[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVp92XvbDtDUpnufI7vnY_AYEnDMv3q45IKXkum_OSwI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3685,"Kansojen historia 4: Vanha aika IV","Grimberg, Carl",1875,1941,"3685-grimberg-carl-kansojen-historia-4-vanha-aika-iv","3685__Grimberg_Carl__Kansojen_historia_4_Vanha_aika_IV","Roomalaiset vuodesta 133 e.Kr. vuoteen 180 j.Kr.","tietokirja",[],[],"fi",1928,1930,119510,849099,false,77778,[23],"World history",[],null,[27],"Pakarinen, Weikko",193,"Grimbergin maailmanhistoriaan kuuluva osa käsittelee Rooman valtakuntaa vuodesta 133 e.Kr. vuoteen 180 j.Kr. Teos kuvaa vallankumousten aikaa, Cæsarin ja Augustuksen valtakausia sekä roomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin kehitystä.","Carl Grimbergin 'Kansojen historia 4' on Projekti Lönnrotin julkaisu n\no 3685. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANSOJEN HISTORIA 4\n\nVanha aika IV: Roomalaiset vuodesta 133 e.Kr. vuoteen 180 j.Kr.\n\n\nKirj.\n\nCARL GRIMBERG\n\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nWeikko Pakarinen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVanhin roomalainen kirjallisuus\n   Roomalaisen kirjallisuuden alku.\nVallankumousaika.\n   Gracchus veljekset.\n   Marius ja Sulla.\n   Crassus ja Pompeius.\n   Cicero ja Catilinan salaliitto.\n   Pompeius ja Cæsar.\n   Cæsar Galliassa.\n   Toinen kansalaissota.\n   Cæsarin yksinvalta.\n   Idus Martiæ.\n   Toinen triumviraatti.\nVallankumousajan ajattelijat ja runoilijat.\n   Lucretius.\n   Catullus.\n   Triumvirit voittavat Cæsarin viimeiset viholliset.\n   Triumviraatin purkautuminen.\nRooman cæsareita ja heidän aikalaisiaan.\n   Augustus.\n   Latinalaisen runouden kulta-aika.\n   Horatius.\n   Propertius.\n   Tibullus.\n   Ovidius.\n   Tiberius.\n   Caligula.\n   Claudius.\n   Seneca.\n   Nero.\n   Romaani ja satiiri hopea-ajalla.\n   Ensimmäiset kristityt.\n   Flavius-sukuiset keisarit.\n   Flavius Vespasianus.\n   Titus.\n   Domitianus.\n   Pompejissa ja Herculaneumissa.\nKeisarikunnan suuruusaika.\n   Nerva ja Trajanus.\n   Hadrianus.\n   Antonius Pius ja Marcus Aurelius.\n   Lukianos, antiikin viimeinen suuri kirjailija.\n\n\n\n\n\n\nVANHIN ROOMALAINEN KIRJALLISUUS\n\n\n\n\nROOMALAISEN KIRJALLISUUDEN ALKU.\n\n\nVuonna 272 roomalaiset valloittivat kukoistavan Tarentumin, »Italian\nAteenan». Runsaan sotasaaliin joukossa oli — roomalaisten itsensä sitä\naavistamattakaan — roomalainen kirjallisuus.\n\nAinakin taru kertoo, että sotavankien joukossa oli _Andrónikos_\nniminen kreikkalainen poika. Hänet tehtiin orjaksi ja vietiin Roomaan,\nmissä hänet herransa jonkin ajan kuluttua vapautti ja hän monen\nmuun sivistyneen kreikkalaisen orjan tavoin joutui koulumestariksi.\nRoomalaisen tavan mukaan hän otti nimekseen _Livius Andronicus_.\nToiminnallaan hän voimakkaasti auttoi hellenismin levenemistä\nRooman nuorison keskuuteen. Hän ryhtyi myöskin uraa uurtavaan\ntehtävään, luomaan roomalaisille omaa kirjallisuutta. Aikaisemmin\ntämä luonteeltaan käytännöllinen ja proosallinen kansa, kuten Cato\nsanoo, »ei tuntenut vähintäkään kunnioitusta runoutta kohtaan». Jos\njoku antautui runouden palvelukseen, häntä pidettiin kuin kulkurina.\nSattuvat ovat erään saksalaisen runoilijan sanat: »Roomalaiset eivät\nole runoilleet kitaransointuisia _lauluja_, vaan aseidenkalskeisia\n_urotöitä_; ja tämän maanpiiriä vavahduttavan runouden rytmi oli\nmaailmanvalloittaja-legioonain ja -kohorttien jymisevä marssintahti.»\n\nEnnen Livius Andronicuksen aikaa oli olemassa vain n.s. kansanrunoutta,\nhyvin vähän ja kovin kankeasäkeistä. Tähän raakaan, kehkeytymättömään\nmuotoon Tarentumista tullut muukalainen ryhtyi valamaan uudesti\nOdysseiaa. Ajan oloon koulumestarimme ahersi yhä edelleen ja\nonnellistutti roomalaisia myöskin kreikkalaisten näytelmien\nkäännöksillä kreikkalaisin runomitoin. Näin roomalaisen kirjallisuuden\nperustus oli laskettu.\n\nMutta koulupoika parat, joiden täytyi päntätä päähänsä Livius\nAndronicuksensa! Antiikin makutuomarit vakuuttavat, että paitsi näitä\nlapsimarttyyreja ei ollut ketään, joka useamman kuin kerran otti Livius\nAndronicuksen runot käteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin verran itsenäisemmän työn suoritti Liviuksen nuorempi aikalainen\n_Nævius_, campanialainen, joka myöskin oli saanut kreikkalaisen\nkasvatuksen. Livius Andronicus oli kääntänyt Odysseian — Nævius tahtoi\nluoda Iliaan, mutta roomalaisen Iliaan. Hän kirjoitti homeroslaiseen\ntyyliin sankarieepoksen ensimmäisestä puunilaissodasta ja puhtaasti\nroomalaisaiheisia näytelmiä. Muodoltaan hänen tuotantonsa on\nhuomattavasti Livius Andronicuksen tuotantoa parempaa. Säe alkaa\nvapautua jäykkyydestään; se sujuu vaivattomammin ja luontevammin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNæviuksen runoilijaviitan heitti hartioilleen Calabriasta kotoisin\noleva _Ennius_, joka kirjoitti Rooman historiasta suuren eepoksen\ntroialaisesta Æneaasta[1] aina runoilijan omaan aikaan asti. Ennen\nkaikkia muita Scipio Africanus vanhempi oli hänen sankarinsa. Enniuksen\neepoksesta tuli kuten Schück sanoo, tavallaan roomalainen »Vänrikki\nStoolin tarinat». Hän on myöskin itse runorakennetta kehittänyt hyvän\nmatkaa eteenpäin — hän nimittäin on luonut latinalaisen heksametrin.\nSyystä voidaan siis pitää Enniusta _roomalaisen runotaiteen isänä_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäistä kolmesta hahmosta, jotka kohtaavat meitä roomalaisen\nkirjallisuuden muistojen temppeliin johtavassa käytävässä, voi täydellä\nsyyllä sanoa, että ne ovat tuskin muuta kuin pelkkiä nimiä. Heidän\nteoksistaan on olemassa ainoastaan vähäpätöisiä katkelmia. Toisin\non laita huvinäytelmäkirjailijain _Plautuksen_ ja _Terentiuksen_,\nEnniuksen nuorempien aikalaisten. Plautus kuoli vuonna 184 noin 70\nvuoden ikäisenä, ja Terentiuksen tempasi kuolema nuorena vuonna 159.\nNäiden molempain kirjailijain elämäntyö on uuden attikalaisen komedian\nsiirtäminen roomalaiseen muotoon. On ymmärrettävää, että tämä ei\nmerkinnyt suinkaan hienostumista alkuperäisteokseen nähden. Roomalaiset\npitivät näyttelijäin voimakkaan leveistä otteista, joista selvästi\nvoi tuntea ne tyypit, jotka esiintyivät heidän yksinkertaisissa\nkansanilveilyissään, kuten suursyömärin, lörpöttelijän ja hullunkurisen\nukon, jota viekas, kyttyräselkäinen veijari petkuttaa.\n\nSellaiset olivat yleisön kannalta edellytykset, joiden perustalle\nPlautuksen oli rakennettava. Hänen oli näyteltävä ja kirjoitettava\nsuurille lapsille. Eikä hän itsekään ollut suinkaan kirjallinen\nherkkusuu. Hän oli aivan oppimaton ja alhaissyntyinen ja näyttää\naloittaneen näyttelijäuransa kiertelemällä ympäriinsä Campanian\nkaupungeissa näyttelijäjoukkueen mukana. Hänen tehtäväkseen tuli\nlaatia ja muunnella kreikkalaisia komedioita roomalaisen yleisön\nyksinkertaisemman, jonkin verran raa'an maun mukaisiksi. Plautus tuli\nsuosituksi repäisevän komiikkansa vuoksi, ja tämä komiikka onkin hänen\nitsenäisin osuutensa niissä näytelmissä, jotka hän mukaillen kirjoitti.\nNe pursuavat elämäniloa. Hänen kielensä on voimakasta ja elävää. Siinä\non mehua ja ydintä, ja vuorosanat putoilevat elävinä ja luontevina.\nNævius ja Ennius olivat luoneet eepillisen runouden ylevän kielen —\nPlautus on komedian puhekielen luoja.\n\nPlautuksen seurassa ei ole koskaan ikävä. Hänestä on pääasia\nsaada yleisö nauramaan. Liian usein kuitenkin hänen meluisa\nnaurunhohotuksensa kuolettaa hänen näytelmiensä pohjana olleissa\nalkuteoksissa ilmenevän hienon attikalaisen huumorin.\n\nUseimmat Plautuksen huvinäytelmät ovat juonikomedioita, sellaisia\nkuin _Mōstellāria_ (»Kummitus»), Holbergin »Abracadabran» esikuva.\nSiinä kuvataan nuorta miestä, joka isänsä ulkomaanmatkan kestäessä on\njuopotellut ja juhlinut juomaveikkojen ja hetairojen seurassa.\n\nMutta eräänä kauniina päivänä isäukko palaa takaisin kotiin.\n\n    »Ma kolme vuolla viivyin mailla Egyptin,\n    ja kotihini kyllä tervetullut oon»,\n\nhän sanoo itsekseen. Mutta nuoren herran orja-veijari ajattelee toisin.\nHän supisee syrjässä:\n\n    »Mut vielä tervetulleemp' ois se, tottavie,\n    mi tiedon tois, sa että kuolla kupsahdit!»\n\nJulkean ja neuvokkaan orjariiviön onnistuukin uskotella vanhukselle,\nettä talossa kummittelee, ja hän saa hänet näin pois sieltä. Sitten hän\nuskottelee ukolle toisen hullunkurisen jutun toisensa jälkeen, kunnes\nnuoren mässääjän uskollisimmista tovereista aika on sopiva pyytää talon\nisäntää antamaan anteeksi pojan nuorekas hurjastelu. Lopulta ukko\nsitten taipuu ja on valmis antamaan anteeksi sanoen:\n\n      »jos hän tuhlaustaan häpee, riittäköön se rangaistus!\n\n  _Pojan ystävä_:\n\n      Häpee kovin.\n\n  _Orja_:\n\n      Anteeks kun on saanut hän, kuink käypi minun?\n\n  _Ukko_:\n\n      Raipat saat ja hirtehen pääset.\n\n  _Orja_:\n\n      Mut jos häpeän minäkin?\n\n  _Ukko_:\n\n      Sinut, tottavie, minä kolkkaan kuoliaaksi.\n\n  _Pojan ystävä_:\n\n                                   Maltahan!\n      Anteeksantos täydeks tee, mun vuoksein\n                             armo hälle suo!»\n\nJa koska ukko on sanonut A, niin on hänen tietysti sanottava myöskin B.\nKaikkien selkkausten lopputuloksena on, että nokkela orja saa riemuita,\nvaikkakin koko hänen julkeutensa on tullut paljastetuksi.\n\nPlautus on kirjoittanut myöskin luonnekomedioita, sellaisia kuin _Miles\nGlōriōsus_ (»Kerskaileva soturi»), Holbergin »Jacob von Tyboen» ja\nShakespearin »Falstaffin» esikuva, sekä Aululāria (»Ruukku»), jonka\nMolière on ottanut kuuluisan komediansa »Saiturin» malliksi. Saituri\non kätkenyt kultansa saviruukkuun. Kuvaavin sanoin kirjailija maalaa\nhänen tuskansa ja epäluuloisuutensa. Mutta niin hellästi kuin hän\nvartioikin rakasta aarrettaan, hän joutuu lopulta kuitenkin petetyksi.\nYhtä oikeudenmukaisesti päättyy »Miles gloriosus». Pöyhistelevän\ntarinamestarin, joka kerskuu niittäneensä vihollisia maahan kuin\nheinää ja sysäisseensä käsivartensa läpi elefanttien, lopuksi hänen\nrakastajattarensa pettää, ja kun uljas soturi antautuu uuteen\nrakkausseikkailuun, hän saa lujasti selkäänsä.\n\nKolmas laji Plautuksen näytelmiä ovat komediat, sellaiset kuin\n_Menæchmi_ eli _Kaksoiset_, jossa pari syrakusalaisia kaksoisveljeksiä\nsaa aikaan koomillista sekaannusta, kun ovat niin toistensa näköisiä\nkuin kaksi marjaa. Toinen heistä on pienenä poikana kadonnut kotoa.\nKummallakaan veljellä ei senvuoksi ole aavistustakaan toisen\nolemassaolosta, kun toinen heistä, Menæchmus I, eräänä päivänä tulee\nsamaan kaupunkiin, missä ryöstetty Menaechmus II asuu naineena ja\nhyvissä varoissa olevana miehenä. Menæchmus I hämmästyy hieman,\nkun eräs kaunis nainen — veljen rakastajatar — ottaa hänet vastaan\navosylin, mutta hän mukautuu helposti uuteen osaansa. Mielihyvää\nhän sitä vastoin ei tunne, kun veljen armas vaimo haukkuu hänet\npahanpäiväisesti, kun hän kohtaa tämän ja hänen isänsä. Se, mitä\noletetulla aviomiehellä on sanottavaa puolustuksekseen, vaikuttaa niin\nsekavalta ja ihmeelliseltä, että mies, joka luulee olevansa hänen\nappiukkonsa, arvelee olevan syytä kiiruhtaa hakemaan lääkäriä.\n\nMutta kun ukko palaa lääkäri mukanaan, Menæchmus I on kadonnut ja hänen\nsijastaan kohtaavat miehet naineen veljen. Tällä välin on tämäkin\npuolestaan saanut kokea pelkkää mieliharmia kaikesta siitä, mitä hänen\nkaksoisveljensä on aikaan saanut. Kun nyt lääkäri kaiken lisäksi alkaa\ntutkia häntä, hän raivostuu. Nyt on päivänselvää, että hän on tullut\nsekopäiseksi. Ei ole muuta neuvoa, kuin sitoa hänet kiinni! Neljä orjaa\nkutsutaan paikalle, ja nämä käyvät hänen kimppuunsa; hämminki käy yhä\npahemmaksi, kunnes Menæchmus I tulee näyttämölle — ja seisoo kasvot\nvasten kasvoja miehen kanssa, joka on aivan hänen näköisensä.\n\nNyt kaikki selkkaukset selviävät. Menaechmus II ihastuu niin\njälleennäkemisestä, että myy kaiken, mitä omistaa — irtaimen ja\nkiinteän ja vaimonsakin — ja seuraa veljeään Syrakusaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Teréntius_, liikanimeltään Afrikkalainen, oli pienenä lapsena tullut\nAfrikasta Roomaan, missä hän joutui erään senaattorin orjaksi, joka\nantoi lahjakkaalle pojalle huolellisen kasvatuksen ja pian vapautti\nhänet. Terentiuksen hieno kirjallinen maku raivasi hänelle pääsyn\nRooman sivistyneimpään seurapiiriin, jonka Scipio Africanus nuorempi\nkeräsi ympärilleen. Terentiuksen hienostunut kieliasu, joka ei tunne\nPlautuksen karkeapuheisuutta, todistaa myöskin, että hän kuului\nylhäisempään yhteiskuntaluokkaan. Hän esittääkin yleisölleen paljon\nedustavampaa väkeä kuin Plautuksen rivokieliset oliot. Tästä johtuu\nmyöskin Terentiuksen huolitellen suoritettu luonteenkuvaus, joka\non tulos paljon syvällisemmästä ihmisluonteen tutkimisesta kuin\nPlautuksen kirveellä karkeasti veistetyt vapaat tyypit. Plautuksen\nnäytelmäkappaleissa olivat koomilliset tilanteet ja selkkaukset olleet\npääasiana. Terentiukselle on päinvastoin psykologinen mielenkiinto\ntärkeämpi kuin toiminta. Tältä näkökannalta katsoen myöhempi aika\non arvioinut ne taiteellisesti paljon korkeammiksi kuin Plautuksen\nnäytelmät, huolimatta siitä, että jälkimmäiset ovat verrattomasti\nelävämpiä ja mehevämpiä.\n\nTerentiuksen huomattavin näytelmä lienee _Adelphoe_ (»Veljekset»).\nSekin, kuten suurin osa hänen komedioistaan, on Ménandroksen\nmukailua. Näytelmä kuvaa kahta veljestä, jotka ovat saaneet erilaisen\nkasvatuksen, toisen on kasvattanut ankara ja kärtyinen isä, Demea,\ntoisen kiltti setä, Micio, joka on ottanut pojan lapsekseen. Hyvästä\nkasvatusisästä on selvää, että nuorison täytyy huvitella ja että sen\nvälistä täytyy hypätä yli aitojen. Hän luonnehtii kasvatusmenetelmäänsä\nitse näin:\n\n    »Niin poikaani ma totutin,\n    hän ettei kepposiaan multa salannut\n    kuin tekee toiset taattons' selän takana.\n    Se, joka ensin valheen syötti isälleen,\n    myös valmiimpi on häntä pettämään.\n    Ma toivon, että poikaan' aina hillitsis\n    vain tunto kunnian, ei pelko, rangaistus.\n    Mielt' toista veljeni on tästä seikasta.\n    Näin alinomaa hokee hän: 'Mut Micio,\n    sa aivan pojan pilaathan! Hän hakkailee\n    ja juo, saa rahoja hän sulta mihin vain.\n    Ja moinen vaatetus! Sä liian heikko oot!'»\n\nDemea saa vettä myllyynsä, kun ilmenee, että Micion kasvattipoika\non suhteissa erääseen hetairaan ja että hän on aiheuttanut suuren\nhäväistyshälinän. Sellaista ei toki voisi tapahtua sille pojalle, josta\nhän itse on huolehtinut. Hän pöyhistyy ylpeydestä ajatellessaan, kuinka\nmahdotonta tuollainen olisi:\n\n    »Hän! Sen oisin vainunnut\n    kuus kuukautta ennen, pelkän _aatoksen_.»\n\nJa hän paisuu itsetyytyväisyydestä, kun liehakoiva orja kertoo hänelle,\nmillainen hyveen esikuva tämä poika näyttäytyi olevan, kun hän sai\ntietää veljensä harha-askeleesta, kuinka liikutetuksi hän tuli ja\nkuinka kauniisti hän saarnasi siveellisyyttä hairahtuneelle. Täynnä\nsiveellistä harmia tämä jalo nuorukainen oli huudahtanut:\n\n      »'Mi mielettömyys? Häpeäks se koko\n      sukumme nyt koituu!'»\n\n  _Demea_:\n\n      Melkein riemust' itken ma.\n\n  _Orja_:\n\n      'Sa itses tuhoot etkä yksin rahoja.'\n\n  _Demea_:\n\n      Se kelpo poika! Häpeää ei luota —\n\n  _Orja_:\n\n      Ah!\n\n  _Demea_:\n\n      hän täys on elonviisautta.\n\n  _Orja_:\n\n      Totta maar!\n      Sen oppi kotona hän.\n\n  _Demea_:\n\n      Kaikkein koetan,\n      en mitään laiminlyö, vaan häntä opetan\n      ma vahingosta toisten viisastumahan\n      ja toista tarkkaamalla itse oppimaan:\n      'Tee näin!'\n\n  _Orja_:\n\n      Niin aivan.\n\n  _Demea_:\n\n      'Varo tätä taas.'\n\n  _Orja_:\n\n      Niin, niin.\n\n  _Demea_:\n\n      'Tää kiitosi' tuottaa.'\n\n  _Orja_:\n\n      Hyvä!\n\n  _Demea_:\n\n      'Tämä häpeää.'\n\n  _Orja_:\n\n      Kuink' oivaa!\n\n  _Demea_:\n\n      Ja niin —\n\n  _Orja_:\n\n      Nyt en enää kuulla\n      ehdi enempää.\n\nTäynnänsä siveellistä närkästystä Demea rientää veljensä luo. Silloin\nhän saa tietää, että häväistysjutun hetairan kanssa onkin aiheuttanut —\nhänen mallihyveellinen poikansa ja että Micion kasvattipoika on ollut\nkyllin jalo ja uhrautuvainen ottaakseen syyn niskoilleen.\n\nTämän kasvatusperiaatteidensa laiskanläksyn jälkeen Demea muuttaa\nkokonaan mielensä.\n\nViekkaalla orjalla on luonnollisesti tärkeä tehtävä tässäkin\nkomediassa. Kun hän on aivan liian kauan pitänyt Demeaa narrinaan,\nhän joutuu lopuksi pahaan pulaan. Ukko tulee häntä vastaan sähisten\nkiukusta. Mutta julkea orjariiviö kysyy viattomin naamoin hyvin\nlempeästi:\n\n      »No mitä kuuluu? Allapäinkö?\n\n  _Demea_:\n\n      Riiviö!\n\n  _Orja_:\n\n      Nyt viisauksiltasi meitä säästää voit!\n\n  _Demea_:\n\n      Jos omain oisit —\n\n  _Orja_:\n\n      Aarre sull' ois verraton\n      ja olos oivaks tuntisit.\n\n  _Demea_:\n\n      — ma varoitukseks\n      sun ripustaisin.\n\n  _Orja_:\n\n      Miksi? Ma niitä teinkään?\n\n  _Demea_:\n\n      Kun kaikk' on hullusti, kun suuri häväistys\n      töin tuskin villaisella saatiin painetuks,\n      sa, roisto, pidät hauskaa.\n\n  _Orja_:\n\n      Tein pahoin poistuissain.»\n\nKohtaus keskeytyy syyllisen orjan onneksi siten, että hänen herransa\nkutsuu häntä. Siten rajuilma menee ohi, ja viimeisessä näytöksessä\norja riemuitsee kuten tavallista, ja hänet vapautetaan palkinnoksi\ntaitavasta juonittelujen hoitamisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnistuneesti punoo juoniaan myöskin kuokkavieras _Phormio_\nsamannimisessä komediassa. Phormio kuuluu siihen tyhjäntoimittajani\nluokkaan, jotka aina selviytyvät, kiitos hyvän päänsä ja taipumustensa,\n»voittamaan» ihmiset puolelleen huvittamalla heitä ja imartelemalla\nheidän heikkouksiaan. Perintönsä ja omaisuutensa hän on antanut mennä\nkuin tuhkan tuuleen, mutta yhä hän elelee hyvin niiden turvin, joiden\nkanssa hän on ymmärtänyt päästä hyviin suhteisiin. Tässä kappaleessa\nhän järjestää niin, että talon nuori herra vastoin vanhan, saidan\nisänsä tahtoa saa köyhän tytön, jota hän rakastaa.\n\nVain 26-vuotisena elinkautenaan Terentius ehti kirjoittaa ainakin\nkuusi komediaa — niin monta on ainakin säilynyt. Järjestyksessä toinen\nroomalaisista huvinäytelmänkirjoittajista jäi myöskin viimeiseksi\nRooman näytelmäkirjailijaksi, jolla on merkitystä. Sivistynyt\nyläluokka, joka pian täydellisesti helleeniläistyi, luki ihastuksella\nTerentiustaan, mutta kansan suuri joukko virtaili sirkukseen katsomaan\ngladiaattoreita, nyrkkeilijöitä, miekkailijoita ja nuorallatanssijoita\ntai meni mielenylennyksekseen katsomaan ilveilyjä, sellaisia kuin\n»Aasi», »Emäsika», »Sairas sika» ja »Terve sika». Näistä näytelmistä\novat ainoastaan nimet säilyneet jälkimaailmalle, mutta ne ilmaisevat\nkyllä riittävän selvästi kappaleitten henkevyystason. Kirjallisuuteen\nnäitä draamallisia ilveilyjä ei voitu lukea. Näitä kappaleita\nesittivät diletantit melkein niinkuin heille pisti päähän, eivätkä ne\nmilloinkaan pukeutuneet varsinaiseen kirjalliseen muotoon. Draaman\nelinikä oli lyhyt Roomassa. Eikähän se koskaan ollut ollutkaan muuta\nkuin kreikkalainen kukka, joka oli istutettu karumpaan maaperään ja\nkovempaan henkiseen ilmastoon. Täysin alkuperäistä roomalaista komediaa\nei ole olemassa. Vielä suurempi on ero roomalaisten ja kreikkalaisten\nvälillä murhenäytelmän alalla. Roomalaisen psyyke oli liian\nharvasäikeinen, liian luoksepääsemätön syvemmille ja hienommille sielun\nristiriidoille synnyttääkseen itämispohjan sellaisille draamallisille\nneroille kuin Aiskhylos, Sophokles ja Euripides.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunouden laji, jossa roomalaisilla sitävastoin on täysin\nitsenäinen osuutensa, on _satiiri_. Siihen oli heillä aivan\nerikoiset edellytykset. Cicero ei aiheettomasti nimittänyt Roomaa\n»parjaushaluiseksi kaupungiksi», ja Horatius puhui kuvaannollisesti\n»italialaisesta etikasta» —joka varmasti oli muuta kuin attikalainen\nsuola. Roomalaisen satiirin varsinainen luoja on latinalainen\n_Lúcilius_. Hän oli, päinvastoin kuin muut Rooman vanhimmat runoilijat,\nrikas ja ylhäinen mies. Kuten Terentius kuului hänkin Scipion\nseurapiiriin.\n\nPääasiallisesti Rooman yltyvää tapainturmelusta vastaan Lucilius läksi\nsotaretkelle satiirin nuolilla eikä hän empinyt käydä yhteiskunnan\ntukipylväittenkään kimppuun. »Hän ruoski koko kaupunkia julkisesti»,\nsanoo satiirirunoilija Persius. Satiiri alkaa jossakin määrin merkitä\nRoomalle samaa, mitä Aristophaneen komediat kerran merkitsivät\nAteenalle. Luciliuksen vaikutuksesta kirjallisuus alkaa kehittyä\nvaikuttavaksi mahdiksi roomalaisessa yhteiskunnassa. Valitettavasti\non säilynyt vain katkelmia hänen runoistaan. Niiden mukana on\njälkimaailmalta hävinnyt sivistyshistoriallinen kultakaivos. Kuinka\npaljon elävämpinä Kristuksen edellisen toisen vuosisadan ihmiset\nesiintyisivätkään meille, jos meillä olisi jäljellä Luciliuksen\nterävästi havaitut huomiot aikalaisistaan! »Kaikista roomalaisista\nrunoilijoista», sanoo eräs etevä ranskalainen kulttuurihistorioitsija,\n»Lucilius on kenties se, jonka menetystä meillä on enimmän syytä\nharmitella».\n\n\nKirjallisuutta, paitsi _Schückin_ kirjallisuushistorioita:\n\nBonnierin kuvitettu kirjallisuushistoria, kirjoittajina Claes Lindskog,\nOtto Sylwan ja Fredrik Böök, osa I.\n\nFriedrich Leo, Geschichte der römischen Literatur.\n\nMartin Schanz und Carl Hosius, Geschichte der römischen Literatur: 4\nosaa (laajat kirjallisuusluettelot).\n\nTh. Birt, Eine römische Literaturgeschichte in fünf Vorträgen.\n\nE. Norden, Römische Literatur (Alfred Gercke und Eduard Norden,\nEinleitung in die Altertumswissenschaft, nid. I).\n\nW.Y. Sellar, The roman poets of the republic.\n\nG. Michaut, Histoire de la comédie romaine: 2 nid.\n\nGeorgia Williams Leffingwell, Social and private life at Rome in the\ntime of Plautus and Terence.\n\nT. Plautus, Spöket, Wilh. Lundströmin ruotsinnos.\n\nTerentius, Adelphi, Hilding Anderssonin ruotsinnos.\n\nTerentii lustspel, A.F. Wimmercranzin ruotsinnos.\n\n\n\n\n\n\nVALLANKUMOUSAIKA\n\n\n\n\nGRACCHUS VELJEKSET.\n\n\n»Italian villieläimilläkin on luolansa, joissa ne voivat levähtää,\nmutta niillä miehillä, jotka taistelevat ja kuolevat Italian\npuolesta, ei ole osuutta muuhun kuin ilmaan ja valoon. Kodittomina\nja konnuttomina he kiertelevät ympäriinsä vaimoineen ja lapsineen.\nSotapäälliköt valehtelevat, kun he kehoittavat sotilaitaan puolustamaan\nisien hautoja ja kotiliettä, sillä legioonalaisella ei ole kotiliettä,\nei isän hautaa. He taistelevat ja vuodattavat vertaan toisten\nnautinnonhalun ja rikkauden puolesta, ja ne, joita sanotaan maailman\nherroiksi, eivät voi sanoa maatilkkuakaan omakseen.»\n\nNäissä sydäntä vihlovissa sanoissa kajahtaa hätähuuto, kaikkien aikojen\nirtolaisväestön parahdus. Mies, joka sinkosi nämä sanat täpötäydestä\nrinnastaan, oli lämminsydäminen isänmaanystävä, nimeltään _Tiberius\nGracchus_, yksi niitä yhteiskunnan uudistajia, jotka ovat verellään\nvahvistaneet elämäntyönsä. Hän näki surukseen ja mieliharmikseen,\nkuinka ytimeltään terve Rooman kansa oli jakautumaisillaan köyhälistöön\nja sen nylkijöihin.\n\nKuinka oli voitu joutua näin pitkälle?\n\nPohjimmaisena syynä niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joista kerran\noli aiheutuva Rooman tasavallan perikato, oli sota, ensin Hannibalin\nsota ja sitten itäiset valloitussodat.\n\nMuistiaisitta ei kukaan pääse kuoleman kidasta. Hannibalin sota\noli roomalaisille ollut taistelua elämästä ja kuolemasta. Kauhea\noli se suonenisku, jonka Rooman valtioruumis sai kärsiä. Säilyneet\ncensusluettelot[2] osoittavat, että Rooman asevelvollisten miesten\nlukumäärä, sen sijaan, että olisi kasvanut, väheni seitsemäntoista\nsotavuoden kuluessa neljännellä osalla. Senaatin 300 jäsenestä oli\nCannæn taistelun jälkeen tuskin puolet elossa. On laskettu, että\n300 000 italialaista kaatui Hannihalin sotien aikana. Hirmuinen\nihmisaineksen kulutus jatkui itäisten valloitussotien aikana\npuunilaissotien päätyttyä.\n\nMutta sodan onnettomuutta tuottavat vaikutukset eivät lopu tähän. Siitä\nsanomattomasta kurjuudesta, minkä hävitys toisen puunilaissodan aikana\naiheutti, ei ole numeroita todistamassa. Hävitystä, joka oli käynyt\nyli Italian, roomalaiset itse vertasivat jättiläissuuren lohikäärmeen\ntuhotyöhön, lohikäärmeen, joka oli vyörytellyt itseään läpi maan,\nkumonnut puut ja talot ja tuhonnut peltojen sadon.\n\nOlisi tarvittu kärsivällistä viljelystyötä kaiken sen uudelleen\nrakentamiseksi, minkä monet sotavuodet olivat hävittäneet. Mutta\nsitkeä kestävyys, jota tämä tehtävä vaati, oli sotaelämän aikana\nhävinnyt roomalaisilta verestä. Se, että sota oli vaatinut\nlukemattomia ihmishenkiä ja tuhonnut kukoistavia koteja, ei ollut\nkuitenkaan kaikkein pahinta. Jos vain yhteiskuntaruumis on terve,\nparantuvat sellaiset haavat usein nopeammin kuin luullaankaan. Mutta\nRooman yhteiskunta ei ollut enää pitkään aikaan ollut terve — itse\nelinhermo oli vioittunut. Sota oli tehnyt suuret joukot nuoria miehiä\nkelvottomiksi rauhallisiin ammatteihin. Ken jo nuorukaisiästään asti\nvuosi vuoden perästä on tottunut leirielämään pitkine, toimettomine\nkausineen, tulee vähitellen järjestelmälliseen työhön kykenemättömäksi.\nJoka on tottunut ahmien käyttämään sen, mitä on muilta ryöstänyt,\nhäntä ei houkuttele hikiotsin pellolla tai työhuoneessa ahertaminen\nsaadakseen niukan jokapäiväisen leipänsä. — Mutta »väärin saatu\nhelposti haihtuu». Rutiköyhänä palasi roomalainen sotamies jälleen\nkotiin lisäämään varattomien suurta lukumäärää.\n\nErinomainen roomalainen kansanaines muuttui näin yhä suuremmassa ja\nsuuremmassa määrin laiskaksi kaupungin roskaväeksi. Rooma veti näet\npuoleensa vetelehtijöitä kaikilta ilmansuunnilta kuten valo hyttysiä.\nSiellä putosi aina osa muruja rikasten pöydiltä. Kaupungin toimesta\njaettiin Roomassa kansalle viljaa huokeampaan hintaan kuin missään\nmuualla, ja pitääkseen levotonta rahvasta hyvällä tuulella hallitus\njärjesti näytäntöjä ja muita kansanhuveja. Idässä saatu sotasaalis,\nennen kaikkea kuningas Perseuksen täysinäinen aarrekammio aiheutti,\nettä kaupunki kykeni sellaisiin ylettömiin menoihin.\n\nVielä arveluttavampaa oli, että joukko yksityishenkilöitä, käyttäen\nsamoja keinoja kuin valtiokin, kilpaili kansan suosion saavuttamisesta.\nNämä olivat niitä miehiä, jotka pyrkivät korkeihin valtionvirkoihin\nsaadakseen sitten hyvätuloisen maaherranviran jossakin maakunnassa\nja vihdoin päästäkseen senaattiin. Oli vanha totuttu tapa Roomassa,\nettä virkaan pyrkivät kävelivät ympäriinsä kansan keskuudessa\npäästäkseen kansan suosikeiksi kädenpuristuksilla ja muilla tempuilla,\njotka voivat imarrella yksinkertaista kansalaista. Tällöin heillä\noli tapana pukeutua silmäänpistävän loistavaan valkoiseen togaan,\n_toga candidaan_, kuten sen nimi oli latinaksi. Siitä johtuu nimi\n_candidatus_ (meidän »kandidaatti»), jota käytettiin vaaliehdokkaiksi\nasettuvista. Oli tapana, että virkamieskandidaattia varmuuden vuoksi\nseurasi orja, joka oli hankkinut itselleen laajan henkilötuntemuksen\npieneläjien keskuudessa ja voi niin ollen ajoissa kuiskata herransa\nkorvaan niiden nimet, jotka tämä kohtasi ja joita kohtaan hän tahtoi\nosoittaa olevansa »tuttavallinen».\n\nÄänten värväämistaidosta oli kehittynyt erikoinen tiede, jota voimme\ntutkistella Cicerolle hänen nuoremman veljensä lähettämästä, tätä\nainetta yhtä perinpohjaisesti valaisevasta kuin pitkäpiimäisestä\nkirjeestä. Ei tahdo tulla loppuakaan opastuksista, kuinka\nvirkamieskandidaatin tulee työskennellä voittaakseen puolelleen\nkannattajia: siroitella ympärilleen rahoja, pitää vieraspitoja\nja talonsa kaikelle maailmalle avoinna, lupailla ummet ja lammet\ntietäen, etteivät suuret sanat suuta halkaise — eihän tarvitse sanoa,\n_kuinka pian_ aikoo lupauksensa täyttää! — imarrella, teeskennellä\n»tuttavallisuutta» ja houkutella lupauksilla, uskotteluilla ja\nviittailuilla. Ennen kaikkea on tärkeää, — kirjeenkirjoittaja\nselittää — että näyttelee osansa niin, ettei rakastettavuus vaikuta\nteennäiseltä, vaan aivan luonnolliselta. Paljon riippuu senvuoksi\nsiitä, että hallitsee hyvin ilmeensä ja äänensä. Ja tulee olla\nkestävä eikä antaa koskaan uupumuksen voittaa. Jos seuraat näitä\nneuvoja — veli arvelee —, niin saat pian nähdä, kuinka uskolliset\ntervehdykselläkävijät täyttävät talosi ja seuraavat sinua kaduilla ja\ntorilla ja täten nostavat sinut kovin merkitsevän miehen maineeseen.\nJos sinä sen lisäksi koetat niin paljon kuin mahdollista saada\nkilpailijaisi huonot puolet tulemaan tunnetuiksi ja saat aikaan\nsen, »että yleisesti puhutaan heidän halpamaisuudestaan, heidän\nhuikentelevaisuudestaan ja lahjottavuudestaan», niin olet hyvin\nhoitanut asiasi.\n\nKaikki tämä oli tosin sellaisenaan vaaratonta. Mutta kun\nkädenpuristuksia seurasivat erilaatuiset lahjukset, silloin oli\njouduttu kaltevalle pinnalle. Lahjukset olivat osaksi salaisia, osaksi\nne suoritettiin, kuten sanottu, viljanjakeluna ja toinen toistaan\nupeampina näytelminä ja kansanhuveina. »Panem et circenses (leipää\nja näytelmiä)!» Rooman kaupungin roskaväki vaati. Sellaisesta se myi\nmielellään äänensä.\n\nKandidaatilla, joka oli päässyt kansaa kohtaan anteliaan ja köyhille\navuliaan maineeseen, oli suurimmat edellytykset tulla valituksi. Mutta\nkun hän vain oli saanut virkansa, voi tapahtua, että hän ei enää\ntervehtinytkään yhtä tuttavallisesti niitä, joita sattui kohtaamaan.\nKävipä niinkin — surullista sanoa —, että hän kokonaan unohti kyseen\ntullen muinaiset, rakkaat ystävänsä.»\n\nOnnen suosimat kandidaatit ottivat moninkertaisesti takaisin\nvaalikiihoituksen kulut, kun he virka-ajan loputtua saivat tuottoisan\nmaakunnan hallittavakseen. Maaherrain kiristykset ovat surullisin\nkappale Rooman historiaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteiskuntaruumista kalvava vamma olisi voitu parantaa, jos\nvallassaolijat olisivat ajoissa tahtoneet käyttää oikeaa lääkettä.\nOli olemassa yksi sellainen lääke, joka oli sopusoinnussa Rooman\nvanhojen traditioitten kanssa. Valtio oli näet etelä-Italiassa ottanut\nhaltuunsa suuria maa-alueita, jotka se oli riistänyt Capualta ja\nmuilta yhteiskunnilta rangaistukseksi siitä, että ne olivat liittyneet\nHannibaliin. Luonnollista olisi ollut paloitella nämä valtiontilukset\npien viljelykselle ja entisen tavan mukaan siirtää niille\nuudisasukkaina häviöön joutuneita talonpoikia ja muita toimettomia.\nNäin menetellen olisi vielä voitu pelastaa perikadosta Italian\nomavarainen maataomistava talonpoikaissääty, Rooman valtiorakenteen\nydin. Mutta tämä pahan parantamistilaisuus jätettiin käyttämättä.\nSen sijaan rikkaat ja ylhäiset roomalaiset olivat rajattoman ahneita\nsaamaan haltuunsa valtion maita. Heille ei riittänyt, että he sekä\nsodan kestäessä että sen jälkeen olivat pitäneet varansa saadakseen\npilahinnoilla ostaa häviöön joutuneiden pienviljelijäin tilukset.\n\nSuurtilanomistajat jättivät suurimman osan tiluksistaan laidunmaiksi\nja hankkivat itselleen halpaa työvoimaa antamalla orjien viljellä\nmaatansa ja hoitaa karjaansa. Sota aiheutti orjaluokan kauhistuttavan\nkasvamisen. Nuo n.s. sotaretket — erikoisesti Espanjaan tehdyt —\nolivat useasti itse asiassa vain orjametsästyksiä. Suurten kaupunkien,\nkuten Karthagon ja Korinthoksen valtaukset olivat tuoneet joukoittain\norjia markkinoille. Æmilius Paulus myi Makedonian kukistamisen jälkeen\n150 000 ja Scipio nuorempi karthagolaiset voitettuaan 55 000 orjaa.\nMerirosvous, jota harjoitettiin erikoisesti Aigeian merellä ja Aasian\nrannikoilla, lisäsi yhä orjajoukkojen lukumäärää. Delos saarella,\nmissä suurimmat orjamarkkinat pidettiin, »laskettiin liikkeeseen»\neräinä päivinä jopa 10 000 orjaa. Yhä enemmän ja enemmän orjat tunkivat\nvapaat työläiset syrjään. Suurtilojen kasvun ja orjajoukkojen alituisen\nlisääntymisen vuoksi pienviljelijä joutui kuin ruuvipuristimen väliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteiskunnallinen pulma oli kuitenkin tullut vielä vaikeammaksi\nratkaista senvuoksi, että oli olemassa myöskin puhtaasti taloudellisia\nsyitä, jotka vaikuttivat samaan suuntaan kuin sodan tuho ja sen\naiheuttama rappeutuminen. Asianlaita oli niin, että _Sisilian valtaus_\nmyöskin koitui italialaisen talonpoikaisväestön turmioksi.\n\nMutta kuinka sellainen oli mahdollista? Siten, että hedelmällisestä\nsaaresta tuli vaarallinen kilpailija elintarvikemarkkinoilla.\nMuistamme, että Rooman hallitus tarkoituksellisesti ajetulla\nelintarvikepolitiikallaan teki Sisiliasta Rooman vilja-aitan.\nSellaisena saari pysyi siihen asti, kunnes sen tilalle tuli vieläkin\nviljavampi Niilinmaa ja muitakin Afrikan osia. Ei ollut siinä kyllin,\nettä viljaa näissä maissa tuotettiin paljon halvemmalla kuin Roomassa\n— Rooman valtio sai sen tosiallisesti ilmaiseksi veroina varastoihinsa\ntuoduksi. Hallitus voi senvuoksi myydä viljaa polkuhintaan tahi\nsuorastaan — kuten myöhemmin tapahtui — jakaa sitä ilmaiseksi Rooman\nköyhille, mutta äänioikeutetuille asukkaille. Huokea sisilialainen\nvilja kuljetettiin Roomaan vesiteitse. Se kävi joutuisammin ja maksoi\nvähemmän kuin italialaisen viljan kuljetus, joka melkein poikkeuksetta\ntäytyi kuljettaa maanteitä pitkin, koska Italiassa ei ollut\npurjehdittavia jokia eikä kunnollisia satamia.\n\nTästä johtui, että Italian niemimaalla ei enää kannattanut viljellä\nviljaa muuta kuin kotitarpeiksi. Siitä selvenee myöskin, miksi\nsuurtilan omistajat yleisesti jättivät peltonsa laitumiksi. Jo vanha\nCato Censorius, joka kirjoitti käsikirjan maanviljelyksestä, pitää\nviljantuotantoa paljon vähäisempänä kuin viinin- ja öljypuunviljelystä.\n\nMutta viiniköynnökset ja öljypuut voivat kyllä olla hyödyksi suurten\ntilojen omistajille — _pienviljelijälle_ niistä sitävastoin ei ollut\napua, ennen kaikkea siitä syystä, että kestää vuosia, ennenkuin\nniistä saa sadon. Erikoisesti tämä pitää paikkansa hitaasti kasvavaan\nöljypuuhun nähden, joka kantaa hedelmän vasta 8—10 vuoden jälkeen.[3]\nViiniköynnöksen suhteen on taas huomattava, että kaikki peltomaa\nei suinkaan sovellu viinin viljelykseen ja että tämä kasvi vaatii\nvahvan lannoituksen ja melkein päivittäistä hoitoa. Se vaatii siis\nsuurempaa pääomaa ja työvoimaa, kuin mitä pienviljelijällä yleensä\noli käytettävissään. Lopuksi täytyy ottaa huomioon, että öljypuun ja\nviiniköynnöksen sadon jalostaminen on kallista ja vaivalloista ja että\nsen oppii oikein vasta pitkäaikaisen kokemuksen perästä, mikä melkein\nvälttämättömästi edellyttää suorastaan perintätapaa.\n\nOlosuhteet olivat siis kehittyneet sellaisiksi, että maanviljelyksen\nharjoittaminen vaati paljon enemmän pääomaa kuin aikaisemmin.\nTaloudelliset ja maanviljelysteknilliset olosuhteet olivat sellaiset,\nettä ne, molemmat huomioon ottaen, olivat edulliset tilanomistajalle\npienviljelijän kustannuksella. Ja olemme nähneet, kuinka\nhäikäilemättömästi Rooman kapitalistit käyttivät hyväkseen sekä näitä\noloja että muitakin seikkoja, kuinka he anastivat itselleen niin paljon\nkuin mahdollista Italian maata välittämättä valmistaa työmahdollisuutta\nniille monille tuhansille, joilta sota oli riistänyt omaisuuden.\nEikä sodan rappeuttava vaikutus tuntunut ainoastaan kansan syvissä\nkerroksissa, vaan myöskin siinä yhteiskuntaluokassa, jolle on luettava\nikuiseksi kunniaksi, että se aiemmin oli hallinnut koko yhteiskunnan\nparas silmämääränään. Huonosti se oli kestänyt sen kokeen, jonka Rooman\nmaailmanvalta oli asettanut johtajiensa suoritettavaksi.\n\nMutta nämä kokeet olivatkin tavattomia. Suuret valloitukset oli\nsuoritettu raivoisalla vauhdilla. Tuskin kahden miespolven aikana\nRooman rajat oli ulotettu yli koko Apenniinien niemimaan, niin että\nne kaikkialta päättyivät Välimeren rannikkoon. Köyhä, yksinkertainen\nja sivistymätön kansakunta sai näin yhdellä kertaa kestettäväkseen\nne kiusaukset, jotka seuraavat äkkiä saavutettua onnea, onnea, joka\ntuo tullessaan vallan, kunnian ja rikkauden. Rooman ylimystö ei\nkyennyt näitä kiusauksia vastustamaan. Se lankesi kiusaukseen hyötyä\nitsekkäissä tarkoituksissa Rooman maailmaa hallitsevasta asemasta\nja siitä kunnioituksesta, joka kaikkialla ympäröi roomalaisnimeä.\nYläluokka antautui yhä enemmän harrastamaan ryöstöpolitiikkaa\nanastaakseen itselleen, mitä suinkin oli mahdollista. Sen ahneus ja\nylimielisyys paisui idän menestyksellisen valloituspolitiikan jälkeen\nrajattomaksi.\n\nTurmeluksen kukkuroitsi ylimystön muuttuminen yhä enemmän ja\nenemmän suljetuksi luokaksi, joka ei päästänyt piiriinsä ketään\nalhaissyntyistä, olipa hän kuinka kunnollinen tahansa. Uusi yläluokka\noli syntynyt vanhojen patriisi- ja huomatuimpien plebeijisukujen\nyhteensulautumisesta. Sen jäsenet nimittivät itseään _optimaateiksi_\n(»parhaimmat»), joka on latinalainen vastine kreikkalaisperäiselle\n_aristokraatti_ nimelle. Optimaatteihin kuulumisen ehdoksi vaadittiin,\nettä ainakin esi-isät olivat hoitaneet jotakin valtion korkeimmista\nviroista; ja pääsy näihin virkoihin muodostui tosiasiallisesti\nuuden yläluokan etuoikeudeksi. Siitä seurasi myöskin, että ylhäiset\nhallitsivat senaattia, sillä tähän mahtavaan kokoukseen siirtyivät\nkorkeammat virkamiehet virka-aikansa päätyttyä. Senaatin käsissä oli\nvaltakunnan sekä uiko-, että sisäpolitiikan johto. Demokraattinen\nvastustus, jota oli esiintynyt ennen toista puunilaissotaa ja sen\nalussa, oli melkein mykistynyt, kun kansanliikkeen johtajat Flaminius\nja Terentius Varro olivat kärsineet ratkaisevan tappion taistelussa.\nKansanvalta menetti näissä tappioissa luottamuksen itseensä ja\njohtajiinsa, ja senaatti hallitsi melkein vastarintaa kohtaamatta.\nSen valta-asema lujittui vieläkin siitä, että tuon kunnianarvoisan\nlaitoksen onnistui viimein lopettaa sota voitokkaasti.\n\nSenaatti edustikin todella kaikkea, millä Roomassa oli poliittista\nkokeneisuutta. »Tämän kokouksen melkein jokainen jäsen», eräs tutkija\nsanoo, »oli hoitanut jotakin korkeaa valtionvirkaa, johtanut armeijaa,\nhallinnut maakuntaa.» Aina pienuudesta pitäen nämä miehet oli\nkasvatettu yhteiskunnallisiin toimiin. »Kuinka olisikaan roomalainen\npikkuporvari tai talonpoika kyennyt kansankokouksessa vastustamaan\nsellaista valtiollista asiainymmärtämystä, mitä senaatin kokous\nedusti? Niin kauan kuin politiikka oli rajoittunut käsittelemään\npelkästään Italian olosuhteita, olivat ehkä yhteiskunnan pienimmätkin\nkyenneet muodostamaan itselleen oman käsityksensä. Mutta nyt oli\nkysymys kaukaisista, merentakaisista maista, jotka alhaiso tunsi\ntuskin muuten kuin nimeltä. Niiden vaarallisuutta tai hyödyllisyyttä\nvaltiolle hänen oli mahdotonta arvostella. Eihän tähän aikaan ollut\nedes sanomalehtiä, jotka olisivat voineet valaista vieraitten maiden\nluontoa, väestöä, puolustusvoimaa j.n.e.» Senpä vuoksi ei ollutkaan\nyhtään kummeksuttavaa, että kansankokous tuntien kyvyttömyytensä\nhoitamaan yksityiskohtaisesti ulkopolitiikkaa, jätti sen hoitamisen\nsenaatille — onnettomuus oli siinä, että korkea neuvosto yksin ottaa\nhaltuunsa Rooman valtakunnan koko ulkoasiain johdon juuri aikana,\njolloin se ei enää kykene hallitsemaan itseään, pitämään kurissa omia\njäseniään. Se valtiokokous, jolla ennen oli ollut _koko_ yhteiskunnan\netu silmämääränään, pirstautuu yksityisetuja ajaviksi yksilöiksi ja\nryhmäkunniksi.\n\nNiin kauan kuin Rooman tasavallan virkamiesten hallintoalueet\nrajoittuivat Italiaan, heidän toimintansa oli ollut helposti senaatin\ntarkastettavissa. Nyt, kun nämä hallintoalueet olivat siirtyneet\nkaukaisiin maihin, he välttyivät tältä valvonnalta ja omaksuivat\ntapoja, joista heidän oli sitten vaikea luopua. Kuinka olisikaan\nvoinut odottaa nöyryyttä ja malttia miehiltä, jotka olivat kukistaneet\nsuurvaltoja ja hallinneet itsevaltaisesti, jotka olivat nähneet\nkaupunkien, kuningaskuntien ja hallitsijasukujen melkein ryömivän\ntomussa edessään ja jotka palasivat kotiin Idän kullasta korviansa\nmyöten rikkaina?\n\nKuvaavaa sille äänilajille, jota roomalainen senaattori voi mielestään\nkäyttää, on seuraava tapaus, joka sattui ennen Makedonian Perseuksen\nkanssa käytyä sotaa, tarkemmin sanottuna vuonna 168 e.Kr. Saapuipa\nsinä vuonna senaatille sanoma, että seleukidi Antiokhos IV suunnitteli\nEgyptin valtausta. Sellainen yritys ei käynyt oikein yksiin Rooman\netujen kanssa. Senaatti lähetti erään Popilius nimisen jäsenensä\nmatkaan aivan yksinkertaisesti lopettamaan sodan ja pitämään\nAntiokhosta aisoissa. Popilius kohtasi Aasian valtiaan likellä\nAleksandreina.\n\nSuurkuningas tervehti jo pitkän matkan päästä mahtavan Rooman kansan\nedustajaa, mutta Popilius ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ojensi sen\nsijaan Rooman senaatin päätöksen Hänen Majesteettinsa tutkittavaksi.\nAntiokhos luki kirjelmän ja vastasi: »Minä tuumin asiaa neuvonantajien!\nkanssa.» Silloin Popilius vetää kepillään ympyrän Aasian hallitsijan\nympäri ja komentaa: »Tämän kehän sisältä sinun on annettava\nvastauksesi.»\n\nTällainen kohtelu tekee suurkuninkaaseen niin hämmästyttävän\nja valtavan vaikutuksen, että hän ei kykene tekemään lainkaan\nvastaväitteitä. Oltuaan hetkisen hiljaa hämillään hän vastaa henki\nkurkussa: »Minä noudatan kaikkia roomalaisten vaatimuksia.»\n\nJa sen jälkeen roomalainen pudistaa ystävällisen alentuvasti\nitsevaltiaan kättä.\n\nAntiokhoksen täytyi heti viedä joukkonsa pois Egyptistä. Popilius\njärjestää Niilinmaan hallituksen ja kehoittaa kumpaakin kuningasta\nelämään sovussa keskenään. Sen jälkeen hän lähtee Kyprokseen, missä\nAntiokhoksen laivasto juuri on voittanut Egyptin laivaston. Popilius\njää Kyprokseen, kunnes viimeinen Antiokhoksen soturi on jättänyt\nsaaren. Kiitos roomalaisen senaattorin Egyptin valtio on pelastettu, ja\nkaikki on taas tyyntä ja rauhallista.\n\nKun roomalainen senaattori saattoi mielestään tällä tavoin puhutella\nsuurkuningasta, voi helposti kuvitella, kuinka helppoa olisi ollut\nsellaisen herran masentaminen kotona Roomassa. Yhteiskunnalla, jossa\ntoiselta puolen oli tällaisia itsetietoisia ja kunnianhimoisia\nmahtimiehiä ja jonka tasavaltainen valtiosääntö toiselta puolen oli jo\nlaho, ei ollut enää pitkä matka diktatuuriin. Senaatti hallitsi, mutta\nitse asiassa voimme yhtyä Mommsenin sanoihin: »Roomaa ei hallittu tähän\naikaan ollenkaan, sikäli kuin _hallitsemisella_ ymmärretään enempää\nja tärkeämpää kuin juoksevien tehtävien hoitamista.» »Hallitsevalla»\nryhmäkunnalla oli tuskin silmämääränään muuta kuin omien valtiollisten\netuoikeuksiensa säilyttäminen ja kartuttaminen. _Sellainen_ yläluokka\ntyöskentelee ajan oloon oman hautansa kaivamiseksi.\n\nItse asiassa aivan pieni piiri yhteiskuntaa päätti senaatin nimessä\nkoko kansan onnesta ja onnettomuudesta. On kuvaavaa, että vuosisadan\n233—132 kahdestasadasta konsulista neljä viidesosaa polveutui 26:sta\noptimaattisuvusta. Ja näistä oli 6:lla perheellä yksinään ollut\nhallussaan enemmän kuin kolmasosa kaikista konsulinviroisla.\n\nSyvä ja vaarallinen kuilu oli Rooman yhteiskunnassa muodostunut\nköyhien ja rikkaitten välille. Hannibalin ei tosin ollut onnistunut\nkukistaa Roomaa, mutta hän oli aiheuttanut sen yhteiskuntaruumiille\nparantumattoman haavan. Rooman kansan sisäinen voima ei vastannut\nvaltakunnan tavatonta laajuutta. Epäyhteiskunnallinen yläluokka oli,\nväliasteen melkein tyystin puuttuessa, yhtä arvotonta alaluokkaa\nvastassa. Tosin oli olemassa keskiluokka, jonka muodostivat yleensä\nvarakkaat liikemiehet, mutta nämä ahersivat yksinomaan ansiotyössään\nja taloudellisissa keinotteluissaan huolehtimatta yleisistä\nasioista — muuta kuin siinä määrin, mikäli voivat käyttää niitä\nhyödykseen. Taloudellisista syistä tämä keskiluokka ylipäänsä oli\nyhteisymmärryksessä optimaattien kanssa. Sota oli suonut liikemiehille\nloistavia tilaisuuksia hyötyä valtion ja omien kansalaistensa\nkustannuksella. Sodastahan on aina se seuraus, että lainkuuliaiset\nja oikeudentuntoiset ihmiset köyhtyvät, mutta keinottelijat ja\nhäikäilemättömät rikastuvat. Yritteliäät pääomanomistajat ja sellaiset,\njoilla ei ole mitään menetettävänä, voivat silloin tehdä hienoja\nkauppoja lähimmäistensä kustannuksella. »Missä haaska on, sinne korpit\nkokoontuvat.»\n\nEi mikään Rooman valtakunnan yhteiskuntaluokka tuottanut valtiolle\nsellaisenaan uusia arvoja. Sekä ylä- että alaluokka pääasiallisesti\nkalvoivat yhteiskuntaa sen voimissapitämisen asemesta. Ei kumpikaan\nluokka ollut vankan yhteiskuntamuodostuksen perustana. Ei\naristokraattisella eikä demokraattisella tasavallalla ollut enää\nolemassaolon oikeutusta.\n\nKäsi kädessä optimaattien luokkapyyteisen politiikan kanssa eneni\nRoomassa nopeasti ylellisyys ja kevytmielisyys, Polybios sanoo. Se\naika oli ohi, jolloin hopeinen suola-astia oli ainoa kalleus ylhäisen\nroomalaisen ruokapöydässä. Kreikkalainen ja itämainen ylellisyys alkoi\nvirrata Roomaan. Nuoriso vajosi siveettömään elämään. »Monet», Polybios\nsanoo, »eivät ajatelleetkaan muuta kuin musikaalisia tilaisuuksia,\njuominkeja ja muita irstailuja. Lankeemuksen seuraaminen niin nopeasti\njohtui pääasiallisesti siitä, että Makedonian kukistumisen jälkeen\nRooman maailmanherruus näytti kiistämättömältä. »Täten katkesi\nse kannatin, jonka välttämättömyys ajatella itsepuolustusta aina\nantaa kansakunnalle; ja roomalaisten mielestä ei heillä ollut muuta\ntekemistä kuin poimia hedelmiä siitä nautinnonpuusta, joka, kiitos Idän\nrikkauksille, kasvoi nyt heidän keskellään.\n\nKas tässä kuvaus, jonka eräs puhuja kansankokouksessa antoi siitä,\nkuinka muutamat herrat senaattorit hoitivat valtiota huoltavaa\ntehtäväänsä. »Huolellisesti hajuvesillä valeltuina ja ilonaisten\nympäröiminä heillä on toimenansa noppapeli. Myöhään iltapäivällä\nhe lähettävät orjan kuulustelemaan, mitä on tapahtunut Forumilla,\nkutka ovat puhuneet esilläolevien lakiehdotusten puolesta tai niitä\nvastaan ja kuinka on äänestetty. Vihdoin he lähtevät kansankokoukseen.\nTäynnänsä viiniä he saapuvat sinne ja päät niin raskaina, että\ntuskin jaksavat kohottaa silmäluomiaan, he selailevat hajamielisen\nnäköisinä asiakirjoja, jotka pannaan heidän eteensä ratkaistaviksi, ja\nsanovat juomaveikoilleen: »Mitä huolin minä näistä ikävistä asioista!\nLähtekäämme mieluummin juomaan hunajaviinin ja kreikkalaisen viinin\nsekoitusta ja syökäämme oikein lihava rastas tai herkullinen kala!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta optimaattien omasta piiristä nousi jalo nuorukainen, jota suretti\nsiveellinen rappeutuneisuus ja joka tunsi sääliä kurjia kohtaan. Kun\nhän pääsi lailliseen ikään, hän rohkeni huomauttaa säätyveljiään\nheidän velvollisuuksistaan yhteiskuntaa kohtaan. Tämän miehen nimi oli\n_Tiberius Gracchus_. Hän kuului itsekin ylimystön kermaan. Isä oli\nollut kaksi kertaa konsulina, ja hänen äitinsä _Cornēlia_ oli Scipio\nAfricanus vanhemman, ei sen vähäpätöisemmän miehen, tytär. Puolisonsa\nkuoleman jälkeen Cornelia eli yksinomaan kasvattaakseen lapsistaan\nkunnon miehiä ja kelvollisia kansalaisia. Poikien edistyminen oli\nhänen ylpeytensä, ja nämä saivat huomata, kuinka hän vartosi sitä\npäivää, jolloin häntä ei enää sanottaisi Scipion tyttäreksi, vaan sen\nsijaan Gracchus veljesten äidiksi. Kerran tuli ylhäinen roomatar hänen\nluokseen vierailulle ja näytteli hänelle ylpeänä rannerenkaitaan,\nsormuksiaan ja muita koristeitaan. Kun hän oli lopettanut korujensa\nnäyttelemisen, hän pyysi suu supussa: »Nyt kai saan katsella sinun\nkalleuksiasi!» Cornelia huusi silloin poikansa huoneeseen, asetti\nheidät tädin eteen ja sanoi: »Katso, tässä ovat minun kalleuteni!»\n\nKun Tiberius oli tullut miehuusikään, hän teki nuorena virkamiehenä\nmatkan läpi Etrurian. Tällä matkalla hän sai vaikutteita, jotka tulivat\nmääräämään koko hänen elämänsä juoksun. Kauhistavan selvästi hän näki\nomin silmin, kuinka roomalainen talonpoikaissääty oli häviämäisillään.\nMissä ennen oli ollut somia talonpoikaistaloja ja kyliä hyvinhoidetut\npellot ympärillään, siellä kävivät nyt suurtilanomistajain karjalaumat\nlaitumella orjien paimentamina. Ja jos hän näki jossakin maata\nviljeltävän, niin eivät sitä tehneet vapaat miehet, vaan kurjat\norjajoukot.\n\nNuorukaiselle, joka hehkui isänmaanrakkautta, selveni pian, mikä oli\noleva pelastuksen tie tästä yhteiskunnallisesta kurjuudesta. Hän\nei aikonut kumota tasavaltaista valtiomuotoa, vaan vahvistaa sitä\ntoimeenpanemalla uudistuksia. Hän ei tahtonut myöskään antaa valtaa\nköyhälistön käsiin. Hän tahtoi päinvastoin tehdä _lopun köyhälistöstä_\nmuuttamalla jokaisen köyhälistöön kuuluvan maataomistavaksi\ntilalliseksi. Ja tämän uuden yhteiskuntaluokan avulla hän tahtoi\nvahvistaa Rooman yhteiskunnan pohjaa ja perustusta.\n\nVuonna 133 e.Kr. hän valitutti itsensä kansantribuuniksi toteuttaakseen\nne aatteet, jotka hän oli omaksunut. Oli olemassa vanhastaan laki[4],\njoka määräsi, ettei kukaan saanut pitää hallussaan valtion maata\nenemmän kuin 250 auranalaa.[5] Mutta tämä määräys oli aikain kuluessa\nunohdettu. Tiberius esitti saatettavaksi lain uudelleen voimaan, mutta\n500 auranalaa korkeimpana rajana. Kaikki muu maa olisi paloiteltava\n15 auranalan suuruisiksi pienviljelyspalstoiksi ja jaettava köyhille\nkansalaisille. Ja etteivät suurtilanomistajat uudelleen valtaisi\nnäitä pikkutiloja, niitä ei saisi myydä, vaan tulisi niiden olla\nperinnöllisiä.\n\nEsitys herätti luonnollisesti suuttumuksen myrskyn tilanomistajain\nkeskuudessa. Mutta tuhatlukuisina köyhät virtasivat kansankokoukseen\nkuulemaan suloista sanomaa, joka lupasi heille pelastuksen heidän\nahdinkotilastaan.\n\nJos kansantribuunit olisivat olleet yksimielisiä, olisi ylimystön\nollut mahdotonta hylätä lakiehdotusta. Mutta kansantribuuni\n_Octávius_ oli itse suuri tilanomistaja. Sitäpaitsi hän oli nuori ja\nkunnianhimoinen eikä tahtonut joutua varjoon Tiberiuksen rinnalla.\nOptimaattien onnistui saada hänet vastustamaan lakiehdotusta. Turhaan\nTiberius kerran toisensa jälkeen koetti taivuttaa häntä ajattelemaan\nkansantribuuninvelvollisuuttaan. Octavius petti valitsijainsa asian ja\nrupesi luokkavallan kätyriksi.\n\nMutta Tiberius oli nuori ja täynnä uudistusintoa. Hän ei halunnut,\nkuten kansantribuunit vanhaan aikaan, pitkittää taistelua vuosi\nvuoden perästä vastahakoista yläluokkaa vastaan. Hän ei muutoin\nolisi voinutkaan siten menetellä, koska oli jo laissa kielletty\npitämästä samaa virkaa hallussaan kahta vuotta peräkkäin. Hän ryhtyi\nsilloin siihen keinoon, että panetti kansankokouksella vastahakoisen\nvirkatoverinsa pois viralta. Kun äänestys tästä oli vielä parhaillaan\nkäynnissä, Tiberius teki viimeisen yrityksen saadakseen Octaviuksen\ntaivutetuksi kansan asian puolelle. Koko kansankokouksen nähden\nhän syleili tätä itkien ja rukoilemalla rukoillen häntä yhtymään\nvirkaveljiinsä.\n\nOctaviuksen kova sydän näytti heltyvän. Mutta silmänluonti ympärillä\nseisoviin optimaatteihin vakuutti hänelle, että peräytyminen oli\nmahdotonta. Äänestys sai mennä laillista kulkuaan, ja kansanpäätöksen\nnojalla Octavius erotettiin, ja eräs kansanpuolueen mies valittiin\nhänen tilalleen. Tämän jälkeen peltolaki hyväksyttiin. Asetettiin\nkolmimiehinen toimikunta suorittamaan valtionmaan reduktiota[6] ja\nsen jakoa vähäväkisille. Toimikuntaan valittiin Tiberius itse, hänen\nveljensä, vain kaksikymmenvuotias Gaius Gracchus ja Tiberiuksen appi.\n\nMutta kansantribuunin viraltapaneminen oli vallan kuulumaton teko.\nTiberius oli tällä teollaan antanut vastustajilleen aseen käteen.\nNämä eivät lyöneet laimin kuvailla kaikin keinoin, kuinka hän oli\nlainvastaisella teollaan käynyt käsiksi yhteen valtion hallitusmuodon\nperuskivistä. Kunnioitus kansanomaisen viran loukkaamattomuutta kohtaan\noli hyvin syvälle juurtunut. Tiberius tosin väitti, että tribuuni, joka\noli pettänyt kansan asian, oli jo tällä teollaan lakannut olemasta\nkansantribuuni. Velvoittavan virkatehtävän aatetta hän täten julisti\njyrkän johdonmukaisesti. Voi myöskin sanoa, että hän näin osoitti,\nettä elämän oma kauhistuttava todellisuus kuitenkin loppujen lopuksi\non voimakkaampi kuin kaikkein hienoimmin suunnitellut valtiosäännön\npykälät. Mutta vähän oli vielä niitä, jotka uskalsivat seurata\nhäntä kauemmaksi tällaisessa ajatuksen kulussa. Hänen kolmimiehinen\ntoimikuntansa joutui myöskin monenlaisten epäilysten kohteeksi. Mitäpä\nse voi olla muuta — niin hänen vastustajansa ihmettelivät — kuin\nvapaudelle vaarallisen sukuhallituksen alkua! Senaatti pani tielle\nesteen toisen perästä ehkäistäkseen toimikunnan työtä.\n\nPian Gracchusten vastustajat saivat uutta vettä myllyynsä, kun Tiberius\nesitti, että kansankokous saisi senaatin sijasta määrätä, miten\nPergamonin kuninkaan Attaloksen perintöä oli käytettävä. Hän tahtoi\nnimittäin käyttää kuninkaan aarteita välttämättömien työkalujen ja\ntavarain ostamiseen uusille maanomistajille. Tämä soti tavallista\nkäytäntöä vastaan, jonka mukaan ratkaisuvalta ulkoasioissa kuului\nsenaatille. Optimaatit näkivät uudessa esityksessä taaskin todistuksen\nsiitä, että Tiberius pyrki tyranniuteen.\n\nNämä epäluulot saivat uutta virikettä, kun hän, vastoin vallitsevaa\ntapaa, haki kansantribuunin tointa myöskin seuraavaksi vuodeksi. Hän\nymmärsi nimittäin, että hänen työnsä menisi hukkaan, jos hän itse ei\nvoisi vallallaan antaa pontta sanoilleen.\n\nMutta sinä päivänä, jolloin kysymys Tiberiuksen uudelleen\nvalitsemisesta kansantribuuniksi oli ratkaistavana, seisoo senaatti\nja kansankokous toisiaan vastassa kuin kaksi vihollisleiriä, ja\ntiedustelijat rientävät edestakaisin niiden välillä.\n\nKansankokous käy myrskyäväksi. Melu muuttuu käsikähmäksi. Siitä\nilmoitetaan senaatille. Tiberius saa eräältä ystävällään tietää, että\nsenaatti aikoo ryhtyä väkivaltaisiin toimiin. Hän tahtoo tiedoittaa\npuoluelaisilleen, että hänen henkensä on vaarassa, mutta hänen\näänensä hukkuu kansanjoukon hälinään. Vain merkeillä hän voi saada\nkansan ymmärtämään, mitä hän tahtoo sanoa: hän osoittaa päätänsä.\nHeti hoetaan, että hän on kehoittanut kansaa koristamaan päänsä\nkuningaskruunulla.\n\nSenaatissa alkavat nyt kuumaverisimmät vaatia tekoihin ryhtymistä.\nLäsnäolevaa konsulia kehoitetaan pelastamaan valtio ja lyömään maahan\ntyranni. Mutta konsuli, joka on maanuudistuksen ystävä, kieltäytyy\nryhtymästä väkivallankäyttöön. Silloin eräs kiihtyneimmistä, kova\nja häikäilemätön ylimys, ottaa johdon. »Koska konsuli kavaltaa\nvaltion», hän huutaa, »niin seuratkoon minua jokainen, joka tahtoo\npuolustaa lakien pyhyyttä!» Näin sanottuaan hän syöksyy ulos\nuseimpien senaattorien ja näiden kannattajien ja orjien seuraamana.\nKunnioittavasti kansanjoukko väistyy valtion isien edestä. Tiberius ja\nhänen kannattajansa ajetaan pakosalle, ja Tiberius itse ja 300 hänen\npuoluelaistansa lyödään kuoliaaksi. Ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun\ntasavaltainen hallitusmuoto oli saatettu voimaan Roomassa, nyt Rooman\nkatuja punaa kansalaisveri. Kaikki kuolleet heitetään Tiberiin.\n\nTämä teko oli kuin merkki siitä, että vihollisuus ylimys- ja\nkansanpuolueen välillä oli tämän perästä sovittamaton. Häpeällisesti\nvallassaolevat olivat palkinneet sen miehen, joka oli julistanut\nheille, että velvollisuus _valtiota_ kohtaan oli tärkeämpi kuin\nheidän _luokkapyyteensä_. Mihinkään taipumattomalla vastustuksellaan\noptimaatit olivat pakottaneet lämminsydämisen ja samalla kertaa\nterävänäköisen miehen _uudistusten_ tieltä _vallankumouksellisiin_\ntekoihin. Sitten he viekkaasti ja julmasti harkiten olivat käyttäneet\nnäitä tekoja hyväkseen ottaakseen hänet hengiltä. Mutta näin oli\nmyöskin yhteiskunta joutunut parantumattomaan levottomuuden tilaan,\njoka oli aiheuttava uudistuvia vallankumouksen purkauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vuotta tämän jälkeen sisällistaistelu vaati taas uhrikseen\nkuuluisan miehen, _Scipio Africanus nuoremman_. Hän tuli kotiin\nNumantiasta heti Tiberius Gracchuksen tapon jälkeen. Scipio oli\nnaimisissa vainajan sisaren kanssa ja oli hänen uudistusliikkeensä\nmaltillinen kannattaja, mutta selitti myöskin, että jos oli totta,\nettä lankomies oli pyrkinyt itsevaltiuteen, hänen surmaamisensa oli\nollut oikeutettu. Scipion saattoi myöskin arvelevaiselle päälle se\ntyytymättömyys, jonka tilusten takaisinotto oli herättänyt Rooman\nliittolaisten keskuudessa sentähden, että reduktio kohtasi useimpia\nheidän huomattavimmista miehistään. Suuttumus tuli sillä taholla\nlopulta niin voimakkaaksi, että sisällissota oli puhkeamaisillaan.\nScipio piti senvuoksi viisaimpana uudistuksen varovaista toimeenpanoa.\nHän antoi paljon suuremman arvon italialaisille kuin Rooman kaupungin\nroskajoukolle. Hän oli koetellut heitä lukuisissa taisteluissa\nja tiesi, mihin he kelpasivat. Ja italialaiset pitivät vanhaa\nylipäällikköään luonnollisena suojelijanaan. Scipio otti liittolaisten\nasian ajaaksensa ja sai aikaan joukon rajoituksia palautustoimikunnan\nvaltuuksiin nähden. Mutta näin hän sai aikaan sen, että kansanpuolueen\nhehkuva viha kohdistui häneen, ja Gaius Gracchus nimitti häntä\njulkisesti tyranniksi. Eräänä aamuna vuonna 129 hänet tavattiin\nkuolleena vuoteestaan.\n\nAikanaan Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen, miehen, jonka\noikeamielisyyden, omanvoitonpyytämättömyyden ja inhimillisyyden maine\non tahraton, oli, kuten yleisesti uskottiin, poliittinen vastustaja\nnukkuessa kuristanut. Hän kuoli melkein samanikäisenä kuin kerran\nkuuluisa kaimansa.\n\nTihutyöstä tuli maanperuutustyölle kuolinisku. Väkivalta synnytti,\nkuten aina, uhmaa, ja maanjako pysähtyi pian täydellisesti,\nlääkitsemättömäksi vammaksi koko yhteiskunnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen traagillisen kuoleman jälkeen\nhänen nuorempi veljensä _Gaius Gracchus_ tuli kansantribuuniksi. Ei\noltu koskaan nähty Roomassa niin valtavaa kansan tulvimista kaupunkiin\nkoko Italiasta kuin hänen vaaliinsa. Mutta eipä Roomalla ollut koskaan\nollutkaan hänen vertaistaan kansanjohtajaa. Hänen kaunopuheisuutensa\noli sytyttävämpi kuin kenenkään muun, ja kaikki, mitä hän teki,\nhän suoritti intohimoisella, vastustamattomalla voimalla. Veljen\ntraagillinen kohtalo ei ollut pelästyttänyt häntä käymästä veljensä\njälkiä, mutta se oli opettanut hänelle, että oikeudenmukaista maanjakoa\nei voitu panna toimeen muuten kuin murtamalla senaatin valta. Alusta\nasti hän pyrki _tietoisesti_ vallankumoukseen, johon vastustajat olivat\nveljen askel askeleelta _pakottaneet_.\n\nHänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli säännöllisen, mahdollisimman\nhalpaan hintaan tapahtuvan viljanjakelun aikaansaaminen. Turhaan\nkuului varoittavia ääniä tällaista aietta vastaan — sitenhän\ntotutettaisiin kansalaiset kevytmieliseen elämään. Gracchukselle oli\ntärkeätä kiinnittää kansanjoukot itseensä murtumattomin sitein, ja\ntähän viljanjakelu oli sopiva keino. Hän ei välittänyt siitä, että se\nyhäkin enemmän turmeli kaupungin roskaväestöä. Uudelleen muovailtua\nyhteiskuntaansa hän ei aikonut rakentaa tämän rahvaan, vaan koko\nItalian terveen, työkykyisen väestön varaan. Tällä hetkellä roskaväki\nmerkitsi hänelle vain vallan käsiinsä saamista, tuon vallan, jonka\navulla hän kykenisi uudistamaan koko valtion. Tässä tarkoituksessa\nhän suosi liikemiehiä, sivuutti keskiluokan ja köyhälistön turvin\nsenaatin ja ratkaisutti kansankokouksella minkälaatuisia asioita\ntahansa. Tosiasiallisesti hän tietysti itse saneli päätökset ja pani\nne toimeen. Hän johti viljanjakeluja, hän pani maanperuutuksen jälleen\nkäyntiin ja hoiti myöskin sitä, hän perusti siirtoloita sekä Italiaan\nettä maakuntiin ja rakennutti teitä valmistaakseen köyhille työansiota\nsekä vähentääkseen etelä-Italiasta Roomaan tuotavain elintarpeiden\nkuljetuskustannuksia. Matkoillaan pitkin ja poikki koko Italian hän\nvalvoi, että kaikki tehtiin hänen tahtonsa mukaan. Kun vuosi oli\nkulunut, hän saavutti sen, mikä oli maksanut veljelle hengen, nimittäin\nsen, että hänet valittiin uudelleen kansantribuuniksi. Hän pääsi\nRoomassa samanlaiseen valta-asemaan kuin kerran Perikles Ateenassa.\nMolemmat tekivät tosiasiallisesti tahtonsa yhteiskunnan korkeimmaksi\nlaiksi. Molempien vaikutus johtui heidän neronsa voimasta, heidän\nkaunopuheisuudestaan ja heidän kyvystään kerätä hallituksen kaikki\nnyörit käsiinsä.\n\nVaikeimpia tehtäviä, mihin Gracchus ryhtyi, oli italialaisten\nliittolaisten saaminen myötätuntoisiksi maanperuutusta kohtaan.\nHän aikoi tehdä lopun heidän tyytymättömyydestään antamalla heille\ntäydelliset Rooman kansalaisoikeudet. Tämä oli hänen politiikkansa\nkulmakiviä.\n\nMutta täten hän tuli koskettaneeksi arkaan kohtaan. Rooman rahvas\nei pitänyt esityksestä. Minkävuoksi jakaa heille elatuksen tuottava\nrakas kansalaisoikeus noille italialaisille talonpoikaismoukille.\nKuta suurempia etuja Rooman kansalaisoikeus tuotti yksityisille, sitä\nkitsaammiksi tulivat roomalaiset sen muille suomisessa. Aivan samoinhan\noli Ateenankin porvaristo menetellyt.\n\nGracchuksen vaikutusvalta joukkoihin alkaa vähetä, ylimykset lietsovat\ntyytymättömyyttä, ja kun hän kolmannen kerran hakee kansantribuunin\nvirkaa, hän ei tulekaan valituksi. Nyt häntä ei suojaa enää viran\nloukkaamattomuus, ja häikäilemättömät viholliset aikovat ensimmäisessä\nsopivassa tilaisuudessa käyttää tätä hyväkseen.\n\nGracchus näkee vaaran uhkaavan itseään ja vetoaa uskollistensa\nsuojelukseen. »Minne minun onnettoman on mentävä?» kuullaan hänen\nhuudahtavan. »Capitoliumiin? Se tihkuu veljen verta. Kotiinko?\nNähdäkseni onnettoman ja murtuneen äitini kyyneleet?»\n\nJännitys laukeaa, kun konsuli _Opimius_ esiintyy niin uhittelevasti\nGracchuksen kannattajia kohtaan, että syntyy meteli. Sen kestäessä\npistetään yksi konsulin liktori kuoliaaksi. Opimius saa silloin\nsenaatin selittämään isänmaan olevan vaarassa ja antamaan konsuleille\ndiktaattorin vallan ja oikeudet valtuutuksin: »Videant consules, ne\nquid detrimenti capiat respublica (Konsulit huolehtikoot, ettei valtio\nkärsi mitään vahinkoa)!»\n\nGracchuksen kannattajat tarttuvat aseisiin ja kerääntyvät\nAventinukselle, eräälle kaupungin kukkulalle. Opimius valmistautuu\nvaltaamaan kukkulaa. Mutta sitä ennen hän antaa airueiden luvata\nanteeksiannon rangaistuksen sijasta jokaiselle kansanpuolueen\njäsenelle, joka laskee aseensa. Harvat jaksavat vastustaa tällaista\nhoukutusta. Vain pieni joukko pysyy rakastetun johtajansa ympärillä.\nHeidät ajetaan pian pakoon. Itse Gracchuskin pakenee, yhden ainoan\nuskollisen orjan häntä seuratessa. Pyhässä lehdossa kaupungin\nulkopuolella hän vaipuu uupuneena maahan. Päästäkseen joutumasta\nelävänä vihollistensa käsiin hän käskee orjan surmata itsensä. Mies\ntottelee ja tappaa itsensäkin. Ylimystö käyttää hyväkseen voittoa\npannen toimeen Gracchuksen kannattajien verisen vainon. Vähintään 3 000\nihmistä lienee saanut surmansa.\n\nTämä murhenäytelmä esitettiin vuonna 121 e.Kr.\n\nMutta kun verenvuodatus oli päättynyt, kolme tuhatta ruumista heitetty\nTiberiin ja kansalaisveren jäljet Rooman kaduilta pois pyyhitty,\nOpimius ikuistutti »uljaan voittonsa» muiston lyöttämällä mitalin,\njonka takasivulla oli tunnuksena hänen oma kuvansa esittäen Herkulesta\nsotanuijineen ja voitonseppeleineen. Ja Concordialle — _sovun_\njumalattarelle! — hän vihki erään temppelin.\n\nMies, joka oli tahtonut täydentää veljensä elämäntyön pelastamalla\nköyhät ja raskautetut toivottomasta alennuksen tilasta ja saattamalla\nheidät ihmisarvoa vastaaviin olosuhteisiin, se mies antoi elämänsä\nköyhien asian puolesta. Epätoivoissaan ja avuttomina nämä ajattelivat,\nettä heidän lastensa kohtalo oli joutua rikkaitten orjiksi.\n\nGaius Gracchuksen kuoleman jälkeen kävi pian samoinkuin hänen veljensä\ntapon jälkeenkin: maareformin toimeenpano pysähtyi. Mutta viljanjakelut\njatkuivat, ja ne houkuttelivat uusia joukkoja irtolaisväestöä\nRoomaan. Rooman yhteiskunta jakaantui auttamattomasti itsekkääksi\nja häikäilemättömäksi yläluokaksi ja toimettomaksi, levottomaksi\nrahvaaksi, ryhdittömäksi, arvottomaksi kaupungin roskaväeksi.\nPolvi polvelta kävi selvemmäksi, että näin kestämättömän tilanteen\nlopputuloksena täytyi olla yksinvalta, jottei yhteiskunta joutuisi\nperikatoon. Pian oli poliittiselle näyttämölle ilmestyvä vallan\ntoisenlaisia kansanjohtajia kuin jalot, epäitsekkäät Gracchukset.\n\nSilloin vasta, kun jo oli myöhäistä, roomalaiset huomasivat, mitä\nhe olivat Tiberius ja Gaius Gracchuksessa menettäneet. »Silloin»,\nPlutarkhos kertoo, »kansa pystytti heille julkisille paikoille\nkuvapatsaita, julisti ne paikat, joissa Gracchukset murhattiin,\npyhiksi ja uhrasi siellä esikoiset kaikesta, mitä kukin vuodenaika\ntuotti. Monet uhrasivat heille jopa päivittäinkin ja heittäytyivät\nmaahan heidän kuvapatsaittensa eteen, ikäänkuin olisivat olleet\njumalien pyhätöissä.» Cornelialle pystytettiin muistomerkki seuraavin\nkirjoituksin: »Comelia, Africanuksen tytär, Gracchusten äiti.»\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nAppian, De romerske Borgerkriege, oversat af Karl Hude.\n\nMatthias Gelzer, Die Nobilität der römischen Republik. Arthur Stein,\nDer römische Ritterstand.\n\nTähän kappaleeseen:\n\nFyra levnadsteckningar av Plutarkos, Hugo Bergstedtin ruotsinnos.\n\nWalter Kranz, Die Gracehische Bewegung.\n\nK.W. Nitzsch, Die Gracchen und ihre nächsten Vorgänger.\n\nEduard Meyer, Kleine Schriften I.\n\nE. Kornemann, Zur Geschichte der Gracchenzeit.\n\nRobert v. Pöhlmann, Zur Geschichte der Gracchen.\n\nRobert v. Pöhlmann, Tiberius Gracchus als Socialreformer (Aus Altertum\nund Gegenwart: Neue Folge).\n\nE.v. Stern, Zur Beurteilung der politischen Wirksamkeit des Tiberius\nund Gaius Gracchus (Hermes 1921.)\n\nHerman Gummerus, Der römische Gutsbetrieb (Klio 1906.\nKirjallisuusviittein).\n\nMax Weber, Die römische Agrargeschichte.\n\n\n\n\nMARIUS JA SULLA.\n\n\nKun viimeinen Gracchus oli surmattu, optimaatit riemuitsivat ja\nuskoivat varmasti, että vallankumous oli nujerrettu ainaiseksi. He\neivät aavistaneet, että heidän kokemansa oli vain sen verisen draaman\nalkunäytelmää, jossa heidän lapsensa ja lastensa lapset tulivat\nnäyttelemään osaa tai jonka surkuteltaviksi uhreiksi heidän piti joutua.\n\nVähän enemmän kuin vuosikymmenen ajan senaatti sai rauhassa\nhallita. Kansanjohtajilla ei ollut uskallusta esiintyä, ennenkuin\nulkopoliittiset olosuhteet saivat ylimystön valta-aseman horjumaan.\n\n\n\n\nJUGURTHAN SOTA.\n\n\nMaanjäristys alkoi Afrikasta. Vallanperimystaistelulta oli puhjennut\nNumidiassa Masinissan pojanpojan _Jugurthan_ ja hänen kahden\nserkkunsa kesken, jotka heidän isänsä oli määrännyt Jugurthan\nkanssahallitsijoiksi. Jugurtha raivautti heidät molemmat pois\ntieltänsä. Näiden lähimmät ystävät ja sukulaiset hän vangitutti,\nristiinnaulitutti tai heitätti villien petojen raadeltaviksi. Afrikka\non, kuten muuan kirjailija huomauttaa, sekä rehevän hedelmällisyyden\nettä vaarallisten petoeläinten ja myrkyllisten käärmeitten maa.\n\nKun roomalaiset rupesivat järjestelemään Numidian oloja, Jugurtha\nei välittänyt laisinkaan senaatin määräyksistä. Hän saapui tosin\nsuojelusluvan turvissa Roomaan »antaakseen tarpeelliset selitykset».\nMutta hän teki näin senvuoksi, että hän luotti vaikutusvaltaisille\nroomalaisille jakeluttamansa kullan ja hopean vaikutukseen. Ennen\nkaikkea hän oli kilisevin todistein saanut mahtavan Opiniuksen,\nGaius Gracchuksen pyövelin, vakuutetuksi viattomuudestaan. Niinpä\nafrikkalainen ruhtinas seisoikin aivan huolettomana kansankokouksessa\nselostamassa tekojansa. Mutta kun häneltä tiedusteltiin lähemmin eräitä\nseikkoja, niin muuan kansantribuuni ilmoitti panevansa vetonsa sitä\nvastaan, että kuningas ryhtyisi vastaamaan. Tätä kansantribuunia oli\nluonnollisesti sopivalla tavalla käsitelty afrikkalaisella kullalla.\nKoko hommasta tuli oikeudellisen tutkinnon parodia. »Rooman kansan\ntäytyi alistua olemaan afrikkalaisen narrina», sanoo roomalainen\nhistorioitsija Sallustius Jugurthan sotaa käsittelevässä eloisassa\nkuvauksessaan.[7]\n\nSanotaan, että kun Jugurtha oli lähtenyt Roomasta, hän useita kertoja\nkääntyi katselemaan taakseen jäävää kaupunkia. Lopuksi hän puhkesi\nsanoihin: »Lahjusten kaupunki, kuinka pian olisikaan loppusi käsissä,\njos vain tulisi joku, joka tahtoisi ostaa sinut!»[8]\n\nNumidialainen oli tuntenut itsensä siinä määrin kotiutuneeksi\nTiberin rannan kaupunkiin, että hän sielläkin suoritti yhden\nilkityönsä, murhautti Masinissan kolmannen pojanpojan ja Numidian\nkruununtavoittelijan, joka oli paennut Roomaan.\n\nEi koskaan ennen Rooman yläluokka ollut esiintynyt niin\nhalveksittavassa valossa kuin nyt, kun oli olemassa todisteita sen\nhäpeällisestä omanvoitonpyynnistä. Hyvin huono omatunto sillä oli\nyhteiskunnallisesta korkeasta asemastaan huolimatta. Senaatin täytyi\ntosin lopulta häpeän vuoksi ryhtyä sotilaallisiin voimatoimenpiteisiin\nröyhkeätä numidialaista kohtaan, mutta toiselta puolen ei ollut\nleikin asia käydä sotaa niin kaukana kotimaasta, kuumassa ja\nkuivassa Afrikassa, erittäinkin kun roomalaisilla ei tällä kertaa,\nkuten Karthagon sodan aikana, ollut siellä yhtään liittolaista.\nAfrikkalaiset keräytyivät näet mieslukuisasti oivan hallitsijansa\nympärille. Komeasta, voimakkaasta hallitsijasta ja suurenmoisesta\nleijonanmetsästäjästä oli tullut heidän epäjumalansa. Mitäpä\nmerkitsivätkään ne monet sukulaismurhat, joihin hän oli vikapää, sitä\nvastaan, että aron pojat näkivät hänessä suuren vapaustaistelijansa!\n\nRoomalaiset ylipäälliköt puolestaan pitivät sotaa vain ryöstöretkenä,\njolloin ennen kaikkea piti pitää huolta siitä, että rikastui saaliista.\nSenpätähden kävikin kuten kävi. Rooman sotajoukon täytyi lopuksi käydä\nikeen alitse ja lähteä pois Numidiasta.\n\nTieto häpeällisestä antautumisesta nostatti Roomassa suuttumuksen\nmyrskyn. Valtakunta, joka oli voittanut Hannibalin ja hävittänyt\nKarthagon tuhaksi, oli äkkiä tullut niin heikoksi, että se ei kyennyt\npitämään kurissa edes villiä numidialaispäällikköä. Senaatin puolue\noli kärsinyt häpeällisen tappion. Optimaatteja pidettiin lahjottuina\nmaankavaltajina. Heidän pahojen tekojensa mitta oli täysi. Nyt\ntäytyi poliittisten rämemaitten perkaus panna käyntiin. Asetettiin\ntoimikunta tutkimaan niitä, joita epäiltiin numidialaisen lahjomiksi,\nja Opimius sai lahtea maanpakoon useiden muiden korkeassa asemassa\nolevien miesten mukana. Päällikkyys sodassa Jugurthaa vastaan uskottiin\nkonsuli _Metellukselle_, joka oli luja ja taipumaton mies sekä kokenut\nsotapäällikkö ja jonka lahjomattomuudesta ei voinut olla epäilystäkään.\n\nMutta ei edes hänenkään onnistunut saada viekasta vastustajaansa\ntaivutetuksi. Tosin Jugurtha voitettiin, mutta ei koskaan\nratkaisevasti. Pian hän ilmestyi jälleen milloin sinne milloin tänne,\nkun roomalaiset häntä vähimmin odottivat. Ja Metellus ei uskaltanut\nseurata häntä pitkälle tulikuumaan erämaahan.\n\nAika kului Metelluksen kykenemättä saattamaan sotaa loppuun. Yhä\nenemmän ja enemmän alkoivat sen sijaan kansan toiveet kääntyä erääseen\nhänen alapäällikköönsä, _Gaius Mariukseen_, köyhään talonpojanpoikaan,\njoka oli tullut huomatuksi jo Numantian piirityksessä ja ollut\nScipiolle hyvänä tukena palautettaessa sotakuria Rooman armeijaan.\nSotamiehet jumaloivat tätä sotapäällikköä, joka oli lihaa heidän\nlihastaan ja verta heidän verestään, joka jakoi kaikki kärsimykset\nheidän kanssansa, söi samanlaista leipää kuin he, tyytyi nukkumaan\nolkikuvolla ja tarttui vallitustöissä itsekin lapioon. Köyhät ja\nvähäiset alkoivat nähdä hänessä uuden Gracchuksen.\n\nHiljaa, mutta varmasti tämä kunnianhimoinen mies oli työskennellyt\npäästäkseen kohoamaan vähäpätöisestä asemastaan ja päässyt siinä 40:n\nkorvilla kansantribuuniksi. Mutta hänen alhainen syntyperänsä olisi\nestänyt hänet pääsemästä valtion korkeimpiin virka-asemiin, jolleivät\nJugurthan sodan häpeäjutut olisi horjuttaneet vastapuolueen arvovaltaa.\nTätä tilaisuutta Marius käytti hyväkseen hakeakseen konsulinvirkaa\nvuodeksi 107. Mutta kun hän pyysi Metellukselta virkalomaa\nmatkustaakseen tässä tarkoituksessa Roomaan, kerrotaan ylpeän ylimyksen\nantaneen hänelle pisteliään vastauksen: »Siihen on kyllä aikaa, kunhan\npoikani joutuu sinun kilpailijaksesi.» Mariuksen olisi pitänyt toisin\nsanoen odottaa, kunnes hän itse olisi tullut seitsenkymmenvuotiaaksi\nukoksi — hän oli nimittäin jo likemmä 50 vuoden vanha.\n\nAjan pitkään Metellus ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa sotajoukossa\nvallitsevaa mielialaa; mutta hän viivytteli niin kauan alipäällikkönsä\npyynnön hyväksymistä, että Marius vasta viime hetkessä ehti Roomaan.\nHän maksoi kuitenkin esimiehensä vanhat kalavelat kuvailemalla\nhänet hartaasti kuunteleville kansanjoukoille mieheksi, joka\ntarkoituksellisesti pitkitti sotaa saadakseen olla ylipäällikkönä niin\nkauan kuin suinkin mahdollista. Sitävastoin Marius lupasi, että jos hän\nitse tulisi valituksi, hän toisi Jugurthan joko kuolleena tai elävänä\nRoomaan.\n\nTämä yksinkertainen soturi ei vaikuttanut kuulijoihinsa korkean tyylin\nkaunopuheisuudella. »Sanani», hän sanoi, »eivät ole sorvatut taiteen\nsääntöjen mukaisesti. Minä en ole käynyt kreikkalaiskoulua. Sen lajin\nsivistys ei auta miehuullisiin tekoihin. Mutta minä olen oppinut\nlyömään vihollisen maahan ja olemaan pelkäämättä muuta kuin kunniani\ntahraantumista. Minä en voi näytellä kuvia enkä viitata esi-isieni\ntriumfeihin. Minua sanotaan yksinkertaiseksi ja sivistymättömäksi.\nMutta minä voin näyttää rinnassani olevat arvet. Ne ovat minun\nsukukuviani, minun aateluuteni.»\n\nMarius tuli valituksi valtavalla äänten enemmistöllä. Eikä siinä\nkyllin: kansankokous kumosi myöskin Metelluksen senaatilta\nsaaman ylipäälliköksi nimityksen ja määräsi sen sijaan Mariuksen\nylipäälliköksi.\n\nMetellus itki raivosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMariuksen kansalle antaman lupauksen pitäminen ei näyttänyt kuitenkaan\nolevan helppoa täyttää. Lopuksi hänen kuitenkin onnistui oivan\nratsupäällikkönsä, ylhäisen _Lucius Cornelius Sullan_ kylmäverisellä\nviekkaudella voittaa puolelleen Jugurthan appi, Mauretanian[9] kuningas\nBocchus, ja houkutella tämä kavaltamaan vävypoikansa roomalaisille.\nBocchuksella lienee kuitenkin ensin ollut vaikea sieluntaistelu\nkamppailtavana, ennenkuin hän pääsi selville siitä, oliko hänen\nluovutettava Jugurtha Sullalle vai Sulla Jugurthalle.\n\nLuottaen appensa sanaan Jugurtha saapui aseettomana ja seuranaan vain\nmuutamia harvoja miehiä neuvotteluun Sullan kanssa. Tuskin hän oli\nehtinyt paikalle, ennenkuin Sullan miehet väijytyksistä hyökkäsivät\nkuninkaan seuralaisten päälle, hakkasivat heidät maahan ja panivat\nitsensä Jugurthan kahleisiin. Viekkaan afrikkalaisen oli puijannut\nvieläkin viekkaampi italialainen, ja sota oli lopussa.\n\nJugurtha kävi sitä kohtaloa kohti, joka Roomassa odotti voitettuja\nvihollisia. Siinä voittokulussa, jota Marius vietti kotiintulonsa\njälkeen, nähtiin hänen kultaisten vaunujensa edellä erämaan kuninkaan\nmolempien poikiensa seuraamana verkalleen kulkevan kuninkaallisessa\njuhlapuvussa ja kultaisilla korvarenkailla koristettuna. Mutta\njuhlakulkueen loputtua temmattiin häneltä koristukset ja vaatteet\nja hänet heitettiin alastomana Capitoliumin alla olevaan kylmään\nja kosteaan vankiluolaan. »Viileäänpä kylpyhuoneeseen te vieraanne\npyydättekin astumaan», kerrotaan erämaan pojan sanoneen, kun hänet\nvietiin luolaan. Kuusi päivää hän taisteli kuoleman kanssa, kunnes\nmenehtyi kylmään ja nälkään. Täten päättyy se synkkä lehti Rooman\nhistoriassa, jonka otsakekirjoituksena on: »Jugurthan sota», lehti,\njoka ei kerro ainoastakaan urotyöstä, mutta on tahrattu loputtomilla\nkertomuksilla vilpistä ja kavalluksesta, lahjuksista ja muista\nhäpeämättömyyksistä. Tämä draama herättää katselijassa samanlaatuisia\ntunteita kuin Karthagon ja Numantian hävityksen murhenäytelmät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJugurthaa vastaan käyty sota oli paljastanut Rooman yhteiskunnan\njohtavissa piireissä vallitsevan pohjattoman lahjottavaisuuden ja\nedesvastuuttomuuden. Pian oli ilmenevä uusia todisteita siitä, kuinka\npaljon valtion kunnia ja arvovalta oli kärsinyt ja kuinka hallitsevan\nyläluokan siveellinen mädäntyneisyys oli kalvanut jopa valtion\nolemassaolon perusedellytyksiä. Oli päivän selvää, että sille, jolla\nolisi käytettävänään yhteiskunnan aseellinen mahti, olisi leikin asia\nkumota sellainen yhteiskunta. »Lähestyvän romahduksen enteet olivat\nlisääntyneet», Mommsen sanoo, »ja poliittisessa näköpiirissä kajasti\nmiekka kruunun vierellä».\n\n\n\n\nKIMBRIT JA TEUTONIT.\n\n\nKun Marius palasi takaisin Italiaan, uhkasi tätä maata hirvittävä\nvaara pohjoisesta päin. Koko kansa muisti kauhistuen, mitä oli\nkuultu aikaisemmilta ajoilta, jolloin gallialaislaumat olivat\nRooman vitsauksena. Tällä kertaa eivät kumminkaan kelttiläiset,\nvaan _germaanilaiset_ kansanheimot ryntäsivät Rooman valtakunnan\nrajoja kohti. Ne olivat voimakasta, suurikokoista, vaaleahiuksista\nja sinisilmäistä kansaa. Kun kato kohtasi tai luonnonmullistuksia\nsattui, voi tapahtua, että germaanilaiset heimot läksivät vaeltamaan\nkohti viljavampia seutuja. Ensimmäinen vaelteleva germaanikansa,\njonka kanssa roomalaiset joutuivat tekemisiin, olivat _kimbrit_. Ne\ntulivat Jyllannista, jonka olivat jättäneet sen takia, että valtava\ntuhotulva oli niellyt suuria maa-alueita. Vuonna 113 e.Kr. he\nilmestyivät Itä-Alpeille. He halusivat päästä Rooman valtakuntaan,\njonka mahtavuudesta ja rikkaudesta he olivat äskettäin saaneet\nkuulla kerrottavan. Nyt saivat roomalaiset kokea ensimmäisen oireen\n_germaanilaisista kansainvaelluksista_, jotka puoli vuosituhatta\nmyöhemmin saivat niin valtavat mittasuhteet, että maailmanvalta\nluhistui siinä koettelemuksessa.\n\nKun Roomaan saapui tieto barbaarien lähestymisestä, lähetettiin sieltä\nnäitä vastaan konsuli, jonka tuli käskeä näitä vetäytymään takaisin.\nKimbrit tottelevat ja pyytävät opastamaan itseään yli alppimaan.\nHeille annetaan oppaita; ja luottaen roomalaisten heille osoittamaan\nystävällisyyteen he seurasivat tien näyttäjiä. Mutta eräässä paikassa\nhe näkivät äkkiä roomalaisten legioonain sulkevan tien. Germaanit\neivät menetä kumminkaan mielenmalttiaan huomatessaan väijytyksen,\nvaan järjestäytyvät ripeästi taistelujärjestykseen ja virittävät\nsotalaulun. Valtavan suurien kilpien takaa jymisee se kaameana ja\nonnettomuutta ennustavana roomalaisten korvissa, ja kaiku toistaa\nsen kallionseinämistä. Päästäen hirveän sotahuudon jättiläismäiset\npohjoismaalaiset hyökkäävät sitten legioonia kohti. Hyökkäysisku on\nniin raju, että koko roomalainen armeija heitetään nurin niskoin.\nAinoastaan puhkeavan rajusään turvin se pelastuu täydellisestä tuhosta.\n\nVoitostaan huolimatta kimbrit eivät painautuneet Po-laaksoon, vaan\nvetääntyivät Sveitsin kautta länteenpäin etelä-Ranskaan, jota siihen\naikaan nimitettiin transalpiiniseksi, s.o. (Länsi)alppien takaiseksi\nGalliaksi. Sen kaakkoinen osa oli silloin jo roomalainen provinssi.\nRoomalaiset sotajoukot, jotka yrittivät vastustaa kimbrejä, lyötiin\nperin pohjin. Viimeinen tappio, vuonna 105 e.Kr., oli kauhea. 120 000\nmiestä kerrotaan jääneen taistelutantereelle.[10]\n\nNyt valtasi roomalaiset »kimbriläis-kauhu». Samoihin aikoihin Marius\npalasi Jugurthan sodasta. Hädässään roomalaiset pitivät häntä\nainoana, joka kykeni pelastamaan heidät uudesta gallialaismyrskystä.\nVuosi toisensa perästä valittiin hänet vastoin voimassaolevaa lakia\nkonsuliksi. Pohjoisesta uhkaava rajuilmapilvi viivytteli nimittäin\npurkautumistaan. Kimbrit eivät nytkään käyttäneet hyväkseen voittojaan\nhyökätäkseen Italiaan, vaan kääntyivät Espanjaa kohti. Sotaiset iberit\ntekivät heille kuitenkin voimakasta vastarintaa, ja vuonna 103 kimbrit\npalasivat takaisin Galliaan. Sinne tuli myöskin toinen germaanilainen\nheimo, _teutonit_[11], eteläiseltä Itämerenrannikolta, ja kumpikin\nkansa ryösti maasta kaiken, mitä vain voi.\n\nVuonna 102 teutonit olivat valmiit painumaan Galliasta Italiaan.\nMarius oli käyttänyt aikaa hyväkseen vahvistaakseen ja uudelleen\njärjestääkseen armeijansa, niin että se oli kevytliikkeisempi. Hän\nasettui lujasti varustettuun asemaan Rhône'in rannalle, sellaiseen\npaikkaan, joka teutonien täytyi sivuuttaa matkallaan Alpeille. Nämä\ntulivatkin ja koettivat kolmena päivänä vallata leiriä väkirynnäköllä,\nmutta lyötiin takaisin. Silloin he hurjasti kirkuen haastoivat\nroomalaisia taisteluun avoimella kentällä. Mutta Marius ei kiirehtinyt.\nHän tahtoi ensin totuttaa soturinsa katselemaan pelättyjä vihollisia ja\nkiihdyttää heidän taisteluhaluaan.\n\nKun siis kenttätaistelusta ei tullut mitään, barbaarit vaelsivat\nedelleen. Leirin sivu kulkiessaan sanotaan asekuntoisten miesten\nheitelleen roomalaisille sotilaille ivallisia kysymyksiä, olisiko\nnäillä kenties lähetettävänä heidän matkassaan terveisiä vaimoilleen\nItaliaan. Kuusi päivää kesti suunnattomien kansanjoukkojen ja heidän\nloputtoman kuormastojononsa ohimarssi.\n\nMutta niin pian kuin vaeltava kansa oli kulkenut ohi, Mariuskin\nläksi perästä. Aquæ Sextiæn (nykyinen Provence'in Aix[12]) luona hän\nryhtyi hyökkäykseen ja tuhosi melkein koko barbaarien sotavoiman. Kun\nroomalaiset lopuksi tunkeutuivat vaunulinnoitukseen, joka oli teutonien\nleirinä, naiset puolustautuivat kuten naarasleijonat ja, mieluummin\nkuin antautuivat, surmasivat ensin pienet lapsensa ja kuristivat sitten\nitsensä pitkillä hiuksillaan. Niin paljon oli kaatuneita, että väestö\nlaajoilla alueilla taistelukentän ympärillä myöhemmin käytti vainajien\nsääriluita viiniköynnöstensä tukikeppeinä.\n\nAavistamattakaan heimolaistensa onnetonta kohtaloa kimbrit olivat\nsillävälin valinneet pohjoisemman tien ja kääntyneet jälleen itäisiin\nalppimaihin. Luultavasti muonitus vaikeudet saivat germaanilaiset\nkansanjoukot jakautumaan. Nykyisistä Itävallan alppimaista kimbrit\nkulkivat Pon tasangolle toivoen pian saavansa nähdä teutonienkin\nsotajoukkojen sinne ilmestyvän. Heidän sanotaan vahvoilla kilvillään\nlaskeneen tunturien rinteet pitkin jäätikköjä ja lumikinoksia. Turhaan\nMariuksen konsulitoveri oli koettanut ehkäistä eteenpäin vyöryvää\nkansantulvaa. Legioonat valtasi silmitön kauhu, ne läksivät pakoon\neivätkä pysähtyneet, ennenkuin Po oli heidän selkänsä takana.\n\nMutta Marius saapui voittoisine joukkoineen. Kun kimbrit vaativat häntä\njakamaan maata heille ja heidän veljilleen teutoneille asuinsijoiksi,\nhän vastasi heille: »Teutonit ovat jo saaneet meiltä maata, ja he\nsaavat sen pitää ikuiset ajat.»\n\nKun kimbreille selvisi tämän pilan sisältämä hirvittävä totuus, he\nryhtyivät taisteluun. Se suoritettiin _Vercellæn_ luona vuonna 101\ne.Kr. Urhoollisuudestaan huolimatta barbaarit eivät kyenneet pitämään\npuoliaan Mariuksen etevämpää sotataitoa ja hänen soturiensa lujaa\nkuria vastaan. Raivoisassa taistelussa kimbrit työnnettiin takaisin\nvaunulinnoitukseensa. Täältä heidät heidän omat naisensa lyönnein ja\niskuin ajoivat uudelleen jatkamaan taistelua. Mutta kauhea heinäkuun\nhelle ja ympärillä tupruava tomu puristi pois voiman Pohjan pojista.\nJoukoittain nähtiin näiden voimakasrakenteisten miesten nääntyvän\nmaahan liikarasituksesta, ja lopulta oli kaikki toivo menetetty. Kun\nroomalaiset hyökkäsivät kimbrien leiriin, puolustautuivat naiset\nsankarillisesti, mutta lopuksi he surmasivat itsensä ja lapsensa,\njottei heidän tarvitsisi kärsiä vankeuden häpeää.\n\nMutta tuhannet kimbrit saivat kahleissa itkeä kaukaista kotiseutuaan\nja menetettyä vapauttaan. Rooman orjamarkkinoille tuli ylenmäärin\ngermaanilaisia sotavankeja. Kimbrien kansanheimo oli tuhottu. »Se\nihmisvyöry», Mommsen sanoo, »joka oli kolmentoista vuoden aikana\nsaattanut kansat kauhun valtaan Tonavasta Ebroon ja Seinestä Pohon\nasti, lepäsi nyt joko nurmen alla tai raatoi orjan ikeen alaisena.»\nVain pohjois-Jyllannissa säilyi vielä meidän ajanlaskumme ensimmäiselle\nvuosisadalle pieni kimbriläinen kansanjäännös, jonka nimi vielä elänee\nLimfjordenin ja Kattegatin välisen alueen nimessä Himmerland.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarius oli pelastanut roomalaisen sivistyksen. Häntä kunnioitettiin\nsuurenmoisella triumfilla. Häntä verrattiin\n\nCamillukseen, joka oli pelastanut roomalaiset gallialaishädästä, ja\nhäntä ylistettiin _Rooman kolmanneksi perustajaksi_.\n\n\n\n\nLIITTOLAISET NOUSEVAT ROOMAA VASTAAN. 90—82 e.Kr.\n\n\nKun vuosikymmen oli kulunut kimbrien kukistamisesta, uhkasi Roomaa\ntoinen suuri vaara. Se tuli etelästäpäin, eräiden Rooman italialaisten\nliittolaisten taholta. Roomalaisten itsehyväisyys ja ylimielisyys\nniitä kohtaan, joilla ei ollut Rooman kansalaisoikeutta, oli kauan\nkoetellut toisien italialaisten kansojen kärsivällisyyttä. Tämäkö\noli kiitos siitä, että he olivat uskollisesti tukeneet roomalaisia\nHannibalinsodassa? Liittolaisten asemaa voi verrata plebeijien asemaan\nennen luokkarajoitusten tasoittamista. Heillä oli kannettavanaan\nvaltion rasitukset, mutta heillä ei ollut osuutta valtaan ja kunniaan.\nSellainen olotila oli ajan oloon kestämätön.\n\nKoko Italia koputti Rooman kaupunginporttia ja pyysi päästä sisälle.\nMutta kun liittolaisten kaikki toiveet siitä, että he rauhallista\ntietä olisivat saaneet vaikutusvaltaa valtion asioiden hoitoon,\nmurskaantuivat, alkoivat osattomiksi jääneet valmistella kapinaa ja\nneuvotella siitä toistensa kanssa.\n\nKun Rooman senaatti sai vihiä siitä, se lähetti erityisiä\nvirkamiehiä eri maan ääriin tutkimaan, mitä oli tekeillä. Eräälle\n_Servilius_ nimiselle urkkijat ilmoittivat, että eräs Abruzzon\nvuoristokaupunki suunnitteli puolustus- ja hyökkäysliiton tekemistä\nnaapuriyhteiskuntiensa kanssa. Servilius, joka oli kiivas ja\nintohimoinen, kiiruhti heti sinne ja saapui perille, juuri kun kansa\noli kokoontunut suureen juhlaan teatteriin. Siellä hän piti leimuavan\nrangaistuspuheen kansalle.\n\nSiitä puheesta tuli kipinä, joka sytytti kaikki vuosisadan kuluessa\nkerääntyneet tulenarat aineet. Raivoissaan kansanjoukko hyökkäsi\nServiliuksen kimppuun ja löi kuoliaaksi sekä hänet että hänen\nseurueensa ja samoin kaikki muut kaupungissa olevat roomalaiset.\n\nKuten kulovalkea kapinaliike levisi yli keski- ja etelä-Italian. Kansa\ntoisensa jälkeen luopui roomalaisista. Liiton ytimenä olivat Abruzzon\nvoimakkaat vuoristolaiset sekä rikkaat samnilaiset. Niissä seuduin,\njoissa kapitalistit olivat syrjäyttäneet entisen talonpoikaisväestön,\npysyttiin kuitenkin kiinni Roomassa. Samoin menettelivät ne kaupungit,\njoille roomalaiset olivat antaneet suotuisamman valtiollisen aseman.\n\nKapinoitsijat eivät tyytyneet kauan vaatimaan tasa-arvoisuutta\nroomalaisten kanssa, vaan he päättivät muodostaa itsenäisen _Italia_\nnimisen valtion. Otettiin asemansa puolesta keskeinen kaupunki\npääkaupungiksi ja Rooman esikuvan mukaan valittiin senaatti, kaksi\nkonsulia ja muut korkeat virkamiehet. Lyötettiin omaa hopearahaa,\njossa kuvaannollisena leimana oli sonni, joka paiskaa Capitoliumin\nnaarassuden maahan.[13] Ja niin alkoi sota.\n\nSiitä tuli verinen; ja epävarmaa on, kuinka roomalaisten olisi käynyt,\njollei heillä olisi ollut maakuntain sotavoimia käytettävänään. Mutta\njoka tapauksessa heillä oli tiukat paikat. Ja kun sekä Etruria että\nUmbria, jotka olivat tähän asti olleet heidän puolellaan, uhkasivat\nluopua, niin näytti tilanne suorastaan toivottomalta, tavallaan\npahemmaltakin kuin Hannibalin sodan vaikeimpinakaan vuosina. Sillä\nolihan silloin kuitenkin koko keski-Italia pysynyt uskollisesti Rooman\npuolella. Näin epätoivoisessa tilanteessa suli kopeus kuohuksissaan\nolevista pääkaupunkilaisista kuin vaha auringossa, ja heistä oli\nviisainta antaa täydet kansalaisoikeudet kaikille liittolaisille, jotka\nolivat pysyneet uskollisina. Seuraavana vuonna, 89 e.Kr., myönnettiin\nsama etu niille yhteiskunnille, jotka kahden kuukauden kuluessa\nlaskisivat aseensa.\n\nTäten roomalaiset saivat aikaan hajaannusta liittolaisten rintamassa,\nja heidän onnistui viimeinkin masentaa kapina. Ansio onnistumisesta\noli paljon suuremmassa määrin Sullan kuin Mariuksen. Molemmat olivat\nottaneet osaa liittolaissotaan, mutta Marius alkoi nyt tulla liian\nvanhaksi. Sulla oli nouseva aurinko.\n\nEtelä-italialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kuullakaan sovinnosta\nRooman kanssa. He saivat liittolaisen idästä.\n\n\n\n\nMARIUKSESTA JA SULLASTA TULEE KILPAILIJAT.\n\n\nMarius ja Sulla olivat molemmat eteviä sotapäälliköitä. Molemmat\nolivat äärimmäisen kunnianhimoisia. Mutta muutoin he olivat toistensa\nvastakohtia: kansanmies, joka vaivalloisesti, askel askelelta oli\nponnistellut huomattuun asemaansa, ja korkeasukuinen, rikaslahjainen\nja hienosti sivistynyt ylimys, jolle antelias luonto oli antanut\nonnen lahjaksi. Sulla ei nuoruusvuosinaan ollut koskaan välittänyt\nleiviskänsä hoitamisesta. Hän oli yhdessä näyttelijöitten ja\nhetairain kanssa pyörinyt huvien pyörteessä ja tullut tunnetuksi\nRooman Alkibiadeena. Mutta kun tuli kysymykseen elämän vakava puoli,\nosoittautui, että hän helposti, kuin leikitellen, pystyi melkein\nmihin tahansa, yhtähyvin sotilaallisiin kuin siviilitoimiin. Ja\nnäissä toimissa hän näytti leijonankyntensä — kuten ketunnahkansakin.\nMarius sitävastoin oli väkeväkämmeninen erämaan karhu. Hän murisi\ntyytymättömästi, kun leijonan tähtisikermä alkoi loistaa kirkkaammin\nkuin karhun. Ja hänen kateutensa puhkesi ilmi, kun kahdeksantoista\nvuotta nuorempi Sulla nimitettiin sotajoukkojen päälliköksi kuningas\n_Mithradatesta_ vastaan vuonna 88 e.Kr.\n\nMithradates hallitsi Mustanmeren eteläisellä rannikolla olevaa\nPontosta. Hän laajensi valtakuntaansa kaikille suunnille Mustanmeren\nympärillä sekä syvälle Vähään-Aasiaan ja uhkasi Rooman aasialaisia\nalueita. Mithradates oli vaarallinen vihollinen. Hänestä kerrotaan,\nettä hän voimassa ja nopeudessa voitti kaikki, että hänen nuolensa\nja heittokeihäänsä aina osuivat maaliin ja että hänelle oli leikkiä\naron villien hevosten kesyttäminen. Hän hallitsi 22 kansaa, ja hänen\nkerrotaan puhuneen niiden kaikkien kieltä. Hän osasi myöskin kreikkaa\nja keräsi seurueeseensa kreikkalaisia filosofeja ja runoilijoita.\nMutta sielultaan ja mieleltään hän kuitenkin oli ja pysyi raakana\nja himokkaana barbaarina. Hän oli sekoitus kulttuuri-ihmisestä ja\nbarbaarista; hän oli samaa lajia kuin Makedonian Philippos ja tsaari\nPietari I. Hän oli yhtä taitava tikarin ja myrkyn kuin miekankin\nkäyttäjä. Päästäkseen valtaistuimelle hän otti hengiltä veljensä ja\nheitti vallanhimoisen äitinsä vankeuteen. Tämä kuoli vankeudessa, tarun\nmukaan poikansa myrkyttämänä. Mithradateen omat pojat nousivat häntä\nvastaan, yksi toisensa jälkeen, mutta isä raivautti heidät tieltään.\nMyöskin puolisojaan ja tyttäriään hän kylmäveristen laskelmien\nperusteella surmautti. Itsensä hänen kerrottiin karaisseen ruumiinsa\nkaikkia myrkkyjä vastaan.[14]\n\nMithradates kävi lopulta niin häikäilemättömäksi roomalaisia kohtaan,\nettä sotaa ei voitu välttää. Voimakas armeija ja melkoisen suuri\nlaivasto mukanaan hän läksi sotaan ja karkoitti helposti Aasiassa\nolevat heikot roomalaiset joukko-osastot. Aasialaiset, samoinkuin\nhelleenitkin ottivat hänet kaikkialla vastaan vapauttajana, sillä\nroomalaiset olivat herättäneet syvän vihan häikäilemättömillä\nkiristyksillään. Hirmuinen oli nyt kosto. Mithradateen käskystä\nsurmattiin Aasiassa yhtenä ainoana päivänä kaikki roomalaiset\nerotuksetta: 80 000 turvatonta miestä, naista ja lasta.\n\nNäin roomalaiset menettivät rikkaan maakunnan, jonka apulähteistä he\nolivat tottuneet ammentamaan.[15]\n\nNäiden urotekojen jälkeen barbaarikuninkaan ylpeydellä ei ollut rajoja.\nLuottaen Roomassa vallitsevaan sisäiseen epäsopuun hän oli varma\nvoitostansa. Hän rupesi yhteyteen etelä-Italian kansojen kanssa, hän\nlähetti joukkoja Balkanin-niemimaalle ja valtasi siitä suurimman osan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin uhkaava oli tilanne Roomalle, silloinkuin Sulla määrättiin\nylipäälliköksi Mithradatesta vastaan. Hänen vanha, itsepäinen\nkilpailijansa Marius ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoja\nlyödäkseen hänet laudalta kilpailussa. Osoittaakseen kansalle, että\nhän vielä oli voimakas ja kykeni kestämään rasituksia, jäykkäjalkainen\nukko ryhtyi kilpailemaan nuorison kanssa Marskentällä ratsastuksessa,\njuoksussa, painissa ja muissa urheilulajeissa. Häntä neuvottiin\nivallisesti parantelemaan kolottavia jäseniään lämpimillä kylvyillä\nsen asemesta, että asettuisi armeijan etunenään. Mutta jos olisi\naavistettu, mikä petoeläimen luonne uinui tämän miehen rinnassa, olisi\nkyllä varottu ärsyttämästä häntä.\n\nSillä välin Sulla jätti Rooman ottaakseen vastaan Campaniassa olevien\nlegioonain päällikkyyden. Mutta tuskin hän oli lähtenyt, kun Marius\nsai erään kansantribuunin avulla kansankokouksen erottamaan Sullan\npäällikkyydestä ja antamaan viran hänen vanhalle kilpailijalleen.\n\nMutta jos kansanpuolue oli luullut, että Sulla kiltisti taipuisi tähän\npäätökseen, niin se erehtyi hänen suhteensa täydellisesti. Itse hän\nsuhtautui kansankokouksen päätökseen kylmästi. Hänen ei tarvinnut\nkuohahtaa — siitä pitivät hänen sotilaansa huolen. Joka taholta kuului\nkehoitushuuto: »Roomaan, Roomaan!»\n\nSulla lähtee heti matkaan, ja pikamarssissa käy matka kohti\npääkaupunkia. Senaatti lähettää hänelle käskyn toisensa jälkeen\npysähtyä. Mutta ne vaikuttavat häneen yhtä vähän kuin kansankokouksen\npäätös. Legiooniensa etunenässä hän tunkeutuu kaupunkiin ja uhaten\npistättää talot tuleen masentaa Mariuksen ja hänen kannattajainsa\nvastustuksen. Muutamien tuntien jälkeen Sulla on Rooman herra,\nja illalla sytyttävät hänen sotilaansa vartiotulensa Forumille.\n_Kansalaissotien ja sotilasdiktatuurin aikakausi on alkanut_.\n\nSulla käyttää hyväkseen voittoaan pannakseen toimeen eräitä\nylimysmielisiä muutoksia valtiosääntöön ja pakottaa senaatin\njulistamaan Mariuksen sekä hänen huomatuimmat kannattajansa\nhenkipatoiksi. Mutta »Rooman kolmas perustaja» oli pelastautunut\npakenemalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Sulla arvelee turvanneensa näin valta-asemansa, hän purjehtii\njoukkoineen Kreikkaan. Mutta tuskin hän on poistunut näyttämöltä, kun\njo toinen pääosan esittäjä ilmestyy sinne jälleen.\n\nMarius on Roomasta paettuaan kokenut melkein uskomattomia seikkailuja.\nEnsiksi pelastautuu hän Rooman satamakaupunkiin Ostiaan ja nousee\ntäällä laivaan purjehtiakseen Afrikkaan. Mutta vastatuuli pakottaa\nmerimiehet pian pyrkimään satamaan takaisin. Välttääkseen joutumasta\nSullan kätyrien käsiin, jotka nuuskivat ympäriinsä kaikkialla,\npakolaisen täytyy kätkeytyä rannikon rämemaihin; mutta hänen\nvainoojansa löytävät hänet aina vyötäisiä myöten liejuun vajonneena\nja pää ruokotukkoon kätkettynä. Hänet viedään vankeuteen lähimpään\nkaupunkiin. Pyöveli, kimbriläinen orja, astuu paljastettu miekka\nkädessä vankilaan surmatakseen heimolaistensa muinoisen voittajan.\nMutta vankiluolan pimeydessä näyttää kimbristä siltä, kuin vangin\nsilmät syöksisivät tulta, ja hän kauhistuu Mariuksen jyrisevää\nhuudahdusta: »Orja, uskallatko sinä surmata Gaius Mariuksen!» Vavisten\nmies heittää miekkansa ja pakenee huutaen: »Minä _en voi_ surmata Gaius\nMariusta.» Tämä tapaus antaa kaupungin viranomaisille tervetulleen\naiheen selittää, että jumalat ovat antaneet merkin, että tulee armahtaa\nsuurta miestä, ja niin lasketaan Marius vapaaksi. Monien harhailujen\njälkeen pääsee hän sitten Afrikkaan ja löytää turvapaikan Karthagon\nraunioiden keskellä.\n\nMutta täälläkään hän ei saa olla rauhassa. Afrikan provinssin\nroomalainen maaherra lähettää hänelle käskyn heti suoriutua pois,\njos elämä on hänelle rakas. Hetken kestävän painostavan hiljaisuuden\njälkeen maanpakolainen antaa syvään huokaisten seuraavan sydämeen\nkäyvän vastauksen sanantuojalle: »Sano herrallesi, että sinä olet\nnähnyt henkipaton Mariuksen Karthagon raunioilla!» Tämän jälkeen\npakolainen purjehtii jälleen pois ja löytää vihdoinkin turvapaikan\npienellä saarella Numidian rannikon edustalla.\n\nMutta niin pian kuin Sulla on jättänyt Rooman, Mariuksen ystävät\nkutsuvat hänet jälleen kotiin. Hän nousee maihin Etrurian rannikolle.\nNyt hän on kauhea katsella. Hänen silmänsä hehkuvat kostonhimosta, hän\non antanut tukkansa ja partansa kasvaa villinä ja takkuisena, ja hänen\npukunaan on kauheat ryysyt. Saattueenaan karanneita orjia ja erotettuja\nsotilaita, jotka ovat keräytyneet hänen ympärilleen, vaeltaa vanha\nsoturi läpi maan; ja kuta lähemmäksi Roomaa hän tulee, sitä suuremmaksi\nkasvaa hänen seurueensa suurtiloilta karanneiden orjien liittyessä\nsiihen. Pian on hänellä koottuna useampia tuhansia miehiä. Lyhyen\npiirityksen perästä kaupungin täytyi antautua hänelle.\n\nNyt ei ole hyvä joutua tekemisiin vanhan Mariuksen kanssa. Hänen\nmarssinsa Roomaan merkitsee verta ja murhaa. Kaikki se viha, kaikki\nse kostonhimo, jota hän on hautonut maanpaon aikana, purkautuu nyt\nkauhealla tavalla. Karanneista orjista muodostetun henkivartiostonsa\netunenässä hän kuljeskelee ympäri kaupunkia ristiin rastiin ja\nhakkauttaa maahan jokaisen, joka on joutunut hänen suuttumuksensa\nesineeksi. Ei tarvittu muuta, kuin että vanha Marius ei vastannut\nvastaantulijan tervehdykseen: heti hänen murhaseurueensa käsitti sen\nkuolemantuomioksi ja pani sen samassa täytäntöön.\n\nToisilla tahoilla kuljeksi hänen roskalaumansa omin päin murhaten,\nraiskaten ja ryöstäen. Koko Rooma vapisi kauhusta, ja kaikki\nuskollisuuden siteet katkesivat. Ystävät ja sukulaiset pettivät\ntoisensa, ja orjat kavalsivat herransa.[16] Kadut ja talot olivat\ntäynnä murhattuja optimaatteja. Verilöyly jatkui yli koko Italian.\n\nMaltillisemmat Mariuksen puoluelaisten joukossa olivat epätoivoissaan\ntästä mielettömästä murhaamisesta ja arvasivat, että sen kerran\ntäytyisi kostautua koko kansanpuolueelle. Mutta kukaan ei kyennyt\nhillitsemään raivostunutta ukkoa. Kaikkivoittava kostonhimo ajoi\nhäntä eteenpäin verentahraamalla tiellä. Nyt saisivat röyhkeät\noptimaatit palkkansa kaikista niistä kerroista, jolloin he olivat\nnautinnokseen antaneet jonkinverran talonpoikaismaisen konsulin\ntuntea yhteiskunnallisen alemmuutensa. Hän nautti nyt — käyttääksemme\nMommsenin sanoja — siitä, »että sai jokaisen neulanpiston palkita\ntikariniskulla». Kerran niin kelvollinen, rehellinen ja ytimeltään\nterve talonpojanpoika ei ollut enää oma itsensä. Kunnianhimon ja\nvallanhalun pahojen henkien riivaamana hän raivosi villissä huumassaan\nrikollisjoukkueensa etunenässä.\n\nKun vanha Marius oli viimeinkin tyydyttänyt kostonjanonsa, hän\nhuudatti itsensä konsuliksi. Taikauskoisena hän oli jo kauan toivonut\nja odottanut tätä konsulinvirkaa, sillä ennustajatar oli kerran\nsanonut, että hän seitsemän kertaa tulisi hoitamaan valtion korkeinta\nvirkaa. Nyt kävi ennustus toteen. Mutta ei Marius eikä kukaan muukaan\nhänen puoluelaisistaan kyennyt saamaan aikaan uudistuksia sairaaseen\nyhteiskuntaan. He olivat kyvyttömiä suunnitelmanmukaiseen toimintaan.\n»Huomatuimmat senaattorit lyötiin kuoliaiksi kuin raivot koirat»,\nMommsen sanoo, »mutta ei tehty pienintäkään yritystä senaatin\n_uudelleenjärjestämiseksi_». Marius oli oivallinen sotapäällikkö ja\narmeijanjärjestelijä, mutta häneltä puuttui valtiomieslahjakkuutta.\nHän oli ja pysyi sielultaan ja mieleltään yksinkertaisena roomalaisena\ntalonpoikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeaa iloa toivomansa päämäärän saavuttamisesta Marius ei kuitenkaan\ntuntenut. Häntä vaivasi, niin kerrotaan, alituinen tuskallinen pelko,\nettä Sulla palaisi takaisin. »Vaikka leijona on poissa, on kuitenkin\nkolkkoa sen luolassa», hänen kerrotaan sanoneen. Levottomuuttaan\ntukahduttaakseen hän heittäytyi hurjiin irstailuihin, jotka mursivat\nhänen jättiläisvoimansa. Kun sairaus kohtasi, se teki pian lopun\nhänestä. Yleisesti kammottuna ja kirottuna kuoli vuonna 86 e.Kr.\n70 vuoden ikäisenä se mies, jota kerran koko kansa oli tervehtinyt\npelastajanaan. Kun sanoma hänen kuolemastaan saapui, koko Italia päästi\nhelpotuksen — huokauksen.\n\nJos Marius olisi kuollut suurien kimbriläis- ja teutonilaisvoittojensa\njälkeen, jälkimaailma olisi muistanut häntä vain Rooman pelastajana\nja kolmantena perustajana. Nyt hänen hillitsemätön kunnianhimonsa ja\nkostonhalunsa oli saattanut hänet ryhtymään niin petomaisiin tekoihin,\nettä hänen maanmiestensä täytyi toivoa, ettei sellainen mies olisi\nkoskaan syntynyt maailmaan.\n\nEräs Mariuksen omaisista, mies, joka ei ollut hyväksynyt hirmuvaltaa,\nteki Mariuksen kuoleman jälkeen siitä lopun. Hän kokosi tuhansia noita\nhurjia roistoja, jotka terrorisoivat yhteiskuntaa, maksaakseen muka\npalkan heille, saarsi heidät ja hakkautti maahan viimeiseen mieheen\nasti.\n\nMutta muutoin pysyivät Mariuksen puoluelaiset edelleen vallassa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN MITHRADATEEN SOTA 88—84 e.Kr.\n\n\nSillä aikaa kuin vallankumous raivosi Rooman valtakunnan sydämessä,\nSulla johti Kreikassa voittoisasti legiooniaan Mustanmeren kuninkaan\nsotavoimia vastaan. Mariuksen puolue sai kansankokouksen panemaan\nSullan viralta, riistämään häneltä kaikki hänen arvonsa ja julistamaan\nhänet lainsuojattomaksi, mutta hän piti sellaisia »kansanpäätöksiä»\nnollan arvoisina. Hänen talonsa hajotettiin maan tasalle ja hänen\nmaatilansa hävitettiin — hän jatkoi ylipäällikkönä olemistaan, niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut. Kukapa olisi uskonut tämän hienostuneen\nelostelijan olevan niin häikäilemättömän tarmokkaan. Kaiken, mikä\nhänen tiellensä sattui, hän musersi. Häikäilemättömästi hän antoi\nsodan raskaan jyrän vyöryä yli kulttuurin pyhän maan. Kun hän Ateenan\nedustalla tarvitsi puuainetta piirityskoneitansa varten, hän hakkautti\nAkademeian ja Lykeionin lehtojen plataanit, joiden varjossa Platon\nja Aristoteles olivat ajatelleet syviä ajatuksiaan olemassaolon\narvoituksesta. Epäröimättä hän ryösti Olympian ja Epidauroksen pyhätöt\nDelphoissa. Kun Ateena kukistui, hän säälimättömästi antoi kaupungin\nsotilaittensa ryöstettäväksi.\n\nNiin barbaarimaisesti hienosti sivistynyt roomalainen voi käyttäytyä.\n\nEtevämmän sotataitonsa avulla Sulla voitti sitten Mithradateen\nsotavoimat ja valloitti takaisin koko Kreikan. Kun hän uhkasi tämän\njälkeen kurittaa kuningasta itseään Aasiassa, niin itsevaltias pehmeni.\nHän tiesi nimittäin aivan liiankin hyvin, ettei hän enää voinut ottaa\nlukuun avunsaantia valloitetuista maista. Ensi-ihastus oli niissä\nmuuttunut vastakkaiseksi tunteeksi, kun näyttäytyi, että Mithradateen\nmielivalta oli seitsemän kertaa pahempaa kuin roomalaisten sorto.\nKiristykset, maastakarkoitukset ja verilöylyt — ne olivat tyrannin\nhallitustapoja. Suuri osa Vähää-Aasiaa oli jo noussut kapinaan häntä\nvastaan, kun hän alkoi neuvotella rauhasta. Tosin hän oli niin\nraskaasti rikkonut Rooman kansalaisia vastaan, ettei hänen kanssaan\nolisi koskaan pitänyt tehdä rauhaa. Mutta katsoen siihen, että Rooman\nvaltiota rasittivat ankarat sisäiset sairaudet, jotka vaativat Sullan\npikaista palaamista Roomaan, roomalaisesta sotapäälliköstä oli\nviisainta tarjota siedettävät rauhanehdot maanmiestensä pyövelille.\nMithradates taipui ja sitoutui luopumaan niistä maista, jotka hän oli\nvalloittanut ennen sodan puhkeamista, luovuttamaan suurimman osan\nlaivastoaan ja maksamaan sotakulungit.\n\nMutta Sullan sotilasten kesken alkoi kuulua uhkaavaa mutinaa siitä,\nettä barbaariruhtinas, joka oli murhannut niin monta tuhatta heidän\nmaanmiestään ja aiheuttanut sanomatonta kurjuutta yli koko Aasian,\nsai pitää suurimman osan niistä aarteista, jotka oli anastanut.\nPohjimmaltaan kiukutti heitä varmasti enimmän se, etteivät he itse\nvoineet saada runsasta sotasaalista.\n\nEnnenkuin Sulla voi jättää Aasian, hänen täytyi kuitenkin lujittaa\nRooman mahtiasema siellä. Hän viipyi niin kauan kuin oli välttämätöntä,\nettä hän ennätti periä sotakorvaussumman ja tuhota ne Mithradateen\nkannattajat, jotka olivat syyllisiä roomalaismurhiin Aasiassa.\nSenjälkeen hän astui laivoihin mukanaan suurin osa joukoistaan ja\nnousi maihin Brundisiumissa Italian itärannikolla vuonna 83 e.Kr.\nKaksi legioonaa hän jätti jäljelle Aasiaan erään kelpo alapäällikkönsä\nkomentoon.\n\n\n\n\nSULLAN HIRMUVALTA JA DIKTATUURI.\n\n\nRoomassa oli Mariuksen poika, _nuorempi Marius_, perinyt isänsä vallan.\nHän oli vain muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, mutta rohkeudessa\nja kestävyydessä hän oli ilmetty isänsä. Hänellä ei ollut kuitenkaan\nvanhan Mariuksen sotatottumusta, eikä hänellä myöskään ollut, kuten\nisällään, hyvin harjoitettuja joukkoja käytettävänään. Turhaan\nsenvuoksi hän ja muut kansanpuolueen johtajat taistelivat Sullan\nvoittoisia joukkoja vastaan. Nämä legioonat olivat sokeasti uskollisia\npäällikölleen, joka katsoi sormien läpi heidän kaikkia irstailujaan\nja väkivaltaisuuksiaan, kun he vain tottelivat ja taistelivat\nurhoollisesti.\n\nRatkaiseva taistelu tapahtui vuonna 82 Rooman muurien edustalla. Se\nalkoi iltapäivällä, ja taistelua kesti koko yön rajulla raivolla\nmolemmin puolin. Aamulla pääsi Sulla voittajaksi ja voi ottaa Rooman\nhaltuunsa. Kolmantena päivänä taistelun jälkeen hän kutsui senaatin\nkoolle ilmoittaakseen sille tahtonsa. Samaan aikaan hän mestautti\nMarskentällä sotavangit, tuhansia miehiä. Kuolemaantuomittujen parku\nkuului siihen temppeliin asti, mihin valtion isät olivat kokoontuneet,\nja täytti heidän mielensä kauhulla. Vielä hirvittävämmäksi mieliala\nmuuttui, kun Sulla ilmeenkään värähtämättä lausui: »Jatkakaamme\nneuvottelujamme välittämättä siitä, mitä tuolla ulkona tapahtuu —\nsiellä vain muutamat roistot saavat rangaistuksensa.»\n\nSullan tarkoituksena oli palauttaa viimeinkin järjestys yhteiskuntaan\npakkovallalla, joka tuhoaisi kaikki ylimyksellisen tasavallan\nviholliset. Niin alkoi nyt taas kauhea murhaaminen kaikkialla maassa,\nmissä vain oli uskallettu tehdä vastarintaa Sullalle. Samnilaisia\nvastaan, jotka olivat asettuneet Mithradateen puolelle, lähetettiin\nerityinen rankaisuretkikunta. Kaikki, missä vain oli henkeä ja elämää,\nsurmattiin, ja kukoistava maa muutettiin erämaaksi, jollaisena\nse on sen jälkeen pysynytkin. Eräässä latinalaisessa kaupungissa\nasukkaat epätoivoissaan surmasivat toisensa ja pistivät kaupunkinsa\ntuleen välttyäkseen joutumasta pyöveliensä uhreiksi ja riistääkseen\nnäiltä saaliin. Näin tuli Sullan valtataistelu samalla olemaan\n_liittolaissodan viimeinen näytös_. Marius nuorempi surmasi itsensä.\nKun hänen verinen päänsä tuotiin Sullalle, voittaja katseli ivallisesti\nhymyillen tätä voitonmerkkiä toistaen kreikkalaisen runoilijan sanat:\n»Ennenkuin tarttuu peräsimeen, täytyy olla ollut soutajana.»\n\nMurhaamista jatkettiin Roomassa ja muuallakin tarkoituksenmukaisesti\nja tarkasti, mistä johtuu, että se meidän silmillämme katsoen\noli vielä kauheampaa kuin Mariuksen verihurjastelut. Mariuksen\njohtivat tihutöihin hänen omakohtainen kostonhimonsa ja haavoitettu\nturhamaisuus, mutta Sulla murhasi kylmäverisesti valtiollisista\nsyistä. Jos kuitenkin koetamme tuomita näitäkin kauheita tekoja\npuolueettomasti, niin meidän täytyy ottaa huomioon, että sen ajan\nihmisillä ei ollut veristä kostoa kohtaan meidän herkempiä tunteitamme.\nVihollistensa tuhoamiseen oli voittajalla itsestään selvä oikeus.\nIhmiselämää ei pidetty suunnilleenkaan samanarvoisena kuin nykyjään.\n\nPäästäkseen vihollisistaan Sulla valmistutti _proskriptiotauluja_,\njoihin oli merkitty niiden henkilöiden nimet, jotka oli surmattava.\nSe, joka tappoi tällaisessa listassa mainitun henkilön, sai suuren\nrahapalkinnon, heti kuin hän toi uhrin irtihakatun pään Sullalle. Mutta\nken suojeli henkipatoksi julistettua tahi auttoi kuolemaantuomittua\nisäänsä tai veljeään pakoon, hän oli ankaran rangaistuksen alainen.\nHenkipatoiksi julistettujen omaisuus myytiin julkisessa huutokaupassa\nenimmän tarjoavalle. Heti kuin joku Sullan kätyreistä teki tarjouksen,\nei kukaan uskaltanut tarjota enemmän kuin tämä. Seuraus oli se,\nettä hänen puoluelaisensa voivat pilkkahinnalla päästä rikkaiksi\ntilanomistajiksi. Kaikki tämä oli, eräs historioitsija sanoo,\n»inhimillisen luonteen pahimpien himojen irtipäästämistä. Palvelijat\nkavalsivat herransa, ystävät ystävänsä, sukulaiset toisensa; ja monet,\njotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa valtiollisiin taisteluihin,\nmerkittiin henkipattoluetteloihin henkilökohtaisten vihamiestensä\ntoimesta.» Toisia kohtasi sama kohtalo ainoastaan senvuoksi, että he\nolivat varakkaita, ja joku Sullan suosikeista halusi saada heidän\nomaisuutensa haltuunsa. Oli myöskin henkilöitä, jotka antoivat ilmi\ntoisia näyttääksensä itse olevansa Sullan uskollisia puoluelaisia ja\nsiis viattomien kanssaihmistensä verellä ostivat oman pelastuksensa.\n\nKauheinta oli henkipattoluetteloissa se, ettei niistä koskaan näyttänyt\ntulevan loppua. Alinomaa ilmestyi uusia luetteloita. Jos huokaisikin\nhelpotuksesta, kun ei löytänyt nimeänsä ensimmäisestä luettelosta,\nsai pelätä löytävänsä sen toisesta tai kolmannesta. »Minä olen nyt»,\nSulla lausui kerran vertaistaan vailla olevalla kyynillisyydellä,\n»julistanut henkipatoksi niin monta, kuin voin muistaa; mutta minä\nolen tilapäisesti unohtanut koko joukon, jotka minä kirjoitan muistiin\nmyöhemmin, sitä mukaa kuin minä muistuttelen heidän nimensä mieleeni.»\n\nHaihduttaakseen täydelleen entisyyden muiston Sulla hävitytti kaikki\nMariuksen voittojen muistomerkit ja käski kaivamaan kuolleen luut\nmaasta ja heittämään ne virtaan.\n\nVahvistaakseen valta-asemaansa Sulla esitytti senaatille ja\nkansankokoukselle, että nämä nimittäisivät hänet määräämättömäksi\najaksi _diktaattoriksi_, joka saisi rajattoman vallan järjestää kaikki\nyhteiskunnan asiat. »Esitys» oli sama kuin käsky, jota luonnollisesti\nkukaan ei uskaltanut vastustaa.\n\nNäin oli juhlallisesti julistettu, että Sullan tahto oli Rooman laki.\nMitä valtakunnassa oli ylhäistä, rikasta ja hienoa, kilpaili nyt\nkaikkivaltiaan suosiosta. Mutta yhtä kylmä ja välinpitämätön kuin\noli ollut vaaran hetkellä, tämä oli nyt voiton päivinäänkin. »Yhtä\nylimielisen halveksuvasti, sanoo italialainen historioitsija Ferrero,\n»hän katseli optimaatteja ja kansan ystäviä, rikkaita ja köyhiä, kun he\nkaikki vapisivat pelosta diktaattorin edessä. Välinpitämättömänä hän\nloistolinnassaan otti vastaan Rooman mahtimiesten kunnianosoitukset,\nkun nämä nöyrästi, mutta viha sydämessä tervehtivät häntä, jonka\nvallassa oli elämä ja kuolema. Välinpitämättömänä hän katseli,\nkuinka ylhäisimpien sukujen nuoret ja vanhat edustajat ja ylimystön\nkauneimmat naiset kilpailivat kutsuista hänen ylellisiin pitoihinsa.\nSiellä istui isäntä suosikkilaulajiensa keskessä kokonaan kiintyneenä\nsyömiseen ja juomiseen kysymättä edes lukuisten vierastensa nimiä.\nVälinpitämättömänä hän antoi kunnianhimoisten, ahneiden ja paheellisten\nihmisten lauman tungeksia atriumissaan[17] noiden ihmisten,\njotka olivat tulleet sinne rukoillakseen hallitsijalta itselleen\nkuolemaantuomittujen maatiloja, taloja ja orjia.»\n\nSotilasdiktatuuri oli vakiinnutettu. Ken komensi vahvinta armeijaa,\noli silloin Rooman herra. Sotamiehille ei enää Capitolium ollut\nisänmaantunnuskuva, vaan heidän sotalippunsa ja sotapäällikkönsä\noli ainoa, joka voi vaatia heiltä kuuliaisuutta. Rooman kansaan\noli yleisesti tunkeutunut se käsitys, että missä valta oli, siellä\nlakkasi oikeus. Viimeisenkin kunnioituksentunteen jäännöksen lakeja,\narvohenkilöitä ja omistusoikeutta kohtaan henkipattojulistukset\nolivat hävittäneet. Kaikki, mikä takasi olemassaolon turvallisuuden,\noli romahtanut kumoon, ja jäljellä oli vain turvattomuuden tunne\nnykyhetkeen ja turhuuden tunne huomispäivästä murehtimiseen nähden.\nKansan tunnuslauseeksi tuli nyt kuten aina tällaisina kauhunaikoina:\n»Syökäämme ja juokaamme ja viettäkäämme päivämme hauskasti, sillä\nhuomenna meidän on kuoltava!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäinvastoin kuin Marius ja hänen puoluelaisensa Sulla ei\npysähtynyt vastapuolueen latvojen katkomiseen — hän koetti\nmyöskin _lainsäädännöllä_ uudistaa roomalaisen yhteiskunnan omien\naristokraattis-tasavaltalaisten mielipiteittensä mukaiseksi.\nVahvistaakseen senaatin arvovaltaa, joka oli vähentynyt murhien ja\nmaastakarkoittamisien aiheuttaman suoneniskun takia, hän valitutti 300\nuutta senaattoria. Vastapainoa, jona kansantribuunin virka oli ollut\nylimykselliselle hallitusvallalle, oli hän jo vuonna 88 heikontanut,\nvähentämällä tribuunien toimivaltaa. Nyt hän meni vielä paljon\npitemmälle. Hän riisti tribuuneilta oikeuden jättää ratkaistavaksi\nlakiesityksiä ja rajoitti heidän valtansa yksityisten kansalaisten\nsuojelemiseen laittomuuksilta. Paljon merkitsevämmäksi tuli vielä\nlakimääräys, että se, joka oli kerran ollut kansantribuunina, ei\nollut vaalikelpoinen enää muuhun virkaan. Toisin sanoen: lahjakkaalle\nja eteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle ei tästä puoleen ollut\nlainkaan houkuttelevaa hakea tribuunin virkaa, sillä samalla kuin\nhän oli sen saanut, hänen virkauransa oli lopussa. Kansantribuunin\nvirka oli, kuten muuan historioitsija sanoo, »julistettu melkein\nhäpeälliseksi toimeksi». Muidenkin virkamiesten toimivallan laajuutta,\nerittäinkin konsulien ja preettorien, Sulla pienensi monella tavalla,\nlisätäkseen senaatin mahtavuutta. Myöskin oikeudenkäytön ja hallinnon\nuudestijärjestämiseen diktaattori uhrasi paljon työtä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSullan diktatuurin kolmantena vuotena uusi valtiokoneisto oli saatu\nniin hyvään käyntiin, että Sulla luuli voivansa antaa sen työskennellä\nomin päin. Roomalaiset saivat silloin olla sen omituisen näytelmän\ntodistajina, että mahtavin mies, joka oli heitä koskaan hallinnut,\nuransa huipulla vapaaehtoisesti poistui valtiolliselta näyttämöltä. Ei\nkukaan voinut hämmästymättä ja liikutusta tuntematta olla todistamassa,\nkuinka — käyttääksemme Mommsenin sanoja — »tuo mies, joka oli tähän\nasti mielivaltaisesti määrännyt miljoonain ihmisten elämästä ja\nomaisuudesta, tuo mies, jonka viittauksesta niin monet päät olivat\npudonneet ja jolla oli verivihollisia jokaisella Rooman kadulla ja\njokaisessa Italian kaupungissa» — kuinka tuo mies astui Forumille\nkaiken kansan eteen, otti liktoreiltaan kirveet ja vitsakimput\nja lähetti heidät kotiin sekä selitti olevansa valmis tekemään\ntilin toimistaan jokaiselle, joka sitä vaati. Kaikki vaikenivat.\nHe vaikenivat yhäkin, kun diktaattori astui alas puhujalavalta ja\nyksityisenä miehenä, vain lähimpäin ystäväinsä seuraamana, palasi\nkotiin kansanjoukkojen keskitse, jotka kahdeksan vuotta aikaisemmin\nolivat jaoittaneet hänen talonsa maan tasalle. Kreikkalais-roomalainen\nhistorioitsija Appianos, Rooman kansalaissotien etevin kuvaaja[18],\nihmettelee, että Sulla _uskalsi_ ottaa tämän askelen, hän, joka »oli\nsurmauttanut 90 senaattoria, näistä viitisentoista entistä konsulia, ja\nnoin 2 600 keskiluokan varakasta miestä.»\n\nMutta Sulla voi olla aivan varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi\ntaivuttaa hiustakaan pelätyn päästä. Muutoin vallastaluopuminen on\nvarmasti ollut erittäin nautintorikas näytelmä sellaiselle huomion\nherättämisestä nauttivalle herkkusuulle kuin Lucius Cornelius Sullalle.\nSe oli hienosti suunniteltu loppunäytös draamallisista nousukohdista\nniin rikkaassa elämässä.\n\nVallasta ja kunniasta Sulla palasi, tosin ei kuten muinoin Cincinnatus\nauransa kurkeen, vaan loisteliaaseen huvilaansa ihanan Napolin lahden\nrannalle, elämään huveissa ja nautinnoissa. Tosin hän oli ainakin\nollut ennen muuta iloinen seuratoveri, joka rakasti viiniä ja naisia\nenemmän kuin työtä. Rooman valtiaanakin hän lakkasi olemasta hallitsija\nsamana hetkenä, jolloin hän täytetyn päivätyön jälkeen istuutui\nherkkuja uhkuvaan päivällispöytään. Silloin hän lauloi ja oli iloinen\niloitsevaisten kanssa. Kirjoittipa hän itse huvinäytelmiäkin, joita\nhänen näyttelijäystävänsä esittivät hänen juhlissaan. Kylmän ironinen\nleikillisyys on koko hänen luonnottansa kuvaava piirre. Ollessaan\nvielä diktaattorina hän palkitsi kehnon ylistyslaulun sillä ehdolla,\nettä runoilija lupasi olla koskaan enää häntä ylistämättä. Ja kun hän\ntyhjensi kreikkalaisten temppelien aarrekammiot, hän piti sopivana\nylenkatseellisesti pilailla, etteihän aarteitten menetys merkinnyt\nmitään niille, joiden kassoja jumalat itse täyttivät.\n\nSullan ulkonäöstä Plutarkhos antaa kuvaavan, mutta melko kolkon\nkuvan: »Hänen silmänsä olivat hyvin siniset, mutta erottuivat siten\nsilmiinpistävän jyrkästi kasvojenväristä, joka oli vuorotellen vahvasti\npunainen ja valkoinen. Eräs Ateenan pilkkakirves teki tästä pilaa ja\nrunoili seuraavan säkeen:\n\n    'On Sallan naama mulperimarja jauheineen.'»\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomassa kävi kaikki säännöllistä kulkuaan senkin jälkeen, kun\nmahtimies oli poissa. Mutta niinpä kaikki tiesivätkin, että hän\npelkällä viittauksellaan voisi koota ympärilleen veteraaninsa,\njotka hän oli sijoittanut siirtoloihin yli koko maan. Itsessään\npääkaupungissa hänellä oli sitäpaitsi työnsä varmuusvartiona 10 000\nvapautettua orjaa, joiden entiset herrat olivat kuuluneet Mariuksen\npuolueeseen.\n\nJo vuoden perästä valtiollisesta elämästä vetäytymisensä jälkeen Sulla\nkuoli äkkiä verensyöksyyn 60 vuoden vanhana. Kaksi päivää aikaisemmin\nhän oli lopettanut 22. niteen muistelmiansa[19], joissa hän on kuvannut\nmelkeinpä ainutlaatuisen menestyksellistä elämäänsä. Koskaan pitkällä\nsotilaallisella ja valtiollisella urallaan hän ei ollut menettänyt\ntaistelua, koskaan hänen ei ollut tarvinnut perääntyä askeltakaan.\nKatkerien vihamiesten ympäröimänä hän oli vienyt elämäntyönsä\nsiihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän ylistää\nitsekin onnensa tähteä. Ja kauhistavia veritekojaan hän kuvaili\nilman katumuksen jälkeäkään. Omantunnon tuska oli hänelle tuntematon\nkäsite. Hänen hautakivessään kerrotaan olleen hänen oman määräyksensä\nmukaisesti näin kuuluva kirjoitus:\n\n    »Ei mua voittanut oo hyvän tai pahan maksamisessa\n    ystävä, ei vihamies.»\n\nSuuri saksalainen historioitsija Leopold von Ranke kokoaa seuraavaan\nvertailuun arviointinsa Mariuksesta ja Sullasta: »Marius on pelastanut\nroomalaisen maailman olemassaolon voitoillaan vihollisista, jotka\nuhkasivat sitä perikadolla; Sulla on uudelleen järjestänyt Rooman\nyhteyden Kreikkaan ottamalla tämän maan takaisin itämaiselta\nvalloittajalta. Sellaiset sotaretket kuin Mariuksen kimbrejä ja\nteutoneja vastaan tekemät ylittävät kuitenkin suuresti Sullan urotyöt\nsodassa Mithradatesta ja hänen päälliköltään vastaan, jotka eivät\nkyenneet tekemään hänelle lujaa vastarintaa.»[20]\n\nSulla oli paljon suuremmassa määrin valtiomies kuin sotapäällikkö.\n»Ilman häntä Mariuksen ei olisi onnistunut koskaan saada aikaan rauhaa\nBocchuksen kanssa. Ja niin valtiollisesti tärkeän rauhan päättäminen,\nkuin oli se, jonka Sulla teki Mithradateen kanssa, oli aivan kokonaan\nMariuksen tapaisen miehen näköpiirin ulkopuolella.»\n\nRooman korkeammalle sivistykselle oli onneksi, ettei Marius voittanut,\nvaan Sulla, sillä »Marius oli plebeiji ja soturi, sekä sisäisesti että\nulkonaisesti, mies, joka tunsi jonkinlaista ylenkatsetta hienompaa\nsivistystä kohtaan. Sulla oli sitävastoin kulttuurin edustaja,\nläpikotaisin sivistynyt patriisi, jolla oli avoin mieli opille ja\ntieteelle.»\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nGajus Sallustius Krispus, Katilina og Jugurtha, oversat af H.H. Lefolii.\n\nGuglielmo Ferrero, Rom, des storhet och förfall, översättning efter den\ntyska översättningen av det italienska originalet av Hjalmar Bergman: 5\nosaa.\n\nJohannes Kromayer und Georg Veith, Meerwesen und Kriegsführung der\nGriechen und Römer.\n\nTähän kappaleeseen:\n\nFrederick Walter Robinson, Marius, Saturninus und Glaucia.\n\nAlfred Helbling, Der Zug der Cimbrem und Teutonen\n(Kirjallisuusluetteloineen).\n\nEduard Meyer, Geschichte des Königreichs Pontos.\n\nTheodore Reinach, Mitridate Eupalor..\n\nR. Pappritz, Marius und Sulla.\n\nEdward A. Freeman, Historical Essays H.\n\nThaddeus Lau, Lucius Cornelius Sulla.\n\nJoseph Lengle, Untersuchungen über die Sullanische Verfassung.\n\n\n\n\nCRASSUS JA POMPEIUS.\n\n\nUusi valtiosääntö, jonka Sulla oli antanut Roomalle, oli\nmestarillisesti kokoonpantu — olisipa se vain ollut perustettu\nlujemmalle pohjalle kuin roomalaiseen ylimystöön nojaavaksi! Jugurthan\nsota oli kauhistavan selvästi paljastanut, kuinka pitkälle mädäntyminen\noli ehtinyt tässä yhteiskuntaluokassa. Optimaatit olivat lahjottavissa,\nja heiltä puuttui tahdonvoimaa korkeammassa mielessä. Ei kukaan kyennyt\ntekemään yläluokkaa jälleen voimakkaaksi ja terveeksi, jollainen se\noli ollut puunilaissotien aikana, kenties kykeni siihen kaikkein\nvähimmän sellainen mies kuin Sulla. Kieltämättä hän oli nero, mutta\nhänellä ei ollut siveellistä pontta. Senpävuoksi ei viipynytkään\nkauan rakennusmestarin poistumisen jälkeen — vain vuosikymmenisen —,\nennenkuin hänen valtiorakennuksensa hajosi pirstaleiksi.\n\nValtiosäännön heikko kohta oli erikoisesti korkeimpain virkamiesten\nvuotuinen vaihtuminen. Sellaisella järjestyksellä oli voitu\ntoimia hyvin vanhoina aikoina, jolloin kaikki valtioasiat olivat\nyksinkertaiset ja helpot jokaisen tavallisen tervejärkisen\nmiehen hoidella. Mutta nyt oli valtionhallinto kehittynyt niin\nlaajahaaraiseksi, että se vaati vaivalloisesti hankittuja\nammattitietoja harjoittajaltaan. Vuosittain uusiintuvat vaalit\nolivat sitäkin turmiollisemmat, kun kiihkeä vaalitaistelu vallan\nlopetti melkein kaiken poliittisen tarmon ja mielenkiinnon. Taistelu\nkorkeimmista viroista sai yhä enemmän ja enemmän saalis taistelun\nluonteen. Tuskin olivat vaalit ohi, kun jo joka taholla alettiin\nvalmistautua seuraavan vuoden vaaleihin.\n\n\n\n\nSUURI ORJAKAPINA.\n\n\n»Kaikissa muinaisissa valtioissa kalvoi orjuuden mätähaava yhteiskunnan\nytimiä ja sitä enemmän, kuta kukoistavampia valtiot olivat», sanoo\nMommsen; »sillä valtion mahtavuus ja rikkaus aiheutti silloisissa\nolosuhteissa orjajoukkojen suhteettoman lisääntymisen. Luonnollisesti\nRooma näin ollen kärsi enemmän tästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta\nkuin mikään muu antiikin valtio.» Ja kuta suuremmiksi orjajoukot\nkasvoivat, sitä kovemmaksi muodostui heidän kohtalonsa. Perheorjia\nkyllä yleensä kohdeltiin hyvin, mutta ne surkuteltavat joukot, jotka\nraatoivat suurilla tiloilla, olivat kamalassa asemassa. Orjanmerkki\notsaan poltettuna tai rautakahleet jaloissa kalisten ajettiin näitä\nonnettomia kovasydämisten katsastusmiesten piiskanlyöntien kiiruhtamina\ntyöhön ilman lepoa ja rauhaa.\n\n    »Kahleet kalkkavat nyt työmaill' lukemattomat»\n\nsanoo Martialis, Rooman keisariajan kuuluisa epigrammikirjailija.\n\nJa kun yö tuli, nämä kurjat oliot teljettiin pimeihin kellareihin.[21]\n\nTuon tuostakin kuullaan puhuttavan näiden yhteiskunnan\nkovanonnenlapsien epätoivoisista yrityksistä päästä vapauteen.\nJo seitsemännellä vuosisadalla hallituksen oli täytynyt lähettää\nsotaväenosastoja karanneitten orjien muodostamia ryövärijoukkoja\nvastaan. Gracchusten aikana orjakysymys oli tullut mitä polttavimmaksi.\nMonissa paikoin puhkesi silloin orjakapinoita. Sisiliassa nämä\nonnettomat noudattivat neuvoa, jonka heille oli antanut yksi saaren\nrikkaimmista ja häikäilemättömimmistä pösöistä, kova ja ahne\norjainomistaja. Kun hänen orjansa kurjuudessaan pyysivät kerran häneltä\nvaatteita, hän antoi vaatteiden asemesta heille viittauksen, kuinka he\nitse voisivat hankkia niitä. Hän kysyi heiltä: »Ovatkos alastomia nuo\nmatkustavaiset, jotka vaeltelevat ympäriinsä maassa?» Tämän jälkeen\nhän vielä piiskanlyönneillä perusteellisemmin vakuutti anojia siitä,\nettä oli julkeata pyytää apua herraltaan. Silloin orjat epätoivoissaan\nseurasivat hänen viittaustaan — ja rupesivat ryöväreiksi. Mutta he\nalkoivat uransa hyökkäämällä sen kimppuun, joka oli antanut heille\nneuvon. Hänet itsensä orjat lävistivät miekalla, mutta hänen vaimonsa,\njoka oli yhtä julma ja väkivaltainen kuin mieskin, saivat naisorjat\nottaa käsiteltäväkseen. Sittenkuin nämä eri tavoin olivat päästäneet\nkiukkunsa kiusanhenkeään vastaan purkautumaan, he syöksivät hänet alas\nkalliojyrkännettä.\n\nKapinalliset järjestäytyivät valtioksi ja valitsivat erään syyrialaisen\nihmeidentekijän ja profeetan kuninkaakseen. Lopuksi hallituksen joukot\nkuitenkin voittivat heidät. Vain »kuningas» muutamiin satoihin nousevan\nhenkivartionsa kanssa pelastui sillä kertaa pakoon; mutta kun heidänkin\ntilansa pian kävi toivottomaksi, he surmasivat toisensa kaikki, paitsi\norjakuningas itse ja hänen lähimmät miehensä. Nämä piilottelivat jonkin\naikaa eräässä luolassa, mutta viimein roomalaiset saivat vangiksi\nheidätkin. Orjakuningas sai nääntyä vankeudessa.\n\nMutta Mariuksen aikana, jolloin kimbrit ja teutonit uhkasivat Rooman\nvaltakunnan olemassaoloa, Sisilian orjat käyttivät tätä tilannetta\nhyväkseen noustakseen taas sortajiansa vastaan. He valloittivat melkein\nkaikki saaren suurehkot kaupungit, ja koko joukko pikkueläjiä ja\nköyhiä talonpoikia yhtyi orjajoukkoihin. Hallitus oli voimaton. Neljä\nroomalaista armeijaa yksi toisensa jälkeen lyötiin. Lähes seitsemän\nvuoden ajaksi valtio oli menettänyt yhden rikkaimmista maakunnistaan.\nKun roomalaisten viimeinkin onnistui masentaa kapina, he kostivat\nperusteellisesti. Kerrotaan, että 20 000 orjaa sai päättää päivänsä\nristinpuussa.\n\n»Pitkäksi aikaa eteenpäin», Ihne sanoo, »tukahdutettiin sorrettujen\näänet. Onnettomat ryömivät takaisin kellarikomeroihinsa ja ojensivat\nkaulansa rautakahleisiin pantaviksi.» Mutta miesikää myöhemmin puhkesi\nuusi samankaltainen kapina, jota kesti neljä vuotta, ennenkuin\nroomalaisten viimein onnistui kukistaa se verisessä taistelussa. Tässä\ntaistelussa orjat kaatuivat melkein viimeiseen mieheen asti. Jäljelle\njääneet vietiin Roomaan petoeläinten revittäviksi kansan huviksi.\nMutta useimmat olivat välttäneet tämän kauhean ja häpeällisen kuoleman\nsurmaamalla toinen toisensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaarallisin kaikista orjakapinoista oli kuitenkin se, joka vuonna\n73 e.Kr. puhkesi Capuassa ja sen ympäristössä. Siellä oli useita\nmiekkailukouluja, joissa orjia koulittiin amfiteattereissa ja muillakin\nnäyttämöillä taistelemaan keskenään roomalaisten huviksi elämästä ja\nkuolemasta. Tällaisten näytäntöjen toimeenpanemista perusteltiin sillä,\nettä _gladiaattorileikit_, kuten niitä nimitettiin, antoivat katsojille\nesimerkin rohkeuteen ja herättivät taisteluhalua. Katselijat saivat\nnäissä näytännöissä nähdä miesten saavan syvän haavan toisensa jälkeen\npäästämättä tuskan huokaustakaan ja kohtaavan kuoleman ilmettäkään\nmuuttamatta. Gladiaattoritaistelujen alkuperäinen luonne vainajille\ntoimitettavani ihmisuhrien korvaajana esiintyi siinä, että melkein\njokaisessa kaksintaistelussa ainakin toisen taistelijan oli menetettävä\nhenkensä.[22] Kun voitettu kohotti kätensä merkiksi siitä, että hän\nvetosi katselijoin armoon, tapahtui hyvin harvoin, että nämä säälistä\nvoitettua kohtaan tai ihaillen tämän miehuullista puolustautumista\nnostivat peukalonsa pystyyn ja täten ilmaisivat tahtovansa, että\nvoitettu saisi elää. Tavallista oli, että koko yleisö peukalot alaspäin\nvelvoitti voittaneen gladiaattorin tekemään tehtävänsä ja pistämään\nkuoliaaksi voitetun. Kuolleen ruumis heitettiin kaupungin suureen\nyleiseen hautaan köyhien, orjien, prostituoitujen ja rikollisten\nruumiitten joukkoon.\n\nGladiaattoreiksi valittiin luonnollisesti voimakkaimmat ja\nurhoollisimmat sotavangit. Myöskin orjien omistajat myivät\nmiekkailukouluihin erittäin juonikkaat ja vastukselliset orjansa, aivan\nsamoin kuin ihmisille vihaiset sonnit myytiin teurastajalle.\n\nMutta gladiaattorit osasivat taistella muitakin kuin\nonnettomuustovereitaan vastaan. He käyttivät hyväkseen ensimmäistä\nsopivaa tilaisuutta kääntääkseen aseensa sortajiansa vastaan. Eräänä\npäivänä murtautui seitsemänkymmentä tällaista epätoivoista ihmistä\nasestautuneina gladiaattorimiekoilla, tikareilla ja ryhmysauvoilla\nulos eräästä miekkailukoulusta ja pakeni Vesuviukselle. Heidän\njohtajansa oli tavattoman vahva ja rohkea traakialainen nimeltään\n_Spartacus_, ylhäissukuinen mies, kuten sanottiin. Kun karanneet orjat\nkoko Italiasta liittyivät heihin, heidän joukkonsa kasvoi lumivyöryn\nnopeudella, erittäinkin sen jälkeen, kun orja-armeija oli osoittautunut\nolevansa voimakkaampi niitä joukkoja, jotka hallitus lähetti heitä\nvastaan. Pian Spartacuksella oli johdossaan 70 000-miehinen sotajoukko,\nja pian hän hallitsi melkein koko etelä-Italiaa. Kaupunki kaupungin\njälkeen vallattiin väkirynnäköllä ja ryöstettiin, ja perusteellisesti\nsorretut eroa tekemättä kostivat kansalle, joka oli pitänyt heitä\norjuudessa. Voimantunnossaan he kostivat joskus sortajilleen siten,\nettä panivat nämä vuorostaan gladiaattoreina taistelemaan toisiansa\nvastaan.\n\nSpartacuksen aikomuksena lienee ollut kostettuaan Italian\norjanomistajille mennä yli Alppien kotimaahansa tai Galliaan\nvalmistaakseen itselleen ja taistelutovereilleen rauhallisen ja\nihmisarvoa vastaavan olemassalon. Mutta luonnollisesti oli erittäin\nvaikeata pitää koossa kaikkia niitä levottomia aineksia, jotka\nolivat hänen komennossaan. Se tehtävä oli ajan pitkään ylivoimainen\nSpartacuksenkin laiselle järjestelijäkyvylle. Orjista oli yleisesti\nmieluisampaa harjoittaa ryöväystä omin päin kuin olla mukana\nsuunnitelmallisesti johdetulla sotaretkellä. Spartacuksen oli sentähden\nvaikeata saada heitä mukaansa kohti pohjoista, niin kauan kuin oli\nvielä paljon ryöstämistä keski- ja etelä-Italiassa. »Heidän johtajansa\ntahtoi olla sotapäällikkö, mutta he pakottivat hänet rupeamaan\nryöväripäämieheksi ja harhailemaan umpimähkään ryöstämässä», sanoo\nMommsen.\n\nMutta vain ryöväreinäkin orjalaumat olivat vaarallisia senvuoksi, että\nRooman hallituksella ei ollut yhtenäistä voimaa eikä harjoitettuja\nsotilaita. Legioonat ottivat tavakseen, niin pian kuin olivat kasvot\nvasten kasvoja Spartacuksen joukkojen kanssa, heittää aseensa ja pötkiä\npakoon. Eikä näyttänyt ilmestyvän päällikköä, joka olisi kyennyt\npitämään kurissa rappeutuneet joukot.\n\nMillaiset olivatkaan ajat! Kansa, joka puolitoista vuosisataa\naikaisemmin oli yhtenä muurina seisonut Hannibalin veteraaneja\nvastassa, näki nyt puolustajainsa hajoavan kuin akanat tuuleen\nnähdessään vain vilauksenkin karanneista orjistaan. Kuten kerran\nHannibal, siten nyt Spartacus kulki sotajoukkoineen läpi melkein koko\nItalian, voitti kummankin konsulin ja uhkasi itseään Roomaa. Mihin\nennen ainoastaan muinaisajan suurimmat sotapäälliköt olivat kyenneet,\nsen voi nyt urhea rosvopäällikkö suorittaa! Hädissään senaatti kääntyi\n_Marcus Crassuksen_, Rooman rikkaimman miehen puoleen.\n\nCrassus oli kunnostautunut Sullan Italiassa käymissä taisteluissa.\nHänen voimanansa oli ääretön itsepäisyys, millä hän toteutti\ntuumansa. Kaikki hänen halunsa ja harrastuksensa suuntautuivat vain\nrahaan, rahaan. Ei kukaan ollut niin valpas kuin hän ansaitsemaan\nSullan henkipattoluetteloilla. Ostamalla pilkkahinnalla maatiloja ja\nkartanoita hän oli niihin aikoihin laskenut perustuksen suunnattomalle\nomaisuudelleen, joka kasvoi uusilla, kaikenkarvaisilla onnistuneilla\nliikeyrityksillä: talohuijauksilla, teollisuustoiminnalla ja laajalla\nlainausliikkeellä. Ja koskaan hän ei pitänyt lukua keinoista, kun vain\nvoi ansaita kultaa.[23]\n\nCrassus on ensimmäinen siinä keinottelijain ja yrittäjäin\nlaumassa, joka nyt nousee pinnalle sitä mukaa, kuin _italialainen\ntalonpoikaisyhteiskunta kaupallistuu ja teollistuu_ Rooman itäisten\nvalloitussotien välttämättömänä seurauksena. Käsi kädessä kauppahengen\nvoittokulun kanssa, tunkeutuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kasvava\nylellisyyden ja nautintojen tavoittelu. Rahat vierivät. Tavarat,\narvoesineet ja kiinteistöt vaihtuvat nopeammin kuin ennen aikaan.\nMaaperä on otollista suuressa mitassa tapahtuvalle keinottelulle.\n\nCrassus jätti jälkeensä noin 300 miljoonan markan suuruisen omaisuuden\nSuomen rahassa. Tällainen rikkaus antoi hänelle valtiollistakin\nmerkitystä. Olihan puoli kaupunkia velkaa hänelle. Kaikkien\nyhteiskuntaluokkien ja kaikkien puolueiden keskuudessa hän oli\ntaloudellisista syistä suosittu. Kun oli suorittanut niin useita\nonnistuneita liikekeinotteluja, hän voisi varmaan yrittää keinotella\nkuningaskruunuakin?\n\nOrjakapinan uhkaavassa tilanteessa Crassus tuntui mieheltä, joka »oli\nsen tekevä», sillä hän oli tarmokkaampi ja määrätietoisempi kuin kukaan\nmuu. Näitä ominaisuuksiaan hän käyttikin heti sotapäällikkönä. Kun\nhän johti joukkonsa kohti vihollista, uusiintui aluksi sama näytelmä\nkuin ennenkin: osasto, joka kulki ensimmäisenä, heitti aseensa. Mutta\nCrassus ehkäisi pelkurien pakoaikeet ottamalla heidät kaikki vangiksi\nja armahtamatta mestauttamalla joka kymmenennen miehen. Se oli jyrkkä\nparannustapa, joka vaikutti terveellisesti sotakuriin. Seuraavassa\nottelussa Spartacus koki niin kovaa vastarintaa, että hän huomasi\nviisaimmaksi vetääntyä takaisin etelään.\n\nTosin vielä jonkin aikaa tilanne näytti roomalaisille uhkaavalta,\nmutta spartakuslaisten kykenemättömyys pysyä koossa koitui heille\nlopulliseksi turmioksi. Crassuksen onnistui voittaa toinen ryöväriparvi\ntoisensa perästä. Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa — vuonna\n71 e.Kr. — Spartacus taisteli kuin raivoisa leijona joukkojensa\netunenässä. Hän haavoittui niin vaikeasti, että vaipui polvilleen,\nmutta vielä kuolemaisillaan hän puolustautui hyökkääviä vihollisia\nvastaan. Samalla kertaa useimmat hänen uskollisimmista miehistään\nkaatuivat.\n\nSitten alkoi etelä-Italiassa orjien ajometsästys, kamalampi kuin\nmilloinkaan ennen. Näin tukahdutettiin valtavan palon viimeiset\nhehkuvat kekäleet. Capuasta Roomaan johtavan tien varrella todisti\nkuusituhatta ristiinnaulittua orjaa kapinan loppumisesta.\n\nOrjakapinan jälkeen säädettiin laki, että jos talonisäntä murhattiin\nkotonaan, tuli mestata kaikki hänen orjansa, koskapa joku heistä olisi\nvoinut olla murhaan osallinen. Lakia käytettiin useamman kuin kerran\nkaikessa ankaruudessaan. Eräänkin kerran, kun tilanomistaja löydettiin\nmurhattuna kotonaan, surmattiin kaikki hänen 400 orjaansa.\n\n\n\n\nPOMPEIUS, LIIKANIMELTÄ »SUURI».\n\n\nNiistä, jotka auttoivat Sullaa voittamaan kansanpuolueen, oli _Gnæus\nPompeius_ se, joka vastaisuudessa antoi enimmän puheenaihetta\nitsestään. Hän oli vain 23-vuotias, kun hän Sullan palattua kotiin\nMithradateen sodasta tarjosi sotapäällikölle palvelustaan. Ratsuväen\npäällikkönä hän ratsasti täyttä laukkaa urheasti joukkonsa etunenässä\nja iski kiinni viholliseen. Sulla piti paljon nuoresta herrasta ja\nsuostui tämän pyytelyihin saada viettää triumfi, ennenkuin oli vielä\nhoitanut mitään valtion virkaa. »Antaa hänen pitää triumfi! Antaa\nhänen se pitää!» hän huudahti. Ja kansa osoitti riemuiten suosiotaan.\nSulla lienee kaiken lisäksi — hänelle ominaisella puolittain\npilkallisella äänellä — nimittänyt Pompeiusta »suureksi». Tämä antoi\naiheen Pompeiukselle verrata itseään Aleksanteriin! Se oli kuitenkin\nvähän liikaa keskimittaiselle kelpo miehelle — sillä sen ylistävämpää\nmainesanaa Gnæus Pompeius ei ansaitse historian tuomioistuimen edessä.\nSuuresta osastaan, jota hän kaikesta huolimatta joutui näyttelemään,\nhänen oli kiittäminen tavatonta moukanonneaan; jälkimaailman silmissä\nhän on, kuten Mommsen sanoo, »ein nachgemachter grosser Mann».[24]\nHän oli hieno mies, jolla oli eräänlaista edustavaa pontta ja joka\nyhteiskunnan kannalta oli nuhteeton kansalainen; ja se vaikutti.\nHänen lahjakkuutensa ilmeni yksinomaan sotilaallisissa toimissa.\nSotilasammatin hän taisi perin pohjin ja päällikkönä hän ymmärsi\nsoveltaa tietojaan, järjestelmällisen huolellisesti. Mutta uutta luovia\naatteita hänellä ei ollut rahtuakaan, ja odottamattomissa tilanteissa\nhän helposti hämmentyi. Yksinomaan sellaisista aineksista ei synny\nvaltiomiestä. Mutta oli onnetonta, että juuri valtiomieheksi tämä\nhenkisesti köyhä, aatteeton sielu tahtoi tulla millä hinnalla tahansa.\n\nOn kahdenlaatuista kunnianhimoa: sellaista, joka tavoittelee valtaa\nsuorittaakseen jonkin suurtyön, ja sellaista, joka haluaa valtaa\nvain vallan itsensä vuoksi. Gracchusten ja Cæsarin kunnianhimo oli\nedellistä, Mariuksen ja Pompeiuksen jälkimmäistä laatua.\n\nSanoimme äsken, että miehellämme oli tavaton moukanonni. Ensiksi\nse ilmeni siinä, että hän päätti asettua Sullan puolelle. Olihan\nse ensimmäinen edellytys hänen menestykselleen. Mutta seuratkaamme\nhäntä eteenpäin hänen urallaan! Kun hänet vähän Sullan kuoleman\njälkeen lähetettiin Espanjaan auttamaan siellä vaarallisen kapinan\nkukistamista, hän sai selkäänsä ja hänelle olisi käynyt hyvin hullusti,\nellei komentava konsuli olisi rientänyt hänen avukseen. Mutta vähän\ntämän jälkeen onni hymyili taas Pompeiukselle, kun muuan omista\nmiehistä surmasi kapinan johtajan. Useimmat kapinalliset yhteiskunnat\nluopuivat silloin itsestään taistelusta Roomaa vastaan, ja sitten oli\nPompeiuksella jäljellä verraten helppo tehtävä kukistaa ne, jotka\nvielä jatkoivat taistelua. Tämän hän kykeni tekemään ja voi siis kehua\nsaattaneensa vaarallisen sodan onnelliseen lopputulokseen.\n\nKun hän sitten palasi kotiin Espanjasta, sattui hänelle niin\nonnellisesti, että hän kohtasi 5.000 pakenevaa spartakuslaista, jotka\nkoettivat pelastautua Alppien yli, ja nämä hän tuhosi viimeiseen\nmieheen asti. Täynnänsä ylpeyttä tämän urotyönsä takia hän kirjoitti\nsenaatille, että Crassus oli tosin voittanut Spartacuksen, mutta että\nhän oli temmannut pahan juurineen irti maasta.\n\nNäin hän tuli kotiin johtaen armeijaa, joka oli hänelle sokeasti\nuskollinen. Ja koska Sulla kerta kaikkiaan oli hemmoitellut hänet\npiloille laittomalla triumfilla, hän vaati nyt päästä konsuliksi,\nvaikka, ei vieläkään ollut hoitanut varsinaista valtionvirkaa. Koska\nhän ei voinut saada apua senaatin taholta, hän teki täyskäännöksen\nja koetti onneaan kansanpuolueessa. Samalle tielle kääntyi myöskin\nentinen sullalainen Crassus, ja tällä tiellä molemmat kilpailijat\ntapasivat toisensa. He yhdistivät voimansa _liittoutumalla_ vuonna 71\ne.Kr. tarkoituksenaan jakaa keskenään Rooman valtakunnan hallitusvalta.\nKiitos Pompeiuksen armeijan keskuudessa nauttimalle suosiolle ja\nCrassuksen rahoille he anastivat itselleen molemmat konsulinvirat\nvuodeksi 70. Näytelmään kuului, että Pompeiuksen ja Crassuksen armeijat\nolivat koko ajan leiriytyneinä kaupunginporttien edustalle.\n\nEnnenkuin Pompeius astui virkaansa, hän kansankokoukselle antoi\njuhlallisen vakuutuksen luottamuksestaan kansanvaltaiseen ohjelmaan.\nJa kun molemmat äskenleivotut demokraatit olivat astuneet korkeihin\narvoasemiinsa, seurasi melkeinpä itsestään sarja puolueen ohjelman\nmukaisia valtiosäännönmuutoksia. Senaatin valtaa rajoitettiin jälleen,\nja kansantribuunit saivat vanhat oikeutensa, jotka Sulla oli heiltä\nottanut.\n\nSullan valtiosäännönmuutokset oli pääasiallisesti kumottu. Kansa\nriemuitsi takaisin saadusta vapaudestaan ja ylisti Pompeiusta\nhyväntekijäkseen. Vain 35 vuoden ikäisenä hänestä oli äkkiä tullut\nRooman mahtavin mies.\n\n»Mutta koskaan ei kansansankari ole ollut soveltumattomampi osaansa»,\nDuruy sanoo. »Elää rahvaan keskuudessa, antaa kenen hyvänsä tuppautua\nlikelleen, osoittaa lämmintä myötätuntoa vähäpätöisimmänkin kansalaisen\nsydämenasioille ja tuntea heidät kaikki nimeltään ja ulkonäöltään,\nosoittaa väsymätöntä harrastusta heidän ilojansa ja heidän oikeuksiansa\nkohtaan, puhua kaikkea ja laverrella kaikille — kas siinä oikean\ndemagogin katkera kohtalo! Tämä osa sopi niin vähän kuin mahdollista\nPompeiukselle, joka oli nuoruusvuosiltaan asti tottunut komentamaan.\nHän inhosi rahvaan mielistelyä. Hänen kylmähkö ja kankea luonteensa oli\ntäysin vailla kansanpuhujan tulta ja liekkejä. Hän näyttäytyi harvoin\njulkisesti ja silloin aina lukuisan seurueen kanssa, joka pidätti\njoukot matkan päässä, kuten kuninkaasta.\n\nHän huomasi kumminkin, että sellainen persoonaton kuninkuus ikävystytti\nkansaa ja että olisi viisasta lietsoa innostusta uusilla urotöillä.\nSota tarjosi hänelle siihen tilaisuuden.\n\n\n\n\nSOTA MERIROSVOJA VASTAAN.\n\n\nSurkea ilmiö oli tähän aikaan se, että kansa, joka hallitsi maailmaa,\nei kyennyt pitämään kurissa merirosvoja niillä aluevesillä, joita\nroomalaiset itsetuntoisesti kutsuivat »meidän omaksi mereksi».\nMerirosvous rasitti vanhastaan erittäinkin Välimeren itäisimpiä\nosia. Aleksanteri Suuren oli aikoinaan täytynyt käydä oikeaa sotaa\nmerirosvoja vastaan. Hänen kuolemansa jälkeen merirosvous sai\nuutta vauhtia seurauksena siitä hajaannus- ja epävarmuustilasta,\njoka vallitsi Aleksanterin diadokien välisten taistelujen aikana.\nRoomalaisten sodat itäisen Välimeren rantamilla lisäsivät yhä\nyleistä villiytymistä. Äärettömästä, vapaasta merestä tuli kaikkien\njuurettomien olioitten turvapaikka. Ja vuosi vuodelta tulivat\nmerisissit yhä julkeammiksi. Alkujaan oli vesillä ollut vaanimassa\nyksityisiä kaapparilaivoja. Mutta nyt järjestettiin kokonaisia\nlaivastoja, jotka nopeakulkuisilla laivoillaan ryhtyivät varsinaisiin\nsotaretkiin omien amiraaliensa komennossa, kaappasivat aluksia,\npaloverottivat rannikkoa ja saaria, vangitsivat joukoittain ihmisiä\nja myivät ne orjiksi. Orjakauppa oli siihen aikaan kaikkein tuottavin\nliiketoimintamuoto.\n\nUseat muinoin kukoistavat rannikkokaupungit ponnistivat viimeiset\nvoimansa torjuakseen merirosvojen hyökkäykset. Toisin paikoin tapahtui,\nettä asukkaat hylkäsivät talonsa ja kotinsa välttääkseen vielä pahempaa\nkohtaloa joutua merirosvojen poislaahattaviksi. Kreikan ja Vähän-Aasian\nrannikkojen vanhoista temppeleistä ryöstettiin aarteet. Kaikkiin\nVälimeren osiin leveni merirosvous, ja sissit saivat ehtimiseen\nvahvistusta kaikkien kansojen hylkyaineksesta. Kukaan merenkävijä ei\ntuntenut enää itseään turvalliseksi.\n\nMerirosvoilla oli varsinainen pesänsä Sisilian rannikolla. Sinne\nhe rakensivat luoksepääsemättömiä kalliolinnoja, joihin keräsivät\nryöväämänsä aarteet.\n\nOli tosiasia, että sittenkuin Karthago oli kukistunut, Välimerellä\nei ollut enää merivaltaa, joka olisi ollut kyllin voimakas pitämään\nmerirosvot kurissa. Roomalaiset eivät olleet lainkaan merikansaa.\nAikoinaan he tuskin kykenivät käymään käsiksi Dalmatian rannikon\nmerirosvoihin. Ja puunilaissodan jälkeen roomalaiset olivat päästäneet\nsotalaivastonsa rappeutumaan ja jättäneet voittamansa kansat omin\nvoimin puolustautumaan kunkin kykynsä mukaan. Ja roomalaisten\nmaaherrojen nylkemisjärjestelmästä johtui, että kukoistava merivalta\ntoisensa jälkeen köyhtyi ja tuli kykenemättömäksi suojelemaan\netujaan merirosvoilta. Lopulta oli tuskin jälkeäkään niistä uljaista\nsotalaivastoista, joilla Kreikan, Suur-Kreikan ja Vähän-Aasian\nkreikkalaiset merikaupungit olivat kerran hallinneet merta ja\nsuojanneet rauhallista liikennettä.\n\nRoomalaisten heikkoudesta ja puuttuvasta voimasta ei kuitenkaan\nyksinomaan riippunut, että merirosvous sai niin hillittömästi\nrehoittaa, se riippui myöskin peloittavalla tavalla vallassaolijain\nyksityisestä voitonhalusta. Merirosvous oli näet mitä likeisimmässä\nyhteydessä orjuuden kanssa, ei ainoastaan siten, että niin orjat kuin\nmerirosvotkin oli sysätty vapaiden ihmisten yhteiskunnan ulkopuolelle,\nvaan siten, että merirosvot olivat sen elävän tavaran tuottajia, jota\nsuurtilalliset ja tehtaanomistajat tarvitsivat. _Kapitalisteilla ja\nkaappareilla oli yhteisiä liikeharrastuksia_. Tästä selviää paljon,\njoka muuten näyttäisi kuvaamattomalta velttoudelta herroja merirosvoja\nkohtaan.\n\nNiin kauan kuin merirosvot kurittivat vain kreikkalaisia ja\nsisilialaisia. Rooman kapitalistit jättivät siis heidät rauhaan,\nhieroskelivatpa tyytyväisinä käsiäänkin, sillä jokaisen kaappauksen\njälkeen, jonka merirosvot tekivät, orjien hinta aleni Delos saarella.\nMutta ajan pitkään merirosvot tulivat niin hävyttömiksi, että\nryöstelivät myöskin Italian rannikoilla, vieläpä Ostiassakin, Rooman\nsatamakaupungissa. He kaappasivat roomalaisten omia kauppa-aluksia ja\nanastivat Roomaan menossa olevat elintarvikelastit, niin että kaupungin\nväestöä uhkasi nälänhätä. He tekivät ryöstöretkiä syvälle sisämaahankin\nja veivät mennessään joukoittain ihmisiä vankeuteen. Roomalaiset eivät\nvallinneet enää omia meriään. Jokainen liikkeen- ja kaupanharjoittaja,\nvieläpä jokainen, jonka täytyi ostaa vaikkapa vain kapallinen viljaa,\nsai suoranaisesti tuntea, kuinka syvälle Rooman valtiomahdin voima ja\narvo oli vajonnut. Merirosvoista oli tullut valtiollinen mahti, joka\nRooman oli otettava lukuun laskelmissaan.\n\nSilloin Rooman kansa alkoi huutaa apua, ja vallanpitäjät totesivat,\nettä nuo hävyttömät ryövärit olivat loukanneet valtakunnan arvoa.\nTehdäkseen lopun häpeällisestä tilanteesta, sen valtion julkisesta\npilkkaamisesta, joka nimitti itseään maailman valtijattareksi,\neräs kansantribuuni esitti vuonna 67, että suurelle Pompeiukselle\nannettaisiin kolmen vuoden ajaksi rajaton valta sekä merellä että\nmyöskin kaikissa Rooman valtakunnan rantamaissa. Hänen käytettäväkseen\noli annettava lähes 130 000 mieheen nouseva sotavoima sekä 500\nsotalaivaa. Pääkaupungin ja maakuntain kaikki tulolähteet oli myös\njätettävä hänen käytettävikseen.\n\nSenaatti vastusteli niin suuren vallan luovuttamista yhden\nmiehen käsiin ja koetti kaikin keinoin saada sen estetyksi. Eräs\ninnokkaimmista optimaateista puhui hyvin kauniisti kansankokouksessa,\nettei pitäisi panna Pompeiuksen kallista henkeä vaaralle alttiiksi.\n»Kuinka kävisikään», hän huudahti liikutuksesta väräjävin äänin, »jos\nte kadottaisitte hänet? Kuka toinen ylipäällikkö voisikaan korvata\nhänet?» — »Sinä itse», kirkui koko kansankokous.\n\nPuhuja vaikeni. Huolimatta senaatin kiivaasta vastustuksesta\nhyväksyttiin ehdotus, ja melkeinpä kuninkaan valta annettiin\nPompeiuksen käsiin. Sillä kansallahan oli nälkä.\n\nTämän päätöksen seuraukset ilmenivät heti. Liikemiehet käsittivät, että\nniin pian kuin merenkulkijain ei enää tarvinnut pelätä merirosvoja,\nalkaisi uusia viljalasteja saapua maakunnista. Parasta sentähden panna\nvanhat viljavarastot markkinoille!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPompeius ylitti kaikki toiveet. Oli laskettu sodan kestävän kolme\nvuotta — kolmessa kuukaudessa hän puhdisti Välimeren merirosvoista aina\nHellespontokseen asti. Perusteellisesti ja järjestelmällisesti hän\nmenetteli tässä työssään. Hän aloitti lännestä ja jakoi laivastonsa\nalapäällikköjen kesken, niin että merirosvot voitiin karkoittaa\nrosvopesistään ja järjestää oikea meren hurjien poikain ajojahti aina\nitse heidän Vähän-Aasian etelärannikolla olevaan keskustukikohtaansa\nasti. Mutta vieläkin voimakkaammin kuin kauhu, minkä hän herätti\nmerirosvoissa, vaikutti — ainakin hetkiseksi — hänen lempeytensä.\nMerirosvot olivat tottuneet siihen, että kaikki vangeiksi joutuneet\nmerisissit olivat saaneet päättää päivänsä ristillä. Pompeius\nsitävastoin antoi heidän pitää henkensä ja kohteli alhaison miehiä\nhienotunteisuudella, jollaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan.\nPompeius tyytyi siihen, että poltti heidän laivansa ja hajoitti\nheidät itsensä siirtolaisiksi eri kaupunkeihin. Senvuoksi ainoastaan\nhurjapäiset Sisilian rosvokuninkaat koettivat yhdistynein voimin käydä\ntaisteluun vainoojansa kanssa. Mutta heidän raivokas urhoollisuutensa\nei voinut mitään roomalaisten kiinteälle järjestelmällisyydelle ja\nerinomaisesti asestetuille sota-aluksille. Vihdoin voittaja nousi\nrannikolle ja joko piirityskoneilla tai väkirynnäköllä hajoitti kaikki\nvuorilinnat ja ryöväripesät. Lopputulos oli, että 10 000 merirosvoa\noli kaatunut ja 20 000 oli elävänä joutunut voittajan käsiin. Kauppa\nja liike kävi taas säännöllistä kulkuaan, ja kallista aikaa seurasi\nRoomassa elintarpeiden liikatuotanto.\n\n\n\n\nVIIMEINEN MITHRADATEEN SOTA. POMPEIUS VETÄÄ ROOMAN VALTAKUNNAN ITÄISET\nRAJAT.\n\n\nMerellä suoritetun suuren ajojahdin jälkeen Pompeiuksen erikoisten\nvaltuuksien olisi pitänyt oikeastaan päättyä. Mutta niin ei käynyt —\nvaltuudet muutettiin vain koskevaksi _Mithradatesta_.\n\nNiin kauan kuin Sulla eli, Mithradates pysytteli alallaan. Mutta kukaan\nei Roomassa uskaltanut oikein luottaa viekkaaseen itämaalaiseen; ja\ntuskin suuri Sulla oli kaatunut, kun jo Pontoksen kuningas puuhaili\nuutta sotaa roomalaisia vastaan. Hän solmi liittoja merirosvojen\nja muiden Rooman vihollisten kanssa. Sodan aiheen hän sai siitä,\nettä Bithynian, hänen läntisen naapurimaansa viimeinen kuningas,\nAttalos III:n esimerkin mukaan testamentissaan määräsi valtakuntansa\nroomalaisille. Tuskin nämä olivat ottaneet maan haltuunsa, kun\nMithradates julisti heille sodan ja valtasi heidän alueensa\nVähässä-Aasiassa.\n\nRoomalaisten puolella johti sotaa tarmokkaasti ja menestyksellisesti\n_Lucullus_, eräs senaatinpuolueen etevimpiä miehiä. Osoittaen suurta\nstrategista taitavuutta hän voitti moninaiset maastovaikeudet.\nMithradateen täytyi kaikkialta vetäytyä takaisin ja viimein hänet\nvoitettiin. Silloin hän jätti oman maansa ja pakeni vävynsä, Armeenian\nkuninkaan _Tigraneen_ luo, joka valloituksillaan oli luonut itselleen\netu-Aasian mahtavimman valtakunnan. Ylpeästi voimaansa luottaen\nTigranes kieltäytyi luovuttamasta appeaan. Mutta silloin Luculluskin\npainuu Armeeniaan — ensimmäisen kerran roomalainen sotajoukko kulki\nEufratin ja Tigriksen yli —, voitti Tigraneen suunnattoman sotajoukon\nja valtasi hänen pääkaupunkinsa, jossa määrättömät varastot ja aarteet\njoutuivat hänen saaliikseen.\n\nMutta roomalaiset sotilaat kävivät pian tyytymättömiksi Luculluksen\nankaraan sotakuriin. Hän hillitsi heidän ryöstönhaluaan — mikä\nei estänyt häntä itseään, omaan lukuunsa kuormaamasta vaunuja ja\nkameeleita Idän rikkauksilla. Itse hän oli tunnettu ylellisestä\nelämästään, ja syvä juopa vallitsi ylpeän, loistoa rakastavan\nsotapäällikön ja alhaison miesten välillä. »Sotilaat nurisivat»,\nFerrero sanoo, »ettei hän koskaan lähestynyt heitä toverina, ei koskaan\nkuljeksinut teltasta teltalle ystävällisesti puhellen, ei koskaan\ntervehtinyt heitä eikä koskaan puheellaan rohkaissut heitä. Silmiään ja\nääntään hän käytti vain keksiäkseen ja rangaistakseen rikkomuksia ja\nvaatiakseen toinen toistaan vaarallisempia uhkayrityksiä. Kärsimättömät\nkäskyt seurasivat taajaan toisiaan, ikäänkuin hänen alaisensa olisivat\nolleet rautaa eikä lihaa ja luuta.»\n\nKun talvi tuli lumineen ja jäineen, hänen sotilaansa kyllästyivät\nperäti rasituksiin, joita saivat kärsiä kolkossa alppiseudussa,\njonka jylhät vuoren huiput kohosivat aina 5 000 metrin korkeuteen.\nRoomalaiset kärsivät kauheasti jokapäiväisestä marssimisesta\nläpimärkinä sateesta ja lumesta leiriytyäkseen sitten yöksi kylmälle,\nkostealle maaperälle. Lopulta he tekivät kapinan ja vaativat päästä\nkotiin. Sotapäällikkö saisi huvitteleida käymällä yksin sotaa, josta\nhänellä yksin vain oli etua.\n\nLuculluksen täytyi vetäytyä takaisin Mesopotamiaan ja sieltä\nVähään-Aasiaan. Voimattomana hän katseli, kuinka Mithradates ja\nTigranes pala palalta valtasivat takaisin valtakuntansa.\n\nEivätkä Luculluksella olleet ainoastaan sotamiehet vastassaan.\nHän oli myöskin kovistellut Vähän-Aasian roomalaisia virkamiehiä\nja kapitalisteja ja koettanut ehkäistä heidän mielivaltaansa ja\nrosvouksiaan. Näin hän oli tämänkin yhteiskuntaluokan keskuudesta\nhankkinut itselleen mahtavia vihollisia, ja nämä käyttivät kaiken\nvaikutusvaltansa saadakseen pois tuon vaivalloisen miehen, joka turmeli\nheidän hyvät hommansa. Heidän onnistuikin lahjomalla kansantribuunit\nsaada kansankokous erottamaan Lucullus päällikkyydestä. Näin heillä\noli jälleen vapaat kädet siinä maakunnassa, josta oli tullut heidän\nkultakaivoksensa. Mutta Luculluksen vastustuspuolueen tukena oli —ja\noli jo kauan ollut — Pompeius. Merirosvosodan johto ei ollut koskaan\nollut hänen kunnianhimonsa varsinainen _päämäärä_. Se tähtäsi paljon\nsuuremmassa määrässä houkuttelevaan Idän valtioita vastaan tehtävän\nsuuren sotaretken päällikkyyteen. Merirosvosota oli imperaattorille\noikeastaan vain _välikappale_, jonka avulla hän voi voittaa kansan\nsuosion hankkimalla nälkää näkeville leipää. Sittenkuin hän tätä tietä\noli saanut erikoislaatuisen sotilaallisen mahdin, seuraava askel\noli käyttää sitä suuren päämäärän toteuttamiseen. Ja se onnistui.\nLuculluksen seuraajaksi määrättiin _Gnæus Pompeius_.\n\nTietysti hälistiin taas suuriäänisesti siitä vaarallisesta\nvalta-asemasta, joka oli annettu yhdelle miehelle, mutta Pompeius oli\nkyllin viisas valitellakseen sitä raskasta kuormaa, joka laskettiin\nhänen hartioilleen. Hänhän toivoi vain saada palata yksityiselämän\nrauhaan perheensä piiriin! Mutta hyväntahtoisesti hän otti\nkaikissa tapauksissa uuden kuorman kantaakseen »ajaaksensa», kuten\nFerrero jotensakin vahvasti värittäen sanoo, »riistaa, joka jo oli\nkuolettavasti haavoitettu.»\n\nVirkaanastuvan ja eroavan ylipäällikön kohtaus tapahtui eräässä\nGalatian kylässä. Siitä tuli draamallisen eloisa kohtaus. Pompeius\nsyytti Lucullusta ahneudesta ja voitonhimosta ja sai vuorostaan\nkuulla, kuinka rajattoman kunnianhimoinen hän itse oli. »Aivan kuin\nhidas ja arka haaskalintu sinä käyt aina toisten riistan kimppuun»,\nLucullus sanoi. Mutta Pompeius väitti, ettei otusta vielä oltu\nkaadettu. — Sittenhän ei heillä enää voinut olla paljon sanottavaa\ntoisilleen. Taistelupukarien yhteiset ystävät erottivat heidät, ja\nLucullus matkusti kotiin hekumoidakseen rikkauksillaan. Hän vietti\nniin ylellistä ja nautiskelevaa elämää, että se enemmän kuin hänen\nvoittonsa on säilyttänyt hänen nimensä jälkimaailmalle. Hänen huvilansa\nja puutarhansa olivat upeuden ja kauneuden ihmeluomia. Ja entä\nsitten hänen ateriansa! Kerrotaan, että hänen luokseen kerran aivan\nodottamatta saapui kaksi ystävää vierailulle ja että Lucullus pyysi\nheitä jäämään päivälliselle. Tätä ystävät eivät olleet ajatelleet,\nmutta he lupasivat jäädä sillä ehdolla, että hän ei ryhtyisi erikoisiin\njärjestelyihin heidän tähtensä. Eihän toki, pöydässä tulisi olemaan\nvain sitä, mitä meillä tarkoitetaan, kun pyydetään »haukkaamaan\nvoileipää». Tämä voileipäateria lienee maksanut Lucullukselle 300\n000 markkaa. Palveluskunta tiesi näet, että siinä talon monista\nruokasaleista, jonka isäntä oli valinnut sen päivän ateriaa varten,\ntuli aina tarjota näin kalliita aterioita.\n\nMutta kuinka oli mahdollista tuhlata sellaisia summia yhteen ainoaan\nateriaan muutamille harvoille henkilöille? Ainoastaan siten,\nettä herrat herkkusuut pitivät kunnianaan tarjota vierailleen\nmitä vaikeimmin saatavissa olevia makupaloja. Loistettiin\nriikinkukonaivoilla ja satakielenkielillä, eikä kukaan luonnontutkija\nvoisi innokkaammin perin pohjin tutkia vieraita maita ja meriä\nkeksiäkseen uusia eläin- ja kasvilajeja kuin roomalaiset herkkutaiturit.\n\nErään toisen kerran häiriintyi Luculluksen erinomainen\npäivällismieliala arveluttavalla tavalla. Ateria ei ollut kyllin\nherkullinen hänelle. Hänen hovimestarinsa koetti puhdistautua sillä,\netteihän ketään vieraita ollut kutsuttu. »Etkö tiennyt, että Lucullus\naterioitsisi tänä päivänä Luculluksen luona?» talon herra kysyi\nsuuttuneena.\n\nLuculluksen herkuttelijaelämää jalosti kuitenkin hänen hieno\nsivistyksensä ja taiderakkautensa. Hän keräsi ympärilleen seurueen\nkirjallisia makumestareita, tiedemiehiä ja taiteilijoita ja uhrasi\nsuuria summia taideaarteisiin ja kirjakokoelmiin, jotka hän piti\nyleisön nähtävinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pompeius ryhtyi siihen tehtävään, jota Lucullus ei saanut\nloppuunsuorittaa, tulee muistaa, että Lucullus oli jo suorittanut\nkarkeistyön. Hänen seuraajallaan oli sitäpaitsi käytettävänään\nverrattoman paljon suurempi sotavoima ja valtuudet kuin hänellä, ja\ntoiselta puolen Mithradateen apuneuvot olivat niin loppumaisillaan,\nettä hän pyysi rauhaa. Mutta Pompeius oli tullut Aasiaan käymään\nsuurenmoista sotaa eikä päättämään rauhaa, joka paljastaisi\nkaikelle maailmalle, että Lucullus oli Mithradateen todellinen\nvoittaja. Sentähden hän asetti sellaiset rauhanehdot, joita oli\nmahdoton hyväksyä. Hän vaati yksinkertaisesti, että Mithradateen\noli jättäydyttävä voittajan armoille. Kuningas oli liiankin hyvin\nperillä roomalaisten tavoista ollakseen epätietoinen siitä, mitä tämä\nmerkitsi. Se merkitsi sitä, että hän saisi kahleissa kulkea voittajan\ntriumfivaunujen edellä ja sitten menehtyä pimeässä kellariluolassa\nCapitoliumin juurella ja loppua kuten Perseus taisteltuaan ensin kuin\nHannibal. Kun oli valittava häpeällisen kuoleman ja epätoivoisen sodan\nvälillä, Mithradates tarttui jälleen miekkaan ja vannoi pyhän valan\nolla tekemättä koskaan rauhaa roomalaisten kanssa.\n\nSilloin osoittautui, ettei ollut niinkään helppoa suoriutua vanhasta\nketusta. Pompeius etsi häntä pesästään, itsestään Pontoksesta, mutta\nhänen ei mitenkään onnistunut saada häntä taisteluun. Hän pakeni\naina vuorille ja etsi säännöllisesti kaikkein luoksepääsemättömimpiä\nseutuja. Viimein kuitenkin Pompeiuksen eräänä yönä onnistui\nväijytyksistä saada hänet satimeen ja tuhota hänen viimeinen\nsotajoukkonsa. Hädin tuskin vanha kuningas itse pääsi hengissä\npakenemaan. Hän toivoi saavansa turvapaikan Tigraneen luona, mutta\nhuomasi hämmästyksekseen, että hän oli erehtynyt. Hänen vävynsä oli\nnähnyt viisaimmaksi heittäytyä voittajan jalkoihin ja luovuttaa\nkuninkaallinen tiaara voittajan käsiin. Alistumisensa palkkioksi\nTigranes sai pitää perintömaansa, varsinaisen Armeenian, roomalaisena\nvasalliruhtinaana. Mithradates sai kaiken lisäksi kokea senkin, että\nvävypoika ollakseen roomalaisten mieliksi, lupasi hänen päästänsä\nsuuren palkinnon. Vanha kuningas pakeni silloin Asovan meren rannoilla\noleville alueilleen. Pompeius seurasi vähitellen perästä ja tunkeutui\nKolkhikseen, tuohon Mustanmeren itärannalla sijaitsevaan satumaahan,\njonne argonautit olivat kerran suunnanneet matkansa noutaakseen\nkultaisen oinaantaljan. Mutta täällä hän keskeytti takaa-ajon, sillä\nolihan järjetöntä panna armeija vaaranalaiseksi pitkittämällä marssia\nnäihin tuntemattomiin seutuihin, joissa asui villejä, sotaisia\nkansoja. Sen sijaan hän kääntyi takaisin Vähään-Aasiaan ja _Syyriaan_\njärjestääkseen näiden maiden olot. Rajat, jotka hän asetti Rooman\nvallalle, pysyivät pääasiallisesti muuttumattomina vuosisadan eteen\npäin. Syyriassa, joka roomalaisten Antiokhos III:sta vuonna 190 saaman\nvoiton jälkeen oli ollut hajoamistilassa, hän teki lopun anarkiasta ja\nmuodosti valtakunnasta Rooman maakunnan.\n\nMaan eteläisessä osassa olivat _juutalaiset_ alkaneet näytellä jälleen\nvaltiollista osaa sotaisen makkabealaisheimon johdolla, tuon heimon,\njoka kehui uudelleen perustaneensa kuningas Daavidin valtakunnan.\nMutta juutalainen yhteiskunta oli sisäisten riitojen rikkirepimä, ja\ntästä Pompeius sai tervetulleen aiheen sekaantua heidän asioihinsa.\nItsensä pääkaupungin, Jerusalemin, hän valtasi helposti, mutta\nylhäällä, vahvasti varustetulla temppelivuorella juutalaiset tekivät\nuskonkiihkoista vastarintaa, luottaen siihen, että Jahve tulisi heidän\navuksensa. Kauan he eivät kyenneet kuitenkaan vastustamaan roomalaisten\npiiritystaitoa. Kauheaan verilöylyyn heidän rohkea taistelunsa\npäättyi. Monet lävistivät itsensä epätoivoissaan omilla miekoillaan,\ntoiset syöksyivät alas jyrkältä kalliolta. Mutta papit eivät antaneet\nkauheiden kohtausten, joita näyteltiin heidän ympärillään, häiritä\nitseään jumalanpalveluksensa suorituksessa. Kun roomalaiset sotilaat\npaljastetuin miekoin tunkeutuivat temppeliin, he näkivät papit alttarin\nääressä vaipuneina niin syvästi rukoilemaan Jumalaansa, että antoivat\nsurmata itsensä ajattelemattakaan pakoa.\n\nMikään ei kuitenkaan haavoittanut juutalaisia niin syvästi kuin se,\nettä Pompeius seurueineen tunkeutui sisälle »Kaikkein pyhimpään»,\njonne muuten vain ylipapilla oli lupa mennä, ja hänelläkin vain\nkerran vuodessa: sovituspäivänä. »Pompeius katseli», roomalainen\nhistorioitsija _Florus_[25] kertoo, »sen esiripun taakse, joka\nkätki juutalaisten pyhän huoneen.» Imperaattoria kummastutti, ettei\nhän nähnyt ainoatakaan jumalankuvaa »jumalattoman kansan suuressa\npyhätössä», kuten sama kirjailija aito roomalaisen ylimielisesti sitä\nnimittää. Hän näki ainoastaan kultaisen seitsenhaaraisen kynttiläjalan,\nkultaisen pöydän näkyleipineen ja pyhät kirjat. »Mutta hän katseli»,\nkäyttääksemme Ranken sanoja, »näitä aarteita ojentamattakaan kättänsä\nsaadakseen ne. Pompeius otti kaikissa tilanteissa huomioon sen\narvokkuuden, mikä sopi roomalaisten legioonani päällikölle ja miehelle,\njoka vei voittoisat kotkansa läpi maailman.\n\nPalestiinan Pompeius luovutti eräälle makkabealaiselle, jonka tuli\nhallita sitä ylipappina Rooman herruuden alaisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin Pompeius oli Syyriassa, onni valvoi hänen etujaan,\nkuten monta kertaa ennenkin. Jerikon muurien edustalla hän sai\ntiedon, että Rooma oli vapautunut itsepäisimmästä vihollisestaan.\nVanha Mithradates oli tällävälin asettunut vakinaisesti Asovan meren\nrannoille. Yhden kapinallisista pojistaan, joka oli sinne perustanut\nvaltakunnan, hän syöksi valtaistuimelta ja pakotti hänet tekemään\nitsemurhan. Sen jälkeen hän koetti vielä kerran neuvotella Pompeiuksen\nkanssa. Hän tarjoutui tunnustamaan roomalaisten yliherruuden ja\nmaksamaan heille veroa, jos hän saisi takaisin perintövaltakuntansa.\nMutta Pompeiuksella ei ollut lainkaan halua auttaa vanhaa juonittelijaa\njälleen jaloilleen. Suuttuneena Mithradates silloin käytti aarteitaan,\njotka hänen oli onnistunut pelastaa, voimakkaaseen varustautumiseen\nroomalaisia vastaan. Hänellä oli myöskin haaveellisia suunnitelmia\nyleisestä skyyttalaisten ja gallialaisten hyökkäyksestä Italiaan, sillä\naikaa kuin Pompeius armeijoineen oli kaukana Aasiassa.\n\nMutta siitä ei tullut mitään. Vanhus oli tullut siinä määrin\nepäluuloiseksi, että kukaan hänen ympäristöstään ei kauemmin tuntenut\nolevansa varma elämästään. »Parempi yllättää kuin tulla itse\nyllätetyksi», ajatteli silloin hänen lemmikkipoikansa _Pharnakes_\nja nostatti kapinan hirmuhallitsijaa vastaan. Hän sulki isänsä\nkuninkaanlinnaan. Linnanmuurilta vanhus rukoili poikaansa, ettei\ntämä tahraisi käsiään isänverellä. Näytelmästä ei tullut kuitenkaan\nniin sydäntäliikuttavaa, kuin oli tarkoitus, sillä ukko oli itse\ntahrannut itsensä äitinsä, neljän poikansa ja useiden muiden läheisten\nsukulaistensa verellä. Kaikissa tapauksissa näytelmä ei vaikuttanut\nPharnakeeseen. Kun vanhus siis pääsi varmuuteen, ettei ollut enää\nlainkaan toivoa, hän tahtoi kuitenkin hankkia itselleen seuraa\ntoiseen maailmaan — hänen vaimojensa, hänen rakastajattarensa, joka\nkoko pakomatkan ajan oli seurannut häntä miehen valepuvussa, ja\nhänen tyttäriensä, joukossa Egyptin ja Kyproksen kuningasten nuoret\nmorsiamet, täytyi kaikkien tyhjentää myrkkypikari, ennenkuin hän sen\nkohotti omille huulilleen. Kun myrkky ei tuntunut häneen itseensä\nvaikuttavan, hän käski erään sotilaansa lyömään herraltaan pään poikki.\n\nNäin Mithradates kuoli vuonna 63 e.Kr. 68:nnella ikävuodellaan. Koko\nroomalainen maailma päästi helpotuksen huokauksen. Hannibalin päivien\njälkeen Roomalla ei ollut ollut niin vaarallista ja uupumatonta\nvastustajaa. Yhdellä iskulla hän oli tuhonnut Rooman herruuden Aasiassa\nja levittänyt sen jälkeen sodan liekin Eurooppaan. 25 vuoden aikana\nhän oli pitänyt puolensa maailman hallitsijaa vastaan, ja aiheuttanut\nsen ajan suurimmille sotapäälliköille, sellaisille kuin Sullalle,\nLucullukselle ja Pompeiukselle, suuria vaikeuksia. Rooman kestävimpien\nvihollisten joukossa hän on ainoastaan Hannibalista jäljellä, mutta on\nsamanarvoinen kuin Pyrrhos ja Jugurtha.\n\n\nKirjallisuutta tähän kappaleeseen:\n\nH. Wallon, Histoire de l'esclavage dans l'antiquité: 3 nid.\n\nLeon Halkin, Les esclaves publics chez les romains.\n\nGaston Boissier, Slafvarne i Rom. Ruotsinnos ranskan kielestä.\n\nEduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum (Kleine Schriften I).\n\nCarl Lundberg, Slafveriet i forntiden.\n\nIvar Hjertén, Den romerske gladiatorn.\n\nHenry A. Ormerod, Piracy in the ancient World.\n\nPaul Stein, Über Piraterie im Altertum.\n\nPaul Stein, Zur Geschichte der Piraterie im Altertum.\n\nKurt Eckhardt, Die armenischen Feldzüge des Lukullus (Klio 1909—1910).\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nEduard Meyer, Cæsars Monarchie und das Principal des Pompejus.\n\n\n\n\nCICERO JA CATILINAN SALALIITTO.\n\n\nCatilina oli roomalainen ylimys[26], joka varhaisesta nuoruudestaan\noli ollut suurkaupungin läpi turmeltuneen kultaisen nuorison perikuva.\nPaheissa yhtä hyvin kuin lahjakkuudessa hän oli Alkibiadeen uusi, mutta\nhuononnettu painos. Tämän hirmuisen ihmisen kuva on painunut syvälle\njälkimaailman muistiin hänen syyttäjänsä Ciceron ja historioitsija\nSallustiuksen kuvausten välityksellä. Kenties he ovat maalanneet\nliian hirvittävillä väreillä. Tällä ei tahdota sanoa, että eräiden\nnykyaikaisten historioitsijani »kunnianpelastus»-koe —jopa suorastaan\nkilvoittelu esittää Catilina vakavamielisenä Gracchusten seuraajana —\nsuinkaan tuntuisi vakuuttavalta. Sallustiusta ei ainakaan kernaasti\nvoi epäillä puolueellisuudesta Catilinaa kohtaan, koskapa hän itsekin\nkuului kansanpuolueeseen, ja hänellä näin ollen olisi ollut kaikki syy\nmaalata hänen kuvansa pikemmin valoisin kuin mustin värein. Sallustius\nsanoo m.m. hänestä: »Läpiturmeltuneessa mielessään tuntien veristä\nvihaa jumalia ja ihmisiä vastaan hän ei voinut koskaan saada rauhaa,\nnukkuipa tai valvoi — siihen määrään paha omatuntonsa tuskastutti ja\nvaivasi häntä. Senvuoksi hänen kasvojensa väri oli kalman kalpea, hänen\nkatseensa harhaileva ja hänen käyntinsä milloin kiihtynyttä, milloin\nvelttoa — lyhyesti sanoen: epätoivon mielettömyys ilmeni selvästi hänen\nliikkeissään ja ulkonäössään.»\n\nCatilina oli sukuylpeä ja halusi kiihkeästi saada näytellä maailmassa\nsuurta osaa, joka olisi hänen sukuperänsä arvoinen — mutta hänellä\nei ollut rahaa. Hän oli rajattoman himokas elämän nautintoihin ja\nsentähden valmis uskaltamaan kaikki, tekemään mitä häpeämättömyyksiä\ntahansa, kunhan vain pääsi rikkauksiin käsiksi. Sellaiselle luonteelle\nSullan henkipattojulistukset tarjosivat suuria mahdollisuuksia, ja\nhän käyttikin niitä hyväkseen. Hänestä tuli diktaattorin kaikkein\ninnokkain kätyri. Tiedetään useimpien hänen huomatuimpien uhriensa\nnimet. Näihin kuului eräs Rooman jaloimmista miehistä, jota tuhannet\nsydämellisesti rakastivat ja palvoivat hänen hyväntekeväisyytensä\ntakia. Ei siinä kyllin, että Catilina surmautti hänet, hän teki sen\nkammottavan tuskallisella tavalla. »Näytti siltä», eräs muinainen\nhistorioitsija kertoo, »kuin olisi tahdottu antaa hänen kärsiä kuoleman\ntuskaa useampia kertoja perättäin». Hänen irti hakattua päätään, josta\nvielä tippui verta, Catilina kantoi riemuiten läpi kaupungin ja laski\nsen Sullan jalkojen juureen.\n\nProskriptioiden levottomuuksien aikana Catilina murhasi kaiken lisäksi\noman veljensä, mutta hänen onnistui välttää lain koura hankkimalla\nmurhateon perästä veljensä nimen henkipattoluetteloihin. Catilinan\njulmuus vietti orgioitaan, samoin hänen ryöstönhalunsa. Olihan Sullan\nkätyrinä toimiminen tuloja tuottavaa. Mutta Catilinalla ei ollut, kuten\nCrassuksella, kykyä kerätä rahoja ja antaa niiden kasvaa korkoa — hän\nantoi niiden vieriä yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. »Enemmän kultaa,\nenemmän nautintoja!» oli se ajatus, joka häntä ajoi eteenpäin veren\ntahraamalla tiellään; ja hänen hurjuutensa ja julkeutensa ylittivät\nkaikki rajat. Mutta senvuoksi kukaan ei uskaltanutkaan tehdä hänelle\nmitään. Kaikki olivat kuin kauhun lyömiä kuullessaan vain Catilinan\nnimen. Ja se kauhu, joka häntä ympäröi, antoi hänelle pirullisen\nvaikutusvallan niihin kevytmielisiin ja nautinnonhimoisiin naisiin,\njoita oli niin paljon maailmankaupungin korkeimman ylimystön piirissä\ntänä läpiturmeltuneena aikana. Sillä Catilina ei olisi ollut se, mikä\noli, jolleivät eroottiset seikkailut olisi näytelleet tärkeää osaa\nhänen elämässään. Huomiotaherättävimpiä häväistysjuttuja oli se, että\nhänet yllätettiin erään Vestan neitsyen luona. Hän lienee murhannut\noman, vaimonsa mennäkseen naimisiin toisen naisen kanssa, joka oli yhtä\ntunnettu kauneudestaan kuin kevytmielisyydestäänkin. Kaiken lisäksi\nväitettiin yleisesti, että hänen uusi vaimonsa oli hedelmä hänen omasta\nsuhteestansa erään ylhäisen roomalaisen puolisoon, naiseen, josta\nSallustius vertaansa vailla olevalla kärkevällä kielellään sanoo, että\n»sittenkuin oli puhuttu hänen kauneudestaan, hänessä ei ollutkaan enää\nmuuta ylistettävää.»\n\nKaikenlaatuisissa irstailuissa Catilina oli numero yksi, ja\nhänelle tuotti nautintoa saattaa Rooman ylhäiset nuorukaiset yhtä\nturmeltuneiksi, kuin hän itsekin oli. Tämä rikollisluonne veti\npuoleensa suurkaupungin kaiken heikkoluonteisen nuorison. Jotka eivät\nennestään olleet turmeltuneet, turmeltuivat seurustellessaan hänen\nkanssaan, ja sitten he olivat valmiit tottelemaan hänen pienintäkin\nviittaustaan. Sallustius väittää, että Catilina piti suorastaan koulua,\nmissä sai oppia todistamaan väärin, väärentämään nimikirjoituksia ja\nraivaamaan — usein vain harjoituksen takia — ihmisiä tieltään tulematta\nilmi. Tällaisen ylhäissyntyisten nuorten rikollisten joukon Catilina\nkeräsi ympärilleen. Cicero puhuu painokkaasti niistä luonnonvastaisista\ntaipumuksista, mitä näillä hänen kultapojillaan oli, kun hän kertoo,\nkuinka nämä pitkän matkan päähän tuoksuivat hajuvesiltä ja kuinka he\nkävivät melkein naisten tapaan vaatetettuina. Mutta »nämä kauniit\nja veltostuneet pojat», hän sanoo, eivät kunnostautuneet vain\nTerpsikhoreen ja Venuksen palveluksessa, vaan voivat myöskin tarpeen\ntullen sekoittaa myrkkyä ja käsitellä tikaria.\n\nPerin vaaralliseksi yleiselle turvallisuudelle Catilina tuli silloin,\nkun hän vakavasti antautui politiikkaan. »Tämä aika äkillisine\nvaltiollisine mullistuksineen», Ihne sanoo, »oli kasvattanut\nkansalaisluokan, joka piti politiikkaa uhkapelinä. Onnistuneella\nnopanheitolla he toivoivat voittavansa kaiken, ja siinä toivossa\nhe uskalsivat kaikki. Catilina oli näiden poliittisten pelurien\nselväpiirteisin tyyppi. Nyt hän odotti vain tilaisuutta saada itse\nlaatia uusia henkipattoluetteloita voidakseen siten hankkia itselleen\nrajattomat varat irstailuihinsa. Päästäkseen valtaan hän haki konsulin\nvirkaa vuosi vuoden jälkeen, mutta ei koskaan tullut valituksi. Silloin\nhän teki salaliiton toisten samanmielisten kanssa hankkiutuaksensa\nRooman diktaattoriksi ja jakaaksensa valtion virat ja rikkaudet\ntoveriensa kanssa.[27] Salaliittolaisten riveissä oli paljon Rooman\nylhäisimpiin sukuihin kuuluvia, joukossa sangen useita naisiakin.\nNämä ylhäiset naiset olivat arvokkaita liittolaisia sentähden, että\nhe elivät leveästi, heillä oli paljon ystäviä ja kokonaiset laumat\norjia, joita voitiin panna toimimaan vallankumousmiesten hyväksi.\nJa paitsi näitä salaliiton suoranaisia jäseniä oli lukemattomia\nmuita, jotka olivat valmiit tottelemaan johtajien käskyjä, jos vain\nvallankumouksella näytti olevan onnistumisen mahdollisuuksia. Suuri\nvaara piili oikeastaan juuri tässä asiaintilassa.\n\nMutta kuinka oli mahdollista, että Catilina voi saada niin paljon\nkannattajia? Hänellä oli varmasti erikoinen kyky lumota ihmisiä.\nTämän aidon tyranniluonteen onnistui ympäröidä itsensä vakavien\nkansanvaltaisten pyrkimysten sädekehällä. Hän ei säästänyt suuria\nlupauksia »katkaista sorrettujen kahleet», vapauttaa heidät veloista ja\nantaa heidän nauttia valtion rikkauksia. Näin soinnutteli hän kauniisti\nja liikuttavasti kuulijainsa sydämen kieliä, mutta ei myötätunnosta\nyhteiskunnan onnettomia kohtaan, vaan yksinomaan siksi, että hän _itse_\noli rappiolle joutunut mies. Ja mitä velkoihin tuli, hän »yhteiskunnan\nkovanonnen lapsilla» tarkoitti juuri kaltaisiaan: yläluokan rappiolle\njoutuneita, jotka olivat velkaantuneet korviansa myöten, mutta joiden\nei ollut onnistunut saada korkeita virkapaikkoja tai hankkia itselleen\nmuita mahdollisuuksia voidakseen korjata huono taloudellinen asemansa.\n\nSalaliitto levisi yli koko Italian.\n\nCatilinaa vastaan ryhtyi kuitenkin toimimaan suuressa arvossa\npidetty asianajaja _Marcus Tullius Cicero_, suurin kaunopuhuja,\nmitä Roomalla koskaan on ollut. Hän oli samanikäinen kuin Pompeius,\nsyntynyt vuonna 106 e.Kr. Cicero oli oman onnensa seppä. Hän oli\ntosin syntyisin varakkaasta ja sivistyneestä kodista, mutta syntynyt\nja kasvanut maaseutukaupungissa, mies, jolla ei ollut ylhäisiä\nesivanhempia eikä ylhäisiä suojelijoita, joihin turvautua, kun hän\nalkoi pääkaupungissa kilvoittelunsa yhteiskunnallisesta asemasta.\nMutta innostunut ja rikaslahjainen nuorukainen oli isänmaanrakkauden\nläpitunkema ja oli vakaasti päättänyt osoittautua ylpeän roomalaisnimen\narvoiseksi. Sivistyksensä hän sai kreikkalaisissa filosofi- ja\nkansanpuhujakouluissa ja voittamattoman hienosti hän käytti\nkreikkalaisen kuosin mukaan komeaa roomalaiskieltä. »Ciceron latina» on\nollut kaikkina aikoina lajissaan esikuvallista »klassillista latinaa».\n\nKaksikymmentäkuusivuotiaana Cicero Sullan diktatuurin aikana piti\nensimmäisen kuuluisan puheensa. Se oli Sextus Rosciuksen puolustuspuhe.\nOikeudenkäynti mainittua miestä vastaan antaa meille iljettävän kuvan\nsiitä, minkälaisia rikoksia diktaattorin suosikit voivat tehdä.\n\nOikeusjutun esihistoria oli se, että Roscius oli samannimiseltä\nisältään perinyt lähes kymmenen miljoonan markan arvoisen\nomaisuuden. Eräs Sullan vapautettu orja, rikas ja nautinnonhaluinen\nkreikkalaissukuinen lurjus nimeltään Khrysógonos, katselee himokkain\nsilmin näitä rikkauksia; ja päästäkseen niihin käsiksi hän toimii\nniin, että vanhemman Rosciuksen nimi merkitään henkipattojulistuksiin.\nSitten hän ostaa koko henkipaton omaisuuden noin 3 000 markalla.\nJottei hänen tarvitsisi pelätä jälkiseurauksia Khrysogonos koettaa\nkanssarikollistensa avulla raivata nuoremman Rosciuksen tieltään; ja\nkun tämä yritys epäonnistuu, hän ryhtyy siihen konnankoukkuun, että\nlahjottujen todistajain avulla syyttää häntä isänmurhasta. Vanhempi\nRoscius oli nimittäin murhattu.\n\nCicero osoitti nyt, ettei inhoittavaan syytökseen Roscius raukkaa\nkohtaan ollut pienintäkään aihetta olemassa, mutta sitäkin enemmän\nsyitä, jotka osoittivat, että Khrysogonoksen kätyrit olivat\nsuorittaneet ilkityön.\n\nCiceron onnistuikin saada Roscius parka vapautetuksi. Täten syytetty\noli saanut kunniallisen miehen maineensa takaisin. Mutta köyhäksi\ntäytyi hänen jäädä. Ajateltavissakaan ei ollut, että henkipatto voisi\nsaada takaisin vähääkään omaisuuttaan.\n\nCicero oli uskaltanut paljon ruvetessaan esiintymään kaikkivaltiaan\nSullan kätyriä vastaan ja ylipäänsäkin rohjetessaan _puhua_ aikana,\njolloin kaikkien kieli oli kauhun lamauttama, vaikkakin hän tietysti\nvaroi _sanomasta_ kaikkia niitä rohkeita sanoja, jotka hän myöhemmin\nsovitti puheen kirjoitettuun tekstiin.[28]\n\nSittenkuin Cicero tällä rohkealla esiintymisellään oli tehnyt nimensä\nasianajajana tunnetuksi, hän antautui virkamiesuralle ja voitti\nkaunopuheisuudellaan voiton toisensa perästä Forumilla. Hän paljasti\nsuuria ja pieniä rikollisia, kiristyksiä ja muita hävyttömyyksiä\nvastaan hän kävi säälimätöntä sotaa, ja yhteiskunta voi olla hänelle\nkiitollinen uskollisesta vartiopalveluksesta. Vuonna 64 hän Catilinan\nvastaehdokkaana pyrki konsuliksi seuraavaksi vuodeksi, ja hänen\nonnistui kiivaan vaalitaistelun jälkeen lyödä Catilina laudalta. Itse\nvaalipäivänä Cicero oli pukenut päällensä panssarin ja piti huolen\nsiitä, että se pisti näkyviin togan alta. Kuinka monta ääntä hän voitti\nnäyttämällä kansalle, että hänen henkensä oli uhattu, ei ole tietysti\nlaskettavissa.\n\nKonsulina Ciceron täytyi käyttää kaikkia niitä keinoja, jotka virka\nsoi hänelle, pitääkseen puolensa vaarallista vihollistaan vastaan.\nSalaliittolaisten joukossa hänellä oli tiedustelijoita, jotka\nilmoittivat hänelle kaikki, mitä näillä oli hankkeissa, m.m. että nämä\naikoivat murhata hänet. Kiitos näille varovaisuustoimenpiteille hän\nvältti salaliittolaisten tikarit.\n\nKun hankkeet Ciceron henkeä vastaan olivat tulleet ilmi, hän kutsui\nsenaatin koolle neuvotteluun. Catilina oli kyllin julkea tullakseen\nsiihen myös ja näytelläkseen viattoman osaa. Mutta kun hän astui\nsisälle, kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä. Kaikki vetäytyivät\npois hänen luotansa kuten ruttotautisen läheisyydestä, ja yksin hän sai\nistua penkillään. Leimuavassa puheessaan — kuuluisassa ensimmäisessä\npuheessaan Catilinaa vastaan — Cicero tempasi naamion roiston\nkasvoilta. Hän sinkautti aluksi kuuluisat sanansa _Quousque tandem?_\n»Kuinka kauan sinä Catilina», hän huudahti, »aiot käyttää väärin meidän\nkärsivällisyyttämme? Kuinka kauan sinun ilmeinen mielettömyytesi saa\njatkaa vehkeilyjään? Milloinkahan sinun hillitsemättömän julkeutesi\nkorkeat aallot viimeinkin asettuvat? Mitä tämä merkitsee: ei\nvarmuusvartio, joka yöllä asetettiin Palatinus kukkulalle, eivät ne\npatrullit, jotka pitävät vartiota kaupungissa, ei koko kansan vallannut\nhämminki, ei kaikkien kunnon kansalaisten paikalle rientäminen, ei\ntämän varustetun paikan[29] valitseminen senaatin kokousta varten,\neivät ne kiukkuiset silmäykset, joilla kaikki tänne kokoontuneet sinua\nkatselevat, näytä sinuun lainkaan vaikuttavan! Etkö huomaa, että sinun\nrikolliset aikeesi on paljastettu? Uskotko sinä todellakin, että\nainoakaan meistä on tietämätön siitä, mitä sinä puuhailit viime yönä ja\ntoissa yönä, missä sinä olit, keitä oli kanssasi ja mitä päätöksiä sinä\nteit? Oi aikoja, oi tapoja! Senaatti tuntee kaikki sinun salahankkeesi,\nkonsuli näkee ne — ja kuitenkin saat elää! Mitä minä sanonkaan: _elää_?\nHän uskaltaa kaiken lisäksi tulla senaattiin ja ottaa osaa julkiseen\nneuvotteluun, samalla kuin hän silmäyksillään ilmaisee, ketkä hän\nmeistä valitsee teuraikseen.\n\nKyllähän sinä saat elää, mutta et ilmeisesti aio lakata olemasta\njulkea, vaan paaduttaa itsesi vieläkin enemmän. Minä viivyttelen vielä,\nsillä minä tahdon, että sinä kuolet vasta sitten, kun ei ole enää\nniin läpiturmeltunutta ihmistä, että hän ryhtyisi sinua puolustamaan.\nAina siihen asti saat elää; mutta elät kuten nytkin: minun laajain ja\ntehokkaiden varovaisuustoimenpiteitteni ympäröimänä, niin ettet sinä\nvoi ryhtyä mihinkään voimassa olevaa järjestystä vastaan. Monet silmät\nja korvat seuraavat tästä lähtien, kuten tähänkin asti, sinun jokaista\nedesottamistasi, ilman että sinä itse sitä lainkaan huomaat.» Ja sitten\nCicero paljastaa Catilinan rikolliset puuhat yksityiskohdittain, päivä\npäivältä ja mainitsee varovaisuustoimenpiteet, joiden avulla hän ne oli\ntehnyt tyhjiksi, osoittaakseen, ettei mitään ollut tapahtunut häneltä\nsalassa.\n\nCatilina vastasi hävyttömyyksillä, mutta hänen äänensä hukkui\npaheksumishuutojen pauhuun, joka vapisutti neuvottelusalia. Suunniltaan\nraivosta hän syöksyi viimein ulos senaatista uhkaillen hirmuisesti\ntuhota kaiken. Seuraavana yönä hän jätti Rooman. Pakolaisena hän\nkaupungista poistui, tietoisena siitä, että hänen rikolliset aikeensa\noli paljastettu ja että kaikki kunnialliset ihmiset halveksivat\nja kirosivat häntä. Cicero voi hengittää levollisemmin. Hän oli\nsaavuttanut tarkoituksensa ensimmäisellä catilinalaispuheellaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCatilina läksi Etruriaan, sinne kerääntyneen kapinallisarmeijan luo.\nTämän armeijan muodostivat muinaiset Mariuksen kannattajat, rappiolle\njoutuneet Sullan armeijan veteraanit sekä muut tyytymättömät henkilöt.\nTällä armeijalla Catilina huudatti itsensä konsuliksi. Senaatti vastasi\ntähän toimenpiteeseen julistamalla hänet ja hänen kannattajansa\nvaltiokiroukseen. Mutta salaliittolaisia oli vielä paljon Roomassa\njäljellä, ja näillä olisi pitänyt Ciceron ilmoitusten mukaan olla\ntarkoituksena surmata hänet ja samalla sytyttää kaupunki tuleen.\n\nMutta väsymättömästi Cicero valvoi kaupungin turvallisuutta. Tehdäkseen\nCatilinan rikostoverit vaarattomiksi hän piti kansankokoukselle\ntoisen catilinalaispuheensa, jossa hän paljasti heidät kaikki tyynni.\n»Voimmeko sietää sitä», hän huudahti, »että nämä raukkamaiset\nihmiset väijyvät urhoollisten miesten henkeä, että miehet, joiden\non tapana lojua pöytien ääressä hurjissa juomingeissa syleillen\nhaureellisia naisia, viinistä herpaantuneina, ruoan turvottamina,\nkukilla seppelöityinä, voiteilla hierottuina, intohimojen heikontamina\nnikotellen uhkailevat surmata kunnon kansalaiset ja sytyttää kaupungin\ntuleen?»\n\nNiin kauan kuin näitä yhteiskunnalle vaarallisia olioita oli\nkaupungissa, piti kaikkien kunnon kansalaisten vartioida yötä päivää\nkotejaan. Cicero puolestaan lupasi edelleenkin huolehtia itsensä Rooman\npuolustamisesta: »Ken koettaa panna toimeen levottomuuksia kaupungissa,\nken hommailee rikollisessa puuhassa, saa kyllä kokea, että Roomassa\non valppaat konsulit, kelvollisia virkamiehiä ja toimintatarmoinen\nsenaatti, että täällä on aseita ja teloituspaikka, missä isämme ovat\nsäätäneet sellaiset rikokset sovitettaviksi.»\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin Cicerolla oli kirjallisia todisteita\nsalaliittolaisten rikollisista suunnitelmista. Hän kiiruhti\nvangitsemaan alkuunpanijat ja esittämään senaatille salaliittolaiset\nsyyllisiksi todistavat paperit. Näistä kävi selville, että rikolliset\nolivat suunnitelleet nostattaa Galliassa kapinan, jonka he toivoivat\nsitten leviävän myöskin Espanjaan.\n\nNeuvottelut kestivät senaatissa koko päivän, ja konsulia kiiteltiin\nlämpimästi hänen valppaudestaan. Hätääntyneitä kansanjoukkoja tungeksi\nkuurian ympärillä saadakseen kuulla viimeisiä uutisia, ja kun Cicero\nillan suussa, neuvottelujen päättyessä näyttäytyi, häntä tervehdittiin\nvilkkain suosionhuudoin. Forumin edustalle kokoontuneelle yleisölle\nhän piti kolmannen catilinarisen puheensa, jossa hän selosti niitä\ntoimenpiteitä, joihin hän oli ryhtynyt, ja senaatin kiitollisuutta\nsiitä, että hän oli pelastanut isänmaan.\n\nCicero ei ollut suinkaan sellainen mies, joka asetti kynttilänsä vakan\nalle. Liikaa kainoutta ei ilmene suinkaan seuraavista sanoista, joilla\nhän vertasi itseään Romulukseen: »Kun me roomalaiset kiitollisuudesta\nja ihaillen olemme koroittaneet kaupunkimme perustajan kuolemattomien\njumalien joukkoon, eiköhän silloin sitä, joka on pelastanut perustajan\nuljaan työn, pitäisi sekä nykyisen että tulevan maailman kunnioittaa?\nOlenhan minä katkaissut kärjen siitä miekasta, joka paljastettiin\ntasavaltaa vastaan, ja torjunut tikarinpistot teidän kurkuistanne.\nSenaatti on kunnioittanut minua päättämällä viettää minun kunniakseni\nkiitosjuhlan kuolemattomille jumalille, 'sentähden, että minä' —\nniin kuului senaatin päätös — 'olen pelastanut kaupungin murhista\nja palosta, sen asukkaat varmasta kuolemasta, koko Italian sodan\nhävityksiltä.' Tämä on ensimmäinen kerta kaupunkimme perustamisesta\nsaakka, jolloin tällainen kunnia on tullut muun kuin voittoisan\nsotapäällikön osaksi», hän selitti paremmaksi vakuudeksi.\n\nHeti sen jälkeen hän oli kuitenkin kyllin vaatimaton antaakseen kunnian\nkorkeammille valloille. »Jos sanoin» — näin kuuluivat hänen sanansa\n— »että _minä_ olen estänyt rikolliset suorittamasta häpeällisiä\naikeitaan, niin olen tehnyt itseni syylliseksi suunnattomaan\njulkeuteen. _Iuppiter_ se torjui heidät; hän se on suvainnut suojella\nja varjella Capitoliumia, tätä temppeliä, koko tätä kaupunkia ja teitä\nkaikkia. Kuolemattomat jumalat ne ovat antaneet minulle ajatuksen ja\ntahdon tarttua asioiden kulkuun; heidän avullaan minä olen saanut näin\nsitovat todistukset rikollisia vastaan.»\n\nKaksi päivää myöhemmin Cicero kutsui jälleen senaatin koolle\nneuvottelemaan vangittujen rangaistuksesta. Hän piti nyt neljännen\ncatilinarisen puheensa, jossa hän kehoitti valtion isiä tekemään\nrikolliset vaarattomiksi. Catilinan puoluelaiset ansaitsivat saman\nkohtelun, mihin rangaistukseen perheenisä tuomitsisi orjan, joka on\nlyönyt kuoliaaksi hänen vaimonsa ja pistänyt hänen talonsa tuleen.\nMukaansa tempaavin sanoin konsuli vetosi kaupungin isiin: »Jumalattoman\nsalaliiton tulisoihtujen ja murha-aseitten saartamana meidän kaikkien\näiti, isänmaa, ojentaa rukoillen kätensä teitä kohti. Teille hän uskoo\noman ja kaikkien lastensa elämän, teille linnan ja Capitoliumin, teille\nkotijumalien alttarit ja Vestan ikuisen tulen, teille kaikkien jumalien\ntemppelin ja pyhätöt, teille kaupungin muurit ja talot. Päätöksestähän,\njonka tänä päivänä teette, riippuu teidän oma elämänne, puolisojenne\nja lastenne olemassaolo, kaikki ajallinen hyvinvointi, paikka, jossa\nasutte ja elätte, kotiliesi, jota sanotte omaksenne. Ajatelkaa, mitä\nsuunnattomia ponnistuksia on kysynyt meidän valtamme perustaminen,\nkuinka paljon rohkeutta vapauden vakiinnuttaminen, ja muistakaa, että\nyksi ainoa yö on ollut vähällä tuhota tämän kaiken! Tänä päivänä\nteidän täytyy ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei tällaista enää\nmilloinkaan voida panna toimeen ja etteivät kansalaiset voi edes\n_suunnitella_ sellaista.»\n\nTälläkin kertaa Ciceron kaunopuheisuus tempaa senaatin mukaansa.\nPäätökseksi tuli, että kaikki rikolliset oli tehtävä vaarattomiksi\nmestaamalla heidät. Myöhään illalla heidät vietiin Capitoliumin\njuurella olevaan vankilaan, joka oli määrätty kuolemaantuomituille.\nTäällä heidät mestattiin, toinen toisensa jälkeen. Konsuli odotti\nvankilan portin edustalla; ja kun kammottava toimitus oli lopussa, hän\nhuusi valtavalla äänellä Forumilla olevalle väkijoukolle yhden ainoan\nsanan: »_Vixérunt_ (He ovat eläneet)». Syvän hiljaisuuden vallitessa\notettiin vastaan tärisyttävä ilmoitus.\n\nMutta kotimatkalla vankilasta kotiin saattoi häntä riemuitseva\nkansanjoukko.\n\nOsa salaliittolaisista oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman\ntomut jaloistaan ja paeta Catilinan luo Etruriaan. Mutta senaatin\njoukot ympäröivät hänet ja hänen sotajoukkonsa, ja epätoivoisen\ntaistelun jälkeen kapinoitsijat saivat melkein viimeiseen mieheen\nsurmansa. Kun Catilina näki, että kaikki oli hukassa, hän syöksyi\nupseeriansa seuraamana keskelle vihollisjoukkoja ja kaatui osoittaen\nurhoollisuutta, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Vielä\nkuollessaankin hänellä oli sama hurja kasvojenilme kuin eläessään.\n\nCicero sai senaatilta kunniakkaan nimen »_pater patrise_ (isänmaan\nisä).»\n\n\nKirjallisuutta tähän kappaleeseen:\n\nGaston Boissier, La conjuration de Catilina.\n\nP. Merimée, Conjuration de Catilina.\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nMarcus Tullius Cicero, Valda tal. Julius Centerwallin ruotsinnos.\n\nOtto Eduard Schmidt, Der Briefwechsel M. Tullius Ciceros.\n\nFriedrich Aly, Cicero, sein Leben und seine Schriften.\n\nGaston Boissier, Cicero och hans vänner. Ernst Apiarien ruotsinnos\nranskasta. 2 osaa.\n\nAxel Dahlman, Cicero.\n\nS. Eitrem, Cicero og hans tid.\n\nOtto Plasberg, Cicero in seinen Werken und Briefen.\n\nTh. Zielinski, Cicero im Wandel der Jahrhunderte.\n\nW. Drumann, Geschichte Roms in seinem Übergange von der\nrepublikaniscben zur monarchischen Verfassung: 6 nid.\n\n\n\n\nPOMPEIUS JA CÆSAR.\n\nENSIMMÄINEN TRIUMVIRAATTI.\n\n\nVuoden vaihteessa 62—61 e.Kr. Idän voittaja palasi Roomaan. Sen\nperusteella, mitä aikaisemmin vuonna 62 oli tapahtunut, oli selvempää\nkuin milloinkaan, että valtakunnassa piti vallan olla koottuna yksiin\nkäsiin. Muuten oli vaara tarjolla, että milloin tahansa valtion\nja kansalaisten turvallisuus voi joutua kyvykkään seikkailijan\nleikkikaluksi. Nyt oli lähestymässä mies, jolla oli aseellinen valta\nkäytettävänään. Kuningaskruunu oli kypsä hedelmä, valmis poimittavaksi.\nOli useita, jotka ennustivat, että vuosi 691 valtion perustamisesta[30]\ntulisi olemaan tasavallan viimeinen.\n\nKaikki tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat, niin senaatin kuin\nkansanpuolueessakin, elivät senvuoksi alituisessa jännityksessä\nodottaen vain, mitähän tapahtuisi silloin, kun Pompeius tulisi jälleen\nkotiin. Vähäinen lohdutus oli kansanpuolueelle, että Pompeius oli\njulkisesti tehnyt demokraattisen uskontunnustuksen. Oli varmasti\nviisainta hankkia itselleen vastapaino Idän herraa vastaan. Samoin\najatteli Crassus. Ja niin kävi joka päivä selvemmäksi, että hänestä\ntulisi kansanpuolueen turva. Sullan henkipattojulistusten aiheuttaman\nsuuren mieshukan jälkeen demokraateilla oli puute johtaja-aineksista.\n\nYksinään Crassus ei kuitenkaan kyennyt sellaiseen tehtävään kuin\npuolensa pitämiseen miestä vastaan, joka komensi taisteluvalmista\narmeijaa. Mutta auttajaksi tarjoutui demokraattien piiristä nouseva\nuusi tähti: Iulius Cæsar. Hän oli syntynyt luultavasti vuonna 100[31]\nja kuului ylhäiseen Iuliusten sukuun, joka kehui polveutuvansa Æneaan\npojasta Iuluksesta ja saaneensa sukunimensä hänen mukaansa. Mutta\nsukulaisuussuhteittensa johdosta Cæsar oli tullut yhteyteen myöskin\nkansanpuolueen kanssa. Marius oli nimittäin naimisissa hänen tätinsä\nkanssa, ja Cæsar itse meni naimisiin erään kiivaan demokraatin tyttären\nkanssa.\n\nKun Sulla tuli valtaan, Cæsar ei kuten monet muut, vaihtanut\npuolueväriä. Uskalsipa hän uhmata kaikkivaltiaan käskyä erota nuoresta\nvaimostaan ja mennä naimisiin erään »oikeamielisen» naisen kanssa.\n\nSenvuoksi hänenkin nimensä merkittiin henkipattoluetteloihin.\nDiktaattori armahti kuitenkin hänet vaikutusvaltaisten ystävien\nrukouksista, mutta huomautti kuitenkin: »Te ette tiedä, mitä teette,\nsillä tässä nuoressa miehessä piilee enemmän kuin yksi Marius.»\nTällainen lausunto oli tietysti demokraattien mielestä vastaisuutta\nvarten paras suositus, minkä nuori Cæsar voi saada.\n\nSiivitetyksi sanaksi muodostui ajatus, jonka Cæsar itse kerran lausui,\nkun hän matkusti erään pikkukaupungin läpi pohjois-Italiassa. Kun\nhänen seurueensa kesken puoliksi piloilla oli puhetta siitä, voisiko\ntällaisessakin luolassa olla puoluetaisteluita ja tilaa poliittiselle\nkunnianhimolle, Cæsar tokaisi: »Aivan varmasti. Ja minä puolestani\ntahtoisin mieluummin olla täällä ensimmäinen kuin Roomassa toinen.»\n\nKun hän 34 vuoden vanhana tuli maaherraksi Espanjaan, hänen kerrottiin\nnähneen Herkuleen temppelissä Gadeksessa Aleksanterin kuvapatsaan ja\ntällöin huoanneen: »Minun ikäisenäni hän jo oli valloittanut maailman,\nja minä en ole vielä saanut aikaan mitään!»\n\nAluksi oli kuitenkin näyttänyt siltä, kuin Cæsarin ainoa kunnianhimo\nolisi ollut soittaa ensimmäistä viulua Rooman elostelevien nuorten\nkeikarien kesken. »Hän teki itsensä kuuluisaksi enemmän hulluilla\npäähänpistoillaan ja suurenmoisilla veloillaan kuin tulisella\ndemokraattisella kaunopuheisuudellaan», Mommsen sanoo. Cicero pani\nkyllä huolehtien merkille hänen kunnianhimoisuutensa, mutta väitti\ntoiselta puolen: »Kun näen hänen huolellisesti käherretyt suortuvansa,\nen kuitenkaan voi uskoa, että tuolle miehelle juolahtaisi mieleen\nkumota Rooman valtiosääntö.»\n\nMutta kyllä leijonan kynsi pisti välistä esille. Erään kerran Cæsar\njoutui merirosvojen vangiksi; ja kun nämä älysivät, että heidän\nsaaliinsa oli ylhäinen mies, niin he vaativat hänestä lunnaita\n20 talenttia.[32] Mutta kun Cæsar kuuli summan, hän äyhkäisi:\n»Kaksikymmentä talenttia sellaisesta miehestä kuin Julius Cæsarista!\nHaha! Viisikymmentä talenttia pitää teidän saada. — Mutta sitten minä\nkerran ristiinnaulitsenkin teidät kaikki tyynni.»\n\nSillä aikaa kuin hänen ystävänsä puuhasivat hankkiakseen kokoon\nlunastussumman, hän kohteli herroja merirosvoja mitä ylimielisimmällä\ntavalla. Plutarkhos sanoo, että hän »eli näiden hurjain miesten\nkeskuudessa, niinkuin he eivät vartioitsisikaan häntä, vaan olisivat\nhänen lakeijoitaan. Kun hän kirjoitti runoja ja puheita, heidän\ntäytyi olla hänen kuulijoinaan; ja niitä, jotka, eivät näyttäneet\nihastuneilta, hän haukkui sivistymättömiksi barbaareiksi.» Ja kun\nhäntä halutti nukkua, hän käski heitä mitä ankarimmin olemaan\nhiljaa. Merirosvoilla oli mahdottoman hauskaa hupaisan nuoren miehen\nkaikkien päähänpistojen kustannuksella. Tuskin hän kuitenkin oli\npäässyt vapaaksi, kun hän jo miehitti parisen laivaa, otti merirosvot\nvangiksi, pakotti heidät luovuttamaan lunastussumman takaisin — ja\nristiinnaulitsi heidät jok'ikisen.\n\nKen näki pintaa syvemmälle, voi kylläkin huomata tarkoituksellisuutta\nCæsarin tavassa tuhlata rahoja, ainakin hänen viljanjakeluissaan ja\nniissä upeissa kestityksissä ja näytännöissä, joita hän järjesti\nkansalle. Näiden kalliiden tilaisuuksien vertaisia roomalaiset eivät\nolleet koskaan nähneet. Kerran hän yhdellä haavaa pani esiintymään 320\ngladiaattoria täyshopeisissa varustuksissa. Toisen kerran hän järjesti\nnäytännön, jossa 1.200 miestä suoritti 40 elefantin metsästyksen.\nMitäpä häntä huolettikaan, jos hänen velkansa nousivat 50 miljoonaan\nmarkkaan! Hän oli kyllä laskenut, että ajan oloon kannatti tuhlata\ntällä tavoin. Kiitos suuren kansansuosionsa hän tulikin ennen pitkää\nhopearikkaan Espanjan maaherraksi. Ja silloin hän voi pian maksaa\ntakaisin jokaisen pennin.\n\nKansansuosiotaan Cæsar lujitti lisäksi mainostamalla kaikin mahdollisin\nkeinoin sukulaisuuttaan vanhan Mariuksen kanssa. Kun hänen tätinsä\nkuoli ja oli haudattava, hän käytti tilaisuutta hyväkseen antaen\nkuljettaa hautajaissaatossa vainajan puolison kuvaa. Tämä oli\nsenaatille isku vasten kasvoja, sillä olihan senaatti julistanut\nMariuksen ikipäiviksi valtiokiroukseen. Mutta kansan riemu oli\nrajaton, kun se kuvassa tunsi unohtumattoman sankarinsa jumaloidut\nkasvojenpiirteet, ja halvinkin tunsi itseään kunnioitettavan Mariuksen\nmukana. Olipa Iulius Cæsar totta totisesti jymymies!\n\nPari vuotta myöhemmin roomalaiset hämmästyivät eräänä aamuna\nhuomatessaan äkkiä, että Mariuksen kuvapatsas ja voittomerkit oli\nkullasta ja marmorista loistavina pystytetty jälleen Forumille,\nniinkuin ei Sulla olisi niitä koskaan kumonnutkaan. Silloin\nMariuksen afrikkalais- ja kimbriläissotaretkien invaliidit —\nolisiko Cæsar mahdollisesti vihjaissut heille? — kerääntyivät\nkyynelet silmissä jumaloidun sotapäällikön kuvapatsaan ympärille.\nJa voi sitä optimaattia, joka olisi uskaltanut käydä käsiksi näihin\nvoitonmerkkeihin!\n\nVoidaan pitää aivan varmana — vaikkakaan ei ole olemassa laillisesti\npäteviä todisteita siitä — että Cæsarilla ja Crassuksella oli sormet\npelissä Catilinan salaliitossa. On olemassa paljon asianhaaroja, jotka\nviittaavat siihen suuntaan, että nämä liittolaiset olivat aikoneet\nPompeiuksen poissa ollessa anastaa itselleen korkeimman vallan Roomassa\nja että he ainakin johonkin aikaan olivat ajatelleet käyttää Catilinaa\nvälikappaleenaan. Tosiasia on, että ne nuoret optimaatit, jotka olivat\nmukana torjumassa murhapolttajien aikeita olivat niin kiihdyksissään\nCæsarille, että he kerran tämän poistuessa senaatista uhkasivat surmata\nhänet. Ja paljon myöhemmin, kun Cicero uskalsi puhua vapaammin siitä,\nmitä oli tapahtunut kulissien takana, hän mainitsi nimenomaan Cæsarin\nyhtenä niistä, jotka olivat sekaantuneet Catilinan salahankkeeseen.\nLuonnollisesti sekä Cæsar että Crassus pysyttelivät taka-alalla. He\naikoivat vain antaa Catilinan ja hänen kannattajainsa tehdä ensimmäisen\notteen ja suorittaa likaisen työn, jota tarvittiin anarkian ja\nhirmuvallan luomiseksi. Kunhan vain olisi tähän asti päästy, olisi\nheidän itsensä vuoro tullut tarttua asioiden kulkuun ja luoda uusi\nolojen järjestely. Mutta kun vallankumouskoe epäonnistui, Cæsar ja\nCrassus osasivat lakaista jälkensä umpeen.\n\nKun Pompeiuksen kotiintulon aika lähestyi, Cæsar ja Crassus tunsivat\ntarvitsevansa toisiansa. Yhteisestä vaarasta tuli se side, joka yhdisti\nRooman rikkaimman ja sen velkaisimman miehen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pompeius tuli kotiin, tasavaltainen hallitusmuoto oli siis yhä\nvoimassa. Mutta Catilinan salaliitto oli, kuten sanottu, herättänyt\nlaajoissa yhteiskuntapiireissä toiveen, että voimakas käsi tarttuisi\nvaltiolaivan peräsimeen. Koskaan ei ollut Rooman kuningaskruunun\ntavoittelijalla ollut parempia onnistumisen edellytyksiä kuin\nPompeiuksella vuonna 61. Mutta oliko hänessä miestä käyttämään\nsuotuisaa tilannetta hyväkseen?\n\nTuskin hän oli Brundisiumissa astunut kotimaan kamaralle, kun hän\njo yleiseksi hämmästykseksi laski armeijansa hajalle ja päästi\nitsekunkin kotiinsa. Mutta hän sai pian kokea, kuinka vähän sotilaaton\nsotaherra tosiaankin merkitsi sellaisessa yhteiskunnassa kuin\nsilloisessa Roomassa. Lucullus teki tietysti kaikki, mitä hän voi,\ntehdäkseen elämän katkeraksi sille miehelle, joka oli vääntänyt\nsotapäällikönsauvan hänen käsistään, ja niittänyt sen, minkä hän oli\nkylvänyt. Ja hän onnistuikin hyvin. Kun Pompeius haki konsulinvirkaa,\nhän ei tullut valituksi. Kun hän pyysi, että hänen Aasian olojen\njärjestelynsä hyväksyttäisiin, hyväksymistä vastustettiin. Ja kun hän\nteki esityksen maan jakamisesta sotilailleen, vastattiin, ettei ollut\nmaata jaettavaksi. Senaatti kauhistui uusia peltolakeja. Olihan jo\npeltolakisanakin kietoutunut Gracchus-levottomuuksien muistoon. Vai\nniin! Pompeiuksesta oli siis tullut samanlainen demagogi kuin nuo\nGracchuksetkin!\n\nOli ihmeellistä, kuinka mahdotonta oli saada ketään puhumaan\nPompeiuksen puolesta. Mutta komean triumfin hän sai viettää, puettuna\npukuun, jonka sanottiin kuuluneen Aleksanteri Suurelle. Triumfivaunu\noli runsaasti koristeltu jalokivillä, ja sen edellä kulki kuusi\nprinssiä, voitettujen kuninkaiden, Mithradateen ja Tigraneen poikia,\nkaksi Mithradateen tytärtä, kaikki ruhtinaallisissa juhlapuvuissa,\nsekä yli 300 muuta ylhäissukuista itämaalaista. Mainittiin liki 900\nkaupunkia ja tuhat lujaa linnaa, jotka hän oli valloittanut. Niin\nkallisarvoisesta sotasaaliista kuin se, mikä tässä triumfissa nähtiin,\neivät roomalaiset koskaan olleet voineet uneksiakaan. Valtiokassa\nrikastui lähes 900 miljoonan markan arvoisilla aarteilla.\n\nMutta kun loistava triumfi oli ohi, oli koko näytelmäkin lopussa.\nPompeius oli kartuttanut Rooman valtakunnan alamaisten lukumäärää\n12 miljoonalla eli koko Italian silloisen väestön kaksinkertaisella\nmäärällä. Gnæus Pompeius oli tehnyt tehtävänsä — Gnæus Pompeius sai\nmennä. Aasiassa hän oli määräillyt kuningaskruunuista, perustanut\nkaupunkeja ja asettanut uudet rajat valloille ja valtioille — sanalla\nsanoen: hän oli itsevaltiaan vallalla ja voimalla ohjannut ja määrännyt\nkaikkialla Aigeian meren ja Kaukasuksen, Hellespontoksen ja Punaisen\nmeren välillä. Saada nämä toimenpiteensä senaatin vahvistamiksi\noli hänelle kunnian asia. Samalla tavoin maanjako hänen vanhoille\nveteraaneilleen. Senaatin kieltäytyminen oli hänen häpäisemistänsä\nhänen sotilastensa ja koko Aasian edessä. Nyt hän katui, että oli\nlaskenut armeijansa hajalle, mutta se oli jo myöhäistä. Kun senaatti\noli kääntänyt hänelle selkänsä, hänellä ei ollut muuta keinoa jäljellä\nkuin aloittaa uudelleen näytellä demagogin osaa, johon hänellä oli niin\nhuonot edellytykset. Mutta demokraattisessa puolueessa oli ensimmäinen\npaikka nyt toisella — Pompeiuksen täytyi tyytyä toiseen sijaan. Cæsar\noli valmis antamaan sen hänelle. Olihan Pompeius kaikissa tapauksissa\nsiinä määrin merkitsevä mies, että oli parempi pitää hänet ystävänään\nkuin vihamiehenään, ajattelivat sekä Cæsar että Crassus.\n\nMolemmin puolin ymmärrettiin toisiaan puolesta sanasta, ja vuonna\n60 nämä kolme miestä tekivät liiton, jota on sanottu ensimmäiseksi\ntriumviraatiksi. Triumviraatti oli, voi sanoa, sen liiton\nlaajentamista, jonka Pompeius ja Crassus olivat tehneet yksitoista\nvuotta aikaisemmin. Triumvirit sopivat molemminpuolisesta toistensa\ntukemisesta ja Rooman valtakunnan hallitusvallan jakamisesta. Ensiksi\noli yhteisin voimin tehtävä työtä konsulinviran hankkimiseksi Cæsarille\nseuraavaksi vuodeksi. Triumvireillä oli yhteisesti käytettävinään niin\nmonta kannattajaa, että jos nämä kaikki yhtyivät, he voivat määrätä\npäätökset sekä senaatissa että kansankokouksessa. Triumviraatti oli,\neräs historioitsija sanoo, »kuuluisuuden, neron ja rikkauden liitto».\nVahvistaakseen triumvirien välistä sidettä, Pompeius meni naimisiin\nCæsarin sisaren, kauniin ja viehättävän Iulian kanssa.[33]\n\nMitä Pompeius ei ollut omin voimin kyennyt aikaansaamaan, se onnistui\nnyt hänelle toisten triumvirien, ennen kaikkea Cæsarin avulla, joka oli\ntullut valituksi konsuliksi vuodeksi 59. Kiivaan vastarinnan jälkeen\nsenaattorien taholta hänen onnistui saada kansankokous päättämään\ntoimeenpantavaksi maanjako Pompeiuksen sotilaille ja vahvistamaan\nhänen järjestelynsä Aasiassa. Omalle osalleen Cæsar hankki konsuliajan\nloputtua Gallian maaherranviran. Maaherranviran mukana seurasi neljän\nlegioonan päällikkyys. Gracchusten esimerkki oli osoittanut, kuinka\nmahdotonta oli toimittaa mitään Roomassa ilman armeijaa, ja saadaksensa\narmeijan, täytyi olla hallittavana maakunta.\n\nNäin Pompeius oli joutunut sellaiseen tilanteeseen, että hän oli\nauttanut verrattomasti lahjakkaamman ja toimintatarmoisemman miehen\nkorkeaan sotilas virkaan. Se oli itse asiassa, kuten Mommsen sanoo,\n»poliittinen itsemurha».\n\nOli jouduttu siihen, että Rooman valtakuntaa hallitsi »kolme\ntyrannia», ja senaatti oli tosiasiallisesti muuttunut monarkkiseksi\nvaltioneuvostoksi. Ei auttanut vuodattivatpa tasavaltalaiset kuinka\npaljon tahansa vihansa maljoja »kolmipäisen hirviön» päälle.\nPompeius sai kuitenkin enimmän tuntea heidän katkeruuttaan, sillä\nhän jäi Italiaan huolehtimaan maan jaosta ja olemaan käsillä siltä\nvaralta, että jotakin sattuisi tapahtumaan. Hänestä ja olosuhteista\nylimalkaan lausui Cicero, joka, se huomattakoon, oli hänen ystävänsä,\nmielipiteensä tuttavallisessa kirjeessä vuonna 59 seuraavin kuvaavin\nsanoin: »Ei koskaan ole tilanne täällä ollut niin häpeällinen, ei\nkoskaan niin kaikkien yhteiskunta- ja ikäluokkien inhoama kuin nyt.\nPompeius, minun epäjumalani, on minun rajattomaksi surukseni perin\npohjin turmellut asemansa. Ei ole ketään, joka enää tuntisi luottamusta\nhäneen.»\n\nCiceron taholta triumvireillä oli odotettavissa mitä ankarinta\nsuunnitelmiensa vastustusta. Cæsar, joka piti hänen kaunopuheisuuttaan\nja kirjallista lahjakkuuttaan suuressa arvossa, koetti voittaa\nlahjakkaan miehen triumvirien puolelle ja teki hänelle edullisen\ntarjouksen toisensa jälkeen. Cæsar tiesi, että tämä vilkasverinen\noptimaatti voi käydä kiusalliseksi triumvireille, sillä aikaa kuin hän\nitse oli poissa Galliassa. Mutta Cicero torjui kaikki yritykset saada\nhänet »kolmen tyrannin» asian puolelle ja hän varoitti Pompeiusta\nottamasta osaa Cæsarin ja Crassuksen kunnianhimoisiin hankkeisiin.\nSilloin triumvirit päättivät tehdä »isänmaan isän» vaarattomaksi. Hänen\nkimppuunsa pantiin hyökkäämään eräs _Clodius_ niminen kansantribuuni,\njoka oli hänen leppymätön vihamiehensä ja yhtä julkea ja turmeltunut\nmies kuin Catilina, mies, joka vaikutusvaltansa kansanjoukkoihin myi\nenimmän tarjoavalle.\n\nClodius syytti Ciceroa siitä, että tämä oli mestauttanut Catilinan\nkanssarikolliset vastoin voimassa olevaa lakia laillisen tuomioistuimen\ntutkimatta ja tuomitsematta. Ainoastaan kansankokouksella — ei\nsenaatilla — oli valta tuomita Rooman kansalainen menettämään henkensä.\nMutta on huomattava, että tämä laki koski ainoastaan _säännöllisiä_\nolosuhteita. Nyt oli kysymys tilanteesta, jolloin yhteiskuntaa\nuhkasi kapinalipun kohottanut aseellinen liitto. Väkivallan käyttö\nvaltiota vastaan kohdistuvan väkivallan tukahduttamiseksi, ennenkuin\non liian myöhäistä, on ja tulee aina olemaan niiden velvollisuus,\njoiden tehtävänä on valvoa kansalaisten turvallisuutta. Jokainen\nyhteiskunnan kumoaja on itse asettunut lain ulkopuolelle. Hän ei\nole, kuten Cicero itse esitti, enää »kansalainen», eikä hänellä siis\nole enää kansalaisoikeuksiakaan, joihin vedota. Hän on vihollinen,\nja häntä tulee kohdella samalla tavoin kuin jokaista valtakunnan\nulkoista vihollista. Itse asiassa senaatti olikin antanut Cicerolle ja\nhänen konsulitoverilleen diktaattorin vallan ja oikeudet määräämällä\ntavallisen kaavan mukaan, että heidän »tuli pitää huolta siitä, ettei\nvaltiolle tapahdu mitään vahinkoa.»\n\nKun Cicero luopui konsulinvirasta, hän ei voinut vannoa tavanmukaista\nvalaa, ettei hän ollut virka-aikanaan rikkonut tasavallan lakeja. »Minä\nvannon», hän sen sijaan sanoi, »että olen pelastanut tasavallan». Mutta\nsehän ei ollut »laillinen» toimenpide.\n\nClodiuksen onnistui todellakin saada kansankokous ajamaan »isänmaan\nisä» maanpakoon sekä määräämään, että hänen omaisuutensa oli otettava\nvaltiolle. Cicero läksi Kreikkaan. Hänen talonsa Roomassa poltettiin,\nja hänen rakas huvilansa Tusculumissa[34] hävitettiin.\n\nCiceron osaksi tullut kohtalo johtui suureksi osaksi siitä, että hän\noli hankkinut tarpeettoman monta vihamiestä niskaansa sietämättömällä\nitsensä kehumisellaan. »Ei voinut», Plutarkhos sanoo, »tulla enää\nsenaattiin, ei kansan kokoukseen eikä oikeudenkäyntihuoneistoihin\nolematta pakotettu yhä ja yhä kuulemaan samaa vanhaa virttä\nCatilinasta.» Sen lisäksi Cicero ei koskaan voinut olla lausumatta\nkompiansa, vaikka saikin siten elinkautisen vihollisen. Kas tässä\nmuutamia esimerkkejä hänen purevasta pisteliäisyydestään! Kun\nCornelius Sullan poika oli tuhlannut suurimman osan perintöään,\nniin että hänen oli pakko tarjota omaisuutensa jäännös julkisella\nhuutokaupalla myytäväksi, Cicero sanoi: »Tästä kuulutuksesta minä\npidän paljon enemmän kuin niistä, joita hänen isällään oli tapana\nlaatia.» — Kerran oli Cicerolla ollut suuri menestys kansankokouksessa\nCrassuksen ylistykseksi pitämänsä puheen johdosta. Mutta pari päivää\nmyöhemmin hänen kuultiin hukuttavan saman miehen herjauksensa.\nCrassus puhkesi silloin kysymään: »Etkö sinä, sama mies, muutama\npäivä sitten laulanut ylistystäni tältä samalta puhujapaikalta?»\nHän sai vastaukseksi: »Kyllä, harjoituksen vuoksi minä koettelin\npuhujalahjojani puhumalla epäkiitollisesta aineesta.» — Eräs nuori\nmies, jonka joltisenkin varmasti epäiltiin antaneen isälleen myrkkyä\nkakussa, rupesi jossakin tilaisuudessa moittimaan Ciceroa ja uhkasi\nantaa tälle pahanpäiväisesti selkään. Silloin tämä vastasi: »Sinulta\nminä otan mieluummin selkäsaunan kuin kakkuja.» Muutaman hyvin\nsivistymättömän ja heikkolahjaisen miehen, joka tahtoi esiintyä\nlakiasiain suurena tuntijana, Cicero manuutti kerran todistajaksi\neräässä oikeusjutussa. Kun todistaja selitti, ettei hän tiennyt\nmitään, laukaisi Cicero: »Sinä kai luulet, että minä kysyn sinulta\njotakin, joka koskee _laintuntemista_.» Toisen kerran taas, kun Cicero\nesiintyi asianajajana, vastapuolen asiamies, Metellus Nepos, koetti\nhämmentää häntä kysymällä yhä ja yhä uudestaan ivallisesti: »Kuka\noikeastaan olikaan isäsi, Cicero?» Cicero ei aluksi huolinut vastata,\nmutta lopulta tuli seuraava vastaus: »Äitisi laita on niin, että sinun\nitsesi on siihen kysymykseen vaikeampi vastata.» Metelluksen äiti\noli nimittäin kuuluisa kevytmielisyydestään. — Samasta Metelluksesta\nkerrotaan, että hän järjesti opettajalleen komeat hautajaiset ja\nteetti hänen hautakiveensä korpin mustasta marmorista. »Oikea\najatus», huomautti Cicero, »siipiäsi räpyttelemään on hän sinua\nopettanut, mutta eipä juuri voi väittää, että hän olisi opettanut\nsinua puhumaan.» Eräs toinen asianajaja alkoi kerran puolustuspuheensa\nvakuuttamalla rintaäänellä, että hänen suojattinsa oli vedonnut hänen\nomantunnontarkkuuteensa, kaunopuheisuuteensa ja luotettavuuteensa.\nTällöin Cicero tokaisi: »Ja sinä olet tosiaankin niin kovasydäminen,\nettet henno ystävällesi antaa kerrassaan mitään siitä, mitä hän on\nsinulta pyytänyt!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nCiceron maanpako on murheellinen luku. Se esittää surullisen kuvan\ntäydellisesti murtuneesta miehestä. Monta kertaa hän oli tekemäisillään\nitsemurhan, ja hänen kirjeensä ovat täynnä valituksia ja itsesyytöksiä.\nHän tunsi itsensä kasviksi, joka on temmattu pois kasvupaikaltaan ja\nkuihtuu vähitellen.\n\nVuoden kuluttua päätettiin kuitenkin, että hän saisi palata Roomaan,\nsaisi takaisin omaisuutensa ja korvauksen siitä, mitä oli hävitetty.\nTriumvirit olivat nimittäin tulleet siihen kokemukseen, että he olivat\nmenetelleet epäviisaasti tehdessään hänestä marttyyrin. Kun Cæsar ja\nCrassus olivat jättäneet Rooman ja Pompeius oli siellä yksin, tämä\nhuomasi piankin, että hän tarvitsi Ciceron taisteluvalmista kieltä\navuksi Clodiusta, kadun parlamentin johtomiestä vastaan! Imperaattori\noli nimittäin joutunut riitaan tämän hävyttömän miehen kanssa\neikä ollut itse suinkaan mies, joka voi puhelahjallaan vaikuttaa\nsellaiseen herraan. Ennenkuin Pompeius salli Ciceron palata, hän oli\nkuitenkin varmuuden vuoksi hankkinut vakuuksia siitä, ettei hän tulisi\nnostattamaan vastustusta häntä kohtaan.\n\nNyt Ciceron synkkä epätoivo muuttui autuushurmioksi, joka kasvoi\nsitä mukaa, kuin hän läheni pääkaupunkia, ja saavutti huippunsa, kun\nkansanjoukot siellä ottivat »isänmaan isän» vastaan triumfaattorina.\nCicero tunsi itsensä kuin kuolleista ylösnousseeksi, vieläpä »kuin\nolisi noussut ylös taivaaseen.»\n\nHän otti jälleen paikkansa senaatissa. Mutta Clodius teki voitavansa\nkatkeroittaakseen ilonmaljan. Ciceroa uhkasi vaara, että hänen\njoukkueensa voisi kivittää häntä tai hyökätä hänen päällensä. Eikä hän\ntuntenut itseänsä enää vapaaksi mieheksi, sillä Pompeiushan määräsi\nhänen kielensä käytön. Useamman kuin kerran hänen täytyi esiintyä tuon\nmahtavan miehen sellaistenkin suojattien puolesta, jotka olivat hänelle\nitselleen vastenmielisiä.\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:\n\nCharles Merivale, History of the romans under the empire: 7 n id.\n\nTähän lukuun:\n\nArthur Montgomery, Inrikespolitiska förhållanden i Rom år 60 och 59\nf.Kr. (Historisk tidskrift 1915.)\n\n\n\n\nCÆSAR GALLIASSA.\n\n\nCæsarin maaherrakunta käsitti cisalpiinisen Gallian lisäksi myöskin\nosan transalpiinista Galliaa. Vuonna 125 roomalaiset olivat nimittäin\nalkaneet muuttaa Lugudúnumin[35] (nykyinen Lyon) luona olevasta\nRhône'in mutkasta etelään olevaa Galliaa provinssiksi. Muisto tästä\nelää vielä tänä päivänä nimessä Provence.[36] Täällä roomalaistaminen\noli mennyt nopeasti eteenpäin vanhan helleenisen, Massiliasta käsin\ntapahtuneen kulttuurivaikutuksen helpottamana.\n\nGallialaisia oli kaikkina aikoina miellyttänyt enemmän taisteleminen\nkuin kylväminen ja niittäminen, mutta heidän uudet herransa pakottivat\nheidät vaihtamaan miekan aurankurkeen. Tietysti gallialaisten\nroomalaistuttaminen ei Alpeista länteen ollut ehtinyt niin pitkälle\nkuin Cisalpiinisessa Galliassa. Jo kansan vaatetustapa ilmaisi\nsen. Edellisiä roomalaiset nimittivät vielä »housugallialaisiksi»,\nerotukseksi itään ja eteläänpäin Alpeista asuvista »togaa käyttävistä\ngallialaisista». Mutta nekin erosivat kuitenkin hyvin suuresti Rhône'in\nja Cevennien pohjoispuolella asuvista »pitkätukkaisista gallialaisista».\n\nTämä osa Galliaa oli vielä Cæsarin saapuessa itsenäinen. Cæsarin\npäätehtäväksi tuli saattaa tämäkin maa roomalaisen hallinnon ja\nhelleenisen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi. Siitä ajasta lähtien,\njolloin gallialaiset olivat olleet Italian kauhuna, he olivat ehtineet\nruveta kiinteästi asumaan ja maata viljelemään. He olivat perustaneet\nuseita suuria, lujasti linnoitettuja kaupunkeja ja harjoittivat\naika merkitsevää kauppaa ja meriliikennettä Atlantin ja Pohjanmeren\nrannikoilla. He olivat myöskin tulleet kuuluisiksi kauniista kupari- ja\nkultateoksistaan, ja heidän sivistystasostaan ylipäänsä on todistuksena\nse asianlaita, että ainakin sivistyneimmät tunsivat kirjoitustaidon.\nPääasiallisesti he käyttivät kreikkalaista kirjaimistoa, mutta Rooman\nmaakuntiin rajoittuville alueille olivat roomalaisetkin kirjaimet\nlevinneet.\n\nMutta kelteillä ei ollut valtiota muodostavaa kykyä, eivätkä he näin\nollen kyenneet kauan säilyttämään kansallista itsenäisyyttään. He\nolivat liiaksi hetken lapsia kyetäkseen järjestelmällisiin, enemmän\nrauhallisiin kuin sotaisiinkaan, tehtäviin. Melkeinpä kenelle tahansa\noli helppoa temmata heidät mukaansa uhkarohkeisiin yrityksiin, mutta\nrohkeus vaihtui pian arkuudeksi. Pieninkin heimo muodosti tässä maassa\nyksin oman yhteiskuntansa, ja »jokaisessa suuressa kaupungissa,\njokaisessa suuressa linnassa, ja melkein jokaisessa perheessä oli\nkilpailevia puolueita», kertoo Cæsar. Ja kaiken lisäksi eri kansat\nolivat toistensa kanssa alituisissa sodissa. Ei mennyt vuottakaan,\nettei sisäinen taistelu leimahtanut aina uusissa paikoissa.\n\nMelkein kaikki kelttiläiset heimot olivat tähän aikaan suorittaneet\nsen poliittisen kehityksen ensi vaiheen, jonka tunnemme heidän\nrotuveljiensä helleenien historiasta: vanhan heimokuninkuuden tilalle\noli tullut aatelisvalta. Kelttiläinen aatelisto oli kyllä urhoollista\nja ritarillista, mutta liian hillitöntä alistuakseen lainalaisen\nyhteiskunnan vaatimuksiin. Aatelismiehet keräsivät ympärilleen\nsuuria asestettuja seurueita ja hallitsivat vallan oikeudella\nhäikäilemättömästi alempia yhteiskuntaluokkia. »Laki oli keihään\nkärjessä.» Porvaristosta ei ollut poliittista vastapainoa aatelistolle,\nsillä kelteillä, kuten Idässä, kaupungeilla oli vain kaupallista ja\nstrategista, mutta ei poliittista merkitystä kuten kreikkalaisilla ja\nroomalaisilla kaupungeilla.\n\nHengellisiä asioita johtivat papit — _druidit_, kuten heitä\nnimitettiin. Heillä oli ympärillään oppilasjoukkoja, jotka hartaasti\nkuuntelivat druidien salaista viisautta tähtitaivaan ihmeistä ja\nniitä pyhiä lauluja, joihin druidien jumaluusoppi oli puettu.\nSielunvaellususko näytteli suurta osaa kelttien keskuudessa. »Vakaumus\nsielun kuolemattomuudesta», Cæsar sanoo, »poisti heiltä kuolemanpelon,»\nTemppeleitä kelteillä ei ollut, mutta kyllä puusta karkeasti hakattuja\njumalankuvia. Pyhien tammien alla ja yksinäisinä vuorilla toimittivat\ndruidit, valkeisiin vaatteisiin puettuina ja tammenlehväseppele päässä,\njumalanpalvelusta. Usein he jumalvoimia lepytelläkseen uhrasivat\nihmisiä. Cæsar kertoo suunnattoman suurista pajuista punotuista\njumalankuvista, joiden käsivarsiin uhrit olivat sullottuina liekkien\nympäröidessä ja tuhotessa heidät.\n\nDruidien käsissä oli myöskin lainkäyttö[37] suurelta osalta, ja heidän\nvaltansa ulottui kaikille elämän aloille, myöskin politiikkaan.\nVoi sitä, jonka druidit pyhässä vihassaan kielsivät ottamasta osaa\nuhrimenoihin. Kuten ruttoista häntä kartettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellaisia olivat ne kansat, joiden keskuuteen Cæsarin tuli nyt\nasevoimin levittää roomalais-kreikkalaista sivistystä. Ennen hänen\nlegiooniaan olivat kuitenkin roomalaiset liikemiehet kulkeneet\ntienraivaajina. He olivat ennen kaikkea käyttäneet hyväksensä\nkelttiläisten himoa viinirypäleen mehuihin. Osa näistä kauppiaista\noli kaiken lisäksi hankkinut itselleen maaomaisuuksia rajan toisella\npuolen. »Kuten Pohjois-Amerikan valtauksen aloittivat 'tulivettä'\nkaupittelevat liikemiehet ja uudisasukkaat, aivan samoin nämä\nroomalaiset viinikauppiaat ja tilanomistajat valmistelivat Gallian\ntulevaa valtausta», Mommsen sanoo.\n\nMutta voimakkaammin kuin roomalaiset etelästä tunkeutui pohjoisesta ja\nidästäpäin päälle toinen kansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Gallia est omnis divisa in partes tres» — kuinka hartaina kerran,\njuuri yläluokkalaisiksi päässeinä — tavailtuamme kaksi vuotta jalon\nroomalaiskielen alkeita — teimmekään näiden sanojen välityksellä\ntuttavuutta Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen kanssa!\nEihän sellaisenaan ole mitään merkillistä noissa sanoissa, joilla\nIulius Cæsar alkaa kirjansa gallialaissodasta: »De bello gallico».\nNe merkitsevät yksinkertaisesti: Gallia on kokonaisuudessaan jaettu\nkolmeen osaan» — ja sitten luetellaan nuo osat — mutta kuitenkin...\nnehän ovat alkutahti urotekojen kirjaan, joka on kirjoitettu tavalla,\nmihin ainoastaan voimakas, aito roomalainen kykenee, käyden käsiksi\nsuoraan asiaan, kuultavan kirkkaalla ja yksinkertaisella tyylillä,\njoka on arvokasta ja eloisaa samalla kertaa. »De bello gallico»\non kirjoitettu »samalla» riemuisalla mielellä, samassa reippaassa\nhengessä, millä Cæsar saavutti voittonsa.»\n\nMutta toiselta puolen ei saa unohtaa, että kirja tuo esiin vain\ntoisen puolen, voittajan käsityksen sotatapahtumista. Se on myöskin\npropagandakirja, ja sitä on sellaisena arvosteltava. Se oli tarkoitettu\nikuistamaan roomalaisten kesken muiston Cæsarin valtiolle tekemistä\nsuurista palveluksista ja puolustamaan häntä syytöksiltä, että hän muka\nilman aihetta oli alkanut gallialaissodan ja menetellyt petollisesti\ngermaaneja kohtaan, syytöksiltä, joita Cato nuorempi ja muutkin\ntekivät häntä vastaan. Senvuoksi onkin »De bello gallico» kirjassa\nuseita tietoja, jotka eivät kestä Stoffelin, Delbrückin ja muiden\nnykyaikaisempien sotahistorioitsijain terävää, joskin joskus hieman\nkovakätistä arvostelevaa tutkimusta. On välistä suorastaan ihmeellistä,\nkuinka nämä tiedemiehet filologien, arkeologien ja sotilashenkilöiden\navulla ovat voineet pari tuhatta vuotta jälkeenpäin keksiä\nheikkoja kohtia: ristiriitaisuuksia ja liioitteluja silminnäkijän\nkertomuksessa.[38]\n\nKun Cæsar astui Transalpiinisen Gallian maaherranvirkaan, uhkasivat\ntätä maata, kuten Mariuksen aikana, vaellushaluiset germaanilaisjoukot,\nja gallialaiset olivat itse liian heikkoja pitämään puoliaan näitä\nvastaan. Vaarallisinta oli, että germaanit saivat tilaisuuden sekaantua\nkelttiläisheimojen keskinäisiin, alituisiin kahakoihin. Muutamia vuosia\nennen Cæsarin Galliaan saapumista oli muuan heimo kutsunut avukseen\ngermaanilaisia palkkasoturijoukkoja soturikuningas _Ariovistuksen_\njohdolla. Tämä viihtyi niin hyvin Galliassa, että hän ei tehtävänsä\nsuoritettuaan osoittanut pienintä merkkiäkään siitä, että aikoi lähteä\njälleen kotimaahansa, vaan pakotti gallialaiset luovuttamaan maata\n— parasta koko Galliassa, kuten arvosteltiin — ei ainoastaan hänen\nsotureilleen, vaan myöskin uusille germaanijoukoille, joita yhä virtasi\nmaahan. Näin perustettiin germaanilainen valtio kelttien maan sydämeen,\nja jonkin ajan perästä oli melkein koko keskeisin Gallia Ariovistuksen\nvallassa. Kelttejä hän kohteli kuten voitettua kansaa, myöskin niitä,\njotka oli äsken auttanut voittoon. Tämä germaanilaisten maahan tulo\nmuistuttaa viikinkien taholta tapahtuneita pohjoisgermaanien retkeilyjä\nvuosituhat myöhemmin.\n\nHuhu Ariovistuksen onnistuneesta yrityksestä lensi kuin nuoli\ngermaaniheimosta toiseen, ja pian nämä olivat kaikkialla liikkeessä\naina Reinin lähteiltä Pohjanmereen asti. Silloin Cæsar legioonineen\ntuli auttajaksi —, mutta auttajaksi, joka aikoi ottaa maksun\nvaivoistaan.\n\nMommsenin käsitys on, että Cæsar gallialaissodillaan tietoisesti\ntahtoi voittaa uutta maata kreikkalaisroomalaiselle sivistykselle.\nMutta Eduard Meyer ja Ferrero ovat sitä mieltä, että Gallia oli\nyksinkertaisesti harjoituskenttä tulevaa kansalaissotaa varten ja\nniiden urotekojen suunniteltu tapahtumapaikka, jotka tulisivat tekemään\nhänet arvossa pidetyksi ja ihailluksi Roomassa. Luonnollisintahan\nonkin, että Cæsarin suunnitelmat ovat kehittyneet vähitellen,\nyhtä rintaa tapausten kehityksen kanssa. Cæsar oli täysiverinen\nreaalipoliitikko. Hänen nerokkuutensa ilmeni kyvyssä täysin käyttää\nhyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Ei tarvitse edellyttää\nedeltäpäin laadittua suurta suunnitelmaa selittääkseen, mitä niin\neloisan nerokas mies on toimittanut ja aikaansaanut.\n\nEntinen hienostelija ja tuhlari esiintyy tuossa paikassa aikansa\nsuurimpana sotapäällikkönä. Hänen luonnostaan heikossa ja hintelössä\nruumiissaan uinui aavistamattomia voimia. Mitkään rasitukset eivät\nnäyttäneet voivan väsyttää tätä rautaista tahdonvoimaa. Niin\nhämmästystäherättävän nopeita matkoja, kuin mitä hän teki, ei kukaan\nmuu jaksanut suorittaa. Unesta hän näillä matkoilla suoriutui\nmatkavaunuissa tai kantotuolissa. Marsseilla hän kulki päivänpaahteessa\nja rankkasateessa avopäin legiooniansa edessä. Kun vesiesteitä\ntuli, hän ui kaikkein ensimmäisenä yli, ja kun legioona horjui,\nhän heittäytyi taistelun tuoksinaan taistellen kuin rivimies. Hän\nkykeni opettamaan ratsuiksi hevosia, joiden selkään kukaan muu koko\narmeijassa ei uskaltanut nousta. Sotilaat katselivat ihaillen tätä\nerinomaista päällikköä, jolla oli aina rohkaiseva sana sanottavana,\nkun sitä tarvittiin, joka kotkankatseellaan näytti seuraavan jokaista\nmiestä taistelussa ja joka yhtä oikeaan osuen palkitsi urhoollisen\nja kelvollisen, kuin rankaisi pelkuria ja uppiniskaista. Sellaisen\nmiesten miehen edestä uhrasi mielellään elämänsä. »Tuskinpa lienee\nkoskaan ollut armeijaa», Mommsen sanoo, »joka olisi ollut siinä määrin\ntaipuvainen ja tarkoituksenmukainen välikappale mestarin kädessä.»\nSiinä määrin sotapäällikön joustavan tahdonvoiman elähdyttämät\nolivat Cæsarin sotilaat, että he tunsivat voivansa kamppailla\nkymmenkertaisenkin ylivoiman kanssa.\n\nKun nyt keskisen Gallian keltit kyynelsilmin rukoilivat Cæsarilta apua\nmaahan tunkeutujia vastaan — Cæsar ainakin kertoo tapahtumat näin\ndramaattisesti — hän ryhtyi toimeen sillä ripeällä tarmokkuudella,\nmikä aina oli hänelle ominaista. Hän rupesi heti neuvotteluihin\nAriovistuksen kanssa ja esitti henkilökohtaista tapaamista. Mutta\ngermaanipäällikkö vastasi korskeasti: »Kuka on Cæsar? Jos häntä\nhaluttaa, voi _hän_ tulla _minun_ luokseni. Mutta mitä se hänelle\nkuuluu, mitä me germaanit teemme? Enhän _minäkään_ sekaannu\nroomalaisten asioihin?»\n\nCæsar lähetti silloin kuninkaalle terveiset, että hän sai jäädä\nGalliaan sillä ehdolla, että lupasi olla tuomatta enää lisää germaaneja\nGalliaan. Ariovistus lähetti sellaiset vastaterveiset, että hänellä\noli yhtä suuri oikeus hallita keskistä kuin roomalaisilla eteläistä\nGalliaa. Silloin Cæsar päätti lopettaa jutun lyhyeen. Mutta kun\nhänen piti lähteä legioonineen liikkeelle, valtasi nämä samanlainen\nsilmitön säikähdys kuin silloin, kun Mariuksen piti johtaa joukkonsa\nteutoneja ja kimbrejä vastaan. Roomalaiset olivat vallan suunniltaan\nsuurikokoisten ja urhoollisten germaanien pelosta, joista kerrottiin,\nettä ei kukaan kyennyt kestämään edes heidän terävää katsettaan.\nPäällystö ja alapäällystö päivitteli kohtaloaan, ja karkaaminen ja\nkapina oli ovella.\n\nMutta Cæsar oli kylmän levollinen. Hän muistutti sotilaitaan siitä,\nettä germaanithan olivat samanlaatuisia vihollisia kuin ne, jotka\nMarius oli kerran lyönyt maahan. »Mutta», hän sanoi, »jos te olette\nliiaksi pelkureita seuraamaan minua niin menen yksin kymmenennen\nlegioonan kanssa vihollista vastaan. Sillä minä tiedän, että siihen\nvoin luottaa.»\n\nKymmenes legioona tuli perin onnelliseksi tästä kunnianosoituksesta\nja olisi seurannut häntä läpi tulen ja veden. Ja muut joukko-osastot\nhäpesivät eivätkä tahtoneet näyttää olevansa sen huonompia kuin\nhekään. Tätä mielialaa Cæsar käytti heti hyväkseen ja johti sotilaansa\nvihollista vastaan. Elsassissa kohdattiin vihollinen. Silloin pehmeni\nAriovistus ja taipui henkilökohtaiseen tapaamiseen. Tällöin hän\nosoitti Cæsarille selvästi ymmärtävänsä, miten epävarmalle pohjalle\nroomalaisen sotaherran oma mahtiasema perustui. Hän kertoi nimittäin\nCæsarille suoraan, että hän oli saanut Cæsarin vihamiehiltä Roomasta\ntarjouksen raivata hänet pois tieltä. Mutta sen sijan hän nyt teki\nsen tarjouksen, että jos Cæsar antaisi hänen toimia vapaasti keski-\nja pohjois-Galliassa, hän vuorostaan tulisi auttamaan Cæsaria Rooman\nvaltakunnan valtiuteen. Hän aikoi siis politiikassaan käyttää hyväkseen\nRoomassa vallitsevaa epäsopua.\n\nCæsar oli nyt kuitenkin saanut tarpeensa neuvotteluista. Hän ei\ntahtonut antautua siihen vaaraan, että sotilasten taisteluhalu\nvaihtuisi jälleen epäröinniksi, vaan antautui otteluun. Valtava\ntaistelu syntyi, josta ainoastaan jotkut harvat Ariovistuksen väestä\nselvisivät elävinä pelastautuen uiden tai venheillä Reinin yli. Näiden\njoukossa oli itse kuningaskin, mutta hän kuoli vähän sen jälkeen,\nluultavasti haavoihinsa. Muut germaanilaiskansat, jotka olivat matkalla\nkohti Reininrajaa, kauhistuivat niin, että vetäytyivät takaisin jälleen\nGermaanian sisäosiin. Mutta ne germaanit, jotka tahtoivat, saivat\njäädä Galliaan siirtolaisina, ja Cæsar antoi heille toimeksi vartioida\nReininlinjaa entisiä maanmiehiään vastaan. _Reinistä oli tullut\nlopullinen raja roomalaisten ja germaanien välille_, ja tämä tulos\nCæsarin Ariovistuksesta saamasta voitosta on aina siitä lähtien ollut\ntuntuvissa kautta aikojen.\n\nKoko maailma alkoi huomata, että uusi voima oli tullut Rooman\nkohtaloitten johtoon, aivan kokonaan toisenlainen, kuin se, mitä\nhorjuva senaatinhallitus oli osoittanut.\n\nPian Cæsar sai aiheen kääntää aseensa pohjois-Galliaakin vastaan.\nSiellä asui kauimpana koillisessa voimakkaita belgialaisia heimoja,\njoihin oli sekaantunut vahvasti germaanilaista verta ja jotka olivat\nläheisessä yhteydessä toisella puolen Reiniä olevien germaanien kanssa.\nBelgialaiset pelkäsivät vapautensa menettämistä ja nostattivat koko\nmaanpuolustusväkensä — 300 000 miestä, sanottiin — Cæsaria vastaan.\n\nMutta yhtenäisyyden ja kelvollisen johdon puuttuessa tämä ylivoima oli\nvaltavampi vaikutukseltaan kuin vaarallisuudeltaan, erittäinkin kun\nbelgialaiset, kuten gallialaiset ylipäänsäkin eivät osanneet järjestää\nmuonan varustamista suuremmille joukoille. Tässä taidossa sitävastoin\nloistavan järjestelykykyinen Cæsar oli mestari. Hänen sotilaallinen\nylemmyytensä johtui suureksi osaksi hänen hyvin järjestetystä\nelintarvikehankinnastaan. Vihollisten ollessa useamman kuin kerran\npakotettuja joko hyökkäämään ennen aikojaan tai hajaantumaan, kun eivät\nolleet huolehtineet välttämättömistä elintarvikkeista, Cæsar sen sijaan\nkykeni aina pitämään armeijansa koossa ja itse valitsemaan oikean\najankohdan taistelulle. Näin oli asianlaita nytkin. Näytti uhkaavan\nvaltava taistelu, mutta se supistuikin pelkäksi ratsuväkikahakaksi,\nja seuraavana päivänä kaikki 300 000 olivat jäljettömiin kadonneet.\nHe olivat nähneet viisaimmaksi painua itse kukin kotiansa. Ja sitten\nkukistettiin eri heimot helposti kukin kotipaikoillaan.\n\nNykyisen Ranskan ja Belgian välisellä rajalla Cæsar kohtasi\nhuomattavasti voimakkaampaa vastarintaa ja vasta verisen taistelun\njälkeen hän pääsi koko koillisen Gallian herraksi. Tästä taistelusta\nCæsar on antanut kuvauksen, jossa hänen tyylinsä esiintyy kaikessa\nreippaudessaan ja havainnollisessa voimassaan. Esitämme otteen\nsiitä: »Kun Cæsar» — hän ei kirjoita koskaan »minä» — »näki oikealta\nsivustalta, että kahdennentoista legioonan sotilaat seisoivat\nliian tiheään ryhmittyneinä, niin että he olivat toistensa tiellä\ntaistelussa, ja että neljännestä kohortista kaikki centuriot olivat\nkaatuneet ja lipunkantaja surmattu ja menettänyt lippunsa sekä että\nmuistakin kohorteista melkein kaikki centuriot olivat joko kaatuneet\ntai haavoittuneet, näiden joukossa ensimmäinen centurio, erinomaisen\nurhea mies, joka nyt oli menehtynyt monista, vaikeista haavoista,\nniin ettei kauemmin kyennyt pysymään pystyssä — kun Cæsar edelleen\nhuomasi, että muilla alkoi rohkeus pettää ja että nuoremmat jättivät\npaikkansa sekä vetäytyivät pois taistelusta välttääkseen vihollisen\naseita, mutta että viholliset sitävastoin suoraan edestä lakkaamatta\nahdistivat alhaalta päin ja myöskin uhkasivat molempia siipiä sekä\nettä suuri vaara oli uhkaamassa, mutta ei ollut olemassa varaväkeä\nlähettää avuksi, niin hän tempasi kilven eräältä jäljemmäksi jääneeltä\nsotilaalta ja syöksyi ensimmäiselle linjalle, huusi centurioita\nkutakin nimeltään, rohkaisi muita sotilaita sekä käski heitä käymään\nhyökkäykseen ja levittämään manipelejä[39] jotta miehet voisivat\nhelpommin käyttää miekkojaan. Tulollaan hän herätti sotilaissa\ntoivoa ja rohkeutta; ja koska itsekukin heistä ylipäällikön nähdessä\ntahtoi tässäkin vaaranpaikassa tehdä parhaansa, niin vihollisen\nhyökkäystä saatiin hieman hillityksi.» Pian tuli myöskin apua. Silloin\nroomalaisten rohkeus kohosi yhä enemmän: »Vieläpä nekin väestämme,\njotka haavoistansa uupuneina olivat nääntyneet maahan, nousivat\nkilpiinsä nojaten ja alkoivat uudestaan taistelun. Mutta vaikka\nviholliset näkivät pelastuksen toivon häipyvän, he osoittivat niin\nsuurta urhoollisuutta, että kun etumaiset heistä olivat kaatuneet,\nlähimpänä seisovat asettuivat kaatuneiden päälle taistelemaan. Ja\nkun nämäkin olivat kaatuneet ja kuolleitten ruumiita virui paikalla\nröykkiöissä, niin jäljellä olevat ampuivat nuolensa näiden röykkiöiden\npäältä kuten kukkuloilta meidän joukkojamme vastaan sekä sieppasivat\nmeikäläisten heittämät keihäät ja lennättivät ne takaisin.» Lopuksi\nkuitenkin urhoollisimpienkin gallialaisten vastarinta murtui.\n\nKoillisen Gallian kukistamisen jälkeen tuli rannikkokansojen vuoro; ja\nkolmessa vuodessa Cæsar oli laskenut suunnilleen koko Gallian valtansa\nalle. Vähintään puoleksi hän saa kiittää mestarillista diplomatiaansa\ngallialaisten kukistamisesta. Kaikkialla hän käytti häikäilemättä\nhyväkseen kelttiläisheimojen välisiä riitaisuuksia. »Hajoita ja\nhallitse!» oli hänen tunnuslauseensa. Yleensä hän asettui heikompien\nkansojen puolelle ja jokaisessa kaupungissa hän haki itselleen tukea\naatelistosta. Samalla kertaa hän vältti kaikkea, mikä vain voi\nloukata gallialaisten arkaa kansallistuntoa ja heidän uskonnollisia\nkäsityksiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerättääkseen _germaaneissa_ yhäkin suurempaa kauhua Cæsar kulki\nseuraavana vuonna Reinin yli paalusiltaa myöten, jonka hän oli\ntätä tarkoitusta varten rakennuttanut.[40] Tämä oli ensimmäinen\nkerta, jolloin Rooman sotajoukot tunkeutuivat Germaanian metsiin.\nJo kahdeksantoista päivän kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin ja\nrevitti Reinin yli teettämänsä sillan. Hänen tarkoituksensa oli vain\nollut näyttää germaaneille, että jos he eivät jättäisi Galliaa rauhaan,\nvoitaisiin sieltä hyökätä heidän omaan maahansa.[41]\n\nSamasta syystä hän teki kaksi kertaa meriretken _Britanniaan_.\nHän tahtoi pelästyttää brittiläiset enää tukemasta kelttiläisiä\nheimoveljiään. Brittiläiset puolustautuivat urhoollisesti, ja\ntuhansine nopeine sotavaunuineen[42] heitä oli vaikea lyödä hajalle.\nToisella Britannianretkellään Cæsar meni Thamesin yli ja pakotti\nbrittiläisruhtinaan tunnustamaan Rooman yliherruuden. Mutta pysyväistä\nvalloitusta hän ei Britanniassa suorittanut.\n\nBrittiläisten uskollisuudesta Roomaa kohtaan ei luonnollisesti voinut\njuuri puhua, heti kuin Cæsar oli poissa. Enimmän nämä sotaretket\nvaikuttivat satumaisella hohteellaan, mikä ympäröi päällikköä, joka\noli uskaltanut viedä legioonansa tuntemattomaan maahan meren keskelle.\nVastaisuutta varten näillä sotaretkillä oli merkitystä sikäli,\nettä Cæsar oli näyttänyt seuraajilleen tien, osoittanut heille,\nkuinka helppoa olisi tämän maan valloittaminen. Vuosisata myöhemmin\netelä-Britannia liitettiinkin Rooman maailmanvaltakuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisi ollut luonnotonta, jos Cæsarin hämmästyttävän nopea menestys\nolisi yhä vain sellaisenaan jatkunut. Usein on, kuten Mommsen\nhuomauttaa, helpompi kukistaa vapaa kansakunta, kuin pitää\nkukistettu kuuliaisuudessa. Kun gallialaiset ehtivät vain tointua\näkkiyllätyksestä, alkoi kapinaliikkeitä ilmetä kaikkialla. Näitä\nGalliassa ilmeneviä kapinaliikkeitä voidaan pitää osaksi myös\nsen tappion seurauksena, jonka roomalaiset kärsivät taistelussa\nparthialaisia vastaan idässä vuonna 53 e.Kr. Parthialaisten voitto\nnostatti kelttiläisissä rohkeutta. Yleinen Gallian kapina puhkesi\nurhoollisen ja lahjakkaan _Vercingétorixin_ johdolla. »Laajalle\nkuuluvana ja komeana kuten ukkosenjyrinä oli hänen nimensä pian\nvyöryvä yli Gallian», sanoo Georg Brandes Cæsarin elämäkerrassa.\nHäneen katsoivat kaikki keltit kuten vapaussankariinsa, kuten\nainoaan, joka kykeni pelastamaan heidän kansallisen itsenäisyytensä.\nVerraton oli hänen kykynsä innostuttaa gallialaiset taisteluun —\nja mikä merkitsi vielä enemmän — pitää heidät koossa ja terästää\nvastoinkäymisen päivinä näitä hetkenlapsia, jotka epätoivon puuskassa\nvoivat ahdistaa johtajaansa ja sanoa häntä kavaltajaksi, joka oli\nuhrannut kansansa voittaakseen Cæsarin suosion. Monta sanaa heidän\njumaloidun vapaussankarinsa ei tarvinnut sellaisissa tapauksissa sanoa,\nennenkuin vastahakoiset aseitaan kalistellen äänekkäästi julistivat,\nettä Vercingetorix oli suurin sotapäällikkö ja miehistä viisain ja\nrehellisin. Kelttiläiselle luonteelle kuvaavaa on myöskin, mitä sattui\nkerran paljon myöhemmin, kun gallialaiset olivat jo kauan olleet Rooman\nalamaisia. Kun muutamat kansanjohtajat koettivat yllyttää heitä,\nei viipynyt kauan, ennenkuin he paloivat kiihkosta vapauden pyhän\nasian puolesta. Laulettiin hehkuvia vapauslauluja, taputettiin käsiä\nagitaattoreille ja oltiin kaikin tavoin innostuneita. Mutta kun kapinan\npiti puhjeta, ei osanottajia ilmestynytkään.\n\nYlipäänsä kelttiläiset muistuttavat hyvin paljon homeroslaisen ajan\nkreikkalaisia. Kummallakin kansalla on sama vilkas luonteenlaatu,\nsama rakkaus runouteen ja lauluun. Suurmiesten hoveissa oleilevilla\nkreikkalaisilla laulajilla on vastineensa kelttiläisten bardeissa.\nIliaan sankarien ja sen tavallisten ihmisten kuvakokoelma on\nhämmästyttävän likeistä sukua kelttiläisille ihmistyypeille. Nämä\nkansat ovat kuin kaksi veljestä, jotka ovat kehittyneet eri nopeasti,\ntoinen nopeammin senvuoksi, että on joutunut suotuisampaan ilmanalaan\nja tullut kosketuksiin valveutuneempien ja sivistyneempien kansojen\nkanssa, sillävälin kun toinen on saanut pysyä kylmemmissä ja karummissa\nseuduissa hitaammat kansanrodut ympärillään.\n\nVercingetorix, joka tunsi kansansa, oli kyllin viisas välttääkseen\ntaistelua. Hänen sodankäyntitapansa oli sen sijaan oman maan\nhävittämistä ja kaupunkien polttamista tarkoituksena näännyttää\nvihollinen nälkään, samalla kuin gallialaisen ritariston oivallinen\nratsuväki hyökkäili roomalaisten niskaan näiden ollessa muonan- ja\nrehunhankintaretkillä. Muutoin Vercingetorix kokosi sotavoimansa\nmuutamiin harvoihin, erittäin lujasti linnoitettuihin kaupunkeihin.\nNäiden ympärille keskittyi taistelu hänen ja Cæsarin välillä.\nTaistelusta tuli ankara, ja pitkän aikaa voitto kallistui gallialaisten\npuolelle. _Alēsian_ luona, aivan Gallian sydämessä, riehui viisi päivää\nvaltaisa taistelu, joka ratkaisi Gallian kohtalon. Voitto jäi lopulta\nroomalaisille. Kun Vercingetorix huomasi, että kaikki toivo oli mennyt,\nhän kutsui koolle gallialaisten ylhäisimmät miehet ja ehdotti, että\nnämä luovuttaisivat hänet roomalaisille, jotta siten säästettäisiin\ntoisten elämä. Silloin ryhdyttiin neuvotteluihin Cæsarin kanssa.\nHän vaati, että gallialaiset luovuttaisivat aseensa ja johtajansa.\nGallialaiset hyväksyivät silloin päällikkönsä jalomielisen tarjouksen\nuhrautua kansansa puolesta.\n\nYlväänä kuin nuori jumala Vercingetorix ratsasti kalleimmissa\nsotavarusteissaan roomalaisten leiriin kohtaamaan kohtaloaan. »Ne\nroomalaiset, jotka olivat Cæsarin ympärillä, vapisivat hetkisen ihailun\nväristyksestä, melkeinpä pelosta, kun he näkivät sen miehen ratsastavan\nheitä kohti, joka niin usein oli saanut heidät vapisemaan henkensä\npuolesta» — näillä sanoilla kuvailee ranskalainen historioitsija\nJullian tätä erikoista historiallista hetkeä. »Vercingetorixin\nvaikuttava olemus ja hänen kullasta ja hopeasta loistava, komea\nvartalonsa näytti heistä yli-inhimilliseltä, kunnioitusta vaativalta\nkuin muinaisajan sankari, kuten Decius, kun hän vihkiytyi manalan\njumalille pelastaakseen legioonansa ja senjälkeen syöksyi\nvihollisparven keskelle.»\n\nKun nuori sankari oli tullut Cæsarin parvekkeen luo, hän jätti\nvoittajalle hevosensa ja aseensa sanoen: »Ota vastaan nämä, sinä\nsankareista urhoollisin! Urhean miehen olet sinä voittanut.» Sitten\nistuutui hän vaieten Cæsarin jalkojen juureen.\n\nTämä tapahtui vuonna 52 e.Kr. Viisi vuotta Vercingetorixia pidettiin\nvankina Roomassa odottamassa hetkeä, jolloin hän lopuksi sai koristaa\nCæsarin triumfia. Sen jälkeen hänet roomalaisnimen ikuiseksi häpeäksi\nmestattiin maankavaltajana. Näin traagillisen lopun sai kelttiläisten\nsuurin mies, heidän »viimeinen ritarinsa». Mutta kuinka kuohuttava tämä\njulmuus olikin — tarkoituksettomaksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa.\nSillä olihan Vercingetorix roomalaisille vaarallisempi kuin kukaan\nmuu ihminen. Häntä Rooma sai pelätä uutena Hannibalina, joka voi\nratkaisevalla hetkellä vielä kerran sytyttää kapinaliekin Galliassa ja\ntuhota Cæsarin elämäntyön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVercingetorix oli ollut kelttiläisten vastarinnan sieluna; yhdistävää\nvoimaa ei ollut enää olemassa. Seuraavan vuoden kuluessa Cæsar mursi\nviimeisenkin vastarinnan Galliassa. Vapaustaistelijain viimeisessä\nlinnassa hän rankaisi kaikkia puolustajia muille varoitukseksi\nhakkauttamalla heiltä poikki oikean käden ja lähettämällä heidät tässä\nkunnossa kotiin.\n\nKahdeksanvuotisen taistelun jälkeen Gallia oli pakotettu\nkuuliaisuuteen. Siellä pantiin voimaan roomalainen hallinto, ja\nkiitos Cæsarin lempeän voitettujen kohtelun koko maa oli pian\nroomalaistutettu. Rooman kieli, tavat ja lait voittivat yhä enemmän\nja enemmän jalansijaa. Vaikka kyllähän se kieli, jota gallialaiset\nmongersivat, oli useinkin kauheata lampaanlatinaa.\n\nKun Cæsar palasi Cisalpiiniseen Galliaan, tervehdittiin kaikkialla\nriemuiten kelttiläisten kukistajaa. Cæsar oli laajentanut Rooman\nvaltakuntaa alueella, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin Italia, ja\noli lisännyt Rooman väkilukua 5 miljoonalla ihmisellä eli melkein yhtä\nsuurella lukumäärällä, kuin mitä Italian oma silloinen väestö oli.\n\nCæsarin Galliassa suorittaman työn maailmanhistoriallinen merkitys\nei ole niinkään paljon itsessään Gallian valloituksessa kuin siinä,\nettä hän loi suojamuurin maahan tunkeutuvia germaanilaisjoukkoja\nvastaan. Ellei hänen voimakasta käsivarttaan olisi ollut olemassa,\nvaan Rooman maailmanvallan kohtaloiden ratkaisu olisi ollut heikon\nsenaatinhallituksen käsissä, ei olisi, kuten Mommsen sanoo,\nepäilystäkään siitä, että n.s. _kansainvaellus olisi tapahtunut\nneljä vuosisataa aikaisemmin kuin se tapahtui_, siis ennenkuin\nroomalais-helleeniläinen sivistys oli ennättänyt vielä juurtua\nGalliaan, Espanjaan ja Tonavan rantamille. Valtiollisesti pirstoutuneet\nja epävakaiset gallialaiset eivät olisi omin voimin kyenneet patoamaan\ngermaanilaiskansojen tulvaa. Siihen kykeni vain Cæsarin tapainen\nvoimamies. Hän on tässä suhteessa Mariuksen perillinen. Kiitos\nCæsarin roomalaiset saivat aikaa sivistää myöskin Länsimaat, kuten\nkreikkalaiset olivat helleenistäneet Idän. Samoinkuin Aleksanteri\nei ainoastaan perustanut Itään suurta kuningaskuntaa, vaan vei\nmyöskin hellenismin Aasiaan, samoin ei Cæsar Galliassa ainoastaan\nvalloittanut roomalaisille valtavan suurta provinssia, vaan laski\nmyöskin perustuksen nykyisen Ranskan ja Belgian kehittymiselle\nromaanilaisiksi maiksi. Siinä määrin Gallia ajan oloon roomalaistui,\nettä se vielä tänäpäivänäkin on roomalaisen sivistyksen emämaa. Uusi\n— keski- ja pohjoiseurooppalaisten kansojen — maailma joutui Cæsarin\ngallialaissotaretken suoranaisena seuraamuksena välimerenkansojen\nkulttuuripiiriin.\n\nJos sitävastoin Ariovistus — historian ensimmäinen germaanilaisverta\noleva sotapäällikkö ja valtiomies — olisi onnistunut aikeissaan,\nniin olisi, Mommsen jatkaa, »meidän sivistyksemme tuskin muodostunut\nläheisemmäksi kreikkalais-roomalaiselle kuin assyrialaiselle\ntai intialaiselle sivistykselle. Että silta johtaa Hellaan ja\nRooman muinaisesta kukoistuksesta uuden ajan maailmanhistorian\nylvääseen rakennukseen, että Länsi-Eurooppa on romaanilainen ja\nettä germaanilainen Eurooppa on päässyt osalliseksi klassillisesta\nsivistyksestä, että Themistokleen ja Scipion nimillä on meidän\nkorvissamme toinen kaiku kuin Salmanassarin[43] ja Asokan[44]\nnimillä, ettei Homeroksella ja Sophokleella ole kuten Vedalla[45] ja\nKalidasalla[46] vetovoimaa vain kirjallisuushistorian botanisteihin,\nvaan että ne kukkivat meidän omissa puutarhoissamme, se on Cæsarin\nansio.»\n\nKirjallisuutta tähän kappaleeseen:\n\nGaius Julius Cæsar, Gallian sota, Gunnar Ranckenin suomennos.\n\nT. Rice Holmes, Cæsar's Conquest of Gaul.\n\nT. Rice Holmes, Ancient Britain and the invasion of Julius Cæsar.\n\nCamille Jullian, Histoire de la Gaule: nid. I—III.\n\nNapoleon (III), Histoire de Jules César.\n\nCamille Jullian, Vercingetorix.\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nG. Veith, Geschichte der Feldzüge C. Julius Cäsars: 2 nid.\n\nW. Rústow, Heerwesen und Kriegführung C. Julius Cäsars. Franz de\nChampigny, Les Césars.\n\nJames Anthony Froude, Cæsar. A sketch.\n\nMatthias Gelzer, Cæsar und Augustus (Marcks und Müller, Meister der\nPolitik).\n\nAlfred Klotz, Cäsarstudien.\n\nAdolf von Mess, Cæsar.\n\nE.C. Sihler, C. Julius Caesar.\n\nEugène Stoffel, Histoire de Jules César: 2 nid.\n\nGeorg Veith, Cäsar.\n\nE.O. Almqvist, C. Julius Caesar.\n\nGeorg Brandes, Gajus Julius Caesar. Tanskasta suomentanut Jaakko\nTuomikoski. 2 nid.\n\nJohannes Kromayer und Georg Veith, Heerwesen und Kriegführung der\nGriechen und Römer.\n\nLars Tingsten, Huvuddragen av forntidens krigskonst.\n\nSveton,[47] Kejsarbiografier, udgivne af Selskabet til historiske\nKildeskrifters Overstettelse, København.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KANSALAISSOTA.\n\n\n\n\nCRASSUKSEN KUOLEMA.\n\n\nVuonna 56 optimaatit tahtoivat riistää Cæsarilta hänen päällikkyytensä\nGalliassa. Cæsar huomasi myöskin, ettei Pompeius ollut oikein\nluotettava. Mihin hintaan hyvänsä Cæsar tahtoi estää, ettei Ciceron\nonnistuisi taivuttaa hänen vävyänsä siirtymään senaatin puolueen\npuolelle. Pyytämällä Pompeiusta ja Crassusta kohtaukseen kanssansa\nCæsarin onnistuikin paikkailla hajoamaisillaan oleva triumviraatti.\nKolme mahtimiestä sopi valtakunnan tärkeimpien provinssien\nkeskinäisestä jaosta viideksi vuodeksi eteenpäin. Cæsar sai pitää\nedelleen Gallian, Pompeius sai Espanjan ja Crassus Syyrian. Täten tuli\nrikkaimmasta triumviristä Cæsarin luotettava tuki. Hän oli nyt saanut\nmellastuskentän tyydyttääkseen rajatonta voitonhimoaan, joka oli tullut\ntuon kuusikymmenvuotiaan miehen toiseksi luonnoksi.\n\nSyyria parka! Crassus ei jättänyt mitään koskematta, minne vain\ntuli. Hän ei edes empinyt ryöstää Jerusalemin temppelistä ja muista\npyhätöistä niiden aarteita. Päiväkaudet hän voi istua ja punnita vain\nkultaa.\n\nMutta kuinka mittaamaton Crassuksen kullanjano olikin, niin oli\nhänen sielussaan tilaa kunnianhimonkin demonille. Nähtyään jo kauan\nkuningaskruunun viittovan luokseen hän huomasi nyt joutuneensa varjoon\nensin Pompeiuksen ja sitten Cæsarin takia. Ja tämän oli aiheuttanut\nsama Cæsar, joka oli kerran ollut niin rutivelkainen, että kun hänen\npiti matkustaa provinssiinsa Espanjaan, hänen velkojansa tahtoivat\nväkisin pidättää hänet Roomassa pelosta, että hän jättäisi velkansa\nmaksamatta. Jollei Crassus sillä kertaa olisi ystävällisyydessään\nmennyt hänen puolestaan takaukseen, hän ei koskaan olisi päässyt\nmatkaan eikä kenties koskaan voinut päästä velattomaksi. Monta kertaa\njälkeenpäin rikas Crassus varmaankin arveli, että olisi ollut paljon\nparempi, jos hän ei olisi esiintynyt nuoren tuhlarin pelastajana.\n\nMutta koska tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, täytti hänet\npaljon käytännöllisempi ajatus koettaa itse hankkia sotaista kunniaa,\njota molemmilla toisilla triumvireillä, hänen liittolaisillaan ja\nkilpailijoillaan oli yllin kyllin. Sopivaksi keinoksi tähän hän arveli\nsotaretken _parthialaisia_ vastaan, joista Pompeiuksen Aasiassa\nsuorittamain valloitusten jälkeen oli tullut Rooman itäisiä naapureita.\nParthialaiset olivat persialaissukuista kansaa, joka kaksi vuosisataa\naikaisemmin oli irroittautunut seleukidien valtakunnasta. Heidän\nvaltakuntansa oli ajan kuluessa suuresti laajentunut ja ulottui nyt\nEufratista lännessä aina Indukseen asti idässä ja rajoittui pohjoisessa\nOksus-virtaan. Parthialaiset olivat voimakasta soturikansaa. Erittäin\npelättyjä olivat heidän ratsastavat jousimiehensä. Juuri kun he\nsyöksyivät pois täydessä paossa — kuten näytti —, he voivat lähettää\nvainoojiansa vastaan nuolikuuron, jonka he lennättivät taaksensa.\nEivätkä he erehtyneet juuri koskaan maalistaan. Sotaan he ottivat\nmukaansa kaikki hevosensa, niin että he aina voivat karauttaa esiin\ntäyttä laukkaa levänneillä hevosilla. Senvuoksi oli mahdotonta päästä\nheitä pakoon, kun he ajoivat takaa, tai saavuttaa heitä, kun he\npakenivat. Kun he olivat ampuneet viinensä tyhjiksi, sanotaan heidän\nhakeneen uudet varastot aseita kameelien kuormista, jotka seurasivat\nsotajoukko-osastoja.\n\nTällaisen vastustajan voittaminen pitäisi olla vähintään yhtä\nkunniakasta kuin gallialaisten kukistaminen, Crassus ajatteli,\nkun hän suuren roomalaisen armeijan kanssa meni Eufratin yli. Hän\nhekumoi ajatellessaan parthialaisten valtakunnan ryöstämistä, vieläpä\nIntiankin, vaikka roomalaisilla ei totta tosiaan ollut lainkaan\nkostovelkaa kummallekaan maalle. Pelkkä kunnianhimo ja ahneus sai\nmiljoonikon ryhtymään tähän sotaan.\n\nMutta uusi Aleksanteri alkoi ajatella asioita toisin, kun hän tuli\ntodellisuuden kanssa tekemisiin. Roomalaisten kulku pohjoisen\nMesopotamian erämaitten halki muodostui hyvin vaivalloiseksi. Päivä\npäivän jälkeen kului näkemättä jälkeäkään vihollisesta. Niin pitkälle\nkuin silmä kantoi, näkyi vain loppumatonta erämaata.\n\nMutta eräänä päivänä, kun oli ehditty _Carrhæn_ kaupungin lähelle,\nvihollisen ratsuosastoja ilmestyy äkkiä Crassuksen etujoukon\nympärille, jota komensi aikaisemmin Cæsarin alaisena Galliassa\nkunnostautunut ylipäällikön poika Publius Crassus. Keskipäivänauringon\nsäteet heijastelivat parthialaisten kypäristä ja panssareista. Pian\nviuhuivat heidän nuolensa sakeina kuuroina roomalaisten rivejä kohti.\nPieni joukko hakataan maahan melkein viimeiseen mieheen asti. Nuori\nCrassus itse ja kaikki hänen päällikkönsä poikkeuksetta surmaavat\nitsensä välttääkseen joutumasta elävinä vihollisen käsiin. Riemuiten\nparthialaiset näyttävät tangon nenässä hänen irtihakattua päätänsä\nonnettomalle isälle.\n\nSen jälkeen alkaa samanlainen ankara hyökkäys roomalaisten päävoiman\nkimppuun, kunnes yöpimeä tekee lopun kauheasta murhaamisesta. Näin\nonnettomasti ei olisi käynyt, jos Crassus ei olisi erehtynyt ottaessaan\nmukaansa liian vähän ratsuväkeä. Jalkasotilaat olivat nimittäin liian\nraskasliikkeisiä pitääkseen nopeita parthialaisia soveliaan välimatkan\npäässä.\n\nEpätoivoissaan Crassus koettaa nyt ylvään armeijansa jäännösten\nkanssa pelastautua Armeenian vuoristoihin, mutta joukkojen kuri\non täydellisesti höltynyt, ja ne melkein pakottavat päällikkönsä\nneuvotteluihin vihollisen kanssa. Pahaa aavistaen tämä ratsastaa\nvain muutamien harvojen miesten seurassa kohtaamaan vihollisen\nylipäällikköä. Mutta tuskin parthialaiset ovat saaneet Crassuksen\nvaltoihinsa, kun he jo ympäröivät ja hakkaavat hänet ja hänen\nseuralaisensa maahan. Ja sitten tulee Crassuksen sotilasten vuoro\njakaa vanhan sotapäällikkönsä kohtalo tai joutua parthialaisten\nvangiksi. Kovasti he saavat kärsiä johtajansa määrättömästä saaliin- ja\n»kunnian»himosta.\n\nCrassuksen irtihakattu pää viedään parthialaisten kuninkaalle, jonka\nsanotaan kaataneen sulaa kultaa kuolleen suuhun sanoen: »Sammuta nyt\nkullanjanosi!»\n\nCarrhæn luona vuonna 53 e.Kr. Itä ensimmäisen kerran Persian\nsuurkuninkaan ajoista lähtien sai voiton Länsimaista. Rooman arvo oli\nkärsinyt Idässä arveluttavan vaurion, ja juuri sillä hetkellä, jolloin\nkansalaissota oli puhkeamaisillaan Roomassa. Tosin Crassuksen kelpo\nalipäällikön _Cassiuksen_ onnistui säilyttää Syyria roomalaisille,\nmutta ajatuksista laajentaa Rooman aluetta Eufrat-rajan toiselle puolen\ntäytyi luopua.\n\n\n\n\nTRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.\n\n\nSillä aikaa kuin Cæsar taisteli Galliassa ja Crassus Aasiassa, Pompeius\npysyi Roomassa. Täällä olosuhteet kehittyivät nyt täydelliseen\nanarkiaan. »Tosin triumviraatti hallitsi vielä maailman kohtaloita,\nmutta ei Rooman katuja», käyttääksemme Mommsenin sattuvaa paradoksia\nolosuhteita luonnehtiessaan. »Elettiin interregnumin aikaa rikkoutuneen\nylimystöhallituksen ja lähestyvän sotilasdiktatuurin välillä.\nTiheämmiksi ja tiheämmiksi kerääntyivät pilvet, jotka ennustivat\nrajuilmaa. Vielä ne eivät olleet purkautuneet, mutta yksityiset\nukkosenjyrähdykset kiersivät jo tukahduttavassa, painostavassa ilmassa.»\n\nKaikki, jotka antoivat arvoa lainmukaiselle vapaudelle ja\njärjestykselle, olivat kyllästyneet tällaiseen asiaintilaan, mutta\nroskaväellä — »ylhäissukuisella» yhtähyvin kuin »alhaissukuisellakin»\n— ei ollut koskaan ollut iloisempia päiviä, ei koskaan hauskempaa\ntemmellyspaikkaa. Ja kaduilla ja toreilla komeili »suuria miehiä»\nlaumoittain, suuria miehiä surkuteltavan pienin mittasuhtein.\n»Demagogiasta tuli», Mommsen jatkaa, oikea ammatti, eikä siltä\nsuinkaan puuttunut asianmukaisia tunnusmerkkejä: nukkavieru viitta,\npörröinen parta, pitkät, liehuvat hiukset, heleä ääni. Kreikkalaiset\nja juutalaiset, vapautetut ja orjat, olivat säännöllisimmät julkisissa\nkokouksissa kävijät ja myös kovaäänisimmät kirkujat. Mutta varsinaisia\nhetken herroja olivat ylhäisten seikkailijani värväämät ja ylläpitämät\nasestetut joukot, gladiaattoreista ja orjista kootut anarkian\npataljoonat, jotka osasivat tappelemisen taidon.» Ja kun tällaisilta\nherroilta loppuivat rahat, niin etteivät he enää voineet maksaa palkkaa\njoukoilleen, heitä ei ujostuttanut tarjota niitä kaupaksi. Niin teki\nesimerkiksi eräs Clodiuksen puoluelainen, ja roistot osti sattumalta —\nClodiuksen kiivain vastustaja, muutoin mies, joka voi hyvin lyödä kättä\nhäpeämättömälle vastustajalleen.\n\n»Jokainen puoluepukari harjoitti politiikkaa omin päin. Mieluimmin\nnämä joukkueet taistelivat vapauden lipun alla, mutta itse asiassa\nne eivät olleet demokraattisia enemmän kuin ylimysmielisiäkään. Vain\nsiinä suhteessa näillä roistopäälliköillä oli pysyvä väri, että he\naina yhtä kiivaasti vainosivat henkilökohtaisia vihamiehiään, kuten\nClodius Ciceroa. — Voi aivan yhtä hyvin koettaa nuoteilla merkitä\nkissamusiikkia kuin kirjoittaa tämän poliittisen hiidenkirnun\nhistoriaa. Mitä muutoin hyödyttäisikään luetella kaikkia keskellä\nmaailmankaupunkia suoritettuja tekoja, kotirauhan rikkomisia,\nmurhapolttoja ja muita ryövärielämänkohtauksia taikka laskea, kuinka\nusein koko asteikko käytiin läpi alkaen rähinästä ja vihellyksistä ja\nkehittyen sylkemiseen ja potkimiseen, kivittämiseen ja miekaniskuihin\nasti?»\n\nMutta mitä Pompeius teki? Hän istui toimettomana katselijana — siinä\nmäärin passiivisena, että Clodius voi viikkomäärin pitää häntä\npiiritettynä hänen omassa talossaan. Kun Pompeiuksen piti pitää\npuhe Clodiusta vastaan kansankokouksessa, niin demagogin joukkue\njärjesti silloin niin valtavan rähinän ja hukutti puhujan sellaiseen\nparjaustulvaan, että hänen äänensä hukkui meluun. Mutta nyt kuten\naina imperaattorin ohjeena oli olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin\nsenaatti antaisi sen hänelle toimeksi. Luultavasti hän tahtoi tällä\ntavoin pakottaa senaatin antamaan hänelle erikoiset valtuudet itse\npääkaupungissa. Mutta passiivisen käytöksensä takia hän joutui monen\nsilmissä tragikoomilliseksi henkilöksi. Kiitolliseksi pila-aiheeksi\ntuli sotasankari, joka uskottoman vaimonsa tilalle otti aviovaimokseen\n— viettelijän tyttären.\n\nKuitenkin on antiikin kirjallisuudessakin viittauksia siitä, että\nPompeiukselle, entiselle Välimeren ja Aasian hallitsijalle Iulian\nlempi oli siinä määrin riittänyt, että hän näinä vuosina välitti viis\nkaikesta muusta.\n\nPääosaa Rooman suuressa konnateatterissa näytteli Clodius. Hän suojeli\nkaikkea vintiömäisyyttä, kaikkea, mikä kuuluu roistonolemukseen,\nkaikkea senlaatuista »vapautta ja tasa-arvoisuutta», joka oli\nyhteiskunnan pohjakerroksille tullut niin rakkaaksi. Lopuksi kuitenkin\nhänen elämänsä päättyi tavalla, joka parhaiten soveltui tälle\nkujien urhealle Akhilleukselle: hänet lyötiin kuoliaaksi eräässä\nmaantietappelussa. Kaupungin huonoin roskaväki, joka hänessä suri\nsuojelijaansa, vei hänen ruumiinsa Forumille ja asetti sen nähtäväksi\npuhujakorokkeelle. Sittenkuin siellä oli pidetty koko joukko\nkiihoituspuheita, kannettiin ruumis sen tiensä kuuriaan, vihatun\nsenaatin Forumin varrella olevaan kokoushuoneeseen, joka vallattiin,\nminkä jälkeen penkeistä, pöydistä ja asiakirjapapereista tehtiin\nruumisrovio kuolleelle. Koko rakennus ja useita ympärillä olevia taloja\npaloi tällöin poroksi. Tämä oli jo liikaa Pompeiuksellekin. Hänen\ntäytyi ryhtyä aseellisin voimin lopettamaan hurjasteluja, mutta hän\nteki sen kuitenkin vasta sitten, kun senaatti oli muodollisesti antanut\nhänen tehtäväkseen sotajoukoilla suojella pääkaupunkia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla aikaa, jolloin Pompeius käyttäytyi näin vähän kunniakkaalla\ntavalla valtakunnan pääkaupungissa, hän oli kasvavalla kateudella\nseurannut appensa menestystä Galliassa. Cæsarista, entisestä\nvelttiöstä, oli tullut armeijan epäjumala, ja koko kansa tervehti\nhäntä päivän sankarina. Pompeius oli myöskin huomannut, kuinka hänen\nliittoveljensä ymmärsi aineellisestikin lujittaa kansansuosiotaan.\nGalliasta virtasi hänen kultansa Roomaan. Mutta runsaasti sitä\ntarvittiinkin. Eräs konsuli lienee kerran saanut 40 miljoonaa markkaa\nmaksuksi vaikenemisestaan, eräs kansantribuuni 70 miljoonaa siitä,\nettä hän puhuisi. Muutoin Cæsarin asiamiehet jakelivat kultaa suurelle\njoukolle ihmisiä, joiden kiitollisuudenvelka voi olla hyvä ottaa\nlaskuihin. Tätä kaikkea Pompeiuksen ei ollut hauska todeta.\n\nMutta sukulaisuusside apen ja vävyn välillä? Se oli katkennut Iulian\nkuoleman kautta.[48] Crassuksen kuolema katkaisi poliittisenkin siteen\njäljelle jääneiden triumvirien väliltä. Crassus oli ollut vaa'an\nkielenä. Niin kauan kuin hän eli, Pompeius ei ollut uskaltanut päästää\nvälejä jännittymään äärimmäisyyksiin, koska hän pelkäsi, että rikas\nmies silloin menisi Cæsarin puolelle vanhaa kilpailijaansa vastaan.\nCrassuksen kuolema oli senvuoksi ankara isku Cæsarille. Triumviraatti\noli tosiasiallisesti hajonnut, ja Pompeiuksella oli nyt mielestään\nvapaat kädet. Oli rajoitettava Cæsarin vallanhimoa, joka ilmeni\nvaltiosäännönvastaisissa suunnitelmissa päästä konsuliksi vuodeksi 48,\nmutta kuitenkin pysyä Gallian maaherranvirassa.\n\nVoidakseen pitää puoliaan onnellisempaa kilpailijaansa vastaan.\nPompeius tarvitsi kuitenkin virallista, joskin ruostunutta\nhallituskoneistoa käytettäväkseen. Siinä hän onnistuikin muuttamalla\njälleen karvaansa ja menemällä senaatinpuolueen puolelle. Sillä\nkansanpuolueelta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa. Siinä\npuolueessa oli Cæsarin kotiutumista odoteltaessa johto siirtynyt\nClodiuksen tapaisille henkilöille.\n\nEi auttanut, vaikka Pompeius kuinka koetti pitää kansanjoukkoa\nhyvällä tuulella näytelmillä ja muilla julkisilla huveilla. Cæsar\nvoitti hänet tässäkin suhteessa. Mutta senaatin avulla Pompeius\ntoivoi voivansa vastustaa Cæsaria. Samaa senaattikin toivoi.\nTosin ei optimaattipiireissä nytkään oltu erityisen ihastuneita\nPompeiukseen, mutta kun oli kysymyksessä tasavallan olemassaololle\nniin vaarallinen mies kuin Cæsar, autettiin mielellään vaarattomampaa\nmiestä. Pompeius oli nimittäin antanut niin useita todisteita\npoliittisesta kyvyttömyydestään, että ei voinut olla vaikeata selvitä\nhänestä, niin pian kuin oli voitettu peli Gallian voittajan kanssa.\nJa jollei vastoin oletusta olisi onnistuttu toista kertaa sysäämään\nPompeiusta syrjään, niin tasavallalla oli ainakin se lohdutus, että\ntämän miehen kunnianhimo oli paljon suuremmassa määrässä halua saada\n_kunnianosoituksia_, kuin itse valtaa ja kunniaa. Hänet voi pahimmassa\ntapauksessa palkita komeilla kiitospuheilla ja komeilta kalskahtavilla\narvonimillä, laakeriseppeleellä ja koreaksi kirjaillulla togalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyyntöönsä saada hakea konsulinvirkaa Cæsar sai senaatilta vastaukseksi\nvaatimuksen saapua yksityishenkilönä Roomaan. Tarkoituksena oli siinä\ntapauksessa antaa Gallian maaherranvirka jollekin hänen katkerimmista\nvihamiehistään.\n\nJos Cæsar olisi ollut lauhkea lammas, hän olisi totellut senaatin\nkäskyä, päästänyt sotilaansa hajalle — ja jättäytynyt kokemaan\nGracchusten kohtalon. Mutta Cæsarpa ei ollutkaan lammas. Hän ei aikonut\nantautua saman nolon kohtalon alaiseksi kuin Pompeius merirosvo- ja\nMithradates-voittojensa jälkeen. Hän ei aikonut erota armeijastaan,\njoka oli hänelle henkilökohtaisesti uskollinen, joka sokeasti seurasi\npäällikkönsä pienintäkin viittausta. Kun hänen vastustajansa koettivat\nvoittaa puolelleen hänen vanhoja centurioitaan ja pyysivät näitä\netusijassa ajattelemaan valtion etua, nämä vastasivat: »Hylkäisimmekö\npäällikkömme, joka on meidät ylentänyt? Tarttuisimmeko aseisiin sitä\nsotajoukkoa vastaan, jossa olemme palvelleet ja jonka kanssa olemme\nvoittaneet kolmenkymmenenkuuden vuoden aikana? Ei koskaan.» Nämä\nmiehet eivät olleet enää kansalaisia — he olivat yksinomaan sotilaita.\nVuosikymmeniä kestäneen aseellisia urotöitä vaatineen elämän jälkeen\nheitä ei miellyttänyt porvarillinen elämä.\n\nKun Cæsar tuli Rubicolle, hänen provinssinsa ja varsinaisen Italian\nrajavirralle[49], hän huudahti: »Arpa on heitetty»[50] ja kulki joen\nyli vuonna 49 e.Kr.[51] Kansalaissodan tulisoihtu oli taas sytytetty.\n\nVoiko olla epäilystä siitä, millä puolella oli etevämmyys tässä\nvoimainmittelyssä: meren imperaattorin ja Aasian voittajan vaiko sen\npuolella, joka oli voittanut vain kelttiläiset barbaarit? Vastaus olisi\nollut selvä, jos vastustajat olisivat itse olleet tasavertaiset. Mutta\nnyt oli asianlaita niin, että toinen oli nero, toinen vain tavallinen\nkeskimitan mies.\n\n\n\n\nCÆSAR VOITTAA IDÄSSÄ JA LÄNNESSÄ.\n\n\nCæsar oli vain viikon marssin päässä Roomasta. Kuten ateenalaiset\nseisoivat hartaasti kuunnellen kansanpuhujiaan, silloin kuin Makedonian\nPhilippos kulki läpi Thermopylain solan, samoin piti Rooman senaatti\nvielä vain kiistelykokouksia, kun Cæsar jo kulki yli Rubicon.\nPompeius oli koko ajan ollut niin varma vanhoista veteraaneistaan,\nettä hän oli vannonut senaatissa: »Minun tarvitsee vain polkea maahan\njalallani ja armeijat kasvavat maasta.» Mutta Cæsar oli hänelle\nliian nopeatuumainen. »Pompeiuksella oli», kuten hieno norjalainen\nantiikintuntija Eitrem sanoo, »ylen vaikeata pujotteleutuminen\nsalaisen politiikan labyrinteissä, mutta Cæsar ui kuin kala kaikissa\npoliittisissa virranvaihteluissa.» Ja kun Pompeiuksen joukot oli\nparahiksi saatu kutsutuiksi kokoon, ne menivät joukoittain Cæsarin\npuolelle. Gallian voittajalla oli ratkaiseva yliote kansansuosionsa\nperusteella. Se ei riippunut vain siitä, että hän esiintyi\nkansanvaltaisten periaatteiden puolesta, vaan yhtä paljon samalla\nkertaa etevän ja kansanomaisen henkilöllisyytensä viehätysvoimasta.\nHänen lempeytensä ja ystävällisyytensä kansaa kohtaan ilmeni sitäkin\nmiellyttävämpänä, kun sillä oli vastakohtanaan vihatun ylimystön\nylimielisyys ja häikäilemättömyys.\n\nKun Cæsar lähestyi Roomaa, täytyi Pompeiuksen ja isoisinten\nsenaattorien päätä pahkaa jättää kaupunki.\n\nKansalaissodan ensimmäisiltä kuukausilta on meille säilynyt\nmuutamia draaman päähenkilöiden kirjeiden jäljennöksiä. Ne luovat\nmielenkiintoista valaistusta kummallakin puolen vallitsevaan mielialaan\nja toimiviin henkilöihin tänä kuumeisen kiihkon aikana. Jäljennöksistä\nsaamme kiittää Ciceroa. Hän on lähettänyt ne kirjeidensä mukana Roomaan\nystävälleen Atticukselle pysytellessään itse poissa levottomasta\npääkaupungista Roomasta etelään omistamallansa maatilalla. Hän toivoi\nnimittäin tällä tavoin voivansa saada aikaan rauhan Pompeiuksen ja\nCæsarin kesken.\n\nKun Pompeius jätti Rooman, hän aikoi koota sotavoimansa Apuliaan.\nMutta se kävi hitaasti. Erittäinkin hänen lähin alipäällikkönsä\nLucius Domitius, sai yhä uudistuvia kehoituksia jättää Abruzzit ja\npuolustamansa Corfiniumin kaupungin[52] ja liittyä pääarmeijaan. Näin\nsotapäällikkö kirjoittaa hänelle: »Minua kummastuttaa suuresti, että\nsinä et kirjoita minulle ja että minä saan ilmoituksen asioista, jotka\nkoskevat valtiota, nopeammin muilta kuin sinulta itseltäsi. Niin\nkauan kuin meidän sotavoimamme ovat hajallaan, emme voi vertaillakaan\nitseämme vastustajaamme. Jos me sitävastoin saamme joukkomme kootuiksi,\nminä toivon, että me voimme sekä pelastaa valtion että toimia kaikkien\nhyväksi. Minä en sentähden ymmärrä, minkä vuoksi sinä et jo ole\njättänyt Corfiniumia ja tullut minun luokseni. Kuta enemmän vihollinen\non alkanut lähestyä, sitä nopeammin sinun olisi pitänyt koettaa yhtyä\nminuun, ennenkuin Cæsar sulkee tiet meidän väliltämme. Sentähden\nminä vaadin ja kehoitan sinua taas ja taas uudestaan siihen, jota\nminä alituisesti olen pyytänyt sinulta aikaisemmissa kirjeissäni,\nnimittäin, että sinä koettaisit mahdollisimman pian tulla tänne.\nMutta jos muut henkilöt pidättävät sinua siellä suojelemassa heidän\ntiluksiaan hävitykseltä[53], on kuitenkin minun kohtuullista vaatia,\nettä sinä lähetät minulle ainakin ne kohortit, jotka ovat tulleet\nPicenumista ja Camerinumista ja luopuneet siellä olevien omaisuuksiensa\npuolustamisesta.\n\nPari päivää myöhemmin uusi kirje, joka todistaa, että Pompeiuksen\npelko vastaisiin tapahtumiin nähden oli kasvanut! »Voidaksemme pysyä\nedelleen Italiassa» — hän kirjoittaa — »täytyy meillä olla joko niin\nvahva armeija, että voimme olla varmat siitä, että kykenemme ajamaan\nvihollisen takaisin, tahi meidän täytyy miehittää sellaiset paikat,\nettä me niistä käsin voimme lyödä takaisin kaikki hyökkäykset. Mutta\nnykyisin ei ole kumpainenkaan mahdollista, sillä Cæsar on vallannut\nsuuren osan Italiaa, ja se armeija, joka meillä on täällä, ei ole niin\nsuuri eikä niin voimakas kuin hänen. Ja seuraavana päivänä on sävy\nvielä toivottomampi. »Täällä olevien legioonain hyvään tahtoon minulla\nei ole niin paljon luottamusta, että minä uskaltaisin niiden kanssa\nryhtyä taisteluun, josta koko valtion menestys riippuu.» Odotettavissa\nolevat apujoukot olivat äskettäin muodostettuja joukko-osastoja. »Sinä\ntiedät kyllä parhaiten itse», sotapäällikkö jatkaa, »kuinka paljon\nsuunnilleen voi odottaa veteraanilegioonia vastaan miehiltä, jotka\neivät edes tunne toisiaan.»\n\nMutta Domitius kieltäytyi itsepäisesti yhtymästä ylipäällikköön. Kuria\nsekin! Seuraus oli, että Cæsar ympäröi Corfiniumin ja siellä olevat\n12 000 miestä ja kaupunki antautui. Mutta kaikille voitetuille hän\nlahjoitti vapauden. Ja sotilaista hän otti palvelukseensa kaikki,\njotka halusivat. Hänen lempeytensä herätti suunnatonta huomiota ja\ntuli pian puheenparreksi. Hän kirjoittaakin itse kuukautta myöhemmin\nmarssiessaan Brundisiumiin eräälle uskolliselle apulaiselleen Roomaan:\n»Neuvosi lempeyteen ja sovinnollisuuteen minä otan mielelläni vastaan,\nsitäkin mieluummin, kun itsekin olin lujasti päättänyt esiintyä niin\nsääliväisesti kuin mahdollista, ja tehdä kaikki, mitä tehdä voitiin,\nsopiakseni Pompeiuksen kanssa. Koettakaamme, voimmeko tällä tavalla\nvoittaa kaikkien myötätunnon ja varmistautua pysyväisemmästä voitosta!\nSillä julmuuksillahan toiset[54] eivät ole voineet muuta kuin tehdä\nitsensä vihatuiksi eivätkä ole kyenneet tekemään voittoaan kestäväksi,\njos emme ota lukuun Sullaa — ja häntä minä en ajattelekaan pitää\nesikuvanani. Olkoon tämä sitten uusi tapa saavuttaa voitto: etsiä\nvoimamme sääliväisyydessä ja jalomielisessä kohtelussa!» Cæsar kertoo\nedelleen, että hän on laskenut vapaaksi kaksi Pompeiuksen korkeata\npäällikköä, jotka hän oli ottanut vangiksi, ja lisää: »Jos he nyt\ntahtovat osoittaa kiitollisuuttaan, heidän tulee neuvoa Pompeiusta\npitämään minun ystävyyttäni parempana kuin niiden miesten, jotka aina\nperimmältä pohjaltaan ovat olleet sekä hänen että minun pahimpia\nvihollisia, ja jotka juoniensa takia kantavat edesvastuun siitä, että\nvaltio on joutunut tähän onnettomaan tilaan.»\n\nCæsar oli siis julistanut: »Ken ei ole minua vastaan, hän on minun\npuolellani», kun taas Pompeius selitti: »Ken ei ole minun puolellani,\nhän on minua vastaan.»\n\nCæsar oli laskenut oikein. Optimaattien täytyi pian miekan iskutta\njättää Italia ja siirtyä Kreikkaan mukanaan ne joukot, jotka olivat\npysyneet Pompeiukselle uskollisina. Idässä Pompeius oli saanut\nloistavat voittonsa ja siellä pidettiin häntä Rooman suuruuden\nedustajana. Siellä hänen piti helposti kyetä järjestämään ylivoimainen\nvastarinta Rooman tasavallan kukistajalle.\n\nMutta kahdessa kuukaudessa Cæsar melkein miekan iskutta tuli Italian\nherraksi.\n\nKun hän sen jälkeen marssi Roomaan, pelättiin, että hän, joka\noli Mariuksen sukulainen ja jonka epäiltiin olleen Catilinan\nsalaliitossa mukana, uudistaisi Mariuksen päivien verinäytelmät. Hänen\nkannattajiensa joukossa olikin useita, jotka hekumoivat mielessään\nhenkipattojulistus- ja takavarikoimissuunnitelmista.\n\nMutta Cæsar ei ollut kostonhimoinen eikä verenjanoinen kuten Marius\neikä kylmän kyynillinen kuten Sulla. Hänen valtiotaitonsa pyrki, kuten\nainakin oikean yksinvaltiaan, asettumaan puolueiden yläpuolelle,\nsovittelevaan ja rakentavaan työhön. Hänen kiivaimmatkin vastustajansa\nsaivat armahduksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansalaissota oli kuitenkin vasta vain alussa. _Makedoniasta_ oli\ntullut Cæsarin vastustajain suuri kokoontumispaikka. Täällä Pompeius\nja huomattavimmat senaattorit puuhasivat taistelukelpoisen armeijan\nmuodostamista. Tämän armeijan ytimenä olivat ne joukko-osastot, jotka\nhe olivat tuoneet tullessaan Italiasta.\n\nCæsar olisi mielellään heti seurannut Pompeiusta Adrianmeren yli; mutta\nse oli sillä kertaa mahdotonta, sillä pakolainen oli takavarikoinut\nkaikki meren ylikulkuun käyttökelpoiset alukset. Ja joskin Cæsar olisi\nvoinut päästä Kreikkaan, olisi siinä piillyt se vaara, että hän olisi\nvoinut joutua vaarallisen hyökkäyksen alaiseksi selkäpuoleltaan.\nAsianlaita oli nimittäin niin, että Pompeiuksella oli vahvimmat\nsotavoimansa _Espanjassa_, jonka hän oli saanut maaherrakunnakseen,\nsamaan aikaan kuin Crassus sai Syyrian. Tosin Pompeius ei ollut\nhenkilökohtaisesti huolehtinut näiden maakuntainsa hallinnosta —\nPyreneitten niemimaa oli nimittäin jaettu kahteen maakuntaan —,\nvaan pysynyt Roomassa, mutta hänellä oli luotettavia ja kokeneita\nalapäälliköitä Espanjassa; ja ne legioonat, jotka näillä oli siellä\nkoossa, olivat ylipäällikölleen järkkymättömän uskollisia. Ne olivat\njonkinlaisia henkilökohtaisia turvajoukkoja samaa laatua kuin Cæsarin\nGalliassa komentama sotavoima; Jos Cæsar olisi lähtenyt itäänpäin,\nolisi siis se vaara ollut tarjona, että Pompeiuksen alapäälliköt\nolisivat voineet viedä espanjalaiset legioonat Galliaa ja Italiaa\nvastaan. Tätä silmällä pitäen Cæsar päätti ensiksi mennä Espanjaan\nja lyödä »päälliköttömän sotajoukon» sekä vasta sen jälkeen kääntyä\n»sotajoukotonta päällikköä» vastaan. Tällä välin hän nimittäin toivoi\nehtivänsä koota riittävän suuren kuljetuslaivaston Brundisiumiin.\n\nParhaimpien Galliasta tuomainsa legioonain kanssa Cæsar siis kulkee\nPyreneitten yli ja kohtaa vähän sen jälkeen Pompeiuksen joukot hänen\nparhaimpien päällikköjensä komennossa, lujasti varustetussa asemassa\nEbrosta pohjoiseen. Näitä on kaksi kertaa niin paljon kuin Cæsarin\nväkeä, mutta ne eivät tahdo kuitenkaan antautua taisteluun, vaan\npitävät edullisempana pysyä varustuksissaan.\n\nSilloin Cæsar panee ratsuväkensä toimimaan, parveilemaan vihollisen\nympärillä ja estämään heidän muonantuontinsa. Seuraus on se, että\nviholliset alkavat kärsiä puutetta, ja eräänä aamuna he ovat tipo\ntiessään. He ovat vetäytyneet takaisin joen yli.\n\nMutta Cæsarin ratsuväki seuraa itsepäisesti heidän kintereillään,\nja hänen jalkaväkensä kahlaa urheasti perässä virran — Ebron\nsivujoen — yli, vaikka vesi nousee aina miesten olkapäihin asti. Ei\nhetkeäkään vihollinen saa rauhassa huoahtaa. Lopuksi Cæsar on valmis\nmestarillisesti suoritetuilla liikkeillä saartamaan vihollisen.\nPompeiuslaiset ovat silloin niin perin uuvuksissa, että heidän täytyy\nteurastaa kuormaeläimensä, kun he eivät voi hankkia niille rehua. Kun\nhe nyt näkevät, että he ovat strategisesti hukassa, he antautuvat\nmiekan iskutta; ja täällä, kuten Italiassakin, heistä suurin osa\nastuu voittajan palvelukseen. Mutta niiden, jotka eivät halua vaihtaa\nherraa, tarvitsee ainoastaan luovuttaa aseensa ja saavat sitten\nloukkaamattomina palata kotiseuduilleen.\n\nNeljässäkymmenessä päivässä Cæsar oli epäsuotuisista maastosuhteista\nhuolimatta melkein tappioitta murtanut valiojoukkoisen armeijan\nvastustusvoiman, armeijan, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin hänen\nomansa ja jota johtivat kokeneet päälliköt. Se oli melkein vertaistaan\nvailla oleva strateginen mestarisuoritus. Vain vaivoin Cæsarin\noli onnistunut hillitä joukkojensa taisteluhalua. Hän ei tahtonut\ntarpeettomalla verenvuodatuksella heikontaa omaa armeijaansa eikä\nvaikeuttaa sovinnon mahdollisuuksia. Olivathan ne miehet, jotka täällä\nseisoivat vastakkain, kuitenkin kaikki roomalaisia.\n\nSaatuaan tietää tästä Pompeiusta kohdanneesta ratkaisevasta\nvastoinkäymisestä hänen etelä-Espanjassa olevat joukkonsakin\nantautuivat, ja näin oli koko niemimaa voittajan hallussa. Cæsar voi\nhyvin suoritetun työnsä jälkeen palata takaisin Roomaan. Suoritettuaan\ntäällä välttämättömimmät hallitustoimet hän kiiruhti Brundisiumiin,\nmissä nyt suunnilleen niin monta alusta oli valmiina, että ne voivat\nviedä puolet hänen armeijaansa Balkanin niemimaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin nopeasti Cæsar oli saanut Espanjasta päin uhkaavan vaaran\ntorjutuksi, että Pompeius ei ollut Makedoniassa ehtinyt järjestää\nminkäänmoista säännöllistä armeijaa. Hänen tehtävänsä ei muutoin\nollut siellä helpointa ja hauskinta laatua. Hän _oli_ kaikissa\ntapauksissa pakolainen ja sen hän sai päivittäin tietää — toisilta\nylhäisiltä pakolaisilta, jotka täällä Makedonian maaperällä koettivat\nuskotella itselleen ja muille, että he olivat tuoneet pääkaupungin\nmeren yli tullessaan. He valitsivat senaatin kunnianarvoisista\nharmaahapsisista vanhuksista ja entisistä virkamiehistä — s.o.\nsenaatin nimeä siitä ei kylläkään käytetty, koskapa nyt kerran\nkuitenkin oltiin Rooman pyhän maan ulkopuolella, vaan sitä nimitettiin\nvarovaisesti ja hienotunteisesti »kolmeksisadaksi». Ei koskaan olisi\nvoinut kuulla keskusteltavan juhlallisemmin valtiosääntökysymyksistä\nja lainopillisista hienouksista, kuin millä sen tekivät nuo\nhiuksenhalkaisijat, jotka eivät olleet mitään oppineet eivätkä mitään\nunohtaneet. »Sillä aikaa kuin vanha valtiorakennus luhistui kokoon,\nhe turhantarkasti pitivät huolta valtiosäännön jokaisesta vanhasta\nkiemurasta ja patinoidusta kohdasta», jäljentääksemme Mommsenia.\nKenties he koettivat uskotella itselleen ja muille, että ateenalaisten\nsankarillinen uhraus, kun he jättivät kaupunkinsa puolustautuakseen\nSalamiissa puumuurien takana, nyt uusiutui heidän puuhissaan. Pompeius\noli koskettanut juuri tätä kieltä, kun hän sai senaatin lähtemään\nItaliasta. Hän oli silloin loihtinut esiin Themistokleen kuvan ja\npuhunut kauniita sanoja siitä, että kaupunkiahan eivät muodosta talojen\nseinät.\n\nMutta tätä kaunista kuvittelua ei ollut niinkään helppo\nsäilyttää. Rooma oli kaikissa tapauksissa jäljellä ja Rooma pysyi\nmaailmanvaltakunnan sydämenä. Ainoastaan Rooman kunnassa, Rooman\nForumilla ja Marskentällä voitiin tehdä sellaisia päätöksiä, joilla oli\nlain voima. Cæsar osasikin käyttää sitä tosiasiaa hyväkseen, että hän\noli Rooman herra. Se seikka, että joukko senaattoreja ja virkamiehiä\noli poistunut paikkakunnalta, ei merkinnyt mitään — hän selitti\nvakuuttavalla voimalla —; sekä senaatti että kansankokous olivat\nkaikissa tapauksissa jäljellä!\n\nSamaan aikaan näytteli »kolmesataa» Adrianmeren toisella puolen\nosaansa tunteella ja vakaumuksella. Että nämä »valtion isät»\npuuhakkaasti sekaantuivat Pompeiuksen toimiin, on itsestään selvää.\n»Tällä hidasajatuksisella ja harvapuheisella miehellä», kuten hänen\nkannattajansa Cicero häntä nimittää, ei ollut sellaista lahjakkuutta ja\nsanavalmiutta, joka olisi kyennyt vaikuttamaan näihin kunnianarvoisiin\nmiehiin, ja voinut pitää heitä tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta\nsitä varmasti olisi tarvittu.\n\nTosin oli pakolaisten keskuudessa koko joukko kelvollista\nsotilaspäällystöä ja päällystöainesta. Mutta niitä, jotka\ntottelivat ylipäällikköä ja tosiaankin tekivät palvelusta, oli\nhuolestuttavan vähäinen joukko verrattuna niihin, jotka aikaisempien\nsotilasvirkojensa nojalla pitivät itseänsä Pompeiuksen vertaisina tai\nolivat vain nimellisesti hänen upseereitaan. Mommsen antaa eloisan\nkuvauksen siitä kenttäelämästä, jota tällaiset herrat pinttyneine\npääkaupunkilaistapoineen viettivät: »Heidän telttansa olivat ihania\nhuvihuoneita, joiden seinät olivat vihreiden köynnöskasvien peitossa.\nPöydällä oli hopeisia pöytäkalustoja, ja usein alkoi näissä teltoissa\npikari kiertää ympäri jo valoisalla päivällä. Nämä hienot soturit\nolivat jyrkkä vastakohta Cæsarin valiojoukoille, jotka söivät niin\nkarkeaa leipää, että toiset kauhistuivat sitä, ja jotka leivän\npuutteessa voivat syödä juuria[55] ja vannoivat kalliin valan\nmieluummin pureksivansa puunkuoria kuin sallivansa Pompeiuksen päästä\npakoon.\n\nPompeiuksen armeijan sotakelpoisuus ei kohonnut siitä, että Pompeiusta\nesti hänen parantumaton kateutensa käyttämästä useaa kelpo miestä\noikealla paikallaan, mihin hän sen sijaan asetti lalluksia miehikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä toimintatarmoa ja yhtenäistä johtoa, jota Pompeiuksen armeijalta\npuuttui, oli sitävastoin vihollisen puolella. Cæsar ja hänen\nsotajoukkonsa olivat kuin yksi ruumis ja yksi sielu. Sillä ruumiilla\noli yksi pää, mutta tuhat käsivartta.\n\nKun Cæsar lähestyi Epeiroksen rannikkoa, oli Pompeiuksen laivasto\nylivoimainen. Sillä oli ainoastaan yksi vika: se ei ollut\npurjehdusvalmis. Vihollisen nenän edessä Cæsar nousi rannikolle.\nTäällä kuten Espanjassakin hän oli lyönyt vihollisen hämmästyksellä.\nMutta hänellä ei ollut likimainkaan riittävästi laivoja voidakseen\nkuljettaa yhdellä kertaa koko armeijansa meren yli. Hänen asemansa\noli sentähden mitä suurimmassa määrin vaarallinen, ennenkuin hän sai\nylikuljetetuksi jäljellä olevat legioonat. Tämäkin onnistui lopuksi,\npitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen[56], huolimatta siitä, että\nPompeiuksen laivasto hallitsi Adrianmertä. Rohkeus ja onni yhdessä\ntekivät yrityksen mahdolliseksi. Olivathan vanhan ajan sotalaivastot\npurje- ja soutualuksia ja senvuoksi suuressa määrin riippuvaisia\nsääsuhteista. Odotusaikana Pompeiuksen perinpohjainen ja liioitellun\njärjestelmällinen sodankäyntitapa koitui rajun Cæsarin onneksi.\nPompeius tahtoi nimittäin omasta puolestaan odottaa lisäjoukkojen\nsaapumista Aasiasta.\n\nNiin pian kuin Cæsar oli saanut lisäjoukkonsa meren yli, hän koetti\nkiertää ja saartaa Pompeiuksen samalla tapaa, kuin oli tehnyt hänen\njoukoilleen Espanjassa. Mutta vihollisen onnistui yön pimeydessä\nmurtautua läpi Cæsarin ketjun eräässä sen heikossa paikassa, ja\ntaistelu, joka tällöin suoritettiin, päättyi Cæsarille onnettomasti.\nSellainen lopputulos oli ensimmäisellä vakavalla voimainmittelyllä sen\najan etevimpinä pidettyjen sotapäälliköiden välillä. Pompeiuslaisten\nriemu oli suuri. Mikäpä heitä nyt estikään täydentämästä voittoaan\nja täydellisesti tuhoamasta »lyötyä» vihollista? He toivoivat\nvain nopeaa ratkaisua. Mutta sinä päivänä, jolloin onni näytti\nPompeiukselle suopeimmin hymyilevän, hän ei ymmärtänyt käyttää\nyliotettaan hyväkseen, vaan menetti aloitteen ja osoitti täten, kuinka\nliioiteltu hänen sotapäällikkömaineensa itse asiassa oli. Cæsar\npäätti vetäytyä takaisin ja siirtää ratkaisevan taistelun Kreikan\nsisempiin osiin, missä Pompeiuksella ei ollut laivastoansa apunaan ja\nhänet siis ehkäistiin tuottamasta muonavaroja meriteitse. Cæsar sai\nhäiritsemättä kulkea Thessaliaan. Tässä viljavassa maassa oli hänenkin\nperin rasittuneille joukoilleen mahdollista kerätä uusia voimia.\nPompeiuksen varovainen strategia oli jo kauan herättänyt paheksumista\nsiinä »senaattori-sotapäällikkö»-piirissä, joka häntä ympäröi. Hän sai\nhuomata, että häntä pidettiin aivan liian avuttomana miehekseen; ja\nkuuluipa jo viittauksia pelkuruudestakin. Kun nämä salonkistrategit\nnäkivät Cæsarin »perääntyvän», he olivat heti selvillä, että nyt\noli vain korjattava hedelmät aikaisemmin saadusta voitosta, s.o.\netsiä »lyöty» armeija ja ottaa se vangiksi. Sitten sopi vain poimia\nvoiton hedelmät. Hekumoitiin valmistelemalla henkipattoluetteloita ja\nriideltiin jo valtion virkojen ja arvojen jaosta.\n\nKaikki kiistelivät nahasta, ennenkuin karhu vielä oli kaadettu. Ja\nkävikin niin, että he nahan takia unohtivat koko karhun kaatamisen.\n_Pharsáloksen_ luona syntyi taistelu. Että helposti saatu voitto\nodotti täällä Pompeiusta oli selvää jokaiselle hänen armeijassaan,\nsillä se oli lukumäärältään Cæsarin armeijaa voimakkaampi, erityisesti\nratsuväkensä[57] puolesta. Ja kuitenkin oli lopputulos kokonaan\ntoinen, kuin mitä voitostaan varmat olivat odottaneet. Cæsarin nerokas\ntaktiikka ja hänen veteraaniensa kuoleman halveksuminen saivat tällöin\nihmeitä aikaan.[58] Cæsarin sotataito ei perustunut kuten Pompeiuksen\nylivoimaisten sotalaumojen kokoamiseen, vaan nopeisiin sotaliikkeisiin.\nSille ei ollut ominaista pitkät valmistelut, vaan neron lahjakkuus\nkäsittää salamannopeasti, mitä piti tehdä, ja ripeästi suorittaa se.\nCæsarin sotataito oli mielijohteisia, rohkeita iskuja oikeaan paikkaan,\nmyöskin lukumäärältään vähäisemmillä sotavoimilla. Ja kuitenkaan Cæsar\nei pannut kaikkea yhden kortin varaan. Hän piti aina reservin varalla,\nvoidakseen viedä sen oikealla hetkellä siihen kohtaan, missä ratkaisu\noli voitettavissa. Niinpä voikin, kuten nyt Pharsaloksen luona,\nuskomaton tapahtua. Kun Pompeius lähetti ylivoimaisen ratsuväkensä\nhyökkäykseen, se ponnahti voimattomana takaisin Cæsarin jalkaväestä,\nja kun jalkasotilaat olivat kyllin julkeita käydäkseen yleiseen\nhyökkäykseen vihollisen ratsuväkeä vastaan, joutuivat nämä täydelleen\nymmälle nähdessään tämän kaikkien sodansääntöjen vastaisen ilmiön.\nCæsar sitävastoin ohjasi legioonainsa liikkeitä niin taitavasti, että\nvihollisen ratsuväki saarrettiin. Kun ratsuväelle selveni, mitä oli\ntekeillä, se joutui pakokauhun valtaan ja läksi täydessä laukassa\npakoon.\n\nVähän hidasajatuksinen Pompeius oli saanut aivan uuden kokemuksen. Kun\ntämän miehen vain oli taisteltava heikompivoimaista vihollista vastaan,\nhän kykeni suorittamaan kaikkein kauneimpia, järjestelmällisesti\nviimeistellyimpiä liikkeitä, mutta vastassaan vihollinen, joka valmisti\nhänelle tällaisia julkeita yllätyksiä, hän joutui auttamattomasti\nalakynteen. Hänestä tuntui koko maailmanjärjestys kääntyneen nurinpäin\n— hän ei voinut ajatella yhtä selvää ajatusta. Täydellisesti\nmasentuneena hän piti kaikkea menetettynä ja ratsasti takaisin\nleiriinsä.\n\nNyt oli sotajoukko — s.o. jalkaväki — tosiaankin päälliköttä.\nPian jalkaväki seurasi ratsuväen esimerkkiä. Kun Pompeius näki\narmeijansa jäännösten epäjärjestyksessä syöksyvän leiriin, hän\ntempautui irti siitä epätoivoon puutumisesta, johon hän tähän asti\noli ollut vajonnut, mutta hän vapautui siitä vain niin paljon, että\najatteli henkilökohtaista turvallisuuttaan. Hän heitti päällensä\npurppuranpunaisen ylipäällikön viitan, oikaisi suorinta tietä alas\nlähimpään satamaan ja pelastautui erääseen alukseen. Hän sai kiittää\nnopeaa hevostaan siitä, että hän pääsi pakoon ehein nahoin. Hän oli\nkärsinyt ensimmäisen tappionsa, ja se oli täydellisesti musertava.\n\nMelkein koko sen uljaan armeijan jäännös, jonka hän oli jättänyt\npulaan, luovutti seuraavana päivänä aseensa. Rahvaan miehet pääsivät\nsillä, että heidät pistettiin Cæsarin legiooniin. Varakkaammat saivat\nostaa elämänsä lunnailla tai omaisuutensa takavarikoinnilla. Mutta\nvangiksi otetut »kolmensadan» jäsenet ja muut ylhäiset mahtimiehet\nmestattiin. Armon aika oli ohi.\n\n_Pharsaloksen taistelu teki tosiasiallisesti lopun Rooman tasavallan\nolemassaolosta_. Näin oli vuonna 49 e.Kr. suuri kaksintaistelu\nmaailman herruudesta ratkaistu melkein samalla taistelutantereella,\nmissä roomalaiset puolitoista vuosisataa aikaisemmin olivat laskeneet\nperustuksen Idän herruudelleen Flamininuksen voittaessa Makedonian\nPhilippoksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Pompeiuksen tappio oli niin ratkaiseva kuin mahdollista, hän\noli kuitenkin päättänyt jatkaa taistelua Cæsaria vastaan toisella\nsotanäyttämöllä. Hän valitsi siksi Egyptin, Idän ainoan hellenistisen\nvaltakunnan, joka enää oli riippumaton valtio — ainakin nimeksi. Että\nasianlaita oli näin, ei riippunut siitä, että roomalaiset olisivat\npelänneet Egyptin vastustusvoimaa, sillä tämä maa oli melkein yhtä\nvoimaton kuin Syyria. Mutta Ptolemaiokset olivat ymmärtäneet pelastaa\nhorjuvan valtaistuimensa lahjomalla suuressa mitassa Rooman senaatin\njäseniä. Tähän maahan pakeni nyt Pompeius, otettuaan laivaansa\nLesbos-saarelta puolisonsa ja poikansa Sextuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiilinmaassa Pompeius luuli saavansa kiitollisen vastaanoton sentähden,\nettä hän oli kerran valtansa päivinä auttanut erään Ptolemaioksen\ntakaisin valtaistuimelleen. Tällä kuninkaalla oli liikanimi\n»huilunpuhaltaja». Hän oli nimittäin yhtä hyvä musikantti kuin huono\nhallitsija. Muutoin kerrotaan huilunpuhaltajalla olleen niin syvään\njuurtuneen vastenmielisyyden raittiutta kohtaan, että hän kerran uhkasi\nseurapiiriinsä kuuluvaa filosofia kuolemalla sentähden, että mies ei\nollut juonut itseään päihinsä hänen kesteissään. Seuraavalla kerralla\najattelija-raukan täytyi ottaa oikein perinpohjainen humala, jottei\npanisi vaaraan kurjaa elämäänsä. Lopulta Ptolemaioksen uskolliset\nalamaiset olivat kyllästyneet Hänen Majesteettinsa huilunlurituksiin\nja ajaneet hänet pois. Mutta Pompeius oli asevoimin auttanut hänet\ntakaisin Egyptiin ja jättänyt osan roomalaisia joukkoja hänen\nsuojakseen kapinahankkijoita vastaan.\n\nNyt tosin suuri huilunpuhaltajahallitsija oli kuollut, mutta hän oli\njättänyt jälkeensä kauniin tyttären, nimeltään _Kleopatra_, ja pojan,\njolla tietysti oli nimenä _Ptolemaios_. Pompeiuksen tullessa Egyptiin\npoika oli neljäntoista, tyttö kahdenkymmenenyhden vuoden vanha. Isänsä\ntoivomuksen mukaan he olivat molemmat nousseet valtaistuimelle ja\nvarmuuden vuoksi menneet naimisiin keskenään. Mutta sisarusavioliitto\noli kaikkea muuta kuin onnellinen, ja lopuksi aviomies — tai oikeammin\nsanoen hänen holhoojansa — oli ajanut nuoren kuningattaren pois maasta.\n\nSisarusten keskisen riidan vallasta ei pitänyt toki huonontaa\nPompeiuksen toiveita sekaantua asioiden kulkuun. Ja olihan hänellä,\nkuten sanottu, maassa valmiita sotaväenosastoja.\n\nMutta viekkaiden ja varovaisten egyptiläisten joukossa oli tuskin\nketään, joka olisi uskaltanut panna nahkaansa alttiiksi voitetun\nmiehen takia. Sitävastoin voitiin hänestä hyötyä hyvinkin paljon\npyrittäessä hyviin väleihin voittajan kanssa. Juuri siihen aikaan,\njolloin Pompeius tuli Egyptiin, olivat Ptolemaios ja hänen holhoojansa\npakolaisen maihinnousupaikalla, itäisimmällä Niilin suulla suojelemassa\nvaltakunnan itärajaa Kleopatraa vastaan. Kuningatar oli nimittäin\npaennut Syyriaan ja saanut sieltä aseellista apua. Pakolaiset näkivät\nrannalle leiriytyneen egyptiläisen armeijan, näkivät kuninkaallisen\nteltan ja itsensä kuninkaan purppuraviitassaan.\n\n»Perinpohjaisen harkinnan perästä», Lindskog sanoo erinomaisessa\nKleopatran elämäkerrassaan, »tultiin Egyptin hovissa siihen\nvaltioviisaaseen tulokseen, että onneton pakolainen otettaisiin vastaan\nkunnioittavimmin juhlamenoin — ja sitten heti murhautettaisiin hänet.»\nEräs kuninkaan ylimmistä päälliköistä otti siis kaksi Pompeiuksen\nentistä upseeria, toisen nimi oli Septimus, ja muutamia soutajia\nmukaansa venheeseen, soudatti pakolaisen laivan viereen, ja tarjoutui\nseuraamaan häntä kuninkaan luo, koskapa satama oli liian matala\nsuuremmille aluksille.\n\nKun Pompeius laskeutui alas soutuvenheeseen, Septimus tervehti häntä,\nmutta oli kummallista, ettei kukaan muu aluksessa kohdellut häntä\nlainkaan huomaavaisesti ja ettei kukaan lausunut halaistua sanaa.\nRikkoakseen painostavan äänettömyyden Pompeius kääntyi Septimuksen\npuoleen ja sanoi: »Ystäväni, emmekö me ole olleet sotatovereita?» Mies\nvastasi nyökäten vain äänettömästi. Mieliala venheessä oli kolea ja\nepäystävällinen kuin rannan autiot hiekkasärkät.\n\nKun vene oli laskenut rantaan ja Pompeius nousi ylös astuakseen maihin,\nsurvaisi Septimius takaapäin miekkansa hänen selkäänsä, ja samalla\nhetkellä onneton näki tikarien välähtävän vastaansa joka taholta.\nVaieten hän peitti molemmin käsin togalla päänsä ja vaipui ähkäisten\nkuolleena maahan.\n\nAlukselta hänen puolisonsa ja poikansa näkivät kauhean näytelmän, mutta\neiväthän he kyenneet millään tavoin auttamaan. Miehistö nosti ankkurin\nja vei valittavat poloiset turvaan. Siitä ei ollut monta vuotta\nkulunut, jolloin Cornelia kadotti ensimmäisen miehensä, kelpo Publius\nCrassuksen. Häntä oli hän surrut niin syvästi, että kun tieto miehen\nkuolemasta saapui, hän oli vähällä surmata itsensä. Ja nyt hänen oli\ntäytynyt olla todistajana, kun hänen toinen miehensä murhattiin hänen\nsilmäinsä edessä.\n\nSen päivän vuosipäivänä, jolloin Pompeius riemukulussa oli tullut\nRoomaan Idän valloituksen jälkeen, hän makasi nyt kuolleena autiolla\nrannalla erään veteraaninsa murhaamana. Kolmenkymmenen vuoden aikana\nonni oli alituisesti ollut hänelle myötäinen. Kunniaa ja menestystä\nse oli suonut tälle keskinkertaisen lahjakkaalle miehelle ja antanut\nhänen vaivatta korjata, mitä muut olivat kylväneet. On — käyttääksemme\nMommsenin sanoja — kuin sama salaperäinen voima lopettamalla hänen\nuransa tällä hirveällä tavalla olisi Pompeiuksessa tahtonut näyttää\nhistoriassa vertaistaan vailla olevan esimerkin väärästä suuruudesta.\nKuinka paljon onnellisempaa Pompeiukselle olisikaan ollut, jos hän\nolisi saanut Pharsaloksen luona kaatua sotilastensa keskeen! Mutta\nsillä kerralla, sillä hetkellä, joka ratkaisi hänen kohtalonsa, hän ei\nollut oma itsensä.\n\nPompeiuksen onnettomuus oli se, että hän aina tahtoi lentää\nkorkeammalle kuin siivet kantoivat. Hänen kunnianhimonsa oli niin\nmäärätön, että sitä olisi riittänyt _hyvinkin_ suurelle miehelle,\nmutta häneltä puuttuu oikean suuruuden tunnusmerkit, ennen kaikkea\nsiksi, että hänellä ei ollut minkäänlaista _ihannetta_, jonka hyväksi\nhän olisi työskennellyt. Hänen päämääränsä oli päästä yhteiskunnan\nylimmälle huipulle, mutta sitten hän tahtoi velton mielihyvän vallassa\nnauttia vallan makeutta. _Hallita_ hän ei tahtonut. Sehän olisi ollut\nvain jokapäiväistä vaivaa ja huolta. Hän tahtoi paistatella kunnian\nloisteessa, mutta muutoin saada olla _rauhassa_.\n\nMutta kuinka arvoton Pompeius lienee ollutkin siihen korkeaan\nyhteiskunnalliseen asemaan, jota hän tavoitteli, täytyy toiselta puolen\noikeuden ja kohtuuden nimessä sanoa, että hänessä ei ollut niitä\npiirteitä, jotka välistä alentavat lahjakkaimmatkin henkilöt eläimen\ntasolle tai sitäkin alemmaksi. Ennen muuta hänessä ilmenevä lempeys saa\nsuosiolliseksi häntä kohtaan. Viaton veri ei ollut koskaan tahrannut\nhänen käsiään. Keskellä Mariuksen, Sullan, Catilinan ja Clodiuksen\naikakautta hän pysytteli erillään tarpeettomista väkivaltaisuuksista.\nHänen mielensä paloi vallan huipuille, mutta hän tahtoi, jos suinkin\nmahdollista, saavuttaa ne käyttämättä väkivaltaa: kunnialahjana tuli\nkorkeimman vallan langeta hänen osakseen. »Hänessä oli», Ranke sanoo,\n»jotakin ylevää ja arvokasta; hän tavoitteli nuhteettomuuden mainetta\nja saavutti sen myöskin.» Yksityiselämässään hän oli onnellinen\npuoliso ja harvinainen esikuva siveettömänä aikana. Suurin piirtein\nilmenee hänen olennossaan onnellinen tasapainotila, joka varjeli häntä\nvastenmielisen luontoisista teoista.[59] Epämiellyttävää on hänessä\nturhamaisuus, joka aiheutti, ettei hän koskaan voinut kärsiä ketään\nrinnallaan, vielä vähemmin yläpuolellaan.\n\n\n\n\nCÆSAR EGYPTISSÄ.\n\n\nKun Cæsar, seurassaan vain muutamia tuhansia miehiä, vähän Pompeiuksen\nkuoleman jälkeen saapui Aleksandreiaan, näytettiin liehakoivasti\nmielistellen vainajan irtihakattua päätä hänen voittajalleen. Mutta\nCæsar kääntyi inhoten pois ja vuodatti kyyneleitä, kun hän katseli\nkuolleen vävynsä sinettisormusta. Cæsar oli olosuhteiden pakottamana\njoutunut sotimaan sitä miestä vastaan, joka oli kerran ollut hänen\nliittolaisensa ja hänen tyttärensä puoliso, mutta hän ei ollut\nkoskaan vihannut tätä miestä ja hän puhui aina hänestä suurimmalla\nkunnioituksella. Cæsar osoitti nyt hänelle viimeistä kunnioitustaan\npystyttämällä hautamuistomerkin sille paikalle, jonne hänen maalliset\njäännöksensä haudattiin, erääseen pyhään lehtoon Aleksandreian\nedustalla. Ptolemaioksella ja hänen puolueellaan ei ilmeisestikään\nollut kiitosta odotettavissa murhatyöstään. On myöskin kyseenalaista,\neiköhän Pompeiuksen kuolemasta sittenkin ollut Cæsarille enemmän\nvahinkoa kuin hyötyä. Hänen puolueensa johto joutui nimittäin\nhänen molempien poikiensa, _Gnæus_ ja _Sextus Pompeiuksen_ käsiin,\njotka kumpikin olivat nuoria ja tarmokkaita. Gnæus oli sen lisäksi\nluonteeltaan kova ja kostonhimoinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCæsar ei ollut kumminkaan tullut Egyptiin vain ajamaan takaa Pompeiusta\n— hän oli myöskin päättänyt tulla rikkaan Niilinmaan herraksi, tosin\nei nimellisesti, vaan tosiasiallisesti. Kenellä oli käytettävinään\nEgyptin viljavarat, hän hallitsi myöskin samalla kertaa Rooman\nväestöä. Keinona päästä määräämään Egyptin politiikasta hän käytti\nesiintymistä erotuomarina juuri parhaillaan käynnissä olevissa\nkruununperimysriidoissa. Hänellä oli myöskin hyvin oleellisena\nsivutarkoituksena periä vanha velka, joka triumvireillä oli saatavana\n»huilunpuhaltajalta». Kuningas oli nimittäin luvannut maksaa 10 000\ntalenttia aseellisesta avusta, joka palautti hänelle hänen kruununsa,\nmutta ei ollut kyennyt suorittamaan enempää kuin puolet siitä.\n\nCæsar asettui siis Aleksandreiaan ja otti pääkortteerikseen itse\nkuninkaanlinnan. Mutta pian hän sai huomata, että hän ei ollut\ntervetullut vieras väestön mielestä. Mitä olikaan roomalaisilla\nliktoreilla vitsakimppuineen tekemistä faaraoitten ikivanhassa maassa!\nSalaliitot ja murhahankkeet hänen sotilaitaan vastaan osoittivat, mikä\nvaara täällä väijyikään häntä ja hänen pientä joukkoansa keskellä\nvihamielisiä ihmisjoukkoja. Hän lähetti sentähden hakemaan apujoukkoja\nSyyriasta, Vähästä-Aasiasta ja Aigeian meren saarilta. Odotellessaan\nnäitä hän järjesti maan hallituksen. Hän kehoitti riiteleviä\nkuninkaanlapsia lopettamaan vihollisuudet ja alistamaan asiansa hänen\nratkaistavakseen.\n\nPtolemaioksen puolue teki nyt kaikkensa estääkseen, ettei Kleopatra\nsaisi tavata Cæsaria ja saada tätä ihastumaan. Mutta pikku prinsessa\noli liian viisas heidän estettäväkseen. »Kuninkaallisen linnan\nedustalle», Lindskog kertoo, »pysähtyy eräänä pimeänä iltana pieni,\nkehno kalastajavenhe, jonka on onnistunut pujahtaa vartioketjun\nläpi, ja venheestä nousee yksinäinen mies, remmeillä kiedottu matto\nkainalossaan. Hän kulkee portin kautta sisään palatsiin ja suoraan\nIulius Cæsarin huoneeseen, jossa käärö muuttuu eläväksi — ja kaunis\nKleopatra seisoo Iulius Cæsarin edessä.\n\nIulius Cæsar oli aina ollut heikko naiselliselle kauneudelle. Jo\nseuraavana aamuna hän voi ilmoittaa hämmästyneelle hoville, että riita\nsisarusten välillä oli sovittu ja Kleopatra asetettu »laillisiin\noikeuksiinsa Egyptin kunningattarena.» — »Yhtenä yönä», eräs vanhan\najan historioitsija sanoo, »oli Cæsar muuttunut Kleopatran tuomarista\nhänen asianajajakseen.»\n\nKun kruununperimyskysymys näin oli järjestetty, oli kuninkaan ja\nkuningattaren tehtävänä maksaa pappansa, huilunpuhaltajan velat. Cæsar\nilmoitti tyytyvänsä 2 000 talenttiin siinä tapauksessa, että summa\nsuoritettaisiin heti.\n\nMutta Egypti oli tällä hetkellä perin pohjin köyhdytetty, niin että\ntäytyi anastaa temppelien kalleudet, jos mieli kyetä maksamaan velka.\nSellainen toimenpide kiihdytti väestön vimmaan. Mikä oikeus noilla\nkopeilla roomalaisilla olikaan sekaantua Egyptin asioihin ja viedä maan\nkultavarat mennessään? Pian oli Cæsarilla yleinen kapina vastassaan.\nÄrsytetty kansanjoukko piti häntä ja hänen kourallista väkeään\nsuoranaisessa piirityksessä linnassa, ja nuori Ptolemaios liittyi\npuoluelaisineen hänen vihollisiinsa.\n\nSen taistelun kestäessä, joka nyt syttyi, Cæsar antoi muun muassa\npistää tuleen satamassa olevan Egyptin laivaston. Tällöin sattui\npalamaan useita rakennuksia satamassa, näiden joukossa kuuluisa\nkirjasto, jonka korvaamattomista kirjastoaarteista ainakin osa joutui\nliekkien saaliiksi.[60]\n\nTänä vaikeana aikana Cæsar sai liittolaisekseen — ja tavattoman\nihastuttavaksi kaiken lisäksi — Kleopatran. Pieni, viehättävä prinsessa\noli aivan lumonnut suuren sekä armeijojen että naissydänten voittajan.\nCæsarin lemmenseikkailujen luku oli legio. »Hän oli», sanoo eräs\nenglantilainen historioitsija, »välttämätön vastaaja jokaisessa\nmuodinmukaisessa avioerojutussa». Hän ei kavahtanut edes ystäviäänkään,\nkun oli kysymyksessä naisen valloittaminen. Hänen sanotaan olleen\nyhtäaikaa rakkausseikkailuissa Pompeiuksen ja Crassuksen vaimojen\nkanssa. Hän oli nyt muutamia vuosia yli viidenkymmenen vanha, mutta\nseurustelu pienen egyptittären kanssa oli hänelle aivan uudenlaatuinen\nelämys. Plutarkhos sanoo, että Kleopatra ei ollut varsinaisesti\nkaunis, mutta hän oli enemmän: hän oli hurmaava. »Niilin seireeni» oli\nverrattoman kiehtova — hän oli leikkisän viehkeä kuin kissanpoikanen.\nHän oli samalla kertaa hienosti sivistynyt ja kykenevä pitämään\nvireillä henkevää keskustelua, joka oli erittäin ihastuttavaa, kiitos\näänelle, hyväilevälle kuin musiikki.\n\nPolitiikassa Kleopatra ei kuitenkaan hallinnut Cæsaria, niin\npoliittisesti lahjakas ja määrätietoinen kuin olikin, vaan suhde\noli päinvastainen. Cæsar ei antanut naisten vaikuttaa itseensä kuin\nmäärättyyn rajaan asti. Hän oli, Mommsen sanoo, »intohimoinen luonne,\nsillä ilman intohimoa ei ole nerokkuutta. Mutta hänen intohimonsa ei\nsaanut häntä koskaan valtoihinsa; se ei tunkeutunut koskaan hänen\nsisimmän olemuksensa ytimeen. Hän oli kauttaaltaan reaalipoliitikko ja\njärki-ihminen, ja kaikki, mihin hän ryhtyi, oli tuon nerokkaan, terveen\njärjen läpitunkemaa, joka on pohjimmaltaan hänen pääominaisuutensa. Se\nantoi hänelle kyvyn elää voimakkaasti hetkessä, kyvyn joka silmänräpäys\ntoimia kootuin voimin. Se soi hänelle ihmeellisen valoisan luonteen,\njoka kesti hyvinä ja pahoina päivinä. Mutta tästä teräväjärkisyydestä\njohtuu, ettei Cæsarilla ollut koskaan minkäänlaatuisia harhakuvitelmia\nihmisistä ja olosuhteista.» Näiden ominaisuuksiensa perusteella\nhän oli synnynnäinen valtiomies. Hän osoitti myöskin senlaatuista\nsotapäällikkölahjakkuutta, jota sotataidon mestarit ovat kaikkina\naikoina ihmetelleet: kyvyn »kaavoihin ja perintätapoihin eksymättä\nkeksiä aina se taistelutapa, jolla vihollinen voitettiin jokaisessa\nerilaisessa tilanteessa ja joka aina oli oikea tapa juuri _siinä_\ntapauksessa!» Ennen kaikkea Cæsar kuitenkin oli ja tuli aina\nolemaan valtiomies, joka taivutti kaikkein erilaisimmat ihmiset\ntahtoonsa: »yksinkertaisen porvarin ja tuiman aliupseerin, loistavan\nratsuväenpäällikön ja kylmästi laskevan rahamiehen, Rooman ylhäiset\nnaiset ja Egyptin ihanat ruhtinattaret.»\n\nHänen neronsa ja päällikkölahjansa joutuivat erittäin kovalle\nkoetukselle sen puolivuoden aikana, joka kului, ennenkuin apujoukot\nehtivät Aleksandreiaan. Cæsarin pelastus ja perikato riippui lopulta\njo hiuskarvan varassa. Mutta kun apu viimeinkin joutui, hän voi käydä\nepätoivoisesta puolustuksesta voimakkaaseen hyökkäykseen ja kukistaa\nvastarinnan. Hän luovutti nyt hallituksen Kleopatralle ja eräälle hänen\nnuoremmalle veljelleen sekä antoi hänelle tueksi kolme roomalaista\nlegioonaa. Vanhempi veli oli sotatapausten aikana hukkunut Niiliin,\naikoessaan hypätä venheeseen päästäkseen pakoon vainoojiaan.\n\nCæsarin oleskelu faaraoiden maassa päättyi loistavaan juhlasarjaan,\njonka kuningatar järjesti hänen kunniakseen. Ensimmäisen kerran Rubicon\nylikulun perästä hän soi itselleen pienen lepohetken. M.m. tehtiin\nmatka Niilin kuuluisimpiin pyhättöihin ja muihin näkemisen arvoisiin\npaikkoihin. Cæsar ja Kleopatra asuivat kuningattaren loistokaleerissa,\njoka oli useampikerroksinen, mahdottoman suuri uiva palatsi, jota\nseurasi koko parvi pieniä huvialuksia. Oltuaan kolme kuukautta\nNiilinmaassa Cæsar vasta kykeni irroittautumaan kauniista Kirkestään.\nTämä oli vähän ennen synnyttänyt pojan, joka isänsä mukaan sai nimen\n_Cæsárion_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCæsarin pitkäaikainen oleskelu Egyptissä ei ollut ollut eduksi hänen\npoliittiselle asemalleen. Pompeiuslaiset ja toisetkin viholliset\nolivat jälleen saaneet ilmaa siipiensä alle. Aasiassa Mithradateen\nylimielinen poika _Pharnakes_ oli saanut aikaan uusia selkkauksia. Hän\noli isänsä kuoleman jälkeen tehnyt rauhan Rooman kanssa ja saanut pitää\nperintömaansa Pontoksen; mutta niin pian kuin sisällissota Pompeiuksen\nja Cæsarin välillä puhkesi, hän käytti hyväkseen vallitsevaa levotonta\naikaa, alkoi sodan ja tuotti Rooman Aasiassa olevalle maaherralle\ntuntuvan tappion. Hän ryösti koko Vähän-Aasian, tuhosi temppelit,\nmurhasi ja häpäisi tuhansittain roomalaisia ja roomattaria.\n\nMutta nopeammin kuin viekas itämaalainen itsevaltias aavistikaan,\nCæsar oli hänen kimpussaan, löi hänet perin pohjin, otti häneltä hänen\nvaltakuntansa ja antoi sen hänen veljelleen kiitokseksi siitä, että\ntämä oli tuonut Cæsarille apujoukkoja Egyptiin. Sotaretkensä tuloksesta\nCæsar ilmoitti Rooman senaatille lakonisessa muodossa: »Veni, vidi,\nvici (Tulin, näin, voitin).»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt olikin jo aivan välttämätöntä, että Cæsar palasi Italiaan,\nsillä siellä oli jo vaara lähellä. Kun Cæsar viimeinkin saapui\nItaliaan, hän tapasi pari Campaniaan sijoitettua, vanhaa, koeteltua\nlegioonaansa täydessä kapinassa. Cæsar oli luvannut sotilaille\nrunsaat palkkiot sodan loputtua. Mutta sotahan ei _loppunut_ koskaan!\nSotilailla ei ollut enää halua odottaa kauemmin. He selittivät\navoimesti, etteivät he aikoneet totella kauemmin, jolleivät he saisi\nluvattuja lahjojaan.\n\nCæsar lähetti ensin muutamia päälliköitä rauhoittamaan heitä, mutta\nsotilaat tervehtivät näitä ivallisin soimauksin ja kivisatein. Yhteen\nmenoon he läksivät marssimaan pääkaupunkia kohti päästäkseen puheisiin\nitsensä ylipäällikön kanssa. Osan päälliköitä, jotka koettivat ehkäistä\nyritystä, kapinalliset löivät kuoliaiksi.\n\nCæsar miehitytti kaupungin portit ja astui itse vaaraa pelkäämättä\nkeskelle raivoisaa joukkoa. »Mitä te tahdotte?» hän kysyi heiltä.\n»Eroa», mylvivät nämä luottaen siihen, että he olivat aivan\nvälttämättömiä Cæsarille. »Kansalaiset», huusi Cæsar heille,\n»eronne hyväksytään. Palkkionne tulette te siitä huolimatta saamaan\nvähentämättöminä, niin pian kuin minä _uskollisten_ sotilasteni kanssa\nolen viettänyt triumfin.»\n\nPikku sana »kansalaiset» odotetun »sotatoverit» sanan asemesta vaikutti\nkuten kylmä suihku näihin koviin miehiin. He nolostuivat heti, ja\njo ajatuskin, etteivät he saisi olla mukana _triumfikulkueessa_,\nkaikkien heidän kärsimystensä ylväässä lopettajaistilaisuudessa, sai\nheidän nenänpäänsä kalpenemaan. He taivuttivat uhmailevat niskansa\nhänen edessään, joka oli johtanut heitä niin moniin voittoihin. He\nhäpesivät sellaisen ylipäällikön edessä, joka piti sanansa niillekin,\njotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Pian kuului joka taholta\nhuuto: »Ota meidät jälleen armoihisi! Salli meitä sanottavan Cæsarin\nsotilaiksi! Me seuraamme sinua minne tahdot.»\n\nJa Cæsar ei ollut koskaan pitkävihainen. Hän vaati vain sen\nrangaistuksen, että kapinan alkuunpanijat saivat palkkionsa\nkolmannella osalla vähennettyinä. Siitä hetkestä hänellä oli taas koko\narmeijansa käsissään. Tällainen esiintyminen oli Cæsarin puolelta\npsykologinen mestarinäyte, joka vetää vertoja Aleksanterin menettelylle\nsamankaltaisessa tilanteessa. Mutta tuolla kertaa oli tarvittu useampia\nsanoja vuodattamaan öljyä kuohuvaan kansanmereen, sentähden että\nsilloin oli kysymys kreikkalaisista eikä roomalaisista.\n\n\n\n\nCATO NUOREMPI JA KANSALAISSODAN LOPPUNÄYTÖS.\n\n\nTämän jälkeen tasavallan päivät olivat luetut. »Kunniatta ei\nkuitenkaan ollut se valtiomuoto kaatuva, joka oli luonut Rooman\nmaailmaahallitsevan aseman, ja jonka turvin roomalaiskansa oli\nkehittänyt niin jaloja hyveitä», ruotsalainen historioitsija S.J.\nBoëthius sanoo. »Keskellä yleistä turmelusta eli vielä _yhdessä_\nmiehessä muinaisroomalainen henki. Se mies oli _Marcus Porcius Cāto_,\nCato Censoriuksen pojanpojan poika. Kuten vanha samoin nuorempikin\nCato ihaili rajattomasti tasavallan kukoistusaikaa, joka tarjosi\nmiehekkään voiman ja valtiolle uhrautuvan velvollisuudentunnon\nmieltäylentäviä esikuvia. Hän palvoi tätä suurta aikaa haaveilijan\nkiihkoisalla rakkaudella. Hänelle merkitsivät muinaisroomalaiset\nhyveet ja tasavaltainen hallitusmuoto samaa käsitettä. Koko hänen\nelämäntehtävänsä suuntautui sentähden tämän valtiomuodon pelastamiseen\nja suojelemiseen. Hänelle ei koskaan hetkeksikään juolahtanut mieleen\n— tai kenties hän pikemminkin oli liian itsepäinen tahtoakseen\nhuomata —, että muinaisroomalaiset hyveet eivät niinkään paljon\nolleet tasavaltaisen hallitusmuodon _hedelmiä_, kuin varmastikin\ntämän hallitusmuodon _perusedellytyksiä_. Hän teki sen tavallisen\najatusvirheen, että vaihtoi _perustan ja tuloksen, syyn ja seurauksen_.\nCaton suuri suru oli, ettei hänen oman aikansa roomalaisilla ollut\nsitä luonteenlujuutta, sitä horjumatonta velvollisuudentuntoa, sitä\nomaa voittoa tavoittelematonta uhrimieltä valtion hyväksi, jota olisi\ntarvittu tasavallan ja vapauden turvaamiseksi. Hän koetti uskotella\nitselleen, että jos vain palattaisiin vanhaan »turmeltumattomaan»\ntasavaltaiseen hallitusmuotoon, niin nämä hyveet palautuisivat\nitsestään. Hän oli myöskin sokea huomaamaan sitä, miten erilainen\ntäytyi olla Rooman pienenä italialaisena yhteiskuntana olon kuin\nRooman, joka hallitsi maailmaa. Hän ei tahtonut käsittää, että maailman\nvaltakunta vaati kokonaan toisenlaisia valtiosääntömuotoja kuin jokin\npikkuvaltio. »Siksipä tuli», Boëthius sanoo, »hänen yrityksestään pitää\npystyssä ylimyksellistä tasavaltaa traagillinen kamppailu vääjäämätöntä\nkohtaloa vastaan.»\n\nHenkilökohtaisesti Cato nuorempi tahtoi käydä kuuluisan kaimansa\nuudesta painoksesta ja vaelsi ympäri, kuten Mommsen sanoo,\n»mallikansalaisena ja hyveenpeilinä syntisessä pääkaupungissa\nvalitellen ajan pahuutta.» Aitona filosofina ja stoalaisena hän\nkäytteli mielellään abstraktisia viisaussääntöjä ja iloitsi\nsingotessaan nuhdesaarnoja turmeltuneelle ajalleen. Mutta tässä\nmiehessä oli _vakavuutta_, hänen arastelemattomassa rohkeudessaan\nja töykeässä epäitsekkyydessään. Hänelle elämä oli niin kauhean\nvakavaa, että tuskin koskaan nähtiin hymyn kirkastavan hänen melkein\nkivettyneiltä vaikuttavia kasvojaan. Cato oli kaikissa tapauksissa\neheä luonne, joka ei tiennyt tinkimisistä itsensä kanssa. Ja aina\nhän oli valmis asettumaan taisteluasentoon — »sekä silloin, kun sitä\ntarvittiin, että silloinkin, kun sitä ei tarvittu», Mommsen lisää.\nSellaiset ominaisuudet olivat harvinaisia läpeensä raukkamaisena ja\nsurkuteltavana aikana. Senpävuoksi hän tulikin pian optimaattipuolueen\ntunnustetuksi johtajaksi. Mutta se ei suinkaan kuitenkaan merkinnyt\n_henkistä_ johtoasemaa. Sillä ei Cato eikä kukaan muukaan kyennyt\nenää hallitsemaan sitä itsekkyyden ja velvollisuuksien laiminlyömisen\nhenkeä, joka tuona aikana oli ominaista Rooman yläluokalle. Siihen\nolisi tarvittu voimakkaampaa lipeää — käyttääksemme Kustaa Vaasan\nlausetapaa.\n\n_Reformaattoriksi_ Cato ei muutoin kelvannut — siihen hänen ohjelmansa\noli aivan liiaksi kielteinen. »Koko hänen taktiikkansa oli siinä, että\nhän asettui vastarintaan jokaista vastaan, joka poikkesi tai näytti\nhänestä poikkeavan ylimystön perinnäisestä moraalipolitiittisesta\nkatekismuksesta.» Kuvaavaa sille, kuinka joustava Cæsar arvioi\nyksipuolisesti teorioivaa vastustajaansa, on se lempeän ivainen tapa,\nmillä hän, käytännöllisen toiminnan mies, kohteli Catoa silloin,\nkun triumvirit ajoivat Ciceron maanpakoon. Tahtoivathan he myöskin\npäästä eroon vaivalloisesta tasavaltalaisesta Catosta. Mutta koska\nmies oli siinä määrin rehellinen, että häneen ei päässyt käsiksi\noikeudellista tietä, niin selvittiin hänestä — antamalla hänelle\nkunniatehtävä: hänen piti mennä Kyprokseen liittämään saari Rooman\nvaltakuntaan ja takavarikoimaan viimeisen hallitsijan aarteet. Tehtävä\nannettiin hänelle sillä perusteella, että hänen »ainutlaatuinen\nkunniallisuutensa» teki hänet ennen muita sopivaksi toimittamaan\ntehtävän, joka oli niin houkutteleva varastamiseen. Cato ponnisteli\ntietysti kaikin keinoin tarjottua kunnianosoitusta vastaan, mutta\ntriumvirit hallitsivat kansankokousta, kansankokous päätti, ja\nsilloinhan olisi ollut rikos korkeinta roomalaista hyvelakia vastaan\nolla tottelematta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt, kun Cæsar järkähtämättömän varmasti kulki uraansa yksinvaltaa\nkohti, Cato johti viimeistä, epätoivoista kamppailua tasavallan\nolemassaolon puolesta. Mutta hän taisteli tuskin enää tasavallan voiton\npuolesta, vaan siksi, että se kaatuisi kunnialla. Traagillisinta\nCaton elämänkohtalossa ei ole kuitenkaan se, että hän ei enää voinut\ntoivoa menestystä asialle, jonka hyväksi hän oli koko elämäntyönsä\nuhrannut — vieläkin synkempää oli, että hän tuskin _toivoi_ puolueensa\nvoittoa. Hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, kuinka toivotonta\nolisi ollut jättää korkein yhteiskunnallinen valta miehille, joilla\ntuskin oli muuta ajatusta, kuin mitenkä he perusteellisesti kostaisivat\nvastustajalleen voiton saatuaan.\n\n_Afrikassa_ suoritettiin taistelu niitä Pompeiuksen puoluelaisia\nvastaan, jotka eivät vielä tahtoneet laskea aseitaan. Sinne he olivat\nkaikki kokoontuneet Pharsaloksen taistelun jälkeen. Jo vanhastaan oli\npompeiuslaisilla liittolaisena Numidian kuningas _Iuba_. Yhdistyneitten\nsotavoimien päällikkönä ei saanut kuitenkaan olla afrikkalainen, vaan\nannettiin ylipäällikkyys eräälle Scipiolle. Sillä nimellähän oli\nvaltava kaiku Afrikan nimen yhteydessä. Mutta tällä kertaa se oli vain\ntyhjä nimi. Sitä nimeä kantoi nyt mies, jonka pääasiallisin ansio oli\nse, että hän oli Pompeiuksen appi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Cæsar nousi Afrikan rannalle, sattui tapaus, jota pidettiin\nonnettomana enteenä. Sotapäällikkö lipesi ja kaatui. Mutta hänen\ntunnettu mielenmalttinsa ei pettänyt häntä nytkään. Hän antoi enteelle\nsuotuisan selvityksen teeskennellen heittäytyneensä maahan ja huudahti:\nMinä syleilen sinua, Afrikka!»\n\n_Thapsuksen_ luona, itärannikolla, Karthagosta eteläänpäin,\nsyntyi ratkaiseva taistelu Pompeiuksen molempien appien välillä.\nSe oli pian ratkaistu. Ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa\npompeiuslaiset upseerit menettivät harkintakykynsä ja ajattelivat\nvain itsensä pelastamista. Kuvaavaa heidän raukkamaisuudelleen on,\nettei kukaan heistä kuollut taistelukentälle. He pääsivät kaikki\npakoon vahingoittumattomina. Ylvästelevä Iuba lienee ensimmäisenä\npötkinyt pakoon. Kun hylätyillä sotilailla ei ollut mahdollisuutta\npuolustautua, niin he heittivät aseensa ja pyysivät armoa. Mutta\nCæsarin sotilaat olivat nyt suunnattomasti katkeroituneita siitä,\nettä sota rasituksineen ei näyttänyt koskaan tahtovan loppua. Tuskin\nhe olivat kukistaneet vastarinnan _yhdessä_ paikassa, ennenkuin\nse ilmeni toisaalla. Olihan sellainen kuin taistelua lohikäärmeen\nkanssa. Ja syynä tähän he pitivät Cæsarin lempeyttä voitettuja\nkohtaan. Mutta nyt olisi käyvä toisin! Jokainen mies, joka tuli\nkiukustuneiden legioonalaisten aseitten ulottuville, hakattiin armotta\nmaahan. He eivät aikoneet taistella samaa vihollista vastaan enää\ntoista kertaa. Eivät Cæsarin kehoitukset enempää kuin uhkauksetkaan\nkyenneet hillitsemään heidän verenjanoaan. Taistelu muuttui\nkaameaksi teurastukseksi. Vaikka viholliselta kerrottiin kaatuneen\n100 000 miestä, ilmoitetaan Cæsarin tappiot vain 50 mieheksi, mikä\nolosuhteisiin katsoen ei kenties ole niin mahdotonta, kuin miltä se\nensi silmänräpäykseltä voi näyttää.\n\nCato ei ollut mukana taistelussa. Hänet oli jätetty _Utican_ kaupungin\npäälliköksi, pohjoiseen Karthagosta. Kun hän sai kuulla, kuinka\ntaistelussa oli käynyt, hänen päätöksensä oli valmis. »En tahdo», hän\nsanoi, »joutua Cæsarille kiitollisuuden velkaan teosta, johon hänellä\nei ole oikeutta. Sillä hänellä ei ole määräysvaltaa minuun nähden, eikä\nsiis myöskään oikeutta lahjoittaa minulle elämääni.» Muutoin ei elämä\nhänestä ollutkaan minkään arvoinen tasavallan kukistumisen jälkeen.\nMutta ennenkuin hän surmasi itsensä, hän teki kaikki, mitä kykeni,\npelastaakseen kaupungin asukkaat vihollisen raivolta ja onnistuikin\nhankkimaan heille armahduksen. Tämän jalon työnsä tehtyään hän vetäytyi\nmakuusuojaansa ja syventyi lukemaan Platonin Phaidonia, missä on ylevän\nihana kuvaus Sokrateen viime hetkistä. Sen jälkeen hän pisti miekan\nrintaansa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen luoksensa ja sidotuttivat\nhaavan. Mutta niin pian kuin ystävät olivat poistuneet antaaksensa\nhänen levätä, hän tempasi siteen pois ja kuoli veren vuotoon. Cato ei\nollut vielä täyttänyt 50 vuotta, kun hän surmasi itsensä.\n\nSe huomio, minkä hänen Uticassa tapahtunut kuolemansa herätti, ilmenee\nCaton liikanimessä _Uticensis_, Uticalainen. Saatuaan tiedon, että\ntaipumaton tasavaltalainen oli päättänyt päivänsä, Cæsar puhkesi\nsanomaan: »Minä en suo sinulle, Cato, anteeksi kuolemaasi, sentähden\nettet suonut minun lahjoittaa sinulle elämääsi.»\n\nItse asiassa kuollut Cato oli Cæsarille vaarallisempi kuin elävä, sillä\nnyt tasavaltalaiset olivat saaneet marttyyriinsä. Hänen nimestään tuli\nuusi taistelumerkki kaikille tyytymättömille. Kaikki tasavaltalaiset\nihailivat häntä, kuten ainoastaan sitä ihaillaan, joka on todistanut\nuskonsa kuolemallaan. Kaikkina aikoina Cato Uticalainen esiintyy\naidon tasavaltalaisen ihanteena. Kaikista hänen inhimillisistä\nheikkouksistaan huolimatta »tekee», kuten Boëthius sanoo, »hänen jalo\ninnostuksensa ylentävän vaikutuksen keskellä kaikkea vapaudenrakkauden\nviittaan verhoutunutta omanvoitonpyyntiä ja henkilökohtaisia\nintohimoja; ja se luo Rooman tasavallan perikadon ylle kajasteen\nsen muinoisilta loistavilta päiviltä.» Caton virhe oli, kuten eräs\nsamanaikainen roomalainen kirjailija huomauttaa, siinä, että hän uskoi\nelävänsä Platonin ihannevaltiossa ja unohti, että hän elikin Rooman\nkatuloassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseimmat muutkin pompeiuslaisten johtajat saivat surmansa. Scipio\nsurmasi itsensä, kun hänet aiottiin vangita, ja Iuba lävistytti itsensä\norjalla hurjan juomingin jälkeen. Hänen sorretut alamaisraukkansa\npäästivät helpotuksen huokauksen.[61]\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin oli kolme maanosaa ollut Rooman herruudesta käydyn valtavan\nkaksintaistelun näyttämönä.\n\nKun Cæsar palasi pääkaupunkiin, hän voi voitonseppelöimien legioonainsa\netunenässä viettää nelinkertaista triumfia voittojensa takia Rooman\nvaltakunnan vihollisista Galliassa, Egyptissä, Pontoksessa ja\nNumidiassa. Triumfikulkueen edellä kannettiin kuvapatsaita, jotka\nesittivät Reiniä, Rhône'ia, Niiliä ja kahleisiin lyötyä Valtamerta.\nKulkueessa voitiin laskea lähemmä 3 000 kultaista seppelettä,\nkulta- ja hopea-astioita sekä lukemattomia muita kalleuksia. Niiden\nyhteenlaskettu hinta arvioitiin siihen asti kuulumattoman suureen\n65 000 talentin summaan, eli 3 000 miljoonaan markkaan. Vankien\nsuuressa joukossa nähtiin kultaisissa kahleissa onneton Vercingetorix,\nprinsessa Kleopatran sisar Arsinoë, joka oli tarmokkaasti taistellut\nCæsaria vastaan ja kuningas Iuban nuori poika. Voittoisa sotapäällikkö\nitse seisoi valkoisten hevosten vetämissä kultaisissa vaunuissa\nedellään kuusi kahdentoista liktorin joukkuetta, ja sitten seurasivat\nlegioonat. Vanhan tavan mukaan sotilaat tuon tuostakin virittivät\npilalaulun triumfin viettäjän heikkouksista, erittäinkin hänen monista\nlemmenseikkailuistaan:\n\n    »Varokaatte vaimojanne! Kaljupää saapuu kaupunkiin!»\n\n»Vieläkin pahempaa», Victor Rydberg sanoo, »he lauloivat samassa\ntilaisuudessa jumaloidusta päälliköstään, mutta ei mitään, joka olisi\nkoskettanut häntä niin arkaan paikkaan. Akhilleuksen arka paikka oli\nkantapää, Cæsarin päälaki. Ennen aikojaan nuo kerran hyvin hoidetut\nkiharat harvenivat, ja se oli turmiollinen ennemerkki roomalaisten\nmielestä. Sillä enemmän kuin Aleksanterinpatsas, jonka hän näki\nGadeksessa kiihoitti se häntä asettamaansa päämäärään; hän ei voinut\nkädellä koskettaa päätänsä muistamatta, että hänellä oli jo takanaan\nse ikä, minkä ikäisenä Makedonian sankari oli asein valloittanut\nmaailman. Hän koetti korjata asiaa »diskonttauksella»: kampa lainasi\npään takaosasta hiuksia peittämään päälaen paistetta, mutta lopuksi oli\nlainanantajakin paljastunut. Cæsarin historioitsijat väittävät, että\nniistä kunnianosoituksista, joita senaatti hänelle tuhlasi, hänestä oli\nmieluisin se, että hän sai aina pitää laakeriseppelettä, koska seppele\nverhosi hänen kaljupäisyyttään.»\n\nTriumfin perästä tapahtui toivottu lahjojen jako legioonalaisille.\nEi koskaan ennen ollut nähty sellaista anteliaisuutta: jokainen\nsoturi sai lähes talentin verran, ja päällystö kaksinkertaisesta aina\nnelinkertaiseen määrään asti. Näytelmät ja kaikenlaatuiset kansanhuvit\nsekä suurenmoinen juhla-ateria päättivät tämän voittojuhlan. Viini\nvirtasi ja köyhimmätkin voivat herkutella ankeriailla. Marius ja Sulla\nolivat alkaneet diktatuurinsa antamalla kansalaisveren virrata — Cæsar\njuhli falernolaisviinin tulvalla Rooman historian uuden vaiheen alkua:\n_Cæsarien aikakautta_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansalaissodan jälkimainingit oli vielä kuitenkin asetettava,\nennenkuin Cæsar sai rauhassa ja levossa omistautua rauhalliseen\nuudistustyöhön. Pompeiuslaisen lohikäärmeen uusi pää pisti taas\nesille. Ne harvat puolueen johtajat, jotka jäivät eloon Tapsuksen\ntaistelun jälkeen, näiden joukossa _Gnæus ja Sextus Pompeius_, olivat\npaenneet Espanjaan ja yllyttäneet tämän maan jälleen Cæsaria vastaan.\nVaati paljon verta, ennenkuin Cæsarin onnistui masentaa viimeinen\nvastarinta. _Mundan_ luona, niemimaan eteläkärjessä[62] näyteltiin\nvuonna 45 e.Kr. kansalaissodan loppunäytös. Pompeiuslaiset taistelivat\nepätoivon rohkeudella, tietoisina siitä, että tämä taistelu oli\nheidän viimeinen toivonsa ja ettei armoa ollut odotettavissa. Eräs\nmuinaisajan historioitsija sanoo, että viha, millä taistelevat nyt\nkävivät toistensa kimppuun, oli kolkonkammottavaa. Kenelläkään ei ollut\nhalua virittää tavallisia sotalauluja. Äänettömällä raivolla iskettiin\nkiinni toisiinsa, ja kuului vain huutoja »Iske ja surmaa, iske ja\nsurmaa!» Hetkisen Cæsarin legioonat horjuivat. Silloin — kerrotaan —\nhän heittäytyi itse taistelevien ensi riviin, huudahtaen: »Tahdotteko\nte tosiaankin jättää minut Pompeiuksen pojalle?» Se vaikutti. Sotilaat\nhyökkäsivät hurjemmalla raivolla kuin koskaan ennen, ja vihollisen\nrivit alkoivat harveta. Armoa ei annettu. Gnæus Pompeius pakeni, mutta\nsai surmansa sitkeän taistelun jälkeen. Muista johtajista oli sitten\nenää elossa vain Sextus Pompeius, joka ei ollut mukana Mundan luona.\nHän pakeni Espanjan vuoristoihin, kunnes hänen aikansa tuli vielä\nkerran näytellä osaa roomalaisen maailman näyttämöllä.\n\nCæsar lausui tämän taistelun perästä, että hän oli usein taistellut\nvoiton takia, mutta Mundan luona hän oli taistellut elämästään. Mutta\nnyt »hän oli viimeinkin vääntänyt miekan vastustajainsa käsistä»,\nsotahistorioitsija Veith sanoo. »Nyt heille jäi ainoastaan tikari...»\n\n\nKirjallisuutta tähän kappaleeseen:\n\nCajus Julius Cæsar, Borgerkrigen, oversat af Joh. B. Koch.\n\nEugène Stoffel, Histoire de Jules César. 2 nid.\n\nL. Holzapfel, Die Anfänge des Bürgerkriegs zwischen Cäsar und Pompejus\n(Klio 1903).\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nGeorg Wittroek, Cæsar och Augustus (Historisk tidskrift 1908).\n\n\n\n\nCÆSARIN YKSINVALTA.\n\n\nCæsarin Pharsaloksen luona saama voitto oli, kuten sanottu, tehnyt\nlopun tasavallan olemassaolosta.\n\nTulos todettiin varmentaen siten, että senaatti ja kansankokous\nnimittivät Cæsarin diktaattoriksi ja antoivat hänelle siten samanlaisen\nvalta-aseman, kuin aikoinaan oli ollut Sullalla. Cæsar oli itse asiassa\nRooman yksinvaltias. Hänen arvonimensä »imperator», joka aikaisemmin\noli ollut ainoastaan ylipäälliköillä sodassa, on ranskalaisessa\nmuodossaan »empereur»[63] vielä meidän päivinämme käytetty merkitsemään\nkorkeinta yksinvallan arvoasemaa. Germaanilaiset ja slaavilaiset\nvastikkeet, »Kaiser», kejsare» (keisari) ja »tsaari», jotka arvonimet\nkantajiensa mukana toinen toisensa jälkeen hävisivät maailmansodan\naikana, eivät ole muuta kuin nimi Cæsar, joka senaikaisen latinan\nmukaan lausuttiin »Kaisar». Muinaisajan historioitsijat pitivätkin\nCæsaria Rooman ensimmäisenä keisarina. Rooman senaatti ei ollut\nenää se elin, joka johti valtakunnan politiikkaa ja hallitusta.\nTämä kunnianarvoisa laitos oli muuttunut hallitsevasta senaatista\nyksinvaltiaan valtioneuvostoksi. Ja kansankokouksen toimivalta\nrajoittui siihen, että sen tuli vahvistaa ne lait, jotka diktaattori\nsille esitti, sekä valita ne virkamiehet, joita tämä ehdotti. Täten\noli viimeinkin loppunut rappeuttava vaalikiihoitus, raivoisa taistelu\nvaltion viroista vastenmielisine, häpeällisine lahjomisineen ja\nkatutaisteluineen.\n\nValtiollisen »vapauden» tällaisten ilmenemismuotojen loppumista\nvoivat valittaa vain ne, joilta oli kadonnut tyystin poliittisen\nsäädyllisyyden tunto. Vaikeampaa oli mukautua siihen, että kansankokous\nsellaisenaan menetti toimintavapautensa, mutta tämä menetys ei\nitse asiassa kohdannut enää _Rooman valtakuntaa_, vaan ainoastaan\n_Rooman kaupunkia_ lähimpine ympäristöineen. Sillä ainoastaan niillä\nroomalaisilla, jotka asuivat tässä pienen pienessä valtakunnan\nkolkassa, oli oikeus ottaa osaa kansankokoukseen. Muinaisen ajan\nihmiset eivät koskaan keksineet sitä ratkaisua, että olisivat\n_valinneet edustajia_ valtakunnankokouksiin. Siten kauempana asuva\nväestö joutui aina raskaaseen riippuvaisuuteen pääkaupungista. Niin\noli ollut attikalaisessa valtakunnassa — niin oli käynyt Rooman\nvaltakunnassa.\n\nJa kuta kauempana keskipisteestä, sitä kurjempi kohtalo. Mitä\n_maakuntain_ väestö sai kärsiä roomalaisten maaherrojen ja liikemiesten\nnylkemisjärjestelmästä, on kenties pahin häpeäpilkku Rooman tasavallan\nhistoriassa. Provinsseja pidettiin, pääkaupungin näkökannalta\nkatsoen »Rooman kansan saaliina». Niin niitä nimitettiin aivan\njulkeasti virallisellakin kielellä. Ne olivat olemassa ruokkiakseen\nja vaatettaakseen »oikeata» Rooman kansaa. Antiikin aikoina oli se\nkäsitys kaikkialla aivan tavallinen, että voitetun täytyi kuolla\ntahi joutua orjaksi ja että koko hänen omaisuutensa joutui voittajan\nsaaliiksi. Puhuminen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta valloitettujen\nprovinssien väestön kanssa olisi vaikuttanut naurettavalta sen ajan\nroomalaisista. Ne ent. konsulit tai preetorit, jotka saivat provinssin\nmaaherrakunnakseen, olivat liian harvoin hyvän maanisän perikuvia,\nmutta sitäkin useammin oikeita verenimijöitä, jotka tahtoivat vain\nkoota mahdollisimman suuren rikkauden lyhyenä maaherrakautenaan. Ei\nollut monta maaherraa, jotka olisivat voineet Tiberius Gracchuksen\ntavoin sanoa itsestään: »Kun läksin Roomasta provinssiini, otin mukaani\nkukkaron täynnä rahoja — se oli tyhjä takaisin tullessani. Toiset ovat\nsitävastoin vieneet mukanaan provinsseihin suuria astioita täynnä\nviiniä ja laahanneet ne mukanaan kotiinsa rahoista raskaina.» Nyt oli\ntoinen henki Rooman virkamiesmaailmassa kuin siihen aikaan, jolloin\nCato Censorius oli Sardinian maaherrana ja vaelsi ympäriinsä jalkaisin\nyhden ainoan palvelijan seurassa tahi kun hän ennen kotimatkaansa\nespanjalaisesta provinssistaan myi hevosen, joka oli uskollisesti\nkantanut häntä kaikissa sodissa, sentähden, että hänellä ei mielestään\nollut oikeutta rasittaa valtion kassaa kuljetuskustannuksilla.\nMaaherrana toimiminen rappeutti kauhistavan nopeasti roomalaisen\nyläluokan. Ajan pitkään ei mitenkään käynyt päinsä olla samalla kertaa\ntasavaltalainen ja suurien maiden yksinvaltias.\n\nMaaherrojen valta-asema antoi heille lukemattomia mahdollisuuksia\nhirmuvaltaan ja ryöväyksiin. Jo vanha totunnaistapa, että\nprovinssin asukkaitten tuli kestitä maaherraa »kunniaviinillä» ja\nmuilla »vapaaehtoisilla» lahjoilla, antoi aihetta mielivaltaisiin\nkiristyksiin. Samoin virkamiesten oikeus vapaisiin matkoihin\nja yösijaan itselleen ja seurueelleen provinssin asukkaitten\nkustannuksella. Voi olla varma, että oli vieraita, jotka tekivät\npuhdasta jälkeä taloissa, joita he kunnioittivat käynnillään!\n\nMaaherrojen kiskomisia auttoi liikekumppanuus voitonhimoisten\nliikemiesten kanssa, jotka käyttivät provinsseja riista-alueinaan.\nPahimmat näistä tunnemme me nimellä »publikaanit ja syntiset».\nPublikaaneiksi nimitettiin valtiontulojen vuokraajia sekä yleisten\ntöiden urakoitsijoita ja heidän palvelusmiehiään. _Publikaanit_ saivat\nnimensä sanasta _publicum_, jolla tarkoitettiin valtionmonopolia.\nSäästääkseen valtiolta menoja ja vaivaa roomalaisilla oli nimittäin\ntapana vuokrata enimmän tarjoavalle sellaisia valtiontuloja kuin\nmaakuntain tullit ja verot sekä antaa julkisten rakennusten-, teiden-\nja satamanperustamistöiden suorittaminen sille urakoitsijalle, joka\ntarjoutui suorittamaan työn halvimmalla. Tästä seurasi, että syntyi\nvauraita vuokraajayhtymiä, jotka maksoivat valtiolle määrätyn summan\noikeudesta kantaa maakunnista eräät verot ja joilla sitten oli vapaat\nkädet, kun tuli kysymykseen saada takaisin kapitaalinsa voittoineen.\nPlutarkhos vertaa heitä raivottariin, jotka ryöstivät ruoan maan\nasukkailta.\n\nAinoastaan siinä tapauksessa, että maaherra tai paikkakunnan korkein\nvirkamies piti silmällä vuokraajia, provinssin asukasraukat voivat\ntoivoa, että publikaanien voitto pysyisi kohtuuden rajoissa. Mutta\nolemme nähneet, kuinka kapitalistien pyyteet olivat mahtavat Roomassa.\nEi edes niin voimakas mies kuin Lucullus kyennyt ajan oloon pitämään\npuoliaan rahamiehiä vastaan. Hän oli heidän silmissään tehnyt\nanteeksiantamattoman rikoksen, kun hän suojeli Rooman aasialaisten\nalueiden väestöä roomalaisia vuokraajia ja koronkiskojia vastaan.\n\nKun Sulla jätti Aasian, hän oli määrännyt maakunnan suorittamaan\nmahdottoman suuren sotaveron, 900 miljoonaa markkaa. Heti\npalvelushaluiset roomalaiset kapitalistit olivat olleet tarjolla ja\nlainanneet valtiolle tämän summan saaden oikeuden periä verot ja kantaa\ntullit. Kymmenessä vuodessa nämä vuokraajien vaatimukset provinssilta\nolivat kiskurikoroilla kohonneet kuusinkertaisiksi. Koko maakunta oli\ntosiasiallisesti ryöstetty puti puhtaaksi, ja sydäntäsärkevää oli\nnähdä, kuinka koronkiskurit menettelivät.\n\nSilloin Lucullus sekaantui asiaan ja alensi velkasumman 1.800\nmiljoonaan. Tämä oli hyvätyö ei ainoastaan maakunnan väestöä, vaan\nkansantaloudelliselta näkökannalta myöskin Roomaa kohtaan. Ja Lucullus\nsai kiitokseksi — luopua päällikön toimestaan. Täten oli silloinen\nRooman tasavalta antanut mitä selvimmän ala-arvoisuustodistuksen\nkyvystään hallita muita kansoja. Hallitusmuodon oli muututtava,\njottei koko valtakunta joutuisi perikatoon. »Ei ollut niin kaukaista\ntai syrjäistä paikkaa, ettei roomalaisten mielivalta ja sorto sinne\ntunkeutunut», Cicero sanoi yhdessä niistä kuuluisista puheistaan,\njotka hän piti verenimijä _Verrestä_ vastaan, joka oli ollut kolme\nvuotta Sisilian maaherrana ja kiusanhenkenä. »Meidän ei tarvitse pelätä\nasevoimaa eikä sotaa, mutta kaikkien toisten kansojen surkeus, itku,\nkyyneleet ja valitus on pelkoa herättävää. Ne ovat paisuneet siihen\nmäärään, että emme voi kauemmin kestää sitä.»\n\nJos haluamme nähdä, kuinka pitkälle roomalainen maaherra voi mennä\nvaltansa väärinkäytössä hyvässä yhteisymmärryksessä publikaanien ja\nkoronkiskurien kanssa, voimme lukea ne valitukset, jotka Cicero vuonna\n70 koko Sisilian nimessä teki Verrestä vastaan.\n\nVeronkantajiksi tuottavimmille alueille tämä oli hankkinut\nkumppaneitaan ja suosikkejaan, luonnollisesti sopien siitä, että\nhän itse sai olla osallisena saaliinjaossa. Laillinen vero olisi\nollut kymmenes osa pellon kasvusta ja viides osa hedelmistä, mutta\ntodellisuudessa oli veronkantajan mielivalta liian usein korkein laki.\nCicero kertoo maanviljelijöistä, joita pideltiin pahoin nyrkin iskuin\nja potkuin, kunnes he lupasivat maksaa kaksi kertaa niin paljon, kuin\nolivat velvolliset; ja hän kertoo esimerkkejä talonpojista, joilta\nvuokraajat vaativat kymmenyksinä enemmän kuin koko heidän satonsa\narvon. Mies parat joutuivat suunniltaan ja läksivät taloistaan ja\nmailtaan ja asianomainen publikaani anasti heidän karjansa, orjansa ja\nmaanviljelyskalustonsa. Mitä hyödyttikään muutoin valittaminen, kun\ntuomarit olivat maaherran kätyreitä! Ja ylipäänsä oli monia metkuja,\njoita verojenvuokraaja voi käyttää hyväkseen välttyäkseen joutumasta\ntekemisiin lain kanssa. Oli esim. kielletty talonpoikaa korjaamasta\nsatoansa, ennenkuin hän oli sopinut vuokraajan kanssa tämän osuudesta.\nEnnemmin maamies toki antoi ryöstää kohtuuttoman osan sadosta, kuin\nuskalsi jättää koko sadon sattuvan huonon ilman takia turmeltumaan.\nJa olihan niitä lukemattomia muitakin keinoja järjestelmällisesti\nnylkeä puhtaiksi Sisilian työteliäät ja uskomattoman kärsivälliset\ntalonpojat. Verres kätyreineen teki sen niin perusteellisesti, että\nsaari hänen luovuttuaan maaherrantoimesta näytti siltä, kuin sitä\nolisi rangaistu sodan hävityksellä. Kertomamme tapaukset, että\nmaanviljelijät hylkäsivät kotinsa, eivät suinkaan olleet harvinaisia.\nMonet sen lisäksi epätoivoissaan surmasivat itsensä. Cicero luettelee\nkoko joukon paikkakuntia, joissa huomattavasti yli puolet taloista oli\nautioina. Vaara uhkasi, että Sisilia, kaukana siitä, että se olisi\nollut Rooman vilja-aittana, pian ei olisi voinut tulla toimeen omilla\nviljavaroillaan.\n\nMutta Verreen ryöstöjärjestelmä ei pysähtynyt näihin häpeämättömiin\ntekoihin. Hänellä on myöskin Sisilian rikkaitten taideaarteiden\nryövärin huono maine. Cicero esittää lukemattomia esimerkkejä, jotka\nkuvaavat hänen »taiderakkauttaan». Hän »lainasi» taideteoksia,\nluovuttamatta niitä takaisin, hän pakotti ihmiset myymään niitä\nhänelle pilkkahinnalla tahi käytti muita ajateltavissa olevia keinoja\nsaadakseen sen, mitä halusi. Yhtä häikäilemättömästi hän ryösti\nyksityisiä kuin julkisia rakennuksia ja paikkoja. Eivät edes temppelien\naarteet säilyneet hänen ryöstönhimoltaan. Koska Verres itse, »tämä\nhieno taiteentuntija», kuten Cicero häntä nimittää, ei ymmärtänyt\nrahtuakaan taideteosten arvosta, hän käytti kahta kreikkalaista\nasiantuntijaa, kahta täysiveristä roistoa, ottamaan selon kaikesta,\nmikä oli erittäin arvokasta. Taiteenrakastajan ainoa pelastus\noli lahjoa nämä vainukoirat kuvailemaan Verreelle parhaimmatkin\ntaideteokset arvottomiksi. Määrätä taide-esineille korkea myyntihinta\noli tyhmintä, mitä voi tehdä. Silloin joutui niin monin eri tavoin\nrettelöihin maaherran kanssa, että lopulta osoittautui viisaimmaksi\nlahjoittaa hänelle taideteokset.\n\nYhtä paljon kuin Verres rakasti kauniita taideteoksia, yhtä paljon hän\noli mieltynyt kauniisiin naisiinkin. »Jokaiseen kaupunkiin, minne hän\ntuli», Cicero sanoo, »hän jätti enemmän siveettömyytensä kuin jalkainsa\njälkiä». Voi sitä naista, johon tämä hirviö oli iskenyt silmänsä, ja\nvoi sitä puolisoa tai veljeä, joka uskalsi koettaa suojella hänen\nsiveyttään!\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Yksityinen ihminen ei», kuten Ferrero sanoo, »ollut yksin syyllinen,\nvaan puolue, hallitussuunta, kokonainen aikakausi. Kaikki viha, mikä\nkymmenen vuoden aikana oli patoutunut suuren yleisön mieliin Sullaa,\ntaantumusta ja vanhoillista puoluetta vastaan, purkautui nyt rajuilman\nvoimalla.»\n\nVerreen syntiluettelo oli tosiaankin niin raskas, että Ciceron onnistui\nsaada hänet tuomituksi. Hänet tuomittiin 60 miljoonan markan sakkoihin.\nEnnen tuomion langettamista hän oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman\ntomut jaloistaan ja päästä turvaan vieden mukanaan suuren osan\nryöstösaaliistaan.\n\nNuoren asianajajan kaunopuheisuuden voitto oli suuri, tavaton triumfi.\nSillä yleensä oli toivotonta koettaa saada oikeutta maakuntain\nverenimijöitä vastaan. Jolleivät he suorastaan olleet lahjoneetkaan\ntuomioistuimia, niin olivathan heidän omat säätyveljensä ja ystävänsä\ntuomareina. Monet oikeudenjäsenet olivat muutoin tehneet samanlaatuisia\nrikoksia kuin syytetyt, tai aikoivat tehdä, niin pian kuin vain\nsaisivat maakunnan hallittavakseen.\n\nVerreen ilmeisestä rikollisuudesta huolimatta optimaatit kuitenkin\nolivat ponnistaneet kaikki voimansa pelastaakseen hänet. Senaatin paras\npuhuja oli esiintynyt hänen asianajajanaan, ja Ciceroa oli alinomaa\nkoetettu kaataa jalkakammilla. Tällainen menettely osoittaa parhaiten,\nkuinka yleisesti pahe oli levinnyt. Ja kuinka läpimätä silloinen\nroomalainen yhteiskunta oli, ilmenee siitä, että valtion ensimmäiset\nmiehet voivat ruveta puolustamaan henkilöä, josta Cicero julkisesti\nhuudahti hänen puolustusasianajajalleen seuraavat sanat: »Voithan\nkäyttää vanhaa, koeteltua keinoa tuoda Verres esille ja paljastaa hänen\nrintansa, niin että Rooman kansa saa nähdä arvet, jotka ovat syntyneet\n— naisten puremisesta irstasten nautintojen aikana!»\n\nRooman valtakunta tarvitsi voimakasta kättä, joka voi pitää\nmaakuntain rosvoritarit kurissa ja panna rajan optimaattien\nmielivallalle. Tärkeimpiä tehtäviä, mihin Cæsar ryhtyi käsiksi\nkaikella arvovallallaan, olikin kaikenlaatuisten yhteiskuntaloisten\ntuhoaminen. Panemalla toimeen vakinaisen veronkannon hän ehkäisi\npublikaanien kiristykset maakunnissa ja säilyttämällä itselleen\nkorkeimman tuomiovallan hän antoi vääryyttä kärsineille suuremman\nmahdollisuuden saada oikeutta tuomioistuimissa. Hän teki\noikeudenkäytön riippumattomaksi puoluepolitiikasta ja vapautti sen\nkadun terrorista. Henkilökohtaisesti hän korkeimpana tuomarina\nsekaantui sekä suuriin poliittisiin oikeudenkäynteihin että myöskin\npienempiin oikeusjuttuihin. Viljanjakeluja Cæsar rajoitti erittäin\nhuomattavasti ja muutti ne köyhäinavustukseksi. Apuanauttivien\nluku vähennettiin kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta\nsataanviiteenkymmeneentuhanteen.\n\nCæsarin sisäpolitiikka ei ollut eri yhteiskuntaluokkien tai valtakunnan\njonkin erikoisen osan suosimista, vaan sen tarkoituksena oli _koko\nvaltakunnan paras sen kaikissa eri osissa_. Maailmanhallitsija voi yhtä\nvähän olla enää roomalainen vanhassa ja ahtaassa merkityksessä, kuin\nAleksanteri voi pysyä makedonialaisena ja helleeninä, kun hän Issoksen\ntaistelun jälkeen hylkäsi Dareioksen rauhantarjouksen ja ryhtyi luomaan\nmaailmanherruuttaan. Cæsar on aloittanut Rooman muuttamisen ryöväystä\nharjoittavasta ylimystötasavallasta yhtenäiseksi yhteishyvänvaltioksi.\nTässä ennen muuta on Cæsarin suuruus, korkeampilaatuinen kuin\ntaistelukenttien voitonhohde, joka on vain hänen maailmanhistoriallisen\nmerkityksensä _yksi_ edellytys. Cæsarille ja Aleksanteri Suurelle\nkuuluu molemmille se ikuinen kunnia, että he ovat alkaneet _sivistää\nihmiskuntaa_, kohdella inhimillisesti voitettuja. Näin monarkia tuli\nsiunaukseksi lukemattomille sorretuille. Sadoittain optimaattiperheitä\njoutui tietysti täten kärsimään häviöitä, mutta 80 miljoonaa ihmistä\nsiitä hyötyi.\n\nMutta kansanpuolue? Se oli nyt jo niin rappeutunut, että Catilinasta\noli tullut sen sankari. Hänen hautansa, kuten muinoin Gracchusten,\nkoristeltiin kukin ja seppelein. Sellainen demokratia oli valmis\nuhraamaan näennäisen valtansa »leivästä ja näytelmistä». Ei kukaan\nselvemmin kuin Cæsar älynnyt, että Forumin roskaväki — »valtakunnan\niilimato» — kuten Cicero sitä nimitti — ei ollut Rooman kansa.\n\nCæsar oli siis ottanut suorittaakseen valtavan suuren tehtävän\nmuuttaa Rooman valtio yhtenäiseksi valtakunnaksi. Hän oli\nvaltakunnanrakentaja, joka tahtoi tehdä arvokkaan ja ajanmukaisen\nasunnon _kreikkalais-roomalaiselle sivistykselle_. Tämä koko\nmaailmaa hallitseva sivistys hänellä oli silmämääränään kaikissa\nuudistuksissaan. Tämän suurisuuntaisen yrityksen loppuun suorittamiseen\noli yksi ihmiselämä kuitenkin liian lyhyt. Se vaati vuosisatojen työn.\nCæsar voi vain aloittaa sen. »Perikatoon tuomitun tasavallan raunioista\nkohosi uuden, voimakkaan yhteiskuntarakennuksen perusta, rakennuksen,\njoka vuosisatojen aikana kykeni suomaan kansoille viihtymyksen ja\nsuojan. Tämän perustan luominen on Cæsarin työtä, ja sen työnsä\nvuoksi historia häntä pitääkin yhtenä ihmiskunnan suurimmista ja\nnerokkaimmista miehistä», Boëthius sanoo.\n\nCæsarin yksinvalta on luotu Perikleen valtion mallin ja niiden\naatteiden mukaiseksi, joita Gaius Gracchus ajoi, mutta joita hän ei\narmeijan tuen puuttuessa voinut toteuttaa. Sen perusajatus on, että\nkansaa pitää sen etevimpien luottamusmiesten edustaa ja hallita.\n\nGracchusten suurta roomalaisen talonpoikaissäädyn uudelleen luomisen\najatusta Cæsar myöskin koetti toteuttaa jakamalla veteraaneilleen\nmaata. Gaius Gracchuksen ajatuksia oli m.m. ollut Karthagon entisen\npaikan asuttaminen; mutta jo ajatuskin sen maan asuttamisesta,\njonka papit olivat kironneet, oli ollut oivallinen kiihoitus väline\noptimaateille. Mikä ei ollut onnistunut Gracchukselle, sen Cæsar\naloitti menestyksellisesti ja keisari Augustus sitten työn lopetti.\nUseita tuhansia siirtolaisia muutti tuohon autioon maahan, ja\nhämmästyttävän pian roomalainen Karthago alkoi kukoistaa foinikialaisen\nraunioilla. Kaupunki sai ajan kuluessa yhä suuremman merkityksen Rooman\nparhaimman vilja-aitan vientisatamana. Ja sen erinomaista vaurastumista\ntodistavat tänäkin päivänä monet muinaislöydöt.\n\nVuosisadan maata painanut kirous oli menettänyt voimansa.\n\nRoomassa Cæsar jatkoi tarmokkaasti sitä kaupungin uudistamista\nhellenistiseksi suurkaupungiksi, josta Sulla suurella harrastuksella\noli huolehtinut. Suunnitelmatta kasvanut latinalais-etruskilainen\nseitsemän kukkulan kaupunki kapeine, mutkaisine kujineen ja ahtaine,\nsotkuisine asemakaavoineen saa nyt yhä voimakkaampia hellenistisiä\npiirteitä, esikuvana sellaiset klassillisen selvästi suunnitellut\nkaupungit kuin Miletos, Priene, Pergamon ja Aleksanteri Suuren oma\nluomus Aleksandreia. Näiden kaupunkien suoria, leveitä katuja komeine\nperspektiiveineen ja varjoisine pilarikäytävineen pidetään malleina,\nkun tahdotaan päästää valoa ja ilmaa vanhaan, epäterveelliseen Tiberin\nkaupunkiin ja kaunistaa sen synkkiä kasvoja.\n\nSotasaaliina saatuja kreikkalaisia taideaarteita oli toisen\npuunilaissodan ajoista asti kerätty siihen kaupunkiin, josta vähitellen\nkehittyi maailman pääkaupunki. Taideaarteiden tuonti alkoi silloin,\nkun Marcellus valloitti Syrakusan, vuonna 212 e.Kr., ja sitten\nseurasi laivalasti laivalastin perästä kreikkalaisia pronssi- ja\nmarmoriveistoksia siitä tyhjentymättömän rikkaasta varastosta, minkä\nkreikkalainen kaupunkielämä oli synnyttänyt. Kalleuksia toivat Roomaan\ntullessaan sellaiset valloittajat kuin Flamininus, Æmilius Paulus\nja Korinthoksen hävittäjä Mummius. Ja kun mieltymys kreikkalaiseen\ntaiteeseen oli täten levinnyt Rooman ylhäiseen maailmaan, se alkoi\nesiintyä kreikkalaisten taideteosten _ostajana_. Vielä ei kuitenkaan\nerikoisesti välitetty siitä, olivatko ostettavat esineet kuuluisia\nalkuperäisteoksia. Jäljennöksetkin kävivät hyvin kaupaksi; ja niin\nsyntyi oikea kreikkalainen suurteollisuus, jonka tehtävänä oli\njäljentää kuuluisia taideteoksia ja viedä niitä Roomaan.\n\nItse Rooma ei kyennyt synnyttämään Pheidiasta eikä Praksitelesta yhtä\nvähän kuin se oli kyennyt synnyttämään Sokratesta tai Platoniakaan.\nMutta valloittajakansa oppi pitämään arvossa heidän teoksiaan, oppi\nkunnioittamaan vanhempaa ja korkeampaa kulttuuria ja hyvä niinkin.\nSillä vasta täten se kehittyi ottamaan hoiviinsa tämän sivistyksen ja\npelastamaan sen täydelliseltä barbaarien tuhoamiselta.\n\nRoomalaisissa herännyt halu koristaa kotinsa ja kaupunkinsa\ntaideteoksilla aiheutti myöskin sen, että he tahtoivat luoda kauniimman\n_ympäristön_ näille koristuksille ja alkoivat ajatella kaupunkinsa\nkaunistamista rakennustaiteelliselta näkökannalta. Lukemalla\nLiviuksen Rooman historiaa voi vuosi vuodelta seurata, kuinka yhteen\nkasaan rakennettuja Rooman kortteleita purettiin ja uusia, kauniita\nrakennuksia syntyi entisten sijalle. Hellenismi kulkee voittokulkuaan\nhuolimatta siitä, rähisivätpä tylyt ja narisevat »vanhanaikaisten\nyksinkertaisten tapain» vaalijat kuinka paljon tahansa uusmuotisuutta\nja »ylellisyyttä» vastaan.\n\nSuuret, ratkaisevasti hellenistiseen henkeen vaikuttavat panokset\nRooman kehityksessä ovat kuitenkin kuten sanottu, Sullan ja Cæsarin\nansiota. He kaunistivat vanhan Forumin ja loivat sille kauniimman\nympäristön. He koristivat kaupunkia muutoinkin helleeniläistyylisillä\ntemppeleillä ja muilla monumentaalisilla rakennuksilla. Rooma\nei kuitenkaan vielä kaikesta huolimatta kyennyt kilpailemaan\nesikuvallisimpien helleeniläisten kaupunkien kanssa kauneudessa,\nniin kauan kuin tiilen ja karstakiven käyttö oli vallitsevana\nrakennustaiteessa. Vasta keisariaika muutti Rooman tiilikaupungin\nmarmorikaupungiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs niitä suuria suunnitelmia, joita Cæsar hautoi mielessään, mutta\njotka hänen täytyi jättää tulevien sukupolvien toteutettaviksi, oli\nkanavan kaivaminen Korinthoksen kannaksen poikki, jotteivät Italian\nja Aasian väliä purjehtivat tarvitsisi suorittaa vaarallista matkaa\nPeloponnesoksen ympäri.\n\nVielä nykyisiin päiviin asti säilynyt suoranainen näyte Julius\nCæsarin uudistusinnosta on hänen _kalenteri_korjauksensa, minkä hän\nsuoritti muutaman aleksandrialaisen tähtitieteilijän avulla. Uutta\nkalenteria nimitetäänkin senvuoksi _juliaaniseksi_. Roomalaisilla\noli vanhastaan käytännössä kuuvuosi. Jotta tämä saataisiin käymään\nyksiin aurinkovuoden kanssa, lisättiin siihen aina tuon tuostakin\nkarkauspäiviä. Mutta tämä oli tapahtunut niin huolimattomasti, että\nuudenvuoden päivä sattui Cæsarin aikana syksyksi ja »elonkorjuuaika»\nkevääksi. Vuosi 45 e.Kr. täytyi pidentää 446 päivää sisältäväksi, jotta\nvuodenajat saataisiin taas oikeille paikoilleen kalenteriin. Cæsarin\nkalenterissa määrättiin vuoden pituus 365 päiväksi, yksi karkauspäivä\njoka neljäs vuosi lisäksi. Cæsarin kunniaksi muutettiin sittemmin\nsen kuukauden nimi, missä hän oli syntynyt, Liliukseksi, kuten sitä\nseuraava kuukausi myöhemmin sai nimensä keisari Augustuksen mukaan.\n\nVuosien vieriessä osoittautui kumminkin juliaaninenkin ajanlasku\nepätarkaksi. Paavi Gregorius XIII pani senvuoksi vuonna 1582 toimeen\nsen uudistuksen, että karkauspäivää ei lisätty vuosisatavuosiin, paitsi\nniihin, joiden kahden ensimmäisen numeron ilmaisema luku on jaollinen\nluvulla 4. Esimerkiksi vuodet 1600 ja 2000 ovat siis karkausvuosia,\nmutta vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät ole. Meidän maassamme otettiin\n_gregoriaaninen kalenteri_ käytäntöön vasta vuonna 1753. Kreikassa on\nkäytännössä vielä tänäkin päivänä juliaaninen kalenteri, eli vanha\najanlasku, joka on nykyisin 13 päivää meidän ajanlaskustamme jäljessä.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nW. Warde Fowler, Social Life at Rome in the age of Cicero.\n\nJérōme Carcopino, La Sicile agricole au dernier siècle de la république\nromaine.\n\nAxel Boëthius, Från Gracchernas, Sullas och Ciceros Rom (Svensk\ntidskrift 1929).\n\n\n\n\nIDUS MARTIÆ.\n\n\nCæsar oli päässyt valtaan sotajoukon avulla, mutta hänen aikomuksensa\nei ollut vastaisuudessakin perustaa valtaansa armeijaan. Hänen\nvaltiossaan sotilaallisen vallan ei pitänyt hallita siviilivaltaa,\nvaan päinvastoin. Kun sota oli loppunut, hän hajoitti voitonkruunaamat\nlegioonansa. Ainoastaan rajaseuduilla pidettiin osa niistä linnueissa\nturvaamassa maailmanvaltaa sen ulkoisia vihollisia vastaan. Muuten\nvanhojen legioonien nimi eli vain niiden uusien kaupunkien ja\nsiirtokuntien nimissä, joita legioonalaiset olivat perustaneet. Cæsar\nei pitänyt edes henkivartiostoa, vaikkakin sellaiset miehet kuin\nTiberius ja Gaius Gracchus, Scipio Africanus nuorempi ja Pompeius\nolivat saaneet surmansa murhamiehen kädestä. Cæsar oli kylliksi\noptimistinen uskoakseen, että oikeudenmukainen hallitus, joka tuotti\nkoko Rooman kansalle onnea, olisi hänen yksinvaltansa varmin perusta\nja hänen henkilöllisyytensä paras suoja. Kun milloin murhahanke\nhäntä vastaan tuli ilmi, hän teki sen vain tunnetuksi yleisillä\njulistuksilla. Ei kukaan ole koskaan käyttänyt asevoimin saamaansa\nvaltaa jalomielisemmin kuin Cæsar. Hänen ylhäiseen asemaansa ei\nulottunut puolueviha. Entiset katkerat taistelut oli unohdettu. Ei\nkukaan vanhan ajan hallitsija ole siinä määrin kuin hän kohonnut\nyläpuolelle sen antiikin käsityskannan, että voitettu vihollinen\noli tuhottava. Yleisesti oli tapana, että kuta vaarallisempi\nvihollinen oli, sitä kauheammin voittaja raivosi. Etelän intohimoiset\nihmisluonteet eivät keksineet muuta keinoa vapautua valtiollisista\nvastustajistaan kuin joko murhata tai lyödä heidät kuoliaiksi kuten\nulkoiset vihollisetkin. Loputtomat henkipattojulistukset ovat vain yksi\nniistä muodoista, joiden varjolla voittaja lujitti valtaansa. Seuraus\noli se, että melkein jokaisen suurenpuoleisen taistelun jälkeen jotkut\nihmiskunnan parhaat miehet joutuivat kuolonuhreiksi. Maailma tuli\njokaisen voiton jälkeen voimakkaita persoonallisuuksia köyhemmäksi,\npersoonallisuuksia, jotka olisivat voineet viedä kehitystä eteenpäin\nja jalostaa ihmiskuntaa. — Cæsar luo tässäkin suhteessa, kuten useilla\nmuillakin aloilla, uuden vaiheen ihmiskunnan kehityksessä. Pharsaloksen\ntaistelun jälkeen jätettiin hänelle Pompeiuksen salainen kirjeenvaihto,\njota pakolainen ei ollut kerinnyt ottaa mukaansa. Mutta Cæsar poltatti\nheti kaikki tyynni. Hän ei edes tahtonut lukea näitä salaisuuksia,\njottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä ankariin toimenpiteisiin\nvihollisiaan vastaan. Parempi olla tietämätön siitä, missä niitä oli.\nCicero kirjoittikin hänelle kerran kuvaavasti: »Sinullahan ei ole\ntapana unohtaa muuta kuin loukkaukset.»\n\nMistä tämä Cæsarin jalomielisyys pohjimmaltaan johtui? Se on erittäin\nkiinnostava psykologinen kysymys, johon on eri tavoin vastattu.\nOliko se yksinomaan tai pääasiallisesti valtioviisautta? Vai oliko\nse vain yksi puoli hänen »iloista kevytmielisyyttään», tämän sanan\nmiellyttävimmässä merkityksessä? Voidaan kysyä, eiköhän George Shaw\nkomediassaan »Cæsar ja Kleopatra» ole osunut naulan kantaan, kun hän\npanee Potheinoksen, nuoren Ptolemaioksen holhoojan, ihmettelemään,\nkuinka välinpitämätön Cæsar on erään hänen henkeänsä vastaan tähdätyn\nhankkeen ilmitulosta. Cæsariin kääntyen Potheinos puhkeaa sanomaan:\n»Sinua ei siis edes kavallus suututa?» Cæsar vastaa: »Suututa?! Oi,\nsinä mieletön egyptiläinen — mitä minulla on sellaisen tunteen kanssa\ntekemistä? Suutunko minä pohjoistuuleen siksi, että se panee minut\npalelemaan, tai yöhön siksi, että se saa minut haparoimaan ympäri\npimeässä? Kaikesta tuollaisesta kuin kavalluksesta minulle puhuminen\non aivan samaa kuin ilmoittaa minulle, että aurinko nousee jälleen\nhuomenna.»\n\nShaw sanoo luonnekuvahahmoittelussaan: »Cæsar ei ollut\nanteeksiantavainen eikä avomielinen, koska miehellä, joka on\nkyllin suuri ollakseen loukkaamaton, ei myöskään ole mitään\nanteeksiannettavaa.»\n\nMutta vaikka Cæsar käyttäytyi kuinkakin jalomielisesti ja\nsovinnollisesti vastustajiaan kohtaan — tyytymättömyyttä ilmestyi\nkuitenkin — se kuuluu ihmisluonteen omaan olemukseen. Cæsar tahtoi\npysyä puolueitten yläpuolella, mutta hän ei voinut tehdä olemattomaksi\nsitä tosiasiaa, että hän oli voittoonsa asti ollut puoluejohtaja.\nTällaisissa tapauksissa käy aina niin, että kiihkeät puoluemiehet, ei\nainoastaan voitetun puolueen, vaan omankin, tulevat tyytymättömiksi.\n»Mitä hyötyä oli voitosta?» he huudahtavat, kun kaikki ei mene juuri\nheidän tahtonsa mukaan. Monet Cæsarin parhaat ystävät nurisivat, kun\n_heidän_ toivomastaan puoluehirmuhallituksesta, joka olisi antanut\nheille runsaan saaliin ja tilaisuuden soittaa ensi viulua, ei\ntullutkaan mitään. Heille oli katkera pettymys huomata sen sijasta\nkehittyvän yksinvallan, jonka ohjelmana oli »Oikeutta kaikille!» ja\njoka soi kilpailumahdollisuuden jokaiselle kelpo miehelle, olipa hän\nennen kuulunut mihin puolueeseen tahansa.\n\nKysymys »Cæsarinko puolesta vai häntä vastaan?» ei kuitenkaan ollut\nyksinomaan puoluekysymys — nythän oli kysymyksessä myöskin tasavallan\njatkuminen tai sen sortuminen. Tasavaltainen hallitustapa oli kylläkin\nsiihen määrin rappeutunut, että tasavalta oli enää vain »ruumiiton\nvarjo», Cæsarin sanoja käyttääksemme, mutta kuitenkin oli itse\ntasavaltainen _valtiomuoto_ suuren enemmistön silmissä tottumuksen\nvoimasta melkein uskonnollisen pyhyyden ympäröimä. Kaikki roomalaisten\nylpeät muistot liittyivät tasavaltaan, ja melkein puolen vuosituhannen\naikana oli vanhempi polvi istuttanut nousevaan sukupolveen hehkuvan\nvihan kuningasnimeä ja yksinvaltaista hallitusmuotoa kohtaan. Aidon\nroomalaisen oli, kuten Ihne sanoo, »mahdotonta mukautua ajatukseen,\nettä korkea Rooman senaatti, jota Kineas oli kerran nimittänyt\n’kuningasten kokoukseksi'», alennettaisiin nyt yksinvaltiaan\nneuvonantajaksi ja palvelijaksi. Hän ei voinut tottua siihen, että\n'tyrannin' mahtisana vaientaisi vapaan sanan käyttöoikeuden kuuriassa\nja Forumilla ja että rikkaitten patriisiperheiden kunniapaikat nyt\ntulisivat olemaan riippuvaiset yhden ainoan miehen armosta. Olla\n_alamainen_ merkitsi sen ajan tasavaltalaiskielellä samaa kuin olla\n»orja». »Nöyryyttävää oli taipua itsevaltiaan tahtoon ja palvella\nja imarrella häntä, se oli häpeällisempää ja alentavampaa kuin\nkansan palveleminen ja imarteleminen — sillä tästä oli jo tullut\ntotunnaistapa.»\n\nPiintyneelle tasavaltalaiselle ei merkinnyt mitään se seikka, että\nCæsarilla ei kerta kaikkiaan ollut tyranninelkeitä. »Hän on», Mommsen\nsanoo, »kenties ainoa Herran voideltu, joka ei ole koskaan toiminut\npienessä eikä suuressa oikun tai mielenpurkauksen vallassa, vaan\npoikkeuksettomasti hallitsijavelvollisuutensa mukaisesti. Cæsarin\nhistoriassa ei tapaa vertauskohtia suuren Aleksanterin runollisen\naistillisille intohimonpurkauksille, kuten Kleitoksen murhalle ja\nPersepoliin poltolle.» Hän ei koskaan Aleksanterin tavoin kurkistellut\npikarin pohjaan. Eikä Cæsarissa myöskään ole havaittavissa romanttisen\nhaaveellisuuden piirrettä, joka selittää, joskaan ei puolusta,\nAleksanterin hairahduksia. Hän on selvästi harkitseva roomalainen\nkorkeinta luokkaa. Mutta, kuten Delbrück sanoo, »tämäkin ymmärryksen\nselkeys saa runollisen hohteen, kun näemme hänen tarumaisen rohkeutensa\nja sen itsensäunohtavan varmuuden, jonka vallassa hän hallitsijana\nkulkee voitetun kansanjoukon keskellä ja vetää siten turmion oman\npäänsä päälle.»\n\nMommsenin mielestä Cæsar on myöskin ainoa maailmanhallitsija, jota ei\nkoskaan huimannut vallan huipuilla, vaan joka aina itse huomasi, missä\nmahdollisuuden raja kulki. »Aleksanteri kääntyi takaisin Hydaspeen\nrannalta ja Napoleon Moskovasta, koska _heidän täytyi_ kääntyä, ja\nolivat vihoissaan kohtalolle siksi että se panee rajan suosikkiensakin\nmenestykselle — Cæsar sitävastoin kääntyi Thamesiltä ja Reiniltä\n_vapaaehtoisesti_ takaisin.»[64] Mommsenin mielipide on, ettei Cæsar\nkoskaan ollut tavoitellut kuningaskruunua, vaan oli vain tahtonut\nolla ensimmäinen vertaistensa joukossa. Toiset historioitsijat ovat\nkeksineet painavia syitä tästä poikkeavan käsityskannan tueksi ja\narvelevat, että hän sopivan tilaisuuden sattuessa aikoi huudattaa\nitsensä kuninkaaksi. Muutamat hänen innokkaimmat kannattajansa\nkoettivat houkutella häntä useita kertoja ottamaan tämän askelen.\nVieläpä muuan heistä, Marcus Antonius uskalsi ollessaan konsulina\nvuonna 44 e.Kr. eräässä juhlallisessa tilaisuudessa asettaa kruunun\nhänen päähänsä kaiken kansan nähden. Arvellaan riippuneen vain\nkansan pidättyväisyydestä, että Cæsar sillä kertaa torjui kruunun,\nja yleisesti luultiin, että Antonius tuskin olisi uskaltanut ottaa\ntällaista askelta, jollei Cæsar edeltäkäsin olisi sitä hyväksynyt.\nKieltämättä tuntuukin hyvin uskomattomalta, että Antonius olisi omin\nluvin rohjennut ryhtyä niin vaaralliseen tekoon.\n\nSe kuninkuus, joka näyttää kangastelleen Cæsarille, ei kuitenkaan\nvarmasti ollut vanha roomalainen, vaan Aleksanterin, suurkuninkaan\nja maailmanhallitsijan. Tosiasia kaikissa tapauksissa on, että alkoi\nilmetä pyrkimystä osoittaa Cæsarillekin jumalallista kunnioitusta, mikä\nkuului likeisesti itämaiseen kuningasarvoon. Päätettiin m.m. pystyttää\nhänelle temppeli erityisine papistoineen.\n\nKuningasajatus oli joka tapauksessa ilmassa, ja kaukokatseisemmille\nroomalaisille valtiomiehille kuningaskunnan kummitus oli ilmestynyt\njo paljon ennemmin kuin Cæsar oli korjannut voittojensa viimeiset\nhedelmät», Ihne sanoo. »Cato Uticensis oli nähnyt sen, ja se oli\nsaattanut hänet kuolemaan.» Ja mitä oikea tasavaltalainen ajatteli, kun\nCæsar avoimesti esiintyi Rooman yksinvaltiaana, sen näemme parhaiten\nCiceron kirjeistä. Cæsarin lempeyden ja suurisuuntaisuuden hänessä\nherättämä ensi ihastus muuttui pian katkerimmaksi valitukseksi. Elämä\non hänestä menettänyt kaiken viehätyksensä sen jälkeen, kun vapaus on\nmenetetty. Hänen toimintansa senaatissa, Forumilla, lyhyesti sanoen:\nkaikki se, mikä oli ollut ennen hänen ylpeytensä ja tuonut hänelle\narvonantoa, se ei viehätä häntä enää. Demosthenes ja Aleksanteri uutena\npainoisena, kuten näemme! »Isänmaan isä» lohduttaa erästä maasta\nkarkoitettua ystäväänsä sillä, että »tämän ei tarvitse olla Roomassa\neikä siten olla pakotettu sanomaan, mitä ei ajattele, ja tekemään, mitä\nei hyväksy.» Hänellä on »ainakin oikeus vaieta.» — Jo siihen aikaan,\njolloin Pompeius vielä oli elossa, Cicero oli eräässä kirjeessään\nmuutamalle hyvälle ystävälleen uskonut, että hän aavisti, mikä vaara\nuhkasi tasavaltaa, niin kauan kuin Pompeius tai Cæsar eli. Nyt oli\nPompeius kaatunut murhaajan käden kautta — vain Cæsar siis oli jäljellä.\n\nCicero ei ollut kuitenkaan se mies, joka aikoi muuttaa toivomuksensa\nteoksi — mutta oli muita, jotka sen tekivät. Heidän kiihtymyksensä\nsuureni, kun Egyptin kaunis kuningatar tuli Roomaan ja piti hovia\neräässä Cæsarin huvilassa. Kun diktaattori tunnusti julkisesti\nolevansa hänen poikansa isä, alettiin kuiskailla, että hän aikoi\nmennä naimisiin Kleopatran kanssa, ja että Kleopatra aikoi viedä\nCæsarin mukanaan Egyptiin. Täällä hän tulisi kuninkaaksi ja tekisi\nAleksandreian Rooman valtakunnan hallituskaupungiksi. Rooma vajoaisi\nsiis maaseutukaupungiksi. Se oli estettävä.\n\nJoissakin huimapäissä heräsi kreikkalaisten kesken niin tavallinen\ntyrannimurhan ajatus, ja se saavutti kannatusta rauhallisesti ja\nkylmästi ajattelevienkin tasavaltalaisten mielissä. Olihan Roomalla\nmuutoin Iunius Brutus asettaa Ateenan Harmodioksen ja Aristogeitonin\nrinnalle. Kuutisenkymmentä miestä[65] teki salaliiton »tyrannin»\nhenkeä vastaan. Näiden joukossa oli monta Cæsarin vanhaa ystävää.\nHeitä ei kiihoittanut henkilökohtainen koston himo. Kunnianarvoisimmat\nheistä ryhtyivät toimimaan valtiollisista vaikutteista. Toiset olivat\nensiksi hankkineet »tyrannilta» itselleen niin paljon armonosoituksia\nkuin mahdollista, mutta liittyivät sitten murhaajiin, kun olivat\näkkiä tehneet sen huomion, että he »panivat enemmän arvoa Rooman\nkansan vapaudelle kuin yksityisen miehen ystävyydelle», kuten Cicero\nkaunistellen ilmaisi heidän ajatuksenjuoksunsa. Liittolaisten\npahahenki oli Cassius, luihu ja kiukkuinen luonne. Hän oli saanut\nmukaansa yltiöpäisen, nuoren vapauskiihkoilijan Iunius Brutuksen,\njoka ylpeili sillä, että hänen arveltiin polveutuvan siitä Iunius\nBrutuksesta, joka kerran vapautti Rooman sen pahimmasta tyrannista.\nHänen vapauskiihkoiluunsa vaikutti myöskin paljon hänen avioliittonsa\nCato nuoremman tyttären _Porcian_ kanssa, joka tunsi samaa hehkuvan\nkiihkeää ihailua tasavaltaa kohtaan kuin isänsäkin. Brutus ei ollut\nvain opillinen kiihkoilija, vaan myöskin kova ja säälimätön luonne.\nErikoisesti hän oli tunnettu säälimättömänä velkansaperijänä ja\nkoronkiskurina, joka ei häikäillyt vaatia aina 48 prosenttia korkoa.\nMutta ne, joita kohtaan hän näin menetteli, olivat provinssiasukkaita,\nja ne nyt olivat kerta kaikkiaan aitoroomalaisen mielestä alemman\nluokan ihmisiä kuin hän itse.\n\nKun Brutus oli saanut jonkin ajatuksen ahtaaseen kalloonsa, hän oli\nkokonaan sen vallassa. »Hänen raskaassa katseessaan kajasti Cæsarin\nkohtalo», Eitrem sanoo.\n\nSekä Cassius että Brutus olivat taistelleet Cæsaria vastaan\nPharsaloksen luona, mutta sopineet sitten hauen kanssaan ja saaneet\nkokea paljon hyväntahtoisuutta voittajan puolelta. Vielä vuosi\ntakaperin Cassius oli kirjoittanut Cicerolle luottavaisessa kirjeessä,\nettä hän piti paljon parempana totella »vanhaa, lempeää hallitsijaa»\nkuin olla riippuvainen sellaisesta härkäpäästä kuin Gnæus Pompeius\nnuoremmasta, jonka mielestä »urhoollisuus oli kovuutta ja julmuutta.»\nSiksi hän toivoi, että Cæsar sillä kertaa voittaisi. Erotukselle Cæsar\noli ollut kuin isä.[66] Mutta nuorukainen oli nyt kerta kaikkiaan\nsaanut päähänsä, että hänestä piti tulla kuuluisan kaimansa ja\nappensa vertainen. Ja olikin sellaisia, jotka huolehtivat siitä,\nettei epäröinti saanut valtaa hänessä. Muutamana päivänä hän löysi\nvirkatuoliltaan lapun, johon oli kirjoitettu: »Sinä nukut Brutus!»\nToisena päivänä kirjoitus kuului: »Sinä et ole oikea Brutus.»\n\nCæsar lienee epäillyt Brutusta ja Cassiusta. Kerran, kun häntä\nvaroitettiin kahdesta huomatuimmasta ystävästään — toinen näistä oli\nAntonius, joka Cæsarin kuoleman jälkeen joutui näyttelemään suurta osaa\n— imperaattori vastasi: »Näitä reheviä ja huolellisesti kammattuja\nherroja en pelkää, vaan ennemminkin noita kalpeita ja laihoja»,\ntarkoittaen tällä Cassiusta ja Brutusta.\n\nViimein salaliittolaiset määräsivät murhan suoritettavaksi senaatin\nkokouksessa maaliskuun 15. päivänä, _Idus Martiæna_, vuonna 44.\nSilloin, jos koskaan, täytyi murhan tapahtua, sillä tämä istunto oli\nviimeinen ennen Cæsarin lähtöä suurelle sotaretkelle parthialaisia\nvastaan, mikä kansa silloin oli Rooman vaarallisin vastustaja. Viime\naikoina Cæsar oli tarmokkaasti varustautunut tähän sotaretkeen.\nPlutarkhoksen tietojen mukaan imperaattori aikoi valloittaa kaiken\nmaan aina Kaspianmereen asti, jota siihen aikaan luultiin Valtameren\nlahdeksi. Kotimatkan hän aikoi tehdä Mustanmeren pohjoispuolella\nolevien arojen kautta voidakseen hyökätä germaanien selkään ja pakottaa\nheidätkin Rooman alamaisiksi. »Näin Rooman valtakuntaa ympäröisi\nkaikkialla Valtameri» ja — voimme lisätä — etelässä Afrikan erämaat.\n\nMaaliskuun viidentenätoista piti siis Cæsarin kuolla. »Kokouksen\nedelliset päivät vierivät kauhean hitaasti», Ferrero sanoo.\n»Kahdeksassakymmenessä Rooman ylhäisimmässä talossa istui nyt joka\nilta mies, joka varmasti useinkin oli reippaan rohkeasti katsonut\nkuolemaa silmiin, mutta joka nyt tuskaisena mietti; olisiko joku\nkavaltanut salaisuuden, ja veisikö Cæsar hänet tovereineen yön kuluessa\nmestauspaikalle. Mutta päivät kuluivat — Rooma pysyi levollisena,\nsalaisuus pysyi salaisuutena. Ei Cæsar eikä hänen ystävänsä näyttäneet\naavistavan mitään.\n\nNeljästoista päivä oli loputtoman pitkä, mutta erikoista ei tapahtunut\nsen kuluessa. Kuinka usein onkaan katseiden täytynyt seuraavan yön\nkuluessa kohota kohti taivasta nähdäkseen sen päivän aamuruskon\nsarastavan, jolloin Cæsarin veri oli virtaava ja jolloin tasavalta\nolisi pelastettu!» Ja kun aamu koitti, niin levottomat murhamiehet\nryhdistäytyivät tuntemaan olevansa entisajan vapaussankareita, Rooman\npelastajia.\n\nMuuan ennustaja oli varoittanut Cæsaria Idus Martiæ päivästä, ja\nmurhapäivien edellisenä yönä sanotaan ilmenneen uhkaavia enteitä.\nCapitoliumin pyhät kilvet kumahtelivat, ja Cæsarin lempihevoset eivät\ntahtoneet syödä — sanottiinpa niiden vuodattaneen kyyneleitäkin.\nDiktaattori itse heräsi siihen, että hänen makuuhuoneensa ovet\naukenivat itsestään, ja hän kuuli puolisonsa vaikeroivan unissaan.\nTämä oli uneksinut, että hänen puolisonsa murhattaisiin, ja rukoili\nCæsaria lykkäämään kokouksen. Uhrattaessa seuraavana päivänä\nosoittivat uhrieläinten sisukset onnettomuutta ennustavia merkkejä\n— ensiksi uhratun eläimen maksassa ei ollut »päätä». Mutta Cæsar ei\nsäikähtänyt. Hän luotti nyt, kuten aina, onneensa. Ja muutenkin hänen\nelämänviisautensa oli se, että alituinen kuolemanpelko on paljon\npahempi kuin itse kuolema, joka tulee odottamatta.\n\n    »Monesti eläissänsä arka kuolee,\n    mies uljas maistaa kalmaa kerran vain»,\n\npanee Shakespeare hänet sanomaan.\n\nHän lähtee siis kuuriaan, jonka Pompeius oli rakennuttanut. Matkalla\ntunkeutuu muuan kreikkalainen puhuja väkijoukon läpi imperaattorin luo\nja ojentaa hänelle paperin, jossa koko salaliitto on paljastettu. »Lue\nse heti!» mies sanoo. Oliko nyt niin, että väentungos esti Cæsaria\nsitä lukemasta tahi ettei hän ottanut huomioon kohtalon viimeistä\nviittausta, kaikissa tapauksissa hän piteli paperia lukemattomana\nkädessään vielä silloin, kun hän astui sisälle kuuriaan. Sisäänkäytävän\nsuulla seisoi sama ennustaja, joka jo oli kerran varoittanut häntä\nmaaliskuun viidennestätoista päivästä. Piloillaan Cæsar sanoi: »No,\nIdus Martiæhan on tullut!» — »Kyllä, Cæsar, mutta se ei ole vielä\nlopussa», ennustaja vastasi.\n\nCæsar astuu siis kuuriaan ja istuutuu kultaiselle virkaistuimelleen\nPompeiuksen kuvapatsaan juurelle, jonka Rooman roskaväki oli kaatanut\nkumoon, mutta jonka hän itse oli pystyttänyt jälleen osoittaakseen\nkunnioitustaan kaatuneelle vastustajalleen. Heti kuin imperaattori on\nistuutunut, salaliittolaiset kerääntyvät hänen ympärilleen tikarit\nkätkettyinä togien alle. Muuan heistä ojentaa anomuskirjeen ja tarttuu\nsitten Cæsarin togan liepeeseen, kuten anojilla on tapana. Se oli\nsovittu merkki. Muuan rikollinen, Casca nimeltään, pistää tikarinsa\nCæsarin selkään. »Mitä sinä teet, roisto?» haavoittunut huudahtaa ja\ntarttuu Cascan käsivarteen. Mutta silloin koko vapaussankarien joukko\ntikarit kädessä heittäytyy turvattoman kimppuun. Kun Cæsar näkee Iunius\nBrutuksen murhamiesten joukossa, hän vaikeroiden huudahtaa: »Et tu,\nBrute (Sinäkin Brutukseni)!»\n\nNämä olivat imperaattorin viimeiset sanat. Hän verhosi päänsä togaansa\nja vaipui kuolleena Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle. Hänen hengetön\nruumiinsa oli kahdenkymmenenkolmen tikarinpiston lävistämä. Kerrotaan,\nettä Cassiuksen isku osui häntä kasvoihin, Brutuksen sääreen.\nInnoissaan murhaajat olivat haavoittaneet toisiaankin.\n\nNäin oli, kuten Georg Brandes sanoo Cæsar-tutkielmassaan,\n»vallanhaluisten ja kateellisten houkkioiden joukkio silponut pitkillä\npuukoilla roomalaisen antiikin nerokkaimman miehen.» He olivat\nennen aikojaan lopettaneet elämän, jolla oli vielä mitä suurimmat\nedellytykset hyödyttää ihmiskuntaa. Mitä kaikkea tämä mies vielä\nolisikaan voinut suorittaa, joka jo elämänsä keskipäivänä oli vienyt\nihmiskuntaa kehityskulussa suuremman askelen eteenpäin kuin kukaan\nhallitsija ennen häntä tai hänen jälkeensä!\n\nKauhistuneina senaattorit hajaantuivat kaikille suunnille. Brutus\noli valmistanut kauniin puheen, mutta kun hänen piti se pitää, ei\nollut kuulijoita enempää kuuriassa kuin Forumillakaan. Mutta jotakin\noli tehtävä. Brutuksen tovereineen oli tyydyttävä siihen, että he\nsyöksyivät kaupungille hieman hermostuneesti verisiä tikareitaan\nheilutellen ja toistellen iskusanoja »tyrannin kuolemasta», vapaudesta\nja tasavallasta. Mutta ei kukaan yhtynyt heidän riemuunsa. Kauhuissaan\nihmiset juoksivat taloihinsa ja telkesivät porttinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurin roomalainen oli päättänyt päivänsä. Mutta ennen kuolemaansa\nhän oli ehtinyt viitoittaa Rooman maailmanvallan kehityksen suunnan\nvuosisadoiksi eteenpäin ja laskea sen lujan valtiomuodostuman perustan,\njonka suojassa helleeniläinen sivistys voi vallata uusia osia maailmaa.\nCæsarin elämäntyön voi lyhyesti sisällyttää sanoihin, että hän täytti\nsen, minkä Aleksanteri suuri aloitti: _silloisen sivistysmaailman\nyhdistämisen_. Siihen sisältyy myöskin Rooman valtakunnan koko\nkehityksen historiallinen merkitys, tuon kehityksen, joka Iulius\nCæsarissa saavutti huippunsa. Cæsar-tuntija Veith sanoo, että on kuin\nRooman koko edellinen historia olisi vain tämän hallitsijahahmon\nvaltavan suuri jalusta.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHugo Willenbücher, Cäsars Ermordung.\n\nFriedrich Gundolf, Cæsar im neunzehnten Jahrhundert.\n\nFriedrich Gundolf, Cæsar. Geschichte seines Ruhms.\n\n\n\n\nTOINEN TRIUMVIRAATTI.\n\n\nCæsarin murhaajat eivät olleet tehneet mitään järjestääksensä Rooman\nhallituksen. He elivät siinä uskossa, että kun vain »tyranni»\nraivattaisiin tieltä, vanha tasavaltalainen hallitusmuoto palautuisi\nitsestään. Mutta Cascan tikari ei ollut oikea pelastamaan kuolevaa\ntasavaltaa. Kun Brutus tekonsa tehtyään kehoitti kansalaisia ottamaan\ntakaisin entiset oikeutensa, ei hänelle kukaan vastannut — sillä\nkansalaisia _ei ollut_ enää olemassakaan. Salaliittolaiset eivät\nolleet kyenneet käsittämään, että tasavalta oli tosiasiallisesti\nelänyt yli aikansa ja että yksinvaltias kyllä voitiin tuhota, mutta ei\nyksinvaltiutta.\n\nCæsarin kanssa oli Rooman valtioruumis menettänyt sielunsa. Uuden\nvoiman asemesta yleinen lamaannus valtasi sen jäsenet. Cæsarin\nkuollessa pysähtyi koko valtiokoneisto. Salaliittolaiset olivat\npelkkiä mitättömiä miehiä. Ainoastaan _niin_ kauan he olivat kyenneet\nnäyttelemään jotakin osaa, kuin Cæsar oli käyttänyt heitä suurenmoisen\nlahjakkuutensa välikappaleina. Mutta nyt he kauhistuen huomasivat oman\nkykenemättömyytensä. Ei umpimielinen, vaivoin siedettävä Cassius, eikä\nteorioiva, epäkäytännöllinen fanaatikko Brutus kelvanneet positiivisen,\nuutta luovan työnjohtajiksi. Heidän täytyi alakuloisina todeta, että\nRooman kansa ja tasavalta ei ollut ollenkaan halukas siihen, että\ntyranninmurhaajat pelastaisivat sen. Salaliittolaiset olivat toivoneet,\nettä senaatti itsestään ottaisi johdon käsiinsä, mutta sekä senaatti\nettä kansankokous olivat kuin pelästynyt lammaslauma.\n\nSillä aikaa kuin nämä monipäiset kokoukset olivat ymmällä tietämättä\nkenen olisi toimittava ja odottivat suurta kansannousua vapauden\nvahvistamiseksi, tulevat hallitsijat astuivat areenalle.\n\nSe mies, joka ensiksi ryhtyi toimimaan, ei kuulunut murhaajien, vaan\nCæsarin piiriin. Hän oli Cæsarin konsulivirkatoveri _Antonius_, mies,\njoka oli kuuluisa suunnattomista ruumiinvoimistaan, mutta myöskin\nrajusta terveytensä turmelemisesta. Hän oli suurenmoinen juomaveikko ja\nnaishurmaaja, mies, jolla oli voimakaslihaksinen vartalo, häränniska\nja leveä rinta, Herkules, joka ei kuitenkaan ollut valinnut hyveen\njumalatarta ohjaajakseen elon tiellään. Antonius ei ylipäänsä\nymmärtänyt, mitä kohtuus merkitsee. Keskellä valoisaa päivää voi hän\nesiintyä niin päihtyneenä, että se herätti kiusallista huomiota.\nMoraalisista epäilyistä hän oli kyynillisen vapaa.\n\nAntonius ei kuitenkaan ollut suurenmoinen ainoastaan juomaurhona, vaan\nmyöskin taistelukentällä. Cæsarilla oli ollut hänestä paljon hyötyä, ja\nhän oli puolestaan ollut ylipäällikölleen järkkymättömän uskollinen,\nvaikkakin hänen kanssaan ajoittain — erittäinkin hänen alituisen\nrahapulansa takia — oli vaikea tulla toimeen ja koska hän vihapäissään\nvoi tehdä tyhmyyksiä. Antonius aikoi nyt ruveta Cæsarin kostajaksi,\ntoivoen pääsevänsä myöskin hänen seuraajakseen. Hänen ensimmäinen\ntekonsa oli luonnollisesti valtiokassan anastaminen.\n\nAntoniuksen suuri hetki oli se, jolloin hän kansankokoukselle luki\njulki Cæsarin testamentin ja siitä kävi ilmi, että vainaja oli\nlahjoittanut puutarhansa kansanpuistoksi ja määrännyt annettavaksi\njokaiselle Rooman köyhälle kansalaiselle, kaikkiaan 250.OOO:lle,\nsumman, joka vastasi noin 500 markkaa. Sellainen sanoma ei ollut\ntekemättä vaikutustaan rahvaaseen. Mikä kansanystävä olikaan vainajassa\nmenetetty! Ja tunteet niitä miehiä kohtaan, jotka olivat lyhentäneet\ntämän isällisen hyväntekijän elämän, muuttuivat suuttumuksen myrskyksi,\nkun ilmeni, että vainaja oli testamentissaan muistanut useita\nmurhaajiaan suurilla summilla. Hän oli siis viime hetkiinsä asti elänyt\nsiinä vakaumuksessa, että he olivat hänen ystäviään, nuo miehet, jotka\nvakain tuumin olivat pistäneet tikarinsa hänen ruumiiseensa.\n\nKun Antonius sitten Cæsarin hautajaisissa mukaansa tempaavassa\npuheessaan muistutti vainajan Rooman valtakunnalle tekemistä\nkuolemattomista teoista, ja kertoi, kuinka hän oli pelastanut\nroomalaiset pohjoisesta uhkaavasta gallialaisvaarasta, ja sen jälkeen\ntempasi peitteen ruumiin päältä ja kohotti kaiken kansan nähtäväksi\nhänen lävistetyn, verentahraaman togansa, silloin kaikui koko Forum\nkansanjoukon itkusta ja valituksesta, aivan kuten kuoro klassillisessa\nmurhenäytelmässä ilmentää toimivien henkilöiden tunteita.\n\nHautajaislaulujen kaikuessa rahvas saa nähdä surmatun sankarin\nnousevan seisoalleen. Voidaan nähdä hänen haavansa yli koko ruumiin\nja tuskan vääristämissä kasvoissa. — Se on vain vahakuva, mutta\nniin luonnollisesti tehty, että se vaikuttaa ilmestykseltä toisesta\nmaailmasta. Nyt kohoaa tuhatääninen kostonhuuto niitä vastaan, jotka\novat suorittaneet häpeällisen ilkityön.\n\nOli ollut aikomus polttaa Cæsarin ruumis Marskentällä, mutta kansan\ntahto olikin, että yhteiskunnan hyväntekijän jäännökset jäisivät\nkaupungin keskukseen. Ei mikään kyennyt hillitsemään kiihtyneitä\nkansanjoukkoja, kun ne pinosivat valtavan ruumisrovion itse Forumille.\nSiihen raahattiin penkkejä ja pöytiä, ja kun liekit leimahtivat, heitti\njokainen siihen, mitä sattui olemaan käsillä: aseita, talouskaluja ja\nkoristeita. Leimuavasta roviosta kansa tempasi kekäleitä ja riensi\npistämään tuleen Brutuksen, Cassiuksen ja toisten »vapaussankarien»\ntalot. Murhaajat olivat kuitenkin jo rientäneet turvaan nähdessään,\nminne päin kansan mieliala kallistui.\n\nIlmeni siis, että kansan mieliala oli Cæsarin puolueen puolella, ja\nsen nojalla ja sotilaspäällikkyytensä vuoksi Antoniuksella oli tällä\nhetkellä suurin sananvalta Rooman valtakunnassa.[67]\n\nTilanne muuttui kuitenkin, kun yhdeksäntoistavuotias _Octavianus_,\nCæsarin sisarentyttären poika, astui näyttämölle diktaattorin\npääperillisenä ja ottopoikana — laillisia lapsia Cæsarilla ei ollut.\n\nAntoniukselle oli ilmestynyt kilpailija korkeimmasta vallasta. Saatuaan\ntiedon Cæsarin kuolemasta Octavianus oli palannut kotiin Kreikasta. Hän\noli siellä juuri päättänyt opintonsa ja hänen olisi pitänyt aloittaa\nsotilaallinen kasvatuksensa seuraamalla Cæsaria hänen sotaretkellään\nparthialaisia vastaan. Antonius tervehti häntä alentuvan ylhäisesti,\nmelkeinpä karkean epäkohteliaasti. Tällaisia nuoria keltanokkia tuli\npitää kurissa ja herättää heissä kunnioitusta. Mutta nuorukaisen\npuolelle meni suuri osa Cæsarin veteraaneja sekä muita kannattajia ja\nnämä tervehtivät häntä Cæsarin poikana ja kostajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCæsarin puolue oli siis jakaantunut sisäisten riitaisuuksien vuoksi\nkahtia. Hänen murhaajiensa ja vihollistensa mielihyväksi! Täten ja\nainoastaan täten heille oli mahdollista jatkuvasti näytellä osaansa.\nTasavaltalaiset päättivät asettua Octavianuksen puolelle — niin\nkauaksi aikaa kuin he tarvitsisivat häntä. Syy siihen oli se, että he\npelkäsivät ennen kaikkea väkivaltaista ja vallanhimoista Antoniusta.\nKopealla ja loukkaavalla käytöksellään hän oli saattanut Ciceron,\nsenaatin puolueen etevimmän miehen, persoonalliseksi vihamiehekseen.\nMutta kenen tasavaltalaiset asettaisivat vaarallista Antoniusta\nvastaan? Tietysti sen, jolla oli armeija käytettävänään, sillä sitähän\nsenaatilla ei ollut. Siis Octavianuksen! Turhaan Brutus varoitti\nCiceroa liittymästä kunnianhimoiseen nuorukaiseen. Olihan, hän arveli,\ntasavaltalaisen puolueen taholta mielettömyyttä hyväksyä Cæsarin oma\npoika, että puolue voisi pitää aisoissa suhteellisesti niin vaaratonta\nvastustajaa kuin Antoniusta. Ciceron viha Antoniusta kohtaan voitti\nkuitenkin kaikki epäilykset. Suuri puhuja oli muutoin varma siitä,\nettä »poika», kuten Cicero nimitti häntä, tulisi olemaan helposti\nkäsiteltävä välikappale puolueen käsissä. Samalla tavoin olivat\ntasavaltalaiset aikoinaan arvostelleet Pompeiusta. Pian oli ilmenevä,\nolivatko he laskeneet oikein tälläkin kertaa.\n\nEnsimmäisenä kävi Antoniuksen kimppuun Cicero, joka tunsi myöskin\nhienosti sivistyneen miehen vastenmielisyyttä raakaa »gladiaattoria»\nkohtaan, kuten hän nimitti Antoniusta. Hän kohdisti Antoniusta vastaan\njoukon jyriseviä syytöspuheita, joita hän itse vertasi Demostheneen\nhyökkäyksiin kuningas Philipposta vastaan ja nimitti niitä sen vuoksi\n_filippiikeiksi_. Ciceron filippiläisissä puheissa ei ilmene ainoastaan\nlämmin isänmaanrakkaus, vaan myöskin kiihkeä viha. Cicero raivosi,\nkuten hän itse sanoo, toivoen, että Antonius »tulisi ikuisiksi ajoiksi\njälkimaailman silmissä kunniattomaksi ja häväistyksi.»\n\nNeljässätoista filippiläisessä puheessaan hän hyökkäsi vihatun\nvastustajansa kimppuun ja kuvasi hänet raivoissaan verenhimoiseksi\npedoksi. Erikoisesti kuuluisa on toinen filippiläinen puhe, jonka\nhän piti sen jälkeen, kun Antonius oli vuorostaan antanut voimakkaan\nvastauksen hänen puheeseensa. Ciceron purkaukset tässä puheessa eivät\njätä vähääkään toivomisen varaa, mikäli on kysymyksessä selvät ja\nsuorat sanat. Mutta puhujan kiukku ilmaisee, että hänen piirroksensa\non irvi- eikä muotokuva. Hän kuvailee Antoniuksen Cæsarin pahana\nhenkenä ja onnettoman kansalaissodan todellisena alkuunpanijana. »Kuten\nHelenasta tuli troialaisten, samoin on tuosta miehestä tullut meidän\nvaltiomme perikadon aihe», hän väittää. »Sinä olet osoittautunut\njulkeammaksi kuin Catilina, mielettömämmäksi kuin Clodius», hän\nhuudahtaa. Ja yhtä mieltäkuohuttavan rikoksen tuo mies oli tehnyt\nsilloin, kun hän koetti panna diadeeman Cæsarin päähän. »Sinä, senkin\nroisto», puhuja puhkeaa sanomaan, »olet siis koettanut panna voimaan\nyksinvallan ja tällöin pannut Rooman kansan koetteelle huomataksesi,\nkuinka pitkälle se sieti kylmää terästä.»\n\nCæsarin kuoleman jälkeen Antonius oli ottanut huostaansa valtion\nrahaston ja hävittänyt sen. »Millä tavoin», Cicero kysyy tähän\ntapahtumaan viitaten, »sinä olet voinut ennen huhtikuun 1. päivää\nvapautua siitä 40 miljoonan sestertin[68] suuruisesta velasta, johonka\njouduit viidentenätoista maaliskuuta?» Ja hän jatkaa sanoen: »Sinä olet\njuoppouden ja haureellisen elämän kokonaan turmelema. Siveettömässä\ntalossasi sinä olet joka päivä tehnyt itsesi syypääksi kaikkiin\nmahdollisiin irstailuihin. Häpeällisillä teoillasi sinä olet tahrannut\nkaikki Italian kaupungit ja maakunnat.» Kas tässä eräs näyte niistä\nkauniista todistuksista, joita Cicero antaa Antoniuksesta.\n\nPuheen jatkuessa Cicero tulistuu yhä enemmän ja enemmän ja sinkoaa\nvastustajalleen vasten kasvoja sellaisia kehoituksia kuin seuraavankin:\n»Nuku pois humala itsestäsi, ja koeta hetkikin ajatella raittiin\nihmisen tavoin!» Lopuksi hän uhkaa Antoniusta Cæsarin kohtalolla.\n»Uskotko sinä tosiaankin», hän kysyy, »että se kansa, joka ei sietänyt\n_häntä_, kärsisi sinua? Ei, ole varma siitä, että tämän jälkeen tullaan\nkilpailemaan siitä, kuka ensiksi tekee tyrannimurhan! Ei odoteta, että\ntilaisuus siihen tarjoutuisi jolloinkin kaukaisessa tulevaisuudessa.»\nJa minua sinä et säikytä, arvelee Cicero. »Nuorena miehenä minä\nsuojelin valtiota — enkä minä nytkään, vanhaksi tultuani, jätä sitä\npulaan. Minä halveksin Catilinan tikareja — minä en pelkää sinunkaan\ntikarejasi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKilpailijoiden, Antoniuksen ja Octavianuksen välillä mieliala myöskin\nkatkeroitui. Antonius kohteli kilpailijaansa, niinkuin tämä ei olisi\nollut vielä täysikasvuinen. Kun nuorukainen muutamana päivänä piti\npuhetta kansalle, syöksähtivät Antoniuksen liktorit esiin ja tempasivat\nhänet pois puhujapaikalta. Vähitellen heidän keskeinen vihansa kasvoi\nniin suureksi, että he syyttivät toisiansa murha-aikeista.\n\nKun Cicero oli ehtinyt kolmanteentoista filippiläiseen puheeseensa,\njoka oli »raivoisan ja karjuvan kaunopuheisuuden mestariteos», hän\nkehoitti senaattia sotaan Antoniusta vastaan. Näin puhkesi uusi\nsisällissota, toisella puolella Antonius, toisella senaatti ja\nOctavianus. Antonius voitettiin, hänen täytyi perääntyä ja hän pakeni\nTransalpiiniseen Galliaan.\n\nNyt Cæsarin murhaajat ja viholliset tunsivat istuvansa varmasti\nsatulassa. Eihän Antoniusta tarvinnut enää ottaa lukuun ja\nOctavianushan oli vain poikanen. Brutus ja Cassius olivat tosin\npaenneet tiehensä, mutta kun Brutuksen onnistui ottaa haltuunsa\nMakedonia ja Cassiuksen Syyria, jotka Cæsar oli antanut heille\nmaakunniksi, niin koko Itä kaikkine runsaine apulähteineen oli\ntasavaltalaisten vallassa. Ja Octavianusta, joka varsinaisesti oli\naiheuttanut voiton Antoniuksesta, senaatti ei ottanut ollenkaan\nhuomioon jakaessaan ylipäällikönpaikkoja ja muita korkeita virkoja.\nOltiin niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli tehnyt\ntehtävänsä, häntä ei tarvittu enää. Hänet oli nyt vain erotettava\nsotajoukoistansa.\n\nMutta »poikapa» ei suvainnutkaan, että häntä kohdeltiin kuin nollaa.\nHän ei aikonut antaa kasvatti-isänsä murhaajien riemuita — hän oli\npäinvastoin päättänyt kostaa heille. Saadakseen ratkaisun aikaan hän\nvaati senaatilta, että hän nuoruudestaan huolimatta saisi hakea toista\nvapaina olevista konsulin viroista. Hän lähetti lähetystön samoista\nlegioonista, joita senaatinpuolue oli turhaan koettanut houkutella\nluopumaan hänestä, Roomaan vaatimaan konsulinvirkaa päällikölleen.\nSenaatti luonnollisesti esteli ja selitti, että Octavianus oli aivan\nliian nuori. Mutta silloin kerrotaan sen centurion, joka johti puhetta,\nuhkaavasti kopauttaneen miekkaansa sanoen: »No, jos te ette halua tehdä\nhänestä konsulia, niin _tämä_ on tekevä hänet siksi.» Silloin Cicero\nhuomautti: »Jos tällaista sanotaan konsulinviran _hakemiseksi_, niin\nei luonnollisesti voida tehdä muuta kuin suostua hänen pyyntöönsä.»\nHänellä ei ollut enää samaa ylitsevuotavaista uskoa kaunopuheisuuden\nvoimaan kuin vielä äskettäin filippiläispuheiden aikana, jolloin hän\nkirjoitti Cassiukselle: »Jos vain voisi pitää useammin puheita, niin ei\nolisi ollenkaan vaikeaa palauttaa tasavaltaa ja vapautta.»\n\nMutta senaatti toivoi apua toiselta taholta ja kieltäytyi antamasta\nOctavianukselle, mitä tämä vaati. Silloin nuori sotapäällikkö marssi\njoukkojensa etunenässä Roomaan ja valtasi kaupungin sekä valitutti\nitsensä aseellisen voimansa painostuksella konsuliksi ja julistutti\nCæsarin murhaajat valtiokiroukseen. Satakunta Rooman ylhäisintä miestä\nvihittiin näin Iulius Cæsarin kuolinuhreiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhdeksäntoistavuotias oli miekan iskutta tehnyt itsensä\nkaikkivaltiaaksi, Roomassa. Ja kuitenkaan hän ei hetkeäkään tuntenut\nhuimausta. Hän osoitti kaikessa esiintymisessään itsetietoisuuden\nohella sävyisyyttä ja maltillisuutta, joka olisi tuottanut kunniaa\nvanhemmallekin miehelle. Hän käsitti täydellisesti, että ajan\npitkään olisi aivan liian uskallettua kokeilua koettaa vastustaa\nAntoniusta. Sotapäällikkönä yhdeksäntoistavuotiaalla ei ollut ollenkaan\nedellytyksiä kilpailla Iulius Cæsarin lähimmän miehen kanssa. Lisäksi\nAntonius Transalpiinisessa Galliassa oli saanut tukea sikäläiseltä\nmaaherralta, Cæsarin entiseltä ratsuväenpäälliköltä _Lepidukselta_,\njolla oli käytettävissään kaikki tärkeimmät sotajoukko-osastot Italian\nympäristöllä. Hänen komennossaan oli m.m. kuuluisa kymmenes legioona.\nMutta ei siinä kyllin: Antonius uhkasi myöskin Octavianusta sillä, että\nhän tekisi liiton Brutuksen ja Cassiuksen kanssa, jollei nuorukainen\nluopuisi kaikkivallastaan. Viisaus neuvoi Octavianusta taipumaan. Kolme\nRooman mahtavinta miestä kohtasivat toisensa ja heittäytyivät, hetken\nvakavuuden liikuttamina, toistensa syliin. Kuitenkin kerrotaan, ettei\nenemmän Octavianus kuin Antoniuskaan hellien syleilyjen kestäessä\njättänyt tunnustelematta, olisiko »ystävällä» sattumoisin tikari\nkätkössä togan poimujen alla. Kun sitä ei ollut, oli seurauksena, että\nnämä kolme miestä vuonna 43 e.Kr. tekivät _triumviraatin_ hallitaksensa\nrajattomalla vallalla Rooman valtakuntaa. Tällä liitolla ei saanut olla\nyksityissopimuksen luonnetta kuten ensimmäisellä triumviraatilla, vaan\nse oli vahvistettava lailla ja sen tarkoituksena sanottiin kauniisti\nolevan »tasavallan jälleen voimaan saattaminen»!\n\nTriumvirien ensimmäisiä tekoja oli oleva vihollistensa rankaiseminen.\nSullahan oli saanut elää ja hallita rauhassa henkipattojulistuksiensa\njälkeen, mutta Cæsarin lempeys oli palkittu murhalla. Miksi ei\nsiis seurattaisi Sullan esimerkkiä? Ja että voitaisiin käydä\nsotaa Brutusta ja Cassiusta vastaan, tarvittiin rahaa. Kaikkien\nyhteiskunnan rikkaimpien henkipatoiksi julistaminen oli ainoa\nmahdollinen keino hankkia välttämättömät varat. Näin puhkesi uusi\nkauhun aika loppumattomme henkipattojulistuksineen. Cæsarin kuolemasta\nei siis suinkaan ollut seurauksena vapauden palauttaminen, vaan\nhänen kuolemansa jälkeen seurasi kauhun aika. Cæsar oli kruunannut\nelämäntyönsä hankkimalla Rooman yhteiskunnalle levon ja rauhan. Hänen\nmurhansa välitön ja välttämätön seuraus oli, että Rooman yhteiskunta\njoutui uuteen kansalaissotaan, joka muutamin harvoin keskeytyksin\nkesti viisitoista vuotta. Tämä kansalaissota oli kolmas järjestyksessä\nja niistä kaikista kauhein. Mutta niinpä se muodostuikin tasavallan\nkuolinkamppailuksi.\n\nHenkipatoksi julistetun surmaaja sai palkkiona 150 000 markkaa, jos hän\noli vapaasukuinen, ja 60 000 ja vapauden, jos hän oli orja. Lähes 2\n500 ylhäistä tai rikasta miestä lienee kaatunut triumvirien politiikan\nuhreina. Henkipattoisten omaisuus otettiin valtion rahastoon. Nyt\ntoistuivat kaikki ne häpeälliset teot, joita oli tehty Sullan\nhenkipattojulistusten seurauksena. Muutamalla miehellä oli esimerkiksi\nhuvila, jossa oli ihana puutarha, jota Antonius halusi itselleen,\neräällä toisella oli taas tavattoman kaunis jalokivi, joka kiihoitti\nhänen saaliinhimoaan. Seurauksena oli, että molemmat murhattiin.[69]\nEräällä naimisissa olevalla naisella oli suhde Antoniuksen ystävän\nkanssa. Heille oli leikintekoa saada naisen mies julistetuksi\nhenkipatoksi. Hänen kuolinpäivänään nainen vietti häitä rakastajansa\nkanssa.\n\nOli harvinainen onni, jos joku rikas ja ylhäinen mies säilytti henkensä\nnäinä kauhun päivinä. Niiden, jotka Antonius, tuo himokas sulttaani,\narmahti, täytyi olla naimisissa kauniin naisen kanssa, joka uhrasi\nsiveytensä pelastaaksensa puolisonsa.\n\nKauhea ihmismetsästys raivosi yli koko Italian. Rooma kylpi veressä.\nTaasen osoittautui todeksi, kuten Plutarkhos sanoo, vanha kokemus,\n»ettei villipeto ole niin julma kuin ihminen, kun hän saa tilaisuuden\npäästää intohimonsa valloilleen.»\n\n\nKirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen sekä keisariaikaan:\n\nAlfred von Domaszewski, Geschichte der römischen Kaiser: 2 nid.\n\nV. Gardthausen, Augustus und seine Zeit: 2 osaa.\n\nOtto Seeck, Kaiser Augustus.\n\nHermann Schiller, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.\n\nJ.P. Weisse, Populaere forelaesninger, nid. II.\n\n\n\n\n\n\nVALLANKUMOUSAJAN AJATTELIJAT JA RUNOILIJAT.\n\n\n\n\nCICERON VIIMEISET VUODET.\n\n\nCiceron murha herätti kaikista henkipattomurhista suurinta huomiota.\nOctavianus oli tahtonut pelastaa hänen henkensä, mutta oli taipunut\nlopuksi, ja niin julistettiin suuri kaunopuhuja itse ja koko hänen\nsukunsa ja kaikki hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Cicero\nyritti paeta Brutuksen luo Makedoniaan, mutta hänen pyövelinsä\nsaavuttivat hänet matkalla. Hän kohtasi kuoleman kuin mies. Hän istui\nkantotuolissaan, »kuten tavallista» — Plutarkhos kertoo — »leuka\nvasemman käden tukemana ja katsoi murhaajiaan tiukasti kasvoihin.\nHän oli pölyinen ja parta ajamatta, hiukset epäjärjestyksessä ja\nkasvojen piirteet kärsimysten runtelemat — kamala näky, joka sai\nuseimmat peittämään kasvonsa, kun toinen pyöveleistä antoi hänelle\nsurmaniskun. Murhaajat hakkasivat hänen päänsä irti, ja Antoniuksen\nerikoisesta määräyksestä myöskin 'ne kädet, jotka olivat kirjoittaneet\nfilippiläiset puheet'.» Livius lausuu: »Cicero ei kantanut mitään\nonnettomuuttaan niin miehuullisella rohkeudella — kuin kuolemansa.»\n\nAntonius riemuitsi, kun hänelle tuotiin todisteet siitä, ettei hänen\nvastustajansa ollut enää elävien joukossa. Sen jälkeen hän puhkesi mitä\nkarkeimmin häväisemään vainajaa ja asetutti hänen päänsä ja naulautti\nhänen kätensä Forumin puhujalavalle, jossa hänen kaunopuheisuutensa oli\nviettänyt monia triumfeja. Inhoittava ilkityö »isänmaan isää» kohtaan\ntuntui sekä ylhäisistä että alhaisista koko valtion onnettomuudelta.\n\nElämänsä loppuajan Cicero oli omistanut kirjalliselle toiminnalle.\nHänen filosofisen kirjailijatoimintansa huipun muodostavat hänen\nkirjansa »Velvollisuuksista» ja »Vanhuudesta», kirja, joka Ciceron\nkaikista teoksista on meidänkin ajallamme enimmän ajatuksia antava\nja nautittavin. Siinä kuvataan vuonna 150 e.Kr. vanhan Marcus\nPorcius Caton kodissa suoritettua keskustelua tämän ja kahden häntä\nnuoremman ystävän välillä, joista toinen oli myöhemmin niin kuuluisa\nScipio Africanus nuorempi. 84-vuotias Cato kuvataan onnellisen\nvanhuksen ihanteena, jota vuodet eivät paina. Vanhuus ei ole hänelle\ntoimettomuuden ajanjakso, ei ole tyhjä ja iloton, vaan kypsyyden ja\nhiljaisten ajatusten aikaa, valmistusta ikuiseen rauhaan ja lepoon,\njota hän odottaa kuolemaa pelkäämättä. Cato esittää lyhyesti sanoen\nvanhuuden sinä elämän ajankohtana, jolloin ihminen saavuttaa korkeimman\nkehityksensä täällä maan päällä. Cicero kohoaa tässä kirjassaan niin\nkorkealle, että mieleen johtuvat ne keskustelut, joilla Sokrates\nkerran, kuolema silmiensä edessä, koetti vahvistaa oppilastensa\nsielunvoimaa.\n\nCato kumoaa toisen toisensa jälkeen vanhuuteen tavallisesti\nkohdistetuista valituksista. Tapanahan on ennen muuta väittää, että\n_vanhuus tekee meidät työhön kelpaamattomiksi_. Tällainen puhe on,\nvanhus arvelee, yhtä mieletöntä kuin väite, ettei perämiehestä ole\npurjehdittaessa mitään hyötyä sentähden, että hän ei kiipeä ylös\nmastoihin, ei juokse ympäriinsä sinne ja tänne kannella tai ammenna\nvettä, vaan istuu perässä käsi peräsimen varressa. Edellyttäähän\nhänen toimensa harkitsevaa viisautta, ja sen ominaisuuden vanhuus\nantaa paljon runsaammassa määrin kuin nuoruusvuodet. Viisaus\nja harkitsemiskyky ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikissa\njohtoasemissa, yhtä hyvin sille, jonka tulee hoitaa maatilaa, kuin\nvaltiomiehelle ja sotapäällikölle.\n\nSitävastoin on totta, että _ruumiinvoimat vähenevät_ elämän\nehtoopuolella. Mutta mitäpä siinä on suremista? »Minä en surrut\nnuoruudessani sitä, ettei minulla ollut härän tai elefantin voimia»,\nCato sanoo. »Se, mitä tehdään, pitää tehdä voimiensa mukaan.» Ukko ei\ntietysti voi pitää puhetta nuorukaisen malmikaikuisella äänellä, »mutta\nkaikissa tapauksissa vanhan miehen lempeä ja pehmeä-ääninen esitys on\ntavallaan kaunista, ja kaunopuheisen vanhuksen hienosti muovaillut\nja selkeästi esitetyt ajatukset voittavat useasti omilla ansioillaan\nkuulijain mielenkiinnon puolelleen. Ja jollei itse kykene esittämään\najatuksiaan, niin voihan innostuttaa nuorempia puhujia; ja mikähän\nonkaan miellyttävämpää kuin vanhuus, nuorten, eteenpäinpyrkivien\nmiesten ympäröimänä?\n\nKreikkalaisesta atleetista Milonista kerrotaan, että hän kulki yli koko\nOlympian kilpa-ajoradan elävä härkä hartioillaan. Tuskinpa kuitenkaan\nuskon, että sinä mieluummin tahtoisit itselläsi olevan hänen ruumiin\nvoimansa kuin Pythagoraan sielunlahjat.\n\nAppius Claudius oli sekä sokea että vanha, mutta hän herätti kuitenkin\nkunnioitusta neljässä voimakkaassa pojassa, viidessä tyttäressä,\nsuuressa sukulaisjoukossa ja melkoisessa käskyläislaumassa. Sillä hänen\nsielunsa oli joustava kuin jousi, ja vaikka hän iän karttuessa menetti\nosan voimiaan, vanhuus ei kyennyt häntä kuitenkaan masentamaan.»\n\nOn kyllä totta, että on niin tylsiä ja raihnaisia ukkoja, etteivät\nhe mihinkään kelpaa, mutta onhan heikkoja ja sairaalloisia yksilöitä\njokaisessa ikäkaudessa.\n\n»Katselkaamme nyt kolmatta huomautusta, joka on tapana tehdä vanhuutta\nvastaan, nimittäin, että _sillä on niin vähän nautintoja_. Ihaninta,\nmitä ihminen on saanut perintönä vanhemmiltaan tai lahjana Jumalalta,\non järki, mutta tälle taivaalliselle kipinälle ja jumallahjalle ei ole\nmikään niin vaarallista kuin nautinto. Sillä kun himo hallitsee, on\nitsehillintä mahdotonta.» Meidän ei pidä senvuoksi valitella vanhuuden\nsaapumista, vaan olla sille päinvastoin kiitollisia siksi, että se\nvapauttaa sielumme moisilta tahraantumisilta. »Vanhus kieltäytyy\nmielellään juhlapäivällisistä monine ruokineen ja viininpaljouksineen.\nMutta niinpä hän välttääkin humalan, vatsanvaivat ja unettomuuden.»\n\n»'Mutta', sanotaan, 'vanhojen nautintojahan ei seuraa miellyttävä\ntunnehuumaus.' Eipä kylläkään, ymmärrettävästi, mutta sitä ei\nkaivatakaan. Ja mitä ei kaivata, sitä vailla oleminen ei herätä\nvastenmielisiä tunteitakaan. Kun Sophokleelta vanhoilla päivillään\nkysyttiin, vieläkö hän tunsi nautintoa rakkauden riemuista, hän\nvastasi: 'Jumalat minua varjelkoot! Minä olen iloiten paennut niitä\nkuten raakaa ja mieletöntä isäntää!'\n\nMitä nautintoa sielu sitävastoin tunteekaan, kun se on suorittanut\nvuotensa rakkauden, kunnian- ja vallanhimon, vihan ja kaikkien muiden\nintohimojen palveluksessa, ja saa sitten olla rauhassa ja elää sisäistä\nelämäänsä! Jos on ihanteellisia harrastuksia mitä varten elää, ei\nvarmastikaan ole ihanampaa olotilaa kuin vanhuus, joka omistautuu\ntieteelliselle toiminnalle.»\n\nJa kuinka paljon iloa vanhuudella voi olla maanviljelyksestä ja\npuutarhanhoidosta ja siitä, että se joka vuosi uudelleen saa seurata\nversovan viljan oraan kehitystä jyvääkantavaksi tähkäksi, saa seurata\nviiniköynnöksen kukintaa ja hedelmänkantoa, ja nauttia kukkien\nloistosta ja mehiläisten surinasta!\n\nMutta, väitetään lopuksi, vanhuuteen kuuluu joka tapauksessa se\nvarjopuoli, että _silloin voi odottaa kuolemaa millä hetkellä hyvänsä_.\nMutta huomioonottamatta sitä, että tämä syytös kohdistuu kaikkiin\nikäkausiin, on tavallista, että kuolema nuoruuden keväimessä on\nraskaampaa kuin vanhuuden syksyn aikana. Ja sille, joka on vakuutettu\nsielun kuolemattomuudesta, on itse kuolema onni. Tämän uskon tueksi\nCicero panee vanhan Caton käyttämään Pythagoraan, Sokrateen ja muiden\najattelijain sanoja. »Itse puolestani», Cato sanoo, »en tahdo valittaen\nerota tästä maailmasta. Minä poistun täältä kuin majatalosta, en\nniinkuin kodista, ja kuinka ihana onkaan päivä, jolloin saan matkata\nhenkien taivaalliseen seuraan, jolloin saan jättää tämän alhaisen ja\nturmeltuneen maailman.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nCiceron filosofisilla kirjoituksilla ei ole suurta _tieteellistä_\narvoa. Hän tunnustaa itse, että hän on lainannut ajatukset\nkreikkalaisilta, ja vertaa filosofisia teoksiaan vanhojen roomalaisten\nrunoilijain kreikkalaisten näytelmien mukailutöihin. Mutta hän on\nkuitenkin kirjoillaan vaikuttanut jalostavasti sekä roomalaisiin että\nmoniin lukijapolviin kauan Rooman valtakunnan häviön jälkeenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCiceroa on sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma arvostellut\nihmisenä hyvin eri lailla. Muutamat ihailevat rajattomasti »suurinta\nroomalaista, jossa kreikkalainen inhimillisyys todellakin on\ntunkeutunut vereen, ensimmäistä, joka kykeni sopusointuiseksi\nkokonaisuudeksi sulattamaan roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen»,\nSchückin sanoja käyttääksemme. Toiset ovat sitävastoin tuijottaneet\nitsensä sokeiksi miehen heikkoihin puoliin, erittäinkin hänen\ntouhukkaaseen intoonsa saada näytellä huomattavaa osaa, hänen\nhorjuvaisuutensa ja hänen välistä epämiehekkääseen valitukseensa\nonnettomuuden päivinä. Nämä ovat kuvanneet hänet turhamaiseksi narriksi\nja loruilijaksi.\n\nHelppoa onkin käydä Ciceron kimppuun. Hänen heikkoutensa johtuvat\nhänen asianajajamaisesta luonteenlaadustaan. Kovin usein näemme hänen\nyksityissyistä tai poliittisesta painostuksesta puolustavan väärää\nasiaa. Vastenmielistä on tällaisissa tapauksissa todeta, kuinka\nhän vastoin parempaa tietoaan pauhaa paatoksella, joka kajahtaa\nteeskennellyltä ja ontolta. Paitsi niitä syytöksiä hänen luonnettansa\nvastaan, jollaisia hänen useimmat julkiset puheensa ovat, meillä on\nkäytettävissämme vielä joukko muita raskauttavia todisteita häntä\nvastaan: hänen omat kirjeensä. Näissä hän on paljastanut itsensä\nrehellisemmin, arkailemattomammin kuin kukaan muu muinaisajan ihminen,\njonka tunnemme. Mutta onkohan oikein punnita kultavaa'alla sanoja,\njoita eloisa ja kiihkeä luonne hetken mielialan vallassa piirtelee\nainoastaan uskollisimpain ystäväinsä luettavaksi? Cicero on itse\nluonnehtinut nämä epistolansa »kahdenkeskisiksi keskusteluiksi», eikä\nhänellä ole koskaan ollut ajatustakaan saattaa niitä julkisuuteen.\nEihän kukaan ole suuri kamaripalvelijansa edessä, emmekä saa, kuten\nnorjalainen filologi Eitrem henkevästi sanoo, »odottaa saavamme\nCicerosta samaa vaikutusta, kun me kurkistelemme hänen olkapäänsä yli\nhänen kirjoituspöytänsä ääressä, kuin silloin, kun kuulemme hänen\näänensä kumisevan läpi senaatin istuntosalin tai yli Forumin.» Nopeasti\nkuin auringonpaiste ja sade huhtikuun päivänä vaihtelevat mielialat\nnoissa vanhoissa papereissa. Yhtenä hetkenä valtaa hänet itku, niin\nettei hän voi kirjoittaa enempää, toisena hetkenä hän on rohkaistunut\nja filosofoi, että on kuitenkin parasta elää toivossa silloinkin, kun\nse ei voi olla valoisinta lajia. Seuraavana päivänä on toivo kohonnut\nylimmilleen.\n\n»Ei ole olemassa», Ihne sanoo, »yhtä ainoata muinaisajan miestä, joka\non antanut meille tilaisuuden silmätä niin syvälle luonteensa sisimpiin\nlymypaikkoihin, joka on antanut meidän kohottaa tuota enemmän tai\nvähemmän läpinäkyvää naamiota, jonka muut julkisuuden miehet ovat\npukeneet päälleen. Hän on kuvannut itse itsensä sellaisena kuin hän\noli, puheissaan ja vielä enemmän kirjeissään. Muista tunnemme vain\nsen kuvan, jonka ystävät tai viholliset ovat piirtäneet — Ciceron me\nsitävastoin näemme siinä kuvastimessa, jota hän itse pitää edessämme\nkatseltavanamme. On totta, että siinä kuvassa on monta piirrettä,\njotka eivät ole omiaan herättämään kovinkaan suurta ihailua, mutta\njos tahdomme olla oikeudenmukaisia, meidän täytyy myöntää, että\nsamoin olisi laita useimpien historian suurimpien sankarihahmojen,\njos saisimme katsella yhtä suoraan heidän sieluihinsa kaikkine\nyksilöllisine heikkouksineen kuin olemme saaneet silmätä Ciceron\nsieluun.» — »Moitteettomia ihmisiä esiintyy ainoastaan romaaneissa»,\nBoissier toteaa, »mutta viekkailla ja harkitsevilla luonteilla on kyky\nhuolellisesti salata kaikki tunteensa, jotka eivät kärsi päivänvaloa.\nMyöskin suurimpia kunnianmiehiä voivat välistä kiusata himot ja kateus,\nmitä he seuraavassa hetkessä häpeävät. Mutta kirjoitettuina sellaiset\nhaihtuvat ajatukset saavat enemmän kiinteyttä, enemmän arvoa ja\nmerkitystä, kuin niillä itse asiassa oli hetkenä, jolloin ne syntyivät.\nMaltittomuudet, jotka tarkempi ajattelu pian taltuttaa, suuruushaaveet,\njotka järkisyistä pian lauhtuvat, eivät ole poispyyhittävissä, kun ne\nvain kerran on uskottu paperille. Kun utelias tulkitsija alkaa tutkia\ntällaisia liian avomielisiä tunnustuksia, hän halkoo niitä kenties\nsiinä määrin hiuksenhienosti, että jälkimaailma saa epämiellyttävän\nkuvan miehestä, joka on ne lausunut. Tarkoilla ja jääväämättömillä\notteilla hän silloin todistaa, että tuo mies oli huono kansalainen\nja petollinen ystävä, että hän oli pohjaltaan kateellinen ja toimi\nvilpillisesti kaikkia puolueita kohtaan.»\n\nTarkkanäköinen ei anna kuitenkaan tällaisten näytteiden johtaa itseään\nharhaan. »Hän tietää, ettei kiihkeitä ja arvostelukyvyttömiä ihmisiä\npidä ottaa kovin vakavalta kannalta eikä uskoa kaikkea, mitä he\nsanovat. _Heitä tulee puolustaa heitä itseänsä vastaan_ eikä kuunnella\nheitä, kun intohimo vie heidät harhateille, ja ennen kaikkea tulee\nerottaa heidän todellinen ja vakiintunut käsityksensä asioista siitä,\nmitä he hetkellisesti liioittelevat. Jokaisella ei ole kykyä voida\noikein käsittää eikä lukiessaan oikealla tavalla eläytyä Ciceron\nkirjeisiin. Minä epäilen noita oppineita, jotka ihmistuntemuksetta ja\nelämänkokemuksetta kuvittelevat voivansa arvostella niitä. He pitävät\ntäytenä totena kaikkia niitä kuluneita kohteliaisuuslauseparsia,\njoita seuraelämä vaatii ja jotka kaikkein vähimmin ovat omiaan\npettämään niitä, joille ne sanotaan. He takertuvat riemuiten joihinkin\nkirjeenkirjoittajan ajattelemattomiin tunnustuksiin tahi hänen\nsaamastansa kiitoksesta johtuvaan turhamaisuuteensa, mutta eivät käsitä\nhänen hienoa, sovittavaa ironiaansa. Voidaksensa oikein ymmärtää\nkaikkia näitä vivahduksia ja oikein arvostella, mitä nuo puheenparret\noikeastaan merkitsevät, jotka hymyillen sanotaan, mutta jotka eivät\naina sisällä sitä, mitä ne näennäisesti ilmaisevat, kamarioppineella\ntäytyisi olla enemmän elämänkokemusta, kuin mitä hän yleensä on kyennyt\nitselleen hankkimaan. Ja puhuakseni nyt suoraan tässä arkaluontoisessa\nasiassa, minä luotan tässä suhteessa enemmän maailmanmieheen kuin\noppineeseen.»\n\nSen, joka tahtoo arvostella Ciceroa oikeudenmukaisesti, ei pidä\nolla kuuro eikä ummistaa silmiänsä siltä, mitä Boissier sanoo\n»lumoavaksi suloksi hänen intiimeissä tunnustuksissaan. Ne herättävät\nmeissä ihailua kirjeenkirjoittajaa kohtaan ja rakkautta mieheen\nhänen heikkouksistaan huolimatta.» Hieno saksalainen psykologi\nkirjallisuudenhistorian alalla, Eduard Schwartz lopettaakin\nCicero-kuvauksensa seuraavin sanoin: »Jokaisen, joka tosiaankin\n_tahtoo_ kuulla, valtaa samalla kertaa kauhu ja myötätunto tuota\nmiellyttävää ihmissielua kohtaan, kun se purkaa sieluntuskaansa. Tuon\nmiehen tuskanparahduksissa tuntee samalla kertaa maailmantuomion\nraudankovat askelet ja koko sen onnettomuuden, jonka syvälle käyneiden\nmullistusten paino on pusertanut heikosta, rakastettavasta ja\ntunneherkästä ihmislapsesta, joka ei voinut aavistaa, että jälkimaailma\ntulisi höristelemään korviaan hänen tunnustuksilleen.»\n\nOn säilynyt lähes 900 kirjettä, jotka ovat Ciceron kirjoittamia tai\nhänelle kirjoitettuja. Ne ovat korvaamaton lähde sekä Ciceron itsensä\nettä koko hänen aikansa elämän tuntemiselle. »Me teemme», Eitrem sanoo,\n»näiden kirjeiden välityksellä tuttavuutta suuren aikakauden suurimpien\nmiesten kanssa. Näemme ainutlaatuisen kuvasarjan valtiomiehiä ja\nasianajajia, puhujia ja kynäilijöitä, sotapäälliköitä ja kirjallisia\nmerkkimiehiä: Cæsarin ja Ciceron, Pompeiuksen ja Caton. Mutta me\nsaamme elää myöskin uudelleen värittömät arkipäivät harmaine hetkineen\nja vähäpätöisine miehineen, kaikki kirjavana sekoituksena. Näyttämö\nvaihtuu alinomaa. Milloin olemme läsnä senaatin kokouksessa, milloin\nkuuntelemme päivän tapahtumia koskevaa salonkikeskustelua. Milloin\nolemme Forumilla, milloin provinssissa... On kuin noista vanhoista\npapereista milloin ilo riemuitsisi, milloin suru nyyhkyttäisi.\nKuivinkin asiatieto muodostuu niissä usein voimakkaasti suoritetuksi\nsiveltimen vedoksi ajankuvaan ja psykologiseen kuvasarjaan. Me näemme\nihmiset sellaisina, kuin he olivat, eikä sellaisina, kuin minä he\ntahtoivat esiintyä omalle ajalleen ja jälkimaailmalle. Siksipä\nmuodostuukin näiden kirjeiden lukeminen kuin vaellukseksi halki\nPompeijin. Erotus on vain siinä, että Pompeiji tuo nähtäväksemme taloja\nja katuja, kirjeet ihmisiä ja elämänkohtalolta.»[70]\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerhe-elämässään Cicero sai kokea paljon suruja. Hänen vaimonsa\nTerentia oli nainen, jonka kanssa naimisiin menoa sanotaan hyväksi\nkaupaksi. Hän toi tullessaan aika suuren omaisuuden ja aluksi hän hoiti\nsitä kelvollisesti — myöhemmin hän näyttää antautuneen vaarallisiin\nkeinotteluihin, ja Cicero valitti, että vaimo oli pettänyt häntä\nraha-asioissa. Mutta tästäkin huolimatta ei ollut helppoa tulla\ntoimeen tuon lujatahtoisen vaimon kanssa, ja miehen kirjeistä voikin\nhuomata, kuinka rakkaus vuosien kuluessa haihtui. Viimeisissä\nsäilyneissä kirjeissä puhutaankin vain liikeasioista ja taloustoimista.\nKolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen Cicero erosi Terentiasta.[71]\nKuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän meni uudelleen\nnaimisiin nuoren, Publilia nimisen tytön kanssa, jonka tämän isä oli\nkuolinvuoteellaan uskonut hänen hoitoonsa. Myöskin Publilia oli hyvin\nvarakas. Mutta vanhuksen sydäntä likin oli hänen tyttärensä _Tullia_,\n»pikku Tullia», kuten hän aina sanoo. Tullia oli henkisestikin isänsä\nlapsi, ja hänellä oli myöskin isänsä kirjallisia harrastuksia. Mutta\nTullia-raukka! Hän ihastui nuoreen, ylhäissukuiseen Dolabella nimiseen\nelostelijaan. Miehellä oli hyvä pää, mutta hän hoiti huonosti sekä\nhenkistä että aineellista leiviskäänsä. Pieni, kiharatukkainen ja hyvin\nruokittu Dolabella oli Catilina pienemmässä mittakaavassa. Hän oli\nvasta vain yhdeksäntoistavuotias, kun hänestä tuli Ciceron vävypoika.\nMutta hän oli jo silloin ennättänyt tehdä joukon pahoja tekoja ja rumia\nkepposia. Voidakseen mennä naimisiin yhdeksän vuotta vanhemman Tullian\nkanssa hän hylkäsi ensimmäisen vaimonsa, naisen, joka olisi voinut\nolla hänen äitinsä, mutta jolla oli — tai oikeammin sanoen oli ollut —\npaljon rahaa. Cicero sanoi tämän iästä ivallisesti, että kahdenkymmenen\nvuoden ajan hän oli kuullut tämän naisen olevan kolmenkymmenen vuoden\nvanhan.\n\nKun Dolabella sai Tullian, hän lupasi ruveta vakiintuneeksi mieheksi,\nmutta se oli vain kielenpieksäntää. Nopeasti ja hauskasti hän kulutti\nloppuun Tulliankin omaisuuden; ja kun Tullia uskalsi valitella, hän\nuhkasi ajaa hänet pellolle. Mutta Tullian rakkaus oli sokea. Viimeiseen\nasti hän antoi puolisolleen anteeksi tämän hairahdukset. Lopuksi\nkuitenkin mies loukkosi häntä niin syvästi, ettei sovinto ollut enää\nmahdollinen. Tullia pakeni silloin vanhan isänsä kotiin. Siellä hän\nvähän sen jälkeen kuoli lapsivuoteeseen. Tullian kuolema oli kovin\nisku, mikä kohtasi Ciceroa koko hänen elämänsä aikana.\n\nSitävastoin Publilia, joka oli Tulliaa nuorempi, ei ollut koskaan\npitänyt tytärpuolestaan. Nyt hän toivoi, että hänen puolisonsa rakkaus\nkääntyisi tyttären asemesta häneen. Mutta kun Cicero näki, kuinka\niloinen hän oli Tullian kuolemasta, hän sai sellaisen inhon häntä\nkohtaan, että hän ei enää tahtonut nähdä häntä silmissään, ja kaikki\nvaimon yritykset saada palata vanhan miehensä luo raukesivat turhaan.\nCicero oli saanut kylliksi aviollisista ristiriidoista.\n\nCicerolla oli myöskin poika. Hän oli sotilas sielultaan ja sydämeltään,\nmutta isä oli kylliksi ymmärtämätön tahtoakseen kuitenkin tehdä\nhänestä filosofin ja puhujan, joka luonnollisesti oli turhaa vaivaa.\nSen sijaan, että olisi antanut nuorukaisen mennä sotaan Cæsarin\nkanssa, kuten hän itse halusi, isä lähetti hänet Ateenaan opiskelemaan\npuhetaitoa. Ylläpidostaan nuori Cicero ei voinut valittaa, sillä\nisä antoi hänelle 150 000 markkaa vuodessa, jonka olisi luullut\nriittävän fil. ylioppilaalle. Mutta sen sijaan, että olisi istunut\nkuuntelemassa oppineita ja kaunopuheisia luentoja, nuori Cicero\npiti hienoja päivällisiä ja kehitti enemmän makuaan Falernum- ja\nKios-viinin tuntemisessa kuin tietojaan Platonin ja Aristoteleen\najatusjärjestelmistä. Hänen elämänsä suurin ylpeys oli kehittyä\naikansa suurimmaksi juomasankariksi. Täksi hän pääsikin niin suurella\nmenestyksellä, että hänen onnistui voittaa itse Antoniuskin juomisessa.\n\nEttei hän aivan raaistunut, johtui siitä, että hän kuitenkin vihdoin\nviimein sai tilaisuuden seurata taipumustaan. Kun Brutus marssi Ateenan\nläpi, hän otti nuoren Ciceron mukaansa Makedoniaan. Ja nyt hänestä tuli\nyksi vapausintoilijain urhoollisimpia ja taitavimpia alipäälliköitä.\nBrutuksen tappion jälkeen Octavianus tunsi tarvetta sovittaa Ciceron\npojalle, mitä oli rikkonut isää vastaan. Hän antoi hänelle armon ja\nnimitti hänet konsuliksi, mutta hänen ei onnistunut lopettaa hänen\ntaipumustaan kallistella liian paljon pikaria. Ainoa urotyö, mikä\nnuoremman Ciceron tiedetään tehneen, oli se, että hän kerran humalan\nhämmingissä heitti lasinsa Augustuksen sotapäällikön ja ystävän\nAgrippan päähän.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nMarcus Tullius Cicero, Samtalen på Tusculum.[72] S.G. Dahlin ruotsinnos.\n\nMarcus Tullius Cicero, Om pligterna. J.O. Lindforsin ruotsinnos.\n\nMarcus Tullius Cicero, En väns tankar om vänskapen. En åldrings tankar\nom ålderdomen. P.G. Lythin\n\nMarcus Tullius Cicero, Vanhuudesta. K.J. Hidénin suomennos.\n\n\n\n\nLUCRETIUS.\n\n\nSamaan aikaan kuin Cicero eli Roomassa toinenkin filosofi, jonka\nelämäntyö on tullut kuolemattomaksi.\n\nHän oli nimeltään _Lucretius_, ja hänen elämäntyönsä on suuripiirteinen\nfilosofinen opetusrunoelma »De rerum natura», »_Maailmankaikkeudesta_»\neli »_Kaiken olevaisen olemuksesta_».\n\nLucretius on, paitsi Cæsaria, ainoa kirjailija, jonka maailmankaupunki\nRooma on itse synnyttänyt. Kaikki muut kirjallisuuden suurmiehet ovat\ntulleet Roomaan maaseudulta taikka provinsseista, jotka, kuten henkevä\nranskalainen esseisti Martha sanoo, »toivat maailman hallitsijattarelle\nneronsa, kuten he sinne lähettivät kultansa».\n\nLucretius kuului aikakauteen, jolloin Rooman valtakunta järkkyi\nperustuksiaan myöten. Lapsena hän oli nähnyt Mariuksen ja Sullan\nvaltataistelun aikaiset kauhunäytelmät ja oli nuorukaisena elänyt\nsuuren orjakapinan hirmut. Hänen miehuusikänsä oli täynnä vaikutteita\nCatilinan katalasta kumousyrityksestä ja Pompeiuksen ja Cæsarin\nkunnianhimoisesta vallantavoittelusta, samalla aikaa kuin Clodius ja\nmuut roistot terrorisoivat pääkaupunkia.\n\nHän oli kasvanut intohimoisen puoluevihan aikana, aikana, jolloin\njokainen epäili lähimmäisensä vaanivan hänen henkeään ja kaikki\nolemassaolon ilo oli hävinnyt.\n\nPäinvastoin kuin Cicero hän ei heittäytynyt politiikan kiihkeään\najometsästykseen. Ei ole ollenkaan kadehtittavaa antautua kilvan\nkapuamaan vallan tikapuita, hän itse sanoo:\n\n    Kuumentaa kateus yläilmat laill' ukonliekin;\n    ain' enin huippuihin sen nuolet iskeä mielii.\n    Paljon on oivempaa alamaisena tyynenä olla\n    kuin maan mahtajaks, herraks, kansan käskijäks nousta.\n\nHän tunsi syvän luonteen ja tunteellisen mielen inhoa nähdessään,\nkuinka ihmiset voivat muuttaa maan helvetiksi. Hän kääntyi pois näistä\nkurjista näyistä ja vetäytyi omaan sisäiseen maailmaansa, jossa hän\ntoivoi löytävänsä levon, mitä ulkomaailman myrskyt eivät saavuta,\nhän antautui maailmanarvoituksia mietiskelevään elämään, aivan kuten\nkeskiajalla monet ihmiset etsivät luostarin muurien sisältä itselleen\npakopaikkaa maailmalta, joka kävi heille liian raskaaksi. Hän sanoo\ntästä itse näin:\n\n    Mieluist' ompi, kun käy meren aavall' ankara myrsky,\n    katsoa rannalta päin, miten toisell' on kovat paikat,\n    ei siks, ett' ilahuttais mielt' olo ankea toisen,\n    vaan kosk' itse et oo samanlaiseen joutunut tuskaan.\n    Mieluist' on samaten sotakenttää katsoa, jolla\n    riehuvat toiset, mutta sa vaarast' oot etähällä.\n    Mieluisinapa on pyhäköst' ikiloistavan tiedon,\n    jonk' ovat korkeuteen lujaks luoneet viisahat miehet,\n    katsoa kuink' alahall' eri suuntiin harhata täytyy\n    toisien, etsien tiet' elon, heiltä mi umpehen peittyy,\n    kuinka he ottelevat neron, uljuuden asehilla,\n    päivät puuhaillen kuni yötkin uupumatonna,\n    rikkaiks tullakseen sekä saadakseen sananvaltaa.\n    Oi, miten houkkia on nuo ihmiset, kuin sokeoita!\n    Kuinka on koitoa, kuinka on vaarantäytt' elämämme\n    parhaimmillaankin! Miks' ei toki huomata, ettei\n    luonto se ensinkään pane ehdoks muut' elononnen\n    kuin ett' ihminen, jolla on ruumis terve ja raitis,\n    mieleltäänkin yht' olis terve ja pois pelon torjuis?\n\n    Kuumeen poltto se ei nopeammin kaikkoa luotas,\n    jos koruompelinen, kuvikas on purppurapielus\n    taikka sun allasi vain ovat vuodevaattehet rahvaan.\n    Kun siis ruumist' ei lain hyödytä aartehet eikä\n    korkeasyntyisyys, ei hyödytä ruhtinasvalta,\n    on ajateltava; eipä ne sielua hyödytä myöskään.\n    Jos leluks näämme me siis nämä, niille vain hymyämme,\n    jos ei ihmisien pelot, huolet vainoavaiset\n    kaikkoa ensinkään, vaikk' kuinkakin kiiltävät kullat,\n    piittaa en mitäkään puvun purppurakirjaeluista,\n    niin käsitämme jo, että on ainoa auttaja järki,\n    kun elo synkistyypi ja tuskaan taipuvi mieli.\n    Niinkuin pelkää laps pimeässä, mi peikkoja täynnään\n    on muka, päivinkin mehän itse pelkäelemme\n    joskus muuta, mi ei ole rahtuakaan vakavampaa,\n    kuin mitä kauhistuu tai vartoelee pojat pienet.\n    Pelko ja aatosten pimeys tuo täytyvi poistaa.\n    Ei sitä aikaansaa valo koin, ei päivyen nuolet,\n    vaan valo järjen, ymmärrys vain oikea luonnon.\n\nJa tämän »selvemmän luonnon käsittämisen», tämän kaikesta tuskasta,\nkaikesta kuolemanpelosta ja monien veriuhreja vaativien, vihollisten\nja julmien jumalien pelonalaisuudesta vapautumisen Lucretius keksi\n_atomiopissa_, jollaisena me jo olemme kuulleet Demokritoksen ja\nhänen henkisen perillisensä Epikuroksen sitä esittävän. Korkeampana,\nmahtavampana ja johdonmukaisempana kuin vanha jumalmaailma esiintyivät\nhänelle luonnon voimat. Mitä sanomattomia kärsimyksiä ihmiset ovatkaan\nitselleen tuottaneet luomalla mielikuvituksessaan itselleen sellaisia\njumaluusvoimia, hän huudahtaa:\n\n    Kuin monet tuskanhuokaukset, monet kyyneleveetkin,\n    kestää itse he sai ja me, myöhemmät sukupolvet!\n    Hurskautt' eipä se oo, ett' astutahan kiven ääreen,\n    viittaan peittäen pään, tahi alttarilt’ alttarin luokse,\n    maahan heitytähän tai nostetahan käsivarret\n    puoleen temppelien, tahi alttarin peittyä suodaan\n    teurahan hurmeeseen, lupauksia uusia tehdään;\n    hurskas on hän, joka aina sit' aatoksissakin ompi.\n\nTuon samalla kertaa tunteellisen ja selvästi harkitsevan runoilijan\noli vallannut kauhu ja inho nähdessään ne salaperäiset, kauhistaviin\norgioihin yhdistetyt itämaalaiset jumalanpalvelustavat, jotka\nyhä enemmän ja enemmän tunkeutuivat roomalaisten keskuuteen. Hän\ntunsi voimakkaan omakohtaisen tarpeen vapautua siitä taikauskon\npainajaisesta, joka raivoisien demonien pelkona oli vallannut hänet\nja oli myrkyttämäisillään koko hänen olemuksensa. Silloin hän löysi\nEpikuroksen ajatusjärjestelmästä sen raikkaan maailmankatsomuksen,\njoka rauhoitti hänen selvyyden tarvettaan ja antoi hänen kiusatulle\nsielulleen levon. Tästä syystä Epikuros tuli hänen ihailluksi\noppi-isäkseen. Runoilija on väsymätön osoittaessaan hänelle lämmintä\nkunnioitustaan ja ilmaistakseen sen kiitollisuuden, johon ihmiskunta\non hänelle velkapää; ja seuraavan laatuisin säkein hän omistaa\njumaloidulle mestarille oikean riemuvirren:\n\n    Kurjaks näyttäytyi elontaival ihmisen silmun,\n    kammokas usko kun sen oli maahan sortanut ennen;\n    taivahan palloillen se ol' loihtinut hirveän hahmon,\n    kaamean ihmisenpään, joka kaikkien uhkana nousi.\n    Ensin Kreikan mies hän ihmiskatsehen tohti\n    nostaa hahmoa päin sekä ensin tarttua taistoon.\n    Hänt' ei lannistaa jumalmaineet voinehet eikä\n    ukkosennuolet, ei jyly, vaan nepä sankari-intoon\n    uuteen vain hänet sai, ens' miehenä käymähän kohti\n    luonnon portteja, murtamahan niist' ahtahat teljet.\n\nNiissä »tuo valtava henki» löysi maailmankaikkeuden lait.\n\n    Uskon taikaisen näin tallannut hän on maahan;\n    verraks taivaisten tämä voitto on nostanut meidät.\n\nRunoilija on itse saman naiivin uskon vallassa, joka oli niin\nluonteenomainen 1700-luvulle: tuon uskon, jonka mukaan ihmiskunnan\nkaikki onnettomuudet voidaan parantaa »valistuksella» tahi — kuten\nLucretius sen ilmaisee »selvemmällä luonnon ymmärtämisellä.» Ja hän\nhehkuu innosta julistaa tätä uskoaan ja vapauttaa sen avulla kärsivä\nihmiskunta taikauskon painajaisesta. _Järjen voitto_, kas siinä toivo,\njoka innostaa ja inspiroi häntä. Mutta raskasta ori työ saada ihmiset\nluopumaan erehdyksestään. Huomaa, kuten Levertin sanoo, kuinka »käsi\npuristuu lujana kynään», kun hän kuvailee, kuinka maailmat syntyvät\nja tuhoutuvat vain atomien sokeasta leikistä, ja tämä lähtökohtanaan\ntahtoo lyödä rikki uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Hän tahtoo\njuurittaa pois uskon »säälittävään elämisen haluun». Mitäpä arvoa\nolisikaan elämällä tyhjään raukeamisen suloiseen, ikuiseen lepoon\nverraten! — Tällöin Lucretius ei ole kuitenkaan huomannut suurta eroa\n_olla_ kuollut ja _kuolla_.\n\nRunoilija tahtoo ennen kaikkea juurittaa pois uskon, että kuollut\n_ruumis_ merkitsisi mitään vainajan kohtalolle toisessa maailmassa.\nHän tahtoo vapauttaa ihmiskunnan hautaamatta jäämisen kammosta,\njota muinaisajan urheimmatkin miehet tunsivat. Uljas Hektor, joka\nkalpenematta katsoo kuolemaa silmästä silmään ja on liian ylpeä\npyytääkseen voittajalta armoa, parkaisee kuitenkin Akhilleuksen keihään\nsurmaniskun sattuessa kauhuntäyteisen kuolinkirkaisun: »Älä jätä minua\nkoirille!» Tästä pelosta aiheutuvista kuolleitten uhrilahjoista ja\nmuiden hautausmenojen tuskallisen tarkasta seuraamisesta Lucretius on\nmielestään velvollinen vapauttamaan jäljelle jäävät omaiset. Kuolleelle\nei ole sen pahempi, jos villipedon leuat repivät hänet kappaleiksi,\nkuin jos hänet roviolla poltetaan, hän sanoo,\n\n    taikka jos kangistuu hän kylmään marmoriarkkuun,\n    taikka jos tuntevi hän kasat multien raskahat yllään.[73]\n\nÄläkä usko, mitä tarut kertovat manalan valtakunnasta ja kuolleitten\nmaailmasta, Hadeesta ja Kerberoksesta, Tantaloksen tuskista ja\nSisyphoksen turhasta työstä! Helvetti on täällä maan päällä, sillä\nsyntinen ja rikollinen saa jo täällä kärsiä rangaistuksensa, jos ei\nmuuten, niin kiduttavien ja moittivien omantunnon tuskien muodossa.\n\n    Sisyphon kaltaisen elämässäkin nähdä me saamme:\n    pyrkii pyrkineistään hän virkaan, käskijävaltaan,\n    mut valituks' ei vain tule, synkkänä käy kotihinsa.\n    Virkaa noin havitella ja saada sit' ei ikänänsä,\n    kestää toistamiseen samat vastoinkäymiset, vaivat —\n    tuo samanlaista on vain kuin vierittää yhä paatta,\n    jolla on raskas ja vauhdikas pyrkimys pohjahan laakson.\n\nAgitaattorin hehku täyttää runoilijan koko esityksen ja tempaa meidät\nmukaansa runoelman kuivimmissakin ja abstraktisimmissakin osissa,\nsiksi, että me silloinkin tunnemme hänen palavan innostuksensa\ntehtäväänsä ja hänen nöyrän ihailunsa muuttumattomia luonnonlakeja\nkohtaan. Tämä mies kirjoittaa sydänverellään ja varmasti hän ei\nlausuile tyhjiä sanoja, kun hän lukijalle puhuu siitä, kuinka hän\ntuntee ehdottomaksi velvollisuudekseen uhmata kaikkea vaivannäköä\nsaattaakseen tehtävänsä päätökseen.\n\n    Kaikkeni ponnistan, jopa valvon selkeät yötkin\n    löytääksein sanaparsiston, niin myös runomuodot,\n    henkesi silmälle niin valonnäyttäjän jotta ma saisin,\n    tuntea antaisin salaseikat pohjia myöten.\n\nEnglantilainen Lucretius-tuntija Masson sanoo: »Niin vuolas ja kuohuisa\non se virta, joka pauhaa maailmankaikkeusrunoelman ensimmäisestä\nsäkeestä sen viimeiseen asti, että voi hyvin käsittää, kuinka\nrunoilijan koko elinvoiman on täytynyt tuhoutua tässä voimakkaassa,\nalati kuohuvassa tulvassa.»\n\nMutta hehkuvinkaan into ei olisi riittänyt kiehtomaan lukijaa,\njollei Lucretiuksella olisi myöskin ollut runoilijan mielikuvitusta.\nAlinomaa elävöittävät esitystä ihailtavat luonnonkuvaukset, jotka on\npiirretty tavalla, mihin vain taiteilija kykenee. Sillä Lucretius on\ntosin ajattelija, mutta hänellä on runoilijan temperamentti. Melkein\nhurmioituneella innostuksella hän kuvailee maailman luomisen kulkua\n— Levertin sanoo — »ajattomasta alusta, jolloin atomit pyörivät\ntyhjyydessä kuten tomuhiukkaset auringossa, siihen hetkeen asti,\njolloin se maa ja taivas, jonka ne olivat muodostaneet, jälleen\nhajoavat ja pyörivät avaruuksien läpi kuten kuivat akanat pohtimesta\njääkirkkaana syyspäivänä. — Lakkaamatta hänen ajatuksensa työskentelee\nvarastoidakseen huomioita ja todisteita siitä, että ihmisellä ei\nole mitään pelkäämistä eikä mitään toivomista, vaan hän elää lyhyen\nhääpäivänsä itse atomina atomien pyörremaailmassa.»[74]\n\nLucretius on näin taiteilijan innoituksella antanut siivet Epikuroksen\najatukselle. Hän on, kuten Masson sanoo, »luovan mielikuvituksensa\nvoimalla rakentanut ihanan palatsin oppi-isänsä tiilikivistä»,\nja lukiessaan hänen ylvästä teostaan maailman kaikkeudesta kokee\nihmeellisen huimauksen tunnetta äärettömyysprobleeman edessä,\nsamanlaista, joka on vallannut itsensä runoilijankin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälkimaailmalle itse Lucretius on suuri tuntematon. Meillä on hänestä\nvain muutamia tietoja kirkkoisä Hieronymuksen »Maailmankronikassa»,\nsiis kolmisensataa vuotta myöhäisemmältä ajalta. Rakkaudenjuomasta\nkerrotaan runoilijan tulleen mielisairaaksi, mutta valoisampina\nväliaikoina runoilleen ja lopuksi itse lopettaneen päivänsä noin vuonna\n55 e.Kr. Hän lienee silloin ollut noin nelikymmenvuotias. On epävarmaa,\nkuinka paljon totta on näissä tiedoissa. Schückin mielestä tieto\nitsemurhasta näyttää todennäköiseltä. »Ken on niin innostunein sanoin\nkuin Lucretius ihannoinut kuolema-vapauttajaa, ei liene säikkynyt tätä,\njoka teki olemattomiksi kaikki tuskat, kuten kaiken turhan toivonkin.»\n\nHämärän peitossa, mutta suuren suurena esiintyy meille\n»maailmankaikkeuden» runoilija, tuo suuri yksinäinen, joka kiihkeämmin\nkuin yksikään hänen kansastaan on syventynyt tutkimaan luonnon suurta\nkirjaa.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nOm världsalltet. Lucretii De rerum natura. Axel Jacobssonin ruotsinnos.\n\nClemens Cavallin, En materialistisk skald i forntiden (»Från Lundagård\noch Helgonabacken» 1892).\n\nEmil Fehr, T. Lucretius Carus' Om naturen.\n\nFr. A. Lange, Materialismens historia, nid. I.\n\nConstans Martha, Le poème de Lucrèce.\n\nJohn Masson, Lucretius: epicurean and poet: 2 nid.\n\nLothar Volkman, T. Lucretius Carus.\n\n\n\n\nCATULLUS.\n\n\nVanhin roomalainen runous oli ollut eepillistä ja draamallista\nrunoutta. Kesti kauan, ennenkuin subjektiivinen ja yksilöllinen\nhelleeninen henki kykeni vaikuttamaan roomalaishenkeen niin syvälti,\nettä lyyrillinen latinankielinen runous kykeni syntymään. Se\nrunoilija, joka ansaitsee nimen _roomalaisen lyriikan isä_, on Ciceron\nja Lucretiuksen aikalainen _Catullus_. Hänessä huomaa voimakasta\nvaikutusta ennen kaikkea Sapphosta ja Kallimakhoksesta. Näiden muutamia\nrunoja Catullus on suorastaan kääntänyt. Mutta Catullus ei ollut\nsuinkaan sävyisä kääntäjä ja jäljittelijä — hän oli aito, alkuperäinen\nrunoilijanero, jonka koko elämä oli täynnänsä polttavaa intohimoa.\nHänen pikkurunonsa ovat sentähden harvinaisen viehättäviä. Ne ovat\nvain hetken lapsia, ja runoilija itse sanookin niitä rakastettavan\nvaatimattomasti loruiluksi, mutta »ne antavat meille», Schück sanoo,\n»ensimmäisen kerran sitten Sapphon päivien aitoa lyriikkaa, ja niissä\nkohtaa meitä kokonainen ihmiselämä, kokonainen aikakausi elävän elämän\ntuorein värein. Lucretiuksen eepokseen verraten Catulluksen laulut\nmuodostavat omituisesti vaikuttavan vastakohdan. Kummankin runot ovat\nintohimon lapsia. Mutta Lucretius kiehtoo meidät siksi, että me vain\n_välähdykseltä_ näemme hänen oman henkilöllisyytensä luonnon eepoksen\nhaltioituneitten tietäjäinsanojen takaa; Catullus lumoo meidät siksi,\nettä me ikäänkuin kuulemme hänen sydämensä lyönnin, kuuntelemme hänen\nhengitystään ja katselemme hänen leimuavia silmiään. Toinen oli\nmiehekkään ylpeästi koettanut salata oman henkilöllisyytensä joukon\nkatseilta; toinen on antiikin kenties yksilöllisin runoilija.»\n\nCatullus oli syntynyt Veronassa, mutta tuli jo kahdenkymmenenkahden\nvuoden vanhana Roomaan. Täällä hänet tempasi pyörteisiinsä se\nnautintoelämä, joka oli tullut muotiin sellaisten miesten kuin\nCatilinan vaikutuksesta, tuo elämä, joka oli täynnä rakkausseikkailuja\nhetairain ja naimisissa olevien naisten kanssa, hurjia orgioita, ja\njoka suurelta osaltaan perustui jaloon taitoon tehdä velkoja niitä\nmaksamatta. Tässä hirvittävän hillittömässä ympäristössä kohtasi\nhänet suuri rakkaus, tuo kaikki kuluttava intohimo, joka teki hänestä\nhaltioituneen runoilijan ja antoi roomalaiselle kirjallisuudelle sen\nensimmäisen suuren lyyrikon. Kuuma kelttiläisveriköhän tässä Gallian\npojassa aiheuttaa hänen vastaanottavaisuutensa ja sukulaisuutensa\nhelleenisen hengen voimakkaalle subjektiiviselle piirteelle? Kenties on\njuuri tässä selitys siihen, miksi Catulluksesta tuli sen runouslajin\nuranuurtaja, jossa runoilijan oma minä rikkoi ne kahleet, joihin\nsidottuna ankara roomalainen valtio- ja perhekuri oli niin kauan aikaa\nyksilöä pitänyt. Nyt kirjallisuudestakin huomaa, että vanharoomalaisten\nluonteitten aika on ohi, tuo aika, jolloin koko Rooman kansalla\noli, kuten saksalainen esseisti Birt hienostuneella psykologisella\nsilmällään toteaa, »joukkosielu niinkuin mehiläispesässä», jolloin\nyksilöt olivat »kovia, särmikkäitä luonteita, vailla kauneudentunnetta,\nvailla mielikuvitusta, täydellisesti epämusikaalisia, mutta\ntarmokkaita. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki henkilöt olivat\nyhtäläisiä, niin olivat muinaisroomalaisetkin. He ovat vain tyyppi;\njoukon vaistot puhuvat jokaisesta yksityisestä henkilöstä.»\n\nNyt sitävastoin runoilija uskaltaa olla kokonaan oma itsensä, antaa\nilmaisun hetken tunnelmille, suurille ja pienille intohimoille.\nRooman valtiohan ei muutoin ole enää sellainen, että se voisi\naiheuttaa isänmaallista innostusta. Se on muodostunut poliittisesti\nturmeltuneeksi yhteiskunnaksi, kunnianhimoisten kansanvillitsijäin\ntemmellyskentäksi. Tällaisesta maaperästä eivät kasva suinkaan\nisänmaalliset laulut, kuten Næviuksen ja Enniuksen luomukset tasavallan\nsuuruuden ajalla, jolloin jokainen roomalainen tunsi olevansa yhtä\nvoimakkaan, ylvään valtionsa kanssa. Ei ole ihmettelemistä, että\nyleisten asioitten harrastus nyt sitävastoin häviää kirjallisuudessakin\nja että runous muuttuu vain yksityisen tunteitten, ennen muuta\nrakkauden ja vihan ilmentäjäksi. Tällöin tulee _nainen_ roomalaisen\nrunouden keskipisteeksi.\n\n_Lesbia_ on nimenä Catulluksen runoudessa sillä naisella, jota hän\nrakasti omaan tuhoonsa asti. Nimi on valittu tarkoittaen Hellaan\ntulisinta rakkauden laulajaa, »orvokkikiharaista, suloisesti\nhymyilevää» lesboslaisen laulajakoulun Sapphoa. Kolmeentoista lyhyeen\nsäkeeseen Catullus on muutamissa nopeasti kiitävissä hetkissä\nkeskittänyt rakkauden onnen intohimoisen huuman taustana katoavaisuuden\nikuinen uni:\n\n    »Lesbiain, eläkäämme, lempikäämme,\n    pelkäämättä rahtusen vertaa, kuinka\n    suutaan soitellee ukot huuhkapäiset!\n    Laskee auringot, ja ne nousee taasen,\n    vaan kun vuolas vuo elämämme sammuu,\n    yöhön ainaiseenpa me uinahdamme.\n    Suudelmaa tuhat suo ja sitten sata,\n    sitten uudestaan tuhat, sitten sata,\n    sitten jälleen suo tuhat, jälleen sata!\n    Suukkojamme kun tuhatmäärin karttuu,\n    niin me yhteen nuo sekotamme, jottei\n    kenkään tulla voi kademieleen tuosta,\n    kun hän tietää sais, miten niit' on monta.»\n\nKuka sitten oli tämä runoilijan jumaloima Lesbia? Hän oli ylhäinen\nroomalaisnainen, oikealta nimeltään _Clodia_, pahamaineisen,\nsyrjäkujien joukon ja roskaväen sankarin Clodiuksen sisar. Hänen oma\nmaineensa ei ollut alallaan veljen mainetta parempi. Kun Cicero oli\nkerran erään hänen rakastajansa puolustusasianajajana, jota Clodia\nsyytti siitä, että tämä oli muka tahtonut myrkyttää hänet, käytti\nCicero hyväkseen varmasti mieluisaa tilaisuutta loistaakseen valitun\nilkeillä pistosanoilla verivihollisensa Clodiuksen sisaresta. »Minä en\nole suinkaan», hän sanoi moitteettoman ritarillisesti, »ilkeämielinen\nnaisia kohtaan ylipäänsä ja kaikkein vähimmin sellaista kohtaan, joka\nlukeutuu kaikkien miesten ystävättärien joukkoon.»\n\nMutta Clodian kauneutta ihailtiin yleisesti. Hänen naimisissaolonsa\nei sen ajan turmeltuneen käsityskannan mukaan ollut suinkaan esteenä\nhänen monille rakkaussuhteilleen, etenkin, kun hänen miehensä oli\nvanha, ikävä ja epämiellyttävä herrasmies. Catulluksella oli tapana\nnimittää häntä »aasiksi». Se aika oli mennyt, jolloin roomalainen\nperheenäiti istui jalon hyveellisesti eristäytyneenä kotona\nkangaspuiden ja värttinän ääressä. Roomasta oli tullut elostelijain\nja avionrikkojattarien kaupunki. »Viattomuus on rumuuden todistus»,\nsanottiin.\n\nTähän vaaralliseen naiseen sattui nuori runoilija tutustumaan.\nHänen elämänsä suuren intohimon satuun kuuluu myöskin, että Clodia\noli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Mutta se, mikä nuorukaiselle\nmuodostui kuluttavaksi kärsimykseksi, ei elämääkokeneelle ylhäiselle\nnaiselle ollut koskaan muuta kuin pian unohdettu episodi. Aavisteleva\nepäluuloisuus sekaantuikin pian nuorukaisen aistihuumaan. Hän sanoo:\n\n    »Kaunoni lausuu, että hän hylkäis muut kosijansa\n      kuin minut, vaikkapa Zeus itsekin hänt' anelis.\n    Näin hän lausuvi, mut mitä armaalleen nimes nainen,\n      senpä sä kirjoittaa tuulehen, virtahan voit.»\n\nParin vuoden rakkaushurmion jälkeen hänen pahat aavistuksensa saavatkin\neräänä päivänä vahvistuksen. Hän oli matkustanut kotiinsa vanhaa\nisäänsä tervehtimään. Tänne hän huhupuheena kuulee, että Clodia on\nottanut itselleen uuden rakastajan. Hän ei ollut, Schückin sanoja\nkäyttääksemme — »niitä naisia, jotka kauan huokailevat yksinäisyydessä».\n\nTuskasta suunniltaan runoilija kiiruhtaa takaisin Roomaan, mutta\nsiellä hän sai vain varmuuden, että Lesbia ei enää kuulunut hänelle.\nCatulluksen uskottomasta ystävästä Rufuksesta oli tullut hänen\nkilpailijansa. Nyt runoilija purkaa tuskansa säkeisiin:\n\n    »Tuikiko turhaan siis pidin ystävänäin sua, Rufus?\n     Turhaan? Katkeran on kallihiks päätynyt hän.\n    Hiivit mun povehein, mut tuskat toit sydämeeni,\n     koidolt' aartehen veit ainoan, minkä hän sai.\n    Veit sä sen. Oi, elämäämme sä vuodatit myrkkyäs julmaa,\n     veikkoutemmekin, oi, oi, tuhos myrkkysi tuo.»\n\nLaulajan rakkauden palo Lesbiaa kohtaan muuttui nyt vihaksi. Mutta hän\nei kyennyt kuitenkaan irroittautumaan vanhasta intohimostaan. Mies\npoloinen koetti etsiä karvasta lohdutusta siitä, ettei hän kuitenkaan,\nkaikesta huolimatta, ollut Lesbialle tyhjää ilmaa: herjasihan tämä\nhäntä toisille:\n\n    »Leskiä herjaelee mua myötään, ei minust' yhtään\n      vaieta voi; mua hän lempivi, vannoa voin.\n    Mistäkö tiedän? Koska mä myös kiroan joka hetki\n      häntä, jot' armastan, sen minä vannoa voin.»\n\nEntiset rakastavaiset näyttävätkin vielä kerran lähestyneen toisiaan.\nMutta rakkauden sammunutta liekkiä he eivät enää kyenneet puhaltamaan\npalamaan. »Sinun vikasi on, Lesbia», kirjoitti hän, »että en\n\n    nyt sua lempiä voi, vaikk' kuinkakin kunnokas oisit,\n      laata en lemmestäin, tee mitä kehnoa vain.»\n\nSyvälle Lesbia vaipuikin, niin syvälle kuin nainen voi vajota. Hän\notti nyt — toistaaksemme itseään Catullusta — rakastajansa »kujilta ja\nkatunurkista», ei rakkaudesta, vaan ainoastaan »turmellakseen heidän\nnuoruudenvoimansa».\n\n    »Älköön luulko, hänt' yhä että lemmin!\n    Surmannut tuon tuntehen on hän, niinkuin\n    aura katkaisee kukan huikeissansa\n          nurmikon reunaa.»\n\nLiikuttavaa on kuulla intohimon orjan hurjuudessaan purkavan tuskaansa\npalaviin rukouksiin pyytäen jumalia armahtamaan hänen raadeltua\nsieluaan:\n\n    »Kurjaa silmätkää mua! Jos elämäin oli puhdas,\n      niin tämä turmiokas myrkky te lievittäkää!\n    Tuskat polttelevat ovat tunkeuneet ytimiini,\n      kaikki jo rinnastain riemut on riistäyneet.\n    Pyydä en, että hän myös mua lempisi kuin minä häntä,\n      taikka, mi mahdotont’ on, että hän sais siveäks.\n    Oi jumalat, vain multa te viekää tuskani poltto,\n      viekää multa se pois uskollisuuteni vuoksi.»\n\nMutta intohimot olivat polttaneet hänet. Hän oli vain noin\nkolmikymmenvuotias, kun hän vuonna 54 päätti päivänsä. Vaikuttaa\nenemmän kuin sattumalta, että Lucretius, Catullus ja monet muut\nsamanaikaiset runoilijat kuolivat ennen aikojaan. He kuuluivat\naikakauteen, jolloin veri sykki kuumeisesti, hermostuneeseen aikaan,\njoka oli menettänyt sen suurenmoisen sielullisen tasapainon, joka oli\nominaista vanhemmalle, vankkarakenteisemmalle runoilijasukupolvelle.\nMelkein koko roomalaisen kirjallisuuden uranuurtajajoukko, Nævius,\nEnnius, Plautus ja monet muut, saavuttivat korkean iän ja vaikuttivat\nkirjailijoina vielä elämänsä ehtoolla. Mutta Catulluksen ja\nLucretiuksen elämä ja runous kuvastavat sitä rikkinäistä aikaa, jolloin\nhe elivät. Se aika oli tulisten intohimojen, polttavan nautinnonjanon\naikaa, siveellisen ja uskonnollisen rappeutumisen aikaa, jonka yllä oli\nkauhun tumma varjo.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nSånger af Catullus från Verona, öfversättningsförsök af Elias Janzon\n(Upsala universitets årsskrift 1889 ja 1891).\n\nA.B. Drachmann, Catuls digtning.\n\nOtto Ribbeck, C. Valerius Catullus.\n\nI.B. Stenersen, Catul’s digtning.\n\nV.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.\n\n\n\n\nTRIUMVIRIT VOITTAVAT CÆSARIN VIIMEISET VIHOLLISET.\n\n\nJätimme politiikan ja sen väkivaltanäytelmät siihen hetkeen, jolloin\nhenkipattojulistukset raivosivat pahimmillaan Roomassa. Kun verityö oli\nloppuunsuoritettu, tuli Brutuksen ja Cassiuksen vuoro. Näitä vastaan\ntriumvirit kääntyivät asevoimin. Ratkaisu tapahtui Makedoniassa. Näytti\nsiltä kuin Brutusta ja Cassiusta Cæsarin verinen haamu olisi seurannut\nheidän kulkiessaan kohti kohtaloansa. Paha omatunto teki molemmat\nmurhaajat epävarmoiksi ja lamautti heidän toimintatarmonsa. Kerrotaan\nBrutuksen nähneen eräänä yönä yli-inhimillisen suuren hahmon, joka\nvaieten astui hänen telttaansa. Brutus kokosi rohkeutensa ja kysyi:\n»Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?» »Minä olen», haamu vastasi,\n»sinun paha henkesi. Me kohtaamme _Philippoin_ luona.»\n\nTämännimisen Makedonian kaupungin luona tapahtuivat ratkaisevat\ntaistelut vuonna 42 e.Kr. Molemmat Philippoin luona käydyt taistelut\nolivat suurimmat koko Rooman historiassa. 100 000 miestä taisteli\ntällöin kummallakin puolella. Antoniuksen sotapäällikkötaidon vuoksi\ntaistelu päättyi triumvirien voittoon — Octavianus oli liian nuori\nja kokematon ja sen lisäksi niin sairas, että hän ei voinut hoitaa\npäällikkyyttä. Tämä ei ollut hänen elämässään ainoa kerta, jolloin\nhänen horjuva terveytensä hänet petti ratkaisevalla hetkellä. Hintelä\nOctavianus oli kuin hento poikanulikka jättiläismäiseen Antoniukseen\nverraten. Mutta erotus tasoittui enemmänkin kuin tarpeeksi siitä,\nettä Octavianus ei tuhlannut saamaansa leiviskää. Ja viisauteen ja\nvaltiomieslahjakkuuteen nähden hän oli jättiläistä verrattomasti\netevämpi. Hän ei kerskaillut kuten Antonius, vaan _toimi_ ja _teki\ntyötä_.\n\nCassius ja Brutus olivat etukäteen päättäneet surmata itsensä siinä\ntapauksessa, että heidät voitettaisiin. Cassius pani ensimmäisenä\npäätöksensä toimeen. Aseenkantajallaan hän surmautti itsensä — samalla\ntikarilla, kerrotaan, jolla hän itse oli osallistunut Cæsarin murhaan.\n\nCassiuksen epätoivoinen teko johtui kuitenkin tilanteen väärin\narvostelemisesta. Ensimmäisen päivän taistelu Philippoin luona ei ollut\nratkaiseva. Mutta samalla hetkellä, kun Cassius oli kuollut, kurikin\narmeijassa loppui. Brutus oli liiaksi tuumiskeleva luonne, kykenemätön\nreippaaseen aloitteeseen. Kaikesta piti keskustella ja kaikki tehdä\n»mielipiteenvaihdon» esineeksi. Sotaleiri muuttui filosofikouluksi,\njossa jokainen mies puhui monisanaisesti oman käsityksensä puolesta\nja ylipäällikön oli vaikeata saada päätöstä aikaan. Toinen ei\nhyväksynyt toista, toinen taas ei toista Brutuksen esityksistä ja\nvälitti viis hänen käskyistään. Casca oli kaikista julkein, mies, joka\noli saavuttanut Herostratoksen roistonmaineen antamalla Cæsarille\nensimmäisen tikariniskun. Kieli, jota hän nyt käytti korkeinta\npäällikköä kohtaan, oli vallan sopimatonta. Nyt ei Brutusta auttanut\nHomeroksen säkeitten lausuileminen eikä filosofisten probleemain\nselvittely.\n\nSenpä vuoksi Brutus epätoivo sydämessä jälleen ryhtyi taisteluun.\nMutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa, jollei hän tahtonut nähdä\narmeijansa hajaantuvan itsestään. Hänen joukoistansa oli jo osa hänen\nsilmiensä edessä mennyt vihollisen puolelle. Brutus oli Philippoin\nluona samassa asemassa kuin Pompeius Pharsaloksen luona.\n\nBrutus taisteli urhoollisesti ja alussa menestyksellisesti, mutta\nkokonaisuuden johto luisui hänen käsistään, ja kun taistelu oli\nmenetetty, hän pakeni. Mutta paetessaan hän epätoivoissaan erään\nystävän avulla työnsi miekan sydämeensä.[75]\n\nCæsarin murha oli kostettu, ja tästä hetkestä tuli yhä yleisemmäksi se\nkäsitys, että »tyrannimurha» oli ollut jumalille vastenmielinen teko.\n\nSuetonius tekee sen johtopäätöksen, että tuskin ainoakaan Cæsarin\nmurhaajista eli uhrinsa jälkeen kauemmin kuin korkeintaan kolme vuotta;\nja kyseenalaista on, kuoliko heistä kukaan luonnollisen kuoleman.\nMuutamat kuolivat haaksirikossa, toiset kaatuivat sodassa ja eräät\nsurmasivat itsensä samalla tikarilla, jolla olivat käyneet Cæsarin\nkimppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSittenkuin Itämaat oli saatu takaisin Brutuksen ja Cassiuksen vallasta,\noli triumvirien tehtävänä ryhtyä ahdistamaan _Sextus Pompeiusta_, joka\noli lähtenyt meren turviin ja tullut mahtavaksi merirosvopäälliköksi\npesäpaikkoinaan Sisilia, Sardinia ja Korsikka. Sisilialaiset, joissa\noli aina elänyt voimakas vapaudenrakkaus, olivat iloisia siitä, että\nheidän saarestaan oli tullut itsenäisen valta-alueen keskipiste.\nOlivathan he suureksi osaksi kansallisuudeltaan kreikkalaisia ja\nvihamielisiä Roomaa kohtaan.\n\nPompeius nimitti itseään ylpeästi »Neptunuksen pojaksi» ja vaihtoi\npurppuraisen sotapäälliköntogansa merensiniseen. Hän teki roomalaisille\npaljon kiusaa estämällä elintarpeiden tuonnin Roomaan ja kurittamalla\nItalian rannikkoja. Henkipattovainojen jälkeen ja vielä enemmän\nPhilippoin taistelun perästä kaikki tyytymättömät ainekset pakenivat\nhänen luokseen, ja ryöstön ja saaliin mahdollisuus houkutteli\nseikkailijoita joka taholta.\n\nPitkän sovinnonhieronnan jälkeen triumvirien ja Pompeiuksen kesken\npuhkesi sota. Turhaan runoilija Horatius rukoili kokonaisen kansan\nnimissä säästämään sitä vielä enemmältä verenvuodatukselta. Hän tunsi\nnuo luonnottomat veljessodat seuraukseksi kirouksesta, joka oli\nraskaana painanut Roomaa aina siitä päivästä asti, jolloin Romulus oli\nsurmannut veljensä Remuksen.\n\n    »Rikoksiin mihin, mihin te taasen syöksytte,\n        tupesta miekat temmaten?\n    Lie liian vähän maalla, merellä vuotanut\n        latinalaista hurmetta?\n    Ei siks ees, että linnat korskat Karthagon\n        tuhaksi Rooma rauentais,\n    tai jotta Britti rauhaan jäänyt kahleissa\n        triunifisaatoss' asteleis,\n    vaan jolta, niinkuin Perthit toivoo, kaupunki\n        tää itse kaataisi itsensä.\n    Mutt' eiväthän ees sudet eikä leijonat\n        hätyytä omaa heimoaan.\n    Te hullujako ootte vaiko raivoja,\n        vai vikapäitä? Vastatkaa!\n\n    Vait on he, käyvät kalmankalpeiksi kasvonsa,\n        ja mielet järkkyy, tyrmistyy.\n    Te vikapäitä ootte; Rooman vitsaus\n        on veljesmurhat ainaiset\n    siit' asti kuin vuos syytön veri Remuksen\n        kiroksi kansan vastaisen.»\n\nMutta tasavallan kuolinkamppailu vaati vielä enemmän verta. Myrskyt\naiheuttivat Octavianuksen laivastolle niin suuria tappioita, ettei\nniiden veroisia ollut nähty miesmuistiin. Mutta vastoinkäymisen\npäivinä ilmenivät nuoren imperaattorin suuret luonteenominaisuudet.\nHän teki kaikki, mitä oli tehtävissä vaurioitten korjaamiseksi,\neikä menettänyt milloinkaan rohkeuttaan hetkeksikään. Pompeius ei\nsitävastoin ymmärtänyt käyttää menestystään hyödykseen. Hän oli rohkea\nseikkailija, mutta hänellä ei ollut sotapäällikön ja valtiomiehen kykyä\nrauhallisesti harkita ja nähdä olosuhteet suuresti.\n\nVielä kerran suuri merionnettomuus kohtasi Octavianusta, mutta hänen\nmaajoukkojensa voimakkaammuus merkitsi ajan pitkään enemmän kuin\nlaivaston vastoinkäymiset. Ja lopulta nämäkin vaihtuivat voitoiksi.\nPompeiuksen laivasto tuhottiin perin pohjin Messinan lähellä vuonna 36\ne.Kr. Voiton kunnia lankeaa pääasiallisesti _Agrippalle_, Octavianuksen\nsotapäällikölle ja hänen samanikäiselle lapsuudenystävälleen ja\nopiskelutoverilleen, joka seisoi uskollisesti imperaattorin vierellä\nsekä rauhan että sodan toimissa.\n\nMenettäessään laivastonsa Pompeius joutui pois suunniltaan, aivan kuin\nisänsä Pharsaloksen luona, ja jätti maasotajoukon oman onnensa nojaan\nsillä seurauksin, että se voitettiin. Itse hän pakeni Vähään-Aasiaan\ntoivoen voivansa luoda siellä itselleen uuden aseman liittoutumalla\nparthialaisten kanssa. Mutta suunnitelma epäonnistui, hän joutui\nvangiksi ja mestattiin Antoniuksen käskystä.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nAxel Dahlman, Agrippa.\n\n\n\n\nTRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.\n\n\nSillä aikaa kuin Octavianus taisteli Sextus Pompeiusta vastaan ja\nhoiti hallitusta Roomassa, piti Antoniuksen järjestää Idän olot.\nSen hän tekikin omalla erikoisella tavallaan. Kansan Bakkhokseksi\ntervehtimänä — osa, joka varmasti soveltui hyvin alituisesti janoiselle\nihmiselle — hän kulki viininlehväseppele otsallaan ja thyrsossauva\nkädessä Vähän-Aasian kaupungista kaupunkiin hurjissa juomingeissa\nmukanaan joukkue näyttelijöitä, tanssijattaria, huilunpuhaltajia ja\nkitaransoittajattaria. Kaikkialla hän rankaisi ja palkitsi aina sen\nmukaan, millä tuulella sattui olemaan. Hän tuhlasi mielettömällä\ntavalla ne varat, jotka hän kiristi kurjalta väestöltä.[76] Mitäpä hän\nhuoli kyynelistä, armon rukouksista, verestä, mikä oli kullan hintana.\n\nKun hän kerran Kilikiassa Tarsoksen kaupungin forumilla istui oikeutta,\nkaikui äkkiä suusta suuhun huuto: »Venus on tullut uuden Bakkhoksen\nluo!» Hiljaisen soiton kaikuessa kullattu alus, purppurapurjeen ja\nhopeasilauksista loistavien airojen kuljettamana ohjasi kulkunsa ylös\nKydnosjokea. Kullalta kimmeltävän valtaistuinkatoksen alla lepäsi uusi\nVenus: Egyptin ihana hallitsijatar Kleopatra. Amoriineiksi puetut\npojat leyhkyttelivät hänelle viileyttä, kauniit orjattaret esittivät\nsulottaria ja nereidejä, ja ilma oli täynnä ihmeellisiä, suloisia\ntuoksuja.\n\n    No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän,\n    se niinkuin kimmeltävä valtaistuin\n    vesillä palaa; keula pelkkää kultaa,\n    ja purjeet purppuraa; ne sulotuoksuin\n    tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset\n    säveltä huilun säestää, ja kiirein\n    vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä\n    lumoisi loiske. Kleopatran suhteen\n    jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä\n    teltassa kullankirjaillussa viruu\n    himmentäin Venuksenkin, jossa taide\n    jo voittaa luonnon; kahden puolen sievät,\n    cupidomaiset, hymykuoppa-pojat,\n    käsissä kirjoviuhkat, joiden leyhkä\n    ihoa somaa jäähdyttäissään näyttää\n    vain tulistuvan, turhaa tehden työtä.\n\n        (_Shakespeare, Antonius ja Kleopatra_.)\n\nKaikki kaupunkilaiset, joissa vain henkeä ja elämää oli, riensivät\nkatselemaan tätä ihanaa ilmestystä.\n\nMutta Antoniuksen takia hän oli tullut ja hän pyysi nyt tämän luokseen\naterialle. Hän tuli, näki ja oli voitettu. Heti ensimmäisestä\nsilmäyksestä hän hullaantui tuohon kiehtovaan ilmestykseen\nja häikäistyi hänen uivan hovinsa loistosta. Laivan astiasto\noli taidokasta täysikultatyötä, seinät ja lattiat koristettu\npurppurapeitteillä, ja joka päivä lumoava emäntä loihti esiin\nyllätyksiä, jotka saivat vieraat yhä uudelleen hämmästymään.\n\nHenkevään, hienosti sivistyneeseen kuningattareen verraten oli\nHerkuleksen jälkeläinen, joksi Antonius itseään mielellään nimitti,\nkolho, joka oli nyt vallan hourupäinen. Puolittain tahdottomana hän\nseurasi Kleopatraa Egyptiin. Rakastavaiset heittäytyivät huvien\npyörteeseen ja koettivat voittaa toisensa yhä uusia huvituksia\nkeksimällä. Varsinkin on kuuluisa kertomus, kuinka Kleopatra kerran löi\nvetoa rakastajansa kanssa siitä, että hän yhdellä ainoalla aterialla\nvoisi tuhlata parikymmentä miljoonaa markkaa. Hän voittikin vedon\nirroituttamalla korvarenkaastaan suunnattoman kallisarvoisen helmen ja\nliuotuttamalla sen viinipikariin jollakin voimakkaalla hapolla.\n\nKleopatran syleilyssä Antonius unohti sekä hallitusvelvollisuutensa\nettä kunniansa. Pieni, hento egyptitär nautti nähdessään, kuinka\nhän voi kietoa tuon jättiläisen sormensa ympärille. Kleopatran\nvuoksi Antonius löi laimin ja hylkäsi rakastavan, uskollisen\nvaimonsa Octavian, Octavianuksen sisaren. Hänen kauneutensa ei ollut\nintohimoisesti huumaavaa kuten Kleopatran, mutta sen aateloi sielun\nsuuruus ja lempeys, joka oli liian kaunista irstaalle Antoniukselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntoniuksen irstaileva nautintoelämä ei voinut olla herättämättä\nhänelle epäedullisia vertailuja Roomassa, missä hänen vastakohtanaan\nesiintyi se velvollisuudentunto ja viisas harkitsevaisuus, mitä\nOctavianus osoitti, hoitaessaan tehtäväänsä maailmanvaltakunnan\nläntisen osan hallitsijana. Ensi kerran Cæsarin kuoleman perästä\ntuntui siltä, että Rooman valtakuntaa todellakin _hallittiin_, että\nvaltakunnassa pidettiin voimassa järjestystä. Nuoren sotapäällikön\nkansansuosio kasvoi jokaisesta viljalastista, joka saapui Roomaan\nmeren yli, jonka hän oli jälleen tehnyt vapaaksi. Antoniusta hallitsi\nsitävastoin pieni, vallanhimoinen Kleopatra, vieläpä siinä määrin,\nettä hän antoi tämän houkutella roomalaisen alueen Aasiassa toisensa\njälkeen itselleen ja lapsilleen, Cæsarionille ja kolmelle Antoniuksen\nkanssa saamallensa lapselle. Antonius oli ilmeisesti unohtanut olevansa\nroomalainen!\n\nHänen eronsa Octaviasta vaikutti samalla tavoin triumvirien välisiin\nsuhteisiin kuin muinoin Iulian kuolema Cæsarin ja Pompeiuksen\nväleihin. Ja Crassuksen äkillistä kuolemaa ensimmäisen triumviraatin\najoilta vastasi nyt se seikka, että Lepidus-nolla erotettiin\ntriumviraatista. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kelvannut muuhun\nkuin kääntämään purjeensa tuulen mukaan. Octavianus ajoi hänet pois\npitemmittä puheitta, kun havaittiin, että hän Sextus Pompeiusta\nvastaan käydyn sodan aikana oli pettänyt liittoveljensä ja pitänyt\nsalaisia neuvotteluja vihollisen kanssa aikoen itse päästä Sisilian\nherraksi. Octavianuksen onnistui kuitenkin tällä kertaa päättäväisellä\nesiintymisellään välttää uusi sisällissota. Olosuhteita taitavasti\nhyväkseen käyttäen hän pakotti Lepiduksen legioonat hylkäämään heikon\nja huonossa huudossa olevan päällikkönsä ja menemään Cæsarin ottopojan\npuolelle. Sotilaathan kyllä huomasivatkin, että tämä oli varmin tapa\npäästä taistelemasta omia maanmiehiään vastaan.\n\nLepiduksen poistuttua pelistä Octavianus ja Antonius olivat\nsovittamattomina vastakohtina vastakkain, kuten Cæsar ja Pompeius\nseitsemäntoista vuotta aikaisemmin. Triumviraatin molemmat\npäämiehetkään eivät olleet koskaan olleet ihastuneita toisiinsa,\nvaan ainoastaan perinpohjaisten laskelmien pakottamina joutuneet\nliittolaisiksi.\n\n»Miksi minä jakaisinkaan vallan veltostuneen laiskurin kanssa»,\nOctavianus ajatteli. Ja toiselta puolen vallanhimoinen Kleopatra\nkiihoitti Antoniusta koettamaan tehdä itsensä maailmanvaltakunnan\nherraksi ja Aleksandreian hallituskaupungiksi Rooman asemesta. Oli vain\najan kysymys, milloin Lännen ja Idän kunnianhimoisista hallitsijoista\ntulisi veriviholliset.\n\nViimein roomalaisten suuttumus Antoniusta ja Kleopatraa kohtaan oli\ntullut niin suureksi, että Octavianus vuonna 31 e.Kr. sai senaatin\njulistamaan sodan kuningatarta vastaan sekä erottamaan Antoniuksen\nhänen viroistaan ja arvoistaan, »koska hän oli luovuttanut hänelle\nuskotun vallan naiselle.» Octavianus sai sen käsityksen yleiseksi, että\nhänen entinen lankonsa oli tehnyt tekonsa syyntakeettomassa tilassa:\negyptiläinen noita oli antanut hänelle taikomiaan rakkausjuomia.\n\nRatkaiseva taistelu suoritettiin merellä Epeiroksen eteläisimmän niemen\n_Aktionin_ luona. Antoniuksen roomalaiset ystävät olivat turhaan\nkoettaneet taivuttaa häntä lähettämään pois Kleopatran: roomalaiselle\nei ollut sopivaa, että hänellä oli nainen mukana taistelun johdossa.\nMutta oli mahdotonta saada häntä menemään matkoihinsa. Kleopatra\npelkäsi, että hänen horjuvainen rakastajansa sopisi silloin\nOctavianuksen kanssa ja hän itse joutuisi pulaan. Hänen kannattajansa\nselittivät myöskin, että egyptiläinen miehistö taistelisi paljon\nhalukkaammin, jos heidän kuningattarensa olisi mukana.\n\nAntoniuksen heikkous kauniiseen naiseen oli saava ankaran\nrangaistuksen. Keskellä taistelua nähdään äkkiä purppuralipun kohoavan\nkuningattaren amiraalilaivan mastoon. Se on merkki Egyptin laivastolle,\njoka ei ole vielä ryhtynyt taisteluun, purjehtia kotiin. Tuuli on\nnimittäin kääntynyt kotimatkalle suotuisaksi, ja tiukasti sulkeutuneena\neskaaderina kuningattaren laivat ohjaavat kulkunsa etelää kohti.\nHämmästyneinä taistelijat katselivat tätä selittämätöntä manööveriä.\nOliko se vain oikukkaan naisen vehkeitä, kun hän huomasi taistelun\nkäyvän hänelle uhkaavaksi? Oliko hän kauhistuneena pitänyt kaikkea\nmenetettynä ja ajatellut vain itsensä ja aarteittensa pelastamista?\n\n    »Kuin lehmä, jonka paarmat hullaannuttaa»\n\nhän läksi tiehensä — käyttääksemme Shakespearin räikeää kuvakieltä.\n\nEi kuitenkaan tahtoisi oikein uskoa, että tarmokas ja toimintakykyinen\nKleopatra olisi niin täydellisesti menettänyt harkintansa, hän, joka\noli niin monta kertaa katsonut vaaraa silmästä silmään. Kentiespä\nhän oli, kuten Mahaffy arvelee, tullut siihen käsitykseen, että\nAntoniuksen asia oli menetetty, niin ettei hänellä ollut muuta ajatusta\nkuin välttää joutumasta Octavianuksen käsiin. Sillä silloin hänellä\nitsellään oli odotettavissa sama nöyryytys, mikä hänen sisarensa\nArsinoën oli täytynyt kärsiä Cæsarin triumfissa.[77]\n\nAntonius ei voinut ajatellakaan, että koko Egyptin laivasto olisi\nKleopatran käskystä pettänyt hänet. Hän epäili ilmenneen kapinaa\nja kavallusta kuningatarta vastaan hänen laivastossaan ja läksi\nitse pakolaisten jälkeen. Mutta vielä sittenkin, kun hän oli tullut\nvakuutetuksi siitä, että Kleopatra oli itse mukana, hän jatkoi\nmatkaansa poistuen sotanäyttämöltä ja nousi kuningattaren alukseen.\nMutta tämä kieltäytyi häntä näkemästä ja puhumasta hänen kanssaan.\nAntonius asettui vaieten keulaan pää käsiin kätkettynä, täynnä häpeää\nja itsehalveksumista. Tänä hetkenä hän vihasi Kleopatraa, joka oli\npaollaan aiheuttanut tappion — ja kuitenkin hän nyt istui hänen\naluksessaan, ikäänkuin hänen taikavoimansa naulitsemana. Vihoviimeiseen\nasti hän tarrautui kiinni tuohon naiseen, josta oli tullut hänen\nkaikkensa, ja kuten hukkuva hän oli vetävä hänet kanssansa syvyyteen.\n\nHänen käytöksensä on vielä vaikeammin selitettävissä kuin Kleopatran.\n»Kuten rakastunut urosankka hän lentää räpytteli tiehensä», Shakespeare\nsanoo. On kuitenkin vaikeata kuvitella, että hänen rakkautensa olisi\nollut siihen määrään sokea, että hän sen vuoksi olisi uhrannut koko\nasemansa, maineensa ja kunniansa. Mutta vaikeata on keksiä muutakaan\nselitystä. Hänen täytyi mihin hintaan hyvänsä olla jumaloimansa\nnaisen luona, hänen täytyi nähdä tämä nainen vielä kerta, joskin vain\nkuollakseen hänen kanssansa, ja hän ei varmaankaan itsekään ollut\nselvillä siitä, mitä teki. Ilmeisesti Antonius ei ollut enää oma\nitsensä. Irstaileva elämä oli kuluttanut loppuun hänen miehuusvoimansa.\nHänestä oli tullut intohimojensa tahdoton orja.\n\nKromayer selittää asian kuitenkin aivan toisin. Hänen mielestään\nEgyptin laivaston poispurjehtiminen johtui yleisestä yrityksestä\nmurtautua Octavianuksen saartolinjojen läpi. Läpimurtoyritys onnistui\nvain puolittain, sillä Antoniuksen oma laivasto pakotettiin takaisin\nja tuhottiin, mutta Kleopatra 60 laivansa ja sotarahaston kanssa pääsi\nonnellisesti läpi. »Kertomus Kleopatran kavalluksesta ja Antoniuksen\npäättömästä paosta on satua», Kromayer sanoo.[78]\n\nKun Antoniuksen sotavoimat nyt olivat jääneet johdotta, Agrippa\ntunnetulla taitavuudellaan käytti tilannetta hyväkseen ja saavutti\nAktionin luona Octavianukselle ratkaisevan voiton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kleopatra lähestyi Aleksandreian satamaa, koristutti hän aluksensa\nkeulat laakereilla. Soittokunta viritti voittolaulun, ja väestön\nriemuitessa alukset lipuivat satamaan. Sitten hän kutsutti valtion\nrikkaimmat ja arvokkaimmat miehet voittojuhlaan. Ja jottei heidän\nmielialansa voisi muuttua, kun he kerran saisivat tietää, kuinka\n»voiton» laita itse asiassa oli, hän surmautti heidät kaikki. Muutenhan\nheille olisi voinut johtua mieleen nousta kapinaan. Tämän jälkeen\nhän suurenmoisella tarmolla suunnitteli valtakuntansa saattamista\npuolustuskuntoon, ja Antoniuskin ryhdistäytyi hieman häntä auttamaan.\nMutta pian molemmat taas syöksyivät hillittömään nautintojen\npyörteeseen, niinkuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen.\n\nSamalla kertaa he neuvottelivat Octavianuksen kanssa, mutta eivät\nlyöneet laimin samalla koettaa jos mahdollista vapautua hänestä\nsalamurhalla. Kun Octavianus näyttäytyi olevan liian viisas ansaan\nmennäksensä, heidän neuvottelijansa sai tehtäväkseen esittää, kuinka\nsuunnattomat aarteet Kleopatra omisti, ja tarjota niitä voittajalle,\njos tämä ei tekisi Kleopatralle mitään pahaa. Syvimmässä salaisuudessa\nKleopatra tarjoutui kaiken lisäksi uhraamaan Antoniuksen. Eihän sovi\nihmetellä, että hän ei enää voinut rakastaa ja luottaa mieheen, joka\noli luhistunut entisen minänsä raunioiksi — jos hän nyt oli tosissaan\nhäntä koskaan rakastanutkaan ja tämä rakkaustarina siis ollutkaan\nmuuta kuin valtiollinen laskelma. Sellaiseen kuin Kleopatran sydämeen\noli tie avoinna ainoastaan miehelle, jolla oli miehuullista voimaa ja\npäättäväisyyttä — jos hänellä ollenkaan oli sydäntä, tuolla kissamaisen\nleikittelevällä ja julmalla pienellä naisella, tuolla hallitsijasuvun\nvesalla, »jonka naiset olivat tottuneet leikkimään rakkaudella ja\nihmiselämällä kuten pelimarkoilla», Mahaffy sanoo.\n\nOctavianus antoi Kleopatran ymmärtää, ettei hänellä ollut mitään\ntarjousta vastaan, päinvastoin: ajan ankaran hengen mukaisesti hän\nilman muuta vaati Antoniuksen kuolemaa — saman tekevää, joko hänen\nomansa tai jonkun muun käden kautta. Tiesihän Octavianus, että jos hän\nitse olisi joutunut tappiolle, hänellä ei olisi ollut odotettavissa\narmoa voittajaltaan.\n\nKleopatran välittäjän ei onnistunut houkutella voittajalta\nminkäänlaisia myönnytyksiä. Mutta kuinka monta kertaa naisen hurmaava\nsilmäpari onkaan tehnyt tyhjäksi kaikki kylmät valtiolliset laskelmat!\nKleopatra oli tosin näihin aikoihin ehtinyt neljänkymmenen vuoden\nikään, mutta häntä pidettiin vieläkin vastustamattomana — ainakin hän\nitse uskoi olevansa vastustamaton. Miksipä hän ei vieläkin voisi panna\nroomalaisen valtiomiehen päätä pyörälle?\n\nMutta tällä kertaa hän erehtyi. Octavianus tuli Egyptiin, mutta\nei antaakseen pettää itsensä, vaan ajaakseen mahtikäskyllä\ntahtonsa perille. Hän tiesi, mitä tahtoi. Kun Antonius vaati häntä\nkaksintaisteluun, hän sai vastaukseksi hyväntahtoisen selityksen:\n»Jos haluat kuolla, on sinulla valittavana useita muitakin tapoja.»\nOctavianus ei ollut mies, joka tarpeettomasti pani henkensä ja\nruumiinsa vaaralle alttiiksi. Eikä hänellä ollut muutoinkaan kiirettä,\nsillä päivä päivältä yhä useampia Antoniuksen joukko-osastoja siirtyi\nvastustajan puolelle. Eräänä päivänä Antonius itse saa nähdä eräältä\nAleksandreian läheiseltä kukkulalta, kuinka hänen laivastonsa\nkohdatessaan Octavianuksen alukset tervehtii näiden komentajaa airoilla\nja vieri vieressä entisen vihollislaivaston kanssa ohjaa kulkunsa\nsatamaan. Samassa hän näkee ratsuväkensä äkkiä nelistävän Octavianuksen\nlinjoille, ja sen perästä hänen jalkaväkensä on helposti voitettu.\nAivan suunniltaan onneton mies syöksyy kuninkaanpalatsiin sen kauhean\najatuksen valtaamana, että Kleopatra on nyt jälleen hänet kavaltanut.\nMutta kuningatar on kadonnut. Hän ilmoituttaa Antoniukselle, että hän\non surmannut itsensä.\n\nNyt elämä ei ole Antoniukselle enää minkään arvoinen. Octavianus on\nlähestymässä kaupunkia. On toimittava ripeästi, jottei hän elävänä\njoutuisi vihollisen valtaan, sillä kaikki luopuvat hänestä eikä\npaon mahdollisuutta ole olemassa. Hän tahtoo seurata rakastettuaan\nkuolemaan. Sen he ovat kerran luvanneet toisilleen. Antoniuksella\non muuan uskollinen Eros niminen orja luonansa. Hän käskee tämän\nantamaan herralleen kuoliniskun. Orja vetää miekkansa — ja syöksee sen\nomaan rintaansa vaipuen kuolleena herransa jalkoihin. »Hyvin tehty,\nEros», Antonius huudahtaa, »hyvin tehty! Olet osoittanut herrallesi,\nmitä hänen itsensä on tehtävä.» Näin sanoen hän vetää miekkansa ja\npistää sen rintaansa. Ympärillä seisovat päästävät kauhun huudon.\nLäheisyydessä piileksivä Kleopatra kuulee tämän kirkaisun. Nähdessään\nkuolevan hänen naisellinen myötätuntonsa herää miestä kohtaan,\njonka kanssa hän niin kauan elänyt yhdessä. Hän repii vaatteensa,\nlyö rintoihinsa ja koettaa lohduttaa kuolevaa. Kauniin Kirkensä\nkäsivarsilla Antonius vetää viimeisen henkäisynsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKleopatra on koonnut palatsiinsa suunnattomat aarteet: kultaa, hopeaa,\njalokiviä, helmiä ja muita kalleuksia. Mutta siinä tapauksessa, että\nOctavianus käyttää väkivaltaa, hän aikoo polttaa itsensä palatsiinsa\nkaikkien aarteittensa kanssa. Octavianuksen on se hinnalla millä\ntahansa estettävä. Hän tarvitsee Egyptin rikkauksia — hän tahtoo\nmyöskin viedä Kleopatran mukanaan Roomaan kohottaakseen triumfinsa\nloistoa niin arvokkaalla vangilla.\n\nÄkkiä Octavianuksen lähetti ilmestyy Kleopatran huoneeseen.\nKauhistuneena kuningatar vetää tikarinsa tahtoen surmata itsensä, mutta\nroomalainen riistää häneltä aseen.\n\nLähetti kohtelee häntä kuten kuningatarta ainakin. Hän saa pysyä\npalatsissaan. Mutta hän on vanki.\n\nKleopatra tahtoo koettaa viimeistä pelastuskeinoa. Hän pyytää kohtausta\nvoittajan kanssa.\n\nOctavianus tulee. »Niilin seireeni» ottaa Cæsarin ottopojan vastaan\nloistohuoneessa, joka on koristettu diktaattorin pysty- ja muilla\nkuvilla. Cæsarin ja Antoniuksen lumoojatar loikoo leposohvalla kevyesti\npuettuna. Kun Octavianus astuu sisään, hän kavahtaa ylös, heittäytyy\nhänen jalkoihinsa ja anoo häneltä vapisevin äänin armahdusta. Hänhän\non voittaja: hänen tulee vain käskeä ja Kleopatra on noudattava hänen\nkaikkia toivomuksiaan.\n\nOctavianus saattaa Kleopatran takaisin leposohvalle ja istuutuu itse\nvieressä olevalle tuolille. Kleopatralla on niin paljon kertomista\nhänen suuresta kasvatti-isästään ja muistoja heidän rakkaudestaan. Että\nhänestä ja jumaloidun sankarin pojasta on tullut viholliset, se on\nkokonaan Antoniuksen syytä, joka yllytti häntä sotaan. Mutta Octavianus\npanee syyn kokonaan hänen niskoilleen. Silloin Kleopatra turvautuu taas\nkyyneliin ja rukouksiin. Voittaja ei anna kuitenkaan hellyttää itseään\n— hän istuu siinä rauhallisena ja liikkumatonna tuolillaan. Hän antaa\nKleopatran ymmärtää, että tämä saa pitää henkensä ja että häntä tullaan\nkohtelemaan hyvin, mutta hän ei puhuttele häntä kuningattareksi, vaan\nnimittää häntä vain »naiseksi».\n\nSitten Octavianus pitää häntä vartioituna, ja Kleopatra näyttää\nmukautuvan kohtaloonsa. Mutta kun hän erään luotettavan tiedustelijan\nvälityksellä saa tietää, että voittaja aikoo viedä hänet Roomaan, hän\nymmärtää heti, mikä nöyryytys häntä siellä odottaa. Mieluummin kuolema\nkuin häpeä, rajaton nöyryytys joutua kultaisissa kahleissa laahatuksi\nhalki häpäisevien kansanjoukkojen!\n\nMuutamana päivänä hänen huomataan lepäävän kuolleena kultaisessa\nvuoteessaan kuningattaren diadeemi otsallaan. Kaksi orjatarta on\nhänen luonansa. Toinen makaa kuolleena hänen jaloissaan, toinen on\nvetämäisillään viimeisen henkäyksensä.\n\nEi kukaan voinut kertoa, kuinka murhenäytelmä oli tapahtunut.\nKuningattaren ruumiissa ei ollut ulkonaisen väkivallan merkkejä. Mutta\npian syntyi taru, että hän oli puretuttanut itseään kyykäärmeellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKleopatran poika Cæsarion, joka oli nyt kahdeksantoistavuotias, joutui\nvoittajan vangiksi. Kleopatra oli viimeksi kuluneena äärimmäisen\nvaarallisena aikana huudatuttanut hänet Egyptin kuninkaaksi. Siksi\noli vaarallista antaa hänen jäädä maahan. Eikä häntä voinut viedä\nItaliaankaan. Siellä hän olisi voinut tulla yhtä vaaralliseksi, sillä\nnäköjään hän oli ilmetty isänsä ja olisi sentähden heti vetänyt\nkaikkien katseet puoleensa. Nuorukaisen oli kuoltava.\n\nKleopatran ja Antoniuksen lasten täytyi yhdessä kuuden muun\nkuninkaallisen henkilön kanssa kulkea Cæsarin triumfivaunujen\nedellä.[79]\n\n»Toisessa Helenassa», kuten roomalaiset nimittivät Kleopatraa, meni\nmananmajoille viimeinen valtiollisesti lahjakas helleeniläinen\nhallitsija. Kynsin hampain hän oli koettanut pelastaa Egyptinsä\nkohtalolta, jonka alaisiksi muut Välimeren valtiot olivat joutuneet,\nnimittäin sortumasta roomalaisten vallanalaisuuteen. Eikä hän ollut\ntyytynyt yksin tähän: hän työskenteli myöskin tarmokkaasti alueittensa\nlaajentamiseksi — hankkiakseen itselleen kuiviin imettävikseen uusia\nalamaisia ja tuhlatakseen näiden hiellä ja vaivalla kootut kolikot\nmielettömän kalliiseen hovinpitoonsa.\n\nMutta ajan pitkään Kleopatrakaan ei kyennyt potkimaan tutkainta\nvastaan. Maailman vanhin kuningaskunta, valtio, jonka muistomerkit\nolivat aina sivistyksen ensi sarastuksen ajoilta, yhdistettiin Rooman\nmaailmanvaltaan, ja faaraoitten ikivanhaa valtakuntaa hallitsi vuoden\n30 e.Kr. jälkeen roomalainen maaherra hallituskaupunkinaan Aleksandreia.\n\nVoittosaalis, jonka Cæsar vei mukanaan Egyptistä Roomaan, oli niin\nsuurenmoinen, että korko laski pääkaupungissa muutamissa päivissä\nkolmannekseen entisestään.[80]\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHenry Houssaye, Aspasie, Cléopatre, Théodora.\n\nArthur Weigall, Kleopatra. C.D. Josephsonin ruotsinnos englannista.\n\nKarin von Francken, Kleopatra och hennes samtid.\n\n\n\n\n\n\nROOMAN CÆSAREITA JA HEIDÄN AIKALAISIAAN\n\n\n\n\nAUGUSTUS.\n\n\n\nPRINSIPAATTI.\n\n\nAktionin taistelu on maailmanhistorian käännekohtia. Silloin\nratkaistiin pitkäksi aikaa eteenpäin Rooman maailmanvaltakunnan\ntulevaisuus. Se käsitettiin Roomassakin ja runoilija Horatius ilmaisi,\ntiedon saavuttua Kleopatran kuolemasta, kansan riemun seuraavanlaisin\nsäkein:\n\n    Nyt viini juotava, kumppanit,\n    nyt jalka maahan lyötävä, käydä ois\n        nyt aika pappis-atrioilla\n    kattamahan jumaloiden patjat.\n\n    Näät äsken vankan kellarin viinejä\n    ei saanut noutaa, kun Capitolien\n        ja Rooman vallan tuhkaks sortaa\n    uhkasi valtiasvaimo hurja.\n\n    Tuo kuohilaitten hurjien kiertämä\n    ei toivon määrää tuntenut ollenkaan,\n        kun huiman kiihti myötä-onnen\n    harmaus. Mut jopa vimma viihtyi,\n\n    kuin liekit laivan säästivät yhden vain\n    ja Cæsar mieleen viinien hautomaan\n        taas tuotti vanhan pelon tunnon:\n    kimppuhun kiivahin soutuairoin,\n\n    kuin haukka kyyhkyyn iskevi hentohon,\n    tai pyyntimieskin talvisen Haemonin[81]\n        ain metsän arkalaista vainoo —\n    hirviön kytkeä kohtalokkaan\n\n    vain koetti kahlein. Mut tämä kuolohon\n    kun pyrki ylvään sankarin lailla vain,\n        ei miekkakättä kammahdellut,\n    ei pakohon hänen ollut mieli,\n\n    vaan pystypäin hän sai hovilinnahan,\n    min pelko valtas, ankaran käärmehen\n        hän urhomielin otti; mustan\n    sai mujun valkea rinta juoda.\n\n    Nyt kuolo eessään uhmasi hurjemmin:\n    ei nousta voinut vierahan soutuhun,\n        ei tullut Rooman riemukulkuun\n    vankina käymähän vaimo uljas.\n\n                (Paavo Nummisen suomennos.)\n\nNäistä säkeistä puhuu viha ja ihailu. Yksinomaan vihaa henkii\nsitävastoin Propertiuksen[82] runoelma voiton johdosta, jonka\nOctavianus oli saanut »egyptiläisestä portosta»:\n\n    »Vastaan armeijaamme jo nous häpeällinen nainen,\n      orjain kanssa mi ol' yhtynyt riettauteen;\n    porton-palkaks pyysi hän sulholtaan katalalta\n      Roomaa, orjikseen mieli hän valtijat sen.\n    Oi sua, pattoinen Aleksandria, oi sua, Memfis,\n      turmaksemme mi ain' oot verin tahraunut!\n    Pompeiukselt' oot sa triumfia riistänyt kolme,[83]\n      millä sä Rooman sait ainahiseen häpeään.\n    Portto, Kanopoksen[84] pahekuulun ruhtinatar, min\n      tautta Philippoksen heimo[85] on kunniaton,\n    kimppuun Juppiterin toi koiranpäisen Anubiin,[86]\n      joit' olis säikkynehet Niiliä Tiberin veet;\n    Rooman torvet hän koki' vaientaa kalinalla,[87]\n      lotjin peljättää sen sotalaivojakin.»\n\nAktionin taistelun ja Antoniuksen kuoleman jälkeen Octavianuksella oli\nyksinänsä käsissään koko Rooman valtakunnan sotavoimain johto. Täten\nhän oli myös koko valtakunnan herra, sillä armeijan mukana seurasi\ntosiasiallisesti myöskin valta. Tasavalta, elinvoimaisin tasavalta,\nmitä milloinkaan on ollut olemassa, oli kuollut. Olihan sen elinikä\nkestänyt lähemmä viisi vuosisataa. Mutta sen henkiinherättäminen ei\nollut mahdollista. Kansalaissodat ja henkipattojulistukset olivat perin\npohjin tuhonneet optimaattien johtajat. Ja Rooman kansa, sellaisena\nkuin se esiintyi kansankokouksessa, oli lainehtiva meri, jonka aaltoja\ntuulenpuuskat viskelivät sinne tänne, joukko avunnauttijoita, joiden\n»tahto» oli sen käsissä, joka ruokki ja huvitti. Ainoa valtiollisesti\njotakin merkitsevä mahti oli, kuten sanottu, sotajoukko ja se ei enää\nollut pitkään aikaan ollut tasavallan, vaan päällikkönsä käskettävissä.\nLukemattomia kertoja olikin senvuoksi ilmennyt, että ellei ollut\nvoimakasta kättä pitämässä aseellista voimaa kurissa, se heti muuttui\nvaaralliseksi _siviiliväestölle_, jota sen tarkoitus oli suojella.\nMilloin tahansa se voi hajaantua ryövärijoukkueiksi.\n\nTäysin yhtä välttämätön oli voimakas aisoissapito _provinssien ja\nulkopolitiikan_ kannalta katsoen. Vanhat tasavaltalaiset laitokset\neivät soveltuneet maailmanvaltakuntaa hallittaessa. Niiden puitteissa\noli kiinteä ja yhtenäinen ulkopolitiikan johto samoinkuin terve\nprovinssien hallintokin mahdoton. Kunnianarvoisa senaatti oli, kuten\nJohan Bergman huomauttaa, itse asiassa vain Rooman kaupungin valtuusto,\nja kansankokouksesta oli aivan yksinkertaisesti tullut yleinen\nraastuvanoikeus. »Rooman yhteiskunta oli kehittynyt pikkukaupungista\nmaailmanvallaksi, mutta sillä oli vielä pikkukaupungin hallitusmuoto.»\nMaailmanvalta kaipasi miestä, joka ymmärsi _kokonaisuuden_ parhaan\nja lopetti ylimyksellisen puoluepolitiikan, joka oli muuttanut\nvaltiovallan etuoikeutetun yläluokan yksinoikeudeksi. Sittenkuin\nRooman optimaatit olivat kadottaneet sen itsekurin, jona oikea\ntasavaltalaishenki heissä ilmeni tasavallan suuruusaikana, täytyi\nvirkamiehillä olla joku, joka piti heitä kurissa.\n\nVanhan valtiosäännön voimaan palauttaminen olisi aiheuttanut\nvälittömästi uuden kansalaissodan puhkeamisen. Tästä johtui, että\nRooman valtakunnan koossapysymisen ehdoton edellytys oli, että _yksi_\nvoimakas tahto johti kaikkea. Täksi yhdeksi tahdoksi voi tuona aikana\ntulla ainoastaan Octavianuksen tahto.\n\nPalattuaan Egyptistä hän ryhtyi työhön luodakseen Rooman\nmaailmanvaltakunnalle uuden valtiosäännön. Vuonna 27 e.Kr. tämä työ\noli loppuunsuoritettu. Hän luopui silloin erikoisista triumvirin\nvaltuuksistaan »ja antoi valtion takaisin senaatille ja kansalle»,\npalautti toisin sanoen tasavaltalaisen valtiosäännön — nimellisesti.\nKiitollinen senaatti antoi hänelle silloin kunnianimen Augustus:\n»Ylevä», »Kunnianarvoisa». Augustuksen varovaisen ja maltillisen\nluonteen mukaista oli kieltäytyä yksinvallan loistosta saadakseen\nturvallisemman valta-aseman. »Näytelmä oli aiottu mieltä ylentäväksi,\nmutta olikin vain komedia», ranskalainen historianfilosofi Léon Homo\nsanoo. »Suuri näyttelijä esitti kuitenkin osansa suurenmoisesti.»\n\nSelostus tästä Rooman historian tärkeästä tapahtumasta on luettavissa\neräässä huomattavassa asiakirjassa, joka kautta aikojen on säilynyt\neräässä temppelissä, jonka kiitolliset alamaiset Ancyrassa\nVähässä-Aasiassa pystyttivät Augustukselle. Kaupungista on meidän\npäivinämme tullut uudestisyntyneen Turkin pääkaupunki, jonka nimi\nnykyjään on Ankara. Temppelikirjoitus sisältää yleiskatsauksen\nAugustuksen historiaan, hänen itsensä kirjoittaman vähää ennen\nkuolemaansa. Hän piirrätytti alkutekstin kahteen kuparitauluun, jotka\ntuli asettaa hänen hautaholvinsa edustalle Marskentälle. Hänellä\noli kuuluisina esikuvinaan Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat ja\nPersian suurkuninkaat. Ajateltakoon esimerkiksi Dareios I:n kuuluisaa\nBehistunin kallion piirtokirjoitusta.\n\nAugustuksen alkuperäiskirjoitus on hävinnyt, mutta teksti tunnetaan\nmelkein täydellisesti sen jäljennöksen huomattavan katkelman\nperusteella, joka piirrettiin suhteellisen hyvin säilyneen Ancyran\ntemppelin seinille. Myöhemmin on muutamissa muissakin Vähän-Aasian\ntemppeleissä löydetty vähäisempiä, täydentäviä ja selventäviä katkelmia\njäljennöksistä. Mommsen, jolla on suunnattoman suuri ansio tämän\nasiakirjan tulkitsemisessa, sanoo siitä: »Enemmän kuin kaikki muut\nroomalaiset piirtokirjoitukset yhteensä, painaa tämä piirtokirjoitusten\nkuningatar.» Arvokkaan kirjoitustapansa ja perin asiallisen\nsisältönsä vuoksi, jossa ei ole vähäisintäkään teennäisyyttä ja jossa\nei ole ollenkaan käytetty superlatiiveja, tämä pääpiirteittäinen\nselostus rauhankeisarin pitkän hallitusajan teoista ja toimista\non monumentaalinen sanan parhaimmassa merkityksessä. Siinä ei ole\nsanaakaan liikaa. Kieli on usein lakonisen lyhyeksi keskitettyä.»\n\nMutta asioista perillä oleva voi rivien välistä lukea muutakin, kuin\nmitä on kirjoitettu. Mitä on esimerkiksi mainittu Augustuksen nuoruuden\naikaisesta henkipattojulistuksista? Ei sanaakaan. Vastoinkäymisistä ja\ntappioista puhutaan yhtä vähän.[88] Mutta epäonnistuneita yrityksiä ei\nkaunistellakaan, kuten useimmiten on laita kunnioittavaksi muistoksi\nlaadituissa piirtokirjoituksissa. Augustus ei ollut kauniiden\npuheenparsien ystävä. Hän käytti niistä nimeä, joka muistuttaa vanhaa\nsananpartta omasta kiitoksesta: hän nimitti tällaisia tyylikukkasia\n»löyhkäksi».\n\nAugustuksen Rooman valtiolle antamasta valtiosäännöstä Mommsen on\nkäyttänyt nimitystä _prinsipaatti_. Rooman valtion hallitsija on\n_princeps civium_: ensimmäinen kansalainen, aivan kuten Perikles\nattikalaisessa valtiossa; hän on myöskin _princeps senatus_:\nensimmäinen senaatissa. Augustus sanookin äsken mainitussa\nkirjoittamassaan elämäkerrassaan: »Tämän perästä minä olin ensimmäinen\nmies Roomassa, mutta minulla ei ollut enemmän valtaa kuin kenelläkään\nmuullakaan kansalaisella, jotka kulloinkin olivat virassa yhdessä minun\nkanssani.» Princeps on siis kunnioitetumpi kuin muut kansalaiset, mutta\nhän ei ole yksinvaltias, sillä kuten kaikki muutkin roomalaiset hän on\nvaltion lakien alainen. Muiden kansalaisten tavoin Augustus äänesti\nsiinä tribuksessa, missä asui. Princeps oli saanut valtansa kansalta\nsamalla tavoin kuin muutkin valtion virkamiehet: konsulit, preetorit,\nmaaherrat j.n.e., erotuksena vain, että hänen käsiinsä oli keskitetty\nuseampia valtuuksia, kuin konsanaan aikaisemmin oli uskottu yhdelle ja\nsamalla henkilölle.\n\nSanaa »princeps» — josta meidän »prinssi» sanamme johtuu — ei käytetty\nvarsinaisena hallitsijan arvonimenä. Sen sijasta käytettiin sellaisena\nnimeä Cæsar, meidän »keisari». Augustus ja hänen lähimmät seuraajansa\nkuuluivat nimittäin lapseksioton perusteella Cæsarin sukuun, ja heillä\noli sen takia kaikilla nimenä Cæsar. Vähitellen tämä nimi muuttui\nsitten arvonimeksi.\n\nAugustuksen valta perustui kuitenkin oleellisimmin siihen, että\nhänellä oli armeijan ylin päällikkyys sekä siitä johtuva _valta\npäättää sodasta_ ja _rauhasta_. Hänen vaikutuksensa _sisäiseen_\nhallintoon riippui pääasiallisesti siitä, että hän annatti itselleen\neliniäkseen _kansantribuunin_ vallan ja oikeudet. Niinpä hän voikin\ntehdä tehottomaksi senaatin ja kansan kokouksen päätöksen, ja hänen\npersoonansa oli pyhä ja loukkaamaton. »Tyranninmurhasta» ei voinut\nolla enää puhettakaan. »Tribuunin valta oli», Kromayer sanoo, »se\ndemokraattinen öljypisara, joka sekoitettiin imperaattoriuteen.»\n\nAugustus ylisti itseään siitä, että hän oli herättänyt Rooman\ntasavallan jälleen eloon. Itse asiassa prinsipaatti oli naamioitu\nmonarkia. Koko valtiokoneisto riippui princepsin henkilökohtaisesta\nkunnosta. Augustus oli ollut vain kylliksi valtioviisas omaksuakseen\nkauniin harhakuvan, siksi että se oli vielä monelle rakas, harhakuvan\ntasavallan olemassaolosta.[89] Norjalainen antiikinhistorioitsija\nWeisse vertaa tasavaltalaisia muotoja »keisarin uusiin vaatteisiin.»\n− Prinsipaattia on myöskin sattuvasti verrattu Ianuksen-päähän.\nYhdet kasvonsa — julkiset — se kääntää kohti katselijoita, toiset —\ntodellisuutta kohti. Mestarillisesti on Viktor Rydberg luonnehtinut\nAugustuksen tunteita tasavaltaa kohtaan sanoen, että hän »ihaili\nsitä, koska ei kukaan tahtonut sitä panna uudelleen voimaan,\nrakasti tasavallan muistoja, koska ne olivat niin kaukaisia, tuolla\npuolen kansalaissodan ja diktatuurin kauhujen. Siis platonista\nrakkautta, ihailua matkan päästä. Mutta se on kaikista tunteista\nteeskentelemättömin. Se joutuu vähimmin ristiriitaan itsekkäiden\npyyteittemme kanssa.»\n\nTeoriassa kesti vielä vuosisatoja, ennenkuin käsitys tasavallan\nolemassaolosta oli kokonaan hävinnyt. Sanat ovat tosiasioita\npitkäikäisemmät. Virallisesti keisari oli vain tasavallan valittu\npresidentti. Hän oli tasavallan _korkein virkamies_, joka _tribuunin_\nvaltansa nojalla oli loukkaamaton, ja jolla _armeijan komentajana_ oli\ntarpeellinen ponsi tahdolleen.\n\nKun Augustusta tervehdittiin »isänmaan isänä», hän itki ilosta; mutta\nkun kansa kerran ihastuskuumeensa puuskassa tahtoi pakottaa hänet\nottamaan »diktaattorin» arvonimen ja diktaattorin arvon symbolit,\n24 vitsakimppua, hän heittäytyi polvilleen, repi togan päältänsä ja\nrukoili paljain rinnoin, että hänet säästettäisiin arvosta, johon\nliittyi niin paljon väkivallan muistoja. Birt huomauttaa hienon\nironisesti, että »tämä tapaus oli ainoa intohimoinen kohtaus koko hänen\nelämässään.»\n\nAugustuksen elämäntavat olivat myöskin yksinkertaisen kansalaisen\ntapoja. Hänen asunnossaan ei ollut loistosta jälkeäkään, hänen\nateriansa olivat sekä ruokaan että juomaan nähden äärimmäisen\nkohtuulliset. Hän nautti mieluimmin muutamia palasia karkeaa leipää\njuuston kanssa, vähän kalaa ja rypäleitä tai vihreitä viikunoita,\njotka hän mielellään itse poimi puista. Hän oli ylpeä vaatteistaan,\njotka hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat kutoneet ja ommelleet. Hän\noli säyseä kaikkia kohtaan. Kun kerran muuan mies hyvin kauhistunein\nilmein jätti hänelle anomuskirjelmän, kansanomainen keisari rohkaisi\nhäntä ystävällisesti hymyillen sanoen: »Sinähän ojennat minulle\nanomuksesi, niinkuin sinun pitäisi antaa jotakin elefantille.» Iulius\nCæsar oli ärsyttänyt senaattoreja vaatimalla, että näiden tuli nousta\nseisomaan, kun hän astui kuuriaan. Augustus pakotti heidät jäämään\nrauhallisesti istumaan, tulipa hän tai poistui kuuriasta. Cæsaria\noli moitittu siitä, että hän istui ja hajamielisen näköisenä luki\nhallitusasiapapereita antaessaan kansalle näytäntöjä. Augustus taas\nväsytti itsensä tyytyväisin ilmein katselemalla kansan huveja ja\niloitsi mielenosoituksellisesti, kun italialaiset voimailijat voittivat\nkreikkalaiset, sen sijaan, että Antonius oli herättänyt närkästystä\nsuosimalla kreikkalaisia.[90]\n\n       *       *       *       *       *\n\nOctavianuksen politiikan menestyksellisyyttä ei kuitenkaan riitä\nselittämään yksinomaan hänen maltillisuutensa: tosiasia on myöskin,\nettä itse olosuhteet olivat nyt toiset kuin Cæsarin aikoina.\nRoomalainen historioitsija Tacitus tuo sen ilmi sanoen: »Tuskin oli\nenää olemassa ainoatakaan roomalaista, joka oli nähnyt tasavallan.»\nSe sukupolvi, jota Cæsar oli tahtonut hallita, oli sitävastoin\nsyntynyt ja kasvanut tasavallan ikuiseen olemassaoloon uskoen; ja\ntätä uskonvakaumusta vastaan Cæsarin nero teki haaksirikon. »Aktionin\ntaistelun jälkeen», Boissier sanoo, »ei enää ollut olemassa niitä,\njotka olivat esiintyneet vapauden näyttämöllä ja nähneet tasavallan.\nKaksikymmenvuotinen tuhoava sisällissota oli niellyt heidät kaikki\nsukupuuttoon. Uusi sukupolvi oli syntynyt vasta Cæsarin aikoihin.\nEnsimmäiset heidän korviinsa kantautuvat äänet olivat Pharsaloksen,\nThapsuksen ja Mundan voittojen johdosta kohotettuja riemuhuutoja; ja\nheidän silmiensä ensimmäisenä näkynä olivat henkipattojulistukset. Tämä\nsukupolvi oli kasvanut ryöstöjen ja verilöylyjen keskellä ja vavissut\nkahdenkymmenen vuoden ajan alituisesti henkensä ja omaisuutensa\nmenetyksen pelosta. Se kaipasi rauhaa ja turvallisia oloja ja oli\nvalmis uhraamaan kaikkensa saadakseen olla rauhassa. Ei mikään\nkiinnittänyt sen mieltä menneeseen aikaan, kuten oli ollut Cæsarin\naikalaisten laita.»\n\n\n\nIANUKSEN TEMPPELI SULJETAAN.\n\n\nAugustuksen ajasta tuli roomalaisille oikea kulta-aika, jolloin rauha\nvallitsi maan päällä. Kun hän palasi kotiin voitettuansa Antoniuksen\nja Kleopatran, voitiin Ianuksen temppeli ensimmäisen kerran kahteen\nvuosisataan sulkea merkiksi siitä, että rauha vallitsi maailmassa\nroomalaisten aseiden turvin. Rauhan siunatun ajan kaipauksen, jota\nraadeltu ja uupunut sukukunta tunsi, runoilija Vergilius ilmensi\nsäkeissään:\n\n    Taistelut jää tarinaksi ja muistoks vain verovuodet.\n    Luottamus harmajapää, Remus, Romulus myös, sekä Vesta\n    oikeutt' istuvat; rautainen sodan portti, mi auk' on\n    vuossadat ollut, kiinni jo jää; sodan peikko se siellä\n    kilven, kalvan yllä nyt kahlehdittuna istuu,\n    ulvovi voimattuuttaan vain, verivaahtoa sylkee.\n\nKoko maailma hengitti jälleen keveämmin vapauduttuaan kauhun\npainajaisesta, ja joka taholta tulvaili kiitoskirjelmiä sille miehelle,\njoka oli antanut ihmisille ikäänkuin uuden elämän. Näyttääkin aivan\nkuin vertauskuvalliselta, että nyt syntyi sen uskonnon perustaja, joka\njulistaa kaikkien ihmisten veljeyttä säädystä, kansallisuudesta ja\nrodusta huolimatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kuinka oli mahdollista yhtenäisenä valtiona pitää koossa monen\nmonia maakuntia, joilla kullakin oli oma erikoisleimansa?\n\nCantabriassa eli villi ja vapauttaan rakastava kansa\nluoksepääsemättömien vuoriensa keskellä. Antiokhiassa ja Epheksoksessa\ntaas asukkaat olivat veltostuneita, tyrannivaltaan tottuneita\nhelleenejä, ja näiden rajain välimailla oli kaikilla kehitysasteilla\nolevia kansoja, alkuperäisellä raakalaisasteella olevista\nhienostuneimman sivistyksen omaaviin asti. Apenniinien niemimaallakin\noli kansoja, jotka olivat tuskin kohonneet villin kehityskantaa\nkorkeammalle. Niinpä Poseidonios, tasavallan loppuaikoina elänyt\nmaantieteilijä, antaakin seuraavan kuvauksen ligurialaisista, niemimaan\nluoteisosassa asuneesta kansasta: »He asuvat villissä ja karussa\nmaassa. Maaperä on niin kivinen, ettei voi ottaa pois turvepalasta\ntapaamatta kiveä. Raskas työ ja puute tekevät ligurialaisten elämän\nkurjaksi ja vaikeaksi ja heidän ruumiinsa suonikkaiksi ja laihoiksi.\nNaiset saavat raataa yhtä kovasti kuin miehetkin. On sattunut, että\nnainen on synnyttänyt lapsen pellolle, peittänyt sen lehdillä ja heti\npalannut työhönsä, jottei menettäisi päiväpalkkaansa. Leipäviljan\npuutteen tämä kansa korvaa metsästyksellä. He kapuavat vuorilla kuin\nvuohet. Ne, jotka asuvat ylhäällä vuorilla, käyttävät ravintoon\nainoastaan lihaa ja villejä yrttejä, sillä siellä ei kasva vilja eikä\nviini. Rannikolla saadaan viiniä vähäsen, mutta se on katkeraa ja\nmaistuu tervalle. Ligurialaiset asuvat kurjissa puu- ja ruokomajoissa,\nmutta useimmiten luonnon muodostamissa luolissa. Naiset ovat vahvoja ja\novelia kuin miehet, miehet kuin villejä eläimiä.»\n\nVaikeutta pitää koossa joukkoa kansoja, jotka olivat perin\nerilaatuisilla kehityskannoilla, lisäsivät vielä monet eri kielet.\nJos kreikka olikin hallitseva kieli valtakunnan itäosassa, niin\nlatina sai kuitenkin ainoastaan vähitellen jalansijaa lännessä.\nMutta keisarikunnan onnistui saada mitä erilaatuisimmat ainekset\nharrastamaan valtakunnan etua. Se johtui siitä, että se seurasi\nsitä valtiota hyödyttävää politiikkaa, jonka Cæsar oli aloittanut.\nMaakuntain kiusanhenget ja veren imijät asetettiin tarkastuksen\nalaisiksi.[91] Matkustelemalla usein eri maanääriin Augustus\nhankki itselleen henkilökohtaisen käsityksen niiden erilaatuisista\ntarpeista, jakoi verot ja rasitukset oikeudenmukaisemmin sekä\nvalvoi, että välttämättömät uudistukset pantiin toimeen ja että\nvirkamiehet käyttäytyivät kuten heidän pitikin. Keisarin edessä kaikki\nmaailmanvaltakunnan asukkaat olivat tuona aikana yhtä oikeutetussa\nasemassa olevia alamaisia.\n\nKaikkein korkeimmalta taholta tulevan huolenpidon vaikutukset olivat\nsilminnähtäviä. Provinsseista kehittyi kukoistavia sivistysmaita, joita\nelähdytti työnhalu ja yritteliäisyys. »Köyhille, loppuunimetyille\nprovinssin asukkaille oli», kuten muuan englantilainen historioitsija\nsanoo, »tällainen muutos kuin pääsy pois helvetistä.»\n\nAinoan poikkeuksen teki Kreikka; jonka kansa oli niin perin uupunut\nkaikesta, mitä se oli saanut kokea, että se ei pitkään aikaan kyennyt\nvoimistumaan noustakseen alennustilastaan.\n\nMutta _kreikkalainen sivistys_ valtasi joka päivä yhä uusia alueita\nRooman valtakunnan rajojen sisällä ja vaikutti yhä voimakkaammin\nroomalaisten elämänkatsomukseen ja tapoihin, heidän kirjallisuuteensa\nja taiteeseensa. »Voitettu Kreikka voitti raa'an voittajan ja vei\ntaiteen mestariteokset sivistymättömään Latiumiin», jäljentääksemme\nHoratiusta, tai, Mommsenin sanoja käyttääksemme: »Aphroditeen viehätys\nalkoi vaikuttaa vasta sitten, kun hänen keihäänsä oli pirstottu ja\nkilpensä ja kypäränsä pantu syrjään.» Rooman voitto Hellaasta oli aivan\ntoista laatua kuin sen Karthagosta ja Galliasta saamat voitot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeisariajan suurtyö on, että se vuosisatoja on johtanut yleisen\nkreikkalais-roomalaisen sivistyksen luomista ja siten laskenut pohjan\nkoko meidän eurooppalaiselle sivistyksellemme. Sille, joka haluaa\nsyventyä tämän luomistyön yksityiskohtiin, on Mommsenin Rooman\nhistorian viides nide korvaamattoman rikas aineistolähde. Suuren\ntutkijan tie kulkee tässä teoksessa provinssista provinssiin kautta\nkoko silloisen Välimerenmaailman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeisarikunta lahjoitti maailmalle rauhan ajanjakson, jolloin Rooman\nmaakunnat pääsivät kukoistuksensa huipulle. Nyt poistettiin esteitä,\njotka tähän asti olivat ehkäisseet liikenneyhteyttä, ja eri maissa\ntuotettiin vientitavaroita runsaammassa määrässä kuin koskaan\nennen. Siksipä tavaranvaihto kehittyikin eri maiden välillä niin\nrikkaaksi, ettei sellaista kukaan muinoin ollut voinut uneksiakaan.\nMaailmaa hallitsevien Cæsarien valtikan alaisena Välimerestä tuli\nroomalainen sisämeri, ja maailman pääkaupungista Roomasta tuli\nsamalla kansainvälisen tavaranvaihdon keskus. Rooman vilja-aitoista,\nSisiliasta, Afrikasta ja Egyptistä, tulivat useimmat laivalastit\nTiberin kaupunkiin. Sisilia ei tuottanut ainoastaan viljaa, vaan paljon\nmuitakin elintarpeita, erittäinkin teuraskarjaa ja hedelmiä. Gadeen\nkukoistavasta kauppakaupungista saatiin haluttua pehmeää, purppuran\nväriseksi värjättyä espanjalaista villaa, Massiliasta silavaa ja\nsuolattua lihaa. Itämaat varustivat pääkaupungin pidetyillä Khios- ja\nLesbos-viineillä, hunajalla, kanoilla, riikinkukoilla, kurjilla ja\nmuilla Rooman monien vatsanpalvelijain herkuilla. Paros ja Fryygia\ntuottivat marmoria pääkaupungin loistorakennuksiin.\n\n»Roomassa surisi sadoittain eri kieliä, siellä kuhisi erirotuisia,\nerinäköisiä ja erivärisiä ihmisiä kaiken muotoisissa puvuissa.\nMaurilaiset orjat kuljettavat elefantteja keisarillisista\neläintarhoista. Täällä joukkue keisarin henkivartioston vaaleita\ngermaaneja ratsastaa ohi loistavissa varusteissaan, tuolla kulkee\nliinakauhtanoissaan egyptiläisiä päät paljaaksi ajeltuina kantaen\njuhlakulkueessa suurta Isis jumalatartaan.\n\nKreikkalaisen oppineen takana kulkee nuori nubialainen kantaen\nkirjakääryjä. Itämaalaisten ruhtinasten pojat korkeissa päähineissään\nja laajoissa, kirjavissa vaatteissaan kulkevat seurueineen\näänettöminä ja totisina väkijoukon halki, ja Britannian tatuoidut\nbarbaarit töllistelevät suu auki ihmeitä, jotka ympäröivät heitä\ntässä uudessa maailmassa.» Näillä sanoilla kuuluisa saksalainen\nsivistyshistorioitsija Friedlaender vie meidät keskelle\nmaailmankaupungin vilinää.\n\nAinoastaan Aleksandreia kykeni kauppapaikkana kilpailemaan Rooman\nkanssa. Egyptin ikivanha liinatuotanto oli edelleen vanhassa\nmaineessaan. Aleksandreian kaikille väreille välähteleviä lasitavaroita\npidettiin rikkaitten roomalaisten ruokapöydässä vielä suuremmassa\narvossa kuin hopea- ja kultapikareita. Myöskin egyptiläisissä\npaperitehtaissa työskenteli suuri joukko työläisiä, ja näiden luku\nkasvoi, sitä mukaa kuin lukuhalu lisääntyi.\n\nEgyptin kauppa Intian kanssa elpyi Augustuksen hallituskautena\nsuurenmoisesti. Matka kävi Aleksandriasta pitkin Niiliä Theben\nseuduille. Siellä tavarat lastattiin kameelien selkään ja kuljetettiin\nkaravaaneissa Punaisen meren rannikolle, josta satakunta alusta\nvuosittain purjehti Malabarin rannikolle ja vaihtoi tavaransa\nmausteihin ja suitsutusaineisiin, silkki- ja puuvillakankaisiin,\nnorsunluuhun ja ebenholtsiin, Dekanin ylängön rubiineihin, safiireihin\nja timantteihin sekä Ceylonin ja Persian lahden helmiin, joihin Rooman\nnaiset olivat vielä enemmän mieltyneitä kuin jalokiviin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAugustuksen maine levisi kauas Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle.\nAncyran piirtokirjoituksessa luetaan: »Intialaisten kuningasten\nlähettiläitä — kuulumaton tapaus aikaisempien imperaattorien aikoina\n— oli usein katselemassa hoviani.» Kerran, kun Augustus oli käymässä\nitäisissä maakunnissaan, tuli kolme viisasta miestä intialaisen Poros\nnimisen kuninkaan lähetystönä »uuden Aleksanterin luo», joka varmaankin\npian laskisi valtansa alle Eufratin ja Tigriksen ympärillä olevat maat\nja ilmestyisi mahtavan sotajoukon etunenässä Intian rajoille. — Aikeet\nryhtyä idässä valloitussotiin eivät kuitenkaan olleet pälkähtäneet\nAugustuksen päähänkään.\n\nLähetystö oli kuljettanut mukanaan pitkän matkan lahjoja ja kirjeen\nPorokselta, jossa kuningas tarjosi Cæsarille ystävyyttään ja 600\nalaruhtinaansa apua. Samoinkuin muinoin yksi vanhemman Poroksen\nlähettiläistä oli Aleksanterin kunniaksi maailmanhallitsijan\nkatsellessa noussut polttoroviolle, samoin teki saman työn\nAugustukselle yksi näistä intialaisista. Tämä lähetystö oli seurannut\nkeisaria Vähästä-Aasiasta. Itämaalaiselle, joka oli kaukaa kotimaastaan\nkulkenut kuolemaan, pystytettiin hautakivi seuraavin kirjoituksin:\n»Tässä lepää intialainen Zarmanshagas Bargosesta, joka intialaisen\ntavan mukaan poltti itsensä.»\n\nIntia ei kuitenkaan ollut roomalaisten rauhallisten yhteyksien\näärimmäinen raja näihin aikoihin. Ne ulottuivat aina Kiinaan asti.\nRoomalaisten mieltymys Itämaitten kalleuksiin, ennen muuta silkkiin,\noli tämän kauppayhteyden saanut aikaan. Kiinalainen silkkikangas\noli sen ajan tärkeimpiä kauppatavaroita. Kaksi tähän asti melkein\ntäydellisesti toisistaan eristettyä sivistyspiiriä, nimittäin\nkiinalaisen ja kreikkalais-roomalaisen, oli nimittäin naismuoti noin\nvuonna 100 e.Kr. saattanut kosketuksiin toistensa kanssa. Kosketuksiin\njoutumista aikaisemmin ei ollut estänyt niinkään paljon suunnaton\nvälimatka kuin muuan arokansa, myöhemmin niin suuresti pelättyjen\nhunnien esi-isät, jotka olivat murtautuneet Kiinan rajojen sisälle\nja estäneet syntymästä säännöllisen kauppayhteyden Länsimaitten\nkanssa. Vasta Kiinan muuri, maailman suurin rakennustyö, sai nämä\nryövärilaumat estetyiksi häiritsemästä Kiinaa, ja valtakunta kykeni\njälleen vahvistumaan. Kauppa elpyi pian vilkkaaksi, ja noin vuonna 110\ne.Kr. uskaltautui ensimmäinen kauppakaravaani länteenpäin.[92] Sitä\nseurasi pian useampia karavaaneja, jokaisessa satakunta miestä sekä\njoukko kameeleja, ja vilkasta kauppayhteyttä pidettiin yhä Oksuksen\nja Jaksarteen varsilla asuvien kansojen kanssa. Itäisen ja läntisen\nAasian tavaranvaihdon keskipisteeksi tuli vanhastaan kuuluisa Baktran\nkaupunki, itäisen Iraanin kaupan keskuspaikka. _Parthialaiset_ veivät\nBaktrasta suuren osan kiinalaisten tavaroista edelleen Syyriaan ja\nmuihin Välimerenmaihin. Ja toisekseen he itse tekivät pitkiä Kiinan\nmatkoja.\n\nSilkki, jota näin vietiin Kiinasta, oli pääasiassa _raakasilkkiä_.\nTavara jalostettiin sitten vanhoissa foinikialaisissa\nrannikkokaupungeissa, pääasiallisesti _Tyroksessa_, värjättiin\nja koristeltiin kultalangoilla. Täältä suurin osa tavaraa joutui\n_roomalaisille markkinoille_, joilla silkinkysyntä oli aina nousemassa.\n\nAjoittain kuitenkin hunnien laumat katkaisivat kauppasuhteet Kiinan\nja läntisen Aasian välillä. Silloin vietiin tavarat Kiinasta meritse\nIntiaan ja sieltä edelleen meren yli Egyptiin. Tämän takia ei Roomassa\nhuomattu kuitenkaan vähintäkään silkinkulutuksen vähenemistä, vaan\npikemminkin nousua.\n\nMuutamien syyrialaisten kauppiasten onnistui vuonna 166 e.Kr. tulla\nmeritse aina Kiinan pääkaupunkiin. Ovelat liikemiehet olivat olevinaan\nkeisari An-tunin, s.o. Marcus Aurelius Antoniuksen lähettiläitä.\n\nSamalta tai vähän vanhemmalta ajalta on olemassa muuan kiinalaisten\nluonnekuvaus, joka on julkaisemisen arvoinen siksi, että se\npääpiirteissään on vielä tänä päivänäkin pätevä. »Kiinalaiset», niin\nsiinä sanotaan, »välttävät sotaa ja taisteluja. Ollen luonteeltaan\nrauhallisia ja kohteliaita he haluavat elää rauhassa naapuriensa\nkanssa. Heidän tarpeensa ovat niin vähäiset, ettei heidän vertaisiaan\nsiinä suhteessa ole olemassa. He eivät ole seurustelunhaluisia. Kun\nmuukalaiset kauppiaat tulevat rajan yli hankkiakseen itselleen silkkiä,\npäätetään kaupat vaieten. Toinen puoli panee esille rahat, toinen\ntavarat, ja sanaakaan lausumatta sovitaan kaupoista. Kiinalaiset\nvievät ulos tuotteitaan, mutta eivät tuo maahansa mitään tavaroita —\nhe ovat siinä määrin säästäväisiä.» Kiinalaiset nimittivät maatansa\n»Keskusvaltakunnaksi» tai »Kukkien maaksi». Roomalaiset sanoivat\nkiinalaisia »_seeriläisiksi_».\n\nTärkeimmät tiedot vanhasta »silkkitiestä» saa kiinalaisista\nvaltakunnanhistoriallisista merkinnöistä noin vuosilta 200 e.Kr.—200\nj.Kr., jotka sisältävät tietoja pääteistä ja asemista.\n\nVanhoja silkkikaupan jälkiä ovat meidän päivinämme löytäneet\nmaantieteen ja muinaistieteen tutkimusmatkailijat Itä-Turkestanissa.\nSven Hedin on tavannut Tarim syvänteessä useita rauniokaupunkeja, jotka\novat sijainneet vanhan »silkkitien» varrella ja jotka vähitellen,\nTarimin muutettua juoksunsa, erämaansanta on peittänyt jättäen ne\nodottamaan tutkijaansa. Englantilainen Aurel Stein on myöskin samoilla\nseuduilla saattanut päivänvaloon huomiotaherättäviä vanhan sivistyksen\njäännöksiä, jonka korkein kukoistusaika lienee ollut 3:nnella—8:nnella\nvuosisadoilla. Kiinalaisten ja roomalaisten välisten kauppasuhteitten\njääväämättömiä todistajia ovat myöskin ne Rooman keisariajan\nrahat, joita on löydetty pohjois-Kiinassa. Vanhimmissa rahoissa on\nTiberiuksen, Augustuksen lähimmän seuraajan kuva. Kotshinkiinassa on\ntavattu toisia samanlaisia rahoja toisen vuosisadan keskivaiheilta, ja\neri paikoissa Etu-Intiassa on tavattu suuri joukko kultarahoja aina\nAugustuksen päivistä myöhemmän keisariajan aikoihin asti. Nämä löydöt,\nkuten runsaat roomalaisraha-aarteet, joita on keksitty Pohjolassa,\novat todisteina Rooman keisarikauden aikaisista laajalle ulottuneista\nkauppasuhteista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItsessään Roomassa Augustus voi rauhan turvin tehdä hyödyllistä\ntyötä kaunistamalla pääkaupunkiansa temppeleillä, teattereilla,\nkirjastoilla, yleisillä kylpylöillä[93] ja rakentamalla vesijohtoja,\nlikaviemäreitä ja muita monumentaalisia hyödyllisiä rakennuksia. Tämä\nhänen kaunistustyönsä oli niin perinpohjaista, että hän täydellä\nsyyllä voi kehua, että hän »oli ottanut vastaan tiilikaupungin\nja jättänyt jälkeensä marmorisen». Tässä työssä, kuten muissakin\nhallitustehtävissään oli Augustuksella korvaamattomana apuna\nkäytännöllinen Agrippa, sama mies, joka oli auttanut häntä laskemaan\nperustuksen valtaistuimelleen. Hänen muistoaan on vielä tänäkin päivänä\nhelppoa virkistää jonkin suihkukaivon tai lammikon äärellä, jotka hänen\najoistaan lähtien ovat satalukuisina herättäneet muukalaisten ihailua\nja mitä suurimmassa määrin antaneet eloisuutta Rooman aukeille.\n\nRooman mahtimiehet seurasivat keisarinsa esimerkkiä ja rakennuttivat\nuhkeita palatseja, jotka olivat keisarillisen hallituskaupungin arvon\nmukaisia.\n\n\n\nAUGUSTUKSEN YHTEISKUNTAA UUDISTAVA TOIMINTA.\n\n\nPaljon vaikeammassa tehtävässä kuin maailmanvaltakunnan järjestysmuodon\nuusimisessa ja maailmankaupungin kaunistamisessa Augustus myöskin\nkoet teli voimiansa: hän tahtoi perin pohjin uudistaa myöskin\nkansansa sekä ruumiillisesti että henkisesti. _Vanhan roomalaishengen\nuudestiluominen_ on, voi sanoa, koko hänen nelikymmennelivuotisen\nhallituskautensa kannattava aate. Tällaisen sisäisen uudistumisen\navulla Rooman kansan piti tulla kyllin arvokkaaksi säilyttämään\nmaailmaahallitseva asemansa ja tekemään se kirouksen sijasta\nsiunaukseksi toisille kansoille. Sen ajan suurimmat runoilijat ja\nproosakirjailijat, kuten Vergilius, Horatius ja Livius, ovat ihastunein\nsanoin ilmaisseet tämän ajatuksen.\n\nAugustus koetti ratkaista suurisuuntaisen tehtävänsä palauttamalla\nentiselleen kaiken terveen yhteiskuntaelämän perustan: perhe-elämän\nja kodin. Roomalainen perheenäiti ei ollut enää kodin vahva turva.\nAikana, joka oli rikas uusista vaikutelmista, hän tunsi kodin pikku\nmaailman liian ahtaaksi. Hän tahtoi ulos, hän tahtoi huvitella\nja häntä alkoi kiinnostaa kaunokirjallisuus ja taide. Eikähän\nsiinä pahaa olekaan; mutta harvoin vain hänen huvin- ja itsensä\nviljelyn-tarpeensa kykeni pysähtymään terveen parahultaiseen. Yhtyvä\nloisto ja nautinnonhimo olivat turmelleet naiset kuten miehetkin.\nTosin roomalainen vallasnainen liikkuessaan ulkona seuraelämässä\ntuli iloisemmaksi ja hänen kanssaan oli hauskempi seurustella; hänen\nvanhanaikainen töykeytensä alkoi hänestä hävitä. Mutta samalla kuin\nhän alkoi tinkiä peritystä ylpeydestään, kunniallisuus liiankin usein\nseurasi mukana. Vielä voimakkaammin kuin roomalaisten kirjailijain\nvalitukset kansalaistensa kevytmielisestä elämästä kuolevan tasavallan\naikoina, todistaa sitä se, että esimerkit muinaisesta aviollisesta\nuskollisuudesta, kuten Brutuksen puoliso Porcia, Augustuksen sisar\nOctavia, ja hänen vaimonsa Livia, mainitaan _harvinaisuuksina_.\n\nPropertius kysyy eräässä runossaan,\n\n    Miksikö lemmestään tytöt vaativat niin hyvän hinnan?\n        Perheet itkevät: voi, rakkaushan varat vie!\n    Tuikipa selvä on syy, miks tuhlaillaan varat moiseen:\n        loistohon, turhuuteen tie kovin auki nyt on.\n    Intian kaivokset nepä kultaa tuottavat koolta,\n        Persianlahti se taas simpukanhelmiä suo,\n    Tyros, Kadmoksen[94] koti purppuratansa, araabi\n        ryytejä kauppaa tässä, öljyä tuoksuavaa.\n    Neidot kaunoimmatkin taivutat näill' asehilla,\n        Penelopeiankin saisi ne horjumahan.\n    Laillinen vaimokin vain korut tuhlarin ottavi vastaan,\n        voitonmerkkejä hän kantavi pöyhkänä pää.\n    Hinnan-pyytäjä ynnä sen maksaja yht' ovat julkeet;\n        kulta kun vain kilisee, taipuvi empijäkin.\n\nKun näkee tällaista, runoilija arvelee, myötätunto herää sitä itämaista\ntapaa kohtaan, että lesket kilvan koettavat saada seurata kuollutta\nmiestänsä roviolle.\n\n    Ensiksi ehtivi ken, rovioon hän heittäytyypi,\n        huulin raukenevin miestään suutelemaan.\n    Täällä sä vaimoos et voi luottaa, ei ole täällä\n        Euadneit', ole ei Penelopeiojakaan.\n    Kuullos, syntymämaa — josp' oisin tietäjä väärä! —:\n        Rooma on rikkauteen kaatuva, korskeuteen.\n    Totta ma haastan, mut mua uskota ei. Kuka uskoi\n        Kassandraankaan: 'eess' on tuho Ilionin'?\n    Sille hän yksistään ties Pariksen luottavan turman,\n        Troiaa raastamahan hiipivän puuhevosen.\n\nPerhe-elämän perusta oli järkytetty. Roomatar jätti taloustoimet\norjattarilleen ja lasten kasvatuksen orjien huoleksi. Kun kodista oli\nnäin tullut todellisen kodin irvikuva, ei ole ihmettelemistä, että yhä\nharvemmilla oli rohkeutta antautua avioliiton tällaisissa olosuhteissa\nsangen tarkoituksettomaan vankeuteen. Kuinka paljon ihanampaa olikaan\nolla huoletonna kaikista taloushuolista, täydellisesti määrätä\nitsestään ja olla kaikin tavoin perillisiksi haluavien sukulaisten ja\nystävien kunnioittamana ja hemmoittelemana! Aviollisia siteitä alettiin\nyhä enemmän pitää tilapäisinä suhteina, jotka yhtä kevytmielisesti\npurettiin kuin solmituinkin. Tulipa avioero oikeaksi urheiluksi\nroomalaisille. Sulla ja Pompeius olivat esim. viisi kertaa naimisissa,\nIulius Cæsar ja Antonius neljä kertaa. Augustuksen aikana puhuttiin\nmuutamasta naisesta, joka viiden vuoden aikana oli ollut kahdeksan\nkertaa naimisissa ja eräästä toisesta, joka ennätti olla 23 kertaa\navioliitossa ja oli viimeisen miehensä 21:nen vaimo. Ja tuskin\nmiespolvea myöhemmin Seneca sanoo, että muutamat naiset eivät laskeneet\nvuosilukuja kuten ennen Rooman konsulien, vaan miestensä mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhuimme äsken sukulaisten ja tuttujen häärimisestä, jotka toivoivat\nsaavansa periä varakkaita poikamiehiä. Perinnönmetsästys oli\nsilloiselle Roomalle luonteenomainen ilmiö. Siitä kehittyi oikea\ntaide, jota harjoitettiin sääntöjen mukaan täysin järjestelmällisesti.\nHoratius on kohdistanut muutaman murhaavimmista satiireistaan\nerikoisesti tätä pahetta kohtaan. Runo on ivamukailu Odysseuksen\nkäynnistä manalassa kysymässä neuvoa tietäjä Teiresiaalta\nkotimatkallaan rakkaaseen Ithakaan. Runoilija keksii hänen suuhunsa\nhullunkurisen hauskan tiedustelun: »Mutta kun nyt tulen kotiin köyhänä\nja typötyhjänä, kuinka minun tulisi silloin käyttäytyä päästäkseni\njälleen elämisen alkuun? Itsehän parhaiten tiedät, kuinka asiat siellä\nkotona nyt ovat:\n\n                     Oi todenhaastaja, maalleni saapuin\n    köyhä ja tyhjä mä oon, kuten ennustit; kosijathan\n    aitat on ryöstänehet sekä karjan. Köyhä ken ompi,\n    synty ja kuntokin sen mitätöntä on kuin meriheinä.\n\nTeiresias lohduttaa häntä neuvoen: »Rupea perinnönmetsästäjäksi!» Hän\nselvittelee kehoitustaan tarkemmin näin:\n\n    Puutteen-kammosi kun teit tiettäväkö peittelemättä,\n    niin nyt kuullos, kuin tulet rikkaaks'. Paistetut rastaat\n    tai hyvät herkkusi muut ukon luokse lennätä, joll' on\n    kultaa kiiltelevää, pane oivia myöt' omenoita\n    tai niitä tuottanut vain maakartanos lie parahinta;\n    haltijat syrjäyttäin esiuhriks hälle ne anna!\n    Vaikka hän ois valapatto ja alhaissynty ja konna,\n    veljensä surmannut tahi karkuriorja, sä mielin\n    käyskele vain ukon kanssa, jos seuraks hän sua pyytää.\n    Niin, tämä neuvoni on: ovelasti vain ukot saata\n    sulle säätämähän tavaransa! Muutamat näistä\n    koukkusi jos älyäiskin, vain tä'yn puhtahaks söisi,\n    niin älä harmistuin jätä toivoas, onkeas hylkää!\n    Juttu jos käymäss' on käräjiss', iso taikkapa pieni,\n    jos rikas, lapseton äijä on röyhkeyttään tekosyystä\n    haastanut oikeuteen etevämpäns', auta sa häntä,\n    vaikka hän vääräss' ois, vaikk' arvokkaamp' olis toinen.\n    Jos pohatalla on vain yks laillinen poika, ja tää on\n    sairaalloinen, niin epäluulojen välttämiseksi\n    ällös häärikö kuin perehettömän kärkkyjät, vaan sa\n    hiipiös suosiohon varovasti! Näin varamieheks\n    pääset säädökseen: pojan tuoni jos kaatavi kesken,\n    niin perit puolestaan; ylen harvoin toivo se pettää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAugustuksen parannuskeinoja voitollepääsevää nautinnonhalua ja siitä\njohtuvaa yhteiskunnallista hajoamistilaa vastaan olivat etusijassa\nloiston ja ylellisyyden kiellot sekä erikoiset avioliittolait. Hän\ntahtoi tehdä yläluokasta rotubiologisesti valioyhteiskuntaluokan,\njoka voisi hoitaa valtion korkeimpia virkoja. Estääkseen tämän\nyhteiskuntaluokan kuolemasta poikamiesten suhteettomasti suurenevan\nluvun takia, hän määräsi annettavaksi avioliittopalkintoja erikoisesti\nlapsirikkaille perheille. Mutta vanhoja poikamiehiä ja ikäneitoja\nhän kohteli tylysti. Heitä ei kutsuttu valtion järjestämiin juhliin\nja näytäntöihin. Tämä oli varmasti hyvin kova rangaistus silloiselle\nroomalaiselle. Mutta ken oli siinä määrin itsekäs, ettei tahtonut\nkokea mitään harmia valtion edun vuoksi, häntä ei tarvinnut\nvaltionkaan huvittaa, lainsäätäjä arveli. — Sen lisäksi Augustus\nrajoitti naimattomien perintöoikeutta ja antoi naineille jonkinlaisen\netuoikeuden valtion virkojen saamiseen.\n\nPelastaaksensa yläluokan sopimattoman rotusekoituksen taholta\nuhkaavalta rappeutumiselta hän kielsi yhä yleisemmiksi tulleet\navioliitot kevytmielisten orjattarien kanssa, jotka oli vapautettu\nsiksi, että voitiin mennä heidän kanssansa naimisiin. Kielto koski\nkuitenkin ainoastaan senaattoreja ja heidän jälkeläisiään. »Ei kukaan\nniistä miehistä», Ferrero sanoo, »joiden tuli senaatissa edustaa\nRooman valtaa tahi joiden tuli hallita maakuntia tai olla legioonain\npäällikkönä, kukaan heistä ei saanut olla kevytkenkäisen syyrialaisen\ntanssijattaren tai kauniin juutalaisen orjattaren jälkeläinen. Heidän\näitiensä piti olla aitoja roomalaisia perheenäitejä, vapaasukuisia ja\nlatinalaista heimoa, jotta latinalaiset perinnäistavat näissä suvuissa\nsäilyisivät puhtaina.»\n\nMutta kokeet lainsäädännöllä parantaa moraalia eivät saaneet\nsuuriakaan aikaan; ne olivat kansalle erittäin vastenmielisiä. Niin\nhyvin kansankokous kuin teatterien ja sirkuksen väkijoukot ahdistivat\nAugustusta niin voimakkaasti, että hänen täytyi lieventää määräyksiä\nkerta kerran perästä. Hänen ei onnistunut estää vanhoja, ylhäisiä\nsukuja kuolemasta sukupuuttoon. Ne tulivat sen sijaan korvatuiksi\nprovinsseista alituisesti virtaavalla uudella verellä. Rooman elämä\npysyi pääpiirteissään entisellään huolimatta Augustuksen yhteiskuntaa\nuudistavista laeista. Viktor Rydberg sanoo: »Luissaan ja ytimissään hän\nja hänen ympäristönsä vakavat miehet lienevät tunteneet Horatiuksen\nennustuksen todenperäisyyden:\n\n    »Tuo aikain virta turmion saastaa vain;\n    ja vanhemmat, jo polvea huonompaa,\n    loi meidät vielä kurjemmiksi,\n    synnyttäjiks suvun paheisemman.»\n\nKeisarin tapainpuhdistusinnosta puuttui suunnattoman paljon tärkeämpi\ntekijä kuin kaikki lait: valtaistuimella olevan osoittama hyvä\nesimerkki. »Me emme tarvitse niinkään paljon», Plinius nuorempi sanoo,\n»hallitsijan _käskyjä_ kuin hänen _esimerkkiään_». Mutta Augustus ei\nollut suinkaan mallikelpoinen aviomies. Pääkaupungin häväistysjutuilla\noli paljon kertomista hänen eroottisista hairahduksistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä taas tulee Augustuksen taisteluun yltyvää ylellisyyttä vastaan,\nvoidaan ainakin _yhteen_ ylellisyystavaraan nähden todeta, että\ntaistelu ei johtanut toivottuun tulokseen: Rooman naisten silkinkulutus\nei osoita vähäisintäkään laskun oiretta, pikemmin päinvastoin. Kaikki\nmuinaisajan yksinkertaisten tapojen kannattajat panivat jyrisevän\nvastalauseensa uutta, puolittain läpinäkyvää kangasta vastaan,\njoka salli ruumiinmuotojen esiintyä liian selvästi, vieläpä, kuten\nsanontatapa kuului, »soi naisille mahdollisuuden esiintyä julkisesti\nalastomina». Siveyssaarnaajat nimittivät sentähden silkkimuotia\nsäädyttömäksi ja häpeälliseksi. Mutta herkullisen aistikas kangas\nsyrjäytti kaikissa tapauksissa yhä enemmän ja enemmän säädyllisemmän,\nsiveyttä edistävän villakankaan.\n\n\n\nGERMAANIT.\n\n\nAugustuksen hallituskausi oli pääpiirteissään rauhallista, mutta\nrajaseuduilla käytiin kuitenkin sotia, jotka päättyivät huomattavien\nmaa-alueiden valloittamiseen. Tällaisia alueita olivat Keski- ja\nItäalpit, nykyinen Unkari sekä pohjoisin osa Balkanin niemimaata,\nniin että valtakunnan raja pohjoisessa siirtyi aina Tonavaan asti.\nMerkityksellisin oli kuitenkin _germaaneja_ vastaan käyty sota.\n\nRoomalainen historioitsija _Tacitus_ on kirjoittanut germaanien\nelämästä mielenkiintoisia kuvauksia, jotka luultavasti perustuvat\nosittain aikaisempiin Cæsarin ja Plinius vanhemman kansatieteellisiin\nkuvauksiin ja hävinneisiin Liviuksen ja monien muiden kirjailijain\nteoksien osiin, osaksi silminnäkijäin, kuten roomalaisten kauppiasten,\nsoturien ja virkamiesten sekä syntyperäisten germaanilaistenkin\nsuullisiin ja kirjallisiin kertomuksiin. Tacitus, joka oli syntynyt\nnoin vuonna 55 j.Kr. ja kuoli noin vuonna 120, oli etevä virkamies,\njoka yleni konsuliksi ja Vähän-Aasian maaherraksi. Hän oli kuuluisa\nsekä kaunopuhujana että historioitsijana. Tacituksen tyylin voima on\nhänen verraton taitonsa muutamilla harvoilla, ytimekkäillä sanoilla\nmaalata kuvia henkilöistä ja tapauksista niin havainnollisesti,\netteivät ne koskaan häivy lukijan muistosta. Mutta usein esitys on niin\nlakonisen niukkaa, että se jää hämäräksi ja arvoitukselliseksi. »Hänen\ntyylinsä on», niin on sanottu, »niin keskitettyä, että siinä on melkein\nyhtä monta ajatusta kuin sanaakin.» Se on suoranainen vastakohta\nCiceron laveudessaan miellyttävälle, deklamoivalle ilmaisutavalle.\n\nHistorioitsijana Tacitus koettaa aina päästä selville tapahtumien\nketjun syy-yhteydestä. Hänen suurimmat historialliset teoksensa, joiden\nkanssa myöhemmin tulemme mitä kiintoisimpaan tuttavuuteen, kuvailivat\nRooman historiaa Augustuksen kuolemasta vuonna 14 j.Kr., vuoteen 96.\nNoin kolmestakymmenestä kirjasta, joihin mainitun ajanjakson historia\noli jaettu, on valitettavasti kuitenkin vain puolet säilynyt.\n\nTacituksen teos germaaneista on aarre, jolle ei muilla kansoilla ole\nvertoja, »aarre, jonka hyvä haltijatar on antanut kumminlahjaksi\nmeidän kansanheimollemme», käyttääksemme terävän saksalaisen\nfilologin Eduard Nordenin sanoja. Ennenkuin kuitenkaan syvennymme\ntähän kansankuvaukseen, meidän on ensin tarkasteltava paljon\npohdittua kysymystä, mistä germaanien alkukoti on etsittävä. Tämän\nkysymyksen ratkaisuun nähden olemme paljon kiinteämmällä pohjalla,\nkuin silloin, kun oli kysymys indoeurooppalaisten kansojen kehdosta.\nMeitä auttaa nimittäin tässä etsinnässämme sekä kielihistoriallinen\ntutkimus että muinaistiede. Näiden tieteiden antamat todisteet\nosoittavat nykyisin sangen selvästi Elben ja Oderin välisen Saksan ja\neteläisen Skandinaavian olleen germaanien alkuperäisenä kotiseutuna.\nNäillä tienoin he ovat vuosituhansia olleet maantieteellisten ja\nilmastollisten vaikutusten alaisina ja kehittäneet itsessään vähitellen\nne rotuominaisuudet, jotka erottavat heidät muista indoeurooppalaisista\nkansoista: kelteistä, italialaisista, kreikkalaisista, slaaveista,\npersialaisista ja intialaisista.\n\nKielihistoriallisiin todistuksiin nähden on erittäin kiinnostavaa\nvertailla alkugermaanilaista kieltä, josta kielentutkijat ovat päässeet\nperille, _indoeurooppalaiseen_ kantakieleen. Tästähän puuttuvat\ntäydellisesti ilmaukset käsitteille meri, järvi, kalastus ja yleensä\nkaikelle, millä on näiden kanssa yhteyttä. Germaanien alkukieli\nsitävastoin osoittaa epäämättömästi, että nämä ovat alkujaan eläneet\nmeren, lähemmin määriteltynä pohjoisen meren äärellä. Kaikissa\ngermaanilaisissa kielissä esiintyy nimittäin lukuisia ilmastosuhteiden\nja eläinlajien nimityksiä, jotka kuuluvat välittömästi pohjoisiin\nrannikkoseutuihin, esimerkiksi valas ja hylje; siinä on ilmaukset\nlaivalle ja laivan osille, kalalle j.n.e. Ilmenee myöskin, että\ngermaanit perustivat ajanjakonsa luoteen ja vuoksen vaihteluun,\njolla on rannikkokansalle erittäin suuri merkitys. Germaanit ovat\nkehittyneet aikaisin merenkävijäkansaksi, sillä aikaa kuin toiset\nindoeurooppalaiset kansat, kuten Italian kansat ja slaavit, vielä\nhistoriallisen aikansa alussa »pelkäsivät merta». Germaanilaisessa\nalkukielessä on myös nimi Pohjan- ja Itämeren senaikaiselle suurimmalle\nrikkaudelle, meripihkalle, kun sitä ei sitävastoin ollenkaan ole\nindoeurooppalaisessa kantakielessä.\n\nVälimerenkansoilla oli kauan ollut perin hämärät käsitykset\ngermaaneista. Ainoa, mitä he näistä tiesivät, oli se, että haluttu\nmeripihka tuli näiden maasta. Muutoin kerrottiin mielikuvituksellisia\ntaruja »hyperborealaisista[95] kansoista». Nämä tarut ovat luultavasti\nalkuisin foinikialaisilta merimiehiltä, jotka olivat länsi-Euroopan\nkelteiltä ostaneet Itämeren rannikon meripihkaa. Paljon selvemmän\nkäsityksen näistä Pohjan kansoista — käsityksen, jota he eivät koskaan\nunohtaneet — roomalaiset saivat noin vuonna 100 e.Kr., kun germaanit\nalkoivat hyökkäyksensä vanhan ajan sivistysmaailmaan. Puoli vuosisataa\nsen jälkeen, kun kimbriläisvaara oli torjuttu, esiintyy »historian\nensimmäinen germaani». Ariovistus asettuu roomalaisten tielle, mutta\nhänen on väistyttävä Cæsarin edestä. Cæsarin gallialaissodan jälkeen\ntaas kului puoli vuosisataa, ennenkuin germaanit tulivat maailmaa\nhallitsevalle kansalle mielenkiintoisiksi.\n\nGermaanit ovat vielä siihen aikaan luonnonihmisiä, jotka yhteisen\nturvallisuuden takia asuvat kylissä ja joilla ei ole sellaisia poltto-\nja palamispisteitä, jollaisiksi kaupungit määrättyyn suuruuteen\nkasvettuaan muodostuvat. Tästä huolimatta on aivan kohtuutonta,\nkuten yksi ja toinen historioitsija tekee, tehdä se johtopäätös,\nettä germaanit olivat vielä sivistysvihollisia villejä. He olivat jo\neläneet kivi- ja pronssikaudet ja kehittäneet näiden ajanjaksojen\nkuluessa omalaatuisen sivistyksen. Heidän tämänaikaiset aseensa, työ-\nja talousesineensä ja koristeensa ovat todisteina korkealle kehitetystä\ntaidokkuudesta ja useinkin erinomaisesta mausta. Nämä sivistyksen\ntuotteet ylittävät suuresti ne, mitä keltit voivat esittää, ja ovat\ntäysin samanarvoisia italialaisten kansojen tuotteiden kanssa samoilta\najanjaksoilta.\n\nNäihin aikoihin oli kulunut 7 à 8 vuosisataa siitä, jolloin germaanit\nolivat oppineet tuntemaan _raudan. Maanviljelijöitä_ he olivat olleet\njo varhaisemmalla kivikaudella. Muinaistutkijain kaivaukset ja\nkielitieteilijäin tutkimukset ovat todistaneet meille, että keski-\nja pohjois-Euroopan maanviljelyksellä on kunnioitettava 4—5 000\nvuoden ikä. Meidän ajanlaskumme alussa germaanit olivat kehittäneet\ntämän elinkeinon pääelinkeinokseen karjanhoidon, metsästyksen ja\nkalastuksen rinnalla. Mainitut tiedemiehet ovat maantieteen historian\ntutkijain avulla voineet todistaa, että Germaania ei suinkaan ollut\nikimetsien ja rämeitten maa, kuten aiemmin oli kuviteltu Cæsarin,\nPliniuksen ja Tacituksen liian yksipuolisen käsityksen ja liioitellun\nyleistämisen nojalla syntyneitten kuvausten perusteella. Germaaniassa\noli myöskin suuria alueita viljelyskelpoista maata, joka ei ollut\nkoskaan ollut metsää kasvavaa tahi soista ja josta senvuoksi lukuisa\nväestö voi elää. Muinaistieteelliset löydöt ovatkin todisteina siitä,\nettä jo esihistoriallisella ajalla on monin paikoin ollut tiheä\nasutus. Vaikeampaa on arvostella, kuinka merkityksellistä _kauppa_\noli. Tiedetään vain, että germaanilaisheimot harjoittivat toistensa\nkanssa keskinäistä vaihtokauppaa samoinkuin myöskin kelttien ja\nroomalaisten kanssa, joilta germaanit luonnollisesti saivat huomattavia\nsivistyksellisiä vaikutuksia.\n\nTacitus, jonka ihanne oli vanhanaikainen, yksinkertainen, sen\najan roomalainen, jolloin Idän rikkaudet eivät olleet vielä häntä\nturmelleet, puhui usein mielellään voimakkaasta »turmeltumattomasta»\nluonnonkansasta kehoituksena ja varoituksena monessa suhteessa\nhuonontuneille maanmiehilleen. Tämä hänen tarkoitusperäisyytensä ja\nhänen vanhoillinen mielenlaatunsa painavat ylipäänsä leiman hänen\nesitykseensä ja vaativat suhtautumaan hänen sanoihinsa jossakin\nmäärin arvostellen[96], niin arvokkaita kuin hänen kirjoituksensa\nkokonaisuudessaan ovatkin.\n\nSekä Tacitus että toisetkin muinaisajan kirjailijat kuvailevat\ngermaaneja tavattoman suurikasvoisiksi, vaaleiksi ja sinisilmäisiksi.\nHeidän riemunsa oli sota, mutta »rasituksissa ja työssä», Tacitus\nsanoo, »he eivät osoita samaa sitkeyttä. He kestävät kaikkein vähimmin\njanoa ja hellettä. Pakkasta ja nälkää kestämään on heidät maan ilmanala\nja luonto sitävastoin hyvin totuttanut.»\n\nNiitä germaanien luonteenominaisuuksia, joita Tacitus ylistää,\novat »heidän luonteensa vapaus vilpistä ja viekkaudesta vielä\nsellaisenakin aikana kuin meidän» sekä heidän tapojensa puhtaus.\n»Heidän keskuudessaan», hän sanoo, »ei kukaan hymyile siveettömyydelle,\nja viettelemisestä ja vietellyksi tulemisesta ei kukaan syytä\n'ajanhenkeä'. Ani harvoin tämän kansan keskuudessa sattuu aviorikoksia.\nRangaistus siitä kohtaa pikaisesti. Hiukset leikattuina ja alastomana\npuoliso karkoittaa sukulaisten nähden rikollisen kodista, ja häntä\najetaan ruoskaniskuin läpi koko kylän. Naiselle, joka on menettänyt\nkunniansa, ei nimittäin ole anteeksiantoa olemassa. Ei kauneudella,\nnuoruudella eikä rikkaudella hän enää voi saada itselleen puolisoa.»\n\nSitä enemmän pidettiin arvossa kunniallista naista. »Germaanit uskovat\nmuun muassa», Tacitus sanoo, »että nainen on jollakin lailla pyhä ja\nettä hänellä on ennustuskyky, ja he eivät pidä halveksittavana kysyä\nhänen neuvoaan eivätkä pidä hänen sanojaan ala-arvoisina.» Naiset\nseurasivat mukana sodassa rohkaistakseen taistelevia, ruokkiakseen\nheitä ja sitoakseen haavoittuneita. Mutta toiselta puolen naiset ja\norjat saivat kotona suorittaa kaikki raskaammat maanviljelystyöt, sillä\naikaa kuin miehet käyttivät aikansa pääasiallisesti metsästykseen.\n\nMiellyttävä piirre oli germaanien uskollisuus ja vieraanvaraisuus.\n»Kieltää kanssaihmiseltänsä, olipa hän kuka tahansa, katto pään päältä,\non heistä suuri synti» Tacitus sanoo. »Kykyjensä ja varojensa mukaan\nkukin kestitsee vierastansa parhaalla, mitä talo voi tarjota.»\n\nHopeasta ja kullasta tämä turmeltumaton kansa ei välittänyt.\nPoikkeuksen tässä suhteessa tekivät kuitenkin ne heimot, jotka\nolivat Rooman valtakuntaa lähimpänä. Germaanit olivat sitävastoin\nhyvin heikkoja viinille ja simalle, ja heidän juominkinsa päättyivät\nusein haavoihin ja tappoihin. Noppapeliin heillä oli suoranainen\nintohimo. He voivat menettää pelissä kaiken, mitä omistivat, ja\nlopuksi panna oman vapautensa peliin. Tacituksen kertomuksia tästä\ngermaanien taipumuksesta vahvistavat muinaisgermaanilaisten lautapelien\nhämmästyttävän lukuisat löydöt.\n\nKelttien tavoin germaanit palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa.\nHe panivat suuren arvon ennustuksiin ja ennemerkkeihin. Erikoisesti\nheille ominainen oli tapa tehdä ennehuomioita valkoisista hevosista,\njotka saivat vapaasti kuljeksia pyhissä lehdoissa. Näiden hirnumisille\nja korskumisille annettiin suurempi merkitys kuin millekään muille\nenteille.[97]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorian piiriin germaanit eivät astu _yhtenä_ kansana, vaan he ovat\nhajallaan monina heimoina, jotka kukin muodostavat valtionsa päällikön\ntai ruhtinaan johdolla, joka näyttää samalla olleen korkein tuomari ja\nsodan johtaja. Kuten kaikilla muillakin indoeurooppalaisilla kansoilla\ngermaaneillakin yhteiskunta oli kauan _sukuyhteiskunta_. Vielä\nhistoriallisella ajalla maaomaisuus oli suvun yhteistä omaisuutta.\nSodassa kukin suku sinänsä muodosti osaston. Sukulaisuussiteestä johtui\nmyöskin _verikostolaki_. Jos joku henkilö oli surmattu, haavoitettu\ntai häntä muuten loukattu, niin hänen sukulaisensa olivat velvolliset\nkostamaan hänen puolestaan, ja jollei kostoa voitu kohdistaa itseensä\nväkivallantekijään, se ulotettiin hänen johonkin sukulaiseensa.\nTästä aiheutui loputtomia sukukahakoita. Vähitellen valtiovalta\nryhtyi ehkäisemään tätä veristä tapaa. Surmatun perillisille\njätettiin nimittäin valittavaksi joko käyttää itsekosto-oikeutta tai\nkansankokouksessa, n.s. _käräjissä_, tehdä sovinto ja ottaa vastaan\nsakot. Mutta vasta kristinusko kykeni perin juurin lopettamaan\nitsekoston käytön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden heimojen keskuudessa, joilla ei ollut kuningasta, oli\nvaltiovalta kansankokouksen eli käräjien käsissä, jotka kokoontuivat\njohonkin keskeiseen paikkaan, missä oli tapana pitää silloin myöskin\nmarkkinat. Kansankäräjillä päätettiin sodasta ja rauhasta sekä\nratkaistiin muitakin yhteisiä tärkeitä asioita. Niissä valittiin\nkuningas, jos heimolla oli yksinvaltainen hallitusmuoto. Niissä\nlangetettiin myöskin tuomioita laintuntevien miesten johdolla.\nPäätöksen tekoon otti osaa koko kansa, joka »aseitaan kalistellen ja\nmeluten» ilmoitti ajatuksensa tehdyistä esityksistä.\n\nSekä päälliköiden että kansan yläpuolella oli laki, ja sen alle oli\nsekä kuningas että kansa alistettu, kun sitävastoin antiikin kansoille\nkuninkuus aina oli merkinnyt samaa kuin yksinvalta. Voi siis sanoa,\nettä germaanit olivat ensiksi ottaneet käytäntöön _perustuslaillisen\nkuningasvallan_, periaatteen vallan jaosta kuninkaan ja kansan kesken.\nTämä johtuu germaanien voimakkaasti kehittyneestä _yksilöllisyydestä_\nja _itsetunnosta_. Kansassa kokonaisuutena katsoen se ilmeni hurjana\nvapaudenrakkautena ja pakkoon taipumattomuutena, mikä muistuttaa\nkelttien ja kreikkalaisten vapaudenrakkautta. Tämä alistumattomuus\nvoi joskus saada koomillisenkin muodon, kuten silloin, kun joku\nmielellään tuli pari kolme päivää liian myöhään kansankokoukseen vain\nosoittaakseen, ettei kukaan voinut häntä komennella.\n\nTällaisia taipumuksia omaavan kansan keskuudessa ei tietysti\nvoinut kehittyä roomalaista valtiotunnetta eikä roomalaisten tai\nsparttalaisten raudanlujaa kuria. Sitävastoin pienemmissä kansan\nosissa, suvuissa ja kyläkunnissa, oli olemassa sitkeää, luonnostaan\nkehittynyttä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Näissä pikku yhteiskunnissa\nolivat kaikki tottuneet yhteistoimintaan ja vaaran hetkellä luottamaan\ntoisiinsa, kuten saman elimistön jäsenet. Siksipä ei kuullakaan koskaan\npuhuttavan, että germaanisoturit olisivat joutuneet pakokauhun valtaan,\nei edes silloin, kun kaikki näytti toivottomalta. Tämä pienemmissä\npiireissä vallitseva, koskaan pettämätön yhteenkuuluvaisuuden\ntunne teki germaanit hyvin pelätyiksi vihollisiksi. Roomalaisen ja\ngermaanilaisen sotataidon oleellinen erotus on se, että roomalainen\nkohortti tai manippeli oli taidon tuote, germaanilainen aseissa\noleva suku taas luonnon luoma. Mutta kyvyssä yhdistää eri sotajoukon\nosastot toisiinsa germaanit eivät sitävastoin kyenneet kilpailemaan\nroomalaisten kanssa. Tämä puutteellisuus korvautui kuitenkin suureksi\nosaksi sen kautta, että karu germaanilainen maasto syvine metsineen,\nkallioineen ja rämeineen teki mahdottomaksi suurempien joukko-osastojen\nkiinteän yhteyden ja aiheutti täten valtaajille monia vaikeuksia.\nSellainen maasto oli erinomaisen sopiva sissisotaan, väijytyksille,\nja kaikki piilopaikat tuntevien asukkaiden hyökkäyksille sopivan\nhetken tullen. Roomalaisten sodankäyntiä vaikeutti lisäksi se, että\nGermaaniassa ei, kuten Galliassa, ollut lujia kaupunkeja, joiden\nvalloittamisella roomalaiset olisivat voineet aiheuttaa asukkaille\nratkaisevia tappioita ja sitten niistä käsin pitää heitä kurissa.[98]\nPoltettu kylä ei ollut omistajalle korvaamaton tappio. Harvasti\nasutussa, vähän viljellyssä maassa, missä teitä oli vähän, aiheutti\nmuonituskin tietysti roomalaisille suuria vaikeuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaisten ja germaanien välinen taistelu, joka puhkesi Augustuksen\nhallituskautena, alkoi roomalaisille hämmästyttävän menestyksellisesti.\nHe tunkeutuivat yhä syvemmälle Germaaniaan, ja heidän onnistui siirtää\nvaltakuntansa itäraja aina Elbeen asti. Tämä raja oli tietysti paljon\nedullisempi kuin mutkikas linja Rein−Tonava.\n\nMutta muukalaisherruutta seuraa aina luonnon pakosta vastaisku. Kuten\ngallialaisilla oli ollut Vercingetorixinsa, samoin germaanit saivat\nvapaussankarikseen nuoren ruhtinaanpojan _Arminiuksen_[99], joka\noli roomalaisten veroinen vastustaja, tulisielu — sen voi, kuten\nmuuan roomalainen kirjailija sanoo, nähdä jo hänen katseestaan. Hän\noli erinomaisen ansiokkaasti palvellut Rooman sotajoukoissa, oli\ntullut Rooman kansalaiseksi ja saavuttanut roomalaisen maaherran,\n_Varuksen_ luottamuksen. Varus oli tyypillinen, itsepäinen, sekä\nhenkisesti että ruumiillisesti raskasliikkeinen keskitason mies.\nHän oli ollut aikaisemmin Syyrian maaherrana ja hoitanut virkaansa\ntotunnaiseen tapaan, niin että hänestä sanottiin: »Hän tuli köyhänä\nrikkaaseen maahan — rikkaana hän jätti köyhän maan.» Hänet Augustus\nlähetti Germaaniaan tekemään maan Rooman maakunnaksi. Varus esiintyi,\nniinkuin Germaania jo olisi ollut provinssi. Hän ei harjoittanut\nlainkäyttöä germaanien omien lakien, vaan roomalaisen oikeuden\nmukaan, joka pohjautui näille täydellisesti outoon oikeuskäsitykseen.\nHän loukkasi germaaneja erikoisesti monilla kuolemaantuomioillaan.\nGermaanilaisen oikeuden mukaan nimittäin vain roistontyöt ja muut\nkunniattomat rikokset rangaistiin kuolemalla. Varus uskalsi myöskin\nperiä veroja ja harjoitti kiristystä, mihin oli tottunut Syyriassa.\nMutta mitä kärsivälliset ja sorretut aasialaiset olivat sietäneet,\nse ei menestynyt hurjien germaanien keskuudessa. Tosin kaikki näytti\nrauhalliselta, mutta se oli vain pinnallista. Hiljaisuudessa kuohahti\ngermaanien itsetunto, ja useat eri heimojen päälliköt tekivät\nArminiuksen johdolla salaliiton.\n\nKun Varus tunkeutui armeijansa suurimman osan, 30 000 miehen kanssa\nWeseristä länteen Teutoburginmetsän karuihin vuoriseutuihin ja\nsuomaihin kurittaakseen erästä kapinallista heimoa, varoitti häntä\nmuuan germaanilaisruhtinas, kaiken lisäksi Arminiuksen appi — johon\narvoon kysymyksessä oleva ruhtinas oli kuitenkin joutunut vastoin\ntahtoaan. Arminius oli nimittäin ryöstänyt morsiamensa, jota isä oli\ntahtonut pakottaa menemään naimisiin toisen ruhtinaan kanssa.\n\nVaroituksien, joita Varus sai, olisi pitänyt saada hänet luopumaan\nhuolettomuudestaan. Mutta hän piti kaikkea vain appiukon kateutena\neteenpäinpyrkivää Arminiusta kohtaan. Seuraavana päivänä turmio\nkuitenkin kohtasi hänet. Arminius jätti äkkiä hänen leirinsä, asettui\nvapautta rakastavien heimolaistensa etunenään ja hyökkäsi taisteluun\nvalmistautumattomien roomalaisten kimppuun. Varus, jolla ei ollut\nsotapäällikön kykyä, piti heti kaikkea menetettynä. Tämän johdosta\nhöltyivät sotakurin siteet. Kaikki meni hajalle, ja kaksi tai kolme\npäivää kestäneen toivottoman taistelun aikana, lopuksi rankkasateessa\nja myrskyssä, joka paiskasi joukoittain puita taistelevien päälle,\nhakattiin roomalaiset legioonat maahan melkein viimeiseen mieheen asti\nvuonna 9 j.Kr. Varus itse, joka oli haavoittunut, lävisti itsensä\nmiekallaan. Germaanit uhrasivat vangitut upseerit Wotanille.[100]\nRoomaan saapui kauhunviesti: »Varus on lyöty! Koko Reinin armeija lepää\ntuhottuna Teutoburgin metsän rämeissä ja rotkoissa!»\n\nTeuteburgin onnettomuuden tieto saattoi muutoin rauhallisen ja\nhillityn Augustuksen epätoivoiseksi. Hän repi vaatteensa ja löi\nlukemattomia kertoja päätänsä seinään huutaen valittaen: »Vare, Vare,\nlegiones redde (Varus, Varus, anna minulle takaisin legioonani)!»\nRoomassa elettiin uudelleen kimbriläisaikojen kauhunpäivät. Näitä\nkokemaan ei tosin jouduttu, sillä Arminiuksen ei onnistunut saada\ngermaanilaisheimoja liittymään yhteen roomalaisia vastaan, mutta\naina tästä asti germaanilaisvaara oli uhkaavana kummituksena Rooman\nvaltakunnan näköpiirissä. Reinin ja Elben väliset roomalaisvalloitukset\noli menetetty, ja Augustus ei yrittänytkään saada niitä jälleen\nhaltuunsa. Hän huomasi, että se maksaisi enemmän, kuin minkä\nkannatti. Roomalaiset olivat pakottaneet keltit valtansa alle ja\nroomalaistuttaneet heidät, mutta Germaanian vapaissa metsissä Rooman\nhallitsijakäskyä ei enää koskaan kuultu. Tästä lähtien olivat Rein\nja Tonava maailman valtakunnan pääasiallisina rajoina. Kuten Cæsar\nteki Reinin rajavirraksi, samoin Augustus teki Tonavan. Tässä kuten\nkaikessa muussakin hän oli varovainen ylipäällikkö, joka ei ryhtynyt\nkoskaan tarpeettomiin uhkayrityksiin. Tällaisiin ryhtyvää hän vertasi\nmieheen, joka onkii kultakoukulla. Sota- ja valloitushalusta kai\nkaikkein vähimmin voidaan syyttää Augustusta. Hän ei koskaan väistänyt\nvälttämättömiä sotia, mutta tarpeettomia sotia hän ei ole käynyt. Hän\nolikin nyt yli seitsemänkymmenen vuoden vanha ja halusi siis sitäkin\nvähemmin uskaltautua suureen sotayritykseen. Jälkeen jättämissään\npapereissa hän varoittaakin jälkeläisiään valloitussodista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGermaaneja vastaan tehdyn sotaretken tulos todisti taaskin kerran\noikeaksi viisaan Solonin sanat, ettei ketään voi ylistää onnelliseksi\nennen kuolemaansa. Lisäksi vielä ne monet perhesurut, joita vanha\nkeisari pitkän elämänsä aikana sai kokea, vahvistivat Solonin sanoja.\n\n\n\nPERHESURUJA JA HUOLIA.\n\n\nKoko elämänsä ajan Augustus sai kärsiä heikosta ja sairaalloisesta\nruumiistaan. Hän ei ollut jaksanut nuoruudessaan karaista sitä\nruumiinharjoituksilla ja vahvistavalla ulkoilmaelämällä. Hän tuli\nvuosien vieriessä senvuoksi yhä veltostuneemmaksi. Hän ei olisi koskaan\nsuuren kaimansa tavoin uskaltanut liikkua ulkona paljain päin. Talvisin\nhän veti toisen paksun vaatekappaleen toisensa päälle ja kesäisin hän\nei voinut antautua alttiiksi auringonpaisteelle, vaan pysytteli sisällä\npalatsissaan, jossa solisevat suihkukaivot viilensivät ilmaa ja orjat\nlöyhyttelivät vilpoisuutta.[101]\n\nMutta Augustus oli sitkeä. Muuten hän ei olisi jaksanut kestää niitä\nmonia perhesuruja, jotka häntä kohtasivat.\n\nHän oli kolme kertaa naimisissa. Toisesta avioliitostaan hänellä oli\ntytär, _Iulia_, jota kovin ylistettiin kauneutensa tähden. Kolmannen\nvaimonsa, kauniin ja hyvin lahjakkaan _Livian_ kanssa Augustuksella\nei ollut lapsia, mutta Livialla oli edellisestä avioliitostaan pojat\n_Tiberius_ ja _Drusus_.\n\nLivia oli siveellisesti turmeltuneella aikakaudella aviollisen\nuskollisuuden ja taloudellisuuden perikuva huolimatta kaikesta,\nmitä hän sai kuulla miehensä uskottomuudesta. Mutta jos hän hieman\nummistikin silmiänsä kysymyksen ollessa miehensä yksityiselämästä,\nhän sen sijaan katseli sitä avoimemmin silmin politiikkaa, etenkin\nperhepolitiikkaa. Ainakin näissä asioissa Augustus vanhemmalla\npuolen ikäänsä uskalsi häntä tuskin koskaan vastustaa — ei ainakaan\njulkisesti! Kaameita huhuja olikin liikkeellä siitä, että hän olisi\n»lietensä ääressä ja sydämellään suosinut hornanhenkeä siinä olennossa,\njonka hän luuli olevan hyveellisen naisen esikuvan», Viktor Rydberg\nsanoo. »Kukoistava suku oli Augustuksen ympärillä, mutta salaperäinen\ndemoninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä ylitse, ja toinen\ntoisensa jälkeen ne, joita hän rakasti, joutuivat aikaisen kuoleman tai\nsellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi.» Livian\ntarkoituksena lienee ollut raivata tie valtaistuimelle vapaaksi omille\npojillensa.\n\nEi kukaan tiedä, kuinka paljon oli perää noissa kamalissa huhuissa.\nSe vain tiedetään varmasti, että Livia tuli vanhetessaan yhä\nvallanhimoisemmaksi ja viekkaammaksi. Hänen poikansa Tiberius häntä\nsuorastaan pelkäsi, ja hänen pojanpoikansa poika, myöhemmin keisari\nCaligula nimittää häntä Odysseukseksi naisten vaatteissa[102] —\nhameissa, olisi sanottu, jos hän olisi elänyt nykyaikana.\n\nAugustus oli valinnut kruununperilliseksi rakastettavan, rikaslahjaisen\nsisarensa pojan _Marcelluksen_, sen miehen jälkeläisen, jota oli\nnimitetty »Rooman miekaksi». Hän oli myöskin, Livian vastalauseista\nhuolimatta, naittanut Marcellukselle ainoan lapsensa, kauniin\n14-vuotiaan Julian. Mutta nuorukainen oli tuskin ehtinyt täyttää\nkaksikymmentä vuotta, kun hän jo äkkiä koko Rooman kansan suruksi\nkuoli. Yleisesti epäiltiin Liviaa tähän syylliseksi. Marcelluksen\näitikin oli tässä luulossa, Hän vihkiytyi loppuiäkseen surulleen, johon\nsekautui sammumaton viha Liviaa kohtaan.[103]\n\nNyt oli vuorostaan lähin kruununperijäksi Augustuksen nuoruudenystävä\n_Agrippa_. Keisari teki hänet kanssahallitsijakseen annattamalla\nhänellekin tribuunin vallan ja naittamalla hänet Julian kanssa,\nniin pian kuin suruvuosi oli loppuun kulunut. Nuori, huvinhaluinen\nkeisarintytär oli siis seitsentoistavuotiaana sidottu karskiin ja\ntuimaan mieheen, joka oli hänen isänsä ikäinen. Ettei Julia kuitenkaan\nollut sellainen, joka antaa lyödä itsensä kahleisiin, sen puoliso sai\npian kokea. Mutta siinä suhteessa ei voinut tehdä mitään. Agrippa sai\nlohdutteleida sillä, että heidän avioliittonsa »siunattiin» suurella\nlapsiliudalla.\n\nAugustusta kohtasi sekin suru, että hän sai nähdä tämänkin vävynsä\nkuolevan. Agrippa jätti kumminkin jälkeensä kolme poikaa, ja keisari\niloitsi ajatellessaan saavansa kerran yhden näistä seuraajakseen.\nMulta äkkiä näistä toinen järjestyksessä kuoli 19 vuoden ikäisenä, ja\nluonnollisesti levisi huhu, että Livia oli hänet myrkyttänyt. Vielä\nvakuutetummiksi tultiin hänen syyllisyydestään, kun vanhempi veli kuoli\npari vuotta myöhemmin. Epäluuloja tukevia todisteita ei kuitenkaan ole\nolemassa.\n\nAgrippan nuorimmasta pojasta kehittyi heittiö. Nuorukainen käyttäytyi\nniin sopimattomasti, että Augustuksen täytyi karkoittaa hänet ja\nlähettää hänet eräälle autiolle saarelle. Ja tuskin vanha keisari oli\nehtinyt vetää viimeisen henkäyksensä, kun jo hänen viimeinen elossa\noleva tyttärenpoikansa raivattiin tieltä hovin käskystä. Kuka oli\nkäskyn antanut, Augustusko, Liviako vai Tiberius, siitä ei ole tietoa.\n\nKun Agrippan pojat olivat poissa, oli vihdoinkin tie valtaistuimelle\nvapaa Livian pojille. Tiberius, vanhempi pojista, oli ankara, totinen\nja luonteeltaan sulkeutunut, Drusus sitävastoin iloinen, avonainen ja\nkaikkien rakastama. Drusus aloitti ennen mainitun Germaanian maitten\nvalloituksen Reinin ja Elben välillä. Mutta suoritettuaan hyvin työnsä,\nkohtasi häntä kotimatkalla onnettomuustapaus. Hänen hevosensa kaatui,\nja Drusus vahingoittui hengenvaarallisesti. Kuukauden kestäneitten\nkovien tuskien jälkeen kuolema saapui vapauttajana. Kaikki surivat\nhänen kuolemaansa.\n\nTiberius otti nyt päällikkyyden Germaaniassa. Hän vei aloitetut\nvaltaukset onnelliseen lopputulokseen. Mutta sitten tuli\nTeutoburginmetsän onnettomuus.\n\nTiberius suoritti velvollisuudentuntoisesti ja tarmolla kaikki\nne erilaatuiset toimet, jotka hänelle uskottiin. Erittäinkin\nhän osoittautui olevansa urhoollinen ja taitava sotapäällikkö.\nMutta Augustus ei voinut koskaan suhtautua oikein hyvin jöröön ja\nluoksepääsemättömään ottopoikaansa. Ja yhtä vähän Rooman kansakaan\npiti Tiberiuksesta. Mutta hän oli kaikissa tapauksissa valtakunnan\ntulevaisuuden toivo. Saadakseen hänet lähemmin solmituksi sukuunsa\nAugustus taivutti hänet hylkäämään puolisonsa, johon hän oli lämpimästi\nkiintynyt, ja menemään naimisiin Iulian kanssa. Avioliitosta tuli\nonneton, ja se oli omiaan yhä enemmän synkistämään Tiberiuksen\nmieltä. Hillittömällä elämällään huvinhaluinen Iulia kosti sen, että\nisä oli uhrannut hänen onnensa poliittisten laskelmien takia. Hänen\nelintapansa tulivat vallan häpeämättömiksi. Augustus ummisti silmänsä\nmahdollisimman kauan hänen hairahduksiltaan, sillä hän oli arveluttavan\nheikko kauniiseen tyttäreensä nähden, ja salli tämän aivan liian\nhelposti riisua hänet aseista taisteluvalmiilla sukkeluudellaan.\nAugustus tyytyi toteamaan, että hänellä oli kaksi tytärtä, joiden\nkanssa oli vaivalloista tulla toimeen, Rooma ja Iulia. Mutta lopulta\nhänen oli pakko ryhtyä tosi toimiin, ja hän karkoitti kevytmielisen\ntyttärensä eräälle Campanian rannikon kolkolle saarelle. Kun\nTiberiuksesta tuli keisari, Iulian olo muuttui entistään pahemmaksi.\nMutta hän eli enää vain vähän aikaa sen jälkeen.\n\n\n\n»NIINPÄ PAUKUTTAKAA KÄSIÄNNE.»\n\n\nAugustuksen oli täytynyt eläessään kokea, että sekä lapset että\nlapsenlapset yksi toisensa jälkeen temmattiin pois häneltä. Kuten\noksaton runko hän seisoi yksin elämänsä syksyssä.\n\nAika lääkitsee kuitenkin kaikki haavat, ja kun vanha keisari viisi\nvuotta Teutoburginmetsän onnettomuuden jälkeen tunsi loppunsa\nlähestyvän, hänen sanotaan kutsuneen ystävänsä kuolinvuoteensa ääreen\nja sanoneen heille: »Enkö minä ole näytellyt elämäni näytelmää hyvin?»\nKun hän sai myöntävän vastauksen, hän oli tyytyväinen ja sanoi, synkkää\nmielialaa häivyt taakseen, roomalaisten näyttelijäin tavoin: »Niinpä\npaukuttakaa käsiänne!» Sen jälkeen hän sanoi jäähyväiset omaisilleen\nja kuoli rauhallisesti lähes 76 vuoden ikäisenä.[104] Hän ja Sulla\nolivat ainoat vallankumousajan johtavista miehistä, jotka eivät saaneet\nväkivaltaista loppua.\n\nOn mitä suurimman vääryyden tekemistä Augustuksen muistolle tulkita\nhänen viimeisiä sanojaan siten, että hän itse olisi tahtonut merkitä\nitsensä näyttelijäksi, ja etsiä näistä sanoista hänen olemuksensa\navainta. Hän käytti vain tavallista vertausta, kun vertasi elämäänsä\nsuureen näytelmään ja arveli: »Minun elämäni draama on lopussa.\nOletteko minuun tyytyväisiä?» — Augustus-tuntija Gardthausen sanoo: »Ei\nole tosiasiallisesti ollut montakaan ruhtinasta ja julkisuuden miestä,\njoka olisi Augustuksen tavoin tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä\nteatraalisuutta kohtaan, eikä monta, joka siinä määrin olisi\nhalveksinut esiintymistä toisena, kuin mitä olemukseltaan oli». Suuret\njuhlallisuudet niihin liittyvine kunnianosoituksineen olivat hänelle\nkauhistus. Kun hän palasi Roomaan pitkiltä maakuntiin tekemiltänsä\nmatkoilta, hän mieluimmin tuli aivan odottamatta, usein yölläkin,\npäästäkseen virallisista vastaanotoista.\n\nJossakin määrin täytyy jokaisen julkisuuden henkilön näytellä\nteatteria. Hänen on pakko näyttää loistavan iloiselta suurissa juhlissa\nja vastaanotoissa, joiden hauskuus hänen mielestään kenties on hyvinkin\nkohtalaista; hänen täytyy alentua osoittamaan mielenkiintoa suurelle\njoukolle ihmisiä, joiden harrastuksiin hänellä ei mitenkään riitä\nmyötätuntoa, ja hänen täytyy keskustella »kysymyksistä», joille hän\nsalassa haukottelee j.n.e. Olemmehan mekin tavanneet näyttelijäeleisiä\nAugustuksia samanlaisissa tilaisuuksissa. Mutta se siitä.[105]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkina aikoina tullaan Augustusta pitämään roomalaisen keisarin\nvoittamattomana ihanteena. Hän on yksi niitä harvoja näistä\nhallitsijoista, joita valta jalosti, sen sijaan, että olisi turmellut.\nSamana hetkenä, jolloin hän sai rajoittamattoman tilaisuuden päästää\nintohimonsa valloilleen, hän kohosi niiden herraksi. Kovuus ja\nhäikäilemättömyys, jota hän osoitti triumvirinä, kun hänen täytyi\ntaistella vallasta ja taistella henkensä puolesta, muuttui lempeydeksi,\nkun hän yksin pääsi maailmanvaltiaaksi.\n\nAugustus on kaunis esimerkki siitä, kuinka suuret tehtävät voivat\nvaikuttaa ihmiseen kohottavasti ja kasvattaa häntä oikeaan\ninhimillisyyteen. Tässä suhteessa hän on saanut aikalaistensa\nja jälkimaailman ihailun osakseen. Sitävastoin hän ei kuulu sen\nlajin ihmisiin, jotka kykenevät herättämään rakkautta, sillä hänen\nhyvyytensä ei ole välitöntä, vaan vaikuttaa saavutetulta — siinä on\njärjellä suurempi osuus kuin luonteella. Hänen hyvät ominaisuutensa\novat itsehillinnän ja viisauden mestarituotteita, mutta ne eivät\nkykene lämmittämään meidän sydämiämme — sellaisiksi ne ovat\naivan liian suuressa määrin taidon saavutuksia. Niin jäykkä- ja\nkylmäluonteisen miehen kuin Augustuksen oli vaikeata koettaa vaikuttaa\nteeskentelemättömältä ja luonnolliselta. Kuinka paljon ilmeneekään\njo niin pienestä pikkupiirteestä kuin siitä, että hänellä ei ollut\nkoskaan tapana pitää puheita, vaan hän _luki_ sen, mitä hänellä oli\nsanottavaa! Hän oli ihmisenä suuren kaimansa vastakohta niin paljon\nkuin mahdollista. Häneltä puuttui kokonaan se eloisa nerokkuus,\nse intohimoisuus, joka Cæsarissa purkautui esille luonnonvoiman\nvastustamattomuudella ja tempasi heti ihmiset mukaansa vasten heidän\ntahtoaankin. Augustus oli sekä henkisesti että ruumiillisesti\nhauraampaa ainesta. Hänen oli tyytyminen niihin ominaisuuksiin, jotka\nGardthausen on ilmaissut kolmella alkusointuisella adjektiivilla:\n»viileä, valistunut ja viisas». Mutta vaikka hänellä ei ollutkaan\nCæsarin nerokkuutta, hän oli ehdottomasti tätä järkevämpi. Hän ei\nantautunut milloinkaan minkäänlaisten harhakuvitelmien valtaan. Hän\noli laskumestari, joka arvioi etukäteen kaiken, mies, joka kyllä\nkykeni hallitsemaan yllättäviä tilanteita, mutta paljon mieluummin\n_vältti_ niihin joutumisen, mies, joka ei valinnut päämäärään vievää\nsuorinta tietä, vaan varmimman. Hänen olemuksensa kuvastuu myöskin\nsilminnähtävänä hänen kasvoissaan, noissa kauniissa, säännöllisissä\npiirteissä, joita hallitsee kylmä, samalla kertaa kauaskantava ja\nläpitunkeva katse, mikä tekee koko kasvot sfinksiä muistuttaviksi,\nmelkein kaamean tutkimattomiksi.[106] Huomaa selvästi, että se\nmies ei koskaan ilmaissut sisimpiä ajatuksiaan; ja pieni, tiukasti\nyhteenpuristettu suu puhuu taipumattoman lujasta tahdosta.\n\nMutta joskaan Augustus ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä\nmiellyttävä persoonallisuus, hän oli joka tapauksessa suuressa\nmäärin _hyödyllinen_ kansalleen. Kultainen kohtuullisuus, jota hän\naina noudatti, on senvuoksi sen maailmanhistoriassa ainutlaatuisen\nilmiön edellytys ja selitys, että yhdeksäntoistavuotias nuorukainen\nkykenee väkivalloin anastamaan maailman herruuden ja säilyttämään sen\nkokonaista 57 vuotta aina kuolemaansa saakka. Ja mikä hirmuisen suuri\nero onkaan hänen jälkeensä jättämän Rooman valtakunnan ja sen kaaoksen\nvälillä, joka vallitsi silloin, kun hän aloitti valtiollisen uransa!\n\nAugustus oli _virkamies parasta lajia_, ja sellaisena hän on luonut\nihmeteltävän lujan ja täsmällisen hallinnon. Se olikin kehitetty\nvankalle taloudelliselle pohjalle. Augustus oli nimittäin myöskin\n_taloudellinen nero_, joka ymmärsi taidon kartuttaa sekä omiaan\nettä valtion tuloja. Kokonaisen esikunnan avulla, johon kuului\nkoulutettuja hallinto- ja numeromiehiä, hän nosti valtiotalouden\nsen pohjattomasta sekasorrosta. Monipäinen tasavaltalainen hallitus\nvuosittain kasvavine virkamieskuntilleen oli johtanut auttamattomaan\ntaloudelliseen kurjuuteen. Valtion tulot eivät olleet likimainkaan\nriittäneet välttämättömimpiinkään menoihin, ja kertyvät varat eivät\nolleet hallinnollisten puutteellisuuksien takia tulleet tehokkaasti\nkäytetyiksi. Augustus sitävastoin voi kokonaan toisella tavoin kuin\nedelliset hallitukset pitää huolta välttämättömimmistä valtion\ntarpeista. On laskettu, että hän on pitkän hallituskautensa kuluessa\njakanut Rooman väestölle vähintään 750 miljoonaa markkaa, suunnaton\nsumma, joka, katsoen siihen aikaan vallitsevaan korkeaan rahan arvoon\nja kullan vähyyteen, täytyy arvioida moninkertaiseksi vastatakseen\nnykyisiä olosuhteita. Lisäksi tulevat vielä viljanjakelut ja muut\nluontaisetuiset lahjat. Ei ole ihmettelemistä, ettei Rooman kansa olisi\ntahtonut luopua keisaristaan, josta oli niin kouraantuntuvaa hyötyä\njokaiselle alamaiselle. Se seikka, että Rooman keisarikunta, huolimatta\nkaikesta paheellisuudesta, jolla valtaistuin oli tahrattu, kykeni\npysymään pystyssä neljä vuosisataa, johtuu siitä, että Augustus loi\nvaltion hallinnolle lujan järjestysmuodon.\n\n\nKirjallisuutta tähän kappaleeseen:\n\nEduard Meyer. Kaiser Augustus (Kleine Schriften I).\n\nM. Beulé. Auguste, sa famille et ses amis.\n\nJohannes Kromayer, Die rechtliche Begründung des Principats.\n\nLewin Blomgren, Th. Mommsens teori om romerska principatet.\n\nAxel Dahlman, Agrippa.\n\nPaul Jörs, Die Ehegesetze des Augustus.\n\nJulius Österberg, Kejsar Augustus äktenskapslagstiftning.\n\nTacitus' mindre skrifter i svensk översättning av Per Persson.\n\nTheodor Birt, Die Germanen. Über Bedeutung und Herkunft des\nVölkernamens.\n\nA. Geffroy, Rome et les barbares. Etude sur la Germanie de Tacite.\n\nT.E. Karsten, Die Germanen.\n\nGustav Kossinna. Die Herkunft der Germanen.\n\nGustav Kossinna, Deutsche Vorgeschichte.\n\nOscar Montelius, Germanernas hem.\n\nEduard Norden, Die germanische Urgeschichte in Tacitus Germania.\n\nK.H. Wels, Die germanische Vorzeit.\n\nOtto Kemmer, Arminius. Auf Grund der Quellen dargestellt.\n\nEduard Meyer, Untersuchungen über die Schlacht im Teutoburgenwalde.\n\nO. Henke und Bernhard. Lehmann, Die neueren Forschungen üher die\nVarusschlacht.\n\nErich Pernice und Franz Winter, Der Hildesheimer Silberfund.\n\nHugo Willrich, Livia.\n\nMartin P:n Nilsson, Den ekonomiska grundvalen för Augustus principat\n(Eranos, acta philologica sueana, 1912).\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen, paitsi edellä mainittuja teoksia\nRooman ja Rooman keisariajan historiasta:\n\nCajus Vellejus Paterculus, Römische Geschichte, übersetzt von Wilhelm\nGötte.\n\nG. Bloch, L'empire romain.\n\nHermann Dessau, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.\n\nLudwig Hahn, Das Kaisertum.\n\nG.F. Hertzberg, Geschichte des römischen Kaiserreiches.\n\nMartin P:n Nilsson. Den romerska kejsartiden: 2 nid.\n\nOtto Th. Schulz, Das Wesen des römischen Kaisertums der ersten zwei\nJahrhunderte (Kirjallisuusluetteloineen).\n\nM. Rostovzew, Studien zur Geschichte des römischen Kolonats.\n\nM. Rostovzeff, The social and economic history of the Roman empire.\n\nM.P. Charlesworth, Trade-routes and commerce of the roman empire.\n\nAlbert Herrmann, Die alten Seidenstrassen zwischen China und Syrien I.\n\nH. Nissen, Der Verkehr zwischen China und dem Römischen Reiche (Bonner\nJahrbücher 1894).\n\nTetsutaro Yoshida, Entwickelung des Seidenhandels und der\nSeidenindustrie vom Alterthum bis Ausgang des Mittelalters.\n\nJosef Wolontis, Människans hushållning genom tiderna.\n\nLudwig Friedlaender und Georg Wissowa, Darstellungen aus der\nSittengeschichte Roms: 4 nid.\n\nGaston Boissier, Tacite.\n\nF. Gustafsson, Tacitus som häfdatecknare (Kirjallisuusviittein).\n\nOtto Wackermann, Der Geschichtsschreiber P. Cornelius Tacitus\n\nSture Bolin, Romare och germaner. En orientering (Kirjallisuusviittein).\n\nAlfons Dopsch, Wirtschaftliche und soziale Grundlagen der europäischen\nKulturentwicklung von Cæsar bis auf Karl den Grossen: 2 osaa (Laajoin\nkirjallisuusviittein).\n\nRudolf Goette, Kulturgeschichte der Urzeit Genuaniens, des Frankreiches\nund Deutschlands im frühen Mittelalter.\n\nKarl Müllenhoff, Deutsche Alterthumskunde: 5 nid.\n\nLudwig Schmidt, Geschichte der germanischen Frühzeit (Laajoin\nkirjallisuusluetteloin).\n\nGeorg Steinhausen, Geschichte der deutschen Kultur: 2 nid.\n\nHans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst II (Kirjallisuusviittein).\n\nGuglielmo Ferrero, Romerska kejsarinnor. Ruotsintanut italiasta Ernst\nLundquist.\n\nAdolf Stahr, Römische Kaiserfrauen.\n\n\n\n\nLATINALAISEN RUNOUDEN KULTA-AIKA.\n\n\nLatinalaisen proosan kulta-aika oli Cæsarin ja Ciceron aikoina;\nrunous sitävastoin kohosi korkeimmilleen vasta Augustuksen ajalla\nsellaisten runoilijain kuin Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen,\nTibulluksen ja Ovidiuksen teoksissa. Heidän taidokkaissa käsissään\nmuovautui roomalaiskieli niin kaunissointuiseksi ja ilmaisutavoiltaan\nniin rikkaaksi, ettei se ole koskaan, ei aiemmin eikä myöhemmin,\nollut sellaista. Se, että nämä runoilijat voivat kokonaan antautua\nrunoiluunsa, on suureksi osaksi Augustuksen ansiota. Sillä samoinkuin\nhän kauniilla taideteoksilla ja monumentaalisilla rakennuksilla teki\nRoomasta taiteen pääkaupungin, samoin hän rohkaisi ja innostutti\nrunoilijoitakin levittääkseen heidän teostensa välityksellä loistetta\nhallituksellensa ja vaikuttaaksensa heidän kauttansa kansan mielialaan\nmonarkistisessa hengessä. Tässä tarkoituksessa hän keräsi runoilijoita\nhoviinsa, seurusteli heidän kanssansa ystävällisesti ja kohotti tällä\ntavoin heidän yhteiskunnallista asemaansa. Hän kuunteli elävällä\nmielenkiinnolla heidän uusien teostensa lukemista, iloitsi heidän\nedistyksestään ja palkitsi ansioituneet huolettomalla toimeentulolla.\nTällaisissa sivistystehtävissä Augustuksella oli parhaana auttajana\nrikas ja ylhäinen ystävänsä _Mæcénās_. Kerta kaikkiaan Augustuksen\naikakausi on sivistyksellisen loiston ympäröimä, joka sille historiassa\nsuo paikan Perikleen onnellisen ajan rinnalla.\n\n\n\n\n»SIDE LAULUJEN SEPPELEESSÄ.»\n\n\nEräässä satiirissaan Horatius kertoo meille jäljittelemättömän\nhauskalla tavallaan ensimmäisestä kohtauksestaan Mæcenaan kanssa:\n\n    Tiellesi sattunut en, vaan Vergilius, veli parhain,\n    sitten myös Varius[107] sinun tietää soi, mikä oon ma.\n    Astuissain etehes sain vain vähän änkytetyksi,\n    niin ujoks vallan jäin kuin juuttunut kieleni oisi.\n    Kertoa voinut en näät, ett' on isä korkea mulla,\n    että Apulian maill' oman maatilan kiertelen ratsain.\n    Kerroin vain, kuka oon; sanan muutaman vastasit mulle,\n    kuin tapas on. Menin, mut minut yhdeksäntenä kuuna\n    kutsuit tuttunas taas. Luen suureks suosios, sillä\n    kehnouden erotat sekä kunnon; päässyt en piiriis\n    syntyni vuoks, vaan kosk' elo, mieli on tahraton mulla.\n\nMæcenas lahjoitti Horatiukselle maatilan, missä runoilija sai levon ja\ntyörauhan.\n\nMæcenas kuului Augustuksen uskottujen piiriin. Samoinkuin\nAgrippa oli keisarin oikea käsi sotilaallisissa ja teknillisissä\nkysymyksissä, samoin Mæcenas oli hänen parhain auttajansa, kun oli\nkysymys vaikeista diplomaattisista toimista ja muista samanlaisista\ntehtävistä. Milloin oli tarpeen olla tekemisissä ihmisten kanssa,\nsilloin hänen joustavuutensa ja notkea käsittelytapansa viettivät\noikeita juhlahetkiä. Jonkinlaisesta synnynnäisestä mukavuudesta ja\nepikurolaiseen nautintoelämään taipuvaisuudesta huolimatta Mæcenas oli\naina valmis ja teki aina parhaansa, kun vain Augustus tarvitsi hänen\napuansa. Siksipä hän saavuttikin keisarin rajattoman luottamuksen\nja voi sanoa korkealle ystävälleen suorasukaisia totuuden sanoja,\njollaisia ei kukaan toinen olisi uskaltanut päästää suustansa. Kerran,\nkun Augustus eräässä oikeusjutussa tuomitsi toisen syytetyn toisensa\nperästä kuolemaan, se Mæcenaan mielestä meni jo liian pitkälle. Hän ei\nvoinut kuitenkaan huomiota herättämättä astua korkean tuomarin eteen.\nHän kirjoitti senvuoksi muutamia sanoja kirjoituslaatalleen ja heitti\nsen huomaamattomasti keisarille. Augustus katsahti siihen ja luki:\n»Mutta lopetahan jo, pyöveli!» Hän muutti mieltänsä ja laskeutui heti\nalas tuomarinistuimelta.\n\nMyöhemmin näiden kahden miehen ystävyys joutui kuitenkin liian kovalle\nkoetukselle Augustuksen suhteen takia nuoreen ja kauniiseen naiseen,\njonka kanssa Mæcenas vanhoilla päivillään oli mennyt naimisiin. Juttu\noli jo yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Loukkaantuneena Mæcenas\nsilloin vetäytyi takaisin yksityiselämään nauttiakseen ruhtinaallisista\nrikkauksistaan loisteliaassa, runsain taideteoksin koristetussa\npalatsissaan Esquilinus kukkulalla. Ympärillä olevista ihanista\npuutarhoista oli hurmaava näköala yli Rooman ja Campagnan. Täällä\ntuntui elämä Mæcenaasta niin suloiselta, että hän eräässä runossaan\nhuudahti:\n\n    Vaikk' kädet kuin vapisis, jalat ontuis, lonkkakin pettäis,\n    kyttyrä seljäss' ois, iho paiseinen, mädät hampaat,\n    en suris, jos elohon vain jäisin. Suo elo mulle,\n    vaikka se tuskaakin tois mullen taukoamatta!\n\nHän keräsi ympärilleen toisia kirjallisia herkuttelijoita ja\nrunoilijoita, kuten Vergiliuksen, Horatiuksen ja Propertiuksen ja suosi\nrunsaskätisesti kaikkia kykyjä, nuoriakin. »Se, joka kerran oli otettu\nMæcenaan piiriin, voi pitää uraansa taloudellisesti turvattuna, sillä\nMæcenas huolehti hänen aineellisista tarpeistaan yhtä hienotunteisella\nkuin runsaskätisellä tavalla», Schück sanoo. Runoilijain suojelijana\nMæcenas on tehnyt nimensä kuolemattomaksi. Vielä tänäkin päivänä se\nelää »mesenaatin» kunnianimessä.\n\nVanhin Augustuksen ajan suurista runoilijoista ja se, jota roomalaiset\nitse pitivät parhaimpana, oli\n\n\n\n\nVERGILIUS.\n\n\nHän oli syntynyt vuonna 70 e.Kr. pienessä kylässä Mantuan lähellä\nCisalpiinisessa Galliassa, vain muutamia peninkulmia Catulluksen\nkotiseudulta. Hänen isänsä oli hyvin vaatimattomissa varoissa elävä\nmies, mutta teki työtä ja ahkeroitsi antaakseen pojalleen hyvän\ntieteellisen ja kirjallisen sivistyksen.\n\nEnsimmäisissä runoissaan, »_Bucólica_», Vergilius lauloi Theokritosta\njäljitellen paimenelämän ihanuutta voimatta kuitenkaan kilpailla\nitsensä mestarin kanssa alkuperäisessä luonnonraikkaudessa.\nVergiliuksen paimenet vaikuttavat usein, kuten Schück sanoo, »hienoilta\nhovimiehiltä, jotka puoliksi piloillaan ovat pukeutuneet paimenpukuun».\nMutta rikkinäiselle ja ylihienostuneelle sukupolvelle Vergiliuksen\n»Bucolica» aukaisi luonnon ja viattomuuden maailman, missä ne,\njotka olivat väsyneet suuren maailman pauhinaan, voivat hetkeksi\nsaada rauhan. Pastoraali[108], paimenruno, on tosiaankin, kuten\nBellessort on sen hienosti luonnehtinut, »liikuttavimpia tunnustuksia\nihmisen kyvyttömyydestä löytää onnea sivistyksen edistymisessä ja\nhienostuneisuudessa. Paimenruno esittää kaupungin vastakohtana luonnon,\nmutta ei todellista luontoa, kovaa ja äitipuolimaista, jollainen se\nusein on, vaan ihanneluonnon, joka vie meidät takaisin ihmiskunnan\nkulta-aikaan. 'Paimenet', joita tämä runoudenlaji meille esittää,\novat ihmisiä, jotka ovat paenneet suurkaupungista, kaunosieluja,\ntunneherkkiä kesäisellä huviretkellä olevia ihmisiä. Jokaisen ihmisen\nelämässä on hetkiä, jolloin hän, tietoisena siitä, ettei hän voi tulla\nonnelliseksi, ikävöi mennyttä viattomuuden aikaansa ja kaipaa nähdä\nainakin sen kuvan. Silloin on paimenrunon hetki tullut.»\n\nVergilius runoili paimenidyllinsä samaan aikaan, jolloin\nmaailmankohtalo ratkaistiin Philippoin verisissä taisteluissa, sekä\nlähimpinä seuraavina vuosina. Juuri ajan kammottavien olosuhteiden\nvastavaikutuksena hänen idyllinsä tulivat tavattoman suosituiksi.\nRoomalaiset huomasivatkin nyt ensimmäisen kerran ihastuksekseen,\nettä heidän kielensä voi runoilijan taidokkaissa käsissä jalostua\nja saavuttaa helleeniläisen sisarkielen kanssa kilpailevan sulavan\nsointuisuuden.\n\nNäiden idylliensä enimmän ihaillussa runossa kirjailija kaihoten\nennustaa kultaisesta ajasta, joka on tuleva rikkirepivien\nkansalaissotien rauta-ajan tilalle, ajasta, jolloin vainiot kellastuvat\nkylvämättömästä sadosta ja jolloin viiniköynnöksiä ei tarvitse leikata,\njolloin\n\n    »Itsestään kotihin käy vuohet, maitoa uhkuin,\n    karjojen laumat ei jalopeuroja julmia pelkää;\n    käärme kuolevi, pois kukat myrkyin pettävät kuihtuu,\n    tihkuelee hunajaa rosopinnat tammien rungot.»\n\nTämä rauhan aikakausi alkaa poikasen syntymisellä, joka on hallitseva\nkuten jumala onnellista maailmaa.\n\nKuka on sitten tämä poikanen, jonka tuloa runoilija hurmioitunein\nsanoin ennustaa? Hurskaat kristityt ovat olleet tässä laulussa\nerottavinansa sen tähden ensimmäisen tuikkeen, joka johdatti kolme\nItämaiden viisasta miestä Betlehemin seimelle. Pyhän kirjan tunnetut\nkuvaukset laumasta ja paimenesta ja käärmeestä, joka oli tuhoutuva,\ntukivat heitä vakaumuksessaan, että runoilija oli puhunut Jeesuksesta.\n\nOnko poikanen sitten neitsyen poika, josta juutalaiset profeetat olivat\nennustaneet ja joka neljäkymmentä vuotta myöhemmin syntyi maailmaan?\nKeskiajan hurskaat uskoivat niin ja lukivat Vergiliuksen pyhien\nennustajien joukkoon kuuluvaksi. Vielä meidän päivinämme on eteviä\nenglantilaisia ja ranskalaisia kirjallisuudenhistorioitsijoita, jotka\nkatselevat kysymystä samalla tavoin, mystikon silmin. Eikä olekaan\nmahdotonta, että Vergilius, joka oli syvästi uskonnollinen luonne,\noli saanut kuulla puhuttavan Jesajan ennustuksista tai oli suorastaan\nlukenut juutalaisten profeettojen kirjoituksia kreikkalaisesta\nSeptuaginta-käännöksestä. Tosiasia ainakin on, että Vergiliuksen\nuseimmat runokuvat juontavat juurensa vanhimmista helleenisistä ja\nhellenistisistä runoilijoista, m.m. Pindaroksesta, sekä vanhoista\nyleisistä lauluista. Platonin ja Pythagoraan oppilaat olivat täysin\nvakuutetut, että tämä aika oli pian palautuva, ja oraakkelit ja\nsibyllat olivat sitä ennustaneet. Näillä kaikilla ennustuksilla näyttää\nolleen juurensa ikivanhassa Niilin sivistysmaassa, joka on niin usean\nsalaopin äidinhelma. Niiden kauhunpäivien jälkeen, jotka Vergiliuksen\nsukupolven oli täytynyt elää, oli rauhallisen ajan kaipuu ja toivo sen\npikaisesta koittamisesta voimakkaampi kuin koskaan ennen.\n\nSenvuoksi onkin läheisintä olettaa, että runo — itämaalaisin vaikuttein\n— on kummunnut Rooman kansan vallankumousajan kauhuissa tuntemasta\ntuskasta ja tämän kansan kaihosta ja ikävästä saada rauha palautumaan\nmaailmaan. Tältä pohjalta on esitetty se olettamus, että poikanen,\njoka oli syntyvä, olisi se lapsi, jonka Augustus näihin aikoihin\nodotti toisen puolisonsa lahjoittavan hänelle. Toiveet murskaantuivat\nkuitenkin melkein tragikoomillisella tavalla. Odotettu lapsi oli tyttö,\nmyöhemmin niin surullisen kuuluisa Iulia.\n\nMutta vaikkei siis ennustus ollut toteutunutkaan, Vergiliuksen\nrunolla on yhtä kaikki pysyvä arvonsa mielialan kuvastajana syvästi\nonnettomalta ajalta, jolloin ihmiskunta odotti vapahdustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseiden vuosien työn jälkeen seurasi »Bucolicaa» »_Georgica_», suuri\nmaanviljelyksen oppirunoelma ja samalla kertaa yksinkertaisen,\nluonnollisen talonpoikaiselämän ylistyslaulu. Runon ensimmäinen\nlaulu loppuu liikuttavaan rukoukseen Rooman suojelusjumalille, että\nnämä auttaisivat ja tukisivat Octavianusta kaikissa vaaroissa, jotka\nuhkaavat rauhaarakastavaa sankaria, joka tahtoo tehdä lopun väkivallan\nja vilpin aikakaudesta ja kohottaa auran vanhaan kunniaansa. Ja koko\nrunokokoelma loppuu ylistykseen Cæsarille:\n\n                          »kun Cæsar suur sotapeistä\n    rannoill' Eufratin syvän välkyttää, la'it lempeet\n    suo alamaisillensa ja astuu tietä Olympon.»\n\nVuonna 29, jolloin nuori voittaja Aktionin taistelun jälkeen palasi\nRoomaan, oli runoelma valmis joko itsensä runoilijan tai hänen\nsuosijansa Mæcenaan luettavaksi maailman hallitsijalle. Ilokseen\nAugustus keksi runoilijassa — vaikkapa vain itsetiedottomankin —\nauttajan työssänsä, yrityksessään saattaa maanviljelys suosituksi ja\npalauttaa Rooman köyhälistö siihen yhteiskuntaluokkaan, joka kerran\noli ollut Rooman terveyden ja suuruuden lähde. Ja jollei »Georgicalla»\nollutkaan mainittavaa _käytännöllistä_ merkitystä, niin »sen on\nkuitenkin», kuten Schück sanoo, »täytynyt vahvistavan, terästävän\nkylvyn tavoin vaikuttaa uuteen sukupolveen, sen lukiessa runoelmassa\nkestävästä suvusta, joka ei tuntenut rikkaan ylellisyyttä eikä köyhän\npuutetta, vaan tyytyväisenä korjasi puiden hedelmät ja maan viljan,\nilman että sen mielenrauhaa häiritsivät Forumin vaalitaistelut ja\noikeusriidat, kansalaiskahakat ja sodan kauhut».\n\nVergiliuksesta oli näin tullut Rooman Hesiodos, kuten häntä olisi\naikaisemmin voitu kutsua sen Theokritokseksi. Hän sanookin itse, että\nhän on tahtonut »Georgicassaan» antaa maanmiehilleen roomalaisen\nvastineen »Työ ja päivät» teokselle.\n\n»Georgicahan» on _opetusruno_, joka tahtoo neuvoa talonpoikaa\nparhaimmalla tavalla viljelemään maatansa ja hoitamaan\nkotieläimiänsä.[109] Mutta se ei ole koskaan kuiva eikä\nopettavansävyinen. Kaikki — maanviljelijän arkipäiväisimmätkin tehtävät\n— tulevat ihastuttavan miellyttäväksi, heti kuin runoilija koskettaa\nsitä taikasanallaan. Tarkastakaamme vain sellaista pientä syrjäseikkaa\nkuin kuvausta siitä, kuinka elonleikkaaja sammuttaa uudelleen kylvetyn\npeltonsa janon! Miten eloisa luonnonkuvaus:\n\n    Saava on kiitoksen se, ken siemenet, kylvetyt äsken\n    peittävi maahan, sen savipaakut murskaten karhein,\n    sittenpä pellolleen monihaaraiset purot johtaa:\n    taas kun kärventää orahat kesän mielivi helle,\n    kalliorinteelt' ilmi hän houkuttaa helolähteen,\n    min vesi soljuilee, solisee silopaasia piikin\n    peltoja juottamahan, jotk' uupuivat janohonsa.\n\nEikö tunnukin siltä, aivan kuin _hengittäisi_ vuoripuron raikasta\nviileyttä?\n\nMutta välistä viljelijä myöskin saa ajatella seisovan, pellon suomaaksi\nmuuttavan liikaveden poisjohtamista,\n\n    »jolloin kosteuttaan hikoaa sen lämpimät kuopat.»\n\nUsein runoilija tarvitsee vain yhden ainoan määräyssanan luodakseen\noikean tunnelman, kuten silloin, kun hän puhuu kuusta sään ennustajana\nja tällöin m.m. laulaa:\n\n    »Mutta jos neitseinen puna kasvoilleen kohoaapi,\n    uhkaa myrsky; sen eelläpä puuntaa kuuttaren kullat.»\n\nKuinka paljon runoutta onkaan tässä kuvassa, yksinpä sanoissa\n»neitseinen puna»!\n\nMutta toisinkin keinoin laulajamme elävöittää opetusrunoaan. Silloin\ntällöin hän kietoo kuin aitoja helmiä laulun seppeleeseen kohtauksia\nsaduista ja taruista, kuten silloinkin, kun hän kuvailee, kuinka hätä\non pakottanut ihmisen keksintöön toisensa jälkeen,\n\n    »jott' äly, harjoitus sais ilmenemään vähitellen\n    taidot, nousemahan sais tähkän maan vakosesta,\n    tai tulen, piilleen piiss', esihin kädet viekkahat loihtis.\n    Virta se ensin tuns' lepät ontoiks' uurretut yllään,\n    sitten jo oppaikseen merimies tähys, myös nimes tähdet:\n    Seulaiset, Hyadit, Otavan, tuon Pohjolan karhun.\n    Pauloin pyydettiin eräriistaa, lintuja tahtain,\n    metsiä kierreltiin kera koirien vainuavaisten.\n    Virtaa viiltämähän syväverkon muutama laski,\n    tippuvan nuotan taas meren aavoillen veti toinen.\n    Rautaa karkaistiin, sahakin terän sai pykäläisen;\n    kiiloin halkaistiin näet vain puunrunkoja ennen.\n    Syntyi laiteetkin moninaiset. Voittavi kaikki\n    esteet uuttera työ sekä vaivaan vaativa puute.»\n\nJollei se olekaan sarastavan sivistyksen ylistyslaulu, samanlainen kuin\nSophokleen »Antigonessa», se on kuitenkin kehityksen ilolaulu.\n\nHurmioitunut on runoilija silloinkin, kun hän laulaa oman rakkaan\nItaliansa ylistystä ennen kaikkia muita maita:\n\n    »Kaukaisimpiakin jos katselet viljelysmaita,\n    puuns' omat kullakin on. Vain Intia tuottavi mustaa\n    ebenholtsia, vain maa Saban suitsutuspuuta.\n    Tuoksua tihkuva palsamipuu myös mainita sietää,\n    marjat akanthuksen ikivihreän, pumpulipensas\n    valkeahohtoinen Etiopian, myös eräs Kiinan\n    puu, min lehdill' on häkylöitäväks hienoa villaa,[110]\n    Intian lehdot, jotk' ovat rannall' Okeanoksen[111]\n    lahden äärimmän; siell' ei voi mies väkevinkään\n    latvain leyhyvien yli lennättää vasamaansa.\n\n    Mun' ei meedein maa, min täyttävät uhkeat metsät,\n    loistokas Ganges, ei myös kultaa kupliva Hermos[112]\n    verraks Italian tule, ei myös Baktria, Indus.\n    Kumpikin viljava on, ehoviiniä suomahan vuolas,\n    öljyä tuottava myös sekä karjaa karkelevaista;\n    täält' aromailtapa saa sotilaammekin säihkyvät ratsut;\n    kahdenkertaiset sadot kantavi maa sekä karja.\n    Tiikerikään raju siell' ei näyttäy, leijona julma,\n    kasvit myrkkyiset ei pettele poimijaparkaa,\n    käärmeet hirveät ei mada pitkin kenttiä, oikoin\n    varttaan suomullista ja taas sen renkahiks kiertäin.\n\nKuinka miellyttäviä idyllejä tämä maa tarjoaakin katseltaviksi!\n\n    Käyräll' aurallaan joka vuos vaot viiltävi maamies;\n    uuraudestaan saa elatuksen kartano kaikki,\n    karjakin täyteliäs sekä uljaat kyntäjäjuhdat.\n    Taukoamattapa vuos suo hälle heelmiä taikka\n    karjaa kartuttaa tahi nostattaa kuhilaita,\n    vainiot kuormittaa, ylen ahtaiks täyttävi aitat.\n    Syksy kun joutuvi, niin hän oliiveist' öljyä painaa;\n    terhojen täyttämät röhkijät tarhaan metsästä siirtyy,\n    marjoja täynnä on maa, puiss' uhkuu kirjavat heelmät;\n    köynnökset kohoaa, rypäleissä jo kypsyvi viini.\n    Lapset suudellen kädet hälle kaulahan kiertää;\n    kartanon kaunistaa hyve. Käyristyy utaritten\n    painoa lehmät, vaan kilit pallerot laitumell’ leikkii,\n    syöksyin sarvet pystyssä toinen toistansa vastaan.\n    Nurmell' oikosenaan hän itse joutoa viettää,\n    naapuriss' seppeliset taas alttarit leimueleepi.»\n\nKoskaan Italia ei ole kuitenkaan niin suloinen kuin keväällä:\n\n    »Paisuvi maa kevähin, elonsiemenen pyytäen saada,\n    Eetteri, kaikkeuden isä-valtias, suo sadekuurot\n    hehkeän morsiamen, maan helmaan; kun ikivoimat\n    yhtyvät näin, elohon pian kasvu jo elpyvi uusi.\n    Lehdot lehväkkäät sulolintujen laulua helkkyy,\n    Venust' aikanahan käy palvomahan kedon karja.\n    Kasvaa maa, avauu sen kukkaset henkäelyille\n    lämpimän tuulen, täynnä mi on suven tuoksua herkkää.\n    Ruoho se turvassa kasvaen korkeemmaks kohoaapi\n    päiviä uusia päin; ei köynnökset eteläisen\n    polttoa pelkää, ei myös pohjoisen sadesäitä,\n    vaan auk' umppuja luo ne ja lehvänsä myös leveälle.»\n\nNyt alkaa maamiehen työ viinitarhassa. Otettakoon muutamia säkeitä\nlukemattomien toisten joukosta vain näytteeksi siitä, kuinka runoilija\nkykenee värittämään ja elävöittämään maanviljelysopetuksiaan.\nViiniköynnös on yhtä aikaa sekä arka että vallaton kasvi. Se ei\ntarvitse ainoastaan suojaa, vaan myöskin kuria. Aluksi sen tulee\ntapahtua sävyisän kasvattajan lempein ottein. Mutta myöhemmin, kun\nrunko voimistuu, täytyy inhimillisyyteen yhtyä roomalaista lujuutta.\nNuoren tulee antaa kehittää hyviä taipumuksiaan; mutta päivä joutuu,\njolloin sitä tulee pitää kurissa ja opettaa sille järjestystä:\n\n    »Nuorehen köynnökseen kun lehtiä puhjeta alkaa,\n    säästäös hentoa! Konsa se mielissään vesojansa\n    työntävi ilmaan, kaikki jo ohjat päästäen irti,\n    sirpein vielä sit' ei tule haavoittaa; nypi vainen\n    sormin koukkuisin jokin lehdyt, missä on syytä!\n    Mut se kun voimakkain käsivarsin on jalavaan jo\n    kiivennyt, keri sen kiharat, kädet leikkele myöskin!\n    Rautaa peljänneet ne oi' ennen; nyt kovin kourin\n    saat sitä vallita, pois vesat liiat karsia kaikki.\n\n    Aidat myös puno'os, joit' ei elikot liki pääse,\n    vallankin kun vielä se hento on, vaivojen-arka.\n    Ei sitä uhkaa näet vain pakkaset tai kesähelle,\n    vaan härät villit myös; sekä vuohet, ain' omapäiset\n    ahmatit, hiehotkin sekä kaikkea jyrsivät lampaat.»\n\nMutta runoilijallamme on monia, eri lailla soivia kieliä lyyrassaan.\nSuloisesta idyllistä hän tempaa meidät olemassaolon hurjaan taisteluun.\nMillä voimalla hän kuvaakaan kiimaisten sonnien voimainmittelyä!\n\n    »Möyryten syöksähtää ne nyt sarvet sarvia vasten.\n    Kaikuvat metsät, maat ja Olymponkin ikihuiput,\n    kun yhä vuoroiltain jykevästi ne iskevät yhteen;\n    kylkiä huuhtoilee veri tummana pulppuavainen.\n    Yhteen ei sovi nyt sotasulhot, vaan häviölle\n    jäänyt pyrkivi pois sivuseutuun maanpakolaisiin.\n    Huokailee kovin hän häpeäänsä ja haavoja, joita\n    korskea voittaja soi, sekä lemmentappiotansa;\n    taakseen katsellen sukuvaltiusmaansa hän jättää.\n    Huomion kääntävi nyt hän harjoituksehen voimain.\n    Itseäns' ärsyttää hän, kiukkuun sama kiihtää,\n    puskien runkoa puun sekä tuulta, mi vastahan viuhuu,\n    multaa viskovi myös, näin valmistautuen taistoon.\n    Mut kun uusiuneet ovat voimat, into, hän syöksyy\n    taas sotatoimiin, päin vihamiestään huoleti syövää,\n    niinkuni veen ulapall' alotaikse vaahdokas aalto,\n    kasvavi korkeemmaks vaon luoden, nytpä jo vyöryy\n    rantoja päin, kivihin kohisee kovin, vuorena nousee\n    valtaiseksi, ja veet meren myllertää kurimukseen\n    pohjia myöten, jolla jo sinkoelee mudat mustat.\n\n    Kaikki mi maass' elänee, niin ihmiset kuin pedot taikka\n    karjat, veen asujat sekä linnut kirjavat syöksyy\n    liekkiin riehuvahan; sama kaikiss' on näet lempi.\n    Silloin julmin on jalopeuratar myös, joka pennut\n    unhottaen samoaa eräseutuja; kömpelöt karhut\n    silloin ahdistaa enin, raadellen mitä ehtii,\n    silloin uskaliain on karju ja tiikeri tuimin;\n    henkeäs peljätä saat, jos Libyan hiekkoja harhaat.\n    Nähnyt lienet myös, miten orhitkin vavahtaapi\n    kauttaaltaan, kun vain hajun tuttavan tuuli on tuonut.\n    Ei niit' ohjaksin voi miehet hillitä, ruoskin,\n    jyrkät kalliotkaan ei, rotkot, vuolahat virrat,\n    jotk' ovat vuoriakin repineet sekä myötä ne vieneet.\n    Syöksyvi hampaitaan hiomaan saloseutujen karju,\n    multaa kuopaisten sekä kyljin kolhien puita,\n    karkaisten tapojaan torahampaan keihästelyille.»\n\nTunteellisella vakaumuksella, melkein lapsellisen hurskaasti luonnon\nihmeitä ihaillen, runoilija lopuksi kuvailee mehiläisten elämää\nyhteiskunnissaan, joissa\n\n    »työ käy kuumana, tuoksuelee mesi, myös ajuruoho.»\n\nNäin runoilija, suuresta rakkaudesta aiheeseensa, on kietonut\nmaanmiehen työlään ammatin, sen suuret ja pienet tehtävät runouden\nhohteeseen. Ja tämä hohde ei ole kirjallisen teennäisyyden, vaan aiheen\nperinpohjaiseen tuntemukseen pohjaavan innoituksen tulos. »Georgien» on\nkauttaaltaan _täysipitoinen_ teos. Siitä johtuu ensi sijassa teoksen\nharvinainen viehättäväisyys, sillä _totuus_ kuitenkin kauimmin pitää\nlukijan sielun lumoissaan. Runoilija on tässä teoksessaan vedonnut\njokaisen sisimmässä asuvaan kiitollisuudentunteeseen miestä kohtaan,\njoka kyntää ja kylvää ja tekee työtä antaakseen meille tärkeimmän\nelämän tarpeista. Meillä kaikilla on, kuten Bellessort sen niin\nkauniisti lausuu, voimakas tunne siitä, että »jos ne pienet valot,\njotka iltahetkenä vilkkuvat maanviljelyskylän tuvista, ainiaaksi\nsammutettaisiin, se merkitsisi meille paljon enemmän, kuin jos taivaan\ntähdet sammuisivat.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan valmiiksi »Georgicansa» Vergilius ryhtyi yrittämään toteuttaa\nAugustuksen lempiajatusta antaa roomalaisille kansalliseepos\nEnniuksen jäykän ja vanhentuneen runoelman sijaan. Näin syntyi\nVergiliuksen kuuluisin teos »_Æneis_», joka luo hohdetta Rooman\nhistoriaan johtamalla sen alkuperän Æneaasta[113] kuningas Priamoksen\nsukulaisesta. Æneas oli Hektorin jälkeen urhoollisin troialaisista\nsankareista, mutta samalla hän oli myöskin tunnettu erinomaisesta\nhurskaudestaan.\n\nRooma on siis Troian tytärkaupunki. Troialainen Æneas, Augustuksen\nkantaisä, on Rooman varsinainen perustaja. Ja Juliusten suku juontaa\njuurensa Æneaan pojasta Iuluksesta.\n\nRunoelman alkaessa on seitsemän vuotta kulunut Troian hävityksestä.\nKoko tämän ajan Æneas on harhaillut ympäri merta. Se on Iunon syytä.\n\n    »Viel' ei nää vihan syyt sekä muinaiset rajut tuskat\n    olleet häipynehet; sydämessään piikkinä piili\n    tuomio Pariksen, hänen kauneuttansa mi herjas.»\n\nSiksi hän vihaa koko Pariksen sukua.\n\nNyt Æneas lähestyy Afrikan rannikkoa. Iunon onnistuu tällöin\nsuostutella Æolus[114], tuulien isä, laskemaan irti myrskyn\ntroialaisten aluksien kimppuun.\n\n    »Köysien ulvontaan nyt miesten hukkuvat huudot,\n    pilvihin synkeisiin pian peittyy päivä ja taivas\n    teukrien[115] katseilt', yö ulapalle synkkänä laskee.\n    Pilvien pielet soi, tuliliekein eetteri leimuu,\n    kolkko jo kuolema on, niin näyttää, urhojen eessä.»\n\nViisi Æneaan laivoista painuu pohjaan miehineen päivineen, ja kuusi\nmuuta laivaa ajaa karille.\n\nMutta Neptunus, Æneaan suojelija, ilmestyy nyt paikalle. Hän pudistelee\nvihan vimmassa kolmikärkeänsä ja käskee tuulien heti paikalla painua\nmatkoihinsa ja aaltojen asettua. Tyyntyneen meren yli Æneas jäljellä\nolevine aluksineen suuntaa kulkunsa kohti Libyan rannikkoa ja löytää\nsiellä turvallisen sataman. Paikalla, jonne hän on joutunut, hallitsee\nkaunis kuningatar Dido, joka on tullut sinne Tyroksesta vallanhimoista\nveljeään pakoon. Kuningatar on parhaillaan Karthagon kaupungin\nperustamispuuhissa.\n\nÆneas, jonka kuningatar ottaa vieraanvaraisesti vastaan, kertoo\nhänelle monista urotöistään ja seikkailuistaan. — Tunnemme tutun\naiheen »Odysseus phaiaakkien kuninkaan luona». Runoilija kerrotuttaa\nsankarillaan ensiksi Troian häviöstä. Nämä tapaukset, joihin asti Ilias\nei ehtinyt, Vergilius kertoo dramaattisella voimalla, joka tempaa\nlukijan vastustamattomasti mukaansa ja vielä tänä päivänäkin herättää\nhänessä myötätuntoa. Vaikuttavimpia kohtauksia on se, jolloin käärmeet\ntulevat kiemurrellen Laokoonia kohti:\n\n    »Äkkiä, kas, Tenedon[116] ulapalta, mi tyynenä päilyy,\n    nousevi — kertoakin kamalaa — kaks hirveän suurta\n    käärmehen-kehrää; ui nämä rinnan pyrkien rantaan.\n    Jäykkinä kaulat, päät, joiss' on verenhohtava harja,\n    kuohujen alt' ylenee, mut ruumiit jää veden peittoon,\n    siintävät valtaiset vain selkäin kaartehet sieltä.\n    Vaahdoten suolainen kohisee vesi. Ehti ne rantaan.\n    Silmät kuopissaan säkenöi verin leimuavissa,\n    kielet värjyillen sähysuiden pieliä nuolee.\n    Kauhuun kalvistuin pakenimme. Ne rientävät suoraan\n    Laokoonin luokse ja ensin kumpahinenkin\n    kiemurtautuvat tään pojan kahden ympäri pienen,\n    kohta jo raatelevat nuo koidot hampahan iskuin.\n    Sitten ne syöksähtää isän kimppuun, kun kera keihään\n    tää avuks ennättää, hänet kietovat vyötähiseltä\n    kahtehen kertaan, niin myös kaulast' ankarin renkain;\n    hirviökaulat, päät jää häilymähän hänen ylleen.»\n\nKuvaus Troian viimeisestä kamppailusta, joka riehuu Priamoksen linnan\nympärillä, on niitä runokuvia, jotka ovat Vergiliuksen vahvin puoli,\nmuuan niitä kuvia, jotka syövyttävällä voimalla pureutuvat kiinni\nlukijan mieleen. Se on verivihollisen silmillä nähty kuva Akhilleuksen\npojasta Pyrrhoksesta:\n\n    »Pyrrhos kynnyksell' esihuoneen pöyhkänä seisoo,\n    yllään loistelias asu vaskinen, kantaen peistä.\n    Nähdä hän on kuni kyy, tuhoyrttien syöjä[117], mi talven\n    nukkunut alla on maan keräks kohmettuin; kevähin se,\n    nahkan luonut kun on ja saanut taas siron uuden,\n    kiemurtaa valohon, maha maassa, mut kilvekäs selkä\n    kiilteleväisenä; kieli se haarakas välkkyvi suusta.»\n\nVoimakkailla kirveen iskuilla Pyrrhos murtaa kuninkaanpalatsin\nkuparipäällysteisen oven:\n\n    »Ilmi nyt aukeevat sisähuoneetkin, salisarjat,\n    aukeevat Priamon, esitaattojen ruhtinassuojat,\n    seisovan kynnyksillä jo hengenvartijat nähdään.\n    Taaemmistapa soi polot huokaukset, valitukset;\n    naiset juoksevat siell’ ees, taa, kaikk' kaikuvat huoneet\n    heidän huudoistaan, kohoaapi se tähtihin asti.\n    Äidit värjyillen myös harhailee avaroissa\n    huoneiss', suutelevat ovipieliä, käy sylin niihin.»\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäävät viholliset ovat oven\nsisäpuolella.\n\nÆneaan kertomukset seikkailuistaan ovat osittain samanlaatuisia kuin\nOdysseuksen elämykset. Me tapaamme Æneis runoelmassakin tunnetut\nPolyphemoksen, Skyllan ja Kharybdiin hahmot. Suurin osa Æneaan\nseikkailuja on kuitenkin Vergiliuksen omintakeisesti sepittämiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDido on yhä enenevällä ihastuksella kuunnellut ihmeellisen vieraansa\nkertomuksia, ja hänen ihailunsa on pian muuttunut hehkuvaksi\nrakkaudeksi. Kuningattaren tunteet herättävät vastakaiun Æneaassa.\nSuuren metsästyksen aikana, johon koko hovi ottaa osaa, tapahtuu, että\nmolemmat rakastavaiset sattumalta etsivät samassa luolassa suojaa\näkisti puhjenneelta rajuilmalta.\n\n    »Dido ja Æneas, pää Troian urhojen, sattuu\n    luolaan nyt samahan. Emo-Maa sekä kaasona Juno\n    tervehtii salamoin; häävierasna eetteri säikkyy,\n    nymfien riemukkaat soi huudot pilvien yltä.»\n\nSitten seuraa pitkän aikaa katkeamattomia juhlallisuuksia, joiden\naikana Æneas ja Dido unohtavat rakkaudenonnessaan kaiken muun. Æneas\non unohtamaisillaan elämäntehtävänsä perustaa Italian maaperälle\nvaltakunta, joka on kerran hallitseva maailmaa.\n\nSilloin Æneas saa jumalien kuninkaalta käskyn lähteä matkalle ja\nseurata elämänuraansa. Æneaan täytyy totella. Mutta jo ennenkuin\nhän on tästä maininnut sanaakaan rakastetulleen, tämä on rakkauden\nihmeellisellä vaistolla aavistanut, miten tulee käymään. Hän koettaa\nturhaan saada Æneaan jäämään luokseen. Silloin hänen rakkautensa\nmuuttuu vihaksi. Mutta hän ei tahdo elää rakkaudentarinaansa kauemmin.\nKun Æneas päivän sarastaessa ohjaa laivansa ulapalle Karthagon\nsatamasta, valaisee hänen matkaansa sen rovion loiste, jolla onneton\nDido polttaa itsensä. Mutta kuolinpaikaltaan Dido sinkoaa kirouksen\nuskottomalle rakastajalleen sekä koko hänen kansalleen ja ennustaa\nvoimallisesta karthagolaisesta, josta oli kerran tuleva Rooman\nvaarallisin vihollinen ja joka oli kostava hänen loukatun kunniansa.\n\n    »Mut tepä, tyyrit, hälle ja heimolleen vihass' olkaa\n    ainaisesti. Mun tuhkalleni tämä uhri se suokaa!\n    Älkööt milloinkaan nämä kansat mieltykö rauhaan!\n    Nouskohon tuhkasi ain myös kerran kostaja suuri\n    heimoa dardanien[118] tulin vainoamaan sekä miekoin.\n    Nyt sekä milloin vain ajat sallivat sen, sodass' olkoot\n    rannat rantoja vastaan, aaltoja vastahan aallot,\n    miekat miekkoja, itse te, niinkuin lapsien-lapset.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nÆneas jatkaa nyt matkaansa Italiaan. Cumæssa hän kysyy neuvoa\nkuuluisalta sibyllalta, joka asuu siellä eräässä luolassa, ja saa\ntämän seurassa tehdä matkan manalaan tapaamaan vanhaa isäänsä, jonka\nhän on vuotta aikaisemmin haudannut. Runoilijan kuvaus siitä, mitä\nÆneas saa manalassa nähdä, on ihmeellisintä ja valtaavinta koko\nmaailmankirjallisuudessa. Tämä kuvaus on, Schück sanoo, »alkuperäiskuva\nkeskiajan kaikille helvettinäyille», ja siihen kohdistuukin siksi\nerinomaisen suuri uskonnollinen ja sivistyshistoriallinen mielenkiinto.\n\nSibyllan opastamana Æneas ensiksi saapuu Kharonin lautalle. Kolkko\nja tuima katseltava on lautturi harmaine, takkuisine partoineen ja\nterävine, hehkuvien hiilien lailla säkenöivine silmineen. Rannalla\ntungeksii kuolleiden haamuja:\n\n    »Äitejä, miehiä siell' oli, haamuja harmauneiden\n    urhojen, poikasien sekä neitojen naittamatonten,\n    nuorien miesten, jotk' oli hautaan saattanut taatto;\n    siellä he seisoivat, pyys joutuisaan yli päästä.»\n\nMutta ankara laivuri käskee useita kalpeita haamuja poistumaan. Nämä\novat sellaisia, joiden luut ovat vielä hautaamatta. He ovat tuomitut\nharhailemaan sata vuotta manalan virran äärillä, ennenkuin he saapuvat\nikävöidylle toiselle rannalle.\n\nSibyllan pyynnöstä Æneas saa kuitenkin astua lauttarähjälle:\n\n                      »Natis taakastansa nyt venhe\n    rappeunut, sisähän vesi pulppusi halkeamista.\n    Kuitenkin yli pääsivät tietäjätär sekä urho\n    rannan liejuisen siniharmaaseen kahilistoon.\n\n    Täälläpä luolassaan makas Kerberos kolmine päineen,\n    hirviökoira, min haukuntaa Manan mantere kaikui.\n    Käärmeenkaulat sen uhaten nous; tietäjätärpä\n    viskasi koht' etehen mesileivoksen, unijuomaan\n    kastetun. Näljissään avas Kerberos kurkkua kolme,\n    nielaisi äkkiä sen. Jopa ruumis suunnaton raukes\n    maahan pitkäkseen, koko laajan täyttäen luolan.\n    Vartija untunut kons' oli, Aeneas heti aukas\n    portin, jättäen veet, joill' ei kotihin tule kenkään.\n\n    Kynnykseltä jo soi, soris äänet, suunnaton parku.\n    Itkivät orpouttaan sylilapset, jotk' oli kuolleet\n    ennenkuin mitäkään elon armaudesta he tiesi,\n    rinnoill' äitien tempauneet Manan synkeän maille.\n    Sitten ne nähtiin, jotk' oli kuoloon tuomitut syyttä.\n    Toisenlaistapa tääll' lainkäyttö on, tuomari toinen:\n    Minos uurnassaan tääll' arvat puistavi, kutsuu\n    vainajat, kuulustaa, elonerheet tutkivi tarkkaan.\n\n    Täälläpä myös asuvat polot toiset, jotk' ovat syyttä\n    itsens' surmanneet, valon maahan kyltyen varsin.\n    Kuinka he mielellään palajaiskaan sinne nyt vaikka\n    köyhinä raatamahan, kaikk' kestämähän elon huolet!\n    Kohtalo estävi sen sekä virrat kaameat, kolkot;\n    yhdeksästipä Styks näet kiertää Tuonelan tumman.\n\n    Tääll' lähimailla se myös keto valtainen levitäikse;\n    'Kaihojen kenttä' on sen nimi haikea. Siell' asuvaiset\n    kuoloon hiutunehet ovat lemmenvaivojen vuoksi.\n    Sinne vie salapolku, ja myrttien metsä sen kätkee.\n    Heit' ei kuolemakaan ole päästänyt kaipauksestaan.»\n\nTäällä väikkyy varjokuvana kauniin Didon haamukin. Mutta kun Æneas\npuhuttelee häntä, hän suuttuneena pakenee.\n\nJatkaessaan vaellustaan hän kohtaa useita muinaisia asetovereitaan,\njotka kertovat hänelle kokemuksiaan. Hetkisen perästä hän tulee\nmahdottoman suuren, muurin ympäröimän linnan luo, jonka ympäri juoksee\ntuliaaltoinen joki. Tämä on Tartarus[119] kadotukseen tuomittujen\nasunto.\n\n    »Voihkina korviin soi, valitukset, raatelevaisten\n    ruoskien iskut, soi rämy rautojen, ketjujen kalke.»\n\nRaivottaret siellä heiluttavat sähiseviä käärmeraippojaan kadotettujen\nyllä.\n\n    »Hän joka veljyttään on vainonnut elon mailla,\n    taattoa solvannut tahi pettänyt holhoamansa,\n    tai se, ken kultaa sai, mut hautoi vain sitä yksin,\n    muille myöntänyt ei — luvutoin on moisien, lauma —\n    tai joka päästään pääs vuoks huoruuden, tahi orjat\n    ounaat, jotk' asehin omat herrans' surmata tohti;\n    täällä he vankina on, vain tuomion hetkeä vartoo.\n\n    Syntymämannun myi tämä kultaan, saatti tyrannit\n    valtaan; turmeli tuo oman tyttären, vierahan vaimon;\n    tieten, taiten nuo teki väärin, sai, mitä mieli»,\n\nSibylla sanoo.\n\n    Mutta tie vie edelleen tästä kauhujen paikasta\n\n                  vehreisiin suloseutuihin, ihanaisiin\n    Onnelan lehtoihin, ikiauvoisiin asumuksiin.\n    Puhdas eetteri tääll' luo purppurahohtohon kaiken.\n    paistavi tääll' oma päivä ja tähdetkin omat tuikkii.\n    Muutamat kilpailee silonurmellansa, ja toiset\n    hiekall' ottelevat tahi leikkiä lyö heleällä;\n    lauluja kaiuttain kehätanhuun yhtyvät toiset.»\n\nTäällä Æneas saa ilokseen jälleen nähdä vanhan isänsä. Mutta kun poika\ntahtoo kietoa käsivartensa hänen kaulaansa, varjo väistyy unikuvan\nlailla. Isänsä opastuksella Æneas sitten tutustuu sielunvaellusoppiin,\nja vanhus näyttää hänelle pitkän jonon syntymättömiä sukuja, sieluja,\njotka kerran tulevaisuudessa tulevat ruumiillistumaan. Näiden joukossa\nÆneas saa nähdä koko tulevan Rooman merkkimiesten joukon, aina\nRomuluksesta Augustukseen saakka, joka on antava jälleen maailmalle\nrauhan kultaisen ajan ja laajentava valtakuntansa rajat aina kaukaiseen\nIntiaan saakka. Hän näkee Rooman ensimmäiset kuninkaat ja vapaussankari\nBrutuksen, hän näkee Manliuksen ja Camilluksen, Fabriciuksen ja Caton,\nGracchukset ja monta muuta. Viimeisenä rivissä hän näkee ihanan\nnuorukaisvartalon. Se on Augustuksen sisarenpoika, nuori Marcellus,\njonka maallinen elämä oli määrätty niin lyhyeksi.\n\nÆneaan manalassa käynti on, kuten monet muutkin Æneis runoelman\nkohtaukset, sepitetty homeroslaisen mallin mukaan; mutta tuntuva ero\non kumminkin olemassa Vergiliuksen ja Homeroksen käsityksien välillä\nkuolemanvaltakunnasta. Homeroslaisen ajan käsitys kuolemanjälkeisestä\nolotilasta, pahoille ja hyville erotuksetta samanlaisesta varjoelämästä\non väistynyt sellaisten filosofien kuin Pythagoraan ja Platonin\nvaikutuksesta.\n\nCumæssa käyntiin Æneaan harharetket viimeinkin päättyvät. Hän ryhtyy\nsen jälkeen pitkälliseen, monivaiheiseen taisteluun Latiumissa, joka\npäättyy onnelliseen miekanmittelöön. Senjälkeen Æneas voi vihdoinkin\nsuorittaa suuren tehtävänsä ja perustaa sen yhteiskunnan, josta Rooman\nmaailmanvaltakunta oli kerran kehittyvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän kaikkialla huomaa Æneis runossa, kuten olemme nähneet, että\nVergilius on pitänyt Odysseiaa ja Iliasta esikuvinaan. Mutta sama\nsuuri ero on olemassa Homeroksen ja Vergiliuksen kuin runoilijamme ja\nTheokritoksen välillä: yhdellä puolen naiivi välittömyys, toisella\ntulos perinpohjaisista opinnoista. Kuinka paljon elävämmiltä,\nverevämmiltä ja intohimoisemmilta vaikuttavatkaan senvuoksi\nhomeroslaiset sankarit verraten Æneaaseen, joka on tuskin muuta kuin\nnukke, jota jumalat tanssittavat! Häneltä puuttuu täydellisesti\nhomeroslaisten sankarien aseiloinen mieli, hän valittaa alituisesti\nkovaa kohtaloaan, joka pakottaa hänet taistelemaan, ja hänen on\nhelpompi vuodattaa kyyneleitä kuin verta. Mutta luonteena hän on\nIliaan ja Odysseian sankareita korkeammalla tasolla, sillä hän\nuhraa persoonalliset mielihalunsa sen tehtävän takia, jonka jumalat\novat panneet hänen suoritettavakseen. Hän on _aidon roomalaisen\nvelvollisuudentunnon ruumiillistuma_. Hänellä ei ole oikeastaan\nvähintäkään halua tulla kuuluisaksi sankariksi. Hän tuntee raskaaksi\nkuormaksi sen elämäntehtävän, joka on pantu hänen suoritettavakseen.\nHän ei kärsi ja ponnistele oman kunniansa, vaan kotijumaliensa vuoksi,\njoille hänen täytyy valmistaa pysyväinen olinsija, ja tulevan suvun\ntakia, jota niin kunniakas tulevaisuus odottaa. Hän ei rakasta sotaa,\nmutta on urhoollinen aina aseellisissa voimain mittelyissä. Hän\nrakastaa rauhaa, mutta hänen on pakko alituisesti kierrellä ympäriinsä\nja alituisesti ryhtyä uusiin yrityksiin. Hän rakastaa Didoa, mutta\nhylkää hänet siksi, että korkeammat velvollisuudet vaalivat häntä niin\nmenettelemään. Tämä on joka tapauksessa valtavaa. _Miellyttävä_ piirre\non hänessä se, ettei hän koskaan kerskaile velvollisuudentunnollaan ja\nluonteenlujuudellaan.\n\nYhtä persoonattomia kuin Vergiliuksen sankarit ovat hänen jumalansakin.\nHeillä ei ole todellisia piirteitä, jotka antavat elämää ja\nväriä helleenien jumalmaailmalle. He ovat vain »voimia», jotka\nyhdenmukaisesti aidon roomalaisen katsantokannan kanssa elävät ja\nhallitsevat Æneiksessä.\n\nKolmas eroavaisuus on se, että Homeros iloitsee _saadessaan kertoa_\nmerkillisiä asioita, kun taas Vergiliuksessa huomaa läpikäyvänä\npiirteenä _tarkoitusperän_, nimittäin ihannoida roomalaisvaltaa ja\nesittää Augustus sen täydellisentäjänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnimmän Vergilius oli oma itsensä joka tapauksessa silloin, kun hän\nlauloi idyllisestä maalaiselämästä luonnon helmassa ja ylisti uutteran\nmaanviljelijän onnellista osaa niiden kohtalon vastakohtana, jotka\nsuurkaupungissa tavoittelivat loistoa ja nautintoja. Vergilius oli ja\npysyi pienviljelijän poikana, joka tunsi itsensä araksi ja hämillään\nolevaksi isoisten saleissa ja joka aina ikävöi maailmankaupungin\nvilinästä maaseudulle. Suurikasvuinen, raskasliikkeinen mies, hipiä\nauringonpolttamana, näyttikin talonpojalta. Mutta sen pahempi tätä\nulkonäköä ei vastannut talonpojan vahva fysiikka. Runoilijan terveys\nei ollut parasta laatua, ja liian aikainen kuolema katkaisikin hänen\nuransa vähän sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.\n\nSe maaseutu, jonne Vergilius ikävöi, merkitsi hänelle kuitenkin\nsuunnattomasti enemmän kuin karkealle boiotialaiselle\ntalonpoikaisrunoilijalle, jonka seuraajana hän piti itseään: maaseutu\nei ole vain viljasatojen äidinhelma — se on myöskin kauneuden\nmaailma; eikä kukaan aikaisemmista runoilijoista, ei roomalaisista\neikä kreikkalaisista, ole niin voimakkaasti vaistonnut luonnon\nkauneudellista puolta kuin Vergilius. Ei kukaan ole hänen laillaan\nnauttinut puiden varjosta kuumana kesäpäivänä, ei kukaan hänen laillaan\nymmärtänyt arvioida tunnelmaa metsän huminassa, purojen porinassa ja\nlintujen liverryksissä. Hän on riemuinnut koko luomakunnan kauneudesta\nyhtä hyvin säteilevän kesäauringon valossa kuin iltahetken raukenevassa\nrauhassa. Hänen »Georgicaansa» täytyykin, puhtaasti runolliselta\nkannalta katsoen, pitää hänen onnistuneimpana teoksenaan. Vergilius oli\nsisimmältään lauhkea ja lempeä idyllikko.\n\nJa kuitenkin hänen asteikkonsa oli niin laaja, että hän kykeni\nrunoudessaan ilmentämään sekä puiden huminan että miekan kalskeen.\nÆneiksestä tulikin se teos, jota hänen maanmiehensä pitivät hänen\nverrattomasti korkeimpana saavutuksenaan. Runoelman monumentaalinen\nnousu tehosi Rooman kansaan. Olihan sillä, kuten Schück oivallisesti\nesittää, »maailmanhistorian sointua sävyssään; se on maan herroille\nkäypää runoutta.» Ylpeillen roomalaiset katsahtivat ylös _omaan_\nHomerokseensa, ja Vergilius oli heidän mielestään voittanutkin\nkreikkalaisen runouden isän. Sykkivin sydämin seurattiin\nrunoilijan kertomusta Rooman kansan korkeista esi-isistä ja\nmaailmanhistoriallisesta tehtävästä. Ei yksikään roomalainen voinut\nkansallista liikutusta tuntematta lukea niitä ylväitä sanoja, joilla\nÆneaan vanha isä manalassa ennusti roomalaisten tehtävästä kansojen\njoukossa:\n\n    »Taiturit herkemmät vain henkiväks luokohot pronssin,\n    — luulen, että he saa elämään myös marmorikasvot —,\n    puhtaammin puhukoot he ja taivaan tähtien liikkeet\n    sauvoin mittailkoot sekä tietkööt, koska ne nousee,\n    mutta sa, Rooman mies, olet kansain käskijä, muista!\n    Tää sun taitehes on: luo rauhaa, lailla se suojaa,\n    lyötyjä säästä, mut sotamahdein korskeat kaada!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVergilius työskenteli yksitoista vuotta Æneiksensä sommittelussa, mutta\nhän arveli, että sen täysin valmiiksi saattaminen vaatisi vielä kolmen\nvuoden ajan. Näitä vuosia ei hänelle suotu. Kuolema lopetti hänen\ntyöskentelynsä vähän sen perästä, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä\nvuotta.\n\nVähitellen Vergiliuksesta tuli kansantietoisuudessa ennustaja\nja ihmeidentekijä. Hänen kirjojaan tulkittiin vertaus- ja\ntunnuskuvallisesti, ponnisteltiin syvemmän, profeetallisen merkityksen\nesille saamiseksi kaikessa, mitä hän oli sanonut ja hänen kirjansa\navattiin kuten oraakkelilta neuvoa haettaessa. Keskiajan kristityt\npitivät häntä Israelin profeettojen arvoisena. Ensi sijassa hänen\nennustuksensa poikasesta, joka toisi onnellisemman ajan maan päälle,\nteki hänestä hurskasten silmissä tietäjän.\n\nOn omituista, että Saksan suurin protestanttinen psalmirunoilija, Paul\nGerhardt, on saanut inspiration erääseen kauneimmista ehtoovirsistään\nÆneiksen tunnelmallisesta kuvauksesta yöstä ja sen tuomasta levosta,\nsiitä yöstä, joka kumminkaan ei tuonut onnettomalle Didolle lievitystä\nhänen rakkaudentuskaansa:\n\n    »Yö oli, uupunehet kaikk' antautui levon valtaan\n    leppoisaan. Oli vait maa, metsä ja ankara aava,\n    tähdet verkkaan vain yli kannen korkean vieri.\n    Vainiot nukkuivat, työjuhdat, kirjavat linnut,\n    veess' eläväiset kuin myös piilevät pensahikoissa;\n    kaikk' oli untunehet yön helmaan vaikenevaisen,\n    huolens' unhottain sekä päivän mennehen vaivat.»\n\nPaul Gerhardtin ehtoovirren seuraavilla säkeillä on vastikkeensa\nVergiliuksen runoudessa:\n\n    »Maa lepohon nyt vaipuu,\n    sen piirteet yöhön haipuu,\n    kaikk' uneen uinahtaa.\n\n    Pois päivän valo peittyy,\n    ja öinen huntu heittyy\n    yl' ilman avaran.\n\n    Työt tauonneet on maiset,\n    vain lähdet loistavaiset\n    vait yössä valvovat.»\n\n\n\n\nHORATIUS.\n\n\nHoratius oli viisi vuotta nuorempi Vcrgiliusta. Hän oli etelä-Italian\npoika; nopeammassa tahdissa kuin Lombardian tasangon talonpojan pojalla\nvirtasi veri hänen suonissaan. Hänen isänsä oli vapautettu orja, jolla\noli pieni maatalo. Liikuttavaa on lukea Horatiuksen kertomusta siitä,\nkuinka isä vuokrasi tilansa voidakseen itse, seurata pientä poikaansa\nRoomaan — sillä kuten Vergiliuksen isä, hänkin tahtoi hankkia pojalleen\nparhaan kasvatuksen, mitä oli saatavissa, ja opettaa pojalle:\n\n    minkä senaattorien, ritareidenkin omat poiat\n    oppia saavat.\n\nRunoilija jatkaa:\n\n    Jos joku ihmisien vilinäss' ois\n    katsellut mua, kun menin kouluun, hän puvust' ynnä\n    saattajaorjist' ois minut luullut rikkahan lapseks'.\n    Taattoni lahjomatonnapa vartijanain minut saattoi\n    luo opinantajien. Miks kertoa kaikkea? Kasvoin\n    vaatimatonna — se nuorten on kaunistus —, pahan teille\n    koskaan joutunut en, jopa moittimatonnakin säilyin.\n\n»En koskaan», runoilija vakuuttaa, »minä olisi tahtonut vaihtaa isääni\nkehenkään toiseen, olisipa tällä ollut vaikka kuinka monen esi-isän\nloisto tahansa.»\n\nTämä uhrautuva isä teroitti sekä sanoin että teoin pojalleen\nvaatimattomuuden vaikeaa, mutta onnea tuottavaa taitoa. Siksipä\nrunoilija voikin täysikasvuisena ylistää itseään onnelliseksi\nsellaisestakin syystä, ettei hänen tarvinnut matkustaa suuren ja\nkalliin seurueen kanssa. Vähän haukattavaa repussaan hän voi nousta\ntakkuisen muulin selkään ja iloisena hölkytellä tietänsä aina\nTarentumiin saakka tarvitsematta pelätä, että häntä moitittaisiin\nsaituudesta. Roomassa hän sai maleksia mielensä mukaan, ilman että\nhänellä oli yhtään orjaa seurassaan, ja mieluisasti vietetyn päivän\njälkeen hän voi iltaisin tyytyväisenä palata kotiin purjolaukka-, papu-\nja ohukaisvadin ääreen.»\n\n                                      Näin eleleepi\n    hän, jota vaivaa ei himo kunnian houkkiomainen.\n    Onnekkaampi olen näin kuin jos isä, myös isotaatto\n    ollut kvestori ois, setä saanut myös saman arvon.\n\nhän sanoo; ja toisessa laulussa:\n\n    Paljon tarpeen ei ole onneen. Pöydän\n    köyhän kaunistaa oma suolakuppi;\n    Nopsaan nukkuu, kun pure mielt' ei pelko,\n        Ahneus inha.\n\nSatiirikkona Horatiuksella oli erikoinen kyky »sanoa hymyillen\nihmisille totuus». Hän oli yhtä puolueeton leppoisassa huumorissaan\nja tyynessä ironiassaan, olipa kysymyksessä omat tai toisten\nmielettömyydet. Hän ivaili mieltymystään hyvään ruokapöytään ja\njonkinlaiseen epikurolailaiseen elämäntapaan ylipäänsäkin ja\nrakastettavalla suorasukaisuudella hän laski pilaa muistakin\nheikkouksistaan ja vioistaan. Taistelukentällä hän oli esiintynyt\nvain kerran — Philippoissa. Siellä hänellä oli päällikön asema —\nvieläpä hämmästyttävän korkea-arvoinenkin — Brutuksen armeijassa. Hän\nei ollut suinkaan sankari, mutta hänellä oli rohkeutta jälkeenpäin\n_laskea leikkiä_ tästä tuskin kunniakkaasta elämänsä vaiheesta. Hän\nkertoo avomielisesti, kuinka hän heitti kilpensä ja pötki pakoon, kun\nnäki, minnepäin asiat olivat menossa. Myöhemmin hän ihastuneena käytti\nhyväkseen armahdusta, jonka voittaja hänelle myönsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHoratiuksesta kehittyä tyytyväinen ja onnellinen ihminen. Ollen pieni\nja pyöreä hän nimittää kerran itseään »hyvinruokituksi porsaaksi\nEpikuroksen laumasta». Onnellinen hän oli maatilallaan, ylhäällä\nSabiinilaisvuoristossa, Tivolin tienoilla, jonka Mæcenas hänelle\nlahjoitti. Tänne hän pakeni, kun ilma Roomassa kävi painostavaksi ja\nhelteisen kuumaksi. Täällä hän kuuli vain puiden latvojen huminaa\nja joen pauhinaa alhaalta laaksosta. Täällä hänen useimmat runonsa\nsyntyivät. Näistä me tunnemme hänen rakkaan maatilansa melkein yhtä\nhyvin, kuin jos olisimme olleet siellä vieraina.\n\nTäällä hänellä oli vain maamiehiä ja luonnollisia ihmisiä seuranaan,\nja täällä hän sai olla rauhassa tungettelevilta onnenonkijoilta, joita\npääkaupunki oli täynnä. Muutamassa hauskimmista satiireistaan Horatius\nkuvailee, kuinka tällainen iilimato tarrautui häneen kiinni, kun hän\neräänä kauniina päivänä on kävelemässä Via sacralla. Mies kuului\nepäonnistuneitten runoilijain luokkaan, joka siihen aikaan oli hyvin\nrunsaslukuinen, ja hän oli saanut päähänsä päästä Horatiuksen avulla\nMæcenaan seurapiiriin. Näin runoilijamme alkaa maalailevan kuvauksensa\nvaivoistaan:\n\n    Pääkadull' astuksin minä taas tapahain sekä haudoin\n    mietteissäin jotakin, mitä ollut lie mitätöntä,\n    kun minut kiinni sai eräs, mulle vain nimituttu.\n    Tarttui hän kätehein: »Mitäs kuuluu, ystävä kulta?»\n    — »Laatuun käy», tokaisin, »sitä myöskin toivotan sulle.»\n    Kun yhä saatteli hän, minä virkoin: »Terveheks!» Hänpä:\n    »Et mua tunne; ma oon mies oppinut.» — »Arvosi nousee\n    siit' yhä silmissäin.» Hänest' uurastaa ko'in irti:\n    kulkua joudutin, seisahduin toviks' taas, sekä orjan\n    korvaan kuiskaelin asioitani; juoks hiki aina\n    kantahan asti. — »Kuink' ylen onnekas oot, äkäpäinen\n    Bolanus!» Näin vait nimesin, kun soitti hän suutaan,\n    kiitteli korttelien komeuksia. Kun ma en hälle\n    vastannut, sanoi hän: »Näen, mielelläs minun toivot\n    lähtevän; turhaan vain: minä en sua niin vähin laske,\n    vaan sua määrääs saakka ma saatan.» — »Suottapa vallan\n    sun samoella on näin; menen sairaan luo, jot' et tunne,\n    kauas Tiberin taa, luo Cæsarin uusien puistoin.»\n    — »Joutilas oon nyt, enk' ole laiska; ma siis sua seuraan.»\n    Korvani tuppaan löin, kuten yrmeä aasi, min selkään\n    kantamus köytetähän kovin suuri. Nyt vasta hän alkoi:\n    »Ellen erhety, niin ohi Viscukses[120], Variukses[120]\n    ystäväks ottaisit minut: ken nopeampahan laittais\n    värssyjä, vuolaammin? Kuka tanssia vois sulavammin?\n    Oon minä laulaja myös, kateuttaja Hermogeneenkin[121].»\n    Sain sananvuoron: »Viel' eloss' ompiko äitisi, taikka\n    heimostas tuen saatko?» — »Ei ketäkään ole mulla,\n    kaikk' olen haudannut.» — »Hyvä heidän; mut minä jäin vain.\n    Surmani suo pian! On kova kohtani; lasnapa mulle\n    lausui tietäjätär, täristyttäen arpomisuurnaa:\n    'Ei sinun kuoloas tuo tuhomyrkky ja taistajan miekka,\n    rinnan riutumus ei, kipu keuhkojen, ei hidas leini,\n    vaan sinut kerran on lorusuu joku tappava; siispä\n    karttaos haasteliaita, kun mieheks kerta sa kasvat'?»\n\nRunoilijamme onkin vähällä heittää henkensä, kun pelastus viimeinkin\nsaapuu hänen muutaman riitajuttunsa vastapuolen hahmossa:\n\n                         »Sika, oikeudestakos karkaat?»\n    Vierasmieheks hän mua pyysi, ja kohta ma suostuin\n    mielissään. Käräjiin hänet laahattiin, melu, touhu,\n    tuoksina nous. Kas näin minut pälkääst' autti Apollo.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAugustus oli hyvin ihastunut Horatiukseen. Paitsi runoilijan\npersoonallista rakastettavuutta, hänen hyväntahtoista sukkeluuttaan ja\nhienoa, ymmärtävää hymyään oli hänen mielipiteillään ja Augustuksen\npolitiikalla erinäisiä yhtymäkohtia. Idyllikko Horatius inhosi kaikkea\npolitikoimista ja rakasti lepoa ja rauhaa. Hänen kauhunsa tasavallan\najan alituista levottomuutta ja verenvuodatusta kohtaan oli täysin\nkeisarin mielen mukaista. Muut syyttivät Augustusta siitä, että hän oli\nriistänyt roomalaisilta vapauden — Horatius päinvastoin arveli, että\nAugustus oli lahjoittanut sen heille vapauttamalla heidät poliittisista\nhuolista ja rettelöistä ja antamalla heille sen sijaan levon ja rauhan\njärjestää elämänsä niinkuin itsekutakin halutti. Augustuksen pyrkimys\npalauttaa roomalaiset yksinkertaisempiin ja terveempiin elämäntapoihin\nsai myöskin osakseen runoilijan myötätunnon, runoilijan, josta oli\ntullut maalaiselämän ja vaatimattomuuden apostoli.\n\nAugustus piti siis Horatiusta suuressa arvossa ja tarjosi tälle\nyksityissihteerinsä virkaa. Mutta runoilija torjui kiitollisena\nkultaiset kahleet. Suunnattomasti paljon suuriarvoisempana hän piti\nvapautta saada itse järjestää elämänsä. Ja Augustus ymmärsi häntä ja\npiti hänestä yhtä paljon kieltäytymisestä huolimatta. Pilaillen hän\nkirjoitti vapautta rakastavalle runoilijalle: »Vaikka sinä oletkin niin\nylpeä, että väheksyt ystävyyttäni, en minä kuitenkaan maksa sinulle\nsamalla mitalla.»\n\nNäin runoilija sai levossa ja rauhassa jatkaa runoiluaan ja\nlesboslaisen laulajakoulun esikuvien mukaan laulaa luonnosta, sen\nvaihtelevista muodoista, ylistää kohtuudella nautittuja viinipikarin\nriemuja, runoilla rakkaudesta ja ystävyydestä, laulaa Augustuksen,\nhänen itsensä ja Rooman hyväntekijän kiitosta sekä pilailla ihmisten\nheikkouksia.\n\nHänen juomalauluilleen ominaisia ovat seuraavanlaiset säkeet:\n\n    Tapella sarkoin riemuhan säädetyin\n    on thrakilaista. Barbarijankutus\n      jo jättäkää ja säysy Bakkhos\n        säästäkähät verimelskehiltä!\n\n    Yöjuomingeissa miekkoja huidotte\n    kuin mediläiset meiskarit. Hillitkää\n      tuo hornanmoinen huuto, veikot,\n        laskeukaa käsitaipehelle!\n\nEräs hänen somimpia rakkausrunojaan on suomalaisessa asussa\nseuraavanlainen:\n\n    Tieltäin miks pakenet laill' aran kaurihin,\n    vuorell' eksynehen, etsivän äitiään?\n      Turhaan tuulta se säikkyy,\n        metsän varjoja vauhkoutuu;\n\n    lehdet jos vipajaa vuoks kevätviimojen,\n    karhunvattua jos vihreän-vilskavat\n      liikauttaa sisiliskot,\n       värjyy sen sydän, polvet jo.\n\n    Syödäkseni hetikään en sua ahdista,\n    julmain tiikerien lailla ja leijonain.\n      Äitis jättäös vihdoin!\n        Oothan suuri jo sulholle!\n\nMelkeinpä jokaisessa satiirisessa runossaan Horatius antaa uusia\ntodisteita hienosta inhimillisyydestään ja lempeästä, ihmisheikkouksia\nymmärtävästä huumoristaan, jonka hän omaksui vuosien vieriessä ja\njoka kehittyi seurustellessa sellaisten miesten kuin Vergiliuksen ja\nMæcenaan kanssa.\n\nLuonteeltaan eloisa Horatius oli ihminen, jolla oli kyky tuntea\noikeata _viihtymystä_. Sen tunnemme sellaisista runoista kuin se\ntalvitunnelma, johon hän on vinjetiksi piirtänyt Roomasta etelään\npäin olevan lumipeitteisen Soracten vuoren uljaan kuvan. Muutoin\ntämä ihastuttava runo, kuten monet muutkin, on pääasiallisesti\nAlkaioskäännöstä; ja Horatius oli itse ylpeä tehtävästään saattaa\nhänet ja muita kreikkalaisia runoilijoita roomalaistenkin kesken\nyleisesti tunnetuiksi ja kunnioitetuiksi. Osittain siis Horatius\ntyytyi samaan tehtävään kuin Terentiuskin. Pitävätpä muutamat\nkirjallisuudentutkijat ja filologit varmana, että kaikki Horatiuksen\nkauneimmat runot ovat kreikkalaisen runouden[122] jäljennöksiä tai\nkäännöksiä. Mutta minkälaisia _mestariteoksia_ käännöksiksikin!\nYhtä täydellisiä kuin alkuperäisetkin! Horatiuksen persoonassa ovat\nkreikkalainen ja roomalainen henki sulautuneet yhdeksi. Häntä onkin\nsanottu »kreikkalaiseksi roomalaisten keskuudessa». Hyvin luultavaa\nmuutoin onkin, että hänen suonissaan virtasi kreikkalaista verta.\nHänen syntyperänsä johtuminen muinoisesta Suur-Kreikasta tekee sen\nuskottavaksi. _Roomalaista_ on Horatiuksessa hänen selväpiirteinen\ntodellisuustajunsa, _kreikkalaista_ sitävastoin hänen kohtuuden,\nsopusoinnun ja muotokauneuden tajuntansa. Hän oli elämänohjeekseen\nvalinnut delphoilaisen sananparren, johon sisältyy koko elämänviisaus:\n»Kohtuus kaikessa». Hän suosittelee kaikille »kultaista keskitietä»\nylimielisyyden ja arkuuden, mielenhuuman ja tylsyyden, ylellisyyden\nja puutteen välillä. Ja esteettisen koulutuksen ansiosta, jonka hänen\nhelleenisen sivistyksen opintonsa olivat hänelle antaneet, hänen\npsyykensä vähitellen vapautui yhä enemmän roomalaisesta karuudesta\nja kovuudesta. Hänen parhaimmat runotuotteensa ovat mainio hedelmä\nroomalaisen miehuuden ja kreikkalaisen sulon yhtymästä.\n\nMutta palatkaamme nyt itseensä kysymyksessä olevaan runoon!\n\n    »Näät kuinka valkein hohtavi harjantein\n    Soracte vuori, kuin lumitaakastaan\n      puut metsän tuskastuin jo taipuu,\n        kuin kova pakkanen kahli virrat.\n\n    Pois häädä kylmä, lietehes puita tuo\n    taas aimo taakka, anteliaammasti\n      suo, Thaliarkhos, kiertää maljan,\n        min nelivuotias viini täyttää.\n\n    Muut kaikki huoleks heittäös taivahan!\n    Kun tuulten taiston kerta se aavalla\n      on viihtänyt, niin vait on kuuset,\n        eik' ikisaarnien lehvät liiku.\n\n    Min huomispäivä luo, älä tiedusta,\n    vaan voitoks laske päivä, min milloin sait,\n      ja nuorramiessä ällös vältä\n        leikkejä, tanhuja armaan lemmen,\n\n    kun viel' on vanhuus yrmeä kaukana\n    sun kukkeudestasi Nyt kisakentille\n      on aika käydä, lemmenkuiskein\n        tyttösi kohdata illansuussa,\n\n    tai kuulla, kuinka neitosen, kaukaiseen\n    mi soppeen piili, pyrskäys ilmaisee,\n      ja pantti riistää rantehesta,\n        tai vikuroitsevan sormus viedä.»\n\nJa lopultakin pakenee talven kylmyys lännen lauhkeita henkäyksiä:\n\n    »Tukkahas tuoksua vaan puno lehviä vihreöitä myrtin\n        ja kukkasia kirrettömän mullan;\n\n    kalpea kuolema kolkuttaa yhä yhtäläisnä köyhän\n        kuin kuninkaankin usta. Kaukotoiveet,\n    Sestius onnekas, meilt' on kieltänyt lyhyt elonaika.»\n\nMutta kevät on lyhyt, ihmiselämässä kuten luonnossakin:\n\n    »Me kaikki paikkaan yhtehen päädymme,\n    ja uurnass' arpaa kaikkien puistellaan;\n    se lankee aikanaan ja meidät\n    ainahis-maanpaon purteen määrää.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonilla Horatiuksen runoilla, erittäinkin hänen satiireillaan,\non suuri sivistyshistoriallinen arvo. Runoilijan harvinaisen\nhuomiokyvyn ansiosta nämä runot ovat yhtä korvaamatonta aineistoa\nAugustuksen ajan elämän tuntemiselle, kuin Ciceron kirjeet ovat\nvallankumousajalle. Me voimme myöskin lukea hänen lauluistaan\nhänen oman elämänsä kuten päiväkirjasta. Hänen kertomataitonsa\nmestarinäyte on Roomasta Brundisiumiin tehdyn matkan kuvaus, jonka\nmatkan hän suoritti yhdessä runoilijoiden Vergiliuksen ja Varuksen\nkanssa Mæcenaan seurassa. Mainioita ovat runoilijan sisäkuvaukset\nsiivottomista, pienistä italialaisista majataloista. Milloin vieraat\novat tukehtumaisillaan märistä, lehtisistä oksista lähtevään savuun,\nmilloin isäntä on pistämäisillään koko talon tuleen käännellessään\nlaihoja rastaita paistinvartaassaan. Muutamassa paikassa on niin\nsuuri puute juomavedestä, että siitä saa maksaa joka kulauksesta,\ntoisessa taas leipä on täynnä pieniä kiviä. Huvittavaa ei ole myöskään\nkehnoilla, sateen liottamilla teillä matkustaminen; mutta vaivat\novat tuskin vähäisempiä sillä jokialuksella, jolle täytyy osaksi\nmatkaa uskaltautua. Aluksella matkustajat häiriintyvät kiivasta\nriidasta laivanomistajan ja matkustavien talonpoikain välillä. Ja\nkärsivällisyyttä kysytään myöskin pitkän odotuksen aikana, kun laivaa\nvetävää muulia koetetaan saada liikkeelle. Silloin on jo kumminkin\nehtinyt tulla yö.\n\n               »Tunnin vei venemaksujen kanto ja muulein\n    valjastus. Unen taas vei hyttyset, sammakot suomaan,\n    myös koti-armaalleen serenaadia hihkuen kilpaa\n    venhemies, sikunasta mi vilkastui, sekä muuan\n    matkaajista. Nyt mies, joka muulia ohjasi, uupui\n    nukkumahan, venemies myös laiskistui, sitas muulin\n    syömään kallion luo, kävi seljällensä ja kuorsas.\n    Aamun koitti jo koi, ja me näimme: on hievahtamatta\n    venhe. Maallepa nyt eräs matkaajist' äkäpäissään\n    hyppäsi peittoamaan pajusauvoin sääriä, niskaa\n    muulin ja sen ajajan. Oli neljä jo kello, kun noustiin\n    maihin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 8 e.Kr. Horatius menetti uskollisen ystävänsä Mæcenaan. Useita\nvuosia kestäneet kovat kärsimykset päättyivät silloin. Vainaja oli\ntestamentissaan määrännyt Augustuksen yleisperillisekseen, mutta\nlaskenut hänen sydämelleen nämä sanat: »Muista Horatius Flaccusta,\nsamoinkuin olet minua muistanut!»\n\nTämä kehoitus oli monesta syystä tarpeeton. Vain muutamia viikkoja\nmyöhemmin Horatius seurasi hyväntekijäänsä kuolemaan. Näin täyttyi\nvanha lupaus, jonka runoilija oli kerran antanut laulaessaan:\n\n    Jos oottamatta sun, osan sieluain,\n    veis kuolo, niin myös miks minä viipyisin,\n      ma rikkonainen puoli, inho\n        itseni vain? Sama päivä meidät\n\n    molemmat sortaa. Kerta ma vannoinhan,\n    ja väärin en: »Jos kunne sa kulkenet,\n      sua seuraan.» Viimeistaipaleelle\n        kumppaninas olen valmis käymään.\n\nHoratius pääsi kokemasta kiusallista kuihtumista. Nopeasti hän sai\nmennä. Kuten hän oli kehoittanut toisia, siten hän itse erosi elämästä,\nsamalla lailla kuin kylläinen ja tyytyväinen pöytävieras lähtee\npidoista.\n\nRunoilija haudattiin ystävänsä viereen Esquilinus kukkulalle. Hänen\noman elämänsä loppuakordina kaikuu horatiuslainen säkeistö, jolla vielä\ntänä päivänäkin kaunista elämäntyötä usein kunnioitetaan:\n\n    »Integer vitae scelerisque purus,\n    non eget Mauris iaculis neque arcu\n    nec venenalis gravida sagittis,\n    Fusce, pharetra.[123]\n\nJäljellä on muisto lämminsydämisestä, miellyttävästä ihmisestä ja\nlaulajasta, jolla ei ollut vain synnynnäisen runoilijan kykyä muuttaa\nkieli sulavaksi musiikiksi, vaan joka oli saanut myöskin lahjan\nlevittää iloa kanssaihmistensä keskuuteen, siksi että hän itse oli\nkohtaloonsa tyytyväinen ja kiitollisena vastaanotti suuret ja pienet\nilon aiheet, joita elämä antoi, sekä säilytti ne kiitollisessa\nmuistossa. Siitä todistavatkin liikuttavalla tavalla hänen omat sanansa:\n\n    Se onnekas on mies, oma herransa,\n    ken aina virkkaa päätteheks päivänsä:\n      »Elänyt oon!» Jos huomiseksi\n        Zeus laen peittävi mustiin pilviin,\n\n    tai kirkastaa — edes hän kumotuks' ei saa\n    tapahtunutta, ei peräyttää voi,\n      ei muuksi muuttaa, minkä kerran\n        haihtuva hetki on vienyt myötään.\n\nRunoilijan julistama elämänfilosofia on kultaisen huolettomuuden\nfilosofiaa. Se ei ole syvämietteistä, mutta se tyydytti hyvin häntä\nitseään.\n\nHoratius ei ole suinkaan taivaita ahdisteleva titaani. Hänen\nlyriikassaan ei ole Catulluksen hehkuvaa intohimoa ja valtavaa voimaa,\nmutta hänellä on paljon useampia kieliä lyyrassaan ja sen sointupohja\non sopusointu. Horatius oli onnellisen tasapainoinen luonne, Catullus\nonneton, rikkirevitty sielu.\n\n\n\n\nPROPERTIUS.\n\n\nPropertius kuului, kuten Vergilius ja Horatiuskin, Mæcenaan\nseurapiiriin. Hän oli syntynyt noin vuonna 50 e.Kr. eräässä Apenniinien\nkauneimmista seuduista, hurmaavan ihanassa paikassa sijaitsevassa\nvuorikylässä Assisissa tai sen läheisyydessä. Hän sai kasvatuksensa\nRoomassa samoista syistä kuin Vergilius ja Horatius. Hänen äitinsä,\njoka joutui aikaisin leskeksi, muutti nimittäin sinne pienen poikansa\nkanssa, jotta poika voisi saada mahdollisimman hyvän sivistyksen.\nKaikkea kaunista palavasti palvovalle pojalle tuli kreikkalainen\nkirjallisuus pian rakkaimmaksi luettavaksi, ja hän alkoi aikaisin\nilmaista tunteitaan sävyltään voimakkaan eroottisissa runoissa. Hän\nlaulaa palvomalleen ja kiihkeästi kaipaamalleen naiselle, nimittäen\nhäntä _Cynthiaksi_. Nimi on muodostettu Delos saaren Cynthos vuoren\nmukaan. Sen tarkoituksena on muistuttaa Apollosta ja osoittaa\nrakastetun olevan runotarten seuralaisen. Cynthia oli raukea kaunotar,\njolla oli tummat, tuliset silmät ja hipiä\n\n    »kuin ruso ruusujen, kun maidon ne pinnalla ui.»\n\nHän liikkui kuin jumalatar, tanssi kuin sulottaret, ja koko hänen\nolemuksensa säteili kauneutta ja viehkeyttä.\n\nPropertius oli vasta seitsentoistavuotias nuorukainen, kun hän joutui\nCynthian tuttavuuteen. Hehkuva rakkaus heräsi molemmissa, ja Cynthiasta\ntuli hänen rakastajattarensa. Cynthia ihaili Propertiuksen runoja ja\noli ylpeä siitä, että tämä lauloi rakkaudestaan häneen. Vuoden kuluttua\nPropertius julkaisi ensimmäiset runonsa Cynthian ylistykseksi.\n\n    »Ystävät jos kyselee: 'Miks synkkä nyt?' 'Miks ilomielin?'\n      heille mä vastaan vain: 'Cynthian syytä se on.'\n\nCynthia on kääntänyt ylösalaisin koko hänen elämänsä:\n\n    Cynthia katseellaan ens' kerran kahli mun koidon,\n      kahlinneet jota ei viel' ole pyytehet muut.\n    Maahan taipumahan sai Amor silmäni ylväät,\n      hänpä se kannoillaan tallasi päätänikin.\n    Petturi tuo minut saatti jo hylkimähän hyvett' immen\n      puhtaan, vietteli mun päättömihin tekosiin.\n    Nyt minä hurjaillut olen vuoden umpehen, mutta\n      riemua tuntea ei vain minun suo jumalat;\n    tuskien öitäpä antaa Venus palvelijalleen,\n      lemmenkahlehist' en irtoakaan ikänäin.\n\n»Cynthian suosiota ei nautita rankaisematta», hän sanoo toisella\nkertaa. Hänen kanssaan seurustellessa vaihtelevat auringonpaiste ja\nrajusää. Mutta tämäpä juuri on hänen tenhovoimansa oleellinen osa:\n\n    Hauskapa tuo oli yö, jona riitelit loistossa lamppuin;\n      raivosit, syydellen suustasi herjoja vain.\n    Kiihkossa pöydän miks nurin työnsit, miks käsin hurjin\n      maljan viiniä mun ylleni sinkautit?\n    Mut hyvä! Jatkapa vain! Hiuksistakin hurjana raasta,\n      kynsin kaunoisin raappios kasvonikin,\n    uhkaa polttelevas tulisoihduin päästäni silmät,\n      vaatteet yltäni vie, rintani paljahaks tee!\n    Siitä mä oivallan näet: kiihkoissas mua lemmit;\n      nainen raivoa ei, jos sydän liekitön on.\n\nKuvaavaa tälle rakkaussuhteelle on myöskin humoristinen runo, jossa\nrunoilija antaa elävän kuvauksen erään iltahetken tapahtumista, jolloin\nhän etsii Cynthian uskottomuuden vuoksi lohdutusta kutsumalla luokseen\nkaksi muuta kurtisaania, Phylliksen ja Theian.\n\n    Porttini äkkiä nyt saranoillaan kirskuvan kuulen,\n      atriumistani soi sipsutus askelien.\n    Kohtapa aukeevat pariukset: Cynthian nään mä,\n      valloillaan kiharat; raivotar sorja hän on.\n    Sormeni jäykistyi, putos permannolle jo malja,\n      viinin herpaamat huuleni kalpenivat.\n    Silmät naisen kiukkua kuin salamoivat; öinen\n      valtaus kaupungin ei ole niin kamalaa.\n    Kasvoja Phylliksen hän kynsimähän heti kärkäs,\n      Theia hän kauhuin huus nymfejä auttamahan.\n    Naapurit nukkunehet heräs hetkess' soihtujen loimoon,\n      kaikk' kadut täyttyivät huutoa nyt, hälinää.\n    Hapset pörröllänsä ja vaatteetkin repaleina\n      tyttöni päätyivät naapuri-krouvihin yöks.»\n\nCynthia palaa ylpeänä voittajana, ja nyt hänen taistelunhalunsa\nkohdistuu miehenpuoleen, kunnes hän ei enää jaksa nostaa iskuun\nkäsivarttansa. Kaikki loppuu kuitenkin suloiseen sovintoon.\n\n    »Viimeks vaihtoi hän joka vuoteen vaattehen; taivuin\n      myös mä, ja patjoillani rauha se solmiutui.»\n\nPropertius ei voi elää Cynthiatta. Niin pian kuin hän on poissa,\nPropertius on menehtymäisillään mustasukkaisuuden tuskista. Hän\ntunnustaa itse, että hän on intohimonsa orja, mutta ei keksi mitään\nkeinoa siitä vapautuakseen:\n\n    »Kohtalo säätänyt on minut ain' ylenkatsotuks jäämään;\n      suo minun hulluuteen uhrata tää elämäin!\n    Riemuin kuoloon kestivät näin monet orjina lemmen;\n      heidän rinnalleen myös minut haudata saa.\n    En minä maineeseen ole syntynyt, en asetöihin;\n      Amorin vain sotilaaks kohtalo määräsi mun.»\n\nhän kirjoittaa eräälle ystävälleen. Mutta jo seuraavana hetkenä hänen\nrintansa paisuu ylpeydestä sen takia, että hän on saanut voiton\nrikkaasta kilpailijastaan, ja hän huudahtaa:\n\n    Tähtihin ylhäisiin nyt jalkani koskea saapi:\n      yö tai päivä jos lie, Cynthia on omanain.\n    Ei ole kilpailijaa mun lempeni tiellä nyt yhtään;\n      vanhuuteen elämäin voitto se säilyköhön!»\n\nMutta Cynthia on oikullinen ja keimaileva. Hän leikkii\nrunoilijanuorukaisellaan kuten kissa hiirellä, ja eräänä päivänä hän\npettää köyhän laulajan rikkaan ihailijan vuoksi. Halveksittu rakastaja\nvalittaa tuskaansa metsän puille ja suhisevalle länsituulelle, lehtojen\nlähteille ja saloseudun kolkoille kallioille.\n\n    »Puut, tepä haastelkaa — jos puutkin tuntevat lemmen —,\n      pyökki ja pinja, min on suosikiks ottanut Pan,\n    siimeessänne mä kuink' olen huokaillut useasti,\n      oon nimen kaunoiseni kuorehen piirtänyt puun.»\n\nMutta rakkautensa vuoksi hän on valmis orjan lailla kärsimään\njumaloidun kaikkia oikkuja:\n\n    »Ollos vain mikä oot! Vain 'Cynthia' kaikuvat metsät,\n      toistavat sun nimeäs kalliot kaikk' erämaan.»\n\nVielä haudassakin on häntä kalvava Cynthian kaipaus.\n\n    »Lien mikä lienenkin Manan maill', omas sielläkin oon ma;\n      kuoleman rantainkin valtias rakkaus on.»\n\nViimein valkenee kuitenkin päivä, jolloin runoilija katkoo kahleensa.\n\n    »Maitten, merien taa minut viekää sinne te, minne\n      nainen ykskään ei luokseni löytävä lie.»\n\nhän pyytää ystäviään. Hän matkustaa nyt laivalla Ateenaan opintojaan\njatkamaan.\n\n    »Lemmenkahlehet nyt katkova vieras on maa.»\n\nHän eroaa Cynthiasta kiroten häntä niistä tuskista, joita tämä on\nhänelle tuottanut. Vieläpä hän hillitsemättömässä vihassaan alentuu\nhalpamielisesti muistuttamaan Cynthiaa siitä, että hänestä kerran tulee\nvanha, ruma ja kurttuinen ämmä. Ranskalainen kirjallisuudentutkija\nPlessis sanoo: »Propertiuksen runoudella on joskus metsäomenapuun\nhieman karvas maku, kuten hedelmillä, jotka ovat kypsyneet\nauringottomassa paikassa. Samoin on sydänten laita, jotka ovat\nrakastaneet saamatta onnen päiväpaistetta.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Propertius palaa jälleen Roomaan, Cynthia on kuollut\nonnettomuuksien ennen aikojaan murtamana, ja nuoruudenrakastettu\non nyt Propertiukselle vain kaihomielinen muisto. Hän tunnustaa\nepäsuorasti eräässä elegiassaan, että hän itse ei ollut syytön heidän\nrakkaussuhteensa katkeamiseen, ja Cynthia kuiskaa haudan toiselta\npuolen hänelle:\n\n    »Muut sua nyt pitäkööt vähän aikaa; mun olet kohta,\n      tuhkani haudass' sun tuhkahas yhtyvä on.»\n\nIntohimoinen nuorukainen on kehittynyt mieheksi ja täysiveriseksi\nroomalaiseksi. Hän aikoo nyt antautua kynällään ylistämään myöskin\nRooman suuria muistoja. Mutta tietysti Mæcenaskin — tai oikeammin\nsanoen Augustus — on tämän aikeen virittäjänä kuten Vergiliuksella\nja Horatiuksellakin; ja huomaa, että Propertius ikäänkuin empien\nseuraa ystävänsä ja suosijansa toivomusta, kun hän ryhtyy eepilliseen\nrunoiluun. Eräässä runossaan hän sanoo Mæcenaalle:\n\n    »Paikallas elelet onnehes tyytyen vain,\n      mut mua miks sinä ain' ajat kirjailun ulapalle?\n    Suuria purjeit' ei kannata purteni tää.\n      Saa häpeää, ylivoimaisen ken on ottanut kuorman:\n    polvin horjuvin hän työntäytyy pakohon.\n      Rauhan toimikin tuo on syntynyt, tää sotilaaksi,\n    luonnonlaatuahan kaikki he kuuntelevat.\n      En minä purrellain merenaavoja halkoa aio;\n    virtapa pienoinen mulle jo riittävä on.»\n\nMutta tästä huolimatta hänen rakkausrunoilunsa alkaa jäädä taka-alalle\ntoisenlaisen runoilun tieltä. Hän laulaa Octavianuksen voitosta\nAktionin luona, hän runoilee milloin ylväistä, milloin liikuttavista\nRooman muinaisista ja sen ajan muistoista. Mutta Propertiuksen\ntäydellinen ymmärtäminen ei ole vaivatonta. Hänen tyyliänsä\nraskauttavat oppineet, jumalaistarulliset viittaukset. Huomaa,\nettä hän on saanut koulutuksensa oppineisuudessaan pedanttiselta\naleksandreialaiselta koululta.\n\nHänen uusi runoilu-uransa ei ollut pitkä. Cynthian kalpea rakastaja\noli palanut loppuun ennen aikojaan[124], ja jo muutamia vuosia yli\nkolmenkymmenen vanhana hän kuoli. Erään kauneimmista runoistaan —\nviimeisen, jonka hän julkaisi — hän on omistanut haudalle. Runoa on\nnimitetty »Elegiain kuningattareksi». Se on nuorena kuolleen Cornelian,\nAugustuksen toisen puolison edellisestä avioliitosta syntyneen tyttären\nsurulaulu. Vainaja puhuu miehelleen Æmilius Paulukselle:\n\n    Paulus, kyynelin miks mua haudassain yhä kiusaat?\n      kuoleman usta ei saa heltymähän rukous.\n    Jonk' alamaisekseen on kerran vihkinyt Hades,\n      salpa sen vankkumaton sulkevi mailt' elämän.\n    Vaikka sun pyyntöihis Manan mahtaja taipua voiskin,\n      Tuonelan rannalle vain kyyneles tyhjihin vuos.\n\nVainajan suurin lohdutus on tietoisuus siitä, että hän on viettänyt\nnuhteetonta elämää ja jättänyt jälkeensä kukoistavan lapsilauman.\n\n    Tää on voittona, tää sulopalkkana naisen on: hälle\n      kilvaten kiitostaan hautahan-saattajat suo.\n    Huostaas, puoliso, nyt jätän lemmenpanttimme: lapset;\n      vaikka ma tuhkana oon, heit' yhä kaihoelen.\n    Äitinä olkosi heille, ja niinkuin hoivasin heitä\n      helmassain, samaten heitä sä holhoa myös!\n    Konsa he kyyneltyy, suo äidin-suukkoni heille!\n      Kartanon huolet kaikk' ompi sun ylläsi nyt.\n    Jos suru valtaa sun, sitä ällös näyttäkö heille!\n      Käyköhöt suutelemaan kuivia poskias vain!\n\nKun lukee näitä sydämestä lähteneitä lämpimiä sanoja, yhtyy mielellään\nerään englantilaisen kirjallisuudenhistorioitsijan mielipiteeseen,\nettä Propertius on näissä säkeissään ilmaissut »melkein kristillistä\nhellyyttä».\n\n\n\n\nTIBULLUS,\n\n\nPropertiuksen aikalainen, kuoli myöskin nuorena, hieman Vergiliuksen\njälkeen. Hänkin oli rakkauden laulaja, mutta sävellajiltaan vienompi,\nrauhallisemman, mutta myöskin syvemmän, vähemmän itsekkään tunteen\ntulkki. Rakkaus ei ole hänelle vain aistihuumausta kuten Catullukselle\nja Propertiukselle, vaan ennen kaikkea sisäistä ja pyhää. Tällaisessa\ntunteessa on enemmän kaihoa kuin riehuvaa intohimoa. Johan Henrik\nKellgren on luonnehtinut Tibulluksen ja Propertiuksen eron sanoessaan\njälkimmäisestä. »Hän ei huokaile, ei itke; hänen rakkautensa riehuu ja\nheittäytyy epätoivoon.» Tibullus sitävastoin valittaa, kun rakastettu\non tullut hänelle uskottomaksi:\n\n    Viinein vaimentaa koetan suruain monet kerrat;\n      tuskapa sen mehun taas kyyneliks loihtia ties.\n    Armastin useaa, mut nauttimahan ma kun mielin,\n      Venus loi etehein sun kuvas, pois paeten.\n\nHän ei kykene muuhun kuin alistumaan suruunsa. Kun kaunotar pettää\nhänet, hänen kirouksensa eivät kohdistu tähän, vaan parittajaan, joka\non houkutellut hänet rikkaammalle ihailijalle:\n\n    Atriat syököön hän veriset, verisuisna hän juomaa\n      särpiköhön kamalaa, min seass' sappea on!\n    Haamut vainajien hänet saartakohot valitellen,\n      hyypiö pitkät yöt yllään kirkukohon!\n    Itse hän nälkään nääntyen kootkoon hautausmailta\n      ruohoja, luita, jos niit' ois sudet jättänehet!\n    Paljain uumin hän kujavieriä juoskohon ulvoin,\n      koirat parvina hänt' eellehen ahdistakoon!\n\nNiistä rohkaisevista säkeistä päättäen, jotka Horatius on\nkirjoittanut Tibullukselle, hiljainen raskasmielisyys näyttää olleen\nhänen luonteensa pääpiirteenä. Tibulluksen runoissa vanhuuden ja\nkatoavaisuuden ajatukset vaimentavat ilon:\n\n    »Lemmessä yhtykähämme, kun kohtalo vielä sen sallii!\n      Kuolema kohta jo saa, otsa on peitossa yön.\n    Hiipivi vanhuus veltto, mi lemmen kieltävi meillä,\n      mairehin haastaa ei harmajahapsisen suo.»\n\nPuhtaassa, herttaisessa viehättäväisyydessään Tibulluksen runotuotanto\nkuuluu siihen runouden lajiin, jota ei voi käsittää muuten kuin\nsydämellä. Usein se muistuttaa nuoren Vergiliuksen Georgicaa. Kuinka\npaljon puhuvatkaan runoilijan mieltymyksestä maalaiselämään pari\nseuraavanlaista säettä:\n\n    »Vuonan pienoisen sylihin minä mielisin ottaa,\n      luot' emon eksynehen, viedä sen taas kotihin.».\n\nHellä sydän, hyvä paimen! Tällaisissa pikku idylleissä rakastettava\nlaulaja viivähtää mielellään. Maalaiselämän hiljaisella kodikkuudella\non huomattavan suuri sija hänen runoudessaan, ja naista hän ei ylistä\nrakastajattarena, vaan lempeänä ja uskollisena puolisona kotilieden\nääressä. Antiikkisessa runoudessa ei ole monta säkeistöä, jotka\npuhuvat niin hellää kieltä kuin ne rivit, jotka hän kerran kirjoittaa\nrakastetulleen sairasvuoteeltaan kaukaa vieraalta maalta, Korfun\nsaarelta. Tuskiensa ja kuolemanajatuksiensa keskellä runoilija eläytyy\ntäydellisesti kuvaukseensa, kuinka hän jonakin iltana on tuleva ja\nhämmästyttävä tätä, kun hän istuu värttinänsä ääressä rauhallisessa\nkodissaan:\n\n    »Luoksesi saavun nyt yht'äkkiä, vartoamattas,\n      jotta sa luulisit mun pilvistä ilmestyneen.\n    Silloin oitis käy sylihin, oi Delia, vaikka\n      jalkasi paljaat lie, hiuksesi irrallaan.\n    Näin anon: Koitar, valjakkos rusohohtava tuokoon\n      luoksemme kiiruhtain päilyvän päivyen tuon!»\n\nTibulluksen säe juoksee soinnukkaan hyväilevänä, ja hänen runouttaan\nei koskaan häiritse runsassanainen oppineisuus tai muu konstikkaisuus.\nHän ei ole saanutkaan esikuviaan aleksandreialaisesta koulusta. Jos\nylipäänsä voi puhua hänen kreikkalaisista esikuvistaan, niin sellaisena\non pidettävä joonialaista lyriikkaa.\n\n\n\n\nOVIDIUS.\n\n\nOvidius syntyi pienessä kaupungissa Abruzzon vuoristossa vuonna 43\ne.Kr. Päinvastoin kuin Vergiliuksella ja Horatiuksella hänellä oli\nvarakas ja arvossa pidetty isä, joka määräsi pojan virkamiesuralle\nja lähetti hänet siinä tarkoituksessa reetorikouluun Roomaan. Mutta\nnuoren Ovidiuksen lahjakkuus ei viitannut sille taholle. Tulevalle\nroomalaiselle virkamiehelle ei ollut suinkaan erikoiseksi ansioksi,\nettä hänen proosansa melkein itsestään muuttui niin kevyesti\njuokseviksi ja kaunissointuisiksi säkeiksi, että niiden veroisia\noli tuskin koskaan kuultu. Hänen vakava isänsä koettikin vieroittaa\nhäntä tästä epäkäytännöllisestä tavasta. Mutta mitäpä se auttoi!\nLuonto otti osansa. Ovidius itse nautti runoilijalahjoistaan, nautti\ntuumiskelematta kuten leikkisä lapsi. Hänelle ei näytä koskaan\njohtuneen mieleenkään, että runon värihohtoisten saippuakuplien\npuhaltamisesta voisi seurata minkäänmoista edesvastuuta. Hän\nmaalasi vain siksi, että maalaaminen _huvitti_ häntä. Ja olihan\nhänellä kylliksi rahoja voidakseen tehdä, mikä häntä huvitti. Häntä\nei haluttanut ollenkaan seurata kunniakkaiden esi-isien jälkiä,\n»Miksikä minä», hän sanoo, »havittelisin sotaista kunniaa tahi\npänttäisin päähäni pitkäpiimäisiä lakipykäliä tahi halventaisin ääneni\nepäkiitollisella Forumilla? Kaikki sellainen on katoavaista työtä. Minä\ntavoittelen kuolematonta mainetta.» Ja sen hän saavuttikin.\n\nHänen runottarensa oli keveähköä lajia. Se kuiskaili hänelle\nrakkausrunoja, mutta niiden eroottiset aiheet eivät vaikuta runoilijan\nitsensä elämiltä, ja hänen runoissaan ei ole sitä intohimon hehkua,\njoka oli Catulluksen ja Propertiuksen runouden voima. Ovidiukselle\nrakkaus on mielenkiintoinen _psykologinen tutkimusaihe_, kun\nsitävastoin Catullus ja Propertius _elävät koko olemuksellaan_ tässä\ntunteessa. Erotiikka on hänestä vain vallatonta lemmenleikkiä eikä\nkuten Catulluksella ja Propertiuksella voimakkaan aistillisen luonteen\npurkausta. »Uskokaa pois», hän itsekin sanoo, »minun tapani ovat hyvin\npaljon erilaiset kuin minun runoni. Elämäni on ollut kunnioitettava,\nvaikka runottareni onkin ollut kevytmielinen.» Hän oli, eroten\nAugustuksen ajan muista suurista kirjailijoista, naimisissa ja hyvissä\nvaroissa oleva kansalainen ja voi vakuuttamalla vakuuttaa: »Ei kukaan\nperheenisä, joka epäilee lapsiensa aviollista syntyperää, voi syyttää\n_minua_.» Mutta toiselta puolen hänellä oli, kuten hän itsekin sanoo,\nnuoruudessaan »hellä sydän, joka leimahti tuleen pienimmästäkin\nkipinästä.» Hän ei haaveksinut kuitenkaan kenestäkään erikoisesta — hän\nhehkui rakkautta kaikkia nuoria tyttöjä kohtaan. »Minun sydämeni», hän\nsanoo, »ei voi kiintyä yhdenlajiseen kaunottareen — minulla on aina\ntuhansia syitä palvoa heitä kaikkia.»\n\nOvidiuksen eroottinen runoilu on, useimmiten kreikkalaisten esikuvien\nmukaan, mielikuvituksen oikukasta leikkiä laadultaan vaihtelevin\naihein. Useinkin ne ovat tympäisevän säädyttömiä.\n\nMyöhemmin Ovidius julkaisi oikean oppikirjan »rakastamisen taidossa».\nEnsiksi hän selvittää melkein tieteellisellä johdonmukaisuudella,\nkuinka nuori mies voi saada itselleen rakastajattaren ja pitää hänet,\nja sitten hän antaa vastaavanlaisia neuvoja toiselle sukupuolelle.\n»Rakastamisen taito» on Amorin palveluksessa käytettävä sotaviekkauden\nohjesääntö. Kysymys ei ole uskollisuudesta rakkaudessa, mutta vain\nsiitä, ettei toinen puoli pääsisi selville siitä, että toinen on\nuskoton,\n\n    »Niin raju ei ole ees vihapäissään hallava karju,\n      koiria konsa se lyö hampahin välkkyävin,\n    ei ole leijonatar, imeväisien pentujen hoiva,\n      kyy ei, kulkija min tallasi taitamaton,\n    kuin on nainen, konsa hän kilpailijattaren keksi\n      vuoteeltaan; viha lyö lieskana silmistä tuon.»\n\nAjatelkaa Medeiaa!\n\nMutta yhtä paljon kuin rakastajan tulee varoa, ettei häntä yllätetä\ntilanteessa, joka voi aiheuttaa tuollaisia mielenpurkauksia, yhtä\nepäviisasta on välittää naisen hairahduksista. Sillä miksi hän ei saisi\nnauttia lyhyestä ajasta, jonka nuoruus ja kauneus kestävät! Aikanaan\nkyllä joutuu päivä, jolloin hän\n\n      »yksin vuoteessaan akkana värjyä saa.\n    Äkkiä huomaat pääsi jo peittävän hapsien talven,\n      suotta sa vannoa saat: harmahat ain' oli nuo.»\n\nMutta miehen rakkauden voittamiseen ei naiselle riitä, että hän on\nnuori ja kaunis — hänen täytyy oppia myöskin »käyttäytymisen» taito.\nEsim. kun hän nauraa:\n\n    »Suutaan aukaiskoon vähän — puhjetkoot hymykuopat,\n      hampaisiin alahuul' lievänä koskekohon!\n    Älköön ehtimiseen hän nauraa pyrskikö liioin,\n      vaan kevyt, naisellinen olkohon naurunsa vain.\n    Muutamat väänneksii hohotellessaan kovin suutaan,\n      toisten on hymy kuin ilkun väännettä ois;\n    Toiset nauruun taas rämähtää, kovin korvihin käyvään,\n      aasi se hirnuvi niin myllyä kiertäessään.\n\n    Ei ylenkatsoa sun sovi käynninkään suloutta;\n      miehiä outoja tuo kiehtovi, torjuvi myös.\n    Toinen liikuttaa soreasti lantehiansa,\n      helmoja hulmuttaa, ylvähin askelin käy,\n    toinen taasen, kuin pisamainen Umbrian akka,\n      sääret lengollaan hölkkävi, harppaelee.»\n\nKaikesta henkevyydestään huolimatta kirja on vastenmielinen ennen\nkaikkea siksi, että rakkaus on Ovidiukselle alhainen, aistillinen\nnautinto. »Rakastamisen taito» on itse asiassa toisen puolen pettämisen\ntaitoa ja olemattomien tunteiden teeskentelemistä. Tällä rivolla\nkirjalla on kuitenkin arvonsa kauhistavana kulttuurikuvana syvälle\nvajonneelta aikakaudelta. Muuten olisi tuskin voinut kuvitellakaan,\nettä se oli _niin_ syvälle vajonnut. Kirjan ainoa sovittava puoli oli\nse, että monet toki loukkaantuivat Ovidiuksen kyynelisestä teoksesta.\nOvidius itse on sen tehnyt meille tiettäväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Rakastamisen taito» ilmaisee kauhistavan selvästi, kuinka\ntäydellisesti Augustuksen ja hänen ystäviensä kokeet saada aikaan\nsiveellinen uudestisyntyminen tai ainakin yleinen säädyllisyys,\nolivat epäonnistuneet. Runoudenlaji, joka polki jalkainsa alle\neetillisen ihanteen, oli nyt yhtä suosittu kuin aikoinaan Vergiliuksen\nihanteelliset unelmat.\n\nAugustus näkikin Ovidiuksessa nuorison viettelijän. Tämän kirja\nrakastamisen taidosta ilmestyi juuri samana vuonna, jolloin keisarin\ntäytyi ajaa Iulia maanpakoon. Isänä hän kenties olisi voinut antaa\ntyttärelleen anteeksi, mutta hallitsijana hänen täytyi asettaa\nvaroittava esimerkki rankaisemalla sitä, joka niin avoimesti oli\nrikkonut hänen lakimääräyksiään vastaan.\n\nMutta mitä hänen oli ajateltava runoilijasta, joka suorastaan\njärjestelmöi sen kevytmielisen elämän, jonka ehkäisemisen maan isä oli\nottanut tehtäväkseen? Kaikkein arveluttavintahan oli se, että yleisö\notti rivot runot vastaan suosiollisesti. Runoilijan syntimitta tuli\nkukkuralleen, kun uusi häväistysjuttu sattui muutama vuosi myöhemmin\nkeisarillisessa perheessä. Tämä huomiota herättävä tapaus antoi\nAugustukselle mieluisan aiheen tehdä vahingottomaksi rivon runoilijan,\njoka aivan kuin pilkkasi hänen omaa ylvästä ajatustaan: roomalaishengen\nuudestisyntymistä. Eräänä aamuna tiesi huhu kertoa, että yleisesti\nsuosittu runoilija Ovidius oli äkkiä karkoitettu maanpakoon.\n\nHuhu oli oikeassa. Osattiin heti asettaa tämä huomiota herättävä\ntapaus keisarihuoneen uuden häväistysjutun yhteyteen. Tällä kertaa\ntäytyi nuoremman Iulian, Augustuksen tyttärentyttären, jättää Rooma,\nkun oli lähtenyt kevytmielisen äitinsä jäljille. Ovidius näyttää\nsekaantuneen jollakin tavoin Iulian ja hänen rakastajansa välisiin\nrakkaudenkauppoihin. Syvästi loukatun perheenisän kosto kohtasi siksi\nmyöskin häntä, ja 50-vuotiaan runoilijan täytyi lähteä maanpakoon\nTomiin (nykyinen Constanza) keskellä Mustanmeren länsirannikkoa. Hänen\nkirjaansa rakastamisen taidosta lienee kirjakauppoja kielletty myymästä.\n\nSilloin kuin tämä rangaistus kohtasi Ovidiusta, hänellä\noli valmistumaisillaan kokonaan toisen arvoinen teos kuin\nedelliset, nimittäin hänen kuuluisat »Metamorfoosinsa», suuri\nkreikkalais-roomalainen satukirja. »Metamorfoosi» merkitsee\n_muodonvaihdos_. Runoilija käsittelee nimittäin enimmän sellaisia\ntaruja, jotka päättyvät siten, että ihmiset muuttuvat eläimiksi,\npuiksi, kiviksi j.n.e. Noin 250 tällaista satua hän on kertonut\n»Metamorfoosien» viidessätoista kirjassa. Tämän kirjan ansiota on,\nettä me tunnemme joukon kreikkalaisia taruja, jotka olisivat muuten\njoutuneet unohduksiin.\n\nMuuan Ovidiuksen monista mestariteoksista on hänen kertomuksensa\n_Deukalionista_ ja _Pyrrhasta_ eli suuresta vedenpaisumuksesta, johon\nIuppiter kerran hukutti ihmiset rangaistukseksi heidän pahuudestaan.\nSuuren mestarin siveltimen veroisella voimalla ja väririkkaudella\nrunoilija maalaa kuvia suuresta hävityksestä. Kuvaus alkaa etelätuulen\nirti päästämisellä.\n\n    »Lähtevi tuul' etelän nyt lentoon kostehin siivin,\n    kätkien synkeyteen sysimustahan kaameat kasvot.\n    Parta on usmainen, sen karvat vuotavat vettä,\n    pilvekäs otsa on, rinta ja siivet vihmovat vettä.\n    Konsa se kouristaa käsin pieliä pilvien laajain,\n    käy kohu: rankat veet alas syöksyy korkeudesta.»\n\nVielä pahempaa tulee, kun Neptunus kutsuu koolle kaikki jokijumalat ja\nkäskee näiden aukaista kaikki lähteet sekä päästää joet valloilleen.\nPian koko maa on muuttunut suunnattomaksi mereksi.\n\n    »Kaikk' oli merta nyt vain, ei maata, ei rantoja missään.\n    Vuorelle on joku noussut, ruuhess' istuvi toinen,\n    siinä nyt soudellen, miss' äsken kynti hän kenttää.\n    Laivuri purjehtii yli peltoin, kartanon kaltoin,\n    katsellen, jalavan kuin latvass' ui kalaparvi.\n    Niittyyn vihreähän kyns' ankkurin iskevi kiinni,\n    viinin rikkaita tarhoja raapaisee köli laivan;\n    siellä, miss' äsken söi kedon ruohoa kaiskerat vuohet,\n    siellä nyt väännehtii meren hylkeet kömpelömäiset.\n    Veettäret ihmehtii, kun kaupungit, talot, lehdot\n    alla he keksivät veen, delfiinit metsiä uivat,\n    lehvihin soljahtain, tärisyttäen oksia tammen.\n    Lampaiden seass' ui susi; keltaisen jalopeuran\n    vie vedet, tiikerin raastaa, karjulta ukkosen voimat,\n    hirveä aaltojen viemää sääret ei sukkelat auta.\n    Lintu, mi kauan lentänyt eestaas, etsien rantaa\n    tai lepopaikkaa, nyt merehen perin uupuen vaipuu.\n    Kumpuja kattavat veet vapahasti vaahtoavaiset,\n    laineet — outoa nähdä se! — alppien huippuja huuhtoo.»\n\nKaikki elävät olennot tuhoutuvat. Vain jumaliapelkääväinen Deukalion\nja hänen hurskas puolisonsa Pyrrha pelastuvat veneeseen, joka tarttuu\nkiinni taivaankorkuisen Parnassos vuoren huipulle. Nyt tulva on tehnyt\ntehtävänsä, Iuppiter lakaisuttaa pohjoistuulella pois sadepilvet.\nNeptunus käskee jokia ja merta heti vetäytymään takaisin, ja jumalien\navulla Deukalion ja Pyrrha luovat kivistä uuden ihmissuvun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhastuttavasti on kerrottu satu _Daphnesta_. Daphne, joka on laakerin\nkreikkalainen nimi, on sadussa thessalialaisen jokikuninkaan tytär. Hän\non ihmeellisen kaunis, mutta rakkaudessaan luoksensa päästämätön, kuten\nDiana. Apollonissa syttyy kiihkeä intohimo häneen, multa hän välttelee\nApollonia, kuten arka metsänriista pakenee metsästäjää. Lopuksi\nvainottu on menehtynyt väsymyksestä. Epätoivoissaan hän silloin huutaa\nisäänsä avukseen:\n\n    »Auttaos, taattoni! Maa, uus muoto sa antaos mulle,\n    turmele kauneutein, joka mulle tahtovi turmaa!\n    Tuskin noin nimes, kun jäsenensä jo puutuvat jäykiks,\n    niinehen kietoutuu sirot rinnat ja vyötärö sorja,\n    lehvistöön kiharat; käsivarsiin kasvavat oksat,\n    nopsihin jalkoihin taas juuttuu sitkeät juuret,\n    latvapa kasvoihin; mut kauneus kiehtova säilyy.\n    Phoibos lempivi hänt' yhä; runkoa puun hyväellen\n    tuntevi hän, miten lyö — sydän kuoren kasvavan alla.\n    Oksat sulkevi hän sylihinsä niinkuni neidon,\n    suukkoja suo, mut puu ei niit' ota, karttaen väistyy.\n    Phoibos virkkavi: 'Kun et puolisoks' antau mulle,\n    puuni sa tok' olet, laakeripuuni, mi aina\n    kaunistat kiharoitani, lyyraani, viintäni sorjaa.\n    Päällikkö Latiumin triumfissaan saa sua kantaa,\n    kun Capitoliumiin jono rientää riemua huutain.\n    Augustuksen myös talonvartija taattu sa ollos,\n    seiso'os uksens' eessä ja suojele lehviä tammen![125]\n    Niinkuni kutrikkaaks' ikinuortea pääni on jäävä,\n    niin sua sorjistaa ikilehvät saakohot myöskin!'\n    Kun nimes Paian[126] näin, ikihennoin nyökkäsi oksin\n    laakeri, nähtiin myös, miten taipui lehväkäs latva.»\n\nLaadultaan haavemielinen rakkaustarina, kaikkia liikuttava\nrakkausrunojen perikuva, on satu _Pyramoksesta_ ja _Thisbestä_. Eikö\ntunnukin siltä kuin kuulisi kansanlaulun!\n\n    Pyramus sorjin, kaunein mies oli, Thisbepä taasen\n    neidoks arvattiin ihanaisimmaks' itämailla.\n    Kaupungiss' upeassa, min ompi Semiramis muurein\n    tiilisin suojannut, kodit vierekkäin oli heillä.\n    Tuttaviks' ensin nää tuli naapurit, ystäviks' sitten,\n    sitten lempeenkin he jo syttyi; häitä he toivoi,\n    mut isät kielsivät sen, vaikk' estää eivät he voineet\n    lempeä kummankin niin kuumana leimuamasta.\n    Viestinviejiä vailla he silmin haasteli, merkein;\n    leikki se kiihtyi vain, mitä kätkömmässä se säilyi.\n    Mut oli naapurusten väliseinään, kun sitä tehtiin\n    joskus muinoisin, rako tullut kaita, ja yksikään\n    ei sitä rikkoumaa ajan-aikaan keksinyt ollut.\n    Lempijät löysivät sen — mitä rakkaus ei älyäiskään? —\n    kautta sen haastelivat, ja nyt turvallisna ne saivat\n    kuiskehet hiljaiset sulolemmen viestejä viedä.»\n\nMutta heidän huulensa eivät saa koskaan koskettaa toisiaan.\n\nMuutamana päivänä he kuitenkin päättivät hiipiä yön tultua kotoa ja\ntavata erään lähteen luona kasvavan silkkiäispuun alla. Huntuunsa\nkietoutuneena Thisbe livahtaa ovesta ja ohjaa askelensa silkkiäispuulle.\n\n    »Rohkeaks tuon teki lempi. Mut äkkiä leijona, äsken\n    härkään iskenyt kauttaaltaan kita peitossa hurmeen,\n    saapuvi lähteen luo, janoansa mielien jäähtää.»\n\nThisbe pelastuu erääseen luolaan, mutta hukkaa kauhistuksissaan\nhuntunsa, jonka naarasleijona repii rikki »verisellä hampaallaan».\n\n    »Pyramus myöhempään tuli sinne ja löys pedon jäljet\n    hiekkaan painauneet, ja hän kuolonkalpeaks muuttui.\n    Kun veren tahraaman hän hunnun keksi, hän lausui:\n    'Lempijän kummankin sama yö nyt surmata saakoon!\n    Syyllinen oon minä. Sun olen kuoloon kiehtonut, raukka,\n    öisihin vaaroihin kun kutsuin sun, ja ma itse\n    ensin en tullutkaan.'»\n\nEpätoivoissaan. Pyramos rientää silkkiäispuun luo ja sysää miekan\nrintaansa.\n\n    »Tummeni heelmät puun, kun hurme kuolemanhaavan\n    niihin pirskoittui; sen juuret, juonehet verta,\n    purppurankarvaisiksi jo muutkin muuttivat marjat.»\n\nNyt saapuu Thisbe luolasta — mutta saa vain kuulla rakastetun viimeisen\nhenkäyksen. Hän repii epätoivoisena hiuksiaan. Elämä ei ole hänelle\nenää minkään arvoinen. Vanhemmille vain vielä viimeinen rukous:\n\n    »Niinkuin kuoloon saakka on meidät liittänyt lempi,\n    suokaa kummankin saman kummun nukkua alla!\n    Puu sa, mi oksillas nyt varjota saat polon ruumiin,\n    kohtapa toisenkin olet siimeeseesi sä saava.\n    Surman muistopa aina sä säilytä! Marjasi olkoot\n    murheen mustaamat: tarinoios kuoloa kahden!'\n    Tuskin ol' lausunut tään, hän miekan temposi, vielä\n    lämpimän, hurmeisen, omahan sen rintahans' syöksi.\n    Saapui luo jumalten sekä vanhempain rukous luo:\n    kypsäks' ehtiessään käy mustaks mulperimarja;\n    tuhkapa lempivien myös joutui yhtehen uurnaan.»\n\nOvidiuksen mielikuvitus ei ole milloinkaan kohonnut niin korkealle,\nkuin hänen kuvatessaan Phætonin matkaa pitkin taivaankantta isänsä\nauringonjumalan vaunuissa.[127] Nuorukaisen on onnistunut saada isänsä\nlupaamaan suostua etukäteen pyyntöön, olipa se millainen tahansa; ja\nauringonjumala joutuu epätoivoon, kun poika sitten pyytää saada jonakin\npäivänä ohjata auringonvaunujen siivellisiä hevosia.\n\nTurhaan isä koettaa saada häntä luopumaan aikeesta, josta kukaan\nkuolevainen ei voi kunnialla suoriutua:\n\n    »Jyrkkänä alkavi tie; hevot aamunvirkeät tuskin\n    kestävät nousua sen; ylähäll' ylen ompi sen keskus.\n    Huimaa korkeus tuo muakin, hätä rintani täyttää,\n    siellä kun silmäilen maanpiiriä, aavoja merten.\n    Jyrkkänä laskee loppu, ja tarkkaan ohjata täytyy.\n    Itsepä Tethyskin[128], mi mun aalloill' ottavi vastaan,\n    pelkää syöksyvän mun päistikkaa kohtuhun merten.\n    Viel' lisäks kierrollaan kupu taivaan kääntyeleepi;\n    korkeat tähdetkin sen tempautuu kurimukseen.\n    Jos sinä ohjakset nyt saisit, niin napa taivaan\n    vinhana kieppuen sun heti syrjään sinkauttaisi.\n    Ansoja täynnään on sekä hirviöhaamuja taival.\n    Vaikka et eksyiskään, vaan ohjaisit osavasti,\n    niin ohi uhkaavan Härän sarvien kulkisi tiesi,\n    Haimon[129] Ampujan, myös ohi Leijonan ahnahan leukain,\n    sitten Skorpionin, Kravun, joiden hirveät kynnet\n    hirveinä kouristuu, eri suuntaan kumpikin niistä.\n    Vielä kun kimmastuu hepos — keuhkoistaan näet leimuu\n    polttavat liekit, joita ne suin sekä sieramin pärskyy —\n    ohjata niitä et voi; muakaan nuo villeiksi käyneet\n    sietävät tuskin, vaan äkäpäisinä ohjia tempoo.\n    Toivehes mieletön heitä jo, poikani, vielä kun saatat!\n    Silmäni näät surevat; oi, jospa sa katsoa voisit\n    myös sydämeeni ja siell' isänhuolet keksisit raskaat!»\n\nMutta järjettömän nuorukaisen tulee kaikin mokomin saada tahtonsa\nperille, ja epätoivo sydämessään isän täytyy antaa hänen nousta\nloistaviin, kultaisiin vaunuihin, joissa pyörien puolat ovat hopeasta\nja silavaljaat koristetut krysoliiteillä ja timanteilla, joissa\nauringon säteet taittuvat.\n\nTuliset hevoset huomaavat heti, että vaunut ovat tavattoman kepeät. Ne\nkimpoilevat ja kallistelevat kuten painolastiton laiva. Pian valjakko\non täydessä karussa pitkin tuntemattomia teitä.\n\n    Mut laelt' ilmain kun Phaethon nyt katsovi maita,\n    jotk' yhä aukeavat avarammiks vain hänen allaan,\n    kalpeaks kauhistuu hän, polvet loukkua lyövät,\n    silmätkin pimenee, ne kun häikäisee valotulva.\n    Kunpa hän konsana ei isän vaunuja ottanut oisi!\n    Nyt mikä neuvoks? Jo kantta hän laivaan viljalti vieri,\n    viel' osa suurin on eessä. Hän aavoja mittovi miettein,\n    länteen hän tähyää, niihin ei hänen kohtalo salli\n    saapua milloinkaan, itähän katsovi joskus;\n    mut joka puolella värjyvän eessä on ilmojen kauhut,\n    nousevat valtaiset pedonhaamut, kaameat nähdä.\n\nNuorukainen aivan herpaantuu kauhusta ja päästää ohjat höllälleen.\nHevoset karkaavat yhä huimemmin:\n\n    Milloin taivasta päin nuo pyrkivät, taas alas milloin\n    syöksyvät valtoinaan, radan vihdoin viistäissa maata.\n\nNyt auringon vaunut ovat tulleet niin lähelle maata, että auringon\nkuumuus polttaa kaiken.\n\n    Kukkulat korkeat kaikki nyt leimahtaa tulenliekkiin,\n    halkee, lohkeilee lovikin, mehut kuivuvat kaikki.\n    Niityt harmenevat, puut lehtevät lieskana huimiin,\n    ruokkivi kuolemanliekkejä pellon kuivunut vilja.\n    Mut se ei riitä; jo syö tuli kaupungit komeatkin\n    muureinensa ja kiiltää tuhkaksi maat sekä kansat;\n    metsät ja vuoristot kulovalkea riehuva valtaa.\n    Skythian maata ei nyt lumet aula; jo Kaukasos loimuu,\n    Ossa[130] ja Pindos[130], ja niitäkin ylvempiotsa Olympos[130],\n    valtavat Alpit, myös Apenniinit, yltävät pilviin.\n    Huomaa nyt Phaethon maanpiiriä liekkien syövän,\n    eikä hän itsekään voi kestää huokua kuumaa;\n    niinkuin hornan pätsistä hohkaa polle sen vastaan,\n    hän sitä hengittää, tulenhehkuviks tuntevi vaunut.\n\nSilloin Äiti Maa rukoilee Iuppiteria tekemään lopun vaivasta. Ja\nsalamansinkooja huomaa, että jollei hän puutu asiaan, koko maailma\ntuhoutuu.\n\n    »Otsalleen käden vei hän, lens salamat jylinöiden\n    orhienohjaajaan, joka henkensä heittäen kohta\n    singahti vaunuistaan; palon polttivat pois ukonnuolet.\n    Pillastui hevoset, sivupuoleen karkasi, puisti\n    niskoiltaan ikehet, palat ohjien rentoina riippui.\n    Tuoss' ovat suitset nyt, tuoss' aisoist' irtauneena\n    akseli, tuossapa taas eri haaralla pyörien puolat;\n    lennähtäneet lavealle on jätteet murskatun vaunun.\n    Mut Phaethon, hius kultainen min liekkinä leimus,\n    kaaress' sinkoutui päistikkaa ilmojen halki,\n    niinkuni lentävi joskus kannelta selkeän taivaan\n    lähti ja sammuu, vaikka se näyttävi syöksyvän maahan.»\n\nYksinkertaisella, mutta liikuttavalla kertomuksella _Philemonista_ ja\n_Baukiksesta_ on jotakin yhtäläisyyttä »Deukalionin ja Pyrrhan» kanssa.\n\nKerran Iuppiter ja Mercurius tulevat matkallaan sellaiselle seudulle\nFrygiassa, jossa kansa on häijyä ja epäystävällistä. Vain vanhuspari\nPhilemon ja Baukis ottaa muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan halvassa\nmajassaan. Baukis pyytää heitä istuutumaan.\n\n    Lieden tuhkaa, luo kun viel' oli lämpimäks jäänyt,\n    penkoen hän pian sai tulen eilisen kuivihin lehtiin;\n    henkäyksin iän-heikentämin niin sytti hän liekin.\n    Myös vajast' oksia hankki hän, kuivia loi sälepuita,\n    jotka hän taitteli, työnsi ne pienen kattilan alle.\n    Ukkopa tarhastaan oli kimpun kaalia tuonut.\n    Baukis perkasi sen; nokiorsill' otti hän sitten\n    kaksterä-hangollaan alas sauhutetun sianseljän,\n    soukan viipalehen sipas kauan säilytetystä\n    herkustaan, vetehen sen kypsenemään pani kuumaan.\n    Myöskin haastellen ratostutti he ootteluaikaa.\n    Pöytähän käydään. Eukko hän touhuissaan kolus, kantain\n    ruokia pöytään; yksi sen jalka tok' ol' lyhyt liian,\n    mut vian korjasi hän pian: toi kiven alle, ja kantta,\n    saatua kohdalleen, hän vihrein hankasi mintuin.\n    Tuodaan täplikkäät nyt marjat kainon Athenen[131],\n    luodaan syksyiset myös säilykekirsikat, tuodaan\n    juurikkaat, salatit, jopa juustokin juoksutusmaidon,\n    tuodaan myös munat, paistetut lievästi hehkussa tuhkan.\n    Astiat on saviset; jaloainett' on samanlaista\n    myös sekomalja ja sen korupiirrokset; pikarit ne\n    pyökist' on, vahatut helokeltaisiks' sisäpuolta.\n    Kohta jo keitonkin saa valmiiks leiskuva liesi;\n    viiniä tarjotahan, jota liiaks ei ikä paina.\n    Syrjään pannaan nuo, kevyemmät tuodahan ruoat:\n    pähkinät, uurteiset sälyviikunat, taatelit kuivat,\n    luumut, myös omenat hyväluoksuiset, korintäydet;\n    joudutetaan rypäleet, punaterttujen antamat äsken;\n    valkea keskell' on mesikakku. He ystävän katsein\n    kaikkea tarjoavat, karuudetta, siekaelutta.\n\nKun vieraat ovat kiittäneet kestityksestä, he ilmaisevat, keitä\novat, ja lupaavat, että heidän hurskas isäntäväkensä on säästyvä\nrangaistukselta, joka on nyt kohtaava syntisiä naapureita. »Jättäkää\nvain asuntonne ja seuratkaa meitä vuorelle!» he sanovat.\n\nTuumasta toimeen. Kun he saapuvat ylös vuorelle, näkevät he koko seudun\nveden hukuttamaksi. Heidän vanha majansa on vain jäljellä.\n\n    Tuota kun ihmehtii he ja itkee naapurejansa,\n    temppeliks muuttuukin maja vanhusten, perin pieni\n    kahdellenkin. Nyt sen päätyä patsahat kantaa,\n    oljet kullaksi saa, maalattian marmori peittää,\n    kiiltää kaiverretut ovet, kultaa välkkyvi katto.\n\nTämän jälkeen vanhukset saavat toivoa, mitä vain haluavat. Heidän\ntoiveensa on saada temppelin pappina ja papittarena palvella Iuppiteria\nja viimein saada kerran yhtä aikaa erota elämästä.\n\n    Ruuhiinkin rukous: elon loppuun saakka he saivat\n    templiä hoitaa. Kerta, kun vuosistaan väsyneinä\n    seisoi he portaitten pyhien taas eessä ja haastoi\n    kummaa kohtaloaan, Philemon-ukon huomasi Baukis\n    vihreäks muuttunehen; samaten Philemon näki Baukiin.\n    Kasvot kummankin pian kattoi kasvava laiva.\n    Viestin viimeisen yhtäaikaa ehti he vaihtaa\n    hellästi: »Puoliso, terveeks jää!» suun sulkivat lehvät\n    lempeät kasvullaan. Talonpoika nyt frygialainen\n    näyttää vieläkin voi puunrungot, joiksi he muuttui.\n    Mulle on vanhukset todenhaastajat näin tarinoineet;\n    miksi he valhett' ois puhuneet? Näin puut ma ja niistä\n    riippuvat seppelehet; panin uuden joukkohon, virkkain:\n    »Huoltavat hurskaitaan jumalat, saa palvojat palkan.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe päivä, jolloin Ovidiuksen täytyi äkisti jättää rakas Roomansa,\ntuntui hänestä kuin »hautajaispäivältä». Ja Mustameri oli ja\npysyi hänelle aina »Epäystävällisenä merenä.»[132] Villien\nskyyttalaiskansojen ympäröimänä kaukana aution aron reunassa oli Tomi,\npieni roomalainen siirtokunta. Ainoat tuotteet, joita skyyttalaisten\nmaa lähetti muuanne, olivat — kuten runoilija pilaillen kirjoitti\nystävilleen — ne nuolet, joilla he tuon tuostakin ampuivat kaupungin\nuudisasukkaita. Ja alkuperäiset olosuhteet kaupungin muurienkin\nsisällä olivat liian jyrkkänä vastakohtana Rooman ylellisyydelle ja\nupeudelle. Ankarat talvet, jolloin pohjoismyrskyt tupruttivat maahan\nsuunnattomasti lunta, olivat eteläisempien seutujen[133] veltostuneesta\npojasta hirvittäviä. Hän sairastui sekä ruumiillisesti että henkisesti,\nja koko hänen loppuikänsä oli ainaista vaikerrusta. Runoilijan iloinen\nlaulanta oli loppunut äkisti juuri silloin, kun hänen runollinen\nluomisvoimansa oli huipussaan.\n\nHän koetti turhaan taivuttaa lukemattomilla valitusvirsillä Augustusta\nsallimaan hänen tulla takaisin Italiaan tai ainakin suostumaan siihen,\nettä hän saisi oleskella likempänä Italiaa. Ei edes hänen tomunsa\nsaanut levätä kotimaan mullassa. Kymmenvuotisen maanpaon jälkeen\nvalmistettiin muinoin elämäniloiselle laulajalle viimeinen lepopaikka\nMustanmeren epäystävälliselle rannalle.\n\n\nKirjallisuutta, paitsi ennen mainittuja suuria kirjallisuushistorioita:\n\nWilhelm Vollbrecht, Mäcenas.\n\nClovis Lamarre, Histoire de la litterature latine au temps d'Auguste: 4\nnid.\n\nFrédéric Plessis, La poésie latine.\n\nOtto Ribbeck, Geschichte der römischen Dichtung: 3 nid.\n\nW.Y. Sellar, The roman poets of the Augustan age: 2 nid.\n\nVirgilii Bucolica och Georgica, öfversatta af Gudrun Jöran Adlerbeth.\n\nVirgilius, Sagan om Aeneas. Svensk tolkning av J. Bergman.\n\nGaston Boissier. Nouvelles promenades archéologiques: Horace et Virgile.\n\nAndré Bellesort, Virgile.\n\nAlfred Biese, Die Entwicklung des Naturgefühls bei den Griechen und\nRömern: 2 nid. (Laajoine kirjallisuusviitteineen).\n\nRichard Heinze, Virgils epische Technik.\n\nC.A. Saint-Beuve, Étude sur Virgile.\n\nFranz Skutsch, Aus Vergils Frühzeit: 2 osaa.\n\nEduard Norden, Die Geburt des Kindes. Geschichte einer religiösen Idee.\n\nWilhelm Weber, Der Prophet und sein Gott. Eine Studie zur vierten\nEkloge Vergils.\n\nDomenico Comparetti, Virgilio nel medio evo: 2 osaa.\n\nPaul Schwieger, Der Zauberer Virgil.\n\nQuintus Horatius Flaccus, Oodeja ja epoodeja, suomentanut Eero Kivikari.\n\nQuintus Horatius Flaccus, öfversatt af Joh. Gust. Ek.\n\nHoratii Oden och Epoder, öfversatta af G. Adlerbeth.\n\nHoratii Satyrer och Skalde-bref, öfversatta af G. Adlerbeth.\n\nHoratius' Satirer och epistlar i urval, tolkade av Bernhard Risberg.\n\nHoratius' Oden, öfversättning av S.L. Sjöblom och A. Bokelund.\n\nHoratius' valda sånger i svensk öfversättning af Bernbard Risberg.\n\nElias Janzon, Q. Horatius Flaccus.\n\nFriedrich Aly, Horaz, sein Leben und seine Werke.\n\nH. Andersson, Om Horatius' oden såsom efterbildningar från grekiskan.\n(Pedagogisk tidskrift 1897.)\n\nA. Cartault, Étude sur les satires d'Horace.\n\nW.A. Dello, Horaz und seine Zeit.\n\nLucian Müller, Quintus Horatius Flaccus.\n\nTheodor Plüsz, Das Jahrenbuch des Horaz.\n\nCharles Walckenaer, Histoire de la vie et des poèsies d'Horace: 2 nid.\n\nW.E. Weber, Quintus Horatius Flakkus als Mensch und Dichter.\n\nSexti Propertii Elegiae, Relegit et svecice convertit\n\nElias Janzon. (Göteborgs högskolans årsskrift 1904, 1908, 1911 och\n1915.)\n\nSextus Propertius, Cynthia, Kärleksdikter öfversatta af Bernhard\nRisberg.\n\nFrédéric Plessis, Études critiques sur Properce.\n\nAlbii Tibulli Elegier, öfversatta af P. Joh. Peterson.\n\nOvidius, Konsten att älska, från latinet översatt af Elias Janzon.\n\nOvidii Metamorphoser, öfversatta af G. Adlerbelh.\n\nOvidius, Metamorfoser. Urval och tolkning av Erik Bökman.\n\nGaston Boissier, L'opposition sous les Césars.\n\nM. Heiller, Ovids Verbannung.\n\nP.J. Österberg, Ovidii förvisning.\n\nV.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.\n\n\n\n\nTIBERIUS.\n\n\nTiberius — vielä tänäkään päivänä ei tätä nimeä voi mainita sen\nherättämättä kauhuntunnelmaa!\n\nKun Augustus kuoli, Tiberius oli 56 vuoden vanha.[134] Hän ei ollut\noikeastaan koskaan ollut nuori. Jo nuorukaisena hän sai haukkumanimen\n»ukko». Augustus piti arvossa hänen velvollisuudentuntoaan ja\nkelvollisuuttaan sotapäällikkönä, mutta henkilökohtaisesti hän ei\nkoskaan oikein sopeutunut häneen. Kerrotaan, että kun keisarilla\noli kuolinvuoteellaan ollut viimeinen keskustelu hänen kanssaan,\nkamaripalvelija kuuli keisarin sanovan itsekseen: »Rooman kansa parka,\njoka joutuu noiden leukaparien välissä jauhettavaksi!»\n\nKun Augustus oli kuollut, Reinillä olevat legioonat eivät tahtoneet\nkuullakaan ankarasta Tiberiuksesta, vaan tarjosivat keisarinarvoa\nkansan suosiossa olevalle _Germanicukselle_, jonka isä oli Tiberiuksen\nveli, Drusus, ja äiti kaunis, kaikin puolin miellyttävä Antonia, joka\ntaas oli Antoniuksen tytär hänen avioliitostaan Octavian kanssa.\nMutta Germanicus ei suostunut kapinahankkeisiin, ja hänen onnistui\nsaada salaliittolaiset järkiinsä. Sen sijaan hän keskitti voimansa\nkostaakseen Teutoburginmetsän tappion ja valloittaakseen Germanian\ntakaisin Rooman valtakunnalle. Hän saavuttikin osittaista menestystä,\nmutta hän oli nuori ja kokematon, ja Arminius osoittautui olevan\najan oloon liian kovapintainen vastustaja. Keisari käski siksi\nveljensä pojan vetää joukkonsa takaisin Reinille ja jättää germaanit\nselvittelemään sisäisiä riitojaan, joiden johdosta he joka tapauksessa\ntulisivat olemaan Roomalle vaarattomia.\n\nLopulta Arminius kaatui murhaajan käden kautta omien\nsukulaistensa toimesta, jotka epäilivät hänen tahtovan\npäästä suuren germaanilaisvaltakunnan kuninkaaksi. Sitkeällä\nroomalais-vastarinnallaan hän on saanut maailmanhistoriallisen maineen\ngermaanien vapauden pelastajana. Jos tämä kansa silloisella alhaisella\nkehitysasteellaan olisi sortunut roomalaisten vallan alle, niin olisi\nse kelttien tavoin roomalaistunut, ja koko maailmankehitys olisi\nkääntynyt vallan toisille urille kuin niille, joille sen germaanien\nkansainvaellus johti. Miten asiaa arvostelee, riippuu siitä, katseleeko\nkehitystä germaanisesta vai roomaanisesta näkökulmasta. Meidän\npäiviemme germaanien mielestä tämä kansa niin aikaisin roomalaistamalla\nolisi menettänyt luonnontuoreutensa, sen perusvoimansa, joka neljä\nvuosisataa myöhemmin kykeni antamaan maailmalle uuden muodon. Mutta\ntoiselta puolenhan esimerkiksi Duruy valittaa, »ettei roomalaishenki\najoissa saanut vaikuttaa germaaneihin, joten he aina nykyhetkiin saakka\novat säilyttäneet synnynnäisen karkeutensa, joka niin oleellisesti\neroaa latinalaisten rotujen sivistyksestä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaisten ja germaanien väliseksi rajaksi jäivät siis Rein ja\nTonava, ja sodan ja rajakahakoiden sijasta syntyi vilkas liikenneyhteys\nmolempien kansojen välillä. Vaihtokaupan välityksellä roomalaiset\ntuotteet ja sivistys vaikutteet kulkeutuivat toiselta germaanikansalta\ntoiselle aina Skandinaviaan saakka, ja germaanilaisia vapaajoukkoja\nastui Rooman sotapalvelukseen. Rooman armeija muuttui yhä enemmän\nja enemmän germaanilaiseksi sotajoukoksi. Rooman valtakunta oli\nmuuttumassa roomalaisen ja germaanilaisen välimuodoksi, josta sitten\nlopulta suurten kansainvaellusten vaikutuksesta muodostui joukko\ngermaanilaisia valtioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastenmielisesti Germanicus jätti urotekojansa näyttämön muuttaakseen\nuudelle, vähemmän sotaiselle toiminta-alueelle Rooman valtakunnan\nitäiselle rajalle. Siellä häntä kohtasi pian äkillinen kuolema. Koko\nRooman kansa suri hänen kuolemataan suurena valtiota kohdanneena\nonnettomuutena. Kun hänen leskensä, Agrippina, astui Brundisiumissa\nItalian maaperälle, oli koko satama mustanaan osaaottavia\nkansanjoukkoja, ja muurit ja katotkin vilisivät täynnä ihmisiä. Kun\nAgrippina astui maihin kahden lapsensa kanssa kantaen sylissään uurnaa,\njossa oli Germanicuksen tuhka, ja silmät surun vuoksi maahan luotuina,\nkuului ensiksi vain yksi ainoa huokaus näistä tuhansista surevista\nrinnoista. Mutta heti sen perästä kaikki puhkesivat sydäntä vihlovaan\nitkuun ja valitushuutoihin. Ja suurissa hautajaisjuhlallisuuksissa\nRoomassa kansanjoukkojen tuska kiihtyi taivaaseen kantautuvaksi\nmonituhatääniseksi parkunaksi. Epätoivoisina väänneltiin käsiä ja\nvalitettiin, että Rooman valtakunnan loppu oli tullut.\n\nYleisesti uskottiin, että nuoren sankarin kuoleman suhteen ei kaikki\nollut oikealla tolalla, ja salaperäiset huhut panivat sen yhteyteen\nsedän kateuden kanssa. Yhtä epäoikeudenmukaisia kuin nämä rumat\nsyytökset varmastikin olivat, yhtä varmaa on, että Tiberius katkeroitui\nkansan epäluulosta ja vihasta, kansan, jonka rakkauden hänen veljensä\nja veljensä poika niin runsain määrin olivat voittaneet. Vanha keisari\ntiesi liiankin hyvin, mitä kiihoittuneet kansanjoukot tarkoittivat, kun\nne kerääntyivät hänen palatsinsa edustalle ja puhkesivat kiihkeisiin\nhuutoihin: »Anna meille Germanicus takaisin!»\n\nJa kuitenkin oli Tiberiuksen umpimielisessä ja synkässä luonteessa\npaljon miellyttäviä piirteitä. »Alamaisuudenvakuutuksia», Suetonius\nsanoo, »hän inhosi siinä määrin, ettei hän koskaan kantotuolissaan\nistuessaan suonut yhdenkään senaattorin puhutella itseään. Ja kun\nmuuan ent. konsuli, joka tahtoi esittää anteeksipyyntönsä, kerran\nyritti langeta polvilleen hänen eteensä, Tiberius perääntyi niin äkisti\ntaaksepäin, että itse kaatui kumoon. Menipä hän niinkin pitkälle,\nettä jos joku keskustelussa tai esityksessä yritti kunnioittaa häntä\njoillakin kohteliaisuuksilla, hän keskeytti tämän lausuen julki\ntyytymättömyytensä. Jos joku nimitti häntä 'herraksi’, Tiberius\nkielsi häntä koskaan enää puhuttelemasta 'niin loukkaavalla tavalla’.\nVarsinaisiin loukkauksiin, panetteluihin ja itsestään ja omaisistaan\nsepitettyihin häväistysrunoihin Tiberius suhtautui rauhallisesti ja\nkärsivällisesti lausuen, että vapaassa yhteiskunnassa täytyi sanojen\nja ajatusten olla vapaita. Kerran, kun senaatti vaati tutkimusta\ntällaisten rikosten ja niiden alkuunpanijain ilmisaamiseksi, hän sanoi:\n'Meillä ei ole niin paljon aikaa, että meidän pitäisi ottaa itsellemme\nlisää tehtäviä. Jos te tällaisiin toimiin ryhdytte, niin ei teille\njää aikaa mihinkään muuhun. Silloin juostaan, teidän luoksenne kaiken\nmaailman pikkujuorujen vuoksi uskotellen, että majesteettirikos on\nkyseessä.’» Kun senaatti alamaisessa innossaan oli päättänyt antaa\nvuoden yhdelle kuukaudelle Tiberiuksen nimen, kuten jo oli tehty hänen\nmolempien edeltäjiensä nimille, hän halveksien kysyi: »Mitä te sitten\nteette, kun ehditte kolmanteentoista cæsariin?»\n\nKaikkein vähimmin hän halusi sitä, että kansa palvelisi häntä\njumalana, rakentaisi hänelle temppeleitä ja pystyttäisi kuvapatsaita.\nHän sanoikin tästä mielipiteenään senaatille: »Minä kutsun\nteidät, kokoontuneet isät, todistajiksi toivomukselleni, että\njälkeentulevaisetkin muistaisivat, että minä olen kuolevainen ihminen,\njoka teen vain ihmistekoja, ja että minä olen tyytyväinen, jos vain\nvoin täyttää hallitsijan velvollisuuteni tarvitsematta pelätä joutua\nvihatuksi. Sellaisen elämäntyön muistoa minä pidän kauneimpana ja\nikuisimpana temppelinä ja kuvapatsaana teidän sydämissänne; sillä\nkivestä tehdyt patsaat häväistään jos jälkimaailman tuomio muuttuukin\nvihaksi.» Lukemattomia kertoja hän vakuutti senaatille, että hän tunsi\nvelvollisuudekseen olla _koko yhteiskunnan palvelija_. Tämä on, kuten\nDelbrück esittää, sen lauseen ensimmäinen ilmentymä, jonka Fredrik\nSuuri on tehnyt kuuluisaksi: että ruhtinas on valtion ensimmäinen\npalvelija.\n\nTiberius oli alamaisilleen esikuvana yksinkertaisissa elämäntavoissa.\nSuetonius kertoo, että hän siinä tarkoituksessa »virallisilla\npäivällisillä usein tarjoilutti edellisen päivän aterian tähteitä.\nNiinpä hän kerran tarjosi — ylhäisten roomalaisten kauhuksi — vain\nvillisian puoliskoa ja huomautti tällöin, että puoliskosta sai aivan\nsamanlaisia paloja kuin kokonaisestakin.»\n\nMutta mitäpä nämä kunnioitettavat ominaisuudet hyödyttivätkään, mitä\nhyötyä olikaan siitä, että hän järkkymättömän velvollisuudentuntoisesti\nsuoritti hallitsijan tehtävänsä, että hän ahdisteli ryöväreitä ja\nväkivallantekijöitä ja mitä suurimmalla säästäväisyydellä käytteli\nvaltion varoja kuitenkaan säästämättä rahaa taikka vaivoja, kun oli\nkysymyksessä kadon, tulipalojen tahi muiden valtiota kohdanneitten\nonnettomuuksien vaikutusten lieventäminen, ja että hän kaikin\ntavoin huolehti provinssien hyvinvoinnista! Ahneille ja nylkeville\nmaaherroille hän esim. sanoi: »Hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta\nei nylje niitä.» Ja jos hän sallikin sellaisten hallintovirkamiesten,\njotka olivat liian paljon etuansa katsovia, pitää provinssinsa, niin\njohtui se siitä, kuten hän tuikealla huumorilla sanoi, että\n\n»kylläiset kärpäset eivät ime niin kiukkuisesti kuin nälkäiset».\n\nTiberiukselle kävi kuitenkin joka päivä yhä ilmeisemmäksi, että hän ei\nsuinkaan saisi kiitosta osakseen huolehtivista toimenpiteistään valtion\nhyväksi. Hänen alamaisensa eivät nähneet karkeaa pintaa syvemmälle.\nHe eivät voineet antaa keisarilleen anteeksi sellaisia epäroomalaisia\npiirteitä, kuin esim. sitä, että hän vastenmielisesti järjesti\ngladiaattorintaisteluja ja eläintaisteluja, ja ettei hän milloinkaan\nAugustuksen lailla tahtonut läsnäolollaan kohottaa tällaisten veristen\nkansanhuvien loistoa, kun muut niitä järjestivät. Roomastahan alkoi\ntulla ikävä kaupunki!\n\nAinoa tunne, mitä kansa ilmaisi hallitsijaansa kohtaan, oli pelko.\nTiberius vastasi tähän ihmishalveksunnalla. Kuinka hän halveksikaan\nnoita pelkurimaisia olentoja, jotka imartelivat häntä ja ryömivät\nhänen edessään tomussa, mutta herjasivat häntä hänen selkänsä takana!\nHänellä ei ollut Augustuksen eikä Cæsarin onnellista kykyä käsitellä\nihmisiä sellaisina, jollaisia he ovat. Hänen elämänkokemuksensa,\netevä muinaisajantuntija Martin P:n Nilsson sanoo, »eivät opettaneet\nhänelle ihmistuntemusta, vaan tekivät hänet vain katkerammaksi ja\nvihamielisemmäksi ihmisiä kohtaan.» Hän ei voinut sovitella, ei tinkiä\najanhengen kanssa — hän oli ankara kuin itse Nemesis. Saksalainen\nhistorioitsija Peter sanoo: »Raskaana ukkospilvenä oli hänen synkkä\nolentonsa onnettoman Rooman yllä täyttäen kaikki tuskalla ja\nvavistuksella» ja kasvattaen liehittelyn ja teeskentelyn henkeä. Vain\nyhteen ainoaan ihmiseen Tiberius luuli voivansa luottaa. Tämän miehen\nnimi oli _Seianus_, ja hän oli keisarin henkikaartin, pretoriaanien\nprefekti, ylipäällikkö. Sattui kerran matkustettaessa Campanian halki,\nettä keisari seurueineen levähti luolassa aterioidaksensa. Suuria kiviä\nvieri äkkiä katosta ja palvelijoita hautaantui kalliolohkareiden alle.\nKaikki muut paitsi Seianus ajattelivat vain itsensä pelastamista. Tämä\nkumartui Tiberiuksen yli ja suojeli häntä omalla ruumiillaan. Tästä\nhetkestä asti keisari luotti vuorenvankasti Seianukseen. Koko avarassa\nmaailmassa oli siis yksi ainoa mies — mutta vain yksi ainoa —,johon\nvanha maailmanhallitsija saattoi luottaa.\n\nSeianus oli viekas ja liukas kuin käärme. Äänettömästi hän kietoutui\nuhrinsa ympärille. Yhä tiukemmiksi ja tiukemmiksi tulivat kierteet,\nmutta Tiberius ei tuntenut matelijan puristusta. Eikä hän sitä\nhuomannutkaan, ennenkuin peto oli tullut täysin vakuutetuksi omasta\nvoimastaan, tuo peto, joka vartosi vain hetkeä, jolloin voisi koota\nkaikki voimansa viimeiseen puristukseen uhrinsa ympäri ja musertaa sen.\nSillä Seianuksen kunnianhimo oli rajaton.\n\nAluksi hän teki itsensä Tiberiukselle yhä enemmän ja enemmän\nvälttämättömäksi. Hän ymmärsi muuttaa pretoriaanit vähitellen omiksi\nluotettaviksi välikappaleikseen. Ja aina sitä mukaa, kuin hänen\nvaikutusvaltansa keisariin ja kaartiin kasvoi, hän hankki itselleen\nystäviä korkeista yhteiskuntaluokista puoltamalla heitä Tiberiukselle,\nkun virat ja maaherrakunnat olivat kyseessä.\n\nSamalla kertaa kuin hän näin saattoi itsensä yhä enemmän ja\nenemmän suosituksi, hän työskenteli ruhtinaan ja kansan välisen\nkuilun laajentamiseksi lietsomalla kaikin voimin onnettoman erakon\nepäluuloisuutta ja ihmishalveksuntaa. Hänestä tuli Tiberiuksen paha\nhenki. »Minä pitelen sutta korvista» — näin keisari tähän aikaan\nluonnehti suhteensa Rooman kansaan. Sudella on lyhyet korvat.\nPiti sen vuoksi pitää niistä lujasti kiinni, jottei itse joutuisi\nsen saaliinhimon uhriksi. Suojellakseen itseään villipedolta, hän\nkiihoitti sitä raatelemaan itseään. »Kun kaikki epäilevät toisiansa,\ntarttuu heihin kauhu, joka on tyrannin vahvin kilpi», Viktor Rydberg\nsanoo verrattomassa psykologisessa mestariteoksessaan »Rooman\nkeisareita marmorihahmossa». »Majesteettirikosten ilmiantojärjestelmä\non Medusanpää, jota tyranni käyttää suojanaan.» Tarvitsi vain\narvostella jotakin keisarin lausuntoa tai tekoa, niin voi joutua\njonkun vihamiehensä tai jonkun onnenonkijan ilmiantamaksi. Ja\nmajesteettirikoksesta oli määrätty kuolemanrangaistus. »Seinillä on\nkorvat» tuli sananparreksi Roomassa. Sattui niinkin, että ihmisiä\nsyytettiin ja tuomittiin siitä syystä, että he olivat olleet niin\nepäkunnioittavia, että olivat vaihtaneet vaatteita Augustuksen\nkuvapatsaan edessä. Kuollut keisarihan oli jumalolento, ja ruumiinsa\npaljastaminen jumalan edessä oli rikollista. Nyt olivat toisenlaiset\najat kuin silloin, kuin Tiberius puhui niin kauniisti sanan ja\najatuksen vapaudesta vapaassa yhteiskunnassa. »Ilmiannon hirviö» —\nViktor Rydberg jatkaa — »tunkeutui kaikkiin yhteiskuntakerroksiin\nja kaikkiin koteihin. Jokaisia kuolevaista epäillään kuuntelijaksi,\nepäillään paulan piilevän joka sanassa ja ansan jokaisessa hymyilyssä.\nIsällä on syytä epäillä poikaansa, puolisolla puolisoansa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuta varmemmaksi Seianus tunsi asemansa keskellä loihtimaansa\nkauhuntunnelmaa, sitä enemmän hänen ylimielisyytensä yltyi. Mikäpä\nestäisi häntä, joka itsessään Rooman valtakunnan sydämessä komensi 10\n000 legioonalaista, tulemasta koko tämän valtakunnan hallitsijaksikin?\nMulta keisarin poika Drusus oli hänen tiellänsä. Kruununperillisen\noli helppo lukea kunnianhimoisen kaartinprefektin sisimmät ajatukset.\nHän vihasi tuota isänsä levotonilmeistä, kylmäkatseista suosikkia.\nMuutamana päivänä hänen vastenmielisyytensä pääsi purkautumaan. Se\nalkoi sanakiistalla ja loppui siten, että Drusus antoi röyhkeälle\npretoriaanille nyrkiniskun kasvoihin.\n\nTästä hetkestä asti Seianus ei kavahtanut mitään keinoja vihaamansa\nkruununperillisen pään menoksi. Ollen suuri naishurmaaja hänen onnistui\nluikerrella Drusuksen puolison suosioon; ja kun tämä oli menettänyt\nkunniansa, hän ei enää epäröinyt ottaa seuraavaa askelta. Hän\nvalmistutti henkilääkärillään myrkkyjuoman, millä puoliso raivattiin\npois tieltä.[135]\n\nDrusuksen murhan jälkeen Germanicuksen kolme poikaa oli Seianuksen\nkorkealle tähtäävien suunnitelmien esteenä. Heidän äitinsä, Iulian\ntytär, kopea ja kunnianhimoinen Agrippina, epäili myöskin, kuten\nyleisesti, keisaria siitä, että tämä oli murhauttanut hänen miehensä;\nja ollen luonteeltaan hillitsemätön hän ei yrittänytkään salata\najatuksiaan. Tätä Seianus käytti pirullisella oveluudella hyväkseen.\nHän kiihoitti intohimoista naista varomattomuuteen toisensa jälkeen\nja hieroskeli tyytyväisenä käsiään nähdessään, kuinka Tiberiuksen\nepäluuloisuus häntä kohtaan joka kerta lisääntyi. Pian hän oli\nvoittanut pelin. Hänen onnistuikin saada sekä Agrippina että hänen\nkaksi vanhinta poikaansa syytetyiksi valtiopetoksesta ja senaatin\ntuomitsemaan heidät joko karkoitettaviksi tai vankeuteen. Kaikki kolme\nkuolivat sitten nälkään pitkällisen pahoinpitelyn jälkeen.\n\nMutta tämän jälkeen keisarin kaikkivaltias suosikki alkoi käyttäytyä\nniin, että Tiberius rupesi epäilemään ja pelkäämään häntäkin. Jonkin\najan kuluttua keisarilla olikin sitten todisteet siitä, että Seianus\naikoi kukistaa hänetkin. Kauheaksi tuli valtionkavaltajan kohtalo.\nVanha keisari ei uskaltanut antaa loppuromahduksen tapahtua yhdellä\nkertaa — sehän olisi voinut aiheuttaa pretoriaanien kapinan. Ei,\nvähitellen vain oli kaikkivaltiaan asema miinoitettava hänen itsensä\noikein tietämättä, millä puolen hänen korkea suojelijansa oikeastaan\noli. Mutta sekä senaatin että kansan tuli sitävastoin alkaa ymmärtää,\nettä Seianus ei enää ollut niin mahtava kuin ennen. Tiberius tuhlasi\nhänelle ylenmäärin uusia kunnianosoituksia, mutta moitti samalla kertaa\ntavantakaa hänen toimenpiteitään. Kaikkivaltias keisarin suosikki alkoi\nmenettää varmuutensa; ja ne, jotka vielä äsken olivat ryömineet hänen\nedessään, uskalsivat nyt melkein katsoa häneen yli olkansa. Tätä juuri\nTiberius oli toivonut: hän tiesi nyt, että kansa oli hänen puolellansa.\nKauan valmisteltu surmaniskun antamisen aika oli tullut.\n\nEnsiksi keisari rauhoittaa Seianuksen täydellisesti, tuudittamalla\nhänet siihen uskoon, että hän annattaa senaatilla kaartinprefektille\ntribuunin vallan tehden hänet täten kanssahallitsijakseen. Eräänä\npäivänä vuonna 31 huhutaan, että kirje odotettuine nimityksineen on\nsaapunut Caprin saarelta. Eräs kaartinupseeri onkin aivan oikein\nsaapunut keisarillinen kirjelmä mukanaan. Rajattoman tärkeytensä tunnon\ntäyttämällä Seianus astuu senaattiin.\n\nUhri on mennyt satimeen.\n\nKeisarin kirje luetaan julki. Se on loputtoman pitkä ja tyyliltään\nmahtipontinen, eikä kukaan voi käsittää, mihin se tähtää, ennenkuin\non päästy loppuun. Siitä selvenee, että mahtava kaartinprefekti on\nhuomattu valtiopetokseen syylliseksi ja että hänet on pantava vankilaan\nvartioitavaksi.\n\nTuntui kuin salama olisi iskenyt korkeaan kokoukseen. Seianus istui\npaikallaan kuin huumaantuneena. Vielä silloin, kun asianomainen\nkonsuli tuli hänen luokseen vangitakseen hänet, hän kysyi: »Onko\ntosiaankin kysymys _minusta_?» Mutta kaikki se viha, jonka sortunut\nnousukas oli itseänsä vastaan herättänyt, purkautui tällä hetkellä\nvastustamattomalla voimalla koko senaatin taholta. Kuten aina,\nherjasivat nyt häntä räikeimmin ne, jotka olivat häntä ennen\nliehitelleet. Ja matkalla vankilaan katkeroitunut kansanjoukko\nheittäytyi hänen päällensä, repi rikki hänen vaatteensa ja löi häntä\nkasvoihin.\n\nKaartinupseeri, joka oli tuonut keisarin kirjeen, oli tällävälin\nehtinyt ryhtyä neuvotteluihin pretoriaanien kanssa ja ilmoittanut\nheille, että Tiberius oli erottanut Seianuksen ja nimittänyt hänet\nkaartin päälliköksi. Antaakseen upseerille aikaa järjestää kukistuneen\nseuraajakysymyksen Tiberius oli kirjoittanut kirjeensä niin\nmonisanaiseksi. Runsaat rahalahjukset saivat sotilaat vakuutetuiksi\nsiitä, että sopivinta oli totella uutta prefektiä.\n\nJo samana päivänä senaatti julisti äsken vielä kaikkivaltiaan\nSeianuksen kuolemantuomion, ja hänen ruumiinsa annettiin ärtyneille\nkansanjoukoille, jotka kolmena päivänä laahasivat sitä ympäri Rooman\nkatuja ja heittivät sen sitten Tiberiin.\n\nKaikki kuvapatsaat, jotka nöyrästi mateleva kansa oli pystyttänyt\nkaikkivaltiaan keisarinsuosikin kunniaksi, kumottiin ja lyötiin rikki.\nIuvenalis omistaa muutamassa satiirissaan seuraavat säkeet tälle\nuudelle esimerkille kaiken katoavaisuudesta:\n\n    Köysin kiskotahan kumohon nyt kunniapatsaat.\n    Liekit hulmuavat, kun palkeet puhkuvat uuniin;\n    pää, jota palvottiin viel' äsken, hehkuvi, räiskyy.\n    Seianus suuri. Kas tuosta, mi maailmass' oli toiseks\n    mahtavin, tehdään pannuja nyt, pala, kolpakko, malja.\n\nMutta kuinka olisikaan käynyt, jos Seianuksella olisi yhäkin ollut\nmyötäinen onni?\n\n    Mutta jos aavistamattaan surmattu keisari oisi,\n    Seianus oitis huudettu keisariks' ois koko kansan\n    riemuitessa.\n\nSillä tämä kansa ei ollut enää pitkään aikaan huolehtinut muusta kuin\n»leivästä ja miekkailuleikeistä», runoilija lisää.\n\nKoko Seianuksen sukulais- ja ystäväpiiri tuhoutui hänen kanssansa\nja hävitettiin perin pohjin. Hänen viattomat lapsensakin saivat\nkärsiä kuolemanrangaistuksen isän syntien vuoksi. Lastensa ruumiit\nnähdessään äiti joutui kuvaamattoman epätoivon valtaan. Tiberiukselle\nosoittamassaan kirjeessä hän tälle ilmaisi, että Seianus oli\nsuunnitellut keisarin oman pojan murhan. Kirjoitettuaan kirjeen hän\nsurmasi itsensä.\n\nTämän perästä Tiberius menetti kokonaan tasapainonsa. Oltuaan tähän\nasti voiman jättiläinen — hänestä tuli nyt intohimon titaani. Pitkän\nelämän aikana tukahdutettu ihmisinho purkautuu nyt tulivuoren voimalla\nlevittäen ympäriinsä kuolemaa ja hävitystä. Harhakuvitelmat ja\nihmishalveksunta ovat murtaneet ne padot, jotka hän on niin suurella\nvaivalla rakentanut huonompaa minäänsä vastaan. Nyt hän on kauhea.\nNyt ei hänestä ole kukaan minkään arvoinen, ei kukaan ansaitse elää.\nRepikööt vain toisensa palasiksi! He ansaitsevat korkeintaan ivanaurua\nosaksensa. Maailmaa halveksivasta erakosta on tullut piru ihmishahmossa.\n\nJo viisi vuotta on nyt 72-vuotinen keisari oleskellut Caprin saarella.\nTänne, Napolinlahden helmeen, hän on paennut edustusvelvollisuuksiaan,\njotka hänen erakkoluonnettaan vaivasivat, paennut vallanhimoisia\nnaisia, jotka hovissa juonittelivat, paennut ihmisiä.[136] Sen\njälkeen hän ei enää koskaan kyennyt pakottautumaan astumaan Seitsemän\nkukkulan kaupunkiin. Valkeasta marmorihuvilastaan ylhäällä Caprin\nviiniäkasvavilla kallioilla on hänellä edessään maailman ihanimpia\nnäköaloja yli kirkkaansinisen Napolinlahden Vesuvius taustanaan.\nMutta tokkohan erakko tuolla ylhäällä huomaakaan luonnon kauneutta\nhorjuessaan nyreissään ympäriinsä? Onkohan hänen sielussaan enää sijaa\nmuulle kuin pahoille ajatuksille? Hänen käskystään keisarilliset\nkaleerit kiitävät Roomaan viemään uusia veriuhrimääräyksiä. Ja\nsenaattorit tottelevat sokeasti, sillä kukin toivoo siten voivansa\ntorjua kuoleman uhan oman päänsä päältä. Ilmiantojärjestelmä raivoaa\nyhä verisempänä Roomassa — yhä hurjemmin koston raivottaret repivät\nerakkopoloisen sielua. Kerran sieluntuskat voittavat hänenkin\nylpeytensä. Hän tuntee vastustamatonta tarvetta keventää sydäntään\ntunnustamalla onnettomuutensa. Senaatille osoittamassaan kirjeessä hän\nilmaisee seuraavanlaisena tuskanparahduksena sen, mitä tuntee mies,\njoka on vajoamaisillaan mielipuolisuuden pimeyteen: »Mitä minun on\nteille kirjoitettava, neuvosherrat, tai kuinka minun on kirjoitettava,\ntahi mitä minun ylipäänsä ei pitäisi kirjoittaa tänä hetkenä?\nRangaiskoot minua jumalat ja jumalattaret vielä pahemmilla tuskilla\nkuin niillä, joihin minä nyt joka päivä tunnen menehtyväni, jos sen\ntiedän!» — »On, niinkuin kuulisi», Viktor Rydberg sanoo, »tuskanhuudon\nkadotettujen valtakunnan esikartanosta.»\n\n»Ilmiantojärjestelmä», Viktor Rydberg jatkaa, »liikkuu — kerran hyvin\nkäyntiin päästyänsä — itsestänsä, saatanallisena ikiliikkujana. Jos\nTiberius olisi ojentanut kätensä sitä hillitäksensä, se olisi temmannut\nhänet hammastensa väliin ja murskannut hänet.\n\nSillä aikaa kuin verilöyly jatkuu Roomassa yksitoikkoisena ja kaikessa\nkaameudessaan väsyttävänä, sen alkuunpanija hoippuu Caprin kallioilla.\nSaaren rannoille on vaikea purjehtia, vain pienet alukset voivat päästä\nmaihin. Vartijat sulkevat jokaisen maihinnousupaikan ja tutkivat\njokaisen saarelle saapuneen. Kun purje lähestyy auringossa kimaltelevan\nlahden yli, se tuo tullessaan syytekirjelmiä tai syytetyitä, joita\nkeisari itse tahtoo kuulustella, tahi alus on hankkija, joka on\nCampanian nuorison keskuudesta keksinyt uuden saaliin keisarin\nluonnottoman paheen tyydyttämistä varten.»\n\nNäin väitti kaupunkijuoru, jonka uskottavuutta meillä on kuitenkin\nsuuri syy epäillä. Kuten tietty, ei ole aihetta, jota juomaveikot\nja juorusisaret niin mielellään pohtivat, kuin sukupuoliasiat.\nPerusteellisesti rappeutunut, siveetön kaupungin roskaväki niin\nylemmistä kuin alemmistakin kansanluokista ei voinut kuvitella muuta\nkuin että keisari käytti hyväkseen kauniin saaren yksinäisyyttä\npäästääkseen valloilleen ne paheet, joiden vallassa kaupungin\nroskaväki itse oli. Mutta onkohan uskottavaa, että mies, joka koko\nedellisen elämänsä aikana oli tullut tunnetuksi nuhteettoman siveästä\nelämästään, olisi seitsenkymmenvuotiaana äkkiä muuttunut siveettömäksi\nhirviöksi.[137]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan odotutti elämän, erakon raskaimman kuorman poistaja itseään.\nTiberius oli 78 vuoden vanha, siis Augustusta kaksi vuotia vanhempi,\nkun hän vuonna 37 veti viimeisen henkäyksensä. Kerrotaan, että häntä\njo pidettiin kuolleena, kun hän ympäristönsä hämmästykseksi jälleen\nheräsi, mutta että Seianuksen seuraaja syöksähti esille ja tukahdutti\nhänet patjoilla.\n\nKauhea oli tuon maailmanhallitsijan elämänkulku, jonka kuvapatsaan\nedessä Viktor Rydberg lausuu kuuluisat sanansa: »Edessä oleva kuva\nei ole alhaisen, mutta se on syvälle langenneen hengen, ja kun kuvan\nnäkee, johtuu ajattelemaan taivaasta syöstyä arkkienkeliä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTacitus on kuvannut Tiberiuksen vallanhimoiseksi ja julmaksi\ntyranniksi, luihuksi teeskentelijäksi ja hekumoitsijaksi. Tärisyttävän\ntragedian tavoin vaikuttaa hänen historiansa Tiberiuksesta ja muista\n»mielipuolista Cæsareista». Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista\nniinkin syyllistä miestä Unin Tiberiusta kohtaan unohtaa, että\njuuri se historioitsija, joka on voimakkaimmin vaikuttanut\nyleiseen mielipiteeseen vanhemmasta Rooman keisariajasta, oli\nkaiken keisariuden periaatteellinen vihollinen. Tacitus kuului\ntasavaltalaiseen oppositioon, ja häntä hallitsivat samat yksipuoliset\npuoluenäkökohdat kuin muitakin Rooman kaupungin ylimyksiä. Hän piti\nkeisariutta välttämättömänä pahana, ja hänellä ei ollut ollenkaan\nkykyä nähdä välttämättömyyttä huolehtia _koko valtakunnan_ parhaasta,\njoka välttämättömyys oli prinsipaatin historiallinen oikeutus.\nHänen psykologinen kuvaustaitonsa on ilmeinen, mutta itse asiassa\nhenkevyydestään huolimatta ei aina vallan oikeaan osuvaa, riippuen\nylimystön syvästä ennakkovastenmielisyydestä hallitsijaluonnetta\nkohtaan yleensä.[138]\n\nUudemman ajan kriitilliselle tutkimukselle on tuottanut paljon\nvaivaa hahmoitella oikeampi kuva keisari Tiberiuksesta. Ja joskin\nmuuan tutkimussuunta on innoissaan joutunut Tiberiuksen historiassa\nampumaan yli maalin koettaessaan palauttaa »sankarinsa» kunniaa,\nniin on kuitenkin historiallinen kritiikki saanut aikaan sen, että\nTiberiuksen kuva esiintyy nykyisin miellyttävämpänä kuin Tacituksen\nkirjoittamassa elämäkerrassa. On viitattu useampiin ristiriitaisuuksiin\nTacituksen teoksessa. Tiberiusta kohtaan tuntemansa inho on hänet\nsaattanut tekemään ylimalkaisia johtopäätöksiä, jotka ovat suorastaan\nristiriidassa niiden tapahtumain kanssa, joita hän itse esittää.\nErittäinkin huomattava on se seikka, että Tiberius on odottamattoman\nuseassa majesteettirikosjuttu-tapauksessa armahtanut syytetyt.\nMuuan Tiberius-tutkija on laskenut, että näin on tapahtunut tasan\npuolessa niistä tapauksista, joista Tacitus on kertonut. Näyttää\nsuorastaan siltä, kuin ei kukaan olisi tullut tuomituksi yksistään\nvaltiopetoksesta, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hän oli\ntehnyt jonkin raskasluontoisen rikoksen sen ohella. Kyseenalaista\non, eivätköhän useimmat syytteet majesteetinrikoksesta johtuneet\nmatelevan senaatin alamaisesta innosta. Korkean neuvoston into —\ntanskalainen historioitsija Tuxen sanoo älykkäässä Tiberiuksen\nhistorian tutkielmassaan — »meni niin pitkälle, että melkeinpä jokainen\nylhäistä miestä vastaan nostettu kanne oli kaunisteltava lisäsyytteellä\nvaltiopetoksesta.»\n\nAivan toisenlaisen kuvan saa Tiberiuksesta, kun Tacituksen historiasta\nerottelee kaikki hänen väitteensä, että Tiberius _ajatteli_ ja _tahtoi_\nniin tai näin, ja pitää yksinomaan kiinni siitä, mitä sama kirjailija\nkertoo hänen tosiaankin _tehneen_. Tacituksella on nimittäin piintynyt\nhalu selostaa kaikki Tiberiuksen teot pahimmin puolin ja nähdä hänen\nparhaimmissakin teoissaan vain teeskentelyä. Lisäksi poistuu monta\nmustaa tahraa, jos tarpeellisen varovasti suhtautuu Tacituksen\nesitykseen Rooman kaupungin juoruista, mitä »uskottiin» ja mitä\n»yleensä puhuttiin».\n\nOn myöskin huomattava, että ne Tiberiuksen _oman ajan_ kirjailijain\ntodistukset, jotka ovat säilyneet, ovat Tiberiukselle yksinomaan\nedullisia. Tacitushan kirjoitti keisarikuvauksensa kokonaista\nvuosisataa myöhemmin.\n\nTacituksen historiankirjoitusta ylipäänsä arvosteltaessa täytyy\nmyöskin ottaa huomioon hänen suorastaan kauhistavan terävä katseensa\nhuomaamaan varjopuolia luonteissa ja olosuhteissa, jotka olivat hänelle\noutoja, kun hänellä sitävastoin ei ollut kykyä nähdä elämän valoisia\npuolia. Mikä perusoleellinen eroavaisuus onkaan hänen ja Liviuksen\nvälillä historioitsijana! Livius kirjoitti suuret teoksensa _ilolla_.\nEnsimmäisestä rivistä viimeiseen hän ylpeyttä tuntien piirtelee Rooman\nkansan sankaritekoja ja kuvailee, kuinka valtakunnasta kehittyi\nmaailmanvalta. Tacitus sitävastoin suorittaa historioitsijan työtänsä\n_raskaana velvollisuutena_, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä\nkuvailemaansa kehitystä kohtaan.\n\nHänen historiankirjoituksensa harhautui myöskin siihen\nyksipuolisuuteen, että hän näkee tapaukset ja henkilöt\npääkaupunkilaisnäkökannalta ja osoittaa piintyneen pääkaupunkilaisen\nvälinpitämättömyyttä »maaseutuun» ja provinsseihin nähden. Jos häntä\nolisi kiinnostanut tämä merkityksellinen Rooman valtakunnan osa,\nniin hänen käsityksensä keisariajasta olisi vallan toisenlaatuiseksi\nkirkastunut. Hän olisi Seitsemän kukkulan kaupungin ulkopuolella\nälynnyt yksinkertaisempia, turmeltumattomampia tapoja, keksinyt\nonnellisempia ihmisiä kuin Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä. Hän\nolisi silloin myöskin voinut antaa selityksen sille tosiasialle, että\nkeisarius voi kestää huolimatta pitkästä sarjasta keisarihirviöitä.\n\nMitä taas Suetoniuksen keisarielämäkertoihin, tämän ajan historian\ntoiseen päälähteeseen, tulee, niin ne ovat suurimmalta osaltaan vain\nsemmoisia kaupunkijuoruja, jollaisia etelän kansat ovat kaikkina\naikoina ihastuksella keksineet ja panneet kiertämään, jos juttu vain\noli hauskan pisteliäs. Oliko siinä sitten hiventäkään totta, se ei\nmerkinnyt juuri mitään.\n\nTiberius ei ollut julma, verenhimoinen peto, jollaisena häntä\nniin kauan on pidetty — hän oli päinvastoin läpeensä ankaran\nvelvollisuudentuntoinen hallitsija. Hän ei varmastikaan ollut\npohjaltaan julma eikä kova, mutta hän kuuluu sen lajin ihmisiin,\njoita mielellään nimittäisi _kovan onnen lapsiksi_, jotka levittävät\nympärilleen kylmän tuntua ja huokuvat hyytä, missä esiintynevätkin.\nTällaisten ihmisten jäljissä kevään kukkaset kuihtuvat ja hento\noras lakastuu — kaikki elämänilo kuolee heidän läheisyydessänsä.\nMitä korkeammassa asemassa he yhteiskunnassa ovat, sitä enemmän\nonnettomuutta tuottaa heidän pelkkä persoonallisuutensa —\nelähdyttivätpä heitä kuinka hyvät aikomukset tahansa. Tokkopa kukaan\non innokkaammin pyrkinyt toteuttamaan sitä, mitä piti oikeana, kuin\nRuotsin Kustaa IV Adolf; mutta miten voittamatonta sisäistä kylmyyttä\ntämä mies levittikään ympärilleen! Tyhjyyden ja ikävyyden kuilu oli\naina hänen ja hänen ympäristönsä välillä, jäätävä tyhjyys, joka tunki\nlähimpien omaistenkin luihin ja ytimiin. Jos paisutamme tämän hänen\nolemuksensa puolen jättimäiseksi ja lisäämme siihen Eerik XIV:n\nsairaalloisen epäluuloisuuden, niin saamme kokonaiskuvan Tiberiuksen\nluonteesta. Kuinka raskasta oli elää hänen aikanaan, hänen tuskaa\nlevittävän persoonallisuutensa painon alaisena, siitä on selvimpänä\ntodisteena niiden monilukuisuus, jotka tekivät itsemurhan välttääkseen\njoutumasta tuomituiksi valtiopetosrikoksesta. Oikea itsemurhakulkutauti\nraivosi Roomassa Tiberiuksen ja hänen lähimpäin seuraajiensa aikoina.\n\nKenties hänen elämänsä olisi saanut kokonaan toisen suunnan, jollei\nhäntä olisi nuoruudessaan pakotettu hylkäämään naista, jota hän\nrakasti. Hän ei unohtanut koskaan tätä väkivaltaista sekaantumista\nhänen sielunelämäänsä. Kun hän kerran kohtasi rakastamansa naisen,\ntäyttyivät näköjään muuten niin tunteettoman miehen silmät kyynelistä.\n\n\nKirjallisuutta tähän kappaleeseen:\n\nEdward Spencer Beesly, Catiline, Clodius and Tiberius.\n\nL. Feytag, Tiberius und Tacitus.\n\nAdolf Stahr, Tiberius.\n\nEduard Pasch, Zur Kritik der Geschichte des Kaisers Tiberius.\n\nJ.C. Tarver, Tiberius the tyrant.\n\nS.L. Tuxen, Kejser Tiberius (Kirjallisuusviittein.)\n\nH. Willenbücher, Tiberius und die Verschwörung des Sejan.\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nG.R. Sievers, Studien zur Geschichte der römischen Kaiser.\n\nJ.P. Weisse, Populaere Forelaesninger over Tiberius og Nero.\n\nDr. Wiedemeister, Der Cäsarenwahnsinn der Julisch-Claudischen\nImperatorenfamilie.\n\nHarald Wägner, Förryckta Caesarer.\n\n\n\n\nCALIGULA.\n\n\nMaailma päästi helpotuksen huokauksen, kun tieto levisi, että\nCaprin vanha erakko oli viimeinkin eronnut maailmasta. »Leijona on\nkuollut», huudahteltiin, ja ilouhrit savusivat yli koko Italian.\nRiemu oli sitäkin suurempi, kun siihen sekoittui ilon tunne siitä,\nettä Rooman keisariksi tuli kansalle rakkaan Germanicuksen poika.\nGermanicuksella ja Agrippinalla oli nimittäin kolmaskin poika ja tämä\noli ymmärtänyt suhtautua Caprin kauheaan erakkoon niin hyvin, että\nTiberius salli hänen elää ja tekipä hänet ottopojakseenkin. Tämä poika\non tunnettu _Caligulan_ nimellä, ja nimi merkitsee »pikku saapasta».\nNäin Germanicuksen leirin sotilaat häntä piloillaan nimittivät\nsiksi, että hänen äidilleen oli johtunut mieleen pukea poika pieniin\nsotilassaappaisiin.\n\nRoomalaisten hallitsijanvaihdoksesta aiheutunut ilo kesti muutamia\nkuukausia. Sitten he rupesivat huomaamaan joutuneensa ojasta allikkoon.\nCaligula oli viimeinen huonontunut vesa Julius Cæsarin sukua.\nIulian ja Antoniuksen turmeltunutta verta virtasi hänen suonissaan.\nHänen kalpeanlihavat, kuoppasilmäiset, velttopiirteiset kasvonsa ja\npäälakensa, joka tuli kaljuksi jo nuoruusvuosina, olivat kauhistavan\nselvä todiste veltostuneesta luonteesta ja salaisista paheista.\nCaprin vanha ihmisvihaaja oli nähnyt hänen lävitsensä ennustaessaan:\n»Tällä pojalla tulee olemaan kaikki Sullan paheet, mutta ei yhtään\nhänen hyveistään.» Mutta poika ryömi koiran tavoin tyrannin edessä ja\nvähäisintäkään mielenliikutusta tuntematta otti vastaan tiedon äitinsä\nja veljiensä kauheasta lopusta — välipä muulla, kunhan hän vain itse\noli pelastanut nahkansa.\n\nKun nyt tämä orjaluonne aivan äkkiä 25-vuotiaana pääsi maailman\nherraksi, hän päästi joka suhteessa ohjakset höllälleen. Säästäväinen\nTiberius oli koonnut suunnattomia summia, mutta ei kuitenkaan niin\nmäärättömästi, ettei Caligulan liene onnistunut tuhlata niitä\nyhdeksässä kuukaudessa.\n\nMutta tyranni täytti kassan jälleen säätämällä uusia veroja ja\ntuomitsemalla suuressa mittakaavassa rikkaita alamaisiaan kuolemaan\nmajesteettirikoksesta. Kerran hän huvikseen julisti kuolemantuomion\nhetkisessä enemmälle kuin neljällekymmenelle syytetylle; ja kun hänen\npuolisonsa heräsi päivällislevoltaan, Caligula voi kerskailla niillä\nsuunnattomilla summilla, jotka hän oli »ansainnut» puolison nukkuessa.\nEräästä valtiopetoksesta kuolemaantuomitusta kerrotaan, että kun\nosoittautui, ettei mies ollut likimainkaan niin rikas kuin oli luultu,\nkeisari sanoi: »Hän on pettänyt minua — minun puolestani hän olisi\nvoinut elääkin.»\n\nCaligula pysyi koko elinikänsä »häijynä poikana, joka on saanut\nmaailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja pitelee niitä hillittömän\nilkivaltaisesti», käyttääksemme Viktor Rydbergin kuvaavia sanoja. Hän\nei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta osoittaakseen, kuinka hän\nnautti ajatuksesta, että kaikki oli hänelle luvallista. Kun hän suuteli\nvaimoaan tai rakastajatartaan kaulalle, oli hänellä tapana tuumailla:\n»Niin ihastuttava niska! — Vain sana minulta ja se lyödään poikki.»\n\nKerran, kun teatteriyleisö ei osoittanut hänelle kylliksi suosiotaan,\nhän lausui kauniin toivomuksen, että Rooman kansalaisilla olisi vain\nyksi kaula, niin että hän voisi katkaista kaikilta päät yhdellä kertaa.\nTiberiuksella oli ollut lapana sanoa: »Oderiut, dum probent (Vihatkoot\nminua, kunhan vain tunnustavat minun olevan oikeudenmukaisen)!»\n\nCaligulan mielilause oli: »Oderint, dum metuant (Vihatkoot, kunhan\npelkäävät)!» Ja peilin edessä hän harjoitteli ottamaan oikein\nkauhuaherättäviä ilmeitä. Tiberiuksen hirmuhallitus oli julmaa ja\nharkitsevaa, Caligulan ilkivaltaista. Tiberius kärsi sieluntuskia, hän\noli traagillinen hahmo valtaistuimella. Caligulassa ei inhimillisyys\nkehittynyt koskaan niin pitkälle, että hänelle olisi juolahtanut\nmieleenkään tuntea minkäänmoisia omantunnon nuhteluita rikoksistaan.\n\nHänet valtasi rajaton ylimielisyys, jonkinlainen hulluus, jota on\nnimitetty »keisarihulluudeksi». Viktor Rydbergin tavoin kuitenkin\nkysyy, eiköhän kuritushuone pikemmin kuin sairaala olisi ollut tämän\npelkurimaisen orjaluonteen hoitopaikka. Niin selvästi kuin mahdollista\nhän oli Tiberiuksen edessä osoittanut, että hän tosiaankin voi pitää\nitsensä aisoissa, jos joku kykeni pitämään häntä pelon vallassa. Niihin\naikoihin oli useitakin, jotka juonittelivat kukistaakseen hänet.\nSeianus muiden muassa, mies, joka oli niin monelle tuottanut turmion,\nkoetti houkutella häntä varomattomiin lausuntoihin. Mutta Caligula oli\novelampi heitä kaikkia. Se ei totta tosiaan osoita mielenhäiriötä.\n\nKun Caligula pääsi keisariksi, hän ei kärsinyt, että kukaan oli hänen,\nmaailmanvaltiaan yläpuolella. Hän hakkautti päät kaikilta kuuluisilta\njumalkuvilta, jotka sai käsiinsä, ja jalostutti ne sen sijaan omilla\nkasvonpiirteillään. Itselleen hän rakennutti loistavan temppelin,\nesiintyi vuorotellen Iuppiterina tai Bacchuksena, välistä Iunona tai\nVenuksena ja seurusteli toverillisesti ja luontevasti kaikkien jumalien\nkanssa. Capitoliumissa hän piti usein Iuppiterin kanssa kahdenkeskisiä\nsalaperäisiä neuvotteluja ja antoi kaimansa uhkaavalla äänellä kuulla,\nettä tämän herruus oli pian oleva lopussa. Vain silloin, kun jyrisi\nja salamoi, hän näyttää pitäneen viisaimpana tunnustaa kilpailijansa\nylivallan.[139]\n\nKerran hän sattui kysymään eräältä kuuluisalta murhenäyttelijältä:\n»Kuka sinusta on suurempi, Iuppiter vai minä?» Kun puhuteltu ei\nkyennyt hämmästyksissään heti vastaamaan, Caligula ruoskitutti häntä.\nKun mies raukka rukoili armahdusta, keisari kiitteli hänen äänensä\nkaunissointuisuutta, sen ilmaistessa _todellistakin_ tuskaa!\n\nOlihan Caligula itse jumalallista syntyperää, koska hän äidin puolelta\npolveutui Æneaan pojasta Iuluksesta, jonka isänäiti oli Venus.\nPoistaakseen sen häpeän, minkä alhaissukuinen Agrippa oli aiheuttanut\nhänen sukupuulleen, sanotaan hänen väittäneen, että hänen äitinsä\nAgrippina oli syntynyt sukurutsauksesta Augustuksen ja Iulian kesken.\nJa koska sellainen jumalten jälkeläinen kuin hän itse ei luonnollisesti\nvoinut löytää mistään arvokasta puolisoa, niin hän Iuppiterin esimerkin\nmukaan eli yhdessä oman sisarensa kanssa. Faaraoitten tavan mukaan hän\nolisi mennyt tämän kanssa lailliseenkin avioliittoon, jollei sisar\nolisi äkkiä kuollut. Vainajan Caligula julistutti jumalattareksi.\n\nHänen länsimaisen käsitystavan mukaan luonnoton käytöksensä voi tosin\nyhtä hyvin johtua hänen kaiken egyptiläisen ihannoimisestaan kuin\nläpeensä turmeltuneesta aistillisuudestaan, kuten roomalaiset sen\nkäsittivät. Hänen uskotuin miehensä oli egyptiläinen, ja palvelijoiksi\nhän valitsi pelkästään egyptiläisiä. Heti valtaistuimelle noustuaan hän\nliitti valtionuskontoon Isiksen palveluksen, jonka temppelin Tiberius\noli hävittänyt ja kuvapatsaan heitättänyt Tiberiin. Hänen ihanteenaan\noli hovinsa muuttaminen aleksandreialaiseksi hoviksi, jonka keskellä\nhän itse, kuten faarao, rehentelisi jumalallisena majesteettina.\nCaligulan käsissä prinsipaatti oli muuttumaisillaan _itämaalaiseksi\nhirmuvaltiudeksi_.\n\nNäin Caligula jatkaa nopeasti lisäytyvää despoottiluonteiden sarjaa,\njonka alkoivat Marius ja Sulla ja jota jatkoi Tiberius. »Täysvaltaisina\nkuten itse kohtalo», Birt sanoo, »he tahtoivat hallita maailmaa, mutta\nhe olivat myöskin enimmäkseen oikullisia kuten kohtalo.»\n\nSittenkuin Caligula oli menettänyt jumalattarensa, hän vähän väliä\nvaihtoi puolisoa. _Yhtenä_ vuotena hän ehti mennä kolme kertaa\nnaimisiin ja yhtä monta kertaa erota. Hänen himokkaisuuttaan Suetonius\non kuvannut tilanteessa, joka muistuttaa itämaisten sulttaanien menoja.\nSellaisia naisia, joiden kanssa Caligula halusi päästä suhteisiin, oli\nhänellä tapana pyytää päivällisille miehinensä. »Lojuvassa asennossa\nhän kävelytti heitä ohitsensa ja katseli heitä tarkoin — hänellä ei\nollut kiirettä enempää kuin orjien valitsijoilla. Mutta milloin tahansa\nhän voi jättää seuran ja kutsua kanssansa sen naisen, joka häntä\neniten miellytti. Hetkisen kuluttua hän palasi ja kaikkien kuullen\nyksityiskohdin ylisteli kysymyksessä olevan naisen suloja tai moitti\nhänen puutteitaan.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki miehet, jotka tavalla tai toisella olivat huomattuja,\njoutuivat suuruudenhullun keisarin kateuden esineiksi; useamman\nkuin yhden heistä oli kiittäminen vain viekkaasti suunniteltua\nmanööveriä hengestään. Valtiomies ja filosofi Seneca sai elää vain\nsen vuoksi, että onnistuttiin uskotella keisarille, että hän oli\nviimeisellä asteella oleva keuhkotautinen. Muuan korkeassa asemassa\noleva virkamies vältti mestauksen vain siten, että kun hän seisoi\nsilmätysten maailmanhallitsijan kanssa, hän peitti päänsä merkiksi\nsiitä, että hänen maalliset silmänsä eivät voineet kestää jumalan\nkasvojen säteilyä. Caligula ihastui siinä määrin, että miehestä\ntuli muuan hänen suosikkejaan. Ja mitä sanomme hallitsijasta, joka\nhovijuhlassa, jossa konsuleilla on kunniapaikka hänen vieressään,\npuhkeaa nauraa hohottamaan ja joka alamaisimmasti tehtyyn kysymykseen,\nmikä on Hänen Majesteettinsa hyväntuulen aiheena, vastaa aidolla\nkatupoikavirnistyksellä: »Tulinpahan vain ajatelleeksi, että tarvitaan\nainoastaan, että sanon sanan, ja nuo molemmat tulevat päätänsä\nlyhyemmiksi!» Kuinka vähän arvoa hän pani valtion korkeimpiin\nvirkoihin, sen hän osoitti tuumailemalla nimittää lemmikkihevosensa\nkonsuliksi. Mahdollista kuitenkin on, että totuuden siemenenä tässä\nhistoriassa on vain jokin hänen monista repäisevistä mietelmistään,\njota ei ole käsitettävä aivan kirjaimellisesti, esimerkiksi tämän\ntapainen tuumailu: »Minä olen aikonut nimittää lemmikkihevoseni\nkonsuliksi.» — »Miksi sitten?» »No, kun jo niin monta aasia on päässyt\nkonsuliksi. Miksi ei jalo juoksija silloin voisi päästä siksi?» Tällä\ntavoin monet hullunkuriset jutut Caligulasta ovat voineet saada alkunsa.\n\nMuutoin Viktor Rydberg huomauttaa, että »Roomassa oli ollut huonompia\nkonsuleja, ja arvoa seuraavat virkatehtävät eivät tähän aikaan olleet\nniin tärkeitä, ettei lemmikkihevonen tallirengin avulla olisi voinut\nniitä hoitaa.»\n\nGladiaattorinäytäntöihin tyranni ei ollut koskaan oikein tyytyväinen,\njollei areena lainehtinut verestä. Ellei ollut tarpeeksi rikollisia\nvillipetojen revittäviksi, hän otatti kiinni katselijoita ja heitätti\nheidät pedoille. Hän pakotti myöskin ylhäisiä miehiä taistelemaan\ngladiaattoreina. Välistä maailmanhallitsija sai päähänpiston piristää\nmielialaa katsomossa asettamalla jätkiä hienoimmille paikoille. Sitten\ntuota kruunattua lurjusta huvitti suunnattomasti riita ja tappelu.\nKaupungin roskaväen keskuudessa Caligula oli koko hallituskautensa ajan\nmitä suurimmassa määrin suosittu. Siitä oli jo pitkä aika kulunut,\nkun kukaan oli huvittanut kansaa gladiaattorinäytännöillä ja muilla\nhuveilla niin runsaasti kuin Caligula.\n\nHänen mielettömimpiä päähänpistojaan oli teettää silta yli\nNapolinlahden hienosta Baiæn kylpypaikasta Puteolin kaupunkiin,\nlähes puolen peninkulman pituisen matkan. Aiheena ei tähän ollut\nainoastaan se, että hän tahtoi ällistyttää maailmaa, vaan lienee siihen\nsekoittunut jonkinlaista vielä lapsellisempaa uhmaa. Tiberiuksen aikana\nkeisarin hoviastrologi oli nimittäin ennustanut, että Caligula voi yhtä\nvähän tulla keisariksi kuin ratsastaa Napolinlahden yli.\n\nNo mitäpä siinä. Caligula käski, että kaikkien italialaisten\nrahtialusten oli kokoonnuttava Baiæseen laivasiltana käytettäviksi.\nKun silta oli valmis, hän itse ratsasti, ylpeänä kuin jumala,\nAleksanteri suuren panssari päällänsä, sillan yli Baiæsta Puteoliin.\nJa sittenkuin hän oli päivän levännyt tästä suurteostansa,\nhän ajoi triumfaattorina nelivaljakolla takaisin kaartinsa ja\nkatselijajoukkojen seuraamana. Keskellä siltaa hän pysähtyi ja\nnousi puhujalavalle ylistämään urotekojansa. Sen jälkeen hän vietti\nvoittojuhlaa, joka valtavin juomingein jatkui myöhään yöhön. Ja kun\npäihtymys alkoi vaikuttaa, Caligula sai arvoisensa päähänpiston.\nÄkkiä kuuluu läpitunkevaa kirkunaa. Cæsarin viittauksesta on\nhuvikävelyllä olijat heitetty mereen. »Kauan», Viktor Rydberg sanoo,\n»puhuttiin Baiæssa tästä poika-viikarikujeesta, kauemmin kuin\nkeisarin kylvystä hyväntuoksuisissa esansseissa tahi hänen miljoonia\nnielevistä päivällisistään.» — On kuitenkin toinenkin esitys tästä\ntapauksesta, nimittäin että ne, jotka kellahtivat mereen, tekivät\nsen juovuspäissään. Siitähän ei voi syyttää Caligulaa, ei ainakaan\nsuoranaisesti.\n\n»Kerran», Viktor Rydberg jatkaa, »Caligula esiintyy uhraajana ja\nupotti kirveensä — uhrieläimeenkö? Ei — vaan pahaa aavistamattomaan\nalttaripalvelijaan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Caligulan\nrintakuva viistoon vilkkuvine silmineen ja suun ympärystön ilkeine\npiirteineen näyttää hautovan mielessään yhtäläistä pilaa.»\n\nMitä Caligulan mieletön tuhlaus maksoi, sen Rooman kansa sai tuntea\nnahassaan.⁻ Hänen veronsa kohosivat ehtimiseen oikeaksi kiristämiseksi.\nHänen määrätön kullanhimonsa antoi aihetta juttuihin, että hän\nhuvitteli latomalla kultarahakasoja palatsinsa marmorilattialle ja\nvierittelemällä itseänsä alastomana niissä. Tämän nautinnon hekumaa\nhän lienee välistä tehostanut sulkemalla pakaten täynnä olevat\nviljavarastot ja antamalla kansanjoukkojen nähdä nälkää.\n\nOlisi ollut luonnotonta, ellei olisi tehty salaliittoja tämän\nvaltaistuimella olevan epäsikiön pään menoksi. Mutta kaikki\nyritykset epäonnistuivat pretoriaanien vartioinnin takia. Vain\nnäiden omista riveistä pelastus voi tulla Rooman kansalle. Lopuksi\nmuutamat kaartinupseerit tekivät salaliiton ja surmasivat tyrannin\nhänen palatsissaan vuonna 41 j.Kr. Hän oli silloin hallinnut vajaan\nneljä vuotta. Rooman roskaväki suri hänen ennenaikaista kuolemataan\nvilpittömästi hänen suurten, epäämättömien amfiteatteri- ja\nkilparata-ansioittensa vuoksi.\n\nEhdottoman oikeuden näkökannalta — jos nyt sellainen on mahdollista\ntässä vajavaisuuksien maailmassa — täytyy kuitenkin tunnustaa, että\nCaligula ei ollut _täydellisesti_ kelvoton, kuten hänen paheittensa\nja häpeällisten tekojensa perusteella voisi luulla. Erikoistutkija\nvoi kyllä hyvällä tahdolla keksiä yhden ja toisen pienen valopilkun,\nkuten etteivät hänen _kaikki_ kuolemantuomionsa olleet oikeudettomia,\nettei hän tuhlannut _kaikkia_ valtion varoja, vaan käytti niistä\nosan hyödyllisiin rakennusyrityksiin, ja ettei hän ollut _aivan_\nkelvoton ulkopolitiikan hoidossa. Mutta suorastaan mahdotonta on\nkruunatun lurkin muiston puhdistusyritys. Sen tekee mahdottomaksi\nhänen määrätön itsejumalointinsa, hänen vintiömäinen ilkeytensä, hänen\nhillitön tuhlaavaisuutensa ja ylipäänsä hänen täydellinen hallitsijan\nedesvastuuntunteen puutteensa ja hänen kyvyttömyytensä aavistamaankaan,\nettä hänellä olisi jokin elämäntehtävä suoritettavana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän päivinämme Caligula on tullut »mielenkiintoiseksi» niiden\nsuurien arkeologisten yritysten takia, jotka diktaattori Mussolini\non pannut alulle, nimittäin Nemijärven tyhjäksi pumppuamisen ja sen\npohjalla olevien Caligulan aikuisten keisarillisten loistoalusten\nkuiville saattamisen vuoksi. Pikku järven asema keskellä Albanovuorten\nvehreyttä, pari peninkulmaa kaakkoon Roomasta on silmiäkiehtovan\nkaunis. Järvi on syntynyt siten, että vanha tulivuoren aukko on\ntäyttynyt vuorilta virtaavasta sadevedestä. Sen pyöreää, peilikirkasta\npintaa, jota tuulenhenkäys tuskin koskaan panee väreilemään, sanottiin\nmuinoin »Dianan peiliksi». Jumalattarella olikin laajalti kuulu\ntemppeli sen rannallapa hänelle oli sekin lehto pyhitetty, jonka\nmukaan pieni Nemin yhteiskunta on saanut nimensä. »Lehto» on nimittäin\nlatinaksi _nemus_.[140]\n\nMuinaisajan ylhäiset roomalaiset osasivat antaa arvon seudun\nluonnonkauneudelle ja miellyttävälle ilmastolle. Järveä ympäröivät\nsiihen aikaan kesähuvilat ihanine puistoineen ja puutarhoineen. Mutta\nylhäisin kesävieras ei tyytynyt asumaan rannalla — hän ankkuroi\nhuvilansa järvelle. Egyptin Ptolemaiosten ja Sisilian tyrannien\ntapaan sanotaan Caligulan rakennuttaneen kaksi suurta loistoalusta ja\nvarustaneen ne uiviksi kesähuviloiksi kukkineen ja ruohokenttineen,\nviiniköynnöksineen ja hedelmäpuineen, vilpoisine pylväshalleineen,\nsuihkukaivoineen ja kylpyhuoneineen.\n\nMutta Caligulan kauhea tarina loppui ja samoin keisarilaivojenkin.\nJoutui päivä, jolloin ne olivat tehneet tehtävänsä ja painuivat pienen,\nrauhallisen järven pohjaan. Ja vähitellen koko ihanuuden muisto\nunohtui. Kuitenkin se eli kansansaduissa; ja 1400-luvun alussa seudun\nomistaja antoi eräälle kuuluisalle teknikolle tehtäväksi tutkia,\nmissä määrin oli perää ympäristön talonpoikien väitteessä kahdesta\nhukkuneesta aluksesta. Muutamien genovalaisten merimiesten avulla,\njotka uivat kuin kalat, teknikon onnistui saada rautakoukut kiinni\nyhteen runkoon, ja kun hilattiin, seurasi osa keulaa koukuissa. Se oli\ntehty kolmentuuman lehtikuusilankuista ja päällystetty lyijylevyillä.\n\nVuosisata myöhemmin suoritettiin uusi tutkimus alkeellisen\nsukelluslaitteen avulla. Tällöin todettiin m.m., että laivan sisässä\noli lattia karmosiinipunaisista tiilistä. Muutoin ei tämä eikä\nvuosisata aiemmin tehty koe tuottaneet muita huomattavia tuloksia.\nOmituista kuitenkin on, että tämän jälkeen oli arkeologisissa piireissä\ntapana kuitata puhe Nemijärven laivoista olkapäitten kohautuksella.\nOli huomattuja arkeologeja Italiassa ja muissa maissa, jotka jyrkästi\nkielsivät niiden olemassaolon.\n\nSittenkin oli Roomassa eräs antiikki-intoilija, nimeltään Constanzio\nMæs, mies, jolla oli Schliemannin »herkkäuskoisuus» ja innostus, joka\nei antanut hänen lakata ajattelemasta uponneita aluksia. 1890-luvun\nalussa hän julkaisi niistä herättäviä kirjoituksia aikakauslehdissä.\nMuutamia vuosia myöhemmin ne tekivät vaikutuksensa. Muuan italialainen\nruhtinatar omisti näihin aikoihin tilukset Nemijärven ympärillä.\nTyöt aloitettiin Dianan temppelin kaivauksella ja arkeologiset\ntutkimukset ulotettiin järven pohjaankin. Tuloksena saatiin ylös komea\npronssinen keulakoristepää, viisi samasta aineesta loisteliaasti\ntehtyä eläimenpäätä renkaat leuoissa, joukoittain rikkonaisia\nmosaiikkilaattoja ja lopuksi — minkä arvo ei ollut vähäisin — kaksi\npitkää palasta lyijyistä vesijohtoputkea, joissa oli Caligulan\nnimileima. Tämän jälkeen viranomaiset kielsivät työn jatkamisen; mutta\nvuonna 1928, kuten sanottu, valtio ryhtyi itse siihen. Alukset ovat\nmittasuhteiltaan valtavia. Yksi on lähes 70 metriä pitkä, toinen viisi\nmetriä pitempi. Loistoesineitä ei niissä kuitenkaan ole, sillä kaikki\nsellaiset on viety pois, ennenkuin alukset upposivat syvyyteen. Mutta\nlaivanrakennustaidon historialle ne ovat erittäin kiintoisia, sillä ne\novat antiikin vanhimmat säilyneet laivat. Kuuluisat eläimenpäät, jotka\naiemmin ongittiin ylös, osoittautuvat nyt kuuluneensa, ei aluksiin,\nvaan loistosiltaan, joka johti maalta lähimpänä olevaan alukseen.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nHugo Willrich, Caligula (Klio 1903).\n\nUlrich Linnert, Beiträge zur Geschichte Caligulas.\n\nS. Neander Nilsson, Kejsarskeppen i Nemisjön (Svensk tidskrift 1929).\n\nJames G. Frazer, Den gyllene grenen. Studier i magi och religion: 2 nid.\n\n\n\n\nCLAUDIUS.\n\n\nKun roomalaiset viimeinkin olivat vapautuneet kokonaisen miesiän\nkestäneestä kauhun ajasta, niin senaatti suunnitteli moisten\nkauhujen estämistä vastaisuudessa saattamalla jälleen voimaan\ntasavaltaisen hallitusmuodon. Mutta pretoriaanit eivät tahtoneet\nolla tässä puuhassa mukana, sillä koko heidän olemassaolonsa riippui\nprinsipaatin jatkumisesta. Nyt oli sotilasten kuitenkin toimittava\nripeästi, ennenkuin ajatus tasavallan palauttamisesta olisi ehtinyt\njuurtua yleiseen mielipiteeseen. Mutta mistä he saisivat sopivan\nkeisariehdokkaan. Onni tuli heille avuksi, vaikkakin hieman omituisella\ntavalla.\n\nMuutamat pretoriaanit, jotka syöksyivät keisaripalatsin läpi saadakseen\nkiinni Caligulan »murhaajat», huomasivat äkkiä jalkaparin, joka pisti\nesille erään uutimen alta. Ne näyttäytyivät olevan Caligulan sedän,\n_Claudiuksen_, joka kauhuissaan oli juossut piiloon.\n\nClaudius oli heikko ja sairaalloinen, näöltään melkein epämuodostuma\npoloinen. Sitä ei huomannut niin hyvin, kun hän istui, vaikka hänen\ntutiseva päänsä silloinkin paljasti rappeutuneen ruumiinrakenteen;\nmutta, suorastaan surullista oli katsella, kun hän huojui eteenpäin\nsäälittävän ohuilla säärillään. Hänen äitinsä Antonia, joka muutoin\noli kelpo nainen, ei ollut hyvä »epäsikiö» raukalleen, kuten hän\nClaudiusta nimitti. Kun hän tarkoitti äärimmäistä hölmistymistä,\nhänellä oli tapana sanoa: »Sinä olet Claudiustakin tyhmempi!» Eikä\npojan lahjakkuus suinkaan parantunut sillä, että hänelle annettiin\nopettajaksi raaka ja sivistymätön mies, joka käytti pääasiallisesti\nselkäsaunaa kasvatusvälikappaleena. Vielä vanhempanakin keisari parka\nvärisi muistellessaan nuoruusvuosiaan.\n\nHänen ylpeät sukulaisensa olivat aina hävenneet häntä ja hyvin\nvastenmielisesti sallineet hänen näyttäytyä julkisesti. Mutta\nahtaammassa perhepiirissä pidettiin julmasti hauskaa hänen tavalleen\nheti aterian päätyttyä vaipua uneen ja kuorsata äänekkäästi. Silloin\noli tapana piristää mielialaa panemalla kengät hänen käsiinsä ja\nheittelemällä häntä oliivin- tai taatelinsydämillä, kunnes hän\nunenpöpperössä alkoi raapia päätänsä jalkineilla.\n\nMitä Augustus ajatteli poikapuolensa pojasta, sen voimme nähdä hänen\nkirjeestään Livialle, jossa hän kertoo, että hänellä on ollut vakava\nneuvottelu Tiberiuksen kanssa siitä, tokko Claudiuksen uskallettaisiin\nantaa yletä valtionpalveluksessa. Mutta he olivat tulleet siihen\nvakaumukseen, että hän oli »ala-arvoinen ja että häntä täytyi pitää\nsekä ruumiillisesti että henkisesti vajavaisena. Voisimmeko näin\nollen», hän jatkaa, »antaa yleisölle aihetta ivallisesti nyrpistellä\nnenäänsä sekä tehdä pilaa sekä hänestä että meistä? Ei, meidän ehdoton\nmielipiteemme on, että hän esim. ei saa katsella sirkusnäytäntöjä\nkeisarillisesta aitiosta. Sillä siellä hän on liian alttiina yleisön\nsilmäyksille.» Yhtä vähän hänen tuli saada olla läsnä muissakaan\njuhlallisissa tilaisuuksissa. Täten piti kaikkien tällaisten kysymysten\nolla ratkaistut kerta kaikkiaan, »niin ettei aina ja alituisesti\ntarvitse pelätä, että hän häpäisee sukulaisensa.»\n\nKun nyt, Caligulan kuoltua, muuan sotilas älysi hätääntyneen raukan\nhänen piilostaan, tämä vapisi kuin haavanlehti ja oli pelosta\npuolikuollut, kun sotilas muutamien toveriensa avulla laahasi hänet\nmukanaan — mestauspaikalle, Claudius luuli, valtaistuimelle, sotilaat\ntuumivat. Heille sattuikin prinssin löytö — olipa hän nyt sitten\nmillainen tahansa, juuri oikeaan aikaan. He veivät Claudiuksen\nriemusaatossa kaartin kasarmille ja huusivat hänet keisariksi.\nVastalahjaksi Claudius antoi kaikille pretoriaaneille sievoisen\nrahalahjan. Tämä tapa kuului tästälähin keisarinvaalin juhlamenoihin.\n\nOmalta osaltaan Claudiuksen suurin toive oli saada levossa ja rauhassa\nomistautua historian opintoihinsa. Mutta oli kyllä toiselta puolen\nparempi tulla pakotetuksi rupeamaan maailmanhallitsijaksi kuin\nlaahatuksi mestauspaikalle, niin tottunut kuin hän siihen ajatukseen\nolikin. Veljensä pojan hallitessa hänen elämänsä oli nimittäin ollut\nuseita kertoja hiuskarvan varassa. Hänen hengissä pysymisensä johtui\nsiitä, että hän oli ollut kyllin viisas näytelläkseen vieläkin\ntyperämpää kuin oikeastaan oli. Mutta niinpä oli Caligulan hovin\ntapoihin kuulunutkin tehdä pilkkaa hajamielisestä ruhtinaasta.\n\nSenaatin tasavaltatuumailut hävisivät kuin tuhka tuuleen. Ei päästy\nkoskaan sen pitemmälle, kuin että pidettiin tulisia puheita tyranniutta\nvastaan, jonka nyt muistettiin vallinneen tasan sata vuotta. Niin\nkauan oli nimittäin kulunut ajasta, jolloin Cæsar, Pompeius ja Crassus\ntekivät ensimmäisen triumviraatin. Sillä välin kuin korkea neuvosto\npiti pontevia puheita, pretoriaanit hankkivat valtakunnalle uuden\nkeisarin, ja senaattoreilla ei ollut muuta tehtävää kuin kiittää ja\nhyväksyä, mitä he olivat päättäneet.\n\nMutta kun pretoriaanit noin vain aivan kuin pilanpäiten tekaisivat\nraihnaisesta, viisikymmenvuotiaasta turhimuksesta keisarin, ei kukaan\nluullut, että hänestä tulisi hallitsija muuta kuin nimeksi. Kysymys oli\nvain siitä, kenestä tulisi Rooman valtakunnan todellinen hallitsija.\nTosiasiallisesti ylhäisimmät hovivirkamiehet jakoivat vallan keskenään.\nKaikki nämä miehet olivat vapautettuja kreikkalaisia orjia, jotka\nolivat herralleen sokeasti uskollisia, koska he tiesivät, että heidän\ntoimeentulonsa riippui kokonaan heidän herransa olemassaolosta.\nYlipäänsä he hoitivat jonkinlaisina ministereinä ansiokkaasti kukin\nhallitushaaraansa, mutta ymmärsivät myös yhtä hyvin kuin roomalaiset\nmaaherratkin taidon itse hyötyä valtion kustannuksella. Ja koskapa he\nolivat juonitteluilla päässeet valtaan, heidän täytyi käyttää samoja\nkeinoja siinä pysyäkseen.\n\nKuuluisa satiirikko Iuvenalis osoittaa puoli vuosisataa myöhemmin\ninhoaan noita notkeita kreikkalaisia kohtaan, jotka pesiytyivät\nkaikkiin ylhäisiin taloihin Roomassa.\n\nMitäpä alaa olisi ollutkaan, johon tuollainen kuokkavieras ei ollut\npystyvinään! Jok'ainoa heistä oli todellinen tuhattaituri:\n\n    reetori, oppinut mies, matemaatikko, maalari, noita,\n    lääkäri, auguri, klovni ja parturi — kaikkehen pystyy\n    nälkiynyt helleeni. Jos pyysit, lensi hän pilviin.\n\nMutta roomalaiset olivat kylliksi tyhmiä joutuakseen haltioihinsa\nkaikista näistä esityksistä, olivatpa ne kuinka kehnoja tahansa:\n\n    Kuikelokaula jo kansan on mielestä Herkules uljas,\n    niskassansa mi voi Antaion, maajätin, kantaa,\n    ääntä se kiittävi piipittäväistä, mi kiekuvi niinkuin\n    kukko, mi kiimassaan nokin höyhentää kanakultaa.\n\nKaikkein pahinta on kuitenkin, että roomalainen itse pitää näiden\nliehakoivien muukalaisten imartelua ja osanottoa täytenä totena.\nKaikkihan on vain näyttelemistä. Kansa\n\n    ilvehtijäks on muuttunut. Nauraissas hohotellaan\n    vastahas, kosteat jos ovat silmäsi, itkua taasen\n    teeskennellään.\n\nRoomalaiset olivat nyt siinä määrin helleeniläistyneet, että »he alati\nsolkkasivat kreikkaa» ja rupesivat pitämään kreikkalaisia paheitakin\nmuotiasiana.\n\n    Nähdä on sietämätön tämä helleenistynyt Rooma.\n\nrunoilija huudahtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTehtyämme tämän syrjähypyn palaamme jälleen Claudiuksen hoviin.\nSiellä tie valtaan kävi keisarin nuoren puolison _Messalinan_[141]\nkautta, sillä Claudius oli kuin vahaa hänen käsissään. Messalina on\ntehnyt itsensä historialliseksi kuuluisuudeksi siveettömänä hirviönä.\nKaikkien kauniiden nuorukaisten, jotka hän vain keksi, täytyi myöten\ntai vasten tahtoaan tulla hänen rakastajikseen. Kieltäytymistä seurasi\nkuolema. Ainoastaan ottamalla osaa hänen orgioihinsa voi päästä valtion\nkorkeimpiin virkoihin. Hän muutti Claudiuksen palatsin yhdeksi ainoaksi\nsuureksi porttolaksi; vieläpä kerrotaan, että hän yöaikaan valepuvussa\nmeni yleisiin porttoloihin ja otti siellä vastaan kenen tahansa.\n\nMutta vaikka koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjasta irstailustaan,\npuolisolla ei näytä olleen siitä aavistustakaan. Ken, kuten muuan\nkaartinprefekti, koetti avata keisarin silmät näkemään, mitä hänen\nloistosaleissaan tapahtui, aiheutti siten vain oman turmionsa. Sama\nkohtalo vartosi jokaista ylhäistä naista, jossa Messalina vainusi\npiilevän kilpailijan tai vastustajan. Erikoisesti hän vihasi Caligulan\nsisaria Agrippinaa ja Iuliaa ja kaikkein syvimmin viimemainittua siksi,\nettä hän oli nuori ja uskalsi uhmata keisarinnaa. Hänet Messalina\nsai tuomituksi maanpakoon siveellisyysrikoksesta ja pian sen jälkeen\nraivatuksi tieltään.\n\nMessalina edusti hovissa tahdonvoimaa. Ettei Claudiuksesta tästä\nhuolimatta tullut _täydellinen_ nolla, johtui hänen tarkasta\nsäästäväisyydestään ja oikeamielisyydestään siihen määrään, mihin\nhänen vähäinen kykynsä riitti. Verot laskeutuivat jälleen normaalisten\nolosuhteiden mukaisiksi, vaikka useita suurenmoisia rakennustöitä\nsuoritettiin, ja minkäänlaatuisista kiristyksistä ei kuultu enää\npuhuttavan. Miellyttävä piirre oli myöskin se, että Claudius koetti\ntehdä lopun druidien julmasta jumalanpalveluksesta, jossa ihmisuhrit\nolivat tulleet pääasiaksi. Painavin syy siihen, että keisari\nryhtyi tähän asiaan oli kyllä poliittista laatua: kelttiläisen\npapiston vallan murtaminen. Claudius valvoi myöskin suurella\nmielenkiinnolla oikeudenkäyttöä ja hoiti mielellään itse korkeinta\ntuomio-oikeutta. Mutta hänen pahahenkensä, Messalina, peloitteli\nheikkoa puolisoansa ja sai hänet veritekoihin, jotka herättivät eloon\nmuiston Caligulan julmasta hallituksesta. Messalina ymmärsi tällöin\nvedota eräänlaiseen julmuudenvaistoon vanhassa turhimuksessa, jota\nhuvitti esim. tutkia kuolevien gladiaattorien ilmeilyä ja joka nautti\nuhriensa oikeudenkäytön pidentämisestä piinallisen pitkäpiimäisillä\nmuodollisuuksilla.\n\nMutta tapahtui useita kertoja, että hän hajamielisyydessään pyysi\nluokseen henkilöitä, jotka hän päivää aikaisemmin oli tehnyt päätä\nlyhemmiksi, ja ihmetteli, miksi kutsutut olivat sellaisia unikekoja,\netteivät ottaneet vaaria ajasta.\n\n24-vuotiaana kyllästymätön Messalina rakastui todella ensimmäisen\nkerran elämässään. Hänen intohimonsa esine oli muuan nuori ja kaunis\nkonsuli. Messalina ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla ja tahtoi\nvälttämättömästi mennä hänen kanssansa naimisiin. Ja eräänä päivänä,\njolloin Claudius oli poissa Roomasta, hän käytti tilaisuutta hyväkseen\npannakseen hääjuhlallisuudet toimeen. Mutta petetty aviomies sai\nOstiassa tietää, mitä oli tekeillä pääkaupungissa. Hän käsitti, että\noli kysymys hänen valtaistuimestaan ja elämästään.\n\nÄskennaineet ja heidän irstas seurueensa olivat juuri viettämässä\nhurjia orgioita. Bakkhanaalisessa huumauksessa keisarinna tanssii\nalastomana, vain pantterinnahka päällänsä, liehuvin hiuksin toisten\nkevytmielisten naisten ja nuorukaisten keskellä heilutellen\nthyrsossauvaansa vieri vierellä uuden puolisonsa kanssa, joka esiintyy\nBacchuksena. Silloin kuuluu äkkiä huuto, että keisari on tulossa.\nMorsiuspari ja häävieraat pakenevat kauhu kasvoillansa, mutta\nClaudiuksen kostava käsivarsi saavuttaa heidät kaikki. Kaikkien on\nkuoltava, Messalinankin.\n\nClaudius oli tällä välin alkanut vahvistaa itseään voimakkaalla\naterialla. Sen kuluessa hän sai tietää, että Messalina ei enää\nollut elävien joukossa. Ilmoitus ei tehnyt häneen juuri huomattavaa\nvaikutusta, ja sitä mukaa kuin viini alkoi vaikuttaa, hän unohti kaikki\ntyynni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän tämän jälkeen Claudius meni uudelleen naimisiin veljensätyttären\nAgrippina nuoremman, Caligulan kauniin sisaren kanssa, jota naista\nMessalina oli aina kieroon katsellut ja toivonut voivansa valmistaa\ntälle saman kohtalon kuin hänen sisarelleen Iulialle. Agrippina, joka\noli ollut tätä ennen kaksi kertaa naimisissa, ei ollut juuri hänkään\ntunnettu hyveen esikuvaksi. Hänen ainoa tarkoituksensa menemällä\nkolmannen kerran naimisiin oli raivata tie valtaistuimelle pojalleen\n_Nerolle_, joka oli syntynyt hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Ja\nhän ajoikin pian tahtonsa perille — siinä kuten kaikessa muussakin.\nHänen onnistui syrjäyttää keisarin oma poika Messalinan kanssa,\n_Britannicus_, joka oli saanut nimensä isänsä brittiläisistä saaman\n»voiton» johdosta. Agrippina käytti hyväkseen kaikkia tilaisuuksia\nsaattaakseen Britannicuksen varjoon Neron rinnalla. Hän järjesti\nniin, ettei Britannicus saanut tilaisuutta näyttäytyä kansalle, niin\nettä tuskin tiedettiin, oliko hän enää elossa. Heikkoa miestään hän\nhallitsi yhtä täydellisesti kuin Messalinakin oli tehnyt. Keisarin\ntarvitsi ainoastaan _katsoa_ jotakin toista naista tai sanoa häntä\nkauniiksi, kun jo Agrippina heti käski, että tämä oli raivattava\ntieltä tai lähetettävä maanpakoon. Tällaista tapahtui hyvin usein,\nsillä valtaistuimella istuva oppinut herra oli hyvin heikko kauniille\nnaisille, kuten jalolle viinille ja keittotaidon herkuille. Kun\nAgrippinan onnistui saada Nero naitetuksi Claudiuksen ja Messalinan\ntyttären Octavian kanssa, oli Neron asema kruununperillisenä tehty\nniin lujaksi, että Agrippina ei enää tarvinnut Claudiusta rinnallaan.\nJa varminta oli sitäpaitsi päästä hänestä kuitiksi — voisihan hänelle\nmuuten käydä samoin kuin Messalinallekin. Muutamat vanhan keisarin\npäihtyneenä lausumat vihamieliset sanat ilmaisivat, että hän alkoi\nkatua, että Britannicus oli saanut väistyä Neron tieltä.\n\nMyrkytetty herkkusieni-ruokalaji lienee ollut se välikappale, joka\nteki lopun 64-vuotiaan Cæsarin elämästä vuonna 54. Aina siitä hetkestä\nlähtien, jolloin hänestä tuli keisari, hän oli elänyt alituisessa\ntuskassa, että häntä kohtaisi Caligulan kohtalo. Ei kukaan, ei\nedes nainen eikä lapsi, saanut lähestyä häntä, ennenkuin hänen\nhenkivartijansa olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, ettei hänellä ollut\ntikaria vaatteisiinsa piilotettuna; eikä hän uskaltanut koskaan tulla\nystäviensä kotiin, ennenkuin oli ensin tutkituttanut jokaisen nurkan\ntalossa. Hänen onnistuikin suojella itsensä tikarilta — mutta hän kuoli\nmyrkystä. Hän pelkäsi ja piti silmällä jokaista ihmistä, mutta hänen\nvaimonsa surmasi hänet!\n\nAgrippina oli voittanut pretoriaanit Neron valtaistuimelle nousun\npuolelle tekemällä erään _Burrus_ nimisen miehen kaartinprefektiksi,\ntietysti ei vain siitä syystä, että hän oli kelvollinen ja kunnollinen\nmies, vaan ennen kaikkea siksi, että hän uskoi tällä koroituksella\ntekevänsä hänet orjakseen. Tuskin Claudius oli vetänyt viimeisen\nhenkäyksensä, ennenkuin Nero Burruksen seurassa astui kaartin eteen ja\nhuudettiin imperaattoriksi sivuuttamalla Britannicus, jonka kaulaan\nAgrippina »hillittömässä surussaan» heittäytyi nimittäen häntä isänsä\nkuvaksi. Sitä ei voi juuri katsoa imarteluksi! Tällä lailla hän\nvehkeili ja pidätteli poikapuoltansa itkien ja hyväillen — kunnes hänen\noma poikansa oli ennättänyt varmistautua pretoriaanien suosiosta.\nSilloin Agrippinan suru oli äkkiä poispyyhitty. Britannicuksen ystävät\nja kannattajat raivattiin tieltä tai saivat käskyn surmata itsensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkopoliittisesti Claudiuksen hallituskaudella on ollut se merkitys,\nettä _Britannian_ valloitus aloitettiin silloin. Sotatoimiin\nryhtymiseen vaikutti osittain harrastus hävittää perin pohjin\ndruidilaisuus, jolla jo vanhastaan oli juurensa juuri Britanniassa.\nTäällä nimittäin druidit saivat kasvatuksensa. Osittain roomalaisten\nkaupalliset pyyteet olivat sodan aiheuttajina. Roomalaiset liikemiehet\nolivat ehtineet levitä yli koko Gallian ja saaneet jalansijan Kanaalin\ntoisellakin puolen. Siihen, että heitä nyt roomalaiset legioonat\nseurasivat, oli Claudiuksella omat henkilökohtaiset syynsä: hänen\ntoiveensa saada esiintyä »sotapäällikkönä» ja voittaa »kunniaa».\nTriumfi oli helppo saavuttaa, sillä Britanniassa, kuten kaikkialla,\nkeltit olivat pirstoutuneet moniksi pikkuvaltioiksi. Uskollisina\nvanhalle periaatteelleen »Divide et impera» roomalaiset ottivat erään\nheidän luokseen paenneen brittiläisen päällikön suojelemisen sodan\ntekosyyksi.\n\nBritit tekivät tosin maahan tunkeutujille urhoollista vastarintaa,\nmutta he eivät kyenneet kauan pitämään puoliaan lujia, kiinteitä\nroomalaisia legioonia vastaan. Vasta kun varsinainen karkea työ oli\nmiekalla suoritettu, keisari saapui paikalle ja oltuaan kaksi viikkoa\n»päällikkönä» Britanniassa hän voi palata Roomaan ja viettää sen\ntriumfin, jota heikko ja tuskainen raukka oli halunnut enemmän kuin\nmitään muuta elämässään. Hänen elämänsä suurimpana ylpeytenä oli\naina se, että hän oli voittanut yksitoista brittiläistä kuningasta —\nkuten voiton muistomerkeissä valtakunnan eri osissa saatiin lukea—ja\nsiirtänyt Rooman valtakunnan rajat meren toiselle puolen. Messalina\nseurasi triumfissa »voittajaa» ja »Valtameren masentajaa» — Vestan\nneitsyeitten vaunuissa!\n\nSitten Britannian valloitus täydennettiin Thames virran pohjoispuolella\noleviin seutuihin saakka. Roomalaisten linnoitusten ja sotaleirien\nturvin äsken voitettu alue sai tiheän asutuksen italialaisista ja\nroomalaisista uudisasukkaista. Se roomalaistui yhä enemmän ja ne\nvapausliikkeet, joita tuon tuostakin puhkesi, kukistettiin alkuunsa.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nLucien Double, L’empereur Claude.\n\nH. Lehmann, Claudius und seine Zeit.\n\nKarl Vivell, Chronologische Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers\nClaudius.\n\n\n\n\nSENECA.\n\n\nSenecan elämä muistuttaa paljon Ciceron elämää. Nämä merkilliset\nmiehet olivatkin toisilleen sukua äidin puolelta. Molemmat miehet\nkuuluvat siihen harvinaiseen kirjallisten henkilöitten luokkaan, joka\non näytellyt suurta valtiollista osaa. Molemmat olivat ihanteellisia\nja kumpaakin kiinnosti filosofia. Kumpikin on kirjeissään ja muissa\nkirjoitelmissaan paljastanut inhimilliset heikkoutensa. Siksipä\nkumpikin on joutunut yksipuolisen arvostelun kiitolliseksi aiheeksi, ja\nheitä on verrattu »ruokoon, jota tuuli taivuttelee sinne tänne». Mutta\nkumpikin on arvokkaasti ja miehekkäästi kohdannut viimeisen kohtalonsa\nvaiheen.\n\nSeneca oli syntyperältään espanjalainen. Hän kuului erääseen\nCordovan rikkaimpia ja huomatuimpia perheitä. Mutta kasvatuksensa\nhän sai Roomassa. Siellä hän kehittyi kaunopuhujaksi ja stoalaiseksi\nfilosofiksi, mutta omistautui myöskin runoudelle. Caligulan hallituksen\naikana hänen elämänsä oli uhattu, mutta hän selviytyi vaarasta,\nkuten olemme nähneet. Multa Claudius ajoi hänet Messalinan toimesta\nmaanpakoon Korsikkaan, koska hänellä oli muka ollut rakkaussuhde\nCaligulan sisaren Iulian kanssa. Varsinainen syy oli kylläkin se, että\nMessalinan mielestä Seneca oli esteenä hänen häpeällisille orgioilleen\nja kunnianhimoisille suunnitelmilleen.\n\nKun Agrippina nuoremmasta tuli keisarinna, Seneca sai palata\ntakaisin Roomaan ja sai hyvin arvossa pidetyn aseman näihin aikoihin\nkaksitoistavuotiaan Neron opastajana, jonka kasvatus oli tähän asti\nanteeksi antamattomalla tavalla laiminlyöty.\n\nKun Claudius oli kuollut, Seneca purki sukkelassa satiirissa vihansa\nmiestä kohtaan, joka oli kerran hänet ajanut maanpakoon. Vanha\noriginaali oli kiitollinen ivailun aihe, ja Seneca tekikin sen\nluvattoman säädyttömässä äänilajissa. Parjauskirjoituksen — sillä\nsellaisena sitä täytyy pitää — nimenä on »_Claudiuksen muuttuminen\nkurpitsaksi_». Nimi on ivamukailu tavanmukaisesta otsakkeesta »Kuolleen\nCæsarin muuttuminen jumalaksi». Tyhjää kalloa koomillisesti muistuttava\nkurpitsa oli kylläkin vain Claudiuksen tyhmyyden ja sisällyksettömyyden\nvertauskuva, sillä itse kertomuksessa se ei esiinny.[142] Seneca vie\nmeidät Olympokseen, jonne Claudius kuolleena Cæsarina lähtee. Jumalat\njoutuvat ihmeisiinsä nähdessään eriskummallisen ilmestyksen, joka\nlinkuttaa esiin pää tutisten ja puhuen sellaista mongerrusta, että\nheidän täytyy kutsua laajalti matkustellut Herkules ottamaan selkoa\nsiitä, mikä salaperäinen olio tulokas oikeastaan on. Mutta vieläpä\nHerkuleellekin on vaikeata päästä selville, kuka mies on. Ylevän\ntraagillisin säkein ja uhkaavasti nuijaansa vilkaisten hän kehoittaa\nClaudiusta luikertelematta sanomaan totuuden. Lopulta kuolleen onnistuu\nselittää hänelle, mikä korkea arvo hänellä eläessään on ollut ja saada\nhänet johdattamaan itsensä olympolaisten seuraan.\n\nTäällä alkaa nyt vilkas keskustelu kysymyksestä, voidaanko tulokas\nottaa jumalien joukkoon. Augustus vastustaa sitä tarmokkaasti ja saa\nenemmistön puolelleen. Mercuriuksen täytyy siis ottaa kuollut mukanaan\nmanalaan. Täällä kuoro, jonka muodostavat hänen teurasuhrinsa, jotka\novat ennen häntä joutuneet manalaan, tervehtii häntä riemuitsevalla\nvahingonilolla. Manalan tuomarit tuomitsevat hänet orjuuteen, ja\nlopuksi hän joutuu komediakirjailija Menandroksen palvelukseen, hänen\napulaisekseen oikeusopillisissa tutkimuksissa. Seneca viittaa siihen\nmieltymykseen oikeudenkäyntikohtauksiin, jota sekä komediankirjoittaja\nettä keisari olivat osoittaneet.\n\nSenecan teoksen lukijaan jättämä vaikutus on kovin sekalainen, jos\nrinnastaa kuolleen keisarin käsittelytavan tässä kirjoituksessa\nja kaiken sen karkean imartelun, jota kirjailija aikaisemmin oli\ntuhlannut keisarille tämän _elossa ollessa_. Silloin hän ei ollut\nepäillyt vähääkään lukea Claudiusta jumalien joukkoon kuuluvaksi ja\noli huudahtanut hänelle: »Cæsar, sinun kauttasi me kaikki elämme\nja olemme»; ja loputonta oli hänen lempeytensä ja muiden hyvien\nominaisuuksiensa ylistäminen. Mutta silloinhan Seneca vielä voi — kuten\nBirt tämän räikeän vastakohdan selitykseksi huomauttaa — toivoa, että\nClaudius voisi tulla paremmaksi, koskapa hän oli osoittautunut kyllin\nvoimakkaaksi vapautuakseen Messalinasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnemmän kiitosta kuin Claudius-satiirillaan on Seneca saanut laajalla\nfilosofisella kirjailijatoiminnallaan. Tässä toiminnassaan hän esiintyy\nennen kaikkea stoalaisen koulun henkisenä siveysopettajana. Mutta hän\nei kuulu ankariin siveyssaarnaajiin, vaan on taipuvainen ymmärtämään\ninhimillisiä heikkouksia. Pääasia on — hän arvelee —, että ihminen\nponnistelee _lähentyäkseen_ yhä enemmän ja enemmän stoalaista viisauden\nihannetta.\n\nSenecan filosofisissa kirjoitelmissa tutustumme henkevään kirjailijaan\nja hienoon tyyliniekkaan. Siitä huolimatta esitys kyllä välistä\nkäy väsyttävän pitkäpiimäiseksi, mutta sitä elähdyttävät loistavat\nälynvälähdykset ja se on pirteillä kaskuilla höystettyä. Senecan\nmielipiteet ovat monin paikoin niin silmiinpistävän yhtäläisiä\nkristinopin kanssa, että muutamat kirkkoisät ovat väittäneet, että hän\non ollut salainen kristitty. Se mies, joka olisi perehdyttänyt hänet\nkristinoppiin, olisi ollut apostoli Paavali, joka oli hänen aikanaan\nvankina Roomassa. Väitetäänpä vielä, että Seneca ja Paavali olisivat\nolleet kirjeenvaihdossa keskenään. Ja muutamia vuosisatoja jälkeenpäin\nsepitettiinkin heidän välisensä kirjeenvaihto.\n\nSeneca on vapautunut täydellisesti kansanuskonnon monijumaluudesta ja\npuhuu Jumalasta kaiken luojana ja hallitsijana. »Ei kukaan, paitsi\nJumala, ole hyvä», hän sanoo. Hän nimittää Jumalaa »Isäksi» ja puhuu\nlämmöllä Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka tekevät hyvää. Mutta\nhän on myöskin perehtynyt piplian ajatustapaan, että, »jota Herra\nrakastaa, häntä hän myös kurittaa.» — »Minun Vakaumukseni on», hän\nsanookin — »että pyhä henki asuu meissä, henki, joka huomaa kaiken\nmeissä, olipa se sitten hyvää taikka pahaa. Samalla tavoin kuin me\nkohtelemme hyvää henkeä, hän kohtelee myös meitä.»\n\nKaikkia ihmisiä, myöskin barbaareja ja orjia Seneca pitää veljinään.\n»Orjat», hän täysin vastoin antiikin käsitystä sanoo, »ovat ihmisiä\nkuten mekin. Minä pidän orjia talossani tovereina. Käyttäydy alempaasi\nkohtaan siten, kuten toivot, että ylempäsi käyttäytyisi sinua kohtaan!\nTuo ja tuo on orja, mutta kenties hän henkisesti on vapaasukuinen.\nKuinka voikaan hänen ulkonainen orjuutensa vahingoittaa hänen\nvarsinaista olemustaan? Kuinka useita ulkonaisesti vapaissa onkaan,\njotka henkisesti ovat orjia, yksi aistillisuuden, toinen ahneuden,\nkolmas kunnianhimon ja kaikki huolien vallassa! Ja tämä orjuus on\ntavallista orjuutta häpeällisempää, sillä se on vapaaehtoista.»\n\nSeneca opettaa myöskin, ettei pahaa saa kostaa pahalla. »On parempi\nkärsiä kuin aiheuttaa vääryyttä», hän Sokrateen tavoin sanoo. Hänellä\non myöskin jonkinlainen kristityn voimakas tunne syntivelasta, ja\nhän tuntee, että »liha» estää meitä siveellisestä ja uskonnollisesta\nelämästä. »Ei yksikään ihminen voi sanoa olevansa synnitön, hän\nvoi vedota vain ulkonaisiin todisteisiin, ei koskaan omantuntonsa\nlahjomattomaan tuomioon.» Paha ei tule ulkoapäin — »se on meissä\nitsessämme, meidän sisällämme. Meidän tulee senvuoksi temmata irti itse\nsydämemme nautinnonhaluineen.»\n\nHuolimatta ihmeellisistä yhtymäkohdista kristillisen\nmaailmankatsomuksen kanssa ei ole kumminkaan todennäköistä, että\nSeneca olisi tuntenut kristinoppia. Senecan ajattelun ja kristillisen\nmaailmankatsomuksen yhtymäkohdat ovat yksinkertaisesti selitettävissä\nsiten, että kristityt olivat saaneet voimakkaita vaikutteita myöskin\nstoalaisten opista.\n\nSeneca tahtoo mielellään uskoa sielun kuolemattomuuteen, vaikk'ei hänen\nuskonsa olekaan siinä suhteessa vuorenvarma. Mutta vastoin kristillistä\nkäsitystä hänen mielestään ihmisellä on oikeus ottaa itsensä hengiltä,\nvieläpä hän toisten stoalaisten tavoin ihannoi itsemurhaa keinona\npäästä suureen vapauteen ja ikuiseen rauhaan. Elihän Seneca aikana,\njolloin keisarityrannius ja ilmiantojärjestelmä aiheuttivat sen, että\nitsemurha oli pienempi paha kuin se tuska, jonka vallassa vähänkin\netevämpien miesten täytyi päivä päivältä, tunti tunnilta olla.\nVapaaehtoinen kuolema oli sellaisen ajan ihmisille ainoa vastamyrkky\ntyranniuden iestä vastaan. Se oli ainoa keino sorretulle ihmisraukalle\nuhmata maailman herraa. Olihan hänellä kuitenkin, kaikesta huolimatta,\nmahdollisuus vapautua keisarin vallasta, milloin vain halusi. »Se\noli», Boissier sanoo, »ainoa oikeus, jonka despotismi oli jättänyt\nroomalaisille. Seneca puolustaakin tätä oikeutta kauhistuttavalla\nvoimalla.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeneca on kirjoittanut myöskin _murhenäytelmiä_. Aiheet niihin on\nsaatu suurilta kreikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta, erittäinkin\nEuripideeltä. Seneca valitsee kamalimmat ja vertatihkuvimmat aiheet.\nOsittain hän nimittäin tahtoo näin saada gladiaattorinäytäntöjen\nkoventamat roomalaiset kuuntelemaan näytelmiään, osittain hän saa\ntäten oikein hirmuisia aiheita saarnatakseen siveysoppia. Sillä\nSeneca on niin suuressa määrin kaunopuhuja, että hänen näytelmänsä\nmuodostuvat filosofisiksi keskusteluiksi ja pitkiksi, mahtipontisiksi\nstoalaishenkisiksi puheluiksi, vahingoksi toiminnalle ja\nluonnekuvaukselle.\n\nSenecan murhenäytelmät ovat ainoat roomalaiset murhenäytelmät, jotka\novat säilyneet meidän päiviimme, ja ne eivät juuri anna edullista kuvaa\nlajistaan. Kuinka kaukana ne ovatkaan kouristavassa kiihoitushalussaan\nja pitkäpiimäisessä lavertelussaan suurten kreikkalaisten\nnäytelmäkirjailijoin kohtuullisuudesta, heidän yksinkertaisesta,\nsopusuhtaisesta kauneudestaan! Kuitenkin on kyseenalaista, kuten\nBirt on esittänyt, eivätkö vertatihkuvat näyttämökuvat olleet\noikea tapa vaikuttaa yleisöön, jonka Seneca tahtoi herättää\nitsenäiseen ajatteluun. »Oman aikansa verisiä paheita hän tahtoo\nesittää traagillisine seuraamuksineen: veljesmurhaa, sukurutsausta,\nsammumatonta kannibaalista kostonhimoa. Senecan esittämät kuvat ovat\nkauhistuttavia ja niillä on siveellinen tarkoitusperä.» Lopuksi on\nmyöskin otettava huomioon, että nämä kamalat näytelmät, kaikesta\npäättäen, eivät olleet aiotut koskaan teatterissa esitettäviksi, vaan\nolivat vain lukudraamoja.\n\n\nKirjallisuutta tähän kappaleeseen:\n\nSeneca, Om livets korthet m. fl. skrifter, Johan Bergmanin ruotsinnos.\n\nValda skrifter af L. Annaeus Seneca. C.A. Brolénin ruotsinnos.\n\nF. Gustafsson, Senecas bref I.\n\nL. Annaeus Seneca, Medea, C.A. Melanderin runomittainen käännös.\n\nTheodor Birt, Seneca (teoksessa »Aus dem Leben der Antike», suomeksi\n»Antiikin elämää»).\n\nL. Friedländer, Der Philosoph Seneca (Historische Zeitschrift 1900).\n\nI.A. Heikel, Senecas Charakter und politische Thätigkeit.\n\nWalter Ribbeck, Lucius Annaeus Seneca, der Philosoph.\n\nSalomon Rubin, Die Ethik Senecas.\n\nMichael Baumgarten, Lucius Annaeus Seneca und das Christenthum.\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nH.E. Butler, Post-Augustan poetry.\n\nC. Martha, Les Moralistes sous l'empire romain.\n\nM.D. Nisard, Etudes sur les poètes latins de la décadence: 2 nid.\n\n\n\n\nNERO.\n\n\nHallitsijan vaihdos vuonna 54 herätti jälleen kansassa onnellisempani\naikojen toivon. Olihan Nero ainoa vesa kansalle, rakkaasta\nGermanicuksen suvusta. Mutta hän ei ollut vielä täyttänyt edes\nseitsemäätoista vuotta — hän oli nimittäin syntynyt samana vuonna kuin\nTiberius kuoli. Tätä tosiasiaa voi tuskin kovinkaan paljon muuttaa edes\nsenaatin päätös antaa pojalle kunnianimi »isänmaan isä». Jostakusta\nmuusta kuin hänestä oli tuleva oikea hallitsija. Agrippina oli aikonut\nitse näytellä sitä osaa, mutta hänen aikeensa tekivät tyhjäksi _Burrus_\nja _Seneca_.\n\nNerolla oli kuten Caligulalla ja Claudiuksellakin juomarihekumoitsija\nAntoniuksen onnetonta verta suonissaan. Hän oli nimittäin Antoniuksen\nja Octavian tyttären Antonion pojanpoika. Kuten Caligulalla oli\nhänelläkin siveettömän Iulian perinnöllisiä taipumuksia.[143]\n\nSeneca oli kuitenkin saanut kevytmieliseen Neroon nähden\nvaikutusvallan, joka muistuttaa sitä vaikutusta, mikä Sokrateella oli\nAlkibiadeeseen. Filosofi oli iloinen havaitessaan, kuinka lahjakkaan\nnuorukaisen sielu kuvasteli kaikkea jaloa — mutta hän oli pian\nhuomaava, että se teki sen peilin tavoin: ilman että kuvasta jää\npintaan jälkeäkään.\n\nBurruskin, joka oli yksinkertaisempi sotilasluonne, taipui\nkunnioittavasti filosofin tahtoon, otaksuttavasti pääasiassa siksi,\nettä tämä filosofi ei ollut yläilmoissa leijaileva mietiskelijä, vaan\najattelija, jolla oli käytännöllistä valtiomieslahjakkuutta. Senecasta\ntuli siis itse asiassa Rooman oikea hallitsija Rooman kansan onneksi,\nniin kauan kuin hänen valtakautensa kesti.\n\nNuoressa keisarissa ilmeni aluksi useita miellyttäviä\nluonteenominaisuuksia. Hän ihasteli Hellaan kauneusmaailmaa ja tahtoi\nistuttaa sen Rooman maaperään. Hänellä oli nuorenrohkea usko, että\nhän kansan esteettisen kasvatuksen avulla voisi tehdä Roomasta uuden\nAteenan. Itse keisari tahtoi olla edelläkävijänä omalla esimerkillään.\nHänen kunnianhimonsa oli tulla suureksi runoilijaksi ja laulajaksi.\nMutta osoittautui, että hänen kehnosta ja soinnuttomasta äänestään oli\nmahdotonta kehittää minkäänmoista, ja hänen runoilukokeensa antoivat\nsangen surkuteltavan tuloksen. Mutta tämä ei luonnollisestikaan estänyt\nhovia osoittamasta riemuitsevaa suosiotaan, kun häntä huvitti esiintyä,\neikä se voinut koskaan saada tarpeekseen kuulla hänen »jumalaista\nääntänsä», vaikka tuskin tiettiin, pitikö nauraa vai itkeä. Pian\nsuurempikin yleisö sai taiteelliselta näkökannalta epäilyttävän huvin\nnähdä keisarinsa esiintyvän traagillisena näyttelijänä ja loistavan\nnaisosissakin[144], ja sirkuksessa hän näytti eteviä kilpa-ajajan\nominaisuuksiaan. Varsinaisen elämäntehtävänsä; maailmanvaltakunnan\nhallitsemisen, hän yhä enemmän ja enemmän unohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä yltyvällä katkeruudella Agrippina oli sillävälin nähnyt vallan\nohjien luisuvan käsistään. Hän ei ollut työskennellyt, ponnistellut ja\nmurhannut sitä varten, että toiset saisivat nauttia vallan makeudesta.\nHän peloitteli Neroa Britannicuksella ja lienee uhannutkin kehoittaa\npretoriaaneja huutamaan nuorukaisen keisariksi. Saisipa Nero nähdä,\nmihin Germanicuksen tytär kykenisi! Seuraus tästä oli se — ainakin\nse näyttää seuraukselta —, että Britannicus muutamana päivänä\nkeisarillisen aterian kestäessä kaatui kuolleena maahan. Puhuttiin\nmyrkkyjuomasta, jonka hänen veljensä olisi hänelle valmistuttanut.\nMutta Nero loikoi edelleen tyynenä pöydän ääressä ja selitti, että se\noli vain kaatuvataudin kohtaus. Ja niin jatkettiin pöydän tarjoamia\nnautintoja — samassa ruokasalissa, missä Claudius viimeisen kerran\nelämässään söi herkkusieniä.\n\nTällä kuolemantapauksella voi olla toinenkin selitys; mutta eräästä\ntoisesta, vielä kauheamman rikoksen syytöksestä Nero ei voi\nvapautua. Joskin on epävarmaa, oliko hän veljensurmaaja, niin on\nsitävastoin varmaa, että hän oli äidinmurhaaja. Nero oli alkanut yhä\nenemmän ja enemmän vapautua Senecan vaikutusvallasta. Pian tulivat\nkättentaputukset ja nautinnot »himojen pantterivaljakon vetämän uuden\nDionysoksen» ainoiksi johtotähdiksi. Toisten irstasten vekkulien kanssa\nhän öisin harhaili ympäri Rooman katuja, melusi, hyökkäsi yksinäisten\nkulkijain päälle ja häpäisi vastaantulevia naisia. Kun hänet sitten\nvaltasi mieletön intohimo erääseen Rooman pahamaineisimpaan naiseen,\nkauniiseen, mutta sydämettömään _Poppæa_ Sabinaan[145], hänen äitinsä\nasettui poikkiteloin tielle. Poppæa oli viekas ja laskeva olio. Hän ei\nollut koskaan niin tyhmä, että olisi antautunut intohimonsa valtaan.\nHänessä ei ollut Messalinaa. Hänen, kuten Agrippinankin suurin intohimo\noli kunnianhimo. Hän antoikin Neron selvästi ymmärtää, että hän ei\naikonut tyytyä olemaan hänen rakastajattarensa —, mutta jos hän tahtoi\ntehdä hänet keisarinnaksi, niin...\n\nAgrippina tiesi liiankin hyvin, että jos viekkaasta Poppæasta tulisi\nkeisarinna, niin hänen oma vaikutuksensa poikaan olisi täydellisesti\nlopussa. Hän ponnisti senvuoksi kaikki voimansa tehdäkseen tyhjäksi\nkilpailijattarensa kunnianhimoiset suunnitelmat. Kun Nero pääsi tästä\nselville, hän vihastui niin kovin äitiinsä, että päätti raivata hänet\ntieltä. Mutta äidin ei pitänyt aavistaa mitään. Ja hänen piti kadota\njäljettömästi.\n\nPoppæasta oli tulemaisillaan Neron paha henki, joka oli\nmuuttamaisillaan luonteettoman miehen roistoksi.\n\nKeisari pyysi siis Agrippinan juhlaan huvilaansa Baiæseen. Äidin ja\npojan välit eivät olleet koskaan olleet niin hyvät. Päivä ei tahtonut\nriittää pojan hellyydenosoituksiin. Vasta yön tullen hän kykeni\nriistäytymään äidin syleilyistä, ja tämän lähtiessä hän lainasi hänelle\nloisteliaasti koristellun aluksen. Hiljaa alus liukui kuun valaisemalle\nmerelle. Silloin äkkiä kauhun kirkuna rikkoi yön hiljaisuuden. Alus oli\nrakennettu niin, että se sai vuodon muutamien minuuttien perästä — jos\nniin tahdottiin.[146]\n\nMutta Agrippina oli oiva uimari, ja hänet pelastettiin toiseen alukseen.\n\n»Mitähän nyt tapahtuu?» Nero arveli, kun hän sai kuulla, että hänen\näitinsä oli vielä hengissä. »Luonnollisesti hän matkustaa Roomaan\nyllyttämään kansaa äidin murhaajaa vastaan», hän ajatteli. Hän lähettää\nerään kätyrinsä roistojoukon kanssa siihen taloon, jonne Agrippina\noli asettunut. Miehet tunkeutuvat taloon sisälle ja lyövät Agrippinan\nkuoliaaksi.\n\nMutta siitä päivästä lähtien Nerolla ei ollut enää levollista hetkeä.\nTosin hän voi senaatille ja yleiselle mielipiteelle teeskennellä,\nettä hän oli itse pelastunut salahankkeista henkeänsä vastaan,\ntosin hän kulki Roomaan kuten triumfaattori saadun voiton jälkeen\nja toimitti jumalille kiitosuhrin Capitoliumilla. Tosin hän sai\nmyöskin useita todisteita siitä, kuinka vihattu Agrippina yleisesti\noli. Mutta omantunnon tuskilta hän ei kyennyt itseään varjelemaan.\n»Hän kutsutti», Viktor Rydberg sanoo, »noitia Itämailta loihtimaan\nja lepyttämään murhatun varjoa, mutta kauheat unet karkoittivat unen\nhänen vuoteeltaan. Uskotuilleen hän kertoi, että hän nukkuessaan ja\nvalvoessaan näki raivotarten palavin soihduin heiluttelevan ruoskiaan.\nBaiæseen hän ei palannut enää koskaan. Hän ei voinut kestää niiden\nrantojen näkemistä, missä rikos oli suoritettu.\n\nTämän jälkeen Neron kaikissa teoissa on jotakin pingoittunutta,\nkuumeista. Hänen huvituksensa tulevat yhä hillittömämmiksi.» Ja\nvuonna 62 murtuivat viimeiset hänen sielussaan piilevää petoa\npidättelevät kahleet. Silloin Burrus kuoli, ja hänen seuraajakseen tuli\n_Tigellinus_, mies, joka oli kasvanut siveettömyyden loassa, heittiö,\n»jonka voima oli yksinomaan hänen paheissaan» — toistaaksemme Tacitusta\n—, alhainen roisto, joka voi ryhtyä mihin rikokseen tahansa, jos vain\nsiitä voi olla etua saatavissa.\n\nNyt Senecakin jätti hovin ja vetäytyi yksityiselämään. Nero\nkoetteli pidätellä häntä; syleili ja suuteli häntä hovinsa nähden.\nMutta Seneca tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon arvoa moisille\nhellyydenosoituksille oli pantava. Hän tiesi, että niin kauan kuin\nhän oli elossa, Nero epäilisi häntä ja kadehtisi hänen mainettaan ja\nrikkauttaan.\n\nKuuluisan stoalaisen ei kyllä yksityisihmisenäkään tarvinnut alistua\nminkäänmoisiin kieltäymyksiin, sillä hän oli hallituskautenaan koonnut\nitselleen suunnattomat rikkaudet. Tämähän voi antaa tietysti aihetta\nihmettelyyn, olikohan filosofin hyveen vaippa koskaan ollutkaan muuta\nkuin pukeva verho hienosti sivistyneelle maailmanmiehelle. Senaatissa\nkuultiin kerran tehtävän seuraava kysymys: »Minä haluaisin hyvin\nmielelläni tietää, minkälaatuisella filosofisella toiminnalla tämä mies\non neljässä vuodessa koonnut 300 miljoonaa sestertiä!»\n\nSeneca tunnusti itsekin, että se elämä, jota hän loistohuvilassaan\nvietti, monessa suhteessa oli jyrkän vastakkaista sille\nyksinkertaisuudelle ja kieltäymykselle, jota hän stoalaisena filosofina\nsaarnasi. »Mutta», hän huomautti, »viisas ei kiinnitä _sydäntänsä_\nrikkauteen — hän pitää sitä vain kurjuutta parempana. Minun puolestani\nsaa rikkauteni kernaasti huveta — minä en sen mukana menetä mitään\noleellista. Minä en tunne itseäni kuitenkaan köyhtyneeksi, sillä köyhä\nei ole se, jolla on vähän, vaan se, joka himoitsee enempää. Jos _sinä_\nsitävastoin menetät rikkautesi, niin sinä tuijotat kauhuissasi, aivan\nkuin olisit itsesi hukannut. Lyhyesti sanoen: minä olen rikkauteni\nherra; sinä omaisuutesi orja. Minulle rikkauteni on _sivuasia_,\nerittäinkin siksi, että se suo minulle suuremmat mahdollisuudet tehdä\nhyvää, mutta sinulle on rikkaus sinänsä pääasia.»\n\nHyväntekeväisyyttä taas tuskin kukaan on kykenevämpi harjoittamaan\noikeammalla tavalla kuin mies, joka itse pyrkii viisauteen, Seneca\narveli. »Hänen kukkaronsa on helppo avata, mutta siinä ei ole reikää\npohjassa. Siitä _otetaan_ paljon, mutta siitä ei saa mitään _pudota_.\nSillä huonosti suunniteltu lahja on hävettävä tappio.»\n\nHillitty suhtautuminen tämän maailman hyvyyteen on, Seneca\narvelee, arvokkaampaa kuin painostaa vapautuneisuuttaan »käymällä\nhuolimattomasti puettuna, antamalla hiusten kasvaa niin pitkiksi\nkuin kasvavat, kuljeksimalla parta vanukkeisena ja hoitamattomana,\nmakaamalla paljaalla maalla ja tekemällä kaikkia tyhmyyksiä, mitä\nfilosofinen turhamaisuus voi keksiä osoittaakseen kaikelle maailmalle\nrahan halveksuntaansa. Filosofia vaatii itsehillintää, mutta ei\nitsekidutusta.» Ja kenestä on enemmän käytännöllistä hyötyä, Seneca\nkysyy, siveysopettajastako, joka vakuutettuna omasta rajattomasta\nylemmyydestään eristäytyy tavallisista ihmisistä puutteineen ja\nvikoineen, vai sellaisestako, joka elää ihmisten keskellä, oppii\ntuntemaan heidät perin pohjin ja karaistuu joutuessaan alituisesti\ntekemisiin niiden epäkohtien kanssa, joita hän pyrkii poistamaan?\n»Vasta myrskyssä perämies osoittaa, mihin hän kelpaa», sanoo\nfilosofimme. »Etsikäämme siksi myrskyä! Antakaamme haaste vihollisten\naseille, kuten voimailija uhmailee haavoja!» Seneca oli toimen mies, ei\nmaailmasta poissa oleva filosofi — sen hän on itse nimenomaan meille\nsanonut. Hän oli aina nuoruudestaan saakka taittumattoman työteliäs\nkansalainen, joka ei koskaan suonut itselleen loma-aikoja.\n\nYleensä Seneca vastasi niihin moitteisiin ylellisyydestä, joita häneen\nkohdistettiin, tunnetulla lauseella: »Elä kuten opetan, äläkä niin\nkuin minä elän! _Minä_ en ole suinkaan täydellisen viisas; minä tyydyn\nsiihen, että tulen päivä päivältä hiukkasen paremmaksi, mutta päämäärää\nei voi koskaan asettaa liian korkealle.» Kuitenkin huomaa, kuinka häntä\nitseään painaa se, ettei hänen ollut onnistunut oikein hyvin selvittää\nelämänsä ja oppinsa vastakohtaisuutta.\n\nMonessa suhteessa Seneca oli kuitenkin elämäntavoissaan aito stoalainen\nylellisyytensä keskelläkin. Hän oli koko elämänsä ajan äärimmäisen\nkohtuullinen sekä ruoassa että juomassa, ajoittain suorastaan\naskeettikin. Hän nukkui hyvin kovalla vuoteella ja karkaisi itseänsä\nkylmillä kylvyillä, mutta vältti lämpimiä, joita piti veltostuttavina.\n\nSeneca ei ollut kylläkään suurmies, mutta hän oli, heikkouksineenkin,\nhyvä ihminen, joka tahtoi koettaa nostaa kanssaihmisensä liejusta,\nsiinä määrin kuin se oli mahdollista siveellisesti syvälle vajonneena\naikakautena; hän tahtoi antaa heille jotakin, minkä puolesta elää —\ntahi ainakin kuolla.\n\nVain kolme vuotta hän sai elää syrjässä yksityismiehenä, ja näinäkin\nvuosina häiritsi hänen rauhaansa tietoisuus siitä, että pyövelinmiekka\nhäilyi hänen päänsä päällä. Sillä Poppæa ja Tigellinus vihasivat\nhäntä. Nämä tekivät kaikkensa yllyttääkseen epäluuloista Neroa häntä\nvastaan ja herättääkseen hänen himoaan Senecan rikkauksiin. »Etkö\nnäe», he sanoivat keisarille, »kuinka hän tekee itsensä tärkeäksi\nkirjoillaan ja kuinka hän tahtoo esiintyä ensimmäisenä miehenä\nvaltiossa, samalla kuin hän tekee pilaa kaikesta, niihin sinä\nryhdyt!» Kun filosofin veljenpojan huomattiin olevan sekaantuneen\nsalaliittoon keisaria vastaan, se oli myöskin Senecan loppu. Armona\nNero salli hänen päättää itse päivänsä. Seneca avasi suonensa ja\nkuoli verenvuotoon. Rauhallisena, oikean stoalaisen arvokkuudella tuo\nlähes seitsemänkymmentä vuotta vanha mies erosi elämästä. Hänen nuori\nvaimonsa tahtoi seurata häntä kuolemaan, mutta hänet estettiin siitä\nvastoin hänen tahtoansa. Hän eli vielä muutamia vuosia; mutta kuin\nvarjo hän liikkui ympäriinsä. »Hän oli», Tacitus sanoo, »niin kalpea\nja vähäverinen, että oli päivän selvää, että hänen elinvoimansa olivat\nmurtuneet.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Seneca jätti hovin, Nero hylkäsi jalon, kaikkien pitämän Octavian,\nja meni naimisiin Poppæan kanssa, joka pian voi iloita nähdessään\nOctavian irti hakatun pään. Kaikista Neron rikoksista hänen puolisonsa\nmurha oli inhoittavin. Tietysti Agrippinan surmaaminen oli kauhea,\nmutta hän oli kuitenkin rikoksellinen nainen. Octavia kuoli sitävastoin\nnuorena ja viattomana, kavalien juonien uhrina menettäen elämänsä, joka\nei koskaan ollut tuottanut hänelle iloa, ja sittenkuin hän oli saanut\nnähdä, kuinka hänen äitinsä, isänsä ja veljensä oli surmattu.\n\nNyt Nero oli kokonaan Poppæan ja Tigellinuksen vaikutuksen alainen.\n»Pretoriaanien prefekti», Viktor Rydberg sanoo, »järjesti hurjia\nyöllisiä juhlia, jolloin tuhansien soihtujen loimussa kiihdytetyt\nja valloilleen päästetyt himot heittivät kaikki ikäkaudet,\nyhteiskuntaluokat ja sukupuolet toistensa syliin. Tigellinus järjesti\nmyöskin ne häpeälliset hääjuhlat, joissa keisari, morsiushuntuun\npuettuna, meni naimisiin erään Pythagoras nimisen nuorukaisen kanssa.»\n\nVertauskuvana keisarin paheellisesta elämästä, »helvetinliekkeinä\nsynninsuon yllä», puhkesi Roomassa vuonna 64 se raivoisa tulipalo,\njoka on lähtemättömästi liittynyt Neron muistoon. Liekit raivosivat\nkuusi päivää tiheimmin rakennetuissa kortteleissa ja muuttivat puolen\nkaupunkia tuhkaksi. Korvaamattoman kallisarvoisia taideaarteita,\njoita roomalaiset valloittajat olivat keränneet kolmesta maanosasta,\ntuhoutui. Sen päivän vuosipäivänä, jolloin gallialaiset polttivat\nRooman, suuri osa maailmankaupunkia sortui toisen kerran sora- ja\ntuhkaläjiksi. Kauhea oli ihmisten tuskankirkuna heidän menettäessään\nkaiken, mitä omistivat. Monet paloivat rakennuksiin tai tukehtuivat\nsavuun, luhistuvat muurit löivät toisia kuoliaiksi, toisia tallattiin\ntungoksessa hengettömiksi; Muutamat syöksyivät mielettömässä kauhussa\nliekkeihin. Monien kodittomien raukkojen täytyi etsiä katto päänsä\npäälle hautakammioissa ja mausoleumeissa. Sillä Neron rakennuttamat\nhätäasumukset eivät riittäneet kaikille.\n\nNeron kerrotaan korkeasta tornista nauttineen loistavasta näytelmästä\nja huomanneen tilaisuuden sopivaksi osoittaa taiteellista\nlahjakkuuttaan laulamalla lyyran säestyksellä laulun Troian palosta.\nHänen uskomattomalta tuntuva esiintymisensä synnytti huhun, että hän\noli itse sytyttänyt tulipalon. Merkilliseltä näyttääkin, että se\nleimahti toisen kerran liekkiin Tigellinuksen puutarhoissa. Kaiken\ntodennäköisyyden mukaan Nero on kuitenkin viaton tähän tapaukseen,\nmutta toiselta puolen ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi _voinut_\ntehdä tätäkin rikosta.\n\nOlipa nyt itse syyllisyyskysymyksen laita miten tahansa, Nero käytti\nhyväkseen kaupungin hävitystä toteuttaakseen houreensa keisarilinnasta,\njonka veroista maailma ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän rakennutti\nitselleen palatsin, jonka seinät ja katto loistivat kullasta ja\nolivat mielettömän ylellisen täynnä helmiäis- ja jalokiviupotteita.\nRuokasalien katot oli verhottu norsunluulevyillä, jotka voitiin avata,\nniin että kukkia ja hyvän hajuisia tuoksukkeita ateriain aikana satoi\nvierasten päälle. Linnaa sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi.»\nPalatsin edustalla oli 36 metrin korkuinen kuvapatsas kullasta,\nhopeasta ja pronssista esittäen Neroa auringonjumalana. Puutarhoineen,\nlehtoineen ja lammikoineen tämä hienostuneen ylellisyyden luomus\nkäsitti kolme Rooman seitsemästä kukkulasta. »Nyt minä voin viimeinkin\nasua ihmisten lailla», Nero sanoi, kun tämä keisariasunto vihittiin.\nMutta kansan ääni puhui niissä kirjoituksissa, joita töhrittiin\nmuureihin ja talojen seiniin. »Rooma», niin sanottiin kirjoituksissa,\n»on muuttunut yhden ainoan miehen asunnoksi. Kansalaiset, on tullut\naika muuttaa Vejiin — jos ei Vejikin tule kuulumaan Cæsarin kultaiseen\ntaloon.»\n\nSuuresta tulipalosta ei tullut kuitenkaan yksistään välikappaletta\nloistonhaluisen keisarin rakennustaiteelliselle hurjistelulle, siitä\ntuli myöskin perimmältään hyvä työ itseään roomalaisia kohtaan.\nErinomainen hallintokoneisto, jonka Augustus oli luonut, suoritti nyt\nihailtavan työn muuttaessaan Rooman terveellisemmäksi ja kauniimmaksi\nkaupungiksi. Tosinhan Augustus oli ylistänyt itseään siitä, että\nhän oli ottanut vastaan tiilisen kaupungin ja jättänyt jälkeensä\nmarmorisen. Se kiitos ei kylläkään ole aiheeton, mutta on kuitenkin\nliioiteltu. Sillä Augustuksen ajoista alkaen Forum ja Marskenttä\nkiiltelivät tosiaankin marmorista, mutta kukkuloiden vanha Rooma\npysyi suunnilleen samanlaisena. Vasta häikäilemätön esteetikko Nero\nuudenaikaistutti varsinaisen Rooman. Missä talot olivat ennen olleet\nyhteen kasattuina ahtaitten kujien varsille, sinne avattiin leveitä\nkatuja; ja järjestelemällä aukeoita ja toreja pidettiin lisäksi huolta\nsiitä, että maailmankaupunki sai valoa ja ilmaa. Talojen alin kerros\nrakennettiin yleisesti kivestä, ja katetut pilarikäytävät pitkin\nkatuviertä suojasivat sateelta ja etelän polttavalta auringolta. Näin\nkasvoi uusi pääkaupunki, joka oli maailmanvaltakunnalle arvokkaampi\nkuin vanha Rooma tulenarkoine puu- ja savirakennuksineen. Uusimistyö\nsuoritettiin nyt suuremmassa mittakaavassa ja upeilevampaan tyyliin\nkuin Rooman hellenistisellä ajalla. Roomasta oli tosiaankin tullut\nkeisarikaupunki. Antiikin Rooma, sellaisena kuin me nyt sitä katselemme\nraunioina, on pääasiallisesti keisariajan Roomaa, Neron ja hänen\nseuraajiensa luomaa. Mutta silloin tällöin muinaistutkijat kaivavat\nesille myöskin jonkin rakennustyön hellenistiseltä ajalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKääntääkseen itsestään epäluulot oman pääkaupunkinsa tuleen\nsytyttämisestä Nero lykkäsi, Tacituksen mukaan, syyn Rooman\nkristittyjen niskoille. Oli helppoa kiihoittaa mielialaa näitä\nitämaalaisia vastaan — kristittyjen enemmistönä olivat nimittäin\nvielä kreikkalaiset ja juutalaiset. Halveksivathan ja pilkkasivathan\nnämä omituiset ihmiset niitä jumalia, jotka vuosisatojen kuluessa\nolivat suojelleet Rooman valtiota ja tehneet siitä maailman\nmahtavimman valtakunnan. Sen sijaan kristityt palvelivat juutalaista\nvaltionkavaltajaa, joka oli julistautunut kuninkaaksi ja joutunut\nsenvuoksi ristiinnaulituksi. Mitähän mahtoivatkaan nämä epäilyttävät\noliot puuhailla salaperäisissä yöllisissä kokouksissaan? Senhän voi\njo lapsikin ymmärtää, että niissä harjoitettiin jotakin sellaista,\njoka ei sietänyt päivänvaloa! Sellaista joukkoa voi epäillä mistä\ntahansa, murhapoltostakin. Hehän olivat ennustaneet tulesta, joka\nlankeaisi taivaasta ja tuhoaisi pakanallisen maailmankaupungin, »suuren\nporton» paheineen! Ja palon jälkeen he olivat kylliksi varomattomia\nväittääkseen, että palo oli kohdannut pakanoita Jumalan rangaistuksena\nheidän syntiensä vuoksi.\n\nKiduttamalla onnistuttiin saada muutamia tunnustuksia tapahtuneesta\nmurhapoltosta. Ja niin puhkesi korkeamman uskonnon ja siveellisyyden\nviattomain tunnustajain vaino. Keisari ristiinnaulitutti muutamia;\ntoisia ommeltiin villipetojen nahkoihin ja verikoirat yllytettiin\nrepimään uhrit kappaleiksi. Toiset taas pistettiin piellä siveltyihin\nsäkkeihin, ripustettiin sitten nuo onnettomat pylväisiin ja sytytettiin\ntuleen valaisemaan Neron puutarhoja hänen yöjuhlissaan. Patarumpujen ja\nsymbaalien pauhuun hukkuivat uhrien tuskanhuudot.\n\nTuntuu omituiselta ajatella, että nämä kauhunäytelmät luultavasti\npantiin toimeen nykyisen Pietarinkirkon edustalla olevalla torilla. Se\nobeliski, joka nyt koristaa aukeata, oli alkujaan pystytetty keskelle\nmatalaa muuria, joka jakoi Neron kilpa-ajoradan kahteen puoliskoon.\n\nSiitäkö syystä vain, että kristittyjä epäiltiin murhapolttajiksi, Neron\nvainoihin ryhdyttiin, vai oliko kysymys myös heidän uskonnostaan,\nsiinä suhteessa tutkijain mielipiteet ovat erilaiset. Eduard Meyer\non sen mielipiteen kiivain kannattaja, että jo ensimmäinen vaino\noli luonteeltaan uskonnollis-valtiollinen. Se oli hänen mielestään\nvaltionuskonnon puolustusta ja tuli siten myöskin olemaan itsensä\nvaltion puolustustoimenpide. Raskauttavaksi kohdaksi kristittyjen\nsyntiluettelossa tulivat lisäksi ne julmuudet, joita heidän uskottiin\nharjoittavan jumalanpalveluksessaan. Niiden lopettamista pidettiin\nvaltion velvollisuutena yhtä hyvin kuin ihmisuhrien lopettamista\ndruidien ja pohjois-Afrikan foinikialaisten keskuudessa.\n\nMuutoin roomalaiset olivat, kuten tulemme näkemään, uskonnollisessa\nsuhteessa erittäin suvaitsevaisia ja ottivat yleensä mielellään\nvierasten kansojen jumalat omiensa joukkoon. Ei kristityltäkään\nolisi kielletty tuomasta uutta jumalaa Roomaan — sehän oli ollut\naivan tavallista viimeisten miespolvien aikana —, mutta siinä\ntapauksessa vaadittiin vastavuoroisuutta. Roomalaiset eivät voineet\nmukautua siihen, että uuden jumalan tunnustajat kieltäytyivät\npuolestaan uhraamasta roomalaisten jumalille. Kummasteltiin ja oltiin\nnärkästyneitä siitä, että kristittyjen jumala kieltäytyi sijoittumasta\ntoisten jumalien joukkoon roomalaisten Pantheoniin. Boissier sanoo:\n»Taipumaton itsepäisyys eristäytyä muusta maailmasta, säilyttää uskonsa\npuhtaana kaikista vieraista vaikutteista, selittää ennen muuta niiden\nvainojen väkivaltaisuuden, joiden alaisiksi kristityt kolmen vuosisadan\naikana joutuivat kansan taholta, joka niin ennakkoluulottomasti oli\nottanut vastaan kaikki muut uskonnot.» Voimakkaasti vaikuttava syy\nkansanjoukkojen vihaan oli myöskin se, että kristityt vastustivat\nantiikin pidetyimpiä kansanhuveja: verisiä gladiaattorinäytöksiä.\n\nNeron vainojen uhreja olivat tarun mukaan myöskin apostolit\n_Paavali_ ja _Pietari_. »Rooman muurien sisällä oli samaan\naikaan sellaisia miehiä kuin Tigellinus, Nero, Seneca ja Paulus\ntarsoslainen, inhimillisen luonteen eri vivahduksia saatanallisesta\nnautinnonpalvojasta aina orjantappurakruunuisen ihanteen palvojaan\nsaakka. He ovat voineet samalla hetkellä polkea Forumin kivitystä»,\nViktor Rydberg huomauttaa. — Kun Pietarin tuli kärsiä ristinkuolema,\nkerrotaan hänen pyytäneen, että hänet naulittaisiin pää alaspäin,\nsillä hän piti liian suurena kunniana kuolla samassa asennossa\nkuin hänen Vapahtajansa. Kristittyjen inhon julmaa vainoojaa\nkohtaan arvellaan kajastuvan Ilmestyskirjan sanoissa »suuresta\nvillipedosta», jonka »luku» on 666. Tämä luku saadaan, jos _Neron\nKaisar_ kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla ja näiden kirjaimien\nlukuarvot lasketaan yhteen. Heprealaisia kirjaimia käytetään nimittäin,\nkuten kreikkalaisiakin ja osittain roomalaisia, merkitsemään myöskin\nnumeroita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Nero ei raivonnut kuten peto ihmishaamussa yksinomaan kristittyjä\nvastaan. Ilmiantojärjestelmä pääsi taas vauhtiin, ja keisarin\ntarkoituksena näyttää olleen perin juurin tuhota Rooman ylhäisimmät\nsuvut. Katala Tigellinus oli kaikessa hänen paha henkensä ja väsymätön\nveritekojen avustaja.\n\nNiinpä ihmispelko, tuo keisarien kirous, oli saanut valtoihinsa\nNeronkin. »Kesken pöydän ilojen», Weisse sanoo, »nämä\nmaailmanhallitsijat ovat tuskan vallassa peläten ruokaan ja juomaan\nsekoitetun myrkkyä. Kun he istuvat kuuriassa tai käyskentelevät\nympäriinsä omassa palatsissaan, he pelkäävät salamurhaajan tikaria, kun\nhe puhuvat pretoriaaneilleen, he pelkäävät näitten huotrien peitossa\nolevia miekkoja. Juuri tuo alituisesti kalvava väijyvien vihollisten\npelko tekee Tiberiuksesta niin hirmuisen Rooman ylimystön vitsauksen.\nMurhaajan tikarin pelko saa Caligulassa esiintymään vainohulluuden\nkamalat ilmenemismuodot ja tekee sekopäisestä miehestä pyövelin.\nPeloittelemalla Messalina, Agrippina ja muutkin pakottivat Claudius\nraukan julistamaan kuolemantuomioita, jotka hän seuraavana päivänä\nunohtaa. Ja pelosta lopulta Nerokin murhaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTragikomedia »Nero valtaistuimen a» oli huippukohdassaan vuonna 66.\nNero päätti silloin lähteä kauan suunnittelemalleen taidekiertueelle\nKreikkaan. Sillä helleenit olivat, hän arveli, kuitenkin ainoa kansa,\njoka ansaitsi saada nauttia hänen taiteellisista esityksistään.\nVarmuuden vuoksi hän kuitenkin kaikissa tapauksissa vei mukanansa\nuseita tuhansia omia kättentaputtajiaan, jotka olivat hyvin\nharjaantuneita hänen esiintyessään Roomassa ja muuallakin.\n\nMelkein jokaisessa kreikkalaisessa kaupungissa keisarillinen diletantti\nkiusasi aamusta iltaan Sophokleen jälkeläisiä ja Euripideen maanmiehiä\nperin kehnoilla laulaja-, kitaransoittaja- ja näyttelijäesityksillään.\nEtevämpi hän oli sitävastoin kilpa-ajajana. Ajoipa hän Olympiassa\nkymmenvaljakkoakin, joka koe kuitenkin oli vähällä viedä häneltä\nhengen. Hän suistui nimittäin vaunuista siksi pahoin, ettei kyennyt\njatkamaan ajoa. Mutta voittajan palkinnon hän sai kaikissa tapauksissa.\n\nKaikki suuret panhelleeniset kisat siirrettiin täksi vuodeksi, ja\nkaikkialla — Olympiassa, Delphoissa, Korinthoksessa ja muuallakin\n— oltiin pakotettuja seppelöimään mielipuoli keisari voittajana.\nMutta niinpä palkintotuomarit tiesivätkin, että heidät palkittaisiin\nruhtinaallisesti![147]\n\nViivyttyään puolitoista vuotta poissa maailman suurin Olympiavoittaja\npalasi riemukulussa Roomaan tuoden mukanaan lähes pari tuhatta\nvoitonseppelettä. Helleenisen voittokulkunsa kestäessä hän oli saanut\nyhä uudistettuja kehoituksia Roomasta, että hänen pikainen paluunsa\nolisi mitä suurimmassa määrin toivottava levottomuuttaherättävien\nilmiöiden vuoksi. Hän vastasi: »Paljon tärkeämpää kuin pikainen paluuni\nkotiin on se, että palaan tavalla, joka on Nerolle kyllin arvokas.»\n\nJa sen hän nyt tosiaankin teki. Kuten taistelun voittaja suuri\ntaiteilija seisoi triumfivaunuissa purppuraviittaan pukeutuneena,\nolympialainen laakeriseppele päässä ja delphoilainen oliiviseppele\nkädessä; ja triumfinviettäjän perästä seurasi keisarillinen\nkäsientaputtaja-joukko roskaväen parveillessa ympärillä ja huutaessa\nniiden paikkojen nimiä, joissa tämä uusi Apollon oli ihanat voittonsa\nsaavuttanut. Tosiaankin kaunis Apollon, tuo ellottava hirviö\nihmishahmossa, jolla oli lihava, mässäyksestä ja juopottelusta paisunut\nruumis, kasvot, joihin kaikki paheet olivat painaneet leimansa, ja\nkatse tylsä kuin eläimellä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTodistuksena siitä, kuinka läpeensä turmeltuneeksi pääkaupungin väestön\nsuurin osa oli tullut, on se, että sellaiset häpeälliset tapahtumat\nkuin Neron julmuudet, irstailut ja hullut päähänpistot voivat jatkua\nvuosi vuoden perästä. Valtaistuimella vallitsevat paheet herättivät\ntuskin vastavaikutusta väestössä — se tunsi niissä omat alhaiset\ntaipumuksensa. Ja kuinka hyvin tämä maan isä huolehtikaan siitä, että\nRooman roskaväki sai huvitteleida ja että toisen ja kolmannen luokan\nnäyttelijät ja sirkustaiteilijat saivat työtä! Hän suorastaan syyti\nheille juomarahoja. Ja juhlatilaisuuksissa teatterissa voi hänen\npäähänsä pälkähtää heittää yleisön joukkoon maksuosoituksia, joilla\nsai ruokatavaroita; vaatteita, jalokiviä ja helmiä, orjia, ratsuja ja\nkesytettyjä petoeläimiä, vieläpä laivoja, taloja ja maatilojakin. Ja\nylhäällä aitiossaan istui — tai useimmiten lojui laiskasti sohvalle\noikaiseutuneena — maailman herra julkea ilme monokkelin koristamilla\nkasvoillaan[148] ja katseli tyytyväisenä alhaalla olevia alamaisiaan,\nkun he siellä tulisesti ottelivat siitä, mitä Hänen Majesteettinsa\nsuvaitsi viskellä heille. _Olihan_ tämä aika kuitenkin ihanaa aikaa\nyhteiskunnan pohjasakalle, nyt kuten Caligulankin päivinä!\n\nMutta on olemassa kuitenkin raja kaikelle tässä maailmassa. Neron\nhäpeällisten tekojen vastustus alkoi Galliasta, missä muuan maaherra\nkohotti kapinalipun. Hurjia huhuja, jotka ovat kuvaavia siitä, mitä\nkeisarista uskottiin, alkoi nyt liikkua Roomassa. Milloin kerrottiin,\nettä hän aikoi pistää pääkaupungin uudestaan tuleen ja ärsyttää\namfiteatterin villit pedot hyökkäämään kansanjoukkojen kimppuun,\nmilloin taas, että hän oli raivauttanut tieltä koko senaatin ja kaikki\nkapinallisten sukulaiset. Juomaveikoilleen hän lienee sanonut: »Minä\nmatkustan Galliaan. Siellä asetun aseetonna legioonain eteen ja vain\n_itken_. Silloin legioonat alkavat katua ja seuraavana päivänä voin,\niloisena iloisten joukossa, laulaa voittolauluja — niitä minä nyt aion\nryhtyä säveltämään.» Suetonius, joka näin kertoo, sanoo myöskin, että\nNero aikoi muodostaa amatsonikaartin portoista, jotka hän varusti mitä\nsiroimmilla sotakirveillä ja kilvillä.\n\nNeron horjuvaisuus ja päättämättömyys pilasi häneltä kaiken. Ja kun\nsitten sellainen jobinposti saapui, että koko Gallia oli kapinassa ja\nettä Espanjan maaherra oli liittynyt kapinallisiin, tuo mitätön mies\nmenetti kokonaan ryhtinsä. Tällöin hänen ystävänsäkin ja suosikkinsa\npettivät hänet. Tigellinus etunenässä he luopuivat hänestä pitäen hänen\nasemaansa toivottomana.\n\nPretoriaanit luopuivat. Viktor Rydberg kertoo: »Kun Nero eräänä yönä\nherää, hänen palvelijansa ovat poissa, tervehtijät poissa, hovimiesten\nhuoneet tyhjinä, eikä minkäänmoista vartiostoa palatsin ympärillä.\nUkkonen jyrisee ja sataa. Nero rientää takaisin makuuhuoneeseensa ja\netsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy.» Pretoriaanit Tigellinus\netunenässä ja germaanilainen henkivartiosto ovat luopuneet. Rotat ovat\njättäneet uppoavan laivan. Vain neljä uskollista oli jäänyt keisarin\nluo. Yksi näistä on Sporos. Nämä miehet ottavat keisarin mukaansa\nja pakenevat erääseen Rooman lähistön huvilaan. Täällä Nero saa\ntiedon, että senaatti on julistanut hänet henkipatoksi ja tuominnut\nhänet alhaisen murhaajan häpeälliseen kuolemaan, s.o. kuoliaaksi\nruoskittavaksi. Mielettömässä kuolemantuskassa hän mumisee alituisesti\nmietelmiä näyttelijäosistaan. Mutta kun hän kuulee niiden ratsumiesten\nhevosten kavionkapseen, jotka nelistäen saapuvat häntä vangitsemaan,\nhän rohkaisee itsensä niin paljon, että muutaman uskollisen palvelijan\navulla pistää tikarin kurkkuunsa. Viimeisinä hetkinään hän oli\nlukemattomia kertoja kyynelet silmissä valittanut: »Minkä suuren\ntaiteilijan maailma minussa menettää!» Draaman viimeinen näytös oli\ntuon turhamaisen narrin arvon mukainen, narrin, jonka ensimmäisinä\nkasvattajina olivat olleet parturi ja tanssimestari. »Orjana, joka\nsilloin tällöin olisi saanut perin pohjin selkäänsä, hänestä olisi\nkenties tullut hyödyllinen yhteiskunnan jäsen», on lopputulos, jonka\nHarald Wagner tekee omaperäisesti kirjoitetussa kirjassaan »Hourupäiset\nCæsarit».\n\nNäin päättyi vuonna 68 neljätoista vuotta kestänyt hallitus, josta\nTacitus on antanut sellaisen arvostelun, että se näytelmien paljous\nja rahalahjojen runsaus, joka kaupungin roskaväelle tuhlattiin, ja se\nlöyhyys, jolla tätä yhteiskuntaluokkaa kohdeltiin, oli »totuttanut\nsuuren osan Rooman kansaa rakastamaan hallitsijani paheita yhtä paljon,\nkuin ennen kunnioitettiin heidän hyveitään.»\n\nNero oli kuollessaan 30 vuoden vanha. Hänessä sammui Juliusten suku.\nEivät koskaan olleet myrkky ja tikari tehneet niin paljon tuhojaan kuin\ntämän hallitsijasuviin keskuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiitä ei ole monta, jotka ovat koettaneet puhdistaa Neron mainetta,\nmutta on kuitenkin olemassa kirja, jonka nimi on »Nero, dargestellt\nals guter Mensch und vortrefflicher Regent (Nero, hyvä ihminen\nja kelpo hallitsija)».[149] Englantilainen Neron elämäkerran\nkirjoittaja Henderson on myöskin mennyt pitkälle yrityksissään\npuhdistaa sitä kuvaa, minkä Tacitus on Nerosta antanut. Tietysti\ntäytyykin tätä tarkoitusperäisyyteen taipuvaista historioitsijaa\nankaran arvostelevasti käyttää hyväkseen, kun on kysymyksessä Neron\nsamoinkuin Tiberiuksenkin historia. Mutta se ero näissä elämäkerroissa\non kuitenkin otettava huomioon, että Nerosta oli jo aikaisemmin niin\nvakiintunut käsitys kehnona ihmisenä ja huonona hallitsijana, että\nTacituksen ei tarvinnut liioitella niin paljon, kuin mitä hän teki\nkuvatessaan Tiberiusta. Tacituksen iäkkäämpi aikalainen, juutalainen\nhistorioitsija Josephus, joka oleskeli kauan Roomassa ja tunsi Neron\nhenkilökohtaisesti, sanoo esim. teoksessaan juutalaisten sodasta\nroomalaisia vastaan: »Minä voin jättää kertomatta, että Nero tuli\nmielipuoleksi ja ylimieliseksi, että hän surmasi veljensä, vaimonsa ja\näitinsä ja sitten raivosi Rooman huomatuimpia miehiä vastaan, koskapa\nnämä tapahtumat ovat yleisesti tunnettuja tosiasioita.»\n\nNeron paheita ja rikoksia ei voida selittelemällä tehdä olemattomiksi.\nSitä Henderson ei ole yrittänytkään mielenkiintoisessa, perinpohjaisia\nyksityiskohtaisia tutkimuksia todistavassa teoksessaan, mutta\nhän on hyvin auliisti soveltanut lausetta »Tout comprendre\nc'est tout pardonner».[150] Hän selittää keisarin turmeltuneen\nluonteen aiheutuneen perinnöllisyydestä ja ajan hengestä sekä\nhänen laiminlyödystä kasvatuksestaan, ennenkuin Seneca sai hänet\nkasvatettavakseen. Yhtä vähän kuin Henderson salaa keisarin paheita,\nyhtä vähän hän kieltää, että Neron hallituksen muistoon liittyy\nkauheita rikoksia, valtion onnettomuuksia ja turmiollinen vaikutus\nroomalaiseen kansallisluonteeseen. Mutta hän tahtoo mielellään\nvapauttaa Neron henkilökohtaisesta syyllisyydestä. Veljen ja\näidin murhat olivat muka esim. oikeutettuja siksi, että ne olivat\nvaltiollisesti välttämättömät. Ja valtion hallintoon nähden Henderson\nkasaa sankarilleen niin suuria ansioita, että ne suuresti ylittävät\nhänen rikoksensa. Tosiasia onkin, että keisari Traianus nimittää\nNeron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta onnellisimmiksi koko\nkeisarikaudella. Kunnia tästä on kuitenkin yleisesti suotu Senecalle ja\nBurrukselle, mutta Henderson on taipuvainen pitämään sitä Neron oman\nhallitsijalahjakkuuden ansiona, joka lahjakkuus ilmeni hänen _kyvyssään\nkeksiä oikeat miehet erilaisiin valtion virkoihin_, erittäinkin siinä,\nettä hän antoi rajain puolustuksen kyvykkäiden sotapäälliköiden\ntehtäväksi, miesten, jotka kykenivät pitämään yllä Rooman asekunniaa.\nMahdollistahan onkin, että suunnilleen niin paljon voidaan kirjoittaa\nNeron ansiopuolelle[151], mutta...\n\nSitävastoin on mahdollisimman selvää, että Nero hutiloimalla\ntäydellisesti pilasi erään Rooman ulkopolitiikan suuripiirteisimmistä\nsuunnitelmista, jonka hänen neuvonantajansa ollen kaukokatseisempia\nkuin hän itse, olivat panneet alulle. Koska juuri tämä tapaus Neron\naikaisesta ulkopolitiikasta on meille tunnetuin, voinee olla kiintoisaa\nselostaa sitä hieman tarkemmin.\n\nAina siitä lähtien, jolloin Pompeius muutti Syyrian Rooman maakunnaksi,\noli Rooman naapurina ollut voimakas parthialaisvaltio, muinoisen\nPersian valtakunnan ydinmaa. Parthian hallitsijasuku piti itseään\nKyyroksen ja Dareioksen seuraajana. Nämä hallitsijat ottivat itselleen\nsuurkuninkaan arvonimen ja panivat jälleen käytäntöön vanhat\npersialaiset hovitavat. Parthialainen ylimystö käytti persialaista\nvaateparttakin ja omisti itselleen persialaiset tavat. Valtakunnan\nhallinto annettiin jälleen satraappien huoleksi.\n\nTämän näin uudelleen syntyneen Persian valtakunnan naapuruus asetti\nroomalaisen valtiotaidon hoidettavaksi itämaisen kysymyksen,\nkysymyksen, joka aiheutti alituisia huolia. Itäinen vaara oli sitäkin\nuhkaavampi, kun Eufrat sotilaalliselta näkökannalta oli hyvin sopimaton\nraja.\n\nNe valtiomiehet, jotka johtivat Rooman kohtaloita Neron aikana, olivat\nensiksi Seneca ja Burrus vuoteen 62, sitten toiset miehet, joita\nsaamme nähdä vain vilahdukselta. Näille miehille itämainen kysymys\noli mitä tärkeimmän arvoinen asia, eikä vain valtiolliselta, vaan\nmyöskin kaupalliselta kannalta. Muistammehan, kuinka tärkeää osaa\nparthialaiset näyttelivät Rooman ja Kiinan välisessä kauppayhteydessä.\nRooman suurvallan etuihin kuului aivan luonnollisesti näiden välikäsien\nriippuvaisuudesta vapautuminen.\n\nSamat näkökohdat olivat tärkeitä Rooman _Intian_ kauppaan nähden.\nRinnan Rooman ylellisyyden kanssa kasvoi nimittäin häiritsemättömän\nkauppavaihdon tarve niin Intian kuin Kiinankin kanssa. Sekä\nmaamatka Kiinaan että meritie Intiaan oli roomalaisten senvuoksi\nvälttämättömästi turvattava, ja moniin toimenpiteisiin kummassakin\nsuhteessa ryhdyttiinkin Neron aikana. M.m. Rooman hallitus huolehti\nsiitä, että kaakkoisessa Arabiassa hankittiin tapulipaikkoja Egyptin\nja Intian välistä meriliikennettä varten. Augustuksen hallituksen\nalussa roomalaiset sotaväenosastot olivat herättäneet kauhun\nroomalaisnimeä kohtaan n.s. onnellisessa Arabiassa. Nyt sekä pantiin\ntoimeen sotilaallisia valtauksia että solmittiin ystävyyssopimuksia\nsikäläisten mahtimiesten kanssa. Täten hankitut maailmankaupan\ntukikohdat olivat Rooman maailmanvaltakunnalle aikanaan samanarvoiset\nkuin samoilla tienoin sijaitsevan Adenin omistus Brittien valtakunnalle\nmeidän aikanamme. Aden oli jo aikaisin kehittynyt kukoistavaksi\nkauppakaupungiksi, ja siitä tuli roomalaisille tärkeä satamapaikka. Sen\nsopimuksen mukaisesti, joka avasi roomalaisille tien Adeniin, kaupunki\nsai roomalaisen linnaväen. Adenin yläpuolella olevilla kukkuloilla on\nvieläkin roomalaisen linnoituksen jäännöksiä.\n\nNäistä hallituksen toimenpiteistä saatiin nauttia hedelmiä jo\nNeron aikana. Suora kauppayhteys voitiin avata Egyptin ja Intian\nvälille. Eskaadereittain roomalaisia aluksia läksi joka vuosi\nEtu-Intian länsirannikolle ja ne toivat tullessaan intialaisia\nylellisyystavaroita, jotka tuottivat uskomattoman suuren voiton.\nIntialaisten merirosvojen takia täytyi roomalaisten alussa pysytellä\nyhdessä; mutta pian koitti aika, jolloin roomalaiset merenkävijät\ntunsivat itsensä yhtä kotiutuneiksi Intian valtamerellä kuin\nVälimerelläkin. Aluksi roomalaiset vain toivat maahansa intialaisia\ntavaroita, mutta vähitellen kehittyi myöskin molemminpuolinen\nvienti. Erittäinkin Välimerenmaiden viinistä tuli tärkeä roomalainen\nvientitavara.\n\nVielä kolmannellakin taholla Idässä huomattiin, että Rooman valtakunnan\nkaupallinen imperialismi oli saanut ilmaa siipiensä alle, nimittäin\n_Aithiopiassa_. Täälläkin hallitus huolehti suoranaisen kauppavaihdon\nelvyttämisestä. Aithiopiassa suuntautui yritteliäisyys etupäässä\nnorsunluun kauppaan. Ja Octavianuksen aikana, vähän hänen Aktionin\nvoittonsa jälkeen, oli Egyptin maaherra vienyt Rooman voittoisat\nsotajoukot aina Aithiopian pääkaupunkiin asti, lähes 80 peninkulmaa\neteläänpäin ensimmäiseltä putoukselta. Neron aikana lähetettiin\npretoriaaniretkikunta vielä paljon kauemmaksi etelään Nubian\nhallitsijani luokse.\n\nNäin Neron aikainen idänpolitiikka on aina Senecan ja Burruksen ajoista\nasti ollut pyrkimystä luoda _välittömät_ suhteet tuottajien kanssa ja\nvälttää välikäsiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTärkein itämainen kysymys oli kuitenkin suhtautuminen parthialaisiin.\nSodat heidän kanssansa kestivät suurimman osan Neron hallituskautta.\nEnsimmäisinä vuosina oli riidanaiheena _Armeenia_, Tigraneen muinoinen\nmaa. Tietön alppimaa, Eufratin ja Tigriksen lähdeseutu, oli nimittäin\nparas hyökkäysportti sekä roomalaisten että parthialaisten alueelle.\nMilloin roomalaisten, milloin parthialaisten vaikutusvalta oli\nsiellä ollut määräävänä. Claudiuksen hallituksen aikana, jolloin\nulkopolitiikka oli suuntautunut melkein yksinomaan Britannian\nvaltausajatukseen, Rooman vastustuskyky idässä heikkeni. Parthian\nsuurkuninkaan nuorempi veli käytti silloin tilaisuutta hyväkseen\nanastaakseen Armeenian valtaistuimen.\n\nTällainen oli tilanne Neron noustessa valtaistuimelle. Kun sitten\narmeenialainen lähetystö ilmestyi Roomaan ja pyysi apua vallananastajan\nkarkoittamiseksi, Seneca ja Burrus olivat hyvin taipuvaisia siirtämään\nulkopolitiikan painopisteen valtakunnan itärintamalle tarkoituksenaan\npäästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Rajamaakuntain roomalaiset\nmaaherrat saivat käskyn vallata takaisin Armeenian. He onnistuivat, ja\nmaasta tuli roomalainen alusvaltio. Roomalaiset olivat täten saaneet\nvahvan tukikohdan hyökkäystä varten parthialaisten maahan, jos nämä\nmilloin, kuten oli odotettavissa, rikkoisivat rauhan. Roomalaisten\nhyökkäysasema parani lisäksi sen kautta, että _hyrkaanit_, Kaspianmeren\nkaakkoisrannikolla asuva kansa, olivat parthialaisten vaarallinen\nvihollinen. Hyrkaaneista saivat roomalaiset arvokkaan liittolaisen.\n\nOn mielenkiintoista seurata, kuinka Rooman hallitus käyttää hyväkseen\nsitä väliaikaa, joka itärintamalla seuraa Armeenian valloitusta,\nesiintyäkseen toimeliaampana Britanniassa, tehdäkseen siellä uusia\nvaltauksia ja kukistaakseen vaarallisen kapinan. Mutta niin pian kuin\nidän merkit alkavat ennustaa lähestyvää sotaa parthialaisten kanssa,\nRooman hallitus erottaa silloisen sotaisen Britannian maaherran\nvastoin hänen tahtoaan ja antaa viran sopuisammalle miehelle, joka on\nnähtävästikin saanut hallitukselta käskyn lempeydellä vaimentaa myrskyn\njälkimainingit. Niinpä näemme, kuinka maailman politiikan johtolangat\naina Eufratista Tay'iin asti keskittyvät Roomaan, Senecan ja Burruksen\nkäsiin. Siellä löysätään vuorotellen vasenta, vuorotellen oikeaa\nohjasta.\n\nOdotettu sota parthialaisten kanssa puhkesi vuonna 61. Roomalaisilla\noli varmastikin osuutensa sodan puhkeamiseen. Partioretkeä, jonka\narmeenialainen alakuningas silloin teki erääseen parthialaisten\nalusmaahan, hän ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä yksinomaan omin\nluvin.\n\nParthialaiset vastasivat hyökkäämällä Armeeniaan, karkottamalla\nroomalaisen alakuninkaan sekä tekemällä itsensä maan herroiksi.\nMutta toiselta puolen oli Rooman sotavoimat Eufratilla tehty niin\nvoimakkaiksi, että parthialaiskuningas piti rauhallista ratkaisua\nviisaimpana. Hän vaati, että roomalaiset tunnustaisivat hänen\nveljensä Armeenian kuninkaaksi, mutta suostui siihen, että hän sai\nvastaanottaa kruununsa Roomassa, keisarin omasta kädestä. Näillä\nehdoilla solmittiin rauha vuonna 64. Niin hyvin Seneca ja Burrus\nkuin heidän seuraajansakin ulkopolitiikan johdossa pitivät lujasti\nkiinni Augustuksen ohjelmasta, jonka mukaan Rein, Tonava ja Eufrat\nolisivat Rooman valtakunnan rajajoet. He pitivät rauhallista ratkaisua\nnaapurin kanssa edullisempana kuin arveluttavan laajaksi käypää sotaa.\nNäin raivattaisiin — toivottiin — varmimmin tietä aikakaudelle, joka\ntoisi mukanaan siihen asti ennen näkemättömän aineellisen ja henkisen\nelpymisen, minkä Augustus oli määritellyt keisariutensa päämääräksi.\nRoomalaisten suorittamaa Armeenian valtausta näyttää pidetyn vain\nväliasteena, jonka tarkoituksena oli antaa roomalaisille valtti käteen\naseellisessa voimainmittelyssä parthialaisten kanssa, jonka arveltiin\ntäytyvän tapahtua, ennenkuin pysyväinen rauha voitaisiin saada aikaan.\nKun aika oli kypsä sellaiselle rauhalle, roomalaisilla ei ollut mitään\nsitä vastaan, että suurkuninkaan veli sai takaisin Armeenian kruunun,\nkunhan hän vain tunnusti Rooman yliherruuden. Mutta sen täytyi tapahtua\njuhlallisesti sitovin muodoin, kuten kunnia tervehdysmatkoin Roomaan ja\nsiihen kuuluvin alistumisjuhlamenoin.[152]\n\nAjatuksena oli, sittenkuin tämä oli tapahtunut, vähitellen viisaalla\nystäyyyspolitiikalla saada vasallikuninkaan velikin, suurkuningas,\ntunnustamaan Rooman ylivalta. Tämänsuuntaisia suunnitelmia voi huomata\nsiinä, että Nero tuon tuostakin pyyteli suurkuningasta tulemaan\nkäynnille Roomaan, jonne vieraat kuninkaat eivät miesmuistiin olleet\ntulleet muuten kuin joko alaruhtinaina tai vankeina. Suurkuningas oli\nkuitenkin liian viisas lähteäksensä liukkaalle jäälle.\n\nSilloin Neron lähimpien miesten keskuudessa heräsi suunnitelmia\ntehdä Rooma täydellisesti riippumattomaksi parthialaisvaltakunnasta\nkauttakulkumaana. Olihan se jo puolittain tehtykin avaamalla\nmeritse suora yhteys Intian kanssa. Nyt aiottiin tehdä samoin\nmaitse silmällä pitäen kauppaa Kiinan kanssa. Neron viimeiset\nhallitusvuodet osoittavat, että jälleen tartuttiin Cæsarin viimeiseen\nsuureen sotasuunnitelmaan. Nyt se ei kuitenkaan suuntautunut suoraan\nparthialaisia vastaan, mutta kyllä epäsuorasti. Tarkoituksena oli\navata ja turvata uusi, parthialaisten maan kiertävä kauppatie. Sen\ntuli kulkea parthialaisten maan pohjoispuolitse, pitkin Kaspianmeren\neteläistä rannikkoa. Roomalaiset aikoivat tässä hyötyä hyrkaanien\nvihamielisestä suhtautumisesta parthialaisiin. Tällä tavoin piti käydä\nmyöskin mahdolliseksi tarpeen tullen hyökätä parthialaisten niskaan\nselkäpuolelta.\n\nRooman Idässä olevia sotavoimia vahvistettiin osaksi uusien joukkojen\nmuodostamisella, osaksi siten, että useita legioonia länsirintamalta ja\nvahva osasto pretoriaaneja Roomasta vietiin sinne. Joukkojen vahvuus\noli nyt 75 000 miestä, eli enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon\nkuin ennen Neron aikaa. Nykyaikaiset tämän alan tutkijat arvelevat,\nettä Neron Kreikan matkan olivat hänen paljon laajakatseisemmat\nneuvonantajansa panneet toimeen ensimmäisenä itään tehtävän suuren\nsotayrityksen renkaana. Samanaikaisesti oli tarkoituksena lähettää\nsuurehko retkikunta pitkin Niiliä etelään.\n\nMutta kaikki raukesi Neron kelvottomuuden vuoksi, hänen kyvyttömyytensä\ntakia pysytellä vain varsinaisessa tehtävässään Kreikanmatkallaan.\nTaiteilijaturhamaisuutensa pani hänet vallan pyörälle. Kotona\nodottavien olympialaistriumfien takia katosi hänen näköpiiristään hänen\nmatkansa varsinainen tarkoitus. Ainoa, mikä suurista kaupallisista\nsuunnitelmista tuli suoritetuksi, oli se, että pretoriaanit\nodoteltaessa sopivaa aikaa retkikunnan täytäntöönpanolle saivat alkaa\nkaivaa keisarin suunnittelemaa Korinthoksen kanavaa.\n\nPian se laajakantoinen idänpolitiikka, jota oli Neron nimissä\nharjoitettu, oli menevä hänen kanssaan hautaan. Vasta puolivuosisataa\nmyöhemmin keisari Traianus sen jälleen omaksui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka kerta, kun ottaa seuratakseen roomalaisten kohtaloita\nhourupäitten keisarien aikana, joka kerta yhä uudestaan hämmästyy\nmonia ilmeisiä todistuksia keisariuden hyväätekevästä vaikutuksesta\n_provinsseissa_. Seikkahan oli aivan yksinkertaisesti se, että\nkaikkien niiden erilaatuisten yhteiskuntien, jotka oli liitetty Rooman\nmaailmanvaltakuntaan, oli pakko _pysyä_ rauhassa toistensa kanssa ja\nne saivat _olla rauhassa_ italialaisilta anastajilta, ainakin paljon\nparemmin kuin ennen. Jälkimmäisestä seikasta ovat todistuksena Neron\nensimmäisinä hallitusvuosina vireille pannut tavattoman monilukuiset\noikeudenkäynnit hallinnollisten virheiden ja laiminlyöntien johdosta.\nUusien teiden tekeminen on myöskin edistänyt maakuntien taloudellisten\nedellytysten kehittämistä. Hyvää vaikuttava oli myöskin kunnallinen\nitsehallinto kansankokouksineen, kunnallisine neuvostoineen ja\nkansan valitsemine uskottuine miehineen, joista Rooman keisarit aina\nAugustuksen ajoista asti antoivat alamaistensa iloita. Kaiken kaikkiaan\nprovinssien asukkailla oli täysi syy olla kiitollisia. Verres oli nimi,\njota ei aivan pian unohdettu.\n\nNeron ajalta on useita vastaansanomattomia todistuksia siitä, kuinka\nprovinssien asukkaiden hyvinvointi oli kohonnut ja sen mukana itsetunto\nsekä maaherraa että senaattia kohtaan. Tacitus kertoo esim., että\nNeron aikana aivan alituisesti valitettiin sitä, kuinka kopeiksi ja\npöyhkeiksi osa maakuntain asukkaista oli tullut. Eräs sellainen mahtava\nherra Kreetassa antoi jokaisen, joka vain halusi kuulla, tietää, että\nsaaren roomalaiset maaherrat olivat vähintään yhtä paljon riippuvaisia\nhänestä kuin hän heistä. Kun tämä tuli senaatin tietoon, oli eräästä\nsen jäsenestä sopiva tilaisuus muistuttaa, kuinka ennen koko provinssi\nvapisi roomalaisen maaherran tuomiota. »Nyt sitä vastoin», hän jatkoi,\n»me teemme aivan liian suurta melua näistä maaseutuasukkaista ja\nliehakoimme heitä sillä seurauksella, että he pian ovat valmiit yhden\nja toisen viittauksesta esittämään valituksia. Minulla ei ole mitään\nsitä vastaan, että he saavat esittää mielipiteensä, mutta heidän\nimartelunsa ja liehakointinsa olkoon yhtä sopimatonta kuin häijyys ja\njulmuus heitä kohtaan. Usein tehdään suurempi virhe osoittautumalla\nliian myöntyväiseksi kansaa kohtaan kuin loukkaamalla oikeutta.»\n\nNeron ajan terveellisistä uudistuksista on huomattava myöskin pyrkimys\nsuurentamaan maanviljelyksen satoa jakamalla suurtilat pienemmiksi\ntiloiksi, joita voitiin huolellisemmin hoitaa.\n\nMutta koko ajan on mielessä kysymys: Kuinka moni näistä valtioita\nhyödyttävistä toimenpiteistä on alkuisin Nerosta itsestään? Siihen ei\nvoi kukaan nykyisin antaa aivan varmaa vastausta. On kuitenkin hyvin\nvaikeata ajatella, että tämä yleisesti tunnettu tuhlari olisi hyviin\ntuloksiin vievien taloudellisten uudistusten aloitteentekijä. Ja\nylipäänsä ei ole muuta mahdollisuutta saada minkäänmoista sovittavaa\npiirrettä tämän valtaistuimella istuneen ihmiskunnan hylkiön\nvastenmieliseen kuvaan kuin tuo tavallinen viimeinen keino, kun on\nkysymys suurista roistoista: syyntakeettomaksi julistaminen.\n\nUseammin, kuin kerran on osoittautunut, että historian mustien\nlammasten perinnäiskuvat oikeudenmukaisuuden kannalta tarvitsevat\npuhdistusta. Mutta tämä puhtaaksipesu voi olla vain _osittaista_, jos\n»terve järki» saa olla määräämässä. Yksi ja toinen juttu asianomaisesta\nvoi olla liiaksi väritetty ja perintätieto on voinut hänen huonoja\npuoliaan liioitella, mutta tuskin vain muistotieto sepittää kokonaisen\nsarjan kaskuja henkilön luonteesta ja ominaisuuksista, joita hänellä ei\nole ollenkaan ollut. »Kenties» — kuuluisa englantilainen historioitsija\nFreeman sanoo eräässä historiallisessa kirjoitelmassaan — »Nero ei ole\nollut _niin perin_ huono, kuin miksi yleinen käsitys on hänet tehnyt —,\nmutta kaikissa tapauksissa on olemassa riittävästi todistuksia siitä,\nettä hän oli _hyvin_ huono.»\n\n\nKirjallisuutta tähän kappaleeseen:\n\nHerman Schiller, Geschichte des römischen Kaiserreichs unter der\nRegierung des Nero.\n\nBernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Nero\n(Laajoine kirjallisuusluetteloineen).\n\nA.H. Raabe, Geschichte und Bild von Nero.\n\nPhilippe Fabia, Neljä kirjoitelmaa Revue de philologic'ssa 1895—1898\nNeron toisesta ja kolmannesta avioliitosta.\n\nC. Franklin Arnold, Die neronische Christenverfolgung.\n\nErnest Renan, L'antichrist.\n\nWerner Schur, Die Orientpolilik des Kaisers Nero (Klio 1923).\n\nAlarik Hallström, Nero redivivus.\n\nTähän ja seuraavaan kappaleeseen:\n\nPaul Allard, Histoire des persécutions pendant les deux premiers\nsiècles.\n\nIvar A. Heikel, De kristna och den antika hedendomen.\n\nSamuel Dill, Roman sociely from Nero to Marcus Aurelius.\n\nVictor Chapot, La frontière de l'Euphrate de Pompée à la conquête arabe.\n\n\n\n\nROMAANI JA SATIIRI HOPEA-AJALLA.\n\n\nAugustuksen aikaista kulta-aikaa seurasi roomalaisessa runoudessa\nn.s. hopea-aika, jonka lasketaan kestäneen keisari Traianuksen v.\n117 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Hirmuvallan ja ajan repivien\nristiriitaisuuksien painostuksesta kulta-ajan optimistinen mieliala\nja luomisilo muuttuu yhä enemmän ja enemmän _ontoksi retoriikaksi_,\njollaisena sen olemme nähneet Senecan draamoissa. Tahi ajan henki\nkuvastelee skeptisismissä, joka on joko veltostelevaa ja kaikista\nkorkeammista arvoista välinpitämätöntä, kuten romaanikirjailija\nPetroniuksella, tahi muuttuu toivottoman katkeraksi yhteiskunnan\narvosteluksi, kuten useimmilla Horatiuksen jälkeisillä satiirikoilla.\n\n\n\nROMAANI.\n\n\nRomaani, laajahko, eepillinen suorasanainen kertomus lienee\nkreikkalaista alkuperää. Vanhimmassa muodossaan romaani oli\nihanteellinen rakkausromaani. _Realistiseksi_ se kaikesta päättäen\nmuuttui vasta Roomassa keisariajalla. Mestaruuden luonnehtimisessa\nja elämänkuvauksessa saavutti silloin Neron suosikki ja makutuomari\n_Petronius_, ensi luokan elostelija, joka »käytti päivänsä nukkumiseen\nja yönsä liikeasioihin ja huvituksiin» — se on Tacituksen miehestä\nantama luonnekuva. Taitonsa takia elää ylellisesti Petronius oli\nsaanut tavattoman suuren vaikutusvallan Neroon. Mikään ei ollut kyllin\nhienoa, ennenkuin Petronius oli antanut armollisen hyväksymisensä.\nHänen tuli järjestää kaikki juhlat. Mutta siksi tuli Tigellinuskin\nhänelle kateelliseksi. Kaartinpäällikkö ja yliseremoniamestari ei\nkärsinyt, että toinen sekaantui hänen ammattiinsa. Hänen onnistui\nsaada kilpailijansa epäluulonalaiseksi salahankkeista keisarin henkeä\nvastaan, ja eräänä päivänä Petronius äkkiä asetetaan silmäkkäin\nkuoleman kanssa samalla tavoin kuin Seneca vuotta aikaisemmin. Mutta\nviimeiseen asti hän pysyy samana kevytmielisenä nautintoihmisenä kuin\nennenkin. Hän antaa avata suonensa, mutta sitoa ne jälleen, antaa veren\ntaas juosta ja pysäyttää sen jälleen juoksussaan. Näin hän jatkaa\nelämänsä viimeisinä tunteina useita kertoja leikkimistään kuoleman\nkanssa, samalla kuin hän iloisten ystävien seurassa nauttii loistavaa\njuhla-ateriaa. Sillä aikaa kuin hän huvittelee, kuolema saa odottaa,\n»aivan niinkuin urheilukalastaja huvitettuna mukautuu lopulta kuitenkin\nhänen omaksensa joutuvan saaliin oikkuihin» — eihän liene tarpeellista\nlisätä, että vertauskuva on englantilaisen kirjailijan.[153]\n\nMieliala päivällispöydässä oli korkealla ja rivoja sukkeluuksia\nsateli sekä säkeinä että suorasanaisina. Lopuksi isäntä kirjoitti\npurevan satiirin Neron mitoittavista paheista. Omantunnontarkasti hän\nrekisteröi ne kaikki, ilmoittaen niiden nimet, jotka olivat olleet\nosallisina hänen paheissaan, sinetöi sen jälkeen kirjelmän ja lähetti\nsen keisarille. Tyrannin naama lienee venähtänyt pitkäksi, kun hän\nmursi kirjelmän sinetin, jonka hän luuli olevan testamentin[154],\nja saikin sen sijasta lukea pitkän syntiluettelonsa. Petkuttaakseen\nNeroa perinnön suhteen Petronius lyötätti rikki kallisarvoisen\nkristallimaljakon, josta hän oli maksanut 500 000 markkaa. Muutamille\norjilleen hän antoi muistolahjoja, toisille annettiin keppiä. Näin\nhän kuoli, kepeästi ja leikitellen kuten oli elänytkin, kuten aidon\nepikurolaisen tuleekin.\n\nPää asiallisimman osan elämänkokemuksiaan hän oli kirjoittanut\nsuureen seikkailu- ja taparomaaniin. Suurin osa tästä on hävinnyt,\nmutta säilynyt on ilmielävä kuvaus _Trimalchion pidoista_. Isäntä on\nrikas, rehentelevä nousukas, ja vieraat ovat täysin hänen arvoisiaan,\nnautinnonhaluisia, poroporvarillisia kuokkavieraita.\n\nEi ole loppuakaan herkuilla, joita tarjotaan — on salvukukkoja, on\nsian nisiä, on harvinaisia kaloja kallisarvoisissa kastikkeissa ja\npaistettuja pähkinähiiriä hunajassa, siroiteltuna valmunsiemenillä,\nja kukapa tiesikään kaikkea, mitä hemmoiteltu kurkku voi keksiä.\nYllätyksiä itse tarjoilussa on legioittain. Niinpä esimerkiksi suuri\nmetsäsika tuodaan esille ja sitä leikattaessa pikkulintuja lehahtaa sen\nsisältä lentoon. Erikoiset orjat pyydystävät sitten niitä liimasaitalla\nja pian niitä paistettuina tarjoillaan. Kaikki huuhdotaan alas\nfalernumviinillä, jonka leimaan on merkitty »satavuotista». Pohatta\nisäntä luonnollisestikaan ei jätä vielä painostamatta juoman kalleutta\nhuudellessaan vierailleen kehoituksiaan: »Antakaa kalan uida!» tai\nmuuta siihen tapaan. »Jumalille olkoon kiitos», hän ruikutellen lisää,\n»minun ei tarvitse nykyisin _ostaa_ viiniäni, muutoin hienointa, mitä\non saatavissa, sitä kasvaa maatilallani kaupungin edustalla. Minä en\nole vielä käynyt siellä, mutta sen pitäisi rajoittua Terracinan[155] ja\nTarentumin seutuvilla oleviin tiluksiin!. Minä ajattelen ostaa myöskin\nSisilian, niin että voin matkustaa yksinomaan oman alueeni halki, jos\nmilloin haluan mennä Afrikkaan.»\n\nKoko ajan tämä poroporvari yrittää ja yrittää, kuten hän sanoo,\n»osoittaa sivistystään, myöskin kun syö»; ja yhä uudelleen hän tekee\ntyhmyyksiä. Hän tietää, kuinka tuo viekas lurjus Hannibal käyttäytyi\nTroian valtauksessa, ja paljon muuta samanlaista. Hänen vieraansa,\njotka ovat samalla sivistystasolla, taputtavat käsiään ja kirkuvat\n»hyvä!» Yleisenä pöytäkeskusteluna ovat kehnoimman laatuiset juorut,\nkalliin ajan valittelut, panettelut ja raakuudet.\n\nKun pöydät on viimeinkin musiikin kaikuessa raivattu pois, tulee\naivan äkkiarvaamatta kolme sikaa kävellen ruokasaliin. Isäntä kysyy\nvierailtaan, minkä he näistä tahtovat valmistettavan ruoaksi. »Kokkini\novat tottuneet panemaan kokonaisia vasikoita pataan», hän vakuuttaa.\n\nTuskin on ehditty määrätä, minkä sioista tulee uhrata elämänsä, kun\nse jo tulee kokonaisena paistettuna takaisin, vaikka vielä suurempana\nkuin äsken elävänä. Yleisesti ihmetellään keittiömestarin joutuisuutta.\nMutta isäntä katselee paistia lähemmin ja huudahtaa, kokkiin\nkääntyen: »Mitä tämä tahtoo sanoa? Sinä olet unohtanut ottaa pois\nsisälmykset. Tee se heti!» Kokki tottelee ja ulos vierähtää höystöjä ja\nverimakkaroita.\n\nSitten Trimalchio loputtomasti kehuskelee rikkauksiaan ja taideteosten\ntuntemustaan. Silloin tällöin tulee kuitenkin sen lajin ihmisille\nkuvaava keskeytys: »Minä en sano sen enempää, sentähden, että minä en\nole kehuskelija.» Mielialaa kohottavat kehnot akrobaattiesitykset,\nperin huono laulu ja sen semmoinen.\n\nViini alkaa kuitenkin vaikuttaa, ja syntyy yleinen rähinä ja riita.\nIsäntä käyttäytyy niin huonosti, että hänen vaimonsa haukkuu hänet\npataluhaksi. Mies päihtyy yhä enemmän, ja kun hän on elukan asteella,\nvieraat hiipivät tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPetronius _tunsi_ ihmiset. Hän oli itse avoimin silmin tyhjentänyt\nelämän pikarin pohjasakkaan saakka. Sivistyshistorioitsijalle\nhänen kirjansa on korvaamaton Neron ajan elämän tietolähde. Hänen\nluonnekuvansa on tarkasti piirretty ja hänen ajankuvansa on höystetty\nhuumorilla ja hienolla ironialla. Mutta niin rikaslahjainen kuin hän\nonkin, hänellä ei ole lainkaan siveellistä ryhtiä. Hänen kirjansa\non, kuten Boissier sanoo, »enemmän opettavainen kuin siveellinen» —\nopettavainen sivistyshistoriallisena asiakirjana.\n\n\n\nHOPEA-AJAN SATIIRIKOT.\n\n\nHoratiuksen hupaisan ymmärtäväisellä satiirilla ei ole ollenkaan\nkaikupohjaa niiden miespolvien keskuudessa, jotka elivät Tiberiuksen\nja hänen seuraajiensa rikkirepivänä aikana. Satiirirunoilu muuttui\nyksinomaan pilkaksi ja parjaukseksi tai pöyhkeileväksi siveyssaarnaksi.\nViimeksi mainittua lajia ovat _Persiuksen_ satiirit. Harvoin runous\non siinä määrin alentunut ontoksi retoriikaksi kuin tällä rikkaalla\nja ylhäisellä runoilijanuorukaisella. Synnynnäinen heikkous ja\nhorjuva terveys estivät häntä ottamasta osaa toverielämään ja\nhän pysyi kilttinä mammanpoikana, joka eli yksinomaan äitinsä,\nsisarensa, tätiensä ja kumpaakin sukupuolta olevien siveyssaarnaajien\nympäröimänä ja muutoinkin saaden elämäntuntemuksensa kirjoista.\nHänen runoistaan tuli tällaisissa olosuhteissa vain säkeisiin\npuettuja stoalaisia siveyssaarnoja. Oikeaa runoutta ne eivät ole.\nNiissä ei huomaa koskaan vähintäkään sovittavan huumorin tajua eikä\nylimalkaankaan leikillisyyttä, mutta sitäkin enemmän mahtipontista\nsanahelinää. Silloin tällöin hän saa hyvän aatteen, mutta tärvelee\nsen säännöllisesti sietämättömällä lukupuikollaan ja mutkallisilla\nkäänteillään. Kun hän esim. tahtoo saada sanotuksi: »Ianus, minä\nkadehdin sinua siksi, ettei kukaan voi ilvehtiä selkäsi takana»,\nniin se ei käykään noin vain yksinkertaisesti. Siihen tarvitaan\nkokonainen sarja teennäisiä esimerkkejä siitä, mistä kaikesta\nylenkatseesta jumala pääseekään kiitos kaksille kasvoillensa. Persius\nkäsittelee kaikkea aivan liian raskaasti. Häneltä puuttuu Horatiuksen\nkepeä miellyttäväisyys. Lopuksi saa sen tunteen, että hänen ainoa\nkiitettävä ominaisuutensa on vain hänen hyvä tarkoituksensa. Mutta\nsatiirirunoilijalle ei riitä se, että on hyvin kasvatettu ja täynnä\nrehellistä pyrkimystä — runoilija on kaikissa tapauksissa sietämättömän\npikkuvanha, jos häneltä kuten Persiukselta »neitseellisessä\nhäveliäisyydessään» puuttuu sen elämän todellista tuntemusta, jota hän\nruoskii. Persius kuoli 28 vuotiaana oppimatta koskaan tuntemaan elämää.\n\nKaikesta huolimatta ihastuksen täyttämät stoalaiset kuitenkin ylistivät\nhäntä pilviin asti ja pitivät häntä yhtenä parhaimmistaan. Siksipä\nonkin oikeudenmukaista, että tarkastelemme hiukan parhainta, minkä\nhän kykeni saamaan aikaan — häneltä on nimittäin pari kolme hyvää\npalasta. Esitämme suurimman osan suorasanaisena, sillä runomuodossa on\nrunoilijamme useimmiten liian vaikeatajuinen.\n\nIhmisluonnetta kuvatessaan Persius valaisee räikeästi perintöä\nahnehtivaa, joka temppelissä rukoilee jumalia: »Antakaa minulle\nlahjakkuutta, hyvä maine ja luotettavaisuutta!» — »Näin puhutaan\nääneen», runoilija sanoo, »että edes naapurit sen kuulisivat. Mutta\nitsekseen mumistaan syvällä suun sisässä: 'Oi että näkisin rikkaan\nsetäni hautajaiset kaikessa loistossaan ja komeudessaan!' tahi: 'Oi,\nettä voisin saada testamentista poistetuksi holhottini nimen, jonka\njälkeen minä olen lähinnä vuorossa! Sappitauti ja paisumiahan hänellä\non, jumalan kiitos!!»\n\nDraamallisen eloisa on runoilijan kuvailu voitonhimon ja nautinnonhalun\nvälisestä taistelusta ihmissielussa. Näin se kuuluu: »On aamu. Sinä\nmakaat vuoteessasi ja laiskana kuorsaat. 'Ylös', Voitonhimo huudahtaa,\n'ylös ja pue päällesi!'\n\nSinä kieltäydyt.\n\n'Ylös vain!' Voitonhimo huutaa vielä kerran.\n\n'Minä en jaksa.' — 'Ylös!' —: 'Mitäpä se hyödyttäisi?'\n\n— 'Ja sitä sinä vielä kysyt! Tuodaksesi herkullisia kaloja Pontoksesta,\nkäsitätkös, viedäksesi kotiin majavanhaustaa, hamppua, eebenholtsia,\nsuitsutusaineita ja Kos saaren kevyttä viiniä. Pura ensin pippurikuorma\njanoavan kameelin selästä! Tee sitten vaihtokauppoja, petä ja vanno\nväärin, jos niin tarvitaan!'\n\n'Mutta Iuppiterhan kuulee sen!'\n\n'Sinä pölhö! Jos haluat elää Iuppiterin ystävänä, silloin saat tyytyä\nkoko elämäsi iän nuolemaan suolakuppiasi. Lähde matkaan alukselle!'»\n\nMutta silloin Nautinnonhalu saapuu omine mielipiteineen: »'Minne\nsinä töytäät, hullu? Mihinkä aiot ryhtyä? _Sinäkö_ läksisit merelle!\n_Sinäkö_ söisit ruokasi ankkurinköysikasalla istuen ja joisit Vejin\nkarkeaa viiniä, joka haisee hartsille! Ei,\n\n    hauskaks päiväsi tee, sen riemuja nauti, kun vielä\n    maill' elon oot; pian liet sa jo tuhka ja varjo ja haave.\n    Teet mitä? Koukkua kaks sua tempoo suuntahan kahteen.\n    Kumpaa seuraatkin, saat herraa kahta sa kuulla;\n    vuoroon onnistut, taas vuoroon erhetyt tuossa.\n    Kerta jos uhmaillut olet, ollut tottelematta\n    käskyä, kahlehias älä katkenneiks sano vielä!\n    Koirakin rynnistää voi ketjun poikki, mut kun se\n    juoksee pois, pala kahletta kaulassa vain yhä painaa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan eli Roomassa toinen satiirikko, espanjalainen\n_Martialis_, joka oli omaperäisen lahjakas runoilija keskellä\nretoriikan turmelemaa runoilijapolvea. Hän oli joka suhteessa\nPersiuksen vastakohta. Kuokkavieras ja tyranni-imartelija hän tosin\noli, mutta kaikissa tapauksissa hänen säkeensä olivat oivallisia\nosuvassa ihmiskuvauksessaan ja pursuvan raikkaassa huumorissaan. Tuntuu\nsiltä, kuin astuisi luostarin kopista äkkiä ulos maailmanvilinään, kun\nlukee häntä Persiuksen jälkeen.\n\nMartialiksen surkeata henkilöllisyyttä arvosteltaessa on\notettava huomioon se lieventävä asianhaara, että hän köyhänä\nkaksikymmenvuotiaana nuorukaisena tuli Roomaan varmaankin toivoen,\nettä hänen maanmiehensä Seneca tukisi häntä. Mutta vähän aikaa\nhänen Roomaan tulonsa jälkeen odotettu suojelija joutui Neron\nepäluuloisuuden uhriksi. Martialiksen täytyi silloin koettaa hankkia\nitselleen toisia mesenaatteja, sillä muuten hän oli tuomittu\nsortumaan — kirjailijapalkkioita ei nimittäin saatu aikana, jolloin\nkirjat levisivät ainoastaan jäljennöksinä eikä ollut ajatustakaan\nsuojella lailla kirjailijaoikeuksia. Nuorukaisen oli sen vuoksi pakko\nviettää kauan tilapäisrunoilijan ja aina nälkäisen kulkurin elämää.\nSovittavalta vaikuttaa se, että hän suhtautui kaikkeen raikkaalla\nhuumorilla. Kerjätessäänkin hänessä on, kuten Schück sanoo, katupojan\njulkeuden ohella myöskin hirtehishuumoria. Hänen raikas elämänhalunsa\non tosiaankin tarttuvaa. »Sinä sanot» — hän kirjoittaa eräälle\nystävälleen — »että tahdot alkaa elää elämää huomenna. Miksi ei tänä\npäivänä? Vaikka sekin on jo liian myöhäistä. Todellisesti viisas on se,\njoka aloitti elää elämän jo eilen.»\n\nMartialiksen vahvin puoli on ennen kaikkea kompia sisältävä epigrammi.\nHän on ainoa roomalainen, joka on päässyt kreikkalaisten esikuvien\ntasolle taidossa muutamin harvoin sanoin osua iskemään naulan päähän\nja antamaan terävän luonnekuvauksen. »Jumalat varjelkoot meitä»,\nhän sanoo, noista sietämättömän pitkistä sankarirunoelmista, joissa\nkymmenessä tuhannessa säkeessä runoillaan Medeian ja Agamemnonin\nkohtaloista, tuollaisista kirjoista, joita teeskennellään ihailtavan,\nkun ollaan suuressa seurassa, mutta jotka paukautetaan kiinni,\nniin pian kuin ollaan yksin». Kouluissa on lapsille kauhistus, kun\nopettaja rämeällä äänellään niitä saarnaa. »Lukekaa tällaisten\npöyhistelevien tyhmyyksien sijasta sellaisia kirjoja, joissa itse\nelämä puhuu, sellaisia kuin minun! Niissä ei ole enemmän kentaureja\nkuin raivottariakaan, mutta joka sivulla kohtaat eläviä ihmisiä.»\nVarmalla kädellä, ilman ainoatakaan liikaa sanaa, Martialis piirtää\nerilaisia tyyppejä suurkaupungin elämästä, sellaisia, joita voi joka\npäivä tavata: kaikenkaltaisen pikkurihkaman myyjän ja miehen, joka\ntarjoili suolattua kalaa, lämpimiä herneitä tai keitettyä makkaraa.\nHänen runoissaan vilisee kaikenlaisia kerjäläisiä aina pienestä\njuutalaispojasta asti, jonka mammansa on harjoittanut oikein kauniisti\nrukoilemaan almua, haaksirikkoiseen raukkaan asti, joka surkealla\näänellä kertoo myrskystä, jossa hän oli ollut vähällä hukkua, ja\njoka varmuuden vuoksi näyttelee taulua, mikä kuvaa tuota kauheaa\ntapausta. Näin runoilija monin elävin pikkupiirtein antaa monipuolisen\nkokonaiskuvan jokapäiväisestä elämästä suurkaupungin kaduilla ja\ntoreilla. Kuvakokoelma on melkein loppumaton. Luonnollisesti siitä ei\njuuri puutu myöskään ajalle perin tyypillistä perinnöntavoittelijaa:\n\n    Gemellus naisi Maronillan mielellään,\n    hän pyytää, mairii, ahdistaa, tuo lahjoja.\n    Hän on siis sulo kaunotar? Ei, rumilus.\n    Mi lemmen nostaa sitten? —Yskä tehoisa.[156]\n\nMartialiksen kuvakokoelmassa tapaamme myöskin miehen, joka ymmärtää\nhyötyä ystävistään teeskentelemällä kymmenen kertaa vuodessa\nsairastavansa vilutautia. Itse hän ei kärsi sairaudestaan, mutta hänen\nystävänsä kärsivät siitä sitä enemmän, sillä toipumusaikana heidän\ntäytyy lahjoitella toipilaalle valitun herkullisia kaloja ja vanhaa\nfalernumviiniä. Muuan toinen samanlainen herra keksii samankaltaisista\nsyistä viettää syntymäpäiväänsä neljä kertaa vuodessa. Me saamme\nmyöskin tutustua kuokkavieraaseen, joka henki kurkussa juoksee ympäri\nkaupunkia ahnehtiessaan itselleen päivälliskutsua. On tuiki mahdotonta\nvälttää häntä. Jos olet urheiluharjoituksissa Marskentällä, hän on\nmukana siellä. Jos menet kylpylään, hän on sielläkin ja kiittelee sinun\nerinomaisen hienoa kylpyliinaasi, olipa se kuinka likainen tahansa.\nHän häärii puuhakkaana ympärilläsi, hän imartelee sinua ja jatkaa,\nkunnes sinä täydellisesti uupuneena sanot: »Tule syömään.» — Toinen\nvaivalloinen tyyppi on epäonnistunut runouden harrastelija, joka kiusaa\nvieraansa puolikuolleiksi lukemalla heille runojaan.\n\nAivan uusi roomalaisen yhteiskuntaelämän tuote — salonkielämän, pitäisi\nkai ennemminkin sanoa — on petit-maître, jota kuvataan seuraavasti:\n»Petit-maître on mies, jolla on huolellisesti jaetut hiukset, joka\naina tuoksuu hajuvesille, joka hyräilee egyptiläisiä ja espanjalaisia\nlauluja ja samalla kertaa heiluttelee käsivarsiaan rytmillisessä\ntahdissa, joka päivät pitkät käy tervehdyskäynneillä naisten luona ja\njolla aina on jotakin kuiskattavaa heidän korvaansa, joka lukee heille\nne kirjeet, joita he ovat saaneet eri tahoilta ja ottaa kirjoittaakseen\nvastaukset. Petit maître tietää kaikki kaupungin juorut ja voi sanoa\nteille sen naisen nimen, joka sillä ja sillä on rakastajattarena. Hän\njuoksee kaikissa juhlissa ja voi luetella ulkoa kuuluisan ravurin koko\nsukutaulun.»\n\nMartialis tekee pilkkaa myöskin asianajajien halusta lyödä\nsuurta rumpua ja deklamoida juhlallisesti vähäpätöisimmissäkin,\njonninjoutavissa oikeusjutuissa, joissa ei kannattaisi ruveta\nvärisevällä rintaäänellä puhumaan Hannibalin sodasta ja puunilaisen\nuskottomuudesta, Mithradateen viekkaudesta ja triumvirien verisestä\ntaistelusta.\n\nAikaansa kuvaava on kylläkin, jumala paratkoon, myöskin seuraava\nahneelle Candidukselle omistettu epigrammi:\n\n    Candidus, sun omanas on maatilas, on rahas myöskin,\n      sun ovat kalleules, myrrhasikin ovat sun.\n    Massicus-mahlat on sun, on kuulut Caecubus-viinis,\n      sun omas on sydämes niinkuin järkesikin.\n    Kaikki on sun, ei sentään, tahdon mä väittää:\n      Vainiokin sulla on, mut — kaikkien yhtehinen.\n\nOriginellin päätelmän monien muiden joukossa, jotka ansaitsevat säilyä\njälkimaailmallekin, runoilija tekee seuraavassakin epigrammissa:\n\n    Faunius vainoojaa paeten oman henkensä riisti.\n      Kuoloa välttääkseen hupsua kuollahan on.\n\nVastenmielisiä ovat ne monet säädyttömyydet, joita Martialis\nsiroittelee ympärilleen, erittäinkin kun häntä ei vetänyt\ntämänlaatuiseen runoiluun vastustamaton intohimo, vaan ainoastaan\npaljas koirankurisuus tai huomion herättämishalu. Mutta toiselta\npuolen täytyy sanoa, että jos hän paljastaakin sellaista, jonka\nyli säädyllisyydellä on tapana vetää huntu, hän ei kuitenkaan ole\n_epäsiveellinen_ siinä mielessä, että hän tarkoituksellisesti ravitsisi\nsiivotonta mielikuvitusta maalailemalla paheet joiksikin kirpaiseviksi\nja houkutteleviksi teoiksi.\n\nMautonta on myöskin Martialiksen jokaisen imartelu, joka vain palkitsi\nhäntä aterialla, uudella togalla tahi rahakolikolla. Erittäin äiteliä\novat hänen suitsutusrunonsa keisari Domitianukselle. Tuo inhoittava\ntyranni komeilee Martialiksen runoissa maailman jaloimpana maanisänä,\njota kiitolliset alamaiset sydämestään rakastavat. Kuitenkin on\nmuistettava, että Domitianuksen aikana oli joko imarreltava tai\nvaiettava.\n\nKuokkavierasrunoilu ei ajan pitkään ollut niinkään kannattamatonta.\nNiinpä Martialiskin äkkäsi kerran olevansa maatilan ja jonkin ajan\nperästä myöskin Roomassa olevan pienen talon omistaja ja sotatribuunin\narvonimen kantaja. Ja lopuksi muuan rikas ja ylhäinen ihailijatar\nlahjoitti hänelle ihanan maatilan hänen kotiseudullaan. Täällä\nentinen kerjäläisrunoilija vietti vanhuutensa päivät miellyttävässä\nmukavuudessa. Nyt hänen ei tarvinnut juosta tervehdyskäynneillä\neikä tungeskella toisten onnenonkijain joukossa niukan leipäpalan\ntakia. Mutta samallapa hänen runoutensa lähteensilmä — suurkaupungin\nonnenkilvoittelu ja -takaa-ajo — olikin kuivunut. Hänen viimeisinä\nelinvuosinaan oli hänen tuotantonsa laihaa. Hän kuoli pari vuotta\nvuosisadan vaihteen jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFlaviusten ajan jälkeen Roomalla on ollut vain _yksi_ merkittävä\nrunoilija, nimittäin _Iuvenalis_, joka syntyi vähän Neron\nvaltaistuimelle nousemisen perästä ja eli yli seitsemänkymmentä\nvuotta. Elämä teki hänet katkeraksi ja vihamieliseksi, sillä hänen ei\nonnistunut koskaan saavuttaa sitä yhteiskunnallista asemaa, jota hänen\nkunnianhimonsa oli hänelle uskotellut. Hän oli, kuten Horatiuskin,\nvapautetun orjan poika; ja itse hän oli toivonut pääsevänsä yhtä\nkorkealle kuin tämäkin. Hän oli koettanut puhujana vetää huomiota\npuoleensa, mutta epäonnistunut. Tämä oli hänelle toivottoman\nselvää, kun hän noin vuonna 100 lähes viisikymmenvuotiaana alkoi\nkirjoittaa runoja. Siksipä näistä runoista tulikin satiireja, mutta\nei rakastettavan rupattelevia kuten Horatiuksen runot, joissa on\nhuumorin sovittava piirre, vaan sapekkaita, katkeria ja kyynillisiä.\nIuvenalis oli kehittynyt tarkkanäköiseksi, kun oli kysymyksessä\nmahtavien paheet ja virheet, erittäinkin heidän ylimielinen kopeutensa\nyhteiskunnan vähäväkisiä kohtaan, mutta mateleva alamaisuutensa\nvaltaistuimen edessä. Kaikkein syvimmin hän kuitenkin kadehti niitä,\njoiden päinvastoin kuin hänen itsensä oli onnistunut kohota halvasta\nasemastaan: »Kun näkee parturin, jonka veitsen edessä minun nuori\npartani muinoin rätisi, kilpailevan koko patriisisäädyn kanssa\nrikkaudessa, kun näkee alhaisinta roskaväkeä olevan egyptiläisen,\nKanōpoksesta olevan orjan, käyskentelevän ja ylvästelevän\npurppuraviitassaan,\n\n    Kun kesäsormukset käsiss' siirtelehtii hikisissä\n    — suuremmat kivineen näet helteell’ ois kovin raskaat —\n    vaikea jättää on tekemätt' ivavärssyjä. Ken tään\n    Rooman nurjuudet terästyneenä, kylmänä kestäis,\n    kunniatuolissaan pönäkästi kun istuvi Matho,\n    suurkäräjöitsijä? Yhtä on sietämätöntä, kun tiellään\n    tölmäisee sinut nuo, jotk' uurastaa perijöiksi\n    yön häpeässä ja tietä nyt suorinta nousevat onneen:\n    rikkaiden akanluuskien lemmentarvetta palvoin.\n\n»Katsokaa», hän huudahtaa, »kuinka oikeamielistä kiitetään — ja kuinka\nhän näkee nälkää!» Tosiaankin\n\n    ken runoniekaks syntynyt ei, siks kiukusta muuttui.\n\nMutta miksi ei paeta suurkaupungin kilpajuoksusta ja epäterveellisestä\nelämästä, kun maaseutukaupungista voi ostaa itselleen mitä\noivallisimman talon puutarhoineen hinnalla, jolla Roomassa voi vuodeksi\nvuokrata kehnon asuntorähjän melkein luhistumaisillaan olevassa\nvuokrakasarmissa, jossa on joka hetki vaarassa saada tulipalossa\nsurmansa! Ainoa turva tulenvaaraa vastaan on maata öisin valveillaan:\n\n    Niin kadunkulmien ahtaiden jyry, pauhu,\n    kaikuu huudot soi ajajain, vetojuhtien, että\n    siitä jo Claudiuskin heräjäis, merilehmäkin nousis.\n\nÖisin ulkona ahtailla kujilla ei ole sen parempi:\n\n    Muistaos kaikkia vaarojakin, jotk' öin sua uhkaa:\n    helposti korkeiden talojen katolt' irtoavaiset\n    tiilet rikkovat pääs; useastipa ikkunan tietä\n    astiat särkynehet ulos viskatahan, kiveyskin\n    jolta jo naarmuttuu sekä särkyy. Testamentista\n    jollet huolehdi, kun sinä kutsuihin menet, ootpa\n    kelvoton houkkio; niin monet kuolemat näät sua uhkaa\n    öin kuin mont' avonaista on tielläsi ikkunanreikää.\n    Toivosi harras siks' ain olkoon, että sun ylles\n    tyydyttäis tilavat yöastiat tyhjentämään vain.\n\nJos voit näin ollen välttyä siltä, ettei päihtynyt tappelupukari pieksä\nsinua pahanpäiväisesti tai joku roisto pistä sinua veitsellä, saat olla\nkiitollinen.\n\nTällaista jatkuu melkein yhtä toivottoman katkerassa sävyssä,\nkäsittelipä Iuvenalis mitä aihetta tahansa. Vain harvoin hän iloisesti\npilailee ilman purevaa sivumakua, kuten silloin, kun hän laskee leikkiä\njumalien olosta vanhaan, oikein vanhaan hyvään aikaan. Kuinka paljon\nkunniallisempia, hän sanoo, olivatkaan kaikki\n\n    siihen aikaan kuin oli Junokin tyttönen vielä,\n    muina kun miehinä vie!' eli Juppiter onkaloss' Idan.[157]\n    Vie!' ei taivaiset kemuelleet pilvien yllä,\n    ei Ganymedes, ei Herakleen viehkeä vaimo\n    juomia kantanut, ei Vulkanus, vasta mi viinin\n    jälkeen kuivailee kädet mustunehet noest' Etnan.\n    Söi kotonaan kukin. Toisenlainen ol' jumalparvi\n    kuin nyt: taivas kun vähin vallitsijoin tuli toimeen,\n    harteill' Atlaankin polon köykäisemp' oli taakka.\n\nSiihen aikaan ei puhuttu Plutonista eikä hänen puolisostaan.\n»Kuolleitten valtakunnassa oltiin iloisia», satiirikkomme pilaillen\nlisää, »olihan päästy kuninkaista.» Tämän enemmän kunnioitusta ei\nIuvenaliksella ollut kansanuskon jumalia kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErikoisella mieltymyksellä Iuvenalis syventyy rumiin ja vastenmielisiin\npiirteisiin aikansa kasvoissa. Hänen tapojen kuvauksensa ovat siinä\nmäärin siivottomia, että ne eivät voi olla tosia. Hän on jossakin\nmäärin henkistä sukua Tacitukselle, joka olikin hänen aikalaisensa.\nMolempien silmissä varjopuolet himmentävät hyvän elämässä.\nIuvenaliksessa katkeruus kuitenkin kohosi vallan tolkuttomaksi ja\nluonnottomaksi. Hän oli ihminen, joka oli täydellisesti menettänyt\ntasapainonsa, kun sitävastoin Tacitus, senaattori ja konsuli, ei\nmenettänyt koskaan ylhäisen roomalaisen ylvästä rauhallisuutta.\nRyhdiltään arvokkaana, jalon ylimyksen tavoin — Birt sanoo —\nhistorioitsija kulkee tietänsä, kun taas satiirikko, joka koettaa\npäästä pinnalle kansan syvistä kerroksista, huutaa itsensä käheäksi ja\npuristaa kätensä nyrkkiin vihasta vääntynein kasvoin. Yhtymäkohdista\nhuolimatta on siis ero näiden kahden miehen välillä melkoinen.\nKuinka mustalla Tacitus maalanneekin, hän on kuitenkin säilyttänyt\nklassillisen kohtuuden. »Hän on vanhan ajan viimeisiä suuria\nkuolemattomia, viimeinen auringon valaisema huippu klassillisen ajan\nalppimaailmassa. Hän on eniten roomalainen kaikista historioitsijoista,\nmies, joka ei koskaan salli hymyn liukua piirteittensä yli.»\n\nMuutoin ei voi koskaan tutkittaessa jonkin aikakauden siveellisiä\noloja kyllin voimakkaasti huomauttaa, että ne, jotka kiinnittävät\nitseensä tapojen kuvaajain huomion, eivät ole maan hiljaisia, eivät\nniitä monia, jotka elävät hyvin ja kunnioitettavasti elämänsä, vaan\nniitä, jotka irstailuillaan ja hullutteluillaan, rikoksillaan ja\npaheillaan erottautuvat suuresta joukosta. »Ja jos me», Deissman sanoo,\nlaskeudumme kansan syvien kerrosten keskuuteen ja kuuntelemme heitä\nheidän työskennellessään pellolla, työpajoissa, Niilin aluksessa tai\nviljalla lastatussa Roomaan purjehtijassa, niin täytyy tosiaankin\nolla sokea voidaksensa olla huomaamatta paljon kuntoa, ahkeruutta ja\nrehellisyyttä näissä piireissä, olla näkemättä, että perherakkaus\nja ystävyys liittivät yhteen yhteiskunnan vähäväkiset ja antoivat\nheille yksimielisyyden voiman.» Tästä ovat todisteina lukemattomat\npapyruskirjeet, hautakirjoitukset ja muunkin lajiset muistomerkit\nnäiden yhteiskuntaluokkien elämästä, jotka vasta myöhemmällä ajalla\novat joutuneet tutkimuksen esineiksi.\n\nMutta tapojen kuvaajille on kaikkina aikoina ollut tapana tuomita\nomaa aikaansa sen pahan eikä sen hyvän perusteella, jota se kantaa\nhelmassaan. »Yksi ainoa häväistysjuttu, josta kauan puhutaan, hävittää\nhelposti satojen kunniallisten arkipäiväisten perheiden jättämän\nvaikutelman, joista ei huomata olevan aiheita mainita, juuri siksi,\nettä ne eivät herätä huomiota», Boissier sanoo. »Tällä tavoin joutuu\nepäsiveellisyys näyttämään säännöltä, silloinkin kun se on poikkeus.»\n\nParhaan oikaisun Iuvenaliksen liioitteluille saa, jos lukee Plinius\nnuoremman kirjeitä. Voi tuskin uskoa, että nämä kirjailijat ovat\neläneet samaan aikaan — siinä määrin yhteensoveltumattomia ovat\nheidän kuvauksensa omasta ajastaan. Ja kuitenkaan Plinius ei ole\nsuinkaan sokea kanssaihmistensä vioille, heidän valtiolliselle\nvälinpitämättömyydelleen, heidän taikauskoisuudelleen ja ylimystön\npintapuoliselle hääräilylle sisällyksettömässä seuraelämässä. Hän\nesittelee meille yläluokan, jonka näköpiiri on sangen rajoitettu, mutta\nkunniallista se siitä huolimatta näyttää olevan. Jollei tietäisi,\nei voisi ajatellakaan, että se on samaa kansaa, jota Iuvenalis niin\nilkeästi ruoskii huudahtaen, että »Roomassa ei ole useampia rehellisiä\nihmisiä kuin Niilin virralla suuhaaroja.» Ja kuitenkaan ei meillä ole\naihetta epäillä, ettei ne tapaukset, jotka Iuvenalis mainitsee, olisi\notettu elävästä elämästä. Mutta ne ovat vain _yksityistapauksia_. Hänen\naikanaan, kuten kaikkina aikoina, oli sekä hyviä että pahoja, mutta\nIuvenalis näki ja kuuli vain pahaa.\n\nPuhujan tottumus pauhata mahtipontisesti ja ylitsevuotavaisesti\nihmisten pahuudesta on runoilijassa jäljellä vielä niiltä ajoilta,\njolloin hän kilpaili kaunopuheisuuden kilpakentällä. Mutta Iuvenaliksen\nlausunnot eivät ole tyhjää ja onttoa kuten Persiuksen — »hänen\nhehkuvassa, voimakkaassa vihassaan», Schück sanoo, »on kieltämättä\njotakin suurenmoisuutta ja sen vuoksi hänen satiirinsa kaikuvat melkein\nkuin sielukellot tuolle itsekkäälle Roomalle, missä voimakkaampi aina\nhäikäilemättömästi sortaa heikompaa. Totta on, että purkaus tapahtuu\naikana, joka on onnekkaimpia Rooman historiassa, mutta siihen on\npatoutuneena kaikki se viha, mitä plebeiji polvi polvelta on koonnut ja\nkätkenyt sydämeensä.» Iuvenaliksessa eivät värise vienot kielet, hän ei\ntunne myötätuntoa — hän on karkea; hän piirtää roomalaisen voimakkaalla\nrealismilla.\n\nJa vielä eräs toinen seikka. Olemme nyt kuulleet niin paljon\nroomalaisten runoilijain karkeasta realismista ja rivosta sävystä,\nettä joudumme ihmettelemään, eiköhän olisi oikein, että katselisimme\nasiaa toisilla silmillä kuin omillamme, toisin sanoen heidän oman\naikansa silmillä. Ateenassa Aristophaneen komediain henkilöt\nkäyttivät hirmuisen karkeaa kieltä, ja hänen näytelmissään kohtaukset\nmenivät usein paljon pitemmälle, kuin mitä me pidämme säädyllisenä.\nMutta kuitenkaan ei kuulla koskaan puhuttavan, että kukaan olisi\nsiitä loukkaantunut. Koko ajan henki oli suunnattomasti vähemmän\nhienotunteinen, mutta myöskin vähemmän hienostunut kuin meidän, ja\nitsetiedottomasti hyväksyttiin lause »Naturalia non sunt turpia.»\nSelvimpänä todisteena siitä on, että vieläpä sellainenkin kirjailija\nkuin Persius, tuo »neitseellisen kaino» nuorukainen, jonka sielun\nhienotunteiset naiset ja siveyssaarnaajat olivat muovailleet, jonka\nsiveys ja ajankuvauksien puhtaat tarkoitusperät ovat yläpuolella kaiken\nepäilyksen, on kertonut siinä määrin säädyttömiä ja vastenmielisiä\nasioita, että nykyaikainen kirjailija ei voisi sellaista painattaa.\n\nTällaiset tosiasiat ovat siksi painavia, ettei niitä voi olla huomioon\nottamatta, kun arvostellaan roomalaisten kirjailijain sarjaa aina\nHoratiuksesta — sillä hänkin on kirjoittanut muutamia rivouksia —\nIuvenalikseen asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRooman kolmen tunnetuimman satiirikon keskinen eroavaisuus on saanut\nklassillisen muotonsa sanoissa: »Horatius hymyilee, Persius ivaa,\nIuvenalis ruoskii.» Rooman viimeinen suuri satiirikko muistuttaa\nsuuresti Rooman ensimmäistä satiirikkoa, Luciliusta.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nPetronius, Trimalkios middag, latinasta ruotsintanut E. Weer.\n\nLudwig Friedlaender, Petronii Cena Trimalchionis.\n\nA. Collignon, Étude sur Pétrone.\n\nPersii Flacci Satirae. Ruotsintanut Henrik Ragnar Törnebladh.\n\nM. Valerii Martialis Epigrammaton libri: Einleitung von Ludwig\nFriedlaender.\n\nMartialis Epigranunata. Ruotsintanut valikoiden Bernhard Risberg.\n\nM. Valerii Martialis Epigrammata selecta. Ruotsintanut valikoiden\nGustaf Andersson.\n\nG.E. Lessing, Zerstreute Anmerkungen über das Epigramm.\n\nGaston Boissier, Le poète Martial.\n\nCarl von Friesen, M. Valerius Martialis.\n\nJuvenalis' satirer, ruotsintanut Erland Lagerlöf.\n\nE. Neissner, Horaz, Persius, Juvénal.\n\nEdouard Bertrand, Juvénal.\n\nAuguste Widal, Juvénal.\n\n\n\n\nENSIMMÄISET KRISTITYT.\n\n\nTacituksen kertomuksessa Neron kristittyjen vainoista saamme\nmuinaisajan historioitsijoilta kristinuskosta vanhimman tiedon,\nminkä tunnemme. Se on peräisin noin vuodelta 100 ja alkaa näin:\n»Kääntääksensä itsestänsä epäluulot, että olisi pannut toimeen Rooman\npalon, Nero syytti ja mitä harkituimman julmalla tavalla teloitutti\nhäpeämättömien tekojensa[158] tähden yleisesti vihatuita ihmisiä,\njoita nimitettiin kristityiksi. Kristusta, jonka mukaan kristityt\nolivat saaneet nimensä, oli maaherra Pontius Pilatus Tiberiuksen aikana\nrangaissut kuolemalla.»\n\nSyynä siihen, ettei vanhempia historiallisia kertomuksia siitä\nvaltavasta liikkeestä, joka oli kerran uudelleen luova maailman,\nole meille jäänyt, ei ole yksistään ajan tuhoava hammas, vaan\nyksinkertaisesti se tosiasia, että kristinusko oli kauan ulkonaisesti\nvähäpätöinen uskonnollinen liike, jota tuskin ne, joilla oli valta\ntäällä maailmassa, edes huomasivat. Olivathan sen kannattajat vain\nköyhiä kalastajia ja muuta alhaista kansaa, joka ei ollut tottunut\nkäyttämään kynää. Ensimmäisillä kristityillä sukupolvilla säilyi heidän\noppinsa ja seurakuntahistoriansa yksinomaan suullisena perintötietona.\nKun nämä kertomukset viimeinkin merkittiin muistiin, se tapahtui,\nkuvaavaa kylläkin kristinopin alkuperälle, suurin piirtein yleisellä\nkreikan kansankielellä eikä oppineiden ja sivistyneiden kirjakielellä.\nPakanalliset kirjailijat puhuivatkin sen vuoksi halveksien\nkristillisten alkukirjojen »merimieskielestä».\n\nUuden Testamentin kansanomainen muoto on todettu evankeliumien\nkielen perinpohjaisella vertaamisella kivi- ja saviliuskoissa\nesiintyviin sekä papyruskirjoituksiin, joita yhä suurenevin määrin\nkaivetaan päivänvaloon Itämailla.[159] Vasta I:sen vuosisadan\nlopulta olevissa kirjoituksissa, kuten Heprealaiskirjeessä, on\nkristinoppi pukeutunut ajan kirjakieleen. Se on todiste siitä, että\nse on alkanut ulottaa vaikutuksensa yhteiskunnan sivistyneisiinkin\npiireihin. »Uusi Testamentti on kokonaisuudessaan kansankirja»\n— tähän tulokseen kuuluisa saksalainen teologi Deissman päätyy\ntehtyään tällä alalla laajaperäisiä tutkimuksia. Vahvistaahan sen\nkansanomaisuutta myöskin konkreettinen, kuvarikas kieli evankeliumien\nkertomuksissa Jeesuksen julistuksesta. Se on niin korutonta, niin\nkuvaavaa, että yksinkertaisinkin voi sen ymmärtää. Aikojen kuluessa\non kansankirjasta tullut kaikkien kansojen kirja johtuen juuri sen\nkansanomaisuudesta.[160]\n\nEdellä mainittujen muinaislöytöjen merkitys meidän Uuden Testamentin\nkäsittämisellemme ei kuitenkaan rajoitu tähän — vaan on se paljon\nlaajakantoisempi. Niistä saadut todistukset antiikin ihmisten\nsielunelämästä auttavat nimittäin meitä ymmärtämään useita muuten\nhämäriä ilmaisutapoja ja omituisia kielellisiä käänteitä Uudessa\nTestementissa sekä käsittämään sitä maailmaa, joka ei ollut vain Rooman\nja Hellaan, vaan josta tuli myös Betlehemin seimen lapsen maailma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe evankeliumi, jota Jeesus nasaretilainen keisari Tiberiuksen aikana\njulisti hartaasti kuunteleville ihmisjoukoille Gennesaretin järven\nrannalla, julistus valtakunnasta, joka ei ollut tästä maailmasta,\nvaan joka kokoaisi kaikki maan kansat henkiseen veljeyteen — tämä\nevankeliumi oli ehtinyt saapua Seitsemän kukkulan kaupunkiin jo\nmuutamia vuosia Mestarin kuoleman jälkeen, jonka luullaan tapahtuneen\nnoin vuonna 30. Näin elinvoimainen oli julistus »Ihmisenpojasta»,\njoka lausui tuomionsa fariseusten ja kirjanoppineiden uskonnollisesta\nylvästelystä, mutta puolsi syvimminkin langenneita ja seurusteli\n»publikaanien ja syntisten kanssa», kuten ihminen ihmisen kanssa.\n\nJulmuutta janoavan ja ihmiselämää, etenkin orjien ja gladiaattorien\nelämää halveksivan maailman halki kaikui äkkiä ääni, joka julisti:\n»Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» ja »Mitä te rikotte yhtä\nvastaan näistä vähimmistä veljistänne, sen te olette rikkoneet myöskin\nminua vastaan.»\n\nKukapa olisi aavistanutkaan, että köyhien kristittyjen »turmiollinen\ntaikausko», kuten Tacitus sitä nimittää, tulisi kerran valtaamaan\nmelkein koko roomalaisen maailman ja luomaan uuden aikakauden\nmaailmanhistoriassa! Kauan aikaa vielä kristinusko oli roomalaisille\nyleensä vain yksi niistä monista itämaisista uskonnoista, jotka\nseurasivat Italiaan tunkeutuvaa hellenismiä — tuota helleenisyyden ja\nitämaalaisuuden sekasivistystä — ja olihan lisäksi kristinusko vähimmän\nhuomattu niistä kaikista.\n\nSe itämaalainen uskonto, joka ensiksi ehti Seitsemän kukkulan\nkaupunkiin, oli verinen Kýbelén palvelus, tuon »suuren äidin», joka\nvertauskuvallisesti esitti luonnon hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa.\nKybelen palvelus tuli Fryygiasta ja voitti roomalaisten keskuudessa\njalansijaa kauhun mielialan vallitessa toisen puunilaissodan\nloppupuolella. Jumalatarta juhlittiin meluisilla orgioilla. Uskovia\npirskoteltiin uhrieläinten verellä, millä toimituksella luultiin\nolevan voiman puhdistaa synnistä ja antaa kuolemattomuus. Kamalan\nkuuluisuuden Kybelen papit saavuttivat vertatihkuvien haavojensa\nja jäsentensilpomisiensa takia, joita he uskonnollisessa hurmiossa\naiheuttivat itselleen suurissa vuotuisissa juhlissa jumalattaren\nkunniaksi. Kybeleä edusti meteorikivi, joka oli ensiksi Voiton\ntemppelissä Palatinuskukkulalla, mutta sai pian oman temppelinsä.\nSenaatti alkoi kuitenkin pian vieroksua Kybelen palvelusta ja päätti,\nettei kukaan roomalainen saisi ottaa siihen osaa.\n\nYleisemmäksi tuli _Dionysoksen palvelus_, bakkanaaliat. Se tuli\nKreikasta, ja sen kannattajat laskettiin pian tuhansissa. Mutta tässä\njumalanpalveluksessa oli niin säädyttömiä menoja, että vanhoillisemmat\nvuonna 186 saivat aikaan senaatinpäätöksen, joka kielsi sen valtiolle\nvaarallisena.\n\nVähän tämän jälkeen egyptiläinen _Isiksen palvelus_ saapui Roomaan ja\nsai puolelleen lukuisasti kannattajia loistavilla juhlakulkueillaan,\nhaaveellisella hurmiotilallaan ja katumuksenharjoituksillaan autuuden\nsaavuttamisen keinona. Tämän jumalanpalveluksen keskipisteenä oli suuri\näitijumalatar Isis poikansa Osiris helmassaan.\n\nMyöhemmin, erittäinkin kolmannella vuosisadalla salaperäinen\npersialainen _Mithraanpalvonta_ sai lukuisasti kannattajia. Mithras,\nvalon jumala, oli voimakas taistelija maailman pahoja henkivaltoja\nvastaan, joita symboloi maailmansonni, jota Mithraan onnistui lopuksi\ntarttua sarvista kiinni ja surmata se tikarillaan. Urotöittensä\ntakia hänet oli otettu taivaaseen ja hän oli tullut välittäjäksi\nOrmuzdin ja ihmisten välillä. Mithraan kannattajat olivat velvolliset\nottamaan alituisesti osaa taisteluun Ahrimanin valtakuntaa, pahuuden\nedustajaa vastaan. Heidän täytyi erikoisin vihkimyksin kohota\npyhyyden eri arvoihin, kunnes sielu ruumiista vapautuneena voi nousta\ntaivaan valtakuntaan ja katsella autuaitten asuntoja. — Mithraan,\nvoittamattoman nuoren sankarin uskonto oli sotilaille soveltuva\ntaistelu-uskonto. Naiset olivat siitä pois suljetut. Rooman legioonat\ntätä uskontoa tehokkaimmin levittivätkin, ja se juurtui voimakkaimmin\nReinin ja Tonavan varsien varusväkiin.\n\nMysteeriouskontojen saama suuri kannatus saa selityksensä siitä\nvanhan roomalaisen uskonnon horjuttamistyöstä, jota samanaikaisesti\nskeptikot ja muut filosofit, erittäinkin epikurolaiset ja stoalaiset\nsuorittivat. Vieläpä niinkin oikeauskoinen vanhanajan roomalainen kuin\nCato Censorius saattoi epäkunnioittavasti sanoa: »Minua ihmetyttää\naina, että ennemerkkien selittäjä voi pysyä vakavana, kun hän näkee\nvirkatoverinsa.»\n\nMysteeriouskontoihin liittyi alituisesti uusia joukkoja uskonnollisen\nkaipauksen pakottamina, jota valtion uskonto ja jumalanpalvelus ei enää\ntyydyttänyt. Sen suurin puute oli, lyhyesti sanoen, ettei se ollut\n_sydämen_ ja _tunteen_ uskontoa. Itämaisissa jumalanpalveluksissa\nosanottajat sitävastoin tunsivat mystillistä mielen ylennystä, joka\nvälistä muuttui hurmiotilaksi, kielilläpuhumiseksi ja ennustamiseksi.\nRukouksien, laulun ja muiden jumalanpalvelusmenojen avulla tunnettiin\ntultavan läheiseen yhteyteen jumaluuden kanssa. Tavallaan nämä\nmysteeriouskonnot ovat valmistaneet maaperää kristinuskolle, vaikkakin\nniistä toiselta puolen myöhemmin tuli sen jyrkkiä vastustajia. Mithraan\npalveluksesta tuli kolmannella vuosisadalla kristinuskon pahin\nvihollinen. Sen heikkona puolena oli eetillisten käskyjen puute. Sen\nvuoksi se olikin voimaton hillitsemään antiikin siveetöntä elämää.\nAivan toisin oli kristinopin laita, joka oli Mooseksen uskonnon\nankarien vanhurskausvaatimusten perijä.\n\nMysteeriouskonnot voivat tosin suoda rikkirevityille ja raskautetuille\nsieluille hetkiseksi lohtua ja mielenylennystä, mutta niiden\nvaikutus ei kyennyt ulottumaan jokapäiväiseen elämään. Niin kauan\nkuin jumalanpalvelusta kesti, vihitty tunsi itsensä vapaaksi ja\nonnelliseksi, mutta uutta mieltä ja voimaa vaikuttamaan tässä\nmaailmassa hän ei saanut. »Uskonnolla ei», kuten liian aikaisin\nkuollut ruotsalainen uskonnontutkija Wetter on esittänyt,\n»ollut mitään tekemistä tavallisen porvarillisen elämän kanssa.\nMysteeriouskontojen hengestä ei siksi tullut uuden ajan luojaa.» Se\ntehtävä kuului uskonnolle, jolla ei ollut vain kykyä ylentää mieltä\nja antaa murtuneelle lohdutusta, vaan joka myöskin vaati puhdasta ja\nvanhurskasta elämää.\n\nTämä Jeesuksen julistuksen vaatimus ei pysähtynyt ulkonaiseen\nvelvollisuuksien täyttämiseen, kuten kirjanoppineiden ja fariseusten\nkäskyissä — se tunkeutui paljon syvemmälle, itse mielenlaatuun. »Olette\nkuulleet sanotuksi isille: 'Älä tapa', ja: 'joka tappaa, hän on vikapää\noikeuden edessä!' Mutta minä sanon teille: 'Jokainen, joka _vihastuu_\nveljeensä, on vikapää oikeuden edessä.' Olette kuulleet sanotuksi:\n'Älä tee aviorikosta.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo\nnaista _himoiten_ häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssansa\nsydämessään.'» Lisäksi Jeesus ei pysähtynyt kielteiseen käskyyn »Älä»,\nvaan hän vaati paljon enemmän. Hän sanoi: »Rakastakaa vihollisianne,\ntehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka\nteitä sadattelevat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat ja\nvainoavat!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMestari oli itse saanut kärsiä ristinkuoleman uskonsa vuoksi.\n»Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden\nläpitunkemalle olennolle, mikä on milloinkaan näyttäytynyt maan päällä,\nei ollut sijaa silloisessa maailmassa», Leopold von Ranke sanoo.\n»Jeesus oli aavistanut kuolemansa, mutta hän tiesi, että hänen oppinsa\ntulisi siten todistetuksi ja pysyväiseksi.» Mutta kuinka mahdottomilta\nsellaiset ajatukset näyttivätkään tavallisesta ihmisjärjestä.\nJeesuksen ristinkuolemassahan näytti, kuten Eduard Meyer sanoo, »hänen\nelämäntyönsä olevan tuhottu. Hänen kannattajansa hajaantuivat kaikkiin\nsuuntiin. Oli odotettavissa, että hän olisi muutamien vuosien perästä\njoutunut unohduksiin. Vieläpä Pietarikin oli hänet heikkona hetkenä\nkieltänyt. Ei kukaan ihminen voinut kuvitella, että itse asiassa, kuten\nJohannes oli julistanut, 'kirves oli pantu puun juureen', eikä vain\njuutalaisuuden puun, vaan koko pakanallisen maailmankatsomuksen ja\nsamalla kaikkea hallitsevan maailmanvaltakunnan puun juureen.»\n\nJeesuksen oppilaat läksivät juutalaiskansan ja pakanain keskuuteen\njulistamaan hänen kuolemaansa ja ylösnousemistansa. Pääasiallisimpana\nsyynä kristinuskon ihmeellisen nopeaan leviämiseen oli sen\nainutlaatuinen kyky suoda lohdutusta kuolinhetkellä. Monissa\ntuhansissa myöhäisantiikin pakanallisissa hautakirjoituksissa,\njotka nykyisin tunnemme ja joiden lukumäärä päivittäin lisääntyy,\nsaamme todisteita läpi luiden ja ytimien käyvästä kauhusta\nkuolemanvaltakunnan salaisuutta kohtaan ja katkerasta toivottomuudesta\nkuoleman lähestyessä. _Jo tämä seikka_ selventää tarpeeksi, miksikä\nsakramentilliset uskonnot, kuten Mithraan palvonta ja kristinoppi\nvoivat saada niin paljon kannattajia keisariajan roomalaisista. Eräs\nviime aikoina esiin kaivetuista hautakirjoituksista — ensimmäiseltä\nkristinuskon vuosisadalta — on runomuotoinen vuoropuhelu ennenaikojaan\nkuolleen Iulius Faustus nimisen nuorukaisen ja hänen äitinsä välillä.\n\n»Oi Fortuna, sinä, joka ohjaat ihmisten epävarmoja kohtaloja, miksi\nsinä olet riistänyt Iulius Faustuksen minulta?» äiti kysyy. »Pöydässä\nlyyran kielet soivat hänelle suloisesti. Nyt Kerberos höristää korviaan\nonnettomalle.»\n\nPoika rukoilee: »Oi äiti, jos sinä hurskautesi voimalla kykenet, niin\nauta minua onnetonta pois Tartaroksen syvyyksistä!»\n\nMutta äiti ei voi mitään taipumattomalle kuolemalle. Ja kirjoitus\nloppuu näillä kuolleen liikuttavilla sanoilla: »Manalan kolkot\ntorventoitotukset kutsuvat jo minua muuttumaan tomuksi. Klotho\nlahjoitti minulle elämän kahdeksikymmeneksiseitsemäksi vuodeksi.\nKohtalottaret antoivat minulle tällaisen lopun osakseni.»\n\nKenties uudessa uskossa mikään ei vaikuttanut mieliin niin\nvastustamattomalla voimalla kuin ikuisen autuuden lupaus niille,\njotka seurasivat Jeesuksen jälkiä. Suurempi merkitys, kuin nykyisin\nvoidaan kuvitellakaan, on sen ohella varmasti ollut uskolla Jeesuksen\npikaiseen palaamiseen tuomitsemaan maailmaa. Evankeliumien kertomusten\nhehkuvan varma usko siihen ja Johanneksen ilmestyksen näkyjen\nvoima ovat saattaneet vanhimmat kristityt sukupolvet hurmiotilaan,\njoka on auttanut heitä kestämään tämän maailman monet vaivat. Tätä\nuskonnollisen hurman mielialaa pidettiin yllä sakramenteilla. Kasteen\nja ehtoollisen kautta uskovaiset tunsivat pääsevänsä persoonalliseen\nyhteyteen jumaluuden kanssa ja täyttyvänsä »pyhän hengen, voimasta».\nJa näiden, uskonnollisen mystiikan läpitunkemien seremonioiden\navulla kristinoppi oli yksinkertaisten ihmisten silmissä saanut yhtä\nvoimakkaan turvan kuoleman kauhuja vastaan kuin Kybelen ja Mithraan\npalvonta. Kristushan oli itse laskeutunut kuolemanvaltakuntaan ja\n»polkenut rikki käärmeen pään». Mitäpä voivatkaan silloin kaikki pahat\nhenget häneen uskoville!\n\nMerkillistä on, että kristinopin kiihkoisimmasta vastustajasta,\nankarasta vanhajuutalaisesta Saulus nimisestä fariseuksesta\nsalaman tavoin iskenyt ilmestys hänen sieluunsa teki kristinopin\ninnokkaimman julistajan. _Paavali_ nimisenä kulkien lähetysmatkoillaan\nKyprokseen, Vähän-Aasian eri osiin, Makedoniaan ja Kreikkaan, kenties\nmyöskin Kreettaan ja Espanjaan hän vaikutti enemmän kuin kukaan\nmuu kristittyjen seurakuntien perustamiseksi paikkoihin, jonne\nkristinuskon vaikutus kylläkin jo aikaisemmin oli kulkeutunut kaupan ja\nliikeyhteyden välityksellä.\n\nDeissman on vakuuttavalla lämmöllä esittänyt, että »Paavalin suurin\nmerkitys ei ole teologian, vaan uskonnon alalla», että apostolin\noikea paikka kristinuskon historiassa ei ole järjestelmällisten\ndogminlaatijoiden joukossa, johon kuuluvaksi monet ovat tahtoneet\nlukea miehen, joka on jättänyt jälkeensä kuolemattomat sanat:\n»Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Tämä yksinkertainen\nkäsityöläinen, joka lähetysmatkoillaan elätti itseään telttakankaan\nkutomisella, oli itse asiassa — Deissman sanoo — ennen kaikkea\nvälitön, hehkuva uskonsankari. Ihailtava on tämän tulisieluisen miehen\nvoima, joka teki hänen heikon ja raihnaisen, sairauksien riuduttaman\nruumiinsa kykeneväksi suorittamaan suurtöitä ja kestämään kaikki\nsuuren asian vuoksi. Liikuttava on hänen kertomuksensa toisessa\nkorinttilaiskirjeessä siitä, mitä hän on kestänyt: »Juutalaisilta olen\nviidesti saanut yhtä vailla neljäkymmentä lyöntiä.[161] Kolmesti olen\nsaanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut\nhaaksirikkoon. Olen ollut vaaroissa virtain vesillä, vaaroissa rosvojen\nkeskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta,\nvaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä,\nvaaroissa viekasten veljien keskellä — työssä ja vaivassa, valvoessani,\nnälässä ja janossa, paastotessani, kärsiessäni vilua ja alastomuutta.»\n\nHellenistisessä maailmassa kristinusko saa toisen luonteen kuin\nPalestiinassa. Juutalaiskristittyjen pieni, ahdas piiri oli uuteen\nuskoonsakin sovittanut rajoittavan juutalaisen käsityksen Jumalan\nomasta kansasta. He kieltäytyivät tunnustamasta kääntyneitä\nkreikkalaisia ja roomalaisia oikeiksi veljikseen, elleivät nämä\nottaneet noudattaakseen kaikkia juutalaisten lakimääräyksiä ja\nseremonioita, ennen kaikkea ympärileikkausta. Mutta kristinuskon oma\nsisäinen voima vaikutti kuten uusi viini vanhoihin leileihin. Se särki\nitsestään juutalaisen messias-lahkolaisuuden vanhan astian. Vain\nsellaisena ja siten siitä voi tulla se usko, joka voitti maailman.\n\nSiitä seurakunnasta, jonka Paavali oli perustanut Korinthokseen, tuli\nRooman kristillisen yhdyskunnan äiti. Seitsemän kukkulan kaupunki oli\nnimittäin vilkkaassa kauppayhteydessä Korinthoksen kanssa. Paavali\noli kirjoittanut Roomalaiskirjeensä Tiberin rantojen uskon veljille,\nennenkuin hän vielä oli tullut persoonalliseen kosketukseen heidän\nkanssansa. Roomaan, hän tuli tutkintovankina. Jerusalemissa olivat\nankaran oikeauskoiset juutalaiset uhanneet kivittää hänet siksi,\nettä hän oli vienyt pakanoita temppeliin ja siten saastuttanut pyhän\nhuoneen. Mutta kaupungin roomalaiset viranomaiset puuttuivat asiaan ja\nlähettivät hänet viimein Roomaan keisarin tuomioistuimen tuomittavaksi.\nMinkälainen tuomio oli, sitä emme tiedä. Paavali katoaa ainaiseksi\nhistoriasta. Siinä kirjeessään, jonka hän kirjoitti Philippoin\nseurakunnalle, hän lausui toivovansa saada »lähteä matkalle ja olla\nKristuksen luona.» Luultavasti tämä toivo pian toteutuikin. Taru\nkertoo, että sekä hän että Pietari saivat kärsiä marttyyrikuoleman\nRoomassa. Mutta heidän työnsä jäi pysyväiseksi.\n\nAluksi uusi usko juurtui pääasiallisesti köyhien ja sorrettujen\nkeskuuteen. Muuan Ephesoksen seurakunnan luettelo sisältää\nesim. melkein yksinomaan orjien nimiä. Jumalanpalveluksissa ja\nseurakuntaelämässä orja raukat saivat kenties ensimmäisen kerran\nelämässään tuntea itsensä ihmisiksi. Siellä ei ollut eroa herran ja\norjan välillä. Rooman jumalien yhteydestä orja oli suljettu: hänellähän\nei ollut omaa kotiliettä eikä hän voinut sentähden harjoittaa\nminkäänlaista jumalanpalvelusta. Hän sai pitää uskontonsa — jos hänellä\nsellaista lainkaan oli. Roomalaisten uskonnollisessa elämässä oli sama\nylipääsemätön rajamuuri kuin yhteiskunnallisessakin. Kasteen kautta\nsitävastoin orja astui samaan yhteyteen ja veljeyteen Kristuksen\nkanssa kuin vapaakin mies. Kristinusko antoi orjalle lohdutuksen, että\nhänen sielunsa oli aivan samanarvoinen kuin valtaistuimella olevan\nhallitsijankin. Tämä tietoisuus antoi hänelle voimaa kärsiä uskonsa\ntähden. Kun häntä tahdottiin pakottaa hylkäämään tämä usko, hän tunsi\nitsensä kohotetuksi pyöveliensä yläpuolelle; ja huulet, joilla siihen\nasti »ei ollut koskaan ollut oikeutta sanoa ei» — kuten Seneca sanoo\n— voivat ilmaista melkein yli-inhimillistä lujuutta kieltäytyessään\nkieltämästä Herraansa ja vapahtajaansa. Sellaisena hetkenä sorretut\nihmis-raukat voivat viimeinkin suuren kirkkoisä Ambrosiuksen tavoin\nsanoa: »Ketä ei voida pakottaa siihen, mitä hän ei tahdo, hän ei\nole enää orja.» Marttyyrikuolemasta tuli näille koko elämänsä ajan\nhalveksituille ja sorretuille raukoille oikea riemun hetki. Sen uskon\ntäyttäminä, josta oli tullut heidän kaikkensa, he voivat olla kuuroja\nja sokeita ulkomaailmalle. Ilo, että saivat kärsiä Kristuksen kanssa ja\nhänen tähtensä ja päästä ikuiseen autuuteen, teki heidät tunteettomiksi\nkidutuksille.\n\nNäin uusi usko kykeni tekemään ihmeitä, sillä ihmehän on, että eläimen\nasteelle kidutettu ja sorrettu olento muuttuu jälleen itsenäisesti\ntoimivaksi ihmiseksi. Sellaisilla esimerkeillä osoittautui myöskin\nolevan ihmeellinen kyky vaikuttaa pakanoihin. »Marttyyrien veri oli\nkirkon paras kylvö.»\n\nKristillisen kirkon vaikutus ei kuitenkaan ajan oloon rajoittunut\nvain siihen, että se antoi orjillekin päämäärän, minkä puolesta elää\nja kuolla, vaan se pyrki _murtamaan raja-aidat vapaiden ja orjien\nväliltä_. Paavali ja muutkin vanhimmat kristityt opettajat eivät\nkuitenkaan ole edes ajatelleet orjuuden poistamista — niin syvälle\ntämä yhteiskunnallinen epäkohta oli juurtunut sen ajan käsityskantaan.\nUusi usko ei vaatinut yhteiskunnallisten erotusten kumoamista, vaan\nainoastaan orjan tasa-arvoisuutta vapaiden kanssa _Jumalan edessä ja\nhänen seurakunnassaan_. Alussa kristinusko ei myöskään ollut kyllin\nvoimakas niin vallankumoukselliseen toimenpiteeseen kuin orjuuden\nperinpohjaiseen poistamiseen, vaan sen oli tyytyminen siihen, että\nse kehoitti kohtelemaan orjia hyvin, huolehtimaan heistä sekä\nruumiillisesti että henkisesti sekä vapauttamaan heitä mahdollisimman\nsuuressa määrässä. Viimeksi mainittua tekoa alettiin aikaisin\npitää parhaimpana kaikista hyvistä töistä. »Harvoin», ranskalainen\nkirkkohistorioitsija Allard sanoo merkillisessä teoksessaan\nkristityistä orjista, »kristitty erosi tästä maailmasta vapauttamatta\nennen kuolemaansa muutamia orjiaan. Toivottiin, että siten oli helpompi\navata itselleen taivaan portti.»\n\nKirkonopettajat ovat väsymättömiä myöskin tuomitessaan avioliiton\nulkopuolisia suhteita isännän ja orjattarien välillä, joita pakanat\npitivät aivan moitteettomina ja luonnollisina. Kristityn velvollisuus\non, kirkkoisät opettivat, kunnioittaa orjienkin aviosuhdetta samalla\nlailla kuin vapaiden miesten ja naisten avioliittoa.\n\nKirkko on myöskin harjoittanut siunauksellista toimintaa käymällä\nkäsiksi sen yhteiskunnallisen paheen juuriin, joka aiheutui\näskensyntyneitten lasten heitteille jättämisestä. Löytölapsista tuli\nmelkein aina orjia, ja se kohtalo, joka silloin odotti heitä, oli\ninhoittavia, ihmisarvolle kaikkein sopimattomin: prostituoitujen\nkohtalo. Sama osa kohtasi usein niitäkin pienokaisia, jotka köyhien\nvanhempien oli pakko myydä voidakseen elättää itseään ja toisia\nlapsiaan. Kirkko koetti niin paljon kuin mahdollista ehkäistä tätä\ntapaa ja lieventää sen vaikutuksia esittämällä ihmisrakkauden nimessä\nostajan velvollisuuksia pienokaisia kohtaan ja koettamalla saada hyviä\nihmisiä ottamaan heitä kasvateikseen ja siten pelastamaan heidät\norjuuden kirouksesta.\n\nNäin kristillinen kirkko työskenteli väsymättömästi ja kärsivällisesti,\nei siinä mielessä, että olisi saattanut orjayhteiskuntaluokan\nyht'äkkiä vallankumoukselliseksi — niillä olisi aiheuttanut\nkauhean verenvuodatuksen —, vaan tehdäkseen tavat lempeämmiksi ja\ntasoittaakseen orjien ja vapaiden välistä vastakohtaa. Eikä kirkko\ntehnyt tätä käyden suoraan orjalaitoksen kimppuun, vaan yksinomaan\npuhumalla yleisestä ihmisrakkaudesta. Tämä julistus oli pisara, joka\nkoversi kiven. Vasta sitten, kun kristillisestä kirkosta oli tullut\nvoimakas yhteiskunnallinen tekijä, se voi saattaa päätökseen orjuuden\ntäydellisen kumoamisen. Sitä ei toteutettu ulkonaisella väkivallalla,\nvaan paljon voimakkaammin sisäisin keinoin: ihmisrakkauden ja\nvakaumuksen voimalla. Melutta ja elkeittä tämä elävä voima tunkee\nolemuksen läpi, mutta se luo uudestaan maailman, ja sen teot ovat\nainoat, jotka jäävät pysyväisiksi.\n\nOrjain lukumäärän vähittäinen pieneneminen on tosiasia. Kuitenkaan ei\npidä luulla, että tämä johtui yksinomaan kristinuskon vaikutuksesta.\nVoimakas siihen vaikuttava syy oli suurien valloitussotien loppuminen.\nTästä oli nimittäin se seuraus, että uuden orjakannan hankkiminen\nmelkein kokonaan lakkasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristinuskon toivoa antavasta opista epätoivoiset ja velkaantuneet\nsaivat lohdutusta. Ja kun tiedetään, kuinka syvälle vajonneita nämä\nkurjat yhteiskuntakerrokset erittäinkin Itämailla olivat, ei voi\nkylliksi ihmetellä uudessa opissa piilevää voimaa, joka kykeni antamaan\nonnettomille korkeamman elämänkatsomuksen ja suomaan heille päämäärän,\nminkä puolesta sekä elää että kuolla. Kristinuskon mukana seurasi\nmyöskin vapautus demoniuskon kauhutunnelmasta, kuoleman ja kadotuksen\npelosta, ja sitä seurasi myöskin vähitellen kyky hillitä aistillisuuden\ntuhoavia voimia, joille pakanalliset uskonnot antoivat vapaat ohjat.\nSe ihmisystävällisyys ja keskinäinen auttavaisuus, jota uuden uskon\ntunnustajat harjoittivat, tekikin pakanoihin voimakkaan vaikutuksen.\n»Katsokaa, kuinka kristityt rakastavat toisiansa!» he sanoivat.\n\nRikkaat ja ylhäiset vieroksuivat sitävastoin kauan kristinuskoa.\nHeille ei ylimalkaan ollut lainkaan houkutteleva käsky: »Rakasta\nlähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» Ainoastaan sielullinen muutos kykeni\nherättämään eloon tällaisen yleisen ihmisrakkauden ja saattamaan\nheidät myötätuntoisiksi sellaisen opin syvälle totuudelle, että\nhalvimmankin orjan ja päiväpalkkalaisen sielu on Jumalan silmissä yhtä\nsuurenarvoinen kuin mahtavimman hallitsijan.\n\nAjan etsivillä hengillä oli edellytykset tällaiselle läpikotaiselle\nsielulliselle muutokselle. Luonteeltaan ankara, kylmähkö ja\njuhlallinen vanha roomalainen kansanuskonto soveltui sotaiselle\nvalloittajavaltiolle, mutta ei tyydyttänyt suinkaan syvempiä\nsielullisia tarpeita. Se ei kyennyt suomaan onnettomille lohdutusta\nja vapautusta syyllisyyden tunnosta, ei antamaan tulevan,\nonnellisemman elämän toivoa. Kuinka lohduttomalta näyttikään\npohjaltaan syvällisemmistä, epäilyksen rikkiraastamista sieluista\nsekin elämänkatsomus, jota ajan kehittyneimmät pakanat tarjosivat!\nJos Senecalta kysyttiin, mitä köyhän ja raskautetun olisi tehtävä,\nniin hän vastasi: »Kuoltava oman käden kautta», ja jos Iuvenalikselta\nkysyttiin, niin saatiin vastaukseksi »Hänen pitää muuttaa maasta. Se\nolisi kaikkien köyhien roomalaisten pitänyt tehdä jo kauan sitten.»\n\nNämä molemmat suuret henget näkivät kirkkaan selkeästi sen\nyhteiskunnallisen pahan, mistä aikakausi kärsi. Molemmat he ottivat\nsen tyylillisten mestariteostensa aiheeksi, käsittelivät sitä kuten\nhuvitetut katselijat kylmin päin: »Molemmat he ajattelivat, puhuivat,\nkirjoittivat, niinkuin maailma loppuisi heidän kanssansa», ranskalainen\nkirjallisuushistorioitsija Nisard sanoo. »Tulevaisuudelle he eivät\nomistaneet ajatustakaan, eivät maininneet koskaan edes sen nimeäkään.\nHe huomasivat, että ihmiset olivat joutuneet kuilun partaalle. Mutta\nsen sijasta, että olisivat antaneet katseensa liukua yli toiselle\npuolelle, he asettuivat juhlallisen vakavina kuilun reunalle ja\nanalysoivat sen syvyyttä tuntematta huimausta. Omaan näköpiiriinsä\nsuljettuina, kykenemättä parantamaan olevia oloja he olivat ottaneet\ntehtäväkseen — kirjailla kaikesta ja nähdä ihmisten kilvoittelussa ja\ntaistelussa vain kirjallisia aiheita.\n\nMissä olivat sitten ne, jotka tiesivät jotakin tulevaisuudesta?\nPienessä, mitättömässä ihmisjoukossa, joka alkoi siitä, mistä\nkaiken eteenpäinpyrkimisen _täytyi_ alkaa, s.o. yksilöiden\nsiveellisyyden uudistamisesta saadakseen siten aikaan yleisen siveyden\nuudestisyntymisen. Sen sijasta, että olisivat esittäneet voimattomia\nvastalauseita ajan henkeä vastaan, he tekivät työtä omien pahojen\nhimojensa masentamiseksi, ja korviensa sulkemiseksi kuulemasta\nhäpeällisiä sanoja. Ja kun heitä käskettiin uhraamaan keisarille, he\nojensivat kaulansa vastaanottamaan kuoliniskua, sillä heillä ei ollut\nälyä avata suoniansa — se oli liian harkittu, liian teatraalinen\nkuolema näistä yksinkertaisista ihmisistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeisi aivan liian pitkälle koettaa selostaa sitä innokasta, erilaisiin\nkäsityksiin vienyttä tutkimustyötä, jota nyt lähes kokonaisen\nvuosisadan ajan on jatkunut ja joka koskee Jeesuksen henkilöllisyyttä\nja Uuden Testamentin kirjoituksia.[162] Kaikki kannat ovat näissä\ntutkimuksissa edustettuina, toiselta puolen vakaumuksellinen usko pyhän\nsanan innoitukseen ja toiselta puolen käsitys, että evankeliumien\nkertomukset ovat vain uskonnollista runoilua: ikivanhat myytit on\nUudessa Testamentissa puettu historialliseen muotoon.[163]\n\n\n\nKirjallisuutta:\n\nDavid Friedrich Strauss, Leben Jesu.\n\nErnest Renan, Jesu levnad. Ranskasta ruotsintanut Algot Ruhe. —\nApostlarne. Gust. Thomée'n ruotsinnos. — Rom och kristendomen. A.R.\nÅkerbergin ruotsinnos.\n\nF.W. Farrar, Jesu lif. Englannista ruotsintanut Fr. Fehr.\n\nBruno Bauer, Christus und die Cæsaren.\n\nArthur Drews, Die Christusmythe.\n\nAdolf v. Harnack, Kristendomens väsende. Ruotsinnos saksasta.\n\nAlbert Schweitzer, Geschichte der Leben-Jesu Forschung.\n\nWilhelm Schubart, Das Weltbild Jesu.\n\nErik Stave, Jesu liv och verksamhet.\n\nAdolf Kolmodin, Inledning till Nya testamentets skrifter. — Grunddragen\ni Jesu liv.\n\nPaul Wernle, Jesus.\n\nRud. Bultmann, Jesus. Saksasta ruotsintanut August Carr.\n\nG. Dupont, Le Fils de l'homme.\n\nAlf Ahlberg, Har Jesus levat, och vad kunna vi veta om honom?\n\nGeorg Grupp, Kulturgeschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.\n\nGaston Boissier, La religion romaine d'Auguste aux Antonius: 2 nid.\n\nFranz Cumont, Les religions orientales dans le paganisme romain.\n\nGillis P:son Wetter, Det romerska världsrikets religioner\n(Kirjallisuusviittein). — Kristendomen och hellenismen. — Hellenismen.\n\nHans Achelis, Das Christentum in den ersten drei Jahrhunderten.\n\nAdolf Deissmann, Licht vom Osten (Laajoin kirjallisuusviittein). — Die\nUrgeschichte des Christentums im Lichte der Sprachforschung. — Paulus.\n\nA.B. Drachmann, Christendommens Oprindelse.\n\nAndreas Duhm, Gottesdienst im ältesten Christentum.\n\nJohannes Geffken, Das Christentum im Kampf und Ausgleich mit der\ngriechisch-römischen Welt.\n\nAdolf von Harnack, Die Mission und Ausbreitung des Christentums in den\nersten drei Jahrhunderten: 2 nid.\n\nKarl Kautsky, Der Ursprung des Christentums.\n\nEduard Meyer, Ursprung und Anfänge des Christentums: 3 nid.\n\nGunnar Rudberg, Hellas och Nya testamentet (Kirjallisuusviittein).\n\nH. von Soden. Geschichte der christlichen Kirche: 2 nid.\n(Kirjallisuusluettelo.)\n\nPaul Wendland, Die hellenistisch-römische Kultur in ihren Beziehungen\nzu Judentum und Christentum.\n\nF.W. Farrar, Aposteln Paulus. Ruotsinnos englannista: 2 nid.\n\nSven Lönborg, Paulus.\n\nUskonnonhistoriallisia kansankirjoja.\n\nEduard Sehwartz, Paulus (Charakterköpfe etc. II).\n\nPaul Allard, Les esclaves chretiens.\n\nTheodor Zahn, Sklaverei und Christentum in der alten Welt.\n\n\n\n\nFLAVIUS-SUKUISET KEISARIT.\n\n\nKun Nerosta oli vapauduttu, seurasi Roomassa vuoden ajan\nvallanperimyssotia ja levottomuuksia. Valtakunta ehti tänä lyhyenä\naikana nähdä neljä uutta keisaria, joista kaksi murhattiin ja yksi\nsurmasi itsensä. Kohtalokkainta näissä kumouksissa oli, kuten Tacitus\nsanoo, »että tultiin huomaamaan, että keisari voitiin tehdä muuallakin\nkuin Roomassa.» _Maakuntain sotajoukkojen esiintyminen valtiollisella\nnäyttämöllä_ on se suuri uutuus, se kauhea todellisuus, joka tuo uuden\nvaiheen Rooman valtakunnan historiaan.\n\nOlosuhteet saatiin vakiinnutetuiksi vasta silloin, kun idässä olevat\nlegioonat huusivat keisariksi neljännen järjestyksessä uusista\nCæsareista, urhoollisen sotapäällikön,\n\n\n\n\nFLAVIUS VESPASIANUKSEN\n\n\nhänen ollessa matkalla kukistamaan juutalaisten kapinaa. Flavius\nVespasianus oli silloin kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä\ntäysin voimissaan.\n\nUudella keisarilla ei ollut korkeita esi-isiä. Hänen isänsä oli\npublikaani, mutta oli tehnyt itsensä tunnetuksi siinä määrin huomiota\nherättävällä rehellisyydellään, että muutamat Vähän-Aasian kaupungit\nolivat säilyttäneet kiitollisen muiston hänestä pystyttämällä hänelle\nkunniapatsaita muistokirjoituksineen. Vespasianus oli Claudiuksen\nhallituksen aikana hoitanut päällikkyyttä Britanniassa voimakkaasti\nja ankarasti. Neron aikana hän oli ollut menettämäisillään päänsä.\nHän oli nimittäin mukana keisarin seurueessa hänen kuuluisalla\ntaiteilijakiertueellaan Kreikassa, mutta sattui kerran tai kenties\nuseamminkin — voi häpeää ja kauhistusta! — uinahtamaan, juuri kun\nlaulava keisari liverteli kaikkien ihanimpia satakielensäveliään.\nVespasianus sai tosin pitää henkensä, mutta hänen täytyi siitä\nlähtien piilottaa kasvonsa jumalaiselta hallitsijalta ja viettää\nelämäänsä pienessä maaseutukaupungissa. Mutta kun juutalaiset alkoivat\nkäydä vaivalloisiksi pitää kurissa, korotettiin hänet jälleen\nhuomaamattomasta asemastaan, ja hänelle uskottiin juutalaisia vastaan\ntehtävän sotaretken päällikkyys. Ja kun tämä oli parhaillaan käynnissä,\ntuli hänestä, kuten sanottu, keisari ja hänen täytyi palata Roomaan.\n\nVespasianus ei ollut saanut korkeampaa sivistystä, mutta hän oli\nluonnostaan viisas ja teräväpäinen ja ponnisteli kunniallisesti\ntehdäkseen parhaansa. Jo yksistään se seikka, että oli saatu\nhyväluontoinen ja rauhallinen hallitsija, oli kuvaamattoman suuri\nonni kansalle, joka oli saanut kärsiä niin paljon hillitsemättömien\nhallitsijainsa oikuista. Miellyttävä piirre oli hänessä sekin, ettei\nhän ollut lainkaan ylpeä eikä hänellä ollut nousukkaan elkeitä. Hän ei\nvälittänyt komeudesta eikä loistosta. Hän eli mieluimmin kaukana hovin\nloistosta pienessä, yksinkertaisessa maatalossa. Hän keskeytti Neron\nkultaisen talon rakennustyöt. Uudella keisarilla ei ollut halua anastaa\npuolta kaupunkia omiin nimiinsä.\n\nSäästäväisyys valtion varojen hoidossa olikin tarpeen, sillä\nNeron mieletön tuhlaavaisuus oli vienyt valtionvarat perin pohjin\nrappiotilaan. Mutta Vespasianus kehitti säästäväisyyden aina saituuteen\nja kovakätiseen verojenkiristykseen saakka. »Raha ei haise», hänellä\noli tapana sanoa puolustukseksi häikäilemättömälle menettelytavalleen.\n\nVespasianuksen säästäväisyydestä huolimatta hänen nimensä on kuitenkin\nsäilynyt jälkimaailmalle useiden komeiden rakennusyritysten yhteydessä,\njoista kuuluisin on amfiteatteri lähes 90 000 katsojalle, jota hän\naloitti rakennuttaa Neron puutarhojen alueelle. Tämän keisariajan\nuljaimman rakennuksen valtavat rauniot, jotka on tunnettu Colosseumin\nnimellä, ovat Rooman merkillisimpiä nähtävyyksiä.\n\nYhtä vaikea tehtävä kuin raha-asioiden järjestykseen saattaminen oli\nkurin palauttaminen armeijaan, sillä viimeisinä vuosina sotilaat olivat\ntottuneet esiintymään valtakunnan herroina ja »heidän röyhkeytensä oli\nrajaton», kuten Suetonius sanoo. Mutta Vespasianus oli ensimmäisen\nluokan kurinpitäjä. Mihin useimmissa muissa ei ollut ollut miestä,\nsiinä hän onnistui. Hänellä oli verraton tapa kohdella kansaa ylevän\nrauhallisesti. Muutaman tunnetun vastustuspuolueen miehen, kyynillisen\nporunpitäjän, jonka Vespasianus oli ajanut maanpakoon, hän kohtasi\nkerran matkalla ollessaan. Mies ei taipunut tervehtimään keisaria eikä\nedes nousemaan ylös. Vespasianus viittasi silloin jääkylmästi miehen\nfilosofiseen uskontunnustukseen: »Sinä teet», hän sanoi, »kaikkesi,\nsaadaksesi minut surmauttamaan itsesi, mutta koiraa ei lyödä kuoliaaksi\nsiksi, että se haukkuu.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan, jolloin Vespasianus nousi valtaistuimelle, roomalaisten\noli taisteltava kahdella rintamalla kapinoitsijoita vastaan.\nReinin suistomaassa, nykyisessä Hollannissa, olivat näet Neron\nkuolemanjälkeiset levottomat olot tiheine hallitsijavaihdoksineen\nhoukutelleet _batavialaisen_ germaaniheimon kapinaan hallitusta\nvastaan, jonka luotettavana turvana se oli ollut Drusuksen ajoista\nasti. Kapinan johtaja oli ylhäinen, _Iulius Civilis_ niminen\nbatavialainen. Aluksi hän käytti taitavasti hyväkseen Rooman\nvaltataisteluita. Julistamalla taistelevansa Vespasianuksen puolesta\nhänen onnistui naamioida todelliset aikeensa ja nostattaa puolelleen\ngermaanilaiset naapurikansatkin. Hän suostutteli kannattajiaan\nantamalla näiden hyökätä roomalaisten kauppiasten kimppuun ja ryöstää\nheidän tavaravarastonsa.\n\nSuurin roomalaisia uhkaava vaara oli kuitenkin se, etteivät heidän\nomat joukkonsa olleet enää oikein luotettavia. Germaanit olivat\nnimittäin aina Cæsarin ajoista asti yhä suuremmassa määrin liittyneet\npalkkasotureina Rooman armeijaan. Kesken taistelua saattoi tapahtua,\nettä kokonaiset batavialaiskohortit menivät kapinallisten veljiensä\npuolelle. Näin Civiliksen joukot lisääntyivät päivä päivältä.\nHänen menestyksensä houkutteli muitakin gallialaisia ylimyksiä\nkiihkomielisten pappien avulla tekemään samansuuntaisia kokeita.\nMahtipontisin sanoin kuulutettiin Gallian vapautta ja kuolemaa kaikille\nroomalaisille. Luonnollisesti kapinalliset saivat paljon kannattajia\nherkästä gallialaisesta väestöstä, ja roomalaistenkin legioonain\nluotettavaisuus horjui.\n\nAsiat alkoivat käydä roomalaisilta hullusti, ja koko joukon heidän\nReinin varrella olevia linnakkeitaan Colōniasta[164] (Köln) aina\nMogontiācumiin (Mainz) asti kapinalliset linjoittivat maan tasalle..\n\nCivilis ja hänen germaaninsa luulivat jo ikuisiksi ajoiksi\nselvittäneensä välinsä roomalaisten kanssa ja alkoivat suunnitella\npääsemistä gallialaisten liittolaistensa herroiksi. Eräs\nvaikutusvaltainen kelttiläinen ennustajatar hyödytti heidän aikeitaan\nennustuksillaan germaanilaisesta maailmanvaltakunnasta, jonka\nhallitsijoina olisivat Civilis ja hänen batavialaisensa.\n\nMutta gallialaisille tämä ei ollut suinkaan suloinen sanoma. Heille\noli mieluista haaveksia vapausunelmia, mutta he eivät toki toivoneet\nitselleen toisia herroja; ja yksi germaanien kärsimä tappio oli\nkylliksi palauttamaan vaihemieliset keltit järkiinsä ja huomaamaan\nmahdottomaksi taistella maailman herroja vastaan. Kaikista Rooman\nvaltakunnan osista olikin legioonia tulossa tekemään pikaisen lopun\nvapauden unelmista. Saatuaan tiedon tästä kapinalliset legioonat\ntulivat sillä kertaa jälleen uskollisiksi roomalaisille, ja\nkelttiläinen nosto väki ei yksinään voinut mitään harjoitetuille\njoukoille. Gallialaisten ei auttanut muu kuin alistua vanhaan »sortoon».\n\nEivät batavialaisetkaan kyenneet ajan pitkään pitämään puoliaan hyvin\nharjoitettuja roomalaisia legioonia vastaan. He voivat kyllä tehdä\nrohkeita ja voimakkaita hyökkäyksiä, mutta jos odottamaton tappio\nsattui, he joutuivat epäjärjestykseen. Taas germaanit kukistettiin ja\nbatavialaiset pakotettiin kuuliaisuuteen. Civiliksestä tuli koditon\npakolainen, jonka roomalaiset kaikesta päättäen kuitenkin viimein\narmahtivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoihin aikoihin, jolloin batavialaiset kukistettiin, riistettiin\ntoisellakin vapautta rakastavalta kansalta sen kansallinen olemassaolo.\n\nAina Caligulan päivistä asti oli kuohuntaa ollut havaittavissa\nIsraelin kansan keskuudessa. Kun juutalaiset kieltäytyivät lankeamasta\nmaahan ja rukoilemasta keisarin kuvapatsasta, tuo jumalaton vekara\noli pannut toimeen vainoja heitä vastaan. Ja kun he siitä huolimatta\nuskalsivat häntä uhmailla, hän oli käskenyt Syyrian maaherran pakottaa\nheidät sallimaan itselleen pääsyn Jerusalemin temppeliin ja pystyttää\nkeisarin kuvapatsaan Kaikkein pyhimpään. Mutta juutalaiset kerääntyivät\ntaajoin joukoin yhteen jyrkästi päättäen mieluummin kuolla kuin sallia\nsellaisen häväistyksen tapahtua. Yksin roomalainenkin hämmästyi\ntällaista jarkähtämättömyyttä ja viivytteli ratkaisua. Hän pani tällä\nmenettelyllään henkensä vaaraan ja saikin keisariltaan käskyn tehdä\nitsemurhan. Mutta myrskyt viivyttivät tämän käskyn perille saapumista,\nja kun se viimeinkin tuli perille, kuolemaantuomittu oli saanut tietää,\nettä Caligula oli muuttanut toiseen maailmaan. Juutalaisten pyhättö oli\nvälttynyt tulemasta tahratuksi mielipuolen keisarin kuvalla.\n\nMutta tämän jälkeen israelilaiset olivat lujasti vakuutettuja siitä,\nettei kaivattu Jumalan valtakunta maan päällä toteutuisi, niin kauan\nkuin pakanat hallitsivat Jumalan omaa kansaa. Muukalaiset täytyi\nkarkoittaa Herran ja Gideonin miekalla; ja uskovaisten toivo Messiaan,\nvapahtajan tulosta ja avusta kasvoi päivä päivältä. Pahansuopaisten\nroomalaisien maaherrojen uudet väkivaltaiset ja loukkaavat toimenpiteet\nvaloivat Claudiuksen hallituskaudella öljyä tuleen. Zeloottien\nyltiöpäinen lahko otti johdon käsiinsä. Talonpoika jätti auransa\nja työnsä viinitarhassa ja tarttui miekkaan. Juudean tiettömien\nvuoristojen onkaloissa ja luolissa sissit majailivat, ja roomalainen\ntoisensa jälkeen sai pimeässä yössä surmansa heidän kostavista\nmiekoistaan, ilman että onnistuttiin saamaan selville teon tekijöitä.\nSama kohtalo kohtasi israelilaisiakin, jotka olivat laimeita uskossaan.\nTuntui siltä, kuin Jahve itse olisi toiminut tämän salaperäisen voiman\nvälityksellä; ja se usko tuli yleiseksi juutalaiskansan keskuudessa,\nettä pelastus oli tuleva näiden vapaaehtoisten joukkojen taholta.\n\nAavikon kristallinkirkas ilma, sen ihmeelliset kangastukset ja sen\nsuuri hiljaisuus ovat erikoisesti omiaan virittämään mielen hartauteen,\nkohottamaan sen korkeampiin avaruuksiin ja täyttämään sen ilmestyksillä\nyliaistillisesta maailmasta. Ja aavikon henki leijaili senkin aution,\nauringonpolttaman maan yllä, joka viettää Jerusalemista kohti Kuollutta\nmerta.\n\nTarvittiin ainoastaan satunnainen aihe, että jännittynyt mieliala,\njoka oli vallannut koko kansan, purkautuisi. Tämä sattuikin, kun\nuskottomat — ne syyrialaiset, jotka puhuivat kreikkaa ja nimittivät\nitseään helleeneiksi — alkoivat häiritä juutalaisten jumalanpalvelusta\nja häväistä heidän synagoogiensa sisäänkäytäviä pakanallisilla\neläinuhreilla. Syntyi melskeitä ja verisiä katutaisteluita. Ja mieliala\ntuli vieläkin uhkaavammaksi, kun roomalainen maaherra tahtoi pakolla\nmaksattaa itselleen 17 talenttia temppeliveroista juutalaisten pyhässä\nkaupungissa. Kun hän luonnollisesti sai vastaukseksi yksimielisen\nkiellon, hän antoi sotilaidensa hyökätä pappien ja kansan kimppuun.\nMuukalaisviha purkautui silloin ilmi täydellisenä kapinana. Tämä\ntapahtui vuonna 66, Neron hallituksen viimeisinä aikoina. Verisissä\ntaisteluissa roomalaiset sotilaat surmattiin viimeiseen mieheen\nasti. Uusia, vahvoja roomalaisia sotajoukko-osastoja lähetettiin\nPalestiinaan, mutta ne eivät saaneet kiihkomielisiä vihollisiaan\ntalttumaan. Viimein Vespasianus saapui valtavan sotavoiman kansaa,\nmutta hänestä ei kuitenkaan ollut viisasta käydä suoraan Jerusalemin\nkimppuun, vaan hän rajoitti sotatoimet suunnitelmalliseen hävityssotaan\navoimen maan väestöä vastaan. Näin hän vähitellen kukistikin sen\ntäydellisesti; ja Jerusalem oli yksin jäljellä, kun Vespasianus\nsai tiedon Neron kuolemasta. Nyt hänellä oli tärkeämpiäkin asioita\nhoidettavina kuin juutalaisten pääkaupungin valloittaminen.\n\nKun Vespasianus oli tullut keisariksi, hänen poikansa _Titus_ otti\nsuorittaakseen Jerusalemin piirityksen. Mutta juutalaiset, joita\nelähdytti usko Jahveen ja Messiaan pikaiseen sekaantumiseen asiain\nkulkuun, tekivät itsepintaista vastarintaa. Vielä silloinkin, kun\nnälänhätä oli kaupungissa tullut niin suureksi, että äidit söivät\nomia lapsiaan, juutalaiset kieltäytyivät hyväksymästä Tituksen\nantautumisehdotusta.\n\nJerusalemin lujiin muureihin murtui roomalaisten piirityskoneiden voima.\n\nAinoastaan sytyttämällä tuleen yksi kaupungin portti roomalaisten\nonnistui raivata itselleen tie kaupunkiin. Titus tahtoi säästää ihanan\ntemppelin, mutta taisteltaessa niitä juutalaisia vastaan, jotka\nhyökkäsivät ulos pyhätöstä, muuan roomalainen sotilas sinkautti palavan\ntulisoihdun rakennukseen, joka oli pian hulmuavana tulimerenä. Viimein,\nitsepintaisen taistelun jälkeen, kukistui myöskin lujasti varustettu\nlinnoitus Sionin vuorella.\n\nViisikuukautisen piirityksen jälkeen Jerusalemin perikato oli varma.\nSen rakennukset tasoitettiin melkein täydellisesti maan tasalle. Näin\njuutalaisten pyhä kaupunki sai saman kohtalon kuin Ninive, Tyros,\nPersepolis ja Karthago.\n\nJerusalemin vuonna 70 suoritettua surullista hävitystä juhlittiin\nTituksen Roomaan palattua suurella triumfilla, jolloin seitsenhaaraista\nkynttiläjalkaa kannettiin voittajan vaunujen edellä. Tämän\ntapauksen ikuiseksi muistoksi rakennettiin Via Sacralle Forumin\nreunaan Pentelikonin[165] marmorista n.s. Tituksen kaari, johon\noli hakattu kohokuvia Tituksesta ja hänen triumfistaan. Erääseen\ntoiseen triumfikaareen piirretty kirjoitus kertoo, että Titus voitti\nJuudan kansan ja hävitti Hierosólyman kaupungin, jonka piiritystä\nsotapäälliköt, kuninkaat ja kansat aina tähän asti olivat turhaan\nyrittäneet.\n\nYhtä vastenmieliseltä kuin vaikuttaa se, että näkee maailmanvallan\nylvästelevän sillä, että on tuhonnut pienen, vapauttarakastavan kansan,\nyhtä omituiselta tuntuu, että näytetään unohdetun, että Pompeius\naikaisemmin, vuonna 133 oli valloittanut Jerusalemin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsänmaaton juutalainen on tyyppi, joka useinkin tavataan silloisessa\nroomalaisessa kirjallisuudessa. Iuvenalis luo eräässä satiirissaan\nkarkean irvikuvan omaisuuskansan kuuliaisuudesta Mooseksen\nlakimääräyksille:\n\n    Joille kohtalo suonut on sabbatinviettäjä-taaton,\n    pilviä yksistänsä he palvovat, mahtia taivaan.\n    Ihmisten, sikojen liha yhdenlaista on heistä,\n    sill' isä ei sitä syö; pian ympärileikkaus tehdään.\n    Halveksuttavat myös ovat mielestään la'it Rooman;\n    Juudean kansan lainpa he taitavat, täyttävät pelvoin,\n    kaiken, kerta min sääs, salakirjoituksina Mooses.\n    Mut vika taaton on tää: joka seitsemäs päivä hän herkes\n    laiskuriks, askartaan ei hoitanut einehen vertaa.\n\nEnnen kaikkea on kuitenkin kiintoisaa kuulla, mitä Tacituksella on\nkerrottavaa juutalaisista. »Useimmat historioitsijat», hän sanoo,\n»ovat yksimielisiä siitä, että kun tarttuva ja rumentava sairaus\npuhkesi Egyptissä, kuningas Bokkhoris kääntyi Amonin oraakkelin\npuoleen ja rukoili jumalalta apua tätä sairautta vastaan. Jumala oli\nsilloin käskenyt häntä puhdistamaan valtakuntansa ja ajamaan sellaiset\nkansat, joita jumalat vihasivat, pois toisiin maihin. Niin tapahtui,\nja paljon ihmisiä kerättiin joukkoihin, jotka vietiin pois maasta ja\njätettiin sitten oman onnensa nojaan erämaihin. Kaikki itkivät ja\nolivat epätoivoissaan, mutta muuan pakolaisista, nimeltään Mooses,\nnousi ja puhui heille.» Hän antoi heille uutta rohkeutta ja sai heidät\nseuraamaan itseänsä.\n\nMutta vedestä oli kova puute. Yksi toisensa jälkeen sortui\nväsymyksestä. »Silloin tuli villi aasilauma laukaten eräälle\npuita kasvavalle kalliolle. Mooses seurasi laumaa. Maan rehevästä\nruohonkasvusta hän päätti, että siellä täytyi olla lähteensilmä; ja\nhän löysikin vettä, niin että kansa voi sammuttaa janonsa ja sai uusia\nvoimia. Vaellettuaan yhteen menoon kuusi päivää he maanpakolaisina\ntulivat viljeltyyn maahan, karkoittivat sen asukkaat ja rakensivat\nitselleen kaupungin ja temppelin.\n\nMooses tahtoi vastaiseksikin varmentaa käskijävaltansa kansansa\nkeskuudessa ja pani senvuoksi käytäntöön uudet uskonnolliset tavat,\njotka olivat päinvastaiset kuin kaikilla muilla ihmisillä. Kaikki,\nmikä meistä on pyhää, on tästä kansasta häpeällistä; mutta toiselta\npuolen heille on sellainen sallittua, joka meistä on syntiä. He eivät\nsyö sianlihaa, koska heihin on tarttunut samanlaista ihottumaa, jota\nsioissa voi olla. Pitkällisen nälän muistoksi, jota he kerran saivat\nkokea, he pitävät toistuvia paastoja, ja heidän happamaton leipänsä\nmuistuttaa, että heidän täytyi kerran varastaa jyviä maasta.\n\nKeskenään nämä ihmiset ovat horjumattoman uskollisia ja armeliaita,\nmutta toisia kansoja he vihaavat kuin vihollisia. Tunnusmerkikseen\nhe ovat omaksuneet tavan ympärileikkauttaa itsensä. Heistä on synti\nsurmata vastasyntynyt ja he uskovat, että niiden sielut, jotka\nkaatuvat sodassa tahi joutuvat uskontodistajina teloitetuiksi, ovat\nkuolemattomat. Tästä johtuu, että he mielellään tahtovat saada lapsia\neivätkä pelkää kuolemaa. Juutalaisilla ei ole lainkaan jumalankuvia,\nvaan he muodostavat vain ajatuksissaan jumaluuden kuvan eivätkä tunne\nkuin yhden jumalan.» Ne kokeet, jotka kuningas Antiokhos kerran teki\n»parantaakseen, juutalaiset heidän taikauskostaan ja antaakseen heille\nkreikkalaiset tavat» olivat epäonnistuneet näiden sitkeän vastarinnan\nvuoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVespasianus kuoli vuonna 79 ollessaan 69 vuoden vanha. Hän on\nensimmäinen Rooman keisari Augustuksen jälkeen, josta varmasti\ntiedetään, että hän kuoli luonnollisen kuoleman. Kun hän tunsi\nlopun lähestyvän, hän yritti nousta ylös kuolinvuoteeltaan sanoen:\n»Sotapäällikölle soveltuu kuolla vain pystyssä.» Ja niin hän veti\nviimeisen henkäyksensä. Hän jätti jälkeensä muiston, että terve ja\nluonnollinen ihminen oli istunut valtaistuimella, jolla ennen häntä oli\nollut pitkä sarja enemmän tahi vähemmän mielenvikaisia, rappeutuneita\ntyranneja. Sellainen hallitsija vaikuttaa jo esimerkillään erittäin\nkasvattavasti kansaansa silloinkin, kun häntä ei voi pitää suurena\nhallitsijana.\n\n\n\n\nTITUS.\n\n\nTitus seurasi isäänsä valtaistuimelle oltuaan jo Vespasianuksen\nhallituksen alusta asti hänen kanssahallitsijanaan ja tukenaan. Hän\noli runsaslahjainen sekä ruumiillisesti että henkisesti ja hänellä\non historiassa kaunis nimi »ihmiskunnan rakkaus ja ihastus». Hän oli\nniin myötätuntoinen onnettomia kanssaihmisiään kohtaan, että hänen\najatelmanaan pidetään lausetta: »Päivä, jolloin minulla ei ole ollut\ntilaisuutta tehdä jollekulle hyvää työtä, on hukkaan mennyt päivä.» Ja\nkuitenkin hän oli kasvanut Neron siveettömässä hovissa Britannicuksen\nleikkitoverina eikä ollut voinut olla saamatta vaikutteita hovissa\nvallitsevista tavoista. Roomalaiset pelkäsivätkin pahinta, kun hänen\nrakastajattarensa hänen sotapäällikköajoiltaan Itämailla, kaunis\njuutalainen prinsessa Berenike, tuli Roomaan toivoen saavansa elää\nuudelleen muinaiset rakkauden hetkensä. Mutta Berenike oli nyt\nlähes viisikymmenvuotias, ja Titus oli oppinut voimakastahtoisen\nisänsä johdolla hillitsemään intohimojaan ja hänet oli terästänyt\nse edesvastuu, minkä hänen uusi asemansa häneltä vaati. Hän lähetti\nBereniken takaisin omaan maahansa ja vapautti siten roomalaiset uuden\nKleopatran pelosta.\n\nAugustuksen tavoin Tituskin on kaunis esimerkki siitä, kuinka valta\nvoi kasvattaa herättämällä edesvastuuntunteen, täysin vastakkainen\nnäyte kuin Caligula ja Nero. Hänen huolenpitoaan kansan hyvinvoinnista\ntodistavat vielä tänäkin päivänä suurenmoisten yleisten kylpyläin,\nhänen rakennuttamiensa _Tituksen thermien_ rauniot. Voi hyvin käsittää,\nmiten suuri merkityksellistä oli kansan terveyden kannalta, että\nköyhinkin voi niissä maksutta saada lämpimän kylvyn.\n\nKansanjoukkojen ihastus ei kuitenkaan koskaan muulloin kohonnut\nniin korkealle kuin vuonna 80, jolloin Titus vihki Vespasianuksen\namfiteatterin. Sata päivää kestävien juhlallisuuksien loisto saattoi\nvarjoon kaiken sen, mitä tämäntapaista oli milloinkaan nähty.\nSaatiin nähdä ihmeellisiä asioita: nainen, joka surmasi leijonan,\nsarvikuono taistelussa karhun kanssa, tiikerin palasiksi repimä\nleijona. Kansantaru kääpiöitten taistelusta muuttui todellisuudeksi\nkääpiöitten ja kurkien taistellessa toistensa kanssa. Sitten täytettiin\nkoko näyttämö vedellä ja järjestettiin meritaistelu pienoiskoossa.\nEräänä päivänä usutettiin 5 000 villiä eläintä areenalle ja katsojien\nihastuksella ei ollut lopulta rajoja, kun he saivat tapella joukoittain\nheidän keskeensä viskatuista lappusista, jotka olivat raha- tai\narvoesinemaksuosoituksia.\n\nNäin Vespasianuksen säästäväisyys oli tehnyt pojalle mahdolliseksi eri\ntavoin osoittaa anteliaisuuttaan kansalle\n\n       *       *       *       *       *\n\nTituksen onnellista hallituskautta himmensi kuitenkin kauhea\nluonnonmullistus, Vesuviuksen purkaus vuonna 79 j.Kr., jolloin m.m.\nvuoren juurella sijaitsevat _Pompejin_ ja _Herculanaeumin_ kaupungit\nhautaantuivat kokonaan hohkakivi- ja laavakerrosten alle, jotka\ntulivuori syöksi aukostaan. Samaan aikaan useat muut Campanian\nkaupungit kärsivät maanjäristyksestä.\n\nOnnettomuus tapahtui äkkiarvaamatta. Tosin sen edellä oli huomattu\ntoistuvia maantärähdyksiä, mutta sellainen oli Campaniassa niin\ntavallista, ettei siihen kiinnitetty huomiota, jolleivät tärähdykset\nolleet niin voimakkaita kuin kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin\nuseita rakennuksia Pompejissa sortui raunioiksi. Luultavasti\ntiedettiin myöskin, että Vesuvius oli tulivuori, mutta ei kukaan\nvoinut kuvitellakaan, että purkaus oli odotettavissa, sillä aukko ei\nollut toiminut miesmuistiin. Viini- ja hedelmätarhoja oli pitkin sen\nsivuja melkein aina tulivuoren huipulle asti, ja vuoren juurella oli\nlukuisia kukoistavia kaupunkeja, kyliä ja loistohuviloita. Tämä viinin\nja ruusujen elämäniloinen seutu, missä kesät olivat viileitä ja talvet\nleutoja, oli roomalaisten mieluisa lepopaikka.\n\nMuutamissa tunneissa tämä ihana seutu ja sen mukana sukupolvien työn\ntulokset olivat tuhotut ja tuhannet ihmiset menettäneet henkensä.\n\nSydämeen käyvällä tavalla Martialis on eräässä epigrammissaan ilmaissut\ntunteensa nähdessään tämän hävityksen kauhistuksen. Runo on luultavasti\nsepitetty kesällä 88, jolloin runoilija oleksi Napolinlahden\nrantamalla. Nähdessään tuon viininjumalasta äskettäin niin rakkaan\nvuoren rinteitten kauhean hävityksen pusertuu häneltä huuto: »Jumalain\nolisi pitänyt toivoa, etteivät he olisi kyenneet aikaansaamaan\ntällaista hävitystä.»\n\nKristityt ovat epäilemättä olleet näkevinään Vesuviuksen purkauksessa,\nkuten Rooman palossakin, Jumalan rangaistuksen. Siitä ovat todistuksena\nerään Pompejin talon seinään piirretyt kaksi sanaa, kaksi paljon\npuhuvaa sanaa »_Sodoma Gomorra_». Kenties joku kristitty tai\njuutalainen, joka purkauksen jo alettua on etsinyt talossa suojaa\ntuhkasadetta vastaan ja ollut vaipuneena tuskantäyteiseen rukoukseen\nKorkeimman puoleen, on ne seinään piirtänyt.\n\nHenkiin jääneet saivat osakseen Tituksen alkuunpanosta suurenmoista\navustusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiian lyhyt oli kuitenkin ihmisystävällisen keisarin elämänura. Jo\nvuonna 81, vain 40 vuoden vanhana, hän kuoli kuumetautiin, jonka hän\nkenties olisi voinut voittaa, jolleivät hänen nuoruuden päiviensä\nvoimakkaat intohimot olisi saaneet häntä viettämään elämää, joka\nturmeli hänen ruumiinsa. Kaikki surivat syvästi hänen kuolemaansa\npaitsi hänen kunnianhimoinen veljensä Domitianus, joka oli\njuonitteluillaan tehnyt vainajan elämän raskaaksi ja joka nyt kiirehti\nottamaan vallan haltuunsa.\n\n\n\n\nDOMITIANUS.\n\n\nKauheata taantumusta Vespasianuksen ja Tituksen siunaukselliseen\nhallitukseen verraten merkitsi Domitianuksen hallitsijaksi tulo. Uusi\nkeisari oli kymmenen vuotta veljeään nuorempi. Hänen kasvatuksensa oli\npäinvastoin kuin Tituksen suuressa määrin lyöty laimin, sillä hän jäi\nnuorena äidittömäksi ja isä oli enimmäkseen poissa kotoa sotaretkillä.\nOsan lapsuusvuosistaan hän sai viettää isänsä luona sotaleirissä, ja\nsellaisen lapsuuden aikaansaaman tuloksen tunnemme Caligulasta, joskin\ntällainen tulos on luonnollisesti vain osittain näin selitettävissä.\n\nVespasianuksen hallituskautena nuorempi poika oli tuntenut itsensä\nsyrjäytetyksi ja hautonut hyvin korkealentoisia suunnitelmia.\nHän osoitti aikaisin, ettei häneen ollut luottamista. Hän tuli\nmyöskin tunnetuksi suurena naisten viettelijänä. Mutta kun isä\nilmaisi tyytymättömyytensä häneen, tiikeri veti kyntensä piiloon\nja koetti näytellä siivoa. Sillä välin hän juonitteli isänsä ja\nveljensä selän takana niin paljon, kuin vain uskalsi. Muutoin hänen\nkerrotaan viettäneen osan vapaata aikaansa seivästämällä kärpäsiä\nkirjoituspuikollaan. Sellainen antaa aavistuksen häkissä olevasta,\nluihusta petoeläimestä.\n\nKun hän nyt Tituksen kuoltua sai käsiinsä sen vallan, jota hän\noli niin kiihkeästi himoinnut, hän osoittautui kuitenkin olevansa\nvoimakas mies, joka ei suvainnut mielivaltaisuutta oikeudenkäytössä\neikä vallattomuutta hallinnossa ja joka tarmokkaasti jatkoi\nisänsä ja veljensä rakennustoimintaa ja harjoitti suurin piirtein\nmenestyksellistä ulkopolitiikkaa.\n\nMutta hänen hyvät puolensa jäivät yhä enemmän varjoon hänen huonojen\nominaisuuksiensa rinnalla. Kaikkien täytyi ryömiä tomussa hänen\nedessään. Hoviaterioilla hän istui ylhäisen yksinäisenä erikoisessa\npöydässä, ja hänen vieraitaan oli ankarasti kielletty lausumasta\nsanaakaan. Hän oli valinnut esikuvakseen Tiberiuksen, tuon\nihmishalveksunnan ja kaikkiin kohdistuvan epäluulon ruumistuman. Mutta\nesikuvastaan eroten hän piti jäykästi kiinni jumaluudestaan ja vaati,\nettä häntä puhuteltiin arvonimellä: »Herra ja jumala». Toisessakin\nsuhteessa Domitianus epäedullisesti erosi esikuvastaan; hän tunsi\ntodellista _mielihyvää_ julmuudestaan.\n\nHän epäili kaikkia vähänkin etevämpiä henkilöitä. Lapseton keisari\nvainusi jokaisessa merkkimiehessä kruununtavoittelijaa, ja jokainen\nrikas mies oli hänelle mieluinen saalis. Urkkijoita ja ilmiantajia\nhiipi ympäriinsä kaikkialla.\n\nDomitianus ei ollut milloinkaan vaarallisempi kuin silloin, kun\nhän vasten tapaansa näytti ystävälliseltä. Uhrillaan leikittelevä\nkissa! Sellainen on se kuva, jonka saa Tacituksen lausunnoista, jotka\nkumminkin ovat senaatin puolueen mielipiteen ilmauksia vihatusta\nvihollisesta. Appensa, sotapäällikkö Agricolan elämäkerrassa Tacitus\ntoteaa, että tyrannin viisitoistavuotisena hallituskautena paljon\nihmisiä on kuollut — »ja juuri toimintatarmoisimmat — keisarin\njulmuuden uhreina Meitä on», hän sanoo, »jäljellä vain joitakuita\nharvoja. Ja mekin olemme hirmuvallan aikana olleet kuin kuolleita,\nkoska emme ole saaneet vapaasti lausua mielipiteitämme, vaan meidän\non täytynyt vaieta. Viisitoista parhaista vuosistamme on siten mennyt\nhukkaan. Kypsyneet miehet ovat tällä aikaa ehtineet tulla vanhoiksi ja\nvanhukset ehtineet melkein elämän äärimmäiselle rajalle.»\n\nKerta toisensa jälkeen koetettiin tehdä loppu hirmuhallituksesta\nraivaamalla Domitianus tieltä. Mutta tuloksena oli vain\njoukkoteloituksia, jotka vuorostaan aiheuttivat uusia salaliittoja\nteloitettujen ystävien ja sukulaisten kesken. Näin jatkui alituisesti\ntämä hirveä vuoroittelu. Eivät edes hirmuvaltiaan sukulaiset olleet\nvarmat hengestään. Hänen vaimonsa sai sattumalta tietää, että\nDomitianus oli salassa päättänyt surmauttaa hänet ja hänen uskottunsa.\nSilloin tekivät kuningatar ja toisetkin, joiden henki oli vaarassa,\nsalaliiton kaartin ylipäällikön ja muutamien muiden virkamiesten kanssa\nja poistivat tyrannin maailmasta vuonna 96.\n\nKuvaavaa siitä, kuinka vihattu Domitianus oli, on muuan Plinius\nnuoremman kertoma kasku. Kun Plinius tuli kerran tervehtimään erästä\nRooman ylhäisimpiä miehiä, nimeltään Corellius, hän tapasi tämän\nkauheissa luuvalon vaivoissa. »Minkä vuoksi luulet minun», sairas\nsanoi, »kestävän näitä inhoittavia tuskia? Ainoastaan siksi ja\nsenvuoksi, että eläisin kauemmin, joskin vain yhden päivän, kuin tuo\nverenimijä valtaistuimella. Muuten minä olisin kuolemalla vapautunut\nkurjuudestani.» Ja tosiasia on, että heti kuin Domitianus oli murhattu,\nCorellius alkoi paastota, kunnes kuoli.\n\nMyöskin kristityt saivat kärsiä keisarin julmuudesta ja\nepäluuloisuudesta. Verinen vaino puhkesi; ja se ei, kuten kenties Neron\naikainen vaino, rajoittunut Rooman muurien sisäpuolelle, vaan levisi\nsuurimpaan osaan valtakuntaa, etenkin Vähään-Aasiaan. »Johanneksen\nilmestyksen» arvellaan olevan tältä ajalta ja kirjoitetun Neron ja\nDomitianuksen kristittyjen vainojen vaikutuksesta. Rooma kuvataan\nsiinä »suureksi portoksi, joka on juopunut pyhien ja Jeesuksen\nuskontodistajien verestä. Voi, voi sinä Babylon, sinä suuri kaupunki,\nsinä vahva kaupunki!» kirjailija huudahtaa. »Pian on nyt sinun tuomiosi\ntullut.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nDomitianuksen ulkopolitiikka oli, kuten sanottu, suurin piirtein\nmenestyksellistä. Tonavan varsilla hän taisteli monta veristä sotaa\ntoisella rannalla asuvien kansojen kanssa aina Böömistä virran suulle\nasti. Roomalaiset kärsivät näissä taisteluissa kuitenkin useita\nhuomattavia tappioita; ja ne voitot, jotka saatiin, eivät korvanneet\nvastoinkäymisiä. Sitävastoin laajennettiin valtakunnan aluetta kahdella\nmuulla taholla, nimittäin Britanniassa ja Germaaniassa.\n\n_Britanniassa_ jatkoi Claudiuksen ajan valtauksia sikäläinen maaherra,\näsken mainittu _Agricola_. Taistellen Verisiä taisteluita sekä maalla\nettä merellä hän levitti Rooman vallan yli koko varsinaisen Englannin —\nei kuitenkaan Walesiin, missä ei ole tavattu jälkeäkään roomalaisista\n— sekä yli eteläisen Skotlannin Tay virtaan asti pohjoisessa. Mutta\nDomitianus keskeytti Agricolan voittokulun kutsumalla hänet kotiin.\nSyynä ei kylläkään ollut niin paljon kateus, josta Tacitus syyttää\ntyrannia, vaan varsinainen syy oli se, ettei köyhien skotlantilaisten\nylänkömaiden vuoksi kannattanut uhrata enemmän verta ja varoja.\nTärkeämpää oli keskittää ponnistus rajaseutuihin, Reinin ja Tonavan\nvarsille.\n\nSiellä täydennettiin Domitianuksen aikana se Rooman alueen laajennus\njokirajain toiselle puolen, jonka Vespasianus oli aloittanut.\nVallattiin näet kolmionmuotoinen alue Tonavan, Reinin ja Mainin\nvälillä, siis nykyinen Baden sekä osia Württembergistä, Hessenistä\nja Baierista. Täten saavutettiin se etu, että entinen mutkitteleva\nraja sangen huomattavassa määrässä lyheni. Uusi rajalinja, kuuluisa\nroomalainen _limes_, ulottui Regensburgin tienoilta lähelle\nCoblenzia, 55 peninkulman matkan. Sitä vartioivat joukko-osastot,\njotka oli sijoitettu satakuntaan linnakkeeseen ja yli tuhanteen\nvartiotorniin, joista vartiostoja vähäisemmin kenttävarustein oli\nsijoitettu sinne tänne varustettuina merkinantomastoilla tahi muilla\nmerkkilaitteilla uhkaavan vaaran varalta. Majoituspaikkojen välisen\nyhteyden helpottamiseksi tehtiin limes koko pituudeltaan sotatieksi,\nja sen turvaksi rakennettiin ajan pitkään paalutuksia, muureja tahi\nvalleja kaivannot edessään. Näiden laitosten päätarkoituksena ei\nollut olla puolustuslaitteina vihollisen hyökkäyksiä vastaan, vaan\nestää germaaneja kulkemasta rajan yli muissa paikoin, kuin missä\nse voi tapahtua roomalaisten tarkastuksen alaisena. Linnakkeet oli\nnimittäin rakennettu sellaisiin paikkoihin, joihin suuret sotatiet\nsisä-Germaaniasta johtivat.[166]\n\nÄsken hankittu maa-alue oli viime aikoina ollut germaanien hylkäämä.\nNyt aikansa palvelleet roomalaiset legioonalaiset ja gallialaiset\nuudisasukkaat sen kansoittivat. Nopeasti roomalainen sivistys tunkeutui\nsinne erinomaisia sotateitä, joita roomalaiset tavoilleen uskollisina\ntekivät. Täällä, kuten kaikkialla maailmanvaltakunnan rajojen\nsisällä, roomalainen tieverkosto oli vaikuttava tekijä sivistyksen,\nliikenneyhteyden, tavaranvaihdon ja asutuksen kehityksessä.\n»Näiden valtavien rakennustöiden säilyneet jäljet julistavat vielä\ntänäkin päivänä kaukaisimmissakin erämaissa hautaraunioiden ja\norjantappurain peitossa Sierra Morenassa ja Eifelissä, Skotlannissa\nja Siebenbürgenissä, Eufratin varsilla ja Ison Syrtinlahden rannoilla\nvaeltavalle tutkijalle kulumattomin monumentaalisin piirtein\nroomalaisnimen suuruutta» muuan tämän alan etevimpiä tuntijoita sanoo.\n\nRoomalaisten legioonain leireistä ja linnoituksista tuli tärkeitä\nsivistyskeskuksia. Naineista sotilaista tuli ajan pitkään seudun\nvakinaisia asukkaita, ja leirien ääreen kasvoi kylä tai kokonainen\nkaupunki, jonne käsityöläisiä ja kauppiaita asettui asumaan.\nRoomalaisen kylpemishalu seurasi häntä tännekin kuten yli koko\nmaailman. Jokaisella roomalaisella linnakkeella ja legioonan leirillä\noli roomalainen kylpylänsä. Bailussa etelä-Britanniassa roomalaiset\nkäyttivät hyväkseen lämpimiä lähteitä samalla ihastuksella kuin\nläntisessä Germaaniassa Baden-Badenissa, Wiesbadenissa, Emsissä ja\nAachenissa, Galliassa Vichyssä ja Aiz-les-Bains'issa, Pyreneillä,\nKarpaateilla ja Algeriassa.\n\nJa mitä valtavia töitä roomalaiset ovatkaan suorittaneet hankkiessaan\nkaupunkeihinsa raitista vettä! Suurenmoisena esimerkkinä tästä\novat roomalaiset kaupungit Reinin seuduilla. Kölnillä oli esim. 8\npeninkulmaa pitkä, suurimmaksi osaksi maanalainen vesijohto, joka toi\nkaupunkiin mainiota vettä Eifelistä. Ja Lyonilla oli melkein yhtä\npitkän johtonsa ansiosta raikasta vuoristovettä. Syvien laaksojen\npoikki sitä johdettiin pitkin korkeita, sikamaisia vesijohtoja.\nVielä tänä päivänä näiden rakennustöiden jätteet ovat epäämättömänä\ntodisteena roomalaisen sivistyksen suurenmoisuudesta.\n\nParhain tilaisuus tutkia tämänaikaista roomalaista linnoitusta\non Saalburgissa, Homburgista pohjoiseen, missä sellainen laitos\nnyt laajojen kaivaus- ja korjaustöiden perästä antaa harvinaisen\nmielenkiintoisen kuvan Rooman valtakunnan ja roomalaishengen\nlevenemisvoimasta.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nBernhard W. Henderson, Civil war and rebellion in the Roman empire A.D.\n69—70.\n\nLucien Double, L'empereur Titus.\n\nErnest Renan, Histoire du peuple d'Israēl; nid. 5.\n\nFlavii Josefi, Historia om judarnes krig mot romarne, toimittanut N.J.\nThunblad.\n\nJean Juster, Les juifs dans l'empire romain: 2 nid.\n\nEmil Schürer, Geschichte des jüdischen Volkes im Zeitaller Jesu\nChristi: 3 nid (Laaja kirjallisuusluettelo).\n\nS. Herrlich, Die Antike Ûberlieferung über den Vesuv-Äusbruch im Jahre\n79 (Klio 1904).\n\nStephane Gsell, Essai sur le règne de l'empereur Domitien.\n\nAlbert Imhof, T. Flavius Domitianus.\n\nJ.M. Sundén, Härskardyrkan under den romerska kejsartiden.\n\nCornelius Tacitus, Agricolas lif och vandel i svensk tolkning. Vilh.\nLundström.\n\nTacitus, Agricola. Ruotsintanut Per Persson (Tacituksen pienempiä\nkirjoitelmia).\n\nEdward Conybeare, Roman Britain. (Kirjallisuusluettelo.)\n\nF. Haverfield, The roman occupation of Britain.\n\nFranz Franziss, Bayern zur Römerzeit.\n\nFriedrich Wagner, Die Römer in Bayern.\n\nOscar von Sarwey, Felix Hettner und Ernst Fabricius, Der\nobergermanisch-Raetische Limes des Römerreichs: ilm. 45 nid.\n\nFriedrich Koepp, Die Römer in Deutschland.\n\nCarl Blümlein, Bilder aus dem römisch-germanischen Kulturleben\n(Kirjallisuusluettelo).\n\nFranz Cramer, Deutschland in römischer Zeit.\n\nH. Dragendorff, Westdeutschland zur Römerzeit.\n\nL. Jacobi, Das Römerkastell Saalburg: 2 nid. — Führer durch die\nSaalburg und ihre Sammlungen.\n\nTacitus, Germania, suomentanut K.J. Hildén.\n\n\n\n\nPOMPEJISSA JA HERCULANEUMISSA.\n\n\nKaksi kuuluisaa miestä näki Vesuviuksen ensimmäisen tunnetun\npurkauksen. Toinen heistä oli suuressa arvossa pidetty luonnontutkija\n_Plinius_ vanhempi, joka tapahtuman aikana oli laivasto-osaston\nkanssa Napolinlahdella. Kun hän meni maihin viemään apua ja tekemään\ntieteellisiä huomioita, hän tukehtui myrkyllisiin kaasuihin ja\ntuhkasateeseen. Hänen sisarensa poika _Plinius_ nuorempi, joka katseli\nluonnonmullistusta matkan päästä, on jättänyt jälkeensä mieltä\nkiehtovan kuvauksen purkauksen suurenmoisuudesta ja sen kauhuista.\nPurkaus alkoi siten, että valtava savupylväs kohosi kraatterin suusta\nja levisi vähitellen niin, että se muistutti pitkärunkoista pinjapuuta.\nPian alkoi sataa tuhkaa peninkulman laajalti vuoren ympärille ja\nverhota koko seudun pikimustaan pimeyteen. »Kuultiin naisten kirkuvan,\nlasten itkevän ja miesten voihkivan tuskissaan. Toiset huusivat\nvanhempiaan, toiset lapsiaan tai puolisoitaan.» Kaikki, jotka voivat,\npakenivat pois tästä kauhun paikasta. Kolme vuorokautta kesti,\nennenkuin päivänvalo alkoi jälleen kajastaa. Päivänpaiste oli kuitenkin\nkauan verhottua kuten auringonpimennyksessä. Koko seutu oli aivan\nmuuttunut, paksun tuhkakerroksen peitossa.\n\nPompejissa satoi ensiksi hohkakiviä, joiden suuruus vaihteli herneen\nsuuruisista kananmunan suuruisiin. Tämän metrinpaksuisen kerroksen\npäälle laskeutui sitten melkein yhtä paksu tuhkakerros. Sitten seurasi\nankara maanjäristys, joka syöksi kumoon tai vahingoitti useimpia\nrakennuksia. Arvioidaan, että kaupungin 20 000 asukkaasta pari tuhatta\ntuhoutui itse Pompeijin kaupungissa. Kuinka paljon menehtyi paon\naikana, siitä ei ole aavistustakaan.\n\nEräälle rikkaalle viinikauppiaalle kuuluneessa komeassa,\nkolmikerroksisessa huvilassa kaupungin ulkopuolella tavattiin\nkokonaista 34 ihmisen luurankoa. Osa omistajan perheestä ja\npalvelijoista oli paennut kellariin, sillä välin kun omistaja itse\nerään uskotun palvelijansa avulla koetti viedä turvaan rahoja ja\narvoesineitä. Mutta tuhkasade yllätti ja tukahdutti kummankin miehen.\n1700 vuoden perästä löydettiin heidän luurankonsa. Niiden vieressä\noli kulta- ja hopearahoja, ja perheen isäntä puristi kovasti oikeassa\nkädessään taidokkaasti tehtyä portin avainta. Mutta alas kellariinkin\noli tuhka tunkeutunut ja tukahduttanut kaikki ne onnettomat, jotka\nolivat paenneet sinne, 18 aikaihmistä ja kaksi lasta. Viimeiseen asti\nhe olivat koettaneet suojella itseään kavalaa vihollista vastaan\nverhoamalla päänsä vaatteillaan, minkä näköisiä muutamat vainajat\nolivat. Tuhkakerros, johon he hautaantuivat, puristui nimittäin\nvähitellen kokoon ja kovettui. Ajan pitkään muuttui kuollut vaatteineen\ntomuksi ja näin syntyi tuhkakerroksen sisälle onkalo, jossa oli vain\nluuranko. Tällaisia koloja on meidän päivinämme täytetty juoksevalla\nkipsillä; ja kun kipsi on jäykentynyt, on voitu ikäänkuin valumuotista\nkuoria esille valelma kuolleesta. Kahlekoirakin on onnistuttu tällä\ntavoin kuvaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vulkaaninen purkaus oli ohi, henkiinjääneet luonnollisesti\npalasivat kaupunkiinsa. He huomasivat pian toivottomaksi koettaa\nkaivaa sitä esiin, mutta he pelastivat, mitä oli pelastettavissa,\nrahoja, koristeita, taideteoksia ja muita kalleuksia, vieläpä\ntalojen marmoripäällystänkin, missä siihen pääsi käsiksi. Vuosien\nkuluessa ympärillä asuva väestö käytti kaiken, mikä pisti esille\ntuhkakerroksesta, rakennusaineeksi. Sitten kaupungin päällä oleva\ntuhkakerros kasvoi uusista purkauksista ja ylimmäksi pinnalle muodostui\nviljava maakerros, josta viiniköynnökset ja hedelmäpuut puhkesivat\njälleen kasvamaan. Näin ihmiset vähitellen unohtivat, että mullan alla\noli kokonainen kaupunki haudattuna. Vasta 1700-luvun puolivälissä\nPompeji jälleen löydettiin. Ne kaivaukset, joihin siellä silloin\nryhdyttiin, olivat kuitenkin huolimatonta ryöstöä. Vasta vähän kauemmin\nkuin vuosisata tämän jälkeen vieläkin jatkuva tieteellinen tutkimustyö\nalkoi. Kaksi kolmasosaa kaupungista on nyt saatu päivänvaloon.\n\nMeidän päivinämme voi taasen tulla Pompejiin yhden kaupungin portin\nkautta ja eläytyä siellä kaksi tuhatta vuotta sitten elettyyn elämään.\nKadut on siellä, kuten meidän päiviemme Napolissakin, tehty suurista\nlaavaliuskoista, mutta ne eivät ole hauskoja rankkasateessa, sillä\nkatuojiani ole. Asuinhuoneet vaikuttavat ulkonaisesti synkiltä,\nmelkein vankiloilta, riippuen siitä, että siihen aikaan ei vielä\nkäytetty ikkunaruutuja. Kauniita lasiastioitahan oli jo kauan kyetty\nvalmistamaan, mutta ikkunalasi oli vielä hyvin harvinainen ylellisyys.\nYleisemmäksi se tuli vasta keskiajalla. Roomalaistalon huoneet eivät\nsenvuoksi saaneet päivänvaloansa kadulta, kuten meidän huoneemme, vaan\n— kuten Itämaiden talot vielä tänäänkin, rakennuksen keskellä olevasta\nhallista. Tässä huoneessa, n.s. atriumissa, oli suuri neliskulmainen\nreikä katossa, josta sekä päivänvalo että sadevesi virtasi sisään.\nVesi virtasi keskellä lattiaa olevaan vesisäiliöön, joka hienommissa\ntaloissa tavallisesti oli myöskin suihkukaivo. Ei näet koottu\nainoastaan sadevettä, vaan oli myöskin saatavissa raikasta juomavettä\nVesuviuksen pohjoisrinteiltä tulevasta vesijohdosta, josta myöskin\nHerculaneum näyttää saaneen vettä. Lyijyputken palaset, joita on\nlöydetty sieltä täältä raunioiden keskeltä, ovat sen jäännöksiä.\n\nRoomalaisen asuintalon suuren hallin ympärille ryhmittyivät\npienemmät ikkunattomat huoneet, joihin johtavat korkeat ovet\noli tapana pitää päivisin avoinna. Tavallisesti atriumin ja sen\nympärillä olevien huoneitten takana oli toinen suuri avonainen huone\nympärikiertävine pilarikäytävineen, joka huone mielellään muutettiin\npuutarhaksi, niissä siellä täällä oli suihkulähteitä ja kuvapatsaita.\nHienommissa taloissa oli lattiat laskettu mosaiikilla[167] ja seinät\nmaalauksin koristettu. Napolin kansallismuseossa on suurenmoisen\nrunsas kokoelma seinämaalauksia, jotka on pelastettu hävinneistä\nCampanian kaupungeista, ennen kaikkea Pompejista. Niitä on noin 3\n000 kappaletta. Ylipäänsä näissä nyt jo hävinneissä yhteiskunnissa\non käytetty niin runsaasti taiteellista koristelua, että me,\nkahdennenkymmenennen vuosisadan lapset, joudumme ihmetyksiimme.\nJa kuitenkin on tällöin kysymys vain muutamista suhteellisen\nvähäpätöisistä maaseutukaupungeista. Kuinka suunnattoman paljon\nvoimakkaampi vaikutelma olisikaan ollut, jos meidät olisi viety suuriin\ntaidekeskuksiin niiden loistopäivinä! Ovathan antiikin taideaarteet\nglyptoteekeissämme vain sen runsaan taiteen vähäpätöisiä pirstaleita,\njoka kerran teki kauneuden maailman jokapäiväiseksi leiväksi ei\nvain, kuten meidän päiviemme suurkaupungeissa, muutamille harvoille\nvalituille, vaan kokonaisille kansoille.\n\nMelkein kaikkialla kiintyy katseemme vaeltaessamme Pompejin katuja\npitkin kauppapuotien ja ravintolain ovien päällä oleviin ilmoituksiin.\nKummankinlaisia huoneistoja on paljon. Viinitupa on melkein jokaisessa\nkadunkulmassa. Muutamassa on jalon juoman eri lajien hinnat ilmaistu\nseuraavin sanoin: »Täällä saa juoda assin[168] edestä. Kaksoisassilla\nsaa parempaa viiniä ja neljällä assilla juodaan falernumilaista.»\nEttä viini voi olla voimakasta, ilmenee erään ravintolan seinälle\npiirretyistä kaksimielisistä sanoista. Epävarmalla kädellä ravintolan\nvieras on koettanut ilmaista, mitä hänen yhtä epävarma kielensä\njokelteli. Se on saanut seuraavanlaisen muodon: »Kaikki mitä — kaikki\nmitä viinistä syntyy — kaikki, mikä — kaikki, mikä syntyy viinistä...»\nPitemmälle ei kirjailijamme päässyt ajattelussaan.\n\nToisessa kapakassa voimme taas kuvitella kuinka tyytyväinen suunnilleen\noli vieras, joka kirjoitti pilariin seuraavat sanat isännästä: »Sinä\nolet valehtelija: sinä myyt vettä ja itse juot sekoittamatonta viiniä.»\n\nPaikoitellen koristavat seiniä seuraavantapaiset vuokrailmoitukset:\n»Vuokrattavana Arrius Pallion tontilla ensimmäisestä päivästä\nheinäkuuta: kauppapuoteja niihin kuuluvine parvekehuoneineen ja\nloistohuoneita yksi kerros ylempänä kuin myöskin kokonainen talo.\nHalukkaat vuokraajat kääntykööt Primuksen Nigidiuksen orjan puoleen.»\nHotelli Elefantti — se komeilee nimittäin elefantinkuvalla kilvessään\n— houkuttelee tiedonannollaan: »Täällä voi saada asunnon, jossa\non ruokapöytäsohva ja kolme vuodepaikkaa.» Muutamassa toisessa\npaikassa on pidetty tarpeellisena ilmoittaa: »Eräästä kauppapuodista\nkadotettu kupariastia. Se, joka voi hankkia sen takaisin oikealle\nomistajalleen, saa 65 sestertiä. Se, joka voi ilmiantaa rosvon, saa...»\n(loppu epäselvää) Erittäin lukuisia ovat gladiaattorinäytöksien\nilmoituslehtiset. Toimeenpanijat ilmoittavat, että telttakatos\nviritetään areenan ylle suojaamaan auringonpaisteelta, aivan samoin\nkuin meidän päivinämme ja ilmastossamme ilmoitetaan: »Sirkus on hyvin\nlämmitetty.»\n\nToisenlaatuisia ovat ne kirjoitukset, joita enemmän tai vähemmän\nilkivaltaisesti on kirjoituspuikolla tai jollakin terävällä esineellä\ntehty talojen seinien kalkkirappaukseen. Ne voivat olla Vergiliuksen,\nPropertiuksen tahi Ovidiuksen säkeitä ja osoittavat siis, että\nnämä runoilijat olivat Pompejissa hyvin tunnettuja. Toinen laji\nseinätöherryksiä todistaa kirjoittajansa leikillisyyttä, kuten\nsilloinkin, kun muuan koiranleuka mitä juhlallisimpaan sävyyn piirtää\nilmoituksen, että hänelle on 6. p:nä kesäkuuta vuonna 29 syntynyt\naasinvarsa. Mutta paljon useammin kirjoitukset ovat ivallisia. Muuan\nilkeä ihminen ivailee esim. lenkosääristä Miccio raukkaa piirtämällä\nseinälle X:n allekirjoituksin: »Katsokaa Miccion kuvaa!» Ei ole\nmyöskään mahtanut olla hauskaa tungettelevasta Tertiuksesta lukea\njumaloimansa Virgulan lopullinen selitys: »Sinä olet aivan liian\nkuivakiskoinen.» Yhtä epäystävällisesti on kirjoitettu sen talon\nseinään, jossa Verus asuu. _Verus_ merkitsee »totinen», ja se on\nantanut aihetta seuraavaan sanansutkaukseen: »Täällä, missä Verus asuu,\nei tunneta totuutta.» Täysin selvä on myöskin seuraava avonainen kirje:\n»Samnius tervehti Corneliusta: Mene ja hirtä itsesi!»\n\nEttei osa tällaisia julkisia tiedoituksia ja kehoituksia ole jäänyt\nasianomaisilta itseltään huomaamatta, voidaan päättää siitä, että\nvihaisella kädellä on vedetty viiva niiden yli.\n\nEräs ilkeämielinen henkilö on tullut häirityksi, juuri kun hän oli\ntöllöttämässä talon seinään pahoja toivotuksiaan vihamiestään kohtaan.\nHän ei ehtinyt pitemmälle kuin sanoihin: »Agaton, Herenniuksen\norja, rukoilee Venusta...» Sitten tuli toinen ja täydensi lauseen:\n»että hän itse tulisi kirotuksi.» Työssään keskeytetyksi on tullut\nmyöskin se mustasukkainen nainen, joka alkoi kirjoittaa seuraavia\nvaroituksen sanoja kilpailijattarelleen: »Nicerate, sinä irstas\nemäsika, joka keimailullasi houkuttelet Felicion portillesi, ajattele\nkuitenkin...»[169]\n\nKun toisessa paikassa lukee sanat »Alas Nucerialaiset!» näkee heti\nmielessään sen suuren tappelun, joka noin vuonna 60 j.Kr. puhkesi\nPompejin amfiteatterissa kaupungin oman väestön ja naapurikaupungista\nNuceriasta tulleiden katselijani välillä ja josta oli seurauksena, että\nNero kymmeneksi vuodeksi kielsi kaikki esitykset teatterissa.\n\nSitävastoin tuntuu oikein sydäntä lämmittävältä lukea, mitä\nrakastavan naissydämen on ollut pakko uskoa mykälle seinälle näillä\nsanoilla: »Methe rakastaa Chrestusta sydämestänsä. Olkoon Venus,\nPompejin suojelusjumalatar heille suosiollinen, ja eläkööt he aina\nsovinnossa!» Kenties tätä kirjoitusta voidaan pitää jonkinlaisena\nkihlausilmoituksena ajalla, jolloin ei ollut sanomalehtiä, missä\nniitä julkaista. Sitävastoin on varmastikin yksinomaan lemmensairaan\nnuorukaisen sydämen huokaus, joka panee hänet antamaan Augustinalleen\nnimen Aphrodite, joka vastannee nykyaikaista »Augusta, oma enkelini!»\nNäin meneteltiin yksinkertaisten ihmisten kesken. Sen sijaan, että\nolisi lähetetty rakkauskirjeitä, mentiin rakastetun asunnolle ja\nkirjoitettiin kaihoisa rakkaudentunnustus seinälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä katsaukset kansansielun komeroihin pyrkivät korvaamaan jossakin\nmäärin sitä, että kirjalöytöjä ei ole lainkaan tehty Pompejissa.\nSiellä koottujen seinäkirjoitusten luku sitä vastoin nousee useampiin\ntuhansiin. Ei tarvinne sanoakaan, että suuri osa niistä on sellaisia,\njoita ei sovi kääntää. Sen ajan jätkillä oli sama halu töhriä seinille\nrumia sanoja kuin meidänkin aikanamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKierrellessämme ympäri Pompejissa on meillä tilaisuus todeta,\nettä siellä oli runsaasti verstaita ja tehtaita, erittäinkin\nnahkurinverstaita, kutomoita, villakankaiden vanutuslaitoksia ja\nvärjäämöitä. Eräässä vanutuslaitoksessa on vielä jäljellä kolme suurta\nammetta, joissa vanuttajat polkemalla muokkasivat villakangasta, kunnes\nsiitä tuli kiinteätä ja pehmyttä huopaa.\n\nPompejissa on ollut kolme yleistä thermiä ja pari pienempää\nyksityistä kylpylaitosta; ja sehän on 20 000 asukkaan suuruiselle\nkaupungille kunnioitettava saavutus. Muuan kaupungin omista\nrakennuksista oli luovutettu urheilu- ja aseharjoituksia harrastavalle\nnuorisokerholle. Sisäänkäytävän seiniin on maalattu voitonmerkkien\nja gladiaattorivarustusten kuvia. Muita julkisia rakennuksia ovat\nteatterit, amfiteatteri ja temppelit, jotka ovatkin kaupungin\nkauneimmat koristukset. Amfiteatterin miekkailijat asuivat erikoisessa\ngladiaattorikasarmissa kopeissa, ulkomaailmasta eristettyinä, aivan\nkuin vankilassa. Muuatta koppia on selvästi käytetty rankaisukoppina.\nSieltä on nimittäin löydetty jalkarauta ja jonkinlainen jalkapuu, jossa\non sijaa useammallekin rangaistavalle.\n\nKaupungin sydän on luonnollisesti sen forum, uskonnollisen ja\nvaltiollisen kuten liike-elämänkin keskipiste. Vähäisen mielikuvitusta\navuksi ottaen voimme siellä kulkiessamme asettua keskelle sitä\nelämää, joka kaksi vuosituhatta sitten vallitsi torilla ja sen\nympärillä olevissa julkisissa rakennuksissa, kauniiden pilarikäytävien\nreunustamissa kauppahalleissa ja suuressa basilikassa. Tämän\nrakennuksen toisessa päässä tuomioistuin korokkeellaan ratkaisi\noikeusjuttuja, samalla aikaa kuin suuren huoneiston toisissa osissa\nkansa kerääntyi ryhmiin vaihtamaan uutisia, pohtimaan valtiollisia ja\nkunnallisia kysymyksiä tai tekemään kauppaa keskenään.[170]\n\nKunnallisen elämän harrastuksen vilkkauden, ainakin vuosittain\nuusiintuvien pormestarin ja muiden luottamusmiesten vaalien aikana,\nvoimme nähdä niistä monista ponnekkaista vaalikehoituksista,\njotka punaisella värillä on laadittu talojen seiniin, muureihin\nja pilareihin. Sekä yksityiset henkilöt että kokonaiset järjestöt\nharjoittavat tällä tavoin vaalikiihoitusta ehdokkaidensa puolesta\nja ylistävät heidän rehellisyyttään, lahjomattomuuttaan j.n.e.\nPuusepillä on ehdokkaansa, värjäreillä, kultasepillä omansa; kalastajat\nja hedelmäkauppiaat, ajurit ja kantajat — kaikki kiittelevät omia\nehdokkaitaan. Venuksen papitkin harjoittavat vaalikiihoitusta, Isiksen\npapit samoin. Leipurit suosittelevat erästä Julius Polybiusta miehenä,\njoka »huolehtii siitä, että saadaan hyvää leipää» ja muulinajajat ovat\npäättäneet yksimielisesti äänestää Crispius Pansaa. Naisetkin ovat\nmukana ja antavat suosittelujaan. Tekee miellyttävän vaikutuksen,\nettei näe ollenkaan vastustajien mustaamista, mikä välttämättömästi\nkuuluu nykyaikaisen vaalitaistelun menettelytapoihin. Sitävastoin on\nvälistä käytetty pilaa apuna.[171] Epämieluista ehdokasta vastustetaan\nantamalla »juhlajussien veljeskunnan» suorittaa kiihoitusta hänen\nhyväkseen. Toinen vastaehdokas tehdään naurettavaksi ilmoittamalla,\nettä »kaikki unikeot äänestävät Vatiaa» ja saman ehdokkaan puolesta\nannetaan »kaikkien hirtehisten» mennä tuleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPompejin onnettomuustoverista Herculaneumista on vasta vain pieni\nosa kaivettu päivänvaloon johtuen siellä suoritettavien kaivausten\nvaikeudesta. Osaksi on nimittäin uusi kaupunki Résina, jossa on yli\n20 000 asukasta, kasvanut hautautuneen muinaisajan kaupungin päälle,\nosaksi oli Herculaneumin peittänyt tuhkakerros aluksi niin vahvasti\nsateen liottamaa, että se muuttui liejumassaksi, joka on sitten\najan pitkään kovettunut karstakiven tapaiseksi aineeksi.[172] Tämän\n20—30 metrin vahvuisen kerroksen läpi on hyvin vaikea tunkeutua.\nMutta vastapalvelukseksi se on muodostanut mitä parhaimman suojan\nmuinaisjäännöksille; ja äskettäin käyntiin pannut tieteelliset\nkaivaukset lupaavat senvuoksi kauniin sadon taideaarteita, joita jo nyt\nsaa ihailla Napolin museossa. Erittäinkin toivotaan tehtävän runsaita\npapyruslöytöjä.\n\nNykyisin ei onneksi tarvitse pelätä sellaisia tuloksia kaivauksista\nkuin 1700- ja 1800-luvuilla: että Herculaneumin pronssipatsaat\nsaivat vaeltaa sulatusuuniin ja että Resinan lapset pelasivat keilaa\nmaanalaisen aarrekammion marmoripäillä.\n\nOdotettavien löytöjen herättämää innostusta on kuitenkin hillitsemässä\nse tosiasia, että Herculaneum oli vain pieni, vähäpätöinen kaupunki,\njonka asukasluku oli korkeintaan kymmenes osa Pompejin asukasluvusta.\n\nNäiden seutujen kaivauksista ovat hyvin huomattavia nekin, joita on\ntehty _Boscorealen_ kylässä, kolmen kilometrin päässä Pompejista.\nSiellä on eräässä muinaisroomalaisessa huvilassa löydetty\nhämmästyttävän runsaasti koristuksia ja kultarahoja sekä luultavasti\nsuurin antiikkinen hopea-aarre, mitä milloinkaan on tavattu. Kuivan\nhohkakivimassan suojaamina nämä esineet ovat kärsineet pienempiä\nvaurioita kuin Hildesheimin astiat, jotka olivat alttiina maan\nkosteudelle. Suurin osa Boscorealen kalleuksista ostettiin tuota pikaa\nLouvre'in museon laskuun — noin 4 000 000 markasta, sanotaan. Kuitenkin\nBritish museum ja toisetkin kilpailijat olivat sitä ennen ehtineet\nsaada osan löydöstä haltuunsa. Maanomistaja, joka itse suoritti\nkaivaukset, teki niin hienon kaupan, että hänestä tällä tempulla tuli\nmiljonääri.\n\nMyöhemmin on Boscorealessa kaivettu esille vieläkin paremmin\nsäilynyt roomalainen huvila, jossa on tavattoman mielenkiintoisia\nseinämaalauksia.\n\n\nKirjallisuutta:\n\nWilhelm Engelmann, Neuer Führer durch Pompeji.\n\nAlbert Ippel, Pompeji.\n\nAugust Mau, Pompeji in Leben und Kunst.\n\nJohan Bergman, Pompeji (Kirjallisuusluettelo). — Upptäckterna i\nBoscoreale vid Pompeji.\n\nGaston Boissier, Promenades archéologiques. Rome et Pompéi.\n\nA.B. Drachmann, Fra den romerske Keisertid.\n\nFriedrich von Duhn, Pompeji, eine hellenistische Stadt in Italien.\n\nAugust Mau, Geschichte der decorativen Wandmalerei in Pompeji.\n\nRudolf Röding, Pompeji.\n\nFranz Winter, Die hellenistische Kunst in Pompeji: bd IV von Erich\nPernice.\n\nErnst Ziegler, Aus Pompeji.\n\nE.R. Barker, Buried Herculaneum.\n\nCharles Waldstein and Leonar Schoobridge, Herculaneum past, present &\nfuture (Laaja kirjallisuusluettelo).\n\nS. Neander Nilsson, Historien om Herculaneum (Svensk tidskrift 1930).\n\n\n\n\n\n\nKEISARIKUNNAN SUURUUSAIKA.\n\n\n\n\nNERVA JA TRAIANUS.\n\n\nHarvinaisuuden vuoksi Domitianuksen kuoltua _senaatti_ määräsi\nvallanperimyksestä. Se valitsi nyt cæsariksi yhden omista jäsenistään,\n_Nervan_. Hän oli yli 60-vuotias ja oli aina kuulunut maan hiljaisiin.\nHän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan tällaisesta koroituksesta.\nYleinen kunnioitus, jota hän tuomarina nautti — hän oli nimittäin\nammatiltaan lakimies — aiheutti hänelle nyt tämän kunnian. Mutta\nvoimamies hän ei suinkaan ollut eikä senaatti kyennyt jatkuvasti\nantamaan uudelle keisarille sitä tukea, jota hän tarvitsi, sillä kaikki\nhuomattavat senaatin jäsenet Domitianus oli raivannut pois tieltä.\nJa pretoriaanien mielestä ei niin epäsotilaallinen cæsar kuin Nerva,\nollut minkään arvoinen. Ettei olisi voimaton sotilaita vastaan, uusi\nkeisari otti senvuoksi ottopojakseen erään aikansa arvossapidetyimpiä\nsotapäälliköitä, Traianuksen, ja nimitti hänet kanssahallitsijakseen.\nNämä kaksi erinomaista miestä hallitsijoinaan Rooman kansa kulki\nonnellisempaa aikaa kohti. Nerva pani toimeen mitä ankarimman\njärjestyksen ja säästäväisyyden hallinnossa ja hovielämässä. Hovin\nloistoesineitä myytiin, ja oman suuren yksityisomaisuutensa keisari\nauliisti uhrasi valtion hyväksi. Hänen esimerkkinsä innosti monta\nyksityistä henkilöä toimimaan yleisen hyvän eduksi.\n\nKahden vuoden perästä Nerva kuoli ja Traianuksesta tuli yksin valtion\npäämies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTraianus oli ensimmäinen provinssin asukas Rooman keisarinistuimella.\nHän oli syntynyt Espanjassa, mutta kuului roomalaiseen sukuun, joka\noli aikoinaan sinne muuttanut. Espanjalaisen tulo Rooman keisariksi\nosoittaa, kuinka suuresti maakunnat jo prinsipaatin tasoittavasta\nvaikutuksesta olivat kehittyneet yhdenarvoisiksi Italian kanssa.\n\nTraianus oli voimaihminen, jolla oli terve halu kaikkiin elämän\nnautinnoihin, mutta myöskin harvinaisen kirkas käytännöllinen järki,\nIulius Cæsar pienemmässä mittakaavassa, ritarillinen, miellyttävä ja\ntäynnä intoa käyttää rikkaita luonnonlahjojaan kansansa parhaaksi. Hän\nteki ripeästi päätöksensä ja osasi varmalla kädellä naulan päähän.\nHän oli myöskin oikeudenmukainen ja inhimillinen kaikissa töissään ja\ntoimissaan. Cæsarin hengen mukaisia olivat myöskin ne sanat, jotka hän\nlausui saapuessaan juhlallisesti Roomaan, kun hän keisarinvaltansa\nvertauskuvana ojensi miekkansa kaartinpäällikölle: »Jos minä hoidan\nvirkani hyvin, niin käytä sitä minua palvellaksesi, mutta jollen, niin\nkäännä se minua vastaan!»\n\nTraianus tahtoi aloittaa uuden, onnellisemman ajan keisarikunnan\nhistoriassa. Vertauskuvallinen on senvuoksi hänen tapansa kohdella\nDomitianuksen aikaisia ilmiantajia. Hän lastasi koko höskän laivoihin\nja päästi ne sitten myrskyn aikana ajelehtimaan merelle.\n\nMaakuntalaisena uusi keisari luonnollisesti tunsi erittäin hyvin\nprovinssien asukkaiden tarpeet ja toivomukset. Hän huolehtikin\ninnokkaasti heidän eduistansa ja saattoi loppuun sen emämaan kanssa\nyhtäläistyttämisen, joka oli jatkunut Cæsarin ajoista asti. Väestö\nosoittikin kaikissa maanäärissä kiitollisuuttaan keisarin valtakuntaa\nhyödyttävästä toiminnasta pystyttämällä hänelle riemukaaria.\n\nHuolenpito provinsseista ei kuitenkaan suinkaan tehnyt Traianusta\nsokeaksi huomaamaan, että _itse Italia_ kärsi sille erikoisesta\nsairaalloisuudesta: luonnottomasti vähentyneestä syntyväisyydestä,\njonka ilmiön olemme aikaisemmin todenneet vaivanneen toista vanhaa\nsivistysmaata, nimittäin Kreikkaa. Roomalaisissa kalmistoissa ja\nkirjallisuudessa kuullaan näihin aikoihin hyvin harvoin puhuttavan\nuseammasta kuin 2—3 lapsesta samassa perheessä. Augustus oli turhaan\nlainsäädännöllä koettanut vastustaa lisääntyvää lapsettomuutta\njohtavissa yhteiskuntakerroksissa. Nerva alkoi käyttää toista\nmenettelytapaa, nimittäin antaa valtionavustusta köyhien lasten\nkasvattamiseksi. Traianus jatkoi näitä toimenpiteitä suuressa\nmittakaavassa. Kaksi vielä säilynyttä piirtokirjoitustaulua hänen\najaltaan ovat siitä todisteina. Toinen on peräisin pienestä\npohjoisitalialaisesta kaupungista, jolle keisari lahjoitti yli\nmiljoonan sestertiä, jonka summan korot piti käyttää kuukausittain\navustukseksi noin 300:lle aviolapselle. Toinen kirjoitus ilmaisee,\nettä keisari kymmenessä eri tilaisuudessa oli määrännyt rahoja samaan\ntarkoitukseen eteläitalialaiselle Beneventumin kaupungille. Roomassa\nhän kustansi valtion varoista elatuksen 5 000:lle köyhälle pojalle.\nMonet Traianuksen seuraajat menettelivät samoin ja rikkaat yksityiset\nmiehet seurasivat keisarien esimerkkiä. Niinpä Plinius nuorempi\nlahjoitti puoli miljoonaa sestertiä synnyinkaupungilleen, muuan rikas\nnainen lahjoitti Terracinan kaupungille Latiumissa miljoonan sestertiä,\njonka summan koroista sata lasta sai vuotuista avustusta, ja muuan\npohjoisafrikkalainen kaupunki sai eräältä rikkaalta mieheltä rahat\n500 lapsen elatukseksi. Kunnat hoitivat lahjoituksia keisarillisen\nvalvonnan alaisina. Niin suurenmoisia olivat ne summat, jotka\nuhrattiin tämänlaatuisiin hurskaisiin tarkoituksiin, että niitä on\npidetty kuuluvina suurimpiin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin, mitä\nmaailmanhistoria tuntee.\n\nOnnetonta kuitenkin oli, että nämä lahjoitukset olivat riippuvaisia\nrahan arvosta. Kun rahan arvo kolmannella vuosisadalla yhä ja\nyhä laski, niin pääoma suli yhä enemmän ja enemmän kokoon, ja\nvuosisadan keskivaiheilla, jolloin rahan arvo oli laskenut 1/40\nosaan normaalisesta, nielivät hoitokustannukset lahjoituspääomat\ntäydellisesti.\n\nTraianuksen huolehtiminen kasvavasta sukupolvesta aiheutti toisenkin,\najanhengen humaanisen kehityksen mukaisen toimenpiteen, nimittäin sen\nvallan rajoittamisen lapsen elämään nähden, jonka vanharoomalainen\noikeus soi perheen isälle. Traianus antoi määräyksen, että se,\njoka jätti lapsensa heitteille tai kohteli häntä pahoin, menetti\nisänvaltansa lapseen nähden.\n\nToinen Italiaa vaivaava yhteiskunnallinen pulma oli kukoistavien,\nviljaa tuottavien maakuntain kilpailusta aiheutunut maanviljelyksen\nahdinkotila. Sitä vastaan niin Traianus kuin toisetkin keisarit turhaan\ntyöskentelivät.\n\nElävän kuvan keisari Traianuksen uupumattomasta työstä hallitsijana\nantaa hänen kirjeenvaihtonsa Plinius nuoremman kanssa tämän ollessa\nBithynian maaherrana Mustanmeren etelärannikolla. Keisari itse\nratkaisee vähäpätöisimmätkin maakunnan hallinnon yksityisseikat\nsillä oikeaanosumisvarmuudella, joka oli hänelle ominaista. Nämä\nkiintoisat kirjeet levittävät myöskin valaistusta Rooman hallituksen\nsuhtautumiseen _kristityitä_ kohtaan. Pliniuksella on heistä oikeastaan\nvain hyvää kerrottavana. Joka sunnuntaiaamu he kokoontuvat yhteiseen\nhartaushetkeen. He »laulavat Kristuksen ylistystä ja sitoutuvat valalla\nolemaan varastamatta, ryöväämättä, murhaamatta, aviorikosta tekemättä,\nsanaansa syömättä ja uskottua tavaraa hukkaamatta.» Heillä oli tapana\nmyöskin pitää yhteisiä aterioita. Nyt olivat — Plinius ilmoittaa —\nnimettömät ilmiantajat ilmoittaneet useita henkilöitä kristityiksi.\nMuutamat olivat maaherran edessä osallistuneet Rooman jumalien\npalvelukseen, uhranneet keisarin kuvalle ja »kironneet Kristuksen».\nEi ollut siis syytä rangaista heitä valtion jumalien halveksimisesta.\nMutta mitä oli tehtävä niille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät\nluopumasta kristinuskosta?\n\nTraianuksen tahto on, että pitää välttää tarpeetonta verenvuodatusta.\nHänen tarkkanäköisyytensä ja lakoninen tyylinsä leimaavat nämäkin hänen\nohjeensa. »Kristityitä», hän kirjoittaa, »ei pidä etsiskellä; mutta jos\nheitä ilmiannetaan ja syyte toteennäytetään, tulee heitä rangaista.\nKuitenkin saakoon se, joka kieltää olevansa kristitty ja todistaa\nväitteensä rukoilemalla meidän jumaliamme, anteeksiannon, olipa hän\nkuinka epäluulonalainen tahansa.» Nimettömiä ilmiantoja ei pidä\nottaa huomioon. »Ne antavat mitä huonoimman esimerkin ja ovat meidän\najallemme arvottomia.»\n\nSiis ei voi suinkaan puhua _Traianuksen_ toimeenpanemasta kristittyjen\n_vainosta_, kuten Neron ja Domitianuksen aikaisista vainoista.\nMutta itse asiassa meidän täytyy, kuten Mommsen sanoo, puolentoista\nvuosisadan aikaa pitää yhtäjaksoisena kristittyjen vainon aikana,\njolloin kristittyjä vainottiin valtion vihollisina. Vainon ankarammuus\ntai lievemmyys riippui asianomaisen virkamiehen innosta tai kansan\nmielialasta. Vasta Deciuksen hallituskautena, kuten Neron ja\nDomitianuksen aikoina, voimme todeta, että keisari itse panee toimeen\nvainon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTraianus oli kuitenkin ennen kaikkea soturi. Hän suojeli voimallisesti\nvaltakunnan rajoja. Vaarallisimmat viholliset Euroopassa olivat silloin\n_daakialaiset_, jotka asuivat alisen Tonavan pohjoispuolella suurella,\nkolmionmuotoisella alueella, joka lännessä rajoittui Tonavan sivujokeen\nTiszaan, idässä Prutiin ja pohjoisessa Karpaatteihin. Daakialaisten\nvarsinainen kantamaa oli alueen keskustassa Siebenbürgenin vuoristossa.\nSuurikasvuiset, jäntevät daakialaiset näyttivät hirvittäviltä tuuheine\npartoineen ja pitkine liehuvine hiuksineen. Puettuina paksuihin\nsarkavaatteisiin, jotka suojelivat heitä jonkinlaisen panssarin tavoin,\nhe taistelivat äärimmäisen kiukkuisesti jalkaisin lyhyin miekoin ja\npyörein kiivin. Mutta Traianus voitti heidät sitkeän vastarinnan\njälkeen perin pohjin, ja heidän kuninkaansa surmasi itsensä. Daakiasta\ntuli nyt puoleksitoista vuosisadaksi Rooman valtakunnan äärimmäinen\netuvarustus pohjoisia barbaarikansoja vastaan. Siebenbürgen muutettiin\nyhdeksi ainoaksi suureksi vuoristolinnoitukseksi. Vielä tänä päivänä\non siellä lukuisia linnakkeiden ja muiden varustusten jäännöksiä\nroomalaisajalta. Daakian alkuperäinen väestö oli suuresti huvennut\nsodassa ja osittain myöskin tehty orjiksi. Nyt sinne muutti Rooman\nvaltakunnan muista osista siirtolaisia, joita houkutteli osittain\ntasangon viljava maanlaatu — mutta ennen kaikkea Siebenbürgenin\nkultasuonet. Daakia roomalaistui niin perin pohjin, että siellä vielä\ntänäänkin puhutaan yhtä romaanilaista pääkieltä, romaaniaa, joka on\nitalian-, espanjan- ja portugalinkielen sisarkieli. Romaanialainen\nnimittää ylpeästi itseänsä roomalaiseksi ja suuren keisari Traianuksen\nmuisto elää vielä talonpoikien keskuudessa. He puhuvat Traianuksen\nvalleista, Traianuksen linnakkeista ja linnoista ja linnunrataa he\nnimittävät »Traianuksen tieksi».\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotapäällikkö, joka oli voittanut daakialaiset, tahtoi kukistaa myöskin\nparthialaiset. Vanhoilla päivillään hän ryhtyi toteuttamaan Cæsarin\nviimeistä sotasuunnitelmaa, jonka Nero olisi voinut toteuttaa, jollei\nolisi ollut niin kunnoton kuin oli. Traianus tunkeutui voittoisasti\nhalki _Armeenian_ ja _Mesopotamian_, kulki _Tigriksen_ yli ja valloitti\n_Assyrian_ sekä teki kaikki kolme maata roomalaisiksi maakunniksi.\nEufratin asemesta tuli Iraanin reunavuorista valtakunnan itäinen raja.\n\nJuuri kuin Traianus oli äsken voitettujen alueiden olosuhteiden\njärjestelypuuhissa ja hillitsemässä syntyneitä kapinoita, kohtasi\nhäntä vaikea sairaus, mikä pakotti hänet luopumaan päällikkyydestä.\nHän luovutti sen sukulaiselleen _Hadrianukselle_, jonka hänen\nsitten kuolinvuoteellaan kerrotaan ottopojaksi ottamalla valinneen\nseuraajakseen. Itse aikoi Traianus lähteä Roomaan, mutta matkalla\nsinne hän kuoli Kilikiassa vuonna 117 kuudenkymmenenkahden vuoden\nikäisenä. Hän oli viimeinen suuri roomalainen valloittaja. Hänen\ntoimestaan Rooman valtakunta oli saavuttanut suurimman laajuutensa.\nEi kuitenkaan mikään tämän suurisuuntaisen hallitsijan elämän työssä\ntee valtavampaa vaikutusta kuin ne yksinkertaiset, mutta oivallisen\nrakennustapansa vuoksi monumentaaliset leirilinnoitukset, joita\nhän rakennutti valtakunnan äärimmäisille rajoille erämaan reunaan\nroomalaisten sotilas- ja kauppateiden suojaksi, joita hän tunnetulla\ntarmollaan piti kunnossa tai uudelleen rakennutti. Valtavaa ja\ntukevaa on ylipäänsä kaikki, mitä Traianus on rakentanut. Hänen\nforuminsa, jolla hänen valtavan suuri ratsaspatsaansa on ja jota\nItalian nykyinen hallitus parhaillaan koettaa panna kuntoon, tekee\nkaikista Rooman keisaritoreista valtavimman vaikutuksen. Ylväs oli\nmyöskin se riemukaari, jonka kautta tie sinne johti. Ja roomalaisen\ntaiteen suuripiirteisimmän muistomerkin, Traianuspylvään kohokuvat\nkertovat keisarin urotöistä ja vaivannäöistä Daakiassa. Roomalaisen\nsotalaitoksen valtavasta ja monipuolisesta koneistosta saa näistä\nkuvista voimakkaan vaikutuksen. Mutta Traianuspylväs on myöskin\nsivistyshistoriallinen kuvakirja, josta saamme mielenkiintoisia tietoja\nTonavan eri kansojen elämästä.\n\nKaikessa, mitä Traianus on luonut, ilmenee hänen suuripiirteisen\nhenkilöllisyytensä, mutta myöskin maailmanvaltakunnan mahtavuus.\nHänen suuruutensa oikea tausta on kuitenkin vasta hänen ylevä\nlempeytensä, joka on tehnyt hänestä kaikkien aikojen hallitsijain\nesikuvan. Hänen jälkeensä senaatti tervehti jokaista uutta princepsiä\nonnentoivotuksella: »Tule vielä onnellisemmaksi kuin Augustus, vielä\nparemmaksi kuin Traianus!»\n\n\n\n\nHADRIANUS.\n\n\nHadrianus, josta tuli kasvatusisänsä seuraaja, oli hänkin\nsyntyperältään espanjalainen. Hänen isänsä oli keisari Traianuksen\nserkku.\n\nVain suuresti epäillen lienee kuitenkin Traianus kuolinvuoteellaan\npäättänyt valita Hadrianuksen seuraajakseen, sillä hän aavisti\nHadrianuksesta tulevan oman valloituspolitiikkansa vastustajan. Tosin\nuusi keisari oli näyttäytynyt olevan kelvollinen sotapäällikkö,\nmutta hän ei halunnut sodan laakereita. Sen sijasta hänestä hänen\nelämäntehtävänsä oli saattaa valtakuntansa kukoistukseen sen entisten\nrajojen sisällä. Hadrianus huomasi itsellään olevan kylliksi\nhuolestuttavia tehtäviä ilmankin, että hänen olisi tarvinnut jännittää\nvaltakunnan voimia äärimmilleen koetettaessa säilyttää Traianuksen\nvaltauksia idässä. Oli huomattavissa kuohuntaa usealla taholla\nvaltakunnassa, ja sekä etelässä että pohjoisessa barbaarikansat heti\ntarttuivat aseisiin, kun huomasivat, että valtakunnan sotavoimien\npäävoima oli viety Aasiaan. Hadrianus seurasi Augustuksen Varuksen\ntappion jälkeen antamaa esimerkkiä ja jätti oman onnensa nojaan\nEufratin takaiset vallatut alueet välittämättä niiden tuomiosta,\njoiden mielestä oli epäroomalaista antaa legioonain kotkien perääntyä.\nKeisari kieltäytyi harkiten myöskin triumfista, jota senaatti oli\nhänelle kuolleen kasvatusisän puolesta tarjonnut. Hadrianus panetti\njuhlallisuudet toimeen, mutta hän ei seisonut, triumfivaunuissa itse,\nvaan niissä ajoi hänen suuren edeltäjänsä kuvapatsas voitonseppele\npäässänsä.\n\nEi vain Idässä, vaan Britanniassakin Hadrianus veti puolustuslinjaa\ntakaisinpäin. Hän siirsi sen pohjois-Englantiin ja rakennutti poikki\nsaaren, Tynen suusta idässä, linnakkeita täynnä olevan suojamuurin,\nuuden limesin. Vallin eteläpuolella oli useita lujia leirejä, jotka\noli tarkoitettu suuremmille joukko-osastoille. »_Hadrianuksen vallin_»\nja siitä vähän pohjoiseen Skotlannissa olevan vallin jäännöksiä, jolla\nvallilla Antoninus Pius[173] vahvisti Hadrianuksen linnoituksia, on\nvielä jäljellä.\n\nMyöskin tässä kaukaisessa keisarikunnan osassa roomalaiset olivat\naikana, joka oli kulunut Claudiuksen päivistä, antaneet näytteen\nheikkenemättömästä levenemisvoimastaan. Roomalainen sivistys oli\nhämmästyttävän nopeasti juurtunut Britanniaan. Täällä, kuten\nkaikkialla, oli sen levenemistä edistänyt monihaarainen tieverkosto,\njonka roomalaiset levittivät saarelle. Siitä alkuasukkaat saivat\nkouriintuntuvan todisteen edusta olla Rooman alamainen. Useimmat\nroomalaiset sotaleirit olivat kasvaneet tai olivat kasvamassa\nsuuriksi kaupungeiksi, joissa oli roomalaisia temppeleitä, kuurioita\nja teattereita. Melkein kaikista Englannin kaupungeista on meidän\naikanamme löydetty roomalaisia rahoja ja muita roomalaisajan\nmuinaisesineitä. Britannian suurin kaupunki oli Lontoo, joka jo silloin\noli kehittynyt huomattavaksi kauppa- ja merikaupungiksi täynnänsä\nbrittiläisiä ja roomalaisia tuotteita. Druidien verinen jumalanpalvelus\noli perin juurin hävitetty.\n\nHadrianuksen valli on kuvaannollinen suuren rakentajan\nulkopolitiikalle. Hadrianus ei rikkonut koskaan rauhaa naapurien\nkanssa, vaan piti parempana ratkaista välinsä heidän kanssansa kaikessa\nsovussa. Mutta samalla kertaa hän huolehti siitä, että hänellä oli\nvoimaa sanansa takana, kun tarvittiin. Hän ei rakennuttanut ainoastaan\n»Hadrianuksen vallia», vaan lisäsi myöskin limeslinnoituksia Reinin\nja Tonavan välille. Daakiaa suojeltiin Karpaattiensolat sulkevilla\nlinnakkeilla, Syyria sai arabialaisen limeksen suojaksi beduiinien\nhyökkäyksiä vastaan, ja Atlas-vuoriston pääsolaan perustettiin\nsulkulinnaksi Lambæsis[174] Saharan erämaanheimoja vastaan. Joka\nsuunnalla valtakunta panssaroituu hyökkäyksiä vastaan. Huomaa selvästi,\nettä _Rooman valloituspolitiikan aika on ohi_. Nyt on vain kysymys\nentisten alueiden puolustamisesta. Kaikkialle pitkin rajalinjoja\non legioonia sijoitettu vartioimaan. Synkimmissäkin metsissä ja\nerämaissa roomalainen sotilas käsi alati miekankahvassa vartioi\nvalppaasti »barbaareja». Sillä hän tietää tunnossansa, että hänen\nkeisarinsa pitää vuorostaan häntä silmällä ja voi tulla milloin tahansa\ntarkastuskäynnille. Silloin on tiukat paikat.\n\nTämä hyvin järjestetty vartiointi turvasi roomalaisen sivistystyön.\nTämä ja Hadrianuksen vakaa rauhantahto hankkivat keisarille niin suuren\nvieraiden ruhtinasten arvonannon, että he pyysivät häntä keskinäisten\nriitojensa välittäjäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTraianus oli ollut ihanneroomalainen. Hadrianus oli enemmän\n_kreikkalainen_ ja _maailmankansalainen_ kuin vanhanlaatuinen\nroomalainen. Siksipä kreikkalaiset riemuitsivatkin saadessaan\ntiedon hänen valtaistuimelle nousustaan. Ja heillä olikin siihen\nsyytä. Hadrianus on tehnyt enemmän kuin kukaan muu Rooman keisari\nlähentääkseen henkisesti toisiinsa Hellaan ja Rooman, antiikin\nmaailman molemmat puoliskot, ja asettaakseen ne saman arvoisina\ntoistensa rinnalle. Hänen aikanaan tapahtuu valtakunnan läntisessäkin\npuoliskossa lopullinen helleeniläistyminen. Hadrianus rakasti yli\nkaiken Platonia ja hänen unelmanaan oli toteuttaa suuren kreikkalaisen\najattelijan ihannevaltio, jossa hallitsijana olisi filosofi ja jossa\nkoko yhteiskunta, virkamiehet etunenässä, olisivat ihanteellisen\nvelvollisuudentunnon läpitunkemia ja pyrkisivät tekemään oikeutta\nkaikille. Hadrianus oli kiitollisempi Platonin kuin Dionysios tyrannin\noppilas.\n\nEi kukaan Rooman keisari ole niin perin pohjin tuntenut 80 miljoonaa\nalamaistaan kuin Hadrianus. Suurimman osan hallitusajastaan hän oli\nmatkoilla. Hänen ilonsa ja riemunsa oli matkustella ympäriinsä,\noppia tuntemaan erilaisia maita, ihailla niiden luonnonkauneuksia ja\nsivistysaarteita sekä katsella historiallisesti huomattavia paikkoja\nkuten Plataian ja Mantineian taistelukenttiä tahi Miltiadeen,\nEpaminondaan ja Alkibiadeen hautoja. Kun Hadrianus tuli Trapezuntiin\nMustanmeren rannalle, hänen piti päästä selville paikasta, missä\n»kymmenentuhatta» päästivät ilmoille ilonkirkunan, kun he ensimmäisen\nkerran saivat jälleen nähdä meren. Tällä »kaikkien salaisuuksien ja\nihmeellisyyksien tutkijalla», kuten kirkkoisä Tertullianus häntä\nnimittää, oli suunnaton tiedonhalu. »Kaikki paikat, joista hän oli\nlukenut, hän tahtoi nähdä omin silmin», hänen muinoinen elämäkerran\nkirjoittajansa sanoo. Luultavasti myöskin jonkinlainen hermostunut\nlevottomuus pakotti hänet aina olemaan liikkeessä. Roomassa hän ei\nkoskaan viihtynyt oikein hyvin. Roomalaiset olivat liian raskasverisiä\nhänen eloisalle luonteelleen.\n\nHadrianuksen matkat käsittivät koko roomalaisen maailman aina\nkaukaisimmasta, lännestä, Britanniasta ja Herkuleen patsaista Syyrian\nja pohjois-Arabian erämaihin, etäisimpään itään. Kreikassa hän\nviipyi kauan romanttisen haaveen lumoissa herättää Hellaan kunniakas\nmuinaisuus jälleen eloon. Siinä tarkoituksessa hän ryhtyi lopettamaan\ntemppelien ja muidenkin rakennusten valmistamistöitä, jotka olivat\nvuosisatoja olleet puolivalmiina, siksi että ne aikoja sitten olivat\nmenettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Hän koetti myöskin elvyttää\neloon kansanjuhlia, jotka osanottajien puutteesta olivat kuolleet\nvuosisatoja aikaisemmin. Tulos tästä oli kuitenkin vain teatteria.\n\nKerran kotimatkallaan Roomaan Hadrianus kulki Sisilian, toisen\nmuinaiskreikkalaisen sivistysalueen halki. Täällä hän nousi Pindaroksen\nylistämälle Etnalle. Kelpo työ viisikymmenvuotisen miehen tekemäksi,\nsillä vuori on 3 300 metriä korkea. Siltä kraatterilta, jolla filosofi\nEmpedokleen sanotaan keksineen elämän arvoituksen, Hadrianus ihaili\nauringonnousua.\n\nMutta varsinainen Kreikka kuten Sisiliakin olivat ja pysyivät vain\nhelleenisinä museoina. Suurempi menestys oli kreikkalaismielisellä\nkeisarilla yrityksissään puhaltaa uutta elämää kreikkalaiseen\nsivistykseen Vähän-Aasian kukoistavissa hellenistisissä kaupungeissa.\n\nKäydessään pyramidien ihmemaassa Hadrianusta kohtasi suuri suru,\njoka vaikutti koko hänen elämänkäsitykseensä. Kaunis ja rakastettava\nnuori bithynialainen paimen, nimeltään _Antinous_, johon keisari oli\nsydämestään kiintynyt, hukkui Niilin virtaan vuonna 130. Sanottiin,\nettä hän oli vapaaehtoisesti käynyt kuolemaan herransa edestä. Erään\nennustuksen mukaan näet Hadrianuksen elämä oli pelastettavissa vain\nsiten, että joku vapaaehtoisesti uhraisi itsensä hänen edestään.\nVainajan ylistykseksi keisari rakennutti temppelin ja pystytti\nkuvapatsaita sekä perusti erikoisen jumalanpalveluksen hänen\nkunniaksensa. Antinous-patsaat ovat myöhäisantiikin kauneimpia ja\nvaikuttavimpia taideteoksia. Niiden haaveellisia kasvoja varjostaa\nsurumielisyys. Se on nuoruuden surua siitä, että kuolema korjaa\nsatonsa elämän keväälläkin. »Tämän ihmeellisen kauniin nuorukaisen\nmuodoissa» — kuuluisa norjalainen taidehistorioitsija Dietrichson sanoo\n— »ilmenee ensi kerran antiikin taiteessa surumielisyys ja haavemieli\nsanan varsinaisessa merkityksessä. Antinouskuva saa meidät aavistamaan\nenemmän, kuin mitä se ilmaisee. Se loihtii silmiemme eteen kukoistavan\nnuorukaisen, mutta samalla kertaa me kuulemme valitusvirren ja kumean\nkuolonsoiton hänen paariensa ääressä. Tämä Antinous tuntee itse kuolon\ntoukan kalvavan hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan. Siksi tämä taideteos\non perikatoon tuomitun roomalaisen maailman oman kuolonaavistuksen\nilmaus. Tässä viimeisessä ihannehahmossa antiikin taide astuikin\nhautaansa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolet hallitusajastaan Hadrianus vietti matkoilla. Mieluimmin hän\nmatkusti jalkaisin ja teki kernaasti peninkulmanpituisia syrjämatkoja\nomin päin vain muutamia miehiä matkassaan. Hän oli _maailmanhistorian\nensimmäinen matkailija_. Olisi kuitenkin väärin väittää, että hän\nmatkusti vain huvin vuoksi. Kaikkialla, missä kulkikin, hän otti selon,\nmillaiset olot kansalla oli, ja teki paljon työtä parantaakseen, mitä\noli parannettavaa. Suurenmoinen hyväntekeväisyys ja ankara tarkastus\nkävivät tällöin käsi kädessä.[175] Hänen matkansa olivat samalla kertaa\nsekä matkailu- että tarkastusmatkoja, jollaisia ei kukaan muu Rooman\nkeisari Augustuksen ajoista asti ollut tehnyt. Niistä kävi ilmi,\nettä kaikki valtakunnan osat olivat yhtä likellä keisarin sydäntä.\nKaikkialle, missä hän matkusti, hän jätti jälkeensä pysyväisinä\nmuistomerkkeinä suurisuuntaisia rakennuksia. Hän perusti uusia\nkaupunkeja, m.m. hänen itsensä mukaan nimensä saaneen Hadrianópoliksen\n(Adrianopoli). Hän perusti satamia sekä rakensi siltoja ja teitä\nlaajan valtakuntansa kaikkiin osiin. Ja tuskin oli kaupunkia, joka ei\nolisi saanut kiittää häntä vesijohdosta, teattereista, temppeleistä,\nkirjastoista, basilikoista, kylpylöistä tahi muista yleisistä\nrakennuksista. Ei yksikään Egyptin faarao, ei yksikään assyrialainen\ntai babylonialainen suurkuningas ole rakentanut niin paljon kuin\nHadrianus. Hän on varmasti kaikkien aikojen suurin rakentaja.\nMatkoillaan hänellä oli aina mukana insinöörijoukkoja ja teknillisesti\nsivistyneitä työnjohtajia, niin että hän voi heti panna käyntiin ne\ntyöt, jotka hän tahtoi suorittaa. »Hadrianus oli myöskin verrattomasti\nsuurin taiteenedistäjä kaikista valtaistuimella istuneista»,\nDietrichson sanoo.\n\nKoskaan ei provinsseissa ollut vallinnut niin hyvät olot kuin\n»rauhanruhtinaan» niistä huolehtiessa. Silloin oli ilo elää. »Koko\nmaailma on paratiisin kaltainen», huudahtaa ylenmäärin ihastuksissaan\nkuuluisa Aristeides niminen smyrnalainen kaunopuhuja, joka eli 2:sella\nvuosisadalla j.Kr. »Sodan», hän sanoo, »tunnemme nykyisin vain\nkuulopuheista tahi valtakunnan äärimmäisillä rajoilla, sen jälkeen kuin\nkansat ovat saaneet rauhan alituisista valtataisteluista, kaikesta\nvallanhimoisesta eri valtioiden keskisestä kilpailusta, josta kaikki\nsodat muinoin aiheutuivat. Surkuteltavia ovat vain ne ihmiset, jotka\nasuvat Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella ja joiden senvuoksi\ntäytyy olla vailla tämän valtakunnan suomaa siunausta.» Voitettujen\njoukkoon kuuluvan miehen oikea kiitoshymni voittajalle, kiitos, jota\nei lainkaan häiritse menneitten helleenisten suuruusaikojen katkera\nmuisto! Ja toinen kreikkalainen kaunopuhuja, joka eli Ateenassa\n3:nnella vuosisadalla, huudahtaa: »Rooman valtakunnan rajojen\nulkopuolella ei ole elämää. Se, joka ei näe valtakuntaa, se ei näe\naurinkoa.»\n\nMutta kauniilla taululla oli tahransa, ja ne johtuivat keisarin\nomasta luonteesta. Hadrianuksella ei ollut mielen tasapainoa, joka\noli Traianuksen suuruuden edellytys. Rajaton valta teki hänet usein\nkohtuuttomaksi ja luonteeltaan ärtyiseksi. Erittäinkin hän oli hyvin\narka arvostaan, kun oli arvosteltava kirjallisuutta ja taidetta.\nTällöin oli aina viisainta olla vastustamatta keisaria. Eräästä\nkuuluisasta kaunopuhujasta kerrotaan, että hän meni aina naurettavuuden\nrajoille taidossa sulattaa korkean diletantin omapäisiä kirjallisia\narvosteluja. Mutta kun hänen ystävänsä moittien kysyivät häneltä,\nkuinka hän voi siinä määrin häväistä itsensä paremman minänsä\nedessä, hän vastasi: »Onhan toki selvää, että se, joka vallitsee yli\nkolmeakymmentä legionaa, on oppineempi kuin kaikki muut!»\n\nHadrianuksen kärsimättömyys voi joskus muuttua julmuuksiksi, jotka\novat tahranneet hänen muistonsa. Ei ainoastaan yksi ja toinen\nyksityinen henkilö saanut kokea hänessä piilevän julmuuden purkausta\n— kerran hänestä tuli kokonaisen kansan pyöveli. Asianlaita oli niin,\nettä Hadrianus oli perustanut roomalaisen siirtolan Jerusalemin\nraunioille ja rakennutti Iuppiterin temppelin sille paikalle, missä\nJahvella oli ollut pyhättönsä. Se oli isku vasten kasvoja kaikille\nmooseksenuskolaisille. Mieslukuisina he nousivat erään miehen johdolla,\njoka ilmoitti olevansa Messias ja nimitti itseään »Tähtien pojaksi».\n\nSotaa käytiin rajulla kiihkolla, ja se ei päättynyt vähemmällä\nkuin että koko juudankansa Palestiinasta perinjuurin hävitettiin.\nOn totisesti historian suurimpia ihmeitä, että juutalainen rotu\nsiitä huolimatta, ollen hajallaan ympäri koko maailman, on kyennyt\nlähes kahden tuhannen vuoden ajan säilyttämään kansallisuutensa ja\nuskonnolliset perintätapansa.\n\nTuskallista sairautta, joka samaan aikaan kohtasi Hadrianusta,\nIsraelin lapset pitivät Jahven oikeudenmukaisena rangaistuksena.\nSe synkensi hänen viimeiset neljä elinvuottansa. Kaikki maailman\nihanuus ei kyennyt keventämään hänen tuskiansa. Turhaan hän keräsi\nympärilleen kaikkea ihmeellistä, jota rikkaus ja taide kykenivät\nluomaan, ainutlaatuisen suurenmoiseen Tivolin likellä olevaan\nrakennukseen, nimeltään »Hadriani villa». Tämä loistelias ihmelaitos\nsaattoi varjoon vieläpä Neron kultaisen talonkin. Huvilinnat niihin\nkuuluvine puistoineen ja rakennuksineen olivat kokonainen maailma\npienoiskoossa, ja niiden sisälle mahtui kaikki, mikä vain voi tehdä\nelämän kauniiksi ja juhlalliseksi: lorisevia puroja ja vesiputouksia,\nkukkaspuutarhoja suihkulähteineen, pilarikäytäviä, stadion ja kylpylä,\nkirjasto, teatteri, sirkus ja temppeli. Täällä taidetta palvova ja\nluontoa rakastava romantikko vietti viimeiset elinvuotensa. Kun\nsairaus ja heikkous estivät häntä enää matkustamasta, hän tahtoi tehdä\nmatkansa mielikuvituksen maailmassa ja jäljennytti siksi pienoiskoossa\nne rakennukset ja näkemänsä paikat, jotka olivat tehneet häneen\nsyvimmän vaikutuksen. Siellä vanha matkailija istui ja uneksi olevansa\njälleen rakkaan Hellaansa notkoissa ja idyllisissä seuduissa. Täällä\nolivat taas Platonin Akademein, Aristoteleen Lykeion ja monet muut\nmuistorikkaat paikat hänen rakkaasta Ateenastansa. Täällä hänellä\noli Tempelaakso ja taidokkaasti valmistetun kanavan varrella oli\negyptiläinen huvikaupunki Kanopos, jonne hän voi kulkea gondolissa\nja nauttia virvokkeita rannalla olevassa ravintolassa. Kuvitelmaa,\nettä oltiin Egyptin maaperällä, vahvistivat sfinksit ja jumalankuvat\nmustasta marmorista ja punaisesta graniitista sekä temppeli\nhieroglyfikirjoituksineen.\n\nVastavaikutuksen takia Hadrianuksen kerrotaan rakennuttaneen sekä\nElysionin että Tartaroksen, mutta millaisia ne olivat, sitä emme tiedä.\nTartaros oli luultavasti löyhkäävähöyryisten rikkilähteiden luona,\njoilla vieläkin on nimenä Lago di Tartaro.\n\nHallitsijan viittauksesta voi lehdoissa ja laaksoissa syntyä elämää ja\nniihin ilmestyä Olympoksen jumalmaailma; bakkanttijoukkoja parveili\nTempelaaksossa, ja roomalaisen tarumaailman varjot vaeltelivat\nympäriinsä Elysionissa ja Tartaroksessa.\n\nHadrianus keräsi huvilaansa taideteoksia kaikista maailman maista.\nPaikasta on senvuoksi tullut rikkain antiikin kuvapatsaiden\nlöytökaivos, mitä tunnetaan. Miltei kaikki Euroopan museot ovat saaneet\nosansa Hadrianuksen huvilan taideaarteista, ja kuitenkin on niitä\näärettömän paljon tuhottu aikojen kuluessa. Huolimattomat maanomistajat\novat m.m. poltattaneet kalkiksi joukoittain marmorikuvapatsaita ja\nmarmoripylväitä.\n\nOnnettomalle Hadrianukselle tuli taivaan valtakunnasta, jonka hän\noli yrittänyt luoda maan päälle, kuitenkin helvetti. Ruumiin ja\nsieluntuskat tekivät hänen luonteensa hänen ystävilleen ja lähimmilleen\nmelkein sietämättömäksi. Epätoivon hetkinä hän voi pyytää lääkäreitään\nantamaan hänelle myrkkyä tahi rukoilla orjiltaan armoniskua.\nTautivuoteella hyökkäsivät hänen kimppuunsa epäluuloisuuden pahat\nhengetkin ja saivat hänet langettamaan pari epäoikeudenmukaista\nkuolemantuomiota.\n\nVuonna 138 rauhaton vaeltaja viimeinkin vapautui vaivoistaan 62 vuoden\nikäisenä. Viimeinen, mikä tiedetään Hadrianuksen kädestä lähteneeksi,\non muuan pieni runo, jonka hän kirjoitti kuolinvuoteellaan ja omisti\nomalle levottomalle hengelleen — oivallinen itsekuvaus: Tämän\nharvinaisen kaiukkaan ja herkkäilmeisen runon, jossa on m.m. käytetty\nrunsaasti puolisointuja ja vastoin antiikkista tapaa joskus puhtaita\nriimejäkin, voisi suomentaa seuraavasti:\n\n    Sieluni, loppuiko lento?\n    Veikko sa heikko ja hento,\n    tunne en, kunne sa kuljet.\n    Silmäs, jo suljet,\n    kalvas oot, kylmä ja paljas,\n    lakkas sun leikkis ja naljas.\n\nKaihoisia rivejä, jotka ilmaisevat hänen aidon helleenisen\nelämänrakkautensa, mutta samalla kertaa myös hänen tietoisuutensa\nkaiken mitättömyydestä! Askelen suureen tuntemattomaan hän on valmis\nastumaan arastelematta, vain kummastellen, kuulustellen.\n\n\n\n\nANTONINUS PIUS JA MARCUS AURELIUS.\n\n\nHadrianus oli lapseksiotolla seuraajakseen valinnut hyvän ja hurskaan\n_Antoninuksen_ ja samalla kertaa antanut tämän vuorostaan ottaa\nlapsekseen seitsentoistavuotiaan _Marcus Aureliuksen_. Hadrianus oli\nnimittäin sydämestään kiintynyt tähän jaloon nuorukaiseen, jonka\nnimi _Verus_ (rehellinen) hänellä oli tapana tarkoituksellisesti\nmuuttaa superlatiiviksi _Verissimus_. Heti kuin Marcus oli tullut\ntäysi-ikäiseksi, hän tuli kasvatusisänsä kanssahallitsijaksi. Hänen\nkanssansa nousi taas filosofi valtaistuimelle, apostoliluonne,\njota elähdytti stoalaisen opin toteuttamisen vakava pyrkimys. Aina\nlapsuudestaan asti hän oli hurskaan äitinsä vaikutuksen alainen,\näidin, joka kasvatti häntä hyvyyteen toisia kohtaan. »Hän kehoitti\nminua myöskin», hän kertoo omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan \\\n»pidättäytymään ei ainoastaan pahoista teoista, vaan myöskin pahoista\najatuksista ja rakastamaan yksinkertaista elintapaa, mutta inhoamaan\nrikkauden paheita.» Lämpimin kiitollisuuden tuntein kaikista hyvistä\nvaikutteista — Marcus Aureliuksen miellyttävimpiä luonteen piirteitä\nhän ylistää onneansa, että on jo aikaisin saanut oppia »huomaamaan,\nettä hovissakin voidaan olla ilman henkivartioita, loistavia\npukuja, soihtuja, kunniapatsaita ja sensemmoista turhamaisuutta\nja että siellä voi elää melkein kuin yksityishenkilö, ilman että\nhallitustehtävien täyttäminen senvuoksi kärsisi vähintäkään\nhaittaa.» Ja kaksitoistavuotiaana Marcus Aurelius teki itselleen\nlupauksen elää stoalaisten periaatteiden mukaan. »Jo lapsena hän\nsaavutti niin täydellisen itsensähillitsemisen taidon», eräs hänen\nelämäkerrankirjoittajistaan sanoo, »että hänen kasvojensa ilme ei\nkoskaan muuttunut, ei ilosta eikä surusta.» Hän kantoi mieluummin\nyksinkertaista »filosofinvaippaa» kuin keisarillista purppuratogaa.\nHän nukkui paljaalla lattialla, niin että hän oli vähällä turmella\nluonnostaan heikon terveytensä. Ainoastaan hänen äitinsä tarmokas\nasiaan puuttuminen sai hänet lieventämään tapojaan niin paljon, että\nhän otti yösijakseen puulavitsan eläimennahka allansa. Hän seurusteli\nkernaimmin filosofien kanssa. Ensimmäisen konsulin viran, jonka hän\nmääräsi, hän antoi filosofian opettajalleen, ja tätä nimitystä seurasi\npian useita toisia samanlaisia.\n\nMarcus Aurelius ei ollut kuitenkaan niitä, jotka kerskuivat\nstoalaisella hyveellisyydellään ja nyrpistivät nenäänsä niille,\njotka eivät olleet »viisaita» ja oikeauskoisia. Hän liittyi kaikesta\nsielustaan siihen stoalaisen opin jalostettuun suuntaan, joka oli\nsaanut alkunsa jalosta fryygialaisesta _Epiktetoksesta_, »raajarikosta\norjasta», jota hänen raaka herransa kidutti, kunnes hänen toinen\nsäärensä murtui ja hän tuli rammaksi ainaiseksi. Kun hän ei nyt enää\nnäin ollen kyennyt työhön, hänet vapautettiin.\n\nMutta Epiktetoksen tulisielu voitti kaikki ruumiin raihnaisuudet. Hän\nläksi vaeltamaan ihmisten keskuuteen ja julisti oppiansa. Maailman\npääkaupungissakin hän sai kiitollisia kuulijoita. Mutta tyranni\nDomitianus karkoitti hänet Roomasta. Hän sai sitten turvapaikan\nEpeiroksessa, jonne hän keräsi uskolliset oppilaansa ympärilleen.\nHautakirjoituksekseen hänen kerrotaan laatineen seuraavan epigrammin\nelämästä köyhyydessä ja kärsimyksissä:\n\n    Orja Epiktetos olen, ruumiiltain rujo, raihnas,\n    mieronkiertäjä, vaan lempinä oon jumalain.\n\nEpiktetos on voimakkaammin kuin kukaan muu pakanallinen ajattelija\nLänsimaissa saarnannut yleistä veljesrakkautta. Hän opetti, että\nkaikki ihmiset, kansallisuudesta huolimatta, ovat veljiä ja että\ntulee rakastaa myöskin vihollisiansa. Hän on tässä suhteessa\n»kerettiläiskuningas» Ekhnatonin länsimainen vastine.\n\nEpiktetoksen sanat kaikuvat melkein kuin kristillinen saarna, kun\nhän puhuu siitä, millainen sen miehen tulee olla, josta on tuleva\n»ihmiskunnan opettaja». Hänen on itsensä täytynyt voittaa halunsa ja\nhimonsa, täytynyt tulla puhtaaksi, niin että hänen oma esimerkkinsä\nvoi vaikuttaa kuin parhain saarna. Köyhille ja onnettomille, jotka\nvalittavat kohtaloaan, hänen tulee voida sanoa: »Katsokaa minua:\nminulla ei ole isänmaata, ei kotia, ei tavaraa eikä orjia kuten\nei ole teilläkään. Minä nukun paljaalla maalla. Minulla ei ole\nvaimoa eikä lapsia — minulla ei ole muuta kuin maa ja taivas ja\nyksi viitta.» Epiktetos sanoo myöskin: »Filosofi voi aasin tavoin\nsaada ruoskaa ja kuitenkin koko ihmiskunnan isän tai veljen tavoin\nrakastaa vieläpä lyöjiänsäkin.» Todellista vääryyttä ei nimittäin\nole olemassakaan. Vääryys ei ole siinä, että joku loukkaa meitä,\nvaan omassa _mielikuvituksessamme_, että meitä on loukattu. Älä\nsentähden vihastu siihen, joka aiheuttaa sinulle jonkin n.s.\nvääryyden! Älä koskaan kuohahda! Älä luovu koskaan suuresta, ylevästä\nrauhallisuudesta! Vahingoittaahan paha ja ilkeä enimmän itseään ja\nhänen rangaistuksensa on se itsehalveksunta, joka aina seuraa syntiä.\nAsiat ja tapahtumat itsessään eivät tee meihin mitään vaikutusta, vaan\nainoastaan se _kuvittelu_, mikä meillä on asioista ja tapahtumista.»\nSama ajatussuunta kuin elealaisilla Parmenideella ja Zenonilla ja\nsofista Protagoraalla . Epiktetos kehittelee tätä ajatustaan edelleen\nkäytännölliseen suuntaan ihailtavaksi, aito stoalaiseksi oppilauseeksi:\n»Älä pelkää sairautta, äläkä kuolemaa, äläkä köyhyyttä, mutta pelkää\nnäiden _pelkoa_!» Muistuu mieleen, mitä Cicero kertoo opettajastaan,\nstoalaisesta filosofi Poseidonioksesta. Kun tämä kärsi mitä\ntuskallisimpia leinin kipuja, hän vain sanoi: »Ei auta yhtään, sinä\ntuska! Kuinka ponnistelletkin, en minä koskaan eläessäni myönnä, että\nsinä olet pahasta.»\n\nHuolimatta niistä voimakkaista sukulaisuuspiirteistä kristinuskon\nkanssa, jotka ovat Epiktetoksen elämänkäsitykselle tunnusmerkillisiä,\noli kuitenkin olemassa selvä oleellinen ero näiden kahden\nmaailmankatsomuksen välillä. Epitetoksen lähimmäisenrakkaus on\nenemmän passiivista kuin aktiivista. Eroavaisuus esiintyy voimakkaana\nmyöskin silloin, kun vertaa toisiinsa kristityn ja stoalaisen kantaa\nmoraaliseen pahaan nähden: kristityn taholla leimuava siveellinen\nnärkästys ja taistelu siveellistä turmelusta vastaan, stoalaisella\nylväs, mutta passiivinen levollisuus, millä siveellisesti kehittyneempi\nkorkeuksistaan katselee ihmisten hullutuksia. Stoalaisen mielestä\non viisaudelle tunnusmerkillistä ymmärtävä _alistuvaisuus_ pahaan\nnähden. Taisteleminen on tuloksetonta, sillä kaiken mikä tapahtuu, on\njärkkymätön kohtalo edeltäkäsin määrännyt.\n\nTuskin missään pistää vastakohtaisuus kristittyjen ja stoalaisten\nvälillä kuitenkaan selvemmin silmiin kuin ajateltaessa Jeesuksen\nsanoja: »Tulkaa lasten kaltaisiksi!» ja verrattaessa noihin sanoihin\nstoalaisten ylenkatsetta ymmärrykseltään kehittymätöntä ja siveellisiä\nperiaatteita vailla olevaa lapsenmieltä kohtaan. »Mitä onkaan lapsi?»\nEpiktetos huudahtaa. »Pelkkää tietämättömyyttä ja tyhmyyttä!»\nLapsipsykologiksi häntä tuskin voi sanoa! Ylipäänsä vaivaa stoalaista\nsiveysoppia Epiktetoksellakin jonkinlainen vastenmielinen pikkumaisuus,\njokapäiväinen siveellinen äksiisi, jollaisesta totinen kristillisyys\non niin ihanan vapaa. Stoalaisten hyvekandidaatin täytyy suorittaa\nerikoisia itsehillinnän ja kaikenlaisen siveellisen hyvyyden kursseja\nja sitten laskea yhteen esimerkiksi ne päivät, jolloin hänen on\nonnistunut pidättäytyä vihanpurkauksista.\n\nEpiktetoksen oppilas Marcus Aurelius oli itse filosofinen kirjailija ja\nkirjoitti kreikaksi omaelämäkertakirjan nimeltään »_Itsetutkisteluja_»,\njonkinlaisen päiväkirjan sisäisestä elämästään, mietteistään\nmaailmasta ja ihmisistä. Tätä kirjaa on sanottu maailman ensimmäiseksi\npakanalliseksi hartauskirjaksi. Ankara roomalainen velvollisuudentunto\non siinä yhtynyt korkeaan, epäitsekkääseen päämäärään pyrkivään\nharrastukseen. Meidän ei pidä — keisarillinen kirjailija sanoo —\nhimoita maallista hyvyyttä, vaan tahtoa persoonallisesti jalostua\nankaran siveellisen elämän avulla. Sisäinen elämä on yksin pysyväistä\nolemassaolossa. Mitä hyödyttää juoksennella alituisesti milloin sinne,\nmilloin tänne huvituksia etsimään, pyrkiä maaelämän rauhaan, merelle\ntahi vuoristoon! Vetäydy sen sijaan omaan itseesi! Siellä on sinulla\nrauhallisin pakopaikka, minkä ihminen voi löytää, jos hän nimittäin\nsyventyy sellaisiin ajatuksiin, jotka palauttavat sopusoinnun hänen\nolemukseensa. Jos teet näin, voit ylevän rauhallisesti ottaa vastaan\nyhtä hyvin onnen vaihtelut kuin ihmisten ilkeydenkin, joka todellisesti\njohtuu vain mielettömyydestä. Silloin myöskin voit voittaa kaipuusi\nulkonaiseen kunniaan ja muuhun turhuuteen. Ennen pitkäähän sinä olet\ntomua ja tuhkaa, vain tyhjä nimi, kenties et edes sitä. Makedonian\nAleksanteri ja hänen muulinajajansa ovat joutuneet kuoltuaan saman\nkohtalon alaisiksi. Joki, kuohuva virta on aika: tuskin on jotakin\nsukeltanut esille, kun se jo huuhtaistaan pois, ja toista työntyy\nesille — tullakseen vuorostaan poishuuhdotuksi.\n\nKuinka vähän näin ollen merkitseekään, mitä ihmiset meistä pitävät\nja arvelevat? »Usein», Itsetutkistelujen kirjoittaja sanoo, »olen\nihmetellyt, että ihminen, joka kuitenkin rakastaa itseään enemmän kuin\nkaikkia muita, panee vähemmän painoa omaan kuin toisten arvosteluun\nitsestänsä.» Ei, katso sisäänpäin! Siellä on hyvän lähde, lähde, joka\nei koskaan kuivu. Salli sisälläsi olevan jumaluuden neuvoa sinua, niin\nsinusta tulee oikea mies. Silloin sinä alistuen suhtaudut kärsimykseen,\nsillä sekin tulee kaikkihyvältä kaitselmukselta, joka yksin tietää,\nmikä meille on parasta. Levollisena otat vastaan kuolemankin, »sillä\nhän, joka kutsuu meidät pois, on lempeä ja rakastavainen. Meidän\ntulee erota täältä iloisin mielin, kuten kypsä oliivi, joka vielä\npudotessaankin siunaa puuta, joka sen on tuottanut, ja oksaa, joka\non sitä kantanut. Ainoastaan ymmärtäväisille olennoille on suotu\nonni _vapaaehtoisesti taipua_ kaikkiin kohtaloihin. Täytyyhän\nkaikkien sitävastoin niihin _alistua_. Se, joka suree tai on jostakin\nsyystä tyytymätön, on uhriporsaan kaltainen, joka potkii ja kirkuu\nteurastuspenkillä. Kun onnettomuus kohtaa sinua, älä siis sano: 'Kuinka\nonneton olenkin, että tämän piti minulle sattua!' Ei, ei niin, vaan:\n'Kuinka olenkin onnellinen, että minä tästä huolimatta voin pysyä\nrauhallisena ja huoletonna, että nykyisyys ei minua murra enkä ole\ntuskissani tulevaisuudesta!'»\n\nLempeällä ja alistuvaisella katseella valtaistuimen filosofi katselee\nelämää ja ihmisiä. Hänen stoalaisuutensa ei ole tuota kylmää, kerta\nkaikkiaan valmista lajia, joka pöyhistelee sillä, kuinka paljon on\nkilvoittelevien ihmisten yläpuolella. Ei, lukiessaan Marcus Aureliuksen\nItsetutkisteluja tuntee koko ajan olevansa herkkätunteisen luonteen\nseurassa, joka taistelee keskeytymätöntä taistelua omia heikkouksiaab\nja suuren tuntemattoman tuottamaa tuskaa vastaan, joka on meidän\nkaikkien edessämme. Siksipä hän omalta kohdaltaankin tarvitsee\nkaikki ne lohtuperusteet, kaiken sen voiman, minkä hänen kehittynyt\nluonteensa ja ajatusvoimansa filosofian avulla voi hänelle hankkia.\n_Todellisesti nöyrä_ sielu on tällä maailmanhallitsijalla. Koko hänen\nelämänsä on senvuoksi rehellistä pyrkimystä korvata paha hyvällä.\nHänen mielilauseitaan on: »Jos sinä huomaat jonkun olevan aikeissa\ntuottaa sinulle jotakin pahaa, niin sano rakkaudella ja lempeästi ilman\nkoulumestarimaisuutta: 'Ei niin, lapseni! Minua sinä et tosin tällä\nvahingoita, mutta sinä vahingoitat itseäsi.' Jos joku halveksii minua»,\nhän jatkaa, »niin se on _hänen_ asiansa. Minun asiani on katsoa, etten\nminä tee enkä sano mitään, joka on halveksittavaa. Jos hän minua\nvihaa, niin on sekin hänen asiansa, minun asiani on sitä vastoin olla\nrakastavainen ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Eiväthän kuolemattomat\njumalatkaan tuskittele, että heidän on pakko ikuisesti olla tekemisissä\nhuonojen ihmisten kanssa — päinvastoin he huolehtivat heistä kaikin\ntavoin. Mutta sinä, jonka itsesikin on pian täältä erottava, väsyt,\nvaikka itse olet yksi huonoista. On naurettavaa olla omaa vikaansa\nkorjaamatta, jonka voi tehdä, mutta koettaa välttää toisten vikoja,\njoka on mahdotonta.» Kullakin meistä on varmasti tekemistä niin suurien\nomien heikkouksiemme kanssa, että meillä ei ole niinkään moista\noikeutta ylpeillä olevamme kanssaihmistemme yläpuolella. Ilkeät ihmiset\novat vain surkuteltavia, sillä paha johtuu tietämättömyydestä.\n\nJa kun me luulemme, että joku ihminen on rikkonut meitä vastaan, kuinka\nusein teemmekään itsemme vikapäiksi väärään tuomioon! Paljonhan voi\nriippua olosuhteista, joita me emme tunne. »Ja ylipäänsä täytyy olla\n_hyvin_ perehtynyt olosuhteisiin voidakseen langettaa perustellun\ntuomion kanssaihmisemme menettelytavasta.»\n\nKeisarillisen stoalaisen elämänviisaus pohjautui hyväntahtoisuuteen\nkoko maailmaa kohtaan, totiseen ihmisrakkauteen, jonka hän keisariksi\ntultuaan toteuttikin harvinaisen inhimillisessä lainsäädännössä orjien,\nlapsien ja heikkojen parasta silmällä pitäen. Alamainen oli hänelle\naina ennen kaikkea kanssaihminen, yksilö, ei koskaan vain osa suuresta\npersoonattomasta valtiokoneistosta. Hän ei katsellut, kuten niin monet\nmuut hallitsijat, alamaisiansa vain valtion hyödyn abstraktiselta\nnäkökannalta.\n\nMutta koskaan hän ei tehnyt hyvää kiitoksen toivossa, »sillä sehän\nolisi», hän sanoo, »samaa, kuin jos silmä pyytäisi palkkaa siitä, että\nse näkee, tai jalat siitä, että ne käyvät. Ihminen on tullut tänne\ntehdäksensä hyvää. Kun hän toimittaa jotakin yleishyödyllistä, saa hän\nsenvuoksi siinä samassa myöskin palkkionsa.»\n\nMarcus Aurelius oli siis useissa kohdin, Senecan ja Epiktetoksen\ntavoin, likellä kristillistä maailmankatsomusta. Ja kuitenkin hän\noli, kuten Traianuskin, niin järkkymättömästi juurtunut antiikin\najatusmaailmaan ja aitoroomalaiseen patriotismiin, että hän pysyi\nuuden uskonnon taipumattomana vastustajana. Keisarina hän ei kumonnut\nTraianuksen säätämiä kristittyjen kohtelua käsitteleviä määräyksiä.\nPäinvastoin hän oli kaiken tarpeettoman julmuuden vastustaja toisen\nuskon kuin hänen omansa tunnustajia kohtaan. Mutta hänen oli tällöin\ntaisteltava syvälle juurtunutta kansallista taikauskoa vastaan,\njoka jokaisen nälänhädän, jokaisen tulvan, jokaisen ruton aikana\nilmeni yleisenä huutona: »Kristityt leijonille!» Eiväthän he tehneet\nmitään torjuakseen kunnon kansalaisten tavoin tällaisia valtion\nonnettomuuksia, sillä heidän oikea isänmaansa ei ollut Rooman\nvaltakunta — heidän oikea kotinsa oli taivaassa. Täällä alhaalla maan\npäällä he olivat vain muukalaisia, joiden hartain toivo oli niin pian\nkuin mahdollista saada jättää tämä paha maailma. Onnettomuuksissa,\njotka kohtasivat pakanoita, he näkivät Jumalan oikeudenmukaisen\nrangaistuksen. Ja kristittyjen jokapäiväisessä esiintymisessä oli\njotakin härsyttävää. Olihan aito roomalaisesta kuohuttavaa nähdäkin,\nkuinka kristityt tekivät ristinmerkin Rooman jumalien temppelien\nja kuvapatsaiden edessä ikäänkuin torjuaksensa jotakin pahaa. Nämä\njumalathan olivat kuitenkin luoneet Rooman suuruuden! Mutta kaikkein\njulkeimmalta näytti siitä, joka ei nähnyt syvemmälle, marttyyrien\nuhmaileva ja riemuitseva tapa mennä kuolemaan. »Ylimielisiä\nkiihkoilijoita!» tällainen katselija arveli. Hillityistä stoalaisista\noli »galilealaisten» kopeus erittäin vastenmielistä, ja Marcus Aurelius\npuhuu »Itsetutkisteluissaan» hyvin paheksuvasti siitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieluimmin hallitsijafilosofi olisi tahtonut pysyä yksinomaan\nfilosofina koko elämänsä ajan. Mutta velvollisuus kutsui häntä. Vuonna\n161 kuoli koko kansansa kaipaamana Antoninus, liikanimeltään Pius[176]\nhallittuaan rauhaisasti ja onnellisesti. Silloin oli nelikymmenvuotiaan\nMarcuksen vuoro tulla hänen seuraajakseen. Vaikka tehtävä tuntui\nraskaalta, niin olihan se kaikkiviisaan jumalan hänelle määräämä.\nJa keisarinvalta soi hänelle sitäpaitsi suuremmat mahdollisuudet\ntehdä hyvää. Hallitsijaesikuvakseen hän otti suuresti ihailemansa\nkasvatusisänsä. Molempien rakkaimpia tehtäviä oli jatkaa Traianuksen ja\nHadrianuksen hyväntekeväisyyttä ja ihmisystävällistä hallitustapaa.\n\nMutta toisiakin Traianuksen hengen mukaisia velvollisuuksia oli\nkeisarifilosofin hartioilla, velvollisuuksia puolustaa valtakunnan\nrajoja. Idässä sota _parthialaisten_ kanssa leimahti jälleen liekkiin.\nSe saatiin kuitenkin hyvin pian onnelliseen loppuun, ilman että\nMarcus Aureliuksen tarvitsi siihen henkilökohtaisesti puuttua. Paljon\nvaarallisempi oli tilanne _Tonavalla_, missä Rooman valtakuntaa uhkasi\nuusi kansainvaellus, joka muistutti kimbrien ja teutonien vaellusta tai\nsuurta germaanilaisten hyökkäystä Cæsarin ja Ariovistuksen aikoina.\nAina Tonavalta kauas pohjois-Saksaan asti germaanit olivat Böömin\n_markomannien_ johdolla tehneet lujan liiton, ja heidän tarkoituksenaan\noli nyt, kuten kimbriläisvaaran aikoina, anastaa itselleen uusia\nasuinsijoja Rooman valtakunnan alueella. Sinne he kaipasivat,\naurinkoisempaan ilmanalaan, viljavampaan maahan, sillä kotona\nheillä oli vaikea elättää nopeasti lisääntyvää väestöä. Germaanien\nmaanviljelys oli vielä alkuperäisellä asteella ja senvuoksi suuresti\nsäistä riippuvaista; ja kun he eivät ymmärtäneet lannoittaa maata, se\noli pian loppuun imetty.\n\nGermaanien liikehtimisen aiheuttajina lienee tällä kertaa pidettävä\n_slaavilaisia kansoja_, jotka ahdistivat idästä päin. Germaanilaisen\nkansainvaelluksen takana voimme havaita siis slaavilaisen vaelluksen.\nMonien hyvintunnettujen germaanilaisheimojen nimien joukkoon ilmestyy\nnimittäin tämän ajan historiallisissa lähteissä paljon uusien kansojen\nnimiä, jotka näyttävät asuneen Weickselin varrella sekä Karpaateilla\nja olleen slaaveja. Kuvaavaa on myöskin, että siinä voitonpylväässä,\njossa näitä germaanilaissotia ylistetään, esiintyy epäämättömästi\nslaavilaisen rodun tyyppejä.\n\nSe seikka, että germaanit heittäytyivät Tonavan rajoja vastaan, johtui\nsiitä, että roomalaisten täytyi viedä sieltä useampia legioonia\nitärintamalle, minkä rintaman joukot nyt kuten aina olivat veltostuneet\nja olivat liian heikkoja tehokkaaseen rajanpuolustukseen parthialaisia\nvastaan.\n\nMarkomannien johdolla siis germaanit vuonna 167 murtautuivat\n_Pannoniaan_, nykyiseen Unkariin, ja tuottivat Rooman armeijalle suuren\ntappion. Sitten he kulkivat edelleen lounaaseen päin, menivät Alppien\nyli ja tunkeutuivat pohjois-Italiaan. _Markomannilais_sodat alkavat.\n\nHeti kuin germaanilaisjoukot olivat murtautuneet rajalinnoitusten\nläpi, maa oli heille avoinna, sillä kaikki roomalaiset joukko-osastot,\njotka olisivat jotakin merkinneet, olivat tällöin sijoitetut rajoille\nja siviiliväestö oli jo aikoja sitten menettänyt kykynsä puolustaa\nkotia ja kotiliettä, sitä mukaa kuin Rooman armeija oli muuttunut\nammattiarmeijaksi. Ainoastaan elvyttämällä eloon roomalaisten muinoinen\nasekuntoisuus, yleisen asevelvollisuuden jälleen toimeenpanemisella\nRooman valtakunta olisi ajan mittaan voitu pelastaa.\n\nKauhua, minkä eteenpäinryntäävät germaanit herättivät kansan\nkeskuudessa, joka ei 270 vuoteen ollut nähnyt ulkoista vihollista\nrajojensa sisällä, on helpompi ajatella kuin kuvailla.\n\nMarcus Aureliuksen täytyi itsensä lähteä sotaan. Ja vaikka hän oli\nruumiiltaan heikko, hän täytti tunnustusta ansaitsevalla tavalla\nsotapäällikönkin tehtävät. Nämä tehtävät tosin helpottuivat, kun hän\nsai aikaan rauhan parthialaisten kanssa. Silloin voitiin Tonavan\nlegioonat kutsua kotiin uudelle sotanäyttämölle; ja heti kuin nämä\njoukot oli ehditty laivata Italiaan, keisari itse läksi niiden\netunenässä tunkeilijoita vastaan, ajoi heidät Alppien yli ja valloitti\ntakaisin Pannonian. Mutta kaksitoista vuotta yhdeksästätoista\nhallitusvuodestaan hänen täytyi viettää telttaleirissä torjuakseen\nniitä kansanaaltoja, jotka yhä uudelleen tekivät ryntäyksiään.\nSaadakseen varoja pitkäaikaiseen sotaan hänen täytyi pantata vieläpä\nkaikki ne loistavat kulta- ja hopea-astiat ja muut kalleudet, joita\nAugustuksen ajoista asti oli koottu keisarilliseen talouskalukamariin.\n\nNäinä koettelmusten vuosina filosofiset mietiskelyt pitivät hänen\nsieluansa tasapainossa. Kuinka mitättömältä näyttikään hänestä sotainen\nkunnia tähän itseensä syventymiseen verraten! »Mitäpä ovatkaan», hän\nhuudahtaa, »Aleksanteri, Cæsar ja Pompeius Diogeneen, Herakleitoksen\nja Sokrateen rinnalla? Nämä tutkivat olioita sekä niiden syitä ja\nainesosia ja noudattivat omaa järkeään. Edellisillä taasen — miten\nmoninaisia huolia ja monenlaista orjuutta!» Filosofoivan keisarin\n»Itsetutkistelut» alkoivat syntyä näihin aikoihin sodan melun hänelle\nsuomina rauhallisina välihetkinä. 1600 vuotta myöhemmin toinen\nvoimakastahtoinen ruhtinas sai voimaa ja tukea Marcus Aureliuksen\nmiehekkäästä elämänviisaudesta vastoinkäymisen ja yksinäisyyden\nraskaina hetkinä. Tämä ruhtinas oli Fredrik Suuri.\n\nTämän stoalaisen keisarin uhrimieli ja luottamus kannustivat hänen\nsotureitaankin uusiin miehuuden ja kestävyyden osoituksiin. Nämä hänen\nominaisuutensa merkitsivät enemmän kuin hänen sotilaallinen kykynsä.\n_Sitä_ monet upseerit eivät hänellä tunnustaneetkaan olevan. He\npuhuivat halveksien keisarista, joka menetti aikaansa niin hyödyttömiin\npuuhiin kuin kirjoitelmien laatimiseen leirissä, ja arvelivat, että\nvaltakunta tarvitsisi sotilaskeisarin.\n\nViimein Marcus sai sodan siirretyksi markomannien omalle alueelle ja\nvalloitti heidän pääkaupunkinsa. Silloin useimmat näiden liittolaisista\nluopuivat, ja toisia kohtaan keisari käytti sekä voimaa että lempeyttä.\n\nMutta oli vaikeata saada aikaan pysyvää rauhaa. Kesken uusia\nvarusteluja markomanneja vastaan jalo Marcus Aurelius kuoli kansansa\nonnettomuudeksi vuonna 180 pitkälliseen, kiduttavaan kulkutautiin,\njonka aikana vain hänen erinomainen velvollisuudentuntonsa oli\npitänyt hänet pystyssä. Hän oli silloin leirissä Vindobonan, nykyisen\nWienin luona. Stoalainen keisari tervehti kuolemaa vapauttajanaan.\nKuolinvuoteellaan hän puheli ystäviensä kanssa hänelle ominaiseen\nkeveään sävyyn kaiken mitättömyydestä ja lopetti sanoen, ettei\nkuolemasta senvuoksi ollut välitettävä. Kun kaikki puhkesivat itkuun,\nhän sanoi: »Miksikä itkeä? Ajatelkaa sen sijaan armeijan pelastamista!\nMinähän menen vain ennen teitä kaikkia. Hyvästi!»\n\nHistorian Pantheonissa ei ole monta esimerkkiä niin kauniista\ninhimillisen nöyryyden ja ylevän kuninkaallisuuden yhtymisestä, kuin\nmillaisena se esiintyy Marcus Aureliuksessa. Täydellä syyllä ja sanan\nkauneimmassa merkityksessä häntä voi nimittää pakanuuden pyhimykseksi,\nmutta pyhimykseksi, joka ei vain syventynyt omaan parempaan minäänsä,\nvaan myöskin miehekkäästi täytti velvollisuutensa tässä pahassa\nmaailmassa. Voi vain, kuten Renan niin hienolla ymmärtämyksellä sanoo,\naavistaa, »mitä hänen raadeltu sydän parkansa on kärsinyt, aavistaa\nkaiken sen hillityn mielipahan, joka kätkeytyi hänen kalpeiden\nkasvojensa, hänen rauhallisen hymynsä taakse. Hän on koko elämällään\ntodistanut, että viisauden alku on sanoa onnelle jäähyväiset ja varmin\ntie löytää _oikea_ onni. Ei ole ihanampaa iloa kuin se, joka jälleen\npalaa, sittenkuin on luovuttu maallisista iloista.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nUskollisemmin kuin kukaan muu muinaisajan ylevistä hengistä aina\nSokrateen ja Platonin ajoista asti Marcus Aurelius, jalosti\nEpiktetoksen kanssa kilvoitellen, on elämässään seurannut antiikin\nkorkeita ihanteita. Siksipä tuntuukin syvältä historialliselta\ntragiikalta, että hänen aikanaan alkaa antiikin sivistyksen suuri\nhajoamisprosessi. Se onnellinen ajanjakso Rooman keisarikunnan\nhistoriassa, joka oli alkanut Vespasianuksen noustessa valtaistuimelle\nja oli kestänyt — Domitianuksen hirmuhallituksen keskeyttämänä —\nyhteensä lähes vuosisadan, oli nyt peruuttamattomasti lopussa.\nHallitsijasarja, jonka veroista historia ei kykene esittämään, on\nloppunut, loppunut myöskin se Augustuksen valtaistuimelle noususta\nalkanut 200-vuotinen ajanjakso, jolloin yleensä vallitsi rauha.\nMarkomannilaissodat ovat vain alkunäytös siihen yhä voimakkaammaksi\nkäyvään rynnäkköön valtakunnan rajoja vastaan, joka viimein saa\nlopullisen muotonsa suuressa germaanilaisessa kansainvaelluksessa.\nMarkomannilaissodat ovat myrskynpuuskia, jotka ennustavat hirmumyrskyä.\nPonnistukset suojella valtakunnan rajoja vaativat tämän jälkeen\nvaltakunnan voimien äärimmilleen jännittämistä. Se on mahdollista\nainoastaan sotilasitsevallan avulla, joka raskaana painaa kaikkea\nyksilöllistä vapautta ja lopuksi muuttuu vielä suunnattoman paljon\npahemmaksi sotilasanarkian tilanteeksi. Rooman kansa ei tahdo taikka\nei kykene nostamaan käsivarttansa itsepuolustukseen. Se on luovuttanut\nelinvoimaisemmista barbaarikansoista kootuille palkkasoturijoukoille\nkodin ja kotilieden puolustamisen samoihin barbaariheimoihin kuuluvia\nmaahan tunkeutuvia joukkoja vastaan. Siksipä tämä kansa itse ensiksi\nmuuttuukin välttämättömien puolustusmenojen passiiviseksi imukohteeksi\nja sen jälkeen palkkasoturien ryöstönhalun ja mielivallan turvattomaksi\nuhriksi. Sellaisessa turtumuksen ja sorron ilmapiirissä kuihtuvat\nmyöskin kukkaset sivistyksen puusta. Mutta runko elää — tulee vain\nistuttaa se uudelleen voimakkaampaan maaperään.\n\nUusi vaihe ihmiskunnan historiassa on tulossa. Marcus Aureliuksen\njälkeen, kuten muuan nykyaikainen ranskalainen historioitsija on\nsanonut, »_keisarikunta on saanut valmistusaikaa keskiajalle_.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nC. De la Berge, Essai sur le règne de Trajan.\n\nHeinrich Francke, Zur Geschichte Trajans und seiner Zeitgenossen.\n\nJohan Bergman, Plinius den yngre.\n\nA. Linsenmayer, Die Bekämpfung des Christentums durch den römischen\nStaat.\n\nVictoria Vaschide Histoire de la conquête romaine de la Dacie (Laajoin\nkirjallisuusluetteloin).\n\nA.D. Xénopol, Histoire des roumains de la Dacie Trajane. 2 nid.\n\nKarl Lehmann-Hartleben, Die Trajanussäule: 2 nid.\n\nFerdinand Gregorovius, Der Kaiser Hadrian.\n\nE. Kornemann, Kaiser Hadrian und der letzte grosse Historiker von Rom.\n\nBernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Hadrian\n(Laajoine kirjallisnusluetteloineen).\n\nA. Ræder, Keiser Hadrian.\n\nOtto Th. Schulz, Leben des Kaisers Hadrian.\n\nWilhelm Weber, Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers Hadrianus.\n\nThomas Codrington, Roman roads in Britain.\n\nR.G. Collingwood, Hadrian's Wall. — Roman Britain.\n\nT. Haverfield and George Macdonald. The romanization of roman Britain.\n\nGerge Macdonald. The roman wall in Scotland.\n\nJessie Mothersole, Hadrian's wall.\n\nJohn Ward, The roman era in Britain.\n\nL. Dietrichson Antinoos.\n\nViktor Rydberg, Antinous.\n\nHermann Winnefeld, Die Villa des Hadrian.\n\nOtto Th. Schulz, Das Kaiserhaus der Antonine und der letzte Historiker\nRoms.\n\nEpicteti Enchiridion, ruotsintanut C.F. Hamilton.\n\nAdolf Bonhöffer, Epictet und die Stoa. — Die Ethik des Stoikers\nEpictet. — Epictet und das Neue Testament.\n\nTh. Colardeau, Étude sur Épictete.\n\nMarcus Aurelius, Självbetraktelscr. E. Weerin ruotsinnos.\n\nEinar Löfstedt, Marcus Aurelius och hans tid (Verdandis småskrifter n:r\n201).\n\nErnest Renan, Marc-Aurèle et la fin du monde antique.\n\n\n\n\nLUKIANOS, ANTIIKIN VIIMEINEN SUURI KIRJAILIJA.\n\n\nNäyttämönä on Olympos, jonne filosofi Kyniskos[177] on uskaltautunut\nhieman hävyttömin aikein tunnustella itsensä jumalien isän suonta.\n»Kuulepas Zeus», hän sanoo, »tarkoituksenani ei ole häiritä sinua\nrukoilemalla rikkautta tahi valtaa tahi jotakin muuta samanlaista,\nkoska sinusta on kiusallista sellaista antaa. Kysymys on vain pienestä,\nturhanpäiväisestä asiasta, jonka suvainnet minulle suoda.»\n\n_Zeus_: Annapa sitten kuulla pyyntösi, Kyniskos! Se hyväksytään, jos se\non niin vaatimaton, kuin miltä kuulostaa.\n\n_Kyniskos_: Vastaa vain minulle yksinkertaiseen kysymykseen!\nVarmasti olet sinäkin perehtynyt Homerokseen ja Hesiodokseen. Sano\nminulle sitten, onko totta, mitä nämä miehet kertovat Kohtalosta\nja Moirista[178] että sellaiseksi kuin nämä kerran ovat kehränneet\nkunkin naisesta syntyneen elämänlangan, sellaiseksi sen sitten täytyy\nvälttämättömästi tulla.\n\n_Zeus_: Ei mikään ole varmempaa kuin se.\n\n_Kyniskos_: Hyvä! No entä sitten Sallimus ja Sattuma, jotka myöskin\novat kuuluja auktoriteetteja, mitä ne sitten ovat? Ovatko ne Moiren\nkanssa samanarvoisia vai hieman ylempiä? Sillä yleinen käsityshän on\nse, että mikään ei merkitse mitään Sallimuksen ja Sattuman rinnalla.»\n\nNyt Zeus tulee hämilleen ja vastaa samoin kuin vanhemmilla on tapana\nvastata samanlaisessa tapauksessa koettaessaan selviytyä liian\ntiedonhaluisista lapsista: »Ei ole sallittu saada kaikkea tietää,\nKyniskos.»\n\nKyselijä ei kuitenkaan anna tämän vaikuttaa itseensä, vaan jatkaa:\n»Mutta jos nyt Moirat hallitsevat kaikkea eikä ole ketään, joka voi\nkumota, mitä he kerran ovat päättäneet, niin mitä hyödyttääkään\nsilloin, että ihmiset uhraavat teille jumalille ja tuovat teille\nkokonaisia hekatombeja, että Te kuulisitte heidän rukouksensa?»\n\nTällä tavoin Kyniskos solmeilee jumalien isän kysymyksillään niin\njulkeasti, että Zeus kiemurtelee kuin mato hänen säälimättömän\nlogiikkansa edessä. Hän koettaa livahtaa kuin koira veräjästä\nselittämällä: Moirat järjestävät kaikki meidän jumalien välityksellä.\n\n_Kyniskos_: Minä ymmärrän: te jumalat olette vain työkaluja\nkohtalottarien käsissä, aivan niinkuin kirves ja kaira kirvesmiehellä.\n\n_Zeus_: Kuulepas, ajattele, että minä istun tässä salama kädessäni!\n\n_Kyniskos_: Salamoitse sinä vain, Zeus! Kohtalo se kumminkin määrää\nsattuuko vasamasi minuun vai ei. Mutta sano minulle ensin eräs asia:\nMinkä ihmeen vuoksi sinä sallit temppelinryöstäjien ja ryövärien\nkuljeksia vapaina, sillävälin kuin sinä joka päivä annat salamasi iskeä\ntammiin ja kiviin ja alusten purjeisiin, jotka eivät ole tehneet mitään\npahaa, vieläpä välistä hiljaisiin ja siivoihin vaeltajiin? Sinä et\nvastaa Zeus. Kenties minä en saa _sitäkään_ tietää?\n\n_Zeus_: Et, sitä sinä et saa, Kyniskos. Minulla ei ole mitään sanomista\nsellaiselle tungettelevalle vintiölle kuin sinulle.\n\nSepä ikävää — Kyniskos arvelee — »sillä minun pitäisi tehdä vielä\npari kysymystä. Minä olisin mielelläni tahtonut päästä selville\nsiitä, kuinka Moirilta voi riittää aikaa kaikkeen, pienimpiinkin\nasioihin, vaikka heitä on vain kolme. Enpä minä vain tahtoisi olla\nheidän asemassaan ja päivät pitkät istua ja kehrätä värttinällä, jossa\non liiankin paljon törkyä ja sitten vielä kaupan päällisiksi pitää\nsilmällä kaikkea. Mutta jos sinun, Zeus, on vaikeata vastata näihin\nkysymyksiini, niin on minun tyytyminen siihen, mitä jo olen saanut\ntietää. Sillä olenhan saanut ainakin hieman valaistusta kyselyyni\nSattumasta ja Sallimuksesta. Ja tietystihän on jo kauan sitten\nmäärätty, että minä en tule saamaan selkoa lopuskasta.»\n\nMenettelytapa on tuttu. Se on sama vähitellen kumoava kyselytapa, jota\nPlatonin dialogeissa Sokrates käyttää, kun hän panee sofistat ahtaalle.\nSe mies, joka dialogissaan »Zeus pulassa» on näin heittänyt harteilleen\nPlatonin viitan, on syyrialainen Lukianos Samosatan kaupungista\nEufratin varrelta. Hän syntyi noin vuonna 125. Hän oli aloittanut\nelämänuransa kaunopuhujana. Kaunopuhujana hän oli esiintynyt melkein\nkaikissa Rooman valtakunnan maissa ja saanut suurta suosiota osakseen.\nMutta ontto retoriikka oli oikeastaan vain hänen elinkeinonsa. Kun hän\noli koonnut suunnilleen niin suuren omaisuuden, että voi sillä elää,\nhän asettui asumaan Ateenaan, maailman kirjalliseen pääkaupunkiin ja\nantautui kirjailijauralle, jolla hän on tehnyt nimensä kuolemattomaksi.\nHän oli niihin aikoihin nelikymmenvuotias mies.\n\nEsikuvanaan hän piti platonilaista dialogia; mutta Lukianoksesta\nei ollut syvämietteisiin filosofisiin tutkisteloihin — hän teki\ndialogissaan yksinomaan henkevää pilaa, mielellään parodiatyyliin.\nHän piteli erittäin pahoin kansanomaisia kuvitelmia jumalmaailmasta,\njonka monia vajavaisuuksia Ksenophanes ja Herakletos jo 700 vuotta\naikaisemmin olivat ivailleet ja joista Aristophanes myöhemmin oli\ntehnyt pilaa näyttämöllä. Lukianos menee pitemmälle oppi-isänsä\njälkiä seuratessaan. Hänestä Zeus on lörpöttelevä Don Juan, Mercurius\nyksinkertainen rosvo, Bakkhos auttamaton juoppo, joka tuoksuu viinille\njo aikaisin aamulla, ja Hephaistos on ainakin kaikkea muuta kuin\nkadehdittava olio. Tosin hänellä on kaunis rouva, mutta tämähän pettää\nhäntä Areen kanssa, ja »mitäpä ontuva nokinen seppäraukka voikaan\nniin korealle miehelle, joka on vielä sotilas kaupan päällisiksi?»\nMutta Lukianoksella on vielä rikkaampi kuvakokoelma käytettävänään\negyptiläisissä, syyrialaisissa ja muissa itämaisissa jumalissa ja\npahoissa hengissä, jotka nyt vaativat osuuttansa vanhojen Olympoksen\njumalien nektari- ja ambrosia-annoksista. Eikä sovi ihmetelläkään,\nettei Zeus ilokseen näe koirankasvoisen Anubiksen ja Memphiksen härän\ntunkeutuvan korkean ylhäiseen olympolaiseen seuraan!\n\nKohtaloaan ei kiittele Hermeskään, kun hän joutuu kahden kesken\nmammansa kanssa ja saa tilaisuuden purkaa sydämensä. »Minullahan on\naivan hullun paljon tekemistä» — sellainen on hänen sisunpurkauksensa\nsisällys. »Ei ole toista jumalaa koko taivaassa, jonka pitää riehua ja\nraataa niinkuin minun. Aikaisin aamulla ylös ruokasalia lakaisemaan ja\nasettamaan tyynyjä paikoilleen. Kun minä juuri ja juuri olen saanut\nkaikki järjestykseen, minun on jo ilmoittauduttava Zeukselle ja saan\nsitten pitkin päivää juoksennella ympäriinsä ristiin ja rastiin hänen\nasioillaan. Ja kun minä viimeinkin tulen takaisin tänne ylös, niin\nminä tuskin ehdin pudistella tomun päältäni, ennenkuin jo ambrosia on\nasetettava pöydälle. Eikä edes yölläkään minulla ole rauhaa. Minä olen\nlopen väsynyt koko hommaan.»\n\n_Pariksen tuomio_ dialogissa ylenkatse olympolaisia kohtaan muuttuu\ntäydelliseksi pilaksi. Näytelmä — tekisi mieli sanoa — alkaa Zeuksen\nsanoilla Hermeelle: »Ota tämä omena ja riennä alas Fryygiaan ja etsi\nPriamoksen poika, härkäpaimen — hän käy Ida vuorella ja paimentaa\nlaumaansa — ja sano hänelle näin: Kuulehan, Paris! Zeuksen tahto\non, että sinä, joka olet kaunis mies ja lisäksi hyvin perillä\nrakkausasioissa, ratkaiset näiden kolmen jumalattaren keskisen riidan\nsiitä, kuka heistä on kaunein. Kauneuspalkintona on omena.»\n\nKolme jumalatarta, joita kauneuskilpailussa on arvosteltava, saavat\nsen rauhoittavan tiedon, että paimennuorukainen »on kuninkaallista\nsukuperää, mutta samalla kertaa vain tuollainen turmeltumaton vuoriston\nlapsi, jota tuskin kukaan voi pitää arvottomana katselemaan niin paljoa\nnaiskauneutta.»\n\nMutta kopeasti niskojaan nakaten Aphrodite selittää, että hän sitten\nvasta ei pelkää minkäänmoista palkintotuomaria. »Sillä mitäpähän voi\nolla minua vastaan huomauttamista?» Terävästi Hera sinkauttaa: »Emme\nmekään pelkää, Aphrodite, jos vaikka itse omalle Areellesi olisi\nuskottu päätösvalta asiassa.» Pallas Athene sitävastoin punastuu\ntyttömäisen häveliäästi.\n\n_Hermes_: Ja nyt suoraan Fryygiaan — minä näytän tietä. Pysytelkää\naivan perässäni! Eikä minkäänmoista hermostumista! Minä tunnen\nPariksen: hän on nuori ja kaunis ja naistenmies ja oikea asianymmärtäjä\ntämänluontoisissa asioissa, niin että kyllä hän tulee olemaan hyvä\ntuomari.\n\n_Aphrodite_: Tuohan kuulostaa hyvältä ja erittäinkin minä olen\nmielissäni siitä, että hän on _oikeudenmukainen_ tuomari. Mutta sano\nminulle, onko nuori mies naimaton vai onko hänellä jonkinlainen vaimo?\n\n»Mitä te supattelette?» Athene keskeyttää epäluuloisesti.\n\n_Hermes_: Hän vain kysyi minulta, onko Paris poikamies.\n\n_Athene_: No, mitä se häntä liikuttaa?\n\n_Hermes_: Sitä en tiedä. Hänen oli vain jotakin kysyttävä eikä\ntarkoittanut sillä mitään, hän sanoo.\n\n_Athene_: No, entäs sitten? Onko hän naimaton?\n\n_Hermes_: Ei, eipä kyllä.\n\n_Athene_: Hyvä! Onko hänessä vähääkään sotilasainesta? Onko hänellä\nsotaista kunnianhimoa, vai eikö hän ole muuta kuin paimen?»\n\nNyt Aphrodite keskeyttää keskustelun huomauttamalla, että hän nyt ei\nainakaan ole sellainen, joka vihastuu siitä, että Hermes on syrjässä\nkeskustellut hänen kilpailijattarensa kanssa. »Sellainen soveltuu\nhuonoille luonteille, mutta ei koskaan Aphroditelle.»\n\nMutta nyt on saavuttu perille Ida vuorelle. Hera käyttää tilaisuutta\nhyväkseen pistelläkseen Aphroditea: »Sinä saat käydä edellä ja näyttää\ntietä», hän sanoo, sillä sinunhan pitäisi olla perehtynyt tähän\nseutuun niinä aikoina, jolloin sinä aikaisin ja myöhään teit kuuluisia\nvierailujasi Ankhiseen[179] luona.» — »Ei, nyt minä näytän teille\ntietä», Hermes sanoo ja niin hän sitten esittelee kolme ylhäistä naista\npaimennuorukaiselle, joka kauan seisoo typertyneenä niin suurenmoisen\nkauneuden edessä. Heidän tapansa siepata sana toistensa suusta ja\npiikiteliä toisiansa ei suinkaan helpota hänen tehtäväänsä. Hänen\ntäytyi arvostella jokaista erikseen. Silloin näyttäytyy pian, minnepäin\ntuomio kallistuu. »Minä en ole sellainen, joka otan vastaan lahjuksia»,\nhän ilmoittaa Heralle, kun tämä koettaa houkutella häntä koko Aasian\nherruudella: mutta kun Aphrodite lupaa kauniin Helenan rakkauden, niin\nlahjomattomuus sulaa kuin vaha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukianoksen satiiri saa toisen, katkeramman, tummemman soinnun, kun hän\nvie meidät manalaan. Sille hän on omistanut kuuluisan dialogisarjansa\n»_Kuolleitten keskusteluja_», joissa kauttaaltaan värähtelee voimakas\ntunne kaiken mitättömyydestä. Muuan parhaimmista näistä dialogeista\nkuvaa matkaa Kharonin lautalla. Se alkaa näin:\n\n_Kharon_: Tässä ei ole helppo selviytyä, sen saatte uskoa. Lauttahan\non, kuten näette, pieni ja sangen kehno ja vuotava hieman joka\npaikasta. Jos se kallistuu, niin se menee kumoon samassa. Ja kuitenkin\nte tulette tänne suurissa joukoissa yhdellä kertaa ja laahaatte\nmukananne paljon tavaroita. Jos kaikki tuo kama otetaan mukaan, niin\nminä pelkään, että te saatte katua, ainakin uimataidottomat. Tässä ei\nauta muu kuin jättää kaikki tarpeeton tavara rannalle ja sitten käydä\nlautalle alastomina.\n\nHermes saa seista ääressä ja pitää silmällä, että matkustajat\nluopuvat kaikesta, mitä he ovat laahanneet mukanaan viimeiseen asti:\nkauneudesta, kunniasta, rikkaudesta j.n.e. Hän on jo vapauttanut pari\nhaamua kaikista liiallisista matkatavaroista. Silloin saapuu siihen\nkolmas, jolta hän kysyy: »No entäs sinä siellä, jolla on purppurainen\njuhlapuku ja diadeemi, sinä, joka näytät niin korskealta, mikä sinä\nolet miehiäsi?\n\n_Lampikhos_: Lampikhos, Gelan ruhtinas.\n\n_Hermes_: Mitä sinä luulet tuolla kaikella koreudella täällä tekeväsi?\nHeitä se päältäsi!\n\n_Lampikhos_: Kas siinä ovat sitten rikkauteni.\n\n_Hermes_: Anna turhamaisuutesi ja ylimielisyytesikin tehdä niille\nseuraa, Lampikhos! Jos ne otetaan mukaan, tulee lautalle aivan liiaksi\npainoa.\n\n_Lampikhos_: Mutta diadeemin ja purppuraviitan sinä kuitenkin antanet\nminun pitää, vai kuinka?\n\n_Hermes_: Ei millään ehdolla. Pois vain nekin!\n\n_Lampikhos_: Jääkööt sitten! Voitko sinä vielä enemmän vaatia? Kuten\nnäet, minä olen nyt luopunut kaikesta.\n\n_Hermes_: Ei, vielä on sinulla jäljellä julmuutesi ja hulluutesi ja\njulkeutesi ja vihasi. Niistäkin on sinun luovuttava.\n\n_Lampikhos_: Tässä minä nyt sitten seison ilkialastomana.\n\n_Hermes_: Nyt saat nousta lautalle.»\n\nNyt saapuu paikalle tavattoman suuri sotilas.\n\n_Hermes_: Varjelkoon! Varustuksissa kiireestä kantapäihin! Mikä on\naikomuksesi ja mikä on tarkoitus tuolla voitonmuistomerkillä, jota\nkannat?\n\n_Soturi_: Että minä olen voittanut taistelun ja tehnyt itseni\nhuomatuksi urhoollisuudestani, niin että valtio on tahtonut kunnioittaa\nminua.\n\n_Hermes_: Jätä sinä vain muistomerkki ylhäälle maan päälle! Manalassa\nvallitsee rauha, eikä siellä tarvita aseita.\n\nMutta tuo suurieleinen — joka pöyhistelee kuin lintu ja rypistelee\nsilmäkulmiaan ja näyttää niin syvämietteiseltä —, mikähän otus se on.\nNiin, minä tarkoitan tuota, jolla on pitkä, hoitamaton pukinparta.\n\n_Menippos_: (Lukianoksen ihailema kyynillinen filosofi ja satiirikko\n3:nnelta vuosisadalta e.Kr.): Se on olevinaan filosofi, Hermes,\nmutta on itse asiassa petturi ja suurveijari. Anna hänen vain riisua\nvaatteensa, niin saat nähdä, kuinka paljon turhamaisuutta kätkeytyykään\nsen viitan alle!»\n\nTällöin näyttäytyy, että — kuten Hermes sanoo — filosofin kaikki\nvastenmieliset ominaisuudet tuskin mahtuisivat viisisoutuun. Hänen\ntäytyy luopua kaikista niistä, vieläpä raskaasta, takkuisesta\npukinparrastaankin.\n\nLopultakin ollaan lähtökunnossa. Matkalla kuolemanvaltakuntaan kuullaan\nylhäältä maan päältä moniäänistä sorinaa. Ne ovat jäljelle jääneitä,\njotka ilmaisevat suruaan tai iloaan viimeisten kuolintapausten johdosta.\n\n»Mutta sinua», Hermes Menippokseen kääntyen sanoo, »sinua ei itke\nkukaan, vaan sinä saat levätä siellä yksin ja rauhassa.»\n\n_Menippos_: Eikö mitä. Varro vain, niin kuulet kohta koirien ulvovan\nsurkeasti tähteni ja korppien siipien viuhinan, kun ne ottelevat\nkeskenänsä pitäessään huolta hautaamisestani.\n\n_Hermes_: Sinä olet miesten mies, Menippos.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen, joka viihtyy oikein hyvin manalassa, on köyhä suutari Mikyllos.\nHän on niin innokas pääsemään lautalle, että tuskin pysyy nahoissaan,\nja ylistää itseään onnelliseksi, koska hänellä ei ole mitään,\nmikä kiinnittäisi häntä elämään. »Kaikki, mitä olen nähnyt täällä\nalhaalla, miellyttää minua sitävastoin, kautta Zeuksen, tavattomasti»,\nhän vakuuttaa. »Yleinen tasa-arvoisuus eikä mitään eroa ihmisten\nkesken, se on minusta olemassaolon ihanne. Täällä alhaalla me köyhät\nnauramme, sillä aikaa kuin rikkaat tuskittelevat ja välittävät.» Kun\nhän kuulee näiden valitusvirret, niin hän kumminkin itsekin pelkästä\nvelvollisuudentunnosta voivottelee: »Ai, ai, minun nahkapalani ja minun\nkenkäni ja rakkaat sandaaliraasuni! Voi minua raukkaa, minä en saa\nenää koskaan tuntea, miltä tuntuu nähdä nälkää koko päivän tai kulkea\ntalvella paljain jaloin ja puolialastonna, niin että hampaat kalisevat\nkylmästä. Kuka periikään nyt veitseni ja naskalini?»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimyloksen ja Polystratoksen välinen dialogi näiden tavatessa toisensa\nkuolonvaltakunnassa luo hauskan sivupiirteen perintömetsästyksen\nhistoriaan.\n\n»_Simylos_: No vihdoin viimein sinäkin, Polystratos, olet täällä\nalhaalla luonamme! Sinulta ei mahtane uupua monta vuotta sadasta.\n\n_Polystratos_: Yhdeksänkymmentä kahdeksan on minun hartioillani,\nSimylos.\n\n_Simylos_: Minkälaista sinulla on ollut viimeiset kolmekymmentä vuotta,\nsen jälkeen kuin minä kuolin? Sillä sinä kai olit siihen aikaan lähes\nseitsemänkymmenen ikäinen.\n\n_Polystratos_: Hyvin miellyttävää, niin uskomattomalle kuin se\nkuulostaakin. Ennen kaikkea tungeksi ympärilläni joukoittain kauniita\nnuorukaisia ja uhkeita naisia ja minulla oli hajuvesiä ja tuoksuvia\nviinejä ja pöytä, jonka veroista ei ollut koko Sisiliassa. Heti aamulla\ntervehdyksillä käyvien joukot piirittivät minun oveni, ja myöhemmin\npäivällä tuotiin minulle mitä ihanimpia lahjoja kaikilta maailman\nääriltä.\n\n_Simylos_: Oletko ollut sitten _kuninkaana_ minun kuoltuani,\nPolystratos?\n\n_Polystratos_: En, mutta minulla oli tuhansittain ihailijoita.\n\n_Simylos_: Minä voin tuskin hillitä nauruani. Ihailijoita —\nsinunlaisellasi vanhalla rumiluksella, jolla on vain neljä hammasta\nsuussa.\n\n_Polystratos_: Olipa, kautta Zeuksen, ja ne olivatkin koko kaupungin\nhienointa väkeä.\n\n_Simylos_: Sinä puhut arvoituksia.\n\n_Polystratos_: Ja kuitenkin luuksi jokaisen vähin tietävän, kuinka\nyleiseksi rakkaus lapsettomiin, varakkaisiin ukkoihin on tullut.\n\n_Simylos_: Ahaa, nyt minä ymmärrän. Mutta kuinka sinä lopuksi\nmenettelit omaisuutesi kanssa?\n\n_Polystratos_: No, sille heistä, jonka kanssa aina viimeksi puhuin, oli\nminun tapana vakuuttaa, että olin tehnyt hänet perillisekseni; ja tämä\nuskoi sen ja ponnisteli kaksin verroin miellyttääkseen minua. Mutta\nminun jälkeeni löytyi kätköistäni toinen testamentti, joka sisälsi\nminun todellisen tahtoni ja siunaukseni noille narreille.\n\n_Simylos_: No, mutta kenen sinä olit määrännyt perilliseksesi sen\ntestamentin mukaan?\n\n_Polystratos_: Erään fryygialaisen orjan. Ja nyt kaupungin ylhäisimmät\nliehittelevät _häntä_!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nParhain Lukianoksen dialogeista on epäilemättä se, joka käsittelee\n»_ihmisvihaaja Timonia_». Sen draamallinen voima soi Shakespearelle\nkiitollisen tehtävän luoda siitä oikea draama.\n\nTimon, entinen Ateenan rikas porvari, kulkee syrjäseuduilla\nyksinkertaisena päivätyöläisenä ja muokkaa maata otsansa hiessä\nkaikkien niiden ystäviensä hylkäämällä, jotka ovat imeneet hänet\ntyhjäksi hänen rikkautensa päivinä.\n\nHänen katkeruutensa koko olemassaoloon purkautuu hurjiin herjauksiin\nZeusta kohtaan, joka ei yritäkään estää roistomaisuutta maailmassa:\n»Mutta Zeus, sinä 'ystävyydenruhtinas', 'vieraanvaraisuudensuojelija',\n'salamanherra', 'pilvienpitelijä', 'ukkosmajesteetti' — puhumattakaan\nmonista muista lempinimistä, joilla joukko hulluja runoilijoita huutaa\nsinua avukseen, etenkin silloin, kun olisi saatava runomitta hyvin\nsujumaan! Missä sinulla nyt on 'sähisevä salamasi' ja 'korkealla\nkumajava' ukkosesi ja 'loistava', 'häikäisevä', 'kauhea' vasamasi?\nKaikkihan tämä on vain pötyä, ja pöyhkeilevien korulauseitten\ntakana ei ole muuta kuin runollista usvaa. Kuinka on nyt tuon sinun\ntuliaseesi laita, jonka osumisvarmuutta on ylistetty? Se lienee\npalanut loppuun ja kylmentynyt, koskapa sinulla ei ole jäljellä\nvihankipunaakaan väärämielisiä ihmisiä kohtaan. Sinähän olet nykyisin\nniin tihrusilmäinen ja huononäköinen, ettet näe mitään, ja niin\nhuonokuuloinen kuin vanha ukko. Toista oli siihen aikaan, kun sinä\nolit vielä nuori ja luonteesi kiivas. Silloin salama oli kulussa\naamuvarhaisesta myöhään iltaan, ja ukkosenjyrähdykset vierivät pitkin\ntaivaankantta. Ravisteleiksehan, Kronoksen poika, ja puhalla elämää\nsalamaan tahi sytytä se Etnassa ja näytä, että sinulla on vielä\njäljellä hieman sitä vihaa, jota Zeus kerran voimakkaan nuoruutensa\npäivinä hehkui!\n\n_Zeus_: Mikä se on tuo kiljukurkku, jonka kuulen kirkuvan tuolla\netäällä Attikassa, Hymettoksen lähellä, vuoren juurella? Koko mies\nnäyttää likaiselta ja pörröiseltä. Hän on puettu vuotaan ja ahkerasti\nhän työskentelee ja tonkii maata. Sepä oli koko löylyttäjä puhumaan ja\nentä millainen suurlörppö sitten.»\n\nHermes selittää hänelle, kuka mies on. »Jaha, hän», Zeus tuumailee,\n»joka on minulle alttareillaan uhrannut niin lihavia ja ihania sonneja\nja vuohia. Minä tunnen tosiaankin vielä nytkin sieraimissani niiden\npaistinhöyryjen tuoksun. Siitä miehestä täytyy meidän huolehtia, ettei\nhän joudu tuuliajolle, sillä hänellä on tosiaankin syytä nurkua kovaa\nkohtaloaan.\n\nKuulepas Hermes! Ota mukaasi Plutos[180] ja lähde heti alas hänen\nluoksensa! Mutta mitä tulee noihin kuokkavieraisiin ja heidän\nosoittamaansa kiittämättömyyteen, niin minä palaan asiaan, ja he saavat\nrangaistuksensa heti, kun vain olen ehtinyt saada salaman korjatuksi.\nToistaiseksi täytyy kuitenkin heille olla riittävänä rangaistuksena\nsen, että näkevät Timonin upporikkaana jälleen. Mutta älä missään\ntapauksessa unohda ottaa paluumatkallasi mukaasi muutamia Etnan\nkyklooppeja tänne ylös korjaamaan ja hiomaan salamaa minulle.»\n\nHermes ja Plutos lähtevät siis matkaan. He tapaavat Timonin\nmuokkaamassa kivikovaa maatilkkua ympärillään Ahkeruus, Viisaus,\nKärsivällisyys ja »koko joukko sellaisia puutteen seuralaisia». Ne\nsaavat nyt lähteä matkoihinsa, ja Hermes ja Plutos rientävät heidän\nsijalleen. Mutta kun he tarjoavat Timonille rikkautta ja onnea, tämä\nraivostuu ja uhkaa heitä kuokallansa, jolleivät he heti painele\ntiehensä. Rikkauden kirousta hän ei tahdo tuntea enää toista kertaa.\n»Plutos toi minulle tuhansia onnettomuuksia», Timon sanoo. »Hän jätti\nminut alttiiksi imartelijoille, lähetti minulle kavalia vihollisia,\nturmeli minut nautinnoilla ja teki minut toisien kateuden kohteeksi.»\nKuinka paljon onnellisempi — hän arvelee — minä olenkin ollessani\nulkona työssä pienellä maatilkullani, kaukana suurkaupungin turhuudesta\nja kurjuudesta!\n\nPlutos antaa hänen kuitenkin tietää, että oli Timonin oma syy, että\nhänen rikkautensa tuli väärinkäytetyksi. Ja kun Timon ei voi kieltää,\nettä se on totta, hän vähitellen tulee taipuvaisemmaksi ja sanoo\nlopuksi kiltisti: »Kaipa minun on sitten toteltava, Hermes, ja tultava\nrikkaaksi jälleen.» Hän iskee kuokkansa maahan ja saa heti ylös maahan\nkaivetun kultaraha-aarteen. Mutta _sitä_ hän ei totta tosiaankaan aio\nlahjoittaa pois. Nyt hän perusteellisesti kostaa ihmiskunnalle, jota\nhän on oppinut niin syvästi halveksimaan. »Yksinäisyydessä minä aion\nelää niinkuin susi, ja Timonin ainoa ystävä on oleva Timon», hän lupaa\nitselleen.\n\nSe on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Huhu Timonin löydöstä on\njo levinnyt läheiseen kaupunkiin, ja joka taholta tulee ihmisiä juosten\nhenki kurkussa. »Kukahan lie tuo, joka tulee ensimmäisenä», Timon\nihmettelee. »Gnathonideshän se on, tuo liehakoitsija, joka tässä eräänä\npäivänä, kun minä pyysin häneltä pientä almua, sen asemesta ojensi\nminulle köydenpätkän hirttääkseni itseni, tuo mies, joka niin monta\nkertaa on luonani kumonnut kurkkuunsa astioittain viiniä. Olipa hyvä,\nettä hän tuli ensiksi!\n\n_Gnathonides_: Enkö sanonutkin, etteivät jumalat jätä niin kelpo miestä\nkuin Timonia tuuliajolle? Hyvää päivää, Timon, sinä kauneuden ja\nrakastettavuuden esikuva, sinä iloinen juomaveikko!\n\n_Timon_: Hyvää päivää, sinä ahne korppikotka, sinä hylkiö!\n\n_Gnathonides_: Aina vain sama irvihammas! Mutta missä sinulla on nyt\njuhlahuoneisto? Minä olen ottanut mukaani juhlalaulun, yhden kaikkein\nviimeisimpiä.\n\n_Timon_: Kyllä sinä saat laulaa, mutta se tulee käymään tämän kuokan\nsäestyksellä.» Ja niin hän tanssittaa kuokkaansa Gnathonideeseen,\nkunnes pääsee hänestä eroon.\n\nSamalla tavoin hän ottaa vastaan toisen toisensa jälkeen muutkin\nentiset kuokkavieraansa, jotka eivät ole edes tahtoneet tuntea häntä,\nsen jälkeen kuin hän tuli köyhäksi. Ei edes Démeaan, kaunopuhujan,\nonnistu päästä hänen suosioonsa jälleen, vaikka hän saapuu\nilmoittamaan, että hän on tehnyt esityksen kansankokoukselle, että\nneuvokasta Timonia, yhteiskunnan hyväntekijää, kunnioitettaisiin siten,\nettä hänen kultainen kuvapatsaansa asetettaisiin Athenen kuvan viereen\nAkropoliille.\n\nViimeiseksi karkoitetaan toisenlaatuinen korupuhuja, vanukepartainen\nfilosofi ja veijari, yksi kyynikkokoulun monia torikirkujia, joilla\non hyve ja kieltäymys huulillaan, mutta jotka heti ovat valmiit ne\nunohtamaan nähdessään lihavan syöttikukon, hyvää viiniä tai kauniin\nneidon. Siinä tyyppi, jota Lukianos aina pitelee pahoin. Jalo filosofi\nei saavu toisten tavoin, varjelkoon toki, saadaksensa olla mukana\njakamassa saalista! »Sinähän tiedät hyvin», hän sanoo Timonille,\n»kuinka minä olen tyytyväinen, kun saan vähän ohrapuuroa, ja että\nminun mieliruokani ovat ajuruoho ja krassi tahi, jos tahdon elää\noikein ylellisesti, muuan hyppysellinen suolaa; ja juomani minä saan\nHymettoksen vesijohdosta.» Ihmisystävällinen moraalisaarnaaja tulee\nvain antaakseen Timonille hyviä neuvoja, kuinka hän parhaiten voisi\nkäyttää rikkauttaan. Enimmän siunausta rikkaus tuottaa, kyynikko\nsanoo, jos Timon on antelias filosofeille. »Omalta osaltani», tämä\nomanvoitonpyytämätön neuvonantaja lisää, »— kuitenkin minä nyt\najattelen vähemmin omaa itseäni kuin köyhiä tovereitani — minä en pyydä\nenempää, kuin että täytät tämän pussin kullalla, sillä filosofille\nominaista on tyytyväisyys ja kohtuus.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhoilla päivillään Lukianos sai jonkun mahtavan suosijan toimesta\nhyvätuloisen toimen Egyptissä ja kuoli hyvässä asemassa olevana\nvirkamiehenä vuosisadan loppupuolella. Hänestä on jäänyt jäljelle\nkeisariajan sukkelimman ja ennakkoluulottomimman kirjailijan maine.\nEi kukaan ole häikäilemättömämmin kuin hän paljastanut sen ajan\nusein loistavan pinnan alle piiloutuvaa sisäistä tyhjyyttä, ennen\nkaikkea onton retoriikan ja sofistiikan sekä jumaluskon, joka oli jo\nelänyt yli ikänsä ja muuttunut tyhjäksi muodoksi ja taikauskoksi.\nItse asiassa Lukianos on jumala-dialogeillaan ivannut kuoliaaksi\nantiikin mytologian. Perussysäyksen se oli kuitenkin saanut jo paljon\naikaisemmin. »Sitä, että on olemassa varjojen valtakunta maan alla ja\nStyksin sammakoinen suo, jonka yli kuolleet kulkevat venheessä, sitä\neivät nykyisin usko lapsetkaan», jo Iuvenalis sanoo. Mutta paljon\nmuuta taikauskoa ja uskoa ihmeitten tekijöihin oli tullut tilalle.\nKaikkea tällaista vastaan Lukianos läksi sotaretkelle »terveen järjen»\naseilla taistellen. Tieteen asevarasto ei sitävastoin ollut hänen\nkäytettävissään. Siihen hänen opintonsa olivat liian vähäiset.\n\nLukianos oli, Schück sanoo, »viimeinen kirjailija, jolla oli antiikin\najatuksen kirkkaus ja hieno henkevyys. Hänen ja heidän aikalaisiaan\nympärillään alkavat jo kohota ne keskiajan usvat, jotka vähän sen\njälkeen varjostavat maailman.»\n\n\nKirjallisuutta:\n\nLukianos, Tre satiriska dialoger. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta.\n\nLukianos, Valda skrifter. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta. 2 osaa.\n\nLukianos, En sannfärdig historia.[181] Hugo Bergstedtin ruotsinnos.\n\nValda skrifter af Lukianos, P. Rödströmin ruotsintama.\n\nMaurice Croiset, Essai sur la vie et les oeuvres de Lucien.\n\nRudolf Heim, Lucian und Menipp.\n\nFredrik Böök, Lukianos från Samosata (Essayer och kritiker 1915—1916).\n\nSven Dahlgren, Lucianus och hans tid.\n\nVictor Hugo Wickström, Lukianos, antikens modernaste ande.\n\n\n\n\n\nVIITTEET:\n\n[1] Kr. Aineias.\n\n[2] Henkikirjat.\n\n[3] Sitten se voi kantaa hedelmiä vuosisadan.\n\n[4] N.s. Liciniuksen laki. Perimätiedon mukaan se säädettiin vuonna\n366 e.Kr., mutta todennäköisesti tämä laki syntyi vasta vuoden 200\npaikkeilla.\n\n[5] 62.5 hehtaaria. (Suomentajan huomautus.)\n\n[6] _Reduktio_ (lat. _reductio_) valtiolle palauttaminen. (Suomentajan\nselitys.)\n\n[7] Sallustius oli syntynyt vuonna 86 e.Kr. Hän otti innokkaasti\nosaa vuosisadan keskivaiheilla käytyyn kansalaissotaan ja kuului\ntällöin kansanpuolueeseen, tuli senaattoriksi ja hoiti niin hyvällä\nmenestyksellä päällikkyyttä Julius Cæsarin sodissa, että Cæsar\npalkitsi hänet hyvätuloisella Numidian maaherranviralla. Cæsarin\nkuoleman jälkeen, vuonna 44 e.Kr., hän vetäytyi syrjään valtiollisesta\nelämästä ja eli niillä rikkauksilla, jotka hän oli koonnut Afrikassa.\nHän rakennutti itselleen Roomaan palatsin, joka myöhemmin joutui\nkeisarien asunnoksi, ja antautui historiallis-kirjalliseen työhön.\nPaitsi Jugurthan sotaa, hän kuvasi Catilinan salaliittoa sekä käsitteli\nviidessä kirjassa Rooman historiaa vuosien 78—67 välillä e.Kr. Mutta\ntästä teoksesta on ainoastaan katkelmia säilynyt.\n\nSallustius ei katsele tapahtumia puolueettoman historioitsijan, vaan\ndemokraattisen puoluemiehen silmillä ja maalaa mielellään liioitellun\nvahvoin värein. Mutta hänellä on terävä silmä huomaamaan psykologisten\ntekijäin suuri merkitys, ja tältä kannalta katsoen hänellä on suuret\nansiot historioitsijana. Esikuvanaan hän piti suurta kreikkalaista\nhistorioitsijaa Thukydidestä.\n\n[8] Henkevä klassikko-filologi Gaston Boissier keskittää Jugurthan\nkäsityksen Roomasta sanoihin »Ville a vendre» (Kaupunki myytävänä).\n\n[9] Nykyinen Marokko, levoton maa, joka nyt ensi kerran esiintyy\nmaailmanhistoriassa.\n\n[10] »Kerrotaan» myös, että vain 10 miestä pääsi pakenemaan.\nLiioittelevat numerotiedot osoittavat joka tapauksessa tappion\nmoraalisen vaikutuksen suuruutta. (Suomentajan huomautus.)\n\n[11] Teutoneja pitävät useat huomattavat tutkijat keltteinä.\n(Suomentajan huomautus.)\n\n[12] Lue Eks.\n\n[13] _Italia_ oli oskien murteella _Viteliu_, joka on samaa kuin\n_vitulus_: vasikka.\n\n[14] Hän oli muka keksinyt yleislääkkeen myrkkyä vastaan, lääkkeen,\njoka sai nimen keksijänsä mukaan. Resepti oli löydetty, Mithradateen\nomalla käsialalla kirjoitettuna, hänen arkistostaan, ja se kuului\nnäin: »Ota kaksi pähkinää» — luultavasti jotakin myrkyllistä lajia\n— »kaksi viikunaa ja kaksikymmentä ruutapensaan lehteä, survo ne ja\npane lisäksi hyppysellinen suolaa! Näistä valmistettu juoma, otettuna\ntyhjään vatsaan aamulla, suojelee koko päivän myrkyn vaikutuksia\nvastaan.» Toisten tietojen mukaan hän oli pannut seokseensa myöskin\nankan verta. Väitetään, että hän ottamalla joka päivä tätä lääkettä oli\ntullut myrkkyjen suhteen niin vastustuskykyiseksi, että kun hän lopuksi\n_tahtoi_ tehdä itsemurhan myrkyllä, se ei onnistunut.\n\n[15] Roomalaisten ylipäällikkö joutui vangiksi. Mithradates sidotti\nhänet aasin selkään ja kuljetutti häntä kaupungista toiseen\npilkattavaksi ja syljeksittäväksi. Viimein hän lienee lopettanut vangin\nelämän valattamalla sulaa kultaa hänen kurkkuunsa siten pilkatakseen\nhänen maankuulua ahneuttaan.\n\n[16] Mutta lukuisten pelkuruuden ja verenhimon näytteiden rinnalla\nkerrotaan myös liikuttavasta uskollisuudesta. Niinpä eräs hyvä isäntä\npelastui siten, että hänen orjansa pitivät häntä kätkössä, ottivat\nkadulta ruumiin, panivat kultaisen sormuksen sen sormeen ja ilmoittivat\nsen olevan heidän kuolleen herransa, jonka jälkeen he hautasivat\nkuolleen suurella loistolla ja komeudella, Mutta sillävälin pääsi\nheidän todellinen herransa Galliaan.\n\n[17] Vastaanottosali, päähuone roomalaisissa asumuksissa.\n\n[18] Appianos kirjoitti toisen vuosisadan edellisellä puoliskolla e.Kr.\n24 kirjaa käsittävän Rooman historian. Näistä on 11 kirjaa säilynyt.\n\n[19] Ne ovat, ikävä kyllä, hävinneet jälkimaailmalta.\n\n[20] Sotahistorioitsija Kromayer tulee kuitenkin osittain toiseen\ntulokseen. Plutarkhoksen ja toistenkin attikalaisten kirjailijain\nkertomusten perusteella hän koettaa uudelleen hahmotella Kreikassa\nKhaironeian luona käytyä tärkeätä taistelua. Hän tulee siihen\ntulokseen, että Sulla oli erittäin etevä taktikko, jonka voima\npiili siinä, ettei hän koskaan taistelun eri vaiheissa takertunut\nyksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella. Ja Sullan vastustaja saa\nsen mainesanan, ettei hänkään suinkaan ollut mitätön päällikkö.\n\nKromayerin vastustajan Delbrückin mielestä on sitävastoin aivan\nmahdotonta säilyneiden kuvausten perusteella saada kuvaa taistelusta ja\nmuodostaa varmaa käsitystä Sullan sotapäällikkölahjoista.\n\n[21] Eräästä Vedius Pollio nimisestä Augustuksen aikaisesta\nupporikkaasta miehestä kerrotaan, että hän ruokki lammikoillensa\nmureenoja orjiensa lihalla, jotka eivät olleet osanneet olla julman\nherransa mieliksi.\n\nMureena on eräs ankeriaslaji, jonka lihaan roomalaiset olivat\nmielettömästi ihastuneita. Tämän kalan eräät lajit ovat erittäin\nsaaliinhimoisia ja käyvät m.m. ihmisten kimppuun.\n\n[22] Tästä johtui perimätieto, että gladiaattorit keisariajalla\nastuessaan areenalle tervehtivät hallitsijaa sanoilla: »Ave Cæsar!\nMorituri te salutant. (Ollos tervehditty, keisari, kuolemaan menevät\nsinua tervehtivät.)»\n\n[23] Hänestä kerrotaan, että hän suuresta orjajoukostaan muodosti\nsammutusvälineillä varustetun yksityisen palokunnan — kunnallista\npalokuntaa ei näet Roomassa ollut huolimatta siitä, että usein sattui\ntulipaloja, erittäinkin suurissa vuokrakasarmeissa. Kun talo syttyi\ntuleen, Crassuksen palokunta tavallisesti riensi heti palopaikalle. Ja\nsamanaikaisesti ilmestyi sinne myös hänen asiamiehensä, joka tarjoutui\nostamaan omistajalta talon huokeasta hinnasta. Talonomistaja voi olla\njotenkin varma siitä, että talo palaisi pohjaa myöten, jolleivät\npalokuntalaiset auttaisi häntä. Hänellä ei ollut valitsemisen varaa.\nNiin pian kuin kauppakirja oli allekirjoitettu ja Crassus pilahinnalla\ntullut talon omistajaksi, hänen palokuntansa ryhtyi vasta täydellä\ntarmolla sammutustyöhön. Tavallisesti kävi myöskin niin, että hän\nvähitellen polkuhinnoilla pääsi naapurienkin talojen omistajaksi.\nKäyttämällä hyväkseen kaikenlaisia suotuisia olosuhteita puuhakas\ntalohuijari pala palalta sai omiin nimiinsä puolet kaupunkia.\n\n[24] Suurmiesjäljennös. — Myötämielisempi on Pompeiukselle m.m. Theodor\nBirt, ks. »Rooman miehiä» (Suomentajan huomautus).\n\n[25] Hän eli toisella vuosisadalla j.Kr.\n\n[26] Hänen isoisänsä isä oli ollut Hannibalinsodan urhoollisimpia\nmiehiä. Hänen ruumiissaan oli kolmekolmatta haavan arpea, ja useammin\nkuin kerran oli hevonen surmattu hänen altaan. Hänen toisella\nsotaretkellään sattunut oikean käden menetys ei estänyt häntä yhä\nuudelleen lähtemästä sotatanterille. Hän vain teetti itselleen raudasta\nkäden puuttuvan tilalle. Kaksi kertaa hän joutui Hannibalin vangiksi,\nmutta hankkiutui omin voimin pakoon kummallakin kerralla.\n\n[27] Kuvaavaa sille, mitä aikalaiset uskoivat Catilinasta, on yleisesti\nlevinnyt huhu, josta Sallustiuskin, vaikka varoen, kertoo. Tämän huhun\nmukaan Catilina oli, sittenkuin kaikki läsnäolevat olivat antaneet\nvalallisen vakuutuksensa, »kulkenut ympäri käsissään uhrimaljat,\njoissa oli ihmisverellä sekoiteltua viiniä, jota hän oli jokaiselle\njuottanut koko ajan manaten päällensä kirousta, jos pettäisi valansa».\nMyöhäisemmät muinaisajan historioitsijat pitivät tätä kaameaa\nhuhua täytenä totena ja vähitellen siitä kehittyi kertomus, kuinka\nsalaliittolaiset olivat syöneet ihmislihaa.\n\n[28] Kaikkivaltiaan diktaattorin nimen nuori asianajaja ympäröi aina\nimartelevimmilla määräyssanoilla kuten »urhoollinen ja loistava Sulla,\njonka nimi minulla on kunnia mainita»; ja hän nimenomaan esittää Sullan\nasian todellisesta laidasta tietämättömänä. »Eihän ole ihmeteltävää»,\nCicero sanoo, »jos jotakin voisi tapahtua sen miehen huomaamatta,\njoka yksin huolehtii kaikesta ja jolla on hoidettavanaan niin paljon\ntärkeitä asioita, että hän tuskin ehtii hengittämäänkään.»\n\n[29] Iuppiter Statorin temppeli, joka sijaitsi sotilaallisesti tärkeän\nPalatinus kukkulan juurella.\n\n[30] Vuosi 62 e.Kr.\n\n[31] Tämä on antiikin perimätieto. Mommsenin ja Eduard Meyerin\nolettamusta, että vuosi 102 olisi ollut hänen synnyinvuotensa, on viime\naikoina pätevillä perusteilla vastustettu.\n\n[32] Noin 900.000 Smk.\n\n[33] Vävy oli kuusi vuotta vanhempi kuin appi ja kaksi kertaa niin\nvanha kuin 23-vuotias morsian.\n\nPompeius oli tätä ennen ollut kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisen\nvaimonsa hän hylkäsi naidakseen Sullan tyttären, joka jonkin ajan\nkuluttua kuoli lapsivuoteeseen. Vähän ennen kotiintuloaan hän oli\neronnut kolmannesta vaimostaan, sentähden että tämä hänen poissa\nollessaan oli ollut hänelle uskoton — Cæsarin kanssa.\n\nCæsar oli itse menettänyt ensimmäisen vaimonsa kuoleman kautta.\nToisesta hän oli äskettäin eronnut, koska suuresti epäiltiin hänen\nolleen luvattomassa suhteessa Clodinkseen ja, kuten Cæsar sanoi:\n»Cæsarin vaimoa ei saa edes epäillä.» Jonkin ajan perästä Cæsar meni\ntaas naimisiin.\n\n[34] Nykyinen Frascáti.\n\n[35] Nimen arvellaan johtuvan kelttien _Lug_ nimisestä ylijumalasta.\nGermaanit lausuivat nimen Loke, ja kelttien ja germaanien välillä\nvallitsevan vihamielisyyden lakia se luonnollisesti merkitsi\njälkimmäisille pahan edustajaa.\n\n[36] Lausutaan: Provángs.\n\n[37] Tämä riippui luultavasti siitä, että ihmisuhreiksi valittiin\npääasiallisesti rikollisia.\n\n[38] Liioitellut tiedot vihollisvoimista ovat helposti selitettävissä,\nkun on kysymys hajallisina toimivista barbaarijoukoista. Kun kuitenkin\nDelbrück ei pidä näitä liioitteluja pelkkinä erehdyksinä Cæsarin\npuolelta, vaan näkee niissä eräissä tapauksissa voittajan taipumuksen\nkaunistelemaan omia urotekojaan, hän on saanut osakseen voimakkaita\nvastalauseita useiden toisten nykyaikaisten historioitsijoin taholta.\n\n[39] Manipulus oli kohortin alaosasto, joka vuorostaan oli taas\nlegioonan alaosasto.\n\n[40] Hän kertoo itse, kuinka tämä senaikaisen rakennustaidon\nmestarinäyte suoritettiin, m.m., että paalujen päät teroitettiin ja\npaalujuntilla upotettiin pohjaan, mutta ei kohtisuoraan, vaan vinoon,\nettei vuolas virta veisi niitä mennessään. Monien muiden erinomaisten\npäällikköominaisuuksiensa lisäksi Cæsarilla oli sekin avu, että hän\noli erinomainen insinööriupseeri. Linnoitusten rakentamistaidossa ja\npiirityskoneiden suunnittelussa hän oli oikea mestari.\n\n[41] Myöhemmin hän kulki uudelleen Reinin yli, mutta revitti senjälkeen\nsillan itäisen osan ja rakennutti sillan päähän nelikerroksisen\npuulinnoituksen varoitukseksi vastaisille germaanien valloitusaikeille\nja jätti linnoitukseen joukko-osaston vartioksi.\n\n[42] Että brittiläiset käyttivät vieläkin tätä aselajia, jonka\nmannermaan kelttiläiset olivat jo vuosisata sitten vaihtaneet\nratsuväkeen, riippui luultavasti siitä, että heillä oli vielä\nvain pieniä poneja muistuttavia hevosia, kun sen sijaan heidän\nheimoveljensä Kanaalin toisella puolen olivat hankkineet itselleen\netelästäpäin hevosia, jotka olivat riittävän voimakkaita käytettäväksi\nratsuväenhyökkäykseen.\n\n[43] Neljän assyrialaisen kuninkaan nimi.\n\n[44] Mahtava intialainen hallitsija kolmannella vuosisadalla e.Kr.\nkuuluisa jalosta inhimillisyydestään. Hän oli etevä lainsäätäjä ja\nBuddhan opin innokas kannattaja.\n\n[45] »Veda» on vanhimman intialaisen kirjallisuuden yleisnimi.\n\n[46] Usean intialaisen runoilijan nimi.\n\n[47] Roomalainen historioitsija Suetonius kirjoitti toisen vuosisadan\njälkipuoliskolla j.Kr. kahdentoista ensimmäisen Rooman keisarin\nelämäkerrat alkaen Julius Cæsarista. Teos on ennemminkin juttukokoelma\nkuin varsinainen historia.\n\n[48] Se oli ollut onnellinen avioliitto, joka päättyi vuonna 54\ne.Kr., kun Julia kukkeimmillaan ollen kuoli. Hänen äskensyntynyt\npoikansa seurasi häntä pian hautaan. Cæsar koetti solmia uudelleen\nsukulaisuussiteen itsensä ja Pompeiuksen välille. Hän ehdotti, että hän\nitse eroaisi puolisostaan ja menisi naimisiin vävypojan ainoan tyttären\nkanssa. Koska tämäkin oli naimisissa, olisi hänen siis ollut erottava\nmiehestään, Sullan pojasta.\n\nSamalla kuin Cæsar näin ehdotti, että appi ja vävy vaihtaisivat\nosia, tarjosi hän Pompeiukselle sisarensa tyttärentytärtä, kaunista\nja hyväsydämistä Octaviaa puolisoksi. Mutta Pompeius ei tahtonut\nerottaa tytärtään miehestään. Itse hän otti vaimon Scipion perheestä,\nrakastettavan ja hienosti sivistyneen Cornelian, joka oli ennen ollut\nnaimisissa nuoremman Crassuksen kanssa.\n\n[49] Tämän pikkujoen nimi on nyt Pisatello.\n\n[50] Sanat olivat lainatut eräästä Menandroksen komediasta.\n\n[51] Suetoniuksen juttu, jonka mukaan Cæsar olisi empinyt hetkisen,\nennenkuin päätti mennä Rubicon yli, on aivan Cæsarin luonteen vastainen.\n\nNaamioidakseen puuhiaan Cæsar piti siihen aikaan suuret vieraspidot\nRavennassa. Vasta illalla hän nousi pöydästä ja lupasi pian tulla\ntakaisin. Hän ei palannut. Sen sijaan hän meni uskollisimpien\nystäväinsä kanssa Rubicolle, missä hänen joukkonsa häntä odottivat.\n\n[52] Sama kaupunki, jonka kapinalliset liittolaiset tahtoivat kerran\ntehdä Italian pääkaupungiksi ja antoivat sille nimen Italia.\n\n[53] Pompeius tunsi rikkaiden tilanomistajain omanvoitonpyynnin.\n\n[54] Marius, Sulla ja monet muut.\n\n[55] Kun vilja loppui, he tekivät itselleen leipää eräänlajisista\njuurista, jotka he musersivat ja sekoittivat maitoon.\n\n[56] Kerrotaan, että Cæsar kerran kärsimättömyydessään teki\nepätoivoisen päätöksen purjehtia itse Brundisiumiin antamaan vauhtia\nsiellä olevien joukkojen laivaukselle. Eräänä yönä hän kaikkien\nmuitten, paitsi kolmen orjan tuntematta, oli noussut jo alukseen. Mutta\noli niin ankara myrsky, elä laivuri tahtoi kääntyä takaisin. Silloin\nmatkustaja ilmaisi, kuka hän oli, ja huusi laivurille kuuluisat sanat:\n»Älä pelkää! Sinulla on Cæsarin onni laivassasi!»\n\nMutta luonnonvoimien raivo pakotti Cæsarinkin lopuksi taipumaan.\n\n[57] Cæsarin antamien tietojen mukaan oli vihollinen enemmän kuin kaksi\nkertaa niin voimakas kuin hänen oma armeijansa, mitä jalkaväkeen tulee,\nja seitsemän kertaa voimakkaampi ratsuväkensä puolesta. Tämän Delbrück\nselittää mahdottomaksi. »Mikä», hän kysyy, »Pompeius olisi ollut\nmiehiään, jos hän, kun hänellä oli niin suuri ylivoima puolellaan,\nolisi tahtonut välttää ratkaisevaa taistelua?» Delbrück arvioi\nPompeiuksen armeijan noin 40.000 jalka- ja 3.000 ratsumieheksi, Cæsarin\nvastaavat määrät 30.000 ja 2.000. Sen lisäksi tulivat kevytaseiset\njoukot, joita Pompeiuksella samoin oletetaan olleen paljoa enemmän.\n\nStoffelin, Kromayerin ja Veithin mielestä osoittaa sitävastoin\ntaistelun kulku, että Cæsarin tiedot voimasuhteista ovat oikeita,\nja tuekseen he viittaavat sellaiseen sotataidon auktoriteettiin\nkuin Napoleon I:een. Olihan Cæsarilla Pharsaloksen luona vastassaan\njärjestettyjä joukkoja, ja näiden lukumäärä oli paljoa helpompi\narvioida kuin barbaarijoukkoja Galliassa. Kromayer sanoo Delbrückiä\nvastaan: »Cæsar parka! Jos hän nyt tahtoi ehdottomasti lörpötellä,\nminkätähden hän sen teki niin kömpelösti?»\n\nPompeiushan, eikä Cæsar, hallitsi merta. Ei siis sovi ihmetellä, jos\nCæsar ei saanut kuljetetuksi enempää kuin 1400 ratsumiestä hevosineen\nja 22 000 miestä roomalaista jalkaväkeä, kuten hän itse ilmoittaa. Ei\nmyöskään ole lainkaan mahdotonta, että 400 ratsumiestä oli menetetty\naikaisempien taistelujen aikana, ja että Pompeius voi häntä vastaan\nasettaa 7.000 ratsu- ja 45.000 jalkamiestä.\n\n[58] Eräs juttu tältä sotaretkeltä kertoo, että Cæsar oli käskenyt\nsotilaitaan suuntaamaan keihäänsä ylhäisten roomalaisten keikarien\nkasvoihin, jotka ennen kaikkea pelkäsivät kauneutensa tuhoa.\n\nTotuudensiemen tässä jutussa lienee seuraava: Vahvistaakseen\nharvalukuista ratsuväkeään ylivoimaista vihollistaan voistaan Cæsar\noli antanut sen tueksi 2 000 parasta jalkamiestään. Mutta koska nämä\neivät kyenneet miekoillaan tekemään mitään hevosen selässä oleville\nvihollisille, tuli heidän sen sijaan käyttää keihäitä, mutta ei\nheitto-, vaan työntöaseina, ja suunnata ne vinosti ylöspäin ratsastajia\nkohti. Selvästikin juuri tälle käskylle joku viikari sotilasten\njoukosta on antanut sen pilaselityksen, joka on sitten periytynyt\njälkimaailmalle.\n\n[59] Suurpiirteisyyttä on myöskin hänen merellä suorittamissaan\nurotöissä. Häneltä peräisin on ylpeä ajatelma »Navigáre necésse est;\nvivere non est necesse» (Purjehtiminen on välttämätöntä; eläminen ei\nole välttämätöntä). Lausuma, jota käytetään mietelauseena vanhojen\nlaivuriseurojen kokoushuoneissa, on tarkoitettu teroittamaan merenkulun\nsuurta merkitystä. Plutarkhoksen mukaan Pompeius sepitti sen aikana,\njolloin elintarvepula uhkasi Roomaa ja hän oli koonnut suuren\nviljalaivaston auttaakseen kaupunkia. Kun silloin puhkesi niin raju\nmyrsky, että laivurit eivät uskaltaneet lähteä purjehtimaan, hän nousi\nitse erääseen alukseen ja käski sen päällikön nostaa ankkurin sanoen:\n»Sinun on pakko purjehtia; elämään sinua ei kukaan pakota.»\n\n[60] Eräässä meritaistelussa 53-vuotias Caesar antoi uuden näytteen\njoustavuudestaan. Hänen täytyi viimein hypätä mereen päästäkseen\nylivoimaa pakoon ja hän ui uskomattoman kestä västi erääseen laivaan,\njoka oli taistelulinjan ulkopuolella. Ja kuitenkin hän ui vain yhdellä\nkädellään, sillä toisessa hän piti muutamia tärkeitä asiakirjoja, jotka\nhän tahtoi pelastaa.\n\n[61] Caecar vei hänen nuoren poikansa Roomaan, jossa hän sai erittäin\nhyvän kasvatuksen. Keisari Augustus naitti hänet myöhemmin erään\nAntoniuksen ja Kleopatran tyttären kanssa ja antoi hänelle osan\nNumidiaa hallittavaksi. Että nuorempi Iuba oli sivistynyt mies, sen\nhän osoitti historiallisella ja maantieteellisellä kirjallisella\ntoiminnallaan.\n\n[62] Malagan ja Sevillan välillä.\n\n[63] Angprö'r.\n\n[64] Shakespearen tuttu Cæsarin luonnekuva on sitävastoin luotu siinä\nhengessä, kuin imperaattori olisi elämänsä loppupuolella joutunut\nsuuruudenhulluuden valtaan ja kadottanut terveen todellisuusvaistonsa.\n\nFerreron käsitys Cæsar-kysymyksessä on saman suuntainen kuin suuren\nenglantilaisen näytelmäkirjailijan. Historiallisiin sommitteluihin\ntaipuvaisena Ferrero päätyy Cæsarin historiallisen elämäntyön\ntulkinnassaan siihen lopputulokseen, että se suurin piirtein oli joukko\nepäonnistuneita suunnitelmia ja että hänen maailmanhistoriallinen\ntehtävänsä oli laadultaan negatiivista: näytellä suuren hävittäjän osaa\nvalmistaakseen tilaa uudelle valtakunnalle. Elämänsä loppupuolella\ntosin tämä suuri alasrepijä koetti vaihtaa osaa ja esiintyä\nrakentajana. Mutta yritys oli tuomittu epäonnistumaan sen vuoksi, että\nlatinalaisen maailman repivät voimat eivät vielä lähestulkoonkaan\nolleet ehtyneet. Ne olivat Cæsarille ylivoimaisia, etenkin kun\nhänen omat voimansa eivät olleet samat kuin ennen. Koko maailmahan\noli hermostuneen kiihkon vallassa, ja se luonnoton jännitys, jonka\nvallassa Cæsar oli viettänyt elämänsä viimeiset vuodet, oli tehnyt\nhänet ärtyisäksi, järkyttänyt hänen sielullista tasapainoaan ja\nsokaissut hänet. Hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi ja kärsi vaikeista\nkaatuvataudin kohtauksista.\n\nNäin Ferrero käsittää asian. Hänen ajattelutapansa on kiintoisa\nvarsinkin psykologisena todisteena, esimerkkinä siitä, kuinka\nhistoriallinen filosofointi voi johtaa ajatustulokseen, joka on aivan\nvastakkainen sille, minkä tavallinen ihmisjärki pitää luonnollisina,\npäivänselvinä tosiasioina.\n\nEduard Meyer vastustaa tällaista käsitystä ja vakuuttaa, että\nimperaattori säilytti loppuun asti ihmeellisen joustavuutensa. Parhaana\ntodistuksena tästä on se melkein uskomaton työkyky ja määrätietoinen\ntarmo, mitä hän osoitti vielä elämänsä viimeisinä kuukausina.\n\n[65] Kahdeksankymmentä toisten tietojen mukaan.\n\n[66] Kuiskailtiinkin, että hän tosiaan oli hänen lihallinen isänsä.\n\n[67] Mestarillisesti on Shakespeare murhenäytelmässään »Julius\nCæsar» Plutarkhoksen ja Appianoksen mukaan kuvaillut kansanjoukon\näkillistä mielialan muutosta. Brutus on juuri puhunut rahvaalle\nniin mukaansatempaavasti vapautustyöstään, että hänelle kohotetut\neläköönhuudot eivät tahdo koskaan loppua. Hädin tuskin Antonius saa sen\njälkeen sanan vuoron ja aloittaa näin:\n\n                           »Jalo Brutus\n    hän sanoi vallanahnaaks Cæsarin...\n    ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.»\n\nHän puhuu sitten sydämeen käyvin sanoin Cæsarin hyvyydestä kansaa\nkohtaan. »Oliko _se_ vallanhimoa?» hän kysyi. »Niin sanoo Brutus, ja\nBrutus on varmasti kunnian mies.»\n\nTähän tapaan Antonius jatkaa. Hän osoittaa Cæsarin veristä vaippaa,\nosoittaa murhaajien tikarien reikiä ja tekee seuraavan johtopäätöksen:\n»Miehet, jotka ovat tehneet tämän, ne ovat kunnian miehiä.» Silloin\nkoko kansanjoukko puhkeaa itkuun ja kuuluu huudahduksia: »Ei, he ovat\nroistoja, hänen murhaajansa! Kostoa! Etsikää heidät — polttakaa —\nkärventäkää — murhatkaa — lyökää! Älkää antako yhdenkään roiston elää!»\nLopuksi Antonius lukee Cæsarin kansanystävällisen testamentin. Silloin\njoukko mylvii: »Hei tulipaloja! Brutuksen ja Cassiuksen luo! Pistäkää\nkaikki tuleen! Jalo Cæsar! Kostakaamme hänen kuolemansa!»\n\n[68] Noin 70 miljoonaa markkaa.\n\n[69] Muuan mies murhattiin sen vuoksi että hän kieltäytyi luovuttamasta\nAntoniukselle eräitä korinttilaisia maljakkoja, joihin triumviri oli\nihastunut. Tämän uhrin nimi oli kyllä pahamaineinen Gaius Verres.\n\n[70] Lukekaa esim. se perhekohtauksen kuvailu, minkä Cicero kirjeessään\nantaa aamiaisesta veljensä kodissa! Kirjeenkirjoittajasta oli\nluonnollista uskoa kälyn ikävän luonteen aiheuttamat huolet juuri\nAtticukselle, koska tämä oli hänen kälynsä veli. Johdannoksi Cicero\nvakuuttaa: »Minä en totta tosiaan ole nähnyt koskaan kenenkään olevan\nniin rauhallisen ja myöntyväisen kuin veljeni oli sisartasi kohtaan.\nHänessä ei ollut _hiventäkään_ huonoa tuulta. Hän sanoi vain — kaikessa\nystävyydessä: 'Pomponia, nyt voit pyytää naisia kokoontumaan, niin minä\nsillävälin haetutan miehet?'\n\nKaikki tapahtui niin hyvänluontoisesti kuin vain _voi_ — joka\ntapauksessa tuntui minusta siltä. Hän _sanoi_ sen ystävällisesti ja\n_tarkoitti_ ystävällisesti ja _näytti_ myöskin siltä.\n\nMutta Pomponia vastasi, niin että minä voin sen kuulla: Tässä talossa\nkohdellaan minua kuten sellaista, joka ei siihen kuulu? Luultavasti\nvain siksi, että Statius orja oli etukäteen jo järjestänyt aamiaisen!\n\nVeljeni sanoi vain minulle: 'Niin, tällaista minä saan kuulla joka\nikinen päivä!'\n\nNiin istuuduimme sitten kaikki pöytään. Pomponia ei ollut mukana.\nVeljeni lähetti kaikesta huolimatta, joitakin ruokalajeja hänelle\nhuoneeseensa. — Ei, hän ei tahtonut mitään! Lyhyesti: minä en ole\nkoskaan nähnyt ketään hyväluontoisempaa kuin veljeni, enkä ketään\närtyisempää ja pikaisempaa kuin sisaresi» Ja sitten hän pyytää\nAtticusta tekemään voitavansa saadakseen, sisarensa järkiinsä.\n\n[71] Terentia meni sitten uudelleen naimisiin kokonaista kolme kertaa\nja lienee päässyt kunnioitettavaan 103 vuoden ikään.\n\n[72] Näissä keskusteluissa pohditaan, kuinka ihminen voi tulla\nonnelliseksi oppimalla kestämään kärsimyksiä ja häiritseviä\nmielenliikutuksia, elämällä 'hyveellisesti' ja vapautumalla kuoleman\npelosta.\n\n[73] Siinä määrin Lucretiuksen ajatuksen juoksu on sama kuin\nSokrateenkin. Kritonin kysymykseen, kuinka hän toivoisi tulevansa\nhaudatuksi, Sokrates vastasi vain hymyillen: »Mutta rakas Kritonini,\nethän sinä minua itseäni hautaa — jäljellähän on vain minun kuollut\nruumiini.» Ja hänen oppilaansa Diogenes ilmaisi saman ajatuksen hänelle\nominaisella epäkunnioittavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin samaa\nasiaa. Hän vastasi: »Kuopatkaa minut kentälle!» — »Mutta siellähän\nvillipedot repivät sinut palasiksi.» — »Minä ajan ne pois kepilläni!»\n— »Mutta sinä unohdat, ettei sinulla kuolleena ole tajuntaa!» — »No,\nsilloinhan on samantekevää, jos ne syövät minut!»\n\n[74] On mielenkiintoista rinnastaa Epikuroksen ja Lucretiuksen\nvakuutukseen, että maailma kaikkine kieltämäitömine kauneusarvoineen\non syntynyt atomien sokeasta leikistä, Ciceron sanat: »Mieletöntä on\najatella, että jos joukko metallikirjaimia pudistettaisiin maahan,\nniistä vallan sokeasta sattumasta voisi muodostua Enniuksen eepoksen\nkaltaista teosta, edes sen yhtä säettä.»\n\n[75] Hänen puolisonsa ei tahtonut elää hänen jälkeensä. Kun hänen\nsukulaisensa huomasivat, että hän hautoi itsemurha-aikeita, he\npoistivat kaikki esineet, joilla hän olisi voinut vahingoittaa itseään.\nSilloin hän otti hehkuvia hiiliä hiilisäiliöstä, jolla hänen huonettaan\nlämmitettiin, ja nieleksi niitä.\n\n[76] Ollakseen hänelle oikein mieliksi ateenalaiset keksivät kerran\njuhlia häntä Pallas Athenen puolisona. Mutta sitä heidän ei olisi\npitänyt tehdä, sillä heti sulhanen käytti tilaisuutta kysyäkseen:\n»Missä on puolisoni myötäjäiset?» Ja hän ei tyytynyt vähempään kuin\nettä tuo silloin jo köyhtynyt pikkukaupunki suoritti tuhat latenttia\njumalattaren temppeliaarteesta.\n\n[77] Kleopatran elämäkerran kirjoittaja, tai paremminkin hänen\nritarinsa, Weigall on esittänyt toisen olettamuksen. Sen mukaan\nAntonius olisi ennen taistelua käskenyt Kleopatraa lähtemään kotiin.\nAntonius olisi tosiaankin lopuksi roomalaisten neuvonantajiensa\npakotuksesta taipunut eroamaan »Niilin seireenistä», ettei menettäisi\nkokonaan mainettaan hyvänä roomalaisena tasavaltalaisena. Rahat, jotka\nKleopatra oli myöntänyt sotaa varten, olivat lopussa, eikä hänestä siis\nvoinut olla juuri hyötyä Antoniuksen asialle.\n\nKleopatra oli tietysti kieltäytynyt tottelemasta, silloin kuin käsky\nannettiin, mutta vihastuneena hän oli päättänyt antaa uskottomalle\nrakastajalleen läksyn, jota tämä ei koskaan unohtaisi. Ja taistelun\nparhaillaan riehuessa hänelle tarjoutuikin tilaisuus siihen.\nAntoniushan oli _käskenyt_ häntä kääntymään kotiin. Nyt hän totta\ntosiaan saisi tahtonsa perille.\n\n[78] Ferrero on tehnyt toisen kiintoisan yrityksen saada järjellistä\nsyytä Kleopatran ja Antoniuksen päistikkäiseen pakoon. Ferrero\nkoettaa selittää asian niin, että Kleopatra tahtoi mihin hintaan\nhyvänsä estää ratkaisun tapahtumista Aktionin luona. Hän ei olisi\nmuka toivonut voittoa Antoniuksellekaan, sillä silloin olisi ollut\nse vaara vaanimassa, että tämä olisi palannut takaisin Roomaan ja\nperustanut valta-asemansa roomalaisten näkökohtien mukaan, joista olisi\nseurannut, että hän ja Egypti olisivat joutuneet kärsimään. Hän ei\ntahtonut voittoa eikä tappiota — hän tahtoi vain, että Antonius pysyisi\nhänen luonansa, ja auttaisi häntä hallitsemaan ja laajentamaan Egyptin\nvaltakuntaa. Octavianus saisi hänen puolestaan hallita barbaarista\nLänttä kaikessa rauhassa.\n\nFerrero koettaa edelleen uskotella, että Kleopatra oli onnistunut ennen\ntaistelua taivuttamaan Antoniuksen suunnitelmaansa, että taistelusta\ntulisi vain näennäinen, tarkoituksena ainoastaan naamioida heidän\npäätöstään jättää Länsimaat oman onnensa varaan.\n\n[79] Kleopatran samanniminen tytär joutui sittemmin naimisiin Numidian\nkuninkaan Iuban kanssa, Hän sai Octavianukselta luvan ottaa mukaansa\nyhden veljistään.\n\n[80] Hauska on Cæsarin Roomaan paluuseen liittyvä kertomus köyhästä\nkäsityöläisestä, joka lahjoitti hallitsijalle korpin, jonka hän\noli opettanut sanomaan: »Terve sinulle, Cæsar, voiton kruunaama\nsotapäällikkö!» Hän sai ruhtinaallisen palkkion hyvinopetetusta\nlinnustaan, mutta Octavianus pakotti hänet myöhemmin jakamaan voiton\nerään kieron ystävän kanssa. 'Ystävä' kertoi nimittäin voittajalle,\nettä käsityöläinen oli ollut kylliksi ajattelevainen harjoittaakseen\ntoisen korpin sanomaan saman tervehdyksen Antoniukselle. Mutta hän\noli ollut niin varovainen, että oli _siltä_ oppilaaltaan vääntänyt\näskettäin niskat nurin!\n\nSe anteliaisuus, mitä Octavianus osoitti korpin opettajaa kohtaan,\nlienee aiheuttanut, että monet köyhät jonkin ajan kuluttua toivat\nhänelle aivan ylenmäärin puhuvia lintuja, joita imperaattorin lopuksi\ntäytyi kieltäytyä ottamasta vastaan. Eräällä suutarilla oli kumminkin\nonni maikassaan. Kun hänen hyvin masentuneena oli lähdettävä korppinsa\nkanssa laputtamaan tiehensä, pahantapainen eläin äkkiä puhkesi\npuhumaan sanoja, joita hänen epätoivoinen opettajansa oli monta kertaa\nsyytänyt hänelle päin kasvoja: »Sinuun nähden on kaikki vaiva turhaa!»\nOctavianuksesta oli se niin hupaista, että hän osti suorasukaisen\nlinnun.\n\n[81] Thessalian.\n\n[82] Egyptiläinen kaupunki, koilliseen Aleksandreiasta, jonka edeltäjä\nse oli kauppakaupunkina. Kanopoksen asukkaat olivat tunnetut Egyptin\nsybariiteiksi.\n\n[83] Pompeius oli tehnyt kolme voittoisaa sotaretkeä, ja hän oli saanut\nviettää kolminkertaisen triumfiretken, jollei petollinen Ptolemaios\nolisi surmauttanut häntä Egyptin rannikolla.\n\n[84] Niilin suulla, lähellä Aleksandriaa oleva saarikaupunki, jossa\nasui kaikenlaista roskaväkeä ja josta sitä tulvasi Roomaankin.\n\n[85] Egyptin hallitsijasuku polveutui Makedonian Philippoksesta.\n\n[86] Anubis oli egyptiläinen jumala, Osiriksen isä, jonka kuvilla oli\nkoiranpää.\n\n[87] Isis-jumalattaren palvonnassa käytetyillä kalistimilla.\n\n[88] On vain esim. tiedoitus, että Augustus laajensi valtakuntaansa\nElbeen asti.\n\n[89] Ferrero, jonka mielestä melkein kaikki tämän ajan nykyaikaiset\nkuvaajat monissa tärkeissä kohdissa ovat erehtyneet tapausten kulkuun\nnähden, esittää tässäkin kohden äärimmäisen eroavan mielipiteensä.\nAugustuksen elämäntyö ei ollut, hän sanoo, ainoastaan tasavallan\nmuodollinen, vaan sen todellinen palauttaminen.\n\nTällöin tekee aivan itsestään Augustus-tutkijan Gardthausenin lavoin\nkysymyksen: »_Milloin_ oli Augustuksesta tullut oikeauskoinen\ntasavaltalainen? Oliko hän kehittynyt siksi Cæsarin ympäristössä? Vai\nIdus Martiæko oli kääntänyt hänen sydämensä? Hänen julkiset lausumansa\neivät juuri todista, siihen suuntaan. Tai oliko Aktionin voitto tehnyt\nSauluksesta Pauluksen?\n\nAugustus ei oppinut Idus Martiæsta tasavaltalaisuutta, vaan\n_varovaisuutta_. Hän oppi kietomaan tekonsa kauniiseen puhetapaan,\njoka oli mieluinen sen ajan huomattaville miehille. Jos hän\nsitävastoin olisi ilmaissut selvän suunnan, jos hän olisi ilman muuta\nhylännyt tasavaltalaiset muodot, niin seurauksena olisi ollut uudet\nvallankumoukset ja kansalaisverivirrat.\n\nErikoinen valta-asema, josta Augustus luopui vuonna 27, oli\ntriumviraatin suoma rajaton sotilaallinen valta. Sillä näitä\nmahtikeinoja hän ei tarvinnut enää ratkaisevan taistelun tapahduttua.\nMiekkavallan aika oli loppunut. Mutta tästä ei suinkaan seurannut,\nettä vanha tasavaltalainen valtiomuoto olisi jälleen palautunut —\nmuuta kuin nimeksi. Ei koskaan koko pitkän hallitusaikansa kuluessa\nAugustus yrittänytkään antaa senaatille takaisin itsenäistä asemaa,\nmikä tällä kunnianarvoisalla hallintoelimellä oli muinoin ollut. Eikä\nhän koskaan luopunut armeijan ylimmästä päällikkyydestä. Milloin\ntahansa hän voi sentähden asevoimin kukistaa vastarintayritykset.\nTässä on koko kysymyksen oleellisin osa — sen on jo Ranke esittänyt.\nAugustus voi myöhemmin kyllä seurustella senaattorien kanssa näön\nvuoksi samanarvoisena. Mutta se merkitsee itse _valtakysymykseen_\nnähden yhtä vähän kuin ne ulkonaiset kunnianosoitukset, jotka hän\njatkuvasti soi valtion virkamiehille. Näiden _oikeudet_ riippuivat\nkuitenkin princepsin tahdosta. Vertailtakoon vain konsulin asemaa\ntasavaltalaisessa ja keisarillisessa Roomassa: mikä _valta_\nedellisessä, kuinka _hieno arvonimi_ jälkimmäisessä tapauksessa!\n\nMikään ei muutoin varmemmin todista, kuinka vahva Augustuksen\nvalta-asema oli, kuin se asiaintila, että hänen niin vähän tarvitsi\nhuolehtia omasta arvonimestään — aivan samoin kuin Perikleen.\n\n[90] Senvuoksi Augustus vältti kaikkea, joka vaikutti egyptiläiseltä.\nHän kieltäytyi muun muassa käymästä kunniatervehdyksellä Apiksen\nluona, selittäen, että hän oli tottunut palvelemaan jumalia, mutta ei\nhärkiä. Häntä liikuttivat yhtä vähän pyhän härän katkerat kyyneleet\nkuin egyptiläisten jumalankuvien hikoilu. Hän ei myöskään suvainnut\negyptiläisiä pyhättöjä Roomassa.\n\n[91] Muuan merkillisimpiä tapauksia, jolloin Augustus ryhtyi\ntoimenpiteisiin tällaisia herroja vastaan, koski Egyptin maaherraa,\njoka oli kiskonut itselleen luonnottoman paljon rahaa. Koska mies oli\nraaka ja hienostumaton nousukas, hän mietti kovasti oikein hienoa ja\nhuomiotaherättävää tapaa käyttää rikkauksiaan. Hänen onnistuikin tehdä\nitsensä kuuluisaksi ostamalla satumaisen kalliista hinnasta viiriäinen,\njoka oli aleksandrialaisten lemmikki, koska tuo pieni taistelunhaluinen\nlintu oli tähän asti voittanut kaikissa viiriäistaisteluissa.\nOstettuaan linnun maaherra paistatti sen. Keisarin käskystä hän sitten\nsai kuolemallaan sovittaa idioottimaisen raakuutensa, jolla hän siis\noli ylittänyt syntimittansa.\n\n[92] Vuosisata sitten muuan italialainen arkeologi teki Egyptissä\nlöydön, joka aukaisi maailmanliikenneyhteyksien historiaan\nhuomiota herättävän perspektiivin. Aikaisemmin koskemattomasta\nkahdeksannentoista dynastian aikaisesta haudasta hän löysi pienen\nporsliinipullon, jossa oli ihomaalia ja johon oli tehty oikeita\nkiinalaisia kirjoitusmerkkejä. Jo 1500 vuotta e.Kr. syntymää Egyptin\nnaiset olisivat siis maalanneet silmäluomensa Keltaisenjoen maista\nluodulla ihomaalilla.\n\nMutta kun sinologien vuoro tuli sanoa ajatuksensa ihmeellisestä\nlöydöstä, he eivät tahtoneetkaan yhtyä huimaan haaveiluun. Jo ennen\nkuin he olivat nähneetkään kysymyksenalaista kalleutta, he voivat\ntiedoittaa, että se ei voinut olla enemmän kuin jonkin tuhannen\nvuoden vanha. Porsliini — jolla sivumennen sanoen oli ollut sama arvo\nkiinalaiselle taiteelle, kuin marmorilla kreikkalaiselle — keksittiin\nnäet kaiken todennäköisyyden mukaan vasta kahdeksannella sataluvulla\ne.Kr., kaikissa tapauksissa ei paljoakaan aikaisemmin.\n\nTarkempi tutkimus totesi lisäksi pullon vielä kolmesataa vuotta\nnuoremmaksi. Huomattiin nimittäin, että kiinalaiset kirjainmerkit\nsisälsivät 11:nnellä ja 12:nnella vuosisadalla e.Kr. eläneitten\nrunoilijoin mietelmiä. Mutta tutkijat menivät armottomasti vieläkin\npitemmälle. He osoittivat, että pikkuesine oli aivan tavallinen\nnuuskapullo. Ja kiinalaiset tulivat tuntemaan tupakan vasta\n1600-luvulla hollantilaisten välityksellä! Vieläpä muuan kiinalaisen\nporsliinin erikoistuntija voi suorastaan todistaa, että pullo oli tehty\n1820-luvulla ja siis aivan uusi, kun sen muutamat ovelat fellahit\npiilottivat egyptiläiseen hautaan.\n\nSamanlaatuista petollisuutta keksittiin muutoin muutamissa toisissakin\negyptiläisissä haudoissa ja Layard joutui kaivauksissaan Assyriassa\nkymmenisen vuotta jälkeenpäin juuri samanlaisen kunniattoman kepposen\nesineeksi. Mutta häntäpä ei ollutkaan helppo pettää.\n\n[93] Aikaisempina aikoina Rooman nuoriso oli tyytynyt kylmiin\nkylpyihin Tiberissä, mutta sitä mukaa kuin kreikkalaiset tavat\ntulivat kaupungissa yleisiksi, kasvoi myöskin itämaalaisen tavan\nmukainen lämpimien kylpyjen tarve. Augustuksen ystävä ja auttaja\nAgrippa rakennutti ensimmäisenä suurenmoisia lämminkylpyrakennuksia,\nn.s. thermit, Roomaan. Täten hän antoi alun myöhemmin kuuluisille\nroomalaiskylvyille, joihin kuului hikoilusauna, hierontaa ja\nvoimistelua viileämmässä huoneessa ja lopuksi jäähdytyskylpy kylmässä\nvedessä. Nimi »roomalaiskylpy» ei ole kuitenkaan paikallaan, sillä\ntämä kylpymuoto oli laina kreikkalaisilta, jotka olivat sen vuorostaan\nsaaneet Idästä. Agrippan thermit olivat loistorakennuksia, jotka\nolivat seinämaalauksilla ja parhailla kreikkalaisilla taideteoksilla\nkoristetut.\n\n[94] Kadmos, Theban perustaja, oli foinikialaisen kuninkaan poika.\n\n[95] Hyperborealainen (»pohjanperäläinen») merkitsee oikeastaan\n»Pohjoistuulen (Bóreas) takaiset».\n\n[96] Duruy, ranskalaisena, on tähän hyvin kärkäs. »Tacituksen\nkirjasta», hän sanoo, »on tullut naapureillemme historian evankeliumi,\nja he ovat ammentaneet siitä joukon ihmeellisiä juttuja ihannoidakseen\nomaa rotuansa. Totuus on, että saaliinhimoiset germaanilaiskansat\nneljän vuosisadan aikana olivat ihmiskunnan vitsauksena.»\n\nEduard Norden on taas puolestaan perusteellisilla tutkimuksilla\ntodennut, että osa Tacituksen kertomuksia on tehty kaavoittuneitten\nmallien mukaan muinaisajan kirjailijain »barbaarikansojen» kuvauksista,\njoita on aiemmin esitetty persialaisista, skyyttalasista ja kelteistä\nkerrottaessa.\n\n[97] Muinaisilla persialaisillakin oli pyhiä valkoisia hevosia, jotka\nvetivät pyhiä vaunuja, joihin ei kukaan kuolevainen saanut nousta.\n\n[98] On kiintoisaa kuulla, miten voimakkaan vaikutuksen tämän\nluonnonkansan sotalaulut tekivät roomalaisiin. Kun he muistelevat\nkimbrejä vastaan taistellessaan kärsimäänsä ensimmäisiä tappiotaan,\nniin korvissa kaikuu kilpien takaa kuuluva sotalaulujen pauhina, ja\nTacitus kertoo, kuinka germaanit, kun he näitä lauluja lauloivat,\npitivät suunsa edessä kilpiä vahvistaakseen ääntä. »Sotalaulu alkaa»,\nhän sanoo, »kumealla muminalla, joka kiihtyy, sitä mukaa kuin sotainto\nkasvaa, kallioita vastaan lyövien aaltojen pauhuksi.»\n\n[99] Nimeä on — luultavasti kuitenkin väärin — pidelty germaanilaisen\nHermann nimen latinalaisena muotona.\n\n[100] Muinaisruotsalainen Oden jumala.\n\n[101] Hänen kärsimystensä historia viittaa selvästi siihen, että\nheikko verenkierto ja aineenvaihto olivat hänen monien sairauksiensa\npohjimmaisena syynä.\n\nHänen vaarallisimpia tautejaan oli maksasairaus, joka vuonna 23\ne.Kr. uhkasi päättyä kuolemaan. Aikaisemmin hänen henkilääkärinsä\noli hoitanut häntä lämpimillä kääreillä, mutta nyt se menetelmä ei\nenää auttanut. Lääkäri Antonius Musa antoi hänelle silloin neuvon\nkoetella vastakkaista menetelmää, ja Augustus alistui epätoivoissaan\nkylmävesihoitoon. Se auttoi, ja Augustus piti Antonius Musaa elämänsä\npelastajana.\n\nTästä johtui myöskin, että kylmävesihoito tuli muodiksi Roomassa,\nkuten näemme Horatiuksen lauluista. Runoilija itse oli niitä, jotka\nsen sijaan, että olisivat matkustaneet Baiæn hienoon kylpylään Napolin\nlahden rannalle, »keskitalvellakin valelluttivat itseään kylmällä\nvedellä».\n\n[102] Odysseus esiintyi silloisessa kirjallisuudessa viekkaan veijarin\nperikuvana.\n\n[103] Gardthausen pitää kuitenkin luultavampana, että kruununperillinen\nsortui Antonius Musan uuden kylmävesiparannuksen uhrina, jolta\nAugustuksen paranemisen jälkeen odoteltiin ihmeitä ja jota senvuoksi\nkäytettiin aivan arvostelukyvyttömästi.\n\n[104] Hänen hautajaisissaan sattui niin harvinainen tapaus, ettei se\nkoskaan häipynyt näkijän mielestä: juuri kun ruumisrovio oli sytytetty,\nkohosi liekeistä kotka kohti taivasta. Lintu oli ollut roviopuiden\nsisään suljettuna, mutta vapautui samalla hetkellä, kun halkopinoon\nsyntyi aukko.\n\n[105] Ken sittenkin itsepäisesti tahtoo nimittää kaikkia hänen\nhyviä ominaisuuksiaan teeskentelyksi ja pitää kokonaista siunausta\ntuottanutta elämäntyötä synnynnäisen teeskentelytaidon hedelmänä, voi\nkyllä huvitella sillä itseään — ja ihastella omaa tarkkanäköisyyttään.\nMutta sellaiseen katsantokantaanhan pitäisi ainakin olla yhtyneenä\nsuuren Voltaire'in henkevyys, kun hän määräsi Ranskan vallankumousajan\nhylkäystuomioitten sävyn siitä miehestä, joka oli ollut kyllin julkea\nkumotakseen tasavallan. Hän tiivisti näet tuomionsa hänestä sanoihin:\n»Paheellinen hirviö, jolla on onni myötä.»\n\n[106] Niebuhr kertoi, että hän ei voinut työskennellä, niin kauan kuin\nAugustuksen pystykuvan silmät olivat häneen suuntautuneina.\n\n[107] Runoilija, Horatiuksen ystävä.\n\n[108] Latinalaisesta sanasta _pastor_: paimen.\n\n[109] On kiintoisaa — näin ohimennen — huomata, että jo Vergilius\ntunsi, miten tärkeätä on jalostaa siemenviljaa valitsemalla\naina parhain osa satoa tähän tarkoitukseen. Hän puhuu myöskin\nmaanviljelijöistä, jotka koettavat helpottaa jyvien itämistä antamalla\nniiden olla ensin salpietarissa tai öljyssä. Mutta runoilija tekee\ntällöin seuraavan johtopäätöksen:\n\n    »Mut valioimmankin, perin tarkkaan tutkitun viljan\n    näin minä huononevan, jos ihminen ei joka vuosi\n    siemeneks parhaimpaa valikoi. Näet sattuma koettaa\n    kaikkea kehnontaa, sit' taannuttua asemastaan.»\n\n»Georgicassa» on runsaasti yhtäläisiä kokemusperäisiä havaintoja,\nkuten esim. että maakokkareet tulevat kuohkeammiksi, jos ne jätetään\npakkasen purtaviksi, että puut täytyy toisaalle siirrettäessä istuttaa\nsiten, että sama puoli tulee aurinkoa kohti kuin ennenkin, tahi että\nmehiläisiä pesään pantaessa tulee voimattomat kuningattaret korvata\nnuoremmilla ja voimakkaammilla. Samanlaatuinen esimerkki on runoilijan\nneuvo, miten pitää kasvattaa hienovillainen lammaskanta:\n\n    »Lampaistas vain hieno- ja valkeavillavat etsi!\n    Myös paras hyljätä on vitivalkea pässi, jos sillä\n    kostean suulaen alla on mustankirjava kieli,\n    tai pian kirjokkaita jo vuonia laumahas karttuu;\n    lampaittes vilinästä sä uus isä etsiös niille!»\n\n[110] Tarkoitetaan silkkiäismadon koteloita.\n\n[111] Valtameren.\n\n[112] Lyydian jokia.\n\n[113] Kreik. Aineias.\n\n[114] Kreik. Aiolos.\n\n[115] Troialaisten.\n\n[116] Tanedos saari on Troian edustalla.\n\n[117] Käärmeiden myrkyllisyyden luultiin johtuvan myrkkykasvien\nsyömisestä.\n\n[118] Troialaisten.\n\n[119] Kreik. Tartaros.\n\n[120] Runoilijoita.\n\n[121] Suosittu laulaja.\n\n[122] Tätä käsitystä tukevat m.m. monet kreikkalaiset tyttöjen ja\npoikien nimet, jälkimmäiset usein kreikkalaisin _kotipaikkaosoituksin_.\nSattuu myöskin, että kun Horatius käännöksessään on paikallistuttanut\ntodistettavasti lesboslaisen runon Roomaan, hän esimerkiksi\nnimittää pohjoistuulta 'traakialaiseksi tuuleksi' ja unohtaa,\nettä yhtä luonnollinen kuin sanontatapa oli Lesboksessa, yhtä\nhuonosti se soveltuu Roomassa. Silloin tällöin tapaa Horatiuksella\nmyöskin vaikeasti käsitettäviä ilmaisumuotoja, joka selvenee siitä\nolettamuksesta, että ne ovat huonosti onnistuneita kokeita ilmaista\nlatinaksi kreikkalaisia lausetapoja.\n\n[123]\n\n    Miesi nuhteetoin, elämältään puhdas,\n    suojaks keihäst' ei kuten villit kaipaa,\n      jousta, viint' ei, täys mi on myrkkypäitä\n        nuolia, Fuscus.\n\nFuscus oli Horatiuksen runoilijaveli.\n\n[124] Vrt. Svenska folkets underbara öden VII: 162.\n\n[125] Augustuksen palatsin sisäänkäytävän kummallakin puolella kasvoi\nlaakeripuu — se oli jo vanha kreikkalainen tapa — ja keskellä oven\nyläpuolella riippui lammenlehdistä tehty kansalaiskruunu.\n\n[126] Apollonin lisänimi (erikoisesti lääkintätaidon jumalana).\n\n[127] Vrt. V.A. Koskenniemen runoa »Poppelit» kokoelmassa »Sydän ja\nkuolema». Suom. huom.\n\n[128] Eräs meren jumalatar.\n\n[129] Haimos, nykyinen Balkan, on Thrakian vuoria. Siellä (ja etupäässä\nThesaliassa, Pelion-vuorella) eli kentauri Kheiron, jonka Iuppiter\nasetti taivaalle tähtikuvioksi, Jousimieheksi.\n\n[130] Pohjois-Kreikan vuoria.\n\n[131] Öljymarjat.\n\n[132] Mustanmeren varhaisempi nimi oli Pontus Axinus (Akseinos)\ns.o. »vieraille ynseä» meri, mutta käytännössä oli päässyt valtaan\neufemistinen nimitys Pontus euxinus = »ystävällinen» meri. Suom. huom.\n\n[133] Tomi sijaitsi suunnilleen samalla asteella pohjoista leveyttä\nkuin Firenze, siis vain hiukan pohjoisempana kuin Rooma. Mutta tuon\nseudun ilmasto oli paljoa koleampaa ja raaempaa. Suom. huom.\n\n[134] Kun hän syntyi, ei kukaan voinut aavistaa, että hänestä tulisi\nmaailmanvaltakunnan herra. Mutta Suetonius kertoo astrologista,\njoka ennusti, että pienokaisesta kerran tulisi »kuningas, vaikkakin\nvailla kuninkaanarvon merkkejä». Sama historioitsija kertoo myöskin\nhullunkurisen kaskun siitä, kuinka »Livia häntä kantaessaan koki\ntutkistella, tulisiko hän saamaan pojan. Hän otti silloin munan\nhautovalla kanalta ja hautoi sen itse palvelijattariensa avulla, jotka\nvuorottelivat pitääkseen munan lämpimänä, kunnes siitä syntyi poikanen,\njolla oli silmiinpistävän suuri heltta.»\n\n[135] Tiberiuksen käyttäytymisestä kuolemantapauksen jälkeisenä aikana\nSuetonius kertoo kuvaavan jutun. Kun Troian lähetystö vihoviimeisenä\nsaapui surunvalittelulle, niin tuikea keisari ivaili heidän hieman\nmyöhäistä saapumistaan sanoen: »Minäkin saan lausua valitteluni teille\n— kuuluisan kansalaisenne Hektorin menetyksen johdosta.»\n\n[136] »Jotkut luulivat», Tacitus sanoo, »että hän vetäytyi\nyksinäisyyteen siksi, että hän häpesi ulkonäköään vanhoilla\npäivillään.» Nuorena Tiberius oli ollut tavattoman kaunis ja komea\nmies. Multa nyt oli hänen »muinoin ryhdikäs ja leveäharteinen\nvartalonsa luonnottoman laiha ja iän taivuttama, hänen päälakensa\npaljas ja kasvonsa täynnä paisumia, joita hän peitteli laastarilla.»\n\n[137] Nuoruusvuosinaan keisarin ainoa heikkous lienee ollut taipumus\nväkijuomiin. Sanotaan sotilasten sen vuoksi vääntäneen hänen nimensä\nTiberius Claudius Nero — Biberius Caldius Meroksi, sanaleikki\nlatinalaisista sanoista »bibere», juoda, »calduma, viinitoti ja\n»merum», sekoittamaton viini. Vedellä sekoittamattoman viinin juomista\npitivät roomalaiset ja kreikkalaiset rappeutumisen merkkinä.\n\nKoko juttuhan on vain sotilasvitsi, jota ei saa pitää niin suuressa\nmäärin Tiberiusta luonnehtivana kuin juttujenkertoja Suetonius tekee.\n\n[138] Suurelta osalta Tacituksen käsitys Tiberiuksesta varmastikin\njuontaa juurensa niistä lähteistä, joita hän sanoo käyttäneensä,\nnimittäin Agrippina nuoremman, keisari Neron äidin muistelmista. Tämä\non epäilemättä tehnyt parhaansa Tiberiuksen muistoa mustatakseen\nkostoksi siitä, mitä hänen äitinsä, Agrippina vanhempi, ja hänen\nveljensä olivat saaneet Tiberiuksen takia kärsiä.\n\nSe seikka, että Tacitus ilman tarpeellista kritiikkiä ammensi\ntästä myrkyllisestä lähteestä, ei johtunut vain hänen yleensä\nylimyksellisistä mielipiteistään, vaan myöskin henkilökohtaisesta\nvihasta, tosin ei suorastaan Tiberiusta kohtaan, tyrannia kohtaan,\njoka piti kunnianaan sitä, että oli ottanut Tiberiuksen esikuvakseen,\nnimittäin vihasta keisari _Domitianusta_ kohtaan. Tacitus epäili\nDomitianusta siitä, että tämä oli myrkyllä raivannut tieltään hänen\npidetyn ja syvästi kunnioitetun appensa Agricolan. Tällöin voimme\nymmärtää, kuinka kirjailija johtui pitämään Domitianusta, joka oli\noikea tyranniluonne, Tiberiuksensa mallina, käyttämään Domitianuksen\njäljittelijän-ominaisuuksia, jotka hän henkilökohtaisesti tunsi,\nTiberiuksen psykologisina selityksinä. Miten julmalla nautinnolla hän\nonkaan heiluttanut ruoskaansa Tiberiuksen yllä! Kohtasihan jokainen\nisku yhtä hyvin vihattua Domitianusta.\n\n[139] Suetonius ainakin sanoo, että hän ukonilmalla heitti viittansa\npään yli tahi juoksi piiloon sängyn alle. Muuan jonkin verran nuorempi\nkreikkalainen historioitsija sitävastoin kertoo, että mielipuoli caesar\noli teetättänyt itselleen ukkos- ja salamakoneen, joka pantiin käyntiin\nheti kuin vain Iuppiter oli jyrähdyttänyt omaansa.\n\n[140] Muinaisajalta tämä idyllinen seutu oli harvinaisen, usein\nuusiintuvan murhenäytelmän katsomona. Pyhässä lehdossa kasvoi puu,\njonka ympäri nähtiin yötä päivää haamun hiipivän paljastettu miekka\nkädessä. Se oli Dianan pappi. Hän oli murhaamalla edeltäjänsä saanut\nkorkean arvonsa, johon kuului nimitys »Metsän kuningas», ja kerran\nhän itse oli saava saman kohtalon: joku, joka olisi voimakkaampi ja\nviekkaampi kuin hän, surmaisi hänet. Sillä sellainen oli pyhän lehdon\nlaki, että ainoastaan se, jonka onnistui surmata edeltäjänsä, voi\npäästä temppelin papiksi. Hän ei saanut kuitenkaan ryhtyä papin kanssa\nkaksintaisteluun, ennenkuin hänen oli onnistunut taittaa oksa pyhästä\npuusta, jota Metsän kuningas vartioi. Vielä toiselle vuosisadalle\nsaakka meidän ajanlaskuamme pysyi tämä tapa muistona barbaariselta\nalkuajalta, jolloin Dianaa palveltiin ihmisuhreilla.\n\nNerokas englantilainen uskonnontutkija Frazer on tullut siihen\nkiintoisaan olettamukseen, että Metsän kuningas oli metsän jumalattaren\nDianan puoliso ja että Dianan arveltiin olevan ruumiillistuneena\npyhässä puussa, jota pappi hengellään suojeli. Tällaisia avioliittoja\nihmisten ja puiden välillä esiintyy vielä Intiassa ja muissa\nitäaasialaisissa maissa. Lähtökohtanaan Nemijärven rannoilla näytelty\nharvinainen draama Frazer on suuressa teoksessaan »Kultainen oksa»,\njonka pääpainos on 12-niteinen, käsitellyt suunnattoman laajoja aloja\nalkukantaisuskontojen tutkimuskentällä. Eri tahoilta maailmaa hän\non esittänyt kiintoisia rinnakkaistapauksia, erittäinkin nykyisten\nafrikkalaisten kansojen keskuudesta, ja siten kiintoisasti valaissut\nkysymystä noituuden ja alkukantais-uskontojen synnystä.\n\n[141] Hän oli Claudiuksen vaimoista kolmas järjestyksessä. Molemmista\nedellisistä Claudius oli eronnut.\n\n[142] On kuitenkin mahdollista, että kirjoituksen loppuosa — ja sen\nmukana kuvaus kurpitsaksi muuttumisesta — on hävinnyt.\n\n[143] Suetoniuksen kertoman mukaan hän ei ollut parempaa perua isänkään\npuolella, sillä hänen isänsä hän kuvaa raa'aksi irstailijaksi.\nTacituksella ei ole sitävastoin miehestä mitään pahaa sanottavana.\nMutta ei hyvääkään. Suetonius kertoo edelleen, että kun äsken isäksi\npäässyttä onniteltiin terveestä pojasta, hän kiitti lausuen: »Minun ja\nAgrippinan pojasta ei voi koskaan tulla muuta kuin ihmiskunnan hylkiö.»\n\nKertomuksessa tuntuu historiallisille kaskuille ominainen\njälkiviisauden maku.\n\n[144] Suetonius kertoo esimerkiksi, että Nero muun muassa\ntraagillisessa laulukappaleessa näytteli — raskaana olevan naisen osaa.\n»Mitä keisari tekee».» kysyi joukko kauhistuneita katsojia. »Hän on\nlapsivuoteessa», vastattiin. Eräässä toisessa traagillisessa osassa\nHänen Majesteettinsa vaikeroi niin kamalasti, että muuan sotilas riensi\nvapauttamaan hänet niistä kahleista, joihin hän osan mukaisesti oli\nolevinaan kytketty.\n\n[145] Hänen äitinsä oli kauneudellaan herättänyt Messalinassa kateuden,\nja se oli maksanut hänen elämänsä. Hänen isänsä oli ollut Seianuksen\nystävä ja joutunut perikatoon yhdessä tämän kanssa.\n\nPoppæa oli mestari taidossa vaikuttaa »hyvin säilyneeltä». Hän keksi\njonkinlaisen hajuvoiteen, jolla hän suojeli kasvojaan kuten naamiolla,\nheti kun oli yksinään, ja pitääkseen ihonsa raikkaana hän kylpi joka\npäivä aasinmaidossa. Siksi kuuluikin matkoilla hänen seurueeseensa aina\n500 aasintammaa.\n\n[146] Suetonius kertoo kaskun eräästä suositusta näyttelijästä, joka\nmuutamassa tunnetussa aariassa havainnollistutti sanoja »Hyvästi,\nisä, hyvästi, äiti» sellaisilla eleillä, että kaikki ymmärsivät hänen\ntarkoittavan Claudiuksen ja Agrippinan murhia. Sanoessaan »Hyvästi,\nisä» hän nimittäin matki syömistä, sanoessaan »Hyvästi, äiti» uimista.\n\n[147] Tällä matkallaan Nero meni taas uudelleen naimisiin. Poppæa\noli kuollut — kerrottiin Neron vihoissaan potkaisseen häntä, niin\nettä hän sai keskenmenon ja kuoli. Tällaiseen tekoon hän voi tehdä\nitsensä syylliseksi, mutta yhtä kuvaavaa on tälle rakastettavalle\nkaunosielulle, että hänellä ei ollut sydäntä poltattaa kaunista naista,\nvaan hän itämaisen tavan mukaan palsamoidutti hänet. Tämän jälkeen hän\nnai naisen, joka oli ollut hänen rakastajattarensa viimeistä edellisen\navioliiton aikana — tämä oli naisen neljäs avioliitto järjestyksessä.\nMutta oikullinen Nero näyttää kyllästyneen häneen heti, kun kielletyn\nhedelmän houkutus ei naisessa enää ärsyttänyt hänen aistillisuuttansa.\nKreikassa hän, kuten sanottu, meni naimisiin erään Sporos nimisen\neunukin kanssa. Tämä olio oli hämmästyttävästi. Poppæan näköinen.\nNero puetti hänet naisten vaatteisiin, nimitti häntä Sabinaksi,\nvihitti virallisesti itsensä hänen kanssaan ja näytätti häntä kansalle\nkeisarinnana. Muuan filosofi, jolta Nero kysyi, mitä hän piti uudesta\nkeisarinnasta, vastasi purevasti: »Ah, olisivatpa jumalat antaneet\nisällesikin sellaisen vaimon eikä ketään muuta!»\n\n[148] Nero oli likinäköinen ja piti siksi hiottua smaragdia toisessa\nsilmännurkassaan.\n\n[149] Tekijä W. Reinhold (1839).\n\n[150] Tu kongprángàr, se tu pardonné: »Ken ymmärtää kaiken, antaa\nanteeksi kaiken.»\n\n[151] Kas tässä myös eräs valonvälkähdys, joka on kiintoisa lajiaan:\nvuonna 58 Nero ehdotti neuvonantajilleen, että kaikki tullit ja muut\nvälilliset verot lakkautettaisiin. Tällainen kaksikymmenvuotisen\nruhtinaan vapaakauppamielisyys oli aivan uutta antiikin taloudellisessa\nhistoriassa. Kuinka kaikki ihmiset tulevat olemaankin ihastuksissaan\npäästessään tulleista ja vapautuessaan vihatuista publikaaneista,\nNero arveli! Tästä, sangen ajattelemattomasta tunteesta syntyi hänen\nuudistussuunnitelmansa. Koko juttu on hänestä enemmän kuin luvallisen\nyksinkertainen: koskapa publikaanit käyttäytyvät epäoikeudenmukaisesti,\nniin heidät on poistettava ja heidän kanssansa kaikki, millä on tullien\nkanssa tekemistä. Olisivatko _välittömät_ verot, jotka olisi täytynyt\nsäätää poistettujen lilalle, olleet kansalle mieluisampia, sitä hän ei\nnäytä ollenkaan ajatelleen. Neron neuvonantajat vastustivat ehdotusta,\njoka raukesi siihen. Mutta se hyöty siitä kaikissa tapauksissa oli,\nettä tullien- ja veronkantajien toiminnan tarkastusta parannettiin.\n\n[152] Sen voimakkaan vaikutuksen, jonka suurkuninkaan veljen loistavan\nseurueen kanssa tekemä pitkä matka Länsimaiden pääkaupunkiin\nteki Idän kansoihin, pitäisi muutamain eteväin Uuden Testamentin\nhistorian tutkijain mukaan kuvastua kertomuksessa kolmen kuninkaan\npalvomismatkasta Betlehennin. Tämä olettamus on antanut aihetta\nteräviin tieteellisiin väittelyihin, joissa kuitenkin sellaiset\ntutkijat kuin Jeremias ja Eduard Meyer jyrkästi asettuvat tätä\nolettamusta vastustamaan.\n\n[153] Historioitsija Hendersonin.\n\n[154] Henkilöillä, jotka pakotettiin surmaamaan itsensä, oli tapana\ntestamentata osa omaisuuttaan keisarille tai jollekin toiselle\nmahtimiehelle pelastaakseen siten edes _jotakin_ sukulaisilleen.\n\n[155] Kaupunki eteläisessä Latiumissa.\n\n[156] Se nimittäin antoi Gemellukselle toiveita palvotun Maronillan\npikaisesta kuolemasta ja hänen vieläkin enemmän palvotun omaisuutensa\nperimisestä.\n\n[157] Troian lähellä oleva vuori.\n\n[158] Tällä tarkoitetaan yleistä huhua, että kristityt\njumalanpalveluksissaan teurastivat ihmisiä ja söivät heidän lihaansa.\nNämä syytökset johtuivat pakanain väärinymmärtämästä opista Jeesuksen\nruumiin ja veren läsnäolosta ehtoollisessa.\n\n[159] Kuinka laajaksi ja vaikeasti hallittavaksi kreikkalainen\nkieliainehisto on tullut suureksi osaksi näiden löytöjen vuoksi, siitä\nsaamme aavistuksen, kun kuulemme, että suuri saksalainen filologi Diels\nlaski vuonna 1905 täydellisen ja ajanmukaisen kreikkalaisen sanakirjan\nesitöiden kustannukset 10 miljoonaksi markaksi ja itse kirjan\nkirjakauppahinnan — 120 paksua nidettä käsittävä teos — 6 000 markaksi.\n\n[160] Ei mistään muusta kirjasta koko maailmassa ole oteltu niin\nmonia ja monikielisiä painoksia. Brittiläinen raamattuseura on yksin\njulkaissut Uutta Testamenttia noin 550:llä kielellä.\n\n[161] 39 ruoskaniskua oli rangaistus, johon synagoogan esimiehillä oli\ntapana tuomita ankaroita jumalanpalvelusta koskevia lainmääräyksiä\nvastaan tehdyistä rikkomuksista.\n\n[162] Tähän alaan kuuluvien kysymysten opastavia selityksiä on Nordisk\nFamiljebokin 3:nnessa laitoksessa: artikkelit »Bibelforskning» ja\n»Jesus». Muutoin viitataan alempana olevaan valtavan kirjallisuuden\npieneen valikoimaan, joka on suoritettu silmämääränä se, että se\nm.m. olisi kutakuinkin erilaatuisia pääsuuntia edustava, suuntia,\njoita tiedemiehet ja muut sivistyksellisesti huomatut totuudenetsijät\novat esittäneet. Toisessa osastossa kirjallisuus on mainittu\naikajärjestyksessä.\n\n[163] Tämän käsityskannan mukaan esim. Pietarin hahmo on muunnos ja\nyhteensulautuma persialaisesta Mithraasta, roomalaisesta Ianuksesta\nsekä kreikkalaisesta merenhaltiasta Proteuksesta, jonka nimikin paljon\nmuistuttaa Petrus nimeä. Proteuksen kyky muuttaa helposti muotoaan\nilmenee selvästi Pietarin äkillisissä heilahduksissa taisteluhalun\nja toiselta puolen horjuvaisuuden välillä, joka meni niin pitkälle,\nettä hän kielsi Mestarinsa. »Apostolienhan on kuten Proteus likeisissä\ntekemisissä veden kanssa — kalastajana — ja tekee ihmetyön kulkien\nmerenhaltian tavoin veden päällä.» Kertomus Nainin lesken pojasta,\njonka Jeesus herättää kuolleista, saa seuraavan nerokkaan tulkinnan:\n»Kuollut symboloinee nousevaa Orionia tai Capellaa, Ajomiehen\ntähtikuvion kantamana — _kannettiinhan_ kuollutta paareilla. Leski\ntarkoittaa talven jumalatarta: talvi on lopussa. Ja Jeesuksen sanat\nleskelle: 'Älä itke' merkitsevät: 'Sadeaika on ohi'.» Tällaisen\ntieteellisen analyysin' edessä mykistyy tavallinen yksinkertainen järki\nkummastuksesta ja ajattelee tälläkin kertaa kuten usein ennenkin:\n»Liiallinen oppi on tehnyt sinut hurjaksi.»\n\n[164] Ranskaksi Cologne.\n\n[165] _Pentelikon_ oli marmorilouhimoistaan kuuluisa vuori Attikassa.\n(Suomentajan huomautus.)\n\n[166] Yksi saksalainen ja yksi itävaltalainen Reichs-Limes-Kommission\non jo miespolven ajan työskennellyt limeksen, sen linnakkeiden y.m.\nkaivauksissa ja tutkimuksissa ja tehnyt joukon sekä kiinteitten että\nirrallisien muinaisjäännösten löytöjä tavaten ensi sijassa aseita, ja\nsotilaan varustukseen kuuluvia esineitä, talouskaluja ja taide-esineitä\nsekä rahoja. Erittäin mielenkiintoisia ovat Mithraan temppelin\njäännökset alttareineen ja jumalankuvineen sekä hautakivet linnaväen\nhautausmaalta.\n\n[167] Kuuluisin kaikista muinaisajan mosaiikeista, kuva Aleksanterin\ntaistelusta Issoksen luona, on viety eräästä Pompejin talosta Napolin\nkansallismuseoon.\n\n[168] Raha, jonka arvo noihin aikoihin oli suunnilleen viisikymmentä\npenniä.\n\n[169] Tästä johtuu ajattelemaan muualta Lukianoksen satiirista\ndialogia, jossa eräs kaunis hetaira, nimeltään Drosis, valittelee\nystävättärelleen, ettei nuori Kleinias enää tule hänen luoksensa. Hänen\nopettajansa, kyynikko filosofi Aristainetos, tuo pörröinen hämmästelijä\nja teeskentelijä, »jolla on pitkä pukinparta, on pitänyt pitkiä\nsaarnoja nuorukaiselle hyveen edullisuudesta nautintoon verrattuna», ja\nkieltänyt nuorukaista käymästä enää tervehtimässä Drosista.\n\nMutta hänen ystävättärensä keksii heti keinon. Hän lupaa mennä sille\npaikalle, missä Kleiniaan isällä on lapana kävellä. Sinne hän yöllä\nkirjoittaa hiilipulalla seinälle: »Aristainetos turmelee Kleiniaan.»\nSilloin ukko varmasti ottaa Mattinsa koulusta!\n\n[170] Basilikat, jotka pilaririveillä olivat jaetut kolmeen laivaan ja\npäätyivät jo mainittuun korokkeeseen, ovat erittäin mielenkiintoisia\nsiksi, että ne olivat vanhimpien kristittyjen kirkkojen esikuvina.\n\n[171] Samoinkuin suuressa kieltolakiäänestyksessä Ruotsissa 1923. Ks.\nilmoituslehtistä teoksesta »Svenska folkets underbara öden».\n\n[172] Aikaisemmin luultiin väärin, että Herculaneumin yli oli virrannut\nhehkuvaa laavaa ja että siksi oli mahdotonta kaivaa sitä esille.\nItse asiassa on tuhkan päällä vain ohut laavapeite, ja sekään ei ole\nperäisin vuodella 79, vaan paljoa myöhäisemmistä purkauksista.\n\n[173] Hadrianuksen ja Antoninuksen vallit ovat nyt. kuten Reinin\nja Tonavan limes, perin pohjin tutkitut, ja on olemassa kokonainen\nkirjallisuus näistä roomalaisajan vahvimpien puolustuslaitteiden\njäännöksistä. Hadrianuksen valli oli yli 12 peninkulmaa pitkä ja lienee\nollut 6-7 metriä korkea. Kaikkialla, missä maasto myönsi, oli 10 metriä\nleveä ja 3 metriä syvä hauta muurin ulkopuolella.\n\n[174] Lambaesiksen rauniot ovat kaikista mielenkiintoisimmat entisillä\nRooman alueilla Afrikassa. Sikäläisien kaivausten arvoa ovat\nrunsaat piirtokirjoituslöydöt lisänneet. Numidialaiset hävittivät\nkaupungin 400-luvun alussa. Nyt se on ranskalainen Lambèse niminen\nrangaistussiirtola.\n\n[175] Kuvaavaa sille hyväntekeväisyydelle, josta Hadrianus tuli\nyleisesti tunnetuksi, on seuraava hauska kasku: Muutamana päivänä,\njolloin keisari tapansa mukaan oli kylpemässä eräässä yleisessä\nkylpylässä, aivan tavallisen yksinkertaisen kansalaisen tavoin, hän\nnäki vanhan sotilaan kihnuttavan selkäänsä kylpyhuoneen marmoriseinää\nvastaan. Hadrianus, joka tunsi vanhuksen, kysyi häneltä, miksi tämä\nteki näin. »Siksi, että minun on pakko — minulla ei ole varoja pitää\nmukanani orjaa, joka harjaisi selkääni ja hieroisi leinin runtelemaa\nruumistani.» — »Silloinpa sinun pitää saada orja ja rahojakin sen\nelatukseksi», keisari sanoi.\n\nKun Hadrianus seuraavana päivänä tuli taas kylpylään, oli siellä\nkokonainen liuta vanhuksia, jotka seisoivat ja kihnuttelivat itseänsä\nseiniä vastaan. Keisari hymyili ja — pani heidät harjaamaan toisiansa.\n\n[176] Merkitsee »hurskas».\n\n[177] Merkitsee: Pikkukyynikko.\n\n[178] Kohtalottaria, jotka kehräävät ihmisten elämänlangan ja\nleikkaavat sen poikki, kun aika on täysi.\n\n[179] Aeneaan isä.\n\n[180] Rikkaus.\n\n[181] Oikea merimiesjuttu, jossa Lukianos parodioi mielikuvituksellisia\nmatkaseikkailuja, joita kreikkalainen kirjallisuus Odysseuksen ajoista\nasti oli tulvillaan.\n\n\n\n"]