[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fi7Iyz4_J1uzAiBnk1jed2KVFfdPBoQu82BoZ9EmLhrY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3687,"Ruhtinattaria","Keyserling, Eduard von",1887,1955,"3687-keyserling-eduard-von-ruhtinattaria","3687__Keyserling_Eduard_von__Ruhtinattaria","Romaani","romaani",[],[],"fi",1914,1919,35819,228706,false,77786,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[],null,[27],"Leivo, Anna",162,"Romaani kuvaa elämää Padurenin linnassa, jossa aatelisperheen arkea varjostavat menneet onnettomuudet ja hiipuva loisto. Teos tarkastelee säätyläiselämän hiipumista ja melankolista tunnelmaa syksyisessä maisemassa.","Eduard von Keyserlingin 'Illan varjot' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3687. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","ILLAN VARJOT\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nE. von Keyserling\n\n\nSuomentanut (\"Abendliche Häuser\")\n\nKaarlo Nieminen\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nElämä Padurenin linnassa oli käynyt hyvin hiljaiseksi siitä lähtien kun\nsiellä oli saatu kokea niin paljo onnettomuutta. Suuri, ruskea rakennus\nraskaine, ihmeellisesti huippenevine kattoineen seisoi äänettömänä\nja hiukan alakuloisena lehdettömien kastanjapuiden keskellä. Kuin\nsyvät vaot vanhoja kasvoja uursivat suuret puolipylväät ruskeata\njulkisivua. Ulkoportailla makasi musta setteri, ojenteli raajojaan ja\nkoetti lämmitellä kalpeassa marraskuun auringon paisteessa. Silloin\ntällöin kulki joku piika tai tallipoika yli pihan hitaasti ja veltosti.\nTäällä ei kellään näyttänyt olevan kiirettä. Avoimella tallinovella\nseisoi, ovenpieleen nojaten, Mahling, vanha valkopartainen kuski,\nja haukotteli. Puutarhan portilla oli Garbe, puutarhuri, venytteli\nsileäksi ajeltua juoponnaamaansa ja tirkisteli aurinkoon. Sitten\nlähtivät molemmat miehet astumaan toisiansa kohden, pysähtyivät\npuolivälissä pihamaata, juttelivat jonkun sanan keskenään, vaikenivat,\nsylkäisivät ja virkkoivat taas sanasen.\n\nRakennuksen toisella sivustalla avautui lasiovi, joka johti suoraan\npuutarhaan, ja linnanherra, Warthen parooni, tuli siitä juuri\nulos pyörätuolissaan palvelijansa Christophin työntämänä. Visusti\nturkkiinsa verhoutuneena, turkislakki päässä, huojui kumarainen\nvartalo tuolissa hiljaa eteenpäin. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja\nankarassa säännöllisyydessään väsyneen ilmeettömät, vain ulkonevat\nsilmät olivat vielä ihmeen kirkkaat ja siniset. Pyörätuolin vieressä\nasteli paroonin sisar, paroonitar Arabella, suurena ja laihana mustassa\npäällysviitassaan ja liehuvassa suruharsossaan, kasvot kapeina ja\nveitsenterävinä, pöhöhihaisten, valkeiden olkapäiden välillä. Näin\nkävi matka pitkin puiston syysmärkiä teitä, joilla putoilleet lehdet\nrapisivat. Puista tippui vesipisaroita ja latvat olivat täynnä meluavia\nvariksia. Christoph painoi leukansa syvempään pystyyn nostetun\nkauluksensa sisään ja huohotti hiukan työntämisen aiheuttamasta\nponnistuksesta. Sitten pysähtyi hän äkkiä, hänen isäntänsä oli tehnyt\nmerkin kädellään; parooni katsahti sisareensa ja sanoi äänellä, joka\nkuului äkäiseltä ja vaivautuneelta: \"Kuulehan, Arabella, mikä on\nrouva Dachausen syntyään?\" — \"Birkmeier, tehtailijan tytär\", vastasi\nparoonitar rauhallisesti ja melkein koneellisesti. Tyytyväisenä antoi\nparooni päänsä painua jälleen alas, ja Christoph työnsi taas tuolia\neteenpäin.\n\nJa kuitenkin oli Paduren vielä muutamia viikkoja takaperin ollut\ntämän seudun aateliselämän ylimmäinen tyyssija ja parooni Siegwart\nvon der Warthe oli täältä käsin vastaansanomatta hallinnut kaikkia\nvertaisiaan. Tuo pieni, pyöreähkö mies ankarine, juhlallisine\nkasvoineen, joita valkeat hiukset ja valkea poskiparta ympäröivät\nkuin hopeinen sädekehä, oli ollut tämän aatelisnurkkakunnan sielu.\nJulkisia toimia ei hän halunnut, kokouksissa hän vaikeni. \"En ole\nmikään kokouksissa juoksija\", oli hänen tapansa sanoa, mutta hänen\nmielipiteensä oli kuitenkin aina määräävä ja jokaisessa tärkeässä\nasiassa oli pääkysymyksenä: \"Mitä sanoo von der Warthe?\" Politiikkaa ja\nmaataloutta koskevissa seikoissa, perheasioissa ja kunniakysymyksissä,\nkaikessa lausui hän painavimman sanan. Hän lainasi rahaa niille,\njotka sitä tarvitsivat ja joita hän piti auttamisen arvoisina, ja\nvalvoi ankarasti, etteivät hyvät vanhat aatelistavat täällä päässeet\nrappeutumaan. Kun Warthen parooni kohotti harmaita kulmakarvojaan,\nteki kämmenellään liikkeen ylhäältä alas ikäänkuin sulkeakseen\narkunkannen ja sanoi hiljaa: \"Hm, — niin, vahinko, mutta miehen asia\non toimitettu\", silloin oli miehen asia tällä seudulla tosiaankin\ntoimitettu. Parooni oli asemastaan täysin tietoinen ja nautti siitä,\nja se oli ehkäpä hänen elämänpä ainoa todellinen ilo. Olla aina\nhyväntahtoisen arvokas, arvossa pidetty ja hiukan pelätty lienee kyllä\nhyvä asia, mutta yksinäiseksi se tekee eikä se hauskaa ole. Tämä se\nantoi paroonin kasvoille myöskin juhlallisen, hiukan epämiellyttävän\nilmeensä; hän näytti siltä kuin ei hän koskaan olisi voinut olla oikein\nvapaa ja kuin olisi tämäkin hänestä taas toisinaan ollut epämukavaa.\nDietz von Egloff, jonka tapana oli puhua vanhemmista herroista\ntarpeellisetta kunnioituksetta, sanoi: \"Soisinpa vanhan Warthen\nkasvojen kerran saavan tuntikauden tarpeekseen irvistellä, jotta ne\npääsisivät kunnolleen toipumaan alinomaisesta arvokkuudestaan.\" Parooni\nnäki mielellään ympärillään iloa, hänen metsästyksensä ja punaviininsä\nolivat kuuluisat, mutta hän ei voinut salata itseltään, että ihmisillä\noli hauskinta juuri silloin, kun hän sattumalta ei ollut saapuvilla.\nSe lienee tehnyt hänet toisinaan hiukan melankoliseksi, mutta hän ei\nmyöntänyt sitä itselleen, vaan oli vakuutettu siitä, että hän oli\nvalinnut paremman osan, viisauden, arvokkuuden ja vallan. Nuoret eivät\nhänestä pitäneet, nauroivat häntä toistensa seurassa ja nimittivät\nhäntä \"parooni Paheksumukseksi\". Mutta he pelkäsivät häntä, ja kun\nhe joutuivat vaikeuksiin, kääntyivät he aina hänen puoleensa. Vanhat\nherrat ihailivat häntä ja kuuntelivat hänen sanojaan kuin evankeliumia.\n\nKamiinan ääressä, iltapuolissikaaria poltellessaan, jutteli parooni\nmielellään vanhalle ystävälleen, Witzowin linnan paroonille Port'ille,\nperiaatteistaan: \"Mielipiteet, hm, nuorilla ihmisillä pitää nykyään\nolla kaikenlaisia mielipiteitä. No jaa, enhän kiellä, että voi olla\nmielipiteitä ja periaatteita, jotka toisille ovat sangen hyviä ja\noikeita. Eihän ole, loppujen lopuksi, välttämätöntä olla aatelismies,\nmutta meillä on eräitä mielipiteitä ja periaatteita, jotka ovat oikeita\nja tosia, ei sen vuoksi, että joku on ne meille todistanut, vaan\nsenvuoksi, että me tahdomme, että ne ovat oikeita ja tosia. Minulle ei\ntarvitse mitään todistaa eikä selittää. Minä tahdon, että se tai se on\noleva totta ja oikein, koska, jos se olisi väärin, minä en enää olisi\nse von der Warthe, mikä olen, etkä sinä se von Port, mikä olet, koska\nme muutoin olisimme molemmat vanhoja narreja. Näetkös, niin minä sanon.\"\n\nParooni Port oli ystävänsä alkaessa puhua ravistautunut irti lievästä\niltapäivä-unisuudestaan. Hän kurkotti raskasta yläruumistaan eteenpäin,\nnosti käden torveksi korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisesti. Kun puhe\noli lopussa, löi hän Warthen paroonia polvelle ja tuumi: \"Oletpa taasen\noikeassa, veli hyvä.\" Sitten heittäytyivät molemmat herrat jälleen\nnojatuoleihinsa ja imivät tyytyväisinä sikaarejansa.\n\nEsikuvallisia niinkuin Warthen paroonin mielipiteet ja maatalous\nolivat hänen naapureilleen myöskin hänen talonsa, sen korkeat suojat\nsuurine, raskaine mahonkihuonekaluineen, suurine kaakeliuuneineen,\nsukumuotokuvineen ja vanhoine hopeineen, suojat, joissa vallitsi\nhyvinjärjestetyn varallisuuden mieluisa olo. Padurenin paroonin\nmolemmat lapset, Fastrade ja Bolko, olivat kaikkien naapuriston\nlasten esikuvia, sen tiesi jokainen seudun lapsi. Paroonitar von der\nWarthe oli kuollut toisen lapsensa syntyessä, paroonitar Arabella\njohti veljensä taloutta ja lasten kasvatusta, ja tätä kasvatustakin\nihailtiin yleisesti. Heillä oli kotiopettaja, herra Arno Holst, jonka\ntuli valmistaa Bolkoa ylemmille kymnaasiluokille ja joka sitä paitsi\nopasti juuri täysikasvuiseksi tullutta Fastradea kirjallisuudessa ja\ntaidehistoriassa. Kapeahartiainen nuori mies, jolla oli likinäköiset,\nruskeat silmät, vaaleat hiukset ja kauniit tytönkasvot. Hän oli hyvin\nmusikaalinen, lauloi kauniilla barytoniäänellä, lausui Schillerin\nnäytelmiä ja oli täynnä miltei poikamaista kaiken kauniin ihastelua.\nPadurenin kotiopettaja oli koko naapuristossa kuuluisa. \"Sepä on\nmerkillistä\", sanoi parooni Port rouvallensa, \"kun Warthe hankkii\njotain itsellensä, niin on se aina erehtymättä ensiluokkaista. Mitenkä\nhän sen tehneekään? Jos hänellä on lintukoira, on se puhdasrotuisempi\nkuin mikään meidän koiristamme, jos hän ottaa itselleen kotiopettajan,\nniin on se heti tavattoman oivallinen mies.\"\n\n\"Sairaalloiselta hän minusta näyttää\", sanoi paroonitar, joka ei\npitänyt siitä, että ihmisten ja asioiden varjopuolet syrjäytettiin.\nSitä suurempaa kummastusta herätti uutinen, että herra Holst oli\näkkiä lähtenyt linnasta. Padurenissa elettiin, kuin ei olisi mitään\nmerkillistä tapahtunut, olikin muka juuri aika lähettää Bolko\nkymnaasiin. Mutta muuan huhu, kukaan ei tiennyt mistä se oli lähtöisin,\nei ottanut vaietakseen; se kertoi ihmeellisistä asioista, joita piti\ntapahtuneen Padurenissa. Oliko herra Holst rakastunut Fastradeen?\nOliko Fastrade rakastunut kauniiseen kotiopettajaan? Olivatko he\nmenneet kihloihin ja oliko tapahtunut paha perhekohtaus? Kukaan ei\noikein sellaista uskonut, mutta kuitenkin naapuritiloilla kovasti\nsellaista kuiskailtiin... ja tuntui siltä, kuin useimmille ei olisi\nollut epämieluisa ajatus, ettei Padurenissakaan aina kaikki käynyt\nniin moitteettomasti, kuin miltä näytti. Warthe'ilta itseltään ei\nluonnollisesti ollut mitään kuultavissa. Bolko lähti kymnaasiin,\nparooni oli arvokas ja täynnä auktoriteettia kuten aina, paroonitar\nArabella oli vaiti ja Fastraden nähtiin kuten muulloinkin ratsastavan\npienellä kimollaan metsäteitä pitkin sinisessä ratsastuspuvussaan.\nValkean pojanlakin alla liehuivat vaaleat kiharat pyöreiden, punaisten\nkasvojen ympärillä, huulilla oli alinomainen hymy, kuin olisi hän\nhymyillyt hurjan vauhdin synnyttämälle tuulenpuuskalle. Myöskin toisten\nseurassa oli hän sama huoleton, iloinen, hurmaavasti naurava tyttö\nkuin tavallisesti. Hän taivutti päätään taaksepäin, avasi hiukan\nhuuliaan, ja silmät tulivat säihkyviksi ja kosteiksi. \"Pienen Warthen\nsilmät tekevät minut janoiseksi\", oli Dietz von Egloff sanonut,\n\"koko maailmasta olen etsinyt juomaa, joka olisi niin sininen ja\nläpikuultava, mutta sitä ei ole\".\n\nKaksi vuotta kului, Bolko pääsi yliopistoon, Fastrade vietti\nkahdettakymmenettä ensimäistä syntymäpäiväänsä, kun jälleen uutinen\nsaattoi koko seudun tasapainostaan. Fastrade, kerrottiin, jättäisi\nkotinsa ryhtyäkseen jossain kaukana, Hampurissa, opettelemaan\nsairaanhoitoa. Tieto vahvistui, mutta oli kuitenkin yhä niin uskomaton.\nKuinka usein olikaan jokainen kuullut von der Warthen sanovan:\n\"Tyttäremme kuuluvat kotiimme aina siihen saakka, kunnes he muuttavat\nomaansa. Aatelisen talon tyttärenä oleminen on kutsumus, joka on yhtä\ntärkeä kuin mikä muu kutsumus tahansa.\" Ja vielä äsken, kun Portien\ntoinen tytär lähti Dresdeniin, kehittämään ääntänsä, oli parooni\nsanonut sitä karkaamiseksi. Ja nyt karkasi hänen ainoa tyttärensä,\njätti molemmat vanhukset yksin. Mitä oli tapahtunut? Padurenissa\noltiin siitä vaiti kuten aina. Oltiin huomaavinaan, että parooni\ntyttärensä lähdön jälkeen oli muuttunut arvosteluissaan ankarammaksi\nja suvaitsemattomammaksi, että hän tuli kärsimättömäksi, jos joku\nuskalsi häntä vastustaa, mutta muuten ei hänessä ollut mitään muutosta\nhuomattavissa. Padurenissa pidettiin suuria metsästyksiä, jolloin hän\nhermostuneella tavallaan kehotti nuorisoa iloitsemaan. Niin, yrittipä\nhän itsekin olla iloinen, puhui paljon Bolkosta ja ylioppilaselämästä,\nkertoi omalta ylioppilasajaltaan haalistuneita kepposia, joille vain\nhän ja parooni Port saattoivat nauraa.\n\nEräänä marraskuuniltana astui paroonitar Arabella veljensä\ntyöhuoneeseen. Hän tapasi veljensä tuolistaan, pää taaksepäin\nnojautuneena, kasvot harmaina ja kuin särkyneinä, silmät suljettuina;\nkädessään piti hän sähkösanomaa. \"Jumalani! Siegwart!\" huusi\nparoonitar. Voimattomasti ojensi hän paroonittarelle toisella kädellään\nsähkösanoman, toisellaan viittasi hän. Hän tahtoi olla yksin.\nSähkösanoma ilmoitti, että Bolko oli kaatunut kaksintaistelussa.\nParoonitar sulkeutui huoneeseensa itkemään. Linnassa oli hetkisen aivan\nhiljaista, mutta yön saavuttua alkoi kuulua läpi pitkän huonerivin\ntaukoamattomia, harhailevia askeleita, ja kun ne kulkivat paroonittaren\nhuoneen ohitse, luuli tämä kuulevansa ikäänkuin hiljaista valitusta.\nSeuraavana aamuna parooni oli kalpea ja tyyni, ryhtyi\nhautajaisvalmistuksiin ja vastaanotti suruvalittelukäyntejä. Hän oli\njuhlallinen ja arvokas kuten aina, mutta näytti vain välillä siltä,\nkuin olisi tämä juhlallisuus ja arvokkuus alkanut horjua, kuin täytyisi\nhänen väkisin pitää sitä yllään kuin raskasta viittaa, joka uhkaa\npudota hartioilta. Kokemansa raskaan iskun jälkeen eivät Padurenin\nasukkaat enää näyttäytyneet naapurien luona. He pysyivät kotona ja\nkulkivat vaiteliaina suurissa huoneissaan. Kerran sanoi paroonitar\nArabella veljelleen: \"Fastrademme, eikö Fastrademme olisi tultava?\"\nMutta parooni teki hermostuneena torjuvan kädenliikkeen. Naapurit\narkailivat tulla hiljaiseksi käyneeseen linnaan, vain parooni Port kävi\nystävänsä luona. Silloin istuivat he molemmat tapansa mukaan kamiinan\nääressä sikaaria poltellen ja Warthen parooni jutteli periaatteistaan\nja nuorten vääristä mielipiteistä, hän tahtoi jälleen iloita omista\nkauniista ja järkevistä sanoistaan, mutta tuntui, kuin eivät ne enää\nolisi hänelle maistuneet, ääni alkoi vavista, muuttui hiljaiseksi\nja araksi ja petti lopulta kokonaan. Silloin kumartui parooni Port\neteenpäin ja taputti vanhaa ystäväänsä lempeästi polvelle. \"Warthe ei\nenää ole entisellään\", kertoi parooni Port rouvalleen, \"hän kestää\ntosin, mutta hänen poikansa kohtalo on kuitenkin ollut hänelle liikaa.\"\n\nNiin, se oli ollut hänelle liikaa. Kun Christoph eräänä iltapäivänä\nastui herransa työhuoneeseen, missä tämän oli tapana suuressa\nnojatuolissa nauttia päivällislepoansa, näki hän herransa makaavan\nlattialla. Pieni parooni makasi siinä kädet ja jalat avuttomasti\nojennettuina, kasvot harmaina ja kuin tuskan vääristäminä hiusten\nja poskiparran muodostaman hopeisen sädekehän keskellä. Halvaus\noli kohdannut häntä, riistänyt parooni \"Paheksumus\" raukalta\nsilmänräpäyksessä koko hänen juhlallisuutensa ja komean ryhtinsä ja\ntehnyt hänestä avuttoman vanhan miehen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nParoonitar Arabella oli päättänyt iltapäivällä käydä vieraisilla\nparoonitar Port'in luona. Linnan sairaalamainen hiljaisuus vaivasi\nhäntä kuin tauti. Hän tahtoi nähdä ja puhutella ihmisiä, ennen kaikkea\npuhutella. Niinpä kyyditsi Mahling hänet suurissa vaunuissa Witzowin\npuolelle. Syystiet olivat kurjat, ilma kostea ja kylmä, taivas harmaa\nja pilvet matalalla, tuuli myllersi riippakoivujen hienossa oksistossa\nkuin punaisissa hiuksissa. Vasta kynnettyjen peltojen vaoissa oli jo\nsiellä täällä hiukan lunta. Kaikki näytti epäsiistiltä ja viluiselta.\nMutta vanha nainen katseli rakastettavasti hymyillen maisemaa. Hänellä\noli jo vierailuilmeensä valmiina, sillä hän iloitsi todellakin\nsydämellisesti tästä iltapuolisesta. Valkea Witzowin maakartano\nmataloine portaineen, joiden eteen he nyt pysähtyivät, näytti hänestä\ntänään erikoisen kodikkaalta, suuri eteinenkin, joka aina tuoksui\nkostealta kalkilta ja jossa paroonitar aina ajatteli: \"Sanokoon hyvä\nKaroline mitä haluaa, talo on kuitenkin kostea.\"\n\nSylvia, talon vanhin tytär, solakka, vanhahko neiti, jolla oli kalpeat\nkasvot ja tunteellinen, hiukan sääliväinen hymy, otti paroonittaren\nvastaan. Sylvialla oli sellainen tapa ottaa vieraita vastaan, kuin\nolisivat he olleet sairaita ja tarvinneet osanottoa ja sääliä. Ja\ntänään se teki vanhalle paroonittarelle hyvää. Arkihuoneessa suurella\nsohvalla, jossa oli liian vino selusta, istui paroonitar Port, sangen\npyylevä nainen, kasvot aina punoittavina valkean silkkipitsimyssyn\nalla. \"Arabella hyvä\", sanoi hän kovalla, matalalla äänellä, \"siinähän\nte olette, olen jo pitänyt teitä miltei vainajana.\" Paroonitar hymyili\nsurumielisesti: \"Ah niin, toisinaan tahtoisikin tosiaan jo olla\nvainaja.\"\n\n\"No, no, tulee jälleen parempiakin aikoja\", lohdutti paroonitar Port,\n\"istukaahan ja kertokaa, miten teillä voidaan?\"\n\n\"Aina vaan samalla tavalla\", vastasi paroonitar Arabella, \"mutta eihän\nsentään, yksi hyvä uutinen minulla on, Fastrademme tulee kotia, olen\nkirjoittanut hänelle ja hän tulee.\"\n\n\"Niinkö?\" Paroonitar Port'in pienet silmät kiiluivat uteliaisuudesta ja\nhän kohotti pitsimyssyään hiukan korvilta, kuullakseen paremmin. \"Vai\nniin, hän tulee siis, nyt vasta.\"\n\nParoonitar Arabella vastasi surullisesti hymyillen: \"Tähän saakka ei\nisä tahtonut, mutta nyt —\". \"Ja yhä vain tuon nuoren miehen vuoksi?\"\nkysyi paroonitar Port jännittyneenä. Paroonitar Arabella nyökäytti\npäätään, oli hetkisen vaiti, nojasi päätään taaksepäin. Hän tunsi,\nettä hän nyt olisi puhuva kaikista noista asioista, joista hänen niin\nkauan oli täytynyt olla vaiti. Mutta hän ei voinut muuta. Sylvia kulki\nhiljaa edestakaisin ja tarjoili teetä. Paroonitar Port otti esille\nneuloksensa, ikäänkuin rauhoittuneena siitä, että hän nyt oli saanut\nvieraansa johdetuksi siihen, mihin halusi.\n\n\"Ah niin! mitä kaikkea sitä saakaan kokea\", alotti paroonitar Arabella,\n\"ja ajatelkaahan, etten minä ollut huomannut mitään koko asiasta, minä\nen huomaa sellaista koskaan. Vasta eräänä päivänä, kun nuo molemmat\nottivat toisiaan kädestä ja menivät veljeni työhuoneeseen, valtasi\nmieleni pelko ja polveni vapisivat niin että minun täytyi istuutua.\"\n\n\"Siis yksinkertaisesti kihlaus\", huomautti paroonitar Port asiallisesti.\n\n\"Niin, lapsiparat ajattelivat kai jotain sellaista, mutta veljeni teki\nsiitä kaikesta pikaisen lopun.\"\n\n\"Miten kesti Fastrade sen?\" urkki paroonitar Port edelleen.\n\nParoonitar Arabella huokasi, näiden kauan salattujen asioiden\nkertominen koski häneen niin kovasti: \"Fastrade, tunnettehan hänet,\non luja ja rohkea tyttö, ja jos hän kärsikin, ei hän sitä meille\nmilloinkaan näyttänyt. Ja kun aika kului, ajattelin että hän oli hänet\njo kokonaan unohtanut. Silloin tulee tuo hänen syntymäpäivänsä, jolloin\nhän isällensä selittää, että hänen täytyy lähteä sairaalaan, hän on\ntäysi-ikäinen, on perinyt äidiltään rahaa; mitä kaikkea puhuttiinkaan,\nen tiedä, tunnettehan heikkouteni; kun jotain sellaista on ilmassa,\nhiivin huoneeseeni. Silloin saapuu luokseni lapsi valkeana kuin\nliina ja sanoo: Minä matkustan. Rakas lapsi sanon minä, vain yhden\nasian tahtoisin tietää: tapahtuuko se hänen tähtensä? Hän katsoo\nminuun tyynesti ja sanoo lujasti ja rauhallisesti: Hän on sairaana ja\npuutteessa, ja silloin täytyy minun olla hänen luonansa. Mitä voin\nsanoa; enhän ole juuri koskaan voinut hänelle mitään sanoa. Jo silloin,\nkun hän vielä oli pikku tyttö, tunsin että hän aina oli viisaampi ja\nvoimakkaampi meistä kahdesta. Hän matkusti siis. Oli hyvä rekikeli,\nminä seisoin suuressa salissa ikkunan ääressä ja kuuntelin vielä hänen\nrekensä kulkusten ääntä, sehän kuuluukin meille niin kaukaa maantieltä,\n— kun veljeni tuli huoneestaan, istuutui kamiinan ääreen, hämmenteli\nhiiliä ja mumisi hiljaa itsekseen. Paikallaan ei kukaan tahdo pysyä.\nOnkin kai vaikeampaa olla neiti von der Warthe kuin joku muu.\"\n\n\"Siis matkusti hän suoraa päätä nuoren miehen luokse\", sanoi paroonitar\nPort terävästi.\n\n\"No niin\", vastasi paroonitar Arabella epäröiden, \"tämä oli sairas,\nmakasi sairashuoneessa, Fastrade kai hoiti häntä ja sitten, sitten hän\nkuoli.\"\n\nParoonitar Port laski työn kädestään ja katsahti hämmästyneenä ylös:\n\"Hän kuoli! Jumalan kiitos!\"\n\n\"Älkäämme tehkö syntiä, rakas Karoline\", lausui paroonitar Arabella\nsurumielisesti. \"Nuori mies parka! Ehkä oli niin parempi.\"\n\n\"Paljoa parempi\", vahvisti paroonitar Port, \"asiahan ei sitten ole niin\npaha, mutta sellaista sitä seuraa salaperäisyydestä, silloin luullaan\nheti kukaties mitä.\"\n\n\"Ja sitten, rakas Karoline\", sanoi paroonitar Arabella ja hymyili\nliikutettuna, \"Fastradellemme ei tätä kaikkea voi laskea viaksi,\nhänellä on niin kuuma sydän. Kun pikku koiramme hukkui, hän oli silloin\nvielä pieni lapsi, itki hän koko yön ja oli suorastaan kuumeessa. Ja\nmyöhemmin, kun vanha hoitajamme Knaut kuoli — veljeni toivomuksesta\notettiin lapset mukaan hautausmaalle, heidän oli varhain totuttava\nsellaisiin velvollisuuksiin, sanoi hän — no hyvä, illalla, oli kesäkuu,\noli Fastrade poissa. Häntä etsitään, ja mistä löydetään hänet? Hän\nistuu iltahämärässä hautausmaalla Knautin haudalla, hän ei tahdo jättää\nKnautia yksin. Sellainen oli hän aina.\"\n\nPaikaltaan saattoi paroonitar Arabella nähdä läpi hämärän huonerivin,\njonka toisesta päästä nyt ilmestyi parooni Port'in leveä haahmo ja\nlähestyi hitaasti. Hän oli herännyt päivällisunestaan ja näytti\nhuonotuuliselta, hän tervehti paroonitarta lyhyesti ja istuutui\npöytään. \"Puhuimme Fastradesta\", sanoi paroonitar Port, \"hän tulee\nvihdoinkin kotiin.\"\n\nParooni teki kädellään torjuvan liikkeen ja kumartui teekuppinsa yli,\njonka hänen tyttärensä oli hänelle ojentanut.\n\n\"Ja Gertrudhan palaa myös jälleen Teidän luoksenne\", sanoi paroonitar\nArabella.\n\nSilloin alkoi parooni puhua, käheästi ja epäselvästi, kuin ei hän\nolisi välittänyt mitään siitä, ymmärrettiinkö häntä: \"Niin, takaisin\nhe kaikki tulevat, mutta millaisina? Hermot pilalla, viheliäisinä kuin\nkanat sateen jälkeen. Vanha Warthe oli aivan oikeassa, paikallaan ei\nkukaan tahdo pysyä. Aikaisemmin ei aatelisneideillä ollut milloinkaan\nsellaisia lahjoja, joita täytyi 'kehittää', sekin on uudenaikaista.\"\nTämä mariseva haukkuminen näytti tekevän hänelle hyvää ja hän jatkoi,\nikäänkuin kiukkuunsa kiinni takertuen: \"Olin eilen Dachausenilla\npäivällisellä. No, että siellä tuoksuu finansseille, sille eivät he\nmitään mahda, hänhän on tehtailijantytär, mutta Dachausen on kelpo\npoika ja yksi meikäläisiä. Hyvä, siellä tarjotaan siis kaurista, omia\nkelpo elukoitamme, mutta ylt'ympärillä samalla lautasella on puolikkaan\nsuuruisia appelsiininkuoria täynnä appelsiinihyytelöä, tuollaista\nimelää laitetta, jollaista saa sokerileipureilta.\"\n\n\"Onko se hyvää?\" kysyi paroonitar Arabella osaaottavasti.\n\nParooni kohautti olkapäitään. \"Hyvää! Berlinissä ja Pariisissa kai\nkokeillaan niin eriskummallisilla ruoilla, mutta täällä meillä — en\nvoi auttaa, että minusta sellainen tuntuu perversiltä. No, ja että\ntoinen naapurimme, Egloff Sirowista, pitää hiuksiaan jakauksella kuin\nmennoniittipappi, se on hänen asiansa, se kuuluu olevan amerikkalaista.\nToissa päivänä olin asioissa hänen luonaan, silloin esitti hän minulle\npienen miehen, mustan kuin mustepullon, se on portugalilainen markiisi,\nja toisen pitkän, harmaahiuksisen, jolla oli siniset silmälasit, tämä\ntaas on puolalainen kreivi. Ja isoäiti, vanha paroonitar, katselee\nnäitä epämiellyttäviä ihmisiä säteilevin silmin ja iloitsee siitä, että\nhänen Dietzillään on niin ylhäisiä tuttavuuksia. Ja kun hän iltaisin\nistuu huoneessaan ja antaa neiti Dussan lukea hänelle hurskaita\nkirjoja, kuuntelee hän herrojen hälinää pelihuoneessa ja on onnellinen,\nettä hänen Dietzinsä pitää niin hauskaa vihreän pöydän ääressä, missä\nhän panee alttiiksi perheomaisuuden.\"\n\nParooni ravisti itseään kuin vastenmielisyyden puuskauksessa, ja\nlopetti synkästi: \"Yhden asian tiedän, minun ei enää kauan tarvitse\nkatsella tätä ilveilyä, minun permantopaikkani on pian oleva tyhjänä.\"\n\nKaikki olivat vaiti. Oli tullut täydelleen hämärä. Sylvia oli isänsä\nalkaessa puhua noussut paikaltaan ja kulki kuulumattomin askelin\nhuoneissa edestakaisin, välillä jäi hän seisomaan jonkun ikkunan ääreen\nja katseli ulos rikinkeltaista juovaa, joka iltataivaalla näkyi mustan\nmetsän yläpuolella. Siinä oli muuan, joka kalpeana ja mietteliäänä oli\njäänyt paikalleen.\n\nKun tuli pimeä, lähti paroonitar Arabella kotimatkalle. Istuessaan\nvaunuissa mietti hän itsekseen ettei Port'illa juuri ollut iloista\nollut, mutta hän oli saanut puhuakseen, ja se tuntui hänestä jo\nhelpotukselta pitkän vaikenemisen jälkeen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nOli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean\npeitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua\nsuuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin,\nsisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja\nkuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella\nsellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä\nheikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua\ntyötään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto\nollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän\nluotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli\nyhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän\nvoinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi.\nTänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja\nelvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä\nilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.\n\nNyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja\npysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha\nnainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia\naskeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: \"Hyvää iltaa,\nChristoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette\ntullut.\" — \"Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen\nneiti\", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä\nsuorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää,\npyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja\nvärikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen\nhuulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon\nhäikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja\nitki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä\nkäsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti\nsitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön,\njonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.\n\nFastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui\nitse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki\nhiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi\nkatseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan.\nKaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja\nkuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää\nkuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus\nnäytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun\nkristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä,\njoka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin\notetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut\nvanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan\ntuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen,\nruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä\nsalin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni\nhiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar\nCouchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui\nvihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot\ntiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili\nhiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen\nniin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: \"Ah, Ruhke on isän\nluona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä\npasianssinsa ääressä ja laulaa.\"\n\n\"Niin, lapseni\", sanoi paroonitar, \"meillä ei ole mitään muuta\ntekemistä kuin istua ja odottaa, kunnes toinen toisensa jälkeen\nmurentuu pois.\"\n\nFastrade nousi nopeasti paikaltaan, kuin olisi hän tahtonut ravistaa\npäältään jotakin: \"Menen tervehtimään Couchonia\", sanoi hän ja meni\npieneen huoneeseen. Vanha ranskatar nosti pikku kasvonsa Fastradeen\npäin, hymyili huulettomalla suullaan ja sanoi: \"_Te voilà, ma fillette,\nà la bonne heure_.\" Sitten kääntyi hän jälleen kortteihinsa. Nyt päätti\nFastrade mennä isänsä luokse. Sielläkin vihreäkaihtiminen lamppu\nvalaisi huonetta vain himmeästi, parooni istui nojatuolissaan hyvin\nkumaraisena, pää rinnalle painuneena, hän näytti nukkuvan, kauniit\nhopeaiset hiukset olivat poissa ja lampunvalo lankesi suurelle,\nsileälle päälaelle. Nurkassa seisoi Ruhke pehtori muodottoman suurena\nja paksuna, ja häntä ympäröi lumen ja rasvasaappaiden tuoksu. Fastrade\npolvistui isänsä edessä ja sanoi: \"Tässä olen taas, isä.\" Parooni\nnosti päätään ja katsahti häneen, silmät olivat yhä vielä kirkkaat\nja siniset, mutta kalpeat kasvot näyttivät liian väsyneiltä, jotta\nniissä olisi ollut mitään ilmettä. \"Vai niin, vai niin\", sanoi parooni\nja koetti miedosti hymyillä, \"tätisi ilmoitti, että tulet.\" Sitten\nsilitti hän kädellään Fastraden poskea. \"Kylmät posket\", huomautti\nhän, \"kas niin, istuhan tuonne, lapsi, Ruhke ei vielä ole lopettanut,\non hyvä, että olet mukana kuulemassa. No Ruhke, siis öljykakut\".\nParooni antoi päänsä jälleen painua rinnalle, Fastrade istahti erääseen\nsuurista tuoleista, Ruhke rykäsi hämillään ja alkoi sitten jälleen\npuhua paksulla, narisevalla äänellään, puhui öljykakuista, jotka oli\nnoudettava asemalta, härästä, joka näytti olevan sairas, laudoista,\njoita oli sahattava, puhui yksitoikkoisesti ja koneellisesti kuin\nse, joka tietää, ettei häntä kukaan kuuntele, ja lopulta vaikeni hän\nkokonaan. Kuin äänettömyyden herättämänä kohotti parooni katseensa ja\nsanoi: \"Siinäkö kaikki? No sitten hyvää yötä, Ruhke.\" \"Hyvää yötä\",\nvastasi pehtori ja työntäytyi ovesta ulos. Nyt oli vihreän hämärässä\nhuoneessa aivan hiljaista, parooni antoi jälleen päänsä painua ja\ntorkahti, kerran hän vain kohotti katsettaan ja kysyi: \"Onko paljo\nlunta maantiellä?\" — \"On, isä\", vastasi Fastrade. Sitten olivat he\njälleen vaiti. Fastrade istui siinä kädet helmassa, silmät suurina\nja kasvoillaan ilme, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta. — Salissa\nalkoi suuri kello hitaasti ja kumeasti lyödä yhdeksää, Christoph tuli\nviemään herraansa vuoteeseen. \"Menen nyt nukkumaan\", sanoi parooni\n\"tulet sitten taas, lapseni, lukemaan.\" Ja kalpeihin kasvoihin tuli\njotain iloisuuden tapaista, kun hän lisäsi: \"on hyvä, että taas ollaan\nyhdessä.\"\n\nRuokasalissa istuivat paroonitar ja Fastrade vastakkain, ja täälläkin\nentisyys kaikkine pöytäastioineen ja ruokalajeineen teki Fastradeen\nvoimakkaan vaikutuksen. Mustamonogrammiset porsliinit, hopeainen\nsamovaari, kotlettien ja sämpyläin maku, kaikki tuntui liittävän elämän\njuuri siihen kohtaan, johon hän vuosia sitten oli sen jättänyt, ja\nkoneellisesti kuin ennenkin nousi Fastrade tuoliltaan, asettuakseen\nsamovaarin luo teetä valmistamaan. Paroonitar Arabella sillä välin\nkertoi, kertoi laajasti ja valittaen kaikesta siitä surullisesta,\nmitä vuosien kuluessa oli tapahtunut. Illallisen jälkeen piti\nFastraden mennä lukemaan isälleen; muulloin oli paroonitar Arabella\nmakuuhuoneessa lukenut Sain Simonin herttuan muistelmia, kunnes parooni\noli nukkunut. Fastrade löysi isänsä makaamasta sängyssä suljetuin\nsilmin, eikä hän silmiään avannutkaan Fastraden sisään astuessa, mumisi\nvain hiljaa: \"vai niin\". Mutta kun hän istuutui vihreävarjostimisen\nlampun luokse pöydän ääreen ja otti kirjan esille, kuuli hän isänsä\näänen sanovan selvästi ja tutulla, opettavalla sävyllään sanan\n_velvollisuuspiiri_. Hän luki nyt, talossa oli aivan hiljaista,\nvuoteelta kuului vanhan miehen raskas ja vaivalloinen hengitys, ja\nkaikki tämä oli niin hirveän painostavaa, että Fastrade kuuli, miten\nhänen oma äänensä välillä vapisi ja miltei petti hänen lukiessaan\npitkäveteistä historiaa ranskalaisten herttuoiden arvoriidoista.\nVihdoin avasi Christoph hiljaa oven ja teki merkin, että riitti.\n\nKun paroonitar vei Fastraden hänen huoneeseensa, itki hän jälleen\nja sanoi: \"Lapsi, kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen minä\nensimäisen kerran menen onnellisena levolle.\"\n\nJäätyään yksin pysähtyi Fastrade keskelle huonettaan kädet velttoina\nriipuksissa. Kaikki tämä hiljaa loppuaan kohti kulkeva elämä hänen\nympärillään heikensi hänenkin vertansa, otti häneltäkin voimaa elää\nedelleen; \"me istumme hiljaa ja odotamme, kunnes toinen toisensa\njälkeen murenee pois\", kuului kuin hiljaisena valituksena hänen\nkorviinsa ja sitten hänessä ikäänkuin jokin nousi vastarintaan, hän\nolisi tahtonut temmata ikävän irti itsestään kuin epämukavan puvun.\nNopeasti meni hän ikkunaan, avasi painavat ikkunaluukut, työnsi\nikkunan auki ja katsahti puutarhaan. Suurten, levottomasti tuikkivien\ntähtien valossa lepäsi talviyö siinä hänen edessään, valkeana ja\näänettömänä, ilma löi häntä kosteasti ja kylmästi vastaan, puut\nkohosivat kuin suuret valkeat sulat yötaivasta vastaan ja niiden\nohitse avautui Fastradelle näköala etäisyyteen, joka valkean hämärän\nverhossa näytti äärettömältä. Täällä oli tilaa, täällä saattoi hän\nhengittää, täällä viileässä uinui se suuri, voimakas elämä, johon hän\nkuului. Ja katsellessaan ulos tähän valkeuteen täytyi hänen ajatella\nsairaalaa pitkine, valkeine käytävineen, valkeine ovineen, joiden\ntakana kärsimykset ja kivut asustivat, mutta kärsimykset ja kipu\nsiellä olivat ikäänkuin joku asiaankuuluva, oikeutettu seikka, niitä\npalveltiin, niitä varten elettiin, ja säälikin oli asiaankuuluva\nlaitos, sitä kannettiin keveästi kuin tottumusta eikä seisty sen edessä\navuttomina, niinkuin täällä suuren tuskan edessä. Kun hän siellä tuli\njonkun sairaan huoneesta, kohtasi hänet käytävissä vilkas elämä,\nhänen ohitseen juoksi valkotakkisia lääkäreitä, joilla oli kiire,\ntoinen huusi toiselleen jotain iloista, naurettiin ja kaikki tunsivat\nolevansa urhoollisia ja hyödyllisiä tässä reippaassa, miltei iloisessa\ntaistelussa elämän vihollisia vastaan. Fastradea vilutti, mutta hän\ntunsi jälleen, että hänellä oli lämmintä, nuorta verta suonissaan,\ntunsi ruumiinsa voimakkuuden ja tunsi elämänsä jälleen joksikin, josta\nhän kaikesta huolimatta saattoi iloita. Nopeasti sulki hän ikkunan, nyt\ntahtoi hän nukkua.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nOli vielä aivan pimeä, kun Fastrade heräsi. Oli varmaankin aika\nlaskea pois valvontavuorolla olevat, ajatteli hän ja nousi istumaan\nvuoteessaan, mutta kun hän kuunteli, vallitsi hänen ovensa ulkopuolella\nsyvä äänettömyys niiden alinomaa edestakaisin kulkevien hiljaisten\naskelten asemasta, jotka eivät sairashuoneessa milloinkaan tauonneet.\nSilloin hän muisti: hän oli kotona. Hän nojautui jälleen tyynyihin,\nkohotti kätensä ylös ristiin päälaelleen ja tuijotti pimeyteen. Aluksi\ntuotti hänelle voimakasta mielihyvää tunne, että sai jäädä makaamaan,\nnukkumaan, — kuinka usein hän olikaan sairaalassa sitä toivonut; mutta\nuni ei tullut ja eileniltaiset kuvat nousivat jälleen hänen mieleensä,\nhänen isänsä kalpeat kasvot, täti Arabellan kapea, tumma olemus,\nsellaisena kuin hän seisoi keskellä salia ja avuttomana itki. Hän nousi\nylös. Ei, tämä tuskallinen toivottomuus, joka eilen illalla oli tehnyt\nhänet kipeäksi, ei enää saisi häntä valtaansa. Hän sytytti kynttilän\nja alkoi pukeutua. Se virkisti häntä; hän ajatteli lapsuusaikojaan,\nkuinka pikku Fastrade oli unohtanut kirjoittaa ranskan kirjoitustaan\nja pukeutui viluissaan talviaamuna kynttilän valossa, kaikkien muiden\nvielä nukkuessa.\n\nPitkässä huoneiden rivissä vallitsi vielä pimeys. Joku piika kulki\näänettömänä edestakaisin, jalkaan pistetty kynttilänpätkä kädessään,\nja pieni liekki loi seinille suuria, häilyviä varjoja. Mahtavien\nkaakeliuunien edessä oli harmaita olentoja, jotka latoivat puita\npesään, sytyttivät ne, ja märät halot alkoivat äkäisesti rätistä.\nKummastuneina ja peloissaan kuin aavetta katselivat palvelijat\nFastradea, kun hän äkkiä ilmaantui heidän joukkoonsa ja hitaasti astui\nhuoneiden läpi. Fastradesta oli kuin voisi hän nyt hiipiä kaikkiin\nnäihin huoneisiin, kun ne näyttivät nukkuvan pimeässä tai lepattavassa\nuuninvalkeassa, löytääkseen niistä kaiken sen, mikä hänelle kerran oli\nollut tuttua ja rakasta. Salin viereistä huonetta valaisi uunin tuli\nkirkkaasti, ja uunin edessä istui Merlin, vanha setteri, ja katseli\nmiettiväisenä tuleen; kun Fastrade astui sisään, käänsi se päänsä häntä\nkohden ja katseli häneen rauhallisesti. \"Merlin\", sanoi Fastrade, ja\nsilloin se nousi hitaasti, tuli hänen luokseen ja hieroi pehmeästi\npäätään hänen polviinsa; Fastraden mieleen johtui se hiljainen, väsynyt\ntapa, jolla Arabella täti eilen oli tervehtinyt häntä. \"Tule, Merlin,\nlämmitellään\", sanoi hän ja istuutui uunin edessä olevalle tuolille;\nMerlin asettui hänen viereensä ja molemmat tuijottivat nyt valkeaan,\nja Fastradesta tuntui, kuin ei hän milloinkaan olisi ollutkaan poissa,\nkuin ei hän olisi lakannutkaan kuulumasta tähän ihmeelliseen, vanhaan\ntaloon, jonka hämärissä, unisissa sopissa kaikkialla näytti asustavan\näänetön valitus.\n\nMutta lämpimässä istuminen teki raukeaksi, sitä paitsi oli Merlinin\nmustassa kuonossa, sen ruskeissa silmissä, jotka lieden valossa\ntulivat lasimaisen kirkkaiksi, niin toivottoman rauhallinen katse,\nkuin ei elämässä enää olisi voinut tapahtua mitään. Kärsimättömänä\nnousi Fastrade, kulki jälleen huoneiden läpi; ikkunanluukut olivat\navatut, valkea, usvainen talviaamu katsoi sisään ikkunoista. Fastrade\nkatsahti pihalle, tallit ja palkollisten rakennus seisoivat siinä niin\nepämiellyttävän selvinä kuin esineet näyttäytyvät nousevan auringon\nvalossa. Ulkona oli varmaankin hyvin kylmä; avoimesta tallinovesta\ntuli höyryä, palvelijain rakennuksen portaille ilmestyi Ruhke,\nmuodottoman suurena ja paksuna, kokonaan pitkään lammasnahkaturkkiin\nverhoutuneena, kasvot kalpeina ja pöhöttyneinä. Alakuloisena silmäili\nhän itsellisten rakennuksille johtavaa tietä pitkin, ja tätä tietä\nmyöten tuli pitkä jono harmaita olentoja hitaasti ja vastahakoisesti;\nvaaleita, rumanvärisiä täpliä kaiken tämän valkean keskellä. Fastradea\npuistatti; kuinka hirvittävän ilottomalta näytti hänestä tämä harmaa\njono, täytyikö täällä tosiaan kaiken olla noin ilotonta, täytyikö\ntäällä, mihin katsoikin, tehdä kipeää, eikö täällä milloinkaan päässyt\nirtautumaan tuosta säälistä? Hän kääntyi poispäin, salissa kohtasi hän\npienen palvelustytön; ruusunpunaisessa karttuunipuserossaan, punainen\nhuivi päässään seisoi hän siinä, posket pakkasesta hehkuvan punaisina,\npienet silmät kirkkaina. Kun tyttö näki Fastraden, nauroi hän, avasi\nleveän, punaisen suunsa ja näytti valkeat hampaansa. Fastrade nauroi\nmyöskin: \"Trine, sinähän se olet\", sanoi hän, \"sinusta on tullut suuri\nja sinusta on tullut kaunis.\" Trinen kasvot punastuivat kauttaaltaan,\nhän suoristi ruumistaan ohuen puseronsa alla ja ravisti sitä hiukan,\nkuin olisi hänestä suurena ja sievänä oleminen tuntunut miellyttävältä\nja lämpimältä. \"Tänään tulee pakkanen\", jatkoi Fastrade vain\npidättääkseen tyttöä vielä luonaan, nähdäkseen tämän nuoren, värikkään\nja nauravan olennon vielä edessään. \"Niin, neiti.\" — \"Mutta kaunis ilma\ntänään tulee.\" — \"Niin, neiti.\" Nyt nousi aurinko, ruusunpunaista valoa\nvirtasi saliin, liukui yli tumman paneelauksen, tarttui kattokruunun\nkristalleihin. Trine seisoi siinä, aivan ruusuisen hohteen punaamana,\nja nauroi leveätä nauruansa. Fastrade tunsi, miten valo tulvasi\nhänenkin ylitsensä, tunsi myöskin olevansa nuori ja kaunis. \"Kas tuossa\non aurinko\", sanoi hän. — \"Niin, nyt se nousee\", sanoi Trine ja juoksi\nnauraa kikattaen huoneesta.\n\nNyt alkoi talossa syntyä liikettä, Christoph tuli kattamaan\naamiaispöytää, mamseli Grün ilmestyi näkyviin, kantaen tarjottimella\ntuoreita sämpylöitä, hän tervehti Fastradea äänekkäästi: \"Armollinen\nneiti tulee taas tänne emännöimään, se on meistä hyvä, mehän täällä\nvallan homehdumme. Niin, Fastrade tahtoi jälleen emännöidä täällä;\nhän ryhtyi niinkuin ennenkin järjestämään aamiaispöytää, pani sämpylät\nleipäkoriin ja asettui samovaarin luokse valmistamaan teetä. Täällä\npiti, täällä täytyi jälleen tulla miellyttävää. Kun paroonitar Arabella\nastui ruokasaliin, oli hän niin hämmästyksissään, että hän pani kätensä\nristiin ja alkoi itkeä, mutta Fastrade kävi kärsimättömäksi...Täällähän\nei ole mitään itkettävää, täti, tulehan istumaan, tee on valmista.\"\nKun vanha nainen istui paikallaan, pyyhki hän silmiään ja sanoi\nmiettivästi: \"Lapsi, eikö ole ihmeellistä, muulloin, kun yksin\nistuuduin paikalleni, paleli minua aina niin kovin, nyt ei minua\nlainkaan palele.\"\n\nTalvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä\nkeltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen\nChristophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän\npysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: \"Lapseni,\noletko löytänyt velvollisuuspiirisi?\"\n\n\"En tiedä, isä\", vastasi Fastrade ja punastui.\n\nParooni mietti hiukan ja kysyi sitten: \"Menetkö tänään lehmiä\nkatsomaan?\"\n\n\"Lehmiä katsomaan?\" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan\nkäynyt lehmien luona.\n\n\"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi\", jatkoi parooni, \"mutta isännän silmä\nruokkii karjaa.\" Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: \"Muuten syömme\ntäsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin.\"\n\nVelvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän\nkuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut\nherättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän\nkirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä,\ntuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä\nsanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin.\nHän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen\npäivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan\njokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. \"Mitä teinkään ennen\ntähän aikaan?\" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen\nmieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka\nolemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi\nkerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa\nhäntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst\nseisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä\nvaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua\näidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin\nlauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa\nvasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin\nniin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt\nkodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa.\nSe oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän\nmuisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi\nlehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet\nolivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui\nvoimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan\nvoimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää,\nvaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja\nsitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta,\nja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut,\nettä tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta\nvastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista,\ntoisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota\niltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään,\nArno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan\nsisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä\nyskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän\nFastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen\nkiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä,\noli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä\nöistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut\nselvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: \"Sinä et saa olla\nniin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa.\"\n\nChristoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui\njo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen\nylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös\nCouchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään\npainuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana\npuhuttiin naapureista. \"Port'eilla\", sanoi paroonitar, \"ei ole myöskään\noikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla\nkotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä,\nettä hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein\nikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä\nylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän\noli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä\nhurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita,\npitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän\nääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää\nomaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat,\nkuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan\npikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva\nDachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka\neivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen\nsurullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa.\"\n\nFastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi\nhäntä haluttanut, ja sanoi: \"Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei\nsiis täällä kukaan osaa.\"\n\n\"Rakas lapsi\", sanoi paroonitar, \"jokaisellahan on surunsa.\" Silloin\npani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja\nhiukan vaivalloisesti: \"Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi,\ntäytyy myöskin tahtoa olla aatelismies.\"\n\n\"Olet aivan oikeassa, veli rakas\", keskeytti hänet paroonitar, joka\npelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta\nkohden ja mumisi: \"_Un bel homme tout de même_!\"\n\nIltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet\nhuoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden\ntäytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut:\n\"Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään,\ntäytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta.\" Hänkään ei rakastanut tätä\nräikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen\nhetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla\nmetsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade\ntunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea\nnoin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet\nloistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti\nsilloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot\nja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät.\nMutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja\nFastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä\nlohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko\nlaskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään,\ntuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat\nkannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen\nhiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa\nseisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului\npehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen\nerilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen\npehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade.\nNiin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna,\nliikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään\nvalkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja\nunelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset\nlumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein\nlentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli\nkulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina\nja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat\ntähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä\noli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija\nkuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja\nkatseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi\nriippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä,\nkuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden\naikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti\nvanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin\nolisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän\nhetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta\nneulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi\nposkensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän\noli kotona.\n\nKukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta\nkuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi\nSirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli\nsiellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio,\ntyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen\npeitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä,\nkohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä\nmetsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä\ntehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää.\nTämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden,\nhän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti.\nTäällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin\nasuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat\näänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi\npitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa,\ntäällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä\nkirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä,\netumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen\nvieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen\nnauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: \"Niin,\nsiinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko\nkyllä!\"\n\nToisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki\njuttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja\nnaisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: \"Ken\ntuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?\"\n\n\"Yksinäisyys itse\", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat\njo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä\nkauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut\nhänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen\nja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä,\nettä tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein\nunohtaa.\n\nKun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke\npaksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista\nja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon\nlangetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui\nkulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa\nja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden\nulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin, kun Fastrade iltahämärissä palasi kävelyltä,\nsanoi paroonitar hänelle: \"Rakas lapsi, isäsi on kysynyt sinua,\ntiedäthän hänen tahtonsa olevan, että olet saapuvilla kaikista tilaa\nkoskevista asioista puhuttaessa.\" — \"Niin, niin\", sanoi Fastrade,\n\"kunhan vain ymmärtäisin jotain niistä. Tähän saakkahan olen ainakin\ntällaisissa asioissa ollut mukana vain dekoratiivisena laitoksena.\nMistä on nyt sitten kysymys?\"\n\n\"Nuori Egloff on täällä\", kertoi paroonitar, \"luulen että metsärajassa\non jotain epäselvää.\"\n\nFastrade huokasi: \"Hyvä jumala, metsärajaa en ole vielä koskaan\najatellut. Hyvä, minä menen.\" Hän hipaisi kädellään iltasumusta\nkosteata tukkaansa ja \"miltä näytänkään\" miettien astui hän sisään.\n\nIsänsä huoneessa tapasi hän Dietz von Egloffin. Hän oli tuntenut tämän\njo kauan, olivathan he naapurien lapsia ja leikkitovereita, ja ensi\nkatseelta näytti, kuin ei hän olisi paljoa muuttunut. Vartalo oli vielä\nnuorekkaan solakka ja notkea, keskeltä jakaukselle kammatut, vaaleat\nhiukset antoivat otsalle, antoivat koko kapeille kasvoille nuorekkaan\nilmeen, ja silmät olivat yhä vielä omituisen tummat. Kun hän nousi ja\npuristi Fastraden kättä, hymyili kaunis suu yhä vielä tuota hiukan\nvinoa hymyä, jonka Fastrade tunsi jo hänen poika-ajaltaan. Muuten\noli hän hyvin muodollinen, kumarsi syvään ja sanoi mitä kylmimmän\nkohteliaalla äänellä: \"Minua ilahduttaa, armollinen neiti, että jälleen\nolette seudullamme.\"\n\n\"Niin, ah niin, minua myöskin\", vastasi Fastrade ja punastui. Hän\ntunsi olevansa hämillään ja lisäsi sen vuoksi jotain, mikä ei häntä\nitseäänkään miellyttänyt, kun hän oli sen sanonut. \"Täällä on siis\nkysymys liikeasioista?\"\n\n\"Niin\", sanoi parooni, \"istu lapseni, Egloff on tullut puhumaan metsäin\nrajasta. Egloff, selittäkää asia hänelle.\"\n\nEgloff hymyili jälleen, mutta muuttui sitten vakavaksi ja puhui\ntyynellä liikemiesäänellä, pannen sormenpäänsä varovasti vastakkain:\n\"On siis kysymys seuraavasta. Olen tehnyt suurehkon metsäkaupan ja\nhakkautan parhaillaan metsääni Padurenin metsän rajalla.\"\n\n\"Sen olen nähnyt\", pääsi Fastradelta äänellä, joka ilmaisi harmia.\n\n\"Te olette nähnyt sen?\" kysyi Egloff ja katsahti Fastradeen\ntarkkaavasti. Silloin huomasi Fastrade, että hänen kasvonsa eivät\nkuitenkaan olleet aivan samanlaiset kuin entisen leikkitoverin,\nne olivat hyvin kalpeat, ne olivat terävämmät ja jännittyneemmät,\nentinen kirkas, huoleton iloisuus oli poissa. \"Todellakin, minä olen\nnähnyt sen\", vastasi Fastrade, \"siellä näyttää sellaiselta kuin\ntaistelukentällä.\"\n\nEgloff kohautti olkapäitään: \"Niin, kauniilta ei se näytä\", sanoi hän\nmiettiväisesti, \"eikä se kaunista olekaan; taistelukenttä, sanotte te,\nsiis taistelu, jossa me olemme voittaneet metsän. Mutta sitten, kun me\nolemme voittaneet koko metsän, olemme kuitenkin itse voitettuja.\"\n\nParooni katsahti ylös, silmäili tyytymättömänä Egloffia ja sanoi\nopettavalla äänellä: \"Metsät ovat perheillemme oikeastaan sitä, joka\nyhdistää sukupolvia toisiinsa, me nautimme sitä, mitä esi-isämme\novat hoitaneet ja istuttaneet, ja me hoidamme ja istutamme tulevia\nsukupolvia varten.\" Puheen loppu kuului väsyneeltä eikä enää niin\nvakuuttavalta, parooni antoi jälleen päänsä painua alas rinnalle.\nEgloff oli kuunnellut hartaasti, niinkuin kaikkien seudun nuorten\ntapa oli vanhan paroonin puhuessa, sitten sanoi hän, ja Fastrade\ntunsi taasen entisen poikamaisen äänensävyn: \"No, minä olen juuri nyt\nsiinä asemassa, että minun täytyy nauttia sitä, mitä esivanhempani\nistuttivat, mutta\", jatkoi hän kääntyen Fastradeen, \"te olette näin\nlyhyessä ajassa ennättänyt jo tarkoin katsella maatilaanne.\"\n\n\"Eilen illalla läksin ulos metsään\", vastasi Fastrade, \"ja kun seisoin\nhonkamäellä, kaipasin vastapäätä ollutta kaunista vanhaa kuusimetsää.\"\n\n\"Niin, hm, se on poissa\", lausui Egloff, tiivisti kulmakarvojansa\nja katseli kynsiänsä, kuin olisi tämä hänestä todellakin ollut\nepämiellyttävää; sitten katsahti hän ylös ja hymyili: \"Sitten se kai\nolitte te, joka eilen illalla seisoitte niin tummana metsänreunassa,\nkun ajoimme ohitse.\"\n\n\"Niin, se olin minä\", vastasi Fastrade, \"ja joku herroista sanoi:\n'Tuolla seisoo yksinäisyys itse'.\"\n\n\"Oo, se oli kreivi Betzow\", huusi Egloff, hän tahtoo aina sanoa jotain\nrunollista ja sanoo silloin joka kerta tyhmyyden. Miksi olisitte\nTe yksinäisyys? Mehän olimme hyvin seuranhaluisia nuoruudessamme.\nMuistatteko katrilleja, joita yritimme ratsastaa metsäniityllä, Te,\nGertrud Port, Dachausen ja minä. Dachausen oli juuri tullut vänrikiksi\nja oli senvuoksi minua suunnattomasti ylempänä, hän teki myös\nsuuremman vaikutuksen naisiin, se harmitti minua ja minä vaadin hänet\nkaksintaisteluun, mutta hän sanoi aivan isällisesti: \"Älä tee itseäsi\nnaurettavaksi, poikaseni.\"\n\nFastrade nauroi: \"Niin, niin, ja minun Pariksellani ei ollut\nminkäänlaisia katrillin-taipumuksia.\"\n\n\"Totta\", sanoi Egloff, \"Paris oli pienen kimonne nimi, koska se oli\nkaunis ja arka. Mitä siitä on tullut?\"\n\n\"Paris seisoo vielä tallissa\", vastasi Fastrade, \"mutta eläinparka on\ntullut vanhaksi ja surulliseksi, sillä on huonot hampaat eikä se voi\nkunnolleen purra kauroja eikä heiniä.\"\n\nEgloff tuli totiseksi, kuin olisi tämä tieto koskenut häneen: \"Se on\npaha\", sanoi hän, \"tulla kykenemättömäksi syömään kauroja ja heiniä\non hevoselle suuri elämänkatastroofi, ja mikäli minä tunnen hevosia,\nampuisivat ne kuulan otsaansa, jos voisivat, sen sijaan että ihmiset,\nkun he eivät enää voi syödä heiniä ja kauroja —\"\n\n\"Mitä te puhuttekaan\", keskeytti Fastrade närkästyneenä, \"kuka on\nsanonut, ettei Pariksellakin vielä ole hyviä aikojansa päivänpaisteessa\napilapellolla ja rauhallisia vanhuudenmietteitänsä ja monia pieniä\nelämäniloja.\"\n\n\"Ja velvollisuutensa\", kuului äkkiä paroonin ääni.\n\nFastrade ja Egloff vaikenivat pelästyneinä, he olivat luulleet\nvanhuksen torkkuvan, mutta hän olikin kuunnellut. He katsoivat\ntoisiinsa ja näyttivät samanlaisilta kuin ennen lapsuudessaan,\npelätessään että täytyisi nauraa. Syntyi äänettömyys. Kun ei\nparooni kuitenkaan sanonut enää mitään, alkoi Egloff jälleen puhua:\n\"Velvollisuudesta puheen ollen johtuu mieleeni, että meidänhän piti\npuhua muista asioista.\"\n\n\"Niin\", vastasi Fastrade, \"miten olikaan metsäparkanne laita?\"\n\n\"Ei, kysymys on teidän metsästänne\", oikaisi Egloff, \"viidakko on niin\npeittänyt rajalinjan, että pelkään metsänhakkuun erehdyksestä voivan\nsiirtyä teidän alueellenne. Olisi sen vuoksi hyvä itse paikalla verrata\nkarttoja toisiinsa ja uudelleen hakkauttaa rajalinja.\"\n\n\"Sen ymmärrän\", sanoi Fastrade, \"siinä tapauksessa lienee Ruhken\nlähdettävä sinne kartta mukanaan.\"\n\nNyt kohotti parooni jälleen päätänsä ja sanoi ääneen ja voimakkaasti:\n\"Rajat ovat pyhiä asioita, omistajan täytyy tuntea rajansa. Sen vuoksi\nolisi parempi, lapseni, että sinä olisit mukana.\"\n\n\"Onko se tarpeellista?\" kysyi Fastrade kummastuneena. \"Parooni on\naivan oikeassa\", sanoi Egloff, \"vain siten saa rajankäyntitoimitus\ntarpeellisen juhlallisuuden.\" Parooni nyökäytti päätään: \"Se on siis\npäätetty\", mumisi hän. Silloin nousi Egloff, sanoakseen hyvästi. Kun\nhän ojensi Fastradelle kätensä, hymyili hän pilkallista hymyään ja\nsanoi: \"Me tapaamme siis asioissa, niin sanoakseni vastustajina.\"\nSitten meni hän.\n\nFastrade istuutui jälleen tuoliinsa, hänen isänsä torkahti uudelleen\nja vihreän lampunhämärän täyttämän huoneen äänettömyys näytti hänestä\ntänään erikoisen syvältä.\n\nEgloff astui ulkoportailta rekeensä, joka odotti, peittäytyi vällyihin\nja antoi ohjakset kuskille. \"Kotiin\", sanoi hän.\n\n\"Kotiin?\" kysyi ajaja kummastuneena.\n\n\"Hitto vieköön, niin, kotiin\", huusi Egloff kärsimättömästi, ja hevonen\nlähti juoksuun. Yö oli pimeä, satoi tasaisesti, lumihiutaleita ei\nvoinut nähdä pimeässä, mutta Egloff tunsi ympärillään tuon hiljaisen\nsateen, joka hitaasti kietoi hänet johonkin kylmään. Hän ei kyllä\nollut aikonut ajaa kotiin, hän oli lähtenyt sieltä hyvin pahalla\ntuulella, ajat olivat huonot, hän oli hävinnyt paljon pelissä, sitten\ntämä metsäkauppa, joka inhotti häntä, käynti asioiden vuoksi Padurenin\nvanhan paroonin luona tuntui hänestä ikävältä ja hän oli päättänyt\nPadurenista ajaa Dachausenille, viettääkseen aikaansa nuoren rouvan\nseurassa; Dachausen ei ollut kotona ja Lydia oli hänen siellä viimeksi\nkäydessään ilmoittanut miehensä matkustavan ja samalla näyttänyt niin\nhemmetin viehkeältä. Ja nyt, hänen poikettuaan Padurenissa, oli häneltä\nhalu tuohon matkaan mennyt ja hän ajoi kotiin. Herra nähköön, tuo\nFastrade oli sentään yhä sama pystypäinen kaunis tyttö kuin ennenkin.\nLämminkatseinen ja rohkea oli hän aina ollut, Egloff muisti, kuinka\nhän poikana kerran Fastraden seurassa ollessaan oli lyönyt koiraansa,\nsilloin oli Fastrade punastunut, työntänyt pikku nyrkillään häntä\nvoimakkaasti rintaan ja sanonut \"hyi!\", äänellä, joka tuntui melkein\nkuin ruoskan sivallus. Siitä lähtien ei Fastrade oikein ollut voinut\nsietää häntä. Niin, hän oli aina ollut kunnon tyttö, tämä Fastrade,\nmutta tämänlaiset tytöt ne tavallisesti rakastuivat kotiopettajiinsa,\nvahinko kyllä! Joka tapauksessa hänessä yhä oli paljo elämänhalua,\nja hänestä täytyi tuntua kovalta asua tuossa talossa, missä ei\neletty, vaan ainoastaan seurusteltiin. Hän kietoi turkin tiukemmin\nympärilleen, häntä vilutti, ei ollut miellyttävää noin hiljaa, hiljaa\nkääriytyä tähän kylmään, valkeaan lakanaan, ja myöskin suuri, valkea\nkuusiseinä, jonka lävitse he nyt ajoivat, huokui jäistä kylmyyttä.\n\"Hyvä\", ajatteli Egloff, hän viettäisi tänään siis iltaansa kotona,\nmutta mitä hän tekisi? Viime aikoina oli yksinäänolo alkanut tuntua\nhänestä tuskalliselta, ei ollut mieluisa ajatus nähdä isoäitiä ja\nneiti Dussaa tänään; hän siis makaisi huoneessaan sohvalla, joisi\npunaviiniä ja antaisi Klaus palvelijansa kertoa itselleen juttuja.\nKunpa hän vain ei olisi jo osannut kaikkia näitä juttuja seudun\ntytöistä, ja sitä paitsi mies valehteli ja valehteli huonosti. Ei ollut\nhoukuttelevaa. Jospa olisi ollut edes joku, jonka kanssa olisi voinut\npelata korttia, se oli sentään paras keino harmaita mietteitä vastaan.\nOli oikeastaan kummallista ja vaikeata selittää, mutta tämä keino ei\nmilloinkaan pettänyt; kun hän istuutui vihreän pöydän ääreen ja otti\nkortit käteensä, tuli se aina varmasti, tuo kiihoittunut tunne, joka\nruumiillisen hyvinvoinnin tavoin tunkeutui vereen ja miellyttävästi\nhipoi aina sormenpäihin saakka. Sitä voi verrata ainoastaan sen hetken\nmiellyttävään kiihoitukseen, kun ensimäisen kerran tarttuu kaunista\nnaista noin hiljaa takaapäin hartioista eikä tiedä, suuttuuko hän vai\nonko hiljaa.\n\nHevonen hypähti äkkiä voimakkaasti sivullepäin ja kuski huusi\nvihoissaan: \"Hoi, hoi, kuka siellä on, ettekö osaa liikkua tiellä?\"\nPieni hevonen, matala reki, jossa oli lumisia myttyjä, ja luminen mies\nkoettivat vaivalloisesti syvän lumen lävitse päästä kääntymään tien\noheen. \"Laibe\", huusi Egloff, \"sinäkö se olet?\" \"Niin, herra parooni,\nminä Laibe\", vastasi ystävällinen ääni.\n\n\"Mitä teet täällä metsässä?\"\n\n\"Minun on käynyt huonosti\", kuului hiljaa valittava ääni, \"olen eksynyt\nmetsässä ja nyt ajelen täällä, ja sapatti on tulossa!\"\n\n\"Sellaista sitä tulee salakuljetuksesta\", tuumi Egloff, \"mutta voit\ntulla meille viettämään sapattiasi. Aja eteenpäin, kuski.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, herra parooni\", huusi Laibe hänen jälkeensä.\n\n\"On sekin elämää\", ajatteli Egloff, \"rämpiä noin yksinään pimeässä\nmetsässä, no, ehkäpä ei olekkaan niin paha kuljeskella tuolla tavalla,\nkun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, tokko pimeässä löytää\noikean tien ja mistä päin tulta mahtaisi näkyä, ehkäpä silloin ei\ntarvitse ajatella kaikkia mahdollisia, vastenmielisiä tyhmyyksiä.\"\n\nNyt saapuivat he Sirowin kartanon pihalle. Vain muutamat suuren talon\nikkunoista olivat valaistut. \"Ahaa, kukaan ei odota minua\", sanoi\nEgloff ja heitti turkit yltään, \"Klaus, menen huoneeseeni, kamiina\non lämmitettävä, ja sinä, Joseph, ilmoitat rouva paroonittarelle,\netten tule syömään, olen väsynyt ja menen nukkumaan. Sitä paitsi\ntuot minulle pullon burgundilaista huoneeseeni. Kas näin.\" Hän meni\nhuoneeseensa, riisuutui, antoi Klausin hieroa ruumistaan kölninvedellä,\nkääriytyi sitten yönuttuunsa ja heittäytyi pitkäkseen työhuoneensa\nsohvalle. Joseph toi burgundilaisen, kamiinassa paloi tuli, alkoi\nolla miellyttävän lämmintä. Egloff sytytti sikaarin, kas niin, nyt\nkelpasi, puuttui enää vain miellyttäviä ajatuksia, ajatuksia, jotka\neivät varomattoman karkeasti kosketelleet kipeätä kohtaa. Mitä\nsiis? Tuossa oli tuo juutalainen, joka harhaili pimeässä, lumisessa\nmetsässä ja rukoili ja tähysteli etäistä valoa, siinä oli jotain,\njonka ajatteleminen tässä kamiinavalkean ääressä tuotti hetkisen\nviehätystä. Mutta se ei riittänyt, ajatukset eksyivät muuhun. Mitä\nmahtoi se pikku rouva Barnewitzissa nyt tehdä? Hän odotti Egloffia,\ntämä oli näkevinään, kuinka hän pukeutui häntä varten. Liian paljoa ei\nhän voinut itseään koristaa, sillä eihän kukaan talossa saanut tietää,\nettä hän odotti ketään, hän oli kai ottanut ylleen tummanvioletin\nvillapukunsa ja pannut helminauhan kaulaansa. Sitten käski hän\nkattamaan illallispöydän, sytytti salin lamput kamaline tulipunaisine\nvarjostimineen; noihin piireihin kuuluvat naiset luulevat aina, että\nkun he ovat rakastuneita, heillä täytyy lampuissa olla tulipunaiset\nvarjostimet. Siinä hän istui punaisessa lampunvalossa, kauniit\nvahanukenkasvot hyvin juhlallisina, hiukset hehkuvan mustina, violetin\nvärisessä puvussaan ikäänkuin kokonaan orvokkeihin käärittynä, ja\nodotti häntä. Ilta käy yhä myöhäisemmäksi, vahanukenkasvot käyvät\nyhä jäykemmiksi ja vihdoin hän itkee, niinkuin vain pikku Lydia\nDachausen voi itkeä, aivan vaivattomasti vuodattaen kyynelvirran yli\nkasvojen, jotka eivät ole muuttuneet miksikään, hän itkee niinkuin\nnuket itkisivät, jos osaisivat itkeä. Egloff hymyili, tuon punaisten\nlamppujen alla yksinään häntä itkevän naisen ajatteleminen teki hänelle\nhyvää, ja sitten täytyi hänen äkkiä ajatella Fastradea, lapsuutensa\najan Fastradea, pientä tyttöä, joka puristetulla nyrkillään työntää\nhäntä rintaan ja sanoo \"hyi!\" Levottomana kääntyi hän, tarttui lasiin\nja joi, sitten painoi hän vihdoin sähkönappulaa. Kun Klaus tuli,\nkäski Egloff: \"Laibe juutalainen tulkoon luokseni, kun on päättänyt\nrukousmenonsa.\"\n\n\"Kuten käskette\", sanoi Klaus. Egloff heittäytyi jälleen pitkäkseen,\nimi sikaariaan ja odotti kärsimättömästi Laiben tuloa.\n\nHetken kuluttua avautui ovi varovaisesti ja juutalainen työntäytyi\nhuoneeseen, hänen vihreänharmaa takkinsa oli tiiviisti napitettu,\nharmaat hiukset ja harmaa, paksu parta olivat tasatut ja hänen kasvonsa\nvääntyivät sanomattoman rakastettavaan, ystävälliseen hymyyn. Hän\nkumarteli moneen kertaan, hieroi käsiänsä ja sanoi: \"Hyvää sapattia,\nherra parooni, hyvää sapattia.\"\n\n\"Saat asettua tuonne kamiinan ääreen lämmittelemään\", viittasi Egloff,\n\"jos haluat, voit myös istuutua tuolle pienelle tuolille.\" Laibe\nistuutui, pani kädet polvilleen ja hymyili yhä itsekseen samaa imelää\nhymyään. Egloff silmäili häntä tarkasti. \"Mitä on tapahtunut\", kysyi\nhän sitten, \"vielä äsken sinä ryömit lumessa tuolla pimeässä metsässä\nkuin vikisevä jänis ja nyt tulet tänne, hierot käsiäsi ja näytät siltä\nkuin viettäisit häitäsi.\"\n\n\"Katto pään yllä, herra\", sanoi Laibe, \"on kai hyvä asia, ja lämmin\nhuone on myös hyvä asia, miksi en siis iloitsisi?\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" sanoi Egloff.\n\nLaibe kävi totisemmaksi, siveli kädellään partaansa ja pyöritti\nkirkkaita, siirapinvärisiä silmiään. \"Tätä nyt ei herra parooni\nymmärrä, se kuuluu meidän uskontoomme, tänään täytyy olla iloinen,\ntahtoi tahi ei.\"\n\n\"Niinkö, vain siksi että käsketään\", sanoi Egloff.\n\n\"Että käsketään\", vahvisti Laibe. \"Koko viikon sitä petkuttaa ihmisiä\nja on peloissaan ja _yhtenä_ päivänä muistaa, että kaikki kerran on\nmuuttuva hyväksi. Sellainen on lupaus, ja siis odottaa sitä.\"\n\n\"Odottaa\", toisti Egloff pilkallisesti.\n\n\"Mitä voi muuta tehdä, odottaa\", vastasi Laibe varmasti.\n\nEgloff nousi hiukan koholleen ja sanoi äkkiä tavattoman kiivaasti: \"Ja\ntämä odottaminen tekee meistä kaikista narreja! Odotetaan ja odotetaan,\ntehdään sitä ja tätä, jotta aika kuluisi, mutta suuri, pääasia, tulee\nvasta. Ja aika kuluu eikä tule mitään ja me olemme narreja.\"\n\nVihaisena heittäytyi Egloff jälleen tyynyille. Juutalainen heitti\nparooniin pikaisen, pelokkaan katseen, kumarsi ja sanoi hiljaa\nja nöyrästi: \"Odottaminen ei ole mitään suurille herroille,\naatelismiehellä on kuuma veri, hän ei odota mielellään, mutta\njuutalaisraukalla ei ole muuta.\"\n\n\"Onhan sinulla rahasi\", väitti Egloff, \"tekeehän se sinut onnelliseksi.\nKun olet pettänyt talonpoikaa, silloin olet onnellinen, kun olet\nkuljettanut jotain salaa rajan yli, silloin olet onnellinen, kun olet\nostanut vasikannahan alle hinnan, silloin olet onnellinen.\"\n\nLaibe pudisti arvelevasti päätänsä: \"Onnellinen, loruja, kaunis onni.\nSilloin on myös se onnellinen, joka on hyvin nälkäinen ja hänen\nympärillään on pelkkiä paisteja ja ne höyryävät ja tuoksuvat hyviltä ja\nhän saa haistella niitä kaikkia, mutta ei koskea mihinkään. Onnellinen,\nkun aina vaan saan kävellä ja ajaa toisten rahojen ohitse. Ajan tuolla\nmetsässä, kauniita, suuria runkoja, puhdasta rahaa, mutta ei minun\nrahaani. Kuljen ladon ohitse, se on aivan täynnä rahaa, mutta ei minun\nrahaani. On sekin onnea.\" Laibe nauroi pilkallisesti partaansa.\n\n\"Sanoppas\", alkoi Egloff miettiväisenä puhua, \"oletko aina ajatellut\nrahaa. Olethan ollut nuorikin, ja nuoruudessa on toki myös muita\najatuksia päässä, silloin on myös hauskoja asioita.\" Mutta Laibe\nnauroi jälleen hiljaista, pilkallista nauruaan: \"Hi, hi, nuoruuteni,\nhyvä herra, mikä nuoruus se oli. Olin viidentoistavuotias poikaloppi,\nkun isä pani repun selkääni ja sanoi: Mene ansaitsemaan. No, ja minä\nmenin, ja maantiellä pelkäsin santarmeja ja rajavartijoita ja metsässä\nmetsänvartijoita, ja kun metsässä tuli pimeä, silloin tuli suuria,\nmustia lintuja, lensi aivan matalalta ja suhisutti siipiään — pelkäsin!\nJa kun sitten saavuin talonpojan luokse, pelkäsin kolkuttaa ovelle, ja\nkun kuitenkin kolkutin ja talonpoika tuli avaamaan, pelkäsin jälleen.\nJa minä luulin, että keisari ja ministerit ja herrat ja talonpojat\nkaikki ovat olemassa vain pelottaakseen juutalaispoika parkaa.\"\n\n\"Mutta etkö toisinaan\", keskeytti Egloff, \"etkö ajatellut tyttöjä ja\nsellaisia asioita?\"\n\n\"Kyllähän niitä oli tyttöjä\", vastasi Laibe. \"Kun sunnuntaisin\ntulin talonpoikaistupaan, niin istuivat he pöydässä, tytöt hyvissä\nleningeissään, puhtaiksi pestyinä, kasvot kuin punaiset omenat, ja\npoikia oli myöskin, ne laskivat leikkiä heidän kanssaan, ja minä istuin\nuunin luona ja katselin niinkuin joku katsoo kuvaa; hän ei voi mennä\nkuvaan eikä kuva astua hänen luokseen. Hyvä jumala minun nuoruuttani!\nToisella puolella pikkusen ansiota ja toisella puolella suuri pelko.\"\n\nMolemmat vaikenivat nyt. Laibe katseli surullisena eteensä ja hiveli\nkäsillään lempeästi polviaan, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa\nitseään. Egloff imi mietteissään sikaariansa. \"Hm\", sanoi hän vihdoin,\n\"ei ole hullumpaa. Juutalaispoika pimeässä metsässä, aivan pienenä\nkorkeiden puiden alla, ja suuret mustat linnut, jotka itsekseen\nääntelevät. Mutta ainaisine pelkoinenne olette kenties oikeassa. Te\npidätte vaarallista petoa aina silmällä, me muut, me emme pelkää, ja\nmeidän kimppuumme karkaa se takaa päin.\"\n\n\"Anteeksi, herra parooni\", kysyi Laibe liehakoivasti, \"mikä peto se\non?\" Egloff huokasi: \"Ah, Laibe rukka, käsitystä siitä, mitä sanotaan\nrunolliseksi kuvaksi, ei sinulla ole. Mikäkö peto se on? Elämä on tämä\npeto.\"\n\n\"Sangen kaunista\", sanoi Laibe ja hymyili mitä rakastettavimmin, \"mutta\nminulla ei ole sellaista hienoa järkeä kuin herra paroonilla, minulla\non vain poloinen juutalaisjärki, pää täynnä suruja, se ei voi ajatella\nniin hienoja ajatuksia.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", keskeytti Egloff, \"alat käydä epäintressantiksi,\nukkoseni, on aika sinun mennä nukkumaan. Hyvää yötä.\" Laibe nousi,\nhieroi käsiään, kumarsi ja sanoi: \"Hyvin hyvää yötä, herra parooni.\"\nSitten hän meni.\n\nEgloff pysyi vielä hetkisen paikallaan, kamiinan lämpö oli tehnyt\nhänet aivan veltoksi, ja burgundilainen antoi miellyttävän, keveän\nhuumauksen. Uni kai alkanee maistua, ajatteli hän, ja sitten kaikui\näkkiä hänen korviinsa Fastraden ääni, \"siellä näyttää samanlaiselta\nkuin taistelukentällä\", oli hän sanonut metsästä ja se kuului yhtä\nvihaiselta kuin \"hyi!\" silloin, kun hän oli lyönyt koiraa. Egloff\nhymyili itsekseen. Suututtaa tämä tyttö kerran niin, että hän tulisi\nvallan kuumaksi ja hurjaksi, se mahtaisi olla ihanaa. Sitten soitti hän\nKlausta mennäkseen vuoteeseen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nIltapäivällä teenjuonnin aikaan oli Sirowilla vieraita. Paroonitar\nArabella tuli esittääkseen paroonitar Egloffille Fastraden jälleen\nhänen pitkän poissaolonsa jälkeen, ja paroonitar Port oli siellä\nmukanaan molemmat tyttärensä Sylvia ja Gertrud. Naiset istuivat\nparoonittaren huoneessa, jossa oli paksut Smyrnan matot, raskaat,\ntummansiniset ikkunaverhot, joiden lävitse talvisen iltapäivän kalpea\nvalo tunkeutui vain hillitysti ja miltei unisesti. Ilma täällä\noli raskasta, sillä oli lämmitetty kovasti ja tuoksui teeltä ja\neräältä hajuvedeltä, josta paroonitar piti. Paroonitar kookkaana,\nmustassa silkkipuvussaan, kuuskymmenluvun-muotisessa mantiljassaan,\nistui valtijattaren tavoin nojatuolissaan; kasvot olivat hyvin\nvalkeat ja piirteet säännölliset, kumpaisellakin ohimolla kolme\nharmaata hiuskiertuvaa ja päässä pitsiliina, joka oli kiinnitetty\npaksuilla, kultaisilla neuloilla. Hän puhui selvään ja painokkaasti,\nhän puhui mielellään ja vaati, että häntä kuunneltiin hartaasti.\nHän kääntyi molempien vanhojen naisten puoleen ja kertoi heille\nsuurherttuattaresta, jonka luona hän ennen oli ollut hovinaisena.\nSuurherttuatar oli ollut niin täsmällinen, että jos kamarirouva aamulla\ntoi hänelle paidan, jossa ei ollut järjestyksessä seuraava numero kuin\nedellisenä päivänä pidetyssä paidassa, hän ei huolinut siitä, vaan oli\nhyvin vihainen. Ja samoin oli kaiken muunkin, nenäliinojen y.m. laita.\nHarvinainen nainen. \"Erittäin intressanttia\", huomautti paroonitar\nArabella, \"saada kuulla niin ylhäisten henkilöiden intimiteeteistä.\"\n\"Oo, niistä voisin kertoa paljon\", sanoi paroonitar. Muut eivät\nottaneet keskusteluun osaa. Gertrudin pieni vartalo vajosi kokonaan\nsuureen nojatuoliin, hän nojasi vaaleine, epäjärjestyksessä olevine\nkiharoineen selustaa vastaan. Valkeaksi puuteroidut kasvot liian\nhienoine piirteineen ja liian punainen suu ilmaisivat hiljaista tuskaa.\nHän istui siinä nojatuolissaan ja kaipasi intohimoisesti paperossia.\nFastrade ja Sylvia näyttivät ajatuksineen olevan hyvin kaukana\npoissa, ja neiti Dussa käsitteli teekalustoa hiljaa ja varovaisesti,\nollakseen häiritsemättä paroonittaren kertomusta. \"Oletteko tuntenut\nDewitzenit Dresdenissä?\" kääntyi paroonitar äkkiä ankaran näköisenä\nsanomaan Gertrudille ja katsoi häneen samalla paheksuvasti. Gertrud\nhätkähti, näytti pelästyneeltä: \"En\", sanoi hän kiireesti. Sitten\nnojasi hän jälleen mukavasti taaksepäin ja alkoi puhua väsyneesti ja\näänessään miltei ylemmyyden sävy: \"Ah en, elin kokonaan taiteelleni,\nminulla oli vain pieni ystävättärien ja ystävien piiri, enimmäkseen\ntaiteilijattaria ja taiteilijoita. Taidehan ottaa ihmisen niin\nkokonaan.\"\n\n\"Niinkö\", sanoi paroonitar, \"näitä piirejä en tunne. Meidän\nnuoruudessamme olivat nämä piirit meistä penikulmien päässä,\nniin sanoakseni toisessa maailmassa, niistä ei yksinkertaisesti\ntiedettykään.\"\n\nParoonitar Port, joka oli huolestuneena kuunnellut tätä keskustelua,\nhuomautti: \"Niin, kuinka ajat muuttuvatkaan. Lapset oppivat ja kokevat\nnyt asioita, joista me vanhat emme tiedä mitään. Tuntee itsensä vallan\ntyhmäksi.\"\n\nParoonitar Egloff katsahti ylös käsityöstään ja sanoi terävästi: \"En\ntiedä, minä en kaikesta huolimatta tunne itseäni vielä läheskään\ntyhmäksi. Ja kaikkiin niihin asioihin nähden, joita nuorisomme nyt\ntahtoo tietää, minä en ole lainkaan utelias.\"\n\nSyntyi kiusallinen hiljaisuus, ulkona kuului ovi avautuvan ja taas\nsulkeutuvan, paroonitar ja neiti von Dussa katsoivat merkitsevästi\ntoisiinsa ja neiti von Dussa kuiskasi: \"Parooni.\" — \"Niin\",\nselitti paroonitar, \"Dietz parallani on nykyään niin paljo puuhaa\nmetsäkaupoista, hänen täytyy alinomaa ratsastaa metsään tällaisella\nilmalla. Dussa hyvä, suostuttakaa te hänet tulemaan tänne ja juomaan\nlasi teetä, se lämmittää häntä.\"\n\nNeiti von Dussa meni toimittamaan asiaansa ja keskustelu kävi\nhajanaiseksi ja laimeaksi. Paroonitar kertoi katarrista, mikä Dietzillä\noli ollut aikaisemmin, mutta kaikki odottivat. Kun sitten neiti von\nDussa palasi Dietzin kanssa, tapahtui seurassa yleinen vilkastuminen ja\nkohentautuminen. Dietz oli kylmä matkansa jäleltä ja näytti iloiselta.\nHän tervehti naisia ja sanoi: \"Täälläpä on lämmin sopukka\", ja hänen\näänensä kuului kovana ja häikäilemättömänä tässä huoneessa, jossa koko\najan oli puhuttu vain puoliääneen. Hän istuutui Gertrudin luokse, antoi\nkaataa itselleen teetä, kertoi metsästä ja puujuutalaisista. Kaikki\nkuuntelivat häntä, paroonitar Egloffin ankarat kasvot tulivat aivan\nlempeiksi hänen katsellessaan pojanpoikaansa. \"Voit huoletta sytyttää\npaperossisi\", sanoi hän, \"naiset sallivat sen kyllä.\"\n\n\"Polttaako joku naisista?\" kysyi Dietz ottaessaan esille\npaperossikotelonsa.\n\n\"Oi, minulle, olkaa hyvä\", huudahti Gertrud intohimoisesti, ja\npitäessään savuketta huulillaan ja puhallellessaan savuja kuvastui\nhänen kasvoiltaan sanomatonta mielihyvää. Dietz hymyili: \"Te olitte\nkuin janoinen erämaassa, paroonitar\", huomautti hän. Mutta paroonitar\nEgloff rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: \"Ah niin, unohdan yhä, että\nsellainen on nyt tapa.\" Dietz alkoi keskustella Gertrudin kanssa\nteatterista, vanhat naiset ryhtyivät jälleen juttelemaan hillityllä\ntavallaan, ja kun alkoi tulla pimeä, tuotiin lamput esille. \"Meillä on\nkai vielä hetkinen aikaa _bésigue_-peliämme varten\", sanoi paroonitar.\n\"Sillä välin paroonitar Gertrud varmaankin esittää meille jotakin\",\nehdotti Dietz, \"eteisessä näin nuotit\". Vanhat naiset ja Sylvia\nPort istuutuivat korttipöydän ääreen, musiikkihuoneessa asetettiin\nkynttilät pianon eteen ja neiti von Dussa valmistautui säestämään\nGertrudin laulua. Fastrade ja Egloff istuutuivat huoneen toiseen päähän\nodottamaan.\n\n\"Se on aina ensimäinen asia\", sanoi Dietz hiljaa, \"kun antautuu\ntaiteelle, niin ei enää käytä tavallisten ihmisten pukuja.\" Hän katseli\ntätä sanoessaan Gertrudin hentoa vartaloa, jota verhosi omituista\nmallia oleva harmaa puku, pitkälle alasriippuvin hihoin. Fastrade\nei vastannut mitään, hän ei tahtonut Egloffin kanssa nauraa Gertrud\nparkaa. Nyt alkoi Gertrud laulaa:\n\n    \"Vyöryvä vuo,\n    Humu hongikon,\n    Uumento vuoren\n    Asuntoni on.\"\n\nHänen koko ruumiinsa vapisi, hän kohottautui varpailleen, hänen\nkasvonsa saivat tuskaisen ilmeen, kuin olisivat häneen koskeneet nuo\nvoimakkaat, tummat, intohimoiset äänet, jotka kumpusivat esiin hänen\nsuustaan ja kaikuivat hiljaisessa talossa, kuin olisi siellä äkkiä\nsattunut joku suuri, traagillinen tapaus.\n\n    \"Liittyvi laine\n    Laineesehen,\n    Vierivät multa\n    Veet kyynelten.\"\n\nDietz kumartui Fastradeen päin ja kuiskasi: \"Hän ei kestä tuota, tuo\nääni tuhoaa hänet.\"\n\n    \"Latvoissa tuolla\n    Pauhaavi yö,\n    Lepoa vailla\n    Syömeni lyö.\n\n    Kuin iki-malmi\n    Maan uumenen,\n    Tuskani mun on\n    Myös ikuinen.\"\n\nvalitti Gertrudin ääni edelleen, ja kun hän sitten vaikeni, oli vielä\nhiljaisuudessakin vapisevaa värinää.\n\nGertrud nojasi väsyneenä pianoon ja neiti von Dussa alkoi rauhallisesti\nja kielevästi puhella hänen kanssaan. Viereisestä huoneesta kuului\npelimerkkien helinää ja Fastrade saattoi paikaltaan nähdä Sylvian\nkalpeat kasvot, jotka välinpitämättömästi ja alistuneesti katselivat\nkortteihin. \"Mitä se auttaa\", sanoi Egloff hiljaa; \"tyttö raukka\nhuumautuu tuskasta ja intohimosta, ja viimeisen soinnun mukana\non kaikki lopussa ja hän on jälleen vain Gertrud Port, jolla on\nhermotauti, joka ei voi enää jatkaa opintojaan ja jota hänen isänsä\nhaukkuu.\"\n\n\"Mutta hänellä on kuitenkin ollut tämä elämys\", vastasi Fastrade ja\nhänen äänensä kaikui niin kiivaana, että Egloff hämmästyneenä katsahti\nhäneen.\n\nFastraden kasvot olivat ylt'yleensä kyynelissä. \"Te itkette?\" kysyi\nEgloff. \"Se johtuu vain musiikista\", vastasi Fastrade ja hymyili.\n\nEgloff katseli jälleen käsiään. \"No niin\", alkoi hän hitaasti, \"mutta\nettekö tunne, miten täällä, tässä huoneessa kaikki intohimoinen ja\nelämänhaluinen heti häipyy ja kuolee, miten sen tappaa — kuinka\nsanoisin — ehtoomainen, isoäitimäinen, sirowimainen? _Bésigue_-pöydän\nääressä he kalistelevat merkkejään, tuoksuu kamiinan kuumentamalta\nmatolta, ja neiti von Dussa luennoi, Goethe ja Schubert ovat kaukana\npoissa. Hyvä jumala tätä sirowimaista, miten sen näenkään edessäni,\nolen sen varmaankin lapsena nähnyt kulkevan huoneiden läpi ja\nvaientavan kaiken elämän, joka pyrki liikahtamaan. Sillä on väljä,\nruskea puku, sinisenpunertava myssy, pienet, harmaat kasvot, ja se\npanee pienen harmaan käden suun eteen ja haukottelee\"; hän odotti\nhetkisen, sanoisiko Fastrade mitään, mutta kun tämä oli vaiti:\n\"niin on Port'eilla, niin on teilläkin, ja se johtuu siitä, että\nmeidän vanhuksemme ovat voimakkaampia kuin me. He tahtovat viettää\nelämänehtootansa rauhallisesti ja melankoolisesti, hyvä, mutta me\nsaimme kasvaa tuona elämän ehtoopäivänä, meidän täytyy palvella sitä,\nmeidän täytyy elää siinä ja me aloitamme niin sanoakseni elämän\nillasta. Se on väärin.\" Hän pysähtyi jälleen ja katsahti ylös. Fastrade\nistui hyvin vakavana ja työnsi hiukan alahuultaan ulospäin, niinkuin\nhänellä oli tapana tehdä ollessaan tyytymätön. \"Teitä ei miellytä se,\nmitä sanoin?\" kysyi Egloff.\n\n\"Ei\", vastasi Fastrade, \"se kuuluu epämiellyttävältä ja tylyltä.\"\n\n\"Tylyltä?\" toisti Egloff miettivästi, \"ah ei, tämä ehtooelämä tekee\nmeidät päinvastoin tunteellisiksi. Olen kasvanut täällä ilman tovereita\nisoäitini hoimissa ja minusta tuli tavattoman hentomielinen poika.\nKerran menin puistoon kesäillan hämärässä. Tulin erääseen paikkaan,\nmissä oli pitkille nuorille ripustettu vaatteita kuivamaan, siinä\nriippui kokonainen rivi miesten paitoja, iltatuuli puhalsi niihin,\nkeinutti niitä hiljaa edestakaisin ja ne kohottivat hihojaan hitaasti\nylös ja laskivat ne jälleen väsyneinä alas, se liikutti minua, minä\nseisoin siinä ja itkin ääneen, totisesti.\"\n\nGertrud lauloi jälleen, tällä kertaa Mendelssohnin laulua, kohosi\nvarpailleen, väänteli käsiään.\n\n    \"Jo syksyinen aurinko laskee,\n    se lienee mun unelmani.\"\n\nHänen koko pientä ruumistaan värisytti jälleen sävelten suloinen\nsurumielisyys, ja kun hän oli lopussa, vaipui hän tuolille ja hengitti\nsyvään. Neiti von Dussa kääntyi heti häneen päin ja alkoi innokkaasti\npuhua hänelle Mendelssohnista. Egloff kohotti sormeaan ja sanoi hiljaa\nFastradelle: \"Nyt pitäkää varanne, niin huomaatte, miten sirowilaisuus\nkohta käy huoneen läpi ja lakaisee Mendelssohnin ulos.\"\n\nFastrade rypisti kulmakarvojaan ja sanoi miltei kärsimättömästi: \"En\nymmärrä, mitä te oikeastaan valitatte, teidän elämänne ei varmaankaan\nole ehtoomaista eikä melankolista.\" Egloff kohautti olkapäitään: \"Teen\nminkä voin, mutta sirowilainen on kuitenkin voimakkaampi. On totta,\nettä toisinaan houkuttelen tänne ihmisiä tai matkustelen tai menen\nkaupunkiin klubiin ja juon tai pelaan korttia, totta, totta, mutta\nsirowilaisuus asuu kuitenkin minussa ja kuuluu minuun. Muuten\", hän\nmietti silmänräpäyksen, \"teille on kai sanottu, että olen pelaaja.\"\n\nFastrade rypisti kulmakarvojaan. Miksi hän tulee kysymyksineen ja\ntunnustuksineen niin lähelle, ajatteli hän; sitten sanoi hän miltei\ntahtomattaan: \"Miksi te sitten pelaatte?\"\n\n\"Miksi?\" vastasi Egloff miettien, \"en tiedä, ehkäpä sen vuoksi että\npelissä aina nopeasti tapahtuu ratkaisu, jokseenkin kuin oikein\nnopeasti ratkeava kohtalo. Elämässähän kaikki muuten saa ratkaisunsa\nniin hitaasti. Jos tänään toivon jotakin, täyttyy se vasta niin pitkän\najan kuluttua, ettei minulla enää ole siitä mitään iloa, sitähän\neletään, kuin olisi aikaa iankaikkisesti.\" Hän pysähtyi ja katsahti\nFastradeen. \"Teidän\", sanoi hän sitten, \"tulisi myös enemmän kiiruhtaa.\"\n\n\"Minun?\" Fastrade katsoi häneen vihasta säkenöivin silmin. \"Mitä te\ntiedätte minusta?\"\n\nEgloff kumarsi hieman. \"Suokaa anteeksi, tosiaankin liian vähän,\nvoidakseni antaa neuvoja.\"\n\n\"Minä\", jatkoi Fastrade nopeasti, \"minä palvelen mielelläni tuota\n— kuinka sanottekaan, niiden iltatunnelmaa, joita rakastan ja — ja\nosaan kyllä muodostaa päivät oman mieleni mukaisiksi.\" Hän oli hyvin\nkiihottunut, sillä hän tunsi, että se, mitä hän sanoi, ei ollut totta.\nEgloff hymyili.\n\n\"Te suutuitte minuun jälleen\", sanoi hän, \"ylipäänsä olette tänään,\nsiltä tuntuu, minua vastaan.\"\n\n\"Tänään?\" toisti Fastrade kummastuneena, \"olenko sitten ollut teidän\npuolellannekin?\"\n\nEgloff nauroi: \"Aivan niin. Minun puolellani oleminen ei kuulu juuri\ntäällä päin tapoihin.\"\n\nNaiset nousivat korttipöydästä. Portaiden edessä kilahtelivat rekien\nkulkuset. Vieraat lähtivät pois. Kun talossa oli jälleen hiljaista ja\ntyhjää, seisoi Egloff hetkisen mietteissään musiikkihuoneessa, sitten\nkutsui hän Klausin ja sanoi: \"Valjastettakoon hevonen, menen vielä\nkaupunkiin klubiin.\"\n\nParoonitar ja neiti von Dussa istuivat jälleen rauhassa arkihuoneessa\nlampun ääressä, paroonitar kutoi riikinkukonsinistä käsityötään, neiti\nvon Dussa oli asettanut lornetin nenälleen ja avannut kirjan, mutta\nnojasi päätään tuolin selustaan. Kun Egloffin reen kulkuset kaikuivat\nsisään, sanoi paroonitar: \"Hän menee jälleen ulos.\" \"Niin\", sanoi neiti\nvon Dussa. \"Hän on taas sangen levoton\", tuumi paroonitar. — \"Sangen\nlevoton\", vahvisti neiti von Dussa, sitten jatkoi hän valittaen: \"Kunpa\nhän löytäisi oikean vaimon.\" \"Niin, tietäisittekö te sopivan?\" kysyi\nparoonitar ärtyisästi. Neiti von Dussa pudisti päätään. \"Nämä molemmat\ntytöt elämyksineen ja kokemuksineen eivät varmaankaan ole sopivat.\"\nParoonitar katsahti käsityöstään ja sanoi terävästi: \"Gertrudista on\ntullut narri, Fastrade lienee kunnon tyttö, vahinko vaan —\"\n\n\"Niin, vahinko vaan\", toisti neiti von Dussa ja kumartui lukemaan\nkirjaansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nOli aamiaisaika, kun paroonitar Arabella huolestuneena kurtisti\nharmaita kulmakarvojaan ja sanoi Fastradelle: \"En ole koko yönä\nosannut nukkua, ajatus, että sinun täytyy tänään iltapäivällä lähteä\nmetsään tuon raja-asian takia, ei antanut minulle rauhaa. Se ei sovi.\nAikaisemmin ei isäsi mitenkään olisi sallinut sitä. Vilustumiseni\nvuoksi en voi lähteä mukaasi, Ruhkea ei voi ottaa lukuun ja sinun pitää\nnyt mennä sinne tapaamaan tuota huonomaineista nuorta miestä.\"\n\n\"Huonomaineista?\" kysyi Fastrade. \"Onko hän sitten tosiaankin\nhuonomaineinen?\" Ja Fastrade hymyili tätä sanoessaan hiukan\nhalveksivasti.\n\n\"No niin\", jatkoi paroonitar kiihoittuneena, \"hyväksi ei hänen\nmainettaan voi sanoa, hänestä saa kuulla kaikenlaista. Hyvä ihminen ei\nhän missään tapauksessa ole.\"\n\n\"Niinhän täällä on ollut aina\", vastasi Fastrade, \"ihmisille on\nnopeasti liimattu nimiliput kylkeen ja niihin kirjoitettu: tämä\non huono ihminen ja se pannaan kerta kaikkiaan myrkkykaappiin.\"\nFastrade ihmetteli itsekin sanojensa terävyyttä, ja paroonittaren\nsisäänpainuneet posket punastuivat hiukan. \"Minä en, rakas lapsi\",\nsanoi hän, \"ole pannut alkuun hänen huonoa mainettaan, ja missään\ntapauksessa ei ole sopivaa, että olet siellä yksin. Kirjoitan Gertrud\nPort'ille ja pyydän häntä saapumaan myös sinne, sitten on teitä edes\nkaksi.\"\n\n\"Ah niin\", sanoi Fastrade, \"unohdinkin että taas olen se hyvin suojeltu\ntyttö, jota täytyy puolustaa ja vartioida ja jota vaarat väijyvät\nkaikkialla.\"\n\n\"Miten suuressa maailmassa on laita\", vastasi paroonitar ankarasti,\n\"en tiedä; täällä on meillä lakimme, ja täällä se ei sovi. Kirjoitan\nGertrud Port'ille.\"\n\nIltapäivällä kyyditsi Mahling Fastradea metsään. Ruhke ajoi jäljessä\nreki täynnä karttoja. Oli kylmä, kirkas talvipäivä, Mahling\nsaattoi tuskin pidättää hevosta, jolle sileällä tiellä juokseminen\ntuotti suurta nautintoa. Fastrade, talvipuku tiukasti napitettuna,\nsaukonnahkalakki otsalle painettuna, tunsi pakkasilman keveän poltteen\nposkillaan, iltapäiväauringon hohteen lumella ja matkan nopean vauhdin\npanevan hänen verensä nopeammin kiertämään. Hän oli lapsellisesti\niloinnut tästä retkestä, olivathan päivät kotona niin yksitoikkoisia,\nettä tuskin huomasi elävänsä. Täällä keskellä tätä säteilyä ja\nhuminaa oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että oli olemassa\njotain sellaista kuin Couchon korttiensa ääressä. Nyt poikkesivat\nhe metsätielle; se johti lumisten kuusien alitse, pitkiä, valkeita\nkäytäviä myöten; tuoksui kovasti lumelta ja hartsilta ja kaikkialla\nkipenöi ja nirskui, kuin olisi ajettu valkean silkin ylitse. Kukkulalla\nseisoivat vanhat hongat jäykkinä ja heleinä sinistä taivasta vastaan.\nKun he olivat kiertäneet kukkulan ympäri, ajoivat he lyhyttä, ahdasta\ntietä myöten nuoren kuusimetsikön lävitse, sitten pysähtyivät he.\nHeidän edessään oli aukeama, joka oli täynnä ihmisiä ja hevosia. Suuria\nhirsiä sidottiin kiinni rekiin; takkuisia hevosia, joiden harjat\nolivat huurteessa, ajettiin äänekkäin huudoin; kaikkialla seisoi\nmiehiä, harmaita, paksusti puettuja olentoja suurine nahkalakkeineen ja\npunaisine nenineen. Ja niiden joukossa kuljeskeli Egloff turkislakki\ntakaraivolla, kädet lyhyen metsästysturkin taskussa, näiden kömpelöiden\nolioiden joukossa hyvin solakkana ja nähtävästi huolettomana ja\njoutilaana keskellä meluisaa, ankaraa työtä. Kun hän huomasi Fastraden\nreen, tuli hän luokse ja tervehti: \"Ah, liiketuttavamme\", huusi hän ja\nnauroi ilmeisesti iloissaan. Hän auttoi Fastraden reestä. \"Nähkääs\",\nsanoi hän, \"tämä täällä on nyt minun valtakuntaani. Ruma, vai kuinka?\"\n\n\"Niin\", sanoi Fastrade, \"se on ruma.\"\n\n\"Itse sen varmaankin selvimmin tunnen\", jatkoi Egloff, \"se on\nsuorastaan vastenmielinen, likainen. Näettekö tuota tuolla?\" Hän\nosoitti kaupunkilaispalttooseen puettua herrasmiestä, joka seisoi\ntyömiesten keskellä muistikirja kädessä; häntä näytti kovasti\npalelevan, hänen kasvonsa olivat sinipunaiset, punainen parta\nhuurteessa, mutta räikeänruskeat silmät seurasivat rauhallisen ja\nkylmän tarkasti, mitä ympärillä tapahtui.\n\n\"Se on herra Mehrenstein\", sanoi Egloff, \"esittelenkö hänet teille?\"\n\n\"Oh, älkää\", vastasi Fastrade, \"hänhän on vihollinen.\" Egloff nauroi:\n\"Aivan niin, Mehrenstein on vihollinen. Mihin Mehrenstein ilmaantuu,\nsiellä tulee metsästä laskupöytä. Kuin paha tuhohyönteinen hävittää hän\nmetsän. Minusta tuntuu, että pelko värisyttää puita, kun Mehrenstein\nkäy metsän lävitse.\"\n\nTahtomattaan katsahti Fastrade taaksensa, Padurenin metsän honkiin\npäin. Egloff nauroi: \"Te katselette omia honkianne\", sanoi hän. —\n\"Oh, ne eivät pelkää\", vastasi Fastrade. — \"Ei ole niin varmaa\",\narveli Egloff, \"mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä on vaara tarjolla.\nMutta joka tapauksessa nuo tuolta ylhäältä tänään katselevat kirotun\nylhäisesti minun markkinapaikkaani, ne ovat kaikki pukeutuneet\npuhtaisiin ja henkivät jäätävän kylmästi ylenkatsettaan alas tänne\nmeihin, likaisiin työihmisiin. Herra Ruhke muuten seisoo tuolla, meidän\ntäytyy katsoa, enkö ole tullut liian lähelle teidän metsäänne. Teille\non tuolla liian syvältä lunta.\"\n\n\"Mutta miksi minä olen täällä?\" huomautti Fastrade.\n\n\"Tekemässä asiaa juhlalliseksi\", vastasi Egloff, \"ja se käy päinsä yhtä\nhyvin, vaikka odotattekin täällä.\" Näin sanoen hän meni Ruhken luokse\nja molemmat katosivat tiheikköön.\n\nFastrade istahti puunkannolle. Hänen edessään hinasivat miehet suurta\nhirttä pieniin rekiin, sitoivat sen lujasti, ja hoputtivat kiljuen\nhevosia. Herra Mehrenstein astui myöskin paikalle, naputti hopeisella\nlyijykynällään jotain hirteen ja kirjoitti jotain muistikirjaansa.\nSe näytti kuin taikalausekkeelta, joka lopullisesti teki kuolleen\nesineen siitä, mikä kerran oli ollut elävä puu. Keskellä aukeamaa paloi\nkuivista risuista tehty valkea, siellä kohosi sankkoja savupilviä,\npeittäen koko paikan nokiharsoon. Harmaita, huurteisia olentoja seisoi\ntulen ympärillä, ojensi palelevia käsiänsä lämmitelläkseen ja puhui\nniin kovalla äänellä, kuin olisivat he olleet etäällä toisistaan.\n\nMahtaneeko hän tietää, että hän on huonossa maineessa, ajatteli\nFastrade, ja koskeneeko se häneen; mutta siinä tapauksessa hänellä\ntuskin olisi tuota kevytmielistä hymyä kasvoillaan.\n\nMetsänreunaan ilmestyi pikku tielle nyt reki. Gertrud tervehti jo\nkaukaa, sitten hän hyppäsi maahan ja tuli yli tasaisen lumihangen\nepävarmoin askelin Fastradea kohti. Hän oli pukeutunut upeasti, hänellä\noli yllään tummanpunainen turkistakki ja turkislakki ja hänen kasvonsa\nolivat yhtenä hymynä.\n\n\"Oi miten täällä on kaunista, Fastrade\", huusi hän, \"miten\niloitsinkaan, kun kirje tuli. Tulen vähän myöhään, tiedäthän että minun\ntäytyi odottaa kunnes isä oli mennyt päivällislevolleen, muuten olisi\ntietysti taas tullut kyselyjä ja vastaväitteitä. Ah, ja metsä, sen\npuhdas karkelopuku. Ja hän, missä on hän?\" Hän pysähtyi ja veti henkeä\nkuin se, joka on juossut liian nopeaan.\n\n\"Täti tahtoi, että sinä tulisit minua suojelemaan\", sanoi Fastrade ja\nkatsoi kirjavaa, vilkasta olentoa hymyillen ja hiukan säälien. Gertrud\nistahti myös puunrungolle ja muuttui vakavaksi: \"Se onkin hyvä\", sanoi\nhän, \"onko hän tänään hyvin demooninen?\" Ja kun Fastrade ei vastannut,\njatkoi hän: \"Isä sanoi, että hän vielä pelaa koko metsänsä.\"\n\n\"Sehän on hänen asiansa\", vastasi Fastrade kärsimättömästi.\n\n\"No niin\", vastasi Gertrud, \"oikeastaan minä kuulunkin hänen\npuolueeseensa. Ah, millainen tunnelma oli taas kotona, niin harmaa,\nniin harmaa! Minulla oli sellainen tunne, kuin olisivat hämähäkinverkot\ntarttuneet kaikkiin sormiini. Silloin tuli tuo siunattu kirje, nyt on\nkaikki hyvin, pian laskee aurinko, se ryömii jo punaisena Padurenin\npuiden välitse.\" Hän hypähti ylös, lauloi itsekseen äänekkäästi\nheleän nuottiasteikon ja alkoi liukua edestakaisin rekien liukkaaksi\ntasoittamalla lumella.\n\nPaikalla olevat miehet valmistautuivat taukoamaan työstään; kiivaasti\njuoksentelivat he edestakaisin, etsivät tavaroitaan kokoon, nyt kuului\nyksi ja toinen karheasti nauravan, he paiskautuivat pieniin rekiinsä\najaakseen pois, herra Mehrenstein pisti muistikirjan taskuunsa ja\nnosti turkiskauluksensa pystyyn, paikka tyhjeni vähitellen. Sitten\nalkoi Klaus kuljettaa vällyjä ja levittää niitä tulen läheisyyteen,\nhän toi paikalle teekeittiön ja kuppeja ja alkoi keittää teetä ja\navata viinipulloja. \"Teetä saamme myöskin\", riemuitsi Gertrud. \"Mutta\ntuoltahan tulee vielä joku\", huusi hän \"nehän ovat Dachausenit, äiti on\nvarmaankin lähettänyt ne meidän jälkeemme.\" Tosiaankin ajoi juuri reki\nkilisevin kulkusin metsätietä pitkin ja pysähtyi paikalle. \"Niin, ne\novat Dachausenit\", kaikui parooni Dachausenin iloinen ääni. Hän hyppäsi\nreestä ja heilutti turkislakkiaan. Hänen kaunis, ruskea täyspartansa\noli kokonaan huurteessa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta.\n\"Rouvani on, tiesi miten, saanut tietää, että täällä pidetään kokousta,\nja tahtoi välttämättömästi olla mukana. Ja tässä olemme. Tule, Liddy,\nnostan sinut reestä.\"\n\nParoonitar oli kokonaan verhottu valkeihin turkiksiin kuin suuriin,\npehmeihin lumihiutaleihin, ja hänen kasvonsa näyttivät ruusunpunaisilta\ntämän valkeuden keskeltä. Hän antoi nostaa itsensä reestä, tervehti\nFastradea ja Gertrudia ja näytti olevan epävarma ja hämillään. \"Missä\non Dietz?\" kysyi Dachausen, \"ah, tuolla hän tulee. Hyvää iltaa, Dietz\npoikaseni, olemme itse kutsuneet itsemme täällä pidettävään illatsuusi.\"\n\nDietz ja Ruhke olivat juuri sukeltautuneet esiin tiheiköstä. \"Vai\nniin\", sanoi Egloff, \"sehän on hyvä, puolisosi on myöskin mukana.\nSepä hauskaa.\" Hän sanoi sen kuitenkin jokseenkin viileästi ja\nhuonotuulisesti. \"No, luultavasti ei enää tule ketään, niin että voimme\nruveta juomaan teetä. Tehkää hyvin ja istukaa. Fritz, sinä olet aina\nollut kohteliaampi meistä kahdesta, esiinny sinä isännäntapaisena minun\npuolestani.\"\n\n\"Mitä loruja, kohteliaampi, tällainen vanha aviomies — no, joka\ntapauksessa, hyvät naiset, istukaa.\"\n\nKäytiin istumaan vällyille, Klaus tarjoili teen, Dachausen kaatoi\nportviiniä ja puhui kaiken aikaa innostuneena: \"Ihanaa, hyvät naiset,\nihanaa. Täällä sydän laajenee, eikö totta. Mitä sanotte Te, paroonitar\nGertrud, eikö teistä tunnu, että täällä suurkaupunkilaispinta tai,\nkuinka sanoisin, suurkaupunkilaiskuori —\"\n\n\"Ah, jättäkää, hyvä parooni\", sanoi Gertrud, taivutti päätään\nvähän taaksepäin ja katsoi tunteellisesti Dachauseniin, \"täällä\non suurkaupunki unohdettu.\" \"Eikö totta\", huusi Dachausen, \"mitä\novat kaikki oopperat verrattuna tähän iltaruskoon. Katsokaas, hyvä\nherrasväki, noita honkia tuolla ylhäällä, kuinka ne seisovat kuin\ntulessa. Sen on Egloff järjestänyt hyvin onnistuneesti.\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi Egloff, joka seisoi syrjässä ja miettiväisenä\npoltteli paperossia, \"iltarusko ei kuulu minulle, se jää Padurenin\nmetsän puolelle, minun puolelleni se ei tule\".\n\n\"Ah\", sanoi Gertrud ja tuijotti iltaruskoon, \"kauneimmat värit ovat\nsentään kauneinta musiikkia.\" Hän huokasi syvään, kuin olisi värien\nvaltava liekehtiminen koskenut häneen. \"Niin, tavallaan\", vahvisti\nDachausen epävarmasti.\n\nEgloff oli nyt heittäytynyt eräälle peitteelle ja joi mitään sanomatta\nlasin portviiniä. Vihdoin alkoi hän puoliääneen puhua Fastraden kanssa\nrajasta. Padurenin metsälle ei ollut tapahtunut mitään vääryyttä,\nkaikki oli järjestyksessä. Mitäkö hän nyt aikoi tehdä tälle autiolle\nmaalle? Hyvänen aika, istuttaa, kasvattaa, mutta ketä varten?\nMehrensteinin lapsenlapsia kenties.\n\n\"Teidän ei pitäisi puhua noin\", keskeytti Fastrade.\n\nEgloff kohautti olkapäitään: \"Kuka tietää, kellä sadan vuoden päästä\nvalta on. Tulevia sukupolvia varten, sanoo Teidän arvoisa isänne, mutta\nminulla ei ole mitään historiallista tajuntaa. Minua ei viehätä ajatus\nnähdä pitkä jono Dietz Egloffeja, jotka sadan vuoden ajat laahaavat\neteenpäin olemukseni palasia kuin rumia huonekaluja, jotka kulkevat\nperintönä vanhoissa taloissa.\"\n\n\"Mutta te voitte jättää perinnöksi myös kalleuksia\", väitti Fastrade.\n\n\"Niin se, kellä niitä on\", vastasi Egloff. \"En muuten halua hyökätä\noman itseni kimppuun, mutta Dietz Egloffilaisuus satavuotisena\nlaitoksena, se ajatus ei minua viehätä.\"\n\nIltarusko oli sammunut, toisaalla nousi kuu metsänreunasta, suurena ja\npunaisena. \"Kuu\", huusi paroonitar Lydia, joka koko ajan oli hiljaa\nistunut paikallaan. \"Parooni Egloff, se tulee teidän puolellenne, se ei\nmene Padurenin metsään.\"\n\n\"Niin, hm\", vastasi Egloff ja katseli tyytymättömän näköisenä kuuta,\n\"se näyttääkin aika lailla markkinamaiselta, tuo suuri, punainen\nkiinalainen lyhty. No, kunhan se nousee korkeammalle, alkaa se näyttää\nhienommalta. Sitä tulee aina hienommaksi, kun kohoaa.\"\n\nMiksi sanoo hän tuon niin epäystävällisesti, ajatteli Fastrade, mitä\non tuo pieni nukkeparka hänelle tehnyt. \"Nyt muuan ehdotus\", sanoi\nEgloff ja nousi. \"Lähdemme vierailulle Padurenin metsään. Kun olemme\nsaapuneet pienelle metsäniitylle, lienee kuu jo kyllin korkealla;\nsiellä tapahtuvat sitten juhlalliset päättäjäiset.\"\n\nKutsuttiin reet paikalle, naiset kiedottiin jälleen peitteihin. \"Olen\nteidän ajajanne, jos sallitte\", sanoi Egloff ja istuutui Fastraden\nviereen. Hän asettui retken johtajaksi ja ohjasi ahtaalle metsätielle.\nTäällä vallitsi lumivalaistuksen kalpea hämärä ja tavattoman\nturvallinen tunne valkeina kaareutuvien lumisten oksien alla. Kuin\npieni, tumma varjo hypähti jänis äänettömästi tien yli, pelästynyt\nmetsäkauris tunkihe tiheikön halki, rekien kulkuset kaikuivat outoina\nja aavemaisina, ja niiden pelottamana räpytti lintu siipiään kuusen\nlatvassa. Egloff ja Fastrade vaikenivat, vain kerran huomautti Egloff:\n\"Vähitellen alkaa tuntea kuuluvansa tänne.\" Metsätie johti pienelle\npyöreälle niitylle, jota kuutamo nyt valaisi kirkkaasti. \"Seis!\"\nkomensi Egloff, \"tässä noustaan reestä ja tanssitaan katrilli.\" —\n\"Dietz, sinä olet oiva mies!\" huusi Dachausen, \"tietysti tanssitaan\nkatrilli, sen täytyy vain juolahtaa mieleen. Saanko pyytää, paroonitar\nGertrud. Liddy jää rekeen, hänen turkkinsa on liian raskas.\"\n\nParit astuivat nyt yli kovaksi hangeksi jäätyneen lumen. \"Miten\nhauskasti se rapisee\", sanoi Gertrud, \"on kuin kulkisi leivoksen\nsokeripäällystää pitkin.\"\n\n\"Alottakaa!\" huusi Egloff ja parit asettuivat järjestykseen,\nkuutamo antoi tanssivien liikkeille jotain omituisen hypähtelevää\nja varjomaista, tyttöjen vartalot kävivät ihmeen solakoiksi heidän\nlipuessaan yli valkean, kimmeltävän lattian ja päästäessään pieniä\nhuudahduksia kuin olisivat he olleet uimassa ja kuuvalo olisi ollut\naalto, josta pärskyi vettä heidän päälleen. \"_Chaîne, s'il vous\nplaît_\", komensi Egloff hyvin äänekkäästi, ja kuusista, jotka totisina\nseisoivat niityn ympärillä, kertasi kaiku aavemaisesti: \"_s'il vous\nplaît_.\" \"Grand galop\", komensi Egloff. Molemmat parit kääntyivät;\npelästyneenä alkoi uroskauris määkiä metsänreunassa, silloin he\npysähtyivät aivan hengästyneinä ja nauroivat.\n\n\"Sepä oli ihanaa\", sanoi Gertrud ja nojasi horjuen Dachausenin\nkäsivarteen, \"mitä on tanssisali tähän verrattuna.\" \"Sen ovat jänikset\njo aikaa sitten tienneet\", vastasi Dachausen hupaisesti. \"Mutta nyt\ntäytyy naisten nopeasti jälleen peitteiden alle.\" Mentiin takaisin\nrekien luo. Paroonitar Lydia istui omassaan kokonaan valkoisten\nturkistensa sisässä. \"Ah, Liddy, se oli ihanaa\", sanoi Gertrud, \"taas\nkerran jotain, joka kannatti elää. Mutta mikä sinulla on? Sinähän\nitket.\" Liddy itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Nyt tuli\nDachausen ja moitti ja lohdutti: \"Olenhan aina sanonut, että sinä et\nkestä voimakkaita luonnonvaikutelmia, ne järkyttävät sinua liiaksi. Nyt\nnopeasti kotiin.\"\n\n\"Hän on mustasukkainen minulle\", kuiskasi Gertrud Fastradelle. Egloff\nseisoi rauhallisena kädet turkintaskussa ja hymyili. Nyt, kun oli\nerottava, tuli Gertrudkin tunteelliseksi. Hän syleili Fastradea.\n\"Kuinka ahtaalta nyt tuntuukaan kotona\", kuiskasi hän, \"siellä tuoksuu\nleivoksille ja isä tekee ilkeitä huomautuksia.\" — \"Onhan sinulla\nsentään laulusi\", huomautti Fastrade. — \"Ah, isä ei sitä mielellään\nkuuntele\", vastasi Gertrud, \"mutta yhtä kaikki, se oli ihanaa. Egloff\non demooninen ja Dachausen, luulen, onneton avioliitossaan.\"\n\nNiin lähdettiin sitten matkaan pitkin sileätä maantietä, kuutamo teki\nmaiseman rajattoman laajaksi ja nopeassa liikkeessä näytti valo jonkun\njuoksevan aineen tavoin lipuvan ajavien ohitse. Tasangolla tienhaarassa\nerosivat he: \"Hyvää yötä\", kuului reestä rekeen ja jokainen läksi\nsuunnalleen. Etäältä loistivat aatelistojen valot pieninä, punaisina\npilkkuina valkeassa kuutamossa.\n\nKun Fastraden hevonen pysähtyi Padurenin portaiden edessä, näki hän\nruokasalin ikkunoista tumman varjon kiihtyneenä kulkevan siellä\nedestakaisin. Häntä siis odotettiin, ajatteli Fastrade, ja tosiaankin\ntuli paroonitar Arabella moittien häntä vastaan: \"Näin myöhään,\nlapseni, Ruhke on jo aikaa ollut kotona, isäsi kysyy sinua.\" Mutta\nFastrade otti vanhan naisen syliinsä ja keinutti raihnasta vartaloa\nvarovaisesti edes takaisin ja sanoi: \"Oli oikein hauskaa. Joimme\nteetä, tanssimme niityllä, ajelimme. Kuulehan, täti, etkö sinä koskaan\neläissäsi ole laulanut? Eikö sinulle koskaan ole sattunut, että asetuit\nkeskelle salia ja lauloit kaikin voimin, niin että seinät tärisivät.\"\n\n\"Lapsi, lapsi\", vastasi paroonitar, \"mitä hupsuttelet?\"\n\n\"Vahinko\", sanoi Fastrade, \"se tekisi sinut onnelliseksi.\"\n\nMutta nyt tuli paroonitar jälleen surumieliseksi ja vakavaksi: \"En\ntarvitse enää mitään lauluja enkä onnea. Istun hiljaa omaisteni luona\nja odotan kunnes minut kutsutaan pois. Ja lapsi, miksi puhut niin\näänekkäästi?\"\n\nFastraden kädet vaipuivat. Ah niin, hän oli hetkeksi unohtanut, että\ntäällä oli tapana puhua hiljaa kuin sairashuoneessa ja että tässä\ntalossa oli jokaisen velvollisuus istua hiljaa, kunnes sai kutsun pois.\nHän päätti lähteä isänsä luokse. Sinne mennessään pysähtyi hän vielä\nseisomaan ikkunan eteen ja katseli kuutamoiseen yöhön kuin johonkin\nystävään ja liittolaiseen.\n\nKun Gertrud pysähtyi Witzowin portailla, oli hänen elämänrohkeutensa\ntaas kokonaan kadonnut, ja kun hän oli eteisessä, ja tuttu, kostea\nkalkinhaju tuli häntä vastaan, tunsi hän itsensä jälleen vain nuoreksi\ntytöksi, jonka elämänsuunnitelmat olivat haaksirikkoutuneet ja joka\npelkäsi isäänsä. Sylvia tuli huolestuneena häntä vastaan ja kertoi\nkuiskaten, että isä oli hyvin vihainen. Gertrud kohautti olkapäitään,\nhän oli päättänyt, ettei olisi asiasta tietävinäänkään. Kun hän\nastui huoneeseen, sanoi hän senvuoksi mahdollisimman huolettomasti:\n\"Hyvää iltaa.\" Parooni Port istui lampun ääressä lukien sanomalehteä,\nparoonitar istui hänen vieressään kutoen. Karo, lintukoira, joka\nnukkui isäntänsä jaloissa, kohotti hiukan päätään, lumen ja metsän\ntuoksu, jota Gertrud toi mukanaan vaatteissaan, kiihotti sitä. \"Hyvää\niltaa\", sanoi parooni ja pani lehden pois; hän odotti kunnes hänen\ntyttärensä oli istuutunut, sitten katsahti hän tähän silmälasiensa yli\nja alkoi puhua. Ilmeisesti oli hän miettinyt mitä sanoisi, sillä hän\npuhui sujuvasti ja liioitellun opettavasti. \"Tahtoisin tietää, kuka\ntämän uuden seurustelun lajin on tuonut tänne meille. Onko Fastrade\ntuonut sen mukanaan sairaalasta vai sinäkö laulukoulusta, vai onko\nDietz Egloff oppinut, sen portugalilaisiltaan ja puolalaisiltaan?\nLaupeudensisarille, laulajattarille ja portugalilaisille ne ovat\nehkä sopivia, meidän tyttärillemme ne eivät sovi. Sen tahdoin saada\nsanotuksi. Ja sitten, olethan sairaalloinen, sinun pitäisi olla\ntoipumassa; kun on kysymyksessä omaisteni terveys, en säästä; mutta\nminä vaadin, ettei terveyttä järjettömästi tuhlata. Sen tahdoin\nsaada sanotuksi.\" Hän tarttui jälleen sanomalehteensä. Gertrud istui\nvaieten; hän olisi mielellään itkenyt, hän olisi voinut myös puolustaa\nitseään, mutta sensijaan otti hän kasvoilleen ylimielisen ilmeen,\ntuijotti lamppuun, kuin ei olisi lainkaan kuullut, vaan ajatellut\nmuita asioita. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuumaa ja tukahduttavaa;\nhän ei kestänyt sitä kauemmin, hän nousi ja meni pimeinä oleviin\nhuoneisiin. Siellä käveli hän kauan edestakaisin, hän tunsi itsensä\nloukatuksi ja nöyryytetyksi. Siis olla sairaalloinen, se oli nyt\nhänen virkansa, eikä muuta mitään. Kävellessään antoi hän käsiensä\nvelttoina riippua alas, liikutti koko ruumistaan huolimattomasti sinne\ntänne, hän kulki niinkuin oli joskus Dresdenissä nähnyt erään pienen\nlaulajattaren, joka ymmärsi häikäilemättä nauttia elämästä, tekevän.\nKun hän humussa vietetyn yön jälkeen aamulla tuli taivaansiniseen\naamunuttuunsa pukeutuneena arkihuoneeseen, oli hän kulkenut tällaisin\nhuolettoman väsynein liikkein, jotka Gertrudista aina olivat olleet\nkaiken poroporvarimoraalin halveksimisen kaunopuheisin ilmaus. Mutta\ntämän kulkutavan jäljitteleminen ei nyt tuottanut Gertrudille mitään\nhuojennusta. Jospa hän voisi laulaa. Mutta sitähän hän ei saanut.\nAinoa, mikä häntä nyt voi auttaa, oli häneltä kielletty. Mutta\nlaulamisen tarve oli liian voimakas, hän meni ulos eteiseen ja sieltä\njohtavia portaita myöten talon alempaan kerrokseen. Täällä oli huone,\njossa piikojen oli tapana kehrätä; jo etäältä kuuli hän rukkien surinaa\nja piikojen unisen yksitoikkoisen laulun. Päättävästi avasi Gertrud\noven. Huonetta valaisi himmeä öljylamppu; se tuoksui villoilta ja\nkosteilta haloilta, jotka palaa rätisivät uunissa. Pitkässä rivissä\nistuivat palvelijattaret siellä, paksuihin villavaatteihin puettuja,\nleveitä olentoja; he kehräsivät lankojansa ja lauloivat tyynesti ja\nunisesti. Kun Gertrud saapui, pysähtyivät rukit ja päät kohottautuivat.\n\"Odottakaa\", sanoi Gertrud hiukan hengästyneenä ja hämillään, \"minä\nlaulan teille jotakin.\" Ja hän alkoi heti. Jotain hyvin suloista sen\npiti olla.\n\n    \"Ma laulun siivillä kannan\n    Sinut, armaani, täältä pois.\"\n\nHän väänteli jälleen käsiään, kohosi varpailleen, lauloi kaikesta\nwitzowilaisen sielustaan, huumasi itseään tällä lemmenkuhertelulla.\n\n    \"Ja siellä istukaamme\n    Me varjohon palmupuun,\n    Siellä lemmestä juopua saamme\n    Ja vaipua uinailuun.\"\n\nPiiat kuuntelivat, heidän huulensa vetäytyivät jäykkään hymyyn, silmät,\njotka aluksi olivat uteliaina suunnatut Gertrudiin, olivat kirkkaat ja\nliikkumattomat ja suurilla kasvoilla oli unelias ilme. Nyt oli Gertrud\nlopussa, hiukan kummissaan katsahti hän ympärilleen, kuin olisi hän\nherännyt unesta, sitten nauroi hän hämillään. Piiat nauroivat myös ja\npaksu Liisa vanhimpana otti puheenvuoron ja sanoi: \"Kylläpä neiti osaa\nhuutaa sen kauniisti.\" — \"Niinkö\", sanoi Gertrud, \"hyvää yötä nyt\",\nja hän lähti nopeasti huoneesta. Tämä teki hänelle hyvää, nyt voisi\nhän nukkua, hän ottaisi unipulveria ja uneksisi edelleen kauniista,\nsuloisista asioista.\n\nDachausen oli kotimatkalla koettanut puhella rauhoittavasti ja\niloisesti vaimolleen. Mitä oli oikein tapahtunut? Ei mitään, eikö niin?\nHän oli viime aikoina ollut hiukan hermostunut, sen vuoksi lienee\ntällainen kuutamoretki ollut hänelle liian rasittava. Tästedes he\najelisivat päivällä, siinä kaikki. Mutta Lydia ei sanonut sanaakaan,\nvasta kotona, kun hän seisoi peilin edessä ja katseli hehkuvia\nkasvojaan ja itkettyneitä silmiään, alkoi hän puhua niin vihaisella\nja valittavalla äänellä, kuin olisivat he jo koko ajan riidelleet\nkeskenään. Luonnollisesti, hänen miehensä mielestä ei siinä kaikessa\nollut mitään, hänen mielestään ei koskaan ollut mitään tapahtunut, hän\ntanssii itse niityllä katrillia, mutta hänen, Lydian, täytyy istua\nreessä. \"Mutta sinähän et voinut, lapsi parka\", huomautti Dachausen\navuttomana. Mutta Lydia nauroi pilkallisesti. Oh! kyllä hän tiesi,\nhänet suljettiin aina pois, hänen annettiin aina ymmärtää, ettei hän\nkuulunut mukaan. Miksei hän mennyt yksinään metsään, kun hän kerran\ntahtoi tanssia Gertrudin kanssa. Hänen puolestaan sai hänen miehensä\ntanssia vaikka koko päivän Gertrudin kanssa, hyvä jumala, miten se\noli hänestä yhdentekevää, mutta hänen miehensä ei ollut oikeutettu\nnöyryyttämään häntä. Dachausen oli epätoivoissaan. \"Nöyryyttämään\",\nhuusi hän, \"tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa sinua nöyryyttää!\"\nMutta se ei tehnyt Lydiaan mitään vaikutusta. \"Niinkö\", jatkoi hän,\n\"ja etkö muka kuullut mitä Egloff puhui kuusta ja ylenemisestä?\"\n— Ei, Dachausen ei muistanut, ja mitä se lienee ollutkin, Lydiaa\nse varmaankaan ei ollut tarkoittanut. Lydia kohautti olkapäitään.\n\"Luonnollisesti, sinä et ymmärrä mitään, sinä et näe mitään, sinä et\nkuule mitään\", ja kun Dachausen lepytellen aikoi tarttua häntä kädestä,\nkäänsi hän hänelle selkänsä, sanoi tahtovansa olla yksin ja meni\nhuoneeseensa.\n\nNeuvottomana jäi Dachausen seisomaan arkihuoneeseen; hän ymmärsi\nLydiaa yhä huonommin, hän oli viime aikoina ollut niin ärtyisä, hänen\navioelämänsä oli muuttunut niin konstikkaaksi, ettei hän enää osannut\nselviytyä. Oliko Lydialla jotain häntä vastaan? Mutta sehän ei ollut\nmahdollista, eihän kellään ollut mitään häntä vastaan, ja kaikkein\nvähimmän kai hänen vaimollaan. Mutta mitään ei ollut tehtävissä: hänen\nluokseen ei hän uskaltanut mennä, senvuoksi meni hän työhuoneeseensa,\nheittäytyi sohvalle ja sytytti huokaisten sikaarin.\n\nSillä välin ajoi Egloff edelleen kuutamoista maantietä pitkin. \"Aja\neteenpäin\", oli hän sanonut kuskille. \"Kaupunkiinko?\" kysyi tämä.\n\"Mitä joutavia\", sanoi Egloff ärtyisesti, otti ajajalta ohjakset ja\najoi itse. Hän tarvitsi avaraa tilaa, hän tarvitsi tätä valoa ja tätä\nliikettä; kotona odottivat häntä vain rahahuolet ja vastenmieliset\najatukset. Täällä ei hänen tarvinnut ajatella ja täällä saattoi hän\nsäilyttää tuon lämmittävän, miellyttävän tunteen, joka oli hänelle uusi\nja arvokas. Siis eteenpäin, läpi utuisen valon, ohi pikku torppien,\njotka hiljaa uinuivat lumipäähineittensä alla, tyhjää kyläkatua\npitkin, jossa vain siellä täällä uninen koira alkoi haukkua. Erään\nkapakan edessä pysähtyi hän, antaakseen hevosen hiukan hengähtää.\nMatalassa kapakkahuoneessa kärysi lamppu tarjoilupöydän yllä; musta\nLene, kapakoitsijan tytär, oli pannut paljaat käsivartensa pöydälle\nja nojannut päänsä niitä vastaan ja nukkui aivan sikeästi. Penkillä\nistui talonpoika turkit yllään, piiska kädessään, viinalasi edessään,\nja nukkui myöskin. Mutta uunin läheisyydessä värjötti aivan kiinni\ntoisissaan kaksi punapartaista juutalaista ja kuiskutteli keskenään.\n\"Lene\", sanoi Egloff ja kosketti tytön kättä. Lene hypähti ylös,\nkasvot unesta punaisina, mustat hiukset pörröisinä. \"Herra parooni\",\nsopersi hän ja hymyili unen pöpperössä. \"Nouse, tumma\", sanoi Egloff,\n\"anna minulle ryyppy ja vie toinen kuskilleni ulos.\" Tytön täyttäessä\nlaseja katseli Egloff tuvassa ympärilleen ja hänen kasvoillaan oli\nilme, kuin olisi häntä inhottanut. Että tällaisissa luolissa ylipäänsä\nenää voitiin asua, ajatteli hän. Tällä hetkellä tunsi hän kokonaan\nkuuluvansa avaralle, kuutamoiselle lakeudelle. Juutalaisten eteen\npysähtyi hän ja sanoin: \"Miks'ette nuku, juutalaiset? Eivätkö rahat\nanna teidän nukkua? Kiusaako raha teitä niin, ettette saa unta?\"\nJuutalaiset loivat Egloffiin nopean, varovan katseen kuin väijyvät\neläimet, sitten hymyilivät he nöyrästi ja toinen sanoi: \"Meitä estävät\nhuolemme nukkumasta, herra paroonia estää hurja veri nukkumasta,\nmolemmilla on, mikä meitä kiusaa.\" \"Ah, mitä te tiedätte verestä\",\nsanoi Egloff, \"eihän teissä sitä ole lainkaan.\" Hän kääntyi pois,\njoi \"gilkansa\" ja meni ulos. Ovella seisoi Lene, kädet esiliinaan\nkiedottuina ja tuijotti kuutamoon. \"Kirkasta, kirkasta\", sanoi hän.\n\"Niin, Lene\", sanoi Egloff, \"kaunis yö, toisella kerralla otan sinut\nmukaani\", ja hän nousi rekeensä ja ajoi edelleen. Hän ohjasi pitkälle\nkoivukujalle, joka johti Barnewitziin. Tuolla oli linna valkeana\nja hiljaisena; kuutamo kimmelsi ikkunanruuduissa. Mitä? tuolla\ntyöhuoneessa oli vielä valoa. Olisiko kunnon Fritz vielä työssä,\najatteli Egloff, se olisi uutta. Mutta tuolla toisessa sivustassa,\nLydian makuuhuoneessa, oli myös vielä valoa; siis aviollista epäsopua.\nJa kun hän kulkuset soiden ajoi puutarhanveräjän ohitse, avautui\ntuossa sivustassa ikkuna, valkea olento kumartui ulospäin ja kuunteli.\n\"Hän tuntee kulkuseni\", sanoi Egloff tyytyväisenä. \"Kuinka hän tänään\nitkikään metsässä. Joutavia, nukensuruja.\" Hän kääntyi jälleen\nmaantielle Witzowiin päin. Siellä nukkuivat jo kaikki; pitkässä talossa\nkömpelöine, suunnatonta tölppönenää muistuttavine kylkirakennuksineen\nolivat kaikki ikkunat huolellisesti lukitut, ei liikahdustakaan, vain\npörröinen pihakoira seisoi oven edessä ja haukkui ulisten kuuta. Tuolla\nsisällä nukkuu, ajatteli Egloff, Gertrud parka ja uneksii jostain\nsuuresta rakkaudesta. Kuinka näissä hiljaisissa taloissa tyttöjen unet\nmahtavatkaan olla hurjia! \"Eteenpäin!\" hoputti hän ruskoansa, ja nyt\nkulki matka taas pitkää koivukujannetta Padureniin päin. Pimeänä seisoi\nlinna valkeiden puiden keskellä, vain yhdestä ikkunasta tunkihe heikko\nvalonsäde verhojen lävitse: se oli varmaankin vanhan paroonin yölamppu.\nLoppua kohti vaeltavien talo, johtui Egloffin mieleen, suuri, synkkä\nsairashuone, ja keskellä sitä Fastrade nuorine unelmineen. \"Minä osaan\nkyllä tehdä päivät mieleisikseni\", kaikuivat hänen sanansa Egloffin\nkorvissa. Hm, no siitä tullee tavallista kirkkaampi päivä, jolloin\ntoinenkin viluinen ehkä saattaisi lämmitellä. Joutavia, — millaiset\nkortit, sellainen peli.\n\nNyt häntä vilutti ja väsytti. Rusko höyrysi jo, olipa aika ajaa kotiin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nOli satanut paljo lunta. Padurenin pihalla ja puistossa oli lumiauralla\ntäytynyt avata teitä. Koko päivän seisoivat taivaalla kirkkaanharmaat\npilvet ja tyynessä ilmassa putosivat lumihiutaleet rauhallisesti ja\ntaukoamatta. Mutta illemmalla nousi aina koillistuuli, joka hetkiseksi\nlakaisi pilvet pois, ikäänkuin tehdäkseen tilaa auringonlaskulle, joka\npeitti taivaan purppuralla ja kullalla. Tämä hetki tuntui Fastradesta\nainoalta tapaukselta noina lyhyinä päivinä, jotka muuten olivat\nharmaita ja muodottomia niinkuin lumipilvetkin. Hän riensi silloin\npuistoon ja asteli lumikinosten välisiä kapeita teitä edestakaisin.\nTäällä saattoi hän jälleen iloita jostakin, josta hän ei tiennyt, mitä\nse oli, täällä saattoi hän odottaa jotakin, jota hän ei tuntenut,\ntäällä tuntui hänen ruumiinsa ja verensä kuin nuortuneelta. Mitä hän\najattelisi? Yhdentekevää, vain jotakin, joka olisi mahdollisimman\nkaukana kodin hiljaisista huoneista, ja hän ajatteli Egloffia. Miten\nrauhaton hän olikaan. Mahling kuski oli kertonut, että Sirowin\nherra ajeli yökausia täällä ympäristössä. Kärsiikö hän, painavatko\nsalaisuutensa häntä? Häntä vastaan olivat kaikki, mutta hänestä\nitsestään se näytti olevan yhdentekevää. Kun on kaksi toisella puolella\nja vaikkapa kaikki muut toisella, voi se tuntua hupaiseltakin. Viisas\nnaisenkäsi voisi tähän poloiseen, hajanaiseen elämään kenties tuoda\njärjestystä, joka tapauksessa hän levottomuudessaan ja iloisuudessaan,\nsalaisuuksineen ja suruineen edusti elämää, mutta mitä nämä toiset\ntäällä?\n\nMetsästä kaikui äkkiä jahtitorvi, toitotti rohkeasti ja riemuitsevasti\ntalvi-iltaan. Fastrade pysähtyi puutarhanportille ja kuunteli. Se oli\nEgloff, joka päätti tämänpäiväisen metsästyksensä ja lähetti tämän\nelämän raikkaan tervehdyksen hänelle. Fastrade seisoi veräjällä, kunnes\nmetsästystorvi vaikeni ja iltarusko oli vaalennut, sitten meni hän\njälleen sisään, kuunnellakseen isänsä huoneessa Ruhken kertomusta,\nlukeakseen St. Simonin herttuan muistelmia tai istuakseen paroonitar\nArabellan kanssa kamiinan ääressä.\n\nTällaisina talvipäivinä paroonitar Arabella kernaasti eli muistoissaan.\nKun hän ja Fastrade istuivat kamiinan ääressä, alkoi hän kertoa hiljaa,\nvalittavalla äänellä, kertoi nuoruudestaan, kauan sitten menneistä\nPadurenin kesistä, aikaa sitten kuolleista ihmisistä, ja Fastrade\nkuunteli sitä, näki nämä ihmiset ja nämä suvet niinkuin vanhat kuvat,\njoiden ylle on laskeutunut pölyharso. Ääretön katoavaisuuden, menneen\ntunne puhui tädin kertomuksesta ja teki Fastraden surulliseksi.\nToisinaan puhui paroonitar myös tulossa olevasta juhlasta, leivoksista\nja lahjoista samalla valittavalla äänellä, jolla hän puhui\nnuoruudestaankin. Juhlia, ajatteli Fastrade, voimmeko me täällä viettää\njuhliakin?\n\nMutta juhla tuli, joulukuusi kynttilöineen seisoi pöydällä, parooni\nantoi pukea itsensä mustaan takkiinsa ja istui hartaasti odottaen\nnojatuolissaan salissa. Rengit ja piiat lauloivat raskailla, kovilla\näänillään hitaasti ja juhlallisesti virren. Ja heidän mentyään\nistuttiin yhdessä ja katseltiin, miten kuusen kynttilät paloivat\nloppuun. Paroonitar itki hiljaa, parooni oli pannut kätensä ristiin\nja tuijotti eteensä. Fastrade meni hänen luokseen ja polvistui hänen\ntuolinsa viereen. Hän ei tiennyt, mitä tuossa vanhassa, äänettömässä\nmiehessä tapahtui, mutta jos hän kärsi, tahtoi hän polvistua hänen\nlähelleen, kuin olisi hän voinut auttaa häntä.\n\nKun kaikki oli ohitse ja Fastrade seisoi huoneessaan, tunsi hän\nitsensä niin sairaaksi ja avuttomaksi säälistä ja kaihosta, että sanoi\nitsekseen: \"Jos nyt menen vuoteeseen, en voi muuta kuin painaa pääni\ntyynyyn ja itkeä. Sitä en tahdo. Mutta sitä vastaan on vain yksi keino,\ntalviyö.\" Hän otti turkkitakkinsa ja saukonnahkalakkinsa ja meni hiljaa\npuistoon. Täällä riippuivat valkeat puunlatvat täynnä suuria, kirkkaita\ntähtiä, täällä oli ihmeen salaperäistä, täällä kirkkaassa ilmassa,\nsäihkyvän hangen yllä oli kuin juhlallinen odotus, luonto seisoi siinä\nhiljaa ja koristettuna, odottaen tulevia riemuja. Se teki Fastradenkin\njälleen rauhalliseksi, hänen tuskansa ja kaihonsahan olivat vain\npieniä, syrjässä olevia tummia sopukoita, todellista elämää oli tämä\nsuuri säteily, tämä avaruus, tämä salaperäinen lupaus ja odotus.\nHän jäi seisomaan puutarhan veräjälle ja katseli maisemaa, valkeata\ntasankoa, joka epämääräisessä tähtien valossa haihtui valkeaksi\nsumuksi, johon sinne tänne oli piroiteltu etäisten talojen valopilkkuja.\n\nPitkin maantietä, joka johti puistonaidan ohitse, lähestyi\nkulkusten kilinä, tuli näkyviin hevonen ja reki suurena ja mustana\nepämääräisessä, vaaleassa valaistuksessa. Joku hypähti reestä ja tuli\nristikkoveräjää kohti. \"Ajattelinkin heti, että te tässä seisotte\",\nsanoi Egloff ja nauroi. \"Niin, läksin vielä vähän ulos\", vastasi\nFastrade. — \"Sen uskon\", sanoi Egloff. \"Minä ajoin myös tieheni,\npäästäkseni Sirowin joulusta.\"\n\n\"Te ajelette useasti öisin, olen kuullut\", sanoi Fastrade. Hän\nei kummastellut tätä keskustelua puutarhanportilla, se tuntui\nhänestä luonnolliselta, kuin jos molemmat olisivat seisoneet\nSirowin arkihuoneessa, se vain että täällä tähtien tuikkeessa oli\nmiellyttävämpää ja toverillisempaa.\n\n\"Niinkö, oletteko kuullut siitä?\" kysyi Egloff, \"niin, olen tehnyt\ntästä lakeudesta itselleni jonkinlaisen makuuhuoneen. Se on hyvin\nterveellinen. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että kehityksemme on\nkulkenut väärään suuntaan. Me olemme oikeastaan yöeläimiä kuten kaikki\npetoeläimet. Päivällä nukutaan pesässä, ja kun sitten ulkona tulee\nhiljainen ja pimeä, silloin kontataan ulos, kuljeskellaan ympäri,\nhiivitään nukkuvien asuntojen ja kanakoppien tienoilla ja eletään\ntodellista elämää.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\" sanoi Fastrade. \"Niin, se lienee toisinaan hauskaa.\"\n\n\"Teidän pitäisi tulla sellaiselle retkelle\", ehdotti Egloff.\n\nFastrade nauroi: \"Se taitaisi sentään olla vastoin täällä noudatettavia\nlakeja.\"\n\n\"Uskotteko näihin lakeihin?\" kysyi Egloff.\n\nFastrade kohotti olkapäitään: \"Minä en usko niihin, mutta minä tottelen\nniitä.\"\n\n\"Siinä teette väärin\", sanoi Egloff, \"ette usko, miten noin kahden\nkiitäessään eteenpäin tuntee itsensä tutunomaisiksi.\"\n\n\"Voin kuvitella sitä\", vastasi Fastrade miettien. Hän oli riisunut\nhansikkaansa ja viilensi kättään aidalle sataneessa lumessa. \"Mutta\ntuollaiseen ystävyyteen olen liian arka.\"\n\n\"Arka ette ole\", vakuutti Egloff. \"Teillä on vain vielä taikauskoa\nnoihin pieniin, tihrusilmäisiin lainsilmiin, jotka katselevat linnojen\nikkunoista yöhön. Tuo tuolla ylhäällä on Barnewitz. Miten naurettavalta\nsentään tuollainen valo näyttää tähtien rinnalla. No, yhdentekevää,\njollei ystävyyttä synny siten, täytyy se aikaansaada toisin. Ruskoni\ntulee hiton levottomaksi, hyvää yötä.\"\n\nHe ojensivat portin lävitse toisilleen kätensä, Egloff meni rekeensä ja\nFastrade juoksi pitkin puistotietä rakennusta kohden. Hän arveli nyt\nvoivansa nukkua tarvitsematta itkeä.\n\nEräänä joulunpyhistä tuli Gertrud Port Padureniin tervehtimään\nFastradea. Hän oli jälleen hyvin solakka omituisessa puvussaan,\nylt'yleensä puuteroidut kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi, silmät\nolivat luonnottoman suuret. Hän valitteli huonoa terveyttään — \"elämä\nkuluu väsymyksessä ja melankoliassa\", sanoi hän. Mutta kun molemmat\ntytöt istuivat Fastraden huoneessa kamiinan ääressä, alkoi Gertrud\npuhua Dresdenistä, ja se vilkastutti häntä. \"Tiedäthän\", sanoi hän,\n\"että kotona en saa tästä puhua, ja kun joskus kerron yhtä ja toista\nSylvialle, näen hänen silmistään ensiksikin, ettei se häntä miellytä\nja toiseksi ettei hän enää kuuntele.\" Niinpä kertoili hän siis tuosta\nihanasta ajasta, jolloin hän sai tehdä mitä miellytti, tarvitsematta\nkuulla happamia huomautuksia, jolloin jokainen päivä toi mukanaan\nuuden elämyksen. Hän kertoi, miten iltaisin oli istuttu ystävättärien\nja ystävien seurassa kahvilassa ja poltettu sikaareja. \"Näetkös, ei\nainoastaan elämä ja ihmiset olleet intresantteja, sitä oli itsekin\nintresantti. Eräs nuori taiteilija sanoi minulle: 'Iloitsen joka aamu\nnoustessani siitä, että tänään jälleen saan nähdä silmänne, niinkuin\niloitaan kauniin kirjan edelleen lukemisesta. Meillä kotonahan ei\nkukaan ajattelekaan, että minulla on silmät, kotona olen minä kuin\nikävä vieras.\" Muistojensa vallassa hän vaikeni ja tuijotti uneksien\nkamiinan tuleen. — Talon alakerroksessa, palkollisten huoneissa,\ntanssittiin. Saattoi kuin hyvin etäältä kuulla viulun kitisevän\näänen, kun sillä yksitoikkoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen\nsoitettiin muutamia valssin tahteja. \"Mutta sinä et kerro itsestäsi\",\nsanoi Gertrud äkkiä, \"sinä et kai ole mitään kokenutkaan? Oletko\nnähnyt Egloffia? Hän kuuluu olleen matkalla, hän kuuluu pelanneen ja\nhävinneen paljon, kuuluupa hän olleen kaksintaistelussakin. Hurja mies.\nNeiti von Dussa kertoi, että hän on niin levoton ja ajaa öisin täällä\nympäristössä. Isä sanoi myöhemmin: se on kai huono omatunto, joka ei\nanna hänelle unta. Isä tuomitsee häntä yleensä hyvin ankarasti.\"\n\n\"Ah niin, he tuomitsevat häntä yleensä kaikki hyvin ankarasti, mutta\nminä olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin\nyksi, joka häntä puolustaa, vaikkapa hän olisi väärässäkin. Kun kaikki\nkäyvät yhden kimppuun, on se inhottavaa.\"\n\n\"Aivan niin, minusta on hän myös sympaattinen\", vastasi Gertrud, ja\nhänen äänensä sai erittäin tunteellisen soinnun, \"ja yleensä, jollemme\nrakasta, mitä meille sitten jää tässä elämässä?\"\n\n\"Rakasta?\" kysyi Fastrade kummastuneena. \"Kuka rakastaa? Rakastatko\nsinä sitten?\" Mutta Gertrud jatkoi puhettaan ikäänkuin ei olisi kuullut\nFastraden kysymystä: \"Vaikkapa se olisi vain onnetontakin rakkautta.\"\n\n\"Rakastatko sitten onnettomasti?\" kysyi Fastrade jälleen.\n\nGertrud ei vastannut, hän katseli tuleen ja hymyili itsekseen. Hän ei\ntahtonut sanoa, että hän viime päivinä oli päättänyt olla onnettomasti\nrakastunut Dachauseniin. Alakerrasta kuului jälleen selvästi viulun\nrämisevä, iloton valssi. Molemmat tytöt olivat hetkisen vaiti,\nsitten nousi Gertrud äkkiä ja alkoi kamiinan edessä olevalla matolla\npyörähdellä viulun tahdissa, vakavana ja innoissaan, ja hänen varjonsa,\npitkänä ja kapeana, siirtyi levottomana pitkin seiniä. Hyvä jumala,\najatteli Fastrade, täällähän eletään kuin pitäisi juuri herätä unesta,\nalkaakseen sitten vasta todella elää.\n\nGertrud oli uuvuksissa, hän heittäytyi sohvalle ja hengitti syvään.\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"se teki minulle hyvää, nyt ajan kotiin.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nTalvi läheni loppuaan. Fastrade oli ollut iltakävelyllä jo kosteiksi\nkäyneillä teillä ja palasi kotiin, missä häntä odotti tavallinen\nPadurenin ilta. Couchon istui korttiensa ääressä ja huoneessa tuoksui\npaistetuilta omenilta, joita hän aina piti uunissa. Salissa eivät\nlamput vielä olleet sytytetyt. Fastrade aikoi, niinkuin oli joka ilta\ntehnyt, mennä isänsä huoneeseen, mutta hänet pysähdytti paroonitar\nArabella, joka pimeässä tarttui Fastraden käsiin ja kuiskasi: \"Egloff\non ollut täällä.\" \"Tosiaanko?\" sanoi Fastrade. Hänen äänensä kuulosti\nvälinpitämättömältä, mutta hän tiesi heti, että oli tapahtunut\njotain, joka yhdellä iskulla oli tehnyt tämän Padurenin illan hänelle\nmerkilliseksi. \"Ja ajattelehan\", jatkoi paroonitar, \"hän on pyytänyt\nisältäsi sinun kättäsi.\"\n\n\"Hullu ihminen\", pääsi Fastraden suusta.\n\n\"Eikö totta?\" sanoi paroonitar. \"Isäsi onkin luullakseni puhunut hänen\nkanssaan hyvin vakavasti, hän on kai myös sanonut hänelle, ettei\nhän pidä tätä liittoa toivottavana. Muuten on hän jättänyt kaiken\nriippuvaksi sinun ratkaisustasi. Tiedäthän, ettei hän enää mielellään\nratkaise mitään yksinään. Mutta minua ilahduttaa, rakas lapsi, että\nsinäkin ajattelet samoin.\n\n\"Kuinka minä ajattelen?\" sanoi Fastrade nopeasti, \"en tiedä lainkaan,\nmitä minä ajattelen.\"\n\n\"Mutta, rakas lapsi\", huomautti paroonitar, \"tuollainen kevytmielinen\nnuori mies.\"\n\n\"Ei, ei, ei, en tiedä mitä ajattelen\", toisti Fastrade; hän riistäytyi\nirti vanhasta naisesta ja lähti isänsä huoneeseen.\n\nKun Fastrade astui sisään, ojentihe parooni kumaraisesta asennostaan\nsuoraksi: \"Tule istumaan, tyttäreni\", sanoi hän juhlallisesti. \"Dietz\nEgloff on pyytänyt kättäsi, ja sinä olet kyllin vanha ratkaisemaan\nitse.\" Hän pysähtyi ja näytti tyytymättömältä. Hän oli pettynyt sen\njohdosta, että se, mitä hän sanoi, tuli esille niin vaivalloisesti ja\nkankeasti. \"No niin\", jatkoi hän sitten ja antoi äänelleen vakavamman,\ntäyteläisemmän soinnun, \"olen sanonut hänelle, etten voi pitää häntä\nsoveliaana puolisona tyttärelleni. Olen sanonut hänelle, että minä en\nhyväksy häntä, mutta että hän kysyköön sinulta ja sinä saat ratkaista.\"\nHän vaikeni sitten ja yski, sillä puhuminen oli rasittanut häntä.\n\n\"Mitä sanoi hän?\" kysyi Fastrade ja hymyntapainen leikki hänen\nsuupielessään. \"Hän ei sanonut paljoa\", vastasi parooni, \"hän sanoi\nvain, että hän odotti sinun ratkaisuasi, sitten hän nousi ja lähti.\nNo, arvelen, ettei ratkaisu tule olemaan vaikea.\" Syntyi äänettömyys.\nFastrade oli nojannut päänsä tuolin selustaan ja katseli miettien\nkattoon, huulet yhä vielä kuin hymyyn valmiina. \"No?\" kysyi parooni\nvihdoin.\n\n\"Ajattelen\", sanoi Fastrade vihdoin ylös kattoa kohden, \"ajattelen\nkirjoittaa hänelle, että hän saa tulla.\"\n\nParooni ei vähään aikaan vastannut, hän yski ja ryki, vihdoin alkoi hän\npuhua, epävarmasti ja vaivalloisesti: \"Toisin sanoen, sinä siis otat\nhänet, harkitsematta, miehen, josta tiedät, että minä en häntä hyväksy,\nkevytmielisen ihmisen, pelaajan. Mutta sellainen olet aina ollut,\nminun neuvoanihan et ole milloinkaan kuullut, sinun on aina täytynyt\nsaada oma tahtosi perille. Mutta lapsi, lapsi\", ääni kohosi ja muuttui\npateettiseksi, \"liian myöhäinen havaitseminen, että minä olen oikeassa,\ntuottaa surua kaikille. Saat nähdä —.\" Mutta hän oli arvostellut\nvoimansa liian suuriksi, ääni petti yht'äkkiä, hän nojasi tuolissaan\ntaaksepäin ja sulki silmänsä. \"Tee miten haluat\", mumisi hän hiljaa ja\nmasentuneena, \"ethän kuitenkaan tahdo totella.\"\n\nFastrade kumartui huolestuneena eteenpäin ja otti isäänsä kädestä:\n\"Kyllä, isä\", sanoi hän, \"tottelen kyllä, mutta jos minun tulee\nratkaista, niin ratkaisen näin.\"\n\nParooni rypisti suuttuneena kasvojaan: \"Hyvä, hyvä, tee kuten tahdot,\nmene nyt, olen väsynyt.\" Fastrade nousi ja meni. Huoneessaan tapasi\nhän pikku palvelustytön Trinen. \"Trine\", sanoi hän, \"vieläkö pidät\nHansista, hevospojastasi?\" Tyttö taivutti ujosti päätään ja nauroi:\n\"Mitä vielä, hänestä —\", sanoi hän hiljaa. — \"Niin, rakasta vain\nhäntä\", jatkoi Fastrade, \"hän on toisinaan humalassa, eikö totta?\"\n\n\"Niin, kyllähän —\", vastasi Trine, mutta Fastrade keskeytti hänet: \"Se\nei haittaa, rakasta vain häntä, miesparat, he ovat sellaisia, he eivät\noikein osaa selvitä elämässä, me voimme kenties auttaa heitä.\" Trine\nkohotti punastuneet kasvonsa Fastradeen päin ja sanoi avomielisesti:\n\"Voi, neiti, Hans onkin niin säyseä humalassa ollessaan.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Fastrade, \"sitä parempi.\"\n\nMutta Egloffille kirjoitti Fastrade: \"Voitte tulla. Fastrade.\"\n\nSeuraavana iltapäivänä odotettiin Egloffia. Paroonitar Arabellalla\noli musta silkkipukunsa yllään. Hän kulki huoneissa huolestuneesti\ntouhuten ja järjestellen. Mietteissään jäi hän seisomaan Fastraden\neteen: \"Luulen, että teemme niin\", sanoi hän, \"että minä annan sytyttää\nlamput salissa jo aikaisemmin, sinä otat hänet vastaan täällä, te\nsanotte toisillenne sen, mikä on tarpeellista, minä olen isäsi luona,\nsitten tulette te sisään meidän luoksemme. Kauvan ette saa viipyä, se\nkiihoittaa isääsi ja voisi olla hänelle vahingoksi. Minä annan teille\nmerkin, milloin teidän tulee lähteä. Hyvä, te menette sitten sinun\nhuoneeseesi ja kihlautuminen jatkuu edelleen, kunnes Christoph kutsuu\nillalliselle. Isäsi tarjoo pullon Château Pape Clémentiä ja pullon\nRoedereriä. Meillä on kalaa, lintuja ja omenapaistosta, luulen että\nsiten kaikki käy hyvin.\"\n\n\"Siis juhla\", sanoi Fastrade pilkallisesti. Vanha nainen kohautti\nkapeita hartioitaan: \"Isäsi on sitä mieltä, että mitä hän ajatteleekin\nasiasta, on kuitenkin kaikki tapahtuva niin, kuin sellaisissa\ntilaisuuksissa on tapana.\" Mutta Fastradea ei tämä kaikki tuntunut\nmiellyttävän ja hänen äänensä kaikui harmistuneena, kun hän sanoi: \"Isä\ntekee tosin hyvin ystävällisesti uhratessaan rakasta Pape Clémentiään,\nmutta minusta ei kihlaus muutenkaan ole mikään erityisen miellyttävä\nhetki, ja jos siitä nyt vielä tehdään seremonia —\"\n\n\"Sitä ei voi muuttaa\", sanoi paroonitar ja kääntyi jälleen puuhiinsa,\n\"jokaisella asialla on muotonsa.\"\n\nAlkoi jo olla hämärä, kun Egloff tuli. Fastrade seisoi keskellä salia\nmustassa pitsipuvussaan, vaalea ruusu vyöhön pistettynä. Hän näytti\nhiukan vihaiselta, niinkuin aina, kun hän oli hämillään. Sisään\nastuessaan hymyili Egloff pilkallista hymyään, mutta Fastrade näki\nheti, että hänkin oli hämillään, ja se rohkaisi häntä. Egloff astui\nhänen luokseen, tarttui hänen käteensä suuteli sitä ja piti sitä sitten\nomassaan. Fastrade huomasi, että hänen kätensä oli hyvin kylmä ja\nvarovainen, ikäänkuin olisi hän pelännyt Fastradeen sattuvan. \"Kiitän\nteitä\", sanoi Egloff, \"en olisi uskonut, että kirjeen odottaminen\nvoi tuottaa sellaista tuskaa, joka hetki tuntui minusta tekoni\nuskalletummalta, mutta en voi odottaa, pelaan mielelläni uhkapeliä.\"\n\nFastrade rypisti hiukan kulmakarvojaan. \"Ah ei, ei sitä\", sanoi hän,\n\"en tahtoisi mielelläni kuulua noiden vastenmielisten pelivoittojen\njoukkoon.\"\n\nEgloff nauroi: \"No hyvä, nimittäkäämme sitä toisin.\" — \"Mutta mistä\ntämä ajatus juolahti mieleenne?\" kysyi Fastrade, \"mehän tunnemme\ntoisiamme niin vähän.\" \"Se oli vain yksi voitonmahdollisuus minulle\nlisää\", vastasi Egloff, \"sillä kun oikein tarkasti tuntee toisensa\n—.\" Mutta Fastrade keskeytti hänet: \"Te ette saa tänään puhua niin —\njumalattomasti.\" — \"Jumalattomasti\", toisti Egloff, \"ei, minä tunnen\nitseni tänään niin hurskaaksi kuin vain se, jolle on tapahtunut hyvä\ntyö.\" Hän suuteli jälleen Fastraden kättä ja sitten olivat he vaiti.\nFastradelle johtui mieleen: niin on, kuin olen aina ajatellutkin, siitä\nmuodostuu naurettava tilanne. Vihdoin alkoi Egloff jälleen puhua:\n\"Näette miten tämä talo tekee minut araksi, unohdan varmaankin tärkeitä\nasioita. Eikö ole vielä muodollisuuksia täyttämättä?\"\n\n\"Meidän on mentävä isäni luokse\", vastasi Fastrade.\n\n\"Luonnollisesti\", sanoi Egloff, \"isällinen siunaus, luonnollisesti.\nTäytyykö sitä vastaanottaessaan polvistua?\" — \"Se ei kai ole\ntarpeellista\", vastasi Fastrade ja meni edellä isänsä huoneeseen.\n\nParooni ja paroonitar Arabella istuivat siellä vakavina ja odottavan\nnäköisinä. Kun Egloff astui sisään, ojensi parooni hänelle hitaasti\nkätensä ja sanoi: \"Terve tuloa, tyttäreni ratkaisu on ollut teille\nsuosiollinen, ja meidän on siis jätettävä kaikki muu kaitselmuksen\nhuostaan. Istukaa, lapset.\" Hän odotti kunnes he olivat istuutuneet\nja jatkoi sitten: \"Isälliset epäilykseni ja huoleni olen ilmoittanut\nteille molemmille. Fastrade on siinä ijässä, jolloin päätetään itse,\nälköön siis tästä kaikesta enää puhuttako.\" Ja vanhaan tapaansa teki\nhän kädellään tutun liikkeen ilmassa. \"Minun on siis vain rukoiltava\ntaivaan siunausta teille. Yhden ehdon tahtoisin kuitenkin asettaa,\nvaadin odotusaikaa, sanokaamme vaikkapa ensi talveen saakka. Te\nette voi pahastua minulle, vaikka vaadinkin tällaista odotusaikaa,\nsaadakseni tietää, tokko tyttäreni tuleva puoliso osoittautuu tyttäreni\narvoiseksi.\" Parooni oli valmis, hän nojautui taaksepäin, hän oli\npuhunut voimakkaasti ja sujuvasti, niinkuin ennen piirikokouksessa, ja\nse tyydytti häntä. Egloff taas ajatteli: tämäpä elämäni viheliäisin\nhetki, tässä saa istua ja kuulla itselleen sanottavan vastenmielisiä\nasioita, ja mitä voi vastata? Vihdoin juolahti hänelle mieleen hyvin\npyöristetty vastaus, jonka hän lausui nopeasti ja huolimattomasti:\n\"Olen täysin tietoinen siitä edesvastuusta, jonka tämä ansaitsematon\nonni asettaa minulle.\" Sanan \"edesvastuu\" kuullessaan höristi parooni\nkorviaan: \"edesvastuusta\", toisti hän, \"aivan oikein. Suuri edesvastuu\nkasvattaa ihmisiä, se on aivan oikein.\" Nyt antoi paroonitar merkin, ja\nFastrade ja Egloff vetäytyivät takaisin.\n\nFastraden huoneessa painautui Egloff lujasti sohvannurkkaan, veti\nFastraden lähelle itseänsä ja sanoi: \"Kas niin, nyt se on ohitse.\nTäällä sinun luonasi on hyvä istua, miellyttävämpää ei voi toivoa.\"\n\"Sinua poloista\", sanoi Fastrade, \"kylläpä sinulle oltiin ankaria.\" —\nEgloff kohautti olkapäitään: \"Se on ohitse, mutta puheeni edesvastuusta\noli hyvin tavattu, se sopi niin täydelleen tunnelmaan.\"\n\nHeidän edessään oli hiljainen talo, ei kuulunut äännähdystäkään,\nkamiinassa räiskyi valkea, ikkunaluukkuja rytyytti kevättuuli. Egloff\noli hetken ollut vaiti, sitten alkoi hän äkkiä nauraa: \"Aina kun\nnäin\", sanoi hän, \"että kaksi kihlautunutta jätettiin juhlallisesti\nja salaperäisesti huoneeseen kahden kesken ja kaiken ympärillä piti\nolla hiljaista, kukaan ei saanut häiritä heitä, tuumin itsekseni: mitä\nne puhuvat? He oppivat tuntemaan toisiansa, no hyvä, miten mahtavat\nhe tehdä sen? Nyt sen tiedän. He eivät puhu lainkaan. Ei ole halua\npuhumiseen, on kuultu, mitä haluttiin kuulla, että on kelvattu, nyt\nollaan niin hyvinvoivan kylläisiä, ettei tarvitse puhua mitään.\"\n\n\"Ja minä ajattelin\", sanoi Fastrade, \"että kun kaksi kihlautunutta jää\nkahdenkesken, silloin saa kuulla paljo suloisia asioita.\"\n\n\"Ah niin, luonnollisesti\", sanoi Egloff, \"nämä suloiset asiat ovat aina\nesillä, mutta ne ovat aina samoja kuin kondiittori Kirschin karamellit.\nToiset ovat ruusunpunaisia, toiset keltaisia ja kaikki silkkipaperiin\nkäärittyjä.\"\n\n\"Niin, niistä pidin ennen hyvin paljon\", tunnusti Fastrade, \"toiset\nolivat ruusun, toiset sitruunan makuisia ja niin makeita, että kun\nniitä söi, hengitys salpautui ja kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta\nmeille sellainen ei mitään merkitse, meidän kihlauksemme on liian\nvakava.\"\n\nEgloff hätkähti: \"Vakava? Miksi olisi meidän kihlauksemme erikoisen\nvakava? Siksikö, että tässä talossa on aavemaisen hiljaista ja\njuhlallista, että isäsi oli ankara ja minut asetettiin koetukselle?\nSe ei saa vaikuttaa meidän kihlaukseemme. Luonnollisesti minä käyn\ntäällä, näyttääkseni, olenko kestänyt kokeen, mutta toisiimme tutustua,\ntoisiamme nähdä tahdomme ulkona. Kun kuulen, miten tuolla ulkona tuulee\nja jyskyttää ikkunanluukkuja, tahtoisin ottaa sinut heti mukaani.\"\nFastrade hymyili: \"Eikö se olisi vastoin lakia, kuten parooni Port\nsanoo?\" Egloff löi kädellään tuolin selustaan ja nauroi ääneensä:\n\"Parooni Port'in lakien rikkomus merkitsee aina yhtä hyvää työtä\nenemmän.\"\n\nHeidän puhuessaan katseli Fastrade tarkoin Egloffin kasvoja.\nNoin läheltä katsoen näyttivät ne hänestä oudoilta, itsepäinen\npojanotsa sileäksi kammattujen hiusten alla oli hänelle tuttu,\nmutta kulmakarvojen välissä oli pari sirpinmuotoista pikku vakoa.\nMyöskin olivat oikeanpuoliset kulmakarvat hiukan korkeammalla kuin\nvasemmanpuoliset, ja se kai antoi kasvoille niiden ylimielisen,\npilkallisen ilmeen. Silmät olivat hyvin tummat, mutta katsoessaan\nkamiinantuleen tulivat ne ruskeiksi niinkuin suuren, mustan\nsyysperhosen siivet, joihin aurinko paistaa. Hän katseli Egloffin\nkättä, joka piteli hänen omaansa, leveätä, valkeata kättä, jossa oli\npitkät, kapeat, omituisen hermostuneesti suippenevat sormet. Fastrade\nmuisti kuulleensa, että Egloff oli hyvin voimakas. Tekisi ehkä hyvää\ntulla noilla käsillä kannetuksi ulos kevättuuleen.\n\n\"Herra nähköön, kasvatukseni\", sanoi Egloff, \"kasvatukseni oli typerää;\nminua hemmoteltiin vallan suunnattomasti ja toisinaan oli kaikki taas\nkiellettyä. Kun sitten myöhemmin ahneesti kävin käsiksi vapauteeni,\npetyin; olin odottanut enemmän. Ylipäänsä koko nykyinen sukupolvi\nnäillä seuduin on jonkun verran laiminlyötyä. Isämme olivat erinomaisen\nhyviä, he ottivat kaiken hyvin vakavasti ja hartaasti. Sinun isäsi kai\nmuistaakseni mielellään puhui isäin tilojen hoitamisen ja hallitsemisen\npyhästä kutsumuksesta. No, me emme oikein jaksaneet enää kohota tähän\nhartauteen, ja uudesta hartaudesta meitä varten ei pidetty lukua.\nJa siitä johtui, ettemme ottaneet mitään oikein vakavasti, emme\nisiämmekään, niin, emme edes isoäitejämme. Siitä kai johtui myöskin\nhalu nauraa kaikille vakaville ihanteille.\"\n\nFastraden kasvoille kohosi tuskallinen ilme; äkkiä kuin ilmestyksenä\nnäki hän edessään sairaalan valkeat käytävät, salit vuoderiveineen,\njoissa valkeilla tyynyillä lepäsivät kalpeat kasvot; nuo suuret\nkärsimysten majapaikat, jonne ne olivat ladotut numeroituina ja ryhmiin\njärjestettyinä.\n\n\"Ja se on kuitenkin niin hirveää.⁰\n\n\"Elämä? luonnollisesti\", sanoi Egloff rauhallisesti, \"peto, jota ei\nvoi kesyttää, jota vastaan ei ole mitään neuvoa. Ennen annoin pedon\nolla petona, nyt täytyy minun varoa, etten anna sen tulla sinua liian\nlähelle\", ja hän painoi Fastradea lujemmin itseänsä vastaan. Fastrade\nhymyili jälleen: \"Mutta täällä Padurenissa\", sanoi hän, \"et saa nauraa\nkenellekään.⁰\n\n\"Mutta Port'in laki\", huusi Egloff huvitettuna, \"Sille me näytämme\npitkää nenää.\"\n\nHuoneissa alkoi nyt vilkastua, paroonitar Arabella hyöri edestakaisin,\nparooni kuljetutti itseään ja vihdoin tuli Christoph ja ilmoitti, että\npöytä oli katettu.\n\nRuokasalissa istui parooni jo pöydässä, pää painuksissa, kalpeat kasvot\nväsyneinä ja huolestuneina; paroonitar Arabella ja Couchon seisoivat\nodottaen tuoliensa takana. Kun Fastrade esitti sulhasensa Couchonille,\nkatseli vanha ranskatar miltei satavuotiailla silmillään keikaillen\nEgloffiin, hymyili hampaattomalla suullaan ja mumisi: \"_Joli garçon_\".\nTäällä käytiin kummitusten seurassa pöytään, ajatteli Egloff. Sitten\nalkoi ateria. Paroonitar piti vireillä miltei kuumeisen vilkasta\nkeskustelua, kuin olisi hän pelännyt, että voisi syntyä epämiellyttävä\npaussi. Hän puhui Egloffeista, jotka hän oli tuntenut, eräästä\nruhtinatar Caronatista, Dietz Egloffin äidinäidistä, hän erehtyi\nsukulaissuhteissa, mille sitten voitiin nauraa. Mutta kun kuitenkin\nsyntyi hetken äänettömyys, katsahti parooni Egloffiin ankarasti ja\nkysyi: \"Vieläkö Sirowissa tulee kaadettavaksi paljo metsää?\" Fastrade\nkatsoi Egloffiin, tosiaankin, tämä punastui kuin poika vastatessaan:\n\"Ei, luulen että riittää jo.\"\n\n\"Niin, meidän metsämme\", jatkoi parooni korkealla äänellä, \"meidän\nmetsämme —\", mutta sitten hän hervottomana vaikeni, niinkuin hänelle\nnykyään useasti tapahtui, kun hän valmistautui entiseen tapaansa\nlausumaan tärkeän mielipiteensä. Paroonitar alkoi jälleen nopeasti\npuhua, hän puhui kalasta, jota juuri oli syöty, suuresta toutaimesta;\nalhaalla puistossa olevan pikku järven toutaimethan olivat kuuluisia\npuhtaasta maustaan, ja sitten puhuttiin muistakin kaloista. Tarjoiltiin\njuuri lintua, kun parooni jälleen kohotti päätään ja kysyi: \"Eivätkö\nmetsänhävityksen johdosta metsotkin häiriinny?\"\n\nTällä kertaa vastasi Egloff rauhallisesti ja tuskin huomattavasti\nhymyillen: \"Ei, metsoille ei tapahdu mitään.\" Parooni nyökäytti\npäätään: \"Niin, niin, metsästyksestä huolehtiminen kuuluu myöskin\naatelismiehen ihanteisiin.\"\n\nChristoph kaatoi nyt Roedererin laseihin, syntyi juhlallinen\nhiljaisuus, vapisevin käsin kohotti parooni lasiaan ja sanoi\nhuolestuneella äänellä: \"No, Arabella, me voimme kai esittää uudelle\nsukulaisellemme sinunmaljan. Jumalan siunaus teille, lapseni.\"\nLasit kilahtivat yhteen, Christoph seisoi herransa tuolin takana,\npani kätensä ristiin ja näytti sellaiselta kuin aikoisi hän itkeä.\nOmenapaistosta syödessä matoi keskustelu vain vaivalloisesti eteenpäin,\nkaikki tunsivat helpotusta, kun paroonitar vihdoin antoi merkin nousta\npöydästä. Aterian jälkeen oltiin vielä hetkinen salissa, poltettiin\npaperossi, parooni puhui salaojituksen tarpeellisuudesta, ja sitten\nsanoi Egloff hyvästi. Fastrade saattoi häntä eteiseen, hän taivutti\npäätään taaksepäin, nähdäkseen Egloffia silmiin, ja nauroi: \"Tämä oli\nkoetuksen päivä\", sanoi hän, \"kun tulen teille, on minun vuoroni.\"\n\"Oikeus vallitsee\", vastasi Egloff, tarttui Fastradea vyötäisistä,\nkohotti hänet ylös ja suuteli häntä. Christoph katseli sitä\nsuunnattoman hämmästyneenä ja kääntyi poispäin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nEgloff makasi metsästysmajassaan yksinkertaisella, laudoista\nkyhätyllä lepovuoteella. Hän kääriytyi vaippaansa, sillä oli kylmä.\nHänen vieressään pöydällä oli pullo portviiniä ja lasi, messinkinen\nkynttilänjalka, jossa palavan kynttilän liekki lepatti ankarasti\npikku puuraajan rakosista käyvässä vedossa. Tuolilla istui vanha\nmetsänvartija Gebhard, vihreä lakki syvään otsalle painettuna, kasvot\npuolittain suuren parran peitossa niinkuin saaliin käärittynä; he\nodottivat molemmat aikaa lähteä soitimelle. \"Puhukaa, Gebhard, puhukaa,\nmuuten nukutte\", sanoi Egloff. Gebhard avasi pienet silmänsä, jotka\nolivat umpeen painumaisillaan, ja alkoi kuuliaisesti jutella. \"Jaa-a,\nkun ajattelen, mitä kaikkia vieraita meillä täällä on ollutkaan,\nhienoja naisia ja muita.\" \"Ei siitä, Gebhard\", keskeytti Egloff,\n\"puhukaa rauhallisemmista asioista. Vaikka olettekin nuoruudessani\nollut opettajanani moninaisissa synneissä, niin ei ole kuitenkaan\noikein puhua niistä.\" \"Minä puhun muusta\", mumisi Gebhard.\n\n\"Jos teidän välttämättömästi täytyy puhua naisista, niin puhukaa\nhyvistä, rauhallisista, naineista naisista.\" Gebhard nauraa kikatti\npartaansa. \"No, niitäpä on minulla itselläni ollut kolme. Ensimäinen\noli semmoinen pieni ja pyylevä, tuhma hän oli, mutta hyvä vaimo.\nVahinko, että hän kuoli, minulta. Toinen oli rouva paroonittaren\nkamarineiti, hänellä piti muka olla päänsärkyä niinkuin rouva\nparoonittarellakin ja sängyssä piti hänen juoda kahvia. Kun sitten tuli\nlapsi, oli hän liian heikko ja kuoli pois. No, ja kolmannen vaimoni\ntuntee herra parooni.\"\n\nEgloff kohensihe hiukan vuoteellaan: \"Mies\", sanoi hän, \"mitä te\npuhutte, mitä minua teidän vaimonne liikuttavat? Kolme vaimoa on teillä\nollut ja kaikki kolme olette ottanut. Ja miksi? Mitä erikoista siinä\noli?\"\n\n\"No, ei mitään\", tuumi Gebhard, \"naiset tahtovat päästä naimisiin, mitä\nsiitä sitten tuleekin. Niin se on, että kun joku pitää matkustamisesta,\nlähtee hän matkalle; mitä hänelle matkalla tapahtuu, se nähdään.\"\nEgloff painui jälleen vuoteelleen: \"Oh, Gebhard, te käytte viisaaksi,\nolkaa sitten mieluummin vaiti.\"\n\nUlkona majan ympärillä pitivät suuret kuuset taukoamatonta huminaansa,\njoka toisinaan paisui, toisinaan taas muuttui hiljaiseksi ja pehmeäksi\nkuin rauhallinen hengitys. Egloff sulki silmänsä, tahtoi antaa tämän\nmetsän suuren, uneksivan äänen tuudittaa itsensä nukuksiin. \"Kolme\nvaimoa on tuolla vanhalla syntisellä ollut\", ajatteli hän, \"noin vain\nilman muuta, ja minä en selviä edes tästä yhdestä kihlauksesta.\"\nKuinka tavattoman yksinkertaisilta olivat naiset tähän saakka hänestä\ntuntuneet. Tuossa oli se, joka tahtoi omistaa naisen, ja tuossa oli\nnainen, joka tahtoi antautua, miten yksinkertaisesti ja luonnollisesti\nkaikki selviää. Liddynkin laita oli ollut näin, heidän kohtauksensa\nviime kesänä Sirowin öisessä puistossa olivat häntä jännittäneet, hän\noli aina iloinnut nähdessään Liddyn valkean puvun kajastavan puiden\nlävitse tai kun hän sitten piti tuota naista värisevänä käsivarsillaan.\nMutta milloinkaan ei häntä ollut tehnyt levottomaksi se, mitä Liddy\nmahtoi ajatella hänestä tai mitä hänen sielussaan mahtoi tapahtua, ja\nnyt tämän tytön keralla tuli hänen mieleensä tuollainen epävarmuus,\njoka teki hänet levottomaksi, ja sitten ajatus: miksi rakastaa sinua\ntuo tyttö? Hän näkee kai sinussa jonkun toisen, väärinkäsitys selviää\nja sinä kadotat hänet. Ja sitten alinomainen ponnistus ollakseen tuo\ntoinen, jonka hän hänessä näki. Herra paratkoon, sellaisen tytön\nkanssa ei milloinkaan tiennyt, missä oltiin. Toisinaan oli se häntä\naivan lähellä ja sitten taas omituisen kaukana. Edellisenä iltana\ntäällä metsässä, kun lämmin lounaistuuli puhalsi ja tuoksui niin\nhuumaavasti kostealta maalta ja ummuilta, silloin oli kaikki ollut\nniin luonnollista ja selvää, silloin kulkivat he lähelle toisiaan\npainautuneina ja kumpikin tunsi toisensa kuumeisen veren. Silloin ei\najatuksia kaivattu. Ja sitten heti seuraavana päivänä kävelyretkellä\noli hän jälleen ollut täysi linnanneiti, joka pysytti hänet etäällä,\njoka puhui maailmasta, kuin olisi se ollut hyvin sisustettu salonki,\nmissä pelkkiä hyvin kasvatettuja ihmisiä eli varmojen lakien alaisina,\nniin, hän suorastaan tyrkytti hänellekin saman jalomielisyyden, hienon\nkasvatuksen, lait, pani ne häneen. Silloin hän saattoi miltei vihata\nFastradea, hän olisi silloin mielellään sanonut hänelle jotain,\nmikä häntä kuohutti ja nöyryytti, mutta hän oli liian arka. Kun nuo\navoimet, hohtavat silmät katselivat häntä ikäänkuin löytääkseen hänestä\njotain erikoista uutta, kaunista, silloin hän aina pelkäsi, että ne\nlöytäisivät hänestä tuon mitättömän olennon sopimattomine, höltyneine\najatuksineen. Hän huokasi. Hyvä jumala, ja millaisia järkähtämättömiä\ntodellisuusihmisiä tuollaiset tytöt olivat. Jokainen elämys sai tarkat\nääriviivat, oli silmissä niin asiallisena ja selvänä, kuin ei sitä enää\nmilloinkaan voisi pyyhkiä pois. Heittää menemään joku elämys, niinkuin\nme heitämme poltetun savukkeen, sitä he eivät voineet. Heille muuttui\njokainen elämys omaisuudeksi, joka täytyi ottaa lukuun, ikäänkuin\nolisi se täytynyt viedä pääkirjaan jotakuta tulevaisuudessa tapahtuvaa\ntilintekoa varten. Hän ei milloinkaan ollut tuolla tavalla suhtautunut\ntodellisuuteen, hän oli aina ollut itselleen elämys, joka oli tullut\nhänen osakseen sattumalta, joka tosin toisinaan oli melko miellyttävä,\nmutta jonka tarpeen tullen voi myös heittää menemään.\n\nHän ojentautui suoraksi; tämä itsensä ja Fastraden arvioiminen teki\nhänet samalla kertaa väsyneeksi ja levottomaksi. Hän kaatoi lasinsa\ntäyteen. Vanhalla portviinillä oli toisinaan ominaisuus saada sekavilta\nja pulmallisilta näyttävät asiat yhtäkkiä tuntumaan yksinkertaisilta\nja selkeiltä. Vedossa häilyi kynttilän liekki sinne tänne. Gebhard\ntorkkui, hänen varjonsa, suurena ja muodottomana, hyppi alinomaa\nseinällä. Ulkona näytti tuuli asettuneen, vain hiljainen, uninen suhina\nkävi vielä metsän halki. Nyt kuului selvästi ympärillä olevien pienten\nvesien loiskina kuin virkeä, itsepäinen nauru, joka helisi yön suureen\nrauhaan. Sitten kuului äkkiä pöllön valittava huuto, johon toinen\nvastasi kauempaa. \"Niiden on hyvä\", ajatteli Egloff, \"kutsua toisiaan\nnoin viileässä pimeydessä, lentää toistensa luokse oksien ja umpujen\nvälitse viettämään lemmen yötä — hienon hienoa!\" Hän nojasi jälleen\ntaaksepäin, hän ei tahtonut enää ajatella mitään muuta, vain Fastradea,\nFastradea. Niin, olihan helppoa tuntea todellisuus, omatessaan\nniin ruhtinaalliset käsivarret ja käydessään illalla vuoteeseen ja\nherätessään aamulla niin ruhtinaallisella ruumiilla. Miellyttävä\nuneliaisuus painoi nyt hänen jäseniään, ajatukset kävivät epäselviksi,\nalkoivat muuttua unelmiksi, unelmiksi, joihin metsän kohina ja pienten\nvesien loiskina sointuivat, yhtyen toisinaan jo lähellä olevien\npöllöjen huutoon.\n\nEgloff heräsi kylmään tuulenpuuskaan, joka puhalsi majaan. Gebhard oli\navannut oven ja katseli ulos. \"Lienee aika lähteä\", sanoi hän, \"taivas\npuiden takana näyttää minusta jo niin vaalealta.\" Egloff hypähti\npystyyn, lyhyt uni oli tehnyt hänelle hyvää ja hän iloitsi tulossa\nolevasta metsästyksestä. Hän otti kiväärinsä ja sammutti kynttilän.\n\"Lähdetään\", sanoi hän.\n\nUlkona oli vielä pimeä; hyvän matkaa kulkivat he mukavaa metsäpolkua,\nkunnes tulivat soiselle maalle, joka oli valkeana sumusta. Pimeys\nvalkeni vähän, se kävi mustanharmaaksi, ja puut ja pensaat voi siinä\njo selvästi erottaa. Egloff ja Gebhard alkoivat astua varovaisesti,\nmaa painui heidän jalkojensa alla, jokainen askel aiheutti pienen\nläiskähdyksen tapaisen äänen, sitten tuli paksulta sammalia kasvavia\nkohtia, joihin jalka vaipui kuin paksuun patjaan. Toisinaan metsästäjät\npysähtyivät ja kuuntelivat, erottaakseen metsästä kuuluvan solinan\nja suhinan keskeltä sen äänen, jota he odottivat. Maaperä kävi nyt\nkovemmaksi, heidän edessään seisoi pitkiä, vanhoja honkia, joiden\ntummissa latvoissa keveä tuuli suhisi metallisen kirkkaasti. Gebhard\njäi jäljelle ja Egloff hiipi varovasti eteenpäin. Ihana jännitys pani\nhänen verensä nopeampaan liikkeeseen. Äkkiä kuului ääni, joka kulki\nkuin pelon tunne hänen ruumiinsa lävitse. Hän odotti, ääni kuului\nuudelleen, ja sitten alkoi tuolla edessäpäin pimeydessä tuo omituinen\nsihinä ja maiskutus, joka teki Egloffin kuuroksi kaikille muille\nmetsän äänille. Hän hiipi ja juoksi, huolellisesti pysytellen piilossa\nja yhä tarkaten linnun intohimoista ja julkeata lemmenhuutoa, joka\nkaikui pimeässä. Milloin koiras hetkiseksi vaikeni, seisoi Egloff kuin\nkiinninaulittuna hiljaa paikallaan ja kuuli sydämensä tykyttävän niin\nääneen, kuin olisi joku painavin askelin juossut hänen jäljessään.\nVihdoin oli hän aivan lähellä koirasta, hän näki sen hämärässä tuolla\nhonganoksalla suurena ja mustana ihmeellisine, jäykkine liikkeineen.\nEgloff tähtäsi ja laukaisi, jotain putosi maahan, kuului siipien\nräpytystä, sitten oli kaikki hiljaa. Oiva riemun tunne teki Egloffin\nvallan kuumaksi, takanaan kuuli hän Gebhardin tulevan juosten. Kaikki\njännitys oli ohitse, he menivät paikalle, siellä makasi musta lintu\nrauhallisena, sammunein silmin, siinä ei ollut enää mitään kiihottavaa,\nmikä juuri vastikään oli jännittänyt Egloffin jokaisen hermon. Egloff\nistuutui kannon nenään ja sytytti paperossin. Aamu hämärsi, puut ja\npensaat, jotka vielä äsken olivat näyttäneet niin merkillisiltä ja\ntärkeiltä, seisoivat siinä nyt selvinä ja merkityksettöminä. Joka\nkerta tällaisen metsästyksen jälkeen täytti Egloffin mielen sama\nalakuloisuuden ja selviämisen mieliala, kun hiipimisen ja kuuntelun\npetoeläin-tunne oli ohitse. \"Lähdetään\", sanoi hän Gebhardille.\n\nHalki hämärtävän aamun kulkivat he kotiin päin. Päivästä lupasi tulla\nkaunis, taivas oli valkea ja utuinen ja lukemattomat kurpat päästelivät\nkukkulalta kimeitä lurituksiaan ja harakat räkättivät lepikössä. Egloff\najatteli nyt vain sitä, miten makealta tuntuisi oikaista itsensä\nvuoteelleen, kaikki muu oli hänestä tällä hetkellä yhdentekevää.\nMaantiellä kohtasivat he kaksivaljaikon vetämät vaunut; niissä istui\npikkukaupungin tohtori Hansius, hänen suuret kasvonsa keltaisine\ntäyspartoineen katosivat melkein kokonaan korkeaan viitankaulukseen,\nsinisten lasien verhoamat silmät olivat suljetut, hän torkkui.\n\"Tohtori, tohtori!\" huusi Egloff. Tohtori hätkähti ja antoi vaunujen\npysähtyä. \"Ah, parooni Egloff\", sanoi hän, \"hyvää huomenta. Ollut\nmetsällä? No, näenhän jo, onnittelen.\" \"Kiitän\", vastasi Egloff ja\npysähtyi vaunujen eteen. \"Missä te liikutte näin varhain?\" Tohtori teki\nväsyneen, torjuvan kädenliikkeen. \"Minulla, minulla, herra nähköön,\nei ole lepoa. Eilen illalla haettiin minut Witzowiin.\" \"Onko vanha\nherrasväki siellä sairaana?\" kysyi Egloff. \"Ei\", vastasi tohtori,\n\"vanhukset eivät sairasta, vaan aina vain nuoret, paroonitar Gertrud\nhermoineen. No, ja kun yöllä tulen kotiin, on siellä jo odottamassa\nsana, että minun on heti mentävä Barnewitziin, paroonittarella on\nhermokohtaus. Hermot ja hermot, siinä on myöskin sellainen uusi\nkeksintö, josta vanhuksemme eivät tienneet mitään.\n\n\"Niin, niin, tohtori\", sanoi Egloff, \"te olette aina vanhojen puolella.\nNo, hauskaa matkaa, ajattelen teitä sängyssä.\" Tohtori jatkoi\nmatkaansa. Vai niin, pikku Liddy on siis sairaana, johtui Egloffin\nmieleen, kun hän kulki kasteesta märkien ruis- ja vehnäpeltojen ohi\nlinnaa kohden; minun tähtenikö ehkä? Se ei nyt enää mitään merkitse,\nsen täytyy olla lopussa, se olikin Fritz Dachausenin vuoksi aina ilkeä\njuttu.\n\nKotona kävi hän heti vuoteeseen. \"Käydä metsästyksen jälkeen\nvuoteeseen\", tuumi hän itsekseen, \"se on aivan kiistämätön ja täysi\nonni.\"\n\nEgloff nukkui sikeästi ja uneksimatta myöhäiseen päivään saakka;\nhän heräsi siihen, että Klaus seisoi hänen vuoteensa vieressä ja\nilmoitti, että oli pian päivällisaika. Egloff katsoa tirkisteli\nauringonpaisteeseen, joka täytti huoneen, ja ojenteli jäseniään,\njoihin oli jäänyt miellyttävää kankeutta edellisen yön ponnistuksista.\n\"Hyvä ilma siis\", totesi hän. Oliko tänä päivänä mitään, josta hän\nvoisi iloita? Oli, hänenhän piti illalla tavata Fastradea metsässä.\nNo, sitten kannatti aloittaa tämä päivä. \"Kuuluuko mitään uutta?\"\nkysyi hän. \"Herra Mehrenstein oli täällä\", kertoi Klaus, \"mutta\nkuultuaan että herra parooni nukkui vielä, ajoi hän pois.\" Egloff\nrypisti kasvojaan: \"Ystäväiseni\", sanoi hän, \"olkoon se sanottu\nkerta kaikkiaan, Mehrensteinin nimeä älköön tarittako minulle\nmilloinkaan heti herätessäni, siihen ei se sovellu. Kas niin, nyt\nnousen.\" Kun Egloff astui huoneestaan, tapasi hän isoäitinsä ja neiti\nvon Dussan arkihuoneesta käsityön äärestä. He hymyilivät hänelle\nmolemmat ystävällisesti. Nyt, kun hän oli kihloissa, osoittivat\nmolemmat naiset mikäli mahdollista vielä enemmän ystävällisyyttä ja\nhienotunteisuutta häntä kohtaan kuin muuten, mutta ystävällisyydessä\noli kuin jotain surumielistä, kuin sääliä, jota osoitetaan sille, jolle\non annettu anteeksi harha-askel. Egloff istahti naisten luokse, puhui\nmetsästyksestä ja kertoi että Gertrud Port ja Liddy Dachausen molemmat\nolivat sairaina. Paroonitar nosti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi:\n\"Gertrud parka on turmellut elämänsä tuolla ulkona ja Liddy Dachausen\n— herra nähköön, niistä perheistä ei milloinkaan tiedä, mitä tauteja\nsiellä vallitsee.\"\n\nEgloff nauroi. \"Sellaiset vieraat kansat\", tarkoitat, \"tuovat vieraita\ntauteja maahan.\" Paroonitar ei nauranut, vaan sanoi vakavana:\n\"Fastrade, jumalan kiitos, on ainakin terve.\"\n\n\"Onhan hän sentään muutakin kuin vain terve\", huomautti Egloff.\nMolemmat naiset painoivat pelästyneinä katseensa käsitöihinsä ja\nparoonitar mumisi anteeksi pyytäen: \"Tarkoitan vain, että terveys on\narvokas herran lahja.\" Syntyi epämiellyttävä vaitiolo, kunnes neiti\nvon Dussa jälleen kohotti päätään, katseli miettivästi ulos ikkunasta\nniinkuin aina, kun hän tahtoi huomauttaa jotain henkevää, ja sanoi:\n\"Tässä paroonitar Dachausenissa on jotain, jota en voi täysin käsittää.\nEn tahdo sanoa, että hän olisi minulle kuin vieraskielinen kirja, hän\non pikemminkin kirja, joka on käännetty vieraasta kielestä ja johon\nkuitenkin on jäänyt joukko käsittämätöntä.\"\n\n\"Ah, te tarkoitatte\", vastasi Egloff, \"käännetty Birkmeieristä\nDachauseniksi. Mutta pikku Liddy ei olekaan olemassa tutkittavaksi,\nvaan katseltavaksi.\"\n\n\"Totta kyllä, tätä vaatimusta hän vartoi\", sanoi neiti von\nDussa terävästi. Sitten lähdettiin syömään. Pöydässä puhuttiin\npiakkoin pidettävistä päivällisistä. Viime aikoina oli näistä\npäivällisistä puhuttu hyvin paljo ja paroonitar muisteli kaikkia\nniitä hovipäivällisiä, joilla hän oli ollut mukana, ja puhui pyhällä\nhartaudella _Punch glacé'sta_, Chevreuil à la providencesta ja _Timbale\nà la Marie Antoinette'sta_. Kun tämä puheenaine oli tyhjennetty, tuli\npuhe hyasinteista, joita pantaisiin ikkunalle ja paroonitar sanoi\nhiukan juhlallisesti, niinkuin hänellä viime aikoina niin useasti\noli tapana: \"Niin kauan kuin minulla on mitään sanomista, pannaan\ntäällä keväisin aina hyasintteja ikkunoihin. Sittemmin, kun minä olen\nummistanut vanhat silmäni, tehkööt muut niinkuin haluavat.\"\n\nIltapäivällä, kahvia juotaessa, poltteli Egloff sikaariaan; keltainen\niltapäiväauringon paiste huoneissa ja kamiinalla olevan pienen,\nsuitsutusta sisältävän lampun raskas tuoksu olivat aina vaikuttaneet\npainostavasti hänen mielialaansa. Naiset tekivät yhä edelleen\nkäsityötään, vain kerran syntyi vähän eloisampaa keskustelua, kun\nparoonitar kysyi: \"Ajatko Padureniin?\"\n\n\"En\", vastasi Egloff, \"minunhan pitäisi mennä sinne osoittamaan,\nkestänkö kokeen, ja siihen ei minulla ole halua.\"\n\nParoonitar punastui närkästyksestä: \"Nuo Warthet\", sanoi hän, \"ovat\naina olleet käsittämättömän omahyväisiä. He ovat aina esiintyneet,\nikäänkuin hyve kuuluisi Padurenin etuvarustuksiin.\"\n\nEgloff kohautti olkapäitään ja oli vaiti. Vihdoin päättivät naiset\nvielä vähäksi aikaa mennä ulos, ja kun oli niin kosteata, halusi\nparoonitar kävellä puiston pienessä kävelyhallissa. \"Sinä, poikaseni\",\nsanoi hän, \"vielä kai vähän lepäät. Pidän huolta siitä, että talossa\non hiljaista. Voit olla rauhassa, niin kauan kuin vanhat silmäni ovat\navoimina, pidetään aina huoli siitä, että sinun iltapäiväleposi aikana\ntalossa on hiljaista. Jo isäsikin piti siitä.\"\n\nEgloff vetäytyi huoneeseensa, heittäytyi sohvalleen, nojasi päänsä\ntaaksepäin: kas niin, nyt ei muuta kuin maata hiljaa ja iloita\nillan tulosta. Ikkunastaan saattoi hän nähdä pienen kävelyhallin\npuutarhassa, siellä astelivat paroonitar ja neiti von Dussa mustiin\nviittoihin kääriytyneinä, saalit päässä, pienin, tahdikkain askelin\nedes takaisin. Lapsuudestaan saakka tunsi hän tämän kuvan, nuo molemmat\ntummat olennot, jotka kävelivät siellä iltapäiväauringon paisteessa\nedestakaisin, ja aina olivat ne näyttäneet hänestä vallan surullisen\nepäintressanteilta. Hyvä, että elämässä oli sentään muutakin kuin tuo\npieni aurinkoinen kävelyhalli, ajatteli hän.\n\nAurinko oli jo laskenut, kun Egloff ja Fastrade vielä käsikkäin\nkulkivat pitkin metsänreunaa. Oli aivan tyyni. Liikkumattomina\nkohottivat koivut ja tammet oksiaan, joiden ummut olivat vielä\nsuljettuina, ja lepät ylt'yleensä kukkaterttujen koristamia latvojaan\nkohti kalpeata, lasikirkasta taivasta. Turpeen alla kuiskivat ja\nsolisivat näkymättömät vedet ja ilma oli kosteata ja suloista. Fastrade\nsinisessä, ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan, sininen huopahattu päässä,\navasi hiukan huuliaan, hengittääkseen maan ja umpujen tuoksua. Hänestä\ntuntui erinomaisen hyvältä ja kodikkaalta tässä kevätmaailmassa. Egloff\noli tänään hermostunut ja ärtyinen, Fastrade tunsi sen kyllä, mutta\nhän oli ylpeä siitä, että saattoi noin hallita tässä miehessä olevaa\nlevotonta ja rajua.\n\n\"Tietysti olen ajatellut sinua\", sanoi Egloff, \"yöllä tuolla majassa\nja kotona, milloin en suorastaan nukkunut. Miellyttävää se ei ole.\"\nFastrade hymyili: \"Tosiaanko, eikö se ole miellyttävää?\"\n\n\"Miten se voisi olla miellyttävää\", vastasi Egloff ärtyisesti, \"tähän\nsaakka en ole juuri vaivannut päätäni lähimmäisilläni, nyt täytyy minun\najatella ja aprikoida yhtä ainoata tyttöä, ikäänkuin olisi tilinpäätös\nkysymyksessä.\"\n\n\"Poika parka\", sanoi Fastrade osaaottavasti, \"olenko minä niin vaikea\nlaskutehtävä.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä tiedän\", pilkkasi Egloff, \"tahdotte kaikki olla\nselkeitä kuin kristallit, jokainen teistä pitää itseään tuona\nkuuluisana kirkkaana järvenä, jonka vesi on niin kuultavaa, että voi\nnähdä sen pohjassa oleviin kareihin asti. Mutta itse asiassa ei teistä\ntiedä yhtään mitään. Muuten on typerä miesten tapa haluta ajatella\nkaikki loppuun saakka. Tahdoin ajatella sinut loppuun asti. Sinä aiot\nsanoa minulle, että sinä olet myös ajatellut minua, niin, niinkuin te\nnaiset ajattelette. Joukko pieniä, naurettavia seikkoja, jotka ovat\nteille yhtä tärkeitä kuin me itse.\"\n\n\"Eihän aina tarvitse ajatella toisiaan\", sanoi Fastrade, \"voi myös\ntuntea toisensa. Kun istun isän luona ja luen muistelmia, tai kuuntelen\nRuhkea tai kirjoitan muistiin menoja ja tuloja, tai kun autan täti\nArabellaa liinavaatekaapin järjestämisessä, aina tunnen, että sinä olet\nolemassa ja että ajatukseni joka silmänräpäys voivat palata luoksesi.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi Egloff, \"sehän on kuin rasiallinen sokerimantelia\nkirjoituspöydän laatikossa ja iloinen tietoisuus, että milloin tahansa\nvoi mennä ja ottaa palasen.\"\n\nHe olivat hetkisen ääneti ja kuuntelivat kottaraista, joka istui\nkuusenlatvassa ja siipiään räpytellen ja piipittäen lopetti\niltavirttänsä. Kun Egloff jälleen alkoi puhua, kuului hänen äänensä\nvihaiselta ja surulliselta: \"Mitä oikeastaan tiedän sinusta?\" Fastrade\nkatsoi häneen ja hymyili: \"Mitä tahdot tietää sitten?\"\n\n\"No\", vastasi Egloff, ja Fastrade kuuli hänen äänestään selvästi, että\nhän tahtoi olla julma, \"miten oli tuon kandidaatin, rakastitko häntä?\"\n\nFastrade punastui, mutta katsoi häntä lujasti silmiin. \"Kyllä\", vastasi\nhän, \"niinkuin siihen aikaan osasin rakastaa. Säälin häntä niin\nsyvästi, hän oli niin yksinäinen, arka ja avuton, tahdoin olla hänen\nluonaan ja tehdä hänelle hyvää.\"\n\n\"Minä muistan hänet\", sanoi Egloff kevyesti, \"hänellä oli liian\nlyhyiksi leikatut kynnet ja hänen hiuksensa ulottuivat takaa kauluksen\nyli. Niin on kaikilla kandidaateilla.\"\n\n\"Silloin et muista häntä\", innostui Fastrade sanomaan, \"hän oli aina\nerittäin hyvin puettu.\"\n\n\"Niinkuin kandidaatit yleensä pukeutuvat\", tuumi Egloff, \"yhtäkaikki,\nsinä matkustit hänen luokseen.\"\n\n\"Minä matkustin hänen luokseen\", vastasi Fastrade ja hänen äänensä\nalkoi vavista, \"koska hän oli kuolemaisillaan ja koska olin luvannut\nolla hänen luonaan, jos hän tarvitsisi minua. Sinua ei voine loukata\nse, että pidin hänelle antamani lupauksen ja olin hänelle uskollinen.\"\n\nEgloff kohautti olkapäitään: \"Ajatuksessa, että olet ollut uskollinen\njollekulle toiselle, ei ole mitään erikoisesti minulle mieluista.\nMuuten käytät sanaa sääli. Onko sääli ja rakkaus samaa?\"\n\n\"Luulen niiden kuuluvan läheisesti yhteen\", vastasi Fastrade.\n\n\"Säälit siis minuakin?\" tutkasi Egloff yhä itsepäisesti ja ärtyisästi.\n\n\"Kyllä\", vastasi Fastrade ja koetti antaa äänelleen varman ja urhean\nsävyn, \"kun näen, että olet levoton ja kiusaantunut, että kaikki ovat\nsinua vastaan, silloin säälin sinua ja tahtoisin tehdä jotain, jotta\nympärilläsi kirkastuisi ja valkenisi.\"\n\n\"Oo, ymmärrän\", sanoi Egloff yhä edelleen ärtyneesti ja pilkallisesti,\n\"järjestystä rakastava nainen, joka tulee epäjärjestyksessä olevaan\nhuoneeseen ja jonka valtaa intohimoinen halu järjestää. Sinä tahdot\nsiis parantaa ja kasvattaa, rakkaus on sinussa pedagoginen vietti —\nkuinka sanoisin — guvernanttivietti. Sitähän sinä tahdot, eikö totta?\"\n\nHe olivat pysähtyneet; Fastrade oli irtautunut Egloffin käsivarresta\nja nojasi selin koivunrunkoon. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja\nloukkaantuneeksi. \"En tahdo mitään\", sanoi hän väsyneesti, \"muuta kuin\nettä kuulumme yhteen.\" Hänen silmänsä tulivat kosteiksi ja kyyneleet\njuoksivat pitkin hänen poskiaan. Egloff seisoi hänen edessään ja\nkatseli totisena ja ihmetellen itkeviä tytönkasvoja. Sitten otti\nhän Fastradea käsistä: \"Joutavia\", sanoi hän, \"tässä ei ole mitään\nitkemistä, tuleehan puhuttua yhtä ja toista, mutta eihän se ole\ntärkeätä.\" Hän veti Fastraden luoksensa, ja kun hän suuteli kyynelistä\nkosteita kasvoja, tunsi hän, miten tytön ruumis hänen sylissään kävi\npainavaksi ja hervottomaksi.\n\nYli maan hiipi jo hämärä, sumu nousi ilmaan valkeana sauhuna ja\nsuurella tasangolla vilkkuivat jo linnojen valopilkut. Fastrade pyyhki\nkyyneleet silmistään ja tarttui jälleen Egloffia käsipuoleen. \"Ei se\nollut mitään\", sanoi hän, \"kevätilma tekee heikoksi.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", tuumi Egloff, \"ei alinomaisesta vahvuudestakaan\nmihinkään ole.\"\n\nNiin kääntyivät he jälleen levollisina ja hiukan miettiväisinä kotiin\npäin.\n\nKun Fastrade tuli kotiin, hyöri hän vilkkaasti huoneessaan, järjesteli\ntavaroitaan ja alkoi kirkkaasti ja ääneensä laulaa itsekseen. Se ei\nmuuten ollut hänen tapojaan, mutta tänään se teki hänelle hyvää.\nParoonitar Arabella oli paroonin huoneessa, jossa Ruhke paraikaa seisoi\nparoonin edessä, esittäen selontekoaan. Ruhke vaikeni äkkiä ja kaikki\nkolme kuuntelivat. \"Hän laulaa\", sanoi paroonitar. \"Se on uutta\", sanoi\nparooni. Myös Couchon, joka oli torkkunut korttiensa ääressä, heräsi,\nkallisti päätään olkapäähänsä ja kuunteli.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nFritz von Dachausen istui aamulla peilin äänessä ja saippuoi\nleukaansa. Grünfeld, vanha palvelija, seisoi hänen takanaan ja katseli\ntarkkaavasti, kuinka hänen herransa ajeli partaansa. \"No\", sanoi\nDachausen, \"mitä kuuluu viime yön ajalta rouva paroonittaresta?\"\nGrünfeldin kasvot tulivat huolestuneen näköisiksi, sillä hän huomasi\nkyllä, että hänen isäntänsä katseli häntä peilistä. \"Amalia sanoo\",\nvastasi hän, \"että rouva paroonittaren yö ei ole ollut levollinen.\nYöllä rouva paroonitar otti tulta ja alkoi lukea kirjeitä.\nMyöhemminkään ei hän saanut unta, mahdollista, arvelee Amalia, että\nkirjeetkin kiihottivat rouva paroonitarta.\" \"Kirjeet?\" kysyi Dachausen.\n\"Niin, kirjeet\", vahvisti Grünfeld, \"Amalia näki ne vielä tänä aamuna\npöydällä vuoteen vieressä.\" \"Joutavia\", sanoi Dachausen vihaisesti,\n\"rouva paroonittarella ei ole kirjeitä, jotka voisivat kiihoittaa\nhäntä.\" Kun ei Grünfeld osannut vastata siihen mitään, alkoi Dachausen\najella itseään; kun tämä vaati hänen tarkkaavaisuutensa, pääsivät\najatukset vain puuskittaisin kulkemaan hänen päässään. Mitkä kirjeet?\nNekö, jotka hän sulhasena ollessaan oli kirjoittanut Liddylle? Mutta\nnehän eivät varmaankaan olleet kiihoittavia. Kysyisiköhän hän, miltä\nkirjeet olivat näyttäneet? Oliko niitä paljo? Ei, se ei sentään käynyt\nlaatuun. Parta oli nyt ajettu ja hän jatkoi pukeutumistaan. Silloin\nalkoivat ajatukset luistaa sukkelammin. Tuo ilmoitus kirjeistä avasi\näkkiä kokonaisen epämieluisten ajatusten sulun. Yhä hän kohtasi nyt\ntuollaisia salaperäisiä, levottomuutta herättäviä asioita. Liddyn\nkoko sairaudessahan oli jotain salaperäistä ja selittämätöntä. Hän\noli hermostunut, hyvä, sellaistahan esiintyi naisissa, mutta yksi\nLiddyn sairauden päätuntomerkkejä oli ettei hän voinut oikein sietää\nmiestänsä. Sitä oli nyt jatkunut jo viikkoja. Milloin se oikeastaan\nalkoikaan? Tuona iltana, jolloin Gertrud Port oli heillä ja Liddy sai\npyörtymyskohtauksen. Gertrud oli tuonut tiedon Egloffin ja Fastraden\nkihlauksesta. Tässä pysähtyivät ajatukset, tässä olivat ne viime\naikoina jo useasti pysähtyneet, ikäänkuin pelkäisivät ne jotain, ikään\nkuin tahtoisivat ne arasti painautua jonkun ohitse. Dachausen oli nyt\nvalmis, Grünfeld sukaisi vielä hellävaroen harjalla hänen vaatteitaan\nja sitten he molemmat menivät ruokasaliin.\n\nOli kaunis päivä, huone oli täynnä auringonpaistetta ja\nhyasintintuoksua. Kun Dachausen istuutui pöytään ja antoi tarjoilla\nitselleen teetä, tuli hänen sydämensä yhtäkkiä vallan sanomattoman\nsurulliseksi. Miten hän olikaan aina rakastanut tätä ateriaa, kun\nLiddy istui tuossa häntä vastapäätä, ruusunpunaisena ja aamukylvystä\nraikkaana, kumartaen kasvonsa teekupin ylitse. Hyvä jumala, elämä tämän\nkauniin naisen kanssa oli tähän saakka ollut niin äärettömän hauskaa,\nkaikki hänessä oli niin raffineerattua, niin yllättävän oikukasta\nja suloista. Ja nyt äkkiä oli kaikki hävinnyt. Miksi? Ken oli sen\naikaansaanut? Hän ajatteli taas tuota samaa, jota hän kaiket päivät\noli hautonut mielessään, miksi pyörtyi hän juuri silloin, kun kuuli\nDietzin kihlauksesta? Onko Liddy rakastunut Dietziin? Tee, jota hän\njoi, maistui hänestä katkeralta, hän tunsi suorastaan ruumiillista\npahoinvointia, oliko se tosiaankin mahdollista? Hän alkoi käydä lävitse\nmuistojansa, ja tosiaankin, hänen mieleensä oli patoutunut joukko pikku\nmuistoja, jotka nyt purkautuivat esille toinen toisensa jälkeen ja\nsaivat tuskallisen merkityksen. Niiden joukossa oli muuan ilta, jolloin\nhän oli jättänyt Liddyn ja Dietzin kahden, koska joku oli tahtonut\npuhutella häntä. Kun hän tuli takaisin, oli Liddy omituisen kiihottunut\nja punainen ja Egloffilla oli pilkallinen hymynsä kasvoillaan. Liddy\nnousi ja lähti nopeasti huoneesta. Ja sitten oli joku kerran tuonut\nkirjeen. \"Ah, Gertrudilta\", oli Liddy sanonut. Kun Dachausen nyt\najatteli hänen kasvojaan ja hänen äänensä sävyä, tiesi hän, että Liddy\noli valehdellut. Ja vielä johtui hänen mieleensä paljo muutakin, jonka\nhän luuli aikoinaan unohtaneensa tai jättäneensä huomaamatta, mutta\njoka kaikki kuitenkin oli ollut hänen mielessään, vaikkei se vain ollut\npäässyt pukeutumaan sanoiksi. Vihdoin, mistä johtui niin useasti,\nettä Dietz tuli Barnewitziin, kun hän, Dachausen, ei ollut kotona.\nLiddy sanoi silloin aina: \"Hän oli kovin pahoillaan, kun et sinä\nollut kotona, mutta kutsuin hänet kuitenkin illalliselle, olen niin\nyksin.\" Dachausen iski nyrkillään pöytään, ei, hän ei tahtonut ajatella\npitemmälle, sehän oli sietämätöntä. Hän käski palvelijan ilmoittamaan\nhänet rouva paroonittarelle, mutta tuli vastaus, että rouva paroonitar\noli väsynyt ja koettaisi nukkua. Hyvä, Dachausen päätti, niinkuin oli\ntehnyt joka aamu, mennä tarkastamaan maatilaansa ja talouttaan.\n\nOli kaunis päivä, auringonpaistetta ja sininen taivas. Nämä huhtikuun\nviimeiset viikot olivat ihmeellisiä, koivut alkoivat puhjeta lehteen\nja sireeneissä oli paksut ummut. Joka kerran, kun Dachausen aamusilla\nastui pihalle, täytti hänet miellyttävä isännyydentunne, hän tiesi,\nettä hänen tulonsa kaikille oli tärkeä, pelätty ja ratkaiseva tapaus.\nTänäänkin teki se hänelle hyvää, hänen mielensä kävi keveämmäksi.\nMitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Hän meni pajaan, seppä seisoi\nalasimen ääressä ja takoi hehkuvanpunaista raudanpalasta. Muulloin\nDachausen työn ääreen tultuaan heti oli selvillä siitä, mihin sitä\ntarvittiin, mihin se kuului, oliko se hyvä vai huono; hän tunsi silloin\nmielihyvällä, miten hänen käytännöllinen järkensä toimi nopeasti\nja varmasti. Mutta tänään kohosi hänen mieleensä vallan outoja,\nhaaveellisia ajatuksia, hänestä oli kuin olisi hän tuntenut vasaran\nraivon, kun se iski kuumaa, onnetonta rautaa. Oliko hän järjiltään?\nNopeasti jätti hän pajan ja lähti navettaan. Oli syöttöaika,\nkatonluukusta heitettiin heinät alas, piiat seisoivat hymyillen ja\nantoivat vihreiden, tuoksuvien heinien sataa päällensä, sitten kävivät\nhe niihin käsiksi ja kantoivat ne soimiin. Kulkiessaan Dachausenin ohi\nloivat he häneen arkoja katseita, sillä he näkivät heti, ettei herra\ntänään ollut hyvällä tuulella. Mutta Dachausen seisoi siinä ja ajatteli\nDietz Egloffin salaperäisiä seikkailuja, joista ihmiset puhuivat, hänen\nyöllisiä ratsastuksiaan, ja äkkiä heräsi Dachausenissa halu suuttua\njollekin, haukkua ja sättiä; hän kulki navetassa ja etsi jotakin, mikä\nolisi ollut epäjärjestyksessä. Hetkiseksi pysähtyi hän sonnin luokse,\nhän nautti nähdessään, miten eläin huohotti, pyöritti silmiään ja\nmiten koko mahtavaa ruumista näytti kiukku paisuttavan. Kun ei hän\ntäällä keksinyt mitään epäjärjestystä, meni hän talliin; tallirenki\nJürgen suki juuri kimoa, hänkin huomasi ensi silmäyksellä, että hänen\nisäntänsä oli tänään vaarallisella tuulella. Dachausen kulki hevosesta\nhevoseen, katseli jokaista tarkoin, kas niin, erään hevosen takajalka\noli hankautunut, miksi se oli hankautunut? Miksi ei ollut ilmoitettu\nhänelle? Miksei ollut sitä hoidettu? Tämähän oli vallan kuulumatonta\nhuolimattomuutta. Dachausen alkoi puhua hyvin kovalla äänellä; viha\npuistatti hänen jäseniään, hän tarttui Jürgeniä kauluksesta ja ravisti\nhäntä; suuri, vaaleaverinen poika punastui ja katsoi herraansa\nkummastuneena, mutta Dachausen polki jalkaansa ja suorastaan hyppi\nvihasta. Silloin vääntyivät pojan huulet tuskin huomattavaan hymyyn.\nDachausen vaikeni äkkiä; \"poika nauraa minulle\", iski hänen mieleensä,\nhän kääntyi tiukasti ympäri ja lähti tallista. Ulkona tuli vouti häntä\nkohden, mutta tämän kanssa ei hän nyt tahtonut puhua, siksi kääntyi\nhän kiireesti vastakkaiselle suunnalle. Vailla päämäärää harhaili\nhän peltojensa keskellä. Ruis oli hyvällä oraalla ja vehnä myöskin.\nMitenkä leivoset tänään lauloivatkaan tuolla ylhäällä, hän pysähtyi ja\nkatsoi ylös, hän tahtoi laskea ne, yksi, kaksi, kolme, neljä, mutta\nmitä tyhjiä? Eihän siinä ollut mitään järkeä, tässä kaikessa ei ollut\nmitään järkeä. Oli kai aika lähteä kotia aamiaiselle, ehkäpä istuisi\nLiddy aamiaispöydässä niinkuin ennen ja hymyilisi hänelle. Harras,\nlapsellinen toive sai hänet jouduttamaan askeleitaan, mutta kun hän\nastui ruokasaliin, huomasi hän, että oli katettu vain yhdelle. Hän\nhuokasi. Miten kauan hänen olikaan jo pitänyt yksinään kuin nuoren\nmiehen syödä ateriansa. Aamiainen oli hyvä, kokki oli valmistanut _au\ngratin_ kalaruokalajin, jolle Dachausen yleensä antoi suuren arvon.\nHänhän ymmärsi niin hyvin nauttia elämän pienistä iloista, mutta kun\nistuu suruineen yksin pöydässä, silloin parhainkin ruoka maistuu liian\nkatkeralta. Hyvä jumala, miksi piti juuri hänen onnensa turmeltua,\nhänhän ei vaatinut elämältä mitään muuta kuin että se oli moitteetonta\nja iloista. Hän oli aina täyttänyt velvollisuutensa, ennen rykmentissä\nja nyt tilanomistajana. Yksinpä Warthen vanhuskin oli kiittänyt hänen\nmaatalouttaan. Hän ei ollut pelaaja kuin Dietz, eikä uskoton vaimolleen\nniinkuin kreivi Bützow, miksi piti nyt tulla tämän selittämättömän\nja juuri hänen osakseen ja tuhota rakkain, mitä hänellä oli, hänen\navioliittonsa. Hän ei ymmärtänyt sitä.\n\nHeti aamiaisen jälkeen meni hän Liddyn luokse. Hän astui huoneeseen\nkoputtamatta, hän ei tahtonut antaa jälleen käännyttää itseään ovelta.\nLydia makasi leposohvalla kirkkaanpunaisessa aamunutussaan, hiukset\nriippuivat kahtena pitkänä palmikkona olkapäille, kasvot olivat hyvin\nvalkeat, hän ei liikahtanut, kun Dachausen astui sisään, vaan katseli\nsinisillä silmillään järkähtämättä kattoa kohden. \"Liddy\", huudahti\nDachausen lempeimmällä äänellään, \"taasen valvottu yö, mitä tehdä, nuo\nkirotut hermot!\" Hän kumartui Liddyn ylitse ja suuteli liikkumattomia\nkasvoja. \"Millaiseksi tunnet itsesi nyt?\"\n\n\"Väsyneeksi\", vastasi Liddy, katsahtamatta häneen. Hän veti tuolin\nlähemmäksi ja tarttui hänen käteensä, joka velttona lepäsi hänen\nomassaan. \"Niin, niin\", jatkoi hän, \"tämä kevätilma, se näyttää\nkauniilta, mutta on myrkyllistä. Kaikki sen tuntevat.\"\n\nLydia ei vastannut, silloin Dachausenkin joutui hämilleen. Miten piti\nhänen menetellä tämän naisen suhteen, joka käyttäytyi, niinkuin ei\nhäntä olisi ollut olemassakaan? Hän alkoi kertoa jotakin: \"Olin eilen\nWitzowissa, Gertrud parka on myös sairas. No, ja molemmat vanhukset ne\nmurisevat vanhaan tapaansa. Paroonitar oli suutuksissaan siitä, että\nDietz ja Fastrade joka ilta metsässä tekevät pitkiä kävelyretkiä. Hän\nsanoi, että se oli kai amerikkalainen tapa. Mutta vanha Port sanoi:\nonko se amerikkalaista, en tiedä, mutta sopimatonta se on.\"\n\nHiukan punaa kohosi Lydian poskille ja hän sanoi juhlallisesti kattoa\nkohden: \"Minusta on se myöskin sopimatonta.\"\n\n\"Sopimatonta, kuinka niin?\" vastasi Dachausen, \"nykyäänhän ajatellaan\nsellaisista asioista jo vapaammin.\" Nyt katsahti Lydia jo häneen ja\njotenkin vihaisesti: \"Olethan aina saarnannut\", sanoi hän, \"että tulee\nmukautua sen yhteiskunnan tapoihin ja lakeihin, jossa elää; kuinka\nvoivat siis nuo molemmat tehdä mitä haluavat?\" Sitten kohautti hän\nkulmakarvojaan ja käänsi kasvonsa poispäin: \"Herra nähköön, on kyllä\njokseenkin yhdentekevää, mitä he tekevät, ei Egloff paralla näillä\nkävelyretkillään ikävän Fastraden kanssa ainakaan hauskaa ole.\"\n\n\"Ikävän, kuinka niin?\" väitti Dachausen vastaan, \"Fastradehan on jalo\nja henkevä tyttö.\"\n\n\"Ehkäpä tuon mainion kihlauksensa vuoksi kotiopettajansa kanssa\",\npilkkasi Lydia. \"Mikset ole nainut häntä, koska hän kerran on jalo ja\nhenkevä? Minä en ole jalo enkä henkevä.\"\n\nSilloin Dachausen taas muuttui helläksi, hän silitti pientä, velttoa\nkättä ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä: \"Siksi että olen\nnainut sinut, siksi että sinä olet minulle jaloin ja henkevin.\nKatsos, Liddy, minusta tuntuu, kuin emme viime aikoina olisi olleet\noikein lähellä toisiamme, minusta tuntuu kuin sinua painaisi jokin\nasia, mistä et minulle kerro. Puhu, sillä siksihän ensinnäkin ollaan\navioliitossa, että kaikki olisi yhteistä, ja toiseksi, on kerrassaan\nihmeellistä, miten kaikki surua tuottava kokonaan katoaa, kun sen saa\njulkilausutuksi.\"\n\nLydia katsoi jälleen kattoon ja hänen äänensä kuului väsyneeltä ja\nuniselta, kun hän vastasi: \"En ymmärrä sinua, minulla ei ole mitään\nilmaistavaa, mitään puhuttavaa. Luulen, että meillä molemmilla on\nviime aikoina ollut toisillemme ylipäänsä vähän sanottavaa.\" Hän sulki\nsilmänsä. \"Luulen että koetan vähän nukkua\", sanoi hän.\n\nDachausen oli käynyt kalpeaksi, hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan\nsanomatta huoneesta.\n\nYlhäällä huoneessaan istuutui hän tuolille, nojasi päätään taaksepäin\nja sulki silmänsä. Nyt oli selvää, että hänen avioliittonsa laita oli\nhuonosti, mutta hän tahtoi tietää, mikä hänen onneansa häiritsi. Hän\noli väsynyt johdattamaan mieleensä pikku tapauksia menneisyydestä,\nhän tahtoi saada jotakin ja jonkun, josta hän voisi pitää kiinni.\nNiin istui hän paikallaan kauan murheisissa mietteissä. Vihdoin hän\nsoitti ja käski valjastamaan, hän tahtoi matkustaa pikku kaupunkiin,\nGraubiniin, missä hänen äitinsä ja sisarensa Adine asuivat.\n\nKun Dachausen oli mennyt naimisiin, olivat molemmat naiset vanhoine\nhuonekaluineen ja vanhoine palvelijoineen muuttaneet kaupunkiin,\ntehdäkseen tilaa uudelle linnan valtiattarelle, uudenaikaisille\nhuonekaluille ja uusille palvelijoille. Dachausenille oli tuo\nkaupunkitalo kappale hänen nuoruutensa aikaista vanhaa Barnewitziä.\nTäällä leyhyi sama suloinen, hyväilevä tuuli, joka oli ympäröinyt\nhäntä lapsuudesta saakka, sinne matkusti hän mielellään ollessaan\nhuonolla tuulella ja halutessaan saada lohdutusta. Lydia ei mielellään\nkäynyt anoppinsa luona. \"Siellä ollaan hyvin ystävällisiä\", sanoi hän,\n\"mutta se on ystävällisyyttä, joka painostaa.\" Rouva von Dachausen ja\nAdine puolestaan ihailivat Lydiaa. \"Sinun Lydiasi\", toistivat he yhä\nuudelleen, \"on niin kaunis ja hieno\", mutta hän pysyi heille vieraana,\nhän oli heille kaunis soitin, jolla he eivät osanneet soittaa.\n\nMatka keväisenä iltapäivänä oli kaunis, koivut olivat heleän vihreinä\nmetsänreunassa, kauempana kuusten alla oli suuret joukot valkovuokkoja,\njotka värisivät tuulessa, tien syrjää reunustivat pienet, keltaiset\nkukat, lapset ajoivat lampaita laitumelle, loikoivat rinteillä\nmahallaan ja lauloivat. Dachausen, joka muuten mielellään oli mukana\nsiellä, missä oli hauskaa, ei tänään jaksanut ottaa osaa iloon, joka\ntäytti luonnon, se teki hänet surulliseksi ja heikoksi. Hänen mieleensä\njohtui laulu, jota vanha Marri, hänen hoitajattarensa, oli laulanut\nhänelle, kun hän vielä oli aivan pieni poika, ja hänen täytyi alinomaa\nhyräillä sitä itsekseen:\n\n    \"Sulle kuiskaa kukkanen:\n    Poika parka, itku pois!\n    Paistaa päivä kultainen:\n    Poika parka, itku pois!\"\n\nMyös kaupungissa näytti keväiseltä, tytöillä oli vaaleat puserot,\npitkät rivit kymnasisteja käveli toistensa käsipuolessa pitkin katuja.\nKauppapalvelijat seisoivat avoimilla puotien ovilla ja antoivat\nkevättuulen puhaltaa kalpeille kasvoilleen. Dachausenin otti äitinsä\ntalossa vastaan pieni, viekkaannäköinen palvelustyttö; hänelle se oli\ntuttua, hänen äitinsä otti palvelukseensa aina tuollaisia tyttöjä,\nkasvattaakseen ja parantaakseen heitä, eivätkä ne enimmäkseen\nolleet erikoisen onnistuneita. Sitten tuli Adine, loppupuolella\nneljättäkymmentä, pieni ja lihava, kasvot aikoinaan varmaankin olleet\nhienot ja kauniit, nyt ne olivat liiaksi levenneet ja kadottaneet\npiirteensä, mutta niistä välkkyivät ystävällisesti Dachausenien siniset\nsilmät. Adinen ympärille levisi hyvinvoinnin ja sydämellisyyden\nhyväätekevä tunne. Sohvannurkassa istui vanha rouva von Dachausen\npienenä ja hauraana kuin koi, myssyn valkeiden pitsien alla olevat,\nyhä vielä valkeat ja punaiset kasvot olivat aivan kokoon kutistuneet,\nmutta rypyt sopivat hänelle hyvin, ne olivat pelkkiä vaakasuoria\nystävällisyyden kurttuja.\n\n\"Ah, Fritz poikaseni, istu tänne\", sanoi hän ja hänen silmänsä\nkostuivat, ja Fritz istui jälleen tuossa vanhassa tutussa nojatuolissa,\nja aurinko paistoi ikkunan lävitse punamattoiselle lattialle. Adine\nhääri kahvipöydän valmisteluissa, toi suuria, pehmeitä rinkilöitä,\njotka nekin olivat Barnewitzistä muuttaneet tänne kaupunkiin.\nDachausenista alkoi jo tuntua paremmalta, hän alkoi valitella, puhui\nLiddyn sairaudesta, omasta yksinäisyydestään, ja se tarkkaavaisuus ja\nosanotto, jolla hänen äitinsä ja sisarensa kuuntelivat häntä, tekivät\nhänen mielensä aivan pehmeäksi. Tässä oli kaksi, jotka ehdottomasti\nolivat hänen puolellaan, jotka aina olivat pitäneet jokaista hänelle\nsattunutta onnettomuutta kohtalon puolelta harjoitettuna vääryytenä,\ntäällä ei hänen tarvinnut olla miehekäs, täällä saattoi hän antaa\nsääliä itseänsä mielin määrin. Kahvi tuli, Adine ja rouva von Dachausen\nalkoivat nyt kertoa pieniä kaupunkijuttuja, alkoivat juoruta lempeällä\nja miellyttävällä tavallaan. Ilta-aurinko hohti jo aivan punaisena\nseinillä, mutta Dachausen istui yhä paikallaan, hän tiesi että oli aika\nlähteä kotimatkalle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kotona odotti\nhäntä yksinäisyys ja kaikki se vihamielisyys, jonka hän nyt tunsi\nympäröivän itseään.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKuu oli jo korkealla taivaalla, kun Egloff ja Fastrade yhä yhdessä\nastelivat metsäteitä pitkin. Tuuli ajeli pieniä pilvenhattaroita kuun\nohi ja kuun tielle, ja metsälle ei tuuli suonut lepoa, se puhalsi\npuihin, heilutti niitä edestakaisin, ja varikset, jotka yrittivät\nnukkua latvoissa, räpyttivät yhä uudelleen ankarasti siipiään. Sitä\npaitsi olivat tuulenpuuskat täynnä nuorten koivunlehtien huumaavaa\ntuoksua.\n\n\"Metsä on tänään juovuksissa\", sanoi Egloff. \"Ah niin\", sanoi Fastrade,\n\"kaikki huojuu, kuin kävelisimme laivassa; ja ajatella, että Padurenin\nneiti vielä tähän aikaan kävelee hurjan Egloffin kanssa juopuneessa\nmetsässä, mitähän linnoissa sanottaneenkaan!\"\n\n\"Mitä siellä sanotaan, ei ole tärkeätä\", vastasi Egloff, \"ainoa tärkeä\nolet sinä.\"\n\n\"Miksi olen niin tärkeä?\" kysyi Fastrade. Egloff oli hetkisen vaiti,\nantaakseen kovan tuulenpuuskan puhua loppuun, sitten alkoi hän\nmiettien: \"Kuljin kerran päivällisaikaan Venetsian ahtaita katuja;\ntiedäthän, että nuo kadut juuri tähän aikaan enemmän kuin koskaan\nmuulloin muistuttavat köyhäinkasarmin käytäviä; ihmisiä istuu\nkaikkialla syömässä; tuoksuaa sipuleilta ja kalalta, isännät seisovat\novella ja huutavat: '_La minestra é pronta_!' Pikkupojat ryömivät\npölyisissä porttikäytävissä kullankeltaiset polentaviipaleet kädessä\n— no niin, ja sitten tulin eräälle avoimelle paikalle, en tiedä mikä\nsen nimi on, toisella puolella seisoo yksi ainoa goottilainen torni,\nkoristeltu ylt'yleensä, kuin olisi sillä yllään isoäidin pitsikauhtana.\nSiellä on myös pieni ravintola, jonka edustalle istuuduin. Mutta\ntorin ylitse oli kaikkialle pingoitettu nuoria, joissa oli vaatteita\nkuivamassa, lakanoita ja paitoja, heleän valkeina auringonpaisteessa\nja tuulessa liehuen. Tuli venetsialaisia tyttöjä mustissa huiveissaan,\nkauniita, kalpeita, nälkäisiä kasvoja suurine silmineen, ja he\nkohottivat käsiään ja taivuttivat tummatukkaisia päitään taaksepäin,\nseisoivat siinä kaiken tämän valkean keskellä ja ripustivat lisää\nvaatteita kuivamaan. Se miellytti minua. Samassa pöydässä istui pieni,\nvanha mies, jolla oli suippo, harmaa parta, ilmeisesti saksalainen,\nehkä professori, sillä hänellä oli pitkät, harmaat hiukset, niinkuin\ngermanisteilla usein on. Hän katsoi minuun vihaisesti ja sanoi\näkäisellä äänellä, kuin olisimme koko ajan olleet riidassa: 'Te\njuoksette ympäri Venetsian ja ihailette pelkkää roskaa. Minä tulen\ntänne, sillä tämä täällä on tärkeätä.' Samassa silmänräpäyksessä\nminulle se selvisi.\"\n\n\"Miksi se oli niin tärkeätä?\" kysyi Fastrade.\n\nEgloff nauroi: \"Niin, sitä en tiedä, yhtä vähän kuin tiedän sitäkään,\nmiksi sinä olet minulle niin tärkeä. Mutta katsos, oikeastaan on se\nmerkki sieluni koskemattomuudesta. Sinulle oli jo nelitoistavuotiaana\njokaisen englantilaisen romaanin sankari tärkeä, te kaikkihan jo\nnuoruudestanne saakka kulutatte sieluanne, minä en ole ottanut sieluani\nlainkaan käytäntöön, olen tähän saakka elänyt ilman sielua ja sinua\nvarten otan nyt esille tämän käyttämättömän, uudenuutukaisen sielun.\nSehän merkitsee jo jotain, vaikkei se olekaan mukavaa.\"\n\nNyt kulkivat he suurten, Vanhojen kuusten alla, joiden välistä kuutamo\nvain sieltä täältä tuikki kuin hopeisina kipunoina; mutta pienessä\naukeamassa seisoi metsästysmaja sen kirkkaasti valaisemana. \"Tämän\ntahdoin näyttää sinulle\", sanoi Egloff, \"täällä olen viettänyt parhaat\nhetkeni.\" Hän avasi oven, huone oli täynnä kuutamoa ja suuria, häälyviä\nkuusenoksien varjoja. Hän veti Fastraden viereensä lepovuoteelle,\n\"täällä olen nähnyt sinut aina selvimmin, silloin kun et ollut läsnä,\ntäällä olen tuntenut sinut selvimmin, joka hermollani olen tuntenut\nsinut, on kuin asuisit täällä. Eikö sinusta tunnu, kuin olisi täällä\nkaikki tuttua, kuin olisit jo usein ollut täällä?\"\n\n\"Niin\", sanoi Fastrade miettien, \"luulen että olen unessa nähnyt tämän\nhuoneen, aivan keltaisena kuutamosta.\"\n\n\"Sinun täytyy tuntea siten\", sanoi Egloff ja veti hänet luokseen\nja alkoi hitaasti suudella hänen silmiään ja hänen suutaan; hän\ntaivutti hänet taaksepäin, hänen kätensä tarttuivat häneen niin,\nettä teki kipeää, hänen puvustaan putosi nappi kilahtaen lattialle.\nFastrade nousi istumasta, astui muutamia askeleita, sitten nojasi\nhän oveen, levitti kätensä ja nojasi ne seinää vastaan, kuin olisi\nhän tahtonut estää jotakuta tulemasta sisään. \"Ah ei\", sanoi hän\nraskaasti hengittäen. Egloff istui yhä lepovuoteella, kokonaan varjoon\npainautuneena. \"Ei\", toisti hän hiljaa ja hammasta purren, \"tietysti,\nte olette puhtaita, luoksepääsemättömiä, pyhiä, se vain että teette\nrakkauden siten joksikin kirotun naurettavaksi ja valheelliseksi.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi Fastrade jälleen, ja hänen äänensä huohotus osoitti,\nkuinka kiivaasti hänen sydämensä löi. \"En ole luoksepääsemätön, en\nole pyhä, mutta jos aion auttaa sinua, jos aion seistä rinnallasi —\nsilloin, silloin et saa kohdella minua niinkuin muita.\"\n\nMutta pimeästä nurkasta kuului hiljaa ja vihaisesti: \"En tahdo, että\nautat minua, tahdon, että rakastat minua.\"\n\n\"Tahdon auttaa\", vastasi Fastrade ääneen ja selkeästi, \"juuri sitä\ntahdon, se on minun tapani rakastaa.\"\n\nMolemmat olivat vaiti. Egloff katsoi Fastradeen, hänen nojatessaan\nsiinä ovea vastaan levitetyin käsivarsin, kirkkaassa kuun hohteessa,\nvaaleat hiukset epäjärjestyksessä otsalla, välkkyvä hiussuortuva oli\nvalahtanut poskelle, silmät välkkyivät, huulet olivat puoliavoimina,\nniin, Egloff näki sen selvästi, niillä oli omituisen kiihottunut,\nriemuitseva hymy.\n\nVihdoin astui hän ovelta Egloffin luokse, pani kätensä hänen olalleen\nja sanoi ystävällisesti ja säälien: \"Tule, menkäämme, metsästysmajasi\nei enää miellytä minua. Elä istu siinä noin.\"\n\nEgloff naurahti: \"Oh, sinun on tarpeetonta sanoa, miten minä tässä\nistun, sen kyllä tiedän, siis menkäämme.\"\n\nHe astuivat jälleen ulos, jossa heitä vastaan puhalsi tuo\nvoimakastuoksuinen tuuli, heidän täytyi suorastaan ponnistella tuulta\nvastaan. \"Tue minua, tue minua\", huusi Fastrade ja nauroi kirkkaasti\ntuulen pauhinaan.\n\nOli tullut myöhäinen, kun Fastrade saapui kotiin. Hän kiiruhti isänsä\nluokse, joka jo varmaankin oli odottanut häntä; mutta kun hän kulki\npimeän salin lävitse, tuntui hänestä, kuin olisivat hänen voimansa\näkkiä pettäneet, suuri väsymys valtasi hänet ja hänen polvensa\nvapisivat. Hänen täytyi istahtaa. Isänsä huoneesta kuuli hän täti\nArabellan äänen, kun hän luki St. Simonin muistelmia, toisaalla lauloi\nCouchonin vapiseva ääni ikuista: _\"Ah, repondit Collette, osez, osez\ntoujours.\"_\n\nIkkunan takana tohisi kevättuuli. Fastrade kohotti kädet kasvoilleen\nja itki, ei tuskasta; se oli vain sanomattoman hyvältä tuntuvaa hänen\nsielunsa suuren jännityksen laukeamista.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nSirowissa oli suuret illalliset. Paroonitar kulki huoneissa\nheittäen viimeisen silmäyksen valmistuksiin. Hitaasti veti hän\natlaslaahustintaan yli parketin, pysähtyi peilin eteen ja korjasi\ntimanttirintaneulaansa, autuaan suurherttuatar-vainajan lahjaa. Sitten\nistahti hän nojatuoliinsa odottamaan vieraita. Kruunuissa paloivat\nkaikki kynttilät, vaikka toukokuun ilta vielä valoisana lepäsi\npuutarhan yllä. Verannan lasiovet olivat avoimet ja sisään tunkeutui\nsireenien tuoksua, jotka jo kuin valkeista ja heleänsinisistä pilvistä\nmuodostunut muuri ympäröivät puutarhaa.\n\nParoonitar Arabella ja Fastrade saapuivat ensimäisinä: \"Lapsi kulta,\nsinä näytät somalta\", sanoi paroonitar Fastradelle, äänessään\nsellainen lempeä vakavuus, jota hän rakasti käyttää seurustellessaan\ntulevan miniänsä kanssa; tänään viipyikin hänen katseensa erikoisella\nmielihyvällä solakassa, vaaleassa tytössä, jonka pyöreillä kasvoilla,\nolkapäillä ja käsivarsilla asusti niin ihmeellisen lämmin nuoruuden\nhohde. Fastradella oli yllään valkea pitsileninki ja orvokkikimppu\nrinnassa. \"Tulehan, tyttäreni\", jatkoi paroonitar, \"istumaan tänne\nminun luokseni, siihen mennessä kunnes toiset tulevat voimme hiukan\nnauttia toistemme seurasta\", ja hän alkoi selittää tarkasti, miten\nhänen oli tapana järjestää tällaisia suuria kutsuja, miten hän\netukäteen tarkoin määräsi paikan, niin että kellolaitos sitten toimi\nmoitteettomasti itsekseen. Oppitunti, ajatteli Fastrade ja nyrpisti\nhiukan alahuultaan. Nyt saapuivat muutkin vieraat, ensin Teschenit\nRollowista, mukanaan kolme tytärtänsä puettuina ruusunpunaiseen,\nsiniseen ja sinisenpunertavaan. Neidit von Teschenit olivat aina\npuetut punaiseen, siniseen ja sinipunertavaan. Rollowissa oli kymmenen\nlasta, siellä täytyi säästää rahaa ja sieltä käytiin vain harvoin\nvieraisilla. Mutta kun nuo kolme pienine ruskeine silmineen ja\nsäännöttömine, odotuksesta jännittyneine kasvoineen kerran pääsivät\nulos, heittäytyivät he kiihkeinä nauttimaan kaikesta, mikä huvitukselta\nvivahti. Kreivitär Bützow saapui puettuna punaiseen samettiin,\nmuhkeana ja ankarana, mukanaan pienikokoinen miehensä, jonka leveällä,\npunaisella naamalla oli suuri monokkeli. Port'it saapuivat, paroonitar\npuettuna teräksensiniseen atlakseen kuin väljään varustukseen.\nGertrudilla oli valkea puku kreikkalaismallisin hihoin, hän oli pannut\nlaihoihin, teräviin kasvoihinsa vähän punaa ja varovasti mustannut\nkuumeenkirkkaiden silmiensä alustat. \"Katsokaa Gertrudia\", sanoi\nkreivitär Bützow rouva von Teschenille, \"kun tytöt joutuvat vain jonkun\nverrankin kosketuksiin teatterin kanssa, tarttuu heihin heti jotain\nilveilijäntapaista.\" Rouva von Teschen huokasi: \"Ah niin, teatteri on\ntarttuva tauti. Minulla on kuusi tytärtä, mutta vaikka jumala olisi\nantanut minulle vielä kuusi lisää, en laskisi niistä ainoatakaan pois\nkotoa ennenkuin ne olisivat naimisissa.\"\n\nSali täyttyi, saapunut oli myös kaupungin herroja, kaunis luutnantti\nvon Klette, notaari ja tohtori Hansius. Tarjottiin teetä, vieraat\nseisoivat ja keskustelivat hiukan hajamielisinä, kun jokainen vilkuili\novelle nähdäkseen uudet tulokkaat. Ihailua osoittavan hiljaisuuden\nvallitessa otettiin vastaan Lydia von Dachausen, hänellä oli yllään\nmusta samettileninki, rinnassaan suuri kimppu persikanvärisiä Gloire\nde Dijon ruusuja; hänen kauniit kasvonsa, hänen olkapäänsä, hänen\nkäsivartensa olivat alabasterinvalkeat, ja silmissä oli loiste kuin\nkreikkalaisen marmorijumalattaren timanttisilmissä. \"Se täytyy sanoa\",\nkuiskasi notaari tohtori Hansiukselle, \"tämä paroonitar von Dachausen\non suurkaupunkia, on _grandmonde_.\"\n\n\"Ja huonot hermot\", murisi tohtori.\n\nSalissa vallitsevan äänten sorinan halki kuului selvästi ja kirkkaasti\nparoonitar Egloffin ääni, hän puhui kreivitär Bützowin kanssa\nhovitavoista ennen ja nykyään. Hänen mielestään hovitavat nykyään\nolivat menettäneet, niin suorastaan menettäneet arvokkuuttaan. Entiseen\naikaan, kun Venäjän keisarinna astui huoneeseen, kulki hänen edellään\nsellainen ylhäisyyden tunne, että selkäpiitä karmi. Salin toisessa\npäässä naurettiin. Dachausen oli lyöttäytynyt neitien von Teschenien\nseuraan ja nauratti heitä, nauraen itsekin alinomaa. Mies parka pakotti\nitsensä tänään rajun iloiseksi, hän ei tahtonut ihmisten huomaavan,\nmiten onneton hän oli. Mutta ruusunpunainen neiti von Teschen hypähti\näkkiä pystyyn ja huusi: \"Tuollahan on luutnantti von Klette, menen\nhakkailemaan hänen kanssaan, pidän niin hirveästi hakkailusta ja\nminulla on siihen niin harvoin tilaisuus.\" Hän meni luutnantin luokse\nja asettui istumaan vastapäätä häntä. Silloin tällöin meni joku\nnaisista verannalle; ilta oli leuto, mutta väristys kulki kuitenkin\npaljaita olkapäitä pitkin. \"Miten kaunista, miten ihmeen kaunista\",\nsanoi hän tunteellisesti; iltahämärän rauha, joka juhlallisena lepäsi\ntulpaani- ja narsissipenkkien yllä, teki häneen voimakkaan vaikutuksen.\n\nMuuan vieras herrasmies herätti seurassa erikoista huomiota. Se oli\nvenäläinen kaartinupseeri, kreivi Shutow, joka jo muutamia päiviä oli\nollut Egloffin vieraana, suuri, lihava mies, hiukset ja poskiparta\nhiukan harmenneet, säännöllisen muotoiset kasvot kalpeat ja veltot,\nraskaat silmäluomet pitkine ripsineen, jotka kohosivat vain harvoin,\npeittivät harmaita, sentimentaalisia silmiä. Kreivi liikkui verkkaisen\nvarmasti, tervehti ja antoi esitellä itsensä ja tarkasteli samalla\nrauhallisesti ja tarkoin naisia. Hän ei mielellään seisonut, ja kun hän\nistui, istui hän mielellään seuran kauneimman naisen vieressä. Niinpä\nhän suuntasikin askeleensa Lydiaa kohden ja istuutui hänen viereensä.\nHiukan syrjäänpäin kumartuneena nojasi hän tuolin käsipuuhun, ollakseen\nlähempänä kaunista käsivartta, ja alkoi keskustelun laulavalla\näänellään: \"Minua, ilahduttaa suuresti, että saan täällä kerrankin\ntutustua seudun naisiin. Naisethan ovat ylipäänsä jokaiselle tärkeitä,\nmutta me venäläiset, me olisimme ilman naisia hukassa.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Lydia ja verhoutui viuhkansa taakse noilta\nharmailta silmiltä, jotka katselivat häntä epämiellyttävän tarkasti.\n\n\"Niin, nähkääs\", jatkoi kreivi, \"Venäjä on hirveän suuri, liian paljo\ntilaa; ennenkuin huomaakaan, on yksin. Matkustaa päiväkausia yksinään,\nasuu omalla maatilallaan, ja muut tilat ovat hyvin kaukana. Kun lähtee\nmetsästämään, niin vain aroa, ei ainoatakaan ihmistä. Yönsä nukkuu\nsuurella heinäru'olla, ympärillä kaikki hiljaista ja avaraa, yllä\ntaivas, — no niin, silloin tuntee itsensä niin tyhjäksi ja hiljaiseksi\nkuin suuri, suunnaton saippuakupla. Silloin ovat naiset tarpeen, ne\ntekevät elämän vähemmän autioksi ja lämpimäksi.\"\n\n\"Mahtaa olla ihanaa nukkua yötä heinillä\", virkkoi Lydia.\n\n\"On kyllä\", sanoi kreivi, \"vain liian voimakas tuoksu, aamulla herää\npäänsärkyyn, kuin olisi juonut koko yön.\"\n\nGertrud Port tulla leijaili nyt paikalle, hän tahtoi myös saada osansa\nmielenkiintoisesta muukalaisesta. \"Eikö totta, herra kreivi\", kysyi\nhän, \"Venäjällä ollaan hyvin musikaalisia?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi kreivi ja antoi katseensa hetkisen hajamielisesti\nviivähtää Gertrudin terävillä kasvoilla, \"me laulamme paljon,\nlaulaminen käy hitaammin kuin puhuminen, mutta meillä on niin\npaljo aikaa.\" Mutta kun Lydia kääntyi kysymään jotain Gertrudilta,\npyysi kreivi anteeksi, nousi ja meni Egloffin ja kreivi Bützowin\nseuraan. \"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"illalliseen on kai vielä aikaa,\nvieraistanne ei ole enää huolta, parooni, mitenkähän olisi pienen\n_préférencen_ laita?\"\n\n\"Teillä on kiire, kreivi\", huomautti Egloff. \"Kiirekö, mitä vielä\",\nsanoi kreivi, \"olen vain huomannut, ettei ole mitään parempaa\nruokahalun antajaa kuin pari erää _préférencea_ ennen ateriaa.\"\nHe menivät pelihuoneeseen, mielihyvästä huokaisten istahti kreivi\nkorttipöytään, jakoi lihavalla, sormuksia täynnä olevalla kädellään\nkortit, istumapaikkojen määräämistä varten ja sanoi: \"Täällä sitä on\nkotonaan.\" Egloff sekoitti hermostuneena korttipakan, hän oli huonolla\ntuulella. Kreivin ollessa hänen vieraanaan oli hän pitkästä aikaa taas\npelannut paljon ja suurista panoksista, ja häntä suututti huomio,\nettä peli kiihoitti häntä enemmän, kävi enemmän hänen hermoillensa\nkuin ennen. Parooni Port ja tohtori Hansius, jotka olivat vetäytyneet\npelihuoneeseen polttamaan, astuivat lähemmäksi ja katselivat peliä\njännittyneen ja tyytymättömän näköisinä.\n\nVihdoinkin tuli aika lähteä illalliselle. Paroonitar Egloff tarttui\nparooni Port'ia käsipuolesta ja juhlallisessa jonosta lähdettiin\nruokasaliin. Punainen neiti von Teschen säteili tyytyväisyydestä\navatessaan ruokaliinaa. \"Teidän mielestänne varmaankin on epärunollista\nja materialistista\", sanoi hän naapurilleen, luutnantti von Klettelle,\n\"että nuori tyttö iloitsee niin kovasti ruoasta, mutta ruoka täällä\nSirowissa on aina niin mainiota.\" \"En suinkaan\", vastasi luutnantti,\n\"minusta on mieluista ymmärtää naisten tunteita, ja tämän ymmärrän.\"\n\nPöydän toisesta päästä kaikui jälleen Dachausenin sydämellinen nauru,\nhänen laskiessaan leikkiä sinipunervan neiti von Teschenin kanssa.\n\"Teidän puolisonne\", sanoi kreivi Shutow Lydialle, \"nauraa niin\nmiellyttävästi, ja minä kuulen mielelläni naurettavan.\"\n\n\"Niin\", sanoi Lydia ja rypisti hiukan kulmakarvojaan, \"hän on iloinen\nluonteeltaan.\" Mutta Adine von Dachausen, joka istui vastapäätä,\nhuudahti kreiville kuuluvalla, iloisella äänellään: \"Nauratteko itse\nmielellänne, herra kreivi?\"\n\n\"Nauran toisinaan hyvin mielelläni\", vastasi kreivi hajamielisesti,\n\"mutta mieluummin kuuntelen toisten naurua, silloin tunnen vain\nmielihyvää enkä itse vaivaudu lainkaan. Mitä mieltä te olette?\"\nkääntyi hän palvelijan puoleen, joka ojensi hänelle lautasta. \"Ah,\nSpielhahn pasteijaa!\" ja hänen koko huomionsa kiintyi pasteijaan.\nEgloff oli jokseenkin harvapuheisena ja haluttomana kuunnellut\nkreivitär Bützowia, joka puhui Mozartin vapauttavasta, niin suorastaan\nmoraalisesta musiikista. Eräällä väliajalla kuiskasi Fastrade hänelle:\n\"Oletko onneton?\" \"Olen raivoissani\", vastasi Egloff hiljaa. \"Miksi\nkoota tällä tavalla yhteen mielenkiintoa vailla olevia henkilöitä ja\nruokia? Mieluimmin sinkauttaisin noille jokaiselle vastaukseksi jonkun\nkarkeuden, sanoisin: Niin aivan, aasi, tai: Olette vallan oikeassa,\ntyhmä kana.\" \"Hiljaa\", sanoi Fastrade ja pani sormen huulilleen. Egloff\nkumartui jälleen lautasensa ylitse. Oikea syy, miksi hän tunsi olevansa\nonneton, oli tietoisuus, että hän kiroili kaikkia näitä ihmisiä ja\npitkää ateriaa vain sentähden, että hän kärsimättömästi odotti sitä,\nmilloin taas olisi pelihuoneessa ja jatkaisi peliä, ja se hänestä oli\nprimitiivistä ja viheliäistä.\n\nNyt nousi parooni Port puhumaan, hän puhui kauan ja vakavasti, sanoi\nettä oli siunattua, että vanhat naapuriperheet solmivat liiton\nkeskenään, se oli kuin rintavarustus uusia, hävittäviä aatteita\nvastaan, vanhat, hyviksi koetellut traditsiot lasketaan nuorille\nhartioille, lujittuvat ja puhkeavat uuteen kukoistukseen. Paroonitar\nEgloff itki, muut kuuntelivat hajamielisen hartaina kuin kirkossa\npitkää saarnaa. Sitä äänekkäämmin huudettiin \"eläköön\", kun puhe oli\nlopussa.\n\nAteria lähestyi loppuaan; vieraat nojasivat posket kuumentuneina\ntuoliensa selustaan ja keskustelu liikkui hitaasti. \"Se on hyvissä\nSirowin illallisissa vikana\", sanoi notaari Adine von Dachausenille,\n\"että täällä on liian paljo ruokaa. Minulla on sellainen tunne,\nkuin menisivät ruoat yli voimien.\" — \"Oh, minä en niin helposti ole\npelotettavissa\", vastasi Adine päättävästi. Kaikille oli kuitenkin\nmieleen, että paroonitar Egloff antoi merkin nousta pöydästä; herrat\nerkanivat naisista salissa ja kiiruhtivat tupakkahuoneeseen. Naiset\nistuivat ryhmissä ja leyhyttelivät suuria viuhkojaan. Egloff meni\nulos verannalle, hän nojasi rauta-aitaan ja katseli pimeään puistoon.\nHiljaisuus ja pimeä, sitä hän nyt kipeästi kaipasi, ja sitten toivoi\nhän, että Fastrade tulisi ulos ja seisoisi toukokuun hämärässä hänen\nedessään suorana ja valkeana kuin narsissit penkeissään. Naisen\npuvunlaahuksen kahina sai hänet kääntymään ympäri. Se oli Lydia. Hän\nseisahtui Egloffin eteen; salista tuleva valojuova lankesi hänen\nolkapäilleen ja kasvoilleen, joissa silmät näyttivät omituisen\nmustilta. Hän alkoi puhua hiljaa ja valittaen: \"Ja minä, mitä tulee\nminusta?\" Samalla hän pani käden rinnalleen, ruusujen kohdalle, muuan\nniistä irtautui ja putosi maahan. Egloff kumartui ja otti sen ylös.\n\"Luulen\", sanoi hän hitaasti, repien varovaisesti lehdet kukasta,\n\"luulen, että molemmat taas palaamme velvollisuuksiamme täyttämään.\"\n\n\"Velvollisuuksiamme\", toisti Lydia, \"niillä, jotka ovat meidän\ntavallamme valehdelleet ja pettäneet, ei ole muita velvollisuuksia kuin\ntoisiansa kohtaan. Onhan olemassa rikostoverien uskollisuuskin.\"\n\n\"Olette henkevä, armollinen rouva\", huomautti Egloff. \"Sinä ihmettelet\nsitä\", vastasi Lydia, ja Egloff ei tiennyt, nauruko vai nyyhkytys pani\nhänen äänensä väräjämään, \"sinä ihmettelet sitä, mutta ollessamme\nsuuressa hädässä kykenemme kaikkeen. Näetkös Dietz, välimme ei voi olla\nlopussa. Olen pannut kaikkeni tähän yhteen ainoaan elämykseen, minulla\nei ole mitään muuta kuin se.\"\n\n\"Luulen, armollinen rouva\", sanoi Egloff, \"että arvioitte tämän\nelämyksen liian korkealle.\"\n\n\"Kuinka voisin tehdä sen?\" valitti Lydia, \"olenhan valmis valehtelemaan\nja pettämään edelleen, mutta se ei saa olla lopussa. Minullahan ei\nole mitään, ei mitään muuta kuin sinun rakkautesi.\" Egloff oli vaiti\nja katseli tätä naista, jonka kalpea alastomuus hohti mustan sametin\nja hämärän peitosta, tätä naista, joka intohimoisine valituksineen\ntakertui kiinni häneen, antautui hänelle ehdottomasti, ja se ei ollut\ntekemättä häneen vaikutusta. Mutta hänen äänensä kuului kuitenkin\nsangen viileältä ja rauhalliselta, kun hän sanoi: \"Luulen, armollinen\nrouva, että liioittelette tätä rakkauttakin.\" Lydia taivutti päätään,\ntaivutti sen alas rinnassaan oleviin ruusuihin, ja Egloff näki, miten\npienet, suipot hampaat kaivautuivat ruusuun kuin hedelmään.\n\nSalissa oli parooni Port istahtanut Fastraden seuraan, hän halusi\nsaada kuulla, aikoivatko hänen isänsä ja Ruhke tänä vuonna todella\nryhtyä Gründüngung lannoitukseen. Fastrade selitteli hajamielisesti.\nAvoimesta verannanovesta näki hän palasen Lydian samettilaahusta ja\ntämä kiinnitti omituisessa määrässä hänen huomiotansa puoleensa.\nJa salissa oli vielä toinenkin, joka ei päästänyt tuota laahusta\nnäkyvistään: Dachausen. Hän oli aikonut seurata Lydiaa verannalle,\nmutta kreivitär Bützow oli pidättänyt hänet, haluten saada kuulla hänen\nmielipiteensä hevosista, jotka hän oli äskettäin ostanut itselleen,\nja mies parka seisoi siinä ja puhui hevosista, tietämättä itsekään\nmitä, ja tuijotti kiihtyneenä verannalta näkyvään laahukseen. Vihdoin\nvapautui hän kreivittärestä ja riensi ulos. \"Te nautitte täällä\niltailmaa\", sanoi hän mahdollisimman luonnollisella äänellä. Lydia ei\nvastannut mitään, kääntyi ja meni takaisin saliin. \"Niin, ihmeen lämmin\nilta\", sanoi Egloff. Sitten seisoivat molemmat miehet äänettöminä,\npimeässä toistensa vieressä. \"Nyt pitäisi minun sanoa jotain\", ajatteli\nDachausen, \"joka ratkaisee, joka tuo selvyyttä\", ja Egloffista oli kuin\nolisi hän tuntenut miten kiihdyksissään tuo pieni mies oli, joka alkoi\nkävellä edestakaisin hänen edessään. \"Tahtooko hän jotain, tietääkö hän\njotain?\" kysyi Egloff itseltään. Silloin kuului jälleen Dachausenin\nystävällinen ääni: \"Sireenit tuoksuvat niin voimakkaasti.\" \"Tosiaankin\nvoimakkaasti\", vastasi Egloff. Pelihuoneen avatusta ikkunasta kuului\nkreivi Shutowin laulava ääni. \"Jäännökseni\", sanoi hän. \"Ah, he ovat\njo _quinzessä_\", huomautti Egloff, \"tuletko mukaan?\" \"En, en pelaa\",\nvastasi Dachausen, \"jään vielä hetkiseksi tänne.\"\n\nEgloff meni pelihuoneeseen; siellä istuivat herrat korttipöydän\nääressä, kreivi Shutow kalpeana ja verkkaisena kuten aina, kreivi\nBützow hyvin punaisena, sillä hän oli hävinnyt lujasti. Luutnantti\nja notaari ottivat varovaisesti osaa peliin. \"Me olemme jo työssä\",\nhuusi kreivi Shutow. \"Hyvä, hyvä\", sanoi Egloff; hän käski kaatamaan\nitselleen lasin sektiä, joi sen nopeasti ja istuutui pelipöytään.\n\nSalissa oli naisilla ikävää, kun herrat olivat melkein kaikki\npelihuoneessa, vain vanhemmat herrat kulkivat edestakaisin; parooni\nPort, herra von Teschen, tohtori Hansius, he tulivat huolestuneen\nnäköisinä pelihuoneesta, puhuivat kuiskaten jotain \"raivoisasta,\nuskomattomasta pelistä\", ja seurassa vallitsi ahdistava tunne, kuin\nolisi pelihuoneessa tapahtunut jotain vastenmielistä ja kohtalokasta.\nMieliala kävi sietämättömäksi ja naiset käskivät valjastamaan. Lähtö\noli yleinen. Herrat ilmestyivät pelihuoneesta sanomaan naisille\njäähyväisiä. Egloff seisoi eteisessä ja piti Fastraden päällysvaippaa,\nhänen kasvoilleen oli kohonnut heikko puna, hiuskiehkura oli valahtanut\nhänen otsalleen ja hänen silmissään oli omituinen, lepattava loiste.\nFastrade sanoi vielä jäähyväiset Lydialle. \"Sallittehan, että suutelen\nteitä\", sanoi Lydia, \"tahtoisin niin mielelläni, että oppisimme\nlähemmin tuntemaan toisiamme.\" Egloff hymyili — \"halu teeskennellä\nvain teeskennelläkseen\", ajatteli hän. Sitten kietoi hän vaipan\nFastraden ylle, hän kumartui eteenpäin ja aikoi suudella häntä, mutta\ntahtomattaan käänsi Fastrade päätään ja hänen kasvoillaan oli ilme,\njosta kuvastui tuskaa. Heti ojensihe Egloff suoraksi, rypisti hiukan\nkulmakarvojaan, hymyili pilkallisesti, suuteli Fastradea kädelle ja\nkuiskasi: \"Onko tämä kasvatuksen alkua?\" Fastrade ei vastannut mitään,\nhän meni ovelle, mutta siellä kääntyi hän ympäri, hymyili sanomattoman\nlempeästi ja säälivästi:\n\n\"Dietz parka\", sanoi hän ja ojensi otsansa suudeltavaksi.\n\nHerrat menivät takaisin pelihuoneeseen, paroonitar Egloff seisoi\ntyhjässä salissa kattokruunun alla, kunnianarvoisan rakastettavuuden\nilme oli hänen kasvoiltaan kadonnut, hän näytti vanhalta ja\ntuskaiselta. Hän tarttui neiti von Dussaa käsipuolesta, viittasi\npäällään pelihuonetta kohden ja sanoi hiljaa: \"Siellä eivät asiat\nole hyvin.\" Neiti von Dussa nyökäytti huolestuneena päätään. \"Rakas\nystävä\", jatkoi paroonitar, \"uskokaa minua, tuo venäläinen on itse\nsaatana.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nEgloff ei ollut saanut edes nukkua tarpeekseen, kreivi Shutow matkusti\naamulla ja Egloffin täytyi nousta sanomaan hänelle jäähyväisiä.\nSitten istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan. Hän oli eilen\npelannut kuin mieletön, nythän oli jälleen suuri osa Sirowin metsää\nmennyttä. Nyt täytyi hänen kirjoittaa Mehrensteinille, että tämä\nhankkisi rahaa. Iltapäivällä aikoi Egloff ajaa kaupunkiin viemään\nrahoja kreivi Shutowille, joka \"Kruununprinssissä\" odotti häntä. Miten\nvastenmielistä kaikki! Tänään oli jälleen tuollainen päivä, jollaiset\nhänen epävakaisessa elämässään yhä uudistuivat, päivä, jolloin kaikki\nhänen ympärillään näytti särkyvän, jolloin kaikki oli sekaista ja\nrumaa ja suuri inho puistatti häntä. Ja tuo kaikki oli järjetöntä, hän\nei käsittänyt, miksi tällaisten elämysten piti kuulua juuri hänelle,\nmutta ne takertuivat häneen kuin itsepäinen koira, jonka yhä ajamme\ntiehensä ja joka kuitenkin yhä vain riippuu kintereillämme. No, asian\naprikoiminen ei tehnyt sitä sen siedettävämmäksi.\n\nIltapäivällä ajoi Egloff Grobiniin. Hän oli käskenyt ottaa mukavat\nvaunut, sillä hän tahtoi matkalla nukkua, ei ajatella eikä nähdä\nmitään, vain nukkua. Hän painautui vaunujen nurkkaan ja sulki silmänsä.\nOli mieluista tuntea, miten siinä puolittaisessa horrostilassa,\njohon hän vaipui, metsän humina, rastaan raksutus, koiran haukunta,\npaimenpojan laulu tulivat kuin kaikuina maailmasta, joka oli hänestä\nhyvin etäällä. Vaunujen kolina kaupungin katukivitystä vastaan teki\nhänet jälleen iloiseksi. Oli lauvantai; vaaleanharmaiden pilvien\npeittämä taivas antoi kaupungille kylläkin jokapäiväisen leiman,\ntalojen ikkunat olivat avoinna ja piiat seisoivat ikkunalaudoilla ja\npesivät ruutuja. Tyttökoululaiset kulkivat hitaasti pitkin katua ja\nheiluttivat ikävystyneen näköisinä laukkujaan. Adine von Dachausen\ntuli eräästä puodista; hänellä oli päässään kesähattu, jossa oli liian\npunaisia ruusuja; hän rakasti aina silmiinpistävää. Egloff käski\npysäyttämään klubin edustalla, hän tahtoi kulkea jalan jäljellä olevan\nmatkan Mehrensteinille.\n\nMehrensteinin talossa oli hänelle kaikki vastenmielistä, kiilloitettu\novi, ovikellon kristallinuppi, sen kimeä, läpitunkeva ääni, pimeä\neteinen, jossa vielä tuoksui kyökiltä ja ruualta. Mehrensteinin tytär\ntuli häntä vastaan, kaunis, vakava tyttö, jolla oli sysimusta, tuuhea\ntukka ja aivan suuret, ruskeat silmät. \"Tehkää hyvin ja astukaa\nsisään, herra parooni\", sanoi hän totisesti ja surullisesti ja avasi\narkihuoneeseen vievän oven. Egloff astui tähän huoneeseen, jonka hän\ntunsi niin hyvin. Huonekalut heleänsinisine päällisineen, kaikki nuo\nmonet, hiukan pölyttyneet esineet olivat painuneet hänen muistiinsa,\nniinkuin vain sellaiset asiat voivat painua, jotka liittyvät elämämme\nkiusallisiin hetkiin. Tuossa oli pesukaappi vanhoine, hopeisine\nkannuineen ja kynttilänjalkoineen, tuossa oli seinällä suuri maisema,\nlinna, puita, ratsastaja, kaikki veistettyjä korkista ja lasin alla.\n\"Olkaa hyvä ja istuutukaa\", sanoi neiti Mehrenstein vakavasti, mutta\njäi itse seisomaan, kun Egloff oli istuutunut, \"isäni tulee heti, hän\non äitini luona, äiti on hyvin sairas.\" \"Oo, sepä ikävää\", mumisi\nEgloff ja katsoi noihin suuriin, ruskeihin silmiin; silloin hymyilivät\ntytön täyteläiset huulet väsynyttä, tavanomaista hymyä, mutta kasvot\nkävivät heti jälleen huolestuneiksi. \"Luulimme tänä yönä jo kaiken\nolevan lopussa\", jatkoi neiti Mehrenstein, \"ja nyt on hän kovin huono.\"\nHänen silmänsä kävivät kosteiksi ja kaksi suurta kyyneltä vieri hänen\nposkiaan pitkin. \"Nyt menen hakemaan isän\", lopetti hän ja katosi\nvihreän väliverhon taakse. Kummallista, Egloff oli aina ajatellut tätä\ntaloa vain paikkana, jossa kirjoitettiin vekseleitä ja epäedullisia\nsopimuksia, mutta täällähän myös valitettiin ja itkettiin. Vihreä\nverho kahisi jälleen ja Mehrenstein tuli. Hänellä oli kotitakki ja\ntohvelit, joihin oli kudottu suuret, punaiset ruusut. Juhlallisesti ja\nsurullisesti ojensi hän Egloffille velton, kostean kätensä. \"Teillä\non surua\", sanoi Egloff. Mehrenstein kohautti hiukan olkapäitään ja\nhuokasi. \"Hirveä yö\", mumisi hän. Hän meni rahakaapilleen, otti sieltä\nvekselikaavakkeen, toi pöydälle kynän ja mustetta, istuutui ja alkoi\nkirjoittaa. \"Rahat ovat tässä\", sanoi hän, \"oli vaikeata hankkia niin\nlyhyessä ajassa niin suuri summa.\" Hän huokasi. \"Samat ehdot kuin\ntavallisesti?\" kysyi hän. Egloff teki kädellään liikkeen, jonka piti\nosoittaa, että hänestä oli kaikki yhdentekevää. Silloin katsahti\nMehrenstein ylös ja sanoi moittivalla äänellä: \"Niin, nähkääs, minun\ntäytyy huolehtia lapsistani; jos metsäkauppa syntyy voidaan korkoa\nehkä jonkun verran alentaa.\" Hän jatkoi kirjoittamistaan, otti sitten\nhiekka-astian ja ripotti poroa kirjoitukselle. \"Tänä yönä\", sanoi\nhän, \"odotimme joka hetki loppua. Aamupuolella kävi sairas vähän\nlevollisemmaksi, mutta mitään toivoa ei ole. Tehkää hyvin, herra\nparooni\"; hän työnsi Egloffin eteen kaavakkeen ja ojensi hänelle kynän.\nHänen kirjoittaessaan nimeään nojasi Mehrenstein taaksepäin tuolillaan,\nhänen silmänsä kävivät kosteiksi ja hänen huulensa vapisivat. \"Ero\nkolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen\", sanoi hän, \"ette tiedä, mitä\nse on, herra parooni, ja voin sanoa, että näinä kolmenakymmenenä\nvuotena en ole hetkeäkään ollut tyytymätön vaimooni, hän oli hyvä\nvaimo.\" Hän nousi ja meni kassakaapille, noutaakseen pinkan seteleitä.\n\"Tutkimattomat ovat herran tiet\", lisäsi hän huoaten. Hitaasti ja\nhuolellisesti laski hän rahat, pani ne kuoreen ja asetti sen Egloffin\neteen. \"Olen tehnyt, minkä olen voinut\", alkoi hän jälleen puhua hiljaa\nkuin sairashuoneessa, \"en ole säästänyt, millaisia summia olenkaan\nmaksanut apteekkiin ja lääkäreille, mutta rahojani en surisi, jos ne\nvain olisivat jotain auttaneet.\" Egloff pisti rahat taskuunsa ja nousi.\n\"Ei pidä milloinkaan menettää toivoaan\", sanoi hän, \"hyvästi, herra\nMehrenstein.\" Mehrenstein pudisti surullisena päätään ja ojensi velton\nkätensä. \"Metsäasiaa järjestämään tulen itse teidän luoksenne, herra\nparooni\", huomautti hän vielä alakuloisesti.\n\nEgloff oli iloinen päästessään jälleen kadulle; tämä kuoleman, rahojen\nja vekselien sekoitus oli tuntunut hänestä painajaiselta. Hitaasti\nasteli hän \"Kruununprinssiä\" kohden. Siellä sai hän tietää, että kreivi\nShutow tosin oli vuoteessa, mutta oli antanut käskyn päästää parooni\nEgloffin luokseen. Egloff tapasi kreivin sängystä, teetä juomasta. \"Ah,\nherra parooni\", huusi hän, \"toivon, ettei teillä ole ollut vaivaa minun\ntähteni.\" \"Tulen maksamaan teille velkani\", sanoi Egloff.\n\n\"Sillähän ei olisi ollut mitään kiirettä\", huomautti kreivi ja heitti\nkuoren pöydälle vuoteensa viereen, \"mutta haluatteko teetä? Tai\nkonjakkiryypyn? Ettekö, täällä on paperosseja, istukaahan toki.\" Egloff\nsytytti paperossin ja istuutui: \"Oletteko sairas?\" kysyi hän. Kreivi\nnojautui mukavasti tyynyihinsä. \"En lainkaan\", vastasi hän, \"tapani on\nvain pelattuani yön olla seuraava päivä iltaan saakka vuoteessa. Niinpä\nkävinkin sänkyyn heti tänne tultuani. Tällä tavalla saa parhaiten\ntakaisin menettämänsä hermovoimat.\"\n\n\"Hyvin käytännöllistä!\" huomautti Egloff. \"Kellä vain olisi aikaa noin\ntreenata itseään peliä varten.\"\n\n\"Sen ei pidäkään pelata\", vastasi kreivi hiukan juhlallisesti, \"sairain\nhermoin pelaaminen on diletanttisuutta, ja se on vaarallista. Te olitte\nmyös eilen liian hermostunut ja tulinen.\"\n\nEgloff puhalteli miettiväisenä savuja sikaristaan. \"Sanokaapa, herra\nkreivi\", alkoi hän, \"miksi oikeastaan pelaatte. Voittaaksenneko?\"\nNäin sanoessaan oli hän kuulevinaan Fastraden äänen, kun hän tuona\niltana Sirowissa oli tehnyt hänelle saman kysymyksen. Kreivi rypisti\nkasvojansa: \"Herra nähköön, millaisia kysymyksiä te teette? En tiedä,\nluonnollisesti voittaakseni. Charles Fox on sanonut: Parasta elämässä\non pelissä voittaminen, sen jälkeen parasta pelissä häviäminen.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ette siis voittaaksenne\", huomautti Egloff.\n\nKreivi heittelehti levottomasti vuoteellaan: \"Te tahdotte\nfilosofeerata\", sanoi hän, \"merkki hermojenne huonosta tilasta. No\nkuulkaa, mitä eräs ystäväni, muuan Klebajew, sanoi. Hän oli narri,\nlopulta hullu, ja ampui itsensä. Hän sanoi näin: Pelaan joka yö, koska\nminusta on mielenkiintoista yhä uudelleen otella tuon salaperäisen ja\nkäsittämättömän kanaljan kanssa, jota nimitetään onneksi.\"\n\n\"Hiukan pateettista\", huomautti Egloff, \"mutta selitys menee mukiin.\nMiksi hän sitten ampui itsensä?\"\n\n\"Siksi että hän oli hullu\", vastasi kreivi. \"Viime aikoina oli hänellä\naina semmoiset puheet, ettei se ollut lainkaan hän itse, joka pelasi\njoka ilta, se oli toinen, ja toinen pelasi tahallaan huonosti, ja\nhänen, Klebajewin, täytyi aina maksaa tuon toisen pelivelat, ja hän oli\nnyt kyllästynyt maksamaan toisen pelivelkoja. No, ja sitten ampui hän\nitsensä. Täysi hullu.\"\n\nEgloff oli hetkisen vaiti ja virkkoi sitten miettiväisenä itsekseen:\n\"Niin, siitä on aina kysymys, toisen velkojen maksamisesta.\"\n\nKreivi ojentautui hiukan ja katsahti Egloffiin ihmeissään ja\nhuolestuneena. \"Kuulkaahan, parooni, teidän pitäisi ottaa itsellenne\ntoinen huone ja mennä nukkumaan, tehän käyttäydytte, kuin olisitte yhtä\nmieltä tuon hullun kanssa.\"\n\nEgloff nauroi ja nousi seisomaan: \"Kävelymatka kai tekee saman\npalveluksen\", sanoi hän, \"voikaa hyvin, hyvä kreivi, nopeaa toipumista.\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", sanoi kreivi, \"ehkäpä tulette tänä iltana klubiin,\nolen joka hetki valmis antamaan hyvitystä.\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi Egloff, \"pelkään, että kanalja, kuten ystävänne\nsanoo, ei nyt ole puolellani.\"\n\n\"Joutavia\", väitti kreivi vastaan, \"siis hyvästi.\"\n\nEgloff meni; ulkona otti hän hatun päästään, hänen päätään särki;\nhän suuntasi kulkunsa puistoa kohden. Valtavan vihreinä kohosivat\nlehtokujat vaaleanharmaata taivasta vastaan, rastaat pitivät melua\noksilla. Puisto oli vielä tyhjänä. Siellä täällä istui joku koulupoika\npenkillä kirja kädessään, ja lapsentyttö työnsi unisena vaunuja.\nOmituisen irtautuneelta ja kuin häneen kuulumattomalta tuntui\nEgloffista tänään tämä ympäristö, kuin unien valtakunnalta, jossa\nvaellamme. Mutta tuon tunsi hän aikaisemmilta valvotuilta öiltä.\n\nErääseen tienmutkaan pysähtyi hän. Tämähän oli oikea unten maailma,\njossa epätodennäköinen näyttää luonnolliselta. Tuossa tuli Lydia\nDachausen häntä kohden puettuna ruskeaan kevätpukuunsa, valkea siipi\nharmaassa hatussaan, kasvot ruusuisina, silmät kirkkaina. Hymyillen\npysähtyi hän Egloffin eteen ja ojensi hänelle kätensä. \"Siinähän te\nolette\", sanoi hän. \"Oletteko sitten odottanut minua?\" kysyi Egloff\nkummastuneena.\n\n\"Olen\", vastasi Lydia, \"Adine sanoi minulle, että olitte kaupungissa,\nja silloin arvelin, että olette täällä. Tahdotteko saattaa minua pitkin\nlehtokujaa alaspäin?\" ja hän alkoi hitaasti kävellä Egloffin rinnalla.\n\n\"Jos se teitä huvittaa\", vastasi Egloff jokseenkin epäkohteliaasti.\n\n\"Tietysti se minua huvittaa\", vastasi Lydia. \"Aavistin varmaankin jo\nedeltäpäin, että tapaisin teidät täältä, sillä aamulla herätessäni\npäätin heti ajaa kaupunkiin. En tiennyt itsekään miksi, mutta\npäätökseni oli varma. Niin, sellaista voi tapahtua, eikö totta?\" Hän\nkatsoi hymyillen Egloffiin.\n\n\"Minua ilahduttaa nähdä teidät noin iloisena\", sanoi Egloff kuivasti.\n\n\"Niin, se on omituista\", jatkoi Lydia äskeistä rupatustaan, \"toisinaan\nja aamulla herätessäni olen iloinen. Minusta tuntuu silloin, että\nkaikki, mikä on ollut surullista ja vaikeata, tulee jälleen hyväksi,\nelämä on äkkiä jälleen miellyttävää, ja minä iloitsen siitä aivan\nilman mitään aihetta. Eikö teillekin satu sellaista joskus?\" Kun\nEgloff ei vastannut, jatkoi hän: \"Tämä valaistus tuntuu minusta myös\nhyvältä, liian paljoa aurinkoa en siedä, mutta tänäänhän kuljetaan kuin\nvaaleanharmaan, silkkisen varjostimen valossa. Ah niin, ajatelkaas,\npunaiset lampunvarjostimet, joita te kerran pilkkasitte, saavat\nlähtöpassin, ja minä hankin itselleni uudet vaaleanharmaasta silkistä,\njotka katetaan valkealla silkillä, jotta niistä tulee oikein kirkkaat,\nse voi näyttää kauniilta, eikö totta?\"\n\n\"Se voi näyttää kauniilta\", toisti Egloff. Tämä tuttavallinen juttelu\nrauhoitti häntä, hän tahtoi kuunnella sitä.\n\n\"Gertrud Port\", kertoi Lydia edelleen, \"väittää että ne muka tekisivät\nihon kalpeaksi ja harmaaksi, mutta katsokaahan, miten värit tänään ovat\npuhtaita ja selviä. No niin, Gertrud parka pelkää aina näyttävänsä\npieneltä ruumiilta.\"\n\nLehtokujan päässä oli kioski, jossa oli kahvila, tuoleja ja pöytiä oli\nasetettu sen ympärille. \"Syön täällä vähän jäätelöä\", sanoi Lydia, \"ja\nte saatte pitää minulle seuraa.\"\n\n\"Lieneekö tällainen tilanne erikoisen suositeltava?\" vastasi Egloff\nviileästi.\n\nLydia oli kummastunut: \"Miksi ei? Että te katselette, kun minä syön\njäätelöä, sitä vastaan ei kai ihmisillä voi olla mitään sanomista.\"\nHe istuutuivat siis. Kahvilanneiti astui esiin ja sanoi äänellä,\njonka välinpitämätön rauhallisuus näytti ikäänkuin painostavan sitä,\nettä hänen mielestään tilauksessa ei ollut mitään silmiinpistävää:\n\"Mansikoita ja vaniljaa.\" Lydia tilasi mansikoita. \"Mansikkahyytelö\",\nkertoi hän, \"on nuoruudestani saakka ollut mielihyytelöäni. Pikku\ntyttönä, kun jonakuna vuonna ensimäisen kerran oli mansikkahyytelöä,\nsuljin ensimäistä lusikallista syödessäni silmäni ja ajattelin, että\nolinpa kokonaan unohtanut, että tämä oli parhainta maailmassa. Luulen,\nettä olisi mainiota, jos voisimme aina välillä unohtaa kaiken, mikä\nmeitä miellyttää, silloin olisi se yhä meille uutta.\"\n\nJäätelö tuotiin; Lydia sysäsi harsonsa syrjään ja alkoi syödä\nverkalleen ja nauttien. Egloff katseli häntä, tämä oli sellaista, joka\nteki hänen nykyisessä mielentilassaan suorastaan hyvää. Mitä hänellä\nlieneekään mielessään? ajatteli Egloff samalla.\n\nKun Lydia oli syönyt, nojasi hän tyytyväisenä tuolinsa selustaan.\nHän heitti pikaisen silmäyksen kondiittorineitiin; tämä oli avannut\nlainakirjastoromaanin ja luki. Silloin sanoi Lydia hiljaa: \"Nukankin\nnykyään paremmin.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua\", vastasi Egloff ja katsahti kummastuneena Lydiaan.\n\n\"Niin\", sanoi Lydia, \"olen keksinyt uuden unijuoman. Kun yö on\nkaunis, menen noin puoliyön tienoissa Amalian kanssa puutarhaan\nkävelemään. Aivan niinkuin viime vuonna hiivimme hiljaa puiston\nhalki. Se muistuttaa niin suuresti viime vuotta, heliotrooppia ja\noleanderipensaita, joiden ohitse kuljemme pimeässä, ja puutarhassa\nistumme samalla penkillä, jolla istuin viime vuonnakin. Istun siinä,\nikäänkuin odottaisin, ja kun väsyn, menen takaisin sisään ja käyn\nvuoteeseen, niin voin nukkua.\"\n\nEgloff kuunteli tarkkaavaisena ja hymyillen. Tämän naisen naiivi\noveluus hämmästytti häntä. \"Eikö se herätä huomiota talossa?\" kysyi hän.\n\n\"Se herättää\", vastasi Lydia rauhallisesti, \"minulta on kysyttykin\nsyytä siihen, no, minä sanoin että minua yöllä ahdistaa ja että minun\ntäytyy päästä ulos. Eräänä yönä seurattiin meitä uloskin. Amalia ja\nminä seisoimme pensaan takana, kun hän meni meidän ohitsemme. Mutta nyt\non hän rauhoittunut.\"\n\n\"Poika parka\", mutisi Egloff. Silloin välähteli Lydian silmissä: \"Minua\nei kukaan sääli\", sanoi hän. Egloff kohautti hieman olkapäitään,\nsilloin rauhoittui Lydia heti jälleen, hän nousi, pani rahaa pöydälle\nja veti harsonsa jälleen paikoilleen: \"Nyt täytyy minun mennä\",\nsanoi hän, \"minua odotetaan anoppini luokse.\" Hän ojensi Egloffille\nkätensä. \"Kiitän teitä seurasta. Erikoisen hupainen ette ollut, mutta\nkuuntelitte minua tarkkaavasti, sen tunnustan.\" Samalla katsoi hän\nEgloffia silmiin niin peittelemättömän keimailevasti kuin hänen tapansa\noli.\n\nKun hän oli mennyt, istuutui Egloff jälleen. Hänestä oli miltei ikävä,\nettä Lydia oli mennyt pois, tuo pikku rouva oli huvittanut häntä. Miten\nluja tahto hänellä oli! Miten arvelematta ja itsepäisesti hän piti\npäänsä!\n\nPuisto täyttyi nyt. Grobinin porvarit vaimoineen ja tyttärineen tulivat\niltakävelylleen, nauttimaan kultaisesta ilta-auringosta. Egloff istui\nvielä paikallaan ja mietti, pitikö hänen lähteä kotiin vai klubiin.\nKlubiin meneminen oli tietysti järjetöntä ja vastenmielistä, mutta\nkuitenkin tuntui hänestä siltä, että hän menee sinne.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nParooni Port ja Gertrud olivat iltavierailulla Padurenissa. Hitaasti\nasteli parooni Port parooni Warthen rullatuolin vieressä ja herrat\nkeskustelivat piirikunnan vaaleista. Fastrade ja Gertrud seurasivat\nheitä. He lähtivät alhaalla puistossa olevalle pikku järvelle, sillä\nparooni Warthen tapana oli, milloin sää salli, istua auringonlaskun\naikaan pikku järven rannalla katselemassa miten villisorsat lennosta\nlaskeutuivat sen pinnalle. Gertrud valitteli heikkoa terveyttään:\n\"Kevät on minulle liian voimakas, se kiihoittaa minua ja tekee minut\njälleen väsyneeksi, ja muistot käyvät tähän aikaan niin selkeiksi ja\nvoimakkaiksi, minä odotan kesän tuloa; silloin käyn keskipäivällä\npitkäkseni kanervikkoon, siinä on hiljaista ja kuumaa.\"\n\nSuojaiseen paikkaan järvenrannalle oli asetettu tuoleja, ja siihen\nkäytiin istumaan. Ilta oli tyyni. Liikkumattomina seisoivat korte-\nja kaislasaaret tummassa vedessä ja ilta-aurinko kultasi niiden\nlatvoja; liikkumattomina seisoivat suuret puut järven rannalla,\nsiellä täällä heloitti jo kastanja valkeassa juhlapuvussaan keskellä\nvihreään verhottuja koivuja. Rastaat lauloivat iltasäveleitään,\nkalat polskahtelivat vedessä, ja ruohikossa alotteli jo kurnutustaan\nsammakko, joka ei malttanut odottaa auringonlaskua. Vanhat herrat\njuttelivat juurikasveista, Gertrud oli jälleen muistojensa vallassa.\nHän kertoi eräästä dresdeniläisestä nuoresta miehestä, jonka koko\nolemus oli tuskaisessa vireessä, jos niin voi sanoa, ja joka etsi\nvaimoa, joka tämäkään ei tuottaisi hänelle iloa vaan tuskaa, mutta\nlempeätä ja kirkastettua, jos niin voi sanoa, lohdullista. Fastrade\nei kuunnellut, hän oli levoton. Tämä vierailu esti häntä tapaamasta\nDietziä metsässä, ja hän tiesi Dietzin odottavan häntä siellä, hän\ntiesi, että Dietz häntä tänään erityisesti tarvitsi. Tuon Sirowin illan\njälkeen eivät he olleet kohdanneet toisiansa, ja hän näki yhä uudelleen\nedessään Dietzin kasvot leimuavine silmineen ja kiihtymystä ja tuskaa\nkuvastavine ilmeineen. Hän olisi tahtonut olla Dietzin luona, saattaa\njärjestykseen hänen rauhattoman mielensä; \"järjestyshaluisen naisen\nintohimoksi\" oli Dietz nimittänyt hänen rakkauttaan, niin, sitä hän\ntahtoi ja hän luuli myös voivansa sen. Suhisevin siivin laskeutuivat\nnyt ensimäiset sorsat järven ruohistoon. Molemmat vanhat herrat\nkatsoivat toisiinsa hymyillen, ja parooni Port selitti, että ennen\nvanhaan oli ollut enemmän sorsia ja ettei hän tiennyt, mistä se johtui.\n\"Niin, se on ihmeellistä\", sanoi parooni Warthe ja sitten istuivat he\ntaas hiljaa ja odottelivat uusia sorsia.\n\nGertrud jatkoi ohuella, valittavalla äänellään: \"Ja kuitenkaan, ilman\nnäitä muistoja en voisi elää. Iltaisin, kun istun salissa ja katselen\navoimesta ovesta, miten puutarhassa alkaa hämärtää, valtaavat muistot\nmieleni niin voimakkaasti, että unohdan kokonaan missä olen, ja kun\npalvelija tulee tuomaan lamppua ja isä kutsuu lukemaan Treitschkeä,\nsilloin tuntuu minusta, kuin äkkiä vajoaisin hiljaiseen, synkkään\nsyvyyteen.\"\n\nAurinko oli laskenut. Se oli sekoittanut hieman punaa veden\nmetallin-tummaan väriin. Oli saapunut toukokuun illan kirkas, väritön\nhämärä. \"Sinä et kai useasti näe Dietz Egloffia, vai miten?\" kysyi\nparooni Port.\n\n\"Niin\", vastasi parooni Warthe, \"silloin tällöin pistäytyy hän\ntäällä ja me tapaamme teepöydässä, mutta hän kuuluu noihin nuoriin,\njotka eivät osaa keskustella vanhojen kanssa.\" Fastrade kuuli tämän,\npunastui, kumartui eteenpäin ja sanoi: \"Ehkäpä hän paremmin osaisi,\njos häntä enemmän rohkaistaisiin.\" Parooni Warthe teki kädellään\ntorjuvan liikkeen. \"Minä olen kohtelias kaikille vierailleni\", sanoi\nhän, \"mutta näiden täytyy itsensä ansaita ystävyyteni ja arvonantoni.\nSinullahan, tyttäreni, kyllä tavallaan on oikeus puolustaa häntä. Olet\nmennyt kihloihin hänen kanssaan ja niinpä on hänen puolustamisensa niin\nsanoakseni sinun kutsumuksesi.\"\n\nParooni Port nauroi ääneen, sillä hänen mielestään oli hänen vanha\nystävänsä sanonut hyvän sukkeluuden. Oli tullut jo niin pimeä,\nettä sorsat laskeutuessaan veteen näyttivät suurilta varjoilta, ja\nsammakot alkoivat iltalaulunsa. Gertrud jatkoi unelmoiden muistojensa\nkertomista: \"Sylvialla on myös muistonsa, ja hän sanoo olevansa\nonnellinen. Hänellä on lapsenmuistonsa, hän muistaa, miltä ensimäinen\nlaahustallinen musliinipuku näytti, mutta minua eivät sellaiset muistot\nenää tyydyttäisi.\"\n\n\"Eikö Sylvia ole milloinkaan ollut rakastunut?\" kysyi Fastrade hiljaa.\n\n\"Vanhin Tescheneistä hakkaili häntä jonkun aikaa\" vastasi Gertrud, \"ja\nhänkin kenties kuvitteli rakastavansa tätä, mutta asia jäi sikseen.\nTeschenhän onkin niin hirveän ruma.\"\n\n\"Alkaa olla kosteata\", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin päin.\nLaskeutuva kaste rapisi lehdistössä, voimakas, viileä tuoksu nousi\nnurmesta. Parooni Port asteli jälleen parooni Warthen pyörätuolin\nvieressä ja vanhojen herrojen äänet kuuluivat rauhallisina ja selkeinä\nillan hiljaisuudessa. He puhuivat kasteesta. \"Ilman tätä runsasta\nkastetta\", sanoi parooni Port, \"olisi toukokuu miltei liian kuiva.\"\n\"Niin sanoo Ruhkekin\", sanoi parooni Warthe, \"mutta niityt ovat\nlupaavat.\" Molemmat tytöt seurasivat äänettöminä.\n\nSillä välin käveli Dietz Egloff metsänreunassa edestakaisin, iski\nkepillään lehtiä pois alhaalla riippuvista oksista ja hakkasi poikki\ntienvarrella kasvavat leiniköt. Hän oli raivoissaan siitä, ettei\nFastradea kuulunut. Aurinko laski jo, ja Fastrade viipyi yhä. Mutta\nniinhän oli aina, hän puhui auttamisesta ja tukemisesta, ja nyt,\njolloin hän olisi tarvinnut apua ja tukea yhtä välttämättömästi kuin\njokapäiväistä leipää, nyt ei hän tullut. Metsässä pimeni, taivaalla\nnäkyi jo tähti siellä täällä. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä\nkotiin.\n\nKotona sulkeutui hän huoneeseensa, hän ei tahtonut nähdä ketään. Hän\nistuutui kirjoituspöydän ääreen mielessään tunne, että hänen oli\nlaskettava tai kirjoitettava epämieluisia kirjeitä. Hän ei kuitenkaan\nryhtynyt mihinkään, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja heittäytyi\nvihansa valtaan. Nämä viime päivät eivät juuri olleet omiansa\nherättämään hänessä erikoista elämänhalua. Pelkkiä vastenmielisiä\nasioita. Ja sitä kai sentään mentiin kihloihin siksi, että tämmöisinä\naikoina olisi joku, joka toisi elämään jotain kaunista ja puhdasta.\nJa juuri nyt täytyi hänen jäädä tulematta. Padureniin ei hän tahtonut\nmennä, hänellä ei ollut halua joutua parooni Warthen \"paheksumus\"\nkatseiden esineeksi. Tällaista hän hautoi mielessään, kunnes talossa\nkävi hiljaiseksi ja kello löi yksitoista. Silloin hän soitti ja käski\nKlausin satuloida Alin, hänen mustan ratsunsa. Klaus ei osoittanut\nmitään kummastelua, talossa olivat kaikki tottuneet herran öisiin\najoihin ja ratsastusmatkoihin.\n\nKun Egloff istui satulassa, oli hänen parempi olla. Ali alkoi iloisesti\nhyppiä, Egloff silitti sen kiiltävää kaulaa. Siinä oli vielä toveri,\njoka aina kaikesta huolimatta oli hyvällä tuulella. Monet seikkailut\nolivat he yhdessä kokeneet, niin, Ali oli ainoa seuralainen, joka ei\nmilloinkaan ollut suututtanut häntä. \"No, eteenpäin poikaseni\", huusi\nEgloff, ja ori alkoi ravata.\n\nNiityt, joiden ohi he kulkivat, henkivät tuoksua ja viileyttä,\nlaitumella oli hevosia, suuria, tummia olentoja, jotka näyttivät\nkahlaavan valkeissa, kosteiden apilain yllä leijailevissa\nsumuvyöhykkeissä. Ali tervehti niitä äänekkäällä hirnunnalla. Eräässä\nkoivumetsikössä pudistivat oksat heidän päälleen kastetta suihkun\ntavoin, jossain lepikössä lauloi satakieli, kaiuttaen liverryksiään\nvirkeästi hiljaiseen luontoon. Sitten kulki matka ohi pienten\nkyläpuutarhojen, joista levisi makea kakkivien herneiden tuoksu.\nMökkien kynnyksellä istuskeli poikia soittaen harmonikkaa, uni ei\nmaistunut heille valoisina öinä. Äkkiä Ali pysähtyi, oltiin krouvin\nedustalla. Egloffia nauratti. \"Vanha viekottelija\", sanoi hän, \"no,\nno, viettäkäämme muistojamme.\" Ja hän astui maahan. Tumma Lene tuli\nulos ovesta, hän nauroi Egloffille leveätä nauruaan: \"Herra parooni on\njälleen matkalla\", tuumi hän.\n\n\"Niin, Lene\", vastasi Egloff, \"otappas Ali, se tahtoo taas viivähtää\nsinun luonasi. Kuka voisi nukkua tällaisina öinä, ei kai sinunkaan\nveresi ole levollinen?\" Lene kohotti käsivarsiaan ja venyttelihe:\n\"On se mukava yö\", tuumi hän, sitten tarttui hän hevosen suitsiin,\ntaluttaakseen sen vajaan.\n\nEgloff astui hitaasti maantietä pitkin Barnewitziä kohden. Hän tahtoi\nkatsoa puutarhan aidan luota, istuiko Lydia tosiaan penkillä ja odotti,\nja sitten, yhdentekevää, kotia hän ei voinut mennä ja jotakin täytyi\ntällaisena yönä tehdä. Puutarhan aidan pienen takaveräjän huomasi hän\nolevan avoinna niinkuin viime vuonnakin. Hän astui sisään ja kulki\npitkin tuttuja teitä. Tuossa oli pieni suihkukaivo hiekkakivialtaineen\nja ohuine suihkuineen, leikatut puksipensaikot voimakkaine, kirpeine\ntuoksuineen; aina, milloin hän tunsi puksipuiden tuoksua, täytyi\nhänen ajatella Lydiaa. Hän kääntyi suurelle lehtokujalle, ja oikein,\ntuolla penkillä, seljapuun alla hän istui. Kun Egloff astui hänen\neteensä, hypähti hän ylös, lennähti hänen kaulaansa, syleili häntä\nniinkuin lapset koko käsivarrellaan, riippui hänen rinnallaan kevyenä\nja vavisten: \"Siinähän olet\", kuiskasi hän, huokaisten syvään\nhelpotuksesta, \"jo portilta saakka kuulin tulosi, jo lähtiessämme\npuutarhaan tiesin, että tulisit. Sanoin Amalielle: 'tänään tapahtuu\njotain, koko puutarha on kuumeessa'.\"\n\nEgloff piti pientä olentoa rintaansa vasten kohollaan ja kantoi hänet\npenkille, jonka yli seljapuu levitteli kukkiaan kuin valkea, tuoksuva\nverho. Puutarhassa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi pienen\nsuihkukaivon solinan ikäänkuin kuiskailevan, innokkaasti kertovan äänen.\n\n\"Mitä tapahtuukin\", sanoi Lydia, kun Egloff sanoi hänelle hyvästi,\n\"minä istun täällä ja odotan.\" Egloff meni takaisin samaa tietä,\njota oli tullutkin, hän kulki hitaasti ja koetti säilyttää sitä\nunelmanomaista tunnetta, jonka vallassa hän koko ajan oli ollut. \"Kunpa\nen vain täydelleen heräisi\", ajatteli hän, \"heräämistä on vältettävä.\"\nKun hän kääntyi puksipuiden reunustamalle tielle, tuli Dachausen\nnopein askelin häntä vastaan. Molemmat miehet seisoivat hämärässä\nsilmänräpäyksen vastakkain. Egloff mietti, että hänen olisi sanottava\njotain, kun hän samassa kuuli, miten Dachausen huusi hänelle hammasta\npurren: \"Roisto!\" Sitten menivät he toistensa ohitse.\n\nDachausen kuunteli poistuvia askeleita, kunnes hän päätteli niiden\nsaapuneen portille. Ensimäiseksi valtasi hänet suuren vapautuksen\ntunne, nyt hän oli päässyt selvyyteen, selvyyteen kaiken tuskaisen\nepäilyn, vartioimisen ja vakoilun jälkeen. Nyt oli aave muuttunut\nlihaksi ja vereksi, nyt oli hänellä joku, johon hän saattoi tarttua.\nOli miltei mieluista tuntea, miten viha kuumana kiehui hänen veressään,\nhänestä tuntui, kuin olisi hän itse käynyt suuremmaksi ja leveämmäksi.\nHän ojensihe suoraksi ja hänen askeleensa kävivät koviksi ja varmoiksi.\nKiireesti meni hän lehtokujaa alaspäin, ja kun hän näki Lydian istuvan\npenkillä, ojensi hän tälle käsivartensa ja sanoi: \"Tule!\" Lydia nousi\nja otti hänen tarjotun kätensä vastaan, sitten astuivat he äänettöminä\ntaloa kohden, nousivat portaita ylös ja astuivat lasioven kautta\nsaliin, jota nyt valaisi yksi ainoa kynttilä. Dachausen talutti Lydian\ntuolin luo, jolle tämä vaipui istumaan, hänen päänsä nojasi taaksepäin\nja kädet olivat velttoina tuolin kaiteella. Tämä lemmenkohtaus, jota\nhän oli niin kiihkeästi kaivannut, oli murtanut hänet, hän alkoi itkeä\nhiljaiseen, tyyneen tapaansa, ei tuskasta eikä pelosta, vaan niinkuin\nlapset itkevät, kun ovat väsyksissä. Dachausen seisoi hänen edessään\nja katsoi häneen. Miten kalpea hän on, ajatteli Lydia, ja miten hänen\nkasvonsa nytkähtelevät. Lyöneekö hän minua? Mutta Dachausen kääntyi\npoispäin ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Lydia huomasi vielä,\nettä hänellä oli jalassaan pystykärkiset turkkilaiset tohvelinsa,\nsitten sulki hän silmänsä. Nyt alkoi Dachausen puhua, aluksi hiljaa ja\nvaivalloisesti, Lydia ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, vähitellen kävi\nhänen äänensä kovemmaksi, uhkaavammaksi, sanat vyöryivät toistensa\nylitse: \"Onko sinulla koskaan ollut valittamista minua vastaan? Olenko\nkoskaan ajatellut muuta kuin sinua, sinun onneasi, sinun asemaasi,\nsinun huviasi, sinun vaatteitasi, herra tiesi mitä kaikkea? Ja sinä\ntuotat häpeän koko talollemme, ja vielä tuollaisen Egloffin kaltaisen\nlurjuksen vuoksi! Tätä on kai jatkunut jo kauan, nyt on minulle kaikki\nselvää, en huomannut sitä vain senvuoksi, etten voinut kuvitella moista\nhalpamaisuutta.\" Lydia avasi silmänsä jälleen, Dachausen asteli hänen\nedessään kiivaasti edestakaisin, toisinaan huitoi hän molemmin käsin\nkiivaasti ilmaa ja hänen rinnallaan seinällä seurasi hänen varjonsa,\npieni, leveä varjo, nostellen korkealle jalkojaan, joissa tohvelit\npysty kärkineen näyttivät kummallisen suurilta. \"Ja muut\", jatkoi\nDachausen, \"muut ovat sen kai tienneet jo kauan, he kai osoittavat\nsormellaan meitä. Minä olen aina koettanut pysyttää elämääni puhtaana\nja moitteettomana ja nyt teet sinä sen naurunalaiseksi ja peität sen\nhäpeään. Inhoan elämääni, inhoan sinua, inhoan itseäni, inhoan koko\ntätä taloa.\" Hän pysähtyi ja polki jalkaansa, ja hänen takanaan pysähtyi\npieni varjo ja polki myöskin jalkaansa.\n\nTämä kaikki on hirveätä ja surullista, ajatteli Lydia, mutta kunpa se\nvain olisi ohitse! Mitä tapahtuneekaan, nyt vain hiukan lepoa.\n\nDachausen oli hetken ollut vaiti, nyt seisahtui hän Lydian eteen ja\nsanoi äänellä, joka äkkiä oli käynyt rauhalliseksi ja arvokkaaksi:\n\"Annan sinulle päivän aikaa asioittesi järjestämistä varten. Huomenna\nlähden matkalle, en halua enää tavata sinua. Kun tulen takaisin,\nsilloin on sinun oltava poissa, sinun on mentävä äitisi luokse ja\nodotettava minun toimenpiteitäni.\" Hän aikoi mennä, mutta kääntyi vielä\nkerran ympäri, hänen kasvoissaan vavahteli. \"Hän alkaa itkeä?\" ajatteli\nLydia.\n\n\"Lydia\", sanoi hän vapisevalla äänellä, \"täytyikö näin käydä?\" Mutta\nhän häpesi heikkouttaan ja lähti nopeasti huoneesta.\n\nLydia jäi suljetuin silmin tuolille istumaan, hiljaisuus teki hänelle\nhyvää, jo alkoi kaikki häipyä hänen mielestään, kun hän samassa kuuli\nAmalien lempeän äänen: \"Rouva paroonittaren täytyy nyt mennä nukkumaan.\"\n\n\"Niin, Amalie, nukkumaan\", sanoi Lydia, syvään helpotuksesta huokaisten.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nFastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli\nääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden\nrisahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella\nvisersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen\nläpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki,\nmihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä\nnäytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff\nkevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki\nvaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen,\npelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa\nmeidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän\nnukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän\nkuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain\nikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen.\nAurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja\ntuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen\nvaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen.\nFastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan\nja alkoi puhua. \"Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun\ntäytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä.\"\n\n\"Hyvä, minä tulen\", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen\ntuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja\nettä tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi\nsaalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui\npuutarhaan.\n\nLydia oli istahtanut penkille, pannut kätensä ristiin helmaansa, hiukan\neteenpäin kumartuneena tuijotti hän Fastradeen pelokkaan näköisenä, ja\nhänen silmänsä loistivat niinkuin kosteat jalokivet. Fastrade pysähtyi\npenkin eteen. \"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän hiljaa. Lydia alkoi\nitkeä: \"Hyvä jumala, on tapahtunut niin paljon hirveätä\", vastasi\nhän, \"mutta sehän on yhdentekevää, sen vuoksi en olisi tullut teidän\nluoksenne, mutta hänelle ei saa tapahtua mitään. Mieheni varmaankin\ntappaisi hänet, ja sitä on tahdo, vain sitä en! Ja te voitte pelastaa\nhänet, teitä tottelee hän, teitä uskoo hän, ja tehän tunnette\ntäkäläisten herrojen hirveät lait. Minä, minä en voi tehdä mitään.\"\n\nFastrade oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hän nojasi toisella kädellään\npenkin selustaan: \"Teidän miehenne tahtoo surmata Dietz Egloffin,\nmiksi?\" kysyi hän.\n\nLydia väänteli pieniä, huolellisesti hansikoituja käsiään ja katsoi\nrukoillen Fastradeen: \"Miten voin kertoa teille kaikki nuo hirveät\nasiat\", huusi hän, \"varmaankin Fritz surmaa hänet. Matkustan äitini\nluokse, vaununi seisovat tuolla portilla, Fritz — niin, Fritz on ajanut\nminut kotoa, mutta mitä minusta. Teidän täytyy antaa hänelle anteeksi,\nteidän täytyy pelastaa hänet, en tahdo hänen kuolevan minun tähteni.\nHyvä jumala, ymmärrätte kai!\"\n\nFastrade oli ymmärtänyt; hän punastui, hänen silmänsä olivat aivan\navoimet, niistä ilmeni suuri tuska ja samalla jotain kovaa ja\nväkivaltaista, penkin selustasta pitelevä käsi vapisi, mieluimmin\nhän olisi lyönyt noita pieniä, kalpeita nukenkasvoja, jotka siinä\nkatselivat häneen. \"Nyt olette vihainen\", valitti Lydia, \"ja minulle\nsaattekin olla vihainen, mutta hänet täytyy teidän pelastaa, enhän minä\nvoi mitään tehdä. Luulen, että jos minä kuolisin, silloin ei Fritzin\ntarvitsisi surmata häntä. Minulla onkin pieni pullo oopiumia, mutta\nminä en voi, minä en voi kuolla, minua niin hirveästi peloittaa.\"\nHän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan edestakaisin ja\nvoivotteli hiljaa itsekseen. Fastrade oli jälleen tullut levolliseksi,\nhän katsoi Lydiaa samalla kertaa säälien ja inhoten, kuin pientä,\nvikisevää eläintä; sitten istuutui hän hänen luokseen penkille, pani\nkätensä Lydian levottomalle kädelle ja puhui hänelle kuin pienelle\nlapselle. \"Teidän ei tarvitse kuolla, sitä ei kukaan teiltä vaadi,\nteidän täytyy nyt rauhoittua, minä en tässä voi auttaa, miehillä on\nlakinsa, se täytyy kestää. Mutta eihän aina tarvitse pelätä juuri\npahinta, ja sittenhän kai hän auttaa teitä, suojelee teitä, hänhän on\ntuhonnut elämänne, eikä siis voi jättää teitä.\" Fastraden ääni alkoi\nvapista ja sitten kokonaan pettää.\n\n\"Luuletteko?\" kysyi Lydia ja kalpeat kasvot alkoivat elostua ja huulten\nympärille kohosi miltei hymyn tapainen. Fastrade vetäisi kätensä Lydian\nkädestä ja siirtyi kauemmaksi hänestä. Tässä liikkeessä ilmeni niin\nvoimakasta vastenmielisyyttä, että Lydia jälleen näytti pelästyneeltä\nja alkoi itkeä.\n\n\"Teidän täytyy nyt lähteä\", sanoi Fastrade, \"jos aiotte ennättää\njunaan.\" Kuuliaisesti nousi Lydia paikaltaan. \"Niin, minä lähden\",\nsanoi hän, \"miten hyvä te olettekaan\"; ja hän kumartui suutelemaan\nFastraden kättä; mutta Fastrade tempasi sen pois niin kiivaasti, että\nLydia hämillään jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: \"Niin, hyvästi\nsitten\", sanoi hän hiljaa ja meni, kulki pienin sipsuttavin askelin\nkukkalavojen ohi puiston portille päin.\n\nFastrade oli myös noussut penkiltä ja käveli muutamia askeleita, mutta\ntulpaanilavan eteen pysähtyi hän, kädet hervottomina riippuen, kuin\nolisi häneltä puuttunut rohkeutta liikahtaakaan. Aurinko nousi, kaste,\njoka oli harmaana peittänyt ruohoja ja kukkia, alkoi säkenöidä. Linnan\ntumman julkisivun ikkunat loistivat punaisina, kuin olisivat ruusut\nalkaneet niiden takana kukkia, ja koko puutarhan yllä oli ruusuinen\nhohde; se kohdistui myös tulpaanilavan luona olevaan valkeaan olentoon,\nkalpeihin kasvoihin, riippuviin, vaaleihin palmikkoihin. Suurin,\nkyyneleettömin silmin katseli Fastrade nousevaa aurinkoa, itkeä hän ei\nvoinut, mutta hän olisi tahtonut huutaa, päästää huudon kuin villi tai\nlintu metsän hiljaisuudessa, kutsuen koko luonnon tuskansa todistajaksi.\n\nTämä päivä tuntui Fastradesta hyvin pitkältä, tämä Padurenin\nkesäpäivä tavallisine pienine puuhineen, aterioineen, keltaisine\nauringonpaisteineen, puheluineen täti Arabellan kanssa ja kävelyineen\npuutarhassa, josta hän palasi kädet täynnä valkeita narsisseja,\njärjestääkseen ne maljakkoihin. Fastrade oli kalpea ja levollinen,\ntehty päätös karkoitti kaikki ajatukset ja tunteet taaemmaksi, missä ne\nhiljaa väijyivät tilaisuutta päästä jälleen esille.\n\nIllan tullen käski hän valjastamaan hevosensa ja ratsasti tallirengin\nsaattamana metsään. Se oli juuri ennen auringonlaskua; kaikkialla\najettiin karjaa kotiin, paimenet lauloivat, mökkien piipuista kohosi\nsavu, näyttäen kullanpunaiselta ilta-auringon hohteessa. Miellyttävän\niloinen tunnelma painoi leimansa tähän illan viimeiseen hetkeen.\nFastrade hoputti hevostaan, hänen oli kiire päästä perille. Metsässä\nampumamajan edustalla astui hän satulasta, jätti hevosensa tallirengin\nhuostaan ja meni majaan. Avoimesta ikkunasta lankesi ilta-auringon\nhohde pieneen huoneeseen ja kultasi sen ylt'yleensä. Viimeisten\nsäteiden valossa tanssivat hyttyset kuin vaalea pöly, majan edustalla\nolevalle pienelle metsäniitylle olivat metsäkauriit jo saapuneet,\nsyöden polvenkorkuisessa, kullanpunaisessa ruohikossa. Oli niin\nrauhallista, mutta Fastrade ei päästänyt tätä rauhaa eikä niitä\nmuistoja, jotka täällä asustivat, lähellensä. Hoikkana ja suorana\nseisoi hän sinisessä ratsastuspuvussaan keskellä huonetta ja ajatteli\ntehtäväänsä. Hän oli kutsunut Dietz Egloffin tänne sanoakseen hänelle,\nettä heidän täytyi erota, ja hän tahtoi, että Dietz myöskin ymmärtäisi,\nmiksi. Nyt kuuli hän ulkoa askeleita, ja heti sen jälkeen astui Egloff\nsisään. \"Hyvää iltaa\", sanoi hän. \"Hyvää iltaa\", vastasi Fastrade ja\nojensi Dietzille kätensä, jota tämä kohteliaasti suuteli. Hän huomasi\nheti, että Dietz oli hämillään, ja tämä liikutti häntä. Hän alkoi puhua\n— nopeasti, pysähtymättä, ikäänkuin olisi hän pelännyt rohkeutensa\npettävän, jos hän epäröisi. \"Pyysin sinua tulemaan tänne, en tahtonut\nnoin vain hiljaa lähteä luotasi, arvelin, ettei se soveltuisi meille\nkumpaisellekaan, ennenkuin välimme olisi selvä — ja siksi tulin.\"\n\nKeveä puna kohosi Egloffin kasvoille, hän kääntyi poispäin, otti tuolin\nja asetti sen Fastraden eteen. Kun tämä oli istuutunut, istahti hänkin\npuupenkille. Hän ei katsonut Fastradeen, vaan alas ratsupiiskaansa,\njolla hän leikitteli. \"Sehän oli hyvin ja oikein menetelty\", sanoi hän,\n\"ja niinhän oli käyväkin, muuta en osannut odottaakaan. Tiesinkin, että\nnäin tulisi käymään. Häväistysjuttu älköön lähestykö Fastrade Warthea,\nniin että kaikkihan on niinkuin olla pitää. Tässä eivät mitkään typerät\nmuistot ole paikallaan. Kun ajattelen, miten seisoit tuossa ovella\nja puhuit auttamisesta ja tukemisesta, niin sehän ei lainkaan kuulu\nasiaan.\"\n\n\"Se kuuluu asiaan\", huusi Fastrade intohimoisesti, \"jos olisit sairas,\ntai köyhä, tai kaikkien hylkäämä, silloin pysyisin rinnallasi, se olisi\nainoa paikka maailmassa, joka kuuluisi minulle, mutta minulla täytyisi\nolla sen omistusoikeus, sinun täytyisi kuulua minulle. Mutta nyt et\nenää ole minun.\"\n\nEgloff katsahti ylös, hänen silmänsä näyttivät synkiltä ja vihaisilta:\n\"Kuulunko Lydia Dachausenille?\" kysyi hän.\n\n\"Hän oli tänä aamuna luonani\", jatkoi Fastrade, \"hän tietää\nsinun olevan vaarassa ja luuli minun voivan tehdä jotain sinun\npelastamiseksesi. Niin menettelee vain nainen, jolla on oikeus sinuun.\"\n\nEgloff kohautti hiukan olkapäitään: \"En ole niin antelias jakelemaan\nomistusoikeuksia itseeni; tämä pikku rouva, joka riippuu kiinni\nminussa, on seikkailu, sattuma, synti — mitä kaikkea muuta tahansa,\nmutta ei kohtaloni. Lydia Dachausen ei tule kysymykseen. Ettet sitä\nymmärrä, ettet voi asiaa sivuuttaa!\"\n\nFastrade pudisti päätään: \"En, sitä en voi koskaan ymmärtää, että\nnainen, joka sinun tähtesi tärvelee koko elämänsä, ei tulisi\nkysymykseen, sen ohitse en voi päästä, se tuntuisi siltä kuin tallaisin\nelävää ruumista.\"\n\nAurinko oli laskenut ja pikku majassa hämärsi. Niityltä ja suurista\nkuusista huokui viileyttä sisään; lepakko oli eksynyt huoneeseen\nja lenteli matalan katon alla taukoamatta ympäri, silloin tällöin\nhipaisten siivillään seiniä. Egloff oli hetkisen ollut vaiti, nyt alkoi\nhän jälleen puhua, ja hänen äänensä kaikui hillityltä ja matalalta,\nkuin olisi hänen täytynyt pakoittaa se rauhalliseksi: \"Niin on teillä\naina ollut tapana täällä linnoissa, jalomielisyys, sääli, ylpeys,\nkunnia, kaikkea sellaista olette te sisällyttäneet rakkauteen, asioita,\njoilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, joihin se päinvastoin\ntukahtuu. Lydia ei niistä mitään tiedä, hän syrjäyttää kaikki.\"\n\n\"Lydia raukan ainoa oikeus on oikeus sinuun\", vastasi Fastrade hiukan\njuhlallisesti, \"ja jos enää voin mitään toivoa ja mistään iloita, niin\ntoivon sitä, että suojelet häntä etkä häntä jätä.\"\n\n\"Oh, tuon tunnen\", keskeytti Egloff hänet kiivaasti, \"aina olet\ntahtonut hyveelläsi kirkastaa minua, jotta rakkautesi voisi puolustaa\nkohdistumistaan tällaiseen. Mutta pelkäänpä, että se ei voi\npuolustautua.\"\n\n\"Ah, jättäkäämme se\", sanoi Fastrade väsyneesti, \"se ei ole voinut\nauttaa ketään, se ei enää tule kysymykseen.\"\n\nHiljaa ja kuin itsekseen mutisi Egloff: \"Ei tule kysymykseen — no,\nse olisi ollut ainoa, mikä tässä kirotussa maailmassa vielä olisi\ntullut kysymykseen.\" Oli tullut niin pimeä, etteivät he enää voineet\nselvästi nähdä toisiansa. Heidän yläpuolellaan kuului yhä vielä pienten\nsiipien taukoamaton suhina, mutta äkkiä löysi lepakko pääsyn avoimesta\nikkunasta, se päästi kimeän äänen ja lensi metsän pimentoon.\n\n\"Minun täytyy nyt mennä\", sanoi Fastrade, \"jää hyvästi, Dietz.\" Hän\nojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade\nkääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa\nolivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas\nputoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen\nsormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.\n\nKotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli\nollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän:\nniinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla\nkaikkiin muihin linnoihin.\n\nFastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat\nvierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä\novelle. \"Hyvää iltaa\", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. \"Hyvää iltaa,\nlapseni\", vastasi parooni juhlallisesti, \"istu.\" Fastrade istuutui,\npani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja\nodotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti\npäätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui\nilmeisesti ponnistellen: \"Port oli täällä, hän on puhunut tätisi\nkanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi\nasioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti.\" Hän pysähtyi ja katsoi\nodottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä\nedelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: \"Olen juuri\npurkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa.\" Jälleen katsahtivat\nmolemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin\nhuomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. \"Vai niin\", sanoi hän, ja\npuhuminen kävi hänelle helpommaksi, \"no niin, en ole tyttäreltäni muuta\nodottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan\nolisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina\nepämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa.\nJos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt\npaljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on\ntoimitettu.\" Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin\nhänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta\nseisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti\nsulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. \"No, ja\nsinä kyllä pian tämän unohdat\", jatkoi parooni iloisesti, \"sinulla on\nkotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti\nyhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään,\nhätäkö meillä.\" Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse\nja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle,\nmutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle\nkipeää. \"Emmekö lue?\" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin.\n\"Hyvä\", sanoi parooni, \"minulla ei ole mitään sitä vastaan.\" \"Lukekaa,\nlukekaa\", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät;\n\"tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nMyöhään illalla palasi Dietz Egloff matkaltaan takaisin kotiin.\nKlaus oli häntä vastassa eteisessä, riisui hänen päällysvaatteensa,\nkysyi oliko hänellä mitään käskettävää ja teki tämän kaiken aran ja\nsurullisen näköisenä. Egloff huomasi tästä, että tieto Dachausen paran\nkuolemasta oli jo saapunut hänen edellään. Salissa tuli häntä vastaan\nparoonitar ja syleili häntä, hän oli itkenyt ja hänenkin hellyydessään\noli jotain epävarmaa ja arkaa. \"Olet varmaankin nälissäsi, lapseni\",\nsanoi hän, \"saat heti syödä.\" Egloff kiitti, hän halusi vain nukkua.\nParoonitar silitti hänen takinhihaansa, \"nuku vain lapseni, ei kukaan\nhäiritse sinua. Annan tuoda huoneeseesi viiniä ja hiukan kylmää ruokaa,\nehkä myöhemmin syöt hiukan.\" Myös neiti von Dussa tuli, ja hänen\nkädenpuristuksessaan oli jotain pateettista. Molemmat naiset saattoivat\nhäntä hänen huoneensa ovelle, ja kun hän oli sulkenut sen, kuuli hän\nheidän vielä jonkun aikaa kuiskailevan keskenään.\n\nHän heittäytyi sohvallensa ja sulki silmänsä, hän oli tosiaankin\nkuolemanväsynyt, mutta mitä se auttoi, jo matkalla oli hän huomannut,\nettä kun hän sulki silmänsä, täytyi hänen uudelleen elää juuri eletyt\nasiat. Se oli aivan kirottua, heti näki hän uudelleen silmiensä edessä\ntuon tasaisen, lepikköä kasvavan tienoon Puolan rajalla, pilvisen aamun\nvalaistuksessa, keskustassa pienen koivumetsikön, räikeän valkeana ja\nviheriäisenä kuin uusi leikkikalu. Siellä kulkivat herrat edestakaisin,\nmittasivat etäisyyden, latasivat pistoolit. Siellä oli Bützow ja\nluutnantti von Klette, nuori von Teschen ja tohtori Hansius. Egloff\nkulki hiukan syrjempänä edestakaisin, hän oli kääntänyt päällystakkinsa\nkauluksen pystyyn, sillä häntä vilutti. Toisella puolella näki hän\nDachausenin kävelevän edestakaisin, ja hänen täytyi hymyillä nähdessään\nsen leventelevän arvokkuuden, jolla pieni mies asteli. Kelpo poika,\najatteli Egloff. He tunsivat toisensa nuoruudesta saakka, ja Dachausen\noli aina hartaasti ihaillen suhtautunut Egloffiin. Mikä vastenmielinen\nilvenäytelmä, että piti asettua näin vastakkain ampumaan toisiansa, ja\nmiten tärkeältä pikku Dachausen näyttikään omissa silmissään. Neiti von\nDussa oli kerran ilkeällä tavallaan sanonut, että Dachausenin silmissä\nkauniine kulmakarvoineen ja pitkine ripsineen oli sangen traagillinen\nleima, mutta keskellä kaikkea olivat kuitenkin lapselliset, siniset\nDachausenin silmät. Siinä se oli: Dachausen rakasti paatosta, mutta\nhuonolla menestyksellä.\n\nBützow tuli touhukkaan näköisenä juosten hänen luokseen, suuri\nmonokkeli kosteasta ilmasta himmeänä. \"Luulenpa, että aloitamme\",\nsanoi hän, \"kaikki on valmiina.\" He siis asettuivat paikoilleen.\nKun vastustajat tervehtivät toisiaan, kun heidän katseensa\nkohtasivat toisensa, tunsi Egloff kiusausta hymyillä tuolle monien\nnuoruudenkepposten osatoverille, mutta Dachausenin kasvot pysyivät\njäykkinä ja totisina. Puolueeton alkoi laskea, Egloff ampui, hän ei\ntiennyt, oliko hän tähdännyt, mutta laukauksen jälkeen heitti Dachausen\nmolemmat kätensä ylöspäin, kääntyi ympäri ja kaatui maahan. Tohtori\nHansius ja muut herrat juoksivat hänen luokseen ja ympäröivät hänet.\nEgloff jäi paikalleen seisomaan, hän oli hyvin hämmästynyt, tätä ei\nhän ollut odottanut. Vihdoin tuli Bützow hänen luokseen. \"Sattuma\nkeuhkoihin\", sanoi hän hiljaa, \"paha juttu. Meidän täytyy viedä hänet\nkyläravintolaan.\" \"Voinko olla avuksi?\" kysyi Egloff. \"Ei ole tarpeen,\nsiellä on ihmisiä, kuljettajani ja muita, ikävä juttu\", ja hän kiiruhti\njälleen pois. Egloff katseli, miten miehet tulivat ja kantoivat\nDachausenin pois, ja kun hän oli jäänyt yksikseen, alkoi hän lyhyin\naskelin kävellä edestakaisin; metsässä alkoi hieno sade rapista puiden\nlehdillä. Hän veti palttoon ylleen, sillä häntä vilutti. Ensimäinen\ntunne, joka valtasi hänet, oli jonkinlaista helpotusta, hänestä oli\nikäänkuin poistunut jotain. Tällaisten asiain lopputulostahan ei paljoa\najatella; mutta hänen tajuntansa pohjalla oli ollut vakaumus, että hän\nkaatuisi, ja nyt hän kuitenkin eli. Heti senjälkeen valtasi hänet outo,\ntuskallinen säälintunne vanhaa ystäväänsä kohtaan, joka niin avuttomana\noli kohottanut kätensä ilmaan ja lysähtänyt maahan. Miksi oli näin\nkäynyt? Tätähän hän ei ollut tahtonut. \"Hyi pahus\", murisi hän ja\nsylkäisi. Hitaasti meni hän nyt toisten perässä, ja hänen ajatuksensa\nsaivat toisen suunnan. \"Jos minä olisin kaatunut\", mietti hän, \"olisi\nFastrade itkenyt minua, nyt hän säälii Dachausenia ja on minulle\nsaavuttamattomampi kuin koskaan ennen.\" Hän kadehti Dachausenilta\ntuota sääliä. Mitä oli tyhmällä Dachausen paralla tekemistä tällaisten\nasiain kanssa? Kaksintaistelussa kaatuminen ei tosiaankaan soveltunut\nhänelle, se oli yksi noita suurenteluja, joista hän ennen poikana\noli useasti pilkannut häntä. Egloff otti hatun päästään ja antoi\nsateen viilentää kuumia kasvojaan. Mutta nythän se oli yhdentekevää,\nmennyt oli mennyttä. Kosteat lepänlehdet hänen ympärillään tuoksuivat\nvoimakkaasti, jänis harppasi yli tien ja Egloffin katse seurasi sitä\ntavanomaisella mielenkiinnolla.\n\nSaavuttuaan kapakan luokse astui hän sisään. Huone oli ylen siivoton,\nhaisi tupakalta ja sikunaviinalta, harmaapartainen juutalainen\nseisoi tarjoilupöydän takana rauhallisena ja miettiväisenä, kuin ei\nolisi mitään tapahtunut. \"Hyvää huomenta, herra parooni\", sanoi hän\nystävällisesti, \"herroilla on huono ilma, ikävä kyllä.\" Tohtori Hansius\npistäytyi pikimältään huoneessa, tilaten jotain. \"Miten on laita?\"\nkysyi Egloff. Hansius kohautti olkapäitään: \"Ei ole hyvin\", sanoi hän\nja meni jälleen.\n\nMyös herrat von Klette ja Teschen tulivat polttamaan sikaarin; he\nviivähtivät hetkisen Egloffin luona ja kertoivat. Asiat näyttivät\nolevan huonosti, Dachausen oli vain harvoin tajuissaan, pian voisi\ntapahtua mitä pahinta. Keskustelu vaikeni kuitenkin ja herroista tuntui\nmiellyttävämmältä vetäytyä takaisin ja sijoittautua ikkunannurkkaan,\nmissä he puhuivat kuiskailemalla. Myötätuntoisuutta en minä muissa\nherätä, se ajatus tuli hänelle mieleen. Hansius ilmaantui jälleen\novelle. Tällä kertaa viittasi hän Egloffille. \"Luulen että hän haluaa\nnähdä teitä\", sanoi hän. Egloff seurasi tohtoria pieneen, valkeaksi\nkalkittuun huoneeseen, jossa oli vuode, pöytä ja tuoli. Dachausen\nmakasi vuoteessa suljetuin silmin; hänen kasvonsa näyttivät muutamissa\nhetkissä omituisesti vanhentuneen, ne olivat käyneet kapeiksi ja\nkellertäviksi. Tohtori kumartui hänen ylitseen, silloin avasi hän\nsilmänsä, antoi välinpitämättömän, kylmän katseensa kiertää huoneessa,\nkäänsi päätään sivulle ja teki kädellään väsyneen, torjuvan liikkeen.\nHän näytti mumisevan jotain, tohtori Hansius kumartui lähemmäksi häntä,\nojentautui sitten suoraksi ja kuiskasi Egloffille: \"Luulen, että teidän\non poistuttava.\"\n\n\"Mitä hän sanoo?\" kysyi Egloff. \"Hän kysyy Lydiaa\"' vastasi tohtori.\nEgloff lähti huoneesta. Ulkona kohtasi hän Bützowin. \"Täällä on huono\nilma\", sanoi tämä, \"ulkona on miellyttävämpää.\" He menivät ulos ja\nastelivat talon edustalla edestakaisin hiljaa valuvassa sateessa.\nBützow lausui ensin muutamia sopivia sanoja tästä onnettomasta asiasta,\nmutta pian siirtyi hän jäniksiin, joita täällä oli runsaasti, ja\npieniin, pörröisiin talonpoikaiskoiriin, jotka olivat mainioita\njänisjahdilla. Vähä väliä katsahtivat he kapakan ovelle, ikäänkuin\nodottaen jotain ilmoitusta. Äkkiä pysähtyi Bützow. \"Kuulkaapas,\nEgloff\", sanoi hän, \"on miten on, mutta syödä ihmisen täytyy, minulla\non nälkä kuin sudella, eikö teilläkin?\" Egloff ei tähän saakka ollut\najatellut nälkäänsä. \"Tulkaa autooni\", sanoi kreivi, \"siellä on minulla\nruokaa.\" He menivät Bützowin autolle ja nousivat siihen. Bützow otti\nvarastonsa esille: \"Nähkääs, tässä on maksapasteijaa, tässä kylmää\nkalkkunaa, tässä vähän kaviaaria, tässä viinaa ja punaviiniä\", ja he\nalkoivat syödä; Egloff tunsi vasta nyt, että hänellä oli nälkä, ja\nsyöminen tuotti hänelle suurta nautintoa. Tässä sievässä, pehmeäksi\nsisustetussa autossa oli sangen miellyttävää istua, sade räiskyi\nikkunanruutuja vastaan, Bützow tuli oikein iloiselle tuulelle, hän\npuhui kokistaan, joka oli kerrassaan helmi lajiaan, ja arvosteli\nmuitten linnojen ruokaa. Port'ien luona syötiin huonosti, mutta heillä\noli muuan erikoisuus, pienet sianlihapasteijat, ne olivat herkullisia.\nTeschenillä oli kalasoppa tavallisesti hyvää. Egloff jutteli ruuista,\njoita hän oli syönyt matkoillaan, täytetystä kalkkunasta, jota\noli tarjottu eräässä kreikkalaisessa perheessä, sisustana riisiä,\npähkinöitä, manteleita ja kuivia viikunoita. Mutta kun ateria oli\nlopussa ja Egloff oli kylläinen, oli miellyttävä tunnelma heti\ntiessään. Tila tuntui hänestä liian ahtaalta ja Bützowin lörpöttely ja\nliian voimakas englantilainen parfyymi tuntui hänestä sietämättömältä.\n\"Lähtekäämme ulos\", ehdotti hän. Ulkona tuli luutnantti von Klette\nheitä vastaan vakavana ja juhlallisena: \"Kaikki on lopussa\", mumisi\nhän. Seistiin äänettöminä, kunnes Bützow sanoi: \"Hyvin surullista,\nhyvin surullista, mutta siinä tapauksessa kai voimme lähteä, minä\nvien teidät asemalle, Egloff.\" Mutta Egloff halusi nähdä vainajaa.\nDachausen makasi tuossa pienessä huoneessa, kalpeissa kasvoissa oli\njälleen rauhallinen, viaton ilmeensä, silmien luona viivat, jotka hänen\naina valmiin naurunsa ystävälliset juovat olivat painaneet; ne olivat\njälleen nuo kelpo kasvot, joihin ei vielä mikään kärsimys, mikään\nonnettomuus ollut painanut leimaansa.\n\nEgloff katseli häntä tuntein, joihin sääli ja halveksunta olivat\nomituisesti sekaantuneet. Hänestä näytti miltei vastenmieliseltä, että\nhän makasi siinä niin ankarana ja kalpeana, mies parkaa ei voinut edes\nkuolleenakaan ottaa vakavasti. Egloff kääntyi pois, sanoi herroille\nhyvästi puristaen kylmästi heidän käsiään ja meni ulos, noustakseen\nBützowin autoon.\n\nSitten seurasi matka, jonka kuluessa kaikki eletty taas unentapaisesti\ntoistui; Egloffin oli mahdoton ajatella sitä, mitä olisi tulossa;\nmennyt oli yhä hänen silmissään ja kaiken keskuksena yhä uudelleen ja\nuudelleen Dachausen, Dachausen tärkeänä ja rehentelevänä ryhtyessään\nkaksintaisteluun, Dachausen avuttomana kaatuen maahan, Dachausen maaten\nkalpeana ja äänettömänä vuoteessa. Ja Egloffin mielen täytti raivo,\nmiten yksinkertainen ja selvä olisi ratkaisu ollutkaan, jos hän,\nEgloff, olisi kaatunut. Niin, hän tiesi sen nyt, hän oli ollut aivan\nvakuutettu siitä, ja nyt tuli tuo ihminen ja sekoitti kaiken. Maata\ntuolla pienessä, valkeassa huoneessa kuin Dachausen, mikä rauha se\nolisi ollutkaan!\n\nNiin, mikä rauha. Egloff ojentelihe sohvallaan. Etäämpää salista\nkaikuivat harmoonion sävelet. Egloff mietti, tänään oli lauvantai, ja\nsilloin oli heillä tapana pitää iltahartaus väelle. Hän nousi ja lähti\nhuoneestaan.\n\nNeiti Dussa istui harmoonion ääressä, paroonitar hänen vieressään,\nraamattu polvillaan, ovella seisoivat palvelijat ja kokki. Egloff\nistuutui salin toiseen päähän tuolille, jossa hän jo lapsena oli\nistunut näiden hartaushetkien aikana, silloin olivat hänen silmänsä\nunisina painuneet kiinni ja kynttiläin liekit olivat muuntuneet\nkimpuiksi pieniä, kultaisia salamia.\n\nAlettiin laulaa \"Hädässän huudan Herraa\". Voimakkaat, hiukan käheät\näänet kaiuttivat sävelmän juhlallista intomieltä saliin, sekoittaen\nhartauteen juhla-illan unisuutta. Niinkuin ennen lapsena tuntuivat\nEgloffista nämä säveleet suurilta, rauhallisilta aalloilta, jotka\nkantoivat ja tuudittivat häntä, ja hänen hermojensa sairaalloinen\njännitys laukesi. Virren jälkeen luki paroonitar toisen psalmin\nvalittavalla, varoittavalla tavallaan, välillä vain hänen äänensä alkoi\nvavista ja uhkasi pettää. Lopun muodosti yhteinen rukous, tasainen\nmumina, joka ennen oli pikku Dietzistä tuntunut itse pyhyydeltä. Egloff\nnousi hiljaa ja meni huoneeseensa. Tämä oli tehnyt hänelle hyvää,\nhän oli rauhoittunut. Hän söi hiukan, joi lasin viiniä ja istuutui\nsuureen nojatuoliinsa. Miellyttävä tunne niinkuin huomatessamme, että\nkalvava tuska, joka on meitä kiusannut, äkkiä helpottaa, täytti hänet\nhavaitessaan, ettei hänen enää tarvinnut ajatella Dachausenia. Hän\nsulki silmänsä ja lienee nukahtanut hiukan, sillä hän näki pienen\nunen. Fastrade tuli metsästysmajaan puettuna siniseen ratsastuspukuun,\nkasvot pyöreinä ja ruusuisina, hiukset luonnottomasti kullanvärisinä,\nja hänen mukanaan tuli huoneeseen runsaasti auringonpaistetta,\nauringonpaistetta niin heleää, ettei hän ollut nähnyt sellaista kuin\nlapsena, kun pikku Dietz aamulla makasi vuoteessaan ja hoitajatar avasi\nikkunanluukut, päästäen auringonvaloa sisään. Ilon tunne oli liian\nvoimakas, hän heräsi. Hän istui siinä hiljaa, pidättääkseen unennäköä,\nkunnes todellisuus leppymättömästi tuhosi kaiken. Silloin valtasi\nhänet yksinäisyyden tunne niin voimakas, ettei hän sellaista vielä\nkoskaan ollut tuntenut. Hän oli aina kaivannut ihmisiä, mutta hän ei\nmilloinkaan ollut osannut oikein lähestyä heitä, mutta nyt näyttivät\nkaikki langat, jotka olivat häntä sitoneet muihin, katkenneen, ja se\nainoa, jonka läsnäollessa hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään\nyksinäiseksi, oli hänestä äärettömän kaukana. Ihmeellistä oli, että\nhänen loppuun saakka piti kulkea tuon Dietz Egloffin seurassa. Ehkä\nse oli taikauskoisuutta, mutta maailmahan oli niin suuri, ehkäpä\nhän saattoi jälleen ilmestyä jossain muualla, etäällä täältä,\ntoisena, uutena henkilönä. Dietz Egloffin elämä oli tosin pilalle\nja hukkaan mennyt, mutta elämä ilman Dietz Egloffia oli vailla\nkaikkea mielenkiintoa. Niinpä laskeutui yksinäisyys hänen ylitseen\nmiltei ruumiillistuneena, kylmänä ja kovana, kuristi häntä kuin\nrautahaarniska. Peilipöydällä oleva pieni kello löi yksitoista ohuin,\nkirkkain lyönnein, jotka muistuttivat lapsenääntä.\n\nEgloff soitti Klausta, käski hänen satuloida Alin ja meni sitten\npukuhuoneeseensa vaihtamaan ylleen ratsastuspuvun. Kun hän oli valmis\nja aikoi juuri mennä ulos, pysähtyi hän hetkiseksi kirjoituspöytänsä\neteen; siinä oli tukku kirjeitä, ylimpänä suuri kirje Mehrensteiniltä.\nInholla työnsi hän ne syrjään, niitä ei hän avaisi.\n\nAli oli virmempi kuin milloinkaan, ja kun Egloff antoi sen juosta,\nlähti se täyttä nelistä pitkin maantietä. Jälleen kiitivät he ohi\nniittyjen, joiden yllä sumu leijaili, jälleen lauloi satakieli\nlepikössä ja harmonikansävelet kaikuivat yössä, mutta nyt ei se päässyt\nhäntä lähelle, se kulki ohi kuin elämä, jota katselemme rautatievaunun\nikkunasta matkasta väsynein silmin. Mutta Ali oli niin rajulla päällä,\nettä Egloffin täytyi olla varuillansa, ja hevosen hillitseminen antoi\nhänelle hiukan ajankulua. Näin kiitivät he pitkin Padurenin koivukujaa,\nja puiston aidan luona he pysähtyivät. Pimeänä ja äänettömänä seisoi\nvanha talo suljettuine ikkunanluukkuineen suurten kastanjain keskellä,\njotka olivat kaikki täydessä kukassaan, ja puistonveräjällä oleva\nkalpea ratsastaja tuijotti kauan pimeässä sitä kohden. Mutta Ali\noli levoton eikä lopulta enää antanut hillitä itseään. \"Eteenpäin\",\nkuiskasi Egloff, ja hurjaa vauhtia kävi matka nyt yli maantien metsää\nkohti. Metsässä oli pimeätä ja niin hiljaista, että hevosen kavioiden\nkapse kaikui kuin autiossa holvissa. Metsästysmajan edustalla Ali\nitsestään pysähtyi. Egloff astui satulasta ja talutti hevosen, joka\noli ylt'yleensä vaahdossa, syrjään suuren kuusen alle. \"Hyvin juostu,\nkunnon ukkoseni\", puheli hän sille lempeästi, irroitti siltä satulavyön\nja riimun, peitti vasemmalla kädellään hellävaroen sen silmän, veti\noikealla kädellään esille revolverinsa, painoi sen Alin korvaa vastaan\nja laukasi. Väristys kulki läpi eläimen ruumiin, sitten se lyhistyi\nmaahan, nytkähteli jonkun hetken ja makasi sitten liikkumattomana.\nEgloff kumartui sitä kohden, silitti kädellään sen harjaa ja mutisi\npuoliääneen: \"Kas niin, ukkoseni, muuta ei siinä ole, hiukan ojentaa\nitseään ja sitten on kaikki lopussa, muuta ei siinä ole.\" Hän nousi\njälleen ja astui hitain askelin majalle. Ovella hän pysähtyi hetkiseksi\nja katseli yöhön. Mustien kuusenlatvojen välitse kiiluivat tähdet,\npienen metsäniityn peitti sumu ja yölintu lensi äänettömästi läheltä\nmaata valkean sumuharson lävitse. Egloff avasi majan oven ja veti sen\njälkeensä jälleen kiinni. — —\n\nVarhain aamulla herätti Fastraden hänen palvelijattarensa. Sirowin\nmetsänvartija oli täällä, ilmoitti hän, hän halusi puhua armollisen\nneidin kanssa, nuorelle herralle oli tapahtunut jotain, ehkä halusi\narmollinen neiti lähteä mukaan, metsänvartijan hevonen odotti. \"Hyvä,\nminä tulen\", sanoi Fastrade, hän hypähti vuoteesta ja pukeutui\nnopeasti. Hän ei tuntenut ylen suurta mielenliikutusta, viime päivät\nolivat tuoneet mukanaan niin paljon kärsimyksiä, että jonkunlainen\ntyyni valmius ottamaan vastaan tuskaa oli vallannut hänen sielunsa. Hän\nei ollut odottanutkaan muuta kuin että yhä tuskallisempaa oli tulossa.\nHän tapasi metsänvartija Gebhardin aivan järkytettynä. \"Niin, nuorelle\nherralle on tapahtunut pahaa\", kertoi hän, \"ylhäällä metsästysmajassa.\"\nHän oli ensimäiseksi rientänyt tänne. Myös tohtori Hansiusta oli\nlähetetty noutamaan. Hevonen odotti alhaalla. \"Siis menkäämme\", sanoi\nFastrade. Enempää ei vanhukselta voinut saada tietää, eikä Fastrade\ntahtonut kyselläkään, hänestä oli, kuin olisi hän jo tiennyt kaiken. He\nnousivat pieniin ajoneuvoihin, vaieten ajoi Gebhard hevostaan ja hänen\npienistä silmistään valui taukoamatta kyyneleitä harmaalle parralle.\nMetsästysmajan edustalle oli kerääntynyt väkeä, metsänvartijoita ja\ntalonpoikia, jotka tervehtivät Fastradea arasti ja surullisesti. Hän\nastui alas ja meni majaan. Puisella lavitsalla makasi Egloff, he\nolivat panneet satulapeitteen hänen päänsä alle, hänen takkinsa oli\navattu, hänen paidassaan oli pieni veritäplä niinkuin punainen sinetti,\nkalpeiden kasvojen piirteet olivat ihmeen terävät ja säännölliset ja\nniillä oli ylpeän sulkeutuneisuuden ilme.\n\n\"Hän on kuollut\", pääsi valittaen Fastraden huulilta, hän polvistui\nmaahan ja silitti hänen kylmää kättään. Sitten istuutui hän penkille,\notti hänen päänsä syliinsä, kumartui lähelle häntä ja puhui hänelle\npuoliääneen: \"Ypö yksin, ypö yksin täytyi hänen kuolla, minä en ollut\nläsnä, minähän jätin hänet, minä en auttanut häntä, niin hän yksinään\nmeni kuolemaan, ei kukaan ollut hänen luonaan, kun hän oli hädässä.\"\n\nIhmisiä tuli huoneeseen ja meni jälleen, Fastrade ei heitä huomannut,\nhän oli aivan niinkuin hän olisi ollut kuolleen kanssa kahden. Vihdoin\nkosketti joku häntä olkapäähän; tohtori Hansius se oli. \"Meidän\ntäytyy viedä hänet kotiaan\", sanoi hän. Fastrade katsoi häneen\nsuurin, kyyneleettömin silmin ja sanoi jälleen valittaen: \"Hän kuoli\ntäällä yksinään, sillä minähän jätin hänet.\" Saapui miehiä, joilla\noli mukanaan paarit, niille nostettiin kuollut, Gebhard antoi hiljaa\nmääräyksiä ja hänet kannettiin ulos. \"Saanko viedä Teidät vaunuissani?\"\nkysyi tohtori Hansius Fastradelta. \"Jään hänen luokseen\", vastasi\nhän. Hän meni ulos, ja kun kantajat läksivät liikkeelle, astui hän\npaarin vieressä, käsi kuolleen kädellä. Aamu oli ihmeellisen kirkas,\nlehtokujan poppeleissa tirskuttivat rastaat niin äänekkäästi, kuin\nolisi niillä tänään ollut joku erikoinen juhlapäivä. Lehtokujan päässä\nseisoi linna häikäisevän valkoisena kirkkaassa aamuauringossa. Aivan\nhiljaisena, lasketuin verhoin, lepäsi se vielä puutarhansa kirjavan\nkukoistuksen keskellä, kun äänetön kulkue hitaasti lähestyi sitä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nParoonitar Port oli antanut tuoda käsityökehyksensä ulos verannalle;\nsiellä istui hän villin viiniköynnöksen varjossa ja ompeli. Hän\nneuloi nuorta koiraa, joka tavoittelee ampiaista, kirkkaansinistä\ntaustaa vastaan. Myös Gertrud oli asettunut tänne lepotuoliin ja\nkatseli joutilaana ympäristöä. Mutta Sylvia luki itsekseen jotain\nenglantilaista romaania. Parooni Port tuli verannalle ratsastuspuvussa,\nsillä hän oli lähdössä tavalliselle iltaratsastukselleen. \"Te\nistutte täällä aika mukavasti\", sanoi hän, \"tulin vain sanomaan,\nettä ratsastan Padureniin ja tulen ehkä myöhemmin kotiin.\" \"Tee se\",\nvastasi paroonitar, \"käy katsomaan Padurenilaisparkoja.\" \"Parkoja, mitä\njoutavia\", vastasi parooni, \"minusta Warthe viime aikoina on ollut\nsangen hyvällä tuulella. No, ja Fastrade toipuu myös vähitellen, kertoi\ntäti. Järkevä warthelainen veri. Hyvä on, että ikävimmätkin asiat\nmenevät menojaan.\" Hän seisoi vielä hetkisen siinä ja katseli alas\npuutarhaan, \"mainio ilma, mainio ilma\", mumisi hän, \"jos tätä jatkuu,\nsaamme heinää makeata kuin sokeri. No, siis näkemiin\", ja hän meni.\n\nSylvia, joka isänsä puhuessa oli rauhallisesti jatkanut lukemistaan,\nlaski nyt kirjan kädestään. \"Sinähän itket\", sanoi Gertrud. Sylvia\nhymyili, silmät täynnä kyyneleitä. \"Niin\", vastasi hän, \"pikku Mary,\njoka rakastaa lordia, kuolee sydän murtuneena, se on niin liikuttavaa.\"\nGertrud nojasi tyytyväisenä jälleen tuoliinsa. \"Sellaista tapahtuu,\nvarmasti\", sanoi hän, \"ja on lohduttavaa, että sellaista kaunista,\ntulista todella on maailmassa olemassa, vaikkei sitä meille satukaan.\nMutta Egloff raukassa ja Fastradessa, ja Lydiassa ja Dachausenissa se\njo oli meitä sangen lähellä.\"\n\nParoonitar nosti päätään ja katsoi tyytymättömästi tyttäreensä\nsilmälasiensa ylitse. \"Miten taas puhutkaan\", sanoi hän, \"kiitä\nluojaasi, että saat elää täällä rauhallisesti ja onnellisesti ja että\nolemme säästyneet sinun tyhmiltä tulisuuksiltasi.\"\n\nGertrud hymyili voittajan ylemmyydellä. \"Enhän sano mitään\", vastasi\nhän, \"mutta saanhan kai iloita edes siitä, että tuolla ulkopuolella\non elämää, jossa sattuu mielenkiintoisempaa kuin että heinät saadaan\nonnellisesti latoon.\" Paroonitar kohautti olkapäitään ja etsi\nvillakorista sopivaa lankaa. \"Ulkona, ulkona\", murisi hän, \"olethan\nollut ulkona ja Fastrade myöskin, ja mitä se auttoi? Tehän tulette\nkuitenkin takaisin, ettehän voi siellä tulla toimeen.\" \"Ehkemme\",\nvastasi Gertrud ärtyneenä, \"mutta saanhan edes iloita siitä, että on\nihmisiä, jotka voivat.\"\n\nSillä välin ratsasti parooni Port vanhalla tammallaan verkalleen\npeltojensa halki. Päivä oli ollut hyvin kuuma; ilta-auringon\nvalaisemana leijaili pöly maantien yllä kuin punertava usva, vilja\noli jo tähkällä, täydessä kukoistuksessaan olevat niityt hohtivat\nkauniin kuparisilta. Työstä palaavat miehet tervehtivät paroonia,\nja hän nyökäytti hyväntahtoisesti, virkahtaen mille mitäkin: \"Kuuma\npäivä tänään, eikös ollutkin?\" Ja vielä heidän ohi mentyäänkin oli\nhänen kasvoillaan ystävällinen hymy. Hän tarkasteli iltaisilla\nratsastusmatkoillaan mielellään paitsi omiaan myös naapurien peltoja.\nNiinpä hän nytkin kääntyi Barnewitziin menevälle tielle. Mennessään\ntalon ohi näki hän paroonitar Dachausenin ja Adinen surupuvuissaan\nseisovan portailla ja katselevan navettaan päin, johon juuri ajettiin\nkarjaa, pitkä rivi kauniita, mustan ja valkean kirjavia eläimiä,\njotka hitaasti kulkivat ohitse ja levittivät ympärilleen kylläisyyden\nja verkkaisuuden tunnelmaa. Parooni tervehti ja naiset viittasivat\nvastaukseksi. Barnewitzistä kääntyi hän Sirowiin päin. Pellot olivat\nsielläkin lupaavat. Puutarhan aidan lävitse näki hän molempien\nnaisten liehuvine suruharsoineen kävelevän edestakaisin pienessä\nkävelyhallissa. Se oli hänelle tuttua, sitä hän oli monesti nähnyt\nohi ratsastaessaan, tänään herätti vain hänen huomiotansa se, että\nparoonitar oli antanut neiti von Dussalle käsipuolensa ja näytti\nkävelevän hitaasti.\n\nAuringonlaskun aikaan saapui hän Padureniin. \"Herrasväki on alhaalla\npuistossa\", ilmoitti palvelija. \"Tiedän, tiedän\", sanoi parooni\nja läksi alas pikku järvelle. Sieltä löysi hän parooni Warthen\npyörätuolistaan, paroonitar Arabellan ja Fastraden. He istuivat hiljaa\nja odottelivat sorsien tuloa. \"Joko ne tulevat?\" kysyi parooni Port.\n\"Ne tulevat\", vastasi parooni Warthe ja nauroi, \"kuuman päivän jälkeen\non niillä kiire.\" \"Niinpä niin\", sanoi parooni Port ja istuutui\nvanhan ystävänsä viereen: \"Mainio ilma, jos tätä jatkuu, saamme pian\nkiirettä\", ja hän kertoi Witzowin pelloista ja Barnewitzin ja Sirowin\npelloista ja he keskustelivat aikaisemmista sadoista. Kun parvi sorsia\ntuli lentäen ja laskeutui kohisten kaislikkoon, pysähtyi vanhojen\nherrojen keskustelu ja he nauroivat.\n\n\"Eikö mitään uutta näiltä seuduilta?\" kysyi parooni Warthe. \"Ei\nmitään\", vastasi parooni Port, \"täällä on jumalan kiitos kaikki\njälleen rauhallista.\" \"Se on hyvä\", sanoi parooni Warthe opettava sävy\näänessään, \"onhan sitä elämässä saanut kokea levottomuuttakin, onhan\nsitä jokaisella ollut puuhansa ja toimintapiirinsä, nyt kaipaa tyynen\nsopukan rauhaa.\" \"Siinä olet aivan oikeassa, veli\", vahvisti parooni\nPort.\n\nFastrade istui äänettömänä ja katseli ulos järvelle. Vanhusten\ntyytyväisesti haastelevat äänet kaikuivat hänen korviinsa kuin jokin,\njolta hän koetti suojella itseään. Kaikki oli jälleen rauhallista. Eikö\ntämä rauha ollut uhkaavaa ja vihamielistä? Hän oli peloissaan tuskansa\ntakia, joka nyt oli hänen pyhin elämyksensä. Rauhoittuisiko sekin tässä\ntyynessä sopukassa, muuttuisiko uniseksi, katoaisi?\n\nHämärä tummeni, sorsia ei enää tullut, järvellä kävi hiljaiseksi,\nvain joskus kahisi lintu kaislikossa, sorsa äänteli unissaan ja\nsammakko läiskähteli rannan matalassa vedessä. — Fastradesta tuntui\nhyvältä hiljaa itkeä pimeässä, kuunnella sydämensä lyöntejä ja\nverensä kuumeista kiertoa, hän tunsi silloin ihmeellisesti yhtyvänsä\nsiihen salaiseen nyyhkytykseen, hyväilyyn ja huokailuun, koko siihen\nsalaperäiseen elämään, joka sykki kesäkuun hämärässä. — \"Tulee pimeä\",\nsanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin. Puutarhan veräjällä käski\nparooni pysähtymään. \"Katsohan, Port\", sanoi hän, \"tuolla teillä on jo\nsytytetty tuli\".\n\n\"Niin\", vastasi parooni Port, \"ja Sirowissa myös. Ja tuolla etäällä\novat Barnewitzin valot.\"\n\nKultaiset valopilkut tuikkivat rauhallisesti yli tasangon, jonka\nvainioiden, rehevien niittyjen ja hiljaisten teiden ylle kesäyö\nlaskeutui kuiskailevana.\n\n\"Mutta viileätä on sentään iltasin\", huomautti parooni Port. \"Niin,\nviileätä\", vahvisti parooni Warthe, \"lasi minun punaviiniäni tekee\nnyt hyvää, tunnethan sen.\" \"Sen tunnen hyvin\", sanoi parooni Port\nmyhäillen, ja molemmat vanhat herrat nauroivat hyvillään ajatellessaan\nmainiota Padurenin punaviiniä. —\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]