[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwZcMK7DWznaFgLB65J1tTF4tcv1VcoZNxJe1H3o-62c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":18,"gutenbergCategories":19,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":20,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":21,"preamble":22,"content":23},3689,"Suurtekojen mies","Halme, Kaarle",null,"3689-halme-kaarle-suurtekojen-mies","3689__Halme_Kaarle__Suurtekojen_mies","muistelmat",[],[],"fi",1945,13228,96545,true,[],[],[],"Teos kuvaa hämeenkyröläisen talonpojan Aatu Kärjen elämää ja toimintaa 1800-luvun alkupuolella. Kirjoittaja hyödyntää suullista perimätietoa ja arkistolähteitä kertoessaan Kärjen roolista lahjoittajana, yhteiskunnallisena vaikuttajana sekä valistustyön edistäjänä.","Kaarle Halmeen 'Suurtekojen mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3689.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SUURTEKOJEN MIES\n\n\nKuvauksia suomalaisen talonpojan\n\n          AATU KÄRJEN\n\nlahjoitus-, avustus- ja valistustoiminnasta\n1800-luvun alkupuoliskolla\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTekijältä\nKotiseudun maisema\nKarhunpoika häkissä\nHäkistä lähtö\nToiminta laajenee\nKateuden kynnet\nUusi koti\nKöyhän väen patriarkka\nKymmenen hevosta\nHädän uhatessa\nPoikaviikari\nUusia aatteita\nPettymys\nSuuri päätös\nKirkon perustaja\nHäväistys\n»Susiteetti» Hämeenkyrössä\nPunaisen oriin varkaus\nVanki\nÄlykäs keksintö\nOttopoika\nSuuri uutinen\nSivistyksen kivipyykki\nKirkkopatruuna kotioloissaan\nArkkipiispan ja senaatin kiitokset\nPoikaviikari herää\nElämän tilintekoa\nVaikea solmu\nLeijona liikahtaa\nAatun viimeinen suurteko\nVaeltajan viimeinen tie\n\n\n\n\nTEKIJÄLTÄ\n\n\nKuvatessani näitä isältäni saatuja perinnäistietoja Aatu Kärjen\nmerkityksellisestä toiminnasta olisivat väärien huhupuheiden mainingit\nvieneet teokseni eräässä tärkeässä kohdassa ikävään umpikujaan, ellei\ntuomari Yrjö Raevuori olisi sattumalta löytänyt Tampereen maistraatin\narkiston komeroista Raastuvanoikeuden pöytäkirjoja, jotka selventävät\nNäsijärven jäällä v. 1831 Aatu Kärjelle sattuneiden tapahtumien\njälkiseuraukset.\n\nTeokseni tuntemisesta kiinnostuneena Yrjö Raevuori lähetti minulle\nnäiden pöytäkirjojen jäljennökset toimittaen siten työlleni\nniin tärkeäarvoisen avustuksen, että se on teoksen yhteydessä\nkiitollisuudella mainittava.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nKOTISEUDUN MAISEMA\n\n\nPinsiön kankaan korkeiden harjanteiden läntiset lappeet avartavat\nmataloituessaan Enonselän, Hämeenkyrön suurimman sisäjärven, ympärille\nlaajan aukeaman, jonka viertävillä kupeilla sijaitsevat Sasin,\nMuotialan, Lemmakkalan, Mahnalan ja Jumesniemen kylät elävöittäen\nTampereelta tulevalle matkaajalle erikoisen kauniin näköalan.\n\nPinsiön kankaan, joka Hämeenkankaan jatkona kätkee Pyynikin harjuun\nTampereen liepeellä, korkeimmalla harjanteella on kaksi umpilampea,\nnimiltään Iso- ja Pienilehmijärvi, joista viimeksimainittu on\noikeastaan vain suurehkon lätäkön kokoinen, isomman muistuttaessa\npientä lampea eli laajaa lähteensilmää. Mitään näkyväistä vesiväylää ei\njuokse niihin eikä niistä pois.\n\nEnsimmäisenä merkkinä tämän hiekkakankaan yksitoikkoisuuden\nloppumisesta oli ennen muudan Ketunkiveksi nimitetty isohko,\npyöreäreunainen ja pitkänomainen maakivi, jolle kiipeämistä pidettiin\nerikoisena notkeuden näytteenä siitä syystä, että kiven reunat\nkaartuivat tasaisen pyöreinä ja kuvertuneina sisäänpäin, joten yrittäjä\nei saanut jaloille pienintäkään tukea. Tätä kiven ominaisuutta\nsanottiinkin ovelaksi ketunkujeeksi, mistä leikinlaskusta Ketunkivi\nnimityskin johtui.\n\nTämän teoksen tapausten muistiinmerkitsijänä lisään kuvaukseen hivenen\nverran omiakin havaintojani, joilla ei kuitenkaan ole pienintäkään\nyhteyttä tämän teoksen asialliseen käsittelyyn, antaen kertomukselle\nvain pieniä paikallisvärityksen pilkahduksia.\n\nMatkatessani kerran nuorukaiskautenani isäni kanssa tuon ihmekiven\nohi hän kertoi sen kuuluisuudesta ja kysyi leikillään, haluaisinko\nyrittää sille kiipeämistä. Voimistelijan nopealla reippaudella hyppäsin\nkärryiltä ja juoksahdin kiven viereen. Sen korkeus ylettyi vain rinnan\nkohdalle. Sen luisut reunat näyttivät kuin nauravan minulle. Tottuneena\nvoimistelijana ja nojapuilla heilujana minä nauroin vastaan. Tehdessäni\nkorkeushypyn ja samalla eteenpäin syöksyn sainkin jonkinlaisen\nkäsivarsivaraisen tasapainon, päästen siten melkoisen helposti tälle\nkilpakivelle. Isäni ihmetteli ensin, mutta sanoi heti leikkisästi, että\nkivi oli nähtävästi maatunut matalammaksi entisestään. Naureskelimme\njutulle ajaessamme edelleen aukeata kohti.\n\nYksinäisestä Ketunkivestä edelleen kulkien oli oikealla pieni torppa,\njossa lapsuusaikanani asui Ketunkiven Eevaksi mainittu ennustelija\nja kaukonäkijä, jota tapaamassa ollessaan maakunnan väki myötäänsä\nseisotteli hevostaan torpan veräjän pielessä.\n\nTorpan läheisyydestä kääntyi sivutie, joka vei Björkbomin omistamaan\nMakkaruksen kartanoon. Siitä vähän alempana valtatien vasemmalla\npuolella on Kerttulan talo, minun syntymäkotini, joka lapsuusaikanani\noli isäni hallussa.\n\nVähän alempana oikealla puolella ja melkein ahteen jyrkänteen laella on\nSasin talo, josta tämän kuvauksen päähenkilö, Aatu Kärki, oli lähtenyt\nelämänsä taipaleelle.\n\nHarjanteen lape luisuu tästä edelleen huimasti alaspäin päätyen\nojapahaiseen, joka on syvimpänä pohjana sille valtavalle\nlaaksonuomalle, jota myöten Kyrösjärven vesien sanotaan muinoin ennen\nKyröskosken avautumista tulvineen Viljakkalan Inkulan salmen kautta\nMiharinsalmeen, Enonselän itäiselle rannalle.\n\nSasin jyrkän ahteen laelle näkyy Miharin harjun kupeella suuri\nMahnalan kylä, jonka vastapäätä Enonselän takaa häämöttää Jumesniemen\nkylä. Siellä sijaitsee Kärjen talo, seuraavien kuvauksien arvokas ja\nmerkityksellinen keskus.\n\nTällainen Hämeenkankaan maisema riekaleisine harjanteineen, poukamineen\nja uomineen on ominainen koko Hämeenkyrön pitäjälle.\n\nViime vuosisadan alussa eivät tämän seudun viljelykset olleet yhtä\nlaajoja eivätkä rakennukset niin upeita kuin nykyisin, mutta korkean\nharjanteen kupeelta nähty maisema oli ehkä yhtä viehättävä kuin nytkin,\nvaikka avaroita vainiokenttiä ei silloin ollutkaan. Kylien kaukaisempi\nympäristö oli vain lehtimetsäistä ja moisiotäpläistä seutua, joka\nrehoitti vielä suurelta osalta alkuperäisessä koskemattomuudessa ja\nehkä sai aikaan sen umpinaisuuden tunteen, joka herätti vaistomaisen\navartamishalun näiden muistelmakuvausten päähenkilössä, kun hän katseli\nkorkeilta kunnailta varhaisimman nuoruutensa aikaista maailmaa. Tämä\nuinuva luonto saattoi hänet ehkä myöskin tuntemaan sen uuden olotilan\nsykähtelyä, mikä vähitellen myöskin vuoden 1808 mullistavia tapahtumia.\n\n\n\n\nKARHUNPOIKA HÄKISSÄ\n\n\nSasin talon poika, Aatu, oli nuoruudestaan asti virkeä ja\ntoimintahaluinen miehenalku. Hän hankki Makkarukselta saamansa\nohjauksen avuin itselleen alkeellisen kirjoitus- ja laskutaidon,\nvaikkakin kirjoitustaitoa pidettiin siihen aikaan tuiki tarpeettomana\nrahvaan keskuudessa, koska suomenkielisillä asiakirjoilla ei ollut\nmitään käytännöllistä merkitystä.\n\nSuomalaisen koulun puutteessa Aatun varsinainen opiskelu loppui tähän.\nSen sijaan hän koetti syventyä kaikkeen suomeksi painettuun sanaan\nmitä käsiinsä sai. Mutta hän huomasi pian, etteivät hänen tieto- ja\ntaitovarastonsa tästä paljoakaan laajentuneet. Tämä huomio teki nuoreen\nmieleen erikoisen masentavan vaikutuksen varsinkin sen tähden, että hän\noli nähnyt läheisen naapurikartanon, Makkaruksen, herrasperheen isohkon\nkirjavaraston, mistä ei kuitenkaan löytynyt ainoatakaan suomalaista\nteosta. Toivottomalta näytti päästä sen pitemmälle tätä tietä.\nVarttuessaan hänen toimelias luonteensa ei kuitenkaan voinut tyytyä\npieneen moisioviljelykseen, kylän kisaleikkeihin ja pirtin pankolla\nlojuilemiseen. Jotakin muuta oli tehtävä! Kymmeniä kertoja Aatu\nmietti päänsä ympäri, mutta ei löytänyt itselleen mitään kulkuväylää\npäästäkseen irti siitä kehästä, mikä hänet oli jo syntymässään\nrajojensa sisäpuolelle kietonut.\n\nEllei Aatun omintakeisessa ja karunomaisessa henkilössä olisi\nollut voimakasta huumorintajua, niin hän ehkä olisi herpaantunut\nja lyyhistynyt olojen painostavaan pakkopaitaan, mutta aikansa\nmurjoteltuaan kuin karhu häkissä hän alkoi hymyillä tuolle karhulle,\njoka ei älynnyt, että häkin sisäpuolellakin olisi ehkä jotakin\ntehtävää. Aatu karkoitti luotaan tuskaiset tunnelmat ja rupesi kireästi\nmiettimään, mitä hän voisi tehdä pienien tietojensa avulla lähimmässä\nympäristössään.\n\nTämän ratkaisevan miettimisen tuloksena oli aluksi läheisempi\nliittyminen kyläkuntain poikien tavallisiin kisojen oheisiin\nharrastuksiin. Pilaileva hymy huulilla, aivan kuin olisi omaa asemaansa\nivaillut, Aatu vaihtoi kelloja ja »syöskumipiippuja» kuten toisetkin\nnuorukaiset, ostaen mitä eteen sattui ja myöden mitä hänellä vain\nsuinkin oli.\n\nKun Aatu kuitenkin pian huomasi, että hän oli tässä toiminnassa toisia\netevämpi, ja kun tämä ikuisen vaihtamisen kiertokulku alkoi häntä\ntympäistä, rupesi hän etsimään vähän laajempia toimintaväyliä. Iän\nvarttuessa hän keksikin, ettei hänen häkkinsä ollutkaan niin peräti\nahdas kuin miksi hän sen nulikkakaudellaan oli kuvitellut.\n\n\n\n\nHÄKISTÄ LÄHTÖ\n\n\nPinsiön laajoilla honkanummilla huojui taivaan tuulissa arvaamaton\nrikkausmäärä, vaikka ei sitä vielä osattu tarpeeksi taitavasti\nrahoittaa, sillä merikaupunkien tukkiyhtiöiden ja höyrysahojen\nkaikkinielevä toiminta ei ollut vielä alkanut. Mutta ei näitä\nkullanpunervia honkia, joitten latvat pilviä piirtelivät, silti osattu\narvioida eikä säästellen käytellä. Armotta kaadettiin komeimmat\npuut — etupäässä juuri komeimmat — ja kuljetettiin joko mastopuiksi\nlaivanomistajille tai lankuiksi sahattuina merikaupunkien porvarien\nlautatarhoihin.\n\nJos jokin jättiläishonka, sileä ja suora kuin kynttilä, jäi odottamaan\nmyöhempien aikojen kirvesmiehiä, johtui se siitä, että se oli sattunut\njuurtumaan jonkin noron taakse tai keinui majesteettisessa rauhassaan\nmuuten luoksepääsemättömässä paikassa.\n\nJokainen talollinen kaatoi honkia ja sahautti lankuiksi minkä\njaksoi, ja ellei tarpeeksi mielestään kyennyt, niin antoi jostakin\nkesäpäivätyöstä tai muusta pienestä avuliaisuudesta vastikkeeksi\nsahaamisoikeuksia yhdelle ja toiselle yrittäjälle, joista siten syntyi\nerityinen sahurien ammattikunta. Näin sitten hakattiin ja sahattiin\nkuin raivon merkeissä naapurin kera kilvoin ja voiton kimmoin.\nVaivatonta se tavallaan olikin, sillä raaka-aineet olivat viereiseltä\nkankaalta alamäkeä vedätettävissä, ja sahurit halkoivat hongat\nlankuiksi kotitanhuvilla.\n\nHankalammaksi ja useasti hyvinkin vaikeaksi muodostui tuon\nkotiteollisuuden lopputoimitus. Lankkujen rannikolle kuljettaminen\noli useissa tapauksissa varsin monimutkainen tehtävä. Monelle\ntuli vaikeaksi odotella kevättalven yleistä vientiaikaa, sillä\nsahurien palkat tyhjensivät ohuita kukkaroita, ja taloudesta alkoi\npuuttua jos jotakin kaupunkilaistavaraa, suolasta ja raudasta\npuhumattakaan. Riihattomat olot rantakaupunkien ympäristöissä ja osaksi\njoillakin muillakin paikkakunnilla tekivät kuitenkin yksityisten\nlankkumiesten matkat hyvinkin vaaranalaisiksi, sillä usein heidät\npiestiin pahanpäiväisesti. Isohko karavaanikin sai toisinaan suurin\ntappelumelskein raivata tiensä vaarallisten kyläkuntien läpi.\nKun lisäksi kaupunkien porvarit eivät halunneet panna rahojaan\ntavaraan, ennenkuin lastausaika oli mahdollisimman lähellä ja kun\nsahauttamistoiminnassa liiankin useissa tapauksissa oli pakko käyttää\nlainattuja rahoja, joitten hankkiminen oli hyvin vaikeata, jopa\nmahdotontakin, katkesi täten monelta välttämättömienkin tavarain\nsaannit kaupungista.\n\nAatun tarkka huomio kiintyi pian näihin haitallisiin epäkohtiin.\nHän ryhtyi auttamaan palkkauspulassa ensin naapureitaan, sitten\nlähikyläläisiä ja myöhemmin yhä kaukaisempia tarvitsijoita, sikäli kuin\nhänen perimänsä muutaman sadan riksin pääoma vähitellen karttuessaan\nantoi siihen tilaisuutta.\n\n\n\n\nTOIMINTA LAAJENEE\n\n\nTämän liiketoiminnan laajentuessa Aatu huomasi, että jonkinlainen suhde\nhänen ja porilaisten ostajien kesken ehkä tuottaisi eräitä helpotuksia\nlankkumiehille, jotka useinkin saivat jonotella lautatarhojen\nedustoilla vuorokausittain kylmässä pakkasessa. Heitä näet kokoontui\nmäärättyinä aikoina näille puutavaramarkkinoille suuret joukot\nkymmenistä eri pitäjistä.\n\nTällaisesta järjestymättömästä sekatarjonnasta oli vielä sekin\nhaitta, että lankkujen mittaajat ja laskijat olivat useinkin hyvin\nylimielisiä tarjonnan paljouden johdosta ja alensivat tavaran arvoa\naiheettomastikin, usein toiselle tai kolmannelle sijalle, tuottaen\ntäten myyjille tuntuvia tappioita.\n\nJos joku tähän tuomioon ei alistunut tai jos hänellä ei ollut povessaan\njoitakin »maalaisterveisiä» mittaajalle, niin hän sai heti ajaa pois\nlautatarhalta, missä oli jo ehkä vuorokaudenkin värjötellyt. Näin hän\noli vain pitänyt paikkaa seuraavalle tarjoojalle. Tällöin oli poistujan\nmentävä jollekin toiselle jonotuspaikalle alkaakseen saman leikin\nuudelleen.\n\nNäistä haitoista ja tahallisista hintojen polkemisista Aatu kuuli\nmyötäänsä kertomuksia kotiutuneilta lankkumiehiltä. Hän päättikin tämän\njohdosta tehdä vakavan yrityksen asioitten korjaamiseksi ja matkusti\npuhuttelemaan Porin porvareita.\n\nSeuraukseksi tulikin jonkinlainen sopimus asioitten järjestelyssä, ja\nse pantiin täytäntöön jo seuraavana talvena. Ne lankut, jotka Aatu\noli ostanut tai sahauttanut tai joiden sahausta lainoin avustanut,\nsaivat Aatun »suojeluskirjan», johon oli merkitty tavaran laatu ja\nmitat. Nämä paperilaput saivat pian käytännöllisen merkityksen,\nsillä Aatun merkinnät osoittautuivat aina täysin tunnollisiksi ja\npikemmin ylittäviksi kuin vaja-arvoisiksi. Ostajia tämä toimenpide\nhelpotti tarkastuksessa, ja myyjät pääsivät »paperipaloineen» turhista\nsatunnaisista rettelöistä. Asian järjestely tyydytti siis molempia\npuolia, ja Aatun liike oli täten saanut aimo sysäyksen edelleen\nkehittymiseen.\n\nMelkein samanlainen oli tilanne viinan kotipoltossa ja sen\nkauppaamisessa. Näitäkin molempia liikealoja, mutta varsinkin edellistä\ntoimintaa, Aatu viljeli laajassa mitassa hankkien täten itselleen yhä\nlisääntyviä tuloja ja asiakumppaneilleen tyytyväistä mieltä.\n\nSasin talon setämiehenä Aatu toimi täten ympäristönsä hyväksi\nmiehuusikäänsä asti ja kasvatti yhäti karttuvaa varallisuuttaan.\n\n\n\n\nKATEUDEN KYNNET\n\n\nNäin oli Aatun toimelias luonne löytänyt itselleen purkautumismuodot\nsaattaen hänet, laajalti liikkuvana ja laajan tuttavapiirin\nsaavuttaneena, kaikenlaisiin muihinkin tielleen sattuviin\nkaupantekoihin. Hän osti talon, jos joku sellaisen tahtoi myydä ja\nhänelle sitä kauppasi, myydäkseen sen taas vaikka seuraavana päivänä,\njos joku sitä häneltä halusi. Hoidellessaan näin sekä varsinaisia että\ntilapäisiä liikeasioita hän kävi, aikakauden tavan mukaan ahkerasti\nkaikilla lähikaupunkien markkinoilla, ei niinkään paljon kaupanteon\nkuin markkinoiden kansanjuhlanomaisen luonteen vuoksi. Siellä näki\npaljon ja oppi paljon. Siellä sai jonkinlaista hengen viritystä, mikä\noli kylläkin tarpeellista vaihtelua maaseutuelämän yksitoikkoisuudelle.\nTällaiset markkinamatkat eivät kuitenkaan olleet Aatua aineellisestikin\nhyödyttämättä, ainakin eräässä suhteessa. Toimeliaisuutensa ohella\nhän oli hyvä hevosmies ja hevosen tuntija. Kun hän näki nuoren ja\nvirheettömän hevosen, vaikka miten laihan ja huonohoitoisen, osti hän\nsen heti viedäkseen sen puolen vuoden kuluttua uudestaan markkinoille\nuhkeana »tirannina» ja kiiltävänä, saaden siten aina suurimman hinnan\nsyöttiläästään.\n\nNäin toimien ja uurastaen, milloin pilaileva hymyily ilmeikkäillä\nhuulillaan, milloin miettivä kurttu kulmakarvojen välissä, Aatu keräsi\nvuosien kuluessa senaikaisten mittasuhteitten mukaan harvinaisen\nsuuren omaisuuden, jonka kokoamista hän ei kuitenkaan alunpitäen ollut\nhaaveksinut tai suunnitellut. Olosuhteet olivat Aatun kehityksen ja\nonnistumisen tähän suuntaan muodostelleet. Pitäjän pikkuherrasväki\nsupatteli kuitenkin toista. Kateus oli iskenyt kyntensä heidän\najatuksiinsa. Heidän mielestään tuo sivistymätön talonpoikaismölli\noli merkillisen ovela junkkari keinottelemaan yksinkertaisen väestön\nkustannuksella.\n\nKuullessaan tällaisia juoruja Aatu hymähti ihmetellen, kuinka\n»herskrääppi» voi uskoa, että mölli voi olla ovela junkkari. Huonoa\npilaa koko juttu!\n\n\n\n\nUUSI KOTI\n\n\nOtettuaan haltuunsa Kärjen talon Jumesniemen kylästä Aatu ryhtyi\nvähitellen supistelemaan entisiä toimialojaan. Mutta kun liikkeessä\nolleet rahat alkoivat kokoontua kotiin, niin tämä pääoma avasi\nvähitellen kuin itsestään yhä yleisemmän lainaamisliikkeen, mikä\nmuodostuikin hänen varsinaiseksi työskentelykseen eritoten senjälkeen,\nkun Aatun omaisuus oli naimisen kautta vielä lisääntynyt huomattavasti.\n\nNiin paljon aineellista etua kuin tämä naimiskauppa tarjosikin,\nei perheonni silti ottanut kotiutuakseen avioparin kesken. Heidän\nluonteensa olivat kovin erilaiset ja sen mukaan myöskin heidän\nharrastuksensa. Aatun luonteen omalaatuisuus oli yhä enemmän kiteytynyt\narvoa ansaitsevaksi ominaisuudeksi. Hän oli karu ja suorasukainen\nesiintymistavoiltaan, mutta näitä ominaisuuksia lievensivät hyvin\npaljon rehtiys ja oikeamielisyys melkoisen huumorin tajun puitteissa.\nSitä paitsi Aatussa oli etsijän verta. Hän tunsi sielussaan kaipausta\njohonkin parempaan kuin rikkauden tuottamiin etuihin, vaikka hän ei\nainakaan vielä voinut tätä kaipausta selittää itselleen muuksi kuin\närtyisyydeksi siitä, ettei hän ollut saanut enemmän sitä, mitä hänen\nsisimpänsä halusi — enemmän oppia. Kuitenkin silläkin elämän tasolla,\nmillä hän tähän asti oli latuaan hiihdellyt, oli hänen ajatuskykynsä\npaljon avartunut. Hänen maailmankatsomuksensa oli niin paljon\nherännyt, että hän antautui aina hyvin halukkaasti keskustelemaan\nsyvemmistäkin asioista kuin arkiaskareista ja elämän pinnalla\nliikkuvista kysymyksistä. Taipumusta henkevämpään keskusteluun ei Aatu\nvoinut havaita nuoressa emännässään, eikä hän sellaista halua voinut\nemännässään synnyttää.\n\nAatu tunsi itsensä pettyneeksi ja tyytymättömäksi ja pani syyn\nemäntänsä omituiselle puhumistavalle, joka lyhyytensä vuoksi kuului\nvakavammassa keskustelussa aika pahalta hämeenkyröläisen korvaan. Tämä\nnuori emäntä, vaikka Akaassa syntyneenä, oli viettänyt nuoruutensa\npäivät Huittisissa. Siitä johtui hänen lyhyt puhetapansa, mutta hänen\nluonteessaan oli muitakin omituisuuksia.\n\nHeti morsiamen kotiintuomisen juhlassa oli nuori emäntä herättänyt\ntavatonta hilpeyttä. Hän oli ennen tarjoilua iskenyt koristeltuihin\njälkiruokiin ja muihin siroihin makeisrakennuksiin lusikkansa ottaen\nniistä maistiaisensa. Kun asianomaiset edeskäyvät tällaisen menettelyn\nsopimattomuudesta huomauttivat, niin he saivat kipakan vastauksen:\n»Tott'kai, itt'mä kumminki, omaan mun se o!»\n\nKun Aatu myöhemmin sai kuulla tapauksesta, lisäsi se yhä kasvavaa\nepäilyä emännän henkisiin avuihin, eikä hän siinä liene erehtynytkään,\nsillä pelkkä kielenkäytön outous yksin ei kansan keskuudessa ole\nvoinut antaa tapahtumalle satavuotista ikää, vaan tapahtuma sai\n»kuolemattoman» maineen tietenkin nuoren emännän omituisesta\najatuksesta ja sen yhteydessä harjoitetusta vielä omituisemmasta\ntoiminnasta. Samaisen emännän muisto elää vieläkin hämeenkyröläisten\nmielissä tämän ainoan lauseen ja tapahtuman varassa.\n\nMyöhemmin Aatu tietysti oppi tuntemaan emäntänsä luonteenominaisuudet\nmuutenkin, arvellen, että hänen luonteelleen henkiset harrastukset\nolivat kaiketi vieraita ja vastenmielisiä.\n\nVuosien kuluessa Aatu menetti viimeisenkin perheonnen toivon.\nAvioliitossa ei ollut syntynyt perillistä, joka olisi kirkastanut ja\nvalaissut heidän elämänsä, eikä Aatu enää sellaista odottanutkaan.\nHänen elämänsä alkoi tuntua yhä yksinäisemmältä ja kiusallisemmalta\nvielä senkin tähden, että hänen täytyi viettää suurin osa ajastaan\nkodin piirissä, kun hänen laajat toimensa entisillä liikkuvilla\nliikealoilla olivat suuresti supistuneet.\n\nTosin hänellä oli kaiket päivät työtä yhä lisääntyvän\nrahanlainausliikkeensä hoitamisessa, sillä aina oli Kärjen portilla\nvieraan hevonen, omistajan käydessä joko korkojaan maksamassa tai\nlainaa pyytämässä. Mutta sitten tulivat pitkät illat, jolloin ei\ntällaisia asiakkaita liikkunut. Ne illat olivat toivottomia ja\nmurheellisia. Aatu ajatteli paljon tätä pulmallista kysymystä ja päätyi\nvihdoin siihen, että hän ottaa itselleen ottopojan, josta hän saa\nluotetun toverin joskus myöhemmin ja sittemmin omaisuutensa perijän.\n\nAjatuksen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä. Hän\nhalusi tämän pojan sukulaistensa keskuudesta, mutta kotiolojen vuoksi\nei kysymykseen kuitenkaan voinut tulla niin nuori miehen alku, joka\nvielä tarvitsisi äidillistä hoivaa. Tällaista sukulaispoikaa ei ollut\nnäköpiirissä, ja tämä vaikea pulma jäi edelleen ratkaisemattomaksi.\n\nKun koti- ja perhe-elämä eivät näin ollen jaksaneet tarpeeksi vaalia\nAatun mielenkiintoa, alkoi outo tyytymättömyys vaivata häntä ja\npettymys kaivella mieltä masentaen siten entisen rivakkuuden otteita.\n\n\n\n\nKÖYHÄN VÄEN PATRIARKKA\n\n\nTämä kiusallinen ajankohta oli tämän toimeliaan miehen elämässä\nodottelijan ja sivustakatselijan hedelmätöntä ajan kuluttamista —\nhedelmätöntä siinä suhteessa, ettei hän keksinyt mitään, mihin voisi\nkohdistaa tarmonsa ja aloitekykynsä. Hänen varallisuutensa ei paljon\nenää vaivoja kysynyt. Se kasvoi yhä edelleen ja oli nyt jo niin\nvaltava, että se suureni omasta painostaan, vaikka hän otti lainaajilta\nmahdollisimman alhaisen koron asettaen sen kuitenkin miestä myöten ja\nolosuhteiden mukaan.\n\nTämä toimiala tuotti hänelle kyllä joskus jonkin verran ylimääräistäkin\npuuhaa, kun hän huomasi jollakulla velallisellaan olevan vaikeuksia\njoko korkojen maksussa tai velan lyhentämisessä. Hän tutki silloin\nperinpohjin velallisen taloutta, ja ellei sen hoitotapa tyydyttänyt\nhänen taloudellisissa hommissaan saamiaan laajoja kokemuksia ja\ntietoja, niin hän matkusti asianomaisen kotiin, olipa tuo kuinka monen\npitäjän takana tahansa.\n\nOhjailtuaan asujien edesottamisia ja suuntailtuaan patriarkallisesti\nheidän taloudenhoitoansa kohti terveitä latuja ja hyödyllisiä päämääriä\nAatu saavutti ihmeellisiä tuloksia. Korot ja lyhennykset tulivat\nvastedes jotenkin säntilleen, ja monet, jotka olivat ikuisen velan\nkahleissa kituneet, maksoivat velkansa jonkin ajan kuluttua.\n\nTästä olivat sekä Aatu että maksaja kovin tyytyväisiä, mutta\nsivullisten kateus kipinöitsi yhä enemmän. Aatua alettiin syytellä\npuijariksi ja koronkiskuriksi. Näihin juttuihin hän oli aikojen\nkuluessa tottunut eikä kiinnittänyt niihin vähäisintäkään huomiota,\nkoska hän tiesi hyvin niiden lähtöpaikat ja tarkoituksen.\n\nTänä pelkkien numeroiden käsittelyn ikävystyttämänä aikana Aatu\njoutui erääseen toimeliaisuutta piristävään tilanteeseen osuttuaan\nsattumalta maakuntaa kiertäessään Tyrvään Vammaskosken sillan\nrakentamista koskevaan huutokauppaan. Kuin ajan kuluksi Aatu otti osaa\nrakennusurakan hintatarjouksiin alennellen summaa vain huvikseen. Kävi\nkuitenkin lopulta niin, että hänen tarjouksensa jäi viimeiseksi, ja\nsillan rakennustyö joutui siis hänelle.\n\nSiitä koitui Aatulle erityisen suuri ja kallis urakka, varsinkin siitä\nsyystä, että hänellä ei ollut minkäänlaisia rakennustarpeita. Ne oli\nhankittava mihin hintaan tahansa, ja hirsien saanti kävi päinsä vain\nsiten, että Aatu osti lähellä sijaitsevia valmiita ja puolivalmiita\nrakennuksia erityisen korkeihin hintoihin.\n\nTämä urakka oli ainoa vikapisto Aatu Kärjen liikehommissa ja\ntuotti paljon kuluja sekä harmia, mutta niistä huolimatta hän ajoi\nvelvollisuutensa kunnolliseen päätökseen.\n\nTapaus myrrytti kuitenkin hänen mielensä siinä määrin, että hän tunsi\ntarvitsevansa jotakin mielenkiintoista sivuhommaa, ja sellaisen homman\nhän keksikin omasta kotitallistaan.\n\nAinoa harrastelu, mikä Aatua erityisesti huvitti näinä aikoina, oli\nhänen entinen mieliaskartelunsa, hevosten hoito. Hän kuljetteli\nmarkkinoille raisuja, uljaita syöttiläitä ja palasi kotiinsa sellainen\nluuska reen tai kärryjen edessä, ettei se hevin jaksanut miestä vetää.\nUsein nähtiin Aatun huonolla kelillä astuskelevan ajopelin vieressä\nsäästäen näin äskettäin ostamansa hevosen heikkoja voimia. Omituinen\nnäky niistä, jotka eivät Aatua tunteneet: valjaat välähtelivät ja\najopeli välkkyi naarmuttomassa kiiltävyydessään hyvin pukeutuneen,\nkomean ja hienonnäköisen miehen astellessa kurassa tai lumisohjussa\nreen tai kärryjen vieressä, laihan hevosparan hädin tuskin jaksaessa\nkuljettaa omaa ruhoaan. Näitten nälkiintyneitten elukoitten ei\ntarvinnut kuitenkaan viettää montakaan viikkoa Kärjen tallissa Aatun\nhoidossa, ennen kuin ne jo hirnahtelivat, hyppivät kahdelle jalalle ja\nalkoivat välkkyä kilpaa isäntänsä ja ajopelien kanssa.\n\n\n\n\nKYMMENEN HEVOSTA\n\n\nKehittynyt hevoshoidon harrastus ja kiintymys suomalaiseen hevoseen\naiheutti Aatulle omituisen päähänpiston. Hän oli nähnyt kaupungeissa\njonkin verran kaikenlaisia vierasrotuisia hevosia, joitten malli ei\nAatua miellyttänyt. Hän johtui ajattelemaan sitä surkeutta, että Suomen\nsuuriruhtinaan ajellessaan ja ratsastellessaan täytyi sietää mokomia\nvastenmielisiä otuksia. Vielä Aatu johtui ajattelemaan sodanjälkeistä\nrauhantilaa, mikä ei ollut herättämättä yhä huomattavampaa\nturvallisuuden tunnetta alituisten sotien jälkeen entisessä Ruotsin\nyhteydessä. Tämä turvallinen rauhantila kaipasi Aatun mielestä myöskin\njonkinlaista kansanomaista tunnustusta ja huomaavaisuutta. Ripeään\ntapaansa hän teki päätöksensä ja ihastui omasta tuumastaan keksittyään\ntaas pitkästä kotvasta itselleen mieluisaa puuhaa. Hän päätti tarjota\nsuuriruhtinaalle lahjaksi kymmenen parasta suomalaista hevosta, mitkä\nhän vain saisi maasta ostetuksi.\n\nKun päätös ja teko olivat Aatulle melkein kuin yksi toimenpide,\nlähetettiin heti Björkbomin toimesta lahjatarjous senaattiin. Kun\ntieto tästä levisi maakuntaan herätti se paljon mielenkiintoa, ja Aatu\nKärjen nimi tuli entistä kuuluisammaksi, vaikka tarjous tietenkin\noli tehty virallisesti Adam Sasslinin nimiin, jonka nimen papit ajan\ntavan mukaan olivat hänelle syntymäkodin nimen mukaan sepustelleet\nja virallistuttaneet. Kansan keskuudessa ei tätä ruotsalaista nimeä\nkuitenkaan käytetty, eivätkä sitä kaikki edes tunteneetkaan. Aatu\nitsekään ei siitä pitänyt, mutta kun kerran sellaisen tunnusmerkin\nantamista henkilölle, jonka toimiala kuului laajemmalle alalle kuin\ntalon asumisen välittömään yhteyteen, pidettiin välttämättömänä, niin\nminkäpä sille mahtoi. Virallisuuksien ulkopuolella hän käytti kuitenkin\naina ylpeästi Aatu Kärjen nimeä ja sanoi joskus ilakalla tuulella\nollessaan: »Aatu ei ole mölli, eikä Kärki ole tölli.»\n\nTämä suuriruhtinaan lahjajuttu oli Aatun elämälle kuin tönäys\nkylkeen. Se pani hänen verensä kiertämään kiivaammin ja herätti\nhänessä nukahtaneen innon. Hän alkoi yhä useammin näyttäytyä pitäjän\nsäätyläisten keskuudessa ja talonpoikien pidoissa seuraten kaikkialla\nyleisen kehityksen kulkua löytääkseen sellaisen kohdan, mihin voisi\nälynsä ja aloitekykynsä iskeä.\n\nSen jälkeen kun hän oli huomannut, että kotioloissa ei ollut tallin\nlisäksi mitään kiinnostavaa tehtävää, hän oli ollut kuin sairas siihen\nasti, kunnes sai tämän uuden sysäyksen. Nyt hän tunsi välttämätöntä\ntarvetta ryhtyä johonkin yleiseen tehtävään, joka antaisi tarpeeksi\nliikkuma-alaa hänen älylleen ja rikkaudelleen. Hän luki moneen kertaan\nkaiken, mitä suomenkielellä oli painettuna sovelluttaen niistä\nsaamaansa oppia itseensä ja talonsa hoitoon. Mutta senaikainen painettu\nsana oli niin veretöntä ja kalpeata, ettei se Aatussa moniakaan\nherätteitä voinut synnyttää.\n\n\n\n\nHÄDÄN UHATESSA\n\n\nSuomen kansan ainainen uhka, katovuosi, kurkisteli taas muutamana\nsyksynä peltojen pientareilla ja kotien pöytien päässä. Harmaa halla\noli taas huokunut kaameata tuhoaan muutenkin niukoilla viljelyksillä.\nEpätoivoisina ajattelivat ihmiset monissa pitäjissä varsinkin seuraavaa\nkevättä.\n\nHämeenkyröläisten avuntoiveet kääntyivät kuin luonnostaan Aatu Kärkeen.\nMitä tulisi kohtalon armoittama kansan hyväntekijä ja lainojenantaja\nnyt tekemään? Oliko hän tullut välinpitämättömäksi uhkaavalle\nonnettomuudelle?\n\nArkaillen mietiskeltiin monenlaisia kysymyksiä, mutta kukaan ei vielä\ntietänyt, että Aatu valmisteli hiljaisuudessa omia suunnitelmiaan. Hän\nkäsitti, ettei kansaa voinut auttaa, ellei ollut leipää. Viljaa oli\nsiis hankittava talven aikana, ja hänen oli tämä hanke toimitettava\nyksin ja omintakeisesti, sillä yhteiset hommat näyttivät synnyttäneen\nyhtäällä yksityistä voitonhimoa ja toisaalla yhteistä sotkua.\n\nTamperelaisten liiketuttaviensa avustamana Aatu tuotti suurin\nkustannuksin valtavat määrät venäläistä viljaa ja kuulutti kevään\ntullen maakunnan kirkoissa, ettei kenenkään tarvinnut kuolla nälkään,\nsillä kuokkamiehet, ojankaivajat ja naisapurit saavat työtä ja leipää\nKärjen talossa Hämeenkyrössä.\n\nIlmaiseksi saaminen oli Aatun mielestä ryhditöntä ja alentavaa. Sen\ntähden hän otti suunnitelmiinsa yksinkertaisimmat työt, joihin kaikki\npystyisivät, mutta joitten tekeminen kuitenkin säilyttäisi tekijälleen\nkunnian ja arvonannon vapauttaen alentavasta ja hyödyttömästä\nkerjäämisestä.\n\nVäkeä alkoi saapua — miehiä, naisia ja lapsia. Ensin tulleet saivat\nrakentaa alkeellisia karahka- ja tuohisuojia, hirsisen saunan sekä\nleivinuunin savesta ja hiekasta. Kun nälkäisten luku lisääntyi oli\ntyöpaikalla jo jotakin kunnossa uusien asukkaitten vastaanottoa varten.\n\nTavallista työtehoa ei tietenkään voinut vaatia näiltä puutteen\nhorjuttamilta ihmisraukoilta, mutta Aatu ei sellaista vaatinutkaan\nheiltä. Ruoka-avustus ja pieni palkkion tapainen ropo olivat\ntodelliset, mutta työ oli ainoastaan nimellistä. Aatu ei pannut\ntyöntekoa valvomaan ainoatakaan voutia, vaan ainoastaan yhden miehen\nneuvomaan työpaikkoja, sarkojen suuntia, kalastusta, marjastamista ja\nmuita välttämättömyyksiä sekä samalla huolehtimaan, ettei ryhdytty\nnaapurien mantuja penkomaan.\n\nLeipomiseen, ruoankeittoon, saunan lämmitykseen ja risujen kantamiseen\nmäärättiin naisia ja lapsia. Aatun suunnittelut jättivät jälkensä\nkaikkialla, vaikka työväki itse sai ominpäin kaikki hoitaa ja panna\ntäytäntöön. Toimeenpanijoita olikin kyllin, kun nälkä ja toivottomuus\nolivat lakanneet heitä ahdistelemasta.\n\nAlkupäivinä ei heidän työskentelystään tullut paljon mitään, ja kaikki\noli Aatun mielestä hyvin ja aivan hänen ajatustensa mukaista. Mutta\njo viikon kuluttua heräsi näissä ruokaa ja voimia saaneissa ihmisissä\ntyöinto ja kiitollisuus auttajaa kohtaan, sillä he eivät osanneet\nkäsittää, että hyödyn saaminen ei olisi ollut työnteettäjän tarkoitus.\nPeltoa tietenkin tarvittiin, ja kun he saivat ruoan ja palkan, niin oli\nheidän myöskin tehtävä työtä, ajattelivat he.\n\nTäten koko tämä puuha hyppäsi aimo askeleen yli Aatun suunnitelmien.\nKun ajattelee, mitä sadat miehet saavat aikaan kuokkiessaan pienehkön\ntalon maita, niin ymmärtää, ettei Aatu ollut erikoisesti ihastunut\ntähän heränneeseen työkykyyn. Hän pelkäsi, että Kärjen talon maat\nloppuisivat ennen pitkää.\n\nTähän tilanteeseen tuli kuitenkin avuksi muudan, myöskin edeltäpäin\nlaskematon seikka. Useimmat työmiehet rupesivat, voimistuttuaan ja\nkoottuaan pienen nyytin jauhoja sekä muutamia roposia taskuunsa,\nvähitellen tuumimaan oman viljelyskontunsa kohtaloa toivoen saavansa\nkruununmakasiinista siemenviljaa kylvökaudeksi. Ensin lähtivät ne,\njoilla oli pieni moisio tai pelto hallussaan, myöhemmin muu irtonainen\nväki. Huoli kotioloista ja poislähtö teki samalla erinomaisen\npalveluksen työhön pyrkiville, uusille tulokkaille. Näin saamansa\nopetuksen mukaan Aatu järjesti työolot siten, että erikoistapauksia\nlukuunottamatta työaika kesti enintään kuukauden ajan. Täten työvoima\nvaihtui myötäänsä ja työteho aleni. Tämä miellytti Aatua, sillä ei oltu\nvielä puolessa kesässä, kun kaikki kuokittavat maat olivat jo tyyten\nloppuneet, ja nyt tuli sellaistenkin maitten vuoro, joita ei koskaan\noltu ajateltu kuokittaviksi. Mutta Aatu oli sitkeä eikä hellittänyt.\nHän iloitsi katsellessaan sitä reipastunutta väkeä, joka Kärjeltä\nlähti, pieni jauhonyytti pistettynä karahkan varteen olkapäälle ja\nmuutaman pienen kolikon kilistessä taskun pohjalla. Hyvästijättö oli\nuseasti niin ilmeisen kiitollista, ettei Aatu sitä julennut kestää,\nvaan vetäytyi kamariinsa piiloon. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet\ntalosta poistua saamatta kädestä pitäen sanoa hyvästiänsä isännälle\nitselleen. Aatun oli usein tultava esille kättelemään ja juttelemaan.\nSekin näkyi kuuluvan hyväntekijän välttämättömiin velvollisuuksiin.\n\nKun kademieliset ainekset pitäjällä ensin kuulivat Aatun puuhista,\nniin syntyi siitä suuri soimausten tulva. »Se vielä puuttui tuolta\n'kukolta', että rupesi keinottelemaan itselleen halpaa työvoimaa\nnälkiintyneen kansan keskuudessa.» »Nyt tuon 'talonpoikaiskukon' oikea\nluonne kerrankin paljastui», huudettiin suurin äänin. Aatu kuunteli\npitäjän juoruja rauhallisesti eikä sanonut mitään. Hän oli jo tottunut\nsiihen, että kaikki hänen tekonsa leimattiin huonoista vaistoista\nlähteneiksi.\n\nKesän kuluessa pitäjän uteliaimmat herrat eivät enää malttaneet tyytyä\nyksin kuulopuheisiin, vaan tekivät tikusta asian ja lähtivät itse\nhenkilökohtaisesti tutustumaan tuohon suureen työleiriin.\n\nKun he sitten kotiin palattuaan kauhuissaan kertoivat, miten siellä\nhirsimetsää kaadettiin kannonvääntäjäin tieltä ja miten typerästi\nhietikkokangasta kuokittiin ja ojitettiin, niin harva heidän\npiireissään epäili silminnäkijäin yhteistä vakuutusta, että »kukko» oli\nnyt kadottanut järkensä, oli tullut hulluksi.\n\nTämän viimeisimmän häväistyksen kuullessaan Aatun silmät välähtivät ja\nhuulille ilmaantui pilkallinen hymy, mutta hän ei nytkään vaivautunut\nsanomaan muuta kuin syvää halveksumista osoittavan lauseen: »Hävetkööt\n— senkin perkuleen rakkarit!»\n\nAjan kuluessa työväki oli oppinut ymmärtämään työnantajan tarkoituksen.\nHeiltä vaadittiin työtä leipänsä ja palkkansa vastineeksi, mutta ei\nollenkaan työn paljoutta, ja kun töitten valvoja vielä silloin tällöin\nhuomautteli, että Kärjen talon maat eivät olleet rajattomat, niin\nalkoi työraivo tasaantua ja työnteko vähitellen käydä oikeassa laiskan\ntahdissa. Parempaa metsää alettiin säästellä ja entisiä hutiloidusti\nkuokittuja sarkoja parannella ja ojia suoristella. Tämä huolellisuus ei\nkuitenkaan tuottanut hyötyä, sillä nämä sarat olivat käyttämättöminä\nvielä viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, tietenkin melko metsittyneinä.\nNiiden raivaaminen oli aikoinaan palvellut määrättyä tarkoitusta ja\nAatu oli tyytyväinen keksintöönsä, jonka avulla hän oli pahimman\nkesän yli elättänyt sadoittain ihmisiä ja pelastanut heidät kaamean\nnälkäpeikon kynsistä. Siinä tämän teon alkuperäinen ja lopullinen\ntarkoitus!\n\nOikein ajattelevat ihmiset eivät voineet kyllin ylistää tätä Aatun\nuhrautuvaisuutta, joka heidän silmissään nosti tekijän sellaiseen\nkunniaan, arvoon ja ihailuun, että panettelijain juorujen oli pakko\nkyyristyä pesiensä piiloon uskaltamatta astua kansan kuuluville.\n\nTeko oli niin reipas, omintakeinen ja suurpiirteisyydessään\nylimyksellinen, että se yllätti kaikki. Myötämieliset ihmiset\nihmettelivät Aatun aloitekykyä, taitavuutta ja tarmoa sekä ihailivat\nsitä suurta inhimillisyyttä, mikä kulki kaikkien Aatun tekojen\npohjavirtana.\n\n\n\n\nPOIKAVIIKARI\n\n\nPitäjän pikku herrasväki oli seurannut nyrpyllä suin Aatun\npellonraivausjuttua ja valitellut sitä rääkkäystä, mitä siellä\nyksityisedun saamiseksi oli harjoitettu.\n\nTämä valittelu joutui kyllä Aatunkin kuuluville, mutta hän ei\nvälittänyt rahtuakaan tästä kierosta pikkumaisuudesta, eikä se\nansaitsisi nytkään erityistä mainintaa, ellei se olisi ollut\nalkujuurena vakavampiin tapahtumiin. Otaksuttavaa myöskin on, että tämä\nkaunankantaminen olisi vähitellen tukehtunut omaan umpinaisuuteensa,\nellei Aatu itse olisi sille silloin tällöin hankkinut lisää ravintoa\nja palamisainetta. Aatun luonteessa oli vakavuuden, täsmällisyyden ja\nmiehekkyyden ohella aika annos huumorintajuista poikaviikaria. Tämä\nominaisuus, mikä muuten seurasi häntä halki koko elämän, tuotti hänelle\nitselleen sanomatonta nautintoa, mutta antoi myöskin vihamiehille\nyhä uutta tuulta purjeisiin ja liitti heidän joukkoonsa niinkin\nvaikutusvaltaisen henkilön kuin pitäjän nimismiehen. Tämä näet ei\nollut Aatun suosijoita, koska Aatu ei käyttänyt häntä lakimiehenään.\nMutta täydelliseksi Aatun vastustajaksi hän siirtyi vasta sen jälkeen,\nkun hänen luulotellusti korkea arvoasemansa tuli hänen mielestään\nsuoranaisen häväistyksen alaiseksi.\n\nTämän ylpeän vallesmannin liian pingoittunut omanarvontunto oli usein\närsyttänyt Aatua. Kun tuo ärsytys oli Aatun mielestä saavuttanut\nhuippunsa, puhkesi siitä kerran hyvin hullunkurinen kohtaus.\n\nEräänä talvisena pakkaspäivänä Aatu näki akkunastaan, että vallesmanni\najoi pihaan. Aatu riensi heti kartanolle vierasta vastaan, ottaen\nkansan silloisen tavan mukaan lakin käteensä odotellessaan arvovieraan\nreestä kömpimistä. Tulija ei mitenkään kiirehtinyt tervehtimisessään\neikä sisäänpyytelyn noudattamisessa, vaan katseli hyvin tärkeänä\nhevosen kääntämistä porttipielessä aina valmiina olevalle heinäkopalle.\nHän ei myöskään ollut huomaavinaan isännän nöyrää avopäisyyttä\nsaadakseen näyttää rengilleen, miten mahtavimpienkin talonpoikien tuli\nhäntä kohdella. Kun vallesmanni näki, että akkunaruutujenkin takana\nkatselevat olivat jo huomanneet tapauksen, hän suostui menemään sisään,\narvokkaasti kuin sopi pitäjän ylimmälle valtaherralle. Aatu aukaisi\nkamarinsa oven selkoselälleen ja pyysi vierasta käyttämään hyväkseen\nhuoneen tarjoamia istuinpaikkoja. Vallesmanni istuikin empimättä Aatun\nkeinutuoliin pöydän ääreen, josta avautui kaunis näköala Enonselälle,\nMahnalan ja Sasin kyliin.\n\nAatu avasi »piirongin klaffin» ja asetti sille, kuten tapana oli,\nviinapikarin ja sokerirasian. Kun hän oli kristallipullosta kaatanut\nkukkuralasin omatekoista viinaa, joka oli aivan toisenlaista kuin mitä\nkauppatavarana rantakaupunkeihin lähetettiin, pyysi hän kohteliaasti\nvierasta pakkasen pitimeksi nauttimaan tuloryypyn.\n\nVallesmanni kiitti epäröiden ja visusti pohtien, sopisiko hänen täällä\nottaa tuo pikku naukku, jonka hän talonpoikien luona asioidessaan\npoikkeuksetta oli kieltänyt. Pääsemättä näin äkkiä mieleiseensä\ntulokseen tuossa tärkeässä asiassa, sanoi hän kuin vältellen: »Noo,\nisäntä vieraan väärti!»\n\nHymy alkoi väreillä Aatun huulilla silmien liekehtiessä vallatonta\nnaurua, sillä hän tunsi vallesmannin tukevaksi totimieheksi, jonka\nkanssa oli useissa pidoissa eli »kalaasseissa», kuten pienempiä\nvierastilaisuuksia nimitettiin, mitellyt voimiaan leikillisen\nkilpatavan mukaan vaarallisessa kestävyysottelussa. He olivat\naina selviytyneet noista kamppailuista nuhteettomina toisten\nsortuessa usein auttamattomaan häviöön. Tämäkö mies nyt karttaisi\nvieraanvaraisuutta, joka ajan tavan mukaan aina keskellä päivää loppui\nyhteen ainoaan naukkuun, jota seurasi vain »pelkkä» kahvinjuonti.\nAatu oli hyvin selvillä siitä, että vallesmanni oli tästä tavasta\ntäysin tietoinen, joten vastahakoisuuden syynä ei voinut olla muu\nkuin pelko mahdollisesta arvon livahtamisesta sen sileän tien tämän\nkohteliaisuusmaljan mukana.\n\n»Poikaviikari» oli iskenyt Aatun mieleen ja astunut kohteliaan isännän\ntilalle kuullessaan tuon karttelevan lauseen: »Isäntä vieraan väärti.»\nAatu otti lasin käteensä naurun karehtiessa silmissä ja suupielissä\nja sanoi niin vakavasti kuin tilanne suinkin myönsi: »ja paikoin\nparempikin!» Ryyppäsi ryyppynsä, sulki »klaffin» ja pisti avaimet\ntaskuunsa.\n\nVallesmanni toimitti nopeasti asiansa ja lähti. Aatu seurasi lakki\nkourassa kartanolle, mistä vieras poistui mielestään häväistynä\nja kollomaisesti kohdeltuna. Mutta Aatu nautti onnistuneesta\npoikaviikarintempustaan.\n\nTämä tapaus olisi kuitenkin jäänyt asianomaisten keskeiseksi\nsalaisuudeksi, ellei vallesmanni itse olisi sitä suutuspäissään\nmyötäänsä kertoillut luottaen siihen, että kaikki kuulijat olivat\nhänen kanssaan samaa mieltä Aatun kollomaisesta käytöksestä. Paljon\noli nimismiehellä kannattajia, mutta vielä enemmän oli niitä, jotka\nnauroivat partaansa antaen sekä tapahtumalle että Aatun sutkaukselle\nkuolemattomuuden siivet.\n\nNäin oli kaunankantajien parvi saanut vallesmannista tärkeän lisän.\nMutta Aatu ei ollut sitä huomaavinaan, vaan kulki entistä, omintakeista\nlatuaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\n\n\nUUSIA AATTEITA\n\n\nNäihin aikoihin alkoi siellä täällä arasti orastaa uusia ajatuksia\nkansallisen herätyksen merkeistä. Varsinkin Makkaruksen kartanosta —\nBjörkbomin perheeltä — Aatu sai tarkemmin kuulla niistä ihmeellisistä\nasioista, jotka koskettelivat suomalaisen rahvaan henkisen tilan\nkohentelemista.\n\nAatu kuunteli ja ihmetteli, mutta pian hänen terve järkensä älysi\nsen syvän totuuden, mikä kaikui näistä herätyshuudoista. Hän\nmielistyi sanomattomasti näihin uusiin aatteisiin, pohti niitä ja\ntarkasteli perinjuurin. Kun hän oli päässyt selville siitä, että ne\nolivat täysikelpoisia alkoi hän soveltaa näitä ajatuksia itseensä\ntarkastelemalla entisyyttään ja nykyisyyttään.\n\nEntisyydessään hän totesi sen puutteen, mikä sisältyi oppimattomuuteen,\nja sen vaikeuden, mikä kansanlapsilla oli opin hankkimisessa, vaikkapa\nvain ensimmäisen alkeellisimmankin opin.\n\nNykyisyyttä ajatellessaan hän totesi intonsa, toimintakykynsä ja yhä\nkasvavan rikkautensa. Kun hän sitten pitkinä iltoinaan näitä asioita\nrinnasteli, kypsyi hänessä vähitellen tietoisuus siitä, että kansaa oli\nensin opetettava edes alkeellisimmissa aineissa, ennenkuin nuo ihanat\nherätyshuudot kaikuisivat kuuleville korville. Aatu oli käytännön\nkouluttama mies, joka ymmärsi, että tyvestä on puuhun noustava ja\nnuorena vitsa väännettävä.\n\nNäin Aatussa iti ja orasti koulun perustamisen vakava ajatus. Päätös\noli vain enää tekemättä, ja päätös oli sama kuin asian täytäntöön\npaneminen. Oman aikansa vaativat kuitenkin monet käytännölliset\nasiat, kuten koulun paikkaa koskeva kysymys sekä monet viralliset\nseikat, joita oli perusteellisesti harkittava. Niitä hän nyt ryhtyikin\npohtimaan.\n\nPaikanvalinnan pulmallisuuden ratkaisi kuitenkin jotenkin pian Aatun\npatriarkallinen ajatus siitä, että koulun täytyi olla hänen kiinteän\nvalvontansa alainen, joten se ei saisi olla kaukana hänen omasta\nasunnostaan. Tämän ajatuksen edelleen kehittäminen ja se seikka, että\nhänen kotiolonsakin ehkä samalla saisivat lisää pirteyttä, synnyttivät\nsen päätöksen, että koulu oli rakennettava Kärjen talon yhteyteen.\n\nHankkeen edelleen kehittämisessä oli tietenkin käännyttävä Björkbomin\ntaitavaan apuun.\n\n\n\n\nPETTYMYS\n\n\nEräissä pidoissa Aatu sai ivan sävyisesti kerrottuna kuulla\nnimismieheltä, että senaatti oli hylännyt hänen suuriruhtinaalle\ntarjoamansa hevosten lahjan haluamatta edes esitellä sitä korkeimmassa\npaikassa. Tämä oli pahaenteinen isku odottamattomalta taholta.\nEnsin Aatu suuttui ja loukkautui. Sehän oli kuin isku suomalaista\nvilpittömyyttä kohtaan. Hän kimmastui henkilökohtaisesti myös sen\ntähden, että tämä oli ensimmäinen tapaus, mikä täydelleen nolasi\nhänet ja hänen ehdotuksensa. Tapaus oli hänelle erittäin karvas pala\nmyös siksi, ettei hänen ehdotustaan edes esitetty asianomaisessa\npaikassa. Aatu aikoi sanoa muutaman kovan sanan, mutta huomatessaan\npahimpien kadehtijoittensa tyytyväiset hymyt ja ivalliset ilmeet hän\noli vaiti, sillä olivathan nuo riemuitsijat enimmäkseen ruotsalaisuuden\nsiivilöimää joukkoa, joka mielellään ilkkui supisuomalaisen miehen\ntappiolle.\n\nAatu ajatteli näin ja oli varma, että he parhaillaan keskustelivat\nniistä eduista, joita Aatu muka oli tahtonut hevoslahjoituksellaan\nitselleen hankkia. Tämän arvelunsa hän sanoikin parhaalle tuttavalleen\nMakkaruksen herralle, Björkbomille, joka tavallaan oli Aatun\nhenkiystävä. Björkbom hämmästyi suuresti Aatun huomautuksesta luullen\ntämän ymmärtävän ruotsia, ja sen tähden hän, hillitäkseen ilkkujia, ei\nhalunnut paljastaa tilannetta ruotsiksi, vaan tokaisi suomeksi: »Älkää\npuhuko joutavia, asianomainen kyllä ymmärtää kieltänne.»\n\nIlkkujat hämmentyivät ja nolostuivat sanattomiksi. Tämä nolostuminen\nilmaisi Aatulle, ketkä olivat häntä ilkkuneet ja ketkä puoltaneet.\nHän oli hyvin tyytyväinen umpimähkään lausumaansa arveluun ja\nBjörkbomin sen johdosta tekemään huomautukseen. Mutta se ei kuitenkaan\nvoinut vaimentaa nolaavan tappion hänessä synnyttämää katkeruutta.\nOlisiko näin ollen enää takeita siitäkään, että hän saisi koululleen\nhallituksen luvan? Suomalaiselle koululle! Kaikesta päättäen asia\ntuntui epäilyttävältä, jopa mahdottomaltakin.\n\nKahdenkeskisessä keskustelussa Björkbom ilmaisi selvästi saman\nkäsityksen, viitaten oleviin oloihin ja siihen tosiasiaan, ettei\nsellaista kouluhommaa ollut vielä montakaan toteutettu. Uusia aatteita\noli kyllä olemassa, mutta ne liikkuivat vielä melkein kuin unikuvat\npelkässä toiveajattelussa.\n\nAatua tyrmistytti kauniin kouluajatuksensa romahtaminen. Tuskastuneena\nhän haki turkkinsa ja meni ulos.\n\n\n\n\nSUURI PÄÄTÖS\n\n\nAatu etsi renkinsä väen pirtistä ja käski valjastamaan hevosen. Itse\nhän käveli kujaa pitkin maantielle päin. Äkkiä hän pysähtyi. Hänen\naivojensa läpi kulki ajatus, joka jo ennenkin oli kerran hänen päässään\nvälähtänyt. Jos kouluhankkeen toteuttaminen osoittautuisi epävarmaksi,\nniin olisi se piilotettava suuremman yrityksen taakse. Pääasiallisesti\nolisi puhuttava kirkosta. Koulu menisi ehkä kuin huomaamatta siinä\nsivussa. Kirkkoajatusta puolusti myöskin Jumesniemen kulmakunnan\neristetty syrjäisyys. Siis kirkko! Sen avulla oli koulu perustettava!\nKoulu kulkekoon sen siipien suojassa.\n\nEntä kustannusten eroavaisuus?\n\nAatu palasi mietteissään taloa kohti. Tuleehan kirkko ja sen ylläpito\npappeineen paljon kalliimmaksi! Aatu pysähtyi vakavana. No, eihän se\nerotus paljon merkinnyt. Kun on pappi, niin opettajaa ei tarvita —\nja pappi on parempi opettaja kuin joku muu. Ja sitäpaitsi — olihan\nkymmenen uljasta hevosta säästynyt kuin kirkkoa varten. Aatu hymyili\njo leppoisasti ajatellessaan, että hevoset säästyivät parempaan\ntarkoitukseen. Olihan Jumala korkeampi herra kuin keisari.\n\nHymyillen Aatu astui takaisin vierashuoneeseen, jossa yhä pohdittiin\nkymmenen hevosen juttua, mutta nyt suomeksi, sillä joku suomea puhuva\noli uudelleen virittänyt keskustelun samasta asiasta.\n\nHetken kuunneltuaan tarttui Aatukin keskusteluun ja sanoi, ettei\ntavallisesti lahjahevosen suuhun katsota, mutta nämä kymmenen\ntutkittiin hyvin visusti ja havaittiin, että niillä jokaisella oli\nsuomalainen kieli suussa!\n\nSyntyi hilpeyttä ja naurua. Aatun puolelle oli kääntyvinään jo moniaat\näskeiset vastustajatkin valittaen haikeasti tapauksen noloa loppua,\nmutta Aatu keskeytti vakavasti kaikki puhujat jyräyttäen päätökseksi:\n»Kun ei keisarille kelpaa, niin kyllä Jumalalle kelpaa!»\n\nSanoi näin ja alkoi hyvästellä. Syntyi uusi hiljaisuus.\n\nKukaan ei ymmärtänyt sanojen tarkoitusta, mutta kun tiedettiin, ettei\nAatu vakavista asioista laskenut leikkiä, niin jotakin erikoista hänen\naavistettiin sillä tarkoittaneen. Mutta mitä?\n\nBjörkbomia hyvästellessään Aatu sanoi innostunut, vakava sävy äänessä:\n»Huomenna kello 10 tulen Makkarukselle enkä lähde teiltä, ennen kuin\nanomuspaperit ovat valmiit. Minä rakennan kirkon.» Sanoi ja lähti.\n\nJälkeenjääneistä tuntui, että huoneessa oli tapahtunut jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa, jotakin käsittämättömän epämääräistä ja\nihmeteltävää, mikä aiheutti läsnäolijoissa pienuudentunteen ja vakavaa\nmietiskelyä.\n\nKartanolta kuului etääntyvän aisakellon yksitoikkoinen ääni.\nSiellä ajoi talvisena kuutamoyönä yksinäinen elämänkulkija,\ntalonpoikaisylimys, jonka ajatukset askartelivat kansallisen kevään\ntoukopelloilla tuhansien nukkuessa välinpitämättömyyden unta.\n\n\n\n\nKIRKON PERUSTAJA\n\n\nAatun lakimiesystävä antoi täyden tunnustuksen keksinnölle, että\nkirkon perustaminen asetetaan etualalle ja koulu sijoitetaan —\nikäänkuin vähin äänin — kirkon varjoon. Suomalainen koulu, joka niin\nhuomattavasti eroaisi muista alkeisopetuskouluista siinä, että se\njakaisi suomalaisille lapsille opetusta, opintovälineitä ja aterioita\nilmaiseksi, voisi herättää tarpeetonta kohua ja synnyttää haitallisia\nverukkeita hallituksen taholta, joka ei erikoisesti suosinut\nsuomalaista hengenviljelystä eikä kernaasti halunnut tietää, että\nuusien aatteiden oville kolkutusta näin puustaimellisesti kuunneltiin\nja seurattiin kansan keskuudessa.\n\nBjörkbom selitteli aikakauden poliittista tilannetta selvästi ja\nkaunopuheisesti, kuten sopi odottaa mieheltä, jonka puhujamaine oli\nkuuluisa kautta kahden maakunnan. Aatu oli mielissään, kun kuuli\najatuksensa näin kirkkaasti tulkittuina. Yhteisymmärryksessä oli täten\nsaavutettu tukeva pohja, jolle voi turvallisesti ryhtyä rakentamaan.\n\nYstävykset tekivät perusteellista ja seikkaperäistä työtä pitkiä\naikoja. Aatun täytyi käydä Makkaruksella monen monia kertoja,\nennen kuin kirkkopaperit lahjoituskirjoineen, koulusääntöineen ym.\nasiaankuuluvine liitteineen olivat asianmukaisessa kunnossa. Mutta\nAatun uutteruus ei laimentunut, eikä hänen avustajansa taito loppunut.\nKaikesta selviydyttiin hiljalleen, vaikka asianajajan täytyikin\nkäydä kerran tai pari hallituksen ja tuomiokapitulin jäsenille asiaa\nhenkilökohtaisesti selostamassa.\n\nAatu oli tänä pitkänä valmistelun aikana kuin irti maasta, sillä hän\noli nyt vihdoinkin keksinyt itselleen tehtävän, joka häntä miellytti ja\npani hänen intonsa liekehtimään, kuten aina mieliyrityksissään. Tässä\noli hänellä vihdoinkin tehtävä, jota hän voi kunnioittaa ja henkiseksi\nelvytyksekseen vaalia, tehtävä, joka soveltui hänen harrastuksiinsa ja\npyrkimyksiinsä.\n\nTämä tietoisuus virkisti Aatua kuin keväinen päivä. Nyt oli vain\ntoiveikkaana odotettava virallista lupaa, joka voisi kestää vuosia,\nniinkuin Björkbom arveli. Tämä arvelu ei kuitenkaan Aatua masentanut\nsittenkään, vaikka Björkbom, työtaakkansa vuoksi, halusi jättää asian\nedelleen ajamisen henkikirjuri Bonsdorffin huostaan. Aatu luotti tähän\nehdotukseen, mutta häntä harmitti eräs toinen seikka.\n\nEräänä keväänä, ennen kuin Aatu oli saanut kouluajatuksensa, hän oli\nalkanut teettää isoa asuinrakennusta Kärjen talon miespihan laitaan.\nRakennustyö oli keväällä jo ylimmissä hirsikerroksissa silloin, kun\nAatu teki koulua koskevan päätöksensä. Hän lopetti heti työt panettaen\nrakennuksen vain vesikattoon ja jätti sen sellaisenaan seisomaan.\nSaisiko tuon rakennuksen nyt sopeutumaan sekä kirkoksi että kouluksi?\nSiinä pulma.\n\nAatu ymmärsi kyllä, että tässä oli suuri vaikeus, sillä hän oli\nkypsytellyt sellaista ajatusta, että kirkko olisi rakennettava erikseen\njollekin kauniille kunnaalle. Mutta hänellä ei ollut tällä hetkellä\nsopivia, kuivia rakennusaineita, ja hän oli intonsa pakottamana niin\nhätäinen, että yritys oli saatava käyntiin mahdollisimman pian.\nVäliaikaisesti mahtukoon siis myös kirkko samaan rakennukseen! Kunhan\nse on sinne sijoitettu ja kun koulu — tuo aatteen pääasia — on saatu\ntoimimaan, niin sitten on kyllin aikaa ryhtyä erillisen kirkon\nrakentamiseen.\n\n\n\n\nHÄVÄISTYS\n\n\nAatu eli tyytyväisenä suuren aatteensa lumoissa, yritellen samalla\nnoudattaa esiintymisessään sovinnollista sävyä, ettei itse antaisi\naseita vastustajien käsiin. Hän koetti saada vähitellen pikkumaisen\nnurjamielisyyden talttumaan, mutta hän arvioi väärin alhaisen mielialan\nsitkeähenkisyyden, joka ohimennen mainittuna oli niin kauaskantoisen\nhedelmöittävää kylvöä, että juuri äsken kuulin vielä erään\nhämeenkyröläisen sanovan: »Sasslinhan oli vain viinatrokari.» Tämän\nmainitsen vain kuin ihmeenä siitä ihan nykyaikaiseen sanontamuotoon\npuetusta ja yli sata vuotta kantaneesta parjauksesta, jota Aatun\nyritykset eivät pystyneet taltuttamaan.\n\nPitäjän napinaväki ei tätä edellämainittua Aatun seurustelutavan\nmuutosta kuitenkaan ymmärtänyt. Se vain nautti siitä, että julkinen\nnolaus hevosten lahjoitusasiassa oli kolhaissut tuota ärsyttävää\ntalonpoikaisrehentelijää, jonka teot olivat tuottaneet heille aina\nkiusallisen alemmuudentunteen. Nyt piti käyttää tilaisuutta hyväkseen.\n»Talonpoikaiskukko» oli kokonaan masennettava, ennen kuin sen siivet\nja nokka ehtivät uudelleen voimistua saadusta iskusta. — Täten syntyi\nmatalamielinen juoni, joka versoi vanhoista juurista ja jonka tuloksena\noli Aatun haastaminen oikeuteen — juopumuksesta.\n\nTällainen syytös oli räikeydessään ennenkuulumaton, sillä juopumuksesta\nei ollut tapana syyttää muita kuin räävittömiä kotirauhan rikkojia ja\nriihattomia juopporenttuja, jotka eivät huonoista tavoistaan muuten\nottaneet luopuakseen. Eikä näittenkään henkilöiden sakottelemista usein\nollut tapahtunut, sillä tosiasiallisesti tällaiset juopottelijat olivat\nperin harvinaisia silloisessa Hämeenkyrössä. Niiden lukumäärä voitiin\nlaskea yhden käden sormin, vaikka kotipoltto olikin yleistä, lain\nturvaamaa kotiteollisuutta. Renttujen lokaiseen joukkoon tahdottiin nyt\nvetää Aatu Kärki, jonka ansio, arvo, kunnia ja mainesanojen luettelo\nolisi riittänyt kokonaiselle maakunnalle ja jonka aikaansaamat teot\nolivat vertaansa vailla aikakauden suomalaisen kansan keskuudessa.\nTällainen mies haastettiin nyt kihlakunnanoikeuteen — sakotettavaksi\njuopumuksesta!\n\nTähän katkesi Aatulta viimeinenkin yhdysside siihen joukkoon, joka\ntällaista alhaista kieroutta harjoitti, ja hän menetti halun jatkaa\nläheistä seurustelua muidenkin pitäjäläisten kanssa, joiden keskuuteen\ntämä kateuden kylvö oli jo itunsa nostanut. Aatu oli saanut kirveltävän\nopetuksen kademielisten voimien pitkäikäisyydestä ja sitkeydestä.\n\nAatun mieliala ei tästä kuitenkaan masentunut, niinkuin asianomaiset\ntoivoivat. Pikemmin päinvastoin. Pilaileva hymy karehti yhä useammin\nhänen suupielissään, ja entinen »poikaviikari» välähti silmänurkassa,\nkun hän tapasi kaunaajaparven väkeä.\n\nKäräjien ensimmäiseen esiinhuutoon Aatu ei mennyt eikä hän aikonut\nhaastetta noudattaa silloinkaan, kun asia toistamiseen oli esillä,\nnähdäkseen kuinka pitkälle syyttäjät todella aikoivat mennä. Hän ei\nvoinut uskoa sellaiseen pahaan sisuun, joka ei lopulta talttuisi,\nkunhan oli saanut ensimmäisen purkautumisensa tyydytetyksi.\n\nAatu pysytteli siis juttunsa toisena esiinhuutopäivänä kamarissaan\nkatsellen järvelle päin, mitä sieltä alkaisi kuulua ja näkyä. Hän ei\naavistanut, että ovela jahtivoudinalku, joka ei mitään niin halunnut\nkuin saavuttaa esimiehensä suosion, oli päättänyt turvautua petolliseen\nuhkaukseen, joka saattaisi syytetyn käräjäpaikalle.\n\nKatsellessaan ikkunasta Aatu näki jahtivoudin ajavan rannasta taloa\nkohti. Mutta miksi ihmeessä mies ajoi työreessä? Sitä Aatu ei\nkäsittänyt. Välittämättä tuosta kuitenkaan sen enempää Aatu heittäytyi\nvuoteelleen ja sanoi sisäänastuvalle jahtivoudille olevansa sairas eikä\nsiis voivansa saapua käräjäpaikalle.\n\nJahtivouti selitti, että hänellä oli työreki siltä varalta. Sänky oli\nvain nostettava siihen. Sellainen oli hänelle annettu määräys.\n\nAatu kivahutti mielilauseensa: »Vai niin, sinä perkuleen rakkari!»\n\nSamassa hän nousi sängystä ja meni huutamaan tallimiehelle, että\nparivaljakko oli heti valjastettava juhlareen eteen.\n\nRaisun parivaljakon korskuessa, aisakellon kalkuttaessa, valjaitten\nvälkkyessä ja karhunnahkojen heiluessa Aatu ajoi käräjätalon portaitten\neteen ja työntyi mahtavissa turkeissaan suoraa päätä oikeussalin ovesta\nsisään hänen juttuaan juuri esille huudettaessa.\n\nIlmoitettuaan oikeuden puheenjohtajalle huonovointisuudestaan Aatu\nsai luvan istua. Aukaistuaan rauhallisesti kauniin kuvioihin kudotun\nsuomalaismallisen, leveän, kymmenisen kyynärää pitkän turkkivyönsä ja\nlevitettyään turkkinsa kauluksen olkapäillensä Aatu istuutui pöydän\nääreen, vastapäätä tuomaria. Pilailun leikitellessä hymyilevillä\nhuulillaan Aatu välähdytti poikaviikarin katseensa nimismieheen, joka\nvähän hämmentyneenä seisoskeli pöydän syrjäpäässä.\n\nAatun komea tulo kartanolle ja äkillinen, arvokas ilmaantuminen\nvähäpätöiseen maalaiseen käräjätupaan oli tehnyt voimakkaan\nvaikutuksen, pannen jo yksin sellaisenaan valtavan vastalauseen\nmatalamielistä ja yleistä mielipidettä loukkaavaa, tahditonta haastetta\nvastaan. Lautakunnan miehet yskivät ja rykivät levottomina, ihailevasti\nkatsellen Aatun ylimyksellistä esiintymistä ja muljautellen karsaita\nsilmäyksiä nimismieheen, ikäänkuin huomauttaakseen siitä erosta,\nmikä näiden kahden miehen nauttimalla arvonannolla heidän mielestään\ntodellisuudessa oli.\n\nTuomari, joka asui naapuripitäjässä, hiukan aavisteli jutun takana\nolevan vain nurkkakuntaista häikäilemättömyyttä. Kun hän sitä paitsi\ntunsi Aatun ihmisarvon ja hänen laajakantoisen lainaustoimensa ja\ntyönsä katovuonna, niin ei hänkään voinut hillitä tilanteen synnyttämää\nhermostuneisuutta, vaan mumisten itsekseen tyytymättömänä siirteli\npapereitaan tuokion sinne tänne, ennen kuin vihdoin löysi etsimänsä\njuttuvihon edestänsä tavalliselta paikaltaan.\n\nNimismiehen oli vaikeata sietää tilanteen synnyttämää yleistä\ntyytymätöntä mielialaa, ja hän kääntyi läheisintä ikkunaa kohti. Mutta\nsieltä hän näki Aatun korskuvan ja kuopivan, uljaan parivaljakon, joka\nAatun mahtavuuden ja arvon ulkonaisena merkkinä loistavasti edusti\nisäntäänsä. Se ärsytti häntä yhä enemmän.\n\nPöytäkirjuri oli teroittelevinaan hanhensulkakyniään, mutta hänen\nmielenkiintonsa esineenä oli etupäässä Aatun huomiotaherättävä\narvokkuus, jota myöskin salin sivustalle kokoontunut asianajajain ryhmä\ntarkkaili.\n\nBjörkbom, jolla tavallisesti oli paljon asioita Hämeenkyrön käräjillä,\nnojasi kevyesti tuomarinpöytään ja hiukan kumartuneena Aatun puoleen\nkeskusteli hiljaa hänen kanssaan.\n\nVihdoin tuomari rykäisi pari kertaa ja alkoi asian käsittelyn kiintein,\närtynein äänin. Oikeussalissa syntyi jännittynyt hiljaisuus. Nimismies\nesitti kanteensa ja vaati syytetyn rankaisemista päihtyneessä tilassa\nesiintymisestä eräässä julkisessa juhlassa.\n\nKun Aatun vuoro tuli vastata, tokaisi hän pilkallisesti hymyillen:\n»No, aivan prikulleen! Olin silloin huonovointinen. Vallesmanni teki\nkaksinkamppailuleikistämme oikean havainnon. Tunnustan hävinneeni\nkilpajuomisessa paremmalleni tämän ainoan kerran.»\n\nSyntyi hiljaista naurunhihitystä lautamiesten penkillä ja asianajajain\nryhmässä. Mutta tuomari, joka ei ollut paikkakunnan asukkaiden\nhenkilökohtaisista suhteista täysin selvillä, ei Aatun vastauksessa\nhuomannut sitä salaista nuolta, mikä siinä oli singottu nimismiestä\nvastaan, ennen kuin pöytäkirjuri oli hänelle toistanut Aatun lauseen.\n\nSilloin ei tuomarikaan voinut pitää ankaraa ilmettä, vaan otti\nmyhäillen osaa siihen hiljaiseen iloisuuteen, jonka keskessä nimismies\nyksin lannistumattomana murjotti.\n\nKun Aatun vastaus ei kuitenkaan ollut suoranainen kanteen\ntunnustaminen, ehätti nimismies ilmoittamaan todistajansa, joitten\nkuulustelemista hän piti tuiki välttämättömänä. Nimismies yritti täten\nsaada asian pitäjäläisten tietoisuuteen ikäänkuin merkityksellisempänä\nja laajakantoisempana.\n\nAatu ymmärsi hyvin tämän tarkoituksen ja aikoi juuri vastata, mutta\nBjörkbom kiirehti ennen häntä peläten ikäviä seurauksia, jos Aatun\npäähän pistäisi jatkaa salaa-ampuvia vastauksiaan ja ehkä vähemmän\nharkitusti kuin ensi kerralla, jolloin hän sentään vielä jotenkin\nviattomasti iski aivan naulankantaan.\n\nIlmoitettuaan itsensä syytetyn avustajaksi oikeudenkäynnissä Björkbom\npyysi puheenvuoroa. Siihen aikaan eivät asianajajat milloinkaan\nkäyttäneet pitemmissä lausunnoissaan suomen kieltä, mutta nyt Björkbom\nryhtyi kehittelemään lausuntoaan suomeksi huomauttaen, että hän\noli vain avustaja eikä valtuutettu, joten oli välttämätöntä, että\nsyytetty täysin ymmärtäisi, mitä hän päämiehensä asiassa sanoisi.\nPääasiallisesti hän teki tämän tempun lautakunnan ja hämeenkyröläisten\nvuoksi saadakseen puheensa heidän kuuluvilleen ja syytetyn\nhalventamisen heidän silmissään puhdistetuksi niin täydellisesti\nkuin suinkin. Nimenomaan tätä seikkaa silmällä pitäen hän oli jo\nAatun kanssa sopinut siitä, että kanne tunnustettaisiin, jotta ei\ntodistajilla olisi minkäänlaisia »kotimuruja» pitäjälle kuljetettavana.\n\nBjörkbom sai täten tilaisuuden pitää taas yhden niistä loistavista\npuheistaan, joista hän oli tunnettu lukuisien käräjäsalien\noikeusistunnoissa monen kihlakunnan- ja raastuvanoikeuden piirissä.\n\nPuhe alkoi Aatun seikkaperäisestä ansioluettelosta ja siitä\nharvinaisesta hyödystä, mikä hänen toimestaan oli tullut maakunnan\nasukasten osaksi. Sitten hän siirtyi purevasti ja terävästi\nkoskettelemaan sitä yleisinhimillistä heikkoutta, mikä saattaa\nvähempilahjaiset ihmiset kantamaan kaunaa eturintaman miehille, pukien\npiikkiset ja naarmuja repivät ajatuksensa melkein sellaiseen muotoon\nkuin olisi puhunut syyttäjäviranomaisten puolesta. Villaiseen käärityt\nsanat iskivät yhä tehokkaammin, kunnes hän viimein sanoi mielihyvin\ntoteavansa, ettei syyttäjien tavallisella, julkealla hävyttömyydellä\nollut kovinkaan merkittävää jalansijaa tämän kanteen nostamisessa, vaan\nsen oli aiheuttanut voimakas siveellisyyden tunto. Tämän tähden hänen\npäämiehensä, myöntäessään tällaisen ajatuksen, mikäli sitä oli tässä\nyhteydessä havaittavissa, ainoaksi oikeaksi, haluaa tunnustaa kanteen\nsellaisenaan ja pyytää kunnioittaen oikeuden päätöstä.\n\nTuomari ja toiset lakimiehet hymyilivät keskinäisestä ymmärtämisestä\nkäsittäen hyvin, ettei nimismiehen parskuva kiukku saisi Björkbomin\npuheesta irti ainoatakaan lastua. Sellaisen yrityksen epäonnistumisen\nhe olivat jo tarpeeksi usein todenneet.\n\nLautamiehet käsittivät, että Björkbom oli haukkunut nimismiehen suut\nsilmät täyteen, niin ettei nolattu edes kyennyt itseään puolustamaan.\nTämä käsitys oli oikea, sillä eihän nimismies, hyvin tuntien tuon\nvoittamattoman ajatustenpunojan ja sanavalmiin taiturin kuuluisan\nkyvyn, uskaltanut panna vähälahjaisuuttaan yhä suuremman vaaran\nalaiseksi.\n\nNäin oli tämä surkeita paikallisia oloja kuvaava tapahtuma muuttunut\nAatulle siveelliseksi voitoksi, joskin hänet muodollisesti tuomittiin\nlainmukaiseen sakkoon.\n\nAatu jäi käräjätaloon päivälliselle ja istui käräjäherrojen pöydässä\nyhtä keskeisenä henkilönä kuin konsanaan ennen yleisissä kalaasseissa.\nKeskustelu liikkui pääasiallisesti hänen hyväntekeväisyystoimintansa\nympärillä, josta tuomari ja muut kaukaisemmat herrat olivat hyvin\nuteliaita kuulemaan yksityiskohtaisia selostuksia.\n\nAatun näennäinen välinpitämättömyys ei ollut kuitenkaan hänen oikea\nmielialansa. Hän oli jo monesti ollut kyllästynyt kemujen seurustelun\nonttoon laverteluun, ja nyt hänessä äskeisen häväistyksen johdosta\nlujittui päätös luopua ainaiseksi kaikesta pitoseurustelusta, mikä\nviimeaikoina oli tullut hänelle yhä tyhjänpäiväisemmäksi. Jonkinlaisen\npäätöspisteen tämäkin asia voisi kuitenkin saada, kaikesta huolimatta.\nMutta minkälaisen?\n\n»Poikaviikari» välähti jälleen Aatun silmissä. Hän oli keksinyt oivan\najatuksen. Koska seuraelämä hänen kohdallaan oli päättäjäisikseen\nsaanut julkisen häväistyksen, niin miksi hän ei näyttäisi, miten\nhelposti sellainen häväistys olisi kenen tahansa saavutettavissa.\n\nNauttien jo etukäteen, kepposensa erinomaisuudesta Aatu pyysi\nnäiden käräjien syntipukkina saada pitää kaikille käräjämiehille ja\nkäräjäherroille lopettajaiskemut seuraavana päivänä, jolloin käräjillä\noli jäljellä enää vain muutamia vähäpätöisiä asioita.\n\nKutsuvieraitten kiitellessä Aatu kirjoitti kirjeen Tampereen\n»susiteettiin» ja lähetti vielä samana päivänä kaksi kylästä\ntilaamaansa hevosta ja miestä Tampereelle.\n\n\n\n\n»SUSITEETTI» HÄMEENKYRÖSSÄ\n\n\nSeuraavana päivänä käräjätalossa vallitsi erityinen homma ja hyörinä.\nTampereen Seurahuoneelta oli lähetetty asianvaatima palveluskunta ja\nsuuret määrät mitä hienoimpia pitotavaroita, ruoka-astioita ja muita\nkapistuksia. Kaikista mukana olleista tuntui siltä, kuin Tampereen\n»susiteetti» olisi siksi päiväksi muutettu Hämeenkyröön. Juhla jäi ehkä\nikuisiksi ajoiksi harvinaisuudeksi tämän paikkakunnan pitohistoriassa.\n\nAatu tahtoi tässä juhlassa näyttää, mitenkä helppoa oli hutikan avulla\ntulla häväistyksi, jos vain oli olemassa joku niin kehno henkilö,\njoka ryhtyisi häväistyksen toimeenpanijaksi. Hän tahtoi sitten\nlopuksi ripittää tuon kehnouden pahanpäiväisesti ja lukea koko joukon\nhenkilökohtaista »kovaa hopeata» asianomaisille »perkuleen rakkareille».\n\nEnsimmäinen aikomus onnistui täydellisesti, sillä loputtomat viini-\nja samppanjavarastot täyttivät tarkoitetun tehtävänsä, varsinkin\nsenjälkeen kun tuomari ja jotkut muut arvokkaammat herrat olivat\npoistuneet. Mutta mitä enemmän Aatu ajatteli aikomuksensa toista osaa,\nsitä selvemmin hän ajan kuluessa huomasi ripittämisen hyödyttömyyden.\nAatua alkoi myös vaivata jonkinlainen ilettäväisyydentunne\nkatsellessaan, mitenkä jotkut hänen pahimmista vihamiehistään ahmien\ntarrasivat harvinaisten hienojen ruokien ja juomien kimppuun. Kun\nkukaan ei enää huomannut hänen läsnäoloaan, Aatu poistui ja heittäytyi\nviereisen huoneen sohvalle lepäämään.\n\nAamullakaan Aatulla ei ollut halua aikomansa rippisaarnan pitämiseen,\nsanoipa vain poislähtiessään:\n\n»Aika porsaita olette, perkuleen rakkarit!»\n\nRavauttaessaan Enonselän tasaista jääkenttää kotiansa kohti Aatu tunsi\nitsensä yhä tyytyväisemmäksi. Jokainen viitanväli enensi välimatkaa\njohonkin epämieluisaan, mistä hän nyt piti itsensä ainaiseksi\nerotettuna. Hän oli iloinen päästessään rauhalliseen kamariinsa\nlepäämään ja miettimään.\n\nYksinäinen vaeltaja alkoi nyt vähin erin sulkeutua kuoreensa\nodotellessaan koulun rakentamisen suurta päämäärää, mikä yhä kajasteli\nsuunnitelmiensa täyttymistä odottelevan miehen vakaissa ajatuksissa.\nKevyt ja iloinen elämä tuntui nyt tympäisevältä ja näytti olleen vain\nhetkellistä onnenvarjoa ja pelkkää harhaa.\n\n\n\n\nPUNAISEN ORIIN VARKAUS\n\n\nLuovuttuaan totutusta seurustelustaan pitäjän pikkuherrasväen piirissä\noli Kärjen talon eristetty elämä perin tyhjää Aatun toimeliaalle\nluonteelle. Tämäkin pulma sentään selvisi. Hän turvautui hevosten\nystävyyteen, niinkuin usein ennenkin.\n\nKiintymystään hevosten hoitoon Aatu osoitti nyt siten, että hän ryhtyi\nkasvattamaan hevosia varsasta asti juurruttaakseen niihin kaikki\nne ominaisuudet, jotka hänen mielestään kuuluivat täysikelpoiselle\najokkaalle. Näin alkoi aika kulkea rauhallista latuaan.\n\nEtenkin talviseen aikaan hän ajeli mielellään näillä omilla\nkasvateillaan antaen hevosen useinkin käydä tai juosta mielensä mukaan.\nItse hän istui reessä rauhallisena turkkeihinsa kääriytyneenä ajatusten\nliidellessä aivan toisilla teillä ja taipaleilla. Jos kysymyksessä oli\nkaupunkimatka tai jokin arvokkaampi vieraskäynti, mihin ei sopinut\nviedä tallin hajua mukanaan, hän otti kuskin ajajaksi ja hevosten\nhoitajaksi, mutta kuitenkin hän aina itse määräsi ajon välttämättömän\nhitauden, varsinkin alkutaipaleella.\n\nTämä hevoshoidollinen tarkkuus ja huolellisuus selittää paljon ja on\ntärkeänä tekijänä siinä tapahtumassa, minkä kohtalo oli taas asettanut\nAatun elämäntielle.\n\nEräällä Tampereen matkalla Aatulta varastettiin hänen oma kasvattamansa\npunaisenruskea syöttiläsori kaupunkiasunnon tallista. Varkaus\ntodettiin melkein heti tapahtuman jälkeen. Nopean hälytyksen ansiosta\netsiskely osoitti varkaitten kulkeneen Näsijärven jäälle, Teiskoa\nkohti. Sattumalta Aatu sai heti kadulta erään maalaisisännän, jonka\njuoksulihassa oleva hevonen oli kotimatkaa varten täysissä valjaissa,\nkyyditsemään itseään varkaitten jälkeen. Aatu tiesi, ettei hänen\nlihava syöttiläsoriinsa toista vuorokautta tamperelaisessa tallissa\nseisottuaan ollut voinut saavuttaa kovinkaan suurta etumatkaa, joten\noli hyvin luultavaa, että he ennen pitkää tavoittaisivat varkaat.\nHyvän kelin vallitessa porhallettiin puolihuimaa vauhtia, ja kyytimies\nvakuutti, että hänen hevosensa jäällä kestää keskeytymätöntä juoksua\nvaikka Teiskoon asti. Aatu oli mielissään nopeasta vauhdista, mutta\nhäntä peloitti ja kauhistutti ajatus, että he ehkä tulisivat tapaamaan\noriin kuoliaaksi ajettuna jostakin tien viereisestä kinoksesta. Aatun\noli hyvin vaikea hillitä suuttumustaan ja sisunsa myrtymistä.\n\nKuljettuaan jonkin aikaa äänettöminä he kuulivat edestäpäin tuulen\nkantamaa loilotusta, ja hetken kuluttua he näkivät parivaljakon ajavan\nedellään. Nopeasti tehdyn suunnitelman mukaan he ajoivat täyttä laukkaa\nvaljakon eteen. Siinä he pysähtyivät. Aisahevosen rinnalla juoksi\nnuora-aisoissa höyryävänä ja valkoisena vaahdosta Aatun ori neljän\ntolkuttoman miehen retkottaessa humalaisena ison työreen heinäsäkeillä.\n\nAatu ärähti sokeasta suuttumuksesta, hyppäsi varkaiden reen viereen,\nriisti ohjakset omiin käsiinsä ja käänsi hevoset Tamperetta kohti.\nSamoin käänsi kyyditsijäisäntä oman hevosensa. Tämä tapahtui niin\nnopeasti, että säkeillä retkottelijat ehtivät vain toimettomasti\nkiroilla, rähistä ja uhkailla. — Kaksi voimakasta ja vesiselvää miestä\nhallitsi helposti kireän tilanteen.\n\nPaluumatkalla todettiin kaksi miestä varkauteen syyllisiksi, ja heidät\nAatu kuljetti viskaalin luo vaatien heidän pidätystään varkauden\njohdosta.\n\nNiin tapahtuikin, mutta siitä syntyi mitä sotkuisin juttu, jota\nraastuvanoikeuden pöytäkirjojen mukaan on nykypäivien ihmisen mahdoton\nymmärtää.\n\nLopulta myllertyi asia siten, että 16 p:nä kesäkuuta 1832\nraastuvanoikeus tuomitsi Aatu Kärjen luvattomasta vangitsemisesta\nvuodeksi vankeuteen. Varatuomari Carl Henric Granfelt toimi asiaa\nkäsiteltäessä oikeuden väliaikaisena puheenjohtajana.\n\nTurhaa olisi kertoa tämän sotkuisen oikeudenkäynnin vaiheita, ja turha\nolisi yrittää kuvata Aatun oikeuskäsityksen masentavaa murskautumista\nja toivotonta mielentilaa tänä järkyttävänä aikana.\n\nAatun lakimiesystävä Björkbom teki tietenkin voitavansa selittäen aika\ntiukasti senkin yksinkertaisen seikan, ettei Aatu Kärki ollut mikään\nvirkamies, jota olisi voitu syyttää laittomasta vangitsemisesta. Hänhän\ntoi varkaat vain viranomaisten haltuun, mikä teko oli ansio eikä rikos.\n\nBjörkbomin kaikki selvät väitteet olivat kuitenkin turhia. Tulokset\nsupistuivat vain siihen, että asian käsittelyä mikäli mahdollista\njoudutettiin, ja olihan sekin jo paljon. Puolet Tampereen porvaristosta\ntarjoutui menemään takuuseen Aatusta, jos hänet oikeudenkäynnin ajaksi\npäästettäisiin vapaalle jalalle, mutta kaikki nämäkin toimenpiteet\nraukenivat tyhjiin. Varasjoukkueen miehet itsepintaisesti vain\nväittivät, että syytön vangitseminen oli tapahtunut, ja omituinen\noikeustajunta sälytti tämän syytöksen Aatun kannettavaksi.\n\nViskaali kielsi syyllisyytensä tähän tekoon, ja samoin tekivät ne\nkäskyläisvirkamiehet, jotka olivat varkaiden pidätyksen toimittaneet\nAatu Kärki oli siis oikeusistuimen mielestä syyllinen, ja siinä\nhengessä kulki sitten tämä oikeudenkäynti omaa surullista latuaan.\n\nAatu Kärjen, varkaudesta kärsineen miehen, vangitsemistuomio\njulistettiin ja pantiin täytäntöön jutun siirtyessä Turun hovioikeuden\nkäsiteltäväksi.\n\nAatu Kärjen vihamiehille tämä tuomio tuotti vilpitöntä riemua. Jotkut\nhöynät olivat niin hurmaantuneita, että kertoilivat Näsijärven\njäällä tapahtuneen vallan kauheita asioita. Joku arveli, että Aatu\noli kai tehnyt miestapon, koska vuodeksi tyrmään tuomittiin. Monet\nkaunankantajat uskottelivat toisilleen ja ehkä itsekin uskoivat, että\nAatu oli vihapäissään surmannut varkaan.\n\nTällainen lörpöttely juurtui kuulijoihin niin lujasti, että tämän\nilkeän huhun maininkeja havaittiin vielä viidenkinkymmenen vuoden\nkuluttua tehden totta sananlaskulle: »Hyvä kello kauas kuuluu, paha\nvielä kauemmas.»\n\n\n\n\nVANKI\n\n\nTurun mahtava, vanha linna, muinainen järjestyneen voiman keskus ja\nsivistyksen ylväs vartija Auran rannalla seisoi yhä korkeana ja uljaana\nkorskeassa uhmassaan ja ulkonaisessa arvossaan. Tuo menneitten aikojen\njättiläinen oli kuitenkin nyt ainoastaan kivettynyt muinaismuisto,\njoka unelmoi siitä suuruuden ajasta, jolloin sen harmaa hahmo uhkui\nkauhua lähestyvälle viholliselle tai sulki turvallisiin holveihinsa\nmaan mahtajain arkiset askareet ja loisteliaat juhlakemut hilpeine\nleikkeineen täyttäen soitolla, laululla ja naurulla sen synkät salit\nsekä vielä synkemmät pihat ja käytävät.\n\nNyt ei siellä enää riemuittu eikä laulettu. Hilpeys oli vierasta\nnoitten jylhien seinien suojissa ja niiden kolkoissa kammioissa.\nAsukkaitten korvia eivät hivelleet soittoniekkojen säveleet, vapaan\najatuksen haaveet eivät kantaneet rajattomiin etäisyyksiin, eivätkä\ntunteet liidelleet perhosleikkiä hurmaavissa karkeloissa. Siellä\nkuului vain käsi- ja jalkarautojen kilinää sekä joskus puukenkien\nkolinaa kivisillä käytävillä. Siellä ajatukset kiersivät samaa napaa\ntoivottomassa ympyrässä, ja siellä tunteet tukehtuivat tuskasta\npakahtuvissa sydämissä. Uljas linna, vallan ja mahtavuuden tyyssija,\noli joutunut jo aikoja sitten rikollisten ja onnettomien ihmisten\nasuinsijaksi uusittuine vankityrmineen.\n\nEräässä synkässä kopissa rautaristikon takana istui pää käsissä,\nhartiat kyyryssä aikakautensa merkittävin suomalaisesta maaperästä\nkohonnut, koulutietoja saamaton talonpoikaismies, kansan hyväntekijä,\nkirkon suunnittelija ja lahjoittaja-rakentaja sekä valistuksen\nkaukokatseinen vaalija. Mikä kiero kohtalo olikaan johtanut tämän\nmiehen tien, joka kulki korkeilla harjanteilla valoisia unelmia ja\nylhiä päämääriä kohti, tällaiseen murheen ja ahdistuksen kammioon?\n\nMies nosti päänsä raskaasti ja kohotti kasvonsa rautaristikkoista\nvaloaukkoa kohti. Silmät olivat ilmeettömät ja tuijottavat. Niissä\nei näkynyt leikillisyyden eikä älyn välähdyksiä. Suun ympärillä ei\nväreillyt hyväntahtoinen myhäily eikä pilaileva ele. Melkein eloton\ntotisuus oli lyönyt leimansa ennen niin ilmeikkäille kasvoille.\n\nRaivonpurkaus tunkeutui hänen rinnastaan, käsivarret kohosivat ilmaan\nhänen hypähtäessään kiertämään koppinsa ahdasta alaa kuin leijona\nhäkkinsä laitoja. Sitten hän talttui ja vaipui entiseen asentoonsa,\npää käsiin painuneena. Sama ajatuksen piirijuoksu alkoi taas hänen\naivoissaan. Se oli jo kiertänyt siellä lukemattomat kerrat pääsemättä\nmilloinkaan pujahtamaan syrjään ikuisesta kuolemanrenkaastaan. Samat\nkysymykset ja mietteet palasivat painajaisen tavoin yhä uudelleen:\nOliko tämä karun sallimuksen tekoa vai järjettömän sattuman\nirvistelevää leikkiä? Oliko tämä kohtalon työtä sen tähden, että hän\ntunsi itsensä ehkä liian onnelliseksi saadessaan antaa yhteiseksi\nhyväksi parasta, mitä hänen järkensä oli keksinyt? Oliko se kohtalon\nkateutta? Vai mitä se oli? Oliko hän ollut liian ylpeä teoistaan?\nOliko itse Kaikkivaltias häneen tyytymätön? Jos niin oli, niin silloin\nmeni kaikki yli järjen tajun. Eihän Kaikkivaltias voinut valheellisten\nsyytöksien ja typerien maallisten tuomioiden avulla ryhtyä isälliseen\nkuritustyöhön! Eihän oikeamielinen ihminen voinut olla varasta\nsyyttämättä. Jos taas paatunut roisto olisi tekonsa tehnyt kohtalon\nkäskystä, niin miksi Kaikkivaltias olisi ryhtynyt niin petolliseen\npeliin, että varas pääsee vapaaksi ja ilmiantaja tuomitaan vankeuteen?\nSellaista ei voinut uskoa eikä ymmärtää. Ehkä sittenkin kaikki oli vain\nirvikuonoisen sattuman ja sotkuisen käräjäkäynnin räikeätä ilvettä!\n\nMutta voisiko tämä kaikki olla kuin Kaikkivaltiaan viittausta,\nikäänkuin varoittava ennakkotapaus pahempien sattumien estämiseksi.\nJos niin on, niin se selviää kyllä! Kaikki näyttäytyy varoitukseksi,\njos tämä kamala uni, jos tämä vääryyden ja valheellisuuden peli loppuu\ntähän. — Jos niin on, niin silloin tästä on iänkaiken kiitettävä\nkaikkivaltiasta Jumalaa. Mutta jos tämä ei lopu, vaan jatkuu, jatkuu...\n\nAina, kun mies pääsi ajatusympyrässään tälle kohdalle, hän nosti\npäänsä, kohotti käsivartensa ja hyökkäsi kiertämään vankilansa ahtaita\nrajoja. Istui taas ja alkoi ajatella. Näin sama tulokseton kiertokulku\nteki loputonta työtään tämän epätoivoisen miehen kiihtyneissä aivoissa.\n\n\n\n\nÄLYKÄS KEKSINTÖ\n\n\nUlkopuolella vankilan muureja toimi Aatun taitava ystävä Björkbom\ntäysin valtuuksin ja herkeämättä.\n\nVaikka alemman oikeuden asiankäsittely olikin selvästi virheellinen,\nniin siitä huolimatta voisi asia kuitenkin viipyä hovioikeudessa\narvaamattomia aikoja, ja tämän asianajaja tahtoi estää, mikäli se oli\nhänen estettävissään. Tavallisen lakimiehen tie tavallisten muotojen\nrajoissa ei tässä kelvannut eikä riittänyt. Ei ollut vedottava yksin\nväärään tuomioon ja asianomaisen syyttömyyteen, vaan oli tehtävä\njotakin muuta, jotakin, mikä antaisi asialle nopean ratkaisun.\n\nTämän ajatuksen toteuttamiseksi Björkbom keksikin älykkään tuuman, joka\nrohkeudessaan lähenteli hurjapäistä seikkailua. Mutta hän oli rohkea.\nHän ei ollut tottunut esteitä karttamaan, sillä hänen älynsä ei ollut\nvielä milloinkaan häntä pulaan jättänyt. Asianajaja ryhtyi toimintaan.\n\nEräänä päivänä Björkbom ilmestyi hovioikeuden käytäviin ja\ntupakkahuoneisiin pyytelemään hovioikeuden herroja, joista useat\nolivat hänen henkilökohtaisia tuttaviaan, suurille päivällisille.\nKutsuja selitti aikovansa pitää suuret kemut määrättynä päivänä\nkaupungin hienoimmassa ravintolassa. Taitavasti hän kietoi juhlan syyn\nniin kiihottavan salaperäisyyden verhoon, että se herätti erikoista\nuteliaisuutta. Kaikki pyydetyt kiittelivät kutsusta ja lupasivat saapua\ntäsmällisesti, koska juhlan isäntä sitä nimenomaan tuntui haluavan.\n\nTäältä Björkbom meni lääninhallitukseen, jonka virkamiesten apua\nhänen suunnitelmansa myöskin vaati, ja esitti heille samanlaisen\njuhlakutsun. Sieltä hän ajoi ravintolaan, missä teki ylellisen ja\nhienon päivällistilauksen, matkaten sen jälkeen vanhaan Turun linnaan\nviimeistelemään pitojensa valmistuksia.\n\nKun juhlavieraat olivat saapuneet määrättynä aikana aistikkaasti\nkoristettujen ja ylellisesti kuormitettujen pöytien ääreen, ei seurasta\nsuinkaan puuttunut pirteyttä ja eloisuutta, sillä isännän tunnettu\nja tunnustettu terävä äly ja taidokas seurustelutapa pitivät yleisen\nrattoisuuden ja miellyttävän tunnelman heikentymättömässä vireessä.\n\nVähän kutsuvieraitten saapumisen jälkeen ajoi pitotalon kartanolle\nsyrjäisen kuistin eteen kuomureki. Ajajan vierestä nousi ajurinpenkiltä\nkäsilaukkua kantava mies odottelemaan kahden turkkeihin kääriytyneen\nherrasmiehen kapuamista esiin kuomun uumenista. Herrat lähtivät heti\nsisälle käsilaukkuisen seuratessa.\n\nPorraskäytävässä odotellut palvelija ohjasi vaiteliaat tulokkaat\npieneen kamariin, jonka visusti lukittu ovi vain erotti juhlasalista,\nmissä rattoisat kemut olivat juuri alkaneet. Keskellä pienen huoneen\nlattiaa oli kolmelle hengelle katettu yhtä herkullinen päivällispöytä\nkuin juhlasalissakin.\n\nKäsilaukkumiehen asettaessa laukkuaan lämpöisen uunin kylkeen\nheitti laihempi ja pitempi herrasmies yltään turkin, joka paljasti\nlinnanvallesmannin kiiltävänappisen juhlapuvun. Toinen herroista\nseisoi epäröiden keskellä lattiaa, mutta saatuaan linnanvallesmannin\nkehoituksen hänkin riisui turkkinsa. Silloin tuli näkyviin\nepämiellyttävä vanginpuku.\n\nViisas Björkbom oli edeltäpäin valmistanut kaikki mahdolliset\nasiaanvaikuttavat seikat unohtamatta sitäkään, että myös Aatun\nitsensä läsnäoloa kenties voitaisiin tarvita. Tämän vaikean hankkeen\ntoteuttamista varten hänen oli paljastettava koko suunnitelmansa\nlääninsihteereille ja linnanvallesmannille. Viimeksimainitun\nhenkilökohtaiseen päätösvaltaan jäi Aatun kutsuihin tuominen tai pois\njättäminen, kun virallisen määräyksen käyttäminen ei voinut tulla\nkysymykseen.\n\nTutustuneena Aatun tapaukseen vallesmanni oli kuitenkin heti\nhalukas yritykseen, koska hänen esimiehillään ei ollut mitään tätä\niltajaloittelua vastaan. Muodollisuuksien täyttämiseksi otettiin\nkuitenkin vanginkuljettaja mukaan ja pieneen laukkuun jalka- ja\nkäsiraudat, ettei vangin esiintyminen vankilan ulkopuolella ainakaan\nvartioimisen suhteen rikkoisi säädöksiä vastaan.\n\nKolmikko keskusteli vain kuiskaillen ja asettui kaikessa hiljaisuudessa\nkatetun pöydän ääreen. Linnanvallesmanni oli ystävällinen ja leikkisä\nmies, koettaen parhaansa mukaan elvytellä Aatun masentunutta mieltä,\njoka vähitellen uuden ympäristön ja heräävien toiveitten vaikutuksesta\nsen verran vilkastuikin, että Aatu jo kykeni laskemaan pientä pilaakin.\nHän kiitti ystävällisestä huomaavaisuudesta vanginvartijaa, joka oli\npannut hänen »juhlapukunsa» uunin kolkkaan lämpimään, jotta eivät\nnilkat ja ranteet saisi »kleiniä» näiden koristusten kylmyydestä.\nMuuten he aterioivat enimmäkseen äänettöminä kuunnellen tarkasti, mitä\nsalissa tapahtui. Vallesmanni lupasi sitten lyhyesti kertoa Aatulle\nsen osan ruotsinkielisestä keskustelusta, mikä erityisesti tulisi\nkoskettelemaan vangitun miehen kohtaloa.\n\nKun mieliala salissa oli kohonnut korkealle ja samppanjapullojen korkit\nolivat jo jonkin aikaa paukahdelleet, syntyi merkittävä hiljaisuus.\nVieraat asettuivat uteliaan odottavina kuuntelemaan isännän puhetta,\njoka paljastaisi juhlien salaperäisen aiheen.\n\nVallesmanni siirsi tuolinsa salin oven taakse ja antoi merkin\nvanginkuljettajalle, joka lukittuaan ulko-oven alkoi mahdollisimman\näänettömästi pukea rautaisia renkaita Aatun ylle.\n\nBjörkbom alkoi puheensa kertoen loisteliaasti siitä aikakausia\nkestäneestä lainturvasta ja siitä opetuksesta, minkä Turun vanha\nhovioikeus oli oikeustajunnasta antanut rehtiydestään tunnetulle\nSuomen kansalle, jonka kykyä siveelliseen nousuun oli lujittanut myös\nvääjäämättömän ja horjumattoman oikeuslaitoksen pitkäaikainen toiminta.\n\nTämän jälkeen hän siirtyi puhumaan itse kansasta, sen tarpeista ja\nsen henkisestä korpielämästä sovelluttaen puheeseensa useita ajassa\nlenteleviä ajatuksia. Vähin erin hän keskittyi siihen henkilökohtaiseen\nuhrautuvaan työhön, johon muudan tuntemattoman seudun talonpoikainen\nmies oli ryhtynyt. Hän kertoi laajasti ja kaunopuheisesti Aatun\nelämäntarinan, pyrkimykset ja suuren hyväntekeväisyystoiminnan\näskettäin sattuneena nälkävuotena sekä valmisteilla olevan\nkirkkosuunnitelman päätyen vihdoin siihen onnettomaan tilanteeseen,\njonka toisaalta oli aiheuttanut Aatun siveellinen maailmankatsomus,\njoka vaati rikoksentekijäin pidättämistä, ja toisaalta hänen elävän,\nisiltä perityn oikeustajuntansa loukkaaminen. Tämä kunnioitettu kansan\nmies oli tavoittanut varkaat ja kuljettanut viranomaisten huostaan\ntehden tällöin vain sen, mihin jokainen oikeusturvaan luottava\nkansalainen, kuka tahansa, on oikeutettu. Mutta omituisten sattumien\nsekasotku sai aikaan raastuvanoikeuden tuomion, jota seurasi Aatun\nvangitseminen. Lopuksi Björkbom kertoi tarkasti oikeudenkäynnistä ja\nAatun sieluntilasta vankilassa pyytäen ei oikeuden voittoa, sillä\nsellaisen hän tiesi aina saavansa Turun vääjäämättömän ja yleistä\nluottamusta nauttivan hovioikeuden taholta, vaan ainoastaan niin\npikaista asian käsittelyä, etteivät tämän merkityksellisen miehen\nhengenlahjat asian viivytyksestä joutuisi enempää vahinkoa kärsimään.\n\nSyntyi vilkas keskustelu, ja tehtiin uteliaita kysymyksiä, joihin\nBjörkbom antoi tärkeitä lisäselityksiä. Hän selosteli lähemmin Aatun\nluonnonlahjoja ja miten tämä kyvykkäänä miehenä oli koonnut suuren\nvarallisuuden ja käytti sitä kansalaistensa henkiseksi ja aineelliseksi\nhyväksi. Björkbom korosti erityisesti kirkon rakentamissuunnitelmaa,\nmutta jätti kuitenkin koulun mainitsematta.\n\nMielenkiinto kasvoi kasvamistaan tuon omituisen talonpoikaisen miehen\naineellisia saavutuksia, ihmeteltäviä harrastuksia ja uhrautuvaisuutta\nkohtaan. Joku mainitsi kuin ohimennen, että olisi erittäin hauskaa\ntutustua tuohon harvinaiseen mieheen. Björkbom kysyi, halusivatko\nmuutkin herrat samaa ja sai kaikkialta myöntävän vastauksen.\n\nSilloin hän koputti viereiseen oveen, joka avattiin sisäpuolelta, ja\nsaliin astui linnanvallesmanni ja hänen jäljessään Aatu kalisevissa\nkahleissa. Hämmästys oli kuvaamaton. Kukaan ei ollut voinut kuvitella\ntällaista kohtausta, sillä he eivät tulleet ajatelleeksi kerrottujen\ntapahtumain olevan näin välittömässä yhteydessä nykyhetkeen.\n\nKohteliaasti kuitenkin vanhin herroista nousi ja meni esittämään\nitsensä Aatulle, toisten seuratessa annettua esimerkkiä. Ennen\npitkää Aatu oli arvokkaan piirin ympäröimänä ja keskeisimpänä\nkeskustelijana, kuten niin usein ennen Tampereen tai Porin porvarien\njuhlilla. Hänelle tarjottiin tuoli ja juhlan nimellinen isäntä ojensi\nsamppanjalasin hänelle ehdottaen, että juotaisiin malja Suomen kansan\ntulevalle kehitykselle, sen oikeuslaitokselle ja niille miehille,\njotka sen hyväksi työskentelevät. Malja juotiin suuren innostuksen\nvallassa. Lyhyen keskustelun jälkeen Aatu pyysi anteeksi, että oli\nehkä sopimattomalla tavalla tullut häirinneeksi herrojen hauskoja\nkemuja, joita hän toivoi jatkettavan yhä iloisemmin häiritsevästä\nvälikohtauksesta välittämättä, ja valitti, että hänen nyt oli\npoistuttava, sillä häntä jo ehkä hänen »asunnossaan» odotettiin.\n\nHyvästijätön humoristiset sanat ja moitteeton seurustelutapa herättivät\näänekästä hilpeyttä ja mieltymystä. Seurustelu jatkui vielä pitkään\nAatun poistumisen jälkeen ja siinä ilmeni yleinen myötätunto Suomen\nkansan edistystä ja sen parhaimmistoa kohtaan.\n\nMuutaman päivän jälkeen Aatun asia oli esillä hovioikeudessa. Aatu\nvapautettiin täydellisesti kaikesta syyllisyydestä, ja syytös\nsellaisenaan kumottiin, koska oli todettu, ettei mitään aihetta\nvangitsemistuomioon ollut ilmennyt. Vanki oli heti päästettävä vapaalle\njalalle, ja asia oli muiden juttuun liittyneiden kohtien johdosta\npalautettava Tampereen raastuvanoikeuteen, mikäli sellaiseen aihetta\nilmeni.\n\n\n\n\nOTTOPOIKA\n\n\nTurusta kotiuduttuaan Aatun elinvuodet vierivät enimmäkseen kotoisessa\nhiljaisuudessa. Masentava vankeusaika oli jättänyt häneen vakavan\nmietiskelyn jäljet. Hymy oli saanut kaihonomaisen piirteen, ja\nleikillisyys oli piiloutunut surunvoittoisuuden varjoihin.\n\nHänen luonteensa oli pohjaltaan aina ollut seurusteluharras, mutta\ntämä kaipuu oli nyttemmin laimentunut. Hän otti osaa seuraelämään vain\npoikkeustapauksissa ja etupäässä Tampereen ja Porin porvaripiireissä,\njoissa hänen kadehtijansa eivät olleet saaneet jalansijaa.\n\nAatu oli elämänsä tiellä kohdannut Kaikkivallan varoittavan\nmerkin, ottanut sen opikseen ja tasoitellut sen mukaan luonteensa\njyrkkäpiirteisyyttä sekä kuohuvan elämän mielitekoja. Mutta kun\nkotielämä ei kyennyt tarpeeksi sitomaan hänen mielenkiintoaan ja kun\nkaikki toiveet hänen omaisuutensa perijästä ja toimiensa jatkajasta\nnäyttivät rauenneilta, niin Aatu ryhtyi nyt tositeolla etsimään\nkyvykästä miehenalkua sukunsa piiristä ottaakseen hänet ottopojakseen,\nperillisekseen ja tulevaisuuden toverikseen.\n\nTässä tuumassaan Aatu pääsikin lopulta niin pitkälle, että\nsukulaistalosta Kalkunmäen Suutaralta tuotiin Kärjelle kymmenvuotinen\nTaave-niminen pojannaskali, joka ulkomuotonsa ja älykkyytensä vuoksi\nmiellytti Aatua.\n\nPuuha jäi kuitenkin pelkäksi yritykseksi, sillä tämä isosta perheestä\nja kylästä tuotu poika ei voinut viihtyä yksinäisellä Kärjellä, vaan\nkarkasi eräänä kauniina päivänä. Tähän oli ehkä kuitenkin suurimpana\nsyynä se, että poika harrasti alituista viulunkitkutusta ja että hänen\näskettäin saamansa viulusohlo oli jätetty kotipirtin naulaan. Myöhemmin\ntämä kitkutuksen harrastus johti kuitenkin siihen, että poika sai asua\nkuin kotonaan Kärjellä käydessään Karkussa Maurin talossa saamassa\nkunnollista soitto-opetusta.\n\nTämä kiinteä ahertaminen viulunsoiton oppimisessa osoitti Aatun\nmielestä, että tällä pojalla oli harrastuksia, jotka eivät sopineet\nottopoikasuunnitelmiin. Ne raukesivatkin ja välit selvitettiin\nsiten, että poika sai jatkaa soitto-opintojaan. Pojasta tulikin\nmyöhemmin maakunnan kuuluisin viulunsoittaja, jota ei voinut sijoittaa\ntavallisten maalaispelimannien joukkoon.\n\nTälle Suutaran Taavetille, viulunsoittajalle, papit ajan tavan mukaan\nantoivat myöhemmin ruotsalaisen nimen, Sundgren, joka muka vivahti\nvähän Suutara-nimeen. Ohimennen voi mainita, että tätä Sundgren-nimeä\nkäytti isänsä mukaan näiden kuvauksien kirjoittajakin Suomalaiseen\nteatteriin liittymiseensä eli vuoteen 1888 asti.\n\nMaakunnassa ei tätä soittajaa kuitenkaan mainittu muuna kuin Suutaran\nTaavettina, ja tuo vieraskielinen nimi tuli käytäntöön vasta Taaven\njouduttua tamperelaisten soittajaveljesten tuttavuuteen. Nämä\nsoittotaiteilijat, viisi Scharlinin veljestä, olivat muodostaneet\nensimmäisen aitosuomalaisen pienoisjouhiorkesterin, jota Suutaran\nTaavettikin joskus tilaisuuden sattuessa omalta osaltaan vahvisti.\nHän sai heiltä käytettäväkseen kalliita nuotteja ei ainoastaan\nniihin kauniisiin sävellyksiin, joita he kuusimiehisenä yhtyeenä\nsoittelivat kaupungin suurjuhlissa, vaan hän sai myös uusimpia\nulkolaisia tanssikappaleitten nuotteja. Niiden kauneus ja joustava\nesitys erosi huomattavasti muiden maalaispelimannien soitosta\nja kohotti Suutaran Taavetin pelimannimaineen yli sellaistenkin\nkuuluisuuksien kuin Näppisen Kallen ja Poutalan Jannen, jotka olivat\nparhaat korvakuulopelimannien ja taiteellista opetusta saamattomien\nviuluniekkojen suuresta joukosta.\n\nSopinee tässä yhteydessä vielä mainita tämän kuvauksen kertojan\nvarhaisin, 5—6-vuotiaan pojan muisto tuosta kuuluisasta\npienoisorkesterista.\n\nScharlinin veljekset olivat käymässä isäni luona Kerttulassa eräänä\nharvinaisen tuulettomana ja kirkkaan kuulakkaana kesäisenä iltana.\nMuistan, kuinka nämä vieraat miehet kiipesivät isäni mukana tikkaita\nmyöten talon katolle. Kaikilla oli soittovälineensä mukanaan, ja siellä\nkatolla seisten he alkoivat soittaa. Tämä outous minua vain ihmetytti\nymmärtämättä siitä sen enempää.\n\nVasta koulupoika-aikoinani, kun tätä tapausta muisteltiin, sain kuulla,\nettä soitto oli kuulunut kaikkiin lähikyliin ja tehnyt kuuntelijoihin\nniin ihmeellisen vaikutuksen, että jotkut olivat arvelleet sen kuuluvan\ntaivaasta.\n\n\n\n\nSUURI UUTINEN\n\n\nNäinä Taave-pojan opiskeluvuosina tuntui Aatun arkinen aherrus ja\nyksinäinen olotila yhä tympäisevämmältä ja turhanpäiväisemmältä\nnahjustelemiselta. Hän yritteli joskus kuunnella viulunsoittajan\nlurituksia pitkien iltapuhteitten lyhennykseksi, mutta se oli vain\nhetkellistä apeuden torjumista.\n\nTähän, osaksi sairasteluistakin johtuneeseen synkkään masennuksen\ntilaan sattui onneksi äkillinen, valoa ja iloa tuottava muutos. Aatu\noli saanut tuttaviensa kautta sellaisen ennakkotiedon, että senaatin\nratkaisu kirkkoasiassa tulisi ennen pitkää saamaan myönteisen ja kauan\nodotetun päätöksen. Tämä tieto tuli kuin kirkastus hämärään yöhön,\nja rohkaisi Aatua lujasti luottamaan kirkkonsa ja koulunsa asian\nonnelliseen ratkaisuun.\n\nHän ryhtyi heti, vaikka ei hän vielä ollutkaan saanut virallista\npäätöstä, toteuttamaan yhä kehällä odottelevan ison rakennuksen\nvalmistelemista näihin molempiin tarkoituksiin.\n\nVihdoinkin oli tämä lamauttava odotusaika loppunut ja Aatu oli saanut\ntehtävän, jota hän oli kauan kaivannut ja johon hän sai upottaa\npatoutuneen älynsä ja toimeliaisuutensa lahjat. Nuorekas eloisuus\npalasi vähin erin hänen olemukseensa, kun hän sai näin tuntuvasti\nhuomata, että hänen varhaisempi uurastamisensa ja omaisuuden\nkokoamisensa oli nyt saanut oikean ja kyllin arvokkaan kätköpaikan,\nmistä arvaamattomia aikoja eteenpäin voitaisiin kylvää ympäristöön\nniitä valistuksen siemeniä, joita hänen itse oli ollut niin vaikea\nhankkia.\n\n\n\n\nSIVISTYKSEN KIVIPYYKKI\n\n\nKun kirkkopatronaattia koskevat lupapaperit ja koulun vahvistetut\nsäännöt vihdoinkin syksyllä v. 1847 saapuivat senaatista, oli kirkko jo\nsilloin melkein valmis. Hevoskuorma koulukirjoja ja muita tarpeita oli\nmyöskin jo kesällä tuotu Turusta. Sama pelimannipoika, joka Aatua oli\nkoettanut viihdytellä lurituksillaan, oli tällöin jo 16-vuotias ja oli\ntehnyt matkan toimekkaasti ja Aatun iloksi.\n\nKumpikaan Aatun laitoksista ei kuitenkaan vielä silloin voinut alkaa\ntoimintaansa, sillä kirkosta puuttui pappi ja koulusta opettaja.\n\nViivytys, mikä nyt seurasi papinviran täyttämiseen asti, olikin\ntarpeellinen kirkon ja koulun lopullisen sisustuksen kannalta, sillä\nnämä olivat jääneet odottamaan virallisten lupapapereitten saapumista.\nKoulusalin sisustus oli yksinkertainen ja mutkaton, mutta kun kirkko\noli saanut kaikki kirkolliset oikeudet, oli sillä moninaisemmat\nvaatimuksetkin kuin koululla.\n\nYleissävyltään kirkon sisustus muodostui sentään sangen pian\ntäydelliseksi pienoiskirkoksi saarnatuoleineen, alttareineen,\nlehtereineen ja penkkeineen. Olipa vielä kirkon oikeanpuoleiselle\nsivuseinälle rakennettu erikseen pieni, kahden hengen aitiopenkki\nKärjen talon isäntää ja emäntää varten.\n\nKellotapuli sijoitettiin miespihan portinpieleen, koulusalin\nnurkkauksen vastapuolelle, ja hautausmaa hiekkakohotuksineen ja\nkiviaitoineen vähän kauemmaksi talonpiirin yhteydestä.\n\nKun kirkko oli saanut pappinsa, jonka velvollisuuksiin papillisten\ntoimien ohella kuului koulun johtajan ja opettajan toimi, oli Aatun\nsuurtyö valmis suorittamaan sitä sivistyksen kylvöä, joka hänen\nlahjoittamiensa ja säätämiensä varojen turvin oli nostava oraansa\nnousevan polven sydämiin sekä silloisina että tulevinakin ajanjaksoina.\n\nVertaansa hakeva kivipyykki oli pystytetty suomalaisen\nkansansivistyksen ahtaalla vainiolla varhaisimpana aamunsarastuksen\nhetkenä. Oppia saamaton kansanmies oli rikkaan henkensä hetteistä\nja kirkkaan näkemyksensä kangastuksista luonut ja rakentanut kauas\ntulevaisuuteen viittaavan merkkipaalun. Kansallisen sivistyksen\nuranuurtajain työ oli vasta kuin kiven alta orastamassa silloin,\nkun Aatu pystytti tämän, oman korkealle osoittavan tienviittansa.\nEsimerkillään se omalta vaatimattomalta osaltaan auttaisi ehkä\nliikkeelle vastaisina aikoina ihmeellisiä, kansan uumenissa piileviä\nvoimia.\n\nTällaisiksi Aatu kirkkonsa ja koulunsa rakensi, ja sellaisina ne ovat\nvielä tänä päivänä olemassa ja toimivat yhä edelleen Aatun lahjoitusten\nja säädöksien turvin ison pitäjän syrjäisellä äärellä. Tosin kymmenien\nvuosien kuluttua niiden toiminta pappien palkankorotusten johdosta\nkeskeytyi joiksikin vuosiksi, kunnes valtiovalta ehti näiden laitosten\ntoiminnan uusien olojen mukaisesti järjestää.\n\nKun Aatu katseli täydessä käynnissä ja touhussa olevaa kouluaan,\npehmeni hänen hymynsä leppoisaksi myhäilyksi ja silmiin tuli kostea\nkiilto kuin esikoistaan katselevalle isälle. Hän tunsi sanomatonta\nriemua kuunnellessaan kirkkonsa kellojen soittoa tai papin saarnaa\ntai opetusta koulussa, jota yhtenäisesti ja ilman etsimisvaivaa\nannettiin nuorille oppilaille. Heidän ei tarvinnut sitä haeskella mistä\nmilloinkin, niinkuin hänen oli aikoinaan täytynyt tehdä.\n\nAatu oli ikäänkuin kruunannut vielä tämän kansalle antamansa lahjan\nsillä kauniilla toimenpiteellä, että vähävaraiset ja useissa\ntapauksissa melkein nälkiintyneet oppilaat saivat maksuttomasti joka\naamu kouluun tultuaan mennä talonpuolelle syömään aamiaisensa ja taas\nkoulun loputtua päivällisensä.\n\nTämä lempeämielinen ja isällinen hyväntekeväisyys vasta lopullisesti\nherättikin monen välinpitämättömän henkilön älyämään ja tunnustamaan\nAatun harvinaisen, yhteistä hyvää tarkoittavan uurastuksen ja\nkoulun erinomaisen tarkoituksen. Aatun toimenpide, antaa köyhien\nvanhempien lapsille ilmaisia aterioita, osoitti erinomaista silloisten\nolosuhteitten ymmärtämistä, sillä kouluun tottumaton köyhä kansa oli\nhalukas vasta näiden aterioiden turvin lähettämään lapsensa opinahjon\nliepeelle.\n\nVaikka tämäkin toimenpide johtui ihmisrakkaudesta, kuten Aatun\nmuutkin teot oli siinä myös opetuksen edistämisen tarkoitus. Mitäpä\nnälkiintyneet lapset saisivat aikaan opiskeluissaan. Ei mitään!\nTäten kylvi Aatu nuoriin mieliin iloa, työnhalua ja kiintymystä\nkoulunkäyntiin, joka oli niin peräti outoa, ei ainoastaan lapsille,\nvaan vielä paljon enemmän heidän vanhemmilleen, jotka eivät\naluksi jaksaneet tätä hommaa oikein ymmärtää. Eikä kummakaan,\nsillä elettiinhän ajassa, josta kului vielä kolmekymmentä vuotta\nennenkuin Hämeenkyrön kirkolle saatiin ensimmäinen, kunnan kannattama\nkansanlasten koulu.\n\nNäin Aatu Kärki tuli toimineeksi edelläkävijänä ennen yleistä\nkansanopetusharrastusta, jonka vaikutus alkoi laajemmin ilmetä vasta\nmiespolvea myöhemmin.\n\nOmassa kirkossaan Aatu istui säännöllisesti jokaisessa\njumalanpalveluksessa, tietenkin uskonnollisten harrastustensa tähden,\nmutta myöskin hyvän esimerkin vuoksi. Kun kerran kirkko oli saatu\nyksinäiselle ja eristetylle kulmakunnalle, oli sitä myöskin käytettävä.\nJa auta armias sitä, joka laiskuuden tai välinpitämättömyyden tähden\noli jäänyt pois Jumalansa palveluksesta! Hän sai kuulla Aatulta\n»selvää hopeata», vaikka miten pitkän ajan kuluttua, sillä Aatu muisti\ntarkalleen poissaolleet henkilöt siihen asti, kunnes oli heidät\n»rökittänyt» tai kuullut heidän syynsä.\n\nItse hän kuunteli vakavana ja hartaana saarnan alusta loppuun, veisasi\nvirtensä ja antoi kolehtinsa poistuen kirkosta vasta lähtövirren\nloputtua.\n\n\n\n\nKIRKKOPATRUUNA KOTIOLOISSAAN\n\n\nAatun kotiolot olivat ikäänkuin päässeet lepoon huonotuulisuuden\nvikurtelevista puuskista.\n\nArjet kuluivat leppoisessa tyynessä, ja sunnuntait olivat kuin rauhan\njuhlapäiviä, jolloin hän tavallista iloisempana söi päivällisensä\nyhdessä papin perheen kanssa. Sopivan kelin ja hyvän sään vallitessa\nmuodostuivat nämä sunnuntaipäivälliset usein pitojen tapaisiksi, sillä\npitäjän arvohenkilöt tekivät vieraskäyntinsä Kärjelle kernaimmin\nsunnuntaisin, jolloin kirkossakäynti ja mieluisa vierailu mukavasti\nyhdistyivät. Aatukin piti paljon siitä, että hänen kirkkoaan ja sen\nkirkollisia toimituksia huomioitiin ja pidettiin arvossa. Vieraitten\nsaapuminen sopi muutenkin parhaiten sunnuntaisin, jolloin Aatu ei\nottanut vastaan »pankki»-asiakkaitaan, vaan oli vapaa kaikista\narkihommista. Jos oli huono sää tai kelirikkoaika, jutteli Aatu\npastorin kanssa kirkkoa ja koulua koskevista kysymyksistä sunnuntaisen\niltapuhteen. Paljonhan heillä oli keskustelujen ja päätöksien aiheita.\n\nTyydytys, minkä Aatu tunsi saaneensa suuren työnsä valmistuttua, oli\nkuin ylellinen palkka kirkko- ja koulupuuhan aiheuttamasta vaivasta\nja pingoituksesta. Tämä mieluisa ja lepuuttava tyydytys antoi hänen\nolemukselleen eräänlaisen rauhallisen ja ylimyksellisen leiman, mikä\nerosi hänen entisestä arvokkuudestaan siinä, että se oli nyt tyynempää,\nvaatimattomampaa ja korkeampaa. Hän oli ikäänkuin henkisesti kasvanut\nja sisästäpäin kohonnut sille asteelle, jolle ulkonaiset edellytykset\nolivat hänet ennen asettaneet. Hänen hymyssäänkin entinen pilailu\ntuli esille vain silloin, kun joku rehenteli, kerskaili tai puhui\nmuita tyhmyyksiä tai kun pitäjän pikkuherrasväen kateus liiaksi\nnäyttäytyi. Hänen itseivansa oli loppunut ja katkeruus hävinnyt. Hän\ntunsi tehneensä paljon suurempaa kuin mitä hän nuoruudessaan oli\nuskaltanut toivoa tai edes osannut kuvitellakaan. Hänen tyyni ja\nitsetiedoton ylemmyytensä sopi hyvin siihen arvoon ja kirkkopatruunan\narvonimeen, mitkä hän nyt oli kirkkopatronaatin perustamisesta saanut.\nVilpittömästi häntä kunnioitettiin laajoissa piireissä kotipitäjänsä\nulkopuolellakin — ehkä eniten juuri ulkopuolella, sillä eihän kukaan\nole profeetta omalla maallaan.\n\n\n\n\nARKKIPIISPAN JA SENAATIN KIITOKSET\n\n\nAatun varhaisempi kuuluisuus katovuoden ihmeellisenä torjujana ja\npuutteenalaisten rahallisena avustajana oli jo sellaisenaankin\nherättänyt paljon kateudenkaunaa omassa pitäjässä arvostaan kovin aran\npikkuherrasväen piirissä. Nyt tuo alhainen kauna oli tietysti kasvanut,\nvaikka yleinen arvonanto pakotti sen jossain määrin vielä toistaiseksi\npysyttelemään piilossa. Ehkäpä kuitenkin kerran tulisi aika, jolloin\nse voisi nostaa nokkansa, surista ja pistellä kuin hyttyset karhun\nympärillä. Siten monet ajattelivat ja toivoivat.\n\nAatu aavisti kyllä, että tällaiset ajatukset ja toiveet liikkuivat\netupäässä niiden mielessä, jotka häntä erityisesti liehakoivat ja\nhänelle ketun häntää heiluttivat, mutta ei hän heistä paljoakaan\nvälittänyt. Kuitenkaan hän ei aina voinut kieltää itseltään ja muilta\nsitä nautintoa, minkä hänen pureva ivansa ja suorasukaisuutensa joskus\nvoi tuottaa asianomaisten perinpohjaisessa nolaamisessa.\n\nSuurin piirtein katsoen Aatu nautti kaikessa rauhassa päämääränsä\nsaavuttaneen miehen vakaata iloa ja tehdyn tuottamaa onnea. Ja vihdoin\nhän sai osakseen ikäänkuin kadehtimisen korvaukseksi ja perusteettomien\nsyyttelyjen vastapainoksi erityistä huomiota, kun arkkipiispa\nkäräjillään ilmaisi tyytyväisyytensä ja tunnustuksensa äskettäin\nperustetun Kärjen kirkon ja koulun jalomieliselle perustajalle ja\nlahjoittajalle lausuen hänelle Suomen kirkon ja valistuksen nimessä\nkorkeimmat kiitoksensa. Tämä Suomen kirkon päämiehen oikeamielinen\nja julkinen kiitoslause ei tietysti ollut muuta kuin kohdalleen\nosuva tunnustus yleiseksi hyväksi tähdätystä teosta, eikä sitä\nilkeämielisyyskään ainakaan julkisesti kyennyt muuksi leimaamaan.\n\nToiseksi muuttui asia, kun Aatu kaikkein korkeimmalta taholta\n— piispan aloitteesta ja senaatin tekemästä ehdotuksesta — sai\nvastaanottaa armollisen suosionosoituskirjelmän yhteydessä suuren,\nrinnassa kannettavan kultamitalin. Niin paikallaan kuin tämäkin\nsuosionosoitus oli rahvaan ja oikeatuntoisen sivistyneistön mielestä,\nja niin suurta myötämieltä kuin se näillä tahoilla herättikin, ei\nsama mieliala vallinnut siinä vastustajain leirissä, missä Aatua oli\naina kohdeltu suomalaisena »talonpoikaiskukkona». Mukamas nousukkaana\nja häikäilemättömänä tunkeilijakiipijänä tämä ei pysynyt tarpeeksi\n»siipiään myöten» heidän korkea-arvoisessa seurassaan. He olivat\ntapauksesta hyvin kiihtyneitä ja hermostuivat pahanpäiväisesti siitä,\netteivät ainakaan näin aluksi voineet keksiä muuta ilkeyttä kuin\nleimata Aatun pyrkimykset täydellisiksi etujen tavoitteluiksi. Mitäpä\njaloa aatteellisuutta tuollaisella »talonpoikaismöllillä» voisi olla\nkirkkoa ja kansansivistystä kohtaan! Eipä tietenkään muuta kuin jonkin\nverran »talonpoikaisoveluutta» oman hyödyn pyydystelemisessä.\n\nJoku sunnuntaivieraista kanteli joskus Aatunkin kuuluville näitä\nlörpötyksiä, mutta Aatu ei niitä enää pitänyt edes ivansa arvoisina,\nsillä hän oli tyyten lopettanut ja katkaissut kaiken seurustelunsa\nparjaajiensa kanssa.\n\nJos hän joskus halusi seuraelämän tuomaa virkistystä, oli siihen kyllin\ntilaisuutta kotiseudun ulkopuolella.\n\nKotiseutu olikin hänen mielestään kuin tyyten tyhjentynyt sen jälkeen,\nkun hänen paras ystävänsä ja avustajansa Björkbom oli ajallisen\nmatkansa päämäärän saavuttanut.\n\n\n\n\nPOIKAVIIKARI HERÄÄ\n\n\nAatu oli sekä usein kutsuttu että ilman erikoisia kutsujakin aina\ntervetullut vieras Tampereen arvovaltaisimmissa piireissä. Siellä,\nmissä Hämeenkyrön nurkkakuntaiset pyyteet eivät saaneet jalansijaa,\nvaikuttivat Aatun rehti suorasukaisuus, älykkyys ja huumori\nmiellyttävästi ja puoleensatempaavasti asettaen hänet aina etualalle\npitäjäläistensä keskuudessa.\n\nKun Aatun monivuotinen mielialan ankeus oli nyt päässyt laukeamaan,\nolivat hänen pohjimmaiset luonteenominaisuutensa vähin erin\nruvenneet pyrkimään esille pakonalaisesta pidättyväisyydestä. Hänen\nkaupunkilaisystävänsä pitivät sitä miellyttävänä merkkinä siitä, että\nAatun murjottelukausi oli päättynyt ja seurustelu siten joutunut\ntoverillisempaan vaiheeseen.\n\nTämä Aatu Kärki oli kuin uudelleen syntynyt ja tuli keskusteluissa\nrehdin suorasukaisuuden vireilläpitäjäksi. Aatun sattuva ja pureva\npilailu oli myös joskus piristävänä suolana synnyttäen toisinaan oikean\nihastuksen myrskyn tai nauruhermoja kutkuttavan tilanteen.\n\nUseilla näillä Aatun sutkauksilla on ollut pitkäikäisyyden hermo\nmukanaan. Muudan senaikaista yleistä karkeata puhetapaa leimaava kasku\nsyntyi kerran Tampereella eräissä juhlissa, joissa Aatu sattumalta\nkulki ympäri tanssisalia tarjoillen lystikseen hopeanuppisen\nkeppinsä päähän sijoitetusta nuuskarasiasta kaupungin vallasnaisille\n»nuuskapriisin» ja laskien leppoisaa leikkiään juhlan kaunottarien\nkera, nämä kun mielellään halusivat vähän leperrellä mahtavan\nkirkkopatruunan kanssa ja lähemmin katsella hänen ihmeen suurta\nkultamitaliaan.\n\nTällöin Aatua seurasi itsepintaisesti joku ylämaan kanttori, joka\nhalusi palavasti saada kirkkopatruunalle huomauttaa, että hänelläkin\noli kaksi pientä, hopeista muistorahaa. Aatun seistessä keskellä salia\nnaisten ympäröimänä kanttori vihdoin ryösti puhuttelutilaisuuden ja\niski, kömpelösti kyllä, suoraan aikomaansa asiaan mainiten, että\nhänelläkin on kaksi kunniamitalia, mutta ne ovat kotona. Aatu katsoi\nmiestä tarkemmin ja tunsi hänet hämeenkyröläisen napinaväen tuttavaksi.\n\nAatun vallaton pilailuhalu heräsi heti tätä häiritsevää tunkeilijaa\nkohtaan. Hän loi pilkallisen katseen kanttoriin, löi nuuskarasiansa\nkannen kiinni juuri kun kanttori aikoi ottaa näpillisen ja sanoi\n»poikaviikarin» sävy äänessään: »On sulla, perkuleen rakkari, kaksi\nmunaa, mutta ei sulla mitään muuta ole.» Kääntyi ja meni herrojen\nhuoneeseen.\n\nNaisparvista kuului nauruntyrskyjä ja kikatusta loppumattomiin, ja\ntästä tapauksesta riitti sitten iloa seurapiireissä vielä kymmenien\nvuosien kuluttua, milloin vain tämä juttu kerrottiin.\n\nKerran samanlaisilla juhlilla puhui joku hyvin kehuvan vakuuttavasti\njotakin, mikä ei ollut Aatun mielestä juuri siten. Hän tokaisi kuin\nihmettelynä: »Jopa järki!» Joku joka ei kuullut mitä sanottiin,\nkysyi sitä Aatun puoleen kääntyen, mutta Aatun vikkelä naapuri ehti\nleikillisesti vastaamaan: »Jopa järki, sanoi Kärki.»\n\nKaikki nauroivat, mutta kun nauru loppui, sanoi Aatu rauhallisesti:\n»Niin, siinä oli sen kehumisen sekä järki että kärki.»\n\nMieltymys sukkelan sananheiton osaavaan jatkamiseen oli riemukas, ja\npuhujan ylistelevä asia oli saanut lopullisen tuomionsa.\n\nNämä miellyttävän seurusteluelämän hymyilevät, lyhyet kuukaudet\nkuluivat nopeasti kuin kesäinen utu tuulen hengittäessä ja tilalle\nastui syksyn vakava ajanjakso. Aatun elämänkirjaan oli kohtalo\nkirjoittanut suurtekojen vierelle yksinäisen vaeltajan merkit, jotka\nennustivat kärsimystä ja taistelua. Pysyväinen onni ja ilo olivat\nunohtuneet Aatun elämänkirjasta. Kevyt ja iloinen elämä olivat olleet\nvain hetkellistä onnen kajastusta.\n\nElämän laineitten iltamaininkien aika oli tulossa.\n\n\n\n\nELÄMÄN TILINTEKOA\n\n\nKehnot vuodentulot olivat varsinkin hallanaroilla seuduilla taas\ntuottaneet vaikeuksia eritoten niille pieneläjille, joiden piti maksaa\nAatulle korkoja tai velkainsa lyhennyksiä.\n\nKärjen portinpieleen sidottiin kyllä kuten ennenkin vieraan hevonen\nheti kun edellinen poistui, mutta asiakas ei saapunut reippain mielin\nmaksamaan maksujaan, vaan allapäin kertomaan kyvyttömyyttään.\n\nHerttaisempana kuin koskaan ennen Aatu otti heidät vastaan, kestiten\nja lohdutellen sekä päästäen heidät kotimatkalle keventynein mielin ja\nsuurin luottamuksin paremmasta ajasta, jonka tuloa oli toiveikkaina\nodoteltava.\n\nKeneltäkään Aatu ei vaatinut korkoja eikä lyhennyksiä eikä kenellekään\nkovaa sanaa sanonut. Hänen mielestään oli Jumalan sormi katovuoden\ntullen kohonnut taas koko kansan eteen, kuten se kerran oli kohonnut\nhänen yksityiselle elämäntielleen. Siitä oli jotakin opittava ja\npantava merkille.\n\nNäitä asioita Aatu mietiskeli paljon yksinäisinä hetkinään\nkatsellessaan ikkunastaan kotikylänsä valtavia harjanteita. Ajatukset\nkulkivat usein hänen elämänsä päästä päähän pysähdellen vain silloin,\nkun hän tunsi tehneensä jotakin muille eikä yksin itselleen. Ainoastaan\ntällaiset pysähdyskohdat tuottivat hänelle todellista virkistystä\nja iloa. Niitten tapahtumain pohjalle hän rupesi vähitellen, ajan\nhiljalleen edelleen vieriessä rakentelemaan entistä vakavampaa elämänsä\narviointia.\n\nNämä mietteet viehättivät häntä yhä enemmän, kun hän oli päässyt niin\npitkälle, että alkoi tehdä perinpohjaista karsimistyötä ja työntää\nromukoppaan kaikenlaisia joutavia tapahtumia ja pelkkiä liikeluontoisia\nasioita, kuten kauppoja ja eräitä muita samanarvoisia hommia. Näiden\njoutavuuksien joukosta löysi myöskin tiensä romukoppaan Vammaskosken\nsiltarakennuspuuha, mihin yritykseen hän muun sopivan toiminnan\npuutteessa oli kerran tarttunut. Jonnin joutava homma, joka tuotti\nhänelle suuria tappioita ja jonka työn valtavat luonnonvoimat sittemmin\nmurskasivat. Romukoppaan sellainen urakkateko, kaiken muun hylkytouhun\nmukana.\n\nTällaista joutavaa touhua olikin nähtävästi keräytynyt paljon vilkkaan\ntoiminnan taipaleilla. Näin oli Aatulla mieluisaa karsintatyötä\nmoniksi pitkiksi illoiksi tukan harmaantuessa ja vasta kuuttakymmentä\nkäyville ikävuosille odottamattomien vanhuudenoireiden hiipiessä hänen\nolemuksensa ytimiin.\n\nAatu tunsi elintarmonsa raskaitten uurastusten ja monien koettelemusten\njälkeen suuresti masentuneen. Voimat vähenivät nopeasti, ja\neräänä aamuna hän ei tuntenut itseään levänneeksi eikä hänellä\nenää ollut halua nousta vuoteesta. Elämän päätöskohta näkyi jo\nhäämöttävän silmänkantaman ulottuvilla. Vielä kerran hän tahtoi\najatuksissaan kulkea elämänsä tien alusta alkaen, sillä siinä oli\nmuudan ratkaisematon solmukohta, josta hän ei ollut vielä kertaakaan\ntyydyttävästi selviytynyt. Solmuna olivat nuo lukuisat velalliset,\njoilla oli suuria vaikeuksia, erittäinkin monien katovuosien tuottamien\nhaittojen ja ahdinkojen jälkeen. Vaikeata oli niitä kaikkia muistaa\nyksityiskohtaisesti. Pitäisi ehkä nousta ja eritellä niistä joitakin,\nja sitten tuumia niiden kohtaloa.\n\nAatu nousi vuoteesta ja hapuili piirongin luo, vaikka päätä huimasi ja\nrinnassa tuntui omituista jyskytystä. Asettuivathan ne oireet sentään\nhänen päästyään istumaan »klaffinsa» ääreen.\n\n\n\n\nVAIKEA SOLMU\n\n\nVelkakirjoja tutkittuaan Aatu huomasi ja muistikin, että kaikki\nlainat oli annettu etupäässä vähävaraisille henkilöille. Usean vuoden\nmaksamattomat korot puhuivat siitä seikasta omaa, erheetöntä kieltään.\n\nAatu siirsi kaikki velkakirjat pöydälle. Ladottuaan ne eri kasoihin\nhän asettui keinutuoliin istumaan. Siinä olikin mukava katsella\nEnonselän yli Pinsiön korkean harjanteen lappeella olevaa kylää, tuota\ntaipaleensa alkupäätä, mistä hän oli lähtenyt.\n\nOppimattomana poikasena Aatu oli elämänsä uran alkanut ja koonnut\npaljon kohtalon suomaa omaisuutta. Mutta mitä hän sillä nyt teki? Mitä\nvarten oli kohtalo sen hänelle antanut? Osa omaisuutta oli joutunut\noikeitten ja ylevien asioitten palvelukseen, mutta mitä asioita tulisi\npalvelemaan tämä jäljellä oleva osa?\n\nHänellä ei ollut yhtään sukulaista, joka ei omin voimin tulisi toimeen,\nja jälkeen jäävälle yksinäiselle emännälle täytyi hyvässä kunnossa\nolevan Kärjen talon riittää. Kirkon ja koulun tulevaisuus oli myöskin\nturvattu, vaikka joitakin vähäisiä puutteellisuuksia oli sairauden\nvuoksi jäänyt kohentelematta.\n\nOli oikeastaan väärin, ettei hän ollut tullut näitä pankkiasioin\nennemmin ratkaisseeksi. Ajatellut hän niitä oli, mutta päästyään\ntuohon sekaiseen solmukohtaan oli kaikki jäänyt sikseen. Olisikohan\ntuon solmun avaaminen nyt myöhäistä? Kaikki nuo köyhät ihmiset,\nhänen velallisensa, joutuisivat ties minkälaisen kohtelun alaisiksi,\nkun he kadottaisivat hänen suojelevan kätensä. Sellainen ajatus oli\ntuskallinen. Rasittuneimpien kuormaa pitäisi keventää. Nytpä hän sen\ntosiaankin voisi tehdä. Hän melkein innostui, mutta kun hän katseli\nvelkakirjakasojen paksuutta, epäili hän kykyään oikean valinnan\nosumiseen.\n\n\n\n\nLEIJONA LIIKAHTAA\n\n\nAatu laski herpaantuneen kätensä pöydälle ja mietti. Eihän hänen\nasiansa ollut erotella jyviä akanoista. Täydellä luottamuksella oli\nKaikkivaltiaskin hänelle hyvyyttään jakanut. Erittelytoimeen ei siis\nhänenkään sopinut ryhtyä. Tällainen ihmisarviointi muistuttaisi liiaksi\nsitä vihamiesten parvea, joka elämäniän oli hänen ympärillään surissut\nja ihmisarvoja punninnut.\n\nÄkkiä hänen silmissään välähti. »Poikaviikari» kurkisti silmänurkasta\nja hymy leikki viimeisen kerran valjuilla huulilla. Hän oli keksinyt\njotakin.\n\nKaikkiin hänen parhaimpiinkin tekoihinsa oli isketty nurinkurisuuden\nleima. Aina oli syytetty hänen ajaneen takaa vain omia etujaan. Kaiken\nlisäksi oli huhuttu hänen tappaneen miehen Näsijärven jäällä, ja sitten\nhuudettu hulluksi, kun ei enää muuta keksitty.\n\nMitä etuja he sanoisivat tämän soimatun keinottelijan etsineen, jos\nhän huomaamattomasti ja kenenkään tietämättä lahjoittaisi kaikki nämä\nvelkakirjat asianomaisille takaisin! Hävittäisi ne! Hulluksiko taas\nhuutaisivat?\n\nHymy sammui huulilta ja »poikaviikari» katosi silmänurkasta. Aatu\noli saanut suuren ajatuksen ja rupesi nyt sitä pohtimaan vakavasti\nja yhtä perusteellisesti kuin hänen tapansa aina oli ollut. Koska\nkirkon rakentaminen _kauniille kunnaalle_ oli olosuhteitten pakosta\njäänyt vain pelkäksi unelmaksi, niin olisi syytä tehdä jotain muuta\n— ikäänkuin tuon täyttymättömän unelman lunastimeksi. Aatun katse\nkirkastui. Hän teki päätöksensä. Leijona oli vielä viimeisen kerran\nliikahtanut ja sen kynsi välähtänyt. Aatu oli päättänyt tehdä viimeiset\nlahjoituksensa.\n\n\n\n\nAATUN VIIMEINEN SUURTEKO\n\n\nKolmena päivänä perätysten nähtiin sakean savun silloin tällöin\nnousevan Aatun asuinhuoneiden savupiipusta, ja aina kun tuo savu\nhavaittiin, käytiin ovelle kolkuttamassa ja sairasta puhuttamassa,\nmutta aina kuultiin sama vastaus:\n\n»Antakaa minun olla rauhassa. Kyllä kutsun sitten.»\n\nSuurien kuokkimistöiden aikana levitetty huhu Aatun mielisairaudesta\nalkoi nyt saada tuulta siipiensä alle naapurienkin mielikuvituksessa.\nKuiskailtiin savukiehkuroita katseltaessa, että siellä kirkkopatruuna\nnyt polttaa rahojaan. Nämä arvelut eivät olleetkaan aivan vääriä, ja\njälkeenpäin ne saivat asiallista vahvistustakin. Rahat tosin olivat\njäljellä, mutta sensijaan Aatun laajan lainaustoiminnan velkakirjat\nolivat kaikki kadonneet. Jälkeenjääneitten tärkeitten papereitten\njoukosta ei löydetty ainoatakaan. Ne olivat joutavanpäiväisten paperien\nmukana savuna haihtuneet taivaan tuuliin.\n\nKun Aatu ei enää oveansa lukinnut eikä salaisuuttaan vartioinut,\npäästiin vapaasti käymään sairaan huoneeseen.\n\nAatu makasi kuolinvuoteellaan väsyneenä ja heikkona, eikä hän paljon\nminkäänlaista maallista apua enää kaivannut. Jonkin päivän kuluttua\nAatu jätti tämän maailman yhtä huomiota herättämättömästi kuin oli\ntänne tullutkin.\n\n\n\n\nVAELTAJAN VIIMEINEN TIE\n\n\nYksinäinen vaeltaja oli päässyt lepoon onnellisen päivämatkan\npäätyttyä. Rauhallinen ja lempeä hymyily vain oli hyytynyt\nkylmentyneille huulille.\n\nTämä harvinainen ja omintakeinen kansanmies, suuri lahjoittaja\nja hyväntekijä, haudattiin hänen omien kirkonkellojensa soidessa\nhiljaisesti ja perin vaatimattomasti, ilman pienimpiäkään\njuhlallisuuksia omaan kirkkomaahan tiilistä muurattuun hautakammioon,\njossa hän vapautuneena matalista oloista sai ikuisen leposijansa.\n\nNäin oli tämä, elämän yksinäinen vaeltaja, Kaikkivaltiaan määräämän\nmatkan kulkenut. Hänen armoitettu ja onnellinen osansa oli ollut kirkon\nja koulun rakentaminen sekä niiden toiminnan turvaaminen lahjoitusten\navulla. Tätä ylhää tekoansa hän vielä oli täydentänyt laajakantoisilla\navustuksillansa ja vihoviimeiseksi hyvien tekojensa kukkuraksi\nkuitannut puutteenalaisen väestön velat.\n\nNäiden vertaansa vailla olevien hyvien töiden ansiosta on Aatu Kärjen\nnimen yllä aina hohtava ihailevien muistojen sädekehä, niin kauan kuin\njaloja tekoja ihmisten keskuudessa kunnioitetaan.\n\n\n\n"]