[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc0qDzuzH4AyTc-M9GTz8Ezg0qQ5e6IPUUSxnvA5k4Qk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3686,"Illan varjot","Keyserling, Eduard von",1887,1955,"3686-keyserling-eduard-von-illan-varjot","3686__Keyserling_Eduard_von__Illan_varjot","Romaani","romaani",[],[],"fi",1914,1920,41528,266026,false,74845,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Illan varjot: Romaani\" by Eduard von Keyserling is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in the secluded Padurenin castle, where the main characters—the parooni Siegwart von der Warthe, his sister paroonitar Arabella, and their family and servants—navigate the complexities of aristocratic life steeped in tradition and loss. Central to the narrative is the atmosphere of melancholy, reflecting on themes of duty, familial bonds, and the inevitable changes brought about by time.  The opening of the novel introduces readers to the somber atmosphere of Padurenin castle following a substantial tragedy in the family. The characters are depicted in quiet moments, with the parooni moving about in a wheelchair, and servants discussing their mundane lives against the backdrop of fading aristocratic glory. The narrative highlights the parooni's sense of authority and the lingering influence he has over those around him, despite his declining health. As rumors circulate about the departure of his daughter Fastrade for medical training, the chapter sets the stage for upcoming tensions and emotional upheaval, hinting at deeper connections and unresolved issues within this aristocratic family. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Nieminen, Kaarlo",274,"Impressionistinen romaani kuvaa baltiansaksalaisen aristokratian elämää ja sääty-yhteiskunnan murenemista 1900-luvun alussa. Teos sijoittuu kartanoympäristöön, jossa joutilaan yläluokan päivät täyttyvät perinteistä, hiipuvasta loistosta ja melankolisesta odotuksesta.","Edouard von Keyserlingin 'Ruhtinattaria' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3686. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","RUHTINATTARIA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nE. VON KEYSERLING\n\n\n\nSuomensi\n\nAnna Leivo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nNeustadt-Birkensteinin leskiruhtinatar Adelheid kulki keskipäivän\naikaan eräänä kuumana kesäpäivänä kansliaan puhuakseen raha-asioistaan\ntilustenhoitajansa, entisen majuri von Bützowin kanssa. Birkensteinin\nruhtinas Ernst oli kuollut parhaassa miehuusiässään. Salainen\nkeuhkotauti oli äkkiä temmannut hänet pois. Koska ruhtinaalla ei ollut\nmiespuolista perillistä, siirtyi kruunu hänen nuoremmalle veljelleen,\nruhtinas Konradille. Mutta leskiruhtinatar siirtyi kolmen tyttärensä\nkanssa maan itäosassa sijaitsevalle Gutheiden nimiselle tilalleen.\nManalle mennyt ruhtinas oli ollut iloinen herra, ja perheomaisuuden\nhuomattiinkin hänen kuoltuaan olevan verrattain rappeutuneessa tilassa.\nLeskeneläke oli siksi niukka, että tuo ylhäinen nainen päätti kasvattaa\ntyttärensä maalaiselämän hiljaisuudessa. Mutta paljon huolta tuotti\nsittenkin varojen hankkiminen säädynmukaiseen elämään.\n\nNämä käynnit kansliassa ja pitkät keskustelut rahasta saattoivat\nruhtinattaren aina väsyneeksi ja surulliseksi. Hän istui siellä\nkorituolissa suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli kokonaan\ntilikirjojen peitossa. Häntä vastapäätä istui majuri harmaassa\nliinapuvussaan, perin palavissaan, pienet, pyöreät kasvot punaisina,\npäälakikin punaisena hohtaen ohuen, harmaan tukan läpi ja harmaat\nviikset velttoina riippuen suupieliä pitkin. Hiljaa ja mumisten esitti\nhän selontekonsa, silloin tällöin pysähtyen ja luoden ulkonevat\nsiniset silmänsä ruhtinattareen, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen\ntiedonantonsa tekivät. Mutta ruhtinatar lepäsi liikkumattomana\ntuolissaan ja katseli avonaisesta akkunasta pihalle, joka nyt\ntyölevon aikana lepäsi äänettömänä auringonpaisteessa, ainoastaan\ntallirakennusten luona liikuskeli joku tallipoika, kalunahattu\nniskassa, pesten suuria, välkkyviä vaunuja. »Mitään toivottomampaa\nkuin majurin ääni tuskin on olemassa», mietti ruhtinatar, »ja\nnämä numerorivit, nämä debetit ja kreditit ja saldot, miten\nvihamielisiltä ne kuuluvat!» Suuri kärpänen oli eksynyt huoneeseen\nja alkoi äänekkäästi ja ärsyttävästi surista, aivankuin haluten\näänellänsä voittaa majurin surullisesti narisevan äänen. Ruhtinatar\noli vielä kaunis nainen istuessaan siinä liikkumattomana valkeassa\npikeepuvussaan, tumma tukka mustan pitsihunnun peittämänä. Kapeitten\nkasvojen ruskeahkossa kalpeudessa oli pronssin himmeätä hohdetta,\npiirteet olivat ihmeellisen rauhalliset ja säännölliset, ja suurissa,\nruskeissa silmissä kuvastui byzantilaisten madonnien raskasta paatosta.\nPienet kädet, täynnä sormuksia, lepäsivät väsyneinä helmassa. Nyt oli\nselonteko lopussa. Majuri vaikeni, kohotti valkeita kulmakarvojaan\nja silmäsi odottavasti hallitsijattareensa. Ruhtinatar katseli yhä\nedelleen alas pihalle, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat hyvin\nkaukana, mutta alkoi sitten puhua, puhui hitaasti ja vähän valittaen:\n»Tuo kaikki ei ole ensinkään rohkaisevaa, mutta viime aikojen\nsuurista menoista ja niistä menoista, jotka ovat edessäpäin, ei voida\nmitään muuttaa. Minun täytyi talvella matkustaa prinsessojen kanssa\nBirkensteiniin ottaakseni osaa seuraelämään, ja sitten tuli prinsessa\nRoxanen kihlaus. Salin, vihreän ja sinisen huoneen kalustot täytyi\nuudelleen päällystää ennen suuriruhtinaan tuloa. Ja nyt tulevat\nmyötäjäiset, ja joskin häät ovat veljeni suuriruhtinaan luona, on\nmenoja silti tarpeeksi. Tässä suhteessa ei voi mitään muuttaa. Kun\nkaikki tämä on ohitse, voidaan taas jonkun aikaa koettaa supistaa\nelintapoja ja säästää.»\n\nOvelle koputettiin, ja se aukeni ilman, että kukaan oli lausunut\n»sisään!» Kreivi Donald von Streith astui huoneeseen, pitkänä ja\nlaihana, valkeaan flanellipukuun puettuna. »Tulette parhaaseen aikaan,\nrakas kreivi», sanoi ruhtinatar päätään kääntämättä ja ojentaen hänelle\nkätensä, »olemme juuri raha-asioitamme selvittelemässä.»\n\nKreivi suuteli tarjottua kättä ja virkkoi: »Niinpä niin, majurilla\ntaitavat taasen kaikki taskut olla täynnä suruja.»\n\nMajuri kohautti olkapäitään, ja ruhtinatar valitti: »Ah niin, se on\ntaasen tuo kauhea tiilitehdas.»\n\nKreivi asettui etäälle kirjoituspöydästä erääseen nojatuoliin, ojensi\njalkansa ja hieroi hiljalleen sormenpäitään vastakkain. Hänen pientä,\npitkähköä päätään peitti kihara, hiukan harmahtava tukka. Harvinaisen\nlähellä toisiaan sijaitsivat sinisenharmaat silmät auringon ruskeiksi\npaahtamissa kasvoissa. Mutta täydellisesti hallitsi noita kasvoja\nvoimakas, rohkeasti kaareutuva nenä. Ohuet viikset ja pieni leukaparta\nolivat sysimustat. Koko olemus muistutti komeata Don Quijote'a. Kreivi\noli ruhtinas Ernstin eläessä ollut hovimarsalkkana Birkensteinissä.\nNyt omisti hän metsätilan lähellä Gutheideniä ja asui siellä yksin\npienessä metsästyslinnassaan. Mutta hänen päätehtävänään oli avustaa\nruhtinatarta neuvoillaan tämän tilojen hoidossa. Kaikkina päivän\naikoina saattoi nähdä hänen pienen automobiilinsa tai vaalean ratsunsa\nseisovan linnan pihalla, ja jokainen tilalla tiesi, että oikea herra,\njoka täällä kaiken ratkaisi, oli kreivi Streith.\n\n»No», alkoi kreivi, »koska tiilitehdas jättää meidät pulaan, on metsän\nmeitä autettava.»\n\n»Niinkö arvelette», sanoi ruhtinatar silmäten toivehikkaasti kreiviin.\n»Tiesin heti, että te keksisitte jotakin.»\n\nMajuri oli sulkenut kirjansa ja nousi: »Saanko nyt palata töihini?»\nmumisi hän.\n\n»Tietysti», vastasi ruhtinatar, »kiitän teitä, rakas majuri», ja hän\nojensi hänelle kätensä, jota tämä suuteli. »Niinkuin näette, löytyy\naina keino.» Mutta majurin kasvot säilyttivät huolestuneen ilmeensä,\nhän kumarsi kreiville ja poistui huoneesta. Ruhtinatar katseli\nedelleen miettivänä ulos akkunasta, ja kreivi hieroi sormenpäitään\nvastakkain. Molemmat vaikenivat hetken ja kuuntelivat hiljaista\nsurinaa, joka täytti helteisen keskipäivän. Vihdoin alkoi ruhtinatar,\nikäänkuin hän puhelisi itsekseen: »Kun majuri esittää kaikkia näitä\nepämiellyttäviä asioita, kuuluu hänen äänensä niin moittivalta. Mutta\nenhän minä sille mitään mahda, ettei tiilitehdas tuota mitään, enhän\nminä senvuoksi voi haudata tyttäriäni tänne maaseudun yksinäisyyteen.\nMinun täytyy heidän kanssansa ottaa osaa Birkensteinin ja Karlstadtin\nseuraelämään, sillä täytyyhän heidän joutua naimisiin. Naimaton\nprinsessa ei kelpaa mihinkään. Naimattomat prinsessat muistuttavat\nminusta helmillä koristettuja lamppumattoja tai kynänpyyhkeitä, joita\nkoti-opettajattaremme lahjoittelevat meille syntymäpäivinämme, ja\njoista emme tiedä, mihin niitä käyttäisimme.»\n\nKreivin sointuva nauru pelästytti ruhtinatarta, hän katseli häntä\nhetken hämmästyneenä, sitten alkoi hänkin nauraa. Hän lakkasi kuitenkin\nheti ja huokasi totisena: »Ei, ei, en voi nyt nauraa.»\n\n»Prinsessamme joutuvat kyllä naimisiin», lohdutti kreivi. »Alkuhan on\njo otettu.»\n\n»Niinpä kyllä», sanoi ruhtinatar epäröiden, »Roxanen kihlaukseen voin\nolla tyytyväinen, nuori mies on miellyttävä, mutta ihmiset tuolla\nkaukana, mitäpä heistä tiedämme, kaikki on niin vierasta. Ja lähettää\nlapsensa tuohon tuntemattomaan kaukaisuuteen, se on vaikeata. Venäjä,\nJumalani! sehän on niin hämärä ja tuntematon kuin — kuin tuonela. No,\nRoxane on kylmä ja järkevä, hän on kyllä kaikkialla tuleva toimeen.\nSensijaan tulee kaikki olemaan Eleonorelleni paljon vaikeampaa, hän\non niin herkkä ja helposti haavoittuva, ja katsokaa, sellaisia eivät\nmeidän asemassamme olevat saa olla. Ja sitten nuorimpani, hän on\nsuurin suruni. Kohta kuusitoistavuotias ja vielä niin lapsellinen. Hän\non paljon perinyt isältään, kaiken tuon rauhattoman ja levottoman.\nSitäpaitsi kasvaa hän täällä maalla.»\n\n»Marie prinsessamme», arveli kreivi, »on kyllä suoriutuva, hänellä on\noma päänsä ja hän on kulkeva omaa tietään.»\n\n»Mutta Streith», huudahti ruhtinatar ja löi kätensä yhteen, niin että\nsormukset hiljaa helähtivät vastakkain. »Kulkeva omaa tietään? Miten\nvoi prinsessa kulkea omaa tietään? Hänen tiensä on etukäteen määrätty,\nhän kulkee kuin kiskoilla, ja jos hän suistuu pois niiltä, on hän\nhukassa.»\n\n»Siis pieniä vetureita», lausui kreivi hymyillen.\n\n»Vetureita», toisti ruhtinatar valittaen, »miten luulette, että täällä\nmaalla voisin kasvattaa vetureita? Kun minä kerran nuorena tyttönä\nhalusin huvitella ja olla iloinen toisten nuorten tyttöjen seurassa,\nsanoi kreivitär Breckdorff minulle: »Jättäkää tuo, prinsessa Adelheid,\ntoisille nuorille naisille se kyllä sopii hyvin, mutta ei teille.»\nMiten voivat tytöt täällä maalla oppia, mikä sopii mikä ei? Miten minä\nsiinä asiassa suoriudun? Kuka minua auttaa?»\n\nKreivi kumartui hiukan ja sanoi ankarasti: »Entä minä?»\n\n»Niin te, Streith», vastasi ruhtinatar, »tietysti te... Jo\nBirkensteinissä, kun tapahtui jotakin ikävyyksiä, sanoin aina: Streith\nkeksii kyllä jonkun keinon. Ja sama tapa on minulla yhä vieläkin.» Tätä\nsanoessaan katsoi hän ystävällisesti häneen, ja hetken lepäsi hänen\nkatseensa raskaana ja miettivänä toisen katseessa.\n\nKreivi nojautui tyytyväisenä tuoliinsa ja sanoi: »Sitä toivonkin.»\nSitten hän nousi. »Ajan metsään», sanoi hän, »katsomaan, mitä voidaan\ntehdä.»\n\n»Tuletteko tänne päivälliselle?» kysyi ruhtinatar.\n\n»Jos saan», sanoi kreivi.\n\n»Kyllä, tulkaa», vastasi ruhtinatar, »silloin emme tarvitse ajatella\nrahoja, silloin voimme puhella ja kenties nauraakin yhdessä.»\n\nKreivi suuteli ruhtinattaren kättä ja poistui. —\n\nRuhtinatar istui vielä hetken väsyneenä ja alakuloisena paikallaan,\nvaikkakin musteesta ja tomuisista tilikirjoista lähtevä tuoksu ja\nsuuren kärpäsen alakuloinen surina tekivät hänelle tuon huoneen niin\nsanomattoman vastenmieliseksi. Vihdoin päätti hän jättää huoneen.\nHän kulki läpi talon pitkän huonerivin. Kaikki oli hiljaista, sillä\ntähän aikaan oli talon asukkaitten tapana vetäytyä päivällislevolleen.\nAinoastaan suuressa salissa kulki Böttinger, vanha valkohapsinen ja\nryppykasvoinen kamaripalvelija, hiljaa edestakaisin, tarkaten, olivatko\nakkunaverhot keskipäivä-auringon vuoksi alaslasketut. Ruhtinatar\npysähtyi ja katseli miettivänä tuolien pronssinvärisiä silkkipäällyksiä.\n\n»Böttinger», sanoi hän, »arvelen, että annamme liinapäällisten olla\nuusien huonekalujen päällä iltapäivään asti, muuten aurinko vaalentaa\nne.»\n\n»Niinkuin teidän korkeutenne käskee», mumisi Böttinger.\n\nRuhtinatar jatkoi matkaa omaan huoneeseensa. Täällä hän hengähti,\ntäällä pienessä huoneessa alaslaskettuine, keltaisine silkkiverhoineen,\njohon suuret, kuihtuvat ruusut kristallimaljakossa levittivät\nsuloista tuoksuaan, täällä ympäröi häntä ilma, jota hän oli tottunut\nhengittämään, ja jossa kanslian jättämä vastenmielinen vaikutus\nhaihtui. Hän ojentautui leposohvalleen, otti englantilaisen romaanin,\nmutta ei kuitenkaan heti sitä avannut, vaan sulki silmänsä nauttiakseen\nhetken ympäröivästä suloisesta, lepoatuottavasta hiljaisuudesta.\n»Täytyy ikäänkuin irrottautua varsinaisesta elämästään», mietti hän,\n»voidakseen nauttia hiljaisesta hetkestä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona hedelmäpuutarhassa istuivat prinsessat. He kokoontuivat\nmielellään sinne tähän aikaan, jolloin kotiopettajattaret nauttivat\npäivällislepoa. Neliömäisessä notkelmassa kasvoi karviaismarja-,\nviinimarja- ja vadelmapensaita sekä muutamia hedelmäpuita. Paahtavan\nkuumana valaisi niitä keskipäivän aurinko, lehdet ja hedelmät\ntuoksuivat kuumuuttaan, ja ylempänä sijaitsevasta keittiökasvitarhasta\ntoi tuulenhenki silloin tällöin tullessaan sellerin ja purjon väkevää\ntuoksua. Nuo kolme tyttöä olivat asettuneet rinteellä kasvavan vanhan\nluumupuun juurelle. Kaikilla kolmella oli valkea- ja punaraitaiset\nbatistipuvut sekä pienet valkeat olkihatut. Roxane istui suorana\nnojaten puun runkoon, kädet ristissä helmassa ja silmäili suoraan\neteensä keskipäivän kimaltelevaan kirkkauteen. Hän oli saanut äitinsä\nylevän kauneuden, nuo suuret, ruskeat silmät, mutta piirteiden ankara\npuhtaus oli noissa nuorissa kasvoissa muuttunut melkein ilmeettömäksi\nrauhallisuudeksi. Eleonore lepäsi puun varjossa ja tuijotti kohden\ntaivasta. Kukoistavat, pyöreät kasvot, joissa äidin sfinksinsilmät\nolivat muuttuneet ystävällisiksi, ruskeiksi tytönsilmiksi. Nuorin,\nMarie, oli heittäytynyt kirkkaaseen päivänvaloon. Hän makasi\nvatsallaan, nojasi päätään käsiinsä, takoi keltaisten kenkäinsä\nkärjillä kuoppia nurmikkoon ja söi puusta pudonneita, puoliraakoja\nhedelmiä. Ollakseen kuusitoistavuotias oli hänen vartalonsa harvinaisen\nkehittymätön, hoikka ja kulmikas, ja kasvot olivat leveät lapsenkasvot,\nposket punaiset ja silmät avoimet ja siniset. Kihara, hunajankeltainen\ntukka peitti suurimmaksi osaksi matalan otsan. Kaikki kolme olivat\nhetken vaijenneet, häikäisevä valo ja voimakas tuoksu teki pään\nraskaaksi ja antoi ajatuksille väsyneen, uneliaan hitauden. Äkkiä\nkatsahti Marie Roxaneen, sylkäsi luumunkiven suustaan ja kysyi:\n»Ajatteletko nytkin suuriruhtinastasi?»\n\nRoxane kohotti hieman kulmakarvojaan ja vastasi torjuvasti: »Kaikkea\nsinä kyseletkin.»\n\n»No niin», jatkoi Marie, »minä tarkoitan vain, että sinulla nyt on\njotakin ajateltavaa. Meillä ei ole.»\n\nRoxane ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta, vaan sanoi: »Älä sylje\nkiviä suustasi noin sopimattomasti.»\n\n»Sopimattomasti?» Marie katsahti hämmästyneenä sisareensa, »mutta\nsinähän olet ennen tehnyt aina niin. Kun minäkin joudun kihloihin\njonkun suuriruhtinaan kanssa, en minäkään enää tee niin. Sitäpaitsi,\nonhan aivan tietämätöntä, miten Venäjällä menetellään.» Kun Roxane ei\nvastannut, jutteli Marie edelleen: »Minähän pidän sinun Dimitriäsi\nihastuttavana, hänellä on hyvin kauniit silmät pitkine ripsineen,\nhänen viiksensä ovat ikäänkuin pronssinväristä silkkiä ja hänen\nsaksankielensä kuuluu hyvin hauskalta, on aivan kuin hän oikeastaan\naikoisi laulaa. Hän käyttää kyllä vähän liian paljon hajuvesiä,\nmutta kyllä hyviä, Peau d'Espagnea ja jotakin imelää, luullakseni\nheliotrooppia.»\n\n»Hänen silmänsä ovat kauniit», huomautti Eleonorekin. »Silloinkin, kun\nhän nauraa, ovat ne surulliset.»\n\n»Niin, surulliset ne ovat», sanoi Roxane juhlallisesti. »Dimitrihän on\nniin iloinen ja hauska, mutta syvemmällä hänen olennossaan on jotakin\nsurullista. Jo hänen äänensä. Kun hän kertoo kotimaastaan, kukkivista\naroista, tataareista kieroine silmineen, aina on siinä jotakin\nalakuloista.»\n\n»Tietysti», sanoi Eleonore, »kun kuulen sanan Venäjä, ajattelen suurta\ntasankoa, jolla hämärtää. En voi ajatella, että aurinko paistaisi\nsiellä, siellä on aina hämärä, ja kaukana on suuri kaupunki ikkunat\nvalaistuina, ja jossakin hämäryydessä joku laulaa tahi nauraa.»\n\n»Mademoiselle Laure sanoo», ilmoitti Marie, »että Pietarin hovi on\nEuroopan kevytmielisin hovi.»\n\nRoxane kohautti halveksivasti olkapäitään: »Niin hän.»\n\nRinteeltään saattoi Marie nähdä puutarha-aitauksen. Maantie kulki sen\nsivutse nousten ylämäkeen ja yhtyen kylätiehen, jonka varrella sijaitsi\npieniä taloja ja puutarhoja. Aurinkoisena ja hiljaisena lepäsi se nyt,\nainoastaan koirat ja kanat kuljeskelivat siellä edestakaisin, ja joskus\njoku nainen kiiruhti vesiämpäreineen kaivolle. Mutta sen takana eräällä\nkukkulalla kohosi suurena ja valkoisena, välkkyvin akkunoin, Tirnow,\nkreivi Dühnen'in linna. Marie ei päästänyt maantietä silmistään, sillä\njoka päivä tähän aikaan kulkivat kolme Dühnen'in poikaa siitä sivutse\nmatkallaan purolta, jossa olivat käyneet uimassa. »Siinä he ovat!»\nhuudahti Marie ääneensä. Kaikki kolme sinisissä liinapuvuissaan,\nkosteat uimapyyhkeet hartioilla, ja kasvot niin auringonpaahtamina,\nettä heidän vaalea tukkansa näytti melkein valkoiselta. Siinä oli\nFelix, kuusitoistavuotias kadetti, pitkä ja hoikka, Bruno kauniine\ntytönkasvoineen sekä Coco, huonosti kasvatettu seitsenvuotias\nnulikka. Molemmat vanhemmat pojat tervehtivät naisia. Coco pysähtyi,\npainoi kasvonsa aitausta vasten ja laski: »Kolme kaalinpäätä, kolme\nsalaatinpäätä, kolme prinsessaa.» Sitten juoksi hän tiehensä. Marie\nseurasi tarkkaavasti silmillään poikia, kun he astuivat ylös kylätietä,\nkävivät yhä pienemmiksi ja lopulta hävisivät kokonaan. Ja joka kerran\ntuntui hänestä, ikäänkuin jokin olisi raskauttanut sydäntä, ikäänkuin\ntuolla ulkopuolella vapaa, iloinen elämä olisi kulkenut hänen ohitsensa.\n\nKreivitär Dühnen oli tosin kerran ollut poikineen linnassa, mutta\nsilloin oli Felix univormussaan ollut jäykkä ja teeskennelty, ja\nmolemmat toiset tukka sileäksi kammattuna ja valkeat kaulukset kaulassa\näänettömiä ja hämillään. Ja kaikki kolme aivan toisia olentoja kuin\nne pojat, jotka väljissä liinapuseroissaan, kuumina ja vielä kylvystä\nkosteina kulkivat puutarha-aidan ohi. Surullisena kääntyi hän taasen\nluumujensa puoleen. Kun hän heitti silmäyksen Roxaneen, huudahti hän:\n»Mutta, Roxane, minkä näköinen sinä olet, sinähän olet itkemäisilläsi,\nsinähän jo itket.»\n\nTosiaan olivatkin Roxanen posket kosteina kyyneleistä. Hän hymyili. »Ei\nse ole mitään», sanoi hän, »minusta tuntui vain äkkiä niin omituiselta,\nettä minä muutaman päivän jälkeen en enää ole näkevä mitään tästä\nkaikesta, että se on oleva kaukana, kaukana poissa, aurinkoinen pieni\npaikka, jota tulen kaipaamaan.»\n\nMarie kohautti olkapäitään. »Nämä vanhat karviaismarjapensaat», tuumi\nhän, »ovat kai viimeiset, joita minä tulen kaipaamaan.»\n\nPienet vaunut ajoivat maantietä aitauksen ohi ja Marie ilmoitti taasen:\n»Hyvä Jumala! siinä hän tulee.» Se oli kaupungin lukion professori\nWirth, joka saapui kaksi kertaa viikossa linnaan pitämään prinsessoille\nluentoa historiassa. Marie ojenteli ja venytteli itseään ajatellessaan\ntulevan tunnin pitkäveteisyyttä. »Se on myöskin siunausta,\nkihlauksen tuomaa siunausta», sanoi hän, »että pääsee eroon näiden\nhistoriantuntien kurjuudesta. Tule, Lore, Roxane on onnellinen, hän voi\njäädä tänne ja ajatella Dimitriään.» Huoaten nousivat molemmat tytöt ja\nlähtivät haluttomasti ja hitaasti astumaan linnaa kohti.\n\nKello neljä seisoi musta nelivaljakko linnan edustalla. Tähän aikaan\noli ruhtinattarella tapana tehdä ajeluretki tyttärineen. Marie ei\npaljoa välittänyt näistä retkistä, ne tehtiin enimmäkseen vaijeten,\nja tie oli liiaksi tuttu. Joka tapauksessa se oli tilaisuus,\njolloin saattoi hengittää ulkomaailman ilmaa ja heittää silmäyksen\nmuiden ihmisten elämään. Ensiksi oli kylätie. Kun vaunut kulkivat\nsivutse, pistivät naiset päänsä pienistä akkunoista, lapset istuivat\npuutarhanaidoilla suut ammollaan, miehet tervehtivät, koirat\nhaukkuivat, syntyi iloinen ja meluava hälinä. Kirkon vieressä oli\npappila. Puutarhassa seisoi pastorin rouva kahden tyttärensä kanssa,\nhe pitelivät suuria vateja, joihin he noukkivat viinimarjoja. Heidän\nsileät, ruskeat tukkansa välkkyivät auringossa. Kun he huomasivat\nvaunut, tarttuivat he molemmin käsin vateihinsa ja niijasivat syvään.\nSitten tuli Tirnow. Kaikki akkunat olivat avoinna, sisällä soitettiin\npianolla valssia, kirsikkapuissa muurin vierellä istuivat pojat; kolme\nsinistä olentoa kaiken vihreän ja punaisen keskellä. Coco heilautti\nolkihattuaan ja huusi jotakin vaunujen jälkeen. Kuumana paahtoi aurinko\nmaantielle, tomupilvi seurasi vaunuja, seutua peitti himmeä, keltainen\nverho, suuret takkiaislehdet tienvarsilla olivat tomunharmaat kuin\nimupaperi, ja vastenmieliset, suuret kärpäset surisivat ajelevien\nnenän ympärillä. Marien silmäluomet kävivät raskaiksi, ja hän alkoi\ntaasen epäillä näiden ajeluretkien hauskuutta. Mutta vielä oli jotakin\nnähtävää. He ajoivat Schlochtin'in, parooni Üchtlitz'in, maatilan\nohitse. Ja sepä olikin koko ajelun huippukohta. Varjoisana lepäsi\ntuo punainen rakennus mahtavien, vanhojen lehmustensa keskellä.\nPuutarhassa, tenniskentällä, juoksentelivat nuoret tytöt kirjavissa\npäähineissään ja nuoret herrat vaaleissa puvuissaan, heidän äänekäs\npuhelunsa kuului aina maantielle saakka. Puiden välissä riippui\nkeinu, ja siinä istui punapukuinen tyttö, vieressä seisoi upseeri\nja keinutti. Napit hänen tummassa sotilastakissaan välkkyivät kuin\ntuli. Ja kun tyttö lentäessään korkealle oksien väliin päästi pienen,\nkimeän kirkaisun, taivutti hän päätään taaksepäin ja nauroi. »Ihanaa»,\najatteli Marie ja huokasi.\n\nNyt kääntyivät vaunut metsään, eikä ollut enää mitään, mistä hän\nolisi saattanut iloita. Jäykkinä ja säännöllisinä seisoivat männyt\nloputtomissa riveissään, metsä täynnä jättimäisiä lyijykyniä, ja\nvinosti paistoi iltapäiväaurinko latvojen läpi. »Miten hyvälle\ntuoksuaa», sanoi Eleonore. Hän sanoi niin joka kerta, Marie tiesi\nettä se oli tuleva. Ja sitte näyttäytyi muutamia metsäkauriita puiden\nrunkojen välissä ja Roxane sanoi: »Katsokaa, metsäkauriita!» Tämä\ntapahtui myöskin säännöllisesti kuin käen ilmestyminen vanhasta\nkäkikellosta, jonka neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, oli perinyt\näidiltään; kello surisee, käki näyttäytyy ja sanoo: »Kukkuu», kello\nsurisee, ja Eleonore sanoo: »Miten hyvälle tuoksuaa», kello surisee,\nja Roxane sanoo: »Katsokaa, metsäkauriita.» — Metsä oli nyt lopussa\nja pitkä poppelikujanne alkoi. Sen päässä häämöitti linna, suurena\nja harmaana kaarevine päätyineen, paksuine pylväineen ja vihreine\nkuparikattoineen. Ulkoportailla seisoi Böttinger, pieni siniseen ja\nhopeaan verhottu olento, ja odotti.\n\nEnnen päivällistä kokoonnuttiin vihreään huoneeseen. Se hetki oli aina\nmiellyttävä, siinä oli juhlatunnelmaa. Nuo kolme tyttöä esiintyivät\nvalkopukuisina ruusut vyössä, mademoiselle Laure de Bouttamcourt,\nmustakiharainen ranskatar, pukeutui mielellään vaaleaan silkkiin. Hän\nkeskusteli kreivi Streith'in kanssa, taivutti päätään taaksepäin ja\nkatseli keimailevasti häneen mustilla silmillään. Neiti von Dachsberg,\nkotiopettajatar, jonka tukka oli aivan vaalea, kasvot kalpeat ja\nkärsivälliset, seisoi hiukan syrjässä ja keskusteli puoliääneen\nmajurin kanssa. Parooni Fürwit laski leikkiä prinsessojen kanssa.\nHän oli ollut hovimarsalkkana ruhtinattaren isän luona ja luuli\ntäälläkin olevansa samassa asemassa, mutta itse asiassa oli ruhtinatar\nvain halunnut valmistaa hänelle suruttoman vanhuuden, ottaessaan\nhänet taloonsa. »Kunniani kautta», sanoi hän, »näin unta, että\nkolme valkoista naista tuli vastaani. Sanon itselleni, että ne ovat\nenkeleitä. Mutta heti johtuu mieleeni: jos he menevät linnaan, miten\non minun heidät esiteltävä? Miten esitellään enkeleitä?» Hän nauroi,\nsipsutteli pienillä jaloillaan ja siveli kaunista, ruskeaksi värjättyä\nposkipartaansa. Vihdoinkin saapui ruhtinatar, seurassaan paroonitar\nDünhof, hänen ystävättärensä ja seuranaisensa, pieni, hengenahdistusta\npoteva nainen, jolla oli suuret, punakat kasvot ja lumivalkoinen\ntekotukka. Voitiin käydä pöytään. Ruhtinatar otti kreivi Streith'in\nkäsivarren, kolme prinsessaa seurasivat häntä, Parooni Fürwit johti\nparoonitar Dünhofia, majuri neiti von Dachsbergiä, mademoiselle\nLaure kulki yksin. »Kun mennään pöytään», oli Marie kerran sanonut\nmademoiselle Laurelle, »ovat kaikki kauniisti puettuja, pöytä, valkeaan\nja hopeaan katettuna, on kuin alttari, hiukan väristen asetutaan\nsen ääreen ja odotetaan kaikkia hyviä herkkuja, silloin voi toki\njonkunverran iloita siitä, että on prinsessa.»\n\n»Ah, ma pauvre petite!» [Voi pikku raukkaa! — Suom.] oli mademoiselle\nLaure vastannut.\n\nPöydässä johti kreivi keskustelua. Ruhtinatar kuunteli häntä, ja\nhänestä saattoi huomata, että hän oli mieltynyt ja tyytyväinen kreivin\npuheluun. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit lausuivat myös joskus\njotakin, neiti von Dachsberg puheli puoliääneen majurin kanssa,\nprinsessat istuivat suorina tuoleillaan ja vaikenivat.\n\n»Niin», sanoi kreivi, »eilen oli parooni Üchtlitz luonani. Vanha herra\nnäytti olevan vallan poissa suunniltaan. Ajatelkaa, sanoi hän, meidän\nHildamme haluaa lähteä pois kotoaan ryhtyäkseen johonkin työhön.\nHaluaako hän hoitaa sairaita, haluaako hän lueskella, haluaako ruveta\npostineidiksi? Mistä minä tiedän. Hän ei voi kehittää itseään kotona,\nsanoo hän. Oletteko milloinkaan kuullut, että meidän aikanamme jokin\nnainen kehittäisi itseään? Ei — mutta hänen täytyy pois. Hän sanoo,\nettei hän halua prinsessan tapaan istua kotona ja odottaa kruunua.»\n\nTämä herätti iloisuutta koko pöytäseurassa. »Hän ei minusta milloinkaan\nole ollut miellyttävä», huomautti ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof\narveli: »Kun nuo naiset lopulta ovat kehittäneet itsensä, ei enää olla\nselvillä, miten heidän kanssaan menetellä.»\n\n»Ja kaikki päättyy lopulta mielettömään avioliittoon», sanoi parooni\nFürwit. Paroonitar nyökäytti päätänsä ja selitti varmuudella, että\nnaisen paikka on kodissa.\n\nMarie kävi miettiväiseksi. Oliko Hilda ollut tuo punainen tyttö\nkeinussa, joka oli sallinut upseerin keinuttaa itseään? Hän oli aina\nihaillut Hildaa, hänen vilkkaita, harmaita silmiään, hänen vaaleita\npalmikoitaan, ja toisinaan oli Hildalla tapana puhua vanhemmista\nylimalkaan, rakkaasta Jumalasta tahi rakkaudesta tavalla, joka saattoi\nkylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, se oli kauheata, mutta kuitenkin\nmiellyttävää. Ruhtinatar nousi pöydästä.\n\nSeurue lähti puutarhasaliin. Täällä peittivät vihreät pitsiverhot\nlamppuja, lasiovet olivat auki, ja kesäyö täytti salin viileällä,\nsuloisella tuoksullaan. Ruhtinatar antoi siirtää pari nojatuolia oven\nviereen, sinne hän istuutui ja kreivi hänen viereensä. He puhelivat\nkeskenään, kreivi hiljensi ääntään, antoi sille pehmeän, laulavan\nsoinnun, välistä kuultiin heidän yhdessä nauravan tahi vaikenivat he\nja katselivat ulos yöhön. Silloin laski ruhtinatar kevyesti kätensä\nkreivin käsivarrelle ja sanoi: »Streith, tähtiä.»\n\n»Niin, hm, tähtiä», vastasi kreivi ja koetti etsiä jotain erityistä,\nmitä voisi sanoa.\n\n»Oikeastaan tulisi niiden tehdä meidät hermostuneiksi, noiden alati\nvalaistujen naapuritalojen, joista emme tiedä, kuka siellä asuu.»\n\nParoonitar Dünhof pelasi parooni Fürwit'in kanssa halmaa ja majuri\nkatseli vieressä. Toiset menivät ulos puutarhaan. Eleonore asetti\nkätensä Roxanen vyötäisille, ja molemmat kulkivat alas leveätä,\nhiekoitettua tietä. Nyt, kun ero oli lähellä, oli heillä paljon\npuheltavaa keskenään, eivätkä senvuoksi kaivanneet kolmatta. Neiti von\nDachsberg ja mademoiselle Laure seurasivat prinsessoja jonkun matkan\npäässä. Marie tunsi itsensä poissuljetuksi ja laiminlyödyksi. Mitä\nhänen oli tehtävä. Hän tarttui mademoisellen käsivarteen ja veti hänet\neräälle sivukäytävälle.\n\n»Tulkaa», sanoi hän, »kertokaa minulle taas kasvatuslaitoksesta ja\nmiten te kiipesitte ulos akkunasta kävelläksenne ylioppilaiden kanssa.»\n\n»Ce n'est rien pour les petites princesses» [Se ei sovellu pikku\nprinsessoille. — Suom.], vastasi mademoiselle Laure jäykästi.\n\nMarie tiesi sen. Kun ranskatar oli hyvällä tuulella, kertoi hän pelkkiä\nsellaisia juttuja, jotka eivät olleet pikku prinsessoja varten,\nmutta jos hän oli surullinen ja kaipasi kreiviä, jonka kanssa oli\nollut salakihloissa, ja joka oli jättänyt hänet, silloin oli kaikki\nsopimatonta.\n\nHyvä, Marie jätti hänet yksikseen ja poikkesi toiselle tielle.\n\n»Prinsessa Marie!» kuuli hän takanaan huudettavan, mutta hän ei enää\nsiitä välittänyt, nyt tahtoi hän olla yksin ja onneton. Miellyttävää ei\nkylläkään ollut harhailla yksin pimeydessä, mutta hän tahtoi kärsiä.\nYö hänen ympärillään oli sysimusta; jos hän katsoi ylöspäin, tuikkivat\ntähdet niin levottomasti, että häntä pyörrytti. Kylätieltä kuului vielä\nhiljaista laulua ja naurua, vaunut kulkivat maantietä pitkin, öisen\nhiljaisuuden läpi kuului niiden jyrinä kauan aikaa, ja se synnytti\nMariessa tunteen äärettömästä, synkästä lakeudesta.\n\nPuiston synkistä puuryhmistä kuului hiljaista kohinaa, tuntui\nkamalalta. Vieläpä kukatkin, joiden ohi hän kulki ja jotka hän tunsi\nniiden tuoksusta, ruusut ja leukoijat, tuntuivat vierailta, ja kun\nhän kumartui niiden puoleen, tuntuivat ne kylmiltä ja kosteilta ja\npoistyöntäviltä.\n\n»Prinsessat istuvat kotona ja odottavat kruunua», tämä välähti nyt\nhänen mieleensä ja hän lausui sen ääneensä pimeydessä. Se kuului\noikeastaan surulliselta, se kuului oikeastaan kaamealta, hän ei tiennyt\nmiksi, mutta se kuului kaamealta, ja pitkin askelin kiiruhti hän taloon\ntakaisin.\n\nPuutarhasalissa valmisteltiin lähtöä. Kreivi Streith otti jäähyväisiä,\ntoisetkin halusivat vetäytyä pois, ja toivoteltiin hyvää yötä\ntoisilleen. Ainoastaan mademoiselle Laure puuttui; hän kuljeskeli vielä\npimeässä puutarhassa ja muisteli kreiviään.\n\nPrinsessat nukkuivat kaikki suuressa, valkeassa huoneessa. Kaikki\noli täällä valkoista, seinät, vuoteet, pukeumapöydät ja nuo monet\nmusliiniverhot. Marie antoi Alvinen, vanhan kamarineitsyen, riisua\nitsensä, kuin äänettömän, liikkumattoman nuken. Hän halusi nukkua,\nhän halusi saada tämän ilottoman päivän loppumaan. Kun hän lepäsi\nvuoteessa ja kamarineitsyt oli lähetetty pois, istuivat Eleonore ja\nRoxane vielä vieretysten ja kuiskailivat. Marie kuuli äänten soinnusta,\nettä keskustelu oli sydämellistä ja liikuttavaa, se liikutti myöskin\nhäntä. Äkkiä yhtyi hänkin puheeseen: »Minä en vieläkään voi ymmärtää,\nminkätähden minä en saa lähteä mukaan häihin.»\n\n»Koska olet liian nuori», vastasi Roxane lempeästi.\n\n»Liian nuori», toisti Marie suuttuneena, »se ei ole syynä. Häissä voi\nkyllä olla mukana, vaikka ei olekaan täysikasvanut. Se on puvun takia,\nja se on minusta kovasti pikkumaista.» Kun ei mitään vastausta tullut,\nsulki hän silmänsä, mutta katkeruus ei suonut hänelle lepoa. Huoneessa\nkävi hiljaiseksi. Eleonore oli mennyt vuoteeseensa, ja Roxane istui\nkuvastimensa ääressä, harjasi kaunista, mustaa tukkaansa, ja tuijotti\nkynttilänliekkiin. Niin teki hän joka ilta, ja jouduttuaan kihloihin,\nkesti tätä usein myöhään yöhön. Mutta tänään näytti Mariesta tämä\nolento, joka väsymättä harjasi pitkää, mustaa tukkaansa, ja tuijotti\nliekkiin, niin sydäntäsärkevän surulliselta. Hän alkoi itkeä.\n\n»Itketkö sinä, pienokainen?» kysyi Roxane. Hän nousi ylös, ja astui\nMarien vuoteen luo: »Minkätähden sinä itket?»\n\n»Koska sinä lähdet pois», nyyhkytti Marie, »ja koska kaikki on niin\nsurullista.»\n\nRoxane suuteli sisarta otsalle: »Nuku vain», sanoi hän, »siltä tuntuu\nvälistä, sitten on kaikki taas hyvin.» Näin sanoen palasi hän takaisin\npeilin luo, ja Marie painoi kasvonsa pielukseen ja itki, kunnes nukkui.\n\nKarlstadt'iin lähdön aamu koitti. Marielle olivat edelliset päivät\njo olleet ikävät. Toisilla oli ollut kaikenlaista puuhaa, puhuttiin\npuvuista, matkalaukuista, junien lähtöajoista, hänellä vaan ei ollut\nmitään tehtävää, hän saattoi mennä kävelemään kotiopettajattarien\nkanssa ja yksinään kuunnella professori Wirth'in historian luentoa.\nKun lähdön hetki tuli, riippui Marie Roxanen kaulassa ja itki\nkatkerasti, mutta hän oli jotenkin yksin suruineen. Ei edes Roxane,\njoka oli kärsinyt matkan aiheuttamasta levottomuudesta, osottanut\nsyvempää liikutusta. Niin he sitten lähtivät. Marie meni huoneeseensa,\nheittäytyi vuoteellensa ja nyyhkytti. Joskus tuli Alvine häntä\nkatsomaan, seisoi vieressä ja koetti lohduttaa: »Mitä kannattaa itkeä?\nEihän kestä kauvan, ennen kuin pikku prinsessa itse viettää häitä.»\n\nMutta se ei voinut lohduttaa Marieta. Aamiaisella näyttäytyi hän\nitkettynein silmin, istui äänettömänä ja oli harmissaan, että neiti\nvon Dachsberg, majuri, mademoiselle Laure, kaikki, jotka muulloin\ntavallisesti vaikenivat tai puhuivat vaan puoliääneen pöydässä, tänään\nkeskustelivat hyvin äänekkäästi. Aamiaisen jälkeen meni hän ulos\npuutarhaan ja heittäytyi ruohikkoon vanhan luumupuun alle. Hän makasi\nsiellä aivan hiljaa, kimalaiset surisivat syvällä, rauhoittavalla\näänellä aivan hänen korvansa juuressa, sudenkorennot istuutuivat hänen\nrinnalleen, mutta hän ei liikauttanut itseään, hän makasi siinä kuin\nkuollut. Sen hän olisi suonutkin heille tuolla linnassa. Jospa hän\ntodella olisi ollut kuollut, kuollut yksinäisyydestä ja pettymyksestä.\nÄkkiä hypähti hän ylös, Dühnen'in poikien täytyi pian tulla. Hän päätti\ntänään odottaa poikia aitauksen luona, se oli sopimatonta, hän tiesi\nsen, mutta juuri sitä hän tahtoi. Hän nousi ylös ja asettui aitauksen\nviereen. Tuolla he jo tulivat, kääntyivät juuri maantielle, edellä\nCoco, kädet täynnä pieniä kiviä, joita hän heitteli aitausta vasten.\nKun hän huomasi Marien, jäi hän hämmästyneenä seisomaan.\n\n»Hei!» huusi hän, »tänään on vain yksi.» Myöskin molemmat toiset pojat\npysähtyivät ja tervehtivät.\n\n»Oletteko tänään yksin?» kysyi Felix ja punastui.\n\nMyöskin Marie punastui: »Olen», vastasi hän, »äitini ja sisareni ovat\nmatkustaneet pois.»\n\nKun Felix ei enää osannut sanoa mitään, jatkoi Marie keskustelua:\n»Oletteko olleet uimassa?\n\nKyllä, he olivat uineet.\n\n»Eivätkö prinsessat käy uimassa?» kysyi Coco.\n\nMarie ei vastannut siihen mitään, vaan kääntyi uudelleen Felix'in\npuoleen: »Onko se paikka kaukana, jossa te käytte uimassa?»\n\n»Ei», vastasi tämä, »se on aivan tuon pienen niityn kulmauksen takana\nmetsän reunassa.»\n\n»Onko siellä kaunista?» tiedusteli Marie edelleen.\n\n»Ettekö tunne sitä?» kysyi Felix hämmästyneenä, »kun menette tästä tien\nyli, olette heti siellä», ja äkkiä valaisi viekas pojanhymy Felix'in\nmuuten niin vakavia kasvoja. »Me saatamme teidät sinne», esitti hän.\n\n»Miten minä uskallan?» änkytti Marie ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.\n\n»No», arveli Felix, »me juoksemme kiireesti tien yli ja niityn poikki,\nmetsässä ei meitä näe kukaan.»\n\nMarieta huimasi, kuin ihmistä, joka äkkiä tekee päätöksen sokeasti\nheittäytyä vaaraan. »Odottakaa», huusi hän ja juoksi pienelle\npuutarha-aitauksessa olevalle veräjälle, ja niin seisoi hän maantiellä.\n\n»Hän tulee! Hän tulee!» riemuitsi Coco.\n\n»Nyt eteenpäin!» komensi Felix, ja he alkoivat juosta. Maantieltä\npoikkesivat he pienelle niitetylle niitylle. Maa oli siellä kosteata,\njoka askeleella kuului hiljainen, kuriseva ääni, ja vähän mustaa\nvettä roiskahti kengille. Siinä lepäsikin pieni joki, välkkyen\nauringonpaisteessa, korkeitten, vihreitten ruohojen reunustamana.\nTuoksui vedeltä, ruovoilta ja kostealta maalta. »Harvinaisen kiihottava\nseikkailuilma», ajatteli Marie. Ja vihdoinkin olivat he metsän\nreunassa, Marie jäi seisomaan, pani käden rinnalleen ja veti henkeä.\n\n»Oivallisesti juostu», huomautti Felix.\n\nMarie koetti hymyillä: »Ei se mitään tee», sanoi hän, mutta itku oli\nlähellä.\n\n»Nyt voimme kulkea hitaasti», arveli Felix. Bruno ja Coco juoksivat\nedellä, keräsivät kuusenkäpyjä ja heittelivät niillä oravaa, joka\neräästä puusta pilkallisesti katseli heitä. Felix kulki Marien rinnalla\nja esitti kohteliasta metsän isäntää. Vanhat kuuset majesteetillisesti\nalaspäin taipuvine oksineen ja harmaine naavapartoineen seisoivat\ntienvierillä, kauempana tuli tiheätä nuorta metsää, mahtavia juuria\nkiemurteli pitkin maanpintaa, jota peitti vihreä ja punainen sammal.\nAurinko säihkyi kuusenneulasilla, ja ilman täytti lämmin pihkan tuoksu.\n»Juuria täytyy täällä varoa», sanoi Felix, »niitä ei huomaa, ja silloin\nniihin kompastuu. Tuolla on sisilisko, pyydystänkö sen? Sillä on\nkeltainen maha.»\n\n»Oi ei», pyysi Marie.\n\n»Se ei tee mitään pahaa», sanoi Felix. »Niin, mustikoita löytyy täällä\nmyöskin, mutta me tulemme paikalle, jossa niitä kasvaa enemmän, siellä\nvoimme syödä itsemme kylläisiksi.»\n\nMarie pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääntä, joka metsän läpi tunkeutui\nhänen luoksensa. »Mitä se on?» kysyi hän.\n\n»Ne ovat kyyhkysiä», selitti Felix. »Aamusin, kun asettuu kuivuneen\npuun alle ja houkuttelee niitä, tulevat ne.» Ja Felix alkoi matkia\nmetsäkyyhkysen huutoa.\n\n»Te teette sen hyvin», sanoi Marie ihaillen.\n\nFelix kohautti olkapäitään: »Minä osaan houkutella vielä useita\nmuita lintuja», sanoi hän. Varmasti oli tämä metsä paljon\nmieltäkiinnittävämpi kuin se, jonka läpi Marie iltapäivisin ajoi\nvaunuissa tai jossa hän neiti von Dachsbergin kanssa käveli,\npalvelija kintereillään. Ja miten kotiutuneita pojat olivat täällä,\nBruno ja Coco juoksentelivat ympäri kuin suuressa leikkituvassa, ja\nFelix puhui kuusista ja sisiliskoista kuin tovereista, ja tuntui\nnöyryyttävältä, että hän ei kuulunut tähän kaikkeen, vaan kuljeskeli\nkuin vieraissakävijä. Nyt saapuivat he pienen puron luo, joka kaivoi\nuomansa mustan maan läpi; sen vesikin oli mustaa, ainoastaan siellä\nja täällä peitti vedenkalvoa vihreä kasvipeite. Lahonnut lauta oli\nasetettu sillaksi puron yli. Coco ja Bruno juoksivat varmasti yli ja\nkeinuttivat lautaa.\n\n»Pääsettekö yli?» kysyi Felix kohteliaasti.\n\n»Oi kyllä», vastasi Marie luottavaisesti, mutta hänen sydämensä\njyskytti, lauta oli liukas ja keinuva, hän pelkäsi putoavansa, ja\n— silloin hän jo putosi, seisoi keskellä mustaa, haaleaa vettä, ja\nrannalla korottivat Bruno ja Coco raikuvan naurun. Apua etsien katsoi\nhän Felix'iin, mutta tämänkin kohteliaat kasvot olivat vääristyneet\nleveään, pilkalliseen pojannauruun. Suurella lehdellä istui paksu\nsammakko ja katseli häntä jäykästi ja kiusoittavasti, ja hänen\nyläpuolellaan nauroivat metsäkyyhkyset puiden latvoissa.\n\n»Tämähän on kuin hyvin, hyvin pahaa unta», ajatteli Marie, ja hän alkoi\nitkeä.\n\nVihdoin juoksi Felix hänen luoksensa, ojensi hänelle molemmat\nkätensä ja sanoi hyväntahtoisesti: »Tulkaa nyt.» Vaivalla sai hän\nhänet rannalle, siinä hän nyt seisoi, puku mustana ja märkänä, jalat\npainavina liejusta. Hän itki yhä, ja Coco nauroi yhä hurjaa nauruaan,\nmutta Felix kävi vakavaksi ja miettiväiseksi. »Tämäpä oli hullua, mitä\nme nyt teemme?» sanoi hän. Hän mietti ja teki päätöksensä. »Prinsessa\nMarie, olkaa hyvä ja käykää tänne», kääntyi hän taas kohteliaana\nMarien puoleen ja vei hänet tiheikköön, pienelle sammalta ja kanervaa\nkasvavalle aukeamalle, jota joka taholta ympäröivät nuoret kuuset.\n»Olkaa hyvä ja laittautukaa täällä kuntoon», jatkoi Felix, »täällä\nei kukaan näe teitä ja täällä ovat uimapyyhkeemme, olkaa hyvä. Minä\njuoksen nopeasti kotiin ja katson, voisinko siepata jotakin kuivaa.\nOlen pian taas täällä, voitte olla aivan rauhallinen.»\n\nNiin hän meni. Marie vaipui huolestuneena alas sammalelle. Hän tunsi\nitsensä hyvin onnettomaksi, nyt oli hänellä omantunnonvaivoja, mitä he\ntuolla kotona tulevat sanomaan; kaikki rohkeus, kaikki seikkailuhalu\noli poissa, ja hän oli vain pieni tyttö, joka pelkäsi nuhteita.\nKoneellisesti alkoi hän riisua sukkiaan ja kenkiään, pudotti märät\nhameet päältään ja kääri uimapyyhkeet ympärilleen. Kiihtymystä seurasi\nsuuri väsymys ja synkkä masennus. Etäältä kuuli hän molempien poikien\näänet, Coco lauloi: »Olen nähnyt prinsessan jalat!» Hän ojentautui\npitkälleen sammaleen, hänen yläpuolellaan keinuivat kuusenlatvat\nhitaasti edestakaisin vaalean sinistä taivasta vasten, oksalta oksalle\nhänen ympärillään keinuivat pienet hämähäkit välkkyviä rihmojaan\npitkin, ja tiaiset lentelivät äänettöminä sinne tänne kuin pienet,\nharmaat sulkapallot; kaikki oli niin rauhallista ja huoletonta,\noli melkein nöyryyttävää maata täällä omantunnontuskissa. Metsä\nlauloi hänelle laulujaan, tikka työskenteli väsymättömästi jossain\nläheisyydessä, ja tuontuostakin kuului närhin räikeä ääni. Marie\nojenteli itseään, aurinko paistoi nyt lämpimästi hänen paljaille\njaloilleen. »Ellei se olisi ollut niin kamalata, voisi se olla\nhauskaakin», ajatteli hän, noukki muutamia mustikoita, jotka kasvoivat\nläheisyydessä, ja söi ne. Männynoksalle hänen yläpuolelleen laskeutui\nsuuri, sininen lintu, rauhallisena se siinä istui ja katseli Marieta.\nMutta hän piti sitä kunniana, että tuo kaunis lintu silmäili häntä\nkuin jotain tuttua ja metsään kuuluvaa. Hän sulki silmänsä, hän ei\nenää ajatellut linnaa eikä neiti von Dachsbergiä, tuo kaikki tuntui\nhänestä nyt kovin kaukaiselta, hän ei ajatellut enää mitään, suloinen\nolemassaolon lämpö virtasi hänen jäsenissään, hänestä tuntui ikäänkuin\nhän auringon valaisemien kuusenoksien lailla huojuisi hiljalleen\nsinisessä avaruudessa, tahi keinuisi pienten hämähäkkien lailla\nhopeanhohtavissa rihmoissa.\n\nHän heräsi siitä, että jotakin putosi hänen päälleen. Hän nousi,\ntyytymättömänä siitä, että häntä oli häiritty. Hänen sylissään\nlepäsi sanomalehteen kiedottu kääre, ja kun hän avasi sen, löysi hän\nparin lyhyitä pojansukkia sekä puhtaaksipestyt siniset liinahousut.\nNeuvottomana silmäili hän esineitä, sitten heittäytyi hän uudelleen\npitkälleen ja alkoi nauraa, hän nauroi niin, että koko hänen ruumiinsa\nvapisi ja hän vallan lämpeni. Tämä antoi hänelle uutta rohkeutta.\nHyvä, kävipä laatuun näinkin. Hän veti sukat jalkaansa, pujahti\nliinahousuihin, veti niiden päälle märät hameensa ja astui sitte ulos\ntiheiköstä. Nuo kolme poikaa vastaanottivat hänet vakavina, ankarin\nponnistuksin pitivät he kasvonsa ja huulensa kurissa. »Eikö totta,\nprinsessa», sanoi Felix kohteliaasti, »näinhän käy laatuun, muuta ei\nollut saatavissa.»\n\n»Kyllä, kiitos», vastasi Marie, nyt jälleen kokonaan prinsessana, »näin\non aivan hyvä.»\n\nHuolellisesti talutettiin hänet vaarallisen portaan yli, ja metsän\nläpi kuljettaessa neuvoi Felix, miten hän kenenkään näkemättä\npääsisi linnaan. Hän teki tämän suurella asiantuntemuksella, joka\nosotti, miten perehtynyt hän oli luvattomiin hankkeisiin. Niityllä\nalkoivat he uudelleen juosta, kiiruhtivat maantien yli ja pysähtyivät\npuutarha-aitauksen portilla.\n\n»Kiitän teitä», sanoi Marie taas hieman hämillään, »se oli kuitenkin\nhyvin hauskaa.»\n\n»Silloin teemme sen uudelleen», arveli Felix, sitten he erosivat.\n\nVarovasti hiipi Marie karviais- ja viinimarjapensaitten läpi ja\npuksipuuaitausta pitkin linnaan päin, joka vielä lepäsi äänettömänä\npäivällislevossaan. Ellei märkiä vaatteita ja pahoinpideltyjä kenkiä\nolisi ollut, olisi hän luullut uneksineensa, niin uskomattomalta tuntui\nkaikki keskellä tätä tuttua, juhlallista hiljaisuutta. Kenenkään\nnäkemättä pääsi hän linnan takaovelle ja sitä tietä huoneeseensa.\nSieltä soitti hän Alvinea, joka kyllä nuhtelisi häntä, mutta ei antaisi\nilmi. Sitä ennen hän kuitenkin veti liinahousut jaloistaan ja piilotti\nne.\n\nKun Alvine saapui ja sai kuulla, mitä oli tapahtunut, nuhteli hän\nhyvinkin ankarasti: »Prinsessa, joka juoksee metsässä vieraitten\npoikien kanssa, onko sellaista milloinkaan kuultu! Sehän oli\ntäydellinen häväistys! Siitäpä tulee kaunis kuningatar. Tahtoisinpa\nnähdä sen kansan, joka huolii sellaisesta kuningattaresta.» Marien\ntäytyi paneutua vuoteeseen ja jäädä rauhallisesti lepäämään, Alvine\nilmottaisi, että prinsessalla oli päänsärkyä ja ettei häntä saisi\nhäiritä.\n\nKun vanhus oli mennyt, sulki Marie silmänsä, ei, hän ei katunut mitään,\nhän oli vain hyvin väsynyt, ja hymyhuulin hän nukahti.\n\nMarie heräsi iloisena ja virkistyneenä. Hänen täytyi ensin miettiä,\nmitä oikein oli tapahtunut, mutta sitten hän sen ymmärsi, hänen\nyksinkertaiseen prinsessan elämäänsä oli sukeltautunut salaisuus,\niloinen merkillisyys, joka nauraa hihitti hänelle joka kerran, kun\nhän sitä ajatteli. Ja hän ajatteli sitä usein. Hän ajatteli sitä, kun\nparooni Fürwit vei hänet päivällispöytään, hän ajatteli sitä aterian\naikana keskellä ruokasalin juhlallisuutta, ruokapöydän valkealta ja\nhopealta hohtavan alttarin ääressä, ja silloin tunsi hän selvästi\nsuomaan, pihkan ja kuusien tuoksun. Illalla käveli hän mademoiselle\nLauren kanssa pimeässä puutarhassa edestakaisin, ja mademoiselle kertoi\nkasvatuslaitoksesta ja ylioppilaista. Kun hän meni nukkumaan, pyysi\nhän Alvinea viipymään jonkun aikaa luonaan, sillä hän pelkäsi yksinään\nsuuressa, valkoisessa huoneessa. Tuntui suloiselta katsella vuoteesta\nAlvinen rauhallisia kasvoja, jotka suuret silmälasit nenällä lampun\nkirkkaassa valossa kumartuivat sukkakutimen ylitse.\n\n»Alvine», sanoi Marie, »olitko kaunis, kun olit nuori?»\n\n»Sitä en tiedä», vastasi Alvine harmistuneena, »pikku prinsessan tulee\nnyt nukkua.»\n\nMutta Marie kysyi edelleen: »Alvine, juoksitko sinäkin vieraitten\npoikien kanssa metsässä?»\n\n»Sellaista eivät pikku prinsessat kysele», vastasi vanhus.\n\nMarie katseli ylös kattoon. Jokaisen yksilön todellisen elämän\nmuodostavat hänen salaisuutensa, sen Marie nyt ymmärsi. Kaikilla on\nomat salaisuutensa, kaikilla, koko linna oli täynnä niitä. Mademoiselle\nLaure oli kerran kertonut, että kun hän aamupäivällä vetäytyy\nhuoneeseensa ja sulkee oven jälkeensä, tanssii hän usein kokonaisen\ntunnin, sillä, sanoi hän, elämä linnassa ei ollut mitään elämää,\n»on etouffe». Niin, niin se oli, niin tekivät he kaikki, koko linna\njuhlallisuuksineen oli täynnä tuollaisia suljettuja ovia, joiden takana\nihmiset salaa tanssivat. Kaikki tekivät siten, vanha parooni Fürwit,\nsurumielinen neiti von Dachsberg, majuri, pieni parooni Dünhof ja äiti\n— niin, myöskin äiti. Ja tämä ajatus kiihotti niin Marieta, että hänen\nkoko ruumiinsa ponnahti kuin kala vedessä.\n\n»Tänään on pikku prinsessa tuhma», murisi Alvine. Seuraavana päivänä\npuolenpäivän aikaan istui Marie paikallaan luumupuun alla, paperiin\nkäärityt liinahousut vieressään, ja odotti.\n\nEnsimmäisinä tulivat Coco ja Bruno. Coco painoi nenänsä aitaa vasten ja\nhuusi: »Hän tulee jälestä. Sitten juoksi hän pois ja rallatti: »Hän on\nprinsessaan rakastunut!»\n\nMarie otti pakettinsa ja asettui puutarhaveräjälle. Sieltä tuli jo\nFelix'kin hitaasti astellen, uimapyyhe olkapäillä. Hän pysähtyi ja\nnauroi. »Onko se tehnyt teille hyvää», kysyi hän.\n\n»Kyllä, kiitoksia», vastasi Marie, »halusin antaa nämä teille\ntakaisin.» Hän avasi portin ja lisäsi punastuen ja hyvin kohteliaasti:\n»Ettekö astuisi vähäksi aikaa sisään? »Tännekö?» kysyi Felix\nhämmästyneenä.\n\n»Oh, kukaan ei näe meitä», vakuutti Marie, »meidän pitää vain asettua\nviinimarjapensaiden suojaan.»\n\n»Se muuttaa asian», sanoi Felix ymmärtäen ja astui puutarhaan.\n\nMarie kulki edellä osottaen tietä keskelle karviais- ja\nviinimarjapensastiheikköä. Suuren viinimarjapensaan edessä hän pysähtyi\nja sanoi: »Olkaa hyvä, täällä.»\n\nFelix'in täytyi heittäytyä sinne pitkäkseen ja Marie istuutui hänen\nviereensä. Molemmat istuivat vakavina kuin vastaanottohuoneessa. Heidän\nympärillään ja yläpuolellaan riippuivat oksat täynnä läpikuultavia,\npunaisia terttuja, auringonpaahteen kuumentamina, ja pensaat olivat\ntäynnä hiljaista surinaa ja helinää, ikäänkuin poreilisivat ja\nkiehuisivat kypsät marjat täällä kuumuudessa. Senlisäksi välähteli ilma\nlukemattomista välkkyvistä siivistä ja kiiltävistä ruumiista.\n\n»Syöttekö viinimarjoja?» kysyi Marie.\n\n»Syön mielelläni», vastasi Felix, ja hänen ruskea pojankätensä monine\nnaarmuineen ja hyttysenpuremineen tarttui terttuihin.\n\n»Oliko kylpy kylmää tänään?» jatkoi Marie keskustelua.\n\nEi, kylpy ei ollut kylmää, tähän aikaan se ei milloinkaan ollut kylmää.\n\n»Osaatteko uida?» tiedusteli Marie edelleen.\n\nKyllä, Felix osasi uida, siihen heidän täytyi oppia kadettikoulussa. Ja\nnyt kysyi Felix vuorostaan:\n\n»Osaatteko te uida?»\n\n»En», vastasi Marie, »haluaisin oppia, mutta lääkäri on sen minulta\nkieltänyt.»\n\n»Oletteko sairaloinen?» tiedusteli Felix kohteliaasti.\n\nMarie punastui: »Oi ei», sanoi hän, »se on ainoastaan sentähden, että\nminä talvella yskin.»\n\nFelix kohautti olkapäitään: »Lääkärit ovat aina niin turhantarkkoja»,\nvirkkoi hän halveksivasti.\n\nSitte he eivät vähään aikaan tienneet, mitä sanoisivat toisilleen,\nFelix söi viinimarjoja, ja Marie katseli tarkkaavasti vierastaan, tuota\npojanvartaloa, joka niin mukavasti ja laiskasti venytteli väljässä\nliinapuvussaan, ruskeita kasvoja, joissa siniset silmät loistivat\nniin vaaleina ja hampaat niin häikäisevän valkoisina. Merkillinen oli\nsuu lyhyine, kaarevine ylähuulineen, se saattoi lujasti sulkeutua\nja näytti silloin harvinaisen vakavalta, mutta kun hän avasi sen ja\nnauroi, silloin nauroivat koko kasvot mukana, hillitöntä, äärettömän\nkevytmielistä naurua.\n\nÄkkiä löi Felix Marieta kädelle: »Anteeksi», sanoi hän, »hyttynen».\n\n»Kylläpä te lyötte lujasti», huomautti Marie.\n\n»Onko se punainen», kysyi Felix ja tarttui Marien käteen ja piti\nsitä hetken kuumassa pojankädessään. »En näe siinä mitään», sanoi\nhän ja antoi sen pudota. Ja sitten täytyi molempien lasten hymyillä\ntoisilleen, he eivät tienneet miksi.\n\n»Nyt on kai minun jo aika lähteä» — sanoi Felix, ja kun ei Marie siihen\nmitään sanonut, ryömi hän vikkelästi kuin lumikko pensaitten alitse\npuutarha veräjälle. Mutta Marie istui vielä kauvan viinimarjapensaan\nalla, poimi miettivänä viinimarjoja ja muisteli lämpimin tuntein\nkulunutta, merkillistä hetkeä.\n\nMarien mielestä oli päivässä enää yksi ainoa tunti, kuuma, kultainen\ntunti. Nuoren sydämen taidolla tuhlata pyyhki hän pois kaikki muut\nelämykset tämän ainoan elämyksen tähden. Hänestä oli senvuoksi\nyhdentekevää, kuunteliko hän professori Wirthin historianluentoa,\ntahi ajeliko hän iltapäivällä yksin neiti von Dachsbergin kanssa.\nPääasia oli, että puoli päivän aikaan pitkä pojanvartalo lepäsi\nviinimarja pensaan alla, kuumana kävelystä, tukka kosteana,\nvaatteissa vielä jotakin veden ja kaislojen tuoksusta, ja heidän\nympärillään viinimarjojen hapahko tuoksu ja keskipäivän kuohuva elämä.\nKeskustelukin sujui jo paremmin.\n\n»Onko totta», kysyi Marie, »että te olette hurjaluontoinen?»\n\n»Kuka niin on sanonut?» kysyi Felix vuorostaan terävästi.\n\n»Kreivi Streith sanoi niin», vastasi Marie, »hän sanoo, että teiltä\npuuttuu alistuvaisuutta.»\n\nFelix nauroi tyytyväisenä: »Niinpä niin», arveli hän, »aina ei\nvoi antaa pakottaa itseään.» Ja nyt tulivat historiat salaisista\ntupakoimisista, juomingeista ja ikkunan kautta kulkemisista, aina\nvälistä hiljaisen, pilkallisen naurun keskeyttämänä.\n\nMarie kuunteli tarkkaavaisena ja nauroi myöskin tuota hiljaista,\npilkallista naurua. Felixin nauru oli liian tarttuvaa, hänen täytyi\nnauraa mukana, tuntui kuin joku olisi kuljettanut höyhentä hänen\nkasvojensa yli ja kutkuttanut häntä. Hyvältä tuntui myöskin silloin,\nkun ei heillä ollut mitään toisilleen sanottavaa, kun Felix lakkaamatta\nantoi punaisten terttujen hävitä kauniiden huultensa taakse ja vain\nsilloin tällöin löi jonkun hyttysen kuoliaaksi Marien kädeltä.\n\nSilloin valtasi Marien suloinen ahdistus, hengitys kävi hiukan\nraskaaksi ja kädenselkää poltti. Kerran oli kuitenkin vaara lähellä.\nHe kuulivat läpi keskipäivän hiljaisuuden äkkiä neiti von Dachsbergin\näänen, joka valittavalla diskantillaan huusi: »Prinsessa Marie!»\n\nFelix paneutui aivan pieneksi ja ryömi viinimarjapensaan alle kuin\nsiili. Marie oli hyvin pelästynyt. »Menkää te vain, minä jään tänne»,\nkuiskasi Felix.\n\nSilloin sukelsi Marie esille, punaisena ja kuumana, pieniä lehtiä\npörröisessä tukassa. Etäämpänä vadelmapensaitten luona seisoi naisia\nvaaleissa puvuissa, ja neiti von Dachsberg huusi ja viittasi. Marie\ntunsi paroonitar von Üchtlitz'in ja hänen tyttärensä Hildan.\n\n»Mutta prinsessa», sanoi neiti von Dachsberg surullisesti, »tähän\naikaanhan ei olla ulkona.»\n\nMutta paroonitar hymyili ja arveli: »Tähän aikaan maistuvat marjat\nparhaalta, sen minä tiedän. Olen tuonut teidän luoksenne tyttäreni\nHildan, prinsessa Marie, hän pitää teille vähän seuraa.»\n\nParoonitar oli pitkä, kaunis nainen, joka kulki hyvin suorana ja\nliikutteli vielä nuorekasta päätään hyvin varovasti, ikäänkuin tuo\nvaalea tukkalaite olisi ollut kruunu, joka saattoi milloin tahansa\npudota. Hänen vieressään seisoi Hilda, myöskin pitkänä ja suorana.\nKreivi Streith oli sanonut: »üchtlitziläiset naiset kulkevat kuin\nhaarniskoidut sotilaat». Hildalla oli komea, tuhanvärinen tukka, hyvät\nvärit ja leveä, hyvin punainen suu.\n\nMarie oli niin kiihtynyt, että hän ei tiennyt, mitä sanoi, yksi asia\noli hänellä kuitenkin selvillä: heidän täytyi täältä poistua. Hän\ntarttui Hildan käsivarteen ja sanoi: »Menkäämme lehtokujalle, siellä on\nvarjoa.» Molemmat tytöt kulkivat edellä, ja vanhemmat naiset seurasivat\nhitaasti jälessä.\n\nMarie puhui paljon ja nopeasti aivankuin kuumeessa, hän kiitti Hildaa\nrajusti, että tämä oli tullut. »Minähän olen niin yksin. Häihin ei\nminua ole otettu mukaan, se on kuitenkin häpeällistä, eikö totta?»\n\nHilda kuunteli ääneti, hiukan ylimielinen hymy huulillaan, ja katseli\nkoko ajan tarkkaavaisesti Marieta. »_Te_ olette muuttunut, prinsessa»,\nsanoi hän, _Te_ olette niin elämänhaluinen ja vilkas.»\n\n»Todellakin», kysyi Marie, »kenties olen kehittynyt?»\n\nHilda kohautti kevyesti olkapäitään: »Oh ei, prinsessat eivät kehity.»\n\nTämä loukkasi Marieta, hän tuli aivan punaiseksi: »Minkätähden me\nemme kehittyisi? Luonnollisesti en halua tulla sairaanhoitajaksi tai\npostineidiksi, mutta voinhan silti kehittyä.»\n\nMutta Hilda nauroi äänekästä, hyväntahtoista nauruaan: »Tuon\npostineidistä on isäni sanonut, sen tunnen. Ei, postineidiksi en\nminäkään halua, löytyy niin paljon toisia aloja, niin, oikeastaan ovat\nkaikki alat tarjolla, meidän pitää vain vallata ne. Meidän veljemme\neivät myöskään jää kotiin, vaan tulevat miksi tahtovat. Minkätähden\nmeidän tulisi aina pysyä tyttärinä? Tytär on niin kauhea sana. Tytär\non olento, joka oikeastaan on olemassa vain sitä varten, että hänet\nillalla voidaan lähettää sisälle noutamaan vaippaa äidillensä, koska\nilma alkaa käydä viileäksi.»\n\nMarie ei enää oikein kuunnellut, hän ajatteli vain sitä, oliko\ntuolla viinimarjapensaan alla vielä sininen olento kätkettynä, ja\nkun Hilda huomasi että hänen kuulijansa oli hajamielinen, vaikeni\nhän. Niin kulkivat molemmat tytöt hetken ajatuksiinsa vaipuneina läpi\nlehtivarjojen välkkyvän leikin ja auringonpaisteen isossa lehtokujassa.\nVihdoin kysyi Marie aivan odottamatta:\n\n»Olitteko te tuo punainen tyttö keinussa, joka antoi upseerin keinuttaa\nitseään, kun me ajoimme ohitse?»\n\n»Olin», vahvisti Hilda, »upseeri oli serkkuni Barnitz, hän on hiukan\nihastunut minuun.»\n\n»Tosiaankin? Kertokaa toki minulle», ahdisti Marie, »pidättekö te myös\nhänestä?»\n\n»Pidän kyllä, miksikä ei», vastasi Hilda, aivan kuin olisi ollut\nkysymys jostakin aivan jokapäiväisestä asiasta, »hänen rakkautensa\non hyvin runollista. Hän lahjoittaa ruusuja, puristaa salaa kättäni\nja tekee rakkaudentunnustuksia. Joka ilta, kun kävelemme hämärässä\npuutarhassa, tekee hän rakkaudentunnustuksen. Kun saavumme määrätyn\nleukoijapenkin luo, alkaa hän.»\n\n»Mitä hän sanoo?» tiedusteli Marie.\n\n»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »rakkaudentunnustuksessa tulee\npääasiassa kysymykseen lämmin, laulava ääni, joka menee sydämeen.\nJumalani, niinkauan kuin he ovat meihin rakastuneita, ovat he kaikki\nmiellyttäviä; mutta niinpian kuin he huomaavat, että mekin tulemme\nheikoiksi, muuttuvat he naurettaviksi; silloin näyttelevät he heti\nkuninkaallista leijonaa, joka ravistaa harjaansa, ja meidän tulee olla\nnoina pieninä, paljaina naarasleijonina. Ei, silloin vasta miehet ja\nnaiset ovat samanarvoisia, kun mies voi suudella meitä ottamatta heti\npäälleen tuota tyhmää suojelija-ilmettään.»\n\nMarie tuli hieman hämilleen: »Niin, mitenkä te tiedätte — — —»\n\nMutta Hilda nauroi: »Voi näitä pieniä prinsessoja, mitä kaikkea he\nhaluavat tietää.»\n\nNyt olivat he saapuneet linnan edustalle ja nousivat ylös portaita\npuutarhasaliin, jossa tee tarjottaisiin. Marie puristi lujasti Hildan\nkäsivartta ja sanoi hiljaa: »Miten kaunis ja viisas te olette.» Tällä\nhetkellä alkoi hän syvästi rakastaa Hildaa. Hilda hymyili sääliväisesti.\n\nRuhtinatarta odotettiin palaavaksi seuraavana päivänä. Marie ilmoitti\ntoverilleen viinimarjapensaan alla, että tämä oli viimeinen päivä,\njolloin he täällä voivat tavata.\n\nFelix kohotti kulmakarvojaan ja yritti olla välin pitämättömän\nnäköinen. »Vai niin», sanoi hän, »minunkin täytyy pian lähteä, sillä\ntuo kirottu koulu alkaa taas.»\n\nMarie kyseli uimisesta, Felix tappoi hyttysen Marien kädeltä, mutta\nmuuten oli yhdessäolo tänään hyvin harvasanaista ja alakuloista,\nkaikki näytti Mariesta tänään niin surulliselta, auringonpaiste ja\nviinimarjat ja mehiläisten yksitoikkoinen surina. Jommankumman täytyi\nnyt sanoa jotakin kaunista ja suloista, mutta Felix'iltä ei voinut\nmitään odottaa, eikä hänelle itselleenkään juolahtanut mitään mieleen.\n»Niin, nyt minun täytyy lähteä», sanoi Felix kevyesti, ojensi Marielle\nkömpelösti kätensä ja valmistautui pujahtamaan tiehensä. Äkkiä hän\nkuitenkin kääntyi, tarttui takaapäin Marien päähän, taivutti sen\ntaaksepäin ja painoi kiihkeästi kuumat huulensa hänen suulleen. Sitten\nhän oli poissa.\n\nMarie istui liikkumattomana ja tyrmistyneenä paikallaan; sitä hän\nei ollut odottanut. Se loukkasi häntä, Felix oli tosiaan liian\nrajuluontoinen, ja häneltä puuttui kuria. Ja kuitenkin järkytti se\nhäntä syvästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän alkoi itkeä\nkyyneleitä, jotka aurinko kuumensi hänen poskillaan; hän itki, koska\nFelix oli loukannut häntä ja koska hänen elämyksensä tänään päättyivät\nja koska hän niin tuskallisesti kaipasi tuota suurta, hurjaa poikaa\ntäällä viinimarjapensaan alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinatar oli palannut, ja elämä kulki taas vanhaa tuttua\nlatuaan. Niinkuin tavallisesti, kokoonnuttiin päivällisen jälkeen\npuutarhasaliin. Paroonitar Dünhof pelasi halmaa parooni Fürwit'in\nkanssa, ja ruhtinatar istui avonaisen puutarha-oven luona, vieressään\nkreivi Streith, joka piti hänelle seuraa.\n\n»Oi kreivi», sanoi ruhtinatar hitaasti, ikäänkuin tuntuisi hänestä\nhyvältä antaa sanojen yksitellen kaikua, »miten hyvältä tuntuu olla\ntaas kotona rauhassa. En sovi enää hovielämään, pienine harrastuksineen\nse väsyttää minua, eikä kiinnitä mieltäni.»\n\n»Se on totta», vakuutti kreivi ja loi silmänsä alas, niin että näytti\nsiltä, kuin olisi hän istunut silmät ummessa, »siellä vallitsee\nyksitoikkoinen staccato prestissimo. Meillä on täällä kuitenkin\nrauhalliset urkuäänemme.»\n\n»Se kuuluu kauniilta», arveli ruhtinatar, »mutta kenties ei asian\npitäisi olla niin. Kälyni, herttuatar, kysyi minulta, eikö ole vaikeata\nylläpitää tyttöjen kasvatukselle välttämätöntä etikettiä. Armias\ntaivas. Hyvä Dünhof'imme tekee mitä voi, mutta pelkään, että meidän\netikettiparkamme ei tyydyttäisi herttuatarta. Mutta minkä sille mahtaa,\ntäällä maalla tulee mukavuutta rakastavaksi ja hiukan araksi.»\n\nKreivi nauroi hiljaa. »Niinpä kyllä, minäkin olen usein kummastellut\nhovielämämme sankareita. Ja ajatella, että itsekin on ollut sellainen\nsankari.»\n\n»Katsokaapa», jatkoi ruhtinatar miettiväisesti, »minusta näyttävät\nkaikki nuo ihmiset kallisarvoisilta koruilta, jotka aina lepäävät\nkoteloissaan. Minäkin olin kerran sellainen olio, joka en milloinkaan\npäässyt ulos kotelosta. Nyt on minut otettu ulos kotelosta, se on\nkenties väärin, mutta suloiselta se tuntuu.»\n\nKreivi kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi hillityllä äänellä: »Kenties\nlöytyy kuitenkin hetki, jolloin meillä on oikeus omaan elämäämme.»\n\nRuhtinatar katsoi häneen rauhallisen ystävällisesti. »Nyt on meillä\njoitakuita rauhallisia viikkoja edessämme», sanoi hän, »niistä tahdomme\nnauttia, meidän, miten sanoittekaan, urkuäänistämme. Myöhemmin tulee\ntaas levottomuuksia, mieheni veljenpoika, kihlaus, metsästysretket.\nHuomenna, arvelen minä, lähden taas ratsastamaan.» Hän nojasi\ntaaksepäin tuolissaan, tuijotti yön mustaan hiljaisuuteen ja siveli\nhiljaa toisella kädellä toista, ikäänkuin osottaisivat kädet toisilleen\nkiitollisuuttaan: »Ah kreivi», sanoi hän, »miten väkevästi leukoijat\ntänään tuoksuvat.»\n\nMarie meni Eleonoren kanssa puutarhaan. Nyt tahtoi hän olla se,\njonka kanssa sisar keskustelisi luottavaisesti, ja hän tiesi, että\nEleonorella oli tärkeitä asioita hänelle uskottavana. Mademoiselle\nLaure, joka, Jumala tiesi mistä, sai kaikki asiat ensimmäisenä tietää,\noli ilmoittanut Marielle, että Eleonoren kihlaus serkkunsa Joachimin\nkanssa Neustadt-Birkensteinista oli päätetty asia. Lokakuussa tulisi\nperintöprinssi Gutheiden'iin, ja silloin julkaistaisiin kihlaus.\nTämän asian halusi Marie Eleonorelta kuulla. Tämä pysyi kuitenkin\nharvasanaisena ja surullisena. Tietysti Mariekin oli surullinen, koska\nRoxane oli poissa, mutta se ei ollut mikään syy vaikenemiseen. Niinpä\nkertoikin hän ensin itsestään, yksinäisyydestään ja siitä, miten\ntärkeitä neiti von Dachsberg ja majuri olivat olleet pöydässä ja miten\nneiti von Dachsberg ajelumatkoilla oli nojannut vaunun selustaan,\nikäänkuin hän olisi ollut ruhtinatar. Kun Eleonore sittekin vaikeni,\nsuuttui Marie. »En ymmärrä Lore», sanoi hän, »miksi et sano minulle,\nettä olet kihloissa serkku Joachimin kanssa.»\n\n»Sinä saat sen kyllä ajoissa tietää, pienokainen», vastasi Eleonore\nrauhallisesti.\n\n»Siis se on totta?» jatkoi Marie. »Kaikissa tapauksissa on loukkaavaa,\nettä kaikesta saan ensin tietää mademoiselle Laurelta. Ja sitten\nkäyttäydytte Roxane ja sinä, ikäänkuin kihlaus olisi jotakin\nsurullista.»\n\n»Se on jotakin vakavaa», sanoi Eleonore. Marie kävi miettiväiseksi.\nNiin, sen hän myönsi, kenties oli kihlaus jotakin vakavaa.\n\nOli kihlaus nyt vakavaa tahi ei, missään tapauksessa se ei toistaiseksi\nmuuttanut mitään elämän yksitoikkoisuudessa näinä loppukesän päivinä,\njolloin taivas oli aina sininen ja auringonpaiste räikeän kirkasta.\nAamusin lähti ruhtinatar Eleonoren kanssa ratsastusretkelle. Marie\nei saanut ratsastaa, lääkäri oli sen kieltänyt. Alakuloisena seisoi\nhän linnan portailla ja katseli, miten kauneina nuo kaksi olentoa\ntummansinisissä ratsupuvuissaan, pienet, kiiltävät hatut päässä ja\nhunnut tuulessa liehuen lähtivät liikkeelle aamuauringon loistaessa.\nHän seurasi heitä silmillään, kunnes viimeinenkin häive jälessä ajavan\npalvelijan sinisen- ja hopeankirjavan takin selästä oli kadonnut\npuiston puiden suojaan. Ruhtinatar ratsasti mielellään täyttä ravia\nalas ajotietä puiston portille, sitten käännyttiin nuoreen metsään.\nIlma oli vielä täynnä kimaltelevaa kosteutta, joka miellyttävän\nvilvoittavana hiveli kasvoja. Molemmin puolin tietä seisoivat pienet\npuut kuin vihreänsiniset haarakynttiläjalat, metsäniityt olivat Vielä\nharmaat kasteenkostuttamista hämähäkinverkoista. Ruhtinatar oli näillä\naamuratsastusretkillä nuorekkaan vilkas. »Lapsi», huusi hän, »eikö ole\nihanaa? Voiko löytyä mitään ihanampaa! Minkätähden et vastaa?» Kevyt\npuna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä kostuivat. Eleonore\nihaili luontoa, hän ihaili ennen kaikkea äitiään. Mutta hänen hiljainen\nja rauhallinen mielenlaatunsa ei voinut käsittää, miten sellaisesta\nsaattoi niin innostua.\n\nKreivi Streith odotti heitä eräässä tienkäänteessä. Hyvin suorana\nistui hän suuren, vaalean ratsunsa selässä ja tervehti niin syvään,\nettä musta samettilakki hipaisi satulannuppia. »Oi kreivi», huudahti\nruhtinatar, »eikö tämä aamu olekin ihmeellinen? Tämä ilma ja tämä valo\nhurmaavat ihmisen.»\n\nKreivi liittyi naisten seuraan, kauniisti ja sirosti ratsasti hän\nruhtinattaren vieressä, ja hänen ratsunsakin kulki varovaisesti ja\nhuomaavaisesti. Tie muuttui nyt leveämmäksi ja ruhtinatar komensi\ntäyttä laukkaa. Lyhyttä laukkaa ajettiin nyt korkeiden kuusten\nsivutse, joiden oksilta aamutuuli varisti kirkkaita pisaroita\nratsastajien päälle. Ruhtinatar antoi täyden vallan liikutukselleen,\nuneksivasti hymyillen vastaanotti hän jokaisen tuulenhengen ja jokaisen\nauringonsäteen. Vihdoin kiristi hän ohjia, ja hevoset alkoivat astua.\n»Se oli ihanaa», sanoi hän ja hengitti syvään, »näin paraiten saattaa\njuoda aamun koko ihanuuden.»\n\n»Niinpä niin», arveli kreivi, »metsä aamujuomana, eipä olekaan\nhullumpaa.» Hetken ratsastivat he äänettöminä vieretysten, sitten\nalkoi ruhtinatar keskustella kreivin kanssa: »Te ette eilen ollut\npäivällisellä. Mitä olette tehnyt koko illan?»\n\n»Vietin yksinäisyysjuhlaa», vastasi kreivi.\n\n»Millainen se on?» kysyi ruhtinatar.\n\n»Annan sytyttää kaikki lamput salongissani», kertoi kreivi, »ja menen\nulos puutarhaan. Eilen ei ollut ainoatakaan tähteä taivaalla, ja yö\noli niin pimeä, että ainoastaan kukkien tuoksun ohjaamana saatoin\nlöytää tien. Se on hyvin kaunista, kuulee kesäpäärynöiden putoilevan\nruohikolle, ja ympärillä kuuluu pehmeitä, hiipiviä askeleita, ne ovat\nsiilejäni, jotka ovat hiiriä pyydystämässä. Ja kun katson taloon päin,\nloistavat ikkunat, ja minä kuvittelen mielessäni, että tuolla sisällä\nistuu joku ja odottaa minua. Yksinäisen miehen unelmia.»\n\nRuhtinatar ei vastannut mitään, hän kumartui vain satulassaan\nja taputti hellästi hevosensa kaulaa. Eleonore kuunteli ääneti\nkeskustelua, ja hänestä tuntui, että nuo molemmat olivat kokonaan\nunohtaneet hänet.\n\nMarie sai tällävälin tehdä neiti von Dachsbergin kanssa kävelymatkan\nmetsän läpi. Metsä näytti hänestä äärettömän autiolta ja ikävältä.\nSienissä tien varrella ei ollut mitään leikillistä, ja oravat oksilla\nnäyttivät yhtä elottomilta kuin kuvat niissä luonnontieteellisissä\ntauluissa, joita Marien lapsena oli tapana sunnuntai-iltapäivin unisin\nsilmin katsella. Neiti von Dachsberg ylläpiti keskustelua: »Kun\näitini», kertoi hän, »joskus aamusin otti minut mukaansa metsään, olin\nkuin taivaassa, tunsin itseni niin iloiseksi, melkeinpä vallattomaksi,\nja ahdistelin äitiäni kysymyksillä, kaikki tahdoin tietää, kaikki\ntahdoin oppia.»\n\nMarie kohotti kulmakarvojaan, ei, hän oli varmasti päättänyt, ettei\nhän tee ainoatakaan kysymystä neiti von Dachsbergille. Paremmin hän\nsittenkin tuli toimeen Friedrich lakeijan kanssa, joka unisena ja\nvälinpitämättömänä kulki jäljessä. Muuten ei ollut mitään hauskaa\ntähän aikaan odotettavissakaan. Keskipäivän aikaan istuivat prinsessat\nluumupuun alla, mutta ilma täällä tuoksuineen ja sävelineen muistutti\nniin tuskallisesti Felixistä. Hän odotti jännitettynä, milloin Dühnenin\npojat kulkisivat aitauksen ohi, ja kun he tulivat ja Felix hymyili ja\ntervehti, tunsi hän sydämensä lämpiävän.\n\nRuhtinatar kertoi illalla päivällispöydässä, että vartija edellisenä\nyönä oli kuullut suuresta lehmuksesta talon edustalla ikäänkuin\nkyyhkysen kuherrusta. Kun hän lähemmin tutki asiaa, pääsi hän selville,\nettä joku istui puussa. Vartija sai miehen alas, ja se ei ollut kukaan\nmuu kuin Felix Dühnen. Kreivitär oli tänään käynyt linnassa pyytämässä\nanteeksi poikansa puolesta. Rouvaparalla on paljon surua tuon\nhillittömän nuoren miehen takia.\n\n»Tuolta nuorelta herralta saa hän vielä paljon odottaa», arveli kreivi\nStreith, »eikä siinä auta isän liikanainen ankaruuskaan.»\n\nMarie kumartui syvään lautasensa yli, hän tunsi, miten veri kuumana\nkohosi hänen poskilleen, häntä halutti nauraa, ja kuitenkin kuristi\nouto liikutus hänen kurkkuansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun 20 päiväksi saapui tavallisesti kutsu Schlochtin'ista.\nSinä päivänä vietti nimittäin paroonitar Üchtlitz syntymäpäiviään.\nRuhtinatar ei pitänyt tästä kutsusta. »Paroonitar», arveli hän, »on\nkyllä viisas ja virkistävän vilkas nainen, mutta koko meno siellä\non minusta, mitenkä sanoisin, tyttärilleni liian vapaata.» Tällä\nkertaa erittäinkin tuli kutsu hänestä hyvin sopimattomasti, sillä\nhän väitti viime aikoina olleensa kovasti ihastunut rauhaansa. Mutta\nÜchtlitz'in perhettä ei voinut loukata. Senvuoksi päätettiin, että\nmolemmat prinsessat paroonitar Dünhof'in ja parooni Fürwit'in seurassa\nnoudattaisivat kutsua.\n\n»Vihdoinkin annamme jotain elonmerkkiä itsestämme», sanoi Marie\npukeutuessaan Alvinelle. Avovaunut seisoivat oven edustalla, parooni\nFürwit käveli levottomana ulkoportailla edes takaisin, ja katseli vähän\nväliä kelloa. Myöskin prinsessat olivat valmiit lähtemään sinisissä\nkesäpuvuissaan, korallinauhat kaulan ympärillä.\n\n»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marie, »mutta onko tosiaankin\netiketin mukaista antaa prinsessojen odottaa?»\n\nParooni Fürwit myhähti: »Maaelämän vapauksia», vastasi hän.\n\n»Hyvä», sanoi Marie, »siihen minäkin ensi kerralla vetoan.» Parooni\nnauroi, niin että hänen pienet kasvonsa olivat yhtenä ryppynä, hänestä\nprinsessa Marie oli oikein sukkela. Vihdoin saapui paroonitar Dünhof,\nja voitiin lähteä.\n\nMatkalla keskustelivat parooni ja paroonitar, mihin varokeinoihin olisi\nryhdyttävä prinsessojen suojelemiseksi niiltä vaaroilta, jotka heitä\nperillä odottivat. Sehän oli kokonainen hienosti ajateltu suunnitelma.\nMarie kuunteli pitkästyneenä. Jo nuo varovaisuustoimenpiteet yksinään\nsaattoivat riistää retkeltä kaiken hauskuuden.\n\nVaunut eivät ajaneet linnan edustalle, vaan kääntyivät niitylle, jonka,\nkeskellä kasvoi pieni lehmusmetsikkö, siellä aijottiin tarjota tee.\nNiitty ja metsikkö olivat täynnä ihmisiä, täynnä kirjavia pukuja,\ntäynnä kirjavia nauhoja ja kirjavia hattuja, jotka puiden vihreätä\ntaustaa vastaan ja iltapäiväauringon kultaamina saivat kauniin\njalokiviloisteen. Metsikön edustalle oli Üchtlitz'in perhe asettunut,\nparoonitar kolmen tyttärensä, Henrietten, Margan ja Hildan kanssa,\nsuoria, vaaleita olentoja hienohipiäisiä ja värikkäitä; heidän takanaan\ntalon kolme poikaa, asessori, hovi-oikeudennotaari ja luutnantti,\nmyöskin komeita, leveäharteisia olentoja suurine viiksineen ja\nposkipartoineen, ja keskellä tätä voimakasta perhettä parooni Üchtlitz\nitse, harmaatukkaisena ja hieman kumarana, oudon vanhana ja raihnaana.\n\nKun vaunut pysähtyivät, näkyi kaikkien kasvoilla ystävällinen, hiukan\njäykkä hymy, ja Marie tunsi, että hänenkin kasvoillaan kuvastui\nsama ystävällinen, hiukan jäykkä hymy. Hän oli siihen tyytyväinen,\nsillä nyt hän tiesi, että prinsessana olo onnistuisi häneltä tänään\nvaivatta. Myöskin tervehtiessä muisti hän oikeaan aikaan sanoa jotakin\nsopivaa, hän ihaili niittyä ja lehmuksia, ja huomasi, että kirjavat\nvärit sopivat erinomaisen hyvin kaikkeen tuohon viheriään. Yksi asia\nkuitenkin häiritsi, vieressään kuuli hän Eleonoren rauhallisen,\nmiellyttävän äänen lausuvan melkein samat sanat uudelleen.\n\n»Ajattelen, että teemme pienen kiertomatkan», ehdotti paroonitar\nÜchtlitz, »näköala täältä on niin kaunis.»\n\nHitaasti kulkivat he niityn yli metsikön ympäri, etunenässä paroonitar\nÜchtlitz Eleonoren kanssa, Marie seurasi Henriette Üchtlitz'in kanssa\nja paroonitar Dünhof kulki Marga Üchtlitz'in kanssa. Päättävästi\npuhuivat kaikki ilmasta. He olivat jo pelänneet, että ukonilma\nhäiritsisi juhlaa, mutta nyt oli taivas aivan kirkas, sää olikin tänä\nkesänä niin vakaa, saatettiin varmaan odottaa myöskin kaunista syksyä,\nsiitä olivat kaikki yksimielisiä. Niityllä seisoivat herrat ja naiset\nyhdessä, kuului äänekästä puhelua ja silloin tällöin raikasta naurua.\nKun prinsessat kulkivat ohi, taukosi keskustelu, kumarrettiin syvään ja\nyksi ja toinen naisista astui esiin tervehtimään prinsessoja. Siellä\noli kreivitär Dühnen, kasvot sairaaloisen kalpeina, mutta suu yhtä\nitsepäisen iloisena kuin Felix'illäkin. Kaunis varatuomarin rouva von\nBöse kumarsi syvään, pieni, hento olento punaisessa silkkipuvussa,\nkasvot läpikuultavan valkeat, silmät luonnottoman suuret ja tummat,\nja heleänpunainen suu pieni ja häijy. Mademoiselle Laure oli sanonut,\nettä varatuomarin rouvalla oli huono maine, ja Marie katseli häntä\nuteliaana. Keskellä niittyä seisoivat papintyttäret ruusunpunaisissa\nmusliinipuvuissaan, leveät hatut päässä, kasvot pyöreinä ja\nhymyilevinä; näytti siltä, kuin tuottaisi heille onnea olla niin\niloisina väripilkkuina luonnon keskellä. Piirineuvos kreivi Krüden\noli lyöttäytynyt Marien ja Henriette Üchtlitz'in seuraan, hänellä oli\nkultasankaiset silmälasit, ja hänen partansa, punaisenruskea kuin\nkapusiinikrassi, liehui tuulessa. Hän kertoi kuumuudesta Berliinissä,\nhän esitti asian kyllä hyvin hauskasti, sillä hän nauroi alituisesti\nkertoessaan, myöskin Marie ja Henriette nauroivat, ja ohikulkijat\nluulivat, että heillä oli hyvinkin hauskaa. Niityn toisella puolella\npysähdyttiin, tahdottiin ihailla näköalaa. Laajana ja tasaisena\nlevisi maa joka taholle, sänkipeltoja, niitettyjä niittyjä,\nsiellä täällä kauramaa, pienillä kukkuloilla seisoi tuulimyllyjä\nkirkkaassa auringonvalossa, harmaita kummituksia jättimäisine\nsudenkorennonsiipineen. Mutta kaukaisimmassa etäisyydessä häämöitti\nkullankimmeltävässä usvassa kaupungin kirkontorni.\n\n»Miten kaunista», sanoivat naiset, »miten etäälle täältä näkee!»\n\nPiirineuvos kävi juhlalliseksi: »Niin, hyvät naiset, tämä meidän\nisänmaamme on kuitenkin ihana maa... Katsokaapa, täällä ei ole\nainoatakaan tilkkua, joka ei todistaisi asukkaiden ahkeruutta.»\n\n»Kohottava näky», virkkoi, paroonitar Dünhof.\n\nNyt oli kuitenkin aika palata metsikköön teetä juomaan. Ruohikolle\nlehmusten alle oli levitetty patjoja ja peitteitä. Vanhempia naisia ja\nprinsessoja varten oli asetettu tuoleja ja pikku pöytiä. Lehtikatoksen\nalla oli hiukan painostavaa, vinosti lankesivat auringonsäteet\npuunrunkojen välitse, ja milloin tuulenhenki kulki puidenoksien\nlomitse, sateli valkeita kukkia seurueen päälle, tarttuen naisten\ntukkaan ja herrojen partaan, ja raskas, imelä tuoksu täytti ilman.\nPalvelijat tarjoilivat teetä ja voileipiä, seurue patjoilla ja\npeitteillä näytti iloiselta, kaikkialta kuului hillittyä naurua, joskus\nuskalsi toinen papintyttäristä päästää kimeän, pienen kirkaisun, koska\nluutnantti von Üchtlitz kertoi kovin hullunkurisia juttuja. Talon\ntyttäret pitivät prinsessoille seuraa. Henrietten tilalle Marien\nseuraan saapui Marga, ja tämä kertoi koiristaan, ja kun hänenkin oli\njotakin puuhattava teetarjoilussa, tahtoi Henriette lähettää Hildan\nprinsessan luo. Mutta Hilda kieltäytyi, Marie näki sen selvästi, hän\nkieltäytyi jyrkästi. »Tietysti», ajatteli Marie, »me olemme kuin ikävät\nsairaat, joiden vieressä vastenmielisesti istutaan.»\n\nPiirineuvos ehdotti, että laulettaisiin vähäsen, »sillä», sanoi hän,\n»huviretki ilman laulua on kuin nainen ilman sielua».\n\n»Minä en tunne ainoatakaan naista ilman sielua», virkkoi varatuomari\nvon Bärensprung, joka oli kauniin ja synkän näköinen kuin Hans Heiling.\n\n»Hyvä», sanoi eräs naisenääni. Rouva von Böseä pyydettiin ensin\nesiintymään. Hän nojautui pyökinrunkoon, pani alasriippuvat kätensä\nristiin ja loi silmänsä maahan. Niin seisoi hän hetken kuin pieni, ujo\ntyttö, sitten hän äkkiä avasi silmänsä, suuret ja tummat kuin kohtalo,\nja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa: »Vorrei morir nella stagion\ndell' anno.» Hän esitti laulunsa niin intohimoisen valittavasti, että\nkuuntelijat vakavina ja hiukan hämillään katselivat eteensä.\n\n»Mikä häntä vaivaa, koska hän niin laulaa?» ajatteli Marie, »senköhän\ntähden, että hänellä on huono maine? Joka tapauksessa se on\nsietämättömän surullista.» Marie pelkäsi rupeavansa itkemään. Kun laulu\noli loppunut, huusivat Üchtlitz'in pojat hyvin voimakkaasti: »Hyvä!»\nMutta kreivitär Dühnen sanoi paroonitar Dünhofille: »Näyttelemistä.»\n\n»Se oli ihanaa», huudahti piirineuvos, »mutta hyvät naiset ja herrat,\nniin paljon surumielisyyden jälkeen vahvistakaamme sydäntämme\nisänmaallisella laululla», ja hän alkoi: »Deutschland, Deutschland über\nalles.» Voimakkaana yhtyi kuoro häneen, ja laulu kaikui niin mahtavana\nyli niityn, että koirat ylhäällä linnassa alkoivat haukkua.\n\nLaulun jälkeen hajaantui seura metsikköön. Siellä näyttiin leikittävän,\nsillä nauru ja huudot kaikuivat äänekkäinä, ja pappilan Johanna juoksi\nläpi pensaikon, kintereillään luutnantti Üchtlitz joka, koetti vangita\nhäntä.\n\n»Nuoriso pitää hauskaa», sanoi kreivitär Dühnen.\n\n»Niin», vastasi Marie ja koetti hymyillä yhtä sääliväisesti kuin\nkreivitär, mutta sisimmässään oli hän hyvinkin katkera.\n\nVihdoin tuli Hilda, posket punoittavina ja tukka täynnä lehmuksen\nkukkia. Hän istuutui Marien luo, nauroi ja sanoi: »No, pikku prinsessa.»\n\nMarien täytyi myöskin hymyillä nähdessään nämä kauniit, elämänhaluiset\nkasvot, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: »Te menette varmaan\nkernaammin toisten luo kuin istutte täällä.»\n\n»Ei», vastasi Hilda, »tähän asti on kyllä ollut pitkäveteistä, tiedän\nsen, mutta illallisen jälkeen on hauskempaa, silloin alkaa ilotulitus,\nsilloin putkahdamme pakoon.»\n\n»Putkahdamme pakoon?» kysyi Marie.\n\n»Varmasti», vahvisti Hilda, »kuljeskelemme ympäri pimeässä puistossa;\nsiellä voi sattua yhtä ja toista.\n\n»Kunpa se vaan kävisi laatuun», arveli Marie arasti.\n\n»Sen täytyy käydä», sanoi Hilda lujasti. »Meidän ei tule vain ajatella,\nmitä muut siitä jälkeenpäin sanovat. Me teemme, mitä haluamme.»\n\n»Teemme, mitä haluamme», toisti Marie ja silmäili ihaillen Hildaa.\n\nAurinko laski, ja paroonitar Üchtlitz pyysi vieraitaan lähtemään\nylös linnaan. Purppurainen valo levisi niityille, ja valoi äkkiä\njuhlatunnelman yli maan. Pappilan Johanna ojensi käsivartensa ja\nhypähti tasajaloin ilmaan, hän kutsui sitä auringonlaskukylvyn\nottamiseksi. Mutta varatuomarin rouva alkoi juosta, punainen, pieni\nolento punaisen valon keskessä, varatuomari katsoi häntä ihaillen:\n»Katsohan Üchtlitz», sanoi hän notaarille, »eikö hän ole kuin punainen\nliekki, josta kaikki tuo kaunis valo virtaa?»\n\nÜchtlitz hymyili pilkallisesti: »Tunteellinen, vai mitä, poikaseni? No\nniin, jotain virvatulen tapaista hänessä kyllä on.»\n\nLinna oli kirkkaasti valaistu, ja illallinen valmiina. Illallisia\nSchlochtin'issa pelättiin, koska niillä tarjoiltiin liian runsaasti\nruokia. Kreivi Streith'in olikin tapana sanoa: »Minä en kestä\nillallisia Üchtlitzien luona, en voi, mitä syömiseen tulee, kilpailla\ntämän Eenokinsuvun kanssa.»\n\nMarie istui pöydässä asessori Üchtlitzin vieressä, ja tämä kertoi\npienestä automobiilista, jonka hän omisti. Marie oli asiaan innostunut,\nse oli keskusteluaihe, josta ei hevin saanut luopua. Sillävälin\nilmestyi pöytään yhä uusia leivonnaisia ja höyryäviä paisteja.\nPiirineuvos piti puheen, ja sitten puhui myöskin parooni Üchtlitz.\nMarie tunsi itsensä väsyneeksi ja masentuneeksi, tähän asti oli päivä\nollut täydellinen pettymys.\n\nIllallisen jälkeen virtasivat kaikki puutarhaan. Yö oli lämmin ja\ntähtikirkas, puihin ja pensaisiin oli sytytetty kirjavia paperilyhtyjä,\nkaikkialla pimeydessä kukkivat nuo himmeästi valaisevat värit, silloin\ntällöin suhahti rätisevä raketti puiden latvojen yläpuolelle, kultainen\njuova ympäröivässä pimeydessä ja sitten rauhallisesti alaslaskeutuva\nmonivärinen kuulasade. Marie tunsi käden tarttuvan itseensä ja vetävän\nhäntä poispäin. »Täällä ei meitä löydä kukaan», kuiskasi Hilda.\nMarie tarttui Hildan käsivarteen, levottoman jännityksen aiheuttama\nmiellyttävä tunne pani hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. He\nkulkivat alas pimeätä lehtokujaa, hiekan hiljainen narskunta osoitti,\nettä he eivät olleet yksinään. Jossakin sanoi pehmeä ääni: »Ei, Roth,\nniin ette saa sanoa.»\n\n»Pappilan Johanna sihteerinsä kanssa», kuiskasi Hilda.\n\n»Ovatko he kihloissa?» kysyi Marie.\n\nHilda kohautti olkapäitään: »Papintyttäret ovat aina kihloissa. Mutta\ntuossa tulee kaksi, annamme niiden mennä ohitse.» He olivat varmaankin\nastuneet runkoruusulavaan, sillä Marie tunsi poskellaan ikäänkuin\nsuuren, vilpoisen silkkitupsun. Eräs pari kulki heidän ohitseen käsi\nkädessä, hyvin lähellä toisiaan, ja valittava ääni sanoi: »Juhlat\novat aina surullisia, Bärensprung, ja surullista on silloinkin, kun\nte puhutte minulle tällä tavalla, mutta jatkakaa vaan, se on sittekin\nparasta elämässä.»\n\n»Rouva von Böse ja hänen varatuomarinsa», selitti Hilda hiljaa.\n\n»Minkätähden hän on niin surullinen?» kysyi Marie.\n\n»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »hän luulee kai surullisten silmiensä\nvaativan sitä. Mutta nyt täytyy meidän nopeasti poiketa tuonne\nsivupolulle, sillä kuulen jonkun tulevan, se on varmaankin serkku\nBarnitz, ja hän etsii meitä.» He kääntyivät pienelle tielle, joka kulki\ntiheitten pähkinäpensaitten välitse. Täällä oli pimeätä ja sirkkojen\nlaulu täytti ilman. Vähitellen harveni pensaikko, tuli valoisampaa,\nja he seisoivat pienen, mustan lammen rannalla, jonka kalvoon tähdet\nkuvastuivat. Hiljaista kurnutusta ja porinaa kuului välistä vedessä, ja\nkosteata kylmyyttä huokui sen pinnalta. Äkkiä sähähti uudelleen raketti\nkorkealle yli puiden latvojen, kultainen salama välähti yli veden\nkalvon, ja sitten kuvastuivat valokuulat sen pinnalla, näytti siltä\nkuin alkaisi musta syvyys hehkua. Marie pusersi Hildan kättä. »Miten\nkaunista», sanoi hän henkeään pidätellen, »miten minä rakastan teitä,\nHilda. Olkaamme ystäviä.»\n\n»Olkaamme ystäviä», vastasi Hilda totisena.\n\n»Ja sinutelkaamme toisiamme», jatkoi Marie.\n\n»Kun ei kukaan kuule», lisäsi Hilda.\n\n»Kun ei kukaan kuule», toisti Marie, ja molemmat tytöt syleilivät ja\nsuutelivat toisiansa. »Miten sinä vapiset», sanoi Hilda, »miten sinun\nsydämesi lyö, tuollainen pieni prinsessasydän parka.» Käsi kädessä\nkulkivat he edelleen.\n\n»Kuule», sanoi Hilda varmaan, pontevaan tapaansa, »kun sinä\nkovasti kaipaat jotakin, jotakin sellaista, jonka teidän tyhmä\nprinsessaelämänne kieltää, silloin voit luottaa minuun.»\n\nMarie puristi lujasti Hildan kättä, hän oli hyvin liikutettu, tämä,\ntämä oli todellista elämää, käsi kädessä harhailla läpi lauhan\npimeyden, joka polulla rakastavien parien askeleita, joka pensaikossa\nkuiskaavia salaisuuksia. »Yhtä vielä toivoisin», sanoi hän hiljaa.\n\n»Mitä sitten?» kysyi Hilda.\n\n»Kerran keinua», jatkoi Marie.\n\nHilda nauroi: »Keinua? Sitä vain? Pieni raukka! Mutta sen voimme heti\ntehdä.»\n\nPuistosta olivat he uudelleen saapuneet puutarhaan, ja kun askeleita\nalkoi kuulua tiellä, pysähtyivät he. Hilda kuunteli ja huusi sitten\nhiljaa: »Serkku Egon!»\n\nAskeleet lähenivät nopeasti, ja luutnantti Barnitzin ystävällinen ääni\nsanoi: »Siinähän naiset ovatkin, olen etsinyt teitä koko ajan.»\n\n»Sen tiedämme», vastasi Hilda, »mutta nyt olisi jotakin tehtävää.\nPrinsessa haluaa keinua, mutta salassa tietenkin.»\n\n»Palvelukseksenne!» vastasi luutnantti.\n\nSuurten puitten välissä täydellisessä pimeydessä riippui keinu, sille\nsijoitettiin Marie suurella asiantuntemuksella, ja sitten se alkoi.\nMarie lensi korkealle mustien, kosteiden puunoksien joukkoon, hänen\nallaan alkoi pimeä puisto pienine kirjavina valopilkkuineen, ja hänen\nyläpuolellaan tumma taivas tähtineen heilua ja keinua, hänestä tuntui\nkuin olisi hän irroitettuna kaikesta todellisesta, ja hänen sydämensä\naikoi nopeammin sykkiä, hengitys melkein salpautui. Ja siitä huolimatta\ntuntui niin rauhoittavalta antaa tuon suuren pimeyden vapaassa\navaruudessa tuudittaa itseään, ja kun keinu äkkiä pysähtyi, heräsi\nMarie kuin unesta: »Vanha hovimarsalkka etsii sinua», kuiskasi Hilda,\n»hän tulee tännepäin.»\n\nParooni Fürwit saapui hyvin kiihtyneenä, hän oli kaikkialta etsinyt\nprinsessaa, paroonitar Dünhof oli jo hyvin levoton, hän oli saanut\nsydänkohtauksen, ja vaunut seisoivat oven edustalla. Marie kuunteli\nkaikkea aivan kylmänä, hänhän oli lähtenyt vain vähän kävelemään,\nvirkkoi hän. Parooni Fürwitin levottomuus ja paroonitar Dünhofin\nsydänkohtaus tuntuivat hänestä hyvin vähäpätöisiltä ja yhdentekeviltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeustadt-Birkensteinin perintöprinssi Joachim oli saapunut lyhyelle\nvierailulle Gutheiden'iin adjutanttinsa, kapteeni von Keck'in\nkanssa. Pitkä, kapeaharteinen, nuori herra sileäksikammattuine;\npunertavine hiuksineen ja kalpeine, hiukan sairaloisine kasvoineen,\ntoi elämää hiljaiseen linnaan. Lyhytnäköiset, siniset silmät\nräpyttelivät hermostuneesti vaaleita ripsiään, ja punaiset, kosteat\nhuulet olivat harvinaisen liikkuvat. Ensimmäisenä iltana istui\nprinssi puutarhasalissa, puhui paljon nopealla ja hätäilevällä\ntavalla, kertoi itsestään, nauroi ääneensä ja hiukan meluavasti,\nnäytteli korttitemppuja, soitti huilua, ja muu seura istui ääneti ja\nkuunteli kuin jotakin esitystä. Kun hän oli yksin kapteeni Keck'in\nkanssa huoneissaan, sanoi hän: »Naiset ovat viehättäviä, kerrassaan\nviehättäviä, mutta ilma täällä linnassa on hiukan ummehtunutta, eikö\nteidänkin mielestänne, Keck?»\n\n»Minä en ole mitään huomannut», vastasi kapteeni väsyneen kohteliaasti.\n\nSeuraavana aamuna halusi prinssi jo varhain aamulla tarkastaa linnan\ntalousrakennuksia. Majurin johdolla lähti hän, seurassaan prinsessat,\nneiti von Dachsberg ja kapteeni Keck, talleille. Navetassa oli prinssi\nerikoisesti innostunut lehmien ja karjatyttöjen nimiin; talliin oli\nhän hyvin tyytyväinen. »Suurenmoista!» huudahti hän, tämähän on oikein\nhevosten Sanssouci. Ja miten lauhkeilta ne kaikki näyttävät, aivankuin\nhovinaiset», kuiskasi hän Eleonorelle ja nauroi ääneensä sanoilleen,\n»varmasti, ne ovat hieman väsyneen näköisiä, aivankuin eivät olisi\noikein hyvin nukkuneet, vaan liian kauan lukeneet sängyssä.» Sitten\nkatseltiin koiria, ja vihdoin lähdettiin pienelle myllylammikolle\netsimään hyvää onkipaikkaa. Myöhemmin käveli prinssi Eleonoren kanssa\nedestakaisin kirjavien daaliarivien reunustamaa tietä. Paroonitar\nDünhof, joka aluksi oli seurannut paria, jäi hienotunteisesti hiukan\njälkeen. Prinssi otti vakavan ilmeen, rypisti kulmakarvojaan kuin\ntäytyisi hänen terävästi miettiä: »En ole vielä sanonut sinulle», alkoi\nhän, »miten onnelliseksi vanhempiemme suunnitelma on minut tehnyt,\nsinä olit aina lempiserkkuni. Minä sanoin jo tädilleni Karlstadt'issa:\n»Serkku Eleonore on ihana, hän on kuin — olisi ongella.» Hän purskahti\nnauruun: »Tuo kuuluu kyllä tyhmältä, mutta onkiminen on minulle lepoa,\nrauhaa. Sinun täytyy nähdä minun onkivan. Ainoastaan se, joka on nähnyt\nminun onkivan, tuntee minut. Eräs nainen, joka näki minun onkivan,\nsanoi minulle: »Nyt minä ymmärrän, että teistä kerran on tuleva hyvä\nhallitsija.»\n\nEleonore kuunteli kaikkea tuota hiljainen, ystävällinen hymynsä\nhuulillaan, mutta prinssin kasvot kävivät nyt huolekkaiksi: »En tiedä»,\nsanoi hän, »miellytänkö äitiäsi. Hän silmäilee minua niin kylmästi,\nolen hänestä kai liian levoton, ymmärrän sen hyvin, olen omasta\nmielestänikin liian levoton. Ajattelen, että olisi todellinen virkistys\nolla kerran yhden päivän kapteeni Keck'inä. Mutta jokainen on, mitä on.\nNyt pelaamme tennistä», lopetti hän odottamatta Eleonoren vastausta,\n»ja aamiaisen jälkeen minä ongin, ja te kaikki katselette.»\n\nAamiaisen jälkeen lähtivät prinsessat, seurassaan neiti von Dachsberg\nja mademoiselle Laure, myllylammikolle katsomaan, kuinka prinssi onki.\nNaisille oli asetettu puutarhatuoleja, prinssi istui rannalla ja onki.\nHäntä avusti nuori metsänvartija. Kapteeni Keck vetäytyi onkineen\nleppäpensaikkoon.\n\n»Aika ei ole oikein suotuisa», sanoi prinssi, »mutta koettakaamme\nkuitenkin. Nyt pyydän teitä tarkkaamaan, kun heitän siiman ulos, sekin\nvaatii nimittäin taitoa, pyydän, tarkatkaa koko ajan kohoa, ja sitten\ntäysi hiljaisuus tietysti.»\n\nKauniissa kaaressa lensi siima veteen, naiset kumartuivat hiukan\neteenpäin, kiinnittivät kaiken tarkkaavaisuutensa kohoon, eikä\nkestänytkään kauan, ennenkuin se alkoi väristä ja vaipui veden alle;\nprinssi veti ja sai kauniin, kimmeltävän ahvenen. »Erinomaista,\nerinomaista!» huusi hän ja nauroi.\n\n»Ei, sen minä teen itse!» sanoi hän pidätellen metsänvartijaa.\nValkeilla, hermostuneilla sormillaan tarttui hän kalaan ja veti koukun\nulos. Hänen kasvonsa vääntyivät sitä tehdessä ikäänkuin tuskasta.\nSitten nauroi hän kuitenkin taas ja riemuitsi: »Eikö se olekin kaunis?\nN'est pas, il est beau, mademoiselle?»\n\n»Oh, Altesse, superbe», sanoi mademoiselle Laure hartaasti.\n\n»Hyvä, nyt minä taas heitän ulos, pyydän, olkaa hiljaa!» komensi\nprinssi. Siima lensi veteen, kaikki vaikenivat, mutta kala ei\ntahtonut tarttua onkeen. Tyyni ilma oli painostavan helteinen, kova\nkiilto väreili veden pinnalla ja kaisloilla, ylt'ympärillä oli aivan\näänetöntä, silloin tällöin vaan äänteli sorsa ruohikossa, taikka\nkaiutti nokikana ilotonta ääntänsä. Eleonore tarkasteli prinssiä,\ntämän äsken vielä niin liikkuvat kasvot olivat veltot, kaikki ilme\nnäytti kadonneen, ne olivat väsyneen, sairaan pojan kasvot. Eleonore\nei voinut niitä katsella, hän sulki silmänsä. Miten hyvältä tuntui\nlepo, miten hyvältä tuntui, kun ajatukset vähitellen hämärtyivät ja\nhaihtuivat olemattomiin. Neiti von Dachsberg oli jo pitkän aikaa\nistunut silmät ummessa suorana tuolillaan, ja Marie räpytteli väsyneenä\nauringonpaisteessa. Hän oli kuvitellut kihlausta toisenlaiseksi,\nkaikki tämä oli kovasti jokapäiväistä. Kuka täällä oli morsianmainen?\nKorkeintaan mademoiselle Laure, joka terävine, mustine silmineen\njäykästi tuijotti prinssiin. Ei, parasta oli nukkua niin kuin toisetkin.\n\n»Kun ei käy, niin ei käy!» huudahti prinssi äkkiä. Nukahtaneet naiset\nhypähtivät äkkiä pystyyn, prinssi seisoi rannalla, hän oli heittänyt\nongen luotaan, ja hänen kasvonsa olivat punaiset harmista. Mutta heti\nsenjälkeen hän nauroi taas ja sanoi: »Naiset ovat nukkuneet, no sehän\non ymmärrettävää. Mutta nyt meidän on palattava takaisin linnaan,\nhänen ylhäisyytensä Fürwit suunnitteli ratsastusmatkaa. Keck, missä te\nolette?»\n\nKapteeni von Keck sukeltautui esille leppäpensaikosta, kuumana ja\nunisena.\n\n»No», päätti prinssi, »suuresta menestyksestä ei tässä voi olla\npuhetta.»\n\nLinnassa oli parooni Fürwit innokkaana puuhannut retkeä metsään.\nRuhtinatar ja Eleonore ratsastivat herrojen kanssa, muut naiset\nseurasivat vaunuissa. Tee aijottiin juoda metsänhoitajan asunnon\nedustalla, kreivi Streith oli järjestänyt kaikki täällä ja esiintyi\nitse isäntänä.\n\n»Ihastuttavan kaunista, herra kreivi», sanoi prinssi, »mitä ovat meidän\nruokasalimme verrattuina tämmöiseen paikkaan metsässä. Tämmöiset\nkoristeet, tämmöinen tuoksu ja tämmöinen valaistus.»\n\nTeetä juotaessa oli prinssi kuitenkin levoton, oli suunniteltu\nkävelymatkaa eräälle metsäniitylle, ja hän pelkäsi, että saattaisi\nkäydä liian myöhäiseksi.\n\n»Metsäkauriit eivät tottele hänen ylhäisyyttään Fürwit'iä, ne eivät\nvälitä ohjelmasta.»\n\nSeurue lähti pian liikkeelle; ruhtinatar kreivi Streithin kanssa jäi\njälelle. Kun kaikki olivat poistuneet, nojasi hän mukavasti tuolin\nselkänojaan ja sulki puoleksi silmänsä, niin että silmät näkyivät vain\nkapeina, kiiltävinä juovina. Kreivi ei sanonut mitään, hän huomasi,\nettä hiljaisuus teki ruhtinattarelle hyvää. Vinosti paistoi aurinko\npuiden runkojen välitse, liikkumattomien, suurten kuusten alla vallitsi\nihmeellinen, kullanvihreä hiljaisuus. Vihdoin alkoi ruhtinatar pukea\najatuksiaan sanoiksi: »Hän on niin levoton, on aivan kuin hän pelkäisi\njoka hetki laiminlyövänsä jotakin. Miten hyvin minä tunnen tuon kaiken!\nJa miten tuskallisesti menneisyys taas muistuu mieleen.»\n\nKreivi rypisti hieman kulmakarvojaan, ja kun ruhtinatar ei jatkanut,\nsanoi hän hiljaa ja hidastellen: »Eikö kenties ole tuhlausta antaa\nmenneisyyden alati tunkeutua nykyisyyteen, joka voisi kuitenkin\nolla onnellinen. Minä arvelen, että meidän on tehtävä nykyisyytemme\nniin voimakkaaksi, että se syrjäyttää menneisyyden. Tehtävä, jota\ntoivoisin itselleni, olisi se, että saisin karkoittaa menneisyyden sen\nhenkilön elämästä, jota kunnioitan.» Ja hänen kämmenensä pyyhkäisi\nkeveästi pöytälevyä, kuin työntäisi hän pois jotakin näkymätöntä:\n»Asettaakseni sen tilalle hyväätekevän nykyisyyden, joka kokonaan\nhallitsisi menneisyyttä.» Ja kapein sormin asetti toinen käsi jotakin\nnäkymätöntä varovasti pöydälle. Ruhtinatar katseli miettivänä, miten\nnuo molemmat suuret, valkeat kädet puuhailivat pöydällä: »Tiedän,\nStreith, tiedän, mutta minusta tuntuu tänään, kuin antaisin tuskani\nperinnöksi lapselleni.» Hän nojasi päätään taaksepäin tuolissa ja sulki\nsilmänsä. »Kun Eleanoreni menee naimisiin», jatkoi hän, »on suurin osa\ntehtävästäni täytetty. Nuorimpani, oi hyvä Jumala, tuo heikkoruumiinen\nlapsiparka, hänelle on luultavasti hiljainen, mukava elämä parasta.»\n\nRuhtinatar vaikeni hetken, ja kun hän uudelleen alkoi puhua, olivat\nhänen ajatuksensa ottaneet uuden suunnan: »Kasvatuksemme on kai siihen\nsyynä, ruhtinaskasvatuksemme, että me niin harvoin rohkenemme olla\nkokonaan omia itsiämme.»\n\n»Kasvi, joka ei rohkene puhjeta kukkaan», huomautti kreivi.\n\nRuhtinatar aukaisi silmänsä ja hymyili heikosti: »Oh, kreivi, aina\nkohtelias.»\n\nKreivi kumarsi kevyesti. Metsästä kuului palaavan seurueen ääniä, retki\noli ollut hyvin onnistunut, »näytti siltä»; virkkoi prinssi, »kuin\nolisivat metsän kaikki kauriit tilauksesta saapuneet luokseni».\n\nKun aurinko nyt laski, kehoitti parooni Fürwit palaamaan linnaan.\n\nPäivällinen oli tavallista juhlallisempi, naiset esiintyivät\njuhlapuvuissa, ja kruununprinssi piti puheen. Hän kiitti ihanasta\npäivästä, jonka hän täällä oli saanut viettää. »Tässä linnassa», jatkoi\nhän, »ei ainoastaan asu onni, täällä voi myöskin vieras, joka tänne\npoikkeaa, löytää omansa.» Paroonitar Dünhof hymyili, ja hänen silmänsä\nkostuivat.\n\nPäivällisen jälkeen halusi prinssi tehdä kuutamokävelyn,\ntäysikuu kun parhaillaan valaisi puutarhaa. »Meillä on oikeus\nhempeämielisyyksiimme», selitti hän. Niin meni hän nuorten naisten\nseurassa puutarhaan, ja he kävelivät hitaasti kirkkaasti valaistuja\nkäytäviä pitkin. »Menkäämme kesäpäärynöiden luo», ehdotti prinssi.\nPäärynäpuu seisoi keskellä pyöreätä ruokokenttää, ja sen oksat\nkaartuivat pienien, keltaisten päärynöiden painosta. »Olkaa hyvät,\nnaiset, asettukaa puun alle», huusi prinssi, »neiti von Dachsberg,\nmademoiselle Bouttancourt, saanko pyytää. Eleonore ja Marie seisovat\ntäällä, Keck, asettukaa te tuonne. Prinssi alkoi voimakkaasti ravistaa\npuuta, ja hedelmät putoilivat kahisten ja välkkyvinä kuuvalossa maahan.\nMarie ja mademoiselle Laure päästivät pieniä huudahduksia, prinssi\nnauroi makeasti ja kutsui sitä »päärynäsuihkuksi», mutta neiti von\nDachsberg loukkautui.\n\n»Pyydän, teidän korkeutenne», sanoi hän, »jo on kylliksi, jos saan\npyytää.»\n\n»Hyvä, olkoon kylliksi», päätti prinssi, »jokainen syö nyt päärynän.\nSaanko tarjota?» ja itse haukkasi hän rohkeasti kastekosteasta\npäärynästä ja huudahti: »Makea, makea, makea kuin serkut. Ja nyt tulee\nkuutamokävely.»\n\nNyt käveli seurue pitkin kuunvalaisemia daalia- ja runkoruusulavoja,\nprinssi käveli Eleonoren rinnalla ja tuli tunteelliseksi. »Miten hyvää\ntekee», virkkoi hän, »päivä, vaikkapa vain tunti, jolloin saamme\nsydämen pohjasta olla tunteellisia. Meidänhän muuten täytyy kätkeä\ntunteemme, ja silloin kokoontuu niin paljon sisimpäämme. Eikö täällä\nlöydy lehtimajaa, jossa tuoksuaa suloiselta? Eikö? No sitte istuutuvat\nnaiset tälle puutarhapenkille, ja minä lausun jotakin.»\n\nNaisten täytyi istuutua, mutta prinssi jäi seisomaan ja lausui:\n\n    »Füllest wieder Busch und Tal\n    Still mit Nebelglanz,\n    Lösest endlich auch einmal\n    Meine Seele ganz.»\n\nHän puhui hyvin ilmeikkäästi, olipa kuin olisi hän ollut syvästi\nliikutettu, sillä hänen äänensä vapisi. Kirkkaasti kuun valaisemana\nnäytti hänen vartalonsa iltapuvussa pitemmältä ja kapeammalta, hänen\nkasvonsa kalpeammilta kuin tavallisesti.\n\n»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Eleonore, »onkohan se todellinen tuska,\njoka värisee hänen äänessään? Ja ensi kertaa tunsi hän ikäänkuin hellää\nsääliä tuota kalpeata, nuorta ihmistä kohtaan.\n\nMutta Marie ajatteli: »Hän näyttää aivan aaveelta.»\n\nRuno oli lopussa, kukaan ei sanonut mitään, ainoastaan mademoiselle\nLaure mumisi hiljaa »sublime». Prinssi astui hieman hämillään muutamia\naskeleita, katsahti kuuhun ja vääristi kuin sokaistuna kasvojaan. Mutta\nneiti von Dachsberg kehoitti palaamaan takaisin linnaan.\n\nKun prinsessat olivat yksinään makuuhuoneessaan ja Marie jo makasi\nvuoteessaan, piti hän velvollisuutenaan lausua lopullisen arvostelunsa:\n»Minusta hän on miellyttävä», sanoi hän, »ja luulen, että kun hänen\nseurassaan on ollut koko päivän, nukkuu hyvästi».\n\nEleonore seisoi akkunan luona, hän oli työntänyt verhot syrjään ja\nkatseli ulos puutarhaan. Äkkiä huudahti hän hiljaa »oh». Tämä »oh»\nkuului niin omituiselta, että Marie terästi kuuloaan, hypähti äkkiä\nvuoteestaan ja juoksi akkunan luo. Kirkkaasti valaistussa puutarhassa\nei hän aluksi voinut nähdä mitään tavatonta, mutta sitten hän huomasi,\nettä jotakin liikkui korkearunkoisten ruusujen teille luomien varjojen\nkeskessä, ja nyt astui kaksi olentoa täyteen valoon, mademoiselle\nLaure ja prinssi. Hitaasti kulkivat he puksipuuaitausta pitkin ja\nkatosivat lehmuskäytävän hämärään. Eleonore oli istuutunut tuolille,\nhän oli käynyt aivan kalpeaksi ja tuijotti suoraan eteensä. Mariekin\noli järkytetty. Mitä hän tässä koki, tuntui hänestä kamalalta, ja\nväristys puistatti häntä. Hän ihmetteli omaa ääntään, joka kuivasti ja\nopettavasti sanoi: »Niin, rakas Lore, siihen sinun nyt täytyy tottua.»\n\n»Tottua», matki Eleonore, ja katseli sisartaan mitään ymmärtämättä.\n— Marie palasi rauhallisena vuoteeseensa ja paneutui nukkumaan.\n»Varmasti», huomautti hän vielä, »senhän saa oppia jo historiasta.»\n\nHuoneessa oli hetken hiljaista, äkkiä seisoi Eleonore Marien vuoteen\nvieressä, hänen muuten niin lempeät silmänsä salamoivat: »Kiellän\nsinua siten puhumasta», sanoi hän hiljaa ja kiihkeästi, »kiellän sinua\nkenellekään sanomasta, mitä olet nähnyt, häpeäisin kuollakseni, jos\njoku sen tietäisi.»\n\nMarie oli säikähtynyt ja vaikeni, mutta Eleonore kääntyi ja meni\npeilinsä luo. »Tietysti on hän nyt harjaava tukkaansa samalla tavalla\nkuin Roxane», ajatteli Marie, ja se oli hänestä hyvin surullista.\n\nSeuraavana päivänä sanoi prinssi jäähyväiset. Hän oli huomattavasti\nliikutettu, kun hän suuteli ruhtinattaren kättä: »Täällä teidän\nluonanne», sanoi hän, »ei tule ainoastaan onnellisemmaksi, vaan myöskin\nparemmaksi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerintöprinssin lähdön jälkeen alettiin heti suunnitella uutta matkaa\nKarlstadt'in herttualliseen hoviin. Mariesta ei sen yhteydessä ollut\nmitään puhetta. Tämä harmitti häntä niin, että hän uskalsi ottaa asian\npuheeksi äitinsä kanssa.\n\n»Enkö minä saa tulla mukaan Karlstadt'iin?» alkoi hän.\n\n»Et, lapseni», vastasi ruhtinatar ja silmäili hajamielisenä tytärtään,\n»mutta sinunkin aikasi on kyllä tuleva, kunhan ensin oikein paranet.»\n\n»Minä olen terve», sanoi Marie ja rypisti hieman kulmakarvojaan, »minä\ntarkoitan vaan, että minulla siis ei ole mitään huvia tiedossa.»\n\nRuhtinatar ei vastannut siihen mitään. Mutta hän oli varmaan ajatellut\nasiaa, sillä eräänä päivänä ilmoitti hän, että prinsessat paroonitar\nDünhofin seurassa saisivat lähteä kaupunkiin teatteriin katsomaan\nSchillerin »Rosvoja».\n\nKoko päivän oli satanut, mutta illansuussa selkeni taivas, joten matka\nsuuressa automobiilissa oli virkistävä. Marie katseli vaunun akkunasta\npyörein, valppain silmin ohikiitävää seutua, tuota ulkomaailmaa, jossa\nelämä näytti niin omituisen luonnolliselta. Pilvet näyttivät nyt\nrepaleiselta, kuparinpunaiselta vuorijonolta taivaanrannalla, lampaita\najettiin kotiin, aivan ruusunpunaisina iltavalaistuksessa kulkivat\nne hitaasti keltaisten sänkipeltojen yli, paimenet lauloivat täyttä\nkurkkua, pienet, takkuiset kyläkoirat julistivat kiihtyneinä sanomaa,\nettä ajoneuvot lähenivät. Puutarhoissa seisoivat naiset esiliinat\ntäynnä salaatinlehtiä, katselivat tielle ja vääntelivät kasvojaan,\nikäänkuin vaunun nopea kulku tekisi heille pahaa. Aurinko laski, metsät\nkävivät mustiksi ja maa harmaaksi. Kaupungissa jo pimeni, kalpealta\nja lasimaiselta näytti kaasuliekkien valo hämärässä. Kaduilla oli\nliikettä, hitaasti kulkivat ihmiset iltaviileydessä katuja pitkin,\njäivät silloin tällöin seisomaan ja puhelivat äänekkäästi toistensa\nkanssa kadun yli. Muutamat akkunat olivat jo valaistut, ohiajavat\nsilmäilivät huoneisiin suurine sohvineen ja pyöreine pöytineen. Yhdessä\nistuivat lapset lampun ympärillä ja lukivat läksyjään, toisessa\nsyötiin illallista; nainen suuressa, valkeassa päähineessä puraisi\nsämpylää. Pienistä kaupoista helähti alituiseen ovikellojen ohut,\nkimeä ääni. Miten lähellä ihmiset täällä olivat toisiaan, ajatteli\nMarie, ja miten kiihkeästi he elivät. — Automobiili pysähtyi pienen\nteatterin edustalle, väkeä oli kokoontunut katsomaan, kun prinsessat\nastuivat ulos vaunusta. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit näyttivät\nkiihtyneiltä, he antoivat palvelijalle hiljaisella äänellä määräyksiä,\nkuiskailivat ranskankielellä keskenään ja juoksivat prinsessojen\nrinnalla eteiseen, ikäänkuin täytyisi heidän suojella näitä joltakin\nvaaralta. Vasta kun he olivat nousseet portaat ylös ja istuttiin\naitiossa, mahtoi kaikki vaara olla ohitse, sillä paroonitar mumisi:\n»Jumalan kiitos.»\n\nTeatteri oli jo täynnä väkeä, kaikki kasvot, jotka permannolta\nkatselivat ylös prinsessojen aitioon, kiikarit, joita toisista\naitioista käännettiin heitä kohti, senlisäksi vanhan plyyshin,\nkulissien ja kaasun tuoksu, kaikki tuo oli Mariesta vierasta ja\njännittävää. Nyt pimeni teatteri, ja esirippu nousi. Marie seurasi\ntarkkaavasti tapahtumia näyttämöllä, mutta vanha, raihnas kreivi,\njoka uskoi kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja pieni, punatukkainen\nFranz ilkitöineen jättivät hänet kylmäksi, ja hän tuli iloiseksi, kun\nteatteri jälleen väliajalla tuli valoisaksi ja hän saattoi katsella\nympärilleen salissa. Oli huvittavaa kuunnella äänten sorinaa alhaalta\npermannolta, katsella ihmisiä, miten he tervehtivät toisiansa,\njuttelivat keskenänsä ja arvokkaina kantoivat teatteripukujaan.\n\nSiellä oli sokerileipurin rouva keltainen lintu hatussa, tuolla\nseisoi professori Wirth vieressään nainen, joka varmaan oli hänen\nrouvansa, kaunis hän ei ollut, näytti siltä kuin olisi hänellä ollut\npäänsärkyä. Mielellään olisivat prinsessat nauraneet hiukan ihmisille\ntuolla alhaalla, mutta heidän täytyi säilyttää ryhtinsä. Sillävälin\nsaapui aitioon vierailijoita, piirineuvos näyttäytyi ja puhui nuoresta\nSchilleristä: »mikä voima tässä nuoressa ihmisessä, melkeinpä kuin\ntulivuori». Kreivitär Dühnen saapui juttelemaan paroonitar Dünhofin\nkanssa. Prinsessoja vastapäätä sijaitsevassa aitiossa istui mustiin\npuettu nainen, sileä, korville kammattu tukka reunusti kalpeita\nteräviä kasvoja, ja hänen vieressään kuusitoistavuotias tyttö huonosti\ntehdyssä vihreässä puvussa; runsas, musta tukka muodosti hiukan villejä\nkiharoita, pyöreät kasvot suurine, mustine silmineen, ja leveät,\npunaiset huulet loistivat niin ihmeellistä, hymyilevän nuorekasta\nelämää, että Marie hämmästyneenä silmäili häntä ja tunsi, miten sydän\nkävi kuumaksi ihailusta, joka tuotti melkein tuskaa.\n\n»Kuka tuo on, joka istuu meitä vastapäätä?» kuuli hän paroonitar\nDünhofin kysyvän.\n\n»Oh, oikeastaan ei kukaan», vastasi kreivitär Dühnen, »onpahan eräs\nrouva von Syrman, joka on vuokrannut vanhan metsänhoitajan asunnon\nmetsästämme kesäksi ja kenties talveksikin. Hän kuuluu olevan\nmiehestään eronnut, elää hämärissä olosuhteissa, ei hänen kanssaan\nseurustele kukaan.»\n\n»Tyttö on hauskan näköinen», virkkoi paroonitar.\n\n»Sivistymätön!» sanoi kreivitär, »mistään kasvatuksesta ei voi\nolla puhettakaan. Hän kasvaa kuin sieni. Teatteri pimeni jälleen,\nja näytäntö jatkui. Ylioppilaskohtaus herätti hyvin vähän Marien\nharrastusta, myöskin Armin Biber Karl Moorina, josta Hilda Üchtlitz\njonkun aikaa oli niin paljon puhunut, herätti hänessä pettymystä;\nhän ajatteli mieluummin tuota mustaa tyttöä vastapäisessä aitiossa.\nKreivittären sanat olivat koskeneet häneen kipeästi, tuo kaunis\ntyttö parka, hän kasvoi kuin sieni, ja Marie näki selvästi pienen,\ntulipunaisen sienen seisovan sammalessa, pää kiiltävänä kasteesta,\nloistaen kuin jalokivi. Niin, sitä muistutti tuo kaunis tyttö, jota\nkohtaan hän tiesi tuntevansa rakkautta, ja hän saattoi tuskin odottaa\nhetkeä, jolloin hän jälleen näkisi hänet. Väliajan kestäessä ei Marie\nkääntänyt katsettaan vastapäisestä aitiosta. Kaikki tuossa mustassa\ntytössä miellytti ja liikutti häntä, tapa, jolla hän nojasi molemmin\nkäsi varsin aition reunustaan, kuten väsynyt koulutyttö pulpettiinsa,\nhänen ruumiinsa huolettomat liikkeet ja naurunsa, jolloin hän avasi\nsuunsa, niin että koko hammasrivi näkyi, ja hänen tapansa syödä\njäätelöä, pistää lusikan täysi arastelematta suuhun kuin söisi hän\nlientä. Tuossa kaikessa oli jotakin, jolle Marien teki mieli nauraa tai\nitkeä. Lavalla kävi sillä välin myöskin kaikki mielenkiintoisemmaksi,\nKarl Moorista oli tullut rosvo, hänellä oli pienet, mustat viikset,\nleveälierinen hattu ja punanen viitta. Auringon laskiessa leiriytyi\nhän rosvoineen metsään, kauniina ja surullisena, ja hänen suuret,\ntuskalliset sanansa herättivät Mariessa ääretöntä, juhlallista sääliä,\nhän olisi tehnyt kaiken lohduttaakseen tuota kaunista miesparkaa.\nHänen tietämättään juoksivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa. Kun hän\nnäytöksen loputtua katsoi rouva von Syrmanin aitioon, huomasi hän,\nettä myöskin tuon mustan tytön silmät olivat itkettyneet ja hänen\nposkensa kosteat kyyneleistä. Molempien tyttöjen katseet kohtasivat\ntoisensa, ja ehdottomasti he hymyilivät toisilleen. Marie tunsi\nitsensä onnelliseksi, hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän tehnyt\nliiton tuon tytön kanssa tuolla toisella puolella ja kauniin Armin\nBiberin kanssa, hänen kanssaan, joka kärsi suurta suruaan, ja niiden\nkanssa, jotka hänen tähtensä itkivät. Tästä hetkestä alkaen värisi\nkoko hänen olentonsa oudon tuskallisessa ja kuitenkin hyväätekevässä\nhurmiossa, harmistuneena kieltäytyi hän juomasta lasia limonaadia, jota\nhänelle tarjottiin, hän ei nyt voinut ajatella limonaadia. Näytelmän\naikana itki hän Karl Moorin tähden, väliajoilla hymyili hän neiti von\nSyrmanille, ja kun kappale oli lopussa, kun kaikki varustautuivat\nlähtemään ja paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit kiihtyneinä\njärjestivät paluumatkaa, heräsi hän kuin kohtalokkaasta unesta.\n\nMarie painautui vaunun nurkkaan, mietteisiinsä vaipuneena ja\nitkettyneenä istui hän ja uneksi. Kaupungin kadut olivat nyt\nhiljaisemmat, ja akkunaverhot alaslaskettuina. Eräässä akkunassa,\njoka oli avoinna, seisoi nuori tyttö ja jutteli erään herran kanssa\nalhaalla kadulla; pieni puutarharavintola oli kirkkaasti valaistu ja\nkuului sieltä soittoa. »Elämä kulkee täällä edelleen», ajatteli Marie,\nse elämä, johon Armin Biber ja tuo kaunis tyttö kuuluvat, mutta hän\najoi pois yölliselle, hiljaiselle maaseudulle. Mutta hänellä oli nyt\nKarl Moorin kärsimykset kannettavanaan, oli kannettavanaan myötätunto\ntuota kaunista tyttöä kohtaan, josta muut puhuivat pahaa ja jota\nhe halveksivat, he kuuluivat nyt hänelle, hän otti heidät mukaansa\nyksinäisyyteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarien elämää oli nyt rikastuttamassa kiihdyttävä unelma, unelma,\njoka sai päivän tapahtumat kalpenemaan. Ruhtinatar matkusti Eleonoren\nkanssa Karlstadtiin viettämään Eleonoren kihlajaisia. Marie ei tuntenut\nkovinkaan suurta harmia sen johdosta, että hänen täytyi jäädä kotiin.\nKävely retkillä neiti von Dachsbergin tai mademoiselle Lauren kanssa\noli hän vaitelias, professori Wirthin luentotunneilla kulkivat hänen\najatuksensa sinne tänne. Hän tunsi suurta tarvetta olla yksin. Lääkäri\noli arvellut, että syksyilma tekisi hänelle hyvää, ja niin harhaili hän\nalituisesti puutarhassa edestakaisin ja torjui jyrkästi kaiken seuran.\n»Jos haluatte pitää minua silmällä», sanoi hän neiti von Dachsbergille,\n»voitte sen tehdä akkunasta, minähän kävelen ainoastaan talon edustalla\nedestakaisin.»\n\nNeiti von Dachsberg kohotti alistuvaisesti kulmakarvojaan ja sanoi\nparooni Fürwitille: »Prinsessa Marie käy yhä hankalammaksi.»\n\nParooni nyökäytti. »Niin», virkkoi hän, »häneltä puuttuu hovi-ilmaa, on\nvaikeata kasvattaa kameelioita parsalavassa.»\n\nSyyspäivät olivat kirkkaat ja kylmät. Yökylmät taivuttivat daalioitten\npäät, puiden lehdet puistossa muuttuivat keltaisiksi ja punaisiksi,\nja teillä kahisivat jo kuihtuneet lehdet. Hedelmäpuutarhasta kuului\nalituiseen omenien putoilemista, ja niiden hapahko tuoksu täytti\npuutarhan. Viinimarjapensaat kuopassa luumupuun luona pudottivat\nlehtensä, marjat käpertyivät ja kävivät aivan makeiksi. Täällä käveli\nnyt Marie lyhyin kiireellisin askelin edestakaisin, pitkä syystakki\nlujasti napitettuna, kädet puuhkaan kätkettyinä. Hänen kasvoillaan\noli omituinen jännittyä nyt ilme, hänen silmänsä tuijottivat suoraan\neteensä, ikäänkuin täytyisi hänen terävästi silmäillä etäisyyteen.\nMarie ajatteli Armin Biberiä, niin, hän näki hänet, hän tuli hänen\nluokseen pitkin lehtokujaa leveälierinen hattunsa päässä ja kauniit\nkasvot aivan kalpeina. Marie pysähtyi hänen eteensä, hänen sydäntään\npoltti, hän halusi sanoa jotakin, mikä yhdellä iskulla veisi hänet\nlähelle häntä.\n\nSilloin hymyili tämä raskasmielistä hymyään ja sanoi: »Pikku prinsessa,\npikku prinsessa, te ymmärrätte minua, te olette minun takiani itkenyt.»\n\nMyöskin kaunista, tummaa tyttöä Marie ajatteli, hän kutsui häntä\n»Armeliaksi», koska nimi muistutti Arminia. Hän kiersi kätensä Armelian\nvyötäisille ja oli hänen ystävänsä.\n\nKreivitär Dühnen loukkasi Armeliaa, mutta Marie puolusti häntä, löysi\nmainioita, suuttuneita sanoja, sitten vei hän ystävättärensä pois\nhiljaiselle paikalle metsässä. Siellä istuivat he lujassa syleilyssä,\nkunnes oksat taipuivat syrjään ja Armin Biberin kauniit kasvot\nkatsoivat heihin, hymyilivät ja sanoivat: »Uskolliset toverini.»\n\nVäliin eivät unikuvat tahtoneet tulla, silloin täytti hänet vaan\nsuloinen, väkevä tunne, joka pani sydämen sykkimään kiivaammin, hän\nolisi voinut itkeä kaipauksesta Armin Biberiin, Armeliaan, rakkauteen,\nsuuriin sanoihin ja suuriin suruihin. Tämä tunne teki hänet ylpeäksi,\nkorotti hänet toisten yläpuolelle. Miten hän halveksikaan iltapäivän\nteetunteja, joiden aikana parooni Fürwit kertoi entisten prinsessojen\nentisistä kihlauksista. Taikka iltoja puutarhasalissa, jolloin parooni\nFürwit luki hitaasti ja selvästi Kreuz-zeitungia, neiti von Dachsberg\nja mademoiselle Laure virkkasivat, ja majuri istui suorana tuolillaan\nja kuunteli tarkkaavaisesti.\n\nKun tuli paussi, kääntyi hän kohteliaalla huomautuksella Marien\npuoleen: »Luulen, että saamme vielä kokea yhtä ja toista Balkanin\nkansojen puolelta.»\n\n»Tosiaanko, luuletteko niin, herra majuri?» vastasi Marie, joka äkkiä\nheräsi ajatuksistaan.\n\nEräänä iltapäivänä saapui Hilda von Üchtlitz. Hän oli kaunis ja\nelämänhaluinen, posket raittiit ja punaiset, silmät kirkkaat ja terävät.\n\nMarie antoi tarjota teen työhuoneessaan, hänellä oli Hildalle niin\npaljon sanottavaa. Hän alkoi ensin kertoa Armeliasta, mutta tämä aihe\nei näyttänyt suuresti Hildaa huvittavan.\n\n»Hänet minä tunnen», virkkoi tämä, »minä en luonnollisestikaan välitä\npuheesta, että näiden ihmisten kanssa ei sopisi seurustella, ja juuri\nsenvuoksi olenkin käynyt metsänhoitajan asunnossa. No niin, kenties\ntulee tytöstä joskus jotakin, rotua hänessä on, mutta toistaiseksi on\nhän vaan villi, pieni eläin. Hänen nimensä muuten ei ole Armelia, vaan\nBritta.»\n\nMarie oli loukkaantunut, ja sekin saattoi hänet apealle mielelle, että\nArmelian nimi oli Britta. Hän lopetti senvuoksi keskustelun tästä\naiheesta, ja kertoi Armin Biberistä.\n\nHilda kuunteli hyvin tarkkaavaisena. »Tuon minä tunnen», sanoi hän\ntotisena, »sen olen minäkin kokenut, se valtaa sillä tavalla meidät,\nja siinä ei auta mikään muu kuin että näet hänet ja saat puhella hänen\nkanssaan.»\n\n»Nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan», huudahti Marie ja kävi aivan\npunaiseksi säikähdyksestä, »mutta sehän ei ole mahdollista!»\n\nHilda pysyi rauhallisena ja mietti hiukan: »Se on mahdollista», selitti\nhän sitten. »Sinähän olet prinsessa, kun kirjotat hänelle, tulee hän.»\n\n»Sitä en tule tekemään», vakuutti Marie vapisevalla äänellä.\n\n»Kuitenkin, se sinun tulee tehdä», jatkoi Hilda, »sinä kirjoitat\nhänelle, että haluat kiittää häntä suuresta taiteestaan ja niin\nedespäin, hänen tulee kello yksi päivällä kulkea maantietä pitkin\nteidän puutarha-aitauksenne ohitse, sinä odotat häntä vanhan\nluumupuunne juurella, no niin, ja sitten puhelette toistenne kanssa\npuutarha-aidan lävitse, enempää et tällä hetkellä voi pyytää.»\n\nMarie tunsi, miten hänen kätensä kävivät kylmiksi mielenliikutuksesta,\nja häntä halutti itkeä. »Kuolisin, jos hän tulisi», sanoi hän hiljaa.\n\nHilda nauroi: »Siitä ei kuolla, ja sitten, sinähän tosin olet\nprinsessa, mutta voisit kuitenkin koettaa olla nykyaikainen tyttö.\nKukaan nykyaikainen tyttö ei ikävöitse enää pitkien välimatkojen\npäässä. Kun me rakastumme johonkin mieheen, ja sitähän ei voi estää,\nsilloin me myöskin toimimme. Ei mitään turhaa tunnehaaskausta enää.»\n\n»Minä en milloinkaan voi sitä», vaikeroi Marie.\n\nHilda kohautti olkapäitään: »Istuudu nyt vaan kirjoituspöytäsi\nääreen», komensi hän, »minä otan kirjeen mukaani ja pidän huolen sen\nlähettämisestä, se on tehty, ja sinä huomaat, että se rauhoittaa.»\n\nJa se tuli tehdyksi. Hilda lähti Marien kirje taskussaan kotiin.\n\nNyt vietti Marie päivittäin tuskallisen tunnin vanhan luumupuun\nluona. Kalpeana ja kiihtyneenä kulki hän edestakaisin lehdettömien\nviinimarjapensaiden keskellä ja silmäili silloin tällöin tuskallisin\nkatsein puutarha»aidalle päin. Usein oli hän lähtemäisillään pakoon,\npiiloutuakseen puistoon, tulkoon Armin Biber sitte tahi ei, mutta hän\npelkäsi Hildan halveksimista, hänhän myöskin tahtoi olla uudenaikainen\nnainen, ja lopuksi kuitenkin tämä elämys, jota hän niin tuskallisesti\nodotti, vastustamattomasti viehätti häntä. Kolmantena päivänä Hildan\nkäynnin jälkeen näki Marie puutarha-aidan luona erään herran, joka\nhypähti alas polkupyörältään, asetti pyöränsä aitaa vasten ja tervehti\nhäntä. Hänellä oli päällään ruskea pyöräilypuku ja pieni, musta\nvilttihattu. Liikkumattomana seisoi Marie ja tuijotti vieraaseen,\nsitten läheni hän hitaasti ja ikäänkuin koneellisesti aitausta. Vieras\notti uudelleen hatun päästään ja kumarsi syvään. Oliko tuo Armin Biber,\ntuo pieni herra punakoine kasvoineen, sileäksiajeltuine, sinertävine\nleukoineen ja leveine, kalpeine suineen? Nyt astui hän lähemmäksi\naitausta, hymyili ja näytti rivin valkoisia hampaita, joissa loisti\nkirkkaana kultapaikka. Marie näki kaiken tuon hyvin tarkkaan. Nyt alkoi\nhän puhua, niin, tuo oli Biberin kaunis, syvä ääni.\n\n»Teidän ylhäisyytenne on käskenyt», sanoi hän, »tässä olen.»\n\n»Se on hyvin ystävällistä», kuuli hän itsensä sanovan, ja hän näki,\nmiten hänen kätensä aidanrakojen välitse ojentautui Armin Biberille.\nHän tarttui siihen ja suuteli sitä.\n\n»Halusin niin mielelläni kiittää teitä», jatkoi Marie, »suuresta\nnautinnosta viimeksi teatterissa.»\n\nArmin Biber kävi totiseksi, ja Marie huomasi hänen silmissään jälleen\njotakin Karl Moorista. Hän otti hatun päästään ja siveli kädellään\notsaansa. »Oi teidän ylhäisyytenne», sanoi hän, »sehän onkin\nvarsinainen palkka usein niin orjantappuraisesta työstämme, että\ntaiteemme silloin tällöin löytää vastakaikua ylhäisessä ja jalossa\nsydämessä.»\n\n»Mitä minun nyt on sanottava», ajatteli Marie, mutta silloin hän jo\nvirkkoi: »On varmaankin hyvin vaikeata näytellä sellaisia osia.»\n\n»On kyllä», vastasi Armin Biber, »pääasia on, että tuntee osansa, ja\nsilloin täytyy jo uhrata jotakin hermovoimastaan ja sydänverestään.»\n\n»Sen voin ymmärtää», huomautti Marie. Syntyi vaitiolo, ja Marie\najatteli: »Mitenkähän tämä päättyy?»\n\nMutta Armin Biber alkoi uudelleen puhua: »Olisin mielelläni tuonut\nteidän ylhäisyydellenne kuvani muistoksi tästä merkitsevästä hetkestä,\nmutta minä en uskaltanut.»\n\n»Sepä vahinko», virkkoi Marie, »mutta kenties annatte minulle muistoksi\ntuon pienen, keltaisen kukan tuolla tienvierellä.»\n\n»Tuonko tuolla?» kysyi Armin Biber ja siristi silmiään, »bon, minä\nlennän». Hän juoksi keltaisen kukan luo, poimi sen ja ojensi hymyillen\naidan säleitten välitse.\n\nMarie koetti myöskin hymyillä, kun hän vastaanotti kukan. »Kiitän\nteitä», sanoi hän, »mutta nyt luulen, että minun täytyy lähteä.»\n\nUudelleen ojensi hän kätensä pienojen välitse, ja uudelleen tarttui\nArmin Biber siihen ja suuteli sitä. »Tämä on oleva minulle unohtumaton\nmuisto», sanoi hän hiljaa ja sydämellisesti. »Hyvästi, teidän\nkorkeutenne, hyvästi.» Hän heilautti hattuaan, hypähti pyörälleen ja\najoi nopeasti ja sirosti maantietä pitkin.\n\nMarie katseli hänen jälkeensä, ja äärettömän huojennuksen aiheuttama\nmiellyttävä tunne täytti hänet. Nopeasti astui hän linnaan päin, hän\noli iloinen, että kaikki oli ohitse ja ylpeä siitä, että oli saanut\nsellaista kokea. Kun hän saapui huoneeseensa, huomasi hän, että pieni,\nkeltainen kukka matkalla oli pudonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi alkoi tänä vuonna aikaisin ankarilla lumituiskuilla. Vain harvoin\npilkisti aurinko matalalla riippuvien, vaaleanharmaiden pilvien raosta.\nYhä uudelleen satoi lunta, joka aamu oli puisto puineen, puutarha\nja linna kuin valkeisiin musliiniaaltoihin verhottu. Parooni Fürwit\nsipsutteli lyhyin askelin huoneissa säännöstellen niiden lämpöä.\nKreivi Streith saapui reessä kulkusten heleästi soidessa. Marie yski\nkovasti ja joulun jälkeen hän vakavasti sairastui. Korkeassa kuumeessa\nmakasi hän vuoteessaan, ja hänen elämänsä aikana sattuneet niukat\nkokemukset leijailivat kuumehoureissa hänen ympärillään. Armin Biber\nsaapui, mutta hän leijaili vaaksan verran maanpinnan yläpuolella, ja\nhänen jalkansa heiluivat edestakaisin kuin kellonheilurit. Britta\nseisoi hänen vieressään, nauroi ja sanoi: »Tiktak, tiktak.» Myöskin\nFelix Dühnen ilmaantui, hän väänsi suunsa ivalliseen pojannauruun ja\nlöi Marieta kädelle. Mutta heissä oli kaikissa jotakin kummitusmaista\nja vihamielistä. Marie pakeni tuskallisesti heitä, pakeni unesta\nheräämiseen. Hän avasi silmänsä, hänen vuoteensa vieressä istui hänen\näitinsä ja hymyili hänelle.\n\n»Oletko nukkunut, lapseni?» sanoi hän.\n\n»Olen», vastasi Marie. Äidin kirkkaat, ruskeat silmät tekivät hänelle\nhyvää, tuntui kuin niistä huokuisi jotakin miellyttävän vilvoittavaa,\njotakin, joka sammutti janon.\n\n»Nuku vain, tyttäreni», jatkoi ruhtinatar, »ja kun voimistumme,\nmatkustamme paikkaan, jossa aurinko paistaa lämpimästi, lämpimän,\nsinisen meren rannalle, siellä tulemme täysin terveiksi.\n\nMarie koetti hymyillä, huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä.\nNyt hänen oli hyvä olla, hän näki tämän keltaisen, lämpimän auringon,\nja lämpimän, sinisen meren, suuren sinen ja kultaisen hiljaisuuden.\nSitten ilmestyi uudelleen kuvia, mutta tällä kertaa rauhallisia,\npuoleksi muistoja, puoleksi unia, huone Birkensteinin linnassa, Marien\ntäytyi vielä olla hyvin pieni, sillä huone näytti hänestä suunnattoman\nkorkealta ja huonekalut hyvin suurilta. Hän istui äitinsä sylissä,\nkokonaan orvokinsinisessä silkissä ja leikki pienellä, kultaisella\nsydämellä, joka riippui ketjussa hänen äitinsä rinnalla. Mutta hänen\nedessään huoneessa kulki eräs herra edestakaisin puhuen äänekkäästi ja\nnopeasti. Marie ihmetteli, että kultasydämelle, jolla hän leikitteli,\nsilloin tällöin putosi lämpimiä pisaroita. Ja sitten makasi hän taas\npienessä vuoteessaan, hänen ympärillään oli yö, mutta viereinen\nhuone, jossa sisaret nukkuivat, oli kirkkaasti kuun valaisema. Ja\näkkiä ilmestyi tuohon kalpeaan valoon kaksi pientä olentoa pitkissä,\nvalkeissa paidoissa, ja he tarttuivat toisiinsa ja tanssivat. Marie\nnäki selvästi kirkkaasti valaistulla lattialla nuo väsymättömästi\ntanssivat pikkujalat. Vähitellen himmenivät kuvat ja Marie vaipui\nsyvään uneen.\n\nRuhtinatar katseli miettivänä lapsensa vaaleata päätä, kasvoja, joiden\npehmeillä piirteillä kuvastui alakuloinen väsymys, ilme, jonka ihmiset\nsaavat uupuessaan liian raskaan työtaakan alla. »Miten tuo pieni\nruumisparka taistelee», ajatteli ruhtinatar. Hänen korvissaan kaikui\nMarien ääni: »Mikäli näen, ei minua varten ole nyt mitään hauskuutta\ntiedossa», ja se koski häneen niin kovasti, että teki kipeätä.\nHän käänsi pois katseensa ja silmäili ulos ikkunasta. Huolimatta\nkalpeasta talviauringosta leijaili muutamia suuria lumihiutaleita\nhitaasti läpi ilman. Kaukaa kuului ohiajavan reen kulkusten helinää.\nRuhtinattaren ajatukset etsivät jotakin, joka ei tekisi kipeätä, vaan\njoka lohduttaisi, hän ajatteli pientä metsästyslinnaa, Streithia,\njoka kulki pimeässä puutarhassa ja silmäili ylös puutarhasalin\nvalaistuihin ikkunoihin. Hän tunsi tämän puutarhasalin, seinät monine\nöljymaalauksineen, jotka sekoittivat vernissatuoksunsa egyptiläisen\npaperossin tuoksuun, huonekalut omituisine vadelmanpuna- ja\nvihreänraitaisine silkkisine päällyksineen ja kullattuine koristeineen\nkäsinojissa, mustan marmoripöydän käyrine, kullattuine jalkoineen\nja tiikerintaljan uunin edustalla. Hyvältä täytyi tuntua istua\nsiellä iltasin ilman ajatuksia, ilman suruja, sillä ulkona pimeässä\npuutarhassa kulki eräs, joka otti häneltä pois kaiken elämän kovuuden,\nvieläpä menneisyyden katkeruudenkin. Ja hän nousee silloin ylös,\nastuu avonaiselle ovelle, silmäilee ulos yöhön, joka kuljettaa hänen\nluoksensa suloista ruusujen ja yöorvokkien tuoksua. Tämä voi silloin\nnähdä hänen seisovan ovessa, ja hän tahtoo huutaa. Hiljainen valitus\nsaattoi ruhtinattaren pelästyneenä hypähtämään pystyyn, hän katsahti\nuudelleen vuoteeseen, Marie nukkui, mutta hänen kasvonsa värähtivät\nkuin tuskasta, ja käsi, joka lepäsi peitteellä, kävi levottomaksi.\nRuhtinatar kumartui ja katseli levottomana lastaan. Hän oli ollut\najatuksineen niin kaukana tämän luota, ja hänestä tuntui kuin olisi\nhän tehnyt tälle vääryyttä, julmaa vääryyttä. Hän kumartui ja suuteli\nsairaan rauhatonta, kuumeista kättä. Sitten hän nousi ja poistui hiljaa\nhuoneesta.\n\nHitaasti ja huolissaan kulki hän äänettömän huonerivin läpi.\nHuoneessaan hän istuutui, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä.\nHän oli sairas säälistä, säälistä lastaan kohtaan, säälistä itseään\nkohtaan. Jossakin talossa kävi ovi, ja parketti narisi tuttujen\naskelten alla. Ruhtinatar ojentautui ja hymyili. »Ah, niin, Streithan\non täällä», välähti hänen mielessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuotta oli kulunut, ja eräänä kauniina toukokuunpäivänä\nistuivat nuo kolme sisarusta jälleen vanhan luumupuun alla, joka\nparhaillaan oli täydessä kukassa. Suuriruhtinas Dimitrin puoliso ja\nNeustadt-Birkensteinin perintöprinsessa olivat saapuneet Gutheideniin,\nviettääkseen muutamia päiviä yhdessä vanhassa kodissa, kuten ennen\ntyttöaikoina. Nyt istuivat he muistoihinsa vaipuneina. Aurinkoiselle\nruohikolle oli levitetty peitteitä, joille naiset olivat istuutuneet.\nRoxane istui kuten ennenkin suorana punaisen päivänvarjonsa alla,\nhänestä oli tullut hyvin komean näköinen, säännölliset piirteet olivat\nkäyneet hiukan teräviksi, rauhalliset, jalokiviloisteiset silmät\nkatsoivat suoraan eteensä. Kuin mietteisiinsä vaipunut Jumalatar\nistui hän punaisen kunniakatoksensa alla. Eleonore oli heittäytynyt\nmukavasti lepäämään, hän oli käynyt hiukan lihavahkoksi. Kasvot olivat\nvielä, kun hän nauroi, samanlaiset ystävälliset tytönkasvot kuin\nennenkin, mutta ne olivat kalpeat, ja kun hän vakavana katseli eteensä,\noli niissä ikäänkuin äreätä väsymystä. Marie makasi selällään ja\ntuijotti taivaaseen päin. Vuodet olivat muodostaneet hänen vartalonsa\nsolakammaksi ja tyttömäisemmäksi. Vaalea tukka muodosti samalla tavalla\nkuin ennenkin itsepäisiä kiharoita matalalle otsalle, ja pyöreät\nsilmät katselivat yhtä odottavina ja arvostelevina ulos maailmaan.\nSisaret olivat pitkän aikaa vaijenneet, nyt alkoi Marie puhua: »No,\nmuistatteko?»\n\n»Sitävartenhan olemme täällä, pienokainen», vastasi Roxane.\n\n»On vaan ihmeellistä», jatkoi Marie, »ettei ole mitään muistelemista.\nSiihen aikaan ei tapahtunut mitään.» »Sehän onkin juuri ihanaa»,\nvirkkoi Eleonore, »aika, jolloin ei tapahtunut mitään. Ainoastaan tuttu\nvalo, tuttu tuoksu ympärillä.»\n\n»Niinpä kyllä», jutteli Marie edelleen, »mutta sitäkin voi saada\nliiaksi. Kun matkustamme San Remosta kotiin, iloitsen myöskin.\nAjattelen, että kotona on parempi olla. On nimittäin hyvin\nikävystyttävää olla San Remossa sairaana prinsessana, oikealla\näiti, vasemmalla paroonitar Dünhof, ja ainaisena puheenaiheena,\nolenko kylmettänyt itseni tai mahdollisesti tullut liian lämpimäksi.\nHyvä, tulemme kotiin, ja täällä valaisee sama aurinko samoihin\naikoihin samoja nurkkia. Kun lähdemme ajelemaan, seisovat samat\nnaiset ikkunoiden luona, samat koirat haukkuvat, ja parooni Fürwit\npuhuu samoja sukkeluuksia, ja kreivi Streith puhelee taas pöydässä\nranskalaisten ja englantilaisten sielusta. Ja se ei ole vähääkään\nhauskempaa. Muuten on kaikki paljon muuttunut. Mademoiselle Laure\nei ole enää täällä, Dühnenin pojat eivät kulje enää tästä ohitse,\nhe käyvät toisessa paikassa uimassa. Felix on nyt luutnantti. Hän\noli eilen täällä, hän on naurettavan näköinen yli pään kulkevine\njakauksineen. Tänään tulee hän yhdessä üchtlitziläisten kanssa\npelaamaan tennistä, sillä tohtori Ruck on määrännyt minut pelaamaan\ntennistä. Ja sitten, vanha Alvine syö armoleipää ja pieni Emilie\npalvelee minua, ja professori Wirth ei tule enää.»\n\n»Wirth parka», virkkoi Eleonore.\n\nMarie nauroi: »Niin, Wirth parka, harvoin on kellään professorilla\nollut kolmea niin tarkkaamatonta oppilasta kuin hänellä. Ja miten\nkohtelias hän aina oli etenkin Roxanelle. »Saanko kenties kysyä mikä\noli sen kansantribuunin nimi, josta puhuimme viime tunnilla?» Ja\nRoxane oli myös silloin yhtä rakastettava: »Kyllä, herra professori,\nhyvin mielellään, luulen että nimi alkoi R:llä.» Ja Lore oli aina niin\nsääliväinen, kun hän ei tiennyt mitään. »Olen kovasti pahoillani, herra\nprofessori mutta olen sen unohtanut.»\n\nHe nauroivat vähän mutta sitten puhelu taukosi, ja he kuuntelivat\näänettöminä mehiläisten surinaa luumupuun kukissa.\n\nKerran virkkoi Marie vielä juhlallisesti: »Ainoastaan se, joka haluaa\nkokea jotakin, kokee jotakin, sanoo Hilda.»\n\n»Vai hän», sanoi Eleonore, mutta tämä suututti Marieta: »Anteeksi»,\nsanoi hän, »Hilda on ystävättäreni.»\n\nLinnasta alkoi nyt kuulua ääniä, ja Marie nousi: »Tuolla he jo tulevat\ntennistä pelaamaan», sanoi hän, »te jäätte kai vielä tänne?»\n\n»Kyllä, me jäämme vielä vähäksi aikaa», vastasi Roxane.\n\nMarie nousi hitaasti ja vastenmielisesti, hän loi vielä viimeisen\nkatseen sisariinsa ja sanoi: »Roxane on komea kuin venäläinen\npyhimyskuva. Lore ei ole vielä yhtä pitkällä.» Sitten hän lähti.\n\nTenniskentällä tapasi hän suuremman seurueen, Hilda, tämän veli,\nhovioikeudennotaari, ja Felix olivat saapuneet, myöskin seurueen naiset\nja herrat olivat paikalla, uhkea ruhtinatar Kusmin, jolla oli mitä\nkauneimmat silmät, huono hipiä ja suuri suu, tunteellinen neiti von\nDietheim, vaalea, siro ja niin kalpea, että huuletkin olivat aivan\nvalkoiset, kapteeni von Keck ja vihdoin komea kreivi Minsky, jolla oli\nklassillinen profiili ja korkea, ohut ääni. Marie tervehti vieraita,\nsuuteli Hildaa ja sanoi: »Alammeko nyt?»\n\n»Olet huonolla tuulella», kuiskasi Hilda hänelle.\n\nMarie kohautti olkapäitään, ja peli alkoi. Marie pelasi tänään\nhuolimattomasti ja huonosti.\n\n»Jos kreivi Dühnen tarjoaa niin petollisia palloja», sanoi hän\nharmistuneena, »en voi väistää ainoatakaan.»\n\n»Kohteliasta, kreivi Dühnen ei tarjoa kohteliaasti», huusi kreivi\nMinsky korkealla, laulavalla äänellään.\n\nFelix nauroi. »Miten hyvin tunnen tuon naurun», ajatteli Marie. Peli ei\ntänään tuottanut hänelle mitään iloa, senvuoksi oli hän väsyvinään, ja\npeli lopetettiin. Seurue jäi vielä aurinkoiselle kentälle juttelemaan.\nMarie tarttui Hildan käsivarteen ja puheli Felixin kanssa Tirnowin\npuistosta ja keväästä Berliinissä. Samalla alkoivat he hitaasti astella\nalas puutarhatietä.\n\nRuhtinatar Kusmin katseli silmiään siristäen poistuvien jälkeen ja\nvirkkoi. »Prinsessa tekee pienen kävelymatkan.»\n\n»Niin», vastasi neiti von Dachsberg hiljaa, »prinsessa tekee mitä\nkulloinkin haluaa. Aina kuuluu: Lapsi parka, antaa hänen olla, ja me\nhovinaiset olemme oikeastaan täällä vain väistyäksemme.»\n\n»No niin, näin maalla», sanoi ruhtinatar liikutettuna.\n\nHilda oli vaijeten kuunnellut Marien ja Felixin välistä keskustelua,\nnyt hän sanoi: »Oletteko vielä suuttunut huonojen pallojen takia?»\n\nMarie nauroi: »Oh en, sen olen jo antanut anteeksi.»\n\nFelix pyysi anteeksi, hän ei ollut enää tottunut pelaamaan hovin\nvaatimusten mukaan.\n\nMarie kumartui eteenpäin ja silmäili häneen veitikkamaisesti: »Mitenkä\nnyt on alistuvaisuuden laita?»\n\n»Kiitän», vastasi Felix, »täytyyhän sen mennä.»\n\n»Vaikealta sen sinusta täytyy tuntua», huomautti Hilda; naapuruksina\nsinuttelivat hän ja Felix toisiaan.\n\n»Joskus johtuu merkillisiä ajatuksia mieleeni», kertoi Felix. »Kun\nseison jäykkänä esimieheni edessä, ja hän ärjyy minulle, silloin\najattelen joskus: »Mitähän tapahtuisi, jos sensijaan, että vastaan\n»kuten käskette», sanoisin »kukkelikuu, ei mitään muuta kuin\n»kukkelikuu?» Syntyisi varmaan mielenkuohu koko armeijassa, siitä\nkerrottaisiin kaikissa saksalaisissa ja ulkolaisissa sanomalehdissä, se\nolisi maailmantapaus.»\n\n»Mutta sitähän ette aijo tehdä», huudahti Marie säikähtyneenä.\n\nFelix rauhoitti häntä: »En, sitä en tee, olen nyt normaali-ihminen,\nolen luutnantti. Luutnantti tekee, mitä muutkin luutnantit tekevät,\npalveluksessa tekevät he kaikki samaa, kasinolla ja naisseurassa\npuhuvat he kaikki samaa, ja kun he esiintyvät siviilihenkilöinä, on\nheillä kaikilla siniset puvut ja keltaiset kengät. Ja kun iltasin\nlaskeudun vuoteeseeni, tiedän, että tuhannen samanlaista herraa\nkuin minä laskeutuu vuoteeseen. Minun laitani on aivan sama kuin\ntinasotamiehen, hänkin tietää, kun hänet asetetaan rasiaan, että kaksi\ntusinaa samanlaisia miehiä kuin hän makaa samassa rasiassa.»\n\n»Veljilläni oli tinasotamiehiä, joiden kanssa kernaasti leikin», kertoi\nHilda, »ja niiden joukossa oli yksi, johon tina ei ollut riittänyt,\nsillä oli toinen jalka liian lyhyt, siitä pidin erikoisesti, koska se\nei ollut samanlainen kuin muut.»\n\nFelix huokasi: »Oh, luulen, ettei minuunkaan ole tina riittänyt, joka\ntapauksessa on isäni sitä mieltä.»\n\n»Ja täällä kotona?» kysyi Marie.\n\n»Täällä kotona koetan tehdä, mitä ainoastaan minä teen. Eilen seisoin\npäälläni suurella ruohokentällä keskellä pihaa. Isäni mielestä se oli\nsopimatonta.»\n\n»Sitä se kai olikin.»\n\nFelix kohautti olkapäitään: »No niin, mutta jotainhan täytyy tehdä\npersoonallisuutensa säilyttämiseksi.»\n\n»Sinähän voit taas kiivetä puuhun ja kuhertaa kuin kyyhkynen», ehdotti\nHilda.\n\nFelix nauroi: »Mitä hyötyä siitä on? Eihän sitä kuule muut kuin vanha\npuutarhavartija.»\n\nNyt kulkivat he viinimarjapensaiden ohi. Felixin ja Marien katseet\nyhtyivät nopeassa, ymmärtävässä silmäyksessä, ja heidän huulensa\nvärähtivät.\n\nSilloin sanoi Felix: »Luulen muistavani, että täällä on aitauksessa\nportti. Käytän sitä ja sanon naisille täällä jäähyväiset.»\n\n»Portti on kyllä vielä olemassa», sanoi Marie ja punastui.\n\nFelix sanoi hyvästit ja läksi. Molemmat tytöt katselivat hänen\njälkeensä, kun hän kiirehti kylätietä pitkin, kapeana ja poikamaisena\nvaaleassa tennispuvussaan.\n\n»Hänpä ei kulje niinkuin luutnantti», huomautti Hilda. Sitten\nkääntyivät he takaisinpäin. Hetken kuluttua sanoi Hilda: »Hän tulee\nnähtävästi rakastumaan sinuun. Mitä sinä silloin teet?»\n\n»Mitä minun sitte pitäisi tehdä?» vastasi Marie harmistuneena.\n\nMutta Hilda jatkoi: »Miehet ovat sellaisia lapsia, he luulevat, että\nprinsessa —»\n\n»Älä toki puhu sellaisia», keskeytti Marie.\n\nSitten vaikenivat he molemmat, mutta Marie ajatteli sitä lyhyttä\nymmärtämyksen katsetta, jonka hän oli vaihtanut Felixin kanssa. Hän ei\nollut milloinkaan katsonut sillä lailla vieraisiin silmiin, ja se teki\nhänet iloiseksi.\n\nKreivi Streith oli saapunut päivälliselle. Hän keskusteli pöydässä\nRoxanen kanssa valoisista öistä Venäjällä; hän oli kerran käynyt\nPietarissa.\n\nRoxane ei pitänyt valoisista öistä. »Pelkään niitä, minun ikkunani\neivät voi olla kyllin tiiviisti peitetyt, kaipaan niin pimeyttä.»\n\n»Pimeys», huomautti ruhtinatar, »tekee usein niin hyvää, se ottaa pois\nkaiken ympäriltämme.»\n\n»Meidän yömme», sanoi kreivi Minsky, »eivät ole nukkumista, vaan\nlaulamista, tanssimista, kuhertelemista varten.»\n\n»Niinpä niin», huomautti kreivi Streith, »täytyy olla seuraa rakastava,\nmuuten tekevät ne alakuloiseksi.»\n\n»Ne tekevät hermostuneeksi», kuiskasi ruhtinatar Kusmin ja rypisti\nkulmakarvojaan, aivankuin jo ajatuskin näistä öistä toisi hänelle\npäänkivistystä.\n\nNeiti von Dietheim pyysi kapteeni Keckiä selittämään hänelle,\nminkätähden yöt Venäjällä olivat niin valoisat. Hän kuunteli mielellään\nkapteeni Keckin selityksiä.\n\n»Se on kai jossain yhteydessä auringon kanssa», mumisi tämä\ntyytymättömänä. Silloin ryhtyi parooni Fürwit selvittämään hänelle\nasiaa.\n\nToisessa päässä pöytää olivat keskusteluaiheet vaihdelleet, nyt\npuheltiin Mecklenburgin suurherttuan terveydentilasta, joka antoi\naihetta pelkoon.\n\nPäivällisen jälkeen lähetettiin noutamaan takkeja, ruhtinattaret\nhalusivat mennä alas puutarhaan, he tahtoivat tehdä kaiken, mitä kerran\nolivat tehneet tyttöinä. Niin kävelivät sitten nuo kolme sisarta käsi\nkädessä alas leveätä soratietä, hovinaiset seurasivat heitä parittain.\n\nRuhtinatar astui kreivi Streithin kanssa ulos puutarhaan vieville\nportaille. Puolikuu loisti taivaalla, lauha tuuli kahisi\npuksipuuaitauksessa.\n\n»Miten lämmin nyt on», sanoi ruhtinatar.\n\nStreith taivutti päätään taaksepäin ja hengitti syvään tuoksuvaa\nyöilmaa. »Harvinaisen lämmin», vastasi hän, »taivaanrannalla näkyy\nsalamoita.»\n\nPuutarhasta kuului heleätä naurua.\n\n»Miten he nauravat, nuo rakkaat lapset», sanoi ruhtinatar ja laski\nkevyesti kätensä Streithin käsivarrelle, »Roxane on aivan sellainen\nkuin olen odottanutkin, hän kulkee rauhallisena ja arvokkaana tietään,\nhiukan jäykäksi hän on käynyt, mutta sellaisiksihan tulemme, kun\nkannamme haavaa sisimmässämme, ja hänen lapsensa kuolema toi paljon\nkylmyyttä hänen elämäänsä. Mutta Eleonore parkani, niin rakastava ja\nniin rakkautta kaipaava ja — mitä hänellä nyt on?»\n\nRuhtinattaren ääni kävi valittavaksi ja haipui vähitellen pois. Streith\nei vastannut mitään, hän seisoi liikkumatta paikallaan, jotta ei\nkarkottaisi kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.\n\n»Olen niin iloinen, että te olette luonani», alkoi taas ruhtinatar,\n»mutta näettekö, toisinaan tulen ajatelleeksi sellaista, jota häpeän.\nHuomaan olevani iloinen, kun minun ei enään tarvitse elää tuossa\nmaailmassa. Se on väärin; maailma, jossa lapseni elävät, ei saa olla\nminulle vieras, täytyyhän minun auttaa heitä.»\n\nKun ruhtinatar nyt vaikeni ja odotti vastausta, sanoi Streith hitaasti,\nsanoja tapaillen: »Niinpä kyllä, mutta minä arvelen, että jos haluamme\nauttaa, tulee meidän olla vahvoja, ja vahvimpia olemme, kun olemme\njonkun verran onnellisia.»\n\n»Tiedän, Streith, tiedän», vastasi ruhtinatar, hänen äänensä kävi\npehmeäksi, ja hän siveli hiljaa kädellään Streithin takinhihaa.\n\nStreith vaikeni, tämä kevyt hyväily koski häneen syvästi. Ei puhuttu\nenää mitään, molemmat katselivat ulos yöhön, hiukan voimakkaampi\ntuulenhenki kulki läpi oksien ja pani ne kohisemaan, taivaanrannalla\nleimahtelivat kalevantulet, näytti siltä kuin ovia kirkkaasti\nvalaistuihin saleihin avattaisiin ja suljettaisiin. Silloin\nteki Streith päätöksen, hän tarttui käteen, joka lepäsi hänen\nkäsivarrellaan, ja vei sen huulilleen. Pieni, vilpoinen käsi seurasi\ntahdottomana hänen kättään.\n\nKävelyllä olleet palasivat takaisin, sillä he pelkäsivät lähenevää\nukonilmaa. Streith oli kalpea, ja ruhtinattaren silmät olivat kosteat\nja välkkyvät. Hetken lepäsi Roxanen katse kysyvänä noissa molemmissa,\nja ruhtinatar käänsi omansa pois. Nyt tulivat myöskin herrat\ntupakkahuoneesta, ja ruhtinatar Kusminia pyydettiin hiukan soittamaan.\nHän istuutui flyygelin ääreen ja esitti suurella loistolla ja\nhäikäisevällä tekniikalla Lisztin toisen rapsodiian. Kaikki kuuntelivat\nhartaina. Nuo vuolaat sävelaallot, jotka vyöryivät kuulijoiden yli,\ntekivät heidät omituisen liikkumattomiksi, ikäänkuin seisoisivat he\nsuihkun alla. Neiti von Dachsberg istui suorana, jäykkä hymy huulilla.\nKreivi Minsky väänteli suutaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain\nmakeata suussaan. Ruhtinatar oli nojannut päänsä taaksepäin, hän piti\nsilmänsä puoleksi sulettuina, ja hänen kasvoillaan oli vielä hiljaisen\nliikutuksen jälkiä. Eleonore oli yksinkertaisesti uninen, hän rypisti\notsaansa, ikäänkuin tekisi musiikki hänelle pahaa, sillävälin kun\nRoxane, silmät selkiselällään, tuijotti eteensä kaukaisuuteen. Marie\nlepäsi mukavasti nojatuolissaan, kevätpäivät tekivät hänen jäsenensä\npainaviksi, hän ajatteli Felixiä, hän ajatteli Hildan sanoja:\n»Nähtävästi tulee hän rakastumaan sinuun», hän ajatteli niitä yhä\nuudelleen, hän koetti sovitella niitä soiton tahtiin, ja ne sytyttivät\nhänen vereensä lievän kuumeen, joka teki hänet miellyttävän väsyneeksi.\nMutta puoleksi verhojen takana, ikkunakomerossa, seisoi kreivi Streith,\nhän katseli, mitenkä ulkona kevätukkonen läheni, ja hänen terävät\npiirteensä ja mahtava nenänsä kuvastuivat tummina kuunvalaisemaa\nikkunalasia vasten.\n\nNyt löi ruhtinatar Kusmin viimeisiä akordeja, nousi ylös ja pani\nhelisten käsiinsä rannerenkaat, jotka hän soittamaan ruvetessaan\noli riisunut päältään. Kevyttä liikettä alkoi syntyä kuulijoiden\nkeskuudessa, ikäänkuin heräisivät he unesta. Ruhtinatar nousi\nkiittääkseen ruhtinatar Kusminia, myöskin muut lähenivät, seistiin\nyhdessä ja keskusteltiin musiikista, kunnes ruhtinatar antoi\nlähtömerkin.\n\nRuhtinattaret olivat lausuneet toivomuksen saada taas nukkua yhteisessä\nsuuressa makuukamarissa. Marie antoi Emilien nopeasti auttaa itsensä\nvuoteeseen, hän tahtoi vielä kerran kuten ennen maata puoli-unessa\nja kuunnella, miten sisaret keskustelivat. Kamarineidot lähetettiin\npois, ruhtinattaret pitkissä yöpuvuissaan istuivat suuren kuvastimen\nedessä ja puhelivat puoliääneen. Marie saattoi seinällä nähdä heidän\nvarjonsa, miten he kumartuivat toistensa puoleen ja taas vetäytyivät\npoispäin. Roxanen syvä ääni kertoi hitaasti ja yksitoikkoisesti: »Oli\ntuo kamala yö, jolloin pienokaiseni kuoli. Ulkona lepäsi sankka, valkea\nsumu, kaupunki oli kuolonhiljainen, kuului ainoastaan sotamiesten\naskeleet, kun he astelivat palatsin edustalla edestakaisin. Mutta\nkun avasi ikkunan, kuului kuin jossakin kaukana joku olisi huutanut\ntai kirkaissut. En tiedä, miten oli, mutta minusta tuntui, että\njotakin kamalaa tapahtui sinä yönä. Pienokaiseni makasi korkeassa\nkuumeessa, ja minä olin istuutunut hänen vuoteensa reunalle ja pitelin\nhäntä sylissäni. Kaikilla, jotka tulivat huoneeseen, oli omituisen\nkalpeat kasvot ja tuskalliset silmät, ja kun he kulkivat ikkunan\nohi, pysähtyivät he ja kuuntelivat. Eudoxia, vanha hoitajatar, ja\nimettäjä heittäytyivät yhä uudelleen polvilleen pyhimyksenkuvan eteen\nja rukoilivat hiljaa. Lääkärit tulivat ja luullakseni pappi. Dimitri\nei ollut kotona. Pidin pienokaistani sylissäni ja kuuntelin hänen\nhengitystään, se oli niin nopeata kuin täytyisi tuon lapsiparan juosta,\naina vain juosta, ja hänen rinnastaan kuului hiljaista rahinaa kuin\npienestä kellosta, jossa jotakin on särkynyt. Ja minusta tuntui kuin\ntäytyisi minunkin yhtä nopeasti hengittää, kuin täytyisi minunkin\njuosta hänen kanssaan, juosta, juosta, ja me olimme molemmat niin\nväsyneet. Ja äkkiä kävi se minun käsivarsillani aivan hiljaiseksi, ja\nminusta itsestäni tuntui kuin olisin pudonnut jonnekin, ja suuri, tumma\nrauha valtasi minut.» Roxane vaikeni.\n\n»Se on liian surullista», ajatteli Marie ja kääntyi toiselle kyljelleen.\n\nHetken kuluttua sanoi Eleonore jotakin ja Roxane vastasi: »On kyllä,\nsuuri, kaunis maa, ja ihmiset ovat ystävällisiä ja rakastettavia. Kun\nei vaan olisi tuota tuskaa, joka toisinaan valtaa minut. Tiedäthän,\ntuollainen pelko, joka valtasi Birkensteinissä, kun yöllä heräsi ja\nmuisti puiston tornissa olevan vankiluolan, josta puutarhuri kertoi\nlöydetyn luurangon.»\n\n»Niin, tiedän kyllä», sanoi Eleonore.\n\nMarie tiesi sen myöskin, mutta vanhaa tornia Birkensteinissä ei hän\nhalunnut muistella. Senjälkeen oli hänen täytynyt vähän nukahtaa, sillä\nkun hän taas kuuli sisartensa äänet, oli jo puhe muista asioista.\n\nEleonore nauroi hiljaa ja Roxane sanoi: »Mitähän siinä on? Äiti\nmorsiusmietteissä, äiti rakastunut, se on mahdotonta.»\n\nMarie oli liian väsynyt käsittääkseen, hän ajatteli vielä kerran:\n»Nähtävästi on hän rakastuva sinuun», ja sitten hän nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Streith oli nukkunut huonosti, nyt istui hän aamiaispöydässä,\njoi teetään ja tuijotti miettien kastanjapuunoksaan, joka täynnä\nkirkkaanvihreitä lehtiä keinui ikkunan ulkopuolella kevätauringon\npaisteessa. Roller, punaisenruskea setteri, oli etsinyt itselleen\naurinkoisen paikan parketilla ja nukkui siinä. Oskar Pose, vanha\npalvelija, jolla oli sankari-isän kasvot, kulki hiljaa edestakaisin\npalvellen herraansa.\n\nOnnettominta tuollaisissa öissä oli se, että ajatukset, jotka Streith\nmuuten kykeni pitämään aisoissa, nyt tunkeutuivat esille ja pyrkivät\nvaltaan. Kun hän oli jättänyt hovipalveluksen ja vetäytynyt tänne,\noli se tuntunut täydelliseltä vapautumiselta. Hovipalvelus oli ollut\nerehdys, niinkuin niin paljon hänen elämässään oli ollut erehdystä.\nNyt, joskin hän jo oli sivuuttanut neljäkymmenluvun, nyt piti vasta\noikean elämän alkaa. Kokemusta oli hän kylliksi koonnut, elämän\nammatin oli hän kyllin hyvin oppinut, ja oli ihme, ellei hän saisi\naikaan mitään arvonsa mukaista. Niin alkoi hän sitten panna kotiaan\nkuntoon, rakensi pienen linnansa, osti kauniita esineitä, pani alulle\npuutarhaistutukset, antoi lukea metsänsä. Muutamia vuosia oli kulunut,\nja yhä vielä hän pani kotiaan kuntoon, yhä vielä oli kaikki vain\nvalmistusta, ja elämä, josta hän oli iloinnut, ei ollut vielä alkanut.\nSillä tavalla kului elämä. Tällaisen unettoman yön jälkeen kuuli hän\nsen oikein suhahtavan ohitseen kuin pillastuneen valjakon, ja hänellä\noli sama tunne kuin koulupojalla, jonka lupa-aika suurimmaksi osaksi on\nkulunut ja joka kuitenkin yhä odottaa varsinaista lupaajan iloaan.\n\nOvi avautui, ja rouva Buche, taloudenhoitajatar, astui sisään. Hän\noli vanhanpuoleinen ja hyvin lihava, ja hänen suurista, kalpeista\nkasvoistaan katseli kaksi rauhallista, hiirenharmaata silmää. Hän\nkumarsi, ja Streith vastasi hyvin kohteliaasti tervehdykseen.\nSitten nojasi rouva Buche ovipieleen ja alkoi, kuten hän joka päivä\nteki: »Tulen ruuan takia, herra kreivi. Aamiaiseksi minulla on\nhaukikotletteja herkkusienikastikkeen kanssa, sitten ajattelin minä —»\n\nMutta Streith viittasi torjuvasti: »Hyvä, hyvä, antakaa minulle\nkuppi lihalientä ja munakas, se riittää. Muuten siirtyy päivällinen\ntänään hiukan myöhempään, sillä haluan vielä verran käydä katsomassa\nkurppiani.»\n\nRouva Buche nyökäytti päätään ja jatkoi: »Päivälliseksi olen\nvalmistanut rapukeiton, sitten meillä on pyynpaistia, sitten\najattelin...»\n\nMutta Streith keskeytti hänet taasen. »Hyvä on, rouva Buche, te pidätte\nsiitä kyllä huolen.»\n\nVanha rouva venytti suupielensä alaspäin, mikä osoitti pidätettyä\nnaurua, ja virkkoi: »Herra kreivillä on tänään varmaan tärkeitä asioita\nmietittävänä, koska hän ei tahdo ajatella ruokaa.»\n\nStreith nojautui tuolissaan taaksepäin, puhalsi savun savukkeestaan\nilmaan ja katseli tarkkaavasti taloudenhoitajattaren kasvoja ja\nvirkkoi: »Ruuan ajatteleminen on kyllä hyvä asia, mutta jokaiseen\nhyvään asiaan kuuluu myös oikea mieliala. Onko mielialanne aina\nsemmoinen, että voitte ajatella ruokaa?»\n\nRouva Buche kävi totiseksi. »Se on minun velvollisuuteni, ellen\nhaluaisi ajatella ruokaa, tekisin syntiä.»\n\nStreith kohautti olkapäitään. »Synti, rouva Buche, on suuri sana, mutta\nsanokaapa, oletteko aina ollut noin tyytyväinen ja rauhallinen, vai\nonko teidänkin elämässänne ollut intohimoja?»\n\nVanha rouva punastui: »Intohimoista en tiedä mitään», vastasi hän\ntorjuen.\n\n»Mutta herra Buche», väitti Streith...\n\n»Buche oli vahva mies», kertoi taloudenhoitajatar, »ja kiivas mies,\nminä olin nuori ja ymmärtämätön, mutta se on nyt ohitse, minulla on nyt\ntyöni eikä muuta surua kuin suru sieluni autuudesta.»\n\n»Parahin rouva Buche», huudahti Streith, »jos koetattekin valmistaa\nitseänne ijankaikkisuutta varten, ette kuitenkaan koskaan tule\nvalmiiksi.»\n\nVanha rouva puristi huulensa yhteen, siitä asiasta hän ei halunnut\nkeskustella. Hän odotti vielä muutamia silmänräpäyksiä, kysyi sitten,\noliko herra kreivillä vielä jotakin käskettävää, ja kun Streith kielsi,\npoistui hän huoneesta.\n\nStreith nousi myös ja meni työhuoneeseensa. Siellä oli vasta\nilmestyneitä kirjoja, joita hän alkoi silmäillä. Mutta kun hän\nistui nojatuolissaan paperiveitsi kädessä, vaipui hän uudelleen\nmietteisiinsä. Eilinen ilta linnassa oli tehnyt hänet levottomaksi.\nLiittoa ruhtinattaren kanssa piti hän elämänsä kruununa. Tämä oli\ntekevä sen siksi loistavaksi poikkeukseksi, jota Donald Streithin\nelämän tulikin olla. Siitä saakka, kun oli oppinut ruhtinattaren\ntuntemaan, jo Birkensteinin hovissa, jolloin tämä oli ollut liian\nelämänhaluisen ruhtinaan onneton puoliso, oli hän kunnioittanut häntä\nluomakunnan ihanimpana olentona. Tämä tiesi, että hän rakasti häntä,\nettä hän odotti häntä, hän ei ainoastaan antanut tämän tapahtua, ei,\nhän halusi sitä. Nyt olivat taas eilen äidilliset tunteet ja arvelut\nheränneet hänessä ja uhkasivat Streithin toiveita. Hiljainen ääni\nsai hänet pelästyneenä kavahtamaan mietteistään, kilpikonnanluinen\nveitsi hänen kädessään oli katkennut kahtia. Kärsimättömänä heitti\nhän kappaleet pois, nousi ja meni nopeasti linnan siipirakennukseen.\nSiellä oli kolme huonetta, joiden sisustus vielä oli keskeneräinen.\nEnsimmäisen huoneen seinät peitti kaunis japanilainen silkkiverho,\nhimmeänsinisellä pohjalla kukkivia kirsikanoksia ja jono hopeanharmaita\nkurkia. Senlisäksi oli siellä Chippendalkirjoituspöytä, lasikaappi\npienine porsliinikoristeineen ja matalia, himmeänsinisiä huonekaluja.\nToiset huoneet olivat melkein tyhjät, siellä oli ainoastaan\nhopeakehyksinen kuvastin, sireenivärinen leposohva ja valkea\nkarhuntalja. Streith kulki sinne tänne, työnteli huonekaluja ja mietti.\nNäitä huoneita oli hän runoillut ja monta vuotta, mutta nyt täytyi sen\nsujua paljoa nopeammin. Roller oli seurannut herraansa, seisoi siinä\nja katseli häntä kärsivällisillä koiransilmillään ja tuli iloisesti\nyllätetyksi, kun Streith puhutteli sitä: »Roller, vanha poika», sanoi\nhän, »kiiruhdapas, meillä on kiire.» Niin poistui hän huoneesta, otti\nhattunsa ja meni ulos pihalle.\n\nToiselle puolelle linnaa rakennettiin talvipuutarhaa, seinät olivat jo\npystyssä ja työmiehet olivat juuri nostamassa kannatinhirsiä. Streith\npysähtyi katsomaan työtä.\n\nRakennusmestari, ärtyinen vanhus harmaine pukinpartoineen, astui hänen\nluoksensa ja alkoi esittää selontekoaan.\n\nStreith ei kuunnellut häntä, hänen mielenkiintoaan olivat herättäneet\nsuuret, vaaleat miehet, jotka käsittelivät tuota suurta, keltaista\nhirttä. Aurinko paahtoi kuumasti heihin, lakkinsa olivat he työntäneet\nniskaan, kasvot hehkuivat, ja puseron selustassa näkyi märkiä täpliä.\nMutta oli kaunista katsella, miten he käyttivät noita raskaita,\nkuumia jäseniä työaseinaan, niillä nostivat, tukivat ja ponnistivat\nvastaan, miten lihakset jännittyivät ja nuorekas voima paisutti\nruumista. Streith kävi aivan lämpöiseksi tätä katsellessaan, mutta\näkkiä hän kääntyi, jätti rakennusmestarin keskelle selontekoaan ja\nmeni puutarhaansa. Siellä käveli hän hitaasti pitkin ruusupensaikkoa,\nmutta hän ei niitä katsellut, hän oli alakuloinen, sillä hän tunsi\nitsensä tänään vanhaksi herraksi, joka hitaasti kulkee edestakaisin\nlämmitelläkseen auringonpaisteessa.\n\nAamiaisen jälkeen läksi Streith ratsastamaan. Metsäteillä tiheitten,\nnuorten kuusiseinien välissä oli ilma lämmintä ja kosteaa, se teki\nsekä ratsastajan että hevosen veltoksi. Streith antoi ratsunsa kävellä\nniinkuin sitä halutti, itse vaipui hän ajatuksiinsa, mutta näilläkään\nei tänään ollut oikeata lentoa. Yhä uudelleen takertuivat ne pieniin\nvastahakoisuuksiin eivätkä päässeet irti. Kun hän taas katseli\nympärilleen, huomasi hän olevansa metsänsä reunassa, vähän etäämpänä\nalkoi Tirnowin metsä, siellä oli myöskin vanhan metsänhoitajan asunnon\nharmaa puurakennus. Pienessä kyökkikasvitarhassa talon edustalla käveli\nsolakka, tummapukuinen nainen ruiskukannu kädessä hitaasti pitkin\nlavoja kastellen kaalintaimia. Kun hän kuuli hevosen kavion kapsetta,\nkäänsi hän hiukan päätään, mutta kääntyi heti taas poispäin, ikäänkuin\nei siellä olisi ollut mitään katseltavaa, ja jatkoi työtään. »Ah, tuo\nhuonoon valoon asetettu nainen», ajatteli Streith, »pankkiirinrouva,\njoka romaaneineen on vetäytynyt tänne yksinäisyyteen». Toisella\npuolella rakennusta oli pieni, aidattu niitty, jolla kaksi ruskeata\nvasikkaa kulki laitumella; niitä paimensi lapsi, pieni, surkastunut\nolento punainen liina päässä. Lapsen vieressä maassa istui nuori\ntyttö sinisessä liinapuvussa, tuuli liehutteli kiharaisia, mustia\nhiuksia pyöreitten, ruusuisten kasvojen ympärillä. Molemmat, lapsi ja\ntyttö, lauloivat täyttä kurkkua. Kun Streith ratsasti ohitse, hypähti\ntyttö ylös, juoksi veräjälle, nojasi liian lyhyissä hihoissa olevat\nkäsivartensa aitausta vasten ja tarkasteli ratsastajaa. Streithiin\nvaikuttivat nuo suuret, tummat silmät kiusallisesti, rauhallisella\nuteliaisuudella tuijottivat ne häneen kuin olisi hän ollut eloton\nesine. Hän kiirehti hevostaan, ja talosta kuului ääni: »Britta! Britta!»\n\n»Miten tuo rehentelee elämällä», välähti Streithin mielessä. Reipasta\nravia ratsasti hän maantielle päin ja edelleen ohi Gutheidenin.\nPuutarha-aitauksen läpi näki hän ruhtinattaren ja Roxanen kulkevan\nhitaasti pitkin leveätä soratietä, silloin tällöin jäivät naiset\nseisomaan jonkun kukkalavan eteen ja kumartuivat yli kevätkukkien.\nStreithista tuntui, että häntä vastaan tuosta puutarhasta taas hengähti\ntuo hieno, lempeä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja hän tuli\nuudelleen iloiseksi.\n\nTuo hyvä mieli säilyi yhä, kun hän kotona työhuoneessaan ojentui\nsohvalle hiukan levätäkseen. Puoliunessa näki hän vielä ruhtinattaren\njalon olemuksen, tummanvioletin laahuksen kevyet liikkeet keltaisella\nhiekalla, ystävällisen ilmeen hänen taipuessaan hyasinttien ja\nkrokuksien puoleen.\n\nAuringon laskiessa lähti Streith metsästämään kurppia. Vähän matkan\npäässä talosta oli pieni, kostea niitty metsän keskellä. Sinne hän\nasettui. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kullan ja ruusun karvaisia\npilvenhattaroita riippui himmeänsinisellä taivaalla, linnut melusivat\nkiihtyneinä vesakossa, varisjoukot lensivät kiirehtien puidenlatvojen\nyli huutaen toisilleen käheät uutisensa, ja alhaalla vesilätäköissä\nkurnuttivat sammakot. Streithia kiusasi tämä eloisuus, hän oli iloinen,\nkun aurinko kokonaan laski, hän iloitsi iltarauhasta. Nyt kuuli\nhän kurpan tulevan, näytti siltä kuin lentäisi se suoraan läntisen\ntaivaanrannan kullasta, hitaasti se läheni, näytti siltä kuin nauttisi\nse leijailemisesta ilmassa, joka oli täynnä tuoksuja ja loistavia\nvärejä. Kun se oli kyllin lähellä, ampui Streith, se putosi ja Roller\nkiiruhti tuomaan sen herrallensa. »Onnetonta», ajatteli Streith, kun\nhän piteli kuollutta lintua kädessään, »tulla tällä tavalla riistetyksi\nniin kauniista tilanteesta.» Sitten latasi hän taas pyssynsä ja\nodotti. Värit taivaalla vaalenivat, linnut kävivät hiljaisemmiksi, ja\nsammakkojen kurnutus kuului nyt rauhalliselta ja yksitoikkoiselta.\nStreith kuuli vieressään kostealta maalta askeleita, ja kun hän kääntyi\nkatsomaan, huomasi hän leppäpensaitten välissä tytön. »Se on tyttö\nmetsänhoitajan asunnosta», sanoi hän itsekseen, »tuo Britta.» Hän\ntunsi hänet hänen suurista, mustista silmistään. Britta tervehti vieden\nkäden pienelle, vihreälle vilttihatulleen.\n\n»Saanko seistä täällä?» kysyi hän.\n\n»Olkaa niin hyvä», vastasi Streith kylmästi ja kääntyi. Britta seisoi\nkädet pistettyinä harmaan villatakin taskuihin, pää taaksepäin\ntaivutettuna, jännittyneenä kuunnellen. Hänen kasvonsa hehkuivat\nkiivaasta kävelemisestä, huulet olivat puoliavoinna ja hän hengitti\nnopeasti. Kun nyt etäältä alkoi kuulua kurpan lentoa, käänsivät Roller\nja Britta päätään äänen suuntaan, ja Britta sanoi: »Nyt se tulee.»\nKorkealla ja nopeasti tuli kurppa lentäen, Streith ampui, kurppa teki\nmutkittelevan liikkeen ja lensi edelleen. Streith kuuli Brittan hiljaa\nnauravan. »Liian korkealla», mutisi hän ja harmitteli, että hän tytön\ntakia puolusteli itseään harhalaukauksen johdosta. Mutta se johtui\ntuollaisista kutsumattomista katselijoista. Hetken seisoi hän vielä\npaikallaan, taivas muuttui läpinäkyväksi ja värittömäksi, kevyttä sumua\nnousi niityiltä, ja kuusenlatvat kävivät mustiksi. »Ne eivät tule\nenään», sanoi Streith vihdoin ja heitti pyssyn olkapäälleen.\n\n»Ne eivät tule enään», toisti Britta. Hämmästyneenä katsahti Streith\nhäneen, silloin vei tyttö taas käden vilttihattunsa reunaan, sanoi:\n»Hyvää yötä, kiitoksia paljon», ja kääntyi mennäkseen.\n\n»Neitiseni», huusi Streith hänen jälkeensä, »tie sielläpäin on\nsuoperäinen. Teette viisaammin, jos menette pitkin tätä metsätietä.»\n\nKuuliaisesti kääntyi Britta takaisin, hän jäi seisomaan Streithin\nviereen ja katseli häneen, ikäänkuin hän odottaisi häneltä lisää\nmääräyksiä. »Niin», sanoi Streith, »se on myöskin minun tieni.» Niin\nkulkivat he rinnakkain niityn poikki, Britta, kädet vielä takin\ntaskuissa, astui tarmokkaasti vesilätäkköihin; näytti tuottavan hänelle\niloa, kun vesi aikatavalla räiskyi hänen päällensä.\n\n»Te harrastatte metsästystä», alkoi Streith keskustelun.\n\n»Kyllä, muutahan täällä ei olekaan», vastasi Britta, hänen äänessään\noli hillitty, lämmin sointu, joukossa hiukan terävyyttä, niinkuin\nkansannaisilla, jotka eivät ole tottuneet säästämään kurkkujansa\nulko-ilmassa.\n\n»Metsänhoitajan asunnossa on varmaan yksinäistä?» kysyi Streith\nedelleen.\n\n»Talvella», kertoi Britta, »kun aikaseen tulee pimeä, ja askeleet\nlähenevät taloa ja pysähtyvät ikkunan alle ja taas jatkavat matkaansa,\nsilloin joskus pelkäämme.»\n\n»Ovatko naiset aivan yksin?»\n\nEi, punainen André asui heidän luonansa, hän hoiti hevosta. Mutta\nhän oli usein poissa öisin. Streith nauroi: »Koska hän harjoittaa\nsalametsästystä.»\n\n»Niin kyllä, mutta häntä ei ole koskaan saatu kiinni», puolusti Britta\nhäntä. »Minä tahtoisin, että hän kerran ottaisi minut mukaansa, mutta\nhän ei tee sitä.»\n\n»Se ei sopisikaan nuorelle naiselle», huomautti Streith opettavasti.\n\n»Nuorelle naiselle», huomautti Britta miettivästi, »ei, hänelle se ei\nsopisikaan, mutta kuka välittää meistä? Muuten käyn kerran viikossa\nkaupungissa ottamassa soittotunteja. Siellä minulla on ystävättäriä,\nasemapäällikkö Müllerin tytär ja postimestarin tyttäret. Heillä on\nkutsut, mutta minä tanssin niin huonosti, äiti harjoittelee minun\nkanssani, mutta ei ole ketään, joka soittaisi pianoa.»\n\n»Hm, jaa, sepä on ikävää», huomautti Streith.\n\nKeskustelu pysähtyi joksikin aikaa, ääneti kulkivat molemmat\nvieretysten. Suurten kuusten alla tuli jo pimeä, vesilätäköissä\nalkoivat sammakot laulaa ohutta rakkauslauluaan, metsässä huusi kaksi\npöllöä kiihkeästi toisiansa, sammaleessa hiipi hiljaisia askeleita,\nkuului ikäänkuin läähättävää hengitystä, se oli varmaan mäyrä öisellä\nkulullaan. Streith tunsi olonsa omitui­seksi, kuunnellessaan tätä\nsalaista houkuttelua, hiiviskelyä ja kosiskelua, vieressään tämä lapsi,\njohon toukokuunyön täytyi vaikuttaa kuin väkevä viini.\n\nBritta pysähtyi: »Kuulkaa, siinä se on taas.» Etäältä kuului\nkoirasteeren kotkotusta. »Se tulee yhä uudelleen ulos», jatkoi\nBritta hiljaa, »eilen näin sen aivan läheltä, minun täytyi nauraa\nsitä. Minkätähden se hyppelee aivan yksinään ympäri? Kanathan eivät\nkuitenkaan enään tule.»\n\n»Kenties juuri sentähden, että, se on niin yksin», sanoi Streith\njotakin sanoakseen, ja alkoi astua eteenpäin.\n\n»Se on totta», vakuutti Britta innokkaasti, »kun on aivan yksin,\nhaluttaa joskus pyöriä, pyöriä, kunnes kaatuu.» Sitten nauroi hän äkkiä.\n\n»Minkätähden te nauratte?» kysyi Streith.\n\n»Ajattelin», vastasi Britta vitkastellen, »miltä mahtaisi näyttää, jos\nte aivan yksin pyörisitte ympäri niityllä. Mutta suokaa anteeksi, se\noli tyhmää.»\n\nStreith nauroi pakotetusti: »Se olisi varmaankin merkillistä», arveli\nhän.\n\nNyt olivat he saapuneet paikalle, jossa tie jakautui. »Teidän täytyy\nmennä tuonnepäin», sanoi Streith.\n\n»Ettekö pelkää mennä yksinänne?»\n\n»Minä en pelkää», vastasi Britta rauhallisesti. »Hyvää yötä.»\n\nHän kääntyi tielle, sukelsi kuiskailevaan yöhön kuin kuuluisi hän\nsiihen. Streith erotti vielä hetken hänen askeleensa kostealla maalla.\nKulkiessaan hitaasti kotiinpäin, tuntui hänestä kuin kuulisi hän joskus\ntiheikköjen pimennoista tytön kevyen hengityksen.\n\nKotiin päästyään muutti Streith pukua. Hän esiintyi, silloinkin kun oli\nyksin, mielellään juhlapuvussa päivällispöydässä. Ruokasalissa odotti\nhäntä kaunis päivällispöytä, täyteen siroteltuna pieniä tulia, jotka\nsyntyivät kynttilänliekkien heijastuksista kristalleissa ja hopeassa.\nOskar seisoi vieressä valkea paidanrinta loistaen. Streithin oli\nnälkä, päivällinen saattoi siis muodostua miellyttäväksi. Syödessään\nhuomasi hän kuitenkin, että ateria ei tuottanutkaan hänelle niin paljon\ntyydytystä, kuin hän oli luullut. Jopa hän oli iloinen, kun se päättyi.\nHän jäi istumaan pöydän ääreen, sytytti sikarin ja kaatoi enemmän\nburgundilaista lasiinsa. Muulloin, kun hän palasi metsästysretkiltä,\nheittäytyi hän mielellään nojatuoliin nauttiakseen hyvältä tuntuvasta\nväsähtymisestä ja uneksiakseen vihreistä metsäkuvista, kunnes uni\ntuli. Tänään hän ei tuntenut tätä miellyttävää rauhaa. Oli jotakin,\njoka välttämättä oli huuhdottava alas burgundilla, käsittämätön\nalakuloisuus, niin, vallan käsittämätön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGutheidenissä oli tapana tehdä toukokuussa satakieliretki Webbraan,\neräällä ulkotilalla sijaitsevalle, tiheätä lepistöä kasvavalle,\nkukkulalle. Ruhtinattaret olivat toivoneet saavansa tälläkin retkellä\nolla taas mukana, ja niin olivat palvelijat lähetetyt edeltäkäsin\nkenttätuoleineen ja peitteineen, kevätbooleineen ja leivoksineen.\nKreivitär Dühnen ja Felix, üchtlitziläiset naiset ja pappilan tytöt\nolivat kutsutut mukaan.\n\nKun Streith yhtyi seurueeseen, laski aurinko punaisena ja loistottomana.\n\n»Auringonlasku ei tänään ole ensiluokkainen», virkkoi kreivi Minsky.\n\nMutta neiti von Dietheim sanoi: »Minusta se on dramaattinen.»\n\nNaiset istuivat kenttätuoleilla, herrat olivat asettuneet peitteille.\nMarie istui hieman sivulla nuorten tyttöjen kanssa, joiden joukossa\npapintyttärien kirkkaat, kuuluvat äänet hallitsivat keskustelua.\nPappilan Johanna kiusotteli Felix Dühneniä, joka äänettömänä ja\nalakuloisena joi booliaan.\n\n»On suuri vahinko, että kreivi Dühnen taas tänään on le beau\nténébreux, ja minä olen kuullut niin paljon berliiniläis-luutnanttien\nrakastettavuudesta.»\n\n»Minullahan on lomaa», väitti Felix.\n\nPappilan tytöt purskahtivat yhtaikaa nauruun ja Vilhelmina huudahti:\n»Tietysti, meitä maalaistyttöparkoja varten ei tuo rakastettavuus ole,\nse säästetään pääkaupungin naisia varten.»\n\n»Sellainen hän oli jo eilen rapuretkellä», kertoi Henriette von\nÜchtlitz, »hän joi boolia, ei puhunut sanaakaan, ja kun tuli pimeä,\nhävisi hän.»\n\n»Miten salaperäistä», virkkoi Johanna.\n\nVanhemman väen keskuudessa puhuttiin satakielistä. »Minkätähden\nsatakieli laulaa yöllä?» kysyi neiti von Dietheim kapteeni Keckiltä.\n\n»Kaiketi siksi, että sillä ei ole aikaa päivällä», vastasi tämä äreästi.\n\nMutta neiti ei ollut sillä tyytyväinen. »Ah Keck, millaisia vastauksia\nte aina annatte», sanoi hän kiihtyneenä.\n\nSilloin alkoi paroonitar Dünhof puhua, hänen äänestään kuului,\nettä ilta oli jo tehnyt hänet tunteelliseksi: »Herra von Keck\non aivan oikeassa, päivä meluineen häiritsee, mutta kun tulee\npimeätä ja hiljaista, voi satakieli taas ajatella ainoan kauniin\nrakkausajatuksensa.»\n\n»Niin, on tosiaankin merkillistä», alkoi neiti von Dachsberg, »kun\nkaikki ympärillämme on hiljaista ja rauhallista, tulee usein _yksi_\najatus, jota yhä uudelleen ja uudelleen voimme ajatella.»\n\n»Esimerkiksi velkojamme», kuiskasi kreivi Minsky parooni Fürwitille.\nNeiti von Dietheim oli sen kuitenkin kuullut ja sanoi: »Hävetkää toki,\nkreivi.»\n\n»Satakieli on aivan oikeassa», alkoi nyt ruhtinatar, »kun meillä on\ntunne, joka tekee meidät onnellisiksi, tai kaunis ajatus, miksi emme\naina tuntisi tätä tunnetta ja aina ajattelisi tätä ajatusta?»\n\nInnokkaina yhtyivät kaikki tähän, ja parooni Fürwit mumisi: »Hyvin\nkaunista.»\n\n»Enoni, kenraali Bagration», kertoi kreivi Minsky, »vihaa satakieliä.\nJos yksikin eksyy hänen puistoonsa, antaa hän ampua sen. Hän sanoo,\nettä satakielen laulu muistuttaa pahaa omaatuntoa.»\n\n»Silloin on hänellä varmaan itsellään paha omatunto», huomautti\nruhtinatar Kusmin.\n\n»Hyvin mahdollista», myönsi kreivi, »kun on kauan ollut kenraalina\nKaukasiassa, on jo kokenut yhtä ja toista.»\n\n»Nyt se alkaa», sanoi ruhtinatar.\n\n»Niin, hiljaa, hiljaa», kuiskasi parooni Fürwit ja kääntyi myös\nnuoremman seurapiirin puoleen saadakseen hiljaisuutta satakielelle.\n\nLepiköstä, joka lisääntyvässä hämärässä näytti mustalta ja\nliikkumattomalta, kuuluivat satakielen ensimäiset sävelet, ensin\narasti ja ikäänkuin etsien, sitten kävi pieni, kiihtynyt ääni\nvarmemmaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se lopulta intohimoisesti ja\nnopeasti huusi laulunsa illan hämärään. Kuulijat ottivat pehmeitä,\nmiettiviä asentoja, uneksien katselivat he eteensä, ruhtinatar Kusmin\npeitti kädellä silmänsä, neiti von Dachsbergillä oli sääliväinen\nhymy huulillaan, ja kreivi Minsky istui pää olkapäähän nojaten.\nToinen satakieli yhtyi nyt lauluun, ja kuului siltä kuin haluaisi\nse voittaa toverinsa, ja toisella puolella heräsi kokonainen kuoro,\njoka pensaasta soi huiluntapaisia säveleitä, ja kuitenkin säilytti\njokainen ääni oman erikoisuutensa, jokainen kertoi oman intohimoisen\ntarinansa. Liikutus valtasi hetkeksi seuran, parooni Fürwit kuiskasi\nruhtinatar Kusminille: »Perintöprinsessa itkee.» Ruhtinatar kertoi\nasian neiti von Dietheimille, ja tämä nousi hiljaa, meni prinsessan luo\nja tarjosi hänelle hajuvettä. Nuorten tyttöjen parvessa syntyi myöskin\nrauhattomuutta, pappilan tytöt eivät voineet enään istua hiljaa, heidän\ntäytyi vähän kävellä, ja Henriette von Üchtlitz liittyi heihin. Hilda\nkosketti Marien olkapäätä ja kuiskasi: »Menemmekö mekin?»\n\n»Kernaasti», vastasi Marie iloisena ja tarttui Hildan käsivarteen.\nFelix hypähti ylös seuratakseen ystävättäriä. Tennispelien jälkeen\nlinnassa piti hän sitä oikeutenaan.\n\nKapeita polkuja johti leppäpensaikon läpi. Täällä oli hämärää ja\nnuoret lehvät tuoksuivat väkevästi, mutta kukkulan rinteeltä oli\nlaaja näköala yli tasaisen ja värittömän ympäristön, ainoastaan sumu,\njoka nousi purosta, levitti loistavan valkoisen nauhan yli lakeuden.\nAlhaalla ulkotilalla välkkyi himmeitä, punaisia valoja ikkunoissa, ja\nrakennuksen edustalla olivat lapset muodostaneet piirin, he olivat\npaitasillaan, pieniä, valkeita olentoja, jotka pitivät toisiaan kädestä\nja lauloivat laulua »sinisestä, sinisestä sormihatusta», ja ohuet,\nkäheät äänet sekaantuivat satakielen säveleihin.\n\n»Tiedän aivan hyvin, minkätähden sinä taas tänään annat siipien\nriippua», sanoi Hilda Felixille, ja hänen äänensä kuului\nkiihottuneelta, »sinulla on kai taas ollut selvittely isäsi kanssa.»\n\n»Niinpä kylläkin», vastasi Felix, »sellainen ei juuri kohota mielialaa,\nmutta pitääkö meidän nyt siitä puhua.»\n\n»Kyllä, nyt juuri minä haluan siitä puhua», jatkoi Hilda, »minusta ei\nole miehekästä masentua tuolla lailla. Kun teit velkasi, tiesit aivan\nhyvin, että kohtauksen isän kanssa täytyi tulla; ellei sellaista voi\nkestää, on parasta olla tekemättä velkoja. Mutta jos siitä huolimatta\ntekee tyhmyyksiä, niin kantaa myöskin seuraukset eikä ole sen näköinen\nkuin poika, joka on pantu nurkkaan häpeämään.»\n\n»Sinä osaat kyllä saarnata», vastasi Felix, ääni käheänä kiihtymyksestä\n»mutta annappa kerran kohdella itseäsi kuin olisit jokin ihmiskunnan\nhylkiö, kuin olisit kelvoton kuulumaan enään perheeseen, ja vaikka\nmitä, muutaman satamarkkasen takia. On kyllä totta, että olen\nriippuvainen, mutta ei ole miellyttävää, kun aina kiristetään nuorasta,\njolla on sidottu.»\n\n»Hyvä, jos se tuntuu nöyryyttävältä», virkkoi Hilda, »älä tee mitään\nvelkoja; mutta minusta on naurettavaa, kun ei mies jaksa kantaa\ntyhmyyksiensä seurauksia.»\n\n»Oh, minä voin sen niin hyvin ymmärtää», sekaantui Marie puheeseen,\n»minä kuolisin sellaisena hetkenä.»\n\n»Eikö totta», huudahti Felix, iloisena odottamattomasta avusta, »mutta\nHilda ei sitä ymmärrä, hänellä on kerta kaikkiaan sankari-ihanteensa,\nja kun ei ole aivan hänen romaanisankarinsa kaltainen, saa osakseen\nhänen halveksumisensa.»\n\n»Sankareista ei tässä ole puhetta», ivaili Hilda, hänen äänensä vapisi,\nja itku oli lähellä, »mutta en voi sietää tuollaista pehmeyttä. Muuten,\nkoska niin hyvin ymmärrätte toisianne, olen minä tarpeeton.»\n\nHän päästi Marien käsivarren, kääntyi ja katosi pensaitten taakse.\nHämmästyneinä pysähtyivät molemmat, Felix kohautti olkapäitään ja\nsanoi: »Sellainen on hän aina, hyvä tyttö, mutta liian kiihkeä. Tulee\naina olla sellainen, kun hän vaatii, mutta minulla nyt ei ole tuota\njaloa miehekkyyttä, josta hän uneksii; mistäpä minä sen ottaisin.»\n\n»Täytyy tuntua kauhealta, kun on velkoja», sanoi Marie.\n\nFelix nauroi: »Oh, se ei ole niin vaarallista.» Sitten molemmat\nvaikenivat, Marie katseli hämillään maahan. Vihdoin kysyi Felix hiljaa:\n»On kai vallan ennenkuulumatonta, että Hilda jättää meidät näin kahden\nkesken?»\n\nMarie nauroi: »Niinpä kyllä, mutta olen ennenkin tehnyt jotain\nennenkuulumatonta.»\n\n»No, silloin voimme kai kävellä hiukan eteenpäin.» He astelivat\nhitaasti läpi pensaikon.\n\n»Eilen keskipäivällä», kertoi Felix, »olin Gutheidenin puistossa.»\n\n»Meidänkö luonamme?» kysyi Marie.\n\n»Niin, on tietysti sopimatonta ilman lupaa mennä vieraaseen puistoon,\nmutta mikä on miellyttävää, on tavallisesti sopimatonta. Siellä on\npieni, musta lammikko ja sireenipensaita ja kivipenkki, siellä minä\nistuin. Pitkiä käytäviä pitkin saatoin nähdä linnalle saakka, näinpä\nosan kiviportaita ja sillä pieniä sinisiä ja punaisia olentoja, jotka\nliikkuivat edestakaisin.»\n\nMarie pysähtyi ja sanoi huolestuneena: »Luulen, että meidän täytyy\npalata toisten luo. Pelkään, että neiti von Dachsberg alkaa jo etsiä\nminua.»\n\n»Hyvä», vastasi Felix, »mutta emmekö voi vielä hetken seistä täällä,\nainoastaan lyhyen hetken toistemme vieressä.»\n\nHe seisoivat keskellä leppäpensaita, yökaste kahisi lehvillä, aivan\nheidän lähellään lauloi satakieli. Marie katsahti Felixiin, tämän\nkasvoilla oli kaunis, harras ilme, hän katseli Marien ohi. »Jos en\nolisi prinsessa», ajatteli Marie, »suutelisi hän minua nyt.» Hän tunsi\nomituista lämpöä sydämessään, ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä.\nHän vei käden silmilleen.\n\n»Itkettekö?» kysyi Felix.\n\n»En, en», sanoi Marie tuskissaan, »palatkaamme nopeasti toisten luo.»\n\nKiireesti ja valjeten lähtivät he paluumatkalle.\n\nAinoastaan kerran Felix sanoi: »Jos menemme tätä tietä, tulemme\nkenenkään huomaamatta perille.»\n\nHeidän palaamistaan ei kukaan seurassa huomannut, sillä siellä oli\nsyntynyt juuri pieni hämmennys, neiti von Dietheim oli pyörtynyt, ja\nhuolestuneet naiset ympäröivät hänet.\n\n»Hän ei siedä satakielen laulua», sanoi Streith Roxanelle.\n\n»Kylläpä on hermostunut», vastasi tämä.\n\nStreith oli koettanut koko illan saada keskustelua aikaan Roxanen\nkanssa, mutta oli aina saanut kylmiä ja poistyöntäviä vastauksia.\n\nKun alkoi vahvasti hämärtyä ja ilta käydä kosteaksi, antoi ruhtinatar\nmerkin lähteä paluumatkalle. Streith talutti hänet alas kukkulalta.\n\n»Oli hyvin kaunista», sanoi ruhtinatar, »me täällä hiljaisessa\nloukossamme muutumme yksinkertaisiksi ihmisiksi. Ne raukat, jotka\nsaapuvat suuresta maailmasta monimutkaisine sydämineen, eivät siedä\nsatakieli-iltaa.»\n\n»Yksinkertaisiksi, niin, hm», virkkoi Streith, »vahvoiksi me tulemme.»\n\nAlhaalla seisoivat vaunut valmiina. Pappilan tytöt halusivat kulkea\njalan, ja ajavat kuulivat vielä peltotieltä noiden molempien tyttöjen\nkirkkaat äänet, kun he lauloivat kevätyössä:\n\n    »In einem kühlen Grunde\n    Da rauscht ein Mühlenrad,\n    Mein Liebchen ist verschwunden,\n    Das dort gewohnet hat.»\n\nKreivi Dühnen oli syönyt aamiaista Streithin luona, nyt istuivat he\npuutarhasalissa ja joivat kahvia. Streith ei pitänyt tuosta vanhasta\nherrasta, jonka kasvot olivat keltaiset kuin sappitautisella,\nsilmät vaaleat ja häijyt, hampaat liian valkoiset. Kreivi Dühnen\noli kaikkeen tyytymätön, valtakuntaan, hallitukseen, joka ei tehnyt\nmitään maatalouden hyväksi, itse hänen majesteettiinsakin, ja hän\nkäsitteli näitä asioita happamella kaunopuheisuudella, joka väsytti.\nNyt oli hän istunut jo pitkän aikaa puutarhasalissa ja alottanut uuden\nkeskusteluaiheen, joka näytti muodostuvan hyvin kiitolliseksi, poikansa\nFelixin kevytmielisyyden.\n\n»Nykyajan nuorista miehistä puuttuu arvokkuutta», sanoi hän ja löi\netusormellaan pöytälevyyn. »Olen minäkin ollut nuori, olin mukana\nnuorena ratsuväen-luutnanttina 70-vuotisessa sodassa. Oltiin silloinkin\niloisia, jopa hillittömiäkin, teimme hupsuja kepposia, mutta me emme\nmilloinkaan unohtaneet, että kannoimme kuninkaan takkia. Velkoja,\nno niin, pieniä lainoja otettiin kyllä silloinkin, mutta että minä\nolisin tullut isäni luo ja aivan kevyesti kuin pankkiirille sanonut,\nettä minulla on parin tuhannen markan velat, olen pitänyt hauskaa,\nsellaista ei tapahdu, ennen olisin ampunut kuulan otsaani. Sanoin siis\nFelixilleni: Hyvä, maksan tällä kertaa velkasi, ja koska olen hyvä isä,\nkorotan ylläpitorahasi. Mutta meidän kesken ei koskaan enään puhuta\nveloista, joita olet tehnyt. Jos sinulla on velkoja, hoida ne itse,\nniinkuin voit, minuun älä enään vetoa. En voi yhden pojan takia tehdä\nvääryyttä toisille, jotka kenties ovat parempia. Siis nyt tiedät, missä\nsuhteessa toisiimme olemme.»\n\n»Te olette ankara», huomautti Streith hajamielisesti.\n\n»Olen hyvin ankara», jatkoi kreivi, »minulla on kolme poikaa, olen\nhyvä isä, rakastan lapsiani, mutta haluan kasvattaa heistä kelpo\nihmisiä, hyviä aatelismiehiä ja arvokkaita Dühneneitä. Ellei yksi\nheistä sitä halua silloin, niin tuskallista kuin se onkin, otan käteni\npois hänestä. Ainoastaan siten, ystäväni, voimme nykyisinä vaikeina\ndemokraattisina aikoina ylläpitää aatelin arvoa. Ankarinta valintaa\nilman tunnelorua. Kevytmielisyys, en ylipäänsä muuten voi käsittää,\nmiten kevytmielisyys on tullut perheeseeni.»\n\n»Perintö monilta esi-isiltä», huomautti Streith peittäen haukotusta,\n»Dühnenien suku on hyvin vanha, he olivat mukana jo ristiretkillä.\nKaukana Palestiinassa oli elämä kenties hiukan rajua. Ristiretket\nkokonaisuudessaan olivat pelkkää kevytmielisyyttä, ja sellainen kulkee\nperintönä.»\n\n»Se ei merkitse mitään, ystäväiseni», sanoi kreivi Dühnen harmistuneena\nja teki kädellään liikkeen kuin karkottaisi hän kärpäsen,\n»perinnöllisyyteen vetoavat vain sellaiset ihmiset, jotka ovat huonosti\nkasvatettuja. Niinä pystyn kyllä ottamaan perinnöllisyyden pojistani.»\n\n»Hyvin ansiokasta», myönsi Streith. Sitten näytti aihe tyhjentyneen, ja\nkreivi nousi sanoakseen jäähyväiset.\n\nStreith hengähti helpotuksesta, kun hänen vieraansa oli poistunut.\n»Tuollainen vierailu», ajatteli hän, »jättää katkeran maun suuhun.» Hän\nvihelsi Rolleria ja kiiruhti ulos metsään. Päivä oli kylmähkö, valkeita\npilvipalloja ajelehti nopeasti yli kirkkaansinisen taivaan, vinha\nitätuuli ravisti kuusia, ja saattoi niiden suuret oksat rajusti ja\nintohimoisesti kohisten pieksemään ympärilleen. Metsän syvä, ilmeikäs\nääni teki Streithille hyvää. Hän otti hatun päästään ja kulki päin\ntuulta, ja hän nautti tuntiessaan jäsentensä joustavuuden. Hän kulki\nnopeasti kuin olisi hänellä päämäärä. Pian oli hän saapunut metsänsä\nulkoreunaan ja seisoi - vanhan metsänhoitaja-asunnon edustalla. Taas\nkulkivat vasikat laitumella, taas istuivat Britta ja lapsi punaisessa\nliinassaan ruohikossa ja lauloivat. He lauloivat hyvin kovaa,\nsaadakseen äänensä kuulumaan yli metsän kohinan. Streith tervehti.\n\nKun Britta hänet huomasi, hypähti hän pystyyn, juoksi aitaukselle\nja ojensi Streithille kätensä. Hän nauroi koko kasvoillaan, painoi\ntoisella kädellään hiuksiaan ja sanoi: »Tuuli repii tänään hiukset\naivan hajalleen.»\n\n»Niinpä kyllä, hm», virkkoi Streith ja nojasi aitausta vasten, »tuuli\non kylläkin hyvin voimakas. Teillä on tuolla kauniita vasikoita.»\n\n»Ne ovat lehmävasikoita», selitti Britta, »aijomme kasvattaa ne\nsuuriksi, mutta ne ovat joskus hyvin rajuja.»\n\n»Täytyykö niille sentähden laulaa?» kysyi Streith.\n\n»Ei suinkaan», vastasi Britta, »me laulamme, mitä me muuten voisimme\ntehdä!»\n\nIkkunassa näkyi rouva von Syrman: »Margusch!» huusi hän, »aja vasikat\nkotiin.» Kun hän huomasi Brittan keskustelussa Streithin kanssa,\ntervehti hän ja poistui.\n\n»Nyt saatte nähdä jotakin», huusi Britta ja aukaisi veräjän. Hurjasti\nhuutaen »hoi! hoi!» ajoi Margusch vasikoita edellään, nämä hyppivät ja\nloikkivat, ja kun ne vihdoin olivat päässeet veräjän läpi, pelästyivät\nne Rolleria ja karkasivat metsään. Margusch ja Britta seurasivat\nniitä. »Juoskaa tuota tietä, herra kreivi», huusi Britta, ja Streith\njuoksi sulkien kepillään vasikoilta tien. Talosta hyökkäsi vanha\nnainen, roteva kuin mies, harmaat hiustukot liehuen ja rajuilla »hoi,\nhoi» huudoilla ottaen osaa ajoon. Vihdoinkin olivat vasikat piiritetyt\nja suljetut navettaan.\n\nStreith seisoi navetan ovella, hiukan hengästyneenä, hänen sydämensä\nsykki rajusti.\n\nSilloin astui rouva von Syrman ulos talosta, hän oli kietonut\nhöyhenpuuhkan ympärilleen ja astui lyhyin askelin likaisen pihan poikki\nkuin nainen kävelyllään. Hän hymyili. »Mutta lapsi», sanoi hän, »miten\nvoit sillä tavalla vaivata herra kreiviä.»\n\n»Oh, se oli hyvin mielenkiintoista», vakuutti Streith, »teidän\nvasikkanne ovat itse asiassa hyvin vilkkaita.»\n\n»Se on tuollaista iltalevottomuutta», arveli rouva von Syrman.\n\n»Ilta-urheilua», sanoi Streith.\n\nRouva von Syrman kohautti kevyesti olkapäitään: »Pelkään, että\ntäällä erämaassamme tulemme kaikki vähän kesyttömiksi. Mutta ettekö\nhalua istuutua, täällä meillä on niinsanottu kuisti, kaikki hyvin\nalkuperäistä, tietysti.» Rouva von Syrman lähti ovelle päin, jonka\nedustalla pari penkkiä seisoi pienen katoksen alla.\n\nStreith seurasi hidastellen, hän ei pitänyt kutsusta.\n\n»Olkaa hyvä, istuutukaa», sanoi rouva von Syrman,\n\n»Britta, lapseni, tule, istuudu tähän. Miten kuumentunut sinä olet.»\n\nStreith istuutui, rouva von Syrman nojasi oveen yhä edelleen sama\nalakuloisen sääliväinen hymy huulillaan. »Miellyttävä kolkka», virkkoi\nhän, »kesälläkin on täällä vilpoista. Täällä vietämme pitkät, hiljaiset\nkesäiltamme.»\n\n»Hyvin kaunis näköala», huomautti Streith. »Suonette anteeksi\nhetkisen», sanoi nyt rouva von Syrman ja poistui sisälle.\n\nBritta istui vastapäätä Streithia, aurinko paistoi suoraan hänen\nkasvoihinsa; suuret, mustat silmät saivat punertavan loisteen, ja\nniihin syttyi pieniä, kultaisia pilkkuja.\n\nStreith hymyili, hän ei tiennyt miksi, mutta luultavasti siksi,\nettä nuo kasvot häntä vastapäätä olivat niin nuoret ja kauniit.\n»Mahtavatkohan vasikat jo nukkua?» sanoi hän jotakin sanoakseen.\n\nBritta kävi totiseksi. »Vasikka raukat», vastasi hän. »Kun tämä juttu\nvasikoiden kanssa on päättynyt, silloin täällä kaikki käy hiljaiseksi,\nsilloin ei täällä enään tapahdu mitään.» Hän piti käsiä ristissä\nsylissään, ne olivat leveät ja vielä lapsekkaat muodoltaan, punaiset ja\nkarhean näköiset.\n\nStreith katseli näitä käsiä, ne liikuttivat häntä.\n\nBritta oli seurannut hänen katsettaan, katseli myöskin käsiään ja\nsanoi: »Niin, ne ovat punaiset. Talvella halkeilee iho, mutta minä en\nhalua käyttää käsineitä.»\n\n»Lämpimänä vuodenaikana on kyllä parempi», lohdutti Streith.\n\nMutta Britta ravisti päätään: »Ei suinkaan. Neiti Wolwer,\nsoitto»opettajani kaupungissa, tahtoo, että minä yöksi hieron jotakin\nrasvaa käsiini ja panen hansikkaat päälleni, mutta hansikkaat kädessä\nen voisi nukkua.»\n\n»Se olisi tosiaankin epämiellyttävää», vakuutti Streith.\n\n»Äidillä on aina valkeat kädet», jatkoi Britta, »mitä hän tehneekin,\npienet, valkeat kädet. Prinsessoilla on varmaankin myöskin hyvin\nvalkoiset kädet?»\n\n»Hm, niin», vastasi Streith, »otaksun, että heillä on hyvin valkeat\nkädet.»\n\n»Tietysti, prinsessoilla», sanoi Britta lyhyesti.\n\nRouva von Syrman näyttäytyi uudelleen ovessa: »Olkaa hyvä, herra\nkreivi, kenties juotte kupin kahvia? Kahvi on juuri keitettyä.»\n\nPelästyneenä hypähti Streith ylös: »Kiitän, armollinen rouva», huudahti\nhän, »mutta en voi enään käyttää hyväkseni hyvyyttänne, olen jo\nviipynyt liian kauan.»\n\n»Se ei nyt auta», sanoi rouva von Syrman keimailevasti ja mielistellen,\n»nyt täytyy teidän juoda meidänkin luonamme kuppi kahvia.» Hän meni\nedeltä eteiseen ja Streith seurasi kasvot synkkinä.\n\nAsuinhuone oli leveä, jotenkin matala huone, kirkkaansiniset tapeetit\nseinillä. Siellä oli useita huonekaluja, jotka eivät näyttäneet\nkuuluvan yhteen, suuri, jouhikankaalla päällystetty sohva, tuoleja,\npyöreä, keltainen pöytä, sen vieressä pieni, norsunluulla silailtu\nompelupöytä, soittokone, siro, metallikoristeilla varustettu\npiironki, sen päällä kullattu kello, Tasso, sen edessä antiikkisella\npylväspätkällä avonainen kirja. Seinillä riippui valokuvia ja\npastellimaalaus talon rouvasta, kaunis, Botticelli-kampauksella\nvarustettu pieni pää, uneksivat silmät ja hieno, viisas suu.\n\n»Olkaa hyvä, istukaa», sanoi rouva von Syrman. Itse istuutui hän\nsohvaan, kaatoi kahvia sinisestä kannusta suureen, siniseen kuppiin,\ntyönsi sokerin ja lautasen keltaisine kakkuineen lähemmäksi. »Saako\nolla sokeria? Olkaa hyvä, ottakaa myöskin kakkua.» Ja tottuneen,\nhienon five o'clocks emännän huolettomalla varmuudella alkoi hän\nheti keskustelun. »Meillä on ihmeellisen kaunis kevät. Cannesista\nkirjoitetaan minulle, että siellä on niin kuuma, että kaikki\npakenivat.» Niin, Streith uskoi sen kyllä. »Eivätkö heidän korkeutensa\nsuunnitelleet myöskin matkaa?»\n\nStreith ei ollut kuullut siitä mitään.\n\nBritta oli myöskin asettunut pöydän ääreen, hän joi maitoa suuresta\nlasista, kastoi leveät, punaiset huulensa kaikkeen tuohon valkeaan,\nräpytteli silmäluomillaan ja katseli rauhallisesti ja miettivästi\nStreithia lasin reunan ylitse.\n\nRouva von Syrman nojautui sohvan nurkkaukseen, kietoi höyhenpuuhkan\ntiukemmin hartioittensa ympäri, ja sytytti savukkeen. »Erämaahamme\ntäällä», sanoi hän, »tottuu kyllä ajanoloon. Kun kohtalo karkoittaa\nyksinäisyyteen, opimme myöskin rakastamaan yksinäisyyttä.»\n\n»Kaupunki ei ole kaukana», muistutti Streith.\n\nRouva von Syrman kohautti olkapäitään: »Tuollainen\npikkukaupunki-yhteiskunta ei tarjoa paljoa. Ei, minä olen aina\nrakastanut luontoa, pohjoismaista luontoamme, ja kuitenkin —\nkatsokaahan, herra kreivi, on kummallista, olen Saksassa syntynyt,\nminun isäni jo oli saksalainen, mutta meidän perheemme polveutuu\nItaliasta. Arci oli tyttönimeni, ja minun elämässäni on nuoruudesta\nsaakka ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut ympäristöni, pohjoismaisen\nympäristöni itselleni vieraaksi, ikäänkuin en kuuluisi siihen.\nItaliassa, Nizzassa, Mentonessa, siellä aukeni sydämeni. Kummallista,\nsen täytyy johtua tuon vieraan veren jäännöksestä.»\n\n»Hm, niin», mumisi Streith.\n\n»Ja tämä kaksinaisuus veressä», jatkoi rouva von Syrman miettivästi,\n»selittää, luulen minä, paljon. Myöskin hänessä», ja rouva Syrman\nosoitti päällään Brittaan, »on paljon vierasmaista verta, ja myöskin\nhänessä se selvittää paljon sellaista, jonka kenties pitäisi olla\ntoisenlaista.»\n\nBritta tuli suuttuneen näköiseksi, nousi ja meni ikkunan luo.\n\nHänen äitinsä nauroi liikutettuna. »Hän ei pidä, että hänestä\npuhutaan», sanoi hän, sitten hän huokasi: »Hänessä on myöskin paljon\ngermaanista, paljon isältä perittyä.»\n\nIltasaurinko paistoi vinosti huoneeseen, hipaisi kullattua Tassoa,\nvalaisi pöydän, keltaisen kakun, suuren, sinisen kupin laihoine\nkahvineen ja häipyi savukkeen pieniin savupilviin. Rouva von Syrman\npuhui edelleen valittavalla äänellä, Britta seisoi ikkunan luona ja\nkatseli synkkänä ulos.\n\n»Tämä on surullista», välähti Streithin mielessä, »sietämättömän\nsurullista. Minkätähden istun täällä?»\n\n»Mieheni oli oikea germaani», jatkoi rouva von Syrman, »suuri, vaalea,\nsiniset silmät, hyvin musikaalinen, taitava liikemies ja —» hän\nhuokasi, »ja naiivin itsekäs. Ellei ollut hänelle mieleen, sysäsi hän\nsyrjään niinkuin kylläinen työntää syrjään lautasen, ja, te ymmärrätte,\nse loukkaa, se suututtaa.»\n\nStreith kumartui syvempään kuppinsa yli, häntä suututti tulla siten\ntutustetuksi Syrmanin perheen oloihin, hän pelkäsi, että nyt tulisi\nvielä romaani amerikalaisen vakuutusasiamiehen kanssa, josta hän\nhuhuna oli kuullut. Keskeyttääkseen sanoi hän senvuoksi: »Sellaiset\nverisekoitukset, armollinen rouva, ovat usein hyvin arvokkaat. Mutta\npidätän naisia liian kauan.»\n\nRouva von Syrman hymyili alakuloisesti: »Pidättänyt, herra kreivi,\nmeillä ei ole milloinkaan mitään, tehtävää.»\n\nStreith nousi sanoakseen jäähyväiset.\n\nRouva von Syrman ojensi hänelle kätensä huolimattomalla\ntoverillisuudella ja sanoi: »Toivon, herra kreivi, että kävelymatkanne\nhyvin pian taas johtavat teidät majamme ohi.»\n\nStreith kääntyi Brittan puoleen, tämä piti vilttihattuaan kädessä kuin\nolisi ulos lähdössä ja ilmoitti vakavasti: »Seuraan herra kreiviä.»\n\nRouva von Syrman ravisti tyytymättömänä päätään. »Jos hän sallii sen,\npikku narri», sanoi hän.\n\n»Hyvin mielellään», mumisi Streith. Senjälkeen lähtivät he yhdessä.\n\nBritta vaikeni. Hänen kasvoillaan oli yhä vielä vakava, tyytymätön\nilme, ohikulkiessaan kiskaisi hän nuoria vesoja kuusista ja pureskeli\nniitä.\n\nStreith mietti jotain keskusteluaihetta ja tahtoi sanoa jotakin, joka\ntekisi hyvää nuorelle tytölle, ilahuttaisi häntä. Kun ei hänelle mitään\nparempaa juolahtanut mieleen, kysyi hän: »minkätähden olette niin\npahastuneen näköinen?»\n\n»Minua suututtaa», vastasi Britta, ja hänen äänensä oli matala\nkiihtymyksestä, »minua suututtaa, että jokaiselle, joka meille tulee,\nkerrotaan nuo vanhat jutut kohtalosta, verestä ja yksinäisyydestä.\nTuntuu siltä kuin tahtoisimme pyytää anteeksi, kuin täytyisi meidät\nselittää ihme-eläimiksi. Me olemme nyt kerta kaikkiaan sellaisia kuin\nolemme.»\n\n»Tietysti, tietysti», vakuutti Streith ja katseli hämmästyneenä\nkauniisiin kasvoihin, jotka nyt olivat niin kiihtyneen ja suuttuneen\nnäköiset. »Mutta minä en antaisi suuttumuksen turmella kaunista iltaa.»\n\nBritta hymyili jälleen, kohautti olkapäitään ja sanoi: »Niinpä\nkylläkin, se on tyhmyyttä. Tiedättekö, olin eilen aamulla, kun olitte\nlähtenyt ulos, talonne edustalla. Katselin aitauksen läpi puutarhaan,\nsitten nousin penkille rakennuksen vieressä ja katselin ikkunasta\nsisälle. Tiedän hyvin, että niin ei saa tehdä, että se on sopimatonta,\nmutta minä olin niin utelias. Näin ihmeen kauniin huoneen, useita kuvia\nkullatuissa kehyksissä ja ihanan tiikerintaljan. Vanha, häijynnäköinen\nmies tuli sitte huoneeseen, ja silloin juoksin tieheni.»\n\nStreith nauroi hyväntahtoisesti: »Soo, soo, teidän pitäisi nähdä huone\nsisältäpäin.»\n\nBritta ei vastannut mitään, ja Streith katui heti sanojaan. Minkätähden\nkutsui hän tämän tytön luoksensa? Mitä kuuluivat nämä ihmiset häneen?\nHän oli antanut tänään yllättää itsensä. Samalla tunsi hän tuskallista\nsääliä tätä lasta kohtaan, hän olisi halunnut tehdä jotain Brittan\nhyväksi, hän toivoi, että hän olisi nuori kuin tämä, ollakseen hänelle\niloisena toverina, ja kaikki tuo ei sopinut hänelle, ei kuulunut hänen\nelämäänsä. Britta pysähtyi: »Nyt palaan kotiin», sanoi hän.\n\nStreith ojensi hänelle kätensä. »Kiitän teitä seurastanne.»\n\n»Olin niin iloinen, kun sain tulla kanssanne», vastasi Britta, »minun\nolisi ollut mahdotonta jäädä nyt kotiin.» Sitten lähti hän kulkemaan\nhiukan pitkillä, liukuvilla askeleillaan pitkin metsäpolkua ja katosi\ntiheikköön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoxane ja Eleonore istuivat puutarhakuistilla ja katselivat puutarhaan,\njoka rauhallisena lepäsi iltapäivä-auringon loisteessa. Vihdoin sanoi\nEleonore: »Missä he ovat? Äiti on ollut jo pitkän aikaa kateissa, ja\npienokainen kulkee myöskin omia teitään. Molemmilla on merkillinen halu\nyksinäisyyteen. Mitä täällä oikein tapahtuu?»\n\n»Meitä ei suurestikaan kaivata», virkkoi Roxane.\n\nEleonore huokasi: »Miten olen kaivannut tänne kotiin.»\n\n»Ja nyt?» kysyi Roxane.\n\n»Nyt», jatkoi Eleonore miettivänä, »nyt ei kuitenkaan ole, niinkuin\nluulin. Kaikkihan on pysynyt niin naurettavan samanlaisena, ja\nkuitenkin on kaikki toisin. Minähän olen vain vieraskäynnillä,\nkoiratkin kulkevat ohitse minua tuntematta.»\n\n»Ensimmäisenä vuonna Pietarissa», sanoi Roxane, »kun en öillä voinut\nnukkua koti-ikävän takia, kuljin ajatuksissa läpi kaikkien huoneitten,\nkuulin parketin narinan, ovien ja ovenripojen tutun äänen, muistelin\njokaisen huoneen tuoksua, ajattelin vanhan ylhäisyyden ryppyjä ja\nneiti von Dachsbergin kulmakarvoja, miten hän niitä nosteli, kun\njostakin loukkaantui. Se lohdutti minua, oli kotoista ja rakasta, ja\nnyt, kaikkihan on vielä olemassa, mutta en tiedä, se on pienempää ja\nhaalistuneempaa. Vanha ylhäisyys ja neiti von Dachsberg ovat ikäänkuin\nkutistuneet ja käyneet vanhanaikaisiksi, unelmissani eli kaikki\nvoimakkaampana. Ja sitten, kummallista kyllä, tunnen itseni paljoa\nvanhemmaksi kuin kukaan heistä, vanhemmaksi kuin hänen ylhäisyytensä\nja Dachsberg ja Dünhof maalattuine poskineen, vanhemmaksi kuin äiti ja\nsata vuotta vanhemmaksi kuin pienokainen.»\n\n»Jaa, jaa, niin se on», yhtyi Eleonore, »ajattele, eilen menin\nmakuuhuoneen vanhan piirongin luo ja otin esille nukke-Evan, josta olin\nniin paljon pitänyt, sen, jolla on vaaleat kiharat, vaaleansiniset\nsilmät ja pieni, punainen suu, mutta kiharat olivat kankeat ja\ntomuttuneet, suu kalvennut, kasvot tyhmät ja kuolleet, en ymmärrä\nenään, mitä siinä olen rakastanut. Hiukan samalla tavalla on kaiken\nkanssa täällä. Mutta se kai johtuu siitä, että olemme eläneet omaa\ntarinaamme, ja nämä täällä elävät myöskin omaa tarinaansa.»\n\nRoxane kohautti olkapäitään: »Se tarina, jota he täällä yhä edelleen\nelävät, näyttää minusta hyvin tarpeettomalta», sanoi hän terävästi.\n\nEleonore nauroi: »Niin, se joka koskee kreiviä», ja hetken vaitiolon\njälkeen jatkoi hän: »Ainoastaan vanha puutarha on sellainen kuin se on\nollut, jos kohta sekin on surullinen. Kun minä Birkensteinissä uneksin\nsiitä, oli sen yli aina levinnyt hiljainen, kalpea valo, joka teki sen\nniin hyljätyn näköiseksi, ja nyt, näetkö, on se aivan sen näköinen.»\n\n»On aika matkustaa pois», sanoi Roxane, ja sitte silmäilivät he\nvaijeten pitkin keltaista puutarhatietä.\n\nSillävälin käveli ruhtinatar pitkin puutarhan käytäviä, hän piteli\npientä koria kädessään ja poimi orvokkeja. Hän tunsi niin väkevästi\ntämän kevätpäivän hyväätekevän vaikutuksen, että hän halusi olla yksin,\njotta ei kukaan häiritsisi hänen iloaan. Vaaleanharmaaseen kevätpukuun\npuettuna, harmaa vilttihattu päässä tunsi hän itsensä kauniiksi ja\nnuorekkaaksi, posket ja huulet olivat lämpimät leudosta kevättuulesta.\nPerimmäisen puutarhaportin kautta tuli Streith häntä vastaan, hän aikoi\nmennä majurin luo kansliaan ja oli aikonut käyttää puutarhatietä. »Ah,\nStreith», huudahti ruhtinatar, »vielähän teitäkin näkee. Tehän olette\nviime aikoina ollut aivan näkymätön.» Hän ojensi hänelle kätensä,\nStreith huomasi, että hän oli iloinen.\n\n»En tahtonut häiritä», vastasi hän ja suuteli tarjottua kättä.\nRuhtinattaren kasvot olivat hetken totiset. »Ah niin, lasten takia»,\nvirkkoi hän. Mutta pian hän taas hymyili: »Millainen päivä! En luule,\nettä mikään kevät on milloinkaan tehnyt minua näin onnelliseksi.»\n\n»Kevät on kuitenkin tänä vuonna jotenkin raju», vastasi Streith. He\nkulkivat hitaasti vierekkäin puukujaa pitkin.\n\n»Mitä te olette tehnyt?» kysyi ruhtinatar.\n\n»Olen tarkastanut metsääni», selitti Streith, »olen tehnyt työtä, olen\npannut taloani kuntoon.»\n\nRuhtinatar nauroi: »Pannut taloanne kuntoon? Streith, Streith, te ette\nmilloinkaan tule valmiiksi.»\n\n»Kyllä varmaan, kerran tulen valmiiksi», mumisi Streith.\n\n»Onko rouva Buche valmistanut teille hyviä ruokia?» kysyi ruhtinatar\nedelleen.\n\n»Oh, Buche on nykyään suurenmoinen herkkusieni kastikkeineen ja\nrapukeittoineen», vastasi Streith.\n\nSitten tiedusteli ruhtinatar, minkätähden Roller ei ollut tullut\nmukaan. Roller oli tänä aamuna pyydystänyt jäniksen ja täytyi sen nyt\nrangaistukseksi pysyä kotona.\n\nKäytävän päässä oli penkki. »Emmekö istuudu», sanoi ruhtinatar. Nyt\nistuivat he heleän vihreitten vaahteranlehtien muodostaman katoksen\nalla. Heidän jalkojensa juurella ruohikossa väreilivät lehtien\nmuodostamat varjot, ja pitkin käytävää tuli aurinko heidän luokseen,\nkullalta hohtava virta, ja nuo monet äänettömät, pienet siivet, jotka\ntäyttivät ilman, uivat kullassa.\n\n»Tämmöisenä päivänä», sanoi ruhtinatar ja hengähti syvään, »tämmöisenä\npäivänä unohtaa todella olevansa vanha nainen.»\n\nStreith tiesi, että hänen nyt oli väitettävä vastaan, mutta kesti\nkuitenkin muutamia hetkiä, ennenkuin hän keksi, mitä sanoisi, ja sitten\nse tuli seikkaperäisesti ja opettavasti: »Nuoruuskäsitteellä», alkoi\nhän, »harjoitetaan oikeastaan paljon vallattomuutta. Nuoruudella,\ntotta kyllä, on hyvät puolensa, mutta sitä tavallaan liioitellaan. Kun\nkatselen nuorisoamme tai ajattelen omaa nuoruuttani, on minusta kuin\nniinä vuosina muistuttaisimme soitto-oppilaita, jotka harjoittelevat\nvaikeata kappaletta, he panevat siihen kaiken innostuksensa ja\nhehkunsa, mutta joka hetki syntyy joku väärä ääni tai epäpuhdas sointu.»\n\n»Nuoruus on nuoruus», sanoi ruhtinatar hellästi.\n\n»En sano mitään pahaa nuoruudesta», jatkoi Streith, »tarkoitan vaan,\nettä ei nuoruus ole se aika, josta elämä itseasiassa riippuu, vaan se\nriippuu ajasta, jolloin jo ymmärrämme elämää, jolloin jo olemme siihen\ntutustuneet, silloin vasta voimme siitä jotakin muodostaa. Elämä on\nliian vaikea soittokone sopiakseen kouluhuoneeseen.»\n\nRuhtinatar katseli Streithia ystävällisesti: »Niin, kenties te pystytte\nsiihen, Streith», sanoi hän, sitten hän katseli koriinsa ja leikitteli\norvokeilla. Vaitiolon aikana, joka nyt syntyi, tunsi Streith selvästi,\nettä oli tullut hetki, jolloin oli sanottava jotakin tärkeätä, jotakin,\njoka koski häntä ja ruhtinatarta, ruhtinatar odotti sitä. Hänen\nmieleensä juolahti paljonkin, mutta hän hylkäsi sen, kaikki näytti\nhänestä tehdyltä ja naurettavalta. Ruhtinatar katsahti jälleen ylös,\nhänen silmissään kuvastui ikäänkuin hämmästystä. »Te ette ole kertonut\nminulle vielä mitään ruusuistanne», sanoi hän, jatkaakseen uudelleen\nkeskustelua.\n\n»Ruusut», matki Streith, hän oli hämillään, ja sellaista sattui hänelle\nharvoin. »Ruusut ovat hyvin säilyneet yli talven, olen hankkinut\nitselleni kaksi uutta, yhden violettiin vivahtavan suuren punaisen, sen\nnimi on miss Vanderbilt.»\n\n»Niin demokraattista», huomautti ruhtinatar.\n\nStreith kohautti olkapäitään: »Ruusutkin muuttuvat demokraattisiksi.\nToinen on pieni, rikinkeltainen ruusu, joka tuoksuaa hyvin hyvältä, sen\nnimi on, en tiedä miksi: Diane vaincue.»\n\n»Miten kaunista», huudahti ruhtinatar, »tuo kaikki on minun nähtävä,\nteidän täytyy taas kerran järjestää teekutsu minulle ja paroonitar\nDünhofille.»\n\nStreith kumarsi: »Jos vaan minun sallitaan», sanoi hän.\n\nRuhtinatar katsahti kelloa ja nousi. »On aika palata kotiin», virkkoi\nhän, »tänään on torstai, siis vieraita teellä, tuletteko te myös?»\n\nEi, Streithin oli mentävä kotiin ja ryhdyttävä työhön.\n\n»Näkemiin sitten», lopetti ruhtinatar. »Päästäkää Roller parka\nvapaaksi.» Ja kun hän aikoi lähteä, kääntyi hän vielä kerran ja sanoi\nkeimailevasti hymyillen: »Haluatteko myöskin orvokkeja?» Streith ojensi\nkätensä kuin almua saadakseen, ja ruhtinatar täytti käden orvokeilla.\n\nKulkiessaan takaisin puutarhan läpi pisti Streith nenänsä orvokkeihin,\njoita hän piti kädessään. Hän oli suuttunut itseensä. Ennen, kun\nhän oli ollut kauniin naisen seurassa, oli hän pettämättömällä\nvarmuudella osannut käyttää hyväkseen hetkeä, jolloin tuo kaunis nainen\nodotti, että hän saisi jotakin, joka veisi heidät lähelle toisiansa,\nsilmänräpäystä, jolloin hän halusi tulla valloitetuksi ja voitetuksi.\nJa tänään — hän oli käyttäytynyt kuin opettajakokelas. Senlisäksi vielä\njäykkä puhe nuoruudesta. Käsittämätöntä. Ja äkkiä ajatteli hän Brittaa,\najatteli häntä kuin olisi hän itse nuoruus, jota hän oli herjannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinattaret aikoivat aamujunalla jättää Gutheidenin. Kaikki olivat\nnousseet aikaisin ylös, lähtö aikaansai äkkinäisen hämmingin talossa.\nKamarineidot ja palvelijat juoksivat edestakaisin, matkalaukkuja\nkannettiin, ja seurueeseen kuuluvat naiset ja herrat seisoivat\nhiukan unisina ja juttelivat hajamielisinä keskenään. Perhe istui\nruhtinattaren huoneessa, Eleonore ja ruhtinatar itkivät, Roxanenkin\nrauhallisia kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet, Marie oli hyvin\nsurullinen, ero sisarista tuotti hänelle tuskaa, mutta hän ei voinut\nitkeä ja se oli onnetonta. Keskusteltiin surullisella äänellä\nmitättömistä asioista, lähtö- ja tuloajoista, asemista ja ilmasta.\nParooni Fürwit, joka podagransa vuoksi oli taitava ilmanennustaja, oli\ntäksi päiväksi ennustanut ukkosta. Vihdoin oli lähdön hetki tullut,\nja kun vaunut lähtivät, valtasi suuri rauha talon, ja keskipäivän\naikaan oli talo yhtä hiljainen kuin yöllä. Kaikki olivat vetäytyneet\nhuoneisiinsa hakeakseen korvausta menetetystä aamu-unesta.\n\nMarienkin piti nukkua, mutta hän ei saanut rauhaa. Hänellä oli tänä\nkeväänä tunne, että hänen alituiseen tuli olla varoillaan, jotta ei\nlaiminlöisi jotain elämystä: Hän kulki tyhjän huonerivin läpi, eteen\nvedettyjen ikkunaverhojen takana nauttivat keltaiset atlashuonekalut\nkeskipäivälepoaan, viereiseen taulukokoelmaan oli avonaisen ikkunan\nkautta eksynyt mehiläinen, joka tyytymättömänä surisi suurten esi-isien\nnenän ohitse. Tupakkahuoneessa vihdoin lepäsi parooni Fürwit suuressa\nnojatuolissa, pää taaksepäin taivutettuna, ja nukkui, hänen avonaisesta\nsuustaan kuului käheä, uninen ääni kuin vanhan, ruostuneen kellon\ntikutus. Hiljaa palasi Marie takaisin. Jo lapsena, kun hän tähän aikaan\npäivästä liikkui tyhjissä, aurinkoisissa huoneissa, oli hän tuntenut\nihmeellistä toimintahalua, jotakin täytyi tehdä, tie oli vapaa. Tänään\noli tunne, että jokin odotti häntä, erityisen voimakas, hänen oli\ntehtävä jotakin, josta hän iloitsisi, ja se oli hänen tehtävä pahalla\nomallatunnolla, ja sitten hän myöskin tiesi, mitä se oli, hänen oli\nmentävä puutarhaan.\n\nPuutarha oli hiljainen ja aurinkoinen niinkuin talokin,\nliikkumattomina seisoivat tulpaanit ja narsissit lavoissaan, ja\nkun Marie poimi pari narsissia, olivat lehdykät lämpimät kuin\nihmishuulet. Hän kiiruhti puistoon, hän ei muistanut olleensa täällä\ntähän aikaan, ja kaikki oli oudon näköistä. Tuossa oli lammikko,\nmusta ja liikkumaton, pieniä ruutanoita lekotteli joukottain pinnalla\nauringonpaisteessa, ankat olivat paenneet rannalle piilipuiden varjoon\nja ääntelivät siellä hiljalleen, jopa auringonlämmittämän veden ja\nlehtien tuoksukin tuntui Mariesta uudelta. Kauempana suuren jalavan\nalla nukkui kaksi puutarharenkiä ruohikossa, he ojensivat kätensä ja\njalkansa, lakkinsa olivat he vetäneet silmille, ja he kuorsasivat\nmolemmat; se muistutti aivan karkeata vuoropuhelua. Marie pysähtyi\nhetkeksi, nuo suuret miehenruumiit syvän unen niin avuttomiksi ja\nhervottomiksi vaivuttamat, näyttivät hänestä merkillisiltä. Kun\nhän meni eteenpäin, huomasi hän puukujan päässä pienen puna- ja\nvalkoraitaisen olennon, joka nopeasti, nopeasti kiiruhti eteenpäin,\nalasriippuvat käsivarret heiluivat säännöllisesti edestakaisin.\n»Sehän on pieni kamarineitoni Emilie», ajatteli Marie, »mihin hän\nmahtaa juosta. Nyt poikkeaa hän pois suurelta tieltä ja katoaa\nsireenipensaiden taakse, siellä hän pysähtyy, hänen valkea ja\npunaraitainen pukunsa kuultaa hiukan pensaiden läpi, vihreä hattu\nsukeltaa esiin, se on varmaan nuori puutarhuri. Mitä kaikkea täällä\ntapahtuukaan tänä hiljaisena, outona keskipäivänhetkenä.» Marie nousi\nloivaa rinnettä, tuolla oli pieni lammikko, suuri, pyöreä reikä\npikimustine vesineen. Rannalla seisoi paatsama ja kivipöytineen ja\n-penkkeineen. Penkillä istui Felix, hän oli ottanut hatun päästään ja\nnukkui, pää rinnalle vaipuneena. Marie pysähtyi ja tarkasti häntä.\nLehvistön läpi lankeava valo teki hänen kasvonsa kalpeiksi, ja uni\nteki hänet lapsellisen näköiseksi, ja kuitenkin oli hänen piirteissään\njotakin huolestunutta. »Raukka», ajatteli Marie, »sen aiheuttavat kai\nnuo kauheat velat.»\n\nNyt avasi hän silmänsä, hetken tuijotti hän unisena Marieta, sitten\nhypähti hän pystyyn. »Pyydän anteeksi», sanoi hän, »luulen, että olen\nnukkunut.»\n\n»Miten syvästi te nukuitte», vastasi Marie. »Kuljin tästä sattumalta\nohitse, ja silloin huomasin teidät.»\n\nFelixin huulet vapisivat, Marie tunsi tuon, kun hänen huulensa noin\nvapisivat, kun hänen silmänsä kävivät tummiksi, silloin oli hän\nsuuttunut, silloin oli hän julman näköinen, ja hän mietti, mikä nyt\nmahtoi häntä suututtaa.\n\n»Tietysti», alkoi hän, »enhän muutoin luulekaan, että se tapahtui minun\ntähteni. Prinsessat kulkevat aina vain sattumalta ohitse.»\n\nMarien silmät kävivät pyöreiksi pelästyksestä. »Miksi te niin sanotte?»\nkysyi hän. »Minkätähden puhutte minulle sillä tavalla?»\n\nFelix rypisti kulmakarvojaan ja puraisi huuleensa: »Pyydän anteeksi»,\nsanoi hän muodollisesti, »unohdan itseni, tiedän, että käyttäydyn\nkehnosti, pyydän anteeksi. Toivon, ettei teidän ylhäisyytenne\nkuitenkaan heti lähde pois. Lupaan olla moitteettoman kohtelias,\nmoitteettoman kohtelias.»\n\nMutta nyt Marie suuttui, hän löi narsisseilla pöydän kivilevyyn, ja\nhänen äänestään kuului, etteivät kyyneleet olleet kaukana: »Minä en\nensinkään halua, että minun kanssani aina puhutaan moitteettomasti ja\nkohteliaasti, mutta tiedän, että Hilda on teille uskotellut, että\nprinsessojen kanssa voidaan puhua vain jäykästi ja ikävästi. Hilda\nhalveksii prinsessoja, koska he eivät kehity, koska he eivät ole\nuudenaikaisia tyttöjä.»\n\nNyt hymyili Felix taas hyväntahtoisesti, suuttunut, vaalea tyttö\npyöreine, kosteine silmineen miellytti häntä kovasti, ja hän tunsi\nmielihyvällä, että hänellä oli vaikutusvaltaa tuohon kauniiseen\ntyttöön. »Eikö teidän ylhäisyytenne halua istua?» sanoi hän.\n\nMarie meni penkin luo ja istuutui, hänen polvensa vapisivat, ja hänen\noli vaikea seistä. »Tuosta ijankaikkisesta prinsessasta», jatkoi hän\nvalittaen, »kuulen jo tarpeeksi neiti von Dachsbergilta. Prinsessa,\nse on kuin salpa, joka vedetään kaikkien ovien eteen, joiden takana\ntapahtuu jotakin hauskaa. Puhukaa toki niinkuin puhutte muiden tyttöjen\nkanssa, kuten Hildan kanssa, sanokaa, mitä haluatte, teidän ei myöskään\naina tarvitse sanoa teidän ylhäisyytenne, se vaan vie aikaa.»\n\n»Miten minun tulee sanoa?» kysyi Felix.\n\n»Niinkuin haluatte», vastasi Marie harmistuneena, »sehän teidän täytyy\nparemmin tietää.»\n\nFelix katsahti Mariehen miettivällä, hiukan ylimielisellä katseella.\n»Prinsessa», virkkoi hän, »sehän on jotakin kaunista, hän on kuin pieni\nmadonna, jolla on ruusuiset kasvot ja kullalla kirjailtu puku, ja joka\nseisoo pienessä kojussa, jokainen, joka kulkee siitä sivutse, kumartaa\nhänelle.»\n\n»Mutta minä en halua seistä yksinäni kojussa», huudahti Marie,\n»mutta mitä pitää sitte tehdä, mitä tekevät muut tytöt? Mitä tekee\nuudenaikainen tyttö?»\n\nFelix huojutti ajatuksissaan päätään edestakaisin. »Jos uudenaikainen\ntyttö», sanoi hän, »menee puistoon tavatakseen jotakuta, ei hän silloin\nsano, että hän sattumalta kulki ohitse.»\n\nMarie sävähti tummanpunaiseksi: »Oh, kyllä hekin joskus valehtelevat»,\nsanoi hän, »mutta miten tahansa, minä olen tullut tänne sentähden, että\ntiesin teidän istuvan täällä.»\n\nFelix nauroi koko kasvoillaan ja löi kädellä polveensa: »Sitten on\nkaikki hyvin. Miten minä jumaloin teitä! Ja saanhan sanoa kaikki, mitä\ntahdon.»\n\nMarie nyökäytti: »Sanokaa vaan.»\n\n»Silloin viinimarjapensaiden alla», alkoi Felix, »silloin se alkoi,\nja siitä asti se ei ole minua jättänyt. Kun te edellisenä kesänä\nolitte matkoilla ja talvella oleskelitte Italiassa, oli lomani kuin\nhukkaanmennyttä, iloton kuin kasarmi. Hilda oli raivoissaan, hän sanoi,\nettä oli typerää rakastua prinsessaan, sillä ei voita mitään. Ei,\nmahdollisesti ei sillä voita mitään, ei ainakaan Jumalan kiitos mitään\nylennystä, jonka takia täytyisi rasittaa itseään. Ihanimmista asioista\nei milloinkaan tule mitään, niillä ei ole mitään tulevaisuutta. Mutta,\nettä te tänään olette tullut tänne, että istumme täällä vierekkäin ja\nminä saan sanoa teille kaiken, eikö se jo ole paljon? Eikö se ole hyvin\npaljon?»\n\nMarie piti käsiään ristissä helmassa, hänen kasvonsa olivat totiset\nkuin kuuntelisi hän hartaudenharjoitusta, harvinaisen liikuttavaa\nhartaudenharjoitusta.\n\n»Yhden asian voisimme vielä tehdä», sanoi Felix mietti västi.\n\nMarie hymyili heikosti, antoi käsivarsiensa velttoina riippua ja kysyi;\n»Mitä minun vielä on tehtävä?»\n\nTämä tahdottomuus, joka teki hänet voimattomaksi, tuntui suloiselta.\n»Ajattelen, että menemme tuon portin kautta ulos», ehdotti Felix,\n»vähän kauempana on nummi ja siellä pieni hietakuoppa, ja tuolla\nhietakuopassa on nyt varmaan ihmeellistä.»\n\nMarie ravisti päätään, ei, se oli liian vaarallista.\n\n»Se on vaarallista», myönsi Felix, »mutta yhteinen vaara vie lähemmäksi\ntoisiaan.»\n\nMutta Marie ei uskaltanut, ei, se ei käynyt päinsä.\n\n»Vai niin, se ei käy päinsä», sanoi Felix masentuneena. Hetken\nvaikenivat molemmat. Puukujaan ilmestyi taas tuo pieni puna-\nja valkoraitainen olento ja kiiruhti, heiluttaen käsivarsiaan\nedestakaisin, ylös linnaan. »Pieni kamarineitsyt», sanoi Felix,\n»hänet näen joka kerta, kun istun täällä. Hän juoksee ystävänsä luo\nsireenipensaikkoon.»\n\nMarie nousi penkiltä. »Menkäämme siis hietakuoppaanne», sanoi hän\npäättävästi.\n\nVarovasti he hiipivät sireeni» ja paatsamapensaiden alitse\npuistoveräjälle. Siellä kulki maantie ohitse, ja sen toisella puolella\noli nummi ja pieni hietakuoppa. Sen reunat olivat jyrkät ja Marien\ntäytyi lujasti nojautua Felixiin. Alhaalla oli kirkas auringonvalo,\nmenneenvuotinen kanerva peitti seinämät, siellä täällä suuri\ntakiaislehti ja voikukan kullankeltainen kukka, tuoksui lämpimältä\nhiekalta.\n\n»Olkaa hyvä istukaa», sanoi Felix ja hieroi tyytyväisenä käsiään, »tämä\nkanervikko kahisee kuin silkki, eikö totta? Suurenmoinen chambre à\npart. Olemme täällä niinsanoaksemme ulkopuolella maailmaa, mitään ei\nole jälellä, ettekö tunne, miten prinsessa täällä putoaa pois?»\n\n»Kyllä», virkkoi Marie, »luulen, että tunnen jotakin sellaista.»\n\nSilloin kietoi Felix käsivartensa hänen vyötäisilleen, hän hiukan\nhämmästyi sitä, mutta hän ajatteli, että niin täytyi kai olla. Sitten\nkumartui hän hänen ylitseen ja suuteli häntä.\n\nMarie tunsi hänen kuumat huulensa, hänen pienet viiksensä huulillaan.\nHänen mielessään välähti: »Se on siis tämä, josta Hilda on puhunut, ja\nminunkin on kai jotakin tehtävä, kenties on minun kiedottava käteni\nhänen kaulansa ympäri», ja hän kietoi kätensä Felixin kaulan ympäri.\nSen täytyi olla oikein, sillä hän tunsi sydämensä aivan lämpiävän.\n\nTyytyväisenä nojasi Felix kanervikkoon ja sulki silmänsä. »Oi, suloinen\nylhäisyys», sanoi hän, »ihanaa, ihanaa täällä on, kun suljen silmäni,\nkuulen jotakin soivan, se on vereni, se sirkuttaa kuin heinäsirkat.»\n\n»Minä en voi sulkea silmiäni», selitti Marie masentuneena, »kun suljen\nsilmäni, pelkään; pelkään sentähden, että olen täällä, että te olette\ntäällä, ja minä näen linnan ja neiti von Dachsbergin, joka etsii minua.»\n\n»Ei mitään omantunnonvaivoja», kiivastui Felix, »omantunnonvaivat ovat\njokapäiväisiä, omantunnonvaivat turmelevat kaiken. Me emme tule pitkään\naikaan näkemään toisiamme», jatkoi hän hellästi, »tänään iltapäivällä\nlähden isäni kanssa ikävän, vanhan sedän luo, siellä viivymme kaksi\npäivää ja tulemme sitten myöhään illalla kotiin, ja aamulla aikaisin\npalaan jälleen virkaani. Yhden yön siis olen enään täällä, mutta koko\ntuon yön olen istuva penkillä puistossa.»\n\n»Puistossa?» kysyi Marie hämmästyneenä. »Enhän minä kuitenkaan yöllä\nvoi tulla puistoon.»\n\n»Ei, sitä te kenties ette voi», jatkoi Felix, »kaikessa tapauksessa\nistun koko yön siellä penkillä ja ajattelen teitä ja odotan jotakin\nmahdotonta, ihmettä.»\n\n»Minähän en voi päästä edes ulos huoneestani», valitti Marie\nkiusattuna, »ilman että Emilie huomaa sen.»\n\n»No, tuo pieni kamarineitsyt Emilie», virkkoi Felix, »hänen kai pitäisi\ntuntea oikeat tiet. Mutta minä en sano, että se on mahdollista, minä\nsanon vaan, että minä tulen istumaan penkillä.»\n\nLevottomana käänteli Marie itseään kanervikossa. »En milloinkaan tee\nsitä!» valitti hän. Hänestä tuntui nyt tuo vieras tahto, jolla oli\nvaltaa hänen ylitsensä, tuskalliselta. Felix ei vastannut mitään.\n\nÄänettöminä leijailivat pienet siniset ja kullanruskeat perhoset heidän\nyläpuolellaan, hiljaa suristen laskeutuivat mettiäiset voikukille,\nmutta korkealla vaaleansinisellä taivaalla lentelivät pääskyset\nnuolennopeina ohitse ja päästivät kimeitä, pieniä ilohuutoja, jotka\nMariesta tuntuivat äärettömän suruttomilta.\n\n»Nyt meidän täytyy kai lähteä», sanoi Felix.\n\nHe nousivat ja kiipesivät ylös hietakuopan jyrkkää rinnettä. He\neivät puhelleet mitään keskenään, Marie tunsi itsensä syylliseksi,\nja se teki hänet onnettomaksi. Kun he olivat onnellisesti saapuneet\npuistoveräjälle, suuteli Felix vakavana Marien kättä ja sanoi: »Voikaa\nhyvin, täällä penkillä olen muisteleva teitä.» Marie ei osannut mitään\nsiihen vastata, ja niin he erosivat.\n\nNyt oli Mariella kiire päästä kotiin, hän melkein juoksi, ja\ntahtomattaan heilutteli hän käsivarsillaan samalla tavalla kuin oli\nnähnyt kamarineito Emilien tekevän. Linnassa kulki, jo neiti von\nDachsberg huoneitten läpi ja etsi prinsessaa; hän oli hyvin suuttunut,\nkun Marie oli niin palavissaan, lääkäri oli kieltänyt häneltä\nliiallisen lämpenemisen. Puutarhassa istuminen keskipäivänaikaan oli\nvaromatonta, nyt ei voinut ajatella kävelymatkaa, prinsessan tuli\nrauhallisesti istua huoneessa ja neiti von Dachsberg lukisi hänelle.\nHän otti Vilmarin kirjallisuushistorian ja luki mestarilaulajista\nNürnbergissä. Hänen äänessään väreili vielä tyytymättömyys. Marie\nmakasi nojatuolissa eikä kuunnellut. Hänellä oli sydämentykytystä ja\nhän oli lopen väsynyt. Äsken elettyä ajatteli hän kuin jotakin, joka\noli jo hyvin kaukana, se oli niin epätodenmukaista. Mitä yhteistä oli\nsairaaloisella prinsessalla, jolle neiti von Dachsberg luki Vilmaria,\ntytön kanssa hietakuopassa, hänen, joka antoi Felixin suudella\nitseään. Siltä tytöltä saattoi odottaa mahdottomintakin, hän menisi\nrauhallisesti puistoon yölläkin. Pikku Emilien kanssa saattoi puhua,\nhän voisi antaa hänelle rahaa, hän voisi uhata häntä sillä, että oli\nnähnyt, miten tämä meni sireenipensaikkoon nuoren puutarhurin luo. Se\nolisi tietysti epäjaloa, mutta sellaista oli elämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinatar ja paroonitar Dünhof lähtivät iltapäivällä metsästyslinnaan;\nkreivi Streith oli kutsunut heidät teelle. Ruhtinattarella oli päällään\nohut, vadelmanvärinen puku ja hattu, joka yltyleensä oli kieloilla\npeitetty. Hän oli hyvin iloinen, nauroi pienille, vähäpätöisille\nasioille ja kiusasi paroonitar Dünhofia kreivi Minskyllä. »Kun hän\nistuutui teidän viereenne, oli hän hyvin rakastuneen näköinen.»\nParoonitar liiotteli suuttumustaan huvittaakseen ruhtinatarta. »Tuo\nkamala ihminen, hän muistuttaa minusta kahvikuppia, johon on pantu\nliian paljon sokeria.»\n\nLinnassa vastaanotti kreivi naiset portaiden juurella ja johdatti\nruhtinattaren puutarhasaliin. »Emmekö mene ensin puutarhaan», ehdotti\nruhtinatar.\n\nPuutarhakäytäville oli hiljan siroteltu kaunista, punertavaa hiekkaa,\nja niitä reunusti rivi pieniä, tulenvärisiä tulpaaneja, takana\nseisoivat runkoruusut. Jokaiseen oli kiinnitetty pieni, valkea\ntaulu, jossa oli ruusun nimi. Ruohokentällä oli pyöreitä saarekkeita\ntäynnä valkeita ja punaisia tulpaaneja ja hyasintteja. Mutta pienen\nvesi-altaan, jonka keskellä tritooni puhalsi näkinkengästä ohuen\nvesisuihkun ilmaan, ympäröi tiheä kehä narsisseja. Kirkkaassa\nkevätauringossa loistivat värit iloisina kuin olisivat ne juuri pestyt\nja vietettäisiin täällä hiljaisessa puutarhassa juhlapäivää.\n\n»Ah, Streith, miten kaunista», sanoi ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof\nhuudahti ihastuneena: »Aivankuin maalattu!»\n\nStreith esitteli ruusujaan: tämä oli Sansibarin sulttaani, tuo tuolla\nparoonitar Rothschild, täällä oli madame de Recamier. Streith toivoi,\nettä ne tänä vuonna kukkisivat samaan aikaan, ja silloin toivoi hän\nsaavansa näyttää niitä hänen korkeudelleen. »Kyllä, silloin minä\ntulen», sanoi ruhtinatar, »en tiedä, onhan minullakin tulpaaneja,\nnarsisseja ja ruusuja, mutta meillä ne ovat ikäänkuin kaukana ja\nvieraita, puutarhuri asettaa ne maljakoihin, tahi me kuljemme niiden\nohitse ja kerran haistelemme niitä, siinä kaikki. Täällä teidän\nluonanne ne ovat niin eläviä, ne seisovat vierekkäin kuin seura\nylhäisiä henkilöitä, joiden joukossa kernaasti haluaisi olla »recu».\n\n»Se ei ole helppoa», arveli Streith, »kukat ovat hyvin\nitseensäsulkeutuvia olentoja, ei ole mahdollista päästä lähelle heitä,\nhe pitävät aina meitä välimatkan päässä. Joskus illalla hiivin yli\ntulpaanien, tunnustelen niitä, mutta miten poistyöntäviä ovat silloin\nnuo suljetut, kosteat terät. Voinhan kyllä taittaa niitä, mutta se on\nsilloin raakaa väkivaltaa, ne kärsivät sen hiljaa ja ylhäisesti kuin\nylimystön naiset, kun heidät laahattiin giljotiinille.»\n\n»Ei, ei», vastasi ruhtinatar, »te olette kukkienne ystävä.»\n\nPientä kukkatarhaa, joka oli tasainen kuin kirjava shakkilauta,\nreunusti rivi kukkivia sireenipensaita, niiden takana oli hedelmäpuu-\nja keittiökasvitarha.\n\n»Tietysti haluan nähdä keittiökasvitarhan», sanoi ruhtinatar, »haluan\nnähdä kaiken. Missä ovat teidän siilinne?»\n\n»Ne nukkuvat päivällä», vastasi Streith, »nuo yöhaaveksijat.»\n\nHedelmäpuut olivat täydessä kukassa, ja tyyni ilma oli täynnä hitaasti\nja äänettömästi maahan leijailevia, valkoisia kukkalehtiä.\n\nStreith esitteli puitaan: »Nämä täällä ovat renettejä nämä\ngravensteiniläisiä, täällä on kaneelipäärynöitä, joilla on merkillinen\nrokokomaku, ja täällä kasvaa säleikköpäärynöitä.»\n\n»Miten hyvinhoidetulta kaikki näyttää», virkkoi ruhtinatar, »näettekö,\nDünhof, keittiökasvilavoja, kuin viivottimella vedetyt. En ole\nmilloinkaan ennen huomannut, että keittiökasvitarha voi olla niin\nkaunis.» Ruhtinatar päästi Streithin käsivarren kävelläkseen lavojen\nvälissä. »Tuossahan on kaalintaimia ja herneitä. Nämä ovat varmaan\nporkkanoita — syöttekö porkkanoita? Minä en niitä syö.»\n\n»Kuitenkin», vastasi Streith, »aivan pehmeiksi keitettyinä ja vallan\nnuorina on niissä mieto aprikoosinmaku.»\n\nRuhtinatar vei lornetin silmilleen ja kumartui syvään lavan\nyli: »Tosiaanko», sanoi hän, »mutta kenties ainoastaan teidän\nporkkanoillanne.»\n\n»Täällä on eräs uusi laji valkeita puutarhamansikoita, selitti Streith,\n»ja tuolla parsa, jolle puutarhuri ja minä omistamme erikoisen hellää\nhuomaavaisuutta.»\n\n»Ja tuolla ovat taimilavat», huudahti ruhtinatar, »nekin minun täytyy\nnähdä. Miten kauniin sileitä ovat kapeat polut lavojen välillä, aivan\nniillä voisi tanssia.» Ruhtinatar otti muutamia liukuvia tanssi»\naskeleita ja nauroi. Taimilavat olivat kukkulalla, lasiakkunat\nolivat avatut, ja siellä nauttivat auringosta retiisit, kurkun- ja\nmeloonintaimet. Ruhtinatar istuutui erään taimilavan puureunustalle\nja hengitti mielihyvin väkevätä tuoksua, joka levisi ympäröivistä\nkasveista. »Miten lämmintä täällä on ja miten miellyttävää», sanoi\nhän, »kun minulla on suruja, haluaisin istua täällä, täällä on niin\nrauhallista, täällä istuu kuin hyvien ihmisten seurassa. Antakaa\nminulle toki yksi retiiseistänne maistettavaksi.»\n\nVarovasti veti Streith muutamia retiisejä lavasta, meni kaivolle,\nhuuhtoi ne ja tarjosi naisille.\n\n»Mainiota, mainiota», huudahti ruhtinatar, »luulen, että nämäkin\nmaistuvat hiukan aprikooseilta, eikö totta, rakas Dünhof?»\n\nNyt oli aika taas palata taloon. Puutarhasalissa tarjottiin tee.\nRuhtinatar nojasi sohvannurkkaukseen, aurinko oli tehnyt hänet\nlämpimäksi, hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli\nvilkkaan nuorekas ilme, joka kaunisti ne. »Eräänä päivänä puhuitte\nte, rakas kreivi», alkoi hän miettivästä, »että tulemme ystäviksi\nelämän kanssa, niin, te osaatte sen taidon, te kyllä. Kun minä olin\nnuori, olin elämään samassa suhteessa kuin opettajaan, myöhemmin kuin\nylihovimestarittareen.»\n\nStreith nauroi: »No, huolimatta kaikesta ystävyydestä», vastasi hän,\n»on jälellä kuitenkin jonkunverran epäluottamusta. Kun veljelläni\nja minulla oli jotakin miellyttävää odotettavana, kävelymatka tai\njuhlapäivällinen, silloin veljeni iloitsi vilpittömästi, mutta minussa\nheräsi hämäriä aavistuksia: todennäköisesti tulee sade, luultavasti\novat aikaihmiset epäystävällisiä, tahi tulevat saappaat likistämään,\nluultavasti ovat leivokset niin vaikeastisulavia, että saan niitä hyvin\nvähän. Tiedän, että tämä teki veljeni aivan epätoivoiseksi, hän valitti\näidilleni, että turmelen hänen ilonsa. Minua rangaistiin, en päässyt\nmukaan kävelymatkalle tai en saanut yhtään kakkua.»\n\n»Pieni Donald parka», sanoi ruhtinatar säälivästi.\n\nMutta Streith piti sitä aivan oikeana, lasten tuli oppia iloitsemaan.\n\n»Ei löydy kuitenkaan mitään surullisempaa», virkkoi paroonitar, »kuin\npettynyt lapsi.»\n\n»Ja lapset ovat aina pettyneitä», vastasi ruhtinatar vilkkaasti,\n»merkillistä, jokainen meistä on ollut lapsi, ja kuitenkin ymmärrämme\nyhtä vähän lapsia kuin kukkia. Jokainen meistä kuitenkin muistaa, että\nlapsena eivät aikaihmiset ymmärtäneet häntä.»\n\n»Niin, se on merkillistä», vahvisti Streith ja tarttui\nvoileipälautaseen tarjoten ruhtinattarelle. »Eikö teidän korkeutenne\nhalua maistaa näitä voileipiä, ne ovat rouva Buchen omaa keksintöä.»\n\nRuhtinatar otti yhden voileivän ja katseli sitä tarkkaavasti. »Ettekö\nmilloinkaan pety rouva Buchen suhteen?» kysyi hän, »tarkoitan näin\nhaukikotlettien ja voileipien suhteen.»\n\n»En milloinkaan», vastasi Streith. »Vuosien kuluessa tapaamme kuitenkin\nyhtä ja toista elämässä, johon voimme luottaa, joitakin uskollisia\nliittolaisia.» »Liittolainen on hyvä olemassa», sanoi ruhtinatar antaen\nsanojen lämpiminä kaikua. »Birkensteinissakin oli minulla uskollinen\nliittolainen.»\n\nParoonitar loi silmänsä alas ja painautui syvemmälle nojatuoliin, kuin\nhaluaisi hän, että he unohtaisivat hänen läsnäolonsa.\n\nStreith hymyili juhlallisesti ja katseli ruhtinattaren suuta, kapeita,\nhyvin punaisia huulia ja hienoja juovia, jotka kulkivat suupielistä\nalaspäin ja antoivat tälle suulle liikuttavan ja juhlallisen ilmeen.\nKukaan ei puhunut vähään aikaan, tuntui siltä kuin viimeisten sanojen\nmerkityksellisyys ei niin pian saisi haihtua. Ruhtinatar alkoi hitaasti\nsyödä voileipää, jota hän piti kädessään. Vihdoin hän sanoi: »Nyt,\nkreivi, täytyy teidän soittaa jotakin meille, se kuuluu asiaan.»\n\nTottelevasti nousi Streith ja astui pianon ääreen. Hän alkoi soittaa.\nSchumannin »Glückes genug». Hän soitti aivan hiljaa ja sydämellisesti,\nja tämän sävelen pidätettyyn riemuun sekaantui kottaraisen intohimoinen\nvihellys kastanjassa ikkunan ulkopuolella.\n\nHiljainen melu avonaisen akkunan luota sai Streithin katsomaan ylös\nkoskettimista.\n\nBritta seisoi siellä ikkunan edustalla, vilttihattu niskassa, tumma\ntukka riippuen otsalla. Hän nauroi, Streith näki selvästi hänen\nhampaittensa valkean välkkeen. Sitten heitti hän jotakin huoneeseen ja\nkatosi.\n\n»Kuka se on?» huudahtivat molemmat naiset ja veivät lornetit silmilleen.\n\nStreith meni akkunan luo, hän tunsi punastuvansa kuin poika.\n\n»Ohikulkevia lapsia», sanoi hän, »vallattomuutta, minun täytyy antaa\nottaa penkki pois akkunan alta.»\n\n»Nehän ovat orvokkeja, joita teille viskataan», huudahti ruhtinatar,\n»siis kunnianosotus.»\n\nStreith oli tyyntynyt ja kääntyi jälleen naisten puoleen: »Tällä\nkertaa ne ovat orvokkeja», virkkoi hän, »toisella kertaa vähemmän\ntervetulleita esineitä.»\n\n»Eikö se ollut tuon metsänaisen tytär?» kysyi paroonitar, »tuon rouva\nvon Syrmannin?»\n\n»En tunne niitä ihmisiä», vastasi Streith, kuivasti ja varmasti. Hän\nistuutui jälleen paikalleen, tekeytyi kuin ei tapaus olisi ollut\nminkään huomion arvoinen, vaikka se kiihoitti häntä niin, että hän\nvärisi. Puhuttiin välinpitämättömistä asioista, ruhtinatar Kusminin\npianonsoitosta, venäläisestä hovista, ja sitten lähtivät naiset.\n\n»Kiitän teitä, Streith», sanoi ruhtinatar, »tulen pian jälleen.»\n\nKotimatkalla istui ruhtinatar äänettömänä ja syviin ajatuksiin\nvaipuneena. Mutta vähää ennen linnaan saapumista laski hän kätensä\nparoonittaren kädelle ja sanoi: »Gertrud», sydämellisinä hetkinä kutsui\nhän paroonitarta Gertrudiksi, »luulen, että olen yksimielinen itseni\nkanssa.»\n\n»Jumalan kiitos», kuiskasi paroonitar.\n\nStreith kulki sillävälin puutarhasalissa edestakaisin ja antoi\nvihalleen vapaat ohjat. Ei, se ei ollut mahdollista, nuo ihmiset, jotka\nolivat tarrautuneet häneen, kävivät suorastaan vaarallisiksi. Niin ei\nenään voinut jatkua. Hän tahtoi heti puhua tytön kanssa vakavan sanan.\nHän huusi Oskaria, käski hänen tuoda hatun ja kepin, ja osoittaen\norvokkeja, jotka makasivat maassa, sanoi hän: »Viekää nuo pois.»\n\nHän lähti lyhyintä tietä metsänhoitajan asunnolle. Kulkiessaan\nnopeasti eteenpäin, alkoi hän jo mielessään nuhdella Brittaa, tämä\noli tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Juuri kun mieliala oli\nkäynyt sopusointuiseksi ja juhlalliseksi, piti hänen tulla kirottuine\norvokkeineen. Tiheästä kuusikosta metsänhoitajan asunnon lähettyviltä\nhelotti jotakin sinistä, se oli Brittan puku. Maahan kumartuneena poimi\nhän jotakin esiliinaansa. Streith meni hänen luoksensa: «Hyvää iltaa»,\nmurisi hän.\n\nBritta nousi äkkiä pystyyn, hän punastui, ja hänen kasvoillaan kuvastui\nkauhu ja tuska yhtä selvästi kuin lapsen kasvoilla. Liikkumattomana jäi\nhän seisomaan ja tuijotti Streithiin.\n\nTämä nojasi puunrunkoon, hän oli kulkenut kiivaasti, ja sydän löi\nhieman liian kiihkeästi. »Hyvä, että tapasin teidät täällä, neitiseni»,\nalkoi hän, »haluaisin pyytää teitä tästedes säästämään minua\ntämäntapaisilta yllätyksiltä, en ole ylipäänsä yllätyksien ystävä,\nenkä ensinkään sellaisten, jotka tulevat ikkunan kautta. Mitä luulette\nvieraitteni ajattelevan sellaisesta? Joko tullaan minun luokseni oven\nkautta, taikka ei tulla ensinkään. Näin ei käy päinsä, meillä ei ole\ntapana seurustella ikkunan kautta. Sen tahdoin sanoa teille.»\n\nBritta seisoi vielä liikkumattomana paikallaan ja tuijotti Streithiin,\nhänen silmänsä täyttyivät hitaasti kyyneleillä, ja kyyneleet vuotivat\npitkin hänen poskiaan. Esiliinankulman, josta hän oli pitänyt kiinni,\npäästi hän irti, antaakseen käsien velttoina riippua pitkin sivuja, ja\nkorvasienet, jotka hän oli poiminut, putosivat maahan.\n\n»Myöskään teille, neitiseni», jatkoi Streith, nyt lempeämmin ja\nisällisemmin, »myöskään teille, neitiseni, ei sellainen käytös ole\nsuositeltavaa. Hyvinkasvatetut nuoret naiset eivät nouse vieraitten\ntalojen ikkunoihin, heittääkseen herroille orvokkeja. Siitä minä\nehdottomasti kiellän teitä, ja teidän rouva äitinne tuskin sitä\nmyöskään hyväksyisi. Siis, tämän halusin sanoa teille.»\n\nMerkillistä kyllä, oli hänen harminsa äkkiä kuin poispuhallettu\neikä Streith enään tiennyt, mitä hän sanoisi, hän tunsi vaan suurta\nvastenmielisyyttä esiintyä täällä vanhana herrana, joka nuhteli\nitkevää, nuorta olentoa.\n\nBritta odotti hetken. Hän luuli, että Streith vielä jatkaisi, mutta kun\ntämä vaikeni, sanoi hän: »Nyt on siis kaikki lopussa.»\n\n»Mikä on lopussa?» kuohahti Streith, »minkä pitäisi olla lopussa?»\n\n»Minä olen heti tiennyt, että kaiken täytyi loppua», toisti Britta.\n\n»Mitä te puhutte, lapsi», keskeytti Streith, »minkätähden sen täytyisi\nolla lopussa? Olin hiukan kiihottunut, suokaa se minulle anteeksi,\nmutta aivan se hämmästytti minut. Jos olisin ollut yksin, olisimme\nnauraneet sille, ha, ha. Älkäämme puhuko siitä enään, ja ennen kaikkea,\nälkää itkekö. Katsokaapa, nuo kauniit sienet olette pudottanut maahan.»\n\n»Ah, nuo», sanoi Britta ja potkaisi jalallaan sieniä.\n\n»Joka tapauksessa», jatkoi Streith, »pyyhkikää kyyneleet silmistänne,\nja sitte kävelemme hiukan. Te ette voi mennä kotiin, teidän rouva\näitinne pelästyisi.»\n\nTottelevasti pyyhkäisi Britta kyyneleet kasvoiltaan, ja he kävelivät\nhitaasti kapeata tietä kuusien välissä. Hetken kuvastui metsä kirkasta\nkultataustaa vasten, sitten alkoi hämärtää ja ilma kävi kylmäksi,\nkalpeana ja valkoisena riippui kuu taivaalla.\n\n»Pelkäsittekö minua?» kysyi Streith lempeästi.\n\n»Kun te tulitte», vastasi Britta, »pelkäsin kovasti. Miten suuttunut te\nsaatatte olla, teidän silmänne olivat keltaiset, luulin teidän lyövän\nminua.»\n\n»Se oli varmaan ruman näköistä.»\n\n»Ei ensinkään, se oli kaunista», virkkoi Britta, »te olitte aivan\nritarin näköinen, ja minuun melkein koski, kun ette lyönyt minua, minä\nkun luulin, että kaikki kuitenkin oli lopussa.»\n\n»Olisitteko surrut, jos kaikki olisi ollut lopussa?» kysyi Streith.\n\n»Olisin», vastasi Britta, »senjälkeen kuin te olitte meillä, senjälkeen\nkuin sain kävellä ja puhua teidän kanssanne, on päivässä kuitenkin\njotakin, jota voin odottaa; josta voin iloita. Te olette niin kauniisti\npuettu, te tuoksutte hajuvedeltä, teidän sormuksenne välkkyvät niin\nkauniisti, ja kun te sanotte jotakin, kaikuu se kuin jostakin toisesta,\nhienommasta maailmasta. Kun olen teidän luonanne, tuntuu kuin olisi\nminulla pyhäpuku päälläni.»\n\n»Soo, soo», sanoi Streith. »Mutta minun mielestäni teidän joka aamu\ntulisi iloita uudesta päivästä.»\n\n»Minkätähden?»\n\n»Koska olette olemassa, koska olette nuori.»\n\nBritta kohautti olkapäitään: »Senhän jo tunnen.»\n\n»Teidän tulisi», jatkoi Streith, »istua aivan hiljaa auringonpaisteessa\nja tuntea, miten elämä ja nuoruus teissä liekehtii.»\n\nBritta ravisti päätään: »Se on ikävää, niin, jos kaikki ympärillä olisi\nkaunista ja ylhäistä, silloin voisin minäkin istua paikallani niinkuin\nprinsessat puutarhassa ja katsella eteeni; tahi teidän luonanne\nteidän huoneessanne, jossa on niin paljon tauluja. Siellä on varmaan\nsamanlaista kuin kirkossa, kuljetaan pienin, hitain askelin, kylmät\nväreet käyvät pitkin selkää, ja tuoksuaa sunnuntailta.»\n\n»Ettekö voi tehdä sitä täällä metsässäkin?» kysyi Streith, ja hän\ntoivoi, että Britta jatkaisi.\n\n»Ei», vastasi Britta, »silloin täytyisi olla hyvinkasvatettu\nnuori nainen, niinkuin te sanotte, ja sitä en minä ole. Äiti on\nmaailmannainen; kun hän menee navettaan sikojen luo, näyttää siltä\nkuin hän olisi vieraskäynnillä, mutta minä — kenties johtuu se\nverensekotuksesta, josta äiti aina puhuu.»\n\n»No, no», lohdutti Streith, »se tulee ajan mukana. Ollakseen\nmaailmannainen, tulee tuntea maailmaa.»\n\nBritta seisoi hetken hiljaa ja mietti, sitten purskahti hän nauruun:\n»Naiset teidän luonanne», sanoi hän, »kylläpä heidän täytyi pelästyä,\näkkiä näkyy musta ilmestys ikkunassa ja heittää orvokkeja huoneeseen.»\n\nStreith koetti myöskin nauraa: »Niin, hm, yllättävää se oli.»\n\nVähitellen olivat he saapuneet metsänhoitajan asunnolle saakka,\navonaisen ikkunan kautta näkivät he lampun palavan suurella pöydällä ja\nrouva von Syrmanin istuvan kirja kädessä sohvalla.\n\n»Hyvää yötä», sanoi Streith, »ettehän enään ole minulle vihainen?»\n\n»Tehän olitte vihainen», vastasi Britta. Streith nauroi: »Vai niin, no\nsamantekevä, hyvää yötä.»\n\n»Ettekö tule sisään?» kysyi Britta.\n\nStreith kieltäytyi, rouva Buche odotti kotona päivällisen kanssa.\n\n»Ah, päivällinen», sanoi Britta kunnioittavasti, sitten hän lisäsi:\n»Ellei minun täytyisi, en maailman aarteista menisi tuohon siniseen\nhuoneeseen. Hyvää yötä.»\n\nKotimatkalla tunsi Streith, että ilta oli kylmä ja kostea, hän nosti\ntakinkauluksen pystyyn, sillä hän oli kiireessä lähtenyt ilman\npäällystakkia: »Voin kylmettyä», ajatteli hän, toista jalkaa jo vähän\nkivisti. Kotona antoi hän Oskarin riisua päältään ja hieroa itseään\nKölnin vedellä, sitten pukeutui hän pehmeään, lämpimään kotipukuun ja\nistuutui syömään. Hänen oli nälkä ja ruoka maistui hyvälle.\n\nRouva Buche oli valmistanut tuoreista vihanneksista ruokalajin,\njoka ansaitsi kaikkea huomiota. Heti aterian jälkeen paneutui\nStreith vuoteeseen, rouva Buche oli keittänyt kuumaa teetä ja toi\nlämmityspullon. Hän oli hyvin pahastunut. Kun herra ilman päällystakkia\nkuljeskelee sumussa, ei ole ihme, että reumatismi ilmaantuu.\n\nTyytyväisenä ojentautui Streith vuoteessaan ja sytytti savukkeen. Oskar\nkertoi eläinlääkäristä, joka oli käynyt siellä, ja hevosista, kunnes\nhänet lähetettiin pois. Streith sulki silmänsä. Lukea hän ei halunnut,\nhän tahtoi ajatella, ajatella ruhtinatarta; mutta yhtenään tunkeutui\nBrittan kuva esille, Britta ikkunan ääressä, Britta kuusien alla,\nkasvot kyyneleiden peittäminä, ja tässä mielikuvassa oli jotakin, joka\nvaivasi häntä. Hänen huoneensa, hänen vuoteensa, tee, lämmityspullo,\nkoko vanhanherranmukavuus, kaikki näytti vievän hänet äärettömän\netäälle Brittasta, ja se teki häneen kipeätä. Tehdäkseen lopun tästä,\nhuusi hän Oskaria ja pyysi tätä antamaan hänelle unipulverin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinatar taittoi kokoon kirjeen, jota oli lukenut, nojautui\ntaaksepäin tuolissa ja katseli hymyään pidättäen paroonitar Dünhofia:\n»Kälyni, prinsessa Agnes, tulee tänne», sanoi hän, »näyttää kuin perhe\nolisi huolissaan jostakin, ja kälyni tulee ottamaan asiasta selvää.»\nSitten kohautti hän kevyesti olkapäitään, ikäänkuin ravistaisi hän\njotakin päältään: »On kuitenkin hyvä, ettemme koko elämäämme ole\ntoisten vallan alla.»\n\n»Se on totta», sanoi paroonitar Dünhof.\n\nIltapäivällä saapui prinsessa Agnes kamarineitonsa ja nuoren\nhovinaisensa neiti von Reckhausenin kanssa. Prinsessalla oli aina\naivan nuoria hovinaisia. »Haluan nuoria ympärilleni», oli hänellä\ntapana sanoa. Mutta palvelus oli niin kiihdyttävää, että naiset pian\nhermostuivat ja heitä täytyi usein vaihtaa. Prinsessa Agnes oli\npieni, pyöreä, vanha nainen, kasvot kiiltävät ja ruskeahkot, valkean\npitsimyssyn alta pisti esille harmaita hiuskiehkuroita, ja hän kulki\nmielellään lyhyissä, harmaissa silkkipuvuissa ja narisevissa kengissä.\n\n»Täällä minä olen», sanoi hän, kun hän istui sohvalla vihreässä\nhuoneessa, »minun täytyi taas vihdoin tulla teitä katsomaan. Sinä,\nrakas Adelheid, vetäydyt niin syrjään, että olet melkein tietymättömiin\nkadonnut.»\n\n»Kun olemme löytäneet kauniin, rauhallisen kolkan», vastasi ruhtinatar,\n»emme jätä sitä kernaasti.»\n\n»Voihan olla hyvin kaunista», sanoi prinsessa, »näytellä maalla\npaimenetarta, mutta perheelläkin on vaatimuksensa. Ah, siinähän sinä\noletkin, pienokainen», sanoi hän Marien puoleen kääntyen, joka juuri\nastui huoneeseen, »sinustahan on tullut suuri ja oikein kaunis. Mutta\nvalkea ja punainen aivankuin porsliinikuppi, se ei kelpaa, terveet,\npyöreät posket sinulla pitäisi olla. No, istuppa tähän viereeni,\ntyttäreni. Neiti von Reckhausen, olkaa hyvä, tuokaa laukkuni.»\n\nNeiti toi suuren, lavendelivärisen silkkilaukun, joka oli täynnä\npieniä silkkitilkkuja, niiden purkaminen oli prinsessan alituisena\ntyönä. »Tuossa on myöskin sinulle kaunis, punainen tilkku», sanoi hän\nMarielle, »se on hyödyllistä työtä. Annan sitten sekoittaa silkin\nvillan kanssa ja kutoa siitä kestävää kangasta, jonka lahjoitan\nköyhille tytöille. Tuollainen huono, koreileva kangas, johon nuoret\ntytöt nyt käyvät puettuina, on suorastaan häpeä.»\n\nPrinsessa purki nyt uutterasti silkkitilkkujaan ja kertoi Oldenburgin\nsuurherttuattaresta, joka oli sairaaloinen, mutta hyvin kärsivällinen,\nja Schwarzburg-Sondershausenin ruhtinattaresta, joka oli erinomainen\nnainen. Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja teki ilman kuumaksi ja\npainostavaksi. Marie rauhattomine sydämineen ja omituisen kuumeisine\najatuksineen, jotka viime päivinä eivät olleet suoneet hänelle rauhaa,\ntunsi olonsa onnettomaksi; silkkirihmat tarttuivat hänen, kynsiinsä,\nja tekivät hänet hermostuneeksi, prinsessa Agnesin tyytyväinen\njuttelu, kertomukset erinomaisista ruhtinattarista tuntuivat hänestä\nvastalauseelta kaikkea sitä vastaan, mikä elämässä oli kaunista ja\nhauskaa. Hän olisi tahtonut itkeä.\n\nSeuraavana aamuna nousi prinsessa Agnes hyvin varhain ylös ja kulki\nneiti von Reckhausenin kanssa läpi talon, pihan ja tallien, hän kulki\nmyös kappaleen matkaa maantietä pitkin katsellakseen peltoja, hän\njutteli ihmisten kanssa ja silitteli koiria. Kun hän ilmestyi toiselle\naamiaiselle, oli hän selvillä kaikesta. Aamiaisen jälkeen istui hän\nruhtinattaren kanssa tämän huoneessa ja purki silkkitilkkujaan. »Sinun\nluonasi on hyvin kaunista», sanoi hän, »majuri näyttää olevan kelpo\nmies. Mitään suurempaa ahkeruutta en ole kuitenkaan huomannut. Kuski\nja autonkuljettaja istuivat tallissa ja juttelivat, työnjohtaja seisoi\ntalon edustalla ja piti seuraa kamarineidolle, joka nojautui ulos\nikkunasta. Mutta sellaista täällä näyttää olevan: te kuljette kaikki\nkuin puoli-unessa. Pienokaisen tapaan kuistilla, hän pitää kirjaa\nkädessä ja tuijottaa eteensä. Salissa seisoo Dachsberg ja katselee\nulos ikkunasta. Ulkoportailla seisoskelee vanha Fürwit milloin yhdellä\njalalla milloin toisella.»\n\nRuhtinatar nauroi: »Niin, täällä maalla on elämä mietiskelevää.»\n\n»Mietiskely voi olla kylläkin hyvää», virkkoi prinsessa, »kun ei vaan\nanna tyhmille ajatuksille sijaa. Pienokaiselle olisi hankittava jotakin\ntehtävää.»\n\n»Hän on niin heikko», vastasi ruhtinatar, »olen iloinen, kun hän on\njossakin määrin terve.»\n\n»Juuri sentähden, että hän on sairaaloinen», vastasi prinsessa. »No,\nsiitä puhumme myöhemmin. Halusin kysyä sinulta jotakin, rakas Adelheid.\nBirkensteinissä ja myöskin Karlstadtissa on kuulunut huhuja joistakin\naikeista, joita sinulla olisi, joistakin päätöksistä.» .\n\n»Birkensteinissä kulkee aina huhuja», sanoi ruhtinatar.\n\n»Se on totta», myönsi prinsessa, »mutta tällä kertaa ne eivät näytä\nolevan perättömiä.»\n\nRuhtinatar istui aivan rauhallisena, ainoastaan kädet, jotka\ntoimettomina lepäsivät helmassa, alkoivat hermostuneina silitellä\ntoisiaan. »En tiedä, mitä aikomuksia ja päätöksiä tarkoitat», sanoi hän.\n\nPrinsessa purki innokkaana silkkitilkkujaan: »Soo, soo», virkkoi\nhän. »No, meidän päivinämme tapahtuu meidän piireissämme niin paljon\nmerkillisiä asioita, että ei kaikkea voi tietää. Nuo kaikenlaiset\navioliitot. Minun aikanani ei meidän mieleemme johtunut, että menisimme\nnaimisiin ensimmäisen luutnantin kanssa, joka tanssi hyvästi, taikka\njonkun kamariherran kanssa, koska hän oli komea. Ellei löytynyt\nprinssiä, jäi naimattomaksi niin kuin minä. Ja mitä hyötyä on\nsellaisesta naimiskaupasta? Hovissa kulkee rouva toisen oven kautta,\nja herran täytyy kulkea toisen kautta. Mitä ajattelee mies sellaisesta\nasiasta?»\n\n»Hän ajattelee», vastasi ruhtinatar ja kohotti kulmakarvojaan, »hän\najattelee varmaankin, että toinen ovi on yhtä hyvä kuin toinenkin.»\n\nPrinsessa katsahti terävästi silmälasiansa yli ruhtinattareen, ja\nruskeat posket punastuivat hieman: »Toinen ovi ei ole yhtä hyvä kuin\ntoinen, muuten olisi toinen ihminenkin yhtä hyvä kuin toinen. Jumalan\nedessä olemme kyllä samanlaiset, mutta Jumala on tahtonut että olisi\nruhtinaita, ja koska kerran on ruhtinaita olemassa, tulee heidän\nesiintyä sen mukaan, ja silloinhan ei toinen ovi ole yhtä hyvä kuin\ntoinen eikä toinen ihminen yhtä hyvä kuin toinen, muutenhan ei voisi\nuskoa koko historiaan. Jos nykyään jokin rouva Schulze tai rouva Möller\nvoi olla syntyisin prinsessa tuo tai tämä tai ruhtinatar tuo tai\ntämä, silloin voi myöskin tästedes jokin ruhtinatar tuo tai tämä olla\nsyntyisin Schulze tai Müller. Miehet ovat kerta kaikkiaan taipuvaisia\nsäännöttömyyksiin, meidän naisten täytyy senvuoksi ankarasti ylläpitää\njärjestystä, eihän aina tarvitse mennä naimisiin.»\n\n»En ymmärrä, rakas Agnes, minkätähden niin kiivastut», vastasi\nruhtinatar, ja hänen silmiinsä tuli hieman terävämpi kiilto, »mitäänhän\nei ole tekeillä. Mutta voit olla varma, jos teen päätökseni, silloin\nsaa perhe sen minulta ensimmäiseksi kuulla. Ja myöskin on varma, etten\ntarvitse näiden päätösten takia hävetä. Olen tarpeeksi kauan palvellut\nperhettä, ja kun jäin leskeksi, en tarvinnut. Jumalan kiitos, antaa\nelämääni, niinkuin perhejalokiviä, perheelle takaisin.»\n\n»Hyvä, hyvä, olen selvillä», sanoi prinsessa Agnes ja purki niin\nkiivaasti silkkitilkkuaan, että se meni vallan vinoon, »kukaan ei\nnykyään halua kantaa taakkaansa siinä säädyssä, johon Jumala on hänet\nasettanut. Luuletko sinä, että on niin onnellista olla vanha prinsessa\nAgnes, joka hovinaisensa kanssa asuu puutarhahuvilassa. Mutta asia on\nnyt niin, enkä valita. Nykyään puhuu jokainen sydämensä äänestä. Meillä\noli myöskin sydän, kun olimme nuoria, mutta sitä ei otettu huomioon.\nNyt puhuu jokainen sydämestään kuin olisi se kenraaliluutnantti, jota\ntäytyy totella.»\n\nKun ei ruhtinatar vastannut siihen mitään, syntyi hiljaisuus, kunnes\nprinsessa kiireesti heitti laukkunsa syrjään ja selitti, että hänen\ntäytyi lähteä puutarhaan, hän oli liiaksi lämmennyt.\n\nKuistilla tapasi hän neiti von Dachsbergin ja neiti von Reckhausenin,\njotka kuiskailivat keskenään. Neiti Reckhausen kertoi prinsessan\nomituisuuksista.\n\n»Missä on prinsessa Marie?» kysyi prinsessa Agnes. »Prinsessa on\nvarmaan sireenimajassa», selitti neiti von Dachsberg; »tähän aikaan\nhaluaa prinsessa olla yksinään.»\n\n»Minkätähden yksinään?» tiedusteli prinsessa Agnes ankarasti.\n\nNeiti von Dachsberg kohautti kevyesti olkapäitään. »On käsketty olla\nhäiritsemättä prinsessaa taipumuksissaan.»\n\n»Tyhmyyttä», murisi prinsessa Agnes ja kulki edelleen.\n\nMarie istui sireenimajassa, kirja lepäsi hänen polvillaan, päänsä\noli hän nojannut taaksepäin ja katseli kuin ristikon läpi noiden\nsinipunasten kukkien lomitse sinistä taivasta. Hän eli nyt merkitsevää\naikaa. Ensi kerran tunsi hän elävänsä, tunsi ruumiinsa ja verensä,\ntunsi itsensä joksikin, joka ihmeellisellä tavalla puhkesi kukkaan;\nensi kerran näki hän itsensä elävän ja odotti jännittyneenä, mitä hänen\nrakkautensa ja tuskansa saattaisi hänet tekemään ja ajattelemaan.\nJos hän nyt istui täällä sireenimajassa ja ajatteli Felixiä tai meni\npuistoon ja istuutui penkille, jolla tämä ensi yönä oli istuva,\njos hän illalla katseli kuuta tai yöllä heräsi ja oli pakotettu\nitkemään, vavistessaan verensä kuumeväristyksissä, kaikki oli uutta ja\nkiihottavaa.\n\n»Siinähän sinä olet, pienokainen», herätti hänet prinsessa Agnesin\nääni unelmistaan, »täällä sinun luonasi on suloisen vilpoista,\ntahdon hetken istua kanssasi.» Hän istuutui penkille. Palavissaan ja\nkävelystä hengästyneenä vaikeni hän hetken, ja hänen pienet, lihavien\nsilmäluomien peittämät silmänsä katselivat terävästi Marieta. »No,\ntyttäreni», alkoi hän vihdoin, »miten sinä elät? Mitä sinä teet?»\n\n»En mitään, täti», vastasi Marie hieman harmistuneena.\n\n»Sen näen», jatkoi vanha nainen, »täällä teillä ei paljoa tehdä, mutta\nsinulle se ei ole hyvä. Sinulla täytyy olla jotakin työtä, sinun täytyy\njakaa jotenkin aikasi.»\n\n»Miksi juuri minun?» kysyi Marie.\n\n»Koska sinun täytyy ajatella terveyttäsi», vastasi prinsessa, »ja elää\nhiljaista elämää, ja silloin on hyvä että on jotakin, jonka hyväksi\nelää. Esimerkiksi hyväntekeväisyys, sinä voisit perustaa keittokoulun\nkylän tytöille tahi ompelukoulun ja antaa heille lahjoja jouluksi.»\n\n»En osaa keittää ja ompelen hyvin huonosti», sanoi Marie, ja hänen\nkasvonsa saivat yhä itsepäisemmän ilmeen.\n\n»Se ei tee mitään», virkkoi prinsessa, »on suojelijana, käy siellä,\nkyselee, maistaa, antaa näytellä töitä itselleen, se riittää.»\n\nMarie ravisti päätään ja rypisti kulmakarvojaan. »Mutta minä en halua\nperustaa mitään keitto- tai ompelukoulua.»\n\n»Vai niin, sinä et halua?» jatkoi prinsessa, ja hänen äänensä\nmuuttui ankaraksi ja soimaavaksi, »mitä sinä sitten tahdot? Istua\npaikallasi ja odottaa, kunnes onni ilmestyy nurkan takaa? Mutta se ei\nilmesty nurkan takaa. Niin on jo moni istunut ja odottanut, kunnes\non käynyt vanhaksi ja happameksi. Katso, lapseni, minä olen koko\nelämäni ollut terve, minulla on terveet keuhkot ja terve sydän, ja\nkuitenkaan en ole joutunut naimisiin. Se on prinsessoille arka asia,\nja senvuoksi on hyvä, että katsomme itsellemme toimialan, joka antaa\nelämällemme sisällön, jotta emme tule yksinäisiksi ja naurettaviksi.\nHyväntekeväisyys on kyllä paras, ei kuitenkaan tuo köyhien majoissa\nkulkeminen, sieltä saa vaan tartuntaa ja kirppuja, mutta keittokoulu,\nompelukoulu, jotakin sen tapaista. Eihän tosin hyväntekeväisyyskään ole\nsuuriarvoista, ei kukaan ihminen meitä siitä kiitä, mutta meitä varten\nei paljon muuta löydy.»\n\nNyt hymyili prinsessa ja katseli Marien suuttuneihin kasvoihin. »Niin,\nsitä et kuule mielelläsi, mutta vanha Agnes täti on kyllä oikeassa.\nAvioliitto ei myöskään takaa jokaiselle onnea. Katso vaan sisartasi\nLorea. Ei, elämä ei ole mikään tanssisalonki. Nyt tahdon vielä tehdä\nkävelymatkan.» Hän silitti kahdella sormella Marien kuumaa poskea,\nnousi ja lähti. Marie katseli hänen jälkeensä. Lyhyt, pyöreä olento\nharmaassa silkkipuvussa, suuri kesähattu päässä, kun hän pienin,\nlujin askelin kulki tietä pitkin, näytti hänestä ruumiillistuneelta\nyksinäisyydeltä ja ilottomuudelta. Miten onnellinen Marie juuri oli\nollut. Hänen itsensä ja maailman yläpuolella oli levännyt salaperäinen,\npyhä hohde, ja nyt oli tämä vanha nainen tullut ja levittänyt\nkaiken ylle ikäänkuin hämähäkinverkon, ja elämä näytti harmaalta ja\nsurulliselta. Ei, ennen tahtoi Marie kuolla kuin elää täti Agnesin\nelämää, kuin olla yksinäinen, sairaaloinen prinsessa, joka kutoo kylän\nlapsille villaisia myssyjä. Hän menisi tänä yönä puistoon tapaamaan\nFelixiä, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, hän tekisi kaikkea, mitä\ntäti Agnes paheksuisi. Hän tarrautuisi kiinni kaikkeen, mikä elämässä\non suloista, hurjaa, kiellettyä.\n\nPäivälliselle saapui Streith. Prinsessa Agnes tervehti häntä kuin\nvanhaa tuttua. »Olen iloinen, rakas kreivi, nähdessäni teidät;\nte olette reippaan näköinen. Vanhentunut tietysti; kaikkihan me\nvanhenemme, sitä emme pääse pakoon edes täällä yksinäisyydessä.»\n\nKreivi nauroi. »Se on totta, ainoa ero on siinä, ettei täällä\nyksinäisyydessä ole niin monta, jotka siitä tulevat muistuttamaan.»\n\n»Voi olla niinkin», virkkoi prinsessa, »mutta niin vanha ette\noikeastaan ole, ettette voisi vielä palvella maatanne sensijaan, että\nistutte täällä ja viljelette kaalianne.»\n\n»Minä arvelen», vastasi kreivi, »että maa tarvitsee kaaliakin.»\n\n»Tyhmyyksiä», jatkoi prinsessa harmistuneena, »kaalia löytyy maailmassa\nkylliksi, mutta se on vaan jonkinlaista ylpeyttä. Pitää itseään\nliian hyvänä maailmaan ja vetäytyy senvuoksi yksinäisyyteen. No, ja\nyksinäisyydessä saa kaikenlaisia turhia ajatuksia.»\n\nKreivi kumarsi. »Olen iloinen, että teidän korkeutenne taas kerran\nsuvaitsee torua minua.»\n\nPrinsessa nyökäytti: »Jaa, jaa, vanhan prinsessa Agnesin kanssa ei käy\nlaskeminen leikkiä.»\n\nAterioidessa puhuttiin Birkensteinistä, Karlstadtista ja muista\nhoveista. Marie ei kuunnellut; vasta kun nimi Dühnen kuului hänen\nkorviinsa, heräsi hän. »Vanhimmasta pojasta on heillä suruja», sanoi\nkreivi, »hän tekee velkoja, elää iloisesti ja näyttää olevan kuriin\ntottumaton. Dühnen oli luonani ja puhui hyvin pessimistisesti tuosta\nnuoresta miehestä.»\n\nParoonitar Dünhof huokasi: »Miten vahinko. Kaunis nuori ihminen, hän on\nvarmaan saava huonon lopun.»\n\n»Dühnen ei ole tunteellinen», jatkoi kreivi, »hän ajattelee, että\nhänellä on kolme poikaa, jos ei yhden kanssa onnistu, on hänellä kaksi\nmuuta reservissä.»\n\n»Aivan oikein», sanoi prinsessa, »ellei mihinkään kelpaa, niin menköön\nmatkaansa.»\n\nSuuttuneena katsahti Marie puhuviin. Mitä tiesivät nuo vanhat julmat\nihmiset Felixistä? Kyyneleet eivät olleet kaukana.\n\nPäivällisen jälkeen pelasivat prinsessa ja ruhtinatar Fürwitin ja\nStreithin kanssa vistiä, paroonitar Dünhof pelasi majurin kanssa\nhalmaa, ja neiti von Dachsberg ja neiti von Reckhausen istuivat yhdessä\nja kuiskailivat keskenään. Neiti von Reckhausen kertoi asemansa\nvaikeuksista. Marie oli istuutunut halmapelaajien viereen, ikäänkuin\nhaluaisi hän katsella heidän peliänsä, mutta hän katseli liikahtamatta\nlasioven tummia ruutuja ja ajatteli yhtä ainoata asiaa: »Vielä tänään\ntäytyy minun mennä tuohon pimeään yöhön.»\n\nKun linna oli äänetön ja pimeä, hiipi kaksi olentoa takaoven kautta\npuutarhaan ja kiiruhti puistoon päin, Marie ja kamarineito Emilie.\nTaivas oli pilvessä ja yö pimeä. Arkoina painautuivat tytöt lähelle\ntoisiansa, kaikki pelotti heitä, puiden kohina, oksan natina, linnun\nsiipien suhina puun latvoissa. Säikähtyneinä ja hengästyneinä nousivat\nhe rinnettä pienelle lammikolle ja jäivät kivipöydän viereen seisomaan.\nOli niin pimeä, että he eivät voineet nähdä mitään.\n\n»Felix!» kuiskasi Marie, silloin, tunsi hän kahden käsivarren kiertyvän\nympärilleen ja vetävän hänet alas penkille. Felix nauroi hiljaa,\nMarie hiipi lähelle häntä, ensi kerran tunsi hän sen ihmeellisen\nturvallisuudentunteen, minkä kaksi lujaan kiedottua käsivartta ja oman\nkuumeisen veren kohina synnyttävät pimeää ja uhkaavaa maailmaa sekä\noman sydämen levottomuutta vastaan. »Neiti», sanoi Felix Emilialle,\n»tuolla lammikon rannalla on kanto, siellä voitte vähän aikaa istua.»\nEmilie katosi. Marie itki, jännitys koko hänen olennossaan oli ollut\nliian suuri.\n\n»Minkätähden itkette?» kysyi Felix.\n\n»Ah, älkää teititelkö minua», sanoi Marie, »sinä olet ainoa, mitä\nminulla on. Olen niin kovasti pelännyt, kaikki on niin kauheata ja\nsurullista, kun et sinä ole minun luonani, jos sinä minut unohdat, jos\net sinä minua rakasta, silloin tulee minusta vanha prinsessa, joka\nkutoo villamyssyjä ja perustaa keittokouluja. Sinun täytyy vannoa\nminulle, että et milloinkaan jätä minua.»\n\n»No niin, tietysti», vastasi Felix, ja hänen äänensä oli hiukan\nkärsimätön, »mutta mitä hyödyttää nyt siitä puhua, emmehän toki ole\ntulleet tänne itkemään ja valittamaan.»\n\n»Herra kreivi», kuului äkkiä Emilien ääni, ja kamarineito seisoi taas\nkivipöydän ääressä, »en voi jäädä sinne, vedestä kohoaa jotakin mustaa\nja huutaa: Uh! uh!»\n\n»Tyhmyyttä», virkkoi Felix harmistuneena, »se on mielikuvitusta.\nIstukaa vain aivan rauhallisena vielä vähän aikaa kannollanne, mehän\nolemme aivan lähellä.»\n\n»Koetan, herra kreivi», vastasi Emilie ja katosi. »Sinusta puhuvat myös\nkaikki niin pahaa», alkoi Marie taas valittavalla äänellä, »minkätähden\net voi olla hyvä? Minun tähteni kunnollinen.»\n\n»Hyvä?» kuohahti Felix, »mitä sillä tarkoitat? Ovatko ne nuhteita?\nOlenko sentakia tullut tänne tänä yönä, että saisin vielä kuulla\nnuhteitakin? Kiitoksia, saan niistä kyllä päivälläkin tarpeekseni.»\n\n»Oi ei, en nuhtele sinua», nyyhkytti Marie, »mutta jos et sinä ole\nhyvä, mitä minusta sitte tulee? Minulla on kuitenkin vain sinut. Ja\nsitten tuo sinun — sinun pulasi, auttaisin sinua niin mielelläni, rahaa\nei minulla ole paljoa, mutta minulla on koristeita.»\n\n»Vaiti!» tiuskaisi Felix hänelle, »kiellän sinua puhumasta noista\nvastenmielisistä asioista, se vielä puuttui. Minä ajattelin, että tulen\ntänne vielä kerran saadakseni oikein suloisen hetken, ja nyt puhutaan\ntämmöisistä asioista.»\n\n»Nyt sinä olet paha», valitti Marie, »mutta mitä voin tehdä, sinähän\nolet ainoani, ja jollet sinä ole hyvä, mitä minulla silloin on?\nMieluummin haluan kuolla kuin aina olla sairaaloinen prinsessa.»\n\n»Vielä sekin», murisi Felix.\n\nHe vaikenivat hetken, Marie tuijotti pimeyteen, pajukossa lammen\nrannalla huusi vesilintu kirkkaalla äänellä itsepäisesti ja\nvalittavasti yöhön. Mariasta oli kaikki hyvin surullista.\n\n»Se johtuu siitä», alkoi Felix jälleen, »te istutte linnoissanne,\nettekä tiedä, mitä eläminen on. Jos meidän aina pitäisi ajatella, mitä\non tuleva, emme yli malkaan voisi elää. Ei, mitään ajattelematta,\nunohtamalla kaikki vastenmielisyydet, jotka kuitenkin aina ovat\nympärillämme ja odottavat meitä, ainoastaan siten voimme elää. Katso,\nse on elämää.» Hän kumartui syvään Marien puoleen ja painoi suunsa\nlujasti hänen huulilleen. Tämä huokasi syvään: »Niin, tämä on elämää»,\nkuiskasi hän.\n\n»Herra kreivi», kuului Emilien ääni pimeydestä, hän seisoi taas\nkivipöydän vieressä, »herra kreivi, minä en enään kestä, uudelleen\ntulee mustaa esille vedestä ja sanoo: Uh! Uh! Ellei teidän korkeutenne\npalaa taloon, menen minä yksin. Täällähän voi kauhusta kuolla.»\n\n»Ei, Emilie, minä tulen», huudahti Marie säikähtyneenä.\n\n»Voi, noita naisia», huokasi Felix. Marie painoi vielä kerran\nkyyneleiset kasvonsa Felixin poskea vastaan: »Älä unohda minua!»\nkuiskasi hän, sitten he erosivat.\n\nFelix jäi penkille istumaan ja kuuli, miten tyttöjen kiireiset askeleet\netenivät. Hän ojensi itseään ja haukotteli. Ei, se ei ollut mikään\nhänen mieleisensä rakkaushetki. Miten ihanaksi hän oli ajatellut\noloa prinsessan rakastettuna, mutta nämä kyyneleet ja valitukset,\nnämä nuhteet ja surumielisyys, ne eivät olleet häntä varten. Hänen\nolonsa tuntui oikein painostavalta ja ahdistavalta täällä pimeässä\npuistossa sireenien tukahuttavassa tuoksussa, senlisäksi tuo kirottu\nlintu alituisine, surkeine valitushuutoineen; teki mieli aivan parkua.\nFelix hypähti ylös ja kiiruhti pois puistosta. Ulkopuolella puhalsi\nraittiimpi ilma. Felix hengähti ja alkoi viheltää hiljaa marssia\nkulkiessaan hitaasti pitkin kylätietä ohi hiljaisten, nukkuvien\nmökkien. Hän kääntyi pienelle sivutielle, jonka varrella oli talo\nkeskellä puutarhaa. Yhdestä ikkunasta loisti vielä valoa. Felix\njäi seisomaan puutarha-aitauksen luo, jota peittivät rehoittavat\npapuköynnökset, ja jatkoi hiljaista marssinviheltämistään. Talon takaa\nalkoi kuulua askeleita; kuului kuin juoksisivat paljaat jalat kevyesti\nhiekalla ja sitten yli vihanneslavojen, tyttö, tummaan pukuun puettuna,\nastui puutarha-aidan luo ja nojasi käsivartensa papuköynnöksiin.\n\n»No», sanoi Felix ja laski kätensä käsivarrelle, joka oli yökasteesta\nkostea.\n\n»Pian sammuttaa hän valon ja käy levolle», kuiskasi tyttö, »sitten\ntulen, odota.»\n\nSen sanottuaan kääntyi hän ja juoksi uudelleen pimeyteen. Felix\nodotti, hän pisti kätensä papuköynnöksiin, vilvoittaakseen niitä.\nKeittiökasvilavoista nousi kylmä, väkevä tuoksu, salaatinlehdillä\nkahisi sammakoita, jossakin talossa itki lapsi, ja nuoressa\nviljassa narisivat viiriäiset. Näin tuntui olo hyvältä, kevätyönä\nseistä ja odottaa tyttöä, se oli elämää, silloin voi hyvin unohtaa\nprinsessasurut, ajatteli Felix.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSatoi koko päivän. Streith oli koko aamupäivän työskennellyt talous- ja\ntilikirjojensa ääressä, myöhemmin oli hänellä neuvottelu työnjohtajansa\nkanssa, sitten rakennusmestarin ja pääpalvelijattaren kanssa. Hän\nsyventyi innolla keskusteluun lannoituksesta, lehmistä ja vasikoista.\nTätä kesti aamiaiseen asti.\n\nAamiaisen jälkeen asettui Streith kirjojensa ääreen, hänen pöydällään\noli paksu metsänhoitoa koskeva nidos sekä vanhoillisen puolueen\nuudistamista käsittelevä kirjanen. Hän tarttui ensin paksuun nidokseen,\nluki hiukan, asetti sen taas pois, otti käsiinsä kirjasen, silmäili\nsitä, ja heitti senkin pois. Hänestä näytti tänään, että näillä\nlehdillä ei seisonut mitään, joka olisi koskenut häntä. Hän nojasi\npäätään tuolin selustaan; välittömästi johtui hänen mieleensä kaukainen\nmuisto poika-ajoilta. Hän oli kymnasisti pikkukaupungissa ja rakasti\nEmmaa, yliopettaja Müllerin vaaleata tytärtä. Hän ajatteli kaiket\npäivät Emmaa, hän kulki heidän talonsa ohitse, nähdäkseen hänet\nikkunasta, kulki katua pitkin tavatakseen hänet. Tämä oli myöskin\nse aika, jolloin hän katkerasti vihasi koulukirjojaan. Caesarin\nKommentaareissa ja Xenophonin Anabasiksessa ei seisonut mitään Emmasta;\nne olivat olemassa vain vetääkseen hänet pois Emman luota ja estääkseen\nhäntä ajattelemasta tätä. Merkillistä, kun olemme eläneet niin tai näin\nmonta vuotta, olemme vanhoja, sellainen on järjestys. Mutta meidän\nolentomme ei laske samalla tavalla. Mitä elämä lisänneekin kokemusta\nja viisautta, sisimpäämme jää kuitenkin kaikki se, mitä kerran olemme\nolleet. Sisimpäämme piiloutuu yhä vielä poika hullutuksineen, ja\njos hän myöhempinä aikoina taas sukeltautuu esiin, silloin tuo hän\ntullessaan elämän suuret yllätykset. Oli tosiaankin järjetöntä, että\nhän, Streith, valistunut, elämäntaiteilija, ei tänään saanut rauhaa\nvain sentähden että satoi, eikä hänellä ollut mahdollisuutta nähdä\nkahdeksantoista vuotista tyttöä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään\ntekemistä ja joka ei kuulunut hänelle. Viime aikoina oli hän tottunut\nsiihen, että joka päivä kävelymatkoillaan tapasi Brittan, näki hänet,\nkuuli hänen puhuvan tunsi olevansa hänen toverinsa, tämä vaikutti\nhäneen kuin nuoruusneste, ja tänään, jolloin hän ei saanut nähdä häntä,\nkaipasi hän häntä kuin morfinisti morfiiniruiskua. Se oli järjetöntä.\nHänen järjestyksenrakkautensa kärsi tästä hämmennyksestä, jonka kaikki\ntämä aikaansai hänen elämässään, hän häpesi itseään, sillä ylimielinen,\nirooninen arvostelija hänessä oli vielä valveillaan, hän häpesi\nitseään, huoneitaan, huonekalujaan ja taulujaan, jotka juhlallisina\nympäröivät häntä, ikäänkuin olisivat ne täysin selvillä muodostavansa\nviisaan, erinomaisen miehen ympäristön. Hän häpesi vielä paljoa\nmuuta, ja hän tunsi itsensä usein loppuun väsyneeksi koettaessaan\njohtaa ajatuksiaan pois radoilta, joilla niitä odottivat tuskalliset\ntapaamiset. Mutta tälle kaikelle hän ei mahtanut yhtään mitään, hän\ntiesi, että tämä elämys oli elettävä. On aikoja, jolloin elämämme\nnäyttää rientävän rinnallamme kuin jokin vieras, jokin itsenäinen,\njonka yli meillä ei ole mitään valtaa. Hermostuneena nousi Streith\nnojatuolistaan, kulki muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, asettui\nikkunaan ja rummutti sormella ikkunaruutuun. Sade oli lakannut; aurinko\npilkisti hiukan pilvien raosta, suuria pisaroita tippui räystäistä ja\nrännistä syöksyi kokonainen vesiputous.\n\nÄkillinen ilontunne valtasi hänet niin voimakkaana, että hän punastui.\nTiellä vastapäätä ikkunaa seisoi Britta, hänellä oli päällään harmaa\nsadetakki, huppukauluksen oli hän vetänyt päänsä yli, hän nyökäytti ja\nnauroi koko kasvoillaan. Streith avasi ikkunan. »Minkätähden seisotte\nulkona sateessa», huusi hän, »tulkaa sisään.»\n\nBritta ravisti päätään: »Ei, ei enään sada, tulkaa te ulos.»\n\n»Hyvä, minä tulen.»\n\nStreith ei malttanut huutaa Oskaria; kiireesti otti hän sadetakkinsa,\nhattunsa ja keppinsä ja kiiruhti ulos.\n\n»No, nyt tulee kaunista», virkkoi Britta.\n\nStreith hengitti syvään kosteata ilmaa, kaikki harmi oli poissa.\n\nBritta katseli häntä ymmärtämyksellä ja kysyi: «Kaunista, eikö totta?»\n\n»On kyllä, hm, miellyttävää», vastasi Streith, »kävelemmekö.»\n\nHe kulkivat kapeata metsätietä. Kuusen oksat olivat täynnä pisaroita,\njoissa esiinpilkistävä aurinko sytytti pieniä, säkenöiviä valopilkkuja,\nja kaikkialla sammalessa, mustikanvarsilla ja sananjaloissa loisti\nvalkea hohde. Ja kaiken tämän keskellä tyttö harmaassa sadetakissa,\nhuppukaulus pään päällä kosteana sateesta; hän näytti Streithista niin\nmetsään kuuluvalta kuin olisi hän sieltä tullut. »Te ette voinut pysyä\nkotona», alkoi Streith keskustelun, »teidän täytyi tietysti lähteä ulos\nmetsään.»\n\n»Ei, minä en jaksanut pysyä huoneessamme», vastasi Britta, »huone voi\nolla kamala, kenties senvuoksi, että se tietää niin paljon meistä.»\n\n»Hyvin mahdollista», vahvisti Streith totisena, »metsä on\nhienotunteisempi.»\n\n»Oh, metsässä», virkkoi Britta, »siellä ei toinen tiedä toisestaan, ja\nsilloinhan on aina hauskempaa, kun ei tiedä toisistaan mitään.»\n\n»Vai niin, hm, se on jotakin uutta», jatkoi Streith, »mutta mitä olette\ntehnyt koko päivän?»\n\n»Aamulla olen harjoitellut pianonsoittoa», kertoi Britta, »niin\näänekkäästi ja epäpuhtaasti, että äiti, joka tänään tietysti on\nhermostunut, valitti. Mutta minä olin häijy ja soitin vielä kovemmin ja\nepäpuhtaammin. Myöhemmin nuhteli äiti minua vioistani.»\n\n»Onko teillä paljon vikoja?» kysyi Streith.\n\nBritta kohautti olkapäitään: »Kyllä, minulla on paljon vikoja.\nAjattelen joskus, että jos toiset tietäisivät, miltä sisälläni näyttää,\nsuurenisivat heidän silmänsä. Mutta niitä vikoja, joista äiti minua\ntavallisesti nuhtelee, ei minulla ole. No, siitä ei ole vahinkoa, hän\non äiti ja luulee, että hänen täytyy kasvattaa.»\n\nStreith nauroi: »Äitiparat, heiltä odotetaan, että he kasvattaisivat,\nja sitten heidän on esiinnyttävä ikäänkuin he ymmärtäisivät noita\npieniä arvoituksia, jommoisia heidän lapsensa ovat.»\n\nBritta katseli tarkkaavasti Streithia, hän ei täysin ymmärtänyt tätä,\näkkiä kohotti hän kätensä, tarttui oksaan, jonka alitse he kulkivat, ja\nravisti sitä. Sateena varisi pisaroita heidän päällensä, Britta nauroi\nja räpytteli silmäripsillään, joissa riippui pisaroita. »Se tekee\nhyvää», sanoi hän, »se auttaa syvintä surua vastaan.»\n\n»Epäilemättä virkistävää», virkkoi Streith pyyhkien pisaroita\nparrastaan.\n\nTie kulki nyt kuusikosta pienelle niitylle, joka oli sinipunertava\nVeronicoista.\n\n»Kaunista», huomautti Streith.\n\nMutta Britta nyrpisti nenäänsä, hän ei pitänyt näistä kukista: »Ne\novat samannäköiset kuin vanhan Trinen pyhäpuku. Mutta noista minä\npidän», ja hän näytti korkeammalla sijaitsevaa osaa niitystä, joka\noli keltaisenaan kulleroita, »niitä me poimimme.» Hän kääntyi tieltä\nniitylle välittämättä korkeasta, märästä ruohosta.\n\nStreith seurasi häntä, varovasti nostellen jalkojaan.\n\nBritta alkoi ahkerasti poimia. »Mutta noukkikaapa toki, herra kreivi»,\nhuusi hän, »sidomme sitten seppeleen.»\n\nStreith totteli, tehtävä oli hänelle outo, hänestä oli alituinen\nkumartuminen ja kovien, kosteitten varsien katkominen vaivaloista.\n»Miten hän hallitseekaan minua», ajatteli hän.\n\nBrittalla oli pian käsivarret täynnä kukkia ja hän selitti, että niitä\noli tarpeeksi. He poistuivat niityltä, Britta istuutui kannolle ja\nalkoi sitoa seppeltään.\n\nStreith istui häntä vastapäätä toisella kannolla ja poltti savuketta.\nOli niin hiljaista heidän ympärillään, hiljaa soiden putosivat pisarat\npuiden oksilta.\n\n»Te olitte varmaan kaunis, pieni lapsi», alkoi Streith.\n\n»Kyllä», vastasi Britta, »olin kaunis lapsi. Me asuimme silloin\nkaupungissa, ja minä kuljin joka päivä hoitajattareni kanssa puistossa.\nSiellä pysähtyivät ihmiset ja sanoivat: »Oi, miten kaunis lapsi!» Olin\nvarmaan siihen aikaan hyvin kiltti, sillä puistossa käveleminen ei\ntotisesti ollut mitään hauskaa. Jos me olisimme jääneet kaupunkiin,\nolisi minustakin kenties tullut maailmannainen, niinkuin äitikin.»\n\n»Minkätähden?» huomautti Streith.\n\nBritta katsahti hämmästyneenä ylös: »Tehän pidätte maailmannaisista?\nKaikki nuo monet naiset, joita te olette rakastanut, ovathan he olleet\nmaailmannaisia.»\n\nStreith hymyili: »Eihän ole niin varmaa», sanoi hän, »että olen\nrakastanut monia naisia, ja sitte, jos joku rakastaa maailmannaista,\nei hän rakasta maailmannaista hänessä, vaan sitä, mitä hän on\nmaailmannaisen rinnalla.»\n\n»Ah, niin», virkkoi Britta varmasti, »hyvää sydäntä tietysti.»\n\nStreith ei vastannut siihen mitään, hän katseli hetken äänettömänä,\nmiten tyttö käänteli noita kalpean keltaisia kukkia ja sitoi seppeltään.\n\nNyt oli hän valmis, hän pyyhkäisi huppukauluksen päästään, otti hatun\npois ja pani seppeleen päähänsä. Kosteat kukat sirottivat pisaroita\ntukkaan ja otsalle, Britta katseli Streithia ja hymyili hämillään.\n\n»Kaunista», sanoi Streith. Ja todellakin, ihailu tuota kultaseppeleistä\ntyttöä kohtaan kuumensi hänen vertaan kuin etelän viini, hän olisi\ntahtonut polvistua noiden värien, tuon hymyilyn, tuon nuoruuden\nedessä, hän olisi halunnut ottaa hänet luokseen ettei kukaan veisi\nhäntä häneltä. Mutta hän ei tehnyt mitään näistä. Donald von Streith\nei voinut tehdä mitään näistä, se ei olisi sopinut hänelle. Sentähden\nsanoi hän ainoastaan: »Melusine.»\n\n»Kuka oli Melusine?» kysyi Britta.\n\n»Sen kerron teille toisella kertaa», vastasi Streith.\n\nBritta istui rauhallisena, hän kävi totiseksi ja juhlalliseksi, kuten\ntytöt käyvät, kun tuntevat itsensä kauniiksi.\n\nAurinko peittyi pilvien taa, ruohossa ja puiden oksissa alkoi\nsuhista, sadekuuro kulki yli maan. »Meidän täytyy mennä kotiin»,\nhuudahti Britta, hypähti ylös ja veti huppukauluksen seppeleen yli.\nKotimatkalla puhuivat he vähän, tämä hetki täynnä kauneutta ja ihailua\noli vaikuttanut heihin syvästi ja tehnyt heidät harvapuheisiksi. Vasta\ntienristeyksessä, kun he erosivat, sanoi Britta: »Yhtä toivoisin vielä.»\n\n»Mitä sitten?» kysyi Streith.\n\n»Saada kerran istua tuon suuren, vaalean ratsun selässä.»\n\nStreith nauroi: »Ellei muuta,sen voimme kyllä tehdä.»\n\nPrinsessa Agnes oli matkustanut, ja linnan asukkaat tunsivat itsensä\ntaas vapaammiksi ja nuoremmiksi. Ruhtinatar lähti iltapäivällä\nratsastamaan. Hän ajoi ravia puiston kautta metsään, päivä oli\naurinkoinen, tuuli hiukan ja suuret hongat humisivat hiljaa ja\nyksitoikkoisesti kuin kertoisi syvä ääni pitkää, rauhallista tarinaa.\nRuhtinatar iloitsi, että Agnes kälystä huolimatta kevät kuitenkin\nkukki, että elämä oli täynnä lupauksia eikä ainoastaan arvokkaita\nkieltäymyksiä.\n\nTuolla metsätien päässä oli pieni aukea, ja siellä odottaisi Streith\nhäntä vaalealla ratsullaan. Hän joudutti hevostaan ja kääntyi jyrkästi\nmutkassa. Siinä lepäsi aukea hänen edessään, täynnä auringonvaloa; sen\nkeskellä seisoi ratsu, ja tämän selässä istui tummatukkainen tyttö,\nkasvot pyöreät, ruusuiset, silmät suuret ja mustat. Hänen edessään\nseisoi Streith, toinen käsi ohjissa, toinen laskettuna satulalle. Hän\nkatseli ylös mustiin silmiin ja nauroi niin nuorekkaan iloista naurua,\nettei ruhtinatar milloinkaan ollut kuullut hänen siten nauravan.\nRuhtinatar käänsi päänsä pois ja ajoi ohitse. Hän ei hiljentänyt\nhevosensa juoksua vielä sittenkään, kun aukea oli jäänyt kauas taakse.\nHänestä tuntui kuin täytyisi hänen paeta tuota kuvaa, jonka hän niin\ntuskallisen selvästi näki edessään, suuren, välkkyvän hevosen, sen\nselässä tumman tytön, ja vieressä nauravan Streithin, kaikki keltaisen\nauringonvalon kirkkaasti valaisemana. Kun hän saapui linnaan oli\nhevonen vaahdossa. Ruhtinatar meni nopeasti huoneeseensa ja soitti\nkamarineitoa, hän halusi muuttaa pukua. Tänään oli torstai ja naapurit\ntulivat teelle, hänen täytyi siis pukeutua juhlapukuun. Ennenkaikkea\nhän ei halunnut olla yksinään, hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti\nja puheli samalla kamarineidon kanssa. Oli kysymys ompelijattaresta,\njonka piti tulla kaupungista linnaan, ja ruhtinatar halusi saada\ntietoja hänen aikaisemmasta elämästään.\n\nMutta vihdoin oli pukeutuminen päättynyt, kamarineidolla ei ollut\nmitään tehtävää ja oli hänet sen vuoksi lähetettävä pois. Ruhtinatar\nmeni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan. Seisoessaan siinä nousi\nhänen vihansa, hehkuvan kuumana; tuntui hyvältä tuntea sen liekit\nsisimmässään. Tuo kurja ihminen, miten hän halveksi häntä, miten inhosi\nhäntä! Milloinkaan ei hän enään astuisi tähän taloon, hän tahtoi kostaa\nhänelle, nöyryyttää häntä, hänestä oli tuleva koko seudun pilkan\nesine. Ja hän mietti tilaisuuksia, jolloin voisi kukistaa Streithin.\nMutta viha ylläpitävine voimineen ei kestänyt kauan. Ruhtinatar tunsi\nitsensä taas heikoksi ja alakuloiseksi. Hän istuutui nojatuoliin, pani\nkätensä ristiin, ja kauniit, ankarat piirteet saivat avuttoman ilmeen,\naivankuin lapset alkaessaan itkeä. Niin oli siis kaikki mennyttä.\nStreith oli ollut hänen elämänsä runous. Jo surullisena aikana\nBirkensteinissa, jolloin kaikki olivat pitäneet häntä enkelinhyvänä\nruhtinatarparkana, jota säälittiin, jo silloin oli häntä lohduttanut\nsilloin tällöin saada ajatella nuorta kamariherraa, tämän hiukan\nturhantarkkaa ritarillisuutta, ihailevia silmäyksiä, joita tämä häneen\nloi. Oli yksi, jolle hän oli enemmän kuin enkelinhyvä ruhtinatarparka.\nJa myöhemmin, kun hän joutui leskeksi ja Streith asettui hänen\nläheisyyteensä, tiesi hän, että tämä odotti. Hänen tarvitsi sanoa,\nvain sana, ja hiljainen, harvinainen onni oli hänen omansa. Usein\noli hän hiljaisina hetkinä siitä uneksinut, hänen ei vielä tarvinnut\nkieltäytyä elämästä. Niin kauan kuin Streith oli hänen luonaan, saattoi\nhän ajatella elämää niinkuin koululapsi viikkoa, jolloin on lupapäivä.\nJa nyt, häntä oli pidetty pilkkana ja petetty kuin kyläntyttöä, hän ei\nollut muuta kuin naurettava, vanha nainen, joka oli luulotellut, että\nhäntä vielä rakastettaisiin. Muut naiset voivat itkeä ja valittaa, he\nvoivat kostaa tai kuolla, hänen täytyi vaijeta. Ajatus, että joku voisi\naavistaa, mitä hänelle oli tapahtunut, tuntui hänestä sietämättömältä.\nHän oli taas luoksepääsemätön, enkelinhyvä ruhtinatar. Elämä kulki\nhänen ohitseen, ja hänelle jäi vain hänen arvonsa. Hän kuuli ulkona\nvaunujen vierivän, ne olivat hänen vieraansa. Hän nousi, astui\nkuvastimen eteen, vei kevyesti puuteriviuhkan silmäluomiensa ylitse,\nojentautui ja astui ulos.\n\nVieraat olivat jo kokoontuneet vihreään salonkiin, ruhtinatar tervehti\nheitä suosiollisella hymyllään, piirineuvos sanoi jotakin, jolle\nruhtinatar nauroi, ruhtinatar sanoi jotakin, ja kaikki nauroivat.\n\nTee tarjottiin, ruhtinatar istui kreivitär Dühnenin vieressä, joka\npuhui Franzensbadista, piirineuvos kertoi hänen majesteetistaan.\nKeisari oli kulkenut tästä ohitse, ja piirineuvos oli lausunut hänet\nasemalla tervetulleeksi. Hänen majesteettinsa oli komean näköinen, tuo\nkatse, oikea valtiaan katse!\n\n»Mutta missä on kreivi Streith?» kysyi kreivitär Dühnen, »häntä näkee\nnykyään harvoin.»\n\nHän hautautuu kai maanviljelykseensä», vastasi ruhtinatar rauhallisesti.\n\n»Näyttää siltä», jatkoi kreivitär Dühnen, »että hän viime aikoina on\nalkanut suosia vuokralaistamme vanhassa metsänhoitajan asunnossa, tuota\nrouva von Syrmania tyttärineen. Hänet on nähty siellä.»\n\nRuhtinatar asetti kupin, joka hänellä oli kädessään, takaisin pöydälle;\nhän pelkäsi, että käsi voisi vavista. Sitten hymyili hän lempeää\nhymyä ja sanoi: »Niin, vanhoilla herroilla täytyy aina olla jotakin\nsuojeltavaa.»\n\nSeuraavana aamuna löysi Streith aamiaispöydällään kirjeen rouva von\nSyrmanilta. Tämä pyysi arvoisaa kreiviä kävelymatkallaan poikkeamaan\nhänen luoksensa, hänellä olisi pari sanaa sanottavana, Britta oli\nlähtenyt kaupunkiin soitto- ja tanssitunnilleen. »Tietysti», ajatteli\nStreith pistäessään kirjeen hitaasti takaisin kuoreensa, »tämänhän\ntäytyi tulla.»\n\nSiis tämänpäiväinen aamupäivä oli omistettu epämiellyttäville asioille,\nsillä hänen aikomuksensa oli myöskin käydä linnan kansliassa antamassa\npapereita takaisin ja ilmoittamassa majurille, että hän aikoi matkustaa\npois. Se oli käynyt nyt välttämättömäksi. Hyvä, hän oli myöskin\noikeassa mielialassa, raju päättäväisyys oli saanut hänessä vallan. Sen\nlisäksi ilmeni ikäänkuin ivallista julmuutta häntä itseään kohtaan.\nSamalla kuin hän valmistautui hävittämään kaiken sen, mitä hän niin\nkauan oli pitänyt elämänsä arvokkaimpana ja pyhimpänä sisältönä, katsoi\nhän ivaten itseänsä, viisasta elämäntaiteilijaa. Nyt piti hän kokonaan\nhulluutensa puolta, ja oli päättänyt viedä sen perille saakka. Niin\nlähti hän matkaan. Mennessään ei hän ajatellut itseänsä eikä omia\nasioitaan, arvostelevasti tarkasteli hän ruisvainioita, joiden ohitse\nhän kulki, koetteli kävelykepillään ojia, olivatko ne huolellisesti\nkaivetulta. Linnan puutarhan aitauksen luona ei hän luonut ainoatakaan\nkatsetta puutarhaan; pihan yli meni hän kansliaan.\n\nMajuri istui kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoihinsa vajonneena.\n»Hyvää huomenta, majuri», sanoi Streith, kun astui sisälle, ja antoi\näänelleen iloisen soinnun.\n\nMajuri katsoi ylös, ojensi kreiville kätensä ja sanoi puolestaan:\n»Hyvää huomenta.»\n\nMutta kasvojen ilmeestä, ja tavasta, jolla hän ojensi kätensä,\nhuomasi Streith, että majuri oli hämillään. Hän tiesi siis\njotakin. Tallimestari, jonka oli tapana seurata ruhtinatarta tämän\nratsastusmatkoilla, oli varmaan jo koko linnalle kertonut eilisen\ntapauksen. »Tuon teille nämä paperit takaisin», sanoi Streith,\n»tahdotteko katsoa ne läpi, muita ei minulla ole. Minä aijon nimittäin\nlähteä matkalle.»\n\n»Oh, todellakin», mumisi majuri, »pitkällekin matkalle?»\n\n»Kesämatkalle», vastasi Streith ja istuutui tuolille, jolla hänen\noli tapana täällä istua. »Ilmanvaihdos on terveydelle tarpeellista,\nainainen paikallaanolo ei ole hyvä. Aika ajoin täytyy meidän\nvakuuttautua, ettemme ole kasvaneet kiinni turpeeseemme. Teidänkin\ntulisi joskus lähteä liikkeelle, majuri.»\n\n»Minä voin aivan hyvin», vastasi majuri, katsomatta ylös papereistaan,\n»en jätä työtäni kernaasti.»\n\n»Ihminen tarvitsee aika ajoin uudistusta», virkkoi Streith. »Käärmekin\nluo nahkansa, ja ellei se sitä voi, on se sairas.»\n\n»Kiitän», vastasi majuri harmistuneena, »olen nahkaani aivan\ntyytyväinen. Se on jo kyllin kauan tehnyt minulle hyviä palveluksia.»\n\nStreith nauroi: »Oh, en sano siitä mitään, mutta jokainen ei ole aina\nnahkaansa niin tyytyväinen.»\n\nMajuri ei vastannut mitään.\n\nStreith sytytti savukkeen ja ojensi jalkansa suoriksi. Tämä huone,\njonka hän niin hyvin tunsi, tämä paperin ja musteen tuoksu, pienet\nmaljat täynnä viljanäytteitä ja suuret kärpäset, jotka avonaisista\nikkunoista lensivät ulos ja sisälle, valoivat häneen sitä\nrauhallisuutta, jota vanhastaan tuttu ympäristö tavallisesti synnyttää.\nTäytyi tuntua rauhalliselta ja suloiselta istua majurin tavalla hiljaa\nja tyytyväisenä samalla paikalla.\n\nHiljainen ääni kuului ovelta päin, ovi aukeni, ja ruhtinatar seisoi\nkynnyksellä. Molemmat herrat nousivat istuimeltaan ja kumarsivat.\nRuhtinatar seisoi liikkumattomana valkeassa aamupuvussaan, käsivarret\nvelttoina riippuen, ja silmät tuijottivat huoneeseen kuin katselisivat\nne välinpitämättömään kaukaisuuteen. Sitten hän kääntyi ja sulki hiljaa\noven jälkeensä. Majuri loi Streithiin aran silmäyksen.\n\nStreith oli käynyt kalpeaksi, hitaasti istuutui hän jälleen tuolilleen\nja jatkoi tupakoimistaan. Hänen korvissaan soi sulkeutuvan oven\nhiljainen, kuiva ääni, se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Tämä ääni\ntuntui sanovan jotakin, jota ei milloinkaan ennen oltu sanottu hänelle\nkoko hänen elämänsä aikana.\n\nVihdoin nousi hän sanoakseen jäähyväiset. »Voikaa hyvin, majuri»,\nsanoi hän. Majuri puristi lujasti Streithin kättä, ja ulkonevat,\nsiniset silmät kostuivat. Ulosmennessään kääntyi Streith vielä kerran\nja huomautti: »Kun päätämme pujahtaa ulos vanhasta nahastamme, ei\nmeidän milloinkaan pitäisi enään palata siihen takaisin, ei edes\nsilmänräpäykseksi.»\n\nTyytyväisenä tähän lähtöön jätti hän huoneen.\n\nOli keskipäivän aika ja piha hiljainen ja autio. Myöskin linna ja\npuutarha lepäsivät äänettöminä ja ikäänkuin hyljättyinä kirkkaassa\nauringonvalossa. »Kuin kuolleet», välähti Streithin mielessä, »minulle\nkuolleet.» Ja todellakin, linna näytti hänestä nyt niiden talojen\nkaltaiselta, jotka kerran olemme tunteneet ja jotka uudelleen näemme\nunessa tai muistossamme, niidenkin yllä lepää tuollainen raskasmielinen\nhiljaisuus; näyttää siltä kuin surisivat ne sitä, että niiden täytyy\nasua menneisyydessä. »Oikea silmänräpäys tosiaan tulla tunteelliseksi»,\najatteli Streith, mutta hän huomasi tyydytyksellä, että hän ei ollut\ntunteellinen. Hän käveli reippaasti, hän käänsi päänsä ylöspäin\nnähdäkseen leivon, joka livertäen leijaili taivaan sinessä. Hän\nsuipensi huuliaan ja koetti matkia liverrystä. Metsänhoitajan asunnossa\nvastaanotti rouva von Syrman hänet portailla. Hänellä oli vaalean\nkeltainen aamupuku ja pieni valkea myssy päässä. »Niin rakastettavaa,\nkreivi, olla niin täsmällinen», huudahti hän »toivon, että en ole\nvaivannut teitä.»\n\n»Olen kokonaan käytettävissänne, armollinen rouva», vastasi Streith\nmuodollisesti.\n\n»No, sitten ehkä istuudumme tänne ulos», ehdotti rouva von Syrman,\n»täällä on vilpoista ja suloista.» He istuutuivat vastapäätä toisiaan\npenkeille ulko-oven edustalle; Streith nojasi molemmin käsin\nkävelykepin nuppiin ja odotti. Hänen kasvonsa saivat ankaran ja jäykän\nilmeen. Rouva von Syrman mietti hetken, ja kun hän alkoi puhua, vapisi\nhänen äänensä: »Mitä minulla on sanottavaa, arvoisa kreivi, ei ole\nhelppoa sanoa, mutta te olette niin hieno maailman- ja ihmistuntija,\nettä varmaan ymmärrätte minut. On kysymys Brittasta, ja, eikö totta,\nse antaa kaiken anteeksi. Olen teille hyvin kiitollinen, että\nseurustelette lapsen kanssa, teidän seuranne vaikuttaa jalostavasti\nja kasvattavasti, juuri kasvattavasti, ja lapsi on siitä hyvin\nonnellinen. Mutta te ja minä, me tunnemme maailman, me tiedämme, että\nihmiset eivät voi nähdä mitään kaunista ja jaloa, vääristelemättä ja\npanettelematta sitä. Eilen kaupungissa kerrottiin minulle huhuja,\njoista huomaan, että ihmisillä ei ole mitään parempaa tehtävää kuin\npanna viisaat päänsä yhteen ja puhua meistä. Luonnollisesti ei meille\nniin arvoisan seurustelunne tarvitse sen kautta tulla häirityksi, mutta\ntoisaalta, koska on kysymys lapsestani, en voi jättää asiaa aivan\nhuomioonottamatta. Senvuoksi ajattelin: sinä otat rohkeuden puhua\nasiasta kreivin kanssa, hän on kyllä keksivä jonkun keinon.»\n\nHän taivutti päänsä toiselle olkapäälle ja katseli Streithia\nhuolestuneena. Tämä oli tarkkaavasti kuunnellut, nyt ojentautui hän ja\nsanoi hitaasti, ikäänkuin lukisi hän tärkeätä asiakirjaa: »Rohkenen\ntäten, armollinen rouva, pyytää teiltä tyttärenne, neiti Brittan,\nkättä.»\n\nRouva von Syrman punastui. Hämmästykseltään ei hän ensin saanut sanaa\nsuustaan, hän ojensi molemmat kätensä kreiville: »Ah, kreivi», huudahti\nhän. »Te olette jalo ja hyväsydäminen, kenen käsiin voisin lapseni\nsuuremmalla luottamuksella antaa kuin teidän, kenen suojassa voisi\nlapseni turvallisemmin olla kuin teidän suojassanne? Siunaukseni teillä\non, ja Britta, hänhän ajattelee vain teitä, hänhän puhuu vain teistä,\nte olette hänen ihanteensa. Tietysti ei hän ole mitään tämmöistä\najatellut, hänhän on vielä lapsi, kirjoittamaton lehti. Mutta jos\njotakin tällä lehdellä seisoo, on se teidän nimenne, rakas kreivi.»\n\nStreith kumarsi: »Kiitän teitä, armollinen rouva, luottamuksestanne,\njoka tuottaa minulle suuren kunnian. Edellyttäen, että saan neiti\nBrittan suostumuksen, josta suotte minulle niin hyviä toiveita, on\nminulla vielä eräs pyyntö. Minun toivomukseni on, että asia jää\nsalaiseksi. Voisimme matkustaa ulkomaille, jossa asia sitten saisi\nsäännönmukaisen päätöksen.»\n\n»Niinkuin te järjestätte asian, rakas kreivi», virkkoi rouva von\nSyrman, »käy kaikki parhaiten.»\n\n»Mitä ihmisten puheisiin tulee», jatkoi Streith kuivalla, asiallisella\näänellä. Mutta rouva von Syrman keskeytti hänet vilkkaasti: »Ihmiset\npuhukoot, mitä haluavat, minä tunnen tuon. Ennen olin arka ja kärsin\nsiitä, mutta ajan oloon olen oppinut halveksimaan ihmisten pahanilkistä\npuhetta. Älkää olko siitä levoton, mutta eikö totta, te tulette tänä\niltana meille itse vastaanottamaan lapsen myöntymisen?»\n\nStreith kumarsi taasen: »Kiitän teitä, armollinen rouva», sanoi hän,\n»kaikesta hyvyydestänne, nyt en saa teitä enään kauemmin viivyttää.»\nHän nousi, suuteli rouva von Syrmanin kättä ja poistui.\n\nRouva von Syrman jäi ovelle seisomaan, hän piti nenäliinaa kädessään,\nhän tahtoi heiluttaa sitä, jos Streith vielä kerran katsoisi taaksensa,\nmutta hän ei katsonut taaksensa.\n\nIllalla auringon laskettua meni Streith taas metsänhoitajan asunnolle.\nHän oli ensin aikonut ottaa kukkakimpun mukaansa, mutta luopui\naiheestaan; ajatus esiintyä säännöllisenä kosijana, kukkakimppu\nkädessä, Syrmanien luona, oli hänestä vastenmielinen.\n\nMetsänhoitajan asunnossa oli arkihuone kirkkaasti valaistu. Kun Streith\nastui sisään, tuli rouva von Syrman häntä vastaan, hyvin kauniina\npunaisessa silkkipuvussa, kädessään piti hän suurta, punaista viuhkaa.\n»Tervetuloa, kreivi, tervetuloa», huudahti hän. Hänen takanaan seisoi\nBritta valkeassa puvussa viininpunaisine nauhoineen. Rouva von Syrman\ntarttui tytärtään olkapäihin ja työnsi hänet Streithin luo. »Ottakaa\nhänet, kreivi, ottakaa», sanoi hän.\n\nStreith suuteli Brittan kättä, mutta rouva von Syrman asetti toisen\nkätensä tyttärensä pään päälle, toisen Streithin olkapäälle ja puhui\nliikutettuna: »Jumala siunatkoon teitä, lapseni. Mutta nyt minun\ntäytyy mennä katsomaan paistiani, teillä on kai paljon toisillenne\nsanottavaa.» Näin sanoen kokosi hän laahuksensa ja juoksi lyhyin\naskelin ulos keittiöön.\n\n»Emmekö istuudu», esitti Streith ja kietoi kätensä Brittan vyötärön\nympäri, tämän seistessä suorana ja jäykkänä. He istuutuivat sohvalle.\nHeidän edessään, keskellä huonetta, seisoi juhlallisesti katettu pöytä,\njota koristi kimppu kulleroita. Streith oli hämillään, mikä häntä\nkummastutti. Hänen mielestään kuului liian juhlalliselta, kun hän alkoi\npuhua: »En ole vielä kuullut teidän suustanne, että te, hm — että te\ntahdotte tulla omakseni.»\n\n»Kyllä, jos te sitä haluatte», vastasi Britta totisesti, »olen niin\nmielelläni teidän luonanne. Teidän luonanne on aina sunnuntai.»\n\n»Aina sunnuntai», toisti Streith vilkkaasti, »ja niin täytyy aina olla.\nEmmekö sinuttele toisiamme?»\n\nMutta Britta pudisti päätään, hän ei uskonut että se tänään vielä\nkävisi, se oli niin outoa.\n\n»Hyvä, se käy kyllä myöhemmin», rauhoitti Streith häntä.\n\n»En ole milloinkaan ajatellut», sanoi Britta miettivästi, »että te\nhaluaisitte naida minut. Ihmiset sanoivat, että te menisitte naimisiin\nruhtinattaren kanssa.»\n\n»Ihmiset puhuvat niin paljon», mumisi Streith harmistuneena.\n\n»Minä en ole myöskään milloinkaan ajatellut», jatkoi Britta, »että\nvoisin tulla kreivittäreksi, äiti on koko iltapäivän puhunut minulle\nkreivittärestä, niin etten jaksa sitä enään ajatella.»\n\n»No, mehän emme tarvitse sitä ajatellakaan», virkkoi Streith iloisesti.\n\nBritta huokasi; »Hauskempaa oli ennen.»\n\n»Ennen?» kysyi Streith.\n\n»Niin, ennen kihlausta.»\n\nStreith nauroi: »Järjestämme kyllä asian niin, ettei kihlaus häiritse\nmeitä.»\n\nRouva von Syrman palasi huoneeseen, jälessään Trine, joka kantoi\nvatia. Trine oli pukeutunut sinipunervaan pyhäpukuunsa ja koetti\nvääntää kasvonsa, jotka muistuttivat häijyjä, vanhoja miehenkasvoja,\nystävällisen näköisiksi.\n\n»Pyydän, illallinen odottaa», kutsui rouva von Syrman, »morsiuspari\nistuu yhdessä minua vastapäätä.» Trine asetti vadin pöydälle, siinä oli\nmunaviipaleita sinappikastikkeessa tuoreiden salaattien kera. »Pieni\neturuoka», sanoi rouva von Syrman, »olkaa hyvä. Meidän illallisemme on\nmaalainen ja yksinkertainen, ja miten se voisi muuta olla.»\n\n»Ne ovat parhaita illallisia», huomautti Streith kohteliaasti.\n\n»Sitä mieltä oli myöskin aina kreivitär Erdödi», kertoi rouva von\nSyrman. Aikaisemmin tapasin kreivittären melkein joka vuosi joko\nKissingenissä tai Franzensbadissa. Voin hyvin sanoa, että olin\nkreivittären ystävä. Kreivitär kertoi mielellään siitä, miten\nhän kerran Unkarissa ratsastusmatkalla eksyi, hän tuli pienelle\ntalonpoikaistalolle, astui alas hevosen selästä, ja kun hänen oli\nnälkä, pyysi hän jotakin syödäkseen. Hän istui karkean puupöydän\nääreen, ja hänelle tuotiin sinisellä fajanssilautasella kappale\nmustaa leipää; pala juustoa ja senlisäksi lasillinen sameata viiniä,\ntämä ateria, sanoi hän, oli paras, minkä hän elämässään oli syönyt.\nHän muisti sen myöskin, kun hän seuraavana talvena oli sairas\nja ilman ruokahalua; kaupungista oli hankittava hänelle sininen\nfajanssilautanen, hän meni keittiöön, istuutui keittiöpöydän ääreen,\nantoi tarjota itselleen fajanssilautasella mustaa leipää ja juustoa,\nsekä lasin viiniä, »mutta», oli hänellä tapana sanoa, »se ei sittekään\nollut sama».\n\n»Me emme milloinkaan koe kahta kertaa samaa», huomautti Streith.\n\n»Se on totta», sanoi rouva von Syrman.\n\nTrine ilmestyi jälleen ja tarjosi vasikanpaistia tuoreitten vihannesten\nkanssa.\n\n»Maan hedelmiä», selitti rouva von Syrman, ja kun kaikki olivat\nsaaneet, jatkoi hän taasen keskustelua: »Kreivitär kertoi minulle\nmyöskin paljon Wienin hovista, ankara etiketti on varmaan hyvin\nkiusallinen.»\n\n»Joka sen tuntee, hänelle se on miellyttävää, niinkuin kaikki\njärjestys», vastasi Streith hiukan terävästi.\n\n»Siinä olette varmaan oikeassa», kiiruhti rouva von Syrman myöntämään,\n»tehän tunnette niin hyvin hovielämän. Hovielämä on varmaan hyvin\nmielenkiintoista.»\n\nMutta sekään ei näyttänyt Streithia miellyttävän, hänen äänensä\noli ärtynyt, kun hän vastasi: »Hovissa tapahtuu monenlaista, mutta\nmielenkiintoinen on tuskin oikea sana, kun on kysymys elämästä siellä.»\n\n»Tietysti», virkkoi rouva von Syrman, »se ei voi tyydyttää teidän\nhenkisiä tarpeitanne.»\n\nStreith ei vastannut tähän mitään, ja keskustelu pysähtyi joksikin\naikaa. Trine tuli, vei paistin ulos ja tarjosi pientä kakkua,\njäähdytysastiasta otti hän pullon samppanjaa, avasi korkin ja kaatoi\nviinin korkeihin, suippoihin laseihin.\n\n»Jääkylmää se ei ole», sanoi rouva von Syrman anteeksi pyytäen, »ja\nvarmaan se on myöskin liian makeata. Ennen join mielelläni samppanjaa,\nmutta sen täytyi olla hyvin sec. No, à la guerre comme à la guerre,\nmaljanne. Onneksenne, rakkaat lapseni.»\n\nLasit kilahtivat vastakkain, rouva von Syrman tuli liikutetuksi, hän\nnojautui tuolissaan taaksepäin, löyhytteli viuhkalla viileyttä ja sanoi\nvalittaen: »En olisi uskonut, että elämässäni saisin enään elää näin\nonnellista hetkeä.»\n\nBritta maistoi hiukan lasistaan ja nauroi, hän väitti, että viini\nkutkutti hänen kurkkuansa. »Rakas lapsemme on niin äänetön tänään»,\njatkoi rouva von Syrman, »suuri onni tekee hiljaiseksi.»\n\n»Mutta hyvältä kai se on maistunut?» kysyi Streith ja asetti kätensä\nBrittan käden päälle. Hän katui kuitenkin heti kysymystään, se kuului\naivan vanhan sedän hyväntahtoiselta kysymykseltä veljentyttärelle.\nRouva von Syrman vastasi tyttärensä puolesta: »Hän on syönyt niin\nvähän, onni tekee kylläiseksikin. Kerrohan meille kuitenkin, lapseni,\nmitä sinulle kaupungissa tapahtui.»\n\n»Kaupungissa soitin ensin huonosti pianoa», kertoi Britta, »myöhemmin\ntanssitunnilla sanoi herra Hilte, että minussa ei ole siroutta.»\n\n»Mitä herra Hilte siroudella tarkoittaa», huomautti Streith, »ei\nkenties ole helppoa käsittää.»\n\n»Ei, minä tanssin todellakin huonosti, se ei yksinkertaisesti käy.\nMutta te, herra kreivi, te tanssitte varmaan hyvin.»\n\n»Tanssi kuului aikaisemmin ammattiini», vastasi Streith. »Nyt en ole\npitkiin aikoihin harjoitellut sitä taitoa.»\n\n»El, ei», huudahti, Britta, »teidän täytyy tanssia ihanasti, teidän\nkanssanne osaisin tanssia.» Ja hän hypähti ylös, huusi Trineä, pöytä\noli työnnettävä syrjään, sillä hän halusi tanssia Streithin kanssa.\n\n»Sellainen lapsi», sanoi rouva von Syrman hymyillen ja suoristi nauhat\nBrittan puvussa: »No, nyt voit mennä, pikku kreivitär.» Itse istuutui\nhän pianon ääreen ja soitti valssia. Streith ja Britta tanssivat.\nAvonaisista ikkunoista kuului kuusien humina, se sekaantui kuin suuren\nbassoviulun ääni valssin säveleihin. Ikkunan ulkopuolella seisoivat\nTrine, Andreen, Annelise, Andreen äiti ja Margusch, Andreen tytär,\nja katselivat tanssia. Britta ei saanut tarpeekseen, mutta Streithia\npyörrytti, ja täytyi hänen istua. Britta istui hänen vieressään, huulet\npuoli avoinna, silmät loistaen. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja nojasi\nkuumia kasvojaan Streithin olkapäähän, »luulen, että niin tanssitaan\ntaivaassa.»\n\nRouva von Syrman soitti nyt hiljaista, suloista säveltä, Streith\nkumartui Brittan puoleen. »Itketkö sinä?» kysyi hän hämmästyneenä.\n\n»Se on kyllä tyhmää», vastasi Britta ja pyyhki kyyneleet silmistään,\n»en tiedä miksi, mutta minusta tuntui yhtäkkiä kaikki niin\nsurulliselta.»\n\nHuolestuneena kiiruhti rouva von Syrman heidän luoksensa. »Lapsi on\nhermostunut», sanoi hän, »liian paljon onnea yhtenä päivänä tekee\nhermostuneeksi. Nukumme hyvin yön ja huomenna näytämme ystävällemme\niloiset kasvot.»\n\nStreith sanoi hyvästit ja läksi. Ulkona katsoi hän vielä taakseen,\nikkunassa näki hän Brittan vartalon kuvastuvan tummana valoisaa taustaa\nvasten, tuuli leikki hänen tukassaan ja antoi kiharoiden liehua\npienten, tanssivien varjojen lailla hänen päänsä ympärillä.\n\nBritta halusi, että Streith jonakin iltana lähtisi hänen kanssansa\npurolle rapuja pyytämään. »Hyvä», sanoi Streith, »Oskar voi panna\nevästä koriin ja seurata mukana.»\n\n»Ei», pyysi Britta, »ei tuo vanha, ankara herra, silloin emme voi pitää\nhauskaa, Margusch tulkoon kantamaan koria.»\n\nNiin kantoi Margusch koria eväineen ja Andree kantoi pieniä, pyöreitä,\npitkiin sauvoihin kiinnitettyjä haaveja. Kun he tulivat niitylle,\nlepäsi sen yllä vielä rauhallinen kirkkaus, jommoinen kesäiltoina\ntavallisesti heti auringonlaskun jälkeen peittää maan. Britta auttoi\nAndreeta ja Marguschia sitomaan syöttejä haaveihin ja pistämään niitä\nveteen. Streith oli istuutunut ruohomättäälle, ilma oli tukehduttava ja\npainostava, mutta purosta nousi kosteata kylmyyttä. Streithin edessä\nlevisi maa tasaisena ja avarana, peltoja, maanteitä, poppelikujanteita,\nsiellä täällä talo, jossa jo himmeä valo tuikki, kaikki jonkunverran\nväritöntä ja elotonta laskeutuvassa hämärässä. Taivaanrannalla oli\nsinertävä pilviseinä, jota silloin tällöin valaisi kultainen salama.\n»Satumaista, uskomatonta», ajatteli Streith. Se oli tunne, joka\nnykyään yhä uudelleen valtasi hänet; mitä hän koki, oli kaunista, ja\nniinkuin hän halusi, ja kuitenkin satumaista, uskomatonta. Hänestä\ntuntui toisinaan, että hän eli toisen ihmisen elämää, niinkuin joskus\ntapahtuu unessa.\n\nBritta tuli ja istuutui hänen viereensä. »Andree sanoo», kertoi hän,\n»että tulee ukonilma. Täällä onkin niin kammottavan hiljaista, tuntuu\nsiltä kuin kaikki odottaisivat jotakin.»\n\n»He odottavat heräämistään», vastasi Streith hajamielisesti.\n\n»Mitä tarkoitat?» kysyi Britta ihmetellen.\n\n»Oh, en mitään», virkkoi Streith, »emmekö nyt lähde kokemaan haaveja?»\n\nBrittan kulkiessa aivan pitkin puron rantaa ja kumartuessa nostamaan\nhaaveja, seisoi Streith aivan hänen takanaan ja piti kiinni hänen\nvyöstään. Margusch kori käsivarrella seisoi heidän vieressään ja otti\nvastaan ravut. Andree hymyili tyytyväisenä: »Kun on näin tyyntä»,\nvirkkoi hän, »syövät nuo elävät kuin hullut.»\n\nJa itse asiassa olivat haavit aivan täynnä. Kun Britta varovasti\nkahdella sormella nosti elävät haavista heittääkseen ne koriin,\nnauroi hän ja päästi pieniä ihastuksen huutoja. Korissa hieroivat\nravut koipiaan hiljaa vastakkain, että kuului kuin hiljaista rapinaa.\nVedestä nousi kevyt suonhaju, joka sekottui ruovoista ja vesikasvien\nsiitepölystä lähtevään tuoksuun.\n\n»Kaunista», ajatteli Streith taas, »mutta epätodenmukaista.»\n\nKun kaikki haavit olivat koetut, tunsi Britta itsensä väsyneeksi;\nilma teki jäsenet painaviksi. »Nyt syömme», ehdotti Britta. He\nistuutuivat ruoholle, Margusch otti eväät esille. Britta söi hitaasti\nja mieltymyksellä, joi lisäksi kirkasta, makeata viiniä, ja kun hän oli\nlopettanut, nojautui hän tyytyväisenä taaksepäin ja sanoi: »No, nyt\nsinun täytyy sytyttää savukkeesi, siinä on niin ylhäinen tuoksu.»\n\nHämärä oli laskeutunut niitylle, ja pilviseinä salamoineen\ntaivaanrannalla oli kohonnut korkeammalle.\n\n»Oikeastaan on sellainen ilma, että minä pelkäisin», sanoi Britta,\n»ellet sinä olisi mukana.»\n\n»Ja nyt?» kysyi Streith.\n\n»Nyt on hyvä», jatkoi Britta. »On aina niin, että ihminen voi kääntää\nkaikki hyvin päin. Kun lapsena kesähämärässä makasin yksin vuoteessani,\nsilloin pelkäsin, joka nurkassa oli jotakin, jota pelkäsin; mutta kun\nlapsenhoitaja astui sisään, oli kaikki pelko kadonnut, ja lastenhuone\noli taas vanha, hyvä lastenhuone. Niin se on. Oletko sinäkin lapsena\npelännyt, kerrohan jotakin siitä ajasta, jolloin et vielä ollut hieno,\nylhäinen herra, vaan pieni lapsi. Olitko onnellinen?»\n\n»Minulla ei ollut mitään syytä olla olematta onnellinen», vastasi\nStreith miettien, »minulla oli hyvät vanhemmat ja vanhempi veli, jonka\nkanssa väliin tappelin, mutta se ei ole elämääni katkeroittanut. Me\nasuimme kaupungissa kauniissa talossa, jossa oli suuri puutarha, ei,\nminä en ollut onneton, mutta minä olin, luulen, yksinäinen lapsi,\njoka seikka riippui kai minusta itsestäni. Lapsillahan on aina oma\nmaailmansa, josta he eivät puhu aikaihmisten kanssa, koska heitä ei\nkuitenkaan ymmärretä. Minun maailmani täytyi olla hyvin kirjava,\nsillä minä olin hyvin vaitelias. Olin mielelläni yksinäni ja leikin\nitsekseni. Näiden lapsuusvuosien pääasiallinen elämys oli kuitenkin\nDeborah.»\n\n»Deborah?» kysyi Britta ja nousi istumaan, »kerro, kerro.»\n\n»Lapsenhuoneeni sijaitsi talon päätypuolella», jatkoi Streith. »Sitä\nvastapäätä sijaitsi kapean solan toisella puolella toisen kauniin\ntalon päätypuoli, joka talo kuului rikkaalle juutalaiselle. Näillä\nihmisillä oli yksi ainoa tytär, Deborah, joka oli minun ikäiseni.\nDeboraan lastenhuoneen ikkuna oli vastapäätä meidän lastenhuoneemme\nikkunaa, ja hän istui mielellään tuntikausia ikkunalaudalla ja katseli\nminua, ja minä seisoin meidän ikkunassamme ja katselin häntä. Deboraan\nihaileminen oli minusta suuri, kiihdyttävä nautinto, ja hänelle näytti\ntuottavan tyydytystä antaa minun ihailla itseänsä. Minusta hän oli\nhyvin kaunis; hänellä oli mustat, välkkyvät kiharat, pienet, keltaiset\nkasvot ja suuret, tummat silmät. Hän oli myöskin minun mielestäni\naina komeasti puettu, muistan punaisen puvun kultapitseineen ja\nkeltaisen puvun valkeine pitseineen. Välistä, nähtävästi silloin, kun\nhänen äitinsä ei ollut kotona, otti Deborah esille kultaketjun, jossa\noli vihreä jalokivi, ja kiersi sen päänsä ympärille. Silloin istui\nhän liikkumatta kuin pieni jumalankuva, ja antoi minun kummastellen\nkatsella itseään. Muutenkin antoi Deborah mielikuvitukselleni paljon\ntyötä.»\n\n»Sinä olit häneen rakastunut», huomautti Britta.\n\n»Kenties», virkkoi Streith, »vaikkakin rakkaus niinä vuosina on\ntoisenlainen kuin rakkautemme myöhempinä vuosina. En muista, että\nolisin halunnut päästä lähemmäksi Deboraata, puhella hänen kanssaan,\ntaikka syleillä ja suudella häntä. Mitä minä toivoin, oli itse olla\nDeboraana, niin kaunis kuin hän, omata niin pitkät kiharat ja niin\nsuuret silmät, käydä niin kauniisti puettuna ja kietoa kultaketju pääni\nympärille. Sitä minä halusin. Kuvittelin tiloja, joissa esiinnyin\nDeboraana; ja itse olin mielestäni silloin hyvin vähäpätöinen, ja\nkärsin katkerasta tunteesta, että olin vain ruma, pieni poika.»\n\n»Ihmeellistä», sanoi Britta. »Ja mitä hänestä tuli?»\n\n»Yhteen aikaan ei Deborah enään näyttäytynyt ikkunassaan», kertoi\nStreith edelleen, »ja minä kuulin, että hän oli sairas ja sitten\nminulle sanottiin, että hän oli kuollut. Tämä koski minuun kovasti,\njuoksin ulos puutarhaan, heittäysin ruohikkoon ja ajattelin Deboraata.\nMuistan vielä aivan hyvin loppukesän iltapäivän kirjavina daalioineen\nja astereineen ja hämähäkinverkot, jotka liehuivat tuulessa. En voi\nsanoa, että surin Deboraata, kuolema tuntui minusta suurelta kunnialta,\njoka saattoi tulla vain niin kauniin, pienen tytön osaksi, se kohotti\nhänet minun silmissäni, kohotti hänet korkealle minun yläpuolelleni,\nsillä sellaiset rumat, pienet pojat kuin minä eivät kuole. Nyt toivoin\nainoastaan yhtä: saada nähdä Deboraata. Menin ulos kadulle, kuljin\nedestakaisin juutalaisen taloon vievän oven edustalla ja uskalsin\nvihdoin astua eteiseen. Siellä seisoi vanha mies, jolla oli pitkä\nvalkea parta. »Sinä haluat kai nähdä pienokaisemme?» sanoi hän\nystävällisesti, tarttui minua kädestä ja vei erääseen saliin. Siellä\noli paljon ihmisiä, naiset mustissa puvuissa ja mustissa harsoissa,\nherrat mustissa takeissa. Suurissa, hopeisissa haarakynttiläjaloissa\npaloi kynttilöitä, ja paljot kukkaset tekivät ilman huoneessa\nraskaaksi ja äiteläksi. Mutta kynttilöiden ja kukkien keskellä\nmakasi Deborah valkeassa arkussa, hänen silmänsä olivat ummessa,\nhänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kapeammilta ja keltaisemmilta\nkuin tavallisesti, mustien, pitkien kiharoiden ympäröiminä. Hänellä\noli valkea silkkipuku, ja pieniin, keltaisiin käsiin oli pistetty\nlilja. Mutta erikoisesti ihastuin pieniin, jäykkiin jalkoihin, jotka\nolivat pistetyt kultakenkiin. Ihastuksesta sanattomana katselin\nDeboraata, en milloinkaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Jonkun\nhetken kuluttua vei vanha herra minut taas ulos. Menin puutarhaan,\nheittäydyin pitkälleni ruohoon, ja nyt minä itkin, minä itkin, koska en\nvoinut maata kynttilöiden ja kukkien keskellä valkeassa silkkipuvussa\nkultaiset kengät jalassa, ympärilläni itkeviä naisia ja juhlallisia\nvanhoja herroja.»\n\n»Deborah raukka», sanoi Britta ja nojasi päätään Streithin olkapäähän.\n»Mutta sano, toivotko nytkin joskus, että olisit minä?»\n\nStreith hymyili: »Nyt on toisin; mutta on mahdollista, että rakkaudessa\nsinuun joskus esiintyy vanhaa poika-ajan tunnetta.»\n\n»Ja sano», kyseli Britta edelleen, »jos olisit minä, millaista silloin\nolisi?»\n\n»Ihanaa», vastasi Streith, »luulen, että suonissa palaisi suloinen\nlämpö.»\n\n»Oh, sinä raukka, sinua paleltaa», huudahti Britta, ja hän kietoi\nkäsivartensa hänen ympärilleen, hiipi aivan hänen lähelleen,\nanteliaasti nuorine ruumiineen, ylpeänä siitä, että voi tehdä toiselle\nhyvää. Taivas meni pilveen, nouseva pilviseinä nieli tähden toisensa\njälkeen, tiheät salamat halkoivat sitä, ja etäisyydessä jyrisi ukkonen.\n»Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin», huomautti Andree, »se on noussut\nnopeammin kuin minä luulin.»\n\n»Menkäämme», sanoi Streith ja laski Brittan käsivarren omalleen.\n\nSuuria, haaleita pisaroita alkoi pudota. Metsässä oli hyvin pimeä,\nsade rapisi ja suhisi puiden oksilla, silloin tällöin kirkasti salama\ntienoon, suurina ja mustina seisoivat kuuset sinertävässä valossa.\nSilloin katsahti Streith Brittan kasvoihin, sinisiä kipinöitä säihkyi\ntämän silmistä, häh heitti päänsä taaksepäin ja hymyili salamalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Ajattelen», sanoi ruhtinatar paroonitar Dünhofille ja silmäili\nmiettien tytärtään, »ajattelen, että meidän täytyy keksiä jotakin\ntehtävää pienokaiselle. Hän voisi auttaa pappilan tyttöjen\npyhäkoulussa, kenties hän mieltyisi siihen. Suunnittelen myöskin\nkuukausikokousta luonani naapuriston naisille. Voisimme tehdä\nkäsitöitä lähetystyön hyväksi, ja pastori voisi lukea meille jonkun\nlähetyskertomuksen.»\n\n»Miten kaunista», sanoi paroonitar.\n\nMarie rypisti kulmakarvojaan ja näytti paatuneinta ilmettään; hän\nei pitänyt näitä suunnitelmia välttämättöminä. Jo jokapäiväisiä\ntoimiaan, lukemista ja kävelyretkiä neiti von Dachsbergin kanssa,\nja ajeluja äitinsä kanssa piti hän häiritsevinä, hänen rakkautensa\nantoi hänelle tarpeeksi tekemistä. Usein ihmetteli hän itsekin, että\nrakkaus saattoi niin täyttää elämän. Joskus ei hän tehnyt muuta kuin\nmakasi hiljaa auringossa ja tuijotti ylös taivaalle, suuren elämyksen\nsynnyttämän tunteen suloisesti lämmittäessä verta. Mutta sitäkin\npiti Marie tärkeämpänä kuin kaikkia pyhäkouluja ja lähetyskokouksia.\nPääasia olivat kuitenkin kirjeet Felixille. Myöhään yöhön istui hän\nylhäällä kirjoittaen näitä pitkiä kirjeitä, joihin hän pani koko\nsielunsa. Kun hän luki läpi tämmöisen kirjeen, hämmästyi hän sitä\ntunteiden rikkautta, jonka keksi itsessään. Tosin ei kirjeitä koskaan\nlähetetty, vaan suljettiin ne huolellisesti kirjoituspöydän laatikkoon,\nmutta siitä huolimatta valmistivat ne hänelle hurmaavan onnen. Mutta\npian ei tämä riittänyt Marielle, hän tahtoi saada vastauksia, ja\nniin kirjoitti hän myöskin Felixin nimessä vastaukset, kirjeitä\ntäynnä hellää intohimoa, ja tämä oli vielä vaikuttavampaa kuin omien\nkirjeiden kirjoittaminen. Kun tällainen kirje oli valmis, pisti hän sen\ntaskuunsa, meni puistoon, istuutui penkille, jolla oli istunut Felixin\nkanssa, ja luki kirjeen. Taikka hiipi hän hietakuopalle, makasi siellä,\nmissä oli maannut Felixin kanssa, posket hehkuen, silmät loistaen ja\nselkiselällänsä, ja kuumeisessa tyttö-mielikuvituksessaan saivat Felix,\nhän itse, hänen rakkautensa omituisen epätodellisen, satumaisen elämän,\njoka oli äärettömän kaukana Gutheidenin jokapäiväisistä hiljaisista\naskareista. Eräänä iltana istuivat herrasväet tavalliseen aikaan\npäivällispöydässä. Nyt, kun Streith ei enään näyttäytynyt, olivat\npäivälliset ikäviä. Ruhtinatar puhui vähän, ja parooni Fürwit koetti\ntosin johtaa keskustelua, mutta hänelle ei johtunut paljon mieleen.\nTänään oli hän innostuneen näköinen; tämä oli merkki siitä, että\nhänellä oli uutinen kerrottavana, ja niinpian kuin oli istuttu pöytään,\nalkoi hän: »Dühnen raukat!» »Kuinka niin?» kysyi paroonitar Dünhof,\n»tuottaako Felix heille taas suruja?»\n\n»Tuottaa», kertoi parooni, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen\nilmeen, »nuori mies on taas kotona, ja tällä kertaa on hän menettänyt\nvirkansa. Suora ero: ruma pelijuttu, hyvin ruma juttu.»\n\n»Äiti parka!» sanoi ruhtinatar.\n\n»Ja isä», jatkoi parooni Fürwit, »me tunnemme Dühnenin, hän kiihottaa\nitsensä yltiöpäiseen kovuuteen, poika ei kelpaa mihinkään, sanoo hän,\nsiis lähteköön Amerikaan, minulla on vielä kaksi poikaa, kenties\nonnistuvat he paremmin.»\n\n»Kuinka kauheata», sanoi neiti von Dachsberg, ja majuri sanoi synkästi:\n»Nyt maksaa sellainen tapaus vain matkan Amerikaan, minun aikanani ei\nupseeri helposti elänyt sellaisen jutun yli.»\n\nKukaan ei vastannut, parooni Fürwit katseli moittien majuria; hänestä\noli tahditonta puhua sillä tavalla naisten läsnäollessa.\n\nMarien sydän alkoi kiivaasti sykkiä, mutta hän ojentautui, tuijotti\nlautaseensa ja puristi kouristuksentapaisesti kylmiä käsiänsä\nlautasliinan päällä. »Ei vain itkeä», ajatteli hän, »ei vain antaa\nhuomata mitään.»\n\nKeskustelu muutti suuntaa; ruhtinatar puhui lähetyssaarnaajasta, jonka\npiti puhua kylässä.\n\n»Niin», sanoi parooni Fürwit, »hän tulee Bir-kir-krasta.»\n\nNimi huvitti häntä, hän toisti: »Bir-kir-kra.»\n\nNeiti von Dachsberg nauroi ja väitti, että sellaista paikkaa ei\nolekaan. Äänettöminä kulkivat palvelijat pöydän ympärillä, kaasivat\nviiniä laseihin ja tarjosivat jälkiruokaa.\n\nMarie saattoi olla rauhallinen; nuo kaikki eivät huomanneet mitään\nsiitä, että nuori tyttö, joka istui niin hyvinkasvatetun suorana heidän\nkeskellään, vavisten vartioi sielunsa tuskaa, jotta ei kenellekään sitä\npaljastaisi.\n\nPäivällisen jälkeen jäi seura puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof ja\nparooni Fürwit pelasivat halmaa, neiti von Dachsberg luki »Revue des\ndeux Mondesia», ruhtinattaren tehdessä käsityötä.\n\nMarie istuutui jonkun matkan päähän toisista pimeään nurkkaan; hän veti\npolvet allensa, kyyristyi väristen suureen nojatuoliin ja istui siellä\naivan hiljaa. Mutta hänen sisällään valitti: »Mitä minä teen? Mitä minä\nteen? Felix on hädässä, Felix on kaikkien hylkäämä ja poistyöntämä,\nFelixin täytyy lähteä ainaiseksi pois, mitä minun on tehtävä? Ja\ntämän kauheuden tapahtuessa voivat he istua täällä, ikäänkuin he\neivät tietäisi mitään. Neiti von Dachsberg lukee syvällä, opettavalla\näänellään, parooni Fürwit mäkättää hiljaista nauruaan, jonka aina\nkuulee, kun hän on voittanut pelin.\n\nMiten Marie vihasi kaikkia näitä sydämettömiä, järkähtämättömän tyyniä\nihmisiä.\n\nUnettoman yön kuluessa teki Marie päätöksensä. Hänen täytyi puhua\nHildan kanssa, ja hänen täytyi nähdä Felix.\n\nSeuraavana aamuna lausui Marie toivomuksen lähteä Schlochtin'iin.\n\nRuhtinatar ei ollut siihen tyytyväinen. »Mitä sinä teet tuon levottoman\nperheen luona?» sanoi hän. Kun hän kuitenkin näki tyttärensä tuskaiset\nkasvot, lisäsi hän: »Hyvä, hyvä, voit lähteä; paroonitar Dünhof seuraa\nsinua.»\n\nIltapäivällä lähtivät Marie ja paroonitar Dünhof Schlochtin'iin.\nVierailu ei näyttänyt olevan tervetullut. Paroonitar Üchtlitz ei itse\ntullut näkyviin, tyttäret vastaanottivat vieraat kasvot kalpeina ja\nhämmentyneen näköisinä, ja kun seura istui yhdessä puutarhakuistilla,\ntuotti luontevan keskustelun aikaansaaminen huomattavaa ponnistusta.\nHilda istui syrjässä ja vaikeni.\n\nMarien täytyi ihaillen katsella häntä, sillä ylpeän päättäväisyyden\nilme kaunisti ihmeellisesti hänen kalpeita kasvojansa.\n\nVihdoin tuli paroonitar Üchtlitz, hän istui vierastensa luo, otti\nhajamielisesti osaa keskusteluun ja pyysi sitten paroonitar Dünhofia\nkanssansa arkihuoneeseen.\n\n»Ja me menemme puutarhaan», sanoi Marie Hildalle. Tämä nousi vaijeten\nja tarjosi Marielle käsivartensa. Niinpiankuin molemmat tytöt olivat\nyksin puutarhassa, alkoi Marie: »Miten on Felixin laita?» »Felix»,\nvastasi Hilda rauhallisena, »Felix on tehnyt suuren tyhmyyden. Tiesin,\nettä näin oli käyvä. Hän on tuhonnut elämänsä täällä, mutta mitä se\nmerkitsee? Maailma on suuri ja elämä on pitkä.»\n\n»Täytyykö hänen lähteä pois?» kysyi Marie jälleen.\n\nHilda katseli ylös kastanjanoksiin, joiden alitse he kulkivat, ja sanoi\njuhlallisesti: »Felix lähtee pois, ja minä lähden hänen kanssansa.»\n\n»Sinä?» Marien silmät kävivät suuriksi ja kirkkaiksi hämmästyksestä.\n\n»Niin, minä lähden hänen kanssansa», jatkoi Hilda, »sillä muuten on hän\nhukassa. Hän on niin heikko ja kevytmielinen; minä olen auttava häntä\nalkamaan uutta elämää ja tulemaan mieheksi. Olemme menneet kihloihin.»\n\n»Ja sinun vanhempasi?» tiedusteli Marie.\n\nHilda kohautti olkapäitään: »Minusta on hyvin ikävää, että vanhempani\neivät ole samaa mieltä, mutta minä olen siinä ijässä, että itse voin\npäättää itsestäni. Minähän en kuulu vanhemmilleni, vaan itselleni ja\nFelixille.»\n\nMarie vaikeni hetken, ja sitten tuli liikutettuna: »Rakastatko sitten\nhäntä?»\n\nHilda hymyili: »Miten sinä kysyt, pienokainen. Tietysti minä rakastan\nhäntä.»\n\n»Ja hän?» kysyi Marie. »Rakastaako hän sinua?»\n\n»Kyllä», vastasi Hilda miettien, »kyllä hän rakastaa minua, mutta\nniinkuin miehet rakastavat, epävarmasti ja levottomasti, kunnes me\naikaansaamme järjestystä.»\n\n»Sitä minä en ymmärrä», huudahti Marie silmät salamoiden, »se ei toki\nole mahdollista!»\n\n»Minkätähden se ei olisi mahdollista?» arveli Hilda. »Ah, sinä\najattelet kevättä. Hyvä Jumala, sellainenhan on toki ohitse, kun elämän\nvakavuus alkaa. Te istuitte yhdessä sireenimajassa, mitä se merkitsee?\nAjanvietettä lupa-aikoina, leikkiä, jota miehet tarvitsevat. Voitko\nsinä sitten auttaa häntä, voitko pelastaa hänet? Voitko olla hänelle\njotakin? Sinähän et linnassasi edes tiedä, mitä elämä on. Kun kerran\nilman lupaa menet puistoon, luulet, että olet jo paljon tehnyt hänen\ntähtensä. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia lapsellisuuksia,\nnyt on kysymys elämästä.»\n\nMarie tuli aivan punaiseksi, ja itku oli lähellä. »Tiedän, sinä olet\naina puhunut niin», sanoi hän, »sinä olet aina esiintynyt kuin olisi\nnaurettavaa, että joku rakastaa minua, kuin olisi se lapsellisuutta ja\nleikkiä ja tyhmyyttä. Mutta jos joku rakastaa sinua, on se vakavaa.\nSinä olit aina mustasukkainen ja tahdoit hänet itsellesi.»\n\nHilda hymyili säälivästi: »Pikku raukka, älä kiihdytä itseäsi. Se oli\nväärin Felixiltä, mutta miehet ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Se\ntekee kenties hiukan kipeätä, mutta sinä unohdat sen pian. Sinä löydät\nkyllä toisen, joka istuu kanssasi sireenimajassa.»\n\nTämän loukkauksen kuullessaan taivutti Marie päänsä ja vaikeni. Tämän\nitsetietoisen, ylpeän tytön rinnalla tunsi hän itsensä heikoksi\nja avuttomaksi, ja kun hän alkoi puhua, kuului se hiljaiselta\nvalitukselta: »Tahdon tavata Felixin.»\n\n»Minkätähden?» virkkoi Hilda, »mitä teillä voi vielä olla toisillenne\nsanottavaa!»\n\nHe olivat kulkeneet alas kastanjakujaa ja saapuivat lammikon luo.\nSiellä seisoi Felix vaaleassa kesäpuvussa, olkihattu päässä, ja\nheitteli litteillä kivillä voileipiä.\n\n»Tuolla hän on!» huudahti Marie. Felix oli nähnyt tulijat ja kulki\nhitaasti heitä vastaan. Hän tervehti ja hymyili hämillään.\n\n»Minulla on kunnia, hyvät naiset.»\n\n»Minkätähden olet täällä?» kysyi Hilda ankarasti.\n\nFelix nauroi. »Minkätähden en saisi olla täällä? — Te näette,\nprinsessa», kääntyi hän Marien puoleen, »miten minut täällä otetaan\nvastaan. Saanko kysyä, miten voitte?» lisäsi hän kohteliaasti.\n\n»Kiitän», vastasi Marie ja kalpeni huulia myöten.\n\n»Tänään on taas kovasti kuuma», jatkoi Felix. »Merkillinen vuosi; jo\ntoukokuussa alkoi mätäkuu.»\n\n»Kyllä, on tosiaankin hyvin kuuma», myönsi Marie. Äkkinäinen heikkous\nvaltasi hänet, niin että hän tuskin jaksoi seistä. Hänen silmiensä\nedessä alkoivat puiden lehdet ja auringon säteet tanssia ja pyöriä,\nsitten kävi kaikki pimeäksi, ja hän vaipui äänettömänä ruohikolle.\n\nKun hän jälleen tuli tuntoihinsa, tunsi hän, että kostea liina oli\npantu hänen otsallensa. Hän oli vielä liian heikko avatakseen silmiänsä\ntai liikkuakseen, mutta hän kuuli, miten Hilda ja Felix hiljaa\njuttelivat keskenänsä.\n\n»Hän tointuu jo», sanoi Hilda.\n\n»Pikku raukka», kaikui Felixin säälivä ääni.\n\n»Sääli ei maksa mitään», huomautti Hilda terävästi. »Minkätähden teet\nsellaista?»\n\n»En tiennyt, että hän ottaa sen niin syvästi», virkkoi Felix. »Kunhan\nhän vaan kestäisi sen.»\n\nHilda nauroi hiljaa: »Siinä esiintyy taaskin teidän turhamaisuutenne,\nsinä kai vielä toivoisit, että hän kuolisi sydän särkyneenä sinun\ntähtesi? Voit olla levollinen, hän tulee aivan rauhallisesti\nkuluttamaan prinsessa-elämänsä ilman sinua.»\n\nMarie aukasi silmänsä, Hilda kumartui hänen puoleensa ja kysyi:\n»Tuntuuko paremmalta, pienokainen?»\n\nKyllä, se oli jo ohitse, ja Marie koetti nousta. Felix ja Hilda\nauttoivat häntä. »Menkäämme kotiin», sanoi hän ja nojasi Hildan\nkäsivarteen.\n\n»Se on tämä kova kuumuus», virkkoi Felix, »toivon nopeata parantumista.»\n\nMarie kumarsi hieman päällään, sitten palasivat molemmat tytöt vaijeten\ntaloon.\n\nSiellä odotti heitä paroonitar Dünhof, ja vaunut seisoivat valmiina\nlähtöön.\n\nAurinko laski juhlallisesti, punaiset pilvet leimusivat kuin suuret\nliekit taivaalla, kylätie oli täynnä lapsia, jotka punaisen valon\nhurmaamina melusivat ja tanssivat villejä tansseja. Marie katseli\nvälinpitämättömänä menoa, hänen sisällään oli kaikki tyhjää ja\nkuollutta. Mitä tuli hänen ajatella, mitä tuli hänen tuntea?\n\nLinnassa meni paroonitar Dünhof heti ruhtinattaren luo kertomaan, mitä\nSchlochtin'issa oli tapahtunut, ja kun Marie astui huoneeseen, huusi\nruhtinatar valittaen hänelle: »Lapsi parkani, onko sinun täytynyt\nkuunnella kaikkia näitä juttuja, sinä olet aivan kalpea.» Hän tarttui\nMarien käsiin. »Luulen, että sinussa on kuumetta», sanoi hän. »On kai\nparasta, että hän menee vuoteeseen.»\n\nMariestakin oli oikein, että hänet vietiin vuoteeseen, hän makasi\nsiellä hiljaa kesähämärässä; myöhemmin tuli lamppu, Alvine tuli, istui\nlampun ääressä ja kutoi, ja hänen varjonsa kuvastui suurena ja harmaana\nseinälle, ja kun Marie tarkasteli sitä puoleksi suljetuin silmin,\nnäytti se kasvavan, yhä vaan kasvavan. Ei ollut mitään muuta kuin tuo\nsuuri, harmaa varjo, joka nieli kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Siis olen sairas», sanoi Streith, kun hän tuskia täynnä olleen yön\njälkeen makasi aamulla lopen uupuneena vuoteessaan. Sitä hän ei ollut\nottanut huomioon. Aina tällaisia tarpeettomia yllätyksiä. Nyt odotti\nhän kärsimättömänä lääkäriä. Vihdoin kuului etuhuoneesta tohtori Ruckin\nkirkas, voimakas ääni: »Mitä? Herra kreivillä on tuskia? Mitä te nyt\nolette keksineet? Sellaisia tyhmyyksiä!» Sitten tuli hän Streithin\nluo, posket punaisina, pyöreä pää lyhyeksileikatun, vaalean tukan\npeittämättä, likinäköiset, ruskeat silmät välkkyen suurten silmälasien\ntakana.\n\n»Mitä, kreivi, tuskia?» huusi hän jo ovelta, »mistä ne olette saanut?»\n\n»Sitä en tiedä», vastasi Streith suutuksissaan, »ja se on yhdentekevää\nhoitoon nähden.»\n\n»Soo, soo, olemme huonolla tuulella», huomautti tohtori.\n\n»Jos teillä, rakas tohtori», sanoi Streith, »olisi sellainen tunne kuin\nrepisivät koirat teidät kappaleiksi ja samalla olisitte niin heikko,\nettä oma nahkanne painaisi teitä kuin huonosti tehty talvitakki,\nsilloin ei teidänkään tuulenne olisi parhain.»\n\n»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori, »no, katsokaamme.»\n\nHän kumartui sairaan puoleen tutkiakseen häntä. »Tyhmä juttu», marusi\nhän, »reumaattinen kuume, että teillä on tuskia, sen uskon. Ja meidän\nsydämemme sekaantuu myöskin asiaan, sen täytyy aina olla joka paikassa\nmukana. Kirjoitan teille jotakin.»\n\nHän meni ja kirjoitti reseptinsä, puhui Oskarin kanssa hoidosta, rouva\nBuchen kanssa ruokajärjestyksestä, ja kun hän taas seisoi käsiään\nhieroen Streithin vuoteen vieressä, puhui hän tälle toivorikkaasti:\n»Me suoriudumme kyllä tästä jutusta, pulverit poistavat tuskat, ja\nsydämemme pakotamme järjestykseen.»\n\n»Sanokaa, tohtori», alkoi Streith miettivästi, »valitetaan yleisesti,\nettä ihmisillä nykyään ei ole sydäntä, ja kuitenkin se on sydän, joka\nnopeimmin kuluu.»\n\n»Totta kyllä», virkkoi tohtori, »mutta pelkään, ettei se ole\nlähimmäisenrakkaus, joka sitä kuluttaa.»\n\n»Soo, niinkö luulette», sanoi Streith. »Mahdollisesti. Istukaa vielä\nhetki, tohtori. Teissä on jotakin niin virkistävää.»\n\nTohtori istuutui ja hymyili imarreltuna. »Virkistävää?» toisti hän, »no\nniin, se kuuluu myöskin ammattiini.»\n\n»Ihana ammatti», virkkoi Streith. »Mitä uutta kuuluu?»\n\nTohtori mietti: »En tiedä, kuitenkin: vanha ylhäisyys linnassa\non myöskin sairaana, keuhkoviottuma. Hänen korkeassa ijässään\narveluttavaa.»\n\n»Siis vanhuskin», mumisi Streith. »Katsokaa, tohtori, kun ajattelee,\nkutka kaikki kuolevat, kadottaa kunnioituksen kuolemaa kohtaan.»\n\n»Kuolema ei ole yksinoikeus», vastasi tohtori hieman kiihtyneenä.\n\nStreith huokasi: »Ah, tohtori, te olette demokraatti.»\n\nTohtori nauroi: »Hyvä, hyvä, filosofeeraaminen käy vielä. Pistäydyn\ntaas illalla. Hyvää huomenta.» Näin sanoen hän lähti.\n\nStreith sulki silmänsä ja alkoi taas tarkkaavasti seurata sairauden\ntekemää hiljaista työtä ruumiissa. Kun pulverit tulivat ja hän oli\nottanut yhden, nukkui hän vähän.\n\nHän heräsi pienestä hälinästä vuoteensa vieressä. Hän avasi silmänsä,\nBritta istui tuolilla hänen vuoteensa vieressä, hyvin suorana, ja\ntummat, loistavat silmät olivat tuskallisina ja jännittyneinä suunnatut\nhäneen. »Minkä näköinen mahdan olla», ajatteli Streith, koska hän minua\nnoin katselee. Hän koetti hymyillä; »Sinäkö se olet, lapsi?»\n\n»Tohtori Ruck sanoi, että sinä olit sairas», alkoi Britta, »senvuoksi\nolemme tulleet. Miten sinä nyt voit?»\n\n»Huonosti», vastasi Streith.\n\nBrittan silmät tulivat suuremmiksi ja tuskallisemmiksi: »Olen hyvin\npahoillani siitä.»\n\n»Sitä ei voi auttaa», virkkoi Streith. »Mitä olet muuten tehnyt?»\n\n»Minä? Oh, en mitään, en tiedä.» Hän punastui, hän tunsi, että hänen\ntäytyi nyt jotakin kertoa, pitääkseen seuraa sairaalle, mutta hän ei\nkeksinyt mitään. Varovasti avattiin ovi, ja rouva von Syrman astui\nhuoneeseen. Lyhyin askelin ja rannerenkaiden hiljaa helähdellessä astui\nhän aivan vuoteen ääreen, pysähtyi ja heristi sormeaan: »Vävypoika,\nvävypoika, mitä surua te olette tuottanut meille. Kun me kuulimme, että\nte olitte sairaana, ei pienokaistani voinut mikään pidättää. Teidän\ntäytyy sallia hänen olla luonanne. Enkö minä voi jotakin tehdä? Enkö\nsaa pöyhiä pieluksianne? Sairaat ovat sanoneet minulle, että minulla on\nheihin nähden hyvin onnellinen käsi.»\n\n»Kiitän», sanoi Streith torjuen, »Oskar tekee sen oikein hyvin.»\n\n»Sehän on hyvä», jatkoi rouva von Syrman ja katseli ympärilleen\nhuoneessa, »mutta enkö sulje ikkunaa, ulkona tuulee vähän.»\n\n»Pyydän, antakaa ikkunan olla auki», vastasi Streith painokkaasti.\n\n»Vai niin.» Rouva von Syrman kävi epävarmaksi. »Sinä jäät kai vielä\ntänne, lapsi? Luulen, että kaksi on liian paljon sairashuoneessa.\nToivon pikaista parantumista, rakas vävypoika.» Sen sanottuaan hän\nlähti.\n\nStreith ja Britta vaikenivat hetken. Streith vääristi tuskallisesti\nkasvojaan, ja vihdoin hän sanoi: »Puutarhassa kuuluu yksi ruusu\npuhjenneen, paroonitar Rotschild. Etkö halua mennä ulos sitä\nkatsomaan?» »Kyllä», vastasi Britta kuuliaisesti, nousi ja meni ulos.\n\nNyt kuunteli Streith ääniä ja askeleita viereisestä huoneesta, hän\nkuuli rouva von Syrmanin kapeiden korkojen kopisevan lattialla\nedestakaisin. »Nyt hän kulkee ja tunnustelee tavaroitani», ajatteli\nhän julmistuneena. Puutarhassa alkoi Roller äänekkäästi haukkua.\nStreith soitti. Kun Oskar tuli, kysyi hän kärsimättömästi: »Mitä Roller\nhaukkuu?»\n\n»Armollinen neiti juoksee hänen kanssansa ruohikon ympäri», selitti\nOskar.\n\n»Roller on huudettava sisään», käski Streith, »ja minun luokseni ei saa\nenään päästää ketään, minä nukun.» Sitten kääntyi hän seinään päin.\n\nStreithillä oli vaikea yö. Päivällä uinui hän kevyesti tai tarkkaili\ntuskiaan. Hän pani merkille, miten ne tulivat, kasvoivat, vähenivät\nja taas uudella voimalla alkoivat; tämän vihollisen tutkiminen oli\nkiusallinen ja väsyttävä tehtävä. Kuumeisessa mielikuvituksessa saivat\nnuo tuskat muodon, hän näki harmaan koiranpään vaaleine silmineen ja\nkeltaisine hampaineen raivoten käyvän kiinni hänen jäseniinsä.\n\nIltapäivällä, kun Streith makasi puoliunessa, tunsi hän, että joku\nistui hänen vuoteensa vieressä. Hän tiesi, että se oli Britta; hän\ntiesi, että tyttö nyt katseli häntä suurin, tuskaisin silmin, tuoli,\njolla hän istui, narisi hiljaa. Hetkeen ei hän voinut päättää avata\nsilmiään, hän oli liian väsynyt hymyilemään ja puhumaan. Vihdoin avasi\nhän kuitenkin silmänsä, Britta istui hänen vuoteensa vieressä, hänellä\noli päällään punainen pyhäpukunsa. Hän oli varmaan nopeasti kävellyt,\nsillä hänen kasvonsa olivat aivan ruusuiset mustan, kiharan tukan alla;\nhänen polvillaan lepäsi suuri kimppu kulleroita, joista levisi mieto\nhunajan ja kosteiden lehtien tuoksu.\n\n»Hyvää päivää, lapsi», sanoi Streith hiljaa.\n\n»Hyvää päivää», vastasi Britta, »miten sinä voit?»\n\n»Huonosti», virkkoi Streith. »Miten kauniita kukkia.»\n\n»Niin, olen tuonut sinulle vähän kulleroita.»\n\n»Niinkö, kukkivatko ne vielä?»\n\n»Kyllä, ne kukkivat vielä.»\n\nStreith kävi levottomaksi, tytön koreat värit, silmien loisto, tämän\nnuoruuden, tämän elämän voimakas kukoistus painostivat häntä ja tekivät\nhänelle kipeätä. Hän katseli ylös kattoon, hänen laihat kasvonsa\nkalpeine kyömynenineen näyttivät ankaroilta ja tyytymättömiltä. »Rakas\nlapsi, tahtoisin sanoa sinulle jotakin», alkoi hän.\n\n»Ah, niin», huudahti Britta ja kumartui eteenpäin, valmiina tekemään\njotakin hänen hyväkseen.\n\n»On hyvin rakastettavaa, että sinä ja äitisi tulette minun luokseni»,\njatkoi hän, »hyvin rakastettavaa, ja olen hyvin kiitollinen siitä.\nMutta näetkö, kun ihminen on sairas, on hän toisenlainen kuin\ntavallisesti; hän on oikeastaan vain puolinainen ihminen, vähemmän\nmielenkiintoinen ja rakastettava olento. Myöskin olen tottunut olemaan\nyksin, kun olen sairaana. Sairaus on nyt kerta kaikkiaan yksinäisyyteen\nkuuluvaa, rauhaa minä tarvitsen, en mitään muuta. Ja sinä, mitä sinä\nteet sairashuoneessa? Sinä kuulut metsään ja auringonpaisteeseen. Kun\ntulen paremmaksi, lähetän noutamaan sinua, mutta siihen saakka —»\n\nBritta peitti molemmin käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.\n\nKärsimättömänä rypisti Streith kulmakarvojaan: »Minkätähden sinä\nitket?» kysyi hän. »Eihän siinä ole mitään itkettävää.»\n\nMutta Britta solui alas tuoliltaan, polvistui vuoteen viereen, kumartui\nhänen kätensä yli ja valitti: »Sinä et enään välitä minusta.»\n\n»Oi lapsi», sanoi Streith väsyneesti, »miten olenkaan nuoruuttasi,\nkauneuttasi ihaillut. Nyt toivoisin, että ympärilläni olisi hiukan\nhiljaisuutta. Myöhemmin kuljemme kenties taas yhdessä metsässä tai\ntanssimme yhdessä sinisessä huoneessa. Kenties, kukapa sen tietää.»\n\nBritta kohotti päätään, hänen kasvonsa olivat kyynelten peittämät, ja\näänellä, joka oli käheä itkusta, sanoi hän suuttuneena: »Minkätähden\nsinun täytyy olla sairas!»\n\n»Sitä en tiedä», vastasi Streith, »mutta mene nyt, lapsi.»\n\nBritta nousi ja poistui huoneesta, pää alaspainuneena kuin lapsella,\njoka on saanut toria.\n\nHän meni ulos metsään, suoraan eteenpäin, ja hänen kulkiessaan\njuoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, hän itki Streithia, hänen\nkalpeita, huolestuneita kasvojaan, jotka olivat näyttäneet niin\nvierailta ja vanhoilta, mutta hän itki myöskin vihasta, mieluimmin\nolisi hän ääneensä huutanut metsälle soimauksiaan: »Minkätähden\ntämä, minkätähden tämä? Sairaus, kuolema, sehän turmelee kaiken,\nsehän hävittää kaiken. Minkätähden?» Hän kulki kunnes väsyi, sitten\nheittäytyi hän sammaleelle, makasi siinä liikkumattomana ja kuunteli\noutoa, valittavaa ääntä sisimmässään, koko olennossaan.\n\nHän oli varmaan maannut siinä kauan, sillä hänen tukkansa ja pukunsa\nolivat käyneet kosteiksi yökasteesta. Hän hypähti ylös, syvä hämärä\nvallitsi puiden alla, metsä oli aivan hiljainen, ja sumu hiipi suon\nyli Britta pelkäsi, ensi kerran pelkäsi hän metsässä ja alkoi nopeasti\nkäydä, hän ei tiennyt mihin, mutta ei ainakaan kotiin. Istua nyt\nsinisessä huoneessa lampun ääressä ja kuulla äitinsä puhuvan, sitä hän\nei voinut. Pienellä aukealla katsoi hän ympärilleen, harmaana harmaassa\nhämärässä seisoi siellä vanhan Annlisen pikku mökki, sinne hän tahtoi.\nBritta tunsi Annlisen hyvin, hän oli Andreen äiti ja Marguschin\niso-äiti. Aikaisemmin, kun rouva von Syrman lähti matkalle, täytyi\nAnnlisen tulla hoitamaan pikku Brittaa.\n\nBritta astui mökkiin. Matala tupa oli pimeä, vain hehkuvat hiilet\ntakassa loivat punaista hohdetta hämärään. Täällä tuoksuivat savu ja\nkaikenlaiset yrtit, joita Annlisen oli tapana koota. Yhdestä nurkasta\nkuului hiljaista kuorsausta, Margusch nukkui siellä, Annlise istui\njoutilaana takan ääressä. »Mitä nyt, neiti tulee näin myöhään?» sanoi\nhän.\n\n»Niin, Annlise», vastasi Britta, »minä tulen sinun luoksesi, kotiin en\ntahdo, jään sinun luoksesi.»\n\n»Vai niin», murisi vanhus, »tulkaa sitte lähemmäksi.»\n\nBritta istuutui pallille Annlisen luo; täällä takan suloisessa lämmössä\nhän tunsi, että oli väsynyt ja kylmissään.\n\n»Pikku neitihän on märkä», sanoi Annlise ja siveli kädellä hänen\ntukkaansa, »mitä on sitten tapahtunut? Herrasi on sairaana, olen\nkuullut, onko hänen tilansa niin huono? Eihän hän tosin enään ole\nnuori.»\n\nSilloin Britta kiivastui: »Miksi puhut noin, Annlise? Luulin, että\nsinun luonasi olisi rauhallista ja suloista, ja nyt sinä puhut\ntuollaisia asioita.»\n\n»Enhän sano mitään, ole nyt vain rauhallinen», virkkoi vanhus.\n\nBritta vaikeni hetken ja tuijotti hiillokseen, sitten hän kysyi:\n»Pelkäätkö sinä kuolemaa?»\n\n»Mitäpä minä pelkäisin», murisi vanhus. »Minulla on ollut tarpeeksi\nvaivoja elämässäni, mitäpä kuolema voisi minulle tehdä?»\n\nTuo kuului niin rauhoittavalta, melkein hyväntahtoiselta. »Minun on\nnälkä», sanoi Britta.\n\n»Olemme leiponeet tänään», vastasi Annlise, nousi, toi kupin maitoa ja\npalan leipää: »Syö, lapsi, syö», sanoi hän.\n\nBritta joi ja söi, nyt tunsi hän olonsa täällä turvalliseksi ja\nvarmaksi, ja kun hän oli kylläinen, tuli hän iloisemmaksi. »Nyt,\nAnnlise», sanoi hän, »täytyy sinun kertoa, mutta ei mitään surullista.\nKerro jotakin rakkaudesta. Millaista oli silloin, kun Andreen isä\nrakastui sinuun?»\n\n»Siitä ei ole paljoakaan kerrottavaa», vastasi Annlise, mutta Britta\nahdisti häntä: »Kerro, kerro.»\n\n»No, Peter oli täällä kreivin luona hevosten hoitajana», alkoi vanhus,\n»minä olin pesijänä. Siihen aikaan olivat työhevoset kesällä öisin\nlaitumella apilamaassa. Hänellä oli pieni pyörillä kulkeva puuvaja,\naivan koirankopin näköinen, jota hän kuljetti mukanaan pellolla, ja\nsiihen hän saattoi ryömiä, kun satoi. No niinkuin tyttöjen on tapana,\nmenin silloin usein öisin Peterin luo pellolle.»\n\n»Niin hauskaa», pisti Britta väliin.\n\n»Kirkkaina öinä oli kylläkin hauskaa», jatkoi vanhus, »mutta\nmyöhemmin, kun yöt kävivät pimeiksi, oli pahempaa. Alituisesti täytyi\nPeterin pitää hevosia silmällä, mustalaisia kuljeskeli siihen aikaan\nympäristöllä, ja helposti saattoi hevosen kuljettaa pois ilman että\nPeter tai koira sitä huomasivat. Kun nyt Peter oli poissa hevosia\nkatsomassa, istuin minä yksin vajan edustalla, ja silloin minä joskus\npelkäsin, etenkin eräällä pellolla, joka on lähellä lammikkoa, johon\npitkä Jakob hukkui. Humalaisena hän eräänä yönä siihen hukkui, vain\nhänen hattunsa ja keppinsä löytyi, häntä itseään ei ole löydetty,\nniin syvä on tuo musta vesi. Niin istun kerran vajan edustalla, yö\non pilkkopimeä ja oloni tuntuu niin omituiselta. Silloin huomaan,\nettä joku seisoo edessäni, ajattelen, että se on Peter. »Oletko se\nsinä, Peter?» kysyn minä. Hän ei vastaa, mutta minä tunnen, miten\njotakin kylmää uhkuu vastaani, ikäänkuin tuuli puhaltaisi sumua veden\npinnalla, ja tunnen myöskin väkevän liejun ja mudan tuoksun. Silloin\ntiedän, että se on pitkä Jakob. Pelosta en voi puhua, ja vapisen koko\nruumiiltani. Silloin kuulen; miten hän kerran huokaa hyvin syvään, ja\nsitten en kuule enään mitään. Kun Peter tulee, kysyn häneltä: Olitko\njuuri täällä? En, sanoo hän. Silloin se oli pitkä, Jakob, sanon minä.\nTyhmyyksiä, sanoo hän, tule, ryömikäämme vajaan, ja niin ryömimme me\nvajaan.»\n\n»Siellä oli turvallista», huomautti Britta, »kun on lähellä toisiaan,\nsilloin on turvallista, vaikka kummitukset juoksisivat ympärillä.»\n\n»Se on totta», virkkoi Annlise, »minä en sillä kertaa myöskään lähtenyt\nkotiin, ennenkuin tuli valoisa. Niin, ne olivat aikoja. Mutta mitä se\nauttoi? Peter joutui sotaväkeen, ja minä jäin istumaan.»\n\n»Ei, ei niin», kiivastui Britta, »ei sillä tavalla. Minkätähden kaikki\nloppuu niin surullisesti?»\n\nVanhus huokasi: »Sitä en voi auttaa, lapseni, emme ole maailmassa\nnauraaksemme.»\n\nMolemmat vaikenivat nyt, Britta nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvot\nkäsiinsä ja tuijotti hiillokseen, joka kuiskaten sammui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli hetkiä, jolloin Streith nautti sairaan onnea, väsynyttä onnea,\njolloin tuskat hetkeksi jättivät hänet, ja hän makasi väsyneenä kuin\nraskaasta työstä ja ajatteli: »Miten helppo on toki elämä ilman\ntuskia.» Silloin antoi hän avata huoneensa oven voidakseen nähdä koko\nhuonerivin; hän tahtoi nähdä, miten valo ja lehtivarjot lankesivat\nkiiltävälle parketille, miten Roller nukkui aurinkoisella paikallaan,\nmiten huonekalut juhlallisina seisoivat pitkin seinävieriä ja taulujen\nkullatut kehykset välkkyivät. Ikkunat olivat avoinna, puutarhasta\nvirtasi sisään lämpimiä tuoksuja, joskus eksyi mehiläinen huoneeseen\nja kertoi surinallaan auringonvalaisemista ruusuista ulkona. Jos uni\nvaltasi hänet sellaisina hetkinä, näki hän ihania unikuvia, kuvia\naikaisemmilta matkoiltaan. Hän istui gondoolissa, kirkas auringonvalo\nlankesi kanavaan, ja valoheijastukset värisivät kuin pienet, liikkuvat\nkultapallot palatsien punaisilla muureilla. Taikka hän seisoi Hollannin\nvihertävän taivaan alla sinisen hyasinttivainion vierellä, tummaa,\ntäyteläistä sineä, minne ikinä hän katsoi. Silloin tällöin tuli rouva\nBuche valkea esiliina edessä, harmaat, silmät rauhallisina, ja ojensi\nhänelle kupin lihalientä. »Kananpoikalientä», sanoi hän, »joitakuita\nparsannuppuja olen pannut sekaan, noita pieniä, tummia. Suuret ovat\ntosin makeampia, mutta pienissä, karvaissa on vielä jotakin maan\nvoimasta.»\n\n»Ehkä olette oikeassa», virkkoi Streith, pisti parsannupun suuhunsa\nja katseli rouva Buchea sairaan avuttomalla katseella. »Voitte olla\noikeassa, se maistuu joka tapauksessa voimalta.» Ja sitten hän kysyi,\nniinkuin hän viime aikoina niin usein oli tehnyt: »Eikö kukaan ole\ntullut?»\n\n»Ei kukaan, herra kreivi», oli vastaus.\n\n»Ketähän hän odottaa», sanoi rouva Buche Oskarille. »Näinköhän taasen\nherrasväkeä metsänhoitajan asunnosta?»\n\n»Ei, ei heitä», vastasi Oskar salaperäisesti.\n\nVaunujen vierintä talon edustalla pani Streithin jännittyneenä\nkuuntelemaan. Vaunut pysähtyivät, ovi kävi, ääniä kuului. Oskar tuli\nkiireesti Streithin huoneeseen ja ilmoitti: »Hänen korkeutensa\nruhtinatar on täällä ja kysyy saisiko hän nähdä herra kreiviä.»\n\n»Pyydä häntä käymään sisälle», vastasi Streith ja järjesti kädellä\npartaansa ja tukkaansa.\n\nRuhtinatar astui huoneeseen, hän jäi vuoteen viereen seisomaan ja\nsanoi: »Tahdoin niin mielelläni nähdä teidät, rakas kreivi.»\n\n»Hyvin rakastettavaa», vastasi Streith ja koetti pään nyökkäykseensä\nsaada jotakin juhlallista.\n\n»Sitten istuudun tähän viereenne», jatkoi ruhtinatar ja istuutui\ntuolille, joka oli Streithin vuoteen vieressä. Mutta kun hän istui\nsiinä, ei hän heti keksinyt, mitä sanoisi. Hän katseli Streithia\nkirkkailla, rauhallisilla silmillään; posket olivat ulkoilmassa saaneet\nkevyen punan ja huulet hymyilivät hämillään.\n\nStreith tunsi ohuen, vaalean kesätakin, puvun kevyellä silkillä\noli mieto heliotroopin väri, ja keltaisessa olkihatussa oli valkea\nlokinsiipi. Tämän olennon lempeän juhlallisuuden edessä tunsi Streith\ntaas tuota harrasta hellyyttä, joka kerran oli tuntunut hänestä niin\nhyvältä.\n\n»Oletteko iloinen?» kysyi ruhtinatar, ja hänen äänessään värisi heikko\nmielenliikutus.\n\n»Kyllä, olen iloinen», vastasi Streith totisena, »toivoisin vain\nitselläni olevan enemmän voimia iloitakseni.»\n\n»Niitä tulee kyllä», lohdutti ruhtinatar, »saatte nähdä, pian taas\nkääntyy parempaan päin.»\n\n»Pian», toisti Streith, »pian sen täytyy tapahtua, sillä muuten\nkadottaa rohkeuden parantumiseen. Usein minä ajattelen, kenties on jo\ntarpeeksi, jos kohta», hänen äänensä kävi heikoksi ja hiljaiseksi,\n»onkin tuhlannut niin paljon aikaa, esiintyäkseen edukseen.»\n\n»Mitä tarkoitatte», kysyi ruhtinatar ja kumartui hiukan eteenpäin.\n\n»Tarkoitan», jatkoi Streith äänekkäämmin, »että emme voi elämästämme\nkuitenkaan sitä tehdä, mitä haluamme siitä tehdä, elämä tekee aina,\nmitä itse tahtoo.»\n\n»Ah Streith, niin käy meidän kaikkien», virkkoi ruhtinatar, ja\nmielenliikutus saattoi hänen silmänsä säteilemään, »me luulemme kaikki,\nettä jos saisimme uudelleen elää elämämme, tekisimme sen paremmin.\nJospa löytyisi oikaisuvedoksia, niinhän niitä kutsutaan, eikö totta? —\noikaisuvedoksia elämästä.»\n\nStreith hymyili: »Oikaisuvedoksia, aivan oikein, joissa me kaiken, mikä\nei meitä miellytä, voisimme pyyhkiä pois paksuin, mustin viivoin.»\n\n»Ja kuitenkin», sanoi ruhtinatar miettivästi, »hyvinä hetkinä, jolloin\nolemme taipuvaisia antamaan anteeksi, silloin annamme myöskin anteeksi\nelämämme.»\n\n»Muuta kai emme voi tehdä», vastasi Streith, »etenkin, kun olen\nalkanut epäillä, että emme elä ensinkään itsemme tähden. Isoäitini\nkertoi meille lapsille sadun ylpeästä Rosinesta, joka luuli että kakku\nleivottiin vain sentähden, että hänellä olisi pehmeä ja lämmin vuode.»\nStreith nauroi, ja myöskin ruhtinatar nauroi; hänelle teki hyvää voida\ntaas kerran, kuten ennen, nauraa Streithin kanssa. Mutta äkillinen\nheikkous teki Streithin kasvot aivan kalpeiksi, ja hän sulki silmänsä.\n\n»Puhuminen rasittaa teitä», huudahti ruhtinatar huolestuneena, »teidän\ntäytyy maata hiljaa, teidän täytyy koettaa nukkua. Istun vielä vähän\naikaa täällä, jos se tekee teille hyvää.»\n\n»Kyllä, se tekee hyvää», sanoi Streith hiljaa.\n\nNyt istui ruhtinatar äänettömänä paikallaan, kädet ristissä helmassa,\nhän katseli ulos ikkunasta, ja hänen katseensa kävi tuijottavaksi,\nniinkuin se käy, kun ei se tarkkaa ympäristöä, vaan uneksien\nkiintyy johonkin etäiseen muistokuvaan. Kun Streith todella näytti\nrauhallisesti nukkuvan, nousi ruhtinatar ja poistui hiljaa huoneesta.\n\nPunainen iltarusko heijastui jo seinälle, kun Streith heräsi. Tohtori\nRuck seisoi vuoteen vieressä ja hieroi käsiään. »Nukkunut, siitä\npidän», sanoi hän ja koetti potilaan pulssia. »Mutta en ole oikein\ntyytyväinen pulssiin. No, annamme pienen ruiskeen.» Hän meni pöydän\nluo, pannakseen ruiskun kuntoon. Streith kohousi hieman tyynyjen\nvarassa; iltasin lisääntyvä kuume elähytti häntä, hän halusi senvuoksi\npuhua ja kuulla muiden puhuvan. »Miten voivat teidän lapsenne,\ntohtori?» kysyi hän.\n\n»Kiitos, hyvin», vastasi tohtori, »kaikki mallipoikia.»\n\n»Kuinka monta?» kysyi Streith edelleen.\n\n»Toistaiseksi neljä.»\n\n»Toistaiseksi?» kertasi Streith, »odotatteko useampia?»\n\n»Niinpä luulisin», vastasi tohtori, »lapsethan kuitenkin ovat parasta,\nmitä voimme maailmalle lahjoittaa, nehän ovat niinsanoakseni meidän\nkuolemattomuutemme.»\n\n»Vai niin, teidän kuolemattomuutenne», sanoi Streith, »minä en tiedä\nhoukuttelisiko minua sellainen kuolemattomuus; mutta ne ovat kuitenkin\ntodellisia elämäntehtäviä, ja minä en nykyään ole pätevä niistä\npuhumaan.»\n\nTohtori astui Streithin vuoteen viereen: »Mitä vielä», sanoi hän,\n»kun olette saanut ruiskeen ruumiiseenne, silloin olette taas pätevä\npuhumaan kaikesta.» Hän kumartui sairaan puoleen, antaakseen ruiskeen,\nja kun hän oli valmis, istui hän Streithin vuoteen reunalle ja sanoi\ntyytyväisenä: »No. Nyt tunnemme itsemme kohta paremmaksi.»\n\n»Niin, ehkä», myönsi Streith viivytellen. »Mutta, sanokaapa tohtori,\nte puhutte kuolemattomuudestani ne. Te uskotte siis, että tämän elämän\npäätyttyä kaikki on lopussa.»\n\n»En tiedä», vastasi tohtori ja katseli hämillään poispäin, »näyttää\nmelkein siltä.»\n\n»Hyvä, hyvä», jatkoi Streith, »riippuu vain siitä, onko sanalla »loppu»\nvielä merkitystä meidän elämämme päätyttyä, vai onko kenties vain\nmaallinen keksintö, että jokin loppuu.»\n\n»Niinkuin sanottu...» änkytti tohtori.\n\n»Te ette sitä tiedä», keskeytti hänet Streith, »mistäpä te sen\ntietäisittekään. Minä tarkoitan vain, että jos elämämme jälkeen\ntäällä vielä tulee jotakin muuta, pitäisi meidän kai havaita siitä\njotakin, kun lähenemme sitä. Kun kaikki täällä alkaa vaaleta, eikö\nmeidän pitäisi kaukaisimmassa etäisyydessä erottaa toisia värejä?\nNo, yhtäkaikki, kuulkaapa, tohtori, oletteko milloinkaan matkustanut\nsisämaasta merenrannalle?»\n\n»Ei, en muista», vastasi tohtori.\n\n»Minä olen kerran Pommerissa», jatkoi Streith, »matkustanut metsän läpi\nmerenrannalle. Se oli kuumin päivä, minkä muistan. Männynrungot, joiden\nohi ajoin, hehkuivat kuin liiaksi kuumennetut uunit, ilma painoi minua\nkuin villainen peite. Hengittäminen ei tällaisissa olosuhteissa ollut\nmikään nautinto, ja niin annoin minä kuljettaa itseäni äänettömänä\nja ajatuksettomana kuuman hiekan läpi. Silloin tunsin äkkiä kuin\nolisi paine, joka lepäsi päälläni, keventynyt, hengittäminen tuli\nhelpommaksi, kevyt tuulenhenki tuli ja leikitteli huulten ympärillä ja\nmaistui niin hyvälle, kuin ei mikään pitkään aikaan ollut maistunut,\nja mitä kauemmas me ajoimme, sitä helpommaksi kävi hengitys, ja kevyt\ntuulenhenki tuli yhä useammin ja voimakkaammin. Se alkoi jo kuiskailla\nmännynneulasissa ja muuttui hiljaiseksi huminaksi, ja minä levitin\nsuuni ja sierameni ja vedin sisääni tätä tuulta, sillä se maistui\nlakeuksilta; se tuoksui ihanasti äärettömiltä lakeuksilta. Ja sitten\nkuulin äänen, hyvin kaukaisen, aivan hiljaisen, ja kuitenkin oli siinä\njotakin suurta, jotakin vapauttavaa, virvoittavaa; tässä hiljaisessa,\nkaukaisessa äänessä oli jotakin, joka muistutti äärettömyyden äänen\nkohinaa. Katsokaa, tohtori, se oli meri.» Streith vaikeni ja sulki\nsilmänsä, myöskin tohtori vaikeni hetken, ja kun hän alkoi puhua,\ntäytyi hänen rykäistä, hän pelkäsi, että hänen äänensä kuuluisi\nepävarmalta. »Nyt teidän tulee nukkua, rakas kreivi», sanoi hän, »ja\nnähdä mieluisia unia, kenties tuosta suuresta äänestä.»\n\n»Niin, kenties tuosta suuresta äänestä», vastasi Streith unisena,\n»hyvää yötä, tohtori.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Donald Streith oli kuollut. Linnassa kuultiin, että kreivin\nveli oli saapunut, antaakseen viedä ruumiin Streithien perintötilalle,\naamupäivällä kulkisi vaunu arkkuineen maantietä linnan ohitse.\nNähdäkseen tämän antoi parooni Fürwit, toipilas ja vielä heikko,\nasettaa nojatuolin linnan portaille; siellä hän istui ja odotti.\nHänen vieressään seisoi majuri ulkonevat, siniset silmät tuijottivat\nsurullisina eteensä »Jalo, ylevä ihminen oli meidän Streithimme, sääli\nhäntä», sanoi hän.\n\n»Tietysti oli hän jalo ja ylevä», virkkoi parooni, ja hänen äänensä\nkuului hieman riidanhaluiselta, »minä olen varmaan viimeinen, joka\nsanon jotakin pahaa kuolleesta hyvästä tuttavasta, mutta hän ei\ntiennyt, mitä tahtoi. Milloin tahtoi hän tätä, milloin taas jotakin\naivan toista. Hänellä oli levoton sydän ja, katsokaa, majuri, levoton\nsydän ei kelpaa, ei ole terveellinen, levottomat sydämet eivät kestä\nkauan.»\n\n»Kenties», vastasi majuri, »me erehdymme kaikki. Minä olen\nkunnioittanut Streithiamme.»\n\nTämä näytti suututtavan paroonia: »Niin, niin, kuka väittääkään muuta?\nMutta sitä ei voida kieltää. Katsokaapa, majuri, löytyy ihmisiä, jotka\nymmärtävät järjestää olonsa, ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Streith\noli yksi niitä, jotka eivät ymmärrä.»\n\nToisella puolella linnaa puutarhakuistilla makasi prinsessa Marie\nkorituolissa, ja pyöreät, siniset silmät katselivat päiväpaisteeseen,\nrauhallisina ja hiukan surullisina, silmät, jotka eivät enään odota,\nettä tuolla häikäisevässä valossa mitään kaunista ja liikuttavaa voisi\nnäyttäytyä niille. Prinsessan vieressä istui neiti von Dachsherg ja\nalotti valkoista villamyssyä, joka prinsessan piti kutoa eräälle\nköyhälle naiselle kylässä.\n\nMutta ruhtinatar oli mennyt alas puutarhaan, hän kulki aina\npuutarhaveräjälle saakka, jäi sinne seisomaan, varjosti käsin silmiään\nja katseli pitkin maantietä. Toisella puolen tietä, metsän reunassa,\nseisoi kaksi naista mustissa surupuvuissa, rouva von Syrman ja hänen\ntyttärensä. Britta piteli suurta kedonkukka-seppelettä, joka loisti\nketoneilikoiden, suokämmeköiden ja muiden kukkien väreistä. Nyt kuului\nhevosten kavioiden kapsetta, ja ruumisvaunu tuli, neljän hevosen\nvetämänä. Arkkua peitti mustan- ja hopeankirjava peite ja sen päällä\noli palmunoksia ja suuria seppeleitä vaikeista ruusuista. Kun vaunu\nhitaasti kulki metsänreunan ohitse, astuivat molemmat naiset esille, ja\nBritta asetti seppeleensä arkulle. Sitten istuutui Britta tienreunalle,\npeitti kasvot käsiinsä ja itki. Ruhtinatar seisoi yhä liikkumattomana\npaikallaan ja katseli poistuvia vaunuja, niiden vieriessä pitkin\npuukujaa kevyen tomupilven vaalean kimmellyksen ympäröiminä, ja käyden\nyhä pienemmiksi mustaverhoisine arkkuineen ja valkeine seppeleineen,\njoiden keskellä Brittan seppele lepäsi, iloisena väriloistossaan kuin\nhelähtävä nuoruuden nauru.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]