Suurtekojen mies

SUURTEKOJEN MIES

Kuvauksia suomalaisen talonpojan

AATU KÄRJEN

lahjoitus-, avustus- ja valistustoiminnasta 1800-luvun alkupuoliskolla

Kirj.

KAARLE HALME

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1945.

SISÄLLYS:

Tekijältä Kotiseudun maisema Karhunpoika häkissä Häkistä lähtö Toiminta laajenee Kateuden kynnet Uusi koti Köyhän väen patriarkka Kymmenen hevosta Hädän uhatessa Poikaviikari Uusia aatteita Pettymys Suuri päätös Kirkon perustaja Häväistys »Susiteetti» Hämeenkyrössä Punaisen oriin varkaus Vanki Älykäs keksintö Ottopoika Suuri uutinen Sivistyksen kivipyykki Kirkkopatruuna kotioloissaan Arkkipiispan ja senaatin kiitokset Poikaviikari herää Elämän tilintekoa Vaikea solmu Leijona liikahtaa Aatun viimeinen suurteko Vaeltajan viimeinen tie

TEKIJÄLTÄ

Kuvatessani näitä isältäni saatuja perinnäistietoja Aatu Kärjen merkityksellisestä toiminnasta olisivat väärien huhupuheiden mainingit vieneet teokseni eräässä tärkeässä kohdassa ikävään umpikujaan, ellei tuomari Yrjö Raevuori olisi sattumalta löytänyt Tampereen maistraatin arkiston komeroista Raastuvanoikeuden pöytäkirjoja, jotka selventävät Näsijärven jäällä v. 1831 Aatu Kärjelle sattuneiden tapahtumien jälkiseuraukset.

Teokseni tuntemisesta kiinnostuneena Yrjö Raevuori lähetti minulle näiden pöytäkirjojen jäljennökset toimittaen siten työlleni niin tärkeäarvoisen avustuksen, että se on teoksen yhteydessä kiitollisuudella mainittava.

Tekijä.

KOTISEUDUN MAISEMA

Pinsiön kankaan korkeiden harjanteiden läntiset lappeet avartavat mataloituessaan Enonselän, Hämeenkyrön suurimman sisäjärven, ympärille laajan aukeaman, jonka viertävillä kupeilla sijaitsevat Sasin, Muotialan, Lemmakkalan, Mahnalan ja Jumesniemen kylät elävöittäen Tampereelta tulevalle matkaajalle erikoisen kauniin näköalan.

Pinsiön kankaan, joka Hämeenkankaan jatkona kätkee Pyynikin harjuun Tampereen liepeellä, korkeimmalla harjanteella on kaksi umpilampea, nimiltään Iso- ja Pienilehmijärvi, joista viimeksimainittu on oikeastaan vain suurehkon lätäkön kokoinen, isomman muistuttaessa pientä lampea eli laajaa lähteensilmää. Mitään näkyväistä vesiväylää ei juokse niihin eikä niistä pois.

Ensimmäisenä merkkinä tämän hiekkakankaan yksitoikkoisuuden loppumisesta oli ennen muudan Ketunkiveksi nimitetty isohko, pyöreäreunainen ja pitkänomainen maakivi, jolle kiipeämistä pidettiin erikoisena notkeuden näytteenä siitä syystä, että kiven reunat kaartuivat tasaisen pyöreinä ja kuvertuneina sisäänpäin, joten yrittäjä ei saanut jaloille pienintäkään tukea. Tätä kiven ominaisuutta sanottiinkin ovelaksi ketunkujeeksi, mistä leikinlaskusta Ketunkivi nimityskin johtui.

Tämän teoksen tapausten muistiinmerkitsijänä lisään kuvaukseen hivenen verran omiakin havaintojani, joilla ei kuitenkaan ole pienintäkään yhteyttä tämän teoksen asialliseen käsittelyyn, antaen kertomukselle vain pieniä paikallisvärityksen pilkahduksia.

Matkatessani kerran nuorukaiskautenani isäni kanssa tuon ihmekiven ohi hän kertoi sen kuuluisuudesta ja kysyi leikillään, haluaisinko yrittää sille kiipeämistä. Voimistelijan nopealla reippaudella hyppäsin kärryiltä ja juoksahdin kiven viereen. Sen korkeus ylettyi vain rinnan kohdalle. Sen luisut reunat näyttivät kuin nauravan minulle. Tottuneena voimistelijana ja nojapuilla heilujana minä nauroin vastaan. Tehdessäni korkeushypyn ja samalla eteenpäin syöksyn sainkin jonkinlaisen käsivarsivaraisen tasapainon, päästen siten melkoisen helposti tälle kilpakivelle. Isäni ihmetteli ensin, mutta sanoi heti leikkisästi, että kivi oli nähtävästi maatunut matalammaksi entisestään. Naureskelimme jutulle ajaessamme edelleen aukeata kohti.

Yksinäisestä Ketunkivestä edelleen kulkien oli oikealla pieni torppa, jossa lapsuusaikanani asui Ketunkiven Eevaksi mainittu ennustelija ja kaukonäkijä, jota tapaamassa ollessaan maakunnan väki myötäänsä seisotteli hevostaan torpan veräjän pielessä.

Torpan läheisyydestä kääntyi sivutie, joka vei Björkbomin omistamaan Makkaruksen kartanoon. Siitä vähän alempana valtatien vasemmalla puolella on Kerttulan talo, minun syntymäkotini, joka lapsuusaikanani oli isäni hallussa.

Vähän alempana oikealla puolella ja melkein ahteen jyrkänteen laella on Sasin talo, josta tämän kuvauksen päähenkilö, Aatu Kärki, oli lähtenyt elämänsä taipaleelle.

Harjanteen lape luisuu tästä edelleen huimasti alaspäin päätyen ojapahaiseen, joka on syvimpänä pohjana sille valtavalle laaksonuomalle, jota myöten Kyrösjärven vesien sanotaan muinoin ennen Kyröskosken avautumista tulvineen Viljakkalan Inkulan salmen kautta Miharinsalmeen, Enonselän itäiselle rannalle.

Sasin jyrkän ahteen laelle näkyy Miharin harjun kupeella suuri Mahnalan kylä, jonka vastapäätä Enonselän takaa häämöttää Jumesniemen kylä. Siellä sijaitsee Kärjen talo, seuraavien kuvauksien arvokas ja merkityksellinen keskus.

Tällainen Hämeenkankaan maisema riekaleisine harjanteineen, poukamineen ja uomineen on ominainen koko Hämeenkyrön pitäjälle.

Viime vuosisadan alussa eivät tämän seudun viljelykset olleet yhtä laajoja eivätkä rakennukset niin upeita kuin nykyisin, mutta korkean harjanteen kupeelta nähty maisema oli ehkä yhtä viehättävä kuin nytkin, vaikka avaroita vainiokenttiä ei silloin ollutkaan. Kylien kaukaisempi ympäristö oli vain lehtimetsäistä ja moisiotäpläistä seutua, joka rehoitti vielä suurelta osalta alkuperäisessä koskemattomuudessa ja ehkä sai aikaan sen umpinaisuuden tunteen, joka herätti vaistomaisen avartamishalun näiden muistelmakuvausten päähenkilössä, kun hän katseli korkeilta kunnailta varhaisimman nuoruutensa aikaista maailmaa. Tämä uinuva luonto saattoi hänet ehkä myöskin tuntemaan sen uuden olotilan sykähtelyä, mikä vähitellen myöskin vuoden 1808 mullistavia tapahtumia.

KARHUNPOIKA HÄKISSÄ

Sasin talon poika, Aatu, oli nuoruudestaan asti virkeä ja toimintahaluinen miehenalku. Hän hankki Makkarukselta saamansa ohjauksen avuin itselleen alkeellisen kirjoitus- ja laskutaidon, vaikkakin kirjoitustaitoa pidettiin siihen aikaan tuiki tarpeettomana rahvaan keskuudessa, koska suomenkielisillä asiakirjoilla ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä.

Suomalaisen koulun puutteessa Aatun varsinainen opiskelu loppui tähän. Sen sijaan hän koetti syventyä kaikkeen suomeksi painettuun sanaan mitä käsiinsä sai. Mutta hän huomasi pian, etteivät hänen tieto- ja taitovarastonsa tästä paljoakaan laajentuneet. Tämä huomio teki nuoreen mieleen erikoisen masentavan vaikutuksen varsinkin sen tähden, että hän oli nähnyt läheisen naapurikartanon, Makkaruksen, herrasperheen isohkon kirjavaraston, mistä ei kuitenkaan löytynyt ainoatakaan suomalaista teosta. Toivottomalta näytti päästä sen pitemmälle tätä tietä. Varttuessaan hänen toimelias luonteensa ei kuitenkaan voinut tyytyä pieneen moisioviljelykseen, kylän kisaleikkeihin ja pirtin pankolla lojuilemiseen. Jotakin muuta oli tehtävä! Kymmeniä kertoja Aatu mietti päänsä ympäri, mutta ei löytänyt itselleen mitään kulkuväylää päästäkseen irti siitä kehästä, mikä hänet oli jo syntymässään rajojensa sisäpuolelle kietonut.

Ellei Aatun omintakeisessa ja karunomaisessa henkilössä olisi ollut voimakasta huumorintajua, niin hän ehkä olisi herpaantunut ja lyyhistynyt olojen painostavaan pakkopaitaan, mutta aikansa murjoteltuaan kuin karhu häkissä hän alkoi hymyillä tuolle karhulle, joka ei älynnyt, että häkin sisäpuolellakin olisi ehkä jotakin tehtävää. Aatu karkoitti luotaan tuskaiset tunnelmat ja rupesi kireästi miettimään, mitä hän voisi tehdä pienien tietojensa avulla lähimmässä ympäristössään.

Tämän ratkaisevan miettimisen tuloksena oli aluksi läheisempi liittyminen kyläkuntain poikien tavallisiin kisojen oheisiin harrastuksiin. Pilaileva hymy huulilla, aivan kuin olisi omaa asemaansa ivaillut, Aatu vaihtoi kelloja ja »syöskumipiippuja» kuten toisetkin nuorukaiset, ostaen mitä eteen sattui ja myöden mitä hänellä vain suinkin oli.

Kun Aatu kuitenkin pian huomasi, että hän oli tässä toiminnassa toisia etevämpi, ja kun tämä ikuisen vaihtamisen kiertokulku alkoi häntä tympäistä, rupesi hän etsimään vähän laajempia toimintaväyliä. Iän varttuessa hän keksikin, ettei hänen häkkinsä ollutkaan niin peräti ahdas kuin miksi hän sen nulikkakaudellaan oli kuvitellut.

HÄKISTÄ LÄHTÖ

Pinsiön laajoilla honkanummilla huojui taivaan tuulissa arvaamaton rikkausmäärä, vaikka ei sitä vielä osattu tarpeeksi taitavasti rahoittaa, sillä merikaupunkien tukkiyhtiöiden ja höyrysahojen kaikkinielevä toiminta ei ollut vielä alkanut. Mutta ei näitä kullanpunervia honkia, joitten latvat pilviä piirtelivät, silti osattu arvioida eikä säästellen käytellä. Armotta kaadettiin komeimmat puut — etupäässä juuri komeimmat — ja kuljetettiin joko mastopuiksi laivanomistajille tai lankuiksi sahattuina merikaupunkien porvarien lautatarhoihin.

Jos jokin jättiläishonka, sileä ja suora kuin kynttilä, jäi odottamaan myöhempien aikojen kirvesmiehiä, johtui se siitä, että se oli sattunut juurtumaan jonkin noron taakse tai keinui majesteettisessa rauhassaan muuten luoksepääsemättömässä paikassa.

Jokainen talollinen kaatoi honkia ja sahautti lankuiksi minkä jaksoi, ja ellei tarpeeksi mielestään kyennyt, niin antoi jostakin kesäpäivätyöstä tai muusta pienestä avuliaisuudesta vastikkeeksi sahaamisoikeuksia yhdelle ja toiselle yrittäjälle, joista siten syntyi erityinen sahurien ammattikunta. Näin sitten hakattiin ja sahattiin kuin raivon merkeissä naapurin kera kilvoin ja voiton kimmoin. Vaivatonta se tavallaan olikin, sillä raaka-aineet olivat viereiseltä kankaalta alamäkeä vedätettävissä, ja sahurit halkoivat hongat lankuiksi kotitanhuvilla.

Hankalammaksi ja useasti hyvinkin vaikeaksi muodostui tuon kotiteollisuuden lopputoimitus. Lankkujen rannikolle kuljettaminen oli useissa tapauksissa varsin monimutkainen tehtävä. Monelle tuli vaikeaksi odotella kevättalven yleistä vientiaikaa, sillä sahurien palkat tyhjensivät ohuita kukkaroita, ja taloudesta alkoi puuttua jos jotakin kaupunkilaistavaraa, suolasta ja raudasta puhumattakaan. Riihattomat olot rantakaupunkien ympäristöissä ja osaksi joillakin muillakin paikkakunnilla tekivät kuitenkin yksityisten lankkumiesten matkat hyvinkin vaaranalaisiksi, sillä usein heidät piestiin pahanpäiväisesti. Isohko karavaanikin sai toisinaan suurin tappelumelskein raivata tiensä vaarallisten kyläkuntien läpi. Kun lisäksi kaupunkien porvarit eivät halunneet panna rahojaan tavaraan, ennenkuin lastausaika oli mahdollisimman lähellä ja kun sahauttamistoiminnassa liiankin useissa tapauksissa oli pakko käyttää lainattuja rahoja, joitten hankkiminen oli hyvin vaikeata, jopa mahdotontakin, katkesi täten monelta välttämättömienkin tavarain saannit kaupungista.

Aatun tarkka huomio kiintyi pian näihin haitallisiin epäkohtiin. Hän ryhtyi auttamaan palkkauspulassa ensin naapureitaan, sitten lähikyläläisiä ja myöhemmin yhä kaukaisempia tarvitsijoita, sikäli kuin hänen perimänsä muutaman sadan riksin pääoma vähitellen karttuessaan antoi siihen tilaisuutta.

TOIMINTA LAAJENEE

Tämän liiketoiminnan laajentuessa Aatu huomasi, että jonkinlainen suhde hänen ja porilaisten ostajien kesken ehkä tuottaisi eräitä helpotuksia lankkumiehille, jotka useinkin saivat jonotella lautatarhojen edustoilla vuorokausittain kylmässä pakkasessa. Heitä näet kokoontui määrättyinä aikoina näille puutavaramarkkinoille suuret joukot kymmenistä eri pitäjistä.

Tällaisesta järjestymättömästä sekatarjonnasta oli vielä sekin haitta, että lankkujen mittaajat ja laskijat olivat useinkin hyvin ylimielisiä tarjonnan paljouden johdosta ja alensivat tavaran arvoa aiheettomastikin, usein toiselle tai kolmannelle sijalle, tuottaen täten myyjille tuntuvia tappioita.

Jos joku tähän tuomioon ei alistunut tai jos hänellä ei ollut povessaan joitakin »maalaisterveisiä» mittaajalle, niin hän sai heti ajaa pois lautatarhalta, missä oli jo ehkä vuorokaudenkin värjötellyt. Näin hän oli vain pitänyt paikkaa seuraavalle tarjoojalle. Tällöin oli poistujan mentävä jollekin toiselle jonotuspaikalle alkaakseen saman leikin uudelleen.

Näistä haitoista ja tahallisista hintojen polkemisista Aatu kuuli myötäänsä kertomuksia kotiutuneilta lankkumiehiltä. Hän päättikin tämän johdosta tehdä vakavan yrityksen asioitten korjaamiseksi ja matkusti puhuttelemaan Porin porvareita.

Seuraukseksi tulikin jonkinlainen sopimus asioitten järjestelyssä, ja se pantiin täytäntöön jo seuraavana talvena. Ne lankut, jotka Aatu oli ostanut tai sahauttanut tai joiden sahausta lainoin avustanut, saivat Aatun »suojeluskirjan», johon oli merkitty tavaran laatu ja mitat. Nämä paperilaput saivat pian käytännöllisen merkityksen, sillä Aatun merkinnät osoittautuivat aina täysin tunnollisiksi ja pikemmin ylittäviksi kuin vaja-arvoisiksi. Ostajia tämä toimenpide helpotti tarkastuksessa, ja myyjät pääsivät »paperipaloineen» turhista satunnaisista rettelöistä. Asian järjestely tyydytti siis molempia puolia, ja Aatun liike oli täten saanut aimo sysäyksen edelleen kehittymiseen.

Melkein samanlainen oli tilanne viinan kotipoltossa ja sen kauppaamisessa. Näitäkin molempia liikealoja, mutta varsinkin edellistä toimintaa, Aatu viljeli laajassa mitassa hankkien täten itselleen yhä lisääntyviä tuloja ja asiakumppaneilleen tyytyväistä mieltä.

Sasin talon setämiehenä Aatu toimi täten ympäristönsä hyväksi miehuusikäänsä asti ja kasvatti yhäti karttuvaa varallisuuttaan.

KATEUDEN KYNNET

Näin oli Aatun toimelias luonne löytänyt itselleen purkautumismuodot saattaen hänet, laajalti liikkuvana ja laajan tuttavapiirin saavuttaneena, kaikenlaisiin muihinkin tielleen sattuviin kaupantekoihin. Hän osti talon, jos joku sellaisen tahtoi myydä ja hänelle sitä kauppasi, myydäkseen sen taas vaikka seuraavana päivänä, jos joku sitä häneltä halusi. Hoidellessaan näin sekä varsinaisia että tilapäisiä liikeasioita hän kävi, aikakauden tavan mukaan ahkerasti kaikilla lähikaupunkien markkinoilla, ei niinkään paljon kaupanteon kuin markkinoiden kansanjuhlanomaisen luonteen vuoksi. Siellä näki paljon ja oppi paljon. Siellä sai jonkinlaista hengen viritystä, mikä oli kylläkin tarpeellista vaihtelua maaseutuelämän yksitoikkoisuudelle. Tällaiset markkinamatkat eivät kuitenkaan olleet Aatua aineellisestikin hyödyttämättä, ainakin eräässä suhteessa. Toimeliaisuutensa ohella hän oli hyvä hevosmies ja hevosen tuntija. Kun hän näki nuoren ja virheettömän hevosen, vaikka miten laihan ja huonohoitoisen, osti hän sen heti viedäkseen sen puolen vuoden kuluttua uudestaan markkinoille uhkeana »tirannina» ja kiiltävänä, saaden siten aina suurimman hinnan syöttiläästään.

Näin toimien ja uurastaen, milloin pilaileva hymyily ilmeikkäillä huulillaan, milloin miettivä kurttu kulmakarvojen välissä, Aatu keräsi vuosien kuluessa senaikaisten mittasuhteitten mukaan harvinaisen suuren omaisuuden, jonka kokoamista hän ei kuitenkaan alunpitäen ollut haaveksinut tai suunnitellut. Olosuhteet olivat Aatun kehityksen ja onnistumisen tähän suuntaan muodostelleet. Pitäjän pikkuherrasväki supatteli kuitenkin toista. Kateus oli iskenyt kyntensä heidän ajatuksiinsa. Heidän mielestään tuo sivistymätön talonpoikaismölli oli merkillisen ovela junkkari keinottelemaan yksinkertaisen väestön kustannuksella.

Kuullessaan tällaisia juoruja Aatu hymähti ihmetellen, kuinka »herskrääppi» voi uskoa, että mölli voi olla ovela junkkari. Huonoa pilaa koko juttu!

UUSI KOTI

Otettuaan haltuunsa Kärjen talon Jumesniemen kylästä Aatu ryhtyi vähitellen supistelemaan entisiä toimialojaan. Mutta kun liikkeessä olleet rahat alkoivat kokoontua kotiin, niin tämä pääoma avasi vähitellen kuin itsestään yhä yleisemmän lainaamisliikkeen, mikä muodostuikin hänen varsinaiseksi työskentelykseen eritoten senjälkeen, kun Aatun omaisuus oli naimisen kautta vielä lisääntynyt huomattavasti.

Niin paljon aineellista etua kuin tämä naimiskauppa tarjosikin, ei perheonni silti ottanut kotiutuakseen avioparin kesken. Heidän luonteensa olivat kovin erilaiset ja sen mukaan myöskin heidän harrastuksensa. Aatun luonteen omalaatuisuus oli yhä enemmän kiteytynyt arvoa ansaitsevaksi ominaisuudeksi. Hän oli karu ja suorasukainen esiintymistavoiltaan, mutta näitä ominaisuuksia lievensivät hyvin paljon rehtiys ja oikeamielisyys melkoisen huumorin tajun puitteissa. Sitä paitsi Aatussa oli etsijän verta. Hän tunsi sielussaan kaipausta johonkin parempaan kuin rikkauden tuottamiin etuihin, vaikka hän ei ainakaan vielä voinut tätä kaipausta selittää itselleen muuksi kuin ärtyisyydeksi siitä, ettei hän ollut saanut enemmän sitä, mitä hänen sisimpänsä halusi — enemmän oppia. Kuitenkin silläkin elämän tasolla, millä hän tähän asti oli latuaan hiihdellyt, oli hänen ajatuskykynsä paljon avartunut. Hänen maailmankatsomuksensa oli niin paljon herännyt, että hän antautui aina hyvin halukkaasti keskustelemaan syvemmistäkin asioista kuin arkiaskareista ja elämän pinnalla liikkuvista kysymyksistä. Taipumusta henkevämpään keskusteluun ei Aatu voinut havaita nuoressa emännässään, eikä hän sellaista halua voinut emännässään synnyttää.

Aatu tunsi itsensä pettyneeksi ja tyytymättömäksi ja pani syyn emäntänsä omituiselle puhumistavalle, joka lyhyytensä vuoksi kuului vakavammassa keskustelussa aika pahalta hämeenkyröläisen korvaan. Tämä nuori emäntä, vaikka Akaassa syntyneenä, oli viettänyt nuoruutensa päivät Huittisissa. Siitä johtui hänen lyhyt puhetapansa, mutta hänen luonteessaan oli muitakin omituisuuksia.

Heti morsiamen kotiintuomisen juhlassa oli nuori emäntä herättänyt tavatonta hilpeyttä. Hän oli ennen tarjoilua iskenyt koristeltuihin jälkiruokiin ja muihin siroihin makeisrakennuksiin lusikkansa ottaen niistä maistiaisensa. Kun asianomaiset edeskäyvät tällaisen menettelyn sopimattomuudesta huomauttivat, niin he saivat kipakan vastauksen: »Tott'kai, itt'mä kumminki, omaan mun se o!»

Kun Aatu myöhemmin sai kuulla tapauksesta, lisäsi se yhä kasvavaa epäilyä emännän henkisiin avuihin, eikä hän siinä liene erehtynytkään, sillä pelkkä kielenkäytön outous yksin ei kansan keskuudessa ole voinut antaa tapahtumalle satavuotista ikää, vaan tapahtuma sai »kuolemattoman» maineen tietenkin nuoren emännän omituisesta ajatuksesta ja sen yhteydessä harjoitetusta vielä omituisemmasta toiminnasta. Samaisen emännän muisto elää vieläkin hämeenkyröläisten mielissä tämän ainoan lauseen ja tapahtuman varassa.

Myöhemmin Aatu tietysti oppi tuntemaan emäntänsä luonteenominaisuudet muutenkin, arvellen, että hänen luonteelleen henkiset harrastukset olivat kaiketi vieraita ja vastenmielisiä.

Vuosien kuluessa Aatu menetti viimeisenkin perheonnen toivon. Avioliitossa ei ollut syntynyt perillistä, joka olisi kirkastanut ja valaissut heidän elämänsä, eikä Aatu enää sellaista odottanutkaan. Hänen elämänsä alkoi tuntua yhä yksinäisemmältä ja kiusallisemmalta vielä senkin tähden, että hänen täytyi viettää suurin osa ajastaan kodin piirissä, kun hänen laajat toimensa entisillä liikkuvilla liikealoilla olivat suuresti supistuneet.

Tosin hänellä oli kaiket päivät työtä yhä lisääntyvän rahanlainausliikkeensä hoitamisessa, sillä aina oli Kärjen portilla vieraan hevonen, omistajan käydessä joko korkojaan maksamassa tai lainaa pyytämässä. Mutta sitten tulivat pitkät illat, jolloin ei tällaisia asiakkaita liikkunut. Ne illat olivat toivottomia ja murheellisia. Aatu ajatteli paljon tätä pulmallista kysymystä ja päätyi vihdoin siihen, että hän ottaa itselleen ottopojan, josta hän saa luotetun toverin joskus myöhemmin ja sittemmin omaisuutensa perijän.

Ajatuksen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä. Hän halusi tämän pojan sukulaistensa keskuudesta, mutta kotiolojen vuoksi ei kysymykseen kuitenkaan voinut tulla niin nuori miehen alku, joka vielä tarvitsisi äidillistä hoivaa. Tällaista sukulaispoikaa ei ollut näköpiirissä, ja tämä vaikea pulma jäi edelleen ratkaisemattomaksi.

Kun koti- ja perhe-elämä eivät näin ollen jaksaneet tarpeeksi vaalia Aatun mielenkiintoa, alkoi outo tyytymättömyys vaivata häntä ja pettymys kaivella mieltä masentaen siten entisen rivakkuuden otteita.

KÖYHÄN VÄEN PATRIARKKA

Tämä kiusallinen ajankohta oli tämän toimeliaan miehen elämässä odottelijan ja sivustakatselijan hedelmätöntä ajan kuluttamista — hedelmätöntä siinä suhteessa, ettei hän keksinyt mitään, mihin voisi kohdistaa tarmonsa ja aloitekykynsä. Hänen varallisuutensa ei paljon enää vaivoja kysynyt. Se kasvoi yhä edelleen ja oli nyt jo niin valtava, että se suureni omasta painostaan, vaikka hän otti lainaajilta mahdollisimman alhaisen koron asettaen sen kuitenkin miestä myöten ja olosuhteiden mukaan.

Tämä toimiala tuotti hänelle kyllä joskus jonkin verran ylimääräistäkin puuhaa, kun hän huomasi jollakulla velallisellaan olevan vaikeuksia joko korkojen maksussa tai velan lyhentämisessä. Hän tutki silloin perinpohjin velallisen taloutta, ja ellei sen hoitotapa tyydyttänyt hänen taloudellisissa hommissaan saamiaan laajoja kokemuksia ja tietoja, niin hän matkusti asianomaisen kotiin, olipa tuo kuinka monen pitäjän takana tahansa.

Ohjailtuaan asujien edesottamisia ja suuntailtuaan patriarkallisesti heidän taloudenhoitoansa kohti terveitä latuja ja hyödyllisiä päämääriä Aatu saavutti ihmeellisiä tuloksia. Korot ja lyhennykset tulivat vastedes jotenkin säntilleen, ja monet, jotka olivat ikuisen velan kahleissa kituneet, maksoivat velkansa jonkin ajan kuluttua.

Tästä olivat sekä Aatu että maksaja kovin tyytyväisiä, mutta sivullisten kateus kipinöitsi yhä enemmän. Aatua alettiin syytellä puijariksi ja koronkiskuriksi. Näihin juttuihin hän oli aikojen kuluessa tottunut eikä kiinnittänyt niihin vähäisintäkään huomiota, koska hän tiesi hyvin niiden lähtöpaikat ja tarkoituksen.

Tänä pelkkien numeroiden käsittelyn ikävystyttämänä aikana Aatu joutui erääseen toimeliaisuutta piristävään tilanteeseen osuttuaan sattumalta maakuntaa kiertäessään Tyrvään Vammaskosken sillan rakentamista koskevaan huutokauppaan. Kuin ajan kuluksi Aatu otti osaa rakennusurakan hintatarjouksiin alennellen summaa vain huvikseen. Kävi kuitenkin lopulta niin, että hänen tarjouksensa jäi viimeiseksi, ja sillan rakennustyö joutui siis hänelle.

Siitä koitui Aatulle erityisen suuri ja kallis urakka, varsinkin siitä syystä, että hänellä ei ollut minkäänlaisia rakennustarpeita. Ne oli hankittava mihin hintaan tahansa, ja hirsien saanti kävi päinsä vain siten, että Aatu osti lähellä sijaitsevia valmiita ja puolivalmiita rakennuksia erityisen korkeihin hintoihin.

Tämä urakka oli ainoa vikapisto Aatu Kärjen liikehommissa ja tuotti paljon kuluja sekä harmia, mutta niistä huolimatta hän ajoi velvollisuutensa kunnolliseen päätökseen.

Tapaus myrrytti kuitenkin hänen mielensä siinä määrin, että hän tunsi tarvitsevansa jotakin mielenkiintoista sivuhommaa, ja sellaisen homman hän keksikin omasta kotitallistaan.

Ainoa harrastelu, mikä Aatua erityisesti huvitti näinä aikoina, oli hänen entinen mieliaskartelunsa, hevosten hoito. Hän kuljetteli markkinoille raisuja, uljaita syöttiläitä ja palasi kotiinsa sellainen luuska reen tai kärryjen edessä, ettei se hevin jaksanut miestä vetää. Usein nähtiin Aatun huonolla kelillä astuskelevan ajopelin vieressä säästäen näin äskettäin ostamansa hevosen heikkoja voimia. Omituinen näky niistä, jotka eivät Aatua tunteneet: valjaat välähtelivät ja ajopeli välkkyi naarmuttomassa kiiltävyydessään hyvin pukeutuneen, komean ja hienonnäköisen miehen astellessa kurassa tai lumisohjussa reen tai kärryjen vieressä, laihan hevosparan hädin tuskin jaksaessa kuljettaa omaa ruhoaan. Näitten nälkiintyneitten elukoitten ei tarvinnut kuitenkaan viettää montakaan viikkoa Kärjen tallissa Aatun hoidossa, ennen kuin ne jo hirnahtelivat, hyppivät kahdelle jalalle ja alkoivat välkkyä kilpaa isäntänsä ja ajopelien kanssa.

KYMMENEN HEVOSTA

Kehittynyt hevoshoidon harrastus ja kiintymys suomalaiseen hevoseen aiheutti Aatulle omituisen päähänpiston. Hän oli nähnyt kaupungeissa jonkin verran kaikenlaisia vierasrotuisia hevosia, joitten malli ei Aatua miellyttänyt. Hän johtui ajattelemaan sitä surkeutta, että Suomen suuriruhtinaan ajellessaan ja ratsastellessaan täytyi sietää mokomia vastenmielisiä otuksia. Vielä Aatu johtui ajattelemaan sodanjälkeistä rauhantilaa, mikä ei ollut herättämättä yhä huomattavampaa turvallisuuden tunnetta alituisten sotien jälkeen entisessä Ruotsin yhteydessä. Tämä turvallinen rauhantila kaipasi Aatun mielestä myöskin jonkinlaista kansanomaista tunnustusta ja huomaavaisuutta. Ripeään tapaansa hän teki päätöksensä ja ihastui omasta tuumastaan keksittyään taas pitkästä kotvasta itselleen mieluisaa puuhaa. Hän päätti tarjota suuriruhtinaalle lahjaksi kymmenen parasta suomalaista hevosta, mitkä hän vain saisi maasta ostetuksi.

Kun päätös ja teko olivat Aatulle melkein kuin yksi toimenpide, lähetettiin heti Björkbomin toimesta lahjatarjous senaattiin. Kun tieto tästä levisi maakuntaan herätti se paljon mielenkiintoa, ja Aatu Kärjen nimi tuli entistä kuuluisammaksi, vaikka tarjous tietenkin oli tehty virallisesti Adam Sasslinin nimiin, jonka nimen papit ajan tavan mukaan olivat hänelle syntymäkodin nimen mukaan sepustelleet ja virallistuttaneet. Kansan keskuudessa ei tätä ruotsalaista nimeä kuitenkaan käytetty, eivätkä sitä kaikki edes tunteneetkaan. Aatu itsekään ei siitä pitänyt, mutta kun kerran sellaisen tunnusmerkin antamista henkilölle, jonka toimiala kuului laajemmalle alalle kuin talon asumisen välittömään yhteyteen, pidettiin välttämättömänä, niin minkäpä sille mahtoi. Virallisuuksien ulkopuolella hän käytti kuitenkin aina ylpeästi Aatu Kärjen nimeä ja sanoi joskus ilakalla tuulella ollessaan: »Aatu ei ole mölli, eikä Kärki ole tölli.»

Tämä suuriruhtinaan lahjajuttu oli Aatun elämälle kuin tönäys kylkeen. Se pani hänen verensä kiertämään kiivaammin ja herätti hänessä nukahtaneen innon. Hän alkoi yhä useammin näyttäytyä pitäjän säätyläisten keskuudessa ja talonpoikien pidoissa seuraten kaikkialla yleisen kehityksen kulkua löytääkseen sellaisen kohdan, mihin voisi älynsä ja aloitekykynsä iskeä.

Sen jälkeen kun hän oli huomannut, että kotioloissa ei ollut tallin lisäksi mitään kiinnostavaa tehtävää, hän oli ollut kuin sairas siihen asti, kunnes sai tämän uuden sysäyksen. Nyt hän tunsi välttämätöntä tarvetta ryhtyä johonkin yleiseen tehtävään, joka antaisi tarpeeksi liikkuma-alaa hänen älylleen ja rikkaudelleen. Hän luki moneen kertaan kaiken, mitä suomenkielellä oli painettuna sovelluttaen niistä saamaansa oppia itseensä ja talonsa hoitoon. Mutta senaikainen painettu sana oli niin veretöntä ja kalpeata, ettei se Aatussa moniakaan herätteitä voinut synnyttää.

HÄDÄN UHATESSA

Suomen kansan ainainen uhka, katovuosi, kurkisteli taas muutamana syksynä peltojen pientareilla ja kotien pöytien päässä. Harmaa halla oli taas huokunut kaameata tuhoaan muutenkin niukoilla viljelyksillä. Epätoivoisina ajattelivat ihmiset monissa pitäjissä varsinkin seuraavaa kevättä.

Hämeenkyröläisten avuntoiveet kääntyivät kuin luonnostaan Aatu Kärkeen. Mitä tulisi kohtalon armoittama kansan hyväntekijä ja lainojenantaja nyt tekemään? Oliko hän tullut välinpitämättömäksi uhkaavalle onnettomuudelle?

Arkaillen mietiskeltiin monenlaisia kysymyksiä, mutta kukaan ei vielä tietänyt, että Aatu valmisteli hiljaisuudessa omia suunnitelmiaan. Hän käsitti, ettei kansaa voinut auttaa, ellei ollut leipää. Viljaa oli siis hankittava talven aikana, ja hänen oli tämä hanke toimitettava yksin ja omintakeisesti, sillä yhteiset hommat näyttivät synnyttäneen yhtäällä yksityistä voitonhimoa ja toisaalla yhteistä sotkua.

Tamperelaisten liiketuttaviensa avustamana Aatu tuotti suurin kustannuksin valtavat määrät venäläistä viljaa ja kuulutti kevään tullen maakunnan kirkoissa, ettei kenenkään tarvinnut kuolla nälkään, sillä kuokkamiehet, ojankaivajat ja naisapurit saavat työtä ja leipää Kärjen talossa Hämeenkyrössä.

Ilmaiseksi saaminen oli Aatun mielestä ryhditöntä ja alentavaa. Sen tähden hän otti suunnitelmiinsa yksinkertaisimmat työt, joihin kaikki pystyisivät, mutta joitten tekeminen kuitenkin säilyttäisi tekijälleen kunnian ja arvonannon vapauttaen alentavasta ja hyödyttömästä kerjäämisestä.

Väkeä alkoi saapua — miehiä, naisia ja lapsia. Ensin tulleet saivat rakentaa alkeellisia karahka- ja tuohisuojia, hirsisen saunan sekä leivinuunin savesta ja hiekasta. Kun nälkäisten luku lisääntyi oli työpaikalla jo jotakin kunnossa uusien asukkaitten vastaanottoa varten.

Tavallista työtehoa ei tietenkään voinut vaatia näiltä puutteen horjuttamilta ihmisraukoilta, mutta Aatu ei sellaista vaatinutkaan heiltä. Ruoka-avustus ja pieni palkkion tapainen ropo olivat todelliset, mutta työ oli ainoastaan nimellistä. Aatu ei pannut työntekoa valvomaan ainoatakaan voutia, vaan ainoastaan yhden miehen neuvomaan työpaikkoja, sarkojen suuntia, kalastusta, marjastamista ja muita välttämättömyyksiä sekä samalla huolehtimaan, ettei ryhdytty naapurien mantuja penkomaan.

Leipomiseen, ruoankeittoon, saunan lämmitykseen ja risujen kantamiseen määrättiin naisia ja lapsia. Aatun suunnittelut jättivät jälkensä kaikkialla, vaikka työväki itse sai ominpäin kaikki hoitaa ja panna täytäntöön. Toimeenpanijoita olikin kyllin, kun nälkä ja toivottomuus olivat lakanneet heitä ahdistelemasta.

Alkupäivinä ei heidän työskentelystään tullut paljon mitään, ja kaikki oli Aatun mielestä hyvin ja aivan hänen ajatustensa mukaista. Mutta jo viikon kuluttua heräsi näissä ruokaa ja voimia saaneissa ihmisissä työinto ja kiitollisuus auttajaa kohtaan, sillä he eivät osanneet käsittää, että hyödyn saaminen ei olisi ollut työnteettäjän tarkoitus. Peltoa tietenkin tarvittiin, ja kun he saivat ruoan ja palkan, niin oli heidän myöskin tehtävä työtä, ajattelivat he.

Täten koko tämä puuha hyppäsi aimo askeleen yli Aatun suunnitelmien. Kun ajattelee, mitä sadat miehet saavat aikaan kuokkiessaan pienehkön talon maita, niin ymmärtää, ettei Aatu ollut erikoisesti ihastunut tähän heränneeseen työkykyyn. Hän pelkäsi, että Kärjen talon maat loppuisivat ennen pitkää.

Tähän tilanteeseen tuli kuitenkin avuksi muudan, myöskin edeltäpäin laskematon seikka. Useimmat työmiehet rupesivat, voimistuttuaan ja koottuaan pienen nyytin jauhoja sekä muutamia roposia taskuunsa, vähitellen tuumimaan oman viljelyskontunsa kohtaloa toivoen saavansa kruununmakasiinista siemenviljaa kylvökaudeksi. Ensin lähtivät ne, joilla oli pieni moisio tai pelto hallussaan, myöhemmin muu irtonainen väki. Huoli kotioloista ja poislähtö teki samalla erinomaisen palveluksen työhön pyrkiville, uusille tulokkaille. Näin saamansa opetuksen mukaan Aatu järjesti työolot siten, että erikoistapauksia lukuunottamatta työaika kesti enintään kuukauden ajan. Täten työvoima vaihtui myötäänsä ja työteho aleni. Tämä miellytti Aatua, sillä ei oltu vielä puolessa kesässä, kun kaikki kuokittavat maat olivat jo tyyten loppuneet, ja nyt tuli sellaistenkin maitten vuoro, joita ei koskaan oltu ajateltu kuokittaviksi. Mutta Aatu oli sitkeä eikä hellittänyt. Hän iloitsi katsellessaan sitä reipastunutta väkeä, joka Kärjeltä lähti, pieni jauhonyytti pistettynä karahkan varteen olkapäälle ja muutaman pienen kolikon kilistessä taskun pohjalla. Hyvästijättö oli useasti niin ilmeisen kiitollista, ettei Aatu sitä julennut kestää, vaan vetäytyi kamariinsa piiloon. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet talosta poistua saamatta kädestä pitäen sanoa hyvästiänsä isännälle itselleen. Aatun oli usein tultava esille kättelemään ja juttelemaan. Sekin näkyi kuuluvan hyväntekijän välttämättömiin velvollisuuksiin.

Kun kademieliset ainekset pitäjällä ensin kuulivat Aatun puuhista, niin syntyi siitä suuri soimausten tulva. »Se vielä puuttui tuolta 'kukolta', että rupesi keinottelemaan itselleen halpaa työvoimaa nälkiintyneen kansan keskuudessa.» »Nyt tuon 'talonpoikaiskukon' oikea luonne kerrankin paljastui», huudettiin suurin äänin. Aatu kuunteli pitäjän juoruja rauhallisesti eikä sanonut mitään. Hän oli jo tottunut siihen, että kaikki hänen tekonsa leimattiin huonoista vaistoista lähteneiksi.

Kesän kuluessa pitäjän uteliaimmat herrat eivät enää malttaneet tyytyä yksin kuulopuheisiin, vaan tekivät tikusta asian ja lähtivät itse henkilökohtaisesti tutustumaan tuohon suureen työleiriin.

Kun he sitten kotiin palattuaan kauhuissaan kertoivat, miten siellä hirsimetsää kaadettiin kannonvääntäjäin tieltä ja miten typerästi hietikkokangasta kuokittiin ja ojitettiin, niin harva heidän piireissään epäili silminnäkijäin yhteistä vakuutusta, että »kukko» oli nyt kadottanut järkensä, oli tullut hulluksi.

Tämän viimeisimmän häväistyksen kuullessaan Aatun silmät välähtivät ja huulille ilmaantui pilkallinen hymy, mutta hän ei nytkään vaivautunut sanomaan muuta kuin syvää halveksumista osoittavan lauseen: »Hävetkööt — senkin perkuleen rakkarit!»

Ajan kuluessa työväki oli oppinut ymmärtämään työnantajan tarkoituksen. Heiltä vaadittiin työtä leipänsä ja palkkansa vastineeksi, mutta ei ollenkaan työn paljoutta, ja kun töitten valvoja vielä silloin tällöin huomautteli, että Kärjen talon maat eivät olleet rajattomat, niin alkoi työraivo tasaantua ja työnteko vähitellen käydä oikeassa laiskan tahdissa. Parempaa metsää alettiin säästellä ja entisiä hutiloidusti kuokittuja sarkoja parannella ja ojia suoristella. Tämä huolellisuus ei kuitenkaan tuottanut hyötyä, sillä nämä sarat olivat käyttämättöminä vielä viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, tietenkin melko metsittyneinä. Niiden raivaaminen oli aikoinaan palvellut määrättyä tarkoitusta ja Aatu oli tyytyväinen keksintöönsä, jonka avulla hän oli pahimman kesän yli elättänyt sadoittain ihmisiä ja pelastanut heidät kaamean nälkäpeikon kynsistä. Siinä tämän teon alkuperäinen ja lopullinen tarkoitus!

Oikein ajattelevat ihmiset eivät voineet kyllin ylistää tätä Aatun uhrautuvaisuutta, joka heidän silmissään nosti tekijän sellaiseen kunniaan, arvoon ja ihailuun, että panettelijain juorujen oli pakko kyyristyä pesiensä piiloon uskaltamatta astua kansan kuuluville.

Teko oli niin reipas, omintakeinen ja suurpiirteisyydessään ylimyksellinen, että se yllätti kaikki. Myötämieliset ihmiset ihmettelivät Aatun aloitekykyä, taitavuutta ja tarmoa sekä ihailivat sitä suurta inhimillisyyttä, mikä kulki kaikkien Aatun tekojen pohjavirtana.

POIKAVIIKARI

Pitäjän pikku herrasväki oli seurannut nyrpyllä suin Aatun pellonraivausjuttua ja valitellut sitä rääkkäystä, mitä siellä yksityisedun saamiseksi oli harjoitettu.

Tämä valittelu joutui kyllä Aatunkin kuuluville, mutta hän ei välittänyt rahtuakaan tästä kierosta pikkumaisuudesta, eikä se ansaitsisi nytkään erityistä mainintaa, ellei se olisi ollut alkujuurena vakavampiin tapahtumiin. Otaksuttavaa myöskin on, että tämä kaunankantaminen olisi vähitellen tukehtunut omaan umpinaisuuteensa, ellei Aatu itse olisi sille silloin tällöin hankkinut lisää ravintoa ja palamisainetta. Aatun luonteessa oli vakavuuden, täsmällisyyden ja miehekkyyden ohella aika annos huumorintajuista poikaviikaria. Tämä ominaisuus, mikä muuten seurasi häntä halki koko elämän, tuotti hänelle itselleen sanomatonta nautintoa, mutta antoi myöskin vihamiehille yhä uutta tuulta purjeisiin ja liitti heidän joukkoonsa niinkin vaikutusvaltaisen henkilön kuin pitäjän nimismiehen. Tämä näet ei ollut Aatun suosijoita, koska Aatu ei käyttänyt häntä lakimiehenään. Mutta täydelliseksi Aatun vastustajaksi hän siirtyi vasta sen jälkeen, kun hänen luulotellusti korkea arvoasemansa tuli hänen mielestään suoranaisen häväistyksen alaiseksi.

Tämän ylpeän vallesmannin liian pingoittunut omanarvontunto oli usein ärsyttänyt Aatua. Kun tuo ärsytys oli Aatun mielestä saavuttanut huippunsa, puhkesi siitä kerran hyvin hullunkurinen kohtaus.

Eräänä talvisena pakkaspäivänä Aatu näki akkunastaan, että vallesmanni ajoi pihaan. Aatu riensi heti kartanolle vierasta vastaan, ottaen kansan silloisen tavan mukaan lakin käteensä odotellessaan arvovieraan reestä kömpimistä. Tulija ei mitenkään kiirehtinyt tervehtimisessään eikä sisäänpyytelyn noudattamisessa, vaan katseli hyvin tärkeänä hevosen kääntämistä porttipielessä aina valmiina olevalle heinäkopalle. Hän ei myöskään ollut huomaavinaan isännän nöyrää avopäisyyttä saadakseen näyttää rengilleen, miten mahtavimpienkin talonpoikien tuli häntä kohdella. Kun vallesmanni näki, että akkunaruutujenkin takana katselevat olivat jo huomanneet tapauksen, hän suostui menemään sisään, arvokkaasti kuin sopi pitäjän ylimmälle valtaherralle. Aatu aukaisi kamarinsa oven selkoselälleen ja pyysi vierasta käyttämään hyväkseen huoneen tarjoamia istuinpaikkoja. Vallesmanni istuikin empimättä Aatun keinutuoliin pöydän ääreen, josta avautui kaunis näköala Enonselälle, Mahnalan ja Sasin kyliin.

Aatu avasi »piirongin klaffin» ja asetti sille, kuten tapana oli, viinapikarin ja sokerirasian. Kun hän oli kristallipullosta kaatanut kukkuralasin omatekoista viinaa, joka oli aivan toisenlaista kuin mitä kauppatavarana rantakaupunkeihin lähetettiin, pyysi hän kohteliaasti vierasta pakkasen pitimeksi nauttimaan tuloryypyn.

Vallesmanni kiitti epäröiden ja visusti pohtien, sopisiko hänen täällä ottaa tuo pikku naukku, jonka hän talonpoikien luona asioidessaan poikkeuksetta oli kieltänyt. Pääsemättä näin äkkiä mieleiseensä tulokseen tuossa tärkeässä asiassa, sanoi hän kuin vältellen: »Noo, isäntä vieraan väärti!»

Hymy alkoi väreillä Aatun huulilla silmien liekehtiessä vallatonta naurua, sillä hän tunsi vallesmannin tukevaksi totimieheksi, jonka kanssa oli useissa pidoissa eli »kalaasseissa», kuten pienempiä vierastilaisuuksia nimitettiin, mitellyt voimiaan leikillisen kilpatavan mukaan vaarallisessa kestävyysottelussa. He olivat aina selviytyneet noista kamppailuista nuhteettomina toisten sortuessa usein auttamattomaan häviöön. Tämäkö mies nyt karttaisi vieraanvaraisuutta, joka ajan tavan mukaan aina keskellä päivää loppui yhteen ainoaan naukkuun, jota seurasi vain »pelkkä» kahvinjuonti. Aatu oli hyvin selvillä siitä, että vallesmanni oli tästä tavasta täysin tietoinen, joten vastahakoisuuden syynä ei voinut olla muu kuin pelko mahdollisesta arvon livahtamisesta sen sileän tien tämän kohteliaisuusmaljan mukana.

»Poikaviikari» oli iskenyt Aatun mieleen ja astunut kohteliaan isännän tilalle kuullessaan tuon karttelevan lauseen: »Isäntä vieraan väärti.» Aatu otti lasin käteensä naurun karehtiessa silmissä ja suupielissä ja sanoi niin vakavasti kuin tilanne suinkin myönsi: »ja paikoin parempikin!» Ryyppäsi ryyppynsä, sulki »klaffin» ja pisti avaimet taskuunsa.

Vallesmanni toimitti nopeasti asiansa ja lähti. Aatu seurasi lakki kourassa kartanolle, mistä vieras poistui mielestään häväistynä ja kollomaisesti kohdeltuna. Mutta Aatu nautti onnistuneesta poikaviikarintempustaan.

Tämä tapaus olisi kuitenkin jäänyt asianomaisten keskeiseksi salaisuudeksi, ellei vallesmanni itse olisi sitä suutuspäissään myötäänsä kertoillut luottaen siihen, että kaikki kuulijat olivat hänen kanssaan samaa mieltä Aatun kollomaisesta käytöksestä. Paljon oli nimismiehellä kannattajia, mutta vielä enemmän oli niitä, jotka nauroivat partaansa antaen sekä tapahtumalle että Aatun sutkaukselle kuolemattomuuden siivet.

Näin oli kaunankantajien parvi saanut vallesmannista tärkeän lisän. Mutta Aatu ei ollut sitä huomaavinaan, vaan kulki entistä, omintakeista latuaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

UUSIA AATTEITA

Näihin aikoihin alkoi siellä täällä arasti orastaa uusia ajatuksia kansallisen herätyksen merkeistä. Varsinkin Makkaruksen kartanosta — Björkbomin perheeltä — Aatu sai tarkemmin kuulla niistä ihmeellisistä asioista, jotka koskettelivat suomalaisen rahvaan henkisen tilan kohentelemista.

Aatu kuunteli ja ihmetteli, mutta pian hänen terve järkensä älysi sen syvän totuuden, mikä kaikui näistä herätyshuudoista. Hän mielistyi sanomattomasti näihin uusiin aatteisiin, pohti niitä ja tarkasteli perinjuurin. Kun hän oli päässyt selville siitä, että ne olivat täysikelpoisia alkoi hän soveltaa näitä ajatuksia itseensä tarkastelemalla entisyyttään ja nykyisyyttään.

Entisyydessään hän totesi sen puutteen, mikä sisältyi oppimattomuuteen, ja sen vaikeuden, mikä kansanlapsilla oli opin hankkimisessa, vaikkapa vain ensimmäisen alkeellisimmankin opin.

Nykyisyyttä ajatellessaan hän totesi intonsa, toimintakykynsä ja yhä kasvavan rikkautensa. Kun hän sitten pitkinä iltoinaan näitä asioita rinnasteli, kypsyi hänessä vähitellen tietoisuus siitä, että kansaa oli ensin opetettava edes alkeellisimmissa aineissa, ennenkuin nuo ihanat herätyshuudot kaikuisivat kuuleville korville. Aatu oli käytännön kouluttama mies, joka ymmärsi, että tyvestä on puuhun noustava ja nuorena vitsa väännettävä.

Näin Aatussa iti ja orasti koulun perustamisen vakava ajatus. Päätös oli vain enää tekemättä, ja päätös oli sama kuin asian täytäntöön paneminen. Oman aikansa vaativat kuitenkin monet käytännölliset asiat, kuten koulun paikkaa koskeva kysymys sekä monet viralliset seikat, joita oli perusteellisesti harkittava. Niitä hän nyt ryhtyikin pohtimaan.

Paikanvalinnan pulmallisuuden ratkaisi kuitenkin jotenkin pian Aatun patriarkallinen ajatus siitä, että koulun täytyi olla hänen kiinteän valvontansa alainen, joten se ei saisi olla kaukana hänen omasta asunnostaan. Tämän ajatuksen edelleen kehittäminen ja se seikka, että hänen kotiolonsakin ehkä samalla saisivat lisää pirteyttä, synnyttivät sen päätöksen, että koulu oli rakennettava Kärjen talon yhteyteen.

Hankkeen edelleen kehittämisessä oli tietenkin käännyttävä Björkbomin taitavaan apuun.

PETTYMYS

Eräissä pidoissa Aatu sai ivan sävyisesti kerrottuna kuulla nimismieheltä, että senaatti oli hylännyt hänen suuriruhtinaalle tarjoamansa hevosten lahjan haluamatta edes esitellä sitä korkeimmassa paikassa. Tämä oli pahaenteinen isku odottamattomalta taholta. Ensin Aatu suuttui ja loukkautui. Sehän oli kuin isku suomalaista vilpittömyyttä kohtaan. Hän kimmastui henkilökohtaisesti myös sen tähden, että tämä oli ensimmäinen tapaus, mikä täydelleen nolasi hänet ja hänen ehdotuksensa. Tapaus oli hänelle erittäin karvas pala myös siksi, ettei hänen ehdotustaan edes esitetty asianomaisessa paikassa. Aatu aikoi sanoa muutaman kovan sanan, mutta huomatessaan pahimpien kadehtijoittensa tyytyväiset hymyt ja ivalliset ilmeet hän oli vaiti, sillä olivathan nuo riemuitsijat enimmäkseen ruotsalaisuuden siivilöimää joukkoa, joka mielellään ilkkui supisuomalaisen miehen tappiolle.

Aatu ajatteli näin ja oli varma, että he parhaillaan keskustelivat niistä eduista, joita Aatu muka oli tahtonut hevoslahjoituksellaan itselleen hankkia. Tämän arvelunsa hän sanoikin parhaalle tuttavalleen Makkaruksen herralle, Björkbomille, joka tavallaan oli Aatun henkiystävä. Björkbom hämmästyi suuresti Aatun huomautuksesta luullen tämän ymmärtävän ruotsia, ja sen tähden hän, hillitäkseen ilkkujia, ei halunnut paljastaa tilannetta ruotsiksi, vaan tokaisi suomeksi: »Älkää puhuko joutavia, asianomainen kyllä ymmärtää kieltänne.»

Ilkkujat hämmentyivät ja nolostuivat sanattomiksi. Tämä nolostuminen ilmaisi Aatulle, ketkä olivat häntä ilkkuneet ja ketkä puoltaneet. Hän oli hyvin tyytyväinen umpimähkään lausumaansa arveluun ja Björkbomin sen johdosta tekemään huomautukseen. Mutta se ei kuitenkaan voinut vaimentaa nolaavan tappion hänessä synnyttämää katkeruutta. Olisiko näin ollen enää takeita siitäkään, että hän saisi koululleen hallituksen luvan? Suomalaiselle koululle! Kaikesta päättäen asia tuntui epäilyttävältä, jopa mahdottomaltakin.

Kahdenkeskisessä keskustelussa Björkbom ilmaisi selvästi saman käsityksen, viitaten oleviin oloihin ja siihen tosiasiaan, ettei sellaista kouluhommaa ollut vielä montakaan toteutettu. Uusia aatteita oli kyllä olemassa, mutta ne liikkuivat vielä melkein kuin unikuvat pelkässä toiveajattelussa.

Aatua tyrmistytti kauniin kouluajatuksensa romahtaminen. Tuskastuneena hän haki turkkinsa ja meni ulos.

SUURI PÄÄTÖS

Aatu etsi renkinsä väen pirtistä ja käski valjastamaan hevosen. Itse hän käveli kujaa pitkin maantielle päin. Äkkiä hän pysähtyi. Hänen aivojensa läpi kulki ajatus, joka jo ennenkin oli kerran hänen päässään välähtänyt. Jos kouluhankkeen toteuttaminen osoittautuisi epävarmaksi, niin olisi se piilotettava suuremman yrityksen taakse. Pääasiallisesti olisi puhuttava kirkosta. Koulu menisi ehkä kuin huomaamatta siinä sivussa. Kirkkoajatusta puolusti myöskin Jumesniemen kulmakunnan eristetty syrjäisyys. Siis kirkko! Sen avulla oli koulu perustettava! Koulu kulkekoon sen siipien suojassa.

Entä kustannusten eroavaisuus?

Aatu palasi mietteissään taloa kohti. Tuleehan kirkko ja sen ylläpito pappeineen paljon kalliimmaksi! Aatu pysähtyi vakavana. No, eihän se erotus paljon merkinnyt. Kun on pappi, niin opettajaa ei tarvita — ja pappi on parempi opettaja kuin joku muu. Ja sitäpaitsi — olihan kymmenen uljasta hevosta säästynyt kuin kirkkoa varten. Aatu hymyili jo leppoisasti ajatellessaan, että hevoset säästyivät parempaan tarkoitukseen. Olihan Jumala korkeampi herra kuin keisari.

Hymyillen Aatu astui takaisin vierashuoneeseen, jossa yhä pohdittiin kymmenen hevosen juttua, mutta nyt suomeksi, sillä joku suomea puhuva oli uudelleen virittänyt keskustelun samasta asiasta.

Hetken kuunneltuaan tarttui Aatukin keskusteluun ja sanoi, ettei tavallisesti lahjahevosen suuhun katsota, mutta nämä kymmenen tutkittiin hyvin visusti ja havaittiin, että niillä jokaisella oli suomalainen kieli suussa!

Syntyi hilpeyttä ja naurua. Aatun puolelle oli kääntyvinään jo moniaat äskeiset vastustajatkin valittaen haikeasti tapauksen noloa loppua, mutta Aatu keskeytti vakavasti kaikki puhujat jyräyttäen päätökseksi: »Kun ei keisarille kelpaa, niin kyllä Jumalalle kelpaa!»

Sanoi näin ja alkoi hyvästellä. Syntyi uusi hiljaisuus.

Kukaan ei ymmärtänyt sanojen tarkoitusta, mutta kun tiedettiin, ettei Aatu vakavista asioista laskenut leikkiä, niin jotakin erikoista hänen aavistettiin sillä tarkoittaneen. Mutta mitä?

Björkbomia hyvästellessään Aatu sanoi innostunut, vakava sävy äänessä: »Huomenna kello 10 tulen Makkarukselle enkä lähde teiltä, ennen kuin anomuspaperit ovat valmiit. Minä rakennan kirkon.» Sanoi ja lähti.

Jälkeenjääneistä tuntui, että huoneessa oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, jotakin käsittämättömän epämääräistä ja ihmeteltävää, mikä aiheutti läsnäolijoissa pienuudentunteen ja vakavaa mietiskelyä.

Kartanolta kuului etääntyvän aisakellon yksitoikkoinen ääni. Siellä ajoi talvisena kuutamoyönä yksinäinen elämänkulkija, talonpoikaisylimys, jonka ajatukset askartelivat kansallisen kevään toukopelloilla tuhansien nukkuessa välinpitämättömyyden unta.

KIRKON PERUSTAJA

Aatun lakimiesystävä antoi täyden tunnustuksen keksinnölle, että kirkon perustaminen asetetaan etualalle ja koulu sijoitetaan — ikäänkuin vähin äänin — kirkon varjoon. Suomalainen koulu, joka niin huomattavasti eroaisi muista alkeisopetuskouluista siinä, että se jakaisi suomalaisille lapsille opetusta, opintovälineitä ja aterioita ilmaiseksi, voisi herättää tarpeetonta kohua ja synnyttää haitallisia verukkeita hallituksen taholta, joka ei erikoisesti suosinut suomalaista hengenviljelystä eikä kernaasti halunnut tietää, että uusien aatteiden oville kolkutusta näin puustaimellisesti kuunneltiin ja seurattiin kansan keskuudessa.

Björkbom selitteli aikakauden poliittista tilannetta selvästi ja kaunopuheisesti, kuten sopi odottaa mieheltä, jonka puhujamaine oli kuuluisa kautta kahden maakunnan. Aatu oli mielissään, kun kuuli ajatuksensa näin kirkkaasti tulkittuina. Yhteisymmärryksessä oli täten saavutettu tukeva pohja, jolle voi turvallisesti ryhtyä rakentamaan.

Ystävykset tekivät perusteellista ja seikkaperäistä työtä pitkiä aikoja. Aatun täytyi käydä Makkaruksella monen monia kertoja, ennen kuin kirkkopaperit lahjoituskirjoineen, koulusääntöineen ym. asiaankuuluvine liitteineen olivat asianmukaisessa kunnossa. Mutta Aatun uutteruus ei laimentunut, eikä hänen avustajansa taito loppunut. Kaikesta selviydyttiin hiljalleen, vaikka asianajajan täytyikin käydä kerran tai pari hallituksen ja tuomiokapitulin jäsenille asiaa henkilökohtaisesti selostamassa.

Aatu oli tänä pitkänä valmistelun aikana kuin irti maasta, sillä hän oli nyt vihdoinkin keksinyt itselleen tehtävän, joka häntä miellytti ja pani hänen intonsa liekehtimään, kuten aina mieliyrityksissään. Tässä oli hänellä vihdoinkin tehtävä, jota hän voi kunnioittaa ja henkiseksi elvytyksekseen vaalia, tehtävä, joka soveltui hänen harrastuksiinsa ja pyrkimyksiinsä.

Tämä tietoisuus virkisti Aatua kuin keväinen päivä. Nyt oli vain toiveikkaana odotettava virallista lupaa, joka voisi kestää vuosia, niinkuin Björkbom arveli. Tämä arvelu ei kuitenkaan Aatua masentanut sittenkään, vaikka Björkbom, työtaakkansa vuoksi, halusi jättää asian edelleen ajamisen henkikirjuri Bonsdorffin huostaan. Aatu luotti tähän ehdotukseen, mutta häntä harmitti eräs toinen seikka.

Eräänä keväänä, ennen kuin Aatu oli saanut kouluajatuksensa, hän oli alkanut teettää isoa asuinrakennusta Kärjen talon miespihan laitaan. Rakennustyö oli keväällä jo ylimmissä hirsikerroksissa silloin, kun Aatu teki koulua koskevan päätöksensä. Hän lopetti heti työt panettaen rakennuksen vain vesikattoon ja jätti sen sellaisenaan seisomaan. Saisiko tuon rakennuksen nyt sopeutumaan sekä kirkoksi että kouluksi? Siinä pulma.

Aatu ymmärsi kyllä, että tässä oli suuri vaikeus, sillä hän oli kypsytellyt sellaista ajatusta, että kirkko olisi rakennettava erikseen jollekin kauniille kunnaalle. Mutta hänellä ei ollut tällä hetkellä sopivia, kuivia rakennusaineita, ja hän oli intonsa pakottamana niin hätäinen, että yritys oli saatava käyntiin mahdollisimman pian. Väliaikaisesti mahtukoon siis myös kirkko samaan rakennukseen! Kunhan se on sinne sijoitettu ja kun koulu — tuo aatteen pääasia — on saatu toimimaan, niin sitten on kyllin aikaa ryhtyä erillisen kirkon rakentamiseen.

HÄVÄISTYS

Aatu eli tyytyväisenä suuren aatteensa lumoissa, yritellen samalla noudattaa esiintymisessään sovinnollista sävyä, ettei itse antaisi aseita vastustajien käsiin. Hän koetti saada vähitellen pikkumaisen nurjamielisyyden talttumaan, mutta hän arvioi väärin alhaisen mielialan sitkeähenkisyyden, joka ohimennen mainittuna oli niin kauaskantoisen hedelmöittävää kylvöä, että juuri äsken kuulin vielä erään hämeenkyröläisen sanovan: »Sasslinhan oli vain viinatrokari.» Tämän mainitsen vain kuin ihmeenä siitä ihan nykyaikaiseen sanontamuotoon puetusta ja yli sata vuotta kantaneesta parjauksesta, jota Aatun yritykset eivät pystyneet taltuttamaan.

Pitäjän napinaväki ei tätä edellämainittua Aatun seurustelutavan muutosta kuitenkaan ymmärtänyt. Se vain nautti siitä, että julkinen nolaus hevosten lahjoitusasiassa oli kolhaissut tuota ärsyttävää talonpoikaisrehentelijää, jonka teot olivat tuottaneet heille aina kiusallisen alemmuudentunteen. Nyt piti käyttää tilaisuutta hyväkseen. »Talonpoikaiskukko» oli kokonaan masennettava, ennen kuin sen siivet ja nokka ehtivät uudelleen voimistua saadusta iskusta. — Täten syntyi matalamielinen juoni, joka versoi vanhoista juurista ja jonka tuloksena oli Aatun haastaminen oikeuteen — juopumuksesta.

Tällainen syytös oli räikeydessään ennenkuulumaton, sillä juopumuksesta ei ollut tapana syyttää muita kuin räävittömiä kotirauhan rikkojia ja riihattomia juopporenttuja, jotka eivät huonoista tavoistaan muuten ottaneet luopuakseen. Eikä näittenkään henkilöiden sakottelemista usein ollut tapahtunut, sillä tosiasiallisesti tällaiset juopottelijat olivat perin harvinaisia silloisessa Hämeenkyrössä. Niiden lukumäärä voitiin laskea yhden käden sormin, vaikka kotipoltto olikin yleistä, lain turvaamaa kotiteollisuutta. Renttujen lokaiseen joukkoon tahdottiin nyt vetää Aatu Kärki, jonka ansio, arvo, kunnia ja mainesanojen luettelo olisi riittänyt kokonaiselle maakunnalle ja jonka aikaansaamat teot olivat vertaansa vailla aikakauden suomalaisen kansan keskuudessa. Tällainen mies haastettiin nyt kihlakunnanoikeuteen — sakotettavaksi juopumuksesta!

Tähän katkesi Aatulta viimeinenkin yhdysside siihen joukkoon, joka tällaista alhaista kieroutta harjoitti, ja hän menetti halun jatkaa läheistä seurustelua muidenkin pitäjäläisten kanssa, joiden keskuuteen tämä kateuden kylvö oli jo itunsa nostanut. Aatu oli saanut kirveltävän opetuksen kademielisten voimien pitkäikäisyydestä ja sitkeydestä.

Aatun mieliala ei tästä kuitenkaan masentunut, niinkuin asianomaiset toivoivat. Pikemmin päinvastoin. Pilaileva hymy karehti yhä useammin hänen suupielissään, ja entinen »poikaviikari» välähti silmänurkassa, kun hän tapasi kaunaajaparven väkeä.

Käräjien ensimmäiseen esiinhuutoon Aatu ei mennyt eikä hän aikonut haastetta noudattaa silloinkaan, kun asia toistamiseen oli esillä, nähdäkseen kuinka pitkälle syyttäjät todella aikoivat mennä. Hän ei voinut uskoa sellaiseen pahaan sisuun, joka ei lopulta talttuisi, kunhan oli saanut ensimmäisen purkautumisensa tyydytetyksi.

Aatu pysytteli siis juttunsa toisena esiinhuutopäivänä kamarissaan katsellen järvelle päin, mitä sieltä alkaisi kuulua ja näkyä. Hän ei aavistanut, että ovela jahtivoudinalku, joka ei mitään niin halunnut kuin saavuttaa esimiehensä suosion, oli päättänyt turvautua petolliseen uhkaukseen, joka saattaisi syytetyn käräjäpaikalle.

Katsellessaan ikkunasta Aatu näki jahtivoudin ajavan rannasta taloa kohti. Mutta miksi ihmeessä mies ajoi työreessä? Sitä Aatu ei käsittänyt. Välittämättä tuosta kuitenkaan sen enempää Aatu heittäytyi vuoteelleen ja sanoi sisäänastuvalle jahtivoudille olevansa sairas eikä siis voivansa saapua käräjäpaikalle.

Jahtivouti selitti, että hänellä oli työreki siltä varalta. Sänky oli vain nostettava siihen. Sellainen oli hänelle annettu määräys.

Aatu kivahutti mielilauseensa: »Vai niin, sinä perkuleen rakkari!»

Samassa hän nousi sängystä ja meni huutamaan tallimiehelle, että parivaljakko oli heti valjastettava juhlareen eteen.

Raisun parivaljakon korskuessa, aisakellon kalkuttaessa, valjaitten välkkyessä ja karhunnahkojen heiluessa Aatu ajoi käräjätalon portaitten eteen ja työntyi mahtavissa turkeissaan suoraa päätä oikeussalin ovesta sisään hänen juttuaan juuri esille huudettaessa.

Ilmoitettuaan oikeuden puheenjohtajalle huonovointisuudestaan Aatu sai luvan istua. Aukaistuaan rauhallisesti kauniin kuvioihin kudotun suomalaismallisen, leveän, kymmenisen kyynärää pitkän turkkivyönsä ja levitettyään turkkinsa kauluksen olkapäillensä Aatu istuutui pöydän ääreen, vastapäätä tuomaria. Pilailun leikitellessä hymyilevillä huulillaan Aatu välähdytti poikaviikarin katseensa nimismieheen, joka vähän hämmentyneenä seisoskeli pöydän syrjäpäässä.

Aatun komea tulo kartanolle ja äkillinen, arvokas ilmaantuminen vähäpätöiseen maalaiseen käräjätupaan oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen, pannen jo yksin sellaisenaan valtavan vastalauseen matalamielistä ja yleistä mielipidettä loukkaavaa, tahditonta haastetta vastaan. Lautakunnan miehet yskivät ja rykivät levottomina, ihailevasti katsellen Aatun ylimyksellistä esiintymistä ja muljautellen karsaita silmäyksiä nimismieheen, ikäänkuin huomauttaakseen siitä erosta, mikä näiden kahden miehen nauttimalla arvonannolla heidän mielestään todellisuudessa oli.

Tuomari, joka asui naapuripitäjässä, hiukan aavisteli jutun takana olevan vain nurkkakuntaista häikäilemättömyyttä. Kun hän sitä paitsi tunsi Aatun ihmisarvon ja hänen laajakantoisen lainaustoimensa ja työnsä katovuonna, niin ei hänkään voinut hillitä tilanteen synnyttämää hermostuneisuutta, vaan mumisten itsekseen tyytymättömänä siirteli papereitaan tuokion sinne tänne, ennen kuin vihdoin löysi etsimänsä juttuvihon edestänsä tavalliselta paikaltaan.

Nimismiehen oli vaikeata sietää tilanteen synnyttämää yleistä tyytymätöntä mielialaa, ja hän kääntyi läheisintä ikkunaa kohti. Mutta sieltä hän näki Aatun korskuvan ja kuopivan, uljaan parivaljakon, joka Aatun mahtavuuden ja arvon ulkonaisena merkkinä loistavasti edusti isäntäänsä. Se ärsytti häntä yhä enemmän.

Pöytäkirjuri oli teroittelevinaan hanhensulkakyniään, mutta hänen mielenkiintonsa esineenä oli etupäässä Aatun huomiotaherättävä arvokkuus, jota myöskin salin sivustalle kokoontunut asianajajain ryhmä tarkkaili.

Björkbom, jolla tavallisesti oli paljon asioita Hämeenkyrön käräjillä, nojasi kevyesti tuomarinpöytään ja hiukan kumartuneena Aatun puoleen keskusteli hiljaa hänen kanssaan.

Vihdoin tuomari rykäisi pari kertaa ja alkoi asian käsittelyn kiintein, ärtynein äänin. Oikeussalissa syntyi jännittynyt hiljaisuus. Nimismies esitti kanteensa ja vaati syytetyn rankaisemista päihtyneessä tilassa esiintymisestä eräässä julkisessa juhlassa.

Kun Aatun vuoro tuli vastata, tokaisi hän pilkallisesti hymyillen: »No, aivan prikulleen! Olin silloin huonovointinen. Vallesmanni teki kaksinkamppailuleikistämme oikean havainnon. Tunnustan hävinneeni kilpajuomisessa paremmalleni tämän ainoan kerran.»

Syntyi hiljaista naurunhihitystä lautamiesten penkillä ja asianajajain ryhmässä. Mutta tuomari, joka ei ollut paikkakunnan asukkaiden henkilökohtaisista suhteista täysin selvillä, ei Aatun vastauksessa huomannut sitä salaista nuolta, mikä siinä oli singottu nimismiestä vastaan, ennen kuin pöytäkirjuri oli hänelle toistanut Aatun lauseen.

Silloin ei tuomarikaan voinut pitää ankaraa ilmettä, vaan otti myhäillen osaa siihen hiljaiseen iloisuuteen, jonka keskessä nimismies yksin lannistumattomana murjotti.

Kun Aatun vastaus ei kuitenkaan ollut suoranainen kanteen tunnustaminen, ehätti nimismies ilmoittamaan todistajansa, joitten kuulustelemista hän piti tuiki välttämättömänä. Nimismies yritti täten saada asian pitäjäläisten tietoisuuteen ikäänkuin merkityksellisempänä ja laajakantoisempana.

Aatu ymmärsi hyvin tämän tarkoituksen ja aikoi juuri vastata, mutta Björkbom kiirehti ennen häntä peläten ikäviä seurauksia, jos Aatun päähän pistäisi jatkaa salaa-ampuvia vastauksiaan ja ehkä vähemmän harkitusti kuin ensi kerralla, jolloin hän sentään vielä jotenkin viattomasti iski aivan naulankantaan.

Ilmoitettuaan itsensä syytetyn avustajaksi oikeudenkäynnissä Björkbom pyysi puheenvuoroa. Siihen aikaan eivät asianajajat milloinkaan käyttäneet pitemmissä lausunnoissaan suomen kieltä, mutta nyt Björkbom ryhtyi kehittelemään lausuntoaan suomeksi huomauttaen, että hän oli vain avustaja eikä valtuutettu, joten oli välttämätöntä, että syytetty täysin ymmärtäisi, mitä hän päämiehensä asiassa sanoisi. Pääasiallisesti hän teki tämän tempun lautakunnan ja hämeenkyröläisten vuoksi saadakseen puheensa heidän kuuluvilleen ja syytetyn halventamisen heidän silmissään puhdistetuksi niin täydellisesti kuin suinkin. Nimenomaan tätä seikkaa silmällä pitäen hän oli jo Aatun kanssa sopinut siitä, että kanne tunnustettaisiin, jotta ei todistajilla olisi minkäänlaisia »kotimuruja» pitäjälle kuljetettavana.

Björkbom sai täten tilaisuuden pitää taas yhden niistä loistavista puheistaan, joista hän oli tunnettu lukuisien käräjäsalien oikeusistunnoissa monen kihlakunnan- ja raastuvanoikeuden piirissä.

Puhe alkoi Aatun seikkaperäisestä ansioluettelosta ja siitä harvinaisesta hyödystä, mikä hänen toimestaan oli tullut maakunnan asukasten osaksi. Sitten hän siirtyi purevasti ja terävästi koskettelemaan sitä yleisinhimillistä heikkoutta, mikä saattaa vähempilahjaiset ihmiset kantamaan kaunaa eturintaman miehille, pukien piikkiset ja naarmuja repivät ajatuksensa melkein sellaiseen muotoon kuin olisi puhunut syyttäjäviranomaisten puolesta. Villaiseen käärityt sanat iskivät yhä tehokkaammin, kunnes hän viimein sanoi mielihyvin toteavansa, ettei syyttäjien tavallisella, julkealla hävyttömyydellä ollut kovinkaan merkittävää jalansijaa tämän kanteen nostamisessa, vaan sen oli aiheuttanut voimakas siveellisyyden tunto. Tämän tähden hänen päämiehensä, myöntäessään tällaisen ajatuksen, mikäli sitä oli tässä yhteydessä havaittavissa, ainoaksi oikeaksi, haluaa tunnustaa kanteen sellaisenaan ja pyytää kunnioittaen oikeuden päätöstä.

Tuomari ja toiset lakimiehet hymyilivät keskinäisestä ymmärtämisestä käsittäen hyvin, ettei nimismiehen parskuva kiukku saisi Björkbomin puheesta irti ainoatakaan lastua. Sellaisen yrityksen epäonnistumisen he olivat jo tarpeeksi usein todenneet.

Lautamiehet käsittivät, että Björkbom oli haukkunut nimismiehen suut silmät täyteen, niin ettei nolattu edes kyennyt itseään puolustamaan. Tämä käsitys oli oikea, sillä eihän nimismies, hyvin tuntien tuon voittamattoman ajatustenpunojan ja sanavalmiin taiturin kuuluisan kyvyn, uskaltanut panna vähälahjaisuuttaan yhä suuremman vaaran alaiseksi.

Näin oli tämä surkeita paikallisia oloja kuvaava tapahtuma muuttunut Aatulle siveelliseksi voitoksi, joskin hänet muodollisesti tuomittiin lainmukaiseen sakkoon.

Aatu jäi käräjätaloon päivälliselle ja istui käräjäherrojen pöydässä yhtä keskeisenä henkilönä kuin konsanaan ennen yleisissä kalaasseissa. Keskustelu liikkui pääasiallisesti hänen hyväntekeväisyystoimintansa ympärillä, josta tuomari ja muut kaukaisemmat herrat olivat hyvin uteliaita kuulemaan yksityiskohtaisia selostuksia.

Aatun näennäinen välinpitämättömyys ei ollut kuitenkaan hänen oikea mielialansa. Hän oli jo monesti ollut kyllästynyt kemujen seurustelun onttoon laverteluun, ja nyt hänessä äskeisen häväistyksen johdosta lujittui päätös luopua ainaiseksi kaikesta pitoseurustelusta, mikä viimeaikoina oli tullut hänelle yhä tyhjänpäiväisemmäksi. Jonkinlaisen päätöspisteen tämäkin asia voisi kuitenkin saada, kaikesta huolimatta. Mutta minkälaisen?

»Poikaviikari» välähti jälleen Aatun silmissä. Hän oli keksinyt oivan ajatuksen. Koska seuraelämä hänen kohdallaan oli päättäjäisikseen saanut julkisen häväistyksen, niin miksi hän ei näyttäisi, miten helposti sellainen häväistys olisi kenen tahansa saavutettavissa.

Nauttien jo etukäteen, kepposensa erinomaisuudesta Aatu pyysi näiden käräjien syntipukkina saada pitää kaikille käräjämiehille ja käräjäherroille lopettajaiskemut seuraavana päivänä, jolloin käräjillä oli jäljellä enää vain muutamia vähäpätöisiä asioita.

Kutsuvieraitten kiitellessä Aatu kirjoitti kirjeen Tampereen »susiteettiin» ja lähetti vielä samana päivänä kaksi kylästä tilaamaansa hevosta ja miestä Tampereelle.

»SUSITEETTI» HÄMEENKYRÖSSÄ

Seuraavana päivänä käräjätalossa vallitsi erityinen homma ja hyörinä. Tampereen Seurahuoneelta oli lähetetty asianvaatima palveluskunta ja suuret määrät mitä hienoimpia pitotavaroita, ruoka-astioita ja muita kapistuksia. Kaikista mukana olleista tuntui siltä, kuin Tampereen »susiteetti» olisi siksi päiväksi muutettu Hämeenkyröön. Juhla jäi ehkä ikuisiksi ajoiksi harvinaisuudeksi tämän paikkakunnan pitohistoriassa.

Aatu tahtoi tässä juhlassa näyttää, mitenkä helppoa oli hutikan avulla tulla häväistyksi, jos vain oli olemassa joku niin kehno henkilö, joka ryhtyisi häväistyksen toimeenpanijaksi. Hän tahtoi sitten lopuksi ripittää tuon kehnouden pahanpäiväisesti ja lukea koko joukon henkilökohtaista »kovaa hopeata» asianomaisille »perkuleen rakkareille».

Ensimmäinen aikomus onnistui täydellisesti, sillä loputtomat viini- ja samppanjavarastot täyttivät tarkoitetun tehtävänsä, varsinkin senjälkeen kun tuomari ja jotkut muut arvokkaammat herrat olivat poistuneet. Mutta mitä enemmän Aatu ajatteli aikomuksensa toista osaa, sitä selvemmin hän ajan kuluessa huomasi ripittämisen hyödyttömyyden. Aatua alkoi myös vaivata jonkinlainen ilettäväisyydentunne katsellessaan, mitenkä jotkut hänen pahimmista vihamiehistään ahmien tarrasivat harvinaisten hienojen ruokien ja juomien kimppuun. Kun kukaan ei enää huomannut hänen läsnäoloaan, Aatu poistui ja heittäytyi viereisen huoneen sohvalle lepäämään.

Aamullakaan Aatulla ei ollut halua aikomansa rippisaarnan pitämiseen, sanoipa vain poislähtiessään:

»Aika porsaita olette, perkuleen rakkarit!»

Ravauttaessaan Enonselän tasaista jääkenttää kotiansa kohti Aatu tunsi itsensä yhä tyytyväisemmäksi. Jokainen viitanväli enensi välimatkaa johonkin epämieluisaan, mistä hän nyt piti itsensä ainaiseksi erotettuna. Hän oli iloinen päästessään rauhalliseen kamariinsa lepäämään ja miettimään.

Yksinäinen vaeltaja alkoi nyt vähin erin sulkeutua kuoreensa odotellessaan koulun rakentamisen suurta päämäärää, mikä yhä kajasteli suunnitelmiensa täyttymistä odottelevan miehen vakaissa ajatuksissa. Kevyt ja iloinen elämä tuntui nyt tympäisevältä ja näytti olleen vain hetkellistä onnenvarjoa ja pelkkää harhaa.

PUNAISEN ORIIN VARKAUS

Luovuttuaan totutusta seurustelustaan pitäjän pikkuherrasväen piirissä oli Kärjen talon eristetty elämä perin tyhjää Aatun toimeliaalle luonteelle. Tämäkin pulma sentään selvisi. Hän turvautui hevosten ystävyyteen, niinkuin usein ennenkin.

Kiintymystään hevosten hoitoon Aatu osoitti nyt siten, että hän ryhtyi kasvattamaan hevosia varsasta asti juurruttaakseen niihin kaikki ne ominaisuudet, jotka hänen mielestään kuuluivat täysikelpoiselle ajokkaalle. Näin alkoi aika kulkea rauhallista latuaan.

Etenkin talviseen aikaan hän ajeli mielellään näillä omilla kasvateillaan antaen hevosen useinkin käydä tai juosta mielensä mukaan. Itse hän istui reessä rauhallisena turkkeihinsa kääriytyneenä ajatusten liidellessä aivan toisilla teillä ja taipaleilla. Jos kysymyksessä oli kaupunkimatka tai jokin arvokkaampi vieraskäynti, mihin ei sopinut viedä tallin hajua mukanaan, hän otti kuskin ajajaksi ja hevosten hoitajaksi, mutta kuitenkin hän aina itse määräsi ajon välttämättömän hitauden, varsinkin alkutaipaleella.

Tämä hevoshoidollinen tarkkuus ja huolellisuus selittää paljon ja on tärkeänä tekijänä siinä tapahtumassa, minkä kohtalo oli taas asettanut Aatun elämäntielle.

Eräällä Tampereen matkalla Aatulta varastettiin hänen oma kasvattamansa punaisenruskea syöttiläsori kaupunkiasunnon tallista. Varkaus todettiin melkein heti tapahtuman jälkeen. Nopean hälytyksen ansiosta etsiskely osoitti varkaitten kulkeneen Näsijärven jäälle, Teiskoa kohti. Sattumalta Aatu sai heti kadulta erään maalaisisännän, jonka juoksulihassa oleva hevonen oli kotimatkaa varten täysissä valjaissa, kyyditsemään itseään varkaitten jälkeen. Aatu tiesi, ettei hänen lihava syöttiläsoriinsa toista vuorokautta tamperelaisessa tallissa seisottuaan ollut voinut saavuttaa kovinkaan suurta etumatkaa, joten oli hyvin luultavaa, että he ennen pitkää tavoittaisivat varkaat. Hyvän kelin vallitessa porhallettiin puolihuimaa vauhtia, ja kyytimies vakuutti, että hänen hevosensa jäällä kestää keskeytymätöntä juoksua vaikka Teiskoon asti. Aatu oli mielissään nopeasta vauhdista, mutta häntä peloitti ja kauhistutti ajatus, että he ehkä tulisivat tapaamaan oriin kuoliaaksi ajettuna jostakin tien viereisestä kinoksesta. Aatun oli hyvin vaikea hillitä suuttumustaan ja sisunsa myrtymistä.

Kuljettuaan jonkin aikaa äänettöminä he kuulivat edestäpäin tuulen kantamaa loilotusta, ja hetken kuluttua he näkivät parivaljakon ajavan edellään. Nopeasti tehdyn suunnitelman mukaan he ajoivat täyttä laukkaa valjakon eteen. Siinä he pysähtyivät. Aisahevosen rinnalla juoksi nuora-aisoissa höyryävänä ja valkoisena vaahdosta Aatun ori neljän tolkuttoman miehen retkottaessa humalaisena ison työreen heinäsäkeillä.

Aatu ärähti sokeasta suuttumuksesta, hyppäsi varkaiden reen viereen, riisti ohjakset omiin käsiinsä ja käänsi hevoset Tamperetta kohti. Samoin käänsi kyyditsijäisäntä oman hevosensa. Tämä tapahtui niin nopeasti, että säkeillä retkottelijat ehtivät vain toimettomasti kiroilla, rähistä ja uhkailla. — Kaksi voimakasta ja vesiselvää miestä hallitsi helposti kireän tilanteen.

Paluumatkalla todettiin kaksi miestä varkauteen syyllisiksi, ja heidät Aatu kuljetti viskaalin luo vaatien heidän pidätystään varkauden johdosta.

Niin tapahtuikin, mutta siitä syntyi mitä sotkuisin juttu, jota raastuvanoikeuden pöytäkirjojen mukaan on nykypäivien ihmisen mahdoton ymmärtää.

Lopulta myllertyi asia siten, että 16 p:nä kesäkuuta 1832 raastuvanoikeus tuomitsi Aatu Kärjen luvattomasta vangitsemisesta vuodeksi vankeuteen. Varatuomari Carl Henric Granfelt toimi asiaa käsiteltäessä oikeuden väliaikaisena puheenjohtajana.

Turhaa olisi kertoa tämän sotkuisen oikeudenkäynnin vaiheita, ja turha olisi yrittää kuvata Aatun oikeuskäsityksen masentavaa murskautumista ja toivotonta mielentilaa tänä järkyttävänä aikana.

Aatun lakimiesystävä Björkbom teki tietenkin voitavansa selittäen aika tiukasti senkin yksinkertaisen seikan, ettei Aatu Kärki ollut mikään virkamies, jota olisi voitu syyttää laittomasta vangitsemisesta. Hänhän toi varkaat vain viranomaisten haltuun, mikä teko oli ansio eikä rikos.

Björkbomin kaikki selvät väitteet olivat kuitenkin turhia. Tulokset supistuivat vain siihen, että asian käsittelyä mikäli mahdollista joudutettiin, ja olihan sekin jo paljon. Puolet Tampereen porvaristosta tarjoutui menemään takuuseen Aatusta, jos hänet oikeudenkäynnin ajaksi päästettäisiin vapaalle jalalle, mutta kaikki nämäkin toimenpiteet raukenivat tyhjiin. Varasjoukkueen miehet itsepintaisesti vain väittivät, että syytön vangitseminen oli tapahtunut, ja omituinen oikeustajunta sälytti tämän syytöksen Aatun kannettavaksi.

Viskaali kielsi syyllisyytensä tähän tekoon, ja samoin tekivät ne käskyläisvirkamiehet, jotka olivat varkaiden pidätyksen toimittaneet Aatu Kärki oli siis oikeusistuimen mielestä syyllinen, ja siinä hengessä kulki sitten tämä oikeudenkäynti omaa surullista latuaan.

Aatu Kärjen, varkaudesta kärsineen miehen, vangitsemistuomio julistettiin ja pantiin täytäntöön jutun siirtyessä Turun hovioikeuden käsiteltäväksi.

Aatu Kärjen vihamiehille tämä tuomio tuotti vilpitöntä riemua. Jotkut höynät olivat niin hurmaantuneita, että kertoilivat Näsijärven jäällä tapahtuneen vallan kauheita asioita. Joku arveli, että Aatu oli kai tehnyt miestapon, koska vuodeksi tyrmään tuomittiin. Monet kaunankantajat uskottelivat toisilleen ja ehkä itsekin uskoivat, että Aatu oli vihapäissään surmannut varkaan.

Tällainen lörpöttely juurtui kuulijoihin niin lujasti, että tämän ilkeän huhun maininkeja havaittiin vielä viidenkinkymmenen vuoden kuluttua tehden totta sananlaskulle: »Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas.»

VANKI

Turun mahtava, vanha linna, muinainen järjestyneen voiman keskus ja sivistyksen ylväs vartija Auran rannalla seisoi yhä korkeana ja uljaana korskeassa uhmassaan ja ulkonaisessa arvossaan. Tuo menneitten aikojen jättiläinen oli kuitenkin nyt ainoastaan kivettynyt muinaismuisto, joka unelmoi siitä suuruuden ajasta, jolloin sen harmaa hahmo uhkui kauhua lähestyvälle viholliselle tai sulki turvallisiin holveihinsa maan mahtajain arkiset askareet ja loisteliaat juhlakemut hilpeine leikkeineen täyttäen soitolla, laululla ja naurulla sen synkät salit sekä vielä synkemmät pihat ja käytävät.

Nyt ei siellä enää riemuittu eikä laulettu. Hilpeys oli vierasta noitten jylhien seinien suojissa ja niiden kolkoissa kammioissa. Asukkaitten korvia eivät hivelleet soittoniekkojen säveleet, vapaan ajatuksen haaveet eivät kantaneet rajattomiin etäisyyksiin, eivätkä tunteet liidelleet perhosleikkiä hurmaavissa karkeloissa. Siellä kuului vain käsi- ja jalkarautojen kilinää sekä joskus puukenkien kolinaa kivisillä käytävillä. Siellä ajatukset kiersivät samaa napaa toivottomassa ympyrässä, ja siellä tunteet tukehtuivat tuskasta pakahtuvissa sydämissä. Uljas linna, vallan ja mahtavuuden tyyssija, oli joutunut jo aikoja sitten rikollisten ja onnettomien ihmisten asuinsijaksi uusittuine vankityrmineen.

Eräässä synkässä kopissa rautaristikon takana istui pää käsissä, hartiat kyyryssä aikakautensa merkittävin suomalaisesta maaperästä kohonnut, koulutietoja saamaton talonpoikaismies, kansan hyväntekijä, kirkon suunnittelija ja lahjoittaja-rakentaja sekä valistuksen kaukokatseinen vaalija. Mikä kiero kohtalo olikaan johtanut tämän miehen tien, joka kulki korkeilla harjanteilla valoisia unelmia ja ylhiä päämääriä kohti, tällaiseen murheen ja ahdistuksen kammioon?

Mies nosti päänsä raskaasti ja kohotti kasvonsa rautaristikkoista valoaukkoa kohti. Silmät olivat ilmeettömät ja tuijottavat. Niissä ei näkynyt leikillisyyden eikä älyn välähdyksiä. Suun ympärillä ei väreillyt hyväntahtoinen myhäily eikä pilaileva ele. Melkein eloton totisuus oli lyönyt leimansa ennen niin ilmeikkäille kasvoille.

Raivonpurkaus tunkeutui hänen rinnastaan, käsivarret kohosivat ilmaan hänen hypähtäessään kiertämään koppinsa ahdasta alaa kuin leijona häkkinsä laitoja. Sitten hän talttui ja vaipui entiseen asentoonsa, pää käsiin painuneena. Sama ajatuksen piirijuoksu alkoi taas hänen aivoissaan. Se oli jo kiertänyt siellä lukemattomat kerrat pääsemättä milloinkaan pujahtamaan syrjään ikuisesta kuolemanrenkaastaan. Samat kysymykset ja mietteet palasivat painajaisen tavoin yhä uudelleen: Oliko tämä karun sallimuksen tekoa vai järjettömän sattuman irvistelevää leikkiä? Oliko tämä kohtalon työtä sen tähden, että hän tunsi itsensä ehkä liian onnelliseksi saadessaan antaa yhteiseksi hyväksi parasta, mitä hänen järkensä oli keksinyt? Oliko se kohtalon kateutta? Vai mitä se oli? Oliko hän ollut liian ylpeä teoistaan? Oliko itse Kaikkivaltias häneen tyytymätön? Jos niin oli, niin silloin meni kaikki yli järjen tajun. Eihän Kaikkivaltias voinut valheellisten syytöksien ja typerien maallisten tuomioiden avulla ryhtyä isälliseen kuritustyöhön! Eihän oikeamielinen ihminen voinut olla varasta syyttämättä. Jos taas paatunut roisto olisi tekonsa tehnyt kohtalon käskystä, niin miksi Kaikkivaltias olisi ryhtynyt niin petolliseen peliin, että varas pääsee vapaaksi ja ilmiantaja tuomitaan vankeuteen? Sellaista ei voinut uskoa eikä ymmärtää. Ehkä sittenkin kaikki oli vain irvikuonoisen sattuman ja sotkuisen käräjäkäynnin räikeätä ilvettä!

Mutta voisiko tämä kaikki olla kuin Kaikkivaltiaan viittausta, ikäänkuin varoittava ennakkotapaus pahempien sattumien estämiseksi. Jos niin on, niin se selviää kyllä! Kaikki näyttäytyy varoitukseksi, jos tämä kamala uni, jos tämä vääryyden ja valheellisuuden peli loppuu tähän. — Jos niin on, niin silloin tästä on iänkaiken kiitettävä kaikkivaltiasta Jumalaa. Mutta jos tämä ei lopu, vaan jatkuu, jatkuu...

Aina, kun mies pääsi ajatusympyrässään tälle kohdalle, hän nosti päänsä, kohotti käsivartensa ja hyökkäsi kiertämään vankilansa ahtaita rajoja. Istui taas ja alkoi ajatella. Näin sama tulokseton kiertokulku teki loputonta työtään tämän epätoivoisen miehen kiihtyneissä aivoissa.

ÄLYKÄS KEKSINTÖ

Ulkopuolella vankilan muureja toimi Aatun taitava ystävä Björkbom täysin valtuuksin ja herkeämättä.

Vaikka alemman oikeuden asiankäsittely olikin selvästi virheellinen, niin siitä huolimatta voisi asia kuitenkin viipyä hovioikeudessa arvaamattomia aikoja, ja tämän asianajaja tahtoi estää, mikäli se oli hänen estettävissään. Tavallisen lakimiehen tie tavallisten muotojen rajoissa ei tässä kelvannut eikä riittänyt. Ei ollut vedottava yksin väärään tuomioon ja asianomaisen syyttömyyteen, vaan oli tehtävä jotakin muuta, jotakin, mikä antaisi asialle nopean ratkaisun.

Tämän ajatuksen toteuttamiseksi Björkbom keksikin älykkään tuuman, joka rohkeudessaan lähenteli hurjapäistä seikkailua. Mutta hän oli rohkea. Hän ei ollut tottunut esteitä karttamaan, sillä hänen älynsä ei ollut vielä milloinkaan häntä pulaan jättänyt. Asianajaja ryhtyi toimintaan.

Eräänä päivänä Björkbom ilmestyi hovioikeuden käytäviin ja tupakkahuoneisiin pyytelemään hovioikeuden herroja, joista useat olivat hänen henkilökohtaisia tuttaviaan, suurille päivällisille. Kutsuja selitti aikovansa pitää suuret kemut määrättynä päivänä kaupungin hienoimmassa ravintolassa. Taitavasti hän kietoi juhlan syyn niin kiihottavan salaperäisyyden verhoon, että se herätti erikoista uteliaisuutta. Kaikki pyydetyt kiittelivät kutsusta ja lupasivat saapua täsmällisesti, koska juhlan isäntä sitä nimenomaan tuntui haluavan.

Täältä Björkbom meni lääninhallitukseen, jonka virkamiesten apua hänen suunnitelmansa myöskin vaati, ja esitti heille samanlaisen juhlakutsun. Sieltä hän ajoi ravintolaan, missä teki ylellisen ja hienon päivällistilauksen, matkaten sen jälkeen vanhaan Turun linnaan viimeistelemään pitojensa valmistuksia.

Kun juhlavieraat olivat saapuneet määrättynä aikana aistikkaasti koristettujen ja ylellisesti kuormitettujen pöytien ääreen, ei seurasta suinkaan puuttunut pirteyttä ja eloisuutta, sillä isännän tunnettu ja tunnustettu terävä äly ja taidokas seurustelutapa pitivät yleisen rattoisuuden ja miellyttävän tunnelman heikentymättömässä vireessä.

Vähän kutsuvieraitten saapumisen jälkeen ajoi pitotalon kartanolle syrjäisen kuistin eteen kuomureki. Ajajan vierestä nousi ajurinpenkiltä käsilaukkua kantava mies odottelemaan kahden turkkeihin kääriytyneen herrasmiehen kapuamista esiin kuomun uumenista. Herrat lähtivät heti sisälle käsilaukkuisen seuratessa.

Porraskäytävässä odotellut palvelija ohjasi vaiteliaat tulokkaat pieneen kamariin, jonka visusti lukittu ovi vain erotti juhlasalista, missä rattoisat kemut olivat juuri alkaneet. Keskellä pienen huoneen lattiaa oli kolmelle hengelle katettu yhtä herkullinen päivällispöytä kuin juhlasalissakin.

Käsilaukkumiehen asettaessa laukkuaan lämpöisen uunin kylkeen heitti laihempi ja pitempi herrasmies yltään turkin, joka paljasti linnanvallesmannin kiiltävänappisen juhlapuvun. Toinen herroista seisoi epäröiden keskellä lattiaa, mutta saatuaan linnanvallesmannin kehoituksen hänkin riisui turkkinsa. Silloin tuli näkyviin epämiellyttävä vanginpuku.

Viisas Björkbom oli edeltäpäin valmistanut kaikki mahdolliset asiaanvaikuttavat seikat unohtamatta sitäkään, että myös Aatun itsensä läsnäoloa kenties voitaisiin tarvita. Tämän vaikean hankkeen toteuttamista varten hänen oli paljastettava koko suunnitelmansa lääninsihteereille ja linnanvallesmannille. Viimeksimainitun henkilökohtaiseen päätösvaltaan jäi Aatun kutsuihin tuominen tai pois jättäminen, kun virallisen määräyksen käyttäminen ei voinut tulla kysymykseen.

Tutustuneena Aatun tapaukseen vallesmanni oli kuitenkin heti halukas yritykseen, koska hänen esimiehillään ei ollut mitään tätä iltajaloittelua vastaan. Muodollisuuksien täyttämiseksi otettiin kuitenkin vanginkuljettaja mukaan ja pieneen laukkuun jalka- ja käsiraudat, ettei vangin esiintyminen vankilan ulkopuolella ainakaan vartioimisen suhteen rikkoisi säädöksiä vastaan.

Kolmikko keskusteli vain kuiskaillen ja asettui kaikessa hiljaisuudessa katetun pöydän ääreen. Linnanvallesmanni oli ystävällinen ja leikkisä mies, koettaen parhaansa mukaan elvytellä Aatun masentunutta mieltä, joka vähitellen uuden ympäristön ja heräävien toiveitten vaikutuksesta sen verran vilkastuikin, että Aatu jo kykeni laskemaan pientä pilaakin. Hän kiitti ystävällisestä huomaavaisuudesta vanginvartijaa, joka oli pannut hänen »juhlapukunsa» uunin kolkkaan lämpimään, jotta eivät nilkat ja ranteet saisi »kleiniä» näiden koristusten kylmyydestä. Muuten he aterioivat enimmäkseen äänettöminä kuunnellen tarkasti, mitä salissa tapahtui. Vallesmanni lupasi sitten lyhyesti kertoa Aatulle sen osan ruotsinkielisestä keskustelusta, mikä erityisesti tulisi koskettelemaan vangitun miehen kohtaloa.

Kun mieliala salissa oli kohonnut korkealle ja samppanjapullojen korkit olivat jo jonkin aikaa paukahdelleet, syntyi merkittävä hiljaisuus. Vieraat asettuivat uteliaan odottavina kuuntelemaan isännän puhetta, joka paljastaisi juhlien salaperäisen aiheen.

Vallesmanni siirsi tuolinsa salin oven taakse ja antoi merkin vanginkuljettajalle, joka lukittuaan ulko-oven alkoi mahdollisimman äänettömästi pukea rautaisia renkaita Aatun ylle.

Björkbom alkoi puheensa kertoen loisteliaasti siitä aikakausia kestäneestä lainturvasta ja siitä opetuksesta, minkä Turun vanha hovioikeus oli oikeustajunnasta antanut rehtiydestään tunnetulle Suomen kansalle, jonka kykyä siveelliseen nousuun oli lujittanut myös vääjäämättömän ja horjumattoman oikeuslaitoksen pitkäaikainen toiminta.

Tämän jälkeen hän siirtyi puhumaan itse kansasta, sen tarpeista ja sen henkisestä korpielämästä sovelluttaen puheeseensa useita ajassa lenteleviä ajatuksia. Vähin erin hän keskittyi siihen henkilökohtaiseen uhrautuvaan työhön, johon muudan tuntemattoman seudun talonpoikainen mies oli ryhtynyt. Hän kertoi laajasti ja kaunopuheisesti Aatun elämäntarinan, pyrkimykset ja suuren hyväntekeväisyystoiminnan äskettäin sattuneena nälkävuotena sekä valmisteilla olevan kirkkosuunnitelman päätyen vihdoin siihen onnettomaan tilanteeseen, jonka toisaalta oli aiheuttanut Aatun siveellinen maailmankatsomus, joka vaati rikoksentekijäin pidättämistä, ja toisaalta hänen elävän, isiltä perityn oikeustajuntansa loukkaaminen. Tämä kunnioitettu kansan mies oli tavoittanut varkaat ja kuljettanut viranomaisten huostaan tehden tällöin vain sen, mihin jokainen oikeusturvaan luottava kansalainen, kuka tahansa, on oikeutettu. Mutta omituisten sattumien sekasotku sai aikaan raastuvanoikeuden tuomion, jota seurasi Aatun vangitseminen. Lopuksi Björkbom kertoi tarkasti oikeudenkäynnistä ja Aatun sieluntilasta vankilassa pyytäen ei oikeuden voittoa, sillä sellaisen hän tiesi aina saavansa Turun vääjäämättömän ja yleistä luottamusta nauttivan hovioikeuden taholta, vaan ainoastaan niin pikaista asian käsittelyä, etteivät tämän merkityksellisen miehen hengenlahjat asian viivytyksestä joutuisi enempää vahinkoa kärsimään.

Syntyi vilkas keskustelu, ja tehtiin uteliaita kysymyksiä, joihin Björkbom antoi tärkeitä lisäselityksiä. Hän selosteli lähemmin Aatun luonnonlahjoja ja miten tämä kyvykkäänä miehenä oli koonnut suuren varallisuuden ja käytti sitä kansalaistensa henkiseksi ja aineelliseksi hyväksi. Björkbom korosti erityisesti kirkon rakentamissuunnitelmaa, mutta jätti kuitenkin koulun mainitsematta.

Mielenkiinto kasvoi kasvamistaan tuon omituisen talonpoikaisen miehen aineellisia saavutuksia, ihmeteltäviä harrastuksia ja uhrautuvaisuutta kohtaan. Joku mainitsi kuin ohimennen, että olisi erittäin hauskaa tutustua tuohon harvinaiseen mieheen. Björkbom kysyi, halusivatko muutkin herrat samaa ja sai kaikkialta myöntävän vastauksen.

Silloin hän koputti viereiseen oveen, joka avattiin sisäpuolelta, ja saliin astui linnanvallesmanni ja hänen jäljessään Aatu kalisevissa kahleissa. Hämmästys oli kuvaamaton. Kukaan ei ollut voinut kuvitella tällaista kohtausta, sillä he eivät tulleet ajatelleeksi kerrottujen tapahtumain olevan näin välittömässä yhteydessä nykyhetkeen.

Kohteliaasti kuitenkin vanhin herroista nousi ja meni esittämään itsensä Aatulle, toisten seuratessa annettua esimerkkiä. Ennen pitkää Aatu oli arvokkaan piirin ympäröimänä ja keskeisimpänä keskustelijana, kuten niin usein ennen Tampereen tai Porin porvarien juhlilla. Hänelle tarjottiin tuoli ja juhlan nimellinen isäntä ojensi samppanjalasin hänelle ehdottaen, että juotaisiin malja Suomen kansan tulevalle kehitykselle, sen oikeuslaitokselle ja niille miehille, jotka sen hyväksi työskentelevät. Malja juotiin suuren innostuksen vallassa. Lyhyen keskustelun jälkeen Aatu pyysi anteeksi, että oli ehkä sopimattomalla tavalla tullut häirinneeksi herrojen hauskoja kemuja, joita hän toivoi jatkettavan yhä iloisemmin häiritsevästä välikohtauksesta välittämättä, ja valitti, että hänen nyt oli poistuttava, sillä häntä jo ehkä hänen »asunnossaan» odotettiin.

Hyvästijätön humoristiset sanat ja moitteeton seurustelutapa herättivät äänekästä hilpeyttä ja mieltymystä. Seurustelu jatkui vielä pitkään Aatun poistumisen jälkeen ja siinä ilmeni yleinen myötätunto Suomen kansan edistystä ja sen parhaimmistoa kohtaan.

Muutaman päivän jälkeen Aatun asia oli esillä hovioikeudessa. Aatu vapautettiin täydellisesti kaikesta syyllisyydestä, ja syytös sellaisenaan kumottiin, koska oli todettu, ettei mitään aihetta vangitsemistuomioon ollut ilmennyt. Vanki oli heti päästettävä vapaalle jalalle, ja asia oli muiden juttuun liittyneiden kohtien johdosta palautettava Tampereen raastuvanoikeuteen, mikäli sellaiseen aihetta ilmeni.

OTTOPOIKA

Turusta kotiuduttuaan Aatun elinvuodet vierivät enimmäkseen kotoisessa hiljaisuudessa. Masentava vankeusaika oli jättänyt häneen vakavan mietiskelyn jäljet. Hymy oli saanut kaihonomaisen piirteen, ja leikillisyys oli piiloutunut surunvoittoisuuden varjoihin.

Hänen luonteensa oli pohjaltaan aina ollut seurusteluharras, mutta tämä kaipuu oli nyttemmin laimentunut. Hän otti osaa seuraelämään vain poikkeustapauksissa ja etupäässä Tampereen ja Porin porvaripiireissä, joissa hänen kadehtijansa eivät olleet saaneet jalansijaa.

Aatu oli elämänsä tiellä kohdannut Kaikkivallan varoittavan merkin, ottanut sen opikseen ja tasoitellut sen mukaan luonteensa jyrkkäpiirteisyyttä sekä kuohuvan elämän mielitekoja. Mutta kun kotielämä ei kyennyt tarpeeksi sitomaan hänen mielenkiintoaan ja kun kaikki toiveet hänen omaisuutensa perijästä ja toimiensa jatkajasta näyttivät rauenneilta, niin Aatu ryhtyi nyt tositeolla etsimään kyvykästä miehenalkua sukunsa piiristä ottaakseen hänet ottopojakseen, perillisekseen ja tulevaisuuden toverikseen.

Tässä tuumassaan Aatu pääsikin lopulta niin pitkälle, että sukulaistalosta Kalkunmäen Suutaralta tuotiin Kärjelle kymmenvuotinen Taave-niminen pojannaskali, joka ulkomuotonsa ja älykkyytensä vuoksi miellytti Aatua.

Puuha jäi kuitenkin pelkäksi yritykseksi, sillä tämä isosta perheestä ja kylästä tuotu poika ei voinut viihtyä yksinäisellä Kärjellä, vaan karkasi eräänä kauniina päivänä. Tähän oli ehkä kuitenkin suurimpana syynä se, että poika harrasti alituista viulunkitkutusta ja että hänen äskettäin saamansa viulusohlo oli jätetty kotipirtin naulaan. Myöhemmin tämä kitkutuksen harrastus johti kuitenkin siihen, että poika sai asua kuin kotonaan Kärjellä käydessään Karkussa Maurin talossa saamassa kunnollista soitto-opetusta.

Tämä kiinteä ahertaminen viulunsoiton oppimisessa osoitti Aatun mielestä, että tällä pojalla oli harrastuksia, jotka eivät sopineet ottopoikasuunnitelmiin. Ne raukesivatkin ja välit selvitettiin siten, että poika sai jatkaa soitto-opintojaan. Pojasta tulikin myöhemmin maakunnan kuuluisin viulunsoittaja, jota ei voinut sijoittaa tavallisten maalaispelimannien joukkoon.

Tälle Suutaran Taavetille, viulunsoittajalle, papit ajan tavan mukaan antoivat myöhemmin ruotsalaisen nimen, Sundgren, joka muka vivahti vähän Suutara-nimeen. Ohimennen voi mainita, että tätä Sundgren-nimeä käytti isänsä mukaan näiden kuvauksien kirjoittajakin Suomalaiseen teatteriin liittymiseensä eli vuoteen 1888 asti.

Maakunnassa ei tätä soittajaa kuitenkaan mainittu muuna kuin Suutaran Taavettina, ja tuo vieraskielinen nimi tuli käytäntöön vasta Taaven jouduttua tamperelaisten soittajaveljesten tuttavuuteen. Nämä soittotaiteilijat, viisi Scharlinin veljestä, olivat muodostaneet ensimmäisen aitosuomalaisen pienoisjouhiorkesterin, jota Suutaran Taavettikin joskus tilaisuuden sattuessa omalta osaltaan vahvisti. Hän sai heiltä käytettäväkseen kalliita nuotteja ei ainoastaan niihin kauniisiin sävellyksiin, joita he kuusimiehisenä yhtyeenä soittelivat kaupungin suurjuhlissa, vaan hän sai myös uusimpia ulkolaisia tanssikappaleitten nuotteja. Niiden kauneus ja joustava esitys erosi huomattavasti muiden maalaispelimannien soitosta ja kohotti Suutaran Taavetin pelimannimaineen yli sellaistenkin kuuluisuuksien kuin Näppisen Kallen ja Poutalan Jannen, jotka olivat parhaat korvakuulopelimannien ja taiteellista opetusta saamattomien viuluniekkojen suuresta joukosta.

Sopinee tässä yhteydessä vielä mainita tämän kuvauksen kertojan varhaisin, 5—6-vuotiaan pojan muisto tuosta kuuluisasta pienoisorkesterista.

Scharlinin veljekset olivat käymässä isäni luona Kerttulassa eräänä harvinaisen tuulettomana ja kirkkaan kuulakkaana kesäisenä iltana. Muistan, kuinka nämä vieraat miehet kiipesivät isäni mukana tikkaita myöten talon katolle. Kaikilla oli soittovälineensä mukanaan, ja siellä katolla seisten he alkoivat soittaa. Tämä outous minua vain ihmetytti ymmärtämättä siitä sen enempää.

Vasta koulupoika-aikoinani, kun tätä tapausta muisteltiin, sain kuulla, että soitto oli kuulunut kaikkiin lähikyliin ja tehnyt kuuntelijoihin niin ihmeellisen vaikutuksen, että jotkut olivat arvelleet sen kuuluvan taivaasta.

SUURI UUTINEN

Näinä Taave-pojan opiskeluvuosina tuntui Aatun arkinen aherrus ja yksinäinen olotila yhä tympäisevämmältä ja turhanpäiväisemmältä nahjustelemiselta. Hän yritteli joskus kuunnella viulunsoittajan lurituksia pitkien iltapuhteitten lyhennykseksi, mutta se oli vain hetkellistä apeuden torjumista.

Tähän, osaksi sairasteluistakin johtuneeseen synkkään masennuksen tilaan sattui onneksi äkillinen, valoa ja iloa tuottava muutos. Aatu oli saanut tuttaviensa kautta sellaisen ennakkotiedon, että senaatin ratkaisu kirkkoasiassa tulisi ennen pitkää saamaan myönteisen ja kauan odotetun päätöksen. Tämä tieto tuli kuin kirkastus hämärään yöhön, ja rohkaisi Aatua lujasti luottamaan kirkkonsa ja koulunsa asian onnelliseen ratkaisuun.

Hän ryhtyi heti, vaikka ei hän vielä ollutkaan saanut virallista päätöstä, toteuttamaan yhä kehällä odottelevan ison rakennuksen valmistelemista näihin molempiin tarkoituksiin.

Vihdoinkin oli tämä lamauttava odotusaika loppunut ja Aatu oli saanut tehtävän, jota hän oli kauan kaivannut ja johon hän sai upottaa patoutuneen älynsä ja toimeliaisuutensa lahjat. Nuorekas eloisuus palasi vähin erin hänen olemukseensa, kun hän sai näin tuntuvasti huomata, että hänen varhaisempi uurastamisensa ja omaisuuden kokoamisensa oli nyt saanut oikean ja kyllin arvokkaan kätköpaikan, mistä arvaamattomia aikoja eteenpäin voitaisiin kylvää ympäristöön niitä valistuksen siemeniä, joita hänen itse oli ollut niin vaikea hankkia.

SIVISTYKSEN KIVIPYYKKI

Kun kirkkopatronaattia koskevat lupapaperit ja koulun vahvistetut säännöt vihdoinkin syksyllä v. 1847 saapuivat senaatista, oli kirkko jo silloin melkein valmis. Hevoskuorma koulukirjoja ja muita tarpeita oli myöskin jo kesällä tuotu Turusta. Sama pelimannipoika, joka Aatua oli koettanut viihdytellä lurituksillaan, oli tällöin jo 16-vuotias ja oli tehnyt matkan toimekkaasti ja Aatun iloksi.

Kumpikaan Aatun laitoksista ei kuitenkaan vielä silloin voinut alkaa toimintaansa, sillä kirkosta puuttui pappi ja koulusta opettaja.

Viivytys, mikä nyt seurasi papinviran täyttämiseen asti, olikin tarpeellinen kirkon ja koulun lopullisen sisustuksen kannalta, sillä nämä olivat jääneet odottamaan virallisten lupapapereitten saapumista. Koulusalin sisustus oli yksinkertainen ja mutkaton, mutta kun kirkko oli saanut kaikki kirkolliset oikeudet, oli sillä moninaisemmat vaatimuksetkin kuin koululla.

Yleissävyltään kirkon sisustus muodostui sentään sangen pian täydelliseksi pienoiskirkoksi saarnatuoleineen, alttareineen, lehtereineen ja penkkeineen. Olipa vielä kirkon oikeanpuoleiselle sivuseinälle rakennettu erikseen pieni, kahden hengen aitiopenkki Kärjen talon isäntää ja emäntää varten.

Kellotapuli sijoitettiin miespihan portinpieleen, koulusalin nurkkauksen vastapuolelle, ja hautausmaa hiekkakohotuksineen ja kiviaitoineen vähän kauemmaksi talonpiirin yhteydestä.

Kun kirkko oli saanut pappinsa, jonka velvollisuuksiin papillisten toimien ohella kuului koulun johtajan ja opettajan toimi, oli Aatun suurtyö valmis suorittamaan sitä sivistyksen kylvöä, joka hänen lahjoittamiensa ja säätämiensä varojen turvin oli nostava oraansa nousevan polven sydämiin sekä silloisina että tulevinakin ajanjaksoina.

Vertaansa hakeva kivipyykki oli pystytetty suomalaisen kansansivistyksen ahtaalla vainiolla varhaisimpana aamunsarastuksen hetkenä. Oppia saamaton kansanmies oli rikkaan henkensä hetteistä ja kirkkaan näkemyksensä kangastuksista luonut ja rakentanut kauas tulevaisuuteen viittaavan merkkipaalun. Kansallisen sivistyksen uranuurtajain työ oli vasta kuin kiven alta orastamassa silloin, kun Aatu pystytti tämän, oman korkealle osoittavan tienviittansa. Esimerkillään se omalta vaatimattomalta osaltaan auttaisi ehkä liikkeelle vastaisina aikoina ihmeellisiä, kansan uumenissa piileviä voimia.

Tällaisiksi Aatu kirkkonsa ja koulunsa rakensi, ja sellaisina ne ovat vielä tänä päivänä olemassa ja toimivat yhä edelleen Aatun lahjoitusten ja säädöksien turvin ison pitäjän syrjäisellä äärellä. Tosin kymmenien vuosien kuluttua niiden toiminta pappien palkankorotusten johdosta keskeytyi joiksikin vuosiksi, kunnes valtiovalta ehti näiden laitosten toiminnan uusien olojen mukaisesti järjestää.

Kun Aatu katseli täydessä käynnissä ja touhussa olevaa kouluaan, pehmeni hänen hymynsä leppoisaksi myhäilyksi ja silmiin tuli kostea kiilto kuin esikoistaan katselevalle isälle. Hän tunsi sanomatonta riemua kuunnellessaan kirkkonsa kellojen soittoa tai papin saarnaa tai opetusta koulussa, jota yhtenäisesti ja ilman etsimisvaivaa annettiin nuorille oppilaille. Heidän ei tarvinnut sitä haeskella mistä milloinkin, niinkuin hänen oli aikoinaan täytynyt tehdä.

Aatu oli ikäänkuin kruunannut vielä tämän kansalle antamansa lahjan sillä kauniilla toimenpiteellä, että vähävaraiset ja useissa tapauksissa melkein nälkiintyneet oppilaat saivat maksuttomasti joka aamu kouluun tultuaan mennä talonpuolelle syömään aamiaisensa ja taas koulun loputtua päivällisensä.

Tämä lempeämielinen ja isällinen hyväntekeväisyys vasta lopullisesti herättikin monen välinpitämättömän henkilön älyämään ja tunnustamaan Aatun harvinaisen, yhteistä hyvää tarkoittavan uurastuksen ja koulun erinomaisen tarkoituksen. Aatun toimenpide, antaa köyhien vanhempien lapsille ilmaisia aterioita, osoitti erinomaista silloisten olosuhteitten ymmärtämistä, sillä kouluun tottumaton köyhä kansa oli halukas vasta näiden aterioiden turvin lähettämään lapsensa opinahjon liepeelle.

Vaikka tämäkin toimenpide johtui ihmisrakkaudesta, kuten Aatun muutkin teot oli siinä myös opetuksen edistämisen tarkoitus. Mitäpä nälkiintyneet lapset saisivat aikaan opiskeluissaan. Ei mitään! Täten kylvi Aatu nuoriin mieliin iloa, työnhalua ja kiintymystä koulunkäyntiin, joka oli niin peräti outoa, ei ainoastaan lapsille, vaan vielä paljon enemmän heidän vanhemmilleen, jotka eivät aluksi jaksaneet tätä hommaa oikein ymmärtää. Eikä kummakaan, sillä elettiinhän ajassa, josta kului vielä kolmekymmentä vuotta ennenkuin Hämeenkyrön kirkolle saatiin ensimmäinen, kunnan kannattama kansanlasten koulu.

Näin Aatu Kärki tuli toimineeksi edelläkävijänä ennen yleistä kansanopetusharrastusta, jonka vaikutus alkoi laajemmin ilmetä vasta miespolvea myöhemmin.

Omassa kirkossaan Aatu istui säännöllisesti jokaisessa jumalanpalveluksessa, tietenkin uskonnollisten harrastustensa tähden, mutta myöskin hyvän esimerkin vuoksi. Kun kerran kirkko oli saatu yksinäiselle ja eristetylle kulmakunnalle, oli sitä myöskin käytettävä. Ja auta armias sitä, joka laiskuuden tai välinpitämättömyyden tähden oli jäänyt pois Jumalansa palveluksesta! Hän sai kuulla Aatulta »selvää hopeata», vaikka miten pitkän ajan kuluttua, sillä Aatu muisti tarkalleen poissaolleet henkilöt siihen asti, kunnes oli heidät »rökittänyt» tai kuullut heidän syynsä.

Itse hän kuunteli vakavana ja hartaana saarnan alusta loppuun, veisasi virtensä ja antoi kolehtinsa poistuen kirkosta vasta lähtövirren loputtua.

KIRKKOPATRUUNA KOTIOLOISSAAN

Aatun kotiolot olivat ikäänkuin päässeet lepoon huonotuulisuuden vikurtelevista puuskista.

Arjet kuluivat leppoisessa tyynessä, ja sunnuntait olivat kuin rauhan juhlapäiviä, jolloin hän tavallista iloisempana söi päivällisensä yhdessä papin perheen kanssa. Sopivan kelin ja hyvän sään vallitessa muodostuivat nämä sunnuntaipäivälliset usein pitojen tapaisiksi, sillä pitäjän arvohenkilöt tekivät vieraskäyntinsä Kärjelle kernaimmin sunnuntaisin, jolloin kirkossakäynti ja mieluisa vierailu mukavasti yhdistyivät. Aatukin piti paljon siitä, että hänen kirkkoaan ja sen kirkollisia toimituksia huomioitiin ja pidettiin arvossa. Vieraitten saapuminen sopi muutenkin parhaiten sunnuntaisin, jolloin Aatu ei ottanut vastaan »pankki»-asiakkaitaan, vaan oli vapaa kaikista arkihommista. Jos oli huono sää tai kelirikkoaika, jutteli Aatu pastorin kanssa kirkkoa ja koulua koskevista kysymyksistä sunnuntaisen iltapuhteen. Paljonhan heillä oli keskustelujen ja päätöksien aiheita.

Tyydytys, minkä Aatu tunsi saaneensa suuren työnsä valmistuttua, oli kuin ylellinen palkka kirkko- ja koulupuuhan aiheuttamasta vaivasta ja pingoituksesta. Tämä mieluisa ja lepuuttava tyydytys antoi hänen olemukselleen eräänlaisen rauhallisen ja ylimyksellisen leiman, mikä erosi hänen entisestä arvokkuudestaan siinä, että se oli nyt tyynempää, vaatimattomampaa ja korkeampaa. Hän oli ikäänkuin henkisesti kasvanut ja sisästäpäin kohonnut sille asteelle, jolle ulkonaiset edellytykset olivat hänet ennen asettaneet. Hänen hymyssäänkin entinen pilailu tuli esille vain silloin, kun joku rehenteli, kerskaili tai puhui muita tyhmyyksiä tai kun pitäjän pikkuherrasväen kateus liiaksi näyttäytyi. Hänen itseivansa oli loppunut ja katkeruus hävinnyt. Hän tunsi tehneensä paljon suurempaa kuin mitä hän nuoruudessaan oli uskaltanut toivoa tai edes osannut kuvitellakaan. Hänen tyyni ja itsetiedoton ylemmyytensä sopi hyvin siihen arvoon ja kirkkopatruunan arvonimeen, mitkä hän nyt oli kirkkopatronaatin perustamisesta saanut. Vilpittömästi häntä kunnioitettiin laajoissa piireissä kotipitäjänsä ulkopuolellakin — ehkä eniten juuri ulkopuolella, sillä eihän kukaan ole profeetta omalla maallaan.

ARKKIPIISPAN JA SENAATIN KIITOKSET

Aatun varhaisempi kuuluisuus katovuoden ihmeellisenä torjujana ja puutteenalaisten rahallisena avustajana oli jo sellaisenaankin herättänyt paljon kateudenkaunaa omassa pitäjässä arvostaan kovin aran pikkuherrasväen piirissä. Nyt tuo alhainen kauna oli tietysti kasvanut, vaikka yleinen arvonanto pakotti sen jossain määrin vielä toistaiseksi pysyttelemään piilossa. Ehkäpä kuitenkin kerran tulisi aika, jolloin se voisi nostaa nokkansa, surista ja pistellä kuin hyttyset karhun ympärillä. Siten monet ajattelivat ja toivoivat.

Aatu aavisti kyllä, että tällaiset ajatukset ja toiveet liikkuivat etupäässä niiden mielessä, jotka häntä erityisesti liehakoivat ja hänelle ketun häntää heiluttivat, mutta ei hän heistä paljoakaan välittänyt. Kuitenkaan hän ei aina voinut kieltää itseltään ja muilta sitä nautintoa, minkä hänen pureva ivansa ja suorasukaisuutensa joskus voi tuottaa asianomaisten perinpohjaisessa nolaamisessa.

Suurin piirtein katsoen Aatu nautti kaikessa rauhassa päämääränsä saavuttaneen miehen vakaata iloa ja tehdyn tuottamaa onnea. Ja vihdoin hän sai osakseen ikäänkuin kadehtimisen korvaukseksi ja perusteettomien syyttelyjen vastapainoksi erityistä huomiota, kun arkkipiispa käräjillään ilmaisi tyytyväisyytensä ja tunnustuksensa äskettäin perustetun Kärjen kirkon ja koulun jalomieliselle perustajalle ja lahjoittajalle lausuen hänelle Suomen kirkon ja valistuksen nimessä korkeimmat kiitoksensa. Tämä Suomen kirkon päämiehen oikeamielinen ja julkinen kiitoslause ei tietysti ollut muuta kuin kohdalleen osuva tunnustus yleiseksi hyväksi tähdätystä teosta, eikä sitä ilkeämielisyyskään ainakaan julkisesti kyennyt muuksi leimaamaan.

Toiseksi muuttui asia, kun Aatu kaikkein korkeimmalta taholta — piispan aloitteesta ja senaatin tekemästä ehdotuksesta — sai vastaanottaa armollisen suosionosoituskirjelmän yhteydessä suuren, rinnassa kannettavan kultamitalin. Niin paikallaan kuin tämäkin suosionosoitus oli rahvaan ja oikeatuntoisen sivistyneistön mielestä, ja niin suurta myötämieltä kuin se näillä tahoilla herättikin, ei sama mieliala vallinnut siinä vastustajain leirissä, missä Aatua oli aina kohdeltu suomalaisena »talonpoikaiskukkona». Mukamas nousukkaana ja häikäilemättömänä tunkeilijakiipijänä tämä ei pysynyt tarpeeksi »siipiään myöten» heidän korkea-arvoisessa seurassaan. He olivat tapauksesta hyvin kiihtyneitä ja hermostuivat pahanpäiväisesti siitä, etteivät ainakaan näin aluksi voineet keksiä muuta ilkeyttä kuin leimata Aatun pyrkimykset täydellisiksi etujen tavoitteluiksi. Mitäpä jaloa aatteellisuutta tuollaisella »talonpoikaismöllillä» voisi olla kirkkoa ja kansansivistystä kohtaan! Eipä tietenkään muuta kuin jonkin verran »talonpoikaisoveluutta» oman hyödyn pyydystelemisessä.

Joku sunnuntaivieraista kanteli joskus Aatunkin kuuluville näitä lörpötyksiä, mutta Aatu ei niitä enää pitänyt edes ivansa arvoisina, sillä hän oli tyyten lopettanut ja katkaissut kaiken seurustelunsa parjaajiensa kanssa.

Jos hän joskus halusi seuraelämän tuomaa virkistystä, oli siihen kyllin tilaisuutta kotiseudun ulkopuolella.

Kotiseutu olikin hänen mielestään kuin tyyten tyhjentynyt sen jälkeen, kun hänen paras ystävänsä ja avustajansa Björkbom oli ajallisen matkansa päämäärän saavuttanut.

POIKAVIIKARI HERÄÄ

Aatu oli sekä usein kutsuttu että ilman erikoisia kutsujakin aina tervetullut vieras Tampereen arvovaltaisimmissa piireissä. Siellä, missä Hämeenkyrön nurkkakuntaiset pyyteet eivät saaneet jalansijaa, vaikuttivat Aatun rehti suorasukaisuus, älykkyys ja huumori miellyttävästi ja puoleensatempaavasti asettaen hänet aina etualalle pitäjäläistensä keskuudessa.

Kun Aatun monivuotinen mielialan ankeus oli nyt päässyt laukeamaan, olivat hänen pohjimmaiset luonteenominaisuutensa vähin erin ruvenneet pyrkimään esille pakonalaisesta pidättyväisyydestä. Hänen kaupunkilaisystävänsä pitivät sitä miellyttävänä merkkinä siitä, että Aatun murjottelukausi oli päättynyt ja seurustelu siten joutunut toverillisempaan vaiheeseen.

Tämä Aatu Kärki oli kuin uudelleen syntynyt ja tuli keskusteluissa rehdin suorasukaisuuden vireilläpitäjäksi. Aatun sattuva ja pureva pilailu oli myös joskus piristävänä suolana synnyttäen toisinaan oikean ihastuksen myrskyn tai nauruhermoja kutkuttavan tilanteen.

Useilla näillä Aatun sutkauksilla on ollut pitkäikäisyyden hermo mukanaan. Muudan senaikaista yleistä karkeata puhetapaa leimaava kasku syntyi kerran Tampereella eräissä juhlissa, joissa Aatu sattumalta kulki ympäri tanssisalia tarjoillen lystikseen hopeanuppisen keppinsä päähän sijoitetusta nuuskarasiasta kaupungin vallasnaisille »nuuskapriisin» ja laskien leppoisaa leikkiään juhlan kaunottarien kera, nämä kun mielellään halusivat vähän leperrellä mahtavan kirkkopatruunan kanssa ja lähemmin katsella hänen ihmeen suurta kultamitaliaan.

Tällöin Aatua seurasi itsepintaisesti joku ylämaan kanttori, joka halusi palavasti saada kirkkopatruunalle huomauttaa, että hänelläkin oli kaksi pientä, hopeista muistorahaa. Aatun seistessä keskellä salia naisten ympäröimänä kanttori vihdoin ryösti puhuttelutilaisuuden ja iski, kömpelösti kyllä, suoraan aikomaansa asiaan mainiten, että hänelläkin on kaksi kunniamitalia, mutta ne ovat kotona. Aatu katsoi miestä tarkemmin ja tunsi hänet hämeenkyröläisen napinaväen tuttavaksi.

Aatun vallaton pilailuhalu heräsi heti tätä häiritsevää tunkeilijaa kohtaan. Hän loi pilkallisen katseen kanttoriin, löi nuuskarasiansa kannen kiinni juuri kun kanttori aikoi ottaa näpillisen ja sanoi »poikaviikarin» sävy äänessään: »On sulla, perkuleen rakkari, kaksi munaa, mutta ei sulla mitään muuta ole.» Kääntyi ja meni herrojen huoneeseen.

Naisparvista kuului nauruntyrskyjä ja kikatusta loppumattomiin, ja tästä tapauksesta riitti sitten iloa seurapiireissä vielä kymmenien vuosien kuluttua, milloin vain tämä juttu kerrottiin.

Kerran samanlaisilla juhlilla puhui joku hyvin kehuvan vakuuttavasti jotakin, mikä ei ollut Aatun mielestä juuri siten. Hän tokaisi kuin ihmettelynä: »Jopa järki!» Joku joka ei kuullut mitä sanottiin, kysyi sitä Aatun puoleen kääntyen, mutta Aatun vikkelä naapuri ehti leikillisesti vastaamaan: »Jopa järki, sanoi Kärki.»

Kaikki nauroivat, mutta kun nauru loppui, sanoi Aatu rauhallisesti: »Niin, siinä oli sen kehumisen sekä järki että kärki.»

Mieltymys sukkelan sananheiton osaavaan jatkamiseen oli riemukas, ja puhujan ylistelevä asia oli saanut lopullisen tuomionsa.

Nämä miellyttävän seurusteluelämän hymyilevät, lyhyet kuukaudet kuluivat nopeasti kuin kesäinen utu tuulen hengittäessä ja tilalle astui syksyn vakava ajanjakso. Aatun elämänkirjaan oli kohtalo kirjoittanut suurtekojen vierelle yksinäisen vaeltajan merkit, jotka ennustivat kärsimystä ja taistelua. Pysyväinen onni ja ilo olivat unohtuneet Aatun elämänkirjasta. Kevyt ja iloinen elämä olivat olleet vain hetkellistä onnen kajastusta.

Elämän laineitten iltamaininkien aika oli tulossa.

ELÄMÄN TILINTEKOA

Kehnot vuodentulot olivat varsinkin hallanaroilla seuduilla taas tuottaneet vaikeuksia eritoten niille pieneläjille, joiden piti maksaa Aatulle korkoja tai velkainsa lyhennyksiä.

Kärjen portinpieleen sidottiin kyllä kuten ennenkin vieraan hevonen heti kun edellinen poistui, mutta asiakas ei saapunut reippain mielin maksamaan maksujaan, vaan allapäin kertomaan kyvyttömyyttään.

Herttaisempana kuin koskaan ennen Aatu otti heidät vastaan, kestiten ja lohdutellen sekä päästäen heidät kotimatkalle keventynein mielin ja suurin luottamuksin paremmasta ajasta, jonka tuloa oli toiveikkaina odoteltava.

Keneltäkään Aatu ei vaatinut korkoja eikä lyhennyksiä eikä kenellekään kovaa sanaa sanonut. Hänen mielestään oli Jumalan sormi katovuoden tullen kohonnut taas koko kansan eteen, kuten se kerran oli kohonnut hänen yksityiselle elämäntielleen. Siitä oli jotakin opittava ja pantava merkille.

Näitä asioita Aatu mietiskeli paljon yksinäisinä hetkinään katsellessaan ikkunastaan kotikylänsä valtavia harjanteita. Ajatukset kulkivat usein hänen elämänsä päästä päähän pysähdellen vain silloin, kun hän tunsi tehneensä jotakin muille eikä yksin itselleen. Ainoastaan tällaiset pysähdyskohdat tuottivat hänelle todellista virkistystä ja iloa. Niitten tapahtumain pohjalle hän rupesi vähitellen, ajan hiljalleen edelleen vieriessä rakentelemaan entistä vakavampaa elämänsä arviointia.

Nämä mietteet viehättivät häntä yhä enemmän, kun hän oli päässyt niin pitkälle, että alkoi tehdä perinpohjaista karsimistyötä ja työntää romukoppaan kaikenlaisia joutavia tapahtumia ja pelkkiä liikeluontoisia asioita, kuten kauppoja ja eräitä muita samanarvoisia hommia. Näiden joutavuuksien joukosta löysi myöskin tiensä romukoppaan Vammaskosken siltarakennuspuuha, mihin yritykseen hän muun sopivan toiminnan puutteessa oli kerran tarttunut. Jonnin joutava homma, joka tuotti hänelle suuria tappioita ja jonka työn valtavat luonnonvoimat sittemmin murskasivat. Romukoppaan sellainen urakkateko, kaiken muun hylkytouhun mukana.

Tällaista joutavaa touhua olikin nähtävästi keräytynyt paljon vilkkaan toiminnan taipaleilla. Näin oli Aatulla mieluisaa karsintatyötä moniksi pitkiksi illoiksi tukan harmaantuessa ja vasta kuuttakymmentä käyville ikävuosille odottamattomien vanhuudenoireiden hiipiessä hänen olemuksensa ytimiin.

Aatu tunsi elintarmonsa raskaitten uurastusten ja monien koettelemusten jälkeen suuresti masentuneen. Voimat vähenivät nopeasti, ja eräänä aamuna hän ei tuntenut itseään levänneeksi eikä hänellä enää ollut halua nousta vuoteesta. Elämän päätöskohta näkyi jo häämöttävän silmänkantaman ulottuvilla. Vielä kerran hän tahtoi ajatuksissaan kulkea elämänsä tien alusta alkaen, sillä siinä oli muudan ratkaisematon solmukohta, josta hän ei ollut vielä kertaakaan tyydyttävästi selviytynyt. Solmuna olivat nuo lukuisat velalliset, joilla oli suuria vaikeuksia, erittäinkin monien katovuosien tuottamien haittojen ja ahdinkojen jälkeen. Vaikeata oli niitä kaikkia muistaa yksityiskohtaisesti. Pitäisi ehkä nousta ja eritellä niistä joitakin, ja sitten tuumia niiden kohtaloa.

Aatu nousi vuoteesta ja hapuili piirongin luo, vaikka päätä huimasi ja rinnassa tuntui omituista jyskytystä. Asettuivathan ne oireet sentään hänen päästyään istumaan »klaffinsa» ääreen.

VAIKEA SOLMU

Velkakirjoja tutkittuaan Aatu huomasi ja muistikin, että kaikki lainat oli annettu etupäässä vähävaraisille henkilöille. Usean vuoden maksamattomat korot puhuivat siitä seikasta omaa, erheetöntä kieltään.

Aatu siirsi kaikki velkakirjat pöydälle. Ladottuaan ne eri kasoihin hän asettui keinutuoliin istumaan. Siinä olikin mukava katsella Enonselän yli Pinsiön korkean harjanteen lappeella olevaa kylää, tuota taipaleensa alkupäätä, mistä hän oli lähtenyt.

Oppimattomana poikasena Aatu oli elämänsä uran alkanut ja koonnut paljon kohtalon suomaa omaisuutta. Mutta mitä hän sillä nyt teki? Mitä varten oli kohtalo sen hänelle antanut? Osa omaisuutta oli joutunut oikeitten ja ylevien asioitten palvelukseen, mutta mitä asioita tulisi palvelemaan tämä jäljellä oleva osa?

Hänellä ei ollut yhtään sukulaista, joka ei omin voimin tulisi toimeen, ja jälkeen jäävälle yksinäiselle emännälle täytyi hyvässä kunnossa olevan Kärjen talon riittää. Kirkon ja koulun tulevaisuus oli myöskin turvattu, vaikka joitakin vähäisiä puutteellisuuksia oli sairauden vuoksi jäänyt kohentelematta.

Oli oikeastaan väärin, ettei hän ollut tullut näitä pankkiasioin ennemmin ratkaisseeksi. Ajatellut hän niitä oli, mutta päästyään tuohon sekaiseen solmukohtaan oli kaikki jäänyt sikseen. Olisikohan tuon solmun avaaminen nyt myöhäistä? Kaikki nuo köyhät ihmiset, hänen velallisensa, joutuisivat ties minkälaisen kohtelun alaisiksi, kun he kadottaisivat hänen suojelevan kätensä. Sellainen ajatus oli tuskallinen. Rasittuneimpien kuormaa pitäisi keventää. Nytpä hän sen tosiaankin voisi tehdä. Hän melkein innostui, mutta kun hän katseli velkakirjakasojen paksuutta, epäili hän kykyään oikean valinnan osumiseen.

LEIJONA LIIKAHTAA

Aatu laski herpaantuneen kätensä pöydälle ja mietti. Eihän hänen asiansa ollut erotella jyviä akanoista. Täydellä luottamuksella oli Kaikkivaltiaskin hänelle hyvyyttään jakanut. Erittelytoimeen ei siis hänenkään sopinut ryhtyä. Tällainen ihmisarviointi muistuttaisi liiaksi sitä vihamiesten parvea, joka elämäniän oli hänen ympärillään surissut ja ihmisarvoja punninnut.

Äkkiä hänen silmissään välähti. »Poikaviikari» kurkisti silmänurkasta ja hymy leikki viimeisen kerran valjuilla huulilla. Hän oli keksinyt jotakin.

Kaikkiin hänen parhaimpiinkin tekoihinsa oli isketty nurinkurisuuden leima. Aina oli syytetty hänen ajaneen takaa vain omia etujaan. Kaiken lisäksi oli huhuttu hänen tappaneen miehen Näsijärven jäällä, ja sitten huudettu hulluksi, kun ei enää muuta keksitty.

Mitä etuja he sanoisivat tämän soimatun keinottelijan etsineen, jos hän huomaamattomasti ja kenenkään tietämättä lahjoittaisi kaikki nämä velkakirjat asianomaisille takaisin! Hävittäisi ne! Hulluksiko taas huutaisivat?

Hymy sammui huulilta ja »poikaviikari» katosi silmänurkasta. Aatu oli saanut suuren ajatuksen ja rupesi nyt sitä pohtimaan vakavasti ja yhtä perusteellisesti kuin hänen tapansa aina oli ollut. Koska kirkon rakentaminen kauniille kunnaalle oli olosuhteitten pakosta jäänyt vain pelkäksi unelmaksi, niin olisi syytä tehdä jotain muuta — ikäänkuin tuon täyttymättömän unelman lunastimeksi. Aatun katse kirkastui. Hän teki päätöksensä. Leijona oli vielä viimeisen kerran liikahtanut ja sen kynsi välähtänyt. Aatu oli päättänyt tehdä viimeiset lahjoituksensa.

AATUN VIIMEINEN SUURTEKO

Kolmena päivänä perätysten nähtiin sakean savun silloin tällöin nousevan Aatun asuinhuoneiden savupiipusta, ja aina kun tuo savu havaittiin, käytiin ovelle kolkuttamassa ja sairasta puhuttamassa, mutta aina kuultiin sama vastaus:

»Antakaa minun olla rauhassa. Kyllä kutsun sitten.»

Suurien kuokkimistöiden aikana levitetty huhu Aatun mielisairaudesta alkoi nyt saada tuulta siipiensä alle naapurienkin mielikuvituksessa. Kuiskailtiin savukiehkuroita katseltaessa, että siellä kirkkopatruuna nyt polttaa rahojaan. Nämä arvelut eivät olleetkaan aivan vääriä, ja jälkeenpäin ne saivat asiallista vahvistustakin. Rahat tosin olivat jäljellä, mutta sensijaan Aatun laajan lainaustoiminnan velkakirjat olivat kaikki kadonneet. Jälkeenjääneitten tärkeitten papereitten joukosta ei löydetty ainoatakaan. Ne olivat joutavanpäiväisten paperien mukana savuna haihtuneet taivaan tuuliin.

Kun Aatu ei enää oveansa lukinnut eikä salaisuuttaan vartioinut, päästiin vapaasti käymään sairaan huoneeseen.

Aatu makasi kuolinvuoteellaan väsyneenä ja heikkona, eikä hän paljon minkäänlaista maallista apua enää kaivannut. Jonkin päivän kuluttua Aatu jätti tämän maailman yhtä huomiota herättämättömästi kuin oli tänne tullutkin.

VAELTAJAN VIIMEINEN TIE

Yksinäinen vaeltaja oli päässyt lepoon onnellisen päivämatkan päätyttyä. Rauhallinen ja lempeä hymyily vain oli hyytynyt kylmentyneille huulille.

Tämä harvinainen ja omintakeinen kansanmies, suuri lahjoittaja ja hyväntekijä, haudattiin hänen omien kirkonkellojensa soidessa hiljaisesti ja perin vaatimattomasti, ilman pienimpiäkään juhlallisuuksia omaan kirkkomaahan tiilistä muurattuun hautakammioon, jossa hän vapautuneena matalista oloista sai ikuisen leposijansa.

Näin oli tämä, elämän yksinäinen vaeltaja, Kaikkivaltiaan määräämän matkan kulkenut. Hänen armoitettu ja onnellinen osansa oli ollut kirkon ja koulun rakentaminen sekä niiden toiminnan turvaaminen lahjoitusten avulla. Tätä ylhää tekoansa hän vielä oli täydentänyt laajakantoisilla avustuksillansa ja vihoviimeiseksi hyvien tekojensa kukkuraksi kuitannut puutteenalaisen väestön velat.

Näiden vertaansa vailla olevien hyvien töiden ansiosta on Aatu Kärjen nimen yllä aina hohtava ihailevien muistojen sädekehä, niin kauan kuin jaloja tekoja ihmisten keskuudessa kunnioitetaan.