Kansojen historia 4: Vanha aika IV

KANSOJEN HISTORIA 4

Vanha aika IV: Roomalaiset vuodesta 133 e.Kr. vuoteen 180 j.Kr.

Kirj.

CARL GRIMBERG

Tekijän luvalla suomentanut

Weikko Pakarinen

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930.

SISÄLLYS:

Vanhin roomalainen kirjallisuus

   Roomalaisen kirjallisuuden alku.

Vallankumousaika.

   Gracchus veljekset.
   Marius ja Sulla.
   Crassus ja Pompeius.
   Cicero ja Catilinan salaliitto.
   Pompeius ja Cæsar.
   Cæsar Galliassa.
   Toinen kansalaissota.
   Cæsarin yksinvalta.
   Idus Martiæ.
   Toinen triumviraatti.

Vallankumousajan ajattelijat ja runoilijat.

   Lucretius.
   Catullus.
   Triumvirit voittavat Cæsarin viimeiset viholliset.
   Triumviraatin purkautuminen.

Rooman cæsareita ja heidän aikalaisiaan.

   Augustus.
   Latinalaisen runouden kulta-aika.
   Horatius.
   Propertius.
   Tibullus.
   Ovidius.
   Tiberius.
   Caligula.
   Claudius.
   Seneca.
   Nero.
   Romaani ja satiiri hopea-ajalla.
   Ensimmäiset kristityt.
   Flavius-sukuiset keisarit.
   Flavius Vespasianus.
   Titus.
   Domitianus.
   Pompejissa ja Herculaneumissa.

Keisarikunnan suuruusaika.

   Nerva ja Trajanus.
   Hadrianus.
   Antonius Pius ja Marcus Aurelius.
   Lukianos, antiikin viimeinen suuri kirjailija.

VANHIN ROOMALAINEN KIRJALLISUUS

ROOMALAISEN KIRJALLISUUDEN ALKU.

Vuonna 272 roomalaiset valloittivat kukoistavan Tarentumin, »Italian
Ateenan». Runsaan sotasaaliin joukossa oli — roomalaisten itsensä sitä
aavistamattakaan — roomalainen kirjallisuus.

Ainakin taru kertoo, että sotavankien joukossa oli Andrónikos
niminen kreikkalainen poika. Hänet tehtiin orjaksi ja vietiin Roomaan,
missä hänet herransa jonkin ajan kuluttua vapautti ja hän monen
muun sivistyneen kreikkalaisen orjan tavoin joutui koulumestariksi.
Roomalaisen tavan mukaan hän otti nimekseen Livius Andronicus.
Toiminnallaan hän voimakkaasti auttoi hellenismin levenemistä
Rooman nuorison keskuuteen. Hän ryhtyi myöskin uraa uurtavaan
tehtävään, luomaan roomalaisille omaa kirjallisuutta. Aikaisemmin
tämä luonteeltaan käytännöllinen ja proosallinen kansa, kuten Cato
sanoo, »ei tuntenut vähintäkään kunnioitusta runoutta kohtaan». Jos
joku antautui runouden palvelukseen, häntä pidettiin kuin kulkurina.
Sattuvat ovat erään saksalaisen runoilijan sanat: »Roomalaiset eivät
ole runoilleet kitaransointuisia lauluja, vaan aseidenkalskeisia
urotöitä; ja tämän maanpiiriä vavahduttavan runouden rytmi oli
maailmanvalloittaja-legioonain ja -kohorttien jymisevä marssintahti.»

Ennen Livius Andronicuksen aikaa oli olemassa vain n.s. kansanrunoutta,
hyvin vähän ja kovin kankeasäkeistä. Tähän raakaan, kehkeytymättömään
muotoon Tarentumista tullut muukalainen ryhtyi valamaan uudesti
Odysseiaa. Ajan oloon koulumestarimme ahersi yhä edelleen ja
onnellistutti roomalaisia myöskin kreikkalaisten näytelmien
käännöksillä kreikkalaisin runomitoin. Näin roomalaisen kirjallisuuden
perustus oli laskettu.

Mutta koulupoika parat, joiden täytyi päntätä päähänsä Livius
Andronicuksensa! Antiikin makutuomarit vakuuttavat, että paitsi näitä
lapsimarttyyreja ei ollut ketään, joka useamman kuin kerran otti Livius
Andronicuksen runot käteensä.

Jonkin verran itsenäisemmän työn suoritti Liviuksen nuorempi aikalainen
Nævius, campanialainen, joka myöskin oli saanut kreikkalaisen
kasvatuksen. Livius Andronicus oli kääntänyt Odysseian — Nævius tahtoi
luoda Iliaan, mutta roomalaisen Iliaan. Hän kirjoitti homeroslaiseen
tyyliin sankarieepoksen ensimmäisestä puunilaissodasta ja puhtaasti
roomalaisaiheisia näytelmiä. Muodoltaan hänen tuotantonsa on
huomattavasti Livius Andronicuksen tuotantoa parempaa. Säe alkaa
vapautua jäykkyydestään; se sujuu vaivattomammin ja luontevammin.

Næviuksen runoilijaviitan heitti hartioilleen Calabriasta kotoisin
oleva Ennius, joka kirjoitti Rooman historiasta suuren eepoksen
troialaisesta Æneaasta[1] aina runoilijan omaan aikaan asti. Ennen
kaikkia muita Scipio Africanus vanhempi oli hänen sankarinsa. Enniuksen
eepoksesta tuli kuten Schück sanoo, tavallaan roomalainen »Vänrikki
Stoolin tarinat». Hän on myöskin itse runorakennetta kehittänyt hyvän
matkaa eteenpäin — hän nimittäin on luonut latinalaisen heksametrin.
Syystä voidaan siis pitää Enniusta roomalaisen runotaiteen isänä.

Näistä kolmesta hahmosta, jotka kohtaavat meitä roomalaisen
kirjallisuuden muistojen temppeliin johtavassa käytävässä, voi täydellä
syyllä sanoa, että ne ovat tuskin muuta kuin pelkkiä nimiä. Heidän
teoksistaan on olemassa ainoastaan vähäpätöisiä katkelmia. Toisin
on laita huvinäytelmäkirjailijain Plautuksen ja Terentiuksen,
Enniuksen nuorempien aikalaisten. Plautus kuoli vuonna 184 noin 70
vuoden ikäisenä, ja Terentiuksen tempasi kuolema nuorena vuonna 159.
Näiden molempain kirjailijain elämäntyö on uuden attikalaisen komedian
siirtäminen roomalaiseen muotoon. On ymmärrettävää, että tämä ei
merkinnyt suinkaan hienostumista alkuperäisteokseen nähden. Roomalaiset
pitivät näyttelijäin voimakkaan leveistä otteista, joista selvästi
voi tuntea ne tyypit, jotka esiintyivät heidän yksinkertaisissa
kansanilveilyissään, kuten suursyömärin, lörpöttelijän ja hullunkurisen
ukon, jota viekas, kyttyräselkäinen veijari petkuttaa.

Sellaiset olivat yleisön kannalta edellytykset, joiden perustalle
Plautuksen oli rakennettava. Hänen oli näyteltävä ja kirjoitettava
suurille lapsille. Eikä hän itsekään ollut suinkaan kirjallinen
herkkusuu. Hän oli aivan oppimaton ja alhaissyntyinen ja näyttää
aloittaneen näyttelijäuransa kiertelemällä ympäriinsä Campanian
kaupungeissa näyttelijäjoukkueen mukana. Hänen tehtäväkseen tuli
laatia ja muunnella kreikkalaisia komedioita roomalaisen yleisön
yksinkertaisemman, jonkin verran raa'an maun mukaisiksi. Plautus tuli
suosituksi repäisevän komiikkansa vuoksi, ja tämä komiikka onkin hänen
itsenäisin osuutensa niissä näytelmissä, jotka hän mukaillen kirjoitti.
Ne pursuavat elämäniloa. Hänen kielensä on voimakasta ja elävää. Siinä
on mehua ja ydintä, ja vuorosanat putoilevat elävinä ja luontevina.
Nævius ja Ennius olivat luoneet eepillisen runouden ylevän kielen —
Plautus on komedian puhekielen luoja.

Plautuksen seurassa ei ole koskaan ikävä. Hänestä on pääasia
saada yleisö nauramaan. Liian usein kuitenkin hänen meluisa
naurunhohotuksensa kuolettaa hänen näytelmiensä pohjana olleissa
alkuteoksissa ilmenevän hienon attikalaisen huumorin.

Useimmat Plautuksen huvinäytelmät ovat juonikomedioita, sellaisia
kuin Mōstellāria (»Kummitus»), Holbergin »Abracadabran» esikuva.
Siinä kuvataan nuorta miestä, joka isänsä ulkomaanmatkan kestäessä on
juopotellut ja juhlinut juomaveikkojen ja hetairojen seurassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä isäukko palaa takaisin kotiin.

    »Ma kolme vuolla viivyin mailla Egyptin,
    ja kotihini kyllä tervetullut oon»,

hän sanoo itsekseen. Mutta nuoren herran orja-veijari ajattelee toisin.
Hän supisee syrjässä:

    »Mut vielä tervetulleemp' ois se, tottavie,
    mi tiedon tois, sa että kuolla kupsahdit!»

Julkean ja neuvokkaan orjariiviön onnistuukin uskotella vanhukselle,
että talossa kummittelee, ja hän saa hänet näin pois sieltä. Sitten hän
uskottelee ukolle toisen hullunkurisen jutun toisensa jälkeen, kunnes
nuoren mässääjän uskollisimmista tovereista aika on sopiva pyytää talon
isäntää antamaan anteeksi pojan nuorekas hurjastelu. Lopulta ukko
sitten taipuu ja on valmis antamaan anteeksi sanoen:

      »jos hän tuhlaustaan häpee, riittäköön se rangaistus!

  Pojan ystävä:

      Häpee kovin.

  Orja:

      Anteeks kun on saanut hän, kuink käypi minun?

  Ukko:

      Raipat saat ja hirtehen pääset.

  Orja:

      Mut jos häpeän minäkin?

  Ukko:

      Sinut, tottavie, minä kolkkaan kuoliaaksi.

  Pojan ystävä:

                                   Maltahan!
      Anteeksantos täydeks tee, mun vuoksein
                             armo hälle suo!»

Ja koska ukko on sanonut A, niin on hänen tietysti sanottava myöskin B.
Kaikkien selkkausten lopputuloksena on, että nokkela orja saa riemuita,
vaikkakin koko hänen julkeutensa on tullut paljastetuksi.

Plautus on kirjoittanut myöskin luonnekomedioita, sellaisia kuin Miles
Glōriōsus (»Kerskaileva soturi»), Holbergin »Jacob von Tyboen» ja
Shakespearin »Falstaffin» esikuva, sekä Aululāria (»Ruukku»), jonka
Molière on ottanut kuuluisan komediansa »Saiturin» malliksi. Saituri
on kätkenyt kultansa saviruukkuun. Kuvaavin sanoin kirjailija maalaa
hänen tuskansa ja epäluuloisuutensa. Mutta niin hellästi kuin hän
vartioikin rakasta aarrettaan, hän joutuu lopulta kuitenkin petetyksi.
Yhtä oikeudenmukaisesti päättyy »Miles gloriosus». Pöyhistelevän
tarinamestarin, joka kerskuu niittäneensä vihollisia maahan kuin
heinää ja sysäisseensä käsivartensa läpi elefanttien, lopuksi hänen
rakastajattarensa pettää, ja kun uljas soturi antautuu uuteen
rakkausseikkailuun, hän saa lujasti selkäänsä.

Kolmas laji Plautuksen näytelmiä ovat komediat, sellaiset kuin
Menæchmi eli Kaksoiset, jossa pari syrakusalaisia kaksoisveljeksiä
saa aikaan koomillista sekaannusta, kun ovat niin toistensa näköisiä
kuin kaksi marjaa. Toinen heistä on pienenä poikana kadonnut kotoa.
Kummallakaan veljellä ei senvuoksi ole aavistustakaan toisen
olemassaolosta, kun toinen heistä, Menæchmus I, eräänä päivänä tulee
samaan kaupunkiin, missä ryöstetty Menaechmus II asuu naineena ja
hyvissä varoissa olevana miehenä. Menæchmus I hämmästyy hieman,
kun eräs kaunis nainen — veljen rakastajatar — ottaa hänet vastaan
avosylin, mutta hän mukautuu helposti uuteen osaansa. Mielihyvää
hän sitä vastoin ei tunne, kun veljen armas vaimo haukkuu hänet
pahanpäiväisesti, kun hän kohtaa tämän ja hänen isänsä. Se, mitä
oletetulla aviomiehellä on sanottavaa puolustuksekseen, vaikuttaa niin
sekavalta ja ihmeelliseltä, että mies, joka luulee olevansa hänen
appiukkonsa, arvelee olevan syytä kiiruhtaa hakemaan lääkäriä.

Mutta kun ukko palaa lääkäri mukanaan, Menæchmus I on kadonnut ja hänen
sijastaan kohtaavat miehet naineen veljen. Tällä välin on tämäkin
puolestaan saanut kokea pelkkää mieliharmia kaikesta siitä, mitä hänen
kaksoisveljensä on aikaan saanut. Kun nyt lääkäri kaiken lisäksi alkaa
tutkia häntä, hän raivostuu. Nyt on päivänselvää, että hän on tullut
sekopäiseksi. Ei ole muuta neuvoa, kuin sitoa hänet kiinni! Neljä orjaa
kutsutaan paikalle, ja nämä käyvät hänen kimppuunsa; hämminki käy yhä
pahemmaksi, kunnes Menæchmus I tulee näyttämölle — ja seisoo kasvot
vasten kasvoja miehen kanssa, joka on aivan hänen näköisensä.

Nyt kaikki selkkaukset selviävät. Menaechmus II ihastuu niin
jälleennäkemisestä, että myy kaiken, mitä omistaa — irtaimen ja
kiinteän ja vaimonsakin — ja seuraa veljeään Syrakusaan.

Teréntius, liikanimeltään Afrikkalainen, oli pienenä lapsena tullut
Afrikasta Roomaan, missä hän joutui erään senaattorin orjaksi, joka
antoi lahjakkaalle pojalle huolellisen kasvatuksen ja pian vapautti
hänet. Terentiuksen hieno kirjallinen maku raivasi hänelle pääsyn
Rooman sivistyneimpään seurapiiriin, jonka Scipio Africanus nuorempi
keräsi ympärilleen. Terentiuksen hienostunut kieliasu, joka ei tunne
Plautuksen karkeapuheisuutta, todistaa myöskin, että hän kuului
ylhäisempään yhteiskuntaluokkaan. Hän esittääkin yleisölleen paljon
edustavampaa väkeä kuin Plautuksen rivokieliset oliot. Tästä johtuu
myöskin Terentiuksen huolitellen suoritettu luonteenkuvaus, joka
on tulos paljon syvällisemmästä ihmisluonteen tutkimisesta kuin
Plautuksen kirveellä karkeasti veistetyt vapaat tyypit. Plautuksen
näytelmäkappaleissa olivat koomilliset tilanteet ja selkkaukset olleet
pääasiana. Terentiukselle on päinvastoin psykologinen mielenkiinto
tärkeämpi kuin toiminta. Tältä näkökannalta katsoen myöhempi aika
on arvioinut ne taiteellisesti paljon korkeammiksi kuin Plautuksen
näytelmät, huolimatta siitä, että jälkimmäiset ovat verrattomasti
elävämpiä ja mehevämpiä.

Terentiuksen huomattavin näytelmä lienee Adelphoe (»Veljekset»).
Sekin, kuten suurin osa hänen komedioistaan, on Ménandroksen
mukailua. Näytelmä kuvaa kahta veljestä, jotka ovat saaneet erilaisen
kasvatuksen, toisen on kasvattanut ankara ja kärtyinen isä, Demea,
toisen kiltti setä, Micio, joka on ottanut pojan lapsekseen. Hyvästä
kasvatusisästä on selvää, että nuorison täytyy huvitella ja että sen
välistä täytyy hypätä yli aitojen. Hän luonnehtii kasvatusmenetelmäänsä
itse näin:

    »Niin poikaani ma totutin,
    hän ettei kepposiaan multa salannut
    kuin tekee toiset taattons' selän takana.
    Se, joka ensin valheen syötti isälleen,
    myös valmiimpi on häntä pettämään.
    Ma toivon, että poikaan' aina hillitsis
    vain tunto kunnian, ei pelko, rangaistus.
    Mielt' toista veljeni on tästä seikasta.
    Näin alinomaa hokee hän: 'Mut Micio,
    sa aivan pojan pilaathan! Hän hakkailee
    ja juo, saa rahoja hän sulta mihin vain.
    Ja moinen vaatetus! Sä liian heikko oot!'»

Demea saa vettä myllyynsä, kun ilmenee, että Micion kasvattipoika
on suhteissa erääseen hetairaan ja että hän on aiheuttanut suuren
häväistyshälinän. Sellaista ei toki voisi tapahtua sille pojalle, josta
hän itse on huolehtinut. Hän pöyhistyy ylpeydestä ajatellessaan, kuinka
mahdotonta tuollainen olisi:

    »Hän! Sen oisin vainunnut
    kuus kuukautta ennen, pelkän aatoksen.»

Ja hän paisuu itsetyytyväisyydestä, kun liehakoiva orja kertoo hänelle,
millainen hyveen esikuva tämä poika näyttäytyi olevan, kun hän sai
tietää veljensä harha-askeleesta, kuinka liikutetuksi hän tuli ja
kuinka kauniisti hän saarnasi siveellisyyttä hairahtuneelle. Täynnä
siveellistä harmia tämä jalo nuorukainen oli huudahtanut:

      »'Mi mielettömyys? Häpeäks se koko
      sukumme nyt koituu!'»

  Demea:

      Melkein riemust' itken ma.

  Orja:

      'Sa itses tuhoot etkä yksin rahoja.'

  Demea:

      Se kelpo poika! Häpeää ei luota —

  Orja:

      Ah!

  Demea:

      hän täys on elonviisautta.

  Orja:

      Totta maar!
      Sen oppi kotona hän.

  Demea:

      Kaikkein koetan,
      en mitään laiminlyö, vaan häntä opetan
      ma vahingosta toisten viisastumahan
      ja toista tarkkaamalla itse oppimaan:
      'Tee näin!'

  Orja:

      Niin aivan.

  Demea:

      'Varo tätä taas.'

  Orja:

      Niin, niin.

  Demea:

      'Tää kiitosi' tuottaa.'

  Orja:

      Hyvä!

  Demea:

      'Tämä häpeää.'

  Orja:

      Kuink' oivaa!

  Demea:

      Ja niin —

  Orja:

      Nyt en enää kuulla
      ehdi enempää.

Täynnänsä siveellistä närkästystä Demea rientää veljensä luo. Silloin
hän saa tietää, että häväistysjutun hetairan kanssa onkin aiheuttanut —
hänen mallihyveellinen poikansa ja että Micion kasvattipoika on ollut
kyllin jalo ja uhrautuvainen ottaakseen syyn niskoilleen.

Tämän kasvatusperiaatteidensa laiskanläksyn jälkeen Demea muuttaa
kokonaan mielensä.

Viekkaalla orjalla on luonnollisesti tärkeä tehtävä tässäkin
komediassa. Kun hän on aivan liian kauan pitänyt Demeaa narrinaan,
hän joutuu lopuksi pahaan pulaan. Ukko tulee häntä vastaan sähisten
kiukusta. Mutta julkea orjariiviö kysyy viattomin naamoin hyvin
lempeästi:

      »No mitä kuuluu? Allapäinkö?

  Demea:

      Riiviö!

  Orja:

      Nyt viisauksiltasi meitä säästää voit!

  Demea:

      Jos omain oisit —

  Orja:

      Aarre sull' ois verraton
      ja olos oivaks tuntisit.

  Demea:

      — ma varoitukseks
      sun ripustaisin.

  Orja:

      Miksi? Ma niitä teinkään?

  Demea:

      Kun kaikk' on hullusti, kun suuri häväistys
      töin tuskin villaisella saatiin painetuks,
      sa, roisto, pidät hauskaa.

  Orja:

      Tein pahoin poistuissain.»

Kohtaus keskeytyy syyllisen orjan onneksi siten, että hänen herransa
kutsuu häntä. Siten rajuilma menee ohi, ja viimeisessä näytöksessä
orja riemuitsee kuten tavallista, ja hänet vapautetaan palkinnoksi
taitavasta juonittelujen hoitamisesta.

Onnistuneesti punoo juoniaan myöskin kuokkavieras Phormio
samannimisessä komediassa. Phormio kuuluu siihen tyhjäntoimittajani
luokkaan, jotka aina selviytyvät, kiitos hyvän päänsä ja taipumustensa,
»voittamaan» ihmiset puolelleen huvittamalla heitä ja imartelemalla
heidän heikkouksiaan. Perintönsä ja omaisuutensa hän on antanut mennä
kuin tuhkan tuuleen, mutta yhä hän elelee hyvin niiden turvin, joiden
kanssa hän on ymmärtänyt päästä hyviin suhteisiin. Tässä kappaleessa
hän järjestää niin, että talon nuori herra vastoin vanhan, saidan
isänsä tahtoa saa köyhän tytön, jota hän rakastaa.

Vain 26-vuotisena elinkautenaan Terentius ehti kirjoittaa ainakin
kuusi komediaa — niin monta on ainakin säilynyt. Järjestyksessä toinen
roomalaisista huvinäytelmänkirjoittajista jäi myöskin viimeiseksi
Rooman näytelmäkirjailijaksi, jolla on merkitystä. Sivistynyt
yläluokka, joka pian täydellisesti helleeniläistyi, luki ihastuksella
Terentiustaan, mutta kansan suuri joukko virtaili sirkukseen katsomaan
gladiaattoreita, nyrkkeilijöitä, miekkailijoita ja nuorallatanssijoita
tai meni mielenylennyksekseen katsomaan ilveilyjä, sellaisia kuin
»Aasi», »Emäsika», »Sairas sika» ja »Terve sika». Näistä näytelmistä
ovat ainoastaan nimet säilyneet jälkimaailmalle, mutta ne ilmaisevat
kyllä riittävän selvästi kappaleitten henkevyystason. Kirjallisuuteen
näitä draamallisia ilveilyjä ei voitu lukea. Näitä kappaleita
esittivät diletantit melkein niinkuin heille pisti päähän, eivätkä ne
milloinkaan pukeutuneet varsinaiseen kirjalliseen muotoon. Draaman
elinikä oli lyhyt Roomassa. Eikähän se koskaan ollut ollutkaan muuta
kuin kreikkalainen kukka, joka oli istutettu karumpaan maaperään ja
kovempaan henkiseen ilmastoon. Täysin alkuperäistä roomalaista komediaa
ei ole olemassa. Vielä suurempi on ero roomalaisten ja kreikkalaisten
välillä murhenäytelmän alalla. Roomalaisen psyyke oli liian
harvasäikeinen, liian luoksepääsemätön syvemmille ja hienommille sielun
ristiriidoille synnyttääkseen itämispohjan sellaisille draamallisille
neroille kuin Aiskhylos, Sophokles ja Euripides.

Runouden laji, jossa roomalaisilla sitävastoin on täysin
itsenäinen osuutensa, on satiiri. Siihen oli heillä aivan
erikoiset edellytykset. Cicero ei aiheettomasti nimittänyt Roomaa
»parjaushaluiseksi kaupungiksi», ja Horatius puhui kuvaannollisesti
»italialaisesta etikasta» —joka varmasti oli muuta kuin attikalainen
suola. Roomalaisen satiirin varsinainen luoja on latinalainen
Lúcilius. Hän oli, päinvastoin kuin muut Rooman vanhimmat runoilijat,
rikas ja ylhäinen mies. Kuten Terentius kuului hänkin Scipion
seurapiiriin.

Pääasiallisesti Rooman yltyvää tapainturmelusta vastaan Lucilius läksi
sotaretkelle satiirin nuolilla eikä hän empinyt käydä yhteiskunnan
tukipylväittenkään kimppuun. »Hän ruoski koko kaupunkia julkisesti»,
sanoo satiirirunoilija Persius. Satiiri alkaa jossakin määrin merkitä
Roomalle samaa, mitä Aristophaneen komediat kerran merkitsivät
Ateenalle. Luciliuksen vaikutuksesta kirjallisuus alkaa kehittyä
vaikuttavaksi mahdiksi roomalaisessa yhteiskunnassa. Valitettavasti
on säilynyt vain katkelmia hänen runoistaan. Niiden mukana on
jälkimaailmalta hävinnyt sivistyshistoriallinen kultakaivos. Kuinka
paljon elävämpinä Kristuksen edellisen toisen vuosisadan ihmiset
esiintyisivätkään meille, jos meillä olisi jäljellä Luciliuksen
terävästi havaitut huomiot aikalaisistaan! »Kaikista roomalaisista
runoilijoista», sanoo eräs etevä ranskalainen kulttuurihistorioitsija,
»Lucilius on kenties se, jonka menetystä meillä on enimmän syytä
harmitella».

Kirjallisuutta, paitsi Schückin kirjallisuushistorioita:

Bonnierin kuvitettu kirjallisuushistoria, kirjoittajina Claes Lindskog,
Otto Sylwan ja Fredrik Böök, osa I.

Friedrich Leo, Geschichte der römischen Literatur.

Martin Schanz und Carl Hosius, Geschichte der römischen Literatur: 4
osaa (laajat kirjallisuusluettelot).

Th. Birt, Eine römische Literaturgeschichte in fünf Vorträgen.

E. Norden, Römische Literatur (Alfred Gercke und Eduard Norden,
Einleitung in die Altertumswissenschaft, nid. I).

W.Y. Sellar, The roman poets of the republic.

G. Michaut, Histoire de la comédie romaine: 2 nid.

Georgia Williams Leffingwell, Social and private life at Rome in the
time of Plautus and Terence.

T. Plautus, Spöket, Wilh. Lundströmin ruotsinnos.

Terentius, Adelphi, Hilding Anderssonin ruotsinnos.

Terentii lustspel, A.F. Wimmercranzin ruotsinnos.

VALLANKUMOUSAIKA

GRACCHUS VELJEKSET.

»Italian villieläimilläkin on luolansa, joissa ne voivat levähtää,
mutta niillä miehillä, jotka taistelevat ja kuolevat Italian
puolesta, ei ole osuutta muuhun kuin ilmaan ja valoon. Kodittomina
ja konnuttomina he kiertelevät ympäriinsä vaimoineen ja lapsineen.
Sotapäälliköt valehtelevat, kun he kehoittavat sotilaitaan puolustamaan
isien hautoja ja kotiliettä, sillä legioonalaisella ei ole kotiliettä,
ei isän hautaa. He taistelevat ja vuodattavat vertaan toisten
nautinnonhalun ja rikkauden puolesta, ja ne, joita sanotaan maailman
herroiksi, eivät voi sanoa maatilkkuakaan omakseen.»

Näissä sydäntä vihlovissa sanoissa kajahtaa hätähuuto, kaikkien aikojen
irtolaisväestön parahdus. Mies, joka sinkosi nämä sanat täpötäydestä
rinnastaan, oli lämminsydäminen isänmaanystävä, nimeltään Tiberius
Gracchus, yksi niitä yhteiskunnan uudistajia, jotka ovat verellään
vahvistaneet elämäntyönsä. Hän näki surukseen ja mieliharmikseen,
kuinka ytimeltään terve Rooman kansa oli jakautumaisillaan köyhälistöön
ja sen nylkijöihin.

Kuinka oli voitu joutua näin pitkälle?

Pohjimmaisena syynä niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joista kerran
oli aiheutuva Rooman tasavallan perikato, oli sota, ensin Hannibalin
sota ja sitten itäiset valloitussodat.

Muistiaisitta ei kukaan pääse kuoleman kidasta. Hannibalin sota
oli roomalaisille ollut taistelua elämästä ja kuolemasta. Kauhea
oli se suonenisku, jonka Rooman valtioruumis sai kärsiä. Säilyneet
censusluettelot[2] osoittavat, että Rooman asevelvollisten miesten
lukumäärä, sen sijaan, että olisi kasvanut, väheni seitsemäntoista
sotavuoden kuluessa neljännellä osalla. Senaatin 300 jäsenestä oli
Cannæn taistelun jälkeen tuskin puolet elossa. On laskettu, että
300 000 italialaista kaatui Hannihalin sotien aikana. Hirmuinen
ihmisaineksen kulutus jatkui itäisten valloitussotien aikana
puunilaissotien päätyttyä.

Mutta sodan onnettomuutta tuottavat vaikutukset eivät lopu tähän. Siitä
sanomattomasta kurjuudesta, minkä hävitys toisen puunilaissodan aikana
aiheutti, ei ole numeroita todistamassa. Hävitystä, joka oli käynyt
yli Italian, roomalaiset itse vertasivat jättiläissuuren lohikäärmeen
tuhotyöhön, lohikäärmeen, joka oli vyörytellyt itseään läpi maan,
kumonnut puut ja talot ja tuhonnut peltojen sadon.

Olisi tarvittu kärsivällistä viljelystyötä kaiken sen uudelleen
rakentamiseksi, minkä monet sotavuodet olivat hävittäneet. Mutta
sitkeä kestävyys, jota tämä tehtävä vaati, oli sotaelämän aikana
hävinnyt roomalaisilta verestä. Se, että sota oli vaatinut
lukemattomia ihmishenkiä ja tuhonnut kukoistavia koteja, ei ollut
kuitenkaan kaikkein pahinta. Jos vain yhteiskuntaruumis on terve,
parantuvat sellaiset haavat usein nopeammin kuin luullaankaan. Mutta
Rooman yhteiskunta ei ollut enää pitkään aikaan ollut terve — itse
elinhermo oli vioittunut. Sota oli tehnyt suuret joukot nuoria miehiä
kelvottomiksi rauhallisiin ammatteihin. Ken jo nuorukaisiästään asti
vuosi vuoden perästä on tottunut leirielämään pitkine, toimettomine
kausineen, tulee vähitellen järjestelmälliseen työhön kykenemättömäksi.
Joka on tottunut ahmien käyttämään sen, mitä on muilta ryöstänyt,
häntä ei houkuttele hikiotsin pellolla tai työhuoneessa ahertaminen
saadakseen niukan jokapäiväisen leipänsä. — Mutta »väärin saatu
helposti haihtuu». Rutiköyhänä palasi roomalainen sotamies jälleen
kotiin lisäämään varattomien suurta lukumäärää.

Erinomainen roomalainen kansanaines muuttui näin yhä suuremmassa ja
suuremmassa määrin laiskaksi kaupungin roskaväeksi. Rooma veti näet
puoleensa vetelehtijöitä kaikilta ilmansuunnilta kuten valo hyttysiä.
Siellä putosi aina osa muruja rikasten pöydiltä. Kaupungin toimesta
jaettiin Roomassa kansalle viljaa huokeampaan hintaan kuin missään
muualla, ja pitääkseen levotonta rahvasta hyvällä tuulella hallitus
järjesti näytäntöjä ja muita kansanhuveja. Idässä saatu sotasaalis,
ennen kaikkea kuningas Perseuksen täysinäinen aarrekammio aiheutti,
että kaupunki kykeni sellaisiin ylettömiin menoihin.

Vielä arveluttavampaa oli, että joukko yksityishenkilöitä, käyttäen
samoja keinoja kuin valtiokin, kilpaili kansan suosion saavuttamisesta.
Nämä olivat niitä miehiä, jotka pyrkivät korkeihin valtionvirkoihin
saadakseen sitten hyvätuloisen maaherranviran jossakin maakunnassa
ja vihdoin päästäkseen senaattiin. Oli vanha totuttu tapa Roomassa,
että virkaan pyrkivät kävelivät ympäriinsä kansan keskuudessa
päästäkseen kansan suosikeiksi kädenpuristuksilla ja muilla tempuilla,
jotka voivat imarrella yksinkertaista kansalaista. Tällöin heillä
oli tapana pukeutua silmäänpistävän loistavaan valkoiseen togaan,
toga candidaan, kuten sen nimi oli latinaksi. Siitä johtuu nimi
candidatus (meidän »kandidaatti»), jota käytettiin vaaliehdokkaiksi
asettuvista. Oli tapana, että virkamieskandidaattia varmuuden vuoksi
seurasi orja, joka oli hankkinut itselleen laajan henkilötuntemuksen
pieneläjien keskuudessa ja voi niin ollen ajoissa kuiskata herransa
korvaan niiden nimet, jotka tämä kohtasi ja joita kohtaan hän tahtoi
osoittaa olevansa »tuttavallinen».

Äänten värväämistaidosta oli kehittynyt erikoinen tiede, jota voimme
tutkistella Cicerolle hänen nuoremman veljensä lähettämästä, tätä
ainetta yhtä perinpohjaisesti valaisevasta kuin pitkäpiimäisestä
kirjeestä. Ei tahdo tulla loppuakaan opastuksista, kuinka
virkamieskandidaatin tulee työskennellä voittaakseen puolelleen
kannattajia: siroitella ympärilleen rahoja, pitää vieraspitoja
ja talonsa kaikelle maailmalle avoinna, lupailla ummet ja lammet
tietäen, etteivät suuret sanat suuta halkaise — eihän tarvitse sanoa,
kuinka pian aikoo lupauksensa täyttää! — imarrella, teeskennellä
»tuttavallisuutta» ja houkutella lupauksilla, uskotteluilla ja
viittailuilla. Ennen kaikkea on tärkeää, — kirjeenkirjoittaja
selittää — että näyttelee osansa niin, ettei rakastettavuus vaikuta
teennäiseltä, vaan aivan luonnolliselta. Paljon riippuu senvuoksi
siitä, että hallitsee hyvin ilmeensä ja äänensä. Ja tulee olla
kestävä eikä antaa koskaan uupumuksen voittaa. Jos seuraat näitä
neuvoja — veli arvelee —, niin saat pian nähdä, kuinka uskolliset
tervehdykselläkävijät täyttävät talosi ja seuraavat sinua kaduilla ja
torilla ja täten nostavat sinut kovin merkitsevän miehen maineeseen.
Jos sinä sen lisäksi koetat niin paljon kuin mahdollista saada
kilpailijaisi huonot puolet tulemaan tunnetuiksi ja saat aikaan
sen, »että yleisesti puhutaan heidän halpamaisuudestaan, heidän
huikentelevaisuudestaan ja lahjottavuudestaan», niin olet hyvin
hoitanut asiasi.

Kaikki tämä oli tosin sellaisenaan vaaratonta. Mutta kun
kädenpuristuksia seurasivat erilaatuiset lahjukset, silloin oli
jouduttu kaltevalle pinnalle. Lahjukset olivat osaksi salaisia, osaksi
ne suoritettiin, kuten sanottu, viljanjakeluna ja toinen toistaan
upeampina näytelminä ja kansanhuveina. »Panem et circenses (leipää
ja näytelmiä)!» Rooman kaupungin roskaväki vaati. Sellaisesta se myi
mielellään äänensä.

Kandidaatilla, joka oli päässyt kansaa kohtaan anteliaan ja köyhille
avuliaan maineeseen, oli suurimmat edellytykset tulla valituksi. Mutta
kun hän vain oli saanut virkansa, voi tapahtua, että hän ei enää
tervehtinytkään yhtä tuttavallisesti niitä, joita sattui kohtaamaan.
Kävipä niinkin — surullista sanoa —, että hän kokonaan unohti kyseen
tullen muinaiset, rakkaat ystävänsä.»

Onnen suosimat kandidaatit ottivat moninkertaisesti takaisin
vaalikiihoituksen kulut, kun he virka-ajan loputtua saivat tuottoisan
maakunnan hallittavakseen. Maaherrain kiristykset ovat surullisin
kappale Rooman historiaa.

Yhteiskuntaruumista kalvava vamma olisi voitu parantaa, jos
vallassaolijat olisivat ajoissa tahtoneet käyttää oikeaa lääkettä.
Oli olemassa yksi sellainen lääke, joka oli sopusoinnussa Rooman
vanhojen traditioitten kanssa. Valtio oli näet etelä-Italiassa ottanut
haltuunsa suuria maa-alueita, jotka se oli riistänyt Capualta ja
muilta yhteiskunnilta rangaistukseksi siitä, että ne olivat liittyneet
Hannibaliin. Luonnollista olisi ollut paloitella nämä valtiontilukset
pien viljelykselle ja entisen tavan mukaan siirtää niille
uudisasukkaina häviöön joutuneita talonpoikia ja muita toimettomia.
Näin menetellen olisi vielä voitu pelastaa perikadosta Italian
omavarainen maataomistava talonpoikaissääty, Rooman valtiorakenteen
ydin. Mutta tämä pahan parantamistilaisuus jätettiin käyttämättä.
Sen sijaan rikkaat ja ylhäiset roomalaiset olivat rajattoman ahneita
saamaan haltuunsa valtion maita. Heille ei riittänyt, että he sekä
sodan kestäessä että sen jälkeen olivat pitäneet varansa saadakseen
pilahinnoilla ostaa häviöön joutuneiden pienviljelijäin tilukset.

Suurtilanomistajat jättivät suurimman osan tiluksistaan laidunmaiksi
ja hankkivat itselleen halpaa työvoimaa antamalla orjien viljellä
maatansa ja hoitaa karjaansa. Sota aiheutti orjaluokan kauhistuttavan
kasvamisen. Nuo n.s. sotaretket — erikoisesti Espanjaan tehdyt —
olivat useasti itse asiassa vain orjametsästyksiä. Suurten kaupunkien,
kuten Karthagon ja Korinthoksen valtaukset olivat tuoneet joukoittain
orjia markkinoille. Æmilius Paulus myi Makedonian kukistamisen jälkeen
150 000 ja Scipio nuorempi karthagolaiset voitettuaan 55 000 orjaa.
Merirosvous, jota harjoitettiin erikoisesti Aigeian merellä ja Aasian
rannikoilla, lisäsi yhä orjajoukkojen lukumäärää. Delos saarella,
missä suurimmat orjamarkkinat pidettiin, »laskettiin liikkeeseen»
eräinä päivinä jopa 10 000 orjaa. Yhä enemmän ja enemmän orjat tunkivat
vapaat työläiset syrjään. Suurtilojen kasvun ja orjajoukkojen alituisen
lisääntymisen vuoksi pienviljelijä joutui kuin ruuvipuristimen väliin.

Yhteiskunnallinen pulma oli kuitenkin tullut vielä vaikeammaksi
ratkaista senvuoksi, että oli olemassa myöskin puhtaasti taloudellisia
syitä, jotka vaikuttivat samaan suuntaan kuin sodan tuho ja sen
aiheuttama rappeutuminen. Asianlaita oli niin, että Sisilian valtaus
myöskin koitui italialaisen talonpoikaisväestön turmioksi.

Mutta kuinka sellainen oli mahdollista? Siten, että hedelmällisestä
saaresta tuli vaarallinen kilpailija elintarvikemarkkinoilla.
Muistamme, että Rooman hallitus tarkoituksellisesti ajetulla
elintarvikepolitiikallaan teki Sisiliasta Rooman vilja-aitan.
Sellaisena saari pysyi siihen asti, kunnes sen tilalle tuli vieläkin
viljavampi Niilinmaa ja muitakin Afrikan osia. Ei ollut siinä kyllin,
että viljaa näissä maissa tuotettiin paljon halvemmalla kuin Roomassa
— Rooman valtio sai sen tosiallisesti ilmaiseksi veroina varastoihinsa
tuoduksi. Hallitus voi senvuoksi myydä viljaa polkuhintaan tahi
suorastaan — kuten myöhemmin tapahtui — jakaa sitä ilmaiseksi Rooman
köyhille, mutta äänioikeutetuille asukkaille. Huokea sisilialainen
vilja kuljetettiin Roomaan vesiteitse. Se kävi joutuisammin ja maksoi
vähemmän kuin italialaisen viljan kuljetus, joka melkein poikkeuksetta
täytyi kuljettaa maanteitä pitkin, koska Italiassa ei ollut
purjehdittavia jokia eikä kunnollisia satamia.

Tästä johtui, että Italian niemimaalla ei enää kannattanut viljellä
viljaa muuta kuin kotitarpeiksi. Siitä selvenee myöskin, miksi
suurtilan omistajat yleisesti jättivät peltonsa laitumiksi. Jo vanha
Cato Censorius, joka kirjoitti käsikirjan maanviljelyksestä, pitää
viljantuotantoa paljon vähäisempänä kuin viinin- ja öljypuunviljelystä.

Mutta viiniköynnökset ja öljypuut voivat kyllä olla hyödyksi suurten
tilojen omistajille — pienviljelijälle niistä sitävastoin ei ollut
apua, ennen kaikkea siitä syystä, että kestää vuosia, ennenkuin
niistä saa sadon. Erikoisesti tämä pitää paikkansa hitaasti kasvavaan
öljypuuhun nähden, joka kantaa hedelmän vasta 8—10 vuoden jälkeen.[3]
Viiniköynnöksen suhteen on taas huomattava, että kaikki peltomaa
ei suinkaan sovellu viinin viljelykseen ja että tämä kasvi vaatii
vahvan lannoituksen ja melkein päivittäistä hoitoa. Se vaatii siis
suurempaa pääomaa ja työvoimaa, kuin mitä pienviljelijällä yleensä
oli käytettävissään. Lopuksi täytyy ottaa huomioon, että öljypuun ja
viiniköynnöksen sadon jalostaminen on kallista ja vaivalloista ja että
sen oppii oikein vasta pitkäaikaisen kokemuksen perästä, mikä melkein
välttämättömästi edellyttää suorastaan perintätapaa.

Olosuhteet olivat siis kehittyneet sellaisiksi, että maanviljelyksen
harjoittaminen vaati paljon enemmän pääomaa kuin aikaisemmin.
Taloudelliset ja maanviljelysteknilliset olosuhteet olivat sellaiset,
että ne, molemmat huomioon ottaen, olivat edulliset tilanomistajalle
pienviljelijän kustannuksella. Ja olemme nähneet, kuinka
häikäilemättömästi Rooman kapitalistit käyttivät hyväkseen sekä näitä
oloja että muitakin seikkoja, kuinka he anastivat itselleen niin paljon
kuin mahdollista Italian maata välittämättä valmistaa työmahdollisuutta
niille monille tuhansille, joilta sota oli riistänyt omaisuuden.
Eikä sodan rappeuttava vaikutus tuntunut ainoastaan kansan syvissä
kerroksissa, vaan myöskin siinä yhteiskuntaluokassa, jolle on luettava
ikuiseksi kunniaksi, että se aiemmin oli hallinnut koko yhteiskunnan
paras silmämääränään. Huonosti se oli kestänyt sen kokeen, jonka Rooman
maailmanvalta oli asettanut johtajiensa suoritettavaksi.

Mutta nämä kokeet olivatkin tavattomia. Suuret valloitukset oli
suoritettu raivoisalla vauhdilla. Tuskin kahden miespolven aikana
Rooman rajat oli ulotettu yli koko Apenniinien niemimaan, niin että
ne kaikkialta päättyivät Välimeren rannikkoon. Köyhä, yksinkertainen
ja sivistymätön kansakunta sai näin yhdellä kertaa kestettäväkseen
ne kiusaukset, jotka seuraavat äkkiä saavutettua onnea, onnea, joka
tuo tullessaan vallan, kunnian ja rikkauden. Rooman ylimystö ei
kyennyt näitä kiusauksia vastustamaan. Se lankesi kiusaukseen hyötyä
itsekkäissä tarkoituksissa Rooman maailmaa hallitsevasta asemasta
ja siitä kunnioituksesta, joka kaikkialla ympäröi roomalaisnimeä.
Yläluokka antautui yhä enemmän harrastamaan ryöstöpolitiikkaa
anastaakseen itselleen, mitä suinkin oli mahdollista. Sen ahneus ja
ylimielisyys paisui idän menestyksellisen valloituspolitiikan jälkeen
rajattomaksi.

Turmeluksen kukkuroitsi ylimystön muuttuminen yhä enemmän ja
enemmän suljetuksi luokaksi, joka ei päästänyt piiriinsä ketään
alhaissyntyistä, olipa hän kuinka kunnollinen tahansa. Uusi yläluokka
oli syntynyt vanhojen patriisi- ja huomatuimpien plebeijisukujen
yhteensulautumisesta. Sen jäsenet nimittivät itseään optimaateiksi
(»parhaimmat»), joka on latinalainen vastine kreikkalaisperäiselle
aristokraatti nimelle. Optimaatteihin kuulumisen ehdoksi vaadittiin,
että ainakin esi-isät olivat hoitaneet jotakin valtion korkeimmista
viroista; ja pääsy näihin virkoihin muodostui tosiasiallisesti
uuden yläluokan etuoikeudeksi. Siitä seurasi myöskin, että ylhäiset
hallitsivat senaattia, sillä tähän mahtavaan kokoukseen siirtyivät
korkeammat virkamiehet virka-aikansa päätyttyä. Senaatin käsissä oli
valtakunnan sekä uiko-, että sisäpolitiikan johto. Demokraattinen
vastustus, jota oli esiintynyt ennen toista puunilaissotaa ja sen
alussa, oli melkein mykistynyt, kun kansanliikkeen johtajat Flaminius
ja Terentius Varro olivat kärsineet ratkaisevan tappion taistelussa.
Kansanvalta menetti näissä tappioissa luottamuksen itseensä ja
johtajiinsa, ja senaatti hallitsi melkein vastarintaa kohtaamatta.
Sen valta-asema lujittui vieläkin siitä, että tuon kunnianarvoisan
laitoksen onnistui viimein lopettaa sota voitokkaasti.

Senaatti edustikin todella kaikkea, millä Roomassa oli poliittista
kokeneisuutta. »Tämän kokouksen melkein jokainen jäsen», eräs tutkija
sanoo, »oli hoitanut jotakin korkeaa valtionvirkaa, johtanut armeijaa,
hallinnut maakuntaa.» Aina pienuudesta pitäen nämä miehet oli
kasvatettu yhteiskunnallisiin toimiin. »Kuinka olisikaan roomalainen
pikkuporvari tai talonpoika kyennyt kansankokouksessa vastustamaan
sellaista valtiollista asiainymmärtämystä, mitä senaatin kokous
edusti? Niin kauan kuin politiikka oli rajoittunut käsittelemään
pelkästään Italian olosuhteita, olivat ehkä yhteiskunnan pienimmätkin
kyenneet muodostamaan itselleen oman käsityksensä. Mutta nyt oli
kysymys kaukaisista, merentakaisista maista, jotka alhaiso tunsi
tuskin muuten kuin nimeltä. Niiden vaarallisuutta tai hyödyllisyyttä
valtiolle hänen oli mahdotonta arvostella. Eihän tähän aikaan ollut
edes sanomalehtiä, jotka olisivat voineet valaista vieraitten maiden
luontoa, väestöä, puolustusvoimaa j.n.e.» Senpä vuoksi ei ollutkaan
yhtään kummeksuttavaa, että kansankokous tuntien kyvyttömyytensä
hoitamaan yksityiskohtaisesti ulkopolitiikkaa, jätti sen hoitamisen
senaatille — onnettomuus oli siinä, että korkea neuvosto yksin ottaa
haltuunsa Rooman valtakunnan koko ulkoasiain johdon juuri aikana,
jolloin se ei enää kykene hallitsemaan itseään, pitämään kurissa omia
jäseniään. Se valtiokokous, jolla ennen oli ollut koko yhteiskunnan
etu silmämääränään, pirstautuu yksityisetuja ajaviksi yksilöiksi ja
ryhmäkunniksi.

Niin kauan kuin Rooman tasavallan virkamiesten hallintoalueet
rajoittuivat Italiaan, heidän toimintansa oli ollut helposti senaatin
tarkastettavissa. Nyt, kun nämä hallintoalueet olivat siirtyneet
kaukaisiin maihin, he välttyivät tältä valvonnalta ja omaksuivat
tapoja, joista heidän oli sitten vaikea luopua. Kuinka olisikaan
voinut odottaa nöyryyttä ja malttia miehiltä, jotka olivat kukistaneet
suurvaltoja ja hallinneet itsevaltaisesti, jotka olivat nähneet
kaupunkien, kuningaskuntien ja hallitsijasukujen melkein ryömivän
tomussa edessään ja jotka palasivat kotiin Idän kullasta korviansa
myöten rikkaina?

Kuvaavaa sille äänilajille, jota roomalainen senaattori voi mielestään
käyttää, on seuraava tapaus, joka sattui ennen Makedonian Perseuksen
kanssa käytyä sotaa, tarkemmin sanottuna vuonna 168 e.Kr. Saapuipa
sinä vuonna senaatille sanoma, että seleukidi Antiokhos IV suunnitteli
Egyptin valtausta. Sellainen yritys ei käynyt oikein yksiin Rooman
etujen kanssa. Senaatti lähetti erään Popilius nimisen jäsenensä
matkaan aivan yksinkertaisesti lopettamaan sodan ja pitämään
Antiokhosta aisoissa. Popilius kohtasi Aasian valtiaan likellä
Aleksandreina.

Suurkuningas tervehti jo pitkän matkan päästä mahtavan Rooman kansan
edustajaa, mutta Popilius ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ojensi sen
sijaan Rooman senaatin päätöksen Hänen Majesteettinsa tutkittavaksi.
Antiokhos luki kirjelmän ja vastasi: »Minä tuumin asiaa neuvonantajien!
kanssa.» Silloin Popilius vetää kepillään ympyrän Aasian hallitsijan
ympäri ja komentaa: »Tämän kehän sisältä sinun on annettava
vastauksesi.»

Tällainen kohtelu tekee suurkuninkaaseen niin hämmästyttävän
ja valtavan vaikutuksen, että hän ei kykene tekemään lainkaan
vastaväitteitä. Oltuaan hetkisen hiljaa hämillään hän vastaa henki
kurkussa: »Minä noudatan kaikkia roomalaisten vaatimuksia.»

Ja sen jälkeen roomalainen pudistaa ystävällisen alentuvasti
itsevaltiaan kättä.

Antiokhoksen täytyi heti viedä joukkonsa pois Egyptistä. Popilius
järjestää Niilinmaan hallituksen ja kehoittaa kumpaakin kuningasta
elämään sovussa keskenään. Sen jälkeen hän lähtee Kyprokseen, missä
Antiokhoksen laivasto juuri on voittanut Egyptin laivaston. Popilius
jää Kyprokseen, kunnes viimeinen Antiokhoksen soturi on jättänyt
saaren. Kiitos roomalaisen senaattorin Egyptin valtio on pelastettu, ja
kaikki on taas tyyntä ja rauhallista.

Kun roomalainen senaattori saattoi mielestään tällä tavoin puhutella
suurkuningasta, voi helposti kuvitella, kuinka helppoa olisi ollut
sellaisen herran masentaminen kotona Roomassa. Yhteiskunnalla, jossa
toiselta puolen oli tällaisia itsetietoisia ja kunnianhimoisia
mahtimiehiä ja jonka tasavaltainen valtiosääntö toiselta puolen oli jo
laho, ei ollut enää pitkä matka diktatuuriin. Senaatti hallitsi, mutta
itse asiassa voimme yhtyä Mommsenin sanoihin: »Roomaa ei hallittu tähän
aikaan ollenkaan, sikäli kuin hallitsemisella ymmärretään enempää
ja tärkeämpää kuin juoksevien tehtävien hoitamista.» »Hallitsevalla»
ryhmäkunnalla oli tuskin silmämääränään muuta kuin omien valtiollisten
etuoikeuksiensa säilyttäminen ja kartuttaminen. Sellainen yläluokka
työskentelee ajan oloon oman hautansa kaivamiseksi.

Itse asiassa aivan pieni piiri yhteiskuntaa päätti senaatin nimessä
koko kansan onnesta ja onnettomuudesta. On kuvaavaa, että vuosisadan
233—132 kahdestasadasta konsulista neljä viidesosaa polveutui 26:sta
optimaattisuvusta. Ja näistä oli 6:lla perheellä yksinään ollut
hallussaan enemmän kuin kolmasosa kaikista konsulinviroisla.

Syvä ja vaarallinen kuilu oli Rooman yhteiskunnassa muodostunut
köyhien ja rikkaitten välille. Hannibalin ei tosin ollut onnistunut
kukistaa Roomaa, mutta hän oli aiheuttanut sen yhteiskuntaruumiille
parantumattoman haavan. Rooman kansan sisäinen voima ei vastannut
valtakunnan tavatonta laajuutta. Epäyhteiskunnallinen yläluokka oli,
väliasteen melkein tyystin puuttuessa, yhtä arvotonta alaluokkaa
vastassa. Tosin oli olemassa keskiluokka, jonka muodostivat yleensä
varakkaat liikemiehet, mutta nämä ahersivat yksinomaan ansiotyössään
ja taloudellisissa keinotteluissaan huolehtimatta yleisistä
asioista — muuta kuin siinä määrin, mikäli voivat käyttää niitä
hyödykseen. Taloudellisista syistä tämä keskiluokka ylipäänsä oli
yhteisymmärryksessä optimaattien kanssa. Sota oli suonut liikemiehille
loistavia tilaisuuksia hyötyä valtion ja omien kansalaistensa
kustannuksella. Sodastahan on aina se seuraus, että lainkuuliaiset
ja oikeudentuntoiset ihmiset köyhtyvät, mutta keinottelijat ja
häikäilemättömät rikastuvat. Yritteliäät pääomanomistajat ja sellaiset,
joilla ei ole mitään menetettävänä, voivat silloin tehdä hienoja
kauppoja lähimmäistensä kustannuksella. »Missä haaska on, sinne korpit
kokoontuvat.»

Ei mikään Rooman valtakunnan yhteiskuntaluokka tuottanut valtiolle
sellaisenaan uusia arvoja. Sekä ylä- että alaluokka pääasiallisesti
kalvoivat yhteiskuntaa sen voimissapitämisen asemesta. Ei kumpikaan
luokka ollut vankan yhteiskuntamuodostuksen perustana. Ei
aristokraattisella eikä demokraattisella tasavallalla ollut enää
olemassaolon oikeutusta.

Käsi kädessä optimaattien luokkapyyteisen politiikan kanssa eneni
Roomassa nopeasti ylellisyys ja kevytmielisyys, Polybios sanoo. Se
aika oli ohi, jolloin hopeinen suola-astia oli ainoa kalleus ylhäisen
roomalaisen ruokapöydässä. Kreikkalainen ja itämainen ylellisyys alkoi
virrata Roomaan. Nuoriso vajosi siveettömään elämään. »Monet», Polybios
sanoo, »eivät ajatelleetkaan muuta kuin musikaalisia tilaisuuksia,
juominkeja ja muita irstailuja. Lankeemuksen seuraaminen niin nopeasti
johtui pääasiallisesti siitä, että Makedonian kukistumisen jälkeen
Rooman maailmanherruus näytti kiistämättömältä. »Täten katkesi
se kannatin, jonka välttämättömyys ajatella itsepuolustusta aina
antaa kansakunnalle; ja roomalaisten mielestä ei heillä ollut muuta
tekemistä kuin poimia hedelmiä siitä nautinnonpuusta, joka, kiitos Idän
rikkauksille, kasvoi nyt heidän keskellään.

Kas tässä kuvaus, jonka eräs puhuja kansankokouksessa antoi siitä,
kuinka muutamat herrat senaattorit hoitivat valtiota huoltavaa
tehtäväänsä. »Huolellisesti hajuvesillä valeltuina ja ilonaisten
ympäröiminä heillä on toimenansa noppapeli. Myöhään iltapäivällä
he lähettävät orjan kuulustelemaan, mitä on tapahtunut Forumilla,
kutka ovat puhuneet esilläolevien lakiehdotusten puolesta tai niitä
vastaan ja kuinka on äänestetty. Vihdoin he lähtevät kansankokoukseen.
Täynnänsä viiniä he saapuvat sinne ja päät niin raskaina, että
tuskin jaksavat kohottaa silmäluomiaan, he selailevat hajamielisen
näköisinä asiakirjoja, jotka pannaan heidän eteensä ratkaistaviksi, ja
sanovat juomaveikoilleen: »Mitä huolin minä näistä ikävistä asioista!
Lähtekäämme mieluummin juomaan hunajaviinin ja kreikkalaisen viinin
sekoitusta ja syökäämme oikein lihava rastas tai herkullinen kala!»

Mutta optimaattien omasta piiristä nousi jalo nuorukainen, jota suretti
siveellinen rappeutuneisuus ja joka tunsi sääliä kurjia kohtaan. Kun
hän pääsi lailliseen ikään, hän rohkeni huomauttaa säätyveljiään
heidän velvollisuuksistaan yhteiskuntaa kohtaan. Tämän miehen nimi oli
Tiberius Gracchus. Hän kuului itsekin ylimystön kermaan. Isä oli
ollut kaksi kertaa konsulina, ja hänen äitinsä Cornēlia oli Scipio
Africanus vanhemman, ei sen vähäpätöisemmän miehen, tytär. Puolisonsa
kuoleman jälkeen Cornelia eli yksinomaan kasvattaakseen lapsistaan
kunnon miehiä ja kelvollisia kansalaisia. Poikien edistyminen oli
hänen ylpeytensä, ja nämä saivat huomata, kuinka hän vartosi sitä
päivää, jolloin häntä ei enää sanottaisi Scipion tyttäreksi, vaan sen
sijaan Gracchus veljesten äidiksi. Kerran tuli ylhäinen roomatar hänen
luokseen vierailulle ja näytteli hänelle ylpeänä rannerenkaitaan,
sormuksiaan ja muita koristeitaan. Kun hän oli lopettanut korujensa
näyttelemisen, hän pyysi suu supussa: »Nyt kai saan katsella sinun
kalleuksiasi!» Cornelia huusi silloin poikansa huoneeseen, asetti
heidät tädin eteen ja sanoi: »Katso, tässä ovat minun kalleuteni!»

Kun Tiberius oli tullut miehuusikään, hän teki nuorena virkamiehenä
matkan läpi Etrurian. Tällä matkalla hän sai vaikutteita, jotka tulivat
määräämään koko hänen elämänsä juoksun. Kauhistavan selvästi hän näki
omin silmin, kuinka roomalainen talonpoikaissääty oli häviämäisillään.
Missä ennen oli ollut somia talonpoikaistaloja ja kyliä hyvinhoidetut
pellot ympärillään, siellä kävivät nyt suurtilanomistajain karjalaumat
laitumella orjien paimentamina. Ja jos hän näki jossakin maata
viljeltävän, niin eivät sitä tehneet vapaat miehet, vaan kurjat
orjajoukot.

Nuorukaiselle, joka hehkui isänmaanrakkautta, selveni pian, mikä oli
oleva pelastuksen tie tästä yhteiskunnallisesta kurjuudesta. Hän
ei aikonut kumota tasavaltaista valtiomuotoa, vaan vahvistaa sitä
toimeenpanemalla uudistuksia. Hän ei tahtonut myöskään antaa valtaa
köyhälistön käsiin. Hän tahtoi päinvastoin tehdä lopun köyhälistöstä
muuttamalla jokaisen köyhälistöön kuuluvan maataomistavaksi
tilalliseksi. Ja tämän uuden yhteiskuntaluokan avulla hän tahtoi
vahvistaa Rooman yhteiskunnan pohjaa ja perustusta.

Vuonna 133 e.Kr. hän valitutti itsensä kansantribuuniksi toteuttaakseen
ne aatteet, jotka hän oli omaksunut. Oli olemassa vanhastaan laki[4],
joka määräsi, ettei kukaan saanut pitää hallussaan valtion maata
enemmän kuin 250 auranalaa.[5] Mutta tämä määräys oli aikain kuluessa
unohdettu. Tiberius esitti saatettavaksi lain uudelleen voimaan, mutta
500 auranalaa korkeimpana rajana. Kaikki muu maa olisi paloiteltava
15 auranalan suuruisiksi pienviljelyspalstoiksi ja jaettava köyhille
kansalaisille. Ja etteivät suurtilanomistajat uudelleen valtaisi
näitä pikkutiloja, niitä ei saisi myydä, vaan tulisi niiden olla
perinnöllisiä.

Esitys herätti luonnollisesti suuttumuksen myrskyn tilanomistajain
keskuudessa. Mutta tuhatlukuisina köyhät virtasivat kansankokoukseen
kuulemaan suloista sanomaa, joka lupasi heille pelastuksen heidän
ahdinkotilastaan.

Jos kansantribuunit olisivat olleet yksimielisiä, olisi ylimystön
ollut mahdotonta hylätä lakiehdotusta. Mutta kansantribuuni
Octávius oli itse suuri tilanomistaja. Sitäpaitsi hän oli nuori ja
kunnianhimoinen eikä tahtonut joutua varjoon Tiberiuksen rinnalla.
Optimaattien onnistui saada hänet vastustamaan lakiehdotusta. Turhaan
Tiberius kerran toisensa jälkeen koetti taivuttaa häntä ajattelemaan
kansantribuuninvelvollisuuttaan. Octavius petti valitsijainsa asian ja
rupesi luokkavallan kätyriksi.

Mutta Tiberius oli nuori ja täynnä uudistusintoa. Hän ei halunnut,
kuten kansantribuunit vanhaan aikaan, pitkittää taistelua vuosi
vuoden perästä vastahakoista yläluokkaa vastaan. Hän ei muutoin
olisi voinutkaan siten menetellä, koska oli jo laissa kielletty
pitämästä samaa virkaa hallussaan kahta vuotta peräkkäin. Hän ryhtyi
silloin siihen keinoon, että panetti kansankokouksella vastahakoisen
virkatoverinsa pois viralta. Kun äänestys tästä oli vielä parhaillaan
käynnissä, Tiberius teki viimeisen yrityksen saadakseen Octaviuksen
taivutetuksi kansan asian puolelle. Koko kansankokouksen nähden
hän syleili tätä itkien ja rukoilemalla rukoillen häntä yhtymään
virkaveljiinsä.

Octaviuksen kova sydän näytti heltyvän. Mutta silmänluonti ympärillä
seisoviin optimaatteihin vakuutti hänelle, että peräytyminen oli
mahdotonta. Äänestys sai mennä laillista kulkuaan, ja kansanpäätöksen
nojalla Octavius erotettiin, ja eräs kansanpuolueen mies valittiin
hänen tilalleen. Tämän jälkeen peltolaki hyväksyttiin. Asetettiin
kolmimiehinen toimikunta suorittamaan valtionmaan reduktiota[6] ja
sen jakoa vähäväkisille. Toimikuntaan valittiin Tiberius itse, hänen
veljensä, vain kaksikymmenvuotias Gaius Gracchus ja Tiberiuksen appi.

Mutta kansantribuunin viraltapaneminen oli vallan kuulumaton teko.
Tiberius oli tällä teollaan antanut vastustajilleen aseen käteen.
Nämä eivät lyöneet laimin kuvailla kaikin keinoin, kuinka hän oli
lainvastaisella teollaan käynyt käsiksi yhteen valtion hallitusmuodon
peruskivistä. Kunnioitus kansanomaisen viran loukkaamattomuutta kohtaan
oli hyvin syvälle juurtunut. Tiberius tosin väitti, että tribuuni, joka
oli pettänyt kansan asian, oli jo tällä teollaan lakannut olemasta
kansantribuuni. Velvoittavan virkatehtävän aatetta hän täten julisti
jyrkän johdonmukaisesti. Voi myöskin sanoa, että hän näin osoitti,
että elämän oma kauhistuttava todellisuus kuitenkin loppujen lopuksi
on voimakkaampi kuin kaikkein hienoimmin suunnitellut valtiosäännön
pykälät. Mutta vähän oli vielä niitä, jotka uskalsivat seurata
häntä kauemmaksi tällaisessa ajatuksen kulussa. Hänen kolmimiehinen
toimikuntansa joutui myöskin monenlaisten epäilysten kohteeksi. Mitäpä
se voi olla muuta — niin hänen vastustajansa ihmettelivät — kuin
vapaudelle vaarallisen sukuhallituksen alkua! Senaatti pani tielle
esteen toisen perästä ehkäistäkseen toimikunnan työtä.

Pian Gracchusten vastustajat saivat uutta vettä myllyynsä, kun Tiberius
esitti, että kansankokous saisi senaatin sijasta määrätä, miten
Pergamonin kuninkaan Attaloksen perintöä oli käytettävä. Hän tahtoi
nimittäin käyttää kuninkaan aarteita välttämättömien työkalujen ja
tavarain ostamiseen uusille maanomistajille. Tämä soti tavallista
käytäntöä vastaan, jonka mukaan ratkaisuvalta ulkoasioissa kuului
senaatille. Optimaatit näkivät uudessa esityksessä taaskin todistuksen
siitä, että Tiberius pyrki tyranniuteen.

Nämä epäluulot saivat uutta virikettä, kun hän, vastoin vallitsevaa
tapaa, haki kansantribuunin tointa myöskin seuraavaksi vuodeksi. Hän
ymmärsi nimittäin, että hänen työnsä menisi hukkaan, jos hän itse ei
voisi vallallaan antaa pontta sanoilleen.

Mutta sinä päivänä, jolloin kysymys Tiberiuksen uudelleen
valitsemisesta kansantribuuniksi oli ratkaistavana, seisoo senaatti
ja kansankokous toisiaan vastassa kuin kaksi vihollisleiriä, ja
tiedustelijat rientävät edestakaisin niiden välillä.

Kansankokous käy myrskyäväksi. Melu muuttuu käsikähmäksi. Siitä
ilmoitetaan senaatille. Tiberius saa eräältä ystävällään tietää, että
senaatti aikoo ryhtyä väkivaltaisiin toimiin. Hän tahtoo tiedoittaa
puoluelaisilleen, että hänen henkensä on vaarassa, mutta hänen
äänensä hukkuu kansanjoukon hälinään. Vain merkeillä hän voi saada
kansan ymmärtämään, mitä hän tahtoo sanoa: hän osoittaa päätänsä.
Heti hoetaan, että hän on kehoittanut kansaa koristamaan päänsä
kuningaskruunulla.

Senaatissa alkavat nyt kuumaverisimmät vaatia tekoihin ryhtymistä.
Läsnäolevaa konsulia kehoitetaan pelastamaan valtio ja lyömään maahan
tyranni. Mutta konsuli, joka on maanuudistuksen ystävä, kieltäytyy
ryhtymästä väkivallankäyttöön. Silloin eräs kiihtyneimmistä, kova
ja häikäilemätön ylimys, ottaa johdon. »Koska konsuli kavaltaa
valtion», hän huutaa, »niin seuratkoon minua jokainen, joka tahtoo
puolustaa lakien pyhyyttä!» Näin sanottuaan hän syöksyy ulos
useimpien senaattorien ja näiden kannattajien ja orjien seuraamana.
Kunnioittavasti kansanjoukko väistyy valtion isien edestä. Tiberius ja
hänen kannattajansa ajetaan pakosalle, ja Tiberius itse ja 300 hänen
puoluelaistansa lyödään kuoliaaksi. Ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun
tasavaltainen hallitusmuoto oli saatettu voimaan Roomassa, nyt Rooman
katuja punaa kansalaisveri. Kaikki kuolleet heitetään Tiberiin.

Tämä teko oli kuin merkki siitä, että vihollisuus ylimys- ja
kansanpuolueen välillä oli tämän perästä sovittamaton. Häpeällisesti
vallassaolevat olivat palkinneet sen miehen, joka oli julistanut
heille, että velvollisuus valtiota kohtaan oli tärkeämpi kuin
heidän luokkapyyteensä. Mihinkään taipumattomalla vastustuksellaan
optimaatit olivat pakottaneet lämminsydämisen ja samalla kertaa
terävänäköisen miehen uudistusten tieltä vallankumouksellisiin
tekoihin. Sitten he viekkaasti ja julmasti harkiten olivat käyttäneet
näitä tekoja hyväkseen ottaakseen hänet hengiltä. Mutta näin oli
myöskin yhteiskunta joutunut parantumattomaan levottomuuden tilaan,
joka oli aiheuttava uudistuvia vallankumouksen purkauksia.

Neljä vuotta tämän jälkeen sisällistaistelu vaati taas uhrikseen
kuuluisan miehen, Scipio Africanus nuoremman. Hän tuli kotiin
Numantiasta heti Tiberius Gracchuksen tapon jälkeen. Scipio oli
naimisissa vainajan sisaren kanssa ja oli hänen uudistusliikkeensä
maltillinen kannattaja, mutta selitti myöskin, että jos oli totta,
että lankomies oli pyrkinyt itsevaltiuteen, hänen surmaamisensa oli
ollut oikeutettu. Scipion saattoi myöskin arvelevaiselle päälle se
tyytymättömyys, jonka tilusten takaisinotto oli herättänyt Rooman
liittolaisten keskuudessa sentähden, että reduktio kohtasi useimpia
heidän huomattavimmista miehistään. Suuttumus tuli sillä taholla
lopulta niin voimakkaaksi, että sisällissota oli puhkeamaisillaan.
Scipio piti senvuoksi viisaimpana uudistuksen varovaista toimeenpanoa.
Hän antoi paljon suuremman arvon italialaisille kuin Rooman kaupungin
roskajoukolle. Hän oli koetellut heitä lukuisissa taisteluissa
ja tiesi, mihin he kelpasivat. Ja italialaiset pitivät vanhaa
ylipäällikköään luonnollisena suojelijanaan. Scipio otti liittolaisten
asian ajaaksensa ja sai aikaan joukon rajoituksia palautustoimikunnan
valtuuksiin nähden. Mutta näin hän sai aikaan sen, että kansanpuolueen
hehkuva viha kohdistui häneen, ja Gaius Gracchus nimitti häntä
julkisesti tyranniksi. Eräänä aamuna vuonna 129 hänet tavattiin
kuolleena vuoteestaan.

Aikanaan Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen, miehen, jonka
oikeamielisyyden, omanvoitonpyytämättömyyden ja inhimillisyyden maine
on tahraton, oli, kuten yleisesti uskottiin, poliittinen vastustaja
nukkuessa kuristanut. Hän kuoli melkein samanikäisenä kuin kerran
kuuluisa kaimansa.

Tihutyöstä tuli maanperuutustyölle kuolinisku. Väkivalta synnytti,
kuten aina, uhmaa, ja maanjako pysähtyi pian täydellisesti,
lääkitsemättömäksi vammaksi koko yhteiskunnalle.

Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen traagillisen kuoleman jälkeen
hänen nuorempi veljensä Gaius Gracchus tuli kansantribuuniksi. Ei
oltu koskaan nähty Roomassa niin valtavaa kansan tulvimista kaupunkiin
koko Italiasta kuin hänen vaaliinsa. Mutta eipä Roomalla ollut koskaan
ollutkaan hänen vertaistaan kansanjohtajaa. Hänen kaunopuheisuutensa
oli sytyttävämpi kuin kenenkään muun, ja kaikki, mitä hän teki,
hän suoritti intohimoisella, vastustamattomalla voimalla. Veljen
traagillinen kohtalo ei ollut pelästyttänyt häntä käymästä veljensä
jälkiä, mutta se oli opettanut hänelle, että oikeudenmukaista maanjakoa
ei voitu panna toimeen muuten kuin murtamalla senaatin valta. Alusta
asti hän pyrki tietoisesti vallankumoukseen, johon vastustajat olivat
veljen askel askeleelta pakottaneet.

Hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli säännöllisen, mahdollisimman
halpaan hintaan tapahtuvan viljanjakelun aikaansaaminen. Turhaan
kuului varoittavia ääniä tällaista aietta vastaan — sitenhän
totutettaisiin kansalaiset kevytmieliseen elämään. Gracchukselle oli
tärkeätä kiinnittää kansanjoukot itseensä murtumattomin sitein, ja
tähän viljanjakelu oli sopiva keino. Hän ei välittänyt siitä, että se
yhäkin enemmän turmeli kaupungin roskaväestöä. Uudelleen muovailtua
yhteiskuntaansa hän ei aikonut rakentaa tämän rahvaan, vaan koko
Italian terveen, työkykyisen väestön varaan. Tällä hetkellä roskaväki
merkitsi hänelle vain vallan käsiinsä saamista, tuon vallan, jonka
avulla hän kykenisi uudistamaan koko valtion. Tässä tarkoituksessa
hän suosi liikemiehiä, sivuutti keskiluokan ja köyhälistön turvin
senaatin ja ratkaisutti kansankokouksella minkälaatuisia asioita
tahansa. Tosiasiallisesti hän tietysti itse saneli päätökset ja pani
ne toimeen. Hän johti viljanjakeluja, hän pani maanperuutuksen jälleen
käyntiin ja hoiti myöskin sitä, hän perusti siirtoloita sekä Italiaan
että maakuntiin ja rakennutti teitä valmistaakseen köyhille työansiota
sekä vähentääkseen etelä-Italiasta Roomaan tuotavain elintarpeiden
kuljetuskustannuksia. Matkoillaan pitkin ja poikki koko Italian hän
valvoi, että kaikki tehtiin hänen tahtonsa mukaan. Kun vuosi oli
kulunut, hän saavutti sen, mikä oli maksanut veljelle hengen, nimittäin
sen, että hänet valittiin uudelleen kansantribuuniksi. Hän pääsi
Roomassa samanlaiseen valta-asemaan kuin kerran Perikles Ateenassa.
Molemmat tekivät tosiasiallisesti tahtonsa yhteiskunnan korkeimmaksi
laiksi. Molempien vaikutus johtui heidän neronsa voimasta, heidän
kaunopuheisuudestaan ja heidän kyvystään kerätä hallituksen kaikki
nyörit käsiinsä.

Vaikeimpia tehtäviä, mihin Gracchus ryhtyi, oli italialaisten
liittolaisten saaminen myötätuntoisiksi maanperuutusta kohtaan.
Hän aikoi tehdä lopun heidän tyytymättömyydestään antamalla heille
täydelliset Rooman kansalaisoikeudet. Tämä oli hänen politiikkansa
kulmakiviä.

Mutta täten hän tuli koskettaneeksi arkaan kohtaan. Rooman rahvas
ei pitänyt esityksestä. Minkävuoksi jakaa heille elatuksen tuottava
rakas kansalaisoikeus noille italialaisille talonpoikaismoukille.
Kuta suurempia etuja Rooman kansalaisoikeus tuotti yksityisille, sitä
kitsaammiksi tulivat roomalaiset sen muille suomisessa. Aivan samoinhan
oli Ateenankin porvaristo menetellyt.

Gracchuksen vaikutusvalta joukkoihin alkaa vähetä, ylimykset lietsovat
tyytymättömyyttä, ja kun hän kolmannen kerran hakee kansantribuunin
virkaa, hän ei tulekaan valituksi. Nyt häntä ei suojaa enää viran
loukkaamattomuus, ja häikäilemättömät viholliset aikovat ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa käyttää tätä hyväkseen.

Gracchus näkee vaaran uhkaavan itseään ja vetoaa uskollistensa
suojelukseen. »Minne minun onnettoman on mentävä?» kuullaan hänen
huudahtavan. »Capitoliumiin? Se tihkuu veljen verta. Kotiinko?
Nähdäkseni onnettoman ja murtuneen äitini kyyneleet?»

Jännitys laukeaa, kun konsuli Opimius esiintyy niin uhittelevasti
Gracchuksen kannattajia kohtaan, että syntyy meteli. Sen kestäessä
pistetään yksi konsulin liktori kuoliaaksi. Opimius saa silloin
senaatin selittämään isänmaan olevan vaarassa ja antamaan konsuleille
diktaattorin vallan ja oikeudet valtuutuksin: »Videant consules, ne
quid detrimenti capiat respublica (Konsulit huolehtikoot, ettei valtio
kärsi mitään vahinkoa)!»

Gracchuksen kannattajat tarttuvat aseisiin ja kerääntyvät
Aventinukselle, eräälle kaupungin kukkulalle. Opimius valmistautuu
valtaamaan kukkulaa. Mutta sitä ennen hän antaa airueiden luvata
anteeksiannon rangaistuksen sijasta jokaiselle kansanpuolueen
jäsenelle, joka laskee aseensa. Harvat jaksavat vastustaa tällaista
houkutusta. Vain pieni joukko pysyy rakastetun johtajansa ympärillä.
Heidät ajetaan pian pakoon. Itse Gracchuskin pakenee, yhden ainoan
uskollisen orjan häntä seuratessa. Pyhässä lehdossa kaupungin
ulkopuolella hän vaipuu uupuneena maahan. Päästäkseen joutumasta
elävänä vihollistensa käsiin hän käskee orjan surmata itsensä. Mies
tottelee ja tappaa itsensäkin. Ylimystö käyttää hyväkseen voittoa
pannen toimeen Gracchuksen kannattajien verisen vainon. Vähintään 3 000
ihmistä lienee saanut surmansa.

Tämä murhenäytelmä esitettiin vuonna 121 e.Kr.

Mutta kun verenvuodatus oli päättynyt, kolme tuhatta ruumista heitetty
Tiberiin ja kansalaisveren jäljet Rooman kaduilta pois pyyhitty,
Opimius ikuistutti »uljaan voittonsa» muiston lyöttämällä mitalin,
jonka takasivulla oli tunnuksena hänen oma kuvansa esittäen Herkulesta
sotanuijineen ja voitonseppeleineen. Ja Concordialle — sovun
jumalattarelle! — hän vihki erään temppelin.

Mies, joka oli tahtonut täydentää veljensä elämäntyön pelastamalla
köyhät ja raskautetut toivottomasta alennuksen tilasta ja saattamalla
heidät ihmisarvoa vastaaviin olosuhteisiin, se mies antoi elämänsä
köyhien asian puolesta. Epätoivoissaan ja avuttomina nämä ajattelivat,
että heidän lastensa kohtalo oli joutua rikkaitten orjiksi.

Gaius Gracchuksen kuoleman jälkeen kävi pian samoinkuin hänen veljensä
tapon jälkeenkin: maareformin toimeenpano pysähtyi. Mutta viljanjakelut
jatkuivat, ja ne houkuttelivat uusia joukkoja irtolaisväestöä
Roomaan. Rooman yhteiskunta jakaantui auttamattomasti itsekkääksi
ja häikäilemättömäksi yläluokaksi ja toimettomaksi, levottomaksi
rahvaaksi, ryhdittömäksi, arvottomaksi kaupungin roskaväeksi.
Polvi polvelta kävi selvemmäksi, että näin kestämättömän tilanteen
lopputuloksena täytyi olla yksinvalta, jottei yhteiskunta joutuisi
perikatoon. Pian oli poliittiselle näyttämölle ilmestyvä vallan
toisenlaisia kansanjohtajia kuin jalot, epäitsekkäät Gracchukset.

Silloin vasta, kun jo oli myöhäistä, roomalaiset huomasivat, mitä
he olivat Tiberius ja Gaius Gracchuksessa menettäneet. »Silloin»,
Plutarkhos kertoo, »kansa pystytti heille julkisille paikoille
kuvapatsaita, julisti ne paikat, joissa Gracchukset murhattiin,
pyhiksi ja uhrasi siellä esikoiset kaikesta, mitä kukin vuodenaika
tuotti. Monet uhrasivat heille jopa päivittäinkin ja heittäytyivät
maahan heidän kuvapatsaittensa eteen, ikäänkuin olisivat olleet
jumalien pyhätöissä.» Cornelialle pystytettiin muistomerkki seuraavin
kirjoituksin: »Comelia, Africanuksen tytär, Gracchusten äiti.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Appian, De romerske Borgerkriege, oversat af Karl Hude.

Matthias Gelzer, Die Nobilität der römischen Republik. Arthur Stein,
Der römische Ritterstand.

Tähän kappaleeseen:

Fyra levnadsteckningar av Plutarkos, Hugo Bergstedtin ruotsinnos.

Walter Kranz, Die Gracehische Bewegung.

K.W. Nitzsch, Die Gracchen und ihre nächsten Vorgänger.

Eduard Meyer, Kleine Schriften I.

E. Kornemann, Zur Geschichte der Gracchenzeit.

Robert v. Pöhlmann, Zur Geschichte der Gracchen.

Robert v. Pöhlmann, Tiberius Gracchus als Socialreformer (Aus Altertum
und Gegenwart: Neue Folge).

E.v. Stern, Zur Beurteilung der politischen Wirksamkeit des Tiberius
und Gaius Gracchus (Hermes 1921.)

Herman Gummerus, Der römische Gutsbetrieb (Klio 1906.
Kirjallisuusviittein).

Max Weber, Die römische Agrargeschichte.

MARIUS JA SULLA.

Kun viimeinen Gracchus oli surmattu, optimaatit riemuitsivat ja
uskoivat varmasti, että vallankumous oli nujerrettu ainaiseksi. He
eivät aavistaneet, että heidän kokemansa oli vain sen verisen draaman
alkunäytelmää, jossa heidän lapsensa ja lastensa lapset tulivat
näyttelemään osaa tai jonka surkuteltaviksi uhreiksi heidän piti joutua.

Vähän enemmän kuin vuosikymmenen ajan senaatti sai rauhassa
hallita. Kansanjohtajilla ei ollut uskallusta esiintyä, ennenkuin
ulkopoliittiset olosuhteet saivat ylimystön valta-aseman horjumaan.

JUGURTHAN SOTA.

Maanjäristys alkoi Afrikasta. Vallanperimystaistelulta oli puhjennut
Numidiassa Masinissan pojanpojan Jugurthan ja hänen kahden
serkkunsa kesken, jotka heidän isänsä oli määrännyt Jugurthan
kanssahallitsijoiksi. Jugurtha raivautti heidät molemmat pois
tieltänsä. Näiden lähimmät ystävät ja sukulaiset hän vangitutti,
ristiinnaulitutti tai heitätti villien petojen raadeltaviksi. Afrikka
on, kuten muuan kirjailija huomauttaa, sekä rehevän hedelmällisyyden
että vaarallisten petoeläinten ja myrkyllisten käärmeitten maa.

Kun roomalaiset rupesivat järjestelemään Numidian oloja, Jugurtha
ei välittänyt laisinkaan senaatin määräyksistä. Hän saapui tosin
suojelusluvan turvissa Roomaan »antaakseen tarpeelliset selitykset».
Mutta hän teki näin senvuoksi, että hän luotti vaikutusvaltaisille
roomalaisille jakeluttamansa kullan ja hopean vaikutukseen. Ennen
kaikkea hän oli kilisevin todistein saanut mahtavan Opiniuksen,
Gaius Gracchuksen pyövelin, vakuutetuksi viattomuudestaan. Niinpä
afrikkalainen ruhtinas seisoikin aivan huolettomana kansankokouksessa
selostamassa tekojansa. Mutta kun häneltä tiedusteltiin lähemmin eräitä
seikkoja, niin muuan kansantribuuni ilmoitti panevansa vetonsa sitä
vastaan, että kuningas ryhtyisi vastaamaan. Tätä kansantribuunia oli
luonnollisesti sopivalla tavalla käsitelty afrikkalaisella kullalla.
Koko hommasta tuli oikeudellisen tutkinnon parodia. »Rooman kansan
täytyi alistua olemaan afrikkalaisen narrina», sanoo roomalainen
historioitsija Sallustius Jugurthan sotaa käsittelevässä eloisassa
kuvauksessaan.[7]

Sanotaan, että kun Jugurtha oli lähtenyt Roomasta, hän useita kertoja
kääntyi katselemaan taakseen jäävää kaupunkia. Lopuksi hän puhkesi
sanoihin: »Lahjusten kaupunki, kuinka pian olisikaan loppusi käsissä,
jos vain tulisi joku, joka tahtoisi ostaa sinut!»[8]

Numidialainen oli tuntenut itsensä siinä määrin kotiutuneeksi
Tiberin rannan kaupunkiin, että hän sielläkin suoritti yhden
ilkityönsä, murhautti Masinissan kolmannen pojanpojan ja Numidian
kruununtavoittelijan, joka oli paennut Roomaan.

Ei koskaan ennen Rooman yläluokka ollut esiintynyt niin
halveksittavassa valossa kuin nyt, kun oli olemassa todisteita sen
häpeällisestä omanvoitonpyynnistä. Hyvin huono omatunto sillä oli
yhteiskunnallisesta korkeasta asemastaan huolimatta. Senaatin täytyi
tosin lopulta häpeän vuoksi ryhtyä sotilaallisiin voimatoimenpiteisiin
röyhkeätä numidialaista kohtaan, mutta toiselta puolen ei ollut
leikin asia käydä sotaa niin kaukana kotimaasta, kuumassa ja
kuivassa Afrikassa, erittäinkin kun roomalaisilla ei tällä kertaa,
kuten Karthagon sodan aikana, ollut siellä yhtään liittolaista.
Afrikkalaiset keräytyivät näet mieslukuisasti oivan hallitsijansa
ympärille. Komeasta, voimakkaasta hallitsijasta ja suurenmoisesta
leijonanmetsästäjästä oli tullut heidän epäjumalansa. Mitäpä
merkitsivätkään ne monet sukulaismurhat, joihin hän oli vikapää, sitä
vastaan, että aron pojat näkivät hänessä suuren vapaustaistelijansa!

Roomalaiset ylipäälliköt puolestaan pitivät sotaa vain ryöstöretkenä,
jolloin ennen kaikkea piti pitää huolta siitä, että rikastui saaliista.
Senpätähden kävikin kuten kävi. Rooman sotajoukon täytyi lopuksi käydä
ikeen alitse ja lähteä pois Numidiasta.

Tieto häpeällisestä antautumisesta nostatti Roomassa suuttumuksen
myrskyn. Valtakunta, joka oli voittanut Hannibalin ja hävittänyt
Karthagon tuhaksi, oli äkkiä tullut niin heikoksi, että se ei kyennyt
pitämään kurissa edes villiä numidialaispäällikköä. Senaatin puolue
oli kärsinyt häpeällisen tappion. Optimaatteja pidettiin lahjottuina
maankavaltajina. Heidän pahojen tekojensa mitta oli täysi. Nyt
täytyi poliittisten rämemaitten perkaus panna käyntiin. Asetettiin
toimikunta tutkimaan niitä, joita epäiltiin numidialaisen lahjomiksi,
ja Opimius sai lahtea maanpakoon useiden muiden korkeassa asemassa
olevien miesten mukana. Päällikkyys sodassa Jugurthaa vastaan uskottiin
konsuli Metellukselle, joka oli luja ja taipumaton mies sekä kokenut
sotapäällikkö ja jonka lahjomattomuudesta ei voinut olla epäilystäkään.

Mutta ei edes hänenkään onnistunut saada viekasta vastustajaansa
taivutetuksi. Tosin Jugurtha voitettiin, mutta ei koskaan
ratkaisevasti. Pian hän ilmestyi jälleen milloin sinne milloin tänne,
kun roomalaiset häntä vähimmin odottivat. Ja Metellus ei uskaltanut
seurata häntä pitkälle tulikuumaan erämaahan.

Aika kului Metelluksen kykenemättä saattamaan sotaa loppuun. Yhä
enemmän ja enemmän alkoivat sen sijaan kansan toiveet kääntyä erääseen
hänen alapäällikköönsä, Gaius Mariukseen, köyhään talonpojanpoikaan,
joka oli tullut huomatuksi jo Numantian piirityksessä ja ollut
Scipiolle hyvänä tukena palautettaessa sotakuria Rooman armeijaan.
Sotamiehet jumaloivat tätä sotapäällikköä, joka oli lihaa heidän
lihastaan ja verta heidän verestään, joka jakoi kaikki kärsimykset
heidän kanssansa, söi samanlaista leipää kuin he, tyytyi nukkumaan
olkikuvolla ja tarttui vallitustöissä itsekin lapioon. Köyhät ja
vähäiset alkoivat nähdä hänessä uuden Gracchuksen.

Hiljaa, mutta varmasti tämä kunnianhimoinen mies oli työskennellyt
päästäkseen kohoamaan vähäpätöisestä asemastaan ja päässyt siinä 40:n
korvilla kansantribuuniksi. Mutta hänen alhainen syntyperänsä olisi
estänyt hänet pääsemästä valtion korkeimpiin virka-asemiin, jolleivät
Jugurthan sodan häpeäjutut olisi horjuttaneet vastapuolueen arvovaltaa.
Tätä tilaisuutta Marius käytti hyväkseen hakeakseen konsulinvirkaa
vuodeksi 107. Mutta kun hän pyysi Metellukselta virkalomaa
matkustaakseen tässä tarkoituksessa Roomaan, kerrotaan ylpeän ylimyksen
antaneen hänelle pisteliään vastauksen: »Siihen on kyllä aikaa, kunhan
poikani joutuu sinun kilpailijaksesi.» Mariuksen olisi pitänyt toisin
sanoen odottaa, kunnes hän itse olisi tullut seitsenkymmenvuotiaaksi
ukoksi — hän oli nimittäin jo likemmä 50 vuoden vanha.

Ajan pitkään Metellus ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa sotajoukossa
vallitsevaa mielialaa; mutta hän viivytteli niin kauan alipäällikkönsä
pyynnön hyväksymistä, että Marius vasta viime hetkessä ehti Roomaan.
Hän maksoi kuitenkin esimiehensä vanhat kalavelat kuvailemalla
hänet hartaasti kuunteleville kansanjoukoille mieheksi, joka
tarkoituksellisesti pitkitti sotaa saadakseen olla ylipäällikkönä niin
kauan kuin suinkin mahdollista. Sitävastoin Marius lupasi, että jos hän
itse tulisi valituksi, hän toisi Jugurthan joko kuolleena tai elävänä
Roomaan.

Tämä yksinkertainen soturi ei vaikuttanut kuulijoihinsa korkean tyylin
kaunopuheisuudella. »Sanani», hän sanoi, »eivät ole sorvatut taiteen
sääntöjen mukaisesti. Minä en ole käynyt kreikkalaiskoulua. Sen lajin
sivistys ei auta miehuullisiin tekoihin. Mutta minä olen oppinut
lyömään vihollisen maahan ja olemaan pelkäämättä muuta kuin kunniani
tahraantumista. Minä en voi näytellä kuvia enkä viitata esi-isieni
triumfeihin. Minua sanotaan yksinkertaiseksi ja sivistymättömäksi.
Mutta minä voin näyttää rinnassani olevat arvet. Ne ovat minun
sukukuviani, minun aateluuteni.»

Marius tuli valituksi valtavalla äänten enemmistöllä. Eikä siinä
kyllin: kansankokous kumosi myöskin Metelluksen senaatilta
saaman ylipäälliköksi nimityksen ja määräsi sen sijaan Mariuksen
ylipäälliköksi.

Metellus itki raivosta.

Mariuksen kansalle antaman lupauksen pitäminen ei näyttänyt kuitenkaan
olevan helppoa täyttää. Lopuksi hänen kuitenkin onnistui oivan
ratsupäällikkönsä, ylhäisen Lucius Cornelius Sullan kylmäverisellä
viekkaudella voittaa puolelleen Jugurthan appi, Mauretanian[9] kuningas
Bocchus, ja houkutella tämä kavaltamaan vävypoikansa roomalaisille.
Bocchuksella lienee kuitenkin ensin ollut vaikea sieluntaistelu
kamppailtavana, ennenkuin hän pääsi selville siitä, oliko hänen
luovutettava Jugurtha Sullalle vai Sulla Jugurthalle.

Luottaen appensa sanaan Jugurtha saapui aseettomana ja seuranaan vain
muutamia harvoja miehiä neuvotteluun Sullan kanssa. Tuskin hän oli
ehtinyt paikalle, ennenkuin Sullan miehet väijytyksistä hyökkäsivät
kuninkaan seuralaisten päälle, hakkasivat heidät maahan ja panivat
itsensä Jugurthan kahleisiin. Viekkaan afrikkalaisen oli puijannut
vieläkin viekkaampi italialainen, ja sota oli lopussa.

Jugurtha kävi sitä kohtaloa kohti, joka Roomassa odotti voitettuja
vihollisia. Siinä voittokulussa, jota Marius vietti kotiintulonsa
jälkeen, nähtiin hänen kultaisten vaunujensa edellä erämaan kuninkaan
molempien poikiensa seuraamana verkalleen kulkevan kuninkaallisessa
juhlapuvussa ja kultaisilla korvarenkailla koristettuna. Mutta
juhlakulkueen loputtua temmattiin häneltä koristukset ja vaatteet
ja hänet heitettiin alastomana Capitoliumin alla olevaan kylmään
ja kosteaan vankiluolaan. »Viileäänpä kylpyhuoneeseen te vieraanne
pyydättekin astumaan», kerrotaan erämaan pojan sanoneen, kun hänet
vietiin luolaan. Kuusi päivää hän taisteli kuoleman kanssa, kunnes
menehtyi kylmään ja nälkään. Täten päättyy se synkkä lehti Rooman
historiassa, jonka otsakekirjoituksena on: »Jugurthan sota», lehti,
joka ei kerro ainoastakaan urotyöstä, mutta on tahrattu loputtomilla
kertomuksilla vilpistä ja kavalluksesta, lahjuksista ja muista
häpeämättömyyksistä. Tämä draama herättää katselijassa samanlaatuisia
tunteita kuin Karthagon ja Numantian hävityksen murhenäytelmät.

Jugurthaa vastaan käyty sota oli paljastanut Rooman yhteiskunnan
johtavissa piireissä vallitsevan pohjattoman lahjottavaisuuden ja
edesvastuuttomuuden. Pian oli ilmenevä uusia todisteita siitä, kuinka
paljon valtion kunnia ja arvovalta oli kärsinyt ja kuinka hallitsevan
yläluokan siveellinen mädäntyneisyys oli kalvanut jopa valtion
olemassaolon perusedellytyksiä. Oli päivän selvää, että sille, jolla
olisi käytettävänään yhteiskunnan aseellinen mahti, olisi leikin asia
kumota sellainen yhteiskunta. »Lähestyvän romahduksen enteet olivat
lisääntyneet», Mommsen sanoo, »ja poliittisessa näköpiirissä kajasti
miekka kruunun vierellä».

KIMBRIT JA TEUTONIT.

Kun Marius palasi takaisin Italiaan, uhkasi tätä maata hirvittävä
vaara pohjoisesta päin. Koko kansa muisti kauhistuen, mitä oli
kuultu aikaisemmilta ajoilta, jolloin gallialaislaumat olivat
Rooman vitsauksena. Tällä kertaa eivät kumminkaan kelttiläiset,
vaan germaanilaiset kansanheimot ryntäsivät Rooman valtakunnan
rajoja kohti. Ne olivat voimakasta, suurikokoista, vaaleahiuksista
ja sinisilmäistä kansaa. Kun kato kohtasi tai luonnonmullistuksia
sattui, voi tapahtua, että germaanilaiset heimot läksivät vaeltamaan
kohti viljavampia seutuja. Ensimmäinen vaelteleva germaanikansa,
jonka kanssa roomalaiset joutuivat tekemisiin, olivat kimbrit. Ne
tulivat Jyllannista, jonka olivat jättäneet sen takia, että valtava
tuhotulva oli niellyt suuria maa-alueita. Vuonna 113 e.Kr. he
ilmestyivät Itä-Alpeille. He halusivat päästä Rooman valtakuntaan,
jonka mahtavuudesta ja rikkaudesta he olivat äskettäin saaneet
kuulla kerrottavan. Nyt saivat roomalaiset kokea ensimmäisen oireen
germaanilaisista kansainvaelluksista, jotka puoli vuosituhatta
myöhemmin saivat niin valtavat mittasuhteet, että maailmanvalta
luhistui siinä koettelemuksessa.

Kun Roomaan saapui tieto barbaarien lähestymisestä, lähetettiin sieltä
näitä vastaan konsuli, jonka tuli käskeä näitä vetäytymään takaisin.
Kimbrit tottelevat ja pyytävät opastamaan itseään yli alppimaan.
Heille annetaan oppaita; ja luottaen roomalaisten heille osoittamaan
ystävällisyyteen he seurasivat tien näyttäjiä. Mutta eräässä paikassa
he näkivät äkkiä roomalaisten legioonain sulkevan tien. Germaanit
eivät menetä kumminkaan mielenmalttiaan huomatessaan väijytyksen,
vaan järjestäytyvät ripeästi taistelujärjestykseen ja virittävät
sotalaulun. Valtavan suurien kilpien takaa jymisee se kaameana ja
onnettomuutta ennustavana roomalaisten korvissa, ja kaiku toistaa
sen kallionseinämistä. Päästäen hirveän sotahuudon jättiläismäiset
pohjoismaalaiset hyökkäävät sitten legioonia kohti. Hyökkäysisku on
niin raju, että koko roomalainen armeija heitetään nurin niskoin.
Ainoastaan puhkeavan rajusään turvin se pelastuu täydellisestä tuhosta.

Voitostaan huolimatta kimbrit eivät painautuneet Po-laaksoon, vaan
vetääntyivät Sveitsin kautta länteenpäin etelä-Ranskaan, jota siihen
aikaan nimitettiin transalpiiniseksi, s.o. (Länsi)alppien takaiseksi
Galliaksi. Sen kaakkoinen osa oli silloin jo roomalainen provinssi.
Roomalaiset sotajoukot, jotka yrittivät vastustaa kimbrejä, lyötiin
perin pohjin. Viimeinen tappio, vuonna 105 e.Kr., oli kauhea. 120 000
miestä kerrotaan jääneen taistelutantereelle.[10]

Nyt valtasi roomalaiset »kimbriläis-kauhu». Samoihin aikoihin Marius
palasi Jugurthan sodasta. Hädässään roomalaiset pitivät häntä
ainoana, joka kykeni pelastamaan heidät uudesta gallialaismyrskystä.
Vuosi toisensa perästä valittiin hänet vastoin voimassaolevaa lakia
konsuliksi. Pohjoisesta uhkaava rajuilmapilvi viivytteli nimittäin
purkautumistaan. Kimbrit eivät nytkään käyttäneet hyväkseen voittojaan
hyökätäkseen Italiaan, vaan kääntyivät Espanjaa kohti. Sotaiset iberit
tekivät heille kuitenkin voimakasta vastarintaa, ja vuonna 103 kimbrit
palasivat takaisin Galliaan. Sinne tuli myöskin toinen germaanilainen
heimo, teutonit[11], eteläiseltä Itämerenrannikolta, ja kumpikin
kansa ryösti maasta kaiken, mitä vain voi.

Vuonna 102 teutonit olivat valmiit painumaan Galliasta Italiaan.
Marius oli käyttänyt aikaa hyväkseen vahvistaakseen ja uudelleen
järjestääkseen armeijansa, niin että se oli kevytliikkeisempi. Hän
asettui lujasti varustettuun asemaan Rhône'in rannalle, sellaiseen
paikkaan, joka teutonien täytyi sivuuttaa matkallaan Alpeille. Nämä
tulivatkin ja koettivat kolmena päivänä vallata leiriä väkirynnäköllä,
mutta lyötiin takaisin. Silloin he hurjasti kirkuen haastoivat
roomalaisia taisteluun avoimella kentällä. Mutta Marius ei kiirehtinyt.
Hän tahtoi ensin totuttaa soturinsa katselemaan pelättyjä vihollisia ja
kiihdyttää heidän taisteluhaluaan.

Kun siis kenttätaistelusta ei tullut mitään, barbaarit vaelsivat
edelleen. Leirin sivu kulkiessaan sanotaan asekuntoisten miesten
heitelleen roomalaisille sotilaille ivallisia kysymyksiä, olisiko
näillä kenties lähetettävänä heidän matkassaan terveisiä vaimoilleen
Italiaan. Kuusi päivää kesti suunnattomien kansanjoukkojen ja heidän
loputtoman kuormastojononsa ohimarssi.

Mutta niin pian kuin vaeltava kansa oli kulkenut ohi, Mariuskin
läksi perästä. Aquæ Sextiæn (nykyinen Provence'in Aix[12]) luona hän
ryhtyi hyökkäykseen ja tuhosi melkein koko barbaarien sotavoiman. Kun
roomalaiset lopuksi tunkeutuivat vaunulinnoitukseen, joka oli teutonien
leirinä, naiset puolustautuivat kuten naarasleijonat ja, mieluummin
kuin antautuivat, surmasivat ensin pienet lapsensa ja kuristivat sitten
itsensä pitkillä hiuksillaan. Niin paljon oli kaatuneita, että väestö
laajoilla alueilla taistelukentän ympärillä myöhemmin käytti vainajien
sääriluita viiniköynnöstensä tukikeppeinä.

Aavistamattakaan heimolaistensa onnetonta kohtaloa kimbrit olivat
sillävälin valinneet pohjoisemman tien ja kääntyneet jälleen itäisiin
alppimaihin. Luultavasti muonitus vaikeudet saivat germaanilaiset
kansanjoukot jakautumaan. Nykyisistä Itävallan alppimaista kimbrit
kulkivat Pon tasangolle toivoen pian saavansa nähdä teutonienkin
sotajoukkojen sinne ilmestyvän. Heidän sanotaan vahvoilla kilvillään
laskeneen tunturien rinteet pitkin jäätikköjä ja lumikinoksia. Turhaan
Mariuksen konsulitoveri oli koettanut ehkäistä eteenpäin vyöryvää
kansantulvaa. Legioonat valtasi silmitön kauhu, ne läksivät pakoon
eivätkä pysähtyneet, ennenkuin Po oli heidän selkänsä takana.

Mutta Marius saapui voittoisine joukkoineen. Kun kimbrit vaativat häntä
jakamaan maata heille ja heidän veljilleen teutoneille asuinsijoiksi,
hän vastasi heille: »Teutonit ovat jo saaneet meiltä maata, ja he
saavat sen pitää ikuiset ajat.»

Kun kimbreille selvisi tämän pilan sisältämä hirvittävä totuus, he
ryhtyivät taisteluun. Se suoritettiin Vercellæn luona vuonna 101
e.Kr. Urhoollisuudestaan huolimatta barbaarit eivät kyenneet pitämään
puoliaan Mariuksen etevämpää sotataitoa ja hänen soturiensa lujaa
kuria vastaan. Raivoisassa taistelussa kimbrit työnnettiin takaisin
vaunulinnoitukseensa. Täältä heidät heidän omat naisensa lyönnein ja
iskuin ajoivat uudelleen jatkamaan taistelua. Mutta kauhea heinäkuun
helle ja ympärillä tupruava tomu puristi pois voiman Pohjan pojista.
Joukoittain nähtiin näiden voimakasrakenteisten miesten nääntyvän
maahan liikarasituksesta, ja lopulta oli kaikki toivo menetetty. Kun
roomalaiset hyökkäsivät kimbrien leiriin, puolustautuivat naiset
sankarillisesti, mutta lopuksi he surmasivat itsensä ja lapsensa,
jottei heidän tarvitsisi kärsiä vankeuden häpeää.

Mutta tuhannet kimbrit saivat kahleissa itkeä kaukaista kotiseutuaan
ja menetettyä vapauttaan. Rooman orjamarkkinoille tuli ylenmäärin
germaanilaisia sotavankeja. Kimbrien kansanheimo oli tuhottu. »Se
ihmisvyöry», Mommsen sanoo, »joka oli kolmentoista vuoden aikana
saattanut kansat kauhun valtaan Tonavasta Ebroon ja Seinestä Pohon
asti, lepäsi nyt joko nurmen alla tai raatoi orjan ikeen alaisena.»
Vain pohjois-Jyllannissa säilyi vielä meidän ajanlaskumme ensimmäiselle
vuosisadalle pieni kimbriläinen kansanjäännös, jonka nimi vielä elänee
Limfjordenin ja Kattegatin välisen alueen nimessä Himmerland.

Marius oli pelastanut roomalaisen sivistyksen. Häntä kunnioitettiin
suurenmoisella triumfilla. Häntä verrattiin

Camillukseen, joka oli pelastanut roomalaiset gallialaishädästä, ja
häntä ylistettiin Rooman kolmanneksi perustajaksi.

LIITTOLAISET NOUSEVAT ROOMAA VASTAAN. 90—82 e.Kr.

Kun vuosikymmen oli kulunut kimbrien kukistamisesta, uhkasi Roomaa
toinen suuri vaara. Se tuli etelästäpäin, eräiden Rooman italialaisten
liittolaisten taholta. Roomalaisten itsehyväisyys ja ylimielisyys
niitä kohtaan, joilla ei ollut Rooman kansalaisoikeutta, oli kauan
koetellut toisien italialaisten kansojen kärsivällisyyttä. Tämäkö
oli kiitos siitä, että he olivat uskollisesti tukeneet roomalaisia
Hannibalinsodassa? Liittolaisten asemaa voi verrata plebeijien asemaan
ennen luokkarajoitusten tasoittamista. Heillä oli kannettavanaan
valtion rasitukset, mutta heillä ei ollut osuutta valtaan ja kunniaan.
Sellainen olotila oli ajan oloon kestämätön.

Koko Italia koputti Rooman kaupunginporttia ja pyysi päästä sisälle.
Mutta kun liittolaisten kaikki toiveet siitä, että he rauhallista
tietä olisivat saaneet vaikutusvaltaa valtion asioiden hoitoon,
murskaantuivat, alkoivat osattomiksi jääneet valmistella kapinaa ja
neuvotella siitä toistensa kanssa.

Kun Rooman senaatti sai vihiä siitä, se lähetti erityisiä
virkamiehiä eri maan ääriin tutkimaan, mitä oli tekeillä. Eräälle
Servilius nimiselle urkkijat ilmoittivat, että eräs Abruzzon
vuoristokaupunki suunnitteli puolustus- ja hyökkäysliiton tekemistä
naapuriyhteiskuntiensa kanssa. Servilius, joka oli kiivas ja
intohimoinen, kiiruhti heti sinne ja saapui perille, juuri kun kansa
oli kokoontunut suureen juhlaan teatteriin. Siellä hän piti leimuavan
rangaistuspuheen kansalle.

Siitä puheesta tuli kipinä, joka sytytti kaikki vuosisadan kuluessa
kerääntyneet tulenarat aineet. Raivoissaan kansanjoukko hyökkäsi
Serviliuksen kimppuun ja löi kuoliaaksi sekä hänet että hänen
seurueensa ja samoin kaikki muut kaupungissa olevat roomalaiset.

Kuten kulovalkea kapinaliike levisi yli keski- ja etelä-Italian. Kansa
toisensa jälkeen luopui roomalaisista. Liiton ytimenä olivat Abruzzon
voimakkaat vuoristolaiset sekä rikkaat samnilaiset. Niissä seuduin,
joissa kapitalistit olivat syrjäyttäneet entisen talonpoikaisväestön,
pysyttiin kuitenkin kiinni Roomassa. Samoin menettelivät ne kaupungit,
joille roomalaiset olivat antaneet suotuisamman valtiollisen aseman.

Kapinoitsijat eivät tyytyneet kauan vaatimaan tasa-arvoisuutta
roomalaisten kanssa, vaan he päättivät muodostaa itsenäisen Italia
nimisen valtion. Otettiin asemansa puolesta keskeinen kaupunki
pääkaupungiksi ja Rooman esikuvan mukaan valittiin senaatti, kaksi
konsulia ja muut korkeat virkamiehet. Lyötettiin omaa hopearahaa,
jossa kuvaannollisena leimana oli sonni, joka paiskaa Capitoliumin
naarassuden maahan.[13] Ja niin alkoi sota.

Siitä tuli verinen; ja epävarmaa on, kuinka roomalaisten olisi käynyt,
jollei heillä olisi ollut maakuntain sotavoimia käytettävänään. Mutta
joka tapauksessa heillä oli tiukat paikat. Ja kun sekä Etruria että
Umbria, jotka olivat tähän asti olleet heidän puolellaan, uhkasivat
luopua, niin näytti tilanne suorastaan toivottomalta, tavallaan
pahemmaltakin kuin Hannibalin sodan vaikeimpinakaan vuosina. Sillä
olihan silloin kuitenkin koko keski-Italia pysynyt uskollisesti Rooman
puolella. Näin epätoivoisessa tilanteessa suli kopeus kuohuksissaan
olevista pääkaupunkilaisista kuin vaha auringossa, ja heistä oli
viisainta antaa täydet kansalaisoikeudet kaikille liittolaisille, jotka
olivat pysyneet uskollisina. Seuraavana vuonna, 89 e.Kr., myönnettiin
sama etu niille yhteiskunnille, jotka kahden kuukauden kuluessa
laskisivat aseensa.

Täten roomalaiset saivat aikaan hajaannusta liittolaisten rintamassa,
ja heidän onnistui viimeinkin masentaa kapina. Ansio onnistumisesta
oli paljon suuremmassa määrin Sullan kuin Mariuksen. Molemmat olivat
ottaneet osaa liittolaissotaan, mutta Marius alkoi nyt tulla liian
vanhaksi. Sulla oli nouseva aurinko.

Etelä-italialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kuullakaan sovinnosta
Rooman kanssa. He saivat liittolaisen idästä.

MARIUKSESTA JA SULLASTA TULEE KILPAILIJAT.

Marius ja Sulla olivat molemmat eteviä sotapäälliköitä. Molemmat
olivat äärimmäisen kunnianhimoisia. Mutta muutoin he olivat toistensa
vastakohtia: kansanmies, joka vaivalloisesti, askel askelelta oli
ponnistellut huomattuun asemaansa, ja korkeasukuinen, rikaslahjainen
ja hienosti sivistynyt ylimys, jolle antelias luonto oli antanut
onnen lahjaksi. Sulla ei nuoruusvuosinaan ollut koskaan välittänyt
leiviskänsä hoitamisesta. Hän oli yhdessä näyttelijöitten ja
hetairain kanssa pyörinyt huvien pyörteessä ja tullut tunnetuksi
Rooman Alkibiadeena. Mutta kun tuli kysymykseen elämän vakava puoli,
osoittautui, että hän helposti, kuin leikitellen, pystyi melkein
mihin tahansa, yhtähyvin sotilaallisiin kuin siviilitoimiin. Ja
näissä toimissa hän näytti leijonankyntensä — kuten ketunnahkansakin.
Marius sitävastoin oli väkeväkämmeninen erämaan karhu. Hän murisi
tyytymättömästi, kun leijonan tähtisikermä alkoi loistaa kirkkaammin
kuin karhun. Ja hänen kateutensa puhkesi ilmi, kun kahdeksantoista
vuotta nuorempi Sulla nimitettiin sotajoukkojen päälliköksi kuningas
Mithradatesta vastaan vuonna 88 e.Kr.

Mithradates hallitsi Mustanmeren eteläisellä rannikolla olevaa
Pontosta. Hän laajensi valtakuntaansa kaikille suunnille Mustanmeren
ympärillä sekä syvälle Vähään-Aasiaan ja uhkasi Rooman aasialaisia
alueita. Mithradates oli vaarallinen vihollinen. Hänestä kerrotaan,
että hän voimassa ja nopeudessa voitti kaikki, että hänen nuolensa
ja heittokeihäänsä aina osuivat maaliin ja että hänelle oli leikkiä
aron villien hevosten kesyttäminen. Hän hallitsi 22 kansaa, ja hänen
kerrotaan puhuneen niiden kaikkien kieltä. Hän osasi myöskin kreikkaa
ja keräsi seurueeseensa kreikkalaisia filosofeja ja runoilijoita.
Mutta sielultaan ja mieleltään hän kuitenkin oli ja pysyi raakana
ja himokkaana barbaarina. Hän oli sekoitus kulttuuri-ihmisestä ja
barbaarista; hän oli samaa lajia kuin Makedonian Philippos ja tsaari
Pietari I. Hän oli yhtä taitava tikarin ja myrkyn kuin miekankin
käyttäjä. Päästäkseen valtaistuimelle hän otti hengiltä veljensä ja
heitti vallanhimoisen äitinsä vankeuteen. Tämä kuoli vankeudessa, tarun
mukaan poikansa myrkyttämänä. Mithradateen omat pojat nousivat häntä
vastaan, yksi toisensa jälkeen, mutta isä raivautti heidät tieltään.
Myöskin puolisojaan ja tyttäriään hän kylmäveristen laskelmien
perusteella surmautti. Itsensä hänen kerrottiin karaisseen ruumiinsa
kaikkia myrkkyjä vastaan.[14]

Mithradates kävi lopulta niin häikäilemättömäksi roomalaisia kohtaan,
että sotaa ei voitu välttää. Voimakas armeija ja melkoisen suuri
laivasto mukanaan hän läksi sotaan ja karkoitti helposti Aasiassa
olevat heikot roomalaiset joukko-osastot. Aasialaiset, samoinkuin
helleenitkin ottivat hänet kaikkialla vastaan vapauttajana, sillä
roomalaiset olivat herättäneet syvän vihan häikäilemättömillä
kiristyksillään. Hirmuinen oli nyt kosto. Mithradateen käskystä
surmattiin Aasiassa yhtenä ainoana päivänä kaikki roomalaiset
erotuksetta: 80 000 turvatonta miestä, naista ja lasta.

Näin roomalaiset menettivät rikkaan maakunnan, jonka apulähteistä he
olivat tottuneet ammentamaan.[15]

Näiden urotekojen jälkeen barbaarikuninkaan ylpeydellä ei ollut rajoja.
Luottaen Roomassa vallitsevaan sisäiseen epäsopuun hän oli varma
voitostansa. Hän rupesi yhteyteen etelä-Italian kansojen kanssa, hän
lähetti joukkoja Balkanin-niemimaalle ja valtasi siitä suurimman osan.

Näin uhkaava oli tilanne Roomalle, silloinkuin Sulla määrättiin
ylipäälliköksi Mithradatesta vastaan. Hänen vanha, itsepäinen
kilpailijansa Marius ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoja
lyödäkseen hänet laudalta kilpailussa. Osoittaakseen kansalle, että
hän vielä oli voimakas ja kykeni kestämään rasituksia, jäykkäjalkainen
ukko ryhtyi kilpailemaan nuorison kanssa Marskentällä ratsastuksessa,
juoksussa, painissa ja muissa urheilulajeissa. Häntä neuvottiin
ivallisesti parantelemaan kolottavia jäseniään lämpimillä kylvyillä
sen asemesta, että asettuisi armeijan etunenään. Mutta jos olisi
aavistettu, mikä petoeläimen luonne uinui tämän miehen rinnassa, olisi
kyllä varottu ärsyttämästä häntä.

Sillä välin Sulla jätti Rooman ottaakseen vastaan Campaniassa olevien
legioonain päällikkyyden. Mutta tuskin hän oli lähtenyt, kun Marius
sai erään kansantribuunin avulla kansankokouksen erottamaan Sullan
päällikkyydestä ja antamaan viran hänen vanhalle kilpailijalleen.

Mutta jos kansanpuolue oli luullut, että Sulla kiltisti taipuisi tähän
päätökseen, niin se erehtyi hänen suhteensa täydellisesti. Itse hän
suhtautui kansankokouksen päätökseen kylmästi. Hänen ei tarvinnut
kuohahtaa — siitä pitivät hänen sotilaansa huolen. Joka taholta kuului
kehoitushuuto: »Roomaan, Roomaan!»

Sulla lähtee heti matkaan, ja pikamarssissa käy matka kohti
pääkaupunkia. Senaatti lähettää hänelle käskyn toisensa jälkeen
pysähtyä. Mutta ne vaikuttavat häneen yhtä vähän kuin kansankokouksen
päätös. Legiooniensa etunenässä hän tunkeutuu kaupunkiin ja uhaten
pistättää talot tuleen masentaa Mariuksen ja hänen kannattajainsa
vastustuksen. Muutamien tuntien jälkeen Sulla on Rooman herra,
ja illalla sytyttävät hänen sotilaansa vartiotulensa Forumille.
Kansalaissotien ja sotilasdiktatuurin aikakausi on alkanut.

Sulla käyttää hyväkseen voittoaan pannakseen toimeen eräitä
ylimysmielisiä muutoksia valtiosääntöön ja pakottaa senaatin
julistamaan Mariuksen sekä hänen huomatuimmat kannattajansa
henkipatoiksi. Mutta »Rooman kolmas perustaja» oli pelastautunut
pakenemalla.

Kun Sulla arvelee turvanneensa näin valta-asemansa, hän purjehtii
joukkoineen Kreikkaan. Mutta tuskin hän on poistunut näyttämöltä, kun
jo toinen pääosan esittäjä ilmestyy sinne jälleen.

Marius on Roomasta paettuaan kokenut melkein uskomattomia seikkailuja.
Ensiksi pelastautuu hän Rooman satamakaupunkiin Ostiaan ja nousee
täällä laivaan purjehtiakseen Afrikkaan. Mutta vastatuuli pakottaa
merimiehet pian pyrkimään satamaan takaisin. Välttääkseen joutumasta
Sullan kätyrien käsiin, jotka nuuskivat ympäriinsä kaikkialla,
pakolaisen täytyy kätkeytyä rannikon rämemaihin; mutta hänen
vainoojansa löytävät hänet aina vyötäisiä myöten liejuun vajonneena
ja pää ruokotukkoon kätkettynä. Hänet viedään vankeuteen lähimpään
kaupunkiin. Pyöveli, kimbriläinen orja, astuu paljastettu miekka
kädessä vankilaan surmatakseen heimolaistensa muinoisen voittajan.
Mutta vankiluolan pimeydessä näyttää kimbristä siltä, kuin vangin
silmät syöksisivät tulta, ja hän kauhistuu Mariuksen jyrisevää
huudahdusta: »Orja, uskallatko sinä surmata Gaius Mariuksen!» Vavisten
mies heittää miekkansa ja pakenee huutaen: »Minä en voi surmata Gaius
Mariusta.» Tämä tapaus antaa kaupungin viranomaisille tervetulleen
aiheen selittää, että jumalat ovat antaneet merkin, että tulee armahtaa
suurta miestä, ja niin lasketaan Marius vapaaksi. Monien harhailujen
jälkeen pääsee hän sitten Afrikkaan ja löytää turvapaikan Karthagon
raunioiden keskellä.

Mutta täälläkään hän ei saa olla rauhassa. Afrikan provinssin
roomalainen maaherra lähettää hänelle käskyn heti suoriutua pois,
jos elämä on hänelle rakas. Hetken kestävän painostavan hiljaisuuden
jälkeen maanpakolainen antaa syvään huokaisten seuraavan sydämeen
käyvän vastauksen sanantuojalle: »Sano herrallesi, että sinä olet
nähnyt henkipaton Mariuksen Karthagon raunioilla!» Tämän jälkeen
pakolainen purjehtii jälleen pois ja löytää vihdoinkin turvapaikan
pienellä saarella Numidian rannikon edustalla.

Mutta niin pian kuin Sulla on jättänyt Rooman, Mariuksen ystävät
kutsuvat hänet jälleen kotiin. Hän nousee maihin Etrurian rannikolle.
Nyt hän on kauhea katsella. Hänen silmänsä hehkuvat kostonhimosta, hän
on antanut tukkansa ja partansa kasvaa villinä ja takkuisena, ja hänen
pukunaan on kauheat ryysyt. Saattueenaan karanneita orjia ja erotettuja
sotilaita, jotka ovat keräytyneet hänen ympärilleen, vaeltaa vanha
soturi läpi maan; ja kuta lähemmäksi Roomaa hän tulee, sitä suuremmaksi
kasvaa hänen seurueensa suurtiloilta karanneiden orjien liittyessä
siihen. Pian on hänellä koottuna useampia tuhansia miehiä. Lyhyen
piirityksen perästä kaupungin täytyi antautua hänelle.

Nyt ei ole hyvä joutua tekemisiin vanhan Mariuksen kanssa. Hänen
marssinsa Roomaan merkitsee verta ja murhaa. Kaikki se viha, kaikki
se kostonhimo, jota hän on hautonut maanpaon aikana, purkautuu nyt
kauhealla tavalla. Karanneista orjista muodostetun henkivartiostonsa
etunenässä hän kuljeskelee ympäri kaupunkia ristiin rastiin ja
hakkauttaa maahan jokaisen, joka on joutunut hänen suuttumuksensa
esineeksi. Ei tarvittu muuta, kuin että vanha Marius ei vastannut
vastaantulijan tervehdykseen: heti hänen murhaseurueensa käsitti sen
kuolemantuomioksi ja pani sen samassa täytäntöön.

Toisilla tahoilla kuljeksi hänen roskalaumansa omin päin murhaten,
raiskaten ja ryöstäen. Koko Rooma vapisi kauhusta, ja kaikki
uskollisuuden siteet katkesivat. Ystävät ja sukulaiset pettivät
toisensa, ja orjat kavalsivat herransa.[16] Kadut ja talot olivat
täynnä murhattuja optimaatteja. Verilöyly jatkui yli koko Italian.

Maltillisemmat Mariuksen puoluelaisten joukossa olivat epätoivoissaan
tästä mielettömästä murhaamisesta ja arvasivat, että sen kerran
täytyisi kostautua koko kansanpuolueelle. Mutta kukaan ei kyennyt
hillitsemään raivostunutta ukkoa. Kaikkivoittava kostonhimo ajoi
häntä eteenpäin verentahraamalla tiellä. Nyt saisivat röyhkeät
optimaatit palkkansa kaikista niistä kerroista, jolloin he olivat
nautinnokseen antaneet jonkinverran talonpoikaismaisen konsulin
tuntea yhteiskunnallisen alemmuutensa. Hän nautti nyt — käyttääksemme
Mommsenin sanoja — siitä, »että sai jokaisen neulanpiston palkita
tikariniskulla». Kerran niin kelvollinen, rehellinen ja ytimeltään
terve talonpojanpoika ei ollut enää oma itsensä. Kunnianhimon ja
vallanhalun pahojen henkien riivaamana hän raivosi villissä huumassaan
rikollisjoukkueensa etunenässä.

Kun vanha Marius oli viimeinkin tyydyttänyt kostonjanonsa, hän
huudatti itsensä konsuliksi. Taikauskoisena hän oli jo kauan toivonut
ja odottanut tätä konsulinvirkaa, sillä ennustajatar oli kerran
sanonut, että hän seitsemän kertaa tulisi hoitamaan valtion korkeinta
virkaa. Nyt kävi ennustus toteen. Mutta ei Marius eikä kukaan muukaan
hänen puoluelaisistaan kyennyt saamaan aikaan uudistuksia sairaaseen
yhteiskuntaan. He olivat kyvyttömiä suunnitelmanmukaiseen toimintaan.
»Huomatuimmat senaattorit lyötiin kuoliaiksi kuin raivot koirat»,
Mommsen sanoo, »mutta ei tehty pienintäkään yritystä senaatin
uudelleenjärjestämiseksi». Marius oli oivallinen sotapäällikkö ja
armeijanjärjestelijä, mutta häneltä puuttui valtiomieslahjakkuutta.
Hän oli ja pysyi sielultaan ja mieleltään yksinkertaisena roomalaisena
talonpoikana.

Oikeaa iloa toivomansa päämäärän saavuttamisesta Marius ei kuitenkaan
tuntenut. Häntä vaivasi, niin kerrotaan, alituinen tuskallinen pelko,
että Sulla palaisi takaisin. »Vaikka leijona on poissa, on kuitenkin
kolkkoa sen luolassa», hänen kerrotaan sanoneen. Levottomuuttaan
tukahduttaakseen hän heittäytyi hurjiin irstailuihin, jotka mursivat
hänen jättiläisvoimansa. Kun sairaus kohtasi, se teki pian lopun
hänestä. Yleisesti kammottuna ja kirottuna kuoli vuonna 86 e.Kr.
70 vuoden ikäisenä se mies, jota kerran koko kansa oli tervehtinyt
pelastajanaan. Kun sanoma hänen kuolemastaan saapui, koko Italia päästi
helpotuksen — huokauksen.

Jos Marius olisi kuollut suurien kimbriläis- ja teutonilaisvoittojensa
jälkeen, jälkimaailma olisi muistanut häntä vain Rooman pelastajana
ja kolmantena perustajana. Nyt hänen hillitsemätön kunnianhimonsa ja
kostonhalunsa oli saattanut hänet ryhtymään niin petomaisiin tekoihin,
että hänen maanmiestensä täytyi toivoa, ettei sellainen mies olisi
koskaan syntynyt maailmaan.

Eräs Mariuksen omaisista, mies, joka ei ollut hyväksynyt hirmuvaltaa,
teki Mariuksen kuoleman jälkeen siitä lopun. Hän kokosi tuhansia noita
hurjia roistoja, jotka terrorisoivat yhteiskuntaa, maksaakseen muka
palkan heille, saarsi heidät ja hakkautti maahan viimeiseen mieheen
asti.

Mutta muutoin pysyivät Mariuksen puoluelaiset edelleen vallassa.

ENSIMMÄINEN MITHRADATEEN SOTA 88—84 e.Kr.

Sillä aikaa kuin vallankumous raivosi Rooman valtakunnan sydämessä,
Sulla johti Kreikassa voittoisasti legiooniaan Mustanmeren kuninkaan
sotavoimia vastaan. Mariuksen puolue sai kansankokouksen panemaan
Sullan viralta, riistämään häneltä kaikki hänen arvonsa ja julistamaan
hänet lainsuojattomaksi, mutta hän piti sellaisia »kansanpäätöksiä»
nollan arvoisina. Hänen talonsa hajotettiin maan tasalle ja hänen
maatilansa hävitettiin — hän jatkoi ylipäällikkönä olemistaan, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Kukapa olisi uskonut tämän hienostuneen
elostelijan olevan niin häikäilemättömän tarmokkaan. Kaiken, mikä
hänen tiellensä sattui, hän musersi. Häikäilemättömästi hän antoi
sodan raskaan jyrän vyöryä yli kulttuurin pyhän maan. Kun hän Ateenan
edustalla tarvitsi puuainetta piirityskoneitansa varten, hän hakkautti
Akademeian ja Lykeionin lehtojen plataanit, joiden varjossa Platon
ja Aristoteles olivat ajatelleet syviä ajatuksiaan olemassaolon
arvoituksesta. Epäröimättä hän ryösti Olympian ja Epidauroksen pyhätöt
Delphoissa. Kun Ateena kukistui, hän säälimättömästi antoi kaupungin
sotilaittensa ryöstettäväksi.

Niin barbaarimaisesti hienosti sivistynyt roomalainen voi käyttäytyä.

Etevämmän sotataitonsa avulla Sulla voitti sitten Mithradateen
sotavoimat ja valloitti takaisin koko Kreikan. Kun hän uhkasi tämän
jälkeen kurittaa kuningasta itseään Aasiassa, niin itsevaltias pehmeni.
Hän tiesi nimittäin aivan liiankin hyvin, ettei hän enää voinut ottaa
lukuun avunsaantia valloitetuista maista. Ensi-ihastus oli niissä
muuttunut vastakkaiseksi tunteeksi, kun näyttäytyi, että Mithradateen
mielivalta oli seitsemän kertaa pahempaa kuin roomalaisten sorto.
Kiristykset, maastakarkoitukset ja verilöylyt — ne olivat tyrannin
hallitustapoja. Suuri osa Vähää-Aasiaa oli jo noussut kapinaan häntä
vastaan, kun hän alkoi neuvotella rauhasta. Tosin hän oli niin
raskaasti rikkonut Rooman kansalaisia vastaan, ettei hänen kanssaan
olisi koskaan pitänyt tehdä rauhaa. Mutta katsoen siihen, että Rooman
valtiota rasittivat ankarat sisäiset sairaudet, jotka vaativat Sullan
pikaista palaamista Roomaan, roomalaisesta sotapäälliköstä oli
viisainta tarjota siedettävät rauhanehdot maanmiestensä pyövelille.
Mithradates taipui ja sitoutui luopumaan niistä maista, jotka hän oli
valloittanut ennen sodan puhkeamista, luovuttamaan suurimman osan
laivastoaan ja maksamaan sotakulungit.

Mutta Sullan sotilasten kesken alkoi kuulua uhkaavaa mutinaa siitä,
että barbaariruhtinas, joka oli murhannut niin monta tuhatta heidän
maanmiestään ja aiheuttanut sanomatonta kurjuutta yli koko Aasian,
sai pitää suurimman osan niistä aarteista, jotka oli anastanut.
Pohjimmaltaan kiukutti heitä varmasti enimmän se, etteivät he itse
voineet saada runsasta sotasaalista.

Ennenkuin Sulla voi jättää Aasian, hänen täytyi kuitenkin lujittaa
Rooman mahtiasema siellä. Hän viipyi niin kauan kuin oli välttämätöntä,
että hän ennätti periä sotakorvaussumman ja tuhota ne Mithradateen
kannattajat, jotka olivat syyllisiä roomalaismurhiin Aasiassa.
Senjälkeen hän astui laivoihin mukanaan suurin osa joukoistaan ja
nousi maihin Brundisiumissa Italian itärannikolla vuonna 83 e.Kr.
Kaksi legioonaa hän jätti jäljelle Aasiaan erään kelpo alapäällikkönsä
komentoon.

SULLAN HIRMUVALTA JA DIKTATUURI.

Roomassa oli Mariuksen poika, nuorempi Marius, perinyt isänsä vallan.
Hän oli vain muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, mutta rohkeudessa
ja kestävyydessä hän oli ilmetty isänsä. Hänellä ei ollut kuitenkaan
vanhan Mariuksen sotatottumusta, eikä hänellä myöskään ollut, kuten
isällään, hyvin harjoitettuja joukkoja käytettävänään. Turhaan
senvuoksi hän ja muut kansanpuolueen johtajat taistelivat Sullan
voittoisia joukkoja vastaan. Nämä legioonat olivat sokeasti uskollisia
päällikölleen, joka katsoi sormien läpi heidän kaikkia irstailujaan
ja väkivaltaisuuksiaan, kun he vain tottelivat ja taistelivat
urhoollisesti.

Ratkaiseva taistelu tapahtui vuonna 82 Rooman muurien edustalla. Se
alkoi iltapäivällä, ja taistelua kesti koko yön rajulla raivolla
molemmin puolin. Aamulla pääsi Sulla voittajaksi ja voi ottaa Rooman
haltuunsa. Kolmantena päivänä taistelun jälkeen hän kutsui senaatin
koolle ilmoittaakseen sille tahtonsa. Samaan aikaan hän mestautti
Marskentällä sotavangit, tuhansia miehiä. Kuolemaantuomittujen parku
kuului siihen temppeliin asti, mihin valtion isät olivat kokoontuneet,
ja täytti heidän mielensä kauhulla. Vielä hirvittävämmäksi mieliala
muuttui, kun Sulla ilmeenkään värähtämättä lausui: »Jatkakaamme
neuvottelujamme välittämättä siitä, mitä tuolla ulkona tapahtuu —
siellä vain muutamat roistot saavat rangaistuksensa.»

Sullan tarkoituksena oli palauttaa viimeinkin järjestys yhteiskuntaan
pakkovallalla, joka tuhoaisi kaikki ylimyksellisen tasavallan
viholliset. Niin alkoi nyt taas kauhea murhaaminen kaikkialla maassa,
missä vain oli uskallettu tehdä vastarintaa Sullalle. Samnilaisia
vastaan, jotka olivat asettuneet Mithradateen puolelle, lähetettiin
erityinen rankaisuretkikunta. Kaikki, missä vain oli henkeä ja elämää,
surmattiin, ja kukoistava maa muutettiin erämaaksi, jollaisena
se on sen jälkeen pysynytkin. Eräässä latinalaisessa kaupungissa
asukkaat epätoivoissaan surmasivat toisensa ja pistivät kaupunkinsa
tuleen välttyäkseen joutumasta pyöveliensä uhreiksi ja riistääkseen
näiltä saaliin. Näin tuli Sullan valtataistelu samalla olemaan
liittolaissodan viimeinen näytös. Marius nuorempi surmasi itsensä.
Kun hänen verinen päänsä tuotiin Sullalle, voittaja katseli ivallisesti
hymyillen tätä voitonmerkkiä toistaen kreikkalaisen runoilijan sanat:
»Ennenkuin tarttuu peräsimeen, täytyy olla ollut soutajana.»

Murhaamista jatkettiin Roomassa ja muuallakin tarkoituksenmukaisesti
ja tarkasti, mistä johtuu, että se meidän silmillämme katsoen
oli vielä kauheampaa kuin Mariuksen verihurjastelut. Mariuksen
johtivat tihutöihin hänen omakohtainen kostonhimonsa ja haavoitettu
turhamaisuus, mutta Sulla murhasi kylmäverisesti valtiollisista
syistä. Jos kuitenkin koetamme tuomita näitäkin kauheita tekoja
puolueettomasti, niin meidän täytyy ottaa huomioon, että sen ajan
ihmisillä ei ollut veristä kostoa kohtaan meidän herkempiä tunteitamme.
Vihollistensa tuhoamiseen oli voittajalla itsestään selvä oikeus.
Ihmiselämää ei pidetty suunnilleenkaan samanarvoisena kuin nykyjään.

Päästäkseen vihollisistaan Sulla valmistutti proskriptiotauluja,
joihin oli merkitty niiden henkilöiden nimet, jotka oli surmattava.
Se, joka tappoi tällaisessa listassa mainitun henkilön, sai suuren
rahapalkinnon, heti kuin hän toi uhrin irtihakatun pään Sullalle. Mutta
ken suojeli henkipatoksi julistettua tahi auttoi kuolemaantuomittua
isäänsä tai veljeään pakoon, hän oli ankaran rangaistuksen alainen.
Henkipatoiksi julistettujen omaisuus myytiin julkisessa huutokaupassa
enimmän tarjoavalle. Heti kuin joku Sullan kätyreistä teki tarjouksen,
ei kukaan uskaltanut tarjota enemmän kuin tämä. Seuraus oli se,
että hänen puoluelaisensa voivat pilkkahinnalla päästä rikkaiksi
tilanomistajiksi. Kaikki tämä oli, eräs historioitsija sanoo,
»inhimillisen luonteen pahimpien himojen irtipäästämistä. Palvelijat
kavalsivat herransa, ystävät ystävänsä, sukulaiset toisensa; ja monet,
jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa valtiollisiin taisteluihin,
merkittiin henkipattoluetteloihin henkilökohtaisten vihamiestensä
toimesta.» Toisia kohtasi sama kohtalo ainoastaan senvuoksi, että he
olivat varakkaita, ja joku Sullan suosikeista halusi saada heidän
omaisuutensa haltuunsa. Oli myöskin henkilöitä, jotka antoivat ilmi
toisia näyttääksensä itse olevansa Sullan uskollisia puoluelaisia ja
siis viattomien kanssaihmistensä verellä ostivat oman pelastuksensa.

Kauheinta oli henkipattoluetteloissa se, ettei niistä koskaan näyttänyt
tulevan loppua. Alinomaa ilmestyi uusia luetteloita. Jos huokaisikin
helpotuksesta, kun ei löytänyt nimeänsä ensimmäisestä luettelosta,
sai pelätä löytävänsä sen toisesta tai kolmannesta. »Minä olen nyt»,
Sulla lausui kerran vertaistaan vailla olevalla kyynillisyydellä,
»julistanut henkipatoksi niin monta, kuin voin muistaa; mutta minä
olen tilapäisesti unohtanut koko joukon, jotka minä kirjoitan muistiin
myöhemmin, sitä mukaa kuin minä muistuttelen heidän nimensä mieleeni.»

Haihduttaakseen täydelleen entisyyden muiston Sulla hävitytti kaikki
Mariuksen voittojen muistomerkit ja käski kaivamaan kuolleen luut
maasta ja heittämään ne virtaan.

Vahvistaakseen valta-asemaansa Sulla esitytti senaatille ja
kansankokoukselle, että nämä nimittäisivät hänet määräämättömäksi
ajaksi diktaattoriksi, joka saisi rajattoman vallan järjestää kaikki
yhteiskunnan asiat. »Esitys» oli sama kuin käsky, jota luonnollisesti
kukaan ei uskaltanut vastustaa.

Näin oli juhlallisesti julistettu, että Sullan tahto oli Rooman laki.
Mitä valtakunnassa oli ylhäistä, rikasta ja hienoa, kilpaili nyt
kaikkivaltiaan suosiosta. Mutta yhtä kylmä ja välinpitämätön kuin
oli ollut vaaran hetkellä, tämä oli nyt voiton päivinäänkin. »Yhtä
ylimielisen halveksuvasti, sanoo italialainen historioitsija Ferrero,
»hän katseli optimaatteja ja kansan ystäviä, rikkaita ja köyhiä, kun he
kaikki vapisivat pelosta diktaattorin edessä. Välinpitämättömänä hän
loistolinnassaan otti vastaan Rooman mahtimiesten kunnianosoitukset,
kun nämä nöyrästi, mutta viha sydämessä tervehtivät häntä, jonka
vallassa oli elämä ja kuolema. Välinpitämättömänä hän katseli,
kuinka ylhäisimpien sukujen nuoret ja vanhat edustajat ja ylimystön
kauneimmat naiset kilpailivat kutsuista hänen ylellisiin pitoihinsa.
Siellä istui isäntä suosikkilaulajiensa keskessä kokonaan kiintyneenä
syömiseen ja juomiseen kysymättä edes lukuisten vierastensa nimiä.
Välinpitämättömänä hän antoi kunnianhimoisten, ahneiden ja paheellisten
ihmisten lauman tungeksia atriumissaan[17] noiden ihmisten,
jotka olivat tulleet sinne rukoillakseen hallitsijalta itselleen
kuolemaantuomittujen maatiloja, taloja ja orjia.»

Sotilasdiktatuuri oli vakiinnutettu. Ken komensi vahvinta armeijaa,
oli silloin Rooman herra. Sotamiehille ei enää Capitolium ollut
isänmaantunnuskuva, vaan heidän sotalippunsa ja sotapäällikkönsä
oli ainoa, joka voi vaatia heiltä kuuliaisuutta. Rooman kansaan
oli yleisesti tunkeutunut se käsitys, että missä valta oli, siellä
lakkasi oikeus. Viimeisenkin kunnioituksentunteen jäännöksen lakeja,
arvohenkilöitä ja omistusoikeutta kohtaan henkipattojulistukset
olivat hävittäneet. Kaikki, mikä takasi olemassaolon turvallisuuden,
oli romahtanut kumoon, ja jäljellä oli vain turvattomuuden tunne
nykyhetkeen ja turhuuden tunne huomispäivästä murehtimiseen nähden.
Kansan tunnuslauseeksi tuli nyt kuten aina tällaisina kauhunaikoina:
»Syökäämme ja juokaamme ja viettäkäämme päivämme hauskasti, sillä
huomenna meidän on kuoltava!»

Päinvastoin kuin Marius ja hänen puoluelaisensa Sulla ei
pysähtynyt vastapuolueen latvojen katkomiseen — hän koetti
myöskin lainsäädännöllä uudistaa roomalaisen yhteiskunnan omien
aristokraattis-tasavaltalaisten mielipiteittensä mukaiseksi.
Vahvistaakseen senaatin arvovaltaa, joka oli vähentynyt murhien ja
maastakarkoittamisien aiheuttaman suoneniskun takia, hän valitutti 300
uutta senaattoria. Vastapainoa, jona kansantribuunin virka oli ollut
ylimykselliselle hallitusvallalle, oli hän jo vuonna 88 heikontanut,
vähentämällä tribuunien toimivaltaa. Nyt hän meni vielä paljon
pitemmälle. Hän riisti tribuuneilta oikeuden jättää ratkaistavaksi
lakiesityksiä ja rajoitti heidän valtansa yksityisten kansalaisten
suojelemiseen laittomuuksilta. Paljon merkitsevämmäksi tuli vielä
lakimääräys, että se, joka oli kerran ollut kansantribuunina, ei
ollut vaalikelpoinen enää muuhun virkaan. Toisin sanoen: lahjakkaalle
ja eteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle ei tästä puoleen ollut
lainkaan houkuttelevaa hakea tribuunin virkaa, sillä samalla kuin
hän oli sen saanut, hänen virkauransa oli lopussa. Kansantribuunin
virka oli, kuten muuan historioitsija sanoo, »julistettu melkein
häpeälliseksi toimeksi». Muidenkin virkamiesten toimivallan laajuutta,
erittäinkin konsulien ja preettorien, Sulla pienensi monella tavalla,
lisätäkseen senaatin mahtavuutta. Myöskin oikeudenkäytön ja hallinnon
uudestijärjestämiseen diktaattori uhrasi paljon työtä.

Sullan diktatuurin kolmantena vuotena uusi valtiokoneisto oli saatu
niin hyvään käyntiin, että Sulla luuli voivansa antaa sen työskennellä
omin päin. Roomalaiset saivat silloin olla sen omituisen näytelmän
todistajina, että mahtavin mies, joka oli heitä koskaan hallinnut,
uransa huipulla vapaaehtoisesti poistui valtiolliselta näyttämöltä. Ei
kukaan voinut hämmästymättä ja liikutusta tuntematta olla todistamassa,
kuinka — käyttääksemme Mommsenin sanoja — »tuo mies, joka oli tähän
asti mielivaltaisesti määrännyt miljoonain ihmisten elämästä ja
omaisuudesta, tuo mies, jonka viittauksesta niin monet päät olivat
pudonneet ja jolla oli verivihollisia jokaisella Rooman kadulla ja
jokaisessa Italian kaupungissa» — kuinka tuo mies astui Forumille
kaiken kansan eteen, otti liktoreiltaan kirveet ja vitsakimput
ja lähetti heidät kotiin sekä selitti olevansa valmis tekemään
tilin toimistaan jokaiselle, joka sitä vaati. Kaikki vaikenivat.
He vaikenivat yhäkin, kun diktaattori astui alas puhujalavalta ja
yksityisenä miehenä, vain lähimpäin ystäväinsä seuraamana, palasi
kotiin kansanjoukkojen keskitse, jotka kahdeksan vuotta aikaisemmin
olivat jaoittaneet hänen talonsa maan tasalle. Kreikkalais-roomalainen
historioitsija Appianos, Rooman kansalaissotien etevin kuvaaja[18],
ihmettelee, että Sulla uskalsi ottaa tämän askelen, hän, joka »oli
surmauttanut 90 senaattoria, näistä viitisentoista entistä konsulia, ja
noin 2 600 keskiluokan varakasta miestä.»

Mutta Sulla voi olla aivan varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi
taivuttaa hiustakaan pelätyn päästä. Muutoin vallastaluopuminen on
varmasti ollut erittäin nautintorikas näytelmä sellaiselle huomion
herättämisestä nauttivalle herkkusuulle kuin Lucius Cornelius Sullalle.
Se oli hienosti suunniteltu loppunäytös draamallisista nousukohdista
niin rikkaassa elämässä.

Vallasta ja kunniasta Sulla palasi, tosin ei kuten muinoin Cincinnatus
auransa kurkeen, vaan loisteliaaseen huvilaansa ihanan Napolin lahden
rannalle, elämään huveissa ja nautinnoissa. Tosin hän oli ainakin
ollut ennen muuta iloinen seuratoveri, joka rakasti viiniä ja naisia
enemmän kuin työtä. Rooman valtiaanakin hän lakkasi olemasta hallitsija
samana hetkenä, jolloin hän täytetyn päivätyön jälkeen istuutui
herkkuja uhkuvaan päivällispöytään. Silloin hän lauloi ja oli iloinen
iloitsevaisten kanssa. Kirjoittipa hän itse huvinäytelmiäkin, joita
hänen näyttelijäystävänsä esittivät hänen juhlissaan. Kylmän ironinen
leikillisyys on koko hänen luonnottansa kuvaava piirre. Ollessaan
vielä diktaattorina hän palkitsi kehnon ylistyslaulun sillä ehdolla,
että runoilija lupasi olla koskaan enää häntä ylistämättä. Ja kun hän
tyhjensi kreikkalaisten temppelien aarrekammiot, hän piti sopivana
ylenkatseellisesti pilailla, etteihän aarteitten menetys merkinnyt
mitään niille, joiden kassoja jumalat itse täyttivät.

Sullan ulkonäöstä Plutarkhos antaa kuvaavan, mutta melko kolkon
kuvan: »Hänen silmänsä olivat hyvin siniset, mutta erottuivat siten
silmiinpistävän jyrkästi kasvojenväristä, joka oli vuorotellen vahvasti
punainen ja valkoinen. Eräs Ateenan pilkkakirves teki tästä pilaa ja
runoili seuraavan säkeen:

    'On Sallan naama mulperimarja jauheineen.'»

       *       *       *       *       *

Roomassa kävi kaikki säännöllistä kulkuaan senkin jälkeen, kun
mahtimies oli poissa. Mutta niinpä kaikki tiesivätkin, että hän
pelkällä viittauksellaan voisi koota ympärilleen veteraaninsa,
jotka hän oli sijoittanut siirtoloihin yli koko maan. Itsessään
pääkaupungissa hänellä oli sitäpaitsi työnsä varmuusvartiona 10 000
vapautettua orjaa, joiden entiset herrat olivat kuuluneet Mariuksen
puolueeseen.

Jo vuoden perästä valtiollisesta elämästä vetäytymisensä jälkeen Sulla
kuoli äkkiä verensyöksyyn 60 vuoden vanhana. Kaksi päivää aikaisemmin
hän oli lopettanut 22. niteen muistelmiansa[19], joissa hän on kuvannut
melkeinpä ainutlaatuisen menestyksellistä elämäänsä. Koskaan pitkällä
sotilaallisella ja valtiollisella urallaan hän ei ollut menettänyt
taistelua, koskaan hänen ei ollut tarvinnut perääntyä askeltakaan.
Katkerien vihamiesten ympäröimänä hän oli vienyt elämäntyönsä
siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän ylistää
itsekin onnensa tähteä. Ja kauhistavia veritekojaan hän kuvaili
ilman katumuksen jälkeäkään. Omantunnon tuska oli hänelle tuntematon
käsite. Hänen hautakivessään kerrotaan olleen hänen oman määräyksensä
mukaisesti näin kuuluva kirjoitus:

    »Ei mua voittanut oo hyvän tai pahan maksamisessa
    ystävä, ei vihamies.»

Suuri saksalainen historioitsija Leopold von Ranke kokoaa seuraavaan
vertailuun arviointinsa Mariuksesta ja Sullasta: »Marius on pelastanut
roomalaisen maailman olemassaolon voitoillaan vihollisista, jotka
uhkasivat sitä perikadolla; Sulla on uudelleen järjestänyt Rooman
yhteyden Kreikkaan ottamalla tämän maan takaisin itämaiselta
valloittajalta. Sellaiset sotaretket kuin Mariuksen kimbrejä ja
teutoneja vastaan tekemät ylittävät kuitenkin suuresti Sullan urotyöt
sodassa Mithradatesta ja hänen päälliköltään vastaan, jotka eivät
kyenneet tekemään hänelle lujaa vastarintaa.»[20]

Sulla oli paljon suuremmassa määrin valtiomies kuin sotapäällikkö.
»Ilman häntä Mariuksen ei olisi onnistunut koskaan saada aikaan rauhaa
Bocchuksen kanssa. Ja niin valtiollisesti tärkeän rauhan päättäminen,
kuin oli se, jonka Sulla teki Mithradateen kanssa, oli aivan kokonaan
Mariuksen tapaisen miehen näköpiirin ulkopuolella.»

Rooman korkeammalle sivistykselle oli onneksi, ettei Marius voittanut,
vaan Sulla, sillä »Marius oli plebeiji ja soturi, sekä sisäisesti että
ulkonaisesti, mies, joka tunsi jonkinlaista ylenkatsetta hienompaa
sivistystä kohtaan. Sulla oli sitävastoin kulttuurin edustaja,
läpikotaisin sivistynyt patriisi, jolla oli avoin mieli opille ja
tieteelle.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Gajus Sallustius Krispus, Katilina og Jugurtha, oversat af H.H. Lefolii.

Guglielmo Ferrero, Rom, des storhet och förfall, översättning efter den
tyska översättningen av det italienska originalet av Hjalmar Bergman: 5
osaa.

Johannes Kromayer und Georg Veith, Meerwesen und Kriegsführung der
Griechen und Römer.

Tähän kappaleeseen:

Frederick Walter Robinson, Marius, Saturninus und Glaucia.

Alfred Helbling, Der Zug der Cimbrem und Teutonen
(Kirjallisuusluetteloineen).

Eduard Meyer, Geschichte des Königreichs Pontos.

Theodore Reinach, Mitridate Eupalor..

R. Pappritz, Marius und Sulla.

Edward A. Freeman, Historical Essays H.

Thaddeus Lau, Lucius Cornelius Sulla.

Joseph Lengle, Untersuchungen über die Sullanische Verfassung.

CRASSUS JA POMPEIUS.

Uusi valtiosääntö, jonka Sulla oli antanut Roomalle, oli
mestarillisesti kokoonpantu — olisipa se vain ollut perustettu
lujemmalle pohjalle kuin roomalaiseen ylimystöön nojaavaksi! Jugurthan
sota oli kauhistavan selvästi paljastanut, kuinka pitkälle mädäntyminen
oli ehtinyt tässä yhteiskuntaluokassa. Optimaatit olivat lahjottavissa,
ja heiltä puuttui tahdonvoimaa korkeammassa mielessä. Ei kukaan kyennyt
tekemään yläluokkaa jälleen voimakkaaksi ja terveeksi, jollainen se
oli ollut puunilaissotien aikana, kenties kykeni siihen kaikkein
vähimmän sellainen mies kuin Sulla. Kieltämättä hän oli nero, mutta
hänellä ei ollut siveellistä pontta. Senpävuoksi ei viipynytkään
kauan rakennusmestarin poistumisen jälkeen — vain vuosikymmenisen —,
ennenkuin hänen valtiorakennuksensa hajosi pirstaleiksi.

Valtiosäännön heikko kohta oli erikoisesti korkeimpain virkamiesten
vuotuinen vaihtuminen. Sellaisella järjestyksellä oli voitu
toimia hyvin vanhoina aikoina, jolloin kaikki valtioasiat olivat
yksinkertaiset ja helpot jokaisen tavallisen tervejärkisen
miehen hoidella. Mutta nyt oli valtionhallinto kehittynyt niin
laajahaaraiseksi, että se vaati vaivalloisesti hankittuja
ammattitietoja harjoittajaltaan. Vuosittain uusiintuvat vaalit
olivat sitäkin turmiollisemmat, kun kiihkeä vaalitaistelu vallan
lopetti melkein kaiken poliittisen tarmon ja mielenkiinnon. Taistelu
korkeimmista viroista sai yhä enemmän ja enemmän saalis taistelun
luonteen. Tuskin olivat vaalit ohi, kun jo joka taholla alettiin
valmistautua seuraavan vuoden vaaleihin.

SUURI ORJAKAPINA.

»Kaikissa muinaisissa valtioissa kalvoi orjuuden mätähaava yhteiskunnan
ytimiä ja sitä enemmän, kuta kukoistavampia valtiot olivat», sanoo
Mommsen; »sillä valtion mahtavuus ja rikkaus aiheutti silloisissa
olosuhteissa orjajoukkojen suhteettoman lisääntymisen. Luonnollisesti
Rooma näin ollen kärsi enemmän tästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta
kuin mikään muu antiikin valtio.» Ja kuta suuremmiksi orjajoukot
kasvoivat, sitä kovemmaksi muodostui heidän kohtalonsa. Perheorjia
kyllä yleensä kohdeltiin hyvin, mutta ne surkuteltavat joukot, jotka
raatoivat suurilla tiloilla, olivat kamalassa asemassa. Orjanmerkki
otsaan poltettuna tai rautakahleet jaloissa kalisten ajettiin näitä
onnettomia kovasydämisten katsastusmiesten piiskanlyöntien kiiruhtamina
työhön ilman lepoa ja rauhaa.

    »Kahleet kalkkavat nyt työmaill' lukemattomat»

sanoo Martialis, Rooman keisariajan kuuluisa epigrammikirjailija.

Ja kun yö tuli, nämä kurjat oliot teljettiin pimeihin kellareihin.[21]

Tuon tuostakin kuullaan puhuttavan näiden yhteiskunnan
kovanonnenlapsien epätoivoisista yrityksistä päästä vapauteen.
Jo seitsemännellä vuosisadalla hallituksen oli täytynyt lähettää
sotaväenosastoja karanneitten orjien muodostamia ryövärijoukkoja
vastaan. Gracchusten aikana orjakysymys oli tullut mitä polttavimmaksi.
Monissa paikoin puhkesi silloin orjakapinoita. Sisiliassa nämä
onnettomat noudattivat neuvoa, jonka heille oli antanut yksi saaren
rikkaimmista ja häikäilemättömimmistä pösöistä, kova ja ahne
orjainomistaja. Kun hänen orjansa kurjuudessaan pyysivät kerran häneltä
vaatteita, hän antoi vaatteiden asemesta heille viittauksen, kuinka he
itse voisivat hankkia niitä. Hän kysyi heiltä: »Ovatkos alastomia nuo
matkustavaiset, jotka vaeltelevat ympäriinsä maassa?» Tämän jälkeen
hän vielä piiskanlyönneillä perusteellisemmin vakuutti anojia siitä,
että oli julkeata pyytää apua herraltaan. Silloin orjat epätoivoissaan
seurasivat hänen viittaustaan — ja rupesivat ryöväreiksi. Mutta he
alkoivat uransa hyökkäämällä sen kimppuun, joka oli antanut heille
neuvon. Hänet itsensä orjat lävistivät miekalla, mutta hänen vaimonsa,
joka oli yhtä julma ja väkivaltainen kuin mieskin, saivat naisorjat
ottaa käsiteltäväkseen. Sittenkuin nämä eri tavoin olivat päästäneet
kiukkunsa kiusanhenkeään vastaan purkautumaan, he syöksivät hänet alas
kalliojyrkännettä.

Kapinalliset järjestäytyivät valtioksi ja valitsivat erään syyrialaisen
ihmeidentekijän ja profeetan kuninkaakseen. Lopuksi hallituksen joukot
kuitenkin voittivat heidät. Vain »kuningas» muutamiin satoihin nousevan
henkivartionsa kanssa pelastui sillä kertaa pakoon; mutta kun heidänkin
tilansa pian kävi toivottomaksi, he surmasivat toisensa kaikki, paitsi
orjakuningas itse ja hänen lähimmät miehensä. Nämä piilottelivat jonkin
aikaa eräässä luolassa, mutta viimein roomalaiset saivat vangiksi
heidätkin. Orjakuningas sai nääntyä vankeudessa.

Mutta Mariuksen aikana, jolloin kimbrit ja teutonit uhkasivat Rooman
valtakunnan olemassaoloa, Sisilian orjat käyttivät tätä tilannetta
hyväkseen noustakseen taas sortajiansa vastaan. He valloittivat melkein
kaikki saaren suurehkot kaupungit, ja koko joukko pikkueläjiä ja
köyhiä talonpoikia yhtyi orjajoukkoihin. Hallitus oli voimaton. Neljä
roomalaista armeijaa yksi toisensa jälkeen lyötiin. Lähes seitsemän
vuoden ajaksi valtio oli menettänyt yhden rikkaimmista maakunnistaan.
Kun roomalaisten viimeinkin onnistui masentaa kapina, he kostivat
perusteellisesti. Kerrotaan, että 20 000 orjaa sai päättää päivänsä
ristinpuussa.

»Pitkäksi aikaa eteenpäin», Ihne sanoo, »tukahdutettiin sorrettujen
äänet. Onnettomat ryömivät takaisin kellarikomeroihinsa ja ojensivat
kaulansa rautakahleisiin pantaviksi.» Mutta miesikää myöhemmin puhkesi
uusi samankaltainen kapina, jota kesti neljä vuotta, ennenkuin
roomalaisten viimein onnistui kukistaa se verisessä taistelussa. Tässä
taistelussa orjat kaatuivat melkein viimeiseen mieheen asti. Jäljelle
jääneet vietiin Roomaan petoeläinten revittäviksi kansan huviksi.
Mutta useimmat olivat välttäneet tämän kauhean ja häpeällisen kuoleman
surmaamalla toinen toisensa.

Vaarallisin kaikista orjakapinoista oli kuitenkin se, joka vuonna
73 e.Kr. puhkesi Capuassa ja sen ympäristössä. Siellä oli useita
miekkailukouluja, joissa orjia koulittiin amfiteattereissa ja muillakin
näyttämöillä taistelemaan keskenään roomalaisten huviksi elämästä ja
kuolemasta. Tällaisten näytäntöjen toimeenpanemista perusteltiin sillä,
että gladiaattorileikit, kuten niitä nimitettiin, antoivat katsojille
esimerkin rohkeuteen ja herättivät taisteluhalua. Katselijat saivat
näissä näytännöissä nähdä miesten saavan syvän haavan toisensa jälkeen
päästämättä tuskan huokaustakaan ja kohtaavan kuoleman ilmettäkään
muuttamatta. Gladiaattoritaistelujen alkuperäinen luonne vainajille
toimitettavani ihmisuhrien korvaajana esiintyi siinä, että melkein
jokaisessa kaksintaistelussa ainakin toisen taistelijan oli menetettävä
henkensä.[22] Kun voitettu kohotti kätensä merkiksi siitä, että hän
vetosi katselijoin armoon, tapahtui hyvin harvoin, että nämä säälistä
voitettua kohtaan tai ihaillen tämän miehuullista puolustautumista
nostivat peukalonsa pystyyn ja täten ilmaisivat tahtovansa, että
voitettu saisi elää. Tavallista oli, että koko yleisö peukalot alaspäin
velvoitti voittaneen gladiaattorin tekemään tehtävänsä ja pistämään
kuoliaaksi voitetun. Kuolleen ruumis heitettiin kaupungin suureen
yleiseen hautaan köyhien, orjien, prostituoitujen ja rikollisten
ruumiitten joukkoon.

Gladiaattoreiksi valittiin luonnollisesti voimakkaimmat ja
urhoollisimmat sotavangit. Myöskin orjien omistajat myivät
miekkailukouluihin erittäin juonikkaat ja vastukselliset orjansa, aivan
samoin kuin ihmisille vihaiset sonnit myytiin teurastajalle.

Mutta gladiaattorit osasivat taistella muitakin kuin
onnettomuustovereitaan vastaan. He käyttivät hyväkseen ensimmäistä
sopivaa tilaisuutta kääntääkseen aseensa sortajiansa vastaan. Eräänä
päivänä murtautui seitsemänkymmentä tällaista epätoivoista ihmistä
asestautuneina gladiaattorimiekoilla, tikareilla ja ryhmysauvoilla
ulos eräästä miekkailukoulusta ja pakeni Vesuviukselle. Heidän
johtajansa oli tavattoman vahva ja rohkea traakialainen nimeltään
Spartacus, ylhäissukuinen mies, kuten sanottiin. Kun karanneet orjat
koko Italiasta liittyivät heihin, heidän joukkonsa kasvoi lumivyöryn
nopeudella, erittäinkin sen jälkeen, kun orja-armeija oli osoittautunut
olevansa voimakkaampi niitä joukkoja, jotka hallitus lähetti heitä
vastaan. Pian Spartacuksella oli johdossaan 70 000-miehinen sotajoukko,
ja pian hän hallitsi melkein koko etelä-Italiaa. Kaupunki kaupungin
jälkeen vallattiin väkirynnäköllä ja ryöstettiin, ja perusteellisesti
sorretut eroa tekemättä kostivat kansalle, joka oli pitänyt heitä
orjuudessa. Voimantunnossaan he kostivat joskus sortajilleen siten,
että panivat nämä vuorostaan gladiaattoreina taistelemaan toisiansa
vastaan.

Spartacuksen aikomuksena lienee ollut kostettuaan Italian
orjanomistajille mennä yli Alppien kotimaahansa tai Galliaan
valmistaakseen itselleen ja taistelutovereilleen rauhallisen ja
ihmisarvoa vastaavan olemassalon. Mutta luonnollisesti oli erittäin
vaikeata pitää koossa kaikkia niitä levottomia aineksia, jotka
olivat hänen komennossaan. Se tehtävä oli ajan pitkään ylivoimainen
Spartacuksenkin laiselle järjestelijäkyvylle. Orjista oli yleisesti
mieluisampaa harjoittaa ryöväystä omin päin kuin olla mukana
suunnitelmallisesti johdetulla sotaretkellä. Spartacuksen oli sentähden
vaikeata saada heitä mukaansa kohti pohjoista, niin kauan kuin oli
vielä paljon ryöstämistä keski- ja etelä-Italiassa. »Heidän johtajansa
tahtoi olla sotapäällikkö, mutta he pakottivat hänet rupeamaan
ryöväripäämieheksi ja harhailemaan umpimähkään ryöstämässä», sanoo
Mommsen.

Mutta vain ryöväreinäkin orjalaumat olivat vaarallisia senvuoksi, että
Rooman hallituksella ei ollut yhtenäistä voimaa eikä harjoitettuja
sotilaita. Legioonat ottivat tavakseen, niin pian kuin olivat kasvot
vasten kasvoja Spartacuksen joukkojen kanssa, heittää aseensa ja pötkiä
pakoon. Eikä näyttänyt ilmestyvän päällikköä, joka olisi kyennyt
pitämään kurissa rappeutuneet joukot.

Millaiset olivatkaan ajat! Kansa, joka puolitoista vuosisataa
aikaisemmin oli yhtenä muurina seisonut Hannibalin veteraaneja
vastassa, näki nyt puolustajainsa hajoavan kuin akanat tuuleen
nähdessään vain vilauksenkin karanneista orjistaan. Kuten kerran
Hannibal, siten nyt Spartacus kulki sotajoukkoineen läpi melkein koko
Italian, voitti kummankin konsulin ja uhkasi itseään Roomaa. Mihin
ennen ainoastaan muinaisajan suurimmat sotapäälliköt olivat kyenneet,
sen voi nyt urhea rosvopäällikkö suorittaa! Hädissään senaatti kääntyi
Marcus Crassuksen, Rooman rikkaimman miehen puoleen.

Crassus oli kunnostautunut Sullan Italiassa käymissä taisteluissa.
Hänen voimanansa oli ääretön itsepäisyys, millä hän toteutti
tuumansa. Kaikki hänen halunsa ja harrastuksensa suuntautuivat vain
rahaan, rahaan. Ei kukaan ollut niin valpas kuin hän ansaitsemaan
Sullan henkipattoluetteloilla. Ostamalla pilkkahinnalla maatiloja ja
kartanoita hän oli niihin aikoihin laskenut perustuksen suunnattomalle
omaisuudelleen, joka kasvoi uusilla, kaikenkarvaisilla onnistuneilla
liikeyrityksillä: talohuijauksilla, teollisuustoiminnalla ja laajalla
lainausliikkeellä. Ja koskaan hän ei pitänyt lukua keinoista, kun vain
voi ansaita kultaa.[23]

Crassus on ensimmäinen siinä keinottelijain ja yrittäjäin
laumassa, joka nyt nousee pinnalle sitä mukaa, kuin italialainen
talonpoikaisyhteiskunta kaupallistuu ja teollistuu Rooman itäisten
valloitussotien välttämättömänä seurauksena. Käsi kädessä kauppahengen
voittokulun kanssa, tunkeutuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kasvava
ylellisyyden ja nautintojen tavoittelu. Rahat vierivät. Tavarat,
arvoesineet ja kiinteistöt vaihtuvat nopeammin kuin ennen aikaan.
Maaperä on otollista suuressa mitassa tapahtuvalle keinottelulle.

Crassus jätti jälkeensä noin 300 miljoonan markan suuruisen omaisuuden
Suomen rahassa. Tällainen rikkaus antoi hänelle valtiollistakin
merkitystä. Olihan puoli kaupunkia velkaa hänelle. Kaikkien
yhteiskuntaluokkien ja kaikkien puolueiden keskuudessa hän oli
taloudellisista syistä suosittu. Kun oli suorittanut niin useita
onnistuneita liikekeinotteluja, hän voisi varmaan yrittää keinotella
kuningaskruunuakin?

Orjakapinan uhkaavassa tilanteessa Crassus tuntui mieheltä, joka »oli
sen tekevä», sillä hän oli tarmokkaampi ja määrätietoisempi kuin kukaan
muu. Näitä ominaisuuksiaan hän käyttikin heti sotapäällikkönä. Kun
hän johti joukkonsa kohti vihollista, uusiintui aluksi sama näytelmä
kuin ennenkin: osasto, joka kulki ensimmäisenä, heitti aseensa. Mutta
Crassus ehkäisi pelkurien pakoaikeet ottamalla heidät kaikki vangiksi
ja armahtamatta mestauttamalla joka kymmenennen miehen. Se oli jyrkkä
parannustapa, joka vaikutti terveellisesti sotakuriin. Seuraavassa
ottelussa Spartacus koki niin kovaa vastarintaa, että hän huomasi
viisaimmaksi vetääntyä takaisin etelään.

Tosin vielä jonkin aikaa tilanne näytti roomalaisille uhkaavalta,
mutta spartakuslaisten kykenemättömyys pysyä koossa koitui heille
lopulliseksi turmioksi. Crassuksen onnistui voittaa toinen ryöväriparvi
toisensa perästä. Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa — vuonna
71 e.Kr. — Spartacus taisteli kuin raivoisa leijona joukkojensa
etunenässä. Hän haavoittui niin vaikeasti, että vaipui polvilleen,
mutta vielä kuolemaisillaan hän puolustautui hyökkääviä vihollisia
vastaan. Samalla kertaa useimmat hänen uskollisimmista miehistään
kaatuivat.

Sitten alkoi etelä-Italiassa orjien ajometsästys, kamalampi kuin
milloinkaan ennen. Näin tukahdutettiin valtavan palon viimeiset
hehkuvat kekäleet. Capuasta Roomaan johtavan tien varrella todisti
kuusituhatta ristiinnaulittua orjaa kapinan loppumisesta.

Orjakapinan jälkeen säädettiin laki, että jos talonisäntä murhattiin
kotonaan, tuli mestata kaikki hänen orjansa, koskapa joku heistä olisi
voinut olla murhaan osallinen. Lakia käytettiin useamman kuin kerran
kaikessa ankaruudessaan. Eräänkin kerran, kun tilanomistaja löydettiin
murhattuna kotonaan, surmattiin kaikki hänen 400 orjaansa.

POMPEIUS, LIIKANIMELTÄ »SUURI».

Niistä, jotka auttoivat Sullaa voittamaan kansanpuolueen, oli Gnæus
Pompeius se, joka vastaisuudessa antoi enimmän puheenaihetta
itsestään. Hän oli vain 23-vuotias, kun hän Sullan palattua kotiin
Mithradateen sodasta tarjosi sotapäällikölle palvelustaan. Ratsuväen
päällikkönä hän ratsasti täyttä laukkaa urheasti joukkonsa etunenässä
ja iski kiinni viholliseen. Sulla piti paljon nuoresta herrasta ja
suostui tämän pyytelyihin saada viettää triumfi, ennenkuin oli vielä
hoitanut mitään valtion virkaa. »Antaa hänen pitää triumfi! Antaa
hänen se pitää!» hän huudahti. Ja kansa osoitti riemuiten suosiotaan.
Sulla lienee kaiken lisäksi — hänelle ominaisella puolittain
pilkallisella äänellä — nimittänyt Pompeiusta »suureksi». Tämä antoi
aiheen Pompeiukselle verrata itseään Aleksanteriin! Se oli kuitenkin
vähän liikaa keskimittaiselle kelpo miehelle — sillä sen ylistävämpää
mainesanaa Gnæus Pompeius ei ansaitse historian tuomioistuimen edessä.
Suuresta osastaan, jota hän kaikesta huolimatta joutui näyttelemään,
hänen oli kiittäminen tavatonta moukanonneaan; jälkimaailman silmissä
hän on, kuten Mommsen sanoo, »ein nachgemachter grosser Mann».[24]
Hän oli hieno mies, jolla oli eräänlaista edustavaa pontta ja joka
yhteiskunnan kannalta oli nuhteeton kansalainen; ja se vaikutti.
Hänen lahjakkuutensa ilmeni yksinomaan sotilaallisissa toimissa.
Sotilasammatin hän taisi perin pohjin ja päällikkönä hän ymmärsi
soveltaa tietojaan, järjestelmällisen huolellisesti. Mutta uutta luovia
aatteita hänellä ei ollut rahtuakaan, ja odottamattomissa tilanteissa
hän helposti hämmentyi. Yksinomaan sellaisista aineksista ei synny
valtiomiestä. Mutta oli onnetonta, että juuri valtiomieheksi tämä
henkisesti köyhä, aatteeton sielu tahtoi tulla millä hinnalla tahansa.

On kahdenlaatuista kunnianhimoa: sellaista, joka tavoittelee valtaa
suorittaakseen jonkin suurtyön, ja sellaista, joka haluaa valtaa
vain vallan itsensä vuoksi. Gracchusten ja Cæsarin kunnianhimo oli
edellistä, Mariuksen ja Pompeiuksen jälkimmäistä laatua.

Sanoimme äsken, että miehellämme oli tavaton moukanonni. Ensiksi
se ilmeni siinä, että hän päätti asettua Sullan puolelle. Olihan
se ensimmäinen edellytys hänen menestykselleen. Mutta seuratkaamme
häntä eteenpäin hänen urallaan! Kun hänet vähän Sullan kuoleman
jälkeen lähetettiin Espanjaan auttamaan siellä vaarallisen kapinan
kukistamista, hän sai selkäänsä ja hänelle olisi käynyt hyvin hullusti,
ellei komentava konsuli olisi rientänyt hänen avukseen. Mutta vähän
tämän jälkeen onni hymyili taas Pompeiukselle, kun muuan omista
miehistä surmasi kapinan johtajan. Useimmat kapinalliset yhteiskunnat
luopuivat silloin itsestään taistelusta Roomaa vastaan, ja sitten oli
Pompeiuksella jäljellä verraten helppo tehtävä kukistaa ne, jotka
vielä jatkoivat taistelua. Tämän hän kykeni tekemään ja voi siis kehua
saattaneensa vaarallisen sodan onnelliseen lopputulokseen.

Kun hän sitten palasi kotiin Espanjasta, sattui hänelle niin
onnellisesti, että hän kohtasi 5.000 pakenevaa spartakuslaista, jotka
koettivat pelastautua Alppien yli, ja nämä hän tuhosi viimeiseen
mieheen asti. Täynnänsä ylpeyttä tämän urotyönsä takia hän kirjoitti
senaatille, että Crassus oli tosin voittanut Spartacuksen, mutta että
hän oli temmannut pahan juurineen irti maasta.

Näin hän tuli kotiin johtaen armeijaa, joka oli hänelle sokeasti
uskollinen. Ja koska Sulla kerta kaikkiaan oli hemmoitellut hänet
piloille laittomalla triumfilla, hän vaati nyt päästä konsuliksi,
vaikka, ei vieläkään ollut hoitanut varsinaista valtionvirkaa. Koska
hän ei voinut saada apua senaatin taholta, hän teki täyskäännöksen
ja koetti onneaan kansanpuolueessa. Samalle tielle kääntyi myöskin
entinen sullalainen Crassus, ja tällä tiellä molemmat kilpailijat
tapasivat toisensa. He yhdistivät voimansa liittoutumalla vuonna 71
e.Kr. tarkoituksenaan jakaa keskenään Rooman valtakunnan hallitusvalta.
Kiitos Pompeiuksen armeijan keskuudessa nauttimalle suosiolle ja
Crassuksen rahoille he anastivat itselleen molemmat konsulinvirat
vuodeksi 70. Näytelmään kuului, että Pompeiuksen ja Crassuksen armeijat
olivat koko ajan leiriytyneinä kaupunginporttien edustalle.

Ennenkuin Pompeius astui virkaansa, hän kansankokoukselle antoi
juhlallisen vakuutuksen luottamuksestaan kansanvaltaiseen ohjelmaan.
Ja kun molemmat äskenleivotut demokraatit olivat astuneet korkeihin
arvoasemiinsa, seurasi melkeinpä itsestään sarja puolueen ohjelman
mukaisia valtiosäännönmuutoksia. Senaatin valtaa rajoitettiin jälleen,
ja kansantribuunit saivat vanhat oikeutensa, jotka Sulla oli heiltä
ottanut.

Sullan valtiosäännönmuutokset oli pääasiallisesti kumottu. Kansa
riemuitsi takaisin saadusta vapaudestaan ja ylisti Pompeiusta
hyväntekijäkseen. Vain 35 vuoden ikäisenä hänestä oli äkkiä tullut
Rooman mahtavin mies.

»Mutta koskaan ei kansansankari ole ollut soveltumattomampi osaansa»,
Duruy sanoo. »Elää rahvaan keskuudessa, antaa kenen hyvänsä tuppautua
likelleen, osoittaa lämmintä myötätuntoa vähäpätöisimmänkin kansalaisen
sydämenasioille ja tuntea heidät kaikki nimeltään ja ulkonäöltään,
osoittaa väsymätöntä harrastusta heidän ilojansa ja heidän oikeuksiansa
kohtaan, puhua kaikkea ja laverrella kaikille — kas siinä oikean
demagogin katkera kohtalo! Tämä osa sopi niin vähän kuin mahdollista
Pompeiukselle, joka oli nuoruusvuosiltaan asti tottunut komentamaan.
Hän inhosi rahvaan mielistelyä. Hänen kylmähkö ja kankea luonteensa oli
täysin vailla kansanpuhujan tulta ja liekkejä. Hän näyttäytyi harvoin
julkisesti ja silloin aina lukuisan seurueen kanssa, joka pidätti
joukot matkan päässä, kuten kuninkaasta.

Hän huomasi kumminkin, että sellainen persoonaton kuninkuus ikävystytti
kansaa ja että olisi viisasta lietsoa innostusta uusilla urotöillä.
Sota tarjosi hänelle siihen tilaisuuden.

SOTA MERIROSVOJA VASTAAN.

Surkea ilmiö oli tähän aikaan se, että kansa, joka hallitsi maailmaa,
ei kyennyt pitämään kurissa merirosvoja niillä aluevesillä, joita
roomalaiset itsetuntoisesti kutsuivat »meidän omaksi mereksi».
Merirosvous rasitti vanhastaan erittäinkin Välimeren itäisimpiä
osia. Aleksanteri Suuren oli aikoinaan täytynyt käydä oikeaa sotaa
merirosvoja vastaan. Hänen kuolemansa jälkeen merirosvous sai
uutta vauhtia seurauksena siitä hajaannus- ja epävarmuustilasta,
joka vallitsi Aleksanterin diadokien välisten taistelujen aikana.
Roomalaisten sodat itäisen Välimeren rantamilla lisäsivät yhä
yleistä villiytymistä. Äärettömästä, vapaasta merestä tuli kaikkien
juurettomien olioitten turvapaikka. Ja vuosi vuodelta tulivat
merisissit yhä julkeammiksi. Alkujaan oli vesillä ollut vaanimassa
yksityisiä kaapparilaivoja. Mutta nyt järjestettiin kokonaisia
laivastoja, jotka nopeakulkuisilla laivoillaan ryhtyivät varsinaisiin
sotaretkiin omien amiraaliensa komennossa, kaappasivat aluksia,
paloverottivat rannikkoa ja saaria, vangitsivat joukoittain ihmisiä
ja myivät ne orjiksi. Orjakauppa oli siihen aikaan kaikkein tuottavin
liiketoimintamuoto.

Useat muinoin kukoistavat rannikkokaupungit ponnistivat viimeiset
voimansa torjuakseen merirosvojen hyökkäykset. Toisin paikoin tapahtui,
että asukkaat hylkäsivät talonsa ja kotinsa välttääkseen vielä pahempaa
kohtaloa joutua merirosvojen poislaahattaviksi. Kreikan ja Vähän-Aasian
rannikkojen vanhoista temppeleistä ryöstettiin aarteet. Kaikkiin
Välimeren osiin leveni merirosvous, ja sissit saivat ehtimiseen
vahvistusta kaikkien kansojen hylkyaineksesta. Kukaan merenkävijä ei
tuntenut enää itseään turvalliseksi.

Merirosvoilla oli varsinainen pesänsä Sisilian rannikolla. Sinne
he rakensivat luoksepääsemättömiä kalliolinnoja, joihin keräsivät
ryöväämänsä aarteet.

Oli tosiasia, että sittenkuin Karthago oli kukistunut, Välimerellä
ei ollut enää merivaltaa, joka olisi ollut kyllin voimakas pitämään
merirosvot kurissa. Roomalaiset eivät olleet lainkaan merikansaa.
Aikoinaan he tuskin kykenivät käymään käsiksi Dalmatian rannikon
merirosvoihin. Ja puunilaissodan jälkeen roomalaiset olivat päästäneet
sotalaivastonsa rappeutumaan ja jättäneet voittamansa kansat omin
voimin puolustautumaan kunkin kykynsä mukaan. Ja roomalaisten
maaherrojen nylkemisjärjestelmästä johtui, että kukoistava merivalta
toisensa jälkeen köyhtyi ja tuli kykenemättömäksi suojelemaan
etujaan merirosvoilta. Lopulta oli tuskin jälkeäkään niistä uljaista
sotalaivastoista, joilla Kreikan, Suur-Kreikan ja Vähän-Aasian
kreikkalaiset merikaupungit olivat kerran hallinneet merta ja
suojanneet rauhallista liikennettä.

Roomalaisten heikkoudesta ja puuttuvasta voimasta ei kuitenkaan
yksinomaan riippunut, että merirosvous sai niin hillittömästi
rehoittaa, se riippui myöskin peloittavalla tavalla vallassaolijain
yksityisestä voitonhalusta. Merirosvous oli näet mitä likeisimmässä
yhteydessä orjuuden kanssa, ei ainoastaan siten, että niin orjat kuin
merirosvotkin oli sysätty vapaiden ihmisten yhteiskunnan ulkopuolelle,
vaan siten, että merirosvot olivat sen elävän tavaran tuottajia, jota
suurtilalliset ja tehtaanomistajat tarvitsivat. Kapitalisteilla ja
kaappareilla oli yhteisiä liikeharrastuksia. Tästä selviää paljon,
joka muuten näyttäisi kuvaamattomalta velttoudelta herroja merirosvoja
kohtaan.

Niin kauan kuin merirosvot kurittivat vain kreikkalaisia ja
sisilialaisia. Rooman kapitalistit jättivät siis heidät rauhaan,
hieroskelivatpa tyytyväisinä käsiäänkin, sillä jokaisen kaappauksen
jälkeen, jonka merirosvot tekivät, orjien hinta aleni Delos saarella.
Mutta ajan pitkään merirosvot tulivat niin hävyttömiksi, että
ryöstelivät myöskin Italian rannikoilla, vieläpä Ostiassakin, Rooman
satamakaupungissa. He kaappasivat roomalaisten omia kauppa-aluksia ja
anastivat Roomaan menossa olevat elintarvikelastit, niin että kaupungin
väestöä uhkasi nälänhätä. He tekivät ryöstöretkiä syvälle sisämaahankin
ja veivät mennessään joukoittain ihmisiä vankeuteen. Roomalaiset eivät
vallinneet enää omia meriään. Jokainen liikkeen- ja kaupanharjoittaja,
vieläpä jokainen, jonka täytyi ostaa vaikkapa vain kapallinen viljaa,
sai suoranaisesti tuntea, kuinka syvälle Rooman valtiomahdin voima ja
arvo oli vajonnut. Merirosvoista oli tullut valtiollinen mahti, joka
Rooman oli otettava lukuun laskelmissaan.

Silloin Rooman kansa alkoi huutaa apua, ja vallanpitäjät totesivat,
että nuo hävyttömät ryövärit olivat loukanneet valtakunnan arvoa.
Tehdäkseen lopun häpeällisestä tilanteesta, sen valtion julkisesta
pilkkaamisesta, joka nimitti itseään maailman valtijattareksi,
eräs kansantribuuni esitti vuonna 67, että suurelle Pompeiukselle
annettaisiin kolmen vuoden ajaksi rajaton valta sekä merellä että
myöskin kaikissa Rooman valtakunnan rantamaissa. Hänen käytettäväkseen
oli annettava lähes 130 000 mieheen nouseva sotavoima sekä 500
sotalaivaa. Pääkaupungin ja maakuntain kaikki tulolähteet oli myös
jätettävä hänen käytettävikseen.

Senaatti vastusteli niin suuren vallan luovuttamista yhden
miehen käsiin ja koetti kaikin keinoin saada sen estetyksi. Eräs
innokkaimmista optimaateista puhui hyvin kauniisti kansankokouksessa,
ettei pitäisi panna Pompeiuksen kallista henkeä vaaralle alttiiksi.
»Kuinka kävisikään», hän huudahti liikutuksesta väräjävin äänin, »jos
te kadottaisitte hänet? Kuka toinen ylipäällikkö voisikaan korvata
hänet?» — »Sinä itse», kirkui koko kansankokous.

Puhuja vaikeni. Huolimatta senaatin kiivaasta vastustuksesta
hyväksyttiin ehdotus, ja melkeinpä kuninkaan valta annettiin
Pompeiuksen käsiin. Sillä kansallahan oli nälkä.

Tämän päätöksen seuraukset ilmenivät heti. Liikemiehet käsittivät, että
niin pian kuin merenkulkijain ei enää tarvinnut pelätä merirosvoja,
alkaisi uusia viljalasteja saapua maakunnista. Parasta sentähden panna
vanhat viljavarastot markkinoille!

Pompeius ylitti kaikki toiveet. Oli laskettu sodan kestävän kolme
vuotta — kolmessa kuukaudessa hän puhdisti Välimeren merirosvoista aina
Hellespontokseen asti. Perusteellisesti ja järjestelmällisesti hän
menetteli tässä työssään. Hän aloitti lännestä ja jakoi laivastonsa
alapäällikköjen kesken, niin että merirosvot voitiin karkoittaa
rosvopesistään ja järjestää oikea meren hurjien poikain ajojahti aina
itse heidän Vähän-Aasian etelärannikolla olevaan keskustukikohtaansa
asti. Mutta vieläkin voimakkaammin kuin kauhu, minkä hän herätti
merirosvoissa, vaikutti — ainakin hetkiseksi — hänen lempeytensä.
Merirosvot olivat tottuneet siihen, että kaikki vangeiksi joutuneet
merisissit olivat saaneet päättää päivänsä ristillä. Pompeius
sitävastoin antoi heidän pitää henkensä ja kohteli alhaison miehiä
hienotunteisuudella, jollaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan.
Pompeius tyytyi siihen, että poltti heidän laivansa ja hajoitti
heidät itsensä siirtolaisiksi eri kaupunkeihin. Senvuoksi ainoastaan
hurjapäiset Sisilian rosvokuninkaat koettivat yhdistynein voimin käydä
taisteluun vainoojansa kanssa. Mutta heidän raivokas urhoollisuutensa
ei voinut mitään roomalaisten kiinteälle järjestelmällisyydelle ja
erinomaisesti asestetuille sota-aluksille. Vihdoin voittaja nousi
rannikolle ja joko piirityskoneilla tai väkirynnäköllä hajoitti kaikki
vuorilinnat ja ryöväripesät. Lopputulos oli, että 10 000 merirosvoa
oli kaatunut ja 20 000 oli elävänä joutunut voittajan käsiin. Kauppa
ja liike kävi taas säännöllistä kulkuaan, ja kallista aikaa seurasi
Roomassa elintarpeiden liikatuotanto.

VIIMEINEN MITHRADATEEN SOTA. POMPEIUS VETÄÄ ROOMAN VALTAKUNNAN ITÄISET

RAJAT.

Merellä suoritetun suuren ajojahdin jälkeen Pompeiuksen erikoisten
valtuuksien olisi pitänyt oikeastaan päättyä. Mutta niin ei käynyt —
valtuudet muutettiin vain koskevaksi Mithradatesta.

Niin kauan kuin Sulla eli, Mithradates pysytteli alallaan. Mutta kukaan
ei Roomassa uskaltanut oikein luottaa viekkaaseen itämaalaiseen; ja
tuskin suuri Sulla oli kaatunut, kun jo Pontoksen kuningas puuhaili
uutta sotaa roomalaisia vastaan. Hän solmi liittoja merirosvojen
ja muiden Rooman vihollisten kanssa. Sodan aiheen hän sai siitä,
että Bithynian, hänen läntisen naapurimaansa viimeinen kuningas,
Attalos III:n esimerkin mukaan testamentissaan määräsi valtakuntansa
roomalaisille. Tuskin nämä olivat ottaneet maan haltuunsa, kun
Mithradates julisti heille sodan ja valtasi heidän alueensa
Vähässä-Aasiassa.

Roomalaisten puolella johti sotaa tarmokkaasti ja menestyksellisesti
Lucullus, eräs senaatinpuolueen etevimpiä miehiä. Osoittaen suurta
strategista taitavuutta hän voitti moninaiset maastovaikeudet.
Mithradateen täytyi kaikkialta vetäytyä takaisin ja viimein hänet
voitettiin. Silloin hän jätti oman maansa ja pakeni vävynsä, Armeenian
kuninkaan Tigraneen luo, joka valloituksillaan oli luonut itselleen
etu-Aasian mahtavimman valtakunnan. Ylpeästi voimaansa luottaen
Tigranes kieltäytyi luovuttamasta appeaan. Mutta silloin Luculluskin
painuu Armeeniaan — ensimmäisen kerran roomalainen sotajoukko kulki
Eufratin ja Tigriksen yli —, voitti Tigraneen suunnattoman sotajoukon
ja valtasi hänen pääkaupunkinsa, jossa määrättömät varastot ja aarteet
joutuivat hänen saaliikseen.

Mutta roomalaiset sotilaat kävivät pian tyytymättömiksi Luculluksen
ankaraan sotakuriin. Hän hillitsi heidän ryöstönhaluaan — mikä
ei estänyt häntä itseään, omaan lukuunsa kuormaamasta vaunuja ja
kameeleita Idän rikkauksilla. Itse hän oli tunnettu ylellisestä
elämästään, ja syvä juopa vallitsi ylpeän, loistoa rakastavan
sotapäällikön ja alhaison miesten välillä. »Sotilaat nurisivat»,
Ferrero sanoo, »ettei hän koskaan lähestynyt heitä toverina, ei koskaan
kuljeksinut teltasta teltalle ystävällisesti puhellen, ei koskaan
tervehtinyt heitä eikä koskaan puheellaan rohkaissut heitä. Silmiään ja
ääntään hän käytti vain keksiäkseen ja rangaistakseen rikkomuksia ja
vaatiakseen toinen toistaan vaarallisempia uhkayrityksiä. Kärsimättömät
käskyt seurasivat taajaan toisiaan, ikäänkuin hänen alaisensa olisivat
olleet rautaa eikä lihaa ja luuta.»

Kun talvi tuli lumineen ja jäineen, hänen sotilaansa kyllästyivät
peräti rasituksiin, joita saivat kärsiä kolkossa alppiseudussa,
jonka jylhät vuoren huiput kohosivat aina 5 000 metrin korkeuteen.
Roomalaiset kärsivät kauheasti jokapäiväisestä marssimisesta
läpimärkinä sateesta ja lumesta leiriytyäkseen sitten yöksi kylmälle,
kostealle maaperälle. Lopulta he tekivät kapinan ja vaativat päästä
kotiin. Sotapäällikkö saisi huvitteleida käymällä yksin sotaa, josta
hänellä yksin vain oli etua.

Luculluksen täytyi vetäytyä takaisin Mesopotamiaan ja sieltä
Vähään-Aasiaan. Voimattomana hän katseli, kuinka Mithradates ja
Tigranes pala palalta valtasivat takaisin valtakuntansa.

Eivätkä Luculluksella olleet ainoastaan sotamiehet vastassaan.
Hän oli myöskin kovistellut Vähän-Aasian roomalaisia virkamiehiä
ja kapitalisteja ja koettanut ehkäistä heidän mielivaltaansa ja
rosvouksiaan. Näin hän oli tämänkin yhteiskuntaluokan keskuudesta
hankkinut itselleen mahtavia vihollisia, ja nämä käyttivät kaiken
vaikutusvaltansa saadakseen pois tuon vaivalloisen miehen, joka turmeli
heidän hyvät hommansa. Heidän onnistuikin lahjomalla kansantribuunit
saada kansankokous erottamaan Lucullus päällikkyydestä. Näin heillä
oli jälleen vapaat kädet siinä maakunnassa, josta oli tullut heidän
kultakaivoksensa. Mutta Luculluksen vastustuspuolueen tukena oli —ja
oli jo kauan ollut — Pompeius. Merirosvosodan johto ei ollut koskaan
ollut hänen kunnianhimonsa varsinainen päämäärä. Se tähtäsi paljon
suuremmassa määrässä houkuttelevaan Idän valtioita vastaan tehtävän
suuren sotaretken päällikkyyteen. Merirosvosota oli imperaattorille
oikeastaan vain välikappale, jonka avulla hän voi voittaa kansan
suosion hankkimalla nälkää näkeville leipää. Sittenkuin hän tätä tietä
oli saanut erikoislaatuisen sotilaallisen mahdin, seuraava askel
oli käyttää sitä suuren päämäärän toteuttamiseen. Ja se onnistui.
Luculluksen seuraajaksi määrättiin Gnæus Pompeius.

Tietysti hälistiin taas suuriäänisesti siitä vaarallisesta
valta-asemasta, joka oli annettu yhdelle miehelle, mutta Pompeius oli
kyllin viisas valitellakseen sitä raskasta kuormaa, joka laskettiin
hänen hartioilleen. Hänhän toivoi vain saada palata yksityiselämän
rauhaan perheensä piiriin! Mutta hyväntahtoisesti hän otti
kaikissa tapauksissa uuden kuorman kantaakseen »ajaaksensa», kuten
Ferrero jotensakin vahvasti värittäen sanoo, »riistaa, joka jo oli
kuolettavasti haavoitettu.»

Virkaanastuvan ja eroavan ylipäällikön kohtaus tapahtui eräässä
Galatian kylässä. Siitä tuli draamallisen eloisa kohtaus. Pompeius
syytti Lucullusta ahneudesta ja voitonhimosta ja sai vuorostaan
kuulla, kuinka rajattoman kunnianhimoinen hän itse oli. »Aivan kuin
hidas ja arka haaskalintu sinä käyt aina toisten riistan kimppuun»,
Lucullus sanoi. Mutta Pompeius väitti, ettei otusta vielä oltu
kaadettu. — Sittenhän ei heillä enää voinut olla paljon sanottavaa
toisilleen. Taistelupukarien yhteiset ystävät erottivat heidät, ja
Lucullus matkusti kotiin hekumoidakseen rikkauksillaan. Hän vietti
niin ylellistä ja nautiskelevaa elämää, että se enemmän kuin hänen
voittonsa on säilyttänyt hänen nimensä jälkimaailmalle. Hänen huvilansa
ja puutarhansa olivat upeuden ja kauneuden ihmeluomia. Ja entä
sitten hänen ateriansa! Kerrotaan, että hänen luokseen kerran aivan
odottamatta saapui kaksi ystävää vierailulle ja että Lucullus pyysi
heitä jäämään päivälliselle. Tätä ystävät eivät olleet ajatelleet,
mutta he lupasivat jäädä sillä ehdolla, että hän ei ryhtyisi erikoisiin
järjestelyihin heidän tähtensä. Eihän toki, pöydässä tulisi olemaan
vain sitä, mitä meillä tarkoitetaan, kun pyydetään »haukkaamaan
voileipää». Tämä voileipäateria lienee maksanut Lucullukselle 300
000 markkaa. Palveluskunta tiesi näet, että siinä talon monista
ruokasaleista, jonka isäntä oli valinnut sen päivän ateriaa varten,
tuli aina tarjota näin kalliita aterioita.

Mutta kuinka oli mahdollista tuhlata sellaisia summia yhteen ainoaan
ateriaan muutamille harvoille henkilöille? Ainoastaan siten,
että herrat herkkusuut pitivät kunnianaan tarjota vierailleen
mitä vaikeimmin saatavissa olevia makupaloja. Loistettiin
riikinkukonaivoilla ja satakielenkielillä, eikä kukaan luonnontutkija
voisi innokkaammin perin pohjin tutkia vieraita maita ja meriä
keksiäkseen uusia eläin- ja kasvilajeja kuin roomalaiset herkkutaiturit.

Erään toisen kerran häiriintyi Luculluksen erinomainen
päivällismieliala arveluttavalla tavalla. Ateria ei ollut kyllin
herkullinen hänelle. Hänen hovimestarinsa koetti puhdistautua sillä,
etteihän ketään vieraita ollut kutsuttu. »Etkö tiennyt, että Lucullus
aterioitsisi tänä päivänä Luculluksen luona?» talon herra kysyi
suuttuneena.

Luculluksen herkuttelijaelämää jalosti kuitenkin hänen hieno
sivistyksensä ja taiderakkautensa. Hän keräsi ympärilleen seurueen
kirjallisia makumestareita, tiedemiehiä ja taiteilijoita ja uhrasi
suuria summia taideaarteisiin ja kirjakokoelmiin, jotka hän piti
yleisön nähtävinä.

Kun Pompeius ryhtyi siihen tehtävään, jota Lucullus ei saanut
loppuunsuorittaa, tulee muistaa, että Lucullus oli jo suorittanut
karkeistyön. Hänen seuraajallaan oli sitäpaitsi käytettävänään
verrattoman paljon suurempi sotavoima ja valtuudet kuin hänellä, ja
toiselta puolen Mithradateen apuneuvot olivat niin loppumaisillaan,
että hän pyysi rauhaa. Mutta Pompeius oli tullut Aasiaan käymään
suurenmoista sotaa eikä päättämään rauhaa, joka paljastaisi
kaikelle maailmalle, että Lucullus oli Mithradateen todellinen
voittaja. Sentähden hän asetti sellaiset rauhanehdot, joita oli
mahdoton hyväksyä. Hän vaati yksinkertaisesti, että Mithradateen
oli jättäydyttävä voittajan armoille. Kuningas oli liiankin hyvin
perillä roomalaisten tavoista ollakseen epätietoinen siitä, mitä tämä
merkitsi. Se merkitsi sitä, että hän saisi kahleissa kulkea voittajan
triumfivaunujen edellä ja sitten menehtyä pimeässä kellariluolassa
Capitoliumin juurella ja loppua kuten Perseus taisteltuaan ensin kuin
Hannibal. Kun oli valittava häpeällisen kuoleman ja epätoivoisen sodan
välillä, Mithradates tarttui jälleen miekkaan ja vannoi pyhän valan
olla tekemättä koskaan rauhaa roomalaisten kanssa.

Silloin osoittautui, ettei ollut niinkään helppoa suoriutua vanhasta
ketusta. Pompeius etsi häntä pesästään, itsestään Pontoksesta, mutta
hänen ei mitenkään onnistunut saada häntä taisteluun. Hän pakeni
aina vuorille ja etsi säännöllisesti kaikkein luoksepääsemättömimpiä
seutuja. Viimein kuitenkin Pompeiuksen eräänä yönä onnistui
väijytyksistä saada hänet satimeen ja tuhota hänen viimeinen
sotajoukkonsa. Hädin tuskin vanha kuningas itse pääsi hengissä
pakenemaan. Hän toivoi saavansa turvapaikan Tigraneen luona, mutta
huomasi hämmästyksekseen, että hän oli erehtynyt. Hänen vävynsä oli
nähnyt viisaimmaksi heittäytyä voittajan jalkoihin ja luovuttaa
kuninkaallinen tiaara voittajan käsiin. Alistumisensa palkkioksi
Tigranes sai pitää perintömaansa, varsinaisen Armeenian, roomalaisena
vasalliruhtinaana. Mithradates sai kaiken lisäksi kokea senkin, että
vävypoika ollakseen roomalaisten mieliksi, lupasi hänen päästänsä
suuren palkinnon. Vanha kuningas pakeni silloin Asovan meren rannoilla
oleville alueilleen. Pompeius seurasi vähitellen perästä ja tunkeutui
Kolkhikseen, tuohon Mustanmeren itärannalla sijaitsevaan satumaahan,
jonne argonautit olivat kerran suunnanneet matkansa noutaakseen
kultaisen oinaantaljan. Mutta täällä hän keskeytti takaa-ajon, sillä
olihan järjetöntä panna armeija vaaranalaiseksi pitkittämällä marssia
näihin tuntemattomiin seutuihin, joissa asui villejä, sotaisia
kansoja. Sen sijaan hän kääntyi takaisin Vähään-Aasiaan ja Syyriaan
järjestääkseen näiden maiden olot. Rajat, jotka hän asetti Rooman
vallalle, pysyivät pääasiallisesti muuttumattomina vuosisadan eteen
päin. Syyriassa, joka roomalaisten Antiokhos III:sta vuonna 190 saaman
voiton jälkeen oli ollut hajoamistilassa, hän teki lopun anarkiasta ja
muodosti valtakunnasta Rooman maakunnan.

Maan eteläisessä osassa olivat juutalaiset alkaneet näytellä jälleen
valtiollista osaa sotaisen makkabealaisheimon johdolla, tuon heimon,
joka kehui uudelleen perustaneensa kuningas Daavidin valtakunnan.
Mutta juutalainen yhteiskunta oli sisäisten riitojen rikkirepimä, ja
tästä Pompeius sai tervetulleen aiheen sekaantua heidän asioihinsa.
Itsensä pääkaupungin, Jerusalemin, hän valtasi helposti, mutta
ylhäällä, vahvasti varustetulla temppelivuorella juutalaiset tekivät
uskonkiihkoista vastarintaa, luottaen siihen, että Jahve tulisi heidän
avuksensa. Kauan he eivät kyenneet kuitenkaan vastustamaan roomalaisten
piiritystaitoa. Kauheaan verilöylyyn heidän rohkea taistelunsa
päättyi. Monet lävistivät itsensä epätoivoissaan omilla miekoillaan,
toiset syöksyivät alas jyrkältä kalliolta. Mutta papit eivät antaneet
kauheiden kohtausten, joita näyteltiin heidän ympärillään, häiritä
itseään jumalanpalveluksensa suorituksessa. Kun roomalaiset sotilaat
paljastetuin miekoin tunkeutuivat temppeliin, he näkivät papit alttarin
ääressä vaipuneina niin syvästi rukoilemaan Jumalaansa, että antoivat
surmata itsensä ajattelemattakaan pakoa.

Mikään ei kuitenkaan haavoittanut juutalaisia niin syvästi kuin se,
että Pompeius seurueineen tunkeutui sisälle »Kaikkein pyhimpään»,
jonne muuten vain ylipapilla oli lupa mennä, ja hänelläkin vain
kerran vuodessa: sovituspäivänä. »Pompeius katseli», roomalainen
historioitsija Florus[25] kertoo, »sen esiripun taakse, joka
kätki juutalaisten pyhän huoneen.» Imperaattoria kummastutti, ettei
hän nähnyt ainoatakaan jumalankuvaa »jumalattoman kansan suuressa
pyhätössä», kuten sama kirjailija aito roomalaisen ylimielisesti sitä
nimittää. Hän näki ainoastaan kultaisen seitsenhaaraisen kynttiläjalan,
kultaisen pöydän näkyleipineen ja pyhät kirjat. »Mutta hän katseli»,
käyttääksemme Ranken sanoja, »näitä aarteita ojentamattakaan kättänsä
saadakseen ne. Pompeius otti kaikissa tilanteissa huomioon sen
arvokkuuden, mikä sopi roomalaisten legioonani päällikölle ja miehelle,
joka vei voittoisat kotkansa läpi maailman.

Palestiinan Pompeius luovutti eräälle makkabealaiselle, jonka tuli
hallita sitä ylipappina Rooman herruuden alaisena.

Sillä aikaa kuin Pompeius oli Syyriassa, onni valvoi hänen etujaan,
kuten monta kertaa ennenkin. Jerikon muurien edustalla hän sai
tiedon, että Rooma oli vapautunut itsepäisimmästä vihollisestaan.
Vanha Mithradates oli tällävälin asettunut vakinaisesti Asovan meren
rannoille. Yhden kapinallisista pojistaan, joka oli sinne perustanut
valtakunnan, hän syöksi valtaistuimelta ja pakotti hänet tekemään
itsemurhan. Sen jälkeen hän koetti vielä kerran neuvotella Pompeiuksen
kanssa. Hän tarjoutui tunnustamaan roomalaisten yliherruuden ja
maksamaan heille veroa, jos hän saisi takaisin perintövaltakuntansa.
Mutta Pompeiuksella ei ollut lainkaan halua auttaa vanhaa juonittelijaa
jälleen jaloilleen. Suuttuneena Mithradates silloin käytti aarteitaan,
jotka hänen oli onnistunut pelastaa, voimakkaaseen varustautumiseen
roomalaisia vastaan. Hänellä oli myöskin haaveellisia suunnitelmia
yleisestä skyyttalaisten ja gallialaisten hyökkäyksestä Italiaan, sillä
aikaa kuin Pompeius armeijoineen oli kaukana Aasiassa.

Mutta siitä ei tullut mitään. Vanhus oli tullut siinä määrin
epäluuloiseksi, että kukaan hänen ympäristöstään ei kauemmin tuntenut
olevansa varma elämästään. »Parempi yllättää kuin tulla itse
yllätetyksi», ajatteli silloin hänen lemmikkipoikansa Pharnakes
ja nostatti kapinan hirmuhallitsijaa vastaan. Hän sulki isänsä
kuninkaanlinnaan. Linnanmuurilta vanhus rukoili poikaansa, ettei
tämä tahraisi käsiään isänverellä. Näytelmästä ei tullut kuitenkaan
niin sydäntäliikuttavaa, kuin oli tarkoitus, sillä ukko oli itse
tahrannut itsensä äitinsä, neljän poikansa ja useiden muiden läheisten
sukulaistensa verellä. Kaikissa tapauksissa näytelmä ei vaikuttanut
Pharnakeeseen. Kun vanhus siis pääsi varmuuteen, ettei ollut enää
lainkaan toivoa, hän tahtoi kuitenkin hankkia itselleen seuraa
toiseen maailmaan — hänen vaimojensa, hänen rakastajattarensa, joka
koko pakomatkan ajan oli seurannut häntä miehen valepuvussa, ja
hänen tyttäriensä, joukossa Egyptin ja Kyproksen kuningasten nuoret
morsiamet, täytyi kaikkien tyhjentää myrkkypikari, ennenkuin hän sen
kohotti omille huulilleen. Kun myrkky ei tuntunut häneen itseensä
vaikuttavan, hän käski erään sotilaansa lyömään herraltaan pään poikki.

Näin Mithradates kuoli vuonna 63 e.Kr. 68:nnella ikävuodellaan. Koko
roomalainen maailma päästi helpotuksen huokauksen. Hannibalin päivien
jälkeen Roomalla ei ollut ollut niin vaarallista ja uupumatonta
vastustajaa. Yhdellä iskulla hän oli tuhonnut Rooman herruuden Aasiassa
ja levittänyt sen jälkeen sodan liekin Eurooppaan. 25 vuoden aikana
hän oli pitänyt puolensa maailman hallitsijaa vastaan, ja aiheuttanut
sen ajan suurimmille sotapäälliköille, sellaisille kuin Sullalle,
Lucullukselle ja Pompeiukselle, suuria vaikeuksia. Rooman kestävimpien
vihollisten joukossa hän on ainoastaan Hannibalista jäljellä, mutta on
samanarvoinen kuin Pyrrhos ja Jugurtha.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

H. Wallon, Histoire de l'esclavage dans l'antiquité: 3 nid.

Leon Halkin, Les esclaves publics chez les romains.

Gaston Boissier, Slafvarne i Rom. Ruotsinnos ranskan kielestä.

Eduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum (Kleine Schriften I).

Carl Lundberg, Slafveriet i forntiden.

Ivar Hjertén, Den romerske gladiatorn.

Henry A. Ormerod, Piracy in the ancient World.

Paul Stein, Über Piraterie im Altertum.

Paul Stein, Zur Geschichte der Piraterie im Altertum.

Kurt Eckhardt, Die armenischen Feldzüge des Lukullus (Klio 1909—1910).

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Eduard Meyer, Cæsars Monarchie und das Principal des Pompejus.

CICERO JA CATILINAN SALALIITTO.

Catilina oli roomalainen ylimys[26], joka varhaisesta nuoruudestaan
oli ollut suurkaupungin läpi turmeltuneen kultaisen nuorison perikuva.
Paheissa yhtä hyvin kuin lahjakkuudessa hän oli Alkibiadeen uusi, mutta
huononnettu painos. Tämän hirmuisen ihmisen kuva on painunut syvälle
jälkimaailman muistiin hänen syyttäjänsä Ciceron ja historioitsija
Sallustiuksen kuvausten välityksellä. Kenties he ovat maalanneet
liian hirvittävillä väreillä. Tällä ei tahdota sanoa, että eräiden
nykyaikaisten historioitsijani »kunnianpelastus»-koe —jopa suorastaan
kilvoittelu esittää Catilina vakavamielisenä Gracchusten seuraajana —
suinkaan tuntuisi vakuuttavalta. Sallustiusta ei ainakaan kernaasti
voi epäillä puolueellisuudesta Catilinaa kohtaan, koskapa hän itsekin
kuului kansanpuolueeseen, ja hänellä näin ollen olisi ollut kaikki syy
maalata hänen kuvansa pikemmin valoisin kuin mustin värein. Sallustius
sanoo m.m. hänestä: »Läpiturmeltuneessa mielessään tuntien veristä
vihaa jumalia ja ihmisiä vastaan hän ei voinut koskaan saada rauhaa,
nukkuipa tai valvoi — siihen määrään paha omatuntonsa tuskastutti ja
vaivasi häntä. Senvuoksi hänen kasvojensa väri oli kalman kalpea, hänen
katseensa harhaileva ja hänen käyntinsä milloin kiihtynyttä, milloin
velttoa — lyhyesti sanoen: epätoivon mielettömyys ilmeni selvästi hänen
liikkeissään ja ulkonäössään.»

Catilina oli sukuylpeä ja halusi kiihkeästi saada näytellä maailmassa
suurta osaa, joka olisi hänen sukuperänsä arvoinen — mutta hänellä
ei ollut rahaa. Hän oli rajattoman himokas elämän nautintoihin ja
sentähden valmis uskaltamaan kaikki, tekemään mitä häpeämättömyyksiä
tahansa, kunhan vain pääsi rikkauksiin käsiksi. Sellaiselle luonteelle
Sullan henkipattojulistukset tarjosivat suuria mahdollisuuksia, ja
hän käyttikin niitä hyväkseen. Hänestä tuli diktaattorin kaikkein
innokkain kätyri. Tiedetään useimpien hänen huomatuimpien uhriensa
nimet. Näihin kuului eräs Rooman jaloimmista miehistä, jota tuhannet
sydämellisesti rakastivat ja palvoivat hänen hyväntekeväisyytensä
takia. Ei siinä kyllin, että Catilina surmautti hänet, hän teki sen
kammottavan tuskallisella tavalla. »Näytti siltä», eräs muinainen
historioitsija kertoo, »kuin olisi tahdottu antaa hänen kärsiä kuoleman
tuskaa useampia kertoja perättäin». Hänen irti hakattua päätään, josta
vielä tippui verta, Catilina kantoi riemuiten läpi kaupungin ja laski
sen Sullan jalkojen juureen.

Proskriptioiden levottomuuksien aikana Catilina murhasi kaiken lisäksi
oman veljensä, mutta hänen onnistui välttää lain koura hankkimalla
murhateon perästä veljensä nimen henkipattoluetteloihin. Catilinan
julmuus vietti orgioitaan, samoin hänen ryöstönhalunsa. Olihan Sullan
kätyrinä toimiminen tuloja tuottavaa. Mutta Catilinalla ei ollut, kuten
Crassuksella, kykyä kerätä rahoja ja antaa niiden kasvaa korkoa — hän
antoi niiden vieriä yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. »Enemmän kultaa,
enemmän nautintoja!» oli se ajatus, joka häntä ajoi eteenpäin veren
tahraamalla tiellään; ja hänen hurjuutensa ja julkeutensa ylittivät
kaikki rajat. Mutta senvuoksi kukaan ei uskaltanutkaan tehdä hänelle
mitään. Kaikki olivat kuin kauhun lyömiä kuullessaan vain Catilinan
nimen. Ja se kauhu, joka häntä ympäröi, antoi hänelle pirullisen
vaikutusvallan niihin kevytmielisiin ja nautinnonhimoisiin naisiin,
joita oli niin paljon maailmankaupungin korkeimman ylimystön piirissä
tänä läpiturmeltuneena aikana. Sillä Catilina ei olisi ollut se, mikä
oli, jolleivät eroottiset seikkailut olisi näytelleet tärkeää osaa
hänen elämässään. Huomiotaherättävimpiä häväistysjuttuja oli se, että
hänet yllätettiin erään Vestan neitsyen luona. Hän lienee murhannut
oman, vaimonsa mennäkseen naimisiin toisen naisen kanssa, joka oli yhtä
tunnettu kauneudestaan kuin kevytmielisyydestäänkin. Kaiken lisäksi
väitettiin yleisesti, että hänen uusi vaimonsa oli hedelmä hänen omasta
suhteestansa erään ylhäisen roomalaisen puolisoon, naiseen, josta
Sallustius vertaansa vailla olevalla kärkevällä kielellään sanoo, että
»sittenkuin oli puhuttu hänen kauneudestaan, hänessä ei ollutkaan enää
muuta ylistettävää.»

Kaikenlaatuisissa irstailuissa Catilina oli numero yksi, ja
hänelle tuotti nautintoa saattaa Rooman ylhäiset nuorukaiset yhtä
turmeltuneiksi, kuin hän itsekin oli. Tämä rikollisluonne veti
puoleensa suurkaupungin kaiken heikkoluonteisen nuorison. Jotka eivät
ennestään olleet turmeltuneet, turmeltuivat seurustellessaan hänen
kanssaan, ja sitten he olivat valmiit tottelemaan hänen pienintäkin
viittaustaan. Sallustius väittää, että Catilina piti suorastaan koulua,
missä sai oppia todistamaan väärin, väärentämään nimikirjoituksia ja
raivaamaan — usein vain harjoituksen takia — ihmisiä tieltään tulematta
ilmi. Tällaisen ylhäissyntyisten nuorten rikollisten joukon Catilina
keräsi ympärilleen. Cicero puhuu painokkaasti niistä luonnonvastaisista
taipumuksista, mitä näillä hänen kultapojillaan oli, kun hän kertoo,
kuinka nämä pitkän matkan päähän tuoksuivat hajuvesiltä ja kuinka he
kävivät melkein naisten tapaan vaatetettuina. Mutta »nämä kauniit
ja veltostuneet pojat», hän sanoo, eivät kunnostautuneet vain
Terpsikhoreen ja Venuksen palveluksessa, vaan voivat myöskin tarpeen
tullen sekoittaa myrkkyä ja käsitellä tikaria.

Perin vaaralliseksi yleiselle turvallisuudelle Catilina tuli silloin,
kun hän vakavasti antautui politiikkaan. »Tämä aika äkillisine
valtiollisine mullistuksineen», Ihne sanoo, »oli kasvattanut
kansalaisluokan, joka piti politiikkaa uhkapelinä. Onnistuneella
nopanheitolla he toivoivat voittavansa kaiken, ja siinä toivossa
he uskalsivat kaikki. Catilina oli näiden poliittisten pelurien
selväpiirteisin tyyppi. Nyt hän odotti vain tilaisuutta saada itse
laatia uusia henkipattoluetteloita voidakseen siten hankkia itselleen
rajattomat varat irstailuihinsa. Päästäkseen valtaan hän haki konsulin
virkaa vuosi vuoden jälkeen, mutta ei koskaan tullut valituksi. Silloin
hän teki salaliiton toisten samanmielisten kanssa hankkiutuaksensa
Rooman diktaattoriksi ja jakaaksensa valtion virat ja rikkaudet
toveriensa kanssa.[27] Salaliittolaisten riveissä oli paljon Rooman
ylhäisimpiin sukuihin kuuluvia, joukossa sangen useita naisiakin.
Nämä ylhäiset naiset olivat arvokkaita liittolaisia sentähden, että
he elivät leveästi, heillä oli paljon ystäviä ja kokonaiset laumat
orjia, joita voitiin panna toimimaan vallankumousmiesten hyväksi.
Ja paitsi näitä salaliiton suoranaisia jäseniä oli lukemattomia
muita, jotka olivat valmiit tottelemaan johtajien käskyjä, jos vain
vallankumouksella näytti olevan onnistumisen mahdollisuuksia. Suuri
vaara piili oikeastaan juuri tässä asiaintilassa.

Mutta kuinka oli mahdollista, että Catilina voi saada niin paljon
kannattajia? Hänellä oli varmasti erikoinen kyky lumota ihmisiä.
Tämän aidon tyranniluonteen onnistui ympäröidä itsensä vakavien
kansanvaltaisten pyrkimysten sädekehällä. Hän ei säästänyt suuria
lupauksia »katkaista sorrettujen kahleet», vapauttaa heidät veloista ja
antaa heidän nauttia valtion rikkauksia. Näin soinnutteli hän kauniisti
ja liikuttavasti kuulijainsa sydämen kieliä, mutta ei myötätunnosta
yhteiskunnan onnettomia kohtaan, vaan yksinomaan siksi, että hän itse
oli rappiolle joutunut mies. Ja mitä velkoihin tuli, hän »yhteiskunnan
kovanonnen lapsilla» tarkoitti juuri kaltaisiaan: yläluokan rappiolle
joutuneita, jotka olivat velkaantuneet korviansa myöten, mutta joiden
ei ollut onnistunut saada korkeita virkapaikkoja tai hankkia itselleen
muita mahdollisuuksia voidakseen korjata huono taloudellinen asemansa.

Salaliitto levisi yli koko Italian.

Catilinaa vastaan ryhtyi kuitenkin toimimaan suuressa arvossa
pidetty asianajaja Marcus Tullius Cicero, suurin kaunopuhuja,
mitä Roomalla koskaan on ollut. Hän oli samanikäinen kuin Pompeius,
syntynyt vuonna 106 e.Kr. Cicero oli oman onnensa seppä. Hän oli
tosin syntyisin varakkaasta ja sivistyneestä kodista, mutta syntynyt
ja kasvanut maaseutukaupungissa, mies, jolla ei ollut ylhäisiä
esivanhempia eikä ylhäisiä suojelijoita, joihin turvautua, kun hän
alkoi pääkaupungissa kilvoittelunsa yhteiskunnallisesta asemasta.
Mutta innostunut ja rikaslahjainen nuorukainen oli isänmaanrakkauden
läpitunkema ja oli vakaasti päättänyt osoittautua ylpeän roomalaisnimen
arvoiseksi. Sivistyksensä hän sai kreikkalaisissa filosofi- ja
kansanpuhujakouluissa ja voittamattoman hienosti hän käytti
kreikkalaisen kuosin mukaan komeaa roomalaiskieltä. »Ciceron latina» on
ollut kaikkina aikoina lajissaan esikuvallista »klassillista latinaa».

Kaksikymmentäkuusivuotiaana Cicero Sullan diktatuurin aikana piti
ensimmäisen kuuluisan puheensa. Se oli Sextus Rosciuksen puolustuspuhe.
Oikeudenkäynti mainittua miestä vastaan antaa meille iljettävän kuvan
siitä, minkälaisia rikoksia diktaattorin suosikit voivat tehdä.

Oikeusjutun esihistoria oli se, että Roscius oli samannimiseltä
isältään perinyt lähes kymmenen miljoonan markan arvoisen
omaisuuden. Eräs Sullan vapautettu orja, rikas ja nautinnonhaluinen
kreikkalaissukuinen lurjus nimeltään Khrysógonos, katselee himokkain
silmin näitä rikkauksia; ja päästäkseen niihin käsiksi hän toimii
niin, että vanhemman Rosciuksen nimi merkitään henkipattojulistuksiin.
Sitten hän ostaa koko henkipaton omaisuuden noin 3 000 markalla.
Jottei hänen tarvitsisi pelätä jälkiseurauksia Khrysogonos koettaa
kanssarikollistensa avulla raivata nuoremman Rosciuksen tieltään; ja
kun tämä yritys epäonnistuu, hän ryhtyy siihen konnankoukkuun, että
lahjottujen todistajain avulla syyttää häntä isänmurhasta. Vanhempi
Roscius oli nimittäin murhattu.

Cicero osoitti nyt, ettei inhoittavaan syytökseen Roscius raukkaa
kohtaan ollut pienintäkään aihetta olemassa, mutta sitäkin enemmän
syitä, jotka osoittivat, että Khrysogonoksen kätyrit olivat
suorittaneet ilkityön.

Ciceron onnistuikin saada Roscius parka vapautetuksi. Täten syytetty
oli saanut kunniallisen miehen maineensa takaisin. Mutta köyhäksi
täytyi hänen jäädä. Ajateltavissakaan ei ollut, että henkipatto voisi
saada takaisin vähääkään omaisuuttaan.

Cicero oli uskaltanut paljon ruvetessaan esiintymään kaikkivaltiaan
Sullan kätyriä vastaan ja ylipäänsäkin rohjetessaan puhua aikana,
jolloin kaikkien kieli oli kauhun lamauttama, vaikkakin hän tietysti
varoi sanomasta kaikkia niitä rohkeita sanoja, jotka hän myöhemmin
sovitti puheen kirjoitettuun tekstiin.[28]

Sittenkuin Cicero tällä rohkealla esiintymisellään oli tehnyt nimensä
asianajajana tunnetuksi, hän antautui virkamiesuralle ja voitti
kaunopuheisuudellaan voiton toisensa perästä Forumilla. Hän paljasti
suuria ja pieniä rikollisia, kiristyksiä ja muita hävyttömyyksiä
vastaan hän kävi säälimätöntä sotaa, ja yhteiskunta voi olla hänelle
kiitollinen uskollisesta vartiopalveluksesta. Vuonna 64 hän Catilinan
vastaehdokkaana pyrki konsuliksi seuraavaksi vuodeksi, ja hänen
onnistui kiivaan vaalitaistelun jälkeen lyödä Catilina laudalta. Itse
vaalipäivänä Cicero oli pukenut päällensä panssarin ja piti huolen
siitä, että se pisti näkyviin togan alta. Kuinka monta ääntä hän voitti
näyttämällä kansalle, että hänen henkensä oli uhattu, ei ole tietysti
laskettavissa.

Konsulina Ciceron täytyi käyttää kaikkia niitä keinoja, jotka virka
soi hänelle, pitääkseen puolensa vaarallista vihollistaan vastaan.
Salaliittolaisten joukossa hänellä oli tiedustelijoita, jotka
ilmoittivat hänelle kaikki, mitä näillä oli hankkeissa, m.m. että nämä
aikoivat murhata hänet. Kiitos näille varovaisuustoimenpiteille hän
vältti salaliittolaisten tikarit.

Kun hankkeet Ciceron henkeä vastaan olivat tulleet ilmi, hän kutsui
senaatin koolle neuvotteluun. Catilina oli kyllin julkea tullakseen
siihen myös ja näytelläkseen viattoman osaa. Mutta kun hän astui
sisälle, kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä. Kaikki vetäytyivät
pois hänen luotansa kuten ruttotautisen läheisyydestä, ja yksin hän sai
istua penkillään. Leimuavassa puheessaan — kuuluisassa ensimmäisessä
puheessaan Catilinaa vastaan — Cicero tempasi naamion roiston
kasvoilta. Hän sinkautti aluksi kuuluisat sanansa Quousque tandem?
»Kuinka kauan sinä Catilina», hän huudahti, »aiot käyttää väärin meidän
kärsivällisyyttämme? Kuinka kauan sinun ilmeinen mielettömyytesi saa
jatkaa vehkeilyjään? Milloinkahan sinun hillitsemättömän julkeutesi
korkeat aallot viimeinkin asettuvat? Mitä tämä merkitsee: ei
varmuusvartio, joka yöllä asetettiin Palatinus kukkulalle, eivät ne
patrullit, jotka pitävät vartiota kaupungissa, ei koko kansan vallannut
hämminki, ei kaikkien kunnon kansalaisten paikalle rientäminen, ei
tämän varustetun paikan[29] valitseminen senaatin kokousta varten,
eivät ne kiukkuiset silmäykset, joilla kaikki tänne kokoontuneet sinua
katselevat, näytä sinuun lainkaan vaikuttavan! Etkö huomaa, että sinun
rikolliset aikeesi on paljastettu? Uskotko sinä todellakin, että
ainoakaan meistä on tietämätön siitä, mitä sinä puuhailit viime yönä ja
toissa yönä, missä sinä olit, keitä oli kanssasi ja mitä päätöksiä sinä
teit? Oi aikoja, oi tapoja! Senaatti tuntee kaikki sinun salahankkeesi,
konsuli näkee ne — ja kuitenkin saat elää! Mitä minä sanonkaan: elää?
Hän uskaltaa kaiken lisäksi tulla senaattiin ja ottaa osaa julkiseen
neuvotteluun, samalla kuin hän silmäyksillään ilmaisee, ketkä hän
meistä valitsee teuraikseen.

Kyllähän sinä saat elää, mutta et ilmeisesti aio lakata olemasta
julkea, vaan paaduttaa itsesi vieläkin enemmän. Minä viivyttelen vielä,
sillä minä tahdon, että sinä kuolet vasta sitten, kun ei ole enää
niin läpiturmeltunutta ihmistä, että hän ryhtyisi sinua puolustamaan.
Aina siihen asti saat elää; mutta elät kuten nytkin: minun laajain ja
tehokkaiden varovaisuustoimenpiteitteni ympäröimänä, niin ettet sinä
voi ryhtyä mihinkään voimassa olevaa järjestystä vastaan. Monet silmät
ja korvat seuraavat tästä lähtien, kuten tähänkin asti, sinun jokaista
edesottamistasi, ilman että sinä itse sitä lainkaan huomaat.» Ja sitten
Cicero paljastaa Catilinan rikolliset puuhat yksityiskohdittain, päivä
päivältä ja mainitsee varovaisuustoimenpiteet, joiden avulla hän ne oli
tehnyt tyhjiksi, osoittaakseen, ettei mitään ollut tapahtunut häneltä
salassa.

Catilina vastasi hävyttömyyksillä, mutta hänen äänensä hukkui
paheksumishuutojen pauhuun, joka vapisutti neuvottelusalia. Suunniltaan
raivosta hän syöksyi viimein ulos senaatista uhkaillen hirmuisesti
tuhota kaiken. Seuraavana yönä hän jätti Rooman. Pakolaisena hän
kaupungista poistui, tietoisena siitä, että hänen rikolliset aikeensa
oli paljastettu ja että kaikki kunnialliset ihmiset halveksivat
ja kirosivat häntä. Cicero voi hengittää levollisemmin. Hän oli
saavuttanut tarkoituksensa ensimmäisellä catilinalaispuheellaan.

Catilina läksi Etruriaan, sinne kerääntyneen kapinallisarmeijan luo.
Tämän armeijan muodostivat muinaiset Mariuksen kannattajat, rappiolle
joutuneet Sullan armeijan veteraanit sekä muut tyytymättömät henkilöt.
Tällä armeijalla Catilina huudatti itsensä konsuliksi. Senaatti vastasi
tähän toimenpiteeseen julistamalla hänet ja hänen kannattajansa
valtiokiroukseen. Mutta salaliittolaisia oli vielä paljon Roomassa
jäljellä, ja näillä olisi pitänyt Ciceron ilmoitusten mukaan olla
tarkoituksena surmata hänet ja samalla sytyttää kaupunki tuleen.

Mutta väsymättömästi Cicero valvoi kaupungin turvallisuutta. Tehdäkseen
Catilinan rikostoverit vaarattomiksi hän piti kansankokoukselle
toisen catilinalaispuheensa, jossa hän paljasti heidät kaikki tyynni.
»Voimmeko sietää sitä», hän huudahti, »että nämä raukkamaiset
ihmiset väijyvät urhoollisten miesten henkeä, että miehet, joiden
on tapana lojua pöytien ääressä hurjissa juomingeissa syleillen
haureellisia naisia, viinistä herpaantuneina, ruoan turvottamina,
kukilla seppelöityinä, voiteilla hierottuina, intohimojen heikontamina
nikotellen uhkailevat surmata kunnon kansalaiset ja sytyttää kaupungin
tuleen?»

Niin kauan kuin näitä yhteiskunnalle vaarallisia olioita oli
kaupungissa, piti kaikkien kunnon kansalaisten vartioida yötä päivää
kotejaan. Cicero puolestaan lupasi edelleenkin huolehtia itsensä Rooman
puolustamisesta: »Ken koettaa panna toimeen levottomuuksia kaupungissa,
ken hommailee rikollisessa puuhassa, saa kyllä kokea, että Roomassa
on valppaat konsulit, kelvollisia virkamiehiä ja toimintatarmoinen
senaatti, että täällä on aseita ja teloituspaikka, missä isämme ovat
säätäneet sellaiset rikokset sovitettaviksi.»

Muutamia viikkoja myöhemmin Cicerolla oli kirjallisia todisteita
salaliittolaisten rikollisista suunnitelmista. Hän kiiruhti
vangitsemaan alkuunpanijat ja esittämään senaatille salaliittolaiset
syyllisiksi todistavat paperit. Näistä kävi selville, että rikolliset
olivat suunnitelleet nostattaa Galliassa kapinan, jonka he toivoivat
sitten leviävän myöskin Espanjaan.

Neuvottelut kestivät senaatissa koko päivän, ja konsulia kiiteltiin
lämpimästi hänen valppaudestaan. Hätääntyneitä kansanjoukkoja tungeksi
kuurian ympärillä saadakseen kuulla viimeisiä uutisia, ja kun Cicero
illan suussa, neuvottelujen päättyessä näyttäytyi, häntä tervehdittiin
vilkkain suosionhuudoin. Forumin edustalle kokoontuneelle yleisölle
hän piti kolmannen catilinarisen puheensa, jossa hän selosti niitä
toimenpiteitä, joihin hän oli ryhtynyt, ja senaatin kiitollisuutta
siitä, että hän oli pelastanut isänmaan.

Cicero ei ollut suinkaan sellainen mies, joka asetti kynttilänsä vakan
alle. Liikaa kainoutta ei ilmene suinkaan seuraavista sanoista, joilla
hän vertasi itseään Romulukseen: »Kun me roomalaiset kiitollisuudesta
ja ihaillen olemme koroittaneet kaupunkimme perustajan kuolemattomien
jumalien joukkoon, eiköhän silloin sitä, joka on pelastanut perustajan
uljaan työn, pitäisi sekä nykyisen että tulevan maailman kunnioittaa?
Olenhan minä katkaissut kärjen siitä miekasta, joka paljastettiin
tasavaltaa vastaan, ja torjunut tikarinpistot teidän kurkuistanne.
Senaatti on kunnioittanut minua päättämällä viettää minun kunniakseni
kiitosjuhlan kuolemattomille jumalille, 'sentähden, että minä' —
niin kuului senaatin päätös — 'olen pelastanut kaupungin murhista
ja palosta, sen asukkaat varmasta kuolemasta, koko Italian sodan
hävityksiltä.' Tämä on ensimmäinen kerta kaupunkimme perustamisesta
saakka, jolloin tällainen kunnia on tullut muun kuin voittoisan
sotapäällikön osaksi», hän selitti paremmaksi vakuudeksi.

Heti sen jälkeen hän oli kuitenkin kyllin vaatimaton antaakseen kunnian
korkeammille valloille. »Jos sanoin» — näin kuuluivat hänen sanansa
— »että minä olen estänyt rikolliset suorittamasta häpeällisiä
aikeitaan, niin olen tehnyt itseni syylliseksi suunnattomaan
julkeuteen. Iuppiter se torjui heidät; hän se on suvainnut suojella
ja varjella Capitoliumia, tätä temppeliä, koko tätä kaupunkia ja teitä
kaikkia. Kuolemattomat jumalat ne ovat antaneet minulle ajatuksen ja
tahdon tarttua asioiden kulkuun; heidän avullaan minä olen saanut näin
sitovat todistukset rikollisia vastaan.»

Kaksi päivää myöhemmin Cicero kutsui jälleen senaatin koolle
neuvottelemaan vangittujen rangaistuksesta. Hän piti nyt neljännen
catilinarisen puheensa, jossa hän kehoitti valtion isiä tekemään
rikolliset vaarattomiksi. Catilinan puoluelaiset ansaitsivat saman
kohtelun, mihin rangaistukseen perheenisä tuomitsisi orjan, joka on
lyönyt kuoliaaksi hänen vaimonsa ja pistänyt hänen talonsa tuleen.
Mukaansa tempaavin sanoin konsuli vetosi kaupungin isiin: »Jumalattoman
salaliiton tulisoihtujen ja murha-aseitten saartamana meidän kaikkien
äiti, isänmaa, ojentaa rukoillen kätensä teitä kohti. Teille hän uskoo
oman ja kaikkien lastensa elämän, teille linnan ja Capitoliumin, teille
kotijumalien alttarit ja Vestan ikuisen tulen, teille kaikkien jumalien
temppelin ja pyhätöt, teille kaupungin muurit ja talot. Päätöksestähän,
jonka tänä päivänä teette, riippuu teidän oma elämänne, puolisojenne
ja lastenne olemassaolo, kaikki ajallinen hyvinvointi, paikka, jossa
asutte ja elätte, kotiliesi, jota sanotte omaksenne. Ajatelkaa, mitä
suunnattomia ponnistuksia on kysynyt meidän valtamme perustaminen,
kuinka paljon rohkeutta vapauden vakiinnuttaminen, ja muistakaa, että
yksi ainoa yö on ollut vähällä tuhota tämän kaiken! Tänä päivänä
teidän täytyy ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei tällaista enää
milloinkaan voida panna toimeen ja etteivät kansalaiset voi edes
suunnitella sellaista.»

Tälläkin kertaa Ciceron kaunopuheisuus tempaa senaatin mukaansa.
Päätökseksi tuli, että kaikki rikolliset oli tehtävä vaarattomiksi
mestaamalla heidät. Myöhään illalla heidät vietiin Capitoliumin
juurella olevaan vankilaan, joka oli määrätty kuolemaantuomituille.
Täällä heidät mestattiin, toinen toisensa jälkeen. Konsuli odotti
vankilan portin edustalla; ja kun kammottava toimitus oli lopussa, hän
huusi valtavalla äänellä Forumilla olevalle väkijoukolle yhden ainoan
sanan: »Vixérunt (He ovat eläneet)». Syvän hiljaisuuden vallitessa
otettiin vastaan tärisyttävä ilmoitus.

Mutta kotimatkalla vankilasta kotiin saattoi häntä riemuitseva
kansanjoukko.

Osa salaliittolaisista oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman
tomut jaloistaan ja paeta Catilinan luo Etruriaan. Mutta senaatin
joukot ympäröivät hänet ja hänen sotajoukkonsa, ja epätoivoisen
taistelun jälkeen kapinoitsijat saivat melkein viimeiseen mieheen
surmansa. Kun Catilina näki, että kaikki oli hukassa, hän syöksyi
upseeriansa seuraamana keskelle vihollisjoukkoja ja kaatui osoittaen
urhoollisuutta, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Vielä
kuollessaankin hänellä oli sama hurja kasvojenilme kuin eläessään.

Cicero sai senaatilta kunniakkaan nimen »pater patrise (isänmaan
isä).»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Gaston Boissier, La conjuration de Catilina.

P. Merimée, Conjuration de Catilina.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Marcus Tullius Cicero, Valda tal. Julius Centerwallin ruotsinnos.

Otto Eduard Schmidt, Der Briefwechsel M. Tullius Ciceros.

Friedrich Aly, Cicero, sein Leben und seine Schriften.

Gaston Boissier, Cicero och hans vänner. Ernst Apiarien ruotsinnos
ranskasta. 2 osaa.

Axel Dahlman, Cicero.

S. Eitrem, Cicero og hans tid.

Otto Plasberg, Cicero in seinen Werken und Briefen.

Th. Zielinski, Cicero im Wandel der Jahrhunderte.

W. Drumann, Geschichte Roms in seinem Übergange von der
republikaniscben zur monarchischen Verfassung: 6 nid.

POMPEIUS JA CÆSAR.

ENSIMMÄINEN TRIUMVIRAATTI.

Vuoden vaihteessa 62—61 e.Kr. Idän voittaja palasi Roomaan. Sen
perusteella, mitä aikaisemmin vuonna 62 oli tapahtunut, oli selvempää
kuin milloinkaan, että valtakunnassa piti vallan olla koottuna yksiin
käsiin. Muuten oli vaara tarjolla, että milloin tahansa valtion
ja kansalaisten turvallisuus voi joutua kyvykkään seikkailijan
leikkikaluksi. Nyt oli lähestymässä mies, jolla oli aseellinen valta
käytettävänään. Kuningaskruunu oli kypsä hedelmä, valmis poimittavaksi.
Oli useita, jotka ennustivat, että vuosi 691 valtion perustamisesta[30]
tulisi olemaan tasavallan viimeinen.

Kaikki tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat, niin senaatin kuin
kansanpuolueessakin, elivät senvuoksi alituisessa jännityksessä
odottaen vain, mitähän tapahtuisi silloin, kun Pompeius tulisi jälleen
kotiin. Vähäinen lohdutus oli kansanpuolueelle, että Pompeius oli
julkisesti tehnyt demokraattisen uskontunnustuksen. Oli varmasti
viisainta hankkia itselleen vastapaino Idän herraa vastaan. Samoin
ajatteli Crassus. Ja niin kävi joka päivä selvemmäksi, että hänestä
tulisi kansanpuolueen turva. Sullan henkipattojulistusten aiheuttaman
suuren mieshukan jälkeen demokraateilla oli puute johtaja-aineksista.

Yksinään Crassus ei kuitenkaan kyennyt sellaiseen tehtävään kuin
puolensa pitämiseen miestä vastaan, joka komensi taisteluvalmista
armeijaa. Mutta auttajaksi tarjoutui demokraattien piiristä nouseva
uusi tähti: Iulius Cæsar. Hän oli syntynyt luultavasti vuonna 100[31]
ja kuului ylhäiseen Iuliusten sukuun, joka kehui polveutuvansa Æneaan
pojasta Iuluksesta ja saaneensa sukunimensä hänen mukaansa. Mutta
sukulaisuussuhteittensa johdosta Cæsar oli tullut yhteyteen myöskin
kansanpuolueen kanssa. Marius oli nimittäin naimisissa hänen tätinsä
kanssa, ja Cæsar itse meni naimisiin erään kiivaan demokraatin tyttären
kanssa.

Kun Sulla tuli valtaan, Cæsar ei kuten monet muut, vaihtanut
puolueväriä. Uskalsipa hän uhmata kaikkivaltiaan käskyä erota nuoresta
vaimostaan ja mennä naimisiin erään »oikeamielisen» naisen kanssa.

Senvuoksi hänenkin nimensä merkittiin henkipattoluetteloihin.
Diktaattori armahti kuitenkin hänet vaikutusvaltaisten ystävien
rukouksista, mutta huomautti kuitenkin: »Te ette tiedä, mitä teette,
sillä tässä nuoressa miehessä piilee enemmän kuin yksi Marius.»
Tällainen lausunto oli tietysti demokraattien mielestä vastaisuutta
varten paras suositus, minkä nuori Cæsar voi saada.

Siivitetyksi sanaksi muodostui ajatus, jonka Cæsar itse kerran lausui,
kun hän matkusti erään pikkukaupungin läpi pohjois-Italiassa. Kun
hänen seurueensa kesken puoliksi piloilla oli puhetta siitä, voisiko
tällaisessakin luolassa olla puoluetaisteluita ja tilaa poliittiselle
kunnianhimolle, Cæsar tokaisi: »Aivan varmasti. Ja minä puolestani
tahtoisin mieluummin olla täällä ensimmäinen kuin Roomassa toinen.»

Kun hän 34 vuoden vanhana tuli maaherraksi Espanjaan, hänen kerrottiin
nähneen Herkuleen temppelissä Gadeksessa Aleksanterin kuvapatsaan ja
tällöin huoanneen: »Minun ikäisenäni hän jo oli valloittanut maailman,
ja minä en ole vielä saanut aikaan mitään!»

Aluksi oli kuitenkin näyttänyt siltä, kuin Cæsarin ainoa kunnianhimo
olisi ollut soittaa ensimmäistä viulua Rooman elostelevien nuorten
keikarien kesken. »Hän teki itsensä kuuluisaksi enemmän hulluilla
päähänpistoillaan ja suurenmoisilla veloillaan kuin tulisella
demokraattisella kaunopuheisuudellaan», Mommsen sanoo. Cicero pani
kyllä huolehtien merkille hänen kunnianhimoisuutensa, mutta väitti
toiselta puolen: »Kun näen hänen huolellisesti käherretyt suortuvansa,
en kuitenkaan voi uskoa, että tuolle miehelle juolahtaisi mieleen
kumota Rooman valtiosääntö.»

Mutta kyllä leijonan kynsi pisti välistä esille. Erään kerran Cæsar
joutui merirosvojen vangiksi; ja kun nämä älysivät, että heidän
saaliinsa oli ylhäinen mies, niin he vaativat hänestä lunnaita
20 talenttia.[32] Mutta kun Cæsar kuuli summan, hän äyhkäisi:
»Kaksikymmentä talenttia sellaisesta miehestä kuin Julius Cæsarista!
Haha! Viisikymmentä talenttia pitää teidän saada. — Mutta sitten minä
kerran ristiinnaulitsenkin teidät kaikki tyynni.»

Sillä aikaa kuin hänen ystävänsä puuhasivat hankkiakseen kokoon
lunastussumman, hän kohteli herroja merirosvoja mitä ylimielisimmällä
tavalla. Plutarkhos sanoo, että hän »eli näiden hurjain miesten
keskuudessa, niinkuin he eivät vartioitsisikaan häntä, vaan olisivat
hänen lakeijoitaan. Kun hän kirjoitti runoja ja puheita, heidän
täytyi olla hänen kuulijoinaan; ja niitä, jotka, eivät näyttäneet
ihastuneilta, hän haukkui sivistymättömiksi barbaareiksi.» Ja kun
häntä halutti nukkua, hän käski heitä mitä ankarimmin olemaan
hiljaa. Merirosvoilla oli mahdottoman hauskaa hupaisan nuoren miehen
kaikkien päähänpistojen kustannuksella. Tuskin hän kuitenkin oli
päässyt vapaaksi, kun hän jo miehitti parisen laivaa, otti merirosvot
vangiksi, pakotti heidät luovuttamaan lunastussumman takaisin — ja
ristiinnaulitsi heidät jok'ikisen.

Ken näki pintaa syvemmälle, voi kylläkin huomata tarkoituksellisuutta
Cæsarin tavassa tuhlata rahoja, ainakin hänen viljanjakeluissaan ja
niissä upeissa kestityksissä ja näytännöissä, joita hän järjesti
kansalle. Näiden kalliiden tilaisuuksien vertaisia roomalaiset eivät
olleet koskaan nähneet. Kerran hän yhdellä haavaa pani esiintymään 320
gladiaattoria täyshopeisissa varustuksissa. Toisen kerran hän järjesti
näytännön, jossa 1.200 miestä suoritti 40 elefantin metsästyksen.
Mitäpä häntä huolettikaan, jos hänen velkansa nousivat 50 miljoonaan
markkaan! Hän oli kyllä laskenut, että ajan oloon kannatti tuhlata
tällä tavoin. Kiitos suuren kansansuosionsa hän tulikin ennen pitkää
hopearikkaan Espanjan maaherraksi. Ja silloin hän voi pian maksaa
takaisin jokaisen pennin.

Kansansuosiotaan Cæsar lujitti lisäksi mainostamalla kaikin mahdollisin
keinoin sukulaisuuttaan vanhan Mariuksen kanssa. Kun hänen tätinsä
kuoli ja oli haudattava, hän käytti tilaisuutta hyväkseen antaen
kuljettaa hautajaissaatossa vainajan puolison kuvaa. Tämä oli
senaatille isku vasten kasvoja, sillä olihan senaatti julistanut
Mariuksen ikipäiviksi valtiokiroukseen. Mutta kansan riemu oli
rajaton, kun se kuvassa tunsi unohtumattoman sankarinsa jumaloidut
kasvojenpiirteet, ja halvinkin tunsi itseään kunnioitettavan Mariuksen
mukana. Olipa Iulius Cæsar totta totisesti jymymies!

Pari vuotta myöhemmin roomalaiset hämmästyivät eräänä aamuna
huomatessaan äkkiä, että Mariuksen kuvapatsas ja voittomerkit oli
kullasta ja marmorista loistavina pystytetty jälleen Forumille,
niinkuin ei Sulla olisi niitä koskaan kumonnutkaan. Silloin
Mariuksen afrikkalais- ja kimbriläissotaretkien invaliidit —
olisiko Cæsar mahdollisesti vihjaissut heille? — kerääntyivät
kyynelet silmissä jumaloidun sotapäällikön kuvapatsaan ympärille.
Ja voi sitä optimaattia, joka olisi uskaltanut käydä käsiksi näihin
voitonmerkkeihin!

Voidaan pitää aivan varmana — vaikkakaan ei ole olemassa laillisesti
päteviä todisteita siitä — että Cæsarilla ja Crassuksella oli sormet
pelissä Catilinan salaliitossa. On olemassa paljon asianhaaroja, jotka
viittaavat siihen suuntaan, että nämä liittolaiset olivat aikoneet
Pompeiuksen poissa ollessa anastaa itselleen korkeimman vallan Roomassa
ja että he ainakin johonkin aikaan olivat ajatelleet käyttää Catilinaa
välikappaleenaan. Tosiasia on, että ne nuoret optimaatit, jotka olivat
mukana torjumassa murhapolttajien aikeita olivat niin kiihdyksissään
Cæsarille, että he kerran tämän poistuessa senaatista uhkasivat surmata
hänet. Ja paljon myöhemmin, kun Cicero uskalsi puhua vapaammin siitä,
mitä oli tapahtunut kulissien takana, hän mainitsi nimenomaan Cæsarin
yhtenä niistä, jotka olivat sekaantuneet Catilinan salahankkeeseen.
Luonnollisesti sekä Cæsar että Crassus pysyttelivät taka-alalla. He
aikoivat vain antaa Catilinan ja hänen kannattajainsa tehdä ensimmäisen
otteen ja suorittaa likaisen työn, jota tarvittiin anarkian ja
hirmuvallan luomiseksi. Kunhan vain olisi tähän asti päästy, olisi
heidän itsensä vuoro tullut tarttua asioiden kulkuun ja luoda uusi
olojen järjestely. Mutta kun vallankumouskoe epäonnistui, Cæsar ja
Crassus osasivat lakaista jälkensä umpeen.

Kun Pompeiuksen kotiintulon aika lähestyi, Cæsar ja Crassus tunsivat
tarvitsevansa toisiansa. Yhteisestä vaarasta tuli se side, joka yhdisti
Rooman rikkaimman ja sen velkaisimman miehen.

Kun Pompeius tuli kotiin, tasavaltainen hallitusmuoto oli siis yhä
voimassa. Mutta Catilinan salaliitto oli, kuten sanottu, herättänyt
laajoissa yhteiskuntapiireissä toiveen, että voimakas käsi tarttuisi
valtiolaivan peräsimeen. Koskaan ei ollut Rooman kuningaskruunun
tavoittelijalla ollut parempia onnistumisen edellytyksiä kuin
Pompeiuksella vuonna 61. Mutta oliko hänessä miestä käyttämään
suotuisaa tilannetta hyväkseen?

Tuskin hän oli Brundisiumissa astunut kotimaan kamaralle, kun hän
jo yleiseksi hämmästykseksi laski armeijansa hajalle ja päästi
itsekunkin kotiinsa. Mutta hän sai pian kokea, kuinka vähän sotilaaton
sotaherra tosiaankin merkitsi sellaisessa yhteiskunnassa kuin
silloisessa Roomassa. Lucullus teki tietysti kaikki, mitä hän voi,
tehdäkseen elämän katkeraksi sille miehelle, joka oli vääntänyt
sotapäällikönsauvan hänen käsistään, ja niittänyt sen, minkä hän oli
kylvänyt. Ja hän onnistuikin hyvin. Kun Pompeius haki konsulinvirkaa,
hän ei tullut valituksi. Kun hän pyysi, että hänen Aasian olojen
järjestelynsä hyväksyttäisiin, hyväksymistä vastustettiin. Ja kun hän
teki esityksen maan jakamisesta sotilailleen, vastattiin, ettei ollut
maata jaettavaksi. Senaatti kauhistui uusia peltolakeja. Olihan jo
peltolakisanakin kietoutunut Gracchus-levottomuuksien muistoon. Vai
niin! Pompeiuksesta oli siis tullut samanlainen demagogi kuin nuo
Gracchuksetkin!

Oli ihmeellistä, kuinka mahdotonta oli saada ketään puhumaan
Pompeiuksen puolesta. Mutta komean triumfin hän sai viettää, puettuna
pukuun, jonka sanottiin kuuluneen Aleksanteri Suurelle. Triumfivaunu
oli runsaasti koristeltu jalokivillä, ja sen edellä kulki kuusi
prinssiä, voitettujen kuninkaiden, Mithradateen ja Tigraneen poikia,
kaksi Mithradateen tytärtä, kaikki ruhtinaallisissa juhlapuvuissa,
sekä yli 300 muuta ylhäissukuista itämaalaista. Mainittiin liki 900
kaupunkia ja tuhat lujaa linnaa, jotka hän oli valloittanut. Niin
kallisarvoisesta sotasaaliista kuin se, mikä tässä triumfissa nähtiin,
eivät roomalaiset koskaan olleet voineet uneksiakaan. Valtiokassa
rikastui lähes 900 miljoonan markan arvoisilla aarteilla.

Mutta kun loistava triumfi oli ohi, oli koko näytelmäkin lopussa.
Pompeius oli kartuttanut Rooman valtakunnan alamaisten lukumäärää
12 miljoonalla eli koko Italian silloisen väestön kaksinkertaisella
määrällä. Gnæus Pompeius oli tehnyt tehtävänsä — Gnæus Pompeius sai
mennä. Aasiassa hän oli määräillyt kuningaskruunuista, perustanut
kaupunkeja ja asettanut uudet rajat valloille ja valtioille — sanalla
sanoen: hän oli itsevaltiaan vallalla ja voimalla ohjannut ja määrännyt
kaikkialla Aigeian meren ja Kaukasuksen, Hellespontoksen ja Punaisen
meren välillä. Saada nämä toimenpiteensä senaatin vahvistamiksi
oli hänelle kunnian asia. Samalla tavoin maanjako hänen vanhoille
veteraaneilleen. Senaatin kieltäytyminen oli hänen häpäisemistänsä
hänen sotilastensa ja koko Aasian edessä. Nyt hän katui, että oli
laskenut armeijansa hajalle, mutta se oli jo myöhäistä. Kun senaatti
oli kääntänyt hänelle selkänsä, hänellä ei ollut muuta keinoa jäljellä
kuin aloittaa uudelleen näytellä demagogin osaa, johon hänellä oli niin
huonot edellytykset. Mutta demokraattisessa puolueessa oli ensimmäinen
paikka nyt toisella — Pompeiuksen täytyi tyytyä toiseen sijaan. Cæsar
oli valmis antamaan sen hänelle. Olihan Pompeius kaikissa tapauksissa
siinä määrin merkitsevä mies, että oli parempi pitää hänet ystävänään
kuin vihamiehenään, ajattelivat sekä Cæsar että Crassus.

Molemmin puolin ymmärrettiin toisiaan puolesta sanasta, ja vuonna
60 nämä kolme miestä tekivät liiton, jota on sanottu ensimmäiseksi
triumviraatiksi. Triumviraatti oli, voi sanoa, sen liiton
laajentamista, jonka Pompeius ja Crassus olivat tehneet yksitoista
vuotta aikaisemmin. Triumvirit sopivat molemminpuolisesta toistensa
tukemisesta ja Rooman valtakunnan hallitusvallan jakamisesta. Ensiksi
oli yhteisin voimin tehtävä työtä konsulinviran hankkimiseksi Cæsarille
seuraavaksi vuodeksi. Triumvireillä oli yhteisesti käytettävinään niin
monta kannattajaa, että jos nämä kaikki yhtyivät, he voivat määrätä
päätökset sekä senaatissa että kansankokouksessa. Triumviraatti oli,
eräs historioitsija sanoo, »kuuluisuuden, neron ja rikkauden liitto».
Vahvistaakseen triumvirien välistä sidettä, Pompeius meni naimisiin
Cæsarin sisaren, kauniin ja viehättävän Iulian kanssa.[33]

Mitä Pompeius ei ollut omin voimin kyennyt aikaansaamaan, se onnistui
nyt hänelle toisten triumvirien, ennen kaikkea Cæsarin avulla, joka oli
tullut valituksi konsuliksi vuodeksi 59. Kiivaan vastarinnan jälkeen
senaattorien taholta hänen onnistui saada kansankokous päättämään
toimeenpantavaksi maanjako Pompeiuksen sotilaille ja vahvistamaan
hänen järjestelynsä Aasiassa. Omalle osalleen Cæsar hankki konsuliajan
loputtua Gallian maaherranviran. Maaherranviran mukana seurasi neljän
legioonan päällikkyys. Gracchusten esimerkki oli osoittanut, kuinka
mahdotonta oli toimittaa mitään Roomassa ilman armeijaa, ja saadaksensa
armeijan, täytyi olla hallittavana maakunta.

Näin Pompeius oli joutunut sellaiseen tilanteeseen, että hän oli
auttanut verrattomasti lahjakkaamman ja toimintatarmoisemman miehen
korkeaan sotilas virkaan. Se oli itse asiassa, kuten Mommsen sanoo,
»poliittinen itsemurha».

Oli jouduttu siihen, että Rooman valtakuntaa hallitsi »kolme
tyrannia», ja senaatti oli tosiasiallisesti muuttunut monarkkiseksi
valtioneuvostoksi. Ei auttanut vuodattivatpa tasavaltalaiset kuinka
paljon tahansa vihansa maljoja »kolmipäisen hirviön» päälle.
Pompeius sai kuitenkin enimmän tuntea heidän katkeruuttaan, sillä
hän jäi Italiaan huolehtimaan maan jaosta ja olemaan käsillä siltä
varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan. Hänestä ja olosuhteista
ylimalkaan lausui Cicero, joka, se huomattakoon, oli hänen ystävänsä,
mielipiteensä tuttavallisessa kirjeessä vuonna 59 seuraavin kuvaavin
sanoin: »Ei koskaan ole tilanne täällä ollut niin häpeällinen, ei
koskaan niin kaikkien yhteiskunta- ja ikäluokkien inhoama kuin nyt.
Pompeius, minun epäjumalani, on minun rajattomaksi surukseni perin
pohjin turmellut asemansa. Ei ole ketään, joka enää tuntisi luottamusta
häneen.»

Ciceron taholta triumvireillä oli odotettavissa mitä ankarinta
suunnitelmiensa vastustusta. Cæsar, joka piti hänen kaunopuheisuuttaan
ja kirjallista lahjakkuuttaan suuressa arvossa, koetti voittaa
lahjakkaan miehen triumvirien puolelle ja teki hänelle edullisen
tarjouksen toisensa jälkeen. Cæsar tiesi, että tämä vilkasverinen
optimaatti voi käydä kiusalliseksi triumvireille, sillä aikaa kuin hän
itse oli poissa Galliassa. Mutta Cicero torjui kaikki yritykset saada
hänet »kolmen tyrannin» asian puolelle ja hän varoitti Pompeiusta
ottamasta osaa Cæsarin ja Crassuksen kunnianhimoisiin hankkeisiin.
Silloin triumvirit päättivät tehdä »isänmaan isän» vaarattomaksi. Hänen
kimppuunsa pantiin hyökkäämään eräs Clodius niminen kansantribuuni,
joka oli hänen leppymätön vihamiehensä ja yhtä julkea ja turmeltunut
mies kuin Catilina, mies, joka vaikutusvaltansa kansanjoukkoihin myi
enimmän tarjoavalle.

Clodius syytti Ciceroa siitä, että tämä oli mestauttanut Catilinan
kanssarikolliset vastoin voimassa olevaa lakia laillisen tuomioistuimen
tutkimatta ja tuomitsematta. Ainoastaan kansankokouksella — ei
senaatilla — oli valta tuomita Rooman kansalainen menettämään henkensä.
Mutta on huomattava, että tämä laki koski ainoastaan säännöllisiä
olosuhteita. Nyt oli kysymys tilanteesta, jolloin yhteiskuntaa
uhkasi kapinalipun kohottanut aseellinen liitto. Väkivallan käyttö
valtiota vastaan kohdistuvan väkivallan tukahduttamiseksi, ennenkuin
on liian myöhäistä, on ja tulee aina olemaan niiden velvollisuus,
joiden tehtävänä on valvoa kansalaisten turvallisuutta. Jokainen
yhteiskunnan kumoaja on itse asettunut lain ulkopuolelle. Hän ei
ole, kuten Cicero itse esitti, enää »kansalainen», eikä hänellä siis
ole enää kansalaisoikeuksiakaan, joihin vedota. Hän on vihollinen,
ja häntä tulee kohdella samalla tavoin kuin jokaista valtakunnan
ulkoista vihollista. Itse asiassa senaatti olikin antanut Cicerolle ja
hänen konsulitoverilleen diktaattorin vallan ja oikeudet määräämällä
tavallisen kaavan mukaan, että heidän »tuli pitää huolta siitä, ettei
valtiolle tapahdu mitään vahinkoa.»

Kun Cicero luopui konsulinvirasta, hän ei voinut vannoa tavanmukaista
valaa, ettei hän ollut virka-aikanaan rikkonut tasavallan lakeja. »Minä
vannon», hän sen sijaan sanoi, »että olen pelastanut tasavallan». Mutta
sehän ei ollut »laillinen» toimenpide.

Clodiuksen onnistui todellakin saada kansankokous ajamaan »isänmaan
isä» maanpakoon sekä määräämään, että hänen omaisuutensa oli otettava
valtiolle. Cicero läksi Kreikkaan. Hänen talonsa Roomassa poltettiin,
ja hänen rakas huvilansa Tusculumissa[34] hävitettiin.

Ciceron osaksi tullut kohtalo johtui suureksi osaksi siitä, että hän
oli hankkinut tarpeettoman monta vihamiestä niskaansa sietämättömällä
itsensä kehumisellaan. »Ei voinut», Plutarkhos sanoo, »tulla enää
senaattiin, ei kansan kokoukseen eikä oikeudenkäyntihuoneistoihin
olematta pakotettu yhä ja yhä kuulemaan samaa vanhaa virttä
Catilinasta.» Sen lisäksi Cicero ei koskaan voinut olla lausumatta
kompiansa, vaikka saikin siten elinkautisen vihollisen. Kas tässä
muutamia esimerkkejä hänen purevasta pisteliäisyydestään! Kun
Cornelius Sullan poika oli tuhlannut suurimman osan perintöään,
niin että hänen oli pakko tarjota omaisuutensa jäännös julkisella
huutokaupalla myytäväksi, Cicero sanoi: »Tästä kuulutuksesta minä
pidän paljon enemmän kuin niistä, joita hänen isällään oli tapana
laatia.» — Kerran oli Cicerolla ollut suuri menestys kansankokouksessa
Crassuksen ylistykseksi pitämänsä puheen johdosta. Mutta pari päivää
myöhemmin hänen kuultiin hukuttavan saman miehen herjauksensa.
Crassus puhkesi silloin kysymään: »Etkö sinä, sama mies, muutama
päivä sitten laulanut ylistystäni tältä samalta puhujapaikalta?»
Hän sai vastaukseksi: »Kyllä, harjoituksen vuoksi minä koettelin
puhujalahjojani puhumalla epäkiitollisesta aineesta.» — Eräs nuori
mies, jonka joltisenkin varmasti epäiltiin antaneen isälleen myrkkyä
kakussa, rupesi jossakin tilaisuudessa moittimaan Ciceroa ja uhkasi
antaa tälle pahanpäiväisesti selkään. Silloin tämä vastasi: »Sinulta
minä otan mieluummin selkäsaunan kuin kakkuja.» Muutaman hyvin
sivistymättömän ja heikkolahjaisen miehen, joka tahtoi esiintyä
lakiasiain suurena tuntijana, Cicero manuutti kerran todistajaksi
eräässä oikeusjutussa. Kun todistaja selitti, ettei hän tiennyt
mitään, laukaisi Cicero: »Sinä kai luulet, että minä kysyn sinulta
jotakin, joka koskee laintuntemista.» Toisen kerran taas, kun Cicero
esiintyi asianajajana, vastapuolen asiamies, Metellus Nepos, koetti
hämmentää häntä kysymällä yhä ja yhä uudestaan ivallisesti: »Kuka
oikeastaan olikaan isäsi, Cicero?» Cicero ei aluksi huolinut vastata,
mutta lopulta tuli seuraava vastaus: »Äitisi laita on niin, että sinun
itsesi on siihen kysymykseen vaikeampi vastata.» Metelluksen äiti
oli nimittäin kuuluisa kevytmielisyydestään. — Samasta Metelluksesta
kerrotaan, että hän järjesti opettajalleen komeat hautajaiset ja
teetti hänen hautakiveensä korpin mustasta marmorista. »Oikea
ajatus», huomautti Cicero, »siipiäsi räpyttelemään on hän sinua
opettanut, mutta eipä juuri voi väittää, että hän olisi opettanut
sinua puhumaan.» Eräs toinen asianajaja alkoi kerran puolustuspuheensa
vakuuttamalla rintaäänellä, että hänen suojattinsa oli vedonnut hänen
omantunnontarkkuuteensa, kaunopuheisuuteensa ja luotettavuuteensa.
Tällöin Cicero tokaisi: »Ja sinä olet tosiaankin niin kovasydäminen,
ettet henno ystävällesi antaa kerrassaan mitään siitä, mitä hän on
sinulta pyytänyt!»

Ciceron maanpako on murheellinen luku. Se esittää surullisen kuvan
täydellisesti murtuneesta miehestä. Monta kertaa hän oli tekemäisillään
itsemurhan, ja hänen kirjeensä ovat täynnä valituksia ja itsesyytöksiä.
Hän tunsi itsensä kasviksi, joka on temmattu pois kasvupaikaltaan ja
kuihtuu vähitellen.

Vuoden kuluttua päätettiin kuitenkin, että hän saisi palata Roomaan,
saisi takaisin omaisuutensa ja korvauksen siitä, mitä oli hävitetty.
Triumvirit olivat nimittäin tulleet siihen kokemukseen, että he olivat
menetelleet epäviisaasti tehdessään hänestä marttyyrin. Kun Cæsar ja
Crassus olivat jättäneet Rooman ja Pompeius oli siellä yksin, tämä
huomasi piankin, että hän tarvitsi Ciceron taisteluvalmista kieltä
avuksi Clodiusta, kadun parlamentin johtomiestä vastaan! Imperaattori
oli nimittäin joutunut riitaan tämän hävyttömän miehen kanssa
eikä ollut itse suinkaan mies, joka voi puhelahjallaan vaikuttaa
sellaiseen herraan. Ennenkuin Pompeius salli Ciceron palata, hän oli
kuitenkin varmuuden vuoksi hankkinut vakuuksia siitä, ettei hän tulisi
nostattamaan vastustusta häntä kohtaan.

Nyt Ciceron synkkä epätoivo muuttui autuushurmioksi, joka kasvoi
sitä mukaa, kuin hän läheni pääkaupunkia, ja saavutti huippunsa, kun
kansanjoukot siellä ottivat »isänmaan isän» vastaan triumfaattorina.
Cicero tunsi itsensä kuin kuolleista ylösnousseeksi, vieläpä »kuin
olisi noussut ylös taivaaseen.»

Hän otti jälleen paikkansa senaatissa. Mutta Clodius teki voitavansa
katkeroittaakseen ilonmaljan. Ciceroa uhkasi vaara, että hänen
joukkueensa voisi kivittää häntä tai hyökätä hänen päällensä. Eikä hän
tuntenut itseänsä enää vapaaksi mieheksi, sillä Pompeiushan määräsi
hänen kielensä käytön. Useamman kuin kerran hänen täytyi esiintyä tuon
mahtavan miehen sellaistenkin suojattien puolesta, jotka olivat hänelle
itselleen vastenmielisiä.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Charles Merivale, History of the romans under the empire: 7 n id.

Tähän lukuun:

Arthur Montgomery, Inrikespolitiska förhållanden i Rom år 60 och 59
f.Kr. (Historisk tidskrift 1915.)

CÆSAR GALLIASSA.

Cæsarin maaherrakunta käsitti cisalpiinisen Gallian lisäksi myöskin
osan transalpiinista Galliaa. Vuonna 125 roomalaiset olivat nimittäin
alkaneet muuttaa Lugudúnumin[35] (nykyinen Lyon) luona olevasta
Rhône'in mutkasta etelään olevaa Galliaa provinssiksi. Muisto tästä
elää vielä tänä päivänä nimessä Provence.[36] Täällä roomalaistaminen
oli mennyt nopeasti eteenpäin vanhan helleenisen, Massiliasta käsin
tapahtuneen kulttuurivaikutuksen helpottamana.

Gallialaisia oli kaikkina aikoina miellyttänyt enemmän taisteleminen
kuin kylväminen ja niittäminen, mutta heidän uudet herransa pakottivat
heidät vaihtamaan miekan aurankurkeen. Tietysti gallialaisten
roomalaistuttaminen ei Alpeista länteen ollut ehtinyt niin pitkälle
kuin Cisalpiinisessa Galliassa. Jo kansan vaatetustapa ilmaisi
sen. Edellisiä roomalaiset nimittivät vielä »housugallialaisiksi»,
erotukseksi itään ja eteläänpäin Alpeista asuvista »togaa käyttävistä
gallialaisista». Mutta nekin erosivat kuitenkin hyvin suuresti Rhône'in
ja Cevennien pohjoispuolella asuvista »pitkätukkaisista gallialaisista».

Tämä osa Galliaa oli vielä Cæsarin saapuessa itsenäinen. Cæsarin
päätehtäväksi tuli saattaa tämäkin maa roomalaisen hallinnon ja
helleenisen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi. Siitä ajasta lähtien,
jolloin gallialaiset olivat olleet Italian kauhuna, he olivat ehtineet
ruveta kiinteästi asumaan ja maata viljelemään. He olivat perustaneet
useita suuria, lujasti linnoitettuja kaupunkeja ja harjoittivat
aika merkitsevää kauppaa ja meriliikennettä Atlantin ja Pohjanmeren
rannikoilla. He olivat myöskin tulleet kuuluisiksi kauniista kupari- ja
kultateoksistaan, ja heidän sivistystasostaan ylipäänsä on todistuksena
se asianlaita, että ainakin sivistyneimmät tunsivat kirjoitustaidon.
Pääasiallisesti he käyttivät kreikkalaista kirjaimistoa, mutta Rooman
maakuntiin rajoittuville alueille olivat roomalaisetkin kirjaimet
levinneet.

Mutta kelteillä ei ollut valtiota muodostavaa kykyä, eivätkä he näin
ollen kyenneet kauan säilyttämään kansallista itsenäisyyttään. He
olivat liiaksi hetken lapsia kyetäkseen järjestelmällisiin, enemmän
rauhallisiin kuin sotaisiinkaan, tehtäviin. Melkeinpä kenelle tahansa
oli helppoa temmata heidät mukaansa uhkarohkeisiin yrityksiin, mutta
rohkeus vaihtui pian arkuudeksi. Pieninkin heimo muodosti tässä maassa
yksin oman yhteiskuntansa, ja »jokaisessa suuressa kaupungissa,
jokaisessa suuressa linnassa, ja melkein jokaisessa perheessä oli
kilpailevia puolueita», kertoo Cæsar. Ja kaiken lisäksi eri kansat
olivat toistensa kanssa alituisissa sodissa. Ei mennyt vuottakaan,
ettei sisäinen taistelu leimahtanut aina uusissa paikoissa.

Melkein kaikki kelttiläiset heimot olivat tähän aikaan suorittaneet
sen poliittisen kehityksen ensi vaiheen, jonka tunnemme heidän
rotuveljiensä helleenien historiasta: vanhan heimokuninkuuden tilalle
oli tullut aatelisvalta. Kelttiläinen aatelisto oli kyllä urhoollista
ja ritarillista, mutta liian hillitöntä alistuakseen lainalaisen
yhteiskunnan vaatimuksiin. Aatelismiehet keräsivät ympärilleen
suuria asestettuja seurueita ja hallitsivat vallan oikeudella
häikäilemättömästi alempia yhteiskuntaluokkia. »Laki oli keihään
kärjessä.» Porvaristosta ei ollut poliittista vastapainoa aatelistolle,
sillä kelteillä, kuten Idässä, kaupungeilla oli vain kaupallista ja
strategista, mutta ei poliittista merkitystä kuten kreikkalaisilla ja
roomalaisilla kaupungeilla.

Hengellisiä asioita johtivat papit — druidit, kuten heitä
nimitettiin. Heillä oli ympärillään oppilasjoukkoja, jotka hartaasti
kuuntelivat druidien salaista viisautta tähtitaivaan ihmeistä ja
niitä pyhiä lauluja, joihin druidien jumaluusoppi oli puettu.
Sielunvaellususko näytteli suurta osaa kelttien keskuudessa. »Vakaumus
sielun kuolemattomuudesta», Cæsar sanoo, »poisti heiltä kuolemanpelon,»
Temppeleitä kelteillä ei ollut, mutta kyllä puusta karkeasti hakattuja
jumalankuvia. Pyhien tammien alla ja yksinäisinä vuorilla toimittivat
druidit, valkeisiin vaatteisiin puettuina ja tammenlehväseppele päässä,
jumalanpalvelusta. Usein he jumalvoimia lepytelläkseen uhrasivat
ihmisiä. Cæsar kertoo suunnattoman suurista pajuista punotuista
jumalankuvista, joiden käsivarsiin uhrit olivat sullottuina liekkien
ympäröidessä ja tuhotessa heidät.

Druidien käsissä oli myöskin lainkäyttö[37] suurelta osalta, ja heidän
valtansa ulottui kaikille elämän aloille, myöskin politiikkaan.
Voi sitä, jonka druidit pyhässä vihassaan kielsivät ottamasta osaa
uhrimenoihin. Kuten ruttoista häntä kartettiin.

Sellaisia olivat ne kansat, joiden keskuuteen Cæsarin tuli nyt
asevoimin levittää roomalais-kreikkalaista sivistystä. Ennen hänen
legiooniaan olivat kuitenkin roomalaiset liikemiehet kulkeneet
tienraivaajina. He olivat ennen kaikkea käyttäneet hyväksensä
kelttiläisten himoa viinirypäleen mehuihin. Osa näistä kauppiaista
oli kaiken lisäksi hankkinut itselleen maaomaisuuksia rajan toisella
puolen. »Kuten Pohjois-Amerikan valtauksen aloittivat 'tulivettä'
kaupittelevat liikemiehet ja uudisasukkaat, aivan samoin nämä
roomalaiset viinikauppiaat ja tilanomistajat valmistelivat Gallian
tulevaa valtausta», Mommsen sanoo.

Mutta voimakkaammin kuin roomalaiset etelästä tunkeutui pohjoisesta ja
idästäpäin päälle toinen kansa.

»Gallia est omnis divisa in partes tres» — kuinka hartaina kerran,
juuri yläluokkalaisiksi päässeinä — tavailtuamme kaksi vuotta jalon
roomalaiskielen alkeita — teimmekään näiden sanojen välityksellä
tuttavuutta Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen kanssa!
Eihän sellaisenaan ole mitään merkillistä noissa sanoissa, joilla
Iulius Cæsar alkaa kirjansa gallialaissodasta: »De bello gallico».
Ne merkitsevät yksinkertaisesti: Gallia on kokonaisuudessaan jaettu
kolmeen osaan» — ja sitten luetellaan nuo osat — mutta kuitenkin...
nehän ovat alkutahti urotekojen kirjaan, joka on kirjoitettu tavalla,
mihin ainoastaan voimakas, aito roomalainen kykenee, käyden käsiksi
suoraan asiaan, kuultavan kirkkaalla ja yksinkertaisella tyylillä,
joka on arvokasta ja eloisaa samalla kertaa. »De bello gallico»
on kirjoitettu »samalla» riemuisalla mielellä, samassa reippaassa
hengessä, millä Cæsar saavutti voittonsa.»

Mutta toiselta puolen ei saa unohtaa, että kirja tuo esiin vain
toisen puolen, voittajan käsityksen sotatapahtumista. Se on myöskin
propagandakirja, ja sitä on sellaisena arvosteltava. Se oli tarkoitettu
ikuistamaan roomalaisten kesken muiston Cæsarin valtiolle tekemistä
suurista palveluksista ja puolustamaan häntä syytöksiltä, että hän muka
ilman aihetta oli alkanut gallialaissodan ja menetellyt petollisesti
germaaneja kohtaan, syytöksiltä, joita Cato nuorempi ja muutkin
tekivät häntä vastaan. Senvuoksi onkin »De bello gallico» kirjassa
useita tietoja, jotka eivät kestä Stoffelin, Delbrückin ja muiden
nykyaikaisempien sotahistorioitsijain terävää, joskin joskus hieman
kovakätistä arvostelevaa tutkimusta. On välistä suorastaan ihmeellistä,
kuinka nämä tiedemiehet filologien, arkeologien ja sotilashenkilöiden
avulla ovat voineet pari tuhatta vuotta jälkeenpäin keksiä
heikkoja kohtia: ristiriitaisuuksia ja liioitteluja silminnäkijän
kertomuksessa.[38]

Kun Cæsar astui Transalpiinisen Gallian maaherranvirkaan, uhkasivat
tätä maata, kuten Mariuksen aikana, vaellushaluiset germaanilaisjoukot,
ja gallialaiset olivat itse liian heikkoja pitämään puoliaan näitä
vastaan. Vaarallisinta oli, että germaanit saivat tilaisuuden sekaantua
kelttiläisheimojen keskinäisiin, alituisiin kahakoihin. Muutamia vuosia
ennen Cæsarin Galliaan saapumista oli muuan heimo kutsunut avukseen
germaanilaisia palkkasoturijoukkoja soturikuningas Ariovistuksen
johdolla. Tämä viihtyi niin hyvin Galliassa, että hän ei tehtävänsä
suoritettuaan osoittanut pienintä merkkiäkään siitä, että aikoi lähteä
jälleen kotimaahansa, vaan pakotti gallialaiset luovuttamaan maata
— parasta koko Galliassa, kuten arvosteltiin — ei ainoastaan hänen
sotureilleen, vaan myöskin uusille germaanijoukoille, joita yhä virtasi
maahan. Näin perustettiin germaanilainen valtio kelttien maan sydämeen,
ja jonkin ajan perästä oli melkein koko keskeisin Gallia Ariovistuksen
vallassa. Kelttejä hän kohteli kuten voitettua kansaa, myöskin niitä,
jotka oli äsken auttanut voittoon. Tämä germaanilaisten maahan tulo
muistuttaa viikinkien taholta tapahtuneita pohjoisgermaanien retkeilyjä
vuosituhat myöhemmin.

Huhu Ariovistuksen onnistuneesta yrityksestä lensi kuin nuoli
germaaniheimosta toiseen, ja pian nämä olivat kaikkialla liikkeessä
aina Reinin lähteiltä Pohjanmereen asti. Silloin Cæsar legioonineen
tuli auttajaksi —, mutta auttajaksi, joka aikoi ottaa maksun
vaivoistaan.

Mommsenin käsitys on, että Cæsar gallialaissodillaan tietoisesti
tahtoi voittaa uutta maata kreikkalaisroomalaiselle sivistykselle.
Mutta Eduard Meyer ja Ferrero ovat sitä mieltä, että Gallia oli
yksinkertaisesti harjoituskenttä tulevaa kansalaissotaa varten ja
niiden urotekojen suunniteltu tapahtumapaikka, jotka tulisivat tekemään
hänet arvossa pidetyksi ja ihailluksi Roomassa. Luonnollisintahan
onkin, että Cæsarin suunnitelmat ovat kehittyneet vähitellen,
yhtä rintaa tapausten kehityksen kanssa. Cæsar oli täysiverinen
reaalipoliitikko. Hänen nerokkuutensa ilmeni kyvyssä täysin käyttää
hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Ei tarvitse edellyttää
edeltäpäin laadittua suurta suunnitelmaa selittääkseen, mitä niin
eloisan nerokas mies on toimittanut ja aikaansaanut.

Entinen hienostelija ja tuhlari esiintyy tuossa paikassa aikansa
suurimpana sotapäällikkönä. Hänen luonnostaan heikossa ja hintelössä
ruumiissaan uinui aavistamattomia voimia. Mitkään rasitukset eivät
näyttäneet voivan väsyttää tätä rautaista tahdonvoimaa. Niin
hämmästystäherättävän nopeita matkoja, kuin mitä hän teki, ei kukaan
muu jaksanut suorittaa. Unesta hän näillä matkoilla suoriutui
matkavaunuissa tai kantotuolissa. Marsseilla hän kulki päivänpaahteessa
ja rankkasateessa avopäin legiooniansa edessä. Kun vesiesteitä
tuli, hän ui kaikkein ensimmäisenä yli, ja kun legioona horjui,
hän heittäytyi taistelun tuoksinaan taistellen kuin rivimies. Hän
kykeni opettamaan ratsuiksi hevosia, joiden selkään kukaan muu koko
armeijassa ei uskaltanut nousta. Sotilaat katselivat ihaillen tätä
erinomaista päällikköä, jolla oli aina rohkaiseva sana sanottavana,
kun sitä tarvittiin, joka kotkankatseellaan näytti seuraavan jokaista
miestä taistelussa ja joka yhtä oikeaan osuen palkitsi urhoollisen
ja kelvollisen, kuin rankaisi pelkuria ja uppiniskaista. Sellaisen
miesten miehen edestä uhrasi mielellään elämänsä. »Tuskinpa lienee
koskaan ollut armeijaa», Mommsen sanoo, »joka olisi ollut siinä määrin
taipuvainen ja tarkoituksenmukainen välikappale mestarin kädessä.»
Siinä määrin sotapäällikön joustavan tahdonvoiman elähdyttämät
olivat Cæsarin sotilaat, että he tunsivat voivansa kamppailla
kymmenkertaisenkin ylivoiman kanssa.

Kun nyt keskisen Gallian keltit kyynelsilmin rukoilivat Cæsarilta apua
maahan tunkeutujia vastaan — Cæsar ainakin kertoo tapahtumat näin
dramaattisesti — hän ryhtyi toimeen sillä ripeällä tarmokkuudella,
mikä aina oli hänelle ominaista. Hän rupesi heti neuvotteluihin
Ariovistuksen kanssa ja esitti henkilökohtaista tapaamista. Mutta
germaanipäällikkö vastasi korskeasti: »Kuka on Cæsar? Jos häntä
haluttaa, voi hän tulla minun luokseni. Mutta mitä se hänelle
kuuluu, mitä me germaanit teemme? Enhän minäkään sekaannu
roomalaisten asioihin?»

Cæsar lähetti silloin kuninkaalle terveiset, että hän sai jäädä
Galliaan sillä ehdolla, että lupasi olla tuomatta enää lisää germaaneja
Galliaan. Ariovistus lähetti sellaiset vastaterveiset, että hänellä
oli yhtä suuri oikeus hallita keskistä kuin roomalaisilla eteläistä
Galliaa. Silloin Cæsar päätti lopettaa jutun lyhyeen. Mutta kun
hänen piti lähteä legioonineen liikkeelle, valtasi nämä samanlainen
silmitön säikähdys kuin silloin, kun Mariuksen piti johtaa joukkonsa
teutoneja ja kimbrejä vastaan. Roomalaiset olivat vallan suunniltaan
suurikokoisten ja urhoollisten germaanien pelosta, joista kerrottiin,
että ei kukaan kyennyt kestämään edes heidän terävää katsettaan.
Päällystö ja alapäällystö päivitteli kohtaloaan, ja karkaaminen ja
kapina oli ovella.

Mutta Cæsar oli kylmän levollinen. Hän muistutti sotilaitaan siitä,
että germaanithan olivat samanlaatuisia vihollisia kuin ne, jotka
Marius oli kerran lyönyt maahan. »Mutta», hän sanoi, »jos te olette
liiaksi pelkureita seuraamaan minua niin menen yksin kymmenennen
legioonan kanssa vihollista vastaan. Sillä minä tiedän, että siihen
voin luottaa.»

Kymmenes legioona tuli perin onnelliseksi tästä kunnianosoituksesta
ja olisi seurannut häntä läpi tulen ja veden. Ja muut joukko-osastot
häpesivät eivätkä tahtoneet näyttää olevansa sen huonompia kuin
hekään. Tätä mielialaa Cæsar käytti heti hyväkseen ja johti sotilaansa
vihollista vastaan. Elsassissa kohdattiin vihollinen. Silloin pehmeni
Ariovistus ja taipui henkilökohtaiseen tapaamiseen. Tällöin hän
osoitti Cæsarille selvästi ymmärtävänsä, miten epävarmalle pohjalle
roomalaisen sotaherran oma mahtiasema perustui. Hän kertoi nimittäin
Cæsarille suoraan, että hän oli saanut Cæsarin vihamiehiltä Roomasta
tarjouksen raivata hänet pois tieltä. Mutta sen sijan hän nyt teki
sen tarjouksen, että jos Cæsar antaisi hänen toimia vapaasti keski-
ja pohjois-Galliassa, hän vuorostaan tulisi auttamaan Cæsaria Rooman
valtakunnan valtiuteen. Hän aikoi siis politiikassaan käyttää hyväkseen
Roomassa vallitsevaa epäsopua.

Cæsar oli nyt kuitenkin saanut tarpeensa neuvotteluista. Hän ei
tahtonut antautua siihen vaaraan, että sotilasten taisteluhalu
vaihtuisi jälleen epäröinniksi, vaan antautui otteluun. Valtava
taistelu syntyi, josta ainoastaan jotkut harvat Ariovistuksen väestä
selvisivät elävinä pelastautuen uiden tai venheillä Reinin yli. Näiden
joukossa oli itse kuningaskin, mutta hän kuoli vähän sen jälkeen,
luultavasti haavoihinsa. Muut germaanilaiskansat, jotka olivat matkalla
kohti Reininrajaa, kauhistuivat niin, että vetäytyivät takaisin jälleen
Germaanian sisäosiin. Mutta ne germaanit, jotka tahtoivat, saivat
jäädä Galliaan siirtolaisina, ja Cæsar antoi heille toimeksi vartioida
Reininlinjaa entisiä maanmiehiään vastaan. Reinistä oli tullut
lopullinen raja roomalaisten ja germaanien välille, ja tämä tulos
Cæsarin Ariovistuksesta saamasta voitosta on aina siitä lähtien ollut
tuntuvissa kautta aikojen.

Koko maailma alkoi huomata, että uusi voima oli tullut Rooman
kohtaloitten johtoon, aivan kokonaan toisenlainen, kuin se, mitä
horjuva senaatinhallitus oli osoittanut.

Pian Cæsar sai aiheen kääntää aseensa pohjois-Galliaakin vastaan.
Siellä asui kauimpana koillisessa voimakkaita belgialaisia heimoja,
joihin oli sekaantunut vahvasti germaanilaista verta ja jotka olivat
läheisessä yhteydessä toisella puolen Reiniä olevien germaanien kanssa.
Belgialaiset pelkäsivät vapautensa menettämistä ja nostattivat koko
maanpuolustusväkensä — 300 000 miestä, sanottiin — Cæsaria vastaan.

Mutta yhtenäisyyden ja kelvollisen johdon puuttuessa tämä ylivoima oli
valtavampi vaikutukseltaan kuin vaarallisuudeltaan, erittäinkin kun
belgialaiset, kuten gallialaiset ylipäänsäkin eivät osanneet järjestää
muonan varustamista suuremmille joukoille. Tässä taidossa sitävastoin
loistavan järjestelykykyinen Cæsar oli mestari. Hänen sotilaallinen
ylemmyytensä johtui suureksi osaksi hänen hyvin järjestetystä
elintarvikehankinnastaan. Vihollisten ollessa useamman kuin kerran
pakotettuja joko hyökkäämään ennen aikojaan tai hajaantumaan, kun eivät
olleet huolehtineet välttämättömistä elintarvikkeista, Cæsar sen sijaan
kykeni aina pitämään armeijansa koossa ja itse valitsemaan oikean
ajankohdan taistelulle. Näin oli asianlaita nytkin. Näytti uhkaavan
valtava taistelu, mutta se supistuikin pelkäksi ratsuväkikahakaksi,
ja seuraavana päivänä kaikki 300 000 olivat jäljettömiin kadonneet.
He olivat nähneet viisaimmaksi painua itse kukin kotiansa. Ja sitten
kukistettiin eri heimot helposti kukin kotipaikoillaan.

Nykyisen Ranskan ja Belgian välisellä rajalla Cæsar kohtasi
huomattavasti voimakkaampaa vastarintaa ja vasta verisen taistelun
jälkeen hän pääsi koko koillisen Gallian herraksi. Tästä taistelusta
Cæsar on antanut kuvauksen, jossa hänen tyylinsä esiintyy kaikessa
reippaudessaan ja havainnollisessa voimassaan. Esitämme otteen
siitä: »Kun Cæsar» — hän ei kirjoita koskaan »minä» — »näki oikealta
sivustalta, että kahdennentoista legioonan sotilaat seisoivat
liian tiheään ryhmittyneinä, niin että he olivat toistensa tiellä
taistelussa, ja että neljännestä kohortista kaikki centuriot olivat
kaatuneet ja lipunkantaja surmattu ja menettänyt lippunsa sekä että
muistakin kohorteista melkein kaikki centuriot olivat joko kaatuneet
tai haavoittuneet, näiden joukossa ensimmäinen centurio, erinomaisen
urhea mies, joka nyt oli menehtynyt monista, vaikeista haavoista,
niin ettei kauemmin kyennyt pysymään pystyssä — kun Cæsar edelleen
huomasi, että muilla alkoi rohkeus pettää ja että nuoremmat jättivät
paikkansa sekä vetäytyivät pois taistelusta välttääkseen vihollisen
aseita, mutta että viholliset sitävastoin suoraan edestä lakkaamatta
ahdistivat alhaalta päin ja myöskin uhkasivat molempia siipiä sekä
että suuri vaara oli uhkaamassa, mutta ei ollut olemassa varaväkeä
lähettää avuksi, niin hän tempasi kilven eräältä jäljemmäksi jääneeltä
sotilaalta ja syöksyi ensimmäiselle linjalle, huusi centurioita
kutakin nimeltään, rohkaisi muita sotilaita sekä käski heitä käymään
hyökkäykseen ja levittämään manipelejä[39] jotta miehet voisivat
helpommin käyttää miekkojaan. Tulollaan hän herätti sotilaissa
toivoa ja rohkeutta; ja koska itsekukin heistä ylipäällikön nähdessä
tahtoi tässäkin vaaranpaikassa tehdä parhaansa, niin vihollisen
hyökkäystä saatiin hieman hillityksi.» Pian tuli myöskin apua. Silloin
roomalaisten rohkeus kohosi yhä enemmän: »Vieläpä nekin väestämme,
jotka haavoistansa uupuneina olivat nääntyneet maahan, nousivat
kilpiinsä nojaten ja alkoivat uudestaan taistelun. Mutta vaikka
viholliset näkivät pelastuksen toivon häipyvän, he osoittivat niin
suurta urhoollisuutta, että kun etumaiset heistä olivat kaatuneet,
lähimpänä seisovat asettuivat kaatuneiden päälle taistelemaan. Ja
kun nämäkin olivat kaatuneet ja kuolleitten ruumiita virui paikalla
röykkiöissä, niin jäljellä olevat ampuivat nuolensa näiden röykkiöiden
päältä kuten kukkuloilta meidän joukkojamme vastaan sekä sieppasivat
meikäläisten heittämät keihäät ja lennättivät ne takaisin.» Lopuksi
kuitenkin urhoollisimpienkin gallialaisten vastarinta murtui.

Koillisen Gallian kukistamisen jälkeen tuli rannikkokansojen vuoro; ja
kolmessa vuodessa Cæsar oli laskenut suunnilleen koko Gallian valtansa
alle. Vähintään puoleksi hän saa kiittää mestarillista diplomatiaansa
gallialaisten kukistamisesta. Kaikkialla hän käytti häikäilemättä
hyväkseen kelttiläisheimojen välisiä riitaisuuksia. »Hajoita ja
hallitse!» oli hänen tunnuslauseensa. Yleensä hän asettui heikompien
kansojen puolelle ja jokaisessa kaupungissa hän haki itselleen tukea
aatelistosta. Samalla kertaa hän vältti kaikkea, mikä vain voi
loukata gallialaisten arkaa kansallistuntoa ja heidän uskonnollisia
käsityksiään.

Herättääkseen germaaneissa yhäkin suurempaa kauhua Cæsar kulki
seuraavana vuonna Reinin yli paalusiltaa myöten, jonka hän oli
tätä tarkoitusta varten rakennuttanut.[40] Tämä oli ensimmäinen
kerta, jolloin Rooman sotajoukot tunkeutuivat Germaanian metsiin.
Jo kahdeksantoista päivän kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin ja
revitti Reinin yli teettämänsä sillan. Hänen tarkoituksensa oli vain
ollut näyttää germaaneille, että jos he eivät jättäisi Galliaa rauhaan,
voitaisiin sieltä hyökätä heidän omaan maahansa.[41]

Samasta syystä hän teki kaksi kertaa meriretken Britanniaan.
Hän tahtoi pelästyttää brittiläiset enää tukemasta kelttiläisiä
heimoveljiään. Brittiläiset puolustautuivat urhoollisesti, ja
tuhansine nopeine sotavaunuineen[42] heitä oli vaikea lyödä hajalle.
Toisella Britannianretkellään Cæsar meni Thamesin yli ja pakotti
brittiläisruhtinaan tunnustamaan Rooman yliherruuden. Mutta pysyväistä
valloitusta hän ei Britanniassa suorittanut.

Brittiläisten uskollisuudesta Roomaa kohtaan ei luonnollisesti voinut
juuri puhua, heti kuin Cæsar oli poissa. Enimmän nämä sotaretket
vaikuttivat satumaisella hohteellaan, mikä ympäröi päällikköä, joka
oli uskaltanut viedä legioonansa tuntemattomaan maahan meren keskelle.
Vastaisuutta varten näillä sotaretkillä oli merkitystä sikäli,
että Cæsar oli näyttänyt seuraajilleen tien, osoittanut heille,
kuinka helppoa olisi tämän maan valloittaminen. Vuosisata myöhemmin
etelä-Britannia liitettiinkin Rooman maailmanvaltakuntaan.

Olisi ollut luonnotonta, jos Cæsarin hämmästyttävän nopea menestys
olisi yhä vain sellaisenaan jatkunut. Usein on, kuten Mommsen
huomauttaa, helpompi kukistaa vapaa kansakunta, kuin pitää
kukistettu kuuliaisuudessa. Kun gallialaiset ehtivät vain tointua
äkkiyllätyksestä, alkoi kapinaliikkeitä ilmetä kaikkialla. Näitä
Galliassa ilmeneviä kapinaliikkeitä voidaan pitää osaksi myös
sen tappion seurauksena, jonka roomalaiset kärsivät taistelussa
parthialaisia vastaan idässä vuonna 53 e.Kr. Parthialaisten voitto
nostatti kelttiläisissä rohkeutta. Yleinen Gallian kapina puhkesi
urhoollisen ja lahjakkaan Vercingétorixin johdolla. »Laajalle
kuuluvana ja komeana kuten ukkosenjyrinä oli hänen nimensä pian
vyöryvä yli Gallian», sanoo Georg Brandes Cæsarin elämäkerrassa.
Häneen katsoivat kaikki keltit kuten vapaussankariinsa, kuten
ainoaan, joka kykeni pelastamaan heidän kansallisen itsenäisyytensä.
Verraton oli hänen kykynsä innostuttaa gallialaiset taisteluun —
ja mikä merkitsi vielä enemmän — pitää heidät koossa ja terästää
vastoinkäymisen päivinä näitä hetkenlapsia, jotka epätoivon puuskassa
voivat ahdistaa johtajaansa ja sanoa häntä kavaltajaksi, joka oli
uhrannut kansansa voittaakseen Cæsarin suosion. Monta sanaa heidän
jumaloidun vapaussankarinsa ei tarvinnut sellaisissa tapauksissa sanoa,
ennenkuin vastahakoiset aseitaan kalistellen äänekkäästi julistivat,
että Vercingetorix oli suurin sotapäällikkö ja miehistä viisain ja
rehellisin. Kelttiläiselle luonteelle kuvaavaa on myöskin, mitä sattui
kerran paljon myöhemmin, kun gallialaiset olivat jo kauan olleet Rooman
alamaisia. Kun muutamat kansanjohtajat koettivat yllyttää heitä,
ei viipynyt kauan, ennenkuin he paloivat kiihkosta vapauden pyhän
asian puolesta. Laulettiin hehkuvia vapauslauluja, taputettiin käsiä
agitaattoreille ja oltiin kaikin tavoin innostuneita. Mutta kun kapinan
piti puhjeta, ei osanottajia ilmestynytkään.

Ylipäänsä kelttiläiset muistuttavat hyvin paljon homeroslaisen ajan
kreikkalaisia. Kummallakin kansalla on sama vilkas luonteenlaatu,
sama rakkaus runouteen ja lauluun. Suurmiesten hoveissa oleilevilla
kreikkalaisilla laulajilla on vastineensa kelttiläisten bardeissa.
Iliaan sankarien ja sen tavallisten ihmisten kuvakokoelma on
hämmästyttävän likeistä sukua kelttiläisille ihmistyypeille. Nämä
kansat ovat kuin kaksi veljestä, jotka ovat kehittyneet eri nopeasti,
toinen nopeammin senvuoksi, että on joutunut suotuisampaan ilmanalaan
ja tullut kosketuksiin valveutuneempien ja sivistyneempien kansojen
kanssa, sillävälin kun toinen on saanut pysyä kylmemmissä ja karummissa
seuduissa hitaammat kansanrodut ympärillään.

Vercingetorix, joka tunsi kansansa, oli kyllin viisas välttääkseen
taistelua. Hänen sodankäyntitapansa oli sen sijaan oman maan
hävittämistä ja kaupunkien polttamista tarkoituksena näännyttää
vihollinen nälkään, samalla kuin gallialaisen ritariston oivallinen
ratsuväki hyökkäili roomalaisten niskaan näiden ollessa muonan- ja
rehunhankintaretkillä. Muutoin Vercingetorix kokosi sotavoimansa
muutamiin harvoihin, erittäin lujasti linnoitettuihin kaupunkeihin.
Näiden ympärille keskittyi taistelu hänen ja Cæsarin välillä.
Taistelusta tuli ankara, ja pitkän aikaa voitto kallistui gallialaisten
puolelle. Alēsian luona, aivan Gallian sydämessä, riehui viisi päivää
valtaisa taistelu, joka ratkaisi Gallian kohtalon. Voitto jäi lopulta
roomalaisille. Kun Vercingetorix huomasi, että kaikki toivo oli mennyt,
hän kutsui koolle gallialaisten ylhäisimmät miehet ja ehdotti, että
nämä luovuttaisivat hänet roomalaisille, jotta siten säästettäisiin
toisten elämä. Silloin ryhdyttiin neuvotteluihin Cæsarin kanssa.
Hän vaati, että gallialaiset luovuttaisivat aseensa ja johtajansa.
Gallialaiset hyväksyivät silloin päällikkönsä jalomielisen tarjouksen
uhrautua kansansa puolesta.

Ylväänä kuin nuori jumala Vercingetorix ratsasti kalleimmissa
sotavarusteissaan roomalaisten leiriin kohtaamaan kohtaloaan. »Ne
roomalaiset, jotka olivat Cæsarin ympärillä, vapisivat hetkisen ihailun
väristyksestä, melkeinpä pelosta, kun he näkivät sen miehen ratsastavan
heitä kohti, joka niin usein oli saanut heidät vapisemaan henkensä
puolesta» — näillä sanoilla kuvailee ranskalainen historioitsija
Jullian tätä erikoista historiallista hetkeä. »Vercingetorixin
vaikuttava olemus ja hänen kullasta ja hopeasta loistava, komea
vartalonsa näytti heistä yli-inhimilliseltä, kunnioitusta vaativalta
kuin muinaisajan sankari, kuten Decius, kun hän vihkiytyi manalan
jumalille pelastaakseen legioonansa ja senjälkeen syöksyi
vihollisparven keskelle.»

Kun nuori sankari oli tullut Cæsarin parvekkeen luo, hän jätti
voittajalle hevosensa ja aseensa sanoen: »Ota vastaan nämä, sinä
sankareista urhoollisin! Urhean miehen olet sinä voittanut.» Sitten
istuutui hän vaieten Cæsarin jalkojen juureen.

Tämä tapahtui vuonna 52 e.Kr. Viisi vuotta Vercingetorixia pidettiin
vankina Roomassa odottamassa hetkeä, jolloin hän lopuksi sai koristaa
Cæsarin triumfia. Sen jälkeen hänet roomalaisnimen ikuiseksi häpeäksi
mestattiin maankavaltajana. Näin traagillisen lopun sai kelttiläisten
suurin mies, heidän »viimeinen ritarinsa». Mutta kuinka kuohuttava tämä
julmuus olikin — tarkoituksettomaksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa.
Sillä olihan Vercingetorix roomalaisille vaarallisempi kuin kukaan
muu ihminen. Häntä Rooma sai pelätä uutena Hannibalina, joka voi
ratkaisevalla hetkellä vielä kerran sytyttää kapinaliekin Galliassa ja
tuhota Cæsarin elämäntyön.

Vercingetorix oli ollut kelttiläisten vastarinnan sieluna; yhdistävää
voimaa ei ollut enää olemassa. Seuraavan vuoden kuluessa Cæsar mursi
viimeisenkin vastarinnan Galliassa. Vapaustaistelijain viimeisessä
linnassa hän rankaisi kaikkia puolustajia muille varoitukseksi
hakkauttamalla heiltä poikki oikean käden ja lähettämällä heidät tässä
kunnossa kotiin.

Kahdeksanvuotisen taistelun jälkeen Gallia oli pakotettu
kuuliaisuuteen. Siellä pantiin voimaan roomalainen hallinto, ja
kiitos Cæsarin lempeän voitettujen kohtelun koko maa oli pian
roomalaistutettu. Rooman kieli, tavat ja lait voittivat yhä enemmän
ja enemmän jalansijaa. Vaikka kyllähän se kieli, jota gallialaiset
mongersivat, oli useinkin kauheata lampaanlatinaa.

Kun Cæsar palasi Cisalpiiniseen Galliaan, tervehdittiin kaikkialla
riemuiten kelttiläisten kukistajaa. Cæsar oli laajentanut Rooman
valtakuntaa alueella, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin Italia, ja
oli lisännyt Rooman väkilukua 5 miljoonalla ihmisellä eli melkein yhtä
suurella lukumäärällä, kuin mitä Italian oma silloinen väestö oli.

Cæsarin Galliassa suorittaman työn maailmanhistoriallinen merkitys
ei ole niinkään paljon itsessään Gallian valloituksessa kuin siinä,
että hän loi suojamuurin maahan tunkeutuvia germaanilaisjoukkoja
vastaan. Ellei hänen voimakasta käsivarttaan olisi ollut olemassa,
vaan Rooman maailmanvallan kohtaloiden ratkaisu olisi ollut heikon
senaatinhallituksen käsissä, ei olisi, kuten Mommsen sanoo,
epäilystäkään siitä, että n.s. kansainvaellus olisi tapahtunut
neljä vuosisataa aikaisemmin kuin se tapahtui, siis ennenkuin
roomalais-helleeniläinen sivistys oli ennättänyt vielä juurtua
Galliaan, Espanjaan ja Tonavan rantamille. Valtiollisesti pirstoutuneet
ja epävakaiset gallialaiset eivät olisi omin voimin kyenneet patoamaan
germaanilaiskansojen tulvaa. Siihen kykeni vain Cæsarin tapainen
voimamies. Hän on tässä suhteessa Mariuksen perillinen. Kiitos
Cæsarin roomalaiset saivat aikaa sivistää myöskin Länsimaat, kuten
kreikkalaiset olivat helleenistäneet Idän. Samoinkuin Aleksanteri
ei ainoastaan perustanut Itään suurta kuningaskuntaa, vaan vei
myöskin hellenismin Aasiaan, samoin ei Cæsar Galliassa ainoastaan
valloittanut roomalaisille valtavan suurta provinssia, vaan laski
myöskin perustuksen nykyisen Ranskan ja Belgian kehittymiselle
romaanilaisiksi maiksi. Siinä määrin Gallia ajan oloon roomalaistui,
että se vielä tänäpäivänäkin on roomalaisen sivistyksen emämaa. Uusi
— keski- ja pohjoiseurooppalaisten kansojen — maailma joutui Cæsarin
gallialaissotaretken suoranaisena seuraamuksena välimerenkansojen
kulttuuripiiriin.

Jos sitävastoin Ariovistus — historian ensimmäinen germaanilaisverta
oleva sotapäällikkö ja valtiomies — olisi onnistunut aikeissaan,
niin olisi, Mommsen jatkaa, »meidän sivistyksemme tuskin muodostunut
läheisemmäksi kreikkalais-roomalaiselle kuin assyrialaiselle
tai intialaiselle sivistykselle. Että silta johtaa Hellaan ja
Rooman muinaisesta kukoistuksesta uuden ajan maailmanhistorian
ylvääseen rakennukseen, että Länsi-Eurooppa on romaanilainen ja
että germaanilainen Eurooppa on päässyt osalliseksi klassillisesta
sivistyksestä, että Themistokleen ja Scipion nimillä on meidän
korvissamme toinen kaiku kuin Salmanassarin[43] ja Asokan[44]
nimillä, ettei Homeroksella ja Sophokleella ole kuten Vedalla[45] ja
Kalidasalla[46] vetovoimaa vain kirjallisuushistorian botanisteihin,
vaan että ne kukkivat meidän omissa puutarhoissamme, se on Cæsarin
ansio.»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Gaius Julius Cæsar, Gallian sota, Gunnar Ranckenin suomennos.

T. Rice Holmes, Cæsar's Conquest of Gaul.

T. Rice Holmes, Ancient Britain and the invasion of Julius Cæsar.

Camille Jullian, Histoire de la Gaule: nid. I—III.

Napoleon (III), Histoire de Jules César.

Camille Jullian, Vercingetorix.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

G. Veith, Geschichte der Feldzüge C. Julius Cäsars: 2 nid.

W. Rústow, Heerwesen und Kriegführung C. Julius Cäsars. Franz de
Champigny, Les Césars.

James Anthony Froude, Cæsar. A sketch.

Matthias Gelzer, Cæsar und Augustus (Marcks und Müller, Meister der
Politik).

Alfred Klotz, Cäsarstudien.

Adolf von Mess, Cæsar.

E.C. Sihler, C. Julius Caesar.

Eugène Stoffel, Histoire de Jules César: 2 nid.

Georg Veith, Cäsar.

E.O. Almqvist, C. Julius Caesar.

Georg Brandes, Gajus Julius Caesar. Tanskasta suomentanut Jaakko
Tuomikoski. 2 nid.

Johannes Kromayer und Georg Veith, Heerwesen und Kriegführung der
Griechen und Römer.

Lars Tingsten, Huvuddragen av forntidens krigskonst.

Sveton,[47] Kejsarbiografier, udgivne af Selskabet til historiske
Kildeskrifters Overstettelse, København.

TOINEN KANSALAISSOTA.

CRASSUKSEN KUOLEMA.

Vuonna 56 optimaatit tahtoivat riistää Cæsarilta hänen päällikkyytensä
Galliassa. Cæsar huomasi myöskin, ettei Pompeius ollut oikein
luotettava. Mihin hintaan hyvänsä Cæsar tahtoi estää, ettei Ciceron
onnistuisi taivuttaa hänen vävyänsä siirtymään senaatin puolueen
puolelle. Pyytämällä Pompeiusta ja Crassusta kohtaukseen kanssansa
Cæsarin onnistuikin paikkailla hajoamaisillaan oleva triumviraatti.
Kolme mahtimiestä sopi valtakunnan tärkeimpien provinssien
keskinäisestä jaosta viideksi vuodeksi eteenpäin. Cæsar sai pitää
edelleen Gallian, Pompeius sai Espanjan ja Crassus Syyrian. Täten tuli
rikkaimmasta triumviristä Cæsarin luotettava tuki. Hän oli nyt saanut
mellastuskentän tyydyttääkseen rajatonta voitonhimoaan, joka oli tullut
tuon kuusikymmenvuotiaan miehen toiseksi luonnoksi.

Syyria parka! Crassus ei jättänyt mitään koskematta, minne vain
tuli. Hän ei edes empinyt ryöstää Jerusalemin temppelistä ja muista
pyhätöistä niiden aarteita. Päiväkaudet hän voi istua ja punnita vain
kultaa.

Mutta kuinka mittaamaton Crassuksen kullanjano olikin, niin oli
hänen sielussaan tilaa kunnianhimonkin demonille. Nähtyään jo kauan
kuningaskruunun viittovan luokseen hän huomasi nyt joutuneensa varjoon
ensin Pompeiuksen ja sitten Cæsarin takia. Ja tämän oli aiheuttanut
sama Cæsar, joka oli kerran ollut niin rutivelkainen, että kun hänen
piti matkustaa provinssiinsa Espanjaan, hänen velkojansa tahtoivat
väkisin pidättää hänet Roomassa pelosta, että hän jättäisi velkansa
maksamatta. Jollei Crassus sillä kertaa olisi ystävällisyydessään
mennyt hänen puolestaan takaukseen, hän ei koskaan olisi päässyt
matkaan eikä kenties koskaan voinut päästä velattomaksi. Monta kertaa
jälkeenpäin rikas Crassus varmaankin arveli, että olisi ollut paljon
parempi, jos hän ei olisi esiintynyt nuoren tuhlarin pelastajana.

Mutta koska tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, täytti hänet
paljon käytännöllisempi ajatus koettaa itse hankkia sotaista kunniaa,
jota molemmilla toisilla triumvireillä, hänen liittolaisillaan ja
kilpailijoillaan oli yllin kyllin. Sopivaksi keinoksi tähän hän arveli
sotaretken parthialaisia vastaan, joista Pompeiuksen Aasiassa
suorittamain valloitusten jälkeen oli tullut Rooman itäisiä naapureita.
Parthialaiset olivat persialaissukuista kansaa, joka kaksi vuosisataa
aikaisemmin oli irroittautunut seleukidien valtakunnasta. Heidän
valtakuntansa oli ajan kuluessa suuresti laajentunut ja ulottui nyt
Eufratista lännessä aina Indukseen asti idässä ja rajoittui pohjoisessa
Oksus-virtaan. Parthialaiset olivat voimakasta soturikansaa. Erittäin
pelättyjä olivat heidän ratsastavat jousimiehensä. Juuri kun he
syöksyivät pois täydessä paossa — kuten näytti —, he voivat lähettää
vainoojiansa vastaan nuolikuuron, jonka he lennättivät taaksensa.
Eivätkä he erehtyneet juuri koskaan maalistaan. Sotaan he ottivat
mukaansa kaikki hevosensa, niin että he aina voivat karauttaa esiin
täyttä laukkaa levänneillä hevosilla. Senvuoksi oli mahdotonta päästä
heitä pakoon, kun he ajoivat takaa, tai saavuttaa heitä, kun he
pakenivat. Kun he olivat ampuneet viinensä tyhjiksi, sanotaan heidän
hakeneen uudet varastot aseita kameelien kuormista, jotka seurasivat
sotajoukko-osastoja.

Tällaisen vastustajan voittaminen pitäisi olla vähintään yhtä
kunniakasta kuin gallialaisten kukistaminen, Crassus ajatteli,
kun hän suuren roomalaisen armeijan kanssa meni Eufratin yli. Hän
hekumoi ajatellessaan parthialaisten valtakunnan ryöstämistä, vieläpä
Intiankin, vaikka roomalaisilla ei totta tosiaan ollut lainkaan
kostovelkaa kummallekaan maalle. Pelkkä kunnianhimo ja ahneus sai
miljoonikon ryhtymään tähän sotaan.

Mutta uusi Aleksanteri alkoi ajatella asioita toisin, kun hän tuli
todellisuuden kanssa tekemisiin. Roomalaisten kulku pohjoisen
Mesopotamian erämaitten halki muodostui hyvin vaivalloiseksi. Päivä
päivän jälkeen kului näkemättä jälkeäkään vihollisesta. Niin pitkälle
kuin silmä kantoi, näkyi vain loppumatonta erämaata.

Mutta eräänä päivänä, kun oli ehditty Carrhæn kaupungin lähelle,
vihollisen ratsuosastoja ilmestyy äkkiä Crassuksen etujoukon
ympärille, jota komensi aikaisemmin Cæsarin alaisena Galliassa
kunnostautunut ylipäällikön poika Publius Crassus. Keskipäivänauringon
säteet heijastelivat parthialaisten kypäristä ja panssareista. Pian
viuhuivat heidän nuolensa sakeina kuuroina roomalaisten rivejä kohti.
Pieni joukko hakataan maahan melkein viimeiseen mieheen asti. Nuori
Crassus itse ja kaikki hänen päällikkönsä poikkeuksetta surmaavat
itsensä välttääkseen joutumasta elävinä vihollisen käsiin. Riemuiten
parthialaiset näyttävät tangon nenässä hänen irtihakattua päätänsä
onnettomalle isälle.

Sen jälkeen alkaa samanlainen ankara hyökkäys roomalaisten päävoiman
kimppuun, kunnes yöpimeä tekee lopun kauheasta murhaamisesta. Näin
onnettomasti ei olisi käynyt, jos Crassus ei olisi erehtynyt ottaessaan
mukaansa liian vähän ratsuväkeä. Jalkasotilaat olivat nimittäin liian
raskasliikkeisiä pitääkseen nopeita parthialaisia soveliaan välimatkan
päässä.

Epätoivoissaan Crassus koettaa nyt ylvään armeijansa jäännösten
kanssa pelastautua Armeenian vuoristoihin, mutta joukkojen kuri
on täydellisesti höltynyt, ja ne melkein pakottavat päällikkönsä
neuvotteluihin vihollisen kanssa. Pahaa aavistaen tämä ratsastaa
vain muutamien harvojen miesten seurassa kohtaamaan vihollisen
ylipäällikköä. Mutta tuskin parthialaiset ovat saaneet Crassuksen
valtoihinsa, kun he jo ympäröivät ja hakkaavat hänet ja hänen
seuralaisensa maahan. Ja sitten tulee Crassuksen sotilasten vuoro
jakaa vanhan sotapäällikkönsä kohtalo tai joutua parthialaisten
vangiksi. Kovasti he saavat kärsiä johtajansa määrättömästä saaliin- ja
»kunnian»himosta.

Crassuksen irtihakattu pää viedään parthialaisten kuninkaalle, jonka
sanotaan kaataneen sulaa kultaa kuolleen suuhun sanoen: »Sammuta nyt
kullanjanosi!»

Carrhæn luona vuonna 53 e.Kr. Itä ensimmäisen kerran Persian
suurkuninkaan ajoista lähtien sai voiton Länsimaista. Rooman arvo oli
kärsinyt Idässä arveluttavan vaurion, ja juuri sillä hetkellä, jolloin
kansalaissota oli puhkeamaisillaan Roomassa. Tosin Crassuksen kelpo
alipäällikön Cassiuksen onnistui säilyttää Syyria roomalaisille,
mutta ajatuksista laajentaa Rooman aluetta Eufrat-rajan toiselle puolen
täytyi luopua.

TRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.

Sillä aikaa kuin Cæsar taisteli Galliassa ja Crassus Aasiassa, Pompeius
pysyi Roomassa. Täällä olosuhteet kehittyivät nyt täydelliseen
anarkiaan. »Tosin triumviraatti hallitsi vielä maailman kohtaloita,
mutta ei Rooman katuja», käyttääksemme Mommsenin sattuvaa paradoksia
olosuhteita luonnehtiessaan. »Elettiin interregnumin aikaa rikkoutuneen
ylimystöhallituksen ja lähestyvän sotilasdiktatuurin välillä.
Tiheämmiksi ja tiheämmiksi kerääntyivät pilvet, jotka ennustivat
rajuilmaa. Vielä ne eivät olleet purkautuneet, mutta yksityiset
ukkosenjyrähdykset kiersivät jo tukahduttavassa, painostavassa ilmassa.»

Kaikki, jotka antoivat arvoa lainmukaiselle vapaudelle ja
järjestykselle, olivat kyllästyneet tällaiseen asiaintilaan, mutta
roskaväellä — »ylhäissukuisella» yhtähyvin kuin »alhaissukuisellakin»
— ei ollut koskaan ollut iloisempia päiviä, ei koskaan hauskempaa
temmellyspaikkaa. Ja kaduilla ja toreilla komeili »suuria miehiä»
laumoittain, suuria miehiä surkuteltavan pienin mittasuhtein.
»Demagogiasta tuli», Mommsen jatkaa, oikea ammatti, eikä siltä
suinkaan puuttunut asianmukaisia tunnusmerkkejä: nukkavieru viitta,
pörröinen parta, pitkät, liehuvat hiukset, heleä ääni. Kreikkalaiset
ja juutalaiset, vapautetut ja orjat, olivat säännöllisimmät julkisissa
kokouksissa kävijät ja myös kovaäänisimmät kirkujat. Mutta varsinaisia
hetken herroja olivat ylhäisten seikkailijani värväämät ja ylläpitämät
asestetut joukot, gladiaattoreista ja orjista kootut anarkian
pataljoonat, jotka osasivat tappelemisen taidon.» Ja kun tällaisilta
herroilta loppuivat rahat, niin etteivät he enää voineet maksaa palkkaa
joukoilleen, heitä ei ujostuttanut tarjota niitä kaupaksi. Niin teki
esimerkiksi eräs Clodiuksen puoluelainen, ja roistot osti sattumalta —
Clodiuksen kiivain vastustaja, muutoin mies, joka voi hyvin lyödä kättä
häpeämättömälle vastustajalleen.

»Jokainen puoluepukari harjoitti politiikkaa omin päin. Mieluimmin
nämä joukkueet taistelivat vapauden lipun alla, mutta itse asiassa
ne eivät olleet demokraattisia enemmän kuin ylimysmielisiäkään. Vain
siinä suhteessa näillä roistopäälliköillä oli pysyvä väri, että he
aina yhtä kiivaasti vainosivat henkilökohtaisia vihamiehiään, kuten
Clodius Ciceroa. — Voi aivan yhtä hyvin koettaa nuoteilla merkitä
kissamusiikkia kuin kirjoittaa tämän poliittisen hiidenkirnun
historiaa. Mitä muutoin hyödyttäisikään luetella kaikkia keskellä
maailmankaupunkia suoritettuja tekoja, kotirauhan rikkomisia,
murhapolttoja ja muita ryövärielämänkohtauksia taikka laskea, kuinka
usein koko asteikko käytiin läpi alkaen rähinästä ja vihellyksistä ja
kehittyen sylkemiseen ja potkimiseen, kivittämiseen ja miekaniskuihin
asti?»

Mutta mitä Pompeius teki? Hän istui toimettomana katselijana — siinä
määrin passiivisena, että Clodius voi viikkomäärin pitää häntä
piiritettynä hänen omassa talossaan. Kun Pompeiuksen piti pitää
puhe Clodiusta vastaan kansankokouksessa, niin demagogin joukkue
järjesti silloin niin valtavan rähinän ja hukutti puhujan sellaiseen
parjaustulvaan, että hänen äänensä hukkui meluun. Mutta nyt kuten
aina imperaattorin ohjeena oli olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin
senaatti antaisi sen hänelle toimeksi. Luultavasti hän tahtoi tällä
tavoin pakottaa senaatin antamaan hänelle erikoiset valtuudet itse
pääkaupungissa. Mutta passiivisen käytöksensä takia hän joutui monen
silmissä tragikoomilliseksi henkilöksi. Kiitolliseksi pila-aiheeksi
tuli sotasankari, joka uskottoman vaimonsa tilalle otti aviovaimokseen
— viettelijän tyttären.

Kuitenkin on antiikin kirjallisuudessakin viittauksia siitä, että
Pompeiukselle, entiselle Välimeren ja Aasian hallitsijalle Iulian
lempi oli siinä määrin riittänyt, että hän näinä vuosina välitti viis
kaikesta muusta.

Pääosaa Rooman suuressa konnateatterissa näytteli Clodius. Hän suojeli
kaikkea vintiömäisyyttä, kaikkea, mikä kuuluu roistonolemukseen,
kaikkea senlaatuista »vapautta ja tasa-arvoisuutta», joka oli
yhteiskunnan pohjakerroksille tullut niin rakkaaksi. Lopuksi kuitenkin
hänen elämänsä päättyi tavalla, joka parhaiten soveltui tälle
kujien urhealle Akhilleukselle: hänet lyötiin kuoliaaksi eräässä
maantietappelussa. Kaupungin huonoin roskaväki, joka hänessä suri
suojelijaansa, vei hänen ruumiinsa Forumille ja asetti sen nähtäväksi
puhujakorokkeelle. Sittenkuin siellä oli pidetty koko joukko
kiihoituspuheita, kannettiin ruumis sen tiensä kuuriaan, vihatun
senaatin Forumin varrella olevaan kokoushuoneeseen, joka vallattiin,
minkä jälkeen penkeistä, pöydistä ja asiakirjapapereista tehtiin
ruumisrovio kuolleelle. Koko rakennus ja useita ympärillä olevia taloja
paloi tällöin poroksi. Tämä oli jo liikaa Pompeiuksellekin. Hänen
täytyi ryhtyä aseellisin voimin lopettamaan hurjasteluja, mutta hän
teki sen kuitenkin vasta sitten, kun senaatti oli muodollisesti antanut
hänen tehtäväkseen sotajoukoilla suojella pääkaupunkia.

Samalla aikaa, jolloin Pompeius käyttäytyi näin vähän kunniakkaalla
tavalla valtakunnan pääkaupungissa, hän oli kasvavalla kateudella
seurannut appensa menestystä Galliassa. Cæsarista, entisestä
velttiöstä, oli tullut armeijan epäjumala, ja koko kansa tervehti
häntä päivän sankarina. Pompeius oli myöskin huomannut, kuinka hänen
liittoveljensä ymmärsi aineellisestikin lujittaa kansansuosiotaan.
Galliasta virtasi hänen kultansa Roomaan. Mutta runsaasti sitä
tarvittiinkin. Eräs konsuli lienee kerran saanut 40 miljoonaa markkaa
maksuksi vaikenemisestaan, eräs kansantribuuni 70 miljoonaa siitä,
että hän puhuisi. Muutoin Cæsarin asiamiehet jakelivat kultaa suurelle
joukolle ihmisiä, joiden kiitollisuudenvelka voi olla hyvä ottaa
laskuihin. Tätä kaikkea Pompeiuksen ei ollut hauska todeta.

Mutta sukulaisuusside apen ja vävyn välillä? Se oli katkennut Iulian
kuoleman kautta.[48] Crassuksen kuolema katkaisi poliittisenkin siteen
jäljelle jääneiden triumvirien väliltä. Crassus oli ollut vaa'an
kielenä. Niin kauan kuin hän eli, Pompeius ei ollut uskaltanut päästää
välejä jännittymään äärimmäisyyksiin, koska hän pelkäsi, että rikas
mies silloin menisi Cæsarin puolelle vanhaa kilpailijaansa vastaan.
Crassuksen kuolema oli senvuoksi ankara isku Cæsarille. Triumviraatti
oli tosiasiallisesti hajonnut, ja Pompeiuksella oli nyt mielestään
vapaat kädet. Oli rajoitettava Cæsarin vallanhimoa, joka ilmeni
valtiosäännönvastaisissa suunnitelmissa päästä konsuliksi vuodeksi 48,
mutta kuitenkin pysyä Gallian maaherranvirassa.

Voidakseen pitää puoliaan onnellisempaa kilpailijaansa vastaan.
Pompeius tarvitsi kuitenkin virallista, joskin ruostunutta
hallituskoneistoa käytettäväkseen. Siinä hän onnistuikin muuttamalla
jälleen karvaansa ja menemällä senaatinpuolueen puolelle. Sillä
kansanpuolueelta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa. Siinä
puolueessa oli Cæsarin kotiutumista odoteltaessa johto siirtynyt
Clodiuksen tapaisille henkilöille.

Ei auttanut, vaikka Pompeius kuinka koetti pitää kansanjoukkoa
hyvällä tuulella näytelmillä ja muilla julkisilla huveilla. Cæsar
voitti hänet tässäkin suhteessa. Mutta senaatin avulla Pompeius
toivoi voivansa vastustaa Cæsaria. Samaa senaattikin toivoi.
Tosin ei optimaattipiireissä nytkään oltu erityisen ihastuneita
Pompeiukseen, mutta kun oli kysymyksessä tasavallan olemassaololle
niin vaarallinen mies kuin Cæsar, autettiin mielellään vaarattomampaa
miestä. Pompeius oli nimittäin antanut niin useita todisteita
poliittisesta kyvyttömyydestään, että ei voinut olla vaikeata selvitä
hänestä, niin pian kuin oli voitettu peli Gallian voittajan kanssa.
Ja jollei vastoin oletusta olisi onnistuttu toista kertaa sysäämään
Pompeiusta syrjään, niin tasavallalla oli ainakin se lohdutus, että
tämän miehen kunnianhimo oli paljon suuremmassa määrässä halua saada
kunnianosoituksia, kuin itse valtaa ja kunniaa. Hänet voi pahimmassa
tapauksessa palkita komeilla kiitospuheilla ja komeilta kalskahtavilla
arvonimillä, laakeriseppeleellä ja koreaksi kirjaillulla togalla.

Pyyntöönsä saada hakea konsulinvirkaa Cæsar sai senaatilta vastaukseksi
vaatimuksen saapua yksityishenkilönä Roomaan. Tarkoituksena oli siinä
tapauksessa antaa Gallian maaherranvirka jollekin hänen katkerimmista
vihamiehistään.

Jos Cæsar olisi ollut lauhkea lammas, hän olisi totellut senaatin
käskyä, päästänyt sotilaansa hajalle — ja jättäytynyt kokemaan
Gracchusten kohtalon. Mutta Cæsarpa ei ollutkaan lammas. Hän ei aikonut
antautua saman nolon kohtalon alaiseksi kuin Pompeius merirosvo- ja
Mithradates-voittojensa jälkeen. Hän ei aikonut erota armeijastaan,
joka oli hänelle henkilökohtaisesti uskollinen, joka sokeasti seurasi
päällikkönsä pienintäkin viittausta. Kun hänen vastustajansa koettivat
voittaa puolelleen hänen vanhoja centurioitaan ja pyysivät näitä
etusijassa ajattelemaan valtion etua, nämä vastasivat: »Hylkäisimmekö
päällikkömme, joka on meidät ylentänyt? Tarttuisimmeko aseisiin sitä
sotajoukkoa vastaan, jossa olemme palvelleet ja jonka kanssa olemme
voittaneet kolmenkymmenenkuuden vuoden aikana? Ei koskaan.» Nämä
miehet eivät olleet enää kansalaisia — he olivat yksinomaan sotilaita.
Vuosikymmeniä kestäneen aseellisia urotöitä vaatineen elämän jälkeen
heitä ei miellyttänyt porvarillinen elämä.

Kun Cæsar tuli Rubicolle, hänen provinssinsa ja varsinaisen Italian
rajavirralle[49], hän huudahti: »Arpa on heitetty»[50] ja kulki joen
yli vuonna 49 e.Kr.[51] Kansalaissodan tulisoihtu oli taas sytytetty.

Voiko olla epäilystä siitä, millä puolella oli etevämmyys tässä
voimainmittelyssä: meren imperaattorin ja Aasian voittajan vaiko sen
puolella, joka oli voittanut vain kelttiläiset barbaarit? Vastaus olisi
ollut selvä, jos vastustajat olisivat itse olleet tasavertaiset. Mutta
nyt oli asianlaita niin, että toinen oli nero, toinen vain tavallinen
keskimitan mies.

CÆSAR VOITTAA IDÄSSÄ JA LÄNNESSÄ.

Cæsar oli vain viikon marssin päässä Roomasta. Kuten ateenalaiset
seisoivat hartaasti kuunnellen kansanpuhujiaan, silloin kuin Makedonian
Philippos kulki läpi Thermopylain solan, samoin piti Rooman senaatti
vielä vain kiistelykokouksia, kun Cæsar jo kulki yli Rubicon.
Pompeius oli koko ajan ollut niin varma vanhoista veteraaneistaan,
että hän oli vannonut senaatissa: »Minun tarvitsee vain polkea maahan
jalallani ja armeijat kasvavat maasta.» Mutta Cæsar oli hänelle
liian nopeatuumainen. »Pompeiuksella oli», kuten hieno norjalainen
antiikintuntija Eitrem sanoo, »ylen vaikeata pujotteleutuminen
salaisen politiikan labyrinteissä, mutta Cæsar ui kuin kala kaikissa
poliittisissa virranvaihteluissa.» Ja kun Pompeiuksen joukot oli
parahiksi saatu kutsutuiksi kokoon, ne menivät joukoittain Cæsarin
puolelle. Gallian voittajalla oli ratkaiseva yliote kansansuosionsa
perusteella. Se ei riippunut vain siitä, että hän esiintyi
kansanvaltaisten periaatteiden puolesta, vaan yhtä paljon samalla
kertaa etevän ja kansanomaisen henkilöllisyytensä viehätysvoimasta.
Hänen lempeytensä ja ystävällisyytensä kansaa kohtaan ilmeni sitäkin
miellyttävämpänä, kun sillä oli vastakohtanaan vihatun ylimystön
ylimielisyys ja häikäilemättömyys.

Kun Cæsar lähestyi Roomaa, täytyi Pompeiuksen ja isoisinten
senaattorien päätä pahkaa jättää kaupunki.

Kansalaissodan ensimmäisiltä kuukausilta on meille säilynyt
muutamia draaman päähenkilöiden kirjeiden jäljennöksiä. Ne luovat
mielenkiintoista valaistusta kummallakin puolen vallitsevaan mielialaan
ja toimiviin henkilöihin tänä kuumeisen kiihkon aikana. Jäljennöksistä
saamme kiittää Ciceroa. Hän on lähettänyt ne kirjeidensä mukana Roomaan
ystävälleen Atticukselle pysytellessään itse poissa levottomasta
pääkaupungista Roomasta etelään omistamallansa maatilalla. Hän toivoi
nimittäin tällä tavoin voivansa saada aikaan rauhan Pompeiuksen ja
Cæsarin kesken.

Kun Pompeius jätti Rooman, hän aikoi koota sotavoimansa Apuliaan.
Mutta se kävi hitaasti. Erittäinkin hänen lähin alipäällikkönsä
Lucius Domitius, sai yhä uudistuvia kehoituksia jättää Abruzzit ja
puolustamansa Corfiniumin kaupungin[52] ja liittyä pääarmeijaan. Näin
sotapäällikkö kirjoittaa hänelle: »Minua kummastuttaa suuresti, että
sinä et kirjoita minulle ja että minä saan ilmoituksen asioista, jotka
koskevat valtiota, nopeammin muilta kuin sinulta itseltäsi. Niin
kauan kuin meidän sotavoimamme ovat hajallaan, emme voi vertaillakaan
itseämme vastustajaamme. Jos me sitävastoin saamme joukkomme kootuiksi,
minä toivon, että me voimme sekä pelastaa valtion että toimia kaikkien
hyväksi. Minä en sentähden ymmärrä, minkä vuoksi sinä et jo ole
jättänyt Corfiniumia ja tullut minun luokseni. Kuta enemmän vihollinen
on alkanut lähestyä, sitä nopeammin sinun olisi pitänyt koettaa yhtyä
minuun, ennenkuin Cæsar sulkee tiet meidän väliltämme. Sentähden
minä vaadin ja kehoitan sinua taas ja taas uudestaan siihen, jota
minä alituisesti olen pyytänyt sinulta aikaisemmissa kirjeissäni,
nimittäin, että sinä koettaisit mahdollisimman pian tulla tänne.
Mutta jos muut henkilöt pidättävät sinua siellä suojelemassa heidän
tiluksiaan hävitykseltä[53], on kuitenkin minun kohtuullista vaatia,
että sinä lähetät minulle ainakin ne kohortit, jotka ovat tulleet
Picenumista ja Camerinumista ja luopuneet siellä olevien omaisuuksiensa
puolustamisesta.

Pari päivää myöhemmin uusi kirje, joka todistaa, että Pompeiuksen
pelko vastaisiin tapahtumiin nähden oli kasvanut! »Voidaksemme pysyä
edelleen Italiassa» — hän kirjoittaa — »täytyy meillä olla joko niin
vahva armeija, että voimme olla varmat siitä, että kykenemme ajamaan
vihollisen takaisin, tahi meidän täytyy miehittää sellaiset paikat,
että me niistä käsin voimme lyödä takaisin kaikki hyökkäykset. Mutta
nykyisin ei ole kumpainenkaan mahdollista, sillä Cæsar on vallannut
suuren osan Italiaa, ja se armeija, joka meillä on täällä, ei ole niin
suuri eikä niin voimakas kuin hänen. Ja seuraavana päivänä on sävy
vielä toivottomampi. »Täällä olevien legioonain hyvään tahtoon minulla
ei ole niin paljon luottamusta, että minä uskaltaisin niiden kanssa
ryhtyä taisteluun, josta koko valtion menestys riippuu.» Odotettavissa
olevat apujoukot olivat äskettäin muodostettuja joukko-osastoja. »Sinä
tiedät kyllä parhaiten itse», sotapäällikkö jatkaa, »kuinka paljon
suunnilleen voi odottaa veteraanilegioonia vastaan miehiltä, jotka
eivät edes tunne toisiaan.»

Mutta Domitius kieltäytyi itsepäisesti yhtymästä ylipäällikköön. Kuria
sekin! Seuraus oli, että Cæsar ympäröi Corfiniumin ja siellä olevat
12 000 miestä ja kaupunki antautui. Mutta kaikille voitetuille hän
lahjoitti vapauden. Ja sotilaista hän otti palvelukseensa kaikki,
jotka halusivat. Hänen lempeytensä herätti suunnatonta huomiota ja
tuli pian puheenparreksi. Hän kirjoittaakin itse kuukautta myöhemmin
marssiessaan Brundisiumiin eräälle uskolliselle apulaiselleen Roomaan:
»Neuvosi lempeyteen ja sovinnollisuuteen minä otan mielelläni vastaan,
sitäkin mieluummin, kun itsekin olin lujasti päättänyt esiintyä niin
sääliväisesti kuin mahdollista, ja tehdä kaikki, mitä tehdä voitiin,
sopiakseni Pompeiuksen kanssa. Koettakaamme, voimmeko tällä tavalla
voittaa kaikkien myötätunnon ja varmistautua pysyväisemmästä voitosta!
Sillä julmuuksillahan toiset[54] eivät ole voineet muuta kuin tehdä
itsensä vihatuiksi eivätkä ole kyenneet tekemään voittoaan kestäväksi,
jos emme ota lukuun Sullaa — ja häntä minä en ajattelekaan pitää
esikuvanani. Olkoon tämä sitten uusi tapa saavuttaa voitto: etsiä
voimamme sääliväisyydessä ja jalomielisessä kohtelussa!» Cæsar kertoo
edelleen, että hän on laskenut vapaaksi kaksi Pompeiuksen korkeata
päällikköä, jotka hän oli ottanut vangiksi, ja lisää: »Jos he nyt
tahtovat osoittaa kiitollisuuttaan, heidän tulee neuvoa Pompeiusta
pitämään minun ystävyyttäni parempana kuin niiden miesten, jotka aina
perimmältä pohjaltaan ovat olleet sekä hänen että minun pahimpia
vihollisia, ja jotka juoniensa takia kantavat edesvastuun siitä, että
valtio on joutunut tähän onnettomaan tilaan.»

Cæsar oli siis julistanut: »Ken ei ole minua vastaan, hän on minun
puolellani», kun taas Pompeius selitti: »Ken ei ole minun puolellani,
hän on minua vastaan.»

Cæsar oli laskenut oikein. Optimaattien täytyi pian miekan iskutta
jättää Italia ja siirtyä Kreikkaan mukanaan ne joukot, jotka olivat
pysyneet Pompeiukselle uskollisina. Idässä Pompeius oli saanut
loistavat voittonsa ja siellä pidettiin häntä Rooman suuruuden
edustajana. Siellä hänen piti helposti kyetä järjestämään ylivoimainen
vastarinta Rooman tasavallan kukistajalle.

Mutta kahdessa kuukaudessa Cæsar melkein miekan iskutta tuli Italian
herraksi.

Kun hän sen jälkeen marssi Roomaan, pelättiin, että hän, joka
oli Mariuksen sukulainen ja jonka epäiltiin olleen Catilinan
salaliitossa mukana, uudistaisi Mariuksen päivien verinäytelmät. Hänen
kannattajiensa joukossa olikin useita, jotka hekumoivat mielessään
henkipattojulistus- ja takavarikoimissuunnitelmista.

Mutta Cæsar ei ollut kostonhimoinen eikä verenjanoinen kuten Marius
eikä kylmän kyynillinen kuten Sulla. Hänen valtiotaitonsa pyrki, kuten
ainakin oikean yksinvaltiaan, asettumaan puolueiden yläpuolelle,
sovittelevaan ja rakentavaan työhön. Hänen kiivaimmatkin vastustajansa
saivat armahduksen.

Kansalaissota oli kuitenkin vasta vain alussa. Makedoniasta oli
tullut Cæsarin vastustajain suuri kokoontumispaikka. Täällä Pompeius
ja huomattavimmat senaattorit puuhasivat taistelukelpoisen armeijan
muodostamista. Tämän armeijan ytimenä olivat ne joukko-osastot, jotka
he olivat tuoneet tullessaan Italiasta.

Cæsar olisi mielellään heti seurannut Pompeiusta Adrianmeren yli; mutta
se oli sillä kertaa mahdotonta, sillä pakolainen oli takavarikoinut
kaikki meren ylikulkuun käyttökelpoiset alukset. Ja joskin Cæsar olisi
voinut päästä Kreikkaan, olisi siinä piillyt se vaara, että hän olisi
voinut joutua vaarallisen hyökkäyksen alaiseksi selkäpuoleltaan.
Asianlaita oli nimittäin niin, että Pompeiuksella oli vahvimmat
sotavoimansa Espanjassa, jonka hän oli saanut maaherrakunnakseen,
samaan aikaan kuin Crassus sai Syyrian. Tosin Pompeius ei ollut
henkilökohtaisesti huolehtinut näiden maakuntainsa hallinnosta —
Pyreneitten niemimaa oli nimittäin jaettu kahteen maakuntaan —,
vaan pysynyt Roomassa, mutta hänellä oli luotettavia ja kokeneita
alapäälliköitä Espanjassa; ja ne legioonat, jotka näillä oli siellä
koossa, olivat ylipäällikölleen järkkymättömän uskollisia. Ne olivat
jonkinlaisia henkilökohtaisia turvajoukkoja samaa laatua kuin Cæsarin
Galliassa komentama sotavoima; Jos Cæsar olisi lähtenyt itäänpäin,
olisi siis se vaara ollut tarjona, että Pompeiuksen alapäälliköt
olisivat voineet viedä espanjalaiset legioonat Galliaa ja Italiaa
vastaan. Tätä silmällä pitäen Cæsar päätti ensiksi mennä Espanjaan
ja lyödä »päälliköttömän sotajoukon» sekä vasta sen jälkeen kääntyä
»sotajoukotonta päällikköä» vastaan. Tällä välin hän nimittäin toivoi
ehtivänsä koota riittävän suuren kuljetuslaivaston Brundisiumiin.

Parhaimpien Galliasta tuomainsa legioonain kanssa Cæsar siis kulkee
Pyreneitten yli ja kohtaa vähän sen jälkeen Pompeiuksen joukot hänen
parhaimpien päällikköjensä komennossa, lujasti varustetussa asemassa
Ebrosta pohjoiseen. Näitä on kaksi kertaa niin paljon kuin Cæsarin
väkeä, mutta ne eivät tahdo kuitenkaan antautua taisteluun, vaan
pitävät edullisempana pysyä varustuksissaan.

Silloin Cæsar panee ratsuväkensä toimimaan, parveilemaan vihollisen
ympärillä ja estämään heidän muonantuontinsa. Seuraus on se, että
viholliset alkavat kärsiä puutetta, ja eräänä aamuna he ovat tipo
tiessään. He ovat vetäytyneet takaisin joen yli.

Mutta Cæsarin ratsuväki seuraa itsepäisesti heidän kintereillään,
ja hänen jalkaväkensä kahlaa urheasti perässä virran — Ebron
sivujoen — yli, vaikka vesi nousee aina miesten olkapäihin asti. Ei
hetkeäkään vihollinen saa rauhassa huoahtaa. Lopuksi Cæsar on valmis
mestarillisesti suoritetuilla liikkeillä saartamaan vihollisen.
Pompeiuslaiset ovat silloin niin perin uuvuksissa, että heidän täytyy
teurastaa kuormaeläimensä, kun he eivät voi hankkia niille rehua. Kun
he nyt näkevät, että he ovat strategisesti hukassa, he antautuvat
miekan iskutta; ja täällä, kuten Italiassakin, heistä suurin osa
astuu voittajan palvelukseen. Mutta niiden, jotka eivät halua vaihtaa
herraa, tarvitsee ainoastaan luovuttaa aseensa ja saavat sitten
loukkaamattomina palata kotiseuduilleen.

Neljässäkymmenessä päivässä Cæsar oli epäsuotuisista maastosuhteista
huolimatta melkein tappioitta murtanut valiojoukkoisen armeijan
vastustusvoiman, armeijan, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin hänen
omansa ja jota johtivat kokeneet päälliköt. Se oli melkein vertaistaan
vailla oleva strateginen mestarisuoritus. Vain vaivoin Cæsarin
oli onnistunut hillitä joukkojensa taisteluhalua. Hän ei tahtonut
tarpeettomalla verenvuodatuksella heikontaa omaa armeijaansa eikä
vaikeuttaa sovinnon mahdollisuuksia. Olivathan ne miehet, jotka täällä
seisoivat vastakkain, kuitenkin kaikki roomalaisia.

Saatuaan tietää tästä Pompeiusta kohdanneesta ratkaisevasta
vastoinkäymisestä hänen etelä-Espanjassa olevat joukkonsakin
antautuivat, ja näin oli koko niemimaa voittajan hallussa. Cæsar voi
hyvin suoritetun työnsä jälkeen palata takaisin Roomaan. Suoritettuaan
täällä välttämättömimmät hallitustoimet hän kiiruhti Brundisiumiin,
missä nyt suunnilleen niin monta alusta oli valmiina, että ne voivat
viedä puolet hänen armeijaansa Balkanin niemimaalle.

Niin nopeasti Cæsar oli saanut Espanjasta päin uhkaavan vaaran
torjutuksi, että Pompeius ei ollut Makedoniassa ehtinyt järjestää
minkäänmoista säännöllistä armeijaa. Hänen tehtävänsä ei muutoin
ollut siellä helpointa ja hauskinta laatua. Hän oli kaikissa
tapauksissa pakolainen ja sen hän sai päivittäin tietää — toisilta
ylhäisiltä pakolaisilta, jotka täällä Makedonian maaperällä koettivat
uskotella itselleen ja muille, että he olivat tuoneet pääkaupungin
meren yli tullessaan. He valitsivat senaatin kunnianarvoisista
harmaahapsisista vanhuksista ja entisistä virkamiehistä — s.o.
senaatin nimeä siitä ei kylläkään käytetty, koskapa nyt kerran
kuitenkin oltiin Rooman pyhän maan ulkopuolella, vaan sitä nimitettiin
varovaisesti ja hienotunteisesti »kolmeksisadaksi». Ei koskaan olisi
voinut kuulla keskusteltavan juhlallisemmin valtiosääntökysymyksistä
ja lainopillisista hienouksista, kuin millä sen tekivät nuo
hiuksenhalkaisijat, jotka eivät olleet mitään oppineet eivätkä mitään
unohtaneet. »Sillä aikaa kuin vanha valtiorakennus luhistui kokoon,
he turhantarkasti pitivät huolta valtiosäännön jokaisesta vanhasta
kiemurasta ja patinoidusta kohdasta», jäljentääksemme Mommsenia.
Kenties he koettivat uskotella itselleen ja muille, että ateenalaisten
sankarillinen uhraus, kun he jättivät kaupunkinsa puolustautuakseen
Salamiissa puumuurien takana, nyt uusiutui heidän puuhissaan. Pompeius
oli koskettanut juuri tätä kieltä, kun hän sai senaatin lähtemään
Italiasta. Hän oli silloin loihtinut esiin Themistokleen kuvan ja
puhunut kauniita sanoja siitä, että kaupunkiahan eivät muodosta talojen
seinät.

Mutta tätä kaunista kuvittelua ei ollut niinkään helppo
säilyttää. Rooma oli kaikissa tapauksissa jäljellä ja Rooma pysyi
maailmanvaltakunnan sydämenä. Ainoastaan Rooman kunnassa, Rooman
Forumilla ja Marskentällä voitiin tehdä sellaisia päätöksiä, joilla oli
lain voima. Cæsar osasikin käyttää sitä tosiasiaa hyväkseen, että hän
oli Rooman herra. Se seikka, että joukko senaattoreja ja virkamiehiä
oli poistunut paikkakunnalta, ei merkinnyt mitään — hän selitti
vakuuttavalla voimalla —; sekä senaatti että kansankokous olivat
kaikissa tapauksissa jäljellä!

Samaan aikaan näytteli »kolmesataa» Adrianmeren toisella puolen
osaansa tunteella ja vakaumuksella. Että nämä »valtion isät»
puuhakkaasti sekaantuivat Pompeiuksen toimiin, on itsestään selvää.
»Tällä hidasajatuksisella ja harvapuheisella miehellä», kuten hänen
kannattajansa Cicero häntä nimittää, ei ollut sellaista lahjakkuutta ja
sanavalmiutta, joka olisi kyennyt vaikuttamaan näihin kunnianarvoisiin
miehiin, ja voinut pitää heitä tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta
sitä varmasti olisi tarvittu.

Tosin oli pakolaisten keskuudessa koko joukko kelvollista
sotilaspäällystöä ja päällystöainesta. Mutta niitä, jotka
tottelivat ylipäällikköä ja tosiaankin tekivät palvelusta, oli
huolestuttavan vähäinen joukko verrattuna niihin, jotka aikaisempien
sotilasvirkojensa nojalla pitivät itseänsä Pompeiuksen vertaisina tai
olivat vain nimellisesti hänen upseereitaan. Mommsen antaa eloisan
kuvauksen siitä kenttäelämästä, jota tällaiset herrat pinttyneine
pääkaupunkilaistapoineen viettivät: »Heidän telttansa olivat ihania
huvihuoneita, joiden seinät olivat vihreiden köynnöskasvien peitossa.
Pöydällä oli hopeisia pöytäkalustoja, ja usein alkoi näissä teltoissa
pikari kiertää ympäri jo valoisalla päivällä. Nämä hienot soturit
olivat jyrkkä vastakohta Cæsarin valiojoukoille, jotka söivät niin
karkeaa leipää, että toiset kauhistuivat sitä, ja jotka leivän
puutteessa voivat syödä juuria[55] ja vannoivat kalliin valan
mieluummin pureksivansa puunkuoria kuin sallivansa Pompeiuksen päästä
pakoon.

Pompeiuksen armeijan sotakelpoisuus ei kohonnut siitä, että Pompeiusta
esti hänen parantumaton kateutensa käyttämästä useaa kelpo miestä
oikealla paikallaan, mihin hän sen sijaan asetti lalluksia miehikseen.

Sitä toimintatarmoa ja yhtenäistä johtoa, jota Pompeiuksen armeijalta
puuttui, oli sitävastoin vihollisen puolella. Cæsar ja hänen
sotajoukkonsa olivat kuin yksi ruumis ja yksi sielu. Sillä ruumiilla
oli yksi pää, mutta tuhat käsivartta.

Kun Cæsar lähestyi Epeiroksen rannikkoa, oli Pompeiuksen laivasto
ylivoimainen. Sillä oli ainoastaan yksi vika: se ei ollut
purjehdusvalmis. Vihollisen nenän edessä Cæsar nousi rannikolle.
Täällä kuten Espanjassakin hän oli lyönyt vihollisen hämmästyksellä.
Mutta hänellä ei ollut likimainkaan riittävästi laivoja voidakseen
kuljettaa yhdellä kertaa koko armeijansa meren yli. Hänen asemansa
oli sentähden mitä suurimmassa määrin vaarallinen, ennenkuin hän sai
ylikuljetetuksi jäljellä olevat legioonat. Tämäkin onnistui lopuksi,
pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen[56], huolimatta siitä, että
Pompeiuksen laivasto hallitsi Adrianmertä. Rohkeus ja onni yhdessä
tekivät yrityksen mahdolliseksi. Olivathan vanhan ajan sotalaivastot
purje- ja soutualuksia ja senvuoksi suuressa määrin riippuvaisia
sääsuhteista. Odotusaikana Pompeiuksen perinpohjainen ja liioitellun
järjestelmällinen sodankäyntitapa koitui rajun Cæsarin onneksi.
Pompeius tahtoi nimittäin omasta puolestaan odottaa lisäjoukkojen
saapumista Aasiasta.

Niin pian kuin Cæsar oli saanut lisäjoukkonsa meren yli, hän koetti
kiertää ja saartaa Pompeiuksen samalla tapaa, kuin oli tehnyt hänen
joukoilleen Espanjassa. Mutta vihollisen onnistui yön pimeydessä
murtautua läpi Cæsarin ketjun eräässä sen heikossa paikassa, ja
taistelu, joka tällöin suoritettiin, päättyi Cæsarille onnettomasti.
Sellainen lopputulos oli ensimmäisellä vakavalla voimainmittelyllä sen
ajan etevimpinä pidettyjen sotapäälliköiden välillä. Pompeiuslaisten
riemu oli suuri. Mikäpä heitä nyt estikään täydentämästä voittoaan
ja täydellisesti tuhoamasta »lyötyä» vihollista? He toivoivat
vain nopeaa ratkaisua. Mutta sinä päivänä, jolloin onni näytti
Pompeiukselle suopeimmin hymyilevän, hän ei ymmärtänyt käyttää
yliotettaan hyväkseen, vaan menetti aloitteen ja osoitti täten, kuinka
liioiteltu hänen sotapäällikkömaineensa itse asiassa oli. Cæsar
päätti vetäytyä takaisin ja siirtää ratkaisevan taistelun Kreikan
sisempiin osiin, missä Pompeiuksella ei ollut laivastoansa apunaan ja
hänet siis ehkäistiin tuottamasta muonavaroja meriteitse. Cæsar sai
häiritsemättä kulkea Thessaliaan. Tässä viljavassa maassa oli hänenkin
perin rasittuneille joukoilleen mahdollista kerätä uusia voimia.
Pompeiuksen varovainen strategia oli jo kauan herättänyt paheksumista
siinä »senaattori-sotapäällikkö»-piirissä, joka häntä ympäröi. Hän sai
huomata, että häntä pidettiin aivan liian avuttomana miehekseen; ja
kuuluipa jo viittauksia pelkuruudestakin. Kun nämä salonkistrategit
näkivät Cæsarin »perääntyvän», he olivat heti selvillä, että nyt
oli vain korjattava hedelmät aikaisemmin saadusta voitosta, s.o.
etsiä »lyöty» armeija ja ottaa se vangiksi. Sitten sopi vain poimia
voiton hedelmät. Hekumoitiin valmistelemalla henkipattoluetteloita ja
riideltiin jo valtion virkojen ja arvojen jaosta.

Kaikki kiistelivät nahasta, ennenkuin karhu vielä oli kaadettu. Ja
kävikin niin, että he nahan takia unohtivat koko karhun kaatamisen.
Pharsáloksen luona syntyi taistelu. Että helposti saatu voitto
odotti täällä Pompeiusta oli selvää jokaiselle hänen armeijassaan,
sillä se oli lukumäärältään Cæsarin armeijaa voimakkaampi, erityisesti
ratsuväkensä[57] puolesta. Ja kuitenkin oli lopputulos kokonaan
toinen, kuin mitä voitostaan varmat olivat odottaneet. Cæsarin nerokas
taktiikka ja hänen veteraaniensa kuoleman halveksuminen saivat tällöin
ihmeitä aikaan.[58] Cæsarin sotataito ei perustunut kuten Pompeiuksen
ylivoimaisten sotalaumojen kokoamiseen, vaan nopeisiin sotaliikkeisiin.
Sille ei ollut ominaista pitkät valmistelut, vaan neron lahjakkuus
käsittää salamannopeasti, mitä piti tehdä, ja ripeästi suorittaa se.
Cæsarin sotataito oli mielijohteisia, rohkeita iskuja oikeaan paikkaan,
myöskin lukumäärältään vähäisemmillä sotavoimilla. Ja kuitenkaan Cæsar
ei pannut kaikkea yhden kortin varaan. Hän piti aina reservin varalla,
voidakseen viedä sen oikealla hetkellä siihen kohtaan, missä ratkaisu
oli voitettavissa. Niinpä voikin, kuten nyt Pharsaloksen luona,
uskomaton tapahtua. Kun Pompeius lähetti ylivoimaisen ratsuväkensä
hyökkäykseen, se ponnahti voimattomana takaisin Cæsarin jalkaväestä,
ja kun jalkasotilaat olivat kyllin julkeita käydäkseen yleiseen
hyökkäykseen vihollisen ratsuväkeä vastaan, joutuivat nämä täydelleen
ymmälle nähdessään tämän kaikkien sodansääntöjen vastaisen ilmiön.
Cæsar sitävastoin ohjasi legioonainsa liikkeitä niin taitavasti, että
vihollisen ratsuväki saarrettiin. Kun ratsuväelle selveni, mitä oli
tekeillä, se joutui pakokauhun valtaan ja läksi täydessä laukassa
pakoon.

Vähän hidasajatuksinen Pompeius oli saanut aivan uuden kokemuksen. Kun
tämän miehen vain oli taisteltava heikompivoimaista vihollista vastaan,
hän kykeni suorittamaan kaikkein kauneimpia, järjestelmällisesti
viimeistellyimpiä liikkeitä, mutta vastassaan vihollinen, joka valmisti
hänelle tällaisia julkeita yllätyksiä, hän joutui auttamattomasti
alakynteen. Hänestä tuntui koko maailmanjärjestys kääntyneen nurinpäin
— hän ei voinut ajatella yhtä selvää ajatusta. Täydellisesti
masentuneena hän piti kaikkea menetettynä ja ratsasti takaisin
leiriinsä.

Nyt oli sotajoukko — s.o. jalkaväki — tosiaankin päälliköttä.
Pian jalkaväki seurasi ratsuväen esimerkkiä. Kun Pompeius näki
armeijansa jäännösten epäjärjestyksessä syöksyvän leiriin, hän
tempautui irti siitä epätoivoon puutumisesta, johon hän tähän asti
oli ollut vajonnut, mutta hän vapautui siitä vain niin paljon, että
ajatteli henkilökohtaista turvallisuuttaan. Hän heitti päällensä
purppuranpunaisen ylipäällikön viitan, oikaisi suorinta tietä alas
lähimpään satamaan ja pelastautui erääseen alukseen. Hän sai kiittää
nopeaa hevostaan siitä, että hän pääsi pakoon ehein nahoin. Hän oli
kärsinyt ensimmäisen tappionsa, ja se oli täydellisesti musertava.

Melkein koko sen uljaan armeijan jäännös, jonka hän oli jättänyt
pulaan, luovutti seuraavana päivänä aseensa. Rahvaan miehet pääsivät
sillä, että heidät pistettiin Cæsarin legiooniin. Varakkaammat saivat
ostaa elämänsä lunnailla tai omaisuutensa takavarikoinnilla. Mutta
vangiksi otetut »kolmensadan» jäsenet ja muut ylhäiset mahtimiehet
mestattiin. Armon aika oli ohi.

Pharsaloksen taistelu teki tosiasiallisesti lopun Rooman tasavallan
olemassaolosta. Näin oli vuonna 49 e.Kr. suuri kaksintaistelu
maailman herruudesta ratkaistu melkein samalla taistelutantereella,
missä roomalaiset puolitoista vuosisataa aikaisemmin olivat laskeneet
perustuksen Idän herruudelleen Flamininuksen voittaessa Makedonian
Philippoksen.

Vaikka Pompeiuksen tappio oli niin ratkaiseva kuin mahdollista, hän
oli kuitenkin päättänyt jatkaa taistelua Cæsaria vastaan toisella
sotanäyttämöllä. Hän valitsi siksi Egyptin, Idän ainoan hellenistisen
valtakunnan, joka enää oli riippumaton valtio — ainakin nimeksi. Että
asianlaita oli näin, ei riippunut siitä, että roomalaiset olisivat
pelänneet Egyptin vastustusvoimaa, sillä tämä maa oli melkein yhtä
voimaton kuin Syyria. Mutta Ptolemaiokset olivat ymmärtäneet pelastaa
horjuvan valtaistuimensa lahjomalla suuressa mitassa Rooman senaatin
jäseniä. Tähän maahan pakeni nyt Pompeius, otettuaan laivaansa
Lesbos-saarelta puolisonsa ja poikansa Sextuksen.

Niilinmaassa Pompeius luuli saavansa kiitollisen vastaanoton sentähden,
että hän oli kerran valtansa päivinä auttanut erään Ptolemaioksen
takaisin valtaistuimelleen. Tällä kuninkaalla oli liikanimi
»huilunpuhaltaja». Hän oli nimittäin yhtä hyvä musikantti kuin huono
hallitsija. Muutoin kerrotaan huilunpuhaltajalla olleen niin syvään
juurtuneen vastenmielisyyden raittiutta kohtaan, että hän kerran uhkasi
seurapiiriinsä kuuluvaa filosofia kuolemalla sentähden, että mies ei
ollut juonut itseään päihinsä hänen kesteissään. Seuraavalla kerralla
ajattelija-raukan täytyi ottaa oikein perinpohjainen humala, jottei
panisi vaaraan kurjaa elämäänsä. Lopulta Ptolemaioksen uskolliset
alamaiset olivat kyllästyneet Hänen Majesteettinsa huilunlurituksiin
ja ajaneet hänet pois. Mutta Pompeius oli asevoimin auttanut hänet
takaisin Egyptiin ja jättänyt osan roomalaisia joukkoja hänen
suojakseen kapinahankkijoita vastaan.

Nyt tosin suuri huilunpuhaltajahallitsija oli kuollut, mutta hän oli
jättänyt jälkeensä kauniin tyttären, nimeltään Kleopatra, ja pojan,
jolla tietysti oli nimenä Ptolemaios. Pompeiuksen tullessa Egyptiin
poika oli neljäntoista, tyttö kahdenkymmenenyhden vuoden vanha. Isänsä
toivomuksen mukaan he olivat molemmat nousseet valtaistuimelle ja
varmuuden vuoksi menneet naimisiin keskenään. Mutta sisarusavioliitto
oli kaikkea muuta kuin onnellinen, ja lopuksi aviomies — tai oikeammin
sanoen hänen holhoojansa — oli ajanut nuoren kuningattaren pois maasta.

Sisarusten keskisen riidan vallasta ei pitänyt toki huonontaa
Pompeiuksen toiveita sekaantua asioiden kulkuun. Ja olihan hänellä,
kuten sanottu, maassa valmiita sotaväenosastoja.

Mutta viekkaiden ja varovaisten egyptiläisten joukossa oli tuskin
ketään, joka olisi uskaltanut panna nahkaansa alttiiksi voitetun
miehen takia. Sitävastoin voitiin hänestä hyötyä hyvinkin paljon
pyrittäessä hyviin väleihin voittajan kanssa. Juuri siihen aikaan,
jolloin Pompeius tuli Egyptiin, olivat Ptolemaios ja hänen holhoojansa
pakolaisen maihinnousupaikalla, itäisimmällä Niilin suulla suojelemassa
valtakunnan itärajaa Kleopatraa vastaan. Kuningatar oli nimittäin
paennut Syyriaan ja saanut sieltä aseellista apua. Pakolaiset näkivät
rannalle leiriytyneen egyptiläisen armeijan, näkivät kuninkaallisen
teltan ja itsensä kuninkaan purppuraviitassaan.

»Perinpohjaisen harkinnan perästä», Lindskog sanoo erinomaisessa
Kleopatran elämäkerrassaan, »tultiin Egyptin hovissa siihen
valtioviisaaseen tulokseen, että onneton pakolainen otettaisiin vastaan
kunnioittavimmin juhlamenoin — ja sitten heti murhautettaisiin hänet.»
Eräs kuninkaan ylimmistä päälliköistä otti siis kaksi Pompeiuksen
entistä upseeria, toisen nimi oli Septimus, ja muutamia soutajia
mukaansa venheeseen, soudatti pakolaisen laivan viereen, ja tarjoutui
seuraamaan häntä kuninkaan luo, koskapa satama oli liian matala
suuremmille aluksille.

Kun Pompeius laskeutui alas soutuvenheeseen, Septimus tervehti häntä,
mutta oli kummallista, ettei kukaan muu aluksessa kohdellut häntä
lainkaan huomaavaisesti ja ettei kukaan lausunut halaistua sanaa.
Rikkoakseen painostavan äänettömyyden Pompeius kääntyi Septimuksen
puoleen ja sanoi: »Ystäväni, emmekö me ole olleet sotatovereita?» Mies
vastasi nyökäten vain äänettömästi. Mieliala venheessä oli kolea ja
epäystävällinen kuin rannan autiot hiekkasärkät.

Kun vene oli laskenut rantaan ja Pompeius nousi ylös astuakseen maihin,
survaisi Septimius takaapäin miekkansa hänen selkäänsä, ja samalla
hetkellä onneton näki tikarien välähtävän vastaansa joka taholta.
Vaieten hän peitti molemmin käsin togalla päänsä ja vaipui ähkäisten
kuolleena maahan.

Alukselta hänen puolisonsa ja poikansa näkivät kauhean näytelmän, mutta
eiväthän he kyenneet millään tavoin auttamaan. Miehistö nosti ankkurin
ja vei valittavat poloiset turvaan. Siitä ei ollut monta vuotta
kulunut, jolloin Cornelia kadotti ensimmäisen miehensä, kelpo Publius
Crassuksen. Häntä oli hän surrut niin syvästi, että kun tieto miehen
kuolemasta saapui, hän oli vähällä surmata itsensä. Ja nyt hänen oli
täytynyt olla todistajana, kun hänen toinen miehensä murhattiin hänen
silmäinsä edessä.

Sen päivän vuosipäivänä, jolloin Pompeius riemukulussa oli tullut
Roomaan Idän valloituksen jälkeen, hän makasi nyt kuolleena autiolla
rannalla erään veteraaninsa murhaamana. Kolmenkymmenen vuoden aikana
onni oli alituisesti ollut hänelle myötäinen. Kunniaa ja menestystä
se oli suonut tälle keskinkertaisen lahjakkaalle miehelle ja antanut
hänen vaivatta korjata, mitä muut olivat kylväneet. On — käyttääksemme
Mommsenin sanoja — kuin sama salaperäinen voima lopettamalla hänen
uransa tällä hirveällä tavalla olisi Pompeiuksessa tahtonut näyttää
historiassa vertaistaan vailla olevan esimerkin väärästä suuruudesta.
Kuinka paljon onnellisempaa Pompeiukselle olisikaan ollut, jos hän
olisi saanut Pharsaloksen luona kaatua sotilastensa keskeen! Mutta
sillä kerralla, sillä hetkellä, joka ratkaisi hänen kohtalonsa, hän ei
ollut oma itsensä.

Pompeiuksen onnettomuus oli se, että hän aina tahtoi lentää
korkeammalle kuin siivet kantoivat. Hänen kunnianhimonsa oli niin
määrätön, että sitä olisi riittänyt hyvinkin suurelle miehelle,
mutta häneltä puuttuu oikean suuruuden tunnusmerkit, ennen kaikkea
siksi, että hänellä ei ollut minkäänlaista ihannetta, jonka hyväksi
hän olisi työskennellyt. Hänen päämääränsä oli päästä yhteiskunnan
ylimmälle huipulle, mutta sitten hän tahtoi velton mielihyvän vallassa
nauttia vallan makeutta. Hallita hän ei tahtonut. Sehän olisi ollut
vain jokapäiväistä vaivaa ja huolta. Hän tahtoi paistatella kunnian
loisteessa, mutta muutoin saada olla rauhassa.

Mutta kuinka arvoton Pompeius lienee ollutkin siihen korkeaan
yhteiskunnalliseen asemaan, jota hän tavoitteli, täytyy toiselta puolen
oikeuden ja kohtuuden nimessä sanoa, että hänessä ei ollut niitä
piirteitä, jotka välistä alentavat lahjakkaimmatkin henkilöt eläimen
tasolle tai sitäkin alemmaksi. Ennen muuta hänessä ilmenevä lempeys saa
suosiolliseksi häntä kohtaan. Viaton veri ei ollut koskaan tahrannut
hänen käsiään. Keskellä Mariuksen, Sullan, Catilinan ja Clodiuksen
aikakautta hän pysytteli erillään tarpeettomista väkivaltaisuuksista.
Hänen mielensä paloi vallan huipuille, mutta hän tahtoi, jos suinkin
mahdollista, saavuttaa ne käyttämättä väkivaltaa: kunnialahjana tuli
korkeimman vallan langeta hänen osakseen. »Hänessä oli», Ranke sanoo,
»jotakin ylevää ja arvokasta; hän tavoitteli nuhteettomuuden mainetta
ja saavutti sen myöskin.» Yksityiselämässään hän oli onnellinen
puoliso ja harvinainen esikuva siveettömänä aikana. Suurin piirtein
ilmenee hänen olennossaan onnellinen tasapainotila, joka varjeli häntä
vastenmielisen luontoisista teoista.[59] Epämiellyttävää on hänessä
turhamaisuus, joka aiheutti, ettei hän koskaan voinut kärsiä ketään
rinnallaan, vielä vähemmin yläpuolellaan.

CÆSAR EGYPTISSÄ.

Kun Cæsar, seurassaan vain muutamia tuhansia miehiä, vähän Pompeiuksen
kuoleman jälkeen saapui Aleksandreiaan, näytettiin liehakoivasti
mielistellen vainajan irtihakattua päätä hänen voittajalleen. Mutta
Cæsar kääntyi inhoten pois ja vuodatti kyyneleitä, kun hän katseli
kuolleen vävynsä sinettisormusta. Cæsar oli olosuhteiden pakottamana
joutunut sotimaan sitä miestä vastaan, joka oli kerran ollut hänen
liittolaisensa ja hänen tyttärensä puoliso, mutta hän ei ollut
koskaan vihannut tätä miestä ja hän puhui aina hänestä suurimmalla
kunnioituksella. Cæsar osoitti nyt hänelle viimeistä kunnioitustaan
pystyttämällä hautamuistomerkin sille paikalle, jonne hänen maalliset
jäännöksensä haudattiin, erääseen pyhään lehtoon Aleksandreian
edustalla. Ptolemaioksella ja hänen puolueellaan ei ilmeisestikään
ollut kiitosta odotettavissa murhatyöstään. On myöskin kyseenalaista,
eiköhän Pompeiuksen kuolemasta sittenkin ollut Cæsarille enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Hänen puolueensa johto joutui nimittäin
hänen molempien poikiensa, Gnæus ja Sextus Pompeiuksen käsiin,
jotka kumpikin olivat nuoria ja tarmokkaita. Gnæus oli sen lisäksi
luonteeltaan kova ja kostonhimoinen.

Cæsar ei ollut kumminkaan tullut Egyptiin vain ajamaan takaa Pompeiusta
— hän oli myöskin päättänyt tulla rikkaan Niilinmaan herraksi, tosin
ei nimellisesti, vaan tosiasiallisesti. Kenellä oli käytettävinään
Egyptin viljavarat, hän hallitsi myöskin samalla kertaa Rooman
väestöä. Keinona päästä määräämään Egyptin politiikasta hän käytti
esiintymistä erotuomarina juuri parhaillaan käynnissä olevissa
kruununperimysriidoissa. Hänellä oli myöskin hyvin oleellisena
sivutarkoituksena periä vanha velka, joka triumvireillä oli saatavana
»huilunpuhaltajalta». Kuningas oli nimittäin luvannut maksaa 10 000
talenttia aseellisesta avusta, joka palautti hänelle hänen kruununsa,
mutta ei ollut kyennyt suorittamaan enempää kuin puolet siitä.

Cæsar asettui siis Aleksandreiaan ja otti pääkortteerikseen itse
kuninkaanlinnan. Mutta pian hän sai huomata, että hän ei ollut
tervetullut vieras väestön mielestä. Mitä olikaan roomalaisilla
liktoreilla vitsakimppuineen tekemistä faaraoitten ikivanhassa maassa!
Salaliitot ja murhahankkeet hänen sotilaitaan vastaan osoittivat, mikä
vaara täällä väijyikään häntä ja hänen pientä joukkoansa keskellä
vihamielisiä ihmisjoukkoja. Hän lähetti sentähden hakemaan apujoukkoja
Syyriasta, Vähästä-Aasiasta ja Aigeian meren saarilta. Odotellessaan
näitä hän järjesti maan hallituksen. Hän kehoitti riiteleviä
kuninkaanlapsia lopettamaan vihollisuudet ja alistamaan asiansa hänen
ratkaistavakseen.

Ptolemaioksen puolue teki nyt kaikkensa estääkseen, ettei Kleopatra
saisi tavata Cæsaria ja saada tätä ihastumaan. Mutta pikku prinsessa
oli liian viisas heidän estettäväkseen. »Kuninkaallisen linnan
edustalle», Lindskog kertoo, »pysähtyy eräänä pimeänä iltana pieni,
kehno kalastajavenhe, jonka on onnistunut pujahtaa vartioketjun
läpi, ja venheestä nousee yksinäinen mies, remmeillä kiedottu matto
kainalossaan. Hän kulkee portin kautta sisään palatsiin ja suoraan
Iulius Cæsarin huoneeseen, jossa käärö muuttuu eläväksi — ja kaunis
Kleopatra seisoo Iulius Cæsarin edessä.

Iulius Cæsar oli aina ollut heikko naiselliselle kauneudelle. Jo
seuraavana aamuna hän voi ilmoittaa hämmästyneelle hoville, että riita
sisarusten välillä oli sovittu ja Kleopatra asetettu »laillisiin
oikeuksiinsa Egyptin kunningattarena.» — »Yhtenä yönä», eräs vanhan
ajan historioitsija sanoo, »oli Cæsar muuttunut Kleopatran tuomarista
hänen asianajajakseen.»

Kun kruununperimyskysymys näin oli järjestetty, oli kuninkaan ja
kuningattaren tehtävänä maksaa pappansa, huilunpuhaltajan velat. Cæsar
ilmoitti tyytyvänsä 2 000 talenttiin siinä tapauksessa, että summa
suoritettaisiin heti.

Mutta Egypti oli tällä hetkellä perin pohjin köyhdytetty, niin että
täytyi anastaa temppelien kalleudet, jos mieli kyetä maksamaan velka.
Sellainen toimenpide kiihdytti väestön vimmaan. Mikä oikeus noilla
kopeilla roomalaisilla olikaan sekaantua Egyptin asioihin ja viedä maan
kultavarat mennessään? Pian oli Cæsarilla yleinen kapina vastassaan.
Ärsytetty kansanjoukko piti häntä ja hänen kourallista väkeään
suoranaisessa piirityksessä linnassa, ja nuori Ptolemaios liittyi
puoluelaisineen hänen vihollisiinsa.

Sen taistelun kestäessä, joka nyt syttyi, Cæsar antoi muun muassa
pistää tuleen satamassa olevan Egyptin laivaston. Tällöin sattui
palamaan useita rakennuksia satamassa, näiden joukossa kuuluisa
kirjasto, jonka korvaamattomista kirjastoaarteista ainakin osa joutui
liekkien saaliiksi.[60]

Tänä vaikeana aikana Cæsar sai liittolaisekseen — ja tavattoman
ihastuttavaksi kaiken lisäksi — Kleopatran. Pieni, viehättävä prinsessa
oli aivan lumonnut suuren sekä armeijojen että naissydänten voittajan.
Cæsarin lemmenseikkailujen luku oli legio. »Hän oli», sanoo eräs
englantilainen historioitsija, »välttämätön vastaaja jokaisessa
muodinmukaisessa avioerojutussa». Hän ei kavahtanut edes ystäviäänkään,
kun oli kysymyksessä naisen valloittaminen. Hänen sanotaan olleen
yhtäaikaa rakkausseikkailuissa Pompeiuksen ja Crassuksen vaimojen
kanssa. Hän oli nyt muutamia vuosia yli viidenkymmenen vanha, mutta
seurustelu pienen egyptittären kanssa oli hänelle aivan uudenlaatuinen
elämys. Plutarkhos sanoo, että Kleopatra ei ollut varsinaisesti
kaunis, mutta hän oli enemmän: hän oli hurmaava. »Niilin seireeni» oli
verrattoman kiehtova — hän oli leikkisän viehkeä kuin kissanpoikanen.
Hän oli samalla kertaa hienosti sivistynyt ja kykenevä pitämään
vireillä henkevää keskustelua, joka oli erittäin ihastuttavaa, kiitos
äänelle, hyväilevälle kuin musiikki.

Politiikassa Kleopatra ei kuitenkaan hallinnut Cæsaria, niin
poliittisesti lahjakas ja määrätietoinen kuin olikin, vaan suhde
oli päinvastainen. Cæsar ei antanut naisten vaikuttaa itseensä kuin
määrättyyn rajaan asti. Hän oli, Mommsen sanoo, »intohimoinen luonne,
sillä ilman intohimoa ei ole nerokkuutta. Mutta hänen intohimonsa ei
saanut häntä koskaan valtoihinsa; se ei tunkeutunut koskaan hänen
sisimmän olemuksensa ytimeen. Hän oli kauttaaltaan reaalipoliitikko ja
järki-ihminen, ja kaikki, mihin hän ryhtyi, oli tuon nerokkaan, terveen
järjen läpitunkemaa, joka on pohjimmaltaan hänen pääominaisuutensa. Se
antoi hänelle kyvyn elää voimakkaasti hetkessä, kyvyn joka silmänräpäys
toimia kootuin voimin. Se soi hänelle ihmeellisen valoisan luonteen,
joka kesti hyvinä ja pahoina päivinä. Mutta tästä teräväjärkisyydestä
johtuu, ettei Cæsarilla ollut koskaan minkäänlaatuisia harhakuvitelmia
ihmisistä ja olosuhteista.» Näiden ominaisuuksiensa perusteella
hän oli synnynnäinen valtiomies. Hän osoitti myöskin senlaatuista
sotapäällikkölahjakkuutta, jota sotataidon mestarit ovat kaikkina
aikoina ihmetelleet: kyvyn »kaavoihin ja perintätapoihin eksymättä
keksiä aina se taistelutapa, jolla vihollinen voitettiin jokaisessa
erilaisessa tilanteessa ja joka aina oli oikea tapa juuri siinä
tapauksessa!» Ennen kaikkea Cæsar kuitenkin oli ja tuli aina
olemaan valtiomies, joka taivutti kaikkein erilaisimmat ihmiset
tahtoonsa: »yksinkertaisen porvarin ja tuiman aliupseerin, loistavan
ratsuväenpäällikön ja kylmästi laskevan rahamiehen, Rooman ylhäiset
naiset ja Egyptin ihanat ruhtinattaret.»

Hänen neronsa ja päällikkölahjansa joutuivat erittäin kovalle
koetukselle sen puolivuoden aikana, joka kului, ennenkuin apujoukot
ehtivät Aleksandreiaan. Cæsarin pelastus ja perikato riippui lopulta
jo hiuskarvan varassa. Mutta kun apu viimeinkin joutui, hän voi käydä
epätoivoisesta puolustuksesta voimakkaaseen hyökkäykseen ja kukistaa
vastarinnan. Hän luovutti nyt hallituksen Kleopatralle ja eräälle hänen
nuoremmalle veljelleen sekä antoi hänelle tueksi kolme roomalaista
legioonaa. Vanhempi veli oli sotatapausten aikana hukkunut Niiliin,
aikoessaan hypätä venheeseen päästäkseen pakoon vainoojiaan.

Cæsarin oleskelu faaraoiden maassa päättyi loistavaan juhlasarjaan,
jonka kuningatar järjesti hänen kunniakseen. Ensimmäisen kerran Rubicon
ylikulun perästä hän soi itselleen pienen lepohetken. M.m. tehtiin
matka Niilin kuuluisimpiin pyhättöihin ja muihin näkemisen arvoisiin
paikkoihin. Cæsar ja Kleopatra asuivat kuningattaren loistokaleerissa,
joka oli useampikerroksinen, mahdottoman suuri uiva palatsi, jota
seurasi koko parvi pieniä huvialuksia. Oltuaan kolme kuukautta
Niilinmaassa Cæsar vasta kykeni irroittautumaan kauniista Kirkestään.
Tämä oli vähän ennen synnyttänyt pojan, joka isänsä mukaan sai nimen
Cæsárion.

Cæsarin pitkäaikainen oleskelu Egyptissä ei ollut ollut eduksi hänen
poliittiselle asemalleen. Pompeiuslaiset ja toisetkin viholliset
olivat jälleen saaneet ilmaa siipiensä alle. Aasiassa Mithradateen
ylimielinen poika Pharnakes oli saanut aikaan uusia selkkauksia. Hän
oli isänsä kuoleman jälkeen tehnyt rauhan Rooman kanssa ja saanut pitää
perintömaansa Pontoksen; mutta niin pian kuin sisällissota Pompeiuksen
ja Cæsarin välillä puhkesi, hän käytti hyväkseen vallitsevaa levotonta
aikaa, alkoi sodan ja tuotti Rooman Aasiassa olevalle maaherralle
tuntuvan tappion. Hän ryösti koko Vähän-Aasian, tuhosi temppelit,
murhasi ja häpäisi tuhansittain roomalaisia ja roomattaria.

Mutta nopeammin kuin viekas itämaalainen itsevaltias aavistikaan,
Cæsar oli hänen kimpussaan, löi hänet perin pohjin, otti häneltä hänen
valtakuntansa ja antoi sen hänen veljelleen kiitokseksi siitä, että
tämä oli tuonut Cæsarille apujoukkoja Egyptiin. Sotaretkensä tuloksesta
Cæsar ilmoitti Rooman senaatille lakonisessa muodossa: »Veni, vidi,
vici (Tulin, näin, voitin).»

Mutta nyt olikin jo aivan välttämätöntä, että Cæsar palasi Italiaan,
sillä siellä oli jo vaara lähellä. Kun Cæsar viimeinkin saapui
Italiaan, hän tapasi pari Campaniaan sijoitettua, vanhaa, koeteltua
legioonaansa täydessä kapinassa. Cæsar oli luvannut sotilaille
runsaat palkkiot sodan loputtua. Mutta sotahan ei loppunut koskaan!
Sotilailla ei ollut enää halua odottaa kauemmin. He selittivät
avoimesti, etteivät he aikoneet totella kauemmin, jolleivät he saisi
luvattuja lahjojaan.

Cæsar lähetti ensin muutamia päälliköitä rauhoittamaan heitä, mutta
sotilaat tervehtivät näitä ivallisin soimauksin ja kivisatein. Yhteen
menoon he läksivät marssimaan pääkaupunkia kohti päästäkseen puheisiin
itsensä ylipäällikön kanssa. Osan päälliköitä, jotka koettivat ehkäistä
yritystä, kapinalliset löivät kuoliaiksi.

Cæsar miehitytti kaupungin portit ja astui itse vaaraa pelkäämättä
keskelle raivoisaa joukkoa. »Mitä te tahdotte?» hän kysyi heiltä.
»Eroa», mylvivät nämä luottaen siihen, että he olivat aivan
välttämättömiä Cæsarille. »Kansalaiset», huusi Cæsar heille,
»eronne hyväksytään. Palkkionne tulette te siitä huolimatta saamaan
vähentämättöminä, niin pian kuin minä uskollisten sotilasteni kanssa
olen viettänyt triumfin.»

Pikku sana »kansalaiset» odotetun »sotatoverit» sanan asemesta vaikutti
kuten kylmä suihku näihin koviin miehiin. He nolostuivat heti, ja
jo ajatuskin, etteivät he saisi olla mukana triumfikulkueessa,
kaikkien heidän kärsimystensä ylväässä lopettajaistilaisuudessa, sai
heidän nenänpäänsä kalpenemaan. He taivuttivat uhmailevat niskansa
hänen edessään, joka oli johtanut heitä niin moniin voittoihin. He
häpesivät sellaisen ylipäällikön edessä, joka piti sanansa niillekin,
jotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Pian kuului joka taholta
huuto: »Ota meidät jälleen armoihisi! Salli meitä sanottavan Cæsarin
sotilaiksi! Me seuraamme sinua minne tahdot.»

Ja Cæsar ei ollut koskaan pitkävihainen. Hän vaati vain sen
rangaistuksen, että kapinan alkuunpanijat saivat palkkionsa
kolmannella osalla vähennettyinä. Siitä hetkestä hänellä oli taas koko
armeijansa käsissään. Tällainen esiintyminen oli Cæsarin puolelta
psykologinen mestarinäyte, joka vetää vertoja Aleksanterin menettelylle
samankaltaisessa tilanteessa. Mutta tuolla kertaa oli tarvittu useampia
sanoja vuodattamaan öljyä kuohuvaan kansanmereen, sentähden että
silloin oli kysymys kreikkalaisista eikä roomalaisista.

CATO NUOREMPI JA KANSALAISSODAN LOPPUNÄYTÖS.

Tämän jälkeen tasavallan päivät olivat luetut. »Kunniatta ei
kuitenkaan ollut se valtiomuoto kaatuva, joka oli luonut Rooman
maailmaahallitsevan aseman, ja jonka turvin roomalaiskansa oli
kehittänyt niin jaloja hyveitä», ruotsalainen historioitsija S.J.
Boëthius sanoo. »Keskellä yleistä turmelusta eli vielä yhdessä
miehessä muinaisroomalainen henki. Se mies oli Marcus Porcius Cāto,
Cato Censoriuksen pojanpojan poika. Kuten vanha samoin nuorempikin
Cato ihaili rajattomasti tasavallan kukoistusaikaa, joka tarjosi
miehekkään voiman ja valtiolle uhrautuvan velvollisuudentunnon
mieltäylentäviä esikuvia. Hän palvoi tätä suurta aikaa haaveilijan
kiihkoisalla rakkaudella. Hänelle merkitsivät muinaisroomalaiset
hyveet ja tasavaltainen hallitusmuoto samaa käsitettä. Koko hänen
elämäntehtävänsä suuntautui sentähden tämän valtiomuodon pelastamiseen
ja suojelemiseen. Hänelle ei koskaan hetkeksikään juolahtanut mieleen
— tai kenties hän pikemminkin oli liian itsepäinen tahtoakseen
huomata —, että muinaisroomalaiset hyveet eivät niinkään paljon
olleet tasavaltaisen hallitusmuodon hedelmiä, kuin varmastikin
tämän hallitusmuodon perusedellytyksiä. Hän teki sen tavallisen
ajatusvirheen, että vaihtoi perustan ja tuloksen, syyn ja seurauksen.
Caton suuri suru oli, ettei hänen oman aikansa roomalaisilla ollut
sitä luonteenlujuutta, sitä horjumatonta velvollisuudentuntoa, sitä
omaa voittoa tavoittelematonta uhrimieltä valtion hyväksi, jota olisi
tarvittu tasavallan ja vapauden turvaamiseksi. Hän koetti uskotella
itselleen, että jos vain palattaisiin vanhaan »turmeltumattomaan»
tasavaltaiseen hallitusmuotoon, niin nämä hyveet palautuisivat
itsestään. Hän oli myöskin sokea huomaamaan sitä, miten erilainen
täytyi olla Rooman pienenä italialaisena yhteiskuntana olon kuin
Rooman, joka hallitsi maailmaa. Hän ei tahtonut käsittää, että maailman
valtakunta vaati kokonaan toisenlaisia valtiosääntömuotoja kuin jokin
pikkuvaltio. »Siksipä tuli», Boëthius sanoo, »hänen yrityksestään pitää
pystyssä ylimyksellistä tasavaltaa traagillinen kamppailu vääjäämätöntä
kohtaloa vastaan.»

Henkilökohtaisesti Cato nuorempi tahtoi käydä kuuluisan kaimansa
uudesta painoksesta ja vaelsi ympäri, kuten Mommsen sanoo,
»mallikansalaisena ja hyveenpeilinä syntisessä pääkaupungissa
valitellen ajan pahuutta.» Aitona filosofina ja stoalaisena hän
käytteli mielellään abstraktisia viisaussääntöjä ja iloitsi
singotessaan nuhdesaarnoja turmeltuneelle ajalleen. Mutta tässä
miehessä oli vakavuutta, hänen arastelemattomassa rohkeudessaan
ja töykeässä epäitsekkyydessään. Hänelle elämä oli niin kauhean
vakavaa, että tuskin koskaan nähtiin hymyn kirkastavan hänen melkein
kivettyneiltä vaikuttavia kasvojaan. Cato oli kaikissa tapauksissa
eheä luonne, joka ei tiennyt tinkimisistä itsensä kanssa. Ja aina
hän oli valmis asettumaan taisteluasentoon — »sekä silloin, kun sitä
tarvittiin, että silloinkin, kun sitä ei tarvittu», Mommsen lisää.
Sellaiset ominaisuudet olivat harvinaisia läpeensä raukkamaisena ja
surkuteltavana aikana. Senpävuoksi hän tulikin pian optimaattipuolueen
tunnustetuksi johtajaksi. Mutta se ei suinkaan kuitenkaan merkinnyt
henkistä johtoasemaa. Sillä ei Cato eikä kukaan muukaan kyennyt
enää hallitsemaan sitä itsekkyyden ja velvollisuuksien laiminlyömisen
henkeä, joka tuona aikana oli ominaista Rooman yläluokalle. Siihen
olisi tarvittu voimakkaampaa lipeää — käyttääksemme Kustaa Vaasan
lausetapaa.

Reformaattoriksi Cato ei muutoin kelvannut — siihen hänen ohjelmansa
oli aivan liiaksi kielteinen. »Koko hänen taktiikkansa oli siinä, että
hän asettui vastarintaan jokaista vastaan, joka poikkesi tai näytti
hänestä poikkeavan ylimystön perinnäisestä moraalipolitiittisesta
katekismuksesta.» Kuvaavaa sille, kuinka joustava Cæsar arvioi
yksipuolisesti teorioivaa vastustajaansa, on se lempeän ivainen tapa,
millä hän, käytännöllisen toiminnan mies, kohteli Catoa silloin,
kun triumvirit ajoivat Ciceron maanpakoon. Tahtoivathan he myöskin
päästä eroon vaivalloisesta tasavaltalaisesta Catosta. Mutta koska
mies oli siinä määrin rehellinen, että häneen ei päässyt käsiksi
oikeudellista tietä, niin selvittiin hänestä — antamalla hänelle
kunniatehtävä: hänen piti mennä Kyprokseen liittämään saari Rooman
valtakuntaan ja takavarikoimaan viimeisen hallitsijan aarteet. Tehtävä
annettiin hänelle sillä perusteella, että hänen »ainutlaatuinen
kunniallisuutensa» teki hänet ennen muita sopivaksi toimittamaan
tehtävän, joka oli niin houkutteleva varastamiseen. Cato ponnisteli
tietysti kaikin keinoin tarjottua kunnianosoitusta vastaan, mutta
triumvirit hallitsivat kansankokousta, kansankokous päätti, ja
silloinhan olisi ollut rikos korkeinta roomalaista hyvelakia vastaan
olla tottelematta.

Nyt, kun Cæsar järkähtämättömän varmasti kulki uraansa yksinvaltaa
kohti, Cato johti viimeistä, epätoivoista kamppailua tasavallan
olemassaolon puolesta. Mutta hän taisteli tuskin enää tasavallan voiton
puolesta, vaan siksi, että se kaatuisi kunnialla. Traagillisinta
Caton elämänkohtalossa ei ole kuitenkaan se, että hän ei enää voinut
toivoa menestystä asialle, jonka hyväksi hän oli koko elämäntyönsä
uhrannut — vieläkin synkempää oli, että hän tuskin toivoi puolueensa
voittoa. Hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, kuinka toivotonta
olisi ollut jättää korkein yhteiskunnallinen valta miehille, joilla
tuskin oli muuta ajatusta, kuin mitenkä he perusteellisesti kostaisivat
vastustajalleen voiton saatuaan.

Afrikassa suoritettiin taistelu niitä Pompeiuksen puoluelaisia
vastaan, jotka eivät vielä tahtoneet laskea aseitaan. Sinne he olivat
kaikki kokoontuneet Pharsaloksen taistelun jälkeen. Jo vanhastaan oli
pompeiuslaisilla liittolaisena Numidian kuningas Iuba. Yhdistyneitten
sotavoimien päällikkönä ei saanut kuitenkaan olla afrikkalainen, vaan
annettiin ylipäällikkyys eräälle Scipiolle. Sillä nimellähän oli
valtava kaiku Afrikan nimen yhteydessä. Mutta tällä kertaa se oli vain
tyhjä nimi. Sitä nimeä kantoi nyt mies, jonka pääasiallisin ansio oli
se, että hän oli Pompeiuksen appi.

Kun Cæsar nousi Afrikan rannalle, sattui tapaus, jota pidettiin
onnettomana enteenä. Sotapäällikkö lipesi ja kaatui. Mutta hänen
tunnettu mielenmalttinsa ei pettänyt häntä nytkään. Hän antoi enteelle
suotuisan selvityksen teeskennellen heittäytyneensä maahan ja huudahti:
Minä syleilen sinua, Afrikka!»

Thapsuksen luona, itärannikolla, Karthagosta eteläänpäin,
syntyi ratkaiseva taistelu Pompeiuksen molempien appien välillä.
Se oli pian ratkaistu. Ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa
pompeiuslaiset upseerit menettivät harkintakykynsä ja ajattelivat
vain itsensä pelastamista. Kuvaavaa heidän raukkamaisuudelleen on,
ettei kukaan heistä kuollut taistelukentälle. He pääsivät kaikki
pakoon vahingoittumattomina. Ylvästelevä Iuba lienee ensimmäisenä
pötkinyt pakoon. Kun hylätyillä sotilailla ei ollut mahdollisuutta
puolustautua, niin he heittivät aseensa ja pyysivät armoa. Mutta
Cæsarin sotilaat olivat nyt suunnattomasti katkeroituneita siitä,
että sota rasituksineen ei näyttänyt koskaan tahtovan loppua. Tuskin
he olivat kukistaneet vastarinnan yhdessä paikassa, ennenkuin
se ilmeni toisaalla. Olihan sellainen kuin taistelua lohikäärmeen
kanssa. Ja syynä tähän he pitivät Cæsarin lempeyttä voitettuja
kohtaan. Mutta nyt olisi käyvä toisin! Jokainen mies, joka tuli
kiukustuneiden legioonalaisten aseitten ulottuville, hakattiin armotta
maahan. He eivät aikoneet taistella samaa vihollista vastaan enää
toista kertaa. Eivät Cæsarin kehoitukset enempää kuin uhkauksetkaan
kyenneet hillitsemään heidän verenjanoaan. Taistelu muuttui
kaameaksi teurastukseksi. Vaikka viholliselta kerrottiin kaatuneen
100 000 miestä, ilmoitetaan Cæsarin tappiot vain 50 mieheksi, mikä
olosuhteisiin katsoen ei kenties ole niin mahdotonta, kuin miltä se
ensi silmänräpäykseltä voi näyttää.

Cato ei ollut mukana taistelussa. Hänet oli jätetty Utican kaupungin
päälliköksi, pohjoiseen Karthagosta. Kun hän sai kuulla, kuinka
taistelussa oli käynyt, hänen päätöksensä oli valmis. »En tahdo», hän
sanoi, »joutua Cæsarille kiitollisuuden velkaan teosta, johon hänellä
ei ole oikeutta. Sillä hänellä ei ole määräysvaltaa minuun nähden, eikä
siis myöskään oikeutta lahjoittaa minulle elämääni.» Muutoin ei elämä
hänestä ollutkaan minkään arvoinen tasavallan kukistumisen jälkeen.
Mutta ennenkuin hän surmasi itsensä, hän teki kaikki, mitä kykeni,
pelastaakseen kaupungin asukkaat vihollisen raivolta ja onnistuikin
hankkimaan heille armahduksen. Tämän jalon työnsä tehtyään hän vetäytyi
makuusuojaansa ja syventyi lukemaan Platonin Phaidonia, missä on ylevän
ihana kuvaus Sokrateen viime hetkistä. Sen jälkeen hän pisti miekan
rintaansa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen luoksensa ja sidotuttivat
haavan. Mutta niin pian kuin ystävät olivat poistuneet antaaksensa
hänen levätä, hän tempasi siteen pois ja kuoli veren vuotoon. Cato ei
ollut vielä täyttänyt 50 vuotta, kun hän surmasi itsensä.

Se huomio, minkä hänen Uticassa tapahtunut kuolemansa herätti, ilmenee
Caton liikanimessä Uticensis, Uticalainen. Saatuaan tiedon, että
taipumaton tasavaltalainen oli päättänyt päivänsä, Cæsar puhkesi
sanomaan: »Minä en suo sinulle, Cato, anteeksi kuolemaasi, sentähden
ettet suonut minun lahjoittaa sinulle elämääsi.»

Itse asiassa kuollut Cato oli Cæsarille vaarallisempi kuin elävä, sillä
nyt tasavaltalaiset olivat saaneet marttyyriinsä. Hänen nimestään tuli
uusi taistelumerkki kaikille tyytymättömille. Kaikki tasavaltalaiset
ihailivat häntä, kuten ainoastaan sitä ihaillaan, joka on todistanut
uskonsa kuolemallaan. Kaikkina aikoina Cato Uticalainen esiintyy
aidon tasavaltalaisen ihanteena. Kaikista hänen inhimillisistä
heikkouksistaan huolimatta »tekee», kuten Boëthius sanoo, »hänen jalo
innostuksensa ylentävän vaikutuksen keskellä kaikkea vapaudenrakkauden
viittaan verhoutunutta omanvoitonpyyntiä ja henkilökohtaisia
intohimoja; ja se luo Rooman tasavallan perikadon ylle kajasteen
sen muinoisilta loistavilta päiviltä.» Caton virhe oli, kuten eräs
samanaikainen roomalainen kirjailija huomauttaa, siinä, että hän uskoi
elävänsä Platonin ihannevaltiossa ja unohti, että hän elikin Rooman
katuloassa.

Useimmat muutkin pompeiuslaisten johtajat saivat surmansa. Scipio
surmasi itsensä, kun hänet aiottiin vangita, ja Iuba lävistytti itsensä
orjalla hurjan juomingin jälkeen. Hänen sorretut alamaisraukkansa
päästivät helpotuksen huokauksen.[61]

Näin oli kolme maanosaa ollut Rooman herruudesta käydyn valtavan
kaksintaistelun näyttämönä.

Kun Cæsar palasi pääkaupunkiin, hän voi voitonseppelöimien legioonainsa
etunenässä viettää nelinkertaista triumfia voittojensa takia Rooman
valtakunnan vihollisista Galliassa, Egyptissä, Pontoksessa ja
Numidiassa. Triumfikulkueen edellä kannettiin kuvapatsaita, jotka
esittivät Reiniä, Rhône'ia, Niiliä ja kahleisiin lyötyä Valtamerta.
Kulkueessa voitiin laskea lähemmä 3 000 kultaista seppelettä,
kulta- ja hopea-astioita sekä lukemattomia muita kalleuksia. Niiden
yhteenlaskettu hinta arvioitiin siihen asti kuulumattoman suureen
65 000 talentin summaan, eli 3 000 miljoonaan markkaan. Vankien
suuressa joukossa nähtiin kultaisissa kahleissa onneton Vercingetorix,
prinsessa Kleopatran sisar Arsinoë, joka oli tarmokkaasti taistellut
Cæsaria vastaan ja kuningas Iuban nuori poika. Voittoisa sotapäällikkö
itse seisoi valkoisten hevosten vetämissä kultaisissa vaunuissa
edellään kuusi kahdentoista liktorin joukkuetta, ja sitten seurasivat
legioonat. Vanhan tavan mukaan sotilaat tuon tuostakin virittivät
pilalaulun triumfin viettäjän heikkouksista, erittäinkin hänen monista
lemmenseikkailuistaan:

    »Varokaatte vaimojanne! Kaljupää saapuu kaupunkiin!»

»Vieläkin pahempaa», Victor Rydberg sanoo, »he lauloivat samassa
tilaisuudessa jumaloidusta päälliköstään, mutta ei mitään, joka olisi
koskettanut häntä niin arkaan paikkaan. Akhilleuksen arka paikka oli
kantapää, Cæsarin päälaki. Ennen aikojaan nuo kerran hyvin hoidetut
kiharat harvenivat, ja se oli turmiollinen ennemerkki roomalaisten
mielestä. Sillä enemmän kuin Aleksanterinpatsas, jonka hän näki
Gadeksessa kiihoitti se häntä asettamaansa päämäärään; hän ei voinut
kädellä koskettaa päätänsä muistamatta, että hänellä oli jo takanaan
se ikä, minkä ikäisenä Makedonian sankari oli asein valloittanut
maailman. Hän koetti korjata asiaa »diskonttauksella»: kampa lainasi
pään takaosasta hiuksia peittämään päälaen paistetta, mutta lopuksi oli
lainanantajakin paljastunut. Cæsarin historioitsijat väittävät, että
niistä kunnianosoituksista, joita senaatti hänelle tuhlasi, hänestä oli
mieluisin se, että hän sai aina pitää laakeriseppelettä, koska seppele
verhosi hänen kaljupäisyyttään.»

Triumfin perästä tapahtui toivottu lahjojen jako legioonalaisille.
Ei koskaan ennen ollut nähty sellaista anteliaisuutta: jokainen
soturi sai lähes talentin verran, ja päällystö kaksinkertaisesta aina
nelinkertaiseen määrään asti. Näytelmät ja kaikenlaatuiset kansanhuvit
sekä suurenmoinen juhla-ateria päättivät tämän voittojuhlan. Viini
virtasi ja köyhimmätkin voivat herkutella ankeriailla. Marius ja Sulla
olivat alkaneet diktatuurinsa antamalla kansalaisveren virrata — Cæsar
juhli falernolaisviinin tulvalla Rooman historian uuden vaiheen alkua:
Cæsarien aikakautta.

Kansalaissodan jälkimainingit oli vielä kuitenkin asetettava,
ennenkuin Cæsar sai rauhassa ja levossa omistautua rauhalliseen
uudistustyöhön. Pompeiuslaisen lohikäärmeen uusi pää pisti taas
esille. Ne harvat puolueen johtajat, jotka jäivät eloon Tapsuksen
taistelun jälkeen, näiden joukossa Gnæus ja Sextus Pompeius, olivat
paenneet Espanjaan ja yllyttäneet tämän maan jälleen Cæsaria vastaan.
Vaati paljon verta, ennenkuin Cæsarin onnistui masentaa viimeinen
vastarinta. Mundan luona, niemimaan eteläkärjessä[62] näyteltiin
vuonna 45 e.Kr. kansalaissodan loppunäytös. Pompeiuslaiset taistelivat
epätoivon rohkeudella, tietoisina siitä, että tämä taistelu oli
heidän viimeinen toivonsa ja ettei armoa ollut odotettavissa. Eräs
muinaisajan historioitsija sanoo, että viha, millä taistelevat nyt
kävivät toistensa kimppuun, oli kolkonkammottavaa. Kenelläkään ei ollut
halua virittää tavallisia sotalauluja. Äänettömällä raivolla iskettiin
kiinni toisiinsa, ja kuului vain huutoja »Iske ja surmaa, iske ja
surmaa!» Hetkisen Cæsarin legioonat horjuivat. Silloin — kerrotaan —
hän heittäytyi itse taistelevien ensi riviin, huudahtaen: »Tahdotteko
te tosiaankin jättää minut Pompeiuksen pojalle?» Se vaikutti. Sotilaat
hyökkäsivät hurjemmalla raivolla kuin koskaan ennen, ja vihollisen
rivit alkoivat harveta. Armoa ei annettu. Gnæus Pompeius pakeni, mutta
sai surmansa sitkeän taistelun jälkeen. Muista johtajista oli sitten
enää elossa vain Sextus Pompeius, joka ei ollut mukana Mundan luona.
Hän pakeni Espanjan vuoristoihin, kunnes hänen aikansa tuli vielä
kerran näytellä osaa roomalaisen maailman näyttämöllä.

Cæsar lausui tämän taistelun perästä, että hän oli usein taistellut
voiton takia, mutta Mundan luona hän oli taistellut elämästään. Mutta
nyt »hän oli viimeinkin vääntänyt miekan vastustajainsa käsistä»,
sotahistorioitsija Veith sanoo. »Nyt heille jäi ainoastaan tikari...»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Cajus Julius Cæsar, Borgerkrigen, oversat af Joh. B. Koch.

Eugène Stoffel, Histoire de Jules César. 2 nid.

L. Holzapfel, Die Anfänge des Bürgerkriegs zwischen Cäsar und Pompejus

(Klio 1903).

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Georg Wittroek, Cæsar och Augustus (Historisk tidskrift 1908).

CÆSARIN YKSINVALTA.

Cæsarin Pharsaloksen luona saama voitto oli, kuten sanottu, tehnyt
lopun tasavallan olemassaolosta.

Tulos todettiin varmentaen siten, että senaatti ja kansankokous
nimittivät Cæsarin diktaattoriksi ja antoivat hänelle siten samanlaisen
valta-aseman, kuin aikoinaan oli ollut Sullalla. Cæsar oli itse asiassa
Rooman yksinvaltias. Hänen arvonimensä »imperator», joka aikaisemmin
oli ollut ainoastaan ylipäälliköillä sodassa, on ranskalaisessa
muodossaan »empereur»[63] vielä meidän päivinämme käytetty merkitsemään
korkeinta yksinvallan arvoasemaa. Germaanilaiset ja slaavilaiset
vastikkeet, »Kaiser», kejsare» (keisari) ja »tsaari», jotka arvonimet
kantajiensa mukana toinen toisensa jälkeen hävisivät maailmansodan
aikana, eivät ole muuta kuin nimi Cæsar, joka senaikaisen latinan
mukaan lausuttiin »Kaisar». Muinaisajan historioitsijat pitivätkin
Cæsaria Rooman ensimmäisenä keisarina. Rooman senaatti ei ollut
enää se elin, joka johti valtakunnan politiikkaa ja hallitusta.
Tämä kunnianarvoisa laitos oli muuttunut hallitsevasta senaatista
yksinvaltiaan valtioneuvostoksi. Ja kansankokouksen toimivalta
rajoittui siihen, että sen tuli vahvistaa ne lait, jotka diktaattori
sille esitti, sekä valita ne virkamiehet, joita tämä ehdotti. Täten
oli viimeinkin loppunut rappeuttava vaalikiihoitus, raivoisa taistelu
valtion viroista vastenmielisine, häpeällisine lahjomisineen ja
katutaisteluineen.

Valtiollisen »vapauden» tällaisten ilmenemismuotojen loppumista
voivat valittaa vain ne, joilta oli kadonnut tyystin poliittisen
säädyllisyyden tunto. Vaikeampaa oli mukautua siihen, että kansankokous
sellaisenaan menetti toimintavapautensa, mutta tämä menetys ei
itse asiassa kohdannut enää Rooman valtakuntaa, vaan ainoastaan
Rooman kaupunkia lähimpine ympäristöineen. Sillä ainoastaan niillä
roomalaisilla, jotka asuivat tässä pienen pienessä valtakunnan
kolkassa, oli oikeus ottaa osaa kansankokoukseen. Muinaisen ajan
ihmiset eivät koskaan keksineet sitä ratkaisua, että olisivat
valinneet edustajia valtakunnankokouksiin. Siten kauempana asuva
väestö joutui aina raskaaseen riippuvaisuuteen pääkaupungista. Niin
oli ollut attikalaisessa valtakunnassa — niin oli käynyt Rooman
valtakunnassa.

Ja kuta kauempana keskipisteestä, sitä kurjempi kohtalo. Mitä
maakuntain väestö sai kärsiä roomalaisten maaherrojen ja liikemiesten
nylkemisjärjestelmästä, on kenties pahin häpeäpilkku Rooman tasavallan
historiassa. Provinsseja pidettiin, pääkaupungin näkökannalta
katsoen »Rooman kansan saaliina». Niin niitä nimitettiin aivan
julkeasti virallisellakin kielellä. Ne olivat olemassa ruokkiakseen
ja vaatettaakseen »oikeata» Rooman kansaa. Antiikin aikoina oli se
käsitys kaikkialla aivan tavallinen, että voitetun täytyi kuolla
tahi joutua orjaksi ja että koko hänen omaisuutensa joutui voittajan
saaliiksi. Puhuminen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta valloitettujen
provinssien väestön kanssa olisi vaikuttanut naurettavalta sen ajan
roomalaisista. Ne ent. konsulit tai preetorit, jotka saivat provinssin
maaherrakunnakseen, olivat liian harvoin hyvän maanisän perikuvia,
mutta sitäkin useammin oikeita verenimijöitä, jotka tahtoivat vain
koota mahdollisimman suuren rikkauden lyhyenä maaherrakautenaan. Ei
ollut monta maaherraa, jotka olisivat voineet Tiberius Gracchuksen
tavoin sanoa itsestään: »Kun läksin Roomasta provinssiini, otin mukaani
kukkaron täynnä rahoja — se oli tyhjä takaisin tullessani. Toiset ovat
sitävastoin vieneet mukanaan provinsseihin suuria astioita täynnä
viiniä ja laahanneet ne mukanaan kotiinsa rahoista raskaina.» Nyt oli
toinen henki Rooman virkamiesmaailmassa kuin siihen aikaan, jolloin
Cato Censorius oli Sardinian maaherrana ja vaelsi ympäriinsä jalkaisin
yhden ainoan palvelijan seurassa tahi kun hän ennen kotimatkaansa
espanjalaisesta provinssistaan myi hevosen, joka oli uskollisesti
kantanut häntä kaikissa sodissa, sentähden, että hänellä ei mielestään
ollut oikeutta rasittaa valtion kassaa kuljetuskustannuksilla.
Maaherrana toimiminen rappeutti kauhistavan nopeasti roomalaisen
yläluokan. Ajan pitkään ei mitenkään käynyt päinsä olla samalla kertaa
tasavaltalainen ja suurien maiden yksinvaltias.

Maaherrojen valta-asema antoi heille lukemattomia mahdollisuuksia
hirmuvaltaan ja ryöväyksiin. Jo vanha totunnaistapa, että
provinssin asukkaitten tuli kestitä maaherraa »kunniaviinillä» ja
muilla »vapaaehtoisilla» lahjoilla, antoi aihetta mielivaltaisiin
kiristyksiin. Samoin virkamiesten oikeus vapaisiin matkoihin
ja yösijaan itselleen ja seurueelleen provinssin asukkaitten
kustannuksella. Voi olla varma, että oli vieraita, jotka tekivät
puhdasta jälkeä taloissa, joita he kunnioittivat käynnillään!

Maaherrojen kiskomisia auttoi liikekumppanuus voitonhimoisten
liikemiesten kanssa, jotka käyttivät provinsseja riista-alueinaan.
Pahimmat näistä tunnemme me nimellä »publikaanit ja syntiset».
Publikaaneiksi nimitettiin valtiontulojen vuokraajia sekä yleisten
töiden urakoitsijoita ja heidän palvelusmiehiään. Publikaanit saivat
nimensä sanasta publicum, jolla tarkoitettiin valtionmonopolia.
Säästääkseen valtiolta menoja ja vaivaa roomalaisilla oli nimittäin
tapana vuokrata enimmän tarjoavalle sellaisia valtiontuloja kuin
maakuntain tullit ja verot sekä antaa julkisten rakennusten-, teiden-
ja satamanperustamistöiden suorittaminen sille urakoitsijalle, joka
tarjoutui suorittamaan työn halvimmalla. Tästä seurasi, että syntyi
vauraita vuokraajayhtymiä, jotka maksoivat valtiolle määrätyn summan
oikeudesta kantaa maakunnista eräät verot ja joilla sitten oli vapaat
kädet, kun tuli kysymykseen saada takaisin kapitaalinsa voittoineen.
Plutarkhos vertaa heitä raivottariin, jotka ryöstivät ruoan maan
asukkailta.

Ainoastaan siinä tapauksessa, että maaherra tai paikkakunnan korkein
virkamies piti silmällä vuokraajia, provinssin asukasraukat voivat
toivoa, että publikaanien voitto pysyisi kohtuuden rajoissa. Mutta
olemme nähneet, kuinka kapitalistien pyyteet olivat mahtavat Roomassa.
Ei edes niin voimakas mies kuin Lucullus kyennyt ajan oloon pitämään
puoliaan rahamiehiä vastaan. Hän oli heidän silmissään tehnyt
anteeksiantamattoman rikoksen, kun hän suojeli Rooman aasialaisten
alueiden väestöä roomalaisia vuokraajia ja koronkiskojia vastaan.

Kun Sulla jätti Aasian, hän oli määrännyt maakunnan suorittamaan
mahdottoman suuren sotaveron, 900 miljoonaa markkaa. Heti
palvelushaluiset roomalaiset kapitalistit olivat olleet tarjolla ja
lainanneet valtiolle tämän summan saaden oikeuden periä verot ja kantaa
tullit. Kymmenessä vuodessa nämä vuokraajien vaatimukset provinssilta
olivat kiskurikoroilla kohonneet kuusinkertaisiksi. Koko maakunta oli
tosiasiallisesti ryöstetty puti puhtaaksi, ja sydäntäsärkevää oli
nähdä, kuinka koronkiskurit menettelivät.

Silloin Lucullus sekaantui asiaan ja alensi velkasumman 1.800
miljoonaan. Tämä oli hyvätyö ei ainoastaan maakunnan väestöä, vaan
kansantaloudelliselta näkökannalta myöskin Roomaa kohtaan. Ja Lucullus
sai kiitokseksi — luopua päällikön toimestaan. Täten oli silloinen
Rooman tasavalta antanut mitä selvimmän ala-arvoisuustodistuksen
kyvystään hallita muita kansoja. Hallitusmuodon oli muututtava,
jottei koko valtakunta joutuisi perikatoon. »Ei ollut niin kaukaista
tai syrjäistä paikkaa, ettei roomalaisten mielivalta ja sorto sinne
tunkeutunut», Cicero sanoi yhdessä niistä kuuluisista puheistaan,
jotka hän piti verenimijä Verrestä vastaan, joka oli ollut kolme
vuotta Sisilian maaherrana ja kiusanhenkenä. »Meidän ei tarvitse pelätä
asevoimaa eikä sotaa, mutta kaikkien toisten kansojen surkeus, itku,
kyyneleet ja valitus on pelkoa herättävää. Ne ovat paisuneet siihen
määrään, että emme voi kauemmin kestää sitä.»

Jos haluamme nähdä, kuinka pitkälle roomalainen maaherra voi mennä
valtansa väärinkäytössä hyvässä yhteisymmärryksessä publikaanien ja
koronkiskurien kanssa, voimme lukea ne valitukset, jotka Cicero vuonna
70 koko Sisilian nimessä teki Verrestä vastaan.

Veronkantajiksi tuottavimmille alueille tämä oli hankkinut
kumppaneitaan ja suosikkejaan, luonnollisesti sopien siitä, että
hän itse sai olla osallisena saaliinjaossa. Laillinen vero olisi
ollut kymmenes osa pellon kasvusta ja viides osa hedelmistä, mutta
todellisuudessa oli veronkantajan mielivalta liian usein korkein laki.
Cicero kertoo maanviljelijöistä, joita pideltiin pahoin nyrkin iskuin
ja potkuin, kunnes he lupasivat maksaa kaksi kertaa niin paljon, kuin
olivat velvolliset; ja hän kertoo esimerkkejä talonpojista, joilta
vuokraajat vaativat kymmenyksinä enemmän kuin koko heidän satonsa
arvon. Mies parat joutuivat suunniltaan ja läksivät taloistaan ja
mailtaan ja asianomainen publikaani anasti heidän karjansa, orjansa ja
maanviljelyskalustonsa. Mitä hyödyttikään muutoin valittaminen, kun
tuomarit olivat maaherran kätyreitä! Ja ylipäänsä oli monia metkuja,
joita verojenvuokraaja voi käyttää hyväkseen välttyäkseen joutumasta
tekemisiin lain kanssa. Oli esim. kielletty talonpoikaa korjaamasta
satoansa, ennenkuin hän oli sopinut vuokraajan kanssa tämän osuudesta.
Ennemmin maamies toki antoi ryöstää kohtuuttoman osan sadosta, kuin
uskalsi jättää koko sadon sattuvan huonon ilman takia turmeltumaan.
Ja olihan niitä lukemattomia muitakin keinoja järjestelmällisesti
nylkeä puhtaiksi Sisilian työteliäät ja uskomattoman kärsivälliset
talonpojat. Verres kätyreineen teki sen niin perusteellisesti, että
saari hänen luovuttuaan maaherrantoimesta näytti siltä, kuin sitä
olisi rangaistu sodan hävityksellä. Kertomamme tapaukset, että
maanviljelijät hylkäsivät kotinsa, eivät suinkaan olleet harvinaisia.
Monet sen lisäksi epätoivoissaan surmasivat itsensä. Cicero luettelee
koko joukon paikkakuntia, joissa huomattavasti yli puolet taloista oli
autioina. Vaara uhkasi, että Sisilia, kaukana siitä, että se olisi
ollut Rooman vilja-aittana, pian ei olisi voinut tulla toimeen omilla
viljavaroillaan.

Mutta Verreen ryöstöjärjestelmä ei pysähtynyt näihin häpeämättömiin
tekoihin. Hänellä on myöskin Sisilian rikkaitten taideaarteiden
ryövärin huono maine. Cicero esittää lukemattomia esimerkkejä, jotka
kuvaavat hänen »taiderakkauttaan». Hän »lainasi» taideteoksia,
luovuttamatta niitä takaisin, hän pakotti ihmiset myymään niitä
hänelle pilkkahinnalla tahi käytti muita ajateltavissa olevia keinoja
saadakseen sen, mitä halusi. Yhtä häikäilemättömästi hän ryösti
yksityisiä kuin julkisia rakennuksia ja paikkoja. Eivät edes temppelien
aarteet säilyneet hänen ryöstönhimoltaan. Koska Verres itse, »tämä
hieno taiteentuntija», kuten Cicero häntä nimittää, ei ymmärtänyt
rahtuakaan taideteosten arvosta, hän käytti kahta kreikkalaista
asiantuntijaa, kahta täysiveristä roistoa, ottamaan selon kaikesta,
mikä oli erittäin arvokasta. Taiteenrakastajan ainoa pelastus
oli lahjoa nämä vainukoirat kuvailemaan Verreelle parhaimmatkin
taideteokset arvottomiksi. Määrätä taide-esineille korkea myyntihinta
oli tyhmintä, mitä voi tehdä. Silloin joutui niin monin eri tavoin
rettelöihin maaherran kanssa, että lopulta osoittautui viisaimmaksi
lahjoittaa hänelle taideteokset.

Yhtä paljon kuin Verres rakasti kauniita taideteoksia, yhtä paljon hän
oli mieltynyt kauniisiin naisiinkin. »Jokaiseen kaupunkiin, minne hän
tuli», Cicero sanoo, »hän jätti enemmän siveettömyytensä kuin jalkainsa
jälkiä». Voi sitä naista, johon tämä hirviö oli iskenyt silmänsä, ja
voi sitä puolisoa tai veljeä, joka uskalsi koettaa suojella hänen
siveyttään!

»Yksityinen ihminen ei», kuten Ferrero sanoo, »ollut yksin syyllinen,
vaan puolue, hallitussuunta, kokonainen aikakausi. Kaikki viha, mikä
kymmenen vuoden aikana oli patoutunut suuren yleisön mieliin Sullaa,
taantumusta ja vanhoillista puoluetta vastaan, purkautui nyt rajuilman
voimalla.»

Verreen syntiluettelo oli tosiaankin niin raskas, että Ciceron onnistui
saada hänet tuomituksi. Hänet tuomittiin 60 miljoonan markan sakkoihin.
Ennen tuomion langettamista hän oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman
tomut jaloistaan ja päästä turvaan vieden mukanaan suuren osan
ryöstösaaliistaan.

Nuoren asianajajan kaunopuheisuuden voitto oli suuri, tavaton triumfi.
Sillä yleensä oli toivotonta koettaa saada oikeutta maakuntain
verenimijöitä vastaan. Jolleivät he suorastaan olleet lahjoneetkaan
tuomioistuimia, niin olivathan heidän omat säätyveljensä ja ystävänsä
tuomareina. Monet oikeudenjäsenet olivat muutoin tehneet samanlaatuisia
rikoksia kuin syytetyt, tai aikoivat tehdä, niin pian kuin vain
saisivat maakunnan hallittavakseen.

Verreen ilmeisestä rikollisuudesta huolimatta optimaatit kuitenkin
olivat ponnistaneet kaikki voimansa pelastaakseen hänet. Senaatin paras
puhuja oli esiintynyt hänen asianajajanaan, ja Ciceroa oli alinomaa
koetettu kaataa jalkakammilla. Tällainen menettely osoittaa parhaiten,
kuinka yleisesti pahe oli levinnyt. Ja kuinka läpimätä silloinen
roomalainen yhteiskunta oli, ilmenee siitä, että valtion ensimmäiset
miehet voivat ruveta puolustamaan henkilöä, josta Cicero julkisesti
huudahti hänen puolustusasianajajalleen seuraavat sanat: »Voithan
käyttää vanhaa, koeteltua keinoa tuoda Verres esille ja paljastaa hänen
rintansa, niin että Rooman kansa saa nähdä arvet, jotka ovat syntyneet
— naisten puremisesta irstasten nautintojen aikana!»

Rooman valtakunta tarvitsi voimakasta kättä, joka voi pitää
maakuntain rosvoritarit kurissa ja panna rajan optimaattien
mielivallalle. Tärkeimpiä tehtäviä, mihin Cæsar ryhtyi käsiksi
kaikella arvovallallaan, olikin kaikenlaatuisten yhteiskuntaloisten
tuhoaminen. Panemalla toimeen vakinaisen veronkannon hän ehkäisi
publikaanien kiristykset maakunnissa ja säilyttämällä itselleen
korkeimman tuomiovallan hän antoi vääryyttä kärsineille suuremman
mahdollisuuden saada oikeutta tuomioistuimissa. Hän teki
oikeudenkäytön riippumattomaksi puoluepolitiikasta ja vapautti sen
kadun terrorista. Henkilökohtaisesti hän korkeimpana tuomarina
sekaantui sekä suuriin poliittisiin oikeudenkäynteihin että myöskin
pienempiin oikeusjuttuihin. Viljanjakeluja Cæsar rajoitti erittäin
huomattavasti ja muutti ne köyhäinavustukseksi. Apuanauttivien
luku vähennettiin kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta
sataanviiteenkymmeneentuhanteen.

Cæsarin sisäpolitiikka ei ollut eri yhteiskuntaluokkien tai valtakunnan
jonkin erikoisen osan suosimista, vaan sen tarkoituksena oli koko
valtakunnan paras sen kaikissa eri osissa. Maailmanhallitsija voi yhtä
vähän olla enää roomalainen vanhassa ja ahtaassa merkityksessä, kuin
Aleksanteri voi pysyä makedonialaisena ja helleeninä, kun hän Issoksen
taistelun jälkeen hylkäsi Dareioksen rauhantarjouksen ja ryhtyi luomaan
maailmanherruuttaan. Cæsar on aloittanut Rooman muuttamisen ryöväystä
harjoittavasta ylimystötasavallasta yhtenäiseksi yhteishyvänvaltioksi.
Tässä ennen muuta on Cæsarin suuruus, korkeampilaatuinen kuin
taistelukenttien voitonhohde, joka on vain hänen maailmanhistoriallisen
merkityksensä yksi edellytys. Cæsarille ja Aleksanteri Suurelle
kuuluu molemmille se ikuinen kunnia, että he ovat alkaneet sivistää
ihmiskuntaa, kohdella inhimillisesti voitettuja. Näin monarkia tuli
siunaukseksi lukemattomille sorretuille. Sadoittain optimaattiperheitä
joutui tietysti täten kärsimään häviöitä, mutta 80 miljoonaa ihmistä
siitä hyötyi.

Mutta kansanpuolue? Se oli nyt jo niin rappeutunut, että Catilinasta
oli tullut sen sankari. Hänen hautansa, kuten muinoin Gracchusten,
koristeltiin kukin ja seppelein. Sellainen demokratia oli valmis
uhraamaan näennäisen valtansa »leivästä ja näytelmistä». Ei kukaan
selvemmin kuin Cæsar älynnyt, että Forumin roskaväki — »valtakunnan
iilimato» — kuten Cicero sitä nimitti — ei ollut Rooman kansa.

Cæsar oli siis ottanut suorittaakseen valtavan suuren tehtävän
muuttaa Rooman valtio yhtenäiseksi valtakunnaksi. Hän oli
valtakunnanrakentaja, joka tahtoi tehdä arvokkaan ja ajanmukaisen
asunnon kreikkalais-roomalaiselle sivistykselle. Tämä koko
maailmaa hallitseva sivistys hänellä oli silmämääränään kaikissa
uudistuksissaan. Tämän suurisuuntaisen yrityksen loppuun suorittamiseen
oli yksi ihmiselämä kuitenkin liian lyhyt. Se vaati vuosisatojen työn.
Cæsar voi vain aloittaa sen. »Perikatoon tuomitun tasavallan raunioista
kohosi uuden, voimakkaan yhteiskuntarakennuksen perusta, rakennuksen,
joka vuosisatojen aikana kykeni suomaan kansoille viihtymyksen ja
suojan. Tämän perustan luominen on Cæsarin työtä, ja sen työnsä
vuoksi historia häntä pitääkin yhtenä ihmiskunnan suurimmista ja
nerokkaimmista miehistä», Boëthius sanoo.

Cæsarin yksinvalta on luotu Perikleen valtion mallin ja niiden
aatteiden mukaiseksi, joita Gaius Gracchus ajoi, mutta joita hän ei
armeijan tuen puuttuessa voinut toteuttaa. Sen perusajatus on, että
kansaa pitää sen etevimpien luottamusmiesten edustaa ja hallita.

Gracchusten suurta roomalaisen talonpoikaissäädyn uudelleen luomisen
ajatusta Cæsar myöskin koetti toteuttaa jakamalla veteraaneilleen
maata. Gaius Gracchuksen ajatuksia oli m.m. ollut Karthagon entisen
paikan asuttaminen; mutta jo ajatuskin sen maan asuttamisesta,
jonka papit olivat kironneet, oli ollut oivallinen kiihoitus väline
optimaateille. Mikä ei ollut onnistunut Gracchukselle, sen Cæsar
aloitti menestyksellisesti ja keisari Augustus sitten työn lopetti.
Useita tuhansia siirtolaisia muutti tuohon autioon maahan, ja
hämmästyttävän pian roomalainen Karthago alkoi kukoistaa foinikialaisen
raunioilla. Kaupunki sai ajan kuluessa yhä suuremman merkityksen Rooman
parhaimman vilja-aitan vientisatamana. Ja sen erinomaista vaurastumista
todistavat tänäkin päivänä monet muinaislöydöt.

Vuosisadan maata painanut kirous oli menettänyt voimansa.

Roomassa Cæsar jatkoi tarmokkaasti sitä kaupungin uudistamista
hellenistiseksi suurkaupungiksi, josta Sulla suurella harrastuksella
oli huolehtinut. Suunnitelmatta kasvanut latinalais-etruskilainen
seitsemän kukkulan kaupunki kapeine, mutkaisine kujineen ja ahtaine,
sotkuisine asemakaavoineen saa nyt yhä voimakkaampia hellenistisiä
piirteitä, esikuvana sellaiset klassillisen selvästi suunnitellut
kaupungit kuin Miletos, Priene, Pergamon ja Aleksanteri Suuren oma
luomus Aleksandreia. Näiden kaupunkien suoria, leveitä katuja komeine
perspektiiveineen ja varjoisine pilarikäytävineen pidetään malleina,
kun tahdotaan päästää valoa ja ilmaa vanhaan, epäterveelliseen Tiberin
kaupunkiin ja kaunistaa sen synkkiä kasvoja.

Sotasaaliina saatuja kreikkalaisia taideaarteita oli toisen
puunilaissodan ajoista asti kerätty siihen kaupunkiin, josta vähitellen
kehittyi maailman pääkaupunki. Taideaarteiden tuonti alkoi silloin,
kun Marcellus valloitti Syrakusan, vuonna 212 e.Kr., ja sitten
seurasi laivalasti laivalastin perästä kreikkalaisia pronssi- ja
marmoriveistoksia siitä tyhjentymättömän rikkaasta varastosta, minkä
kreikkalainen kaupunkielämä oli synnyttänyt. Kalleuksia toivat Roomaan
tullessaan sellaiset valloittajat kuin Flamininus, Æmilius Paulus
ja Korinthoksen hävittäjä Mummius. Ja kun mieltymys kreikkalaiseen
taiteeseen oli täten levinnyt Rooman ylhäiseen maailmaan, se alkoi
esiintyä kreikkalaisten taideteosten ostajana. Vielä ei kuitenkaan
erikoisesti välitetty siitä, olivatko ostettavat esineet kuuluisia
alkuperäisteoksia. Jäljennöksetkin kävivät hyvin kaupaksi; ja niin
syntyi oikea kreikkalainen suurteollisuus, jonka tehtävänä oli
jäljentää kuuluisia taideteoksia ja viedä niitä Roomaan.

Itse Rooma ei kyennyt synnyttämään Pheidiasta eikä Praksitelesta yhtä
vähän kuin se oli kyennyt synnyttämään Sokratesta tai Platoniakaan.
Mutta valloittajakansa oppi pitämään arvossa heidän teoksiaan, oppi
kunnioittamaan vanhempaa ja korkeampaa kulttuuria ja hyvä niinkin.
Sillä vasta täten se kehittyi ottamaan hoiviinsa tämän sivistyksen ja
pelastamaan sen täydelliseltä barbaarien tuhoamiselta.

Roomalaisissa herännyt halu koristaa kotinsa ja kaupunkinsa
taideteoksilla aiheutti myöskin sen, että he tahtoivat luoda kauniimman
ympäristön näille koristuksille ja alkoivat ajatella kaupunkinsa
kaunistamista rakennustaiteelliselta näkökannalta. Lukemalla
Liviuksen Rooman historiaa voi vuosi vuodelta seurata, kuinka yhteen
kasaan rakennettuja Rooman kortteleita purettiin ja uusia, kauniita
rakennuksia syntyi entisten sijalle. Hellenismi kulkee voittokulkuaan
huolimatta siitä, rähisivätpä tylyt ja narisevat »vanhanaikaisten
yksinkertaisten tapain» vaalijat kuinka paljon tahansa uusmuotisuutta
ja »ylellisyyttä» vastaan.

Suuret, ratkaisevasti hellenistiseen henkeen vaikuttavat panokset
Rooman kehityksessä ovat kuitenkin kuten sanottu, Sullan ja Cæsarin
ansiota. He kaunistivat vanhan Forumin ja loivat sille kauniimman
ympäristön. He koristivat kaupunkia muutoinkin helleeniläistyylisillä
temppeleillä ja muilla monumentaalisilla rakennuksilla. Rooma
ei kuitenkaan vielä kaikesta huolimatta kyennyt kilpailemaan
esikuvallisimpien helleeniläisten kaupunkien kanssa kauneudessa,
niin kauan kuin tiilen ja karstakiven käyttö oli vallitsevana
rakennustaiteessa. Vasta keisariaika muutti Rooman tiilikaupungin
marmorikaupungiksi.

Eräs niitä suuria suunnitelmia, joita Cæsar hautoi mielessään, mutta
jotka hänen täytyi jättää tulevien sukupolvien toteutettaviksi, oli
kanavan kaivaminen Korinthoksen kannaksen poikki, jotteivät Italian
ja Aasian väliä purjehtivat tarvitsisi suorittaa vaarallista matkaa
Peloponnesoksen ympäri.

Vielä nykyisiin päiviin asti säilynyt suoranainen näyte Julius
Cæsarin uudistusinnosta on hänen kalenterikorjauksensa, minkä hän
suoritti muutaman aleksandrialaisen tähtitieteilijän avulla. Uutta
kalenteria nimitetäänkin senvuoksi juliaaniseksi. Roomalaisilla
oli vanhastaan käytännössä kuuvuosi. Jotta tämä saataisiin käymään
yksiin aurinkovuoden kanssa, lisättiin siihen aina tuon tuostakin
karkauspäiviä. Mutta tämä oli tapahtunut niin huolimattomasti, että
uudenvuoden päivä sattui Cæsarin aikana syksyksi ja »elonkorjuuaika»
kevääksi. Vuosi 45 e.Kr. täytyi pidentää 446 päivää sisältäväksi, jotta
vuodenajat saataisiin taas oikeille paikoilleen kalenteriin. Cæsarin
kalenterissa määrättiin vuoden pituus 365 päiväksi, yksi karkauspäivä
joka neljäs vuosi lisäksi. Cæsarin kunniaksi muutettiin sittemmin
sen kuukauden nimi, missä hän oli syntynyt, Liliukseksi, kuten sitä
seuraava kuukausi myöhemmin sai nimensä keisari Augustuksen mukaan.

Vuosien vieriessä osoittautui kumminkin juliaaninenkin ajanlasku
epätarkaksi. Paavi Gregorius XIII pani senvuoksi vuonna 1582 toimeen
sen uudistuksen, että karkauspäivää ei lisätty vuosisatavuosiin, paitsi
niihin, joiden kahden ensimmäisen numeron ilmaisema luku on jaollinen
luvulla 4. Esimerkiksi vuodet 1600 ja 2000 ovat siis karkausvuosia,
mutta vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät ole. Meidän maassamme otettiin
gregoriaaninen kalenteri käytäntöön vasta vuonna 1753. Kreikassa on
käytännössä vielä tänäkin päivänä juliaaninen kalenteri, eli vanha
ajanlasku, joka on nykyisin 13 päivää meidän ajanlaskustamme jäljessä.

Kirjallisuutta:

W. Warde Fowler, Social Life at Rome in the age of Cicero.

Jérōme Carcopino, La Sicile agricole au dernier siècle de la république
romaine.

Axel Boëthius, Från Gracchernas, Sullas och Ciceros Rom (Svensk
tidskrift 1929).

IDUS MARTIÆ.

Cæsar oli päässyt valtaan sotajoukon avulla, mutta hänen aikomuksensa
ei ollut vastaisuudessakin perustaa valtaansa armeijaan. Hänen
valtiossaan sotilaallisen vallan ei pitänyt hallita siviilivaltaa,
vaan päinvastoin. Kun sota oli loppunut, hän hajoitti voitonkruunaamat
legioonansa. Ainoastaan rajaseuduilla pidettiin osa niistä linnueissa
turvaamassa maailmanvaltaa sen ulkoisia vihollisia vastaan. Muuten
vanhojen legioonien nimi eli vain niiden uusien kaupunkien ja
siirtokuntien nimissä, joita legioonalaiset olivat perustaneet. Cæsar
ei pitänyt edes henkivartiostoa, vaikkakin sellaiset miehet kuin
Tiberius ja Gaius Gracchus, Scipio Africanus nuorempi ja Pompeius
olivat saaneet surmansa murhamiehen kädestä. Cæsar oli kylliksi
optimistinen uskoakseen, että oikeudenmukainen hallitus, joka tuotti
koko Rooman kansalle onnea, olisi hänen yksinvaltansa varmin perusta
ja hänen henkilöllisyytensä paras suoja. Kun milloin murhahanke
häntä vastaan tuli ilmi, hän teki sen vain tunnetuksi yleisillä
julistuksilla. Ei kukaan ole koskaan käyttänyt asevoimin saamaansa
valtaa jalomielisemmin kuin Cæsar. Hänen ylhäiseen asemaansa ei
ulottunut puolueviha. Entiset katkerat taistelut oli unohdettu. Ei
kukaan vanhan ajan hallitsija ole siinä määrin kuin hän kohonnut
yläpuolelle sen antiikin käsityskannan, että voitettu vihollinen
oli tuhottava. Yleisesti oli tapana, että kuta vaarallisempi
vihollinen oli, sitä kauheammin voittaja raivosi. Etelän intohimoiset
ihmisluonteet eivät keksineet muuta keinoa vapautua valtiollisista
vastustajistaan kuin joko murhata tai lyödä heidät kuoliaiksi kuten
ulkoiset vihollisetkin. Loputtomat henkipattojulistukset ovat vain yksi
niistä muodoista, joiden varjolla voittaja lujitti valtaansa. Seuraus
oli se, että melkein jokaisen suurenpuoleisen taistelun jälkeen jotkut
ihmiskunnan parhaat miehet joutuivat kuolonuhreiksi. Maailma tuli
jokaisen voiton jälkeen voimakkaita persoonallisuuksia köyhemmäksi,
persoonallisuuksia, jotka olisivat voineet viedä kehitystä eteenpäin
ja jalostaa ihmiskuntaa. — Cæsar luo tässäkin suhteessa, kuten useilla
muillakin aloilla, uuden vaiheen ihmiskunnan kehityksessä. Pharsaloksen
taistelun jälkeen jätettiin hänelle Pompeiuksen salainen kirjeenvaihto,
jota pakolainen ei ollut kerinnyt ottaa mukaansa. Mutta Cæsar poltatti
heti kaikki tyynni. Hän ei edes tahtonut lukea näitä salaisuuksia,
jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä ankariin toimenpiteisiin
vihollisiaan vastaan. Parempi olla tietämätön siitä, missä niitä oli.
Cicero kirjoittikin hänelle kerran kuvaavasti: »Sinullahan ei ole
tapana unohtaa muuta kuin loukkaukset.»

Mistä tämä Cæsarin jalomielisyys pohjimmaltaan johtui? Se on erittäin
kiinnostava psykologinen kysymys, johon on eri tavoin vastattu.
Oliko se yksinomaan tai pääasiallisesti valtioviisautta? Vai oliko
se vain yksi puoli hänen »iloista kevytmielisyyttään», tämän sanan
miellyttävimmässä merkityksessä? Voidaan kysyä, eiköhän George Shaw
komediassaan »Cæsar ja Kleopatra» ole osunut naulan kantaan, kun hän
panee Potheinoksen, nuoren Ptolemaioksen holhoojan, ihmettelemään,
kuinka välinpitämätön Cæsar on erään hänen henkeänsä vastaan tähdätyn
hankkeen ilmitulosta. Cæsariin kääntyen Potheinos puhkeaa sanomaan:
»Sinua ei siis edes kavallus suututa?» Cæsar vastaa: »Suututa?! Oi,
sinä mieletön egyptiläinen — mitä minulla on sellaisen tunteen kanssa
tekemistä? Suutunko minä pohjoistuuleen siksi, että se panee minut
palelemaan, tai yöhön siksi, että se saa minut haparoimaan ympäri
pimeässä? Kaikesta tuollaisesta kuin kavalluksesta minulle puhuminen
on aivan samaa kuin ilmoittaa minulle, että aurinko nousee jälleen
huomenna.»

Shaw sanoo luonnekuvahahmoittelussaan: »Cæsar ei ollut
anteeksiantavainen eikä avomielinen, koska miehellä, joka on
kyllin suuri ollakseen loukkaamaton, ei myöskään ole mitään
anteeksiannettavaa.»

Mutta vaikka Cæsar käyttäytyi kuinkakin jalomielisesti ja
sovinnollisesti vastustajiaan kohtaan — tyytymättömyyttä ilmestyi
kuitenkin — se kuuluu ihmisluonteen omaan olemukseen. Cæsar tahtoi
pysyä puolueitten yläpuolella, mutta hän ei voinut tehdä olemattomaksi
sitä tosiasiaa, että hän oli voittoonsa asti ollut puoluejohtaja.
Tällaisissa tapauksissa käy aina niin, että kiihkeät puoluemiehet, ei
ainoastaan voitetun puolueen, vaan omankin, tulevat tyytymättömiksi.
»Mitä hyötyä oli voitosta?» he huudahtavat, kun kaikki ei mene juuri
heidän tahtonsa mukaan. Monet Cæsarin parhaat ystävät nurisivat, kun
heidän toivomastaan puoluehirmuhallituksesta, joka olisi antanut
heille runsaan saaliin ja tilaisuuden soittaa ensi viulua, ei
tullutkaan mitään. Heille oli katkera pettymys huomata sen sijasta
kehittyvän yksinvallan, jonka ohjelmana oli »Oikeutta kaikille!» ja
joka soi kilpailumahdollisuuden jokaiselle kelpo miehelle, olipa hän
ennen kuulunut mihin puolueeseen tahansa.

Kysymys »Cæsarinko puolesta vai häntä vastaan?» ei kuitenkaan ollut
yksinomaan puoluekysymys — nythän oli kysymyksessä myöskin tasavallan
jatkuminen tai sen sortuminen. Tasavaltainen hallitustapa oli kylläkin
siihen määrin rappeutunut, että tasavalta oli enää vain »ruumiiton
varjo», Cæsarin sanoja käyttääksemme, mutta kuitenkin oli itse
tasavaltainen valtiomuoto suuren enemmistön silmissä tottumuksen
voimasta melkein uskonnollisen pyhyyden ympäröimä. Kaikki roomalaisten
ylpeät muistot liittyivät tasavaltaan, ja melkein puolen vuosituhannen
aikana oli vanhempi polvi istuttanut nousevaan sukupolveen hehkuvan
vihan kuningasnimeä ja yksinvaltaista hallitusmuotoa kohtaan. Aidon
roomalaisen oli, kuten Ihne sanoo, »mahdotonta mukautua ajatukseen,
että korkea Rooman senaatti, jota Kineas oli kerran nimittänyt
’kuningasten kokoukseksi'», alennettaisiin nyt yksinvaltiaan
neuvonantajaksi ja palvelijaksi. Hän ei voinut tottua siihen, että
'tyrannin' mahtisana vaientaisi vapaan sanan käyttöoikeuden kuuriassa
ja Forumilla ja että rikkaitten patriisiperheiden kunniapaikat nyt
tulisivat olemaan riippuvaiset yhden ainoan miehen armosta. Olla
alamainen merkitsi sen ajan tasavaltalaiskielellä samaa kuin olla
»orja». »Nöyryyttävää oli taipua itsevaltiaan tahtoon ja palvella
ja imarrella häntä, se oli häpeällisempää ja alentavampaa kuin
kansan palveleminen ja imarteleminen — sillä tästä oli jo tullut
totunnaistapa.»

Piintyneelle tasavaltalaiselle ei merkinnyt mitään se seikka, että
Cæsarilla ei kerta kaikkiaan ollut tyranninelkeitä. »Hän on», Mommsen
sanoo, »kenties ainoa Herran voideltu, joka ei ole koskaan toiminut
pienessä eikä suuressa oikun tai mielenpurkauksen vallassa, vaan
poikkeuksettomasti hallitsijavelvollisuutensa mukaisesti. Cæsarin
historiassa ei tapaa vertauskohtia suuren Aleksanterin runollisen
aistillisille intohimonpurkauksille, kuten Kleitoksen murhalle ja
Persepoliin poltolle.» Hän ei koskaan Aleksanterin tavoin kurkistellut
pikarin pohjaan. Eikä Cæsarissa myöskään ole havaittavissa romanttisen
haaveellisuuden piirrettä, joka selittää, joskaan ei puolusta,
Aleksanterin hairahduksia. Hän on selvästi harkitseva roomalainen
korkeinta luokkaa. Mutta, kuten Delbrück sanoo, »tämäkin ymmärryksen
selkeys saa runollisen hohteen, kun näemme hänen tarumaisen rohkeutensa
ja sen itsensäunohtavan varmuuden, jonka vallassa hän hallitsijana
kulkee voitetun kansanjoukon keskellä ja vetää siten turmion oman
päänsä päälle.»

Mommsenin mielestä Cæsar on myöskin ainoa maailmanhallitsija, jota ei
koskaan huimannut vallan huipuilla, vaan joka aina itse huomasi, missä
mahdollisuuden raja kulki. »Aleksanteri kääntyi takaisin Hydaspeen
rannalta ja Napoleon Moskovasta, koska heidän täytyi kääntyä, ja
olivat vihoissaan kohtalolle siksi että se panee rajan suosikkiensakin
menestykselle — Cæsar sitävastoin kääntyi Thamesiltä ja Reiniltä
vapaaehtoisesti takaisin.»[64] Mommsenin mielipide on, ettei Cæsar
koskaan ollut tavoitellut kuningaskruunua, vaan oli vain tahtonut
olla ensimmäinen vertaistensa joukossa. Toiset historioitsijat ovat
keksineet painavia syitä tästä poikkeavan käsityskannan tueksi ja
arvelevat, että hän sopivan tilaisuuden sattuessa aikoi huudattaa
itsensä kuninkaaksi. Muutamat hänen innokkaimmat kannattajansa
koettivat houkutella häntä useita kertoja ottamaan tämän askelen.
Vieläpä muuan heistä, Marcus Antonius uskalsi ollessaan konsulina
vuonna 44 e.Kr. eräässä juhlallisessa tilaisuudessa asettaa kruunun
hänen päähänsä kaiken kansan nähden. Arvellaan riippuneen vain
kansan pidättyväisyydestä, että Cæsar sillä kertaa torjui kruunun,
ja yleisesti luultiin, että Antonius tuskin olisi uskaltanut ottaa
tällaista askelta, jollei Cæsar edeltäkäsin olisi sitä hyväksynyt.
Kieltämättä tuntuukin hyvin uskomattomalta, että Antonius olisi omin
luvin rohjennut ryhtyä niin vaaralliseen tekoon.

Se kuninkuus, joka näyttää kangastelleen Cæsarille, ei kuitenkaan
varmasti ollut vanha roomalainen, vaan Aleksanterin, suurkuninkaan
ja maailmanhallitsijan. Tosiasia kaikissa tapauksissa on, että alkoi
ilmetä pyrkimystä osoittaa Cæsarillekin jumalallista kunnioitusta, mikä
kuului likeisesti itämaiseen kuningasarvoon. Päätettiin m.m. pystyttää
hänelle temppeli erityisine papistoineen.

Kuningasajatus oli joka tapauksessa ilmassa, ja kaukokatseisemmille
roomalaisille valtiomiehille kuningaskunnan kummitus oli ilmestynyt
jo paljon ennemmin kuin Cæsar oli korjannut voittojensa viimeiset
hedelmät», Ihne sanoo. »Cato Uticensis oli nähnyt sen, ja se oli
saattanut hänet kuolemaan.» Ja mitä oikea tasavaltalainen ajatteli, kun
Cæsar avoimesti esiintyi Rooman yksinvaltiaana, sen näemme parhaiten
Ciceron kirjeistä. Cæsarin lempeyden ja suurisuuntaisuuden hänessä
herättämä ensi ihastus muuttui pian katkerimmaksi valitukseksi. Elämä
on hänestä menettänyt kaiken viehätyksensä sen jälkeen, kun vapaus on
menetetty. Hänen toimintansa senaatissa, Forumilla, lyhyesti sanoen:
kaikki se, mikä oli ollut ennen hänen ylpeytensä ja tuonut hänelle
arvonantoa, se ei viehätä häntä enää. Demosthenes ja Aleksanteri uutena
painoisena, kuten näemme! »Isänmaan isä» lohduttaa erästä maasta
karkoitettua ystäväänsä sillä, että »tämän ei tarvitse olla Roomassa
eikä siten olla pakotettu sanomaan, mitä ei ajattele, ja tekemään, mitä
ei hyväksy.» Hänellä on »ainakin oikeus vaieta.» — Jo siihen aikaan,
jolloin Pompeius vielä oli elossa, Cicero oli eräässä kirjeessään
muutamalle hyvälle ystävälleen uskonut, että hän aavisti, mikä vaara
uhkasi tasavaltaa, niin kauan kuin Pompeius tai Cæsar eli. Nyt oli
Pompeius kaatunut murhaajan käden kautta — vain Cæsar siis oli jäljellä.

Cicero ei ollut kuitenkaan se mies, joka aikoi muuttaa toivomuksensa
teoksi — mutta oli muita, jotka sen tekivät. Heidän kiihtymyksensä
suureni, kun Egyptin kaunis kuningatar tuli Roomaan ja piti hovia
eräässä Cæsarin huvilassa. Kun diktaattori tunnusti julkisesti
olevansa hänen poikansa isä, alettiin kuiskailla, että hän aikoi
mennä naimisiin Kleopatran kanssa, ja että Kleopatra aikoi viedä
Cæsarin mukanaan Egyptiin. Täällä hän tulisi kuninkaaksi ja tekisi
Aleksandreian Rooman valtakunnan hallituskaupungiksi. Rooma vajoaisi
siis maaseutukaupungiksi. Se oli estettävä.

Joissakin huimapäissä heräsi kreikkalaisten kesken niin tavallinen
tyrannimurhan ajatus, ja se saavutti kannatusta rauhallisesti ja
kylmästi ajattelevienkin tasavaltalaisten mielissä. Olihan Roomalla
muutoin Iunius Brutus asettaa Ateenan Harmodioksen ja Aristogeitonin
rinnalle. Kuutisenkymmentä miestä[65] teki salaliiton »tyrannin»
henkeä vastaan. Näiden joukossa oli monta Cæsarin vanhaa ystävää.
Heitä ei kiihoittanut henkilökohtainen koston himo. Kunnianarvoisimmat
heistä ryhtyivät toimimaan valtiollisista vaikutteista. Toiset olivat
ensiksi hankkineet »tyrannilta» itselleen niin paljon armonosoituksia
kuin mahdollista, mutta liittyivät sitten murhaajiin, kun olivat
äkkiä tehneet sen huomion, että he »panivat enemmän arvoa Rooman
kansan vapaudelle kuin yksityisen miehen ystävyydelle», kuten Cicero
kaunistellen ilmaisi heidän ajatuksenjuoksunsa. Liittolaisten
pahahenki oli Cassius, luihu ja kiukkuinen luonne. Hän oli saanut
mukaansa yltiöpäisen, nuoren vapauskiihkoilijan Iunius Brutuksen,
joka ylpeili sillä, että hänen arveltiin polveutuvan siitä Iunius
Brutuksesta, joka kerran vapautti Rooman sen pahimmasta tyrannista.
Hänen vapauskiihkoiluunsa vaikutti myöskin paljon hänen avioliittonsa
Cato nuoremman tyttären Porcian kanssa, joka tunsi samaa hehkuvan
kiihkeää ihailua tasavaltaa kohtaan kuin isänsäkin. Brutus ei ollut
vain opillinen kiihkoilija, vaan myöskin kova ja säälimätön luonne.
Erikoisesti hän oli tunnettu säälimättömänä velkansaperijänä ja
koronkiskurina, joka ei häikäillyt vaatia aina 48 prosenttia korkoa.
Mutta ne, joita kohtaan hän näin menetteli, olivat provinssiasukkaita,
ja ne nyt olivat kerta kaikkiaan aitoroomalaisen mielestä alemman
luokan ihmisiä kuin hän itse.

Kun Brutus oli saanut jonkin ajatuksen ahtaaseen kalloonsa, hän oli
kokonaan sen vallassa. »Hänen raskaassa katseessaan kajasti Cæsarin
kohtalo», Eitrem sanoo.

Sekä Cassius että Brutus olivat taistelleet Cæsaria vastaan
Pharsaloksen luona, mutta sopineet sitten hauen kanssaan ja saaneet
kokea paljon hyväntahtoisuutta voittajan puolelta. Vielä vuosi
takaperin Cassius oli kirjoittanut Cicerolle luottavaisessa kirjeessä,
että hän piti paljon parempana totella »vanhaa, lempeää hallitsijaa»
kuin olla riippuvainen sellaisesta härkäpäästä kuin Gnæus Pompeius
nuoremmasta, jonka mielestä »urhoollisuus oli kovuutta ja julmuutta.»
Siksi hän toivoi, että Cæsar sillä kertaa voittaisi. Erotukselle Cæsar
oli ollut kuin isä.[66] Mutta nuorukainen oli nyt kerta kaikkiaan
saanut päähänsä, että hänestä piti tulla kuuluisan kaimansa ja
appensa vertainen. Ja olikin sellaisia, jotka huolehtivat siitä,
ettei epäröinti saanut valtaa hänessä. Muutamana päivänä hän löysi
virkatuoliltaan lapun, johon oli kirjoitettu: »Sinä nukut Brutus!»
Toisena päivänä kirjoitus kuului: »Sinä et ole oikea Brutus.»

Cæsar lienee epäillyt Brutusta ja Cassiusta. Kerran, kun häntä
varoitettiin kahdesta huomatuimmasta ystävästään — toinen näistä oli
Antonius, joka Cæsarin kuoleman jälkeen joutui näyttelemään suurta osaa
— imperaattori vastasi: »Näitä reheviä ja huolellisesti kammattuja
herroja en pelkää, vaan ennemminkin noita kalpeita ja laihoja»,
tarkoittaen tällä Cassiusta ja Brutusta.

Viimein salaliittolaiset määräsivät murhan suoritettavaksi senaatin
kokouksessa maaliskuun 15. päivänä, Idus Martiæna, vuonna 44.
Silloin, jos koskaan, täytyi murhan tapahtua, sillä tämä istunto oli
viimeinen ennen Cæsarin lähtöä suurelle sotaretkelle parthialaisia
vastaan, mikä kansa silloin oli Rooman vaarallisin vastustaja. Viime
aikoina Cæsar oli tarmokkaasti varustautunut tähän sotaretkeen.
Plutarkhoksen tietojen mukaan imperaattori aikoi valloittaa kaiken
maan aina Kaspianmereen asti, jota siihen aikaan luultiin Valtameren
lahdeksi. Kotimatkan hän aikoi tehdä Mustanmeren pohjoispuolella
olevien arojen kautta voidakseen hyökätä germaanien selkään ja pakottaa
heidätkin Rooman alamaisiksi. »Näin Rooman valtakuntaa ympäröisi
kaikkialla Valtameri» ja — voimme lisätä — etelässä Afrikan erämaat.

Maaliskuun viidentenätoista piti siis Cæsarin kuolla. »Kokouksen
edelliset päivät vierivät kauhean hitaasti», Ferrero sanoo.
»Kahdeksassakymmenessä Rooman ylhäisimmässä talossa istui nyt joka
ilta mies, joka varmasti useinkin oli reippaan rohkeasti katsonut
kuolemaa silmiin, mutta joka nyt tuskaisena mietti; olisiko joku
kavaltanut salaisuuden, ja veisikö Cæsar hänet tovereineen yön kuluessa
mestauspaikalle. Mutta päivät kuluivat — Rooma pysyi levollisena,
salaisuus pysyi salaisuutena. Ei Cæsar eikä hänen ystävänsä näyttäneet
aavistavan mitään.

Neljästoista päivä oli loputtoman pitkä, mutta erikoista ei tapahtunut
sen kuluessa. Kuinka usein onkaan katseiden täytynyt seuraavan yön
kuluessa kohota kohti taivasta nähdäkseen sen päivän aamuruskon
sarastavan, jolloin Cæsarin veri oli virtaava ja jolloin tasavalta
olisi pelastettu!» Ja kun aamu koitti, niin levottomat murhamiehet
ryhdistäytyivät tuntemaan olevansa entisajan vapaussankareita, Rooman
pelastajia.

Muuan ennustaja oli varoittanut Cæsaria Idus Martiæ päivästä, ja
murhapäivien edellisenä yönä sanotaan ilmenneen uhkaavia enteitä.
Capitoliumin pyhät kilvet kumahtelivat, ja Cæsarin lempihevoset eivät
tahtoneet syödä — sanottiinpa niiden vuodattaneen kyyneleitäkin.
Diktaattori itse heräsi siihen, että hänen makuuhuoneensa ovet
aukenivat itsestään, ja hän kuuli puolisonsa vaikeroivan unissaan.
Tämä oli uneksinut, että hänen puolisonsa murhattaisiin, ja rukoili
Cæsaria lykkäämään kokouksen. Uhrattaessa seuraavana päivänä
osoittivat uhrieläinten sisukset onnettomuutta ennustavia merkkejä
— ensiksi uhratun eläimen maksassa ei ollut »päätä». Mutta Cæsar ei
säikähtänyt. Hän luotti nyt, kuten aina, onneensa. Ja muutenkin hänen
elämänviisautensa oli se, että alituinen kuolemanpelko on paljon
pahempi kuin itse kuolema, joka tulee odottamatta.

    »Monesti eläissänsä arka kuolee,
    mies uljas maistaa kalmaa kerran vain»,

panee Shakespeare hänet sanomaan.

Hän lähtee siis kuuriaan, jonka Pompeius oli rakennuttanut. Matkalla
tunkeutuu muuan kreikkalainen puhuja väkijoukon läpi imperaattorin luo
ja ojentaa hänelle paperin, jossa koko salaliitto on paljastettu. »Lue
se heti!» mies sanoo. Oliko nyt niin, että väentungos esti Cæsaria
sitä lukemasta tahi ettei hän ottanut huomioon kohtalon viimeistä
viittausta, kaikissa tapauksissa hän piteli paperia lukemattomana
kädessään vielä silloin, kun hän astui sisälle kuuriaan. Sisäänkäytävän
suulla seisoi sama ennustaja, joka jo oli kerran varoittanut häntä
maaliskuun viidennestätoista päivästä. Piloillaan Cæsar sanoi: »No,
Idus Martiæhan on tullut!» — »Kyllä, Cæsar, mutta se ei ole vielä
lopussa», ennustaja vastasi.

Cæsar astuu siis kuuriaan ja istuutuu kultaiselle virkaistuimelleen
Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle, jonka Rooman roskaväki oli kaatanut
kumoon, mutta jonka hän itse oli pystyttänyt jälleen osoittaakseen
kunnioitustaan kaatuneelle vastustajalleen. Heti kuin imperaattori on
istuutunut, salaliittolaiset kerääntyvät hänen ympärilleen tikarit
kätkettyinä togien alle. Muuan heistä ojentaa anomuskirjeen ja tarttuu
sitten Cæsarin togan liepeeseen, kuten anojilla on tapana. Se oli
sovittu merkki. Muuan rikollinen, Casca nimeltään, pistää tikarinsa
Cæsarin selkään. »Mitä sinä teet, roisto?» haavoittunut huudahtaa ja
tarttuu Cascan käsivarteen. Mutta silloin koko vapaussankarien joukko
tikarit kädessä heittäytyy turvattoman kimppuun. Kun Cæsar näkee Iunius
Brutuksen murhamiesten joukossa, hän vaikeroiden huudahtaa: »Et tu,
Brute (Sinäkin Brutukseni)!»

Nämä olivat imperaattorin viimeiset sanat. Hän verhosi päänsä togaansa
ja vaipui kuolleena Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle. Hänen hengetön
ruumiinsa oli kahdenkymmenenkolmen tikarinpiston lävistämä. Kerrotaan,
että Cassiuksen isku osui häntä kasvoihin, Brutuksen sääreen.
Innoissaan murhaajat olivat haavoittaneet toisiaankin.

Näin oli, kuten Georg Brandes sanoo Cæsar-tutkielmassaan,
»vallanhaluisten ja kateellisten houkkioiden joukkio silponut pitkillä
puukoilla roomalaisen antiikin nerokkaimman miehen.» He olivat
ennen aikojaan lopettaneet elämän, jolla oli vielä mitä suurimmat
edellytykset hyödyttää ihmiskuntaa. Mitä kaikkea tämä mies vielä
olisikaan voinut suorittaa, joka jo elämänsä keskipäivänä oli vienyt
ihmiskuntaa kehityskulussa suuremman askelen eteenpäin kuin kukaan
hallitsija ennen häntä tai hänen jälkeensä!

Kauhistuneina senaattorit hajaantuivat kaikille suunnille. Brutus
oli valmistanut kauniin puheen, mutta kun hänen piti se pitää, ei
ollut kuulijoita enempää kuuriassa kuin Forumillakaan. Mutta jotakin
oli tehtävä. Brutuksen tovereineen oli tyydyttävä siihen, että he
syöksyivät kaupungille hieman hermostuneesti verisiä tikareitaan
heilutellen ja toistellen iskusanoja »tyrannin kuolemasta», vapaudesta
ja tasavallasta. Mutta ei kukaan yhtynyt heidän riemuunsa. Kauhuissaan
ihmiset juoksivat taloihinsa ja telkesivät porttinsa.

Suurin roomalainen oli päättänyt päivänsä. Mutta ennen kuolemaansa
hän oli ehtinyt viitoittaa Rooman maailmanvallan kehityksen suunnan
vuosisadoiksi eteenpäin ja laskea sen lujan valtiomuodostuman perustan,
jonka suojassa helleeniläinen sivistys voi vallata uusia osia maailmaa.
Cæsarin elämäntyön voi lyhyesti sisällyttää sanoihin, että hän täytti
sen, minkä Aleksanteri suuri aloitti: silloisen sivistysmaailman
yhdistämisen. Siihen sisältyy myöskin Rooman valtakunnan koko
kehityksen historiallinen merkitys, tuon kehityksen, joka Iulius
Cæsarissa saavutti huippunsa. Cæsar-tuntija Veith sanoo, että on kuin
Rooman koko edellinen historia olisi vain tämän hallitsijahahmon
valtavan suuri jalusta.

Kirjallisuutta:

Hugo Willenbücher, Cäsars Ermordung.

Friedrich Gundolf, Cæsar im neunzehnten Jahrhundert.

Friedrich Gundolf, Cæsar. Geschichte seines Ruhms.

TOINEN TRIUMVIRAATTI.

Cæsarin murhaajat eivät olleet tehneet mitään järjestääksensä Rooman
hallituksen. He elivät siinä uskossa, että kun vain »tyranni»
raivattaisiin tieltä, vanha tasavaltalainen hallitusmuoto palautuisi
itsestään. Mutta Cascan tikari ei ollut oikea pelastamaan kuolevaa
tasavaltaa. Kun Brutus tekonsa tehtyään kehoitti kansalaisia ottamaan
takaisin entiset oikeutensa, ei hänelle kukaan vastannut — sillä
kansalaisia ei ollut enää olemassakaan. Salaliittolaiset eivät
olleet kyenneet käsittämään, että tasavalta oli tosiasiallisesti
elänyt yli aikansa ja että yksinvaltias kyllä voitiin tuhota, mutta ei
yksinvaltiutta.

Cæsarin kanssa oli Rooman valtioruumis menettänyt sielunsa. Uuden
voiman asemesta yleinen lamaannus valtasi sen jäsenet. Cæsarin
kuollessa pysähtyi koko valtiokoneisto. Salaliittolaiset olivat
pelkkiä mitättömiä miehiä. Ainoastaan niin kauan he olivat kyenneet
näyttelemään jotakin osaa, kuin Cæsar oli käyttänyt heitä suurenmoisen
lahjakkuutensa välikappaleina. Mutta nyt he kauhistuen huomasivat oman
kykenemättömyytensä. Ei umpimielinen, vaivoin siedettävä Cassius, eikä
teorioiva, epäkäytännöllinen fanaatikko Brutus kelvanneet positiivisen,
uutta luovan työnjohtajiksi. Heidän täytyi alakuloisina todeta, että
Rooman kansa ja tasavalta ei ollut ollenkaan halukas siihen, että
tyranninmurhaajat pelastaisivat sen. Salaliittolaiset olivat toivoneet,
että senaatti itsestään ottaisi johdon käsiinsä, mutta sekä senaatti
että kansankokous olivat kuin pelästynyt lammaslauma.

Sillä aikaa kuin nämä monipäiset kokoukset olivat ymmällä tietämättä
kenen olisi toimittava ja odottivat suurta kansannousua vapauden
vahvistamiseksi, tulevat hallitsijat astuivat areenalle.

Se mies, joka ensiksi ryhtyi toimimaan, ei kuulunut murhaajien, vaan
Cæsarin piiriin. Hän oli Cæsarin konsulivirkatoveri Antonius, mies,
joka oli kuuluisa suunnattomista ruumiinvoimistaan, mutta myöskin
rajusta terveytensä turmelemisesta. Hän oli suurenmoinen juomaveikko ja
naishurmaaja, mies, jolla oli voimakaslihaksinen vartalo, häränniska
ja leveä rinta, Herkules, joka ei kuitenkaan ollut valinnut hyveen
jumalatarta ohjaajakseen elon tiellään. Antonius ei ylipäänsä
ymmärtänyt, mitä kohtuus merkitsee. Keskellä valoisaa päivää voi hän
esiintyä niin päihtyneenä, että se herätti kiusallista huomiota.
Moraalisista epäilyistä hän oli kyynillisen vapaa.

Antonius ei kuitenkaan ollut suurenmoinen ainoastaan juomaurhona, vaan
myöskin taistelukentällä. Cæsarilla oli ollut hänestä paljon hyötyä, ja
hän oli puolestaan ollut ylipäällikölleen järkkymättömän uskollinen,
vaikkakin hänen kanssaan ajoittain — erittäinkin hänen alituisen
rahapulansa takia — oli vaikea tulla toimeen ja koska hän vihapäissään
voi tehdä tyhmyyksiä. Antonius aikoi nyt ruveta Cæsarin kostajaksi,
toivoen pääsevänsä myöskin hänen seuraajakseen. Hänen ensimmäinen
tekonsa oli luonnollisesti valtiokassan anastaminen.

Antoniuksen suuri hetki oli se, jolloin hän kansankokoukselle luki
julki Cæsarin testamentin ja siitä kävi ilmi, että vainaja oli
lahjoittanut puutarhansa kansanpuistoksi ja määrännyt annettavaksi
jokaiselle Rooman köyhälle kansalaiselle, kaikkiaan 250.OOO:lle,
summan, joka vastasi noin 500 markkaa. Sellainen sanoma ei ollut
tekemättä vaikutustaan rahvaaseen. Mikä kansanystävä olikaan vainajassa
menetetty! Ja tunteet niitä miehiä kohtaan, jotka olivat lyhentäneet
tämän isällisen hyväntekijän elämän, muuttuivat suuttumuksen myrskyksi,
kun ilmeni, että vainaja oli testamentissaan muistanut useita
murhaajiaan suurilla summilla. Hän oli siis viime hetkiinsä asti elänyt
siinä vakaumuksessa, että he olivat hänen ystäviään, nuo miehet, jotka
vakain tuumin olivat pistäneet tikarinsa hänen ruumiiseensa.

Kun Antonius sitten Cæsarin hautajaisissa mukaansa tempaavassa
puheessaan muistutti vainajan Rooman valtakunnalle tekemistä
kuolemattomista teoista, ja kertoi, kuinka hän oli pelastanut
roomalaiset pohjoisesta uhkaavasta gallialaisvaarasta, ja sen jälkeen
tempasi peitteen ruumiin päältä ja kohotti kaiken kansan nähtäväksi
hänen lävistetyn, verentahraaman togansa, silloin kaikui koko Forum
kansanjoukon itkusta ja valituksesta, aivan kuten kuoro klassillisessa
murhenäytelmässä ilmentää toimivien henkilöiden tunteita.

Hautajaislaulujen kaikuessa rahvas saa nähdä surmatun sankarin
nousevan seisoalleen. Voidaan nähdä hänen haavansa yli koko ruumiin
ja tuskan vääristämissä kasvoissa. — Se on vain vahakuva, mutta
niin luonnollisesti tehty, että se vaikuttaa ilmestykseltä toisesta
maailmasta. Nyt kohoaa tuhatääninen kostonhuuto niitä vastaan, jotka
ovat suorittaneet häpeällisen ilkityön.

Oli ollut aikomus polttaa Cæsarin ruumis Marskentällä, mutta kansan
tahto olikin, että yhteiskunnan hyväntekijän jäännökset jäisivät
kaupungin keskukseen. Ei mikään kyennyt hillitsemään kiihtyneitä
kansanjoukkoja, kun ne pinosivat valtavan ruumisrovion itse Forumille.
Siihen raahattiin penkkejä ja pöytiä, ja kun liekit leimahtivat, heitti
jokainen siihen, mitä sattui olemaan käsillä: aseita, talouskaluja ja
koristeita. Leimuavasta roviosta kansa tempasi kekäleitä ja riensi
pistämään tuleen Brutuksen, Cassiuksen ja toisten »vapaussankarien»
talot. Murhaajat olivat kuitenkin jo rientäneet turvaan nähdessään,
minne päin kansan mieliala kallistui.

Ilmeni siis, että kansan mieliala oli Cæsarin puolueen puolella, ja
sen nojalla ja sotilaspäällikkyytensä vuoksi Antoniuksella oli tällä
hetkellä suurin sananvalta Rooman valtakunnassa.[67]

Tilanne muuttui kuitenkin, kun yhdeksäntoistavuotias Octavianus,
Cæsarin sisarentyttären poika, astui näyttämölle diktaattorin
pääperillisenä ja ottopoikana — laillisia lapsia Cæsarilla ei ollut.

Antoniukselle oli ilmestynyt kilpailija korkeimmasta vallasta. Saatuaan
tiedon Cæsarin kuolemasta Octavianus oli palannut kotiin Kreikasta. Hän
oli siellä juuri päättänyt opintonsa ja hänen olisi pitänyt aloittaa
sotilaallinen kasvatuksensa seuraamalla Cæsaria hänen sotaretkellään
parthialaisia vastaan. Antonius tervehti häntä alentuvan ylhäisesti,
melkeinpä karkean epäkohteliaasti. Tällaisia nuoria keltanokkia tuli
pitää kurissa ja herättää heissä kunnioitusta. Mutta nuorukaisen
puolelle meni suuri osa Cæsarin veteraaneja sekä muita kannattajia ja
nämä tervehtivät häntä Cæsarin poikana ja kostajana.

Cæsarin puolue oli siis jakaantunut sisäisten riitaisuuksien vuoksi
kahtia. Hänen murhaajiensa ja vihollistensa mielihyväksi! Täten ja
ainoastaan täten heille oli mahdollista jatkuvasti näytellä osaansa.
Tasavaltalaiset päättivät asettua Octavianuksen puolelle — niin
kauaksi aikaa kuin he tarvitsisivat häntä. Syy siihen oli se, että he
pelkäsivät ennen kaikkea väkivaltaista ja vallanhimoista Antoniusta.
Kopealla ja loukkaavalla käytöksellään hän oli saattanut Ciceron,
senaatin puolueen etevimmän miehen, persoonalliseksi vihamiehekseen.
Mutta kenen tasavaltalaiset asettaisivat vaarallista Antoniusta
vastaan? Tietysti sen, jolla oli armeija käytettävänään, sillä sitähän
senaatilla ei ollut. Siis Octavianuksen! Turhaan Brutus varoitti
Ciceroa liittymästä kunnianhimoiseen nuorukaiseen. Olihan, hän arveli,
tasavaltalaisen puolueen taholta mielettömyyttä hyväksyä Cæsarin oma
poika, että puolue voisi pitää aisoissa suhteellisesti niin vaaratonta
vastustajaa kuin Antoniusta. Ciceron viha Antoniusta kohtaan voitti
kuitenkin kaikki epäilykset. Suuri puhuja oli muutoin varma siitä,
että »poika», kuten Cicero nimitti häntä, tulisi olemaan helposti
käsiteltävä välikappale puolueen käsissä. Samalla tavoin olivat
tasavaltalaiset aikoinaan arvostelleet Pompeiusta. Pian oli ilmenevä,
olivatko he laskeneet oikein tälläkin kertaa.

Ensimmäisenä kävi Antoniuksen kimppuun Cicero, joka tunsi myöskin
hienosti sivistyneen miehen vastenmielisyyttä raakaa »gladiaattoria»
kohtaan, kuten hän nimitti Antoniusta. Hän kohdisti Antoniusta vastaan
joukon jyriseviä syytöspuheita, joita hän itse vertasi Demostheneen
hyökkäyksiin kuningas Philipposta vastaan ja nimitti niitä sen vuoksi
filippiikeiksi. Ciceron filippiläisissä puheissa ei ilmene ainoastaan
lämmin isänmaanrakkaus, vaan myöskin kiihkeä viha. Cicero raivosi,
kuten hän itse sanoo, toivoen, että Antonius »tulisi ikuisiksi ajoiksi
jälkimaailman silmissä kunniattomaksi ja häväistyksi.»

Neljässätoista filippiläisessä puheessaan hän hyökkäsi vihatun
vastustajansa kimppuun ja kuvasi hänet raivoissaan verenhimoiseksi
pedoksi. Erikoisesti kuuluisa on toinen filippiläinen puhe, jonka
hän piti sen jälkeen, kun Antonius oli vuorostaan antanut voimakkaan
vastauksen hänen puheeseensa. Ciceron purkaukset tässä puheessa eivät
jätä vähääkään toivomisen varaa, mikäli on kysymyksessä selvät ja
suorat sanat. Mutta puhujan kiukku ilmaisee, että hänen piirroksensa
on irvi- eikä muotokuva. Hän kuvailee Antoniuksen Cæsarin pahana
henkenä ja onnettoman kansalaissodan todellisena alkuunpanijana. »Kuten
Helenasta tuli troialaisten, samoin on tuosta miehestä tullut meidän
valtiomme perikadon aihe», hän väittää. »Sinä olet osoittautunut
julkeammaksi kuin Catilina, mielettömämmäksi kuin Clodius», hän
huudahtaa. Ja yhtä mieltäkuohuttavan rikoksen tuo mies oli tehnyt
silloin, kun hän koetti panna diadeeman Cæsarin päähän. »Sinä, senkin
roisto», puhuja puhkeaa sanomaan, »olet siis koettanut panna voimaan
yksinvallan ja tällöin pannut Rooman kansan koetteelle huomataksesi,
kuinka pitkälle se sieti kylmää terästä.»

Cæsarin kuoleman jälkeen Antonius oli ottanut huostaansa valtion
rahaston ja hävittänyt sen. »Millä tavoin», Cicero kysyy tähän
tapahtumaan viitaten, »sinä olet voinut ennen huhtikuun 1. päivää
vapautua siitä 40 miljoonan sestertin[68] suuruisesta velasta, johonka
jouduit viidentenätoista maaliskuuta?» Ja hän jatkaa sanoen: »Sinä olet
juoppouden ja haureellisen elämän kokonaan turmelema. Siveettömässä
talossasi sinä olet joka päivä tehnyt itsesi syypääksi kaikkiin
mahdollisiin irstailuihin. Häpeällisillä teoillasi sinä olet tahrannut
kaikki Italian kaupungit ja maakunnat.» Kas tässä eräs näyte niistä
kauniista todistuksista, joita Cicero antaa Antoniuksesta.

Puheen jatkuessa Cicero tulistuu yhä enemmän ja enemmän ja sinkoaa
vastustajalleen vasten kasvoja sellaisia kehoituksia kuin seuraavankin:
»Nuku pois humala itsestäsi, ja koeta hetkikin ajatella raittiin
ihmisen tavoin!» Lopuksi hän uhkaa Antoniusta Cæsarin kohtalolla.
»Uskotko sinä tosiaankin», hän kysyy, »että se kansa, joka ei sietänyt
häntä, kärsisi sinua? Ei, ole varma siitä, että tämän jälkeen tullaan
kilpailemaan siitä, kuka ensiksi tekee tyrannimurhan! Ei odoteta, että
tilaisuus siihen tarjoutuisi jolloinkin kaukaisessa tulevaisuudessa.»
Ja minua sinä et säikytä, arvelee Cicero. »Nuorena miehenä minä
suojelin valtiota — enkä minä nytkään, vanhaksi tultuani, jätä sitä
pulaan. Minä halveksin Catilinan tikareja — minä en pelkää sinunkaan
tikarejasi.»

Kilpailijoiden, Antoniuksen ja Octavianuksen välillä mieliala myöskin
katkeroitui. Antonius kohteli kilpailijaansa, niinkuin tämä ei olisi
ollut vielä täysikasvuinen. Kun nuorukainen muutamana päivänä piti
puhetta kansalle, syöksähtivät Antoniuksen liktorit esiin ja tempasivat
hänet pois puhujapaikalta. Vähitellen heidän keskeinen vihansa kasvoi
niin suureksi, että he syyttivät toisiansa murha-aikeista.

Kun Cicero oli ehtinyt kolmanteentoista filippiläiseen puheeseensa,
joka oli »raivoisan ja karjuvan kaunopuheisuuden mestariteos», hän
kehoitti senaattia sotaan Antoniusta vastaan. Näin puhkesi uusi
sisällissota, toisella puolella Antonius, toisella senaatti ja
Octavianus. Antonius voitettiin, hänen täytyi perääntyä ja hän pakeni
Transalpiiniseen Galliaan.

Nyt Cæsarin murhaajat ja viholliset tunsivat istuvansa varmasti
satulassa. Eihän Antoniusta tarvinnut enää ottaa lukuun ja
Octavianushan oli vain poikanen. Brutus ja Cassius olivat tosin
paenneet tiehensä, mutta kun Brutuksen onnistui ottaa haltuunsa
Makedonia ja Cassiuksen Syyria, jotka Cæsar oli antanut heille
maakunniksi, niin koko Itä kaikkine runsaine apulähteineen oli
tasavaltalaisten vallassa. Ja Octavianusta, joka varsinaisesti oli
aiheuttanut voiton Antoniuksesta, senaatti ei ottanut ollenkaan
huomioon jakaessaan ylipäällikönpaikkoja ja muita korkeita virkoja.
Oltiin niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli tehnyt
tehtävänsä, häntä ei tarvittu enää. Hänet oli nyt vain erotettava
sotajoukoistansa.

Mutta »poikapa» ei suvainnutkaan, että häntä kohdeltiin kuin nollaa.
Hän ei aikonut antaa kasvatti-isänsä murhaajien riemuita — hän oli
päinvastoin päättänyt kostaa heille. Saadakseen ratkaisun aikaan hän
vaati senaatilta, että hän nuoruudestaan huolimatta saisi hakea toista
vapaina olevista konsulin viroista. Hän lähetti lähetystön samoista
legioonista, joita senaatinpuolue oli turhaan koettanut houkutella
luopumaan hänestä, Roomaan vaatimaan konsulinvirkaa päällikölleen.
Senaatti luonnollisesti esteli ja selitti, että Octavianus oli aivan
liian nuori. Mutta silloin kerrotaan sen centurion, joka johti puhetta,
uhkaavasti kopauttaneen miekkaansa sanoen: »No, jos te ette halua tehdä
hänestä konsulia, niin tämä on tekevä hänet siksi.» Silloin Cicero
huomautti: »Jos tällaista sanotaan konsulinviran hakemiseksi, niin
ei luonnollisesti voida tehdä muuta kuin suostua hänen pyyntöönsä.»
Hänellä ei ollut enää samaa ylitsevuotavaista uskoa kaunopuheisuuden
voimaan kuin vielä äskettäin filippiläispuheiden aikana, jolloin hän
kirjoitti Cassiukselle: »Jos vain voisi pitää useammin puheita, niin ei
olisi ollenkaan vaikeaa palauttaa tasavaltaa ja vapautta.»

Mutta senaatti toivoi apua toiselta taholta ja kieltäytyi antamasta
Octavianukselle, mitä tämä vaati. Silloin nuori sotapäällikkö marssi
joukkojensa etunenässä Roomaan ja valtasi kaupungin sekä valitutti
itsensä aseellisen voimansa painostuksella konsuliksi ja julistutti
Cæsarin murhaajat valtiokiroukseen. Satakunta Rooman ylhäisintä miestä
vihittiin näin Iulius Cæsarin kuolinuhreiksi.

Yhdeksäntoistavuotias oli miekan iskutta tehnyt itsensä
kaikkivaltiaaksi, Roomassa. Ja kuitenkaan hän ei hetkeäkään tuntenut
huimausta. Hän osoitti kaikessa esiintymisessään itsetietoisuuden
ohella sävyisyyttä ja maltillisuutta, joka olisi tuottanut kunniaa
vanhemmallekin miehelle. Hän käsitti täydellisesti, että ajan
pitkään olisi aivan liian uskallettua kokeilua koettaa vastustaa
Antoniusta. Sotapäällikkönä yhdeksäntoistavuotiaalla ei ollut ollenkaan
edellytyksiä kilpailla Iulius Cæsarin lähimmän miehen kanssa. Lisäksi
Antonius Transalpiinisessa Galliassa oli saanut tukea sikäläiseltä
maaherralta, Cæsarin entiseltä ratsuväenpäälliköltä Lepidukselta,
jolla oli käytettävissään kaikki tärkeimmät sotajoukko-osastot Italian
ympäristöllä. Hänen komennossaan oli m.m. kuuluisa kymmenes legioona.
Mutta ei siinä kyllin: Antonius uhkasi myöskin Octavianusta sillä, että
hän tekisi liiton Brutuksen ja Cassiuksen kanssa, jollei nuorukainen
luopuisi kaikkivallastaan. Viisaus neuvoi Octavianusta taipumaan. Kolme
Rooman mahtavinta miestä kohtasivat toisensa ja heittäytyivät, hetken
vakavuuden liikuttamina, toistensa syliin. Kuitenkin kerrotaan, ettei
enemmän Octavianus kuin Antoniuskaan hellien syleilyjen kestäessä
jättänyt tunnustelematta, olisiko »ystävällä» sattumoisin tikari
kätkössä togan poimujen alla. Kun sitä ei ollut, oli seurauksena, että
nämä kolme miestä vuonna 43 e.Kr. tekivät triumviraatin hallitaksensa
rajattomalla vallalla Rooman valtakuntaa. Tällä liitolla ei saanut olla
yksityissopimuksen luonnetta kuten ensimmäisellä triumviraatilla, vaan
se oli vahvistettava lailla ja sen tarkoituksena sanottiin kauniisti
olevan »tasavallan jälleen voimaan saattaminen»!

Triumvirien ensimmäisiä tekoja oli oleva vihollistensa rankaiseminen.
Sullahan oli saanut elää ja hallita rauhassa henkipattojulistuksiensa
jälkeen, mutta Cæsarin lempeys oli palkittu murhalla. Miksi ei
siis seurattaisi Sullan esimerkkiä? Ja että voitaisiin käydä
sotaa Brutusta ja Cassiusta vastaan, tarvittiin rahaa. Kaikkien
yhteiskunnan rikkaimpien henkipatoiksi julistaminen oli ainoa
mahdollinen keino hankkia välttämättömät varat. Näin puhkesi uusi
kauhun aika loppumattomme henkipattojulistuksineen. Cæsarin kuolemasta
ei siis suinkaan ollut seurauksena vapauden palauttaminen, vaan
hänen kuolemansa jälkeen seurasi kauhun aika. Cæsar oli kruunannut
elämäntyönsä hankkimalla Rooman yhteiskunnalle levon ja rauhan. Hänen
murhansa välitön ja välttämätön seuraus oli, että Rooman yhteiskunta
joutui uuteen kansalaissotaan, joka muutamin harvoin keskeytyksin
kesti viisitoista vuotta. Tämä kansalaissota oli kolmas järjestyksessä
ja niistä kaikista kauhein. Mutta niinpä se muodostuikin tasavallan
kuolinkamppailuksi.

Henkipatoksi julistetun surmaaja sai palkkiona 150 000 markkaa, jos hän
oli vapaasukuinen, ja 60 000 ja vapauden, jos hän oli orja. Lähes 2
500 ylhäistä tai rikasta miestä lienee kaatunut triumvirien politiikan
uhreina. Henkipattoisten omaisuus otettiin valtion rahastoon. Nyt
toistuivat kaikki ne häpeälliset teot, joita oli tehty Sullan
henkipattojulistusten seurauksena. Muutamalla miehellä oli esimerkiksi
huvila, jossa oli ihana puutarha, jota Antonius halusi itselleen,
eräällä toisella oli taas tavattoman kaunis jalokivi, joka kiihoitti
hänen saaliinhimoaan. Seurauksena oli, että molemmat murhattiin.[69]
Eräällä naimisissa olevalla naisella oli suhde Antoniuksen ystävän
kanssa. Heille oli leikintekoa saada naisen mies julistetuksi
henkipatoksi. Hänen kuolinpäivänään nainen vietti häitä rakastajansa
kanssa.

Oli harvinainen onni, jos joku rikas ja ylhäinen mies säilytti henkensä
näinä kauhun päivinä. Niiden, jotka Antonius, tuo himokas sulttaani,
armahti, täytyi olla naimisissa kauniin naisen kanssa, joka uhrasi
siveytensä pelastaaksensa puolisonsa.

Kauhea ihmismetsästys raivosi yli koko Italian. Rooma kylpi veressä.
Taasen osoittautui todeksi, kuten Plutarkhos sanoo, vanha kokemus,
»ettei villipeto ole niin julma kuin ihminen, kun hän saa tilaisuuden
päästää intohimonsa valloilleen.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen sekä keisariaikaan:

Alfred von Domaszewski, Geschichte der römischen Kaiser: 2 nid.

V. Gardthausen, Augustus und seine Zeit: 2 osaa.

Otto Seeck, Kaiser Augustus.

Hermann Schiller, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.

J.P. Weisse, Populaere forelaesninger, nid. II.

VALLANKUMOUSAJAN AJATTELIJAT JA RUNOILIJAT.

CICERON VIIMEISET VUODET.

Ciceron murha herätti kaikista henkipattomurhista suurinta huomiota.
Octavianus oli tahtonut pelastaa hänen henkensä, mutta oli taipunut
lopuksi, ja niin julistettiin suuri kaunopuhuja itse ja koko hänen
sukunsa ja kaikki hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Cicero
yritti paeta Brutuksen luo Makedoniaan, mutta hänen pyövelinsä
saavuttivat hänet matkalla. Hän kohtasi kuoleman kuin mies. Hän istui
kantotuolissaan, »kuten tavallista» — Plutarkhos kertoo — »leuka
vasemman käden tukemana ja katsoi murhaajiaan tiukasti kasvoihin.
Hän oli pölyinen ja parta ajamatta, hiukset epäjärjestyksessä ja
kasvojen piirteet kärsimysten runtelemat — kamala näky, joka sai
useimmat peittämään kasvonsa, kun toinen pyöveleistä antoi hänelle
surmaniskun. Murhaajat hakkasivat hänen päänsä irti, ja Antoniuksen
erikoisesta määräyksestä myöskin 'ne kädet, jotka olivat kirjoittaneet
filippiläiset puheet'.» Livius lausuu: »Cicero ei kantanut mitään
onnettomuuttaan niin miehuullisella rohkeudella — kuin kuolemansa.»

Antonius riemuitsi, kun hänelle tuotiin todisteet siitä, ettei hänen
vastustajansa ollut enää elävien joukossa. Sen jälkeen hän puhkesi mitä
karkeimmin häväisemään vainajaa ja asetutti hänen päänsä ja naulautti
hänen kätensä Forumin puhujalavalle, jossa hänen kaunopuheisuutensa oli
viettänyt monia triumfeja. Inhoittava ilkityö »isänmaan isää» kohtaan
tuntui sekä ylhäisistä että alhaisista koko valtion onnettomuudelta.

Elämänsä loppuajan Cicero oli omistanut kirjalliselle toiminnalle.
Hänen filosofisen kirjailijatoimintansa huipun muodostavat hänen
kirjansa »Velvollisuuksista» ja »Vanhuudesta», kirja, joka Ciceron
kaikista teoksista on meidänkin ajallamme enimmän ajatuksia antava
ja nautittavin. Siinä kuvataan vuonna 150 e.Kr. vanhan Marcus
Porcius Caton kodissa suoritettua keskustelua tämän ja kahden häntä
nuoremman ystävän välillä, joista toinen oli myöhemmin niin kuuluisa
Scipio Africanus nuorempi. 84-vuotias Cato kuvataan onnellisen
vanhuksen ihanteena, jota vuodet eivät paina. Vanhuus ei ole hänelle
toimettomuuden ajanjakso, ei ole tyhjä ja iloton, vaan kypsyyden ja
hiljaisten ajatusten aikaa, valmistusta ikuiseen rauhaan ja lepoon,
jota hän odottaa kuolemaa pelkäämättä. Cato esittää lyhyesti sanoen
vanhuuden sinä elämän ajankohtana, jolloin ihminen saavuttaa korkeimman
kehityksensä täällä maan päällä. Cicero kohoaa tässä kirjassaan niin
korkealle, että mieleen johtuvat ne keskustelut, joilla Sokrates
kerran, kuolema silmiensä edessä, koetti vahvistaa oppilastensa
sielunvoimaa.

Cato kumoaa toisen toisensa jälkeen vanhuuteen tavallisesti
kohdistetuista valituksista. Tapanahan on ennen muuta väittää, että
vanhuus tekee meidät työhön kelpaamattomiksi. Tällainen puhe on,
vanhus arvelee, yhtä mieletöntä kuin väite, ettei perämiehestä ole
purjehdittaessa mitään hyötyä sentähden, että hän ei kiipeä ylös
mastoihin, ei juokse ympäriinsä sinne ja tänne kannella tai ammenna
vettä, vaan istuu perässä käsi peräsimen varressa. Edellyttäähän
hänen toimensa harkitsevaa viisautta, ja sen ominaisuuden vanhuus
antaa paljon runsaammassa määrin kuin nuoruusvuodet. Viisaus
ja harkitsemiskyky ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikissa
johtoasemissa, yhtä hyvin sille, jonka tulee hoitaa maatilaa, kuin
valtiomiehelle ja sotapäällikölle.

Sitävastoin on totta, että ruumiinvoimat vähenevät elämän
ehtoopuolella. Mutta mitäpä siinä on suremista? »Minä en surrut
nuoruudessani sitä, ettei minulla ollut härän tai elefantin voimia»,
Cato sanoo. »Se, mitä tehdään, pitää tehdä voimiensa mukaan.» Ukko ei
tietysti voi pitää puhetta nuorukaisen malmikaikuisella äänellä, »mutta
kaikissa tapauksissa vanhan miehen lempeä ja pehmeä-ääninen esitys on
tavallaan kaunista, ja kaunopuheisen vanhuksen hienosti muovaillut
ja selkeästi esitetyt ajatukset voittavat useasti omilla ansioillaan
kuulijain mielenkiinnon puolelleen. Ja jollei itse kykene esittämään
ajatuksiaan, niin voihan innostuttaa nuorempia puhujia; ja mikähän
onkaan miellyttävämpää kuin vanhuus, nuorten, eteenpäinpyrkivien
miesten ympäröimänä?

Kreikkalaisesta atleetista Milonista kerrotaan, että hän kulki yli koko
Olympian kilpa-ajoradan elävä härkä hartioillaan. Tuskinpa kuitenkaan
uskon, että sinä mieluummin tahtoisit itselläsi olevan hänen ruumiin
voimansa kuin Pythagoraan sielunlahjat.

Appius Claudius oli sekä sokea että vanha, mutta hän herätti kuitenkin
kunnioitusta neljässä voimakkaassa pojassa, viidessä tyttäressä,
suuressa sukulaisjoukossa ja melkoisessa käskyläislaumassa. Sillä hänen
sielunsa oli joustava kuin jousi, ja vaikka hän iän karttuessa menetti
osan voimiaan, vanhuus ei kyennyt häntä kuitenkaan masentamaan.»

On kyllä totta, että on niin tylsiä ja raihnaisia ukkoja, etteivät
he mihinkään kelpaa, mutta onhan heikkoja ja sairaalloisia yksilöitä
jokaisessa ikäkaudessa.

»Katselkaamme nyt kolmatta huomautusta, joka on tapana tehdä vanhuutta
vastaan, nimittäin, että sillä on niin vähän nautintoja. Ihaninta,
mitä ihminen on saanut perintönä vanhemmiltaan tai lahjana Jumalalta,
on järki, mutta tälle taivaalliselle kipinälle ja jumallahjalle ei ole
mikään niin vaarallista kuin nautinto. Sillä kun himo hallitsee, on
itsehillintä mahdotonta.» Meidän ei pidä senvuoksi valitella vanhuuden
saapumista, vaan olla sille päinvastoin kiitollisia siksi, että se
vapauttaa sielumme moisilta tahraantumisilta. »Vanhus kieltäytyy
mielellään juhlapäivällisistä monine ruokineen ja viininpaljouksineen.
Mutta niinpä hän välttääkin humalan, vatsanvaivat ja unettomuuden.»

»'Mutta', sanotaan, 'vanhojen nautintojahan ei seuraa miellyttävä
tunnehuumaus.' Eipä kylläkään, ymmärrettävästi, mutta sitä ei
kaivatakaan. Ja mitä ei kaivata, sitä vailla oleminen ei herätä
vastenmielisiä tunteitakaan. Kun Sophokleelta vanhoilla päivillään
kysyttiin, vieläkö hän tunsi nautintoa rakkauden riemuista, hän
vastasi: 'Jumalat minua varjelkoot! Minä olen iloiten paennut niitä
kuten raakaa ja mieletöntä isäntää!'

Mitä nautintoa sielu sitävastoin tunteekaan, kun se on suorittanut
vuotensa rakkauden, kunnian- ja vallanhimon, vihan ja kaikkien muiden
intohimojen palveluksessa, ja saa sitten olla rauhassa ja elää sisäistä
elämäänsä! Jos on ihanteellisia harrastuksia mitä varten elää, ei
varmastikaan ole ihanampaa olotilaa kuin vanhuus, joka omistautuu
tieteelliselle toiminnalle.»

Ja kuinka paljon iloa vanhuudella voi olla maanviljelyksestä ja
puutarhanhoidosta ja siitä, että se joka vuosi uudelleen saa seurata
versovan viljan oraan kehitystä jyvääkantavaksi tähkäksi, saa seurata
viiniköynnöksen kukintaa ja hedelmänkantoa, ja nauttia kukkien
loistosta ja mehiläisten surinasta!

Mutta, väitetään lopuksi, vanhuuteen kuuluu joka tapauksessa se
varjopuoli, että silloin voi odottaa kuolemaa millä hetkellä hyvänsä.
Mutta huomioonottamatta sitä, että tämä syytös kohdistuu kaikkiin
ikäkausiin, on tavallista, että kuolema nuoruuden keväimessä on
raskaampaa kuin vanhuuden syksyn aikana. Ja sille, joka on vakuutettu
sielun kuolemattomuudesta, on itse kuolema onni. Tämän uskon tueksi
Cicero panee vanhan Caton käyttämään Pythagoraan, Sokrateen ja muiden
ajattelijain sanoja. »Itse puolestani», Cato sanoo, »en tahdo valittaen
erota tästä maailmasta. Minä poistun täältä kuin majatalosta, en
niinkuin kodista, ja kuinka ihana onkaan päivä, jolloin saan matkata
henkien taivaalliseen seuraan, jolloin saan jättää tämän alhaisen ja
turmeltuneen maailman.»

Ciceron filosofisilla kirjoituksilla ei ole suurta tieteellistä
arvoa. Hän tunnustaa itse, että hän on lainannut ajatukset
kreikkalaisilta, ja vertaa filosofisia teoksiaan vanhojen roomalaisten
runoilijain kreikkalaisten näytelmien mukailutöihin. Mutta hän on
kuitenkin kirjoillaan vaikuttanut jalostavasti sekä roomalaisiin että
moniin lukijapolviin kauan Rooman valtakunnan häviön jälkeenkin.

Ciceroa on sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma arvostellut
ihmisenä hyvin eri lailla. Muutamat ihailevat rajattomasti »suurinta
roomalaista, jossa kreikkalainen inhimillisyys todellakin on
tunkeutunut vereen, ensimmäistä, joka kykeni sopusointuiseksi
kokonaisuudeksi sulattamaan roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen»,
Schückin sanoja käyttääksemme. Toiset ovat sitävastoin tuijottaneet
itsensä sokeiksi miehen heikkoihin puoliin, erittäinkin hänen
touhukkaaseen intoonsa saada näytellä huomattavaa osaa, hänen
horjuvaisuutensa ja hänen välistä epämiehekkääseen valitukseensa
onnettomuuden päivinä. Nämä ovat kuvanneet hänet turhamaiseksi narriksi
ja loruilijaksi.

Helppoa onkin käydä Ciceron kimppuun. Hänen heikkoutensa johtuvat
hänen asianajajamaisesta luonteenlaadustaan. Kovin usein näemme hänen
yksityissyistä tai poliittisesta painostuksesta puolustavan väärää
asiaa. Vastenmielistä on tällaisissa tapauksissa todeta, kuinka
hän vastoin parempaa tietoaan pauhaa paatoksella, joka kajahtaa
teeskennellyltä ja ontolta. Paitsi niitä syytöksiä hänen luonnettansa
vastaan, jollaisia hänen useimmat julkiset puheensa ovat, meillä on
käytettävissämme vielä joukko muita raskauttavia todisteita häntä
vastaan: hänen omat kirjeensä. Näissä hän on paljastanut itsensä
rehellisemmin, arkailemattomammin kuin kukaan muu muinaisajan ihminen,
jonka tunnemme. Mutta onkohan oikein punnita kultavaa'alla sanoja,
joita eloisa ja kiihkeä luonne hetken mielialan vallassa piirtelee
ainoastaan uskollisimpain ystäväinsä luettavaksi? Cicero on itse
luonnehtinut nämä epistolansa »kahdenkeskisiksi keskusteluiksi», eikä
hänellä ole koskaan ollut ajatustakaan saattaa niitä julkisuuteen.
Eihän kukaan ole suuri kamaripalvelijansa edessä, emmekä saa, kuten
norjalainen filologi Eitrem henkevästi sanoo, »odottaa saavamme
Cicerosta samaa vaikutusta, kun me kurkistelemme hänen olkapäänsä yli
hänen kirjoituspöytänsä ääressä, kuin silloin, kun kuulemme hänen
äänensä kumisevan läpi senaatin istuntosalin tai yli Forumin.» Nopeasti
kuin auringonpaiste ja sade huhtikuun päivänä vaihtelevat mielialat
noissa vanhoissa papereissa. Yhtenä hetkenä valtaa hänet itku, niin
ettei hän voi kirjoittaa enempää, toisena hetkenä hän on rohkaistunut
ja filosofoi, että on kuitenkin parasta elää toivossa silloinkin, kun
se ei voi olla valoisinta lajia. Seuraavana päivänä on toivo kohonnut
ylimmilleen.

»Ei ole olemassa», Ihne sanoo, »yhtä ainoata muinaisajan miestä, joka
on antanut meille tilaisuuden silmätä niin syvälle luonteensa sisimpiin
lymypaikkoihin, joka on antanut meidän kohottaa tuota enemmän tai
vähemmän läpinäkyvää naamiota, jonka muut julkisuuden miehet ovat
pukeneet päälleen. Hän on kuvannut itse itsensä sellaisena kuin hän
oli, puheissaan ja vielä enemmän kirjeissään. Muista tunnemme vain
sen kuvan, jonka ystävät tai viholliset ovat piirtäneet — Ciceron me
sitävastoin näemme siinä kuvastimessa, jota hän itse pitää edessämme
katseltavanamme. On totta, että siinä kuvassa on monta piirrettä,
jotka eivät ole omiaan herättämään kovinkaan suurta ihailua, mutta
jos tahdomme olla oikeudenmukaisia, meidän täytyy myöntää, että
samoin olisi laita useimpien historian suurimpien sankarihahmojen,
jos saisimme katsella yhtä suoraan heidän sieluihinsa kaikkine
yksilöllisine heikkouksineen kuin olemme saaneet silmätä Ciceron
sieluun.» — »Moitteettomia ihmisiä esiintyy ainoastaan romaaneissa»,
Boissier toteaa, »mutta viekkailla ja harkitsevilla luonteilla on kyky
huolellisesti salata kaikki tunteensa, jotka eivät kärsi päivänvaloa.
Myöskin suurimpia kunnianmiehiä voivat välistä kiusata himot ja kateus,
mitä he seuraavassa hetkessä häpeävät. Mutta kirjoitettuina sellaiset
haihtuvat ajatukset saavat enemmän kiinteyttä, enemmän arvoa ja
merkitystä, kuin niillä itse asiassa oli hetkenä, jolloin ne syntyivät.
Maltittomuudet, jotka tarkempi ajattelu pian taltuttaa, suuruushaaveet,
jotka järkisyistä pian lauhtuvat, eivät ole poispyyhittävissä, kun ne
vain kerran on uskottu paperille. Kun utelias tulkitsija alkaa tutkia
tällaisia liian avomielisiä tunnustuksia, hän halkoo niitä kenties
siinä määrin hiuksenhienosti, että jälkimaailma saa epämiellyttävän
kuvan miehestä, joka on ne lausunut. Tarkoilla ja jääväämättömillä
otteilla hän silloin todistaa, että tuo mies oli huono kansalainen
ja petollinen ystävä, että hän oli pohjaltaan kateellinen ja toimi
vilpillisesti kaikkia puolueita kohtaan.»

Tarkkanäköinen ei anna kuitenkaan tällaisten näytteiden johtaa itseään
harhaan. »Hän tietää, ettei kiihkeitä ja arvostelukyvyttömiä ihmisiä
pidä ottaa kovin vakavalta kannalta eikä uskoa kaikkea, mitä he
sanovat. Heitä tulee puolustaa heitä itseänsä vastaan eikä kuunnella
heitä, kun intohimo vie heidät harhateille, ja ennen kaikkea tulee
erottaa heidän todellinen ja vakiintunut käsityksensä asioista siitä,
mitä he hetkellisesti liioittelevat. Jokaisella ei ole kykyä voida
oikein käsittää eikä lukiessaan oikealla tavalla eläytyä Ciceron
kirjeisiin. Minä epäilen noita oppineita, jotka ihmistuntemuksetta ja
elämänkokemuksetta kuvittelevat voivansa arvostella niitä. He pitävät
täytenä totena kaikkia niitä kuluneita kohteliaisuuslauseparsia,
joita seuraelämä vaatii ja jotka kaikkein vähimmin ovat omiaan
pettämään niitä, joille ne sanotaan. He takertuvat riemuiten joihinkin
kirjeenkirjoittajan ajattelemattomiin tunnustuksiin tahi hänen
saamastansa kiitoksesta johtuvaan turhamaisuuteensa, mutta eivät käsitä
hänen hienoa, sovittavaa ironiaansa. Voidaksensa oikein ymmärtää
kaikkia näitä vivahduksia ja oikein arvostella, mitä nuo puheenparret
oikeastaan merkitsevät, jotka hymyillen sanotaan, mutta jotka eivät
aina sisällä sitä, mitä ne näennäisesti ilmaisevat, kamarioppineella
täytyisi olla enemmän elämänkokemusta, kuin mitä hän yleensä on kyennyt
itselleen hankkimaan. Ja puhuakseni nyt suoraan tässä arkaluontoisessa
asiassa, minä luotan tässä suhteessa enemmän maailmanmieheen kuin
oppineeseen.»

Sen, joka tahtoo arvostella Ciceroa oikeudenmukaisesti, ei pidä
olla kuuro eikä ummistaa silmiänsä siltä, mitä Boissier sanoo
»lumoavaksi suloksi hänen intiimeissä tunnustuksissaan. Ne herättävät
meissä ihailua kirjeenkirjoittajaa kohtaan ja rakkautta mieheen
hänen heikkouksistaan huolimatta.» Hieno saksalainen psykologi
kirjallisuudenhistorian alalla, Eduard Schwartz lopettaakin
Cicero-kuvauksensa seuraavin sanoin: »Jokaisen, joka tosiaankin
tahtoo kuulla, valtaa samalla kertaa kauhu ja myötätunto tuota
miellyttävää ihmissielua kohtaan, kun se purkaa sieluntuskaansa. Tuon
miehen tuskanparahduksissa tuntee samalla kertaa maailmantuomion
raudankovat askelet ja koko sen onnettomuuden, jonka syvälle käyneiden
mullistusten paino on pusertanut heikosta, rakastettavasta ja
tunneherkästä ihmislapsesta, joka ei voinut aavistaa, että jälkimaailma
tulisi höristelemään korviaan hänen tunnustuksilleen.»

On säilynyt lähes 900 kirjettä, jotka ovat Ciceron kirjoittamia tai
hänelle kirjoitettuja. Ne ovat korvaamaton lähde sekä Ciceron itsensä
että koko hänen aikansa elämän tuntemiselle. »Me teemme», Eitrem sanoo,
»näiden kirjeiden välityksellä tuttavuutta suuren aikakauden suurimpien
miesten kanssa. Näemme ainutlaatuisen kuvasarjan valtiomiehiä ja
asianajajia, puhujia ja kynäilijöitä, sotapäälliköitä ja kirjallisia
merkkimiehiä: Cæsarin ja Ciceron, Pompeiuksen ja Caton. Mutta me
saamme elää myöskin uudelleen värittömät arkipäivät harmaine hetkineen
ja vähäpätöisine miehineen, kaikki kirjavana sekoituksena. Näyttämö
vaihtuu alinomaa. Milloin olemme läsnä senaatin kokouksessa, milloin
kuuntelemme päivän tapahtumia koskevaa salonkikeskustelua. Milloin
olemme Forumilla, milloin provinssissa... On kuin noista vanhoista
papereista milloin ilo riemuitsisi, milloin suru nyyhkyttäisi.
Kuivinkin asiatieto muodostuu niissä usein voimakkaasti suoritetuksi
siveltimen vedoksi ajankuvaan ja psykologiseen kuvasarjaan. Me näemme
ihmiset sellaisina, kuin he olivat, eikä sellaisina, kuin minä he
tahtoivat esiintyä omalle ajalleen ja jälkimaailmalle. Siksipä
muodostuukin näiden kirjeiden lukeminen kuin vaellukseksi halki
Pompeijin. Erotus on vain siinä, että Pompeiji tuo nähtäväksemme taloja
ja katuja, kirjeet ihmisiä ja elämänkohtalolta.»[70]

Perhe-elämässään Cicero sai kokea paljon suruja. Hänen vaimonsa
Terentia oli nainen, jonka kanssa naimisiin menoa sanotaan hyväksi
kaupaksi. Hän toi tullessaan aika suuren omaisuuden ja aluksi hän hoiti
sitä kelvollisesti — myöhemmin hän näyttää antautuneen vaarallisiin
keinotteluihin, ja Cicero valitti, että vaimo oli pettänyt häntä
raha-asioissa. Mutta tästäkin huolimatta ei ollut helppoa tulla
toimeen tuon lujatahtoisen vaimon kanssa, ja miehen kirjeistä voikin
huomata, kuinka rakkaus vuosien kuluessa haihtui. Viimeisissä
säilyneissä kirjeissä puhutaankin vain liikeasioista ja taloustoimista.
Kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen Cicero erosi Terentiasta.[71]
Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän meni uudelleen
naimisiin nuoren, Publilia nimisen tytön kanssa, jonka tämän isä oli
kuolinvuoteellaan uskonut hänen hoitoonsa. Myöskin Publilia oli hyvin
varakas. Mutta vanhuksen sydäntä likin oli hänen tyttärensä Tullia,
»pikku Tullia», kuten hän aina sanoo. Tullia oli henkisestikin isänsä
lapsi, ja hänellä oli myöskin isänsä kirjallisia harrastuksia. Mutta
Tullia-raukka! Hän ihastui nuoreen, ylhäissukuiseen Dolabella nimiseen
elostelijaan. Miehellä oli hyvä pää, mutta hän hoiti huonosti sekä
henkistä että aineellista leiviskäänsä. Pieni, kiharatukkainen ja hyvin
ruokittu Dolabella oli Catilina pienemmässä mittakaavassa. Hän oli
vasta vain yhdeksäntoistavuotias, kun hänestä tuli Ciceron vävypoika.
Mutta hän oli jo silloin ennättänyt tehdä joukon pahoja tekoja ja rumia
kepposia. Voidakseen mennä naimisiin yhdeksän vuotta vanhemman Tullian
kanssa hän hylkäsi ensimmäisen vaimonsa, naisen, joka olisi voinut
olla hänen äitinsä, mutta jolla oli — tai oikeammin sanoen oli ollut —
paljon rahaa. Cicero sanoi tämän iästä ivallisesti, että kahdenkymmenen
vuoden ajan hän oli kuullut tämän naisen olevan kolmenkymmenen vuoden
vanhan.

Kun Dolabella sai Tullian, hän lupasi ruveta vakiintuneeksi mieheksi,
mutta se oli vain kielenpieksäntää. Nopeasti ja hauskasti hän kulutti
loppuun Tulliankin omaisuuden; ja kun Tullia uskalsi valitella, hän
uhkasi ajaa hänet pellolle. Mutta Tullian rakkaus oli sokea. Viimeiseen
asti hän antoi puolisolleen anteeksi tämän hairahdukset. Lopuksi
kuitenkin mies loukkosi häntä niin syvästi, ettei sovinto ollut enää
mahdollinen. Tullia pakeni silloin vanhan isänsä kotiin. Siellä hän
vähän sen jälkeen kuoli lapsivuoteeseen. Tullian kuolema oli kovin
isku, mikä kohtasi Ciceroa koko hänen elämänsä aikana.

Sitävastoin Publilia, joka oli Tulliaa nuorempi, ei ollut koskaan
pitänyt tytärpuolestaan. Nyt hän toivoi, että hänen puolisonsa rakkaus
kääntyisi tyttären asemesta häneen. Mutta kun Cicero näki, kuinka
iloinen hän oli Tullian kuolemasta, hän sai sellaisen inhon häntä
kohtaan, että hän ei enää tahtonut nähdä häntä silmissään, ja kaikki
vaimon yritykset saada palata vanhan miehensä luo raukesivat turhaan.
Cicero oli saanut kylliksi aviollisista ristiriidoista.

Cicerolla oli myöskin poika. Hän oli sotilas sielultaan ja sydämeltään,
mutta isä oli kylliksi ymmärtämätön tahtoakseen kuitenkin tehdä
hänestä filosofin ja puhujan, joka luonnollisesti oli turhaa vaivaa.
Sen sijaan, että olisi antanut nuorukaisen mennä sotaan Cæsarin
kanssa, kuten hän itse halusi, isä lähetti hänet Ateenaan opiskelemaan
puhetaitoa. Ylläpidostaan nuori Cicero ei voinut valittaa, sillä
isä antoi hänelle 150 000 markkaa vuodessa, jonka olisi luullut
riittävän fil. ylioppilaalle. Mutta sen sijaan, että olisi istunut
kuuntelemassa oppineita ja kaunopuheisia luentoja, nuori Cicero
piti hienoja päivällisiä ja kehitti enemmän makuaan Falernum- ja
Kios-viinin tuntemisessa kuin tietojaan Platonin ja Aristoteleen
ajatusjärjestelmistä. Hänen elämänsä suurin ylpeys oli kehittyä
aikansa suurimmaksi juomasankariksi. Täksi hän pääsikin niin suurella
menestyksellä, että hänen onnistui voittaa itse Antoniuskin juomisessa.

Ettei hän aivan raaistunut, johtui siitä, että hän kuitenkin vihdoin
viimein sai tilaisuuden seurata taipumustaan. Kun Brutus marssi Ateenan
läpi, hän otti nuoren Ciceron mukaansa Makedoniaan. Ja nyt hänestä tuli
yksi vapausintoilijain urhoollisimpia ja taitavimpia alipäälliköitä.
Brutuksen tappion jälkeen Octavianus tunsi tarvetta sovittaa Ciceron
pojalle, mitä oli rikkonut isää vastaan. Hän antoi hänelle armon ja
nimitti hänet konsuliksi, mutta hänen ei onnistunut lopettaa hänen
taipumustaan kallistella liian paljon pikaria. Ainoa urotyö, mikä
nuoremman Ciceron tiedetään tehneen, oli se, että hän kerran humalan
hämmingissä heitti lasinsa Augustuksen sotapäällikön ja ystävän
Agrippan päähän.

Kirjallisuutta:

Marcus Tullius Cicero, Samtalen på Tusculum.[72] S.G. Dahlin ruotsinnos.

Marcus Tullius Cicero, Om pligterna. J.O. Lindforsin ruotsinnos.

Marcus Tullius Cicero, En väns tankar om vänskapen. En åldrings tankar
om ålderdomen. P.G. Lythin

Marcus Tullius Cicero, Vanhuudesta. K.J. Hidénin suomennos.

LUCRETIUS.

Samaan aikaan kuin Cicero eli Roomassa toinenkin filosofi, jonka
elämäntyö on tullut kuolemattomaksi.

Hän oli nimeltään Lucretius, ja hänen elämäntyönsä on suuripiirteinen
filosofinen opetusrunoelma »De rerum natura», »Maailmankaikkeudesta»
eli »Kaiken olevaisen olemuksesta».

Lucretius on, paitsi Cæsaria, ainoa kirjailija, jonka maailmankaupunki
Rooma on itse synnyttänyt. Kaikki muut kirjallisuuden suurmiehet ovat
tulleet Roomaan maaseudulta taikka provinsseista, jotka, kuten henkevä
ranskalainen esseisti Martha sanoo, »toivat maailman hallitsijattarelle
neronsa, kuten he sinne lähettivät kultansa».

Lucretius kuului aikakauteen, jolloin Rooman valtakunta järkkyi
perustuksiaan myöten. Lapsena hän oli nähnyt Mariuksen ja Sullan
valtataistelun aikaiset kauhunäytelmät ja oli nuorukaisena elänyt
suuren orjakapinan hirmut. Hänen miehuusikänsä oli täynnä vaikutteita
Catilinan katalasta kumousyrityksestä ja Pompeiuksen ja Cæsarin
kunnianhimoisesta vallantavoittelusta, samalla aikaa kuin Clodius ja
muut roistot terrorisoivat pääkaupunkia.

Hän oli kasvanut intohimoisen puoluevihan aikana, aikana, jolloin
jokainen epäili lähimmäisensä vaanivan hänen henkeään ja kaikki
olemassaolon ilo oli hävinnyt.

Päinvastoin kuin Cicero hän ei heittäytynyt politiikan kiihkeään
ajometsästykseen. Ei ole ollenkaan kadehtittavaa antautua kilvan
kapuamaan vallan tikapuita, hän itse sanoo:

    Kuumentaa kateus yläilmat laill' ukonliekin;
    ain' enin huippuihin sen nuolet iskeä mielii.
    Paljon on oivempaa alamaisena tyynenä olla
    kuin maan mahtajaks, herraks, kansan käskijäks nousta.

Hän tunsi syvän luonteen ja tunteellisen mielen inhoa nähdessään,
kuinka ihmiset voivat muuttaa maan helvetiksi. Hän kääntyi pois näistä
kurjista näyistä ja vetäytyi omaan sisäiseen maailmaansa, jossa hän
toivoi löytävänsä levon, mitä ulkomaailman myrskyt eivät saavuta,
hän antautui maailmanarvoituksia mietiskelevään elämään, aivan kuten
keskiajalla monet ihmiset etsivät luostarin muurien sisältä itselleen
pakopaikkaa maailmalta, joka kävi heille liian raskaaksi. Hän sanoo
tästä itse näin:

    Mieluist' ompi, kun käy meren aavall' ankara myrsky,
    katsoa rannalta päin, miten toisell' on kovat paikat,
    ei siks, ett' ilahuttais mielt' olo ankea toisen,
    vaan kosk' itse et oo samanlaiseen joutunut tuskaan.
    Mieluist' on samaten sotakenttää katsoa, jolla
    riehuvat toiset, mutta sa vaarast' oot etähällä.
    Mieluisinapa on pyhäköst' ikiloistavan tiedon,
    jonk' ovat korkeuteen lujaks luoneet viisahat miehet,
    katsoa kuink' alahall' eri suuntiin harhata täytyy
    toisien, etsien tiet' elon, heiltä mi umpehen peittyy,
    kuinka he ottelevat neron, uljuuden asehilla,
    päivät puuhaillen kuni yötkin uupumatonna,
    rikkaiks tullakseen sekä saadakseen sananvaltaa.
    Oi, miten houkkia on nuo ihmiset, kuin sokeoita!
    Kuinka on koitoa, kuinka on vaarantäytt' elämämme
    parhaimmillaankin! Miks' ei toki huomata, ettei
    luonto se ensinkään pane ehdoks muut' elononnen
    kuin ett' ihminen, jolla on ruumis terve ja raitis,
    mieleltäänkin yht' olis terve ja pois pelon torjuis?

    Kuumeen poltto se ei nopeammin kaikkoa luotas,
    jos koruompelinen, kuvikas on purppurapielus
    taikka sun allasi vain ovat vuodevaattehet rahvaan.
    Kun siis ruumist' ei lain hyödytä aartehet eikä
    korkeasyntyisyys, ei hyödytä ruhtinasvalta,
    on ajateltava; eipä ne sielua hyödytä myöskään.
    Jos leluks näämme me siis nämä, niille vain hymyämme,
    jos ei ihmisien pelot, huolet vainoavaiset
    kaikkoa ensinkään, vaikk' kuinkakin kiiltävät kullat,
    piittaa en mitäkään puvun purppurakirjaeluista,
    niin käsitämme jo, että on ainoa auttaja järki,
    kun elo synkistyypi ja tuskaan taipuvi mieli.
    Niinkuin pelkää laps pimeässä, mi peikkoja täynnään
    on muka, päivinkin mehän itse pelkäelemme
    joskus muuta, mi ei ole rahtuakaan vakavampaa,
    kuin mitä kauhistuu tai vartoelee pojat pienet.
    Pelko ja aatosten pimeys tuo täytyvi poistaa.
    Ei sitä aikaansaa valo koin, ei päivyen nuolet,
    vaan valo järjen, ymmärrys vain oikea luonnon.

Ja tämän »selvemmän luonnon käsittämisen», tämän kaikesta tuskasta,
kaikesta kuolemanpelosta ja monien veriuhreja vaativien, vihollisten
ja julmien jumalien pelonalaisuudesta vapautumisen Lucretius keksi
atomiopissa, jollaisena me jo olemme kuulleet Demokritoksen ja
hänen henkisen perillisensä Epikuroksen sitä esittävän. Korkeampana,
mahtavampana ja johdonmukaisempana kuin vanha jumalmaailma esiintyivät
hänelle luonnon voimat. Mitä sanomattomia kärsimyksiä ihmiset ovatkaan
itselleen tuottaneet luomalla mielikuvituksessaan itselleen sellaisia
jumaluusvoimia, hän huudahtaa:

    Kuin monet tuskanhuokaukset, monet kyyneleveetkin,
    kestää itse he sai ja me, myöhemmät sukupolvet!
    Hurskautt' eipä se oo, ett' astutahan kiven ääreen,
    viittaan peittäen pään, tahi alttarilt’ alttarin luokse,
    maahan heitytähän tai nostetahan käsivarret
    puoleen temppelien, tahi alttarin peittyä suodaan
    teurahan hurmeeseen, lupauksia uusia tehdään;
    hurskas on hän, joka aina sit' aatoksissakin ompi.

Tuon samalla kertaa tunteellisen ja selvästi harkitsevan runoilijan
oli vallannut kauhu ja inho nähdessään ne salaperäiset, kauhistaviin
orgioihin yhdistetyt itämaalaiset jumalanpalvelustavat, jotka
yhä enemmän ja enemmän tunkeutuivat roomalaisten keskuuteen. Hän
tunsi voimakkaan omakohtaisen tarpeen vapautua siitä taikauskon
painajaisesta, joka raivoisien demonien pelkona oli vallannut hänet
ja oli myrkyttämäisillään koko hänen olemuksensa. Silloin hän löysi
Epikuroksen ajatusjärjestelmästä sen raikkaan maailmankatsomuksen,
joka rauhoitti hänen selvyyden tarvettaan ja antoi hänen kiusatulle
sielulleen levon. Tästä syystä Epikuros tuli hänen ihailluksi
oppi-isäkseen. Runoilija on väsymätön osoittaessaan hänelle lämmintä
kunnioitustaan ja ilmaistakseen sen kiitollisuuden, johon ihmiskunta
on hänelle velkapää; ja seuraavan laatuisin säkein hän omistaa
jumaloidulle mestarille oikean riemuvirren:

    Kurjaks näyttäytyi elontaival ihmisen silmun,
    kammokas usko kun sen oli maahan sortanut ennen;
    taivahan palloillen se ol' loihtinut hirveän hahmon,
    kaamean ihmisenpään, joka kaikkien uhkana nousi.
    Ensin Kreikan mies hän ihmiskatsehen tohti
    nostaa hahmoa päin sekä ensin tarttua taistoon.
    Hänt' ei lannistaa jumalmaineet voinehet eikä
    ukkosennuolet, ei jyly, vaan nepä sankari-intoon
    uuteen vain hänet sai, ens' miehenä käymähän kohti
    luonnon portteja, murtamahan niist' ahtahat teljet.

Niissä »tuo valtava henki» löysi maailmankaikkeuden lait.

    Uskon taikaisen näin tallannut hän on maahan;
    verraks taivaisten tämä voitto on nostanut meidät.

Runoilija on itse saman naiivin uskon vallassa, joka oli niin
luonteenomainen 1700-luvulle: tuon uskon, jonka mukaan ihmiskunnan
kaikki onnettomuudet voidaan parantaa »valistuksella» tahi — kuten
Lucretius sen ilmaisee »selvemmällä luonnon ymmärtämisellä.» Ja hän
hehkuu innosta julistaa tätä uskoaan ja vapauttaa sen avulla kärsivä
ihmiskunta taikauskon painajaisesta. Järjen voitto, kas siinä toivo,
joka innostaa ja inspiroi häntä. Mutta raskasta ori työ saada ihmiset
luopumaan erehdyksestään. Huomaa, kuten Levertin sanoo, kuinka »käsi
puristuu lujana kynään», kun hän kuvailee, kuinka maailmat syntyvät
ja tuhoutuvat vain atomien sokeasta leikistä, ja tämä lähtökohtanaan
tahtoo lyödä rikki uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Hän tahtoo
juurittaa pois uskon »säälittävään elämisen haluun». Mitäpä arvoa
olisikaan elämällä tyhjään raukeamisen suloiseen, ikuiseen lepoon
verraten! — Tällöin Lucretius ei ole kuitenkaan huomannut suurta eroa
olla kuollut ja kuolla.

Runoilija tahtoo ennen kaikkea juurittaa pois uskon, että kuollut
ruumis merkitsisi mitään vainajan kohtalolle toisessa maailmassa.
Hän tahtoo vapauttaa ihmiskunnan hautaamatta jäämisen kammosta,
jota muinaisajan urheimmatkin miehet tunsivat. Uljas Hektor, joka
kalpenematta katsoo kuolemaa silmästä silmään ja on liian ylpeä
pyytääkseen voittajalta armoa, parkaisee kuitenkin Akhilleuksen keihään
surmaniskun sattuessa kauhuntäyteisen kuolinkirkaisun: »Älä jätä minua
koirille!» Tästä pelosta aiheutuvista kuolleitten uhrilahjoista ja
muiden hautausmenojen tuskallisen tarkasta seuraamisesta Lucretius on
mielestään velvollinen vapauttamaan jäljelle jäävät omaiset. Kuolleelle
ei ole sen pahempi, jos villipedon leuat repivät hänet kappaleiksi,
kuin jos hänet roviolla poltetaan, hän sanoo,

    taikka jos kangistuu hän kylmään marmoriarkkuun,
    taikka jos tuntevi hän kasat multien raskahat yllään.[73]

Äläkä usko, mitä tarut kertovat manalan valtakunnasta ja kuolleitten
maailmasta, Hadeesta ja Kerberoksesta, Tantaloksen tuskista ja
Sisyphoksen turhasta työstä! Helvetti on täällä maan päällä, sillä
syntinen ja rikollinen saa jo täällä kärsiä rangaistuksensa, jos ei
muuten, niin kiduttavien ja moittivien omantunnon tuskien muodossa.

    Sisyphon kaltaisen elämässäkin nähdä me saamme:
    pyrkii pyrkineistään hän virkaan, käskijävaltaan,
    mut valituks' ei vain tule, synkkänä käy kotihinsa.
    Virkaa noin havitella ja saada sit' ei ikänänsä,
    kestää toistamiseen samat vastoinkäymiset, vaivat —
    tuo samanlaista on vain kuin vierittää yhä paatta,
    jolla on raskas ja vauhdikas pyrkimys pohjahan laakson.

Agitaattorin hehku täyttää runoilijan koko esityksen ja tempaa meidät
mukaansa runoelman kuivimmissakin ja abstraktisimmissakin osissa,
siksi, että me silloinkin tunnemme hänen palavan innostuksensa
tehtäväänsä ja hänen nöyrän ihailunsa muuttumattomia luonnonlakeja
kohtaan. Tämä mies kirjoittaa sydänverellään ja varmasti hän ei
lausuile tyhjiä sanoja, kun hän lukijalle puhuu siitä, kuinka hän
tuntee ehdottomaksi velvollisuudekseen uhmata kaikkea vaivannäköä
saattaakseen tehtävänsä päätökseen.

    Kaikkeni ponnistan, jopa valvon selkeät yötkin
    löytääksein sanaparsiston, niin myös runomuodot,
    henkesi silmälle niin valonnäyttäjän jotta ma saisin,
    tuntea antaisin salaseikat pohjia myöten.

Englantilainen Lucretius-tuntija Masson sanoo: »Niin vuolas ja kuohuisa
on se virta, joka pauhaa maailmankaikkeusrunoelman ensimmäisestä
säkeestä sen viimeiseen asti, että voi hyvin käsittää, kuinka
runoilijan koko elinvoiman on täytynyt tuhoutua tässä voimakkaassa,
alati kuohuvassa tulvassa.»

Mutta hehkuvinkaan into ei olisi riittänyt kiehtomaan lukijaa,
jollei Lucretiuksella olisi myöskin ollut runoilijan mielikuvitusta.
Alinomaa elävöittävät esitystä ihailtavat luonnonkuvaukset, jotka on
piirretty tavalla, mihin vain taiteilija kykenee. Sillä Lucretius on
tosin ajattelija, mutta hänellä on runoilijan temperamentti. Melkein
hurmioituneella innostuksella hän kuvailee maailman luomisen kulkua
— Levertin sanoo — »ajattomasta alusta, jolloin atomit pyörivät
tyhjyydessä kuten tomuhiukkaset auringossa, siihen hetkeen asti,
jolloin se maa ja taivas, jonka ne olivat muodostaneet, jälleen
hajoavat ja pyörivät avaruuksien läpi kuten kuivat akanat pohtimesta
jääkirkkaana syyspäivänä. — Lakkaamatta hänen ajatuksensa työskentelee
varastoidakseen huomioita ja todisteita siitä, että ihmisellä ei
ole mitään pelkäämistä eikä mitään toivomista, vaan hän elää lyhyen
hääpäivänsä itse atomina atomien pyörremaailmassa.»[74]

Lucretius on näin taiteilijan innoituksella antanut siivet Epikuroksen
ajatukselle. Hän on, kuten Masson sanoo, »luovan mielikuvituksensa
voimalla rakentanut ihanan palatsin oppi-isänsä tiilikivistä»,
ja lukiessaan hänen ylvästä teostaan maailman kaikkeudesta kokee
ihmeellisen huimauksen tunnetta äärettömyysprobleeman edessä,
samanlaista, joka on vallannut itsensä runoilijankin.

Jälkimaailmalle itse Lucretius on suuri tuntematon. Meillä on hänestä
vain muutamia tietoja kirkkoisä Hieronymuksen »Maailmankronikassa»,
siis kolmisensataa vuotta myöhäisemmältä ajalta. Rakkaudenjuomasta
kerrotaan runoilijan tulleen mielisairaaksi, mutta valoisampina
väliaikoina runoilleen ja lopuksi itse lopettaneen päivänsä noin vuonna
55 e.Kr. Hän lienee silloin ollut noin nelikymmenvuotias. On epävarmaa,
kuinka paljon totta on näissä tiedoissa. Schückin mielestä tieto
itsemurhasta näyttää todennäköiseltä. »Ken on niin innostunein sanoin
kuin Lucretius ihannoinut kuolema-vapauttajaa, ei liene säikkynyt tätä,
joka teki olemattomiksi kaikki tuskat, kuten kaiken turhan toivonkin.»

Hämärän peitossa, mutta suuren suurena esiintyy meille
»maailmankaikkeuden» runoilija, tuo suuri yksinäinen, joka kiihkeämmin
kuin yksikään hänen kansastaan on syventynyt tutkimaan luonnon suurta
kirjaa.

Kirjallisuutta:

Om världsalltet. Lucretii De rerum natura. Axel Jacobssonin ruotsinnos.

Clemens Cavallin, En materialistisk skald i forntiden (»Från Lundagård
och Helgonabacken» 1892).

Emil Fehr, T. Lucretius Carus' Om naturen.

Fr. A. Lange, Materialismens historia, nid. I.

Constans Martha, Le poème de Lucrèce.

John Masson, Lucretius: epicurean and poet: 2 nid.

Lothar Volkman, T. Lucretius Carus.

CATULLUS.

Vanhin roomalainen runous oli ollut eepillistä ja draamallista
runoutta. Kesti kauan, ennenkuin subjektiivinen ja yksilöllinen
helleeninen henki kykeni vaikuttamaan roomalaishenkeen niin syvälti,
että lyyrillinen latinankielinen runous kykeni syntymään. Se
runoilija, joka ansaitsee nimen roomalaisen lyriikan isä, on Ciceron
ja Lucretiuksen aikalainen Catullus. Hänessä huomaa voimakasta
vaikutusta ennen kaikkea Sapphosta ja Kallimakhoksesta. Näiden muutamia
runoja Catullus on suorastaan kääntänyt. Mutta Catullus ei ollut
suinkaan sävyisä kääntäjä ja jäljittelijä — hän oli aito, alkuperäinen
runoilijanero, jonka koko elämä oli täynnänsä polttavaa intohimoa.
Hänen pikkurunonsa ovat sentähden harvinaisen viehättäviä. Ne ovat
vain hetken lapsia, ja runoilija itse sanookin niitä rakastettavan
vaatimattomasti loruiluksi, mutta »ne antavat meille», Schück sanoo,
»ensimmäisen kerran sitten Sapphon päivien aitoa lyriikkaa, ja niissä
kohtaa meitä kokonainen ihmiselämä, kokonainen aikakausi elävän elämän
tuorein värein. Lucretiuksen eepokseen verraten Catulluksen laulut
muodostavat omituisesti vaikuttavan vastakohdan. Kummankin runot ovat
intohimon lapsia. Mutta Lucretius kiehtoo meidät siksi, että me vain
välähdykseltä näemme hänen oman henkilöllisyytensä luonnon eepoksen
haltioituneitten tietäjäinsanojen takaa; Catullus lumoo meidät siksi,
että me ikäänkuin kuulemme hänen sydämensä lyönnin, kuuntelemme hänen
hengitystään ja katselemme hänen leimuavia silmiään. Toinen oli
miehekkään ylpeästi koettanut salata oman henkilöllisyytensä joukon
katseilta; toinen on antiikin kenties yksilöllisin runoilija.»

Catullus oli syntynyt Veronassa, mutta tuli jo kahdenkymmenenkahden
vuoden vanhana Roomaan. Täällä hänet tempasi pyörteisiinsä se
nautintoelämä, joka oli tullut muotiin sellaisten miesten kuin
Catilinan vaikutuksesta, tuo elämä, joka oli täynnä rakkausseikkailuja
hetairain ja naimisissa olevien naisten kanssa, hurjia orgioita, ja
joka suurelta osaltaan perustui jaloon taitoon tehdä velkoja niitä
maksamatta. Tässä hirvittävän hillittömässä ympäristössä kohtasi
hänet suuri rakkaus, tuo kaikki kuluttava intohimo, joka teki hänestä
haltioituneen runoilijan ja antoi roomalaiselle kirjallisuudelle sen
ensimmäisen suuren lyyrikon. Kuuma kelttiläisveriköhän tässä Gallian
pojassa aiheuttaa hänen vastaanottavaisuutensa ja sukulaisuutensa
helleenisen hengen voimakkaalle subjektiiviselle piirteelle? Kenties on
juuri tässä selitys siihen, miksi Catulluksesta tuli sen runouslajin
uranuurtaja, jossa runoilijan oma minä rikkoi ne kahleet, joihin
sidottuna ankara roomalainen valtio- ja perhekuri oli niin kauan aikaa
yksilöä pitänyt. Nyt kirjallisuudestakin huomaa, että vanharoomalaisten
luonteitten aika on ohi, tuo aika, jolloin koko Rooman kansalla
oli, kuten saksalainen esseisti Birt hienostuneella psykologisella
silmällään toteaa, »joukkosielu niinkuin mehiläispesässä», jolloin
yksilöt olivat »kovia, särmikkäitä luonteita, vailla kauneudentunnetta,
vailla mielikuvitusta, täydellisesti epämusikaalisia, mutta
tarmokkaita. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki henkilöt olivat
yhtäläisiä, niin olivat muinaisroomalaisetkin. He ovat vain tyyppi;
joukon vaistot puhuvat jokaisesta yksityisestä henkilöstä.»

Nyt sitävastoin runoilija uskaltaa olla kokonaan oma itsensä, antaa
ilmaisun hetken tunnelmille, suurille ja pienille intohimoille.
Rooman valtiohan ei muutoin ole enää sellainen, että se voisi
aiheuttaa isänmaallista innostusta. Se on muodostunut poliittisesti
turmeltuneeksi yhteiskunnaksi, kunnianhimoisten kansanvillitsijäin
temmellyskentäksi. Tällaisesta maaperästä eivät kasva suinkaan
isänmaalliset laulut, kuten Næviuksen ja Enniuksen luomukset tasavallan
suuruuden ajalla, jolloin jokainen roomalainen tunsi olevansa yhtä
voimakkaan, ylvään valtionsa kanssa. Ei ole ihmettelemistä, että
yleisten asioitten harrastus nyt sitävastoin häviää kirjallisuudessakin
ja että runous muuttuu vain yksityisen tunteitten, ennen muuta
rakkauden ja vihan ilmentäjäksi. Tällöin tulee nainen roomalaisen
runouden keskipisteeksi.

Lesbia on nimenä Catulluksen runoudessa sillä naisella, jota hän
rakasti omaan tuhoonsa asti. Nimi on valittu tarkoittaen Hellaan
tulisinta rakkauden laulajaa, »orvokkikiharaista, suloisesti
hymyilevää» lesboslaisen laulajakoulun Sapphoa. Kolmeentoista lyhyeen
säkeeseen Catullus on muutamissa nopeasti kiitävissä hetkissä
keskittänyt rakkauden onnen intohimoisen huuman taustana katoavaisuuden
ikuinen uni:

    »Lesbiain, eläkäämme, lempikäämme,
    pelkäämättä rahtusen vertaa, kuinka
    suutaan soitellee ukot huuhkapäiset!
    Laskee auringot, ja ne nousee taasen,
    vaan kun vuolas vuo elämämme sammuu,
    yöhön ainaiseenpa me uinahdamme.
    Suudelmaa tuhat suo ja sitten sata,
    sitten uudestaan tuhat, sitten sata,
    sitten jälleen suo tuhat, jälleen sata!
    Suukkojamme kun tuhatmäärin karttuu,
    niin me yhteen nuo sekotamme, jottei
    kenkään tulla voi kademieleen tuosta,
    kun hän tietää sais, miten niit' on monta.»

Kuka sitten oli tämä runoilijan jumaloima Lesbia? Hän oli ylhäinen
roomalaisnainen, oikealta nimeltään Clodia, pahamaineisen,
syrjäkujien joukon ja roskaväen sankarin Clodiuksen sisar. Hänen oma
maineensa ei ollut alallaan veljen mainetta parempi. Kun Cicero oli
kerran erään hänen rakastajansa puolustusasianajajana, jota Clodia
syytti siitä, että tämä oli muka tahtonut myrkyttää hänet, käytti
Cicero hyväkseen varmasti mieluisaa tilaisuutta loistaakseen valitun
ilkeillä pistosanoilla verivihollisensa Clodiuksen sisaresta. »Minä en
ole suinkaan», hän sanoi moitteettoman ritarillisesti, »ilkeämielinen
naisia kohtaan ylipäänsä ja kaikkein vähimmin sellaista kohtaan, joka
lukeutuu kaikkien miesten ystävättärien joukkoon.»

Mutta Clodian kauneutta ihailtiin yleisesti. Hänen naimisissaolonsa
ei sen ajan turmeltuneen käsityskannan mukaan ollut suinkaan esteenä
hänen monille rakkaussuhteilleen, etenkin, kun hänen miehensä oli
vanha, ikävä ja epämiellyttävä herrasmies. Catulluksella oli tapana
nimittää häntä »aasiksi». Se aika oli mennyt, jolloin roomalainen
perheenäiti istui jalon hyveellisesti eristäytyneenä kotona
kangaspuiden ja värttinän ääressä. Roomasta oli tullut elostelijain
ja avionrikkojattarien kaupunki. »Viattomuus on rumuuden todistus»,
sanottiin.

Tähän vaaralliseen naiseen sattui nuori runoilija tutustumaan.
Hänen elämänsä suuren intohimon satuun kuuluu myöskin, että Clodia
oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Mutta se, mikä nuorukaiselle
muodostui kuluttavaksi kärsimykseksi, ei elämääkokeneelle ylhäiselle
naiselle ollut koskaan muuta kuin pian unohdettu episodi. Aavisteleva
epäluuloisuus sekaantuikin pian nuorukaisen aistihuumaan. Hän sanoo:

    »Kaunoni lausuu, että hän hylkäis muut kosijansa
      kuin minut, vaikkapa Zeus itsekin hänt' anelis.
    Näin hän lausuvi, mut mitä armaalleen nimes nainen,
      senpä sä kirjoittaa tuulehen, virtahan voit.»

Parin vuoden rakkaushurmion jälkeen hänen pahat aavistuksensa saavatkin
eräänä päivänä vahvistuksen. Hän oli matkustanut kotiinsa vanhaa
isäänsä tervehtimään. Tänne hän huhupuheena kuulee, että Clodia on
ottanut itselleen uuden rakastajan. Hän ei ollut, Schückin sanoja
käyttääksemme — »niitä naisia, jotka kauan huokailevat yksinäisyydessä».

Tuskasta suunniltaan runoilija kiiruhtaa takaisin Roomaan, mutta
siellä hän sai vain varmuuden, että Lesbia ei enää kuulunut hänelle.
Catulluksen uskottomasta ystävästä Rufuksesta oli tullut hänen
kilpailijansa. Nyt runoilija purkaa tuskansa säkeisiin:

    »Tuikiko turhaan siis pidin ystävänäin sua, Rufus?
     Turhaan? Katkeran on kallihiks päätynyt hän.
    Hiivit mun povehein, mut tuskat toit sydämeeni,
     koidolt' aartehen veit ainoan, minkä hän sai.
    Veit sä sen. Oi, elämäämme sä vuodatit myrkkyäs julmaa,
     veikkoutemmekin, oi, oi, tuhos myrkkysi tuo.»

Laulajan rakkauden palo Lesbiaa kohtaan muuttui nyt vihaksi. Mutta hän
ei kyennyt kuitenkaan irroittautumaan vanhasta intohimostaan. Mies
poloinen koetti etsiä karvasta lohdutusta siitä, ettei hän kuitenkaan,
kaikesta huolimatta, ollut Lesbialle tyhjää ilmaa: herjasihan tämä
häntä toisille:

    »Leskiä herjaelee mua myötään, ei minust' yhtään
      vaieta voi; mua hän lempivi, vannoa voin.
    Mistäkö tiedän? Koska mä myös kiroan joka hetki
      häntä, jot' armastan, sen minä vannoa voin.»

Entiset rakastavaiset näyttävätkin vielä kerran lähestyneen toisiaan.
Mutta rakkauden sammunutta liekkiä he eivät enää kyenneet puhaltamaan
palamaan. »Sinun vikasi on, Lesbia», kirjoitti hän, »että en

    nyt sua lempiä voi, vaikk' kuinkakin kunnokas oisit,
      laata en lemmestäin, tee mitä kehnoa vain.»

Syvälle Lesbia vaipuikin, niin syvälle kuin nainen voi vajota. Hän
otti nyt — toistaaksemme itseään Catullusta — rakastajansa »kujilta ja
katunurkista», ei rakkaudesta, vaan ainoastaan »turmellakseen heidän
nuoruudenvoimansa».

    »Älköön luulko, hänt' yhä että lemmin!
    Surmannut tuon tuntehen on hän, niinkuin
    aura katkaisee kukan huikeissansa
          nurmikon reunaa.»

Liikuttavaa on kuulla intohimon orjan hurjuudessaan purkavan tuskaansa
palaviin rukouksiin pyytäen jumalia armahtamaan hänen raadeltua
sieluaan:

    »Kurjaa silmätkää mua! Jos elämäin oli puhdas,
      niin tämä turmiokas myrkky te lievittäkää!
    Tuskat polttelevat ovat tunkeuneet ytimiini,
      kaikki jo rinnastain riemut on riistäyneet.
    Pyydä en, että hän myös mua lempisi kuin minä häntä,
      taikka, mi mahdotont’ on, että hän sais siveäks.
    Oi jumalat, vain multa te viekää tuskani poltto,
      viekää multa se pois uskollisuuteni vuoksi.»

Mutta intohimot olivat polttaneet hänet. Hän oli vain noin
kolmikymmenvuotias, kun hän vuonna 54 päätti päivänsä. Vaikuttaa
enemmän kuin sattumalta, että Lucretius, Catullus ja monet muut
samanaikaiset runoilijat kuolivat ennen aikojaan. He kuuluivat
aikakauteen, jolloin veri sykki kuumeisesti, hermostuneeseen aikaan,
joka oli menettänyt sen suurenmoisen sielullisen tasapainon, joka oli
ominaista vanhemmalle, vankkarakenteisemmalle runoilijasukupolvelle.
Melkein koko roomalaisen kirjallisuuden uranuurtajajoukko, Nævius,
Ennius, Plautus ja monet muut, saavuttivat korkean iän ja vaikuttivat
kirjailijoina vielä elämänsä ehtoolla. Mutta Catulluksen ja
Lucretiuksen elämä ja runous kuvastavat sitä rikkinäistä aikaa, jolloin
he elivät. Se aika oli tulisten intohimojen, polttavan nautinnonjanon
aikaa, siveellisen ja uskonnollisen rappeutumisen aikaa, jonka yllä oli
kauhun tumma varjo.

Kirjallisuutta:

Sånger af Catullus från Verona, öfversättningsförsök af Elias Janzon
(Upsala universitets årsskrift 1889 ja 1891).

A.B. Drachmann, Catuls digtning.

Otto Ribbeck, C. Valerius Catullus.

I.B. Stenersen, Catul’s digtning.

V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.

TRIUMVIRIT VOITTAVAT CÆSARIN VIIMEISET VIHOLLISET.

Jätimme politiikan ja sen väkivaltanäytelmät siihen hetkeen, jolloin
henkipattojulistukset raivosivat pahimmillaan Roomassa. Kun verityö oli
loppuunsuoritettu, tuli Brutuksen ja Cassiuksen vuoro. Näitä vastaan
triumvirit kääntyivät asevoimin. Ratkaisu tapahtui Makedoniassa. Näytti
siltä kuin Brutusta ja Cassiusta Cæsarin verinen haamu olisi seurannut
heidän kulkiessaan kohti kohtaloansa. Paha omatunto teki molemmat
murhaajat epävarmoiksi ja lamautti heidän toimintatarmonsa. Kerrotaan
Brutuksen nähneen eräänä yönä yli-inhimillisen suuren hahmon, joka
vaieten astui hänen telttaansa. Brutus kokosi rohkeutensa ja kysyi:
»Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?» »Minä olen», haamu vastasi,
»sinun paha henkesi. Me kohtaamme Philippoin luona.»

Tämännimisen Makedonian kaupungin luona tapahtuivat ratkaisevat
taistelut vuonna 42 e.Kr. Molemmat Philippoin luona käydyt taistelut
olivat suurimmat koko Rooman historiassa. 100 000 miestä taisteli
tällöin kummallakin puolella. Antoniuksen sotapäällikkötaidon vuoksi
taistelu päättyi triumvirien voittoon — Octavianus oli liian nuori
ja kokematon ja sen lisäksi niin sairas, että hän ei voinut hoitaa
päällikkyyttä. Tämä ei ollut hänen elämässään ainoa kerta, jolloin
hänen horjuva terveytensä hänet petti ratkaisevalla hetkellä. Hintelä
Octavianus oli kuin hento poikanulikka jättiläismäiseen Antoniukseen
verraten. Mutta erotus tasoittui enemmänkin kuin tarpeeksi siitä,
että Octavianus ei tuhlannut saamaansa leiviskää. Ja viisauteen ja
valtiomieslahjakkuuteen nähden hän oli jättiläistä verrattomasti
etevämpi. Hän ei kerskaillut kuten Antonius, vaan toimi ja teki
työtä.

Cassius ja Brutus olivat etukäteen päättäneet surmata itsensä siinä
tapauksessa, että heidät voitettaisiin. Cassius pani ensimmäisenä
päätöksensä toimeen. Aseenkantajallaan hän surmautti itsensä — samalla
tikarilla, kerrotaan, jolla hän itse oli osallistunut Cæsarin murhaan.

Cassiuksen epätoivoinen teko johtui kuitenkin tilanteen väärin
arvostelemisesta. Ensimmäisen päivän taistelu Philippoin luona ei ollut
ratkaiseva. Mutta samalla hetkellä, kun Cassius oli kuollut, kurikin
armeijassa loppui. Brutus oli liiaksi tuumiskeleva luonne, kykenemätön
reippaaseen aloitteeseen. Kaikesta piti keskustella ja kaikki tehdä
»mielipiteenvaihdon» esineeksi. Sotaleiri muuttui filosofikouluksi,
jossa jokainen mies puhui monisanaisesti oman käsityksensä puolesta
ja ylipäällikön oli vaikeata saada päätöstä aikaan. Toinen ei
hyväksynyt toista, toinen taas ei toista Brutuksen esityksistä ja
välitti viis hänen käskyistään. Casca oli kaikista julkein, mies, joka
oli saavuttanut Herostratoksen roistonmaineen antamalla Cæsarille
ensimmäisen tikariniskun. Kieli, jota hän nyt käytti korkeinta
päällikköä kohtaan, oli vallan sopimatonta. Nyt ei Brutusta auttanut
Homeroksen säkeitten lausuileminen eikä filosofisten probleemain
selvittely.

Senpä vuoksi Brutus epätoivo sydämessä jälleen ryhtyi taisteluun.
Mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa, jollei hän tahtonut nähdä
armeijansa hajaantuvan itsestään. Hänen joukoistansa oli jo osa hänen
silmiensä edessä mennyt vihollisen puolelle. Brutus oli Philippoin
luona samassa asemassa kuin Pompeius Pharsaloksen luona.

Brutus taisteli urhoollisesti ja alussa menestyksellisesti, mutta
kokonaisuuden johto luisui hänen käsistään, ja kun taistelu oli
menetetty, hän pakeni. Mutta paetessaan hän epätoivoissaan erään
ystävän avulla työnsi miekan sydämeensä.[75]

Cæsarin murha oli kostettu, ja tästä hetkestä tuli yhä yleisemmäksi se
käsitys, että »tyrannimurha» oli ollut jumalille vastenmielinen teko.

Suetonius tekee sen johtopäätöksen, että tuskin ainoakaan Cæsarin
murhaajista eli uhrinsa jälkeen kauemmin kuin korkeintaan kolme vuotta;
ja kyseenalaista on, kuoliko heistä kukaan luonnollisen kuoleman.
Muutamat kuolivat haaksirikossa, toiset kaatuivat sodassa ja eräät
surmasivat itsensä samalla tikarilla, jolla olivat käyneet Cæsarin
kimppuun.

Sittenkuin Itämaat oli saatu takaisin Brutuksen ja Cassiuksen vallasta,
oli triumvirien tehtävänä ryhtyä ahdistamaan Sextus Pompeiusta, joka
oli lähtenyt meren turviin ja tullut mahtavaksi merirosvopäälliköksi
pesäpaikkoinaan Sisilia, Sardinia ja Korsikka. Sisilialaiset, joissa
oli aina elänyt voimakas vapaudenrakkaus, olivat iloisia siitä, että
heidän saarestaan oli tullut itsenäisen valta-alueen keskipiste.
Olivathan he suureksi osaksi kansallisuudeltaan kreikkalaisia ja
vihamielisiä Roomaa kohtaan.

Pompeius nimitti itseään ylpeästi »Neptunuksen pojaksi» ja vaihtoi
purppuraisen sotapäälliköntogansa merensiniseen. Hän teki roomalaisille
paljon kiusaa estämällä elintarpeiden tuonnin Roomaan ja kurittamalla
Italian rannikkoja. Henkipattovainojen jälkeen ja vielä enemmän
Philippoin taistelun perästä kaikki tyytymättömät ainekset pakenivat
hänen luokseen, ja ryöstön ja saaliin mahdollisuus houkutteli
seikkailijoita joka taholta.

Pitkän sovinnonhieronnan jälkeen triumvirien ja Pompeiuksen kesken
puhkesi sota. Turhaan runoilija Horatius rukoili kokonaisen kansan
nimissä säästämään sitä vielä enemmältä verenvuodatukselta. Hän tunsi
nuo luonnottomat veljessodat seuraukseksi kirouksesta, joka oli
raskaana painanut Roomaa aina siitä päivästä asti, jolloin Romulus oli
surmannut veljensä Remuksen.

    »Rikoksiin mihin, mihin te taasen syöksytte,
        tupesta miekat temmaten?
    Lie liian vähän maalla, merellä vuotanut
        latinalaista hurmetta?
    Ei siks ees, että linnat korskat Karthagon
        tuhaksi Rooma rauentais,
    tai jotta Britti rauhaan jäänyt kahleissa
        triunifisaatoss' asteleis,
    vaan jolta, niinkuin Perthit toivoo, kaupunki
        tää itse kaataisi itsensä.
    Mutt' eiväthän ees sudet eikä leijonat
        hätyytä omaa heimoaan.
    Te hullujako ootte vaiko raivoja,
        vai vikapäitä? Vastatkaa!

    Vait on he, käyvät kalmankalpeiksi kasvonsa,
        ja mielet järkkyy, tyrmistyy.
    Te vikapäitä ootte; Rooman vitsaus
        on veljesmurhat ainaiset
    siit' asti kuin vuos syytön veri Remuksen
        kiroksi kansan vastaisen.»

Mutta tasavallan kuolinkamppailu vaati vielä enemmän verta. Myrskyt
aiheuttivat Octavianuksen laivastolle niin suuria tappioita, ettei
niiden veroisia ollut nähty miesmuistiin. Mutta vastoinkäymisen
päivinä ilmenivät nuoren imperaattorin suuret luonteenominaisuudet.
Hän teki kaikki, mitä oli tehtävissä vaurioitten korjaamiseksi,
eikä menettänyt milloinkaan rohkeuttaan hetkeksikään. Pompeius ei
sitävastoin ymmärtänyt käyttää menestystään hyödykseen. Hän oli rohkea
seikkailija, mutta hänellä ei ollut sotapäällikön ja valtiomiehen kykyä
rauhallisesti harkita ja nähdä olosuhteet suuresti.

Vielä kerran suuri merionnettomuus kohtasi Octavianusta, mutta hänen
maajoukkojensa voimakkaammuus merkitsi ajan pitkään enemmän kuin
laivaston vastoinkäymiset. Ja lopulta nämäkin vaihtuivat voitoiksi.
Pompeiuksen laivasto tuhottiin perin pohjin Messinan lähellä vuonna 36
e.Kr. Voiton kunnia lankeaa pääasiallisesti Agrippalle, Octavianuksen
sotapäällikölle ja hänen samanikäiselle lapsuudenystävälleen ja
opiskelutoverilleen, joka seisoi uskollisesti imperaattorin vierellä
sekä rauhan että sodan toimissa.

Menettäessään laivastonsa Pompeius joutui pois suunniltaan, aivan kuin
isänsä Pharsaloksen luona, ja jätti maasotajoukon oman onnensa nojaan
sillä seurauksin, että se voitettiin. Itse hän pakeni Vähään-Aasiaan
toivoen voivansa luoda siellä itselleen uuden aseman liittoutumalla
parthialaisten kanssa. Mutta suunnitelma epäonnistui, hän joutui
vangiksi ja mestattiin Antoniuksen käskystä.

Kirjallisuutta:

Axel Dahlman, Agrippa.

TRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.

Sillä aikaa kuin Octavianus taisteli Sextus Pompeiusta vastaan ja
hoiti hallitusta Roomassa, piti Antoniuksen järjestää Idän olot.
Sen hän tekikin omalla erikoisella tavallaan. Kansan Bakkhokseksi
tervehtimänä — osa, joka varmasti soveltui hyvin alituisesti janoiselle
ihmiselle — hän kulki viininlehväseppele otsallaan ja thyrsossauva
kädessä Vähän-Aasian kaupungista kaupunkiin hurjissa juomingeissa
mukanaan joukkue näyttelijöitä, tanssijattaria, huilunpuhaltajia ja
kitaransoittajattaria. Kaikkialla hän rankaisi ja palkitsi aina sen
mukaan, millä tuulella sattui olemaan. Hän tuhlasi mielettömällä
tavalla ne varat, jotka hän kiristi kurjalta väestöltä.[76] Mitäpä hän
huoli kyynelistä, armon rukouksista, verestä, mikä oli kullan hintana.

Kun hän kerran Kilikiassa Tarsoksen kaupungin forumilla istui oikeutta,
kaikui äkkiä suusta suuhun huuto: »Venus on tullut uuden Bakkhoksen
luo!» Hiljaisen soiton kaikuessa kullattu alus, purppurapurjeen ja
hopeasilauksista loistavien airojen kuljettamana ohjasi kulkunsa ylös
Kydnosjokea. Kullalta kimmeltävän valtaistuinkatoksen alla lepäsi uusi
Venus: Egyptin ihana hallitsijatar Kleopatra. Amoriineiksi puetut
pojat leyhkyttelivät hänelle viileyttä, kauniit orjattaret esittivät
sulottaria ja nereidejä, ja ilma oli täynnä ihmeellisiä, suloisia
tuoksuja.

    No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän,
    se niinkuin kimmeltävä valtaistuin
    vesillä palaa; keula pelkkää kultaa,
    ja purjeet purppuraa; ne sulotuoksuin
    tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset
    säveltä huilun säestää, ja kiirein
    vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä
    lumoisi loiske. Kleopatran suhteen
    jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä
    teltassa kullankirjaillussa viruu
    himmentäin Venuksenkin, jossa taide
    jo voittaa luonnon; kahden puolen sievät,
    cupidomaiset, hymykuoppa-pojat,
    käsissä kirjoviuhkat, joiden leyhkä
    ihoa somaa jäähdyttäissään näyttää
    vain tulistuvan, turhaa tehden työtä.

        (Shakespeare, Antonius ja Kleopatra.)

Kaikki kaupunkilaiset, joissa vain henkeä ja elämää oli, riensivät
katselemaan tätä ihanaa ilmestystä.

Mutta Antoniuksen takia hän oli tullut ja hän pyysi nyt tämän luokseen
aterialle. Hän tuli, näki ja oli voitettu. Heti ensimmäisestä
silmäyksestä hän hullaantui tuohon kiehtovaan ilmestykseen
ja häikäistyi hänen uivan hovinsa loistosta. Laivan astiasto
oli taidokasta täysikultatyötä, seinät ja lattiat koristettu
purppurapeitteillä, ja joka päivä lumoava emäntä loihti esiin
yllätyksiä, jotka saivat vieraat yhä uudelleen hämmästymään.

Henkevään, hienosti sivistyneeseen kuningattareen verraten oli
Herkuleksen jälkeläinen, joksi Antonius itseään mielellään nimitti,
kolho, joka oli nyt vallan hourupäinen. Puolittain tahdottomana hän
seurasi Kleopatraa Egyptiin. Rakastavaiset heittäytyivät huvien
pyörteeseen ja koettivat voittaa toisensa yhä uusia huvituksia
keksimällä. Varsinkin on kuuluisa kertomus, kuinka Kleopatra kerran löi
vetoa rakastajansa kanssa siitä, että hän yhdellä ainoalla aterialla
voisi tuhlata parikymmentä miljoonaa markkaa. Hän voittikin vedon
irroituttamalla korvarenkaastaan suunnattoman kallisarvoisen helmen ja
liuotuttamalla sen viinipikariin jollakin voimakkaalla hapolla.

Kleopatran syleilyssä Antonius unohti sekä hallitusvelvollisuutensa
että kunniansa. Pieni, hento egyptitär nautti nähdessään, kuinka
hän voi kietoa tuon jättiläisen sormensa ympärille. Kleopatran
vuoksi Antonius löi laimin ja hylkäsi rakastavan, uskollisen
vaimonsa Octavian, Octavianuksen sisaren. Hänen kauneutensa ei ollut
intohimoisesti huumaavaa kuten Kleopatran, mutta sen aateloi sielun
suuruus ja lempeys, joka oli liian kaunista irstaalle Antoniukselle.

Antoniuksen irstaileva nautintoelämä ei voinut olla herättämättä
hänelle epäedullisia vertailuja Roomassa, missä hänen vastakohtanaan
esiintyi se velvollisuudentunto ja viisas harkitsevaisuus, mitä
Octavianus osoitti, hoitaessaan tehtäväänsä maailmanvaltakunnan
läntisen osan hallitsijana. Ensi kerran Cæsarin kuoleman perästä
tuntui siltä, että Rooman valtakuntaa todellakin hallittiin, että
valtakunnassa pidettiin voimassa järjestystä. Nuoren sotapäällikön
kansansuosio kasvoi jokaisesta viljalastista, joka saapui Roomaan
meren yli, jonka hän oli jälleen tehnyt vapaaksi. Antoniusta hallitsi
sitävastoin pieni, vallanhimoinen Kleopatra, vieläpä siinä määrin,
että hän antoi tämän houkutella roomalaisen alueen Aasiassa toisensa
jälkeen itselleen ja lapsilleen, Cæsarionille ja kolmelle Antoniuksen
kanssa saamallensa lapselle. Antonius oli ilmeisesti unohtanut olevansa
roomalainen!

Hänen eronsa Octaviasta vaikutti samalla tavoin triumvirien välisiin
suhteisiin kuin muinoin Iulian kuolema Cæsarin ja Pompeiuksen
väleihin. Ja Crassuksen äkillistä kuolemaa ensimmäisen triumviraatin
ajoilta vastasi nyt se seikka, että Lepidus-nolla erotettiin
triumviraatista. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kelvannut muuhun
kuin kääntämään purjeensa tuulen mukaan. Octavianus ajoi hänet pois
pitemmittä puheitta, kun havaittiin, että hän Sextus Pompeiusta
vastaan käydyn sodan aikana oli pettänyt liittoveljensä ja pitänyt
salaisia neuvotteluja vihollisen kanssa aikoen itse päästä Sisilian
herraksi. Octavianuksen onnistui kuitenkin tällä kertaa päättäväisellä
esiintymisellään välttää uusi sisällissota. Olosuhteita taitavasti
hyväkseen käyttäen hän pakotti Lepiduksen legioonat hylkäämään heikon
ja huonossa huudossa olevan päällikkönsä ja menemään Cæsarin ottopojan
puolelle. Sotilaathan kyllä huomasivatkin, että tämä oli varmin tapa
päästä taistelemasta omia maanmiehiään vastaan.

Lepiduksen poistuttua pelistä Octavianus ja Antonius olivat
sovittamattomina vastakohtina vastakkain, kuten Cæsar ja Pompeius
seitsemäntoista vuotta aikaisemmin. Triumviraatin molemmat
päämiehetkään eivät olleet koskaan olleet ihastuneita toisiinsa,
vaan ainoastaan perinpohjaisten laskelmien pakottamina joutuneet
liittolaisiksi.

»Miksi minä jakaisinkaan vallan veltostuneen laiskurin kanssa»,
Octavianus ajatteli. Ja toiselta puolen vallanhimoinen Kleopatra
kiihoitti Antoniusta koettamaan tehdä itsensä maailmanvaltakunnan
herraksi ja Aleksandreian hallituskaupungiksi Rooman asemesta. Oli vain
ajan kysymys, milloin Lännen ja Idän kunnianhimoisista hallitsijoista
tulisi veriviholliset.

Viimein roomalaisten suuttumus Antoniusta ja Kleopatraa kohtaan oli
tullut niin suureksi, että Octavianus vuonna 31 e.Kr. sai senaatin
julistamaan sodan kuningatarta vastaan sekä erottamaan Antoniuksen
hänen viroistaan ja arvoistaan, »koska hän oli luovuttanut hänelle
uskotun vallan naiselle.» Octavianus sai sen käsityksen yleiseksi, että
hänen entinen lankonsa oli tehnyt tekonsa syyntakeettomassa tilassa:
egyptiläinen noita oli antanut hänelle taikomiaan rakkausjuomia.

Ratkaiseva taistelu suoritettiin merellä Epeiroksen eteläisimmän niemen
Aktionin luona. Antoniuksen roomalaiset ystävät olivat turhaan
koettaneet taivuttaa häntä lähettämään pois Kleopatran: roomalaiselle
ei ollut sopivaa, että hänellä oli nainen mukana taistelun johdossa.
Mutta oli mahdotonta saada häntä menemään matkoihinsa. Kleopatra
pelkäsi, että hänen horjuvainen rakastajansa sopisi silloin
Octavianuksen kanssa ja hän itse joutuisi pulaan. Hänen kannattajansa
selittivät myöskin, että egyptiläinen miehistö taistelisi paljon
halukkaammin, jos heidän kuningattarensa olisi mukana.

Antoniuksen heikkous kauniiseen naiseen oli saava ankaran
rangaistuksen. Keskellä taistelua nähdään äkkiä purppuralipun kohoavan
kuningattaren amiraalilaivan mastoon. Se on merkki Egyptin laivastolle,
joka ei ole vielä ryhtynyt taisteluun, purjehtia kotiin. Tuuli on
nimittäin kääntynyt kotimatkalle suotuisaksi, ja tiukasti sulkeutuneena
eskaaderina kuningattaren laivat ohjaavat kulkunsa etelää kohti.
Hämmästyneinä taistelijat katselivat tätä selittämätöntä manööveriä.
Oliko se vain oikukkaan naisen vehkeitä, kun hän huomasi taistelun
käyvän hänelle uhkaavaksi? Oliko hän kauhistuneena pitänyt kaikkea
menetettynä ja ajatellut vain itsensä ja aarteittensa pelastamista?

    »Kuin lehmä, jonka paarmat hullaannuttaa»

hän läksi tiehensä — käyttääksemme Shakespearin räikeää kuvakieltä.

Ei kuitenkaan tahtoisi oikein uskoa, että tarmokas ja toimintakykyinen
Kleopatra olisi niin täydellisesti menettänyt harkintansa, hän, joka
oli niin monta kertaa katsonut vaaraa silmästä silmään. Kentiespä
hän oli, kuten Mahaffy arvelee, tullut siihen käsitykseen, että
Antoniuksen asia oli menetetty, niin ettei hänellä ollut muuta ajatusta
kuin välttää joutumasta Octavianuksen käsiin. Sillä silloin hänellä
itsellään oli odotettavissa sama nöyryytys, mikä hänen sisarensa
Arsinoën oli täytynyt kärsiä Cæsarin triumfissa.[77]

Antonius ei voinut ajatellakaan, että koko Egyptin laivasto olisi
Kleopatran käskystä pettänyt hänet. Hän epäili ilmenneen kapinaa
ja kavallusta kuningatarta vastaan hänen laivastossaan ja läksi
itse pakolaisten jälkeen. Mutta vielä sittenkin, kun hän oli tullut
vakuutetuksi siitä, että Kleopatra oli itse mukana, hän jatkoi
matkaansa poistuen sotanäyttämöltä ja nousi kuningattaren alukseen.
Mutta tämä kieltäytyi häntä näkemästä ja puhumasta hänen kanssaan.
Antonius asettui vaieten keulaan pää käsiin kätkettynä, täynnä häpeää
ja itsehalveksumista. Tänä hetkenä hän vihasi Kleopatraa, joka oli
paollaan aiheuttanut tappion — ja kuitenkin hän nyt istui hänen
aluksessaan, ikäänkuin hänen taikavoimansa naulitsemana. Vihoviimeiseen
asti hän tarrautui kiinni tuohon naiseen, josta oli tullut hänen
kaikkensa, ja kuten hukkuva hän oli vetävä hänet kanssansa syvyyteen.

Hänen käytöksensä on vielä vaikeammin selitettävissä kuin Kleopatran.
»Kuten rakastunut urosankka hän lentää räpytteli tiehensä», Shakespeare
sanoo. On kuitenkin vaikeata kuvitella, että hänen rakkautensa olisi
ollut siihen määrään sokea, että hän sen vuoksi olisi uhrannut koko
asemansa, maineensa ja kunniansa. Mutta vaikeata on keksiä muutakaan
selitystä. Hänen täytyi mihin hintaan hyvänsä olla jumaloimansa
naisen luona, hänen täytyi nähdä tämä nainen vielä kerta, joskin vain
kuollakseen hänen kanssansa, ja hän ei varmaankaan itsekään ollut
selvillä siitä, mitä teki. Ilmeisesti Antonius ei ollut enää oma
itsensä. Irstaileva elämä oli kuluttanut loppuun hänen miehuusvoimansa.
Hänestä oli tullut intohimojensa tahdoton orja.

Kromayer selittää asian kuitenkin aivan toisin. Hänen mielestään
Egyptin laivaston poispurjehtiminen johtui yleisestä yrityksestä
murtautua Octavianuksen saartolinjojen läpi. Läpimurtoyritys onnistui
vain puolittain, sillä Antoniuksen oma laivasto pakotettiin takaisin
ja tuhottiin, mutta Kleopatra 60 laivansa ja sotarahaston kanssa pääsi
onnellisesti läpi. »Kertomus Kleopatran kavalluksesta ja Antoniuksen
päättömästä paosta on satua», Kromayer sanoo.[78]

Kun Antoniuksen sotavoimat nyt olivat jääneet johdotta, Agrippa
tunnetulla taitavuudellaan käytti tilannetta hyväkseen ja saavutti
Aktionin luona Octavianukselle ratkaisevan voiton.

Kun Kleopatra lähestyi Aleksandreian satamaa, koristutti hän aluksensa
keulat laakereilla. Soittokunta viritti voittolaulun, ja väestön
riemuitessa alukset lipuivat satamaan. Sitten hän kutsutti valtion
rikkaimmat ja arvokkaimmat miehet voittojuhlaan. Ja jottei heidän
mielialansa voisi muuttua, kun he kerran saisivat tietää, kuinka
»voiton» laita itse asiassa oli, hän surmautti heidät kaikki. Muutenhan
heille olisi voinut johtua mieleen nousta kapinaan. Tämän jälkeen
hän suurenmoisella tarmolla suunnitteli valtakuntansa saattamista
puolustuskuntoon, ja Antoniuskin ryhdistäytyi hieman häntä auttamaan.
Mutta pian molemmat taas syöksyivät hillittömään nautintojen
pyörteeseen, niinkuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen.

Samalla kertaa he neuvottelivat Octavianuksen kanssa, mutta eivät
lyöneet laimin samalla koettaa jos mahdollista vapautua hänestä
salamurhalla. Kun Octavianus näyttäytyi olevan liian viisas ansaan
mennäksensä, heidän neuvottelijansa sai tehtäväkseen esittää, kuinka
suunnattomat aarteet Kleopatra omisti, ja tarjota niitä voittajalle,
jos tämä ei tekisi Kleopatralle mitään pahaa. Syvimmässä salaisuudessa
Kleopatra tarjoutui kaiken lisäksi uhraamaan Antoniuksen. Eihän sovi
ihmetellä, että hän ei enää voinut rakastaa ja luottaa mieheen, joka
oli luhistunut entisen minänsä raunioiksi — jos hän nyt oli tosissaan
häntä koskaan rakastanutkaan ja tämä rakkaustarina siis ollutkaan
muuta kuin valtiollinen laskelma. Sellaiseen kuin Kleopatran sydämeen
oli tie avoinna ainoastaan miehelle, jolla oli miehuullista voimaa ja
päättäväisyyttä — jos hänellä ollenkaan oli sydäntä, tuolla kissamaisen
leikittelevällä ja julmalla pienellä naisella, tuolla hallitsijasuvun
vesalla, »jonka naiset olivat tottuneet leikkimään rakkaudella ja
ihmiselämällä kuten pelimarkoilla», Mahaffy sanoo.

Octavianus antoi Kleopatran ymmärtää, ettei hänellä ollut mitään
tarjousta vastaan, päinvastoin: ajan ankaran hengen mukaisesti hän
ilman muuta vaati Antoniuksen kuolemaa — saman tekevää, joko hänen
omansa tai jonkun muun käden kautta. Tiesihän Octavianus, että jos hän
itse olisi joutunut tappiolle, hänellä ei olisi ollut odotettavissa
armoa voittajaltaan.

Kleopatran välittäjän ei onnistunut houkutella voittajalta
minkäänlaisia myönnytyksiä. Mutta kuinka monta kertaa naisen hurmaava
silmäpari onkaan tehnyt tyhjäksi kaikki kylmät valtiolliset laskelmat!
Kleopatra oli tosin näihin aikoihin ehtinyt neljänkymmenen vuoden
ikään, mutta häntä pidettiin vieläkin vastustamattomana — ainakin hän
itse uskoi olevansa vastustamaton. Miksipä hän ei vieläkin voisi panna
roomalaisen valtiomiehen päätä pyörälle?

Mutta tällä kertaa hän erehtyi. Octavianus tuli Egyptiin, mutta
ei antaakseen pettää itsensä, vaan ajaakseen mahtikäskyllä
tahtonsa perille. Hän tiesi, mitä tahtoi. Kun Antonius vaati häntä
kaksintaisteluun, hän sai vastaukseksi hyväntahtoisen selityksen:
»Jos haluat kuolla, on sinulla valittavana useita muitakin tapoja.»
Octavianus ei ollut mies, joka tarpeettomasti pani henkensä ja
ruumiinsa vaaralle alttiiksi. Eikä hänellä ollut muutoinkaan kiirettä,
sillä päivä päivältä yhä useampia Antoniuksen joukko-osastoja siirtyi
vastustajan puolelle. Eräänä päivänä Antonius itse saa nähdä eräältä
Aleksandreian läheiseltä kukkulalta, kuinka hänen laivastonsa
kohdatessaan Octavianuksen alukset tervehtii näiden komentajaa airoilla
ja vieri vieressä entisen vihollislaivaston kanssa ohjaa kulkunsa
satamaan. Samassa hän näkee ratsuväkensä äkkiä nelistävän Octavianuksen
linjoille, ja sen perästä hänen jalkaväkensä on helposti voitettu.
Aivan suunniltaan onneton mies syöksyy kuninkaanpalatsiin sen kauhean
ajatuksen valtaamana, että Kleopatra on nyt jälleen hänet kavaltanut.
Mutta kuningatar on kadonnut. Hän ilmoituttaa Antoniukselle, että hän
on surmannut itsensä.

Nyt elämä ei ole Antoniukselle enää minkään arvoinen. Octavianus on
lähestymässä kaupunkia. On toimittava ripeästi, jottei hän elävänä
joutuisi vihollisen valtaan, sillä kaikki luopuvat hänestä eikä
paon mahdollisuutta ole olemassa. Hän tahtoo seurata rakastettuaan
kuolemaan. Sen he ovat kerran luvanneet toisilleen. Antoniuksella
on muuan uskollinen Eros niminen orja luonansa. Hän käskee tämän
antamaan herralleen kuoliniskun. Orja vetää miekkansa — ja syöksee sen
omaan rintaansa vaipuen kuolleena herransa jalkoihin. »Hyvin tehty,
Eros», Antonius huudahtaa, »hyvin tehty! Olet osoittanut herrallesi,
mitä hänen itsensä on tehtävä.» Näin sanoen hän vetää miekkansa ja
pistää sen rintaansa. Ympärillä seisovat päästävät kauhun huudon.
Läheisyydessä piileksivä Kleopatra kuulee tämän kirkaisun. Nähdessään
kuolevan hänen naisellinen myötätuntonsa herää miestä kohtaan,
jonka kanssa hän niin kauan elänyt yhdessä. Hän repii vaatteensa,
lyö rintoihinsa ja koettaa lohduttaa kuolevaa. Kauniin Kirkensä
käsivarsilla Antonius vetää viimeisen henkäisynsä.

Kleopatra on koonnut palatsiinsa suunnattomat aarteet: kultaa, hopeaa,
jalokiviä, helmiä ja muita kalleuksia. Mutta siinä tapauksessa, että
Octavianus käyttää väkivaltaa, hän aikoo polttaa itsensä palatsiinsa
kaikkien aarteittensa kanssa. Octavianuksen on se hinnalla millä
tahansa estettävä. Hän tarvitsee Egyptin rikkauksia — hän tahtoo
myöskin viedä Kleopatran mukanaan Roomaan kohottaakseen triumfinsa
loistoa niin arvokkaalla vangilla.

Äkkiä Octavianuksen lähetti ilmestyy Kleopatran huoneeseen.
Kauhistuneena kuningatar vetää tikarinsa tahtoen surmata itsensä, mutta
roomalainen riistää häneltä aseen.

Lähetti kohtelee häntä kuten kuningatarta ainakin. Hän saa pysyä
palatsissaan. Mutta hän on vanki.

Kleopatra tahtoo koettaa viimeistä pelastuskeinoa. Hän pyytää kohtausta
voittajan kanssa.

Octavianus tulee. »Niilin seireeni» ottaa Cæsarin ottopojan vastaan
loistohuoneessa, joka on koristettu diktaattorin pysty- ja muilla
kuvilla. Cæsarin ja Antoniuksen lumoojatar loikoo leposohvalla kevyesti
puettuna. Kun Octavianus astuu sisään, hän kavahtaa ylös, heittäytyy
hänen jalkoihinsa ja anoo häneltä vapisevin äänin armahdusta. Hänhän
on voittaja: hänen tulee vain käskeä ja Kleopatra on noudattava hänen
kaikkia toivomuksiaan.

Octavianus saattaa Kleopatran takaisin leposohvalle ja istuutuu itse
vieressä olevalle tuolille. Kleopatralla on niin paljon kertomista
hänen suuresta kasvatti-isästään ja muistoja heidän rakkaudestaan. Että
hänestä ja jumaloidun sankarin pojasta on tullut viholliset, se on
kokonaan Antoniuksen syytä, joka yllytti häntä sotaan. Mutta Octavianus
panee syyn kokonaan hänen niskoilleen. Silloin Kleopatra turvautuu taas
kyyneliin ja rukouksiin. Voittaja ei anna kuitenkaan hellyttää itseään
— hän istuu siinä rauhallisena ja liikkumatonna tuolillaan. Hän antaa
Kleopatran ymmärtää, että tämä saa pitää henkensä ja että häntä tullaan
kohtelemaan hyvin, mutta hän ei puhuttele häntä kuningattareksi, vaan
nimittää häntä vain »naiseksi».

Sitten Octavianus pitää häntä vartioituna, ja Kleopatra näyttää
mukautuvan kohtaloonsa. Mutta kun hän erään luotettavan tiedustelijan
välityksellä saa tietää, että voittaja aikoo viedä hänet Roomaan, hän
ymmärtää heti, mikä nöyryytys häntä siellä odottaa. Mieluummin kuolema
kuin häpeä, rajaton nöyryytys joutua kultaisissa kahleissa laahatuksi
halki häpäisevien kansanjoukkojen!

Muutamana päivänä hänen huomataan lepäävän kuolleena kultaisessa
vuoteessaan kuningattaren diadeemi otsallaan. Kaksi orjatarta on
hänen luonansa. Toinen makaa kuolleena hänen jaloissaan, toinen on
vetämäisillään viimeisen henkäyksensä.

Ei kukaan voinut kertoa, kuinka murhenäytelmä oli tapahtunut.
Kuningattaren ruumiissa ei ollut ulkonaisen väkivallan merkkejä. Mutta
pian syntyi taru, että hän oli puretuttanut itseään kyykäärmeellä.

Kleopatran poika Cæsarion, joka oli nyt kahdeksantoistavuotias, joutui
voittajan vangiksi. Kleopatra oli viimeksi kuluneena äärimmäisen
vaarallisena aikana huudatuttanut hänet Egyptin kuninkaaksi. Siksi
oli vaarallista antaa hänen jäädä maahan. Eikä häntä voinut viedä
Italiaankaan. Siellä hän olisi voinut tulla yhtä vaaralliseksi, sillä
näköjään hän oli ilmetty isänsä ja olisi sentähden heti vetänyt
kaikkien katseet puoleensa. Nuorukaisen oli kuoltava.

Kleopatran ja Antoniuksen lasten täytyi yhdessä kuuden muun
kuninkaallisen henkilön kanssa kulkea Cæsarin triumfivaunujen
edellä.[79]

»Toisessa Helenassa», kuten roomalaiset nimittivät Kleopatraa, meni
mananmajoille viimeinen valtiollisesti lahjakas helleeniläinen
hallitsija. Kynsin hampain hän oli koettanut pelastaa Egyptinsä
kohtalolta, jonka alaisiksi muut Välimeren valtiot olivat joutuneet,
nimittäin sortumasta roomalaisten vallanalaisuuteen. Eikä hän ollut
tyytynyt yksin tähän: hän työskenteli myöskin tarmokkaasti alueittensa
laajentamiseksi — hankkiakseen itselleen kuiviin imettävikseen uusia
alamaisia ja tuhlatakseen näiden hiellä ja vaivalla kootut kolikot
mielettömän kalliiseen hovinpitoonsa.

Mutta ajan pitkään Kleopatrakaan ei kyennyt potkimaan tutkainta
vastaan. Maailman vanhin kuningaskunta, valtio, jonka muistomerkit
olivat aina sivistyksen ensi sarastuksen ajoilta, yhdistettiin Rooman
maailmanvaltaan, ja faaraoitten ikivanhaa valtakuntaa hallitsi vuoden
30 e.Kr. jälkeen roomalainen maaherra hallituskaupunkinaan Aleksandreia.

Voittosaalis, jonka Cæsar vei mukanaan Egyptistä Roomaan, oli niin
suurenmoinen, että korko laski pääkaupungissa muutamissa päivissä
kolmannekseen entisestään.[80]

Kirjallisuutta:

Henry Houssaye, Aspasie, Cléopatre, Théodora.

Arthur Weigall, Kleopatra. C.D. Josephsonin ruotsinnos englannista.

Karin von Francken, Kleopatra och hennes samtid.

ROOMAN CÆSAREITA JA HEIDÄN AIKALAISIAAN

AUGUSTUS.

PRINSIPAATTI.

Aktionin taistelu on maailmanhistorian käännekohtia. Silloin
ratkaistiin pitkäksi aikaa eteenpäin Rooman maailmanvaltakunnan
tulevaisuus. Se käsitettiin Roomassakin ja runoilija Horatius ilmaisi,
tiedon saavuttua Kleopatran kuolemasta, kansan riemun seuraavanlaisin
säkein:

    Nyt viini juotava, kumppanit,
    nyt jalka maahan lyötävä, käydä ois
        nyt aika pappis-atrioilla
    kattamahan jumaloiden patjat.

    Näät äsken vankan kellarin viinejä
    ei saanut noutaa, kun Capitolien
        ja Rooman vallan tuhkaks sortaa
    uhkasi valtiasvaimo hurja.

    Tuo kuohilaitten hurjien kiertämä
    ei toivon määrää tuntenut ollenkaan,
        kun huiman kiihti myötä-onnen
    harmaus. Mut jopa vimma viihtyi,

    kuin liekit laivan säästivät yhden vain
    ja Cæsar mieleen viinien hautomaan
        taas tuotti vanhan pelon tunnon:
    kimppuhun kiivahin soutuairoin,

    kuin haukka kyyhkyyn iskevi hentohon,
    tai pyyntimieskin talvisen Haemonin[81]
        ain metsän arkalaista vainoo —
    hirviön kytkeä kohtalokkaan

    vain koetti kahlein. Mut tämä kuolohon
    kun pyrki ylvään sankarin lailla vain,
        ei miekkakättä kammahdellut,
    ei pakohon hänen ollut mieli,

    vaan pystypäin hän sai hovilinnahan,
    min pelko valtas, ankaran käärmehen
        hän urhomielin otti; mustan
    sai mujun valkea rinta juoda.

    Nyt kuolo eessään uhmasi hurjemmin:
    ei nousta voinut vierahan soutuhun,
        ei tullut Rooman riemukulkuun
    vankina käymähän vaimo uljas.

                (Paavo Nummisen suomennos.)

Näistä säkeistä puhuu viha ja ihailu. Yksinomaan vihaa henkii
sitävastoin Propertiuksen[82] runoelma voiton johdosta, jonka
Octavianus oli saanut »egyptiläisestä portosta»:

    »Vastaan armeijaamme jo nous häpeällinen nainen,
      orjain kanssa mi ol' yhtynyt riettauteen;
    porton-palkaks pyysi hän sulholtaan katalalta
      Roomaa, orjikseen mieli hän valtijat sen.
    Oi sua, pattoinen Aleksandria, oi sua, Memfis,
      turmaksemme mi ain' oot verin tahraunut!
    Pompeiukselt' oot sa triumfia riistänyt kolme,[83]
      millä sä Rooman sait ainahiseen häpeään.
    Portto, Kanopoksen[84] pahekuulun ruhtinatar, min
      tautta Philippoksen heimo[85] on kunniaton,
    kimppuun Juppiterin toi koiranpäisen Anubiin,[86]
      joit' olis säikkynehet Niiliä Tiberin veet;
    Rooman torvet hän koki' vaientaa kalinalla,[87]
      lotjin peljättää sen sotalaivojakin.»

Aktionin taistelun ja Antoniuksen kuoleman jälkeen Octavianuksella oli
yksinänsä käsissään koko Rooman valtakunnan sotavoimain johto. Täten
hän oli myös koko valtakunnan herra, sillä armeijan mukana seurasi
tosiasiallisesti myöskin valta. Tasavalta, elinvoimaisin tasavalta,
mitä milloinkaan on ollut olemassa, oli kuollut. Olihan sen elinikä
kestänyt lähemmä viisi vuosisataa. Mutta sen henkiinherättäminen ei
ollut mahdollista. Kansalaissodat ja henkipattojulistukset olivat perin
pohjin tuhonneet optimaattien johtajat. Ja Rooman kansa, sellaisena
kuin se esiintyi kansankokouksessa, oli lainehtiva meri, jonka aaltoja
tuulenpuuskat viskelivät sinne tänne, joukko avunnauttijoita, joiden
»tahto» oli sen käsissä, joka ruokki ja huvitti. Ainoa valtiollisesti
jotakin merkitsevä mahti oli, kuten sanottu, sotajoukko ja se ei enää
ollut pitkään aikaan ollut tasavallan, vaan päällikkönsä käskettävissä.
Lukemattomia kertoja olikin senvuoksi ilmennyt, että ellei ollut
voimakasta kättä pitämässä aseellista voimaa kurissa, se heti muuttui
vaaralliseksi siviiliväestölle, jota sen tarkoitus oli suojella.
Milloin tahansa se voi hajaantua ryövärijoukkueiksi.

Täysin yhtä välttämätön oli voimakas aisoissapito provinssien ja
ulkopolitiikan kannalta katsoen. Vanhat tasavaltalaiset laitokset
eivät soveltuneet maailmanvaltakuntaa hallittaessa. Niiden puitteissa
oli kiinteä ja yhtenäinen ulkopolitiikan johto samoinkuin terve
provinssien hallintokin mahdoton. Kunnianarvoisa senaatti oli, kuten
Johan Bergman huomauttaa, itse asiassa vain Rooman kaupungin valtuusto,
ja kansankokouksesta oli aivan yksinkertaisesti tullut yleinen
raastuvanoikeus. »Rooman yhteiskunta oli kehittynyt pikkukaupungista
maailmanvallaksi, mutta sillä oli vielä pikkukaupungin hallitusmuoto.»
Maailmanvalta kaipasi miestä, joka ymmärsi kokonaisuuden parhaan
ja lopetti ylimyksellisen puoluepolitiikan, joka oli muuttanut
valtiovallan etuoikeutetun yläluokan yksinoikeudeksi. Sittenkuin
Rooman optimaatit olivat kadottaneet sen itsekurin, jona oikea
tasavaltalaishenki heissä ilmeni tasavallan suuruusaikana, täytyi
virkamiehillä olla joku, joka piti heitä kurissa.

Vanhan valtiosäännön voimaan palauttaminen olisi aiheuttanut
välittömästi uuden kansalaissodan puhkeamisen. Tästä johtui, että
Rooman valtakunnan koossapysymisen ehdoton edellytys oli, että yksi
voimakas tahto johti kaikkea. Täksi yhdeksi tahdoksi voi tuona aikana
tulla ainoastaan Octavianuksen tahto.

Palattuaan Egyptistä hän ryhtyi työhön luodakseen Rooman
maailmanvaltakunnalle uuden valtiosäännön. Vuonna 27 e.Kr. tämä työ
oli loppuunsuoritettu. Hän luopui silloin erikoisista triumvirin
valtuuksistaan »ja antoi valtion takaisin senaatille ja kansalle»,
palautti toisin sanoen tasavaltalaisen valtiosäännön — nimellisesti.
Kiitollinen senaatti antoi hänelle silloin kunnianimen Augustus:
»Ylevä», »Kunnianarvoisa». Augustuksen varovaisen ja maltillisen
luonteen mukaista oli kieltäytyä yksinvallan loistosta saadakseen
turvallisemman valta-aseman. »Näytelmä oli aiottu mieltä ylentäväksi,
mutta olikin vain komedia», ranskalainen historianfilosofi Léon Homo
sanoo. »Suuri näyttelijä esitti kuitenkin osansa suurenmoisesti.»

Selostus tästä Rooman historian tärkeästä tapahtumasta on luettavissa
eräässä huomattavassa asiakirjassa, joka kautta aikojen on säilynyt
eräässä temppelissä, jonka kiitolliset alamaiset Ancyrassa
Vähässä-Aasiassa pystyttivät Augustukselle. Kaupungista on meidän
päivinämme tullut uudestisyntyneen Turkin pääkaupunki, jonka nimi
nykyjään on Ankara. Temppelikirjoitus sisältää yleiskatsauksen
Augustuksen historiaan, hänen itsensä kirjoittaman vähää ennen
kuolemaansa. Hän piirrätytti alkutekstin kahteen kuparitauluun, jotka
tuli asettaa hänen hautaholvinsa edustalle Marskentälle. Hänellä
oli kuuluisina esikuvinaan Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat ja
Persian suurkuninkaat. Ajateltakoon esimerkiksi Dareios I:n kuuluisaa
Behistunin kallion piirtokirjoitusta.

Augustuksen alkuperäiskirjoitus on hävinnyt, mutta teksti tunnetaan
melkein täydellisesti sen jäljennöksen huomattavan katkelman
perusteella, joka piirrettiin suhteellisen hyvin säilyneen Ancyran
temppelin seinille. Myöhemmin on muutamissa muissakin Vähän-Aasian
temppeleissä löydetty vähäisempiä, täydentäviä ja selventäviä katkelmia
jäljennöksistä. Mommsen, jolla on suunnattoman suuri ansio tämän
asiakirjan tulkitsemisessa, sanoo siitä: »Enemmän kuin kaikki muut
roomalaiset piirtokirjoitukset yhteensä, painaa tämä piirtokirjoitusten
kuningatar.» Arvokkaan kirjoitustapansa ja perin asiallisen
sisältönsä vuoksi, jossa ei ole vähäisintäkään teennäisyyttä ja jossa
ei ole ollenkaan käytetty superlatiiveja, tämä pääpiirteittäinen
selostus rauhankeisarin pitkän hallitusajan teoista ja toimista
on monumentaalinen sanan parhaimmassa merkityksessä. Siinä ei ole
sanaakaan liikaa. Kieli on usein lakonisen lyhyeksi keskitettyä.»

Mutta asioista perillä oleva voi rivien välistä lukea muutakin, kuin
mitä on kirjoitettu. Mitä on esimerkiksi mainittu Augustuksen nuoruuden
aikaisesta henkipattojulistuksista? Ei sanaakaan. Vastoinkäymisistä ja
tappioista puhutaan yhtä vähän.[88] Mutta epäonnistuneita yrityksiä ei
kaunistellakaan, kuten useimmiten on laita kunnioittavaksi muistoksi
laadituissa piirtokirjoituksissa. Augustus ei ollut kauniiden
puheenparsien ystävä. Hän käytti niistä nimeä, joka muistuttaa vanhaa
sananpartta omasta kiitoksesta: hän nimitti tällaisia tyylikukkasia
»löyhkäksi».

Augustuksen Rooman valtiolle antamasta valtiosäännöstä Mommsen on
käyttänyt nimitystä prinsipaatti. Rooman valtion hallitsija on
princeps civium: ensimmäinen kansalainen, aivan kuten Perikles
attikalaisessa valtiossa; hän on myöskin princeps senatus:
ensimmäinen senaatissa. Augustus sanookin äsken mainitussa
kirjoittamassaan elämäkerrassaan: »Tämän perästä minä olin ensimmäinen
mies Roomassa, mutta minulla ei ollut enemmän valtaa kuin kenelläkään
muullakaan kansalaisella, jotka kulloinkin olivat virassa yhdessä minun
kanssani.» Princeps on siis kunnioitetumpi kuin muut kansalaiset, mutta
hän ei ole yksinvaltias, sillä kuten kaikki muutkin roomalaiset hän on
valtion lakien alainen. Muiden kansalaisten tavoin Augustus äänesti
siinä tribuksessa, missä asui. Princeps oli saanut valtansa kansalta
samalla tavoin kuin muutkin valtion virkamiehet: konsulit, preetorit,
maaherrat j.n.e., erotuksena vain, että hänen käsiinsä oli keskitetty
useampia valtuuksia, kuin konsanaan aikaisemmin oli uskottu yhdelle ja
samalla henkilölle.

Sanaa »princeps» — josta meidän »prinssi» sanamme johtuu — ei käytetty
varsinaisena hallitsijan arvonimenä. Sen sijasta käytettiin sellaisena
nimeä Cæsar, meidän »keisari». Augustus ja hänen lähimmät seuraajansa
kuuluivat nimittäin lapseksioton perusteella Cæsarin sukuun, ja heillä
oli sen takia kaikilla nimenä Cæsar. Vähitellen tämä nimi muuttui
sitten arvonimeksi.

Augustuksen valta perustui kuitenkin oleellisimmin siihen, että
hänellä oli armeijan ylin päällikkyys sekä siitä johtuva valta
päättää sodasta ja rauhasta. Hänen vaikutuksensa sisäiseen
hallintoon riippui pääasiallisesti siitä, että hän annatti itselleen
eliniäkseen kansantribuunin vallan ja oikeudet. Niinpä hän voikin
tehdä tehottomaksi senaatin ja kansan kokouksen päätöksen, ja hänen
persoonansa oli pyhä ja loukkaamaton. »Tyranninmurhasta» ei voinut
olla enää puhettakaan. »Tribuunin valta oli», Kromayer sanoo, »se
demokraattinen öljypisara, joka sekoitettiin imperaattoriuteen.»

Augustus ylisti itseään siitä, että hän oli herättänyt Rooman
tasavallan jälleen eloon. Itse asiassa prinsipaatti oli naamioitu
monarkia. Koko valtiokoneisto riippui princepsin henkilökohtaisesta
kunnosta. Augustus oli ollut vain kylliksi valtioviisas omaksuakseen
kauniin harhakuvan, siksi että se oli vielä monelle rakas, harhakuvan
tasavallan olemassaolosta.[89] Norjalainen antiikinhistorioitsija
Weisse vertaa tasavaltalaisia muotoja »keisarin uusiin vaatteisiin.»
− Prinsipaattia on myöskin sattuvasti verrattu Ianuksen-päähän.
Yhdet kasvonsa — julkiset — se kääntää kohti katselijoita, toiset —
todellisuutta kohti. Mestarillisesti on Viktor Rydberg luonnehtinut
Augustuksen tunteita tasavaltaa kohtaan sanoen, että hän »ihaili
sitä, koska ei kukaan tahtonut sitä panna uudelleen voimaan,
rakasti tasavallan muistoja, koska ne olivat niin kaukaisia, tuolla
puolen kansalaissodan ja diktatuurin kauhujen. Siis platonista
rakkautta, ihailua matkan päästä. Mutta se on kaikista tunteista
teeskentelemättömin. Se joutuu vähimmin ristiriitaan itsekkäiden
pyyteittemme kanssa.»

Teoriassa kesti vielä vuosisatoja, ennenkuin käsitys tasavallan
olemassaolosta oli kokonaan hävinnyt. Sanat ovat tosiasioita
pitkäikäisemmät. Virallisesti keisari oli vain tasavallan valittu
presidentti. Hän oli tasavallan korkein virkamies, joka tribuunin
valtansa nojalla oli loukkaamaton, ja jolla armeijan komentajana oli
tarpeellinen ponsi tahdolleen.

Kun Augustusta tervehdittiin »isänmaan isänä», hän itki ilosta; mutta
kun kansa kerran ihastuskuumeensa puuskassa tahtoi pakottaa hänet
ottamaan »diktaattorin» arvonimen ja diktaattorin arvon symbolit,
24 vitsakimppua, hän heittäytyi polvilleen, repi togan päältänsä ja
rukoili paljain rinnoin, että hänet säästettäisiin arvosta, johon
liittyi niin paljon väkivallan muistoja. Birt huomauttaa hienon
ironisesti, että »tämä tapaus oli ainoa intohimoinen kohtaus koko hänen
elämässään.»

Augustuksen elämäntavat olivat myöskin yksinkertaisen kansalaisen
tapoja. Hänen asunnossaan ei ollut loistosta jälkeäkään, hänen
ateriansa olivat sekä ruokaan että juomaan nähden äärimmäisen
kohtuulliset. Hän nautti mieluimmin muutamia palasia karkeaa leipää
juuston kanssa, vähän kalaa ja rypäleitä tai vihreitä viikunoita,
jotka hän mielellään itse poimi puista. Hän oli ylpeä vaatteistaan,
jotka hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat kutoneet ja ommelleet. Hän
oli säyseä kaikkia kohtaan. Kun kerran muuan mies hyvin kauhistunein
ilmein jätti hänelle anomuskirjelmän, kansanomainen keisari rohkaisi
häntä ystävällisesti hymyillen sanoen: »Sinähän ojennat minulle
anomuksesi, niinkuin sinun pitäisi antaa jotakin elefantille.» Iulius
Cæsar oli ärsyttänyt senaattoreja vaatimalla, että näiden tuli nousta
seisomaan, kun hän astui kuuriaan. Augustus pakotti heidät jäämään
rauhallisesti istumaan, tulipa hän tai poistui kuuriasta. Cæsaria
oli moitittu siitä, että hän istui ja hajamielisen näköisenä luki
hallitusasiapapereita antaessaan kansalle näytäntöjä. Augustus taas
väsytti itsensä tyytyväisin ilmein katselemalla kansan huveja ja
iloitsi mielenosoituksellisesti, kun italialaiset voimailijat voittivat
kreikkalaiset, sen sijaan, että Antonius oli herättänyt närkästystä
suosimalla kreikkalaisia.[90]

Octavianuksen politiikan menestyksellisyyttä ei kuitenkaan riitä
selittämään yksinomaan hänen maltillisuutensa: tosiasia on myöskin,
että itse olosuhteet olivat nyt toiset kuin Cæsarin aikoina.
Roomalainen historioitsija Tacitus tuo sen ilmi sanoen: »Tuskin oli
enää olemassa ainoatakaan roomalaista, joka oli nähnyt tasavallan.»
Se sukupolvi, jota Cæsar oli tahtonut hallita, oli sitävastoin
syntynyt ja kasvanut tasavallan ikuiseen olemassaoloon uskoen; ja
tätä uskonvakaumusta vastaan Cæsarin nero teki haaksirikon. »Aktionin
taistelun jälkeen», Boissier sanoo, »ei enää ollut olemassa niitä,
jotka olivat esiintyneet vapauden näyttämöllä ja nähneet tasavallan.
Kaksikymmenvuotinen tuhoava sisällissota oli niellyt heidät kaikki
sukupuuttoon. Uusi sukupolvi oli syntynyt vasta Cæsarin aikoihin.
Ensimmäiset heidän korviinsa kantautuvat äänet olivat Pharsaloksen,
Thapsuksen ja Mundan voittojen johdosta kohotettuja riemuhuutoja; ja
heidän silmiensä ensimmäisenä näkynä olivat henkipattojulistukset. Tämä
sukupolvi oli kasvanut ryöstöjen ja verilöylyjen keskellä ja vavissut
kahdenkymmenen vuoden ajan alituisesti henkensä ja omaisuutensa
menetyksen pelosta. Se kaipasi rauhaa ja turvallisia oloja ja oli
valmis uhraamaan kaikkensa saadakseen olla rauhassa. Ei mikään
kiinnittänyt sen mieltä menneeseen aikaan, kuten oli ollut Cæsarin
aikalaisten laita.»

IANUKSEN TEMPPELI SULJETAAN.

Augustuksen ajasta tuli roomalaisille oikea kulta-aika, jolloin rauha
vallitsi maan päällä. Kun hän palasi kotiin voitettuansa Antoniuksen
ja Kleopatran, voitiin Ianuksen temppeli ensimmäisen kerran kahteen
vuosisataan sulkea merkiksi siitä, että rauha vallitsi maailmassa
roomalaisten aseiden turvin. Rauhan siunatun ajan kaipauksen, jota
raadeltu ja uupunut sukukunta tunsi, runoilija Vergilius ilmensi
säkeissään:

    Taistelut jää tarinaksi ja muistoks vain verovuodet.
    Luottamus harmajapää, Remus, Romulus myös, sekä Vesta
    oikeutt' istuvat; rautainen sodan portti, mi auk' on
    vuossadat ollut, kiinni jo jää; sodan peikko se siellä
    kilven, kalvan yllä nyt kahlehdittuna istuu,
    ulvovi voimattuuttaan vain, verivaahtoa sylkee.

Koko maailma hengitti jälleen keveämmin vapauduttuaan kauhun
painajaisesta, ja joka taholta tulvaili kiitoskirjelmiä sille miehelle,
joka oli antanut ihmisille ikäänkuin uuden elämän. Näyttääkin aivan
kuin vertauskuvalliselta, että nyt syntyi sen uskonnon perustaja, joka
julistaa kaikkien ihmisten veljeyttä säädystä, kansallisuudesta ja
rodusta huolimatta.

Mutta kuinka oli mahdollista yhtenäisenä valtiona pitää koossa monen
monia maakuntia, joilla kullakin oli oma erikoisleimansa?

Cantabriassa eli villi ja vapauttaan rakastava kansa
luoksepääsemättömien vuoriensa keskellä. Antiokhiassa ja Epheksoksessa
taas asukkaat olivat veltostuneita, tyrannivaltaan tottuneita
helleenejä, ja näiden rajain välimailla oli kaikilla kehitysasteilla
olevia kansoja, alkuperäisellä raakalaisasteella olevista
hienostuneimman sivistyksen omaaviin asti. Apenniinien niemimaallakin
oli kansoja, jotka olivat tuskin kohonneet villin kehityskantaa
korkeammalle. Niinpä Poseidonios, tasavallan loppuaikoina elänyt
maantieteilijä, antaakin seuraavan kuvauksen ligurialaisista, niemimaan
luoteisosassa asuneesta kansasta: »He asuvat villissä ja karussa
maassa. Maaperä on niin kivinen, ettei voi ottaa pois turvepalasta
tapaamatta kiveä. Raskas työ ja puute tekevät ligurialaisten elämän
kurjaksi ja vaikeaksi ja heidän ruumiinsa suonikkaiksi ja laihoiksi.
Naiset saavat raataa yhtä kovasti kuin miehetkin. On sattunut, että
nainen on synnyttänyt lapsen pellolle, peittänyt sen lehdillä ja heti
palannut työhönsä, jottei menettäisi päiväpalkkaansa. Leipäviljan
puutteen tämä kansa korvaa metsästyksellä. He kapuavat vuorilla kuin
vuohet. Ne, jotka asuvat ylhäällä vuorilla, käyttävät ravintoon
ainoastaan lihaa ja villejä yrttejä, sillä siellä ei kasva vilja eikä
viini. Rannikolla saadaan viiniä vähäsen, mutta se on katkeraa ja
maistuu tervalle. Ligurialaiset asuvat kurjissa puu- ja ruokomajoissa,
mutta useimmiten luonnon muodostamissa luolissa. Naiset ovat vahvoja ja
ovelia kuin miehet, miehet kuin villejä eläimiä.»

Vaikeutta pitää koossa joukkoa kansoja, jotka olivat perin
erilaatuisilla kehityskannoilla, lisäsivät vielä monet eri kielet.
Jos kreikka olikin hallitseva kieli valtakunnan itäosassa, niin
latina sai kuitenkin ainoastaan vähitellen jalansijaa lännessä.
Mutta keisarikunnan onnistui saada mitä erilaatuisimmat ainekset
harrastamaan valtakunnan etua. Se johtui siitä, että se seurasi
sitä valtiota hyödyttävää politiikkaa, jonka Cæsar oli aloittanut.
Maakuntain kiusanhenget ja veren imijät asetettiin tarkastuksen
alaisiksi.[91] Matkustelemalla usein eri maanääriin Augustus
hankki itselleen henkilökohtaisen käsityksen niiden erilaatuisista
tarpeista, jakoi verot ja rasitukset oikeudenmukaisemmin sekä
valvoi, että välttämättömät uudistukset pantiin toimeen ja että
virkamiehet käyttäytyivät kuten heidän pitikin. Keisarin edessä kaikki
maailmanvaltakunnan asukkaat olivat tuona aikana yhtä oikeutetussa
asemassa olevia alamaisia.

Kaikkein korkeimmalta taholta tulevan huolenpidon vaikutukset olivat
silminnähtäviä. Provinsseista kehittyi kukoistavia sivistysmaita, joita
elähdytti työnhalu ja yritteliäisyys. »Köyhille, loppuunimetyille
provinssin asukkaille oli», kuten muuan englantilainen historioitsija
sanoo, »tällainen muutos kuin pääsy pois helvetistä.»

Ainoan poikkeuksen teki Kreikka; jonka kansa oli niin perin uupunut
kaikesta, mitä se oli saanut kokea, että se ei pitkään aikaan kyennyt
voimistumaan noustakseen alennustilastaan.

Mutta kreikkalainen sivistys valtasi joka päivä yhä uusia alueita
Rooman valtakunnan rajojen sisällä ja vaikutti yhä voimakkaammin
roomalaisten elämänkatsomukseen ja tapoihin, heidän kirjallisuuteensa
ja taiteeseensa. »Voitettu Kreikka voitti raa'an voittajan ja vei
taiteen mestariteokset sivistymättömään Latiumiin», jäljentääksemme
Horatiusta, tai, Mommsenin sanoja käyttääksemme: »Aphroditeen viehätys
alkoi vaikuttaa vasta sitten, kun hänen keihäänsä oli pirstottu ja
kilpensä ja kypäränsä pantu syrjään.» Rooman voitto Hellaasta oli aivan
toista laatua kuin sen Karthagosta ja Galliasta saamat voitot.

Keisariajan suurtyö on, että se vuosisatoja on johtanut yleisen
kreikkalais-roomalaisen sivistyksen luomista ja siten laskenut pohjan
koko meidän eurooppalaiselle sivistyksellemme. Sille, joka haluaa
syventyä tämän luomistyön yksityiskohtiin, on Mommsenin Rooman
historian viides nide korvaamattoman rikas aineistolähde. Suuren
tutkijan tie kulkee tässä teoksessa provinssista provinssiin kautta
koko silloisen Välimerenmaailman.

Keisarikunta lahjoitti maailmalle rauhan ajanjakson, jolloin Rooman
maakunnat pääsivät kukoistuksensa huipulle. Nyt poistettiin esteitä,
jotka tähän asti olivat ehkäisseet liikenneyhteyttä, ja eri maissa
tuotettiin vientitavaroita runsaammassa määrässä kuin koskaan
ennen. Siksipä tavaranvaihto kehittyikin eri maiden välillä niin
rikkaaksi, ettei sellaista kukaan muinoin ollut voinut uneksiakaan.
Maailmaa hallitsevien Cæsarien valtikan alaisena Välimerestä tuli
roomalainen sisämeri, ja maailman pääkaupungista Roomasta tuli
samalla kansainvälisen tavaranvaihdon keskus. Rooman vilja-aitoista,
Sisiliasta, Afrikasta ja Egyptistä, tulivat useimmat laivalastit
Tiberin kaupunkiin. Sisilia ei tuottanut ainoastaan viljaa, vaan paljon
muitakin elintarpeita, erittäinkin teuraskarjaa ja hedelmiä. Gadeen
kukoistavasta kauppakaupungista saatiin haluttua pehmeää, purppuran
väriseksi värjättyä espanjalaista villaa, Massiliasta silavaa ja
suolattua lihaa. Itämaat varustivat pääkaupungin pidetyillä Khios- ja
Lesbos-viineillä, hunajalla, kanoilla, riikinkukoilla, kurjilla ja
muilla Rooman monien vatsanpalvelijain herkuilla. Paros ja Fryygia
tuottivat marmoria pääkaupungin loistorakennuksiin.

»Roomassa surisi sadoittain eri kieliä, siellä kuhisi erirotuisia,
erinäköisiä ja erivärisiä ihmisiä kaiken muotoisissa puvuissa.
Maurilaiset orjat kuljettavat elefantteja keisarillisista
eläintarhoista. Täällä joukkue keisarin henkivartioston vaaleita
germaaneja ratsastaa ohi loistavissa varusteissaan, tuolla kulkee
liinakauhtanoissaan egyptiläisiä päät paljaaksi ajeltuina kantaen
juhlakulkueessa suurta Isis jumalatartaan.

Kreikkalaisen oppineen takana kulkee nuori nubialainen kantaen
kirjakääryjä. Itämaalaisten ruhtinasten pojat korkeissa päähineissään
ja laajoissa, kirjavissa vaatteissaan kulkevat seurueineen
äänettöminä ja totisina väkijoukon halki, ja Britannian tatuoidut
barbaarit töllistelevät suu auki ihmeitä, jotka ympäröivät heitä
tässä uudessa maailmassa.» Näillä sanoilla kuuluisa saksalainen
sivistyshistorioitsija Friedlaender vie meidät keskelle
maailmankaupungin vilinää.

Ainoastaan Aleksandreia kykeni kauppapaikkana kilpailemaan Rooman
kanssa. Egyptin ikivanha liinatuotanto oli edelleen vanhassa
maineessaan. Aleksandreian kaikille väreille välähteleviä lasitavaroita
pidettiin rikkaitten roomalaisten ruokapöydässä vielä suuremmassa
arvossa kuin hopea- ja kultapikareita. Myöskin egyptiläisissä
paperitehtaissa työskenteli suuri joukko työläisiä, ja näiden luku
kasvoi, sitä mukaa kuin lukuhalu lisääntyi.

Egyptin kauppa Intian kanssa elpyi Augustuksen hallituskautena
suurenmoisesti. Matka kävi Aleksandriasta pitkin Niiliä Theben
seuduille. Siellä tavarat lastattiin kameelien selkään ja kuljetettiin
karavaaneissa Punaisen meren rannikolle, josta satakunta alusta
vuosittain purjehti Malabarin rannikolle ja vaihtoi tavaransa
mausteihin ja suitsutusaineisiin, silkki- ja puuvillakankaisiin,
norsunluuhun ja ebenholtsiin, Dekanin ylängön rubiineihin, safiireihin
ja timantteihin sekä Ceylonin ja Persian lahden helmiin, joihin Rooman
naiset olivat vielä enemmän mieltyneitä kuin jalokiviin.

Augustuksen maine levisi kauas Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle.
Ancyran piirtokirjoituksessa luetaan: »Intialaisten kuningasten
lähettiläitä — kuulumaton tapaus aikaisempien imperaattorien aikoina
— oli usein katselemassa hoviani.» Kerran, kun Augustus oli käymässä
itäisissä maakunnissaan, tuli kolme viisasta miestä intialaisen Poros
nimisen kuninkaan lähetystönä »uuden Aleksanterin luo», joka varmaankin
pian laskisi valtansa alle Eufratin ja Tigriksen ympärillä olevat maat
ja ilmestyisi mahtavan sotajoukon etunenässä Intian rajoille. — Aikeet
ryhtyä idässä valloitussotiin eivät kuitenkaan olleet pälkähtäneet
Augustuksen päähänkään.

Lähetystö oli kuljettanut mukanaan pitkän matkan lahjoja ja kirjeen
Porokselta, jossa kuningas tarjosi Cæsarille ystävyyttään ja 600
alaruhtinaansa apua. Samoinkuin muinoin yksi vanhemman Poroksen
lähettiläistä oli Aleksanterin kunniaksi maailmanhallitsijan
katsellessa noussut polttoroviolle, samoin teki saman työn
Augustukselle yksi näistä intialaisista. Tämä lähetystö oli seurannut
keisaria Vähästä-Aasiasta. Itämaalaiselle, joka oli kaukaa kotimaastaan
kulkenut kuolemaan, pystytettiin hautakivi seuraavin kirjoituksin:
»Tässä lepää intialainen Zarmanshagas Bargosesta, joka intialaisen
tavan mukaan poltti itsensä.»

Intia ei kuitenkaan ollut roomalaisten rauhallisten yhteyksien
äärimmäinen raja näihin aikoihin. Ne ulottuivat aina Kiinaan asti.
Roomalaisten mieltymys Itämaitten kalleuksiin, ennen muuta silkkiin,
oli tämän kauppayhteyden saanut aikaan. Kiinalainen silkkikangas
oli sen ajan tärkeimpiä kauppatavaroita. Kaksi tähän asti melkein
täydellisesti toisistaan eristettyä sivistyspiiriä, nimittäin
kiinalaisen ja kreikkalais-roomalaisen, oli nimittäin naismuoti noin
vuonna 100 e.Kr. saattanut kosketuksiin toistensa kanssa. Kosketuksiin
joutumista aikaisemmin ei ollut estänyt niinkään paljon suunnaton
välimatka kuin muuan arokansa, myöhemmin niin suuresti pelättyjen
hunnien esi-isät, jotka olivat murtautuneet Kiinan rajojen sisälle
ja estäneet syntymästä säännöllisen kauppayhteyden Länsimaitten
kanssa. Vasta Kiinan muuri, maailman suurin rakennustyö, sai nämä
ryövärilaumat estetyiksi häiritsemästä Kiinaa, ja valtakunta kykeni
jälleen vahvistumaan. Kauppa elpyi pian vilkkaaksi, ja noin vuonna 110
e.Kr. uskaltautui ensimmäinen kauppakaravaani länteenpäin.[92] Sitä
seurasi pian useampia karavaaneja, jokaisessa satakunta miestä sekä
joukko kameeleja, ja vilkasta kauppayhteyttä pidettiin yhä Oksuksen
ja Jaksarteen varsilla asuvien kansojen kanssa. Itäisen ja läntisen
Aasian tavaranvaihdon keskipisteeksi tuli vanhastaan kuuluisa Baktran
kaupunki, itäisen Iraanin kaupan keskuspaikka. Parthialaiset veivät
Baktrasta suuren osan kiinalaisten tavaroista edelleen Syyriaan ja
muihin Välimerenmaihin. Ja toisekseen he itse tekivät pitkiä Kiinan
matkoja.

Silkki, jota näin vietiin Kiinasta, oli pääasiassa raakasilkkiä.
Tavara jalostettiin sitten vanhoissa foinikialaisissa
rannikkokaupungeissa, pääasiallisesti Tyroksessa, värjättiin
ja koristeltiin kultalangoilla. Täältä suurin osa tavaraa joutui
roomalaisille markkinoille, joilla silkinkysyntä oli aina nousemassa.

Ajoittain kuitenkin hunnien laumat katkaisivat kauppasuhteet Kiinan
ja läntisen Aasian välillä. Silloin vietiin tavarat Kiinasta meritse
Intiaan ja sieltä edelleen meren yli Egyptiin. Tämän takia ei Roomassa
huomattu kuitenkaan vähintäkään silkinkulutuksen vähenemistä, vaan
pikemminkin nousua.

Muutamien syyrialaisten kauppiasten onnistui vuonna 166 e.Kr. tulla
meritse aina Kiinan pääkaupunkiin. Ovelat liikemiehet olivat olevinaan
keisari An-tunin, s.o. Marcus Aurelius Antoniuksen lähettiläitä.

Samalta tai vähän vanhemmalta ajalta on olemassa muuan kiinalaisten
luonnekuvaus, joka on julkaisemisen arvoinen siksi, että se
pääpiirteissään on vielä tänä päivänäkin pätevä. »Kiinalaiset», niin
siinä sanotaan, »välttävät sotaa ja taisteluja. Ollen luonteeltaan
rauhallisia ja kohteliaita he haluavat elää rauhassa naapuriensa
kanssa. Heidän tarpeensa ovat niin vähäiset, ettei heidän vertaisiaan
siinä suhteessa ole olemassa. He eivät ole seurustelunhaluisia. Kun
muukalaiset kauppiaat tulevat rajan yli hankkiakseen itselleen silkkiä,
päätetään kaupat vaieten. Toinen puoli panee esille rahat, toinen
tavarat, ja sanaakaan lausumatta sovitaan kaupoista. Kiinalaiset
vievät ulos tuotteitaan, mutta eivät tuo maahansa mitään tavaroita —
he ovat siinä määrin säästäväisiä.» Kiinalaiset nimittivät maatansa
»Keskusvaltakunnaksi» tai »Kukkien maaksi». Roomalaiset sanoivat
kiinalaisia »seeriläisiksi».

Tärkeimmät tiedot vanhasta »silkkitiestä» saa kiinalaisista
valtakunnanhistoriallisista merkinnöistä noin vuosilta 200 e.Kr.—200
j.Kr., jotka sisältävät tietoja pääteistä ja asemista.

Vanhoja silkkikaupan jälkiä ovat meidän päivinämme löytäneet
maantieteen ja muinaistieteen tutkimusmatkailijat Itä-Turkestanissa.
Sven Hedin on tavannut Tarim syvänteessä useita rauniokaupunkeja, jotka
ovat sijainneet vanhan »silkkitien» varrella ja jotka vähitellen,
Tarimin muutettua juoksunsa, erämaansanta on peittänyt jättäen ne
odottamaan tutkijaansa. Englantilainen Aurel Stein on myöskin samoilla
seuduilla saattanut päivänvaloon huomiotaherättäviä vanhan sivistyksen
jäännöksiä, jonka korkein kukoistusaika lienee ollut 3:nnella—8:nnella
vuosisadoilla. Kiinalaisten ja roomalaisten välisten kauppasuhteitten
jääväämättömiä todistajia ovat myöskin ne Rooman keisariajan
rahat, joita on löydetty pohjois-Kiinassa. Vanhimmissa rahoissa on
Tiberiuksen, Augustuksen lähimmän seuraajan kuva. Kotshinkiinassa on
tavattu toisia samanlaisia rahoja toisen vuosisadan keskivaiheilta, ja
eri paikoissa Etu-Intiassa on tavattu suuri joukko kultarahoja aina
Augustuksen päivistä myöhemmän keisariajan aikoihin asti. Nämä löydöt,
kuten runsaat roomalaisraha-aarteet, joita on keksitty Pohjolassa,
ovat todisteina Rooman keisarikauden aikaisista laajalle ulottuneista
kauppasuhteista.

Itsessään Roomassa Augustus voi rauhan turvin tehdä hyödyllistä
työtä kaunistamalla pääkaupunkiansa temppeleillä, teattereilla,
kirjastoilla, yleisillä kylpylöillä[93] ja rakentamalla vesijohtoja,
likaviemäreitä ja muita monumentaalisia hyödyllisiä rakennuksia. Tämä
hänen kaunistustyönsä oli niin perinpohjaista, että hän täydellä
syyllä voi kehua, että hän »oli ottanut vastaan tiilikaupungin
ja jättänyt jälkeensä marmorisen». Tässä työssä, kuten muissakin
hallitustehtävissään oli Augustuksella korvaamattomana apuna
käytännöllinen Agrippa, sama mies, joka oli auttanut häntä laskemaan
perustuksen valtaistuimelleen. Hänen muistoaan on vielä tänäkin päivänä
helppoa virkistää jonkin suihkukaivon tai lammikon äärellä, jotka hänen
ajoistaan lähtien ovat satalukuisina herättäneet muukalaisten ihailua
ja mitä suurimmassa määrin antaneet eloisuutta Rooman aukeille.

Rooman mahtimiehet seurasivat keisarinsa esimerkkiä ja rakennuttivat
uhkeita palatseja, jotka olivat keisarillisen hallituskaupungin arvon
mukaisia.

AUGUSTUKSEN YHTEISKUNTAA UUDISTAVA TOIMINTA.

Paljon vaikeammassa tehtävässä kuin maailmanvaltakunnan järjestysmuodon
uusimisessa ja maailmankaupungin kaunistamisessa Augustus myöskin
koet teli voimiansa: hän tahtoi perin pohjin uudistaa myöskin
kansansa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Vanhan roomalaishengen
uudestiluominen on, voi sanoa, koko hänen nelikymmennelivuotisen
hallituskautensa kannattava aate. Tällaisen sisäisen uudistumisen
avulla Rooman kansan piti tulla kyllin arvokkaaksi säilyttämään
maailmaahallitseva asemansa ja tekemään se kirouksen sijasta
siunaukseksi toisille kansoille. Sen ajan suurimmat runoilijat ja
proosakirjailijat, kuten Vergilius, Horatius ja Livius, ovat ihastunein
sanoin ilmaisseet tämän ajatuksen.

Augustus koetti ratkaista suurisuuntaisen tehtävänsä palauttamalla
entiselleen kaiken terveen yhteiskuntaelämän perustan: perhe-elämän
ja kodin. Roomalainen perheenäiti ei ollut enää kodin vahva turva.
Aikana, joka oli rikas uusista vaikutelmista, hän tunsi kodin pikku
maailman liian ahtaaksi. Hän tahtoi ulos, hän tahtoi huvitella
ja häntä alkoi kiinnostaa kaunokirjallisuus ja taide. Eikähän
siinä pahaa olekaan; mutta harvoin vain hänen huvin- ja itsensä
viljelyn-tarpeensa kykeni pysähtymään terveen parahultaiseen. Yhtyvä
loisto ja nautinnonhimo olivat turmelleet naiset kuten miehetkin.
Tosin roomalainen vallasnainen liikkuessaan ulkona seuraelämässä
tuli iloisemmaksi ja hänen kanssaan oli hauskempi seurustella; hänen
vanhanaikainen töykeytensä alkoi hänestä hävitä. Mutta samalla kuin
hän alkoi tinkiä peritystä ylpeydestään, kunniallisuus liiankin usein
seurasi mukana. Vielä voimakkaammin kuin roomalaisten kirjailijain
valitukset kansalaistensa kevytmielisestä elämästä kuolevan tasavallan
aikoina, todistaa sitä se, että esimerkit muinaisesta aviollisesta
uskollisuudesta, kuten Brutuksen puoliso Porcia, Augustuksen sisar
Octavia, ja hänen vaimonsa Livia, mainitaan harvinaisuuksina.

Propertius kysyy eräässä runossaan,

    Miksikö lemmestään tytöt vaativat niin hyvän hinnan?
        Perheet itkevät: voi, rakkaushan varat vie!
    Tuikipa selvä on syy, miks tuhlaillaan varat moiseen:
        loistohon, turhuuteen tie kovin auki nyt on.
    Intian kaivokset nepä kultaa tuottavat koolta,
        Persianlahti se taas simpukanhelmiä suo,
    Tyros, Kadmoksen[94] koti purppuratansa, araabi
        ryytejä kauppaa tässä, öljyä tuoksuavaa.
    Neidot kaunoimmatkin taivutat näill' asehilla,
        Penelopeiankin saisi ne horjumahan.
    Laillinen vaimokin vain korut tuhlarin ottavi vastaan,
        voitonmerkkejä hän kantavi pöyhkänä pää.
    Hinnan-pyytäjä ynnä sen maksaja yht' ovat julkeet;
        kulta kun vain kilisee, taipuvi empijäkin.

Kun näkee tällaista, runoilija arvelee, myötätunto herää sitä itämaista
tapaa kohtaan, että lesket kilvan koettavat saada seurata kuollutta
miestänsä roviolle.

    Ensiksi ehtivi ken, rovioon hän heittäytyypi,
        huulin raukenevin miestään suutelemaan.
    Täällä sä vaimoos et voi luottaa, ei ole täällä
        Euadneit', ole ei Penelopeiojakaan.
    Kuullos, syntymämaa — josp' oisin tietäjä väärä! —:
        Rooma on rikkauteen kaatuva, korskeuteen.
    Totta ma haastan, mut mua uskota ei. Kuka uskoi
        Kassandraankaan: 'eess' on tuho Ilionin'?
    Sille hän yksistään ties Pariksen luottavan turman,
        Troiaa raastamahan hiipivän puuhevosen.

Perhe-elämän perusta oli järkytetty. Roomatar jätti taloustoimet
orjattarilleen ja lasten kasvatuksen orjien huoleksi. Kun kodista oli
näin tullut todellisen kodin irvikuva, ei ole ihmettelemistä, että yhä
harvemmilla oli rohkeutta antautua avioliiton tällaisissa olosuhteissa
sangen tarkoituksettomaan vankeuteen. Kuinka paljon ihanampaa olikaan
olla huoletonna kaikista taloushuolista, täydellisesti määrätä
itsestään ja olla kaikin tavoin perillisiksi haluavien sukulaisten ja
ystävien kunnioittamana ja hemmoittelemana! Aviollisia siteitä alettiin
yhä enemmän pitää tilapäisinä suhteina, jotka yhtä kevytmielisesti
purettiin kuin solmituinkin. Tulipa avioero oikeaksi urheiluksi
roomalaisille. Sulla ja Pompeius olivat esim. viisi kertaa naimisissa,
Iulius Cæsar ja Antonius neljä kertaa. Augustuksen aikana puhuttiin
muutamasta naisesta, joka viiden vuoden aikana oli ollut kahdeksan
kertaa naimisissa ja eräästä toisesta, joka ennätti olla 23 kertaa
avioliitossa ja oli viimeisen miehensä 21:nen vaimo. Ja tuskin
miespolvea myöhemmin Seneca sanoo, että muutamat naiset eivät laskeneet
vuosilukuja kuten ennen Rooman konsulien, vaan miestensä mukaan.

Puhuimme äsken sukulaisten ja tuttujen häärimisestä, jotka toivoivat
saavansa periä varakkaita poikamiehiä. Perinnönmetsästys oli
silloiselle Roomalle luonteenomainen ilmiö. Siitä kehittyi oikea
taide, jota harjoitettiin sääntöjen mukaan täysin järjestelmällisesti.
Horatius on kohdistanut muutaman murhaavimmista satiireistaan
erikoisesti tätä pahetta kohtaan. Runo on ivamukailu Odysseuksen
käynnistä manalassa kysymässä neuvoa tietäjä Teiresiaalta
kotimatkallaan rakkaaseen Ithakaan. Runoilija keksii hänen suuhunsa
hullunkurisen hauskan tiedustelun: »Mutta kun nyt tulen kotiin köyhänä
ja typötyhjänä, kuinka minun tulisi silloin käyttäytyä päästäkseni
jälleen elämisen alkuun? Itsehän parhaiten tiedät, kuinka asiat siellä
kotona nyt ovat:

                     Oi todenhaastaja, maalleni saapuin
    köyhä ja tyhjä mä oon, kuten ennustit; kosijathan
    aitat on ryöstänehet sekä karjan. Köyhä ken ompi,
    synty ja kuntokin sen mitätöntä on kuin meriheinä.

Teiresias lohduttaa häntä neuvoen: »Rupea perinnönmetsästäjäksi!» Hän
selvittelee kehoitustaan tarkemmin näin:

    Puutteen-kammosi kun teit tiettäväkö peittelemättä,
    niin nyt kuullos, kuin tulet rikkaaks'. Paistetut rastaat
    tai hyvät herkkusi muut ukon luokse lennätä, joll' on
    kultaa kiiltelevää, pane oivia myöt' omenoita
    tai niitä tuottanut vain maakartanos lie parahinta;
    haltijat syrjäyttäin esiuhriks hälle ne anna!
    Vaikka hän ois valapatto ja alhaissynty ja konna,
    veljensä surmannut tahi karkuriorja, sä mielin
    käyskele vain ukon kanssa, jos seuraks hän sua pyytää.
    Niin, tämä neuvoni on: ovelasti vain ukot saata
    sulle säätämähän tavaransa! Muutamat näistä
    koukkusi jos älyäiskin, vain tä'yn puhtahaks söisi,
    niin älä harmistuin jätä toivoas, onkeas hylkää!
    Juttu jos käymäss' on käräjiss', iso taikkapa pieni,
    jos rikas, lapseton äijä on röyhkeyttään tekosyystä
    haastanut oikeuteen etevämpäns', auta sa häntä,
    vaikka hän vääräss' ois, vaikk' arvokkaamp' olis toinen.
    Jos pohatalla on vain yks laillinen poika, ja tää on
    sairaalloinen, niin epäluulojen välttämiseksi
    ällös häärikö kuin perehettömän kärkkyjät, vaan sa
    hiipiös suosiohon varovasti! Näin varamieheks
    pääset säädökseen: pojan tuoni jos kaatavi kesken,
    niin perit puolestaan; ylen harvoin toivo se pettää.

       *       *       *       *       *

Augustuksen parannuskeinoja voitollepääsevää nautinnonhalua ja siitä
johtuvaa yhteiskunnallista hajoamistilaa vastaan olivat etusijassa
loiston ja ylellisyyden kiellot sekä erikoiset avioliittolait. Hän
tahtoi tehdä yläluokasta rotubiologisesti valioyhteiskuntaluokan,
joka voisi hoitaa valtion korkeimpia virkoja. Estääkseen tämän
yhteiskuntaluokan kuolemasta poikamiesten suhteettomasti suurenevan
luvun takia, hän määräsi annettavaksi avioliittopalkintoja erikoisesti
lapsirikkaille perheille. Mutta vanhoja poikamiehiä ja ikäneitoja
hän kohteli tylysti. Heitä ei kutsuttu valtion järjestämiin juhliin
ja näytäntöihin. Tämä oli varmasti hyvin kova rangaistus silloiselle
roomalaiselle. Mutta ken oli siinä määrin itsekäs, ettei tahtonut
kokea mitään harmia valtion edun vuoksi, häntä ei tarvinnut
valtionkaan huvittaa, lainsäätäjä arveli. — Sen lisäksi Augustus
rajoitti naimattomien perintöoikeutta ja antoi naineille jonkinlaisen
etuoikeuden valtion virkojen saamiseen.

Pelastaaksensa yläluokan sopimattoman rotusekoituksen taholta
uhkaavalta rappeutumiselta hän kielsi yhä yleisemmiksi tulleet
avioliitot kevytmielisten orjattarien kanssa, jotka oli vapautettu
siksi, että voitiin mennä heidän kanssansa naimisiin. Kielto koski
kuitenkin ainoastaan senaattoreja ja heidän jälkeläisiään. »Ei kukaan
niistä miehistä», Ferrero sanoo, »joiden tuli senaatissa edustaa
Rooman valtaa tahi joiden tuli hallita maakuntia tai olla legioonain
päällikkönä, kukaan heistä ei saanut olla kevytkenkäisen syyrialaisen
tanssijattaren tai kauniin juutalaisen orjattaren jälkeläinen. Heidän
äitiensä piti olla aitoja roomalaisia perheenäitejä, vapaasukuisia ja
latinalaista heimoa, jotta latinalaiset perinnäistavat näissä suvuissa
säilyisivät puhtaina.»

Mutta kokeet lainsäädännöllä parantaa moraalia eivät saaneet
suuriakaan aikaan; ne olivat kansalle erittäin vastenmielisiä. Niin
hyvin kansankokous kuin teatterien ja sirkuksen väkijoukot ahdistivat
Augustusta niin voimakkaasti, että hänen täytyi lieventää määräyksiä
kerta kerran perästä. Hänen ei onnistunut estää vanhoja, ylhäisiä
sukuja kuolemasta sukupuuttoon. Ne tulivat sen sijaan korvatuiksi
provinsseista alituisesti virtaavalla uudella verellä. Rooman elämä
pysyi pääpiirteissään entisellään huolimatta Augustuksen yhteiskuntaa
uudistavista laeista. Viktor Rydberg sanoo: »Luissaan ja ytimissään hän
ja hänen ympäristönsä vakavat miehet lienevät tunteneet Horatiuksen
ennustuksen todenperäisyyden:

    »Tuo aikain virta turmion saastaa vain;
    ja vanhemmat, jo polvea huonompaa,
    loi meidät vielä kurjemmiksi,
    synnyttäjiks suvun paheisemman.»

Keisarin tapainpuhdistusinnosta puuttui suunnattoman paljon tärkeämpi
tekijä kuin kaikki lait: valtaistuimella olevan osoittama hyvä
esimerkki. »Me emme tarvitse niinkään paljon», Plinius nuorempi sanoo,
»hallitsijan käskyjä kuin hänen esimerkkiään». Mutta Augustus ei
ollut suinkaan mallikelpoinen aviomies. Pääkaupungin häväistysjutuilla
oli paljon kertomista hänen eroottisista hairahduksistaan.

Mitä taas tulee Augustuksen taisteluun yltyvää ylellisyyttä vastaan,
voidaan ainakin yhteen ylellisyystavaraan nähden todeta, että
taistelu ei johtanut toivottuun tulokseen: Rooman naisten silkinkulutus
ei osoita vähäisintäkään laskun oiretta, pikemmin päinvastoin. Kaikki
muinaisajan yksinkertaisten tapojen kannattajat panivat jyrisevän
vastalauseensa uutta, puolittain läpinäkyvää kangasta vastaan,
joka salli ruumiinmuotojen esiintyä liian selvästi, vieläpä, kuten
sanontatapa kuului, »soi naisille mahdollisuuden esiintyä julkisesti
alastomina». Siveyssaarnaajat nimittivät sentähden silkkimuotia
säädyttömäksi ja häpeälliseksi. Mutta herkullisen aistikas kangas
syrjäytti kaikissa tapauksissa yhä enemmän ja enemmän säädyllisemmän,
siveyttä edistävän villakankaan.

GERMAANIT.

Augustuksen hallituskausi oli pääpiirteissään rauhallista, mutta
rajaseuduilla käytiin kuitenkin sotia, jotka päättyivät huomattavien
maa-alueiden valloittamiseen. Tällaisia alueita olivat Keski- ja
Itäalpit, nykyinen Unkari sekä pohjoisin osa Balkanin niemimaata,
niin että valtakunnan raja pohjoisessa siirtyi aina Tonavaan asti.
Merkityksellisin oli kuitenkin germaaneja vastaan käyty sota.

Roomalainen historioitsija Tacitus on kirjoittanut germaanien
elämästä mielenkiintoisia kuvauksia, jotka luultavasti perustuvat
osittain aikaisempiin Cæsarin ja Plinius vanhemman kansatieteellisiin
kuvauksiin ja hävinneisiin Liviuksen ja monien muiden kirjailijain
teoksien osiin, osaksi silminnäkijäin, kuten roomalaisten kauppiasten,
soturien ja virkamiesten sekä syntyperäisten germaanilaistenkin
suullisiin ja kirjallisiin kertomuksiin. Tacitus, joka oli syntynyt
noin vuonna 55 j.Kr. ja kuoli noin vuonna 120, oli etevä virkamies,
joka yleni konsuliksi ja Vähän-Aasian maaherraksi. Hän oli kuuluisa
sekä kaunopuhujana että historioitsijana. Tacituksen tyylin voima on
hänen verraton taitonsa muutamilla harvoilla, ytimekkäillä sanoilla
maalata kuvia henkilöistä ja tapauksista niin havainnollisesti,
etteivät ne koskaan häivy lukijan muistosta. Mutta usein esitys on niin
lakonisen niukkaa, että se jää hämäräksi ja arvoitukselliseksi. »Hänen
tyylinsä on», niin on sanottu, »niin keskitettyä, että siinä on melkein
yhtä monta ajatusta kuin sanaakin.» Se on suoranainen vastakohta
Ciceron laveudessaan miellyttävälle, deklamoivalle ilmaisutavalle.

Historioitsijana Tacitus koettaa aina päästä selville tapahtumien
ketjun syy-yhteydestä. Hänen suurimmat historialliset teoksensa, joiden
kanssa myöhemmin tulemme mitä kiintoisimpaan tuttavuuteen, kuvailivat
Rooman historiaa Augustuksen kuolemasta vuonna 14 j.Kr., vuoteen 96.
Noin kolmestakymmenestä kirjasta, joihin mainitun ajanjakson historia
oli jaettu, on valitettavasti kuitenkin vain puolet säilynyt.

Tacituksen teos germaaneista on aarre, jolle ei muilla kansoilla ole
vertoja, »aarre, jonka hyvä haltijatar on antanut kumminlahjaksi
meidän kansanheimollemme», käyttääksemme terävän saksalaisen
filologin Eduard Nordenin sanoja. Ennenkuin kuitenkaan syvennymme
tähän kansankuvaukseen, meidän on ensin tarkasteltava paljon
pohdittua kysymystä, mistä germaanien alkukoti on etsittävä. Tämän
kysymyksen ratkaisuun nähden olemme paljon kiinteämmällä pohjalla,
kuin silloin, kun oli kysymys indoeurooppalaisten kansojen kehdosta.
Meitä auttaa nimittäin tässä etsinnässämme sekä kielihistoriallinen
tutkimus että muinaistiede. Näiden tieteiden antamat todisteet
osoittavat nykyisin sangen selvästi Elben ja Oderin välisen Saksan ja
eteläisen Skandinaavian olleen germaanien alkuperäisenä kotiseutuna.
Näillä tienoin he ovat vuosituhansia olleet maantieteellisten ja
ilmastollisten vaikutusten alaisina ja kehittäneet itsessään vähitellen
ne rotuominaisuudet, jotka erottavat heidät muista indoeurooppalaisista
kansoista: kelteistä, italialaisista, kreikkalaisista, slaaveista,
persialaisista ja intialaisista.

Kielihistoriallisiin todistuksiin nähden on erittäin kiinnostavaa
vertailla alkugermaanilaista kieltä, josta kielentutkijat ovat päässeet
perille, indoeurooppalaiseen kantakieleen. Tästähän puuttuvat
täydellisesti ilmaukset käsitteille meri, järvi, kalastus ja yleensä
kaikelle, millä on näiden kanssa yhteyttä. Germaanien alkukieli
sitävastoin osoittaa epäämättömästi, että nämä ovat alkujaan eläneet
meren, lähemmin määriteltynä pohjoisen meren äärellä. Kaikissa
germaanilaisissa kielissä esiintyy nimittäin lukuisia ilmastosuhteiden
ja eläinlajien nimityksiä, jotka kuuluvat välittömästi pohjoisiin
rannikkoseutuihin, esimerkiksi valas ja hylje; siinä on ilmaukset
laivalle ja laivan osille, kalalle j.n.e. Ilmenee myöskin, että
germaanit perustivat ajanjakonsa luoteen ja vuoksen vaihteluun,
jolla on rannikkokansalle erittäin suuri merkitys. Germaanit ovat
kehittyneet aikaisin merenkävijäkansaksi, sillä aikaa kuin toiset
indoeurooppalaiset kansat, kuten Italian kansat ja slaavit, vielä
historiallisen aikansa alussa »pelkäsivät merta». Germaanilaisessa
alkukielessä on myös nimi Pohjan- ja Itämeren senaikaiselle suurimmalle
rikkaudelle, meripihkalle, kun sitä ei sitävastoin ollenkaan ole
indoeurooppalaisessa kantakielessä.

Välimerenkansoilla oli kauan ollut perin hämärät käsitykset
germaaneista. Ainoa, mitä he näistä tiesivät, oli se, että haluttu
meripihka tuli näiden maasta. Muutoin kerrottiin mielikuvituksellisia
taruja »hyperborealaisista[95] kansoista». Nämä tarut ovat luultavasti
alkuisin foinikialaisilta merimiehiltä, jotka olivat länsi-Euroopan
kelteiltä ostaneet Itämeren rannikon meripihkaa. Paljon selvemmän
käsityksen näistä Pohjan kansoista — käsityksen, jota he eivät koskaan
unohtaneet — roomalaiset saivat noin vuonna 100 e.Kr., kun germaanit
alkoivat hyökkäyksensä vanhan ajan sivistysmaailmaan. Puoli vuosisataa
sen jälkeen, kun kimbriläisvaara oli torjuttu, esiintyy »historian
ensimmäinen germaani». Ariovistus asettuu roomalaisten tielle, mutta
hänen on väistyttävä Cæsarin edestä. Cæsarin gallialaissodan jälkeen
taas kului puoli vuosisataa, ennenkuin germaanit tulivat maailmaa
hallitsevalle kansalle mielenkiintoisiksi.

Germaanit ovat vielä siihen aikaan luonnonihmisiä, jotka yhteisen
turvallisuuden takia asuvat kylissä ja joilla ei ole sellaisia poltto-
ja palamispisteitä, jollaisiksi kaupungit määrättyyn suuruuteen
kasvettuaan muodostuvat. Tästä huolimatta on aivan kohtuutonta,
kuten yksi ja toinen historioitsija tekee, tehdä se johtopäätös,
että germaanit olivat vielä sivistysvihollisia villejä. He olivat jo
eläneet kivi- ja pronssikaudet ja kehittäneet näiden ajanjaksojen
kuluessa omalaatuisen sivistyksen. Heidän tämänaikaiset aseensa, työ-
ja talousesineensä ja koristeensa ovat todisteina korkealle kehitetystä
taidokkuudesta ja useinkin erinomaisesta mausta. Nämä sivistyksen
tuotteet ylittävät suuresti ne, mitä keltit voivat esittää, ja ovat
täysin samanarvoisia italialaisten kansojen tuotteiden kanssa samoilta
ajanjaksoilta.

Näihin aikoihin oli kulunut 7 à 8 vuosisataa siitä, jolloin germaanit
olivat oppineet tuntemaan raudan. Maanviljelijöitä he olivat olleet
jo varhaisemmalla kivikaudella. Muinaistutkijain kaivaukset ja
kielitieteilijäin tutkimukset ovat todistaneet meille, että keski-
ja pohjois-Euroopan maanviljelyksellä on kunnioitettava 4—5 000
vuoden ikä. Meidän ajanlaskumme alussa germaanit olivat kehittäneet
tämän elinkeinon pääelinkeinokseen karjanhoidon, metsästyksen ja
kalastuksen rinnalla. Mainitut tiedemiehet ovat maantieteen historian
tutkijain avulla voineet todistaa, että Germaania ei suinkaan ollut
ikimetsien ja rämeitten maa, kuten aiemmin oli kuviteltu Cæsarin,
Pliniuksen ja Tacituksen liian yksipuolisen käsityksen ja liioitellun
yleistämisen nojalla syntyneitten kuvausten perusteella. Germaaniassa
oli myöskin suuria alueita viljelyskelpoista maata, joka ei ollut
koskaan ollut metsää kasvavaa tahi soista ja josta senvuoksi lukuisa
väestö voi elää. Muinaistieteelliset löydöt ovatkin todisteina siitä,
että jo esihistoriallisella ajalla on monin paikoin ollut tiheä
asutus. Vaikeampaa on arvostella, kuinka merkityksellistä kauppa
oli. Tiedetään vain, että germaanilaisheimot harjoittivat toistensa
kanssa keskinäistä vaihtokauppaa samoinkuin myöskin kelttien ja
roomalaisten kanssa, joilta germaanit luonnollisesti saivat huomattavia
sivistyksellisiä vaikutuksia.

Tacitus, jonka ihanne oli vanhanaikainen, yksinkertainen, sen
ajan roomalainen, jolloin Idän rikkaudet eivät olleet vielä häntä
turmelleet, puhui usein mielellään voimakkaasta »turmeltumattomasta»
luonnonkansasta kehoituksena ja varoituksena monessa suhteessa
huonontuneille maanmiehilleen. Tämä hänen tarkoitusperäisyytensä ja
hänen vanhoillinen mielenlaatunsa painavat ylipäänsä leiman hänen
esitykseensä ja vaativat suhtautumaan hänen sanoihinsa jossakin
määrin arvostellen[96], niin arvokkaita kuin hänen kirjoituksensa
kokonaisuudessaan ovatkin.

Sekä Tacitus että toisetkin muinaisajan kirjailijat kuvailevat
germaaneja tavattoman suurikasvoisiksi, vaaleiksi ja sinisilmäisiksi.
Heidän riemunsa oli sota, mutta »rasituksissa ja työssä», Tacitus
sanoo, »he eivät osoita samaa sitkeyttä. He kestävät kaikkein vähimmin
janoa ja hellettä. Pakkasta ja nälkää kestämään on heidät maan ilmanala
ja luonto sitävastoin hyvin totuttanut.»

Niitä germaanien luonteenominaisuuksia, joita Tacitus ylistää,
ovat »heidän luonteensa vapaus vilpistä ja viekkaudesta vielä
sellaisenakin aikana kuin meidän» sekä heidän tapojensa puhtaus.
»Heidän keskuudessaan», hän sanoo, »ei kukaan hymyile siveettömyydelle,
ja viettelemisestä ja vietellyksi tulemisesta ei kukaan syytä
'ajanhenkeä'. Ani harvoin tämän kansan keskuudessa sattuu aviorikoksia.
Rangaistus siitä kohtaa pikaisesti. Hiukset leikattuina ja alastomana
puoliso karkoittaa sukulaisten nähden rikollisen kodista, ja häntä
ajetaan ruoskaniskuin läpi koko kylän. Naiselle, joka on menettänyt
kunniansa, ei nimittäin ole anteeksiantoa olemassa. Ei kauneudella,
nuoruudella eikä rikkaudella hän enää voi saada itselleen puolisoa.»

Sitä enemmän pidettiin arvossa kunniallista naista. »Germaanit uskovat
muun muassa», Tacitus sanoo, »että nainen on jollakin lailla pyhä ja
että hänellä on ennustuskyky, ja he eivät pidä halveksittavana kysyä
hänen neuvoaan eivätkä pidä hänen sanojaan ala-arvoisina.» Naiset
seurasivat mukana sodassa rohkaistakseen taistelevia, ruokkiakseen
heitä ja sitoakseen haavoittuneita. Mutta toiselta puolen naiset ja
orjat saivat kotona suorittaa kaikki raskaammat maanviljelystyöt, sillä
aikaa kuin miehet käyttivät aikansa pääasiallisesti metsästykseen.

Miellyttävä piirre oli germaanien uskollisuus ja vieraanvaraisuus.
»Kieltää kanssaihmiseltänsä, olipa hän kuka tahansa, katto pään päältä,
on heistä suuri synti» Tacitus sanoo. »Kykyjensä ja varojensa mukaan
kukin kestitsee vierastansa parhaalla, mitä talo voi tarjota.»

Hopeasta ja kullasta tämä turmeltumaton kansa ei välittänyt.
Poikkeuksen tässä suhteessa tekivät kuitenkin ne heimot, jotka
olivat Rooman valtakuntaa lähimpänä. Germaanit olivat sitävastoin
hyvin heikkoja viinille ja simalle, ja heidän juominkinsa päättyivät
usein haavoihin ja tappoihin. Noppapeliin heillä oli suoranainen
intohimo. He voivat menettää pelissä kaiken, mitä omistivat, ja
lopuksi panna oman vapautensa peliin. Tacituksen kertomuksia tästä
germaanien taipumuksesta vahvistavat muinaisgermaanilaisten lautapelien
hämmästyttävän lukuisat löydöt.

Kelttien tavoin germaanit palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa.
He panivat suuren arvon ennustuksiin ja ennemerkkeihin. Erikoisesti
heille ominainen oli tapa tehdä ennehuomioita valkoisista hevosista,
jotka saivat vapaasti kuljeksia pyhissä lehdoissa. Näiden hirnumisille
ja korskumisille annettiin suurempi merkitys kuin millekään muille
enteille.[97]

Historian piiriin germaanit eivät astu yhtenä kansana, vaan he ovat
hajallaan monina heimoina, jotka kukin muodostavat valtionsa päällikön
tai ruhtinaan johdolla, joka näyttää samalla olleen korkein tuomari ja
sodan johtaja. Kuten kaikilla muillakin indoeurooppalaisilla kansoilla
germaaneillakin yhteiskunta oli kauan sukuyhteiskunta. Vielä
historiallisella ajalla maaomaisuus oli suvun yhteistä omaisuutta.
Sodassa kukin suku sinänsä muodosti osaston. Sukulaisuussiteestä johtui
myöskin verikostolaki. Jos joku henkilö oli surmattu, haavoitettu
tai häntä muuten loukattu, niin hänen sukulaisensa olivat velvolliset
kostamaan hänen puolestaan, ja jollei kostoa voitu kohdistaa itseensä
väkivallantekijään, se ulotettiin hänen johonkin sukulaiseensa.
Tästä aiheutui loputtomia sukukahakoita. Vähitellen valtiovalta
ryhtyi ehkäisemään tätä veristä tapaa. Surmatun perillisille
jätettiin nimittäin valittavaksi joko käyttää itsekosto-oikeutta tai
kansankokouksessa, n.s. käräjissä, tehdä sovinto ja ottaa vastaan
sakot. Mutta vasta kristinusko kykeni perin juurin lopettamaan
itsekoston käytön.

Niiden heimojen keskuudessa, joilla ei ollut kuningasta, oli
valtiovalta kansankokouksen eli käräjien käsissä, jotka kokoontuivat
johonkin keskeiseen paikkaan, missä oli tapana pitää silloin myöskin
markkinat. Kansankäräjillä päätettiin sodasta ja rauhasta sekä
ratkaistiin muitakin yhteisiä tärkeitä asioita. Niissä valittiin
kuningas, jos heimolla oli yksinvaltainen hallitusmuoto. Niissä
langetettiin myöskin tuomioita laintuntevien miesten johdolla.
Päätöksen tekoon otti osaa koko kansa, joka »aseitaan kalistellen ja
meluten» ilmoitti ajatuksensa tehdyistä esityksistä.

Sekä päälliköiden että kansan yläpuolella oli laki, ja sen alle oli
sekä kuningas että kansa alistettu, kun sitävastoin antiikin kansoille
kuninkuus aina oli merkinnyt samaa kuin yksinvalta. Voi siis sanoa,
että germaanit olivat ensiksi ottaneet käytäntöön perustuslaillisen
kuningasvallan, periaatteen vallan jaosta kuninkaan ja kansan kesken.
Tämä johtuu germaanien voimakkaasti kehittyneestä yksilöllisyydestä
ja itsetunnosta. Kansassa kokonaisuutena katsoen se ilmeni hurjana
vapaudenrakkautena ja pakkoon taipumattomuutena, mikä muistuttaa
kelttien ja kreikkalaisten vapaudenrakkautta. Tämä alistumattomuus
voi joskus saada koomillisenkin muodon, kuten silloin, kun joku
mielellään tuli pari kolme päivää liian myöhään kansankokoukseen vain
osoittaakseen, ettei kukaan voinut häntä komennella.

Tällaisia taipumuksia omaavan kansan keskuudessa ei tietysti
voinut kehittyä roomalaista valtiotunnetta eikä roomalaisten tai
sparttalaisten raudanlujaa kuria. Sitävastoin pienemmissä kansan
osissa, suvuissa ja kyläkunnissa, oli olemassa sitkeää, luonnostaan
kehittynyttä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Näissä pikku yhteiskunnissa
olivat kaikki tottuneet yhteistoimintaan ja vaaran hetkellä luottamaan
toisiinsa, kuten saman elimistön jäsenet. Siksipä ei kuullakaan koskaan
puhuttavan, että germaanisoturit olisivat joutuneet pakokauhun valtaan,
ei edes silloin, kun kaikki näytti toivottomalta. Tämä pienemmissä
piireissä vallitseva, koskaan pettämätön yhteenkuuluvaisuuden
tunne teki germaanit hyvin pelätyiksi vihollisiksi. Roomalaisen ja
germaanilaisen sotataidon oleellinen erotus on se, että roomalainen
kohortti tai manippeli oli taidon tuote, germaanilainen aseissa
oleva suku taas luonnon luoma. Mutta kyvyssä yhdistää eri sotajoukon
osastot toisiinsa germaanit eivät sitävastoin kyenneet kilpailemaan
roomalaisten kanssa. Tämä puutteellisuus korvautui kuitenkin suureksi
osaksi sen kautta, että karu germaanilainen maasto syvine metsineen,
kallioineen ja rämeineen teki mahdottomaksi suurempien joukko-osastojen
kiinteän yhteyden ja aiheutti täten valtaajille monia vaikeuksia.
Sellainen maasto oli erinomaisen sopiva sissisotaan, väijytyksille,
ja kaikki piilopaikat tuntevien asukkaiden hyökkäyksille sopivan
hetken tullen. Roomalaisten sodankäyntiä vaikeutti lisäksi se, että
Germaaniassa ei, kuten Galliassa, ollut lujia kaupunkeja, joiden
valloittamisella roomalaiset olisivat voineet aiheuttaa asukkaille
ratkaisevia tappioita ja sitten niistä käsin pitää heitä kurissa.[98]
Poltettu kylä ei ollut omistajalle korvaamaton tappio. Harvasti
asutussa, vähän viljellyssä maassa, missä teitä oli vähän, aiheutti
muonituskin tietysti roomalaisille suuria vaikeuksia.

Roomalaisten ja germaanien välinen taistelu, joka puhkesi Augustuksen
hallituskautena, alkoi roomalaisille hämmästyttävän menestyksellisesti.
He tunkeutuivat yhä syvemmälle Germaaniaan, ja heidän onnistui siirtää
valtakuntansa itäraja aina Elbeen asti. Tämä raja oli tietysti paljon
edullisempi kuin mutkikas linja Rein−Tonava.

Mutta muukalaisherruutta seuraa aina luonnon pakosta vastaisku. Kuten
gallialaisilla oli ollut Vercingetorixinsa, samoin germaanit saivat
vapaussankarikseen nuoren ruhtinaanpojan Arminiuksen[99], joka
oli roomalaisten veroinen vastustaja, tulisielu — sen voi, kuten
muuan roomalainen kirjailija sanoo, nähdä jo hänen katseestaan. Hän
oli erinomaisen ansiokkaasti palvellut Rooman sotajoukoissa, oli
tullut Rooman kansalaiseksi ja saavuttanut roomalaisen maaherran,
Varuksen luottamuksen. Varus oli tyypillinen, itsepäinen, sekä
henkisesti että ruumiillisesti raskasliikkeinen keskitason mies.
Hän oli ollut aikaisemmin Syyrian maaherrana ja hoitanut virkaansa
totunnaiseen tapaan, niin että hänestä sanottiin: »Hän tuli köyhänä
rikkaaseen maahan — rikkaana hän jätti köyhän maan.» Hänet Augustus
lähetti Germaaniaan tekemään maan Rooman maakunnaksi. Varus esiintyi,
niinkuin Germaania jo olisi ollut provinssi. Hän ei harjoittanut
lainkäyttöä germaanien omien lakien, vaan roomalaisen oikeuden
mukaan, joka pohjautui näille täydellisesti outoon oikeuskäsitykseen.
Hän loukkasi germaaneja erikoisesti monilla kuolemaantuomioillaan.
Germaanilaisen oikeuden mukaan nimittäin vain roistontyöt ja muut
kunniattomat rikokset rangaistiin kuolemalla. Varus uskalsi myöskin
periä veroja ja harjoitti kiristystä, mihin oli tottunut Syyriassa.
Mutta mitä kärsivälliset ja sorretut aasialaiset olivat sietäneet,
se ei menestynyt hurjien germaanien keskuudessa. Tosin kaikki näytti
rauhalliselta, mutta se oli vain pinnallista. Hiljaisuudessa kuohahti
germaanien itsetunto, ja useat eri heimojen päälliköt tekivät
Arminiuksen johdolla salaliiton.

Kun Varus tunkeutui armeijansa suurimman osan, 30 000 miehen kanssa
Weseristä länteen Teutoburginmetsän karuihin vuoriseutuihin ja
suomaihin kurittaakseen erästä kapinallista heimoa, varoitti häntä
muuan germaanilaisruhtinas, kaiken lisäksi Arminiuksen appi — johon
arvoon kysymyksessä oleva ruhtinas oli kuitenkin joutunut vastoin
tahtoaan. Arminius oli nimittäin ryöstänyt morsiamensa, jota isä oli
tahtonut pakottaa menemään naimisiin toisen ruhtinaan kanssa.

Varoituksien, joita Varus sai, olisi pitänyt saada hänet luopumaan
huolettomuudestaan. Mutta hän piti kaikkea vain appiukon kateutena
eteenpäinpyrkivää Arminiusta kohtaan. Seuraavana päivänä turmio
kuitenkin kohtasi hänet. Arminius jätti äkkiä hänen leirinsä, asettui
vapautta rakastavien heimolaistensa etunenään ja hyökkäsi taisteluun
valmistautumattomien roomalaisten kimppuun. Varus, jolla ei ollut
sotapäällikön kykyä, piti heti kaikkea menetettynä. Tämän johdosta
höltyivät sotakurin siteet. Kaikki meni hajalle, ja kaksi tai kolme
päivää kestäneen toivottoman taistelun aikana, lopuksi rankkasateessa
ja myrskyssä, joka paiskasi joukoittain puita taistelevien päälle,
hakattiin roomalaiset legioonat maahan melkein viimeiseen mieheen asti
vuonna 9 j.Kr. Varus itse, joka oli haavoittunut, lävisti itsensä
miekallaan. Germaanit uhrasivat vangitut upseerit Wotanille.[100]
Roomaan saapui kauhunviesti: »Varus on lyöty! Koko Reinin armeija lepää
tuhottuna Teutoburgin metsän rämeissä ja rotkoissa!»

Teuteburgin onnettomuuden tieto saattoi muutoin rauhallisen ja
hillityn Augustuksen epätoivoiseksi. Hän repi vaatteensa ja löi
lukemattomia kertoja päätänsä seinään huutaen valittaen: »Vare, Vare,
legiones redde (Varus, Varus, anna minulle takaisin legioonani)!»
Roomassa elettiin uudelleen kimbriläisaikojen kauhunpäivät. Näitä
kokemaan ei tosin jouduttu, sillä Arminiuksen ei onnistunut saada
germaanilaisheimoja liittymään yhteen roomalaisia vastaan, mutta
aina tästä asti germaanilaisvaara oli uhkaavana kummituksena Rooman
valtakunnan näköpiirissä. Reinin ja Elben väliset roomalaisvalloitukset
oli menetetty, ja Augustus ei yrittänytkään saada niitä jälleen
haltuunsa. Hän huomasi, että se maksaisi enemmän, kuin minkä
kannatti. Roomalaiset olivat pakottaneet keltit valtansa alle ja
roomalaistuttaneet heidät, mutta Germaanian vapaissa metsissä Rooman
hallitsijakäskyä ei enää koskaan kuultu. Tästä lähtien olivat Rein
ja Tonava maailman valtakunnan pääasiallisina rajoina. Kuten Cæsar
teki Reinin rajavirraksi, samoin Augustus teki Tonavan. Tässä kuten
kaikessa muussakin hän oli varovainen ylipäällikkö, joka ei ryhtynyt
koskaan tarpeettomiin uhkayrityksiin. Tällaisiin ryhtyvää hän vertasi
mieheen, joka onkii kultakoukulla. Sota- ja valloitushalusta kai
kaikkein vähimmin voidaan syyttää Augustusta. Hän ei koskaan väistänyt
välttämättömiä sotia, mutta tarpeettomia sotia hän ei ole käynyt. Hän
olikin nyt yli seitsemänkymmenen vuoden vanha ja halusi siis sitäkin
vähemmin uskaltautua suureen sotayritykseen. Jälkeen jättämissään
papereissa hän varoittaakin jälkeläisiään valloitussodista.

Germaaneja vastaan tehdyn sotaretken tulos todisti taaskin kerran
oikeaksi viisaan Solonin sanat, ettei ketään voi ylistää onnelliseksi
ennen kuolemaansa. Lisäksi vielä ne monet perhesurut, joita vanha
keisari pitkän elämänsä aikana sai kokea, vahvistivat Solonin sanoja.

PERHESURUJA JA HUOLIA.

Koko elämänsä ajan Augustus sai kärsiä heikosta ja sairaalloisesta
ruumiistaan. Hän ei ollut jaksanut nuoruudessaan karaista sitä
ruumiinharjoituksilla ja vahvistavalla ulkoilmaelämällä. Hän tuli
vuosien vieriessä senvuoksi yhä veltostuneemmaksi. Hän ei olisi koskaan
suuren kaimansa tavoin uskaltanut liikkua ulkona paljain päin. Talvisin
hän veti toisen paksun vaatekappaleen toisensa päälle ja kesäisin hän
ei voinut antautua alttiiksi auringonpaisteelle, vaan pysytteli sisällä
palatsissaan, jossa solisevat suihkukaivot viilensivät ilmaa ja orjat
löyhyttelivät vilpoisuutta.[101]

Mutta Augustus oli sitkeä. Muuten hän ei olisi jaksanut kestää niitä
monia perhesuruja, jotka häntä kohtasivat.

Hän oli kolme kertaa naimisissa. Toisesta avioliitostaan hänellä oli
tytär, Iulia, jota kovin ylistettiin kauneutensa tähden. Kolmannen
vaimonsa, kauniin ja hyvin lahjakkaan Livian kanssa Augustuksella
ei ollut lapsia, mutta Livialla oli edellisestä avioliitostaan pojat
Tiberius ja Drusus.

Livia oli siveellisesti turmeltuneella aikakaudella aviollisen
uskollisuuden ja taloudellisuuden perikuva huolimatta kaikesta,
mitä hän sai kuulla miehensä uskottomuudesta. Mutta jos hän hieman
ummistikin silmiänsä kysymyksen ollessa miehensä yksityiselämästä,
hän sen sijaan katseli sitä avoimemmin silmin politiikkaa, etenkin
perhepolitiikkaa. Ainakin näissä asioissa Augustus vanhemmalla
puolen ikäänsä uskalsi häntä tuskin koskaan vastustaa — ei ainakaan
julkisesti! Kaameita huhuja olikin liikkeellä siitä, että hän olisi
»lietensä ääressä ja sydämellään suosinut hornanhenkeä siinä olennossa,
jonka hän luuli olevan hyveellisen naisen esikuvan», Viktor Rydberg
sanoo. »Kukoistava suku oli Augustuksen ympärillä, mutta salaperäinen
demoninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä ylitse, ja toinen
toisensa jälkeen ne, joita hän rakasti, joutuivat aikaisen kuoleman tai
sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi.» Livian
tarkoituksena lienee ollut raivata tie valtaistuimelle vapaaksi omille
pojillensa.

Ei kukaan tiedä, kuinka paljon oli perää noissa kamalissa huhuissa.
Se vain tiedetään varmasti, että Livia tuli vanhetessaan yhä
vallanhimoisemmaksi ja viekkaammaksi. Hänen poikansa Tiberius häntä
suorastaan pelkäsi, ja hänen pojanpoikansa poika, myöhemmin keisari
Caligula nimittää häntä Odysseukseksi naisten vaatteissa[102] —
hameissa, olisi sanottu, jos hän olisi elänyt nykyaikana.

Augustus oli valinnut kruununperilliseksi rakastettavan, rikaslahjaisen
sisarensa pojan Marcelluksen, sen miehen jälkeläisen, jota oli
nimitetty »Rooman miekaksi». Hän oli myöskin, Livian vastalauseista
huolimatta, naittanut Marcellukselle ainoan lapsensa, kauniin
14-vuotiaan Julian. Mutta nuorukainen oli tuskin ehtinyt täyttää
kaksikymmentä vuotta, kun hän jo äkkiä koko Rooman kansan suruksi
kuoli. Yleisesti epäiltiin Liviaa tähän syylliseksi. Marcelluksen
äitikin oli tässä luulossa, Hän vihkiytyi loppuiäkseen surulleen, johon
sekautui sammumaton viha Liviaa kohtaan.[103]

Nyt oli vuorostaan lähin kruununperijäksi Augustuksen nuoruudenystävä
Agrippa. Keisari teki hänet kanssahallitsijakseen annattamalla
hänellekin tribuunin vallan ja naittamalla hänet Julian kanssa,
niin pian kuin suruvuosi oli loppuun kulunut. Nuori, huvinhaluinen
keisarintytär oli siis seitsentoistavuotiaana sidottu karskiin ja
tuimaan mieheen, joka oli hänen isänsä ikäinen. Ettei Julia kuitenkaan
ollut sellainen, joka antaa lyödä itsensä kahleisiin, sen puoliso sai
pian kokea. Mutta siinä suhteessa ei voinut tehdä mitään. Agrippa sai
lohdutteleida sillä, että heidän avioliittonsa »siunattiin» suurella
lapsiliudalla.

Augustusta kohtasi sekin suru, että hän sai nähdä tämänkin vävynsä
kuolevan. Agrippa jätti kumminkin jälkeensä kolme poikaa, ja keisari
iloitsi ajatellessaan saavansa kerran yhden näistä seuraajakseen.
Multa äkkiä näistä toinen järjestyksessä kuoli 19 vuoden ikäisenä, ja
luonnollisesti levisi huhu, että Livia oli hänet myrkyttänyt. Vielä
vakuutetummiksi tultiin hänen syyllisyydestään, kun vanhempi veli kuoli
pari vuotta myöhemmin. Epäluuloja tukevia todisteita ei kuitenkaan ole
olemassa.

Agrippan nuorimmasta pojasta kehittyi heittiö. Nuorukainen käyttäytyi
niin sopimattomasti, että Augustuksen täytyi karkoittaa hänet ja
lähettää hänet eräälle autiolle saarelle. Ja tuskin vanha keisari oli
ehtinyt vetää viimeisen henkäyksensä, kun jo hänen viimeinen elossa
oleva tyttärenpoikansa raivattiin tieltä hovin käskystä. Kuka oli
käskyn antanut, Augustusko, Liviako vai Tiberius, siitä ei ole tietoa.

Kun Agrippan pojat olivat poissa, oli vihdoinkin tie valtaistuimelle
vapaa Livian pojille. Tiberius, vanhempi pojista, oli ankara, totinen
ja luonteeltaan sulkeutunut, Drusus sitävastoin iloinen, avonainen ja
kaikkien rakastama. Drusus aloitti ennen mainitun Germaanian maitten
valloituksen Reinin ja Elben välillä. Mutta suoritettuaan hyvin työnsä,
kohtasi häntä kotimatkalla onnettomuustapaus. Hänen hevosensa kaatui,
ja Drusus vahingoittui hengenvaarallisesti. Kuukauden kestäneitten
kovien tuskien jälkeen kuolema saapui vapauttajana. Kaikki surivat
hänen kuolemaansa.

Tiberius otti nyt päällikkyyden Germaaniassa. Hän vei aloitetut
valtaukset onnelliseen lopputulokseen. Mutta sitten tuli
Teutoburginmetsän onnettomuus.

Tiberius suoritti velvollisuudentuntoisesti ja tarmolla kaikki
ne erilaatuiset toimet, jotka hänelle uskottiin. Erittäinkin
hän osoittautui olevansa urhoollinen ja taitava sotapäällikkö.
Mutta Augustus ei voinut koskaan suhtautua oikein hyvin jöröön ja
luoksepääsemättömään ottopoikaansa. Ja yhtä vähän Rooman kansakaan
piti Tiberiuksesta. Mutta hän oli kaikissa tapauksissa valtakunnan
tulevaisuuden toivo. Saadakseen hänet lähemmin solmituksi sukuunsa
Augustus taivutti hänet hylkäämään puolisonsa, johon hän oli lämpimästi
kiintynyt, ja menemään naimisiin Iulian kanssa. Avioliitosta tuli
onneton, ja se oli omiaan yhä enemmän synkistämään Tiberiuksen
mieltä. Hillittömällä elämällään huvinhaluinen Iulia kosti sen, että
isä oli uhrannut hänen onnensa poliittisten laskelmien takia. Hänen
elintapansa tulivat vallan häpeämättömiksi. Augustus ummisti silmänsä
mahdollisimman kauan hänen hairahduksiltaan, sillä hän oli arveluttavan
heikko kauniiseen tyttäreensä nähden, ja salli tämän aivan liian
helposti riisua hänet aseista taisteluvalmiilla sukkeluudellaan.
Augustus tyytyi toteamaan, että hänellä oli kaksi tytärtä, joiden
kanssa oli vaivalloista tulla toimeen, Rooma ja Iulia. Mutta lopulta
hänen oli pakko ryhtyä tosi toimiin, ja hän karkoitti kevytmielisen
tyttärensä eräälle Campanian rannikon kolkolle saarelle. Kun
Tiberiuksesta tuli keisari, Iulian olo muuttui entistään pahemmaksi.
Mutta hän eli enää vain vähän aikaa sen jälkeen.

»NIINPÄ PAUKUTTAKAA KÄSIÄNNE.»

Augustuksen oli täytynyt eläessään kokea, että sekä lapset että
lapsenlapset yksi toisensa jälkeen temmattiin pois häneltä. Kuten
oksaton runko hän seisoi yksin elämänsä syksyssä.

Aika lääkitsee kuitenkin kaikki haavat, ja kun vanha keisari viisi
vuotta Teutoburginmetsän onnettomuuden jälkeen tunsi loppunsa
lähestyvän, hänen sanotaan kutsuneen ystävänsä kuolinvuoteensa ääreen
ja sanoneen heille: »Enkö minä ole näytellyt elämäni näytelmää hyvin?»
Kun hän sai myöntävän vastauksen, hän oli tyytyväinen ja sanoi, synkkää
mielialaa häivyt taakseen, roomalaisten näyttelijäin tavoin: »Niinpä
paukuttakaa käsiänne!» Sen jälkeen hän sanoi jäähyväiset omaisilleen
ja kuoli rauhallisesti lähes 76 vuoden ikäisenä.[104] Hän ja Sulla
olivat ainoat vallankumousajan johtavista miehistä, jotka eivät saaneet
väkivaltaista loppua.

On mitä suurimman vääryyden tekemistä Augustuksen muistolle tulkita
hänen viimeisiä sanojaan siten, että hän itse olisi tahtonut merkitä
itsensä näyttelijäksi, ja etsiä näistä sanoista hänen olemuksensa
avainta. Hän käytti vain tavallista vertausta, kun vertasi elämäänsä
suureen näytelmään ja arveli: »Minun elämäni draama on lopussa.
Oletteko minuun tyytyväisiä?» — Augustus-tuntija Gardthausen sanoo: »Ei
ole tosiasiallisesti ollut montakaan ruhtinasta ja julkisuuden miestä,
joka olisi Augustuksen tavoin tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä
teatraalisuutta kohtaan, eikä monta, joka siinä määrin olisi
halveksinut esiintymistä toisena, kuin mitä olemukseltaan oli». Suuret
juhlallisuudet niihin liittyvine kunnianosoituksineen olivat hänelle
kauhistus. Kun hän palasi Roomaan pitkiltä maakuntiin tekemiltänsä
matkoilta, hän mieluimmin tuli aivan odottamatta, usein yölläkin,
päästäkseen virallisista vastaanotoista.

Jossakin määrin täytyy jokaisen julkisuuden henkilön näytellä
teatteria. Hänen on pakko näyttää loistavan iloiselta suurissa juhlissa
ja vastaanotoissa, joiden hauskuus hänen mielestään kenties on hyvinkin
kohtalaista; hänen täytyy alentua osoittamaan mielenkiintoa suurelle
joukolle ihmisiä, joiden harrastuksiin hänellä ei mitenkään riitä
myötätuntoa, ja hänen täytyy keskustella »kysymyksistä», joille hän
salassa haukottelee j.n.e. Olemmehan mekin tavanneet näyttelijäeleisiä
Augustuksia samanlaisissa tilaisuuksissa. Mutta se siitä.[105]

Kaikkina aikoina tullaan Augustusta pitämään roomalaisen keisarin
voittamattomana ihanteena. Hän on yksi niitä harvoja näistä
hallitsijoista, joita valta jalosti, sen sijaan, että olisi turmellut.
Samana hetkenä, jolloin hän sai rajoittamattoman tilaisuuden päästää
intohimonsa valloilleen, hän kohosi niiden herraksi. Kovuus ja
häikäilemättömyys, jota hän osoitti triumvirinä, kun hänen täytyi
taistella vallasta ja taistella henkensä puolesta, muuttui lempeydeksi,
kun hän yksin pääsi maailmanvaltiaaksi.

Augustus on kaunis esimerkki siitä, kuinka suuret tehtävät voivat
vaikuttaa ihmiseen kohottavasti ja kasvattaa häntä oikeaan
inhimillisyyteen. Tässä suhteessa hän on saanut aikalaistensa
ja jälkimaailman ihailun osakseen. Sitävastoin hän ei kuulu sen
lajin ihmisiin, jotka kykenevät herättämään rakkautta, sillä hänen
hyvyytensä ei ole välitöntä, vaan vaikuttaa saavutetulta — siinä on
järjellä suurempi osuus kuin luonteella. Hänen hyvät ominaisuutensa
ovat itsehillinnän ja viisauden mestarituotteita, mutta ne eivät
kykene lämmittämään meidän sydämiämme — sellaisiksi ne ovat
aivan liian suuressa määrin taidon saavutuksia. Niin jäykkä- ja
kylmäluonteisen miehen kuin Augustuksen oli vaikeata koettaa vaikuttaa
teeskentelemättömältä ja luonnolliselta. Kuinka paljon ilmeneekään
jo niin pienestä pikkupiirteestä kuin siitä, että hänellä ei ollut
koskaan tapana pitää puheita, vaan hän luki sen, mitä hänellä oli
sanottavaa! Hän oli ihmisenä suuren kaimansa vastakohta niin paljon
kuin mahdollista. Häneltä puuttui kokonaan se eloisa nerokkuus,
se intohimoisuus, joka Cæsarissa purkautui esille luonnonvoiman
vastustamattomuudella ja tempasi heti ihmiset mukaansa vasten heidän
tahtoaankin. Augustus oli sekä henkisesti että ruumiillisesti
hauraampaa ainesta. Hänen oli tyytyminen niihin ominaisuuksiin, jotka
Gardthausen on ilmaissut kolmella alkusointuisella adjektiivilla:
»viileä, valistunut ja viisas». Mutta vaikka hänellä ei ollutkaan
Cæsarin nerokkuutta, hän oli ehdottomasti tätä järkevämpi. Hän ei
antautunut milloinkaan minkäänlaisten harhakuvitelmien valtaan. Hän
oli laskumestari, joka arvioi etukäteen kaiken, mies, joka kyllä
kykeni hallitsemaan yllättäviä tilanteita, mutta paljon mieluummin
vältti niihin joutumisen, mies, joka ei valinnut päämäärään vievää
suorinta tietä, vaan varmimman. Hänen olemuksensa kuvastuu myöskin
silminnähtävänä hänen kasvoissaan, noissa kauniissa, säännöllisissä
piirteissä, joita hallitsee kylmä, samalla kertaa kauaskantava ja
läpitunkeva katse, mikä tekee koko kasvot sfinksiä muistuttaviksi,
melkein kaamean tutkimattomiksi.[106] Huomaa selvästi, että se
mies ei koskaan ilmaissut sisimpiä ajatuksiaan; ja pieni, tiukasti
yhteenpuristettu suu puhuu taipumattoman lujasta tahdosta.

Mutta joskaan Augustus ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä
miellyttävä persoonallisuus, hän oli joka tapauksessa suuressa
määrin hyödyllinen kansalleen. Kultainen kohtuullisuus, jota hän
aina noudatti, on senvuoksi sen maailmanhistoriassa ainutlaatuisen
ilmiön edellytys ja selitys, että yhdeksäntoistavuotias nuorukainen
kykenee väkivalloin anastamaan maailman herruuden ja säilyttämään sen
kokonaista 57 vuotta aina kuolemaansa saakka. Ja mikä hirmuisen suuri
ero onkaan hänen jälkeensä jättämän Rooman valtakunnan ja sen kaaoksen
välillä, joka vallitsi silloin, kun hän aloitti valtiollisen uransa!

Augustus oli virkamies parasta lajia, ja sellaisena hän on luonut
ihmeteltävän lujan ja täsmällisen hallinnon. Se olikin kehitetty
vankalle taloudelliselle pohjalle. Augustus oli nimittäin myöskin
taloudellinen nero, joka ymmärsi taidon kartuttaa sekä omiaan
että valtion tuloja. Kokonaisen esikunnan avulla, johon kuului
koulutettuja hallinto- ja numeromiehiä, hän nosti valtiotalouden
sen pohjattomasta sekasorrosta. Monipäinen tasavaltalainen hallitus
vuosittain kasvavine virkamieskuntilleen oli johtanut auttamattomaan
taloudelliseen kurjuuteen. Valtion tulot eivät olleet likimainkaan
riittäneet välttämättömimpiinkään menoihin, ja kertyvät varat eivät
olleet hallinnollisten puutteellisuuksien takia tulleet tehokkaasti
käytetyiksi. Augustus sitävastoin voi kokonaan toisella tavoin kuin
edelliset hallitukset pitää huolta välttämättömimmistä valtion
tarpeista. On laskettu, että hän on pitkän hallituskautensa kuluessa
jakanut Rooman väestölle vähintään 750 miljoonaa markkaa, suunnaton
summa, joka, katsoen siihen aikaan vallitsevaan korkeaan rahan arvoon
ja kullan vähyyteen, täytyy arvioida moninkertaiseksi vastatakseen
nykyisiä olosuhteita. Lisäksi tulevat vielä viljanjakelut ja muut
luontaisetuiset lahjat. Ei ole ihmettelemistä, ettei Rooman kansa olisi
tahtonut luopua keisaristaan, josta oli niin kouraantuntuvaa hyötyä
jokaiselle alamaiselle. Se seikka, että Rooman keisarikunta, huolimatta
kaikesta paheellisuudesta, jolla valtaistuin oli tahrattu, kykeni
pysymään pystyssä neljä vuosisataa, johtuu siitä, että Augustus loi
valtion hallinnolle lujan järjestysmuodon.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Eduard Meyer. Kaiser Augustus (Kleine Schriften I).

M. Beulé. Auguste, sa famille et ses amis.

Johannes Kromayer, Die rechtliche Begründung des Principats.

Lewin Blomgren, Th. Mommsens teori om romerska principatet.

Axel Dahlman, Agrippa.

Paul Jörs, Die Ehegesetze des Augustus.

Julius Österberg, Kejsar Augustus äktenskapslagstiftning.

Tacitus' mindre skrifter i svensk översättning av Per Persson.

Theodor Birt, Die Germanen. Über Bedeutung und Herkunft des
Völkernamens.

A. Geffroy, Rome et les barbares. Etude sur la Germanie de Tacite.

T.E. Karsten, Die Germanen.

Gustav Kossinna. Die Herkunft der Germanen.

Gustav Kossinna, Deutsche Vorgeschichte.

Oscar Montelius, Germanernas hem.

Eduard Norden, Die germanische Urgeschichte in Tacitus Germania.

K.H. Wels, Die germanische Vorzeit.

Otto Kemmer, Arminius. Auf Grund der Quellen dargestellt.

Eduard Meyer, Untersuchungen über die Schlacht im Teutoburgenwalde.

O. Henke und Bernhard. Lehmann, Die neueren Forschungen üher die
Varusschlacht.

Erich Pernice und Franz Winter, Der Hildesheimer Silberfund.

Hugo Willrich, Livia.

Martin P:n Nilsson, Den ekonomiska grundvalen för Augustus principat
(Eranos, acta philologica sueana, 1912).

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen, paitsi edellä mainittuja teoksia
Rooman ja Rooman keisariajan historiasta:

Cajus Vellejus Paterculus, Römische Geschichte, übersetzt von Wilhelm
Götte.

G. Bloch, L'empire romain.

Hermann Dessau, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.

Ludwig Hahn, Das Kaisertum.

G.F. Hertzberg, Geschichte des römischen Kaiserreiches.

Martin P:n Nilsson. Den romerska kejsartiden: 2 nid.

Otto Th. Schulz, Das Wesen des römischen Kaisertums der ersten zwei
Jahrhunderte (Kirjallisuusluetteloineen).

M. Rostovzew, Studien zur Geschichte des römischen Kolonats.

M. Rostovzeff, The social and economic history of the Roman empire.

M.P. Charlesworth, Trade-routes and commerce of the roman empire.

Albert Herrmann, Die alten Seidenstrassen zwischen China und Syrien I.

H. Nissen, Der Verkehr zwischen China und dem Römischen Reiche (Bonner
Jahrbücher 1894).

Tetsutaro Yoshida, Entwickelung des Seidenhandels und der
Seidenindustrie vom Alterthum bis Ausgang des Mittelalters.

Josef Wolontis, Människans hushållning genom tiderna.

Ludwig Friedlaender und Georg Wissowa, Darstellungen aus der
Sittengeschichte Roms: 4 nid.

Gaston Boissier, Tacite.

F. Gustafsson, Tacitus som häfdatecknare (Kirjallisuusviittein).

Otto Wackermann, Der Geschichtsschreiber P. Cornelius Tacitus

Sture Bolin, Romare och germaner. En orientering (Kirjallisuusviittein).

Alfons Dopsch, Wirtschaftliche und soziale Grundlagen der europäischen
Kulturentwicklung von Cæsar bis auf Karl den Grossen: 2 osaa (Laajoin
kirjallisuusviittein).

Rudolf Goette, Kulturgeschichte der Urzeit Genuaniens, des Frankreiches
und Deutschlands im frühen Mittelalter.

Karl Müllenhoff, Deutsche Alterthumskunde: 5 nid.

Ludwig Schmidt, Geschichte der germanischen Frühzeit (Laajoin
kirjallisuusluetteloin).

Georg Steinhausen, Geschichte der deutschen Kultur: 2 nid.

Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst II (Kirjallisuusviittein).

Guglielmo Ferrero, Romerska kejsarinnor. Ruotsintanut italiasta Ernst
Lundquist.

Adolf Stahr, Römische Kaiserfrauen.

LATINALAISEN RUNOUDEN KULTA-AIKA.

Latinalaisen proosan kulta-aika oli Cæsarin ja Ciceron aikoina;
runous sitävastoin kohosi korkeimmilleen vasta Augustuksen ajalla
sellaisten runoilijain kuin Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen,
Tibulluksen ja Ovidiuksen teoksissa. Heidän taidokkaissa käsissään
muovautui roomalaiskieli niin kaunissointuiseksi ja ilmaisutavoiltaan
niin rikkaaksi, ettei se ole koskaan, ei aiemmin eikä myöhemmin,
ollut sellaista. Se, että nämä runoilijat voivat kokonaan antautua
runoiluunsa, on suureksi osaksi Augustuksen ansiota. Sillä samoinkuin
hän kauniilla taideteoksilla ja monumentaalisilla rakennuksilla teki
Roomasta taiteen pääkaupungin, samoin hän rohkaisi ja innostutti
runoilijoitakin levittääkseen heidän teostensa välityksellä loistetta
hallituksellensa ja vaikuttaaksensa heidän kauttansa kansan mielialaan
monarkistisessa hengessä. Tässä tarkoituksessa hän keräsi runoilijoita
hoviinsa, seurusteli heidän kanssansa ystävällisesti ja kohotti tällä
tavoin heidän yhteiskunnallista asemaansa. Hän kuunteli elävällä
mielenkiinnolla heidän uusien teostensa lukemista, iloitsi heidän
edistyksestään ja palkitsi ansioituneet huolettomalla toimeentulolla.
Tällaisissa sivistystehtävissä Augustuksella oli parhaana auttajana
rikas ja ylhäinen ystävänsä Mæcénās. Kerta kaikkiaan Augustuksen
aikakausi on sivistyksellisen loiston ympäröimä, joka sille historiassa
suo paikan Perikleen onnellisen ajan rinnalla.

»SIDE LAULUJEN SEPPELEESSÄ.»

Eräässä satiirissaan Horatius kertoo meille jäljittelemättömän
hauskalla tavallaan ensimmäisestä kohtauksestaan Mæcenaan kanssa:

    Tiellesi sattunut en, vaan Vergilius, veli parhain,
    sitten myös Varius[107] sinun tietää soi, mikä oon ma.
    Astuissain etehes sain vain vähän änkytetyksi,
    niin ujoks vallan jäin kuin juuttunut kieleni oisi.
    Kertoa voinut en näät, ett' on isä korkea mulla,
    että Apulian maill' oman maatilan kiertelen ratsain.
    Kerroin vain, kuka oon; sanan muutaman vastasit mulle,
    kuin tapas on. Menin, mut minut yhdeksäntenä kuuna
    kutsuit tuttunas taas. Luen suureks suosios, sillä
    kehnouden erotat sekä kunnon; päässyt en piiriis
    syntyni vuoks, vaan kosk' elo, mieli on tahraton mulla.

Mæcenas lahjoitti Horatiukselle maatilan, missä runoilija sai levon ja
työrauhan.

Mæcenas kuului Augustuksen uskottujen piiriin. Samoinkuin
Agrippa oli keisarin oikea käsi sotilaallisissa ja teknillisissä
kysymyksissä, samoin Mæcenas oli hänen parhain auttajansa, kun oli
kysymys vaikeista diplomaattisista toimista ja muista samanlaisista
tehtävistä. Milloin oli tarpeen olla tekemisissä ihmisten kanssa,
silloin hänen joustavuutensa ja notkea käsittelytapansa viettivät
oikeita juhlahetkiä. Jonkinlaisesta synnynnäisestä mukavuudesta ja
epikurolaiseen nautintoelämään taipuvaisuudesta huolimatta Mæcenas oli
aina valmis ja teki aina parhaansa, kun vain Augustus tarvitsi hänen
apuansa. Siksipä hän saavuttikin keisarin rajattoman luottamuksen
ja voi sanoa korkealle ystävälleen suorasukaisia totuuden sanoja,
jollaisia ei kukaan toinen olisi uskaltanut päästää suustansa. Kerran,
kun Augustus eräässä oikeusjutussa tuomitsi toisen syytetyn toisensa
perästä kuolemaan, se Mæcenaan mielestä meni jo liian pitkälle. Hän ei
voinut kuitenkaan huomiota herättämättä astua korkean tuomarin eteen.
Hän kirjoitti senvuoksi muutamia sanoja kirjoituslaatalleen ja heitti
sen huomaamattomasti keisarille. Augustus katsahti siihen ja luki:
»Mutta lopetahan jo, pyöveli!» Hän muutti mieltänsä ja laskeutui heti
alas tuomarinistuimelta.

Myöhemmin näiden kahden miehen ystävyys joutui kuitenkin liian kovalle
koetukselle Augustuksen suhteen takia nuoreen ja kauniiseen naiseen,
jonka kanssa Mæcenas vanhoilla päivillään oli mennyt naimisiin. Juttu
oli jo yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Loukkaantuneena Mæcenas
silloin vetäytyi takaisin yksityiselämään nauttiakseen ruhtinaallisista
rikkauksistaan loisteliaassa, runsain taideteoksin koristetussa
palatsissaan Esquilinus kukkulalla. Ympärillä olevista ihanista
puutarhoista oli hurmaava näköala yli Rooman ja Campagnan. Täällä
tuntui elämä Mæcenaasta niin suloiselta, että hän eräässä runossaan
huudahti:

    Vaikk' kädet kuin vapisis, jalat ontuis, lonkkakin pettäis,
    kyttyrä seljäss' ois, iho paiseinen, mädät hampaat,
    en suris, jos elohon vain jäisin. Suo elo mulle,
    vaikka se tuskaakin tois mullen taukoamatta!

Hän keräsi ympärilleen toisia kirjallisia herkuttelijoita ja
runoilijoita, kuten Vergiliuksen, Horatiuksen ja Propertiuksen ja suosi
runsaskätisesti kaikkia kykyjä, nuoriakin. »Se, joka kerran oli otettu
Mæcenaan piiriin, voi pitää uraansa taloudellisesti turvattuna, sillä
Mæcenas huolehti hänen aineellisista tarpeistaan yhtä hienotunteisella
kuin runsaskätisellä tavalla», Schück sanoo. Runoilijain suojelijana
Mæcenas on tehnyt nimensä kuolemattomaksi. Vielä tänäkin päivänä se
elää »mesenaatin» kunnianimessä.

Vanhin Augustuksen ajan suurista runoilijoista ja se, jota roomalaiset
itse pitivät parhaimpana, oli

VERGILIUS.

Hän oli syntynyt vuonna 70 e.Kr. pienessä kylässä Mantuan lähellä
Cisalpiinisessa Galliassa, vain muutamia peninkulmia Catulluksen
kotiseudulta. Hänen isänsä oli hyvin vaatimattomissa varoissa elävä
mies, mutta teki työtä ja ahkeroitsi antaakseen pojalleen hyvän
tieteellisen ja kirjallisen sivistyksen.

Ensimmäisissä runoissaan, »Bucólica», Vergilius lauloi Theokritosta
jäljitellen paimenelämän ihanuutta voimatta kuitenkaan kilpailla
itsensä mestarin kanssa alkuperäisessä luonnonraikkaudessa.
Vergiliuksen paimenet vaikuttavat usein, kuten Schück sanoo, »hienoilta
hovimiehiltä, jotka puoliksi piloillaan ovat pukeutuneet paimenpukuun».
Mutta rikkinäiselle ja ylihienostuneelle sukupolvelle Vergiliuksen
»Bucolica» aukaisi luonnon ja viattomuuden maailman, missä ne,
jotka olivat väsyneet suuren maailman pauhinaan, voivat hetkeksi
saada rauhan. Pastoraali[108], paimenruno, on tosiaankin, kuten
Bellessort on sen hienosti luonnehtinut, »liikuttavimpia tunnustuksia
ihmisen kyvyttömyydestä löytää onnea sivistyksen edistymisessä ja
hienostuneisuudessa. Paimenruno esittää kaupungin vastakohtana luonnon,
mutta ei todellista luontoa, kovaa ja äitipuolimaista, jollainen se
usein on, vaan ihanneluonnon, joka vie meidät takaisin ihmiskunnan
kulta-aikaan. 'Paimenet', joita tämä runoudenlaji meille esittää,
ovat ihmisiä, jotka ovat paenneet suurkaupungista, kaunosieluja,
tunneherkkiä kesäisellä huviretkellä olevia ihmisiä. Jokaisen ihmisen
elämässä on hetkiä, jolloin hän, tietoisena siitä, ettei hän voi tulla
onnelliseksi, ikävöi mennyttä viattomuuden aikaansa ja kaipaa nähdä
ainakin sen kuvan. Silloin on paimenrunon hetki tullut.»

Vergilius runoili paimenidyllinsä samaan aikaan, jolloin
maailmankohtalo ratkaistiin Philippoin verisissä taisteluissa, sekä
lähimpinä seuraavina vuosina. Juuri ajan kammottavien olosuhteiden
vastavaikutuksena hänen idyllinsä tulivat tavattoman suosituiksi.
Roomalaiset huomasivatkin nyt ensimmäisen kerran ihastuksekseen,
että heidän kielensä voi runoilijan taidokkaissa käsissä jalostua
ja saavuttaa helleeniläisen sisarkielen kanssa kilpailevan sulavan
sointuisuuden.

Näiden idylliensä enimmän ihaillussa runossa kirjailija kaihoten
ennustaa kultaisesta ajasta, joka on tuleva rikkirepivien
kansalaissotien rauta-ajan tilalle, ajasta, jolloin vainiot kellastuvat
kylvämättömästä sadosta ja jolloin viiniköynnöksiä ei tarvitse leikata,
jolloin

    »Itsestään kotihin käy vuohet, maitoa uhkuin,
    karjojen laumat ei jalopeuroja julmia pelkää;
    käärme kuolevi, pois kukat myrkyin pettävät kuihtuu,
    tihkuelee hunajaa rosopinnat tammien rungot.»

Tämä rauhan aikakausi alkaa poikasen syntymisellä, joka on hallitseva
kuten jumala onnellista maailmaa.

Kuka on sitten tämä poikanen, jonka tuloa runoilija hurmioitunein
sanoin ennustaa? Hurskaat kristityt ovat olleet tässä laulussa
erottavinansa sen tähden ensimmäisen tuikkeen, joka johdatti kolme
Itämaiden viisasta miestä Betlehemin seimelle. Pyhän kirjan tunnetut
kuvaukset laumasta ja paimenesta ja käärmeestä, joka oli tuhoutuva,
tukivat heitä vakaumuksessaan, että runoilija oli puhunut Jeesuksesta.

Onko poikanen sitten neitsyen poika, josta juutalaiset profeetat olivat
ennustaneet ja joka neljäkymmentä vuotta myöhemmin syntyi maailmaan?
Keskiajan hurskaat uskoivat niin ja lukivat Vergiliuksen pyhien
ennustajien joukkoon kuuluvaksi. Vielä meidän päivinämme on eteviä
englantilaisia ja ranskalaisia kirjallisuudenhistorioitsijoita, jotka
katselevat kysymystä samalla tavoin, mystikon silmin. Eikä olekaan
mahdotonta, että Vergilius, joka oli syvästi uskonnollinen luonne,
oli saanut kuulla puhuttavan Jesajan ennustuksista tai oli suorastaan
lukenut juutalaisten profeettojen kirjoituksia kreikkalaisesta
Septuaginta-käännöksestä. Tosiasia ainakin on, että Vergiliuksen
useimmat runokuvat juontavat juurensa vanhimmista helleenisistä ja
hellenistisistä runoilijoista, m.m. Pindaroksesta, sekä vanhoista
yleisistä lauluista. Platonin ja Pythagoraan oppilaat olivat täysin
vakuutetut, että tämä aika oli pian palautuva, ja oraakkelit ja
sibyllat olivat sitä ennustaneet. Näillä kaikilla ennustuksilla näyttää
olleen juurensa ikivanhassa Niilin sivistysmaassa, joka on niin usean
salaopin äidinhelma. Niiden kauhunpäivien jälkeen, jotka Vergiliuksen
sukupolven oli täytynyt elää, oli rauhallisen ajan kaipuu ja toivo sen
pikaisesta koittamisesta voimakkaampi kuin koskaan ennen.

Senvuoksi onkin läheisintä olettaa, että runo — itämaalaisin vaikuttein
— on kummunnut Rooman kansan vallankumousajan kauhuissa tuntemasta
tuskasta ja tämän kansan kaihosta ja ikävästä saada rauha palautumaan
maailmaan. Tältä pohjalta on esitetty se olettamus, että poikanen,
joka oli syntyvä, olisi se lapsi, jonka Augustus näihin aikoihin
odotti toisen puolisonsa lahjoittavan hänelle. Toiveet murskaantuivat
kuitenkin melkein tragikoomillisella tavalla. Odotettu lapsi oli tyttö,
myöhemmin niin surullisen kuuluisa Iulia.

Mutta vaikkei siis ennustus ollut toteutunutkaan, Vergiliuksen
runolla on yhtä kaikki pysyvä arvonsa mielialan kuvastajana syvästi
onnettomalta ajalta, jolloin ihmiskunta odotti vapahdustaan.

Useiden vuosien työn jälkeen seurasi »Bucolicaa» »Georgica», suuri
maanviljelyksen oppirunoelma ja samalla kertaa yksinkertaisen,
luonnollisen talonpoikaiselämän ylistyslaulu. Runon ensimmäinen
laulu loppuu liikuttavaan rukoukseen Rooman suojelusjumalille, että
nämä auttaisivat ja tukisivat Octavianusta kaikissa vaaroissa, jotka
uhkaavat rauhaarakastavaa sankaria, joka tahtoo tehdä lopun väkivallan
ja vilpin aikakaudesta ja kohottaa auran vanhaan kunniaansa. Ja koko
runokokoelma loppuu ylistykseen Cæsarille:

                          »kun Cæsar suur sotapeistä
    rannoill' Eufratin syvän välkyttää, la'it lempeet
    suo alamaisillensa ja astuu tietä Olympon.»

Vuonna 29, jolloin nuori voittaja Aktionin taistelun jälkeen palasi
Roomaan, oli runoelma valmis joko itsensä runoilijan tai hänen
suosijansa Mæcenaan luettavaksi maailman hallitsijalle. Ilokseen
Augustus keksi runoilijassa — vaikkapa vain itsetiedottomankin —
auttajan työssänsä, yrityksessään saattaa maanviljelys suosituksi ja
palauttaa Rooman köyhälistö siihen yhteiskuntaluokkaan, joka kerran
oli ollut Rooman terveyden ja suuruuden lähde. Ja jollei »Georgicalla»
ollutkaan mainittavaa käytännöllistä merkitystä, niin »sen on
kuitenkin», kuten Schück sanoo, »täytynyt vahvistavan, terästävän
kylvyn tavoin vaikuttaa uuteen sukupolveen, sen lukiessa runoelmassa
kestävästä suvusta, joka ei tuntenut rikkaan ylellisyyttä eikä köyhän
puutetta, vaan tyytyväisenä korjasi puiden hedelmät ja maan viljan,
ilman että sen mielenrauhaa häiritsivät Forumin vaalitaistelut ja
oikeusriidat, kansalaiskahakat ja sodan kauhut».

Vergiliuksesta oli näin tullut Rooman Hesiodos, kuten häntä olisi
aikaisemmin voitu kutsua sen Theokritokseksi. Hän sanookin itse, että
hän on tahtonut »Georgicassaan» antaa maanmiehilleen roomalaisen
vastineen »Työ ja päivät» teokselle.

»Georgicahan» on opetusruno, joka tahtoo neuvoa talonpoikaa
parhaimmalla tavalla viljelemään maatansa ja hoitamaan
kotieläimiänsä.[109] Mutta se ei ole koskaan kuiva eikä
opettavansävyinen. Kaikki — maanviljelijän arkipäiväisimmätkin tehtävät
— tulevat ihastuttavan miellyttäväksi, heti kuin runoilija koskettaa
sitä taikasanallaan. Tarkastakaamme vain sellaista pientä syrjäseikkaa
kuin kuvausta siitä, kuinka elonleikkaaja sammuttaa uudelleen kylvetyn
peltonsa janon! Miten eloisa luonnonkuvaus:

    Saava on kiitoksen se, ken siemenet, kylvetyt äsken
    peittävi maahan, sen savipaakut murskaten karhein,
    sittenpä pellolleen monihaaraiset purot johtaa:
    taas kun kärventää orahat kesän mielivi helle,
    kalliorinteelt' ilmi hän houkuttaa helolähteen,
    min vesi soljuilee, solisee silopaasia piikin
    peltoja juottamahan, jotk' uupuivat janohonsa.

Eikö tunnukin siltä, aivan kuin hengittäisi vuoripuron raikasta
viileyttä?

Mutta välistä viljelijä myöskin saa ajatella seisovan, pellon suomaaksi
muuttavan liikaveden poisjohtamista,

    »jolloin kosteuttaan hikoaa sen lämpimät kuopat.»

Usein runoilija tarvitsee vain yhden ainoan määräyssanan luodakseen
oikean tunnelman, kuten silloin, kun hän puhuu kuusta sään ennustajana
ja tällöin m.m. laulaa:

    »Mutta jos neitseinen puna kasvoilleen kohoaapi,
    uhkaa myrsky; sen eelläpä puuntaa kuuttaren kullat.»

Kuinka paljon runoutta onkaan tässä kuvassa, yksinpä sanoissa
»neitseinen puna»!

Mutta toisinkin keinoin laulajamme elävöittää opetusrunoaan. Silloin
tällöin hän kietoo kuin aitoja helmiä laulun seppeleeseen kohtauksia
saduista ja taruista, kuten silloinkin, kun hän kuvailee, kuinka hätä
on pakottanut ihmisen keksintöön toisensa jälkeen,

    »jott' äly, harjoitus sais ilmenemään vähitellen
    taidot, nousemahan sais tähkän maan vakosesta,
    tai tulen, piilleen piiss', esihin kädet viekkahat loihtis.
    Virta se ensin tuns' lepät ontoiks' uurretut yllään,
    sitten jo oppaikseen merimies tähys, myös nimes tähdet:
    Seulaiset, Hyadit, Otavan, tuon Pohjolan karhun.
    Pauloin pyydettiin eräriistaa, lintuja tahtain,
    metsiä kierreltiin kera koirien vainuavaisten.
    Virtaa viiltämähän syväverkon muutama laski,
    tippuvan nuotan taas meren aavoillen veti toinen.
    Rautaa karkaistiin, sahakin terän sai pykäläisen;
    kiiloin halkaistiin näet vain puunrunkoja ennen.
    Syntyi laiteetkin moninaiset. Voittavi kaikki
    esteet uuttera työ sekä vaivaan vaativa puute.»

Jollei se olekaan sarastavan sivistyksen ylistyslaulu, samanlainen kuin
Sophokleen »Antigonessa», se on kuitenkin kehityksen ilolaulu.

Hurmioitunut on runoilija silloinkin, kun hän laulaa oman rakkaan
Italiansa ylistystä ennen kaikkia muita maita:

    »Kaukaisimpiakin jos katselet viljelysmaita,
    puuns' omat kullakin on. Vain Intia tuottavi mustaa
    ebenholtsia, vain maa Saban suitsutuspuuta.
    Tuoksua tihkuva palsamipuu myös mainita sietää,
    marjat akanthuksen ikivihreän, pumpulipensas
    valkeahohtoinen Etiopian, myös eräs Kiinan
    puu, min lehdill' on häkylöitäväks hienoa villaa,[110]
    Intian lehdot, jotk' ovat rannall' Okeanoksen[111]
    lahden äärimmän; siell' ei voi mies väkevinkään
    latvain leyhyvien yli lennättää vasamaansa.

    Mun' ei meedein maa, min täyttävät uhkeat metsät,
    loistokas Ganges, ei myös kultaa kupliva Hermos[112]
    verraks Italian tule, ei myös Baktria, Indus.
    Kumpikin viljava on, ehoviiniä suomahan vuolas,
    öljyä tuottava myös sekä karjaa karkelevaista;
    täält' aromailtapa saa sotilaammekin säihkyvät ratsut;
    kahdenkertaiset sadot kantavi maa sekä karja.
    Tiikerikään raju siell' ei näyttäy, leijona julma,
    kasvit myrkkyiset ei pettele poimijaparkaa,
    käärmeet hirveät ei mada pitkin kenttiä, oikoin
    varttaan suomullista ja taas sen renkahiks kiertäin.

Kuinka miellyttäviä idyllejä tämä maa tarjoaakin katseltaviksi!

    Käyräll' aurallaan joka vuos vaot viiltävi maamies;
    uuraudestaan saa elatuksen kartano kaikki,
    karjakin täyteliäs sekä uljaat kyntäjäjuhdat.
    Taukoamattapa vuos suo hälle heelmiä taikka
    karjaa kartuttaa tahi nostattaa kuhilaita,
    vainiot kuormittaa, ylen ahtaiks täyttävi aitat.
    Syksy kun joutuvi, niin hän oliiveist' öljyä painaa;
    terhojen täyttämät röhkijät tarhaan metsästä siirtyy,
    marjoja täynnä on maa, puiss' uhkuu kirjavat heelmät;
    köynnökset kohoaa, rypäleissä jo kypsyvi viini.
    Lapset suudellen kädet hälle kaulahan kiertää;
    kartanon kaunistaa hyve. Käyristyy utaritten
    painoa lehmät, vaan kilit pallerot laitumell’ leikkii,
    syöksyin sarvet pystyssä toinen toistansa vastaan.
    Nurmell' oikosenaan hän itse joutoa viettää,
    naapuriss' seppeliset taas alttarit leimueleepi.»

Koskaan Italia ei ole kuitenkaan niin suloinen kuin keväällä:

    »Paisuvi maa kevähin, elonsiemenen pyytäen saada,
    Eetteri, kaikkeuden isä-valtias, suo sadekuurot
    hehkeän morsiamen, maan helmaan; kun ikivoimat
    yhtyvät näin, elohon pian kasvu jo elpyvi uusi.
    Lehdot lehväkkäät sulolintujen laulua helkkyy,
    Venust' aikanahan käy palvomahan kedon karja.
    Kasvaa maa, avauu sen kukkaset henkäelyille
    lämpimän tuulen, täynnä mi on suven tuoksua herkkää.
    Ruoho se turvassa kasvaen korkeemmaks kohoaapi
    päiviä uusia päin; ei köynnökset eteläisen
    polttoa pelkää, ei myös pohjoisen sadesäitä,
    vaan auk' umppuja luo ne ja lehvänsä myös leveälle.»

Nyt alkaa maamiehen työ viinitarhassa. Otettakoon muutamia säkeitä
lukemattomien toisten joukosta vain näytteeksi siitä, kuinka runoilija
kykenee värittämään ja elävöittämään maanviljelysopetuksiaan.
Viiniköynnös on yhtä aikaa sekä arka että vallaton kasvi. Se ei
tarvitse ainoastaan suojaa, vaan myöskin kuria. Aluksi sen tulee
tapahtua sävyisän kasvattajan lempein ottein. Mutta myöhemmin, kun
runko voimistuu, täytyy inhimillisyyteen yhtyä roomalaista lujuutta.
Nuoren tulee antaa kehittää hyviä taipumuksiaan; mutta päivä joutuu,
jolloin sitä tulee pitää kurissa ja opettaa sille järjestystä:

    »Nuorehen köynnökseen kun lehtiä puhjeta alkaa,
    säästäös hentoa! Konsa se mielissään vesojansa
    työntävi ilmaan, kaikki jo ohjat päästäen irti,
    sirpein vielä sit' ei tule haavoittaa; nypi vainen
    sormin koukkuisin jokin lehdyt, missä on syytä!
    Mut se kun voimakkain käsivarsin on jalavaan jo
    kiivennyt, keri sen kiharat, kädet leikkele myöskin!
    Rautaa peljänneet ne oi' ennen; nyt kovin kourin
    saat sitä vallita, pois vesat liiat karsia kaikki.

    Aidat myös puno'os, joit' ei elikot liki pääse,
    vallankin kun vielä se hento on, vaivojen-arka.
    Ei sitä uhkaa näet vain pakkaset tai kesähelle,
    vaan härät villit myös; sekä vuohet, ain' omapäiset
    ahmatit, hiehotkin sekä kaikkea jyrsivät lampaat.»

Mutta runoilijallamme on monia, eri lailla soivia kieliä lyyrassaan.
Suloisesta idyllistä hän tempaa meidät olemassaolon hurjaan taisteluun.
Millä voimalla hän kuvaakaan kiimaisten sonnien voimainmittelyä!

    »Möyryten syöksähtää ne nyt sarvet sarvia vasten.
    Kaikuvat metsät, maat ja Olymponkin ikihuiput,
    kun yhä vuoroiltain jykevästi ne iskevät yhteen;
    kylkiä huuhtoilee veri tummana pulppuavainen.
    Yhteen ei sovi nyt sotasulhot, vaan häviölle
    jäänyt pyrkivi pois sivuseutuun maanpakolaisiin.
    Huokailee kovin hän häpeäänsä ja haavoja, joita
    korskea voittaja soi, sekä lemmentappiotansa;
    taakseen katsellen sukuvaltiusmaansa hän jättää.
    Huomion kääntävi nyt hän harjoituksehen voimain.
    Itseäns' ärsyttää hän, kiukkuun sama kiihtää,
    puskien runkoa puun sekä tuulta, mi vastahan viuhuu,
    multaa viskovi myös, näin valmistautuen taistoon.
    Mut kun uusiuneet ovat voimat, into, hän syöksyy
    taas sotatoimiin, päin vihamiestään huoleti syövää,
    niinkuni veen ulapall' alotaikse vaahdokas aalto,
    kasvavi korkeemmaks vaon luoden, nytpä jo vyöryy
    rantoja päin, kivihin kohisee kovin, vuorena nousee
    valtaiseksi, ja veet meren myllertää kurimukseen
    pohjia myöten, jolla jo sinkoelee mudat mustat.

    Kaikki mi maass' elänee, niin ihmiset kuin pedot taikka
    karjat, veen asujat sekä linnut kirjavat syöksyy
    liekkiin riehuvahan; sama kaikiss' on näet lempi.
    Silloin julmin on jalopeuratar myös, joka pennut
    unhottaen samoaa eräseutuja; kömpelöt karhut
    silloin ahdistaa enin, raadellen mitä ehtii,
    silloin uskaliain on karju ja tiikeri tuimin;
    henkeäs peljätä saat, jos Libyan hiekkoja harhaat.
    Nähnyt lienet myös, miten orhitkin vavahtaapi
    kauttaaltaan, kun vain hajun tuttavan tuuli on tuonut.
    Ei niit' ohjaksin voi miehet hillitä, ruoskin,
    jyrkät kalliotkaan ei, rotkot, vuolahat virrat,
    jotk' ovat vuoriakin repineet sekä myötä ne vieneet.
    Syöksyvi hampaitaan hiomaan saloseutujen karju,
    multaa kuopaisten sekä kyljin kolhien puita,
    karkaisten tapojaan torahampaan keihästelyille.»

Tunteellisella vakaumuksella, melkein lapsellisen hurskaasti luonnon
ihmeitä ihaillen, runoilija lopuksi kuvailee mehiläisten elämää
yhteiskunnissaan, joissa

    »työ käy kuumana, tuoksuelee mesi, myös ajuruoho.»

Näin runoilija, suuresta rakkaudesta aiheeseensa, on kietonut
maanmiehen työlään ammatin, sen suuret ja pienet tehtävät runouden
hohteeseen. Ja tämä hohde ei ole kirjallisen teennäisyyden, vaan aiheen
perinpohjaiseen tuntemukseen pohjaavan innoituksen tulos. »Georgien» on
kauttaaltaan täysipitoinen teos. Siitä johtuu ensi sijassa teoksen
harvinainen viehättäväisyys, sillä totuus kuitenkin kauimmin pitää
lukijan sielun lumoissaan. Runoilija on tässä teoksessaan vedonnut
jokaisen sisimmässä asuvaan kiitollisuudentunteeseen miestä kohtaan,
joka kyntää ja kylvää ja tekee työtä antaakseen meille tärkeimmän
elämän tarpeista. Meillä kaikilla on, kuten Bellessort sen niin
kauniisti lausuu, voimakas tunne siitä, että »jos ne pienet valot,
jotka iltahetkenä vilkkuvat maanviljelyskylän tuvista, ainiaaksi
sammutettaisiin, se merkitsisi meille paljon enemmän, kuin jos taivaan
tähdet sammuisivat.»

Saatuaan valmiiksi »Georgicansa» Vergilius ryhtyi yrittämään toteuttaa
Augustuksen lempiajatusta antaa roomalaisille kansalliseepos
Enniuksen jäykän ja vanhentuneen runoelman sijaan. Näin syntyi
Vergiliuksen kuuluisin teos »Æneis», joka luo hohdetta Rooman
historiaan johtamalla sen alkuperän Æneaasta[113] kuningas Priamoksen
sukulaisesta. Æneas oli Hektorin jälkeen urhoollisin troialaisista
sankareista, mutta samalla hän oli myöskin tunnettu erinomaisesta
hurskaudestaan.

Rooma on siis Troian tytärkaupunki. Troialainen Æneas, Augustuksen
kantaisä, on Rooman varsinainen perustaja. Ja Juliusten suku juontaa
juurensa Æneaan pojasta Iuluksesta.

Runoelman alkaessa on seitsemän vuotta kulunut Troian hävityksestä.
Koko tämän ajan Æneas on harhaillut ympäri merta. Se on Iunon syytä.

    »Viel' ei nää vihan syyt sekä muinaiset rajut tuskat
    olleet häipynehet; sydämessään piikkinä piili
    tuomio Pariksen, hänen kauneuttansa mi herjas.»

Siksi hän vihaa koko Pariksen sukua.

Nyt Æneas lähestyy Afrikan rannikkoa. Iunon onnistuu tällöin
suostutella Æolus[114], tuulien isä, laskemaan irti myrskyn
troialaisten aluksien kimppuun.

    »Köysien ulvontaan nyt miesten hukkuvat huudot,
    pilvihin synkeisiin pian peittyy päivä ja taivas
    teukrien[115] katseilt', yö ulapalle synkkänä laskee.
    Pilvien pielet soi, tuliliekein eetteri leimuu,
    kolkko jo kuolema on, niin näyttää, urhojen eessä.»

Viisi Æneaan laivoista painuu pohjaan miehineen päivineen, ja kuusi
muuta laivaa ajaa karille.

Mutta Neptunus, Æneaan suojelija, ilmestyy nyt paikalle. Hän pudistelee
vihan vimmassa kolmikärkeänsä ja käskee tuulien heti paikalla painua
matkoihinsa ja aaltojen asettua. Tyyntyneen meren yli Æneas jäljellä
olevine aluksineen suuntaa kulkunsa kohti Libyan rannikkoa ja löytää
siellä turvallisen sataman. Paikalla, jonne hän on joutunut, hallitsee
kaunis kuningatar Dido, joka on tullut sinne Tyroksesta vallanhimoista
veljeään pakoon. Kuningatar on parhaillaan Karthagon kaupungin
perustamispuuhissa.

Æneas, jonka kuningatar ottaa vieraanvaraisesti vastaan, kertoo
hänelle monista urotöistään ja seikkailuistaan. — Tunnemme tutun
aiheen »Odysseus phaiaakkien kuninkaan luona». Runoilija kerrotuttaa
sankarillaan ensiksi Troian häviöstä. Nämä tapaukset, joihin asti Ilias
ei ehtinyt, Vergilius kertoo dramaattisella voimalla, joka tempaa
lukijan vastustamattomasti mukaansa ja vielä tänä päivänäkin herättää
hänessä myötätuntoa. Vaikuttavimpia kohtauksia on se, jolloin käärmeet
tulevat kiemurrellen Laokoonia kohti:

    »Äkkiä, kas, Tenedon[116] ulapalta, mi tyynenä päilyy,
    nousevi — kertoakin kamalaa — kaks hirveän suurta
    käärmehen-kehrää; ui nämä rinnan pyrkien rantaan.
    Jäykkinä kaulat, päät, joiss' on verenhohtava harja,
    kuohujen alt' ylenee, mut ruumiit jää veden peittoon,
    siintävät valtaiset vain selkäin kaartehet sieltä.
    Vaahdoten suolainen kohisee vesi. Ehti ne rantaan.
    Silmät kuopissaan säkenöi verin leimuavissa,
    kielet värjyillen sähysuiden pieliä nuolee.
    Kauhuun kalvistuin pakenimme. Ne rientävät suoraan
    Laokoonin luokse ja ensin kumpahinenkin
    kiemurtautuvat tään pojan kahden ympäri pienen,
    kohta jo raatelevat nuo koidot hampahan iskuin.
    Sitten ne syöksähtää isän kimppuun, kun kera keihään
    tää avuks ennättää, hänet kietovat vyötähiseltä
    kahtehen kertaan, niin myös kaulast' ankarin renkain;
    hirviökaulat, päät jää häilymähän hänen ylleen.»

Kuvaus Troian viimeisestä kamppailusta, joka riehuu Priamoksen linnan
ympärillä, on niitä runokuvia, jotka ovat Vergiliuksen vahvin puoli,
muuan niitä kuvia, jotka syövyttävällä voimalla pureutuvat kiinni
lukijan mieleen. Se on verivihollisen silmillä nähty kuva Akhilleuksen
pojasta Pyrrhoksesta:

    »Pyrrhos kynnyksell' esihuoneen pöyhkänä seisoo,
    yllään loistelias asu vaskinen, kantaen peistä.
    Nähdä hän on kuni kyy, tuhoyrttien syöjä[117], mi talven
    nukkunut alla on maan keräks kohmettuin; kevähin se,
    nahkan luonut kun on ja saanut taas siron uuden,
    kiemurtaa valohon, maha maassa, mut kilvekäs selkä
    kiilteleväisenä; kieli se haarakas välkkyvi suusta.»

Voimakkailla kirveen iskuilla Pyrrhos murtaa kuninkaanpalatsin
kuparipäällysteisen oven:

    »Ilmi nyt aukeevat sisähuoneetkin, salisarjat,
    aukeevat Priamon, esitaattojen ruhtinassuojat,
    seisovan kynnyksillä jo hengenvartijat nähdään.
    Taaemmistapa soi polot huokaukset, valitukset;
    naiset juoksevat siell’ ees, taa, kaikk' kaikuvat huoneet
    heidän huudoistaan, kohoaapi se tähtihin asti.
    Äidit värjyillen myös harhailee avaroissa
    huoneiss', suutelevat ovipieliä, käy sylin niihin.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäävät viholliset ovat oven
sisäpuolella.

Æneaan kertomukset seikkailuistaan ovat osittain samanlaatuisia kuin
Odysseuksen elämykset. Me tapaamme Æneis runoelmassakin tunnetut
Polyphemoksen, Skyllan ja Kharybdiin hahmot. Suurin osa Æneaan
seikkailuja on kuitenkin Vergiliuksen omintakeisesti sepittämiä.

Dido on yhä enenevällä ihastuksella kuunnellut ihmeellisen vieraansa
kertomuksia, ja hänen ihailunsa on pian muuttunut hehkuvaksi
rakkaudeksi. Kuningattaren tunteet herättävät vastakaiun Æneaassa.
Suuren metsästyksen aikana, johon koko hovi ottaa osaa, tapahtuu, että
molemmat rakastavaiset sattumalta etsivät samassa luolassa suojaa
äkisti puhjenneelta rajuilmalta.

    »Dido ja Æneas, pää Troian urhojen, sattuu
    luolaan nyt samahan. Emo-Maa sekä kaasona Juno
    tervehtii salamoin; häävierasna eetteri säikkyy,
    nymfien riemukkaat soi huudot pilvien yltä.»

Sitten seuraa pitkän aikaa katkeamattomia juhlallisuuksia, joiden
aikana Æneas ja Dido unohtavat rakkaudenonnessaan kaiken muun. Æneas
on unohtamaisillaan elämäntehtävänsä perustaa Italian maaperälle
valtakunta, joka on kerran hallitseva maailmaa.

Silloin Æneas saa jumalien kuninkaalta käskyn lähteä matkalle ja
seurata elämänuraansa. Æneaan täytyy totella. Mutta jo ennenkuin
hän on tästä maininnut sanaakaan rakastetulleen, tämä on rakkauden
ihmeellisellä vaistolla aavistanut, miten tulee käymään. Hän koettaa
turhaan saada Æneaan jäämään luokseen. Silloin hänen rakkautensa
muuttuu vihaksi. Mutta hän ei tahdo elää rakkaudentarinaansa kauemmin.
Kun Æneas päivän sarastaessa ohjaa laivansa ulapalle Karthagon
satamasta, valaisee hänen matkaansa sen rovion loiste, jolla onneton
Dido polttaa itsensä. Mutta kuolinpaikaltaan Dido sinkoaa kirouksen
uskottomalle rakastajalleen sekä koko hänen kansalleen ja ennustaa
voimallisesta karthagolaisesta, josta oli kerran tuleva Rooman
vaarallisin vihollinen ja joka oli kostava hänen loukatun kunniansa.

    »Mut tepä, tyyrit, hälle ja heimolleen vihass' olkaa
    ainaisesti. Mun tuhkalleni tämä uhri se suokaa!
    Älkööt milloinkaan nämä kansat mieltykö rauhaan!
    Nouskohon tuhkasi ain myös kerran kostaja suuri
    heimoa dardanien[118] tulin vainoamaan sekä miekoin.
    Nyt sekä milloin vain ajat sallivat sen, sodass' olkoot
    rannat rantoja vastaan, aaltoja vastahan aallot,
    miekat miekkoja, itse te, niinkuin lapsien-lapset.»

       *       *       *       *       *

Æneas jatkaa nyt matkaansa Italiaan. Cumæssa hän kysyy neuvoa
kuuluisalta sibyllalta, joka asuu siellä eräässä luolassa, ja saa
tämän seurassa tehdä matkan manalaan tapaamaan vanhaa isäänsä, jonka
hän on vuotta aikaisemmin haudannut. Runoilijan kuvaus siitä, mitä
Æneas saa manalassa nähdä, on ihmeellisintä ja valtaavinta koko
maailmankirjallisuudessa. Tämä kuvaus on, Schück sanoo, »alkuperäiskuva
keskiajan kaikille helvettinäyille», ja siihen kohdistuukin siksi
erinomaisen suuri uskonnollinen ja sivistyshistoriallinen mielenkiinto.

Sibyllan opastamana Æneas ensiksi saapuu Kharonin lautalle. Kolkko
ja tuima katseltava on lautturi harmaine, takkuisine partoineen ja
terävine, hehkuvien hiilien lailla säkenöivine silmineen. Rannalla
tungeksii kuolleiden haamuja:

    »Äitejä, miehiä siell' oli, haamuja harmauneiden
    urhojen, poikasien sekä neitojen naittamatonten,
    nuorien miesten, jotk' oli hautaan saattanut taatto;
    siellä he seisoivat, pyys joutuisaan yli päästä.»

Mutta ankara laivuri käskee useita kalpeita haamuja poistumaan. Nämä
ovat sellaisia, joiden luut ovat vielä hautaamatta. He ovat tuomitut
harhailemaan sata vuotta manalan virran äärillä, ennenkuin he saapuvat
ikävöidylle toiselle rannalle.

Sibyllan pyynnöstä Æneas saa kuitenkin astua lauttarähjälle:

                      »Natis taakastansa nyt venhe
    rappeunut, sisähän vesi pulppusi halkeamista.
    Kuitenkin yli pääsivät tietäjätär sekä urho
    rannan liejuisen siniharmaaseen kahilistoon.

    Täälläpä luolassaan makas Kerberos kolmine päineen,
    hirviökoira, min haukuntaa Manan mantere kaikui.
    Käärmeenkaulat sen uhaten nous; tietäjätärpä
    viskasi koht' etehen mesileivoksen, unijuomaan
    kastetun. Näljissään avas Kerberos kurkkua kolme,
    nielaisi äkkiä sen. Jopa ruumis suunnaton raukes
    maahan pitkäkseen, koko laajan täyttäen luolan.
    Vartija untunut kons' oli, Aeneas heti aukas
    portin, jättäen veet, joill' ei kotihin tule kenkään.

    Kynnykseltä jo soi, soris äänet, suunnaton parku.
    Itkivät orpouttaan sylilapset, jotk' oli kuolleet
    ennenkuin mitäkään elon armaudesta he tiesi,
    rinnoill' äitien tempauneet Manan synkeän maille.
    Sitten ne nähtiin, jotk' oli kuoloon tuomitut syyttä.
    Toisenlaistapa tääll' lainkäyttö on, tuomari toinen:
    Minos uurnassaan tääll' arvat puistavi, kutsuu
    vainajat, kuulustaa, elonerheet tutkivi tarkkaan.

    Täälläpä myös asuvat polot toiset, jotk' ovat syyttä
    itsens' surmanneet, valon maahan kyltyen varsin.
    Kuinka he mielellään palajaiskaan sinne nyt vaikka
    köyhinä raatamahan, kaikk' kestämähän elon huolet!
    Kohtalo estävi sen sekä virrat kaameat, kolkot;
    yhdeksästipä Styks näet kiertää Tuonelan tumman.

    Tääll' lähimailla se myös keto valtainen levitäikse;
    'Kaihojen kenttä' on sen nimi haikea. Siell' asuvaiset
    kuoloon hiutunehet ovat lemmenvaivojen vuoksi.
    Sinne vie salapolku, ja myrttien metsä sen kätkee.
    Heit' ei kuolemakaan ole päästänyt kaipauksestaan.»

Täällä väikkyy varjokuvana kauniin Didon haamukin. Mutta kun Æneas
puhuttelee häntä, hän suuttuneena pakenee.

Jatkaessaan vaellustaan hän kohtaa useita muinaisia asetovereitaan,
jotka kertovat hänelle kokemuksiaan. Hetkisen perästä hän tulee
mahdottoman suuren, muurin ympäröimän linnan luo, jonka ympäri juoksee
tuliaaltoinen joki. Tämä on Tartarus[119] kadotukseen tuomittujen
asunto.

    »Voihkina korviin soi, valitukset, raatelevaisten
    ruoskien iskut, soi rämy rautojen, ketjujen kalke.»

Raivottaret siellä heiluttavat sähiseviä käärmeraippojaan kadotettujen
yllä.

    »Hän joka veljyttään on vainonnut elon mailla,
    taattoa solvannut tahi pettänyt holhoamansa,
    tai se, ken kultaa sai, mut hautoi vain sitä yksin,
    muille myöntänyt ei — luvutoin on moisien, lauma —
    tai joka päästään pääs vuoks huoruuden, tahi orjat
    ounaat, jotk' asehin omat herrans' surmata tohti;
    täällä he vankina on, vain tuomion hetkeä vartoo.

    Syntymämannun myi tämä kultaan, saatti tyrannit
    valtaan; turmeli tuo oman tyttären, vierahan vaimon;
    tieten, taiten nuo teki väärin, sai, mitä mieli»,

Sibylla sanoo.

    Mutta tie vie edelleen tästä kauhujen paikasta

                  vehreisiin suloseutuihin, ihanaisiin
    Onnelan lehtoihin, ikiauvoisiin asumuksiin.
    Puhdas eetteri tääll' luo purppurahohtohon kaiken.
    paistavi tääll' oma päivä ja tähdetkin omat tuikkii.
    Muutamat kilpailee silonurmellansa, ja toiset
    hiekall' ottelevat tahi leikkiä lyö heleällä;
    lauluja kaiuttain kehätanhuun yhtyvät toiset.»

Täällä Æneas saa ilokseen jälleen nähdä vanhan isänsä. Mutta kun poika
tahtoo kietoa käsivartensa hänen kaulaansa, varjo väistyy unikuvan
lailla. Isänsä opastuksella Æneas sitten tutustuu sielunvaellusoppiin,
ja vanhus näyttää hänelle pitkän jonon syntymättömiä sukuja, sieluja,
jotka kerran tulevaisuudessa tulevat ruumiillistumaan. Näiden joukossa
Æneas saa nähdä koko tulevan Rooman merkkimiesten joukon, aina
Romuluksesta Augustukseen saakka, joka on antava jälleen maailmalle
rauhan kultaisen ajan ja laajentava valtakuntansa rajat aina kaukaiseen
Intiaan saakka. Hän näkee Rooman ensimmäiset kuninkaat ja vapaussankari
Brutuksen, hän näkee Manliuksen ja Camilluksen, Fabriciuksen ja Caton,
Gracchukset ja monta muuta. Viimeisenä rivissä hän näkee ihanan
nuorukaisvartalon. Se on Augustuksen sisarenpoika, nuori Marcellus,
jonka maallinen elämä oli määrätty niin lyhyeksi.

Æneaan manalassa käynti on, kuten monet muutkin Æneis runoelman
kohtaukset, sepitetty homeroslaisen mallin mukaan; mutta tuntuva ero
on kumminkin olemassa Vergiliuksen ja Homeroksen käsityksien välillä
kuolemanvaltakunnasta. Homeroslaisen ajan käsitys kuolemanjälkeisestä
olotilasta, pahoille ja hyville erotuksetta samanlaisesta varjoelämästä
on väistynyt sellaisten filosofien kuin Pythagoraan ja Platonin
vaikutuksesta.

Cumæssa käyntiin Æneaan harharetket viimeinkin päättyvät. Hän ryhtyy
sen jälkeen pitkälliseen, monivaiheiseen taisteluun Latiumissa, joka
päättyy onnelliseen miekanmittelöön. Senjälkeen Æneas voi vihdoinkin
suorittaa suuren tehtävänsä ja perustaa sen yhteiskunnan, josta Rooman
maailmanvaltakunta oli kerran kehittyvä.

Vähän kaikkialla huomaa Æneis runossa, kuten olemme nähneet, että
Vergilius on pitänyt Odysseiaa ja Iliasta esikuvinaan. Mutta sama
suuri ero on olemassa Homeroksen ja Vergiliuksen kuin runoilijamme ja
Theokritoksen välillä: yhdellä puolen naiivi välittömyys, toisella
tulos perinpohjaisista opinnoista. Kuinka paljon elävämmiltä,
verevämmiltä ja intohimoisemmilta vaikuttavatkaan senvuoksi
homeroslaiset sankarit verraten Æneaaseen, joka on tuskin muuta kuin
nukke, jota jumalat tanssittavat! Häneltä puuttuu täydellisesti
homeroslaisten sankarien aseiloinen mieli, hän valittaa alituisesti
kovaa kohtaloaan, joka pakottaa hänet taistelemaan, ja hänen on
helpompi vuodattaa kyyneleitä kuin verta. Mutta luonteena hän on
Iliaan ja Odysseian sankareita korkeammalla tasolla, sillä hän
uhraa persoonalliset mielihalunsa sen tehtävän takia, jonka jumalat
ovat panneet hänen suoritettavakseen. Hän on aidon roomalaisen
velvollisuudentunnon ruumiillistuma. Hänellä ei ole oikeastaan
vähintäkään halua tulla kuuluisaksi sankariksi. Hän tuntee raskaaksi
kuormaksi sen elämäntehtävän, joka on pantu hänen suoritettavakseen.
Hän ei kärsi ja ponnistele oman kunniansa, vaan kotijumaliensa vuoksi,
joille hänen täytyy valmistaa pysyväinen olinsija, ja tulevan suvun
takia, jota niin kunniakas tulevaisuus odottaa. Hän ei rakasta sotaa,
mutta on urhoollinen aina aseellisissa voimain mittelyissä. Hän
rakastaa rauhaa, mutta hänen on pakko alituisesti kierrellä ympäriinsä
ja alituisesti ryhtyä uusiin yrityksiin. Hän rakastaa Didoa, mutta
hylkää hänet siksi, että korkeammat velvollisuudet vaalivat häntä niin
menettelemään. Tämä on joka tapauksessa valtavaa. Miellyttävä piirre
on hänessä se, ettei hän koskaan kerskaile velvollisuudentunnollaan ja
luonteenlujuudellaan.

Yhtä persoonattomia kuin Vergiliuksen sankarit ovat hänen jumalansakin.
Heillä ei ole todellisia piirteitä, jotka antavat elämää ja
väriä helleenien jumalmaailmalle. He ovat vain »voimia», jotka
yhdenmukaisesti aidon roomalaisen katsantokannan kanssa elävät ja
hallitsevat Æneiksessä.

Kolmas eroavaisuus on se, että Homeros iloitsee saadessaan kertoa
merkillisiä asioita, kun taas Vergiliuksessa huomaa läpikäyvänä
piirteenä tarkoitusperän, nimittäin ihannoida roomalaisvaltaa ja
esittää Augustus sen täydellisentäjänä.

Enimmän Vergilius oli oma itsensä joka tapauksessa silloin, kun hän
lauloi idyllisestä maalaiselämästä luonnon helmassa ja ylisti uutteran
maanviljelijän onnellista osaa niiden kohtalon vastakohtana, jotka
suurkaupungissa tavoittelivat loistoa ja nautintoja. Vergilius oli ja
pysyi pienviljelijän poikana, joka tunsi itsensä araksi ja hämillään
olevaksi isoisten saleissa ja joka aina ikävöi maailmankaupungin
vilinästä maaseudulle. Suurikasvuinen, raskasliikkeinen mies, hipiä
auringonpolttamana, näyttikin talonpojalta. Mutta sen pahempi tätä
ulkonäköä ei vastannut talonpojan vahva fysiikka. Runoilijan terveys
ei ollut parasta laatua, ja liian aikainen kuolema katkaisikin hänen
uransa vähän sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.

Se maaseutu, jonne Vergilius ikävöi, merkitsi hänelle kuitenkin
suunnattomasti enemmän kuin karkealle boiotialaiselle
talonpoikaisrunoilijalle, jonka seuraajana hän piti itseään: maaseutu
ei ole vain viljasatojen äidinhelma — se on myöskin kauneuden
maailma; eikä kukaan aikaisemmista runoilijoista, ei roomalaisista
eikä kreikkalaisista, ole niin voimakkaasti vaistonnut luonnon
kauneudellista puolta kuin Vergilius. Ei kukaan ole hänen laillaan
nauttinut puiden varjosta kuumana kesäpäivänä, ei kukaan hänen laillaan
ymmärtänyt arvioida tunnelmaa metsän huminassa, purojen porinassa ja
lintujen liverryksissä. Hän on riemuinnut koko luomakunnan kauneudesta
yhtä hyvin säteilevän kesäauringon valossa kuin iltahetken raukenevassa
rauhassa. Hänen »Georgicaansa» täytyykin, puhtaasti runolliselta
kannalta katsoen, pitää hänen onnistuneimpana teoksenaan. Vergilius oli
sisimmältään lauhkea ja lempeä idyllikko.

Ja kuitenkin hänen asteikkonsa oli niin laaja, että hän kykeni
runoudessaan ilmentämään sekä puiden huminan että miekan kalskeen.
Æneiksestä tulikin se teos, jota hänen maanmiehensä pitivät hänen
verrattomasti korkeimpana saavutuksenaan. Runoelman monumentaalinen
nousu tehosi Rooman kansaan. Olihan sillä, kuten Schück oivallisesti
esittää, »maailmanhistorian sointua sävyssään; se on maan herroille
käypää runoutta.» Ylpeillen roomalaiset katsahtivat ylös omaan
Homerokseensa, ja Vergilius oli heidän mielestään voittanutkin
kreikkalaisen runouden isän. Sykkivin sydämin seurattiin
runoilijan kertomusta Rooman kansan korkeista esi-isistä ja
maailmanhistoriallisesta tehtävästä. Ei yksikään roomalainen voinut
kansallista liikutusta tuntematta lukea niitä ylväitä sanoja, joilla
Æneaan vanha isä manalassa ennusti roomalaisten tehtävästä kansojen
joukossa:

    »Taiturit herkemmät vain henkiväks luokohot pronssin,
    — luulen, että he saa elämään myös marmorikasvot —,
    puhtaammin puhukoot he ja taivaan tähtien liikkeet
    sauvoin mittailkoot sekä tietkööt, koska ne nousee,
    mutta sa, Rooman mies, olet kansain käskijä, muista!
    Tää sun taitehes on: luo rauhaa, lailla se suojaa,
    lyötyjä säästä, mut sotamahdein korskeat kaada!»

       *       *       *       *       *

Vergilius työskenteli yksitoista vuotta Æneiksensä sommittelussa, mutta
hän arveli, että sen täysin valmiiksi saattaminen vaatisi vielä kolmen
vuoden ajan. Näitä vuosia ei hänelle suotu. Kuolema lopetti hänen
työskentelynsä vähän sen perästä, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä
vuotta.

Vähitellen Vergiliuksesta tuli kansantietoisuudessa ennustaja
ja ihmeidentekijä. Hänen kirjojaan tulkittiin vertaus- ja
tunnuskuvallisesti, ponnisteltiin syvemmän, profeetallisen merkityksen
esille saamiseksi kaikessa, mitä hän oli sanonut ja hänen kirjansa
avattiin kuten oraakkelilta neuvoa haettaessa. Keskiajan kristityt
pitivät häntä Israelin profeettojen arvoisena. Ensi sijassa hänen
ennustuksensa poikasesta, joka toisi onnellisemman ajan maan päälle,
teki hänestä hurskasten silmissä tietäjän.

On omituista, että Saksan suurin protestanttinen psalmirunoilija, Paul
Gerhardt, on saanut inspiration erääseen kauneimmista ehtoovirsistään
Æneiksen tunnelmallisesta kuvauksesta yöstä ja sen tuomasta levosta,
siitä yöstä, joka kumminkaan ei tuonut onnettomalle Didolle lievitystä
hänen rakkaudentuskaansa:

    »Yö oli, uupunehet kaikk' antautui levon valtaan
    leppoisaan. Oli vait maa, metsä ja ankara aava,
    tähdet verkkaan vain yli kannen korkean vieri.
    Vainiot nukkuivat, työjuhdat, kirjavat linnut,
    veess' eläväiset kuin myös piilevät pensahikoissa;
    kaikk' oli untunehet yön helmaan vaikenevaisen,
    huolens' unhottain sekä päivän mennehen vaivat.»

Paul Gerhardtin ehtoovirren seuraavilla säkeillä on vastikkeensa
Vergiliuksen runoudessa:

    »Maa lepohon nyt vaipuu,
    sen piirteet yöhön haipuu,
    kaikk' uneen uinahtaa.

    Pois päivän valo peittyy,
    ja öinen huntu heittyy
    yl' ilman avaran.

    Työt tauonneet on maiset,
    vain lähdet loistavaiset
    vait yössä valvovat.»

HORATIUS.

Horatius oli viisi vuotta nuorempi Vcrgiliusta. Hän oli etelä-Italian
poika; nopeammassa tahdissa kuin Lombardian tasangon talonpojan pojalla
virtasi veri hänen suonissaan. Hänen isänsä oli vapautettu orja, jolla
oli pieni maatalo. Liikuttavaa on lukea Horatiuksen kertomusta siitä,
kuinka isä vuokrasi tilansa voidakseen itse, seurata pientä poikaansa
Roomaan — sillä kuten Vergiliuksen isä, hänkin tahtoi hankkia pojalleen
parhaan kasvatuksen, mitä oli saatavissa, ja opettaa pojalle:

    minkä senaattorien, ritareidenkin omat poiat
    oppia saavat.

Runoilija jatkaa:

    Jos joku ihmisien vilinäss' ois
    katsellut mua, kun menin kouluun, hän puvust' ynnä
    saattajaorjist' ois minut luullut rikkahan lapseks'.
    Taattoni lahjomatonnapa vartijanain minut saattoi
    luo opinantajien. Miks kertoa kaikkea? Kasvoin
    vaatimatonna — se nuorten on kaunistus —, pahan teille
    koskaan joutunut en, jopa moittimatonnakin säilyin.

»En koskaan», runoilija vakuuttaa, »minä olisi tahtonut vaihtaa isääni
kehenkään toiseen, olisipa tällä ollut vaikka kuinka monen esi-isän
loisto tahansa.»

Tämä uhrautuva isä teroitti sekä sanoin että teoin pojalleen
vaatimattomuuden vaikeaa, mutta onnea tuottavaa taitoa. Siksipä
runoilija voikin täysikasvuisena ylistää itseään onnelliseksi
sellaisestakin syystä, ettei hänen tarvinnut matkustaa suuren ja
kalliin seurueen kanssa. Vähän haukattavaa repussaan hän voi nousta
takkuisen muulin selkään ja iloisena hölkytellä tietänsä aina
Tarentumiin saakka tarvitsematta pelätä, että häntä moitittaisiin
saituudesta. Roomassa hän sai maleksia mielensä mukaan, ilman että
hänellä oli yhtään orjaa seurassaan, ja mieluisasti vietetyn päivän
jälkeen hän voi iltaisin tyytyväisenä palata kotiin purjolaukka-, papu-
ja ohukaisvadin ääreen.»

                                      Näin eleleepi
    hän, jota vaivaa ei himo kunnian houkkiomainen.
    Onnekkaampi olen näin kuin jos isä, myös isotaatto
    ollut kvestori ois, setä saanut myös saman arvon.

hän sanoo; ja toisessa laulussa:

    Paljon tarpeen ei ole onneen. Pöydän
    köyhän kaunistaa oma suolakuppi;
    Nopsaan nukkuu, kun pure mielt' ei pelko,
        Ahneus inha.

Satiirikkona Horatiuksella oli erikoinen kyky »sanoa hymyillen
ihmisille totuus». Hän oli yhtä puolueeton leppoisassa huumorissaan
ja tyynessä ironiassaan, olipa kysymyksessä omat tai toisten
mielettömyydet. Hän ivaili mieltymystään hyvään ruokapöytään ja
jonkinlaiseen epikurolailaiseen elämäntapaan ylipäänsäkin ja
rakastettavalla suorasukaisuudella hän laski pilaa muistakin
heikkouksistaan ja vioistaan. Taistelukentällä hän oli esiintynyt
vain kerran — Philippoissa. Siellä hänellä oli päällikön asema —
vieläpä hämmästyttävän korkea-arvoinenkin — Brutuksen armeijassa. Hän
ei ollut suinkaan sankari, mutta hänellä oli rohkeutta jälkeenpäin
laskea leikkiä tästä tuskin kunniakkaasta elämänsä vaiheesta. Hän
kertoo avomielisesti, kuinka hän heitti kilpensä ja pötki pakoon, kun
näki, minnepäin asiat olivat menossa. Myöhemmin hän ihastuneena käytti
hyväkseen armahdusta, jonka voittaja hänelle myönsi.

Horatiuksesta kehittyä tyytyväinen ja onnellinen ihminen. Ollen pieni
ja pyöreä hän nimittää kerran itseään »hyvinruokituksi porsaaksi
Epikuroksen laumasta». Onnellinen hän oli maatilallaan, ylhäällä
Sabiinilaisvuoristossa, Tivolin tienoilla, jonka Mæcenas hänelle
lahjoitti. Tänne hän pakeni, kun ilma Roomassa kävi painostavaksi ja
helteisen kuumaksi. Täällä hän kuuli vain puiden latvojen huminaa
ja joen pauhinaa alhaalta laaksosta. Täällä hänen useimmat runonsa
syntyivät. Näistä me tunnemme hänen rakkaan maatilansa melkein yhtä
hyvin, kuin jos olisimme olleet siellä vieraina.

Täällä hänellä oli vain maamiehiä ja luonnollisia ihmisiä seuranaan,
ja täällä hän sai olla rauhassa tungettelevilta onnenonkijoilta, joita
pääkaupunki oli täynnä. Muutamassa hauskimmista satiireistaan Horatius
kuvailee, kuinka tällainen iilimato tarrautui häneen kiinni, kun hän
eräänä kauniina päivänä on kävelemässä Via sacralla. Mies kuului
epäonnistuneitten runoilijain luokkaan, joka siihen aikaan oli hyvin
runsaslukuinen, ja hän oli saanut päähänsä päästä Horatiuksen avulla
Mæcenaan seurapiiriin. Näin runoilijamme alkaa maalailevan kuvauksensa
vaivoistaan:

    Pääkadull' astuksin minä taas tapahain sekä haudoin
    mietteissäin jotakin, mitä ollut lie mitätöntä,
    kun minut kiinni sai eräs, mulle vain nimituttu.
    Tarttui hän kätehein: »Mitäs kuuluu, ystävä kulta?»
    — »Laatuun käy», tokaisin, »sitä myöskin toivotan sulle.»
    Kun yhä saatteli hän, minä virkoin: »Terveheks!» Hänpä:
    »Et mua tunne; ma oon mies oppinut.» — »Arvosi nousee
    siit' yhä silmissäin.» Hänest' uurastaa ko'in irti:
    kulkua joudutin, seisahduin toviks' taas, sekä orjan
    korvaan kuiskaelin asioitani; juoks hiki aina
    kantahan asti. — »Kuink' ylen onnekas oot, äkäpäinen
    Bolanus!» Näin vait nimesin, kun soitti hän suutaan,
    kiitteli korttelien komeuksia. Kun ma en hälle
    vastannut, sanoi hän: »Näen, mielelläs minun toivot
    lähtevän; turhaan vain: minä en sua niin vähin laske,
    vaan sua määrääs saakka ma saatan.» — »Suottapa vallan
    sun samoella on näin; menen sairaan luo, jot' et tunne,
    kauas Tiberin taa, luo Cæsarin uusien puistoin.»
    — »Joutilas oon nyt, enk' ole laiska; ma siis sua seuraan.»
    Korvani tuppaan löin, kuten yrmeä aasi, min selkään
    kantamus köytetähän kovin suuri. Nyt vasta hän alkoi:
    »Ellen erhety, niin ohi Viscukses[120], Variukses[120]
    ystäväks ottaisit minut: ken nopeampahan laittais
    värssyjä, vuolaammin? Kuka tanssia vois sulavammin?
    Oon minä laulaja myös, kateuttaja Hermogeneenkin[121].»
    Sain sananvuoron: »Viel' eloss' ompiko äitisi, taikka
    heimostas tuen saatko?» — »Ei ketäkään ole mulla,
    kaikk' olen haudannut.» — »Hyvä heidän; mut minä jäin vain.
    Surmani suo pian! On kova kohtani; lasnapa mulle
    lausui tietäjätär, täristyttäen arpomisuurnaa:
    'Ei sinun kuoloas tuo tuhomyrkky ja taistajan miekka,
    rinnan riutumus ei, kipu keuhkojen, ei hidas leini,
    vaan sinut kerran on lorusuu joku tappava; siispä
    karttaos haasteliaita, kun mieheks kerta sa kasvat'?»

Runoilijamme onkin vähällä heittää henkensä, kun pelastus viimeinkin
saapuu hänen muutaman riitajuttunsa vastapuolen hahmossa:

                         »Sika, oikeudestakos karkaat?»
    Vierasmieheks hän mua pyysi, ja kohta ma suostuin
    mielissään. Käräjiin hänet laahattiin, melu, touhu,
    tuoksina nous. Kas näin minut pälkääst' autti Apollo.»

       *       *       *       *       *

Augustus oli hyvin ihastunut Horatiukseen. Paitsi runoilijan
persoonallista rakastettavuutta, hänen hyväntahtoista sukkeluuttaan ja
hienoa, ymmärtävää hymyään oli hänen mielipiteillään ja Augustuksen
politiikalla erinäisiä yhtymäkohtia. Idyllikko Horatius inhosi kaikkea
politikoimista ja rakasti lepoa ja rauhaa. Hänen kauhunsa tasavallan
ajan alituista levottomuutta ja verenvuodatusta kohtaan oli täysin
keisarin mielen mukaista. Muut syyttivät Augustusta siitä, että hän oli
riistänyt roomalaisilta vapauden — Horatius päinvastoin arveli, että
Augustus oli lahjoittanut sen heille vapauttamalla heidät poliittisista
huolista ja rettelöistä ja antamalla heille sen sijaan levon ja rauhan
järjestää elämänsä niinkuin itsekutakin halutti. Augustuksen pyrkimys
palauttaa roomalaiset yksinkertaisempiin ja terveempiin elämäntapoihin
sai myöskin osakseen runoilijan myötätunnon, runoilijan, josta oli
tullut maalaiselämän ja vaatimattomuuden apostoli.

Augustus piti siis Horatiusta suuressa arvossa ja tarjosi tälle
yksityissihteerinsä virkaa. Mutta runoilija torjui kiitollisena
kultaiset kahleet. Suunnattomasti paljon suuriarvoisempana hän piti
vapautta saada itse järjestää elämänsä. Ja Augustus ymmärsi häntä ja
piti hänestä yhtä paljon kieltäytymisestä huolimatta. Pilaillen hän
kirjoitti vapautta rakastavalle runoilijalle: »Vaikka sinä oletkin niin
ylpeä, että väheksyt ystävyyttäni, en minä kuitenkaan maksa sinulle
samalla mitalla.»

Näin runoilija sai levossa ja rauhassa jatkaa runoiluaan ja
lesboslaisen laulajakoulun esikuvien mukaan laulaa luonnosta, sen
vaihtelevista muodoista, ylistää kohtuudella nautittuja viinipikarin
riemuja, runoilla rakkaudesta ja ystävyydestä, laulaa Augustuksen,
hänen itsensä ja Rooman hyväntekijän kiitosta sekä pilailla ihmisten
heikkouksia.

Hänen juomalauluilleen ominaisia ovat seuraavanlaiset säkeet:

    Tapella sarkoin riemuhan säädetyin
    on thrakilaista. Barbarijankutus
      jo jättäkää ja säysy Bakkhos
        säästäkähät verimelskehiltä!

    Yöjuomingeissa miekkoja huidotte
    kuin mediläiset meiskarit. Hillitkää
      tuo hornanmoinen huuto, veikot,
        laskeukaa käsitaipehelle!

Eräs hänen somimpia rakkausrunojaan on suomalaisessa asussa
seuraavanlainen:

    Tieltäin miks pakenet laill' aran kaurihin,
    vuorell' eksynehen, etsivän äitiään?
      Turhaan tuulta se säikkyy,
        metsän varjoja vauhkoutuu;

    lehdet jos vipajaa vuoks kevätviimojen,
    karhunvattua jos vihreän-vilskavat
      liikauttaa sisiliskot,
       värjyy sen sydän, polvet jo.

    Syödäkseni hetikään en sua ahdista,
    julmain tiikerien lailla ja leijonain.
      Äitis jättäös vihdoin!
        Oothan suuri jo sulholle!

Melkeinpä jokaisessa satiirisessa runossaan Horatius antaa uusia
todisteita hienosta inhimillisyydestään ja lempeästä, ihmisheikkouksia
ymmärtävästä huumoristaan, jonka hän omaksui vuosien vieriessä ja
joka kehittyi seurustellessa sellaisten miesten kuin Vergiliuksen ja
Mæcenaan kanssa.

Luonteeltaan eloisa Horatius oli ihminen, jolla oli kyky tuntea
oikeata viihtymystä. Sen tunnemme sellaisista runoista kuin se
talvitunnelma, johon hän on vinjetiksi piirtänyt Roomasta etelään
päin olevan lumipeitteisen Soracten vuoren uljaan kuvan. Muutoin
tämä ihastuttava runo, kuten monet muutkin, on pääasiallisesti
Alkaioskäännöstä; ja Horatius oli itse ylpeä tehtävästään saattaa
hänet ja muita kreikkalaisia runoilijoita roomalaistenkin kesken
yleisesti tunnetuiksi ja kunnioitetuiksi. Osittain siis Horatius
tyytyi samaan tehtävään kuin Terentiuskin. Pitävätpä muutamat
kirjallisuudentutkijat ja filologit varmana, että kaikki Horatiuksen
kauneimmat runot ovat kreikkalaisen runouden[122] jäljennöksiä tai
käännöksiä. Mutta minkälaisia mestariteoksia käännöksiksikin!
Yhtä täydellisiä kuin alkuperäisetkin! Horatiuksen persoonassa ovat
kreikkalainen ja roomalainen henki sulautuneet yhdeksi. Häntä onkin
sanottu »kreikkalaiseksi roomalaisten keskuudessa». Hyvin luultavaa
muutoin onkin, että hänen suonissaan virtasi kreikkalaista verta.
Hänen syntyperänsä johtuminen muinoisesta Suur-Kreikasta tekee sen
uskottavaksi. Roomalaista on Horatiuksessa hänen selväpiirteinen
todellisuustajunsa, kreikkalaista sitävastoin hänen kohtuuden,
sopusoinnun ja muotokauneuden tajuntansa. Hän oli elämänohjeekseen
valinnut delphoilaisen sananparren, johon sisältyy koko elämänviisaus:
»Kohtuus kaikessa». Hän suosittelee kaikille »kultaista keskitietä»
ylimielisyyden ja arkuuden, mielenhuuman ja tylsyyden, ylellisyyden
ja puutteen välillä. Ja esteettisen koulutuksen ansiosta, jonka hänen
helleenisen sivistyksen opintonsa olivat hänelle antaneet, hänen
psyykensä vähitellen vapautui yhä enemmän roomalaisesta karuudesta
ja kovuudesta. Hänen parhaimmat runotuotteensa ovat mainio hedelmä
roomalaisen miehuuden ja kreikkalaisen sulon yhtymästä.

Mutta palatkaamme nyt itseensä kysymyksessä olevaan runoon!

    »Näät kuinka valkein hohtavi harjantein
    Soracte vuori, kuin lumitaakastaan
      puut metsän tuskastuin jo taipuu,
        kuin kova pakkanen kahli virrat.

    Pois häädä kylmä, lietehes puita tuo
    taas aimo taakka, anteliaammasti
      suo, Thaliarkhos, kiertää maljan,
        min nelivuotias viini täyttää.

    Muut kaikki huoleks heittäös taivahan!
    Kun tuulten taiston kerta se aavalla
      on viihtänyt, niin vait on kuuset,
        eik' ikisaarnien lehvät liiku.

    Min huomispäivä luo, älä tiedusta,
    vaan voitoks laske päivä, min milloin sait,
      ja nuorramiessä ällös vältä
        leikkejä, tanhuja armaan lemmen,

    kun viel' on vanhuus yrmeä kaukana
    sun kukkeudestasi Nyt kisakentille
      on aika käydä, lemmenkuiskein
        tyttösi kohdata illansuussa,

    tai kuulla, kuinka neitosen, kaukaiseen
    mi soppeen piili, pyrskäys ilmaisee,
      ja pantti riistää rantehesta,
        tai vikuroitsevan sormus viedä.»

Ja lopultakin pakenee talven kylmyys lännen lauhkeita henkäyksiä:

    »Tukkahas tuoksua vaan puno lehviä vihreöitä myrtin
        ja kukkasia kirrettömän mullan;

    kalpea kuolema kolkuttaa yhä yhtäläisnä köyhän
        kuin kuninkaankin usta. Kaukotoiveet,
    Sestius onnekas, meilt' on kieltänyt lyhyt elonaika.»

Mutta kevät on lyhyt, ihmiselämässä kuten luonnossakin:

    »Me kaikki paikkaan yhtehen päädymme,
    ja uurnass' arpaa kaikkien puistellaan;
    se lankee aikanaan ja meidät
    ainahis-maanpaon purteen määrää.»

       *       *       *       *       *

Monilla Horatiuksen runoilla, erittäinkin hänen satiireillaan,
on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Runoilijan harvinaisen
huomiokyvyn ansiosta nämä runot ovat yhtä korvaamatonta aineistoa
Augustuksen ajan elämän tuntemiselle, kuin Ciceron kirjeet ovat
vallankumousajalle. Me voimme myöskin lukea hänen lauluistaan
hänen oman elämänsä kuten päiväkirjasta. Hänen kertomataitonsa
mestarinäyte on Roomasta Brundisiumiin tehdyn matkan kuvaus, jonka
matkan hän suoritti yhdessä runoilijoiden Vergiliuksen ja Varuksen
kanssa Mæcenaan seurassa. Mainioita ovat runoilijan sisäkuvaukset
siivottomista, pienistä italialaisista majataloista. Milloin vieraat
ovat tukehtumaisillaan märistä, lehtisistä oksista lähtevään savuun,
milloin isäntä on pistämäisillään koko talon tuleen käännellessään
laihoja rastaita paistinvartaassaan. Muutamassa paikassa on niin
suuri puute juomavedestä, että siitä saa maksaa joka kulauksesta,
toisessa taas leipä on täynnä pieniä kiviä. Huvittavaa ei ole myöskään
kehnoilla, sateen liottamilla teillä matkustaminen; mutta vaivat
ovat tuskin vähäisempiä sillä jokialuksella, jolle täytyy osaksi
matkaa uskaltautua. Aluksella matkustajat häiriintyvät kiivasta
riidasta laivanomistajan ja matkustavien talonpoikain välillä. Ja
kärsivällisyyttä kysytään myöskin pitkän odotuksen aikana, kun laivaa
vetävää muulia koetetaan saada liikkeelle. Silloin on jo kumminkin
ehtinyt tulla yö.

               »Tunnin vei venemaksujen kanto ja muulein
    valjastus. Unen taas vei hyttyset, sammakot suomaan,
    myös koti-armaalleen serenaadia hihkuen kilpaa
    venhemies, sikunasta mi vilkastui, sekä muuan
    matkaajista. Nyt mies, joka muulia ohjasi, uupui
    nukkumahan, venemies myös laiskistui, sitas muulin
    syömään kallion luo, kävi seljällensä ja kuorsas.
    Aamun koitti jo koi, ja me näimme: on hievahtamatta
    venhe. Maallepa nyt eräs matkaajist' äkäpäissään
    hyppäsi peittoamaan pajusauvoin sääriä, niskaa
    muulin ja sen ajajan. Oli neljä jo kello, kun noustiin
    maihin.»

       *       *       *       *       *

Vuonna 8 e.Kr. Horatius menetti uskollisen ystävänsä Mæcenaan. Useita
vuosia kestäneet kovat kärsimykset päättyivät silloin. Vainaja oli
testamentissaan määrännyt Augustuksen yleisperillisekseen, mutta
laskenut hänen sydämelleen nämä sanat: »Muista Horatius Flaccusta,
samoinkuin olet minua muistanut!»

Tämä kehoitus oli monesta syystä tarpeeton. Vain muutamia viikkoja
myöhemmin Horatius seurasi hyväntekijäänsä kuolemaan. Näin täyttyi
vanha lupaus, jonka runoilija oli kerran antanut laulaessaan:

    Jos oottamatta sun, osan sieluain,
    veis kuolo, niin myös miks minä viipyisin,
      ma rikkonainen puoli, inho
        itseni vain? Sama päivä meidät

    molemmat sortaa. Kerta ma vannoinhan,
    ja väärin en: »Jos kunne sa kulkenet,
      sua seuraan.» Viimeistaipaleelle
        kumppaninas olen valmis käymään.

Horatius pääsi kokemasta kiusallista kuihtumista. Nopeasti hän sai
mennä. Kuten hän oli kehoittanut toisia, siten hän itse erosi elämästä,
samalla lailla kuin kylläinen ja tyytyväinen pöytävieras lähtee
pidoista.

Runoilija haudattiin ystävänsä viereen Esquilinus kukkulalle. Hänen
oman elämänsä loppuakordina kaikuu horatiuslainen säkeistö, jolla vielä
tänä päivänäkin kaunista elämäntyötä usein kunnioitetaan:

    »Integer vitae scelerisque purus,
    non eget Mauris iaculis neque arcu
    nec venenalis gravida sagittis,
    Fusce, pharetra.[123]

Jäljellä on muisto lämminsydämisestä, miellyttävästä ihmisestä ja
laulajasta, jolla ei ollut vain synnynnäisen runoilijan kykyä muuttaa
kieli sulavaksi musiikiksi, vaan joka oli saanut myöskin lahjan
levittää iloa kanssaihmistensä keskuuteen, siksi että hän itse oli
kohtaloonsa tyytyväinen ja kiitollisena vastaanotti suuret ja pienet
ilon aiheet, joita elämä antoi, sekä säilytti ne kiitollisessa
muistossa. Siitä todistavatkin liikuttavalla tavalla hänen omat sanansa:

    Se onnekas on mies, oma herransa,
    ken aina virkkaa päätteheks päivänsä:
      »Elänyt oon!» Jos huomiseksi
        Zeus laen peittävi mustiin pilviin,

    tai kirkastaa — edes hän kumotuks' ei saa
    tapahtunutta, ei peräyttää voi,
      ei muuksi muuttaa, minkä kerran
        haihtuva hetki on vienyt myötään.

Runoilijan julistama elämänfilosofia on kultaisen huolettomuuden
filosofiaa. Se ei ole syvämietteistä, mutta se tyydytti hyvin häntä
itseään.

Horatius ei ole suinkaan taivaita ahdisteleva titaani. Hänen
lyriikassaan ei ole Catulluksen hehkuvaa intohimoa ja valtavaa voimaa,
mutta hänellä on paljon useampia kieliä lyyrassaan ja sen sointupohja
on sopusointu. Horatius oli onnellisen tasapainoinen luonne, Catullus
onneton, rikkirevitty sielu.

PROPERTIUS.

Propertius kuului, kuten Vergilius ja Horatiuskin, Mæcenaan
seurapiiriin. Hän oli syntynyt noin vuonna 50 e.Kr. eräässä Apenniinien
kauneimmista seuduista, hurmaavan ihanassa paikassa sijaitsevassa
vuorikylässä Assisissa tai sen läheisyydessä. Hän sai kasvatuksensa
Roomassa samoista syistä kuin Vergilius ja Horatius. Hänen äitinsä,
joka joutui aikaisin leskeksi, muutti nimittäin sinne pienen poikansa
kanssa, jotta poika voisi saada mahdollisimman hyvän sivistyksen.
Kaikkea kaunista palavasti palvovalle pojalle tuli kreikkalainen
kirjallisuus pian rakkaimmaksi luettavaksi, ja hän alkoi aikaisin
ilmaista tunteitaan sävyltään voimakkaan eroottisissa runoissa. Hän
laulaa palvomalleen ja kiihkeästi kaipaamalleen naiselle, nimittäen
häntä Cynthiaksi. Nimi on muodostettu Delos saaren Cynthos vuoren
mukaan. Sen tarkoituksena on muistuttaa Apollosta ja osoittaa
rakastetun olevan runotarten seuralaisen. Cynthia oli raukea kaunotar,
jolla oli tummat, tuliset silmät ja hipiä

    »kuin ruso ruusujen, kun maidon ne pinnalla ui.»

Hän liikkui kuin jumalatar, tanssi kuin sulottaret, ja koko hänen
olemuksensa säteili kauneutta ja viehkeyttä.

Propertius oli vasta seitsentoistavuotias nuorukainen, kun hän joutui
Cynthian tuttavuuteen. Hehkuva rakkaus heräsi molemmissa, ja Cynthiasta
tuli hänen rakastajattarensa. Cynthia ihaili Propertiuksen runoja ja
oli ylpeä siitä, että tämä lauloi rakkaudestaan häneen. Vuoden kuluttua
Propertius julkaisi ensimmäiset runonsa Cynthian ylistykseksi.

    »Ystävät jos kyselee: 'Miks synkkä nyt?' 'Miks ilomielin?'
      heille mä vastaan vain: 'Cynthian syytä se on.'

Cynthia on kääntänyt ylösalaisin koko hänen elämänsä:

    Cynthia katseellaan ens' kerran kahli mun koidon,
      kahlinneet jota ei viel' ole pyytehet muut.
    Maahan taipumahan sai Amor silmäni ylväät,
      hänpä se kannoillaan tallasi päätänikin.
    Petturi tuo minut saatti jo hylkimähän hyvett' immen
      puhtaan, vietteli mun päättömihin tekosiin.
    Nyt minä hurjaillut olen vuoden umpehen, mutta
      riemua tuntea ei vain minun suo jumalat;
    tuskien öitäpä antaa Venus palvelijalleen,
      lemmenkahlehist' en irtoakaan ikänäin.

»Cynthian suosiota ei nautita rankaisematta», hän sanoo toisella
kertaa. Hänen kanssaan seurustellessa vaihtelevat auringonpaiste ja
rajusää. Mutta tämäpä juuri on hänen tenhovoimansa oleellinen osa:

    Hauskapa tuo oli yö, jona riitelit loistossa lamppuin;
      raivosit, syydellen suustasi herjoja vain.
    Kiihkossa pöydän miks nurin työnsit, miks käsin hurjin
      maljan viiniä mun ylleni sinkautit?
    Mut hyvä! Jatkapa vain! Hiuksistakin hurjana raasta,
      kynsin kaunoisin raappios kasvonikin,
    uhkaa polttelevas tulisoihduin päästäni silmät,
      vaatteet yltäni vie, rintani paljahaks tee!
    Siitä mä oivallan näet: kiihkoissas mua lemmit;
      nainen raivoa ei, jos sydän liekitön on.

Kuvaavaa tälle rakkaussuhteelle on myöskin humoristinen runo, jossa
runoilija antaa elävän kuvauksen erään iltahetken tapahtumista, jolloin
hän etsii Cynthian uskottomuuden vuoksi lohdutusta kutsumalla luokseen
kaksi muuta kurtisaania, Phylliksen ja Theian.

    Porttini äkkiä nyt saranoillaan kirskuvan kuulen,
      atriumistani soi sipsutus askelien.
    Kohtapa aukeevat pariukset: Cynthian nään mä,
      valloillaan kiharat; raivotar sorja hän on.
    Sormeni jäykistyi, putos permannolle jo malja,
      viinin herpaamat huuleni kalpenivat.
    Silmät naisen kiukkua kuin salamoivat; öinen
      valtaus kaupungin ei ole niin kamalaa.
    Kasvoja Phylliksen hän kynsimähän heti kärkäs,
      Theia hän kauhuin huus nymfejä auttamahan.
    Naapurit nukkunehet heräs hetkess' soihtujen loimoon,
      kaikk' kadut täyttyivät huutoa nyt, hälinää.
    Hapset pörröllänsä ja vaatteetkin repaleina
      tyttöni päätyivät naapuri-krouvihin yöks.»

Cynthia palaa ylpeänä voittajana, ja nyt hänen taistelunhalunsa
kohdistuu miehenpuoleen, kunnes hän ei enää jaksa nostaa iskuun
käsivarttansa. Kaikki loppuu kuitenkin suloiseen sovintoon.

    »Viimeks vaihtoi hän joka vuoteen vaattehen; taivuin
      myös mä, ja patjoillani rauha se solmiutui.»

Propertius ei voi elää Cynthiatta. Niin pian kuin hän on poissa,
Propertius on menehtymäisillään mustasukkaisuuden tuskista. Hän
tunnustaa itse, että hän on intohimonsa orja, mutta ei keksi mitään
keinoa siitä vapautuakseen:

    »Kohtalo säätänyt on minut ain' ylenkatsotuks jäämään;
      suo minun hulluuteen uhrata tää elämäin!
    Riemuin kuoloon kestivät näin monet orjina lemmen;
      heidän rinnalleen myös minut haudata saa.
    En minä maineeseen ole syntynyt, en asetöihin;
      Amorin vain sotilaaks kohtalo määräsi mun.»

hän kirjoittaa eräälle ystävälleen. Mutta jo seuraavana hetkenä hänen
rintansa paisuu ylpeydestä sen takia, että hän on saanut voiton
rikkaasta kilpailijastaan, ja hän huudahtaa:

    Tähtihin ylhäisiin nyt jalkani koskea saapi:
      yö tai päivä jos lie, Cynthia on omanain.
    Ei ole kilpailijaa mun lempeni tiellä nyt yhtään;
      vanhuuteen elämäin voitto se säilyköhön!»

Mutta Cynthia on oikullinen ja keimaileva. Hän leikkii
runoilijanuorukaisellaan kuten kissa hiirellä, ja eräänä päivänä hän
pettää köyhän laulajan rikkaan ihailijan vuoksi. Halveksittu rakastaja
valittaa tuskaansa metsän puille ja suhisevalle länsituulelle, lehtojen
lähteille ja saloseudun kolkoille kallioille.

    »Puut, tepä haastelkaa — jos puutkin tuntevat lemmen —,
      pyökki ja pinja, min on suosikiks ottanut Pan,
    siimeessänne mä kuink' olen huokaillut useasti,
      oon nimen kaunoiseni kuorehen piirtänyt puun.»

Mutta rakkautensa vuoksi hän on valmis orjan lailla kärsimään
jumaloidun kaikkia oikkuja:

    »Ollos vain mikä oot! Vain 'Cynthia' kaikuvat metsät,
      toistavat sun nimeäs kalliot kaikk' erämaan.»

Vielä haudassakin on häntä kalvava Cynthian kaipaus.

    »Lien mikä lienenkin Manan maill', omas sielläkin oon ma;
      kuoleman rantainkin valtias rakkaus on.»

Viimein valkenee kuitenkin päivä, jolloin runoilija katkoo kahleensa.

    »Maitten, merien taa minut viekää sinne te, minne
      nainen ykskään ei luokseni löytävä lie.»

hän pyytää ystäviään. Hän matkustaa nyt laivalla Ateenaan opintojaan
jatkamaan.

    »Lemmenkahlehet nyt katkova vieras on maa.»

Hän eroaa Cynthiasta kiroten häntä niistä tuskista, joita tämä on
hänelle tuottanut. Vieläpä hän hillitsemättömässä vihassaan alentuu
halpamielisesti muistuttamaan Cynthiaa siitä, että hänestä kerran tulee
vanha, ruma ja kurttuinen ämmä. Ranskalainen kirjallisuudentutkija
Plessis sanoo: »Propertiuksen runoudella on joskus metsäomenapuun
hieman karvas maku, kuten hedelmillä, jotka ovat kypsyneet
auringottomassa paikassa. Samoin on sydänten laita, jotka ovat
rakastaneet saamatta onnen päiväpaistetta.»

Kun Propertius palaa jälleen Roomaan, Cynthia on kuollut
onnettomuuksien ennen aikojaan murtamana, ja nuoruudenrakastettu
on nyt Propertiukselle vain kaihomielinen muisto. Hän tunnustaa
epäsuorasti eräässä elegiassaan, että hän itse ei ollut syytön heidän
rakkaussuhteensa katkeamiseen, ja Cynthia kuiskaa haudan toiselta
puolen hänelle:

    »Muut sua nyt pitäkööt vähän aikaa; mun olet kohta,
      tuhkani haudass' sun tuhkahas yhtyvä on.»

Intohimoinen nuorukainen on kehittynyt mieheksi ja täysiveriseksi
roomalaiseksi. Hän aikoo nyt antautua kynällään ylistämään myöskin
Rooman suuria muistoja. Mutta tietysti Mæcenaskin — tai oikeammin
sanoen Augustus — on tämän aikeen virittäjänä kuten Vergiliuksella
ja Horatiuksellakin; ja huomaa, että Propertius ikäänkuin empien
seuraa ystävänsä ja suosijansa toivomusta, kun hän ryhtyy eepilliseen
runoiluun. Eräässä runossaan hän sanoo Mæcenaalle:

    »Paikallas elelet onnehes tyytyen vain,
      mut mua miks sinä ain' ajat kirjailun ulapalle?
    Suuria purjeit' ei kannata purteni tää.
      Saa häpeää, ylivoimaisen ken on ottanut kuorman:
    polvin horjuvin hän työntäytyy pakohon.
      Rauhan toimikin tuo on syntynyt, tää sotilaaksi,
    luonnonlaatuahan kaikki he kuuntelevat.
      En minä purrellain merenaavoja halkoa aio;
    virtapa pienoinen mulle jo riittävä on.»

Mutta tästä huolimatta hänen rakkausrunoilunsa alkaa jäädä taka-alalle
toisenlaisen runoilun tieltä. Hän laulaa Octavianuksen voitosta
Aktionin luona, hän runoilee milloin ylväistä, milloin liikuttavista
Rooman muinaisista ja sen ajan muistoista. Mutta Propertiuksen
täydellinen ymmärtäminen ei ole vaivatonta. Hänen tyyliänsä
raskauttavat oppineet, jumalaistarulliset viittaukset. Huomaa,
että hän on saanut koulutuksensa oppineisuudessaan pedanttiselta
aleksandreialaiselta koululta.

Hänen uusi runoilu-uransa ei ollut pitkä. Cynthian kalpea rakastaja
oli palanut loppuun ennen aikojaan[124], ja jo muutamia vuosia yli
kolmenkymmenen vanhana hän kuoli. Erään kauneimmista runoistaan —
viimeisen, jonka hän julkaisi — hän on omistanut haudalle. Runoa on
nimitetty »Elegiain kuningattareksi». Se on nuorena kuolleen Cornelian,
Augustuksen toisen puolison edellisestä avioliitosta syntyneen tyttären
surulaulu. Vainaja puhuu miehelleen Æmilius Paulukselle:

    Paulus, kyynelin miks mua haudassain yhä kiusaat?
      kuoleman usta ei saa heltymähän rukous.
    Jonk' alamaisekseen on kerran vihkinyt Hades,
      salpa sen vankkumaton sulkevi mailt' elämän.
    Vaikka sun pyyntöihis Manan mahtaja taipua voiskin,
      Tuonelan rannalle vain kyyneles tyhjihin vuos.

Vainajan suurin lohdutus on tietoisuus siitä, että hän on viettänyt
nuhteetonta elämää ja jättänyt jälkeensä kukoistavan lapsilauman.

    Tää on voittona, tää sulopalkkana naisen on: hälle
      kilvaten kiitostaan hautahan-saattajat suo.
    Huostaas, puoliso, nyt jätän lemmenpanttimme: lapset;
      vaikka ma tuhkana oon, heit' yhä kaihoelen.
    Äitinä olkosi heille, ja niinkuin hoivasin heitä
      helmassain, samaten heitä sä holhoa myös!
    Konsa he kyyneltyy, suo äidin-suukkoni heille!
      Kartanon huolet kaikk' ompi sun ylläsi nyt.
    Jos suru valtaa sun, sitä ällös näyttäkö heille!
      Käyköhöt suutelemaan kuivia poskias vain!

Kun lukee näitä sydämestä lähteneitä lämpimiä sanoja, yhtyy mielellään
erään englantilaisen kirjallisuudenhistorioitsijan mielipiteeseen,
että Propertius on näissä säkeissään ilmaissut »melkein kristillistä
hellyyttä».

TIBULLUS,

Propertiuksen aikalainen, kuoli myöskin nuorena, hieman Vergiliuksen
jälkeen. Hänkin oli rakkauden laulaja, mutta sävellajiltaan vienompi,
rauhallisemman, mutta myöskin syvemmän, vähemmän itsekkään tunteen
tulkki. Rakkaus ei ole hänelle vain aistihuumausta kuten Catullukselle
ja Propertiukselle, vaan ennen kaikkea sisäistä ja pyhää. Tällaisessa
tunteessa on enemmän kaihoa kuin riehuvaa intohimoa. Johan Henrik
Kellgren on luonnehtinut Tibulluksen ja Propertiuksen eron sanoessaan
jälkimmäisestä. »Hän ei huokaile, ei itke; hänen rakkautensa riehuu ja
heittäytyy epätoivoon.» Tibullus sitävastoin valittaa, kun rakastettu
on tullut hänelle uskottomaksi:

    Viinein vaimentaa koetan suruain monet kerrat;
      tuskapa sen mehun taas kyyneliks loihtia ties.
    Armastin useaa, mut nauttimahan ma kun mielin,
      Venus loi etehein sun kuvas, pois paeten.

Hän ei kykene muuhun kuin alistumaan suruunsa. Kun kaunotar pettää
hänet, hänen kirouksensa eivät kohdistu tähän, vaan parittajaan, joka
on houkutellut hänet rikkaammalle ihailijalle:

    Atriat syököön hän veriset, verisuisna hän juomaa
      särpiköhön kamalaa, min seass' sappea on!
    Haamut vainajien hänet saartakohot valitellen,
      hyypiö pitkät yöt yllään kirkukohon!
    Itse hän nälkään nääntyen kootkoon hautausmailta
      ruohoja, luita, jos niit' ois sudet jättänehet!
    Paljain uumin hän kujavieriä juoskohon ulvoin,
      koirat parvina hänt' eellehen ahdistakoon!

Niistä rohkaisevista säkeistä päättäen, jotka Horatius on
kirjoittanut Tibullukselle, hiljainen raskasmielisyys näyttää olleen
hänen luonteensa pääpiirteenä. Tibulluksen runoissa vanhuuden ja
katoavaisuuden ajatukset vaimentavat ilon:

    »Lemmessä yhtykähämme, kun kohtalo vielä sen sallii!
      Kuolema kohta jo saa, otsa on peitossa yön.
    Hiipivi vanhuus veltto, mi lemmen kieltävi meillä,
      mairehin haastaa ei harmajahapsisen suo.»

Puhtaassa, herttaisessa viehättäväisyydessään Tibulluksen runotuotanto
kuuluu siihen runouden lajiin, jota ei voi käsittää muuten kuin
sydämellä. Usein se muistuttaa nuoren Vergiliuksen Georgicaa. Kuinka
paljon puhuvatkaan runoilijan mieltymyksestä maalaiselämään pari
seuraavanlaista säettä:

    »Vuonan pienoisen sylihin minä mielisin ottaa,
      luot' emon eksynehen, viedä sen taas kotihin.».

Hellä sydän, hyvä paimen! Tällaisissa pikku idylleissä rakastettava
laulaja viivähtää mielellään. Maalaiselämän hiljaisella kodikkuudella
on huomattavan suuri sija hänen runoudessaan, ja naista hän ei ylistä
rakastajattarena, vaan lempeänä ja uskollisena puolisona kotilieden
ääressä. Antiikkisessa runoudessa ei ole monta säkeistöä, jotka
puhuvat niin hellää kieltä kuin ne rivit, jotka hän kerran kirjoittaa
rakastetulleen sairasvuoteeltaan kaukaa vieraalta maalta, Korfun
saarelta. Tuskiensa ja kuolemanajatuksiensa keskellä runoilija eläytyy
täydellisesti kuvaukseensa, kuinka hän jonakin iltana on tuleva ja
hämmästyttävä tätä, kun hän istuu värttinänsä ääressä rauhallisessa
kodissaan:

    »Luoksesi saavun nyt yht'äkkiä, vartoamattas,
      jotta sa luulisit mun pilvistä ilmestyneen.
    Silloin oitis käy sylihin, oi Delia, vaikka
      jalkasi paljaat lie, hiuksesi irrallaan.
    Näin anon: Koitar, valjakkos rusohohtava tuokoon
      luoksemme kiiruhtain päilyvän päivyen tuon!»

Tibulluksen säe juoksee soinnukkaan hyväilevänä, ja hänen runouttaan
ei koskaan häiritse runsassanainen oppineisuus tai muu konstikkaisuus.
Hän ei ole saanutkaan esikuviaan aleksandreialaisesta koulusta. Jos
ylipäänsä voi puhua hänen kreikkalaisista esikuvistaan, niin sellaisena
on pidettävä joonialaista lyriikkaa.

OVIDIUS.

Ovidius syntyi pienessä kaupungissa Abruzzon vuoristossa vuonna 43
e.Kr. Päinvastoin kuin Vergiliuksella ja Horatiuksella hänellä oli
varakas ja arvossa pidetty isä, joka määräsi pojan virkamiesuralle
ja lähetti hänet siinä tarkoituksessa reetorikouluun Roomaan. Mutta
nuoren Ovidiuksen lahjakkuus ei viitannut sille taholle. Tulevalle
roomalaiselle virkamiehelle ei ollut suinkaan erikoiseksi ansioksi,
että hänen proosansa melkein itsestään muuttui niin kevyesti
juokseviksi ja kaunissointuisiksi säkeiksi, että niiden veroisia
oli tuskin koskaan kuultu. Hänen vakava isänsä koettikin vieroittaa
häntä tästä epäkäytännöllisestä tavasta. Mutta mitäpä se auttoi!
Luonto otti osansa. Ovidius itse nautti runoilijalahjoistaan, nautti
tuumiskelematta kuten leikkisä lapsi. Hänelle ei näytä koskaan
johtuneen mieleenkään, että runon värihohtoisten saippuakuplien
puhaltamisesta voisi seurata minkäänmoista edesvastuuta. Hän
maalasi vain siksi, että maalaaminen huvitti häntä. Ja olihan
hänellä kylliksi rahoja voidakseen tehdä, mikä häntä huvitti. Häntä
ei haluttanut ollenkaan seurata kunniakkaiden esi-isien jälkiä,
»Miksikä minä», hän sanoo, »havittelisin sotaista kunniaa tahi
pänttäisin päähäni pitkäpiimäisiä lakipykäliä tahi halventaisin ääneni
epäkiitollisella Forumilla? Kaikki sellainen on katoavaista työtä. Minä
tavoittelen kuolematonta mainetta.» Ja sen hän saavuttikin.

Hänen runottarensa oli keveähköä lajia. Se kuiskaili hänelle
rakkausrunoja, mutta niiden eroottiset aiheet eivät vaikuta runoilijan
itsensä elämiltä, ja hänen runoissaan ei ole sitä intohimon hehkua,
joka oli Catulluksen ja Propertiuksen runouden voima. Ovidiukselle
rakkaus on mielenkiintoinen psykologinen tutkimusaihe, kun
sitävastoin Catullus ja Propertius elävät koko olemuksellaan tässä
tunteessa. Erotiikka on hänestä vain vallatonta lemmenleikkiä eikä
kuten Catulluksella ja Propertiuksella voimakkaan aistillisen luonteen
purkausta. »Uskokaa pois», hän itsekin sanoo, »minun tapani ovat hyvin
paljon erilaiset kuin minun runoni. Elämäni on ollut kunnioitettava,
vaikka runottareni onkin ollut kevytmielinen.» Hän oli, eroten
Augustuksen ajan muista suurista kirjailijoista, naimisissa ja hyvissä
varoissa oleva kansalainen ja voi vakuuttamalla vakuuttaa: »Ei kukaan
perheenisä, joka epäilee lapsiensa aviollista syntyperää, voi syyttää
minua.» Mutta toiselta puolen hänellä oli, kuten hän itsekin sanoo,
nuoruudessaan »hellä sydän, joka leimahti tuleen pienimmästäkin
kipinästä.» Hän ei haaveksinut kuitenkaan kenestäkään erikoisesta — hän
hehkui rakkautta kaikkia nuoria tyttöjä kohtaan. »Minun sydämeni», hän
sanoo, »ei voi kiintyä yhdenlajiseen kaunottareen — minulla on aina
tuhansia syitä palvoa heitä kaikkia.»

Ovidiuksen eroottinen runoilu on, useimmiten kreikkalaisten esikuvien
mukaan, mielikuvituksen oikukasta leikkiä laadultaan vaihtelevin
aihein. Useinkin ne ovat tympäisevän säädyttömiä.

Myöhemmin Ovidius julkaisi oikean oppikirjan »rakastamisen taidossa».
Ensiksi hän selvittää melkein tieteellisellä johdonmukaisuudella,
kuinka nuori mies voi saada itselleen rakastajattaren ja pitää hänet,
ja sitten hän antaa vastaavanlaisia neuvoja toiselle sukupuolelle.
»Rakastamisen taito» on Amorin palveluksessa käytettävä sotaviekkauden
ohjesääntö. Kysymys ei ole uskollisuudesta rakkaudessa, mutta vain
siitä, ettei toinen puoli pääsisi selville siitä, että toinen on
uskoton,

    »Niin raju ei ole ees vihapäissään hallava karju,
      koiria konsa se lyö hampahin välkkyävin,
    ei ole leijonatar, imeväisien pentujen hoiva,
      kyy ei, kulkija min tallasi taitamaton,
    kuin on nainen, konsa hän kilpailijattaren keksi
      vuoteeltaan; viha lyö lieskana silmistä tuon.»

Ajatelkaa Medeiaa!

Mutta yhtä paljon kuin rakastajan tulee varoa, ettei häntä yllätetä
tilanteessa, joka voi aiheuttaa tuollaisia mielenpurkauksia, yhtä
epäviisasta on välittää naisen hairahduksista. Sillä miksi hän ei saisi
nauttia lyhyestä ajasta, jonka nuoruus ja kauneus kestävät! Aikanaan
kyllä joutuu päivä, jolloin hän

      »yksin vuoteessaan akkana värjyä saa.
    Äkkiä huomaat pääsi jo peittävän hapsien talven,
      suotta sa vannoa saat: harmahat ain' oli nuo.»

Mutta miehen rakkauden voittamiseen ei naiselle riitä, että hän on
nuori ja kaunis — hänen täytyy oppia myöskin »käyttäytymisen» taito.
Esim. kun hän nauraa:

    »Suutaan aukaiskoon vähän — puhjetkoot hymykuopat,
      hampaisiin alahuul' lievänä koskekohon!
    Älköön ehtimiseen hän nauraa pyrskikö liioin,
      vaan kevyt, naisellinen olkohon naurunsa vain.
    Muutamat väänneksii hohotellessaan kovin suutaan,
      toisten on hymy kuin ilkun väännettä ois;
    Toiset nauruun taas rämähtää, kovin korvihin käyvään,
      aasi se hirnuvi niin myllyä kiertäessään.

    Ei ylenkatsoa sun sovi käynninkään suloutta;
      miehiä outoja tuo kiehtovi, torjuvi myös.
    Toinen liikuttaa soreasti lantehiansa,
      helmoja hulmuttaa, ylvähin askelin käy,
    toinen taasen, kuin pisamainen Umbrian akka,
      sääret lengollaan hölkkävi, harppaelee.»

Kaikesta henkevyydestään huolimatta kirja on vastenmielinen ennen
kaikkea siksi, että rakkaus on Ovidiukselle alhainen, aistillinen
nautinto. »Rakastamisen taito» on itse asiassa toisen puolen pettämisen
taitoa ja olemattomien tunteiden teeskentelemistä. Tällä rivolla
kirjalla on kuitenkin arvonsa kauhistavana kulttuurikuvana syvälle
vajonneelta aikakaudelta. Muuten olisi tuskin voinut kuvitellakaan,
että se oli niin syvälle vajonnut. Kirjan ainoa sovittava puoli oli
se, että monet toki loukkaantuivat Ovidiuksen kyynelisestä teoksesta.
Ovidius itse on sen tehnyt meille tiettäväksi.

»Rakastamisen taito» ilmaisee kauhistavan selvästi, kuinka
täydellisesti Augustuksen ja hänen ystäviensä kokeet saada aikaan
siveellinen uudestisyntyminen tai ainakin yleinen säädyllisyys,
olivat epäonnistuneet. Runoudenlaji, joka polki jalkainsa alle
eetillisen ihanteen, oli nyt yhtä suosittu kuin aikoinaan Vergiliuksen
ihanteelliset unelmat.

Augustus näkikin Ovidiuksessa nuorison viettelijän. Tämän kirja
rakastamisen taidosta ilmestyi juuri samana vuonna, jolloin keisarin
täytyi ajaa Iulia maanpakoon. Isänä hän kenties olisi voinut antaa
tyttärelleen anteeksi, mutta hallitsijana hänen täytyi asettaa
varoittava esimerkki rankaisemalla sitä, joka niin avoimesti oli
rikkonut hänen lakimääräyksiään vastaan.

Mutta mitä hänen oli ajateltava runoilijasta, joka suorastaan
järjestelmöi sen kevytmielisen elämän, jonka ehkäisemisen maan isä oli
ottanut tehtäväkseen? Kaikkein arveluttavintahan oli se, että yleisö
otti rivot runot vastaan suosiollisesti. Runoilijan syntimitta tuli
kukkuralleen, kun uusi häväistysjuttu sattui muutama vuosi myöhemmin
keisarillisessa perheessä. Tämä huomiota herättävä tapaus antoi
Augustukselle mieluisan aiheen tehdä vahingottomaksi rivon runoilijan,
joka aivan kuin pilkkasi hänen omaa ylvästä ajatustaan: roomalaishengen
uudestisyntymistä. Eräänä aamuna tiesi huhu kertoa, että yleisesti
suosittu runoilija Ovidius oli äkkiä karkoitettu maanpakoon.

Huhu oli oikeassa. Osattiin heti asettaa tämä huomiota herättävä
tapaus keisarihuoneen uuden häväistysjutun yhteyteen. Tällä kertaa
täytyi nuoremman Iulian, Augustuksen tyttärentyttären, jättää Rooma,
kun oli lähtenyt kevytmielisen äitinsä jäljille. Ovidius näyttää
sekaantuneen jollakin tavoin Iulian ja hänen rakastajansa välisiin
rakkaudenkauppoihin. Syvästi loukatun perheenisän kosto kohtasi siksi
myöskin häntä, ja 50-vuotiaan runoilijan täytyi lähteä maanpakoon
Tomiin (nykyinen Constanza) keskellä Mustanmeren länsirannikkoa. Hänen
kirjaansa rakastamisen taidosta lienee kirjakauppoja kielletty myymästä.

Silloin kuin tämä rangaistus kohtasi Ovidiusta, hänellä
oli valmistumaisillaan kokonaan toisen arvoinen teos kuin
edelliset, nimittäin hänen kuuluisat »Metamorfoosinsa», suuri
kreikkalais-roomalainen satukirja. »Metamorfoosi» merkitsee
muodonvaihdos. Runoilija käsittelee nimittäin enimmän sellaisia
taruja, jotka päättyvät siten, että ihmiset muuttuvat eläimiksi,
puiksi, kiviksi j.n.e. Noin 250 tällaista satua hän on kertonut
»Metamorfoosien» viidessätoista kirjassa. Tämän kirjan ansiota on,
että me tunnemme joukon kreikkalaisia taruja, jotka olisivat muuten
joutuneet unohduksiin.

Muuan Ovidiuksen monista mestariteoksista on hänen kertomuksensa
Deukalionista ja Pyrrhasta eli suuresta vedenpaisumuksesta, johon
Iuppiter kerran hukutti ihmiset rangaistukseksi heidän pahuudestaan.
Suuren mestarin siveltimen veroisella voimalla ja väririkkaudella
runoilija maalaa kuvia suuresta hävityksestä. Kuvaus alkaa etelätuulen
irti päästämisellä.

    »Lähtevi tuul' etelän nyt lentoon kostehin siivin,
    kätkien synkeyteen sysimustahan kaameat kasvot.
    Parta on usmainen, sen karvat vuotavat vettä,
    pilvekäs otsa on, rinta ja siivet vihmovat vettä.
    Konsa se kouristaa käsin pieliä pilvien laajain,
    käy kohu: rankat veet alas syöksyy korkeudesta.»

Vielä pahempaa tulee, kun Neptunus kutsuu koolle kaikki jokijumalat ja
käskee näiden aukaista kaikki lähteet sekä päästää joet valloilleen.
Pian koko maa on muuttunut suunnattomaksi mereksi.

    »Kaikk' oli merta nyt vain, ei maata, ei rantoja missään.
    Vuorelle on joku noussut, ruuhess' istuvi toinen,
    siinä nyt soudellen, miss' äsken kynti hän kenttää.
    Laivuri purjehtii yli peltoin, kartanon kaltoin,
    katsellen, jalavan kuin latvass' ui kalaparvi.
    Niittyyn vihreähän kyns' ankkurin iskevi kiinni,
    viinin rikkaita tarhoja raapaisee köli laivan;
    siellä, miss' äsken söi kedon ruohoa kaiskerat vuohet,
    siellä nyt väännehtii meren hylkeet kömpelömäiset.
    Veettäret ihmehtii, kun kaupungit, talot, lehdot
    alla he keksivät veen, delfiinit metsiä uivat,
    lehvihin soljahtain, tärisyttäen oksia tammen.
    Lampaiden seass' ui susi; keltaisen jalopeuran
    vie vedet, tiikerin raastaa, karjulta ukkosen voimat,
    hirveä aaltojen viemää sääret ei sukkelat auta.
    Lintu, mi kauan lentänyt eestaas, etsien rantaa
    tai lepopaikkaa, nyt merehen perin uupuen vaipuu.
    Kumpuja kattavat veet vapahasti vaahtoavaiset,
    laineet — outoa nähdä se! — alppien huippuja huuhtoo.»

Kaikki elävät olennot tuhoutuvat. Vain jumaliapelkääväinen Deukalion
ja hänen hurskas puolisonsa Pyrrha pelastuvat veneeseen, joka tarttuu
kiinni taivaankorkuisen Parnassos vuoren huipulle. Nyt tulva on tehnyt
tehtävänsä, Iuppiter lakaisuttaa pohjoistuulella pois sadepilvet.
Neptunus käskee jokia ja merta heti vetäytymään takaisin, ja jumalien
avulla Deukalion ja Pyrrha luovat kivistä uuden ihmissuvun.

Ihastuttavasti on kerrottu satu Daphnesta. Daphne, joka on laakerin
kreikkalainen nimi, on sadussa thessalialaisen jokikuninkaan tytär. Hän
on ihmeellisen kaunis, mutta rakkaudessaan luoksensa päästämätön, kuten
Diana. Apollonissa syttyy kiihkeä intohimo häneen, multa hän välttelee
Apollonia, kuten arka metsänriista pakenee metsästäjää. Lopuksi
vainottu on menehtynyt väsymyksestä. Epätoivoissaan hän silloin huutaa
isäänsä avukseen:

    »Auttaos, taattoni! Maa, uus muoto sa antaos mulle,
    turmele kauneutein, joka mulle tahtovi turmaa!
    Tuskin noin nimes, kun jäsenensä jo puutuvat jäykiks,
    niinehen kietoutuu sirot rinnat ja vyötärö sorja,
    lehvistöön kiharat; käsivarsiin kasvavat oksat,
    nopsihin jalkoihin taas juuttuu sitkeät juuret,
    latvapa kasvoihin; mut kauneus kiehtova säilyy.
    Phoibos lempivi hänt' yhä; runkoa puun hyväellen
    tuntevi hän, miten lyö — sydän kuoren kasvavan alla.
    Oksat sulkevi hän sylihinsä niinkuni neidon,
    suukkoja suo, mut puu ei niit' ota, karttaen väistyy.
    Phoibos virkkavi: 'Kun et puolisoks' antau mulle,
    puuni sa tok' olet, laakeripuuni, mi aina
    kaunistat kiharoitani, lyyraani, viintäni sorjaa.
    Päällikkö Latiumin triumfissaan saa sua kantaa,
    kun Capitoliumiin jono rientää riemua huutain.
    Augustuksen myös talonvartija taattu sa ollos,
    seiso'os uksens' eessä ja suojele lehviä tammen![125]
    Niinkuni kutrikkaaks' ikinuortea pääni on jäävä,
    niin sua sorjistaa ikilehvät saakohot myöskin!'
    Kun nimes Paian[126] näin, ikihennoin nyökkäsi oksin
    laakeri, nähtiin myös, miten taipui lehväkäs latva.»

Laadultaan haavemielinen rakkaustarina, kaikkia liikuttava
rakkausrunojen perikuva, on satu Pyramoksesta ja Thisbestä. Eikö
tunnukin siltä kuin kuulisi kansanlaulun!

    Pyramus sorjin, kaunein mies oli, Thisbepä taasen
    neidoks arvattiin ihanaisimmaks' itämailla.
    Kaupungiss' upeassa, min ompi Semiramis muurein
    tiilisin suojannut, kodit vierekkäin oli heillä.
    Tuttaviks' ensin nää tuli naapurit, ystäviks' sitten,
    sitten lempeenkin he jo syttyi; häitä he toivoi,
    mut isät kielsivät sen, vaikk' estää eivät he voineet
    lempeä kummankin niin kuumana leimuamasta.
    Viestinviejiä vailla he silmin haasteli, merkein;
    leikki se kiihtyi vain, mitä kätkömmässä se säilyi.
    Mut oli naapurusten väliseinään, kun sitä tehtiin
    joskus muinoisin, rako tullut kaita, ja yksikään
    ei sitä rikkoumaa ajan-aikaan keksinyt ollut.
    Lempijät löysivät sen — mitä rakkaus ei älyäiskään? —
    kautta sen haastelivat, ja nyt turvallisna ne saivat
    kuiskehet hiljaiset sulolemmen viestejä viedä.»

Mutta heidän huulensa eivät saa koskaan koskettaa toisiaan.

Muutamana päivänä he kuitenkin päättivät hiipiä yön tultua kotoa ja
tavata erään lähteen luona kasvavan silkkiäispuun alla. Huntuunsa
kietoutuneena Thisbe livahtaa ovesta ja ohjaa askelensa silkkiäispuulle.

    »Rohkeaks tuon teki lempi. Mut äkkiä leijona, äsken
    härkään iskenyt kauttaaltaan kita peitossa hurmeen,
    saapuvi lähteen luo, janoansa mielien jäähtää.»

Thisbe pelastuu erääseen luolaan, mutta hukkaa kauhistuksissaan
huntunsa, jonka naarasleijona repii rikki »verisellä hampaallaan».

    »Pyramus myöhempään tuli sinne ja löys pedon jäljet
    hiekkaan painauneet, ja hän kuolonkalpeaks muuttui.
    Kun veren tahraaman hän hunnun keksi, hän lausui:
    'Lempijän kummankin sama yö nyt surmata saakoon!
    Syyllinen oon minä. Sun olen kuoloon kiehtonut, raukka,
    öisihin vaaroihin kun kutsuin sun, ja ma itse
    ensin en tullutkaan.'»

Epätoivoissaan. Pyramos rientää silkkiäispuun luo ja sysää miekan
rintaansa.

    »Tummeni heelmät puun, kun hurme kuolemanhaavan
    niihin pirskoittui; sen juuret, juonehet verta,
    purppurankarvaisiksi jo muutkin muuttivat marjat.»

Nyt saapuu Thisbe luolasta — mutta saa vain kuulla rakastetun viimeisen
henkäyksen. Hän repii epätoivoisena hiuksiaan. Elämä ei ole hänelle
enää minkään arvoinen. Vanhemmille vain vielä viimeinen rukous:

    »Niinkuin kuoloon saakka on meidät liittänyt lempi,
    suokaa kummankin saman kummun nukkua alla!
    Puu sa, mi oksillas nyt varjota saat polon ruumiin,
    kohtapa toisenkin olet siimeeseesi sä saava.
    Surman muistopa aina sä säilytä! Marjasi olkoot
    murheen mustaamat: tarinoios kuoloa kahden!'
    Tuskin ol' lausunut tään, hän miekan temposi, vielä
    lämpimän, hurmeisen, omahan sen rintahans' syöksi.
    Saapui luo jumalten sekä vanhempain rukous luo:
    kypsäks' ehtiessään käy mustaks mulperimarja;
    tuhkapa lempivien myös joutui yhtehen uurnaan.»

Ovidiuksen mielikuvitus ei ole milloinkaan kohonnut niin korkealle,
kuin hänen kuvatessaan Phætonin matkaa pitkin taivaankantta isänsä
auringonjumalan vaunuissa.[127] Nuorukaisen on onnistunut saada isänsä
lupaamaan suostua etukäteen pyyntöön, olipa se millainen tahansa; ja
auringonjumala joutuu epätoivoon, kun poika sitten pyytää saada jonakin
päivänä ohjata auringonvaunujen siivellisiä hevosia.

Turhaan isä koettaa saada häntä luopumaan aikeesta, josta kukaan
kuolevainen ei voi kunnialla suoriutua:

    »Jyrkkänä alkavi tie; hevot aamunvirkeät tuskin
    kestävät nousua sen; ylähäll' ylen ompi sen keskus.
    Huimaa korkeus tuo muakin, hätä rintani täyttää,
    siellä kun silmäilen maanpiiriä, aavoja merten.
    Jyrkkänä laskee loppu, ja tarkkaan ohjata täytyy.
    Itsepä Tethyskin[128], mi mun aalloill' ottavi vastaan,
    pelkää syöksyvän mun päistikkaa kohtuhun merten.
    Viel' lisäks kierrollaan kupu taivaan kääntyeleepi;
    korkeat tähdetkin sen tempautuu kurimukseen.
    Jos sinä ohjakset nyt saisit, niin napa taivaan
    vinhana kieppuen sun heti syrjään sinkauttaisi.
    Ansoja täynnään on sekä hirviöhaamuja taival.
    Vaikka et eksyiskään, vaan ohjaisit osavasti,
    niin ohi uhkaavan Härän sarvien kulkisi tiesi,
    Haimon[129] Ampujan, myös ohi Leijonan ahnahan leukain,
    sitten Skorpionin, Kravun, joiden hirveät kynnet
    hirveinä kouristuu, eri suuntaan kumpikin niistä.
    Vielä kun kimmastuu hepos — keuhkoistaan näet leimuu
    polttavat liekit, joita ne suin sekä sieramin pärskyy —
    ohjata niitä et voi; muakaan nuo villeiksi käyneet
    sietävät tuskin, vaan äkäpäisinä ohjia tempoo.
    Toivehes mieletön heitä jo, poikani, vielä kun saatat!
    Silmäni näät surevat; oi, jospa sa katsoa voisit
    myös sydämeeni ja siell' isänhuolet keksisit raskaat!»

Mutta järjettömän nuorukaisen tulee kaikin mokomin saada tahtonsa
perille, ja epätoivo sydämessään isän täytyy antaa hänen nousta
loistaviin, kultaisiin vaunuihin, joissa pyörien puolat ovat hopeasta
ja silavaljaat koristetut krysoliiteillä ja timanteilla, joissa
auringon säteet taittuvat.

Tuliset hevoset huomaavat heti, että vaunut ovat tavattoman kepeät. Ne
kimpoilevat ja kallistelevat kuten painolastiton laiva. Pian valjakko
on täydessä karussa pitkin tuntemattomia teitä.

    Mut laelt' ilmain kun Phaethon nyt katsovi maita,
    jotk' yhä aukeavat avarammiks vain hänen allaan,
    kalpeaks kauhistuu hän, polvet loukkua lyövät,
    silmätkin pimenee, ne kun häikäisee valotulva.
    Kunpa hän konsana ei isän vaunuja ottanut oisi!
    Nyt mikä neuvoks? Jo kantta hän laivaan viljalti vieri,
    viel' osa suurin on eessä. Hän aavoja mittovi miettein,
    länteen hän tähyää, niihin ei hänen kohtalo salli
    saapua milloinkaan, itähän katsovi joskus;
    mut joka puolella värjyvän eessä on ilmojen kauhut,
    nousevat valtaiset pedonhaamut, kaameat nähdä.

Nuorukainen aivan herpaantuu kauhusta ja päästää ohjat höllälleen.
Hevoset karkaavat yhä huimemmin:

    Milloin taivasta päin nuo pyrkivät, taas alas milloin
    syöksyvät valtoinaan, radan vihdoin viistäissa maata.

Nyt auringon vaunut ovat tulleet niin lähelle maata, että auringon
kuumuus polttaa kaiken.

    Kukkulat korkeat kaikki nyt leimahtaa tulenliekkiin,
    halkee, lohkeilee lovikin, mehut kuivuvat kaikki.
    Niityt harmenevat, puut lehtevät lieskana huimiin,
    ruokkivi kuolemanliekkejä pellon kuivunut vilja.
    Mut se ei riitä; jo syö tuli kaupungit komeatkin
    muureinensa ja kiiltää tuhkaksi maat sekä kansat;
    metsät ja vuoristot kulovalkea riehuva valtaa.
    Skythian maata ei nyt lumet aula; jo Kaukasos loimuu,
    Ossa[130] ja Pindos[130], ja niitäkin ylvempiotsa Olympos[130],
    valtavat Alpit, myös Apenniinit, yltävät pilviin.
    Huomaa nyt Phaethon maanpiiriä liekkien syövän,
    eikä hän itsekään voi kestää huokua kuumaa;
    niinkuin hornan pätsistä hohkaa polle sen vastaan,
    hän sitä hengittää, tulenhehkuviks tuntevi vaunut.

Silloin Äiti Maa rukoilee Iuppiteria tekemään lopun vaivasta. Ja
salamansinkooja huomaa, että jollei hän puutu asiaan, koko maailma
tuhoutuu.

    »Otsalleen käden vei hän, lens salamat jylinöiden
    orhienohjaajaan, joka henkensä heittäen kohta
    singahti vaunuistaan; palon polttivat pois ukonnuolet.
    Pillastui hevoset, sivupuoleen karkasi, puisti
    niskoiltaan ikehet, palat ohjien rentoina riippui.
    Tuoss' ovat suitset nyt, tuoss' aisoist' irtauneena
    akseli, tuossapa taas eri haaralla pyörien puolat;
    lennähtäneet lavealle on jätteet murskatun vaunun.
    Mut Phaethon, hius kultainen min liekkinä leimus,
    kaaress' sinkoutui päistikkaa ilmojen halki,
    niinkuni lentävi joskus kannelta selkeän taivaan
    lähti ja sammuu, vaikka se näyttävi syöksyvän maahan.»

Yksinkertaisella, mutta liikuttavalla kertomuksella Philemonista ja
Baukiksesta on jotakin yhtäläisyyttä »Deukalionin ja Pyrrhan» kanssa.

Kerran Iuppiter ja Mercurius tulevat matkallaan sellaiselle seudulle
Frygiassa, jossa kansa on häijyä ja epäystävällistä. Vain vanhuspari
Philemon ja Baukis ottaa muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan halvassa
majassaan. Baukis pyytää heitä istuutumaan.

    Lieden tuhkaa, luo kun viel' oli lämpimäks jäänyt,
    penkoen hän pian sai tulen eilisen kuivihin lehtiin;
    henkäyksin iän-heikentämin niin sytti hän liekin.
    Myös vajast' oksia hankki hän, kuivia loi sälepuita,
    jotka hän taitteli, työnsi ne pienen kattilan alle.
    Ukkopa tarhastaan oli kimpun kaalia tuonut.
    Baukis perkasi sen; nokiorsill' otti hän sitten
    kaksterä-hangollaan alas sauhutetun sianseljän,
    soukan viipalehen sipas kauan säilytetystä
    herkustaan, vetehen sen kypsenemään pani kuumaan.
    Myöskin haastellen ratostutti he ootteluaikaa.
    Pöytähän käydään. Eukko hän touhuissaan kolus, kantain
    ruokia pöytään; yksi sen jalka tok' ol' lyhyt liian,
    mut vian korjasi hän pian: toi kiven alle, ja kantta,
    saatua kohdalleen, hän vihrein hankasi mintuin.
    Tuodaan täplikkäät nyt marjat kainon Athenen[131],
    luodaan syksyiset myös säilykekirsikat, tuodaan
    juurikkaat, salatit, jopa juustokin juoksutusmaidon,
    tuodaan myös munat, paistetut lievästi hehkussa tuhkan.
    Astiat on saviset; jaloainett' on samanlaista
    myös sekomalja ja sen korupiirrokset; pikarit ne
    pyökist' on, vahatut helokeltaisiks' sisäpuolta.
    Kohta jo keitonkin saa valmiiks leiskuva liesi;
    viiniä tarjotahan, jota liiaks ei ikä paina.
    Syrjään pannaan nuo, kevyemmät tuodahan ruoat:
    pähkinät, uurteiset sälyviikunat, taatelit kuivat,
    luumut, myös omenat hyväluoksuiset, korintäydet;
    joudutetaan rypäleet, punaterttujen antamat äsken;
    valkea keskell' on mesikakku. He ystävän katsein
    kaikkea tarjoavat, karuudetta, siekaelutta.

Kun vieraat ovat kiittäneet kestityksestä, he ilmaisevat, keitä
ovat, ja lupaavat, että heidän hurskas isäntäväkensä on säästyvä
rangaistukselta, joka on nyt kohtaava syntisiä naapureita. »Jättäkää
vain asuntonne ja seuratkaa meitä vuorelle!» he sanovat.

Tuumasta toimeen. Kun he saapuvat ylös vuorelle, näkevät he koko seudun
veden hukuttamaksi. Heidän vanha majansa on vain jäljellä.

    Tuota kun ihmehtii he ja itkee naapurejansa,
    temppeliks muuttuukin maja vanhusten, perin pieni
    kahdellenkin. Nyt sen päätyä patsahat kantaa,
    oljet kullaksi saa, maalattian marmori peittää,
    kiiltää kaiverretut ovet, kultaa välkkyvi katto.

Tämän jälkeen vanhukset saavat toivoa, mitä vain haluavat. Heidän
toiveensa on saada temppelin pappina ja papittarena palvella Iuppiteria
ja viimein saada kerran yhtä aikaa erota elämästä.

    Ruuhiinkin rukous: elon loppuun saakka he saivat
    templiä hoitaa. Kerta, kun vuosistaan väsyneinä
    seisoi he portaitten pyhien taas eessä ja haastoi
    kummaa kohtaloaan, Philemon-ukon huomasi Baukis
    vihreäks muuttunehen; samaten Philemon näki Baukiin.
    Kasvot kummankin pian kattoi kasvava laiva.
    Viestin viimeisen yhtäaikaa ehti he vaihtaa
    hellästi: »Puoliso, terveeks jää!» suun sulkivat lehvät
    lempeät kasvullaan. Talonpoika nyt frygialainen
    näyttää vieläkin voi puunrungot, joiksi he muuttui.
    Mulle on vanhukset todenhaastajat näin tarinoineet;
    miksi he valhett' ois puhuneet? Näin puut ma ja niistä
    riippuvat seppelehet; panin uuden joukkohon, virkkain:
    »Huoltavat hurskaitaan jumalat, saa palvojat palkan.»

       *       *       *       *       *

Se päivä, jolloin Ovidiuksen täytyi äkisti jättää rakas Roomansa,
tuntui hänestä kuin »hautajaispäivältä». Ja Mustameri oli ja
pysyi hänelle aina »Epäystävällisenä merenä.»[132] Villien
skyyttalaiskansojen ympäröimänä kaukana aution aron reunassa oli Tomi,
pieni roomalainen siirtokunta. Ainoat tuotteet, joita skyyttalaisten
maa lähetti muuanne, olivat — kuten runoilija pilaillen kirjoitti
ystävilleen — ne nuolet, joilla he tuon tuostakin ampuivat kaupungin
uudisasukkaita. Ja alkuperäiset olosuhteet kaupungin muurienkin
sisällä olivat liian jyrkkänä vastakohtana Rooman ylellisyydelle ja
upeudelle. Ankarat talvet, jolloin pohjoismyrskyt tupruttivat maahan
suunnattomasti lunta, olivat eteläisempien seutujen[133] veltostuneesta
pojasta hirvittäviä. Hän sairastui sekä ruumiillisesti että henkisesti,
ja koko hänen loppuikänsä oli ainaista vaikerrusta. Runoilijan iloinen
laulanta oli loppunut äkisti juuri silloin, kun hänen runollinen
luomisvoimansa oli huipussaan.

Hän koetti turhaan taivuttaa lukemattomilla valitusvirsillä Augustusta
sallimaan hänen tulla takaisin Italiaan tai ainakin suostumaan siihen,
että hän saisi oleskella likempänä Italiaa. Ei edes hänen tomunsa
saanut levätä kotimaan mullassa. Kymmenvuotisen maanpaon jälkeen
valmistettiin muinoin elämäniloiselle laulajalle viimeinen lepopaikka
Mustanmeren epäystävälliselle rannalle.

Kirjallisuutta, paitsi ennen mainittuja suuria kirjallisuushistorioita:

Wilhelm Vollbrecht, Mäcenas.

Clovis Lamarre, Histoire de la litterature latine au temps d'Auguste: 4
nid.

Frédéric Plessis, La poésie latine.

Otto Ribbeck, Geschichte der römischen Dichtung: 3 nid.

W.Y. Sellar, The roman poets of the Augustan age: 2 nid.

Virgilii Bucolica och Georgica, öfversatta af Gudrun Jöran Adlerbeth.

Virgilius, Sagan om Aeneas. Svensk tolkning av J. Bergman.

Gaston Boissier. Nouvelles promenades archéologiques: Horace et Virgile.

André Bellesort, Virgile.

Alfred Biese, Die Entwicklung des Naturgefühls bei den Griechen und
Römern: 2 nid. (Laajoine kirjallisuusviitteineen).

Richard Heinze, Virgils epische Technik.

C.A. Saint-Beuve, Étude sur Virgile.

Franz Skutsch, Aus Vergils Frühzeit: 2 osaa.

Eduard Norden, Die Geburt des Kindes. Geschichte einer religiösen Idee.

Wilhelm Weber, Der Prophet und sein Gott. Eine Studie zur vierten
Ekloge Vergils.

Domenico Comparetti, Virgilio nel medio evo: 2 osaa.

Paul Schwieger, Der Zauberer Virgil.

Quintus Horatius Flaccus, Oodeja ja epoodeja, suomentanut Eero Kivikari.

Quintus Horatius Flaccus, öfversatt af Joh. Gust. Ek.

Horatii Oden och Epoder, öfversatta af G. Adlerbeth.

Horatii Satyrer och Skalde-bref, öfversatta af G. Adlerbeth.

Horatius' Satirer och epistlar i urval, tolkade av Bernhard Risberg.

Horatius' Oden, öfversättning av S.L. Sjöblom och A. Bokelund.

Horatius' valda sånger i svensk öfversättning af Bernbard Risberg.

Elias Janzon, Q. Horatius Flaccus.

Friedrich Aly, Horaz, sein Leben und seine Werke.

H. Andersson, Om Horatius' oden såsom efterbildningar från grekiskan.
(Pedagogisk tidskrift 1897.)

A. Cartault, Étude sur les satires d'Horace.

W.A. Dello, Horaz und seine Zeit.

Lucian Müller, Quintus Horatius Flaccus.

Theodor Plüsz, Das Jahrenbuch des Horaz.

Charles Walckenaer, Histoire de la vie et des poèsies d'Horace: 2 nid.

W.E. Weber, Quintus Horatius Flakkus als Mensch und Dichter.

Sexti Propertii Elegiae, Relegit et svecice convertit

Elias Janzon. (Göteborgs högskolans årsskrift 1904, 1908, 1911 och
1915.)

Sextus Propertius, Cynthia, Kärleksdikter öfversatta af Bernhard
Risberg.

Frédéric Plessis, Études critiques sur Properce.

Albii Tibulli Elegier, öfversatta af P. Joh. Peterson.

Ovidius, Konsten att älska, från latinet översatt af Elias Janzon.

Ovidii Metamorphoser, öfversatta af G. Adlerbelh.

Ovidius, Metamorfoser. Urval och tolkning av Erik Bökman.

Gaston Boissier, L'opposition sous les Césars.

M. Heiller, Ovids Verbannung.

P.J. Österberg, Ovidii förvisning.

V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.

TIBERIUS.

Tiberius — vielä tänäkään päivänä ei tätä nimeä voi mainita sen
herättämättä kauhuntunnelmaa!

Kun Augustus kuoli, Tiberius oli 56 vuoden vanha.[134] Hän ei ollut
oikeastaan koskaan ollut nuori. Jo nuorukaisena hän sai haukkumanimen
»ukko». Augustus piti arvossa hänen velvollisuudentuntoaan ja
kelvollisuuttaan sotapäällikkönä, mutta henkilökohtaisesti hän ei
koskaan oikein sopeutunut häneen. Kerrotaan, että kun keisarilla
oli kuolinvuoteellaan ollut viimeinen keskustelu hänen kanssaan,
kamaripalvelija kuuli keisarin sanovan itsekseen: »Rooman kansa parka,
joka joutuu noiden leukaparien välissä jauhettavaksi!»

Kun Augustus oli kuollut, Reinillä olevat legioonat eivät tahtoneet
kuullakaan ankarasta Tiberiuksesta, vaan tarjosivat keisarinarvoa
kansan suosiossa olevalle Germanicukselle, jonka isä oli Tiberiuksen
veli, Drusus, ja äiti kaunis, kaikin puolin miellyttävä Antonia, joka
taas oli Antoniuksen tytär hänen avioliitostaan Octavian kanssa.
Mutta Germanicus ei suostunut kapinahankkeisiin, ja hänen onnistui
saada salaliittolaiset järkiinsä. Sen sijaan hän keskitti voimansa
kostaakseen Teutoburginmetsän tappion ja valloittaakseen Germanian
takaisin Rooman valtakunnalle. Hän saavuttikin osittaista menestystä,
mutta hän oli nuori ja kokematon, ja Arminius osoittautui olevan
ajan oloon liian kovapintainen vastustaja. Keisari käski siksi
veljensä pojan vetää joukkonsa takaisin Reinille ja jättää germaanit
selvittelemään sisäisiä riitojaan, joiden johdosta he joka tapauksessa
tulisivat olemaan Roomalle vaarattomia.

Lopulta Arminius kaatui murhaajan käden kautta omien
sukulaistensa toimesta, jotka epäilivät hänen tahtovan
päästä suuren germaanilaisvaltakunnan kuninkaaksi. Sitkeällä
roomalais-vastarinnallaan hän on saanut maailmanhistoriallisen maineen
germaanien vapauden pelastajana. Jos tämä kansa silloisella alhaisella
kehitysasteellaan olisi sortunut roomalaisten vallan alle, niin olisi
se kelttien tavoin roomalaistunut, ja koko maailmankehitys olisi
kääntynyt vallan toisille urille kuin niille, joille sen germaanien
kansainvaellus johti. Miten asiaa arvostelee, riippuu siitä, katseleeko
kehitystä germaanisesta vai roomaanisesta näkökulmasta. Meidän
päiviemme germaanien mielestä tämä kansa niin aikaisin roomalaistamalla
olisi menettänyt luonnontuoreutensa, sen perusvoimansa, joka neljä
vuosisataa myöhemmin kykeni antamaan maailmalle uuden muodon. Mutta
toiselta puolenhan esimerkiksi Duruy valittaa, »ettei roomalaishenki
ajoissa saanut vaikuttaa germaaneihin, joten he aina nykyhetkiin saakka
ovat säilyttäneet synnynnäisen karkeutensa, joka niin oleellisesti
eroaa latinalaisten rotujen sivistyksestä.»

Roomalaisten ja germaanien väliseksi rajaksi jäivät siis Rein ja
Tonava, ja sodan ja rajakahakoiden sijasta syntyi vilkas liikenneyhteys
molempien kansojen välillä. Vaihtokaupan välityksellä roomalaiset
tuotteet ja sivistys vaikutteet kulkeutuivat toiselta germaanikansalta
toiselle aina Skandinaviaan saakka, ja germaanilaisia vapaajoukkoja
astui Rooman sotapalvelukseen. Rooman armeija muuttui yhä enemmän
ja enemmän germaanilaiseksi sotajoukoksi. Rooman valtakunta oli
muuttumassa roomalaisen ja germaanilaisen välimuodoksi, josta sitten
lopulta suurten kansainvaellusten vaikutuksesta muodostui joukko
germaanilaisia valtioita.

Vastenmielisesti Germanicus jätti urotekojansa näyttämön muuttaakseen
uudelle, vähemmän sotaiselle toiminta-alueelle Rooman valtakunnan
itäiselle rajalle. Siellä häntä kohtasi pian äkillinen kuolema. Koko
Rooman kansa suri hänen kuolemataan suurena valtiota kohdanneena
onnettomuutena. Kun hänen leskensä, Agrippina, astui Brundisiumissa
Italian maaperälle, oli koko satama mustanaan osaaottavia
kansanjoukkoja, ja muurit ja katotkin vilisivät täynnä ihmisiä. Kun
Agrippina astui maihin kahden lapsensa kanssa kantaen sylissään uurnaa,
jossa oli Germanicuksen tuhka, ja silmät surun vuoksi maahan luotuina,
kuului ensiksi vain yksi ainoa huokaus näistä tuhansista surevista
rinnoista. Mutta heti sen perästä kaikki puhkesivat sydäntä vihlovaan
itkuun ja valitushuutoihin. Ja suurissa hautajaisjuhlallisuuksissa
Roomassa kansanjoukkojen tuska kiihtyi taivaaseen kantautuvaksi
monituhatääniseksi parkunaksi. Epätoivoisina väänneltiin käsiä ja
valitettiin, että Rooman valtakunnan loppu oli tullut.

Yleisesti uskottiin, että nuoren sankarin kuoleman suhteen ei kaikki
ollut oikealla tolalla, ja salaperäiset huhut panivat sen yhteyteen
sedän kateuden kanssa. Yhtä epäoikeudenmukaisia kuin nämä rumat
syytökset varmastikin olivat, yhtä varmaa on, että Tiberius katkeroitui
kansan epäluulosta ja vihasta, kansan, jonka rakkauden hänen veljensä
ja veljensä poika niin runsain määrin olivat voittaneet. Vanha keisari
tiesi liiankin hyvin, mitä kiihoittuneet kansanjoukot tarkoittivat, kun
ne kerääntyivät hänen palatsinsa edustalle ja puhkesivat kiihkeisiin
huutoihin: »Anna meille Germanicus takaisin!»

Ja kuitenkin oli Tiberiuksen umpimielisessä ja synkässä luonteessa
paljon miellyttäviä piirteitä. »Alamaisuudenvakuutuksia», Suetonius
sanoo, »hän inhosi siinä määrin, ettei hän koskaan kantotuolissaan
istuessaan suonut yhdenkään senaattorin puhutella itseään. Ja kun
muuan ent. konsuli, joka tahtoi esittää anteeksipyyntönsä, kerran
yritti langeta polvilleen hänen eteensä, Tiberius perääntyi niin äkisti
taaksepäin, että itse kaatui kumoon. Menipä hän niinkin pitkälle,
että jos joku keskustelussa tai esityksessä yritti kunnioittaa häntä
joillakin kohteliaisuuksilla, hän keskeytti tämän lausuen julki
tyytymättömyytensä. Jos joku nimitti häntä 'herraksi’, Tiberius
kielsi häntä koskaan enää puhuttelemasta 'niin loukkaavalla tavalla’.
Varsinaisiin loukkauksiin, panetteluihin ja itsestään ja omaisistaan
sepitettyihin häväistysrunoihin Tiberius suhtautui rauhallisesti ja
kärsivällisesti lausuen, että vapaassa yhteiskunnassa täytyi sanojen
ja ajatusten olla vapaita. Kerran, kun senaatti vaati tutkimusta
tällaisten rikosten ja niiden alkuunpanijain ilmisaamiseksi, hän sanoi:
'Meillä ei ole niin paljon aikaa, että meidän pitäisi ottaa itsellemme
lisää tehtäviä. Jos te tällaisiin toimiin ryhdytte, niin ei teille
jää aikaa mihinkään muuhun. Silloin juostaan, teidän luoksenne kaiken
maailman pikkujuorujen vuoksi uskotellen, että majesteettirikos on
kyseessä.’» Kun senaatti alamaisessa innossaan oli päättänyt antaa
vuoden yhdelle kuukaudelle Tiberiuksen nimen, kuten jo oli tehty hänen
molempien edeltäjiensä nimille, hän halveksien kysyi: »Mitä te sitten
teette, kun ehditte kolmanteentoista cæsariin?»

Kaikkein vähimmin hän halusi sitä, että kansa palvelisi häntä
jumalana, rakentaisi hänelle temppeleitä ja pystyttäisi kuvapatsaita.
Hän sanoikin tästä mielipiteenään senaatille: »Minä kutsun
teidät, kokoontuneet isät, todistajiksi toivomukselleni, että
jälkeentulevaisetkin muistaisivat, että minä olen kuolevainen ihminen,
joka teen vain ihmistekoja, ja että minä olen tyytyväinen, jos vain
voin täyttää hallitsijan velvollisuuteni tarvitsematta pelätä joutua
vihatuksi. Sellaisen elämäntyön muistoa minä pidän kauneimpana ja
ikuisimpana temppelinä ja kuvapatsaana teidän sydämissänne; sillä
kivestä tehdyt patsaat häväistään jos jälkimaailman tuomio muuttuukin
vihaksi.» Lukemattomia kertoja hän vakuutti senaatille, että hän tunsi
velvollisuudekseen olla koko yhteiskunnan palvelija. Tämä on, kuten
Delbrück esittää, sen lauseen ensimmäinen ilmentymä, jonka Fredrik
Suuri on tehnyt kuuluisaksi: että ruhtinas on valtion ensimmäinen
palvelija.

Tiberius oli alamaisilleen esikuvana yksinkertaisissa elämäntavoissa.
Suetonius kertoo, että hän siinä tarkoituksessa »virallisilla
päivällisillä usein tarjoilutti edellisen päivän aterian tähteitä.
Niinpä hän kerran tarjosi — ylhäisten roomalaisten kauhuksi — vain
villisian puoliskoa ja huomautti tällöin, että puoliskosta sai aivan
samanlaisia paloja kuin kokonaisestakin.»

Mutta mitäpä nämä kunnioitettavat ominaisuudet hyödyttivätkään, mitä
hyötyä olikaan siitä, että hän järkkymättömän velvollisuudentuntoisesti
suoritti hallitsijan tehtävänsä, että hän ahdisteli ryöväreitä ja
väkivallantekijöitä ja mitä suurimmalla säästäväisyydellä käytteli
valtion varoja kuitenkaan säästämättä rahaa taikka vaivoja, kun oli
kysymyksessä kadon, tulipalojen tahi muiden valtiota kohdanneitten
onnettomuuksien vaikutusten lieventäminen, ja että hän kaikin
tavoin huolehti provinssien hyvinvoinnista! Ahneille ja nylkeville
maaherroille hän esim. sanoi: »Hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta
ei nylje niitä.» Ja jos hän sallikin sellaisten hallintovirkamiesten,
jotka olivat liian paljon etuansa katsovia, pitää provinssinsa, niin
johtui se siitä, kuten hän tuikealla huumorilla sanoi, että

»kylläiset kärpäset eivät ime niin kiukkuisesti kuin nälkäiset».

Tiberiukselle kävi kuitenkin joka päivä yhä ilmeisemmäksi, että hän ei
suinkaan saisi kiitosta osakseen huolehtivista toimenpiteistään valtion
hyväksi. Hänen alamaisensa eivät nähneet karkeaa pintaa syvemmälle.
He eivät voineet antaa keisarilleen anteeksi sellaisia epäroomalaisia
piirteitä, kuin esim. sitä, että hän vastenmielisesti järjesti
gladiaattorintaisteluja ja eläintaisteluja, ja ettei hän milloinkaan
Augustuksen lailla tahtonut läsnäolollaan kohottaa tällaisten veristen
kansanhuvien loistoa, kun muut niitä järjestivät. Roomastahan alkoi
tulla ikävä kaupunki!

Ainoa tunne, mitä kansa ilmaisi hallitsijaansa kohtaan, oli pelko.
Tiberius vastasi tähän ihmishalveksunnalla. Kuinka hän halveksikaan
noita pelkurimaisia olentoja, jotka imartelivat häntä ja ryömivät
hänen edessään tomussa, mutta herjasivat häntä hänen selkänsä takana!
Hänellä ei ollut Augustuksen eikä Cæsarin onnellista kykyä käsitellä
ihmisiä sellaisina, jollaisia he ovat. Hänen elämänkokemuksensa,
etevä muinaisajantuntija Martin P:n Nilsson sanoo, »eivät opettaneet
hänelle ihmistuntemusta, vaan tekivät hänet vain katkerammaksi ja
vihamielisemmäksi ihmisiä kohtaan.» Hän ei voinut sovitella, ei tinkiä
ajanhengen kanssa — hän oli ankara kuin itse Nemesis. Saksalainen
historioitsija Peter sanoo: »Raskaana ukkospilvenä oli hänen synkkä
olentonsa onnettoman Rooman yllä täyttäen kaikki tuskalla ja
vavistuksella» ja kasvattaen liehittelyn ja teeskentelyn henkeä. Vain
yhteen ainoaan ihmiseen Tiberius luuli voivansa luottaa. Tämän miehen
nimi oli Seianus, ja hän oli keisarin henkikaartin, pretoriaanien
prefekti, ylipäällikkö. Sattui kerran matkustettaessa Campanian halki,
että keisari seurueineen levähti luolassa aterioidaksensa. Suuria kiviä
vieri äkkiä katosta ja palvelijoita hautaantui kalliolohkareiden alle.
Kaikki muut paitsi Seianus ajattelivat vain itsensä pelastamista. Tämä
kumartui Tiberiuksen yli ja suojeli häntä omalla ruumiillaan. Tästä
hetkestä asti keisari luotti vuorenvankasti Seianukseen. Koko avarassa
maailmassa oli siis yksi ainoa mies — mutta vain yksi ainoa —,johon
vanha maailmanhallitsija saattoi luottaa.

Seianus oli viekas ja liukas kuin käärme. Äänettömästi hän kietoutui
uhrinsa ympärille. Yhä tiukemmiksi ja tiukemmiksi tulivat kierteet,
mutta Tiberius ei tuntenut matelijan puristusta. Eikä hän sitä
huomannutkaan, ennenkuin peto oli tullut täysin vakuutetuksi omasta
voimastaan, tuo peto, joka vartosi vain hetkeä, jolloin voisi koota
kaikki voimansa viimeiseen puristukseen uhrinsa ympäri ja musertaa sen.
Sillä Seianuksen kunnianhimo oli rajaton.

Aluksi hän teki itsensä Tiberiukselle yhä enemmän ja enemmän
välttämättömäksi. Hän ymmärsi muuttaa pretoriaanit vähitellen omiksi
luotettaviksi välikappaleikseen. Ja aina sitä mukaa, kuin hänen
vaikutusvaltansa keisariin ja kaartiin kasvoi, hän hankki itselleen
ystäviä korkeista yhteiskuntaluokista puoltamalla heitä Tiberiukselle,
kun virat ja maaherrakunnat olivat kyseessä.

Samalla kertaa kuin hän näin saattoi itsensä yhä enemmän ja
enemmän suosituksi, hän työskenteli ruhtinaan ja kansan välisen
kuilun laajentamiseksi lietsomalla kaikin voimin onnettoman erakon
epäluuloisuutta ja ihmishalveksuntaa. Hänestä tuli Tiberiuksen paha
henki. »Minä pitelen sutta korvista» — näin keisari tähän aikaan
luonnehti suhteensa Rooman kansaan. Sudella on lyhyet korvat.
Piti sen vuoksi pitää niistä lujasti kiinni, jottei itse joutuisi
sen saaliinhimon uhriksi. Suojellakseen itseään villipedolta, hän
kiihoitti sitä raatelemaan itseään. »Kun kaikki epäilevät toisiansa,
tarttuu heihin kauhu, joka on tyrannin vahvin kilpi», Viktor Rydberg
sanoo verrattomassa psykologisessa mestariteoksessaan »Rooman
keisareita marmorihahmossa». »Majesteettirikosten ilmiantojärjestelmä
on Medusanpää, jota tyranni käyttää suojanaan.» Tarvitsi vain
arvostella jotakin keisarin lausuntoa tai tekoa, niin voi joutua
jonkun vihamiehensä tai jonkun onnenonkijan ilmiantamaksi. Ja
majesteettirikoksesta oli määrätty kuolemanrangaistus. »Seinillä on
korvat» tuli sananparreksi Roomassa. Sattui niinkin, että ihmisiä
syytettiin ja tuomittiin siitä syystä, että he olivat olleet niin
epäkunnioittavia, että olivat vaihtaneet vaatteita Augustuksen
kuvapatsaan edessä. Kuollut keisarihan oli jumalolento, ja ruumiinsa
paljastaminen jumalan edessä oli rikollista. Nyt olivat toisenlaiset
ajat kuin silloin, kuin Tiberius puhui niin kauniisti sanan ja
ajatuksen vapaudesta vapaassa yhteiskunnassa. »Ilmiannon hirviö» —
Viktor Rydberg jatkaa — »tunkeutui kaikkiin yhteiskuntakerroksiin
ja kaikkiin koteihin. Jokaisia kuolevaista epäillään kuuntelijaksi,
epäillään paulan piilevän joka sanassa ja ansan jokaisessa hymyilyssä.
Isällä on syytä epäillä poikaansa, puolisolla puolisoansa.»

Kuta varmemmaksi Seianus tunsi asemansa keskellä loihtimaansa
kauhuntunnelmaa, sitä enemmän hänen ylimielisyytensä yltyi. Mikäpä
estäisi häntä, joka itsessään Rooman valtakunnan sydämessä komensi 10
000 legioonalaista, tulemasta koko tämän valtakunnan hallitsijaksikin?
Multa keisarin poika Drusus oli hänen tiellänsä. Kruununperillisen
oli helppo lukea kunnianhimoisen kaartinprefektin sisimmät ajatukset.
Hän vihasi tuota isänsä levotonilmeistä, kylmäkatseista suosikkia.
Muutamana päivänä hänen vastenmielisyytensä pääsi purkautumaan. Se
alkoi sanakiistalla ja loppui siten, että Drusus antoi röyhkeälle
pretoriaanille nyrkiniskun kasvoihin.

Tästä hetkestä asti Seianus ei kavahtanut mitään keinoja vihaamansa
kruununperillisen pään menoksi. Ollen suuri naishurmaaja hänen onnistui
luikerrella Drusuksen puolison suosioon; ja kun tämä oli menettänyt
kunniansa, hän ei enää epäröinyt ottaa seuraavaa askelta. Hän
valmistutti henkilääkärillään myrkkyjuoman, millä puoliso raivattiin
pois tieltä.[135]

Drusuksen murhan jälkeen Germanicuksen kolme poikaa oli Seianuksen
korkealle tähtäävien suunnitelmien esteenä. Heidän äitinsä, Iulian
tytär, kopea ja kunnianhimoinen Agrippina, epäili myöskin, kuten
yleisesti, keisaria siitä, että tämä oli murhauttanut hänen miehensä;
ja ollen luonteeltaan hillitsemätön hän ei yrittänytkään salata
ajatuksiaan. Tätä Seianus käytti pirullisella oveluudella hyväkseen.
Hän kiihoitti intohimoista naista varomattomuuteen toisensa jälkeen
ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään nähdessään, kuinka Tiberiuksen
epäluuloisuus häntä kohtaan joka kerta lisääntyi. Pian hän oli
voittanut pelin. Hänen onnistuikin saada sekä Agrippina että hänen
kaksi vanhinta poikaansa syytetyiksi valtiopetoksesta ja senaatin
tuomitsemaan heidät joko karkoitettaviksi tai vankeuteen. Kaikki kolme
kuolivat sitten nälkään pitkällisen pahoinpitelyn jälkeen.

Mutta tämän jälkeen keisarin kaikkivaltias suosikki alkoi käyttäytyä
niin, että Tiberius rupesi epäilemään ja pelkäämään häntäkin. Jonkin
ajan kuluttua keisarilla olikin sitten todisteet siitä, että Seianus
aikoi kukistaa hänetkin. Kauheaksi tuli valtionkavaltajan kohtalo.
Vanha keisari ei uskaltanut antaa loppuromahduksen tapahtua yhdellä
kertaa — sehän olisi voinut aiheuttaa pretoriaanien kapinan. Ei,
vähitellen vain oli kaikkivaltiaan asema miinoitettava hänen itsensä
oikein tietämättä, millä puolen hänen korkea suojelijansa oikeastaan
oli. Mutta sekä senaatin että kansan tuli sitävastoin alkaa ymmärtää,
että Seianus ei enää ollut niin mahtava kuin ennen. Tiberius tuhlasi
hänelle ylenmäärin uusia kunnianosoituksia, mutta moitti samalla kertaa
tavantakaa hänen toimenpiteitään. Kaikkivaltias keisarin suosikki alkoi
menettää varmuutensa; ja ne, jotka vielä äsken olivat ryömineet hänen
edessään, uskalsivat nyt melkein katsoa häneen yli olkansa. Tätä juuri
Tiberius oli toivonut: hän tiesi nyt, että kansa oli hänen puolellansa.
Kauan valmisteltu surmaniskun antamisen aika oli tullut.

Ensiksi keisari rauhoittaa Seianuksen täydellisesti, tuudittamalla
hänet siihen uskoon, että hän annattaa senaatilla kaartinprefektille
tribuunin vallan tehden hänet täten kanssahallitsijakseen. Eräänä
päivänä vuonna 31 huhutaan, että kirje odotettuine nimityksineen on
saapunut Caprin saarelta. Eräs kaartinupseeri onkin aivan oikein
saapunut keisarillinen kirjelmä mukanaan. Rajattoman tärkeytensä tunnon
täyttämällä Seianus astuu senaattiin.

Uhri on mennyt satimeen.

Keisarin kirje luetaan julki. Se on loputtoman pitkä ja tyyliltään
mahtipontinen, eikä kukaan voi käsittää, mihin se tähtää, ennenkuin
on päästy loppuun. Siitä selvenee, että mahtava kaartinprefekti on
huomattu valtiopetokseen syylliseksi ja että hänet on pantava vankilaan
vartioitavaksi.

Tuntui kuin salama olisi iskenyt korkeaan kokoukseen. Seianus istui
paikallaan kuin huumaantuneena. Vielä silloin, kun asianomainen
konsuli tuli hänen luokseen vangitakseen hänet, hän kysyi: »Onko
tosiaankin kysymys minusta?» Mutta kaikki se viha, jonka sortunut
nousukas oli itseänsä vastaan herättänyt, purkautui tällä hetkellä
vastustamattomalla voimalla koko senaatin taholta. Kuten aina,
herjasivat nyt häntä räikeimmin ne, jotka olivat häntä ennen
liehitelleet. Ja matkalla vankilaan katkeroitunut kansanjoukko
heittäytyi hänen päällensä, repi rikki hänen vaatteensa ja löi häntä
kasvoihin.

Kaartinupseeri, joka oli tuonut keisarin kirjeen, oli tällävälin
ehtinyt ryhtyä neuvotteluihin pretoriaanien kanssa ja ilmoittanut
heille, että Tiberius oli erottanut Seianuksen ja nimittänyt hänet
kaartin päälliköksi. Antaakseen upseerille aikaa järjestää kukistuneen
seuraajakysymyksen Tiberius oli kirjoittanut kirjeensä niin
monisanaiseksi. Runsaat rahalahjukset saivat sotilaat vakuutetuiksi
siitä, että sopivinta oli totella uutta prefektiä.

Jo samana päivänä senaatti julisti äsken vielä kaikkivaltiaan
Seianuksen kuolemantuomion, ja hänen ruumiinsa annettiin ärtyneille
kansanjoukoille, jotka kolmena päivänä laahasivat sitä ympäri Rooman
katuja ja heittivät sen sitten Tiberiin.

Kaikki kuvapatsaat, jotka nöyrästi mateleva kansa oli pystyttänyt
kaikkivaltiaan keisarinsuosikin kunniaksi, kumottiin ja lyötiin rikki.
Iuvenalis omistaa muutamassa satiirissaan seuraavat säkeet tälle
uudelle esimerkille kaiken katoavaisuudesta:

    Köysin kiskotahan kumohon nyt kunniapatsaat.
    Liekit hulmuavat, kun palkeet puhkuvat uuniin;
    pää, jota palvottiin viel' äsken, hehkuvi, räiskyy.
    Seianus suuri. Kas tuosta, mi maailmass' oli toiseks
    mahtavin, tehdään pannuja nyt, pala, kolpakko, malja.

Mutta kuinka olisikaan käynyt, jos Seianuksella olisi yhäkin ollut
myötäinen onni?

    Mutta jos aavistamattaan surmattu keisari oisi,
    Seianus oitis huudettu keisariks' ois koko kansan
    riemuitessa.

Sillä tämä kansa ei ollut enää pitkään aikaan huolehtinut muusta kuin
»leivästä ja miekkailuleikeistä», runoilija lisää.

Koko Seianuksen sukulais- ja ystäväpiiri tuhoutui hänen kanssansa
ja hävitettiin perin pohjin. Hänen viattomat lapsensakin saivat
kärsiä kuolemanrangaistuksen isän syntien vuoksi. Lastensa ruumiit
nähdessään äiti joutui kuvaamattoman epätoivon valtaan. Tiberiukselle
osoittamassaan kirjeessä hän tälle ilmaisi, että Seianus oli
suunnitellut keisarin oman pojan murhan. Kirjoitettuaan kirjeen hän
surmasi itsensä.

Tämän perästä Tiberius menetti kokonaan tasapainonsa. Oltuaan tähän
asti voiman jättiläinen — hänestä tuli nyt intohimon titaani. Pitkän
elämän aikana tukahdutettu ihmisinho purkautuu nyt tulivuoren voimalla
levittäen ympäriinsä kuolemaa ja hävitystä. Harhakuvitelmat ja
ihmishalveksunta ovat murtaneet ne padot, jotka hän on niin suurella
vaivalla rakentanut huonompaa minäänsä vastaan. Nyt hän on kauhea.
Nyt ei hänestä ole kukaan minkään arvoinen, ei kukaan ansaitse elää.
Repikööt vain toisensa palasiksi! He ansaitsevat korkeintaan ivanaurua
osaksensa. Maailmaa halveksivasta erakosta on tullut piru ihmishahmossa.

Jo viisi vuotta on nyt 72-vuotinen keisari oleskellut Caprin saarella.
Tänne, Napolinlahden helmeen, hän on paennut edustusvelvollisuuksiaan,
jotka hänen erakkoluonnettaan vaivasivat, paennut vallanhimoisia
naisia, jotka hovissa juonittelivat, paennut ihmisiä.[136] Sen
jälkeen hän ei enää koskaan kyennyt pakottautumaan astumaan Seitsemän
kukkulan kaupunkiin. Valkeasta marmorihuvilastaan ylhäällä Caprin
viiniäkasvavilla kallioilla on hänellä edessään maailman ihanimpia
näköaloja yli kirkkaansinisen Napolinlahden Vesuvius taustanaan.
Mutta tokkohan erakko tuolla ylhäällä huomaakaan luonnon kauneutta
horjuessaan nyreissään ympäriinsä? Onkohan hänen sielussaan enää sijaa
muulle kuin pahoille ajatuksille? Hänen käskystään keisarilliset
kaleerit kiitävät Roomaan viemään uusia veriuhrimääräyksiä. Ja
senaattorit tottelevat sokeasti, sillä kukin toivoo siten voivansa
torjua kuoleman uhan oman päänsä päältä. Ilmiantojärjestelmä raivoaa
yhä verisempänä Roomassa — yhä hurjemmin koston raivottaret repivät
erakkopoloisen sielua. Kerran sieluntuskat voittavat hänenkin
ylpeytensä. Hän tuntee vastustamatonta tarvetta keventää sydäntään
tunnustamalla onnettomuutensa. Senaatille osoittamassaan kirjeessä hän
ilmaisee seuraavanlaisena tuskanparahduksena sen, mitä tuntee mies,
joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuden pimeyteen: »Mitä minun on
teille kirjoitettava, neuvosherrat, tai kuinka minun on kirjoitettava,
tahi mitä minun ylipäänsä ei pitäisi kirjoittaa tänä hetkenä?
Rangaiskoot minua jumalat ja jumalattaret vielä pahemmilla tuskilla
kuin niillä, joihin minä nyt joka päivä tunnen menehtyväni, jos sen
tiedän!» — »On, niinkuin kuulisi», Viktor Rydberg sanoo, »tuskanhuudon
kadotettujen valtakunnan esikartanosta.»

»Ilmiantojärjestelmä», Viktor Rydberg jatkaa, »liikkuu — kerran hyvin
käyntiin päästyänsä — itsestänsä, saatanallisena ikiliikkujana. Jos
Tiberius olisi ojentanut kätensä sitä hillitäksensä, se olisi temmannut
hänet hammastensa väliin ja murskannut hänet.

Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu Roomassa yksitoikkoisena ja kaikessa
kaameudessaan väsyttävänä, sen alkuunpanija hoippuu Caprin kallioilla.
Saaren rannoille on vaikea purjehtia, vain pienet alukset voivat päästä
maihin. Vartijat sulkevat jokaisen maihinnousupaikan ja tutkivat
jokaisen saarelle saapuneen. Kun purje lähestyy auringossa kimaltelevan
lahden yli, se tuo tullessaan syytekirjelmiä tai syytetyitä, joita
keisari itse tahtoo kuulustella, tahi alus on hankkija, joka on
Campanian nuorison keskuudesta keksinyt uuden saaliin keisarin
luonnottoman paheen tyydyttämistä varten.»

Näin väitti kaupunkijuoru, jonka uskottavuutta meillä on kuitenkin
suuri syy epäillä. Kuten tietty, ei ole aihetta, jota juomaveikot
ja juorusisaret niin mielellään pohtivat, kuin sukupuoliasiat.
Perusteellisesti rappeutunut, siveetön kaupungin roskaväki niin
ylemmistä kuin alemmistakin kansanluokista ei voinut kuvitella muuta
kuin että keisari käytti hyväkseen kauniin saaren yksinäisyyttä
päästääkseen valloilleen ne paheet, joiden vallassa kaupungin
roskaväki itse oli. Mutta onkohan uskottavaa, että mies, joka koko
edellisen elämänsä aikana oli tullut tunnetuksi nuhteettoman siveästä
elämästään, olisi seitsenkymmenvuotiaana äkkiä muuttunut siveettömäksi
hirviöksi.[137]

Kauan odotutti elämän, erakon raskaimman kuorman poistaja itseään.
Tiberius oli 78 vuoden vanha, siis Augustusta kaksi vuotia vanhempi,
kun hän vuonna 37 veti viimeisen henkäyksensä. Kerrotaan, että häntä
jo pidettiin kuolleena, kun hän ympäristönsä hämmästykseksi jälleen
heräsi, mutta että Seianuksen seuraaja syöksähti esille ja tukahdutti
hänet patjoilla.

Kauhea oli tuon maailmanhallitsijan elämänkulku, jonka kuvapatsaan
edessä Viktor Rydberg lausuu kuuluisat sanansa: »Edessä oleva kuva
ei ole alhaisen, mutta se on syvälle langenneen hengen, ja kun kuvan
näkee, johtuu ajattelemaan taivaasta syöstyä arkkienkeliä.»

Tacitus on kuvannut Tiberiuksen vallanhimoiseksi ja julmaksi
tyranniksi, luihuksi teeskentelijäksi ja hekumoitsijaksi. Tärisyttävän
tragedian tavoin vaikuttaa hänen historiansa Tiberiuksesta ja muista
»mielipuolista Cæsareista». Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista
niinkin syyllistä miestä Unin Tiberiusta kohtaan unohtaa, että
juuri se historioitsija, joka on voimakkaimmin vaikuttanut
yleiseen mielipiteeseen vanhemmasta Rooman keisariajasta, oli
kaiken keisariuden periaatteellinen vihollinen. Tacitus kuului
tasavaltalaiseen oppositioon, ja häntä hallitsivat samat yksipuoliset
puoluenäkökohdat kuin muitakin Rooman kaupungin ylimyksiä. Hän piti
keisariutta välttämättömänä pahana, ja hänellä ei ollut ollenkaan
kykyä nähdä välttämättömyyttä huolehtia koko valtakunnan parhaasta,
joka välttämättömyys oli prinsipaatin historiallinen oikeutus.
Hänen psykologinen kuvaustaitonsa on ilmeinen, mutta itse asiassa
henkevyydestään huolimatta ei aina vallan oikeaan osuvaa, riippuen
ylimystön syvästä ennakkovastenmielisyydestä hallitsijaluonnetta
kohtaan yleensä.[138]

Uudemman ajan kriitilliselle tutkimukselle on tuottanut paljon
vaivaa hahmoitella oikeampi kuva keisari Tiberiuksesta. Ja joskin
muuan tutkimussuunta on innoissaan joutunut Tiberiuksen historiassa
ampumaan yli maalin koettaessaan palauttaa »sankarinsa» kunniaa,
niin on kuitenkin historiallinen kritiikki saanut aikaan sen, että
Tiberiuksen kuva esiintyy nykyisin miellyttävämpänä kuin Tacituksen
kirjoittamassa elämäkerrassa. On viitattu useampiin ristiriitaisuuksiin
Tacituksen teoksessa. Tiberiusta kohtaan tuntemansa inho on hänet
saattanut tekemään ylimalkaisia johtopäätöksiä, jotka ovat suorastaan
ristiriidassa niiden tapahtumain kanssa, joita hän itse esittää.
Erittäinkin huomattava on se seikka, että Tiberius on odottamattoman
useassa majesteettirikosjuttu-tapauksessa armahtanut syytetyt.
Muuan Tiberius-tutkija on laskenut, että näin on tapahtunut tasan
puolessa niistä tapauksista, joista Tacitus on kertonut. Näyttää
suorastaan siltä, kuin ei kukaan olisi tullut tuomituksi yksistään
valtiopetoksesta, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hän oli
tehnyt jonkin raskasluontoisen rikoksen sen ohella. Kyseenalaista
on, eivätköhän useimmat syytteet majesteetinrikoksesta johtuneet
matelevan senaatin alamaisesta innosta. Korkean neuvoston into —
tanskalainen historioitsija Tuxen sanoo älykkäässä Tiberiuksen
historian tutkielmassaan — »meni niin pitkälle, että melkeinpä jokainen
ylhäistä miestä vastaan nostettu kanne oli kaunisteltava lisäsyytteellä
valtiopetoksesta.»

Aivan toisenlaisen kuvan saa Tiberiuksesta, kun Tacituksen historiasta
erottelee kaikki hänen väitteensä, että Tiberius ajatteli ja tahtoi
niin tai näin, ja pitää yksinomaan kiinni siitä, mitä sama kirjailija
kertoo hänen tosiaankin tehneen. Tacituksella on nimittäin piintynyt
halu selostaa kaikki Tiberiuksen teot pahimmin puolin ja nähdä hänen
parhaimmissakin teoissaan vain teeskentelyä. Lisäksi poistuu monta
mustaa tahraa, jos tarpeellisen varovasti suhtautuu Tacituksen
esitykseen Rooman kaupungin juoruista, mitä »uskottiin» ja mitä
»yleensä puhuttiin».

On myöskin huomattava, että ne Tiberiuksen oman ajan kirjailijain
todistukset, jotka ovat säilyneet, ovat Tiberiukselle yksinomaan
edullisia. Tacitushan kirjoitti keisarikuvauksensa kokonaista
vuosisataa myöhemmin.

Tacituksen historiankirjoitusta ylipäänsä arvosteltaessa täytyy
myöskin ottaa huomioon hänen suorastaan kauhistavan terävä katseensa
huomaamaan varjopuolia luonteissa ja olosuhteissa, jotka olivat hänelle
outoja, kun hänellä sitävastoin ei ollut kykyä nähdä elämän valoisia
puolia. Mikä perusoleellinen eroavaisuus onkaan hänen ja Liviuksen
välillä historioitsijana! Livius kirjoitti suuret teoksensa ilolla.
Ensimmäisestä rivistä viimeiseen hän ylpeyttä tuntien piirtelee Rooman
kansan sankaritekoja ja kuvailee, kuinka valtakunnasta kehittyi
maailmanvalta. Tacitus sitävastoin suorittaa historioitsijan työtänsä
raskaana velvollisuutena, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä
kuvailemaansa kehitystä kohtaan.

Hänen historiankirjoituksensa harhautui myöskin siihen
yksipuolisuuteen, että hän näkee tapaukset ja henkilöt
pääkaupunkilaisnäkökannalta ja osoittaa piintyneen pääkaupunkilaisen
välinpitämättömyyttä »maaseutuun» ja provinsseihin nähden. Jos häntä
olisi kiinnostanut tämä merkityksellinen Rooman valtakunnan osa,
niin hänen käsityksensä keisariajasta olisi vallan toisenlaatuiseksi
kirkastunut. Hän olisi Seitsemän kukkulan kaupungin ulkopuolella
älynnyt yksinkertaisempia, turmeltumattomampia tapoja, keksinyt
onnellisempia ihmisiä kuin Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä. Hän
olisi silloin myöskin voinut antaa selityksen sille tosiasialle, että
keisarius voi kestää huolimatta pitkästä sarjasta keisarihirviöitä.

Mitä taas Suetoniuksen keisarielämäkertoihin, tämän ajan historian
toiseen päälähteeseen, tulee, niin ne ovat suurimmalta osaltaan vain
semmoisia kaupunkijuoruja, jollaisia etelän kansat ovat kaikkina
aikoina ihastuksella keksineet ja panneet kiertämään, jos juttu vain
oli hauskan pisteliäs. Oliko siinä sitten hiventäkään totta, se ei
merkinnyt juuri mitään.

Tiberius ei ollut julma, verenhimoinen peto, jollaisena häntä
niin kauan on pidetty — hän oli päinvastoin läpeensä ankaran
velvollisuudentuntoinen hallitsija. Hän ei varmastikaan ollut
pohjaltaan julma eikä kova, mutta hän kuuluu sen lajin ihmisiin,
joita mielellään nimittäisi kovan onnen lapsiksi, jotka levittävät
ympärilleen kylmän tuntua ja huokuvat hyytä, missä esiintynevätkin.
Tällaisten ihmisten jäljissä kevään kukkaset kuihtuvat ja hento
oras lakastuu — kaikki elämänilo kuolee heidän läheisyydessänsä.
Mitä korkeammassa asemassa he yhteiskunnassa ovat, sitä enemmän
onnettomuutta tuottaa heidän pelkkä persoonallisuutensa —
elähdyttivätpä heitä kuinka hyvät aikomukset tahansa. Tokkopa kukaan
on innokkaammin pyrkinyt toteuttamaan sitä, mitä piti oikeana, kuin
Ruotsin Kustaa IV Adolf; mutta miten voittamatonta sisäistä kylmyyttä
tämä mies levittikään ympärilleen! Tyhjyyden ja ikävyyden kuilu oli
aina hänen ja hänen ympäristönsä välillä, jäätävä tyhjyys, joka tunki
lähimpien omaistenkin luihin ja ytimiin. Jos paisutamme tämän hänen
olemuksensa puolen jättimäiseksi ja lisäämme siihen Eerik XIV:n
sairaalloisen epäluuloisuuden, niin saamme kokonaiskuvan Tiberiuksen
luonteesta. Kuinka raskasta oli elää hänen aikanaan, hänen tuskaa
levittävän persoonallisuutensa painon alaisena, siitä on selvimpänä
todisteena niiden monilukuisuus, jotka tekivät itsemurhan välttääkseen
joutumasta tuomituiksi valtiopetosrikoksesta. Oikea itsemurhakulkutauti
raivosi Roomassa Tiberiuksen ja hänen lähimpäin seuraajiensa aikoina.

Kenties hänen elämänsä olisi saanut kokonaan toisen suunnan, jollei
häntä olisi nuoruudessaan pakotettu hylkäämään naista, jota hän
rakasti. Hän ei unohtanut koskaan tätä väkivaltaista sekaantumista
hänen sielunelämäänsä. Kun hän kerran kohtasi rakastamansa naisen,
täyttyivät näköjään muuten niin tunteettoman miehen silmät kyynelistä.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Edward Spencer Beesly, Catiline, Clodius and Tiberius.

L. Feytag, Tiberius und Tacitus.

Adolf Stahr, Tiberius.

Eduard Pasch, Zur Kritik der Geschichte des Kaisers Tiberius.

J.C. Tarver, Tiberius the tyrant.

S.L. Tuxen, Kejser Tiberius (Kirjallisuusviittein.)

H. Willenbücher, Tiberius und die Verschwörung des Sejan.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

G.R. Sievers, Studien zur Geschichte der römischen Kaiser.

J.P. Weisse, Populaere Forelaesninger over Tiberius og Nero.

Dr. Wiedemeister, Der Cäsarenwahnsinn der Julisch-Claudischen
Imperatorenfamilie.

Harald Wägner, Förryckta Caesarer.

CALIGULA.

Maailma päästi helpotuksen huokauksen, kun tieto levisi, että
Caprin vanha erakko oli viimeinkin eronnut maailmasta. »Leijona on
kuollut», huudahteltiin, ja ilouhrit savusivat yli koko Italian.
Riemu oli sitäkin suurempi, kun siihen sekoittui ilon tunne siitä,
että Rooman keisariksi tuli kansalle rakkaan Germanicuksen poika.
Germanicuksella ja Agrippinalla oli nimittäin kolmaskin poika ja tämä
oli ymmärtänyt suhtautua Caprin kauheaan erakkoon niin hyvin, että
Tiberius salli hänen elää ja tekipä hänet ottopojakseenkin. Tämä poika
on tunnettu Caligulan nimellä, ja nimi merkitsee »pikku saapasta».
Näin Germanicuksen leirin sotilaat häntä piloillaan nimittivät
siksi, että hänen äidilleen oli johtunut mieleen pukea poika pieniin
sotilassaappaisiin.

Roomalaisten hallitsijanvaihdoksesta aiheutunut ilo kesti muutamia
kuukausia. Sitten he rupesivat huomaamaan joutuneensa ojasta allikkoon.
Caligula oli viimeinen huonontunut vesa Julius Cæsarin sukua.
Iulian ja Antoniuksen turmeltunutta verta virtasi hänen suonissaan.
Hänen kalpeanlihavat, kuoppasilmäiset, velttopiirteiset kasvonsa ja
päälakensa, joka tuli kaljuksi jo nuoruusvuosina, olivat kauhistavan
selvä todiste veltostuneesta luonteesta ja salaisista paheista.
Caprin vanha ihmisvihaaja oli nähnyt hänen lävitsensä ennustaessaan:
»Tällä pojalla tulee olemaan kaikki Sullan paheet, mutta ei yhtään
hänen hyveistään.» Mutta poika ryömi koiran tavoin tyrannin edessä ja
vähäisintäkään mielenliikutusta tuntematta otti vastaan tiedon äitinsä
ja veljiensä kauheasta lopusta — välipä muulla, kunhan hän vain itse
oli pelastanut nahkansa.

Kun nyt tämä orjaluonne aivan äkkiä 25-vuotiaana pääsi maailman
herraksi, hän päästi joka suhteessa ohjakset höllälleen. Säästäväinen
Tiberius oli koonnut suunnattomia summia, mutta ei kuitenkaan niin
määrättömästi, ettei Caligulan liene onnistunut tuhlata niitä
yhdeksässä kuukaudessa.

Mutta tyranni täytti kassan jälleen säätämällä uusia veroja ja
tuomitsemalla suuressa mittakaavassa rikkaita alamaisiaan kuolemaan
majesteettirikoksesta. Kerran hän huvikseen julisti kuolemantuomion
hetkisessä enemmälle kuin neljällekymmenelle syytetylle; ja kun hänen
puolisonsa heräsi päivällislevoltaan, Caligula voi kerskailla niillä
suunnattomilla summilla, jotka hän oli »ansainnut» puolison nukkuessa.
Eräästä valtiopetoksesta kuolemaantuomitusta kerrotaan, että kun
osoittautui, ettei mies ollut likimainkaan niin rikas kuin oli luultu,
keisari sanoi: »Hän on pettänyt minua — minun puolestani hän olisi
voinut elääkin.»

Caligula pysyi koko elinikänsä »häijynä poikana, joka on saanut
maailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja pitelee niitä hillittömän
ilkivaltaisesti», käyttääksemme Viktor Rydbergin kuvaavia sanoja. Hän
ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta osoittaakseen, kuinka hän
nautti ajatuksesta, että kaikki oli hänelle luvallista. Kun hän suuteli
vaimoaan tai rakastajatartaan kaulalle, oli hänellä tapana tuumailla:
»Niin ihastuttava niska! — Vain sana minulta ja se lyödään poikki.»

Kerran, kun teatteriyleisö ei osoittanut hänelle kylliksi suosiotaan,
hän lausui kauniin toivomuksen, että Rooman kansalaisilla olisi vain
yksi kaula, niin että hän voisi katkaista kaikilta päät yhdellä kertaa.
Tiberiuksella oli ollut lapana sanoa: »Oderiut, dum probent (Vihatkoot
minua, kunhan vain tunnustavat minun olevan oikeudenmukaisen)!»

Caligulan mielilause oli: »Oderint, dum metuant (Vihatkoot, kunhan
pelkäävät)!» Ja peilin edessä hän harjoitteli ottamaan oikein
kauhuaherättäviä ilmeitä. Tiberiuksen hirmuhallitus oli julmaa ja
harkitsevaa, Caligulan ilkivaltaista. Tiberius kärsi sieluntuskia, hän
oli traagillinen hahmo valtaistuimella. Caligulassa ei inhimillisyys
kehittynyt koskaan niin pitkälle, että hänelle olisi juolahtanut
mieleenkään tuntea minkäänmoisia omantunnon nuhteluita rikoksistaan.

Hänet valtasi rajaton ylimielisyys, jonkinlainen hulluus, jota on
nimitetty »keisarihulluudeksi». Viktor Rydbergin tavoin kuitenkin
kysyy, eiköhän kuritushuone pikemmin kuin sairaala olisi ollut tämän
pelkurimaisen orjaluonteen hoitopaikka. Niin selvästi kuin mahdollista
hän oli Tiberiuksen edessä osoittanut, että hän tosiaankin voi pitää
itsensä aisoissa, jos joku kykeni pitämään häntä pelon vallassa. Niihin
aikoihin oli useitakin, jotka juonittelivat kukistaakseen hänet.
Seianus muiden muassa, mies, joka oli niin monelle tuottanut turmion,
koetti houkutella häntä varomattomiin lausuntoihin. Mutta Caligula oli
ovelampi heitä kaikkia. Se ei totta tosiaan osoita mielenhäiriötä.

Kun Caligula pääsi keisariksi, hän ei kärsinyt, että kukaan oli hänen,
maailmanvaltiaan yläpuolella. Hän hakkautti päät kaikilta kuuluisilta
jumalkuvilta, jotka sai käsiinsä, ja jalostutti ne sen sijaan omilla
kasvonpiirteillään. Itselleen hän rakennutti loistavan temppelin,
esiintyi vuorotellen Iuppiterina tai Bacchuksena, välistä Iunona tai
Venuksena ja seurusteli toverillisesti ja luontevasti kaikkien jumalien
kanssa. Capitoliumissa hän piti usein Iuppiterin kanssa kahdenkeskisiä
salaperäisiä neuvotteluja ja antoi kaimansa uhkaavalla äänellä kuulla,
että tämän herruus oli pian oleva lopussa. Vain silloin, kun jyrisi
ja salamoi, hän näyttää pitäneen viisaimpana tunnustaa kilpailijansa
ylivallan.[139]

Kerran hän sattui kysymään eräältä kuuluisalta murhenäyttelijältä:
»Kuka sinusta on suurempi, Iuppiter vai minä?» Kun puhuteltu ei
kyennyt hämmästyksissään heti vastaamaan, Caligula ruoskitutti häntä.
Kun mies raukka rukoili armahdusta, keisari kiitteli hänen äänensä
kaunissointuisuutta, sen ilmaistessa todellistakin tuskaa!

Olihan Caligula itse jumalallista syntyperää, koska hän äidin puolelta
polveutui Æneaan pojasta Iuluksesta, jonka isänäiti oli Venus.
Poistaakseen sen häpeän, minkä alhaissukuinen Agrippa oli aiheuttanut
hänen sukupuulleen, sanotaan hänen väittäneen, että hänen äitinsä
Agrippina oli syntynyt sukurutsauksesta Augustuksen ja Iulian kesken.
Ja koska sellainen jumalten jälkeläinen kuin hän itse ei luonnollisesti
voinut löytää mistään arvokasta puolisoa, niin hän Iuppiterin esimerkin
mukaan eli yhdessä oman sisarensa kanssa. Faaraoitten tavan mukaan hän
olisi mennyt tämän kanssa lailliseenkin avioliittoon, jollei sisar
olisi äkkiä kuollut. Vainajan Caligula julistutti jumalattareksi.

Hänen länsimaisen käsitystavan mukaan luonnoton käytöksensä voi tosin
yhtä hyvin johtua hänen kaiken egyptiläisen ihannoimisestaan kuin
läpeensä turmeltuneesta aistillisuudestaan, kuten roomalaiset sen
käsittivät. Hänen uskotuin miehensä oli egyptiläinen, ja palvelijoiksi
hän valitsi pelkästään egyptiläisiä. Heti valtaistuimelle noustuaan hän
liitti valtionuskontoon Isiksen palveluksen, jonka temppelin Tiberius
oli hävittänyt ja kuvapatsaan heitättänyt Tiberiin. Hänen ihanteenaan
oli hovinsa muuttaminen aleksandreialaiseksi hoviksi, jonka keskellä
hän itse, kuten faarao, rehentelisi jumalallisena majesteettina.
Caligulan käsissä prinsipaatti oli muuttumaisillaan itämaalaiseksi
hirmuvaltiudeksi.

Näin Caligula jatkaa nopeasti lisäytyvää despoottiluonteiden sarjaa,
jonka alkoivat Marius ja Sulla ja jota jatkoi Tiberius. »Täysvaltaisina
kuten itse kohtalo», Birt sanoo, »he tahtoivat hallita maailmaa, mutta
he olivat myöskin enimmäkseen oikullisia kuten kohtalo.»

Sittenkuin Caligula oli menettänyt jumalattarensa, hän vähän väliä
vaihtoi puolisoa. Yhtenä vuotena hän ehti mennä kolme kertaa
naimisiin ja yhtä monta kertaa erota. Hänen himokkaisuuttaan Suetonius
on kuvannut tilanteessa, joka muistuttaa itämaisten sulttaanien menoja.
Sellaisia naisia, joiden kanssa Caligula halusi päästä suhteisiin, oli
hänellä tapana pyytää päivällisille miehinensä. »Lojuvassa asennossa
hän kävelytti heitä ohitsensa ja katseli heitä tarkoin — hänellä ei
ollut kiirettä enempää kuin orjien valitsijoilla. Mutta milloin tahansa
hän voi jättää seuran ja kutsua kanssansa sen naisen, joka häntä
eniten miellytti. Hetkisen kuluttua hän palasi ja kaikkien kuullen
yksityiskohdin ylisteli kysymyksessä olevan naisen suloja tai moitti
hänen puutteitaan.»

Kaikki miehet, jotka tavalla tai toisella olivat huomattuja,
joutuivat suuruudenhullun keisarin kateuden esineiksi; useamman
kuin yhden heistä oli kiittäminen vain viekkaasti suunniteltua
manööveriä hengestään. Valtiomies ja filosofi Seneca sai elää vain
sen vuoksi, että onnistuttiin uskotella keisarille, että hän oli
viimeisellä asteella oleva keuhkotautinen. Muuan korkeassa asemassa
oleva virkamies vältti mestauksen vain siten, että kun hän seisoi
silmätysten maailmanhallitsijan kanssa, hän peitti päänsä merkiksi
siitä, että hänen maalliset silmänsä eivät voineet kestää jumalan
kasvojen säteilyä. Caligula ihastui siinä määrin, että miehestä
tuli muuan hänen suosikkejaan. Ja mitä sanomme hallitsijasta, joka
hovijuhlassa, jossa konsuleilla on kunniapaikka hänen vieressään,
puhkeaa nauraa hohottamaan ja joka alamaisimmasti tehtyyn kysymykseen,
mikä on Hänen Majesteettinsa hyväntuulen aiheena, vastaa aidolla
katupoikavirnistyksellä: »Tulinpahan vain ajatelleeksi, että tarvitaan
ainoastaan, että sanon sanan, ja nuo molemmat tulevat päätänsä
lyhyemmiksi!» Kuinka vähän arvoa hän pani valtion korkeimpiin
virkoihin, sen hän osoitti tuumailemalla nimittää lemmikkihevosensa
konsuliksi. Mahdollista kuitenkin on, että totuuden siemenenä tässä
historiassa on vain jokin hänen monista repäisevistä mietelmistään,
jota ei ole käsitettävä aivan kirjaimellisesti, esimerkiksi tämän
tapainen tuumailu: »Minä olen aikonut nimittää lemmikkihevoseni
konsuliksi.» — »Miksi sitten?» »No, kun jo niin monta aasia on päässyt
konsuliksi. Miksi ei jalo juoksija silloin voisi päästä siksi?» Tällä
tavoin monet hullunkuriset jutut Caligulasta ovat voineet saada alkunsa.

Muutoin Viktor Rydberg huomauttaa, että »Roomassa oli ollut huonompia
konsuleja, ja arvoa seuraavat virkatehtävät eivät tähän aikaan olleet
niin tärkeitä, ettei lemmikkihevonen tallirengin avulla olisi voinut
niitä hoitaa.»

Gladiaattorinäytäntöihin tyranni ei ollut koskaan oikein tyytyväinen,
jollei areena lainehtinut verestä. Ellei ollut tarpeeksi rikollisia
villipetojen revittäviksi, hän otatti kiinni katselijoita ja heitätti
heidät pedoille. Hän pakotti myöskin ylhäisiä miehiä taistelemaan
gladiaattoreina. Välistä maailmanhallitsija sai päähänpiston piristää
mielialaa katsomossa asettamalla jätkiä hienoimmille paikoille. Sitten
tuota kruunattua lurjusta huvitti suunnattomasti riita ja tappelu.
Kaupungin roskaväen keskuudessa Caligula oli koko hallituskautensa ajan
mitä suurimmassa määrin suosittu. Siitä oli jo pitkä aika kulunut,
kun kukaan oli huvittanut kansaa gladiaattorinäytännöillä ja muilla
huveilla niin runsaasti kuin Caligula.

Hänen mielettömimpiä päähänpistojaan oli teettää silta yli
Napolinlahden hienosta Baiæn kylpypaikasta Puteolin kaupunkiin,
lähes puolen peninkulman pituisen matkan. Aiheena ei tähän ollut
ainoastaan se, että hän tahtoi ällistyttää maailmaa, vaan lienee siihen
sekoittunut jonkinlaista vielä lapsellisempaa uhmaa. Tiberiuksen aikana
keisarin hoviastrologi oli nimittäin ennustanut, että Caligula voi yhtä
vähän tulla keisariksi kuin ratsastaa Napolinlahden yli.

No mitäpä siinä. Caligula käski, että kaikkien italialaisten
rahtialusten oli kokoonnuttava Baiæseen laivasiltana käytettäviksi.
Kun silta oli valmis, hän itse ratsasti, ylpeänä kuin jumala,
Aleksanteri suuren panssari päällänsä, sillan yli Baiæsta Puteoliin.
Ja sittenkuin hän oli päivän levännyt tästä suurteostansa,
hän ajoi triumfaattorina nelivaljakolla takaisin kaartinsa ja
katselijajoukkojen seuraamana. Keskellä siltaa hän pysähtyi ja
nousi puhujalavalle ylistämään urotekojansa. Sen jälkeen hän vietti
voittojuhlaa, joka valtavin juomingein jatkui myöhään yöhön. Ja kun
päihtymys alkoi vaikuttaa, Caligula sai arvoisensa päähänpiston.
Äkkiä kuuluu läpitunkevaa kirkunaa. Cæsarin viittauksesta on
huvikävelyllä olijat heitetty mereen. »Kauan», Viktor Rydberg sanoo,
»puhuttiin Baiæssa tästä poika-viikarikujeesta, kauemmin kuin
keisarin kylvystä hyväntuoksuisissa esansseissa tahi hänen miljoonia
nielevistä päivällisistään.» — On kuitenkin toinenkin esitys tästä
tapauksesta, nimittäin että ne, jotka kellahtivat mereen, tekivät
sen juovuspäissään. Siitähän ei voi syyttää Caligulaa, ei ainakaan
suoranaisesti.

»Kerran», Viktor Rydberg jatkaa, »Caligula esiintyy uhraajana ja
upotti kirveensä — uhrieläimeenkö? Ei — vaan pahaa aavistamattomaan
alttaripalvelijaan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Caligulan
rintakuva viistoon vilkkuvine silmineen ja suun ympärystön ilkeine
piirteineen näyttää hautovan mielessään yhtäläistä pilaa.»

Mitä Caligulan mieletön tuhlaus maksoi, sen Rooman kansa sai tuntea
nahassaan.⁻ Hänen veronsa kohosivat ehtimiseen oikeaksi kiristämiseksi.
Hänen määrätön kullanhimonsa antoi aihetta juttuihin, että hän
huvitteli latomalla kultarahakasoja palatsinsa marmorilattialle ja
vierittelemällä itseänsä alastomana niissä. Tämän nautinnon hekumaa
hän lienee välistä tehostanut sulkemalla pakaten täynnä olevat
viljavarastot ja antamalla kansanjoukkojen nähdä nälkää.

Olisi ollut luonnotonta, ellei olisi tehty salaliittoja tämän
valtaistuimella olevan epäsikiön pään menoksi. Mutta kaikki
yritykset epäonnistuivat pretoriaanien vartioinnin takia. Vain
näiden omista riveistä pelastus voi tulla Rooman kansalle. Lopuksi
muutamat kaartinupseerit tekivät salaliiton ja surmasivat tyrannin
hänen palatsissaan vuonna 41 j.Kr. Hän oli silloin hallinnut vajaan
neljä vuotta. Rooman roskaväki suri hänen ennenaikaista kuolemataan
vilpittömästi hänen suurten, epäämättömien amfiteatteri- ja
kilparata-ansioittensa vuoksi.

Ehdottoman oikeuden näkökannalta — jos nyt sellainen on mahdollista
tässä vajavaisuuksien maailmassa — täytyy kuitenkin tunnustaa, että
Caligula ei ollut täydellisesti kelvoton, kuten hänen paheittensa
ja häpeällisten tekojensa perusteella voisi luulla. Erikoistutkija
voi kyllä hyvällä tahdolla keksiä yhden ja toisen pienen valopilkun,
kuten etteivät hänen kaikki kuolemantuomionsa olleet oikeudettomia,
ettei hän tuhlannut kaikkia valtion varoja, vaan käytti niistä
osan hyödyllisiin rakennusyrityksiin, ja ettei hän ollut aivan
kelvoton ulkopolitiikan hoidossa. Mutta suorastaan mahdotonta on
kruunatun lurkin muiston puhdistusyritys. Sen tekee mahdottomaksi
hänen määrätön itsejumalointinsa, hänen vintiömäinen ilkeytensä, hänen
hillitön tuhlaavaisuutensa ja ylipäänsä hänen täydellinen hallitsijan
edesvastuuntunteen puutteensa ja hänen kyvyttömyytensä aavistamaankaan,
että hänellä olisi jokin elämäntehtävä suoritettavana.

Meidän päivinämme Caligula on tullut »mielenkiintoiseksi» niiden
suurien arkeologisten yritysten takia, jotka diktaattori Mussolini
on pannut alulle, nimittäin Nemijärven tyhjäksi pumppuamisen ja sen
pohjalla olevien Caligulan aikuisten keisarillisten loistoalusten
kuiville saattamisen vuoksi. Pikku järven asema keskellä Albanovuorten
vehreyttä, pari peninkulmaa kaakkoon Roomasta on silmiäkiehtovan
kaunis. Järvi on syntynyt siten, että vanha tulivuoren aukko on
täyttynyt vuorilta virtaavasta sadevedestä. Sen pyöreää, peilikirkasta
pintaa, jota tuulenhenkäys tuskin koskaan panee väreilemään, sanottiin
muinoin »Dianan peiliksi». Jumalattarella olikin laajalti kuulu
temppeli sen rannallapa hänelle oli sekin lehto pyhitetty, jonka
mukaan pieni Nemin yhteiskunta on saanut nimensä. »Lehto» on nimittäin
latinaksi nemus.[140]

Muinaisajan ylhäiset roomalaiset osasivat antaa arvon seudun
luonnonkauneudelle ja miellyttävälle ilmastolle. Järveä ympäröivät
siihen aikaan kesähuvilat ihanine puistoineen ja puutarhoineen. Mutta
ylhäisin kesävieras ei tyytynyt asumaan rannalla — hän ankkuroi
huvilansa järvelle. Egyptin Ptolemaiosten ja Sisilian tyrannien
tapaan sanotaan Caligulan rakennuttaneen kaksi suurta loistoalusta ja
varustaneen ne uiviksi kesähuviloiksi kukkineen ja ruohokenttineen,
viiniköynnöksineen ja hedelmäpuineen, vilpoisine pylväshalleineen,
suihkukaivoineen ja kylpyhuoneineen.

Mutta Caligulan kauhea tarina loppui ja samoin keisarilaivojenkin.
Joutui päivä, jolloin ne olivat tehneet tehtävänsä ja painuivat pienen,
rauhallisen järven pohjaan. Ja vähitellen koko ihanuuden muisto
unohtui. Kuitenkin se eli kansansaduissa; ja 1400-luvun alussa seudun
omistaja antoi eräälle kuuluisalle teknikolle tehtäväksi tutkia,
missä määrin oli perää ympäristön talonpoikien väitteessä kahdesta
hukkuneesta aluksesta. Muutamien genovalaisten merimiesten avulla,
jotka uivat kuin kalat, teknikon onnistui saada rautakoukut kiinni
yhteen runkoon, ja kun hilattiin, seurasi osa keulaa koukuissa. Se oli
tehty kolmentuuman lehtikuusilankuista ja päällystetty lyijylevyillä.

Vuosisata myöhemmin suoritettiin uusi tutkimus alkeellisen
sukelluslaitteen avulla. Tällöin todettiin m.m., että laivan sisässä
oli lattia karmosiinipunaisista tiilistä. Muutoin ei tämä eikä
vuosisata aiemmin tehty koe tuottaneet muita huomattavia tuloksia.
Omituista kuitenkin on, että tämän jälkeen oli arkeologisissa piireissä
tapana kuitata puhe Nemijärven laivoista olkapäitten kohautuksella.
Oli huomattuja arkeologeja Italiassa ja muissa maissa, jotka jyrkästi
kielsivät niiden olemassaolon.

Sittenkin oli Roomassa eräs antiikki-intoilija, nimeltään Constanzio
Mæs, mies, jolla oli Schliemannin »herkkäuskoisuus» ja innostus, joka
ei antanut hänen lakata ajattelemasta uponneita aluksia. 1890-luvun
alussa hän julkaisi niistä herättäviä kirjoituksia aikakauslehdissä.
Muutamia vuosia myöhemmin ne tekivät vaikutuksensa. Muuan italialainen
ruhtinatar omisti näihin aikoihin tilukset Nemijärven ympärillä.
Työt aloitettiin Dianan temppelin kaivauksella ja arkeologiset
tutkimukset ulotettiin järven pohjaankin. Tuloksena saatiin ylös komea
pronssinen keulakoristepää, viisi samasta aineesta loisteliaasti
tehtyä eläimenpäätä renkaat leuoissa, joukoittain rikkonaisia
mosaiikkilaattoja ja lopuksi — minkä arvo ei ollut vähäisin — kaksi
pitkää palasta lyijyistä vesijohtoputkea, joissa oli Caligulan
nimileima. Tämän jälkeen viranomaiset kielsivät työn jatkamisen; mutta
vuonna 1928, kuten sanottu, valtio ryhtyi itse siihen. Alukset ovat
mittasuhteiltaan valtavia. Yksi on lähes 70 metriä pitkä, toinen viisi
metriä pitempi. Loistoesineitä ei niissä kuitenkaan ole, sillä kaikki
sellaiset on viety pois, ennenkuin alukset upposivat syvyyteen. Mutta
laivanrakennustaidon historialle ne ovat erittäin kiintoisia, sillä ne
ovat antiikin vanhimmat säilyneet laivat. Kuuluisat eläimenpäät, jotka
aiemmin ongittiin ylös, osoittautuvat nyt kuuluneensa, ei aluksiin,
vaan loistosiltaan, joka johti maalta lähimpänä olevaan alukseen.

Kirjallisuutta:

Hugo Willrich, Caligula (Klio 1903).

Ulrich Linnert, Beiträge zur Geschichte Caligulas.

S. Neander Nilsson, Kejsarskeppen i Nemisjön (Svensk tidskrift 1929).

James G. Frazer, Den gyllene grenen. Studier i magi och religion: 2 nid.

CLAUDIUS.

Kun roomalaiset viimeinkin olivat vapautuneet kokonaisen miesiän
kestäneestä kauhun ajasta, niin senaatti suunnitteli moisten
kauhujen estämistä vastaisuudessa saattamalla jälleen voimaan
tasavaltaisen hallitusmuodon. Mutta pretoriaanit eivät tahtoneet
olla tässä puuhassa mukana, sillä koko heidän olemassaolonsa riippui
prinsipaatin jatkumisesta. Nyt oli sotilasten kuitenkin toimittava
ripeästi, ennenkuin ajatus tasavallan palauttamisesta olisi ehtinyt
juurtua yleiseen mielipiteeseen. Mutta mistä he saisivat sopivan
keisariehdokkaan. Onni tuli heille avuksi, vaikkakin hieman omituisella
tavalla.

Muutamat pretoriaanit, jotka syöksyivät keisaripalatsin läpi saadakseen
kiinni Caligulan »murhaajat», huomasivat äkkiä jalkaparin, joka pisti
esille erään uutimen alta. Ne näyttäytyivät olevan Caligulan sedän,
Claudiuksen, joka kauhuissaan oli juossut piiloon.

Claudius oli heikko ja sairaalloinen, näöltään melkein epämuodostuma
poloinen. Sitä ei huomannut niin hyvin, kun hän istui, vaikka hänen
tutiseva päänsä silloinkin paljasti rappeutuneen ruumiinrakenteen;
mutta, suorastaan surullista oli katsella, kun hän huojui eteenpäin
säälittävän ohuilla säärillään. Hänen äitinsä Antonia, joka muutoin
oli kelpo nainen, ei ollut hyvä »epäsikiö» raukalleen, kuten hän
Claudiusta nimitti. Kun hän tarkoitti äärimmäistä hölmistymistä,
hänellä oli tapana sanoa: »Sinä olet Claudiustakin tyhmempi!» Eikä
pojan lahjakkuus suinkaan parantunut sillä, että hänelle annettiin
opettajaksi raaka ja sivistymätön mies, joka käytti pääasiallisesti
selkäsaunaa kasvatusvälikappaleena. Vielä vanhempanakin keisari parka
värisi muistellessaan nuoruusvuosiaan.

Hänen ylpeät sukulaisensa olivat aina hävenneet häntä ja hyvin
vastenmielisesti sallineet hänen näyttäytyä julkisesti. Mutta
ahtaammassa perhepiirissä pidettiin julmasti hauskaa hänen tavalleen
heti aterian päätyttyä vaipua uneen ja kuorsata äänekkäästi. Silloin
oli tapana piristää mielialaa panemalla kengät hänen käsiinsä ja
heittelemällä häntä oliivin- tai taatelinsydämillä, kunnes hän
unenpöpperössä alkoi raapia päätänsä jalkineilla.

Mitä Augustus ajatteli poikapuolensa pojasta, sen voimme nähdä hänen
kirjeestään Livialle, jossa hän kertoo, että hänellä on ollut vakava
neuvottelu Tiberiuksen kanssa siitä, tokko Claudiuksen uskallettaisiin
antaa yletä valtionpalveluksessa. Mutta he olivat tulleet siihen
vakaumukseen, että hän oli »ala-arvoinen ja että häntä täytyi pitää
sekä ruumiillisesti että henkisesti vajavaisena. Voisimmeko näin
ollen», hän jatkaa, »antaa yleisölle aihetta ivallisesti nyrpistellä
nenäänsä sekä tehdä pilaa sekä hänestä että meistä? Ei, meidän ehdoton
mielipiteemme on, että hän esim. ei saa katsella sirkusnäytäntöjä
keisarillisesta aitiosta. Sillä siellä hän on liian alttiina yleisön
silmäyksille.» Yhtä vähän hänen tuli saada olla läsnä muissakaan
juhlallisissa tilaisuuksissa. Täten piti kaikkien tällaisten kysymysten
olla ratkaistut kerta kaikkiaan, »niin ettei aina ja alituisesti
tarvitse pelätä, että hän häpäisee sukulaisensa.»

Kun nyt, Caligulan kuoltua, muuan sotilas älysi hätääntyneen raukan
hänen piilostaan, tämä vapisi kuin haavanlehti ja oli pelosta
puolikuollut, kun sotilas muutamien toveriensa avulla laahasi hänet
mukanaan — mestauspaikalle, Claudius luuli, valtaistuimelle, sotilaat
tuumivat. Heille sattuikin prinssin löytö — olipa hän nyt sitten
millainen tahansa, juuri oikeaan aikaan. He veivät Claudiuksen
riemusaatossa kaartin kasarmille ja huusivat hänet keisariksi.
Vastalahjaksi Claudius antoi kaikille pretoriaaneille sievoisen
rahalahjan. Tämä tapa kuului tästälähin keisarinvaalin juhlamenoihin.

Omalta osaltaan Claudiuksen suurin toive oli saada levossa ja rauhassa
omistautua historian opintoihinsa. Mutta oli kyllä toiselta puolen
parempi tulla pakotetuksi rupeamaan maailmanhallitsijaksi kuin
laahatuksi mestauspaikalle, niin tottunut kuin hän siihen ajatukseen
olikin. Veljensä pojan hallitessa hänen elämänsä oli nimittäin ollut
useita kertoja hiuskarvan varassa. Hänen hengissä pysymisensä johtui
siitä, että hän oli ollut kyllin viisas näytelläkseen vieläkin
typerämpää kuin oikeastaan oli. Mutta niinpä oli Caligulan hovin
tapoihin kuulunutkin tehdä pilkkaa hajamielisestä ruhtinaasta.

Senaatin tasavaltatuumailut hävisivät kuin tuhka tuuleen. Ei päästy
koskaan sen pitemmälle, kuin että pidettiin tulisia puheita tyranniutta
vastaan, jonka nyt muistettiin vallinneen tasan sata vuotta. Niin
kauan oli nimittäin kulunut ajasta, jolloin Cæsar, Pompeius ja Crassus
tekivät ensimmäisen triumviraatin. Sillä välin kuin korkea neuvosto
piti pontevia puheita, pretoriaanit hankkivat valtakunnalle uuden
keisarin, ja senaattoreilla ei ollut muuta tehtävää kuin kiittää ja
hyväksyä, mitä he olivat päättäneet.

Mutta kun pretoriaanit noin vain aivan kuin pilanpäiten tekaisivat
raihnaisesta, viisikymmenvuotiaasta turhimuksesta keisarin, ei kukaan
luullut, että hänestä tulisi hallitsija muuta kuin nimeksi. Kysymys oli
vain siitä, kenestä tulisi Rooman valtakunnan todellinen hallitsija.
Tosiasiallisesti ylhäisimmät hovivirkamiehet jakoivat vallan keskenään.
Kaikki nämä miehet olivat vapautettuja kreikkalaisia orjia, jotka
olivat herralleen sokeasti uskollisia, koska he tiesivät, että heidän
toimeentulonsa riippui kokonaan heidän herransa olemassaolosta.
Ylipäänsä he hoitivat jonkinlaisina ministereinä ansiokkaasti kukin
hallitushaaraansa, mutta ymmärsivät myös yhtä hyvin kuin roomalaiset
maaherratkin taidon itse hyötyä valtion kustannuksella. Ja koskapa he
olivat juonitteluilla päässeet valtaan, heidän täytyi käyttää samoja
keinoja siinä pysyäkseen.

Kuuluisa satiirikko Iuvenalis osoittaa puoli vuosisataa myöhemmin
inhoaan noita notkeita kreikkalaisia kohtaan, jotka pesiytyivät
kaikkiin ylhäisiin taloihin Roomassa.

Mitäpä alaa olisi ollutkaan, johon tuollainen kuokkavieras ei ollut
pystyvinään! Jok'ainoa heistä oli todellinen tuhattaituri:

    reetori, oppinut mies, matemaatikko, maalari, noita,
    lääkäri, auguri, klovni ja parturi — kaikkehen pystyy
    nälkiynyt helleeni. Jos pyysit, lensi hän pilviin.

Mutta roomalaiset olivat kylliksi tyhmiä joutuakseen haltioihinsa
kaikista näistä esityksistä, olivatpa ne kuinka kehnoja tahansa:

    Kuikelokaula jo kansan on mielestä Herkules uljas,
    niskassansa mi voi Antaion, maajätin, kantaa,
    ääntä se kiittävi piipittäväistä, mi kiekuvi niinkuin
    kukko, mi kiimassaan nokin höyhentää kanakultaa.

Kaikkein pahinta on kuitenkin, että roomalainen itse pitää näiden
liehakoivien muukalaisten imartelua ja osanottoa täytenä totena.
Kaikkihan on vain näyttelemistä. Kansa

    ilvehtijäks on muuttunut. Nauraissas hohotellaan
    vastahas, kosteat jos ovat silmäsi, itkua taasen
    teeskennellään.

Roomalaiset olivat nyt siinä määrin helleeniläistyneet, että »he alati
solkkasivat kreikkaa» ja rupesivat pitämään kreikkalaisia paheitakin
muotiasiana.

    Nähdä on sietämätön tämä helleenistynyt Rooma.

runoilija huudahtaa.

Tehtyämme tämän syrjähypyn palaamme jälleen Claudiuksen hoviin.
Siellä tie valtaan kävi keisarin nuoren puolison Messalinan[141]
kautta, sillä Claudius oli kuin vahaa hänen käsissään. Messalina on
tehnyt itsensä historialliseksi kuuluisuudeksi siveettömänä hirviönä.
Kaikkien kauniiden nuorukaisten, jotka hän vain keksi, täytyi myöten
tai vasten tahtoaan tulla hänen rakastajikseen. Kieltäytymistä seurasi
kuolema. Ainoastaan ottamalla osaa hänen orgioihinsa voi päästä valtion
korkeimpiin virkoihin. Hän muutti Claudiuksen palatsin yhdeksi ainoaksi
suureksi porttolaksi; vieläpä kerrotaan, että hän yöaikaan valepuvussa
meni yleisiin porttoloihin ja otti siellä vastaan kenen tahansa.

Mutta vaikka koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjasta irstailustaan,
puolisolla ei näytä olleen siitä aavistustakaan. Ken, kuten muuan
kaartinprefekti, koetti avata keisarin silmät näkemään, mitä hänen
loistosaleissaan tapahtui, aiheutti siten vain oman turmionsa. Sama
kohtalo vartosi jokaista ylhäistä naista, jossa Messalina vainusi
piilevän kilpailijan tai vastustajan. Erikoisesti hän vihasi Caligulan
sisaria Agrippinaa ja Iuliaa ja kaikkein syvimmin viimemainittua siksi,
että hän oli nuori ja uskalsi uhmata keisarinnaa. Hänet Messalina
sai tuomituksi maanpakoon siveellisyysrikoksesta ja pian sen jälkeen
raivatuksi tieltään.

Messalina edusti hovissa tahdonvoimaa. Ettei Claudiuksesta tästä
huolimatta tullut täydellinen nolla, johtui hänen tarkasta
säästäväisyydestään ja oikeamielisyydestään siihen määrään, mihin
hänen vähäinen kykynsä riitti. Verot laskeutuivat jälleen normaalisten
olosuhteiden mukaisiksi, vaikka useita suurenmoisia rakennustöitä
suoritettiin, ja minkäänlaatuisista kiristyksistä ei kuultu enää
puhuttavan. Miellyttävä piirre oli myöskin se, että Claudius koetti
tehdä lopun druidien julmasta jumalanpalveluksesta, jossa ihmisuhrit
olivat tulleet pääasiaksi. Painavin syy siihen, että keisari
ryhtyi tähän asiaan oli kyllä poliittista laatua: kelttiläisen
papiston vallan murtaminen. Claudius valvoi myöskin suurella
mielenkiinnolla oikeudenkäyttöä ja hoiti mielellään itse korkeinta
tuomio-oikeutta. Mutta hänen pahahenkensä, Messalina, peloitteli
heikkoa puolisoansa ja sai hänet veritekoihin, jotka herättivät eloon
muiston Caligulan julmasta hallituksesta. Messalina ymmärsi tällöin
vedota eräänlaiseen julmuudenvaistoon vanhassa turhimuksessa, jota
huvitti esim. tutkia kuolevien gladiaattorien ilmeilyä ja joka nautti
uhriensa oikeudenkäytön pidentämisestä piinallisen pitkäpiimäisillä
muodollisuuksilla.

Mutta tapahtui useita kertoja, että hän hajamielisyydessään pyysi
luokseen henkilöitä, jotka hän päivää aikaisemmin oli tehnyt päätä
lyhemmiksi, ja ihmetteli, miksi kutsutut olivat sellaisia unikekoja,
etteivät ottaneet vaaria ajasta.

24-vuotiaana kyllästymätön Messalina rakastui todella ensimmäisen
kerran elämässään. Hänen intohimonsa esine oli muuan nuori ja kaunis
konsuli. Messalina ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla ja tahtoi
välttämättömästi mennä hänen kanssansa naimisiin. Ja eräänä päivänä,
jolloin Claudius oli poissa Roomasta, hän käytti tilaisuutta hyväkseen
pannakseen hääjuhlallisuudet toimeen. Mutta petetty aviomies sai
Ostiassa tietää, mitä oli tekeillä pääkaupungissa. Hän käsitti, että
oli kysymys hänen valtaistuimestaan ja elämästään.

Äskennaineet ja heidän irstas seurueensa olivat juuri viettämässä
hurjia orgioita. Bakkhanaalisessa huumauksessa keisarinna tanssii
alastomana, vain pantterinnahka päällänsä, liehuvin hiuksin toisten
kevytmielisten naisten ja nuorukaisten keskellä heilutellen
thyrsossauvaansa vieri vierellä uuden puolisonsa kanssa, joka esiintyy
Bacchuksena. Silloin kuuluu äkkiä huuto, että keisari on tulossa.
Morsiuspari ja häävieraat pakenevat kauhu kasvoillansa, mutta
Claudiuksen kostava käsivarsi saavuttaa heidät kaikki. Kaikkien on
kuoltava, Messalinankin.

Claudius oli tällä välin alkanut vahvistaa itseään voimakkaalla
aterialla. Sen kuluessa hän sai tietää, että Messalina ei enää
ollut elävien joukossa. Ilmoitus ei tehnyt häneen juuri huomattavaa
vaikutusta, ja sitä mukaa kuin viini alkoi vaikuttaa, hän unohti kaikki
tyynni.

Vähän tämän jälkeen Claudius meni uudelleen naimisiin veljensätyttären
Agrippina nuoremman, Caligulan kauniin sisaren kanssa, jota naista
Messalina oli aina kieroon katsellut ja toivonut voivansa valmistaa
tälle saman kohtalon kuin hänen sisarelleen Iulialle. Agrippina, joka
oli ollut tätä ennen kaksi kertaa naimisissa, ei ollut juuri hänkään
tunnettu hyveen esikuvaksi. Hänen ainoa tarkoituksensa menemällä
kolmannen kerran naimisiin oli raivata tie valtaistuimelle pojalleen
Nerolle, joka oli syntynyt hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Ja
hän ajoikin pian tahtonsa perille — siinä kuten kaikessa muussakin.
Hänen onnistui syrjäyttää keisarin oma poika Messalinan kanssa,
Britannicus, joka oli saanut nimensä isänsä brittiläisistä saaman
»voiton» johdosta. Agrippina käytti hyväkseen kaikkia tilaisuuksia
saattaakseen Britannicuksen varjoon Neron rinnalla. Hän järjesti
niin, ettei Britannicus saanut tilaisuutta näyttäytyä kansalle, niin
että tuskin tiedettiin, oliko hän enää elossa. Heikkoa miestään hän
hallitsi yhtä täydellisesti kuin Messalinakin oli tehnyt. Keisarin
tarvitsi ainoastaan katsoa jotakin toista naista tai sanoa häntä
kauniiksi, kun jo Agrippina heti käski, että tämä oli raivattava
tieltä tai lähetettävä maanpakoon. Tällaista tapahtui hyvin usein,
sillä valtaistuimella istuva oppinut herra oli hyvin heikko kauniille
naisille, kuten jalolle viinille ja keittotaidon herkuille. Kun
Agrippinan onnistui saada Nero naitetuksi Claudiuksen ja Messalinan
tyttären Octavian kanssa, oli Neron asema kruununperillisenä tehty
niin lujaksi, että Agrippina ei enää tarvinnut Claudiusta rinnallaan.
Ja varminta oli sitäpaitsi päästä hänestä kuitiksi — voisihan hänelle
muuten käydä samoin kuin Messalinallekin. Muutamat vanhan keisarin
päihtyneenä lausumat vihamieliset sanat ilmaisivat, että hän alkoi
katua, että Britannicus oli saanut väistyä Neron tieltä.

Myrkytetty herkkusieni-ruokalaji lienee ollut se välikappale, joka
teki lopun 64-vuotiaan Cæsarin elämästä vuonna 54. Aina siitä hetkestä
lähtien, jolloin hänestä tuli keisari, hän oli elänyt alituisessa
tuskassa, että häntä kohtaisi Caligulan kohtalo. Ei kukaan, ei
edes nainen eikä lapsi, saanut lähestyä häntä, ennenkuin hänen
henkivartijansa olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, ettei hänellä ollut
tikaria vaatteisiinsa piilotettuna; eikä hän uskaltanut koskaan tulla
ystäviensä kotiin, ennenkuin oli ensin tutkituttanut jokaisen nurkan
talossa. Hänen onnistuikin suojella itsensä tikarilta — mutta hän kuoli
myrkystä. Hän pelkäsi ja piti silmällä jokaista ihmistä, mutta hänen
vaimonsa surmasi hänet!

Agrippina oli voittanut pretoriaanit Neron valtaistuimelle nousun
puolelle tekemällä erään Burrus nimisen miehen kaartinprefektiksi,
tietysti ei vain siitä syystä, että hän oli kelvollinen ja kunnollinen
mies, vaan ennen kaikkea siksi, että hän uskoi tällä koroituksella
tekevänsä hänet orjakseen. Tuskin Claudius oli vetänyt viimeisen
henkäyksensä, ennenkuin Nero Burruksen seurassa astui kaartin eteen ja
huudettiin imperaattoriksi sivuuttamalla Britannicus, jonka kaulaan
Agrippina »hillittömässä surussaan» heittäytyi nimittäen häntä isänsä
kuvaksi. Sitä ei voi juuri katsoa imarteluksi! Tällä lailla hän
vehkeili ja pidätteli poikapuoltansa itkien ja hyväillen — kunnes hänen
oma poikansa oli ennättänyt varmistautua pretoriaanien suosiosta.
Silloin Agrippinan suru oli äkkiä poispyyhitty. Britannicuksen ystävät
ja kannattajat raivattiin tieltä tai saivat käskyn surmata itsensä.

Ulkopoliittisesti Claudiuksen hallituskaudella on ollut se merkitys,
että Britannian valloitus aloitettiin silloin. Sotatoimiin
ryhtymiseen vaikutti osittain harrastus hävittää perin pohjin
druidilaisuus, jolla jo vanhastaan oli juurensa juuri Britanniassa.
Täällä nimittäin druidit saivat kasvatuksensa. Osittain roomalaisten
kaupalliset pyyteet olivat sodan aiheuttajina. Roomalaiset liikemiehet
olivat ehtineet levitä yli koko Gallian ja saaneet jalansijan Kanaalin
toisellakin puolen. Siihen, että heitä nyt roomalaiset legioonat
seurasivat, oli Claudiuksella omat henkilökohtaiset syynsä: hänen
toiveensa saada esiintyä »sotapäällikkönä» ja voittaa »kunniaa».
Triumfi oli helppo saavuttaa, sillä Britanniassa, kuten kaikkialla,
keltit olivat pirstoutuneet moniksi pikkuvaltioiksi. Uskollisina
vanhalle periaatteelleen »Divide et impera» roomalaiset ottivat erään
heidän luokseen paenneen brittiläisen päällikön suojelemisen sodan
tekosyyksi.

Britit tekivät tosin maahan tunkeutujille urhoollista vastarintaa,
mutta he eivät kyenneet kauan pitämään puoliaan lujia, kiinteitä
roomalaisia legioonia vastaan. Vasta kun varsinainen karkea työ oli
miekalla suoritettu, keisari saapui paikalle ja oltuaan kaksi viikkoa
»päällikkönä» Britanniassa hän voi palata Roomaan ja viettää sen
triumfin, jota heikko ja tuskainen raukka oli halunnut enemmän kuin
mitään muuta elämässään. Hänen elämänsä suurimpana ylpeytenä oli
aina se, että hän oli voittanut yksitoista brittiläistä kuningasta —
kuten voiton muistomerkeissä valtakunnan eri osissa saatiin lukea—ja
siirtänyt Rooman valtakunnan rajat meren toiselle puolen. Messalina
seurasi triumfissa »voittajaa» ja »Valtameren masentajaa» — Vestan
neitsyeitten vaunuissa!

Sitten Britannian valloitus täydennettiin Thames virran pohjoispuolella
oleviin seutuihin saakka. Roomalaisten linnoitusten ja sotaleirien
turvin äsken voitettu alue sai tiheän asutuksen italialaisista ja
roomalaisista uudisasukkaista. Se roomalaistui yhä enemmän ja ne
vapausliikkeet, joita tuon tuostakin puhkesi, kukistettiin alkuunsa.

Kirjallisuutta:

Lucien Double, L’empereur Claude.

H. Lehmann, Claudius und seine Zeit.

Karl Vivell, Chronologische Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers
Claudius.

SENECA.

Senecan elämä muistuttaa paljon Ciceron elämää. Nämä merkilliset
miehet olivatkin toisilleen sukua äidin puolelta. Molemmat miehet
kuuluvat siihen harvinaiseen kirjallisten henkilöitten luokkaan, joka
on näytellyt suurta valtiollista osaa. Molemmat olivat ihanteellisia
ja kumpaakin kiinnosti filosofia. Kumpikin on kirjeissään ja muissa
kirjoitelmissaan paljastanut inhimilliset heikkoutensa. Siksipä
kumpikin on joutunut yksipuolisen arvostelun kiitolliseksi aiheeksi, ja
heitä on verrattu »ruokoon, jota tuuli taivuttelee sinne tänne». Mutta
kumpikin on arvokkaasti ja miehekkäästi kohdannut viimeisen kohtalonsa
vaiheen.

Seneca oli syntyperältään espanjalainen. Hän kuului erääseen
Cordovan rikkaimpia ja huomatuimpia perheitä. Mutta kasvatuksensa
hän sai Roomassa. Siellä hän kehittyi kaunopuhujaksi ja stoalaiseksi
filosofiksi, mutta omistautui myöskin runoudelle. Caligulan hallituksen
aikana hänen elämänsä oli uhattu, mutta hän selviytyi vaarasta,
kuten olemme nähneet. Multa Claudius ajoi hänet Messalinan toimesta
maanpakoon Korsikkaan, koska hänellä oli muka ollut rakkaussuhde
Caligulan sisaren Iulian kanssa. Varsinainen syy oli kylläkin se, että
Messalinan mielestä Seneca oli esteenä hänen häpeällisille orgioilleen
ja kunnianhimoisille suunnitelmilleen.

Kun Agrippina nuoremmasta tuli keisarinna, Seneca sai palata
takaisin Roomaan ja sai hyvin arvossa pidetyn aseman näihin aikoihin
kaksitoistavuotiaan Neron opastajana, jonka kasvatus oli tähän asti
anteeksi antamattomalla tavalla laiminlyöty.

Kun Claudius oli kuollut, Seneca purki sukkelassa satiirissa vihansa
miestä kohtaan, joka oli kerran hänet ajanut maanpakoon. Vanha
originaali oli kiitollinen ivailun aihe, ja Seneca tekikin sen
luvattoman säädyttömässä äänilajissa. Parjauskirjoituksen — sillä
sellaisena sitä täytyy pitää — nimenä on »Claudiuksen muuttuminen
kurpitsaksi». Nimi on ivamukailu tavanmukaisesta otsakkeesta »Kuolleen
Cæsarin muuttuminen jumalaksi». Tyhjää kalloa koomillisesti muistuttava
kurpitsa oli kylläkin vain Claudiuksen tyhmyyden ja sisällyksettömyyden
vertauskuva, sillä itse kertomuksessa se ei esiinny.[142] Seneca vie
meidät Olympokseen, jonne Claudius kuolleena Cæsarina lähtee. Jumalat
joutuvat ihmeisiinsä nähdessään eriskummallisen ilmestyksen, joka
linkuttaa esiin pää tutisten ja puhuen sellaista mongerrusta, että
heidän täytyy kutsua laajalti matkustellut Herkules ottamaan selkoa
siitä, mikä salaperäinen olio tulokas oikeastaan on. Mutta vieläpä
Herkuleellekin on vaikeata päästä selville, kuka mies on. Ylevän
traagillisin säkein ja uhkaavasti nuijaansa vilkaisten hän kehoittaa
Claudiusta luikertelematta sanomaan totuuden. Lopulta kuolleen onnistuu
selittää hänelle, mikä korkea arvo hänellä eläessään on ollut ja saada
hänet johdattamaan itsensä olympolaisten seuraan.

Täällä alkaa nyt vilkas keskustelu kysymyksestä, voidaanko tulokas
ottaa jumalien joukkoon. Augustus vastustaa sitä tarmokkaasti ja saa
enemmistön puolelleen. Mercuriuksen täytyy siis ottaa kuollut mukanaan
manalaan. Täällä kuoro, jonka muodostavat hänen teurasuhrinsa, jotka
ovat ennen häntä joutuneet manalaan, tervehtii häntä riemuitsevalla
vahingonilolla. Manalan tuomarit tuomitsevat hänet orjuuteen, ja
lopuksi hän joutuu komediakirjailija Menandroksen palvelukseen, hänen
apulaisekseen oikeusopillisissa tutkimuksissa. Seneca viittaa siihen
mieltymykseen oikeudenkäyntikohtauksiin, jota sekä komediankirjoittaja
että keisari olivat osoittaneet.

Senecan teoksen lukijaan jättämä vaikutus on kovin sekalainen, jos
rinnastaa kuolleen keisarin käsittelytavan tässä kirjoituksessa
ja kaiken sen karkean imartelun, jota kirjailija aikaisemmin oli
tuhlannut keisarille tämän elossa ollessa. Silloin hän ei ollut
epäillyt vähääkään lukea Claudiusta jumalien joukkoon kuuluvaksi ja
oli huudahtanut hänelle: »Cæsar, sinun kauttasi me kaikki elämme
ja olemme»; ja loputonta oli hänen lempeytensä ja muiden hyvien
ominaisuuksiensa ylistäminen. Mutta silloinhan Seneca vielä voi — kuten
Birt tämän räikeän vastakohdan selitykseksi huomauttaa — toivoa, että
Claudius voisi tulla paremmaksi, koskapa hän oli osoittautunut kyllin
voimakkaaksi vapautuakseen Messalinasta.

Enemmän kiitosta kuin Claudius-satiirillaan on Seneca saanut laajalla
filosofisella kirjailijatoiminnallaan. Tässä toiminnassaan hän esiintyy
ennen kaikkea stoalaisen koulun henkisenä siveysopettajana. Mutta hän
ei kuulu ankariin siveyssaarnaajiin, vaan on taipuvainen ymmärtämään
inhimillisiä heikkouksia. Pääasia on — hän arvelee —, että ihminen
ponnistelee lähentyäkseen yhä enemmän ja enemmän stoalaista viisauden
ihannetta.

Senecan filosofisissa kirjoitelmissa tutustumme henkevään kirjailijaan
ja hienoon tyyliniekkaan. Siitä huolimatta esitys kyllä välistä
käy väsyttävän pitkäpiimäiseksi, mutta sitä elähdyttävät loistavat
älynvälähdykset ja se on pirteillä kaskuilla höystettyä. Senecan
mielipiteet ovat monin paikoin niin silmiinpistävän yhtäläisiä
kristinopin kanssa, että muutamat kirkkoisät ovat väittäneet, että hän
on ollut salainen kristitty. Se mies, joka olisi perehdyttänyt hänet
kristinoppiin, olisi ollut apostoli Paavali, joka oli hänen aikanaan
vankina Roomassa. Väitetäänpä vielä, että Seneca ja Paavali olisivat
olleet kirjeenvaihdossa keskenään. Ja muutamia vuosisatoja jälkeenpäin
sepitettiinkin heidän välisensä kirjeenvaihto.

Seneca on vapautunut täydellisesti kansanuskonnon monijumaluudesta ja
puhuu Jumalasta kaiken luojana ja hallitsijana. »Ei kukaan, paitsi
Jumala, ole hyvä», hän sanoo. Hän nimittää Jumalaa »Isäksi» ja puhuu
lämmöllä Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka tekevät hyvää. Mutta
hän on myöskin perehtynyt piplian ajatustapaan, että, »jota Herra
rakastaa, häntä hän myös kurittaa.» — »Minun Vakaumukseni on», hän
sanookin — »että pyhä henki asuu meissä, henki, joka huomaa kaiken
meissä, olipa se sitten hyvää taikka pahaa. Samalla tavoin kuin me
kohtelemme hyvää henkeä, hän kohtelee myös meitä.»

Kaikkia ihmisiä, myöskin barbaareja ja orjia Seneca pitää veljinään.
»Orjat», hän täysin vastoin antiikin käsitystä sanoo, »ovat ihmisiä
kuten mekin. Minä pidän orjia talossani tovereina. Käyttäydy alempaasi
kohtaan siten, kuten toivot, että ylempäsi käyttäytyisi sinua kohtaan!
Tuo ja tuo on orja, mutta kenties hän henkisesti on vapaasukuinen.
Kuinka voikaan hänen ulkonainen orjuutensa vahingoittaa hänen
varsinaista olemustaan? Kuinka useita ulkonaisesti vapaissa onkaan,
jotka henkisesti ovat orjia, yksi aistillisuuden, toinen ahneuden,
kolmas kunnianhimon ja kaikki huolien vallassa! Ja tämä orjuus on
tavallista orjuutta häpeällisempää, sillä se on vapaaehtoista.»

Seneca opettaa myöskin, ettei pahaa saa kostaa pahalla. »On parempi
kärsiä kuin aiheuttaa vääryyttä», hän Sokrateen tavoin sanoo. Hänellä
on myöskin jonkinlainen kristityn voimakas tunne syntivelasta, ja
hän tuntee, että »liha» estää meitä siveellisestä ja uskonnollisesta
elämästä. »Ei yksikään ihminen voi sanoa olevansa synnitön, hän
voi vedota vain ulkonaisiin todisteisiin, ei koskaan omantuntonsa
lahjomattomaan tuomioon.» Paha ei tule ulkoapäin — »se on meissä
itsessämme, meidän sisällämme. Meidän tulee senvuoksi temmata irti itse
sydämemme nautinnonhaluineen.»

Huolimatta ihmeellisistä yhtymäkohdista kristillisen
maailmankatsomuksen kanssa ei ole kumminkaan todennäköistä, että
Seneca olisi tuntenut kristinoppia. Senecan ajattelun ja kristillisen
maailmankatsomuksen yhtymäkohdat ovat yksinkertaisesti selitettävissä
siten, että kristityt olivat saaneet voimakkaita vaikutteita myöskin
stoalaisten opista.

Seneca tahtoo mielellään uskoa sielun kuolemattomuuteen, vaikk'ei hänen
uskonsa olekaan siinä suhteessa vuorenvarma. Mutta vastoin kristillistä
käsitystä hänen mielestään ihmisellä on oikeus ottaa itsensä hengiltä,
vieläpä hän toisten stoalaisten tavoin ihannoi itsemurhaa keinona
päästä suureen vapauteen ja ikuiseen rauhaan. Elihän Seneca aikana,
jolloin keisarityrannius ja ilmiantojärjestelmä aiheuttivat sen, että
itsemurha oli pienempi paha kuin se tuska, jonka vallassa vähänkin
etevämpien miesten täytyi päivä päivältä, tunti tunnilta olla.
Vapaaehtoinen kuolema oli sellaisen ajan ihmisille ainoa vastamyrkky
tyranniuden iestä vastaan. Se oli ainoa keino sorretulle ihmisraukalle
uhmata maailman herraa. Olihan hänellä kuitenkin, kaikesta huolimatta,
mahdollisuus vapautua keisarin vallasta, milloin vain halusi. »Se
oli», Boissier sanoo, »ainoa oikeus, jonka despotismi oli jättänyt
roomalaisille. Seneca puolustaakin tätä oikeutta kauhistuttavalla
voimalla.»

Seneca on kirjoittanut myöskin murhenäytelmiä. Aiheet niihin on
saatu suurilta kreikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta, erittäinkin
Euripideeltä. Seneca valitsee kamalimmat ja vertatihkuvimmat aiheet.
Osittain hän nimittäin tahtoo näin saada gladiaattorinäytäntöjen
koventamat roomalaiset kuuntelemaan näytelmiään, osittain hän saa
täten oikein hirmuisia aiheita saarnatakseen siveysoppia. Sillä
Seneca on niin suuressa määrin kaunopuhuja, että hänen näytelmänsä
muodostuvat filosofisiksi keskusteluiksi ja pitkiksi, mahtipontisiksi
stoalaishenkisiksi puheluiksi, vahingoksi toiminnalle ja
luonnekuvaukselle.

Senecan murhenäytelmät ovat ainoat roomalaiset murhenäytelmät, jotka
ovat säilyneet meidän päiviimme, ja ne eivät juuri anna edullista kuvaa
lajistaan. Kuinka kaukana ne ovatkaan kouristavassa kiihoitushalussaan
ja pitkäpiimäisessä lavertelussaan suurten kreikkalaisten
näytelmäkirjailijoin kohtuullisuudesta, heidän yksinkertaisesta,
sopusuhtaisesta kauneudestaan! Kuitenkin on kyseenalaista, kuten
Birt on esittänyt, eivätkö vertatihkuvat näyttämökuvat olleet
oikea tapa vaikuttaa yleisöön, jonka Seneca tahtoi herättää
itsenäiseen ajatteluun. »Oman aikansa verisiä paheita hän tahtoo
esittää traagillisine seuraamuksineen: veljesmurhaa, sukurutsausta,
sammumatonta kannibaalista kostonhimoa. Senecan esittämät kuvat ovat
kauhistuttavia ja niillä on siveellinen tarkoitusperä.» Lopuksi on
myöskin otettava huomioon, että nämä kamalat näytelmät, kaikesta
päättäen, eivät olleet aiotut koskaan teatterissa esitettäviksi, vaan
olivat vain lukudraamoja.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Seneca, Om livets korthet m. fl. skrifter, Johan Bergmanin ruotsinnos.

Valda skrifter af L. Annaeus Seneca. C.A. Brolénin ruotsinnos.

F. Gustafsson, Senecas bref I.

L. Annaeus Seneca, Medea, C.A. Melanderin runomittainen käännös.

Theodor Birt, Seneca (teoksessa »Aus dem Leben der Antike», suomeksi
»Antiikin elämää»).

L. Friedländer, Der Philosoph Seneca (Historische Zeitschrift 1900).

I.A. Heikel, Senecas Charakter und politische Thätigkeit.

Walter Ribbeck, Lucius Annaeus Seneca, der Philosoph.

Salomon Rubin, Die Ethik Senecas.

Michael Baumgarten, Lucius Annaeus Seneca und das Christenthum.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

H.E. Butler, Post-Augustan poetry.

C. Martha, Les Moralistes sous l'empire romain.

M.D. Nisard, Etudes sur les poètes latins de la décadence: 2 nid.

NERO.

Hallitsijan vaihdos vuonna 54 herätti jälleen kansassa onnellisempani
aikojen toivon. Olihan Nero ainoa vesa kansalle, rakkaasta
Germanicuksen suvusta. Mutta hän ei ollut vielä täyttänyt edes
seitsemäätoista vuotta — hän oli nimittäin syntynyt samana vuonna kuin
Tiberius kuoli. Tätä tosiasiaa voi tuskin kovinkaan paljon muuttaa edes
senaatin päätös antaa pojalle kunnianimi »isänmaan isä». Jostakusta
muusta kuin hänestä oli tuleva oikea hallitsija. Agrippina oli aikonut
itse näytellä sitä osaa, mutta hänen aikeensa tekivät tyhjäksi Burrus
ja Seneca.

Nerolla oli kuten Caligulalla ja Claudiuksellakin juomarihekumoitsija
Antoniuksen onnetonta verta suonissaan. Hän oli nimittäin Antoniuksen
ja Octavian tyttären Antonion pojanpoika. Kuten Caligulalla oli
hänelläkin siveettömän Iulian perinnöllisiä taipumuksia.[143]

Seneca oli kuitenkin saanut kevytmieliseen Neroon nähden
vaikutusvallan, joka muistuttaa sitä vaikutusta, mikä Sokrateella oli
Alkibiadeeseen. Filosofi oli iloinen havaitessaan, kuinka lahjakkaan
nuorukaisen sielu kuvasteli kaikkea jaloa — mutta hän oli pian
huomaava, että se teki sen peilin tavoin: ilman että kuvasta jää
pintaan jälkeäkään.

Burruskin, joka oli yksinkertaisempi sotilasluonne, taipui
kunnioittavasti filosofin tahtoon, otaksuttavasti pääasiassa siksi,
että tämä filosofi ei ollut yläilmoissa leijaileva mietiskelijä, vaan
ajattelija, jolla oli käytännöllistä valtiomieslahjakkuutta. Senecasta
tuli siis itse asiassa Rooman oikea hallitsija Rooman kansan onneksi,
niin kauan kuin hänen valtakautensa kesti.

Nuoressa keisarissa ilmeni aluksi useita miellyttäviä
luonteenominaisuuksia. Hän ihasteli Hellaan kauneusmaailmaa ja tahtoi
istuttaa sen Rooman maaperään. Hänellä oli nuorenrohkea usko, että
hän kansan esteettisen kasvatuksen avulla voisi tehdä Roomasta uuden
Ateenan. Itse keisari tahtoi olla edelläkävijänä omalla esimerkillään.
Hänen kunnianhimonsa oli tulla suureksi runoilijaksi ja laulajaksi.
Mutta osoittautui, että hänen kehnosta ja soinnuttomasta äänestään oli
mahdotonta kehittää minkäänmoista, ja hänen runoilukokeensa antoivat
sangen surkuteltavan tuloksen. Mutta tämä ei luonnollisestikaan estänyt
hovia osoittamasta riemuitsevaa suosiotaan, kun häntä huvitti esiintyä,
eikä se voinut koskaan saada tarpeekseen kuulla hänen »jumalaista
ääntänsä», vaikka tuskin tiettiin, pitikö nauraa vai itkeä. Pian
suurempikin yleisö sai taiteelliselta näkökannalta epäilyttävän huvin
nähdä keisarinsa esiintyvän traagillisena näyttelijänä ja loistavan
naisosissakin[144], ja sirkuksessa hän näytti eteviä kilpa-ajajan
ominaisuuksiaan. Varsinaisen elämäntehtävänsä; maailmanvaltakunnan
hallitsemisen, hän yhä enemmän ja enemmän unohti.

Yhä yltyvällä katkeruudella Agrippina oli sillävälin nähnyt vallan
ohjien luisuvan käsistään. Hän ei ollut työskennellyt, ponnistellut ja
murhannut sitä varten, että toiset saisivat nauttia vallan makeudesta.
Hän peloitteli Neroa Britannicuksella ja lienee uhannutkin kehoittaa
pretoriaaneja huutamaan nuorukaisen keisariksi. Saisipa Nero nähdä,
mihin Germanicuksen tytär kykenisi! Seuraus tästä oli se — ainakin
se näyttää seuraukselta —, että Britannicus muutamana päivänä
keisarillisen aterian kestäessä kaatui kuolleena maahan. Puhuttiin
myrkkyjuomasta, jonka hänen veljensä olisi hänelle valmistuttanut.
Mutta Nero loikoi edelleen tyynenä pöydän ääressä ja selitti, että se
oli vain kaatuvataudin kohtaus. Ja niin jatkettiin pöydän tarjoamia
nautintoja — samassa ruokasalissa, missä Claudius viimeisen kerran
elämässään söi herkkusieniä.

Tällä kuolemantapauksella voi olla toinenkin selitys; mutta eräästä
toisesta, vielä kauheamman rikoksen syytöksestä Nero ei voi
vapautua. Joskin on epävarmaa, oliko hän veljensurmaaja, niin on
sitävastoin varmaa, että hän oli äidinmurhaaja. Nero oli alkanut yhä
enemmän ja enemmän vapautua Senecan vaikutusvallasta. Pian tulivat
kättentaputukset ja nautinnot »himojen pantterivaljakon vetämän uuden
Dionysoksen» ainoiksi johtotähdiksi. Toisten irstasten vekkulien kanssa
hän öisin harhaili ympäri Rooman katuja, melusi, hyökkäsi yksinäisten
kulkijain päälle ja häpäisi vastaantulevia naisia. Kun hänet sitten
valtasi mieletön intohimo erääseen Rooman pahamaineisimpaan naiseen,
kauniiseen, mutta sydämettömään Poppæa Sabinaan[145], hänen äitinsä
asettui poikkiteloin tielle. Poppæa oli viekas ja laskeva olio. Hän ei
ollut koskaan niin tyhmä, että olisi antautunut intohimonsa valtaan.
Hänessä ei ollut Messalinaa. Hänen, kuten Agrippinankin suurin intohimo
oli kunnianhimo. Hän antoikin Neron selvästi ymmärtää, että hän ei
aikonut tyytyä olemaan hänen rakastajattarensa —, mutta jos hän tahtoi
tehdä hänet keisarinnaksi, niin...

Agrippina tiesi liiankin hyvin, että jos viekkaasta Poppæasta tulisi
keisarinna, niin hänen oma vaikutuksensa poikaan olisi täydellisesti
lopussa. Hän ponnisti senvuoksi kaikki voimansa tehdäkseen tyhjäksi
kilpailijattarensa kunnianhimoiset suunnitelmat. Kun Nero pääsi tästä
selville, hän vihastui niin kovin äitiinsä, että päätti raivata hänet
tieltä. Mutta äidin ei pitänyt aavistaa mitään. Ja hänen piti kadota
jäljettömästi.

Poppæasta oli tulemaisillaan Neron paha henki, joka oli
muuttamaisillaan luonteettoman miehen roistoksi.

Keisari pyysi siis Agrippinan juhlaan huvilaansa Baiæseen. Äidin ja
pojan välit eivät olleet koskaan olleet niin hyvät. Päivä ei tahtonut
riittää pojan hellyydenosoituksiin. Vasta yön tullen hän kykeni
riistäytymään äidin syleilyistä, ja tämän lähtiessä hän lainasi hänelle
loisteliaasti koristellun aluksen. Hiljaa alus liukui kuun valaisemalle
merelle. Silloin äkkiä kauhun kirkuna rikkoi yön hiljaisuuden. Alus oli
rakennettu niin, että se sai vuodon muutamien minuuttien perästä — jos
niin tahdottiin.[146]

Mutta Agrippina oli oiva uimari, ja hänet pelastettiin toiseen alukseen.

»Mitähän nyt tapahtuu?» Nero arveli, kun hän sai kuulla, että hänen
äitinsä oli vielä hengissä. »Luonnollisesti hän matkustaa Roomaan
yllyttämään kansaa äidin murhaajaa vastaan», hän ajatteli. Hän lähettää
erään kätyrinsä roistojoukon kanssa siihen taloon, jonne Agrippina
oli asettunut. Miehet tunkeutuvat taloon sisälle ja lyövät Agrippinan
kuoliaaksi.

Mutta siitä päivästä lähtien Nerolla ei ollut enää levollista hetkeä.
Tosin hän voi senaatille ja yleiselle mielipiteelle teeskennellä,
että hän oli itse pelastunut salahankkeista henkeänsä vastaan,
tosin hän kulki Roomaan kuten triumfaattori saadun voiton jälkeen
ja toimitti jumalille kiitosuhrin Capitoliumilla. Tosin hän sai
myöskin useita todisteita siitä, kuinka vihattu Agrippina yleisesti
oli. Mutta omantunnon tuskilta hän ei kyennyt itseään varjelemaan.
»Hän kutsutti», Viktor Rydberg sanoo, »noitia Itämailta loihtimaan
ja lepyttämään murhatun varjoa, mutta kauheat unet karkoittivat unen
hänen vuoteeltaan. Uskotuilleen hän kertoi, että hän nukkuessaan ja
valvoessaan näki raivotarten palavin soihduin heiluttelevan ruoskiaan.
Baiæseen hän ei palannut enää koskaan. Hän ei voinut kestää niiden
rantojen näkemistä, missä rikos oli suoritettu.

Tämän jälkeen Neron kaikissa teoissa on jotakin pingoittunutta,
kuumeista. Hänen huvituksensa tulevat yhä hillittömämmiksi.» Ja
vuonna 62 murtuivat viimeiset hänen sielussaan piilevää petoa
pidättelevät kahleet. Silloin Burrus kuoli, ja hänen seuraajakseen tuli
Tigellinus, mies, joka oli kasvanut siveettömyyden loassa, heittiö,
»jonka voima oli yksinomaan hänen paheissaan» — toistaaksemme Tacitusta
—, alhainen roisto, joka voi ryhtyä mihin rikokseen tahansa, jos vain
siitä voi olla etua saatavissa.

Nyt Senecakin jätti hovin ja vetäytyi yksityiselämään. Nero
koetteli pidätellä häntä; syleili ja suuteli häntä hovinsa nähden.
Mutta Seneca tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon arvoa moisille
hellyydenosoituksille oli pantava. Hän tiesi, että niin kauan kuin
hän oli elossa, Nero epäilisi häntä ja kadehtisi hänen mainettaan ja
rikkauttaan.

Kuuluisan stoalaisen ei kyllä yksityisihmisenäkään tarvinnut alistua
minkäänmoisiin kieltäymyksiin, sillä hän oli hallituskautenaan koonnut
itselleen suunnattomat rikkaudet. Tämähän voi antaa tietysti aihetta
ihmettelyyn, olikohan filosofin hyveen vaippa koskaan ollutkaan muuta
kuin pukeva verho hienosti sivistyneelle maailmanmiehelle. Senaatissa
kuultiin kerran tehtävän seuraava kysymys: »Minä haluaisin hyvin
mielelläni tietää, minkälaatuisella filosofisella toiminnalla tämä mies
on neljässä vuodessa koonnut 300 miljoonaa sestertiä!»

Seneca tunnusti itsekin, että se elämä, jota hän loistohuvilassaan
vietti, monessa suhteessa oli jyrkän vastakkaista sille
yksinkertaisuudelle ja kieltäymykselle, jota hän stoalaisena filosofina
saarnasi. »Mutta», hän huomautti, »viisas ei kiinnitä sydäntänsä
rikkauteen — hän pitää sitä vain kurjuutta parempana. Minun puolestani
saa rikkauteni kernaasti huveta — minä en sen mukana menetä mitään
oleellista. Minä en tunne itseäni kuitenkaan köyhtyneeksi, sillä köyhä
ei ole se, jolla on vähän, vaan se, joka himoitsee enempää. Jos sinä
sitävastoin menetät rikkautesi, niin sinä tuijotat kauhuissasi, aivan
kuin olisit itsesi hukannut. Lyhyesti sanoen: minä olen rikkauteni
herra; sinä omaisuutesi orja. Minulle rikkauteni on sivuasia,
erittäinkin siksi, että se suo minulle suuremmat mahdollisuudet tehdä
hyvää, mutta sinulle on rikkaus sinänsä pääasia.»

Hyväntekeväisyyttä taas tuskin kukaan on kykenevämpi harjoittamaan
oikeammalla tavalla kuin mies, joka itse pyrkii viisauteen, Seneca
arveli. »Hänen kukkaronsa on helppo avata, mutta siinä ei ole reikää
pohjassa. Siitä otetaan paljon, mutta siitä ei saa mitään pudota.
Sillä huonosti suunniteltu lahja on hävettävä tappio.»

Hillitty suhtautuminen tämän maailman hyvyyteen on, Seneca
arvelee, arvokkaampaa kuin painostaa vapautuneisuuttaan »käymällä
huolimattomasti puettuna, antamalla hiusten kasvaa niin pitkiksi
kuin kasvavat, kuljeksimalla parta vanukkeisena ja hoitamattomana,
makaamalla paljaalla maalla ja tekemällä kaikkia tyhmyyksiä, mitä
filosofinen turhamaisuus voi keksiä osoittaakseen kaikelle maailmalle
rahan halveksuntaansa. Filosofia vaatii itsehillintää, mutta ei
itsekidutusta.» Ja kenestä on enemmän käytännöllistä hyötyä, Seneca
kysyy, siveysopettajastako, joka vakuutettuna omasta rajattomasta
ylemmyydestään eristäytyy tavallisista ihmisistä puutteineen ja
vikoineen, vai sellaisestako, joka elää ihmisten keskellä, oppii
tuntemaan heidät perin pohjin ja karaistuu joutuessaan alituisesti
tekemisiin niiden epäkohtien kanssa, joita hän pyrkii poistamaan?
»Vasta myrskyssä perämies osoittaa, mihin hän kelpaa», sanoo
filosofimme. »Etsikäämme siksi myrskyä! Antakaamme haaste vihollisten
aseille, kuten voimailija uhmailee haavoja!» Seneca oli toimen mies, ei
maailmasta poissa oleva filosofi — sen hän on itse nimenomaan meille
sanonut. Hän oli aina nuoruudestaan saakka taittumattoman työteliäs
kansalainen, joka ei koskaan suonut itselleen loma-aikoja.

Yleensä Seneca vastasi niihin moitteisiin ylellisyydestä, joita häneen
kohdistettiin, tunnetulla lauseella: »Elä kuten opetan, äläkä niin
kuin minä elän! Minä en ole suinkaan täydellisen viisas; minä tyydyn
siihen, että tulen päivä päivältä hiukkasen paremmaksi, mutta päämäärää
ei voi koskaan asettaa liian korkealle.» Kuitenkin huomaa, kuinka häntä
itseään painaa se, ettei hänen ollut onnistunut oikein hyvin selvittää
elämänsä ja oppinsa vastakohtaisuutta.

Monessa suhteessa Seneca oli kuitenkin elämäntavoissaan aito stoalainen
ylellisyytensä keskelläkin. Hän oli koko elämänsä ajan äärimmäisen
kohtuullinen sekä ruoassa että juomassa, ajoittain suorastaan
askeettikin. Hän nukkui hyvin kovalla vuoteella ja karkaisi itseänsä
kylmillä kylvyillä, mutta vältti lämpimiä, joita piti veltostuttavina.

Seneca ei ollut kylläkään suurmies, mutta hän oli, heikkouksineenkin,
hyvä ihminen, joka tahtoi koettaa nostaa kanssaihmisensä liejusta,
siinä määrin kuin se oli mahdollista siveellisesti syvälle vajonneena
aikakautena; hän tahtoi antaa heille jotakin, minkä puolesta elää —
tahi ainakin kuolla.

Vain kolme vuotta hän sai elää syrjässä yksityismiehenä, ja näinäkin
vuosina häiritsi hänen rauhaansa tietoisuus siitä, että pyövelinmiekka
häilyi hänen päänsä päällä. Sillä Poppæa ja Tigellinus vihasivat
häntä. Nämä tekivät kaikkensa yllyttääkseen epäluuloista Neroa häntä
vastaan ja herättääkseen hänen himoaan Senecan rikkauksiin. »Etkö
näe», he sanoivat keisarille, »kuinka hän tekee itsensä tärkeäksi
kirjoillaan ja kuinka hän tahtoo esiintyä ensimmäisenä miehenä
valtiossa, samalla kuin hän tekee pilaa kaikesta, niihin sinä
ryhdyt!» Kun filosofin veljenpojan huomattiin olevan sekaantuneen
salaliittoon keisaria vastaan, se oli myöskin Senecan loppu. Armona
Nero salli hänen päättää itse päivänsä. Seneca avasi suonensa ja
kuoli verenvuotoon. Rauhallisena, oikean stoalaisen arvokkuudella tuo
lähes seitsemänkymmentä vuotta vanha mies erosi elämästä. Hänen nuori
vaimonsa tahtoi seurata häntä kuolemaan, mutta hänet estettiin siitä
vastoin hänen tahtoansa. Hän eli vielä muutamia vuosia; mutta kuin
varjo hän liikkui ympäriinsä. »Hän oli», Tacitus sanoo, »niin kalpea
ja vähäverinen, että oli päivän selvää, että hänen elinvoimansa olivat
murtuneet.»

Kun Seneca jätti hovin, Nero hylkäsi jalon, kaikkien pitämän Octavian,
ja meni naimisiin Poppæan kanssa, joka pian voi iloita nähdessään
Octavian irti hakatun pään. Kaikista Neron rikoksista hänen puolisonsa
murha oli inhoittavin. Tietysti Agrippinan surmaaminen oli kauhea,
mutta hän oli kuitenkin rikoksellinen nainen. Octavia kuoli sitävastoin
nuorena ja viattomana, kavalien juonien uhrina menettäen elämänsä, joka
ei koskaan ollut tuottanut hänelle iloa, ja sittenkuin hän oli saanut
nähdä, kuinka hänen äitinsä, isänsä ja veljensä oli surmattu.

Nyt Nero oli kokonaan Poppæan ja Tigellinuksen vaikutuksen alainen.
»Pretoriaanien prefekti», Viktor Rydberg sanoo, »järjesti hurjia
yöllisiä juhlia, jolloin tuhansien soihtujen loimussa kiihdytetyt
ja valloilleen päästetyt himot heittivät kaikki ikäkaudet,
yhteiskuntaluokat ja sukupuolet toistensa syliin. Tigellinus järjesti
myöskin ne häpeälliset hääjuhlat, joissa keisari, morsiushuntuun
puettuna, meni naimisiin erään Pythagoras nimisen nuorukaisen kanssa.»

Vertauskuvana keisarin paheellisesta elämästä, »helvetinliekkeinä
synninsuon yllä», puhkesi Roomassa vuonna 64 se raivoisa tulipalo,
joka on lähtemättömästi liittynyt Neron muistoon. Liekit raivosivat
kuusi päivää tiheimmin rakennetuissa kortteleissa ja muuttivat puolen
kaupunkia tuhkaksi. Korvaamattoman kallisarvoisia taideaarteita,
joita roomalaiset valloittajat olivat keränneet kolmesta maanosasta,
tuhoutui. Sen päivän vuosipäivänä, jolloin gallialaiset polttivat
Rooman, suuri osa maailmankaupunkia sortui toisen kerran sora- ja
tuhkaläjiksi. Kauhea oli ihmisten tuskankirkuna heidän menettäessään
kaiken, mitä omistivat. Monet paloivat rakennuksiin tai tukehtuivat
savuun, luhistuvat muurit löivät toisia kuoliaiksi, toisia tallattiin
tungoksessa hengettömiksi; Muutamat syöksyivät mielettömässä kauhussa
liekkeihin. Monien kodittomien raukkojen täytyi etsiä katto päänsä
päälle hautakammioissa ja mausoleumeissa. Sillä Neron rakennuttamat
hätäasumukset eivät riittäneet kaikille.

Neron kerrotaan korkeasta tornista nauttineen loistavasta näytelmästä
ja huomanneen tilaisuuden sopivaksi osoittaa taiteellista
lahjakkuuttaan laulamalla lyyran säestyksellä laulun Troian palosta.
Hänen uskomattomalta tuntuva esiintymisensä synnytti huhun, että hän
oli itse sytyttänyt tulipalon. Merkilliseltä näyttääkin, että se
leimahti toisen kerran liekkiin Tigellinuksen puutarhoissa. Kaiken
todennäköisyyden mukaan Nero on kuitenkin viaton tähän tapaukseen,
mutta toiselta puolen ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi voinut
tehdä tätäkin rikosta.

Olipa nyt itse syyllisyyskysymyksen laita miten tahansa, Nero käytti
hyväkseen kaupungin hävitystä toteuttaakseen houreensa keisarilinnasta,
jonka veroista maailma ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän rakennutti
itselleen palatsin, jonka seinät ja katto loistivat kullasta ja
olivat mielettömän ylellisen täynnä helmiäis- ja jalokiviupotteita.
Ruokasalien katot oli verhottu norsunluulevyillä, jotka voitiin avata,
niin että kukkia ja hyvän hajuisia tuoksukkeita ateriain aikana satoi
vierasten päälle. Linnaa sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi.»
Palatsin edustalla oli 36 metrin korkuinen kuvapatsas kullasta,
hopeasta ja pronssista esittäen Neroa auringonjumalana. Puutarhoineen,
lehtoineen ja lammikoineen tämä hienostuneen ylellisyyden luomus
käsitti kolme Rooman seitsemästä kukkulasta. »Nyt minä voin viimeinkin
asua ihmisten lailla», Nero sanoi, kun tämä keisariasunto vihittiin.
Mutta kansan ääni puhui niissä kirjoituksissa, joita töhrittiin
muureihin ja talojen seiniin. »Rooma», niin sanottiin kirjoituksissa,
»on muuttunut yhden ainoan miehen asunnoksi. Kansalaiset, on tullut
aika muuttaa Vejiin — jos ei Vejikin tule kuulumaan Cæsarin kultaiseen
taloon.»

Suuresta tulipalosta ei tullut kuitenkaan yksistään välikappaletta
loistonhaluisen keisarin rakennustaiteelliselle hurjistelulle, siitä
tuli myöskin perimmältään hyvä työ itseään roomalaisia kohtaan.
Erinomainen hallintokoneisto, jonka Augustus oli luonut, suoritti nyt
ihailtavan työn muuttaessaan Rooman terveellisemmäksi ja kauniimmaksi
kaupungiksi. Tosinhan Augustus oli ylistänyt itseään siitä, että
hän oli ottanut vastaan tiilisen kaupungin ja jättänyt jälkeensä
marmorisen. Se kiitos ei kylläkään ole aiheeton, mutta on kuitenkin
liioiteltu. Sillä Augustuksen ajoista alkaen Forum ja Marskenttä
kiiltelivät tosiaankin marmorista, mutta kukkuloiden vanha Rooma
pysyi suunnilleen samanlaisena. Vasta häikäilemätön esteetikko Nero
uudenaikaistutti varsinaisen Rooman. Missä talot olivat ennen olleet
yhteen kasattuina ahtaitten kujien varsille, sinne avattiin leveitä
katuja; ja järjestelemällä aukeoita ja toreja pidettiin lisäksi huolta
siitä, että maailmankaupunki sai valoa ja ilmaa. Talojen alin kerros
rakennettiin yleisesti kivestä, ja katetut pilarikäytävät pitkin
katuviertä suojasivat sateelta ja etelän polttavalta auringolta. Näin
kasvoi uusi pääkaupunki, joka oli maailmanvaltakunnalle arvokkaampi
kuin vanha Rooma tulenarkoine puu- ja savirakennuksineen. Uusimistyö
suoritettiin nyt suuremmassa mittakaavassa ja upeilevampaan tyyliin
kuin Rooman hellenistisellä ajalla. Roomasta oli tosiaankin tullut
keisarikaupunki. Antiikin Rooma, sellaisena kuin me nyt sitä katselemme
raunioina, on pääasiallisesti keisariajan Roomaa, Neron ja hänen
seuraajiensa luomaa. Mutta silloin tällöin muinaistutkijat kaivavat
esille myöskin jonkin rakennustyön hellenistiseltä ajalta.

Kääntääkseen itsestään epäluulot oman pääkaupunkinsa tuleen
sytyttämisestä Nero lykkäsi, Tacituksen mukaan, syyn Rooman
kristittyjen niskoille. Oli helppoa kiihoittaa mielialaa näitä
itämaalaisia vastaan — kristittyjen enemmistönä olivat nimittäin
vielä kreikkalaiset ja juutalaiset. Halveksivathan ja pilkkasivathan
nämä omituiset ihmiset niitä jumalia, jotka vuosisatojen kuluessa
olivat suojelleet Rooman valtiota ja tehneet siitä maailman
mahtavimman valtakunnan. Sen sijaan kristityt palvelivat juutalaista
valtionkavaltajaa, joka oli julistautunut kuninkaaksi ja joutunut
senvuoksi ristiinnaulituksi. Mitähän mahtoivatkaan nämä epäilyttävät
oliot puuhailla salaperäisissä yöllisissä kokouksissaan? Senhän voi
jo lapsikin ymmärtää, että niissä harjoitettiin jotakin sellaista,
joka ei sietänyt päivänvaloa! Sellaista joukkoa voi epäillä mistä
tahansa, murhapoltostakin. Hehän olivat ennustaneet tulesta, joka
lankeaisi taivaasta ja tuhoaisi pakanallisen maailmankaupungin, »suuren
porton» paheineen! Ja palon jälkeen he olivat kylliksi varomattomia
väittääkseen, että palo oli kohdannut pakanoita Jumalan rangaistuksena
heidän syntiensä vuoksi.

Kiduttamalla onnistuttiin saada muutamia tunnustuksia tapahtuneesta
murhapoltosta. Ja niin puhkesi korkeamman uskonnon ja siveellisyyden
viattomain tunnustajain vaino. Keisari ristiinnaulitutti muutamia;
toisia ommeltiin villipetojen nahkoihin ja verikoirat yllytettiin
repimään uhrit kappaleiksi. Toiset taas pistettiin piellä siveltyihin
säkkeihin, ripustettiin sitten nuo onnettomat pylväisiin ja sytytettiin
tuleen valaisemaan Neron puutarhoja hänen yöjuhlissaan. Patarumpujen ja
symbaalien pauhuun hukkuivat uhrien tuskanhuudot.

Tuntuu omituiselta ajatella, että nämä kauhunäytelmät luultavasti
pantiin toimeen nykyisen Pietarinkirkon edustalla olevalla torilla. Se
obeliski, joka nyt koristaa aukeata, oli alkujaan pystytetty keskelle
matalaa muuria, joka jakoi Neron kilpa-ajoradan kahteen puoliskoon.

Siitäkö syystä vain, että kristittyjä epäiltiin murhapolttajiksi, Neron
vainoihin ryhdyttiin, vai oliko kysymys myös heidän uskonnostaan,
siinä suhteessa tutkijain mielipiteet ovat erilaiset. Eduard Meyer
on sen mielipiteen kiivain kannattaja, että jo ensimmäinen vaino
oli luonteeltaan uskonnollis-valtiollinen. Se oli hänen mielestään
valtionuskonnon puolustusta ja tuli siten myöskin olemaan itsensä
valtion puolustustoimenpide. Raskauttavaksi kohdaksi kristittyjen
syntiluettelossa tulivat lisäksi ne julmuudet, joita heidän uskottiin
harjoittavan jumalanpalveluksessaan. Niiden lopettamista pidettiin
valtion velvollisuutena yhtä hyvin kuin ihmisuhrien lopettamista
druidien ja pohjois-Afrikan foinikialaisten keskuudessa.

Muutoin roomalaiset olivat, kuten tulemme näkemään, uskonnollisessa
suhteessa erittäin suvaitsevaisia ja ottivat yleensä mielellään
vierasten kansojen jumalat omiensa joukkoon. Ei kristityltäkään
olisi kielletty tuomasta uutta jumalaa Roomaan — sehän oli ollut
aivan tavallista viimeisten miespolvien aikana —, mutta siinä
tapauksessa vaadittiin vastavuoroisuutta. Roomalaiset eivät voineet
mukautua siihen, että uuden jumalan tunnustajat kieltäytyivät
puolestaan uhraamasta roomalaisten jumalille. Kummasteltiin ja oltiin
närkästyneitä siitä, että kristittyjen jumala kieltäytyi sijoittumasta
toisten jumalien joukkoon roomalaisten Pantheoniin. Boissier sanoo:
»Taipumaton itsepäisyys eristäytyä muusta maailmasta, säilyttää uskonsa
puhtaana kaikista vieraista vaikutteista, selittää ennen muuta niiden
vainojen väkivaltaisuuden, joiden alaisiksi kristityt kolmen vuosisadan
aikana joutuivat kansan taholta, joka niin ennakkoluulottomasti oli
ottanut vastaan kaikki muut uskonnot.» Voimakkaasti vaikuttava syy
kansanjoukkojen vihaan oli myöskin se, että kristityt vastustivat
antiikin pidetyimpiä kansanhuveja: verisiä gladiaattorinäytöksiä.

Neron vainojen uhreja olivat tarun mukaan myöskin apostolit
Paavali ja Pietari. »Rooman muurien sisällä oli samaan
aikaan sellaisia miehiä kuin Tigellinus, Nero, Seneca ja Paulus
tarsoslainen, inhimillisen luonteen eri vivahduksia saatanallisesta
nautinnonpalvojasta aina orjantappurakruunuisen ihanteen palvojaan
saakka. He ovat voineet samalla hetkellä polkea Forumin kivitystä»,
Viktor Rydberg huomauttaa. — Kun Pietarin tuli kärsiä ristinkuolema,
kerrotaan hänen pyytäneen, että hänet naulittaisiin pää alaspäin,
sillä hän piti liian suurena kunniana kuolla samassa asennossa
kuin hänen Vapahtajansa. Kristittyjen inhon julmaa vainoojaa
kohtaan arvellaan kajastuvan Ilmestyskirjan sanoissa »suuresta
villipedosta», jonka »luku» on 666. Tämä luku saadaan, jos Neron
Kaisar kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla ja näiden kirjaimien
lukuarvot lasketaan yhteen. Heprealaisia kirjaimia käytetään nimittäin,
kuten kreikkalaisiakin ja osittain roomalaisia, merkitsemään myöskin
numeroita.

Mutta Nero ei raivonnut kuten peto ihmishaamussa yksinomaan kristittyjä
vastaan. Ilmiantojärjestelmä pääsi taas vauhtiin, ja keisarin
tarkoituksena näyttää olleen perin juurin tuhota Rooman ylhäisimmät
suvut. Katala Tigellinus oli kaikessa hänen paha henkensä ja väsymätön
veritekojen avustaja.

Niinpä ihmispelko, tuo keisarien kirous, oli saanut valtoihinsa
Neronkin. »Kesken pöydän ilojen», Weisse sanoo, »nämä
maailmanhallitsijat ovat tuskan vallassa peläten ruokaan ja juomaan
sekoitetun myrkkyä. Kun he istuvat kuuriassa tai käyskentelevät
ympäriinsä omassa palatsissaan, he pelkäävät salamurhaajan tikaria, kun
he puhuvat pretoriaaneilleen, he pelkäävät näitten huotrien peitossa
olevia miekkoja. Juuri tuo alituisesti kalvava väijyvien vihollisten
pelko tekee Tiberiuksesta niin hirmuisen Rooman ylimystön vitsauksen.
Murhaajan tikarin pelko saa Caligulassa esiintymään vainohulluuden
kamalat ilmenemismuodot ja tekee sekopäisestä miehestä pyövelin.
Peloittelemalla Messalina, Agrippina ja muutkin pakottivat Claudius
raukan julistamaan kuolemantuomioita, jotka hän seuraavana päivänä
unohtaa. Ja pelosta lopulta Nerokin murhaa.

Tragikomedia »Nero valtaistuimen a» oli huippukohdassaan vuonna 66.
Nero päätti silloin lähteä kauan suunnittelemalleen taidekiertueelle
Kreikkaan. Sillä helleenit olivat, hän arveli, kuitenkin ainoa kansa,
joka ansaitsi saada nauttia hänen taiteellisista esityksistään.
Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kaikissa tapauksissa vei mukanansa
useita tuhansia omia kättentaputtajiaan, jotka olivat hyvin
harjaantuneita hänen esiintyessään Roomassa ja muuallakin.

Melkein jokaisessa kreikkalaisessa kaupungissa keisarillinen diletantti
kiusasi aamusta iltaan Sophokleen jälkeläisiä ja Euripideen maanmiehiä
perin kehnoilla laulaja-, kitaransoittaja- ja näyttelijäesityksillään.
Etevämpi hän oli sitävastoin kilpa-ajajana. Ajoipa hän Olympiassa
kymmenvaljakkoakin, joka koe kuitenkin oli vähällä viedä häneltä
hengen. Hän suistui nimittäin vaunuista siksi pahoin, ettei kyennyt
jatkamaan ajoa. Mutta voittajan palkinnon hän sai kaikissa tapauksissa.

Kaikki suuret panhelleeniset kisat siirrettiin täksi vuodeksi, ja
kaikkialla — Olympiassa, Delphoissa, Korinthoksessa ja muuallakin
— oltiin pakotettuja seppelöimään mielipuoli keisari voittajana.
Mutta niinpä palkintotuomarit tiesivätkin, että heidät palkittaisiin
ruhtinaallisesti![147]

Viivyttyään puolitoista vuotta poissa maailman suurin Olympiavoittaja
palasi riemukulussa Roomaan tuoden mukanaan lähes pari tuhatta
voitonseppelettä. Helleenisen voittokulkunsa kestäessä hän oli saanut
yhä uudistettuja kehoituksia Roomasta, että hänen pikainen paluunsa
olisi mitä suurimmassa määrin toivottava levottomuuttaherättävien
ilmiöiden vuoksi. Hän vastasi: »Paljon tärkeämpää kuin pikainen paluuni
kotiin on se, että palaan tavalla, joka on Nerolle kyllin arvokas.»

Ja sen hän nyt tosiaankin teki. Kuten taistelun voittaja suuri
taiteilija seisoi triumfivaunuissa purppuraviittaan pukeutuneena,
olympialainen laakeriseppele päässä ja delphoilainen oliiviseppele
kädessä; ja triumfinviettäjän perästä seurasi keisarillinen
käsientaputtaja-joukko roskaväen parveillessa ympärillä ja huutaessa
niiden paikkojen nimiä, joissa tämä uusi Apollon oli ihanat voittonsa
saavuttanut. Tosiaankin kaunis Apollon, tuo ellottava hirviö
ihmishahmossa, jolla oli lihava, mässäyksestä ja juopottelusta paisunut
ruumis, kasvot, joihin kaikki paheet olivat painaneet leimansa, ja
katse tylsä kuin eläimellä!

Todistuksena siitä, kuinka läpeensä turmeltuneeksi pääkaupungin väestön
suurin osa oli tullut, on se, että sellaiset häpeälliset tapahtumat
kuin Neron julmuudet, irstailut ja hullut päähänpistot voivat jatkua
vuosi vuoden perästä. Valtaistuimella vallitsevat paheet herättivät
tuskin vastavaikutusta väestössä — se tunsi niissä omat alhaiset
taipumuksensa. Ja kuinka hyvin tämä maan isä huolehtikaan siitä, että
Rooman roskaväki sai huvitteleida ja että toisen ja kolmannen luokan
näyttelijät ja sirkustaiteilijat saivat työtä! Hän suorastaan syyti
heille juomarahoja. Ja juhlatilaisuuksissa teatterissa voi hänen
päähänsä pälkähtää heittää yleisön joukkoon maksuosoituksia, joilla
sai ruokatavaroita; vaatteita, jalokiviä ja helmiä, orjia, ratsuja ja
kesytettyjä petoeläimiä, vieläpä laivoja, taloja ja maatilojakin. Ja
ylhäällä aitiossaan istui — tai useimmiten lojui laiskasti sohvalle
oikaiseutuneena — maailman herra julkea ilme monokkelin koristamilla
kasvoillaan[148] ja katseli tyytyväisenä alhaalla olevia alamaisiaan,
kun he siellä tulisesti ottelivat siitä, mitä Hänen Majesteettinsa
suvaitsi viskellä heille. Olihan tämä aika kuitenkin ihanaa aikaa
yhteiskunnan pohjasakalle, nyt kuten Caligulankin päivinä!

Mutta on olemassa kuitenkin raja kaikelle tässä maailmassa. Neron
häpeällisten tekojen vastustus alkoi Galliasta, missä muuan maaherra
kohotti kapinalipun. Hurjia huhuja, jotka ovat kuvaavia siitä, mitä
keisarista uskottiin, alkoi nyt liikkua Roomassa. Milloin kerrottiin,
että hän aikoi pistää pääkaupungin uudestaan tuleen ja ärsyttää
amfiteatterin villit pedot hyökkäämään kansanjoukkojen kimppuun,
milloin taas, että hän oli raivauttanut tieltä koko senaatin ja kaikki
kapinallisten sukulaiset. Juomaveikoilleen hän lienee sanonut: »Minä
matkustan Galliaan. Siellä asetun aseetonna legioonain eteen ja vain
itken. Silloin legioonat alkavat katua ja seuraavana päivänä voin,
iloisena iloisten joukossa, laulaa voittolauluja — niitä minä nyt aion
ryhtyä säveltämään.» Suetonius, joka näin kertoo, sanoo myöskin, että
Nero aikoi muodostaa amatsonikaartin portoista, jotka hän varusti mitä
siroimmilla sotakirveillä ja kilvillä.

Neron horjuvaisuus ja päättämättömyys pilasi häneltä kaiken. Ja kun
sitten sellainen jobinposti saapui, että koko Gallia oli kapinassa ja
että Espanjan maaherra oli liittynyt kapinallisiin, tuo mitätön mies
menetti kokonaan ryhtinsä. Tällöin hänen ystävänsäkin ja suosikkinsa
pettivät hänet. Tigellinus etunenässä he luopuivat hänestä pitäen hänen
asemaansa toivottomana.

Pretoriaanit luopuivat. Viktor Rydberg kertoo: »Kun Nero eräänä yönä
herää, hänen palvelijansa ovat poissa, tervehtijät poissa, hovimiesten
huoneet tyhjinä, eikä minkäänmoista vartiostoa palatsin ympärillä.
Ukkonen jyrisee ja sataa. Nero rientää takaisin makuuhuoneeseensa ja
etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy.» Pretoriaanit Tigellinus
etunenässä ja germaanilainen henkivartiosto ovat luopuneet. Rotat ovat
jättäneet uppoavan laivan. Vain neljä uskollista oli jäänyt keisarin
luo. Yksi näistä on Sporos. Nämä miehet ottavat keisarin mukaansa
ja pakenevat erääseen Rooman lähistön huvilaan. Täällä Nero saa
tiedon, että senaatti on julistanut hänet henkipatoksi ja tuominnut
hänet alhaisen murhaajan häpeälliseen kuolemaan, s.o. kuoliaaksi
ruoskittavaksi. Mielettömässä kuolemantuskassa hän mumisee alituisesti
mietelmiä näyttelijäosistaan. Mutta kun hän kuulee niiden ratsumiesten
hevosten kavionkapseen, jotka nelistäen saapuvat häntä vangitsemaan,
hän rohkaisee itsensä niin paljon, että muutaman uskollisen palvelijan
avulla pistää tikarin kurkkuunsa. Viimeisinä hetkinään hän oli
lukemattomia kertoja kyynelet silmissä valittanut: »Minkä suuren
taiteilijan maailma minussa menettää!» Draaman viimeinen näytös oli
tuon turhamaisen narrin arvon mukainen, narrin, jonka ensimmäisinä
kasvattajina olivat olleet parturi ja tanssimestari. »Orjana, joka
silloin tällöin olisi saanut perin pohjin selkäänsä, hänestä olisi
kenties tullut hyödyllinen yhteiskunnan jäsen», on lopputulos, jonka
Harald Wagner tekee omaperäisesti kirjoitetussa kirjassaan »Hourupäiset
Cæsarit».

Näin päättyi vuonna 68 neljätoista vuotta kestänyt hallitus, josta
Tacitus on antanut sellaisen arvostelun, että se näytelmien paljous
ja rahalahjojen runsaus, joka kaupungin roskaväelle tuhlattiin, ja se
löyhyys, jolla tätä yhteiskuntaluokkaa kohdeltiin, oli »totuttanut
suuren osan Rooman kansaa rakastamaan hallitsijani paheita yhtä paljon,
kuin ennen kunnioitettiin heidän hyveitään.»

Nero oli kuollessaan 30 vuoden vanha. Hänessä sammui Juliusten suku.
Eivät koskaan olleet myrkky ja tikari tehneet niin paljon tuhojaan kuin
tämän hallitsijasuviin keskuudessa.

Niitä ei ole monta, jotka ovat koettaneet puhdistaa Neron mainetta,
mutta on kuitenkin olemassa kirja, jonka nimi on »Nero, dargestellt
als guter Mensch und vortrefflicher Regent (Nero, hyvä ihminen
ja kelpo hallitsija)».[149] Englantilainen Neron elämäkerran
kirjoittaja Henderson on myöskin mennyt pitkälle yrityksissään
puhdistaa sitä kuvaa, minkä Tacitus on Nerosta antanut. Tietysti
täytyykin tätä tarkoitusperäisyyteen taipuvaista historioitsijaa
ankaran arvostelevasti käyttää hyväkseen, kun on kysymyksessä Neron
samoinkuin Tiberiuksenkin historia. Mutta se ero näissä elämäkerroissa
on kuitenkin otettava huomioon, että Nerosta oli jo aikaisemmin niin
vakiintunut käsitys kehnona ihmisenä ja huonona hallitsijana, että
Tacituksen ei tarvinnut liioitella niin paljon, kuin mitä hän teki
kuvatessaan Tiberiusta. Tacituksen iäkkäämpi aikalainen, juutalainen
historioitsija Josephus, joka oleskeli kauan Roomassa ja tunsi Neron
henkilökohtaisesti, sanoo esim. teoksessaan juutalaisten sodasta
roomalaisia vastaan: »Minä voin jättää kertomatta, että Nero tuli
mielipuoleksi ja ylimieliseksi, että hän surmasi veljensä, vaimonsa ja
äitinsä ja sitten raivosi Rooman huomatuimpia miehiä vastaan, koskapa
nämä tapahtumat ovat yleisesti tunnettuja tosiasioita.»

Neron paheita ja rikoksia ei voida selittelemällä tehdä olemattomiksi.
Sitä Henderson ei ole yrittänytkään mielenkiintoisessa, perinpohjaisia
yksityiskohtaisia tutkimuksia todistavassa teoksessaan, mutta
hän on hyvin auliisti soveltanut lausetta »Tout comprendre
c'est tout pardonner».[150] Hän selittää keisarin turmeltuneen
luonteen aiheutuneen perinnöllisyydestä ja ajan hengestä sekä
hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan, ennenkuin Seneca sai hänet
kasvatettavakseen. Yhtä vähän kuin Henderson salaa keisarin paheita,
yhtä vähän hän kieltää, että Neron hallituksen muistoon liittyy
kauheita rikoksia, valtion onnettomuuksia ja turmiollinen vaikutus
roomalaiseen kansallisluonteeseen. Mutta hän tahtoo mielellään
vapauttaa Neron henkilökohtaisesta syyllisyydestä. Veljen ja
äidin murhat olivat muka esim. oikeutettuja siksi, että ne olivat
valtiollisesti välttämättömät. Ja valtion hallintoon nähden Henderson
kasaa sankarilleen niin suuria ansioita, että ne suuresti ylittävät
hänen rikoksensa. Tosiasia onkin, että keisari Traianus nimittää
Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta onnellisimmiksi koko
keisarikaudella. Kunnia tästä on kuitenkin yleisesti suotu Senecalle ja
Burrukselle, mutta Henderson on taipuvainen pitämään sitä Neron oman
hallitsijalahjakkuuden ansiona, joka lahjakkuus ilmeni hänen kyvyssään
keksiä oikeat miehet erilaisiin valtion virkoihin, erittäinkin siinä,
että hän antoi rajain puolustuksen kyvykkäiden sotapäälliköiden
tehtäväksi, miesten, jotka kykenivät pitämään yllä Rooman asekunniaa.
Mahdollistahan onkin, että suunnilleen niin paljon voidaan kirjoittaa
Neron ansiopuolelle[151], mutta...

Sitävastoin on mahdollisimman selvää, että Nero hutiloimalla
täydellisesti pilasi erään Rooman ulkopolitiikan suuripiirteisimmistä
suunnitelmista, jonka hänen neuvonantajansa ollen kaukokatseisempia
kuin hän itse, olivat panneet alulle. Koska juuri tämä tapaus Neron
aikaisesta ulkopolitiikasta on meille tunnetuin, voinee olla kiintoisaa
selostaa sitä hieman tarkemmin.

Aina siitä lähtien, jolloin Pompeius muutti Syyrian Rooman maakunnaksi,
oli Rooman naapurina ollut voimakas parthialaisvaltio, muinoisen
Persian valtakunnan ydinmaa. Parthian hallitsijasuku piti itseään
Kyyroksen ja Dareioksen seuraajana. Nämä hallitsijat ottivat itselleen
suurkuninkaan arvonimen ja panivat jälleen käytäntöön vanhat
persialaiset hovitavat. Parthialainen ylimystö käytti persialaista
vaateparttakin ja omisti itselleen persialaiset tavat. Valtakunnan
hallinto annettiin jälleen satraappien huoleksi.

Tämän näin uudelleen syntyneen Persian valtakunnan naapuruus asetti
roomalaisen valtiotaidon hoidettavaksi itämaisen kysymyksen,
kysymyksen, joka aiheutti alituisia huolia. Itäinen vaara oli sitäkin
uhkaavampi, kun Eufrat sotilaalliselta näkökannalta oli hyvin sopimaton
raja.

Ne valtiomiehet, jotka johtivat Rooman kohtaloita Neron aikana, olivat
ensiksi Seneca ja Burrus vuoteen 62, sitten toiset miehet, joita
saamme nähdä vain vilahdukselta. Näille miehille itämainen kysymys
oli mitä tärkeimmän arvoinen asia, eikä vain valtiolliselta, vaan
myöskin kaupalliselta kannalta. Muistammehan, kuinka tärkeää osaa
parthialaiset näyttelivät Rooman ja Kiinan välisessä kauppayhteydessä.
Rooman suurvallan etuihin kuului aivan luonnollisesti näiden välikäsien
riippuvaisuudesta vapautuminen.

Samat näkökohdat olivat tärkeitä Rooman Intian kauppaan nähden.
Rinnan Rooman ylellisyyden kanssa kasvoi nimittäin häiritsemättömän
kauppavaihdon tarve niin Intian kuin Kiinankin kanssa. Sekä
maamatka Kiinaan että meritie Intiaan oli roomalaisten senvuoksi
välttämättömästi turvattava, ja moniin toimenpiteisiin kummassakin
suhteessa ryhdyttiinkin Neron aikana. M.m. Rooman hallitus huolehti
siitä, että kaakkoisessa Arabiassa hankittiin tapulipaikkoja Egyptin
ja Intian välistä meriliikennettä varten. Augustuksen hallituksen
alussa roomalaiset sotaväenosastot olivat herättäneet kauhun
roomalaisnimeä kohtaan n.s. onnellisessa Arabiassa. Nyt sekä pantiin
toimeen sotilaallisia valtauksia että solmittiin ystävyyssopimuksia
sikäläisten mahtimiesten kanssa. Täten hankitut maailmankaupan
tukikohdat olivat Rooman maailmanvaltakunnalle aikanaan samanarvoiset
kuin samoilla tienoin sijaitsevan Adenin omistus Brittien valtakunnalle
meidän aikanamme. Aden oli jo aikaisin kehittynyt kukoistavaksi
kauppakaupungiksi, ja siitä tuli roomalaisille tärkeä satamapaikka. Sen
sopimuksen mukaisesti, joka avasi roomalaisille tien Adeniin, kaupunki
sai roomalaisen linnaväen. Adenin yläpuolella olevilla kukkuloilla on
vieläkin roomalaisen linnoituksen jäännöksiä.

Näistä hallituksen toimenpiteistä saatiin nauttia hedelmiä jo
Neron aikana. Suora kauppayhteys voitiin avata Egyptin ja Intian
välille. Eskaadereittain roomalaisia aluksia läksi joka vuosi
Etu-Intian länsirannikolle ja ne toivat tullessaan intialaisia
ylellisyystavaroita, jotka tuottivat uskomattoman suuren voiton.
Intialaisten merirosvojen takia täytyi roomalaisten alussa pysytellä
yhdessä; mutta pian koitti aika, jolloin roomalaiset merenkävijät
tunsivat itsensä yhtä kotiutuneiksi Intian valtamerellä kuin
Välimerelläkin. Aluksi roomalaiset vain toivat maahansa intialaisia
tavaroita, mutta vähitellen kehittyi myöskin molemminpuolinen
vienti. Erittäinkin Välimerenmaiden viinistä tuli tärkeä roomalainen
vientitavara.

Vielä kolmannellakin taholla Idässä huomattiin, että Rooman valtakunnan
kaupallinen imperialismi oli saanut ilmaa siipiensä alle, nimittäin
Aithiopiassa. Täälläkin hallitus huolehti suoranaisen kauppavaihdon
elvyttämisestä. Aithiopiassa suuntautui yritteliäisyys etupäässä
norsunluun kauppaan. Ja Octavianuksen aikana, vähän hänen Aktionin
voittonsa jälkeen, oli Egyptin maaherra vienyt Rooman voittoisat
sotajoukot aina Aithiopian pääkaupunkiin asti, lähes 80 peninkulmaa
eteläänpäin ensimmäiseltä putoukselta. Neron aikana lähetettiin
pretoriaaniretkikunta vielä paljon kauemmaksi etelään Nubian
hallitsijani luokse.

Näin Neron aikainen idänpolitiikka on aina Senecan ja Burruksen ajoista
asti ollut pyrkimystä luoda välittömät suhteet tuottajien kanssa ja
välttää välikäsiä.

Tärkein itämainen kysymys oli kuitenkin suhtautuminen parthialaisiin.
Sodat heidän kanssansa kestivät suurimman osan Neron hallituskautta.
Ensimmäisinä vuosina oli riidanaiheena Armeenia, Tigraneen muinoinen
maa. Tietön alppimaa, Eufratin ja Tigriksen lähdeseutu, oli nimittäin
paras hyökkäysportti sekä roomalaisten että parthialaisten alueelle.
Milloin roomalaisten, milloin parthialaisten vaikutusvalta oli
siellä ollut määräävänä. Claudiuksen hallituksen aikana, jolloin
ulkopolitiikka oli suuntautunut melkein yksinomaan Britannian
valtausajatukseen, Rooman vastustuskyky idässä heikkeni. Parthian
suurkuninkaan nuorempi veli käytti silloin tilaisuutta hyväkseen
anastaakseen Armeenian valtaistuimen.

Tällainen oli tilanne Neron noustessa valtaistuimelle. Kun sitten
armeenialainen lähetystö ilmestyi Roomaan ja pyysi apua vallananastajan
karkoittamiseksi, Seneca ja Burrus olivat hyvin taipuvaisia siirtämään
ulkopolitiikan painopisteen valtakunnan itärintamalle tarkoituksenaan
päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Rajamaakuntain roomalaiset
maaherrat saivat käskyn vallata takaisin Armeenian. He onnistuivat, ja
maasta tuli roomalainen alusvaltio. Roomalaiset olivat täten saaneet
vahvan tukikohdan hyökkäystä varten parthialaisten maahan, jos nämä
milloin, kuten oli odotettavissa, rikkoisivat rauhan. Roomalaisten
hyökkäysasema parani lisäksi sen kautta, että hyrkaanit, Kaspianmeren
kaakkoisrannikolla asuva kansa, olivat parthialaisten vaarallinen
vihollinen. Hyrkaaneista saivat roomalaiset arvokkaan liittolaisen.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Rooman hallitus käyttää hyväkseen
sitä väliaikaa, joka itärintamalla seuraa Armeenian valloitusta,
esiintyäkseen toimeliaampana Britanniassa, tehdäkseen siellä uusia
valtauksia ja kukistaakseen vaarallisen kapinan. Mutta niin pian kuin
idän merkit alkavat ennustaa lähestyvää sotaa parthialaisten kanssa,
Rooman hallitus erottaa silloisen sotaisen Britannian maaherran
vastoin hänen tahtoaan ja antaa viran sopuisammalle miehelle, joka on
nähtävästikin saanut hallitukselta käskyn lempeydellä vaimentaa myrskyn
jälkimainingit. Niinpä näemme, kuinka maailman politiikan johtolangat
aina Eufratista Tay'iin asti keskittyvät Roomaan, Senecan ja Burruksen
käsiin. Siellä löysätään vuorotellen vasenta, vuorotellen oikeaa
ohjasta.

Odotettu sota parthialaisten kanssa puhkesi vuonna 61. Roomalaisilla
oli varmastikin osuutensa sodan puhkeamiseen. Partioretkeä, jonka
armeenialainen alakuningas silloin teki erääseen parthialaisten
alusmaahan, hän ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä yksinomaan omin
luvin.

Parthialaiset vastasivat hyökkäämällä Armeeniaan, karkottamalla
roomalaisen alakuninkaan sekä tekemällä itsensä maan herroiksi.
Mutta toiselta puolen oli Rooman sotavoimat Eufratilla tehty niin
voimakkaiksi, että parthialaiskuningas piti rauhallista ratkaisua
viisaimpana. Hän vaati, että roomalaiset tunnustaisivat hänen
veljensä Armeenian kuninkaaksi, mutta suostui siihen, että hän sai
vastaanottaa kruununsa Roomassa, keisarin omasta kädestä. Näillä
ehdoilla solmittiin rauha vuonna 64. Niin hyvin Seneca ja Burrus
kuin heidän seuraajansakin ulkopolitiikan johdossa pitivät lujasti
kiinni Augustuksen ohjelmasta, jonka mukaan Rein, Tonava ja Eufrat
olisivat Rooman valtakunnan rajajoet. He pitivät rauhallista ratkaisua
naapurin kanssa edullisempana kuin arveluttavan laajaksi käypää sotaa.
Näin raivattaisiin — toivottiin — varmimmin tietä aikakaudelle, joka
toisi mukanaan siihen asti ennen näkemättömän aineellisen ja henkisen
elpymisen, minkä Augustus oli määritellyt keisariutensa päämääräksi.
Roomalaisten suorittamaa Armeenian valtausta näyttää pidetyn vain
väliasteena, jonka tarkoituksena oli antaa roomalaisille valtti käteen
aseellisessa voimainmittelyssä parthialaisten kanssa, jonka arveltiin
täytyvän tapahtua, ennenkuin pysyväinen rauha voitaisiin saada aikaan.
Kun aika oli kypsä sellaiselle rauhalle, roomalaisilla ei ollut mitään
sitä vastaan, että suurkuninkaan veli sai takaisin Armeenian kruunun,
kunhan hän vain tunnusti Rooman yliherruuden. Mutta sen täytyi tapahtua
juhlallisesti sitovin muodoin, kuten kunnia tervehdysmatkoin Roomaan ja
siihen kuuluvin alistumisjuhlamenoin.[152]

Ajatuksena oli, sittenkuin tämä oli tapahtunut, vähitellen viisaalla
ystäyyyspolitiikalla saada vasallikuninkaan velikin, suurkuningas,
tunnustamaan Rooman ylivalta. Tämänsuuntaisia suunnitelmia voi huomata
siinä, että Nero tuon tuostakin pyyteli suurkuningasta tulemaan
käynnille Roomaan, jonne vieraat kuninkaat eivät miesmuistiin olleet
tulleet muuten kuin joko alaruhtinaina tai vankeina. Suurkuningas oli
kuitenkin liian viisas lähteäksensä liukkaalle jäälle.

Silloin Neron lähimpien miesten keskuudessa heräsi suunnitelmia
tehdä Rooma täydellisesti riippumattomaksi parthialaisvaltakunnasta
kauttakulkumaana. Olihan se jo puolittain tehtykin avaamalla
meritse suora yhteys Intian kanssa. Nyt aiottiin tehdä samoin
maitse silmällä pitäen kauppaa Kiinan kanssa. Neron viimeiset
hallitusvuodet osoittavat, että jälleen tartuttiin Cæsarin viimeiseen
suureen sotasuunnitelmaan. Nyt se ei kuitenkaan suuntautunut suoraan
parthialaisia vastaan, mutta kyllä epäsuorasti. Tarkoituksena oli
avata ja turvata uusi, parthialaisten maan kiertävä kauppatie. Sen
tuli kulkea parthialaisten maan pohjoispuolitse, pitkin Kaspianmeren
eteläistä rannikkoa. Roomalaiset aikoivat tässä hyötyä hyrkaanien
vihamielisestä suhtautumisesta parthialaisiin. Tällä tavoin piti käydä
myöskin mahdolliseksi tarpeen tullen hyökätä parthialaisten niskaan
selkäpuolelta.

Rooman Idässä olevia sotavoimia vahvistettiin osaksi uusien joukkojen
muodostamisella, osaksi siten, että useita legioonia länsirintamalta ja
vahva osasto pretoriaaneja Roomasta vietiin sinne. Joukkojen vahvuus
oli nyt 75 000 miestä, eli enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon
kuin ennen Neron aikaa. Nykyaikaiset tämän alan tutkijat arvelevat,
että Neron Kreikan matkan olivat hänen paljon laajakatseisemmat
neuvonantajansa panneet toimeen ensimmäisenä itään tehtävän suuren
sotayrityksen renkaana. Samanaikaisesti oli tarkoituksena lähettää
suurehko retkikunta pitkin Niiliä etelään.

Mutta kaikki raukesi Neron kelvottomuuden vuoksi, hänen kyvyttömyytensä
takia pysytellä vain varsinaisessa tehtävässään Kreikanmatkallaan.
Taiteilijaturhamaisuutensa pani hänet vallan pyörälle. Kotona
odottavien olympialaistriumfien takia katosi hänen näköpiiristään hänen
matkansa varsinainen tarkoitus. Ainoa, mikä suurista kaupallisista
suunnitelmista tuli suoritetuksi, oli se, että pretoriaanit
odoteltaessa sopivaa aikaa retkikunnan täytäntöönpanolle saivat alkaa
kaivaa keisarin suunnittelemaa Korinthoksen kanavaa.

Pian se laajakantoinen idänpolitiikka, jota oli Neron nimissä
harjoitettu, oli menevä hänen kanssaan hautaan. Vasta puolivuosisataa
myöhemmin keisari Traianus sen jälleen omaksui.

Joka kerta, kun ottaa seuratakseen roomalaisten kohtaloita
hourupäitten keisarien aikana, joka kerta yhä uudestaan hämmästyy
monia ilmeisiä todistuksia keisariuden hyväätekevästä vaikutuksesta
provinsseissa. Seikkahan oli aivan yksinkertaisesti se, että
kaikkien niiden erilaatuisten yhteiskuntien, jotka oli liitetty Rooman
maailmanvaltakuntaan, oli pakko pysyä rauhassa toistensa kanssa ja
ne saivat olla rauhassa italialaisilta anastajilta, ainakin paljon
paremmin kuin ennen. Jälkimmäisestä seikasta ovat todistuksena Neron
ensimmäisinä hallitusvuosina vireille pannut tavattoman monilukuiset
oikeudenkäynnit hallinnollisten virheiden ja laiminlyöntien johdosta.
Uusien teiden tekeminen on myöskin edistänyt maakuntien taloudellisten
edellytysten kehittämistä. Hyvää vaikuttava oli myöskin kunnallinen
itsehallinto kansankokouksineen, kunnallisine neuvostoineen ja
kansan valitsemine uskottuine miehineen, joista Rooman keisarit aina
Augustuksen ajoista asti antoivat alamaistensa iloita. Kaiken kaikkiaan
provinssien asukkailla oli täysi syy olla kiitollisia. Verres oli nimi,
jota ei aivan pian unohdettu.

Neron ajalta on useita vastaansanomattomia todistuksia siitä, kuinka
provinssien asukkaiden hyvinvointi oli kohonnut ja sen mukana itsetunto
sekä maaherraa että senaattia kohtaan. Tacitus kertoo esim., että
Neron aikana aivan alituisesti valitettiin sitä, kuinka kopeiksi ja
pöyhkeiksi osa maakuntain asukkaista oli tullut. Eräs sellainen mahtava
herra Kreetassa antoi jokaisen, joka vain halusi kuulla, tietää, että
saaren roomalaiset maaherrat olivat vähintään yhtä paljon riippuvaisia
hänestä kuin hän heistä. Kun tämä tuli senaatin tietoon, oli eräästä
sen jäsenestä sopiva tilaisuus muistuttaa, kuinka ennen koko provinssi
vapisi roomalaisen maaherran tuomiota. »Nyt sitä vastoin», hän jatkoi,
»me teemme aivan liian suurta melua näistä maaseutuasukkaista ja
liehakoimme heitä sillä seurauksella, että he pian ovat valmiit yhden
ja toisen viittauksesta esittämään valituksia. Minulla ei ole mitään
sitä vastaan, että he saavat esittää mielipiteensä, mutta heidän
imartelunsa ja liehakointinsa olkoon yhtä sopimatonta kuin häijyys ja
julmuus heitä kohtaan. Usein tehdään suurempi virhe osoittautumalla
liian myöntyväiseksi kansaa kohtaan kuin loukkaamalla oikeutta.»

Neron ajan terveellisistä uudistuksista on huomattava myöskin pyrkimys
suurentamaan maanviljelyksen satoa jakamalla suurtilat pienemmiksi
tiloiksi, joita voitiin huolellisemmin hoitaa.

Mutta koko ajan on mielessä kysymys: Kuinka moni näistä valtioita
hyödyttävistä toimenpiteistä on alkuisin Nerosta itsestään? Siihen ei
voi kukaan nykyisin antaa aivan varmaa vastausta. On kuitenkin hyvin
vaikeata ajatella, että tämä yleisesti tunnettu tuhlari olisi hyviin
tuloksiin vievien taloudellisten uudistusten aloitteentekijä. Ja
ylipäänsä ei ole muuta mahdollisuutta saada minkäänmoista sovittavaa
piirrettä tämän valtaistuimella istuneen ihmiskunnan hylkiön
vastenmieliseen kuvaan kuin tuo tavallinen viimeinen keino, kun on
kysymys suurista roistoista: syyntakeettomaksi julistaminen.

Useammin, kuin kerran on osoittautunut, että historian mustien
lammasten perinnäiskuvat oikeudenmukaisuuden kannalta tarvitsevat
puhdistusta. Mutta tämä puhtaaksipesu voi olla vain osittaista, jos
»terve järki» saa olla määräämässä. Yksi ja toinen juttu asianomaisesta
voi olla liiaksi väritetty ja perintätieto on voinut hänen huonoja
puoliaan liioitella, mutta tuskin vain muistotieto sepittää kokonaisen
sarjan kaskuja henkilön luonteesta ja ominaisuuksista, joita hänellä ei
ole ollenkaan ollut. »Kenties» — kuuluisa englantilainen historioitsija
Freeman sanoo eräässä historiallisessa kirjoitelmassaan — »Nero ei ole
ollut niin perin huono, kuin miksi yleinen käsitys on hänet tehnyt —,
mutta kaikissa tapauksissa on olemassa riittävästi todistuksia siitä,
että hän oli hyvin huono.»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Herman Schiller, Geschichte des römischen Kaiserreichs unter der
Regierung des Nero.

Bernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Nero
(Laajoine kirjallisuusluetteloineen).

A.H. Raabe, Geschichte und Bild von Nero.

Philippe Fabia, Neljä kirjoitelmaa Revue de philologic'ssa 1895—1898
Neron toisesta ja kolmannesta avioliitosta.

C. Franklin Arnold, Die neronische Christenverfolgung.

Ernest Renan, L'antichrist.

Werner Schur, Die Orientpolilik des Kaisers Nero (Klio 1923).

Alarik Hallström, Nero redivivus.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Paul Allard, Histoire des persécutions pendant les deux premiers
siècles.

Ivar A. Heikel, De kristna och den antika hedendomen.

Samuel Dill, Roman sociely from Nero to Marcus Aurelius.

Victor Chapot, La frontière de l'Euphrate de Pompée à la conquête arabe.

ROMAANI JA SATIIRI HOPEA-AJALLA.

Augustuksen aikaista kulta-aikaa seurasi roomalaisessa runoudessa
n.s. hopea-aika, jonka lasketaan kestäneen keisari Traianuksen v.
117 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Hirmuvallan ja ajan repivien
ristiriitaisuuksien painostuksesta kulta-ajan optimistinen mieliala
ja luomisilo muuttuu yhä enemmän ja enemmän ontoksi retoriikaksi,
jollaisena sen olemme nähneet Senecan draamoissa. Tahi ajan henki
kuvastelee skeptisismissä, joka on joko veltostelevaa ja kaikista
korkeammista arvoista välinpitämätöntä, kuten romaanikirjailija
Petroniuksella, tahi muuttuu toivottoman katkeraksi yhteiskunnan
arvosteluksi, kuten useimmilla Horatiuksen jälkeisillä satiirikoilla.

ROMAANI.

Romaani, laajahko, eepillinen suorasanainen kertomus lienee
kreikkalaista alkuperää. Vanhimmassa muodossaan romaani oli
ihanteellinen rakkausromaani. Realistiseksi se kaikesta päättäen
muuttui vasta Roomassa keisariajalla. Mestaruuden luonnehtimisessa
ja elämänkuvauksessa saavutti silloin Neron suosikki ja makutuomari
Petronius, ensi luokan elostelija, joka »käytti päivänsä nukkumiseen
ja yönsä liikeasioihin ja huvituksiin» — se on Tacituksen miehestä
antama luonnekuva. Taitonsa takia elää ylellisesti Petronius oli
saanut tavattoman suuren vaikutusvallan Neroon. Mikään ei ollut kyllin
hienoa, ennenkuin Petronius oli antanut armollisen hyväksymisensä.
Hänen tuli järjestää kaikki juhlat. Mutta siksi tuli Tigellinuskin
hänelle kateelliseksi. Kaartinpäällikkö ja yliseremoniamestari ei
kärsinyt, että toinen sekaantui hänen ammattiinsa. Hänen onnistui
saada kilpailijansa epäluulonalaiseksi salahankkeista keisarin henkeä
vastaan, ja eräänä päivänä Petronius äkkiä asetetaan silmäkkäin
kuoleman kanssa samalla tavoin kuin Seneca vuotta aikaisemmin. Mutta
viimeiseen asti hän pysyy samana kevytmielisenä nautintoihmisenä kuin
ennenkin. Hän antaa avata suonensa, mutta sitoa ne jälleen, antaa veren
taas juosta ja pysäyttää sen jälleen juoksussaan. Näin hän jatkaa
elämänsä viimeisinä tunteina useita kertoja leikkimistään kuoleman
kanssa, samalla kuin hän iloisten ystävien seurassa nauttii loistavaa
juhla-ateriaa. Sillä aikaa kuin hän huvittelee, kuolema saa odottaa,
»aivan niinkuin urheilukalastaja huvitettuna mukautuu lopulta kuitenkin
hänen omaksensa joutuvan saaliin oikkuihin» — eihän liene tarpeellista
lisätä, että vertauskuva on englantilaisen kirjailijan.[153]

Mieliala päivällispöydässä oli korkealla ja rivoja sukkeluuksia
sateli sekä säkeinä että suorasanaisina. Lopuksi isäntä kirjoitti
purevan satiirin Neron mitoittavista paheista. Omantunnontarkasti hän
rekisteröi ne kaikki, ilmoittaen niiden nimet, jotka olivat olleet
osallisina hänen paheissaan, sinetöi sen jälkeen kirjelmän ja lähetti
sen keisarille. Tyrannin naama lienee venähtänyt pitkäksi, kun hän
mursi kirjelmän sinetin, jonka hän luuli olevan testamentin[154],
ja saikin sen sijasta lukea pitkän syntiluettelonsa. Petkuttaakseen
Neroa perinnön suhteen Petronius lyötätti rikki kallisarvoisen
kristallimaljakon, josta hän oli maksanut 500 000 markkaa. Muutamille
orjilleen hän antoi muistolahjoja, toisille annettiin keppiä. Näin
hän kuoli, kepeästi ja leikitellen kuten oli elänytkin, kuten aidon
epikurolaisen tuleekin.

Pää asiallisimman osan elämänkokemuksiaan hän oli kirjoittanut
suureen seikkailu- ja taparomaaniin. Suurin osa tästä on hävinnyt,
mutta säilynyt on ilmielävä kuvaus Trimalchion pidoista. Isäntä on
rikas, rehentelevä nousukas, ja vieraat ovat täysin hänen arvoisiaan,
nautinnonhaluisia, poroporvarillisia kuokkavieraita.

Ei ole loppuakaan herkuilla, joita tarjotaan — on salvukukkoja, on
sian nisiä, on harvinaisia kaloja kallisarvoisissa kastikkeissa ja
paistettuja pähkinähiiriä hunajassa, siroiteltuna valmunsiemenillä,
ja kukapa tiesikään kaikkea, mitä hemmoiteltu kurkku voi keksiä.
Yllätyksiä itse tarjoilussa on legioittain. Niinpä esimerkiksi suuri
metsäsika tuodaan esille ja sitä leikattaessa pikkulintuja lehahtaa sen
sisältä lentoon. Erikoiset orjat pyydystävät sitten niitä liimasaitalla
ja pian niitä paistettuina tarjoillaan. Kaikki huuhdotaan alas
falernumviinillä, jonka leimaan on merkitty »satavuotista». Pohatta
isäntä luonnollisestikaan ei jätä vielä painostamatta juoman kalleutta
huudellessaan vierailleen kehoituksiaan: »Antakaa kalan uida!» tai
muuta siihen tapaan. »Jumalille olkoon kiitos», hän ruikutellen lisää,
»minun ei tarvitse nykyisin ostaa viiniäni, muutoin hienointa, mitä
on saatavissa, sitä kasvaa maatilallani kaupungin edustalla. Minä en
ole vielä käynyt siellä, mutta sen pitäisi rajoittua Terracinan[155] ja
Tarentumin seutuvilla oleviin tiluksiin!. Minä ajattelen ostaa myöskin
Sisilian, niin että voin matkustaa yksinomaan oman alueeni halki, jos
milloin haluan mennä Afrikkaan.»

Koko ajan tämä poroporvari yrittää ja yrittää, kuten hän sanoo,
»osoittaa sivistystään, myöskin kun syö»; ja yhä uudelleen hän tekee
tyhmyyksiä. Hän tietää, kuinka tuo viekas lurjus Hannibal käyttäytyi
Troian valtauksessa, ja paljon muuta samanlaista. Hänen vieraansa,
jotka ovat samalla sivistystasolla, taputtavat käsiään ja kirkuvat
»hyvä!» Yleisenä pöytäkeskusteluna ovat kehnoimman laatuiset juorut,
kalliin ajan valittelut, panettelut ja raakuudet.

Kun pöydät on viimeinkin musiikin kaikuessa raivattu pois, tulee
aivan äkkiarvaamatta kolme sikaa kävellen ruokasaliin. Isäntä kysyy
vierailtaan, minkä he näistä tahtovat valmistettavan ruoaksi. »Kokkini
ovat tottuneet panemaan kokonaisia vasikoita pataan», hän vakuuttaa.

Tuskin on ehditty määrätä, minkä sioista tulee uhrata elämänsä, kun
se jo tulee kokonaisena paistettuna takaisin, vaikka vielä suurempana
kuin äsken elävänä. Yleisesti ihmetellään keittiömestarin joutuisuutta.
Mutta isäntä katselee paistia lähemmin ja huudahtaa, kokkiin
kääntyen: »Mitä tämä tahtoo sanoa? Sinä olet unohtanut ottaa pois
sisälmykset. Tee se heti!» Kokki tottelee ja ulos vierähtää höystöjä ja
verimakkaroita.

Sitten Trimalchio loputtomasti kehuskelee rikkauksiaan ja taideteosten
tuntemustaan. Silloin tällöin tulee kuitenkin sen lajin ihmisille
kuvaava keskeytys: »Minä en sano sen enempää, sentähden, että minä en
ole kehuskelija.» Mielialaa kohottavat kehnot akrobaattiesitykset,
perin huono laulu ja sen semmoinen.

Viini alkaa kuitenkin vaikuttaa, ja syntyy yleinen rähinä ja riita.
Isäntä käyttäytyy niin huonosti, että hänen vaimonsa haukkuu hänet
pataluhaksi. Mies päihtyy yhä enemmän, ja kun hän on elukan asteella,
vieraat hiipivät tiehensä.

Petronius tunsi ihmiset. Hän oli itse avoimin silmin tyhjentänyt
elämän pikarin pohjasakkaan saakka. Sivistyshistorioitsijalle
hänen kirjansa on korvaamaton Neron ajan elämän tietolähde. Hänen
luonnekuvansa on tarkasti piirretty ja hänen ajankuvansa on höystetty
huumorilla ja hienolla ironialla. Mutta niin rikaslahjainen kuin hän
onkin, hänellä ei ole lainkaan siveellistä ryhtiä. Hänen kirjansa
on, kuten Boissier sanoo, »enemmän opettavainen kuin siveellinen» —
opettavainen sivistyshistoriallisena asiakirjana.

HOPEA-AJAN SATIIRIKOT.

Horatiuksen hupaisan ymmärtäväisellä satiirilla ei ole ollenkaan
kaikupohjaa niiden miespolvien keskuudessa, jotka elivät Tiberiuksen
ja hänen seuraajiensa rikkirepivänä aikana. Satiirirunoilu muuttui
yksinomaan pilkaksi ja parjaukseksi tai pöyhkeileväksi siveyssaarnaksi.
Viimeksi mainittua lajia ovat Persiuksen satiirit. Harvoin runous
on siinä määrin alentunut ontoksi retoriikaksi kuin tällä rikkaalla
ja ylhäisellä runoilijanuorukaisella. Synnynnäinen heikkous ja
horjuva terveys estivät häntä ottamasta osaa toverielämään ja
hän pysyi kilttinä mammanpoikana, joka eli yksinomaan äitinsä,
sisarensa, tätiensä ja kumpaakin sukupuolta olevien siveyssaarnaajien
ympäröimänä ja muutoinkin saaden elämäntuntemuksensa kirjoista.
Hänen runoistaan tuli tällaisissa olosuhteissa vain säkeisiin
puettuja stoalaisia siveyssaarnoja. Oikeaa runoutta ne eivät ole.
Niissä ei huomaa koskaan vähintäkään sovittavan huumorin tajua eikä
ylimalkaankaan leikillisyyttä, mutta sitäkin enemmän mahtipontista
sanahelinää. Silloin tällöin hän saa hyvän aatteen, mutta tärvelee
sen säännöllisesti sietämättömällä lukupuikollaan ja mutkallisilla
käänteillään. Kun hän esim. tahtoo saada sanotuksi: »Ianus, minä
kadehdin sinua siksi, ettei kukaan voi ilvehtiä selkäsi takana»,
niin se ei käykään noin vain yksinkertaisesti. Siihen tarvitaan
kokonainen sarja teennäisiä esimerkkejä siitä, mistä kaikesta
ylenkatseesta jumala pääseekään kiitos kaksille kasvoillensa. Persius
käsittelee kaikkea aivan liian raskaasti. Häneltä puuttuu Horatiuksen
kepeä miellyttäväisyys. Lopuksi saa sen tunteen, että hänen ainoa
kiitettävä ominaisuutensa on vain hänen hyvä tarkoituksensa. Mutta
satiirirunoilijalle ei riitä se, että on hyvin kasvatettu ja täynnä
rehellistä pyrkimystä — runoilija on kaikissa tapauksissa sietämättömän
pikkuvanha, jos häneltä kuten Persiukselta »neitseellisessä
häveliäisyydessään» puuttuu sen elämän todellista tuntemusta, jota hän
ruoskii. Persius kuoli 28 vuotiaana oppimatta koskaan tuntemaan elämää.

Kaikesta huolimatta ihastuksen täyttämät stoalaiset kuitenkin ylistivät
häntä pilviin asti ja pitivät häntä yhtenä parhaimmistaan. Siksipä
onkin oikeudenmukaista, että tarkastelemme hiukan parhainta, minkä
hän kykeni saamaan aikaan — häneltä on nimittäin pari kolme hyvää
palasta. Esitämme suurimman osan suorasanaisena, sillä runomuodossa on
runoilijamme useimmiten liian vaikeatajuinen.

Ihmisluonnetta kuvatessaan Persius valaisee räikeästi perintöä
ahnehtivaa, joka temppelissä rukoilee jumalia: »Antakaa minulle
lahjakkuutta, hyvä maine ja luotettavaisuutta!» — »Näin puhutaan
ääneen», runoilija sanoo, »että edes naapurit sen kuulisivat. Mutta
itsekseen mumistaan syvällä suun sisässä: 'Oi että näkisin rikkaan
setäni hautajaiset kaikessa loistossaan ja komeudessaan!' tahi: 'Oi,
että voisin saada testamentista poistetuksi holhottini nimen, jonka
jälkeen minä olen lähinnä vuorossa! Sappitauti ja paisumiahan hänellä
on, jumalan kiitos!!»

Draamallisen eloisa on runoilijan kuvailu voitonhimon ja nautinnonhalun
välisestä taistelusta ihmissielussa. Näin se kuuluu: »On aamu. Sinä
makaat vuoteessasi ja laiskana kuorsaat. 'Ylös', Voitonhimo huudahtaa,
'ylös ja pue päällesi!'

Sinä kieltäydyt.

'Ylös vain!' Voitonhimo huutaa vielä kerran.

'Minä en jaksa.' — 'Ylös!' —: 'Mitäpä se hyödyttäisi?'

— 'Ja sitä sinä vielä kysyt! Tuodaksesi herkullisia kaloja Pontoksesta,
käsitätkös, viedäksesi kotiin majavanhaustaa, hamppua, eebenholtsia,
suitsutusaineita ja Kos saaren kevyttä viiniä. Pura ensin pippurikuorma
janoavan kameelin selästä! Tee sitten vaihtokauppoja, petä ja vanno
väärin, jos niin tarvitaan!'

'Mutta Iuppiterhan kuulee sen!'

'Sinä pölhö! Jos haluat elää Iuppiterin ystävänä, silloin saat tyytyä
koko elämäsi iän nuolemaan suolakuppiasi. Lähde matkaan alukselle!'»

Mutta silloin Nautinnonhalu saapuu omine mielipiteineen: »'Minne
sinä töytäät, hullu? Mihinkä aiot ryhtyä? Sinäkö läksisit merelle!
Sinäkö söisit ruokasi ankkurinköysikasalla istuen ja joisit Vejin
karkeaa viiniä, joka haisee hartsille! Ei,

    hauskaks päiväsi tee, sen riemuja nauti, kun vielä
    maill' elon oot; pian liet sa jo tuhka ja varjo ja haave.
    Teet mitä? Koukkua kaks sua tempoo suuntahan kahteen.
    Kumpaa seuraatkin, saat herraa kahta sa kuulla;
    vuoroon onnistut, taas vuoroon erhetyt tuossa.
    Kerta jos uhmaillut olet, ollut tottelematta
    käskyä, kahlehias älä katkenneiks sano vielä!
    Koirakin rynnistää voi ketjun poikki, mut kun se
    juoksee pois, pala kahletta kaulassa vain yhä painaa.»

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan eli Roomassa toinen satiirikko, espanjalainen
Martialis, joka oli omaperäisen lahjakas runoilija keskellä
retoriikan turmelemaa runoilijapolvea. Hän oli joka suhteessa
Persiuksen vastakohta. Kuokkavieras ja tyranni-imartelija hän tosin
oli, mutta kaikissa tapauksissa hänen säkeensä olivat oivallisia
osuvassa ihmiskuvauksessaan ja pursuvan raikkaassa huumorissaan. Tuntuu
siltä, kuin astuisi luostarin kopista äkkiä ulos maailmanvilinään, kun
lukee häntä Persiuksen jälkeen.

Martialiksen surkeata henkilöllisyyttä arvosteltaessa on
otettava huomioon se lieventävä asianhaara, että hän köyhänä
kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena tuli Roomaan varmaankin toivoen,
että hänen maanmiehensä Seneca tukisi häntä. Mutta vähän aikaa
hänen Roomaan tulonsa jälkeen odotettu suojelija joutui Neron
epäluuloisuuden uhriksi. Martialiksen täytyi silloin koettaa hankkia
itselleen toisia mesenaatteja, sillä muuten hän oli tuomittu
sortumaan — kirjailijapalkkioita ei nimittäin saatu aikana, jolloin
kirjat levisivät ainoastaan jäljennöksinä eikä ollut ajatustakaan
suojella lailla kirjailijaoikeuksia. Nuorukaisen oli sen vuoksi pakko
viettää kauan tilapäisrunoilijan ja aina nälkäisen kulkurin elämää.
Sovittavalta vaikuttaa se, että hän suhtautui kaikkeen raikkaalla
huumorilla. Kerjätessäänkin hänessä on, kuten Schück sanoo, katupojan
julkeuden ohella myöskin hirtehishuumoria. Hänen raikas elämänhalunsa
on tosiaankin tarttuvaa. »Sinä sanot» — hän kirjoittaa eräälle
ystävälleen — »että tahdot alkaa elää elämää huomenna. Miksi ei tänä
päivänä? Vaikka sekin on jo liian myöhäistä. Todellisesti viisas on se,
joka aloitti elää elämän jo eilen.»

Martialiksen vahvin puoli on ennen kaikkea kompia sisältävä epigrammi.
Hän on ainoa roomalainen, joka on päässyt kreikkalaisten esikuvien
tasolle taidossa muutamin harvoin sanoin osua iskemään naulan päähän
ja antamaan terävän luonnekuvauksen. »Jumalat varjelkoot meitä»,
hän sanoo, noista sietämättömän pitkistä sankarirunoelmista, joissa
kymmenessä tuhannessa säkeessä runoillaan Medeian ja Agamemnonin
kohtaloista, tuollaisista kirjoista, joita teeskennellään ihailtavan,
kun ollaan suuressa seurassa, mutta jotka paukautetaan kiinni,
niin pian kuin ollaan yksin». Kouluissa on lapsille kauhistus, kun
opettaja rämeällä äänellään niitä saarnaa. »Lukekaa tällaisten
pöyhistelevien tyhmyyksien sijasta sellaisia kirjoja, joissa itse
elämä puhuu, sellaisia kuin minun! Niissä ei ole enemmän kentaureja
kuin raivottariakaan, mutta joka sivulla kohtaat eläviä ihmisiä.»
Varmalla kädellä, ilman ainoatakaan liikaa sanaa, Martialis piirtää
erilaisia tyyppejä suurkaupungin elämästä, sellaisia, joita voi joka
päivä tavata: kaikenkaltaisen pikkurihkaman myyjän ja miehen, joka
tarjoili suolattua kalaa, lämpimiä herneitä tai keitettyä makkaraa.
Hänen runoissaan vilisee kaikenlaisia kerjäläisiä aina pienestä
juutalaispojasta asti, jonka mammansa on harjoittanut oikein kauniisti
rukoilemaan almua, haaksirikkoiseen raukkaan asti, joka surkealla
äänellä kertoo myrskystä, jossa hän oli ollut vähällä hukkua, ja
joka varmuuden vuoksi näyttelee taulua, mikä kuvaa tuota kauheaa
tapausta. Näin runoilija monin elävin pikkupiirtein antaa monipuolisen
kokonaiskuvan jokapäiväisestä elämästä suurkaupungin kaduilla ja
toreilla. Kuvakokoelma on melkein loppumaton. Luonnollisesti siitä ei
juuri puutu myöskään ajalle perin tyypillistä perinnöntavoittelijaa:

    Gemellus naisi Maronillan mielellään,
    hän pyytää, mairii, ahdistaa, tuo lahjoja.
    Hän on siis sulo kaunotar? Ei, rumilus.
    Mi lemmen nostaa sitten? —Yskä tehoisa.[156]

Martialiksen kuvakokoelmassa tapaamme myöskin miehen, joka ymmärtää
hyötyä ystävistään teeskentelemällä kymmenen kertaa vuodessa
sairastavansa vilutautia. Itse hän ei kärsi sairaudestaan, mutta hänen
ystävänsä kärsivät siitä sitä enemmän, sillä toipumusaikana heidän
täytyy lahjoitella toipilaalle valitun herkullisia kaloja ja vanhaa
falernumviiniä. Muuan toinen samanlainen herra keksii samankaltaisista
syistä viettää syntymäpäiväänsä neljä kertaa vuodessa. Me saamme
myöskin tutustua kuokkavieraaseen, joka henki kurkussa juoksee ympäri
kaupunkia ahnehtiessaan itselleen päivälliskutsua. On tuiki mahdotonta
välttää häntä. Jos olet urheiluharjoituksissa Marskentällä, hän on
mukana siellä. Jos menet kylpylään, hän on sielläkin ja kiittelee sinun
erinomaisen hienoa kylpyliinaasi, olipa se kuinka likainen tahansa.
Hän häärii puuhakkaana ympärilläsi, hän imartelee sinua ja jatkaa,
kunnes sinä täydellisesti uupuneena sanot: »Tule syömään.» — Toinen
vaivalloinen tyyppi on epäonnistunut runouden harrastelija, joka kiusaa
vieraansa puolikuolleiksi lukemalla heille runojaan.

Aivan uusi roomalaisen yhteiskuntaelämän tuote — salonkielämän, pitäisi
kai ennemminkin sanoa — on petit-maître, jota kuvataan seuraavasti:
»Petit-maître on mies, jolla on huolellisesti jaetut hiukset, joka
aina tuoksuu hajuvesille, joka hyräilee egyptiläisiä ja espanjalaisia
lauluja ja samalla kertaa heiluttelee käsivarsiaan rytmillisessä
tahdissa, joka päivät pitkät käy tervehdyskäynneillä naisten luona ja
jolla aina on jotakin kuiskattavaa heidän korvaansa, joka lukee heille
ne kirjeet, joita he ovat saaneet eri tahoilta ja ottaa kirjoittaakseen
vastaukset. Petit maître tietää kaikki kaupungin juorut ja voi sanoa
teille sen naisen nimen, joka sillä ja sillä on rakastajattarena. Hän
juoksee kaikissa juhlissa ja voi luetella ulkoa kuuluisan ravurin koko
sukutaulun.»

Martialis tekee pilkkaa myöskin asianajajien halusta lyödä
suurta rumpua ja deklamoida juhlallisesti vähäpätöisimmissäkin,
jonninjoutavissa oikeusjutuissa, joissa ei kannattaisi ruveta
värisevällä rintaäänellä puhumaan Hannibalin sodasta ja puunilaisen
uskottomuudesta, Mithradateen viekkaudesta ja triumvirien verisestä
taistelusta.

Aikaansa kuvaava on kylläkin, jumala paratkoon, myöskin seuraava
ahneelle Candidukselle omistettu epigrammi:

    Candidus, sun omanas on maatilas, on rahas myöskin,
      sun ovat kalleules, myrrhasikin ovat sun.
    Massicus-mahlat on sun, on kuulut Caecubus-viinis,
      sun omas on sydämes niinkuin järkesikin.
    Kaikki on sun, ei sentään, tahdon mä väittää:
      Vainiokin sulla on, mut — kaikkien yhtehinen.

Originellin päätelmän monien muiden joukossa, jotka ansaitsevat säilyä
jälkimaailmallekin, runoilija tekee seuraavassakin epigrammissa:

    Faunius vainoojaa paeten oman henkensä riisti.
      Kuoloa välttääkseen hupsua kuollahan on.

Vastenmielisiä ovat ne monet säädyttömyydet, joita Martialis
siroittelee ympärilleen, erittäinkin kun häntä ei vetänyt
tämänlaatuiseen runoiluun vastustamaton intohimo, vaan ainoastaan
paljas koirankurisuus tai huomion herättämishalu. Mutta toiselta
puolen täytyy sanoa, että jos hän paljastaakin sellaista, jonka
yli säädyllisyydellä on tapana vetää huntu, hän ei kuitenkaan ole
epäsiveellinen siinä mielessä, että hän tarkoituksellisesti ravitsisi
siivotonta mielikuvitusta maalailemalla paheet joiksikin kirpaiseviksi
ja houkutteleviksi teoiksi.

Mautonta on myöskin Martialiksen jokaisen imartelu, joka vain palkitsi
häntä aterialla, uudella togalla tahi rahakolikolla. Erittäin äiteliä
ovat hänen suitsutusrunonsa keisari Domitianukselle. Tuo inhoittava
tyranni komeilee Martialiksen runoissa maailman jaloimpana maanisänä,
jota kiitolliset alamaiset sydämestään rakastavat. Kuitenkin on
muistettava, että Domitianuksen aikana oli joko imarreltava tai
vaiettava.

Kuokkavierasrunoilu ei ajan pitkään ollut niinkään kannattamatonta.
Niinpä Martialiskin äkkäsi kerran olevansa maatilan ja jonkin ajan
perästä myöskin Roomassa olevan pienen talon omistaja ja sotatribuunin
arvonimen kantaja. Ja lopuksi muuan rikas ja ylhäinen ihailijatar
lahjoitti hänelle ihanan maatilan hänen kotiseudullaan. Täällä
entinen kerjäläisrunoilija vietti vanhuutensa päivät miellyttävässä
mukavuudessa. Nyt hänen ei tarvinnut juosta tervehdyskäynneillä
eikä tungeskella toisten onnenonkijain joukossa niukan leipäpalan
takia. Mutta samallapa hänen runoutensa lähteensilmä — suurkaupungin
onnenkilvoittelu ja -takaa-ajo — olikin kuivunut. Hänen viimeisinä
elinvuosinaan oli hänen tuotantonsa laihaa. Hän kuoli pari vuotta
vuosisadan vaihteen jälkeen.

Flaviusten ajan jälkeen Roomalla on ollut vain yksi merkittävä
runoilija, nimittäin Iuvenalis, joka syntyi vähän Neron
valtaistuimelle nousemisen perästä ja eli yli seitsemänkymmentä
vuotta. Elämä teki hänet katkeraksi ja vihamieliseksi, sillä hänen ei
onnistunut koskaan saavuttaa sitä yhteiskunnallista asemaa, jota hänen
kunnianhimonsa oli hänelle uskotellut. Hän oli, kuten Horatiuskin,
vapautetun orjan poika; ja itse hän oli toivonut pääsevänsä yhtä
korkealle kuin tämäkin. Hän oli koettanut puhujana vetää huomiota
puoleensa, mutta epäonnistunut. Tämä oli hänelle toivottoman
selvää, kun hän noin vuonna 100 lähes viisikymmenvuotiaana alkoi
kirjoittaa runoja. Siksipä näistä runoista tulikin satiireja, mutta
ei rakastettavan rupattelevia kuten Horatiuksen runot, joissa on
huumorin sovittava piirre, vaan sapekkaita, katkeria ja kyynillisiä.
Iuvenalis oli kehittynyt tarkkanäköiseksi, kun oli kysymyksessä
mahtavien paheet ja virheet, erittäinkin heidän ylimielinen kopeutensa
yhteiskunnan vähäväkisiä kohtaan, mutta mateleva alamaisuutensa
valtaistuimen edessä. Kaikkein syvimmin hän kuitenkin kadehti niitä,
joiden päinvastoin kuin hänen itsensä oli onnistunut kohota halvasta
asemastaan: »Kun näkee parturin, jonka veitsen edessä minun nuori
partani muinoin rätisi, kilpailevan koko patriisisäädyn kanssa
rikkaudessa, kun näkee alhaisinta roskaväkeä olevan egyptiläisen,
Kanōpoksesta olevan orjan, käyskentelevän ja ylvästelevän
purppuraviitassaan,

    Kun kesäsormukset käsiss' siirtelehtii hikisissä
    — suuremmat kivineen näet helteell’ ois kovin raskaat —
    vaikea jättää on tekemätt' ivavärssyjä. Ken tään
    Rooman nurjuudet terästyneenä, kylmänä kestäis,
    kunniatuolissaan pönäkästi kun istuvi Matho,
    suurkäräjöitsijä? Yhtä on sietämätöntä, kun tiellään
    tölmäisee sinut nuo, jotk' uurastaa perijöiksi
    yön häpeässä ja tietä nyt suorinta nousevat onneen:
    rikkaiden akanluuskien lemmentarvetta palvoin.

»Katsokaa», hän huudahtaa, »kuinka oikeamielistä kiitetään — ja kuinka
hän näkee nälkää!» Tosiaankin

    ken runoniekaks syntynyt ei, siks kiukusta muuttui.

Mutta miksi ei paeta suurkaupungin kilpajuoksusta ja epäterveellisestä
elämästä, kun maaseutukaupungista voi ostaa itselleen mitä
oivallisimman talon puutarhoineen hinnalla, jolla Roomassa voi vuodeksi
vuokrata kehnon asuntorähjän melkein luhistumaisillaan olevassa
vuokrakasarmissa, jossa on joka hetki vaarassa saada tulipalossa
surmansa! Ainoa turva tulenvaaraa vastaan on maata öisin valveillaan:

    Niin kadunkulmien ahtaiden jyry, pauhu,
    kaikuu huudot soi ajajain, vetojuhtien, että
    siitä jo Claudiuskin heräjäis, merilehmäkin nousis.

Öisin ulkona ahtailla kujilla ei ole sen parempi:

    Muistaos kaikkia vaarojakin, jotk' öin sua uhkaa:
    helposti korkeiden talojen katolt' irtoavaiset
    tiilet rikkovat pääs; useastipa ikkunan tietä
    astiat särkynehet ulos viskatahan, kiveyskin
    jolta jo naarmuttuu sekä särkyy. Testamentista
    jollet huolehdi, kun sinä kutsuihin menet, ootpa
    kelvoton houkkio; niin monet kuolemat näät sua uhkaa
    öin kuin mont' avonaista on tielläsi ikkunanreikää.
    Toivosi harras siks' ain olkoon, että sun ylles
    tyydyttäis tilavat yöastiat tyhjentämään vain.

Jos voit näin ollen välttyä siltä, ettei päihtynyt tappelupukari pieksä
sinua pahanpäiväisesti tai joku roisto pistä sinua veitsellä, saat olla
kiitollinen.

Tällaista jatkuu melkein yhtä toivottoman katkerassa sävyssä,
käsittelipä Iuvenalis mitä aihetta tahansa. Vain harvoin hän iloisesti
pilailee ilman purevaa sivumakua, kuten silloin, kun hän laskee leikkiä
jumalien olosta vanhaan, oikein vanhaan hyvään aikaan. Kuinka paljon
kunniallisempia, hän sanoo, olivatkaan kaikki

    siihen aikaan kuin oli Junokin tyttönen vielä,
    muina kun miehinä vie!' eli Juppiter onkaloss' Idan.[157]
    Vie!' ei taivaiset kemuelleet pilvien yllä,
    ei Ganymedes, ei Herakleen viehkeä vaimo
    juomia kantanut, ei Vulkanus, vasta mi viinin
    jälkeen kuivailee kädet mustunehet noest' Etnan.
    Söi kotonaan kukin. Toisenlainen ol' jumalparvi
    kuin nyt: taivas kun vähin vallitsijoin tuli toimeen,
    harteill' Atlaankin polon köykäisemp' oli taakka.

Siihen aikaan ei puhuttu Plutonista eikä hänen puolisostaan.
»Kuolleitten valtakunnassa oltiin iloisia», satiirikkomme pilaillen
lisää, »olihan päästy kuninkaista.» Tämän enemmän kunnioitusta ei
Iuvenaliksella ollut kansanuskon jumalia kohtaan.

Erikoisella mieltymyksellä Iuvenalis syventyy rumiin ja vastenmielisiin
piirteisiin aikansa kasvoissa. Hänen tapojen kuvauksensa ovat siinä
määrin siivottomia, että ne eivät voi olla tosia. Hän on jossakin
määrin henkistä sukua Tacitukselle, joka olikin hänen aikalaisensa.
Molempien silmissä varjopuolet himmentävät hyvän elämässä.
Iuvenaliksessa katkeruus kuitenkin kohosi vallan tolkuttomaksi ja
luonnottomaksi. Hän oli ihminen, joka oli täydellisesti menettänyt
tasapainonsa, kun sitävastoin Tacitus, senaattori ja konsuli, ei
menettänyt koskaan ylhäisen roomalaisen ylvästä rauhallisuutta.
Ryhdiltään arvokkaana, jalon ylimyksen tavoin — Birt sanoo —
historioitsija kulkee tietänsä, kun taas satiirikko, joka koettaa
päästä pinnalle kansan syvistä kerroksista, huutaa itsensä käheäksi ja
puristaa kätensä nyrkkiin vihasta vääntynein kasvoin. Yhtymäkohdista
huolimatta on siis ero näiden kahden miehen välillä melkoinen.
Kuinka mustalla Tacitus maalanneekin, hän on kuitenkin säilyttänyt
klassillisen kohtuuden. »Hän on vanhan ajan viimeisiä suuria
kuolemattomia, viimeinen auringon valaisema huippu klassillisen ajan
alppimaailmassa. Hän on eniten roomalainen kaikista historioitsijoista,
mies, joka ei koskaan salli hymyn liukua piirteittensä yli.»

Muutoin ei voi koskaan tutkittaessa jonkin aikakauden siveellisiä
oloja kyllin voimakkaasti huomauttaa, että ne, jotka kiinnittävät
itseensä tapojen kuvaajain huomion, eivät ole maan hiljaisia, eivät
niitä monia, jotka elävät hyvin ja kunnioitettavasti elämänsä, vaan
niitä, jotka irstailuillaan ja hullutteluillaan, rikoksillaan ja
paheillaan erottautuvat suuresta joukosta. »Ja jos me», Deissman sanoo,
laskeudumme kansan syvien kerrosten keskuuteen ja kuuntelemme heitä
heidän työskennellessään pellolla, työpajoissa, Niilin aluksessa tai
viljalla lastatussa Roomaan purjehtijassa, niin täytyy tosiaankin
olla sokea voidaksensa olla huomaamatta paljon kuntoa, ahkeruutta ja
rehellisyyttä näissä piireissä, olla näkemättä, että perherakkaus
ja ystävyys liittivät yhteen yhteiskunnan vähäväkiset ja antoivat
heille yksimielisyyden voiman.» Tästä ovat todisteina lukemattomat
papyruskirjeet, hautakirjoitukset ja muunkin lajiset muistomerkit
näiden yhteiskuntaluokkien elämästä, jotka vasta myöhemmällä ajalla
ovat joutuneet tutkimuksen esineiksi.

Mutta tapojen kuvaajille on kaikkina aikoina ollut tapana tuomita
omaa aikaansa sen pahan eikä sen hyvän perusteella, jota se kantaa
helmassaan. »Yksi ainoa häväistysjuttu, josta kauan puhutaan, hävittää
helposti satojen kunniallisten arkipäiväisten perheiden jättämän
vaikutelman, joista ei huomata olevan aiheita mainita, juuri siksi,
että ne eivät herätä huomiota», Boissier sanoo. »Tällä tavoin joutuu
epäsiveellisyys näyttämään säännöltä, silloinkin kun se on poikkeus.»

Parhaan oikaisun Iuvenaliksen liioitteluille saa, jos lukee Plinius
nuoremman kirjeitä. Voi tuskin uskoa, että nämä kirjailijat ovat
eläneet samaan aikaan — siinä määrin yhteensoveltumattomia ovat
heidän kuvauksensa omasta ajastaan. Ja kuitenkaan Plinius ei ole
suinkaan sokea kanssaihmistensä vioille, heidän valtiolliselle
välinpitämättömyydelleen, heidän taikauskoisuudelleen ja ylimystön
pintapuoliselle hääräilylle sisällyksettömässä seuraelämässä. Hän
esittelee meille yläluokan, jonka näköpiiri on sangen rajoitettu, mutta
kunniallista se siitä huolimatta näyttää olevan. Jollei tietäisi,
ei voisi ajatellakaan, että se on samaa kansaa, jota Iuvenalis niin
ilkeästi ruoskii huudahtaen, että »Roomassa ei ole useampia rehellisiä
ihmisiä kuin Niilin virralla suuhaaroja.» Ja kuitenkaan ei meillä ole
aihetta epäillä, ettei ne tapaukset, jotka Iuvenalis mainitsee, olisi
otettu elävästä elämästä. Mutta ne ovat vain yksityistapauksia. Hänen
aikanaan, kuten kaikkina aikoina, oli sekä hyviä että pahoja, mutta
Iuvenalis näki ja kuuli vain pahaa.

Puhujan tottumus pauhata mahtipontisesti ja ylitsevuotavaisesti
ihmisten pahuudesta on runoilijassa jäljellä vielä niiltä ajoilta,
jolloin hän kilpaili kaunopuheisuuden kilpakentällä. Mutta Iuvenaliksen
lausunnot eivät ole tyhjää ja onttoa kuten Persiuksen — »hänen
hehkuvassa, voimakkaassa vihassaan», Schück sanoo, »on kieltämättä
jotakin suurenmoisuutta ja sen vuoksi hänen satiirinsa kaikuvat melkein
kuin sielukellot tuolle itsekkäälle Roomalle, missä voimakkaampi aina
häikäilemättömästi sortaa heikompaa. Totta on, että purkaus tapahtuu
aikana, joka on onnekkaimpia Rooman historiassa, mutta siihen on
patoutuneena kaikki se viha, mitä plebeiji polvi polvelta on koonnut ja
kätkenyt sydämeensä.» Iuvenaliksessa eivät värise vienot kielet, hän ei
tunne myötätuntoa — hän on karkea; hän piirtää roomalaisen voimakkaalla
realismilla.

Ja vielä eräs toinen seikka. Olemme nyt kuulleet niin paljon
roomalaisten runoilijain karkeasta realismista ja rivosta sävystä,
että joudumme ihmettelemään, eiköhän olisi oikein, että katselisimme
asiaa toisilla silmillä kuin omillamme, toisin sanoen heidän oman
aikansa silmillä. Ateenassa Aristophaneen komediain henkilöt
käyttivät hirmuisen karkeaa kieltä, ja hänen näytelmissään kohtaukset
menivät usein paljon pitemmälle, kuin mitä me pidämme säädyllisenä.
Mutta kuitenkaan ei kuulla koskaan puhuttavan, että kukaan olisi
siitä loukkaantunut. Koko ajan henki oli suunnattomasti vähemmän
hienotunteinen, mutta myöskin vähemmän hienostunut kuin meidän, ja
itsetiedottomasti hyväksyttiin lause »Naturalia non sunt turpia.»
Selvimpänä todisteena siitä on, että vieläpä sellainenkin kirjailija
kuin Persius, tuo »neitseellisen kaino» nuorukainen, jonka sielun
hienotunteiset naiset ja siveyssaarnaajat olivat muovailleet, jonka
siveys ja ajankuvauksien puhtaat tarkoitusperät ovat yläpuolella kaiken
epäilyksen, on kertonut siinä määrin säädyttömiä ja vastenmielisiä
asioita, että nykyaikainen kirjailija ei voisi sellaista painattaa.

Tällaiset tosiasiat ovat siksi painavia, ettei niitä voi olla huomioon
ottamatta, kun arvostellaan roomalaisten kirjailijain sarjaa aina
Horatiuksesta — sillä hänkin on kirjoittanut muutamia rivouksia —
Iuvenalikseen asti.

Rooman kolmen tunnetuimman satiirikon keskinen eroavaisuus on saanut
klassillisen muotonsa sanoissa: »Horatius hymyilee, Persius ivaa,
Iuvenalis ruoskii.» Rooman viimeinen suuri satiirikko muistuttaa
suuresti Rooman ensimmäistä satiirikkoa, Luciliusta.

Kirjallisuutta:

Petronius, Trimalkios middag, latinasta ruotsintanut E. Weer.

Ludwig Friedlaender, Petronii Cena Trimalchionis.

A. Collignon, Étude sur Pétrone.

Persii Flacci Satirae. Ruotsintanut Henrik Ragnar Törnebladh.

M. Valerii Martialis Epigrammaton libri: Einleitung von Ludwig

Friedlaender.

Martialis Epigranunata. Ruotsintanut valikoiden Bernhard Risberg.

M. Valerii Martialis Epigrammata selecta. Ruotsintanut valikoiden

Gustaf Andersson.

G.E. Lessing, Zerstreute Anmerkungen über das Epigramm.

Gaston Boissier, Le poète Martial.

Carl von Friesen, M. Valerius Martialis.

Juvenalis' satirer, ruotsintanut Erland Lagerlöf.

E. Neissner, Horaz, Persius, Juvénal.

Edouard Bertrand, Juvénal.

Auguste Widal, Juvénal.

ENSIMMÄISET KRISTITYT.

Tacituksen kertomuksessa Neron kristittyjen vainoista saamme
muinaisajan historioitsijoilta kristinuskosta vanhimman tiedon,
minkä tunnemme. Se on peräisin noin vuodelta 100 ja alkaa näin:
»Kääntääksensä itsestänsä epäluulot, että olisi pannut toimeen Rooman
palon, Nero syytti ja mitä harkituimman julmalla tavalla teloitutti
häpeämättömien tekojensa[158] tähden yleisesti vihatuita ihmisiä,
joita nimitettiin kristityiksi. Kristusta, jonka mukaan kristityt
olivat saaneet nimensä, oli maaherra Pontius Pilatus Tiberiuksen aikana
rangaissut kuolemalla.»

Syynä siihen, ettei vanhempia historiallisia kertomuksia siitä
valtavasta liikkeestä, joka oli kerran uudelleen luova maailman,
ole meille jäänyt, ei ole yksistään ajan tuhoava hammas, vaan
yksinkertaisesti se tosiasia, että kristinusko oli kauan ulkonaisesti
vähäpätöinen uskonnollinen liike, jota tuskin ne, joilla oli valta
täällä maailmassa, edes huomasivat. Olivathan sen kannattajat vain
köyhiä kalastajia ja muuta alhaista kansaa, joka ei ollut tottunut
käyttämään kynää. Ensimmäisillä kristityillä sukupolvilla säilyi heidän
oppinsa ja seurakuntahistoriansa yksinomaan suullisena perintötietona.
Kun nämä kertomukset viimeinkin merkittiin muistiin, se tapahtui,
kuvaavaa kylläkin kristinopin alkuperälle, suurin piirtein yleisellä
kreikan kansankielellä eikä oppineiden ja sivistyneiden kirjakielellä.
Pakanalliset kirjailijat puhuivatkin sen vuoksi halveksien
kristillisten alkukirjojen »merimieskielestä».

Uuden Testamentin kansanomainen muoto on todettu evankeliumien
kielen perinpohjaisella vertaamisella kivi- ja saviliuskoissa
esiintyviin sekä papyruskirjoituksiin, joita yhä suurenevin määrin
kaivetaan päivänvaloon Itämailla.[159] Vasta I:sen vuosisadan
lopulta olevissa kirjoituksissa, kuten Heprealaiskirjeessä, on
kristinoppi pukeutunut ajan kirjakieleen. Se on todiste siitä, että
se on alkanut ulottaa vaikutuksensa yhteiskunnan sivistyneisiinkin
piireihin. »Uusi Testamentti on kokonaisuudessaan kansankirja»
— tähän tulokseen kuuluisa saksalainen teologi Deissman päätyy
tehtyään tällä alalla laajaperäisiä tutkimuksia. Vahvistaahan sen
kansanomaisuutta myöskin konkreettinen, kuvarikas kieli evankeliumien
kertomuksissa Jeesuksen julistuksesta. Se on niin korutonta, niin
kuvaavaa, että yksinkertaisinkin voi sen ymmärtää. Aikojen kuluessa
on kansankirjasta tullut kaikkien kansojen kirja johtuen juuri sen
kansanomaisuudesta.[160]

Edellä mainittujen muinaislöytöjen merkitys meidän Uuden Testamentin
käsittämisellemme ei kuitenkaan rajoitu tähän — vaan on se paljon
laajakantoisempi. Niistä saadut todistukset antiikin ihmisten
sielunelämästä auttavat nimittäin meitä ymmärtämään useita muuten
hämäriä ilmaisutapoja ja omituisia kielellisiä käänteitä Uudessa
Testementissa sekä käsittämään sitä maailmaa, joka ei ollut vain Rooman
ja Hellaan, vaan josta tuli myös Betlehemin seimen lapsen maailma.

Se evankeliumi, jota Jeesus nasaretilainen keisari Tiberiuksen aikana
julisti hartaasti kuunteleville ihmisjoukoille Gennesaretin järven
rannalla, julistus valtakunnasta, joka ei ollut tästä maailmasta,
vaan joka kokoaisi kaikki maan kansat henkiseen veljeyteen — tämä
evankeliumi oli ehtinyt saapua Seitsemän kukkulan kaupunkiin jo
muutamia vuosia Mestarin kuoleman jälkeen, jonka luullaan tapahtuneen
noin vuonna 30. Näin elinvoimainen oli julistus »Ihmisenpojasta»,
joka lausui tuomionsa fariseusten ja kirjanoppineiden uskonnollisesta
ylvästelystä, mutta puolsi syvimminkin langenneita ja seurusteli
»publikaanien ja syntisten kanssa», kuten ihminen ihmisen kanssa.

Julmuutta janoavan ja ihmiselämää, etenkin orjien ja gladiaattorien
elämää halveksivan maailman halki kaikui äkkiä ääni, joka julisti:
»Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» ja »Mitä te rikotte yhtä
vastaan näistä vähimmistä veljistänne, sen te olette rikkoneet myöskin
minua vastaan.»

Kukapa olisi aavistanutkaan, että köyhien kristittyjen »turmiollinen
taikausko», kuten Tacitus sitä nimittää, tulisi kerran valtaamaan
melkein koko roomalaisen maailman ja luomaan uuden aikakauden
maailmanhistoriassa! Kauan aikaa vielä kristinusko oli roomalaisille
yleensä vain yksi niistä monista itämaisista uskonnoista, jotka
seurasivat Italiaan tunkeutuvaa hellenismiä — tuota helleenisyyden ja
itämaalaisuuden sekasivistystä — ja olihan lisäksi kristinusko vähimmän
huomattu niistä kaikista.

Se itämaalainen uskonto, joka ensiksi ehti Seitsemän kukkulan
kaupunkiin, oli verinen Kýbelén palvelus, tuon »suuren äidin», joka
vertauskuvallisesti esitti luonnon hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa.
Kybelen palvelus tuli Fryygiasta ja voitti roomalaisten keskuudessa
jalansijaa kauhun mielialan vallitessa toisen puunilaissodan
loppupuolella. Jumalatarta juhlittiin meluisilla orgioilla. Uskovia
pirskoteltiin uhrieläinten verellä, millä toimituksella luultiin
olevan voiman puhdistaa synnistä ja antaa kuolemattomuus. Kamalan
kuuluisuuden Kybelen papit saavuttivat vertatihkuvien haavojensa
ja jäsentensilpomisiensa takia, joita he uskonnollisessa hurmiossa
aiheuttivat itselleen suurissa vuotuisissa juhlissa jumalattaren
kunniaksi. Kybeleä edusti meteorikivi, joka oli ensiksi Voiton
temppelissä Palatinuskukkulalla, mutta sai pian oman temppelinsä.
Senaatti alkoi kuitenkin pian vieroksua Kybelen palvelusta ja päätti,
ettei kukaan roomalainen saisi ottaa siihen osaa.

Yleisemmäksi tuli Dionysoksen palvelus, bakkanaaliat. Se tuli
Kreikasta, ja sen kannattajat laskettiin pian tuhansissa. Mutta tässä
jumalanpalveluksessa oli niin säädyttömiä menoja, että vanhoillisemmat
vuonna 186 saivat aikaan senaatinpäätöksen, joka kielsi sen valtiolle
vaarallisena.

Vähän tämän jälkeen egyptiläinen Isiksen palvelus saapui Roomaan ja
sai puolelleen lukuisasti kannattajia loistavilla juhlakulkueillaan,
haaveellisella hurmiotilallaan ja katumuksenharjoituksillaan autuuden
saavuttamisen keinona. Tämän jumalanpalveluksen keskipisteenä oli suuri
äitijumalatar Isis poikansa Osiris helmassaan.

Myöhemmin, erittäinkin kolmannella vuosisadalla salaperäinen
persialainen Mithraanpalvonta sai lukuisasti kannattajia. Mithras,
valon jumala, oli voimakas taistelija maailman pahoja henkivaltoja
vastaan, joita symboloi maailmansonni, jota Mithraan onnistui lopuksi
tarttua sarvista kiinni ja surmata se tikarillaan. Urotöittensä
takia hänet oli otettu taivaaseen ja hän oli tullut välittäjäksi
Ormuzdin ja ihmisten välillä. Mithraan kannattajat olivat velvolliset
ottamaan alituisesti osaa taisteluun Ahrimanin valtakuntaa, pahuuden
edustajaa vastaan. Heidän täytyi erikoisin vihkimyksin kohota
pyhyyden eri arvoihin, kunnes sielu ruumiista vapautuneena voi nousta
taivaan valtakuntaan ja katsella autuaitten asuntoja. — Mithraan,
voittamattoman nuoren sankarin uskonto oli sotilaille soveltuva
taistelu-uskonto. Naiset olivat siitä pois suljetut. Rooman legioonat
tätä uskontoa tehokkaimmin levittivätkin, ja se juurtui voimakkaimmin
Reinin ja Tonavan varsien varusväkiin.

Mysteeriouskontojen saama suuri kannatus saa selityksensä siitä
vanhan roomalaisen uskonnon horjuttamistyöstä, jota samanaikaisesti
skeptikot ja muut filosofit, erittäinkin epikurolaiset ja stoalaiset
suorittivat. Vieläpä niinkin oikeauskoinen vanhanajan roomalainen kuin
Cato Censorius saattoi epäkunnioittavasti sanoa: »Minua ihmetyttää
aina, että ennemerkkien selittäjä voi pysyä vakavana, kun hän näkee
virkatoverinsa.»

Mysteeriouskontoihin liittyi alituisesti uusia joukkoja uskonnollisen
kaipauksen pakottamina, jota valtion uskonto ja jumalanpalvelus ei enää
tyydyttänyt. Sen suurin puute oli, lyhyesti sanoen, ettei se ollut
sydämen ja tunteen uskontoa. Itämaisissa jumalanpalveluksissa
osanottajat sitävastoin tunsivat mystillistä mielen ylennystä, joka
välistä muuttui hurmiotilaksi, kielilläpuhumiseksi ja ennustamiseksi.
Rukouksien, laulun ja muiden jumalanpalvelusmenojen avulla tunnettiin
tultavan läheiseen yhteyteen jumaluuden kanssa. Tavallaan nämä
mysteeriouskonnot ovat valmistaneet maaperää kristinuskolle, vaikkakin
niistä toiselta puolen myöhemmin tuli sen jyrkkiä vastustajia. Mithraan
palveluksesta tuli kolmannella vuosisadalla kristinuskon pahin
vihollinen. Sen heikkona puolena oli eetillisten käskyjen puute. Sen
vuoksi se olikin voimaton hillitsemään antiikin siveetöntä elämää.
Aivan toisin oli kristinopin laita, joka oli Mooseksen uskonnon
ankarien vanhurskausvaatimusten perijä.

Mysteeriouskonnot voivat tosin suoda rikkirevityille ja raskautetuille
sieluille hetkiseksi lohtua ja mielenylennystä, mutta niiden
vaikutus ei kyennyt ulottumaan jokapäiväiseen elämään. Niin kauan
kuin jumalanpalvelusta kesti, vihitty tunsi itsensä vapaaksi ja
onnelliseksi, mutta uutta mieltä ja voimaa vaikuttamaan tässä
maailmassa hän ei saanut. »Uskonnolla ei», kuten liian aikaisin
kuollut ruotsalainen uskonnontutkija Wetter on esittänyt,
»ollut mitään tekemistä tavallisen porvarillisen elämän kanssa.
Mysteeriouskontojen hengestä ei siksi tullut uuden ajan luojaa.» Se
tehtävä kuului uskonnolle, jolla ei ollut vain kykyä ylentää mieltä
ja antaa murtuneelle lohdutusta, vaan joka myöskin vaati puhdasta ja
vanhurskasta elämää.

Tämä Jeesuksen julistuksen vaatimus ei pysähtynyt ulkonaiseen
velvollisuuksien täyttämiseen, kuten kirjanoppineiden ja fariseusten
käskyissä — se tunkeutui paljon syvemmälle, itse mielenlaatuun. »Olette
kuulleet sanotuksi isille: 'Älä tapa', ja: 'joka tappaa, hän on vikapää
oikeuden edessä!' Mutta minä sanon teille: 'Jokainen, joka vihastuu
veljeensä, on vikapää oikeuden edessä.' Olette kuulleet sanotuksi:
'Älä tee aviorikosta.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo
naista himoiten häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssansa
sydämessään.'» Lisäksi Jeesus ei pysähtynyt kielteiseen käskyyn »Älä»,
vaan hän vaati paljon enemmän. Hän sanoi: »Rakastakaa vihollisianne,
tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka
teitä sadattelevat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat ja
vainoavat!»

Mestari oli itse saanut kärsiä ristinkuoleman uskonsa vuoksi.
»Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden
läpitunkemalle olennolle, mikä on milloinkaan näyttäytynyt maan päällä,
ei ollut sijaa silloisessa maailmassa», Leopold von Ranke sanoo.
»Jeesus oli aavistanut kuolemansa, mutta hän tiesi, että hänen oppinsa
tulisi siten todistetuksi ja pysyväiseksi.» Mutta kuinka mahdottomilta
sellaiset ajatukset näyttivätkään tavallisesta ihmisjärjestä.
Jeesuksen ristinkuolemassahan näytti, kuten Eduard Meyer sanoo, »hänen
elämäntyönsä olevan tuhottu. Hänen kannattajansa hajaantuivat kaikkiin
suuntiin. Oli odotettavissa, että hän olisi muutamien vuosien perästä
joutunut unohduksiin. Vieläpä Pietarikin oli hänet heikkona hetkenä
kieltänyt. Ei kukaan ihminen voinut kuvitella, että itse asiassa, kuten
Johannes oli julistanut, 'kirves oli pantu puun juureen', eikä vain
juutalaisuuden puun, vaan koko pakanallisen maailmankatsomuksen ja
samalla kaikkea hallitsevan maailmanvaltakunnan puun juureen.»

Jeesuksen oppilaat läksivät juutalaiskansan ja pakanain keskuuteen
julistamaan hänen kuolemaansa ja ylösnousemistansa. Pääasiallisimpana
syynä kristinuskon ihmeellisen nopeaan leviämiseen oli sen
ainutlaatuinen kyky suoda lohdutusta kuolinhetkellä. Monissa
tuhansissa myöhäisantiikin pakanallisissa hautakirjoituksissa,
jotka nykyisin tunnemme ja joiden lukumäärä päivittäin lisääntyy,
saamme todisteita läpi luiden ja ytimien käyvästä kauhusta
kuolemanvaltakunnan salaisuutta kohtaan ja katkerasta toivottomuudesta
kuoleman lähestyessä. Jo tämä seikka selventää tarpeeksi, miksikä
sakramentilliset uskonnot, kuten Mithraan palvonta ja kristinoppi
voivat saada niin paljon kannattajia keisariajan roomalaisista. Eräs
viime aikoina esiin kaivetuista hautakirjoituksista — ensimmäiseltä
kristinuskon vuosisadalta — on runomuotoinen vuoropuhelu ennenaikojaan
kuolleen Iulius Faustus nimisen nuorukaisen ja hänen äitinsä välillä.

»Oi Fortuna, sinä, joka ohjaat ihmisten epävarmoja kohtaloja, miksi
sinä olet riistänyt Iulius Faustuksen minulta?» äiti kysyy. »Pöydässä
lyyran kielet soivat hänelle suloisesti. Nyt Kerberos höristää korviaan
onnettomalle.»

Poika rukoilee: »Oi äiti, jos sinä hurskautesi voimalla kykenet, niin
auta minua onnetonta pois Tartaroksen syvyyksistä!»

Mutta äiti ei voi mitään taipumattomalle kuolemalle. Ja kirjoitus
loppuu näillä kuolleen liikuttavilla sanoilla: »Manalan kolkot
torventoitotukset kutsuvat jo minua muuttumaan tomuksi. Klotho
lahjoitti minulle elämän kahdeksikymmeneksiseitsemäksi vuodeksi.
Kohtalottaret antoivat minulle tällaisen lopun osakseni.»

Kenties uudessa uskossa mikään ei vaikuttanut mieliin niin
vastustamattomalla voimalla kuin ikuisen autuuden lupaus niille,
jotka seurasivat Jeesuksen jälkiä. Suurempi merkitys, kuin nykyisin
voidaan kuvitellakaan, on sen ohella varmasti ollut uskolla Jeesuksen
pikaiseen palaamiseen tuomitsemaan maailmaa. Evankeliumien kertomusten
hehkuvan varma usko siihen ja Johanneksen ilmestyksen näkyjen
voima ovat saattaneet vanhimmat kristityt sukupolvet hurmiotilaan,
joka on auttanut heitä kestämään tämän maailman monet vaivat. Tätä
uskonnollisen hurman mielialaa pidettiin yllä sakramenteilla. Kasteen
ja ehtoollisen kautta uskovaiset tunsivat pääsevänsä persoonalliseen
yhteyteen jumaluuden kanssa ja täyttyvänsä »pyhän hengen, voimasta».
Ja näiden, uskonnollisen mystiikan läpitunkemien seremonioiden
avulla kristinoppi oli yksinkertaisten ihmisten silmissä saanut yhtä
voimakkaan turvan kuoleman kauhuja vastaan kuin Kybelen ja Mithraan
palvonta. Kristushan oli itse laskeutunut kuolemanvaltakuntaan ja
»polkenut rikki käärmeen pään». Mitäpä voivatkaan silloin kaikki pahat
henget häneen uskoville!

Merkillistä on, että kristinopin kiihkoisimmasta vastustajasta,
ankarasta vanhajuutalaisesta Saulus nimisestä fariseuksesta
salaman tavoin iskenyt ilmestys hänen sieluunsa teki kristinopin
innokkaimman julistajan. Paavali nimisenä kulkien lähetysmatkoillaan
Kyprokseen, Vähän-Aasian eri osiin, Makedoniaan ja Kreikkaan, kenties
myöskin Kreettaan ja Espanjaan hän vaikutti enemmän kuin kukaan
muu kristittyjen seurakuntien perustamiseksi paikkoihin, jonne
kristinuskon vaikutus kylläkin jo aikaisemmin oli kulkeutunut kaupan ja
liikeyhteyden välityksellä.

Deissman on vakuuttavalla lämmöllä esittänyt, että »Paavalin suurin
merkitys ei ole teologian, vaan uskonnon alalla», että apostolin
oikea paikka kristinuskon historiassa ei ole järjestelmällisten
dogminlaatijoiden joukossa, johon kuuluvaksi monet ovat tahtoneet
lukea miehen, joka on jättänyt jälkeensä kuolemattomat sanat:
»Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Tämä yksinkertainen
käsityöläinen, joka lähetysmatkoillaan elätti itseään telttakankaan
kutomisella, oli itse asiassa — Deissman sanoo — ennen kaikkea
välitön, hehkuva uskonsankari. Ihailtava on tämän tulisieluisen miehen
voima, joka teki hänen heikon ja raihnaisen, sairauksien riuduttaman
ruumiinsa kykeneväksi suorittamaan suurtöitä ja kestämään kaikki
suuren asian vuoksi. Liikuttava on hänen kertomuksensa toisessa
korinttilaiskirjeessä siitä, mitä hän on kestänyt: »Juutalaisilta olen
viidesti saanut yhtä vailla neljäkymmentä lyöntiä.[161] Kolmesti olen
saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut
haaksirikkoon. Olen ollut vaaroissa virtain vesillä, vaaroissa rosvojen
keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta,
vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä,
vaaroissa viekasten veljien keskellä — työssä ja vaivassa, valvoessani,
nälässä ja janossa, paastotessani, kärsiessäni vilua ja alastomuutta.»

Hellenistisessä maailmassa kristinusko saa toisen luonteen kuin
Palestiinassa. Juutalaiskristittyjen pieni, ahdas piiri oli uuteen
uskoonsakin sovittanut rajoittavan juutalaisen käsityksen Jumalan
omasta kansasta. He kieltäytyivät tunnustamasta kääntyneitä
kreikkalaisia ja roomalaisia oikeiksi veljikseen, elleivät nämä
ottaneet noudattaakseen kaikkia juutalaisten lakimääräyksiä ja
seremonioita, ennen kaikkea ympärileikkausta. Mutta kristinuskon oma
sisäinen voima vaikutti kuten uusi viini vanhoihin leileihin. Se särki
itsestään juutalaisen messias-lahkolaisuuden vanhan astian. Vain
sellaisena ja siten siitä voi tulla se usko, joka voitti maailman.

Siitä seurakunnasta, jonka Paavali oli perustanut Korinthokseen, tuli
Rooman kristillisen yhdyskunnan äiti. Seitsemän kukkulan kaupunki oli
nimittäin vilkkaassa kauppayhteydessä Korinthoksen kanssa. Paavali
oli kirjoittanut Roomalaiskirjeensä Tiberin rantojen uskon veljille,
ennenkuin hän vielä oli tullut persoonalliseen kosketukseen heidän
kanssansa. Roomaan, hän tuli tutkintovankina. Jerusalemissa olivat
ankaran oikeauskoiset juutalaiset uhanneet kivittää hänet siksi,
että hän oli vienyt pakanoita temppeliin ja siten saastuttanut pyhän
huoneen. Mutta kaupungin roomalaiset viranomaiset puuttuivat asiaan ja
lähettivät hänet viimein Roomaan keisarin tuomioistuimen tuomittavaksi.
Minkälainen tuomio oli, sitä emme tiedä. Paavali katoaa ainaiseksi
historiasta. Siinä kirjeessään, jonka hän kirjoitti Philippoin
seurakunnalle, hän lausui toivovansa saada »lähteä matkalle ja olla
Kristuksen luona.» Luultavasti tämä toivo pian toteutuikin. Taru
kertoo, että sekä hän että Pietari saivat kärsiä marttyyrikuoleman
Roomassa. Mutta heidän työnsä jäi pysyväiseksi.

Aluksi uusi usko juurtui pääasiallisesti köyhien ja sorrettujen
keskuuteen. Muuan Ephesoksen seurakunnan luettelo sisältää
esim. melkein yksinomaan orjien nimiä. Jumalanpalveluksissa ja
seurakuntaelämässä orja raukat saivat kenties ensimmäisen kerran
elämässään tuntea itsensä ihmisiksi. Siellä ei ollut eroa herran ja
orjan välillä. Rooman jumalien yhteydestä orja oli suljettu: hänellähän
ei ollut omaa kotiliettä eikä hän voinut sentähden harjoittaa
minkäänlaista jumalanpalvelusta. Hän sai pitää uskontonsa — jos hänellä
sellaista lainkaan oli. Roomalaisten uskonnollisessa elämässä oli sama
ylipääsemätön rajamuuri kuin yhteiskunnallisessakin. Kasteen kautta
sitävastoin orja astui samaan yhteyteen ja veljeyteen Kristuksen
kanssa kuin vapaakin mies. Kristinusko antoi orjalle lohdutuksen, että
hänen sielunsa oli aivan samanarvoinen kuin valtaistuimella olevan
hallitsijankin. Tämä tietoisuus antoi hänelle voimaa kärsiä uskonsa
tähden. Kun häntä tahdottiin pakottaa hylkäämään tämä usko, hän tunsi
itsensä kohotetuksi pyöveliensä yläpuolelle; ja huulet, joilla siihen
asti »ei ollut koskaan ollut oikeutta sanoa ei» — kuten Seneca sanoo
— voivat ilmaista melkein yli-inhimillistä lujuutta kieltäytyessään
kieltämästä Herraansa ja vapahtajaansa. Sellaisena hetkenä sorretut
ihmis-raukat voivat viimeinkin suuren kirkkoisä Ambrosiuksen tavoin
sanoa: »Ketä ei voida pakottaa siihen, mitä hän ei tahdo, hän ei
ole enää orja.» Marttyyrikuolemasta tuli näille koko elämänsä ajan
halveksituille ja sorretuille raukoille oikea riemun hetki. Sen uskon
täyttäminä, josta oli tullut heidän kaikkensa, he voivat olla kuuroja
ja sokeita ulkomaailmalle. Ilo, että saivat kärsiä Kristuksen kanssa ja
hänen tähtensä ja päästä ikuiseen autuuteen, teki heidät tunteettomiksi
kidutuksille.

Näin uusi usko kykeni tekemään ihmeitä, sillä ihmehän on, että eläimen
asteelle kidutettu ja sorrettu olento muuttuu jälleen itsenäisesti
toimivaksi ihmiseksi. Sellaisilla esimerkeillä osoittautui myöskin
olevan ihmeellinen kyky vaikuttaa pakanoihin. »Marttyyrien veri oli
kirkon paras kylvö.»

Kristillisen kirkon vaikutus ei kuitenkaan ajan oloon rajoittunut
vain siihen, että se antoi orjillekin päämäärän, minkä puolesta elää
ja kuolla, vaan se pyrki murtamaan raja-aidat vapaiden ja orjien
väliltä. Paavali ja muutkin vanhimmat kristityt opettajat eivät
kuitenkaan ole edes ajatelleet orjuuden poistamista — niin syvälle
tämä yhteiskunnallinen epäkohta oli juurtunut sen ajan käsityskantaan.
Uusi usko ei vaatinut yhteiskunnallisten erotusten kumoamista, vaan
ainoastaan orjan tasa-arvoisuutta vapaiden kanssa Jumalan edessä ja
hänen seurakunnassaan. Alussa kristinusko ei myöskään ollut kyllin
voimakas niin vallankumoukselliseen toimenpiteeseen kuin orjuuden
perinpohjaiseen poistamiseen, vaan sen oli tyytyminen siihen, että
se kehoitti kohtelemaan orjia hyvin, huolehtimaan heistä sekä
ruumiillisesti että henkisesti sekä vapauttamaan heitä mahdollisimman
suuressa määrässä. Viimeksi mainittua tekoa alettiin aikaisin
pitää parhaimpana kaikista hyvistä töistä. »Harvoin», ranskalainen
kirkkohistorioitsija Allard sanoo merkillisessä teoksessaan
kristityistä orjista, »kristitty erosi tästä maailmasta vapauttamatta
ennen kuolemaansa muutamia orjiaan. Toivottiin, että siten oli helpompi
avata itselleen taivaan portti.»

Kirkonopettajat ovat väsymättömiä myöskin tuomitessaan avioliiton
ulkopuolisia suhteita isännän ja orjattarien välillä, joita pakanat
pitivät aivan moitteettomina ja luonnollisina. Kristityn velvollisuus
on, kirkkoisät opettivat, kunnioittaa orjienkin aviosuhdetta samalla
lailla kuin vapaiden miesten ja naisten avioliittoa.

Kirkko on myöskin harjoittanut siunauksellista toimintaa käymällä
käsiksi sen yhteiskunnallisen paheen juuriin, joka aiheutui
äskensyntyneitten lasten heitteille jättämisestä. Löytölapsista tuli
melkein aina orjia, ja se kohtalo, joka silloin odotti heitä, oli
inhoittavia, ihmisarvolle kaikkein sopimattomin: prostituoitujen
kohtalo. Sama osa kohtasi usein niitäkin pienokaisia, jotka köyhien
vanhempien oli pakko myydä voidakseen elättää itseään ja toisia
lapsiaan. Kirkko koetti niin paljon kuin mahdollista ehkäistä tätä
tapaa ja lieventää sen vaikutuksia esittämällä ihmisrakkauden nimessä
ostajan velvollisuuksia pienokaisia kohtaan ja koettamalla saada hyviä
ihmisiä ottamaan heitä kasvateikseen ja siten pelastamaan heidät
orjuuden kirouksesta.

Näin kristillinen kirkko työskenteli väsymättömästi ja kärsivällisesti,
ei siinä mielessä, että olisi saattanut orjayhteiskuntaluokan
yht'äkkiä vallankumoukselliseksi — niillä olisi aiheuttanut
kauhean verenvuodatuksen —, vaan tehdäkseen tavat lempeämmiksi ja
tasoittaakseen orjien ja vapaiden välistä vastakohtaa. Eikä kirkko
tehnyt tätä käyden suoraan orjalaitoksen kimppuun, vaan yksinomaan
puhumalla yleisestä ihmisrakkaudesta. Tämä julistus oli pisara, joka
koversi kiven. Vasta sitten, kun kristillisestä kirkosta oli tullut
voimakas yhteiskunnallinen tekijä, se voi saattaa päätökseen orjuuden
täydellisen kumoamisen. Sitä ei toteutettu ulkonaisella väkivallalla,
vaan paljon voimakkaammin sisäisin keinoin: ihmisrakkauden ja
vakaumuksen voimalla. Melutta ja elkeittä tämä elävä voima tunkee
olemuksen läpi, mutta se luo uudestaan maailman, ja sen teot ovat
ainoat, jotka jäävät pysyväisiksi.

Orjain lukumäärän vähittäinen pieneneminen on tosiasia. Kuitenkaan ei
pidä luulla, että tämä johtui yksinomaan kristinuskon vaikutuksesta.
Voimakas siihen vaikuttava syy oli suurien valloitussotien loppuminen.
Tästä oli nimittäin se seuraus, että uuden orjakannan hankkiminen
melkein kokonaan lakkasi.

Kristinuskon toivoa antavasta opista epätoivoiset ja velkaantuneet
saivat lohdutusta. Ja kun tiedetään, kuinka syvälle vajonneita nämä
kurjat yhteiskuntakerrokset erittäinkin Itämailla olivat, ei voi
kylliksi ihmetellä uudessa opissa piilevää voimaa, joka kykeni antamaan
onnettomille korkeamman elämänkatsomuksen ja suomaan heille päämäärän,
minkä puolesta sekä elää että kuolla. Kristinuskon mukana seurasi
myöskin vapautus demoniuskon kauhutunnelmasta, kuoleman ja kadotuksen
pelosta, ja sitä seurasi myöskin vähitellen kyky hillitä aistillisuuden
tuhoavia voimia, joille pakanalliset uskonnot antoivat vapaat ohjat.
Se ihmisystävällisyys ja keskinäinen auttavaisuus, jota uuden uskon
tunnustajat harjoittivat, tekikin pakanoihin voimakkaan vaikutuksen.
»Katsokaa, kuinka kristityt rakastavat toisiansa!» he sanoivat.

Rikkaat ja ylhäiset vieroksuivat sitävastoin kauan kristinuskoa.
Heille ei ylimalkaan ollut lainkaan houkutteleva käsky: »Rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» Ainoastaan sielullinen muutos kykeni
herättämään eloon tällaisen yleisen ihmisrakkauden ja saattamaan
heidät myötätuntoisiksi sellaisen opin syvälle totuudelle, että
halvimmankin orjan ja päiväpalkkalaisen sielu on Jumalan silmissä yhtä
suurenarvoinen kuin mahtavimman hallitsijan.

Ajan etsivillä hengillä oli edellytykset tällaiselle läpikotaiselle
sielulliselle muutokselle. Luonteeltaan ankara, kylmähkö ja
juhlallinen vanha roomalainen kansanuskonto soveltui sotaiselle
valloittajavaltiolle, mutta ei tyydyttänyt suinkaan syvempiä
sielullisia tarpeita. Se ei kyennyt suomaan onnettomille lohdutusta
ja vapautusta syyllisyyden tunnosta, ei antamaan tulevan,
onnellisemman elämän toivoa. Kuinka lohduttomalta näyttikään
pohjaltaan syvällisemmistä, epäilyksen rikkiraastamista sieluista
sekin elämänkatsomus, jota ajan kehittyneimmät pakanat tarjosivat!
Jos Senecalta kysyttiin, mitä köyhän ja raskautetun olisi tehtävä,
niin hän vastasi: »Kuoltava oman käden kautta», ja jos Iuvenalikselta
kysyttiin, niin saatiin vastaukseksi »Hänen pitää muuttaa maasta. Se
olisi kaikkien köyhien roomalaisten pitänyt tehdä jo kauan sitten.»

Nämä molemmat suuret henget näkivät kirkkaan selkeästi sen
yhteiskunnallisen pahan, mistä aikakausi kärsi. Molemmat he ottivat
sen tyylillisten mestariteostensa aiheeksi, käsittelivät sitä kuten
huvitetut katselijat kylmin päin: »Molemmat he ajattelivat, puhuivat,
kirjoittivat, niinkuin maailma loppuisi heidän kanssansa», ranskalainen
kirjallisuushistorioitsija Nisard sanoo. »Tulevaisuudelle he eivät
omistaneet ajatustakaan, eivät maininneet koskaan edes sen nimeäkään.
He huomasivat, että ihmiset olivat joutuneet kuilun partaalle. Mutta
sen sijasta, että olisivat antaneet katseensa liukua yli toiselle
puolelle, he asettuivat juhlallisen vakavina kuilun reunalle ja
analysoivat sen syvyyttä tuntematta huimausta. Omaan näköpiiriinsä
suljettuina, kykenemättä parantamaan olevia oloja he olivat ottaneet
tehtäväkseen — kirjailla kaikesta ja nähdä ihmisten kilvoittelussa ja
taistelussa vain kirjallisia aiheita.

Missä olivat sitten ne, jotka tiesivät jotakin tulevaisuudesta?
Pienessä, mitättömässä ihmisjoukossa, joka alkoi siitä, mistä
kaiken eteenpäinpyrkimisen täytyi alkaa, s.o. yksilöiden
siveellisyyden uudistamisesta saadakseen siten aikaan yleisen siveyden
uudestisyntymisen. Sen sijasta, että olisivat esittäneet voimattomia
vastalauseita ajan henkeä vastaan, he tekivät työtä omien pahojen
himojensa masentamiseksi, ja korviensa sulkemiseksi kuulemasta
häpeällisiä sanoja. Ja kun heitä käskettiin uhraamaan keisarille, he
ojensivat kaulansa vastaanottamaan kuoliniskua, sillä heillä ei ollut
älyä avata suoniansa — se oli liian harkittu, liian teatraalinen
kuolema näistä yksinkertaisista ihmisistä.

Veisi aivan liian pitkälle koettaa selostaa sitä innokasta, erilaisiin
käsityksiin vienyttä tutkimustyötä, jota nyt lähes kokonaisen
vuosisadan ajan on jatkunut ja joka koskee Jeesuksen henkilöllisyyttä
ja Uuden Testamentin kirjoituksia.[162] Kaikki kannat ovat näissä
tutkimuksissa edustettuina, toiselta puolen vakaumuksellinen usko pyhän
sanan innoitukseen ja toiselta puolen käsitys, että evankeliumien
kertomukset ovat vain uskonnollista runoilua: ikivanhat myytit on
Uudessa Testamentissa puettu historialliseen muotoon.[163]

Kirjallisuutta:

David Friedrich Strauss, Leben Jesu.

Ernest Renan, Jesu levnad. Ranskasta ruotsintanut Algot Ruhe. —
Apostlarne. Gust. Thomée'n ruotsinnos. — Rom och kristendomen. A.R.
Åkerbergin ruotsinnos.

F.W. Farrar, Jesu lif. Englannista ruotsintanut Fr. Fehr.

Bruno Bauer, Christus und die Cæsaren.

Arthur Drews, Die Christusmythe.

Adolf v. Harnack, Kristendomens väsende. Ruotsinnos saksasta.

Albert Schweitzer, Geschichte der Leben-Jesu Forschung.

Wilhelm Schubart, Das Weltbild Jesu.

Erik Stave, Jesu liv och verksamhet.

Adolf Kolmodin, Inledning till Nya testamentets skrifter. — Grunddragen
i Jesu liv.

Paul Wernle, Jesus.

Rud. Bultmann, Jesus. Saksasta ruotsintanut August Carr.

G. Dupont, Le Fils de l'homme.

Alf Ahlberg, Har Jesus levat, och vad kunna vi veta om honom?

Georg Grupp, Kulturgeschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.

Gaston Boissier, La religion romaine d'Auguste aux Antonius: 2 nid.

Franz Cumont, Les religions orientales dans le paganisme romain.

Gillis P:son Wetter, Det romerska världsrikets religioner
(Kirjallisuusviittein). — Kristendomen och hellenismen. — Hellenismen.

Hans Achelis, Das Christentum in den ersten drei Jahrhunderten.

Adolf Deissmann, Licht vom Osten (Laajoin kirjallisuusviittein). — Die
Urgeschichte des Christentums im Lichte der Sprachforschung. — Paulus.

A.B. Drachmann, Christendommens Oprindelse.

Andreas Duhm, Gottesdienst im ältesten Christentum.

Johannes Geffken, Das Christentum im Kampf und Ausgleich mit der
griechisch-römischen Welt.

Adolf von Harnack, Die Mission und Ausbreitung des Christentums in den
ersten drei Jahrhunderten: 2 nid.

Karl Kautsky, Der Ursprung des Christentums.

Eduard Meyer, Ursprung und Anfänge des Christentums: 3 nid.

Gunnar Rudberg, Hellas och Nya testamentet (Kirjallisuusviittein).

H. von Soden. Geschichte der christlichen Kirche: 2 nid.
(Kirjallisuusluettelo.)

Paul Wendland, Die hellenistisch-römische Kultur in ihren Beziehungen
zu Judentum und Christentum.

F.W. Farrar, Aposteln Paulus. Ruotsinnos englannista: 2 nid.

Sven Lönborg, Paulus.

Uskonnonhistoriallisia kansankirjoja.

Eduard Sehwartz, Paulus (Charakterköpfe etc. II).

Paul Allard, Les esclaves chretiens.

Theodor Zahn, Sklaverei und Christentum in der alten Welt.

FLAVIUS-SUKUISET KEISARIT.

Kun Nerosta oli vapauduttu, seurasi Roomassa vuoden ajan
vallanperimyssotia ja levottomuuksia. Valtakunta ehti tänä lyhyenä
aikana nähdä neljä uutta keisaria, joista kaksi murhattiin ja yksi
surmasi itsensä. Kohtalokkainta näissä kumouksissa oli, kuten Tacitus
sanoo, »että tultiin huomaamaan, että keisari voitiin tehdä muuallakin
kuin Roomassa.» Maakuntain sotajoukkojen esiintyminen valtiollisella
näyttämöllä on se suuri uutuus, se kauhea todellisuus, joka tuo uuden
vaiheen Rooman valtakunnan historiaan.

Olosuhteet saatiin vakiinnutetuiksi vasta silloin, kun idässä olevat
legioonat huusivat keisariksi neljännen järjestyksessä uusista
Cæsareista, urhoollisen sotapäällikön,

FLAVIUS VESPASIANUKSEN

hänen ollessa matkalla kukistamaan juutalaisten kapinaa. Flavius
Vespasianus oli silloin kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä
täysin voimissaan.

Uudella keisarilla ei ollut korkeita esi-isiä. Hänen isänsä oli
publikaani, mutta oli tehnyt itsensä tunnetuksi siinä määrin huomiota
herättävällä rehellisyydellään, että muutamat Vähän-Aasian kaupungit
olivat säilyttäneet kiitollisen muiston hänestä pystyttämällä hänelle
kunniapatsaita muistokirjoituksineen. Vespasianus oli Claudiuksen
hallituksen aikana hoitanut päällikkyyttä Britanniassa voimakkaasti
ja ankarasti. Neron aikana hän oli ollut menettämäisillään päänsä.
Hän oli nimittäin mukana keisarin seurueessa hänen kuuluisalla
taiteilijakiertueellaan Kreikassa, mutta sattui kerran tai kenties
useamminkin — voi häpeää ja kauhistusta! — uinahtamaan, juuri kun
laulava keisari liverteli kaikkien ihanimpia satakielensäveliään.
Vespasianus sai tosin pitää henkensä, mutta hänen täytyi siitä
lähtien piilottaa kasvonsa jumalaiselta hallitsijalta ja viettää
elämäänsä pienessä maaseutukaupungissa. Mutta kun juutalaiset alkoivat
käydä vaivalloisiksi pitää kurissa, korotettiin hänet jälleen
huomaamattomasta asemastaan, ja hänelle uskottiin juutalaisia vastaan
tehtävän sotaretken päällikkyys. Ja kun tämä oli parhaillaan käynnissä,
tuli hänestä, kuten sanottu, keisari ja hänen täytyi palata Roomaan.

Vespasianus ei ollut saanut korkeampaa sivistystä, mutta hän oli
luonnostaan viisas ja teräväpäinen ja ponnisteli kunniallisesti
tehdäkseen parhaansa. Jo yksistään se seikka, että oli saatu
hyväluontoinen ja rauhallinen hallitsija, oli kuvaamattoman suuri
onni kansalle, joka oli saanut kärsiä niin paljon hillitsemättömien
hallitsijainsa oikuista. Miellyttävä piirre oli hänessä sekin, ettei
hän ollut lainkaan ylpeä eikä hänellä ollut nousukkaan elkeitä. Hän ei
välittänyt komeudesta eikä loistosta. Hän eli mieluimmin kaukana hovin
loistosta pienessä, yksinkertaisessa maatalossa. Hän keskeytti Neron
kultaisen talon rakennustyöt. Uudella keisarilla ei ollut halua anastaa
puolta kaupunkia omiin nimiinsä.

Säästäväisyys valtion varojen hoidossa olikin tarpeen, sillä
Neron mieletön tuhlaavaisuus oli vienyt valtionvarat perin pohjin
rappiotilaan. Mutta Vespasianus kehitti säästäväisyyden aina saituuteen
ja kovakätiseen verojenkiristykseen saakka. »Raha ei haise», hänellä
oli tapana sanoa puolustukseksi häikäilemättömälle menettelytavalleen.

Vespasianuksen säästäväisyydestä huolimatta hänen nimensä on kuitenkin
säilynyt jälkimaailmalle useiden komeiden rakennusyritysten yhteydessä,
joista kuuluisin on amfiteatteri lähes 90 000 katsojalle, jota hän
aloitti rakennuttaa Neron puutarhojen alueelle. Tämän keisariajan
uljaimman rakennuksen valtavat rauniot, jotka on tunnettu Colosseumin
nimellä, ovat Rooman merkillisimpiä nähtävyyksiä.

Yhtä vaikea tehtävä kuin raha-asioiden järjestykseen saattaminen oli
kurin palauttaminen armeijaan, sillä viimeisinä vuosina sotilaat olivat
tottuneet esiintymään valtakunnan herroina ja »heidän röyhkeytensä oli
rajaton», kuten Suetonius sanoo. Mutta Vespasianus oli ensimmäisen
luokan kurinpitäjä. Mihin useimmissa muissa ei ollut ollut miestä,
siinä hän onnistui. Hänellä oli verraton tapa kohdella kansaa ylevän
rauhallisesti. Muutaman tunnetun vastustuspuolueen miehen, kyynillisen
porunpitäjän, jonka Vespasianus oli ajanut maanpakoon, hän kohtasi
kerran matkalla ollessaan. Mies ei taipunut tervehtimään keisaria eikä
edes nousemaan ylös. Vespasianus viittasi silloin jääkylmästi miehen
filosofiseen uskontunnustukseen: »Sinä teet», hän sanoi, »kaikkesi,
saadaksesi minut surmauttamaan itsesi, mutta koiraa ei lyödä kuoliaaksi
siksi, että se haukkuu.»

Siihen aikaan, jolloin Vespasianus nousi valtaistuimelle, roomalaisten
oli taisteltava kahdella rintamalla kapinoitsijoita vastaan.
Reinin suistomaassa, nykyisessä Hollannissa, olivat näet Neron
kuolemanjälkeiset levottomat olot tiheine hallitsijavaihdoksineen
houkutelleet batavialaisen germaaniheimon kapinaan hallitusta
vastaan, jonka luotettavana turvana se oli ollut Drusuksen ajoista
asti. Kapinan johtaja oli ylhäinen, Iulius Civilis niminen
batavialainen. Aluksi hän käytti taitavasti hyväkseen Rooman
valtataisteluita. Julistamalla taistelevansa Vespasianuksen puolesta
hänen onnistui naamioida todelliset aikeensa ja nostattaa puolelleen
germaanilaiset naapurikansatkin. Hän suostutteli kannattajiaan
antamalla näiden hyökätä roomalaisten kauppiasten kimppuun ja ryöstää
heidän tavaravarastonsa.

Suurin roomalaisia uhkaava vaara oli kuitenkin se, etteivät heidän
omat joukkonsa olleet enää oikein luotettavia. Germaanit olivat
nimittäin aina Cæsarin ajoista asti yhä suuremmassa määrin liittyneet
palkkasotureina Rooman armeijaan. Kesken taistelua saattoi tapahtua,
että kokonaiset batavialaiskohortit menivät kapinallisten veljiensä
puolelle. Näin Civiliksen joukot lisääntyivät päivä päivältä.
Hänen menestyksensä houkutteli muitakin gallialaisia ylimyksiä
kiihkomielisten pappien avulla tekemään samansuuntaisia kokeita.
Mahtipontisin sanoin kuulutettiin Gallian vapautta ja kuolemaa kaikille
roomalaisille. Luonnollisesti kapinalliset saivat paljon kannattajia
herkästä gallialaisesta väestöstä, ja roomalaistenkin legioonain
luotettavaisuus horjui.

Asiat alkoivat käydä roomalaisilta hullusti, ja koko joukon heidän
Reinin varrella olevia linnakkeitaan Colōniasta[164] (Köln) aina
Mogontiācumiin (Mainz) asti kapinalliset linjoittivat maan tasalle..

Civilis ja hänen germaaninsa luulivat jo ikuisiksi ajoiksi
selvittäneensä välinsä roomalaisten kanssa ja alkoivat suunnitella
pääsemistä gallialaisten liittolaistensa herroiksi. Eräs
vaikutusvaltainen kelttiläinen ennustajatar hyödytti heidän aikeitaan
ennustuksillaan germaanilaisesta maailmanvaltakunnasta, jonka
hallitsijoina olisivat Civilis ja hänen batavialaisensa.

Mutta gallialaisille tämä ei ollut suinkaan suloinen sanoma. Heille
oli mieluista haaveksia vapausunelmia, mutta he eivät toki toivoneet
itselleen toisia herroja; ja yksi germaanien kärsimä tappio oli
kylliksi palauttamaan vaihemieliset keltit järkiinsä ja huomaamaan
mahdottomaksi taistella maailman herroja vastaan. Kaikista Rooman
valtakunnan osista olikin legioonia tulossa tekemään pikaisen lopun
vapauden unelmista. Saatuaan tiedon tästä kapinalliset legioonat
tulivat sillä kertaa jälleen uskollisiksi roomalaisille, ja
kelttiläinen nosto väki ei yksinään voinut mitään harjoitetuille
joukoille. Gallialaisten ei auttanut muu kuin alistua vanhaan »sortoon».

Eivät batavialaisetkaan kyenneet ajan pitkään pitämään puoliaan hyvin
harjoitettuja roomalaisia legioonia vastaan. He voivat kyllä tehdä
rohkeita ja voimakkaita hyökkäyksiä, mutta jos odottamaton tappio
sattui, he joutuivat epäjärjestykseen. Taas germaanit kukistettiin ja
batavialaiset pakotettiin kuuliaisuuteen. Civiliksestä tuli koditon
pakolainen, jonka roomalaiset kaikesta päättäen kuitenkin viimein
armahtivat.

Samoihin aikoihin, jolloin batavialaiset kukistettiin, riistettiin
toisellakin vapautta rakastavalta kansalta sen kansallinen olemassaolo.

Aina Caligulan päivistä asti oli kuohuntaa ollut havaittavissa
Israelin kansan keskuudessa. Kun juutalaiset kieltäytyivät lankeamasta
maahan ja rukoilemasta keisarin kuvapatsasta, tuo jumalaton vekara
oli pannut toimeen vainoja heitä vastaan. Ja kun he siitä huolimatta
uskalsivat häntä uhmailla, hän oli käskenyt Syyrian maaherran pakottaa
heidät sallimaan itselleen pääsyn Jerusalemin temppeliin ja pystyttää
keisarin kuvapatsaan Kaikkein pyhimpään. Mutta juutalaiset kerääntyivät
taajoin joukoin yhteen jyrkästi päättäen mieluummin kuolla kuin sallia
sellaisen häväistyksen tapahtua. Yksin roomalainenkin hämmästyi
tällaista jarkähtämättömyyttä ja viivytteli ratkaisua. Hän pani tällä
menettelyllään henkensä vaaraan ja saikin keisariltaan käskyn tehdä
itsemurhan. Mutta myrskyt viivyttivät tämän käskyn perille saapumista,
ja kun se viimeinkin tuli perille, kuolemaantuomittu oli saanut tietää,
että Caligula oli muuttanut toiseen maailmaan. Juutalaisten pyhättö oli
välttynyt tulemasta tahratuksi mielipuolen keisarin kuvalla.

Mutta tämän jälkeen israelilaiset olivat lujasti vakuutettuja siitä,
ettei kaivattu Jumalan valtakunta maan päällä toteutuisi, niin kauan
kuin pakanat hallitsivat Jumalan omaa kansaa. Muukalaiset täytyi
karkoittaa Herran ja Gideonin miekalla; ja uskovaisten toivo Messiaan,
vapahtajan tulosta ja avusta kasvoi päivä päivältä. Pahansuopaisten
roomalaisien maaherrojen uudet väkivaltaiset ja loukkaavat toimenpiteet
valoivat Claudiuksen hallituskaudella öljyä tuleen. Zeloottien
yltiöpäinen lahko otti johdon käsiinsä. Talonpoika jätti auransa
ja työnsä viinitarhassa ja tarttui miekkaan. Juudean tiettömien
vuoristojen onkaloissa ja luolissa sissit majailivat, ja roomalainen
toisensa jälkeen sai pimeässä yössä surmansa heidän kostavista
miekoistaan, ilman että onnistuttiin saamaan selville teon tekijöitä.
Sama kohtalo kohtasi israelilaisiakin, jotka olivat laimeita uskossaan.
Tuntui siltä, kuin Jahve itse olisi toiminut tämän salaperäisen voiman
välityksellä; ja se usko tuli yleiseksi juutalaiskansan keskuudessa,
että pelastus oli tuleva näiden vapaaehtoisten joukkojen taholta.

Aavikon kristallinkirkas ilma, sen ihmeelliset kangastukset ja sen
suuri hiljaisuus ovat erikoisesti omiaan virittämään mielen hartauteen,
kohottamaan sen korkeampiin avaruuksiin ja täyttämään sen ilmestyksillä
yliaistillisesta maailmasta. Ja aavikon henki leijaili senkin aution,
auringonpolttaman maan yllä, joka viettää Jerusalemista kohti Kuollutta
merta.

Tarvittiin ainoastaan satunnainen aihe, että jännittynyt mieliala,
joka oli vallannut koko kansan, purkautuisi. Tämä sattuikin, kun
uskottomat — ne syyrialaiset, jotka puhuivat kreikkaa ja nimittivät
itseään helleeneiksi — alkoivat häiritä juutalaisten jumalanpalvelusta
ja häväistä heidän synagoogiensa sisäänkäytäviä pakanallisilla
eläinuhreilla. Syntyi melskeitä ja verisiä katutaisteluita. Ja mieliala
tuli vieläkin uhkaavammaksi, kun roomalainen maaherra tahtoi pakolla
maksattaa itselleen 17 talenttia temppeliveroista juutalaisten pyhässä
kaupungissa. Kun hän luonnollisesti sai vastaukseksi yksimielisen
kiellon, hän antoi sotilaidensa hyökätä pappien ja kansan kimppuun.
Muukalaisviha purkautui silloin ilmi täydellisenä kapinana. Tämä
tapahtui vuonna 66, Neron hallituksen viimeisinä aikoina. Verisissä
taisteluissa roomalaiset sotilaat surmattiin viimeiseen mieheen
asti. Uusia, vahvoja roomalaisia sotajoukko-osastoja lähetettiin
Palestiinaan, mutta ne eivät saaneet kiihkomielisiä vihollisiaan
talttumaan. Viimein Vespasianus saapui valtavan sotavoiman kansaa,
mutta hänestä ei kuitenkaan ollut viisasta käydä suoraan Jerusalemin
kimppuun, vaan hän rajoitti sotatoimet suunnitelmalliseen hävityssotaan
avoimen maan väestöä vastaan. Näin hän vähitellen kukistikin sen
täydellisesti; ja Jerusalem oli yksin jäljellä, kun Vespasianus
sai tiedon Neron kuolemasta. Nyt hänellä oli tärkeämpiäkin asioita
hoidettavina kuin juutalaisten pääkaupungin valloittaminen.

Kun Vespasianus oli tullut keisariksi, hänen poikansa Titus otti
suorittaakseen Jerusalemin piirityksen. Mutta juutalaiset, joita
elähdytti usko Jahveen ja Messiaan pikaiseen sekaantumiseen asiain
kulkuun, tekivät itsepintaista vastarintaa. Vielä silloinkin, kun
nälänhätä oli kaupungissa tullut niin suureksi, että äidit söivät
omia lapsiaan, juutalaiset kieltäytyivät hyväksymästä Tituksen
antautumisehdotusta.

Jerusalemin lujiin muureihin murtui roomalaisten piirityskoneiden voima.

Ainoastaan sytyttämällä tuleen yksi kaupungin portti roomalaisten
onnistui raivata itselleen tie kaupunkiin. Titus tahtoi säästää ihanan
temppelin, mutta taisteltaessa niitä juutalaisia vastaan, jotka
hyökkäsivät ulos pyhätöstä, muuan roomalainen sotilas sinkautti palavan
tulisoihdun rakennukseen, joka oli pian hulmuavana tulimerenä. Viimein,
itsepintaisen taistelun jälkeen, kukistui myöskin lujasti varustettu
linnoitus Sionin vuorella.

Viisikuukautisen piirityksen jälkeen Jerusalemin perikato oli varma.
Sen rakennukset tasoitettiin melkein täydellisesti maan tasalle. Näin
juutalaisten pyhä kaupunki sai saman kohtalon kuin Ninive, Tyros,
Persepolis ja Karthago.

Jerusalemin vuonna 70 suoritettua surullista hävitystä juhlittiin
Tituksen Roomaan palattua suurella triumfilla, jolloin seitsenhaaraista
kynttiläjalkaa kannettiin voittajan vaunujen edellä. Tämän
tapauksen ikuiseksi muistoksi rakennettiin Via Sacralle Forumin
reunaan Pentelikonin[165] marmorista n.s. Tituksen kaari, johon
oli hakattu kohokuvia Tituksesta ja hänen triumfistaan. Erääseen
toiseen triumfikaareen piirretty kirjoitus kertoo, että Titus voitti
Juudan kansan ja hävitti Hierosólyman kaupungin, jonka piiritystä
sotapäälliköt, kuninkaat ja kansat aina tähän asti olivat turhaan
yrittäneet.

Yhtä vastenmieliseltä kuin vaikuttaa se, että näkee maailmanvallan
ylvästelevän sillä, että on tuhonnut pienen, vapauttarakastavan kansan,
yhtä omituiselta tuntuu, että näytetään unohdetun, että Pompeius
aikaisemmin, vuonna 133 oli valloittanut Jerusalemin.

Isänmaaton juutalainen on tyyppi, joka useinkin tavataan silloisessa
roomalaisessa kirjallisuudessa. Iuvenalis luo eräässä satiirissaan
karkean irvikuvan omaisuuskansan kuuliaisuudesta Mooseksen
lakimääräyksille:

    Joille kohtalo suonut on sabbatinviettäjä-taaton,
    pilviä yksistänsä he palvovat, mahtia taivaan.
    Ihmisten, sikojen liha yhdenlaista on heistä,
    sill' isä ei sitä syö; pian ympärileikkaus tehdään.
    Halveksuttavat myös ovat mielestään la'it Rooman;
    Juudean kansan lainpa he taitavat, täyttävät pelvoin,
    kaiken, kerta min sääs, salakirjoituksina Mooses.
    Mut vika taaton on tää: joka seitsemäs päivä hän herkes
    laiskuriks, askartaan ei hoitanut einehen vertaa.

Ennen kaikkea on kuitenkin kiintoisaa kuulla, mitä Tacituksella on
kerrottavaa juutalaisista. »Useimmat historioitsijat», hän sanoo,
»ovat yksimielisiä siitä, että kun tarttuva ja rumentava sairaus
puhkesi Egyptissä, kuningas Bokkhoris kääntyi Amonin oraakkelin
puoleen ja rukoili jumalalta apua tätä sairautta vastaan. Jumala oli
silloin käskenyt häntä puhdistamaan valtakuntansa ja ajamaan sellaiset
kansat, joita jumalat vihasivat, pois toisiin maihin. Niin tapahtui,
ja paljon ihmisiä kerättiin joukkoihin, jotka vietiin pois maasta ja
jätettiin sitten oman onnensa nojaan erämaihin. Kaikki itkivät ja
olivat epätoivoissaan, mutta muuan pakolaisista, nimeltään Mooses,
nousi ja puhui heille.» Hän antoi heille uutta rohkeutta ja sai heidät
seuraamaan itseänsä.

Mutta vedestä oli kova puute. Yksi toisensa jälkeen sortui
väsymyksestä. »Silloin tuli villi aasilauma laukaten eräälle
puita kasvavalle kalliolle. Mooses seurasi laumaa. Maan rehevästä
ruohonkasvusta hän päätti, että siellä täytyi olla lähteensilmä; ja
hän löysikin vettä, niin että kansa voi sammuttaa janonsa ja sai uusia
voimia. Vaellettuaan yhteen menoon kuusi päivää he maanpakolaisina
tulivat viljeltyyn maahan, karkoittivat sen asukkaat ja rakensivat
itselleen kaupungin ja temppelin.

Mooses tahtoi vastaiseksikin varmentaa käskijävaltansa kansansa
keskuudessa ja pani senvuoksi käytäntöön uudet uskonnolliset tavat,
jotka olivat päinvastaiset kuin kaikilla muilla ihmisillä. Kaikki,
mikä meistä on pyhää, on tästä kansasta häpeällistä; mutta toiselta
puolen heille on sellainen sallittua, joka meistä on syntiä. He eivät
syö sianlihaa, koska heihin on tarttunut samanlaista ihottumaa, jota
sioissa voi olla. Pitkällisen nälän muistoksi, jota he kerran saivat
kokea, he pitävät toistuvia paastoja, ja heidän happamaton leipänsä
muistuttaa, että heidän täytyi kerran varastaa jyviä maasta.

Keskenään nämä ihmiset ovat horjumattoman uskollisia ja armeliaita,
mutta toisia kansoja he vihaavat kuin vihollisia. Tunnusmerkikseen
he ovat omaksuneet tavan ympärileikkauttaa itsensä. Heistä on synti
surmata vastasyntynyt ja he uskovat, että niiden sielut, jotka
kaatuvat sodassa tahi joutuvat uskontodistajina teloitetuiksi, ovat
kuolemattomat. Tästä johtuu, että he mielellään tahtovat saada lapsia
eivätkä pelkää kuolemaa. Juutalaisilla ei ole lainkaan jumalankuvia,
vaan he muodostavat vain ajatuksissaan jumaluuden kuvan eivätkä tunne
kuin yhden jumalan.» Ne kokeet, jotka kuningas Antiokhos kerran teki
»parantaakseen, juutalaiset heidän taikauskostaan ja antaakseen heille
kreikkalaiset tavat» olivat epäonnistuneet näiden sitkeän vastarinnan
vuoksi.

Vespasianus kuoli vuonna 79 ollessaan 69 vuoden vanha. Hän on
ensimmäinen Rooman keisari Augustuksen jälkeen, josta varmasti
tiedetään, että hän kuoli luonnollisen kuoleman. Kun hän tunsi
lopun lähestyvän, hän yritti nousta ylös kuolinvuoteeltaan sanoen:
»Sotapäällikölle soveltuu kuolla vain pystyssä.» Ja niin hän veti
viimeisen henkäyksensä. Hän jätti jälkeensä muiston, että terve ja
luonnollinen ihminen oli istunut valtaistuimella, jolla ennen häntä oli
ollut pitkä sarja enemmän tahi vähemmän mielenvikaisia, rappeutuneita
tyranneja. Sellainen hallitsija vaikuttaa jo esimerkillään erittäin
kasvattavasti kansaansa silloinkin, kun häntä ei voi pitää suurena
hallitsijana.

TITUS.

Titus seurasi isäänsä valtaistuimelle oltuaan jo Vespasianuksen
hallituksen alusta asti hänen kanssahallitsijanaan ja tukenaan. Hän
oli runsaslahjainen sekä ruumiillisesti että henkisesti ja hänellä
on historiassa kaunis nimi »ihmiskunnan rakkaus ja ihastus». Hän oli
niin myötätuntoinen onnettomia kanssaihmisiään kohtaan, että hänen
ajatelmanaan pidetään lausetta: »Päivä, jolloin minulla ei ole ollut
tilaisuutta tehdä jollekulle hyvää työtä, on hukkaan mennyt päivä.» Ja
kuitenkin hän oli kasvanut Neron siveettömässä hovissa Britannicuksen
leikkitoverina eikä ollut voinut olla saamatta vaikutteita hovissa
vallitsevista tavoista. Roomalaiset pelkäsivätkin pahinta, kun hänen
rakastajattarensa hänen sotapäällikköajoiltaan Itämailla, kaunis
juutalainen prinsessa Berenike, tuli Roomaan toivoen saavansa elää
uudelleen muinaiset rakkauden hetkensä. Mutta Berenike oli nyt
lähes viisikymmenvuotias, ja Titus oli oppinut voimakastahtoisen
isänsä johdolla hillitsemään intohimojaan ja hänet oli terästänyt
se edesvastuu, minkä hänen uusi asemansa häneltä vaati. Hän lähetti
Bereniken takaisin omaan maahansa ja vapautti siten roomalaiset uuden
Kleopatran pelosta.

Augustuksen tavoin Tituskin on kaunis esimerkki siitä, kuinka valta
voi kasvattaa herättämällä edesvastuuntunteen, täysin vastakkainen
näyte kuin Caligula ja Nero. Hänen huolenpitoaan kansan hyvinvoinnista
todistavat vielä tänäkin päivänä suurenmoisten yleisten kylpyläin,
hänen rakennuttamiensa Tituksen thermien rauniot. Voi hyvin käsittää,
miten suuri merkityksellistä oli kansan terveyden kannalta, että
köyhinkin voi niissä maksutta saada lämpimän kylvyn.

Kansanjoukkojen ihastus ei kuitenkaan koskaan muulloin kohonnut
niin korkealle kuin vuonna 80, jolloin Titus vihki Vespasianuksen
amfiteatterin. Sata päivää kestävien juhlallisuuksien loisto saattoi
varjoon kaiken sen, mitä tämäntapaista oli milloinkaan nähty.
Saatiin nähdä ihmeellisiä asioita: nainen, joka surmasi leijonan,
sarvikuono taistelussa karhun kanssa, tiikerin palasiksi repimä
leijona. Kansantaru kääpiöitten taistelusta muuttui todellisuudeksi
kääpiöitten ja kurkien taistellessa toistensa kanssa. Sitten täytettiin
koko näyttämö vedellä ja järjestettiin meritaistelu pienoiskoossa.
Eräänä päivänä usutettiin 5 000 villiä eläintä areenalle ja katsojien
ihastuksella ei ollut lopulta rajoja, kun he saivat tapella joukoittain
heidän keskeensä viskatuista lappusista, jotka olivat raha- tai
arvoesinemaksuosoituksia.

Näin Vespasianuksen säästäväisyys oli tehnyt pojalle mahdolliseksi eri
tavoin osoittaa anteliaisuuttaan kansalle

Tituksen onnellista hallituskautta himmensi kuitenkin kauhea
luonnonmullistus, Vesuviuksen purkaus vuonna 79 j.Kr., jolloin m.m.
vuoren juurella sijaitsevat Pompejin ja Herculanaeumin kaupungit
hautaantuivat kokonaan hohkakivi- ja laavakerrosten alle, jotka
tulivuori syöksi aukostaan. Samaan aikaan useat muut Campanian
kaupungit kärsivät maanjäristyksestä.

Onnettomuus tapahtui äkkiarvaamatta. Tosin sen edellä oli huomattu
toistuvia maantärähdyksiä, mutta sellainen oli Campaniassa niin
tavallista, ettei siihen kiinnitetty huomiota, jolleivät tärähdykset
olleet niin voimakkaita kuin kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin
useita rakennuksia Pompejissa sortui raunioiksi. Luultavasti
tiedettiin myöskin, että Vesuvius oli tulivuori, mutta ei kukaan
voinut kuvitellakaan, että purkaus oli odotettavissa, sillä aukko ei
ollut toiminut miesmuistiin. Viini- ja hedelmätarhoja oli pitkin sen
sivuja melkein aina tulivuoren huipulle asti, ja vuoren juurella oli
lukuisia kukoistavia kaupunkeja, kyliä ja loistohuviloita. Tämä viinin
ja ruusujen elämäniloinen seutu, missä kesät olivat viileitä ja talvet
leutoja, oli roomalaisten mieluisa lepopaikka.

Muutamissa tunneissa tämä ihana seutu ja sen mukana sukupolvien työn
tulokset olivat tuhotut ja tuhannet ihmiset menettäneet henkensä.

Sydämeen käyvällä tavalla Martialis on eräässä epigrammissaan ilmaissut
tunteensa nähdessään tämän hävityksen kauhistuksen. Runo on luultavasti
sepitetty kesällä 88, jolloin runoilija oleksi Napolinlahden
rantamalla. Nähdessään tuon viininjumalasta äskettäin niin rakkaan
vuoren rinteitten kauhean hävityksen pusertuu häneltä huuto: »Jumalain
olisi pitänyt toivoa, etteivät he olisi kyenneet aikaansaamaan
tällaista hävitystä.»

Kristityt ovat epäilemättä olleet näkevinään Vesuviuksen purkauksessa,
kuten Rooman palossakin, Jumalan rangaistuksen. Siitä ovat todistuksena
erään Pompejin talon seinään piirretyt kaksi sanaa, kaksi paljon
puhuvaa sanaa »Sodoma Gomorra». Kenties joku kristitty tai
juutalainen, joka purkauksen jo alettua on etsinyt talossa suojaa
tuhkasadetta vastaan ja ollut vaipuneena tuskantäyteiseen rukoukseen
Korkeimman puoleen, on ne seinään piirtänyt.

Henkiin jääneet saivat osakseen Tituksen alkuunpanosta suurenmoista
avustusta.

Liian lyhyt oli kuitenkin ihmisystävällisen keisarin elämänura. Jo
vuonna 81, vain 40 vuoden vanhana, hän kuoli kuumetautiin, jonka hän
kenties olisi voinut voittaa, jolleivät hänen nuoruuden päiviensä
voimakkaat intohimot olisi saaneet häntä viettämään elämää, joka
turmeli hänen ruumiinsa. Kaikki surivat syvästi hänen kuolemaansa
paitsi hänen kunnianhimoinen veljensä Domitianus, joka oli
juonitteluillaan tehnyt vainajan elämän raskaaksi ja joka nyt kiirehti
ottamaan vallan haltuunsa.

DOMITIANUS.

Kauheata taantumusta Vespasianuksen ja Tituksen siunaukselliseen
hallitukseen verraten merkitsi Domitianuksen hallitsijaksi tulo. Uusi
keisari oli kymmenen vuotta veljeään nuorempi. Hänen kasvatuksensa oli
päinvastoin kuin Tituksen suuressa määrin lyöty laimin, sillä hän jäi
nuorena äidittömäksi ja isä oli enimmäkseen poissa kotoa sotaretkillä.
Osan lapsuusvuosistaan hän sai viettää isänsä luona sotaleirissä, ja
sellaisen lapsuuden aikaansaaman tuloksen tunnemme Caligulasta, joskin
tällainen tulos on luonnollisesti vain osittain näin selitettävissä.

Vespasianuksen hallituskautena nuorempi poika oli tuntenut itsensä
syrjäytetyksi ja hautonut hyvin korkealentoisia suunnitelmia.
Hän osoitti aikaisin, ettei häneen ollut luottamista. Hän tuli
myöskin tunnetuksi suurena naisten viettelijänä. Mutta kun isä
ilmaisi tyytymättömyytensä häneen, tiikeri veti kyntensä piiloon
ja koetti näytellä siivoa. Sillä välin hän juonitteli isänsä ja
veljensä selän takana niin paljon, kuin vain uskalsi. Muutoin hänen
kerrotaan viettäneen osan vapaata aikaansa seivästämällä kärpäsiä
kirjoituspuikollaan. Sellainen antaa aavistuksen häkissä olevasta,
luihusta petoeläimestä.

Kun hän nyt Tituksen kuoltua sai käsiinsä sen vallan, jota hän
oli niin kiihkeästi himoinnut, hän osoittautui kuitenkin olevansa
voimakas mies, joka ei suvainnut mielivaltaisuutta oikeudenkäytössä
eikä vallattomuutta hallinnossa ja joka tarmokkaasti jatkoi
isänsä ja veljensä rakennustoimintaa ja harjoitti suurin piirtein
menestyksellistä ulkopolitiikkaa.

Mutta hänen hyvät puolensa jäivät yhä enemmän varjoon hänen huonojen
ominaisuuksiensa rinnalla. Kaikkien täytyi ryömiä tomussa hänen
edessään. Hoviaterioilla hän istui ylhäisen yksinäisenä erikoisessa
pöydässä, ja hänen vieraitaan oli ankarasti kielletty lausumasta
sanaakaan. Hän oli valinnut esikuvakseen Tiberiuksen, tuon
ihmishalveksunnan ja kaikkiin kohdistuvan epäluulon ruumistuman. Mutta
esikuvastaan eroten hän piti jäykästi kiinni jumaluudestaan ja vaati,
että häntä puhuteltiin arvonimellä: »Herra ja jumala». Toisessakin
suhteessa Domitianus epäedullisesti erosi esikuvastaan; hän tunsi
todellista mielihyvää julmuudestaan.

Hän epäili kaikkia vähänkin etevämpiä henkilöitä. Lapseton keisari
vainusi jokaisessa merkkimiehessä kruununtavoittelijaa, ja jokainen
rikas mies oli hänelle mieluinen saalis. Urkkijoita ja ilmiantajia
hiipi ympäriinsä kaikkialla.

Domitianus ei ollut milloinkaan vaarallisempi kuin silloin, kun
hän vasten tapaansa näytti ystävälliseltä. Uhrillaan leikittelevä
kissa! Sellainen on se kuva, jonka saa Tacituksen lausunnoista, jotka
kumminkin ovat senaatin puolueen mielipiteen ilmauksia vihatusta
vihollisesta. Appensa, sotapäällikkö Agricolan elämäkerrassa Tacitus
toteaa, että tyrannin viisitoistavuotisena hallituskautena paljon
ihmisiä on kuollut — »ja juuri toimintatarmoisimmat — keisarin
julmuuden uhreina Meitä on», hän sanoo, »jäljellä vain joitakuita
harvoja. Ja mekin olemme hirmuvallan aikana olleet kuin kuolleita,
koska emme ole saaneet vapaasti lausua mielipiteitämme, vaan meidän
on täytynyt vaieta. Viisitoista parhaista vuosistamme on siten mennyt
hukkaan. Kypsyneet miehet ovat tällä aikaa ehtineet tulla vanhoiksi ja
vanhukset ehtineet melkein elämän äärimmäiselle rajalle.»

Kerta toisensa jälkeen koetettiin tehdä loppu hirmuhallituksesta
raivaamalla Domitianus tieltä. Mutta tuloksena oli vain
joukkoteloituksia, jotka vuorostaan aiheuttivat uusia salaliittoja
teloitettujen ystävien ja sukulaisten kesken. Näin jatkui alituisesti
tämä hirveä vuoroittelu. Eivät edes hirmuvaltiaan sukulaiset olleet
varmat hengestään. Hänen vaimonsa sai sattumalta tietää, että
Domitianus oli salassa päättänyt surmauttaa hänet ja hänen uskottunsa.
Silloin tekivät kuningatar ja toisetkin, joiden henki oli vaarassa,
salaliiton kaartin ylipäällikön ja muutamien muiden virkamiesten kanssa
ja poistivat tyrannin maailmasta vuonna 96.

Kuvaavaa siitä, kuinka vihattu Domitianus oli, on muuan Plinius
nuoremman kertoma kasku. Kun Plinius tuli kerran tervehtimään erästä
Rooman ylhäisimpiä miehiä, nimeltään Corellius, hän tapasi tämän
kauheissa luuvalon vaivoissa. »Minkä vuoksi luulet minun», sairas
sanoi, »kestävän näitä inhoittavia tuskia? Ainoastaan siksi ja
senvuoksi, että eläisin kauemmin, joskin vain yhden päivän, kuin tuo
verenimijä valtaistuimella. Muuten minä olisin kuolemalla vapautunut
kurjuudestani.» Ja tosiasia on, että heti kuin Domitianus oli murhattu,
Corellius alkoi paastota, kunnes kuoli.

Myöskin kristityt saivat kärsiä keisarin julmuudesta ja
epäluuloisuudesta. Verinen vaino puhkesi; ja se ei, kuten kenties Neron
aikainen vaino, rajoittunut Rooman muurien sisäpuolelle, vaan levisi
suurimpaan osaan valtakuntaa, etenkin Vähään-Aasiaan. »Johanneksen
ilmestyksen» arvellaan olevan tältä ajalta ja kirjoitetun Neron ja
Domitianuksen kristittyjen vainojen vaikutuksesta. Rooma kuvataan
siinä »suureksi portoksi, joka on juopunut pyhien ja Jeesuksen
uskontodistajien verestä. Voi, voi sinä Babylon, sinä suuri kaupunki,
sinä vahva kaupunki!» kirjailija huudahtaa. »Pian on nyt sinun tuomiosi
tullut.»

Domitianuksen ulkopolitiikka oli, kuten sanottu, suurin piirtein
menestyksellistä. Tonavan varsilla hän taisteli monta veristä sotaa
toisella rannalla asuvien kansojen kanssa aina Böömistä virran suulle
asti. Roomalaiset kärsivät näissä taisteluissa kuitenkin useita
huomattavia tappioita; ja ne voitot, jotka saatiin, eivät korvanneet
vastoinkäymisiä. Sitävastoin laajennettiin valtakunnan aluetta kahdella
muulla taholla, nimittäin Britanniassa ja Germaaniassa.

Britanniassa jatkoi Claudiuksen ajan valtauksia sikäläinen maaherra,
äsken mainittu Agricola. Taistellen Verisiä taisteluita sekä maalla
että merellä hän levitti Rooman vallan yli koko varsinaisen Englannin —
ei kuitenkaan Walesiin, missä ei ole tavattu jälkeäkään roomalaisista
— sekä yli eteläisen Skotlannin Tay virtaan asti pohjoisessa. Mutta
Domitianus keskeytti Agricolan voittokulun kutsumalla hänet kotiin.
Syynä ei kylläkään ollut niin paljon kateus, josta Tacitus syyttää
tyrannia, vaan varsinainen syy oli se, ettei köyhien skotlantilaisten
ylänkömaiden vuoksi kannattanut uhrata enemmän verta ja varoja.
Tärkeämpää oli keskittää ponnistus rajaseutuihin, Reinin ja Tonavan
varsille.

Siellä täydennettiin Domitianuksen aikana se Rooman alueen laajennus
jokirajain toiselle puolen, jonka Vespasianus oli aloittanut.
Vallattiin näet kolmionmuotoinen alue Tonavan, Reinin ja Mainin
välillä, siis nykyinen Baden sekä osia Württembergistä, Hessenistä
ja Baierista. Täten saavutettiin se etu, että entinen mutkitteleva
raja sangen huomattavassa määrässä lyheni. Uusi rajalinja, kuuluisa
roomalainen limes, ulottui Regensburgin tienoilta lähelle
Coblenzia, 55 peninkulman matkan. Sitä vartioivat joukko-osastot,
jotka oli sijoitettu satakuntaan linnakkeeseen ja yli tuhanteen
vartiotorniin, joista vartiostoja vähäisemmin kenttävarustein oli
sijoitettu sinne tänne varustettuina merkinantomastoilla tahi muilla
merkkilaitteilla uhkaavan vaaran varalta. Majoituspaikkojen välisen
yhteyden helpottamiseksi tehtiin limes koko pituudeltaan sotatieksi,
ja sen turvaksi rakennettiin ajan pitkään paalutuksia, muureja tahi
valleja kaivannot edessään. Näiden laitosten päätarkoituksena ei
ollut olla puolustuslaitteina vihollisen hyökkäyksiä vastaan, vaan
estää germaaneja kulkemasta rajan yli muissa paikoin, kuin missä
se voi tapahtua roomalaisten tarkastuksen alaisena. Linnakkeet oli
nimittäin rakennettu sellaisiin paikkoihin, joihin suuret sotatiet
sisä-Germaaniasta johtivat.[166]

Äsken hankittu maa-alue oli viime aikoina ollut germaanien hylkäämä.
Nyt aikansa palvelleet roomalaiset legioonalaiset ja gallialaiset
uudisasukkaat sen kansoittivat. Nopeasti roomalainen sivistys tunkeutui
sinne erinomaisia sotateitä, joita roomalaiset tavoilleen uskollisina
tekivät. Täällä, kuten kaikkialla maailmanvaltakunnan rajojen
sisällä, roomalainen tieverkosto oli vaikuttava tekijä sivistyksen,
liikenneyhteyden, tavaranvaihdon ja asutuksen kehityksessä.
»Näiden valtavien rakennustöiden säilyneet jäljet julistavat vielä
tänäkin päivänä kaukaisimmissakin erämaissa hautaraunioiden ja
orjantappurain peitossa Sierra Morenassa ja Eifelissä, Skotlannissa
ja Siebenbürgenissä, Eufratin varsilla ja Ison Syrtinlahden rannoilla
vaeltavalle tutkijalle kulumattomin monumentaalisin piirtein
roomalaisnimen suuruutta» muuan tämän alan etevimpiä tuntijoita sanoo.

Roomalaisten legioonain leireistä ja linnoituksista tuli tärkeitä
sivistyskeskuksia. Naineista sotilaista tuli ajan pitkään seudun
vakinaisia asukkaita, ja leirien ääreen kasvoi kylä tai kokonainen
kaupunki, jonne käsityöläisiä ja kauppiaita asettui asumaan.
Roomalaisen kylpemishalu seurasi häntä tännekin kuten yli koko
maailman. Jokaisella roomalaisella linnakkeella ja legioonan leirillä
oli roomalainen kylpylänsä. Bailussa etelä-Britanniassa roomalaiset
käyttivät hyväkseen lämpimiä lähteitä samalla ihastuksella kuin
läntisessä Germaaniassa Baden-Badenissa, Wiesbadenissa, Emsissä ja
Aachenissa, Galliassa Vichyssä ja Aiz-les-Bains'issa, Pyreneillä,
Karpaateilla ja Algeriassa.

Ja mitä valtavia töitä roomalaiset ovatkaan suorittaneet hankkiessaan
kaupunkeihinsa raitista vettä! Suurenmoisena esimerkkinä tästä
ovat roomalaiset kaupungit Reinin seuduilla. Kölnillä oli esim. 8
peninkulmaa pitkä, suurimmaksi osaksi maanalainen vesijohto, joka toi
kaupunkiin mainiota vettä Eifelistä. Ja Lyonilla oli melkein yhtä
pitkän johtonsa ansiosta raikasta vuoristovettä. Syvien laaksojen
poikki sitä johdettiin pitkin korkeita, sikamaisia vesijohtoja.
Vielä tänä päivänä näiden rakennustöiden jätteet ovat epäämättömänä
todisteena roomalaisen sivistyksen suurenmoisuudesta.

Parhain tilaisuus tutkia tämänaikaista roomalaista linnoitusta
on Saalburgissa, Homburgista pohjoiseen, missä sellainen laitos
nyt laajojen kaivaus- ja korjaustöiden perästä antaa harvinaisen
mielenkiintoisen kuvan Rooman valtakunnan ja roomalaishengen
levenemisvoimasta.

Kirjallisuutta:

Bernhard W. Henderson, Civil war and rebellion in the Roman empire A.D.
69—70.

Lucien Double, L'empereur Titus.

Ernest Renan, Histoire du peuple d'Israēl; nid. 5.

Flavii Josefi, Historia om judarnes krig mot romarne, toimittanut N.J.
Thunblad.

Jean Juster, Les juifs dans l'empire romain: 2 nid.

Emil Schürer, Geschichte des jüdischen Volkes im Zeitaller Jesu
Christi: 3 nid (Laaja kirjallisuusluettelo).

S. Herrlich, Die Antike Ûberlieferung über den Vesuv-Äusbruch im Jahre
79 (Klio 1904).

Stephane Gsell, Essai sur le règne de l'empereur Domitien.

Albert Imhof, T. Flavius Domitianus.

J.M. Sundén, Härskardyrkan under den romerska kejsartiden.

Cornelius Tacitus, Agricolas lif och vandel i svensk tolkning. Vilh.
Lundström.

Tacitus, Agricola. Ruotsintanut Per Persson (Tacituksen pienempiä
kirjoitelmia).

Edward Conybeare, Roman Britain. (Kirjallisuusluettelo.)

F. Haverfield, The roman occupation of Britain.

Franz Franziss, Bayern zur Römerzeit.

Friedrich Wagner, Die Römer in Bayern.

Oscar von Sarwey, Felix Hettner und Ernst Fabricius, Der
obergermanisch-Raetische Limes des Römerreichs: ilm. 45 nid.

Friedrich Koepp, Die Römer in Deutschland.

Carl Blümlein, Bilder aus dem römisch-germanischen Kulturleben
(Kirjallisuusluettelo).

Franz Cramer, Deutschland in römischer Zeit.

H. Dragendorff, Westdeutschland zur Römerzeit.

L. Jacobi, Das Römerkastell Saalburg: 2 nid. — Führer durch die

Saalburg und ihre Sammlungen.

Tacitus, Germania, suomentanut K.J. Hildén.

POMPEJISSA JA HERCULANEUMISSA.

Kaksi kuuluisaa miestä näki Vesuviuksen ensimmäisen tunnetun
purkauksen. Toinen heistä oli suuressa arvossa pidetty luonnontutkija
Plinius vanhempi, joka tapahtuman aikana oli laivasto-osaston
kanssa Napolinlahdella. Kun hän meni maihin viemään apua ja tekemään
tieteellisiä huomioita, hän tukehtui myrkyllisiin kaasuihin ja
tuhkasateeseen. Hänen sisarensa poika Plinius nuorempi, joka katseli
luonnonmullistusta matkan päästä, on jättänyt jälkeensä mieltä
kiehtovan kuvauksen purkauksen suurenmoisuudesta ja sen kauhuista.
Purkaus alkoi siten, että valtava savupylväs kohosi kraatterin suusta
ja levisi vähitellen niin, että se muistutti pitkärunkoista pinjapuuta.
Pian alkoi sataa tuhkaa peninkulman laajalti vuoren ympärille ja
verhota koko seudun pikimustaan pimeyteen. »Kuultiin naisten kirkuvan,
lasten itkevän ja miesten voihkivan tuskissaan. Toiset huusivat
vanhempiaan, toiset lapsiaan tai puolisoitaan.» Kaikki, jotka voivat,
pakenivat pois tästä kauhun paikasta. Kolme vuorokautta kesti,
ennenkuin päivänvalo alkoi jälleen kajastaa. Päivänpaiste oli kuitenkin
kauan verhottua kuten auringonpimennyksessä. Koko seutu oli aivan
muuttunut, paksun tuhkakerroksen peitossa.

Pompejissa satoi ensiksi hohkakiviä, joiden suuruus vaihteli herneen
suuruisista kananmunan suuruisiin. Tämän metrinpaksuisen kerroksen
päälle laskeutui sitten melkein yhtä paksu tuhkakerros. Sitten seurasi
ankara maanjäristys, joka syöksi kumoon tai vahingoitti useimpia
rakennuksia. Arvioidaan, että kaupungin 20 000 asukkaasta pari tuhatta
tuhoutui itse Pompeijin kaupungissa. Kuinka paljon menehtyi paon
aikana, siitä ei ole aavistustakaan.

Eräälle rikkaalle viinikauppiaalle kuuluneessa komeassa,
kolmikerroksisessa huvilassa kaupungin ulkopuolella tavattiin
kokonaista 34 ihmisen luurankoa. Osa omistajan perheestä ja
palvelijoista oli paennut kellariin, sillä välin kun omistaja itse
erään uskotun palvelijansa avulla koetti viedä turvaan rahoja ja
arvoesineitä. Mutta tuhkasade yllätti ja tukahdutti kummankin miehen.
1700 vuoden perästä löydettiin heidän luurankonsa. Niiden vieressä
oli kulta- ja hopearahoja, ja perheen isäntä puristi kovasti oikeassa
kädessään taidokkaasti tehtyä portin avainta. Mutta alas kellariinkin
oli tuhka tunkeutunut ja tukahduttanut kaikki ne onnettomat, jotka
olivat paenneet sinne, 18 aikaihmistä ja kaksi lasta. Viimeiseen asti
he olivat koettaneet suojella itseään kavalaa vihollista vastaan
verhoamalla päänsä vaatteillaan, minkä näköisiä muutamat vainajat
olivat. Tuhkakerros, johon he hautaantuivat, puristui nimittäin
vähitellen kokoon ja kovettui. Ajan pitkään muuttui kuollut vaatteineen
tomuksi ja näin syntyi tuhkakerroksen sisälle onkalo, jossa oli vain
luuranko. Tällaisia koloja on meidän päivinämme täytetty juoksevalla
kipsillä; ja kun kipsi on jäykentynyt, on voitu ikäänkuin valumuotista
kuoria esille valelma kuolleesta. Kahlekoirakin on onnistuttu tällä
tavoin kuvaamaan.

Kun vulkaaninen purkaus oli ohi, henkiinjääneet luonnollisesti
palasivat kaupunkiinsa. He huomasivat pian toivottomaksi koettaa
kaivaa sitä esiin, mutta he pelastivat, mitä oli pelastettavissa,
rahoja, koristeita, taideteoksia ja muita kalleuksia, vieläpä
talojen marmoripäällystänkin, missä siihen pääsi käsiksi. Vuosien
kuluessa ympärillä asuva väestö käytti kaiken, mikä pisti esille
tuhkakerroksesta, rakennusaineeksi. Sitten kaupungin päällä oleva
tuhkakerros kasvoi uusista purkauksista ja ylimmäksi pinnalle muodostui
viljava maakerros, josta viiniköynnökset ja hedelmäpuut puhkesivat
jälleen kasvamaan. Näin ihmiset vähitellen unohtivat, että mullan alla
oli kokonainen kaupunki haudattuna. Vasta 1700-luvun puolivälissä
Pompeji jälleen löydettiin. Ne kaivaukset, joihin siellä silloin
ryhdyttiin, olivat kuitenkin huolimatonta ryöstöä. Vasta vähän kauemmin
kuin vuosisata tämän jälkeen vieläkin jatkuva tieteellinen tutkimustyö
alkoi. Kaksi kolmasosaa kaupungista on nyt saatu päivänvaloon.

Meidän päivinämme voi taasen tulla Pompejiin yhden kaupungin portin
kautta ja eläytyä siellä kaksi tuhatta vuotta sitten elettyyn elämään.
Kadut on siellä, kuten meidän päiviemme Napolissakin, tehty suurista
laavaliuskoista, mutta ne eivät ole hauskoja rankkasateessa, sillä
katuojiani ole. Asuinhuoneet vaikuttavat ulkonaisesti synkiltä,
melkein vankiloilta, riippuen siitä, että siihen aikaan ei vielä
käytetty ikkunaruutuja. Kauniita lasiastioitahan oli jo kauan kyetty
valmistamaan, mutta ikkunalasi oli vielä hyvin harvinainen ylellisyys.
Yleisemmäksi se tuli vasta keskiajalla. Roomalaistalon huoneet eivät
senvuoksi saaneet päivänvaloansa kadulta, kuten meidän huoneemme, vaan
— kuten Itämaiden talot vielä tänäänkin, rakennuksen keskellä olevasta
hallista. Tässä huoneessa, n.s. atriumissa, oli suuri neliskulmainen
reikä katossa, josta sekä päivänvalo että sadevesi virtasi sisään.
Vesi virtasi keskellä lattiaa olevaan vesisäiliöön, joka hienommissa
taloissa tavallisesti oli myöskin suihkukaivo. Ei näet koottu
ainoastaan sadevettä, vaan oli myöskin saatavissa raikasta juomavettä
Vesuviuksen pohjoisrinteiltä tulevasta vesijohdosta, josta myöskin
Herculaneum näyttää saaneen vettä. Lyijyputken palaset, joita on
löydetty sieltä täältä raunioiden keskeltä, ovat sen jäännöksiä.

Roomalaisen asuintalon suuren hallin ympärille ryhmittyivät
pienemmät ikkunattomat huoneet, joihin johtavat korkeat ovet
oli tapana pitää päivisin avoinna. Tavallisesti atriumin ja sen
ympärillä olevien huoneitten takana oli toinen suuri avonainen huone
ympärikiertävine pilarikäytävineen, joka huone mielellään muutettiin
puutarhaksi, niissä siellä täällä oli suihkulähteitä ja kuvapatsaita.
Hienommissa taloissa oli lattiat laskettu mosaiikilla[167] ja seinät
maalauksin koristettu. Napolin kansallismuseossa on suurenmoisen
runsas kokoelma seinämaalauksia, jotka on pelastettu hävinneistä
Campanian kaupungeista, ennen kaikkea Pompejista. Niitä on noin 3
000 kappaletta. Ylipäänsä näissä nyt jo hävinneissä yhteiskunnissa
on käytetty niin runsaasti taiteellista koristelua, että me,
kahdennenkymmenennen vuosisadan lapset, joudumme ihmetyksiimme.
Ja kuitenkin on tällöin kysymys vain muutamista suhteellisen
vähäpätöisistä maaseutukaupungeista. Kuinka suunnattoman paljon
voimakkaampi vaikutelma olisikaan ollut, jos meidät olisi viety suuriin
taidekeskuksiin niiden loistopäivinä! Ovathan antiikin taideaarteet
glyptoteekeissämme vain sen runsaan taiteen vähäpätöisiä pirstaleita,
joka kerran teki kauneuden maailman jokapäiväiseksi leiväksi ei
vain, kuten meidän päiviemme suurkaupungeissa, muutamille harvoille
valituille, vaan kokonaisille kansoille.

Melkein kaikkialla kiintyy katseemme vaeltaessamme Pompejin katuja
pitkin kauppapuotien ja ravintolain ovien päällä oleviin ilmoituksiin.
Kummankinlaisia huoneistoja on paljon. Viinitupa on melkein jokaisessa
kadunkulmassa. Muutamassa on jalon juoman eri lajien hinnat ilmaistu
seuraavin sanoin: »Täällä saa juoda assin[168] edestä. Kaksoisassilla
saa parempaa viiniä ja neljällä assilla juodaan falernumilaista.»
Että viini voi olla voimakasta, ilmenee erään ravintolan seinälle
piirretyistä kaksimielisistä sanoista. Epävarmalla kädellä ravintolan
vieras on koettanut ilmaista, mitä hänen yhtä epävarma kielensä
jokelteli. Se on saanut seuraavanlaisen muodon: »Kaikki mitä — kaikki
mitä viinistä syntyy — kaikki, mikä — kaikki, mikä syntyy viinistä...»
Pitemmälle ei kirjailijamme päässyt ajattelussaan.

Toisessa kapakassa voimme taas kuvitella kuinka tyytyväinen suunnilleen
oli vieras, joka kirjoitti pilariin seuraavat sanat isännästä: »Sinä
olet valehtelija: sinä myyt vettä ja itse juot sekoittamatonta viiniä.»

Paikoitellen koristavat seiniä seuraavantapaiset vuokrailmoitukset:
»Vuokrattavana Arrius Pallion tontilla ensimmäisestä päivästä
heinäkuuta: kauppapuoteja niihin kuuluvine parvekehuoneineen ja
loistohuoneita yksi kerros ylempänä kuin myöskin kokonainen talo.
Halukkaat vuokraajat kääntykööt Primuksen Nigidiuksen orjan puoleen.»
Hotelli Elefantti — se komeilee nimittäin elefantinkuvalla kilvessään
— houkuttelee tiedonannollaan: »Täällä voi saada asunnon, jossa
on ruokapöytäsohva ja kolme vuodepaikkaa.» Muutamassa toisessa
paikassa on pidetty tarpeellisena ilmoittaa: »Eräästä kauppapuodista
kadotettu kupariastia. Se, joka voi hankkia sen takaisin oikealle
omistajalleen, saa 65 sestertiä. Se, joka voi ilmiantaa rosvon, saa...»
(loppu epäselvää) Erittäin lukuisia ovat gladiaattorinäytöksien
ilmoituslehtiset. Toimeenpanijat ilmoittavat, että telttakatos
viritetään areenan ylle suojaamaan auringonpaisteelta, aivan samoin
kuin meidän päivinämme ja ilmastossamme ilmoitetaan: »Sirkus on hyvin
lämmitetty.»

Toisenlaatuisia ovat ne kirjoitukset, joita enemmän tai vähemmän
ilkivaltaisesti on kirjoituspuikolla tai jollakin terävällä esineellä
tehty talojen seinien kalkkirappaukseen. Ne voivat olla Vergiliuksen,
Propertiuksen tahi Ovidiuksen säkeitä ja osoittavat siis, että
nämä runoilijat olivat Pompejissa hyvin tunnettuja. Toinen laji
seinätöherryksiä todistaa kirjoittajansa leikillisyyttä, kuten
silloinkin, kun muuan koiranleuka mitä juhlallisimpaan sävyyn piirtää
ilmoituksen, että hänelle on 6. p:nä kesäkuuta vuonna 29 syntynyt
aasinvarsa. Mutta paljon useammin kirjoitukset ovat ivallisia. Muuan
ilkeä ihminen ivailee esim. lenkosääristä Miccio raukkaa piirtämällä
seinälle X:n allekirjoituksin: »Katsokaa Miccion kuvaa!» Ei ole
myöskään mahtanut olla hauskaa tungettelevasta Tertiuksesta lukea
jumaloimansa Virgulan lopullinen selitys: »Sinä olet aivan liian
kuivakiskoinen.» Yhtä epäystävällisesti on kirjoitettu sen talon
seinään, jossa Verus asuu. Verus merkitsee »totinen», ja se on
antanut aihetta seuraavaan sanansutkaukseen: »Täällä, missä Verus asuu,
ei tunneta totuutta.» Täysin selvä on myöskin seuraava avonainen kirje:
»Samnius tervehti Corneliusta: Mene ja hirtä itsesi!»

Ettei osa tällaisia julkisia tiedoituksia ja kehoituksia ole jäänyt
asianomaisilta itseltään huomaamatta, voidaan päättää siitä, että
vihaisella kädellä on vedetty viiva niiden yli.

Eräs ilkeämielinen henkilö on tullut häirityksi, juuri kun hän oli
töllöttämässä talon seinään pahoja toivotuksiaan vihamiestään kohtaan.
Hän ei ehtinyt pitemmälle kuin sanoihin: »Agaton, Herenniuksen
orja, rukoilee Venusta...» Sitten tuli toinen ja täydensi lauseen:
»että hän itse tulisi kirotuksi.» Työssään keskeytetyksi on tullut
myöskin se mustasukkainen nainen, joka alkoi kirjoittaa seuraavia
varoituksen sanoja kilpailijattarelleen: »Nicerate, sinä irstas
emäsika, joka keimailullasi houkuttelet Felicion portillesi, ajattele
kuitenkin...»[169]

Kun toisessa paikassa lukee sanat »Alas Nucerialaiset!» näkee heti
mielessään sen suuren tappelun, joka noin vuonna 60 j.Kr. puhkesi
Pompejin amfiteatterissa kaupungin oman väestön ja naapurikaupungista
Nuceriasta tulleiden katselijani välillä ja josta oli seurauksena, että
Nero kymmeneksi vuodeksi kielsi kaikki esitykset teatterissa.

Sitävastoin tuntuu oikein sydäntä lämmittävältä lukea, mitä
rakastavan naissydämen on ollut pakko uskoa mykälle seinälle näillä
sanoilla: »Methe rakastaa Chrestusta sydämestänsä. Olkoon Venus,
Pompejin suojelusjumalatar heille suosiollinen, ja eläkööt he aina
sovinnossa!» Kenties tätä kirjoitusta voidaan pitää jonkinlaisena
kihlausilmoituksena ajalla, jolloin ei ollut sanomalehtiä, missä
niitä julkaista. Sitävastoin on varmastikin yksinomaan lemmensairaan
nuorukaisen sydämen huokaus, joka panee hänet antamaan Augustinalleen
nimen Aphrodite, joka vastannee nykyaikaista »Augusta, oma enkelini!»
Näin meneteltiin yksinkertaisten ihmisten kesken. Sen sijaan, että
olisi lähetetty rakkauskirjeitä, mentiin rakastetun asunnolle ja
kirjoitettiin kaihoisa rakkaudentunnustus seinälle.

Nämä katsaukset kansansielun komeroihin pyrkivät korvaamaan jossakin
määrin sitä, että kirjalöytöjä ei ole lainkaan tehty Pompejissa.
Siellä koottujen seinäkirjoitusten luku sitä vastoin nousee useampiin
tuhansiin. Ei tarvinne sanoakaan, että suuri osa niistä on sellaisia,
joita ei sovi kääntää. Sen ajan jätkillä oli sama halu töhriä seinille
rumia sanoja kuin meidänkin aikanamme.

Kierrellessämme ympäri Pompejissa on meillä tilaisuus todeta,
että siellä oli runsaasti verstaita ja tehtaita, erittäinkin
nahkurinverstaita, kutomoita, villakankaiden vanutuslaitoksia ja
värjäämöitä. Eräässä vanutuslaitoksessa on vielä jäljellä kolme suurta
ammetta, joissa vanuttajat polkemalla muokkasivat villakangasta, kunnes
siitä tuli kiinteätä ja pehmyttä huopaa.

Pompejissa on ollut kolme yleistä thermiä ja pari pienempää
yksityistä kylpylaitosta; ja sehän on 20 000 asukkaan suuruiselle
kaupungille kunnioitettava saavutus. Muuan kaupungin omista
rakennuksista oli luovutettu urheilu- ja aseharjoituksia harrastavalle
nuorisokerholle. Sisäänkäytävän seiniin on maalattu voitonmerkkien
ja gladiaattorivarustusten kuvia. Muita julkisia rakennuksia ovat
teatterit, amfiteatteri ja temppelit, jotka ovatkin kaupungin
kauneimmat koristukset. Amfiteatterin miekkailijat asuivat erikoisessa
gladiaattorikasarmissa kopeissa, ulkomaailmasta eristettyinä, aivan
kuin vankilassa. Muuatta koppia on selvästi käytetty rankaisukoppina.
Sieltä on nimittäin löydetty jalkarauta ja jonkinlainen jalkapuu, jossa
on sijaa useammallekin rangaistavalle.

Kaupungin sydän on luonnollisesti sen forum, uskonnollisen ja
valtiollisen kuten liike-elämänkin keskipiste. Vähäisen mielikuvitusta
avuksi ottaen voimme siellä kulkiessamme asettua keskelle sitä
elämää, joka kaksi vuosituhatta sitten vallitsi torilla ja sen
ympärillä olevissa julkisissa rakennuksissa, kauniiden pilarikäytävien
reunustamissa kauppahalleissa ja suuressa basilikassa. Tämän
rakennuksen toisessa päässä tuomioistuin korokkeellaan ratkaisi
oikeusjuttuja, samalla aikaa kuin suuren huoneiston toisissa osissa
kansa kerääntyi ryhmiin vaihtamaan uutisia, pohtimaan valtiollisia ja
kunnallisia kysymyksiä tai tekemään kauppaa keskenään.[170]

Kunnallisen elämän harrastuksen vilkkauden, ainakin vuosittain
uusiintuvien pormestarin ja muiden luottamusmiesten vaalien aikana,
voimme nähdä niistä monista ponnekkaista vaalikehoituksista,
jotka punaisella värillä on laadittu talojen seiniin, muureihin
ja pilareihin. Sekä yksityiset henkilöt että kokonaiset järjestöt
harjoittavat tällä tavoin vaalikiihoitusta ehdokkaidensa puolesta
ja ylistävät heidän rehellisyyttään, lahjomattomuuttaan j.n.e.
Puusepillä on ehdokkaansa, värjäreillä, kultasepillä omansa; kalastajat
ja hedelmäkauppiaat, ajurit ja kantajat — kaikki kiittelevät omia
ehdokkaitaan. Venuksen papitkin harjoittavat vaalikiihoitusta, Isiksen
papit samoin. Leipurit suosittelevat erästä Julius Polybiusta miehenä,
joka »huolehtii siitä, että saadaan hyvää leipää» ja muulinajajat ovat
päättäneet yksimielisesti äänestää Crispius Pansaa. Naisetkin ovat
mukana ja antavat suosittelujaan. Tekee miellyttävän vaikutuksen,
ettei näe ollenkaan vastustajien mustaamista, mikä välttämättömästi
kuuluu nykyaikaisen vaalitaistelun menettelytapoihin. Sitävastoin on
välistä käytetty pilaa apuna.[171] Epämieluista ehdokasta vastustetaan
antamalla »juhlajussien veljeskunnan» suorittaa kiihoitusta hänen
hyväkseen. Toinen vastaehdokas tehdään naurettavaksi ilmoittamalla,
että »kaikki unikeot äänestävät Vatiaa» ja saman ehdokkaan puolesta
annetaan »kaikkien hirtehisten» mennä tuleen.

Pompejin onnettomuustoverista Herculaneumista on vasta vain pieni
osa kaivettu päivänvaloon johtuen siellä suoritettavien kaivausten
vaikeudesta. Osaksi on nimittäin uusi kaupunki Résina, jossa on yli
20 000 asukasta, kasvanut hautautuneen muinaisajan kaupungin päälle,
osaksi oli Herculaneumin peittänyt tuhkakerros aluksi niin vahvasti
sateen liottamaa, että se muuttui liejumassaksi, joka on sitten
ajan pitkään kovettunut karstakiven tapaiseksi aineeksi.[172] Tämän
20—30 metrin vahvuisen kerroksen läpi on hyvin vaikea tunkeutua.
Mutta vastapalvelukseksi se on muodostanut mitä parhaimman suojan
muinaisjäännöksille; ja äskettäin käyntiin pannut tieteelliset
kaivaukset lupaavat senvuoksi kauniin sadon taideaarteita, joita jo nyt
saa ihailla Napolin museossa. Erittäinkin toivotaan tehtävän runsaita
papyruslöytöjä.

Nykyisin ei onneksi tarvitse pelätä sellaisia tuloksia kaivauksista
kuin 1700- ja 1800-luvuilla: että Herculaneumin pronssipatsaat
saivat vaeltaa sulatusuuniin ja että Resinan lapset pelasivat keilaa
maanalaisen aarrekammion marmoripäillä.

Odotettavien löytöjen herättämää innostusta on kuitenkin hillitsemässä
se tosiasia, että Herculaneum oli vain pieni, vähäpätöinen kaupunki,
jonka asukasluku oli korkeintaan kymmenes osa Pompejin asukasluvusta.

Näiden seutujen kaivauksista ovat hyvin huomattavia nekin, joita on
tehty Boscorealen kylässä, kolmen kilometrin päässä Pompejista.
Siellä on eräässä muinaisroomalaisessa huvilassa löydetty
hämmästyttävän runsaasti koristuksia ja kultarahoja sekä luultavasti
suurin antiikkinen hopea-aarre, mitä milloinkaan on tavattu. Kuivan
hohkakivimassan suojaamina nämä esineet ovat kärsineet pienempiä
vaurioita kuin Hildesheimin astiat, jotka olivat alttiina maan
kosteudelle. Suurin osa Boscorealen kalleuksista ostettiin tuota pikaa
Louvre'in museon laskuun — noin 4 000 000 markasta, sanotaan. Kuitenkin
British museum ja toisetkin kilpailijat olivat sitä ennen ehtineet
saada osan löydöstä haltuunsa. Maanomistaja, joka itse suoritti
kaivaukset, teki niin hienon kaupan, että hänestä tällä tempulla tuli
miljonääri.

Myöhemmin on Boscorealessa kaivettu esille vieläkin paremmin
säilynyt roomalainen huvila, jossa on tavattoman mielenkiintoisia
seinämaalauksia.

Kirjallisuutta:

Wilhelm Engelmann, Neuer Führer durch Pompeji.

Albert Ippel, Pompeji.

August Mau, Pompeji in Leben und Kunst.

Johan Bergman, Pompeji (Kirjallisuusluettelo). — Upptäckterna i
Boscoreale vid Pompeji.

Gaston Boissier, Promenades archéologiques. Rome et Pompéi.

A.B. Drachmann, Fra den romerske Keisertid.

Friedrich von Duhn, Pompeji, eine hellenistische Stadt in Italien.

August Mau, Geschichte der decorativen Wandmalerei in Pompeji.

Rudolf Röding, Pompeji.

Franz Winter, Die hellenistische Kunst in Pompeji: bd IV von Erich
Pernice.

Ernst Ziegler, Aus Pompeji.

E.R. Barker, Buried Herculaneum.

Charles Waldstein and Leonar Schoobridge, Herculaneum past, present &
future (Laaja kirjallisuusluettelo).

S. Neander Nilsson, Historien om Herculaneum (Svensk tidskrift 1930).

KEISARIKUNNAN SUURUUSAIKA.

NERVA JA TRAIANUS.

Harvinaisuuden vuoksi Domitianuksen kuoltua senaatti määräsi
vallanperimyksestä. Se valitsi nyt cæsariksi yhden omista jäsenistään,
Nervan. Hän oli yli 60-vuotias ja oli aina kuulunut maan hiljaisiin.
Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan tällaisesta koroituksesta.
Yleinen kunnioitus, jota hän tuomarina nautti — hän oli nimittäin
ammatiltaan lakimies — aiheutti hänelle nyt tämän kunnian. Mutta
voimamies hän ei suinkaan ollut eikä senaatti kyennyt jatkuvasti
antamaan uudelle keisarille sitä tukea, jota hän tarvitsi, sillä kaikki
huomattavat senaatin jäsenet Domitianus oli raivannut pois tieltä.
Ja pretoriaanien mielestä ei niin epäsotilaallinen cæsar kuin Nerva,
ollut minkään arvoinen. Ettei olisi voimaton sotilaita vastaan, uusi
keisari otti senvuoksi ottopojakseen erään aikansa arvossapidetyimpiä
sotapäälliköitä, Traianuksen, ja nimitti hänet kanssahallitsijakseen.
Nämä kaksi erinomaista miestä hallitsijoinaan Rooman kansa kulki
onnellisempaa aikaa kohti. Nerva pani toimeen mitä ankarimman
järjestyksen ja säästäväisyyden hallinnossa ja hovielämässä. Hovin
loistoesineitä myytiin, ja oman suuren yksityisomaisuutensa keisari
auliisti uhrasi valtion hyväksi. Hänen esimerkkinsä innosti monta
yksityistä henkilöä toimimaan yleisen hyvän eduksi.

Kahden vuoden perästä Nerva kuoli ja Traianuksesta tuli yksin valtion
päämies.

Traianus oli ensimmäinen provinssin asukas Rooman keisarinistuimella.
Hän oli syntynyt Espanjassa, mutta kuului roomalaiseen sukuun, joka
oli aikoinaan sinne muuttanut. Espanjalaisen tulo Rooman keisariksi
osoittaa, kuinka suuresti maakunnat jo prinsipaatin tasoittavasta
vaikutuksesta olivat kehittyneet yhdenarvoisiksi Italian kanssa.

Traianus oli voimaihminen, jolla oli terve halu kaikkiin elämän
nautinnoihin, mutta myöskin harvinaisen kirkas käytännöllinen järki,
Iulius Cæsar pienemmässä mittakaavassa, ritarillinen, miellyttävä ja
täynnä intoa käyttää rikkaita luonnonlahjojaan kansansa parhaaksi. Hän
teki ripeästi päätöksensä ja osasi varmalla kädellä naulan päähän.
Hän oli myöskin oikeudenmukainen ja inhimillinen kaikissa töissään ja
toimissaan. Cæsarin hengen mukaisia olivat myöskin ne sanat, jotka hän
lausui saapuessaan juhlallisesti Roomaan, kun hän keisarinvaltansa
vertauskuvana ojensi miekkansa kaartinpäällikölle: »Jos minä hoidan
virkani hyvin, niin käytä sitä minua palvellaksesi, mutta jollen, niin
käännä se minua vastaan!»

Traianus tahtoi aloittaa uuden, onnellisemman ajan keisarikunnan
historiassa. Vertauskuvallinen on senvuoksi hänen tapansa kohdella
Domitianuksen aikaisia ilmiantajia. Hän lastasi koko höskän laivoihin
ja päästi ne sitten myrskyn aikana ajelehtimaan merelle.

Maakuntalaisena uusi keisari luonnollisesti tunsi erittäin hyvin
provinssien asukkaiden tarpeet ja toivomukset. Hän huolehtikin
innokkaasti heidän eduistansa ja saattoi loppuun sen emämaan kanssa
yhtäläistyttämisen, joka oli jatkunut Cæsarin ajoista asti. Väestö
osoittikin kaikissa maanäärissä kiitollisuuttaan keisarin valtakuntaa
hyödyttävästä toiminnasta pystyttämällä hänelle riemukaaria.

Huolenpito provinsseista ei kuitenkaan suinkaan tehnyt Traianusta
sokeaksi huomaamaan, että itse Italia kärsi sille erikoisesta
sairaalloisuudesta: luonnottomasti vähentyneestä syntyväisyydestä,
jonka ilmiön olemme aikaisemmin todenneet vaivanneen toista vanhaa
sivistysmaata, nimittäin Kreikkaa. Roomalaisissa kalmistoissa ja
kirjallisuudessa kuullaan näihin aikoihin hyvin harvoin puhuttavan
useammasta kuin 2—3 lapsesta samassa perheessä. Augustus oli turhaan
lainsäädännöllä koettanut vastustaa lisääntyvää lapsettomuutta
johtavissa yhteiskuntakerroksissa. Nerva alkoi käyttää toista
menettelytapaa, nimittäin antaa valtionavustusta köyhien lasten
kasvattamiseksi. Traianus jatkoi näitä toimenpiteitä suuressa
mittakaavassa. Kaksi vielä säilynyttä piirtokirjoitustaulua hänen
ajaltaan ovat siitä todisteina. Toinen on peräisin pienestä
pohjoisitalialaisesta kaupungista, jolle keisari lahjoitti yli
miljoonan sestertiä, jonka summan korot piti käyttää kuukausittain
avustukseksi noin 300:lle aviolapselle. Toinen kirjoitus ilmaisee,
että keisari kymmenessä eri tilaisuudessa oli määrännyt rahoja samaan
tarkoitukseen eteläitalialaiselle Beneventumin kaupungille. Roomassa
hän kustansi valtion varoista elatuksen 5 000:lle köyhälle pojalle.
Monet Traianuksen seuraajat menettelivät samoin ja rikkaat yksityiset
miehet seurasivat keisarien esimerkkiä. Niinpä Plinius nuorempi
lahjoitti puoli miljoonaa sestertiä synnyinkaupungilleen, muuan rikas
nainen lahjoitti Terracinan kaupungille Latiumissa miljoonan sestertiä,
jonka summan koroista sata lasta sai vuotuista avustusta, ja muuan
pohjoisafrikkalainen kaupunki sai eräältä rikkaalta mieheltä rahat
500 lapsen elatukseksi. Kunnat hoitivat lahjoituksia keisarillisen
valvonnan alaisina. Niin suurenmoisia olivat ne summat, jotka
uhrattiin tämänlaatuisiin hurskaisiin tarkoituksiin, että niitä on
pidetty kuuluvina suurimpiin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin, mitä
maailmanhistoria tuntee.

Onnetonta kuitenkin oli, että nämä lahjoitukset olivat riippuvaisia
rahan arvosta. Kun rahan arvo kolmannella vuosisadalla yhä ja
yhä laski, niin pääoma suli yhä enemmän ja enemmän kokoon, ja
vuosisadan keskivaiheilla, jolloin rahan arvo oli laskenut 1/40
osaan normaalisesta, nielivät hoitokustannukset lahjoituspääomat
täydellisesti.

Traianuksen huolehtiminen kasvavasta sukupolvesta aiheutti toisenkin,
ajanhengen humaanisen kehityksen mukaisen toimenpiteen, nimittäin sen
vallan rajoittamisen lapsen elämään nähden, jonka vanharoomalainen
oikeus soi perheen isälle. Traianus antoi määräyksen, että se,
joka jätti lapsensa heitteille tai kohteli häntä pahoin, menetti
isänvaltansa lapseen nähden.

Toinen Italiaa vaivaava yhteiskunnallinen pulma oli kukoistavien,
viljaa tuottavien maakuntain kilpailusta aiheutunut maanviljelyksen
ahdinkotila. Sitä vastaan niin Traianus kuin toisetkin keisarit turhaan
työskentelivät.

Elävän kuvan keisari Traianuksen uupumattomasta työstä hallitsijana
antaa hänen kirjeenvaihtonsa Plinius nuoremman kanssa tämän ollessa
Bithynian maaherrana Mustanmeren etelärannikolla. Keisari itse
ratkaisee vähäpätöisimmätkin maakunnan hallinnon yksityisseikat
sillä oikeaanosumisvarmuudella, joka oli hänelle ominaista. Nämä
kiintoisat kirjeet levittävät myöskin valaistusta Rooman hallituksen
suhtautumiseen kristityitä kohtaan. Pliniuksella on heistä oikeastaan
vain hyvää kerrottavana. Joka sunnuntaiaamu he kokoontuvat yhteiseen
hartaushetkeen. He »laulavat Kristuksen ylistystä ja sitoutuvat valalla
olemaan varastamatta, ryöväämättä, murhaamatta, aviorikosta tekemättä,
sanaansa syömättä ja uskottua tavaraa hukkaamatta.» Heillä oli tapana
myöskin pitää yhteisiä aterioita. Nyt olivat — Plinius ilmoittaa —
nimettömät ilmiantajat ilmoittaneet useita henkilöitä kristityiksi.
Muutamat olivat maaherran edessä osallistuneet Rooman jumalien
palvelukseen, uhranneet keisarin kuvalle ja »kironneet Kristuksen».
Ei ollut siis syytä rangaista heitä valtion jumalien halveksimisesta.
Mutta mitä oli tehtävä niille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät
luopumasta kristinuskosta?

Traianuksen tahto on, että pitää välttää tarpeetonta verenvuodatusta.
Hänen tarkkanäköisyytensä ja lakoninen tyylinsä leimaavat nämäkin hänen
ohjeensa. »Kristityitä», hän kirjoittaa, »ei pidä etsiskellä; mutta jos
heitä ilmiannetaan ja syyte toteennäytetään, tulee heitä rangaista.
Kuitenkin saakoon se, joka kieltää olevansa kristitty ja todistaa
väitteensä rukoilemalla meidän jumaliamme, anteeksiannon, olipa hän
kuinka epäluulonalainen tahansa.» Nimettömiä ilmiantoja ei pidä
ottaa huomioon. »Ne antavat mitä huonoimman esimerkin ja ovat meidän
ajallemme arvottomia.»

Siis ei voi suinkaan puhua Traianuksen toimeenpanemasta kristittyjen
vainosta, kuten Neron ja Domitianuksen aikaisista vainoista.
Mutta itse asiassa meidän täytyy, kuten Mommsen sanoo, puolentoista
vuosisadan aikaa pitää yhtäjaksoisena kristittyjen vainon aikana,
jolloin kristittyjä vainottiin valtion vihollisina. Vainon ankarammuus
tai lievemmyys riippui asianomaisen virkamiehen innosta tai kansan
mielialasta. Vasta Deciuksen hallituskautena, kuten Neron ja
Domitianuksen aikoina, voimme todeta, että keisari itse panee toimeen
vainon.

Traianus oli kuitenkin ennen kaikkea soturi. Hän suojeli voimallisesti
valtakunnan rajoja. Vaarallisimmat viholliset Euroopassa olivat silloin
daakialaiset, jotka asuivat alisen Tonavan pohjoispuolella suurella,
kolmionmuotoisella alueella, joka lännessä rajoittui Tonavan sivujokeen
Tiszaan, idässä Prutiin ja pohjoisessa Karpaatteihin. Daakialaisten
varsinainen kantamaa oli alueen keskustassa Siebenbürgenin vuoristossa.
Suurikasvuiset, jäntevät daakialaiset näyttivät hirvittäviltä tuuheine
partoineen ja pitkine liehuvine hiuksineen. Puettuina paksuihin
sarkavaatteisiin, jotka suojelivat heitä jonkinlaisen panssarin tavoin,
he taistelivat äärimmäisen kiukkuisesti jalkaisin lyhyin miekoin ja
pyörein kiivin. Mutta Traianus voitti heidät sitkeän vastarinnan
jälkeen perin pohjin, ja heidän kuninkaansa surmasi itsensä. Daakiasta
tuli nyt puoleksitoista vuosisadaksi Rooman valtakunnan äärimmäinen
etuvarustus pohjoisia barbaarikansoja vastaan. Siebenbürgen muutettiin
yhdeksi ainoaksi suureksi vuoristolinnoitukseksi. Vielä tänä päivänä
on siellä lukuisia linnakkeiden ja muiden varustusten jäännöksiä
roomalaisajalta. Daakian alkuperäinen väestö oli suuresti huvennut
sodassa ja osittain myöskin tehty orjiksi. Nyt sinne muutti Rooman
valtakunnan muista osista siirtolaisia, joita houkutteli osittain
tasangon viljava maanlaatu — mutta ennen kaikkea Siebenbürgenin
kultasuonet. Daakia roomalaistui niin perin pohjin, että siellä vielä
tänäänkin puhutaan yhtä romaanilaista pääkieltä, romaaniaa, joka on
italian-, espanjan- ja portugalinkielen sisarkieli. Romaanialainen
nimittää ylpeästi itseänsä roomalaiseksi ja suuren keisari Traianuksen
muisto elää vielä talonpoikien keskuudessa. He puhuvat Traianuksen
valleista, Traianuksen linnakkeista ja linnoista ja linnunrataa he
nimittävät »Traianuksen tieksi».

Sotapäällikkö, joka oli voittanut daakialaiset, tahtoi kukistaa myöskin
parthialaiset. Vanhoilla päivillään hän ryhtyi toteuttamaan Cæsarin
viimeistä sotasuunnitelmaa, jonka Nero olisi voinut toteuttaa, jollei
olisi ollut niin kunnoton kuin oli. Traianus tunkeutui voittoisasti
halki Armeenian ja Mesopotamian, kulki Tigriksen yli ja valloitti
Assyrian sekä teki kaikki kolme maata roomalaisiksi maakunniksi.
Eufratin asemesta tuli Iraanin reunavuorista valtakunnan itäinen raja.

Juuri kuin Traianus oli äsken voitettujen alueiden olosuhteiden
järjestelypuuhissa ja hillitsemässä syntyneitä kapinoita, kohtasi
häntä vaikea sairaus, mikä pakotti hänet luopumaan päällikkyydestä.
Hän luovutti sen sukulaiselleen Hadrianukselle, jonka hänen
sitten kuolinvuoteellaan kerrotaan ottopojaksi ottamalla valinneen
seuraajakseen. Itse aikoi Traianus lähteä Roomaan, mutta matkalla
sinne hän kuoli Kilikiassa vuonna 117 kuudenkymmenenkahden vuoden
ikäisenä. Hän oli viimeinen suuri roomalainen valloittaja. Hänen
toimestaan Rooman valtakunta oli saavuttanut suurimman laajuutensa.
Ei kuitenkaan mikään tämän suurisuuntaisen hallitsijan elämän työssä
tee valtavampaa vaikutusta kuin ne yksinkertaiset, mutta oivallisen
rakennustapansa vuoksi monumentaaliset leirilinnoitukset, joita
hän rakennutti valtakunnan äärimmäisille rajoille erämaan reunaan
roomalaisten sotilas- ja kauppateiden suojaksi, joita hän tunnetulla
tarmollaan piti kunnossa tai uudelleen rakennutti. Valtavaa ja
tukevaa on ylipäänsä kaikki, mitä Traianus on rakentanut. Hänen
foruminsa, jolla hänen valtavan suuri ratsaspatsaansa on ja jota
Italian nykyinen hallitus parhaillaan koettaa panna kuntoon, tekee
kaikista Rooman keisaritoreista valtavimman vaikutuksen. Ylväs oli
myöskin se riemukaari, jonka kautta tie sinne johti. Ja roomalaisen
taiteen suuripiirteisimmän muistomerkin, Traianuspylvään kohokuvat
kertovat keisarin urotöistä ja vaivannäöistä Daakiassa. Roomalaisen
sotalaitoksen valtavasta ja monipuolisesta koneistosta saa näistä
kuvista voimakkaan vaikutuksen. Mutta Traianuspylväs on myöskin
sivistyshistoriallinen kuvakirja, josta saamme mielenkiintoisia tietoja
Tonavan eri kansojen elämästä.

Kaikessa, mitä Traianus on luonut, ilmenee hänen suuripiirteisen
henkilöllisyytensä, mutta myöskin maailmanvaltakunnan mahtavuus.
Hänen suuruutensa oikea tausta on kuitenkin vasta hänen ylevä
lempeytensä, joka on tehnyt hänestä kaikkien aikojen hallitsijain
esikuvan. Hänen jälkeensä senaatti tervehti jokaista uutta princepsiä
onnentoivotuksella: »Tule vielä onnellisemmaksi kuin Augustus, vielä
paremmaksi kuin Traianus!»

HADRIANUS.

Hadrianus, josta tuli kasvatusisänsä seuraaja, oli hänkin
syntyperältään espanjalainen. Hänen isänsä oli keisari Traianuksen
serkku.

Vain suuresti epäillen lienee kuitenkin Traianus kuolinvuoteellaan
päättänyt valita Hadrianuksen seuraajakseen, sillä hän aavisti
Hadrianuksesta tulevan oman valloituspolitiikkansa vastustajan. Tosin
uusi keisari oli näyttäytynyt olevan kelvollinen sotapäällikkö,
mutta hän ei halunnut sodan laakereita. Sen sijasta hänestä hänen
elämäntehtävänsä oli saattaa valtakuntansa kukoistukseen sen entisten
rajojen sisällä. Hadrianus huomasi itsellään olevan kylliksi
huolestuttavia tehtäviä ilmankin, että hänen olisi tarvinnut jännittää
valtakunnan voimia äärimmilleen koetettaessa säilyttää Traianuksen
valtauksia idässä. Oli huomattavissa kuohuntaa usealla taholla
valtakunnassa, ja sekä etelässä että pohjoisessa barbaarikansat heti
tarttuivat aseisiin, kun huomasivat, että valtakunnan sotavoimien
päävoima oli viety Aasiaan. Hadrianus seurasi Augustuksen Varuksen
tappion jälkeen antamaa esimerkkiä ja jätti oman onnensa nojaan
Eufratin takaiset vallatut alueet välittämättä niiden tuomiosta,
joiden mielestä oli epäroomalaista antaa legioonain kotkien perääntyä.
Keisari kieltäytyi harkiten myöskin triumfista, jota senaatti oli
hänelle kuolleen kasvatusisän puolesta tarjonnut. Hadrianus panetti
juhlallisuudet toimeen, mutta hän ei seisonut, triumfivaunuissa itse,
vaan niissä ajoi hänen suuren edeltäjänsä kuvapatsas voitonseppele
päässänsä.

Ei vain Idässä, vaan Britanniassakin Hadrianus veti puolustuslinjaa
takaisinpäin. Hän siirsi sen pohjois-Englantiin ja rakennutti poikki
saaren, Tynen suusta idässä, linnakkeita täynnä olevan suojamuurin,
uuden limesin. Vallin eteläpuolella oli useita lujia leirejä, jotka
oli tarkoitettu suuremmille joukko-osastoille. »Hadrianuksen vallin»
ja siitä vähän pohjoiseen Skotlannissa olevan vallin jäännöksiä, jolla
vallilla Antoninus Pius[173] vahvisti Hadrianuksen linnoituksia, on
vielä jäljellä.

Myöskin tässä kaukaisessa keisarikunnan osassa roomalaiset olivat
aikana, joka oli kulunut Claudiuksen päivistä, antaneet näytteen
heikkenemättömästä levenemisvoimastaan. Roomalainen sivistys oli
hämmästyttävän nopeasti juurtunut Britanniaan. Täällä, kuten
kaikkialla, oli sen levenemistä edistänyt monihaarainen tieverkosto,
jonka roomalaiset levittivät saarelle. Siitä alkuasukkaat saivat
kouriintuntuvan todisteen edusta olla Rooman alamainen. Useimmat
roomalaiset sotaleirit olivat kasvaneet tai olivat kasvamassa
suuriksi kaupungeiksi, joissa oli roomalaisia temppeleitä, kuurioita
ja teattereita. Melkein kaikista Englannin kaupungeista on meidän
aikanamme löydetty roomalaisia rahoja ja muita roomalaisajan
muinaisesineitä. Britannian suurin kaupunki oli Lontoo, joka jo silloin
oli kehittynyt huomattavaksi kauppa- ja merikaupungiksi täynnänsä
brittiläisiä ja roomalaisia tuotteita. Druidien verinen jumalanpalvelus
oli perin juurin hävitetty.

Hadrianuksen valli on kuvaannollinen suuren rakentajan
ulkopolitiikalle. Hadrianus ei rikkonut koskaan rauhaa naapurien
kanssa, vaan piti parempana ratkaista välinsä heidän kanssansa kaikessa
sovussa. Mutta samalla kertaa hän huolehti siitä, että hänellä oli
voimaa sanansa takana, kun tarvittiin. Hän ei rakennuttanut ainoastaan
»Hadrianuksen vallia», vaan lisäsi myöskin limeslinnoituksia Reinin
ja Tonavan välille. Daakiaa suojeltiin Karpaattiensolat sulkevilla
linnakkeilla, Syyria sai arabialaisen limeksen suojaksi beduiinien
hyökkäyksiä vastaan, ja Atlas-vuoriston pääsolaan perustettiin
sulkulinnaksi Lambæsis[174] Saharan erämaanheimoja vastaan. Joka
suunnalla valtakunta panssaroituu hyökkäyksiä vastaan. Huomaa selvästi,
että Rooman valloituspolitiikan aika on ohi. Nyt on vain kysymys
entisten alueiden puolustamisesta. Kaikkialle pitkin rajalinjoja
on legioonia sijoitettu vartioimaan. Synkimmissäkin metsissä ja
erämaissa roomalainen sotilas käsi alati miekankahvassa vartioi
valppaasti »barbaareja». Sillä hän tietää tunnossansa, että hänen
keisarinsa pitää vuorostaan häntä silmällä ja voi tulla milloin tahansa
tarkastuskäynnille. Silloin on tiukat paikat.

Tämä hyvin järjestetty vartiointi turvasi roomalaisen sivistystyön.
Tämä ja Hadrianuksen vakaa rauhantahto hankkivat keisarille niin suuren
vieraiden ruhtinasten arvonannon, että he pyysivät häntä keskinäisten
riitojensa välittäjäksi.

Traianus oli ollut ihanneroomalainen. Hadrianus oli enemmän
kreikkalainen ja maailmankansalainen kuin vanhanlaatuinen
roomalainen. Siksipä kreikkalaiset riemuitsivatkin saadessaan
tiedon hänen valtaistuimelle nousustaan. Ja heillä olikin siihen
syytä. Hadrianus on tehnyt enemmän kuin kukaan muu Rooman keisari
lähentääkseen henkisesti toisiinsa Hellaan ja Rooman, antiikin
maailman molemmat puoliskot, ja asettaakseen ne saman arvoisina
toistensa rinnalle. Hänen aikanaan tapahtuu valtakunnan läntisessäkin
puoliskossa lopullinen helleeniläistyminen. Hadrianus rakasti yli
kaiken Platonia ja hänen unelmanaan oli toteuttaa suuren kreikkalaisen
ajattelijan ihannevaltio, jossa hallitsijana olisi filosofi ja jossa
koko yhteiskunta, virkamiehet etunenässä, olisivat ihanteellisen
velvollisuudentunnon läpitunkemia ja pyrkisivät tekemään oikeutta
kaikille. Hadrianus oli kiitollisempi Platonin kuin Dionysios tyrannin
oppilas.

Ei kukaan Rooman keisari ole niin perin pohjin tuntenut 80 miljoonaa
alamaistaan kuin Hadrianus. Suurimman osan hallitusajastaan hän oli
matkoilla. Hänen ilonsa ja riemunsa oli matkustella ympäriinsä,
oppia tuntemaan erilaisia maita, ihailla niiden luonnonkauneuksia ja
sivistysaarteita sekä katsella historiallisesti huomattavia paikkoja
kuten Plataian ja Mantineian taistelukenttiä tahi Miltiadeen,
Epaminondaan ja Alkibiadeen hautoja. Kun Hadrianus tuli Trapezuntiin
Mustanmeren rannalle, hänen piti päästä selville paikasta, missä
»kymmenentuhatta» päästivät ilmoille ilonkirkunan, kun he ensimmäisen
kerran saivat jälleen nähdä meren. Tällä »kaikkien salaisuuksien ja
ihmeellisyyksien tutkijalla», kuten kirkkoisä Tertullianus häntä
nimittää, oli suunnaton tiedonhalu. »Kaikki paikat, joista hän oli
lukenut, hän tahtoi nähdä omin silmin», hänen muinoinen elämäkerran
kirjoittajansa sanoo. Luultavasti myöskin jonkinlainen hermostunut
levottomuus pakotti hänet aina olemaan liikkeessä. Roomassa hän ei
koskaan viihtynyt oikein hyvin. Roomalaiset olivat liian raskasverisiä
hänen eloisalle luonteelleen.

Hadrianuksen matkat käsittivät koko roomalaisen maailman aina
kaukaisimmasta, lännestä, Britanniasta ja Herkuleen patsaista Syyrian
ja pohjois-Arabian erämaihin, etäisimpään itään. Kreikassa hän
viipyi kauan romanttisen haaveen lumoissa herättää Hellaan kunniakas
muinaisuus jälleen eloon. Siinä tarkoituksessa hän ryhtyi lopettamaan
temppelien ja muidenkin rakennusten valmistamistöitä, jotka olivat
vuosisatoja olleet puolivalmiina, siksi että ne aikoja sitten olivat
menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Hän koetti myöskin elvyttää
eloon kansanjuhlia, jotka osanottajien puutteesta olivat kuolleet
vuosisatoja aikaisemmin. Tulos tästä oli kuitenkin vain teatteria.

Kerran kotimatkallaan Roomaan Hadrianus kulki Sisilian, toisen
muinaiskreikkalaisen sivistysalueen halki. Täällä hän nousi Pindaroksen
ylistämälle Etnalle. Kelpo työ viisikymmenvuotisen miehen tekemäksi,
sillä vuori on 3 300 metriä korkea. Siltä kraatterilta, jolla filosofi
Empedokleen sanotaan keksineen elämän arvoituksen, Hadrianus ihaili
auringonnousua.

Mutta varsinainen Kreikka kuten Sisiliakin olivat ja pysyivät vain
helleenisinä museoina. Suurempi menestys oli kreikkalaismielisellä
keisarilla yrityksissään puhaltaa uutta elämää kreikkalaiseen
sivistykseen Vähän-Aasian kukoistavissa hellenistisissä kaupungeissa.

Käydessään pyramidien ihmemaassa Hadrianusta kohtasi suuri suru,
joka vaikutti koko hänen elämänkäsitykseensä. Kaunis ja rakastettava
nuori bithynialainen paimen, nimeltään Antinous, johon keisari oli
sydämestään kiintynyt, hukkui Niilin virtaan vuonna 130. Sanottiin,
että hän oli vapaaehtoisesti käynyt kuolemaan herransa edestä. Erään
ennustuksen mukaan näet Hadrianuksen elämä oli pelastettavissa vain
siten, että joku vapaaehtoisesti uhraisi itsensä hänen edestään.
Vainajan ylistykseksi keisari rakennutti temppelin ja pystytti
kuvapatsaita sekä perusti erikoisen jumalanpalveluksen hänen
kunniaksensa. Antinous-patsaat ovat myöhäisantiikin kauneimpia ja
vaikuttavimpia taideteoksia. Niiden haaveellisia kasvoja varjostaa
surumielisyys. Se on nuoruuden surua siitä, että kuolema korjaa
satonsa elämän keväälläkin. »Tämän ihmeellisen kauniin nuorukaisen
muodoissa» — kuuluisa norjalainen taidehistorioitsija Dietrichson sanoo
— »ilmenee ensi kerran antiikin taiteessa surumielisyys ja haavemieli
sanan varsinaisessa merkityksessä. Antinouskuva saa meidät aavistamaan
enemmän, kuin mitä se ilmaisee. Se loihtii silmiemme eteen kukoistavan
nuorukaisen, mutta samalla kertaa me kuulemme valitusvirren ja kumean
kuolonsoiton hänen paariensa ääressä. Tämä Antinous tuntee itse kuolon
toukan kalvavan hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan. Siksi tämä taideteos
on perikatoon tuomitun roomalaisen maailman oman kuolonaavistuksen
ilmaus. Tässä viimeisessä ihannehahmossa antiikin taide astuikin
hautaansa.»

Puolet hallitusajastaan Hadrianus vietti matkoilla. Mieluimmin hän
matkusti jalkaisin ja teki kernaasti peninkulmanpituisia syrjämatkoja
omin päin vain muutamia miehiä matkassaan. Hän oli maailmanhistorian
ensimmäinen matkailija. Olisi kuitenkin väärin väittää, että hän
matkusti vain huvin vuoksi. Kaikkialla, missä kulkikin, hän otti selon,
millaiset olot kansalla oli, ja teki paljon työtä parantaakseen, mitä
oli parannettavaa. Suurenmoinen hyväntekeväisyys ja ankara tarkastus
kävivät tällöin käsi kädessä.[175] Hänen matkansa olivat samalla kertaa
sekä matkailu- että tarkastusmatkoja, jollaisia ei kukaan muu Rooman
keisari Augustuksen ajoista asti ollut tehnyt. Niistä kävi ilmi,
että kaikki valtakunnan osat olivat yhtä likellä keisarin sydäntä.
Kaikkialle, missä hän matkusti, hän jätti jälkeensä pysyväisinä
muistomerkkeinä suurisuuntaisia rakennuksia. Hän perusti uusia
kaupunkeja, m.m. hänen itsensä mukaan nimensä saaneen Hadrianópoliksen
(Adrianopoli). Hän perusti satamia sekä rakensi siltoja ja teitä
laajan valtakuntansa kaikkiin osiin. Ja tuskin oli kaupunkia, joka ei
olisi saanut kiittää häntä vesijohdosta, teattereista, temppeleistä,
kirjastoista, basilikoista, kylpylöistä tahi muista yleisistä
rakennuksista. Ei yksikään Egyptin faarao, ei yksikään assyrialainen
tai babylonialainen suurkuningas ole rakentanut niin paljon kuin
Hadrianus. Hän on varmasti kaikkien aikojen suurin rakentaja.
Matkoillaan hänellä oli aina mukana insinöörijoukkoja ja teknillisesti
sivistyneitä työnjohtajia, niin että hän voi heti panna käyntiin ne
työt, jotka hän tahtoi suorittaa. »Hadrianus oli myöskin verrattomasti
suurin taiteenedistäjä kaikista valtaistuimella istuneista»,
Dietrichson sanoo.

Koskaan ei provinsseissa ollut vallinnut niin hyvät olot kuin
»rauhanruhtinaan» niistä huolehtiessa. Silloin oli ilo elää. »Koko
maailma on paratiisin kaltainen», huudahtaa ylenmäärin ihastuksissaan
kuuluisa Aristeides niminen smyrnalainen kaunopuhuja, joka eli 2:sella
vuosisadalla j.Kr. »Sodan», hän sanoo, »tunnemme nykyisin vain
kuulopuheista tahi valtakunnan äärimmäisillä rajoilla, sen jälkeen kuin
kansat ovat saaneet rauhan alituisista valtataisteluista, kaikesta
vallanhimoisesta eri valtioiden keskisestä kilpailusta, josta kaikki
sodat muinoin aiheutuivat. Surkuteltavia ovat vain ne ihmiset, jotka
asuvat Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella ja joiden senvuoksi
täytyy olla vailla tämän valtakunnan suomaa siunausta.» Voitettujen
joukkoon kuuluvan miehen oikea kiitoshymni voittajalle, kiitos, jota
ei lainkaan häiritse menneitten helleenisten suuruusaikojen katkera
muisto! Ja toinen kreikkalainen kaunopuhuja, joka eli Ateenassa
3:nnella vuosisadalla, huudahtaa: »Rooman valtakunnan rajojen
ulkopuolella ei ole elämää. Se, joka ei näe valtakuntaa, se ei näe
aurinkoa.»

Mutta kauniilla taululla oli tahransa, ja ne johtuivat keisarin
omasta luonteesta. Hadrianuksella ei ollut mielen tasapainoa, joka
oli Traianuksen suuruuden edellytys. Rajaton valta teki hänet usein
kohtuuttomaksi ja luonteeltaan ärtyiseksi. Erittäinkin hän oli hyvin
arka arvostaan, kun oli arvosteltava kirjallisuutta ja taidetta.
Tällöin oli aina viisainta olla vastustamatta keisaria. Eräästä
kuuluisasta kaunopuhujasta kerrotaan, että hän meni aina naurettavuuden
rajoille taidossa sulattaa korkean diletantin omapäisiä kirjallisia
arvosteluja. Mutta kun hänen ystävänsä moittien kysyivät häneltä,
kuinka hän voi siinä määrin häväistä itsensä paremman minänsä
edessä, hän vastasi: »Onhan toki selvää, että se, joka vallitsee yli
kolmeakymmentä legionaa, on oppineempi kuin kaikki muut!»

Hadrianuksen kärsimättömyys voi joskus muuttua julmuuksiksi, jotka
ovat tahranneet hänen muistonsa. Ei ainoastaan yksi ja toinen
yksityinen henkilö saanut kokea hänessä piilevän julmuuden purkausta
— kerran hänestä tuli kokonaisen kansan pyöveli. Asianlaita oli niin,
että Hadrianus oli perustanut roomalaisen siirtolan Jerusalemin
raunioille ja rakennutti Iuppiterin temppelin sille paikalle, missä
Jahvella oli ollut pyhättönsä. Se oli isku vasten kasvoja kaikille
mooseksenuskolaisille. Mieslukuisina he nousivat erään miehen johdolla,
joka ilmoitti olevansa Messias ja nimitti itseään »Tähtien pojaksi».

Sotaa käytiin rajulla kiihkolla, ja se ei päättynyt vähemmällä
kuin että koko juudankansa Palestiinasta perinjuurin hävitettiin.
On totisesti historian suurimpia ihmeitä, että juutalainen rotu
siitä huolimatta, ollen hajallaan ympäri koko maailman, on kyennyt
lähes kahden tuhannen vuoden ajan säilyttämään kansallisuutensa ja
uskonnolliset perintätapansa.

Tuskallista sairautta, joka samaan aikaan kohtasi Hadrianusta,
Israelin lapset pitivät Jahven oikeudenmukaisena rangaistuksena.
Se synkensi hänen viimeiset neljä elinvuottansa. Kaikki maailman
ihanuus ei kyennyt keventämään hänen tuskiansa. Turhaan hän keräsi
ympärilleen kaikkea ihmeellistä, jota rikkaus ja taide kykenivät
luomaan, ainutlaatuisen suurenmoiseen Tivolin likellä olevaan
rakennukseen, nimeltään »Hadriani villa». Tämä loistelias ihmelaitos
saattoi varjoon vieläpä Neron kultaisen talonkin. Huvilinnat niihin
kuuluvine puistoineen ja rakennuksineen olivat kokonainen maailma
pienoiskoossa, ja niiden sisälle mahtui kaikki, mikä vain voi tehdä
elämän kauniiksi ja juhlalliseksi: lorisevia puroja ja vesiputouksia,
kukkaspuutarhoja suihkulähteineen, pilarikäytäviä, stadion ja kylpylä,
kirjasto, teatteri, sirkus ja temppeli. Täällä taidetta palvova ja
luontoa rakastava romantikko vietti viimeiset elinvuotensa. Kun
sairaus ja heikkous estivät häntä enää matkustamasta, hän tahtoi tehdä
matkansa mielikuvituksen maailmassa ja jäljennytti siksi pienoiskoossa
ne rakennukset ja näkemänsä paikat, jotka olivat tehneet häneen
syvimmän vaikutuksen. Siellä vanha matkailija istui ja uneksi olevansa
jälleen rakkaan Hellaansa notkoissa ja idyllisissä seuduissa. Täällä
olivat taas Platonin Akademein, Aristoteleen Lykeion ja monet muut
muistorikkaat paikat hänen rakkaasta Ateenastansa. Täällä hänellä
oli Tempelaakso ja taidokkaasti valmistetun kanavan varrella oli
egyptiläinen huvikaupunki Kanopos, jonne hän voi kulkea gondolissa
ja nauttia virvokkeita rannalla olevassa ravintolassa. Kuvitelmaa,
että oltiin Egyptin maaperällä, vahvistivat sfinksit ja jumalankuvat
mustasta marmorista ja punaisesta graniitista sekä temppeli
hieroglyfikirjoituksineen.

Vastavaikutuksen takia Hadrianuksen kerrotaan rakennuttaneen sekä
Elysionin että Tartaroksen, mutta millaisia ne olivat, sitä emme tiedä.
Tartaros oli luultavasti löyhkäävähöyryisten rikkilähteiden luona,
joilla vieläkin on nimenä Lago di Tartaro.

Hallitsijan viittauksesta voi lehdoissa ja laaksoissa syntyä elämää ja
niihin ilmestyä Olympoksen jumalmaailma; bakkanttijoukkoja parveili
Tempelaaksossa, ja roomalaisen tarumaailman varjot vaeltelivat
ympäriinsä Elysionissa ja Tartaroksessa.

Hadrianus keräsi huvilaansa taideteoksia kaikista maailman maista.
Paikasta on senvuoksi tullut rikkain antiikin kuvapatsaiden
löytökaivos, mitä tunnetaan. Miltei kaikki Euroopan museot ovat saaneet
osansa Hadrianuksen huvilan taideaarteista, ja kuitenkin on niitä
äärettömän paljon tuhottu aikojen kuluessa. Huolimattomat maanomistajat
ovat m.m. poltattaneet kalkiksi joukoittain marmorikuvapatsaita ja
marmoripylväitä.

Onnettomalle Hadrianukselle tuli taivaan valtakunnasta, jonka hän
oli yrittänyt luoda maan päälle, kuitenkin helvetti. Ruumiin ja
sieluntuskat tekivät hänen luonteensa hänen ystävilleen ja lähimmilleen
melkein sietämättömäksi. Epätoivon hetkinä hän voi pyytää lääkäreitään
antamaan hänelle myrkkyä tahi rukoilla orjiltaan armoniskua.
Tautivuoteella hyökkäsivät hänen kimppuunsa epäluuloisuuden pahat
hengetkin ja saivat hänet langettamaan pari epäoikeudenmukaista
kuolemantuomiota.

Vuonna 138 rauhaton vaeltaja viimeinkin vapautui vaivoistaan 62 vuoden
ikäisenä. Viimeinen, mikä tiedetään Hadrianuksen kädestä lähteneeksi,
on muuan pieni runo, jonka hän kirjoitti kuolinvuoteellaan ja omisti
omalle levottomalle hengelleen — oivallinen itsekuvaus: Tämän
harvinaisen kaiukkaan ja herkkäilmeisen runon, jossa on m.m. käytetty
runsaasti puolisointuja ja vastoin antiikkista tapaa joskus puhtaita
riimejäkin, voisi suomentaa seuraavasti:

    Sieluni, loppuiko lento?
    Veikko sa heikko ja hento,
    tunne en, kunne sa kuljet.
    Silmäs, jo suljet,
    kalvas oot, kylmä ja paljas,
    lakkas sun leikkis ja naljas.

Kaihoisia rivejä, jotka ilmaisevat hänen aidon helleenisen
elämänrakkautensa, mutta samalla kertaa myös hänen tietoisuutensa
kaiken mitättömyydestä! Askelen suureen tuntemattomaan hän on valmis
astumaan arastelematta, vain kummastellen, kuulustellen.

ANTONINUS PIUS JA MARCUS AURELIUS.

Hadrianus oli lapseksiotolla seuraajakseen valinnut hyvän ja hurskaan
Antoninuksen ja samalla kertaa antanut tämän vuorostaan ottaa
lapsekseen seitsentoistavuotiaan Marcus Aureliuksen. Hadrianus oli
nimittäin sydämestään kiintynyt tähän jaloon nuorukaiseen, jonka
nimi Verus (rehellinen) hänellä oli tapana tarkoituksellisesti
muuttaa superlatiiviksi Verissimus. Heti kuin Marcus oli tullut
täysi-ikäiseksi, hän tuli kasvatusisänsä kanssahallitsijaksi. Hänen
kanssansa nousi taas filosofi valtaistuimelle, apostoliluonne,
jota elähdytti stoalaisen opin toteuttamisen vakava pyrkimys. Aina
lapsuudestaan asti hän oli hurskaan äitinsä vaikutuksen alainen,
äidin, joka kasvatti häntä hyvyyteen toisia kohtaan. »Hän kehoitti
minua myöskin», hän kertoo omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan \
»pidättäytymään ei ainoastaan pahoista teoista, vaan myöskin pahoista
ajatuksista ja rakastamaan yksinkertaista elintapaa, mutta inhoamaan
rikkauden paheita.» Lämpimin kiitollisuuden tuntein kaikista hyvistä
vaikutteista — Marcus Aureliuksen miellyttävimpiä luonteen piirteitä
hän ylistää onneansa, että on jo aikaisin saanut oppia »huomaamaan,
että hovissakin voidaan olla ilman henkivartioita, loistavia
pukuja, soihtuja, kunniapatsaita ja sensemmoista turhamaisuutta
ja että siellä voi elää melkein kuin yksityishenkilö, ilman että
hallitustehtävien täyttäminen senvuoksi kärsisi vähintäkään
haittaa.» Ja kaksitoistavuotiaana Marcus Aurelius teki itselleen
lupauksen elää stoalaisten periaatteiden mukaan. »Jo lapsena hän
saavutti niin täydellisen itsensähillitsemisen taidon», eräs hänen
elämäkerrankirjoittajistaan sanoo, »että hänen kasvojensa ilme ei
koskaan muuttunut, ei ilosta eikä surusta.» Hän kantoi mieluummin
yksinkertaista »filosofinvaippaa» kuin keisarillista purppuratogaa.
Hän nukkui paljaalla lattialla, niin että hän oli vähällä turmella
luonnostaan heikon terveytensä. Ainoastaan hänen äitinsä tarmokas
asiaan puuttuminen sai hänet lieventämään tapojaan niin paljon, että
hän otti yösijakseen puulavitsan eläimennahka allansa. Hän seurusteli
kernaimmin filosofien kanssa. Ensimmäisen konsulin viran, jonka hän
määräsi, hän antoi filosofian opettajalleen, ja tätä nimitystä seurasi
pian useita toisia samanlaisia.

Marcus Aurelius ei ollut kuitenkaan niitä, jotka kerskuivat
stoalaisella hyveellisyydellään ja nyrpistivät nenäänsä niille,
jotka eivät olleet »viisaita» ja oikeauskoisia. Hän liittyi kaikesta
sielustaan siihen stoalaisen opin jalostettuun suuntaan, joka oli
saanut alkunsa jalosta fryygialaisesta Epiktetoksesta, »raajarikosta
orjasta», jota hänen raaka herransa kidutti, kunnes hänen toinen
säärensä murtui ja hän tuli rammaksi ainaiseksi. Kun hän ei nyt enää
näin ollen kyennyt työhön, hänet vapautettiin.

Mutta Epiktetoksen tulisielu voitti kaikki ruumiin raihnaisuudet. Hän
läksi vaeltamaan ihmisten keskuuteen ja julisti oppiansa. Maailman
pääkaupungissakin hän sai kiitollisia kuulijoita. Mutta tyranni
Domitianus karkoitti hänet Roomasta. Hän sai sitten turvapaikan
Epeiroksessa, jonne hän keräsi uskolliset oppilaansa ympärilleen.
Hautakirjoituksekseen hänen kerrotaan laatineen seuraavan epigrammin
elämästä köyhyydessä ja kärsimyksissä:

    Orja Epiktetos olen, ruumiiltain rujo, raihnas,
    mieronkiertäjä, vaan lempinä oon jumalain.

Epiktetos on voimakkaammin kuin kukaan muu pakanallinen ajattelija
Länsimaissa saarnannut yleistä veljesrakkautta. Hän opetti, että
kaikki ihmiset, kansallisuudesta huolimatta, ovat veljiä ja että
tulee rakastaa myöskin vihollisiansa. Hän on tässä suhteessa
»kerettiläiskuningas» Ekhnatonin länsimainen vastine.

Epiktetoksen sanat kaikuvat melkein kuin kristillinen saarna, kun
hän puhuu siitä, millainen sen miehen tulee olla, josta on tuleva
»ihmiskunnan opettaja». Hänen on itsensä täytynyt voittaa halunsa ja
himonsa, täytynyt tulla puhtaaksi, niin että hänen oma esimerkkinsä
voi vaikuttaa kuin parhain saarna. Köyhille ja onnettomille, jotka
valittavat kohtaloaan, hänen tulee voida sanoa: »Katsokaa minua:
minulla ei ole isänmaata, ei kotia, ei tavaraa eikä orjia kuten
ei ole teilläkään. Minä nukun paljaalla maalla. Minulla ei ole
vaimoa eikä lapsia — minulla ei ole muuta kuin maa ja taivas ja
yksi viitta.» Epiktetos sanoo myöskin: »Filosofi voi aasin tavoin
saada ruoskaa ja kuitenkin koko ihmiskunnan isän tai veljen tavoin
rakastaa vieläpä lyöjiänsäkin.» Todellista vääryyttä ei nimittäin
ole olemassakaan. Vääryys ei ole siinä, että joku loukkaa meitä,
vaan omassa mielikuvituksessamme, että meitä on loukattu. Älä
sentähden vihastu siihen, joka aiheuttaa sinulle jonkin n.s.
vääryyden! Älä koskaan kuohahda! Älä luovu koskaan suuresta, ylevästä
rauhallisuudesta! Vahingoittaahan paha ja ilkeä enimmän itseään ja
hänen rangaistuksensa on se itsehalveksunta, joka aina seuraa syntiä.
Asiat ja tapahtumat itsessään eivät tee meihin mitään vaikutusta, vaan
ainoastaan se kuvittelu, mikä meillä on asioista ja tapahtumista.»
Sama ajatussuunta kuin elealaisilla Parmenideella ja Zenonilla ja
sofista Protagoraalla . Epiktetos kehittelee tätä ajatustaan edelleen
käytännölliseen suuntaan ihailtavaksi, aito stoalaiseksi oppilauseeksi:
»Älä pelkää sairautta, äläkä kuolemaa, äläkä köyhyyttä, mutta pelkää
näiden pelkoa!» Muistuu mieleen, mitä Cicero kertoo opettajastaan,
stoalaisesta filosofi Poseidonioksesta. Kun tämä kärsi mitä
tuskallisimpia leinin kipuja, hän vain sanoi: »Ei auta yhtään, sinä
tuska! Kuinka ponnistelletkin, en minä koskaan eläessäni myönnä, että
sinä olet pahasta.»

Huolimatta niistä voimakkaista sukulaisuuspiirteistä kristinuskon
kanssa, jotka ovat Epiktetoksen elämänkäsitykselle tunnusmerkillisiä,
oli kuitenkin olemassa selvä oleellinen ero näiden kahden
maailmankatsomuksen välillä. Epitetoksen lähimmäisenrakkaus on
enemmän passiivista kuin aktiivista. Eroavaisuus esiintyy voimakkaana
myöskin silloin, kun vertaa toisiinsa kristityn ja stoalaisen kantaa
moraaliseen pahaan nähden: kristityn taholla leimuava siveellinen
närkästys ja taistelu siveellistä turmelusta vastaan, stoalaisella
ylväs, mutta passiivinen levollisuus, millä siveellisesti kehittyneempi
korkeuksistaan katselee ihmisten hullutuksia. Stoalaisen mielestä
on viisaudelle tunnusmerkillistä ymmärtävä alistuvaisuus pahaan
nähden. Taisteleminen on tuloksetonta, sillä kaiken mikä tapahtuu, on
järkkymätön kohtalo edeltäkäsin määrännyt.

Tuskin missään pistää vastakohtaisuus kristittyjen ja stoalaisten
välillä kuitenkaan selvemmin silmiin kuin ajateltaessa Jeesuksen
sanoja: »Tulkaa lasten kaltaisiksi!» ja verrattaessa noihin sanoihin
stoalaisten ylenkatsetta ymmärrykseltään kehittymätöntä ja siveellisiä
periaatteita vailla olevaa lapsenmieltä kohtaan. »Mitä onkaan lapsi?»
Epiktetos huudahtaa. »Pelkkää tietämättömyyttä ja tyhmyyttä!»
Lapsipsykologiksi häntä tuskin voi sanoa! Ylipäänsä vaivaa stoalaista
siveysoppia Epiktetoksellakin jonkinlainen vastenmielinen pikkumaisuus,
jokapäiväinen siveellinen äksiisi, jollaisesta totinen kristillisyys
on niin ihanan vapaa. Stoalaisten hyvekandidaatin täytyy suorittaa
erikoisia itsehillinnän ja kaikenlaisen siveellisen hyvyyden kursseja
ja sitten laskea yhteen esimerkiksi ne päivät, jolloin hänen on
onnistunut pidättäytyä vihanpurkauksista.

Epiktetoksen oppilas Marcus Aurelius oli itse filosofinen kirjailija ja
kirjoitti kreikaksi omaelämäkertakirjan nimeltään »Itsetutkisteluja»,
jonkinlaisen päiväkirjan sisäisestä elämästään, mietteistään
maailmasta ja ihmisistä. Tätä kirjaa on sanottu maailman ensimmäiseksi
pakanalliseksi hartauskirjaksi. Ankara roomalainen velvollisuudentunto
on siinä yhtynyt korkeaan, epäitsekkääseen päämäärään pyrkivään
harrastukseen. Meidän ei pidä — keisarillinen kirjailija sanoo —
himoita maallista hyvyyttä, vaan tahtoa persoonallisesti jalostua
ankaran siveellisen elämän avulla. Sisäinen elämä on yksin pysyväistä
olemassaolossa. Mitä hyödyttää juoksennella alituisesti milloin sinne,
milloin tänne huvituksia etsimään, pyrkiä maaelämän rauhaan, merelle
tahi vuoristoon! Vetäydy sen sijaan omaan itseesi! Siellä on sinulla
rauhallisin pakopaikka, minkä ihminen voi löytää, jos hän nimittäin
syventyy sellaisiin ajatuksiin, jotka palauttavat sopusoinnun hänen
olemukseensa. Jos teet näin, voit ylevän rauhallisesti ottaa vastaan
yhtä hyvin onnen vaihtelut kuin ihmisten ilkeydenkin, joka todellisesti
johtuu vain mielettömyydestä. Silloin myöskin voit voittaa kaipuusi
ulkonaiseen kunniaan ja muuhun turhuuteen. Ennen pitkäähän sinä olet
tomua ja tuhkaa, vain tyhjä nimi, kenties et edes sitä. Makedonian
Aleksanteri ja hänen muulinajajansa ovat joutuneet kuoltuaan saman
kohtalon alaisiksi. Joki, kuohuva virta on aika: tuskin on jotakin
sukeltanut esille, kun se jo huuhtaistaan pois, ja toista työntyy
esille — tullakseen vuorostaan poishuuhdotuksi.

Kuinka vähän näin ollen merkitseekään, mitä ihmiset meistä pitävät
ja arvelevat? »Usein», Itsetutkistelujen kirjoittaja sanoo, »olen
ihmetellyt, että ihminen, joka kuitenkin rakastaa itseään enemmän kuin
kaikkia muita, panee vähemmän painoa omaan kuin toisten arvosteluun
itsestänsä.» Ei, katso sisäänpäin! Siellä on hyvän lähde, lähde, joka
ei koskaan kuivu. Salli sisälläsi olevan jumaluuden neuvoa sinua, niin
sinusta tulee oikea mies. Silloin sinä alistuen suhtaudut kärsimykseen,
sillä sekin tulee kaikkihyvältä kaitselmukselta, joka yksin tietää,
mikä meille on parasta. Levollisena otat vastaan kuolemankin, »sillä
hän, joka kutsuu meidät pois, on lempeä ja rakastavainen. Meidän
tulee erota täältä iloisin mielin, kuten kypsä oliivi, joka vielä
pudotessaankin siunaa puuta, joka sen on tuottanut, ja oksaa, joka
on sitä kantanut. Ainoastaan ymmärtäväisille olennoille on suotu
onni vapaaehtoisesti taipua kaikkiin kohtaloihin. Täytyyhän
kaikkien sitävastoin niihin alistua. Se, joka suree tai on jostakin
syystä tyytymätön, on uhriporsaan kaltainen, joka potkii ja kirkuu
teurastuspenkillä. Kun onnettomuus kohtaa sinua, älä siis sano: 'Kuinka
onneton olenkin, että tämän piti minulle sattua!' Ei, ei niin, vaan:
'Kuinka olenkin onnellinen, että minä tästä huolimatta voin pysyä
rauhallisena ja huoletonna, että nykyisyys ei minua murra enkä ole
tuskissani tulevaisuudesta!'»

Lempeällä ja alistuvaisella katseella valtaistuimen filosofi katselee
elämää ja ihmisiä. Hänen stoalaisuutensa ei ole tuota kylmää, kerta
kaikkiaan valmista lajia, joka pöyhistelee sillä, kuinka paljon on
kilvoittelevien ihmisten yläpuolella. Ei, lukiessaan Marcus Aureliuksen
Itsetutkisteluja tuntee koko ajan olevansa herkkätunteisen luonteen
seurassa, joka taistelee keskeytymätöntä taistelua omia heikkouksiaab
ja suuren tuntemattoman tuottamaa tuskaa vastaan, joka on meidän
kaikkien edessämme. Siksipä hän omalta kohdaltaankin tarvitsee
kaikki ne lohtuperusteet, kaiken sen voiman, minkä hänen kehittynyt
luonteensa ja ajatusvoimansa filosofian avulla voi hänelle hankkia.
Todellisesti nöyrä sielu on tällä maailmanhallitsijalla. Koko hänen
elämänsä on senvuoksi rehellistä pyrkimystä korvata paha hyvällä.
Hänen mielilauseitaan on: »Jos sinä huomaat jonkun olevan aikeissa
tuottaa sinulle jotakin pahaa, niin sano rakkaudella ja lempeästi ilman
koulumestarimaisuutta: 'Ei niin, lapseni! Minua sinä et tosin tällä
vahingoita, mutta sinä vahingoitat itseäsi.' Jos joku halveksii minua»,
hän jatkaa, »niin se on hänen asiansa. Minun asiani on katsoa, etten
minä tee enkä sano mitään, joka on halveksittavaa. Jos hän minua
vihaa, niin on sekin hänen asiansa, minun asiani on sitä vastoin olla
rakastavainen ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Eiväthän kuolemattomat
jumalatkaan tuskittele, että heidän on pakko ikuisesti olla tekemisissä
huonojen ihmisten kanssa — päinvastoin he huolehtivat heistä kaikin
tavoin. Mutta sinä, jonka itsesikin on pian täältä erottava, väsyt,
vaikka itse olet yksi huonoista. On naurettavaa olla omaa vikaansa
korjaamatta, jonka voi tehdä, mutta koettaa välttää toisten vikoja,
joka on mahdotonta.» Kullakin meistä on varmasti tekemistä niin suurien
omien heikkouksiemme kanssa, että meillä ei ole niinkään moista
oikeutta ylpeillä olevamme kanssaihmistemme yläpuolella. Ilkeät ihmiset
ovat vain surkuteltavia, sillä paha johtuu tietämättömyydestä.

Ja kun me luulemme, että joku ihminen on rikkonut meitä vastaan, kuinka
usein teemmekään itsemme vikapäiksi väärään tuomioon! Paljonhan voi
riippua olosuhteista, joita me emme tunne. »Ja ylipäänsä täytyy olla
hyvin perehtynyt olosuhteisiin voidakseen langettaa perustellun
tuomion kanssaihmisemme menettelytavasta.»

Keisarillisen stoalaisen elämänviisaus pohjautui hyväntahtoisuuteen
koko maailmaa kohtaan, totiseen ihmisrakkauteen, jonka hän keisariksi
tultuaan toteuttikin harvinaisen inhimillisessä lainsäädännössä orjien,
lapsien ja heikkojen parasta silmällä pitäen. Alamainen oli hänelle
aina ennen kaikkea kanssaihminen, yksilö, ei koskaan vain osa suuresta
persoonattomasta valtiokoneistosta. Hän ei katsellut, kuten niin monet
muut hallitsijat, alamaisiansa vain valtion hyödyn abstraktiselta
näkökannalta.

Mutta koskaan hän ei tehnyt hyvää kiitoksen toivossa, »sillä sehän
olisi», hän sanoo, »samaa, kuin jos silmä pyytäisi palkkaa siitä, että
se näkee, tai jalat siitä, että ne käyvät. Ihminen on tullut tänne
tehdäksensä hyvää. Kun hän toimittaa jotakin yleishyödyllistä, saa hän
senvuoksi siinä samassa myöskin palkkionsa.»

Marcus Aurelius oli siis useissa kohdin, Senecan ja Epiktetoksen
tavoin, likellä kristillistä maailmankatsomusta. Ja kuitenkin hän
oli, kuten Traianuskin, niin järkkymättömästi juurtunut antiikin
ajatusmaailmaan ja aitoroomalaiseen patriotismiin, että hän pysyi
uuden uskonnon taipumattomana vastustajana. Keisarina hän ei kumonnut
Traianuksen säätämiä kristittyjen kohtelua käsitteleviä määräyksiä.
Päinvastoin hän oli kaiken tarpeettoman julmuuden vastustaja toisen
uskon kuin hänen omansa tunnustajia kohtaan. Mutta hänen oli tällöin
taisteltava syvälle juurtunutta kansallista taikauskoa vastaan,
joka jokaisen nälänhädän, jokaisen tulvan, jokaisen ruton aikana
ilmeni yleisenä huutona: »Kristityt leijonille!» Eiväthän he tehneet
mitään torjuakseen kunnon kansalaisten tavoin tällaisia valtion
onnettomuuksia, sillä heidän oikea isänmaansa ei ollut Rooman
valtakunta — heidän oikea kotinsa oli taivaassa. Täällä alhaalla maan
päällä he olivat vain muukalaisia, joiden hartain toivo oli niin pian
kuin mahdollista saada jättää tämä paha maailma. Onnettomuuksissa,
jotka kohtasivat pakanoita, he näkivät Jumalan oikeudenmukaisen
rangaistuksen. Ja kristittyjen jokapäiväisessä esiintymisessä oli
jotakin härsyttävää. Olihan aito roomalaisesta kuohuttavaa nähdäkin,
kuinka kristityt tekivät ristinmerkin Rooman jumalien temppelien
ja kuvapatsaiden edessä ikäänkuin torjuaksensa jotakin pahaa. Nämä
jumalathan olivat kuitenkin luoneet Rooman suuruuden! Mutta kaikkein
julkeimmalta näytti siitä, joka ei nähnyt syvemmälle, marttyyrien
uhmaileva ja riemuitseva tapa mennä kuolemaan. »Ylimielisiä
kiihkoilijoita!» tällainen katselija arveli. Hillityistä stoalaisista
oli »galilealaisten» kopeus erittäin vastenmielistä, ja Marcus Aurelius
puhuu »Itsetutkisteluissaan» hyvin paheksuvasti siitä.

Mieluimmin hallitsijafilosofi olisi tahtonut pysyä yksinomaan
filosofina koko elämänsä ajan. Mutta velvollisuus kutsui häntä. Vuonna
161 kuoli koko kansansa kaipaamana Antoninus, liikanimeltään Pius[176]
hallittuaan rauhaisasti ja onnellisesti. Silloin oli nelikymmenvuotiaan
Marcuksen vuoro tulla hänen seuraajakseen. Vaikka tehtävä tuntui
raskaalta, niin olihan se kaikkiviisaan jumalan hänelle määräämä.
Ja keisarinvalta soi hänelle sitäpaitsi suuremmat mahdollisuudet
tehdä hyvää. Hallitsijaesikuvakseen hän otti suuresti ihailemansa
kasvatusisänsä. Molempien rakkaimpia tehtäviä oli jatkaa Traianuksen ja
Hadrianuksen hyväntekeväisyyttä ja ihmisystävällistä hallitustapaa.

Mutta toisiakin Traianuksen hengen mukaisia velvollisuuksia oli
keisarifilosofin hartioilla, velvollisuuksia puolustaa valtakunnan
rajoja. Idässä sota parthialaisten kanssa leimahti jälleen liekkiin.
Se saatiin kuitenkin hyvin pian onnelliseen loppuun, ilman että
Marcus Aureliuksen tarvitsi siihen henkilökohtaisesti puuttua. Paljon
vaarallisempi oli tilanne Tonavalla, missä Rooman valtakuntaa uhkasi
uusi kansainvaellus, joka muistutti kimbrien ja teutonien vaellusta tai
suurta germaanilaisten hyökkäystä Cæsarin ja Ariovistuksen aikoina.
Aina Tonavalta kauas pohjois-Saksaan asti germaanit olivat Böömin
markomannien johdolla tehneet lujan liiton, ja heidän tarkoituksenaan
oli nyt, kuten kimbriläisvaaran aikoina, anastaa itselleen uusia
asuinsijoja Rooman valtakunnan alueella. Sinne he kaipasivat,
aurinkoisempaan ilmanalaan, viljavampaan maahan, sillä kotona
heillä oli vaikea elättää nopeasti lisääntyvää väestöä. Germaanien
maanviljelys oli vielä alkuperäisellä asteella ja senvuoksi suuresti
säistä riippuvaista; ja kun he eivät ymmärtäneet lannoittaa maata, se
oli pian loppuun imetty.

Germaanien liikehtimisen aiheuttajina lienee tällä kertaa pidettävä
slaavilaisia kansoja, jotka ahdistivat idästä päin. Germaanilaisen
kansainvaelluksen takana voimme havaita siis slaavilaisen vaelluksen.
Monien hyvintunnettujen germaanilaisheimojen nimien joukkoon ilmestyy
nimittäin tämän ajan historiallisissa lähteissä paljon uusien kansojen
nimiä, jotka näyttävät asuneen Weickselin varrella sekä Karpaateilla
ja olleen slaaveja. Kuvaavaa on myöskin, että siinä voitonpylväässä,
jossa näitä germaanilaissotia ylistetään, esiintyy epäämättömästi
slaavilaisen rodun tyyppejä.

Se seikka, että germaanit heittäytyivät Tonavan rajoja vastaan, johtui
siitä, että roomalaisten täytyi viedä sieltä useampia legioonia
itärintamalle, minkä rintaman joukot nyt kuten aina olivat veltostuneet
ja olivat liian heikkoja tehokkaaseen rajanpuolustukseen parthialaisia
vastaan.

Markomannien johdolla siis germaanit vuonna 167 murtautuivat
Pannoniaan, nykyiseen Unkariin, ja tuottivat Rooman armeijalle suuren
tappion. Sitten he kulkivat edelleen lounaaseen päin, menivät Alppien
yli ja tunkeutuivat pohjois-Italiaan. Markomannilaissodat alkavat.

Heti kuin germaanilaisjoukot olivat murtautuneet rajalinnoitusten
läpi, maa oli heille avoinna, sillä kaikki roomalaiset joukko-osastot,
jotka olisivat jotakin merkinneet, olivat tällöin sijoitetut rajoille
ja siviiliväestö oli jo aikoja sitten menettänyt kykynsä puolustaa
kotia ja kotiliettä, sitä mukaa kuin Rooman armeija oli muuttunut
ammattiarmeijaksi. Ainoastaan elvyttämällä eloon roomalaisten muinoinen
asekuntoisuus, yleisen asevelvollisuuden jälleen toimeenpanemisella
Rooman valtakunta olisi ajan mittaan voitu pelastaa.

Kauhua, minkä eteenpäinryntäävät germaanit herättivät kansan
keskuudessa, joka ei 270 vuoteen ollut nähnyt ulkoista vihollista
rajojensa sisällä, on helpompi ajatella kuin kuvailla.

Marcus Aureliuksen täytyi itsensä lähteä sotaan. Ja vaikka hän oli
ruumiiltaan heikko, hän täytti tunnustusta ansaitsevalla tavalla
sotapäällikönkin tehtävät. Nämä tehtävät tosin helpottuivat, kun hän
sai aikaan rauhan parthialaisten kanssa. Silloin voitiin Tonavan
legioonat kutsua kotiin uudelle sotanäyttämölle; ja heti kuin nämä
joukot oli ehditty laivata Italiaan, keisari itse läksi niiden
etunenässä tunkeilijoita vastaan, ajoi heidät Alppien yli ja valloitti
takaisin Pannonian. Mutta kaksitoista vuotta yhdeksästätoista
hallitusvuodestaan hänen täytyi viettää telttaleirissä torjuakseen
niitä kansanaaltoja, jotka yhä uudelleen tekivät ryntäyksiään.
Saadakseen varoja pitkäaikaiseen sotaan hänen täytyi pantata vieläpä
kaikki ne loistavat kulta- ja hopea-astiat ja muut kalleudet, joita
Augustuksen ajoista asti oli koottu keisarilliseen talouskalukamariin.

Näinä koettelmusten vuosina filosofiset mietiskelyt pitivät hänen
sieluansa tasapainossa. Kuinka mitättömältä näyttikään hänestä sotainen
kunnia tähän itseensä syventymiseen verraten! »Mitäpä ovatkaan», hän
huudahtaa, »Aleksanteri, Cæsar ja Pompeius Diogeneen, Herakleitoksen
ja Sokrateen rinnalla? Nämä tutkivat olioita sekä niiden syitä ja
ainesosia ja noudattivat omaa järkeään. Edellisillä taasen — miten
moninaisia huolia ja monenlaista orjuutta!» Filosofoivan keisarin
»Itsetutkistelut» alkoivat syntyä näihin aikoihin sodan melun hänelle
suomina rauhallisina välihetkinä. 1600 vuotta myöhemmin toinen
voimakastahtoinen ruhtinas sai voimaa ja tukea Marcus Aureliuksen
miehekkäästä elämänviisaudesta vastoinkäymisen ja yksinäisyyden
raskaina hetkinä. Tämä ruhtinas oli Fredrik Suuri.

Tämän stoalaisen keisarin uhrimieli ja luottamus kannustivat hänen
sotureitaankin uusiin miehuuden ja kestävyyden osoituksiin. Nämä hänen
ominaisuutensa merkitsivät enemmän kuin hänen sotilaallinen kykynsä.
Sitä monet upseerit eivät hänellä tunnustaneetkaan olevan. He
puhuivat halveksien keisarista, joka menetti aikaansa niin hyödyttömiin
puuhiin kuin kirjoitelmien laatimiseen leirissä, ja arvelivat, että
valtakunta tarvitsisi sotilaskeisarin.

Viimein Marcus sai sodan siirretyksi markomannien omalle alueelle ja
valloitti heidän pääkaupunkinsa. Silloin useimmat näiden liittolaisista
luopuivat, ja toisia kohtaan keisari käytti sekä voimaa että lempeyttä.

Mutta oli vaikeata saada aikaan pysyvää rauhaa. Kesken uusia
varusteluja markomanneja vastaan jalo Marcus Aurelius kuoli kansansa
onnettomuudeksi vuonna 180 pitkälliseen, kiduttavaan kulkutautiin,
jonka aikana vain hänen erinomainen velvollisuudentuntonsa oli
pitänyt hänet pystyssä. Hän oli silloin leirissä Vindobonan, nykyisen
Wienin luona. Stoalainen keisari tervehti kuolemaa vapauttajanaan.
Kuolinvuoteellaan hän puheli ystäviensä kanssa hänelle ominaiseen
keveään sävyyn kaiken mitättömyydestä ja lopetti sanoen, ettei
kuolemasta senvuoksi ollut välitettävä. Kun kaikki puhkesivat itkuun,
hän sanoi: »Miksikä itkeä? Ajatelkaa sen sijaan armeijan pelastamista!
Minähän menen vain ennen teitä kaikkia. Hyvästi!»

Historian Pantheonissa ei ole monta esimerkkiä niin kauniista
inhimillisen nöyryyden ja ylevän kuninkaallisuuden yhtymisestä, kuin
millaisena se esiintyy Marcus Aureliuksessa. Täydellä syyllä ja sanan
kauneimmassa merkityksessä häntä voi nimittää pakanuuden pyhimykseksi,
mutta pyhimykseksi, joka ei vain syventynyt omaan parempaan minäänsä,
vaan myöskin miehekkäästi täytti velvollisuutensa tässä pahassa
maailmassa. Voi vain, kuten Renan niin hienolla ymmärtämyksellä sanoo,
aavistaa, »mitä hänen raadeltu sydän parkansa on kärsinyt, aavistaa
kaiken sen hillityn mielipahan, joka kätkeytyi hänen kalpeiden
kasvojensa, hänen rauhallisen hymynsä taakse. Hän on koko elämällään
todistanut, että viisauden alku on sanoa onnelle jäähyväiset ja varmin
tie löytää oikea onni. Ei ole ihanampaa iloa kuin se, joka jälleen
palaa, sittenkuin on luovuttu maallisista iloista.»

Uskollisemmin kuin kukaan muu muinaisajan ylevistä hengistä aina
Sokrateen ja Platonin ajoista asti Marcus Aurelius, jalosti
Epiktetoksen kanssa kilvoitellen, on elämässään seurannut antiikin
korkeita ihanteita. Siksipä tuntuukin syvältä historialliselta
tragiikalta, että hänen aikanaan alkaa antiikin sivistyksen suuri
hajoamisprosessi. Se onnellinen ajanjakso Rooman keisarikunnan
historiassa, joka oli alkanut Vespasianuksen noustessa valtaistuimelle
ja oli kestänyt — Domitianuksen hirmuhallituksen keskeyttämänä —
yhteensä lähes vuosisadan, oli nyt peruuttamattomasti lopussa.
Hallitsijasarja, jonka veroista historia ei kykene esittämään, on
loppunut, loppunut myöskin se Augustuksen valtaistuimelle noususta
alkanut 200-vuotinen ajanjakso, jolloin yleensä vallitsi rauha.
Markomannilaissodat ovat vain alkunäytös siihen yhä voimakkaammaksi
käyvään rynnäkköön valtakunnan rajoja vastaan, joka viimein saa
lopullisen muotonsa suuressa germaanilaisessa kansainvaelluksessa.
Markomannilaissodat ovat myrskynpuuskia, jotka ennustavat hirmumyrskyä.
Ponnistukset suojella valtakunnan rajoja vaativat tämän jälkeen
valtakunnan voimien äärimmilleen jännittämistä. Se on mahdollista
ainoastaan sotilasitsevallan avulla, joka raskaana painaa kaikkea
yksilöllistä vapautta ja lopuksi muuttuu vielä suunnattoman paljon
pahemmaksi sotilasanarkian tilanteeksi. Rooman kansa ei tahdo taikka
ei kykene nostamaan käsivarttansa itsepuolustukseen. Se on luovuttanut
elinvoimaisemmista barbaarikansoista kootuille palkkasoturijoukoille
kodin ja kotilieden puolustamisen samoihin barbaariheimoihin kuuluvia
maahan tunkeutuvia joukkoja vastaan. Siksipä tämä kansa itse ensiksi
muuttuukin välttämättömien puolustusmenojen passiiviseksi imukohteeksi
ja sen jälkeen palkkasoturien ryöstönhalun ja mielivallan turvattomaksi
uhriksi. Sellaisessa turtumuksen ja sorron ilmapiirissä kuihtuvat
myöskin kukkaset sivistyksen puusta. Mutta runko elää — tulee vain
istuttaa se uudelleen voimakkaampaan maaperään.

Uusi vaihe ihmiskunnan historiassa on tulossa. Marcus Aureliuksen
jälkeen, kuten muuan nykyaikainen ranskalainen historioitsija on
sanonut, »keisarikunta on saanut valmistusaikaa keskiajalle.»

Kirjallisuutta:

C. De la Berge, Essai sur le règne de Trajan.

Heinrich Francke, Zur Geschichte Trajans und seiner Zeitgenossen.

Johan Bergman, Plinius den yngre.

A. Linsenmayer, Die Bekämpfung des Christentums durch den römischen
Staat.

Victoria Vaschide Histoire de la conquête romaine de la Dacie (Laajoin
kirjallisuusluetteloin).

A.D. Xénopol, Histoire des roumains de la Dacie Trajane. 2 nid.

Karl Lehmann-Hartleben, Die Trajanussäule: 2 nid.

Ferdinand Gregorovius, Der Kaiser Hadrian.

E. Kornemann, Kaiser Hadrian und der letzte grosse Historiker von Rom.

Bernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Hadrian
(Laajoine kirjallisnusluetteloineen).

A. Ræder, Keiser Hadrian.

Otto Th. Schulz, Leben des Kaisers Hadrian.

Wilhelm Weber, Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers Hadrianus.

Thomas Codrington, Roman roads in Britain.

R.G. Collingwood, Hadrian's Wall. — Roman Britain.

T. Haverfield and George Macdonald. The romanization of roman Britain.

Gerge Macdonald. The roman wall in Scotland.

Jessie Mothersole, Hadrian's wall.

John Ward, The roman era in Britain.

L. Dietrichson Antinoos.

Viktor Rydberg, Antinous.

Hermann Winnefeld, Die Villa des Hadrian.

Otto Th. Schulz, Das Kaiserhaus der Antonine und der letzte Historiker
Roms.

Epicteti Enchiridion, ruotsintanut C.F. Hamilton.

Adolf Bonhöffer, Epictet und die Stoa. — Die Ethik des Stoikers
Epictet. — Epictet und das Neue Testament.

Th. Colardeau, Étude sur Épictete.

Marcus Aurelius, Självbetraktelscr. E. Weerin ruotsinnos.

Einar Löfstedt, Marcus Aurelius och hans tid (Verdandis småskrifter n:r
201).

Ernest Renan, Marc-Aurèle et la fin du monde antique.

LUKIANOS, ANTIIKIN VIIMEINEN SUURI KIRJAILIJA.

Näyttämönä on Olympos, jonne filosofi Kyniskos[177] on uskaltautunut
hieman hävyttömin aikein tunnustella itsensä jumalien isän suonta.
»Kuulepas Zeus», hän sanoo, »tarkoituksenani ei ole häiritä sinua
rukoilemalla rikkautta tahi valtaa tahi jotakin muuta samanlaista,
koska sinusta on kiusallista sellaista antaa. Kysymys on vain pienestä,
turhanpäiväisestä asiasta, jonka suvainnet minulle suoda.»

Zeus: Annapa sitten kuulla pyyntösi, Kyniskos! Se hyväksytään, jos se
on niin vaatimaton, kuin miltä kuulostaa.

Kyniskos: Vastaa vain minulle yksinkertaiseen kysymykseen!
Varmasti olet sinäkin perehtynyt Homerokseen ja Hesiodokseen. Sano
minulle sitten, onko totta, mitä nämä miehet kertovat Kohtalosta
ja Moirista[178] että sellaiseksi kuin nämä kerran ovat kehränneet
kunkin naisesta syntyneen elämänlangan, sellaiseksi sen sitten täytyy
välttämättömästi tulla.

Zeus: Ei mikään ole varmempaa kuin se.

Kyniskos: Hyvä! No entä sitten Sallimus ja Sattuma, jotka myöskin
ovat kuuluja auktoriteetteja, mitä ne sitten ovat? Ovatko ne Moiren
kanssa samanarvoisia vai hieman ylempiä? Sillä yleinen käsityshän on
se, että mikään ei merkitse mitään Sallimuksen ja Sattuman rinnalla.»

Nyt Zeus tulee hämilleen ja vastaa samoin kuin vanhemmilla on tapana
vastata samanlaisessa tapauksessa koettaessaan selviytyä liian
tiedonhaluisista lapsista: »Ei ole sallittu saada kaikkea tietää,
Kyniskos.»

Kyselijä ei kuitenkaan anna tämän vaikuttaa itseensä, vaan jatkaa:
»Mutta jos nyt Moirat hallitsevat kaikkea eikä ole ketään, joka voi
kumota, mitä he kerran ovat päättäneet, niin mitä hyödyttääkään
silloin, että ihmiset uhraavat teille jumalille ja tuovat teille
kokonaisia hekatombeja, että Te kuulisitte heidän rukouksensa?»

Tällä tavoin Kyniskos solmeilee jumalien isän kysymyksillään niin
julkeasti, että Zeus kiemurtelee kuin mato hänen säälimättömän
logiikkansa edessä. Hän koettaa livahtaa kuin koira veräjästä
selittämällä: Moirat järjestävät kaikki meidän jumalien välityksellä.

Kyniskos: Minä ymmärrän: te jumalat olette vain työkaluja
kohtalottarien käsissä, aivan niinkuin kirves ja kaira kirvesmiehellä.

Zeus: Kuulepas, ajattele, että minä istun tässä salama kädessäni!

Kyniskos: Salamoitse sinä vain, Zeus! Kohtalo se kumminkin määrää
sattuuko vasamasi minuun vai ei. Mutta sano minulle ensin eräs asia:
Minkä ihmeen vuoksi sinä sallit temppelinryöstäjien ja ryövärien
kuljeksia vapaina, sillävälin kuin sinä joka päivä annat salamasi iskeä
tammiin ja kiviin ja alusten purjeisiin, jotka eivät ole tehneet mitään
pahaa, vieläpä välistä hiljaisiin ja siivoihin vaeltajiin? Sinä et
vastaa Zeus. Kenties minä en saa sitäkään tietää?

Zeus: Et, sitä sinä et saa, Kyniskos. Minulla ei ole mitään sanomista
sellaiselle tungettelevalle vintiölle kuin sinulle.

Sepä ikävää — Kyniskos arvelee — »sillä minun pitäisi tehdä vielä
pari kysymystä. Minä olisin mielelläni tahtonut päästä selville
siitä, kuinka Moirilta voi riittää aikaa kaikkeen, pienimpiinkin
asioihin, vaikka heitä on vain kolme. Enpä minä vain tahtoisi olla
heidän asemassaan ja päivät pitkät istua ja kehrätä värttinällä, jossa
on liiankin paljon törkyä ja sitten vielä kaupan päällisiksi pitää
silmällä kaikkea. Mutta jos sinun, Zeus, on vaikeata vastata näihin
kysymyksiini, niin on minun tyytyminen siihen, mitä jo olen saanut
tietää. Sillä olenhan saanut ainakin hieman valaistusta kyselyyni
Sattumasta ja Sallimuksesta. Ja tietystihän on jo kauan sitten
määrätty, että minä en tule saamaan selkoa lopuskasta.»

Menettelytapa on tuttu. Se on sama vähitellen kumoava kyselytapa, jota
Platonin dialogeissa Sokrates käyttää, kun hän panee sofistat ahtaalle.
Se mies, joka dialogissaan »Zeus pulassa» on näin heittänyt harteilleen
Platonin viitan, on syyrialainen Lukianos Samosatan kaupungista
Eufratin varrelta. Hän syntyi noin vuonna 125. Hän oli aloittanut
elämänuransa kaunopuhujana. Kaunopuhujana hän oli esiintynyt melkein
kaikissa Rooman valtakunnan maissa ja saanut suurta suosiota osakseen.
Mutta ontto retoriikka oli oikeastaan vain hänen elinkeinonsa. Kun hän
oli koonnut suunnilleen niin suuren omaisuuden, että voi sillä elää,
hän asettui asumaan Ateenaan, maailman kirjalliseen pääkaupunkiin ja
antautui kirjailijauralle, jolla hän on tehnyt nimensä kuolemattomaksi.
Hän oli niihin aikoihin nelikymmenvuotias mies.

Esikuvanaan hän piti platonilaista dialogia; mutta Lukianoksesta
ei ollut syvämietteisiin filosofisiin tutkisteloihin — hän teki
dialogissaan yksinomaan henkevää pilaa, mielellään parodiatyyliin.
Hän piteli erittäin pahoin kansanomaisia kuvitelmia jumalmaailmasta,
jonka monia vajavaisuuksia Ksenophanes ja Herakletos jo 700 vuotta
aikaisemmin olivat ivailleet ja joista Aristophanes myöhemmin oli
tehnyt pilaa näyttämöllä. Lukianos menee pitemmälle oppi-isänsä
jälkiä seuratessaan. Hänestä Zeus on lörpöttelevä Don Juan, Mercurius
yksinkertainen rosvo, Bakkhos auttamaton juoppo, joka tuoksuu viinille
jo aikaisin aamulla, ja Hephaistos on ainakin kaikkea muuta kuin
kadehdittava olio. Tosin hänellä on kaunis rouva, mutta tämähän pettää
häntä Areen kanssa, ja »mitäpä ontuva nokinen seppäraukka voikaan
niin korealle miehelle, joka on vielä sotilas kaupan päällisiksi?»
Mutta Lukianoksella on vielä rikkaampi kuvakokoelma käytettävänään
egyptiläisissä, syyrialaisissa ja muissa itämaisissa jumalissa ja
pahoissa hengissä, jotka nyt vaativat osuuttansa vanhojen Olympoksen
jumalien nektari- ja ambrosia-annoksista. Eikä sovi ihmetelläkään,
ettei Zeus ilokseen näe koirankasvoisen Anubiksen ja Memphiksen härän
tunkeutuvan korkean ylhäiseen olympolaiseen seuraan!

Kohtaloaan ei kiittele Hermeskään, kun hän joutuu kahden kesken
mammansa kanssa ja saa tilaisuuden purkaa sydämensä. »Minullahan on
aivan hullun paljon tekemistä» — sellainen on hänen sisunpurkauksensa
sisällys. »Ei ole toista jumalaa koko taivaassa, jonka pitää riehua ja
raataa niinkuin minun. Aikaisin aamulla ylös ruokasalia lakaisemaan ja
asettamaan tyynyjä paikoilleen. Kun minä juuri ja juuri olen saanut
kaikki järjestykseen, minun on jo ilmoittauduttava Zeukselle ja saan
sitten pitkin päivää juoksennella ympäriinsä ristiin ja rastiin hänen
asioillaan. Ja kun minä viimeinkin tulen takaisin tänne ylös, niin
minä tuskin ehdin pudistella tomun päältäni, ennenkuin jo ambrosia on
asetettava pöydälle. Eikä edes yölläkään minulla ole rauhaa. Minä olen
lopen väsynyt koko hommaan.»

Pariksen tuomio dialogissa ylenkatse olympolaisia kohtaan muuttuu
täydelliseksi pilaksi. Näytelmä — tekisi mieli sanoa — alkaa Zeuksen
sanoilla Hermeelle: »Ota tämä omena ja riennä alas Fryygiaan ja etsi
Priamoksen poika, härkäpaimen — hän käy Ida vuorella ja paimentaa
laumaansa — ja sano hänelle näin: Kuulehan, Paris! Zeuksen tahto
on, että sinä, joka olet kaunis mies ja lisäksi hyvin perillä
rakkausasioissa, ratkaiset näiden kolmen jumalattaren keskisen riidan
siitä, kuka heistä on kaunein. Kauneuspalkintona on omena.»

Kolme jumalatarta, joita kauneuskilpailussa on arvosteltava, saavat
sen rauhoittavan tiedon, että paimennuorukainen »on kuninkaallista
sukuperää, mutta samalla kertaa vain tuollainen turmeltumaton vuoriston
lapsi, jota tuskin kukaan voi pitää arvottomana katselemaan niin paljoa
naiskauneutta.»

Mutta kopeasti niskojaan nakaten Aphrodite selittää, että hän sitten
vasta ei pelkää minkäänmoista palkintotuomaria. »Sillä mitäpähän voi
olla minua vastaan huomauttamista?» Terävästi Hera sinkauttaa: »Emme
mekään pelkää, Aphrodite, jos vaikka itse omalle Areellesi olisi
uskottu päätösvalta asiassa.» Pallas Athene sitävastoin punastuu
tyttömäisen häveliäästi.

Hermes: Ja nyt suoraan Fryygiaan — minä näytän tietä. Pysytelkää
aivan perässäni! Eikä minkäänmoista hermostumista! Minä tunnen
Pariksen: hän on nuori ja kaunis ja naistenmies ja oikea asianymmärtäjä
tämänluontoisissa asioissa, niin että kyllä hän tulee olemaan hyvä
tuomari.

Aphrodite: Tuohan kuulostaa hyvältä ja erittäinkin minä olen
mielissäni siitä, että hän on oikeudenmukainen tuomari. Mutta sano
minulle, onko nuori mies naimaton vai onko hänellä jonkinlainen vaimo?

»Mitä te supattelette?» Athene keskeyttää epäluuloisesti.

Hermes: Hän vain kysyi minulta, onko Paris poikamies.

Athene: No, mitä se häntä liikuttaa?

Hermes: Sitä en tiedä. Hänen oli vain jotakin kysyttävä eikä
tarkoittanut sillä mitään, hän sanoo.

Athene: No, entäs sitten? Onko hän naimaton?

Hermes: Ei, eipä kyllä.

Athene: Hyvä! Onko hänessä vähääkään sotilasainesta? Onko hänellä
sotaista kunnianhimoa, vai eikö hän ole muuta kuin paimen?»

Nyt Aphrodite keskeyttää keskustelun huomauttamalla, että hän nyt ei
ainakaan ole sellainen, joka vihastuu siitä, että Hermes on syrjässä
keskustellut hänen kilpailijattarensa kanssa. »Sellainen soveltuu
huonoille luonteille, mutta ei koskaan Aphroditelle.»

Mutta nyt on saavuttu perille Ida vuorelle. Hera käyttää tilaisuutta
hyväkseen pistelläkseen Aphroditea: »Sinä saat käydä edellä ja näyttää
tietä», hän sanoo, sillä sinunhan pitäisi olla perehtynyt tähän
seutuun niinä aikoina, jolloin sinä aikaisin ja myöhään teit kuuluisia
vierailujasi Ankhiseen[179] luona.» — »Ei, nyt minä näytän teille
tietä», Hermes sanoo ja niin hän sitten esittelee kolme ylhäistä naista
paimennuorukaiselle, joka kauan seisoo typertyneenä niin suurenmoisen
kauneuden edessä. Heidän tapansa siepata sana toistensa suusta ja
piikiteliä toisiansa ei suinkaan helpota hänen tehtäväänsä. Hänen
täytyi arvostella jokaista erikseen. Silloin näyttäytyy pian, minnepäin
tuomio kallistuu. »Minä en ole sellainen, joka otan vastaan lahjuksia»,
hän ilmoittaa Heralle, kun tämä koettaa houkutella häntä koko Aasian
herruudella: mutta kun Aphrodite lupaa kauniin Helenan rakkauden, niin
lahjomattomuus sulaa kuin vaha.

Lukianoksen satiiri saa toisen, katkeramman, tummemman soinnun, kun hän
vie meidät manalaan. Sille hän on omistanut kuuluisan dialogisarjansa
»Kuolleitten keskusteluja», joissa kauttaaltaan värähtelee voimakas
tunne kaiken mitättömyydestä. Muuan parhaimmista näistä dialogeista
kuvaa matkaa Kharonin lautalla. Se alkaa näin:

Kharon: Tässä ei ole helppo selviytyä, sen saatte uskoa. Lauttahan
on, kuten näette, pieni ja sangen kehno ja vuotava hieman joka
paikasta. Jos se kallistuu, niin se menee kumoon samassa. Ja kuitenkin
te tulette tänne suurissa joukoissa yhdellä kertaa ja laahaatte
mukananne paljon tavaroita. Jos kaikki tuo kama otetaan mukaan, niin
minä pelkään, että te saatte katua, ainakin uimataidottomat. Tässä ei
auta muu kuin jättää kaikki tarpeeton tavara rannalle ja sitten käydä
lautalle alastomina.

Hermes saa seista ääressä ja pitää silmällä, että matkustajat
luopuvat kaikesta, mitä he ovat laahanneet mukanaan viimeiseen asti:
kauneudesta, kunniasta, rikkaudesta j.n.e. Hän on jo vapauttanut pari
haamua kaikista liiallisista matkatavaroista. Silloin saapuu siihen
kolmas, jolta hän kysyy: »No entäs sinä siellä, jolla on purppurainen
juhlapuku ja diadeemi, sinä, joka näytät niin korskealta, mikä sinä
olet miehiäsi?

Lampikhos: Lampikhos, Gelan ruhtinas.

Hermes: Mitä sinä luulet tuolla kaikella koreudella täällä tekeväsi?
Heitä se päältäsi!

Lampikhos: Kas siinä ovat sitten rikkauteni.

Hermes: Anna turhamaisuutesi ja ylimielisyytesikin tehdä niille
seuraa, Lampikhos! Jos ne otetaan mukaan, tulee lautalle aivan liiaksi
painoa.

Lampikhos: Mutta diadeemin ja purppuraviitan sinä kuitenkin antanet
minun pitää, vai kuinka?

Hermes: Ei millään ehdolla. Pois vain nekin!

Lampikhos: Jääkööt sitten! Voitko sinä vielä enemmän vaatia? Kuten
näet, minä olen nyt luopunut kaikesta.

Hermes: Ei, vielä on sinulla jäljellä julmuutesi ja hulluutesi ja
julkeutesi ja vihasi. Niistäkin on sinun luovuttava.

Lampikhos: Tässä minä nyt sitten seison ilkialastomana.

Hermes: Nyt saat nousta lautalle.»

Nyt saapuu paikalle tavattoman suuri sotilas.

Hermes: Varjelkoon! Varustuksissa kiireestä kantapäihin! Mikä on
aikomuksesi ja mikä on tarkoitus tuolla voitonmuistomerkillä, jota
kannat?

Soturi: Että minä olen voittanut taistelun ja tehnyt itseni
huomatuksi urhoollisuudestani, niin että valtio on tahtonut kunnioittaa
minua.

Hermes: Jätä sinä vain muistomerkki ylhäälle maan päälle! Manalassa
vallitsee rauha, eikä siellä tarvita aseita.

Mutta tuo suurieleinen — joka pöyhistelee kuin lintu ja rypistelee
silmäkulmiaan ja näyttää niin syvämietteiseltä —, mikähän otus se on.
Niin, minä tarkoitan tuota, jolla on pitkä, hoitamaton pukinparta.

Menippos: (Lukianoksen ihailema kyynillinen filosofi ja satiirikko
3:nnelta vuosisadalta e.Kr.): Se on olevinaan filosofi, Hermes,
mutta on itse asiassa petturi ja suurveijari. Anna hänen vain riisua
vaatteensa, niin saat nähdä, kuinka paljon turhamaisuutta kätkeytyykään
sen viitan alle!»

Tällöin näyttäytyy, että — kuten Hermes sanoo — filosofin kaikki
vastenmieliset ominaisuudet tuskin mahtuisivat viisisoutuun. Hänen
täytyy luopua kaikista niistä, vieläpä raskaasta, takkuisesta
pukinparrastaankin.

Lopultakin ollaan lähtökunnossa. Matkalla kuolemanvaltakuntaan kuullaan
ylhäältä maan päältä moniäänistä sorinaa. Ne ovat jäljelle jääneitä,
jotka ilmaisevat suruaan tai iloaan viimeisten kuolintapausten johdosta.

»Mutta sinua», Hermes Menippokseen kääntyen sanoo, »sinua ei itke
kukaan, vaan sinä saat levätä siellä yksin ja rauhassa.»

Menippos: Eikö mitä. Varro vain, niin kuulet kohta koirien ulvovan
surkeasti tähteni ja korppien siipien viuhinan, kun ne ottelevat
keskenänsä pitäessään huolta hautaamisestani.

Hermes: Sinä olet miesten mies, Menippos.»

Toinen, joka viihtyy oikein hyvin manalassa, on köyhä suutari Mikyllos.
Hän on niin innokas pääsemään lautalle, että tuskin pysyy nahoissaan,
ja ylistää itseään onnelliseksi, koska hänellä ei ole mitään,
mikä kiinnittäisi häntä elämään. »Kaikki, mitä olen nähnyt täällä
alhaalla, miellyttää minua sitävastoin, kautta Zeuksen, tavattomasti»,
hän vakuuttaa. »Yleinen tasa-arvoisuus eikä mitään eroa ihmisten
kesken, se on minusta olemassaolon ihanne. Täällä alhaalla me köyhät
nauramme, sillä aikaa kuin rikkaat tuskittelevat ja välittävät.» Kun
hän kuulee näiden valitusvirret, niin hän kumminkin itsekin pelkästä
velvollisuudentunnosta voivottelee: »Ai, ai, minun nahkapalani ja minun
kenkäni ja rakkaat sandaaliraasuni! Voi minua raukkaa, minä en saa
enää koskaan tuntea, miltä tuntuu nähdä nälkää koko päivän tai kulkea
talvella paljain jaloin ja puolialastonna, niin että hampaat kalisevat
kylmästä. Kuka periikään nyt veitseni ja naskalini?»

Simyloksen ja Polystratoksen välinen dialogi näiden tavatessa toisensa
kuolonvaltakunnassa luo hauskan sivupiirteen perintömetsästyksen
historiaan.

»Simylos: No vihdoin viimein sinäkin, Polystratos, olet täällä
alhaalla luonamme! Sinulta ei mahtane uupua monta vuotta sadasta.

Polystratos: Yhdeksänkymmentä kahdeksan on minun hartioillani,
Simylos.

Simylos: Minkälaista sinulla on ollut viimeiset kolmekymmentä vuotta,
sen jälkeen kuin minä kuolin? Sillä sinä kai olit siihen aikaan lähes
seitsemänkymmenen ikäinen.

Polystratos: Hyvin miellyttävää, niin uskomattomalle kuin se
kuulostaakin. Ennen kaikkea tungeksi ympärilläni joukoittain kauniita
nuorukaisia ja uhkeita naisia ja minulla oli hajuvesiä ja tuoksuvia
viinejä ja pöytä, jonka veroista ei ollut koko Sisiliassa. Heti aamulla
tervehdyksillä käyvien joukot piirittivät minun oveni, ja myöhemmin
päivällä tuotiin minulle mitä ihanimpia lahjoja kaikilta maailman
ääriltä.

Simylos: Oletko ollut sitten kuninkaana minun kuoltuani,
Polystratos?

Polystratos: En, mutta minulla oli tuhansittain ihailijoita.

Simylos: Minä voin tuskin hillitä nauruani. Ihailijoita —
sinunlaisellasi vanhalla rumiluksella, jolla on vain neljä hammasta
suussa.

Polystratos: Olipa, kautta Zeuksen, ja ne olivatkin koko kaupungin
hienointa väkeä.

Simylos: Sinä puhut arvoituksia.

Polystratos: Ja kuitenkin luuksi jokaisen vähin tietävän, kuinka
yleiseksi rakkaus lapsettomiin, varakkaisiin ukkoihin on tullut.

Simylos: Ahaa, nyt minä ymmärrän. Mutta kuinka sinä lopuksi
menettelit omaisuutesi kanssa?

Polystratos: No, sille heistä, jonka kanssa aina viimeksi puhuin, oli
minun tapana vakuuttaa, että olin tehnyt hänet perillisekseni; ja tämä
uskoi sen ja ponnisteli kaksin verroin miellyttääkseen minua. Mutta
minun jälkeeni löytyi kätköistäni toinen testamentti, joka sisälsi
minun todellisen tahtoni ja siunaukseni noille narreille.

Simylos: No, mutta kenen sinä olit määrännyt perilliseksesi sen
testamentin mukaan?

Polystratos: Erään fryygialaisen orjan. Ja nyt kaupungin ylhäisimmät
liehittelevät häntä!»

Parhain Lukianoksen dialogeista on epäilemättä se, joka käsittelee
»ihmisvihaaja Timonia». Sen draamallinen voima soi Shakespearelle
kiitollisen tehtävän luoda siitä oikea draama.

Timon, entinen Ateenan rikas porvari, kulkee syrjäseuduilla
yksinkertaisena päivätyöläisenä ja muokkaa maata otsansa hiessä
kaikkien niiden ystäviensä hylkäämällä, jotka ovat imeneet hänet
tyhjäksi hänen rikkautensa päivinä.

Hänen katkeruutensa koko olemassaoloon purkautuu hurjiin herjauksiin
Zeusta kohtaan, joka ei yritäkään estää roistomaisuutta maailmassa:
»Mutta Zeus, sinä 'ystävyydenruhtinas', 'vieraanvaraisuudensuojelija',
'salamanherra', 'pilvienpitelijä', 'ukkosmajesteetti' — puhumattakaan
monista muista lempinimistä, joilla joukko hulluja runoilijoita huutaa
sinua avukseen, etenkin silloin, kun olisi saatava runomitta hyvin
sujumaan! Missä sinulla nyt on 'sähisevä salamasi' ja 'korkealla
kumajava' ukkosesi ja 'loistava', 'häikäisevä', 'kauhea' vasamasi?
Kaikkihan tämä on vain pötyä, ja pöyhkeilevien korulauseitten
takana ei ole muuta kuin runollista usvaa. Kuinka on nyt tuon sinun
tuliaseesi laita, jonka osumisvarmuutta on ylistetty? Se lienee
palanut loppuun ja kylmentynyt, koskapa sinulla ei ole jäljellä
vihankipunaakaan väärämielisiä ihmisiä kohtaan. Sinähän olet nykyisin
niin tihrusilmäinen ja huononäköinen, ettet näe mitään, ja niin
huonokuuloinen kuin vanha ukko. Toista oli siihen aikaan, kun sinä
olit vielä nuori ja luonteesi kiivas. Silloin salama oli kulussa
aamuvarhaisesta myöhään iltaan, ja ukkosenjyrähdykset vierivät pitkin
taivaankantta. Ravisteleiksehan, Kronoksen poika, ja puhalla elämää
salamaan tahi sytytä se Etnassa ja näytä, että sinulla on vielä
jäljellä hieman sitä vihaa, jota Zeus kerran voimakkaan nuoruutensa
päivinä hehkui!

Zeus: Mikä se on tuo kiljukurkku, jonka kuulen kirkuvan tuolla
etäällä Attikassa, Hymettoksen lähellä, vuoren juurella? Koko mies
näyttää likaiselta ja pörröiseltä. Hän on puettu vuotaan ja ahkerasti
hän työskentelee ja tonkii maata. Sepä oli koko löylyttäjä puhumaan ja
entä millainen suurlörppö sitten.»

Hermes selittää hänelle, kuka mies on. »Jaha, hän», Zeus tuumailee,
»joka on minulle alttareillaan uhrannut niin lihavia ja ihania sonneja
ja vuohia. Minä tunnen tosiaankin vielä nytkin sieraimissani niiden
paistinhöyryjen tuoksun. Siitä miehestä täytyy meidän huolehtia, ettei
hän joudu tuuliajolle, sillä hänellä on tosiaankin syytä nurkua kovaa
kohtaloaan.

Kuulepas Hermes! Ota mukaasi Plutos[180] ja lähde heti alas hänen
luoksensa! Mutta mitä tulee noihin kuokkavieraisiin ja heidän
osoittamaansa kiittämättömyyteen, niin minä palaan asiaan, ja he saavat
rangaistuksensa heti, kun vain olen ehtinyt saada salaman korjatuksi.
Toistaiseksi täytyy kuitenkin heille olla riittävänä rangaistuksena
sen, että näkevät Timonin upporikkaana jälleen. Mutta älä missään
tapauksessa unohda ottaa paluumatkallasi mukaasi muutamia Etnan
kyklooppeja tänne ylös korjaamaan ja hiomaan salamaa minulle.»

Hermes ja Plutos lähtevät siis matkaan. He tapaavat Timonin
muokkaamassa kivikovaa maatilkkua ympärillään Ahkeruus, Viisaus,
Kärsivällisyys ja »koko joukko sellaisia puutteen seuralaisia». Ne
saavat nyt lähteä matkoihinsa, ja Hermes ja Plutos rientävät heidän
sijalleen. Mutta kun he tarjoavat Timonille rikkautta ja onnea, tämä
raivostuu ja uhkaa heitä kuokallansa, jolleivät he heti painele
tiehensä. Rikkauden kirousta hän ei tahdo tuntea enää toista kertaa.
»Plutos toi minulle tuhansia onnettomuuksia», Timon sanoo. »Hän jätti
minut alttiiksi imartelijoille, lähetti minulle kavalia vihollisia,
turmeli minut nautinnoilla ja teki minut toisien kateuden kohteeksi.»
Kuinka paljon onnellisempi — hän arvelee — minä olenkin ollessani
ulkona työssä pienellä maatilkullani, kaukana suurkaupungin turhuudesta
ja kurjuudesta!

Plutos antaa hänen kuitenkin tietää, että oli Timonin oma syy, että
hänen rikkautensa tuli väärinkäytetyksi. Ja kun Timon ei voi kieltää,
että se on totta, hän vähitellen tulee taipuvaisemmaksi ja sanoo
lopuksi kiltisti: »Kaipa minun on sitten toteltava, Hermes, ja tultava
rikkaaksi jälleen.» Hän iskee kuokkansa maahan ja saa heti ylös maahan
kaivetun kultaraha-aarteen. Mutta sitä hän ei totta tosiaankaan aio
lahjoittaa pois. Nyt hän perusteellisesti kostaa ihmiskunnalle, jota
hän on oppinut niin syvästi halveksimaan. »Yksinäisyydessä minä aion
elää niinkuin susi, ja Timonin ainoa ystävä on oleva Timon», hän lupaa
itselleen.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Huhu Timonin löydöstä on
jo levinnyt läheiseen kaupunkiin, ja joka taholta tulee ihmisiä juosten
henki kurkussa. »Kukahan lie tuo, joka tulee ensimmäisenä», Timon
ihmettelee. »Gnathonideshän se on, tuo liehakoitsija, joka tässä eräänä
päivänä, kun minä pyysin häneltä pientä almua, sen asemesta ojensi
minulle köydenpätkän hirttääkseni itseni, tuo mies, joka niin monta
kertaa on luonani kumonnut kurkkuunsa astioittain viiniä. Olipa hyvä,
että hän tuli ensiksi!

Gnathonides: Enkö sanonutkin, etteivät jumalat jätä niin kelpo miestä
kuin Timonia tuuliajolle? Hyvää päivää, Timon, sinä kauneuden ja
rakastettavuuden esikuva, sinä iloinen juomaveikko!

Timon: Hyvää päivää, sinä ahne korppikotka, sinä hylkiö!

Gnathonides: Aina vain sama irvihammas! Mutta missä sinulla on nyt
juhlahuoneisto? Minä olen ottanut mukaani juhlalaulun, yhden kaikkein
viimeisimpiä.

Timon: Kyllä sinä saat laulaa, mutta se tulee käymään tämän kuokan
säestyksellä.» Ja niin hän tanssittaa kuokkaansa Gnathonideeseen,
kunnes pääsee hänestä eroon.

Samalla tavoin hän ottaa vastaan toisen toisensa jälkeen muutkin
entiset kuokkavieraansa, jotka eivät ole edes tahtoneet tuntea häntä,
sen jälkeen kuin hän tuli köyhäksi. Ei edes Démeaan, kaunopuhujan,
onnistu päästä hänen suosioonsa jälleen, vaikka hän saapuu
ilmoittamaan, että hän on tehnyt esityksen kansankokoukselle, että
neuvokasta Timonia, yhteiskunnan hyväntekijää, kunnioitettaisiin siten,
että hänen kultainen kuvapatsaansa asetettaisiin Athenen kuvan viereen
Akropoliille.

Viimeiseksi karkoitetaan toisenlaatuinen korupuhuja, vanukepartainen
filosofi ja veijari, yksi kyynikkokoulun monia torikirkujia, joilla
on hyve ja kieltäymys huulillaan, mutta jotka heti ovat valmiit ne
unohtamaan nähdessään lihavan syöttikukon, hyvää viiniä tai kauniin
neidon. Siinä tyyppi, jota Lukianos aina pitelee pahoin. Jalo filosofi
ei saavu toisten tavoin, varjelkoon toki, saadaksensa olla mukana
jakamassa saalista! »Sinähän tiedät hyvin», hän sanoo Timonille,
»kuinka minä olen tyytyväinen, kun saan vähän ohrapuuroa, ja että
minun mieliruokani ovat ajuruoho ja krassi tahi, jos tahdon elää
oikein ylellisesti, muuan hyppysellinen suolaa; ja juomani minä saan
Hymettoksen vesijohdosta.» Ihmisystävällinen moraalisaarnaaja tulee
vain antaakseen Timonille hyviä neuvoja, kuinka hän parhaiten voisi
käyttää rikkauttaan. Enimmän siunausta rikkaus tuottaa, kyynikko
sanoo, jos Timon on antelias filosofeille. »Omalta osaltani», tämä
omanvoitonpyytämätön neuvonantaja lisää, »— kuitenkin minä nyt
ajattelen vähemmin omaa itseäni kuin köyhiä tovereitani — minä en pyydä
enempää, kuin että täytät tämän pussin kullalla, sillä filosofille
ominaista on tyytyväisyys ja kohtuus.»

Vanhoilla päivillään Lukianos sai jonkun mahtavan suosijan toimesta
hyvätuloisen toimen Egyptissä ja kuoli hyvässä asemassa olevana
virkamiehenä vuosisadan loppupuolella. Hänestä on jäänyt jäljelle
keisariajan sukkelimman ja ennakkoluulottomimman kirjailijan maine.
Ei kukaan ole häikäilemättömämmin kuin hän paljastanut sen ajan
usein loistavan pinnan alle piiloutuvaa sisäistä tyhjyyttä, ennen
kaikkea onton retoriikan ja sofistiikan sekä jumaluskon, joka oli jo
elänyt yli ikänsä ja muuttunut tyhjäksi muodoksi ja taikauskoksi.
Itse asiassa Lukianos on jumala-dialogeillaan ivannut kuoliaaksi
antiikin mytologian. Perussysäyksen se oli kuitenkin saanut jo paljon
aikaisemmin. »Sitä, että on olemassa varjojen valtakunta maan alla ja
Styksin sammakoinen suo, jonka yli kuolleet kulkevat venheessä, sitä
eivät nykyisin usko lapsetkaan», jo Iuvenalis sanoo. Mutta paljon
muuta taikauskoa ja uskoa ihmeitten tekijöihin oli tullut tilalle.
Kaikkea tällaista vastaan Lukianos läksi sotaretkelle »terveen järjen»
aseilla taistellen. Tieteen asevarasto ei sitävastoin ollut hänen
käytettävissään. Siihen hänen opintonsa olivat liian vähäiset.

Lukianos oli, Schück sanoo, »viimeinen kirjailija, jolla oli antiikin
ajatuksen kirkkaus ja hieno henkevyys. Hänen ja heidän aikalaisiaan
ympärillään alkavat jo kohota ne keskiajan usvat, jotka vähän sen
jälkeen varjostavat maailman.»

Kirjallisuutta:

Lukianos, Tre satiriska dialoger. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta.

Lukianos, Valda skrifter. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta. 2 osaa.

Lukianos, En sannfärdig historia.[181] Hugo Bergstedtin ruotsinnos.

Valda skrifter af Lukianos, P. Rödströmin ruotsintama.

Maurice Croiset, Essai sur la vie et les oeuvres de Lucien.

Rudolf Heim, Lucian und Menipp.

Fredrik Böök, Lukianos från Samosata (Essayer och kritiker 1915—1916).

Sven Dahlgren, Lucianus och hans tid.

Victor Hugo Wickström, Lukianos, antikens modernaste ande.

VIITTEET:

[1] Kr. Aineias.

[2] Henkikirjat.

[3] Sitten se voi kantaa hedelmiä vuosisadan.

[4] N.s. Liciniuksen laki. Perimätiedon mukaan se säädettiin vuonna
366 e.Kr., mutta todennäköisesti tämä laki syntyi vasta vuoden 200
paikkeilla.

[5] 62.5 hehtaaria. (Suomentajan huomautus.)

[6] Reduktio (lat. reductio) valtiolle palauttaminen. (Suomentajan
selitys.)

[7] Sallustius oli syntynyt vuonna 86 e.Kr. Hän otti innokkaasti
osaa vuosisadan keskivaiheilla käytyyn kansalaissotaan ja kuului
tällöin kansanpuolueeseen, tuli senaattoriksi ja hoiti niin hyvällä
menestyksellä päällikkyyttä Julius Cæsarin sodissa, että Cæsar
palkitsi hänet hyvätuloisella Numidian maaherranviralla. Cæsarin
kuoleman jälkeen, vuonna 44 e.Kr., hän vetäytyi syrjään valtiollisesta
elämästä ja eli niillä rikkauksilla, jotka hän oli koonnut Afrikassa.
Hän rakennutti itselleen Roomaan palatsin, joka myöhemmin joutui
keisarien asunnoksi, ja antautui historiallis-kirjalliseen työhön.
Paitsi Jugurthan sotaa, hän kuvasi Catilinan salaliittoa sekä käsitteli
viidessä kirjassa Rooman historiaa vuosien 78—67 välillä e.Kr. Mutta
tästä teoksesta on ainoastaan katkelmia säilynyt.

Sallustius ei katsele tapahtumia puolueettoman historioitsijan, vaan
demokraattisen puoluemiehen silmillä ja maalaa mielellään liioitellun
vahvoin värein. Mutta hänellä on terävä silmä huomaamaan psykologisten
tekijäin suuri merkitys, ja tältä kannalta katsoen hänellä on suuret
ansiot historioitsijana. Esikuvanaan hän piti suurta kreikkalaista
historioitsijaa Thukydidestä.

[8] Henkevä klassikko-filologi Gaston Boissier keskittää Jugurthan
käsityksen Roomasta sanoihin »Ville a vendre» (Kaupunki myytävänä).

[9] Nykyinen Marokko, levoton maa, joka nyt ensi kerran esiintyy
maailmanhistoriassa.

[10] »Kerrotaan» myös, että vain 10 miestä pääsi pakenemaan.
Liioittelevat numerotiedot osoittavat joka tapauksessa tappion
moraalisen vaikutuksen suuruutta. (Suomentajan huomautus.)

[11] Teutoneja pitävät useat huomattavat tutkijat keltteinä.
(Suomentajan huomautus.)

[12] Lue Eks.

[13] Italia oli oskien murteella Viteliu, joka on samaa kuin
vitulus: vasikka.

[14] Hän oli muka keksinyt yleislääkkeen myrkkyä vastaan, lääkkeen,
joka sai nimen keksijänsä mukaan. Resepti oli löydetty, Mithradateen
omalla käsialalla kirjoitettuna, hänen arkistostaan, ja se kuului
näin: »Ota kaksi pähkinää» — luultavasti jotakin myrkyllistä lajia
— »kaksi viikunaa ja kaksikymmentä ruutapensaan lehteä, survo ne ja
pane lisäksi hyppysellinen suolaa! Näistä valmistettu juoma, otettuna
tyhjään vatsaan aamulla, suojelee koko päivän myrkyn vaikutuksia
vastaan.» Toisten tietojen mukaan hän oli pannut seokseensa myöskin
ankan verta. Väitetään, että hän ottamalla joka päivä tätä lääkettä oli
tullut myrkkyjen suhteen niin vastustuskykyiseksi, että kun hän lopuksi
tahtoi tehdä itsemurhan myrkyllä, se ei onnistunut.

[15] Roomalaisten ylipäällikkö joutui vangiksi. Mithradates sidotti
hänet aasin selkään ja kuljetutti häntä kaupungista toiseen
pilkattavaksi ja syljeksittäväksi. Viimein hän lienee lopettanut vangin
elämän valattamalla sulaa kultaa hänen kurkkuunsa siten pilkatakseen
hänen maankuulua ahneuttaan.

[16] Mutta lukuisten pelkuruuden ja verenhimon näytteiden rinnalla
kerrotaan myös liikuttavasta uskollisuudesta. Niinpä eräs hyvä isäntä
pelastui siten, että hänen orjansa pitivät häntä kätkössä, ottivat
kadulta ruumiin, panivat kultaisen sormuksen sen sormeen ja ilmoittivat
sen olevan heidän kuolleen herransa, jonka jälkeen he hautasivat
kuolleen suurella loistolla ja komeudella, Mutta sillävälin pääsi
heidän todellinen herransa Galliaan.

[17] Vastaanottosali, päähuone roomalaisissa asumuksissa.

[18] Appianos kirjoitti toisen vuosisadan edellisellä puoliskolla e.Kr.
24 kirjaa käsittävän Rooman historian. Näistä on 11 kirjaa säilynyt.

[19] Ne ovat, ikävä kyllä, hävinneet jälkimaailmalta.

[20] Sotahistorioitsija Kromayer tulee kuitenkin osittain toiseen
tulokseen. Plutarkhoksen ja toistenkin attikalaisten kirjailijain
kertomusten perusteella hän koettaa uudelleen hahmotella Kreikassa
Khaironeian luona käytyä tärkeätä taistelua. Hän tulee siihen
tulokseen, että Sulla oli erittäin etevä taktikko, jonka voima
piili siinä, ettei hän koskaan taistelun eri vaiheissa takertunut
yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella. Ja Sullan vastustaja saa
sen mainesanan, ettei hänkään suinkaan ollut mitätön päällikkö.

Kromayerin vastustajan Delbrückin mielestä on sitävastoin aivan
mahdotonta säilyneiden kuvausten perusteella saada kuvaa taistelusta ja
muodostaa varmaa käsitystä Sullan sotapäällikkölahjoista.

[21] Eräästä Vedius Pollio nimisestä Augustuksen aikaisesta
upporikkaasta miehestä kerrotaan, että hän ruokki lammikoillensa
mureenoja orjiensa lihalla, jotka eivät olleet osanneet olla julman
herransa mieliksi.

Mureena on eräs ankeriaslaji, jonka lihaan roomalaiset olivat
mielettömästi ihastuneita. Tämän kalan eräät lajit ovat erittäin
saaliinhimoisia ja käyvät m.m. ihmisten kimppuun.

[22] Tästä johtui perimätieto, että gladiaattorit keisariajalla
astuessaan areenalle tervehtivät hallitsijaa sanoilla: »Ave Cæsar!
Morituri te salutant. (Ollos tervehditty, keisari, kuolemaan menevät
sinua tervehtivät.)»

[23] Hänestä kerrotaan, että hän suuresta orjajoukostaan muodosti
sammutusvälineillä varustetun yksityisen palokunnan — kunnallista
palokuntaa ei näet Roomassa ollut huolimatta siitä, että usein sattui
tulipaloja, erittäinkin suurissa vuokrakasarmeissa. Kun talo syttyi
tuleen, Crassuksen palokunta tavallisesti riensi heti palopaikalle. Ja
samanaikaisesti ilmestyi sinne myös hänen asiamiehensä, joka tarjoutui
ostamaan omistajalta talon huokeasta hinnasta. Talonomistaja voi olla
jotenkin varma siitä, että talo palaisi pohjaa myöten, jolleivät
palokuntalaiset auttaisi häntä. Hänellä ei ollut valitsemisen varaa.
Niin pian kuin kauppakirja oli allekirjoitettu ja Crassus pilahinnalla
tullut talon omistajaksi, hänen palokuntansa ryhtyi vasta täydellä
tarmolla sammutustyöhön. Tavallisesti kävi myöskin niin, että hän
vähitellen polkuhinnoilla pääsi naapurienkin talojen omistajaksi.
Käyttämällä hyväkseen kaikenlaisia suotuisia olosuhteita puuhakas
talohuijari pala palalta sai omiin nimiinsä puolet kaupunkia.

[24] Suurmiesjäljennös. — Myötämielisempi on Pompeiukselle m.m. Theodor
Birt, ks. »Rooman miehiä» (Suomentajan huomautus).

[25] Hän eli toisella vuosisadalla j.Kr.

[26] Hänen isoisänsä isä oli ollut Hannibalinsodan urhoollisimpia
miehiä. Hänen ruumiissaan oli kolmekolmatta haavan arpea, ja useammin
kuin kerran oli hevonen surmattu hänen altaan. Hänen toisella
sotaretkellään sattunut oikean käden menetys ei estänyt häntä yhä
uudelleen lähtemästä sotatanterille. Hän vain teetti itselleen raudasta
käden puuttuvan tilalle. Kaksi kertaa hän joutui Hannibalin vangiksi,
mutta hankkiutui omin voimin pakoon kummallakin kerralla.

[27] Kuvaavaa sille, mitä aikalaiset uskoivat Catilinasta, on yleisesti
levinnyt huhu, josta Sallustiuskin, vaikka varoen, kertoo. Tämän huhun
mukaan Catilina oli, sittenkuin kaikki läsnäolevat olivat antaneet
valallisen vakuutuksensa, »kulkenut ympäri käsissään uhrimaljat,
joissa oli ihmisverellä sekoiteltua viiniä, jota hän oli jokaiselle
juottanut koko ajan manaten päällensä kirousta, jos pettäisi valansa».
Myöhäisemmät muinaisajan historioitsijat pitivät tätä kaameaa
huhua täytenä totena ja vähitellen siitä kehittyi kertomus, kuinka
salaliittolaiset olivat syöneet ihmislihaa.

[28] Kaikkivaltiaan diktaattorin nimen nuori asianajaja ympäröi aina
imartelevimmilla määräyssanoilla kuten »urhoollinen ja loistava Sulla,
jonka nimi minulla on kunnia mainita»; ja hän nimenomaan esittää Sullan
asian todellisesta laidasta tietämättömänä. »Eihän ole ihmeteltävää»,
Cicero sanoo, »jos jotakin voisi tapahtua sen miehen huomaamatta,
joka yksin huolehtii kaikesta ja jolla on hoidettavanaan niin paljon
tärkeitä asioita, että hän tuskin ehtii hengittämäänkään.»

[29] Iuppiter Statorin temppeli, joka sijaitsi sotilaallisesti tärkeän
Palatinus kukkulan juurella.

[30] Vuosi 62 e.Kr.

[31] Tämä on antiikin perimätieto. Mommsenin ja Eduard Meyerin
olettamusta, että vuosi 102 olisi ollut hänen synnyinvuotensa, on viime
aikoina pätevillä perusteilla vastustettu.

[32] Noin 900.000 Smk.

[33] Vävy oli kuusi vuotta vanhempi kuin appi ja kaksi kertaa niin
vanha kuin 23-vuotias morsian.

Pompeius oli tätä ennen ollut kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisen
vaimonsa hän hylkäsi naidakseen Sullan tyttären, joka jonkin ajan
kuluttua kuoli lapsivuoteeseen. Vähän ennen kotiintuloaan hän oli
eronnut kolmannesta vaimostaan, sentähden että tämä hänen poissa
ollessaan oli ollut hänelle uskoton — Cæsarin kanssa.

Cæsar oli itse menettänyt ensimmäisen vaimonsa kuoleman kautta.
Toisesta hän oli äskettäin eronnut, koska suuresti epäiltiin hänen
olleen luvattomassa suhteessa Clodinkseen ja, kuten Cæsar sanoi:
»Cæsarin vaimoa ei saa edes epäillä.» Jonkin ajan perästä Cæsar meni
taas naimisiin.

[34] Nykyinen Frascáti.

[35] Nimen arvellaan johtuvan kelttien Lug nimisestä ylijumalasta.
Germaanit lausuivat nimen Loke, ja kelttien ja germaanien välillä
vallitsevan vihamielisyyden lakia se luonnollisesti merkitsi
jälkimmäisille pahan edustajaa.

[36] Lausutaan: Provángs.

[37] Tämä riippui luultavasti siitä, että ihmisuhreiksi valittiin
pääasiallisesti rikollisia.

[38] Liioitellut tiedot vihollisvoimista ovat helposti selitettävissä,
kun on kysymys hajallisina toimivista barbaarijoukoista. Kun kuitenkin
Delbrück ei pidä näitä liioitteluja pelkkinä erehdyksinä Cæsarin
puolelta, vaan näkee niissä eräissä tapauksissa voittajan taipumuksen
kaunistelemaan omia urotekojaan, hän on saanut osakseen voimakkaita
vastalauseita useiden toisten nykyaikaisten historioitsijoin taholta.

[39] Manipulus oli kohortin alaosasto, joka vuorostaan oli taas
legioonan alaosasto.

[40] Hän kertoo itse, kuinka tämä senaikaisen rakennustaidon
mestarinäyte suoritettiin, m.m., että paalujen päät teroitettiin ja
paalujuntilla upotettiin pohjaan, mutta ei kohtisuoraan, vaan vinoon,
ettei vuolas virta veisi niitä mennessään. Monien muiden erinomaisten
päällikköominaisuuksiensa lisäksi Cæsarilla oli sekin avu, että hän
oli erinomainen insinööriupseeri. Linnoitusten rakentamistaidossa ja
piirityskoneiden suunnittelussa hän oli oikea mestari.

[41] Myöhemmin hän kulki uudelleen Reinin yli, mutta revitti senjälkeen
sillan itäisen osan ja rakennutti sillan päähän nelikerroksisen
puulinnoituksen varoitukseksi vastaisille germaanien valloitusaikeille
ja jätti linnoitukseen joukko-osaston vartioksi.

[42] Että brittiläiset käyttivät vieläkin tätä aselajia, jonka
mannermaan kelttiläiset olivat jo vuosisata sitten vaihtaneet
ratsuväkeen, riippui luultavasti siitä, että heillä oli vielä
vain pieniä poneja muistuttavia hevosia, kun sen sijaan heidän
heimoveljensä Kanaalin toisella puolen olivat hankkineet itselleen
etelästäpäin hevosia, jotka olivat riittävän voimakkaita käytettäväksi
ratsuväenhyökkäykseen.

[43] Neljän assyrialaisen kuninkaan nimi.

[44] Mahtava intialainen hallitsija kolmannella vuosisadalla e.Kr.
kuuluisa jalosta inhimillisyydestään. Hän oli etevä lainsäätäjä ja
Buddhan opin innokas kannattaja.

[45] »Veda» on vanhimman intialaisen kirjallisuuden yleisnimi.

[46] Usean intialaisen runoilijan nimi.

[47] Roomalainen historioitsija Suetonius kirjoitti toisen vuosisadan
jälkipuoliskolla j.Kr. kahdentoista ensimmäisen Rooman keisarin
elämäkerrat alkaen Julius Cæsarista. Teos on ennemminkin juttukokoelma
kuin varsinainen historia.

[48] Se oli ollut onnellinen avioliitto, joka päättyi vuonna 54
e.Kr., kun Julia kukkeimmillaan ollen kuoli. Hänen äskensyntynyt
poikansa seurasi häntä pian hautaan. Cæsar koetti solmia uudelleen
sukulaisuussiteen itsensä ja Pompeiuksen välille. Hän ehdotti, että hän
itse eroaisi puolisostaan ja menisi naimisiin vävypojan ainoan tyttären
kanssa. Koska tämäkin oli naimisissa, olisi hänen siis ollut erottava
miehestään, Sullan pojasta.

Samalla kuin Cæsar näin ehdotti, että appi ja vävy vaihtaisivat
osia, tarjosi hän Pompeiukselle sisarensa tyttärentytärtä, kaunista
ja hyväsydämistä Octaviaa puolisoksi. Mutta Pompeius ei tahtonut
erottaa tytärtään miehestään. Itse hän otti vaimon Scipion perheestä,
rakastettavan ja hienosti sivistyneen Cornelian, joka oli ennen ollut
naimisissa nuoremman Crassuksen kanssa.

[49] Tämän pikkujoen nimi on nyt Pisatello.

[50] Sanat olivat lainatut eräästä Menandroksen komediasta.

[51] Suetoniuksen juttu, jonka mukaan Cæsar olisi empinyt hetkisen,
ennenkuin päätti mennä Rubicon yli, on aivan Cæsarin luonteen vastainen.

Naamioidakseen puuhiaan Cæsar piti siihen aikaan suuret vieraspidot
Ravennassa. Vasta illalla hän nousi pöydästä ja lupasi pian tulla
takaisin. Hän ei palannut. Sen sijaan hän meni uskollisimpien
ystäväinsä kanssa Rubicolle, missä hänen joukkonsa häntä odottivat.

[52] Sama kaupunki, jonka kapinalliset liittolaiset tahtoivat kerran
tehdä Italian pääkaupungiksi ja antoivat sille nimen Italia.

[53] Pompeius tunsi rikkaiden tilanomistajain omanvoitonpyynnin.

[54] Marius, Sulla ja monet muut.

[55] Kun vilja loppui, he tekivät itselleen leipää eräänlajisista
juurista, jotka he musersivat ja sekoittivat maitoon.

[56] Kerrotaan, että Cæsar kerran kärsimättömyydessään teki
epätoivoisen päätöksen purjehtia itse Brundisiumiin antamaan vauhtia
siellä olevien joukkojen laivaukselle. Eräänä yönä hän kaikkien
muitten, paitsi kolmen orjan tuntematta, oli noussut jo alukseen. Mutta
oli niin ankara myrsky, elä laivuri tahtoi kääntyä takaisin. Silloin
matkustaja ilmaisi, kuka hän oli, ja huusi laivurille kuuluisat sanat:
»Älä pelkää! Sinulla on Cæsarin onni laivassasi!»

Mutta luonnonvoimien raivo pakotti Cæsarinkin lopuksi taipumaan.

[57] Cæsarin antamien tietojen mukaan oli vihollinen enemmän kuin kaksi
kertaa niin voimakas kuin hänen oma armeijansa, mitä jalkaväkeen tulee,
ja seitsemän kertaa voimakkaampi ratsuväkensä puolesta. Tämän Delbrück
selittää mahdottomaksi. »Mikä», hän kysyy, »Pompeius olisi ollut
miehiään, jos hän, kun hänellä oli niin suuri ylivoima puolellaan,
olisi tahtonut välttää ratkaisevaa taistelua?» Delbrück arvioi
Pompeiuksen armeijan noin 40.000 jalka- ja 3.000 ratsumieheksi, Cæsarin
vastaavat määrät 30.000 ja 2.000. Sen lisäksi tulivat kevytaseiset
joukot, joita Pompeiuksella samoin oletetaan olleen paljoa enemmän.

Stoffelin, Kromayerin ja Veithin mielestä osoittaa sitävastoin
taistelun kulku, että Cæsarin tiedot voimasuhteista ovat oikeita,
ja tuekseen he viittaavat sellaiseen sotataidon auktoriteettiin
kuin Napoleon I:een. Olihan Cæsarilla Pharsaloksen luona vastassaan
järjestettyjä joukkoja, ja näiden lukumäärä oli paljoa helpompi
arvioida kuin barbaarijoukkoja Galliassa. Kromayer sanoo Delbrückiä
vastaan: »Cæsar parka! Jos hän nyt tahtoi ehdottomasti lörpötellä,
minkätähden hän sen teki niin kömpelösti?»

Pompeiushan, eikä Cæsar, hallitsi merta. Ei siis sovi ihmetellä, jos
Cæsar ei saanut kuljetetuksi enempää kuin 1400 ratsumiestä hevosineen
ja 22 000 miestä roomalaista jalkaväkeä, kuten hän itse ilmoittaa. Ei
myöskään ole lainkaan mahdotonta, että 400 ratsumiestä oli menetetty
aikaisempien taistelujen aikana, ja että Pompeius voi häntä vastaan
asettaa 7.000 ratsu- ja 45.000 jalkamiestä.

[58] Eräs juttu tältä sotaretkeltä kertoo, että Cæsar oli käskenyt
sotilaitaan suuntaamaan keihäänsä ylhäisten roomalaisten keikarien
kasvoihin, jotka ennen kaikkea pelkäsivät kauneutensa tuhoa.

Totuudensiemen tässä jutussa lienee seuraava: Vahvistaakseen
harvalukuista ratsuväkeään ylivoimaista vihollistaan voistaan Cæsar
oli antanut sen tueksi 2 000 parasta jalkamiestään. Mutta koska nämä
eivät kyenneet miekoillaan tekemään mitään hevosen selässä oleville
vihollisille, tuli heidän sen sijaan käyttää keihäitä, mutta ei
heitto-, vaan työntöaseina, ja suunnata ne vinosti ylöspäin ratsastajia
kohti. Selvästikin juuri tälle käskylle joku viikari sotilasten
joukosta on antanut sen pilaselityksen, joka on sitten periytynyt
jälkimaailmalle.

[59] Suurpiirteisyyttä on myöskin hänen merellä suorittamissaan
urotöissä. Häneltä peräisin on ylpeä ajatelma »Navigáre necésse est;
vivere non est necesse» (Purjehtiminen on välttämätöntä; eläminen ei
ole välttämätöntä). Lausuma, jota käytetään mietelauseena vanhojen
laivuriseurojen kokoushuoneissa, on tarkoitettu teroittamaan merenkulun
suurta merkitystä. Plutarkhoksen mukaan Pompeius sepitti sen aikana,
jolloin elintarvepula uhkasi Roomaa ja hän oli koonnut suuren
viljalaivaston auttaakseen kaupunkia. Kun silloin puhkesi niin raju
myrsky, että laivurit eivät uskaltaneet lähteä purjehtimaan, hän nousi
itse erääseen alukseen ja käski sen päällikön nostaa ankkurin sanoen:
»Sinun on pakko purjehtia; elämään sinua ei kukaan pakota.»

[60] Eräässä meritaistelussa 53-vuotias Caesar antoi uuden näytteen
joustavuudestaan. Hänen täytyi viimein hypätä mereen päästäkseen
ylivoimaa pakoon ja hän ui uskomattoman kestä västi erääseen laivaan,
joka oli taistelulinjan ulkopuolella. Ja kuitenkin hän ui vain yhdellä
kädellään, sillä toisessa hän piti muutamia tärkeitä asiakirjoja, jotka
hän tahtoi pelastaa.

[61] Caecar vei hänen nuoren poikansa Roomaan, jossa hän sai erittäin
hyvän kasvatuksen. Keisari Augustus naitti hänet myöhemmin erään
Antoniuksen ja Kleopatran tyttären kanssa ja antoi hänelle osan
Numidiaa hallittavaksi. Että nuorempi Iuba oli sivistynyt mies, sen
hän osoitti historiallisella ja maantieteellisellä kirjallisella
toiminnallaan.

[62] Malagan ja Sevillan välillä.

[63] Angprö'r.

[64] Shakespearen tuttu Cæsarin luonnekuva on sitävastoin luotu siinä
hengessä, kuin imperaattori olisi elämänsä loppupuolella joutunut
suuruudenhulluuden valtaan ja kadottanut terveen todellisuusvaistonsa.

Ferreron käsitys Cæsar-kysymyksessä on saman suuntainen kuin suuren
englantilaisen näytelmäkirjailijan. Historiallisiin sommitteluihin
taipuvaisena Ferrero päätyy Cæsarin historiallisen elämäntyön
tulkinnassaan siihen lopputulokseen, että se suurin piirtein oli joukko
epäonnistuneita suunnitelmia ja että hänen maailmanhistoriallinen
tehtävänsä oli laadultaan negatiivista: näytellä suuren hävittäjän osaa
valmistaakseen tilaa uudelle valtakunnalle. Elämänsä loppupuolella
tosin tämä suuri alasrepijä koetti vaihtaa osaa ja esiintyä
rakentajana. Mutta yritys oli tuomittu epäonnistumaan sen vuoksi, että
latinalaisen maailman repivät voimat eivät vielä lähestulkoonkaan
olleet ehtyneet. Ne olivat Cæsarille ylivoimaisia, etenkin kun
hänen omat voimansa eivät olleet samat kuin ennen. Koko maailmahan
oli hermostuneen kiihkon vallassa, ja se luonnoton jännitys, jonka
vallassa Cæsar oli viettänyt elämänsä viimeiset vuodet, oli tehnyt
hänet ärtyisäksi, järkyttänyt hänen sielullista tasapainoaan ja
sokaissut hänet. Hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi ja kärsi vaikeista
kaatuvataudin kohtauksista.

Näin Ferrero käsittää asian. Hänen ajattelutapansa on kiintoisa
varsinkin psykologisena todisteena, esimerkkinä siitä, kuinka
historiallinen filosofointi voi johtaa ajatustulokseen, joka on aivan
vastakkainen sille, minkä tavallinen ihmisjärki pitää luonnollisina,
päivänselvinä tosiasioina.

Eduard Meyer vastustaa tällaista käsitystä ja vakuuttaa, että
imperaattori säilytti loppuun asti ihmeellisen joustavuutensa. Parhaana
todistuksena tästä on se melkein uskomaton työkyky ja määrätietoinen
tarmo, mitä hän osoitti vielä elämänsä viimeisinä kuukausina.

[65] Kahdeksankymmentä toisten tietojen mukaan.

[66] Kuiskailtiinkin, että hän tosiaan oli hänen lihallinen isänsä.

[67] Mestarillisesti on Shakespeare murhenäytelmässään »Julius
Cæsar» Plutarkhoksen ja Appianoksen mukaan kuvaillut kansanjoukon
äkillistä mielialan muutosta. Brutus on juuri puhunut rahvaalle
niin mukaansatempaavasti vapautustyöstään, että hänelle kohotetut
eläköönhuudot eivät tahdo koskaan loppua. Hädin tuskin Antonius saa sen
jälkeen sanan vuoron ja aloittaa näin:

                           »Jalo Brutus
    hän sanoi vallanahnaaks Cæsarin...
    ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.»

Hän puhuu sitten sydämeen käyvin sanoin Cæsarin hyvyydestä kansaa
kohtaan. »Oliko se vallanhimoa?» hän kysyi. »Niin sanoo Brutus, ja
Brutus on varmasti kunnian mies.»

Tähän tapaan Antonius jatkaa. Hän osoittaa Cæsarin veristä vaippaa,
osoittaa murhaajien tikarien reikiä ja tekee seuraavan johtopäätöksen:
»Miehet, jotka ovat tehneet tämän, ne ovat kunnian miehiä.» Silloin
koko kansanjoukko puhkeaa itkuun ja kuuluu huudahduksia: »Ei, he ovat
roistoja, hänen murhaajansa! Kostoa! Etsikää heidät — polttakaa —
kärventäkää — murhatkaa — lyökää! Älkää antako yhdenkään roiston elää!»
Lopuksi Antonius lukee Cæsarin kansanystävällisen testamentin. Silloin
joukko mylvii: »Hei tulipaloja! Brutuksen ja Cassiuksen luo! Pistäkää
kaikki tuleen! Jalo Cæsar! Kostakaamme hänen kuolemansa!»

[68] Noin 70 miljoonaa markkaa.

[69] Muuan mies murhattiin sen vuoksi että hän kieltäytyi luovuttamasta
Antoniukselle eräitä korinttilaisia maljakkoja, joihin triumviri oli
ihastunut. Tämän uhrin nimi oli kyllä pahamaineinen Gaius Verres.

[70] Lukekaa esim. se perhekohtauksen kuvailu, minkä Cicero kirjeessään
antaa aamiaisesta veljensä kodissa! Kirjeenkirjoittajasta oli
luonnollista uskoa kälyn ikävän luonteen aiheuttamat huolet juuri
Atticukselle, koska tämä oli hänen kälynsä veli. Johdannoksi Cicero
vakuuttaa: »Minä en totta tosiaan ole nähnyt koskaan kenenkään olevan
niin rauhallisen ja myöntyväisen kuin veljeni oli sisartasi kohtaan.
Hänessä ei ollut hiventäkään huonoa tuulta. Hän sanoi vain — kaikessa
ystävyydessä: 'Pomponia, nyt voit pyytää naisia kokoontumaan, niin minä
sillävälin haetutan miehet?'

Kaikki tapahtui niin hyvänluontoisesti kuin vain voi — joka
tapauksessa tuntui minusta siltä. Hän sanoi sen ystävällisesti ja
tarkoitti ystävällisesti ja näytti myöskin siltä.

Mutta Pomponia vastasi, niin että minä voin sen kuulla: Tässä talossa
kohdellaan minua kuten sellaista, joka ei siihen kuulu? Luultavasti
vain siksi, että Statius orja oli etukäteen jo järjestänyt aamiaisen!

Veljeni sanoi vain minulle: 'Niin, tällaista minä saan kuulla joka
ikinen päivä!'

Niin istuuduimme sitten kaikki pöytään. Pomponia ei ollut mukana.
Veljeni lähetti kaikesta huolimatta, joitakin ruokalajeja hänelle
huoneeseensa. — Ei, hän ei tahtonut mitään! Lyhyesti: minä en ole
koskaan nähnyt ketään hyväluontoisempaa kuin veljeni, enkä ketään
ärtyisempää ja pikaisempaa kuin sisaresi» Ja sitten hän pyytää
Atticusta tekemään voitavansa saadakseen, sisarensa järkiinsä.

[71] Terentia meni sitten uudelleen naimisiin kokonaista kolme kertaa
ja lienee päässyt kunnioitettavaan 103 vuoden ikään.

[72] Näissä keskusteluissa pohditaan, kuinka ihminen voi tulla
onnelliseksi oppimalla kestämään kärsimyksiä ja häiritseviä
mielenliikutuksia, elämällä 'hyveellisesti' ja vapautumalla kuoleman
pelosta.

[73] Siinä määrin Lucretiuksen ajatuksen juoksu on sama kuin
Sokrateenkin. Kritonin kysymykseen, kuinka hän toivoisi tulevansa
haudatuksi, Sokrates vastasi vain hymyillen: »Mutta rakas Kritonini,
ethän sinä minua itseäni hautaa — jäljellähän on vain minun kuollut
ruumiini.» Ja hänen oppilaansa Diogenes ilmaisi saman ajatuksen hänelle
ominaisella epäkunnioittavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin samaa
asiaa. Hän vastasi: »Kuopatkaa minut kentälle!» — »Mutta siellähän
villipedot repivät sinut palasiksi.» — »Minä ajan ne pois kepilläni!»
— »Mutta sinä unohdat, ettei sinulla kuolleena ole tajuntaa!» — »No,
silloinhan on samantekevää, jos ne syövät minut!»

[74] On mielenkiintoista rinnastaa Epikuroksen ja Lucretiuksen
vakuutukseen, että maailma kaikkine kieltämäitömine kauneusarvoineen
on syntynyt atomien sokeasta leikistä, Ciceron sanat: »Mieletöntä on
ajatella, että jos joukko metallikirjaimia pudistettaisiin maahan,
niistä vallan sokeasta sattumasta voisi muodostua Enniuksen eepoksen
kaltaista teosta, edes sen yhtä säettä.»

[75] Hänen puolisonsa ei tahtonut elää hänen jälkeensä. Kun hänen
sukulaisensa huomasivat, että hän hautoi itsemurha-aikeita, he
poistivat kaikki esineet, joilla hän olisi voinut vahingoittaa itseään.
Silloin hän otti hehkuvia hiiliä hiilisäiliöstä, jolla hänen huonettaan
lämmitettiin, ja nieleksi niitä.

[76] Ollakseen hänelle oikein mieliksi ateenalaiset keksivät kerran
juhlia häntä Pallas Athenen puolisona. Mutta sitä heidän ei olisi
pitänyt tehdä, sillä heti sulhanen käytti tilaisuutta kysyäkseen:
»Missä on puolisoni myötäjäiset?» Ja hän ei tyytynyt vähempään kuin
että tuo silloin jo köyhtynyt pikkukaupunki suoritti tuhat latenttia
jumalattaren temppeliaarteesta.

[77] Kleopatran elämäkerran kirjoittaja, tai paremminkin hänen
ritarinsa, Weigall on esittänyt toisen olettamuksen. Sen mukaan
Antonius olisi ennen taistelua käskenyt Kleopatraa lähtemään kotiin.
Antonius olisi tosiaankin lopuksi roomalaisten neuvonantajiensa
pakotuksesta taipunut eroamaan »Niilin seireenistä», ettei menettäisi
kokonaan mainettaan hyvänä roomalaisena tasavaltalaisena. Rahat, jotka
Kleopatra oli myöntänyt sotaa varten, olivat lopussa, eikä hänestä siis
voinut olla juuri hyötyä Antoniuksen asialle.

Kleopatra oli tietysti kieltäytynyt tottelemasta, silloin kuin käsky
annettiin, mutta vihastuneena hän oli päättänyt antaa uskottomalle
rakastajalleen läksyn, jota tämä ei koskaan unohtaisi. Ja taistelun
parhaillaan riehuessa hänelle tarjoutuikin tilaisuus siihen.
Antoniushan oli käskenyt häntä kääntymään kotiin. Nyt hän totta
tosiaan saisi tahtonsa perille.

[78] Ferrero on tehnyt toisen kiintoisan yrityksen saada järjellistä
syytä Kleopatran ja Antoniuksen päistikkäiseen pakoon. Ferrero
koettaa selittää asian niin, että Kleopatra tahtoi mihin hintaan
hyvänsä estää ratkaisun tapahtumista Aktionin luona. Hän ei olisi
muka toivonut voittoa Antoniuksellekaan, sillä silloin olisi ollut
se vaara vaanimassa, että tämä olisi palannut takaisin Roomaan ja
perustanut valta-asemansa roomalaisten näkökohtien mukaan, joista olisi
seurannut, että hän ja Egypti olisivat joutuneet kärsimään. Hän ei
tahtonut voittoa eikä tappiota — hän tahtoi vain, että Antonius pysyisi
hänen luonansa, ja auttaisi häntä hallitsemaan ja laajentamaan Egyptin
valtakuntaa. Octavianus saisi hänen puolestaan hallita barbaarista
Länttä kaikessa rauhassa.

Ferrero koettaa edelleen uskotella, että Kleopatra oli onnistunut ennen
taistelua taivuttamaan Antoniuksen suunnitelmaansa, että taistelusta
tulisi vain näennäinen, tarkoituksena ainoastaan naamioida heidän
päätöstään jättää Länsimaat oman onnensa varaan.

[79] Kleopatran samanniminen tytär joutui sittemmin naimisiin Numidian
kuninkaan Iuban kanssa, Hän sai Octavianukselta luvan ottaa mukaansa
yhden veljistään.

[80] Hauska on Cæsarin Roomaan paluuseen liittyvä kertomus köyhästä
käsityöläisestä, joka lahjoitti hallitsijalle korpin, jonka hän
oli opettanut sanomaan: »Terve sinulle, Cæsar, voiton kruunaama
sotapäällikkö!» Hän sai ruhtinaallisen palkkion hyvinopetetusta
linnustaan, mutta Octavianus pakotti hänet myöhemmin jakamaan voiton
erään kieron ystävän kanssa. 'Ystävä' kertoi nimittäin voittajalle,
että käsityöläinen oli ollut kylliksi ajattelevainen harjoittaakseen
toisen korpin sanomaan saman tervehdyksen Antoniukselle. Mutta hän
oli ollut niin varovainen, että oli siltä oppilaaltaan vääntänyt
äskettäin niskat nurin!

Se anteliaisuus, mitä Octavianus osoitti korpin opettajaa kohtaan,
lienee aiheuttanut, että monet köyhät jonkin ajan kuluttua toivat
hänelle aivan ylenmäärin puhuvia lintuja, joita imperaattorin lopuksi
täytyi kieltäytyä ottamasta vastaan. Eräällä suutarilla oli kumminkin
onni maikassaan. Kun hänen hyvin masentuneena oli lähdettävä korppinsa
kanssa laputtamaan tiehensä, pahantapainen eläin äkkiä puhkesi
puhumaan sanoja, joita hänen epätoivoinen opettajansa oli monta kertaa
syytänyt hänelle päin kasvoja: »Sinuun nähden on kaikki vaiva turhaa!»
Octavianuksesta oli se niin hupaista, että hän osti suorasukaisen
linnun.

[81] Thessalian.

[82] Egyptiläinen kaupunki, koilliseen Aleksandreiasta, jonka edeltäjä
se oli kauppakaupunkina. Kanopoksen asukkaat olivat tunnetut Egyptin
sybariiteiksi.

[83] Pompeius oli tehnyt kolme voittoisaa sotaretkeä, ja hän oli saanut
viettää kolminkertaisen triumfiretken, jollei petollinen Ptolemaios
olisi surmauttanut häntä Egyptin rannikolla.

[84] Niilin suulla, lähellä Aleksandriaa oleva saarikaupunki, jossa
asui kaikenlaista roskaväkeä ja josta sitä tulvasi Roomaankin.

[85] Egyptin hallitsijasuku polveutui Makedonian Philippoksesta.

[86] Anubis oli egyptiläinen jumala, Osiriksen isä, jonka kuvilla oli
koiranpää.

[87] Isis-jumalattaren palvonnassa käytetyillä kalistimilla.

[88] On vain esim. tiedoitus, että Augustus laajensi valtakuntaansa
Elbeen asti.

[89] Ferrero, jonka mielestä melkein kaikki tämän ajan nykyaikaiset
kuvaajat monissa tärkeissä kohdissa ovat erehtyneet tapausten kulkuun
nähden, esittää tässäkin kohden äärimmäisen eroavan mielipiteensä.
Augustuksen elämäntyö ei ollut, hän sanoo, ainoastaan tasavallan
muodollinen, vaan sen todellinen palauttaminen.

Tällöin tekee aivan itsestään Augustus-tutkijan Gardthausenin lavoin
kysymyksen: »Milloin oli Augustuksesta tullut oikeauskoinen
tasavaltalainen? Oliko hän kehittynyt siksi Cæsarin ympäristössä? Vai
Idus Martiæko oli kääntänyt hänen sydämensä? Hänen julkiset lausumansa
eivät juuri todista, siihen suuntaan. Tai oliko Aktionin voitto tehnyt
Sauluksesta Pauluksen?

Augustus ei oppinut Idus Martiæsta tasavaltalaisuutta, vaan
varovaisuutta. Hän oppi kietomaan tekonsa kauniiseen puhetapaan,
joka oli mieluinen sen ajan huomattaville miehille. Jos hän
sitävastoin olisi ilmaissut selvän suunnan, jos hän olisi ilman muuta
hylännyt tasavaltalaiset muodot, niin seurauksena olisi ollut uudet
vallankumoukset ja kansalaisverivirrat.

Erikoinen valta-asema, josta Augustus luopui vuonna 27, oli
triumviraatin suoma rajaton sotilaallinen valta. Sillä näitä
mahtikeinoja hän ei tarvinnut enää ratkaisevan taistelun tapahduttua.
Miekkavallan aika oli loppunut. Mutta tästä ei suinkaan seurannut,
että vanha tasavaltalainen valtiomuoto olisi jälleen palautunut —
muuta kuin nimeksi. Ei koskaan koko pitkän hallitusaikansa kuluessa
Augustus yrittänytkään antaa senaatille takaisin itsenäistä asemaa,
mikä tällä kunnianarvoisalla hallintoelimellä oli muinoin ollut. Eikä
hän koskaan luopunut armeijan ylimmästä päällikkyydestä. Milloin
tahansa hän voi sentähden asevoimin kukistaa vastarintayritykset.
Tässä on koko kysymyksen oleellisin osa — sen on jo Ranke esittänyt.
Augustus voi myöhemmin kyllä seurustella senaattorien kanssa näön
vuoksi samanarvoisena. Mutta se merkitsee itse valtakysymykseen
nähden yhtä vähän kuin ne ulkonaiset kunnianosoitukset, jotka hän
jatkuvasti soi valtion virkamiehille. Näiden oikeudet riippuivat
kuitenkin princepsin tahdosta. Vertailtakoon vain konsulin asemaa
tasavaltalaisessa ja keisarillisessa Roomassa: mikä valta
edellisessä, kuinka hieno arvonimi jälkimmäisessä tapauksessa!

Mikään ei muutoin varmemmin todista, kuinka vahva Augustuksen
valta-asema oli, kuin se asiaintila, että hänen niin vähän tarvitsi
huolehtia omasta arvonimestään — aivan samoin kuin Perikleen.

[90] Senvuoksi Augustus vältti kaikkea, joka vaikutti egyptiläiseltä.
Hän kieltäytyi muun muassa käymästä kunniatervehdyksellä Apiksen
luona, selittäen, että hän oli tottunut palvelemaan jumalia, mutta ei
härkiä. Häntä liikuttivat yhtä vähän pyhän härän katkerat kyyneleet
kuin egyptiläisten jumalankuvien hikoilu. Hän ei myöskään suvainnut
egyptiläisiä pyhättöjä Roomassa.

[91] Muuan merkillisimpiä tapauksia, jolloin Augustus ryhtyi
toimenpiteisiin tällaisia herroja vastaan, koski Egyptin maaherraa,
joka oli kiskonut itselleen luonnottoman paljon rahaa. Koska mies oli
raaka ja hienostumaton nousukas, hän mietti kovasti oikein hienoa ja
huomiotaherättävää tapaa käyttää rikkauksiaan. Hänen onnistuikin tehdä
itsensä kuuluisaksi ostamalla satumaisen kalliista hinnasta viiriäinen,
joka oli aleksandrialaisten lemmikki, koska tuo pieni taistelunhaluinen
lintu oli tähän asti voittanut kaikissa viiriäistaisteluissa.
Ostettuaan linnun maaherra paistatti sen. Keisarin käskystä hän sitten
sai kuolemallaan sovittaa idioottimaisen raakuutensa, jolla hän siis
oli ylittänyt syntimittansa.

[92] Vuosisata sitten muuan italialainen arkeologi teki Egyptissä
löydön, joka aukaisi maailmanliikenneyhteyksien historiaan
huomiota herättävän perspektiivin. Aikaisemmin koskemattomasta
kahdeksannentoista dynastian aikaisesta haudasta hän löysi pienen
porsliinipullon, jossa oli ihomaalia ja johon oli tehty oikeita
kiinalaisia kirjoitusmerkkejä. Jo 1500 vuotta e.Kr. syntymää Egyptin
naiset olisivat siis maalanneet silmäluomensa Keltaisenjoen maista
luodulla ihomaalilla.

Mutta kun sinologien vuoro tuli sanoa ajatuksensa ihmeellisestä
löydöstä, he eivät tahtoneetkaan yhtyä huimaan haaveiluun. Jo ennen
kuin he olivat nähneetkään kysymyksenalaista kalleutta, he voivat
tiedoittaa, että se ei voinut olla enemmän kuin jonkin tuhannen
vuoden vanha. Porsliini — jolla sivumennen sanoen oli ollut sama arvo
kiinalaiselle taiteelle, kuin marmorilla kreikkalaiselle — keksittiin
näet kaiken todennäköisyyden mukaan vasta kahdeksannella sataluvulla
e.Kr., kaikissa tapauksissa ei paljoakaan aikaisemmin.

Tarkempi tutkimus totesi lisäksi pullon vielä kolmesataa vuotta
nuoremmaksi. Huomattiin nimittäin, että kiinalaiset kirjainmerkit
sisälsivät 11:nnellä ja 12:nnella vuosisadalla e.Kr. eläneitten
runoilijoin mietelmiä. Mutta tutkijat menivät armottomasti vieläkin
pitemmälle. He osoittivat, että pikkuesine oli aivan tavallinen
nuuskapullo. Ja kiinalaiset tulivat tuntemaan tupakan vasta
1600-luvulla hollantilaisten välityksellä! Vieläpä muuan kiinalaisen
porsliinin erikoistuntija voi suorastaan todistaa, että pullo oli tehty
1820-luvulla ja siis aivan uusi, kun sen muutamat ovelat fellahit
piilottivat egyptiläiseen hautaan.

Samanlaatuista petollisuutta keksittiin muutoin muutamissa toisissakin
egyptiläisissä haudoissa ja Layard joutui kaivauksissaan Assyriassa
kymmenisen vuotta jälkeenpäin juuri samanlaisen kunniattoman kepposen
esineeksi. Mutta häntäpä ei ollutkaan helppo pettää.

[93] Aikaisempina aikoina Rooman nuoriso oli tyytynyt kylmiin
kylpyihin Tiberissä, mutta sitä mukaa kuin kreikkalaiset tavat
tulivat kaupungissa yleisiksi, kasvoi myöskin itämaalaisen tavan
mukainen lämpimien kylpyjen tarve. Augustuksen ystävä ja auttaja
Agrippa rakennutti ensimmäisenä suurenmoisia lämminkylpyrakennuksia,
n.s. thermit, Roomaan. Täten hän antoi alun myöhemmin kuuluisille
roomalaiskylvyille, joihin kuului hikoilusauna, hierontaa ja
voimistelua viileämmässä huoneessa ja lopuksi jäähdytyskylpy kylmässä
vedessä. Nimi »roomalaiskylpy» ei ole kuitenkaan paikallaan, sillä
tämä kylpymuoto oli laina kreikkalaisilta, jotka olivat sen vuorostaan
saaneet Idästä. Agrippan thermit olivat loistorakennuksia, jotka
olivat seinämaalauksilla ja parhailla kreikkalaisilla taideteoksilla
koristetut.

[94] Kadmos, Theban perustaja, oli foinikialaisen kuninkaan poika.

[95] Hyperborealainen (»pohjanperäläinen») merkitsee oikeastaan
»Pohjoistuulen (Bóreas) takaiset».

[96] Duruy, ranskalaisena, on tähän hyvin kärkäs. »Tacituksen
kirjasta», hän sanoo, »on tullut naapureillemme historian evankeliumi,
ja he ovat ammentaneet siitä joukon ihmeellisiä juttuja ihannoidakseen
omaa rotuansa. Totuus on, että saaliinhimoiset germaanilaiskansat
neljän vuosisadan aikana olivat ihmiskunnan vitsauksena.»

Eduard Norden on taas puolestaan perusteellisilla tutkimuksilla
todennut, että osa Tacituksen kertomuksia on tehty kaavoittuneitten
mallien mukaan muinaisajan kirjailijain »barbaarikansojen» kuvauksista,
joita on aiemmin esitetty persialaisista, skyyttalasista ja kelteistä
kerrottaessa.

[97] Muinaisilla persialaisillakin oli pyhiä valkoisia hevosia, jotka
vetivät pyhiä vaunuja, joihin ei kukaan kuolevainen saanut nousta.

[98] On kiintoisaa kuulla, miten voimakkaan vaikutuksen tämän
luonnonkansan sotalaulut tekivät roomalaisiin. Kun he muistelevat
kimbrejä vastaan taistellessaan kärsimäänsä ensimmäisiä tappiotaan,
niin korvissa kaikuu kilpien takaa kuuluva sotalaulujen pauhina, ja
Tacitus kertoo, kuinka germaanit, kun he näitä lauluja lauloivat,
pitivät suunsa edessä kilpiä vahvistaakseen ääntä. »Sotalaulu alkaa»,
hän sanoo, »kumealla muminalla, joka kiihtyy, sitä mukaa kuin sotainto
kasvaa, kallioita vastaan lyövien aaltojen pauhuksi.»

[99] Nimeä on — luultavasti kuitenkin väärin — pidelty germaanilaisen
Hermann nimen latinalaisena muotona.

[100] Muinaisruotsalainen Oden jumala.

[101] Hänen kärsimystensä historia viittaa selvästi siihen, että
heikko verenkierto ja aineenvaihto olivat hänen monien sairauksiensa
pohjimmaisena syynä.

Hänen vaarallisimpia tautejaan oli maksasairaus, joka vuonna 23
e.Kr. uhkasi päättyä kuolemaan. Aikaisemmin hänen henkilääkärinsä
oli hoitanut häntä lämpimillä kääreillä, mutta nyt se menetelmä ei
enää auttanut. Lääkäri Antonius Musa antoi hänelle silloin neuvon
koetella vastakkaista menetelmää, ja Augustus alistui epätoivoissaan
kylmävesihoitoon. Se auttoi, ja Augustus piti Antonius Musaa elämänsä
pelastajana.

Tästä johtui myöskin, että kylmävesihoito tuli muodiksi Roomassa,
kuten näemme Horatiuksen lauluista. Runoilija itse oli niitä, jotka
sen sijaan, että olisivat matkustaneet Baiæn hienoon kylpylään Napolin
lahden rannalle, »keskitalvellakin valelluttivat itseään kylmällä
vedellä».

[102] Odysseus esiintyi silloisessa kirjallisuudessa viekkaan veijarin
perikuvana.

[103] Gardthausen pitää kuitenkin luultavampana, että kruununperillinen
sortui Antonius Musan uuden kylmävesiparannuksen uhrina, jolta
Augustuksen paranemisen jälkeen odoteltiin ihmeitä ja jota senvuoksi
käytettiin aivan arvostelukyvyttömästi.

[104] Hänen hautajaisissaan sattui niin harvinainen tapaus, ettei se
koskaan häipynyt näkijän mielestä: juuri kun ruumisrovio oli sytytetty,
kohosi liekeistä kotka kohti taivasta. Lintu oli ollut roviopuiden
sisään suljettuna, mutta vapautui samalla hetkellä, kun halkopinoon
syntyi aukko.

[105] Ken sittenkin itsepäisesti tahtoo nimittää kaikkia hänen
hyviä ominaisuuksiaan teeskentelyksi ja pitää kokonaista siunausta
tuottanutta elämäntyötä synnynnäisen teeskentelytaidon hedelmänä, voi
kyllä huvitella sillä itseään — ja ihastella omaa tarkkanäköisyyttään.
Mutta sellaiseen katsantokantaanhan pitäisi ainakin olla yhtyneenä
suuren Voltaire'in henkevyys, kun hän määräsi Ranskan vallankumousajan
hylkäystuomioitten sävyn siitä miehestä, joka oli ollut kyllin julkea
kumotakseen tasavallan. Hän tiivisti näet tuomionsa hänestä sanoihin:
»Paheellinen hirviö, jolla on onni myötä.»

[106] Niebuhr kertoi, että hän ei voinut työskennellä, niin kauan kuin
Augustuksen pystykuvan silmät olivat häneen suuntautuneina.

[107] Runoilija, Horatiuksen ystävä.

[108] Latinalaisesta sanasta pastor: paimen.

[109] On kiintoisaa — näin ohimennen — huomata, että jo Vergilius
tunsi, miten tärkeätä on jalostaa siemenviljaa valitsemalla
aina parhain osa satoa tähän tarkoitukseen. Hän puhuu myöskin
maanviljelijöistä, jotka koettavat helpottaa jyvien itämistä antamalla
niiden olla ensin salpietarissa tai öljyssä. Mutta runoilija tekee
tällöin seuraavan johtopäätöksen:

    »Mut valioimmankin, perin tarkkaan tutkitun viljan
    näin minä huononevan, jos ihminen ei joka vuosi
    siemeneks parhaimpaa valikoi. Näet sattuma koettaa
    kaikkea kehnontaa, sit' taannuttua asemastaan.»

»Georgicassa» on runsaasti yhtäläisiä kokemusperäisiä havaintoja,
kuten esim. että maakokkareet tulevat kuohkeammiksi, jos ne jätetään
pakkasen purtaviksi, että puut täytyy toisaalle siirrettäessä istuttaa
siten, että sama puoli tulee aurinkoa kohti kuin ennenkin, tahi että
mehiläisiä pesään pantaessa tulee voimattomat kuningattaret korvata
nuoremmilla ja voimakkaammilla. Samanlaatuinen esimerkki on runoilijan
neuvo, miten pitää kasvattaa hienovillainen lammaskanta:

    »Lampaistas vain hieno- ja valkeavillavat etsi!
    Myös paras hyljätä on vitivalkea pässi, jos sillä
    kostean suulaen alla on mustankirjava kieli,
    tai pian kirjokkaita jo vuonia laumahas karttuu;
    lampaittes vilinästä sä uus isä etsiös niille!»

[110] Tarkoitetaan silkkiäismadon koteloita.

[111] Valtameren.

[112] Lyydian jokia.

[113] Kreik. Aineias.

[114] Kreik. Aiolos.

[115] Troialaisten.

[116] Tanedos saari on Troian edustalla.

[117] Käärmeiden myrkyllisyyden luultiin johtuvan myrkkykasvien
syömisestä.

[118] Troialaisten.

[119] Kreik. Tartaros.

[120] Runoilijoita.

[121] Suosittu laulaja.

[122] Tätä käsitystä tukevat m.m. monet kreikkalaiset tyttöjen ja
poikien nimet, jälkimmäiset usein kreikkalaisin kotipaikkaosoituksin.
Sattuu myöskin, että kun Horatius käännöksessään on paikallistuttanut
todistettavasti lesboslaisen runon Roomaan, hän esimerkiksi
nimittää pohjoistuulta 'traakialaiseksi tuuleksi' ja unohtaa,
että yhtä luonnollinen kuin sanontatapa oli Lesboksessa, yhtä
huonosti se soveltuu Roomassa. Silloin tällöin tapaa Horatiuksella
myöskin vaikeasti käsitettäviä ilmaisumuotoja, joka selvenee siitä
olettamuksesta, että ne ovat huonosti onnistuneita kokeita ilmaista
latinaksi kreikkalaisia lausetapoja.

[123]

    Miesi nuhteetoin, elämältään puhdas,
    suojaks keihäst' ei kuten villit kaipaa,
      jousta, viint' ei, täys mi on myrkkypäitä
        nuolia, Fuscus.

Fuscus oli Horatiuksen runoilijaveli.

[124] Vrt. Svenska folkets underbara öden VII: 162.

[125] Augustuksen palatsin sisäänkäytävän kummallakin puolella kasvoi
laakeripuu — se oli jo vanha kreikkalainen tapa — ja keskellä oven
yläpuolella riippui lammenlehdistä tehty kansalaiskruunu.

[126] Apollonin lisänimi (erikoisesti lääkintätaidon jumalana).

[127] Vrt. V.A. Koskenniemen runoa »Poppelit» kokoelmassa »Sydän ja
kuolema». Suom. huom.

[128] Eräs meren jumalatar.

[129] Haimos, nykyinen Balkan, on Thrakian vuoria. Siellä (ja etupäässä
Thesaliassa, Pelion-vuorella) eli kentauri Kheiron, jonka Iuppiter
asetti taivaalle tähtikuvioksi, Jousimieheksi.

[130] Pohjois-Kreikan vuoria.

[131] Öljymarjat.

[132] Mustanmeren varhaisempi nimi oli Pontus Axinus (Akseinos)
s.o. »vieraille ynseä» meri, mutta käytännössä oli päässyt valtaan
eufemistinen nimitys Pontus euxinus = »ystävällinen» meri. Suom. huom.

[133] Tomi sijaitsi suunnilleen samalla asteella pohjoista leveyttä
kuin Firenze, siis vain hiukan pohjoisempana kuin Rooma. Mutta tuon
seudun ilmasto oli paljoa koleampaa ja raaempaa. Suom. huom.

[134] Kun hän syntyi, ei kukaan voinut aavistaa, että hänestä tulisi
maailmanvaltakunnan herra. Mutta Suetonius kertoo astrologista,
joka ennusti, että pienokaisesta kerran tulisi »kuningas, vaikkakin
vailla kuninkaanarvon merkkejä». Sama historioitsija kertoo myöskin
hullunkurisen kaskun siitä, kuinka »Livia häntä kantaessaan koki
tutkistella, tulisiko hän saamaan pojan. Hän otti silloin munan
hautovalla kanalta ja hautoi sen itse palvelijattariensa avulla, jotka
vuorottelivat pitääkseen munan lämpimänä, kunnes siitä syntyi poikanen,
jolla oli silmiinpistävän suuri heltta.»

[135] Tiberiuksen käyttäytymisestä kuolemantapauksen jälkeisenä aikana
Suetonius kertoo kuvaavan jutun. Kun Troian lähetystö vihoviimeisenä
saapui surunvalittelulle, niin tuikea keisari ivaili heidän hieman
myöhäistä saapumistaan sanoen: »Minäkin saan lausua valitteluni teille
— kuuluisan kansalaisenne Hektorin menetyksen johdosta.»

[136] »Jotkut luulivat», Tacitus sanoo, »että hän vetäytyi
yksinäisyyteen siksi, että hän häpesi ulkonäköään vanhoilla
päivillään.» Nuorena Tiberius oli ollut tavattoman kaunis ja komea
mies. Multa nyt oli hänen »muinoin ryhdikäs ja leveäharteinen
vartalonsa luonnottoman laiha ja iän taivuttama, hänen päälakensa
paljas ja kasvonsa täynnä paisumia, joita hän peitteli laastarilla.»

[137] Nuoruusvuosinaan keisarin ainoa heikkous lienee ollut taipumus
väkijuomiin. Sanotaan sotilasten sen vuoksi vääntäneen hänen nimensä
Tiberius Claudius Nero — Biberius Caldius Meroksi, sanaleikki
latinalaisista sanoista »bibere», juoda, »calduma, viinitoti ja
»merum», sekoittamaton viini. Vedellä sekoittamattoman viinin juomista
pitivät roomalaiset ja kreikkalaiset rappeutumisen merkkinä.

Koko juttuhan on vain sotilasvitsi, jota ei saa pitää niin suuressa
määrin Tiberiusta luonnehtivana kuin juttujenkertoja Suetonius tekee.

[138] Suurelta osalta Tacituksen käsitys Tiberiuksesta varmastikin
juontaa juurensa niistä lähteistä, joita hän sanoo käyttäneensä,
nimittäin Agrippina nuoremman, keisari Neron äidin muistelmista. Tämä
on epäilemättä tehnyt parhaansa Tiberiuksen muistoa mustatakseen
kostoksi siitä, mitä hänen äitinsä, Agrippina vanhempi, ja hänen
veljensä olivat saaneet Tiberiuksen takia kärsiä.

Se seikka, että Tacitus ilman tarpeellista kritiikkiä ammensi
tästä myrkyllisestä lähteestä, ei johtunut vain hänen yleensä
ylimyksellisistä mielipiteistään, vaan myöskin henkilökohtaisesta
vihasta, tosin ei suorastaan Tiberiusta kohtaan, tyrannia kohtaan,
joka piti kunnianaan sitä, että oli ottanut Tiberiuksen esikuvakseen,
nimittäin vihasta keisari Domitianusta kohtaan. Tacitus epäili
Domitianusta siitä, että tämä oli myrkyllä raivannut tieltään hänen
pidetyn ja syvästi kunnioitetun appensa Agricolan. Tällöin voimme
ymmärtää, kuinka kirjailija johtui pitämään Domitianusta, joka oli
oikea tyranniluonne, Tiberiuksensa mallina, käyttämään Domitianuksen
jäljittelijän-ominaisuuksia, jotka hän henkilökohtaisesti tunsi,
Tiberiuksen psykologisina selityksinä. Miten julmalla nautinnolla hän
onkaan heiluttanut ruoskaansa Tiberiuksen yllä! Kohtasihan jokainen
isku yhtä hyvin vihattua Domitianusta.

[139] Suetonius ainakin sanoo, että hän ukonilmalla heitti viittansa
pään yli tahi juoksi piiloon sängyn alle. Muuan jonkin verran nuorempi
kreikkalainen historioitsija sitävastoin kertoo, että mielipuoli caesar
oli teetättänyt itselleen ukkos- ja salamakoneen, joka pantiin käyntiin
heti kuin vain Iuppiter oli jyrähdyttänyt omaansa.

[140] Muinaisajalta tämä idyllinen seutu oli harvinaisen, usein
uusiintuvan murhenäytelmän katsomona. Pyhässä lehdossa kasvoi puu,
jonka ympäri nähtiin yötä päivää haamun hiipivän paljastettu miekka
kädessä. Se oli Dianan pappi. Hän oli murhaamalla edeltäjänsä saanut
korkean arvonsa, johon kuului nimitys »Metsän kuningas», ja kerran
hän itse oli saava saman kohtalon: joku, joka olisi voimakkaampi ja
viekkaampi kuin hän, surmaisi hänet. Sillä sellainen oli pyhän lehdon
laki, että ainoastaan se, jonka onnistui surmata edeltäjänsä, voi
päästä temppelin papiksi. Hän ei saanut kuitenkaan ryhtyä papin kanssa
kaksintaisteluun, ennenkuin hänen oli onnistunut taittaa oksa pyhästä
puusta, jota Metsän kuningas vartioi. Vielä toiselle vuosisadalle
saakka meidän ajanlaskuamme pysyi tämä tapa muistona barbaariselta
alkuajalta, jolloin Dianaa palveltiin ihmisuhreilla.

Nerokas englantilainen uskonnontutkija Frazer on tullut siihen
kiintoisaan olettamukseen, että Metsän kuningas oli metsän jumalattaren
Dianan puoliso ja että Dianan arveltiin olevan ruumiillistuneena
pyhässä puussa, jota pappi hengellään suojeli. Tällaisia avioliittoja
ihmisten ja puiden välillä esiintyy vielä Intiassa ja muissa
itäaasialaisissa maissa. Lähtökohtanaan Nemijärven rannoilla näytelty
harvinainen draama Frazer on suuressa teoksessaan »Kultainen oksa»,
jonka pääpainos on 12-niteinen, käsitellyt suunnattoman laajoja aloja
alkukantaisuskontojen tutkimuskentällä. Eri tahoilta maailmaa hän
on esittänyt kiintoisia rinnakkaistapauksia, erittäinkin nykyisten
afrikkalaisten kansojen keskuudesta, ja siten kiintoisasti valaissut
kysymystä noituuden ja alkukantais-uskontojen synnystä.

[141] Hän oli Claudiuksen vaimoista kolmas järjestyksessä. Molemmista
edellisistä Claudius oli eronnut.

[142] On kuitenkin mahdollista, että kirjoituksen loppuosa — ja sen
mukana kuvaus kurpitsaksi muuttumisesta — on hävinnyt.

[143] Suetoniuksen kertoman mukaan hän ei ollut parempaa perua isänkään
puolella, sillä hänen isänsä hän kuvaa raa'aksi irstailijaksi.
Tacituksella ei ole sitävastoin miehestä mitään pahaa sanottavana.
Mutta ei hyvääkään. Suetonius kertoo edelleen, että kun äsken isäksi
päässyttä onniteltiin terveestä pojasta, hän kiitti lausuen: »Minun ja
Agrippinan pojasta ei voi koskaan tulla muuta kuin ihmiskunnan hylkiö.»

Kertomuksessa tuntuu historiallisille kaskuille ominainen
jälkiviisauden maku.

[144] Suetonius kertoo esimerkiksi, että Nero muun muassa
traagillisessa laulukappaleessa näytteli — raskaana olevan naisen osaa.
»Mitä keisari tekee».» kysyi joukko kauhistuneita katsojia. »Hän on
lapsivuoteessa», vastattiin. Eräässä toisessa traagillisessa osassa
Hänen Majesteettinsa vaikeroi niin kamalasti, että muuan sotilas riensi
vapauttamaan hänet niistä kahleista, joihin hän osan mukaisesti oli
olevinaan kytketty.

[145] Hänen äitinsä oli kauneudellaan herättänyt Messalinassa kateuden,
ja se oli maksanut hänen elämänsä. Hänen isänsä oli ollut Seianuksen
ystävä ja joutunut perikatoon yhdessä tämän kanssa.

Poppæa oli mestari taidossa vaikuttaa »hyvin säilyneeltä». Hän keksi
jonkinlaisen hajuvoiteen, jolla hän suojeli kasvojaan kuten naamiolla,
heti kun oli yksinään, ja pitääkseen ihonsa raikkaana hän kylpi joka
päivä aasinmaidossa. Siksi kuuluikin matkoilla hänen seurueeseensa aina
500 aasintammaa.

[146] Suetonius kertoo kaskun eräästä suositusta näyttelijästä, joka
muutamassa tunnetussa aariassa havainnollistutti sanoja »Hyvästi,
isä, hyvästi, äiti» sellaisilla eleillä, että kaikki ymmärsivät hänen
tarkoittavan Claudiuksen ja Agrippinan murhia. Sanoessaan »Hyvästi,
isä» hän nimittäin matki syömistä, sanoessaan »Hyvästi, äiti» uimista.

[147] Tällä matkallaan Nero meni taas uudelleen naimisiin. Poppæa
oli kuollut — kerrottiin Neron vihoissaan potkaisseen häntä, niin
että hän sai keskenmenon ja kuoli. Tällaiseen tekoon hän voi tehdä
itsensä syylliseksi, mutta yhtä kuvaavaa on tälle rakastettavalle
kaunosielulle, että hänellä ei ollut sydäntä poltattaa kaunista naista,
vaan hän itämaisen tavan mukaan palsamoidutti hänet. Tämän jälkeen hän
nai naisen, joka oli ollut hänen rakastajattarensa viimeistä edellisen
avioliiton aikana — tämä oli naisen neljäs avioliitto järjestyksessä.
Mutta oikullinen Nero näyttää kyllästyneen häneen heti, kun kielletyn
hedelmän houkutus ei naisessa enää ärsyttänyt hänen aistillisuuttansa.
Kreikassa hän, kuten sanottu, meni naimisiin erään Sporos nimisen
eunukin kanssa. Tämä olio oli hämmästyttävästi. Poppæan näköinen.
Nero puetti hänet naisten vaatteisiin, nimitti häntä Sabinaksi,
vihitti virallisesti itsensä hänen kanssaan ja näytätti häntä kansalle
keisarinnana. Muuan filosofi, jolta Nero kysyi, mitä hän piti uudesta
keisarinnasta, vastasi purevasti: »Ah, olisivatpa jumalat antaneet
isällesikin sellaisen vaimon eikä ketään muuta!»

[148] Nero oli likinäköinen ja piti siksi hiottua smaragdia toisessa
silmännurkassaan.

[149] Tekijä W. Reinhold (1839).

[150] Tu kongprángàr, se tu pardonné: »Ken ymmärtää kaiken, antaa
anteeksi kaiken.»

[151] Kas tässä myös eräs valonvälkähdys, joka on kiintoisa lajiaan:
vuonna 58 Nero ehdotti neuvonantajilleen, että kaikki tullit ja muut
välilliset verot lakkautettaisiin. Tällainen kaksikymmenvuotisen
ruhtinaan vapaakauppamielisyys oli aivan uutta antiikin taloudellisessa
historiassa. Kuinka kaikki ihmiset tulevat olemaankin ihastuksissaan
päästessään tulleista ja vapautuessaan vihatuista publikaaneista,
Nero arveli! Tästä, sangen ajattelemattomasta tunteesta syntyi hänen
uudistussuunnitelmansa. Koko juttu on hänestä enemmän kuin luvallisen
yksinkertainen: koskapa publikaanit käyttäytyvät epäoikeudenmukaisesti,
niin heidät on poistettava ja heidän kanssansa kaikki, millä on tullien
kanssa tekemistä. Olisivatko välittömät verot, jotka olisi täytynyt
säätää poistettujen lilalle, olleet kansalle mieluisampia, sitä hän ei
näytä ollenkaan ajatelleen. Neron neuvonantajat vastustivat ehdotusta,
joka raukesi siihen. Mutta se hyöty siitä kaikissa tapauksissa oli,
että tullien- ja veronkantajien toiminnan tarkastusta parannettiin.

[152] Sen voimakkaan vaikutuksen, jonka suurkuninkaan veljen loistavan
seurueen kanssa tekemä pitkä matka Länsimaiden pääkaupunkiin
teki Idän kansoihin, pitäisi muutamain eteväin Uuden Testamentin
historian tutkijain mukaan kuvastua kertomuksessa kolmen kuninkaan
palvomismatkasta Betlehennin. Tämä olettamus on antanut aihetta
teräviin tieteellisiin väittelyihin, joissa kuitenkin sellaiset
tutkijat kuin Jeremias ja Eduard Meyer jyrkästi asettuvat tätä
olettamusta vastustamaan.

[153] Historioitsija Hendersonin.

[154] Henkilöillä, jotka pakotettiin surmaamaan itsensä, oli tapana
testamentata osa omaisuuttaan keisarille tai jollekin toiselle
mahtimiehelle pelastaakseen siten edes jotakin sukulaisilleen.

[155] Kaupunki eteläisessä Latiumissa.

[156] Se nimittäin antoi Gemellukselle toiveita palvotun Maronillan
pikaisesta kuolemasta ja hänen vieläkin enemmän palvotun omaisuutensa
perimisestä.

[157] Troian lähellä oleva vuori.

[158] Tällä tarkoitetaan yleistä huhua, että kristityt
jumalanpalveluksissaan teurastivat ihmisiä ja söivät heidän lihaansa.
Nämä syytökset johtuivat pakanain väärinymmärtämästä opista Jeesuksen
ruumiin ja veren läsnäolosta ehtoollisessa.

[159] Kuinka laajaksi ja vaikeasti hallittavaksi kreikkalainen
kieliainehisto on tullut suureksi osaksi näiden löytöjen vuoksi, siitä
saamme aavistuksen, kun kuulemme, että suuri saksalainen filologi Diels
laski vuonna 1905 täydellisen ja ajanmukaisen kreikkalaisen sanakirjan
esitöiden kustannukset 10 miljoonaksi markaksi ja itse kirjan
kirjakauppahinnan — 120 paksua nidettä käsittävä teos — 6 000 markaksi.

[160] Ei mistään muusta kirjasta koko maailmassa ole oteltu niin
monia ja monikielisiä painoksia. Brittiläinen raamattuseura on yksin
julkaissut Uutta Testamenttia noin 550:llä kielellä.

[161] 39 ruoskaniskua oli rangaistus, johon synagoogan esimiehillä oli
tapana tuomita ankaroita jumalanpalvelusta koskevia lainmääräyksiä
vastaan tehdyistä rikkomuksista.

[162] Tähän alaan kuuluvien kysymysten opastavia selityksiä on Nordisk
Familjebokin 3:nnessa laitoksessa: artikkelit »Bibelforskning» ja
»Jesus». Muutoin viitataan alempana olevaan valtavan kirjallisuuden
pieneen valikoimaan, joka on suoritettu silmämääränä se, että se
m.m. olisi kutakuinkin erilaatuisia pääsuuntia edustava, suuntia,
joita tiedemiehet ja muut sivistyksellisesti huomatut totuudenetsijät
ovat esittäneet. Toisessa osastossa kirjallisuus on mainittu
aikajärjestyksessä.

[163] Tämän käsityskannan mukaan esim. Pietarin hahmo on muunnos ja
yhteensulautuma persialaisesta Mithraasta, roomalaisesta Ianuksesta
sekä kreikkalaisesta merenhaltiasta Proteuksesta, jonka nimikin paljon
muistuttaa Petrus nimeä. Proteuksen kyky muuttaa helposti muotoaan
ilmenee selvästi Pietarin äkillisissä heilahduksissa taisteluhalun
ja toiselta puolen horjuvaisuuden välillä, joka meni niin pitkälle,
että hän kielsi Mestarinsa. »Apostolienhan on kuten Proteus likeisissä
tekemisissä veden kanssa — kalastajana — ja tekee ihmetyön kulkien
merenhaltian tavoin veden päällä.» Kertomus Nainin lesken pojasta,
jonka Jeesus herättää kuolleista, saa seuraavan nerokkaan tulkinnan:
»Kuollut symboloinee nousevaa Orionia tai Capellaa, Ajomiehen
tähtikuvion kantamana — kannettiinhan kuollutta paareilla. Leski
tarkoittaa talven jumalatarta: talvi on lopussa. Ja Jeesuksen sanat
leskelle: 'Älä itke' merkitsevät: 'Sadeaika on ohi'.» Tällaisen
tieteellisen analyysin' edessä mykistyy tavallinen yksinkertainen järki
kummastuksesta ja ajattelee tälläkin kertaa kuten usein ennenkin:
»Liiallinen oppi on tehnyt sinut hurjaksi.»

[164] Ranskaksi Cologne.

[165] Pentelikon oli marmorilouhimoistaan kuuluisa vuori Attikassa.
(Suomentajan huomautus.)

[166] Yksi saksalainen ja yksi itävaltalainen Reichs-Limes-Kommission
on jo miespolven ajan työskennellyt limeksen, sen linnakkeiden y.m.
kaivauksissa ja tutkimuksissa ja tehnyt joukon sekä kiinteitten että
irrallisien muinaisjäännösten löytöjä tavaten ensi sijassa aseita, ja
sotilaan varustukseen kuuluvia esineitä, talouskaluja ja taide-esineitä
sekä rahoja. Erittäin mielenkiintoisia ovat Mithraan temppelin
jäännökset alttareineen ja jumalankuvineen sekä hautakivet linnaväen
hautausmaalta.

[167] Kuuluisin kaikista muinaisajan mosaiikeista, kuva Aleksanterin
taistelusta Issoksen luona, on viety eräästä Pompejin talosta Napolin
kansallismuseoon.

[168] Raha, jonka arvo noihin aikoihin oli suunnilleen viisikymmentä
penniä.

[169] Tästä johtuu ajattelemaan muualta Lukianoksen satiirista
dialogia, jossa eräs kaunis hetaira, nimeltään Drosis, valittelee
ystävättärelleen, ettei nuori Kleinias enää tule hänen luoksensa. Hänen
opettajansa, kyynikko filosofi Aristainetos, tuo pörröinen hämmästelijä
ja teeskentelijä, »jolla on pitkä pukinparta, on pitänyt pitkiä
saarnoja nuorukaiselle hyveen edullisuudesta nautintoon verrattuna», ja
kieltänyt nuorukaista käymästä enää tervehtimässä Drosista.

Mutta hänen ystävättärensä keksii heti keinon. Hän lupaa mennä sille
paikalle, missä Kleiniaan isällä on lapana kävellä. Sinne hän yöllä
kirjoittaa hiilipulalla seinälle: »Aristainetos turmelee Kleiniaan.»
Silloin ukko varmasti ottaa Mattinsa koulusta!

[170] Basilikat, jotka pilaririveillä olivat jaetut kolmeen laivaan ja
päätyivät jo mainittuun korokkeeseen, ovat erittäin mielenkiintoisia
siksi, että ne olivat vanhimpien kristittyjen kirkkojen esikuvina.

[171] Samoinkuin suuressa kieltolakiäänestyksessä Ruotsissa 1923. Ks.
ilmoituslehtistä teoksesta »Svenska folkets underbara öden».

[172] Aikaisemmin luultiin väärin, että Herculaneumin yli oli virrannut
hehkuvaa laavaa ja että siksi oli mahdotonta kaivaa sitä esille.
Itse asiassa on tuhkan päällä vain ohut laavapeite, ja sekään ei ole
peräisin vuodella 79, vaan paljoa myöhäisemmistä purkauksista.

[173] Hadrianuksen ja Antoninuksen vallit ovat nyt. kuten Reinin
ja Tonavan limes, perin pohjin tutkitut, ja on olemassa kokonainen
kirjallisuus näistä roomalaisajan vahvimpien puolustuslaitteiden
jäännöksistä. Hadrianuksen valli oli yli 12 peninkulmaa pitkä ja lienee
ollut 6-7 metriä korkea. Kaikkialla, missä maasto myönsi, oli 10 metriä
leveä ja 3 metriä syvä hauta muurin ulkopuolella.

[174] Lambaesiksen rauniot ovat kaikista mielenkiintoisimmat entisillä
Rooman alueilla Afrikassa. Sikäläisien kaivausten arvoa ovat
runsaat piirtokirjoituslöydöt lisänneet. Numidialaiset hävittivät
kaupungin 400-luvun alussa. Nyt se on ranskalainen Lambèse niminen
rangaistussiirtola.

[175] Kuvaavaa sille hyväntekeväisyydelle, josta Hadrianus tuli
yleisesti tunnetuksi, on seuraava hauska kasku: Muutamana päivänä,
jolloin keisari tapansa mukaan oli kylpemässä eräässä yleisessä
kylpylässä, aivan tavallisen yksinkertaisen kansalaisen tavoin, hän
näki vanhan sotilaan kihnuttavan selkäänsä kylpyhuoneen marmoriseinää
vastaan. Hadrianus, joka tunsi vanhuksen, kysyi häneltä, miksi tämä
teki näin. »Siksi, että minun on pakko — minulla ei ole varoja pitää
mukanani orjaa, joka harjaisi selkääni ja hieroisi leinin runtelemaa
ruumistani.» — »Silloinpa sinun pitää saada orja ja rahojakin sen
elatukseksi», keisari sanoi.

Kun Hadrianus seuraavana päivänä tuli taas kylpylään, oli siellä
kokonainen liuta vanhuksia, jotka seisoivat ja kihnuttelivat itseänsä
seiniä vastaan. Keisari hymyili ja — pani heidät harjaamaan toisiansa.

[176] Merkitsee »hurskas».

[177] Merkitsee: Pikkukyynikko.

[178] Kohtalottaria, jotka kehräävät ihmisten elämänlangan ja
leikkaavat sen poikki, kun aika on täysi.

[179] Aeneaan isä.

[180] Rikkaus.

[181] Oikea merimiesjuttu, jossa Lukianos parodioi mielikuvituksellisia
matkaseikkailuja, joita kreikkalainen kirjallisuus Odysseuksen ajoista
asti oli tulvillaan.