[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWsvaatxqRb68aWgUfDm5rTSV6dmpjxCa5rCnidlOInE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":36,"gutenbergTranslators":37,"gutenbergDownloadCount":39,"aiDescription":40,"preamble":41,"content":42},369,"Joulun-aatto","Dickens, Charles",1812,1870,"369-dickens-charles-joulun-aatto","369__Dickens_Charles__Joulun-aatto",null,"romaani",[],[15,16],"brittilainen","klassikot","fi",1843,1878,22747,140147,false,24026,[25,26,27,28,29,30,31],"Christmas stories","Ghost stories","London (England) -- Fiction","Misers -- Fiction","Poor families -- Fiction","Scrooge, Ebenezer (Fictitious character) -- Fiction","Sick children -- Fiction",[33,34,35],"British Literature","Classics of Literature","Novels","\"Joulun-aatto\" by Charles Dickens is a novella first published in 1843.\n\nThe story follows Ebenezer Scrooge, a miserly old man who despises Christmas and human kindness. On Christmas Eve, he receives visits from the ghost of his former business partner and three spirits representing Christmas Past, Present, and Yet to Come. Through haunting visions of his own life, joyful celebrations, and a grim future, Scrooge confronts the consequences of his selfishness. Can a lifetime of greed be undone in a single night? (This is an automatically generated summary.)",[38],"Churberg, Waldemar",492,"Saituri Ebenezer Scrooge kohtaa jouluyönä kolme henkeä, jotka kuljettavat hänet läpi menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Tarina seuraa vanhan miehen muutosta ja joulun sanoman löytämistä Lontoon talvisessa tunnelmassa.","Charles Dickensin 'Joulun-aatto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 369.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JOULUN-AATTO\n\nKirj.\n\nCharles Dickens\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut [\"A Christmas Carol\"] Valdemar Churberg\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1878.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Marley'n haamu\n   II. Ensimäinen kolmesta hengestä\n  III. Toinen kolmesta hengestä\n   IV. Viimeinen henki\n    V. Loppu\n\n\n\n\nI.\n\nMarley'n haamu.\n\n\nMarley oli kuollut, tästä aloittaaksemme. Siitä ei ole minkäänlaista\nepäilystä. Pappi, notarius, maahanpaniais-toimittaja ja pää-murehtija\nolivat allekirjoittaneet hänen hautaus-todistuksensa. Scrooge\nallekirjoitti sen, ja Scrooge'n nimi oli hyvä pörssissä, mihin hyvänsä\nhän pisti sen.\n\nVanha Marley oli kuollut, kuollut kuin ovi-naula. Huomatkaat! minä en\naio sanoa, että omasta takaa tiedän, mitä ovi-naulassa on erittäin\nkuollutta. Minä olisin itse ehkä pikemmin katsonut ruumiin-arkun naulaa\nkaikkein kuolleimmaksi kappaleeksi myytävästä rauta-tavarasta. Mutta\nesi-isiemme viisaus ilmestyy tässä vertauksessa; eikä minun halvat\nkäteni saa hämmentää sitä, muutoin koko maa on hukassa. Sallikaat minun\nsentähden pontevasti kertoa, että Marley oli kuollut, kuollut kuin\novi-naula.\n\nTiesikö Scrooge, että hän oli kuollut? Arvattavasti. Kuinkas muutoin?\nScrooge ja hän olivat kauppakumppanina, tiesi kuinka monta vuotta.\nScrooge oli hänen ainoa testamentin-suorittajansa, hänen ainoa\nomaisuuden-hoitajansa, hänen ainoa pesän-selvittäjänsä, hänen ainoa\nperillisensä, hänen ainoa ystävänsä ja hänen ainoa murehtijansa. Eikä\nScroogekaan ollut niin kauheasti sortunut tästä surullisesta\ntapauksesta; hän ajoi oivallisesti asioitaan itse hautajais-päivänä ja\nvietti sitä edullisen kaupan tekemällä.\n\nMinä mainitsin Marley'n hautajaisia ja joudun tällä tapaa takaisin\nsiihen kohtaan, josta aloitin. Ei ole minkäänlaista epäilystä, että\nMarley oli kuollut. Tästä tulee tarkoin pitää kiinni, taikka ei lähde\nmitään kummallista siitä kertomuksesta, jonka mielin jutella. Joll'emme\nolisi täydellisesti vakuutetut siitä, että Hamlet'in isä kuoli ennen\nnäytelmän alkua, ei hänen yötinen kävelynsä omilla valleillansa\nitätuulessa oudostuttaisi enemmän, kuin jos mikä muu keski-ikäinen\ngentlemani tahansa äkkiä pimeässä lähtisi ulos johonkin tuuliseen\npaikkaan, -- esimerkiksi Saint Paul'in kirkkomaalle -- varta vasten\nhämmästyttääksensä poikansa heikkoa mieltä.\n\nScrooge ei koskaan pyhjennyt pois vanhan Marley'n nimeä. Tuossa se\nvuosikausia jälestäpäin seisoi vara-aitan oven päällä: Scrooge ja\nMarley. Firma oli tunnettu \"Scrooge ja Marley'n\" nimellä. Semmoiset,\njotka ensi kerran tulivat asioille, nimittivät Scrooge'a milloin\nScrooge'ksi, milloin Marley'ksi, mutta hän vastasi molempiin nimiin. Se\noli hänestä yhtä kaikki.\n\nMutta, oi! hän oli perin armoton mies, tuo Scrooge! kiskova, kiristävä,\nkaappiva, haaliva, ahne, vanha synnin-orja! Kova ja karkea, kuin\nlimsiö, josta ei mikään rauta koskaan ole iskenyt lämmittävää tulta;\nSalakielinen, itseänsä hillitsevä, ja yksinänsä, kuin huuhka. Hänen\nsisällinen kylmyytensä kohmetutti hänen vanhoja kasvonjuonteitansa,\npuri hänen terävää nenäänsä, rypisti hänen poskiansa, kangistutti hänen\nastuntaansa; teki hänen silmänsä punaisiksi, hänen ohuet huulensa\nsinisiksi; ja puhui hänen vinisevässä äänessään. Hallainen härmä peitti\nhänen päänsä, hänen kulmakarvansa ja jouhikkaan leukansa. Hän levitti\nkylmyyttänsä joka paikkaan; mätäkuulla hän jäädytti konttorinsa eikä\njouluna millään lailla sitä lauhduttanut.\n\nUlkonainen kuumuus tai kylmyys vaikutti varsin vähän Scrooge'en. Ei\nmikään kesäinen helle voinut lämmittää, eikä talvinen pakkanen viluttaa\nhäntä. Ei mikään puhaltava tuuli ollut tuikeampi, kuin hän, ei mikään\nlankeava lumi kiihkeämpi putoamaan, ei mikään rankka-sade vaikeampi\ntaivuttaa. Huono sää ei tietänyt, kuinka päästä häneen käsin.\nAnkarimman sateen ja tuiskun ja raekuuron ja lumi-rännän sopi kehua\nvaan yhdessä kohden voittavansa hänet. He olivat usein hyvin\n\"runsaskätisiä\", mutta Scrooge ei ikinä.\n\nEi kukaan koskaan seisauttanut häntä kadulla sanoaksensa iloisella\nkatsannolla: \"rakas Scrooge, kuinka jaksatte? Milloin tulette meitä\ntervehtimään?\" Ei mikään kerjäläinen rukoillut häneltä vähintäkään\napua, ei mikään lapsi kysynyt häneltä, paljonko kello oli, ei mikään\nmies eikä vaimo tiedustellut häneltä kertaakaan koko hänen elämässään\ntietä sinne taikka sinne. Jopa sokeitten koiratkin näyttivät tuntevan\nhänet; ja kun näkivät hänen lähestyvän, taluttivat isäntänsä\nportin-majaan tai pihaan; ja sitten huiskuttivat häntäänsä, niinkuin\nsanoaksensa: \"parempi on, sokea isäntä! olla silmätön, kuin\npahasilmäinen.\"\n\nMutta mitäpä Scrooge siitä huoli! Juuri tätä hän tahtoikin. Kun sai\npujotella eteenpäin elämän väki-rikkailla teillä ja torjua luotansa\nkaikki inhimillinen hellyys, oli se, niinkuin tuttavat sanoivat, oikea\nherkku Scrooge'lle.\n\nKerta -- se oli kaikista vuoden hyvistä päivistä joulun-aatto -- istui\nvanha Scrooge työskennellen konttorissansa. Oli kylmä, valju, äkeä\nilma, ja lisäksi sumuinen; hänen sopi kuulla, kuinka ihmiset ulkona\npihalla puhkuen astuivat edestakaisin, huhtoivat käsiänsä ristiin ja\ntömistivät jalkojansa kivitykseen, niitä lämmittääkseen. Kaupungin\nkellot olivat vast'ikään lyöneet kolme, mutta kuitenkin oli jo aivan\npimeä -- ei ollut koko päivänä ollut valoisa -- ja kynttilät hohtivat\nläheisten konttorien akkunoista, niinkuin punaiset pilkut kaleassa,\nruskeassa ilmassa. Sumu virtaili sisään jokaisesta raosta ja avaimen\nreiästä ja oli niin paljua ulkona, että, vaikka piha oli mitä\nkapeimpia, vastapäiset rakennukset vaan haimensivat niinkuin aaveet.\nKun näki mustanharmaan pilven laskeuvan alas ja peittävän kaikki, olisi\npian luullut, että luonto asui aivan likellä ja keitti paraikaa juomaa\nsuurissa määrin.\n\nScrooge piti konttorinsa ovea auki, voidaksensa silmäillä\nkonttoristiansa, joka kauhean pienessä kopissa, jonkunlaisessa\nvesi-säiliössä, kopioitsi kirjeitä. Scrooge'lla oli pesässään varsin\nvähäinen valkea, mutta konttoristin valkea oli niin monta vertaa\nvähempi, että se näytti vaan yhdeltä hehkuvalta hiileltä. Eikä hänen\nkäynyt sitä lisääminen, sillä Scrooge piti hiili-laatikon omassa\nhuoneessansa; ja heti kuin konttoristi tuli sisään, lapio kädessään,\nennusti isäntä, että heidän oli tarpeellinen erota. Sen vuoksi\nkonttoristi puki päällensä valkoisen kaulahuivinsa ja koetti lämmittää\nitseänsä kynttilän avulla; jossa yrityksessä hän ei kuitenkaan\nonnistunut, kosk'ei hän ollut erittäin hyvällä luulolla varustettu.\n\n\"Iloista joulua, eno! Jumala varjelkoon teitä!\" huusi iloinen ääni. Se\noli Scrooge'n sisarenpojan ääni; hän ilmestyi niin äkkiä, että tämä oli\nensimäinen ilmoitus hänen tulostaan.\n\n\"Pah!\" lausui Scrooge, \"joutavia!\"\n\nHän oli niin varistunut nopeasta astunnastaan sumussa ja pakkasessa,\ntämä Scrooge'n sisarenpoika, että hän kokonaan hohti; hänen kasvonsa\nolivat punaiset ja kauniit, hänen silmänsä säkenöivät ja hänen henkensä\nnäkyi.\n\n\"Jouluko joutavia, eno!\" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. \"Ette suinkaan\nsitä tarkoita?\"\n\n\"Tarkoitan kyllä\", sanoi Scrooge. \"Iloista joulua! Mikä oikeus sinun on\nolla iloinen? Mikä syy sinun on olla iloinen? Olethan sinä köyhä\nkylläksi?\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasi sisarenpoika hilpeästi. \"Mikä oikeus teidän on\nolla nurpea? Mikä syy teidän on olla yrmeä? Olettehan rikas kylläksi.\"\n\nScrooge, jolla ei heti ollut mitään parempaa vastausta valmiina, sanoi\ntaas: \"pah!\" ja lisäsi sitten: \"joutavia.\"\n\n\"Älkäät olko pahoillanne, eno!\" lausui sisarenpoika.\n\n\"Mitä muuta minun sopii olla\", vastasi eno, \"kun elän tämmöisessä\nnarrien maailmassa? Iloista joulua! Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä\njoulun-aika on sinulle muuta, kuin semmoinen aika, jolloin maksat\nrätinkejä ilman rahaa; semmoinen aika, jolloin huomaat itsesi vuotta\nvanhemmaksi, mutta ei tuntiakaan rikkaammaksi; semmoinen aika, jolloin\nlasket vajauksen kirjoissasi ja niissä kaikkialla vuoden umpeen näet\ntyhjän lomapaikan edessäsi? Jos minä saisin tehdä tahtoni\", arveli\nScrooge närkästyksissään, \"niin jokainen hupsu, joka juoksee ympäri\n'iloista joulua' jätkyttäen, keitettäisiin oman pudding'insa kanssa ja\nhaudattaisiin, rautatammen puikko sydämessään. Niin tehtäisiin.\"\n\n\"Eno!\" rukoili sisarenpoika.\n\n\"Sisarenpoika!\" vastasi eno tylysti, \"vietä sinä joulua sinun\ntavallasi, mutta anna minun viettää sitä omalla tavallani.\"\n\n\"Viettää sitä!\" kertoi Scrooge'n sisarenpoika. \"Mutta te ette ollenkaan\nvietä sitä.\"\n\n\"Salli minun siis olla sitä viettämättä\", arveli Scrooge. \"Olkoon\nsinulla paljon hyvää siitä! Sinulla on aina ollut paljon hyvää siitä!\"\n\n\"Kyllä monta asiaa löytyy, joista minulla on ollut hyvää, vaikkei juuri\nerittäin hyötyä\", vastasi sisarenpoika. \"Joulu muun muassa. Mutta\nsikseen jätettynä se kunnioitus, joka kuuluu sen pyhään nimeen ja\nalkuperään, jos mikään asia, joka kuuluu siihen, sopii sikseen jättää,\nolen minä aina katsonut joulun-aikaa, kun se on tullut, hyväksi ajaksi;\nlempeäksi, anteeksi-antavaksi, armeliaaksi, hupaiseksi ajaksi; ainoaksi\najaksi, minkä minä tiedän vuoden pitkässä kalenterissa, jona miehet\nja vaimot niinkuin suostumuksesta avaavat suljetut sydämensä ja\najattelevat alhaisempiansa matkakumppaneiksi hautaa kohden eikä aivan\ntoisenlaisiksi ja toisaalle pyrkiviksi olennoiksi. Ja sentähden, eno,\nvaikkei se koskaan ole pannut hituakaan kultaa tai hopeaa plakkariini,\nuskon minä, että siitä on _ollut_ hyvää minulla ja on vastakin _oleva_;\nja minä sanon: Jumala siunatkoon sitä!\"\n\nKonttoristi vesi-säiliössä osoitti tapaturmasta mieltymystään, mutta\nhuomasi kohta, kuinka sopimattomasti hän oli menetellyt, kohensi\nvalkeata ja sammutti ijäksi viimeisenkin heikon kipinän.\n\n\"Hiiskukaat vielä sana\", lausui Scrooge, \"ja te pääsette virastanne\njoulua viettämään! Olethan sinä aika puhuja\", lisäsi hän, kääntyen\nsisarenpoikaansa. \"Kumma, ett'et koe parlamentiin.\"\n\n\"Älkäät suuttuko, eno. No! Syökäät huomenna päivällistä meidän\nkanssamme.\"\n\nScrooge vastasi, että hänen teki mieli nähdä sisarenpoikaansa -- niin,\nsen hän todella sanoi. Ei siinä kyllä; hän lisäsi: vasta hänen\nviimeisellä hetkellänsä.\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi Scrooge'n sisarenpoika. \"Miksi?\"\n\n\"Miksi menit naimisiin?\" arveli Scrooge.\n\n\"Sentähden, että rakastuin.\"\n\n\"Sentähden, että rakastuit!\" mutisi Scrooge, niinkuin se olisi ollut\nainoa asia maailmassa, joka oli vielä enemmän naurettava, kuin iloinen\njoulu. \"Hyvästi!\"\n\n\"Ei, eno, mutta ettehän te ennen naimistanikaan koskaan käyneet\nluonani. Miksi sanotte sitä syyksi, ett'ette nyt tule?\"\n\n\"Hyvästi!\" vastasi Scrooge.\n\n\"Minä en tarvitse mitään teiltä; minä en pyydä mitään teiltä; miks'emme\nsaa olla ystävät?\"\n\n\"Hyvästi!\" vastasi Scrooge.\n\n\"Minua pahoittaa sydämestäni, että olette niin taipumaton. Meillä ei\nole milloinkaan keskenämme ollut mitään riitaa. Mutta minä ehdottelin\nvaan tätä joulun kunniaksi ja aion pysyä joulu-tuulellani viimeisiin\nasti. Siis, iloista joulua, eno!\"\n\n\"Hyvästi!\" vastasi Scrooge.\n\n\"Ja onnellista uutta vuotta!\"\n\n\"Hyvästi!\" vastasi Scrooge.\n\nTästä huolimatta lähti hänen sisarenpoikansa huoneesta ilman mitään\näkäistä sanaa. Hän seisahtui ulko-oven eteen, toivottaaksensa iloista\njoulua konttoristille, joka viluissansakin oli lämpimämpi, kuin\nScrooge; sillä hän vastasi siihen sydämellisesti.\n\n\"Vai niin, siinä on toinen hyvä\", jupisi Scrooge, joka salaisesti oli\nkuunnellut häntä: \"konttoristini, jolla on viisitoista shillingiä\nviikkoonsa, vaimo ja lapset, hänkin puhuu iloisesta joulusta. Paras on\nmennä Bedlam'iin.\" [Hulluinhuone Londonissa.]\n\nKonttoristi houru, Scrooge'n tapaan puhuaksemme, oli, samalla kuin hän\npäästi ulos Scrooge'n sisarenpojan, laskenut kaksi muuta henkilöä\nsisään. He olivat komeita gentlemaneja, hauskat katsella, ja seisoivat\nnyt, hattu kädessään, Scrooge'n konttorissa. Molemmilla oli muutamia\nkirjoja ja papereita muassaan. He kumarsivat häntä.\n\n\"Scrooge ja Marley, luullakseni\", sanoi toinen gentlemaneista,\nlistaansa katsahtaen. \"Onko minun kunnia puhutella Mr. Scrooge'a vai\nMr. Marley'ta?\"\n\n\"Mr. Marley on ollut kuolleena seitsemän vuotta\", vastasi Scrooge. \"Hän\nkuoli juuri tänä iltana seitsemän vuotta takaperin.\"\n\n\"Me emme epäile, että hänen jälkeenjäänyt kumppaninsa silloin edustaa\nhänen anteliaisuuttansa\", lausui gentlemani, näyttäen valtuuskirjaansa.\n\nEdustipa kyllä; sillä he olivat olleet kaksi samanlaista sielua.\nTähdelliseen \"anteliaisuuden\" sanaan rypisti Scrooge otsaansa, pudisti\npäätänsä ja ojensi hänelle valtuuskirjan takaisin.\n\n\"Tähän juhlalliseen vuoden-aikaan, Mr. Scrooge\", arveli gentlemani,\ntarttuen kynään, \"on erittäin suotavaa, että hankimme vähän apua\nköyhille ja turvattomille, jotka nykyään kärsivät kovasti. Monelta\ntuhannelta puuttuu, mitä välttämättömästi tarvitsevat. Sadoilla\ntuhansilla ei ole halvimman elannon ehtoja.\"\n\n\"Eikö vankihuoneita löydy?\" kysyi Scrooge.\n\n\"Yltäkyllin\", vastasi gentlemani, laskien kynän jälleen kädestään.\n\n\"Entä vaivaishuoneet?\" jatkoi Scrooge. \"Vieläkö ne ovat toimessa?\"\n\n\"Kyllä. Kuitenkin\", vastasi gentlemani, \"minä kernaammin tahtoisin,\netteivät ole.\"\n\n\"Totta polkumylly ja köyhäinlaki ovat täydessä voimassa?\" kysyi\nScrooge.\n\n\"Molemmilla on kyllin työtä, Sir.\"\n\n\"Sen johdosta, mitä ensin sanoitte, pelkäsin minä, että ne jostakin\nsyystä olivat seisahtuneet hyödyllisessä vaikutuksessaan\", lausui\nScrooge. \"Hyvin hauskaa, ett'ei niin ole laita.\"\n\n\"Me luulemme, että nämät laitokset peräti niukalta tarjoavat\nkristillistä ruumiin ja sielun virvoitusta tarvitsevaisten suurelle\njoukolle\", vastasi gentlemani, \"ja olemme muutamat yhtyneet kokoomaan\nrahoja, ostaaksemme köyhille hiukan ruokaa ja juomaa sekä poltoksia. Me\nvalitsemme tämän ajan, koska se on kaikista ajoista semmoinen, jona\npuute katkerasti tunnetaan ja rikkaus riemuitsee. Paljonko saan\nkirjoittaa teidän puolestanne?\"\n\n\"Ei mitään!\" vastasi Scrooge.\n\n\"Tahdotteko, ettei nimeänne ilmoiteta?\"\n\n\"Minä tahdon olla rauhassa\", arveli Scrooge. \"Koska kysytte minulta,\nmitä tahdon, gentlemanit, on tässä vastaukseni. Minä en huvittele itse\njoulun-aikana eikä minulla ole varoja kustantaa huvituksia\nlaiskureille. Minä kannatan puolestani niitä laitoksia, joita äsken\nmainitsin -- ne maksavat kylläksi; ja menkööt ne, joitten on\ntoimeentulo täpärällä, niihin.\"\n\n\"Moni ei jaksa mennä niihin; ja moni kuolisi ennemmin.\"\n\n\"Jos ennemmin kuolisivat\", lausui Scrooge, \"tekisivät he viisaasti\nsiinä ja vähentäisivät liika-väestöä. Paitsi sitä -- suokaat minulle\nanteeksi -- minä en tunne noita asioita.\"\n\n\"Mutta teidän olisi helppo oppia tuntemaan niitä\", muistutti\ngentlemani.\n\n\"Se ei kuulu minun virkaani\", vastasi Scrooge. \"Siinä on kyllä, kun\nymmärtää omat asiansa eikä sekaannu muitten ihmisten tehtäviin. Minun\naikani menee kokonaan omiin askareisini. Hyvästi!\"\n\nSelvästi nähden, ettei maksanut vaivaa jatkaa, lähtivät gentlemanit\npois. Scrooge palasi työhönsä paremmalla ajatuksella itsestänsä ja\ntavallista iloisempana.\n\nTällä välin sumu ja pimeys enenivät niin, että ihmisiä käveli kaduilla,\nliehuvat piki-soitot kädessään, tarjoutuen astumaan vaunujen hevosten\nedessä ja taluttamaan niitä. Ikivanha kirkontorni, jonka käreä, vanha\nkello göthiläisestä muurin-akkunasta aina viekkaasti tirkisteli alas\nScrooge'n puoleen, kävi väsymättömäksi ja löi tunnit ja neljännekset\npilvissä, väreillen jälestäpäin, niinkuin sen hampaat olisivat\nhelisseet jäätyneessä päässä tuolla ylhäällä. Pakkanen kiihtyi.\nPääkadun kulmassa laittivat muutamat työmiehet kaasu-putkia ja olivat\nsytyttäneet ison valkean hiilipannuun, jonka ympärillä joukko ryysyisiä\nmiehiä ja poikia oli koossa, lämmittäen käsiänsä ja ihastuksesta\nvilkuttaen silmiänsä liekin edessä. Vesi, joka oli vuotanut käyttämättä\njääneestä pumpusta, hyytyi yhtäkkiä ja muuttui kolkoksi jääksi. Puotien\nakkunoissa rautatammen oksat ja marjat rapisivat lamppujen kuumuudesta,\nja näistä lähtevä valo punasi ohitse kulkevien vaaleat kasvot.\nLinnun- ja kryytikauppiaitten toimet kävivät iloiseksi leikiksi,\nloistavaksi juhlanäytökseksi, jotta oli melkein mahdoton uskoa, että\ntässä vallitsi niin ikävät peri-ajakukset, kuin osto ja myynti. Lord\nMayori antoi vanhassa Mansion House'ssaan käskyn viidellekymmenelle\nkolillensa ja juomanlaskiallensa pitää joulua, niinkuin Lord Mayorin\nperhekunnalle sopi; ja myöskin pikku räätäli, jonka hän oli edellisenä\nmaanantaina sakoittanut viiteen shillingiin, koska hän oli ollut\npäihtynyt ja verenhimoinen kaduilla, liikutti huomispäivän\npudding'iansa vinttikamarissansa, sillä välin kuin hänen laiha\nvaimonsa, lapsi sylissään, lähti biffiä ostamaan.\n\nSumua vielä enemmän, ja kylmää! Haikea, kipakka, tuima pakkanen. Jos\nhyvä Pyhä Dunstan olisi nipistänyt pahan hengen nenää tämmöisellä\nilmalla eikä käyttänyt tavallisia aseitansa, olisi mar tämä oikein\nlujasti parkumat. Vähäinen poika, jonka pikkuista, nuorta nenää\nnälkäinen pakkanen oli kalvanut ja pureskellut, niinkuin koirat\nkalvavat luita, notkistui alas Scrooge'n avaimen reikään ilahuttaaksensa\nhäntä joululaululla, mutta kun ensimäiset sävelet kuuluivat:\n\n    \"Jumala teitä siunatkoon!\n    Huolenne kaikki poistakoon!\"\n\ntarttui Scrooge semmoisella kiivaudella linjaaliinsa, että laulaja\npakeni peloissaan, jättäen avaimen reiän sumun ja Scrooge'en vielä\nenemmän vivahtavan pakkasen haltuun.\n\nVihdoin se hetki tuli, jolloin oli tapa sulkea konttori.\nVastenmielisesti astui Scrooge alas tuoliltansa ja päästi sillä tapaa\nääneti vesi-säiliössä odottavan konttoristin hänen työstään. Tämä\nsammutti heti kynttilänsä ja pani hattunsa päähän.\n\n\"Te jäätte kai pois koko huomispäiväksi, vai kuinka?\" lausui Scrooge.\n\n\"Jos lienee soveliasta.\"\n\n\"Se ei ole soveliasta\", vastasi Scrooge, \"eikä se ole rehellisesti\ntehty. Jos minä tämän vuoksi pidättäisin teiltä puolen kruunua,\narvelisitte, että minä kohtelen teitä varsin pahasti; siitä olen\nvarma.\"\n\nKonttoristi hymyili heikosti.\n\n\"Mutta\", sanoi Scrooge, \"te ette mielestänne kohtele minua pahasti, kun\nmaksan päivä-palkan, vaikkei mitään työtä tehdä.\"\n\nKonttoristi muistutti, että se tapahtui vaan kerran vuoteensa.\n\n\"Viheliäinen puollustus, kun käy joka viideskolmatta joulukuuta\nvarkaissa toisen taskussa!\" vastasi Scrooge, pannen päällystakkiansa\nnappiin leukaan asti. \"Mutta luultavasti teidän täytyy saada olla\npoissa koko päivä. Olkaat täällä sitä varhemmin ylihuomenna.\"\n\nKonttoristi lupasi tulla; ja Scrooge lähti muristen ulos. Konttori oli\nkiinni silmänräpäyksessä, ja konttoristi, jonka valkoisen kaulahuivin\npitkät päät lerkkuivat liivin alta (sillä hän ei voinut kerskata\nmistään päällystakista), laski joulun kunniaksi kaksikymmentä kertaa\nyhtä Cornhill'in jää-luisua suuren poika-liudan perässä ja riensi\nsitten täysin koivin kotiin Camden Town'iin sokkoa käymään.\n\nScrooge söi ikävän ateriansa tavallisessa ikävässä ravintolassaan,\nluki kaikki sanomalehdet, kulutti loppupuolen iltaa kassakirjaansa\nsilmäilemällä ja meni sitten kotiin levolle. Hän asui\nkumppani-vainajansa hnoneissa. Näitä oli kolkko jakso matalassa\nrakennuksessa sisäpuolella pihaa. Rakennuksella näytti olevan niin vähän\ntekemistä siinä paikassa, jossa se oli, että helposti luuli sen juosneen\nsinne, kun se oli nuori ja kävi lymyä muitten rakennusten kanssa, eikä\nosanneen ulos enään. Se oli nyt hyvin vanha ja autio, sillä ei kukaan\nmuu, paitsi Scrooge, asunut siinä, ja toiset suojat olivat kaikki\nhyyrätyt konttoreiksi. Piha oli niin pimeä, että Scrooge'nkin, joka\ntiesi jokaisen kiven siinä, täytyi käydä koperoiten. Sumua ja härmää\nriippui niin paksulta mustan, vanhan portin ympärillä, että näytti\nsiltä, kuin ilman haltiahenki olisi istunut murheellisena kynnyksellä.\n\nNyt tiedetään aivan varmaan, ettei oven kolkuttimessa ollut mitään\nmerkillistä, paitsi että se oli hyvin iso. Se myöskin tiedetään aivan\nvarmaan, että Scrooge oli nähnyt sen aamut illat niin kauan, kuin hän\noli täällä asunut; sekä että Scrooge'lla oli yhtä vähän sitä tavaraa,\njota nimitetään mielenkuvitukseksi, kuin kenelläkään Londonin Cityssä,\ntähän luettuna -- joka on rohkea väite -- maistrati, raatimiehet ja\nammattikunnat. Muistakaamme myös, ettei Scrooge ollut yhtäkään\najatellut Marley'tä sillä asti, kuin hän viimein tänä iltana mainitsi\njo seitsemän vuotta kuollutta kumppaniansa. Ja selittäköön sitten, ken\npystyy, mistä se tuli, että kolkutin Scrooge'n silmissä, kun hän pisti\navaimen suulle, näytti Marley'n kasvoilta eikä kolkuttimelta, vaikk'ei\nsiinä ollut mitään muutosta tapahtunut.\n\nMarley'n kasvot. Ne eivät olleet piki-mustassa varjossa, niinkuin muut\nesineet pihalla, vaan loistivat kammottavasti, niinkuin mädäntynyt\nhummeri pimeässä kellarissa. Ne eivät olleet suuttuneen- eikä\njulman-näköiset, vaan katselivat Scrooge'a, niinkuin Marley'n oli tapa\nkatsoa: aaveentapaiset silmälasit sysättyinä ylöspäin aaveentapaiselle\notsalle. Hiukset seisoivat kummallisella tavalla pystyssä, niinkuin\ntuulen taikka kuuman ilman vaikutuksesta; ja vaikka silmät olivat aivan\nauki, eivät ne liikkuneet ollenkaan. Tämä ynnä vaalean-harmaa väri teki\nkasvot kauhistaviksi; mutta tämä kauhistava luonto ei näyttänyt asuvan\nitse kasvoissa taikka lähtevän niistä, vaan pikemmin tulevan ulkoapäin.\n\nKun Scrooge tarkoin katseli tätä ilmiötä, muuttui se kolkuttimeksi\njälleen.\n\nJos sanoisi, ettei hän säpsähtänyt taikka ettei hänen verensä\nliikahtanut hirveästä tunteesta, joka oli sitte outo lapsuudesta\nsaakka, puhuisi valhetta. Mutta hän tarttui avaimeen, josta hän oli\nhellittänyt, väänsi sitä rohkeasti, astui sisään ja sytytti\nkynttilänsä.\n\nKuitenkin hän epätietoisena pysähtyi hetkeksi, ennenkuin hän sulki oven;\nhän kurkisti ensin varovaisesti sen taa, niinkuin hän olisi puoleksi\npelännyt, että hän saisi nähdä Marley'n kankipalmikon pistäyvän sisään\neteishuoneesen. Mutta ovessa ei ollut mitään, paitsi ruuvit ja\nruuvinmutterit, joilla kolkutin oli kiinnitetty. Hän sanoi sen vuoksi:\n\"hullutuksia!\" ja veti sen kovasti kiinni.\n\nKaikku kuului koko rakennuksessa, niinkuin ukkosen jyräys. Jokaisella\nhuoneella ylhäällä ja jokaisella tynnyrillä viinikauppiaan kellareissa\nalhaalla näytti olevan oma erityinen, monikertainen kaikkunsa. Scrooge\nei ollut se mies, joka kaikkuja hämmästyi. Hän telkitsi oven, meni\neteishuoneen poikki ja sitten portaita ylöspäin, vieläpä hätäilemättä,\nkorjaten kynttiläänsä matkallaan.\n\nTeidän sopii umpi-arvolta sanoa, että voi ajaa kuuden-vedettäviä\nvaunuja vanhan-aikuisista hyvistä portaista ylös taikka pahoista\nuuden-aikuisista, lainmukaisista; mutta minä aion sanoa, että olisitte\nsaaneet kokonaiset ruumiinvaunut näistä portaista ylös, vieläpä sivu\nedellä, että aisan poikkipuu olisi ollut seinään päin ja vaunujen ovi\nkäsipuita kohden; jopa olisitte vähällä vaivalla saaneet. Siksi olivat\nportaat kyllin leveät, olisipa vielä tilaakin jäänyt; joka kenties oli\nsyy, minkä vuoksi Scrooge luuli näkevänsä ruumiinvaunujen liikkuvan\nedessään pimeässä. Ei edes kymmenkunta kaasulamppua kadun puolelta\nolisi tarpeeksi valaissut porraskäytävää, että on helppo päättää,\nkuinka pimeä siinä oli Scrooge'n talikynttilällä.\n\nYlös Scrooge meni eikä huolinut tästä yhtään. Pimeys ei maksa paljon,\nja se oli Scrooge'n mieleen. Mutta ennenkuin hän sulki raskaan ovensa,\nkävi hän kaikki huoneensa, katsoaksensa, oliko kaikki oikealla\nkannalla. Hän muisti juuri sen verran noita kasvoja, että hän halusi\ntehdä sitä.\n\nArkihuone, makuuhuone, sälyhuone. Ne olivat kaikki niinkuin niitten\npiti olla. Ei ketään pöydän alla, ei ketään sohvan alla; vähäinen\nvalkea kaminissa; lusikka ja malja valmiina; ja pikkuinen kauraliemen\nkastrulli (Scrooge'lla oli nuhaa) liedellä. Ei ketään sängyn alla;\nei ketään kylkikamarissa; ei ketään hänen yö-nutussaan, joka\nepäillyttävällä tavalla riippui seinässä. Sälyhuone entisellänsä. Vanha\npesän-varjostin, pari vanhoja kenkiä, kaksi kalakoria, kolmijalkainen\npesu-rakennus, ja hiilihanko.\n\nAivan tyytyväisenä sulki hän ovensa ja lukitsi sen, lukitsi kahdesti,\njoka ei ollut hänen tapansa. Näin nyt turvissa äkillisiltä vierailta\nriisui hän kaulahuivinsa, pani ylleen yö-nuttunsa, tohvelit jalkaansa\nja yö-lakin päähän, ja istui alas valkean eteen syödäksensä\nkauralientään.\n\nHänen tulennoksensa oli todella sangen vähäinen; varsin mitätön\ntämmöisenä ankaran kylmänä yönä. Hänen täytyi istua aivan likellä sitä\nja kallistua sen yli, ennenkuin hän tunsi vähintäkään lämmintä tuosta\npivollisesta hiilistä. Takka oli vanhan-aikuinen. Joku hollantilainen\nkauppias oli kauan aikaa sitten rakentanut sen ja panettanut sen\neriskummaisilla, hollantilaisilla tiilillä, jotka kuvailivat raamatun\ntapauksia. Siinä nähtiin Kainit ja Abelit, faraon tyttäret, Saban\nkuningattaret, taivaallisia sanansaattajia ilmassa, ja niitten alla\npilvet kuin höyhenvuoteet, Abrahamit, Belsazarit, apostoleita, jotka\nlähtivät merelle hollantilaisissa voi-purtiloissa, sadottain kuvia,\njotka olisivat voineet vetää hänen ajatuksensa puoleensa; vaan\nkuitenkin seitsemän vuotta takaperin kuolleen Marley'n kasvot\nilmestyivät ja nielaisivat, niinkuin muinoin profeetan sauva, kaikki\nmuut kuvat. Jos jokainen sileä tiili olisi ollut tyhjä ensiksi ja\nsitten hänen ajatustensa eri katkelmista kyennyt luomaan jotakin kuvaa\npinnallensa, olisi niistä jokaisesta vanhan Marley'n pää irvistellyt.\n\n\"Joutavia!\" sanoi Scrooge; ja astui poikki huoneen. Muutamia kertoja\nedestakaisin käveltyään, istui hän taas. Kun hän nojasi päätänsä\ntaappäin tuolissansa, sattuivat hänen silmänsä vanhaan, ennen\nkäytettyyn kelloon, joka riippui huoneessa ja kävi jotakin nyt\nunhotettua tarkoitusta varten erääsen kammioon rakennuksen ylimmäiseen\nkerrokseen. Suureksi ihmeekseen ja oudolla, käsittämättömällä pelolla\nnäki hän, että tämä kello rupesi heilumaan. Se heilui niin hiljaa\nalusta, että tuskin mitään ääntä kuului; mutta ennen pitkää se soi\nlujasti ja samaten kaikki muut kellot talossa.\n\nTätä lienee kestänyt puolen minutia taikka minutin verran, mutta se\ntuntui kokonaiselta tunnilta. Kellot lakkasivat, niinkuin olivat\nalkaneetkin, samalla haavaa. Tämän perästä kuului jonkunlainen kolina\nsyvältä alhaalta, niinkuin joku olisi vetänyt raskaita kahleita\ntynnyrien yli viinikellarissa. Scrooge muisti silloin kuulleensa, että\naaveet semmoisissa taloissa, joissa kummittelee, sanotaan laahaavan\nkahleita perässään.\n\nKellarin-ovi lensi kumahtaen auki, ja sitten hän kuuli kolinan paljoa\nselvemmin ensi kerroksen lattioilta; tuosta kuinka se tuli portaita\nylös ja lähestyi suoraan hänen oveansa.\n\n\"Ei sittenkään muuta kuin joutavia!\" lausui Scrooge. \"Minä en tahdo\nuskoa sitä.\"\n\nHänen muotonsa muuttui kuitenkin, kun se pysähtymättä tuli jykeän oven\nkautta ja astui huoneesen hänen silmiensä eteen. Kun se tuli sisään,\nlehahti sammuva liekki ylös, ikäänkuin se olisi huutanut: \"minä tunnen\ntuon! Marley'n haamu!\" ja vaipui taas alas.\n\nSamat kasvot: ihan samat. Marley ja hänen kankipalmikkonsa, hänen\ntavallinen liivinsä, kapeat housunsa ja saappaansa; saapasten tupsut\npystyssä, niinkuin hänen palmikkonsakin, hänen takkinsa liepeet ja\nhiuksensa. Kahleet, joita hän veti perässään, olivat vyötetyt hänen\nuumillensa. Ne olivat pitkät ja kiemuroitsivat hänen ympärillänsä,\nniinkuin häntä; ja ne olivat tehdyt, (sillä Scrooge katseli niitä\nlikeltä), rahalaatikoista, avaimista, esilukoista, konttori-kirjoista,\nasiapapereista ja raskaista teräskukkaroista. Hänen ruumiinsa oli\nläpinähtävä, niin että Scrooge, kun hän tarkasteli häntä, näki hänen\nliivinsä läpi molemmat napit takin selässä.\n\nScrooge oli usein kuullut sanottavan, ettei Marley'lla ollut mitään\nsisällyksiä, mutta hän ei ollut koskaan uskonut sitä, ennenkuin nyt.\n\nEi, ei hän edes nytkään uskonut sitä. Vaikka hän katseli aivan puhki\nhaamun ja näki, kuinka se seisoi hänen edessään; vaikka hän tunsi,\nkuinka sen kuoleman-kylmät silmät värisyttivät häntä; ja selitti\nloimenkin siinä laskuisessa huivissa, joka oli sidottu kaulan ja leuvan\nympärille ja jota hän ei ollut havainnut ennen; ei hän sittenkään\nuskonut, vaan taisteli aistejansa vastaan.\n\n\"Mitä tämä on!\" sanoi Scrooge pistäväisesti ja kylmästi, kuin ainakin.\n\"Mitä sinä minusta tahdot?\"\n\n\"Paljon!\" -- Marley'n ääni, siitä ei ollut epäilystä.\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\n\"Kysy minulta, kuka minä olin.\"\n\n\"Kuka sinä siis olit?\" lausui Scrooge, sovittaen ääntänsä. \"Sinä olet\nkovin tarkka haamuksi.\" Hän aikoi sanoa: \"haamuun verraten\", mutta\nlausui, niinkuin hän lausui, koska hän katsoi sitä soveliaammaksi.\n\n\"Eläessäni minä olin sinun kauppakumppanisi Jakob Marley.\"\n\n\"Osaatko -- osaatko sinä istua?\" kysyi Scrooge, katsellen häntä\nepäileväisesti.\n\n\"Osaan kyllä.\"\n\n\"Koetapas sitten.\"\n\nScrooge teki tämän kysymyksen, koska hän ei tietänyt, voisiko aivan\nläpinähtävä haamu käydä tuolille istumaan. Hän ymmärsi myöskin, että,\njollei haamu pystynyt tähän, asia ehkä pakoittaisi sitä johonkin\nvaikeaan selitykseen. Mutta haamu istui alas toiselle puolelle takkaa,\nniinkuin se olisi ollut aivan tottunut siihen.\n\n\"Sinä epäilet minua\", arveli haamu.\n\n\"Niin epäilenkin\", lausui Scrooge.\n\n\"Mitä todistusta omien aistiesi lisäksi vaadit, että olen olemassa?\"\n\n\"Minä en tiedä\", vastasi Scrooge.\n\n\"Miksi et aistejasi usko?\"\n\n\"Siksi\", sanoi Scrooge, \"että vähäinen asia vaikuttaa niihin. Pikkuinen\nepäjärjestys vatsassa saa ne valehtelemaan. Sinä olet ehkä sulaamaton\nlihapalanen, sinapin tilkka, juuston murunen, puoli-raa'an potaatin\npuolisko. Sinussa on enemmän verta, kuin mainetta, olet mikä olet.\"\n\nScrooge'n ei juuri ollut tapa laskea leikkiä eikä hän sydämessään ollut\nsilloin ollenkaan ilkku-tuulella. Totta puhuen koetti hän olla hilpeä\nvaan Hajottaaksensa omia ajatuksiansa ja tukehuttaakseen pelkoansa;\nsillä haamun ääni tunki läpi luun ja lihan.\n\nJos olisi täytynyt istua vaan hetken aikaa ja katsella näitä\nliikkumattomia, lasinkaltaisia silmiä, olisi se ollut varsin pirullista\nScrooge'lle, sen hän hyvin huomasi. Sekin kovasti kauhistutti, että\nkummituksella oli omituinen, niinkuin helvetistä lähtevä ilma\nympärillään. Scrooge ei voinut itse tuntea sitä, mutta niin oli aivan\nselvästi laita; sillä vaikkei haamu humahtanut paikaltansa, löyhyivät\nsen hiukset, liepeet ja tupsut lakkaamatta, niinkuin jonkun uunin\nkuumasta höyrystä.\n\n\"Sinä näet tämän hammaskaivimen?\" kysyi Scrooge, vasta mainitusta\nsyystä taas nopeasti ryhtyen kysymiseen ja toivoen, että hän, vaikka\nvaan tuokioksi, luovuttaisi pois kummituksen kivettyneen katseen.\n\n\"Kyllä\", vastasi haamu.\n\n\"Sinä et katsele sitä\", sanoi Scrooge.\n\n\"Minä näen sen kuitenkin\", väitti haamu.\n\n\"No niin!\" vastasi Scrooge, \"minun ei tarvitse kuin nielaista tämä, ja\nlegiona haamuja, joita oma mielikuvitukseni on luonut, vainoavat minua\nkoko loppupuolen ikääni. Joutavia, sanon minä, joutavia!\"\n\nNyt päästi kummitus hirveän huudon ja ravisti kahleitansa niin\nkauhealla ja pelottavalla tavalla, että Scrooge'n täytyi pitää lujasti\nkiinni tuolistansa, pyörtymättä pysyäkseen. Mutta kuinka monta vertaa\nsuuremmaksi hänen kauhunsa kävi, kun aave riisui pois kääreen\npäästänsä, niinkuin siitä olisi ollut liika lämmin sisässä, ja alileuka\nlonkahti alas rinnalle!\n\nScrooge vaipui polvillensa ja pani kätensä ristiin kasvojensa eteen.\n\n\"Armoa!\" hän lausui. \"Kamala ilmiö, miksi kiusaat minua?\"\n\n\"Sinä mailmaan mieltynyt ihminen!\" vastasi aave, \"uskotko minua vai\nei?\"\n\n\"Uskon\", sanoi Scrooge. \"Minun täytyy. Mutta miksi kuolleitten haamut\nliikkuvat maan päällä, ja miksi he tulevat minun luokseni?\"\n\n\"Jokaiselta ihmiseltä vaaditaan\", vastasi kummitus, \"että sen henki\nvaeltaa ympäri kanssa-ihmisten joukossa ja matkustaa laajan; ja jollei\nhenki tässä elämässä lähde kulkemaan, on se kuoleman jälkeen siihen\ntuomittu. Se on tuomittu kiertelemään mailmaa -- ah, voi minua! ja\nnäkemään sitä, johon se ei voi ottaa osaa, mutta johon se olisi voinut\nottaa osaa maan päällä ja niinmuodoin joutua onnelliseksi!\"\n\nTaas aave päästi huudon, ravisti kahleitansa ja väänteli laihoja\nkäsiänsä.\n\n\"Sinä olet kahleissa\", lausui Scrooge vapisten. \"Kerro minulle, miksi.\"\n\n\"Minä kannan niitä kahleita, joita eläessäni itselleni ta'oin\", vastasi\naave. \"Minä valmistin niitä renkaasta renkaasen, kyynärästä kyynärään;\nminä vyötin ne ympärilleni omin ehdoin, ja omin ehdoin minä kannoin\nniitä. Onko niitten kaava outo _sinulle_?\"\n\nScrooge vapisi yhä enemmän.\n\n\"Vai tahtoisitko tietää\", jatkoi haamu, \"kuinka raskas ja pitkä se luja\npaula on, jota itse kannat? Se oli aivan yhtä raskas ja pitkä, kuin\ntämä, seitsemän joulua takaperin. Sinä olet isontanut sitä siitä\nlähtien. Niissä kahleissa on painoa!\"\n\nScrooge katsahti ympärillensä lattialle, peläten, että noin viiden-,\nkuudenkymmenen sylen pituinen rauta-touvi oli kietonut hänet; mutta hän\nei nähnyt mitään.\n\n\"Jakob\", sanoi hän rukoilevaisesti. \"Vanha Jakob Marley, kerro minulle\nenemmän. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!\"\n\n\"Minulla ei ole itsellä mitään\", vastasi aave. \"Se tulee muilta\naloilta, Ebenezer Scrooge, ja toimitetaan toisenlaisten lähettien\nkautta toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle, mitä\ntahtoisin. Tuokio aikaa lisäksi. Siinä kaikki, mitä minulle on\nsallittu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä\nmissään. Minun henkeni ei käynyt koskaan konttoriamme ulompana --\nhuomaa, mitä sanon! -- elämässäni minun henkeni ei koskaan pyrkinyt\nulkopuolelle raha-puotimme ahtaita seiniä; ja väsyttävät päiväykset\novat minun edessäni!\"\n\nScrooge'n oli tapa aina, kun hän rupesi ajattelemaan, pistää kätensä\nhousunplakkariinsa. Aaveen sanoja punnitessaan teki hän nytkin niin,\nmutta silmiänsä ylös nostamatta taikka polviltansa kohoamatta.\n\n\"Sinä olet varmaan liikkunut kovin hitaasti, Jakob\", muistutti Scrooge\nasiamiehen tavalla, vaikka nöyrästi ja kunnioittavaisesti.\n\n\"Hitaasti!\" kertoi haamu.\n\n\"Seitsemän vuotta kuolleena\", arveli Scrooge. \"Ja kävellyt koko ajan!\"\n\n\"Koko ajan\", sanoi haamu. \"Ei mitään lepoa, ei mitään rauhaa,\nlakkaamattomia omantunnon vaivoja.\"\n\n\"Kuljetko nopeasti?\" kysyi Scrooge.\n\n\"Tuulen siivillä\", vastasi haamu.\n\n\"Sinä olet kai suorittanut aika matkan seitsemän vuoden kuluessa\",\nlausui Scrooge.\n\nKun haamu kuuli tämän, kiljasi se uudestaan ja kalisti kahleitansa niin\nhirveästi yön hiljaisuudessa, että kaupungin vartiamiesten olisi\ntäydellä syyllä sopinut haastaa häntä oikeuteen rauhan häiritsemisestä.\n\n\"Voi vangittu, sidottu ja kahdenkertaisesti kahletettu!\" huudahti\nkummitus, \"kun ei tiedä, että kokonaiset vuosisadat taukoamatonta\ntyötä, jota kuolemattomat olennot tekevät tämän mailman hyväksi, saavat\nmennä ijankaikkisuuteen, ennenkuin se hyvä, johon mailmassa on\ntilaisuutta, kaikki on kehkeyntynyt. Kun ei tiedä, että jokaisen\nkristityn henki, joka työskentelee siivosti vähäisellä alallansa, olipa\nse mikä hyvänsä, huomaa kuolevaisen elämänsä liian lyhyeksi, niihin\näärettömiin keinoihin katsoen, joilla voisi hyötyä tehdä. Kun ei tiedä,\nettei mikään katumuksen määrä voi palkita väärin käytettyä elämää!\nKuitenkin semmoinen minä olin! Oi! Semmoinen minä olin!\"\n\n\"Mutta sinä toimitit aina hyvin asiasi, Jakob\", sammalsi Scrooge, joka\nnyt alkoi sovittaa haamun puhetta itseensä.\n\n\"Asiasi!\" huudahti haamu, väännellen taas käsiänsä. \"Ihmiskunta oli\nminun asiani. Yhteinen hyvä oli minun asiani; armeliaisuus,\nsääliväisyys, pitkämielisyys ja hyvänsuonti olivat kaikki minun asiani.\nKauppani toimet olivat vaan veden pisara asiaini aavassa valtameressä!\"\n\nNyt se ojennetuilla käsivarsilla nosti ylös katseensa, niinkuin niissä\nolisi ollut kaikki syy sen turhaan suruun, ja paiskasi ne rajusti\nmaahan jälleen.\n\n\"Tähän vierevän vuoden aikaan\", lausui kummitus, \"kärsin minä kaikkein\nenimmän. Miksi minä astuin kanssaihmisten joukossa, silmät alaspäin,\nenkä koskaan nostanut niitä tuota siunattua tähteä kohden, joka\njohdatti viisaat miehet halpaan majaan! Eikö löytynyt mitään köyhiä\nasuntoja, joihin sen valo olisi ohjannut _minua_?\"\n\nScrooge pelästyi paljoa enemmän, kun hän kuuli kummituksen jatkavan\ntällä tavalla, ja rupesi erittäin vapisemaan.\n\n\"Kuule minua!\" huusi haamu. \"Minun aikani on melkein mennyt.\"\n\n\"Minä kuulen\", lausui Scrooge. \"Mutta älä ole kova minua vastaan! Älä\npuhu niin kovasti, Jakob! Älä puhu!\"\n\n\"Minkä vuoksi minä ilmestyn sinun edessäsi tämmöisessä näkyväisessä\nmuodossa, sitä en saa sanoa. Minä olen näkymätönnä istunut sinun\nvieressäsi monta monituista päivää.\"\n\nSe ei ollut mikään hauska ajatus. Scrooge'a värisytti ja hän pyyhki\nhikeä otsastansa.\n\n\"Tämä ei ole mikään helppo osa minun katumusharjoituksistani\", lisäsi\nhaamu. \"Minä olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua, että sinulla on\nvielä mahdollisuus ja toivo karttaa minun kohtaloani. Semmoinen\nmahdollisuus ja toivo, jonka minä voin hankkia, Ebenezer.\"\n\n\"Sinä olit aina hyvä ystävä minulle\", sanoi Scrooge. \"Minä kiitän\nsinua!\"\n\n\"Kolme henkeä tulee sinun luoksesi\", jatkoi haamu.\n\nScrooge'n muoto venyi melkein yhtä pitkäksi, kuin haamun oli.\n\n\"Onko tämä se mahdollisuus ja toivo, jota mainitsit, Jakob?\" kysyi hän\nvapisevalla äänellä.\n\n\"On.\"\n\n\"Minä -- minun olisi enemmän mieleeni, jollei --\" arveli Scrooge.\n\n\"Elleivät he tule\", lausui haamu, \"ei sinulla ole mitään toivoa välttää\nsitä tietä, jota minä paraikaa astun. Odota ensimäistä huomisaamuna,\nkun kello lyö yksi.\"\n\n\"Enkö minä saisi vastaan-ottaa heitä kaikkia yhtaikaa ja sitten päästä,\nJakob?\" esitteli Scrooge.\n\n\"Odota toista seuraavana yönä samalla hetkellä. Kolmatta taas\nseuraavana yönä, kun kahdentoista lyömä on kajahtanut. Katso minua,\nsillä sinä et näe minua enää; ja katso, että itsesi tähden muistat,\nmitä on tapahtunut meidän keskenämme!\"\n\nNämät sanottuaan otti haamu kääreensä pöydältä ja sitoi sen jälleen\npäänsä ympärille. Scrooge tiesi tämän hammasten napsauksesta, joka\nkuului, kun leuvat löivät yhteen. Hän uskalsi nostaa silmänsä ja näki,\nettä hänen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana vastapäätä häntä,\nkahleet kierrettyinä käsivarren yli ja ympäri.\n\nAave siirtyi takaperin hänen luotansa; ja joka askeleelta, jonka se\nastui, aukeni akkuna hiukan, niin että, kun aave saapui sen luo, se oli\naivan selällään.\n\nKummitus viittasi Scroog'ea lähestymään. Hän lähestyi. Kun he olivat\nkahden askeleen päässä toisistaan, nosti Marley'n haamu ylös kättänsä,\nvaroittaen häntä likemmäksi tulemasta. Scrooge seisahtui.\n\nEi niin paljon kuuliaisuudesta, kuin hämmästyksestä ja pelosta; sillä,\nkun käsi nostettiin, kuuli hän sekavaa hälinää ulkoa ilmasta;\nkatkonaisia voivotuksen ja katumuksen ääniä; sanomattoman surun ja\nitsesyytöksen vaikeroimista. Tuokion kuunneltuaan yhtyi haamu\nmurheelliseen valituslauluun ja leijahti ulos kalpeaan, mustaan yöhön.\n\nScrooge astui akkunan luo. Hän oli rohkea uuteliaisuudesta. Hän\nkatsahti ulos.\n\nIlma oli aaveita täynnä. He liikkuivat voihkien sinne tänne\nlevottomassa häärinässä. Jokainen heistä kantoi samanlaisia kahleita,\nkuin Marley'n haamu; muutamat (ne olivat ehkä rikollisia hallituksia)\nolivat sidotut yhteen; ei kukaan ollut vapaa. Scrooge oli hyvin\ntuntenut monta heistä, kun he elivät. Hän oli ollut aivan tuttu erään\nvanhan, valkoiseen liiviin puetun aaveen kanssa, jonka nilkkaluuhun\nmahdottoman suuri, rautainen kassakirstu oli kiinnitetty. Tämä huusi\nsurkeasti, kun hän ei voinut auttaa yhtä kurjaa naista lapsinensa,\njonka hän näki istuvan alhaalla jollakin portaalla. Heidän kaikkien\nonnettomuutensa oli selvästi siinä, että he koettivat aikaan saattaa\nhyvää inhimillisissä asioissa, mutta olivat ijäksi kadottaneet kykynsä.\n\nHaihtuivatko nämät olennot sumuksi vai peittikö sumu heidät, sitä hän\nei voinut sanoa. Mutta he ja heidän aaveen-ääneensä katosivat yhdessä;\nja yö kävi samanlaiseksi, kuin se oli ollut, kun hän astui kotiin.\n\nScrooge sulki akkunan ja tutkisteli ovea, jonka kautta haamu oli tullut\nsisään. Se oli kahdenkertaisesti lukittu, niinkuin hän oli omin käsin\nlukinnut sen, ja teljin oli aivan koskematta. Hän yritti sanoa:\n\"joutavia!\" mutta seisahtui ensimäiseen tavuun. Ja koska hän siitä\nmielenliikutuksesta, jossa hän oli ollut, taikka päivän vaivoista\ntaikka katsahduksestaan näkymättömään mailmaan taikka haamun ikävästä\nkeskustelusta taikka myöhäisestä ajasta kovasti kaipasi lepoa, meni hän\nsuoraan maata päältänsä riisumatta ja nukkui kohta.\n\n\n\n\nII.\n\nEnsimäinen kolmesta hengestä.\n\n\nKun Scrooge heräsi, oli niin pimeä, että hän vuoteeltansa katsoessaan\ntuskin eroitti kuultavan akkunan huoneensa tihkeistä seinistä. Hän\nkoetti paraikaa verestävillä silmillänsä tähystellä pimeyden puhki, kun\nläheisen kirkon kellot löivät neljä neljännestänsä. Niin hän kuunteli,\nmikä tunti oli.\n\nHänen suureksi ihmeeksensä meni raskas kello kuudesta seitsemään,\nseitsemästä kahdeksaan, ja säännöllisesti kahteentoista asti; siihen se\npysähtyi. Kaksitoista! Kello kävi kolmatta, kun hän pani maata. Kello\noli väärässä. Varmaan oli joku jääpuikko tullut siihen. Kaksitoista!\n\nHän kosketti repeteeri-kellonsa vieteriä, oikaistaksensa tuota peräti\nhullunkurista kelloa. Sen nopea, vähäinen pulssi löi kaksitoista; ja\nseisattui.\n\n\"Se on mahdotonta\", lausui Scrooge, \"että minä olen nukkunut kokonaisen\npäivän ja pitkältä toiseen yöhön. Mutta sekin on mahdotonta, että\nmikään aurinkoa vaivaa ja että nyt on kaksitoista päivällä!\"\n\nKoska tämä ajatus teki hänet levottomaksi, kömpi hän ulos vuoteestansa\nja astui haparoiden akkunan luo. Hänen täytyi yö-nuttunsa hialla\nhivuttaa pois härmä, ennenkuin hän näki mitään; eikä hän sittenkään\nnähnyt, kuin varsin vähän. Hän havaitsi vaan, että vielä oli kova sumu\nja tavattoman kylmä. Ei myöskään kuulunut mitään edestakaisin\njuoksevien melua, jota varmaan olisi kuulunut, jos yö olisi äkkiä\nkatkaissut kirkkaan päivän ja valloittanut mailman. Tämä lohdutti\nsuuresti, koska \"kolme päivää tämän prima-vekselin nähtyänne maksatte\nMr. Ebenezer Scrooge'lle taikka hänen määräämällensä\" ja niin poispäin\nolisi muuttunut vaan Yhdys-Valtojen vakuudeksi, kun ei enää olisi ollut\nmitään päiviä, joitten mukaan sopi lukea.\n\nScrooge palasi vuoteesensa ja ajatteli ja ajatteli ja ajatteli sitä\nuudestaan eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä. Mitä enemmän hän ajatteli,\nsitä enemmän hän hämmentyi; ja mitä enemmän hän koetti olla\najattelematta, sitä enemmän hän ajatteli.\n\nMarley'n haamu rasitti häntä erinomaisesti. Joka kerta, kuin hän\ntarkoin mietittyään päätti itseksensä, että kaikki oli vaan unen-näköä,\nlensivät hänen ajatuksensa jälleen, niinkuin luja, hellitetty jänne,\nensimäiseen asemaansa ja tarjosivat saman problemin hänen\nsuoritettavaksensa: \"oliko se unen-näköä vai ei?\"\n\nScrooge makasi tässä tilassa, siksi kuin kello oli edennyt kolme\nneljännestä vielä, jolloin hän yhtäkkiä muisti, että haamu oli\nennustanut hänelle vieraita, kun kello löi yksi. Hän päätti olla\nvalveilla, kunnes nykyinen tunti oli tullut täyteen; ja siihen katsoen,\nettä hänen oli yhtä vaikea mennä nukuksiin, kuin taivaasen, oli tämä\nehkä kaikkein viisain päätös, jonka hän voi tehdä.\n\nTämä neljännes oli niin pitkä, että Scrooge oli monta kertaa vakuutettu\nsiitä, että hän oli tietämättänsä nukahtanut eikä huomannutkaan kellon\nlyöntiä. Viimein se tapasi hänen kuuntelevaa korvaansa.\n\n\"Plim, plam!\"\n\n\"Neljänneksen yli\", sanoi Scrooge, lukien.\n\n\"Plim, plam!\"\n\n\"Puolivälissä!\" sanoi Scrooge.\n\n\"Plim, plam!\"\n\n\"Neljännestä vailla\", sanoi Scrooge.\n\n\"Plim, plam!\"\n\n\"Tunti itse\", huudahti Scrooge riemuiten, \"eikä mitään muuta!\"\n\nHän puhui, ennenkuin tunti-kello soi. Se soi nyt syvällä, kumealla,\nkolkolla äänellä yksi. Huone leimahti samalla valoisaksi ja uutimet\nvedettiin syrjään.\n\nHänen vuoteensa uutimet vedettiin syrjään, sanon teille: joku käsi veti\nne. Ei uutimia jalkain kohdalla eikä uutimia selän takaa, vaan silmäin\nedestä. Hänen vuoteensa uutimet vedettiin syrjään; ja hypähtäen\npuoleksi istualle näki Scrooge kasvoista kasvoihin sen yliluonnollisen\nvieraan, joka oli liikuttanut niitä; näki tuon yhtä likeltä, kuin minä\nnyt hengissä siirryn lähelle teitä, ja minä seison kyynäspäittenne\nvieressä.\n\nSe oli kummallinen olento -- niinkuin lapsi: ei kuitenkaan niin\nsuuresti lapsen, kuin vanhan miehen kaltainen, joka katsottuna jonkun\nyliluonnollisen medium'in läpi näyttää loitonneen ja sentähden menneen\npieneksi, kuin lapsi. Hiukset, jotka riippuivat alas hartioille, olivat\nvalkoiset, niinkuin korkeasta ijästä; eikä kuitenkaan nähty yhtäkään\nryppyä kasvoissa, vaan iho oli hieno ja verevä. Käsivarret olivat\npitkät ja suonikkaat; samoin kädet, joitten kouristus varmaan oli hyvin\nväkevä. Sen sääret ja jalat -- muodoltaan erittäin sievät -- olivat,\nniinkuin yläraajatkin, paljaat. Se oli puettu hohtavan valkoiseen\ntunikaan, ja lanteita ympäröitsi kaunis, välkkyvä vyö. Se piti\nkädessään viheriää rautatammen oksaa; vaan tästä taimen merkistä\nhuolimatta oli se koristanut vaatteensa kesäkukilla. Mutta kaikkein\nkummallisin seikka oli se, että pää-lavesta kohosi kirkas, häikäisevä\nvalon suihku, joka teki nämät kaikki näkyväksi, ja joka epäilemättä oli\nsyy siihen, että henki alakuloisena ollessaan lakin sijasta käytti isoa\nkynttilän-sammutinta, jota se nyt piti kainalossa.\n\nMutta ei edes tämäkään ollut hengen suurin omituisuus, kun Scrooge\nkiinteämmin sitä katseli. Sillä sitä myöden, kuin vyö säteili ja\nkimalteli milloin mistäkin paikasta ja milloin kävi valoisaksi, milloin\npimeni, sitä myöden hengen koko olento myöskin vaihteli\nvaihtelemistaan: välisti sillä oli vaan yksi käsivarsi, välisti yksi\njalka, välisti kaksikymmentä jalkaa, välisti pari jalkoja ilman päätä,\nvälisti pää ilman vartaloa; eikä katoavista osista häivääkään nähty\nsiinä synkeässä pimeydessä, johon ne haihtuivat. Ja kun hän paraikaa\nihmetteli tätä, ilmestyi se taas ihan kokonaisena ja selvänä hänen\nedessään.\n\n\"Oletko sinä se henki, jonka tuloa ennustettiin minulle?\" kysyi\nScrooge.\n\n\"Olen!\"\n\nÄäni oli vieno ja lempeä. Kummallisen hiljainen, niinkuin se olisi\ntullut suuren matkan päästä eikä aivan läheltä häntä.\n\n\"Kuka ja mikä sinä olet?\" tiedusteli Scrooge.\n\n\"Minä olen menneitten joulujen henki.\"\n\n\"Ammoinko menneitten?\" kysyi Scrooge, katsellen hengen kääpiömäistä\nkokoa.\n\n\"Ei. Sinun entisten joulujesi.\"\n\nJos joku olisi Scrooge'lta kysynyt, minkä vuoksi häntä erittäin halutti\nnähdä henkeä lakki päässä, ei hän kenties olisi voinut selittää sitä,\nmutta hän käski hengen panna lakkinsa päähän.\n\n\"Kuinka!\" huudahti haamu, \"tahtoisitko sinä niin pian mailmallisilla\nkäsillä sammuttaa sitä valoa, jota minä ja'an? Eikö siinä ole kyllin,\nettä sinä olet yksi niistä, joitten himot tekivät tämän lakin ja\npakoittavat minua koko vuosikausia peittämään sillä otsaani!\"\n\nScrooge kielsi kunnioittavaisesti, että hän oli milläkään tavalla\ntahtonut loukata henkeä; hän ei myöskään tietänyt koskaan eläessänsä\nehdollaan \"lakittaneen\" häntä. Sitten hän rohkeni kysyä, mikä asia\nhänet tänne toi.\n\n\"Sinun hyväksi!\" vastasi henki.\n\nScrooge sanoi olevansa hyvin kiitollinen, mutta hän ei voinut olla\najattelematta, että hyvin nukuttu yö olisi paremmin edistänyt tätä\ntarkoitusta. Henki oli varmaan kuullut hänen ajattelevan, sillä se\nlausui kohta:\n\n\"Sinun parannuksesi siis. Ole varoillasi!\"\n\nPuhuessaan se ojensi vahvan kätensä ja tarttui hiljalleen hänen\nkäsivarteensa.\n\n\"Nouse! ja seuraa minua!\"\n\nScrooge'n olisi ollut turha huomauttaa siitä, etteivät ilma ja\nmyöhäinen aika olleet soveliaat jalkamiehen työhön; että vuode oli\nlämmin ja termometeri melkoisesti alentunut jäätökohdasta; ettei\nhänellä ollut muita vaatteita yllään, kuin tohvelit, yö-nuttu ja lakki;\nja että nuha paraikaa vaivasi häntä. Vaikka hengen koura oli hempeä,\nkuin naisen käsi, oli hänen mahdoton vastustaa sitä. Hän nousi; mutta\nhavaiten, että henki astui akkunaan päin, tarttui hän rukoillen sen\nvaatteisin.\n\n\"Minä olen kuolevainen\", väitti Scrooge, \"ja suitan pudota.\"\n\n\"Salli minun käteni koskea sinua _tuosta_\", lausui henki, laskien\nkättänsä hänen sydämensä kohdalle, \"ja sinä kestät enemmän, kuin\ntämän!\"\n\nKun nämät sanat olivat lausutut, lähtivät he seinän lävitse ja\nseisoivat aukealla maantiellä, jonka kummallakin puolella oli\nvainioita. Kaupunki oli kokonaan kadonnut. Ei yhtäkään jälkeä siitä\nnähty. Pimeys ja sumu olivat menneet sen kanssa, sillä nyt oli selkeä,\nkylmä talvipäivä, ja lumi peitti maan.\n\n\"Laupias Jumala!\" huudahti Scrooge, lyöden käsiänsä yhteen, kun hän\nkatseli ympärillensä. \"Minä synnyin näillä paikoilla. Minä elin poikana\ntäällä!\"\n\nHenki silmäili häntä leppeästi. Vaikka se vaan hienosti ja\npikimmältänsä oli koskenut vanhaa miestä, näytti tämä yhä tuntevan sitä\njäsenissään. Hänestä oli niinkuin tuhannet lemut olisivat uiskennelleet\nilmassa, joihin jokaiseen liittyi tuhansia ajatuksia ja toiveita ja\niloja ja huolta, kauan, kauan aikaa sitten unhotettuja!\n\n\"Sinun huulesi vapisee\", lausui henki. \"Ja mikä sinulla tuossa\nposkellasi on?\"\n\nScrooge supisi, oudosti tavotellen, että se oli vähäinen nyppylä, ja\nkäski hengen viedä hänet, mihin se vaan tahtoi.\n\n\"Muistatko sinä tätä tietä?\" kysyi henki.\n\n\"Muistanko sitä!\" huudahti Scrooge innokkaasti; \"minä voisin kulkea\nsitä silmät kiinni.\"\n\n\"Kumma, että se on ollut unhotuksissa niin monta vuotta!\" sanoi henki.\n\"Mennään eteenpäin.\"\n\nHe astuivat pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen portin ja pielen ja\npuun; siksi kuin vähäinen kauppala siltoineen kirkkoineen etäältä\nilmestyi polveilevan joen rannalla. Pörhöisillä, pienillä hevosilla\nratsasti heitä kohden joukko poikia, huutaen muille pojille, jotka\najoivat maamiesten yksinkertaisissa kääsyissä ja kärryissä. Kaikki\nnämät pojat olivat virkeällä mielellä ja hoilasivat toisillensa, kunnes\navara lakea kaikkui iloisista äänistä niin, että kireä ilma oikein\nnauroi sitä kuullessaan.\n\n\"Nämät ovat vaan olleitten varjoja\", sanoi henki. \"He eivät tiedä\nmitään meistä.\"\n\nHupaiset matkustajat tulivat likemmäksi; ja kun he tulivat, tunsi\nScrooge heidät ja sanoi heidän jokaisen nimensä. Miksi hän iloitsi niin\näärettömästi, kun hän näki heidät! Miksi hänen kylmä silmänsä kiilsi,\nja hänen sydämensä sykähti, kun he kulkivat ohitse! Miksi hän\nriemastui, kun hän kuuli heidän toivottavan iloista joulua toisillensa,\nsamalla kuin he erosivat risti- ja sivuteille kukin kotiinsa\nlähteäkseen! Mitä iloinen joulu Scrooge'en koski? Hiiteen kaikki\niloiset joulut! Mitä hyvää hänellä koskaan niistä oli ollut?\n\n\"Koulu ei ole aivan tyhjä\", lausui henki. \"Yksinäinen, hylätty lapsi on\njäänyt sinne vielä.\"\n\nScrooge sanoi tuntevansa sen, ja hän nyyhkytti.\n\nHe poikkesivat maantieltä hyvin muistetulle kujalle ja lähestyivät\ntummanpunaisista tiilistä rakennettua kartanoa, jonka katolla oli\nvähäisellä viirikukolla koristettu torni, kello sisässä. Se oli iso\ntalo, mutta häviöllä; sillä avaroissa ulkohuoneissa ei käyty paljon\nenään, niitten seinät olivat kosteat ja sammaltuneet, akkunat särkyneet\nja portit rauenneet. Talleissa ja navetoissa kananpojat kaakottivat ja\ntepastelivat; ja vaunu-vajat ja aitat olivat ruohottuneet.\n\nEikä asuinhuoneissakaan entinen komeus ollut paremmin säilynyt; sillä\nkun he astuivat kolkkoon porstuaan ja avoimista ovista katsahtivat\nmonilukuisiin huoneisin, näkivät he, että ne olivat kehnosti varustetut\nhuonekaluilla, kylmät ja tavattoman isot. Ummehtunut halu tuntui\nilmassa, kaikki näytti kylmän paljaalta, joka tavalla taikka toisella\nmuistutti, että liian paljon noustiin ylös kynttilän valolla ja syötiin\nniukalta.\n\nHe astuivat, henki ja Scrooge, porstuan poikki perällä olevan oven luo.\nTämä avautui heille, ja he näkivät pitkän, alastoman, ikävän huoneen,\njota yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät vielä enemmän\nalastomaksi. Yhden pulpetin nojalla luki paraikaa yksinäinen poika\nvähäisen valkean vieressä; ja Scrooge istahti jollekin penkille ja\nitki, kun hän näki oman unhotetun itse parkansa semmoisena, kuin se\nennen oli.\n\nEi mitään hiljaista kajahdusta huoneessa, ei mitään hiirten vikinää ja\ntelmettä panelin takaa, ei mitään tiukuntaa puoli-jäätyneestä\nkaivontorvesta yksitoikkoisella takapihalla, ei mitään huokausta\nsurevan poppelin lehdettömistä oksista, ei mitään joutavaa aitan-oven\nlenkkausta, niin, ei mitään valkean raksausta, joka ei kohdannut\nScrooge'n sydäntä, lauhduttanut sitä ja pannut hänen kyyneliänsä\nrunsaasti juoksemaan.\n\nHenki koski hänen käsivarteensa ja osoitti sormellansa hänen nuorempaa\nitseänsä, joka oli kiintynyt lukemiseensa. Yhtäkkiä joku mies, joka oli\npuettu muukalaisiin vaatteisin -- ihmeen todellinen ja selvä katsella\n-- seisoi ulkopuolella akkunaa. Hänellä oli kirves vyössä, ja hän\ntalutti suitsista aasia, jolla oli halkotaakka selässä.\n\n\"Oi, se on Ali Baba!\" huudahti Scrooge ihastuksissa. \"Se on rakas,\nvanha, rehellinen Ali Baba! Niin, niin, minä tiedän sen! Eräänä\njouluna, kun tuo yksinäinen lapsi oli jätetty tänne aivan itsekseen,\ntuli hän ensi kerran, juuri niinkuin nyt. Poika raukka! ja Valentin\",\nlausui Scrooge, \"ja hänen hurja veljensä Orson; tuossa he astuvat! ja\nmikä hänen nimensä on, joka nukkuessansa, vaan alushousut päällä,\nlaskettiin Damaskun portin eteen; etkö sinä näe häntä? Ja sultanin\ntallirenki, jonka haltiat käänsivät ylösalaisin; tuossa hän nyt seisoo\npäänsä päällä! Se oli oikein hänelle. Se ilahuttaa minua. Mitä hän\nprinsessaa puolisoksi tahtoi!\"\n\nKovastipa Scrooge'n kauppa-ystävät Cityssä olisivat kummastuneet, jos\nolisivat kuulleet hänen aivan oudolla, itkun ja naurun sekaisella\näänellä koko luontonsa vakavuudella puhuvan tämmöisistä asioista, sekä\nnähneet hänen innostuneet kasvonsa.\n\n\"Tuossa on papukaija!\" huudahti Scrooge. \"Viheriäinen vartalo ja\nkeltainen pyrstö ja päälaessa salatin kaltainen tupsu; tuossa se on!\n'Robin Crusoe rukka', huusi se hänelle, kun hän palasi kotiin ja oli\npurjehtinut saarensa ympäri. 'Robin Crusoe rukka, missä sinä olet\nollut, Robin Crusoe?' Mies luuli näkevänsä unta, mutta eipä nähnytkään.\nSe oli papukaija, näet. Tuossa Perjantai juoksee hengen rajasta\nvähäisen lahdelman luo! Holoi! Hoi! Holoi!\"\n\nSitten hänen tunteensa yhtäkkiä muuttuivat, joka oli aivan tavatonta\nhänessä, ja hän sanoi, säälien entistä itseänsä: \"poika parka!\" ja\nalkoi jälleen itkeä.\n\n\"Minä soisin\", mutisi Scrooge, pistäen kätensä plakkariinsa ja katsoen\nympärillensä, kun hän oli ensin pyyhkinyt pois kyynelensä\nmanschetillaan: \"mutta se on liian myöhäistä nyt.\"\n\n\"Mikä sinun nyt on?\" kysyi henki.\n\n\"Ei mikään\", vastasi Scrooge. \"Ei mikään. Muuan poika lauloi\neilis-iltana joulu-laulun ovellani. Minä soisin, että olisin antanut\nhänelle jotakin: siinä kaikki.\"\n\nHenki hymyili miettiväisesti ja viittasi kädellänsä, sanoen sitä\ntehdessään: \"katsotaan toista joulua!\"\n\nKun nämät sanat lausuttiin, kävi Scrooge'n entinen itse isommaksi, ja\nhuone muuttui vähän pimeämmäksi ja likaisemmaksi. Panelit siirtyivät\ntuonnemmaksi, akkunat ritsahtivat, muuri-savi putosi alas katosta ja\npaljaat ruoteet näkyivät sen sijaan; mutta kuinka nämät kaikki\ntapahtuivat, sitä ei Scrooge tietänyt enemmän, kuin tekään. Hän tiesi\nvaan, että kaikki oli aivan oikein; että kaikki oli tapahtunut niin;\nettä hän oli siinä yksinään taas, kun kaikki muut pojat olivat menneet\nkotiin iloisia lupa-päiviä viettämään.\n\nHän ei lukenut nyt, vaan astuskeli edestakaisin epätoivoisena. Scrooge\nkatseli henkeä, pudisti suruisesti päätänsä ja loi levottomasti\nsilmänsä ovea kohden.\n\nSe aukeni; pikkuinen tyttö, paljon nuorempi, kuin poika, tuli hiipien\nsisään, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä monta\nkertaa ja puhutteli häntä \"kalliiksi, kalliiksi veljeksi.\"\n\n\"Minä olen tullut noutamaan sinua kotiin, rakas veli!\" sanoi lapsi,\ntaputtaen pieniä käsiänsä ja notkistuen alaspäin nauraaksensa.\n\"Noutamaan sinua kotiin, kotiin, kotiin!\"\n\n\"Kotiin, pikku Fanny?\" kertoi poika.\n\n\"Niin!\" lausui lapsi aivan täynnänsä iloa. \"Kotiin kerrallaan. Kotiin\nijäksi päivää. Isä on nyt monta vertaa ystävällisempi, kuin hänen oli\ntapa olla, että koti on niinkuin taivas! Hän puhui niin lempeästi\nminulle eräänä suloisena iltana, kun aioin juuri panna maata, että minä\nrohkenin kysyä häneltä kerran vielä, etkö sinä saisi tulla kotiin; ja\nhän sanoi: 'kyllä, kyllä hän saa'; ja lähetti minut vaunuilla tuomaan\nsinua, ja sinusta tulee mies!\" arveli lapsi, avaten silmiänsä, \"eikä\nsinun tarvitse koskaan enää palata tänne; mutta ensiksi me olemme\nkaikki yhdessä koko joulun pitkän ja vietämme mitä iloisinta aikaa koko\nmailmassa.\"\n\n\"Onpa sinusta tullut koko aikaihminen, pikku Fanny!\" huudahti poika.\n\nTyttö taputti käsiänsä ja nauroi ja koetti koskea hänen päätänsä;\nmutta, kun hän oli liian lyhyt nauroi taas ja nousi varpaillensa häntä\nhalaillakseen. Nyt hän alkoi lapsellisessa innossansa vetää häntä ovea\nkohden; ja poika, joka ei ollut vastahakoinen lähtemään, seurasi häntä.\n\nKauhea ääni huusi eteis-huoneesta: \"tuokaat alas nuori herra Scrooge'n\narkku!\" ja samalla ilmestyi koulumestari itse, joka katseli nuorta\nherra Scrooge'a tuimalla ystävällisyydellä ja pelästytti häntä kovasti,\nkun hän löi kättä hänen kanssaan. Sitten hän vei pojan ja hänen\nsisarensa kellarinkaltaiseen, värisyttävään vierashuoneesen. Tässä\nikivanhassa huoneessa olivat kartat seinällä ja taivaan- ja maanpallot\nakkunoilla vahan-näköiset pakkasesta. Siinä hän toi esiin pullon\nkummallisen vaaleata viiniä ja venkaleen ihmeen raskasta kakkua, ja\njakeli näitä herkkuja vähin erin nuorelle väelle, Samalla kuin hän\nlähetti ulos laihan palvelian tarjoamaan lasillista \"jotakin\"\nkyytimiehelle, joka vastasi, että hän kiitti isäntää, mutta, jos se oli\nsaman tapin takaa, kuin se, jota hän ennen oli maistanut, oli hän\nmieluisammin ilman. Tällä välin oli nuori herra Scrooge'n arkku sidottu\nkiinni vaunuihin, lapset jättivät oikein mielihyvällä koulumestarin\nhyvästi, nousivat vaunuihin ja ajoivat iloisesti puutarhaa alaspäin,\nniin että kerkeät pyörät tuoksuttivat härmää ja lunta, kuin vihmaa,\ntalvi-vehreän tummista lehdistä.\n\n\"Aina hento olento, jonka yksi tuulen löyhäys olisi voinut\nlakastuttaa\", lausui henki. \"Mutta hänellä oli suuri sydän!\"\n\n\"Niin oli\", huudahti Scrooge. \"Sinä olet oikeassa. Minä en tahdo\nkieltää sitä. Jumala varjelkoon minua!\"\n\n\"Hän kuoli vaimona\", jatkoi henki, \"ja hänellä oli luullakseni lapsia.\"\n\n\"Yksi lapsi\", vastasi Scrooge.\n\n\"Oikein\", lausui henki. \"Sinun sisarenpoikasi!\"\n\nScrooge näytti rauhattomalta ja vastasi lyhyesti: \"niin.\"\n\nVaikka he olivat vast'ikään jättäneet koulun taaksensa, seisoivat he\nnyt jonkun kaupungin vireillä kaduilla, jossa haamu-kulkiat hyörivät\nedestakaisin; jossa haamu-kärryt ja vaunut taistelivat tiestä ja kaikki\ntodellisen kaupungin toimi ja touhu ilmestyi. Koristetut puodit\nosoittivat aivan selvästi, että täälläkin oli joulu jälleen; mutta nyt\noli ilta, ja kadut olivat valaistut.\n\nHenki pysähtyi erään puodin oven eteen ja kysyi Scrooge'lta, tunsiko\nhän sitä.\n\n\"Tunnenko minä sitä!\" lausui Scrooge. \"Olinhan minä opissa siellä!\"\n\nHe astuivat sisään. Kun Scrooge näki vanhan, villaperuukilla varustetun\ngentlemanin, joka istui niin korkean pulpetin takana, että, jos hän\nolisi ollut kahta tuumaa pitempi, hän varmaan olisi lyönyt päänsä\nkattoon, huudahti hän aivan innostuneena:\n\n\"Ah, se on vanha Fezziwig! Jumala siunatkoon häntä; se on Fezziwig ihka\nelävänä jälleen!\"\n\nVanha Fezziwig laski alas kynänsä ja katsahti ylös kelloon, joka\nosoitti säntilleen seitsemää. Hän hieroi käsiänsä; järjesteli väljää\nliiviänsä; naurahti koko ruumiillansa, varpaista alkain hyppysiin\nsaakka; ja huusi hupaisella, öljyisellä, runsaalla, lihavalla,\niloisella äänellä:\n\n\"Ohoi, siellä! Ebenezer! Dick!\"\n\nScrooge'n entinen itse, joka nyt oli kasvanut täydeksi nuorukaiseksi,\ntuli hilpeästi sisään ja hänen perästään hänen oppikumppaninsa.\n\n\"Dick Wilkins, totta tosiaan!\" sanoi Scrooge hengelle. \"Oi Jumala,\naivan niin. Tuossa hän on. Hän piti kovasti paljon minusta, piti\nerittäin. Dick parka! Rakas, rakas Dick!\"\n\n\"Ohoi, poikani!\" lausui Fezziwig. \"Ei mitään työtä enää tänä iltana.\nJoulun-aatto, Dick! Joulu, Ebenezer! Pannaan akkunanluukut ylös\", huusi\nvanha Fezziwig ja taputti lujasti käsiänsä, \"ennenkuin ennättää sanoa:\nJack Robinson!\"\n\nTe ette voisi uskoa, kuinka nämät molemmat toverit ryhtyivät\ntehtäväänsä. He hyökkäsivät kadulle luukkuinensa -- yksi, kaksi, kolme\n-- nostivat ne asemillensa -- neljä, viisi, kuusi -- salpasivat ne ja\nväänsivät kiinni -- seitsemän, kahdeksan, yhdeksän -- ja palasivat,\nennenkuin olisitte ehtineet lukea kahteentoista saakka, läähättäen,\nkuin kilpahevoset.\n\n\"Ohoi!\" huusi vanha Fezziwig ja keikahti kummallisella ketteryydellä\nalas korkealta pulpetilta. \"Korjatkaat pois, pojat, ja tehkäät kosolta\ntilaa! Ohoi, Dick! Hei, Ebenezer!\"\n\nKorjatkaat pois! Siellä ei ollut mitään, jota he eivät olisi korjanneet\ntaikka jaksaneet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Se oli tuota\nhätää tehty. Kaikki irtonaiset kapineet siirrettiin syrjäpuoleen,\nniinkuin niitä olisi iki-päiviksi karkoitettu pois yleisön silmistä;\nlattia lakaistiin ja kastettiin, lamput puhdistettiin, poltoksia\nlisättiin pesään; ja puoti oli yhtä sievä ja lämmin ja kuiva ja valoisa\npaali-sali, kuin mitä milloinkaan mieli teki nähdä talvi-iltana.\n\nSisään tuli viulunsoittaja, nuottikirja kainalossa, ja kiipesi ylös\nkorkealle pulpetille ja teki soittolavan siitä ja viritti niinkuin\nviisikymmentä vatsanvaivaa. Sisään tuli Mrs. Fezziwig, ääretön,\nruumistunut hymy. Sisään tuli kolme neiti Fezziwig'iä, säteilevinä ja\nsuloisina. Sisään tuli ne kuusi nuorta poikaa, joitten sydämet he\nsärkivät. Sisään tuli kaikki ne nuoret miehet ja naiset, joita vanha\nFezziwig käytti kaupassaan. Sisään tuli palvelusneitsyt ja hänen\nserkkunsa, leipuri. Sisään tuli kyökkipiika ja hänen veljensä erityinen\nystävä, maidon-tuoja. Sisään tuli poika kadun toiselta puolelta, jonka\nepäiltiin saavan liian vähän ruokaa isännältänsä, koettaen lymytä\ntoisen talon tytön taakse, jota emäntä nähtävästi oli repinyt korvista.\nSisään he tulivat kaikki, toinen toisensa perästä; mitkä ujosti, mitkä\nrohkeasti, mitkä sievästi, mitkä kömpelöisesti, mitkä sysäten, mitkä\nnykäisten; sisään he tulivat kaikki, jos jollakin lailla. Nyt he kaikki\nastuivat, kaksikymmentä paria kerrallaan, ensiksi keskilattialle,\njakaantuivat oikealle ja vasemmalle, ja palasivat, puoli-piiriä tehden,\nsamaan paikkaan; alaspäin keskeltä ja ylös takaisin; moninaisesti\nkierrellen ja parveillen; vanha etu-pari poiketen väärässä paikassa;\nuusi etu-pari lähtien sekin pois nurinpäin, niin pian kuin se pääsi;\nkaikki parit viimeiseltä etuparina eikä yksikään takapari auttamassa\nheitä! Kun oli jouduttu niin pitkälle, paukutti vanha Fezziwig käsiänsä\nseisauttaaksensa tanssia ja huusi: \"hyvin tehty!\" ja viulunjohtaja\nupotti kuumat kasvonsa portteri-ruukkuun, joka oli erittäin hankittu\nsitä tarkoitusta varten. Mutta ylenkatsoen lepoa, alkoi hän kohta, kuin\nhän taas ilmestyi ja vaikk'ei ollut vielä yhtään tanssijoita, uudestaan\nsoittaa, niinkuin toinen viuluniekka olisi uuvuksissaan kannettu kotiin\nakkunanluukulla, ja hän itse olisi ihan uusi mies, joka oli päättänyt\nvoittaa hänet tai kuolla.\n\nTuosta jälleen tanssittiin, sitten käytiin panttileikkejä, ja\ntanssittiin taas, ja siellä oli kakkua, ja siellä oli negus'ta, ja\nsiellä oli iso könttä kylmää paistettua lihaa, ja siellä oli iso könttä\nkylmää keitettyä lihaa, ja siellä oli joulutorttuja ja paljon olutta.\nMutta illan paras kohta tuli paistetun ja keitetyn lihan jälkeen, kun\nviulunsoittaja (viekas koira, huomaa! Senlaatuinen mies, joka ymmärsi\nammattinsa paremmin, kuin te taikka minä olisimme voineet neuvoa\nhänelle) aloitti \"Sir Roger de Coverley'ta.\" Silloin vanha Fezziwig\nasetti itsensä tanssimaan Mrs. Fezziwig'in kanssa. Lisäksi etuparina;\naika hyvä kappale työtä leikattuna heidän eteensä; kolme- taikka\nneljäkolmatta paria osan-ottajia; ihmisiä, joitten kanssa ei käynyt\npilaa laskeminen; ihmisiä, jotka _tahtoivat_ tanssia eivätkä\nymmärtäneet kävelemistä ollenkaan.\n\nMutta vaikka heitä olisi ollut kaksi sen vertaa -- jopa neljä sen\nvertaa -- olisi vanha Fezziwig pitänyt heille, ja niin myöskin Mrs.\nFezziwig. Mitä Mrs. Fezziwig'iin tulee, ansaitsi hän olla miehensä\ntoveri sanan kaikissa merkityksissä. Joll'ei tässä ole suuri ylistys,\nsanokaat minulle suurempi, ja minä käytän sitä. Ilmeinen valo näytti\nlähtevän Fezziwig'ien pohkeista. Ne kumottivat jokaisessa paikassa\ntanssissa, niinkuin kuut. Te ette olisi voineet toisena hetkenä sanoa,\nkuinka niitten toisena kävisi. Ja kun vanha Fezziwig ja Mrs. Fezziwig\nolivat suorittaneet koko tanssin: \"etenemiset ja taantumiset\",\n\"molemmat kädet kumppanillenne\", \"kumarrukset ja niiaukset\",\n\"korkkiruuvin\", \"pistäkäät lanka neulan silmään\" ja \"palatkaat\npaikallenne\", hypähti Fezziwig ylös -- hypähti niin näppärästi, että\nnäytti siltä, kuin hän olisi vilkuttanut jalkojansa, ja pääsi\nseisaalleen jälleen vähintäkään horjumatta.\n\nKun kello löi yksitoista, loppuivat nämät kotipaalit. Mr. ja Mrs.\nFezziwig asettuivat kumpikin ovipuolensa viereen ja pudistaen\nerityisesti jokaisen kättä, kun hän meni pois, toivotti hänelle iloista\njoulua. Kun kaikki olivat lähteneet, paitsi molemmat puotipojat,\ntekivät he näitten samoin; ja niin hilpeät äänet hiljenivät, ja pojat\nlaskettiin menemään vuoteillensa, jotka olivat tiskin alla\ntakapuodissa.\n\nKoko tämän ajan kuluessa oli Scrooge menetellyt, niinkuin ihminen,\njolta järki on kadonnut. Hänen sydämensä ja sielunsa olivat näkymöllä\nhänen entisen itsensä kanssa. Hän vakuutti todeksi kaikki, muisti\nkaikki, nautti kaikista ja hänessä huomattiin mitä kummallisin\nmielenliikutus. Vasta kuin hänen entisen itsensä ja Dick'in loistavat\nkasvot kääntyivät heidän puolestaan, muisti hän hengen ja havaitsi,\nettä se tarkkaan katseli häntä, samalla kuin valkea sen päälaessa paloi\naivan kirkkaasti.\n\n\"Vähällä\", lausui henki, \"tuommoiset yksinkertaiset ihmiset\nkiitollisiksi saa.\"\n\n\"Vähällä!\" toisti Scrooge.\n\nHenki viittasi hänelle, että hän kuuntelisi molempia puotipoikia, jotka\nnyt kaikesta sydämestänsä kiittelivät Fezziwig'iä, ja sanoi niin\ntehtyään:\n\n\"No! Eikö niin? Hän on kuluttanut vaan muutamia puntia teidän\nmaallisesta rahastanne; kolme taikka kukaties neljä. Onko tuo niin\nsuuri asia, että hän ansaitsee näitä kiitoksia?\"\n\n\"Ei se se ole\", lausui Scrooge, tulistuen muistutuksesta ja puhuen\nhuomaamatta, niinkuin hänen entinen eikä myöhempi itsensä. \"Ei se se\nole. Hänellä on voima tehdä meidät onnellisiksi taikka onnettomiksi;\ntehdä palveluksemme helposti taikka vaikeaksi; huviksi taikka\nrasitukseksi. Vaikka hänen voimansa olisi sanoissa ja katseissa;\nasioissa, niin halvoissa ja vähäpätöisissä, että olisi mahdoton laskea\nyhteen ja luetella niitä; entä sitten? Se onnellisuus, jonka hän antaa,\non aivan yhtä suuri, kuin jos se maksaisi kokonaisen omaisuuden.\"\n\nHän tunsi hengen silmäyksen ja pysähtyi.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi henki.\n\n\"Ei mitään erittäin\", vastasi Scrooge.\n\n\"Kyllä kai jotakin?\" väitti henki.\n\n\"Ei\", sanoi Scrooge, \"ei. Minä soisin juuri nyt voivani lausua pari\nkolme sanaa konttoristilleni. Siinä kaikki.\"\n\nHänen entinen itsensä väänsi alas lamput, kun hän lausui tämän toivon;\nja Scrooge ja henki seisoivat taas vieretysten taivasalla.\n\n\"Minun aikani käy lyhyeksi\", muistutti henki. \"Joutuin!\"\n\nTätä ei sanottu Scrooge'lle eikä kellekään, jonka hän voi eroittaa,\nmutta se vaikutti äkillisen muutoksen. Sillä taas Scrooge näki itsensä.\nHän oli vanhempi nyt; oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvoissaan ei\nollut myöhempien vuosien karkeita ja tylyjä viimoja; mutta niissä oli\nruvennut ilmestymään tarkkuuden ja itaruuden merkkejä. Hänen\nsilmässänsä oli kiihkeä, ahne, levoton liikunta, joka osoitti sitä\nhimoa, joka oli päässyt juurtumaan, ja paikkaa, mihin kasvavan puun\nvarjo laskeutuisi.\n\nHän ei ollut yksinään, vaan istui kauniin, nuoren, murhevaatteisin\npuetun tytön vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, jotka kiilsivät\nmenneitten joulujen hengen valossa.\n\n\"Se on vähäinen asia\", lausui tyttö lempeästi. \"Sinulle varsin\nvähäinen. Toinen epäjumala on sysännyt minut sijaltani; ja jos se voi\ntulevaisuudessa ilahuttaa ja lohduttaa sinua, niinkuin minä olisin\ntahtonut koettaa, ei minulla ole mitään syytä suruun.\"\n\n\"Mikä epäjumala on sysännyt pois sinut?\" vastasi hän.\n\n\"Kultainen epäjumala.\"\n\n\"Siinä mailman tasapuolisuus on!\" sanoi hän. \"Tuskin se moittii mitään\nniin paljon, kuin köyhyyttä; vaan tuskin se ylenkatsoo mitään niin\nsuuresti, kuin rikkaaksi pyrkimistä!\"\n\n\"Sinä pelkäät mailmaa liian paljon\", vastasi tyttö säyseästi. \"Kaikki\nsinun muut toiveesi ovat kadonneet toivoon päästä sen viheliäisistä\nsoimauksista. Minä olen nähnyt sinun jalompien pyrintöjesi, toinen\ntoisensa perästä raukeavan, siksi kuin päähimo, voiton himo, kokonaan\non valloittanut sinut. Enkö minä ole?\"\n\n\"Entä sitten?\" arveli hän. \"Vaikka olisinkin käynyt viisaammaksi, mitä\nsitten? Minä en ole muuttunut sinun suhteesi.\"\n\nTyttö pudisti päätänsä.\n\n\"Olenko minä?\"\n\n\"Meidän liittomme on vanha. Se tehtiin, kun molemmat olimme köyhät ja\ntyydyimme olemaan niin, siksi kuin joskus voisimme kärsivällisen\nahkeruutemme kautta parantaa maallista tilaamme. Sinä olet muuttunut.\nSilloin sinä olit toinen mies.\"\n\n\"Minä olin lapsi\", sanoi hän maltittomasti.\n\n\"Sinun omat tunteesi ilmoittavat sinulle, että sinä et ollut, mitä sinä\nnyt olet\", vastasi tyttö. \"Minä olen. Mikä lupasi onnea, kun olimme\nyksi sydämessä, se on pelkkää kurjuutta nyt, kun olemme kaksi. Kuinka\nusein ja kuinka tyystisti minä olen ajatellut tätä, en tahdo sanoa.\nSiinä on kyllin, että olen ajatellut sitä ja voin päästää sinut\nvapaaksi.\"\n\n\"Olenko minä koskaan pyytänyt päästä vapaaksi?\"\n\n\"Sanoilla. Ei. Ei koskaan.\"\n\n\"Millä sitten?\"\n\n\"Muuttuneella luonnolla; uudella mielenlaadulla; toisenlaisella elämän\nsuunnalla; toisenlaisella toivolla sen suurena päämääränä. Kaikella,\njoka teki minun rakkauteni jonkun arvoiseksi sinun silmissäsi. Jollei\nvälimme koskaan olisi ollut tämmöinen\", lausui tyttö, katsellen häntä\nlempeästi, mutta vakavasti, \"sano minulle, etsisitkö minua ja\nkoettaisitko voittaa minun sydäntäni nyt? Oi, ei!\"\n\nHän näytti vasten tahtoansa myöntävän tätä arvelua oikeaksi. Mutta hän\nsanoi jonkunlaisella ponnistuksella: \"Sinä et ajattele sitä.\"\n\n\"Minä ajattelisin mielelläni toisin, jos vaan saattaisin\", lausui\ntyttö, \"Jumala sen tietää! Kun minä olen oppinut tämänlaatuisen\ntotuuden, tiedän minä, kuinka voimakas ja vastustamaton se on.\nSillä jos sinä olisit vapaa tänään, huomenna, taikka eilen olisit\nollut, sopiiko minun koskaan uskoa, että sinä valitsisit varattoman\ntytön -- sinä, joka ystävällisissä puheissakin hänen kanssaan\narvostelet kaikkia voiton mukaan; taikka, jos sinä, ainoasta\njohdattavasta peri-ajatuksestasi huolimatta, valitsisit hänet, enkö\nminä tiedä, että katumus ja suru varmaan seuraisivat? Minä tiedän sen;\nja minä päästän sinut vapaaksi. Täydestä sydämestäni ja rakkauteni\ntähden häneen, jona sinä kerta olit.\"\n\nHän aikoi puhua; mutta kääntäen pois päätään, jatkoi tyttö:\n\n\"Tämä -- menneitten muisto saattaa minut puoleksi siihen toivoon --\nehkä surettaa sinua. Lyhyt, varsin lyhyt aika, ja sinä haihdutat ilolla\nmuiston siitä, niinkuin hyödyttömän unelman, josta onneksi heräsit. Ole\nonnellinen siinä elämässä, jonka olet valinnut!\"\n\nTyttö meni, ja he erosivat.\n\n\"Henki!\" sanoi Scrooge, \"älä näytä minulle mitään enää! Vie minut\nkotiin. Miksi tahdot vaivata minua?\"\n\n\"Yksi varjo lisäksi!\" huudahti henki.\n\n\"Ei enää!\" vastasi Scrooge. \"Ei enää. Minä en tahdo nähdä sitä. Älä\nnäytä minulle mitään enää!\"\n\nMutta armoton henki kietoi hänet molemmilla käsivarsillaan ja pakoitti\nhäntä katsomaan, mitä lähinnä tapahtui.\n\nHe olivat toisella näkymöllä ja toisessa paikassa: eräässä huoneessa,\njoka ei ollut aivan iso eikä komea, mutta täynnä kaikenlaista\nmukavuutta. Likellä talvivalkeata istui kaunis, nuori tyttö, joka oli\nniin suuresti äskeisen muotoinen, että Scrooge luuli sitä samaksi,\nkunnes hän näki _hänen_, nyt miellyttävänä vaimona, istuvan vastapäätä\ntytärtänsä. Tässä huoneessa oli hirveä hälinä, sillä siellä oli lapsia\nenemmän, kuin Scrooge kiihtyneessä mielentilassaan pystyi lukemaan;\neivätkä he, ikäänkuin tuo ylistetty lauma runoelmassa, olleet\nneljäkymmentä lasta, jotka käyttivät itsensä niinkuin yksi, vaan\njokainen lapsi käytti itsensä niinkuin neljäkymmentä. Seuraukset olivat\nmelskeiset ylenmäärin; mutta ei kukaan näyttänyt huolivan siitä;\npäinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämestään ja iloitsivat siitä; ja\njälkimäistä, joka pian alkoi ryhtyä leikkeihin, ryöstivät pikku rosvot\nihan säälimättä. Mitä minä en olisi antanut saadakseni olla yksi\nheistä! Vaikka minä en olisi voinut koskaan olla niin taitamaton, ei,\nei! Minä en olisi koko mailman aarteista rytistänyt tuota palmikoittua\ntukkaa ja repinyt sitä alas; ja mitä tuohon herttaiseen pikku kenkään\ntulee, minä en olisi temmannut sitä pois, Jumala siunatkoon sieluani!\nvaikkapa olisin pelastanut henkeni sillä. Enkä minä olisi voinut\nleikillä mitata hänen vyötäisiään, niinkuin he tekivät, rohkeat, nuoret\nveitikat; minä olisin pelännyt, että käsivarteni olisi rangaistukseksi\nkasvanut koukkuun eikä koskaan käynyt suoraksi jälleen. Vaan kuitenkin\nolisin mielelläni, minä myönnän sen, tahtonut koskea hänen huuliansa;\nkysyä häneltä jotakin, että hän olisi avannut niitä; katsella hänen\nmaahan luotuin silmiensä ripsiä eikä kuitenkaan saattaa häntä\nvähintäkään punehtumaan; päästää valloilleen hiusten aaltoja, joista\nyksi kiehkura jo olisi ollut verraton muisto; lyhyeltä, minä olisin\ntahtonut, sen tunnustan, saada vaikka vähimmän noitten lasten\netu-oikeuksista, ja kuitenkin olla kylläksi mies panemaan arvoa siihen.\n\nMutta nyt kuului kolkutus ovelta, ja heti rynnättiin yhteisesti\nsinnepäin, että tyttö nauravalla muodolla ja vaatteet epäjärjestyksessä\nkeskellä riehuvaa joukkoa kannettiin sitä kohden, juuri hyvään aikaan\ntervehtimään isää, joka tuli kotiin, mies muassa, kantaen joululahjoja\nja leluja. Siinä mar huudettiin ja oteltiin ja turvatonta kantajaa\nahdistettiin! Siinä tehtiin tuoleista tikapuut, kiivettiin ylös,\nkourittiin hänen plakkareitansa, riistettiin häneltä papereihin\nkäärityt paketit, kiristettiin häntä kutreista, kiikuttiin hänen\nkaulassaan, koputettiin häntä selkään ja potkittiin hänen jalkojansa!\nNiitä ihmeen ja ilon huutoja, joilla jokaisen paketin avaaminen\nvastaan-otettiin! Sitä kauheata ilmoitusta, että sylilapsi oli tavattu\njuuri kuin se pisti vauvan paistinpannua suuhunsa, ja että oli enemmän\nkuin luultava, että se jo oli nielaissut kalkkunan, joka oli liimattu\npuu-vatiin! Sitä ääretöntä lohdutusta, kun huomattiin, että se oli\ntyhjää hätäilemistä! Sitä iloa ja kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä on\nkaikkia mahdoton kuvailla. Siinä on kyllä, että vähitellen lapset ja\nheidän mielenliikuntonsa siirrettiin ulos arki-huoneesta ja, yksi\nastuin erältään, ylikerrokseen, jossa he menivät levolle ja niin\nasettuivat.\n\nJa nyt Scrooge entistä tarkemmin katseli, kun perheen isä, johonka\ntytär hellästi nojautui, istui alas hänen ja äidin kanssa oman lietensä\nääreen; ja kun hän ajatteli, että aivan samanlainen olento, yhtä\ntäynnänsä suloa ja lupausta, olisi voinut sanoa häntä isäksi ja olla\nkevät hänen elämänsä kolkossa talvessa, kävivät hänen silmänsä\nkosteaksi.\n\n\"Kultaseni\", lausui mies, kääntyen puolisoonsa hymyillen, \"minä näin\ntänä iltana erään vanhan ystäväsi.\"\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"Arvaappas!\"\n\n\"Kuinka minä sitä voisin? Ei, kyllä tiedän\", lisäsi hän samalla,\nnauraen, kun mieskin nauroi. \"Mr. Scrooge.\"\n\n\"Mr. Scrooge se olikin. Minä menin hänen konttorinsa akkunan ohitse ja,\nkoska se oli auki ja kynttilä paloi huoneessa, täytyi minun melkein\nväkisinkin katsoa häntä. Hänen kumppaninsa makaa kuolinvuoteellaan,\nkuulin minä; ja tuossa hän istui yksinään. Aivan yksinään mailmassa,\nluulen minä.\"\n\n\"Henki!\" lausui Scrooge sortuneella äänellä. \"Vie minut pois tästä\npaikasta.\"\n\n\"Minä sanoin sinulle, että nämät olivat olleitten varjoja\", vastasi\nhenki. \"Älä moiti minua siitä, että ne ovat, mitä ovat!\"\n\n\"Vie minut pois!\" huudahti Scrooge, \"minä en kestä tätä!\"\n\nHän kääntyi henkeä päin, ja huomaten, että se katseli häntä kasvoilla,\njoissa jollakin oudolla tavalla oli joku osa kaikista niistä kasvoista,\njoita se oli näyttänyt hänelle, alkoi hän taistella sitä vastaan.\n\n\"Jätä minut! Vie minut takaisin. Älä vaivaa minua enää!\"\n\nTaistelossa -- taisteloksi sitä tuskin sopi sanoa, kosk'ei henki\nmillään tavalla näyttänyt tekevän vastusta eivätkä toisen ponnistukset\nkuitenkaan häntä järkähyttäneet, havaitsi Scrooge, että sen valo\nleimusi korkeana ja kirkkaana; ja vähän arvaten, että hengen vaikutus\nhäneen lähti tästä valosta, tarttui hän sammutinlakkiin ja painoi sen\nnopeasti alas sen päähän.\n\nHenki lytistyi sen alla, että sammutin peitti koko sen ruumiin; mutta\nvaikka Scrooge painoi sitä alas kaikella voimallansa, ei hän voinut\nkätkeä sen valoa, joka yhtenä virtana valui sen alta maahan.\n\nHän tunsi, että hän oli uuvuksissa ja että häntä sanomattomasti\nnukutti, sekä että hän oli omassa makuuhuoneessaan. Hän painalti vielä\nlakkia jäähyväisiksi, jotta hänen kätensä puutuivat, ja ehti tuskin\nkömpiä vuoteesensa, kun hän jo vaipui sitkeään uneen.\n\n\n\n\nIII.\n\nToinen kolmesta hengestä.\n\n\nScrooge heräsi kesken tavattoman ankaraa kuorsaamista. Hän nousi\nistualle vuoteessansa ja koetti selvittää ajatuksiansa. Tällä kertaa\nhänen ei ollut tilaisuus saada tietää, että kello taas oli yksi\nlyömällänsä. Hän tunsi, että hän oli tointunut oikeaan aikaan juuri\nneuvotellakseen toisen lähettilään kanssa, joka Jakob Marley'n toimesta\ntuli hänen luokseen. Mutta huomaten, että häntä rupesi pahasti\nviluttamaan, kun hän odotti saadaksensa nähdä, minkäpuolisen uutimen\nvasta ilmestyvä henki vetäisi syrjään, työnsi hän ne kaikki omin käsin\nsivulle ja, laskeutuen jälleen alas, alkoi tarkasti tähystellä joka\ntaholle ympäri vuodetta. Sillä hänen teki mieli puhutella henkeä heti,\nkuin se tuli, eikä hän tahtonut äkki-arvaamatta tavata sitä ja\nsäikähtyä.\n\nReippaan luokan herrasmiehet, jotka kehuvat tietävänsä tempun taikka\npari sekä tavallisesti huolivat kotisi päivänajasta, ilmoittavat\nkelvollisuuttaan kummallisiin seikkoihin sillä puheella, että he\npystyvät kaikkiin \"kruunusta ja rististä\" alkaen miestappoon saakka;\njoitten molempien vastakohtien välillä epäilemättä on melkoisen laaja\nja lukuisa joukko asioita. Vaikk'en rohkene väittää aivan näin paljoa\nScrooge'n puolesta, aion minä kuitenkin pyytää teitä uskomaan, että hän\noli valmis näkemään koko lauman outoja ilmauksia, ja ettei mikään,\nsylilapsesta sarvikuonoon asti, olisi voinut erittäin hämmästyttää\nhäntä.\n\nMutta vaikka hän nyt tiesi odottaa melkein kaikkia, ei hän millään\nlailla tietänyt odottaa olemattomia; ja kun siis kello löi yksi eikä\nmitään henkeä ilmestynyt, rupesi häntä kovasti värisyttämään. Viisi\nminutia, kymmenen minutia, neljännes kului, eikä mitään tullut. Koko\ntämän ajan makasi hän vuoteellansa aivan keskellä punaista valoa, joka\ntulvasi siihen, kun kello löi yksi, ja joka, koska se ei ollut muuta\nkuin valoa, huoletti paljon enemmän, kuin kymmenkunta henkiä, sen\nvuoksi että oli mahdoton saada selkoa, mitä se tarkoitti taikka\ntoimitti. Hän varoi välisti, että hänessä oli juuri tällä hetkellä joku\nmerkillinen itse-palamisen kohtaus, eikä hänellä ollut edes sitä\nlohdutusta, että hän itse tiesi sen. Viimeiseltä alkoi hän kuitenkin\najatella niinkuin te taikka minä kohta olisimme ajatelleet; sillä\nainahan se, joka ei ole hädässä, tietää, mitä olisi pitänyt hädässä\ntehdä, ja olisi varmaan lisäksi tehnyt niin -- viimeiseltä, sanon,\nalkoi hän ajatella, että tämän aaveisen valon lähde ja salaisuus oli\nläheisessä huoneessa, josta se näyttikin virtaavan, kun tarkemmin\nseurasi sen jälkiä. Kun tämä ajatus oli kokonaan valloittanut hänen\nmielensä, nousi hän hiljalleen ja tallusti tohveleissaan oven luo.\n\nSamalla silmänräpäyksellä, kuin Scrooge'n käsi tarttui lukkoon, huusi\nouto ääni häntä nimeltä ja käski hänen astua sisään. Hän totteli.\n\nSe oli hänen oma huoneensa. Siitä ei ollut vähintäkään epäilemistä.\nMutta siinä oli tapahtunut kummallinen muutos. Seinät ja katto olivat\nverhotut vihantoilla kasveilla, että se oli juuri niinkuin lehto,\njosta kaikkialta heleät, hohtavat marjat kimaltelivat. Rautatammen,\nmistelin ja muuri-vehreän liuskaiset lehdet heijastivat valoa,\nikäänkuin yhtä monta pikkuista peiliä olisi sirotettu sinne; ja niin\nmahtava liekki nousi tohisten takantorvea ylös, ettei tuo vanha,\nuntelo liesi-roukkio ollut vertaista nähnyt, ei Scrooge'n aikana\neikä Marley'n eikä moneen, moneen menneesen talveen. Läjitettynä\nlattialle jonkunlaiseksi valtaistuimeksi oli kalkkunia, hanhia,\nmetsänriistaa, kanoja, sianpaisteja, isoja lihakappaleita, imiporsaita,\npitkiä makkarakiehkuroita, joulutorttuja, rusina-pudding'eja,\nostroni-tynnyreitä, kuumia kastanjia, punaposkisia omenoita, mehukkaita\norangeja, maukkaita päärynöitä, kookkaita loppiaiskakkuja, ja kiehuvia\npunssi-maljoja, jotka täyttivät huoneen suloisella höyryllänsä.\nLuontevasti istui tällä kasalla iloinen jättiläinen, komea katsella.\nHän piti kädessään palavaa tulisoittoa, joka muodoltaan vähän oli\nrunsauden sarven kaltainen, ja nosti sitä ylös, korkealle ylös,\nvuodattaakseen sen valoa Scrooge'n ylitse, kun hän tuli tirkistellen\novesta sisään.\n\n\"Käy sisään!\" huudahti henki. \"Käy sisään! ja opi tuntemaan minua\nparemmin, ihminen!\"\n\nScrooge astui pelokkaasti huoneesen ja seisoi, pää alaspäin, hengen\nedessä. Hän ei ollut sama jäykkä Scrooge, kuin hän oli ollut; ja vaikka\nhengen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset, ei hän tahtonut kohdata\nniitä.\n\n\"Minä olen nykyisten joulujen henki\", lausui kummitus. \"Katso minua!\"\n\nScrooge teki niin kunnioittavaisesti. Henki oli puettu yksinkertaiseen,\nviheriään vaippaan, joka oli reunustettu valkoisilla turkiksilla. Tämä\nvaatteus riippui niin höllästi alas vartaloa myöden, että vankka rinta\noli alaston, niinkuin henki ei olisi sietänyt, että sitä suojeltiin\ntaikka peitettiin milläkään keinoin. Sen jalat, jotka näkyivät vähien\nliepeitten alta, olivat myöskin paljaat; eikä päässä ollut muuta, kuin\nrautatammen seppele, johon oli sinne tänne pistetty loistavia\njääpuikkoja. Tumman ruskeat hius-kiharat olivat pitkät ja siteistä\nvapaat; vapaat, kuin sen hilpeä hymy, sen sädehtivät silmät, Sen\navonainen käsi, sen hupainen ääni, sen hanska käytös ja sen iloinen\nmuoto. Vyöllä se kantoi vanhan-aikuista tuppea, mutta ei siinä ollut\nmitään miekkaa, ja ruoste oli kovasti sitä syönyt.\n\n\"Sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun kaltaistani!\" huudahti henki.\n\n\"En koskaan\", vastasi Scrooge.\n\n\"Etkö milloinkaan kuljeskellut perheeni nuorempien jäsenten kanssa;\nminä tarkoitan (sillä minä olen hyvin nuori) vanhempia veljiäni, jotka\novat syntyneet näinä viimeisinä vuosina?\" jatkoi henki.\n\n\"Minä en luule, että olen\", lausui Scrooge. \"Minä pelkään, etten ole.\nMontako veljeä sinulla on ollut?\"\n\n\"Enemmän kuin kahdeksan sataa\", sanoi henki.\n\n\"Kauhea perhe elättää!\" mumisi Scrooge.\n\nNykyisten joulujen henki nousi ylös.\n\n\"Henki\", lausui Scrooge nöyrästi, \"johdata minua mihin tahdot. Minä\nlähdin viime yönä pakosta matkustamaan ja opin jotakin, joka vaikuttaa\nparaikaa. Jos sinä saatat opettaa minulle jotakin, suo minun hyötyä\nsiitä tänä yönä.\"\n\n\"Tartu vaippaani!\"\n\nScrooge teki niinkuin käskettiin, ja piti lujasti kiinni vaipasta.\n\nRauta-tammet, mistelit, ruskeat marjat, muuri-vehreät, kalkkunat,\nhanhet, metsän-riistat, kanat, sianpaistit, lihakappaleet, porsaat,\nmakkarat, ostronit, tortut, pudding'it, hedelmät ja punssit, kaikki\nkatosivat silmänräpäyksessä. Samoin myöskin huone, valkea, punainen\nhohto ja yön hetki. Oli joulun-aamu. He seisoivat jollakulla City'n\nkadulla, josta (sillä ilma oli kylmä) kuului kaliseva, mutta vilkas ja\nmiellyttävä soitto, kun ihmiset raappivat pois lunta kaduilta ja\nkatoilta, ja poikien oli julman hauska nähdä, kun lumi loiskahti maahan\nja hajosi pikkuisiksi teko-tuiskuiksi.\n\nRakennusten etupuolet näyttivät jotenkin mustalta, ja akkunat vielä\nmustemmalta, kun niitä vertasi kattojen sileään, valkoiseen\nlumipeitteesen ja maan lokaisempaan lumeen; johon jälkimäiseen kärryjen\nja vaunujen raskaat pyörät olivat kyntäneet syviä vakoja; vakoja, jotka\nristeilivät ja satoja kertoja jälleen risteilivät isojen katujen\nyhtymäpaikoissa ja muuttuivat mutkikkaiksi kanaviksi, joita oli vaikea\nseurata sakeassa, keltaisessa sohjussa ja jäisessä vedessä. Taivas oli\nsynkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla,\njoka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat\nlaskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian\ntakantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja\nporottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa\nollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen\niloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain\nkesäinen aurinko olisi voinut tuottaa.\n\nSillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja\ntäynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa\nja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla --\npaljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku -- nauraen\nherttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse.\nLinnunkauppiaitten puodit olivat vielä puoleksi auki ja hedelmänmyyjien\nhohtivat koko loistossansa. Ovien nojalla seisoi isoja, ympyriäisiä,\npöhö-vatsaisia koreja, täynnänsä kastanjia, jotka olivat muodoltaan\nniinkuin verevien, vanhojen herrojen liivit ja välistä pyörähtivät ulos\nkaduille helposti halvautuvassa muhkeudessaan. Tuossa oli punaisia,\nruskean-kasvoisia, leveä-vöisiä espanjalaisia sipuleita, heloittaen\nrunsaassa lihavuudessaan, niinkuin Espanjan munkit, ja hyllyiltänsä\nveitikkamaisesti iskien silmää tytöille, kun he menivät sivutse ja\nkainosti katselivat kattoon ripustettuja misteleitä. Tuossa oli\npäärynöitä ja omenoita, ladottuina kukoistaviksi pyramideiksi; tuossa\nviinirypäleitä, joita puodin-isäntien hyväntahtoisuus oli pannut\nkillumaan isoista koukuista, että ihmisten suut vetistyisivät\nilmaiseksi, kun he kulkivat ohitse. Tuossa oli koko kasa Lombardian\npähkinöitä, sammaltuneita ja ruosteenkarvaisia, muistuttaen hyvällä\nhajullansa, kuinka käveltiin metsissä ja nilkkaa myöden hupaisesti\nkaalattiin kuivettuneissa lehdissä; tuossa Norfolkin paahdettuja\nomenoita, paksuja ja mustia, tuoden paremmin näkyviin orangien ja\nlimonien keltaista pintaa ja mehukkaina ja monilukuisina hartaasti\npyytäen ja rukoillen, että heitä vietäisiin paperi-pusseissa kotiin ja\nsyötäisiin päivällisten perästä. Yksin kulta- ja hopeakalat, joita oli\nasetettu lasi-säiliöön keskelle näitä aimollisia hedelmiä, näyttivät,\nvaikka kuuluivatkin typerään ja hidasveriseen sukukuntaan, tietävän,\nettä jotakin oli tekeillä, ja uivat kaikki ammotellen ympäri\npikkuisessa mailmassaan vitkaisessa ja himottomassa häärinässä.\n\nKryytikauppiaitten puodit! melkein suljettuina, yksi taikka kaksi\nluukkua kenties kiinni panematta; mutta näistä aukoista mitäpä\nnäkikään! Ei siinä kyllä, että vaakakupit, laskeutuen alas tiskille,\nkapsahtivat hauskasti, taikka että seililanka ja rulla erosivat\ntoisistaan niin vikkelästi, taikka että rasiat rapisivat edestakaisin,\nniinkuin silmänkääntäjän kapineet, taikka edes, että teen ja kahvin\nsekaantuneet hajut olivat niin otolliset nenälle, taikka edes, että\nrusinat olivat niin uhkeat ja oivalliset, mantelit niin tavattoman\nvalkoiset, kaneli-tangot niin pitkät ja suorat, muut höysteet niin\nsuloiset, kandeeratut hedelmät niin kakuiksi muodostetut ja niin\nriiskutetut sulatulla sokurilla, että kylmäkiskoisintakin katseliaa\npyörrytti. Eikä siinäkään kyllin, että fiikunat olivat tuoreet ja\nturpeat, taikka että Franskan pluumut koristetuissa laatikoissa ujosti\npunersivat kilpeydessään, taikka että kaikki oli niin hyvää syödä ja\nniin sievää joulupuvussaan; vaan ostajat hyörivät kaikki niin virkeästi\niloisen päivän odotuksessa, että he törmäsivät toisiansa vastaan\novella, rutistivat hurjasti paju-korejansa, jättivät ostoksensa\ntiskille ja tulivat juosten takaisin niitä perimään, ja erhettyivät\nsatoja kertoja samalla tapaa mitä parhaimmalla tuulella; sillä välin\nkuin kryytikauppias ja hänen väkensä olivat niin hupaiset ja hilpeät,\nettä ne kiillotetut sydämet, joilla he kiinnittivät esi-liinansa selän\ntakaa, olisivat voineet olla heidän omat sydämensä, kannettuina\nulko- puolella yleisön nähtäväksi ja joulu-naakkojen nokittavaksi, jos\nnäitä halutti.\n\nMutta pian kellokastarit kutsuivat hyvät ihmiset kaikki kirkkoon ja\nkappeliin, ja pois he menivät, tulvaten pitkin katuja parhaissa\nvaatteissansa ja iloisimmalla muodollaan. Vaan samaan aikaan ilmestyi\nuseilta kymmeniltä sivukaduilta, solista ja nimettömistä sopista\nlukemattomia ihmisiä, kantaen päivällistänsä leipurin-puoteihin. Näitä\nköyhiä juhlailioita näytti henki ennen kaikkia halulla katsovan, sillä\nhän seisoi Scrooge'n kanssa jonkun leipurin portinkäytävässä ja nostaen\npois katteita, kun tuojat astuivat ohitse, ripsutti suitsutusta\ntulisoitostansa heidän ruokaansa, ja se oli hyvin omituinen tulisoitto,\nsillä kerta taikka pari, kun muutamat päivällisen-kantajat, jotka\nolivat tuupanneet toisiansa, laskivat vihaisia sanoja, porskutti hän\npari vesipisaraa siitä, ja he leppyivät kohta taas. Sillä he sanoivat,\nettä olisi häpeällistä riidellä joulupäivänä. Ja niin se olisi! Totta\npuhuen, niin se olisi!\n\nAikanansa kellot lakkasivat soimasta ja leipurin-puodit pantiin kiinni;\nvaan kuitenkin voitiin selvästi eroittaa kaikki nämät päivälliset ja\nkuinka niitten keittäminen edistyi siitä märästä paikasta, joka oli\njokaisen leipurin uunin kohdalla ja jossa kivitys höyrysi, niinkuin\nkivetkin olisivat kiehuneet.\n\n\"Onko sillä, mitä sinä porskutat tulisoitostasi, mikään omituinen\nmaku?\" kysyi Scrooge.\n\n\"On. Minun oma makuni.\"\n\n\"Sopisiko se jokaiseen tämän päivän päivällis-ruokaan?\" kysyi Scrooge.\n\n\"Jokaiseen, joka hyvällä sydämellä annetaan. Halpaan kaikkein\nparhaimmin.\"\n\n\"Minkä vuoksi halpaan kaikkein parhaimmin?\" kysyi Scrooge.\n\n\"Sen vuoksi, että se kaikkein enimmin kaipaa sitä.\"\n\n\"Henki\", lausui Scrooge, hetken mietittyään. \"Minua kummastuttaa, että\nkaikista olennoista noissa monissa mailmoissa meidän ympärillämme juuri\nsinä tahtoisit vähentää noitten ihmisten tilaisuutta viattomaan\nhuvitukseen.\"\n\n\"Minä!\" huudahti henki.\n\n\"Sinä tahtoisit riistää heiltä kaikki keinot päivällissyöntiin joka\nseitsemäs päivä, joka usein on se ainoa päivä, josta sopii sanoa, että\nhe syövät päivällistä ollenkaan\", sanoi Scrooge. \"Etkö tahtoisi?\"\n\n\"Minä!\" huudahti henki.\n\n\"Sinä koetat sulkea nämät paikat seitsemäntenä päivänä?\" arveli\nScrooge. \"Ja se tietää aivan samaa.\"\n\n\"Minä koetan!\" huudahti henki.\n\n\"Anna minulle anteeksi, jos olen väärässä. Sitä on tehty sinun\nnimessäsi, taikka ainakin sinun perheesi nimessä\", lisäsi Scrooge.\n\n\"Tämän teidän maanne päällä löytyy muutamia\", vastasi henki, \"jotka\nväittävät tuntevansa meitä ja jotka meidän nimessämme tekevät\nkiihkonsa, ylpeytensä, pahansuontinsa, vihansa, kateutensa,\nulkokultaisuutensa ja itsekkäisyytensä tekoja, mutta jotka ovat yhtä\nvieraat meille ja koko meidän suvullemme, kuin he eivät olisi koskaan\neläneet. Muista tämä, ja syytä heitä itseä heidän töistään, eikä\nmeitä.\"\n\nScrooge lupasi tehdä niin; ja he astuivat näkymättöminä, niinkuin\ntähänkin asti, etukaupunkeihin. Henki oli siitä merkillinen, (niinkuin\nScrooge oli huomannut leipurin luona), että, vaikka hänellä oli\njättiläiskoko, hän mukaantui helposti jokaista paikkaa myöten ja\nilmestyi matalan katon alla yhtä yliluonnollisena ja arvokkaan\nsuloisena, kuin korkeassa salissa.\n\nJa kukaties hyvän hengen teki mieli näyttää tätä voimaansa taikka häntä\njohdatti hänen oma lempeä, jalo, sydämellinen luontonsa ja hänen\nhellyytensä kaikkia köyhiä ihmisiä kohtaan, kun hän meni suoraan\nScrooge'n konttoristin luo; sillä sinne hän meni ja otti Scrooge'n\nmukaansa, joka piti kiinni hänen vaatteistaan; ja oven kynnyksellä\nhenki hymyili ja pysähtyi siunataksensa Bob Cratchit'in asuntoa\ntulisoittonsa vihmalla. Ajatelkaat tätä! Bob'illa oli vaan viisitoista\nBob'ia [Bob merkitsee myös shillingiä] viikkoonsa; hän pisti\nlauantaisin ainoastaan viisitoista ristimä-nimeänsä taskuunsa; vaan\nkuitenkin siunasi nykyisten joulujen henki hänen neljä-huoneista\ntaloansa!\n\nNyt nousi Mrs. Cratchit, Cratchit'in vaimo, yksinkertaisesti puettuna\nkahdesti käännettyyn hameesen, mutta koristettuna nauhoilla, jotka ovat\nhalvat ja kuuden pennyn edestä tekevät kyllin kauniiksi. Hän katti\npöydän toisen tyttärensä Belinda Cratchit'in avulla, joka myöskin oli\nkoristettu nauhoilla. Tällä välin pisti nuori herra Peter Cratchit\nkahvelin potaatti-pannuun ja, saaden suunnattoman paidankauluksensa\nkulmat -- paidankaulus oli Bob'in yksityinen omaisuus, siirrettynä\nhänen pojallensa ja perillisellensä päivän kunniaksi -- suuhunsa,\niloitsi, kun havaitsi itsensä niin hienosti puetuksi, ja halasi\nnäytellä itseänsä enimmin kuljetuissa puistoissa. Samalla kaksi\nvähempää Cratchit'ia, poika ja tyttö, hyökkäsivät sisään, huutaen, että\nhe olivat leipurin-puodin lähellä tunteneet hanhen hajun ja tietäneet,\nettä hanhi oli heidän; ja riemuiten hekumallisista salvia'n ja sipulin\najatuksista, tanssivat nämät nuoret Cratchit'it pöydän ympäri ja\nylistivät nuorta herra Peter Cratchit'ia taivaasen asti, sillä välin\nkuin hän (nöyränä, vaikka hänen kauluksensa melkein kuristivat häntä\nkuoliaaksi) puhalsi valkeaan, siksi kuin hitaat potaatit kuohuivat ylös\nja kolkuttivat lujasti pannunkantta, jotta heitä päästettäisiin ulos ja\nkuorittaisiin.\n\n\"Mikähän teidän kalliin isänne lienee?\" lausui Mrs. Cratchit. \"Ja\nveljenne, Pikku Tim'in! Ja Marthakin tuli viime joulupäivänä puolta\ntuntia varemmin!\"\n\n\"Tässä Martha on, äiti!\" sanoi yksi tyttö, tullen esiin tätä\nlausuessaan.\n\n\"Tässä Martha on, äiti!\" huusivat molemmat nuoret Cratchit'it. \"Hurraa!\nMeillä on _semmoinen_ hanhi, Martha!\"\n\n\"No, terve tultua, tyttöseni! Kuinka myöhään sinä tulet!\" lausui Mrs.\nCratchit, suudellen häntä kymmeniä kertoja ja toimeliaalla kiiruulla\nriisuen pois hänen shaaliansa ja hattuansa.\n\n\"Meidän täytyi päättää koko joukko töitä viime yönä\", vastasi tyttö,\n\"ja laittaa kaikki pois tänä aamuna, äiti!\"\n\n\"Hyvä! Ei sillä ole väliä, kun vaan olet kotona\", sanoi Mrs. Cratchit.\n\"Istu alas valkean eteen, kultani, ja lämmitä itseäsi. Herra siunatkoon\nsinua!\"\n\n\"Ei, ei! Tuossa isä tulee\", huusivat molemmat nuoret Cratchit'it, jotka\nolivat joka paikassa yhtä haavaa. \"Mene piiloon, Martha, mene piiloon!\"\n\nNiin Martha meni piiloon, ja sisään tuli lyhytläntä Bob, isä, ainakin\nkolmen jalan pituinen kaulahuivi (hepsuja lukematta) lekkuen edessään,\nja kuluneet vaatteet paikattuina ja harjattuina, että ne näyttäisivät\njuhlallisilta, ja Pikku Tim selässä. Voi Pikku Tim parkaa! hänellä oli\nvähäinen kainalosauva, ja rautainen kehä tuki hänen jäseniänsä!\n\n\"No, missä Marthamme on?\" huudahti Bob Cratchit, katsellen\nympärillensä.\n\n\"Hän ei tule\", vastasi Mrs. Cratchit.\n\n\"Ei tule!\" kertoi Bob, ja hänen intonsa jähtyi yhtäkkiä; sillä hän oli\nollut Timin täysi-rotu hevonen koko matkan kirkosta ja oli tullut\nkiitäen kotiin. \"Ei tule joulupäiväksi!\"\n\nMartha ei hennonut nähdä hänen pettyvän toiveissansa, vaikka vaan\nleikillä; niin hän tuli esiin ennen aikojaan oven takaa ja juoksi isän\nsyliin, sillä välin kuin molemmat nuoret Cratchit'it työnsivät ja\nkantoivat Pikku Tim'in pois pesuhuoneesen kuulemaan, kuinka puddingi\nlauloi vaskikattilassa.\n\n\"Ja kuinka Pikku Tim käytti itseänsä?\" kysyi Mrs. Cratchit, kun hän oli\nlaskenut leikkiä Bob'in herkkä-uskoisuudesta, ja Bob oli halannut\ntytärtänsä sydämensä iloksi.\n\n\"Hän oli kiltti, kuin kulta\", vastasi Bob, \"ja vielä parempi. Hän käy\nniin miettiväksi, kun hän istuu niin paljon itseksensä, ja ajattelee\nmitä kummallisimpia asioita ikinä kuulit. Hän jutteli minulle, kun\ntulimme kotiin, että hän toivoi, että ihmiset olivat nähneet hänet\nkirkossa, koska hän oli raajarikko, ja että heidän ehkä olisi hyvä\njoulupäivänä muistaa Häntä, joka saatti rammat kävelemään ja sokeat\nnäkemään.\"\n\nBob'in ääni värähteli, kun hän kertoi tätä heille, ja värisi vielä\nenemmän, kun hän sanoi, että pikku Tim vahvistui ja kävi terveemmäksi.\n\nHänen nopsas, vähäinen kainalo-sauvansa kuului lattialta, ja ennenkuin\ntoinen sana lausuttiin, palasi Pikku Tim veljensä ja sisarensa kanssa,\njotka taluttivat hänet hänen tuolillensa valkean eteen; ja sillä välin\nkuin Bob, lykäten ylös hiansuitansa -- niinkuin, mies raukka, niitten\nolisi ollut mahdollinen käydä huonommaksi -- ruukussa valmisti jotakin\nkuumaa gin'in ja limonin sekoitusta, liikutti sitä huolellisesti ja\npani sen kaminin komeroon kiehuilemaan, meni nuori herra Peter ja\nmolemmat kaikkialla läsnä-olevat nuoret Cratchit'it noutamaan hanhea,\njonka he ennen pitkää juhlallisesti toivat kotiin.\n\nSemmoinen hälinä seurasi, että olisitte luulleet hanhen olevan\nharvinaisimman linnun mailmassa, höyhenisen ilmauman, jonka rinnalla\nmusta joutsen oli tavallinen eläin -- ja totta puhuen oli asian laita\nmelkein niin tässä talossa. Mrs. Cratchit varisti lihan nestettä (joka\noli edeltäkäsin valmiina kastinpannussa) sihisevän kuumaksi; nuori\nherra Peter sotki rikki potaatit; Miss Belinda mausti omenakastinta;\nMartha pyyhki tomua pois lämmitetyistä talrikeistä; Bob otti pikku\nTim'in viereensä pieneen pöydänkolkkaan; molemmat nuoret Cratchit'it\nnostivat tuoleja kaikille, itseänsä unhottamatta, ja asettuen\nvartiolle, kumpikin paikallensa, pistivät lusikat suuhunsa, etteivät he\nhuutaisi hanhea, ennenkuin heidän tuli vuoro saada. Vihdoin ruoka oli\ntuotu esiin ja pöytärukous luettu. Henkityyni hiljaisuus syntyi, kun\nMrs. Cratchit, tarkasti katsellen eteenleikkaus-veistä päästä päähän,\nhankki sysäämään sitä linnun rintaan; mutta kun hän teki sen, ja kun\nkauan odotettu täytöksen virta tulvasi esiin, nousi ilon humina\nkaikkialta pöydän ympäriltä ja yksin Pikku Tim'kin, innostuneena\nmolempien nuorten Cratchit'ien esimerkistä, taputti pöytää veitsensä\nvarrella ja huusi matalalla äänellä: \"hurraa!\"\n\nSemmoista hanhea ei löytynyt koskaan, Bob sanoi, ettei hänen\nluullaksensa semmoista hanhea ollut milloinkaan paistettu. Sen mureutta\nja hyvää makua, sen suurta kokoa ja halpuutta ihmettelivät kaikki.\nYhdessä omenakastimen ja perunavaoin kanssa oli siinä kyllin\npäivällis-ateriaksi koko perheelle; niin, kuten Mrs. Cratchit suurella\nmielihyvällä sanoi (luoden silmänsä vähäiseen luupalaseen, joka oli\nvadilla), he eivät olleet lopulta jaksaneet syödä edes kaikkia!\nKuitenkin oli jokainen saanut tarpeeksi, ja nuorimmat Cratchit'it\nerittäin olivat sukeltaneet salvia'an ja sipuliin kulmakarmoihin asti!\nMutta nyt muutti Miss Belinda talrikit, ja Mrs. Cratchit lähti yksinään\nhuoneesta -- liian levotonna sallimaan ketään todistajaa -- ottamaan\npudding'ia ylös ja tuomaan sitä sisään.\n\nMitähän, jollei se ollut kyllin kypsynyt! Mitähän, jos se hajoisi ulos\notettaissa! Mitähän, jos joku oli kiivennyt takapihan muurin yli ja\nvarastanut sen, sillä aikaa kuin he iloitsivat hanhesta -- tästä\narvelusta molemmat nuoret Cratchit'it kävivät harmaan sinisiksi!\nKaikenlaisia kauhuja ajateltiin.\n\nHalloo! Vahvasti höyryä! Puddingi oli nostettu kattilasta. Hajua,\nniinkuin pesupäivänä! Se oli servietti. Hajua, niinkuin ravintopaikasta\nja piirakan-leipojan puodista, joitten ovet ovat vieretysten ja joitten\nnaapurina pyykki-vaimo on! Se oli puddingi! Puolen minutin perästä Mrs.\nCratchit astui sisään -- punehtuneena, mutta hymyillen voittoisasti --\nja puddingi oli niinkuin kirjava kanuna-kuula, niin kova ja luja,\npalaen puolessa puolikorttelissa sytytetyssä konjakissa ja\nkoristettuna rautatammen oksalla, joka oli pistetty sen huippuun.\n\nOi, se oli kummallinen puddingi! Bob Cratchit sanoi, jopa aivan\ntyvenesti, että hän katsoi sitä suurimmaksi voitoksi, jonka Mrs.\nCratchit oli saavuttanut siitä asti, kuin he menivät naimisiin. Mrs.\nCratchit lausui, että nyt, kun paino oli poistettu hänen sydämestään,\nhän tahtoi tunnustaa epäilleensä, oliko jauhoja kylliksi. Jokaisella\noli jotakin sanottavaa siitä, mutta ei kukaan sanonut eikä ajatellut,\nettä se sentään oli vähäinen puddingi isolle perheelle. Se olisi\nsuorastaan ollut häpeä, jos joku olisi niin tehnyt. Jokainen Cratchit\nolisi punastunut, jos olisi viitattu siihen.\n\nViimein päivälliset olivat päättyneet, ruoat vietiin pöydättä, liesi\nlakaistiin ja valkea viritettiin. Kun ruukun sisältöä oli maistettu ja\nhuomattu tähdelliseksi, pantiin omenoita ja orangeja pöydälle, ja\nlapiollinen kastanjia tulelle. Nyt koko Cratchit'in perhe asettui\nlieden ympäri piiriin, niinkuin Bob Cratchit sanoi, tarkoittaen\npuolipiiriä; ja Bob Cratchit'in kyynäspään vieressä seisoi talon\nlasivarasto. Kaksi jalatonta lasia ja yksi kahvatoin munakakun kuppi.\n\nNäissä säilyi ruukun kuuma juoma yhtä hyvin, kuin se olisi kultaisissa\npikareissa säilynyt; ja Bob jakeli sitä ilosta loistavilla silmillä,\nsillä välin kuin kastanjat rätisivät ja halkeilivat tulella. Nyt Bob\nesitteli:\n\n\"Iloista joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!\"\n\nJota kaikki perheen-jäsenet kertoivat.\n\n\"Jumala siunatkoon meitä jokaista!\" lausui Pikku Tim kaikkein\nviimeiseksi.\n\nHän istui vähäisellä tuolillansa aivan likellä isäänsä. Bob piti hänen\nkuihtunutta pientä kättänsä omassa kädessänsä, niinkuin hän rakastaisi\nlasta ja tahtoisi pitää häntä luonansa ja pelkäisi, että hän\notettaisiin pois häneltä.\n\n\"Henki\", sanoi Scrooge semmoisella hellyydellä, jota hän ei ollut\ntuntenut koskaan ennen, \"ilmoita minulle, jääkö pikku Tim eloon.\"\n\n\"Minä näen tyhjän paikan\", vastasi henki, \"tuossa takan nurkassa ja\nisännättömän kainalo-sauvan, jota huolellisesti talletetaan. Jollei\ntulevaisuus muuta näitä varjoja, kuolee lapsi.\"\n\n\"Ei, ei\", arveli Scrooge. \"Voi, ei, hyvä henki! Sano, että hän\nsäästetään.\"\n\n\"Jollei tulevaisuus muuta näitä varjoja, ei kukaan minun heimostani\",\nvastasi henki, \"ole löytävä häntä täältä. Entä sitten? Jos on luultava,\nettä hän kuolee, olisi se parempi, että hän kuolisi kohta ja vähentäisi\nliikaväestöä.\"\n\nScrooge painoi alas päänsä, kun hän kuuli omat sanansa hengen suusta,\nja katumus ja kova suru valloittivat hänet.\n\n\"Ihminen\", lausui henki, \"jos et sinä ole kivestä, vaan sinulla on\nihmisen sydän, niin karta tuota ilkeätä puhetta, kunnes olet oppinut,\nmikä liika on, ja missä se on. Tahdotko sinä määrätä, minkä ihmisen\ntulee elää, minkä kuolla? Kenties sinä Luojan silmissä olet halvempi ja\nvähemmin sovelias elämään, kuin moni miljona tämän köyhän miehen lapsen\nvertaisia. Oi Jumala! kun kuulee madon lehdellä puhuvan liika-elämästä\nnälkäisissä veljissään maassa.\"\n\nScrooge kumartui hengen moitteen edessä ja loi vavisten silmänsä\nmaahan. Mutta hän nosti ne nopeasti, kun hän kuuli oman nimensä.\n\n\"Mr. Scrooge!\" sanoi Bob; \"minä juon teidän muistoksenne! Eläköön Mr.\nScrooge, juhlan perustaja!\"\n\n\"Juhlan perustaja, tosiaan!\" huudahti Bob Cratchit punehtuen. \"Minä\nsoisin, että hän nyt olisi täällä. Minä sanoisin hänelle, mitä minä\nhänestä pidän, ja minä toivon, että se maittaisi häntä hyvin.\"\n\n\"Rakas vaimoni\", sanoi Bob, \"lapset! joulupäivä!\"\n\n\"Saa, totta puhuen, olla joulupäivä\", vastasi hän, \"ennenkuin juo\nsemmoisen inhottavan, tylyn, kovan, tunnottoman miehen muistoksi, kuin\nScrooge on. Sinä tiedät, että hän on semmoinen, Robert! Ei kukaan tiedä\nsitä paremmin, kuin sinä, mies raukka?\"\n\n\"Rakas vaimo\", oli Bob'in lempeä vastaus, \"joulupäivä!\"\n\n\"Minä juon hänen terveydekseen sinun tähtesi ja päivän\", lausui Mrs.\nCratchit, \"ei hänen tähtensä. Pitkää ikää hänelle! Iloista joulua ja\noivallista uutta vuotta! Hän lienee hyvin iloinen ja onnellinen,\nepäilemättä!\"\n\nLapset joivat äidin jälkeen Scrooge'n terveydeksi. Tämä oli ensimäinen\nheidän toimensa, jossa ei ollut sydämellisyyttä. Pikku Tim joi kaikkein\nviimeiseksi, mutta hän ei pannut mitään arvoa siihen. Scrooge oli\nperheen mörkö. Hänen nimensä mainitseminen levitti seuraan mustan\nvarjon, joka ei poistunut koko viitenä minutina.\n\nKun se oli haihtunut, kävivät he kymmentä kertaa iloisemmiksi jo senkin\nvuoksi, että olivat päässeet Scrooge Surullisesta. Bob Cratchit kertoi\nheille, että hänellä oli paikka tiedossa nuorta herra Peter'iä varten,\njoka tuottaisi, jos se saatiin, täyteen viisi shillingiä ja kuusi\npennyä viikkoonsa. Molemmat nuoret Cratchit'it nauroivat kauheasti, kun\najattelivat, että Peter'istä tulisi asiamies; ja Peter itse katseli\nmiettiväisesti valkeaan kaulustensa välistä, ikäänkuin hän paraikaa\ntuumisi, mihin hän sijoittaisi pää-omansa, kun hän kerran saisi tuon\npäätä pyörryttävän palkan. Martha, joka oli opissa muoti-kauppiattaren\nluona, jutteli nyt heille, mimmoista työtä hänellä oli, kuinka monta\ntuntia hän ompeli yhtä mittaa ja kuinka hän aikoi huomis-aamuna vetää\noikein pitkää, levollista unta; huomispäivän, joka oli pyhä, hän vietti\nkotona. Myöskin kuinka hän oli muutamia päiviä sitten nähnyt yhden\nkreivinnan ja lordin, ja kuinka lordi \"oli melkein yhtä pitkä, kuin\nPeter\"; jolloin Peter kohotti kauluksiansa niin korkealle, että teidän\nolisi ollut mahdoton nähdä hänen päätänsä, jos olisitte olleet siellä.\nKoko tämän ajan kävivät kastanjat ja ruukku ehtimiseen ympäri; ja ennen\npitkää Pikku Tim, jolla oli vähäinen, vaikeroiva ääni, lauloi laulun\neksyneestä lapsesta, joka kuljeskeli lumessa, vieläpä lauloi sen sangen\nhyvin.\n\nTässä ei ollut mitään erinomaista. He eivät olleet mitään kaunista\nväkeä; he eivät olleet hyvästi puetuita; heidän kenkänsä eivät suinkaan\nolleet vedenpitäviä; heidän vaatteensa olivat huononpuoliset; ja Peter\nlienee tuntenut, melkein varmaan tunsikin, miltä pantin-ottajan huone\nsisäpuolelta näytti. Mutta he olivat onnelliset, kiitolliset, toisiinsa\nmieltyneet ja tyytyväiset päiviinsä; ja kun he katosivat ja\nnäyttivät vielä onnellisemmilta hengen tulisoiton kirkkaassa\njäähyväis-ripoituksessa, katseli Scrooge heitä ja erittäin Pikku Tim'iä\nviimeisiin saakka.\n\nTähän aikaan alkoi käydä pimeäksi, ja lunta satoi oikein sakealta, ja\nkun Scrooge ja henki astuivat pitkin katuja, välkkyivät kyökeissä,\nvierashuoneissa ja kaikenlaisissa muissa suojissa räiskyvät valkeat\nkummallisesti. Täällä liekkien loisto asetti näkyviin hupaisten\npäivällisten hankkeet, lämpimät talrikit, joita perin kuumennettiin\nvalkean edessä, ja tumman punaiset kartiinit, joita vaan tarvitsi vetää\nyhteen kylmän ja pimeän poistamiseksi. Tuolla talon kaikki lapset\njuoksivat ulos lumeen kohdataksensa naituja sisariansa, veljiänsä,\nserkkuja, setiä, tätiä, ja ollaksensa ensimäiset tervehtimään heitä.\nTäällä taas näkyivät akkunissa kokoontuvien vieraitten varjot; ja\ntuolla joukko kauniita tyttöjä, kaikki päähineissä ja turkki-kengissä,\nja kaikki haastellen yhtä haavaa, astui tepastellen jonkun läheisen\nnaapurin taloon; ja voi sitä poikamiestä, joka näki heidän astuvan\nsisään -- viekkaita tenhottaria, hyvin he itse tiesivät sen --\nhohdossansa!\n\nMutta jos olisitte päättäneet niitten ihmisten luvusta, jotka olivat\nmatkalla ystävällisiin kokouksiin, olisitte ehkä luulleet, ettei kukaan\nollut kotona toivottamassa heitä tervetulleeksi, kun tulivat, mutta\nkuitenkin odotti joka talo vieraita ja täytti takantorven puoliväliin\nasti poltoksilla. Jumala siunatkoon, kuinka henki riemuitsi! Kuinka se\npaljasti koko rintansa, ja avasi ison kämmenensä, ja liikkui edelleen,\nvuodattaen anteliaalla kädellään vilkasta ja viatonta iloansa kaikkiin,\nmihin se vaan ulottui! Yksin lampun-sytyttäjäkin, joka juoksi edellä,\ntiploittaen pimeitä katuja valon pilkuilla, ja oli pukenut itsensä\nviettääksensä iltaa jossakin, nauroi ääneen, kun henki kulki ohitse,\nvaikka vähän tiesi lampun-sytyttäjä silloin, että hänellä oli mitään\nmuuta seuraa, kuin joulu!\n\nJa nyt, ilman yhtäkään varoituksen sanaa hengen puolelta, he\nseisoivat kylmällä ja kolkolla nummella, johon suunnattoman suuria\nkivi-möhkäleitä oli viskattu ylt'ympärille, niinkuin se olisi ollut\njättiläisten hautausmaa; ja vesi levisi mihin hyvänsä se tahtoi, taikka\nolisi levinnyt, jollei jää olisi pitänyt sitä kahleissa; eikä mitään\nkasvanut, paitsi sammalta ja keltaruusua ja karheata, hyötyisää ruohoa.\nKauas länteen oli laskeuva aurinko luonut tulipunaisen juovan, joka\nkatseli tätä häviötä hetken, niinkuin vihainen silmä, ja, synkistyen\nyhä syvemmälle, sammui yön pimeään.\n\n\"Mikä paikka tämä on?\" kysyi Scrooge.\n\n\"Semmoinen paikka, jossa vuorenkaivajat elävät, jotka työskentelevät\nmaan sisässä\", vastasi henki. \"Mutta he tuntevat minut. Katso!\"\n\nKynttilä loisti mökin akkunasta, ja nopeasti he edistyivät sitä kohden.\nAstuen savesta ja kivestä tehdyn muurin läpi, näkivät he iloisen seuran\nkoossa hohtavan valkean ympärillä. Vanha, hyvin vanha mies ja vaimo,\nynnä heidän lapsensa ja näitten lasten lapset, ja vielä yksi sukupolvi\nlisäksi, kaikki iloisesti puettuina juhlavaatteisinsa. Äänellä, joka\nharvoin voitti tuulen kohinan autiolla, lauloi vanha mies joululaulun\nheille -- se oli ollut varsin vanha laulu, kun hän oli poikana -- ja\ntuon tuostakin he yhtyivät kaikki kööriin. Yhtä varmaan kuin he\nkoroittivat ääntänsä, virkistyi vanha mies ja lauloi lujemmin, ja yhtä\nvarmaan kuin he pysähtyivät, vaipui hänen voimansa jälleen.\n\nHenki ei viipynyt siellä, vaan käski Scrooge'n pitää kiinni vaipastaan\nja, kulkien nummen yli, kiidähti mihin? Ei suinkaan merelle? Merelle.\nHirmuksensa näki Scrooge, kun hän katsahti taaksensa, maan kaistaleen\nmanteresta ja kammottavia kareja; ja hänen korvansa menivät huumeisin\nveden pauhusta, kun se vyöryi ja ärjyi ja kiehui keskellä niitä julmia\nonkaloita, joita se oli kovertanut, koettaen vimmassansa uurtaa maan\nperustuksia.\n\nKauhealla riutalla, jota aallot koko tuiman vuoden huhtoivat ja\npieksivät, seisoi muutamia penikulmia rannalta yksinäinen majakka.\nMeriruohot kietoutuivat joukottain kiinni sen juureen, ja myrskylinnut\n-- kannettuina tuulelta, niin olisi luullut, niinkuin meriruohot\nvedeltä -- nousivat ja laskivat sen ympärillä, niinkuin laineet, joita\nhe lakaisivat.\n\nMutta myöskin täällä olivat ne molemmat miehet, jotka vartioivat tulta,\nsytyttäneet valkean, joka paksun kivimuurin aukosta vuodatti\nvalonsäteen hirvittävälle merelle; ojentaen känsäisiä käsiänsä\ntoisilleen sen yksinkertaisen pöydän yli, jonka vieressä he istuivat,\ntoivottivat he keskenänsä iloista joulua grog'in kannullaan; ja toinen\nheistä, vieläpä vanhempi, jonka kasvot olivat ahvettuneet ja\narvettuneet kovista jäistä, niinkuin vanhan laivan kokankuva, viritti\njäykän laulun, joka itsessään oli niinkuin tuulen vonka.\n\nTaas henki kiirehti eteenpäin mustan ja kuohuvan meren yli -- yhä\neteenpäin vaan -- kunnes he kaukana mistäkään rannasta, niinkuin hän\nilmoitti Scrooge'lle, laskeusivat laivalle. He seisoivat perämiehen\nvieressä rattaan luona, tähystäjän vieressä keulassa, ja upseerien\nvieressä, jotka pitivät vahtia. Kaikki näyttivät haamuilta erityisissä\nasemissansa, mutta jokainen heistä hyräili jotakin joulusäveltä, taikka\npiti jotakin joulu-ajatusta, taikka jutteli hiljalleen kumppanillensa\njostakin menneestä joulupäivästä ja kotiin kääntyvistä toiveista. Ja\njokainen mies laivassa, valvova tai nukkuva, hyvä tai paha, oli sinä\npäivänä lausunut jonkun lempeämmän sanan toverillensa, kuin minäkään\nmuuna vuoden päivänä; jokainen oli ottanut johonkin määrin osaa sen\njuhlallisuuksiin ja oli muistanut niitä kaukana olevia, joista hän\nhuoli, ja tietänyt, että he ilolla ajattelivat häntä.\n\nSuuresti hämmästyi Scrooge, kun hän, kuunnellessansa tuulen\nvaikeroimista ja ajatellessansa, kuinka juhlallista oli liikkua\nyksinään pimeässä tuntemattomien vetten yli, joitten syvyys oli yhtä\nkäsittämätön, kuin kuolema itse -- suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän,\nnäitä miettien, kuuli sydämellisen naurun. Vielä enemmän hämmästyi\nScrooge, kun hän tunsi, että se oli hänen oma sisarenpoikansa nauru, ja\nnäki, että hän nyt oli valoisassa, kuivassa, iloisessa huoneessa, ja\nettä henki seisoi hymyillen hänen vieressään ja katseli tätä samaa\nsisarenpoikaa hyväksyvällä ystävällisyydellä!\n\n\"Hah, hah!\" nauroi Scrooge'n sisarenpoika. \"Hah, hah, hah!\"\n\nJos sattuisi, että te jollakin arvaamattomalla tavalla oppisitte\ntuntemaan jotakin ihmistä, joka olisi onnellisempi naurussansa, kuin\nScrooge'n sisarenpoika, saan minä vaan sanoa, että minäkin tahtoisin\ntutustua hänen kanssaan. Esitelkäät häntä minulle, ja minä rupean\nystävyyteen hänen kanssaan.\n\nSe on oikea, tasapuolinen, jalo asiain järjestys, että samoin kuin\ntaudit ja surut tarttuvat, ei löydy mitään mailmassa, joka niin\nvastustamattomasti tarttuu, kuin nauru ja iloinen mieli. Kun Scrooge'n\nsisarenpoika nauroi tällä lailla, pidellen kylkiänsä, heiluttaen\npäätänsä ja vääntäen kasvojansa mitä kummallisimmalla tavalla, nauroi\nhänen vaimonsakin yhtä sydämellisesti, kuin hän. Eikä heidän kokoon\ntulleet ystävänsä olleet hiukkaakaan heitä huonommat, vaan oikein\nluihkasivat ilosta.\n\n\"Hah, hah! Hah, hah hah, hah!\"\n\n\"Hän sanoi, että joulu oli joutavia, niin totta kuin minä elän!\"\nhuudahti Scrooge'n sisarenpoika. \"Hän uskoi sitä lisäksi!\"\n\n\"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!\" lausui Scrooge'n sisarenpojan\nvaimo suuttuneena. Jumala siunatkoon naisia, he eivät milloinkaan tee\nmitään puoleksi. He puhuvat suunsa puhtaaksi.\n\nHän oli hyvin sievä, tämä nuori vaimo, tavattoman sievä. Kuoppaiset,\nhämmästyneiltä näyttävät, oivalliset kasvot; kypsynyt, pikkuinen suu,\njoka näytti olevan luotu suudeltavaksi -- niinkuin se epäilemättä\nolikin; kaikenlaisia hyviä, pieniä pilkkuja leuan ympärillä, joka suli\ntoiseen leukaan, kun hän nauroi; ja mitä kirkkain silmäpari, minkä\nikinä olette nähneet kenenkään pikkuisen olennon päässä. Niin, hän oli,\nniinkuin olisitte sanoneet, suututtava, te ymmärrätte; mutta lepyttävä\nmyöskin. Voi, täydellisesti lepyttävä.\n\n\"Hän on naurettava äijä parka\", arveli Scrooge'n sisarenpoika, \"se on\nasian laita; eikä niin miellyttävä, kuin hän ehkä voisi olla. Kuitenkin\ntuottavat hänen vikansa oman rangaistuksensa eikä minulla ole mitään\nsanomista häntä vastaan.\"\n\n\"Hän on varmaan hyvin rikas, Fred\", lausui nuori vaimo. \"Kumminkin sinä\naina sanot niin minulle.\"\n\n\"Vähät siitä, armaani!\" sanoi Scrooge'n sisarenpoika. \"Hänen varansa\neivät ole miksikään hyödyksi hänelle. Hän ei tee mitään hyvää niillä.\nHän ei laita niillä omaa oloansa mukavaksi. Hänellä ei ole sitä\nilahuttavaa ajatusta -- hah, hah, hah! -- että hän kerran auttaa meitä\nniillä.\"\n\n\"Minä en siedä häntä\", väitti vaimo. Vaimon sisaret ja kaikki muut\nnaiset lausuivat samaa ajatusta.\n\n\"Mutta minä siedän!\" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. \"Minun tulee häntä\nsääli; minä en voisi olla vihainen hänelle, vaikka koettaisinkin,\nKenelle on haittaa hänen eljistänsä? Aina vaan hänelle itselle. Se\npälkähtää hänen päähänsä, ettei hän kärsi meitä, eikä hän tahdo tulla\nsyömään päivällistä meidän kanssamme. Mikä seuraus on? Hän ei menetä\npaljon yhden päivällisen kantta.\"\n\n\"Luullakseni hän menettää sangen hyvät päivälliset\", keskeytti nuori\nvaimo. Kaikki muut sanoivat samaa, ja täytyy myöntää, että he olivat\nkelvolliset tuomarit, koska olivat juuri päättäneet ateriansa ja,\ndesertti pöydällä, istuivat lampun valossa valkean ympärillä.\n\n\"Hyvä! minä kuulen sitä ilolla\", lausui Scrooge'n sisarenpoika, \"sillä\nminä en paljon luota näihin nuoriin emännöitsiöihin. Mitä _sinä_,\nTopper, sanot?\"\n\nTopper oli ilmeisesti iskenyt silmänsä yhteen nuoren vaimon sisareen,\nsillä hän vastasi, että vanha poika oli kunnoton hylkiö, jonka ei ollut\nmikään oikeus lausua ajatustansa tämmöisessä asiassa. Josta nuoren\nvaimon sisar -- se tukeva pitsikauluksella eikä se, jolla oli ruusuja\nrinnassa -- punehtui.\n\n\"Jatka, Fred\", sanoi nuori vaimo, taputtaen käsiänsä. \"Hän ei koskaan\npäätä, mitä hän alkaa sanoa! Hän on niin lystillinen mies!\"\n\nScrooge'n sisarenpoika purskahti uuteen nauruun, ja koska oli mahdoton\nestää sen tarttumista, vaikka tukeva sisar kyllä koetti aromatisella\netikalla, noudatettiin hänen esimerkkiänsä yksimielisesti.\n\n\"Minä yritin vaan sanoa\", arveli Scrooge'n sisarenpoika, \"että seuraus\nsiitä, ettei hän pidä lukua meistä eikä tahdo iloita meidän kanssamme,\non luullakseni se, että hän kadottaa muutamia hauskoja hetkiä, jotka\neivät suinkaan tekisi hänen pahaa. Minä olen varma, että hän kadottaa\nhupaisempia kumppaneita, kuin mitä hän saa omista ajatuksistaan, olipa\nsitten homehtuneessa, vanhassa konttorissaan taikka tomuisissa\nhuoneissansa. Minä aion tarjota hänelle samaa tilaisuutta joka vuosi,\njoko hän huolii siitä taikka ei, sillä minä säälin häntä. Hän\nsolvatkoon joulua, siksi kuin hän kuolee, mutta hänen täytyy, vaikka\npakolla, saada parempi ajatus siitä, jos hän huomaa, että minä joka\nvuosi tulen hänen luoksensa hyvällä tuulella ja sanon: 'kuinka\njaksatte, eno Scrooge?' Jos siitä on vaan se hyöty, että hän jättää\nkonttoristi parallensa viisikymmentä puntaa, niin _siinä_ on jo\njotakin; ja luullakseni minä pehmitin häntä eilen.\"\n\nNyt oli heidän vuoronsa nauraa, kun ajattelivat, että hän oli\npehmittänyt Scrooge'a. Mutta koska hän oli aivan hyvänluontoinen mies\neikä pitänyt paljon väliä sillä, mitä he nauroivat, kun he vaan ylipään\nnauroivat, kehoitti hän heitä heidän ilossaan ja antoi pullon hauskasti\nkiertää.\n\nTeen jälkeen heillä oli vähän musiikia. Sillä he olivat hyvin musiikia\nharrastava perhe ja tiesivät, missä toimessa he olivat, kun lauloivat\nmoni-äänistä taikka vuoro-laulua, sen voin teille vakuuttaa; semminkin\nTopper, joka osasi möristä aika baasia, niinkuin hyväkin laulaja, eikä\nsittenkään koskaan paisuttanut isoja suonia otsassaan eikä käynyt\npunaiseksi. Scrooge'n sisarenpojan vaimo soitti hyvästi harppua; ja\nsoitti muun muassa yksinkertaisen vähäisen kappaleen (jotenkin\nmitättömän: te olisitte oppineet viheltämään sen kahdessa minutissa),\njoka oli ollut hyvin tuttu sille lapselle, joka nouti Scrooge'a\nkoulusta, niinkuin menneitten joulujen henki oli muistuttanut häntä.\nNäitä säveliä kuunnellessansa näki Scrooge edessään kaikki, mitä\nensimäinen henki oli näyttänyt hänelle; hän lientyi lientymistään ja\najatteli, että, jos hänen olisi ollut tilaisuus usein kuunnella niitä\nvuosia takaperin, hän ehkä olisi viljellyt elämän hyvyyttä omaksi\nonneksensa ja omilla käsillään, turvaamatta haudankaivajan lapioon,\njoka kuoppasi Jakob Marley'n.\n\nMutta he eivät panneet koko iltaa soitantoon. Vähän ajan perästä he\nrupesivat panttileikkeihin; sillä hyvä on olla lapsena välisti, eikä\nkoskaan soveliaampi, kuin jouluna, jolloin tämän juhlan mahtava\nPerustaja itse oli lapsi. Ensiksi oltiin sokkosilla. Tietysti. Ja minä\nluulen yhtä vähän, että Topper oli todella sokea, kuin että hänen oli\nsilmänsä saappaissaan. Minun ajatukseni on se, että se oli sovittu asia\nhänen ja Scrooge'n sisarenpojan välillä; ja että nykyisten joulujen\nhenki tiesi sen. Se tapa, jolla hän ahdisti tukevaa sisarta\npitsikauluksessa, oli väkivaltaa ihmisluonnon herkkä-uskoisuudelle.\nSysäten hiilihangot kumoon, langeten tuoleihin, törmäten pianoa\nvastaan, tukeuttaen itseänsä kartiinein väliin, minne hyvänsä hän meni,\nsinne hänkin meni! Hän tiesi aina, missä tukeva sisar oli. Hän ei\ntahtonut ottaa kiinni ketään muuta. Jos olisitte tahallanne syösneet\nhäntä vastaan (niinkuin muutamat heistä tekivät), olisi hän ollut\nkoettavinansa tarttua kiinni teihin, joka olisi ollut solvaus\nymmärryksellenne, mutta olisi kohta sivuttanut sinnepäin, jossa tukeva\nsisar oli. Tämä huusi usein, ettei se ollut rehellistä menoa; eikä se\ntodella ollutkaan. Mutta kun hän viimein sai kiinni tytön: kun hän\nhuolimatta kaikesta hänen silkkihameensa sahinasta ja hänen\nliehumisestaan edestakaisin oli pakoittanut hänet yhteen nurkkaan,\njosta ei ollut mikään mahdollisuus paeta; silloin hänen käytöksensä oli\nmitä kauheinta. Sillä hänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut\nhäntä; hänen teeskentelemisensä, että hänen oli tarve koskea hänen\nhiushankkinaansa ja lisäksi vakuuttaa itseänsä siitä, että se todella\noli hän, sillä tavoin, että hän painoi erään sormuksen hänen sormeensa\nja eräät vitjat hänen kaulaansa -- oli häijy, hirmuinen! Epäilemättä\nlausui tyttö ajatuksensa hänelle siitä, kun toinen sokko oli liikkeellä\nja he olivat aivan ystävällisesti yhdessä kartiinein takana.\n\nScrooge'n sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla olevien joukossa, vaan\nhänelle oli nostettu iso tuoli ja astinlauta mukavaan nurkkaan, jossa\nhenki ja Scrooge seisoivat ihan hänen takanansa. Mutta hän otti osaa\npanttileikkeihin ja rakasti oivasti armastansa kaikilla aapiston\nkirjaimilla. Samaten oli hän leikissä \"Kuinka, milloin ja missä\"\nerittäin etevä ja miehen salaiseksi iloksi voitti sisarensa kokonaan,\nvaikka hekin olivat sukkelia tyttöjä, niinkuin Topper olisi voinut\nkertoa teille. Siellä lienee ollut kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja\nvanhoja, mutta he leikitsivät kaikki, ja niin teki Scrooge myöskin;\nsillä innostuneena siitä, mitä tapahtui, unhotti hän kokonaan, ettei\nhänen äänensä kuulunut ollenkaan heidän korviinsa, ja lausui aivan\nkovasti ajatuksensa, vieläpä arvasi usein aivan oikein; sillä terävin\nneula, paras Whitechapel'in neula, josta taattiin, ettei sen silmä\nsyönyt poikki lankaa, ei ollut terävämpi, kuin Scrooge; vaikka hän\nkyllä luuli olevansa tylsä.\n\nHenki oli kovasti hyvillään, kun hän näki Scrooge'n tässä mieli-alassa,\nja katseli häntä semmoisella suosiolla, että tämä rukoili, niinkuin\nlapsi, että hänen sallittaisiin viipyä, kunnes vieraat hajosivat. Mutta\nhenki sanoi, ettei se käynyt laatuun.\n\n\"Nyt alkaa uusi leikki\", lausui Scrooge. \"Puoli tuntia, henki,\nainoastaan puoli tuntia!\"\n\nSe oli leikki \"On\" ja \"Ei\", jossa Scrooge'n sisarenpojan tuli ajatella\njotakin, ja muitten täytyi keksiä, mikä se oli, samalla kuin hän\nvastasi ainoastaan \"on\" tai \"ei\" heidän kysymyksiinsä, sen mukaan kuin\nasian laita oli. Niitten vilkasten kysymysten kautta, joita tehtiin\nhänelle, saatiin tietää, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä,\nilkeänpuolista eläintä, petoeläintä, eläintä, joka välisti murisi ja\nröhki, ja välisti puhui, joka eli Londonissa ja käveli kadulla, jota ei\nnäytetty rahan edestä eikä talutettu ympäri, joka ei elänyt\neläintarhassa, jota ei koskaan teurastettu millään torilla, joka ei\nollut hevonen eikä aasi eikä lehmä eikä härkä eikä tiikeri eikä koira\neikä sika eikä kissa eikä karhu. Jokaisesta uudesta kysymyksestä, joka\nlaskettiin hänelle, tyrskähti tämä sisarenpoika uuteen nauruun; ja\nhäntä kutkutti niin sanomattomasti, että hänen täytyi nousta ylös\nsohvasta ja polkea jalkaa. Viimeiseltä tukeva sisar, joutuen\nsamanlaiseen tilaan, huudahti:\n\n\"Minä olen keksinyt sen! Minä tiedän, mikä se on, Fred! Minä tiedän,\nmikä se on!\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Fred.\n\n\"Se on enosi Scro-o-o-o-oge!\"\n\nNiinkuin se todella olikin. Ihmetteleminen oli aivan yleinen, vaikka\njoku väitti, että, kun kysyttiin: \"onko se karhu?\" olisi pitänyt\nvastata: \"on\"; koska kieltävä vastaus oli kylläinen johdattamaan heidän\najatuksiansa Mr. Scrooge'sta, jos nimittäin niillä oli koskaan ollut\nmikään taipumus käydä sitä tietä.\n\n\"Hän on tosiaan tuottanut meille paljon iloa\", arveli Fred, \"ja me\nolisimme kiittämättömät, jollemme joisi hänen muistiksensa. Tässä on\nlasi kuumennettua viiniä heti käsillä; ja minä sanon: 'eläköön eno\nScrooge!'\"\n\n\"Hyvä! Eläköön eno Scrooge!\" huusivat kaikki.\n\n\"Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta vanhalle miehelle, mimmoinen\nhyvänsä hän lienee!\" lausui Scrooge'n sisarenpoika. \"Hän ei tahtonut\nvastaan-ottaa tätä tervehdystä minulta, mutta saakoon hän sen\nkuitenkin. Eläköön eno Scrooge!\"\n\nEno Scrooge oli huomaamatta tullut niin iloiseksi ja keveäsydämiseksi,\nettä hän olisi vastaukseksi esitellyt maljan tälle seuralle, joka ei\ntietänyt hänen läsnäolostaan mitään, ja kiittänyt sitä kuulumattomalla\npuheella, jos henki olisi sallinut hänelle aikaa. Mutta koko näkymö\nkatosi samalla, kuin hänen sisarenpoikansa lausui viimeisen sanansa; ja\nhän ja henki olivat taas matkoillansa.\n\nPaljon he näkivät, ja kauas he menivät, ja monessa kodissa he kävivät,\nmutta aina onnellisella seurauksella. Henki seisoi sairasvuoteitten\nvieressä, ja sairaat olivat iloiset; vierailla mailla, ja matkamiehet\nolivat likellä kotoansa; ahdistettujen luona, ja he olivat\nkärsivälliset suuremmassa toivossaan; köyhyyden luona, ja se oli rikas.\nVaivais-, sairas- ja vankihuoneisin, jokaiseen kurjuuden turvapaikkaan,\njossa turhamielinen, lyhytvaltainen ihminen ei ollut kiinnittänyt ovea\nja sulkenut ulos henkeä, jätti hän siunauksensa ja opetti Scrooge'lle\nopetuksensa.\n\nSe oli pitkä yö, jos se oli ainoastaan yksi yö; mutta sitä Scrooge\nepäili, koska joulunpyhät kaikki näyttivät sulauneen siihen\najanjaksoon, jonka he viettivät yhdessä. Se oli myöskin kummallista,\nettä, samalla kuin Scrooge pysyi muuttumatonna ulkomuodoltaan, henki\nilmeisesti kävi vanhemmaksi. Scrooge oli havainnut tämän muutoksen,\nmutta ei koskaan puhunut siitä, ennenkuin he lähtivät eräästä lasten\nloppiaiskemusta, jolloin, katsellen henkeä, kun he seisoivat molemmat\njollakin aukealla paikalla, hän eroitti, että sen hiukset olivat\nharmaat.\n\n\"Onko henkien elämä niin lyhyt?\" kysyi Scrooge.\n\n\"Minun elämäni täällä maan päällä on sangen lyhyt\", vastasi henki. \"Se\npäättyy tänä yönä.\"\n\n\"Tänä yönä!\" huudahti Scrooge.\n\n\"Sydän-yönä. Kuule! Aika lähestyy.\"\n\nKellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista juuri tällä hetkellä.\n\n\"Suo minulle anteeksi, jos minun ei ole oikeus kysyä\", lausui Scrooge,\ntyystisti tarkastellen hengen vaippaa, \"mutta minä näen jotakin outoa,\njoka ei kuulu sinuun itseen, pistävän esiin liepeitten alta. Onko se\njalka vai sorkka?\"\n\n\"Se lienee sorkka, vaikka siinä on lihaakin\", oli hengen surullinen\nvastaus. \"Katso tänne.\"\n\nVaippansa poimuista veti henki esiin kaksi lasta, kurjaa, hylättyä,\nkauhistavaa, inhottavaa, surkeata. He laskivat polvillensa hengen\njalkojen juureen ja pitivät kiinni hänen vaatteistaan.\n\n\"Oi, ihminen! katso tänne. Katso, katso alas tänne!\" huudahti henki.\n\nToinen oli poika, toinen tyttö. Keltaisia, laihoja, ryysyisiä,\ntuimistuneita, susimaisia lapsia; mutta myöskin matelevia\nnöyryydessänsä. Missä sulokas nuoruus olisi voinut täyttää heidän\nkasvonsa ja vuodattaa niihin heleimmät värinsä, oli laiha ja ryppyinen\nkäsi, niinkuin ajan, puristanut ja vääntänyt ja raastanut niitä. Missä\nenkelit olisivat voineet asua, väijyivät perkeleet ja tuijottivat\nuhkaavaisesti. Ei mikään ihmisyyden muutos, ei mikään sen huonous, eikä\nmikään sen turmio, olipa se millä portaalla tahansa, kaikissa tämän\nkummallisen luomisen salaisuuksissa ole tuottanut hirviöitä\npuoleksikaan niin kauheita ja julmia.\n\nScrooge kavahti säikähtyneenä takaperin. Kun lapset näytettiin hänelle\ntällä tapaa, aikoi hän sanoa, että he olivat sieviä lapsia, mutta sanat\ntukeuttivat toisensa pikemmin, kuin ottivat osaa niin äärettömän\nsuureen valheesen.\n\n\"Henki! ovatko nämät lapset sinun?\" olivat ainoat sanat, joita Scrooge\npystyi sanomaan.\n\n\"He ovat ihmisten\", vastasi henki, katsoen alas heidän puoleensa. \"He\nturvaavat minuun ja valittavat vanhempiansa vastaan. Tämä poika on\nTaitamattomuus. Tämä tyttö on Puute. Varo heitä molempia ja kaikkia\nheidän heimolaisiansa, mutta ennen kaikkia varo tätä poikaa, sillä\nhänen otsallansa näen kirjoitetun sen, joka on Tuomio, jollei\nkirjoitusta pyyhitä pois. Kieltäkäät se!\" huudahti henki, korottaen\nulos kättänsä kaupunkia päin. \"Soimatkaat niitä, jotka kertovat sitä\nteille! Sallikaat sitä teidän puolueellisia tarkoituksianne varten, ja\ntehkäät sitä pahemmaksi! ja odottakaat loppua!\"\n\n\"Eikö heillä ole mitään turvapaikkaa eikä apukeinoja?\" kysyi Scrooge.\n\n\"Eikö vankihuoneita löydy?\" vastasi henki, kääntyen viimeisen kerran\nScrooge'n puoleen hänen omilla sanoillansa. \"Entä vaivaishuoneita?\"\n\nKello löi kaksitoista.\n\nScrooge katsoi ympärillensä ja etsi henkeä, mutta hän ei nähnyt sitä.\nKun viimeinen lyönti lakkasi värähtelemästä, muisti hän vanhan Jakob\nMarley'n ennustuksen ja, nostaen ylös silmänsä, näki juhlallisen\nhaamun, kokonaan verhottuna, tulevan, niinkuin sumu pitkin maata, häntä\nkohden.\n\n\n\n\nIV.\n\nViimeinen henki.\n\n\nPitkäänsä, vakavasti, ääneti henki lähestyi. Kun se tuli likelle,\nvaipui Scrooge alas polvillensa; sillä itse ilmaankin, jonka läpi tämä\nhenki liikkui, näytti se levittävän sumeaa salaisuutta.\n\nSe oli noki-mustassa puvussa, joka peitti sen pään, kasvot ja vartalon,\nettei mitään jäänyt näkyviin, kuin ojennettu käsi. Ilman tätä kättä\nolisi Scrooge tuskin eroittanut haamua ympäröivän yön pimeästä.\n\nHän tunsi, että se oli pitkä ja rehtava, kun se saapui hänen viereensä,\nja että sen salamyhkäinen läsnä-olo täytti hänet juhlallisella pelolla.\nHän ei tietänyt sen enempää, sillä henki ei puhunut eikä liikahtanut.\n\n\"Seisonko minä tulevien joulujen hengen edessä?\" kysyi Scrooge.\n\nHenki ei vastannut mitään, vaan viittasi eteenpäin kädellänsä.\n\n\"Sinun on aikomus näyttää minulle semmoisten asiain varjokuvia, jotka\neivät vielä ole tapahtuneet, vaan tulevaisuudessa tapahtuvat\", jatkoi\nScrooge. \"Eikö niin, henki?\"\n\nPuvun ylipuoli vetäytyi tuokioksi kokoon poimuissansa, niinkuin henki\nolisi notkistanut päätänsä. Tämä oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.\n\nVaikka Scrooge oli tähän aikaan hyvin tottunut haamujen seuraan,\npelkäsi hän tätä äänetöntä henkeä niin kovasti, että hänen polviansa\nvärisytti, ja hän huomasi, että hän tuskin pysyi pystyssä, kun hän\nhankki seuraamaan sitä. Henki seisahtui hetkeksi, niinkuin hän olisi\nhavainnut hänen tilansa ja tahtonut antaa hänelle aikaa tointua.\n\nMutta Scrooge'n oli vaan sitä pahempi olla. Outo, epämääräinen\nkauhu vavistutti häntä, kun hän tiesi, että tumman version takaa\naaveen-omaiset silmät tarkasti katselivat häntä, mutta hän puolestaan,\nvaikka kuinka ponnisti omia silmiänsä, ei voinut nähdä mitään muuta,\nkuin aaveen-omaisen käden ja mustan kasan vaatteita.\n\n\"Tulevaisuuden henki!\" hän huudahti, \"minä pelkään sinua enemmän, kuin\nmitään henkeä, minkä olen nähnyt. Mutta koska minä tiedän, että sinun\non aikomus tehdä minulle hyvää ja, niinkuin toivon, muuttaa minut\ntoisenlaiseksi ihmiseksi, kuin olen ollut, rupean mielelläni sinun\nkumppaniksesi, vieläpä kiitollisella sydämellä. Etkö tahdo puhutella\nminua?\"\n\nHenki ei vastannut hänelle mitään. Käsi osoitti suoraan eteenpäin.\n\n\"Johdata!\" sanoi Scrooge. \"Johdata! Yö katoo pian, ja se on kallis aika\nminulle, minä tiedän sen. Johdata, henki!\"\n\nHenki vieri pois samalla tapaa, kuin se oli tullutkin häntä kohden.\nScrooge seurasi sitä vaatteitten varjossa, jotka, niinkuin hänestä\ntuntui, tukivat häntä ja kantoivat häntä eteenpäin.\n\nHe tuskin näyttivät astuvan sisään City'yn; sillä oli melkein niinkuin\nCity olisi kasvanut ylös maasta ja ympäröinnyt heitä. Mutta siellä he\nolivat, jopa keskellä sitä; pörssissä kauppamiesten joukossa, jotka\nhyörivät edestakasin, kilistivät rahaa plakkareissansa, keskustelivat\npienissä ryhmissä, katselivat kelloansa ja leikitsivät miettiväisesti\nisoilla kultaisilla sineteillänsä ja niin poispäin, niinkuin Scrooge\nusein oli nähnyt heidän tekevän.\n\nHenki seisahtui vähäisen kauppamies-parven viereen. Havaiten, että käsi\nosoitti heitä, astui Scrooge likemmäksi, heidän puhettansa\nkuunnellakseen.\n\n\"Ei\", arveli iso, lihava mies, jolla oli tavattoman suuri leuka, \"minä\nen tiedä siitä paljon mitään. Minä tiedän vaan, että hän on kuollut.\"\n\n\"Milloin hän kuoli?\" kysyi toinen.\n\n\"Viime yönä, luullakseni.\"\n\n\"No, mikä häntä vaivasi?\" kysyi kolmas, ottaen aika hyppysellisen\nnuuskaa kookkaasta rasiasta. \"Minä luulin, ettei hän koskaan kuolisi.\"\n\n\"Jumala tiesi\", sanoi ensimäinen haukotellen.\n\n\"Mitä hän on rahojensa tehnyt?\" kysyi puna-naamainen gentlemani, jonka\nnenän-nipusta riippui liika-kasvi, häälyen niinkuin kalkkunakukon\nhelttalehdet.\n\n\"Sitä minä en ole kuullut\", lausui isoleuka mies, haukotellen taas.\n\"Ehkä jättänyt ne ammattikunnallensa. _Minulle_ hän ei ole jättänyt\nniitä. Muuta minä en tiedä.\"\n\nTähän pilkkaan nauroivat kaikki.\n\n\"Arvattavasti sangen helpot hautajaiset\", sanoi sama puhuja; \"sillä\nniin totta kuin elän, minä en tiedä ketään, joka menee niihin. Entä jos\nme rupeisimme vapaa-ehtoisiksi ja lähtisimme mukaan?\"\n\n\"Olkoon menneeksi, jos on pidetty huolta murkinasta\", muistutti\ngentlemani, jolla oli liika-kasvi nenän-nipussa. \"Mutta ravintoa minun\ntäytyy saada, jos seuraan rupean.\"\n\nUusi nauru.\n\n\"No, minä olen viimeistä lukua kaikkein vähimmin itsekäs teidän\njoukostanne\", arveli ensimäinen puhuja, \"sillä minä en koskaan käytä\nmustia hansikkaita enkä koskaan syö murkinaa. Mutta minä olen valmis\nlähtemään, jos joku muu tulee. Kun rupean oikein ajattelemaan, en minä\nole ensinkään varma, vaikka olisin ollut hänen likeisin ystävänsä;\nsillä meidän oli tapa pysähtyä ja puhutella toisiamme, missä hyvänsä\nkohtasimme toisemme. Hyvästi, hyvästi!\"\n\nPuhujat ja kuunteliat siirtyivät pois ja sekaantuivat muihin parviin.\nScrooge tunsi nämät miehet ja katseli henkeä, jonkunlaista selitystä\nsaadaksensa.\n\nHenki soljahti ulos kadulle. Sormi osoitti kahta henkilöä, jotka\ntapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas, arvellen, että selitys ehkä\nolisi tässä.\n\nHän tunsi nämätkin molemmat täydellisesti. He olivat asiamiehiä: hyvin\nrikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina koettanut pysyä heidän\nsuosiossansa, se on: asiamiehen kannalta katsoen, ainoastaan asiamiehen\nkannalta.\n\n\"Kuinka jaksatte?\" kysyi toinen.\n\n\"Kuinka itse jaksatte?\" vastasi toinen.\n\n\"No!\" lausui ensimäinen. \"Lempo on viimein omansa perinyt!\"\n\n\"Niin minulle on kerrottu\", vastasi toinen. \"Nyt on oikein kylmä, eikö\nole?\"\n\n\"Niinkun ainakin joulun-aikana. Te ette käy luistimassa, arvaan minä?\"\n\n\"Ei, ei. Muuta tekemistä. Hyvää huomenta!\"\n\nEi sanaakaan lisäksi. Niin he yhtyivät, niin he keskustelivat ja niin\nhe erosivat.\n\nScrooge oli ensiksi taipuvainen kummastelemaan, että henki pani arvoa\ntämmöisiin, nähtävästi vähäpätöisiin keskusteluihin; mutta tuntien\nitsensä vakuutetuksi siitä, että niillä varmaan oli joku salainen\nmerkitys, alkoi hän tuumia, mikä se ehkä olisi. Tuskin sopi ajatella,\nettä ne jollakin tavalla tarkoittivat Jakobin, hänen vanhan\nkauppakumppaninsa, kuolemaa, sillä se kuului entisyyteen, ja tämän\nhengen ala oli tulevaisuus. Eikä hän muistanut tuttavistansa ketään,\njohon kävisi sovittaa niitä. Mutta koska hän ei epäillyt ollenkaan,\nettä, tarkoittivatpa nämät keskustelut ketä hyvänsä, niihin oli\nkätketty joku opetus hänen omaksi parannuksekseen, päätti hän säilyttää\nmielessänsä jokaisen sanan, jonka hän kuuli, ja kaikki, mitä hän näki;\nsekä erittäin katsella omaa varjoansa, kun se ilmestyi. Sillä hänellä\noli joku tunto, että hänen tulevan itsensä käytös antaisi hänelle sen\nohje-langan, jota hän kaipasi, ja helpottaisi näitten arvoitusten\nselittämistä.\n\nHän katsoi ympärillensä juuri tässä paikassa, etsien omaa kuvaansa;\nmutta toinen mies seisoi hänen tavallisessa nurkassansa, ja vaikka\nkello osoitti sitä päivän aikaa, jolloin hänen oli tapa olla siinä, ei\nhän nähnyt mitään omaa kuvaansa niitten joukossa, jotka virtailivat\nsisään pääportin kautta. Se ei kuitenkaan hämmästyttänyt häntä; sillä\nhän oli miettinyt itseksensä jonkunlaista elämän muutosta ja luuli ja\ntoivoi, että hän nyt näki vasta syntyneet päätöksensä toteutettuina\ntässä.\n\nLevollisena ja pimeänä seisoi henki, käsi ojennettuna, hänen\nvieressään. Kun hän toipui syvämielisestä etsinnöstänsä, päätti hän\nkäden liikunnosta ja suunnasta, että väsymättömät silmät kiinteästi\nkatselivat häntä. Se saatti hänet vapisemaan ja tuntemaan vilun\nväreitä.\n\nHe jättivät vireän näkymän ja lähtivät outoon kaupungin-osaan, jossa\nScrooge ei ollut koskaan ennen käynyt, vaikka hän tunsi sen aseman ja\nhuonon huudon. Kadut olivat kuraiset ja kapeat; puodit ja rakennukset\nviheliäiset; ihmiset puoli-alastomat, juopuneet, länkä-kenkäiset,\nilettävät. Kujat ja portinkäytävät purkasivat, niinkuin yhtä monta\nistukas-kuoppaa, loukkaavan hajunsa, likansa ja elämänsä yksinäisille\nkaduille; ja koko seutu höyrysi rikoksia, saastaisuutta ja kurjuutta.\n\nSyvällä tässä kirouksen ja jumalattomuuden pesässä seisoi lakka-katon\nalla matalaseinäinen, esiin pistävä puoti, jossa rautaa, rättejä,\npulloja, luita ja ihran törkyjä ostettiin. Sisässä lattialla oli\nviskattu läjiin ruosteisia avaimia, nauloja, ketjuja, saranakoukkuja,\nviiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rauta-romua.\nSalaisuuksia, joita harva tahtoisi tutkia, synnytettiin ja talletettiin\nriettaissa rääsy-röykkiöissä, eltaantuneissa rasva-möhkäleissä ja\nkorkeissa luu-kasoissa. Keskellä niitä katuja, joita hän kaupitteli, ja\nlikellä hiili-uunia, joka oli tehty vanhoista tiilistä, istui\nharmaapäinen, melkein seitsemänkymmentä vuotinen heittiö. Hän oli\nsuojannut itsensä kylmältä ilmalta löyhkäävällä, sekalaisista\nrepaleista tehdyllä kartiinilla, joka riippui pingotetusta nuorasta, ja\npoltti piippuansa kaikessa levollisen hiljaisuuden hekumassa.\n\nScrooge ja henki saapuivat tämän miehen luo juuri kuin joku ämmä,\nkantaen raskasta vaatepankkoa, tuikahti puotiin. Mutta hän oli tuskin\npäässyt sisään, ennenkuin toinen ämmä samanlaisella taakalla myöskin\nastui puotiin; ja tätä seurasi kohta joku mies virttyneissä, mustissa\nvaatteissa, joka säikähtyi yhtä paljon heidät nähdessään, kuin he\nolivat säikähtyneet toisiansa tuntiessaan. Sulasta hämmästyksestä eivät\nhe eikä piippusuu äijä tuokioon aikaan hiiskuneet mitään, vaan sitten\nhe kaikki kolme purskahtivat nauruun.\n\n\"Lasketaan palkkavaimo ensin esiin!\" huusi se, joka astui ensin sisään.\n\"Lasketaan pesu-akka toiseksi esiin; ja lasketaan hautajaistoimittajan\napulainen kolmanneksi. Katso, vanha Joe, tässä on hyvä sattumus!\nOlemmehan kaikki yhtyneet täällä ilman välipuheetta!\"\n\n\"Paremmassa paikassa, kuin tässä, ette olisi voineet yhtyä\", sanoi\nvanha Joe, ottaen piippunsa suustaan. \"Tule vierashuoneesen. Onhan se\njo vanhastaan tuttu sinulle; eivätkä nuot molemmat toisetkaan ole ihan\noutoja. Odottakaat, siksi kuin suljen puodin oven. Kas, kuinka se\nkirisee! Täällä ei löydy yhtäkään niin ruostunutta raudanpalasta, kuin\nsen omat saranat, luulen ma; ja minä olen varma, ettei täällä löydy\nmitään niin vanhoja luita, kuin minun omat luuni. Hah, hah! Me olemme\nkaikki soveliaat kutsumukseemme, me pystymme siihen hyvin. Tule\nvierashuoneesen. Tule vierashuoneesen.\"\n\nVierashuoneeksi nimitettiin paikkaa repalekartiinin takana. Ijäkäs mies\nkohensi tulta vanhalla mattokepillä ja korjasi suitsevaa lamppua (sillä\nnyt oli yö) piipunvarrellaan, jonka hän sitten jälleen pisti suuhunsa.\n\nSillä välin kuin hän teki tätä, oli se vaimo, joka jo oli puhunut,\nheittänyt pankkonsa lattialle ja, istuen pöyhkeästi tuolille, nojasi\nkyynäspäitänsä polviinsa ja katseli rohkeasti toisia.\n\n\"Missä eroitus on! Missä eroitus, Mrs. Dilber?\" sanoi vaimo. \"Jokaisen\non oikeus pitää puotia itsestänsä. Niin hän aina teki.\"\n\n\"Se on totinen tosi!\" arveli pesu-akka. \"Ei kukaan enemmän, kuin hän.\"\n\n\"No, älä siis todistele, niinkuin pelkäisit, akka, kuka on toista\nparempi? Emme suinkaan me toinen toisemme hännälle polje?\"\n\n\"Ei suinkaan!\" lausuivat Mrs. Dilber ja mies yhtä haavaa. \"Toivotaan,\nettemme niin tee.\"\n\n\"Hyvä!\" huusi vaimo. \"Siinä on kyllä. Kuka siitä köyhtyy, vaikka\nhäneltä menisikin muutamia tämänlaisia kaluja? Ei suinkaan kuollut\nihminen, luulen ma.\"\n\n\"Ei maarkan\", sanoi Mrs. Dilber nauraen.\n\n\"Jos hän tahtoi pitää niitä kuolemansa jälkeen, ilkeä, vanha saituri\",\njatkoi vaimo, \"miks'ei hän elänyt niinkuin muut ihmiset? Silloin olisi\njoku hoitanut häntä, kun hän loppua teki, mutta nyt hän sai aivan\nyksinään vetää viimeisen kutkauksensa.\"\n\n\"Aivan niin\", arveli Mrs. Dilber. \"se on Jumalan rangaistus hänelle.\"\n\n\"Minä soisin, että hänelle olisi tullut vähän ankarampi rangaistus\",\nvastasi vaimo; \"ja se olisikin tullut, te saatte luottaa siihen, jos\nvaan olisin voinut iskeä kynteni johonkin muuhun. Avaa tämä pankko,\nvanha Joe, ja sano, mitä maksat siitä. Lausu suoraan ajatuksesi. Minä\nen huoli, vaikka olen ensimäinen, enkä pelkää heitä, vaikka he\nnäkevätkin. Me tiedämme varsin hyvin, että me autoimme toisiamme,\nennenkuin yhdyimme täällä, luulen ma. Se ei ole mikään synti. Avaa\npankko, Joe.\"\n\nMutta hänen ystäviensä hieno kohteliaisuus ei sallinut tätä; mies\nvirttyneissä, mustissa vaatteissa astui ensin esiin, tuoden näkyviin\nomaa ryöstötavaraansa. Se ei ollut aivan runsas. Pari kolme sinettiä,\nlyijyspännän pidin, pari hiannappeja ja vähän-arvoinen rintasolki,\nsiinä kaikki. Vanha Joe tutki niitä tyystisti ja harkitsi niitten\nhinnan. Sitten hän kirjoitti liidulla seinään, kuinka paljon hän tahtoi\nantaa itsekustakin kalusta, ja laski nyt eri summat yhteen, kun hän\nhuomasi, ettei mytystä lähtenyt mitään enempää.\n\n\"Siinä sinun rätinkisi on\", lausui Joe, \"enkä minä anna äyriäkään\nlisäksi, vaikka minä elävältä keitettäisiin. Kenenkä vuoro nyt on?\"\n\nSe oli Mrs. Dilber'in. Lakanoita ja käsiliinoja, vähäinen\nkangaskappale, kaksi vanhan-aikuista hopeista teelusikkaa, pari\nsokuri-pihtejä ja muutamia saappaita. Hänen tilinsä suoritettiin\nsamalla tavalla seinällä.\n\n\"Minä annan aina liian paljon naisille. Se on minun heikko puoleni, ja\nse on se tapa, jolla minä hävitän itseni\", väitti vanha Joe. \"Tässä\nsinun rätinkisi. Jos sinä pyytäisit penny'n lisäksi ja antaisit kaupan\nriippua siitä, katuisin minä, että olen ollut niin aulis ja vetäisin\npois puolen kruunua.\"\n\n\"Ja avaa nyt _minun_ tukkuni, Joe\", lausui ensimäinen vaimo.\n\nJoe laskeusi polvillensa, voidaksensa paremmin avata sitä, ja, koko\njoukon solmuja purattuansa, veti ulos ison ja raskaan kääryn tummaa\nvaatetta.\n\n\"Miksi sinä tätä nimität?\" kysyi Joe. \"Uutimia!\"\n\n\"Ahaa'\" vastasi vaimo nauraen ja nojautui eteenpäin, käsivarret\nristissä. \"Uutimia!\"\n\n\"Sinä et suinkaan aio sanoa, että otit ne alas renkaineen päivineen,\nkun hän vielä makasi vuoteessaan?\" kysyi Joe.\n\n\"Aion kyllä\", vastasi vaimo. \"Miks'ei?\"\n\n\"Sinä synnyit rikastumaan\", arveli Joe, \"ja sinä rikastutkin varmaan.\"\n\n\"Minä en suinkaan pidätä kättäni, kun voin saada jotakin siihen sillä,\nettä kurotan sitä, ei ainakaan semmoisen miehen tähden, kuin _hän_ oli,\nsen takaan sinulle, Joe\", lausui vaimo kylmäkiskoisesti. \"Älä nyt kaada\nöljyä sängyn peitteelle.\"\n\n\"Hänen peitteellensäkö?\" kysyi Joe.\n\n\"Kenenkä muun, luulet?\" vastasi vaimo. \"Sitä ei tarvitse pelätä, että\nhän vilustuu, vaikka hän onkin sitä paitsi.\"\n\n\"Minä toivon, ettei hän kuollut mihinkään tarttuvaan tautiin? Kuinka?\"\nsanoi vanha Joe, pysähtyen työssänsä ja katsahtaen ylös.\n\n\"Älä sitä pelkää\", vastasi vaimo. \"Minä en ollut niin mieltynyt hänen\nseuraansa, että olisin viipynyt hänen luonansa semmoisten kalujen\ntähden, jos niin olisi ollut laita. No, sinä saat kurkistella tämän\npaidan lävitse, siksikuin silmäsi pakoittaa; mutta sinä et löydä\nyhtäkään reikää eikä kulunutta paikkaa siinä. Se on paras, joka hänellä\noli, ja lisäksi aivan hieno. He olisivat hävittäneet sen, jollei minua\nolisi ollut.\"\n\n\"Mitä sinä hävittämiseksi sanot?\" kysyi vanha Joe.\n\n\"Sitä, että se puettiin ruumiin päälle hautaan vietäväksi\", lausui\nvaimo nauraen. \"Joku oli hullu kyllä sitä yrittämään, mutta minä\nriisuin sen pois jälleen. Jollei karttuni kelpaa semmoisiin, niin se ei\nkelpaa mihinkään. Se on aivan yhtä sovelias ruumiille. Hän ei voi\nnäyttää rumemmalta, kuin hän näytti tuossa.\"\n\nScrooge kuunteli tätä keskustelua kauhulla. Kun he istuivat saaliinsa\nympärillä siinä huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu soi,\nkatseli hän heitä semmoisella inholla, joka tuskin olisi enentynyt,\nvaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitä, jotka hieroivat\nkauppaa itse ruumiista.\n\n\"Hah, hah!\" nauroi sama vaimo, kun vanha Joe, ottaen esiin\nflanelli-kukkaron, luki heidän itsekunkin voittonsa lattialle. \"Se oli\nsen jutun loppu, näettekö! Eläessään hän peloitti kaikki ihmiset pois\nluotansa, että meillä olisi hyötyä hänestä, kun hän oli kuollut! Hah,\nhah, hah!\"\n\n\"Henki!\" sanoi Scrooge, vavisten kiireestä kantapäähän asti. \"Minä\nnäen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma\nkohtaloni. Minun elämäni pyrkii nyt sinnepäin. Laupias Jumala, mikä\ntämä on!\"\n\nHän astahti kauhistuen takaperin, sillä näkymö oli muuttunut, ja nyt\nhän melkein koski yhtä vuodetta: alastonta, uutimetonta vuodetta, jossa\nryysyisen lakanan alla käärittynä makasi jotakin, joka, vaikka se oli\näänetönnä, antoi itsestänsä tiedon kammottavalla kielellä.\n\nHuone oli kovin pimeä, niin pimeä, ettei sitä voinut tarkoin tuntea,\nvaikka Scrooge salaisesta mielijohteesta ja uteliaana tietämään,\nminkälainen huone se oli, kyllä katseli ympärillensä. Vaalea, ulkoapäin\ntuleva valo kohtasi suoraan vuodetta; ja tyhjäksi ryöstettynä makasi\nsiinä kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä, kenenkään\nkaipaamatta tämän miehen ruumis.\n\nScrooge katsoi hengen puoleen. Vakavasti osoitti sen käsi ruumiin\npäätä, peite oli niin huolimattomasti levitetty sen ylitse, että jos\nsitä olisi vähänkin nostettu, jos Scrooge olisi sormeansa liikuttanut,\nolisivat kasvot paljastuneet. Hän ajatteli sitä, tunsi, kuinka helppo\nsitä oli tehdä ja tahtoi tehdä sitä; mutta hän kykeni yhtä vähän verhoa\npoistamaan kuin karkoittamaan henkeä vierestänsä.\n\nOi kylmä, kylmä, jäykkä, hirmuinen kuolema! aseta alttarisi tähän ja\nvarusta sitä semmoisilla kauhuilla, kuin sinulla on tarjona: sillä tämä\non sinun aluskuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossa\npidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia tarkoituksiasi\nvarten eikä tehdä yhtä kasvonjuonnettakaan vastenmieliseksi. Se ei ole\nmitään, että käsi on raskas ja putoo alas, kun siitä hellitetään; se ei\nole mitään, että sydän ja suonet ovat seisattuneet; mutta se on\njotakin, että käsi oli avoin, jalo ja rehellinen; sydän urhoollinen,\nlämmin ja hellä; ja into ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka\nhänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät mailmaan\nkuolematonta elämää!\n\nEi mikään ääni lausunut näitä sanoja Scrooge'n korvaan, vaan kuitenkin\nhän kuuli ne, kun hän katseli vuodetta. Hän mietti, että jos voisi nyt\nherättää tämän miehen, mimmoiset olisivat hänen ensimäiset ajatuksensa?\nRahanpyyntikö vai tyly käytös vai kalvavat huolet? Ne ovat, tosiaan,\ntuottaneet hänelle soman lopun!\n\nHän makasi pimeässä, tyhjässä huoneessa, eikä ollut yhtäkään miestä, ei\nvaimoa eikä lasta, joka olisi sanonut, että hän oli hyvä minulle siinä\ntaikka siinä asiassa, ja lempeän sanan muiston vuoksi tahdon minä olla\nhyvä hänelle. Kissa raappi ovea, ja nakertavien hiirien ääni kuului\ntakan alta. Mitä ne pyysivät kuoleman huoneessa, ja miksi ne olivat\nniin levottomat ja riivaantuneet, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.\n\n\"Henki!\" sanoi hän, \"tämä on kauhea paikka. Kun jätän sen, en minä jätä\nsen opetusta, luota minuun. Lähtekäämmme!\"\n\nYhä henki muuttumatta osoitti sormellansa kuolleen päätä.\n\n\"Minä ymmärrän sinua\", vastasi Scrooge, \"ja minä tekisin sen, jos\nvoisin. Mutta minä en kykene, henki. Minä en kykene.\"\n\nTaas henki näytti tarkastavan häntä.\n\n\"Jos löytyy ketään kaupungissa, jota tämän miehen kuolema liikuttaa\",\nlausui Scrooge vallan tuskastuneena, \"näytä hänet minulle, henki, minä\nrukoilen sinua!\"\n\nHenki levitti hetkeksi mustan vaippansa, niinkuin siiven, hänen\neteensä; ja taas syrjäyttäen sitä asetti hänen näkyviinsä päivän\nvalaiseman huoneen, jossa äiti lapsinensa oli.\n\nÄiti odotti jotakuta, ja oli kovasti huolestuneena; sillä hän käveli\nedestakaisin huoneessa; säpsähti jokaisesta äänestä; tähysteli ulos\nakkunasta; katsoi kelloa; yritti, vaikka turhaan, työskennellä\nneulallansa; ja sieti tuskin leikkivien lasten hälinää.\n\nVihdoin kuului kauan odotettu kolkutus. Hän kiirehti oven luo ja tapasi\npuolisonsa, miehen, jonka kasvoja murhe ja alakuloisuus olivat\nvakoilleet, vaikka hän oli nuori. Niissä ilmestyi nyt merkillinen\nliikunto; jonkunlainen yksitotinen ilo, jota hän häpesi ja koetti\ntukehuttaa.\n\nHän istui päivällisille, joita he olivat pitäneet lämpiminä hänelle; ja\nkun vaimo matalalla äänellä, kauan vaiti oltuaan, kysyi mieheltänsä,\nmitä kuului, näytti hän hämmentelevän mitä vastata.\n\n\"Hyvää\", jatkoi vaimo, \"vai pahaa?\" -- auttaaksensa häntä.\n\n\"Pahaa\", hän vastasi.\n\n\"Me olemme siis aivan hukassa?\"\n\n\"Ei. Vielä on toivoa, Karolina.\"\n\n\"Jos _hän_ heltyy\", vastasi vaimo kummastuneena, \"on kyllä toivoa!\nKaikkia sopii toivoa, jos semmoinen ihme on tapahtunut.\"\n\n\"Hänen ei käy enää heltyminen\", lausui mies. \"Hän on kuollut.\"\n\nÄiti oli lempeä ja kärsivällinen olento, jos hänen kasvonsa puhuivat\ntotta; mutta hän oli kiitollinen sielussansa, kun hän kuuli tämän, ja\nhän lausuikin sitä ristiin lasketuilla käsillä. Hän rukoili anteeksi\nseuraavalla silmänräpäyksellä ja häntä pahoitti; mutta kiitollisuus oli\nhänen sydämensä ensimäinen tunto.\n\n\"Mitä tuo puoli-päihtynyt akka, josta eilen illalla puhuin, sanoi\nminulle, kun koetin tavata häntä ja saada aikaa viikoksi; ja mitä minä\nluulin vaan pelkiksi verukkeiksi, että hän pääsisi minusta, näyttää\nolleen aivan totta. Hän ei ollut silloin ainoastaan kovasti huono, vaan\nkuolemaisillaan.\"\n\n\"Kenelle meidän velkamme siirretään?\"\n\n\"Minä en tiedä. Mutta sitä ennen voimme hankkia rahaa; ja vaikka emme\nvoisikaan, olisi se todella kova onni, jos hänen jälkeisensä olisi yhtä\nankara velkoja. Me saamme tänä iltana käydä levolle keveillä sydämillä,\nKarolina!\"\n\nNiin. Heidän sydämensä olivat iloisemmat, vaikka he kyllä koettivat\nvastustaa sitä. Lastenkin kasvot kirkastuivat, kun he hiljalleen\nkokoontuivat vanhempien ympärille kuuntelemaan, mitä he niin vähän\nymmärsivät; ja tämä koti oli käynyt onnellisemmaksi tuon miehen\nkuoleman kautta! Ainoa tunne, jonka henki voi näyttää hänelle ja jonka\nkuoleman tapaus synnytti, oli ilo.\n\n\"Näytä, henki, minulle joku paikka, missä hellyys ilmestyy yhdessä\nkuoleman kanssa\", lausui Scrooge; \"taikka tuo pimeä huone, jonka\nvast'ikään jätimme, on aina oleva silmissäni.\"\n\nHenki johdatti häntä pitkin useita katuja, jotka olivat hyvin tutut\nhänelle; ja kun he kulkivat edelleen, katsoi Scrooge sinne tänne\nnähdäksensä itseänsä, mutta hän ei ollut missään näkyvissä. He astuivat\nBob Cratchit paran huoneesen, samaan asuntoon, jossa hän oli käynyt\nennen; ja tapasivat äidin ja lapset istumasta valkean ympärillä.\n\nHiljaa. Aivan hiljaa. Meluavat nuoret Cratchit'it olivat yhtä tyvenet,\nkuin muistopatsaat, nurkassansa ja istuivat katsellen Peter'iä, jolla\noli kirja edessään. Äiti ja tyttäret ompelivat. Mutta hekin olivat\nhyvin hiljalleen!\n\n\"Ja Hän kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä.\"\n\nMissä Scrooge oli kuullut nämät sanat? Hän ei ollut kuullut niitä\nunissaan. Poika oli varmaan lukenut ne ääneen, kun henki ja hän\nastuivat kynnyksen yli. Miks'ei hän jatkanut?\n\nÄiti pani ompeluksensa pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.\n\n\"Väri haittaa silmiäni\", hän sanoi.\n\nVäri? Voi, Pikku Tim raukka!\n\n\"Ne ovat paremmat nyt taas\", lausui Cratchit'in vaimo. \"Kynttilänvalo\ntekee ne heikoiksi; enkä minä tahtoisi, vaikka mikä olisi, näyttää\nisällenne, kun hän tulee kotiin, että minulla on heikot silmät. Tähän\naikaan hän tavallisesti muutoin tulee.\"\n\n\"Jo varemminkin\", vastasi Peter, sulkien kirjaansa. \"Mutta luullakseni\non hän, äiti, näinä muutamina viimeisinä iltoina kävellyt vähän\nhitaammin, kuin ennen.\"\n\nHe olivat aivan ääneti taas. Viimein äiti sanoi, vieläpä vakavalla,\niloisella äänellä, joka ainoastaan kerran sortui:\n\n\"Minä tiedän, että hän kantaen -- minä tiedän, että hän kantaen Pikku\nTim'iä kävi hyvin nopeasti.\"\n\n\"Niin minäkin\", lausui Peter. \"Usein.\"\n\n\"Niin minäkin\", huudahti muuan vielä. Niin tiesivät kaikki.\n\n\"Mutta hän oli hyvin huokea kantaa\", jatkoi äiti ahkerasti\ntyöskennellen, \"ja hänen isänsä rakasti häntä niin paljon, ettei siitä\nollut mitään vaivaa, ei mitään vaivaa. Ja tuossa on isänne ovella!\"\n\nHän juoksi ulos kohtaamaan miestänsä; ja lyhytläntä Bob, huivi kaulassa\n-- hän tarvitsi sitä, mies parka -- tuli sisään. Hänen teensä oli\nvalmiina häntä varten kaminin komerossa, ja he koettivat kaikki, kuka\nparhaiten saisi sitä hänelle. Sitten molemmat nuoret Cratchit'it\nkiipesivät hänen polvillensa ja panivat, kumpikin lapsi, pikkuisen\nposkensa hänen kasvojansa vastaan, ikäänkuin he olisivat sanoneet: \"älä\nhuoli siitä, isä. Älä ole suruissasi!\"\n\nBob oli hyvin iloinen heidän kanssaan ja puhui hupaisesti koko\nperheelle. Hän katseli ompelusta pöydällä ja kiitti Mrs. Cratchit'in ja\ntyttöjen ahkeruutta ja kerkeyttä. He saisivat sen valmiiksi aikaa ennen\nsunnuntaita, sanoi hän.\n\n\"Ennen sunnuntaita! Sinä kävit siis siellä tänään, Robert?\" kysyi hänen\nvaimonsa.\n\n\"Niin, rakkaani\", vastasi Bob. \"Minä olisin suonut, että sinun olisi\nsopinut tulla. Sinun olisi tehnyt hyvää nähdä, kuinka viheriä paikka se\non. Mutta sinä saat nähdä sen usein. Minä lupasin hänelle, tulla sinne\nsunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!\" huudahti Bob. \"Minun pikku\npoikani!\"\n\nHänen voimansa raukeni äkkiä. Hän ei voinut estää sitä. Jos hän olisi\nvoinut estää sitä, olisivat ehkä hän ja hänen lapsensa olleet kauempana\ntoisistansa, kuin he olivat.\n\nHän lähti ulos ja meni ylähuoneesen, joka oli juhlallisesti valaistu ja\nkoristettu joulua varten. Tuoli oli asetettu aivan lapsen viereen, ja\nhyvin havaitsi, että joku oli nykyisin käynyt siellä. Bob raukka istui\nalas siihen, ja kun hän oli ajatellut vähän ja tyyntynyt, suuteli hän\npikku kasvoja. Hän tyytyi siihen, mitä oli tapahtunut, ja meni alas\ntaas aivan onnellisena.\n\nHe kokoontuivat valkean ympärille ja puhuivat; tytöt ja äiti yhä\ntyöskennellen. Bob jutteli heille Scrooge'n sisarenpojan erinomaisesta\nystävällisyydestä ja kuinka tämä, jota hän oli tuskin kertaakaan\nnähnyt, kohtasi hänet kadulla tänä päivänä ja, huomaten, että hän\nnäytti vähän -- \"juuri vähän alakuloiselta, sinä ymmärrät\", sanoi Bob,\nkysyi, mitä oli tapahtunut, koska hän näytti niin murheelliselta.\n\"Jolloin\", lausui Bob, \"sillä hän on mitä puheliaimpia gentlemaneja\nikinä olette kuulleet, minä kerroin sen hänelle.\" \"Minua surettaa\nsydämestäni, että hän kuoli, Mr. Cratchit\", sanoi hän, \"ja minua\nsurettaa sydämestäni teidän hyvän vaimonne puolesta.\" \"Sivumennen,\nmistä hän sen tiesi, sitä minä en ymmärrä.\"\n\n\"Tiesi mitä, rakkaani?\"\n\n\"No, että sinä olet hyvä vaimo\", vastasi Bob.\n\n\"Kaikki sen tietävät!\" arveli Peter.\n\n\"Oikein, poikani!\" huudahti Bob. \"Minä toivon, että tietävät.\" \"Minua\nsurettaa sydämestäni\", sanoi Scrooge'n sisarenpoika, \"teidän hyvän\nvaimonne puolesta. Jos minä voin tehdä jotakin hyvää teille\", lausui\nhän, antaen minulle korttinsa, \"on tuossa se paikka, jossa asun.\nTehkäät hyvin ja tulkaat minun luokseni.\" \"Tämä ei miellyttänyt\",\njatkoi Bob, \"niin paljon sen tähden, mitä hän ehkä voi tehdä meille,\nkuin juuri hänen lempeän käytöksensä tähden. Näytti todella siltä, kuin\nhän olisi tuntenut Pikku Tim'imme ja surrut meidän kanssamme.\"\n\n\"Hän on varmaan hyvä ihminen!\" lausui Mrs. Cratchit.\n\n\"Sinä olisit varmempi siitä, rakkaani\", vastasi Bob, \"jos olisit nähnyt\nja puhutellut häntä. Se ei kummastuttaisi minua yhtään -- huomaa, mitä\nminä sanon! -- vaikka hän hankkisi Peter'ille paremman paikan.\"\n\n\"Kuuletko, Peter\", sanoi Mrs. Cratchit.\n\n\"Ja silloin\", huusi yksi tytöistä, \"Peter ottaa jonkun kumppanin ja\naloittaa omaa kauppaa.\"\n\n\"Älä sinä tyhjiä puhu!\" vastasi Peter nauraen.\n\n\"Saattaapa sekin joskus tapahtua\", lausui Bob \"vaikka kyllä siihen\nvielä ehditään, rakkaani. Mutta miten tahansa ja milloin hyvänsä me\neroamme toisistamme, me emme suinkaan, kukaan meistä, unhota pikku\nTim'iä -- vai kuinka? -- Häntä, joka ensiksi meni pois meidän\njoukostamme?\"\n\n\"Ei milloinkaan, isä!\" huusivat kaikki.\n\n\"Ja minä tiedän\", lausui Bob, \"minä tiedän, rakkaani, että kun\nmuistamme, kuinka kärsivällinen ja kuinka lempeä hän oli, vaikka hän\noli vaan pikkuinen, pikkuinen lapsi, me emme äkkiä riitele keskenämme\nja unhota Pikku Tim raukkaa sitä tehdessämme!\"\n\n\"Ei, ei milloinkaan!\" huusivat he kaikki taas.\n\n\"Minä olen hyvin onnellinen\", sanoi lyhytläntä Bob, \"minä olen hyvin\nonnellinen!\"\n\nMrs. Cratchit suuteli häntä, hänen tyttärensä suutelivat häntä,\nmolemmat nuoret Cratchit'it suutelivat häntä, ja Peter ja hän\npudistivat kättä. Pikku Tim'in henki! sinun lapsellinen olemuksesi oli\nJumalalta!\n\n\"Henki\", lausui Scrooge, \"joka asia sanoo minulle, että eromme hetki on\ntulossa. Minä tiedän sen, mutta en tiedä kuinka. Kerro minulle, kuka se\nmies oli, jonka näimme makaavan kuolleena?\"\n\nTulevien joulujen henki johdatti häntä, niinkuin ennen -- vaikka eri\naikana, luuli hän: näissä viimeisissä näyissä ei näyttänyt olevan\nmitään muuta järjestystä, kuin että ne kuuluivat tulevaisuuteen --\njohdatti häntä asiamiesten kokouspaikkoihin, mutta ei näyttänyt häntä\nitseä. Henki ei pysähtynyt ollenkaan, vaan kiiruhti suoraan eteenpäin,\nniinkuin äsken lausutussa tarkoituksessa, siksi kuin Scrooge käski\nhänen viipyä hetken.\n\n\"Tämä kartano\", sanoi Scrooge, \"jonka kautta me nyt kiidämme, on se,\njossa minun työpaikkani nyt on ja on kauan ollut. Minä näen huoneen.\nSalli minun katsoa, mikä olen vasta oleva!\"\n\nHenki seisattui; käsi osoitti toista suuntaa.\n\n\"Huone on tuossa\", huudahti Scrooge. \"Miksi sinä viittaat toisaalle?\"\n\nTyly sormi ei liikkunut yhtään.\n\nScrooge riensi konttorinsa akkunan luo ja katsoi sisään. Siinä oli\nnytkin konttori, mutta ei hänen. Huonekalut eivät olleet samat eikä\nmies tuolilla ollut hän itse. Henki osoitti yhä toisaalle.\n\nScrooge lähestyi sitä kerran vielä ja, kummastellen, miksi ja mihin hän\noli muuttanut, seurasi sitä, siksi kuin he saapuivat rautaiselle\nportille. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, ennenkuin he astuivat\nsiitä sisään.\n\nKirkkotarha. Tässä siis se viheliäinen mies, jonka nimen hän nyt saisi\ntietää, makasi mullassa. Hänelle sovelias paikka. Rakennukset\nympäröivät sitä kaikkialta, ruohot ja ruhkaheinät -- nämät kuolleitten\neikä elävien kasvien kukoistus -- peittivät sen. Se oli läkähtymällänsä\nliiallisesta hautaamisesta. Se oli lihava tyydytetystä ruokahalusta.\nSovelias paikka!\n\nHenki seisoi hautojen välissä ja osoitti alaspäin yhtä hautaa kohden.\nScrooge lähestyi tätä vavisten. Henki oli aivan niinkuin se oli ollut,\nmutta Scrooge luuli näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa\nmuodossa.\n\n\"Ennenkuin minä likenen sitä kiveä, jota sinä osoitat\", lausui Scrooge,\n\"vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nämät niitten varjoja, jotka\nvarmaan tulevat, vai ovatko ne vaan semmoisten varjoja, jotka kenties\ntulevat?\"\n\nHenki osoitti aina vaan alaspäin sitä hautaa kohden, jonka vieressä se\nseisoi.\n\n\"Ihmisten elämänjuoksua seuraa määrätty loppu, johon se, jos siinä\npysytään, epäilemättä saattaa\", lausui Scrooge. \"Mutta jos luopuu tästä\nelämän juoksusta, muuttuu loppu. Sano, että niin on niittenkin asiain\nlaita, joita sinä näytät minulle!\"\n\nHenki oli liikkumatonna kuin ennen.\n\nScrooge hiipi sen luo. Häntä värisytti astuessaan. Sormen johdolla luki\nhän huonosti hoidetun haudan kivellä oman nimensä: _Ebenezer Scrooge_.\n\n\"Olenko minä se mies, joka makasi vuoteessa?\" huusi hän polvillansa.\n\nSormi kääntyi haudasta häntä päin, ja sitten takaisin jälleen.\n\n\"Ei, henki! Oi ei, ei!\"\n\nSormi oli yhä sinnepäin.\n\n\"Henki!\" huusi hän, tarttuen lujasti kiinni sen vaippaan, \"kuule minua!\nMinä en ole sama mies, kuin minä olin. Minä en tahdo olla se mies, jona\nvarmaan olisin ollut ilman tätä yhtymistä. Miksi näytät minulle tätä,\njollei minulla ole yhtään toivoa!\"\n\nTämä oli ensimäinen kerta, jolloin käsi näytti vapisevan.\n\n\"Hyvä henki\", jatkoi hän, langeten maahan sen eteen: \"Sinä pidät minun\npuoltani ja säälit minua. Vakuuta minulle, että minä saan vielä muuttaa\nnäitä varjoja, joita sinä olet näyttänyt minulle, ja aloittaa uutta\nelämää!\"\n\nHyvä käsi värisi.\n\n\"Minä aion kunnioittaa joulua sydämessäni ja koettaa viettää sitä koko\nvuoden. Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.\nKaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Minä en luovuta pois\nniitä opetuksia, joita he opettivat minulle. Voi, sano minulle, että\nsaan pyyhkiä pois kirjoituksen tästä kivestä!\"\n\nTuskissansa hän tarttui hengen käteen. Käsi koetti päästä irti, mutta\nväkevänä pyynnössänsä piti Scrooge siitä kiinni. Henki, joka oli vielä\nväkevämpi, sysäsi hänet luotansa.\n\nNostaen ylös käsiänsä viimeiseksi rukoukseksi, että hänen kohtalonsa\nperäytettäisiin, näki hän muutoksen tapahtuvan hengen päähineessä ja\npuvussa. Se hoikkeni, kutistui ja muuttui sängyntolpaksi.\n\n\n\n\nV.\n\nLoppu.\n\n\nNiin! ja se oli hänen oma sängyntolppansa, hänen oma sänkynsä, hänen\noma huoneensa. Paras ja onnellisin asia kaikista oli se, että aika\nhänen edessään oli hänen omansa, että hän voi tehdä parannusta!\n\n\"Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa!\" kertoi\nScrooge, kun hän kömpi ulos vuoteesta. \"Kaikkien kolmen henget saavat\nvaikuttaa minussa. Oi Jakob Marley! Taivas ja joulun-aika olkoot\nkiitetyt tästä! Minä sanon sen polvillani, vanha Jakob, polvillani!\"\n\nHänen hyvät aikomuksensa hämmensivät ja innostuttivat häntä niin, että\nhänen sortunut äänensä tuskin totteli hänen tahtoansa. Hän oli\nnyyhkyttänyt kovasti taistelossansa hengen kanssa, ja hänen kasvonsa\nolivat kosteat kyynelistä.\n\n\"Niitä ei ole revitty alas\", huudahti Scrooge, likistäen yhtä\nuudintansa, \"niitä ei ole revitty alas renkaineen päivineen. Ne ovat\ntäällä -- minä olen täällä -- tulevien varjot saa ehkä hajotetuksi. Ne\nsaa. Minä tiedän, että saa!\"\n\nHänen kätensä askaroitsivat koko ajan hänen vaatteissaan. Hän käänsi\nniitä väärin puolin, puki niitä nurin päällensä, repi niitä rikki, pani\nniitä hulluun paikkaan ja saatti niitä osallisiksi jos johonkin\npuolettomuuteen.\n\n\"Minä en tiedä, mitä tehdä!\" lausui Scrooge, nauraen ja itkien samalla\nkertaa, ja sukillansa tehden täydellisen Laocoon'in itsestänsä. \"Minä\nolen köykäinen, kuin höyhen, minä olen onnellinen, kuin enkeli, minä\nolen iloinen kuin koulupoika. Minä olen huima, kuin päihtynyt mies.\nIloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko mailmalle.\nHalloo! Hei! Halloo!\"\n\nHän oli harpannut arkihuoneesen ja seisoi nyt siellä aivan\nhengästyneenä.\n\n\"Tuossa on kastinpannu, jossa kauraliemi oli!\" huudahti Scrooge,\nhypähtäen pois taas ja juosten lieden ympäri. \"Tuossa on ovi, jonka\nkautta Jakob Marley'n haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten\njoulujen henki istui! Tuossa on akkuna, josta näin kuljeksivat haamut!\nKaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah,\nhah!\"\n\nSe oli todella loistava nauru, mitä mainioin nauru mieheltä, joka oli\nniin monta vuotta ollut vieraantuneena siitä. Monen, monen oivallisen\nnaurun isä!\n\n\"Minä en tiedä, monesko päivä kuukaudesta nyt on!\" sanoi Scrooge. \"Minä\nen tiedä, kuinka kauan minä olen ollut henkien parissa. Minä en tiedä\nmitään. Minä olen kokonaan niinkuin sylilapsi. Vähät siitä. Minä en\nhuoli mistään. Minä tahtoisin mielelläni olla sylilapsi. Halloo! Hoi!\nHaloo!\"\n\nHän keskeytyi ihastuksissansa, kun kirkonkellot kajahtivat mitä\niloisimmalla tavalla hän milloinkaan oli kuullut. Helinä ja kumina! Voi\nmainiota, mainiota!\n\nJuosten akkunan luo, avasi hän sen ja pisti ulos päänsä. Ei mitään\nsumua, ei mitään usvaa; selkeä, kirkas, armas, vireä, kylmä ilma;\nkylmä, joka puhalsi tanssimusiikia verelle; kultainen päivänpaiste;\nsininen taivas; suloinen, vilpas sää; iloiset kellot. Voi mainiota,\nmainiota!\n\n\"Mikä päivä nyt on?\" kysyi Scrooge, huutaen pyhävaatteisin puettua\npoikaa, joka oli lähtenyt ulos kaupunkia katsomaan.\n\n\"Kuinka?\" vastasi poika aivan kummastuneena.\n\n\"Mikä päivä nyt on, hyvä ystäväni?\" sanoi Scrooge.\n\n\"Nytkö?\" vastasi poika. \"No, joulupäivä.\"\n\n\"Se on joulupäivä!\" lausui Scrooge itseksensä. \"Minä en ole kadottanut\nsitä. Henget ovat tehneet nämät kaikki yhtenä yönä. He voivat tehdä\nkaikki, mitä tahtovat. Tietysti he voivat. Tietysti he voivat. Halloo,\nhyvä ystäväni!\"\n\n\"Halloo!\" vastasi poika.\n\n\"Tiedätkö sinä tuosta linnunkauppiaasta, joka asuu toisella kadulla\ntästä, juuri kulmassa?\" kysyi Scrooge.\n\n\"Luulen tietäväni\", vastasi poika.\n\n\"Viisas poika!\" arveli Scrooge. \"Merkillinen poika. Tiedätkö sinä,\novatko jo myyneet sen kilpakalkkunan, joka riippui siellä? -- Ei tuo\nvähäinen, vaan iso?\"\n\n\"Kuinka, sekö, joka on yhtä iso, kuin minä?\" vastasi poika.\n\n\"Oikein hupainen poika!\" sanoi Scrooge. \"Hauska puhutella häntä. Niin,\npoikaseni!\"\n\n\"Se riippuu siellä vielä\", vastasi poika.\n\n\"Riippuuko se?\" kysyi Scrooge. \"Mene ostamaan se.\"\n\n\"Tyhjiä!\" huudahti poika.\n\n\"Ei, ei\", lausui Scrooge, \"minä puhun totta. Mene ostamaan se ja käske\nheidän tuoda se tänne, että saan määrätä heille, mihin se viedään. Tule\ntakaisin miehen kanssa, ja minä annan sinulle shilling'in. Jos palaat\nhänen kanssaan ennen viiden minutin kuluttua, annan minä sinulle puolen\nkruunua!\"\n\nPoika lensi tiehensä kuin nuoli. Sillä olisi saanut olla luja käsi\nliipaisimella, joka olisi lähettänyt nuolen menemään puoleksikaan niin\nnopeasti.\n\n\"Minä toimitan sen Bob Cratchit'ille!\" lausui Scrooge itseksensä,\nhipoen käsiänsä ja naurusta pakahtumallaan. \"Hän ei saa tietää, kuka\nsen lähettää. Se on kahta vertaa isompi, kuin Pikku Tim. Joe Miller ei\nkoskaan laskenut semmoista leikkiä, kuin sen tulo Bob'ille on oleva!\"\n\nSe käsiala, jolla hän kirjoitti adressin, ei suinkaan ollut tasaista,\nmutta hän kirjoitti kuitenkin tavalla taikka toisella ja meni\nalikertaan avaamaan katu-ovea valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun\nhän seisoi siellä, vartoen häntä, sattuivat hänen silmänsä\novenkolkuttimeen.\n\n\"Minä aion rakastaa sitä, niin kauan kuin elän!\" huusi Scrooge,\ntaputtaen sitä kädellänsä. \"Minä tuskin koskaan ennen katselin sitä.\nMikä rehellinen muoto sillä on! Se on kummallinen kolkutin! -- Tässä on\nnyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!\"\n\nSiinä vasta kalkkunaa oli! Se ei ollut koskaan voinut seisoa\njaloillansa, tämä lintu. Se olisi heti taittanut poikki ne, niinkuin\nlakkapuikon.\n\n\"No, teidän on mahdoton kantaa se Camden Town'iin\", lausui Scrooge.\n\"Teidän täytyy ottaa vaunut.\"\n\nSe naurun hekotus, jolla hän tämän sanoi, se hekotus, jolla hän maksoi\nkalkkunan, se hekotus, jolla hän maksoi vaunut, se hekotus, jolla hän\npalkitsi pojan, kaikki nämät olivat tuskin verrattavat siihen\nhekotukseen, jolla hän istui hengästyneenä alas tuolillensa jälleen, ja\nhekotti, siksi kuin hänen tuli kyynelet silmiin.\n\nParran ajaminen ei ollut mikään helppo työ, sillä hänen kätensä värisi;\nja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitä\ntehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä huipun, olisi\nhän pistänyt palasen kiinnelaastaria päälle ja ollut aivan\ntyytyväisenä.\n\nHän puki itsensä \"kaikkein parhaisin vaatteisinsa\" ja joutui viimein\nkaduille. Ihmiset virtailivat tähän aikaan kaikille suunnille, niinkuin\nhän oli nähnyt heidän virtailevan, kun hän kulki nykyisten joulujen\nhengen kanssa; ja astuen, kädet selän takana, katseli Scrooge kaikkia\nhupaisella hymyllä. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman\nhauskalta, että pari kolme hyvänluontoista gentlemania toivotti hänelle\n\"hyvää huomenta! Iloista joulua!\" Ja Scrooge kertoi usein jälestäpäin,\nettä kaikista suloisista äänistä, mitä hän milloinkaan oli kuullut,\nnämät soivat suloisimmalta hänen korvissaan.\n\nHän ei ollut päässyt kauas, kun hän näki sen komean gentlemanin\nlähestyvän, joka oli tullut hänen konttoriinsa päivää ennen ja sanonut:\n\"Scrooge ja Marley, luullakseni?\" Scrooge tunsi pistoksen sydämessään,\nkun hän ajatteli, kuinka tämä vanha gentlemani katselisi häntä, kun he\nyhtyivät; mutta hän tiesi, mikä tie oli suoraan hänen edessään, ja hän\nalkoi astua sitä.\n\n\"Rakas Sir\", lausui Scrooge, jouduttaen askeliansa ja tarttuen vanhan\ngentlemanin molempiin käsiin. \"Kuinka voitte? Minä toivon, että asianne\nmenestyi hyvin eilen. Se oli hyvin kauniisti tehty teiltä. Iloista\njoulua!\"\n\n\"Mr. Scrooge?\"\n\n\"Niin\", vastasi Scrooge. \"Se on minun nimeni, mutta minä pelkään, ettei\nse ole mieluisa teille. Sallikaat minun pyytää anteeksi teiltä. Ja\ntahdotteko olla hyvä\" -- tässä Scrooge kuiskasi jotakin hänen\nkorvaansa.\n\n\"Ijankaikkinen Jumala!\" huusi gentlemani, ikäänkuin tukehtumallaan.\n\"Rakas Mr. Scrooge, puhutteko täyttä totta?\"\n\n\"Jos suvaitsette\", lausui Scrooge. \"Ei äyriäkään vähemmin. Siihen on\nluettu monta jäännösmaksoa, minä vakuutan sen. Tahdotteko osoittaa\nminulle sitä suosiota?\"\n\n\"Rakas sir\", vastasi toinen, pudistaen kättä hänen kanssaan. \"Minä en\ntiedä, mitä vastata semmoiseen anteliai --\"\n\n\"Älkäät sanoko mitään\", vastasi Scrooge. \"Tulkaat tervehtimään minua.\nEttekö tahdo tulla minua katsomaan?\"\n\n\"Tahdon!\" huudahti vanha gentlemani. Ja sen näki, että hän aikoi tehdä\nniin.\n\n\"Minä kiitän teitä\", lausui Scrooge. \"Minä olen suuresti kiitollinen\nteille. Minä kiitän teitä viisikymmentä kertaa. Jumala siunatkoon\nteitä!\"\n\nHän meni kirkkoon, käveli pitkin katuja, katseli ihmisiä, jotka\nhäärivät edestakaisin, taputti lapsia pään päälle, teki kysymyksiä\nkerjäläisille, kurkisteli alas rakennusten kyökkeihin ja ylös\nakkunoihin, ja huomasi, että kaikki tuotti hänelle huvia. Hän ei ollut\nkoskaan uneksinutkaan, että mikään kävely -- että mikään asia -- voisi\ntehdä häntä niin onnelliseksi. Puolipäivän jälkeen käänsi hän\naskeleensa sisarenpoikansa asuntoa päin.\n\nHän kulki oven ohitse kymmenkunnan kertoja, ennenkuin hän rohkeni mennä\nylös ja koputtaa. Mutta hän jännitti voimiansa, ja se oli tehty.\n\n\"Onko isäntä kotona?\" kysyi Scrooge tytöltä. Sievä tyttö! Kovin sievä.\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Missä hän on, tyttöseni?\" lausui Scrooge.\n\n\"Hän on ruokasalissa, sir, emännän kanssa. Minä saatan teitä toiseen\nkerrokseen, jos sallitte.\"\n\n\"Kiitoksia. Hän tuntee minut\", vastasi Scrooge, käsi jo ruokasalin\navaimella. \"Minä menen tänne, kultani.\"\n\nHän väänsi hiljalleen auki lukon ja pisti päänsä ovesta sisään. He\nkatselivat paraikaa pöytää (joka oli katettu suurella komeudella; sillä\ntämmöiset nuoret emännät ovat aina turhan tarkat semmoisissa asioissa\nja tahtovat mielellään, että kaikki on hyvässä järjestyksessä).\n\n\"Fred!\" lausui Scrooge.\n\nHerranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo säpsähti! Scrooge oli\nsilloin unhottanut, kuinka tämä oli istunut nurkassa, astuinlauta\nedessä; muutoin hän ei olisi tehnyt sitä millään lailla.\n\n\"Ihme kumma!\" huusi Fred, \"kuka se on?\"\n\n\"Minä se olen. Sinun enosi Scrooge. Minä tulen syömään päivällistä.\nLasketko minua sisään, Fred?\"\n\nLaskea häntä sisään! Oli onni, ettei Scrooge'n sisarenpoika pudistanut\nirti hänen kättänsä. Hän oli niinkuin kotona, ennenkuin viisi minutia\noli kulunut. Suurinta sydämellisyyttä. Hänen sisarenpoikansa vaimo\nnäytti sydämelliseltä. Niin näytti Topper, kuin hän tuli. Niin näytti\ntukeva sisar, kun hän tuli. Niin näyttivät kaikki, kun he tulivat.\nKummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys,\nkum-mal-li-nen onnellisuus!\n\nMutta hän oli varhain konttorissansa seuraavana aamuna. Oi, hän oli\nvarhain siellä. Jos hän vaan voisi olla ensiksi siellä ja nähdä Bob\nCratchit'in tulevan liian myöhään! Tämä oli se asia, jota hän ennen\nkaikkia halasi.\n\nJa Bob tulikin liian myöhään; niin, hän tuli! Kello löi yhdeksän. Ei\nmitään Bob'ia. Neljänneksen yli. Ei mitään Bob'ia. Bob myöhästyi\ntäyteen kahdeksantoista minutia ja puolen. Scrooge istui ovi selki\nselällään, että hän saisi nähdä hänen tulevan vesisäiliöön.\n\nBob oli ottanut hatun päästään, ennenkuin hän avasi oven, ja huivin\nkaulastaan samaten. Hän oli tuolillansa silmänräpäyksessä, juoksuttaen\nkynäänsä, niinkuin hän olisi koettanut saavuttaa yhdeksänlyöntiä.\n\n\"Halloo!\" murisi Scrooge tavallisella äänellänsä sen mukaan, kuin\nhän osasi matkia sitä. \"Mitä sillä tarkoitatte, kun tulette tähän\npäivän-aikaan?\"\n\n\"Minä olen kovasti pahoillani\", lausui Bob. \"Minä olen myöhästynyt.\"\n\n\"Vai niin?\" kertoi Scrooge. \"Niin kai. Niin minäkin luulen. Tehkäät\nhyvin ja tullaat tänne.\"\n\n\"Se tapahtuu vaan kerran vuoteensa, sir\", lausui Bob puollustuksekseen,\nkun hän ilmestyi vesi-säiliöstä. \"Se ei saa tapahtua enään. Minä olin\neilen hiukan iloinen.\"\n\n\"No, minä aion kertoa teille jotakin, ystäväni\", sanoi Scrooge. \"Minä\nen aio kärsiä tätä menoa enää. Ja sentähden\", hän jatkoi, hypäten\ntuoliltansa ja tokaisten Bob'ia liiviin, että tämä horjahti takaisin\nvesi-säiliöön, \"ja sentähden minä aion koroittaa teidän palkkaanne!\"\n\nBob vapisi ja astui vähän likemmäksi linjaalia. Hän arveli hetken\naikaa, joko hän löisi Scrooge'n kumoon sillä, pitäisi kiinni hänestä ja\nhuutaisi ihmisiä pihalta tuomaan apua ja pakkotröijyä.\n\n\"Iloista joulua, Bob!\" lausui Scrooge semmoisella vakavuudella, josta\nei voinut erehtyä, kun hän taputti Bob'ia selkään. \"Iloisempaa joulua,\nBob, hyvä kumppanini, kuin minä olen antanut teille moneen vuoteen!\nMinä aion koroittaa teidän palkkaanne ja koettaa auttaa teidän\nrasitettua perhettänne, ja meidän täytyy keskustella teidän asioistanne\njuuri tänä iltana höyryävän joulu-bishoffimaljan ääressä, Bob!\nLisätkäät puita pesään ja ostakaat toinen hiilikoppa, ennenkuin panette\npilkun toisen i:n päälle, Bob Cratchit!\"\n\nScrooge oli parempi, kuin hänen sanansa. Hän teki nämät kaikki ja\näärettömän paljon lisäksi; ja Pikku Tim'ille, joka ei kuollut, oli hän\ntoinen isä. Scrooge'sta tuli niin hyvä ystävä, niin hyvä isäntä ja niin\nhyvä mies, kuin hyvä vanha City koskaan tunsi, taikka mikään muu hyvä\nvanha kaupunki, pääkaupunki tai pikku kaupunki, hyvässä vanhassa\nmailmassa. Muutamat ihmiset nauroivat hänen muutostansa, mutta hän\nantoi heidän nauraa ja huoli vähän heistä; sillä hän oli kylläksi\nviisas tietämään, ettei mitään hyvää koskaan tapahtunut tämän maan\npäällä, jota eivät muutamat ihmiset ensi aluksi täyttä kurkkua\nnauraneet; ja tuntien, että senkaltaiset olivat sokeat jollakin lailla,\nkatsoi hän sitä aivan yhtä hyväksi, että he väänsivät kasvonsa nauruun,\nkuin sairastaisivat tautiansa rumemmalla tavalla. Hänen oma sydämensä\nnauroi; ja siinä oli yltäkyllin hänelle.\n\nHän ei pitänyt sen koommin yhteyttä henkien kanssa, vaan noudatti\nelämässään alati täydellisen kohtuuden periaatetta; ja sitä hänestä\naina sanottiin, että hän, jos kukaan kuolevainen, tiesi, kuinka viettää\njoulua hyvin. Kun vaan tätä todenteolla kävisi meistä, meistä kaikista,\nsanominen! Ja siis, niinkuin Pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon\nmeitä jokaista!\n\n\n\n"]