[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTg9i53NmmFEl2R40X68sX6ASCucdJMohw4H8J8Fcwvo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3690,"Suurtekojen mies","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"3690-haanpaa-pentti-kentta-ja-kasarmi","3690__Haanpää_Pentti__Kenttä_ja_kasarmi","Kuvauksia suomalaisen talonpojan Aatu Kärjen lahjoitus-, avustus- ja","muistelmat",[],[],"fi",1945,null,18535,123228,false,[],[],[],"Biografinen teos tarkastelee 1800-luvun alkupuoliskolla Hämeenkyrössä vaikuttaneen talonpoika Aatu Kärjen elämää. Kirja kuvaa Kärjen merkittävää työtä kansanvalistajana ja hyväntekijänä, joka vauraudestaan huolimatta omistautui yhteisen hyvän ja sivistyksen edistämiseen.","Pentti Haanpään 'Kenttä ja kasarmi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3690.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KENTTÄ JA KASARMI\n\nKertomuksia Tasavallan Armeijasta\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSaksan jääkäri\nJoulu kasarmissa\nMaaseutugarnisonin päävartiossa\nTalvinen sotaretki\nKostoa\nSotilaallisen komeasti\nSotavanhus\nSairautta\nHerra luutnantti ja hänen lähettinsä\nKertomus jänis-vainajasta\nSotilasjunassa\nVähän päiviä\n\n\n\n\nSAKSAN JÄÄKÄRI\n\n\nJuna oli pysähtynyt hytkähdellen himmeänä elokuun iltana, ja jokunen\nmatkustaja kurkotteli matkatavaransa hyllyiltä ja läksi, ja jokunen\nkiipesi asemalta vaunuun, pieneltä maaseutuasemalta. Pillit suorittivat\nasiaankuuluvat hihkaisut, veturi puhkui, ja kolisten ja huristen läksi\njuna vaeltamaan tarkkaan viitoitettua tietänsä.\n\nNiinpä oli siitä junasta laskeutunut muuankin keskimittainen,\nhoikanlainen, pystyrunkoinen mies, jaloissa saappaat ja kädessä kookas,\nruskea matkalaukku. Seisahteli, silmäili ympärilleen ja lähti viimein\nastumaan lävitse pienoisen, maalaillun kyläkunnan, ohi pikku kauppojen\nja kahviloitten, pankin ja majatalon, astui hitaasti riiputellen\nlaukkua, katsellen ympärilleen, kuten tekee se, jolle paikat ovat tutut\nentisiltä ajoilta ja jota huvittaa nähdä, mikä on muuttanut muotoaan,\nmikä säilynyt entisellään.\n\nSitten kylä jäi taakse ja kulkijan vauhti parani. Hän rutaisi aidasta\nseipään, pisti sen laukkunsa kädensijoihin ja kantoi sitä hartioillaan.\nIlta yhä himmeni, elokuinen, tyyni ilta. Leppoisa hämärä täytti\nmaantien, jonka molemmin puolin mäntyinen metsä tuskin kuuluvasti\nsuhahteli, hengitteli. Sitten hän kääntyi siltäkin hiekkaiselta,\nkovapintaiselta tieltä kaitaisemmalle, ruohoiselle kärrytielle. Astui\nsitä aikansa, istahti, pyyhkieli hikeä ja sytytti savukkeen. Oli yö,\nlauhkea yö, pimeän kuhju, taivaslaelta pilkoitteli joku himmeä tähti\ntummien oksien lomitse.\n\nSiitä oli kymmenkunta vuotta, niille vaihein, kun tämä mies oli\nlähtenyt näitten tummien metsien piiristä, pienestä kylästä tämän\nruohoisen tien päästä. Oli torpparin poika, oli käynyt kansakoulunkin,\nmitä eivät niihin aikoihin vielä kaikki mökin pojat tehneet. Hänelle\npystyttiin sekin kustantamaan, hyvänlaisesti elävän torpparin ainoalle\nlapselle. Oli luonnoltaan hieman haaveilevainen. Koulusta päästyäänkin\nluki vielä kaikenlaisia kirjoja, mietiskeli, enemmänkin kuin olisi\nollut suotavaa siihen nähden, että hänestä piti kasvaa työmies, joka\nei pelännyt rasittaa ruumistaan. Kirjoista häneen imeytyi kuvitelmia,\njotka ajautuivat laajemmalle kuin tovereittensa ja yleensä ympäristönsä\nihmisten. Luki Runebergia ja Topeliusta ja näki maan ja kansan\nkaunistettuna runon hohteella, haikeudella ja hentoudella. Kuntoa,\noikeutta, urhoollisuutta — näki isänmaan, Suomen, ja tunsi että\nhänenkin täytyisi tehdä jotakin sen hyväksi, että se kukoistaisi ja\ntulisi voimalliseksi.\n\nSiihen aikaan oli Suomeen sijoitettu venäläisiä sotamiehiä ja\nsinelliniekkoja santarmeja. Niitä ei kyllä ollut hänen näköpiirissään,\nkorpikylässä, mutta kuulihan hän niistä. Kuuli, että Suomea sorrettiin,\nettä santarmit vainosivat innokkaita isänmaanystäviä sulkeakseen\nkivisiin linnoihin, viedäkseen Siperiaan, hirttääkseen. Ja jopa kuuli\nhän huhun, että maakunnan kuvernööri oli hirtättänyt miehen, isänmaan\nmiehen... Silloinpa hän huomasi: hänestäkin kasvaa isänmaanmies,\nsankari, jota ryssän vainukoirat ajavat takaa pitkin teitä ja\nmetsiä. Mielikuvituksensa alkoi hehkua kuumana. Kuinka kansa nousee\nyksinäisissä, harmaissa kylissä metsien keskellä, harmaat, totiset\nmiehet taisteluun sortajaa vastaan. Kuvitteli sodan töitä, taistelua,\ntykkien jylyä, räiskettä, palavien talojen liekkejä... Suomalainen\nkaarti hyökkää pajunetit välkkyen pitkien kiväärien nenissä, ja\nryssän soltut väistyvät idän aavoille maille verisin sinellein,\npitkiin liepeisiin kompastellen... Ja Suomi olisi itsenäinen. Kukaan\nei sitä komentaisi, vieras sinelliniekka santarmi ei vaanisi enää\nisänmaanmiesten töitä. Tämä maa, tummat metsät, huurteiset tai tuulessa\nhumisevat, kylät, sinisinä läikkyvien järvien rannoilla tai mustina\nhyömistävien jokiuomien partailla, meren rannalla, vihreitten peltojen\nkeskellä tai talven lumiin uponneina, olisivat vapaat...\n\nJa sitten alkoi hän kuulla outoja kuiskeita, kuuli miesten puhelevan\nilloin, kun istuskeltiin pirtissä piippuja imien, että Suomen nuoria\nmiehiä oli siirtynyt Saksaan taistellakseen vieraalla kamaralla\nvihollista vastaan. Niin, ehkäpä kerran omallakin kamaralla, sotataidon\noppineet miehet, ehkäpä Suomi karistaisi suuren sortajan ikeen näinä\nhäikän aikoina, koko maailman taistellessa... Sitten kuuli hän huhuja,\nettä siellä tai siellä oli liikkunut Saksaan värväri, jota santarmit\najoivat kuin metsän petoa...\n\nEikä hän saanut enää öisin unta, ei rauhaa, ennenkuin oli nähnyt\nvärvärin, ennenkuin oli lähtenyt kotoaan matkustaakseen Saksaan\nsoturiksi. Niin hän lähti lapsuutensa laaksosta vähän kuin varkain,\nparinkymmenen vuotisena torpanpoikana, sydämessään haaveet itsenäisestä\nSuomesta, ehkä myöskin mielessä muuta, kyllästymistä hiljaiseen elämään\nkorpikylässä, yksitoikkoiseen työhön vainiolla tahi huokaavan metsän\nsisässä, halua johonkin outoon, tuntemattomaan, elämään...\n\nÄiti siellä harmaassa mökissä lienee itkeä tihistellyt, vuodattanut\nsuolaisen kyynelen ryppyiselle poskelle, isä oli tuijottanut vakain\nnaamoin, jurona, imien piippua ja sanonut, että niin sen kävi, kun\nsillä koulua käytti, perehtyi kirjoihin, imi niistä outoja haaveita ja\njoutui hulluille teille, seikkailuihin.\n\nSiitä oli nyt vuosikymmen, jopa toistakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten Lockstedtin leirillä metsäkylän poika tunsi itsensä pettyneeksi,\napeaksi. Jotakin, joka oli ollut kaunista ja ilmassa häilyväistä,\noli läjähtänyt kasaan. Tämmöistäkö olikin tämä isänmaanmiehen elämä.\nKasarmi, hermostuttavan täsmällinen ja siisti; harjoituskenttä\nharmaana ja tasaisena. Missä lieneekään sotilaallinen uljuus? Hänestä\ntuntui, että täällä piti paremminkin ottaa luontoonsa piiskatun koiran\nnöyrämielisyys. Nöyryys, no, sitähän opettivat viisaatkin; se on\nihmisluonnolle hyväksi.\n\nJa päivät alkoivat kulua. Saksankielistä komentoärjyntää. Asentoa,\nmarssia. Pullisteltuja rintoja ja pohkeita ja pystyjä päitä.\nSotamiehen pitää olla tahdin näköinen, kuin leijona päältä nähden,\nvaikka olkoonkin sisällä nöyryys. Liikettä kentällä, kivääriotteita,\nampumaharjoitusta, marssia, marssia pakkaus hartioilla pölyävillä\nteillä.\n\nNiinpä meni harjoituskausi yksitoikkoisena, ankaran harmaana. Hän\npureutui vähitellen, tottui. Olihan tämä kaikki tarpeellista, jos mieli\njotakin tehdäkin, eikä ainoastaan hautoa ja haaveilla päänupissaan. Oli\nopittava sotataitoa, ettei hämmentyisi veritöissä, sillä verellä oli\nlunastettava kaikki arvokas tässä maailmassa, isänmaalle vapaus. Ei\nauta haikailla.\n\nRintamalle, sotaan. Isänmaan vapautta haaveilevalle metsäkylän\npojalle oli sekin ikäänkuin liian runotonta. Rähmällään savisessa\njuoksuhaudassa, granaattien ulisten vaeltaessa ilman lävitse,\npudotessa, tongaistessa maata ja räiskäyttäessä rapaa ja sirpaleita.\nKonekiväärien rätinää, joskus myrkkykaasujen inhoittavia pilviä.\nToisinaan tiedusteluretkiä lävitse sotkuisten väkälankaesteitten\nyön pimeydessä. Ammuntaa. Välistä yritettiin hyökätä tai torjuttiin\nvihollisen rynnistystä. Joku Suomen mieskin kaatui, joku haavoittui.\nHänkin sai granaatin sirun käteensä. Hänenkin punaista vertaan valui\nKuurinmaan jäiseen multaan, valui pienen Suomen puolesta siellä\netäällä. Makasi sairaalassa ja palasi jälleen rintamalle. Aika vieri\nja mitään ei tapahtunut. Sota vain jatkui. Mieleen valui epätoivo,\nepäilys, että ei tulisikaan mitään tapahtumaan, että he olivat turhalla\nharhatiellä, ilman aikojaan tuoneet itsensä tänne isojen jalkoihin,\nantaneet aherruksensa, verensä ja henkensä. Taistelivat suuren Saksan\npuolesta suurta Venäjää vastaan. Näin kävi hänelle ja monelle muulle.\nJa sitten tuli turtumus, tylsyys. Käyköön miten käypi ja tulkoon mitä\non tullakseen.\n\nJo kuuluu kohua Venäjältä! Keisari kukistuu! Jo lopettaa Saksa sodan\nsillä rintamalla. Voitettu, vallankumouksien kuohuttama Venäjänmaa\ntekee rauhan. Mitä, mitä tapahtuu nyt? Antaako vapaa Venäjä Suomellekin\nvapauden, elääkö Idän Suuri Tasavalta sen kanssa kuin ystävä ja veli?\nJa miten käypi silloin tämän sotilasjoukon, Saksan jääkäreitten?\n\nSitten kuuluu jo kohu Suomestakin, Suomi nousee, rahvas huurteisten\nmetsien kylissä ja kaupungeissa. Se ravistaa vanhat ikeensä, joita se\non kauan kärsivällisesti, itsekseen nuristen kantanut. Se tarvitsee\njohtajia, se kutsuu vieraalla maalla sotataidon oppineita poikiaan.\nHetki oli tullut, päivä kajasti. Saksan jääkärit purjehtivat Suomeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe mitä tämä torpanpoika oli haaveillut pääluunsa alla joku aika\ntakaperin, oli nyt toteutunut. Suomen niemellä kävi kiihkeä laine\nihmiseläjien verissä. Sota oli alkanut, vapaussota. Tämä vieraalla\nmaalla opinkäynyt torpanpoika oli myös pienenä päällikkönä armeijassa,\njoka sikisi ilmoille huurteisista, tummista metsistä. Talojen isäntiä\ntahi poikia harmaissa sarkatakeissa, virka- ja lukumiehiä kaupungeista,\ntorppareita ja jopa työmiehiäkin, enimmät asian puolesta innostuneita,\njotkut astuneina riveihin esivallan käskystä. Ei ollut aluksi kaikilla\naseitakaan. Monille riitti vain vanhoja, ruostetorvisia pyssynrämiä.\nKäytiin niillä ryssäläisten osastojen kimppuun, joista enimmät kylläkin\nlaiskoina makasivat kasarmiensa ritseillä, viitsimättä ampua tahi\ntapella. Saatiin aseita ja lähdettiin vyörymään kohti etelää, ajamaan\nryssän sinelliniekkoja.\n\nMutta mitä? Oliko myös ryssän riveissä Suomen miehiä, jopa etupäässä,\nniin että he olivat runko ja vieraan maan miehet vain apuna. Suomen\nkansa oli lohjennut kahtia ja karkasi toistensa kimppuun. Se oli\nkapina, punakaartin kapina. Mitä olivat nuo kapinamieliset? Tavallisia\ntyömiehiä, torppain miehiä, ryssäin patteritöissä laiskistuneita\njätkiä, katulutkia... Halusivatko he pitää maassa vihollisen, ryssän\nlain ja vallan? Tämä jääkäri, pieni päällikkö, mietti ja uskoi,\netteivät he sitä halunneet. Hekin nousivat oman aatteensa ja asiansa\npuolesta, katkeroituneina, kateellisina, hävittääkseen vanhan ja\npystyttääkseen maahan uuden järjestyksen, uskoen siten saavuttavansa\nvapautta ja hyvinvointia, tasa-arvoisuutta. Innolla he nousivat,\nampuivat epäröimättä. Mutta sitä kiihkeämmin kävi valkoinen armeija\nkimppuun. Tämäkin jääkäri, entinen torpanpoika, vei sinne epäröimättä\nomaa osastoaan. Tosin hän oli alussa ällistynyt, pelästynyt, että\ntämä kansa, josta hän oli lukenut nuoruutensa runokirjoista, jonka\npiti olla tyyni ja lainkuuliainen, ehkäkin sodassa urhea, että tämä\nkansa saattoi olla niin kiihkeä veriltään, hermostuvainen, aivan\nkuin verta himoitseva, joka saattoi ampua luodin vangiksi saadun\nkansalaisensa pään lävitse, kerskuen, kuin huvitellakseen. Jopa\nkerrottiin punakaartin toimeenpanevan kidutuksia, vetävän mahat halki\nvalkoisilta, ripustavan suolet puunoksalle. Hän mietti sitäkin, että\nsiellä ehkä joku hänen entisiä tovereitaan, työmies tai mökinpoika,\nlaukaisi aseensa hänenkin päänsä menoksi ja hän heidän. Mietti sitä\nja muutakin, mutta ei miettinyt kauan. Tämä oli nyt vihdoinkin sitä\nunelmoitua, kävivät suuret tuulet, oli alkanut vapaussota. Nyt oli\ntapella nyökytettävä, ei ajatettava.\n\nPyhä innostus ja viha täyttivät hänet. Nuo, eivät ne olleet Suomen\nkansaa; ryssän riveissä taistelivat, perivihollisen, omaa esivaltaansa\nvastaan. Hylkyjä. Jos tämä kansa olikin erimielinen, niin mikseivät\nensin yhtenä miehenä ajaneet vierasta pois ja vasta sitten käyneet\ntoistensa kimppuun pyssyin ja pistimin...\n\nNiinpä meni sotaretki loppuunsa sulavilla lumilla kevättaivaan\nalla, kiihkeissä taisteluissa, punakaartin tehdessä viimeiseen\nsaakka vimmaista vastarintaa. Mutta saksalaiset kypärit kuulsivat\netelässä punaisten selän takana. Kapinalliset lyötiin, ahdistettiin,\nkukistettiin ja vangittiin. Monta kaatui vapautusarmeijasta, monta\njääkäriäkin, mutta tämä torpanpoika ei saanut naarmuakaan, vaikka hän\nkulkikin etujoukoissa aina mustalle Rajajoelle.\n\nVoitto oli saatu. Suomi oli itsenäinen, vapaa, toukokuisen sinisen\ntaivaan alla, ensikerran sitten muinaisten aikain hämyn, jolloin\nrautapukuiset miehet tulivat tänne toisessa kädessä risti ja toisessa\nmiekka.\n\nMutta kymmeniä tuhansia miehiä makaili vankileirillä, mustin mielin,\nkirous sydämessä. Veren höystämästä maasta nousi vihreä ruoho kuten\nennenkin. Valkoisten sankarihaudoille kohosivat kivet. Punaisten\nhautojen soraläjälle kannettiin salaa verenpunaisia kukkia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSodan päätyttyä hän jäi armeijaan, kuten hänen nuoruutensa\nkuvitteluihin siellä isänsä harmaassa mökissä oli kuulunutkin,\nupseerina itsenäisen Tasavallan sotajoukoissa. Ei hän sentään ollut\nvielä upseeri, mutta jotakin sinnepäin, leveä, keltainen paartu\nolkapäällä, arvonimeltään jääkärivääpeli. Eikä hänellä ollut liioin\ntoiveita sen korkeammalle kohotakaan, koulutietoja saamattomana, liian\nvanhana käsitteelliseen ajatustyöhön tottumattomin aivoin hankkimaan\nenää upseerikoulussa tarvittavia tietoja. Eikä hän siitä liioin\nvälittänytkään. Aliupseerillakin oli runsaasti, yllin kyliin tekemistä\ntässä nyt uudesti luotavassa Suomen armeijassa. Hän heittäytyi innolla\nniihin järjestelyjä muihin töihin, joita oli hänen työpiirissään.\nUnelmat olivat toteutuneet: itsenäinen maa, sotajoukko sinisen\nristilipun alla. Oli puuhattava innolla, että siinä ruotu ruotuun\nyhtyisi, että se pian olisi valmis, järjestynyt, hirmuinen...\n\nMutta välistä ajautui mieleensä epäilys, masennus: mitä tämä oli? Mitä\noli saavutettu? Vapaus, itsenäisyys. Se oli nälkäkesä. Sotamiehillä oli\nvähän mustaa, akanaista leipää. Vankileireillä kuoli punaisia nälkään,\ntauteihin. Hän ajatteli, että ei tämä vielä ollut niin ylen kaunista,\nkun sen oli saattanut kuvitella silloin aikoja sitten. Tokko se siksi\ntulikaan? Toinen osa kansaa kyräili toista vihaisesti. Miksi eräistä\nrajan yli ajettu vihollinen haisi niin hyvälle...\n\nMeni vuosi ja kuultiin, että Viro ajaa pois venäläisiä, pieni Viro,\njonka piti olla Suomen suuri sukulainen, ikäänkuin velimies tahi\nserkku. Sekin aikoi olla vapaa ja itsenäinen. Ja näinä aikoina tämän\njääkärivääpelin tajuun tuli uusi, suuri kuvitelma, joka ennen ties\nmistä syystä ei ollut siellä itänyt, eikä tehnyt vesaa. Suur-Suomi!\nHänen mielensä masennus ja penseä harmaus hävisi. Sielussaan havisivat\nkuvittelujen linnun siivet. Suur-Suomi! Koko Suomen heimo yhdeksi,\nlaajaksi, mahtavaksi valtakunnaksi, Inkeri, Aunus, Vienan Karjala, jopa\nRuotsin Länsipohja, Ruija ja Kuolanniemi... Aikoiko joku vastustaa\ntätä tuumaa? Oliko se mahdoton jonkun mielestä? Mahdottomia oli jo\ntapahtunut! Katsokaa! Suomi oli itsenäinen, sillä oli sotajoukko!\nÄlköön se olko tarpeeton jäsen, koru! Hukarit tupesta, nikkeli\nviuhumaan kiväärien piipuista, ellei nyt kerran mitään suurta saada\naikaan ilman veren vuodatusta... Mutta Suomen armeija vain harjoitteli,\nmakasi kasarmiensa ritseillä, söi vesipuuroa ja mustaa leipää.\n\nHän erosi armeijasta ja yhtyi Viron avuksi lähteviin vapaajoukkoihin.\nTavallisena rivimiehenä hän oli mukana taisteluissa. Kuulat säästivät\nhäntä nytkin. Hän ei saanut haavaakaan, vaikka luodit kerran tai pari\npyyhkäisivät lakin hänen päästään. Venäläiset väistyivät, venäläiset\nja kiinankulien palkkasoturi-pataljoonat. Viro oli vapaa. Hän iloitsi,\nettä oli laukonut kivääriään sen vapauden puolesta.\n\nSitten kuultiin, että Aunus nousi. Ohoi, näyttipä siltä, että Suomen\nheimot yksitellen vapauttivat itsensä, vaikkakin tämän Pää-Suomen\njoukot olivat toimetonna. Vaikkakin siltä hukari näytti juuttuneen\nainaiseksi tuppeen, sitten kun se oli sinne pistetty. Mutta hän yhtyi\nAunukseen lähteviin vapaajoukkoihin. Sillä vieläpä oli Suomessa\nmiehiä, jotka olivat valmiit lähtemään sinne, missä luoti lähetettiin\nviheltämään Suomen puolesta ryssää vastaan. Tästä retkestä tuli hänelle\nmurheen matka. Hänen kiihkeät unelmansa Suuresta Suomesta raukenivat,\nlannistuivat, ehkä kuolivat ainiaaksi.\n\nEi hän ollut tyytyväinen näihinkään Suomen vapaajoukkoihin, joissa\nhän oli pienen päällikön paikalla. Eivät nämä edes kunnolla osanneet\ntapella, kuten oli taisteltu Saksan rintamalla, Pää-Suomessa,\nVirossakin. Näissä oli liian paljon nuoria, melkein lapsimiehiä,\nlyseolaisia. Sitäpaitsi oli sanottu, että Aunus oli noussut. Harvapa\nnäistä näytti sotaan lähtevän. Enimmät olivat aloillaan, jopa\npenseitäkin, kehittymättömiä raukkoja.\n\n— Opettaa heitä vielä pitäisi, kehittää, ennen kuin heille liehuu\nvapauden lippu.\n\nEnnen pitkää tuli raskaita tappioita, perääntyminen, pako, avuton\nharhaileminen lävitse Aunuksen. Varustukset olivat huonot, ei\nollut ravintoa, kaikinpäin kurjaa. Joukoissa ilmeni kurittomuutta,\ntylsyyttä. Yksi komppania ryösti kerran nälissään kirkon, joi viinit.\nKenttäoikeus pystyyn. Kolme miestä komppaniasta tuomittiin kuolemaan\narvalla. Muuta rankaisumahdollisuutta ei ollut. Tämä jääkärivääpeli oli\ntuomioistuimessa. Hänen mieleensä uppoutui ainiaaksi erään kuoleman\narvan nostaneen kuva, hoikan, kalvakan lyseolaisen.\n\nSitten hän sai eräässä kahakassa luodin sääreensä, pelastui töin tuskin\nomiensa luo ja kotimaassa sairaalassa maatessaan hän sai tiedon, että\nviimeisetkin Aunuksen vapauttajat olivat palanneet, repaleisina ja\nlaihtuneina, nälistyneinä ja kurjina.\n\nHänen Suur-Suomi kuvittelujensa väkeväsiipinen lintu oli käynyt lepoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vamma parani, hän palasi taasen vääpelin vakanssilla armeijaan,\nyksinäiseen maaseutugarnisoniin. Säärensä oli parantunut melkein\ntäydelleen, paitsi että sitä pitemmälti käveltyä tai säitten muuttuessa\nvihloi ja kolotteli ja sillä silloin täytyi hieman ontua. Pitkän eron,\npitkän vuoteessa lojumisen jälkeen hän tunsi itsensä levänneeksi\nja virkistyneeksi, ryhtyi mielihalulla hänelle jo entuudestaan\nniin tuttuihin palvelushommiin. Kasarmien täsmällinen järjestys,\nharjoituksiin lähtevän komppanian häly, komentoärjyntä, sotamiesrivien\nyksituumaiset temput, kaikki tuntui hänen mieltään virkistyttävän,\nilostuttavan. Hauskalta tuntui kävellä öisessä hiljaisuudessa\npistoolikotelo vyöllään päivystävänä aliupseerina, miettien, että nyt\nhän on pieni päällikkö Suomen armeijassa, kuten oli kerran kuvitellut,\nkauan sitten, pienenä poikasena.\n\nMutta ei kestänyt kauan, ennenkuin taasen toisia mietteitä alkoi\najautua hänen tajuntaansa, epäilyksen masentavia mietteitä. Hänen\nluonteensa oli niin onnettomasti rakentunut, ettei hänestä koskaan\nnäyttänyt tulevan kunnon soturia. Miksi hän ei voinut olla kuten niin\nmonet aliupseeritoverinsa: syödä leipänsä ja juoda viinansa hyvällä\nmielellä ja heittää kauas mietteet tämän maailman turhuudesta?...\nSotilas, sen tulee vain toimittaa tehtävänsä, eikä rasittaa itseään\najattelemisen ja tutkimisen murheilla.\n\nHän havaitsi nyt maanmiestensä haluttomuuden ja taipumattomuuden\nrauhanaikaiseen asepalvelukseen. Kapinan kohuinen aika oli jäänyt\ntaakse. Ei kukaan huomannut asiaa, jonka puolesta tarttua pyssyn\ntukkiin. Miksi siis oleskella kasarmeilla ja hikoilla ja temppuilla\nharjoituskentillä ja tuiki ylettömästi olla kunnioittavinaan toista\nmiestä, napeilla ja nauhoilla koristettua esimiestä? Se kävi\nsuomalaisten luonnolle tukalaksi, työlääksi ja katkeraksi. He eivät\nkäsittäneet mitään työtä, jota tehtiin joidenkin kaukaisten, hämärien,\noletettujen, työläästi tajuttavien päämäärien hyväksi. Pelolla he\nodottivat asevelvollisuusaikaansa, keinottelivat itsensä vapaiksi, jos\nsuinkin mahdollista, pitivät kasarmeja ja harjoituskenttiä kolkkoina\nja kammottavina, ihmisten kiusaksi keksittyinä kidutuslaitoksina,\nsiellä vietettyä vuotta hukkaan heitettynä, elämänsä kirjoista pois\npyyhittynä. Ja suuri rymyn ja ilon hetki se oli, kun he sieltä\nerkanivat, ylösnousemus, kuolleista herätys, vapauden päivä.\n\nTämä jääkärivääpeli jysähti monesti pitkiin mietteisiin kuullessaan\nvapautuvien miesten hihkuvan, julistavan, että tämä oli ilon päivä,\nsellainen, ettei ennen ole ollut, eikä toista ole enää tuleva. Ja hän\najatteli, että oliko tämä kansa todellakin noin pintapuolista: vapauden\nlaitoksessa he palvelevat ja luulevat olevansa orjuudessa... Jos\nrakastikin rauhan töitä, niin miksei käsitetä, että juuri tällä työllä\nsitä paraiten turvattiin? Turvattiin pyssyn räiskeellä, tulipaloilla,\nhävityksellä ja verellä... Niin, niin merkillisesti oli tämä maailma\nrakennettu, että sellaisella piti täällä säilyttää ja pitää vireillä\nrauhaa ja turvallisuutta. Semmoisilla se oli täällä äskettäin\nsaavutettu, mutta näytti siltä, että vaikka nämä suomalaiset saattoivat\nolla hyviä sotureita sodassa, he rauhan aikana olivat mahdollisimman\npenseitä, kankeita ja vastahakoisia.\n\nUnisina, äreinä ja kärsineen näköisinä he marssivat, kun aamuherätys\noli hihkaistu, voimisteluun. Varovasti ja huolella he heiluttivat\njäseniään, ettei vain tulisi mitään liikaa ponnistaneeksi, ja jos\nvalvojan silmä vältti, niin heti ne lakkasivat kokonaan. Kaikilla\nheillä oli jo aamusta alkaen mietteet, että miten mahdollisimman\nvähällä vaivalla päästä taasen iltaan. Ei mihinkään muuhun innostusta\nkuin koiranjuonien keksimiseen, joilla koettaa karttaa palveluksen\nvaivoja. Näille piti muka sitten kasvattaa isänmaan henkeä,\nkohdella näitä niin, että he kasarmissa viihtyisivät, rakastaisivat\npäällystöään. Neuvokoot viisaat, miten saada nämä liikkeelle pään\nsilityksillä. Kirota niille piti ja ärjyä, eivät ne muuten vääjänneet\nsenttiäkään. Ja päällystöään kohtaan oli heillä koko suomalaisluonnon\nkatkeruus, epäluulo ja vihamielisyys sitä kohtaan, jota heidän\ntäytyy totella. Millä halveksivalla säälillä he osasivatkaan lausua\nsanan: kapitulantti. Heti sen soinnusta kävi ilmi, että he pitivät\nsellaisen alimpana oliona ihmiskunnassa, tuskin enää mitään ihmisarvoa\nomaavana. He pitivät selvänä, että sotaväessä rahan edestä palveleva\noli joko niin laiska tahi muuten taitamaton, ettei mitenkään voinut\nelää siviilitöissä. He olivat keksineet kapitulantin kaulusmerkille\nnimen »nälkänauha» ja saattoivat pois lähtiessään lausua äskeisille\nesimiehilleen ystävällisen neuvon, että hirtä itsesi siihen\nnälkänauhaan, ja tuoda ilmi mietteen, että vaikka heille tarjottaisiin\nrykmentin komentajan paikka ja palkka, eivät he liikoja epäileisi\nlähtiessään astumaan.\n\nTiesipä tämä Saksassa sotaopin käynyt jääkärivääpeli, että monet\nhänen aliupseeritovereistaan saivat pysytellä poissa näkyvistä\nmiesten vapautumisaikana, koska joku näistä, vanhaa vihaa mielessä,\nsaatuaan sivilit selkäänsä ja viinalla luontoaan lisättyään olisi\nsaattanut heittää kohti nuppia jakkaran tai tiilikiven kappaleen. Hän\nei piileskellyt, mutta eipä hän ollutkaan miesten kesken kaikkein\npirullisimman kihon maineessa. Hän ei ollut koskaan luennoilla käskenyt\nmiestä, jonka ääni oli heikko tai käheä, kukkumaan ja räpistelemään\nkäsiään käen tavoin, tahi komentanut jotakin puun latvaan huutelemaan\nolevansa armeijan suurin pöllö, tahi matamaan sänkyjen alitse. Kaikki\nsen tapaiset kun olivat harjoituksia, joiden toimeenpanijaa kohtasi\nsotamiesten suurin viha.\n\nNämä kiusaavat, kyllästyttävät seikat ajautuivat usein hänen\nmietteisiinsä, ja elämänsä alkoi tuntua harmaalta ja ahdistavalta.\nNäinkö tämä oli aina menevä? Aina vain uusi, tyhmä alokaslauma,\njonka kanssa sai muokata ja kirota, hihkua komentosanoja, opettaa\narvomerkkejä, luetella tähtien ja nauhanpätkien suurta merkitystä,\nampuma-aseitten osia, rikos- ja järjestyssääntöjen pykäliä. Ja kaikki\noli niille väkisin ahdettava päähän. Jos tiesivätkin jotakin, niin\neivät olleet tietävinään. Vielä vuoden lopussakin ne sanoivat\npirusillaan isojen sotaherrojen tarkastuksissa, kysyipä mitä rikosta\ntahansa, siitä olevan määrätyn vähintään kuolemantuomion.\n\nAinako tämmöistä, ainako vääpelinä armeijassa, »elinkautisena», kuten\nnuo kirotut suvaitsivat sanoa? Ei ollut toivoa ylenemisestä upseeriksi.\nJa mitäpä jos ylenitkin? Hänestä näytti, että niitäkin, useimpia,\nvaivasi sama kyllästymys, ilon ja innostuksen puute. Ryyppivät\nviinaa useimmat yöt, tulivat komppaniaan äreinä, pahantuulisina,\näyhkivät aliupseereille, miehistölle ja poistuivat jälleen. Näytti\nsiltä, että harvalle riitti elämäniäksi ilon ja rauhallisuuden mehua\nnopeiden ja tehoisien tappotapojen opettamisesta, tulen ja liikunnan\nvuorovaikutuksen ja suojatun tien hyödyn selittämisestä.\n\nYhä enemmän hän kyllästyi, tunsi vastenmielisyyttä ja ahdistavaa\nharmia, kun sotamies tuli häntä vastaan kunniaa tehden, pahasti\nkyräten kämmenensä suojasta, kasvoilla synkkä ja piinaantunut ilme.\nVarsinkin eräs pieni juttu pisti hänen sisulleen niin jumalattomasti.\nJo monen ikäluokan hän oli kuullut jollakin pitkällä, työläällä\nhiihtomarssilla, kun miehet kiskoivat konekiväärejä ja hänen Aunuksessa\nhaavan saanut jalkansa oli jo ontuva ja kankea, pitävän yllä tämän\ntapaista keskustelua: — Mihin nyt ollaan menossa? — Matkalla Aunukseen.\nSiellähän näitä kylvökoneita tarvitaan... Tämmöinen nälvintä harmitti\nja ahdisti häntä, raivostutti. Hän tunsi halua juoksuttaa noita miehiä\nmenehdyksiin, komentaa ne puuhun ja sieltä pää edellä hankeen, tehdä\njotakin ilkeätä, joka niitä oikein nöyryyttäisi, saisi ne huomaamaan,\nmiten iso valta oli sentään Tasavallassa yhden kullatun nauhan miehellä.\n\nEi hän sentään tehnyt mitään. Hymähti itsekseen halveksivasti ja\nvaikeni. Mutta vähitellen hänessä kypsyi päätös, että hän eroaa\narmeijasta, näyttää, että ei hän sentään vielä ollutkaan niin\nelinkautinen. Vaikka olikin vuosikymmenen ollut tällä elinkeinolla,\nniin hän näyttäisi, että hän vielä ryhtyy ja pystyy muuhunkin.\n\nOli eräs kylmä päivä. Satoi ja tuuli. Tarkastavana aliupseerina hän\nkäveli vartiopaikalta toiselle harmaine sadetakkeineen. Garnisonin\nportilla käveli vartiomies mustassa sadekauhtanassaan, huppu päässä,\nasteli ärtyneenä ja synkin mielin, yli-ikäinen, kerran karannut ja\nIlmajoella käynyt junkkari, romuluinen jätkämies. Ei ollut huomaavinaan\ntarkastavan upseerin tuloa, astui vain kivääri olalla roikkuen.\n\n— No, mikä mies te olette?\n\n— Vartiomies. Garnisoniahan tässä varmistetaan, vastasi mies\npysähtymättä puhutteluasentoon.\n\n— No, ilmoittakaa!\n\n— Kyllä minä sen läksyn osaan, vaan osannet tuon sinäkin, kun olet\nikäsi väessä ollut.\n\n— Taitaa tehdä mieli linnaan taasen.\n\n— Ennen sielläkin kuin Suomen ruotuväessä.\n\nVääpeli katseli häneen synkkänä. Ei tuommoiselle kannattanut kirota\neikä ärjäistä. Se menisi turhaan.\n\n— Tiedättekö, mitä vartiomiehen velvollisuuksiin kuuluu?\n\n— Jo tuon tietää: pitäisi viedä luut yhteen, kun kapitulantteja sivu\nkulkee.\n\nHän palasi päävartioon, mutta raportin sijasta, joka hänen olisi\npitänyt kirjoittaa, kirjoitti hän erohakemuksensa. Samana päivänä, jona\nhänelle ero myönnettiin, sai hän kirjeen entiseltä, melkein unohdetulta\nkotimökiltään. Isäukko makasi siellä kuolleena. Hän heitti yltään niin\nkauan käyttämänsä sotilastakin, otti ylleen sivilit ja nousi junaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavuke oli sammunut. Hän nousi, nosti laukkunsa hartioilleen ja lähti\nastumaan ruohottunutta tietä. Elokuinen yö oli lauha; tummasta metsästä\ntien sivuilta kuului kuin sipinää ja kuiskuttelua, korkealta kuulsivat\nhimmeät tähdet. Siellä hänen lapsuutensa mökissä, joka jo oli niin\nlähellä, oli kai vanha, rypistynyt äiti sytyttänyt keltaisen lampun\nodotellessaan poikaansa, jota ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä\nkauan sitten lähti tuntemattomille, oudoille teilleen. Ja riihessä\nlepäsi kai isänsä kylmänä ja rauhallisesti.\n\nHimmeässä, lauhassa yössä hän itsekin säpsähtäen ihmetteli, millä\noudoilla poluilla oli harhaillut. Nyt hän oli vihdoinkin palannut\nsinne, mihin hän kuuluikin. Isän hän peittäisi maan multiin ja\nottaisi haltuunsa perintönsä, mökin, hakisi sinne vaalean tytön\nsieltä punaisesta talosta, kaukaisen harmaan kasarmin seutuvilta. Ja\nsitten hän asuisi tuon muhevan ja kitsaan maan helmoissa, tummien\nmetsien keskellä taivaankannen alla, sinisen tai pilveileväisen,\nniissä askareissa ja mietteissä, jotka kuuluvat yksinkertaisille,\nvaatimattomille ja hiljaisille eläjille.\n\nKun tulisi ruma syksy, sade ja tuuli, ja jalkaa pakottaisi muinaisilla,\noudoilla poluilla saatu vamma, sytyttäisi hän keltaisen tulen ja\nviettäisi sen ääressä pitkän ja pimeän illan vaalean, punaisen talon\ntyttären seurassa muistellen menneitä.\n\n\n\n\nJOULU KASARMISSA\n\n\nKiväärien perät kalisivat sementtirapuilla, kun komppania purkautui\nulos ja alkoi asettua riveihin lumisella tanterella. Päivystäjä hihkui\nja puhalteli paljaisiin, kohmettuviin kouriinsa. Rivit ojentuivat ja\nluku otettiin. Sitten päivystäjä pisti kätensä housunliitinkiin ja\npuheli piloja ryhmänjohtajien kanssa. Sotamiehet, vain parisen viikkoa\nsotilaan takkia kantaneet alokkaat, tuijottelivat eteensä vakaina ja\nvaiteliaina, alakuloisina. Oli lauantai ja jouluaatto. Kuin suunnaton,\nylen pehmeä ja valkoinen matto peitti vasta satanut lumi maat ja\ntanteret. Harmaalta taivaalta seuloutui vieläkin harvakseltaan lunta.\nKiteitä istahteli sotamiesten harmaille takeille.\n\nPäivystäjä alkoi jo pitkästyä. Hän käveli ja tepasteli, että pistin\nheilui, ja kiroili lämpimikseen.\n\n— Mitähän ne kihot taasen munivat tuntikausia... Käyttävätköhän\nnuo pirut komppaniaa marssilla, vai joko tässä nyt päästään\njoulusiivoukseen...\n\nTallilta päin kuului sian kirkuva vingunta ja johti päivystäjän puheet\ntoisaalle.\n\n— Sattumakin valmistautuu juhlaan. Kokit pitävät huolta, että illalla\nsaadaan täysosumia...\n\nNyt herrat tulevat, pari kersanttia, vääpeli ja nuori, hoikka\nvänrikki, komppanian toinen upseeri. Päivystäjä ärjyy komentosanat.\nSotamiehet jäykistyvät patsaiksi, päät kääntyvät, kaikki katsovat\nherra vänrikkiin, päivystäjä tekee moitteettomasti ilmoituksensa ja\nkompuroipi sitten kiireesti portaita ylös komppaniaan.\n\nVänrikki silmäilee rivit päästä päähän, tekee huomautukset auki\nolevasta napista, huonosta asennosta, virheellisesti jalan viereen\nasetetusta kivääristä ja komentaa levon.\n\n— No, pojat, tämä on jouluaatto, mutta silti meidän on tehtävä pieni\nmarssi, ennenkuin rupeamme juhlan valmistuksiin ja viettoon. Emme ole\ntulleet tänne laiskottelemaan. Tämä asevelvollisuusaika on niin lyhyt.\nSekuntiakaan ei oikeastaan saisi mennä hukkaan.\n\nPieni, kalvakka nuorukainen astuu rivistä, alottaa erehtymättä\npuhuttelun herra vänrikistä ja pyytää lupaa saada jäädä pois marssilta.\nHän on sairas.\n\nVänrikki silmäilee häntä. Saattaapa olla sairas, mutta ei tässä ole\nruvettava antamaan huonoa esimerkkiä vastatulleille miehille. On\nnäytettävä, ettei teeskentely, vermeily menesty.\n\n— Miksi alokas Kärä ei ole ilmoittautunut sairaaksi aikanaan aamulla\nryhmänjohtajan aamuilmoitukseen? Olisi sitten päässyt lääkärin\ntarkastukseen.\n\nKärä vastaa, että sairaus ilmeni myöhemmin. Se ei aina tule aivan\naamusta.\n\nVänrikki rypistää kulmiaan, näyttää suuttuneelta. Vai uskaltavat nyt\naivan tuliteräalokkaatkin vastata noin konstikkaasti, viisastellen.\n\n— No, äkkiä tullut sairaus paraneekin äkkiä? Ja mikä hänellä on\nkipeänä? Pääkö? No, silloin on alapään hyvä olla. Ja sitähän marssilla\ntarvitaan. Sotamiehen ei auta välittää pienistä pahoinvoinneista. On\nkestettävä, kunnes kaatuu. Mieluummin kuoltava seisaalleen. Menkää\nriviin. Komppania, asento! Hihnasta, olalle! Käännös, oikeaan!\nTahdissa, mars!\n\nKomppania talsii eteenpäin vaivalloisesti paksussa lumessa. Se valuu\nläpi kentän maantielle vänrikin hihkuessa perässä: — Tahdissa, on\nkomennettu! Päät pystyyn!\n\nPäästään maantielle. Siitä on jo ajettu hevosilla. Keskimmäisille\nmiehille on nyt kulku helpompaa mutta marssirivistön etumaiset\nlaitamiehet saavat yhä harpata umpilumessa. Vänrikki lähtee itse\npistelemään edeltä pitkin säärin. Tiukka vauhti, sanoo hän, niin\npäästään pian joulun viettoon. Tottumattomille miehille käy kulku\ntyölääksi. Pakkaus on vielä kevyt, mutta se painaa hartioita, kivääri\nosoittautuu hankalaksi toveriksi, ja sen hihnan paino ylettömäksi\nolkapäällä. Hengitys käypi puuskuttavaksi ja hiki kihoaa pintaan.\nVälimatkat venyvät, hännillä juosta reputetaan.\n\n— Laulakaa, pojat!\n\nMutta ummen kahluusta ja vauhdista lääpästyneitten miesten kurkusta\nkuuluu vain muutamia katkonaisia älähdyksiä.\n\n— Keuhkotauti teissä on ja kuppa joka miehessä, päättää vänrikki ja\nkäskee lopettaa laulun.\n\nKun pari kilometriä on marssittu, komennetaan seis. Kiväärit yhteen ja\ntiepuoleen seisoskelemaan ja istumaan vasten lumisia aitoja. Tämä on\nsitä varten, selittää vänrikki, että kukin korjaa jalkarättejään, jos\nniissä on sovittamista, ja mitä yleensä korjattavaa on.\n\nAlokas Kärä oli todellakin sairas. Kiivas vauhti ja ponnistelu lumessa,\nkantamus selässä saivat pään kivistyksen yhä yltymään. Huimasi ja\nellotti. Mutta hän puri hammasta ja pysyi mukana. Pysähdyttyä hän\noksenti hangelle aamulla juotua karvaan ruskeaa saijua, saippuata\nröyhtäyttävää margariinia ja leivän kappaleita.\n\nKärän ryhmä oli komppanian hännillä. Siellä oli myöskin muutamia\nvanhoja miehiä, pian vuoden palvelleita ja joitakin sotavanhuksia,\nylipalvelevia, putkassa istuneita ja Joella käyneitä veppereitä.\nHe puhelivat kuin Kärää lohduttaakseen: — Lujaa se vaatii tämä\npuulaaki, lujempaa vielä kuin Kemiyhtiö... Ja sitten he kertoivat\npelottavia juttuja, kuinka monesti marssitaan, että miehiä kaatuu kuin\nraatoja pyörtyneinä tiepuoliin helteessä ja pölyssä, ja kuinka kihot\ntyöntelevät äimiä kaatuneitten takapuoliin nähdäkseen, ettei tapahdu\nmitään teeskentelyä. Niin, lujaa vaatii tämä yhtiö. Herraa täällä ei\nhuiputeta.\n\nSamassa nähtiin vänrikin tulevan tietä pitkin komppanian etupäästä.\n\n— Siirry nyt helvetissä pois, sanoi joku vanha mies, ettei se nuoleta\nsinulla tuota oksennusta. Haaskaat tuolla tavoin valtion ruokavaroja...\n\nKärä kääntyikin ja istahti hankeen. Mutta samassa näki hän sen vanhan\nmiehen kumartuvan oksennuksen yli, yökkäävän katketakseen ja pitelevän\nkaksin käsin vatsaansa.\n\nVänrikki lähestyi.\n\n— Mikä teillä on?\n\nSairaus on tavannut. Ylenannattaa. Eikö hän pääse palaamaan takaisin...\n\n— No, palatkaa, koska niin on.\n\nJa mies lähtee heti, naama vähän vääntyneenä, kivääri hihnassa\nroikkuen, horjahdellen töhmeröisellä tiellä.\n\nLähellä olleet sotamiehet pysyttelevät naama vakaina, suut vain varkain\nvisassa: se on sotamies Tiili, se osaa... Alokas Kärä katsoo naama\nvalkeana ja suu auki. Mutta hänkin ymmärtää, että hiljaa tässä nyt on\npysyttävä. Hänelle alkaa vähän valjeta: tämmöinen tämä on yhtiö... Mies\nse, joka kestää, ja mies se, joka osaa itseään auttaa.\n\nKomennetaan ylös.\n\n— Joo, sanoo Kärän ryhmän johtaja, tuttu kotipuolen mies, auttaessaan\nKärälle tornisteria selkään, koukkuja paikoilleen: — Konsti se on,\njoka pelaa armeijassa! Ei täällä auta haikailla. Kyllä täällä mies\nkouluutetaan, opetetaan. Kukin on monni aikanaan, mutta viimein täällä\noppii tavallinen mies, tulee ylioppineeksi, tempun taitavaksi, osaa\njärjestää...\n\nNiin menee Kärältä marssimatka loppuun, harpaten lumessa, hikoillen,\npuuskuttaen, päässä pyöriessä monenkaltaisten mietteitten. Hän on\nlopussa ylen väsynyt, mutta ei tunne itseään pahasti sairaaksi.\nOksennus oli helpottanut, katkerat, synkeät mietteet purreet luontoa.\n\nSoppa syötiin ja alkoi kova touhu joulun vastaanottamiseksi.\nLakaistiin, räiskittiin vettä, käsiteltiin märkiä rättejä, raskaita\nrautasänkyjä laahattiin ulos ja sisään, piiskattiin peitteitä ja\npatjapusseja. Ulkona luotiin lunta. Sitten järjestettiin kaapit\nja vuoteet. Ojennus, ojennus. Käytävälle tuotiin suuri kuusi ja\nkoristettiin pumpuleilla ja kynttilöillä. Sitten oli tupatarkastus, ja\nniinpä voi joulu tulla kasarmiinkin, lumiselle maalle, tähtiä välkkävän\ntaivaan alle.\n\nKokoonnuttiin avaraan luentotupaan, istuttiin jakkaroille ja\nlaulettiin. Nyt ääni hoilasi hyvin, istuessa, kun ruumiin ei tarvinnut\nkiirehtiä. Sitten istuttiin syömään jouluateriaa luentotuvan pitkältä\npöydältä. Oli sianlihaa, jotkut palat kyllä sitkeitä ja verisiäkin.\nKokeilla oli ollut kiire. Oli riisipuuroa, mutta siinäkin oli jotakin\nepäpyhää, kuten joku sotavanhus luuli. Kun sitä söit, tuntui vatsassa,\nkuten olisi tiilikiven niellyt. Mutta hedelmäsoppa — naiminen, kuten\nsitä nimitettiin — oli makeaa ja moitteetonta.\n\nNyt tulivat komppanian upseerit. Napit ja nauhat välkkyivät, vyöllä\nheiluivat miekat. Komppanian päällikkö puhui muutamia sanoja, kauniita\nsanoja isänmaasta, velvollisuudesta, perivihollisesta. Sanoi, että oli\ntehty, mitä oli voitu, jotta joulu olisi kasarmissakin viihtyinen.\nJaettiin lahjoja: tupakkaa, makeisia, kyniä ja paperia. Joku luki\nkertomuksen, laulettiin ja istuttiin, tupakoitiin ja puheltiin.\n\n— Ei kai sinua enää sairaus vaivaa? kyseli se tuttu ryhmänjohtaja\nalokas Kärältä. — Joo, joo, ei auta välittää moneen kesään. Kyllä\nsiihen tottuu. Tämä on sellainen talo. Minäkin kun tulin, kuulin\nsanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kieräilemättä pärjää. Olin\nmonni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin\nsuorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä\ntäytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita\nkohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tillilleen täyttäisi säännöt\nja kihojen mielinouteet.\n\nJa vanha mies alkaa kertoa kokemuksiaan, hieman ylimielisesti toiselle\nkokemattomalle. Äänestä tajuttavana vivahdus: minä tiedän.\n\nAlokas kuuntelee ja sanoo viimein:\n\n‒ Sattuuhan sitä. Mutta niin minä luulen, että hyvä koulu tämä\nsittenkin on miehelle: järki kasvaa ja luonto karkenee.\n\nUpseerit ovat jo menneet. Hanuri soipi. Tanssitaan. Alokkailla on\nvielä rahaa ja vanhoilla miehillä on lumeen kätkettyinä läkkiastioita.\nAika kuluu ja mielestä haihtuu ikävä, huolet ja armeijan monet vaivat.\nPäivystäjä on ilmoittanut, että iltahartautta ei ole, mutta puoliyöltä\non kaikkien oltava levolla. Syntyy sitten jo pieniä rähinöitä\nylimielisten vanhojen miesten ja väkevistä rohkaistuneitten alokkaitten\nvälillä. Sotamies Tiilikin tulee alokas Kärän luo ilkkumaan:\n\n— Monni oli sairas, mutta vanhalle miehelle annettiin sairaslepoa ja\njoululääkkeitä...\n\nMutta Kärä työnsi hänet kurkusta seinälle ja iski naamaan nyrkillä\nminkä jaksoi.\n\n— En minä siitä muuten välittäisi, mutta ilkuta minulle ei...\n\nOli iso mellakka, mutta viimein rauhoituttiin. Hanuri soi. Tanssittiin.\n\nMutta puolelta öin on jo hiljaista. Alokas Käräkin miettii vuoteellaan,\nettä mies, oikea armeijalainen hänestä kehittyy. Aamulla tosin kävi\nnolosti, kuten monnille, mutta illalla hän jo näytti...\n\nPäivystäjä istuu vain pöydän ääressä, kello tokuttaa, kuusessa käryävät\nloppuun palavat kynttilät.\n\nNiin on jälleen yksi joulu ohi kasarmissakin.\n\n\n\n\nMAASEUTUGARNISONIN PÄÄVARTIOSSA\n\n\nKomppaniassa on tyhjän ja aution näköistä sunnuntai-iltapäivänä.\nUseimmat ovat painuneet, harmaa lomalippu lakin poimussa, etsimään\nniitä iloja, joita lyhyt loma maaseutugarnisonissa voi tarjota,\npitkin kylien raittia, jollakin onnellisella ehkä tiedossa tyttö\ntai povella litteä virolainen peltiastia. Päivystäjä istuu pöytänsä\nääressä pistin vyöllään lukien romaania. Jokunen sotamies astelee vielä\nkäytävällä sielultaan rauhattomana, sytyttää viimeisen säästämänsä\nArmiron natsan ja silmäilee komppanian leveänaamaista kelloa ja ulos\nakkunoista, viheltää, hyrähtää ja kävelee taasen käytävän päästä\npäähän. Ehkä hän ei ole saanut iltalomaa tai ehkä hän huoppailee, onko\nsyytä ilman rahanpennejä ja tupakkaa lähteä harhailemaan ikäviin,\nvieraisiin kyliin, vai heittäytyä petille, nukkua. Näin ovat jo jotkut\ntehneetkin; saappaat jalassa tai sukkasillaan he venyvät peteillä,\njoilla loikominen on ankarasti kielletty. Mutta nyt he tekevät sen\nonnekseen, sillä eipä näytä olevan niin innokasta kapitulanttia,\njoka hukkaisi sunnuntai-iltaansa niin pieneen polttohommaan. Jokunen\nistuu kaappinsa ääressä kirjoitellen tai lukien; hämärässä loukossa\npäällystakkitelineen alla iskee pieni sakki korttia.\n\nJoku mies nousee petiltään unisena ja äreän näköisenä, sukkasillaan,\nkorpraalin nauhat olkapäillä. Hän pistää pörröisen päänsä tuvan ovelta\nja kysyy päivystäjältä, että paljonko kello on.\n\n— Paljon ja lisää kävelee! Alapa hyppiä! Varttitunti aikaa vaihtoon ja\nvartio makaa vielä rujona...\n\nKorpraali kiroaa ja hihkaisee parin tuvan ovelta:\n\n— Vartioon lähtevät miehet valmistautuvat!\n\n— Ketä sinne joutuu? kuuluu kysymyksiä.\n\nKorpraali kiroaa.\n\n— Johan ne nimet luettiin! Tottapahan itsekukin kuuli. Ja katsokaa!\nLista on seinässä.\n\nHän kiroaa vieläkin ja menee vetämään saappaita jalkaansa, ja\nsonnustamaan itseään kuntoon.\n\nKymmenen minuutin kuluttua ovat vartiomiehet käytävällä manttelit\npäällä, pistimet, patruunataskut ja leipälaukut vyöremmistä roikkuen,\nja kopeloivat kivääreitään telineiltä. Vartiopäälliköksi tuleva\nkorpraali jakaa heille patruunat ja ähkyy kirouksia viivytteleville.\n\n— Tehkää vähän riviä! Joko ne ovat kaikki siinä? Repo! Mitä pirua sinä\nkyhnit siellä kämpässä? Asento! Käännös! Mars, seuratkaa!\n\nMarssitaan sisään päävartion matalaan, puiseen ja punaiseen\nrakennukseen. Vanha vartio on jo rivissä. Uusi asettuu paikoilleen.\nVartiopäälliköt äyhkyvät asennot, huomiot ja katseen käännökset ja\nilmoittavat toisilleen nimensä ja sotilaallisen arvonsa. Sitten uuden\nvartion ensimmäinen vaihto lähtee vapauttamaan vanhoja vartiomiehiä.\nVanha vartio painuu aulaan odottamaan vaihdon saapumista ja uusi vartio\nasettelee leipälaukkujaan naulaan ja alkaa kotiutua. Vartiopäällikkö\ntarkastelee vartiotuvan, pesutuvan ja käymälän, kurkistelee\narestikoppeihin, noituu ja morkkaa, tyhjennyttää vanhalla vartiolla\nroska-astioita ja pesettää ruokakulhoja.\n\nSitten saapuu vaihto. Vanha vartio pääsee poistumaan ja uusi alottaa\nhitaasti ummistuvan vartiovuorokausiympyrän. Vartioon kuuluu\nenimmäkseen alokkaita, pari kuukautta palvelleita miehiä, vaihdon\njohtaja ja muutamia muita on vanhoja miehiä, pian vapautuvia, ja\nlisäksi on yksi »sotavanhus», Ilmajoella käynyt, matala, suulas\nsotilaskarkuri. Alokkaista jokainen on ensi kertaa vartiossa. He\nkatselevat ympärilleen vähän oudostellen, päässään pyörivät luennoilla\nopetetut pykälät vartiosta, sen käytöksistä ja velvollisuuksista, siinä\ntehdyistä virheistä tuntui olevan odottamassa vähintään kuolemantuomio.\nMutta vanhat miehet ottavat selvän, kuka on päivystävä ja kiertävä\nupseeri ja lausuvat heistä mielipiteensä oikealla täysin palvelleen\narmeijalaisen koristetulla kielellä, jossa joka toinen sana on kirosana:\n\nPiru mieheksi! Polttaa missä suinkin saa, vaan on niin laiska, ettei\nse paljon viitsi kytätä. Kyllä täällä nyt pärjää, vaan olisipa se, tahi\nse...\n\nHe kertovat entisiä vartiokokemuksiaan, tupakoivat ja heittäytyvät\nritsille pitkäkseen. Mutta vartiopäällikkö potkii heidät ylös\nyhä pahatuulisena siitä, että on joutunut vartiopalvelukseen\nsunnuntai-iltana ja iltamasuunnitelmansa ovat menneet myttyyn.\n\n— Kele! Milloin hyvänsä voi tulla joku niitä elinkautisia. Poltatte\nitsenne heti alussa. Silloinhan täällä ei ole hengen rauhaa, vaan saat\nkoko vuorokauden olla kantapäilläsi...\n\nHän komentaa jonkun miehen puhelinvartioon tarkastavan upseerin\nhuoneeseen, joka ei ole vielä päävartiossa käynytkään tämän vartion\naikana. Joku miehistä asettuu lukemaan, joku kirjoittamaan paksuihin\nvahakansivihkoihin haikeita lauluja tai sotamiehen vaatimattomia\nrukouksia, joissa anotaan, että sotamies saisi vapaasti maata tai\nistua herrojen upseerien kasvojen edessä ja että Herra varjelisi heitä\npitkiltä marsseilta, eikä tarvitsisi raskaita saappaita kantaa, ja\npäiväraha koroitettaisiin niin, että saisi reilusti törsätä ja polttaa\ntupakkaa... Ja samaa pitkälti.\n\nSe sotavanhus hyräilee hiljalleen »Ilmajoen laulua», jonka kauniissa\nsävelissä hohkuu niin sitkeätä, uhmailevaa mieltä:\n\n    Ja toivokaamme että ois'\n    viime reissu tää,\n    ja pääsisimme viettään\n    vapaata elämää...\n\nAletaan istua totisina, vaiteliaina, nuokkuvina. Päävartion tavallinen,\nikävä, unettava ilma vaikuttaa: lahon puun, käymälän, ummehtunut,\ntympäisevä läsy. Joku arestilainen kävelee kopissaan nurkasta nurkkaan\nhyräillen ikävissään. Toinen iskee nyrkillä oveen pyrkien käymälään.\n\nSitten tulee päivystävä upseeri, paksu, pösäkkänaamainen,\npöllönsilmäinen vääpeli. Vartiopäällikkö saa miehet äkkiä kahteen\nriviin ja tekee raittiilla äänellä ilmoituksensa. Vääpeli tarkastelee,\nhuomauttaa tulitikusta seinän vieressä, nauloissa riippuvien\nleipälaukkujen kierteisistä hihnoista, jostakin auki olevasta manttelin\nnapista, pölyisistä saappaista. Uhkaa tehdä raportin huonosta\njärjestyksestä vartiossa.\n\n— Tee vain, sanoo vaihdonjohtaja, kun vääpeli lähtee vartiopäällikön\nkanssa tarkastamaan arestilaisia. — Ei se kirjoittaa osaa, vaan tehköön\npiirroksia. — Sitten hän kertoo, kuinka se on tehnyt raportin jonkun\nsotamiehen epäsotilaallisesta käyttäytymisestä: piirtänyt oman kuvansa\nja sotamiehen kuvan jalat hajallaan kuin haasian pönkät...\n\nMunalukot ratisevat koppien ovilla. Arestilainen suoristautuu asentoon\nja ilmoittaa itsensä ja syyn minkä vuoksi ja kenen tahdosta hän asuu\nkopissa. Vääpeli huomauttaa huonosta ryhdistä, tutkii taskut ja\ntarkastelee koppia löytääkseen tupakkaa tai tulitikkuja. Ei löydä ja\nmurisee tyytymättömänä. Joku arestilainen ilmoittaa pahanilkisesti\nolevansa lusimassa sen ja sen pituista rangaistusta.\n\n— Lusimassa! Mikä sana se on?\n\nJa vääpeli saa tilaisuuden raivostua ja purkaa hirveitä uhkauksia.\nTämän jälkeen hän menee hetkeksi virkahuoneeseensa ja poistuu sitten,\nkai kasinolle kahvipöydän ääreen tai asunnolleen tai menisikö jo\nsilmäilemään vartiopaikkoja.\n\nHetken kuluttua hän kuitenkin palaa talutellen käsipuolesta perin\nhutikassa olevaa, horjuvaa sotamiestä, jonka on yhyttänyt tämän\nosaillessa pitkin hiekkaista kenttää komppaniaansa. Sotamies pistetään\ntyhjään koppiin. Hän onkin sävyisä mies; ei metelöitse, mutta laulelee\nhiljalleen:\n\n    Minä menen lännen maille,\n    siellä lampaita paimentelen...\n\n— No, se lännen maille paimeneksi meno lykkäytyy vain tällä pelillä,\nlaskee vääpeli leikkiä. Se jatkuu palvelus Suomen armeijassa. — Sitten\nhän taasen poistuu...\n\nAika kuluu. Kello on yhdeksän. Vaihdonjohtaja on lähtenyt viemään\ntoisen vaihdon miehiä. Parikiertovartio, jonka on määrä yön aikaan\nkierrellä kasarmialuetta, on niinikään lähtenyt liikkeelle. Pilli\nhuutaa, pitkään, ulvahtaen, hieman surunvoittoisesti. Pitkissä,\nmataloissa komppaniarakennuksissa järjestyvät miehet unisina,\npäivystäjän hihkuessa, iltahartauteen. Rivit ovat lyhyitä, sillä\npaljon miehiä on iltalomilla. He veisata möläyttävät virrenvärssyn ja\npoistuvat peteilleen.\n\nMutta päävartiossa ei toimiteta iltahartautta. Vartiopäällikkö on\nkurkistellut akkunoista ja todettuaan, ettei mikään yllätys voi\ntapahtua, pysyy hän aloillaan, sille armeijan kirjoittamattomalle\nlaille uskollisena, ettei mitään pidä tehdä, mistä kerran voidaan\nvapautua. Sotavanhus huomauttaa häntä virkavelvollisuuksien\nlaiminlyömisestä, mutta kun korpraali ei ole kuulevinaan, alkaa hän\nlukea Sotamiehen rukousta:\n\n— Herra opeta meitä oikein poraamaan...\n\nJopa hän yrittää veisata hyräyttääkin virrenväännöstä »Käy nyrkit\ntaskussa solttu» — mutta vaikenee pian, sytyttää savukkeen ja\nheittäytyy ritsille selälleen.\n\nEnsimmäinen vaihto saapuu ja asettaa kolistellen kiväärinsä telineisiin\nja sadattelee ilmaa. Kylmä tuuli kun muka syö ja leikkaa miehen\nläpinäkyväksi. Tulee hiljaista, unettavaa. Ensiksi lähtevän vaihdon\nmiehet nukkuvat lakki ja kintaat päänsä alla, ja usea muukin venyy\nritseillä, vaikkei heillä suinkaan olisi mitään laillista nukkumisen\noikeutta. Joku jaksaa vielä pysyä valveilla kirjansa ääressä, toinen\nkirjoitushommissa. Vartiopäällikkö torkkuu selkä takkaa vasten,\nsammunut savuke hampaissa.\n\nÄkkiä alkaa kuulua möyrivää metakkaa. Vartio virkistyy ja siirtyy\nakkunoihin. Syy meteliin huomataan: puolenkymmentä kapitulanttia\nkuljettaa juopunutta sotilasta päävartioon. Ja kohta tunnetaan\nmieskin: Suomen Sotilas. Ei olekaan toista niin kuulua sotamiestä koko\ngarnisonissa. Hän on sotavanhus, kuten tämä yksi vartioon kuuluvakin.\nMutta jos tämä onkin ollut armeijassa pian pari vuotta, on Suomen\nSotilas ollut kohta kolme, eikä ole vieläkään hämärää tietoakaan\npoispääsystä. Kaksi reissua hän on tehnyt jo Joelle ja pian parisataa\nvuorokautta on hänellä putkaa, yksinkertaista ja lujennettua. Suomen\nSotilaasta kerrotaan monet sankarijutut kasarmien harmaina iltoina.\n\nTänä iltana hän oli pitkästä aikaa saanut oikean kunniallisen\nlomalipun, juonut ja joutunut humalapäissään aliupseeriparven kynsiin.\nHän on hulluna päissään. Huutaa, mekastaa, haukkuu ja kiroilee. Ja niin\npian kuin hän saa kiskaistuksi kätensä hetkeksi vapaaksi, hän iskee\njotakin aliupseeria naamaan. Hän kiroaa ja möyryää:\n\n— Minä oon jätkä Pohjanmaalta, reissaavainen! Te tulette parvessa\npäälle, mutta tulkaapa yksitellen, tulkaa askeleen välimatkoilla koko\ngarnisooni... Enkä minä lähde nyt putkaan muuten kuin kilon palasina!\nPer...\n\nMutta hän tulee sittenkin, ja kokonaisena. Puolikymmentä miestä häärii\nhänen ympärillään reutoen ja laahaten häntä vaivalloisesti eteenpäin,\naulaan ja sisään kapeista ovista. Vartiopäällikkö avaa tyhjän kopin\noven ja Suomen Sotilaalta otetaan päällystakit, lakit, remmit ja\nhenkselit pois ja hänet työnnetään sisään. Lamppu tipahtaa helisten\nalas, ristikkoikkunan ruutu sälähtää rikki. Hän potkii ovea ja alkaa\nsitten iskeä siihen Testamentilla, ainoalla esineellä, minkä hän\nputkasta löytää, rallattaa ja iskee kirjalla oveen, niin että lehdet\nrepeytyvät ja leuhahtelevat ympäri lattiaa.\n\n— Taara rattat-taa, taara rattat-taa! Herätykset parijonoon! Taara\nrattat-taa...\n\nViimein tämä riemuitseva mies uupuu nukkumaan ympäri permantoa\nhajoitetun jumalan sanan päälle. Jollekin lehdelle valuu verta, hänen\nruudun särkemisessä haavoittuneista rystysistään.\n\nYö on pian puolessa. Kolmas vaihto on jo vartiossa. Suomen Sotilaan\nesiintymisestä hetkeksi virkistynyt vartio on jälleen vaipunut\nraskaaseen uneliaisuuteen. Kaikki ovat paneutuneet ritsille tai\nlattialle pitkäkseen huolimatta vartiopäällikön kiroilusta. Ainoastaan\npäivystävän upseerin huoneessa valvoo puhelinvartio, tai paremminkin\nnuokkuu pöydän ääressä, kirjoitettuaan vahakantiseen vihkoonsa uuden\nlaulun lisää. Vartiopäällikkö käypi varoittamassa häntä pysymään\nhereillä ja tulemaan huomauttamaan, kun näkee upseerin tulevan\npäävartioon. Sen kyllä näkisi. Paistaahan kuu, ja tolpissa on\nkirkkaat sähkölamput. Ei tämä vartiopäällikkökään ota asemaansa niin\nkirjaimellisen törkeästi. Hän on jo vanha mies, toista vuotta väessä.\nKäynyt aliupseerikoulun, vaikka ei olekaan vähäisten ansioittensa\nvuoksi saanut kahta natsaa olkalappuunsa. Hän on kyllä jäljillä\nasioista. Luissaan hän jo luulee tuntevansa, milloin vaara uhkaa.\nSiispä hän heittäytyy pitkäkseen vartiotuvan pitkälle pöydälle ja\nkuorsaa pian huulet lupsahdellen.\n\nPuhelinvartionkin pää nyökkyy yhä alemmas ja alemmas, kunnes painuu\naivan pöytään kiinni, eikä liiku enää. Koko vartio nukkuu.\n\nIlma kylmenee yhä yön jatkuessa. Hatara päävartio, jonka uuneja on\nhuonosti lämmitetty, jäähtyy myös. Kylmä puistauttaa pöydällä selällään\nnukkuvaa vartiopäällikköä. Hän herää, silmää kelloon ja kiroaa heti\nkiukkuisesti. Kiskaisee vaihdonjohdattajaa jalasta lattialle ja\nhihkaisee:\n\nHopusti nyt! Kello on melkein puoli tuntia yli vaihtoajasta!\n\nVaihdonjohdattaja tempaisee säärestä vartiovuorolle lähteviä miehiä ja\nniin he alkavat etsiä lakkejaan, kintaitaan ja kivääreitään viluisina,\nunisina ja myrtyneen näköisinä. Vaihdonjohdattaja heittää kiväärin\nolalleen ja ääntää juhlallisella korostuksella:\n\n— Kolmekymmentä yksi!\n\nJa he painuvat kolistellen ulos. Astua nyrppäsevät lampputolppien\nalla manttelin kuluneet, ruskeat helmat lepatellen, alokkailla pää\npainuksissa alakuloisina mietiskellen, ettei heillä ollut lohdutuksena\nedes kolmeakymmentä yhtä, vaan oli mainittava satoja.\n\nMutta vartiopäällikkö alkaa kiroilla ja liikkua toimekkaasti itseään\nlämmittääkseen ja virkistääkseen.\n\n— Ja missä ovat nekin kiertovartiomiehet? Etteiväthän vain ole\ntuolla huonolukkoisessa putkassa? Eivät ne ainakaan muualla ole kuin\nnukkumassa...\n\nKiertovartio, siihen sattuneet miehet katsojatkin aina tässä\ngarnisonissa itseään onnen kohdanneen. Siinä kulki aina kaksi miestä\nkerrallaan iltasoiton ja aamuhuudon välillä. Päivällä heidän ei\ntarvinnut olla vartiossa, vaan kantoivat he ruokaa, siivosivat ja\nlämmittivät vartiorakennusta. Eikä yölläkään ollut olemassa mitään\njärjestelmää, jolla heidän palvelustaan olisi seurattu. Sen vuoksi\nolikin työlästä saada selkoa, missä he milloinkin vartioaikansa\nviettivät, olletikin, ellei tarkastava upseeri ollut ylen sotahullu\nmies. Siksi sotamies vartioon joutuessaan aina halusi kiertovartioon.\nMuilla vartiopaikoilla oli pysyminen, joko sitten satoi tahi tuuli,\nmutta kiertovartio sai aina suojaa, jos oli viisas.\n\nNyt oli tähän vartioon pantu alokkaan toveriksi aina vanha mies,\nettä nämä perehdyttäisivät alokkaan tähänkin palvelukseen. Tämän he\ntekivätkin perinpohjaisesti.\n\nVartiopäällikkö siis meni, avasi epäilemänsä putkan ja löysi sieltä\nkummankin vartiomiehen, kiväärit vieressä, nukkumassa veljellisesti\narestilaisen kanssa. Vartiopäällikkö ajoi heidät ylös, mutta\nheidän vartiovuoronsa oli jo päättynyt; he menivät vartiotupaan\nja heittäytyivät ritseille. Seuraava vaihto herätettiin, ja he\nottivat kiväärinsä ja aikoivat ryömiä ritsin alle makaamaan, mutta\nvartiopäällikkö esti heidät siitä. Heidän täytyi painua ulos. Vaihto\nsaapui. Vartiomiehet olivat äkeissään siitä, että heitä oli pidetty\nyli. Sotavanhuskin heräsi melusta ja virkistyi hetkeksi ja puheli\nsotilaallisia muistojaan:\n\n— Älkää välittäkö moneen kesään! Ei se mitään, jos sotilaallista\nkuntoanne hieman koetellaankin. Tässä viime talvena olin vartiossa. Se\nTappuna vääpeli oli päivystävänä upseerina. Oli liikkunut edelliset yöt\nriijuulla ja nukkui tuolla upseerikämpässä. Varma oli, että se nukkui\nniin siki, ettei sitä olisi saanut hereille kangilla vyöryttämälläkään.\nMe kaikki asetuttiin siis levolle. Uni vähän valskasikin. Miehet olivat\nviidettä tuntia vaihtamatta ja tallustelivat lopulta tänne omin päinsä.\nSitten vasta sinne lähetettiin uudet. Eikä Tappuna, kun se sitten\naamulla nouseskeli, mitään aanannutkaan...\n\nPäivystävä upseeri tuli. Hän oli kävellyt varjossa pitkin\nkomppaniarakennuksen sivua, mutta seisoskeleva ja akkunoista katseleva\nvartiopäällikkö huomasi hänet ajoissa, ja niinpä oli ritseillä enää\nvain sallittu määrä miehiä, kun hän ehti vartiotupaan. Hän kurkisti\nritsin allekin, sillä hänellä oli kyllä tiedossa, kuinka vähän sopi\nluottaa garnisonin kiertovartioon. Sitten hän kävi tirkistelemässä\narestikoppien luukuista ja meni istumaan pöytänsä ääreen, josta\npuhelinvartio niinikään oli jo keretty hälyyttää hereille.\n\nNyt oli miehien pysyttävä valveilla. Joku katseli lauluvihkoja. Yksi\nvaroissaan oleva sytytti Armiron. Toinen tilasi häneltä natsan,\nkolmas sai kuumat ja neljäs maahan tallajaiset. Näin jaettiin savuke\nveljellisesti. Vartiopäällikkö puhui ja ylisti viisauttaan, kuinka\nhän osasi olla arka ja sääntöjen mukainen juuri oikeaan aikaan. Hänen\nnokkaansa muka haiskahti, milloin palon käry oli uhkaamassa. Kuinkas\nolisi nytkin käynyt, ellei hän olisi herännyt juuri oikealla hetkellä\nja patistanut kiertovartiomiehet pois petien alta ja arestilaisten\nputkista...\n\nPäivystävä upseeri käveli taasen ulos omille teilleen. Pari\narestilaista pyrki ulos kopeista, kalvoi tupakkaa ja tulitikkuja\nolkapäällään villapaitansa alta ja käveli jutellen ja tupakoida\nleuhautellen käytävällä. Vartiomiehistä yksi ja toinen alkoi taasen\nvetäytyä pitkin puuta. Mutta vartiopäällikkö oli päättänyt pysytellä\nvalveilla loput yötä. Vartiorakennus oli jo ylen kylmä. Vilu ahdisti.\nHän asettui istumaan selkä uunia vasten, päällystakin kaulus törröttäen\npystyssä, kädet pistettyinä taskuihin ja alkoi hiljalleen noiduskella:\n\n— Eivät ole viitsineet konepyssyn jätkät lämmittää muuria. Mutta ei\nlämmitetä mekään. Se on seiskan vartiovuoro huomenna. Joutaa se kylmä\nnaida seiskan monniakin...\n\nKukaan ei hänelle vastannut, mutta kuitenkin hän jatkoi puheluitaan\nhetken kuluttua:\n\n— Kunhan nyt olisivat ne kiertovartiot menneet semmoiseen paikkaan,\nettei se elinkautinen niitä löytäisi, että päästäisiin kunnialla pois\ntäältä. Vain onhan tuolla se Tamminen toisena, vanha jätkä. Ei se lennä\nlankaan, vaikka kuin kytättäisiin...\n\nEikä tarkastava upseeri ollut kiertovartiota yllättänytkään, jos\nhänellä nyt lieneekin ollut sellainen aikomus.\n\nHeti kun kiertovartio oli päässyt ulos, oli Tamminen sanonut\ntoverilleen, ensi kertaa vartiossa olevalle alokkaalle:\n\n— No, ei me kuitenkaan kierretä niinkuin monnit. Nukkua sitä saada\ntäytyy. Mennään leipomon lämmityskoppiin. Siellä on lämmintä ja sieltä\nei arvaa kyttä katsoa.\n\nLämmityskoppi oli vielä kuuma. Sementtisellä lattialla oli\nparahultainen makailla paksu halko pään alla, kivääri vieressä.\nTammisella oli vanhan sotamiehen kehittynyt, mainio unenlahja. Hän\nnukkui heti, mutta alokas ei saanut unta. Leipomon varastoissa oli\npaljon rottia. Joku noista isoista, harmaista köntsäkkeistä pujahti\naina lämmityskoppiinkin ja ravasi ympäri. Ne juoksivat pitkin nukkuvan\nTammisen ruumista, menivät kasvojenkin ylitse; mutta hän vain korsasi,\nharasi unimielissään kourallaan naamaansa, jota rotan kynnet olivat\nkutkuttaneet. Alokasta nuo rotat peloittivat. Kauan hän valvoi, mutta\nviimein uni voitti, raskas uni. Rotat vain jatkoivat yöllistä elämäänsä.\n\nSitten he molemmat heräsivät ja kimmahtivat säikähtyneinä istulleen.\nMitä oli tapahtunut? Iso, raskas halko oli vauhdilla pudota mojahtanut\nsementtipermantoon aivan alokkaan pään viereen. Sen oli paiskannut\nhalkoja ajava sotamies, jonka tapana ei ollut tutkia mitä lämmityskopin\nhämäryydessä mahdollisesti olisi särkyvää.\n\n— Paljonko kello on? älähti Tamminen heti, kun oli selvinnyt unen ja\nsäikähdyksen sumuista.\n\n— Sen pitäisi olla kuusi aivan näinä minuutteina.\n\n— No, sitten meillä on jo hoppu! Elä sinä tapa ihmisiä niillä halon\nkalikoilla, varoitti hän ajomiestä. He sieppasivat kiväärinsä ja\npainuivat ulos. Oli jo melkein täysi päivä. Vain hiukan harmaata\naamuhämärää jäljellä. Nopeasti he suksisivat aukion poikki ja\npääsivät pitkin pitkän komppaniarakennuksen sivua onnekseen kenenkään\nhuomaamatta päävartion eteen. Samassa hihkaisi konehuoneen pilli\naamuhuudon suitsutellen harmaan höyrypilven ilmaan. Komppaniassa\närjyivät päivystäjät. Miehet alkoivat ilmestyä käytävälle valkoisissa\npukimissaan heiluttelemaan jäseniään aamuvoimistelussa.\n\nPäävartioon jo tuotiin teetä isossa ämpärissä, ruskeata ja\nhöyrähtelevää, väkevää kuin myrkky. Toisessa ämpärissä olivat\nkasvisvoinapit ja sokerinokareet, säkissä leivän muhkuroita.\nAterioitiin. Vartiopäällikkö päästi avainnippuaan helistellen\narestilaisen toisensa jälkeen hakemaan osaansa. Sieltä tuli Suomen\nSotilaskin, kohmeloisena, tukka pörrössä, naama kellertävänä ja hieman\nväkinäisessä hymyssä.\n\n— No, kysäisi vartiopäällikkö, missä määrässä ne ovat Suomen Soltulla\nherätykset? Sinä huutelit illalla niitä parijonoon.\n\n— No, ei ne taida oikein äkkiä mennä parijonoon tuolla pelillä. — Ei\nsinulla ole tupakkaa, että saisi aamusavut...\n\nYö oli mennyt. Päävartiossa alkoi päivän vaellus, harmaan, pitkän\npäivän.\n\n\n\n\nTALVINEN SOTARETKI\n\n\nKomppanioitten jonorivistöt liikkuivat kuin mustat, valtavat, rähmivät\nmadot järven valkoisella selällä. Aurinko teki nousuaan taivaansineen\nkevätmuhevan metsän takaa, hangen karskava valkeus kimalteli ja\npunersi. Lumi natisi suksen alla, sauvat vinkuivat. Sotamiesjonojen\nharmaat lakin puuhkat ja pakkauksien valtavat kyhmyt huojahtelivat\ntasaisesti ja herkeämättä. Aliupseerit ja upseerit sauvoivat edellä ja\njonojen vierissä, kepeinä, kiikarit ja karttalaukut kupeella. Varjot\nhiiviskelivät ja elivät hangella kuin mustat, satumaiset hämähäkit.\n\nJärvi loppui. Etumainen komppania painui metsään ja toiset\nliittyivät sen häntiin. Jonorivistöt liikahtelivat järven rannalla,\nkuten suunnaton, vihainen käärme olisi heilautellut häntäänsä\nkiemurrellessaan metsän pimentoon. Aika kului, aurinko yleni. Metsän\nlumilta lykkääntyivät sotamiesjonot maantielle, jonka molemmin\npuolin havupuissa kävi keväinen suhina, ja puhelinlangat humisivat\nsurunvoittoisesti. Sininen taivas ja valkea maa hohtivat, auringon\nhehkuva pyörä ikäänkuin nauroi, suurella irvistävällä suulla. Ladut\nhikosivat ja hiihtäjät hikosivat.\n\nKymmenen minuutin marssitauko! Sukset pystyyn, pakkaus alas ja tupakka\nsen hampaisiin, kuka siihen kykenee.\n\nKuormasto tulee pitkin tietä. Etumaisena ajorekiä upseereille,\njotka nousevat niihin suksineen ja karauttavat tiehensä. Heidän kun\non mentävä etukäteen miettimään karttojensa ääreen, järjestämään\ntilannetta. Ja sitäpaitsi hiihto hikoilevilla hangilla kävisi\njäseniin. Pian lähtevät joukotkin liikkeelle. Laiskimmat aliupseerit\nmenevät heti kuormastoon tupakoimaan ja istumaan konekivääri-, muona-\ntai sanitäärirekien päälle. Toiset pysyvät uskollisesti suksillaan\nmääräämässä vauhtia, pitämässä silmällä järjestystä, ja sitäpaitsi\non heillä vielä tilaisuus vaihtaa vuoroja. Puolenkymmentä penikulmaa\non kuljettava, ennenkuin tulee majoitus, tilanne alkaa, ja toisen\ngarnisonin joukot kerkiävät vastaan. Niin, herrat voivat järjestää.\nMutta sotamiesten on mentävä lävitse jäseniensä sitkeydellä ja sisulla.\n\n— Hei, kaveri, luepa siunaus, että hengissä tältä sotaretkeltä\nselvittäisiin.\n\n— Herrat vaivaavat meitä ja herrat vahtaavat meitä, herrat valjastavat\nratsunsa ja ajavat meidän päällemme ja ovat meille armottomat...\n\n— Amen jäi pois.\n\n— Niinpä jäi. Amen. Kelettäkö kuhnit! Kiinni välimatka!\n\nPäivä paistaa. Sukset luistavat sohjuisella tiellä ikäänkuin\nsahanterät. Parasta on kävellä lossutella kuten valtavan pitkillä\npuukengillä. Heikoimmat ovat ahtaalla, kaikki käyvät vähäpuheisiksi.\nKilometrit jäävät taakse, männikkökankaat ja kylien aukeat. Niissä,\npuhallusajalla, voi rahamies kauppapuodin portailla purra rinkilää.\n\nIltapäivällä saavutaan päämäärään, maalailtuun kirkonkylään ja\nmajoitutaan. Seurojentalon ja kunnantuvan lattiat käyvät märäksi\nmonista lumisista saappaista. Miehet nukkuvat ja nuokkuvat istuallaan,\nvirkeimmät kävelevät tiellä, kenttäkeittiöissä kiehuu hernerokka.\n\nSaapuu ilta ja yö. Kuu paistaa ja tähdet välkkyvät. On pakkanen ja\nkeli aivan mainio. Tilanne on alkanut, on edettävä äänettömästi,\nsotamarssissa. Asetetaan kärki- ja sivustapartiot. Niin matkataan\npitkin tietä ja viimein pysähdytään. Sotamiehet seisovat sauvojensa\nnojissa ja upseerit katselevat karttoja. Suksen pohja narahtaa joskus\nvasten tien pintaa, tahi kuuluu supinaa ja tukahutettua naurua.\nMutta päällystö puhelee hiljaisella äänellä ohjeita joukkueen- ja\nryhmänjohtajille, aivan vakaana, kuten olisi kyseessä totiset asiat.\nMe varmistamme sen ja sen lohkon. Sinne on asetettava kenttävartiot,\nsinne kiertovartiot, siellä on päämaja. Joukot hajaantuvat hiljaiseen,\nhämyiseen pakkasyöhön.\n\nRuskealiepeiset kalamanttelit ovat päästetyt rullilta ja vedetyt ylle.\nMonessa metsänkulmassa seisoskelee mies suksiensa vieressä, kopistelee\npalelevia jalkojaan, kuuntelee pakkasen rapsetta ja silmäilee tähtiä.\nMieleen muistuvat monet asiat. Jos vilu käypi ruumiin kimppuun ylen\nankarasti, tulee mieleen pirullisia ajatuksia: sodassa tässä ollaan.\nPensaikossa kyttää vihollinen, sutiparta...\n\nEräs kolmimiehinen patrulli on määrätty kulkuvartioon. He saavat\nohjeensa ja hiihtää karauttavat tiehensä. Heidän on kuljettava pitkin\nison virran vartta, yli niittyaukioitten ja poikki metsäniemekkeitten\naliupseerivartiosta toiseen pitämässä yhteyttä. Naureleva ja kiroileva\nkorpraali on tämän kulkuvartion päällikkö.\n\n— Nyt kun tässä pääsi sotaherraksi, niin pitää järjestää mukavuuksia.\nElkää luulko, että tässä taivastellaan ja kärsitään vilua ja nälkää.\nHiihtokengätkin ovat niin pienet, ettei mahdu kuin yksi rätti sisään.\nVarpaitani minä en jäädytä. Katsellaan tuolta metsästä joku mökki ja\nlevätään kuin ihmiset...\n\nToiset epäilevät.\n\n— Jos kärähdetään, niin siitä seuraa jokireissu...\n\n— Vaan kun ei kärähdetä. Minä en olekaan ensi kertaa nappiteikalla.\nOttakaa huomioon, että olen jo toista vuotta armeijassa. Minä ei ole\nlähtenyt aapeenkoulusta. Minä olen käynyt läpi eksaamin...\n\nJoitakin kilometrejä hiihdettyään he löytävätkin yksinäisen mökin\nmatalasta metsästä peltotilkun keskeltä. Kauan kolkutettuaan saa\nkorpraali viimein mökin naisen aukaisemaan oven, miehiä kun ei ole\nkotosalla, ja puhelee sitten velhoja, kunnes saa hänet kahvinkeittoon.\nKun kahvi on juotu, käydään makaamaan ja korpraali kuvailee toisille,\nkuinka moni vähä-älyisempi mies olisi tässäkin tapauksessa hiihtänyt\nitse ja hiihdättänyt toisilla öisessä pakkasessa, palelluttanut\nvarpaansa ja nenänsä ja ties mitä kaikkia.\n\nSitten nukutaan ja noustaan vasta aamuhämärissä, ryypätään kahvit ja\nlähdetään.\n\nKirkkaassa kevättalven aamussa kuuluu laukauksia, pikapyssytkin\nrätisevät.\n\n— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali\njoukkueenjohtajastaan.\n\nSitten hän karistelee lakkinsa ja pakkauksensa päälle lunta ja käskee\nkumppaniensa tehdä samoin. Pitkän kierroksen jälkeen pääsevät he omaan\nosastoonsa, jossa Taavetti-kersantti alkaa tiukasti tiedustella, missä\nkulkuvartio on toiminut.\n\n— Ei sen perästä ole nähty teidän vartiotanne, kun te läksitte.\nJa vihollisen tiedustelijat ovat tulleet lävitse juuri teidän\nlohkoltanne...\n\nMutta kulkuvartion päällikkö selitti reilusti, ettei ole heidän syynsä,\nettä he eksyivät tuntemattomilla mailla. Miksikä heille ei annettu\nkarttoja eikä kompasseja? Koko yön ovat he hiihtäneet pimeässä metsässä\neksyksissä. Vilu on ja väsyttää...\n\nTaavetti-kersantti korottaa äänensä ja sanoo, ettei tämä asia pääty\ntähän.\n\nTaistelu jatkuu. Metsäpuskissa rätisee ja välähtelee pyssytuli.\nHyökätään ja peräydytään. Vasta päivällä joudetaan syömään hikisinä\ntai viluisina, kummalla vaivalla sota missäkin kohdassa on rasittanut.\nKäsketään myös puhdistaa pyssyjä ja levätä.\n\nTällöin ne yöllisen kulkuvartion miehet kuulevat esikunnan lähetiltä,\nettä päämajassa on ollut yöllä hauskaa. Kaikki isommat herrat ovat\nryypätä kompsautelleet koko yön. Tämä tieto ilahduttaa vartion miehiä\nerinomaisesti: eivätpä he silloin liene koko tästä sotahommasta\nselvillä senkään vertaa kuin he. Taavetti-kersantti puhukoon mitä\ntahansa. He puhuvat vain suuresta eksymyksestään, yksimielisesti, jos\nasiasta kysymys tulee.\n\nPäivä kuluu iltaan. Syödään kaurapuuroa ja jaetaan huomisen päivän\nmuona, leivät ja sokerit. Sitten alkavat taasen iltapakkasen ja yön\ntullen sotaliikkeet. Kenttävartiot paikoilleen, kaikki valmiiksi.\n\nSe naureleva ja kiroileva korpraali joutuu aliupseerivartion\npäälliköksi ja nyt ei ole mökkeihin menemistä. He ovat leveän virran\npartaalla, josta puhaltaa ilkeä öinen viima, joka käypi lävitse\nvanhojen ryssän manttelien ja saattaa luutkin vapisemaan. Mutta sinne\nvasten viimaa on vartiomiehen vain pidettävä naamaansa, katsottava,\nettei vihollinen valkoisessa lumivaipassaan kuin kyttyräselkäinen haamu\nhiivi ylitse.\n\nHieman etempänä harmaan, ränsistyneen mökin seinien vieressä, johon\nmiehet vartiopaikoilta käydään vaihtamassa lepäämään, on kyllä suojassa\ntuulelta, mutta kireä pakkanen puree sielläkin ihoa kuten suola\ntuoretta, veristä lihaa. Mökkiin ei ole lupa mennä, eivätkä aukaisseet\nsen oveakaan, kun vartiopäällikkö kolkutti. Jotkut yrittävät oleilla\nnavetassa, mutta sekin on kylmä ja sen lattia on perin kurainen. Kun\nkaksi poikaa käy makaamaan ainoan lehmän kummallekin kupeelle, ei enää\nmakuupaikkoja löydy. Ja kohta vartiopäällikkö ajaa heidätkin sieltä\npois huutamalla:\n\n— Ylös sieltä sen tytön vierestä! Vartioon!\n\nJoltakin on mennyt ukkovarvas jäähän ja hän sadattelee ja kiroaa aivan\nkamalasti.\n\nVartiopäällikkö ryhtyy kertomaan juttuja olostaan isossa\ngarnisonikaupungissa aliupseerikoulussa. Siellä oli vartio\nmerensaaressa ja keväthälseen aikana, kun ei ollut kulusta jalan eikä\nveneellä, täytyi vartio lähettää sinne pariksi viikoksi olemaan omin\npäin. Tarkastajakaan ei sinne päässyt. Korpraali sanoi joutuneensa\ntällaiseen kelirikkovartioon. Ja olivat löytäneet trokareitten\nkätköistä pari virolaista neekeripoikaa ja ryhtyneet juomaan.\nKaikki olisi mennyt hyvin, mutta viimein ei kukaan halunnut lähteä\nvartiopaikoille, ja silloin niille rakennettiin sellaiset ukot kuin\nvariksen pelot pellolle: housut ja takki keppiin, lakki nokkaan ja\nkivääri kupeelle. Mutta rannalta ottivat selvän kiikareilla näistä ylen\nlevollisista vartiomiehistä. Tuli tutkinto ja poikia joutui Joelle.\n\n— Mitenkäs itse pelastuit?\n\n— Käännyin sairaaksi niistä virolaisista lääkkeistä, olin kovassa\nkuumeessa ja houriessa, kun hakivat, ja väitin sitten, etten tiennyt\nkoko komennosta mitään...\n\n— Ei kai ole muuta väliä, kunhan et vain valehtele...\n\n— No, kyllä siellä seisoo kirjoissa koko juttu, tuomarin kirjoissa. Käy\ntutkimassa. Oli siellä eri mojovia vartiopaikkoja kuin nämä. Siellä\nmeren rannalla on eräskin paikka, johon tuuli aina ajaa kanistereita.\nVartiomies tökkää astian pistimeensä ja niinpä saadaankin sieltä, kun\nvaihto saapuu, tuoda miestä kummastakin kainalosta kannatellen...\n\n— Hoho, kyllä meitäkin jo, ennenkuin yö on lopussa, saa kantaa kuin\ntönkkää kalikkaa.\n\nAlkaa jo olla aamuyö, kun vartiopaikalta kajahtaa laukaus. Nähdään,\nettä ylitse ison, aavan joen liitää suksillaan lauma lumikauhtanaisia\nmiehiä, ja vartiopäällikkö komentaa miehensä ketjuun jokitörmälle.\nAletaan ampua napsia ja pikakiväärikin otetaan esiin, mutta tulijat\nhiihtää pyyhältävät vain kohti. Kun he ovat saapuneet aivan törmän\nalle, kysyy hyökkäysjoukkueen päällikkö:\n\n— Montako miestä teitä siellä on? Vai kymmenkunta! Kyllä te sitten\nolette hävinneet — vankeina ja vainajina.\n\n— Kuinka se niin on, herra vääpeli? kysyy korpraali vastaan. Te olette\nhyökänneet aavaa jokijäätä, ettekä ampuneet laukaustakaan, me olemme\nmaanneet suojissa ja ampuneet kivääreillä ja pikakivääreillä vastaan.\n\n— Ei ole mitään kysytty, korpraali. Kyllä minä olen jo siksi kauan\naikaa ollut armeijassa, että ymmärrän jotakin tämän leikkisodan päälle.\nElkää liikkuko mihinkään sieltä.\n\nValkokaapuinen hyökkäysjoukko kapuaa törmälle ja vartio on vankina.\n\nMutta muualla eivät asiat mene yhtä nätisti. Siellä ammutaan puolin\nja toisin, ollaan asemissa, edetään ja väistytään. Päivä valkenee ja\naurinko nousee, mutta vielä jatkuu taistelua tuntikauden. Kiväärit\nja konepyssyt rätisevät, kuuluu rynnäkköhuutoja. Kyläaukealla piiat\nseisovat tunkion kulmilla, kuuntelevat ja katselevat. Tämä näyttää\nheistä merkilliseltä, juhlalliselta, ylen hupsulta ja hauskalta.\nSitten kuuluu messinkitorven pitkiä puhalluksia merkiksi tilanteen\nloppumisesta.\n\nTiepuolissa höyryävistä kenttäkeittiöistä saadaan sajua. Se onkin\nnyt monelle ainoa ravintoaine, kun ovat jo yöllä syöneet leipänsä\nja sokerinsa. Sitten komennetaan rivistöihin ja kohti kasarmia.\nUpseerit nousevat rekiinsä ja ajavat tiehensä. Aliupseerit hiihtävät\ntovin, mutta useampi heistä ottaa sitten turvansa kuormastohevosiin.\nAinoastaan joku sotahullu ja urheilija kapitulantti hiihtää ponnistelee\nsen matkan kuin sotamieskin. Muut vuorottelevat. Aurinko paistaa\nkorkealta ja paahtaa naamat punaisiksi. On lämmin, tiet sannalla\nja vesisohjolla. Hiihtelepä sitten siinä, kun kapitulantti istuu\nkuormalla, tupakoipi ja noituu ja uhkailee rangaistuksilla matkan\nhuonosta joutumisesta.\n\nTee ei liene erin voimakasta ravintoa ja sotamiehistä tuntuu piankin\nkuin olisi jäseniin valettu lyijyä sitä mukaa, kuin päivä kuluu ja\nmatkaa leikataan. Pakkaus tuntuu valtavalta vuorelta. Luonto käy\nkärmeiseksi: mitä varten tämä ruumiin ja hengen vaiva...\n\nMarssitauolla nukkuu usea mies heti pakkaus päänsä alla, mutta heidät\npotkaistaan hereille ja penikulma toisensa jälkeen jää taakse. Keli\nyhä huononee, väsymys käy monelta uupumukseksi. Jaksankohan hiihtää\ntuohon puhelinpylvääseen? Paljon jaksaa ihminen. Sekä siihen että\npaljon siitä sivuitsekin. Kun hevosen reessä istuu herra, joka katsoo\nja jolla on valta, kuin lakikirjaan on kirjoitettu ankarat sanat. Mutta\nsilti tapahtuu, että jonkun jäsenet eivät enää tottele. Häneltä täytyy\nottaa ensin pakkaus ja sitten kivääri, ja sittenkin hän lopulta jää\nrivistöstä, makaa hangella ja tuleskelee yksin, kun iltakylmä on hänet\nhenkiin virkistänyt. Näin käypi monelle.\n\nMutta monen mieleen jääpi kuormalla istuva tupakoiva ja kiroileva\nnauhaniekka herra. Hänen on valta ja voima. Miksi hän siis vaivaisi\njäseniään? Eihän siitä olisi etua hänelle, eikä hänen asialleen, eikä\nsotamiehellekään. Ei hän ole mikään Napoleon, eikä tämä ole mikään\ntaisteluun marssi.\n\nTulee ilta. Keli paranee, viimeisetkin kilometrit jäävät taakse. Ollaan\nkasarmissa. Kuin koti, turvan paikka, on se nyt sotamiehestä. Moni\npaiskautuu täysissä tamineissa eikä nouse ennen seuraavaa aamua, ei\ntointuisi nousemaan, vaikka itse kenraali tupaan tulisi. Mutta toiset\npeseytyvät, syövät ja veisaavat ja nukkuvat sitten vasta.\n\n\n\n\nKOSTOA\n\n\nHänen äitinsä oli eräänlainen hentoinen sielu, joka havitteli\nmaailmassa nähdäkseen ja pidelläkseen jotakin hienoa ja kaunista,\nkesää, korein siivin purjehtivia perhosia, sinisiä ja punaisia. Siitä\nkauniista ja hennosta, jota verensä himoitsi, kerkesi hän saada kiinni\neräitä kuvapostikortteja, liehahtelevan silkkinauhan hiuksiin, jonkin\nheleän, hienon vaatekappaleen; ja sitten hän joutui torpanmiehen\nakaksi matalaan mökkiin. Alkoi lapsimukulain poru, likaisten ryysyjen\nhaju, huoli ruisleivästä ja perunakeitosta. Sait siinä kuvitella niin\nkesäistä ja kaunista ja onnellista kuin ikinä päänupussasi sikisi.\nMutta milloin saisit sitä hypisteltäväksesi...\n\nHänen poikansa, hentoluinen ja kaunis kasvoiltaan, sai suoniinsa\näitinsä verenlaadun, sillä jo pienenä näytti hän pyrkivän siistimmäksi\neläjäksi, eikä taipunut, kuten säätyiselleen ihmiselle luontojaan\nolisi langennut, ryskätyöhön, katkomaan ja kuorimaan puuta, sitomaan\notvia joella, vääntämään kelua, tahi soluttamaan saumaa hakavarsi\nkourassa. Hän kasvatti tuuhean, kiehkuraisen otsatukan, käveli korea\nrusetti leuan alla, oppi piirtämään nimensä komein koukeroin, ja pääsi\nkauppa-apulaiseksi ollessaan puolivälissä toista ikäkymmentään.\n\nMutta Sulo Laine ei pitkällekään menestynyt kauppiaan uralla.\nHän havitteli liian innokkaasti hienoksi herrasmieheksi asultaan\nja esiintymiseltään. Hän sai lähdön ja ihmiset naureskelivat ja\ntarkastelivat kovin perinpohjaisesti hänen luonnerakennelmaansa.\n\nHän eli edelleen yritellen yhteen ja toiseen hienompaan työhön,\nmutta iva ja pilkka olivat valaneet hänen sydämeensä katkeruuden ja\nvihan kaikkia ihmiseläjiä kohtaan. Mutta kuinka kuumana lienee viha\nkuohunutkaan sisuksissa, kuinka polttavana syövytellytkään voimaton\nmielen karvaus, aina pysyi muotonsa yhtä tyynenä ja kauniin kalvakkana,\nkäytöksensä kaikkia kohtaan siloisena ja kylmänkohteliaana.\n\nMeni vuosia ja Sulo Laine suoritti sotapalvelusta. Siellä, kivisellä\nkasarmilla ja keltahiekkaisella harjoituskentällä, joka toi sotamiehen\nmieleen hien, ikävyyden, tuntien hitaan kulun, komentoälinän, kurkussa\nkarvastelevan, voimattoman kirouksen, siellä selvisi hänelle, mikä\nolisi hänen uransa, mikä hänen tehtävänsä tässä maailmassa.\n\nSulo Laine oli harjoitusaliupseeri, sirossa vormussa, kalvakoin,\nkaunein kasvoin, selvin, tiuskivin äänin, mikä toi mieleen\npakkastiaisen laulun paljasoksaisessa pensaassa. Nyt hän oli asemassa,\njota parempaa ei ollut tavoiteltavissa, nyt hän voi nauttia koston\nsuloisuudesta, purkaa sen loputtoman vihan ja katkeruuden, jota hän\ntunsi kaikkea ihmislihaa ja verta kohtaan. Oh, se viha, se oli kerennyt\npatoutua eräinä lyhyinä vuosina, siksi, että luonto oli antanut hänelle\nhieman sairasta verta, antanut hänen epäonnistua toimissaan ja ivan\nsattua suolaisena myrkkynä hänen sydämeensä.\n\nMillä mielenkiinnolla hän katselikaan alokaslaumaa, kun se saapui.\nHän tutkiskeli, missä oli maajussien poikia, missä rentoverisiä\njätkäpenikoita, tai koulunpenkeillä istuneita herrain alkuja. Kaikki\nnämä olivat Sulo Laineen hoteissa. Hän huusi ja he vaikenivat; hän oli\nherra, eikä heillä ollut vastaan inahtamista. Ja hänen sydämensä vapisi\nvihasta, ilosta ja ylpeydestä.\n\nMiten ylen onnellinen hän olikaan kentällä, helteisellä ja\nhiekkaisella, saadessaan pakkastiaisäänensä tiuskaisulla liikettä\nkymmenpäiseen joukkoon, tajutessaan toisten hien ja läähätyksen!\n\n— Maahan! — Ja hiekka pölähti! — Ryömikää, ylös, hei, mars, mars! Oh,\nsaisipa hän tuon lihamassan selkään pienoisen sateen piikkiäkeitä,\nHärmän puukkoja, saisipa sen oikein pehmeäksi, verestäväksi ja sitten\ntoinen kuuro suoloja, rakeita ja hienoja jauhoja... Millä ilolla hän\nvuodattikaan kaiken katkeruutensa tuohon ihmislihaan, jolle hän tahtoi\nkostaa kaiken sen vääryyden, jota katsoi kärsineensä.\n\nHän oli onnellinen saadessaan poimia joukosta jonkun pitääkseen hänen\nkanssaan pienen pelin, lyöttääkseen häntä maahan, tutkittaakseen\nhänellä isänmaan pintaa, että hänestä kehittyisi kunnon soturi. Hän\nkoki saada sotamiehen kaikesta kiinni saattaakseen hänet lisätöihin,\narestiin, vankilaan. Ja kun hän onnistui, silloin hän tunsi\ntäyttäneensä velvollisuutensa, verensä äänen.\n\nKuinka hän nauttikaan nähdessään raavaan miehen kuohuvan vihasta ja\nraivosta edessään! Mutta eipä ollut inahtamista puolta tavua. Luut\nyhteen ja seiso kuin patsas! Ota vain vastaan toisen pilkalliset\npuheet, joiden edestä sietäisi melkein tuuman rautaa. Sillä eipä löydy\njoukosta sellaista, joka ei kammoaisi vankilan ristikolta ja homeisia\nkiviä; ei kenenkään viha nouse niin sokeaksi, ettei hän niitä vielä\nmuistaisi. Ja Sulo Laine osaa kaikkia käsitellä juuri parahiksi,\njuuri parahiksi. Hänen hartioillaan on isänmaan takki, olkapäillä\nkolmisen valkeata nauhaa, ja hänen sydämensä vapisee vihasta, ilosta ja\nylpeydestä...\n\nNiinpä mataa aika, vuodet vaihtuvat. Hänen hoteistaan pääsee sarja\nihmislihaa, mutta uutta ja vereksempää tuodaan tilalle.\n\nJa yhä hän seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat\nolalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi\ntuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja,\nsuolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen,\nkun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata\nsilputtua ihmislihaa ja punaista, pirskuvaa verta.\n\n\n\n\nSOTILAALLISEN KOMEASTI\n\n\nKapteeni Lelu ryyppi aamukahvinsa kasinon salissa kuten tavallisesti\nvaiteliaana, ikäänkuin johonkin raskaaseen ja pulmalliseen mietteeseen\njysähtäneenä. Mutta hänen sielunsa pinnalla eivät liikkuneet mitkään\nelävät mietteet; ainoastaan elämän painava harmaus, ärtyinen,\nryppyinen, kurautunut katkeruus.\n\nHän nousi ja lähti kohti komppaniaansa, työhön. Hiekka narisi anturain\nalla, keväinen, iloisenkuiva hiekka. Lempeät tuulet puhalsivat ja\npilvien hattarat kulkivat taivaan väljässä sinessä. Jonkun linnun\nmetallinen ääni tiukutti mäntypuissa, garnisonin variksien elämästään\nnauttivat äänet leikkoivat ilmaa ikäänkuin mustanpunaisina, näkevinä.\nKoko keväinen sää oli omansa keventämään mieltä, tuulettamaan tomuja,\ntappamaan synkeyden, alakuloisuuden ja katkeruuden mustakärsäisiä\nmatoja. Mutta kapteeni Lelun sielu oli ikäänkuin loppuunrääkätty\nvetojuhta, joka ei enää välitä mistään; huuli katkerasti lerpallaan,\ntylsä, keltainen hammas irvistyksessä.\n\nJa todellakin! Tuulet ja pilvet — vapaita niiden luulisi olevan,\nmutta mihinkään ei ole menemistä. Iankaikkinen, loputon kulku taivaan\nsinisessä kulhossa, kuten kapteeni Lelulla garnisonin keltaisessa\nhiekassa.\n\nKymmenkunta vuotta oli siitä, kun kapteeni Lelu saapui astelemaan tätä\nhedelmätöntä, ruskeata hiekkaa nuorena vänrikkinä. Hän oli silloin\nnuori ja notkea, puhdas ja hyvinhoidettu, iloinen ja joustava kuten\nkissanpentu. Iloinen innostus kaikkiin tämän maailman asioihin ja\nhyvyyksiin täytti silloin hänen nuollunsileän sielunsa. Sitten oli\nseurannut epälukuisia askeleita garnisonin hiekassa, muita vähäisiä\nvaiheita, ja kaksi uutta tähteä oli eri aikoina lingottu hänen\nkaulukseensa. Niinpä hän oli nyt herra kapteeni, eikä enää sama iloisen\nsileä, ja puhtoinen, kissanpennun kaltainen vänrikki. Maailman painava\nlata oli kulkenut kautta hänen kasvojensa ja olemuksensa, joissa voi\nhuomata kokemusten ja kärsimysten ja liikojen, väkevien viinaryyppyjen\njäljet. Vaikka hänen pukunsa vieläkin oli sotilaallisen moitteeton,\nniin siitä oli kadonnut entinen siisteys ja ihomyötäinen joustavuus.\nJoku vaikeasti määriteltävä rähjäisyys pisti siitä esiin. Sen huomasi\nparhaiten, kun hän oli puettuna päällystakkiinsa, joka roikkui\nhänen yllään kuten seipään nenässä, sateessa ja auringon paisteessa\nhaalistuneet helmat lepatellen. Tälle ikäkululle päällystakille olivat\nsotamiehet antaneet nimen: kalamantteli. Vaatekappaleelta siirtyi nimi\nsittemmin sen kantajalle.\n\nKapteeni Lelun olemus oli näinä kymmenenä vuotena käynyt läpi\nperinpohjaisen kehityksen sisältä ja päältä. Se kerrallinen\nnuori vänrikki oli ollut kokonaan toinen ihminen kuin nykyinen\nKalamantteliksi kutsuttu mies. Hänen naamansa oli ollut silloin kirkas\nja sileä, ainaisessa hyväntuulen loistossa. Nykyään ei hänen kasvojaan\nkoskaan hymy kirkastanut, eikä hampaitten lomitse sähähtävä kirous\ntehnyt niitä sen synkemmiksi. Niillä asui ainaisesti loppuunrääkätyn\nvetoeläimen välinpitämätön, tylsä katkeruus. Kaukana oli se aika,\njolloin hän iloisesti ja leikillisesti jutteli sotamiehille,\njolloin hän avasi tupakkalaatikkonsa ja kahlasi hangessa tarjoten\nhiihtopartionsa miehille savukkeita. Nykyään saattoi hän tarttua\nkömpelöä alokasta nenästä ja käännellä häntä, potkaista takapuolille,\nkuten vetokonikin, katkera-ilmeinen juhta, saa joskus selittämättömän\nhalun potkun antamiseen linttakavioillaan.\n\nTämä muutos oli tapahtunut hänessä vähitellen ja aivan kuin\nhuomaamatta. Alussa oli hänen entinen hyväntahtoisuutensa ja\niloisuutensa joskus pilkistänyt kuten aurinko pilvien lomitse, mutta\npian nämä synkeyden pilvet verhosivat hänen sielunsa kokonaan. Ei\nollut aukkoja, ei lakaisevia tuulia. Mistä tämä johtui? Kukapa\ntiesi. Se yllätti hänet kuin sumu: koko elämän paino, harmaus ja\nyksitoikkoisuus pienessä sotilaskaupungissa. Ja sitten tuli alkoholi,\nistunnot läpi öiden karvaan lasin ääressä. Hänen verensä ja sydämensä\nmyrkkyyntyi. Luonteensa kasvoi kuin kokonaan toiseksi: synkeäksi,\nepäluuloiseksi ja kärtyisäksi. Ilo ei enää koskaan häntä saavuttanut,\nmikään ei tuntunut mielenkiintoiselta. Mutta virkatehtävänsä hän\ntoimitti säännöllisesti, opetti ja äyhki kohmeloisena ja unisena yön\nryypättyään. Ainoa tyydytys, minkä hän enää tunsi, oli tieto, että\nmiehensä häntä pelkäävät ja vihaavat. Muista tyydytyksistä, toiveitten\ntäyttymisistä ei tainnut olla enää tietoa. Hänestä oli tullut armeijan\nproletaari, rähjäinen, köyhä, jollain tavoin epäsuosioon joutunut.\nKoko loppuikänään hän ei epäilemättä pääsisi pykälääkään korkeammalle,\nyhtään uutta ja isompaa tähteä ei lingottaisi hänen kauluksiinsa, eikä\nkalamanttelin hihansuihin ommeltaisi uudempia nauhoja. Mutta hyvältä\ntuntui, että jonkun täytyi häntäkin pelätä, kunnioittaa. Vihatkoot,\nkunhan pelkäävät ja kunhan pelko pysyy suurempana kuin viha.\n\nJa kuitenkin oli ollut aika, jolloin hänestä tuntui hyvältä, kun eivät\nsotamiehet häntä vihanneet, kun he sanoivat: se on lotimies. Ja temput\nolivat käyneet hyvin. Hänen komppaniansa oli paras koko garnisonissa\nja nopeasti oli hänen kaulukseensa annettu ne kaksi uutta tähteä. Eipä\nsilti, etteivät temput olisi nyt käyneet. Niiden täytyi käydä. Ainakin\nhänen miehensä tiesivät, miten ne olivat tehtävät, elleivät joskus\npahoissa sisuissaan tehneet kaikkea päin mäntyjä.\n\nOlipa esimerkiksi kerran katselmusammunta ja kapteeni Lelun\nkomppaniassa ei sattunut ainoakaan luoti maaliin. Mutta punaiset\nmerkkiliput vallin harjalla kävivät reikäisiksi kuin seula. Ja\nkatselmusta pitävä sotaherra oli tiedustanut miehiltä, että miksi\nkuulat menevät sinne, eivätkä tauluihin. Ja oli saanut aavistaa,\nettä liian tuima harjoitus ja kuri se saa miehet niin piruttuneiksi,\nettä eivät tähtää tauluihinsa. Jotakin kiusaa he kai olettivat siitä\nherroille olevan. Näytti olevankin, koska suuri sotaherra kiroili ensin\nmiehille ja ärjyi sitten kapteenille. Lelu oli vienyt kätensä lakin\nreunaan ja yritellyt selittää: herra eversti, herra eversti... Mutta\neversti oli äyhkäissyt: — Seiskaa asennossa! Niinpä oli kapteeni Lelu\nsaanut pinnistää kätensä reisiin ja seistä kuin pylväs, mitäpä sitten\nlienee miettinytkin. Leipä on itsekullekin kallis. Elämänkeinoa täytyy\nolla. Päämiehiä täytyy kumartaa. Ja sotamiehet olivat virnistelleet\nsalaa: herrapa löytyi herrallekin. Virnistelkööt. Näkevät taasen\npiammiten, kuka on heidän herransa.\n\nKuten näkivätkin. Vaikka hänen täytyi nykyään jo olla varovainen,\nhillitä luontoaan. Sillä jokunen vuosi sitten oli hän tullut miehen\ntappajaksi, joutunut rähjäyksiin ja oikeuksiin ja saanut maksaa vähistä\nvaroistaan eläkettä sen hengiltä lähteneen miehen äidille. Oli oltu\nharjoituksissa ja koko komppania oli komennettu maahan. Ja silloin\nhän oli hoksannut, että muutaman miehen selkä oli koholla, ikäänkuin\nolisi hän ilkeämielisesti pyllistänyt kohti takana seisoskelevia\nesimiehiään. Mitä? Oliko tämmöistä suvaittava? Eikö selkä ruvennut\nsujumaan suoraksi, pitkin maanpintaa? Kapteeni Lelu hyppäsi hänen\nselkäänsä ja silloin se kyllä oikeni, mutta samalla oli miehen alla\nollut kanto tullut läpi ruumiin. Sen perästä sai kapteeni Lelu olla\nvähän katsovampi, varovaisempi, mutta ei ollut epäilemistäkään, etteikö\ntämä tapaus lisännyt pitkän pykälän miesten pelkoa ja kunnioitusta.\n\nMutta pelkäsivät ja kunnioittivatko he todella niin peräti? Ainakin\njoku heistä oli tehnyt hänelle pirullisen koiruuden joitakin päiviä\nsitten. No, se oli joku, ainoa, joka sellaista uskaltaisi. Kapteeni oli\nkävellyt myöhään illalla kasarmialueelle perunasäkki hartioillaan. Hän\noli omituinen mies, hän ei turvautunut aina alaisiinsa. Hän saattoi\ntehdä itsekin sellaista, mitä muut upseerit teettivät sotamiehillään.\nKun hänen perheessään siis oli ilmennyt perunan tarve, asteli hän\nkasarmin aidan ulkopuolelle, osti säkin ja ryhtyi kantamaan sitä\nasuntoonsa. Mutta porttivahti pysähdytti hänet: — Herra kapteeni, seis!\nMitä säkissä on?\n\nKapteeni Lelu tunsi kyllä miehen. Hänen omia miehiään. Ollut väessä\nvuosikausia, vuoroin linnassa, vuoroin päävartiossa, vuoroin\nkomppaniassa. Kapteeni Lelu muisti sangen hyvin, mistä tämä pitkä\npalvelus oli alkunsa saanut. Olivat ne ajat, jolloin hän ryhtyi\nryyppimään. Ja tämä sotamies oli kerran ollut hakemassa hänelle\nviinaa. Siihen aikaan oli kapteeni Lelu vielä joskus valoisallakin,\niloisellakin päällä. Niinpä hän oli antanut pienen pullon\nsotamiehellekin ja sanonut: — Nauti iloksesi. Sen se oli tehnytkin,\nollut päissään ja viety päävartioon, mutta karannut sieltä. Hihkunut: —\nEn minä sinne lähde! Herra minut on juottanut. Hakekaa sekin...\n\nVähältä piti, ettei kapteeni Lelu joutunut silloinkin tutkinnoihin.\nMutta kaikki painettiin hautaan ja hiljaisuuteen kuitenkin. Ei\nkapteenia eikä sotamiestäkään rangaistu viinan viljelemisestä. Mutta\nkapteeni Lelun pahanilkiseksi ja kärtyisäksi käyvä, alkoholin turmelema\nluonto hankki sille sotamiehelle monista ja pienistä syistä pieniä\nrangaistuksia ja sitten rikkomusten uusittua vankeutta. Helppohan\nsitä on päällystön viisaalla ja tarkkaavalla kavaluudella järjestää\nvihaamilleen alaisilleen. Niin oli se mies yhä armeijassa. Ja nyt hän\nseisoi porttivahdissa ja sanoi:\n\n— Herra kapteeni, seis! Mitä pussissa on?\n\nKapteeni kirosi ja sanoi, että luut yhteen konstailematta, ja aikoi\nkävellä edelleen.\n\nMutta vahti räpsäytti pyssynsä lukkoja ja sanoi uudestaan:\n\n— Seis! Olen vartiomies ja velvollisuuksiini kuuluu tarkastaa, ettei\nmitään luvatonta kuljeteta kasarmialueelle.\n\nKapteeni päästi sarjan sadatuksia ja uhkauksia, jotka olisivat\ntyrmistyttäneet heikon miehen. Mutta tämä ei häikäillyt.\n\n— Herra kapteeni, ei se parane nyt! Säkki auki.\n\nKapteeni Lelu näki, että tässä on tosi edessä. Tuo mies ei välitä\nmistään. Ampuu se, perkele. Ja pelko valtasi hänet iltaisessa\nhämärässä. Hän aukaisi säkin.\n\n— Kaatakaa tielle, että näen mitä pohjalla on.\n\nPelko voitti kapteenissa kiukun, ja hän kaatoi perunansa tielle, aikoen\nsitten lähteä astumaan.\n\n— Seis, herra kapteeni! Kerätkää perunat säkkiin ja viekää ne\npois. Vartiomies ei saa sallia jätettävän mitään vierasta tavaraa\nvartiopaikalle.\n\nKapteeni tiesi, ettei kuula ole lujassa tuon vartiomiehen\npyssynpiipussa. Henki on rakas sotilaallekin. Sitä ei saa menettää\nturhuuksiin, vaikka olkoonkin valmis vuodattamaan viimeisen\nveripisaransa isänmaan ja olevan järjestyksen puolesta. Kapteeni\npoimi perimänsä, nosti säkin hartioilleen ja käveli pois, sitä ennen\nsanottuaan vartiomiehelle, että hän vielä muistaisi tämän.\n\n— Sen kyllä uskon, herra kapteeni.\n\nSe sietikin uskoa. Sitä sotamiestä ei voinut saada rangaistukseen\ntästä, että hän ylen tarkasti seurasi ohjeita ja asetuksia, mutta\nmuuten hän sai olla varma siitä, että putkaa ja vankeutta tulisi\nriittämään näköään toisista syistä.\n\nJonkinlaista mielenkiintoa tuottivat siis kapteeni Lelulle nämä\npäivät, kun hän palveluksessa tarkasteli ja mietti, miten voisi kostaa\nkärsimänsä loukkaukset. Sitä ei ollut aina helppo äkkiä keksiä,\nja siksi hän oli eilisinäkin päivinä käynyt ylen pahantuuliseksi,\nraivostunut. Koko komppania oli saanut höykettä, hiki tippunut ja höyry\nnoussut lävitse märkien takkien.\n\nSellainen mies oli kapteeni Lelu ja sellaiset olivat olleet hänen\nvaelluksensa pääpiirteet tähän saakka, kun hän asteli kohti\nkomppaniaansa keväisenä päivänä, hiekan naristessa anturain alla.\n\nKomppania seisoi valmiiksi järjestyneenä kasarminsa edessä,\npioneerijoukko, hakkuineen, lapioineen ja kirveineen, kuormastokärryt\ntäynnä muita tarvittavia työvälineitä. Kim kapteeni ilmestyi nurkan\ntakaa, kääntyivät kaikki katseet, kaikkien kasvoista voi lukea: siinä\nse piru tulee.\n\nAsianmukaiset eleet ja ilmoitukset suoritettiin ja komppania lähti\nmarssimaan harjoituksiin.\n\nKaivettiin juoksuhautoja. Valtava kivenlohkare oli tiellä. Siihen oli\nporattu reikiä. Se aiottiin ampua kappaleiksi. Räjähdysaineet oli\nasetettu paikoilleen, tulilanka sytytetty.\n\nKomppanian päällikkö seisoskeli paikalla yrmyn näköisenä. Jokaisen oli\nmäärä juosta turvapaikkaan. Kapteeni Lelu juuri kääntyi lähteäkseen,\nkun tunsi takaapäin käsien kiertyvän nivusiinsa. Hänet tempaistiin\nilmaan ja kantaa lennätettiin kiven päälle, jonka juuressa sytytyslanka\nsähisten paloi. Hän tiesi, että ne olivat juuri sen porttivahdissa\nolleen sotavanhuksen kädet, ja että hän makasi hänen sylissään, takaa\nkytkettynä, voimatonne kuin lapsi. Hän kuuli hänen huutavan korvansa\njuuressa:\n\n— Pojat, kirjoittakaa kotipuoleen, että minä olen mennyt kapteenia\nkyytiin taivaaseen!\n\nTämä kaikki tapahtui äkkiä ilman enteitä. Ei kukaan ollut osannut\naavistaa mitään. Alipäällystö ja miehistö kurkistelivat tyrmistyneinä\nsuojavarustuksen takaa. Aurinko paistoi, sinisen taivaan alla lensi\nlauhkea tuuli ja linnun metallinen tiukutus kuului mäntypuista.\nMutta kaikki he katsoivat valkein, liikkumattomin kasvoin näitä\nkahta, sotamiestä ja upseeria, harmaan kivijärkäleen pinnalla.\nJonkun mieleen lennähti eilinen ilta, kun harjoitus loppui ja hiestä\nhöyryävä komppania pääsi kasarmiin. Joku oli huomauttanut: — Se on\ntuo Kalamantteli oikea piru ja hullu, köytten vähyydessä irti. Siihen\ntoinen: — Olisikohan tuosta miten monelle miehelle helpoitusta, jos sen\nvetäisi köydellä oksaan kiinni. Mutta sotavanhus sanoi: — Kärsikäähän,\npojat! Ei se ole pitkäaikaista! Kukaan ei siinä erityistä huomannut.\nKukin ajatteli: — Niinpä niin — toistasataa herätystä vain, mutta\nniissä sitä onkin nielemistä.\n\nMutta nyt sotavanhus makasi selällään tuolla kivellä ja piteli kapteeni\nLelua päällään. Ja oli huutanut, että hän on kyytimies. He ovat\nmatkalla taivaaseen.\n\nMoniko poika lienee ehtinyt toivottaa mielessään: terve menemään! Aika\noli lyhyt. Kapteeni Lelu oli maannut alussa kuin lamautuneena. Mutta\nnyt hän näkyi koettavan riuhtoa sotavanhuksen käsien oikenematonta\nrannetta, nyt hän huusi: — Apuun!\n\nMutta kukaan ei juossut kohti harmaata kiveä. Kukin tiesi sen\nsytytyslangan pituuden, joka sihisten paloi kiven juurella ja sen\naineen äkkituimuuden, joka siellä odotti kolossaan. Kapteenin huuto oli\nkuin viimeinen merkki komppanialleen: kaikki katselevat päät painuivat\npiiloon. Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun\ntiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi, ja suvisen tuulen\npuhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne\nkaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.\n\n\n\n\nSOTAVANHUS\n\n\nTämä oli kolmas joulu armeijassa Askolan akan pojalle. Eikä ollut\nvieläkään tietoa, oliko se viimeinen.\n\nVilu ahdisti häntä arestikopin lattialla, missä hän makasi ikäänkuin\njoku muumio kääriytyneenä lakanaan ja vilttiin. — Saatanan kenut\neivät olleet viitsineet lämmittää muuria. Sähkölamppu hehkui himmeänä\nja keltaisena ja valaisi asunnon, jonka sisustus oli niukanlainen:\nnurkassa sylkikuppi ja hieman ylempänä lauta ja sillä raamattu.\n\nUlkona oli jouluyö. Kasarmeilta näkyivät tulet ja kuului höly\nsotamiesten viettäessä juhlaa niinkuin saivat ja osasivat.\n\nMutta arestikopin seinäin raoista ryömivät luteet Iitteinä ja\npunaisina, eikä Askolan akan poika saanut unta. Tuli siinä mieleen,\nettä oli jouluyö ja muisti kotimökinkin, pienen ja etäisen, vanhan\näitimuorin ja työn käyristämän isäukon. Ehkä he juuri olivat\nnauttineet kahvinestettä mustasta pannusta ja käyneet levolle, ehkä\nolivat muistaneet ainoata poikaansa, joka oli sotaväessä jo kolmatta\njoulua, eikä tainnut pois päästäkään. No, niinpähän tulisi isänmaa\npalvelluksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtenä kesäkuisena päivänä oli Askolan akan poika saapunut kasarmiin.\nAurinko paistoi ja pöly nousi. Askolan akan poika oli hoikka,\nkiharatukkainen sällin penikka, suonissaan jätkän rentoa ja huoletonta\nverta, vaikkapa sällinvinkeet vielä olivatkin jääneet siihen, että hän\nosasi ottaa ryypyn ja pelata korttia ja viljellä jätkäsananparsia ja\nkirouksia.\n\nVaistomaisesti hän aavisti edessään olevan ajan käyvän hakkauksiin\nentisten tottumustensa kanssa, vankeuden olevan vapauden sijalla. Siinä\nhän seisoi kädet syvällä housuntaskuissa ja katseli, kuinka tavaraa\nkertymistään kertyi edessään olevalle keltaiselle telttakankaalle. Hän\nihmetteli, mitä mies teki moisella tavaranpaljoudella ja kehuskeli\nsaavansa haltuunsa enemmän omaisuutta kuin ikipäivinä ennen.\n\n— On siinä nyt rönää, sanoi hän ja pudottu ryminällä nyyttinsä\nkaappinsa eteen.\n\nUseimpien nuorten miesten naamat olivat vakaat ja happamet, kun he\nkäärivät hyntteensä kasaan ja alkoivat sovitella ylleen valtion asua.\nHe miettivät niitä urakoita ja hikitöitä, joita olisi suoritettava\nnäiden pukujen sisällä, ennen kuin nuo sivilinyytit jälleen olisivat\nkäsissä.\n\nAskolan akan poika ilmitoi omat mietteensä seuraavalla lauseella:\n\n— Lujaa se vaatii Kemi-yhtiö, mutta tämä nokipuulaaki taitaa vaatia\nvielä lujempaa...\n\nAskolan akan poika oli nyt alokas Suomen armeijassa. Hän ihmetteli,\nmiksi miesten täällä piti sattua niin pillisuoriin riveihin, miksi\nkihot tuntikausia tälläilivät ojennusta, ikäänkuin siinä sitten\nseisottaisiin maailman aika. Miten monesti saikaan kiho hihkua rivin\npäässä — Hieman eteen se rumapärstöinen mies! Saman verran taakse!\nNo, nyt, nyt... Ja sitten: poistukaa! Niin se työllä ja tuskalla\nrakennettu rivi oli hajallaan. Eikä Askolan akan poika käsittänyt,\nmiksi vuoteitten piti olla juuri niin sileät ja poimuttomat, lakanat\nmillilleen samalla linjalla ylitse kämpän. Monta kertaa reuhahti\nAskolan akan pojan vuode nurinniskoin lattialle, ja kokollepa se sitten\nsieltä nöyrästi ja kiroilematta ja koe saada siitä sileä ja pingoitettu.\n\nKun se viimeinkin kelpasi, kehoitti Askolan akan poika vuodettaan:\n\n— No, sillä viisin sinä itsesi pingoita! Niin herralle kelpaat!\n\nSitten hihkaistiin Askolan akan pojalle, jätkäveriselle miehelle: —\nLuut yhteen, vaikka olisivat kuinka lahot! Ja siinä seisoi Askolan akan\npoika, sääret suorina, kädet kummassa koukistuksessa, toisen miehen\nedessä, jolle pari tai kolme valkoista nauhaa olkapäällä antoi kumman\nvoiman ja väkevyyden. Huutipa ja teetti mitä tahansa, ei ollut Askolan\nakan pojalla vastaan inttämistä. Vaikka olisi yllyttänyt hänet pää\nedellä alas käymälän reiästä, niin mars vain, Askolan akan poika.\n\nVapaaseen elämään tottuneena hän huomasi edessään orjuuden ja\nkurjuuden. Hän työlästyi oloonsa ja kehuskeli:\n\n— En mä tässä nokipuulaakissa kauan ole. Kolme ja puolisataa kun saan,\nniin heti lähden...\n\nNo, siitä oli kaksi ja puoli vuotta, ja yhä palveli Askolan akan poika\narmeijassa.\n\nMeni jokunen viikko ja alkoi monipäiväinen marssi kesäleirille. Marssi!\nPakkaus hartioilla, pinnalla hiki, jaloissa sopimattomien kenkien\niskemät kihelmöivät rakot. Pöly nousi pilvenä santaisilta teiltä, hieta\nkarisi hammasten lomissa, kun riipaisit keuhkoihisi helteistä ilmaa.\nJa uupumus raukaisi usein jäseniä. Askolan akan poika joskus mietti,\njaksaisiko hän vielä tuon puhelinpylvään luo, joka häämöitti edessä,\nja silti hän marssi vielä virstamääriä omituisessa horteessa osaston\nmukana, joka vaivalloisesti lansi eteenpäin pölypilven keskellä. Sillä\nmatkalla Askolan akan poika oli ylen kärmeissään. Tahdottiinko tässä\nkasvattaa isänmaanmiehiä? Kaikki nämä nuoret miehet marssivat laulu\nhuulilla ja kirous sydämessä. Tällöin se Askolan akan poika keksi\nmahdollisimman raskaan sadatuksen, kun kerta kiroominen ei mieltä\nlievittänyt.\n\n— Jessuksen tuhatta tolpanväliä havupuita ja joka neulasen nokassa\nperkele!\n\nAlkoi leirielämä hiekkanummisessa mäntymetsäisessä erämaassa.\nKeltaisella, hedelmättömällä kentällä kesäauringon paisteessa Askolan\nakan poika ikävystyi ja kitui tukalissa hommissa. Asento, ojennus,\nkäännös, otteita, mars, mars, ja niin juosta reputettiin kentän ympäri\nylen hedelmätöntä rinkiä. Ja sitten maahan ja ylös, tasaisesti,\nyksitoikkoisesti. Liian, liian lähelle pakkasi siinä Askolan akan pojan\nmielestä isänmaa.\n\nIllalla tarkastukset. Kaikki pojat riviin ja: Herra päällikkö, alokkaan\nvarusteet tarkastuksessa... Askolan akan pojan varusteet eivät olleet\nkunnossa: tomua, likapilkkuja, karisseita nappeja, katkenneita rakseja.\nHän sai santsia: jynssäsi käymälää ja kyhni yökaudet puhdistusaineella,\nkeräili käpyjä ja havunneulasia.\n\nSopat olivat huonoja. Lihoihin sikisi toukkia keskikesän kuumuudessa.\nPojat rähisivät ja nurisivat. Askolan akan poika huomautti:\n\n— Yhähän siinä on liha tuoreempaa... Ja muuten valmiimpaa: pistät vain\nlusikan toisen pään keittoon ja toisen suuhun ja odotat. Herroiksi\neletään.\n\nKehno liemi teki ripulin. Kesäyössä juosta havisti parakeista poikia,\niskivät jalkansa tiukasti ristiin ja seisoivat tovin naama totisessa,\nhirmuisessa pinnistyksessä, syöksyivät pienen matkan ja jälleen seis\njalat tiiviisti ristissä, kunnes oltiin käymälässä, etäällä mäellä.\nSiellä nukkui Askolan poika usean yön kokonaan, pää riipuksissa,\nkuollut natsa hampaissa. Aamulla hänen julistettiin olleen luvatta\npois vuoteelta ja annettiin työtä ilman vuoroa. Ja Askolan akan poika\nkeräili käpyjä ja havunneulasia puhdistusalueelta.\n\nSitten tuli isojen sotaherrojen tarkastuksia. Paksua kultapunonnaista\nolkapäillä, tähtiä takinrintamuksissa, paljaana kumottavia päälakeja\nja punoittavia naamoja... Pojat pitkissä linjoissa, liikkumattomina,\nvakain naamoin. Mutta Askolan akan poika muljautti silmäänsä ja siitä\nhänelle luettiin kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Iltaisin, kun\npäivä painui punertavien mäntymetsien taa, seista jymötti hän asennossa\ntäysissä varusteissa, liikahtamatta, pyhäntien vieressä. Päivystävä\nupseeri, piruttunut kapitulantti, vahti vieressä. Vilkutapa nyt\nsilmääsi, Askolan akan poika, kuten teit sotaherrojen tarkastuksessa!\nAskolan akan poika seisoi suorana ja liikahtamattomana ne kaksi pitkää\ntuntia ja tunsi sisässään nousevan ison vihan. Hänen edessään kangasten\npitkä, monimuotoinen rivi sotaherroja, hirteen vedettyinä, sotaväen\npäälliköstä kurjimpaan kahden natsan kapitulanttiin saakka. Hän teki\nsiinä päätöksen heittää isänmaanmiehen takki ja karata entisille\nteilleen.\n\nKun rangaistus loppui ja hän yritti astua, lyntsähti hän aluksi\npolvilleen, niin olivat hänen jäsenensä kangistuneet, mutta aamulla ei\nAskolan akan poikaa löytynyt leirialueelta.\n\nNiin hän oli parin tai kolmen kuukauden ajan vapaa mies, vaikkakin\nrauhaton vereltään. Mutta ei olisi hänen pitänyt astua kotimökilleen,\nnäyttää naamaansa kotikylässään. Lain jäykkä koura tarttui häneen ja\nkuljetti hänet jälleen joukko-osastoonsa.\n\nSitten sotaoikeus ja tuomio: kuusi kuukautta vankeutta karkaamisesta.\nNiinpä oli Askolan akan poika puoli vuotta Joella, sotamiesten\nSiperiassa, nosti turvetta, eli vähällä ruoalla, kärsi rookia vedellä\nja leivällä rautakiilat kintuissa ja ranteissa, petti pirunahkaisia\npornareita ja oppi haikean, kauniin laulun siirtovankilasta:\n\n    Ja toivokaamme, että ois'\n    viime reissu tää,\n    ja pääsisimme viettään\n    vapaata elämää...\n\nNyt taasen kasarmiin. Harjoituksia, tarkastuksia, jonotuksia. Loputon\nrivi hänestä niin inhoittavia herätyshuutoja: Ylös ja aamuvoimisteluun!\nIllalla virrenmöläys ja Herran siunaus. Ja Askolan akan poika\nmenetti luonnostaan toivon ja joustavan iloisuuden, eikä noudattanut\nsääntöjä eikä oorteleita. Hän sai arestia ja uudelleen arestia ja\njälleen arestia. Yhä kasvoi hänen sotilaskantakirjansa pituus, eikä\nherätyksillä ollut enää mitään määrää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, nyt oli Askolan akan poika kolmatta joulupäiväänsä armeijassa.\nHieman synkkämieliset ajatukset piileilivät hänen päässään huonon unen,\nvilun ja luteitten ahdistelun jälkeen. Mutta pian hän tapasi tavallisen\nluontonsa, kävellä vippasi nurkasta nurkkaan ja hyräili:\n\n    On rooki kalsa linna,\n    ei voi siell’ koisia...\n\nSitten hän voimisteli ikkunansa ristikoissa. Näki sotamiehen menevän\nohi ja sanoi:\n\n— Vippaa tupakka...\n\nMutta tämä ei uskaltanut mennä sitä ojentelemaan, vaan virkahti: Ei\nole, ja käveli edelleen. Lumi narskui askelissa.\n\n— Saatanan monni, noitui Askolan poika, sinut komennetaan tänne ensi\nyöksi luteita tappamaan, että kantajääkäri saa nukkua...\n\nEikä Askolan akan poika saanut joulusavuja. Ja yhä oli hänellä\nepämääräinen luku havauksia armeijassa, harmaata elämää pitkä jono. Hän\nheitti lattialle raamatun ja heittäytyi pitkälleen kirja päänalaisena.\nAika valui vitkalleen. Oli ikävä ja oli mukava piintyneellä\narmeijalaisella, sotavanhuksella, jonka joulupäivä painui iltaan, kuten\nkaikkien ihmiseläjien.\n\nTuotiin iltapuuro ja ylpeydellä kuuli sotavanhus vartiomiehen sanovan\ntoiselle:\n\n— Humuimpia miehiä... Sillä pojalla on jo ollut eräitä päiviä Suomen\nruotuväessä ja yhä niitä taitaa riittää.\n\n\n\n\nSAIRAUTTA\n\n\nKomisionimies käypi rivimiehen älälle. Kun rivimies tulee talvisesta\nsäästä, jossa on täytynyt käsitellä kivääriä, rähmiä lumessa, tahi\nopetella ryhdikästä ohikäyntiä, tulee ja karistaa lunta tamineistaan,\nasettelee kolistellen kiväärin telineeseen ja suoltaa nopsasti\nvyöltään pistimet ja patruunataskut, seisoo komisioniin päässyt\nsotamies käytävällä sukkasillaan, housut syltyssä ja puhaltelee\nsavuja. Hän näyttää veltolta ja aikaa kulutelevalta, näyttää sanovan\nkoko olennollaan: komento ei kuulu... Ja se käypi rivimiehen\nälälle. Sillä hänelle kuuluu komento, kuuluu jymeänä: on juostava,\nryömittävä, vaivattava jäseniään kiivailla liikkeillä ja vilulla.\nRivimies kiroaa komisionimiestä, joka istuu ja haisee ja sairastaa,\nja kiroaa itseään, kun ei kykene sairastamaan, kun ruumis on niin\nhiton terve. Yrmeästi hän kadehtii noita onnenpoikia: puolisokeita,\nontuvia, kyttyräselkäisiä, kuuroja ja keuhkotautisia ja antaa heille\npahanilkisesti nimen »hatuumaan päivystäjä».\n\nNytkin, kun on kiire soppajonoon kuin tulipaloon, kun päivystäjä\nkiroaa minkä kurkku kestää hitaimmille, jäävät komisionimiehet tupiin\nja käytäville. Ne ovat syöneet jo aikaa sitten, kantaneet keittiöstä\nkeiton kenttäpakeillaan ja nokkineet parhaat palaset. Eikä niillä ole\nedes varustarkastusta: ruoka-astiat niillä on puolillaan keitontähteitä\nja hometta.\n\nMutta rivimiehen on värjötettävä taivasalla jonossa keittiön edessä,\nlusikka kourassa, otettava asento, ojennus ja kiinnitettävä katse herra\npäivystävään upseeriin, kun tämä viimein suvaitsee saapua portaille ja\npäästää sotamieslurjukset ruokailemaan. On kuin opetetulle koiralle\nannettaisiin sokerinpala monen tempun jälkeen. Ja ruoka kyllä painuu\nalas, kun sen kimppuun viimein on päästy. Ei auta nirsuilla, jos onkin\npuurovadissa jokin torakka tahi jos joskus tapahtuu, että padasta\nvedetään rotta esiin. Pahasisuiset vanhat miehet vain höystävät\nruokailuaan siinä tapauksessa huutamalla: Puurohummeri hirteen! Tahi:\n— Nyt Vilho kuolee! Ja keittiömestari ja päivystäjäupseeri ovat\nkorvat kuumina näiden hokemien kaikuessa. Näitä lentäviä lauseita on\njoka rykmentissä ja niillä on aina historiansa; ne ovat päällystön\nja miehistön ikuisen ja salaisen pinnanalaisen kamppailun ja\nilkeämielisyyden synnyttämiä.\n\nNiinpä aika kuluu. Syödään soppia ja harjoitellaan, puhutaan piloja,\nkiroillaan ja nauretaan. Ja komisionimiehet, jotka istuvat ja haisevat\ntuvissa, vähenevät vähitellen, pääsevät jälkitarkastukseen, joku\npomppaa takaisin riviin, useimmat pääsevät kotiseudulleen kuolemaan\ntahi saamaan näkönsä jälleen.\n\nMutta kaiken vuotta niitä on aina joku joukko-osastossa. Enimmäkseen\nelellen ylen kodikkaasti paitahihasillaan, housut rimpallaan ja\ntupakka hampaissa, katsellen ulos akkunasta, katsellen kentälle,\nmissä komentoälähdys kajahtaa, hikinen ja hedelmätön työ käypi.\nAlussa vuotta, silloin kun heitä oli vielä paljon ja kun he olivat\ntyhmiä, eivätkä tienneet velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan, saattoi\nkomppanian päällikkö keksiä heille hommia, siinä tapauksessa, että hän\noli sotahullu mies, joka miettii, että terveitten miesten on saatava\nsotataitoa niin paljon kuin suinkin, mutta sairaitten ja kuolevien on\ntehtävä muuta sotalaitoksen hyväksi. Niinpä saivat komisionimiehet\nolla puhdistustöissä, luoda lunta ja valmistaa halkoja. Mutta sitten\nhe saivat selville, ettei komento heille kuulukaan, että he ovat\nvapaaherroja. Ja saivatkin sitten olla. Enimmäkseen.\n\nNäissä komisionijätkissä on monenlaista. On kovin sairaita ja vähemmän\nsairaita ja sitten niitä, joista on tietona, että he vermeilevät.\nKukapa sen niin varmaan tietää. Mutta Nikke syöpi väkevää sikaria ja\npolttaa teelehtiä, jotta rinta röhiseisi, ja paastoaa, jotta muoto\nkävisi surkeaksi. Ristihurjan jalassa on haava ja sanovat, että hän\njoka ainoaksi yöksi sitoo siihen nenäliinalla lujasti kuparilantin,\njottei se suinkaan kävisi umpeen. Mutta Ullavan pojan säärissä on\nreumatismi. Hän kävelee kuin seipäillä ja joka askelella irvistää. Hän\nkäärii polviinsa villarättejä ja hautoo niitä lämpöjohtojen vieressä.\nKovalle otti, että hänen tautinsa otettiin huomioon. Kymmenet kerrat\nlinkkasi hän sairastuvalle ja valitti jalkojaan. Lääkäri oli kuin ei\nkuulisikaan.\n\n— Avatkaa suunne, sanoi hän ja lisäsi: — onpa roski suu...\n\n— Viis suusta, sanoi Ullavan poika, jalat tässä tingan tekevät.\n\nMutta vielä käytettiin häntä monet kerrat kentällä. Ullavan poika oli\nmahdoton ja kömpelö, valitti vaivojaan ja pääsi viimein komisioniin ja\njälkitarkastukseen ja kotipuoleen. Mutta viimeisenä yönä ryyppi hän\nkäytävällä päivystäjän kanssa ja pisti juovusten käsissä polkaksi.\n\nMahanen on lihava ja punainen, tuhti ja komeaääninen, mutta silti hän\non komisionissa. Hänessä on sydänvika. Kun hän meni jälkitarkastukseen,\nhoukuttelivat autopataljoonan kyytipojat hänet asemalla ostamaan\nviinaa. Kannattihan hänen, höynäyttivät he, kun niin pian pääsi\npois, eikä tiennyt mitään armeijan vaivoista. Mahanen osti, tarjosi\nautopojille ja ryypätä kompsautteli itsekin. Palasivat sitten\ntarkastuksesta ja tuli tieto, että yksi komppanian miehistä oli\npompannut takaisin riviin, mutta ei tiedetty kuka. Saapui sitten\nesikunnan lähetti ja uskotteli Mahaselle, että juuri hän oli pompannut.\nMahanen synkistyi peräti, sadatteli niin, etteivät vanhatkaan miehet\nolleet raikkaampaa ja nautittavampaa noitumista kuulleet:\n\n— Ryypyt sen juuri tekivät! Arvaahan sen: veri kiihtyi ja sydän löi\nkuin saatana... Mahanen ei kuitenkaan ollut pompannut ja kahta suurempi\noli sitten hänen ilonsa.\n\nOn myös monia muita. On Savon pitkä poika, joka on vähän hullu,\nlöylypäinen. Kentällä iltahämärässä sotilasleikeissä iskettiin häntä\nvyösolella silmään, jotta se turposi aivan umpeen. Savon poika sai\nsairaslepoa. Turvotus suli, mutta hänen silmäluomensa lupsotti yhä\nummessa. Lääkäri sanoi, ettei siinä ole mitään vikaa. Pitää sitä varsin\nkiinni, teeskentelee. Savon pitkä poika oli kovilla. Hän sai olla\nrivissä, sai juosta lahnustaa kentän ympäri, kun muut levähtivät, sai\nlyödä maahan ja ryömiä. Mutta hänen silmänsä ei tälläkään hoidolla\nauennut. Aliupseerit koettivat säikyttää häntä, jotta hän aukaisisi\nvahingossa silmäluomensa. He antoivat hänelle suuhun tulilangan pätkän,\nsanoen sen olevan ulkolaista tupakkaa, ja sytyttävät sen. Savon pitkä\npoika poltti suunsa, mutta ei aukaissut silmäänsä. Hän käveli joka aamu\nsairastuvalle, valitti vähänäköisyyttään, ja silmä lupsotti kiinni.\nNiinpä hän viimeinkin pääsi komisioniin ja sitten pois. Mennessään hän\notti kainaloonsa säkin, asetti sen portille, pyyhki jalkansa, kääntyi,\nteki perusasennon, avasi toisenkin silmänsä ja katsoi kauan kahdella\nsilmällä kasarmia.\n\nMutta eivätpä kaikki pääse komisioniin, vaikka yrittäisivätkin.\nSe on onnessa. Ja siihen tarvitaan luonnonlahjat, jotka annetaan\nylhäältä. Säde on yrittänyt. Hän heitti syönnin pois ja tuli kurjaksi\nja heikoksi. Hän makasi sairastuvalla monta viikkoa ja oli lopulta\nniin veltto, että lepsahti istualleen, kun nousi seisomaan. Silloin\nhän säikähti. Eivät näyttäneet aikovankaan päästää häntä kotiin. Saat\nmaata ja paastota, kunnes kuolet. Hän rupesi syömään, tuli terveeksi ja\npantiin harjoittamaan sotatemppuja.\n\nKaikki eivät yritäkään niin suuria. He tyytyvät silloin tällöin\nhakemaan sairaslepoa ja saavatkin toisinaan. Tauteja löytyy ja\nonnellinen se, jolla on sairautta Suomen armeijassa. Saat maata,\nnukkua, oleilla. Mutta kaikki eivät saa sairaslepoa, eivät\ntositaudeissakaan. Siihenkin tarvitaan luonnonlahjat. Jotkut saavat\nheti K.P:tä ja sen jälkeen santsia, eivätkä enemmän yritä, jos eivät\ntule niin sairaiksi, että kantaa täytyy.\n\nSe riippuu myös lääkäristä. Täytyy tietää milloin menee. Kun Lökerö\noli joukko-osaston lääkärinä, saatoit saada tutkimatta lepoa viikoksi;\ntoisella kertaa et tiimaakaan, vaikka viime henkiäsi huokaisit. Mutta\nLökerö olikin melkein aina humalassa. Istui pöydän takana silmät\nummessa ja kirjoitti pirtureseptejä: — Jaah, paljonko pannaan... Kun\nPinnari oli lääkärinä, auttoi paljon, kun teit ryhdikkäästi asennon\nja sanoit komeasti ja usein: Herra kapteeni. Mutta Koni-Pollarin\naikana ei auttanut sekään vähääkään. Hän sanoikin, ettei hän ole\nihmis- eikä eläin-, vaan sotilaslääkäri. Hän oli hirmu. Hän kirjoitti\nK.P:tä. Raahen poika yritti hänen aikanaan yhden ja ainoan kerran\nsairastuvalle, kun tulossa olivat syksymanööverit. Hän valitti\nvatsaansa. Koni-Pollari työnsi hänet kurkusta seinälle ja survoi\nnyrkillä kaikin voimin Raahen poikaa mahaan niinkuin taikinatiinua.\nRaahen poika huusi ja hätäili, itkikin jo.\n\n— No, mitä kiemurtelet? Täytyyhän minun saada tutkia.\n\nSitten hän kirjoitti kylmästi: kelpaa palvelukseen. Ja Raahen poika\nsai kulkea retastaa pitkin teitä ja maita pakkaus selässä ja kivääri\nkupeella kautta koko manööveriretken.\n\n\n\n\nHERRA LUUTNANTTI JA HÄNEN LÄHETTINSÄ\n\n\nOli kylmä syyskesän yö. Harmaa, viluinen usva nousi rotkoista ja\nkosteilta niityiltä, ja yön hämäryydestä kuuluivat kiväärin pamaukset,\npikakiväärin nopea räiske tai tykin löysän ontto jymähdys. Nämä äänet\netääntyivät yhä yön kuluessa ja häipyivät viimein kokonaan metsien ja\nkylien taa. Rykmentti eteni voitollisesti, ja korkea esikunta jäi kauas\nrintamaan taa.\n\nEsikunnan herrat majailivat kylän laidassa suurimmassa kartanossa.\nLähellä olevaan metsikköön oli lymytetty kuormasto, ajomiesten,\nlähettien, kirjurien ja muiden esikuntasotamiesten teltat. Nukuttiin.\nÖisessä yksinäisyydessä käveli vahti kivääreineen kokien pysyä\nlämpimänä ruumiin liikkeiden ja hiljaisten kirousten voimalla ja\nsilmäillen aina vähän väliä kelloaan: pitkältikö oli vielä aikaa vahdin\nvaihtoon? Aika kävi vilun ja unen ahdistaessa ylen pitkäksi. Kerran hän\nkuuli hälinää ja liikettä: lähellä majailevat pionieerit, jotka juuri\nolivat saaneet telttansa pystyyn ja laskeutuneet nukkumaan, oli ajettu\nylös, kai johonkin kaivamaan ampumakuoppia tai tekemään ylimenovehkeitä\njokipurolle. Ne kiroilevat ankarasti kuin lohilappalaiset ja huutelevat\näkeissään. Kauas öiseen sumuun ja hämyyn kajahtaa:\n\n— Kaksikymmentäyksi aamulla! Voi jumalauta!\n\nNe marssivat tiehensä vehkeineen, ja viluinen vartiomies vilkaisee\ntaas kelloaan ja käy pian potkimassa seuraavan vahdin hereille\nheittäytyäkseen pitkälleen kosteaa kylmyyttä uhovalle maalle mantteliin\nja vilttiin kääriytyneenä, kuin jokin merkillinen muinaisajan muumio.\n\nAikaisin aamuyöstä herättää vahti jo pari kokkia virittämään tulta\nkenttäkeittiöön, joka kyhjöttää kuusen alla savutorvi kierona ja\nkurkolla kuin sorsan kaula. Tuli räiskyy pian pesässä, teevesi\nkuumenee, ja keittiön rautainen vatsa lämpenee ja tarjoaa suloista\nsuojaa vahtimiehelle ja muillekin, joita tuon tuostakin rynkäisee ulos\nmatalien, keltaisten teittäin päistä kylmän herättäminä, sadatellen ja\nkalisuttaen hampaitaan. He kihertävät keittiön ympärillä kokien etsiä\nkuumaa paikkaa, hörppivät lämmintä vettä jonkin motillisen ja painuvat\njälleen telttoihinsa saadakseen unta vielä vähäsen ennen lähtöä ja kuka\nties kuinka tiukkaa marssia.\n\nNiinpä sieltä jolloinkin aamupuolella konttailee telttavaatekaistaleen\ntakaa esiin sotamies Kemppikin, herra luutnantti Korojeffin, rykmentin\nadjutantin, lähetti. Hartioitaan pudistellen, vihaisena, unisena ja\näreänä asettaa hän selkänsä vasten keittiön lämpöä hohkuvaa kuvetta ja\nhaukottelee.\n\nKorpraali Räty, esikunnan kuormaston rehumestari, on, aina viisaana\nja eteensä katsovana, asettanut keittiön kannelle laudan pätkän ja\nistunut sille juuri parahultaiseen lämpimään, ryyppien kuumaa teetä ja\nsekoitellen siihen lukuisia sokerinokareita, joita hänen on jotenkin\nonnistunut »järjestää» käytettäväkseen.\n\n— No, sanoo hän, millainen on korkean esikunnan lähetin sieluntila?\nSinähän seisoit eilen kunniavartiossakin siellä herrain portailla...\n\n— Et sinä mikään sielunpaimen ole, ärisee Kemppi, etsien\nleipälaukustaan teevehkeitään. Pidä huolta omasta sielustasi. Ei\nsenkään laita liene häävisti.\n\n— Ainoastaan kaksikymmentäyksi herätystä aamulla, ilmoittaa Räty\nsaarnaäänellä. Kyllä elämä häämöttää jo toisenlaiselta kuin silloin,\nkun on pitkästi toistasataa, kuten esimerkiksi sinullakin... Joo, joo,\nkun aikanaan tulee väkeen, niin pääsee väleen pois...\n\n— On ne kerran vähissä, minunkin päiväni.\n\n— Lienevät joskus, mutta siinä on välissä monta palavaa, monesti on\nvietävä luut tiukasti läjään, ja ties kuinka monta kertaa saat seisoa\nkuvapatsaana esikunnan edessä...\n\n— Mitenkähän elänet sivilissä? koettaa Kemppi kääntää puhetta toisaalle\nja kiusoitella äkäisenä. Ei kannattaisi kehua, jos orjuudesta\nkurjuuteen pääset!\n\n— No, ei sillä väliä. Kunhan saa vain muuttaa majaa. Aina niitä\nelinkeinoja on. Minä olin ennen kuin tänne tulin yhden vuoden koirain\nkusitolppana Kokkolan osuuskaupan edessä, toisen vuoden kärripoikana\nRaahen rankkurilla ja kolmannen postitoimiston luukun vieressä kieli\nulkona, jotta ihmiset saivat kostuttaa postimerkkejään...\n\nRäty kertoo aikansa omaa elämäkertaansa ja kokemuksiaan, hörppii\nhöyryävää teetä, puree sokeria ja alkaa sitten puhua ainaisia,\nloppumattomia juttujaan kuormastovääpelistään:\n\n— Sikaeversti oli sen kanssa yhteen aikaan pesussa. Se meni kerrankin\nsikalaan, näki, että karju on liian lihava, ja sanoi sikaeverstille,\nettä se pitää laihduttaa. Kahden päivän kuluttua se tuli ja alkoi\nhihkua sikalan pojalle, että ylös ja maahan. Niin lyötti maahan puoli\ntuntia, tai tunninkin, ja kysyi sitten pojalta, että tiedätkö, miksi\ntämä oli.\n\n— En, sanoi sikaeversti. — Se oli siksi, ettei karju ole laiha. —\nMiten se kahdessa päivässä olisi laihtunut? ihmetteli poika. — Ei se\nole puolustus sotaväessä, sanoi vääpeli, täällä ei mikään saa olla\nmahdotonta...\n\nSotamieslähetti Kemppi on juonut teensä ja kysäisee sitten, paljonko\nkello on, sillä hänen on herätettävä rykmentin adjutantti ja vietävä\ntälle teetä. Hän täyttää kenttäpakkinsa vedellä ja käskee kokin panna\nsekaan väkevää teeruoholientä.\n\n— Minkä verran? kysäisee tämä.\n\n— Kunhan häneen väriä tulee. Pane vaikka...\n\n— Salpietaria, sanoo rehumestari korpraali Räty. Tai mene ja pidä\nvarasi ja pistä motti alle, kun tuo punainen ruuna laskee saijua.\nVie se sitten herra luutnantille, niin pääset toisen kerran\nkunniavartioon...\n\n— Saatanan ryssä, kitupiikki, noituu Kemppi mennessään, riiputtaen\nkenttäpakkia. Ei raski ostaa itse mitään, vaan särpää sotamiesten\nsaijut ja sopat...\n\nSotamies Kemppi ei erikoisen kunnioittavasti palvele esimiestään,\nherra luutnantti Korojeffia, rykmentin adjutanttia. Hän on kyllä jo\nheti väkeen tultuaan oppinut katsomaan kaikkia kultapunonnaisnauhojen\nja tähtien omistajia luonnollisiksi vihamiehikseen, mutta tätä herra\nluutnanttia vastaan hän kantaa erityisesti vihankaretta ja känää\noltuaan eräät ajat sen lähettinä. Sillä huonosti sujuu sotamies\nKempin niska kaikkeen nöyrään ja nopsaan palvelemiseen. Kaikenlaiset\npikkutapaukset ovat saattaneet hänet nimittämään miestä, jolle hänen\nalinomaa tulee ilmoittaa: _herra luutnatti_, saatanan ryssäksi, vaikka\nhän ei juuri toisessa muuta ryssäläisyyttä huomaakaan kuin venäläisen\nnimen. Eilenkin oli sattunut tapaus, josta johtui, että sotamies Kemppi\nentistä vastahakoisemmin ja itsekseen kiroillen lähestyi kartanoa\nherättääkseen esimiehensä.\n\nHän oli tehnyt jonkin pitemmän lähettimatkan ja saanut luutnantilta\nluvan puolenkymmenen tunnin lepoon. Sen hän käytti mielestään parhaalla\nja hauskimmalla tavalla lyömällä korttia lennätinpataljoonan poikien\nkanssa, joita jostakin syystä oli puoli tusinaa unohdettu makailemaan\nrykmentin esikunnan luo. Silloin he eivät tietenkään kuulleet, kuinka\nherra luutnantti Korojeff saapui leiripaikalle, kuinka päivystäjänä\ntoimiva korpraali Räty teki reippaasti ilmoituksensa ja kenttäkeittiön\nääressä häärivä kokki kalisteli halolla kattilan pyörää ja huusi niin\nisosti kuin uskalsi varoitushuudon:\n\n— Pilvi nousee!\n\nLuutnantti Korojeff toikkaili aivan likelle, näki, kuinka lähettinsä\nläiski korttia ja älähteli: — Ruudut suuret, sanoi lasimestari! Tai: —\nRistin tie on katkera:\n\n— Sotamies Kemppi!\n\nLähetti hätkähti, sysäsi kortit piiloon ja kimmahti kannoilleen.\n\n— Herra luutnantti!\n\n— Mitä te puuhailette?\n\n— Pelattiin korttia, herra luutnantti.\n\n— Lurjus! Te tiedätte, että se on kiellettyä.\n\nSotamies Kemppi tietää, että nyt olisi paras myönnellä tai seisoa\nvaiti, mutta hänen paha sisunsa nousee eikä mahdu nahkoihin.\n\n— Herra luutnantti, meille on opetettu, että se on kielletty\nkasarmialueella. Tätä minä en arvannut kasarmialueeksi.\n\n— Lurjus! Se on kielletty sotamieheltä aina ja joka paikassa! Lurjus,\nvintiö! Teillä on aina metkuja ja viheliäisiä hymyjä. Teidät kyllä\nvielä opetetaan!\n\n— Kyllä, herra luutnantti, sanoo Kemppi ja tuijottaa luutnanttiin ja\najattelee, että tulisitpa joskus vielä sonnipolulla vastaan.\n\n— Älkää kyräilkö kuin sonni! Menkää pakkausta tekemään. Mars, Mars!\nMinä puhun majurille. Saatte seisoa esikunnan edessä täydessä asussa.\n— Ja te muut, sanoo luutnantti lennätinpataljoonan pojille, jotka myös\novat kavahtaneet kantapäilleen, minä neuvottelen teistäkin.\n\nNiin on sotamies Kemppi seisonut rykmentin esikunnan herrojen akkunan\nedustalla parisen tuntia kivääri olalla ja pakkaus hartioilla, jonka\nluutnantti itse on tarkastanut. Ja herra luutnantin punainen naama\non tuon tuostakin ilmestynyt akkunaan toteamaan, että rangaistavan\nryhti on tiukan suora ja kädet reisissä kiinni. Korpraali Räty on\nkulkenut ohi ja kysellyt, että majurin koiralleko sinut on asetettu\nkusitolpaksi...\n\nTätä muisteli sotamies Kemppi ja kiroili itsekseen.\n\n— Saatanan kyttä! Itse pelaa yökaudet upseerikasinolla, ja eivätkö\nliene nytkin iltayön juoneet ja lyöneet korttia pöytään.\n\nHän iskee äkäisesti herra luutnantin oveen rystysillään.\n\n— Jaha, kuuluu ääni oven takaa.\n\nKemppi menee sisään ja ilmoittaa:\n\n— Herra luutnantti, tässä olisi saikkaa.\n\n— Saikkaa? Mitä suomea se on? Mitä te viisastelette?\n\n— Herra luutnantti, siksi olen kuullut sitä sanottavan.\n\n— Lurjus! Nähtävästi jäi se eilinen vähälle. Harjoituksia täytyy jatkaa.\n\nKemppi saa toimitella palvelustehtävää teen juonnissa ja puhdistaa ja\nkiilloittaa luutnantin saappaat. Sitten saa hän tehtäväkseen ilmoittaa,\nettä esikunta on silloin ja silloin lähtövalmis.\n\nSumuisen aamuilman täytti lähdön häly. Kuormia tehtiin ja juhtia\npisteltiin aisoihin, upseerien ratsuja sonnustettiin kuntoon,\ntelttakankaat hurahtelivat alas tangoiltaan, ja sotamiehet käärivät ne\nja kaikki kapineensa tottuneesti kasaan.\n\nNiin lähdettiin liikkeelle. Kosteankylmän ja haihtuvan aamu-usvan\nlävitse paistoi aurinko punaisena. Kuormaston rattaat ratisivat, hieta\nnarisi marssivien sotamiesten anturain alla, joku aliupseeri ärähteli\nkohmeloisena ja unisena.\n\nPäivä kului, ja marssi jatkui. Aurinko kohosi korkealle taivaslaelle\nja kuumensi ilmaa, tomu nousi santaiselta tieltä ja peitti kolonnan\ntiheään huntuun. Kulku kävi hiostavaksi ja työlääksi. Lihakset\nkangistuivat, ja hiestä märät jalat hautuivat ja hankaantuivat.\nRehumestari korpraali Räty, joka oli könötellyt ammattinsa nojalla\nkuorman päällä, tuli hetkeksi jaloittelemaan Kempin rinnalle, joka\nähisi ja hikoili pakkauksensa ja kiväärinsä alla.\n\n— Ei tämä vielä mitään ole, puheli Räty. Kyllä maantietä marssii\npitkällekin. Se ei luista eikä painu jalan alla. Mutta viime kesän\nmanöövereillä kun pistettiin penikulmaisen rämeen yli, noustiin\nsitten monta kilometriä niin jumalatonta mäkeä, että sait roikkua\npuunoksassa kuin hirressä, jos mielit levähtää, ja sitten kolin\nkolia vyörymällä toista alas. Minäkin olin niin pehmeä, että jalat\nsotkeutuivat toisiinsa ja menivät vetosolmuun. Enkä päässyt liikkeelle\nennenkuin toiset vetivät solmun auki... Semmoinen se jotakin on. Vaan\nälä ole milläsikään! Kyllä sitä semmoista ehtii olla vielä tälläkin\nsotaretkellä.\n\nTämän lohdutuksen lausuttuaan palasi hän kuormalleen. Kemppi astui\nedelleen tomun ja hien ja kantamuksien vaivaamana. Hän näki luutnantin\nratsastelevan hevosellaan ohitse. Ja mieleensä jäsähti semmoinen\nkuvitelma, että kaikki tämä vaiva tuli hänen päälleen juuri tuon miehen\ntakia. Hän rupesi hautomaan ja kuvittelemaan sille rangaistuksia. Kun\nsille sattuisi jotakin, kun se mennä tallikoisi sinne tappelurintamalle\nniin liki, että pahasisuiset kaartilaiset nakkaisivat sitä kulmaan\nkivennupulalla tai halonkalikalla, tai piruuttuneet jääkärit ampuisivat\nvuolemansa katajakuulan sen poskilihoihin...\n\nPäivän alkaessa jo kallistua iltaan pysähdyttiin erään joen kaltaalle.\nSaatiin keltaista hernelientä höyryävästä kenttäkeittiöstä ja syötiin.\nYläpuolella surisivat lentokoneet kuin suunnattomat sudenkorennot,\ntienposkessa kyhjötti syrjään vedettyjä kanuunoita, konekiväärikärryjä,\nkuormastoa, jalkaväkiosastojen kiväärikuhilaita ja polkupyöräkomppanian\najoneuvoja sarvistaan yhteen sotkettuina. Sotamieslaumat pyörivät ja\nhörisivät suitsevien kenttäkeittiöitten ympärillä saadakseen nopeasti\nlientä kuivan faneerileipänsä kastikkeeksi.\n\nAlkoi pionieerien rakentaman lauttasillan ylimeno. Silloin näki\nsotamies Kemppi luutnantti Korojeffin astua luikkivan sillalle,\ntavallisilla pitkillä, huojahtelevilla askelillaan. Se katseli\nympärilleen pitkin rantoja ylimenoon valmistuvia joukko-osastoja.\nSilloin — humsis — se astui sivuitse sillanreunan, huojahti ja hojeltui\npäistikkaa veteen. Joutilaina seisoskelevat sotamieslaumat hurrasivat\nja läiskyttivät kämmeniään yhteen. Heistä oli mieluista ja hauskaa,\nettä natsaherra kastui. Mutta herra luutnantti kohosi pinnalle, tarttui\nsillanreunaan ja kömpi kuivalle parin sotamiehen auttamana. Lähetti\nKemppi sai määräyksen ottaa kuormastosta luutnantin laukun ja tuoda sen\nhänen perässään lähimpään taloon. Korpraali Räty näki Kempin tulevan\nnaurusuisena ja sen näköisenä, että hän oikein nautti, oli onnellinen.\n\n— Ryssä piru putosi, huusi hän jo kaukaa. Se on kuin uitettu koira,\nvesi tippuu... Pitää saada sen laukku, että se saa kuivaa riepua.\n\n— Kuule, sanoi Räty, jos mies olet, niin tee sille pieni konsti, kun\nse seisotti sinua koirain kusitolppana. Minulla on syyhypulveria.\nMe pistettiin sitä rangaistukseksi vääpelin niskaan, kun se kovin\nhulluili. Se on raapinut niskaansa monta päivää, että eikö liene\nverillä. Tuossa, ja hän kaivoi esiin pienen pussin ja ojensi sen\nKempille, joka otti laukun ja lähti mennä humauttamaan luutnantin\njälkeen, joka oli lähtenyt poikki niityn pyrkimään sieltä näkyviä\ntaloja kohti. Matkalla sai Kemppi uutta riemun ja nautinnon aihetta,\nsillä niitty kävi yhä vetelämmäksi ja oli viimein hyllyvää rimpeä,\njonka yli oli juostava liukkaita pitkospuita. Läpimärän luutnantin\njalka lipesi, ja hän painui suohon nivusiaan myöten. Hänen\nsotamieslähettinsä ei suinkaan pitänyt erinomaista kiirettä mennessään\nkiskomaan häntä takaisin porraspuille. Eikä hän voinut pidättää\nitseään, vaan mainitsi ikäänkuin lohduttaakseen:\n\n— Herra luutnantti, mutakylpy kuuluu olevan erittäin terveellinen.\n\nViimein he pääsivät taloon, ja Kemppi sai kuin saikin tilaisuuden,\nvaikka kovasti peläten, rassata auki luutnantin huonolukkoisen\nlaukun ja ripottaa siellä oleviin alusvaatteisiin korpraali Rädyn\npulveria. Sitten luutnantti puki kuivat vaatteet ylleen, ja Kemppi\nsai tehtäväkseen pestä hänen mutaisen pukunsa ja kuivata sen. Se oli\nlähetistä tuiki vastenmielistä, mutta kun hän huomasi esimiehensä pian\nliikahtelevan levottomasti hienoissa paidoissaan ja kyhnyttelevän\nitseään, lohdutti tämä häntä erinomaisesti. Hän huljutteli siis\nvaatteita vedessä, väänsi ne ja levitti kuivamaan.\n\nSitten kutsui luutnantti hänet luokseen ja kyräili häntä vihaisesti.\n\n— Sotamies Kemppi, mitä te olette pelannut minun matkalaukkuni kanssa?\n\n— En mitään, herra luutnantti. Kannoin sen vain tänne.\n\n— Te olette suuri lurjus ja hunsvotti, mutta kyllä minä otan teistä\nselvän ja opetan.\n\nEi siitä kuitenkaan sen selvempää tullut. Luutnantti epäili lähettiään\nvahvasti koirankujeista, vaikkei ollut asiasta varma. Mutta siitä\nlähtien hän koko sotaharjoituksen ajan kohteli sotamiestä entistä\nvihaisemmin ja järjesti hänelle kaikkia mahdollisia komennuksia ja\npalveluksia. Sotamies Kemppi kärsi kuitenkin kaikki ilolla nähdessään\nluutnantin ylen kiusaantuneena vääntävän ja kyhnivän ruumistaan, vaikka\nhän olikin muuttanut paitansa ja alushousunsa useamman kerran.\n\n— No, sanoi korpraali Räty kuormaltaan, adjutantti järjestää sinulle\nliikettä, mutta eihän se ole kumma jos upseeri sotamiehelle. Etkö\nsinäkin saanut järjestetyksi upseerille hieman hienoa liikettä?\n\nManööverien loputtua sai sotamieslähetti Kemppi komennuksen takaisin\nkomppaniaan ja seitsemän vuorokautta yksinkertaista arestia jatkuvasta\nepäsotilaallisesta käyttäytymisestä.\n\nMutta hän muistelee aina ilolla manööveriretkeään, jolla hän mielestään\noli erinomaisesti kunnostautunut. Kaapin reunalla istuen, koputellen\nkantapäillään sen ovea, kertoo hän alokkaille aina iltaisin peloittavia\njuttuja sotaretkestään, jolla hän oli rykmentin adjutantin lähettinä ja\nkilpaili tämän kanssa siitä, kumpi toistaan tehokkaammin rankaisisi.\n\n\n\n\nKERTOMUS JÄNIS-VAINAJASTA\n\n\nNyt tulkoon mainituksi jäniksen tarina, isänmaan nuoren poikajäniksen,\njolle armeijan liikkeet tuottivat väkivaltaisen lopun, ja hänen\nvaelluksensa vainajana tasavallan sotaväen hoivissa.\n\nJokin suuren taisteluharjoituksien päivistä oli ehtinyt iltaan,\npaahteinen syyskesän päivä, täynnä paukkupatruunain räiskettä,\nsavua, hikoiluttavia liikkeitä, isänmaan pinnan hyväilyjä maaten ja\nmatalana mataen. Mutta nyt oli syöty, päivän painuessa vitaisilleen,\nhernerokkaa ja purtu rouskuvan kuivaa leipää, höyrähtelevien, korkein\nkenokauloin kurkistelevien kenttäkeittiöitten ympärillä. Ja sitten\noli aikaa varoissaan olevan sotamiehen käydä virkistämässä itseään\nnisulla ja limonaadilla kauppakärryjen ympärillä, vetää rintaansa\nArmiron tai Matti-paperossien sauhuja. Siellä saattoi joku ostaa\nFenniaa tai Saimaa saadakseen pröystäillä: — Että otetaan nyt Saimaa\nHelmin kiusalla! Se on tuo minun rintani tullut niin herraseksi, tuota\npakkausta kannellessa, ettei siedä muuta kuin pillitupakkaa... Mutta\nmoni oli hyvillään saadessaan vetäisyn natsasta, ja jotkut iloitsivat\npäästessään osallisiksi »kuumiin» tai »maahan tallajaisiin».\n\nMutta pian loppui nautinto niin pilli- kuin pötkytupakoittenkin\nsauhuista, nisusta ja limonaadipullojen korkkien pokseesta ja\nkulauksista. Joukko-osasto hälytettiin marssille, sillä yön kuluessa\noli vielä katkaistava kolmipenikulmainen taival. Tummenevaan syyskesän\niltaan, jossa sirkat soittelivat, lähtivät osastot liikkeelle pitkin\nmutkittelevaa hiekkaista tietä ja kenttäkeittiöt, kuormastokärryt ja\nsairasvaunu alkoivat pyrkiä tiepuolesta niiden perään.\n\nSilloin oli tullut sen poikajäniksen kohtalon hetki.\n\nMelusta hölmistyneenä se ei malttanut pysyä pensaassaan, vaan töytäisi\nliikkeelle lähtevän kuormaston sekaan. Joku ajomies, halveksien\nkäyttää tasavallan aseita metsän poikaa vastaan, viskasi sitä kivellä\nja haavoitti sen jalkaa. Linkkaavin säärin se yritteli sinne ja tänne\nhenkeään pelastaakseen, joutui jyristen kulkevan kenttäkeittiön alle,\npelastui sen rattaista mutta sai ajomiehen raudoitetun saappaan\npotkaisusta surmansa. Osaston kuormaston rehumestarin, korpraali Rädyn\nmielestä ei vainajaa sopinut jättää kentälle virumaan. Hän nosti\nsen jollekin kuormalle ja kiipesi itsekin ajajan viereen. Sitten he\ntarkastelivat jäniksen vammoja ja silittelivät sen keväistä karvaa,\nkuormaston jyristen matkatessa marssivan sotamieskolonnan jäljessä\npitkin someroista tietä.\n\nPian nämä vainajan vartijat lähettivät sinne marssiviin riveihin\njuhlallisen tiedoituksen, jota sotamiehet huutelivat toisilleen: — Yksi\non kuollut! Päivän kuumien taisteluitten jälkeen on yksi isänmaan poika\nkuollut vammoihinsa. Rukoilkaamme!\n\nMutta marssi jatkui. Kilometrit, pakkaus ja kiväärinromu, jota oli\nhihnasta roikutettava vuoroin toisella vuoroin toisella olkapäällä,\nvaimensivat pian huutelun ja iloittelun halun äänekkäimmiltäkin. Kukin\nvaikeni pian kuin myyrä, käyden omissa aatteissaan, aatteissa, jotka\npysyivät kyllä vireillä, varsinkin jos sopimaton saapas hiersi jalkaan\nrakkoa tai verestävää haavaa.\n\nTuli puoliyö ja pysähdyttiin. Kenttäkeittiöissä oli kiehutettu vettä,\nniiden jyristen kulkiessa, ja nyt saatiin sajua ja loikoiltiin tunnin\nverran kosteata kylmyyttä uhoavalla maalla pakkaus pään alla.\n\nSilloin tuli jänis-vainaja jälleen esiin. Joku sotamies oli uupunut\ntahi saanut niin pahan kengänlyömän, ettei päässyt kävelemään. Hänet\naiottiin siirtää sairasvaunuun, ja silloin huomattiin, että siellä oli\njo ennestäänkin potilas tai ruumis. Se oli jänis-vainaja, katkennut\nkäpälä lastoitettuna, pää kääreissä ja kaulassa lappu, johon isoin\nkirjaimin oli kirjoitettu K.P. ja joukko-osaston lääkärin nimi. Tämä\nlääkäri oli sotamiesten mielestä liian kärkäs piirtelemään koopeetä ja\nkehumaan, ettei hän ole ihmis- eikä eläinlääkäri, vaan sotilaslääkäri.\nSiinäpä oli hänen nyt oletettu julistaneen tämä vainajakin palvelukseen\nkelpaavaksi.\n\nTämä vainajan ilmestyminen sairasvaunusta synnytti sotamiehissä\nvilpitöntä riemua, huutelua ja naurunrähäkkää. On sanottu, että lapsen\nmieli on vähästä hyvä. Sotamieskin imee iloa, missä sitä suinkin\npisara lienee. He ovat valmiit noudattamaan virrentekijän ohjetta:\n— ottakaatte ilo irti elämästä ja täyttäkää se ikävyyden lovi...\nNiinpä tämä sairasvaunuissa ajaa körötellyt ruskeatakkinen vainaja,\nsuu murheellisessa irvessä, käpälä lastoitettuna, pää käärittynä\nja koopeellä merkittynä, riitti erinomaisesti ilostuttamaan ja\nvirkistämään koko joukko-osaston mieltä.\n\nKuolleet herättävät tavallisesti totista hiljaisuutta ja murheellisia\naatoksia. Mutta tämän vilpittömän vainajan vaellus tasavallan\npuolustusjoukoissa herätti vieläkin riemastuttavia tunteita ja\näänekästä iloa sotamieselämän seinävakavassa harmaudessa.\n\nHuomattuaan jäniksen tulevan hyljätyksi sairasvaunuista korjasi\nkorpraali Räty sen jälleen talteen. Sitten hän parin ajomiehen kanssa\nkävi miettimään, mihin vainaja nyt olisi sijoitettava, jotta se\nherättäisi ansionsa mukaista huomiota. Lopuksi se kätkettiin jonkun\npikkupäällikön tornisteriin, kolminatsaisen kapitulantin, jota vastaan\nsotamiehet kantoivat loppumatonta vihan kaimaa, ja joka heidän\nkeskuudessaan kantoi nimeä Hautuumaan Päivystäjä. Mistä lieneekin tämä\nnimi ollut alkuisin, mutta korpraali Rädyn ja ajomiesten mielestä sen\nomistaja oli erikoisen sovelias huolehtimaan kuolleista.\n\nJa nyt tapahtui sotaretken ja marssin jatkuessa, että\npikkupäälliköittenkin oli nostettava pakkaus hartioilleen, lieneekö\nsyynä ollut sitten se, että päällikkö oli jostakin närkästynyt\nheihin tai muut seikat. Niinpä Hautuumaan Päivystäjä kantoi jänistä\nkiireisessä, hiostavassa marssissa penikulman tai toistakin.\n\nTuli levähdysaika ja aliupseeri löysi ruskeatakkisen vilpittömän\nvainajan laukustaan. Tämä löytö herätti teeskentelemättömän, äänekkään\nriemun kiiriskelemään majoitusleirin laidasta toiseen. Sotamiesten\nmielestä oli ylivoittoisen koomillista, että Hautuumaan Päivystäjä\noli kantanut ruumista selässään kilometrikaupalla. He nauttivat aivan\nsydämensä pohjasta, hohottivat ja keksivät moninaisia huutoja, joita\näänekkäästi toisteltiin.\n\nSitten avuliaat kädet korjasivat vainajan vielä kuormastoon, missä se\nseurasi mukana, kupeessaan komeasti tekstattu lappu:\n\n— Sotasaalista! Ruumiita ja tuoretta lihaa.\n\nJonakin päivänä joukko-osaston muonittajakersantti sen sieltä löysi ja\nkysyi tiukasti, että mikä se oli. Korpraali Räty nuuhkaisi ja arvellen\nesimiehen itsensäkin näkevän mikä se oli, selitti vain:\n\n— Herra kersantti, hän jo haisee...\n\nNiin tuli ruskeatakkinen, vilpitön vainaja, kersantin kirousten\nsaattamana, viskatuksi tiepuoleen.\n\nSe oli tarina jäniksestä, joka vielä vainajana vaelsi kauas lapsuutensa\nja lyhyen elämänsä pensaikosta.\n\nMutta muistot siitä elävät vieläkin. Siitä johtuu, että eräällä\ntasavallan aliupseerilla on paitsi Hautuumaan Päivystäjää toinenkin\nhokunimi »Jäniksen» tai — »Ruumiin kantaja». Ja vielä nämäkin päivinä\nvoi kuulua sotamiesjoukosta hiljaisia kysymyksiä: — Eikö jänistä? —\nkun Hautuumaan Päivystäjä on luetellut mitä kaikkia painavia esineitä\npakkaukseen on pantava. Tai jos tämä aliupseeri marssittaa tai teettää\nryömintähyökkäystä läpi pensaikon poikain mielestä liialla kiireellä,\nvoi kuulua murisevia huomautuksia: — Ei nyt olla jäniksen ajossa.\n\n\n\n\nSOTILASJUNASSA\n\n\nJuna kulki jyristen. Veturin männät löivät ja koivuisten halkojen sauhu\nlankesi vaunujonoon, johonkuhun matkustajavaunuun, jossa oleilivat\npäällysmiehet ja härkävaunujen pitkään jonoon, joiden nurkissa eroitti\nleimat: eläimiä. Niissä olivat sotamiehet ja hevoskaakit; toisissa\navonaisissa vaunuissa kuormastokärryt, aisat pystyssä törröttäen.\n\nSotamiehet istuivat ja seisoivat vaunujen ovilla ja katselivat ohi\nkiitävää kesäistä maailmaa, maiden ja teiden ihmeellistä, monimuotoista\nväljyyttä, joiden vapauteen heidän nykyään ei ollut menemistä,\njärvien sinisiä vesiä, jokipurojen mustia, levottomia nauhoja, kylien\nmaalailtuja seiniä. Siinä he seisoivat ja istua kyyköttivät, juttelivat\nja huutelivat ja heiluttivat lakkejaan nähdessään ihmisiä, varsinkin\nniitä, jotka kantoivat hametta. Yhä kulki juna jyristen halki kesäisen\nmaan, pysähtymättä, hihkaisten honottavalla pillillään ja puhkuen ohi\nasemien hellittämättä. Vaunut hytkyivät, pyörät jyrisivät ja kolisivat,\nikään kuin eivät pyöriä olisikaan, vaan neliskulmaisia teräslevyjä.\nRatavallista kohosi tomu.\n\nMutta sotamiehiltä kului aika hyvin siinä vaunujen ovilla,\nauringonpaisteessa ja pölyssä, kului paremmin kuin monesti muulloin.\nJos väsytti, voit ottaa unta makuulankuilla. Kyllä sotamiehen kylkiluut\nkestävät. Tahi iskeä kortinlehtiä lautaan.\n\nMutta muutakin voi tapahtua, hauskaa ja huvittavaa, mieltä virkistävää.\nEsimerkiksi kun jollekin tuli aika tehdä tarvettaan. Ja juna kulki\nyhä jyristen, eikä härkävaunuja ollut pilattu mukavuuslaitoksilla.\nSiis saattoi tämä sattuma olla mutkallinen ja kiusallinen ja antaa\ntoisille aihetta iloon. Ja sotamies aikoi kestää vaivaa siksi, kunnes\njuna viimein pysähtyisi. Mihin toisetkin häntä kehoittivat, yllyttivät\npihistämään ja muuttamaan kaiken Uhaksi, että muoto miehellä kävisi\nyhä komeammaksi. Mutta kun vaellettiin halki vihreän metsämaan,\nei hän voinut enää kestää, vaan pyllisti paljaat pakaransa ylitse\novipuomin ja pääsi pahasta. Juna kulki kuitenkin nopeasti, pilli hihkui\nja asema lähestyi. Pojat sanoivat, että olisi vahinko jos aseman\nihmisiltä jäisivät nuo kirkkaat kasvot näkemättä, ja he tarttuivat\npuomin päällä pyllöttävään sotamieheen ja pitivät häntä paikoillaan.\nNiin vaellettiin halki asemakyläkunnan ja ihmiset katselivat vähän\nihmetellen merkillistä, leveää naamaa, joka paistoi nauravien,\nhuutavien ja viittilöivien sotamiesten keskeltä. Kuin joku outo ja\nihmeellinen sotakoje oli se vaunun ovella. Sitten otti joku sotamies\nvesisangon ja kaatoi sen vasten kasvoja, joilta hänen sanojensa mukaan\noli virkistävää pestä pois esiintymisen hiki. Ihmiset nauroivat\nasemalaiturilla, mutta sotamiehillä oli aivan tuhattulimmaisen hauskaa.\n\nIlonpuuskassa pääsi puomin päällä pyllöttävä sotamies irti pitäjältään\nja sänttäsi heti housut nilkoissa veden valajan kimppuun. Alkoi ankara\nottelu, kiroukset ja nyrkillä mukilointi. Sylttyhousut kahlehtivat\ntoisen jalkoja ja paidanhelma heilahteli lystikkäästi. Kun tappelu\nalkoi käydä liian kiihkeäksi, tartuttiin heitä kauluksiin ja huudettiin:\n\n— Rauhoittukaa, monnit!\n\nSitten tehtiin selvitys ja päätös, vedenvalaja on mennyt murtomiin,\ntehnyt koiruuden. Siispä asettukoon hän ensimmäisellä asemalla\novipuomille ja saakoon hänen riitaveljensä käsitellä vesiämpäriä.\n\nJa miehen oli nöyrtyminen sakin päätöksen edessä, nilistettävä\nhousut nilkkoihin ja pyllötettävä puomilla junan hihkuen vaeltaessa\nohi aseman, ja vesiämpäri valettiin tunnollisesti vasten laajoja,\npunoittavia kasvoja, jotka kesäauringon paistaessa ja hiekan pihistessä\nratavallista, katsoivat vaunun ovelta. Ja nauru ja riemu oli suuri.\n\nNiin matkasi juna edelleen kolisten ja jyristen ja härkävaunuissa oli\nsotamiehillä iloa ja naurua sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Aurinko\npaistoi taivaan sinestä, ja maan kukoistavalla povella rähmi eteenpäin\njunan teräksinen, musta mato.\n\n\n\n\nVÄHÄN PÄIVIÄ\n\n\nOvat tulleet syksy ja pimeät illat. Merenlahdelta puhaltavassa\nsuolaisessa tuulessakin on syksyn tuoksu, lemahdus alakuloisesta ja\nkatoavasta. Kuten suunnattomat, valkohampaiset kidat kulkevat laineet\nkohti rantaa ja nuolaisevat sitä ikäänkuin valtavalla, tahmaisella\nkädellä. Kaduilla syttyvät iltaisin lyhdyt ja puistoissa hohtelevat\nlehdet keltaisina ja ruosteen punaisina.\n\nSuuressa kivisessä kasarmissa ovat nämä syksyiset ajat monelle pojalle\npelättävän pitkiä, sitä pitempiä, kuta tummemmiksi käyvät illat, kuta\nparemmin alat erottaa lehtien ja lyhtyjen hohteen. Mutta he ovat\nsilti onnen poikia. Heillä on vähän päiviä. Sotilasvuoden rautainen\nja niklattu suitsirengas kiristyy umpeen. Vähän päiviä! on yleinen\nja äänekäs huuto aamuherätyksessä. Ja yhä ne vähenevät. Joka päivä\nputoaa numero. Aikoja sitten ovat ne olleet parijonossa, pian ne\npainuvat jonoon ja sitten voit luetella yhä sotamiesten kuvakielellä:\nkirves, kuokka, sirppi, jakkara, kunnes ei ole enää muuta kuin remuyö\nja ylösnousemus. Vähän päiviä! Se on hokusana, sananlasku. Se kuittaa\nja kostaa kaikki harmit. Ei missään lasketa päiviä sillä hartaudella,\nsillä kirouksella ja riemulla kuin kasarmissa. Vähän päiviä! Mitä\nsitten tapahtuu? Tuleeko maailman loppu? Vapaus! Poika pääsee\narmeijasta, poika on taasen kuin ihminen ja saa näkönsä jälleen.\n\nKun vanha mies hihkaisee: vähän päiviä ja paljon margariinia, niin\nalokas huokaa ja käypi alakuloiseksi. Hänen päiviensä sarja tuntuu\nloppumattomalta. Voi, elinkautiset! Ei lohduta sekään ajatus, että\non niitä ollut noillakin ennen heitä. Ne päivät ovat menneet. Kauan\non siitä, kun joku heistä on seisoskellut kevätsateen tippuessa\nporttivartiossa ja siinä mieltään lohduttaakseen piirtänyt kojun\nseinään sanat: kun syksy tulee ja lehdet putoavat puista, niin tätä\npoikaa ei täällä näy...\n\nLehdet eivät ole vielä pudonneet. Mutta ne hohtelevat keltaisina ja\npunaisina, kahisevat syystuulessa ja karisevat pian. Vähän päiviä!\nMutta vielä ollaan armeijassa, vielä kajahtaa herätys, vielä komppania\njärjestyy...\n\nMutta syksyn hämäränä iltana saatetaan tuolla kivisessä kasarmissa\nelää hupaisesti. Lamppuja ei ole vielä asetettu paikoilleen ja\ntuvissa vallitsee mieluinen, hämyinen hämärä. Ja sotamiehet tuntevat\nitsensä onnellisiksi, uskaliaiksi ja ylen rakastuneiksi, he ikäänkuin\nunohtavat sotamiehen takin ahdistuksen, nyt pimeinä iltoina,\nsyksyisen tuulen kahistessa ulkona puiston puissa ja keltaisen lyhdyn\nhohdellessa jossakin kadunkulmassa. Nyt ei tarvitse kärsiä sielun eikä\nruumiin, sillä ylen mainiosti voi järjestää esimerkiksi suurenmoiset\nlemmenjuhlat. Suuressa garnisonikaupungissa on riittämiin, runsaasti\nja liiankin runsaasti tyttöjä, jotka voivat olla vähätuloiselle\nsotamiehellekin anteliaita.\n\nKun siis virren värssy on veisattu, rukous luettu, vuoteelle ruvettu ja\niltainen hämy on saapunut, nousee toimeliaita miehiä lyhyeltä levoltaan\nja vetää katujen piikaisia ylös ikkunoista. Ja nyt alkaa touhu,\nlemmenilot, jotka eivät suo unenrauhaa niillekään, joilla ei olisi\nmuita haluja kuin levätä ja nukkua. Kuuluu kuinka lääkintäsotamiestä,\npitkää ja uskovaista poikaa, herätetään ja häneltä vaaditaan\nlääkintäneuvoja. Hänestä ei tämä öinen avunanto ole mieluista. Hän\nkauhistuu ja yrittää puhella saarnoja. Mutta toinen selittää:\n\n— Kuule sinä, jodipinnari, oletko sinä aivan jumalaton ja toista\nauttamaton ihminen? Pitäisikö Suomen armeijan sotilaan saada tauti,\njoutua neljännelletoista osastolle, kukaties Ilmajoelle, eikä koskaan\npäästä väestä pois! Älä mukise, vaan nouse ja auta lähimmäisiäsi. Miksi\nsinä muuten olisit lääkemies...\n\nSanitääri nousee huokaisten, avaa kaappinsa ja antaa heille, mitä\nhe pyytävät. Nousee sitten vuoteelleen ja käärii viltin korviinsa\npäästäkseen kuulemasta. Mutta turhaan hän yrittää nukkua.\n\nHämärässä tuvassa käypi hiljainen kuhina. Muutamat häärivät sen\nuskovaiselta lääkintämieheltä vaivalla hankitun ruiskun ympärillä ja\ntoiset nauttivat ihmisen rungosta. Ruosteiset rautasängyt natisevat.\nMutta jos uskovainen ja säveä lääkintämies olisi uneen päässytkin, niin\nvarmaankin hän herää, kun jonkun sängyn pohja putoaa ryskeellä alas.\nKuuluu karkea kirous ja kirkas kirkaisu: ai jäi... Sitten joku kolmas\nääni supisee matalana ja äkäisen nauravana:\n\n— Enkö minä sitä sanonut, että siinä sängyssä on näpäkkä pohjalava.\nMitä kelettä sille nousitte?\n\nNe ovat suorastaan sikamaiset lemmenjuhlat varhaisen syksyn yöhämyssä,\nkun puistossa kahisevat keltaiset lehdet.\n\nMutta aamulla järjestyy komppania riviin, happamina, syljeskellen.\nPäiviä on vähän, mutta vielä niitä on jäljellä, vielä on tehtävä\nhikoiluttavia liikkeitä, kuunneltava opetuksia sota-aseista ja\nsurmameiningeistä, jotka eivät ensinkään rakastuneita sotamiehiä huvita.\n\nVielä voi sattua kovia päiviä, ryömintää kilometrikaupalla pitkin\nmärkiä, savisia ojia, opetukseksi, kun ei maaston ja suojatun tien\nkäyttö suju vieläkään hyvin. Ja sitten heti pukutarkastus. Miksi nappi\non pois? Mistä ihmeestä olette saaneet polviinne ja hihoihinne nuo\nsaviläiskät? Määräillään töitä ilman vuoroa huonosta varusteitten\nhoidosta ja lisäharjoitusta. Yöllä on hälyytys. Pakkaus kuntoon ja\nhiipimään pimeään metsään. Aamulla marssille.\n\nLujaa vaatii Suomen armeija. Mutta ei välitetä! Vähän päiviä. Ne ovat\njo jonossa...\n\nVielä viimeisenäkin harjoituspäivänä voidaan joutua lujille. Jo ollaan\nlähellä kasarmia. Jo marssitaan viimeinen kerta pyssy olalla ja\nrailakasti laulaen. Mutta miksi meni ilon ja ylpeyden kele sotamiehiin\nja he väänsivät virren tekijän sanoja:\n\n    Sitten me kuljemme vapaina\n    eikä valtion ryysyjä pestä...\n\nSiitä sotaherra suuttui.\n\n— Kaarto oikeaan, mars!\n\nSitten käskettiin laulaa, mutta pojat olivat käyneet ylen uskaliaiksi.\nEi ollut yhtään herätystä. Ainoastaan remut. Sivili häämöitti ja luonto\nnousi. He eivät laulaneet mitään, vaan vaikenivat kuin myyrät.\n\n— Antaapa matkan jatkua, kunnes ääni huilaa, sanoi päällikkö.\n\nPari penikulmaa marssittiin. Eikö lauleta? Ne olivat vaiti kuin\nmyyrät. Mutisivat vain jotakin ja miettivät ylösnousemuksensa iloa.\nPysähdyttiin. Päällikkö menee ja soittaa kasarmille, isommille\nherroille: — Eivät laula. Mitä niille tehdään? — Ovatko ne siellä\nsaakka? Tuokaa takaisin. Ei niitä olisi saanut sinne asti viedä. Liian\nhuonot muistot saavat armeijasta.\n\nPäällikön täytyy tulla ja kääntää komppania kohti kasarmia. Marssittiin\nkiivaasti, vaiteliaina ja laulamatta. Joitakin uupui ja jäi. Viimein\nsaavuttiin kasarmin eteen. Koko komppania höyrysi raikkaassa syksyn\nilmassa kuin saunasta tulleena. Päällikkö otti ja piti pienen puheen,\nsanoi kiivastuneensa, pyysi anteeksikin. Pojat vaikenivat.\n\nPoistukaa! Se komento kuului kai viimeisen kerran. Sitten kajahteli\nhöyryävästä sotamiesparvesta äänekkäitä ilmoituksia, että päivät ovat\nlopussa.\n\nSopat olivat jo aikoja sitten jäähtyneet, mutta kukas nyt välitti\nruoasta. Kukin sai vetää omia hyntteitään ylle ja luovutella pois\nsotilaalliset varusteensa. Remuyö ja ylösnousemus olivat käsissä.\n\nSatamasta oli tuotu läkkiastioita. Ryypättiin ja pian laulettiinkin.\nLauluja, niitä osattiin paljon. Paksu vahakantinen vihko oli niitä\nuseammalla tullut täyteen kirjoitelluksi vuoden kieriessä. Ylen\nhaikeita ja surullisia värssyjä, ja sitten taas aivan railakoita,\nremseitä ja urheita, Ilmajoen laulu, sotamiesten eläviä ja omatekoisia\nrukouksia, ruokottomia juttuja, mistä mitäkin luonto iloa löysi.\nMonella oli kaikkea tätä sekaisin siinä mustakantisessa vihkossa, jonka\nalkuun oli tekstattu korein kirjaimin: »Muistoja sotilasajoilta.»\n\nSe aika oli nyt ohi. Siispä kannatti laulaa:\n\n    Ääni, ääni vapauden\n    kultahelminä helkähtelee...\n\nVapaus! Vapaasti saat nyt pistää kädet taskuusi, syvälle. Ja vaikka\net panisi ainoatakaan nappia kiinni, niin kukaan ei niitä leikkaa\nirti, ei istuta päivää putkassa jokaisesta poissa olevasta napista.\nKuka muistuttaa roskasta housunlahkeessa eli vinossa olevasta lakista?\nRennosti voit nyt niistää nokkasi etusormella ja peukalolla. Joku muu\nkurkistelee nyt puolestasi kupeilleen kadulla kulkiessaan, tempaisee\nsavukkeen hampaistaan ja viepä käden lakkiin, kun näköpiiriin ilmestyy\nsuuriarvoinen nauhoin ja napein merkitty mies.\n\nSyy on ryypätä ja laulaa.\n\nMutta yö saapui. Vielä viimeisen kerran huudettiin miehiä\niltahartauteen. Puolenkymmentä seurasi kehoitusta. Kaikki muut lähtevät\nmiehet olivat hulluina päissään.\n\n— Missä ovat vapautuvat miehet? tiedustelee päivystävä upseeri\nkomppanian päivystäjältä.\n\n— Kyllä kai ne jo tekevät lähtöä.\n\nUpseeri katselee ja kuuntelee. Kasarmista kuuluu vain yksi,\nkatkeilematon pölisevä älinä. On remuyö. Lattialla lainehtii oksennusta\nja kaappien ja jakkarain palasia.\n\nTuli aamu ja juna puhkui asemalla. Sen männät löivät jymeästi ja\niloisesti: kotipuoleen, kotipuoleen...\n\nLauma nuoria miehiä heitti kivisen kasarmin ja erkani omille\nteilleen. Joku tipahti siellä ja joku tipahti täällä mustan maan\nhalki joutuisasti ryömivän rautaisen käärmeen hartioilta. Sanottiin\nhyvästi kaverille, jonka kanssa oli vuosi eletty saman katon alla,\nkestetty harmit ja hupaisuudet, laahattu raskaita saappaita kesäisen\ntien pölyssä, tahi isketty ruumis niin monet kerrat isänmaan märkään\nkamaraan. Yhdessä oli laulettu laulu, naurettu ja kirottu, nautittu\nehkä mielen lohdutukseksi tämän elämän hyvyyksiä samasta pullosta ja\nsamasta naisesta. Nyt erottiin, eikä ehkä koskaan kierrytä enää samalle\ntielle.\n\nToisten miesten laulu saa nyt kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu,\nnauru ja kirous, mieleen piirtyä mietteitä ja muistoja näköjään niin\nkarusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta,\nkarvaan tahi mehevän.\n\n\n\n"]