riku, ja auta sitten mamman kanssa ne killumaan.\nToss' on rotannahka vielä siitä hyvästä.\"\n\nHän löi viisisatasen taiteilijan eteen pöydälle. Jonkin ajan perästä\nkauppalangot erosivat, molemmat tyytyväisinä. Taiteilijasta tämä\nedelleen tuntui kuin sadulta, vaikka lämmittävät aineet olivat valaneet\nhäneen jo melkoisesti rohkeutta ja omanarvontuntoa. Ruuslunti liittyi\nentiseen seuraansa ja illan kuluessa palasi tuontuostakin aiheeseen:\nmeidän täytyy suosia taidetta ja taidetta koteihin, se on päivän tunnus.\n\nKun Ruuslunti seuraavana aamuna heräsi, olivat makuuhuoneen seinät\ntäynnä tauluja. Samanlaista oli muissakin huoneissa. Mamma oli\nloistavalla tuulella, oikein pakkasi halailemaan.\n\n\"Voi rakas Nipa... tuota Niilo,\" hän sanoi, \"nyt meillä on yhtä\nhemtreevlistä kuin muillakin herrasväillä. Ja kyllä se taiteilija oli\nherttainen ja söpö. Se puhui valovaikutelmista ja mistä kaikesta lie\nhöpissytkään ja itse valitsi niille paikat.\"\n\nRuuslunti ei ollut niin ihastunut. Hän vähän murahteli, mutta lauhtui\npian ja huomautti:\n\n\"Siin' on nyt sinulle tauluja. Maksoihan se lysti, mutta tulipa\ntavaraakin.\"\n\n\n\n\nRusthollari.\n\n\nTilallinen Taneli Horikka oli sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa,\nettä ei muuta kuin antaa mennä vain. Hänellä oli runsaasti maata ja\nmantua, palkkalaiset tekivät työt, ja hän, isäntä Taneli, hiljalleen\npyöristynyt parhaassa iässä oleva mies, käveli vain silloin tällöin\nviljelyksillään. Hän toteutti sillä tavalla käytännössä suomalaista\nsananlaskua: Isännän askel pellon höystää. Ei hän juuri töitä\njohdellutkaan, vaan sen teki isäntärenki, kokenut ja samassa talossakin\njo kauan palvellut mies.\n\nTaneli Horikka enimmäkseen mietti.\n\nHän mietti tämän maailman ilkeyttä, tahi oikeastaan erään kyläkunnan\ntai pitäjän käsittävän maailman pahansuopaisuutta. Hän oli vaatimaton\neikä pyrkinyt pitemmälle kuin hänen järkensä ja kykynsä kannattivat.\nKun hän nyt kerran oli ökytilallinen, niin olisi hänen pitänyt\nsaavuttaa jonkinmoinen yhteiskunnallinen arvonimi. Sahalla oli\npatruuna — no, ei hän sellainen tahtonut olla, sillä se nimitys tuntui\nsopeutuvan tuollaiselle tehdasmaisesti yrittävälle miehelle kuin oli\nse sahanomistaja, mutta kun kaikenlaiset velkaiset välyksetkin olivat\npuheenjohtajia, ja isännöitsijöitä, meijerin tahi muun, niin olisi\nhänelläkin, Tanelilla, pitänyt olla jotakin muuta nimen edessä kuin tuo\nainainen tilallinen.\n\nVirkaa ja arvoa ei kuitenkaan tullut, ja se osasi harmittaa Taneli\nHorikkaa, manttaalimiestä, jonka tila oli hyvässä kunnossa, yhtä\nhyvässä kuin kenenkä muun tahansa ja vähän paremmassakin. Tosin se\nkunto ei ollut hänen ansiotaan, vaan hänen isänsä, joka oli pitänyt\nTanelia alla kynsin niin kauan kun oli elänyt. Työtä oli teettänyt ja\njokaisen askelen mitannut, niin ettei pojalle ollut vapaata päivää\nliiennyt sen enempää kuin palvelusväellekään.\n\nHän oli ollut vakaa vanhan kansan mies, tämä Horikan äijä. Oli tehnyt\ntyötä ja vaatinut toisilta, välistä vähän liiemmaksikin. Kirkossa oli\njoskus käynyt, istunut siellä huomaamattomana jossakin ovennurkassa ja\npujahtanut pois yhtä huomaamattomasti kuin oli sisäänkin tullut. Hän\noli todellinen kansanmies, joka ei ylpeillyt maallisella tavarallaan,\nei edes kirkossa istuutumalla rikkaiden penkkiin, vaikka hän sellaisen\nkunniasijan olisi saanut manttaalin perusteella. Muualla hän ei juuri\nollut käynytkään, ei kunnan kokouksissakaan, murahdellut vain, että\nhoitakoot viisaammat ne asiat, eikä tässä ole aikaakaan.\n\nJo isänsä eläessä Taneli oli ajatellut, että ollapa minun jalkani tuon\näijän lahkeissa, niin jopa osaisin vaatia ihmisiltä arvoni mukaista\nkohtelua. Mutta annahan olla: pääseehän tästä kerran toinen mies pöydän\npäähän ja sitten otetaan se, mikä meille ja tälle suvulle tuleva on.\n\nJa nyt hän, Taneli Horikka, sitten oli omina miehinään, itsenään\nisäntänä perimässään talossa. Hän korvasi nuoruutensa työvuosia\nkävelemällä, kuten sanottu, joskus työmaita katselemassa ja sanomassa\npoikkitelaisen sanan, mistä piti havaittaman, että tässä liikuskelee\nmanttaalipösö, jolle pitää osoittaa asianmukaista kunnioitusta.\n\nJo isänsä hautausmatkalla Taneli istuutui kirkonajaksi manttaalimiesten\npenkkiin, röhötti siinä rinta pystyssä ja tähyili odottavana\nympärilleen, jotta minkä säväyksen tämä nyt antaa, huomataanko, että\npojasta on polvi muuttunut ja että tämä mies osaa ottaa arvonsa ja\nansionsa mukaisen paikan. Mutta kukaan ei ollut häntä huomaavinaankaan,\nukot veisata täryyttivät täyttä kurkkua ja sitten saarnan aikana vanhan\ntapansa mukaan rauhassa torkahtivat. Tuskin tosiaan kukaan viitsi\nsuoraan vilkaista, että kuka tähän nyt pakkautuu. Syrjäsilmällä he\nsentään näkivät, että sehän on tämä Korian uusi isäntä, joka jo heti\nkuuluu heittäytyneen, laiskan päiville. Ja tänne se nyt tuppautuu,\njoutava. Isänsä Olisi ollut arvollinen, mutta se tuo oli sellainen\nomalaatuisensa jorrikka.\n\nTaneli älysi kirkkomiesten kylmyyden, mutta ei näyttänyt olevan siitä\ntietävinäänkään. Hän painui joka pyhä samaan penkkiin ja tuumi, että\nälkää te, äijät, turhaa kieräilkö, kyllä te vielä käsitätte, kuka tässä\nistuu.\n\nSitten Taneli hääräili kunnan tuvalla joka lauantai, jolloin siellä\nasioita toimitettiin ja väkeä oli kosommalta. Hän teki itseänsä tykö\nsiellä, teki täällä, yritteli päästä milloin minkin puolueen tai\nryhmäkunnan suosioon, tarjoili kahvia ja oli aina samaa mieltä sen\nkanssa, jota puhutteli, koetteli osoittaa taitoaan ja viisauttaan\nkunnan yhteisissä asioissa.\n\nKukaan ei hänestä välittänyt. Tarjotut kahvit juotiin, mutta takanapäin\nnaureskeltiin ja sanottiin, että kumma vepettelijä tuli tuosta vanhan\nHorikan pojasta: isä semmoinen työmyyrä, joka nosti talonsa arvoon\nja rikkauteen, ja tämä ilman muu höynetyinen. Jaksaakohan tuo edes\nsäilyttää isänsä aikaansaannokset.\n\nEi Tanelia valittu mihinkään luottamustoimeen, ei edes\nköyhäinhoitolautakuntaan, vaikka hän kaikkien muiden yritystensä\nkukkuraksi oli tehnyt mairitteluretken kunnalliskodin hoitajattaren,\nvanhenevan impi-ihmisen luokse, jolla hän aivan suotta uskoi olevan\nvaikutusvaltaa tässä asiassa.\n\nPalvelusväki naurahteli takanapäin, kun isäntä tämän tästä muka\nsalaviisaasti huomautteli, että on tässä tätä olemista, on oikein\nrusthollin eteykset.\n\nSiinähän se olikin: rustholli ja rusthollari! Kun ei niitä kunnallisia\nvirkoja ja arvoja ruvennut tippumaan, niin siinähän oli kuin\nluonnostaan lankeava ja sopiva kunnianimi ihan käden ulottuvilla.\nIsäntä — mikä se on? Tavallinen ammattinimi, jonka kuka tahansa\npientilalliseksi siirtyvä torppari saavuttaa! Mutta rusthollari, se on\nvanhaa ja vakavaa perua ja siinä on tuollainen ylhäinen kaiku, aivan\ntoisenlainen kuin esimerkiksi jossakin kunnallisneuvoksessa, jollaisia\non jo jos kuinka paljon. Rusthollari! Sen jos kuulisi palvelusväkensä\nja kansan suusta, niin, eipä muusta väliä!\n\nTietysti se oli vain hiukan höynähtävän miehen päähänpisto, tuo\narvonimen himo, mutta minkäpä sille mahtoi. Ikävintä vain, ettei toisen\ntoivomusta kukaan huomannut ja osannut antaa kunniaa sille, kenelle\nkunnia tulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran koitti kuitenkin Taneli Horikan onnen päivä, tuli odottamatta,\ntietymättömän päähän, kuten kaikki hyvä tässä maailmassa tavallisesti\ntulee.\n\nEräänä päivänä syyskesällä ajoi Horikan pihaan kaksi miestä. Autolla\najoivat ja ainakin puoliherroilta näyttivät Saattoivat olla koko\nherrojakin, mistäpä ne tuollaiset lyhytpalttoiset päältä päin arvaa.\nTulivat ne nyt kuitenkin ja isäntää kysyivät. Tämä sattui olemaan\nkamarissa ruokalevolla, mutta hänet herätettiin ja haettiin näkösälle.\n\n\"Hyvää päivää, rusthollari Horikka\", toinen tulokas sanoi.\n\nTaneli oli vielä vähän unenpöpperössä. Tyytymättömän näköinen hän\nainakin oli pirttiin astuessaan, kuten unestaan kesken herätetty\ntavallisesti. Vieraan tervehdys nyhtäisi hänet kuitenkin nopeasti\ntäysin hereille, vaikka hän ei heti käsittänytkään, mitä tässä oli\ntapahtunut tai tapahtumassa.\n\n\"Jaa että... tuota... mitä\", hän mökelsi, mutta selviytyi sentään\nvarsin pian ja vastasi hyvään päivään, pistipä vielä vieraille kättäkin.\n\n\"Olisi asiaa rusthollarille\", toinen vieras selvitteli.\n\nNyt Taneli hoksasi, että sanoo se kuin sanookin rusthollariksi, mistä\nsitten lieneekin kotoisin tämä viisas mies. Nopeasti hän osoitti\nvieraat kamarin puolelle ja käski piikapalvelijan laittamaan kahvit.\nJa koko hänen olemuksessaan soi iloisia säveliä. Olihan Tanelin\ntyövoima ollut kuulemassa, kun häntä sanottiin rusthollariksi. Siinä\nnyt näkevät, ääliöimet, että vieraatkin, kaukamatkaiset tietävät hänen\nhenkilönsä arvon.\n\nRusthollari — se sana kajahteli sinä iltapäivänä yhtenään\nHorikan kamarissa, niin tiheästi, että se tuntui liimautuvan\nseinäpapereihinkin. Juotiin kahvia ja sekaan pantiin vähän muutakin.\nTaneli aluksi empi, hän kun ei juuri ollut tätä ainetta viljellyt,\nmutta kun toiset sanoivat, että mitäs se rusthollari nyt turhia,\nniin ei hän enää pannut vastaan. Ja sitten siinä kumoutui useampikin\nkupponen.\n\nVähitellen siirryttiin puhumaan metsäkaupoista. Vieraat kertoivat\nottaneensa selvää, että rusthollarilla on ainakin niin ja niin\nmonta tuhatta pihkapuuta, jotka hyvin joutavat myytäväksi, koska ne\npian kuivettuvat eikä niillä sitten enää ole mitään arvoa. Sitten\nkirjoitettiin jokin paperi. Taneli Horikan aivoissa hämärsi jotakin\nsellaista, että ei ehkä pitäisi, eihän se ennen vanha Horikkakaan...\nMutta sitten hänen päähänsä syöpyi ajatus, että eihän se äijä osannut\nmuutakaan ja rahaahan tästä tulee, lujasti tuleekin. Rusthollari\nkirjoittaa vain nimensä.\n\nVieraat menivät ja jättivät toisen sopimuskappaleen Tanelille,\nrusthollari Horikalle. Kun työväki illalla palasi pirttiin, toikkaroi\nTaneli sinne paperi kädessä ja touhusi:\n\n\"Nyt rusthollari Horikka möi metsää. Muistakaakin, että rusthollari,\nkatsokaa tuosta.\"\n\nHän leväytti paperin pirtin pöydälle ja jatkoi:\n\n\"Tuossa se on kirjoitettuna ja muistakaakin tästä lähtien, kuten\nsanottu, tekin...\"\n\nIsäntärenki vilkaisi paperiin ja naurahti.\n\n\"Muistetaan, muistetaan, rusthollari\", hän sanoi.\n\nJa työväki muisti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsänhoidonneuvoja pyysi lukea metsän, ja Taneli suostui. Sitten\nneuvoja halusi nähdä kauppakirjan, koska sanoi kuulleensa, että Taneli\noli myynyt metsää.\n\n\"Puoli hintaa\", hän sanoi tutustuttuaan paperiin. \"Näkyvät olleen\nkaupunkilaisia välittäjiä.\"\n\nTaneli tyrmistyi. Vasta hetken kuluttua hän tointui.\n\n\"Saakelin keljut! Makeilivat rusthollariksi, juottivat ja huiputtivat.\"\n\n\"Tavallinen taksa, mutta pitäähän tittelistä maksaa\",\nmetsänhoidonneuvoja huomautti vähän ivaa suupielessään. \"Tähän paperiin\non tosin kirjoitettu tilallinen.\"\n\nSinä päivänä Taneli Horikka ilmoitti työväelleen:\n\n\"Jos joku uskaltaa sanoa minua rusthollariksi, saa lähteä. Muistakaa!\"\n\nTyöväki muisti.\n\n\n\n\nSotajoulu — heilläkin.\n\n\nLuonnontunnelmaltaan tämä jouluaatto on oikea. Se on tosin koko päivän\nollut hiukan harmaa ja sumuinenkin, mutta pakastava ja luminen. Iltaan\nmennessä pakkanen on vielä vähän kiristynyt. Siis aivan niinkuin ennen\nvanhaan, jolloin runoilija voi kirjoittaa joulusäkeensä vaikkapa jo\nkesähelteellä pelkäämättä, että jouluaattona taivas valaakin vettä.\n\nHyväntekeväisyydelle perustetussa yömajassa on vain vähäisen\njoulutunnelmaa. Sota-ajan säännöstelty lämpö ei salli majan asukkaiden\nriisua pois edes päällimmäistä vaatekertaa. Ovathan he tosin tottuneet\nviileyteen, sillä useimmalla ei ulkona liikkuessaankaan ole mitään\npäällysvaatetta. Vain pystyyn nostettu pikkutakin kaulus on merkkinä\nkylmän vuodenajan läsnäolosta. Joulusta muistuttavat tässä yömajan\npienemmässä huoneessa lyhyt rivi kynttilöitä ja pöydällä höyrähtelevä\nteekannu. Ne ovat todellisia joulun merkkejä, sillä muuna aikana majaa\nvalaisee himmeä sähkö — sekin jo tähän aikaan sammutettu — ja juomana\non tavallinen johtovesi. Nyt on teetä, sillä maja haluaa kestitsemällä\nvieraitaan heihin luoda kristikunnan suurimman juhlan tuntua.\n\nTässä yömajan pienemmässä huoneessa ei nyt ole monta vierasta.\nTyhjiä vuoteita näkyy seinämillä. On saattanut näistä yhteiskunnan\nalamittaisistakin joutua joitakuita töihin, kun varsinaiset\ntyömiehet on kutsuttu sotatoimiin, ehkä muutamia nuorempia on mennyt\nrintamallekin. Eiväthän nämä ylipäänsä ole mitään rikollisia — niillä\non omat pesänsä — eivät kaikki edes omasta syystään alimmille portaille\njoutuneita. Kullakin ihmisellä on kohtalonsa, näillä se on ollut\npahansuopa.\n\nTuossa istuu erään vuoteen reunalla kaksi vanhempaa miestä. Joku\narmelias parturi on tehnyt heille joulusiivon, mikä on tapahtunut\nhieman liian aikaisin, kun partureilla ei aattokiireissään olisi\nollut sellaiseen laupeuden työhön aikaakaan. He ovat kuitenkin vain\nlievästi parroittuneita, ja kummankin harventuneet hiukset ovat\naivan herraskunnossa. Toisen kasvoilla näkyy heikosti sinertäviä\nverisuonia, ja nenän pääväri on sininen. Toinen taas on harmahtavan\nkalpea, ikäänkuin veri olisi paennut hänen kasvoiltaan jonnekin\nsaavuttamattomiin.\n\n\"Miten sinä olet noin kalpea, kauppaneuvos, oletko sinä aina ollut?\"\nkysyy se, jonka kasvoilla on sinertäviä suonia.\n\n\"En, kreivi\", toinen vastaa, \"minä olin ennen lihava ja hyvinvoipa,\nmutta minä kalpenin silloin, kun minun asiani menivät sekaisin. Minä\nsen perästä oikein sairastinkin, makasin sairaalan yhteishuoneessa.\nToiset potilaat olivat minulle ystävällisiä ja puhuttelivat, mutta\nen minä oikein osannut suhtautua heihin, he kun kärsivät vain\nruumiillisesti, mutta minua vaivasi suuri sielullinen tuska. Silloin\nminä ihan tunsin, kuinka veri pakeni minussa jonnekin hyvin kauas.\nMinä olisin mielelläni kuollut, mutta sitä ei ollut sallittu. Katsos,\nkreivi, minulla oli kauppa, hyvä koti ja vaimokin oli, mutta minä tein\nvararikon. Jotkut sen tekevät rikastuakseen, minun elämäni se sotki\ntykkänään. Eikä se oikeastaan ollut minun syynikään — tahi liekö ollut,\njos minun syykseni luetaan hyväuskoisuus, luottamus ihmisiin. Minä\nannoin liikaa velaksi ja kirjoittelin nimeäni sellaisiin papereihin,\njoita olisi pitänyt välttää. Mutta enhän minä osannut, kun kaikki\nvaikuttivat niin rehellisiltä ja kun minä uskoin tekeväni pelkkää\nhyvää. Sitten minä menetin kaupan, kodin ja vaimonkin. Hän pysyi minun\nmukanani vain niin kauan, kun minä olin hyvissä varoissa. Köyhänä hän\nei minusta välittänyt. Onneksi minulla ei ollut lapsia, kyllä kaiketi\nhekin olisivat minut hylänneet. Se on tämä elämä semmoista... Minä\nasuin silloin maaseutukaupungissa, mutta sairaalasta päästyäni elämä\nkävi minulle ylen raskaaksi. Ei minua sairaalassakaan kukaan käynyt\nkatsomassa, ja kun minä sieltä pääsin, katselivat ihmiset minua meikein\nkuin vihaisesti, vaikka en minä tiennyt heille mitään pahaa tehneeni,\nauttanut olin mielestäni. Ynseimmin minuun suhtautuivat ne, joille minä\nolin uskonut hyvää tehneeni... Minun täytyi lähteä siitä kaupungista,\nja niin minä olen kymmenen vuotta harhaillut pääkaupungissa, jossa\nminua ei tunneta. Kyllä minun on täytynyt toisinaan alentua kerjäämään,\nmutta en minä pyydä enempää kuin tosiasiallisesti tarvitsen, enkä\nminä ole sellainen kerjäläinen, joka jättää ruokapaketin kohta\nporraskäytävään ja jolle kelpaa vain raha. Minä otan mieluummin ruokaa.\"\n\n\"Mistäs sinä saat vaatteesi, kauppaneuvos?\"\n\n\"Nuoremmalta veljeltäni minä sain tämän puvun aikoja sitten. Hän antaa\nvälistä ruokaakin ja antaisi enemmänkin, mutta hän on isoperheinen\neikä häneltä paljoa ylety... Sellainen kauppaneuvos minä olen. Täällä\nyömajassa minulle se nimi on annettu. Ei sitä muualta ole saatu, vaikka\nkukapa tietää, jos...\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Muistoja nähtävästi tulvahti mieleen.\nEhkä hyviä, ehkä pahoja, kyynel kihosi silmään, mutta sehän saattaa\nnousta sekä ilosta että surusta.\n\n\"En minäkään ole kreivi\", sinertäväsuoninen aloitti, \"tarkoitan:\nen ihan, tämän yömajan nuoret vintiöt ovat minunkin kohdallani\nliioitelleet, mutta eivät sentään niin paljoa kuin sinulle arvonimeä\nantaessaan. Minä olen vähän parempien vanhempien lapsi, sellaisten,\njoiden käyntikortissa on ollut pienoinen vaakuna. Nyt sitä ei enää\nole, sillä he ovat kuolleet kauan sitten. Minulla ei milloinkaan ole\nollut vaakunaa — eikä käyntikorttiakaan. Näissä paikoissa ei sellaista\ntarvita. Sukuni muistoksi on minulle jäänyt vain tämä sininen veri,\njoka pakkautuu kasvoille, ennen muuta nenään. Ei se siis johdu\njuoppoudesta eikä huonosta elämästä, minulla ei ole ollut sellaiseen\ntaipumusta. Minä olen vain elämään sopeutumaton, mutta en minä tiedä,\nolisinko minä onnellisempi, jos istuisin tuolla jossakin virastossa\ntai muussa konttorissa. Niiden pitää siellä olla tärkeitä eikä minulla\nole niitä lahjoja. Ei minua edes harmitakaan tämä elämä, onhan se niin\nvapaata. On minulla sukulaisiakin, kaukaisempia, ja ne auttaisivat,\njos minä heihin turvautuisin, mutta ei sitä minun luonnollani tehdä.\nKatsos, kauppaneuvos, minä olen aatelia, en kylläkään aivan kreivi,\nmutta sinne päin. Eikä minulta mitään puutu, minä tarvitsen niin vähän\nruokaa, kun en tee mitään raskasta, kävelen vain ja katselen katuun...\nTiedätkös, kauppaneuvos, miksi minä katselen. Et tietysti, mitenkäs\nsinä sen tietäisit. Minusta on turha vilkua vastaantulevia ja ohi\nkulkevia ihmisiä, enkä minä välitä heidänkään tuijotuksestaan. Katu\non paljon hauskempi ja sitä paitsi siltä voi löytää rahaa. Minä olen\nkaksi kertaa löytänyt pienemmän summan, ja senkin vuoksi minä kuljen\npitkät matkat joka päivä. Kerran minä vielä löydän tuhatlappusen, ja\nsilloin...\"\n\n\"Mitä sinä silloin teet?\" kauppaneuvos kysyi.\n\n\"Silloin minä... mutta kas, tässähän tulee insinööri.\"\n\nTulija oli vanttera, keski-ikäinen mies, kasvoiltaan tumman verevä,\naivan kuin ahavan paahtama näin talvisaikaankin. Hänen kasvoillaan\nväreili vaisu hymy, samanlainen kuin usein nähdään vähäpuheisten\nihmisten huulilla.\n\n\"Mistäs insinööri näin myöhään?\" kreivi tiedusteli.\n\n\"Kävelin katuja, koetin hakea joulua.\"\n\n\"Mitäpä joulua nyt\", kreivi huomautti.\n\n\"Mitäpähän sitä... Näinä joutilasvuosinani minä olen joka\njouluaattoiltana kävellyt katuja ja tuijotellut ihmisten valaistuista\nikkunoista sisälle niin kauan kun mistään on valoa näkynyt. Mutta nyt\non kaikki pimeätä... lieneekö tuo edes joulu.\"\n\n\"On, katsos, täälläkin palaa kynttilöitä, ja tuossa on teetäkin, kuten\nmuinakin jouluaattoina. Eiköhän oteta.\"\n\nKauppaneuvos oli heti valmis, mutta insinööri näytti epäilevän.\n\n\"Tiedä häntä, on taas niin murheellinen mieli.\"\n\n\"Mitäs sinä murehdit, etkös sinä muista sananpartta: anna hevosen\nsurra, sillä on suurempi pää.\"\n\nKreivin huoleton puheliaisuus ei tepsinyt tällä kertaa. Insinöörin pää\npainui alas, ja hymy katosi lopullisesti hänen huuliltaan.\n\n\"Hevosen\", hän sanoi, \"siinäpä se onkin juttu. Hevonen on jo kauan\nsitten kadonnut täältä pääkaupungista, ainakin melkein, eikä sillä\nmaallakaan ole muuta virkaa kuin kuormajuhdan. Ja kun hevonen katosi,\nei minuakaan enää tarvittu. Minä näet nuorena kävin kengityskoulun ja\nkehityin oikein taituriksi alallani. Sitten se työ ei enää kannattanut.\nMaaseudulla oli vielä hevosia, mutta eiväthän ne siellä tarvitse\nmestaria, hakkaavat itse kengät hevosen jalkaan — miten hakkaavat.\nEivät ne rakasta hevosta... Nyt on paljon hevosia sodassa. Minä\ntarjouduin sinne kengittäjäksi, mutta eihän minua otettu, pitivät\nhulluna.\"\n\n\"Niin meitä kaikkia pidetään, meitä tällaisia uraltamme suistuneita\",\ntähän saakka hiljaisena pysynyt kauppaneuvos sanoi.\n\n\"Ja pitäkööt, niin on paras\", kreivi lisäsi.\n\nSamassa astui sisään laitoksen johtajatar, lempeä, aina iloinen\nnaisihminen, jonka ei ollut nähty hermostuvan silloinkaan, kun\nyömajassa tungosaikoina jouduttiin selkkauksiin vähemmän hiljaisten\nasukkien kanssa. Hän toi jokaiselle ison annoksen valkoista leipää,\nvoita ja jotakin muuta hyvää.\n\n\"Hauskaa joulua ja nauttikaa terveydeksenne. Kynttilät saavat nyt palaa\ntavallista pitempään. Sammuttakaa ne itse milloin haluatte... Niin, ja\nsitten minä toin kreiville takin.\"\n\nHän ojensi kreiville siistin, hyvässä kunnossa olevan nutun, mutta tämä\naivan kuin kauhistuen torjui lahjan molemmilla käsillään.\n\n\"Ei, johtajatar, viekää se pois... tahi antakaa vaikka insinöörille.\"\n\n\"Mutta kreivin takkihan on kovin risainen.\"\n\n\"Anteeksi: paikattu, ei risainen. Minä olen omin käsin neulonut\njokaisen lapun. Tämä puku on tehty minun mitoilleni, enkä minä uusi\nasuani ennen kuin löydän tuhatmarkkasen ja teetän sillä itselleni\ntilauspuvun. Se saa olla huonompaakin kangasta, mutta sen pitää olla\nminulle tehty.\"\n\n\"No, ei sitten\", johtajatar sanoi ymmärtäväisesti, \"ehkä tämä kelpaa\ninsinöörille.\"\n\n\"Kyllä, kiitoksia vain, minä olen aina käyttänyt valmiina ostettuja\nvaatteita.\"\n\nJohtajatar toivotti vielä kerran hauskaa joulua ja poistui.\n\n\"Ei suinkaan kreivi tykkää pahaa, vaikka minä...\" insinööri sanoi\nhetken kuluttua.\n\n\"En millään muotoa. Me olemme nyt sovinnollinen kansa, ei ole säätyjä\neikä luokkia, mutta periaatteistaan ei silti tarvitse luopua. Ja onhan\nnyt lisäksi joulurauha.\"\n\n\"On, täällä on\", kauppaneuvos sanoi, \"mutta jossakin on sota, ja se\nminua ahdistaa. Nyt ei päivälläkään voi kulkea vapaasti kaupungilla,\npoliisi katsoo pitkään, varsinkin jos asettuu kauppojen eteen. Eikä\nniistä näy mitään, kun kaikki ikkunat on laudoitettu. Minä niin\nmielelläni katselisin kaupantekoa. Sitten tulee vielä hälytys eikä\noikein kehtaisi mennä pommisuojaan... Tämä sota on riistänyt minulta\ntoimintamahdollisuuden.\"\n\n\"Niinpä tavallaan minultakin. Ihmisiä on nykyisin kaupungissa niin\nvähän, etteivät ne edes pudota mitään\", kreivi lisäsi.\n\n\"Minulta se pilasi jouluaaton\", insinööri huokaisi, \"mutta olen sentään\niloinen hevosten puolesta, kun ne ovat päässeet sotaan ja saaneet\narvoistaan toimintaa.\"\n\nSitten kolme kohtaloansa elävää miestä nautti yömajan tarjoaman\nillallisen, ja elämän mahdollisuuksia rajoittavan sotajoulun tunnelma\nlaskeutui yhä tiiviimpänä heidän ylleen.\n\n\n\n\nSovinto.\n\n\nHe ovat molemmat ikämiehiä, vanhojakin, sillä he käyvät vuosisatansa\nviimeistä neljännestä, tosin vasta alussa, mutta käyvät kuitenkin.\n\nHe ovat molemmat myöskin Jusseja, papinkirjojen mukaan Juhanneksia,\nmikä lienee Suomen kansan suosituin nimi.\n\nLisäksi he ovat naapuruksia, ja kumpaisellakin on melko vöyräät\ntalot, paikkakunnan käsityksen mukaan rikkaatkin. Heidän talojensa\nvälillä on Sammakkolampi, tyyni pitkulainen putero, jonka rantoihin\nviljelykset kummaltakin rannalta alenevat. Talot ovat näet loivasti\nlammesta kohoavalla ylänteellä, ja lampi on siellä syvennyksessään kuin\ntummasävyinen silmä, johon ei kovakaan tuuli ylety; myrskylläkin se\nvain hiukan karehtii kuin veitikkamaisesti vilkuttaen.\n\nKenties se välistä haluaakin iskeä silmää isännille, näille Jusseille,\nSammakontauksen ja Lapinkallion — tahi lyhemmin vain Sammakon ja\nKallion — haltijoille, jotka eivät koko miehuusikänään ole toisilleen\nystävällisesti silmää vilauttaneet.\n\nKukaan ei osaa varmasti sanoa, mistä kauna heidän välilleen alunperin\noli virinnyt. Jotkut arvelivat sitä perinnölliseksi. Olivat näet\nheidän isänsä vanhoilla päivillään riitautuneet papin vaalista, jossa\nheillä oli eri ehdokkaat. Se oli ollut muuten varsin riitainen vaali,\nkoko pitäjä oli ollut kahtia, mutta myöhemmin oli lauhduttu, sillä\nkumpainenkaan puoli ei ollut saanut omaansa, koska pitäjä oli ns.\nkeisarin pitäjä, ja senaatti oli määrännyt kirkkoherraksi kolmannen\nvaalimiehen, joka oli saanut vain muutaman äänen. Sammakon ja Kallion\nukotkin kuolivat sovinnossa, joten poikaJussien riita siis tuskin oli\nperinnöllistä.\n\nOli Jusseilla ollut nuoruudessaan jotakin kahinaa tyttöjen päällisiä,\nmutta kumpikin sai aikanaan paremman puoliskon tavallista tietä, eikä\nsiitäkään olisi pitänyt jäädä riidan juurta.\n\nKukapa ne toisten ihmisten aiheet ja vaiheet niin tarkalleen tietänee,\nvaikka maailma paljonkin hölisee. Pääasia kuitenkin on, että Jussit\npientä vihaa pitää jurnuttivat monta kymmentä vuotta. Aamuisin\npihamaillaan ilmaa ounastellessaan he katsoivat syrjäkareen toistensa\ntaloon päin. Siinä katseessa oli jotakin ylenkatseellista, jotta on\nsiinäkin mulla naapuri — muka. Toiselta puolen se ynsyrjäinen aamukatse\nkuitenkin tutki naapurin työpuuhia, ja jos nähtiin sillä puolen mihin\ntyöhön valmistauduttavan, niin sama työ aloitettiin lammen toisellakin\npuolella. Se oli sellaista pientä, piristävää kilpailua, kenties\nkateudesta johtunutta, mutta vanhemman polven suomalaiselle varsin\nhyödyllistä. Kateuden kautta tässä pitäjässä ennen sivistystäkin\nlevitettiin. Kun jonkin kylän ukot päättivät perustaa kansakoulun,\nniin naapurikylä laittoi samanlaisen — kannattaa niitä meidänkin kylän\nkakaroita koulussa käyttää, tuumittiin. Niin näiden Jussienkin työt\nsujuivat luistavasti keskinäisen kilpailun kannustamina.\n\nTyövälineet myöskin uusaikaistuivat, koneellistuivat. Vanhojen\nukkojen, Jussien isien aikana ei tainnut olla muuta kuin separaattori,\nviskuukone ja silppumylly. Kallion Jussi sitten isännäksi päästyään\nosti välttiaatran, mikä aiheutti samanlaisen oston Sammakossa. Ja\nkoska vihaa on helpompi pitää koettamalla päästä kaunakaveristaan\nedelle edistyksessä, niin Sammakkoon ostettiin pian myöskin\nniittokone. Kallio ei voinut missään tapauksessa jäädä jäljelle, vaan\nosti niittokoneen ohella hevosharavankin. Niin sitten jatkui jaloa\nvihamielistä kilvoittelua, kunnes molemmissa taloissa oli täydelliset\nvehkeet, lopulta aivan moottorilla käypää puimakonetta myöten.\nToisaalla viimeksimainitut isot, kalliit laitokset hankittiin yhtiössä\nkyläkunnittain, mutta Kallio ja Sammakko eivät sopineet mihinkään\nkompukseen, heidän kun täytyi alituisesti pitää silmällä toisiaan,\njotta kiistakumppani ei vain mitenkään olisi päässyt edistyksessä\nedelle.\n\nSillä tavalla Suomen sydämessä vihaa osattiin pitää, eikä siitä ollut\nvahinkoa kenellekään sivulliselle, tuskinpa pahasti asianomaisille\nitselleenkään.\n\nHarvoin nämä vihanpitäjät joutuivat sanaharkkaan, mutta sattui joskus\nsellaistakin. Siinä kun oli se lampi, muuahko kiusankappale sekin,\nvälillä, eikä sillä pakanalla ollut leveyttä edes kahden särysverkon\nvertaa, niin tuli kommellusta. Kerran kun Sammakon Jussi oli\nheittämässä pyydyksiään ja näytti joutuvan siinä puuhassa hiukan yli\nlammen keskikohdan, niin Kallion Jussi, mistä tuo lie taaskin katsellut\nnaapurinsa hommaa, töhnäsi rannalle ja huusi, että älä sinä juutas tuo\nniitä kamppeitasi minun puolelleni.\n\n\"Heitä sinä sen verran minun puolelleni\", Sammakon Jussi ehdotti,\n\"tottahan minä verkon järveen panen, en suinkaan minä sitä pellolta voi\naloittaa.\"\n\n\"Aloita mistä hyvänsä, kunhan lopetat siihen, missä minun rajani tulee\nvastaan.\"\n\n\"No, eikö sinun passaa ottaa vastaavasti minun puoltani.\"\n\n\"Ei passaa ja sillä hyvä.\"\n\nMikäpähän siinä auttoi, Sammakon Jussin täytyi kääntää verkkonsa pää\npitkin lampea. Kallion Jussi keksi sitten keinon, kun hän vuorostaan\ntuli verkkojansa lampeen heittämään: hän laski ne viistoon, vitalikkoon\neikä siten tarvinnut yrittääkään mennä tärkeän, joskin silmämäärällä\nvetäistyn, rajan ylitse.\n\nHiljaista riitaahan se yleensä oli näiden Jussien välillä. Vain kaksi\nkertaa heidän onnistui manata toisensa oikeuteen, kummankin vuorollaan.\nSuomen kansa harrasti ankarasti lakitupaa tuonnoisina vuosikymmeninä,\neikä suinkaan Jusseillakaan olisi ollut mitään sitä vastaan\nperiaatteessa, mutta kun ei sattunut tilaisuutta, niin minkäs teit. Ei\ntosiaankaan sattunut muuta kuin ne kaksi kertaa.\n\nOlivat joutuneet molemmat isännät muuahtana sunnuntaina samaan\nmiesjoukkoon kirkonmäellä. Lienee siinä ollut tavallista kiintoisampi\nkellonkauppa tekeillä, koska eivät olleet huomanneetkaan toisiaan\naluksi pitkään aikaan. Lopuksi oli kuitenkin Kallion Jussi älynnyt,\nettä kah, siinähän se seisoo kirkon puoleisella sivustalla naapurinkin\nisäntä, ja häneen oli mennyt mikä lie mennytkään pahahenki.\n\nSammakon Jussilla oli tunnetusti isonpuoleinen nenän tohlo, ja siitä\nnaapurin Jussi sai aiheen sanoa:\n\n\"Käännäpähän, Sammakon isänsä, vähän sitä flakuas, että kuonnun tuon\nkirkon näkemään.\"\n\nSe oli paha sana ja arvaa sen, mitä siitä tuli. Sammakon Jussi nimesi\nheti muutamia miehiä todistajaksi, ja Kallion Jussi sai haasteen\nseuraaviin käräjiin.\n\nTuomari piti asiaa vähän turhana ja muistutti raamatunlauseesta:\n\"Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa, koska vielä tiellä olet\", mutta\nSammakon Jussi piti kunniaansa syvästi kolhaistuna eikä tahtonut kuulla\npuhuttavankaan sovinnosta. Mikäpähän siinä sitten auttoi, Kallion\nJussille mätkäistiin solvauksesta pieni sakko, jonka myöskin sai\nsovittaa neljän päivän vedellä ja leivällä. Tämä oli vielä sitä vanhaa\nvesileipäkautta.\n\nKallion Jussi kävi syömässä sakon ja siltä retkeltä tultuaan koetti\nsaada toista Jussia käsiinsä voidakseen ilmaista hänelle vaikutelmansa\nasiain nykyisestä vaiheesta. Hän olisi kuulemma halunnut nähdä, oliko\nSammakon Jussin nenä yhtään pienentynyt, kun hän sitä oli linnassa\nneljä vuorokautta syönyt.\n\nTähän tarkastukseen ei kuitenkaan tarjoutunut tilaisuutta ennen\nkuin seuraavana kesänä nuotta-apajalla. Ison selkäveden puoli oli\nkalastuskunnan yhteistä, siellä oli viisi apajaa rinnakkain, ja niistä\nsai kukin valita mieleisensä sitä mukaa kuin paikalle saapui. Kallion\nJussi, joka oli lähimpänä, kerkesi tavallisesti ensimmäiseksi. Sammakon\nkaima oli tällä kertaa viimeinen, mutta hän tuli sitä komeammin:\nhänellä oli haitarinsoittaja mukanaan.\n\nPelin ja musiikin kanssa hän lähestyi Kallion Jussia ja antoi\nsoittajansa vedellä tälle riemullisia säveliä. Kallion Jussi oli nyt\naikonut esittää mielipiteensä toisen Jussin nenästä, mutta tuohtui\ntästä musiikista eikä muistanut asiaansa. Hän tuhisi vain vihaisena:\n\n\"Mi... mitä sinä oikein meinaat?\"\n\n\"Etkös sinä muista, että Taavetti ennen ajoi pahanhengen kuningas\nSaulista harpun soitolla? Minä ajattelin, että jospa se sinusta lähtisi\nnäillä haitarin sävelillä...\"\n\nKallion Jussi kuohahti tulimmaiseen vimmaan ja huusi kuuntelemaan\nkokoontuneille nuottueille:\n\n\"Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, tämä on kunnianloukkaus. Saatte tulla\nkilstupaan vieraiksi miehiksi.\"\n\nKäräjäjuttuhan siitä tuli. Vanha äreä tuomari oli itse istumassa ja\nkuultuaan kanteen käski sekä kantajan että vastaajan mennä sen sileän\ntien, kieltäytyi käsittelemästä koko juttua. Mutta lautakunta puuttui\nasiaan ja selitti, että kerran toinen näistä Jusseista, nykyinen\nkantaja, oli tämänkertaisen vastaajan kanteesta saanut sakon, joten\nnyt pitäisi antaa hänelle hyvitystä. Vanha tuomari, joka pohjimmaltaan\noli leikin ymmärtävä mies, sanoi, että käyköön niin ja tuomitsi nyt\nsamanlaisen sakon Sammakon Jussille kuin Kallion Jussi oli edellisellä\nkäräjämatkalla saanut.\n\nJa Sammakon Jussi söi sen sakon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni vuosia ja taas vuosia. Suomen kansa riiteli milloin hiljaisemmin,\nmilloin turhan kovaäänisesti. Molemmat Jussit pitivät ylipäänsä\nhiljaista vihaa, samanlaista kuin olivat pitäneet melkein koko ikänsä.\nLopulta kuitenkin koitti suuri sovinnon päivä. Kävi niin kummallisesti,\nettä Suomi joutui sotaan, ja silloin ruvettiin puhumaan kansan\nyksimielisyydestä ja sovinnollisuudesta. Ihmiset huomasivat olevansa\nsaman kansan lapsia ja lähtivät käsi kädessä taistelun tielle.\n\nJussit eivät lähteneet minnekään, sillä he olivat yli-ikäisiä, mutta\nheidän poikansa ja osaksi tyttärensäkin menivät.\n\nKun talo alkoi tuntua tyhjältä, kävivät Jussit mietteliäiksi eivätkä\nenää käyneet joka aamu pihaltaan tarkastelemassa, minkälaista liikettä\nnaapurista näkyi. Oli syksy, eikä taloissa ollut paljon työtä, joshan\nei ollut työn tekijöitäkään.\n\nSammakon Jussi, joka sinä aamuna oli entistä useammin raaputellut\nniskaansa ja ollut tavallistakin vaiteliaampi, veti oikein\nkiskaisemalla lampaannahkaisen kelsturkin päälleen ja painoi\nkarvareuhkan päähänsä sen näköisenä, että jotakin tärkeää oli tekeillä.\nEmännän tiedustellessa lähdön syytä Jussi vastasi yksikantaan, että\nmenenpähän vaan.\n\nHän meni Kallioon.\n\n\"Ei kai minua ajeta talosta ennen kuin, olen asiani toimittanut\", hän\nsanoi Kallion tupaan tultuaan ja isännän nähtyään, \"se onkin lyhyt:\nsovitaan pois!\"\n\n\"Ei sinua ajeta minnekään,\" Kallion isäntä vastasi, \"ja jos sinä et\nolisi tänään tullut, niin minä olisin huomenna ollut teillä, pani jo\nsiltä paikalta. Lähdetäänhän tuonne kamarin puolelle tarinoimaan, mutta\nei puhuta vanhoista riidoista... Eikähän meillä oikeastaan mitään\nriitaa ole ollutkaan.\"\n\n\"Tarkemmin ajatellen, eipä ole ollut.\"\n\nMitä sitten kamarissa lienee puhuttu, mutta lopputulos oli kuitenkin\nsellainen, että ensi pyhänä ajetaan samassa reessä kirkkoon. Kallion\nJussi, joka asuu loitompana, tulee hakemaan, ja emännät saavat kyydin\nSammakon hevosella jäljessä, piika kuskina, kun ei miehistä väkeä ole\ntäältä käsin kirkkoon lähtemään.\n\nNiin tehtiinkin. Kirkossa ukot istuivat vierekkäin, ja koko pitäjän\nkirkkokansa havaitsi, että nyt nuo ainakin ovat sovinnossa, miten\npitkästä aikaa lienevätkään.\n\n\n\n\nVikaan mennyt jouluvirsi.\n\n\nHän oli oman pitäjän kasvuja, pienen töllin poika. Sen töllin nimenä\noli Tuluppala. Hänen isänsä oli rakentanut varpusen pesän kokoisen\nmökin kahden tien risteykseen, ja eräs kerkeäpuheinen isäntämies oli\npoikennut siihen uudekseltaan ja sanonut, että niinhän tämä on kuin\ntulppa pullon suussa, olkoonkin Tuluppala. Ja sinä se sitten pysyikin.\nMökin mies ei nimestä oikein pitänyt, mutta kun se kerran joutui kansan\nsuuhun, ei sitä mikään voinut muuttaa.\n\nSiinä mökissä kasvoi tämä poika, jonka nimeksi oli pantu hienosti\nDavid. Hän oli alunperin hintelä, ja isäntä sanoi, että kehenkä\ntuosta lie tullut tuommoinen kutjake, kun molemmat vanhemmat ovat\ntavallisen ihmisen kokoisia ja näköisiä. Toisellakymmenellä ollessaan\npoika parahiksi kykeni paimentamaan talon karjaa, sitäkin oikeastaan\nhuononpuoleisesti, sillä hän liikkui pienestä pitäen ylen rauhallisesti\nja arvokkaasti eikä halunnut juosta millään. Hän oikein halveksivasti\nkatseli toisia muoskia, jotka pinkoivat huvikseenkin kuin villivarsat.\n\nSen sijaan tällä pojalla oli muita taipumuksia. Kiertokoulussa hän\noppi selkeästi lukemaan siinä, missä parhaatkaan tuskin pääsivät\ntavausasteelle, ja virren nuotit jäivät hänen päähänsä ensi kuulemalta.\nHänellä oli erittäin hyvä laulunääni, ja opettaja piti häntä\nesilaulajana. Hän suoriutui kiertokoulusta loistavin arvolausein ja\nkinkereiltä hän aina sai kokonaisia ristejä. Uuden Testamentin ja\nkinkeriltä saamansa hartauskirjat hän oli lukenut niin moneen kertaan,\nettä muisti ne melkein latukantasiaan ulkoa.\n\n\"Mikähän arkkipiispa tuosta pojasta paisunee\", hänen isänsä arveli,\n\"työmiestä siitä ei ainakaan tule\".\n\nEikä hänestä tullutkaan tavallista työmiestä, vaan tuli käsityöläinen,\noikein sellainen vanhan kansan suutari, joka kulki talosta taloon ja\njota kaikkialla pidettiin parempana kuin talon omaa väkeä. Pitäjässä\nei siihen aikaan ollut edes kansakoulua, ja kukapa köyhän pojan olisi\nkustantanut opintielle kaupunkiin asti, joten piti ottaa sellainen\nammatti, mikä tuntui sopivan nuoren miehen luonteen ja käytöksen\npuolesta. Oppiaika oli ankara, sillä mestari oli tuittupäinen ja\nkovakourainen. Monta kertaa remmi herätti pojan unelmista, joihin\ntyöpöydällä salaperäisesti loistava lasipallo oli hänet kiehtonut.\nVälistä emäntienkin täytyi tulla väliin, kun mestari kuritti\noppipoikaansa. Pojan hintelä olemus herätti sääliä naissydämessä.\nSitäpaitsi emännät pitivät tämän kirkkaasta laulunäänestä. Mestari\ntaas ei sitä suvainnut, koska hänellä ei ollut taipumusta korkeampaan\nmusiikkiin. Sen sijaan emännät laulattivat poikaa salaa kamarin\npuolella ruokalevon aikana. Siitä hyvästä hänelle koitui erinäisiä\nmakupaloja, joita paitsi mestari jäi. Naisten suosio on nostanut monta\nmiestä arvoon ja kunniaankin. Ja se nosti tavallaan tämän Davidinkin.\n\nPojan oppiaika jäi verraten lyhyeksi, sillä hän kohosi pian\ntaitavuudessa mestarin veroiseksi. Sen oppi-isäkin huomasi, ja remmin\ntoimet pojan pakaroissa loppuivat. Hänestä tuli hyvä ja huolehtivainen,\nsillä hän huomasi, miten tärkeä tämä poika hänelle oli. Taloissa\nalettiin luottaa nuoren suutarin työhön, ja naisväki ei enää teettänyt\nlipposiaan ja kurpposiaan lainkaan vanhalla mestarilla, vaan toi\ntarpeet aina nuoren sällin käsiin. Häntä ruvettiin sanomaankin jo\nkisälliksi. Ja tuskin kahteenkymmeneen ikävuoteensa päässeenä David jo\nryhtyi työskentelemään itsenäisesti ja kiertämään talosta taloon.\n\nHän esiintyi arvokkaasti ja kunnioitusta herättävästi, ja nyt hänellä\noli tilaisuus laulaa vapaasti rummulla istuessaan. Emäntien sydän suli,\nja talontyttäretkin katselivat ihailevin silmin nuorta mestaria, jolla\noli miltei parempi laulunääni kuin seurakunnan lukkarilla.\n\nSiitä uusi mestari vain ei pitänyt, kun häntä sanottiin Taaviksi. Hän\nusein huomautti, että minä en ole Taavi enkä Taavettikaan, vaan minulle\non pyhässä kasteessa annettu nimi David, ja sukunimi on ähvän kanssa\nRiiman. Minä olen suuren kuninkaan ja harpunsoittajan kaima, varreltani\nvähäinen kuten hänkin, mutta hengeltä voimakas. Minä en osaa soittaa\nharppua, mutta laulaa minä osaan. Ja sitten hän puhui vielä paljon\nkuningas Davidista, sillä hän oli nyt jo tutustunut myöskin Vanhaan\nTestamenttiin ja ihaili syvästi kaimaansa.\n\nAika vieri, ja mestari David kulki kyliä. Hänen henkilöönsä liittyi\nvuosi vuodelta yhä enemmän arvokkuutta ja vakavuutta. Jos se mies olisi\nkouluja käynyt, niin hänestä olisi voinut vääntäytyä minkälainen herra\nhyvänsä. Kaikki suutarit ovat filosofeja, ja tämä David oli erikoisen\nviisas. Miehet istuivat kaikki joutohetkensä hänen suutarinpöytänsä\nvieressä, kuunnellen hänen henkeviä puheitaan ja arvostelujaan maailman\nmenosta, ja naiset heittivät aina hellän katseen häntä kohti ja\nunohtivat askareensa, kun mestari kajautti virren. Hän osasikin nyt\nveisata melkein kaikki virret, sillä hänestä oli tullut ahkera kirkossa\nkävijä, ja nuotti tarttui hänen herkkään korvaansa tuotapikaa.\n\nVoi huoleti sanoa, että David eli makean leivän päiviä pitäjässä,\nja hän olisi voinut valita melkeinpä minkä talon tyttären tahansa\nvaimokseen silloin, kun hänen aikansa tuli naimapuuhiin ryhtyä. Mutta\nDavid ei välittänyt mammonasta, vaan vei vihille palvelustytön,\nnuoren, työteliään ja siveän neitseen, jolla ei ollut muuta maallista\nomaisuutta kuin ajan ja mestarin oman maun mukaisesti tukeva varsi ja\nsangen uljaat, näyttävät kasvot.\n\nTämän avioliiton jälkeen hänen vierailunsa taloissa kävivät\nharvinaisiksi, sillä hän rakensi torpan kirkonkylän laitaan, ja siihen\ntuotiin työtä riittävästi. Nyt oli kirkkokin lähellä, siellä nähtiin\njokaisena pyhäpäivänä mestari David emäntineen, tosin kumpikin tiukasti\noman sukupuolensa penkissä, koska siihen aikaan vielä olisi ollut\nsopimatonta sekoittaa lampaita vuohiin. Mestarin ääni kaikui kirkkaana\nyli seurakunnan ja lukkarinkin, ja yleisesti sanottiin, että tästä\nDavidista olisi tehtävä edelläveisaaja sitten, kun vanhuuteen kääntyvä\nlukkari päättää maallisen vaelluksensa.\n\nNäitä puheita mestari itsekin kuunteli mielellään, ja hänen mielessään\nheräsi monenlaisia ajatuksia, vaikka hän julkisissa keskusteluissa\ntavallisesti sanoikin, ettei puskevalle ole lähimainkaan aina sarvia\nannettu.\n\nKirkolliseen säätyyn hänet kuitenkin ylennettiin. Seurakunnan kauan\npalvellut suntio näet erosi vanhuuden ja kivulloisuuden vuoksi,\nja David Friman valittiin tilalle. Sellainen oli seurakunnan ihan\nyksimielinen tahto, ja kirkkoneuvosto toteutti sen.\n\nTämä ylennys tyydytti mestaria, mutta toiselta puolen se jollakin\ntavalla rajoitti hänen harrastuksiaan. Hän ei voinut enää veisata\nseurakunnan keskuudessa, sillä virka vaati häntä pysymään sakastin\npuolella ja hoitelemaan kaikenlaisia kirkollisia hommia. Jokaisen\ntilaisuuden hän kuitenkin nokkelasti käytti hyväkseen: kuulutuksia\nsaarnastuoliin viedessään hän ainakin hyräili veisattavaa virttä ja\nkolehtia kantaessaan huilautti täyteen ääneenkin. Ja kuinka hän kadehti\nlukkaria, joka sai veisata tuolta korkealta perälehteriltä — urkuja ei\nkirkossa siihen aikaan vielä ollut — ja kuulla oman äänensä kaikua,\nmikä varmaan siellä ylhäällä antoi toisenlaisen säväyksen kuin täällä\nristikäytävän vaiheilla. Pääsisipä sinne joskus edes koettamaan.\n\nJa annapa olla: suutarimestari, suntio David ähvän kanssa Riiman pääsi.\nSellainen onnellinen tapaus tuli hänen elämäänsä, vieläpä ihan toisena\njoulupäivänä.\n\nEnsimmäisen joulupäivän iltana hänet kutsuttiin rovastilaan. Rovasti\nkertoi, että vanha lukkari oli kohta kirkosta palattuaan sairastunut,\neikö lie jonkinlainen halvauskohtaus, hänestä ei ole huomenna virkaansa\ntoimittamaan, ehkä Friman suostuisi laulamaan, rovasti antaisi hänelle\nvirret, että saisi niihin tutustua.\n\nDavid Frimaniin iski kuin salama. Hänen suunsa kieltäytyi puhumasta,\nvain änkyttäen hän sai sanotuksi suostumuksensa. Hänen hetkensä oli\ntullut, elämän unelma oli toteutumassa.\n\nVaimonsa uteliaisiin kysymyksiin hän sai vaivalla vastatuksi:\n\n\"Minä olen huomenna lukkarina.\"\n\n\"Herra hyvästi siunatkoon!\"\n\nVaimon illallisen laitto yritti jäädä kesken. Hän oli aina\nkunnioittanut miestään, uskonut tämän tavattomiin lahjoihin, mutta\nnyt hänen täytyi pelkästä hämmästyksestä istuutua kädet helmassa\nihmettelemään.\n\nHän tointui vasta, kun mestari käveltyään kauan aikaa pienen kamarin\nja keittiön väliä syvissä mietteissä, kannettuaan suutarinpöydän,\nmikä oli peitetty pyhiksi, eteisen nurkkaan ja murahdettuaan sitä\ntehdessään jotakin sellaista, että tuokin tuossa silmän alla, hitaasti\nja painokkaasti lausui:\n\n\"Vaimo, anna minulle ruokaa, minun täytyy kerätä voimia\nvalmistautuakseni kutsumukseeni.\"\n\nAamupuoleen yötä mestari David valvoi laulaa hujautellen virret monta\nkertaa lävitse ja ääneen kertaillen, mitä milloinkin on vastattava\nalttaritoimituksen aikana. Hänen äänensä sai oudon värinän, mikä johtui\nasian ylevyydestä eikä suinkaan arkuudesta. Aamun suussa hän nukahti\nherkkään, hörökorvaiseen uneen. Hän oli veisaavinaan enkelikuoron\nmukana taivaan kuorissa, jossa oli kirkasta ja lämmintä.\n\nKun David innostuksesta ja oman arvon tunnosta väräjöivin äänin aloitti\nensimmäisen virren, käännähti koko seurakunta katsomaan lehterille. Se\ntunsi äänen, mutta ihmetteli, miksi se kuului tuolta. Hyvään aikaan ei\nosattu, yhtyä virteen, vaan päät kumartuivat vastakkain, ja hiljainen\nsupina kulki kirkon lävitse. Mutta pian kaikui veisuu tavalliseen\ntapaan, taikka oikeastaan raikkaammin kuin ennen, sillä hintelävartinen\nmies lehterillä lauloi sydämensä kyllyydestä eikä viran puolesta.\n\nKoko toimitus sujui erinomaisesti, oltiin jo saarnassa. Mutta silloin\njuuri tapahtui kummia. Kappalainen ei ollut vielä lopettanut, kun\nDavid alkoi veisata. Seurakunnasta kuului kohahdus, ja se kääntyi\nkuin yksi pää lehterille, missä edeltäveisaaja seisoi suorana kuin\nseiväs ja lauloi täyttä päätä. Virsi oli oikea, mutta väärässä\npaikassa. Vasta seurakunnan jatkuva vaikeneminen sai Davidin silmäämään\nylös kirjastaan. Hän huomasi kappalaisen tuskaisen ilmeen ja hänen\nviittilöivän kätensä. Silloin hän lakkasi.\n\nKirkon uudet lämmityslaitteet olivat toiminnassa, ja suloinen lämpö\nleijaili lehterille. Pitkän saarnan aikana edellisen yön valvonnasta\nväsynyt laulaja oli nukahtanut kaidetta vasten ja luuli kuulleensa\nsaarnamiehen sanovan amen, jolloin hän kimposi ylös ja alkoi veisata\navatusta virsikirjasta.\n\nJumalanpalveluksen loppu meni onnellisesti. Davidin sydän tosin oli\nsykkyrällä, ja päässä jyskytti ajatus: mitähän tästä nyt sanotaan.\nKirkkoväen poistuessa hän ennätti havaita, että lehterille päin\nkatseltiin, mutta ihmisten kasvoilla kuvastui vain tavanmukainen\nherranhuoneeseen soveltuva rauha. Joidenkin nuorten suupielissä oli\nehkä vähän hymyn häivettä.\n\nUlkonaisesti arvokkaana, mutta mieli täynnä ahdistusta David kiiruhti\nsakastiin. Martti-pappi, kappalainen, jonka saaman David veisuullaan\noli keskeyttänyt, tosin vain sen verran, että loppurukous oli yrittänyt\njäädä pitämättä, oli kuohuksissaan.\n\n\"Kuinka Friman saattoi sillä tavalla... nukkuiko Friman?\" pastori\ntuhahteli.\n\nDavidin mieleen juolahti hetkeksi ajatus kieltää, mutta hän karkotti\nsen, sillä hän oli elämässään aina seurannut totuutta.\n\n\"Kyllä minä hieman nukahdin.\"\n\n\"Vai sillä tavalla, kirkonpalvelija nukkuu kesken toimensa.\"\n\nVanha rovasti puuttui nyt asiaan.\n\n\"Kirkonpalvelijakin on ihminen,\" hän sanoi, \"veli Martin ei pidä sitä\nunohtaa. Friman on ollut aina moitteeton tehtävissään, mutta jokaiselle\nmeistä voi sattua vahinko. Sitäpaitsi lukkarin toimi on hänelle outo.\nKenties hän oli levoton sen suhteen eikä nukkunut yötään. Onko niin,\nFriman?\"\n\n\"Kyllä on, herra rovasti. Minun täytyi valmistautua...\"\n\n\"No niin, minä arvasin. Ja sinä, Martti, olisit voinut jättää rukouksen\npitämättäkin, kun näin sattui, ei se olisi ollut Herralle kauhistus.\"\n\nMartti-papinkin katkeruus lauhtui pian, eikä pitäjälläkään puhuttu\nasiasta sanottavasti. Davidin lukkarin toimet loppuivat kuitenkin\nlyhyeen, sillä vanha lukkari ei enää virkunut, ja lukkariksi kutsuttiin\nhänen poikansa, joka oli toisessa pitäjässä lukkarin sijaisena. Tämä\noli koulittu tehtäväänsä ja peri isänsä viran. Mutta suntiona mestari\nDavid palveli hamaan kuolinpäiväänsä asti.\n\n\n\n\nKukkuva kello.\n\n\nJooseppi Juohonen oli viisas ja mukava mies. Hän oli tumma ja\nvilkassilmäinen, minkä johdosta hän mielellään viittasi pietarilaiseen\nsyntymäänsä, vaikka pitäjäläiset taas puolestaan sanoivat, ettei\ntämmöisiä tarvinnut tuottaa Pietarista asti, naapuripitäjän musta\nvallesmanni niitä oli laittanut tusinan verran, ja siinä pitäjässä\nse oli Jooseppikin nähnyt päivänvalon. Hänen musta tukkansa oli\nitsepintaisesti harallaan, ja alaspäin kasvavat, omituisesti kaarevat\nviikset, joiden päitä ei kipurrettu, vaan leikattiin ne säännöllisesti\npois, antoivat hänen kasvoilleen arvokkaan ja jollain tavalla miettivän\nilmeen.\n\nJooseppi oli ilmestynyt nuorena tähän pitäjään, nainut lesken ja torpan\naivan kirkonmäen vierestä ja jäänyt siihen. Hän oli aluksi ikäänkuin\nkatsellut ympärilleen, ryhtymättä erikoisesti töihin, eikä vaimokaan\nollut pakottanut, vaan päinvastoin palvellut nuorta ja komeata miestään\nedestä ja takaa, kuten sanotaan. Se oli niin leskien tapaista, uusi\nmies on heille uusi elämä.\n\nAlpertiina, Joosepin emäntä, oli käsistään pääsevä ihminen, joka\nei osannut istua jouten. Hän teki käsitöitä alituisesti ja leipoi\npyhäksi ison röykkiön vehnästä, minkä sitten kahvin kanssa syötti\nkirkkomiehille. Mökkihän oli, kuten sanottu, kirkonmäen laidassa ja\nsiihen poikkeavia riitti runsaasti. Kun paikkakunnalla ei silloin\nvielä ollut kahviloita, oli tässä Joosepin ja Alpertiinan mökissä\nsunnuntaisin ja pyhäpäivisin liikettä kuin parhaassa ravintolassa.\nKauppa kannatti, ja sillä elettiin.\n\nNäin meni muutamia vuosia, Alpertiinan uuden avioliiton hiplein aika.\nSitten tuli eteen elämän jokapäiväisyys, kaikki alkoi taas tuntua\nvanhalta ja totutulta, ja Alpertiina rupesi häkimään Jooseppia töihin.\nJooseppi tuli mietteliääksi ja arveli, että eihän hän nyt kehtaisi\nhalkometsäänkään lähteä, kun koko pitäjä on nähnyt hänet tässä isännän\npäivillä. No, ei Alpertiinakaan sitä tarkoittanut, vaan kun on\ntuollainen virkeä ja pystyvä mies, niin hakee häntä itselleen jotakin\nvirkinettä, vaikkapa sellaista herraskaisempaa ammattia.\n\nSiinä piili ajatus. Ammatti, ammatti on löydettävä. Mutta mistä,\nsen nyt otat? Suutari — äh — niitä oli kaksikin paikkakunnalla, ja\nsitäpaitsi siihen pitäisi käydä oppia, ja jokainen osasi arvostella\nsuutarin työtä. Räätäli — siinä olisi vähän siistimpi homma, mutta\nsellainenkin oli kylässä, eikä hän, viisas ja pystyvä mies, voisi mennä\ntuollaisen kurojan ja suustaan vettä suitsuttavan käkkyrän oppiin.\nEntäs muita ammatteja — niin, olihan niitä, mutta kaikkialla tuntui\nolevan seinä edessä. Pelastus tuli kuitenkin.\n\nJoosepin ja Alpertiinan mökkiin tuli kiertelevä mies, joka pyysi\nyösijaa ja ruokaa. Hänelle luvattiin, ja mies kertoi olevansa\noikeastaan kelloseppä, mutta joutuneensa vähän joron jäljille ja\nkuljeskelevansa nyt siksi, kunnes löytää taas vakituisemman työpaikan,\npitkin pitäjiä korjailemassa kelloja. Onko työtä, niin hän maksaa sillä\nruokansa?\n\nSilloin Joosepin älykkäässä nupissa välähti: tässähän se on nyt se\nammatti, josta ei jokainen ukon tallukka ymmärrä höykösen pölähtävää.\n\n\"Ei meillä ole rikkonaisia kelloja, mutta opeta minulle konsti.\"\n\n\"Miksikä ei maksua vastaan.\"\n\nSovittu. Otettiin esille Joosepille siirtynyt Alpertiinan ensimmäisen\nmiehen kello, ja sälli sanoi:\n\n\"Tuoss' on meisseli, kiertele ruuvit auki ja pura kellon sisälmykset\ntuohon pöydälle.\"\n\nJooseppi purki ja tuumiskeli itsekseen, ettei tämä ole konsti eikä\nmikään. Mutta sitten sälli käski kokoamaan ne sisukset niin, että\njokainen ratas ja nasta tulee paikalleen.\n\n\"Jos sinä sen teet, niin voit sanoa jo olevasi kelloseppä.\"\n\nJooseppi teki työtä viikon ja toisenkin, sälli vain katseli ja käski\nyrittää kovasti, muuten ei tule mestaria. Meni siinä vielä kolmaskin\nviikko, sunnuntaiksi vain, kun oli kahvituspäivä, pantiin piiloon sekä\ntyökalut että sälli, koska Jooseppi tahtoi ottaa tämän opin salassa.\n\nAikaa meni enemmänkin. Jooseppi setvi kellon sisuksia paikoilleen,\nmutta aina niitä jäi niin paljon, että niistä olisi tullut vielä\nkaksikin kelloa. Sälli oleutui taloon ja ruokaantui.\n\nLopulta Jooseppi kyllästyi turhaan työhön. Hän oli kyllä innostunut\npuuhaan, mietti ja yritteli ja taas mietti, mutta kellossa oli niin\npaljon pieniä ruuveja ja muita ytysiä, ettei niitä saanut mahtumaan\npaikalleen.\n\n\"Neuvo, äläkä lorvaile siinä joutavana\", hän sanoi sällille.\n\n\"Olehan nyt, katsos kun minä Pietarissa...\"\n\n\"Oletko sinä ollut Pietarissa?\"\n\n\"Johan toki.\"\n\n\"Minä olen Pietarissa syntynytkin.\"\n\n\"No, sitten sinun pitää osata koota kellon sisälmykset... Kun minä\nPietarissa menin kellosepän oppiin, niin mestari antoi meisselin\nkäteen ja sanoi, että pura kellon mahalaukku tuohon. Ja minä purin, se\nkävi ihan yhtä helposti kuin sinultakin... Se oli aikaa. Ei ole ihme,\nettä maalaiset antavat arvoa Pietarissa opin käyneille tai muuten\noleskelleille, vaikkeivät he kunnolleen tiedä, missä Pietari onkaan.\nSe on suuri maailman kaupunki, jossa ei ole muuta kuin ruhtinaita ja\nkeisari... niin, ja käsityöläisiä on tietysti, niitähän tarvitaan\njoka paikassa. Ja siellä sitä tienaa. Jos hyvän palkan määrää, niin\nruhtinaat maksavat vielä enemmän. Tukussa tulee rahaa, ei tiedä,\nmihinkä saisi sitä mahtumaan...\"\n\n\"Mitäs sitten pois lähdit, kun siellä niin hyvä oli olla?\"\n\n\"Jaa, no, ihmiselle sattuu hairahduksia. Mutta kyllä minä sinne\ntakaisin menen, kunhan tässä taas aikaa kuluu ja minun pienet rötökseni\nunohtuvat. Kun siellä on tottunut elämään, ei tahdo tulla toimeen\ntäällä maaseudulla, eikä pienissä kaupungeissa... Minä vikuutin vähän\nitsensä keisarin kelloa, ja siitä ei tykätty hyvää, olisi tullut\nkuritushuonetta tai muuta pakkotyötä, mutta minä painuin livohkaan.\"\n\n\"Oletpa sinä tainnut olla koko mestari\", Jooseppi arveli, mutta hänen\näänessään tuntui epäilystä.\n\n\"Olen, mestari minä olen ollut ja monella alalla.\"\n\n\"Mutta opastahan nyt panemaan kasaan nämä kellon sisukset.\"\n\n\"Niin no, se nyt on taas vähän eri asia. Katsos, ne pitää itsensä saada\nkokoon, muuten ei tule kelloseppää, sanoi se Pietarin uurmaakari, kun\nminä olin hajoittanut kellon.\"\n\n\"Mutta minä en saa näitä vehkeitä sopimaan yhteen kelloon.\"\n\n\"Juu, se on vähän vaikeata.\"\n\n\"Saitkos sinä siellä Pietarissa?\"\n\n\"En minäkään saanut.\"\n\nSälli sanoi tämän ihan huolettomasti, aivan kuin mitä tavallisimman\nasian.\n\nSilloin Jooseppi kimpaantui, vähitellen täyttynyt sappi purkautui.\n\n\"Ja sinä saakelin ketale olet tässä syötättänyt ja passuuttanut\nitseäsi, etkä sinä osaa mitään.\"\n\n\"Osaan minä jotakin nyt jo.\"\n\nSällille tuli kirkas lähtö, mutta mikäpähän on lähtiessä sellaisen\nmiehen, jonka ei tarvitse edes tavaroitansa koota. Oli sällin onni,\nettei Alpertiina ollut kotona, sillä hän oli luonteeltaan terhakampi\nJooseppia.\n\nAlpertiina oli aika tavalla kiukkuinen kuultuaan, minkälainen\npetkuttaja sälli oli ollut. Hän motkotteli miehelleen, että kaikkien\nmaailmanrannan kiertäjien sinäkin annat narrata itseäsi, mutta\nrauhoittui, kun Jooseppi huomautti, ettei vaimokaan ollut osannut sen\nparemmin sällin kujeita ymmärtää, vaan oli tätä syöttänyt kuin hyvääkin\ntaitoniekkaa.\n\n\"Olkoon miten hyvänsä, mutta kyllä minä sinun sijassasi näyttäisin,\nettä uurmaakari minusta tulee\", Alpertiina sanoi asian päätökseksi.\n\n\"Niin minusta tuleekin\", Jooseppi vakuutti hetken mietittyään. \"Minä\nlähden kaupunkiin ja otan sen opin. Ja kun minä sieltä tulen, niin minä\nteen kukkuvan kellon, sellaisen kuin ennen näin lapsena Pietarissa...\"\n\n\"Älä puhu mitään Pietarista\", Alpertiina keskeytti, \"sieltä ei tule\nmuuta kuin tuollaisia sällejä korkeintaan. Niissä on sellainen hajukin,\npthyi, vieläkin nokkaani tuntuu.\"\n\nNiillä puheilla Jooseppi lähti kaupunkiin purettu kello Alpertiinan\nompelemassa vaatepussissa mukanaan ja rahaa taskussa elantoon.\n\n\"Ota nyt sisu mukaasi ja tule viisaampana takaisin\", Alpertiina\ntoivotti lähtiäisiksi.\n\nSisua Joosepilla olikin. Hänen omanarvontuntonsa oli herännyt, eikä sen\nparempaa kannustinta ole olemassakaan. Se herätti työhalun, ja mies\npuski töitä verstaassa niin pitkät päivät kuin suinkin sallittiin,\npistäen nenänsä joka paikkaan. Vuoden perästä hän palasi kotiinsa ja\nvakuutti osaavansa konstin nyt.\n\n\"Siellä pitäisi rähjätä puolet ikäänsä, jos mieli saada sällin paperit,\nmutta minä en niitä tarvitsekaan, sillä minä rupean heti mestariksi.\"\n\nNiin hän puheli Alpertiinalle ja niin myös teki. Mestariksi hän\nrupesi ja mestariksi häntä sanottiin, ja kelloja hän korjasi ja\nkukkuvan kellonkin hän rustasi. Se oli koko pitäjän ihme ja houkutteli\npyhäisin mökille yhä enemmän kahvinjuojia. Sillä tätä elinkeinon\nhaaraa ei mökissä jätetty sittenkään, vaikka Joosepista oli tullut\nkelloseppämestari, joka sai toimia yksin alallaan koko elämänsä ajan.\n\n\n\n\n\"Harvinainen tapaus heinäpellolla.\"\n\n\nPikkuinen Helke poika taivaltaa yksinään maailmanrantaa. Se ei hänen\nkohdaltaan ole avara, jollaiseksi maailmanrantaa yleensä sanotaan, vaan\npäinvastoin hyvinkin suppea, mutta sitä ikävämpi ja kolkompi. Hän oli\nollut yksinäinen jokseenkin koko lyhyen elämänsä. Hän kyllä muistaa\nerään naisen, jota hän joskus sanoi äidiksi, enimmäkseen kuitenkin\nAnnaksi kuten muutkin, mutta hänen mieleensä on jäänyt etupäässä vain\nsen naisen hento ruumiinrakenne ja hänen korviinsa sanotun naisen,\näidin, hiljaisesti ja hellästi soiva ääni. Kukaan muu ei ole puhunut\nhänelle niin lämpimästi ja kuiskauksellisen suostuttelevasti. Kaikki\nmuut ihmiset, naisetkin, ovat olleet kovia ja melkein huutaneet,\nkun ovat halunneet häneltä jotakin palvelusta tahi häkineet häntä\npois tieltään. Lapsihan on usein toisten tiellä, varsinkin tällainen\nyksinäisenä elävä lapsi, ja Helke on vasta yhdeksänvuotias.\n\nHelke muistaa myöskin sen hennon ja hiljaisen-suostuttelevasti\nhaastelleen, joskus äidiksi, toisinaan taas vain Annaksi nimittämänsä\nnaisen kanssa yksissä ollessaan eläneensä erään tapauksen. Hän oli\nsilloin kuusivuotias, ja siinä iässä oleva lapsi jo kätkee muistiinsa\nmuutamia tärkeitä tapahtumia.\n\nHän, Helke, oli tavallisuuden mukaan yksinään leikkimässä laiturilla,\nihan tyvellä vain, sillä Anna oli ankarasti kieltänyt menemästä\nlatvalle, koska vesi siellä oli syvää. Hän ei tosin voinut käsittää,\nminkä tähden sitä syvää pelättiin, kun laituri oli siitä päästään\npaljon leveämpi ja mukavampi, mutta täytyi totella, koska se äiti\nkerran kielsi.\n\nKaikessa tapauksessa Helke oli yksin leikkimässä siinä laiturin\ntyvellä, ja viereisellä heinäpellolla oli talonväkeä työssä, Annakin\nniiden mukana. Hän on myöhemmin ymmärtänyt, että Anna oli siinä Rannan\ntalossa palveluksessa. Helke leikki laiturilla, ja sitten eräs kapula,\njoka hänen mielikuvituksessaan merkitsi rautatievaunua, jollaista\nhän ei ollut koskaan nähnyt, sillä asemalle oli monta kilometriä,\neikä tällaisella pikkupojalla voinut olla sinne asiaa, mutta hänen\nmielessään oli kuitenkin jonkinlainen omintakeisesti syntynyt kuva\nvaunusta, joka kulkee veturin perässä, niin, tällainen kapula eli vaunu\nsitten jostakin syystä erottautui junasta ja tipahti veteen. Silloin\nHelke kurkisti laiturin laidan ylitse, koska hänen täytyi nähdä, miten\nsen vaunun nyt käy. Siitä tulikin yhtäkkiä laiva, joka lipui laiturin\nkylkeä vastaan samalla tavalla, kuin sinä kesänä oli lipunut eräs oikea\nlaiva, jota sanottiin hinaajaksi, tämän laiturin latvaan. Helken laiva\noli kovin pieni ja se sopikin hyvin laiturin alle. Sinne se meni, ja\nHelke kurkkasi perään, mutta ei nähnytkään mitään. Hän ajatteli jo\nlähteä hakemaan uutta vaunua, kun entinen näin oli muuttunut laivaksi\nja lähtenyt kulkemaan kauas.\n\nHelke kuitenkin kurkisti vielä kerran laiturin laidan ylitse, ja\nsilloin hän näki pienen pojan. Se oli vähän niin kuin hänen näköisensä,\nmikäli hänellä silloin oli selkoa ulkonäöstään, mutta tarkemmin\nkatsottuna ei se sentään voinutkaan olla sellainen tavallinen\npoikaviikari kuin hän, jolla oli kovin paljon ilmareikiä koltussa,\nkuten talon renki sanoi. Hän nauroi pojalle, ja se nauroi vastaan.\nÄäntä ei kuulunut, mutta kyllä se vain nauroi. Kun se poika oli niin\nveikeän näköinen, ojensi hän sille kätensä ja sanoi: \"Tule tänne\nlaiturille leikkimään minun kanssani, minä autan.\"\n\nMutta silloin...\n\nHän muistaa tunteneensa jotakin hyvin kosteata ja ilkeätä, paljon\nilkeämpää kuin silmän pesu aamuisin ja oikeastaan vieläkin ilkeämpää\nkuin Annan hankaaminen ja valeleminen saunassa. Se poika hävisi samassa\nja kaikki muukin. Hän lienee huutanut vain: \"Äiti\", sanan, jota hän\nharvoin käytti.\n\nSitten hän ei muistanutkaan muuta kuin Annan hätäiset huudahdukset ja\nitkettyneet kasvot, kun hän, Helke, avasi silmänsä.\n\n\"Minnekä se poika meni?\" hän kysyi hätäisesti.\n\n\"Mikä poika?\" Anna hämmentyi, ja hänen kasvoillaan jo väreili itkun\njälkeinen hymy.\n\n\"Se kaunis poika sieltä laiturin vierestä.\"\n\nAnna ei oikein ymmärtänyt, eikä hän kerinnyt enemmältä asiaa\npohtiakaan, sillä lähelle tullut talon isäntä sanoi koleasti:\n\n\"Olisit antanut sen kakaran olla siellä vähän aikaa, niin olisit\npäässyt mokomasta rististä.\"\n\nHelke ei ymmärtänyt isännän puhetta, mutta hän muistaa Annan\npuristaneen häntä kovasti syliinsä.\n\nNyt Helke on, kuten jo sanottu, yhdeksänvuotias ja taivaltaa yksin\nmaailmanrantaa.\n\nÄiti kuoli kaksi vuotta sen tapauksen jälkeen siellä laiturilla. Hän\nvain riutui ja kävi entisestäänkin heiveröisemmäksi. Sitten hän loppui\njossakin sairaalassa. Helke ei nähnyt häntä sen perästä, kun hänet\nvietiin pois talosta. Puhuttiin jotakin rintataudista. Isäntä sanoi sen\njälkeen, kun oli tullut tieto Annan kuolemasta:\n\n\"Saa nyt kunta maksaa tuosta kakarasta.\"\n\nHelkestä äidin poismeno ei tuntunut kovin katkeralta, hän kun oli\nniin vähän joutunut olemaan Annan kanssa. Tämä oli aina työssään,\nmiten varhaisesta aamusta lieneekään lähtenyt navetalle. Helke silloin\naina nukkui, ja kun hän illalla lopetti työnsä, oli Helke silloinkin\njo nukkumassa. Joskus, kun poika valvoi kovalla vuoteellaan tuvan\npenkillä, muisti hän Annan pyhäpäiväiset supattelut, ja silloin hänen\nolemuksensa lävitse virtasi jotakin lämmintä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelke poika, yksinäinen maailmanrannan vaeltaja, jolla oli niin vähän\nlapsuuden muistoja — vain se laivaksi muuttunut vaunu, iloisesti\nnaurava poika laiturin vierellä ja Annan hiljaiset sunnuntaisupattelut\n—, ei tuntenut kotia eikä kunnolleen sen kaipuutakaan. Hän oli\nkuitenkin jollakin tavoin kasvanut kiinni siihen taloon, jossa äitinsä\noli palvellut ja johon hän oli orvoksi jäänyt — tai oikeammin: sen\ntalon penkkiin, kovaan vuoteeseensa, jolla hänen harvat muistonsa\nelävöityivät. Päivisin pieniä askareita juoksennellessaan hän kaipasi\nsitä penkkiä ja hämyistä iltaa, jolloin hiljaisuus täytti tuvan eikä\nvielä kuulunut palvelusväen kuorsausta. Palvelijatkin tuona hetkenä\nsaattoivat valvoa ja selailla elämänsä muistojen kirjaa. Kevyt huokaus\nheidän vuoteiltaan vain lisäsi hiljaisuuden tehoa, koska se oli sen\nainoa huomattava toteaminen.\n\nHelkeä talossa tuskin huomattiin. Kun hän oli tiellä, ärjäistiin, mutta\nsiihen hän oli jo aikoja ennen tottunut. Tietysti hänelle puhuttiin\nkovasti ja tylysti, koska hän oli yksinäinen ja liikaa. Hän ei sitä\ntäysin ymmärtänyt, mutta vaistollaan hyvin tajusi.\n\nPoika ei kuitenkaan ollut siinä talossa kuin puolisen vuotta sen\njälkeen, kun äiti oli jäänyt sille sairaalatielleen. Emäntä kyllästyi\nvieraaseen poikaan, sillä hän oli itse lapseton eikä halunnut nähdä\nsilmiensä edessä todistusta toisen naisen hedelmällisyydestä, joka\nvielä oli ollut laitonta ja epäkristillistä.\n\nSeuraavassa kunnan huutolaisten sijoittelussa Helke joutui toiseen,\noutoon taloon. Siinä oli omia lapsia, häntä vanhempia, jotka\ntäydellisesti ymmärsivät huutolaispojan aseman ja sen johdosta\nalituisesti pilkkasivat häntä. Isäntä ja emäntä eivät koskaan\nkieltäneet lapsiaan, vaan päinvastoin nähtävästi nauttivat näiden\npilkallisesta viisaudesta. Isäntä oli vähäpuheinen ja kiivas. Emäntä\nliikkui talossa kuin vanhempi orjatar, jolle oli annettu johtajattaren\nvaltuudet ja uskottu avaimet.\n\nSiinä talossa Helken, pienen huutolaispojan, elämä kulki yksinäisenä ja\nhiljaisena loppuaan kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä oli taas täyteläisimmillään ja tehtiin heinää. Oli samanlainen\npäivä kuin kolme vuotta sitten, jolloin Helke, Annan vielä eläessä,\nleikki laiturilla rautatien junaa ja jolloin vaunu putosi järveen,\nmuuttui laivaksi ja kulki pois, ja kun Helke kumartui sitä katsomaan,\nhän näki nauravan pojan laiturin vieressä ja putosi veteen. Nyt ei\nollut laituria eikä junaa, sillä Helke oli heinäpellolla haravoimassa.\n\n\"Ei sinua kannata tässä joutilaana syöttää, marssi auttamaan\", isäntä\noli sanonut ja pannut haravan Helken käteen.\n\nTyö kävi vähän kankeasti, sillä Helke ei ollut siihen tottunut, ja hän\noli sitäpaitsi hentorakenteinen, tullut heiveröiseen ja rintatautiseen\nAnnaan.\n\n\"Koetahan heilua\", talon nuorempi poika tuumi isänsä puheen jatkoksi,\n\"työllä sinunkin on henkesi elätettävä\".\n\nKyllähän Helke yritti parhaansa, mutta haravan varsi oli kovin pitkä\nhänen kokoonsa verrattuna, ja kun hän koetti vetäistä isomman eteyksen,\nhuiskahti se hänen olkapäästään omituisesti eteenpäin ja joskus\nkokonaan luiskahti kädestä.\n\nIsäntä, joka kunnioitti sananlaskua: Isännän askel pellon höystää, ja\nkäveli joutilaana työväkensä keskuudessa katsellen, että työ luistaa,\nkarjaisi Helkelle:\n\n\"Mikäs siinä on, ettei työkalu pysy huutolaispojan käsissä!\"\n\nHän tempaisi pellolle pudonneen haravan ja sysäsi sen Helken\nolkavarteen niin voimakkaasti, että tämä kaatui.\n\n\"Pidä lujasti\", isäntä ärjäisi, \"vai laiskuuttasiko pyllyilet!\"\n\nHelke oli kaatunut niin pahasti, että hänen selkäänsä teki kipeää. Hän\nnousi kuitenkin heti ylös, sillä talon poikien ilkkuva nauru vihlaisi\nhänen mieltään.\n\nTyö sujui yhä edelleen kömpelösti, varsinkin kun selkää nyt jomotti.\nItku riistäytyi ja hänen oli vaikea pidätellä sitä. Lisäksi poikaa\nkiusasi koko väen häneen kääntynyt huomio ja ennen kaikkea isännän\nkatse, jonka hän tunsi itseään kiinteästi seuraavan. Sen vuoksi hän\nsekautui vielä enemmän.\n\nTalon nuorempi poika tuli nyt asettelemaan haravaa Helken käteen.\nHän teki sen samaan tapaan kuin isänsä äsken, joskaan ei ihan niin\nkovakouraisesti.\n\n\"Sehän on kuin herraspojan kädessä\", hän sanoi ja puristi Helkeä\nniskasta toisella kädellään.\n\n\"Herraspoikahan tämä onkin, sen nimikin on vallesmannin nuoren tuomarin\nmukaan, joka tämän syntyessä vielä oli ylioppilas\", talon aikamiespoika\nlisäsi.\n\nYmpärillä remahti nauru. Se sattui Helkeen kuin käärmeen pisto,\nkuin siinä olisi soinut kaikkien hänen kuulemiensa pilkkapuheiden\nhirmuinen röykkiö. Hänen silmissään sumeni, ja hän tempaisihe äkkiä\nnuoremman pojan puristuksesta irti voimalla, jollaista häneltä tuskin\nolisi voinut odottaa, ja iski hampaansa äsken vielä häntä niskasta\npuristaneen käden sormiin.\n\nPurtu päästi huikean ulvaisun, jolloin Helken hampaiden ote irtaantui,\nja hän parahti äänekkääseen itkuun.\n\n\"Onpas peto\", purtu ähisi räpytellen sormiaan.\n\nLähellä seisonut isäntä syöksähti paikalle ja kaahaisi käteensä Helken\npudonneen haravan.\n\n\"Kyllä minä opetan sinut puremaan ihmisten lapsia, huoran pentu!\"\n\nHaravan piipuoli läjähti Helken selkään. Hän tunsi jotakin uppoavan\nlihaansa, ja jossakin niskassa sähähti kuin olisi siihen lyöty äkkiä\ntulinen naula. Muuta hän ei tuntenutkaan, vaan kaatui suulleen pellolle.\n\nIsännän silmissä palanut lieska sammui äkkiä. Hän käänsi pojan\nselälleen, näki hänen vääntelehtivän surkeasti, silmien ammottavan\nilmeettöminä ja suupielten värisevän.\n\n\"Sattuikohan pahasti\", isäntä äännähteli, \"täytyy kai hakea lääkäri,\nvai odottaisikohan vielä\".\n\n\"Parasta on lähteä\", aikamiespoika sanoi, \"minä panen hevosen\nvaljaihin\".\n\nKoko väki seisoi ympärillä äänettömänä ja vakavana, paitsi nuorempi\npoika, joka sadatteli, että hänen sormiaan särkee, ja palvelustyttö,\njoka hiljalleen valitti: \"Voi, voi, mikä piti tulla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden päivän päästä oli sanomalehdessä uutinen otsikolla: \"Harvinainen\ntapaus heinäpellolla\". Siinä kerrottiin, että sen ja sen talon isäntä\noli kurittaakseen villiytynyttä huutolaispoikaa lyönyt tätä haravalla.\nIsku oli sattumalta osunut niin pahoin, että paikalle haettu lääkäri\noli voinut todeta hengen lähteneen.\n\nYhteiskunta kiinnitti tällöin ensi kerran huomiota pikku Helken\nhenkilöön. Sekin huomio tuli sattumalta liian myöhään. Hän oli jo\nsilloin ehtinyt lyhyen, yksinäisen vaelluksensa päähän. Ennenaikaisen\nlopun oli aiheuttanut kuten arvovaltainen sanomalehti tiedoitti,\nharvinainen tapaus heinäpellolla.\n\n\n\n\nAmerikan perintö\n\n\nLiikemies Hahlan konttorissa ollaan ikävällä tuulella. Sieltä ei kuulu\nminkäänlaista työn ääntä, vaikka on aivan arkipäivä. Mitään erikoista\nelämää sieltä ei ole havaittu pitkään aikaan. Liikemies Hahlan\nkonttorissa on jo arveluttavan kauan vallinnut ns. kuollut kausi. Koko\nliike on kasvanut alaspäin, kutistunut ja supistunut. Huoneita, joita\njoskus on ollut useampiakin, on vähitellen vuokrattu toisille heikoille\nyrittäjille, nyt viimeksi luovutettiin johtajan huonekin jollekulle\nasioitsijalle, joka kykeni täyttämään tällaisille alivuokralaisille\nasetettavan ainoan ehdon: maksamaan kuukauden vuokran etukäteen.\nPysyneekö tämäkään kuukautta kauempaa, kun ei sillä näytä olevan\nsen paremmin asioita kuin vuokranantajallakaan, liikemies Hahlalla?\nSen vuoksi hän tuottaa mahdollisimman vähän häiriötä, kun hänellä\nlisäksi on oma ovensa. Ollaan näet uudenaikaisessa liiketalossa, jossa\njokaiseen huoneeseen johtaa eri ovi käytävästä. Se on kuin hotelli.\n\nLiikemies Hahlan ainoassa konttorihuoneessa vallitsee, kuten sanottu,\nhiljainen ja melkoisen masentunutkin mieliala. Konekirjoittajatar\nistuu pöytänsä ääressä nyrpeän näköisenä. Hän on nyt myöskin liikkeen\nkonttoristi ja miksei konttoripäällikkökin, koska muita ei ole. Tämä\nvanhin palvelija on vain jätetty. Hänkin nyt istuu siellä ikäänkuin\nmuinaismuistona, sillä työtä hänellä ei ole. Hiljattain vielä tuli\nkirje tai pari päivässä, ja liikemies Hahla saneli niihin vastaukset,\nmutta nyt ei tule mitään.\n\nAsiapoika liikkeellä myös vielä on, vaikka hänellä ei olekaan asioita.\nNimi vain. Ennen, kun konttorissa oli monta neitosta ja sen mukainen\nvilkas seurustelu, poikaa sanottiin apulaisjohtajaksi, koska hän\njohtajan ohella oli ainoa miespuolinen henkilö talossa, mutta sekin\narvonimi on liikkeen supistuessa jäänyt unhoon. Neiti sanoo pojalle\nvain kerran päivässä:\n\n\"Jukka, mene hakemaan kahvi ja viiniläisleipä.\"\n\nMuulloin kukaan ei puhu hänelle mitään, eikä hänkään suotta viitsi\nsuutansa aukaista. Hiljaisessa, olemattoman hiljaisessa liikkeessä ei\nole puhumista.\n\nKaikki nyt vain miettivät. Itse liikemies Hahla, jolla ei ammatistaan\nole oikeastaan muuta jäljellä kuin nimi, miettii kaikkein eniten.\nHänhän lopulta vastaa kaikesta. Myöskin vararikosta, ja hän juuri\nankarimmin miettiikin, miten sen voisi tehdä, kun ei omista mitään.\nHän on vähitellen vajonnut melkoisen hyvästä sikarista johonkin\nepäilyttävään savukelaatuun, jota hän intohimoisesti polttaa\nmiettiessään.\n\nMutta liikkeen asema ei siitä miettimisestä parane.\n\nEräänä aamuna, kun tätä hiljaisuutta jo on kestänyt ties kuinka kauan,\nsattuu tapaus.\n\nLiikemies Hahlan konttoriin tulee komealla sinetillä suljettu kirje.\nNeiti katselee sitä aluksi suurella kunnioituksella, hypistelee ja on\nhämmästynyt. Sitten hänessä herää aavistus, että tässä kirjeessä saapuu\nonni, tulee elämänmuutos taloon.\n\nTämäkö sitten tämä aavistus vai tavallinen naisellinen uteliaisuus\nvaatii häntä avaamaan kirjeen. Hän on ennenkin tehnyt sellaista, kun\njohtaja ei ole ollut paikalla, oikeastaan hän sitä onkin tehnyt, koska\nhän on ollut uskottu. Viime aikoina, kun käytäntö on supistunut kovin\nvähäiseksi, on johtaja itse saadakseen edes pientä toiminnan iloa,\navannut harvat kirjeet.\n\nNeiti tuntee nyt kuitenkin pakottavan halun avata tämän mahdollisesti\nhyvinkin suuren onnen viestin. Ja hän avaa sen.\n\nKirje on Amerikan pääkonsulilta, joka ilmoittaa, että liikemies Hahlan\nveli on kuollut jossakin Yhdysvaltojen merimiessairaalassa ja että\nhänen jäämistönsä on saapunut tänne liikemies Hahlalle luovutettavaksi.\n\nNeidistä tuntuu yhä vieläkin, että tässä piilee onni. Oikeastaan nyt\nvasta siltä tuntuukin ihan varmasti, eikä hän voi olla jakamatta\ntunnettaan toisten kanssa. Sehän on niin naisellista. Hän mielellään\njakaisi tämän tunteen koko maailmalle, mutta kun se on käytännöllisesti\nmahdotonta, soittaa hän kuitenkin muutamille ystävättärilleen eri\nkonttoreihin. Tiedonanto on osapuilleen tällainen:\n\n\"Tiedäks, meidän johtaja on saanut hirmuperinnön Amerikasta...\nmiljoneeri veli kuollut siellä... aatteles.\"\n\nSitten itse herra Hahla tulee konttoriin, ja neiti ilmoittaa hänelle\nsuuren uutisen.\n\n\"Vai niin, vai on se räähkä kuollut. Hyvin joutikin. Se on roikkunut\nsiellä merillä vuosikausia ja joka satamasta ruinannut minulta\nrahaa. Ennen minä joskus lähetin, mutta sitten lakkasin, kun siitä\npyytämisestä ei tullut loppua.\"\n\nTällainen puhe kuulostaa oudolta, mutta neiti ei hämmenny, sillä hänen\naavistuksensa on ollut niin voimakas. Veljen elämäkerta ja ylipäänsä\nkoko olemassaolo ovat neidille ennestään tuntemattomia, mutta hän on\nehtinyt jo kietoa tämän henkilön setelien paljon sanovaan kahinaan. Hän\nväittää:\n\n\"Mutta Velihän on jättänyt perinnön...\"\n\n\"Perinnön, juu... varmaan pari likaista paitaa ja kengänrisat. Eihän\nAmerikasta oikeata perintöä tahdo saadakaan millään kurilla. Tämän\nperinnön ne kyllä olisivat saaneet pitää siellä.\"\n\nLiikemies Hahla ottaa sentään puhelun Amerikan pääkonsulin virastoon.\nPerintö osoittautuu suunnilleen sellaiseksi kuin hän on aavistanut.\nSiihen sisältyy kuitenkin alun kolmatta taalaa rahaa.\n\n\"Kas, kun on lähtenyt kesken kapakasta\", liikemies Hahla sanoo äreästi,\n\"vai lie ajettu tai lyöty henkihieveriin ennen kuin on ehtinyt kaikki\nrahansa juoda\".\n\nPerintö on kuitenkin noudettava. Liikemies Hahla tekee sen. Hän sanoo\npuolustuksekseen:\n\n\"Saapahan noilla rahoilla hotelliaamiaisen.\"\n\nMutta neidistä yhä tuntuu siltä, että tämä on hirveän tärkeä ja\nonnellinen tapaus. Johtaja vain lystikseen puhelee tuollaisia.\n\nLiikemies Hahla meni syömään sen aamiaisen vasta kahden päivän\nkuluttua. Hän ei aikonut millään tavalla kunnioittaa edesmenneen\nveljensä muistoa, koska se edelleenkin häntä hermostutti. Olihan\nveli tehnyt viimeisen kiusan vielä kuollessaan. Perintö... muka. No,\nliikemies Hahlalla oli nyt kuitenkin tilaisuus pistäytyä ravintolaan,\njossa hän ei ollut pitkään aikaan käynyt. Se oli vain tuollainen\nvähemmän hieno aamiaispaikka, jossa kävi kaikenlaista keskiluokkaa,\nherra Hahlan veroista. Hän tunsi sopivansa sinne, ja varmaankin siihen\nkapakkaan verrattuna, missä veljeltä olivat jääneet juomatta nämä\nhänelle perinnöksi tulleet rahat, se oli suorastaan loistelias.\n\nHerra Hahla oli tuskin kerinnyt ottaa itselleen pöydän, kun hänen\nluokseen astui muuan liikemiestuttava ja onnitteli.\n\n\"Kiitos vain, mutta en tiedä syytä\", liikemies Hahla sanoi jonkinverran\nhämmästyneenä.\n\n\"No, no, veli ei viitsi teeskennellä, kyllä se jo tiedetään.\"\n\n\"Mikä?\"\n\nLiikemies Hahla alkoi jo ärtyä.\n\n\"No, se veljen Amerikan perintö.\"\n\nHerra Hahlalle tuli omituinen olo. Ensin hänen teki mielensä vetää\ntoista päin naamaa, sillä hänen mieleensä syöksähti sellainen ajatus,\nettä tuo nyt irvistelee hänen perintöään. Mistä lie saanutkin\nsen tietää. Mutta kun toinen oli kovin vakavan näköinen, jaksoi\nhän hillitä itsensä ja purskahti hetken kuluttua nauruun, oikein\nteeskentelemättömään, iloiseen nauruun, jonka sanotaan tekevän\nihmiselle hyvää, välistä pidentävän hänen ikäänsäkin.\n\n\"Höh, höh, höh, juu... todellakin Amerikan perintö...\"\n\nLiikemies Hahlan iloisuus veti toisenkin samaan ryöppyyn. Tämä nauroi\nmyöskin ja sanoi:\n\n\"Amerikan setiä pidetään satuna, mutta tästä sen nyt näkee... Eikös\ntämä muuten ollut veljesi? Siinähän oli kunnon poika.\"\n\n\"Aivan... kunnon poika, joka kärtti rahaa vähän väliä.\"\n\n\"Sinultako?\"\n\n\"Minultapa tietenkin.\"\n\n\"Lähetitkö?\"\n\n\"Lähetinhän minä.\"\n\n\"Hän tietysti tahtoi koetella sinun luontoasi, veljellistä rakkauttasi.\"\n\n\"Niin kai...\"\n\nHahla purskahti jälleen isoon nauruun, hänestä koko tämä juttu oli niin\nhassu. Toinen nauroi myös ikäänkuin seuraksi, ja sitten hän poistui\nvielä kerran onnitellen.\n\nPian tuli muitakin onnittelijoita ja herra Hahla alkoi jo tottua\ntilanteeseen. Joku uskalsi kysyä summaakin.\n\n\"Maksaahan sillä tämän aamiaisen\", Hahla sanoi, ja hänen huulilleen\ntuli salaperäinen hymy.\n\n\"Kyllä kai\", kysyjä arveli, ja hänkin hymyili salaperäisesti ja samalla\nniin tartuttavasti, että koko ravintola pian oppi samanlaisen hymyn.\n\nSitten ilmestyi Hahlan pöytään joku lukenut mies, joka lienee palvellut\njossakin toimistossa pula-ajan monta kertaa lyhentämällä palkalla, veti\npienen esipuheen jälkeen valmiiksi täytetyn vekselilomakkeen tyhjän\nlompakkonsa välistä ja pyysi vanhan tuttavuuden vuoksi, ja kun veljeä\non niin hyvin onnistanut, nimeä siihen paperiin.\n\nLiikemies Hahla muisti hädintuskin tämän miehen. Hän oli kyllä\nvanha tuttava kouluajoilta, mutta ei ollut ennen sattunut mihinkään\ntekemisiin liikemies Hahlan kanssa. Tavallisissa oloissa Hahla\nolisi jyrkästi kieltänyt, mutta nyt asia häntä huvitti. Hänellä oli\nmahdollisuus tehdä pieni kiusa pankille, josta hän itse oli niin monta\nkertaa turhaan pyytänyt luottoa. Menköön nyt naapuri sinne hänen\nnimensä kanssa, saahan ainakin äkkilähdön.\n\n\"Ei ole minun syyni, jos et saa lävitse. Kyllä pankilla rahaa on\",\nliikemies Hahla sanoi hyväntuulisesti.\n\n\"No, no...\" mies sanoi hymyillen hänkin salaperäisesti ja samalla\nonnellisena.\n\nEnnen Hahlan poistumista ravintolan isäntä ehti moneen kertaan käydä\nhäntä puhuttelemassa, mitä ei ollut tapahtunut muuten pitkiin aikoihin,\nja tarjoilijatar viritti huulilleen onnistuneimman ammattihymynsä.\n\nKun liikemies Hahla myöhemmin saapui konttoriinsa, neiti ilmoitti, että\npankista oli soitettu pari kertaa ja kysytty johtajaa. Ehkä johtaja nyt\nottaa puhelun sinne.\n\nPankissa oltiin hyvin ystävällisiä ja pyydeltiin anteeksi vaivaamista,\nmutta kun maisteri se ja se, jonka vekseliin johtaja Hahla on\nkirjoittautunut asettajaksi, on hoitanut huonosti asiansa, niin\nkatsottiin tarpeelliseksi siitä herra johtajalle ilmoittaa. Vekseli\nvoidaan pakatakin, maisteri istuu pankissa ja odottaa, mutta tietysti\nhe lunastavat paperin, jos herra johtaja tahtoo.\n\n\"Kyllä johtaja tahtoo\", Hahla vastasi lyhyesti, jolloin pankista\nkiitettiin kohteliaasti huomauttaen, että he ovat aina auliisti herra\njohtajan palveluksessa.\n\nPuhelun jälkeen liikemies Hahla käveli muutamia kertoja juhlallisen\nmiettiväisenä lattian ylitse, sitten hän kaivoi taskustaan pienen\nsetelin, antoi sen juoksupojalle ja sanoi:\n\n\"Jukka, hae johtajalle sikareja!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä johtaja Hahla käy pankissa, ja luottoasiat\njärjestyvät kädenkäänteessä. Nehän ne ovatkin häntä kiikastaneet. Kun\nluottoa lähtee, niin koko liike kävelee. Nyt pankissa kumarretaan,\nmutta vielä muutama päivä sitten siellä käännettiin selkä.\n\nKonttorineidilleen johtaja Hahla sanoo:\n\n\"Minä tahdon huoneeni takaisin, eihän tästä muuten mitään tule. Ajakaa\nse äijä tiehensä, maksakaa vuokra kaksinkertaisena takaisin... Ja jos\nteillä on tiedossanne joku näppärä tyttö, niin ottakaa avuksenne. Ette\nte nyt enää yksin ennätä, tässä tulee työtä.\"\n\nIltapäivällä hän keskustelee jälleen konttorineidin kanssa. Hän käskee\ntiedustella isännältä, saisiko mahdollisesti myöhemmin sopivamman\nhuoneuston. Ei näet viitsisi muuttaa poiskaan, kun on tuttu talo.\nLopuksi hän ilmoittaa:\n\n\"Minä nostan neidille palkkaa satalappusen. Kun kerran tuli se Amerikan\nperintökin...\"\n\n\"Oi, kiitos, herra johtaja. Eikös minun aavistukseni sanonut totta?\"\n\n\"Kyllä se sanoi.\"\n\nSinä iltana johtaja Hahla aterioi hienommassa ravintolassa, jossa\nliikkuu suurliikemiehiä. Hän herätti siellä tavatonta huomiota, ja\nillan kuluessa levisi huhu, että hän oli hankkinut erään kaupungin\nsuurimman liikkeen osake-enemmistön. Puolen yön mentyä joku tiesi,\nettä muuan tunnettu pankki oli joutumassa johtaja Hahlan käsiin. Tämä\nkertoja tosin oli nauttinut vahvasti miellyttäviä aineita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten liike käy hyvin, ja johtaja Hahlan asema vahvistuu päivä\npäivältä.\n\nKerran hän saa jälleen kirjeen Amerikan pääkonsulilta. Siinä\nilmoitetaan, että johtaja Hahlalle joutunut perintö on tullut väärälle\nhenkilölle. Se oli jonkun toisen jättämä, johtaja Hahlan veli elää\nedelleen ja purjehtii jollakin englantilaisella laivalla. Perintö olisi\npalautettava Amerikan pääkonsulin virastoon.\n\nJohtaja Hahla ilmoittaa, että hän kernaasti kyllä palauttaisi perinnön\nsamassa laajuudessa ja muodossa kuin on sen saanutkin, jos se vain\nolisi mahdollista. Hän on kuitenkin suhtautunut perintöön ensi\nkiivastuksensa vallassa hieman ylimielisesti, joten sen tavarassa\nsaatu osa kenties ei ole tallessa. Siltä varalta sovitaan kuitenkin\nrahallisesta korvauksesta, jonka johtaja Hahla suostuu maksamaan\nvaikkapa tavallista runsaampanakin.\n\nPerinnön palauttamisella ei ollut mitään vaikutusta johtaja Hahlan\nliikeasioiden kehitykseen.\n\nNyt hän odottaa tietoja veljestään osoittaakseen hänelle\nkiitollisuuttaan. Hän suostui maksamaan tuolle tuhlaajapojalle vaikkapa\nkohtuullisen elinkautisen eläkkeen, kun vain saisi hänet käsiinsä\ntällä hetkellä. Mutta hän ei ilmoita nykyisin itsestään. Kenties\nhän parhaillaan kokoaa sitä miljoonaperintöä, josta johtaja Hahlan\nkonttorineidillä oli niin onnellinen aavistus.\n\n\n\n\nEmmehän me yksin kärsi.\n\n\nTäysinäinen heinähäkki heilahti joka kerta, kun reen jalas luiskahti\nkaltevalla tiellä. Suitset olivat höllällä, hevonen käveli omia\naikojaan. Vanha mies häkin päällä murahteli: \"Onpahan taas tälläkin\ntiellä ollut liikettä, tukinvetäjät hieroneet sen kallelleen...\"\n\nOli tämä ollut tukkitienä ennenkin, ja oli hänkin ajanut tästä\ntakavuosina, nuorempana ja vankempana. Oli käyty kauempanakin\ntukinajossa. Pieni talo tarvitsi hanketta talvisin. Elettiinhän siinä,\ntavallisesti elettiinkin, kun käyttövarat etsittiin talvella yhtiön\ntöistä. Siellä hän oli talvikaudet puurtanut tukkimetsässä, mutta\nsitten oli vanhuus alkanut vaivata. Taikka ei oikeastaan vielä ihan\nvanhuuskaan, mitäpä nämä nyt alun seitsemättäkymmentä vuotta, mutta\nkun ei terveys enää oikein pitänyt kutiaan. Huippasi päätä väliin eikä\noikein kuontunut raskaaseen vääntöön, kun otalti pahasti rinnasta.\nPojatpa nuo olivatkin vuosikausia pääasiallisesti työt tehneet, kaksi\nvantteraa poikaa, kaikin puolin käsistään pääsevää, olipa ryhdyttävä\nmihin tahansa.\n\nNiin, pojat...\n\nNyt hän on yksin miehisenä miehenä talossa, tällainen kitulias ukon\nkanttura. Ovat sentään talvityöt tulleet tehdyksi miten kuten, ja\nkesällä naapurit ovat auttaneet. Tässä nyt on menossa kolmas kuorma\nheiniä tänä päivänä kytöniityltä. Riittääpä niitä nyt taas toviksi, kun\nkarjakin on mennyt vähiin. Ne alituiset luovutukset, nehän ne...\n\nKyllähän tätä törkyä nyt riittää yhä väheneville elukoille, kun saatiin\ntuo kytöniittykin raivatuksi ja heinälle ennen kuin pojat lähtivät.\nSaavat nyt vaatia heinääkin, ja kyllä sitä sinne uppookin — armeijalle.\n\nAjatukset kulkevat miehen päässä eikä hän huomaakaan, kun hevonen jo\nkääntyy pihaan ja vetää kuorman suoraan kujaan ladon eteen. Vanha\ntekijä, se tietää nämä työt.\n\nKuorma on purettu, hevonen pantu talliin, saanut apetta eteensä, ja\nmies katselee pihamaalla hiljalleen tummuvaa talvi-iltaa. Taitaa\nkiristyä pieni pakkanen huomiseksi, kajastelee vähän sillä tavalla\ntuo auringonlaskun puoli, hän ajattelee. Sitten katse kääntyy\nasuinrakennukseen ikäänkuin hyväillen sitä. Aina hän muistaa,\nminkälainen tämä paikka oli, kun tähän tultiin lopuksi neljäkymmentä\nvuotta sitten. Talvi oli silloinkin, jokseenkin samaa aikaa kuin\nnytkin. He olivat vähän sitä ennen liittäneet kohtalonsa yhteen, talon\npiika ja renki, ja isäntä oli lykännyt heille tämän paikan, Perukan,\ntorpan kontrahdilla. Pahanpäiväinen, melkein päälle kaatuva tupa tässä\noli ollut, pieni putero, jossa hätäisesti kääntymään sopi. Kaksi tyhjää\nkättä heillä oli ollut, tyhjää, mutta voimakasta. Pystystä metsästä\noli pitänyt tehdä polttopuut, kituvasti olivat tuoreet halot palaneet,\nmutta oman katon alla oli kuitenkin asuttu ja tarettu hatarassa\nmökissä. Talon töissä piti käydä, välistä kummankin, mutta ensimmäisenä\nkesänä jo levisi peltoa mökin ympärille, ja siitä se vain elämä jatkui,\nei tietysti vauraana, vaan kuitenkin yhä omintakeisempana ja väljempänä.\n\nSiihen alkuperäiseen tupaan oli syntynyt kaksi poikaa; enempää ei\nheille ollut siunattu. Sitten hän oli salvanut uuden tuvan, kun vanha\noli niin peräti ahdas, ja sen seinätkin alkoivat pahasti vääntyillä.\nEteenpäin mentiin, aina eteenpäin, kunnes tuli sekin aika, että saatiin\nmaa omaksi. Peltoa oli silloin jo hyvä lämpäre ja metsää lohkaistiin\nemätilasta tuntuvasti. Mikäs siinä sitten oli ollessa — talollisena\noikein.\n\nPojatkin vaurastuivat, heistä kasvoi rotevia, työhön pystyviä ja\ntyötä rakastavia miehiä. Varsin nuoresta he jo olivat isän apuna,\nyhteisvoimin siinä asumusta laajennettiin, tehtiin uuden tuvan perään\npari välkeätä kamaria. Olipa nyt asumusta tällaiselle perheelle,\nkehtasi jo Perukkaa taloksikin sanoa, kun vielä ulkorakennuksetkin\nlisääntyivät ja avartuivat ajan mukana. Kunnes sitten päästiin niin\npitkälle, että vanhempi poika rupesi naimapuuhiin. Silloin tuumittiin,\nettä piti toki nuorelle parille olla oma pesänsä, ja ruvettiin\nrakentamaan yläkertaa. Sinne syntyi taas kaksi huonetta, ja niin oli,\ntalo uhkea nähdä, ettei olisi enää vanhaksi Perukaksi uskonut.\n\nSiinä se on seisonut kymmenisen vuotta tuo rakennus ja tutuksi käynyt,\nmutta yhä vain vetää silmää sen puoleen. Pojat sen, tuon yläkerran,\nlöivät kokoon, uurastivat kuin muurahaiset, tuskin yöksi malttoivat\ntyöstä heretä. Yksituumaisia olivat nuoret miehet.\n\nNiinpä niin, pojat...\n\nVanha mies astui portaille, mutta ei mennytkään vielä sisään, vaan\nkäännähti ympäri luoden katseensa ulkohuonerakennusten ohitse\npeltoaukealle. Siinä sitä oli lopuksi neljänkymmenen vuoden aikana\nraivattua alaa. Perunamaan tilkkunen oli vain ikkunan alla silloin,\nkun tähän tultiin, mutta onpa nyt laveutta. Kaksin eukon kanssa\nsitä jo aukaistiin, mutta poikien vartuttua työ sai toisen tahdin.\nTuolla läntisellä reunalla tuli vastaan kosteaa savikkoa, joka ei\nhevin halunnut suostua kasvumaaksi. Keksittiinpä keino siihenkin:\nkaivettiin leveä viemäri ihan tuonne järveen asti. Se on kumma kanava,\nkun sitä nyt katselee. Lumen peitossahan tuo on tällä kertaa, mutta\nsen ääriviivat näkyvät sittenkin. Kyllähän vieraat joskus sitä työtä\nkatsellessaan pistelivät, että eikö ole Perukan miehillä muuta puuhaa,\nkun lystikseen tuollaista kanavaa kaivavat. Eivät vallan lystikseen\nkaivaneet, monta hikeä sen kanavan kimpussa puserrettiin, mutta eipähän\nole sen valmistuttua vesi enää seisonut pellon läntisellä laiteella.\nSe kasvaa nyt niin kuin pitääkin, kylvi häneen mitä tahansa. Ja\nsiitä olisi vielä varaa laajentaakin nyt, kun on saatu savikkomaa\nmukautumaan... olisi, kun tässä jaksaisi ja olisivat ne pojat...\n\nPojat...\n\nTuli sitten se, mikä ei mahdu talonpojan järkeen — sota. Ihan\nhyötähyviään tuli tännekin, pieneen maahan. Olisivat sotineet suuret,\nmitä heistä, onhan niillä varaa hukata ihmiselämää ja muuta, mutta\ntäältä kun ei olisi riittänyt. Pojat vietiin sinne, minne muutkin\nmiehet, parhaat ja pystyvimmät. Ensin lähti nuorempi, poikamies, ja\npian vanhempikin, jo akoittunut ja kolmen tyttölapsen isä. Kävivät sen\nsodan ja palasivat, nuorempi terveenä, aivan satuttamattomana, vanhempi\nrautaa ruumiiseensa saaneena, mutta, kun se oli nypitty pois, nopeasti\nparantuneena ja työkuntoisena. Vähällä siitä päästiin, eivätkä työtkään\nehtineet kärsiä, kun sattui talvinen aika, ja hänkin, isä, vielä\njohonkin kykeni. Tuntui kuin pojat olisivat olleet vain talvikauden\nmuualla töissä ja taas palanneet. Elämä näytti lähtevän kulkemaan\nentistä varmaa latuaan. Vieraita tosin oli asutettu taloon, mutta\nmitäpä noista, täytyihän kodittomiksi jääneitä kärsiä siksi, kunnes\nsaivat taas kodin tällä puolen uuden rajan.\n\nKulkihan tuo elämä entisellään, kulki toista vuotta. Sitten vaadittiin\ntaas miehiä parhaana kesänä, juhannuksen alla. Oli jälleen sota. Mitä\nvarten, eikö edellinen riittänyt, vieläkö piti mennä isojen peliin?\nTämä meni talonpojan järkeen vielä vähemmän kuin entinen, mutta\nminkäpähän teet, käsky kuin käsky ja sotilaan vala. Ei tämä ole kuin\npieni pyrähdys — huhu tiesi — otetaan takaisin menetetty, ja sitten\npalataan taas vanhalleen. Maailmakin kohisi samaa, se maailma, josta\ntiedot tänne kulkivat. Molemmat pojat otettiin, kotiin jäi vain vanha\nmies, kaksi naista, toinen niistä kolmen pienen lapsen kanssa — ja\ntoivo.\n\nPian saapui kuitenkin murheen viesti. Seurakunnan pastori ilmestyi\ntaloon, kertoi arkaillen ja varovasti, että vanhempi poika oli\ntaistelunsa taistellut, jäänyt kentälle, tietymättömiin. Sanoma iski\npahasti, isän jo aikaisemmin huonoja oireita osoitellut sydän yritti\ntehdä tenän. Täytyi turvautua lääkäriin ja painua joksikin aikaa\nvuoteen omaksi. Talossa oli suru: äiti vuodatti hiljaisia kyyneliä,\nnuori vaimo koetti liikkua tyynenä askareillaan, mutta unohtui usein\najatuksiinsa ja öisin kuului valittavan hiljaa; pienet orvot itkivät\nnopeasti itkunsa ja näyttivät toipuvan surusta pikemmin kuin muut, he\neivät vielä ymmärtäneet elämän kovuutta.\n\nToivosta oli nyt pudonnut pois paljon, sillä sota yhä jatkui ja elämä\nkävi raskaaksi. Nuorempi poikakin, saatuaan tiedon veljen kuolemasta,\nkirjoitti kotiin masentuneesti ja uumoili joitakin enteitä omasta\nkohdastaan. Täytyi kuitenkin kestää, vaikka tuntui kuin kivirekeä olisi\nvetänyt.\n\nNiin meni vuosi, toistakin, ja kotona elämä kulki edelleen hiljaisena,\nmonesti tuskallisena, vaikka valitusta ei kuulunut. Perukan väen\nsydämeen isketty naava poltti vielä, tosin ajan vaimentamana, kun\ntoivokin taas virisi, toivo, että tämä joskus loppuu, tämä sota, josta\npiti tulla vain pieni pyrähdys.\n\nKerran sitten tuli vieraalla käsialalla kirjoitettu kirje, jossa\nnuoremman pojan puolesta kerrottiin, että hän on haavoittunut.\nSairaanhoitajatar oli piirrellyt joitakin lohduttavia sanoja ja\nilmoittanut, että toivoa nuoren miehen paranemisesta on, vaikka\npahanpuoleisesti onkin käynyt. Poika pyysi isän käydä katsomassa. Uusi\nisku, joka aukaisi vielä arpeutumattoman haavan.\n\nIsä kävi katsomassa useammankin kerran ja aina tuli takaisin sellaisin\nterveisin, ettei siitä miehestä tule kalua. Jalat ovat halvaantuneet ja\ntoista kättäkin hervottaa. Kukaan ei enää jaksanut toivoa, ja niin meni\ntämäkin vuosi ja uuttakin hyvän matkaa.\n\nVanha mies astuu hämyiseen tupaan ja istahtaa penkille. Naiset\nliikkuvat siinä askareillaan, mutta hän istuu omissa ajatuksissaan.\nKoko Perukassa vietetty elämä on kertautunut hänen mielessään. Nyt\ntaisi tulla seinä eteen, riittääkö pysähdys vai ruvetaanko taantumaan?\n\nTalvinen ilta hämärtyy verkalleen. Vanha mies istuu yhä pirtin pöydän\npäässä katsellen johonkin olemattomaan. Hän ei enää mieti, elämän\njuoksu on kerrattu, mitäpä siinä enää muuta. Naiset häärivät lieden\nluona illallista valmistellen. Tuleneeko siitä jotakin korviketta.\nSellaistahan on nykyisin koko tämä elämä — pelkkää korviketta. Ei ole\nedes valoakaan, askaret suoritetaan lieden loimussa.\n\nEteisestä kuuluvat askelet rikkovat hiljaisuuden, sitten pirtin ovi\nnarahtaa auki. Siinä seisoo miehen haamu kevyehkösti keppiin nojaten.\nHän on sotilaspuvussa, sen heti kohta erottaa. Jokainen silmäpari\nkääntyy ovelle, naisten liikkeet pysähtyvät. Hämynkin lävitse tulija\npian tunnetaan, vaikka kukaan ei saa sanaa huuliltaan. Tämä itse\nkeskeyttää hiljaisuuden:\n\n\"Hyvää iltaa... pitkästä aikaa!\"\n\nSilloin vanha mies nousee kiirehtimättä, melkein kuin empien, etenee\nverkkaisesti tulijaa vastaan.\n\n\"Väinö! Sinäkö vai sinun haamusi?\"\n\n\"Minäpä hyvinkin. Tukala on tänne matka nykyisin. Kaupungissa ei\nsopinut linjakkaisiin, piti jäädä odottamaan, kunnes toivat meitä\narmeijan autolla isomman porukan.\"\n\n\"Etkä edes kirjoittanut, jotta olisi osattu tulla maantielle vastaan.\"\n\n\"Mitäpä minua vastaan, pääsenhän minä omin jaloin, ne kun alkavat\nkannattaa.\"\n\nPirtissä olijoiden pingoittuneisuus laukeaa nyt vasta. Piti kuulla\ntulijan puhetta ennen kuin niin saattoi tapahtua.\n\nNyt tulee yleinen tervehtiminen, naiset auttavat tulijan päältä lyhyen\nsotilasturkin, ja pienokaiset häärivät hänen ympärillään yhtä vapaasti,\nkuin hän olisi palannut jo kauan sitten ja ollut heidän parissaan\npitkän aikaa. He saavat pienen pussin tuomisiakin.\n\n\"Ei saa juuri mitään ostaakaan\", tulija valittelee.\n\n\"Eihän nyt tuomisista, hyvä kun itsekin tulit vielä hengissä...\"\n\nMieliala nousee, lämpenee. Sota-ajan niukat maalaisvalot syttyvät.\nOnhan Perukan nuorempi poika tullut kotiin omin jaloin. Mitään\nerikoista ei häneltä kysellä, vietetään vain iltaa kotona, yhdessä\npitkästä aikaa.\n\nVasta myöhemmin, kun illallinen on syöty ja isä ja poika jääneet\nkahdenkesken pöydän päähän, vanha mies kysyy: \"Mitä ne siellä sanoivat?\nToivottomanako lähettivät kotiin?\"\n\n\"Eihän nyt toki, minähän jo liikun hyvää vauhtia.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta...\"\n\n\"Ei mitään hätää. Lääkärit ovat käteviä, ne tekevät ihmeitä. Paljon\nmeitä ruhjotaan, mutta paljon parannetaankin. Ei kuulu tarvitsevan\nenää sairaalahoitoa. Käskivät kerran kuukaudessa käydä kaupungissa\nnäyttämässä. Kädestä on hervotus mennyt, jalkoja joskus heikottaa ja\nontumaan pistää, mutta arvelivat niidenkin vahvistuvan... Joistakin\nvammaisuusprosenteista puhuivat. Tämä käsi, tämä nousee nyt. Eiköpähän\nsiitä lähde niitä prosentteja.\"\n\nVanha mies vaipui jälleen ajatuksiin. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n\"Paljonhan meiltä meni, mutta emmehän me yksin kärsi, koko kansa\nkärsii. Olkaamme kiitollisia, että jotakin jäi, kapinoiminen ei auta.\"\n\nVanha mies makasi sinä iltana kauan valveilla. Hänen huulensa supisivat\njotakin ja kädet olivat ristissä rinnalla. Sinä iltana häntä valvotti\nuusi herännyt toivo.\n\n\n\n\nAnnikin tarina.\n\n\nYhä vieläkin Annikintie mutkittelee harvaanasutun maaston halki kahden\nvesistön välillä. Mutta se on nyt melkein huomaamaton ura, jolla ei ole\nmerkitystä muutoin kuin karjapolkuna ja moniaiden talojen kinttutienä\nsilloin, kun näistä on asiaa naapuriin tai valtatien varrelle.\nKukoistusaikansa Annikintie eli yli puoli vuosisataa sitten, lyhyen\nloiston, joka sammui erääseen murheelliseen tapahtumaan. Sen jälkeen se\nvielä kotvan palveli talvitienä kaupunkiin, kunnes autot veivät siltä\nsenkin viran. Tien vierustat jo talvitiekautenakin pensastuivat, ruoho\nvihertyi sen ylitse, eikä se enää ollut mikään maantie. Ja nyt se,\nkuten sanottu, on vielä siitäkin arvossa alentunut. Karja käyttää sitä\nlaitumenaan ja kulkee sen kapeaksi soukistunutta raidetta lypsylle.\n\nLyhyen loistokautensa Annikintie kuitenkin eli ja varsinkin lopetti\nniin voimakkaasti, että sen nimi ja siihen liittynyt tarina on jäänyt\nkansan huulille näihin päiviin asti. Vanhemmat sitä vielä kertovat,\nmutta monet nuoret eivät enää kysele, miksi sen nimenä on juuri\nAnnikintie. Ehkä siksi, että nykyajan nuoret elävät aineellisuuden\naikaa ja ottavat sen, mitä kulloinkin käsillä on. Heissä ei ole\nromantiikkaa, mutta Annikintien tarinaan sellaista hitunen sisältyy.\n\nJoskus yli puolen vuosisataa sitten hankittiin muuahtalle Pohjois-Savon\npaikkakunnalle ihmeellinen kone. Se kävi höyryllä kuin junan veturi,\nja siihen tapaan se oli rakennettukin, mutta se ei kulkenut raiteita,\nvaan tavallista maantietä, joka sitä varten laitettiin. Kuka nyt\nenää osaisikaan tarkemmin selittää koneen rakenteen, sillä useimmat\nsilminnäkijät ovat siirtyneet ikuiseen lepoon, ja vanhimmat vielä\nelävät ovat nähneet sen hyvin nuorina, joten heidän tietoonsa sekoittuu\nlapsellista mielikuvitusta. Kova se kone vain oli vetämään, kuljetti\nmahdottoman suuria lautakuormia sahalta toisen vesistön rannalle, josta\ntavara sitten laivalla rahdattiin kaupunkiin. Kone oli seutukunnan\nkumma, ja koko pitäjä puhui kummituksesta, joka hilaa kuormaa niin\ntuiki isoa, ettei kymmenen hevosta saisi sitä tikahtamaankaan.\n\nIhmeekseen myös pohjoissavolainen korpi, joka oli nukkunut yksinäisessä\nhuokailussaan, näki tämän oudosti puksuttavan vehkeen hiljalleen\ntekevän taivaltaan isojen lastien kanssa kohti kulttuuria ja kulutusta.\n\nKoneen mukana tuli nuori, salskea mies jostakin etelästä ja jäi siihen,\nkoska paikkakunnalla ei ollut sopivaksi havaittavaa henkilöä. Hänhän\nsen parhaiten tunsi, kun oli kappaleetkin yhteen koonnut. Lauleskellen\nhän ajeli uutta tietä pitkin, jo edellisenä kesänä laitettua.\n\nKerran sitten tuli vastaan nuori, notkuvalanteinen neitokarjaa ajaen.\nLehmät säikkyivät outoa kojetta ja syöksyivät metsään. Silloin\nkoneenkäyttäjä, Aaretti taisi olla hänen nimensä, pysäytti ajokkinsa ja\nodotti, kunnes karja järkiintyi ja palasi tielle.\n\n\"Mikäs sinun nimesi on?\" Aaretti kysyi neidolta.\n\n\"Annikki minä olen\", tyttö helähdytti vastaukseksi ja katsoi toista\nsuoraan silmiin.\n\nNuori mies nauroi, että metsä kajahti.\n\n\"Vai niin. Onpa siinä reipas tyttö. Nyt tämä minun koneenikin saa olla\nAnnikki, sinun kaimasi. Kelpaako?\"\n\n\"Mitäpähän minulla siihen... Mutta ruma tuo on.\"\n\n\"Ei niin kaunis kuin sinä, eivätkä sen silmät loista niin kuin sinun\nsilmäsi. Eikä tällä silmiä olekaan, on sokea, onneton. Mutta Annikki\ntämä nyt on tästä lähtien, ja tämä tie on Annikintie.\n\n\"Olkoonpa sitten, oma on asiasi.\"\n\n\"Mistäs tämä Annikki-tyttö on kotoisin?\"\n\n\"Tuosta olen lossilta, josta juuri olette tullut ylitse.\"\n\nTodellakin: siinä oli jonkin matkaa takaisin tultu lautalla kapean\njärven poikki. Kierros olisi ollut liian pitkä, joten tuo soikelo\nylitettiin lautalla.\n\n\"Vai lossilta, siitäkö talosta, joka on ihan tien vieressä?\"\n\n\"Siitäpä hyvinkin. Talon nurkitse tämän tiensä tekivät.\"\n\n\"Tästä lähtien minulla on asiaa siihen taloon. Keitetäänkö maksua\nvastaan kahvit, kun vieras tulee?\"\n\n\"Miksikäs ei, jos isä luvan antaa.\"\n\n\"Kyllä se antaa, jos minulla on noin pirteä puolustaja. Onkohan tuo?\"\n\n\"Sittenhän sen tietää, kun koettaa.\"\n\nNuori mies koetti. Tullen mennen hänellä oli asiaa taloon, jonka omisti\nkarhea leskimies, voimakas, itsepäinen ja itsetuntoinen. Hän tuntui\nsuhtautuvan ynseästi Annikin miehiin, katse sanoi: Mitäs tulitte tänne,\nteitte tuon tien ja toitte sen kojeenne, olisi täällä tultu toimeen\nilman teitäkin, eletty omissa rauhoissamme.\n\nMutta Annikin ja Aaretin katseet viipyivät kauan vastakkain, ja\nmiten ollakaan: Annikin karja, joka ei enää säikkynyt uutta konetta,\nsattui yhä useammin metsätielle samaan aikaan, kuin Aaretin ajokas\nkulki ohitse. Ja kävi niinkin, että pyhäisin ja joskus arkinakin, kun\nkoneella ei ollut työtä, Aaretti pyörähti puolen peninkulman taipalen\nAnnikin luo. Aittaankin hänellä oli pääsy jo syyspuolella kesää, kun\nluonnonhelma alkoi käydä koleaksi.\n\nKyllähän sen tietää, miten käy, kun kaksi nuorta katsoo kovin syvälle\ntoistensa silmiin ja kun kumpaisenkin sydän on herkkä ja vapaa. Heidän\nkohdaltaan häviää silloin kaikki muu, koko maailma menoineen siirtyy\njonnekin kaukaisuuteen, he eivät kuule sen melua, vaan kuuntelevat\noman ja toisen vastaan sykkivän sydämen ääntä. Tulevaisuus on selvänä\nedessä, unelmien siivet kantavat kauaksi.\n\nKesä oli kulunut kahden nuoren haaveiluissa, joilla ei ollut muuta\nmäärää kuin sinä siinä ja minä tässä, ja meidän rakkautemme kohottaa\nkodin, jossa asuu koko elämän pituinen onni. Sinä kesänä oli vannottu\nvalat, luvattu ikuista uskollisuutta.\n\n\"Voitko sinä lähteä kotoasi?\" nuori mies kysyi.\n\n\"Minulla ei ole enää äitiä ja minua tarvitaan täällä,\" tyttö vastasi,\n\"mutta sinun kanssasi minä olen valmis lähtemään... vaikka voisit sinä\ntulla meillekin. Osaisitkohan sinä tehdä maalaisten töitä?\"\n\n\"Olen maalaisoloista lähtöisin, minulla olisi sija kotonakin.\"\n\n\"Miksi sieltä poistuit?\"\n\n\"Sinua etsimään.\"\n\n\"Eikö siellä ollut?\"\n\n\"Ei minua varten. Isä yritti järjestää, minä lähdin. Nyt hän ei enää\nsiihen asiaan sekaannu, kutsuu takaisin.\"\n\nTällaisia keskusteluja käytiin nuoren Annikin aitassa. Siellä\nsyysöisessä hämyssä kaksi sydäntä eli autuuden, joka on ollut nuorten\nosana aikojen halki.\n\n\"Pian minä sinua pyydän\", nuori mies sanoi vakuuttavasti.\n\n\"Tee niin, minä en sinusta eroa\", tyttö vastasi.\n\nSyksyllä, kun lehdet varisivat puista ja maa alkoi kohmettua, nuori\nmies Aaretti astui lossin jykevän isännän luo. Hän tuli huolettomana\nja iloisin ilmein kuin ainakin omaansa hakemaan. Asiansa hän esitti\ntuvassa, johon Annikkikin oli vartavasten jäänyt.\n\n\"Yhyh\", isäntä myrähti kosinnan kuultuaan, \"vai meinaa se koneen\nkuljettaja taloiseen taloon isännäksi\".\n\n\"Ei meinaa. En minä kosi taloa, vaan tytärtä.\"\n\n\"Etkö laskene lipettiä komeillessasi. On niitä maankulkijoita täälläkin\npäin liikkunut. Kyllä ne tunnetaan.\"\n\n\"Minä en ole maankulkija, elätän itseni rehellisellä työllä ja jaksan\npitää huolen vaimostanikin.\"\n\n\"Aja sinä vaan värkkiäsi, meidän talon tytär ei lähde sinun matkaasi.\"\n\nAnnikki, joka oli askaroinut lieden ääressä, kääntyi ja sanoi terävästi:\n\n\"Lähtee kyllä, kun on luvannut.\"\n\n\"Vai oikein luvannut. Mutta minä olen luvannut sinut toisaanne, ja se\nlupaus pitää.\"\n\n\"Ei pidä, isä. Minä en ole lupautunut muille kuin tälle miehelle.\"\n\nIsäntä nousi istuimeltaan, suoristi kookkaan vartensa, ja hänen\nsilmänsä leimahtivat.\n\n\"Tässä talossa ei kuulla muiden sanaa kuin minun.\"\n\nAnnikki kääntyi, hänen olemuksessaan oli jotakin isästä, samanlaista\nuhmaa ja voimaa.\n\n\"Kuultava on\", hän sanoi, \"minunkin mieltäni on kuultava tässä asiassa\".\n\n\"Älä haastele tyhjää, tyttö! Ja tämä koneen sätkyttäjä lähtee nyt,\ntässä talossa ei ole enää pysähdyspaikkaa.\"\n\nAnnikki läheni isäänsä. Hänen äänessään kajahti syvä, vakavuus.\n\n\"Isä, älä tee näin, tulee turmio!\"\n\nIsäntä naurahti väkinäisesti, palaten sitten taas äskeiseen sävyynsä.\n\n\"Tästä asiasta ei puhuta enempää\", hän sanoi päättävästi ja poistui\nkamariin.\n\nAnnikki syöksähti kosijansa syliin. Hänen silmänsä leimusivat vielä\npalavammin kuin isän äsken.\n\n\"Muista, me emme eroa\", hän huudahti, painautuen lujasti nuoren miehen\nrintaa vasten.\n\n\"Ei. Sinä tulet mukaan, mennään minun kotiini, siellä, meidät otetaan\nvastaan.\"\n\nTyttö tuumi hetken, ja pian hänen mielessään kypsyt päätös.\n\n\"Ei, ei isän tahtoa vastaan. On toinenkin ratkaisu. Tule!\"\n\nHän veti nuoren miehen ulos. Siellä seisoi Annikki, kone valmiina\nvierimään lautalle.\n\nSamassa hän jo kiipesi koneeseen.\n\n\"Tule, pane käyntiin!\"\n\nVarovasti, hiljaisella vauhdilla kone solui lautalle. Neitoistui\npainautuneena sulhastaan vasten. Sitten lautta erkani rannasta.\n\nKun oltiin keskellä salmea ja lossi lipui hiljalleen tyyntä, kuultavaa\npintaa, Annikki sanoi:\n\n\"Armas, nyt lähdemme yhdessä... Tämä salmi on syvä, kuka sen mitan\ntietäneekään. Paina tuota vipua, minä tiedän, että se siitä lähtee\nliikkeelle.\"\n\n\"Annikki, näinkö...?\"\n\n\"Näin, rakas. Paina vipua!\"\n\nHän kietoutui ylkäänsä kiinteästi.\n\n\"Me lähdemme nyt. Oletko valmis?\"\n\nToinen laski kätensä vivulle, suuteli morsiantaan.\n\n\"Olen, Annikki, kaikki on selvää.\"\n\nPieni nykäisy, ja Annikki, kone, livahti lossilta syvyyteen.\n\nKonetta ei koskaan nostettu. Ei maksanut vaivaa, järvi oli todellakin\ntavattoman syvä siinä paikassa. Se säilytti myös hallussaan kaksi\nrakastavaista.\n\n\n\n\nKuokka-Kalle.\n\n\nMaantietä pitkin kävellä viipottelee mies. Hän on vanha, ei kuitenkaan\nikäloppu, vaan ruumiillisen rasituksen ja jäsenkolotuksen runtelema.\nJos hän olisi ollut herraspäivillä, sanottaisiin häntä kenties vasta\nvanhahkoksi tahi korkeintaan iäkkääksi. Mutta nyt hän on vanha, sillä\nkasvot ovat senkin sadassa rypyssä, niitä on pitkin ja poikin kuin\njossakin kirjokudelmassa. Näistä kasvoista voisi joku asiaan innostunut\nsaada vaikka uuden ryijynmallin, jolle voisi panna nimeksi esimerkiksi\n\"ryppyinen naama\". Miehen pää on omituisesti vinossa vasemmalle, kuin\nsinne päin kaatumaisillaan. Jäsensärky on käpristänyt sormet oman\nmallinsa mukaisesti: ne harrottavat mikä minnekin päin, ja koko vasen\nkäsikin taitaa olla vähän tavattomassa asennossa.\n\nSellainen mies — tahi miehen jäte menee maantietä pitkin, viipottelee\neriskummallisesti, kuten sanottu.\n\nMikähän tämmöinen mies on nimeltään?\n\nSiinäpä onkin kysymys. Näin huonolla miehellä ei ole sukunimeä muuta\nkuin kirkonkirjoissa ja kunnalliskodin luettelossa. Mutta ristimänimi\nkyllä tiedetään, ja se on Kuokka-Kalle. Tuo \"kuokka\" on siinä\nymmärrettävästi vain omavaltaisena lisäyksenä. Se ei ole papin antama,\nvaan jonkun kekseliään lähimmäisen, joka on halunnut tavalliseen\nKalle-nimeen liittää jotakin ammatillista.\n\nKalle on ollut kuokkuri, oikein maan kuokkija. On oikeastaan vaikea\nsanoa, pidettäisiinkö tuollaista kuokkimista asiantuntijain piirissä\nvarsinaisena ammattina, mutta Kalle on kuokkinut paljon maata, ja sen\ntakia tuo lisäys hänen tavalliseen nimeensä on tullutkin.\n\nEi hän omaa maatansa ole kuokkinut, vaan torpan maata kylläkin, kun hän\noli pienoinen pojanvesa, eikä kuokka oikein ottanut heiluakseen hänen\nkäsissään. Sellaisia naskaleita varten ei ollut erikoisia kuokkia muuta\nkuin herrasväissä, joiden lapsilla, kun ne olivat työntuulella, oli\nerikoisia pieniä työaseita. Mutta niitä teki tehdas, ja ne oikeastaan\nolivat leikkikaluja. Sellaiset ihmiset kuin tämä Kalle eivät kuitenkaan\ntiedä leikistä mitään, heille alkaa elämän vakavuus melkein jo kehdosta.\n\nSe sama vakavuus asetti Kallenkin käteen kuokan jo hänen aivan\nnuorina vuosinaan, jolloin hän vielä eli vanhempiensa torpassa. Sen\ntorpan pieniä peltotilkkuja silloin kuokittiin, kun ei ollut auraa\neikä hevosta, varsinkaan hevosta, jonka omistamisesta ei uskallettu\nuneksiakaan, eikä lainaamisestakaan tullut mitään, kun torpasta meni\nmuutenkin paljon veropäiviä ja kun hevosen lainasta olisi mennyt lisää.\nNiin, siellä torpalla se kuokka ensi kerran joutui Kallen käsiin, mutta\nse oli hänelle liian raskas.\n\nNe veropäivät, ne taisivat lopulta sortaa koko perheen pois torpasta.\nNiitä tahtoi jäädä rästiin, ja isäntä sitten suuttui ja antoi\nhäätökäskyn.\n\nKallen mieleen jäi torpasta kuokka, mutta se ei ollut mikään mieluinen\nmuisto, kun se kuokka oli ollut niin painava. Sitten jäi vähän muutakin\nmuistoa ja parempaa: tasainen, lyhyen nurmen peittämä pihamaa ja\nkummallisesti kimalteleva lahti, jonka rannalta Kalle oli nuppineulasta\nväännetyllä ongenkoukulla saanut särkiä ja joskus ahvenenkin. Vaikka\nköyhä ei elämässään näkisi niin jaloja metalleja kuin kulta ja hopea,\non hänellä niistä vaistonvarainen käsitys. Kun Kalle näki lahden\nvälkehtivän milloin keltaisen leimuavana milloin tummanvaalean\nhohtoisena, tiesi hän, että tuossa nyt on kultaa ja hopeaa. Ja se\ntietäminen jäi sieluun lähtemättömästi.\n\nSen jälkeen, torpalta lähdettyä, kun perhe hajaantui, Kallesta vasta\ntulikin Kuokka-Kalle, sillä hän kuokki — kuokki oman pienen älynsä ja\nmaailman suuren älyn tähden. Maailma näet kaikkiviisaudessaan huomasi,\nettei Kallesta ollut muuhun kuin kuokkimaan ja vähän laulamaan, hyvin\nvähän, sillä hän ei osannut muuta kuin ne harvat laulut, joita äiti oli\ntorpan lehmää (silloin kun sellainen vielä oli) lypsäessään ja hänen\nsitä ripsuessaan hyräillyt, eikä yhtä lehmää lypsettäessä monta laulua\ntarvita.\n\nMaailma kuunteli ne Kallen muutamat laulut, hymähti ja pani hänet\nkuokkimaan. Isot talot kuokituttivat vielä siihen aikaan soitansa. Ja\nnäiden isojen talojen soilla Kalle, jolle maailma kaikessa kiireessään\nei ollut kerinnyt muuta ammattia opettaa, sitten heilui Kuokka-Kallena.\nAluksi siitä annettiin ruoka ja välistä vähän vaateriekaletta, mutta\nsitten keksittiin, että Kalle oli lyhytälyinen, ja pantiin hänet\nhuudolle. Se oli mukava keksintö saada taloon kuokkamies, josta kunta\nmaksoi.\n\nSiellä isoisten soilla Kalle meni vähitellen vinoon, sellaiseksi kuin\nyllä on kuvattu, ruumiillisesti vinoon; henkisesti vinoksi hänet oli\nhavaittu jo aikaisemmin, kuten myös on sanottu.\n\nSellaista on köyhän ja sittemmin hävinneen torpparin pojan elämä.\nSellainen on mieron koulun oppikurssi.\n\nSen jälkeen maailma yhä edistyi ja valistui. Se perusti kunnalliskoteja\n— tahi oikeastaan aluksi vain vaivaistaloja. Vasta yhä voitokkaasti\njatkuva edistys ja valistus antoivat näille taloille kunnalliskodin\nnimen.\n\nSellaiseen kotiin tämä Kuokka-Kallekin lopulta joutui. Ja sielläkin hän\nsai kuokkia. Häntä ei tosin pakotettu, kun pää ja kädet olivat vinossa,\nmutta häntä veti oma halu kuokokselle harjoittamaan kotona heikosti\nopittua ammattia. Maailmahan ei ollut opettanut hänelle mitään.\nPäinvastoin: maailmalle olivat unohtuneet hänen lapsena oppimansa\nharvat laulut. Se oli tapahtunut silloin, kun hänestä oli tullut\nruumiillisestikin vino.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt se mies kävellä viipottelee maantietä pitkin. Hänellä näyttää\nolevan kiire, vaikkei matka silti edisty siinä määrin kuin nuorelta ja\nterveeltä, joka tiensä vauhkona tekee. Se kiire on vain sisäistä, jota\nulkonainen olemus ei jaksa seurata. Hän ei katsele ympärilleen eikä\npaljon eteensä, mennä viipottaa vain.\n\nVasta erään polun kohdalla hänen vaistonsa ikäänkuin heräävät. Hän\nkatselee polkua, katselee maantietä eteen ja taakse, vilkaisee toiselle\nsivulleenkin. Hän on vähällä jatkaa matkaansa, mutta huomaa sitten\npolun taitteessa ison kiven. Se näyttää olevan tuntomerkki, joka\nkääntää hänet polulle.\n\nPolku kiemurtelee harvan, solakan hongikon lävitse. Kulkijan mieleen\ntuntuu kohoavan muistoja: tässä oli ennen pientä petäjikköä, hyvin\ntiheää. Nyt on mustuneita kantoja, paljon kantoja, ja vähän solakoita\nhonkia. Viipotteleva mies ei tiedä, että tänne on hänen maailmalla\nollessaan ehtinyt kasvaa ns. kansallinen rikkaus, joka sitten on\nonnellisesti siirretty muualle. Mies ei sitä ymmärrä, hän kun on vain\nKuokka-Kalle.\n\nSitten tulee eteen paikkoja, jotka miehen pitäisi tuntea, mutta nekin\novat nyt outoja. Aika ja ihmiskäsi ovat niitä muuttaneet. Pihamaan\ntasainen tanner näyttäisi olevan suunnilleen entisellään, mutta sekin\non ikäänkuin pusertunut kokoon, kun asuinrakennusta on isonnettu.\n\nYhdessä kohdassa on sentään jotakin ihmeellisen tuttua. Siinä on nytkin\nlehmisavun jätteitä ja siltä samalta paikalta, näkyy lahden kultaa\nvipajava pinta. Mies unohtuu kauaksi aikaa katselemaan sitä.\n\nHänet herättää vasta naisen ääni, joka vähän värisevänä, kysyy:\n\n\"Mikäs mies te olette ja mitä te täältä haette?\"\n\nToinen sävähtää. Hän mutisee katkonaisesti:\n\n\"En minä mikään... enkä mitään... minä menen... heti menen.\"\n\nMies lähteekin niin kiireesti, että hänen laiseltaan vaivaiselta\nraukalta tuskin sellaista vauhtia voisi odottaa. Eikä hän katsahda\nkertaakaan taakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla tulee pientilan isäntä kirkolta asioiltaan. Vaimo kertoo\nhänelle oudosta kävijästä.\n\n\"Ja kun minä peläten kysyin, mikä se on miehiään, niin se lähti\nkiireenvilkkaa mutisten vain jotain epäselvää. Mikähän lie ollut\nsellainenkin mies ja minne astihan lienee mennyt?\"\n\n\"Vai täällä se kävi... ei se kovin pitkälle\", vastaa mies... \"Tuosta\noli löydetty maantien varrelta vähän matkan päästä. Oli kuollut sinne\nkyljelleen kahden kiven väliin.\"\n\n\"Vai niin... luonnollisesti se kai oli lähtenyt?\"\n\n\"Luonnollisesti. Ikä oli siihen loppunut. Se oli vain sellainen\nKuokka-Kalle kunnalliskodista. Se on tähän syntynyt kun sen isä oli\ntässä torpparina.\"\n\nKuokka-Kalle oli löydetty vasemmalta kyljeltään siitä kivien välistä.\nIlmankos hänen päänsä oli jo aikoja sitten kallistunut sille suunnalle.\n\n\n\n\nKansalainen kuolee.\n\n\nMies makaa vuoteessa hiljaa, tuskin kuuluvasti hengittäen. Vain välistä\nhän vetää pitkän, hieman korahtavan henkäyksen, joka on melkein kuin\nkuorsaus. Hiki kiiltelee hänen kasvoillaan kuin lasinen peite.\n\nIkkunain kaihtimet on laskettu puolitiehen, joten koko huoneeseen\nlankeaa epämääräinen valo. Se tuskin selittää tarpeeksi huoneen\nääriviivojakaan, puhumattakaan kalustosta, joka on työnnetty vähän\nepätavalliseen järjestykseen, kuten usein tehdään potilaan maatessa\nkotona, semminkin heikon potilaan, joka kamppailee kuoleman kanssa.\n\nSairaanhoitajattaren valkea puku kuitenkin erottuu selvästi vuoteen\nviereltä. Hän katselee sairaan kiiltävän harmahtavia kasvoja, koettaen\nniistä lukea kuoleman mahdollista läheisyyttä.\n\nOvi aukeaa äänettömästi ja huoneeseen astuu nuori nainen, jonka\nkasvoilta voisi helposti, jos kaihtimet olisivat ylhäällä, havaita\nelämän terveen värin.\n\n\"Onko mitään toivoa? Sanoiko tohtori teille jotakin varmaa?\"\nvastatullut kysyy.\n\n\"Ei hän sanonut, pudisti vain päätään, mutta minä arvelen, että tila on\ntoivoton\", hoitajatar vastaa.\n\n\"Onko sydän parka niin väsynyt?\"\n\n\"On, kuoleman väsynyt.\"\n\n\"Kestääkö tätä vielä kauan?\"\n\n\"Sitä on mahdoton sanoa, voi kestää useampia päiviä, mutta voi tulla\nloppu hyvinkin pian.\"\n\n\"Voi voi sentään, tämä on kamalaa, eikö teistäkin, sisar?\"\n\n\"Minä olen niin tottunut tällaiseen.\"\n\n\"Voiko tähänkin tottua?\"\n\n\"Kyllä, sehän on ammattia.\"\n\nNuori nainen tarkastaa hetken sairasta. Sitten hän pyytää hoitajatarta\nsyrjemmälle.\n\n\"Sanokaa, sisar, olisiko minun jo tilattava surupuku?\"\n\n\"Rouva tekee niin kuin haluaa, mutta eiköhän ehdi myöhemminkin,\nsitten... sitten, kun kaikki on ohitse. Vaikka eihän tämä ole minun\nasiani.\"\n\n\"Niin, mutta sisar ymmärtää. Sen surupuvun saa sitten sellaisen kuin\nsaa. Ja minähän olen vielä nuori.\"\n\n\"Rouva ei sitten suotta kysy minun neuvoani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViereinen huone on kirjasto. Siinä liikuskelee hiljaa ja varovaisesti\nkaksi nuorta miestä. He katselevat joskus ikkunasta kevätpaisteiselle\nkadulle, mutta enemmän näyttää heitä kiinnostavan suuri kirjasto.\n\n\"Onko _hän_ sisällä?\" nuorempi kysyy.\n\n\"On kai\", vanhempi vastaa, \"miltähän hänestä nyt tuntuu? Piti hänenkin\ntulla tähän perheeseen. Siinä se nyt sitten on muutamien vuosien\navioliitto.\"\n\n\"Mutta ovathan he olleet onnellisia.\"\n\n\"Hm, miten lie... Ukko nyt oli sellainen, nai ensimmäisen kerran liian\nnuorena ja liian vanhan ja rupesi keski-ikään päästyään kaipaamaan\nvaihtelua.\"\n\n\"Ei meillä ole ollut syytä sitä häneltä kadehtia.\"\n\n\"Ei toki. Mutta nyt hän on vaikeuttamassa perinnönjakoa. Muuten olisi\nollut niin selvää.\"\n\n\"Eiköhän siitä sovita?\"\n\n\"Tietysti sovitaan. Lisähenkilö on kuitenkin aina lisähenkilö. Hän vie\npuolet.\"\n\n\"Älä nyt huolehdi siitä. Kenties ukko ei kuolekaan. Hänhän on muuten\nollut hyvissä voimissa eikä ole vanhakaan, vasta puolivälissä\nkuudettakymmentä.\"\n\n\"Lääkäri sanoi, että hän nyt menee. Se sydän, sydän...\"\n\nHetken vaitiolo. Sitten nuorempi aloittaa:\n\n\"Jätämmekö me tämän asunnon hänelle?\"\n\n\"Mitä hän tällä tekee, yksinäinen nainen. Sitäpaitsi hän voi pian mennä\nuusiin naimisiin ja...\"\n\n\"Älä toki sellaista ajattele.\"\n\n\"Kyllä minä ne tunnen. Minä vanhimpana otan tämän. Maksan teidät toiset\npois. Lieneehän tässä pesässä sen verran rahaa.\"\n\n\"Minä kuitenkin tahtoisin osan kirjastoa. Ethän, sinä sitä tarvitse.\"\n\n\"Sitä ei liikutella mihinkään. Tämä on komein kohta koko talossa.\"\n\n\"Vai niin. Minä vain ajattelin...\"\n\n\"Sinun on turhaa ajatella, minä selvitän pesän.\"\n\nSamassa lennähtää huoneeseen nuori tyttö. Hänellä näyttää olevan kova\nkiire, hän on päällysvaatteissaan.\n\n\"Hei pojat, kuinka ukko voi?\" hän huudahtaa reippaasti.\n\n\"Sht, hiljaa\", nuorempi veli tyynnyttää, \"hänhän makaa viereisessä\nhuoneessa.\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän, vaikken muistanut. Kun hän joskus ennen\nsairasteli, loikoi hän mielellään täällä, kirjojensa keskellä.\"\n\n\"Nyt hän ei kai enää tarvitse kirjoja\", vanhempi huomauttaa.\n\n\"Älä, onko hän niin huono? En minä viitsi sitten mennä katsomaankaan.\nErkki odottaa ulkona, minä vain poikkesin kysymään.\"\n\n\"Voisit sentään viipyä isäsi kuolinvuoteen ääressä\", nuorempi veli\nhuomauttaa.\n\n\"Enhän minä kuitenkaan tee häntä terveeksi. Ja Erkki odottaa. Hän on\nminusta kaikille ja kaikelle mustasukkainen. Minä menen nyt!\"\n\n\"Mene sitten, lepakko\", nuorempi poika sanoo tyytymättömänä.\n\nTyttö menee, ja veljekset jäävät pohtimaan asioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän puhelunsa keskeytyy pian, sillä nuori nainen, vaimo, rientää\nhuoneeseen. Hän on ollut eteisessä, jossa puhelin on soinut.\n\n\"Voi voi tätä puuhaa\", hän touhuaa, \"nyt on tänään soitettu jo\ntoimistosta, sanomalehdistä ja radiosta. Kaikkialta on kyselty hänen\nvointiaan. Mistä ne joka paikassa tietävätkin, että hän tänään on\nhuonompi. Sellaista se on, kun on kuuluisa.\"\n\n\"Mitä te sitten olette sanonut?\" vanhempi veli kysyy.\n\n\"Niin kuin asia on. Voi voi, ettekö te voisi vastata, jos vielä\nkysytään. Minun pitäisi joutua ompelijattarelle.\"\n\n\"Pukuako te ajattelette?\" nuorempi veli sanoo katkerasti.\n\n\"Totta kai minun täytyy sitäkin ajatella. Voi voi tätä onnettomuutta!\nEttä pitikin nyt tällainen tulla.\"\n\nHän menee taas sairaan huoneeseen. Hänellä on todella kiire.\n\nVanhempi veli sanoo:\n\n\"Siinä sen näet. Hän huolehtii jo sopivasta surupuvusta. Nainen,\nnainen...\"\n\nSanomalehden toimitus, jossa usein on kiirettä, kun täytyy pitää huolta\nkoko maailman asioista. Milloin on missäkin maapallon kolkassa sota\ntai kapina, joista tulee ristiriitaisia tietoja: aluksi kumpainenkin\npuoli voittaa — omien tiedoitustensa mukaan — ja kaikki täytyy panna\nlehteen sopivassa järjestyksessä. Sitten kokoutuu yleismaailmallisia\nkonferensseja pohtimaan aseista riisumista ja muita rauhan takeita,\nminkä ohella suurvallat harjoittavat ennenkuulumatonta varustelua.\nTilannetta pidetään vakavana, valtiomiehet puhuvat heikosti peitettyjä\nuhkauksia, Euroopan tasapaino järkkyy, ja suursota on kenties ovella.\nSanomalehdistön on tietysti, jos se aikoo pysyä aikansa tasalla ja\nsäilyttää arvonsa, hoidettava tätä epävarmuuden tilaa.\n\nSen lisäksi tunnetut henkilöt täyttävät alituisesti vuosia ja\ntoisia kuolee. Syntyvistä toimitus ei välitä, niistä voidaan puhua\nmaksullisissa ilmoituksissa, mutta ihmiset ovat vähitellen oppineet\npitämään nämä ns. iloiset perhetapahtumat omina tietoinaan.\n\nNiin, sanomalehtien toimituksilla on puuhaa.\n\nNyt on juuri elämäkertojen ja täytettyjen vuosien toimittaja saanut\ntiedon, että eräs tunnettu kansalainen on kuolemankielissä — ei ole\nenää mitään toivoa. Hänen täytyy koota pöydälleen kaikki hakuteokset,\njoista voi saada, tietoja piakkoisesta vainajasta. Nuori vaimo on\nsyvän surun vallassa, häneltä tuskin saa täydentävää ainehistoa, mutta\npoikien puoleen voi kääntyä sitten, kun hän tarkistaa kirjoitustaan,\njonka juuri aikoo laatia.\n\nHän menee päätoimittajan luokse ja sanoo:\n\n\"Tunnettu kansalainen se ja se kuolee ennen aamua, joten hänestä on\nsaatava nekrologi valmiiksi aikanaan, illalla kun on taas muuta työtä.\nMinkä kokoinen kuva ja miten paljon kirjoitetaan?\"\n\nPäätoimittaja miettii lyhyen hetken:\n\n\"Jaa, onhan hän ollut..\" Pannaan kahden palstan kuva ja palsta tai\npuolitoista tekstiä.\n\nNekrologien kirjoittaja ryhtyy työhönsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsossa toimistossa vallitsee virastomainen tunnelma. Kaikki huoneet\novat tyhjinä, lepäävät hetkisen äskeisten tuntien ponnistuksista. Koko\ntoimiston henkilökunta istuu kahvipöydän ääressä. Virkailijakannalta\nkatsottuna tämä on päivän tärkein ja toimeliain hetki. Sen kuluessa\nehditään kertoa kaikki päivän uutiset..\n\nTällä kertaa se hetki on erikoisen tärkeä. Tiedetään, että pääjohtaja\non hyvin heikkona. Lääkäri on sanonut, että on kysymys vain tunneista.\nHyvänen aika, tämähän nyt on tapaus. Naisille se on varsinkin\nkohtalokas, mikäli heillä ei ole sopivaa pukua.\n\n\"Mutta eihän kirkossa tarvitse riisua päällysvaatteitaan\", joku\nlohduttaa.\n\n\"Ai, se on totta\", toinen ilahtuu.\n\n\"Entä jos kutsutaan hautajaisiin\", kolmas huomaa..\n\n\"Ei meitä kutsuta\", seuraava arvailee: \"Hautajaisiin pääsevät vain\nkorkeimmat herrat.\"\n\n\"Jos kuitenkin...\"\n\n\"Ei meitä kutsuta. Hänen rouvansa on sanonut, että hautajaiset pidetään\nvain valituille.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät, vastahan pääjohtaja on ollut sairaanakin\nmuutamia päiviä.\"\n\n\"Niin, mutta hän oli jo vuosi sitten hyvin heikkona, ja silloin rouva\noli sanonut.\"\n\n\"Hän on voinut muuttaa mieltään.\"\n\n\"Älä usko, kyllä minä häntä sen verran tunnen.\"\n\n\"No, hyvä on sitten.\"\n\nSen jälkeen koetetaan siirtyä muihin asioihin, mutta puhe kääntyy\nkuitenkin pian äsken esillä olleeseen tärkeään kysymykseen.\n\n\"Kenestä sinä nyt luulet tulevan pääjohtajan?\"\n\nKysytty, jota pidetään koko viraston tärkeimpänä asiantuntijana, on\nolevinaan viisaan näköinen. Hetken mietittyään hän vastaa:\n\n\"Kansliapäälliköstä, kenestäpäs muusta.\"\n\n\"Ei se ole varmaa, onhan täällä muitakin ansioituneita...\"\n\n\"Tahi ottavat sivulta.\"\n\n\"Eivät ota, saattepahan nähdä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansliapäällikön huoneessa istuu päällikkö itse ja hänen seurassaan\npari kolme muuta korkeampaa herraa. He ovat niitä, joiden ei sovi mennä\nyhteiseen kahvipöytään.\n\n\"Toivokaamme suotuisaa käännettä\", kansliapäällikkö sanoo arvokkaasti\nja huolestunut ilme kasvoillaan, \"vaikka se taitaa nyt olla turhaa.\nRouva vastasi tiedusteluuni, että on vain tunneista kysymys. Hän oli\naivan murtunut.\"\n\n\"Kyllä se mies nyt menee\", muuan korkea herra jatkaa.\n\n\"Tämä on jo niin mones kerta.\"\n\n\"Menee varmasti\", toinen vaikutusvaltainen virkamies vakuuttaa. \"Ei hän\nvoi enää kestää.\"\n\nSitten seuraa kunnioittava hiljaisuus, jollainen tavallisesti on\nvainajille pidetyn muistopuheen jälkeen.\n\nHerrat nousevat vähitellen lähteäkseen. Joku sanoo kansliapäällikölle:\n\n\"Onnittelen veljeä uuden nimityksen johdosta.\"\n\n\"So so\", kansliapäällikkö vastaa hienotunteisesti, \"eiköhän ole liian\naikaista!\"\n\n\"Eikö mitä...\"\n\nHerrat poistuvat käytävään. Siellä he ennen huoneisiinsa hajautumista\nvielä supattelevat keskenään:\n\n\"Näitkö, miten hyvä mieli, sille tuli onnitteluni jälkeen? Ei osannut\nedes salata.\"\n\n\"Niin, niin, tietäähän sen.\"\n\n\"Mutta entä jos se ei saisikaan nimitystä?\"\n\n\"Voisi niinkin käydä.\"\n\n\"Se olisikin tapaus.\"\n\n\"Olisi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMies makaa vuoteessa hiljaa, tuskin kuuluvasti hengittäen.\nSairaanhoitajatar pitelee melkein lakkaamatta hänen valtimostaan ja\nantaa tämän tästä sairaalle ruiskeen.\n\nMies ei ole vielä kuollut, mutta lääkäri on sanonut, että on vain\ntunneista kysymys.\n\n\n\n\nNapoleon pommisateessa.\n\n\nMr Simpsonin vahakabinetti oli siirretty maan uumeniin, lontoolaisen\ntalon kellariin. Paikka oli pimeä, ahdas ja luolamainen, kuuluisat\nvahahenkilöt oli pistelty sikin-sokin, toiset pitkin pituuttaan\nkostealle permannolle.\n\n\"Miksi meitä näin rangaistaan?\" Napoleon murisi nousten istumaan,\n\"minulla on aina ollut hyvin vähäinen levon, tarve ja nyt minua\npidetään loikomassa täällä pimeässä ties miten pitkät ajat.\"\n\n\"Sire, jos minä saan sanoa\", kuuluisa Jack Halkaisija, huomautti, \"ei\nmeitä ole tuotu tänne levon vuoksi. Teidän majesteettinne ei ymmärrä\nenglantia...\"\n\n\"Ei, minä olen puhunut Englannin kanssa vain asein. Sitäpaitsi minulla\non aikoinaan ollut tärkeämpääkin tehtävää kuin kielten opiskeleminen.\nMinä hallitsin ranskalaisia, mutta minun ranskankielen taitonikin oli\naika tavalla häälyvä, vihapäissäni minun täytyi kiroilla italiaksi.\"\n\n\"Aivan niin, Sire. Minä pien kuullut kabinetissa käyneiden puheista,\nettä nyt on sota ja meidät on tuotu tänne suojaan.\"\n\n\"Sota! Ovatko Englanti ja Ranska taas sodassa Saksan, kanssa? Ampuuko\nsaksalainen Lontoota?\"\n\n\"Ampuu kyllä — ilmasta.\"\n\n\"Mitä! Ilmasta! Voisin ymmärtää, jos olisi tapahtunut maihinnousu.\nSellaista minäkin suunnittelin. Nyt jo voitaisiin osata tuo temppu.\"\n\n\"Ehkä osataankin, mutta nyt pommitetaan lentokoneista, Sire.\"\n\n\"Kummallista. Onko sotataito niin paljon edistynyt? Lentäminen oli\ntosin jo Leonardo da Vinoin vuosisatojen takainen unelma, mutta minä en\nkiinnittänyt siihen huomiota, se tuntui utopialta.\"\n\n\"Nyt se on todellisuus, Sire, oli jo viime maailmansodassa.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta minä en uskonut siihen. Ajattelin, että ilmasota\non joutavaa kokeilua, jolla ei tule olemaan menestystä... Vai sillä\ntavalla. Nyt minä lähden täältä. Teillähän on jonkinlainen siviilipuku,\nvaihdetaan vaatteita.\"\n\n\"Nykyisin on täällä turvallisinta, Sire.\"\n\n\"Hassutusta. Olenko minä milloinkaan välittänyt turvallisuudesta.\nRiisuutukaa!\"\n\n\"Sire, minä en mielelläni esiintyisi teidän pukimissanne...\"\n\n\"Vai niin. Minä olin sentään suuri keisari, vaikka minulle ei ole\nsuuren nimeä suotu; historia on minun jälkeisenäni aikana ollut siinä\nsuhteessa tarpeettoman kitsas. Te olitte vain himomurhaaja, on siis\nsuuri kunnia teille, että minä... No, joutukaa, minä olen tottunut\nkäyttämään väkivaltaakin.\"\n\n\"Minun siis täytyy...\"\n\nJack Halkaisija riisuutui, ja Napoleon puki ylleen hänen vaatteensa.\nNe olivat väljänpuoleiset, vaikka vahakabinetin Napoleon oli suurempi\nkooltaan kuin keisari oli ollut luonnossa. Kuka nyt olisi uskonut\nluonnollisen kokoista Napoleonia oikeaksi.\n\n\"Näkemiin\", keisari sanoi pukeuduttuaan. \"Minä palaan sitten, kun olen\nnähnyt tarpeeksi. Eihän minua nyt täällä tarvitakaan, kun me emme ole\nnäytteillä.\"\n\n\"Menettekö suoraan Ranskaan, Sire?\" entinen suurhuijarin maineen\nsaavuttanut Humboldt kysyi keisarin kulkiessa hänen ohitseen.\n\n\"Tietysti, minä en nyt oikein viihdy Englannin maaperällä.\"\n\n\"Viekää terveisiä Pariisiin, Sire.\"\n\n\"Teiltäkö? Minä en ole milloinkaan liikkunut huijarien asioilla,\nvaikkapa he olisivat olleet maanmiehiänikin. Sitäpaitsi ennen teitä ja\nteidän jälkeenne on ollut paljon suurempia lurjuksia, joten en ymmärrä,\nmiksi juuri teidät on tänne hilattu.\"\n\nHumboldt jäi hämilleen, ja Napoleon poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPariisin pehmeätuntuinen yö oli päässyt puolitiehen. Ensimmäiset lehdet\nputoilivat bulevardien puista leijaillen hetkisen tyvenessä ilmassa ja\nvaipuen sitten äänettömästi maahan. Oli hiirenhiljaista ja pimeää, ei\nvalon tuikahdusta mistään. Valtavat rakennusten rivit seisoivat kuin\nkuoleman asuinsijat.\n\nNapoleon liikkui synkässä ja mykässä yössä. Kaupunki oli muuttunut\nmelkein tuntemattomaksi, vain jotkut vanhat rakennukset johtivat\nmieleen hänen aikansa Pariisin, mutta niidenkin ympäristö oli osittain\nmuuttunut. — Kotvan matkaa toista vuosisataa, onhan maailman täytynyt\nmennä eteenpäin, selvä se. Ei vain ole tullut seuratuksi, kun olin niin\nväsynyt ja voipunut lähtöni hetkellä... ne vuodet siellä St. Helenassa\nmursivat väkevän hengen. Pariisista on tullut suuri ja komea... mutta\nmiksi se on niin pimeä ja kuollut? Tokko täällä lainkaan asuu ihmisiä?\nOnko tästä jo minunkin aikanani niin iloisesta ja elämänhaluisesta\nihmispesästä tullut kuolleiden kaupunki? Sota! Aivan niin, mutta mitä\nsillä on tekemistä siviili-ihmisten elämän kanssa. Kyllä minä tunnen\nsodan. Minä tulin hyvin moniin kaupunkeihin voittajana, ja niiden\nelämä sai jatkua tavalliseen tapaansa. Sitäpaitsi: eihän täällä ole\njälkeäkään sodasta, on vain kuin rutto olisi surmannut koko kaupungin\nasukkaat... Ah, vihdoinkin joku ihminen!\n\nHän kiiruhti kadun kulmauksessa seisovan miehen luo.\n\n\"Monsieur, oletteko ainoa tämän kaupungin asukas?\"\n\n\"Ei, en minä ole tämän kaupungin asukas — enää. Olen Aristide Briand...\"\n\n\"Ah, tiedän, tiedän, tunnenhan minä toki myöhemmän ajan ranskalaisia\nvaltiomiehiä. Oletteko tekin nykyisin jossakin vahakabinetissa?\"\n\n\"En toki. Niihin liitetään vain petkuttajia, himomurhaajia ja muita\nsaman luokan kuuluisuuksia...\"\n\n\"So, so, herra Briand, minä olen ollut vahakabinetissa, vaikka olen\nhallinnut Ranskaa.\"\n\n\"Älkää pahastuko, herra Bonaparte, englantilaiset tekevät joskus\npoikkeuksia? Ehkä he ovat ottaneet teidät sinne entisenä kukistuneena\nvihollisenaan. He ovat aina ylvästelleet jalomielisyydellään voitettuja\nkohtaan.\"\n\n\"Entä Versaillesin rauha?\"\n\n\"Silloin me kaikki voittajat olimme sokeita.\"\n\n\"Ranskaa minä ymmärrän. Se oli saanut nähdä saksalaiset kaksi kertaa\nPariisissa vähän yli puolen vuosisadan kuluessa. Ensimmäisen kerran\nsilloin, kun minut halpamaisesti jätettiin Englannin vangiksi ja toisen\nkerran minun heikkolahjaisen sukulaiseni ja jäljittelijäni Napoleon\nIII:n joutuessa tekemään lopputilitystä. Niin mitättömän miehen ei\nolisi pitänyt olla ylpeä. Saksalaiset kukistivat tämän pienen keisarin,\nja he kukistivat minutkin lopullisesti. Olin jo voittamaisillani\nWaterloon taistelun, kun ukko Blücher ajoi saksalaisensa tuleen\nWellingtonin avuksi ja sitten...\"\n\nSamassa alkoi kuulua tahdikasta astuntaa. Se kajahteli oudosti\ntyvenessä yössä, ja askelten kaiku kimmahteli kivitalorivien seinistä.\n\n\"Mitä tuo on?\" Napoleon kysyi, \"ranskalainen partioko?\"\n\n\"Ei, vaan saksalainen\", Briand vastasi.\n\n\"Mitä! Ovatko saksalaiset taas täällä? Kolmannen kerran sitten minun\npäivieni, eivätkä ranskalaiset ole kertaakaan päässeet Berliiniin.\"\n\n\"Kohtalo on ollut Ranskalle kova. Meidät on lyöty perusteellisesti. Maa\non miehitetty.\"\n\n\"Edellisen Euroopan sodan te voititte. Mikä teihin nyt on mennyt?\nOlette tainneet pitää konferensseja.\"\n\n\"On pidetty niitäkin.\"\n\n\"Historia ei välitä konferensseista.\"\n\nPartio kulki ohitse. Napoleon katseli sitä kuunnellen astunnan tahtia.\n\n\"Fredrik Suuren paraatimarssin ne yhä vielä muistavat. Eivät luovu\nsiitä edes sodankaan aikana,\" hän mutisi.\n\nHän katseli vielä kotvan partion perään ja jatkoi sitten:\n\n\"Mutta sanokaa, herra Briand, mitä merkitsee tämä pimeys ja hiljaisuus?\nTokko Pariisissa onkaan enää asukkaita?\"\n\n\"On kyllä, monsieur Bonaparte, mutta kukaan ei saa yön aikana liikkua\nkaduilla, eikä kaupungissa saa näkyä pienintäkään valon pilkahdusta.\nNäin on tarpeellista lentoaseen varalta. Kohteita ei saa ilmaista.\nIlmavaara on aina olemassa.\"\n\nNapoleon jäi miettimään; Hänen otsansa painui syviin ryppyihin, ja,\nkäsi sukelsi tunnettuun asentoon liiveihin.\n\n\"Onko lentoase tehoisa?\" hän vihdoin kysyi yhä ajatuksiin vaipuneena.\n\n\"Se on hirvittävää. Minun rauhanystävänä...\".\n\n\"Todellakin\", Napoleon keskeytti terävästi, \"tehän saitte Nobelin\nrauhan palkinnonkin, mutta teidän aatteenne on taitanut menestyä\nhuonosti.\"\n\n\"Valitettavasti rauhanystävien sanat ovat kaikuneet kuuroille korville.\nMaailman valtiaat ovat aina vain valmistelleet sotaa. On keksitty mitä\nkauheimpia aseita ihmisten tuhoamiseksi, hirmuisia panssarivaunuja ja\npommikoneita, ja niitä he nyt käyttävät valmistaakseen kansoille onnen\nja rauhan, kuten he ilmoittavat.\"\n\n\"Onnea ja rauhaa minäkin halusin, mutta minut pakotettiin sotaan.\"\n\n\"Niin nytkin kaikki sanovat: heidät on pakotettu, ja sitä tulevaista\nihanaa rauhantilaa he valmistavat tuhoamalla massoittain elävää\nihmisvoimaa ja vaatimalla toistensa ehdotonta antautumista.\"\n\n\"Voitettu on yleensä antautunut, mutta ehtoja sille on asetettu. Mitä\non ehdoton antautuminen?\"\n\n\"Sen saamme nähdä, kun sota joskus loppuu.\"\n\nNapoleon vajosi taas pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Sitten hän lausui\nhitaasti ja painolla:\n\n\"Jos liekin maailma minun ajoistani paljon edistynyt, niin ei se näytä\nviisastuneen.\"\n\n\"Kyllä, herra Bonaparte, se on viisastunut ainakin ihmisen\ntuhoamisessa. Nyt se hävittää rauhalliset kansalaiset, heidän kotinsa\nja koko kulttuurin.\"\n\n\"Mitä te puhutte? Kulttuurin ja siviiliväestönkin? Onko ihmiskunta\npalannut alkukansojen tai hunnien sodankäyntitapoihin?\"\n\n\"On varmasti. Hävitys on vain nyt perinpohjaisempi.\"\n\nIlma-ase on raateleva ja nyt on enemmän hävitettävää, sillä maailma on\nvuosisatojen aikana ehtinyt rakentaa paljon.\"\n\n\"Minä haluan nähdä nykyisen sodan jälkiä!\"\n\n\"Sopii mainosti. Pistäytykäämme katsomassa joitakin rauniokasoja, jotka\nennen olivat kukoistavia kaupunkeja.\"\n\nHe siirtyivät erääseen Pariisin esikaupunkiin. Siinä oli tuhoutuneita\nkortteleita, soraläjiä ja niiden keskellä aavemaisesti törröttäviä\nseiniä.\n\n\"Näissä taloissa on varmaankin asunut ihmisiä. Missä he nyt ovat?\"\nNapoleon kysyi.\n\n\"Osa heistä on kaivettu ruumiina raunioista, osa on pelastunut\npakenemalla maanalaisiin pommisuojiin. Nyt he ovat kodittomia.\"\n\n\"Mitä nämä ihmiset ovat tehneet? Ovatko he taistelleet?\"\n\n\"He ovat tehneet työtä. Tämä on työläisten kaupunginosa.\"\n\nNapoleon mietti.\n\n\"Työtä, sanotte työtä, ei se ennen ollut rikos.\"\n\n\"Ei se ole nytkään omassa, vaan kylläkin vihollisvaltakunnassa.\nTyömiesten avulla lentokoneetkin on saatu-aikaan, ja heitä juhlitaan\nomissa maissaan, mutta vieraassa maassa he ovat vihollisia. Ehkä herra\nBonaparte haluaa nähdä vielä lisää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kävelivät erästä Milanon bulevardia. Siinä seisoi Napoleonin patsas.\n\n\"Katsokaahan, herra Briand, tällaista on oikea kulttuuri. Milanolaiset\novat pystyttäneet minulle patsaan, vaikka minä tulin heidän\nkaupunkiinsa valloittajana.\"\n\n\"No, kenties se on vain matkailumainosta. He ovat pystyttäneet patsaita\nuseille kuuluisille henkilöille, jotka ovat käyneet heidän maassaan.\nKatselkaamme vähän ympärillemme.\"\n\nYmpäristö näytti täysin kuolleelta. Se sopi mainiosti tällaisten\naaveiden oleskelupaikaksi.\n\n\"Minkä vuoksi tämä hävitys? Onko Milano ollut edes sotatoimialuetta?\"\n\n\"Ei kylläkään, mutta nykyinen sota on totaalista, se tuhoaa kaiken.\"\n\n\"Tällaista siis on teidän kuuluisa edistyksenne. Sota on aina\nollut julmaa, vaikka runoilijat ovat joskus koettaneet antaa\nsille romanttisen hohdon. Mutta näin järjettömän tuhoisaksi se on\ntullut vasta sitten, kun Euroopalla on ollut vakituiset Haagin\nrauhantuomioistuimensa, kun se on jakanut rauhanpalkintoja ja kun\nkoko maailma on kokoontunut Kansainliittoon. On kerskuttu korkealla,\nkulttuurilla, mutta taantunut se on minun ajoistani. Silloin käytiin\nsotaa vain armeijoilla, nyt isketään salakavalasti rauhallisten\nihmisten asuinsijoihin... Ei, minä haluan jo takaisin lontoolaiseen\nkellariini.\"\n\n\"Minä saatan teitä, herra Bonaparte.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLontoo oli myös eräiltä osiltaan aavekaupunki. Napoleon katseli\ntuhoutuneita kortteleita vaiti ja mietteissään. St. Paulin katedraalin\nkohdalla hän pysähtyi.\n\n\"Minä olin aina hyvä katolilainen, vaikkei minulla ollut aikaa käydä\nkirkossa. Ja olinhan minä uskonvapauden puoltaja. En voi ymmärtää,\nmiten on voitu vaurioittaa tällaista kulttuurimuistomerkkiä, vaikka se\nonkin vääräuskoisten kirkko.\"\n\n\"Jos sotaa vielä kestää kauan, kuten voidaan otaksua, on Euroopan\nkulttuurista jäljellä vain kalpea muisto.\"\n\nMyöhäinen kuu oli noussut ja loi himmeää; valoaan myterään yöhön.\nSamassa alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja heti särähti, hälyty\nseireenin vaikertava ääni.....\n\n\"Nyt saamme nähdä pommituksen\", Briand huudahti.\n\nKadulle ilmestyi yhtäkkiä elämää, ihmisiä kiiruhti taloista tulvimalla.\nKauan he eivät kuitenkaan viipyneet kadulla, vaan katosivat\njonnekin maan uumeniin. Sitten jyrinä läheni; sekaantuen kolkosti\nhälytyslaitteiden voivotukseen. Taivaalla näkyi parvi suuria lintuja,\nja jostakin kohdistettiin niihin murhaava tuli. Joitakin hyökkääjiä\nlähti kieppumaan alas; mutta toiset pääsivät kaupungin ylle, ja\nhirmuinen, korvia särkevä jytinä kuului maasta. Siihen sekaantui\nsortuvien rakennusten ryske ja pauke. Koko seudun täytti helvetillinen\njylinä. Tällaista kesti jonkin aikaa, sitten kaikki taas hiljeni.\n\n\"Nyt odotetaan uutta aaltoa\", Briand sanoi.\n\nMutta sitä ei tullut, vaan puolen tunnin kuluttua annettiin\nvaaraohi-merkki. Kokonainen kortteli oli murskana ja toisia oli\npahasti vaurioitunut. Nopeasti riensi paikalle palokuntia ja sotilaita\nambulanssiautoineen, raunioita alettiin kaivaa. Ihmiset näyttäytyivät\nhetkeksi kadulla, sitten he painuivat nopeasti ja hiljaisina\nasuntoihinsa, ne, joilla vielä oli asunnot. Raunioiden vaiheilta kuulut\nitkua ja voihketta.\n\n\"Voi Eurooppaa ja voi sokeata ihmistä\", Napoleon huokaisi hiljaa.\n\nKun aamun ensimmäinen säde tuikahti valaisemaan hävityksen jälkiä,\noli raunioista kaivettu suuri määrä ruumiita. Muuan pommi oli osunut\nsuojahautaan, ja kaikki sinne turvautuneet olivat tuhoutuneet. Eräälle\naukiolle oli ladottu joukko kylmenneitä naisia.\n\n\"Maailma on tullut hulluksi, se hävittää ihmiskunnan äidit\", Napoleon\nsanoi katkerana.\n\n\"Mutta kaikki kehuvat valmistavansa ihmiskunnalle onnellista\ntulevaisuutta.\"\n\n\"Ihmiskunta ei suinkaan olisi kaivannut sitä onnea... Hyvästi, monsieur\nBriand, minun aatteeni ei pätenyt maailmassa, eikä näy päteneen\nteidänkään aatteenne. Palatkaamme nykyiseen olotilaamme.\"\n\n\n\n\nKaukainen joulu.\n\n\nEurooppa oli silloin tulessa, sen manterella jylisivät tykit. Riehui\nparhaillaan ensimmäinen maailmansota. Elämä oli katkeraa, surullista\nja epävarmaa. Pieni Suomi ei ollut sodan jaloissa, mutta sitä painoi\nraskas sorto, monien vuosien kuluessa yhä yltynyt. Venäjän tsaarivallan\nraskas nyrkki oli antanut monta iskua ja valmistautui aina vain uuteen\nhyökkäykseen maamme lakeja ja niitä puoltavia kansalaisia vastaan.\n\nVenäläinen sortovalta oli sulkenut suomalaisia miehiä vankiloihin ja\nkuljettanut Pohjois-Venäjän tai Siperian kaukaisiin kuvernementteihin.\nSiellä he asuivat, maansa oikeuksia puolustaneet miehet, enimmäkseen\nkurjissa majoissa, ventovieraiden ihmisten keskellä, jotka useimmiten\neivät ymmärtäneet, miksi nuo miehet, oudot kieleltään, mieleltään\nja tavoiltaan, oli lähetetty heidän seuduilleen. Sinne oli ennen\ntullut varkaita ja muita rikollisia, joita varsinkin nyt oli tulvinut\npaljon sotatoimialueilta, mutta nämä olivat rehellisiä, hyvänsävyisiä\nihmisiä, aivan toisenlaisia kuin entiset. Vähitellen heihin totuttiin,\nhuomattiin heidän tulleen erilaisista oloista ja koetettiin olla\nheille ystävällisiä ja ymmärtää heitä. Mutta juopa oli sittenkin liian\nsyvä heidän ja alkuasukasten välillä, uudet tulokkaat jäivät omaan\nyksinäisyyteensä.\n\nPieni siperialainen paikkakunta, jonka nimeä tuskin moni venäläinenkään\noli kuullut mainittavan, vietti hiljaiseloaan monen sadan virstan\npäässä pohjoiseen Siperian rautatiestä. Sille oli jolloinkin annettu\nkaupungin vaativa nimi, koska oli mahdollisesti toivottu siitä\npohjois-siperialaista kauppapaikkaa, jota siitä kuitenkaan ei tullut.\nAinoastaan vielä kauempana asuvat ostjakit ja samojedit meloivat\nsinne joskus jokea pitkin mukanaan petoeläinten taljoja, jotka he\nvaihtoivat ruutiin ja lyijyyn valtion varastosta. Mutta sekin loppui,\nsillä pristavin apulainen, varaston hoitaja, kavalsi sen ja myi\nmuualle. Aikoinaan oli sinne karkotettu Puolan kapinallisia, jotka\nolivat rakentaneet \"kaupungin\" ainoan kivitalon, mutta sekin oli jo\nrauniona ja odotti vierähtämistä korkealta rantaäyräältä keltavetiseen\nOb-jokeen. Keväisin Ob tulvi kymmenienkin virstojen laajuudelle ja\npakotti pienen yhdyskunnan asukkaat käyttämään venettä jokapäiväisissä\nliikunnoissaan, kesällä sitä pitkin rytkytti silloin tällöin siipilaiva\npitäen yhteyttä ulkomaailman kanssa, ja talvella kulki muutama\npitkä hevoskaravaani kuudensadan virstan matkan edestakaisin läänin\npääkaupunkiin hoidellen \"kaupungin\" vaatimatonta kauppavaihtoa. Mutta\nennen jäiden lähtöä oli parin kuukauden kelirikkokausi ja toinen\nsamanlainen syksyllä, kun vesi madaltui siinä määrin, että laivojen\nkulun oli lakattava.\n\nTällä Jumalan unohtamalla paikkakunnalla — kuten asukkaat itsekin sitä\nnimittivät — jolla ei menestynyt mikään kasvullisuus lukuunottamatta\nperunaa, mikä selän lyhyen kesän vuoksi jäi puolikasvuiseksi, asui\nsuomalainen mies, isänmaassaan isännöivän väkivallan sinne lähettämänä.\nHänen majaansa poikkesi harvoin vieras.\n\nJa sitten tuli joulu, toinen suomalaisen miehen pakollisella matkalla.\nEdellisen hän oli viettänyt kuvernementtikaupungin vankilassa. Siihen\nei ollut mahtunut mitään juhlan tuntua. Hän oli tosin pukenut puhdasta\npäälleen ja koettanut oleutua joulun tunnelmaan, mutta tavannut vain\nmuistoja, pitkän sarjan muistoja entisistä onnellisista jouluista.\nYmpärillä oli häärinyt puolenneljättäkymmentä miestä, joista yksikään\nei ollut tietänyt joulusta mitään. Venäläisten joulujuhla oli vasta\nkolmetoista päivää myöhempään, eivätkä ne vallankumoukselliset, joita\nvankikoppi oli täynnään, antaneet sille minkäänlaista merkitystä.\nYksinäinen suomalainen mies oli elänyt muistoissaan ja ennen kaikkea\nhän oli muistanut sen tosiasian, että suomalainen, olkoonpa hän\nmielipiteiltään mikä tahansa, sittenkin kunnioittaa kristikunnan\nsuurinta juhlaa. Joku nuorukainen saattaa vielä uhmailla, että\npäivä kuin päivä, mutta sisimmässään hänkin tuntee joulun arvon ja\nmerkityksen, ja tultuaan vanhemmaksi ja saatuaan lapsia hän niiden\nkanssa, eläytyy joulun varsinaiseen tunnelmaan. Tämän kansan sisimmässä\nasuu syvästi tunteva kristillinen mieli. Tietysti joululla on\nulkonaistakin viehätystä ja sitä seuraa joukko perinnäistapoja, mutta\nsen kristillistäkään merkitystä ei täällä ole kielletty milloinkaan.\n\nYksinäisen suomalaisen miehen siperialaisessa vankilassa viettämää\nmuistojen välittämää joulua oli häirinnyt joidenkin kopin asukkaiden\ntappelun vaiheille kehittynyt kovaääninen mekastus, mutta sitten\nmyöhään yöllä, kun kaikki toiset olivat vaipuneina uneen, hän oli\nmaannut kauan valveilla lattiavuoteellaan ja anonut siunausta ja tukea\nkansalleen, joka nyt eli kohtalon kovia hetkiä. Ja hänen sielussaan oli\nvallinnut vakava rauha.\n\nNyt oli toinen joulu, aattopäivä, ja yksinäinen mies oli viettänyt\nlähes vuoden Siperian korvessa, kaukana kulttuurista ja myöskin\nmeluisasta maailmasta. Kuinka monta kertaa hän olikaan joutunut\najattelemaan, että istuisi mieluummin kotimaan vankilassa täysin\nkiviseinien sisällä kuin täällä rajoitetussa vapaudessa. \"Kaupungista\"\nei saanut poistua, ja minnekäpä siitä olisi mennytkään, kun ympärillä\noli vain kappale tasaista aroa ja sen takana metsää loppumattomiin.\nKoko tämän sallitun elintilan kiertäminen kesti vajaan neljännestunnin,\nja sillä kierroksella tuli vastaan tylsäilmeisiä ihmisiä, osatovereita,\nyksinäisyyden painamia hekin.\n\nEnnen oli jouluaaton aamupäivästä ollut kiirettä. Eipä silti, ettei\nasioitaan olisi ehtinyt toimittaa aikaisemminkin, mutta tuo kiire\nikäänkuin sisältyi jouluaaton luonteeseen. Sen täytyi olla, jotta\nillan herkistyminen olisi ollut sitä täydellisempi. Täällä ei ollut\nmitään tehtävää. Ei edes joulukuusta voinut hankkia, sillä ympäristö\nkasvoi vain mäntyä ja kauempana jonkin verran kituvaa koivua.\nHuoneensa yksinäinen mies sentään jouluaaton aamuna siisti ja asetti\npullonsuihin kaksi kynttilää, jotka hän oli saanut hankituksi ja\njoiden oli korvattava puuttuva joulukuusi. Illansuussa hän järjesteli\njoitakin elintarvikkeita, sillä jouluillallinen oli saatava, vaikkapa\npuutteellisempikin. Muistojen joulu oli tuleva tästäkin, ja kuka\ntiesi, kuinka monta niitä vielä mahtoi olla edessä, sillä sotaa tuntui\nkestävän hirvittävän kauan ja hänen tuomionsa oli sotatilan loppuun\nSuomessa.\n\nAikaisemmin päivällä puhaltanut raju vitilunta juoksettava pohjatuuli\noli tyyntynyt. Nyt pakkanen takoi vasarallaan hatarahkon majan\nnurkkapieliä, mutta sisällä tuntui raukaiseva lämmin, sillä niillä\nmain joka asumuksen kalustoon lukeutuva rautakamiina oli tulikuuma.\nKun pakkanen siellä kohosi ylen korkealle, eivät uunit jaksaneet pitää\nyllä lämmintä huolimattomasti kyhätyissä majoissa, vaan tuli paloi\nkamiinoissa yhtämittaa; öisin joku vaari tai mummo huolteli tulta ja\nnukkui sitten päivänsä uunin päällä. Yksinäisen miehen täytyi lämmittää\nkamiinaansa yölläkin; muuten saattoi aamulla olla nenä tai korvanlehti\nvalkoisena, paleltuneena.\n\nKamiina hehkui nyt punaisena huokuen huoneeseen lämmintä ja heittäen\nsiihen himmeän valon. Juuri kun majan asukas oli aikeissa sytyttää\nvaatimattoman joulupöytänsä kynttilät, astui sisälle outo mies. Taikka\nei hän sentään aivan outo ollut, sillä suomalainen oli tavannut hänet\nohimennen siperialaisen kuvernementtikaupungin vankilassa, jolloin oli\nselitetty, että hän oli varas. Mies oli ruumiiltaan hintelä, hänellä\noli musta, aaltoileva tukka, tumman-kalpeat, jokseenkin säännölliset\nkasvot. Hän olisi voinut olla jopa miellyttävän näköinen, ellei silmien\nvilkuva ja harhaileva katse, joka hetkessä näytti tekevän hänelle\ntunnetuksi koko ympäristön, olisi liittänyt miehen olemukseen jotakin\nepäluottamusta herättävää. Suomalainen oli nähnyt hänet kuljeskelemassa\n\"kaupungin\" kaduilla, hän oli siis, oltuaan aikaisemmin jossakin\nmuualla, saanut siirron sinne.\n\n\"Anteeksi\", mies sanoi lyhyesti tervehdittyään, \"minua vähän hävettää\ntulla teidän luoksenne sellaiselle asialle...\"\n\nJa sitten hän kierrellen ja kaarrellen omituisella kurkkuäänellä\nja venäjää murtaen selitti joutuneensa pulaan, kun valtion maksama\nelatusraha ei riitä, eikä hänellä ole millä maksaa asuntonsa, ja\nruokavaratkin loppuvat. Samalla hän loi ahnaan katseen pöytään, jonka\nolemassaolon hänen vaaniva katseensa nähtävästi oli kohta keksinyt.\nYhteen menoon hän ilmaisi syynkin, miksi hän oli tullut juuri tänne:\nhän ei mielellään pyydä venäläisiltä, kun hän ei itsekään ole\nvenäläinen, vaan latvialainen.\n\nKesken miehen selittelyjen koputettiin oveen. Eteisessä oli vartija,\njolla ohjesäännön mukaan oli oikeus milloin tahansa yöllä tai päivällä\nkäydä karkotettujen luona vakuuttautumassa, että he olivat paikalla.\nVartijoita ei yleensä päästetty sisälle, vaan näyttäydyttiin heille\novella. Tämä oli kuitenkin toista maata kuin tavalliset vartijat. Hän\noli haavoittunut sotilas, joka toipilaana oli lähetetty väliaikaiseksi\nvartijaksi. Hän oli jonkin verran valistunut mies, jonka kanssa voi\njutella asioista. Suomalainen sulki hetkeksi ovensa ja jäi eteiseen\npuhelemaan, pyysi sisällekin, mutta toisella kuului olevan kiire.\n\nKun suomalainen palasi huoneeseensa, oli äsken tullut vieras\nlähtöpuuhissaan. Hänelle oli yhtäkkiä tullut kiire, oli muistanut, että\nhänen on vielä käytävä erään tuttavan karkotetun luona, ja ilta alkoi\nolla jo myöhäinen. Tämä äkillinen kiirehtiminen herätti suomalaisen\nepäluulon. Samassa hän huomasi pöytälaatikkonsa, joka äsken vielä oli\nvarmasti kiinni, nyt olevan vähän raollaan. Hän vetäisi sen auki, sen\nnurkassa olleet pari seteliä olivat kadonneet.\n\n\"Vai sillä tavalla\", hän sanoi jäyhästi lävistäen varkaan katseellaan,\n\"pitääköhän minun huutaa takaisin vartija, joka juuri poistui\".\n\n\"Mistä syystä?\" varas koetti sanoa luonnollisella äänellä ja ikäänkuin\nihmetellen, vaikka hänen syrjään vilkuva katseensa ja levoton olentonsa\nilmaisivat hänet.\n\n\"Itse tiedätte. Pankaa setelit samaan paikkaan, mistä ne otitte, niin\nasia saa jäädä. Minulla on nyt joulu, enkä minä halua kenellekään\nmitään ikävyyttä — en edes varkaalle.\"\n\nVaras epäröi hetken, mutta täytti sitten käskyn. Hän näytti nyt olevan\naivan melto ja tahdoton mies.\n\n\"Onko nyt joulu?\" häh kysyi hetkisen kuluttua hiljaisella äänellä.\n\n\"Minulla on, olen luterilainen.\"\n\nVarkaan kasvoille häilähti ilme kuin olisi hän muistanut jotakin\ntai ainakin koettanut johdattaa mieleensä kaukaista, ammoin ollutta\ntapahtumaa.\n\n\"Minäkin olen luterilainen\", hän sanoi sitten, \"vaikka en ole sitäkään\nmuistanut enää aikoihin\".\n\nSuomalaisen mieli lämpeni. Tuo mies oli rikollinen, hän oli juuri\nvarastanut ja siten osoittanut pahoja taipumuksiaan, mutta hänkin oli\nihminen, maailman murjoma ja kenties pohjaltaan hyvin onneton.\n\n\"Istukaa kanssani aterioimaan, jakakaamme tämä vaatimaton\njouluillallinen.\"\n\nVaras katsoi nyt ensi kerran suoraan toista silmiin. Hän näytti olevan\nymmällä ja sopersi jotakin käsittämätöntä. Suomalainen saattoi hänet\npöydän ääreen ja painoi istumaan.\n\n\"Teillä ei ehkä pitkään aikaan ole ollut joulua.\"\n\nKyynelet tulvivat vieraan silmistä, ja hetken perästä hän nyyhkytti\nääneen. Pitkään aikaan hän ei puhunut mitään, mutta myöhemmin, mielensä\ntasaannuttua, hän kertoi köyhästä kodistaan, josta hän aikaisin oli\njoutunut maailmalle. Ei sielläkään ollut vietetty joulua, mutta äiti\noli joskus hänen pienenä ollessaan puhunut Vapahtajasta ja maailman\nvalkeudesta. Mitään valkeutta hän ei kuitenkaan ollut maailmassa\nhavainnut. Hänelle se oli aina ollut pimeä, ja ynsyrjäinen.\n\nHe istuivat kauan yhdessä, suomalainen mies ja muukalainen varas, sinä\njouluaattona. Suomalainen ymmärsi, että tuo mies ei ollut milloinkaan\nsaavuttanut lapsenuskoa. Kenellä sitä oli hitunenkin jäljellä, hän\nlöysi siitä aina turvan; silloin, kun kova kohtalo yritti masentaa\nihmisen.\n\n\n\n"]