[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWZryjtoK_zEI5TwwbBGNhn6Dx2bxNdSr1sazPkoIg1Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3691,"Maailman toinen puoli","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3691-valisalmi-heikki-maailman-toinen-puoli","3691__Välisalmi_Heikki__Maailman_toinen_puoli","Kuvaelmia","novelli",[],[],"fi",1929,null,17597,111469,false,76577,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","Maailman toinen puoli: Kuvauksia by Heikki Välisalmi is a collection of short stories written in the early 20th century. The pieces trace human dignity and cruelty amid civil strife, poverty, madness, and exile, moving from Finland’s wartime fractures to Siberia’s bleak horizons. Themes of freedom, fate, and compassion recur as ordinary people—wounded youths, a disabled clerk, a fugitive madwoman, and exiles—are tested by history and by one another.  The opening of the collection moves through stark vignettes: in a burning northern city’s hospital two young enemies, shot on opposite sides of the civil war, quietly discover they both fought for “freedom” and fade in fever. A frail, childlike clerk named Matti briefly wields petty authority during unrest, then slips into obscurity, finally writing passes for the dead before joining them. A madwoman flees a poorhouse to the forest’s safety while the village trembles behind locked doors. Ieri, a deformed ward whose weekly joy is scrounged tobacco, dies when a drunk playfully pours pipe dregs into his open mouth—an act tinged with bitter kinship. Fate’s loops tighten as a Finn robbed in Warsaw later shares a Siberian sled with the same cross‑dressing thief, now an exile heading toward an asylum, and a “Siberian Christmas” sets political prisoners beside a peasant whose lost father was a Finn. The section closes as news of revolution finally reaches the steppe, and two far‑off exiles erupt in disbelieving joy. (This is an automatically generated summary.)",[],104,"Novellikokoelma sisältää kuvauksia, jotka käsittelevät muun muassa Suomen sisällissodan tapahtumia, vallankumousta ja elämää Siperiassa. Tekstit tarkastelevat ihmiskohtaloita ja yhteiskunnallisia murroksia eri näkökulmista.","Heikki Välisalamen 'Maailman toinen puoli' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3691. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAAILMAN TOINEN PUOLI\n\nKuvauksia\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nI.\n\nVapaus ja vapaus.\nLakkautuspalkalla.\nHullu nainen.\nMaailman toinen puoli.\n\nII.\n\nIhmeelliset ovat kohtalon tiet.\nSiperian joulu.\nKun sanoma vallankumouksesta saapui Siperiaan.\n\nIII.\n\nIhminen — maailma.\nSydänsuvi — sydänten suvi.\n\nIV.\n\nPormestarin Jorri.\nKohtalon suosikki.\nIso rymä.\nMonni.\nRatkaiseva askel.\n\nV.\n\nRunoilijan herääminen.\n\n\n\n\n\nVAPAUS JA VAPAUS\n\n\nValkoinen ja punainen viha olivat purskahtaneet toisiaan vastaan\npohjoisessa kaupungissa.\n\nTämä oli säilynyt sodan hävitykseltä toista sataa vuotta, mutta nyt\nleimusi osa kaupunkia liekeissä, ja tummia haamuja ryömi yön himmeästi\ntuikkivissa kinoksissa kohti kaupungin laitaa. Ne hukkuivat väliin\nnäkymättömiin pehmeän lumen syliin, mutta silloin sieltä hangesta\nsävähteli äkäisiä tulia ja lähti valittavasti ulvovia luoteja\nkaupunkiin, jonka etumaisten talojen suojassa kyyhötti toisia tummia\nhaamuja myöskin välähdyttäen kiukkuisia leimauksia.\n\nValkoinen viha oli tulossa kaupunkiin, jota punainen viha puolusti.\nTämä oli ihmeellistä taistelua: hyökkääjä ei tietänyt, vaikka hänen\nlähettämänsä luoti olisi tunkeutunut hänen omaan asuntoonsa ja\nsurmannut siellä rakkaimman maan päällä, eikä puolustaja ajatellut,\noliko mahdollisesti hänen oma veljensä tuolla kinoksissa, jonne hän\nlaukauksensa suuntasi.\n\nValkoinen viha oli voimakkaampi, koska se yhä läheni kaupunkia,\nhitaasti tosin, mutta varmasti. Onnistunut valmistava tykkituli oli\nsytyttänyt osan kaupunkia, ja hätääntyneet naiset ja lapset juoksivat\npalavista taloista tulelta säilyneitten talojen kellareihin, väristen\npelosta kuka hyökkääjien, kuka puolustajien vuoksi.\n\nKaksi vihaa taisteli vastakkain, ne hävittivät toinen toistaan — ja\nkumpikin omaansa.\n\nMutta jossakin kaupungin kulmassa oli suuri valkoinen talo, jonka\nkatolla liehui punainen risti. Se oli sairaala, joka ei ollut vielä\nennen milloinkaan saanut sellaisia potilaita, kuin tänä onnettomuuden\nja ison vihan yönä. Sinne oli ennen tuotu sisällisesti kituvia ihmisiä,\ntavallisessa työssä tapaturman uhriksi joutuneita tahi korkeintaan\npienessä keskinäisessä tappelussa haavoittuneita, hetkellisen\nmieskohtaisen vihanpurkauksen murjomia. Mutta nyt sinne tuotiin\nkansalaisvihan kaatamia ja ruhjomia. Tämä rauhallinen sairashuone eli\nolemassaolonsa hirveintä yötä.\n\nSe oli kuitenkin puolueeton alue, jolla huolehdittiin yhtäläisesti\nmolempien vihojen raatelemista ihmisistä, sillä siellä ei enää\noikeastaan olisi saanutkaan olla vihaa. Viha on terveen ihmisen tunne;\nsairaan ja kuoleman kanssa kamppailevan mielestä se tavallisesti\nsulaa. Suurilla sotatantereilla on monesti nähty äskeisten vihollisten\nkuolevan sylitysten.\n\nMutta veljessodassa on viha paljon julmempaa. Se ei aina sammu edes\nkuolemankaan edessä. Sinne sairaalaan tuotiin punaisen vihan puolelta\nmies, jolta luoti oli reväissyt leuan riekaleiksi ja vioittanut\njoitakin tärkeimpiä elimiä. Hän viittasi heikolla liikkeellä\npunanauhaisen sanitäärin luokseen ja sihisi jostakin veristen\nrentaleittensa seasta:\n\n— Pääsevätkö ne p—leet lävitse?... ja siihen hän pian kuoli verta\npurskuvaan kiroukseensa.\n\nSinne kannettiin paareilla kohmettunut mies, joka miten kuten liekään\nmaannut hengissä, ennen kuin sanitäärit pääsivät hänen luokseen.\nHänellä oli haava päässä ja kivääri kädessä, sillä sitä ei oltu\nvoitu luotituiskussa irroittaa kangistuneista hyppysistä. Kun se nyt\nnyhtäistiin pois, kahmaisi hän oman nyrkkinsä suuhunsa, ja kähisi.\n\n— Puren kurkkusi poikki, isänmaan petturi! Hän raateli oman jäsenensä\nverille, heittelehti muutamia hetkiä kuumehoureissa ja hiutui\nolemattomuuteen.\n\nNiin tuotiin edelleen sairaalaan silvottuja miehiä, kummankin vihan\nruntelemia. Useat heistä kuolivat kohta sen saman vihan vallassa,\njota olivat viimeiset terveet hetkensä hehkuneet. Toiset jäivät sinne\nnäkemään kuumeen ihmeellisiä kuvia, vannomaan ja sadattelemaan, vähin\nvalittamaankin, kunnes tuoni korjasi heidät selkeää hetkeä suomatta,\ntahi he myöhemmin taistelun jo aikoja sitten siinä kaupungissa tauottua\nsiirtyivät elävään elämään ehkä talttuneina, ehkä salaisesti kantaen\nrinnassaan yhä entistä vihaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kannettiin sisälle yht'aikaa kaksi nuorukaista, joilla oli eri\nleirien merkit. Kumpikin oli tuupertunut hankeen luoti rinnassaan.\nOlivatko ehkä saaneet toisiltaan nämä kansalaistaistelun antimet?\n\nVaikka he olivat molemmat kasvoiltaan valkeita kuin palttina, sykki\nelämä heidän suonissaan vielä niin rajusti, ettei rinnassa vihlova\ntuska ollut jaksanut heidän tajuaan sumentaa.\n\nHellät naiskädet antoivat nuorukaisille tilanteen vaatiman ensimmäisen\nhoidon, ja sitten heidät asetettiin rinnakkain lepäämään — ei kaiketi\nollut tilaa muuten, eikä täällä juuri enää luokiteltu ihmisiä eri\npuolille.\n\nHän, joka oli taistellut valkoisen vihan rintamalla käänsi hetken\nkuluttua kasvonsa varovasti toiseen päin ja kuiskasi hiljaa:\n\n— Kuka sinä olet?\n\nToinen käänsi niinikään päätään vierustoveriaan kohti ja vastasi:\n\n— Työmies tuolta tehtaasta...\n\n— Minkä takia sinä taistelit?\n\n— Vapauden puolesta...\n\nToisen hennoille, melkein lapsellisille piirteille värähti omituinen\nilme. Hän oli hetken vaiti ja äännähti sitten kuin kummastuneena:\n\n— Niin minäkin...\n\nTuokiot liukuivat iäisyyteen, ja jokainen niistä vei mennessään\nkahdesta nuoresta rinnasta pisaran elämänvoimaa. Ne rinnat oli äsken\nammuttu rikki tuolla ulkona, kahden vihan välisessä taistelussa, mutta\nniissä paloi vielä elämisen tahto.\n\nHän, joka oli taistellut valkoisen vihan puolella, tunsi joutuneensa\njonkin selittämättömän eteen, johon ei kuitenkaan saanut pysähtyä, vaan\njosta oli päästävä pois. Hän tahtoi vielä selventää omaa ajatustaan\ntoiselle:\n\n— Minä kamppailin kansani vapauden puolesta.\n\nToinen vastasi välittömästi ja niin varmasti kuin yhä lisääntyvältä\nheikkoudeltaan jaksoi:\n\n— Niin minäkin.\n\nMolempien nuorukaisten palttinaposkille alkaa levitä väriä. Se tietää\nkuumeen kohoamista, jota väkeväkään elämäntahto ei voi ajanpitkään\nestää. Joku palveleva sisar kulkee ohitse, korjaa jotakin kummankin\nsärkyneen rinnan päällä ja jatkaa sitten kulkuaan kehoitettuaan\nkumpaakin pysymään levollisena.\n\nMutta hän, joka oli ollut valkoisen vihan puolella, ei pääse siitä\nselvittämättömästä. Hänen sieluunsa nousee hätä, ja hän tuntee olevansa\nkuin tuomarin edessä. Hän kysyy vielä:\n\n— Kumpiko meistä sitten oli oikeassa?\n\nToisenkin kasvoille on kehittynyt punaisia läikkiä. Nuori elämä käy\nepätoivoista kamppailua vihan luodin levittämää kuumeen myrkkyä\nvastaan. Hän vastaa kuitenkin vielä aivan selvästi:\n\n— Kumpikin, sikäli kuin lienemme oman rehellisen käsityksemme mukaan\ntaisteluun lähteneet.\n\nValkoisen vihan haavoittunut soturi tuntee hädän paisuvan sielussaan.\nHänen täytyy edelleen kysyä:\n\n— Eikö vapaus ole kaikille sama?\n\n— Ei.\n\nSitten voittaa kuume elämäntahdon.\n\nHän, joka oli taistellut valkoisen vihan riveissä, sanoo näkevänsä\nvapaan kansan, joka harrastaa tieteitä ja taiteita ja jonka keskuudessa\nkaikkinainen hengenelämä kukoistaa.\n\nToinen, punaisen vihan mies, rakentaa kuumeunissaan konetta, joka\non vapauttava kaikki työn raskauttamat, nostava muiden koneiden ja\nisänmaan kamaran orjat elämäniloon ja ihmisyyden kunniaan.\n\nUlkona leimahtelee ikkunoihin punainen kajastus. Siellä yhteinen\nkansalaisviha polttaa kaupunkia.\n\nSisällä sairaalassa liitelee kaksi rehellistä sielua pois ajallisesta\nruumiista.\n\n\n\n\nLAKKAUTUSPALKALLA\n\n\nKyllä oli, kyllä oli eläjä sekin mies.\n\nKatsoit häntä, ja mieleesi astui ajatus: Näkisipä Herra Jumala nyt\ntämän kuvansa, niin eiköhän häneltä heltymyksen kyynel herahtaisi\nsilmäkulmaan?\n\nMiehen vartalo oli hintelä ja kapea. Se muistutti vesikelkan jalasta\ntai ehkä myös luokin paininta, jota on pikkuisen toisesta päästä\noikaistu, ja sitten siihen päähän pistetty tapin nenään huomattavan\nkulmikkaaksi vuoltu möhkäle — pistetty huolimattomasti ja tarkemmin\nsovittamatta, jotta kunhan hänessä on. Sellainen kapea ja väärä oli\ntämä jumalankuva. Muodoton ja surkastunut ruumis, ja jos sitä katseli\nalastomana, huomasi sydämen läpättävän ihan pinnassa, ja sen kuvainen\nkuulsi keltaisen ihon läpi kuin puristettu nyrkki. Se sydän ikään kuin\nhalusi pompahtaa pois vaivaisesta rinnasta väljempään oloon, mutta ei\njaksanut ja tyytyi ahdistavaan vankilaansa. Kulmikkaat kasvot olivat\nvanhan miehen, mutta niillä asui alituinen lapsen ilme.\n\nLapsihan hän olikin, täydellinen lapsi — sekä kooltaan että mieleltään,\nvaikka hänellä lienee ollut ikää jo hyvän matkaa neljättäkymmentä.\nVielä lapsekkaammaksi hänet oikeastaan teki se ehdoton miehekkyys, jota\nhän yritteli osoittaa. Tietysti jossakin hänen sielunsa syvyydessä\npiili vaistomainen tunne siitä, että hän on alempana toisia, terveitä\nja rotevia miehiä, joiden tasalle hän ei millään keinolla voi päästä.\nOlisiko samasta tunnosta johtunut, että hän usein kotonaan äyski\nvanhalle ja sairaalle äidilleen? Tälle uskalsi, tälle iän painamalle\näidille näyttää miehuuttaan, eikähän hän, poloinen, muualla uskaltanut.\nKotioloissa ilmaistuun huonotuulisuuteen saattoi myös sisältyä hiukan\nkatkeruutta äitiä kohtaan, jotta miksis minut synnytit tällaiseksi\nluokin painimeksi. Niin, kukapa sen tarkoin tietää; vaivaisten hermojen\nelämä on erilaista kuin muiden, terveiden. Heidän sielunsa on kuin\nkirja, johon painaessa on jäänyt vaikeasti luettavia kohtia.\n\nSellainen kirja hän oli ja hänen nimensä taisi olla Matti. Tietysti\nhänellä oli sukunimikin, mutta sitä ei juuri kuultu. Sellainen on\nnäet terveen ihmisen komeutta; raajarikkoa ja raihnaista kutsutaan\nristimänimellä kuten lasta.\n\nTosiaankin: kaikki puhuivat hänestä säälien, ja kaikki koettivat aina\njollakin tavoin auttaa häntä. Ei niin kuin autetaan täysikasvuista,\nsatunnaiseen pulaan joutunutta miestä, vaan pikemminkin kuin kerjäävää\nlasta, jolle annetaan tavallinen kerjurille suotu apu: leivän kannikka\nkäteen ja pari-kolme totunnaisesti hyvää sanaa.\n\nHänelle, Matille, ei tosin ojennettu leivän palasta aivan sanan\nmukaisesti, vaan tavallaan vertauskuvallisesti: hänet otettiin työhön —\nei niin paljon työn kuin auttamisen vuoksi. Matti paran töitä, pieniä\nnäperryksiä, kirjoituspuuhia, ei kukaan pitänyt oikein minään.\n\nLuultavasti Matti vaistosi senkin, että nämä työt olivat tarkoitetut\narmopaloiksi, koskapa hän ei milloinkaan tuntenut erikoisempaa\nkiitollisuutta työnantajiaan kohtaan, minkä vuoksi monet herkät\nihmiset, jotka vaativat nöyryyttä jokaisesta lantista, jonka usein\nyltäkylläisyydestään tarvitsevalle antavat, sanoivatkin, että\nauttaisihan sitä, mutta kun se on ynseä eikä osaa edes kiittää\nhyväntekijäänsä.\n\nTällä tavoin onneton rampa osittain menetti niiden hyvien ja laupiaiden\nihmisten suosion, jotka eivät juuri koskaan aja pyytävää oveltaan\nilman almua. Hänen ystävikseen jäivät pääasiassa vain yhteiskunnan\nyksinkertaiset ja vähäväkiset, jotka eivät osanneet olla kylliksi\nhienotunteisia, vaatiakseen syvää kumarrusta siitä, että olivat\nlohkaisseet palasen muutenkin pienestä leivästään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tuli paha aika koko maahan ja siihen kaupunkiin, jossa tämä\nMatti vietti elonpäiviään. Se tuli kuin äkillinen vihuri, myrskytuuli,\njonka alta ei ehdi pois. Eikä Mattikaan ehtinyt, tahi — kuka tietää —\nehkä hän ei halunnutkaan.\n\nSe myrsky on vielä niin lähellä, ettei kynämies oikein tahdo osata\nsitä kosketella, mutta onneksi se on hyvällä puolella, koskapahan\non kestetty. Tässä nyt ei yritetäkään kuvata itseään sitä myrskyä,\nvaan katsellaan lyhimmittäin, miten sen humussa kävi tälle Matille,\njoka oli, kuten tunnettua, vaivainen ja rujo, ei pystynyt mihinkään\nkovempaan työhön, eleli tavallaan antipaloista, eikä osannut olla\nkiitollinen hyväntekijöilleen.\n\nMattihan oli kirjoitusmies; ei ensiluokkainen, vaan kuitenkin hyvin\nkykeni täyttämään valmiin lomakkeen, josta enemmän kuin toinen puoli\non valmiiksi painettua. Ja lomakkeenkin täyttäjää tarvitaan sekä\njärjestetyssä yhteiskunnassa että sekasortoisessa; sitä paitsi Matti\noli joutessaan, työttöminä päivinään — aivan kuin jonkin suuremman\ntehtävän varalta — harjoittanut itselleen koukeroisen nimikirjoituksen,\njoka paperin alla aina teki määrätyn vaikutuksen. Näiden mainittavien\nominaisuuksiensa vuoksi hän pääsi kirjuriksi erääseen kansliaan, jonka\ntehtävänä oli antaa matkalupia epävarmana aikana pienestä kaupungista\nasioilleen lähteville n.s. porvareille.\n\nMatti oli tässä kirjamiehen toimessaan erittäin visu, jopa jossakin\nmäärin tiukkakin. Lupalappu ei häneltä lähtenyt noin vain hyvällä\nkatseella, vaan piti hänelle antaa tarkat tiedot matkan tarkoituksesta\nja vaikuttimista, kuten hyvä tapa sellaisina poikkeuksellisina ja\nlevottomina aikoina vaati. Matkatodistuksen tarvitsijat olivat sitä\nsamaa väkeä, jolle Matti ei ollut osannut olla kiitollinen silloin, kun\nhän tuonnoisina aikoina oli saanut siltä pientä ansiota. Olisikohan hän\nnyt ollut vähän olevinaan, kun hänelle oli suotu oikea virka, joka aina\nnostaa miehen luontoa? Olisikohan hän tahtonut näyttää, että tällainen\nminä olen ja tällaiseen pystyn, kun vain pystymään pannaan, enkä\nminä nyt enää ole teidän armoillanne? Olisikohan — sitä nyt ei osaa\ntarkalleen sanoa. Ehkä tämä oli vain asianmukaista tarkkuutta, tämä\nMatin hiukan vaativa käytös. Kuitenkaan ei ole voitu todeta, että Matti\nolisi joltakin matkaluvan evännyt.\n\nSe nyt oli se Matin toimi tai virka, oikeastaan ainoa pätevämpi hänen\nelämässään, ja sekin loppui verraten lyhyeen.\n\nTuuliaispää meni ohitse ja nieli pyörteisiinsä Matin, kuten niin monta\ntuhatta muutakin paljon väkevämpää ja elämäntahtoisempaa miestä.\nSe tuhosi toisia siihen paikkaan ja toisia taas siirteli sivumpaan\ntavallisesta vapaasta elämästä.\n\nMatkalupiakin ruvettiin järjestelemään muuta tietä ja muiden miesten\ntoimesta, joten Mattia ei enää tarvittu. Hän oli hoitanut tointaan\nmelkein leipäpalkoilla, eikä näitä hänen luontaisetujaan nytkään\nriistetty, vaan pantiin hänet nauttimaan niitä yksilöllistä vapautta\nhuomattavasti rajoittavaan paikkaan, minkä lisäksi olkoon mainittu,\nettä siinä paikassa ei asukkaita erityisesti hemmoteltu.\n\nNiin, se Matin virka oli uusien määrääjien tahdosta arvioitu siksi\nkorkeaksi, että sen hoitajalle katsottiin tarpeelliseksi säätää\nelinkautinen eläke, joka tosin myöhemmin muutettiin kahdeksan vuoden\nlakkautuspalkaksi.\n\nMatti oli ennen suurta myrskyä ollut vain pienen yhteiskunnan\nerikoisuus, joita niissä aina on ja jotka vain erittäin suppeitten\nolojen vuoksi huomataan. Sen jälkeen hänestä oli poikkeuksellisen ajan\ntakia tullut melkein kuin johtava henkilö, mutta sekin asema oli pian\nmuuttunut.\n\nSitten tämä tarina alkaa loppuakin.\n\nTämä luokin painimen muotoinen mies ei rasittanut nuorta, vasta\nvapaussotansa käynyttä tasavaltaa edes täyttä lakkautuspalkan\nmääräaikaa, eikä hän silloinkaan tahtonut olla jouten, vaan haki ja\npääsi kirjuriksi asuintalonsa kansliaan.\n\nTäällä hän oikeastaan sai hoitaa vanhaa virkaansa, sitä ainutta,\njoka oli ollut Matin muita toimia pätevämpi: hän kirjoitteli\nmatkatodistuksia edelleenkin, vieläpä hyvin lukuisasti, mutta tällä\nkertaa vain sellaisille, jotka eivät tarvinneet edestakaista lupaa,\nkoska heidät siirrettiin suuriin yhteishautoihin.\n\nVajaan kahden vuoden kuluttua Matti itsekin lähti samalle matkalle.\nKuka lienee hänelle kirjoittanut matkatodistuksen?\n\n\n\n\nHULLU NAINEN\n\n\nVaivaistalosta on karannut hullu nainen.\n\nHäntä oli pidetty yksinäisessä kopissa, mutta kun maaseudun\nihanteellisissa oloissa, joita muutamat kaupunkilaiskirjailijat ovat\nniin kauniisti kuvailleet, on paljon mielipuolia, ja hoitolan hurjien\nosasto oli äärimmilleen täyttynyt, oli hänet pitänyt päästää yhteiseen\nhuoneeseen, ja siitä hän oli eräänä aamuna poistunut.\n\nHullujen hoitajatar oli ollut edellisenä iltana jossakin iltamassa ja\nsieltä palattuaan nukkunut kauan, ja sinä aikana se hullu nainen oli\nlähtenyt lipettiin.\n\n— Voi, voi sentään, on niittenkin kanssa tekemistä, päivitteli\njohtajatar, — mistä heitä tänne tuppautuneeksi.\n\n— Sanokaas muuta, lisäsi osaston hoitajatar, — ja maaseudun kansalla\nkun ei pitäisi olla mitään päätä kääntäviä murheita.\n\nSitten haettiin vaivaistalon renki, selitettiin hänelle asia ja\nsanottiin, että olisihan tässä muutakin tekemistä, ja eihän tuosta\nsiitäkään naisesta olisi kenellekään vahinkoa, vaikka sille tielleen\njäisi, vaan kai sitä on lähdettävä etsimään, ettei köyhäinhoidon\nesimies pääse rähisemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan hämärtyessä nähdään erään kylän laidassa paljaspäinen nainen,\njoka ihmisiä, havaittuaan äkkiä painuu metsään. Se nähdään useammasta\ntalosta, ja jokaisessa outo tapaus synnyttää mielipiteiden vaihtoa.\n\n— Tuo ei ole oikeilla jäljillä, eikä meilläkään taida olla edes säppiä\nporstuan ovessa. Kyllä pitää sulkea täksi yöksi ovet...\n\n— Lieköhän tuo akka vaivaistalon hurjia... jos se vielä tulee ja\ntappaa... onkohan meillä edes pyssyn panoksia kotona?...\n\n— Kyllä käy tämä aika levottomaksi... Ei nyt enää uskalla pitää oviaan\nauki yön seutuna.\n\nNäin jutellaan taloissa, jotka vielä täällä syrjäkylällä ovat\nsäilyttäneet aihetta ulkomaalaisten kertomuksiin, että Suomessa ei\nmilloinkaan suljeta ovia yöksi. Nyt niiden vakaisen rauhan on häirinnyt\nvaivaistalosta karannut hullu nainen.\n\nMutta kylä peltojen aidan takana hoitolan siniseen mekkoon puettu\npaljaspäinen nainen juoksee kuin henkensä edestä. Kiukkuiset itikat\npolttavat hänen sääriään kuin viholaiset, oksat raapivat kasvoja\nniin, että kipu on vähällä puristaa huudon hänen suustaan, mutta hän\nkiristää pääsemäisillään olevan äänen hampaittensa taakse ja juoksee.\nPuolihämärässä metsässä jalka tarttuu milloin mihinkin, kaatuneeseen\npuuhun tai mättääseen; nainen tuupertuu maahan, mutta nousee jälleen\nylös ja juoksee...\n\nVihdoin hän kyyristyy mäen laiteelle katajapensaan juureen. Piikit\npistelevät hänen hipiäänsä, veri pirahtelee kaulasta ja kasvoista, ja\nvoihkaisu on aivan lähellä, mutta hän ei uskalla päästää sitä irti,\nsillä hän pelkää ihmisiä.\n\nHänen aivoissaan on hulluuden kaaos, mutta mielipuolillakin on\nomat ajatuksensa, vaikka ne ovat toisenlaisia kuin niin sanottujen\nviisaitten. Niitä on myöskin vähemmän, mutta ne ovat paljon totisempia.\n\nTämän hullun naisen silmissä välähtelee kauhu, ihmiskauhu.\n\nKylien laitoja kiertäessään hän tunsi sydämensä kiertyvän pelosta\nkokoon, ja vielä äsken tänne metsään juostessaan hän vaistosi olevansa\nkuin takaa-ajettu, vaikka kukaan ei lähtenyt hänen jälkeensä, vaan\nkukin alkoi ajatella omaa turvallisuuttaan. Ihmiset siis pelkäsivät\nhäntä, samoin kuin hänkin ihmisiä.\n\nJa tuskin vielä nytkään, täällä metsän kaukaisessa suojassa, hän osaa\ntyyntyä, sillä hän on tottunut siihen, että ihmiset hakevat hänet\nkaikkialta, ja kuljettavat hänet johonkin toisten ihmisten luo, joita\nhän kammoaa.\n\nSitten tihenee hämärä, ja sadat metsän äänet, joihin ei sekoitu yhtään\nihmisen äännähdystä, hiljenevät, kunnes lopulta läpi mustan metsän\nkuuluu vain tuulen tasainen hengitys.\n\nSilloin vasta astuu hullun naisen sieluun rauha, koska hän tietää,\nettä niin sanottu viisas ihminen pelkää pimeyttä, joka oikeastaan\ntäällä metsän povessa on luotettavin turva. Ja tämä ihmispelko hullu on\nvarmasti onnellinen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kylässä valvovat ihmiset, viisaat ihmiset, unetta vuoteillaan. He\npelkäävät vaivaistalolta karannutta hullua naista. Vaimot kyyristyvät\nmiestensä kainaloon, ja miehet uskottelevat olevansa rohkeita, vaikka\nheidän mielissään kiertää ajatus: paninkohan minä sentään porstuan oven\ntarpeeksi lujasti kiinni? Ja ullakon sängyssä kieriskelee muutaman\ntalon uljas, vasta sotapalveluksesta palannut poika panostettu pyssy\nvierellään. Hänelle on kokonainen vuosi opetettu urhoollisuutta, ja hän\ntoteuttaa sitä nyt käytännössä, sillä metsään on juossut vaivaistalolta\nkarannut hullu nainen.\n\nSe hullu nainen nukkuu nyt niin rauhallisesti kuin viattomuus. Hän ei\nenää pimeässä pelkää lainkaan ihmisiä.\n\nMutta ihmiset pelkäävät häntä, ja pelkäävät pimeääkin. Lienevätkö\nhekään oikein viisaita?\n\n\n\n\nMAAILMAN TOINEN PUOLI\n\n\nHänen nimensä oli Ieri.\n\nOikeastaan se oli Eerikki, mutta kansa harvoin jättää nimet aivan\nkohdalleen, joten tästä nuoresta miehestä tuli ennen pitkää Ieri.\n\nNimi oli hänen äitinsä antama. Virallisesti hänellä oli ollutkin vain\näiti, sillä isä oli solunut tukkilautan mukana jonnekin eteläisempiin\nseutuihin.\n\nÄiti, nuori palvelijatar, oli monet vuodet säilyttänyt arkussaan pientä\npainokuvaa, joka esitti Eerikki kuningasta ja Kaarina Maununtytärtä. Se\nkuva oli ollut hänen aarteensa, jota hän huolellisesti hoiti ja johonka\nhän melkein jokaisen myöhäisen työpäivän päätyttyä kurkisti. Hän ei\nkoskaan ollut saanut tarkemmin tietää, ketä nuo henkilöt olivat, mutta\nne olivat hänen mielestään niin kauniita, ja siksi siitä kuvasta oli\ntullut myöskin hänen ainoa unelmansa. Piikatytöllä ei voi monta unelmaa\nollakaan, ne kun tavallisesti tulevat niin kalliiksi. Ja oikeastaan\ntämä yksikin unelma oli maalaispalvelijattarelle tullut maksamaan\nkokonaisen elämän, sillä hän oli yhden uittovälin tärkeästi ja\ntäydellisesti elettyään, kannettuaan sitten äitiyttä luonnon määräämän\najan ja poikalapsen synnytettyään, juossut jokeen.\n\nHän oli tuskin ehtinyt määrätä nimen pojalleen, kun lähtö oli\ntullut. Kukaan ei oikein voinut ymmärtää, mikä piian mielen niin oli\nmyrryttänyt. Eihän tämä nyt ensi kertaa tapahtunut, että yksinäinen\nnainen lapsen sai. Vai olisiko nuori äiti huomannut, että Eerikin ja\nKaarina Maununtyttären tarina oli lopullisesti pilalla, kun poika ei\nollut terve?\n\nNiin nyt kuitenkin tämä hiljaisesti ja vaivaisesti potkiva Eerikki jäi\nyksin maailmaan, ja muutaman vuoden perästä hänestä tuli Ieri, jolla\nnimellä hänet sitten tunnettiin halki verraten lyhyen elämänsä.\n\nPoika joutui jo pienestä pitäen huudolle, viereksi renkien kanssa\nmilloin minkin tuvan nurkissa, sai välistä luudan varvusta iän\nja pituuden mukana tasaisesti kehittyvän kyttyrän alle, mutta ei\nsittenkään oppinut kunnolliselle työlle. Ieristä oli tullut niitä\nihmisiä, joiden järki ja ruumis ovat yhtä heikkoja. Ei hänessä tosin\npitänyt olla mitään perintävikaa, sillä äiti oli ollut nuori ja terve,\nja voimiltaan vauraaltahan tuo sekin tukkilainen oli näyttänyt, vaikka\nmikäpä ne liikkuvat souvarit toisekseen tietää, jos mitä salaisia\nvikoja ruumiissaan ja veressään kuljettanevat. Ja lie äitikin kukaties\nsisällään suurtakin surua kantanut, kun oli näin käynyt nuorella iällä.\n\nMistäpä sen nyt selvän otti, mutta kovin Ieri oli kaitaluinen,\nja kyttyrä kasvoi kuin pyramiidin pienoiskuva selkään, ja rinnan\npuolelle muodostui niinikään sellainen pyöreä koroitus. Hänen kasvonsa\nrakentuivat vähän kaasunaamaria muistuttaviksi, kummallisesti\nhuipentuviksi, joista suu aukeni suurena ja ammottavana kuin vanhan\nepäjumalan kita. Kooltaankin hän jäi säännöllisesti kasvavaa poikaa\nmatalammaksi, joten tuntui jokseenkin todellisuuteen perustuvalta hänen\nviimeisen huutoisäntänsä sana: »Mitä tuommoisellakaan maailmassa tekee;\nparasta olisi pistää se rukkaseen ja heittää veden valtakuntaan äitinsä\nperään.»\n\nMutta sitten Ieri, joka jo kävi toisen kymmenensä loppupuolikasta,\njoutui pitäjän vasta perustettuun hoitolaan. Siellä hänet sijoitettiin\nhourujen puolelle, vaikka hän ei ollut mikään hullu, vaan ainoastaan\nsellainen väppelö, joka ei olemisellaan häirinnyt ketään. Hän ei\nhaastellut järjettömiä, joshan ei oikeata järkeäkään. Hän vastaili\nniukasti hoitajattaren harvoihin kysymyksiin ja istui enimmäkseen\nikkunan vieressä katsellen johonkin olemattomaan, sillä hourulan\nikkunasta oli näköalaa vain läheisen tallin seinään. Ehkä hänelläkin\noli unelmansa, jonka hän näki siinäkin, missä toinen, järjeltään\nterveempi, ei erottanut muuta kuin punamullalla vedeltyjä, hiukan\nhalkeilleita hirsiä. Näkeehän sen toki unelman pimeässäkin, eikä hänen\näidilläänkään aina ollut valoa, kun hän katseli Eerikkiänsä ja Kaarina\nMaununtytärtänsä.\n\nPyhäaamuisin Ieri lähti kylälle ja sanoi hoitajattarelle:\n\n— Nyt minä taas menen maailman toiselle puolelle.\n\nKylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun\nperskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa\ntuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista\neläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa\neläkevaarilta, joka ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin\nperskoja imemään ja jonka kanssa hän makasi kaksi vuotta samassa\nvuoteessa? Sivulliset sanoivat heistä silloin, että nuo ukot taitavat\nolla samanikäisiä ja niillä näkyy olevan samat tavatkin.\n\nKirkonkylä, Ierin maailman toinen puoli, hallitsi punaiseksi,\nvihreäksi ja keltaiseksi maalattuna soukan lahdensuikelon perukkaa.\nSe oli nuori ja kaino, sekaisesti rakennettu, eikä sillä ollut\nvielä edes taajaväkiseksi yhteiskunnaksi paisumisen unelmia. Mutta\nIerille, joka oli syntynyt syrjäisen virran rantatalossa ja sitten\nkulkenut koko pienen ikänsä huutolaisena saloseudun harmaahirsisissä,\nikävissä rakennuksissa, tämä kirkonkylä oli alituisten toivojen ja\nhalujen määränpää. Sitä paitsi vallesmanni ja lääkäri, jälkimmäinen\ntosin joistakin Ierille käsittämättömistä terveydellisistä vaaroista\nvaroitellen, antoivat puolen peukalon mittaisia sikarin pätkiä, jotka\nIeri korjasi ja vei ystävälleen ja suosijalleen Raatikkalan vanhalle\neläkevaarille ensin piipulla poltettaviksi. Sen jälkeen niistä vasta\ntuli sopiva tyydyke hänen elämänsä ainoalle intohimolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä nyt talsii hiljan sataneen nuoskalumen peitossa olevaa maantietä\npitkin pikkuinen kyttyrä mies, jolla näyttää olevan kaasunaamari\npäässä. Varsinkin kauempaa katsojasta siltä näyttää, mutta lähemmäksi\ntultua havaitsee kyllä, että on sillä oikeat silmät, vaikka ne\novat niin suuret ja pyöreät, kosteana loistona palavat. Kauempaa\nkatsoen tämä mies myöskin muistuttaa aseman kantajaa, joka hilaa\nkahta matkalaukkua, toista selkänsä ja toista rintansa päällä. Ja\noikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on\nriiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä\nkantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että\nne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi\ntyö niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja\nkulku edistyy hitaasti.\n\nMutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella\nvirkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:\n\n— Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen\nvallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät\nRaatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit...\n\nNäin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää\nvain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä\nvaativaksi voimaksi.\n\nJa Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa\nmitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa\nkulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai\npakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana\npäässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee\nvilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää,\nruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun\nkahvin perään.\n\nTiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän poikia, jotka\nhuutelevat:\n\n— Kah, Ieri, hepäs tuosta natsa ja karista huuleesi; kyllä se piipun\nkahvista käy...\n\nMutta Ieri ei näe heitä, yhtä vähän kuin hän näkee talvella lumen\npainon raskauttamia honkia, keväällä hänen askelensa vieressä solisevaa\npuroa, kesällä vihreyttään värisevää lehteä ja syksyllä menneitä\nmuistojaan levottomasti lepattavaa haapaa. Hän ei näe eikä kuule, vaan\nrientää eteenpäin kuin kohtaloaan tavoittaakseen.\n\nSiinä olisi yksinäisellä, enimmäkseen vastaantulijattomalla tiellä\naikaa vatvoa muistojaan ja kerrata elämänsä tapahtumia, jos olisi mitä\nvatvoa ja kerrata. Mutta mistäpä sitä Ierillä, jonka elämässä ei ole\ntapahtunut muuta kuin vaivainen syntyminen, yhtä vaivainen vaellus\nhuutolaisena vieraiden, milloin tylympien, milloin leppoisempien\nihmisten nurkissa, ja sitten hoitola, hourujen puoli, yhteinen huone,\njossa saavat kuljeskella hiljaiset hullut ja lyhytjärkiset.\n\nSen lisäksi hänellä on tämä maailman toinen puoli, joka alkaa\nkirkonkylän punaiseksi maalatulta veräjältä — ainoa, minkä Ieri\nvaelluksellaan huomaa ja tajuaa eräänlaisena rajapyykkinä — ja päättyy\nRaatikkalaan, reunataloon, jossa on mukavaa, Ierille hyvätuulisesti\nhymyilevää väkeä ja se vanha tuttu, piippua ahnaasti polttava ja\nvaivaiselle pojalle auliisti perskoja tarjoava eläkevaari.\n\nTässäpä nyt punainen veräjä onkin. Se on näin talvella selkosen\nselällään, ja sen kesällä omituisesti kiljaiseva portti on nostettu\naitoviereen. Siitä on nyt helppo käydä sisälle vähävoimaisen nuoren\nmiehen.\n\nJa tuossa on vallesmanniin; siihen Ieri poikkeaa.\n\nPiika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää\nhänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin\nkehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut, Ieri\ntunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on\nkiire jatkamaan matkaansa.\n\n— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja\njuttelisit! sanoo piika.\n\nIerin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa olla\nhymyä — tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin, menee kuin\nkohtaloansa hakemaan.\n\nSeuraavansa pysähdyspaikassaan hän tapaa tohtorin itsensä.\n\n— Joko se Ieri taas...? sanoo tämä. — Minnekäs nyt on matka?\n\nTälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mieluummin kuin monille\nmuille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä\nääni:\n\n— Mihinkäpä minä... haen vain sitä samaa.\n\nHän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa\nvielä jutella.\n\n— Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon...\n\nKaasunaamarin sisältä ynisee:\n\nEn minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan\nlaitaan...\n\nJa hän menee, hirmuisella kiireellä; himoko vain niin polttanee hänen\nsielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä\nIeri.\n\nKirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja\ntietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki\npysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori\nkansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan\nmenijän perään, mutta mitä tämä siitä... Kukaan ei oikein jaksa uskoa,\nettä sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset\ntajuakaan toistensa himoja — eivätkä omiaankaan.\n\nRaatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin\nhenkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo\nei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja\nojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin\nja selvemmin kuin muille. Hän sanoo:\n\n— Tulin taas... He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; panen\nvähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.\n\n— Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. —\nKovasti on lääpästyksissään.\n\nHän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.\n\n— Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.\n\nSiihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle\ntyönnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu\nparahiksi selälleen. Kohta kuuluu vain epätasaisesti nytkähtelevä\nkuorsaus, ja nukkujan leveä suu longistuu rehtevän avoimeksi.\n\nVähän ajan perästä vääntäytyy tupaan leveäharteinen tukkilainen, joka\non viikolla tullut taloon ja nyt viettää ensimmäistä pyhähumalaansa.\nHän aikoo panna piippuun, mutta huomaa sen olevan entisiä perskoja\ntäynnä ja alkaa kaivaa niitä pois. Kopistettuaan kahvit kouraansa hän\nhavaitsee nukkuvan pojan, tarkastelee tätä pitkään ja sanoo:\n\n— Eikös tuo ole juuri se sama poika, joka kuuluu niin tykkäävän piipun\nkahvista. Ota nyt kerrankin himoosi...\n\nJa samassa hän kaataa kourallisen perskoja Ierin rentonaan auki\nammottavaan suuhun.\n\nPoika riipaisee kourauksen kuorsauksen mukana jonnekin väärään\nkurkkuun, sitten muutaman kerran tukahdutetusti yskäisee, mutta menee\npian mustansiniseksi ja lakkaa hengittämästä.\n\n— So, so, soso, — äännähtelee humalikas tukkilainen, — mitenkäs tässä\nnyt kävi?\n\nEläkevaari on tapauksen huomattuaan kömpinyt nurkastaan. Hän katsoo\nhengetöntä poikaa ja katsoo tukkilaista; sanoo sitten kirahtelevalla\nvanhanmiehen äänellä:\n\n— Niin se kävi... himossa siittämäsi pojan himoonsa tapoit.\n\n\n\n\nIHMEELLISET OVAT KOHTALON TIET\n\n\nTämä tapahtui alun kolmattakymmentä vuotta sitten.\n\nNuori suomalainen mies istui Varsovan asemalla odottaen Pietarin junan\nlähtöä. Hänen korvissaan karahteli ja sihahteli pitkiä puolalaisia\nkerakeyhtymiä, joihin hyvin usein sekautui leveämpiä ja tavallaan\nlaulavampia venäläisiä äänteitä. Tämä kaupunki, Varsova, oli\nalkanut kammottaa nuorta miestä. Hänet oli aamulla vangittu eräästä\nravintolasta aamiaisensa äärestä, viety jollekin poliisiasemalle,\nistutettu siellä monta tuntia puulaatikon päällä, sitten tutkittu,\nnäytetty valokuvaa ja väitetty häntä sen esittämäksi henkilöksi,\njoksikin etsityksi vallankumoukselliseksi, ja vasta pitkien\nselittelyjen perästä uskottu, että hän olikin aivan toinen mies.\nSitten oli kuivasti valitettu erehdystä ja käsketty hänen mennä.\nKuulustelijat siellä poliisiasemalla olivat puhuneet venättä, mutta\nheidän suussaan kerakkeet olivat sorahtaneet puolaksi. Ne olivat olleet\nnoita raadollisia olioita, jotka palvelivat vierasta sortajaa omaa\nisänmaatansa vastaan.\n\nSuomalainen odotti nyt lähtöä tästä synkästä pesästä — Pietariin\nja kotimaahan. Sieraimiin pisti kirpeä venäläinen haju, pitkin\nodotushuoneiden ja ravintolan lattioita virui sekalaisesti puettuja\nihmisiä, joilla kaikilla oli kalpeat, väsyneet kasvot. He lojuivat\nsuurten myttykasojen välissä, ikään kuin edeltäkäsin kyllästyneinä\nmatkaan, joka heidän oli aloitettava.\n\nNuori suomalainen matkamies koetti löytää katseelleen kiinnekohtaa\ntästä elämänväsymyksen kyllästämästä paikasta. Kaksi sinipukuista\nsantarmia asteli edestakaisin, hekin tympeentyneen ja happamen\nnäköisinä. Vain joskus, kun sisälle sattui tulemaan vilkkaampi ja\nhälisevämpi joukko, heidän huomionsa kiintyi siihen, mutta havaittuaan,\nettä se jäi ravintolapöydän ääreen ottamaan iltaryyppyjään, jatkoivat\nhe jälleen entistä yksitoikkoista vaellustaan.\n\nSitten ilmestyi vastapäiselle penkille omituinen ryhmä. Siinä oli\nkummallisen jolsakasvoinen nainen ja hänen ympärillään kolme miestä.\nViimeksi mainitut eivät olleet millään tavoin erikoisempia: tavallista\nvenäläistä tai puolalaista tahi puolalaisvenäläistä apashityyppiä.\nMutta nainen oli huomiota herättävä. Hän ei oikein tuntunut sopivan\npukimiinsa, nyki milloin vyötäröään, milloin kaulaansa, aivan kuin\nvaatteet olisivat häntä ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat rumat ja\nilkeät. Niiden päälle oli tosin vedetty harso, mutta senkin alta\nsaattoi erottaa ulkonevat poskiluut, matalan otsan ja veltosti alaspäin\nvenähtäneen leuan.\n\nJoutilaana istuvan huomio kääntyy usein esineihin ja ihmisiin, joissa\noikeastaan ei ole mitään erikoista mielenkiintoa. Varsinkin matkoilla\nseurataan usein joittenkin kanssamatkustajien pienimpiäkin liikkeitä\nja eleitä ikään kuin odottaen, että tuosta kohta tulee jotakin\njännittävää ja tärkeää. Näin saattaa mennä loppuun pitkäkin matka,\neikä mitään sen kummempaa ole havaittu. Suomalainen jäi nyt seuraamaan\ntätä neliapilasta, oikeastaan tarkoituksettomana ja ajatuksettomana,\nmutta kiinnitti sillä tavoin puoleensa toistenkin huomion. Ryhmä\nnäytti vilkastuvan hänen tähtensä. Se rupesi puhelemaan kovemmin,\nja naisen ääni kuului ylimpänä. Se jollakin tavalla vihlaisi korvaa\nja juuttui sinne ainaiseksi. Useinhan sattuu, että jokin ääni tai\nulkomuoto painautuu ihmisen tajuntaan lähtemättömästi. Se ääni oli\nomituinen: jotakin kimakkaa piipitystä, joka ei ollut oikeastaan miehen\neikä naisen ääntä, vaan siltä väliltä; sillä tavalla me tavallisesti\nkuvittelemme eunukkien puhuvan.\n\nJunan lähtöaika läheni, oli vähitellen aika rientää paikkaa\nvalloittamaan, mikä ei koskaan makuulippua omaamattomalle Venäjän\npitkänmatkan junan matkustajalle ole ollut helppo tehtävä.\nSuomalainen oli tilannut jotakin ravintolasta ja veti nyt esiin\nlompakkonsa maksaakseen. Lompakko oli paksu möhkäle, ei tosin\nrahalliselta sisällykseltään, joka tarkasti laskien olisi riittänyt\npieneen pysähdykseen Pietarissa ja sitten matkaan Suomeen, vaan\npääasiassa siksi, että se oli jäänyt siivoamatta erinäisistä pienistä\nmatkamuistoista, joita oli kertynyt Unkarista ja Itävallasta,\nsuomalaisen matkan päätemaista. Lompakkoa käsitellessään suomalainen\nveti puoleensa tavallista kiinteämmän katseen puheena olevan seurueen\ntaholta, jonka kesken syntyi levotonta liikehtimistä ja suhinaa. Naisen\nhunnutetuille kasvoille levittäytyi irvistys, joka kai oli tarkoitettu\nhymyksi, ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti suomalaiseen\npäin. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä tietävinäänkään vaan kiirehti\nasemasillalle tunkeilevaan joukkoon.\n\nVenäläisten junien valaistus oli siihen aikaan jokseenkin alkuperäinen.\nToisen luokan vaunuissa paloi tavallisesti lyhtyyn pistetty kynttilä\nkummassakin päässä, joten pitkän vaunun keskusta oli pimeä kuin ryssän\nhelvetti. Miten lienee suomalainen vahingossa astunut makuuvaunuun,\njohon hänellä ei ollut oikeutta, eikä sen käytävässä ollut valoa muuta\nkuin minkä asemasillan lyhdyt sinne heijastivat.\n\nTuskin matkamies oli astunut vaunun käytävään ja huomannut\nerehdyksensä, minkä vuoksi hän aikoi heti kääntyä takaisin, kun\nhänet painettiin lujasti seinää vasten, kaiken varalta tiukasti\nnapitettu päällystakki reväistiin auki, ja vieras käsi tunkeutui hänen\npovitaskuunsa. Suomalaisen molemmissa käsissä oli matkalaukku, joten\nmikään puolustus, vieläpä selvää ylivoimaa vastaan, ei voinut tulla\nkysymykseen, jos se näin nopean ja tottuneen tarkastuksen aikana\nylipäätäänkään olisi ollut mahdollista.\n\nHimmeästä valosta huolimatta suomalainen kerkesi nähdä, että häntä\nseinään painamassa oli ainakin kaksi miestä ja taskussa käynyt oli\nnainen sama nainen, joka äsken ravintolassa oli piipittänyt ja jonka\nsilmät niin omituisesti olivat välähtäneet.\n\nTietysti tuli paikalle suomalaisen häivytyksen johdosta poliiseja ja\nsantarmeja, mutta heidän tutkimuksensa rajoittui pääasiassa ryöstetyn\nnimen ja osoitteen selville saamiseen. Oikeastaan suomalainen sai olla\nkiitollinen, ettei hänen matkaansa siirretty toiseen päivään tarkemman\nkuulustelun takia. Kun asianomainen ei kuitenkaan erikoisemmin\npainostanut tutkinnon tärkeyttä, sallittiin hänen lähteä, eväänään\nsellainen lohdutus, että he kyllä lähettävät lompakon takaisin\nannetulla osoitteella, kunhan se löytyy.\n\nMuuta evästä suomalaisella ei ollutkaan puolentoista vuorokauden\nmatkalle, sillä hänellä ei ollut enää rahaa. Kuponkilippu oli vain\nsäilynyt, koska se oli tapaturman sattuessa toisessa taskussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli mennyt jokseenkin tasan seitsemän vuotta.\n\nSuomalainen ei ollut saanut takaisin lompakkoaan, mutta hänellä oli\nkyllä sinä aikana ollut muita lompakkoja — ja välistä rahaakin, miten\nmilloinkin oli sattunut. Tällä hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut\nkumpaakaan, sälä ne olivat jääneet Pietarin siirtovankilaan, ja hän\nitse oli valtiollisena vankina matkalla Siperian karkoitusmaille. Hän\noli juuri ehtinyt pitkän ja raskaan etappimatkan jälkeen Tomskiin ja\neräänä joulukuun päivänä hänet tyrkättiin lääninvankilan keskikokoiseen\nkoppiin, jossa jo ennen häntä oli neljäneljättä miestä.\n\nTämä miesseura edusti hyvin monta kansallisuutta, melkein kaikkea,\nmitä laajan Venäjän alueelta suuren sodan ensimmäisinä kuukausina oli\nehditty kerätä. Kaikki he tietysti olivat valtakunnalle vaarallisia,\nmikä milläkin tavalla. Kuka oli hautonut mielessään järjestelmän\nkumoamista ja koettanut aatettaan tarjota lähimmäisilleenkin, kuka\noli varastanut joltakin jotakin, kunhan se vain ei ollut valtion\nomaisuutta, sillä kruununvarkaita ei lähetetty Siperiaan, vaan heitä\nylennettiin virassa; kuka oli urkkija tai saksalaisystävällinen —\nmikäpähän mitäkin.\n\nSiinä kopissa vietettiin hiljaisia päiviä, joina metsästettiin täitä\nja keskusteltiin, sikäli kuin keskinäistä luottamusta syntyi, maailman\ntapahtumista, joista ei tiedetty muuta kuin huikeita otaksumia,\nsiivekkäitä kuin ainakin paksun muurin ja kalterien taakse eristettyjen\nvaltakuntaan tunkeutunut huhu.\n\nJa yöt nukuttiin levottomasti, syöpäläisten käsissä ja tiukkaan\nsullottuina, viimeksi tullut lähinnä yhteistä ämpäriä, jota siivoimmin\nvoisi nimittää mukavuuslaitokseksi ja josta kopin ylikansoituksen\nvuoksi aina aamuyöstä lähti liukumaan nukkujia kohti ilkeä, kiemurainen\nviiva kuin limainen käärme.\n\nSuomalainen oli viimeksi tullut ja loikoi yötään tämän käärmeen\nalituisen uhkan alaisena, kokeillen unetta ja aikansa kuluksi, millä\nkyljellä olisi pehmeämpää, ja koska kumpikaan kylki ei tuntunut käyvän\nhöyhenpatjasta, rupesi hän tarkkailemaan ulkopuolisia ilmiöitä.\n\nKuka siinä kuorsasi kuitenkin, mikä mitenkin hiljaisesti valitteli,\njoku nyyhkytti, toinen ähkyi ja äsähteli itsekseen — tavallisia, ennen\nkuultuja ääniä. Mutta sitten korva tavoitti jotakin harvinaisempaa.\n\nJossakin nurkassa joku puhui ihmeellisesti vikisten. Toiset — niitä\nsaattoi olla kaksi — murahtivat väliin muutaman sanan, pysyen kuitenkin\nenimmäkseen kuuntelijoina. Kieli kuulosti olevan puolaa, jota\nsuomalainen ei ymmärtänyt. Mutta tuo ääni se ei ollut oikein miehen\neikä naisen, vaan siltä väliltä. Puhuja oli kuitenkin mies, sillä\nVenäjän vankiloissa ei toki ollut yhteiskoppeja.\n\nÄäni piipitti niin kauan, että suomalainen lopulta nukkui, kääntäen\nväsyneesti selkänsä viereen madelleelle niljakalle käärmeelle.\n\nSitten kului päiviä ja öitä, ja suomalainen kuuli usein saman vinkuvan\näänen. Hän näki myöskin äänen haltijan. Tämä oli vartaloltaan solakka,\nhiukan naisellinen, samoin kuin käytökseltäänkin. Kasvot olivat\npitkulaiset, rumat ja ilkeät, ja leuka omituisesti venähtänyt. Mutta\nennen kaikkea ääni viilteli pahasti, tunkeutui jonnekin syvälle\nsuomalaisen olemukseen ja ikäänkuin herätti sieltä jonkin muiston.\nSuomalaisen mieleen johtui, että noin mahtavat eunukit puhua.\n\nSuomalainen oli kaksi viikkoa samassa kopissa joukeamuotoisen,\nnaisellisen henkilön kanssa, ja tämä rupesi häntä suorastaan\nvaivaamaan. Kaikkein inhoittavin hän oli yrittäessään hymyillä, mikä\ntapahtui varsin usein. Silloin hänen naamansa kiertyi vastenmieliseen\nirvistykseen.\n\nSitten suomalainen lähetettiin lopulliseen karkoituspaikkaansa, joka\noli puolen kuudettasadan virstan päässä Tomskista. Samassa matkueessa\noli yksikolmatta henkeä, yhtenä se samainen visertäjä.\n\nKulkue kierteli Ob-joen lumista uomaa räiskyvässä pakkasessa, jossa\nrekitoverien oli kiinteästi nojauduttava toisiinsa yhdistääkseen\nvähäiseksi laskevan ruumiin lämmön. Jo toisena päivänä suomalainen\ntapasi eunukin kyljestään; heistä oli tullut rekikumppalit. Tämä\nvisersi innokkaasti murteellista saksaa josta kuitenkin sai selvän. Hän\noli avomielinen ja luottavainen, puheli kursailematta entisyydestään.\nHänelle nähtävästi tuli, kuten joskus ihmiselle sattuu, vastustamaton\nhalu haastaa tuntemattomallekin entisyydestään ja ammatistaan. Hän\nsanoi olevansa varsovalainen varas, joka nyt oli kiinni ainakin\nkymmenennen kerran. Venäjän lakien mukaan ei kuitenkaan pidetty lukua\nsiitä, kuinka monennen kerran kukin varas joutui kiikkiin, ja niin\nhän oli aina selvinnyt verraten vähällä. Nyt hänet kuitenkin oli\nkarkoitettu. Varsova oli näet sotatoimien läheistä aluetta, eikä siellä\nollut aikaa tarkemmin lajitella rikollisia. Olivat karkoittaneet pois\ntieltään. Tämä onnettomuus oli johtunut hyvin haljusta syystä: miehen\nerikoisalana oli ollut kuljeskella naiseksi pukeutuneena, ja niin hän\noli lähtenyt kadulta erään humalaisen upseerin asuntoon, poistuen\nsieltä myöhemmin toisen nukkuessa mukanaan upseerin kello ja rahat.\n\nNyt suomalaiselle valkeni. Tämä oli se sama vikisijä, jonka hän\noli tavannut Varsovan asemalla seitsemän vuotta sitten ja joka\neräiden toisten avustamana oli käynyt kutsumattomana vieraana hänen\npovitaskussaan.\n\nIhmeelliset ovat kohtalon tiet! Siinä he nyt lämmittivät toisiaan\nsamassa reslassa ja ajaa kihnuttivat kohti kaukaista Siperian soppea —\nseitsemän vuoden perästä.\n\nReen jalas natisi pakkasen puremaa raidetta vasten, hevosjono solui\nhiljaisesti heitteistä tietä, ja suomalainen mietti mielessään, että\nme ollaan nyt täällä samanlaisia, yhtä voimattomia, yhtä vieraita,\nyhtä hyviä tai pahoja — miten vain ottaa; tuskin tuolle kehtaa sanoa,\nettä me oikeastaan on tavattu ennenkin hiukan toisenlaisissa oloissa.\nMitä se hyödyttäisi: tuo ei ole varmaankaan pitänyt kirjaa uhreistaan,\neikähän hän nyt harjoita ammattiaan. Hän on nyt karkoitettu, hänkin,\nSiperian vanki, yhtä ikävissään ja yksinään. Jos joskus sitten\nmyöhemmin, kun kuitenkin samalle paikkakunnalle joudutaan ja siedä\ntavataan, leikillään huomauttaisikin, kun se mahdollisesti oppii\nymmärtämään leikkiä.\n\nHe eivät kuitenkaan tavanneet. Tai oikeastaan kylläkin, mutta\nsellaisissa olosuhteissa, joissa kaikki sanominen ja huomauttaminen\noli mahdotonta. Varas joutui ensin johonkin toiseen kylään. Sieltä\nhän kyllä noin vuoden perästä tuli samalle paikkakunnalle kuin\nsuomalainenkin, mutta kävi naiseksi puettuna ja vietti häitä jonkun\nJurij Ivanovitshin kanssa.\n\nHänet siirrettiin Tomskin hourujen hoitolaan.\n\n\n\n\nSIPERIAN JOULU\n\n\nHevosjono luikerteli halki Siperian lumisten maisemien. Tie kulki\nvälistä joen jäätä omituisin kaarroin, kuten meillä Suomessakin.\nNähtävästi Siperian pienet, mutta erinomaisen jäntevät hevoset\nrakastivat samanlaista kaariviivaa kuin heidän suomalaiset\nheimolaisensa, jotka myöskin jokaisen ensi lumen aikana joutuvat\npiirtämään tulevien viittateiden pohjan.\n\nToisinaan taas tie nousi matalaan pensaikkoon joen rannalle ja seurasi\nsellaista alakuloista ja tuiskun täyttämää ryteikköä virstamääriä.\nJoskus myöskin hevosjono puikahti laajalle arolle, jolla pyörähteli\nyksinäisiä tuulispäitä, nostaen lunta omituisina lieriöinä korkeutta\nkohti.\n\nJuuri näillä aroilla ja noissa tuiskun lunta täyteen läjäämissä\npensaikoissa tuntui asuvan se Siperian henki, joka on juurtunut\nmeikäläisen mieleen mummojen kertomuksista ja joistakin lapsena\nnähdyistä painokuvista. Täällä saattoi helposti mielikuvassaan nähdä\nsusilauman laukkaavan läähättäen ja kielet ulkona madon lailla\nkiemurtelevaa hevosjonoa kohti, ja mielikuvitus voi edelleen aukaista\npensaikon lumivuoreen hirmuisen onkalon, johon koko jata näkymättömäksi\nlivahti.\n\nTämä oli sitä Siperian talvea, jossa hevosjono luikerteli kuin\nikuisuutta kohti synnyttämättä juuri mitään muuta ääntä kuin silloin\ntällöin reen jalaksen kirahduksen pakkasen puremaa tietä vasten. Ja\nsekin kuului kuin haavoittuneen suden ulvaisu.\n\nTässä hevosjonossa eivät näet kulkuset kilkattaneet, eikä siinä\naisakello pompottanut malmista tervehdystään maisemille, kuten Suomen\ntalvisilla metsäteillä tavallisesti tapahtuu. Tämä ei ollutkaan\nmikään iloinen ja asiantouhuisa matkue, vaan kauas Siperian korpiin\nkarkoitettujen hiljainen saatto.\n\nHevosjonon suursiipisissä liistereissä kyyhötti vangin halatteihin\nja muihin kummallisiin pukimiin käärittyjä miehiä, kaikkiaan joukon\nkolmattakymmentä, joista aina välistä joitakuita, kukin vuorollaan,\nhyppäsi reen jälkeen hölkyttämään tahdissa hevosten kanssa,\ntaistellakseen siten liian navakasti päälle käyvää yletöntä pakkasta\nvastaan. Juoksijan piti siinä paljastaa lakin ja mahdollisesti\nkaulahuivin avulla peitetty naamansa, johon tulipalopakkanen pisti\nkuin ampiainen, aiheuttaen myöskin ampiaisen puremaa muistuttavan\npöhötyksen. Mutta tällaisia pistoksia täytyi kestää, koska ruumiin\nyleislämmön säilyttäminen oli sittenkin tärkeintä.\n\nNiin juosta lönkötti reen perässä vanheneva lääkäri, jolla oli oma\nturkkinsa ja komea lakkinsa ja joka sen vuoksi vaikutti kuin joltakin\npäälliköltä, vaikka hän oli hiljainen ja syrjässä pysyvä mies,\neikä puhunut muuta kuin minkä toisia kohtalotovereitaan neuvoskeli\nparantamaan matkalla saatuja pieniä vammoja ilman lääkkeitä. Niin\npinkaisi nuori poika, vasta kaksikymmentä täyttänyt, joka kuitenkin jo\nsiihen ikäänsä oli kerinnyt tulla niin vaaralliseksi tsaarilliselle\nhallitukselle, että hänet oli lähetettävä jäähtymään Siperian jäiseen\nkorpeen. Samoin työmiehiä ja keskiluokan jäseniä, jotka kaikki olivat\njollakin tavoin toimineet vallitsevaa järjestelmää vastaan ja saaneet\njättää kotinsa ja työmaansa. Ja siellä pisteli vangin halatissaan\nsuomalainen venäläisen väkivallan vihollinen, ainoa sen rotuinen tässä\npienessä, mutta monista kansallisuuksista kokoonpannussa joukkueessa.\n\nMato luikersi eteenpäin ja joskus kuului vain tuppeloista tuhahdettu\näännähdys, joka ei tarkoittanut olla mitään, eikä sitä lausuttukaan\nkenellekään. Vain hyvin harvoin tie poikkesi pieneen yksinäiseen\nmetsätylvästeeseen, jonka hupussa kyyhöttäjä tunsi siitä, että\naroviiman vihellys yht'äkkiä lakkasi. Silloin suomalainen siirsi vangin\nhalatin kaulusta syrjään silmiltään ja huomasi jotakin sekametsää,\njonka keskeltä vilahti muuan koivun runko, mutta sekin oli harmaa ja\nikäänkuin mustajuovainen, eikä puhtaan valkea kuin kotipuolen solakka\nkoivu.\n\nSitten Siperian talvipäivän lyhyt valkeus painui pimeäksi illaksi.\n\nJa silloin reet alkoivat mukavasti nytkähdellä ja sieltä täältä kuului\ntiukkaan käärittyjen myttyjen sisästä heikosti toivova: Kylä, kylä!\n\nSiinä todellakin lähestyttiin kylää. Sen oli antanut ilmi käärityille\nmiehille nytkähtely, joka syntyi rekien liukumisesta joka kylän\nraiteilla katteena lojuvien jäätyneitten hevosen pallojen ylitse.\n\nPieniin hökkeleihin, jotka käsittivät ihmisten asunnon, navetan\nja tallin tapaisen ynnä vielä kenties muitakin ulkohuoneita\nsamassa ryhmässä, vetäytyy huurun mukana kummallisia kääröjä, noin\npuolikymmentä kuhunkin. Näitä vieraita ei ihmetellä, sillä niitä on\nkulkenut tästä jonkin verran joka talvi kymmenen vuoden aikana, ja\nvarsinkin tänä talvena kauttakulku on ollut tavallista vilkkaampi.\n\nSiperian talonpoika pitää näitä pakollisia kulkijoita pikemminkin\nystävinään: eivät varasta, eivätkä tee muuta pahaa; jos valtiollisia\nlienevät, niin olkoot kuin kotonaan. Ei hän tsaaria tiedä muuta kuin\nkuvista; lienevät nämä sen vihollisia, ka olkoot, eivät ne talonpojalle\npahaa tahdo.\n\nEnempää hän ei ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää, osatakseen\nottaa kalan joesta ja sen Tomskiin kuljettaakseen tarvikkeen\nvastineeksi.\n\nSuomalainen on eräiden onnettomuustoveriensa kanssa kurkistellut\novesta ja toisesta, mutta joka paikassa on jo ollut muita, nopeampia\notteiltaan, yön viettoa varten varustautumassa. Vihdoin hän löytää\nmajan, jossa on vain neljä miestä; sinne otetaan luvun täytöksi.\n\nTämä on samanlainen kuin kaikki muutkin siperialaisten kylien majat;\nhiukan suomalaisen pirtin malliin, mutta ahdas, pimeä ja matala.\nVenäläinen uuni, suomalaisen kaimansa sukua, nurkassa, penkkejä,\nraheja ja makuulavitsoita. Perhettä monenlaista: tuo ryssänpartainen\non tietysti perheen isä, keskikokoinen, kulmikas kasvoiltaan, joiden\nväriä on vaikea erottaa parran takaa, harmaasilmäinen, paremmin vahva\nrakenteeltaan. Vaimo häärii uunin luona samovaarin kanssa, romuluinen,\nennen aikojaan vanhentunut, kirjavaan venäläiseen tapaan puettu nainen.\nSitten lapsia, täysikasvuisesta tytöstä alkaen pieneen paraan, kuusi\nlie kaikkiaan.\n\nNäillä Ihmisillä tuskin kellään on suurempaa vaatimusta elämältä\nkuin heidän välittömillä naapureillaan, lehmillä ja hevosilla, joita\njokaisella siperialaisella talonpojalla on paljon, koska ne eivät\ntäällä kalpaa erikoista hoitoa. Heidän kasvoistaan ja liikkeistään\nvoi korkeintaan lukea tylsän tuijotuksen: antakaa meidän olla ja elää\nnäissä oloissamme, sallikaa meidän pitää nuo Tomskista ostetut keisarin\nja keisarinnan painokuvat ja mahdollisesti käärepapereina tänne\njoutuneet sotalaivoja ja muita meille yhtä käsittämättömiä asioita\nesittävät likaiset ja rutistuneet riekaleet tuolla seinällä. Siinä\nmeille on maailmaa tarpeeksi, siinä ja meidän jokapäiväisessä köyhässä\nraatamisessamme niukan elämän ylläpidoksi.\n\nEikä kukaan näistä satunnaisista vieraista haluakaan heitä häiritä.\nHe valmistautuvat käymään puolinälkäisinä lattialle levottomalle\nlevolleen, kootakseen, jos mahdollista, voimia seuraavan päivän\nkamppailua varten.\n\nMutta siperialaisen perheen päämies sanoo:\n\n− Ka, tsaijua juonette tässä yhdessä meidän kanssamme. Eikös nyt ala\njoulu?\n\nOikeauskoiset vieraat katsovat toisiinsa pitkään kuin kysyen: Näinkö\ntämä on joulun alkua, aattoiltaa; miten ihminen meneekään sekaisin\nvankikyydissä, etapilla?\n\nKunkin kasvoille häilähtää hetkeksi ikään kuin jonkin mieleen johtuneen\nmuiston kuvastus, silmät näyttävät katsovan jonnekin kauemmaksi, mutta\npian he astuvat yhteen pöytään perheen vanhinten kanssa. Suomalaisen\njoulu on mennyt jo aikaisemmin vankilassa, yksin, muistojen parissa;\nhän seuraa kuitenkin mukana.\n\nSiinä istuu nyt aluksi ihmeellisen vaitelias seurue. Siperialainen\nperhe tuskin milloinkaan puhuu muuta kuin mikä tarpeellista on, ja\ntässähän ei ole enää mitään puhumista. Vieraat on käsketty juomaan\ntsaijua, tämän talon ainoaa tarjottavaa, ja siihen asia on loppunut.\nTalonväki tuntuu kuitenkin odottavan, että vieraat puhuisivat.\nNäilläkin ihmisillä on jokin vaistomainen halu kuulla uutisia siitä\nmaailmasta, josta heillä ei ole paljon minkäänlaista käsitystä, sikäli\nkuin näet ovat useamman polven siperialaisia.\n\nJa miten ollakaan, vähitellen venäläisten karkoitettujen suu sulaa\nja sydän herkistyy. He jokainen puhuvat jotakin joulusta, jolla\non heille merkitystä, vaikka he ovat järjestelmän vastustajia ja\nvallankumouksellisia. Siperialaiset eivät taida paljon siitä puheesta\nymmärtää, mutta he kuuntelevat kuitenkin mielellään. Kenties jossakin\nheidän sisimmässään värähtää kaukainen käsitys siitä, että tämä heidän\nelämänsä on tylsää ja eläimellistä.\n\nSitten yhtäkkiä talon isäntä kiinnittää katseensa hiljaiseen\nsuomalaiseen ja kysyy: — Ka, miks et sinä puhu, herra, onko surua?\n\nJoku venäläinen rientää vastaamaan.\n\n— Häneltä huonosti kieli luonnistuu, ei ole meikäläinen, Suomesta\nkotoisin on.\n\nIsäntä oikein kääntyy paremmin katsomaan suomalaista. Hän vilkastuu\nhuomattavasti.\n\n— Oo, tiedän, tiedän, Suomen tiedän. Minun isänikin sieltä oli tullut,\nsuomalainen oli...\n\nSuomalainen sävähtää. Omaa rotua... tuoko mies... ja entä tuo kirjavan\nlikainen nainen ja lapset...?\n\n— Mikä teidän nimenne on? suomalainen kysyy.\n\n— Ka, Mihailov, mitä nimestä... isällä jokin toinen nimi oli, mutta\ntäällä olivat muuttaneet, vai lie jo matkalla muutettu. Oli jotakin\nsopimatonta, lain vastaista tehnyt kotipuolessaan, Suomessa siellä,\nsiksi oli tänne lähetetty...\n\n— Osaatteko te suomea?\n\n— Ka, mistä minä, äiti täkäläisiä oli, aina venättä haastoi, ei täällä\nmuuta kuultukaan... minkä isä joskus jotakin outoa lauloi, pysähtyi\ntyössään, tuijotti jonnekin ja lauloi jotakin meille käsittämätöntä.\nMuistan hänet tuolla halkoja pienimässä... yht'äkkiä laulun alkoi\nja tuijottamaan rupesi, mutta kun huomasi meidän muiden katselevan,\nsellaisella voimalla kirveensä iski, että halkesi vahva halkotukki.\n\n— Oletteko te oikeauskoinen?\n\n− Kuinkas sitten? Olen toki oikeauskoinen. Äiti oli täkäläisiä,\noikeauskoisia. Isästä tuota ei tiennyt, mikä oli... lie sillä vaikka\noma jumalansa ollut. Niin sanoi, että ei minua teidän loruillanne\nhautaan lueta — ja niin se kerran keväisenä yönä virtaan hiihti,\nvahingossako lie vai tahallaan... ja sille tielleen jäi, ei edes\nruumiina ole takaisin tullut.\n\nSiperialainen isäntä tuntui mielellään kertovan isästään, mutta\nhänellä, omasta rodustaan niin pian luiskahtaneella, ei ehkä ole\ntarpeeksi kertomista suuresta yksinäisestä taistelijasta, joka eli\ntäällä vieraitten keskellä omaa elämäänsä, ollen mielellään jättämättä\nmuistoja itsestään.\n\nEikä suomalainen haluakaan kuulla enempää. Hän siirtyy uunin viereen\nlattialle pitkäkseen, mutta hänen silmäänsä ei tule uni pitkään aikaan.\nHänen mielessään on tiukasti katsova mies, joka halkaisee yhdellä\niskulla halkotukin, ja valkoisesta joesta keväisessä kuutamossa\nsinisenä häilähtelevä virtapaikka, jota kohti mies hiihtää kuin\npelastusta hakemaan...\n\nPirtti sammuu hiljaiseksi ja siperialainen jouluyö hiipii varpaillaan\nnukkuvan väen ohi.\n\n\n\n\nKUN SANOMA VALLANKUMOUKSESTA SAAPUI SIPERIAAN\n\n\nSiperian sydämessä, keskellä melkein rannatonta aroa kyyhötti pahainen\nkaupunki. Se oli kuin suuri, leveäselkäinen sammakko, joka oli\nväsyneenä lysähtänyt siihen lakeuden keskelle, ja nyt koetti vain\nhätäisesti torjua vinhan tuulen kasaamaa lunta milloin minkin raajansa\npäältä.\n\nKuka hänelle lie ja mistä hyvästä, sille rykelmälle, kaupungin nimen\nantanut? No, olihan sillä kaupungin viralliset laitokset, upraavat\nja muut, ja kokoontuihan siellä tuolloin tällöin piirioikeus, joka\nenimmäkseen käsitteli hirveitä murhajuttuja ja jonka syyttäjä,\nkääntynyt muhamettilainen, tattari, kävi päälle kuin ampiainen, aivan\nkuin hän olisi tahtonut kostaa kaikki heimonsa kärsimät vääryydet\nvenäläiselle väestölle. Tämä kaikki siellä oli, mutta ei kaupungin\nhenkeä eikä ryhtiä, joista esimerkiksi pienimmänkin kotoisen kaupungin\ntuntee.\n\nJa kauppaporvareita siellä oli. He kettivät köyhältä kanssaihmiseltään\nnahkankin päältä, ja kerran, kun Siperian rataa rakennettiin, he olivat\nolleet ylpeitä ja kieltäytyneet vakiintuneen tavan mukaisesti antamasta\nlinjaa vetäneille insinööreille lahjusta, minkä vuoksi viimeksimainitut\nolivat sitten vitaisseet ratasuunnan hieman kieroon, toistakymmentä\nvirstaa sivuun kaupungista. Ja niin se oli jäänyt sinne omaan oloonsa,\nJumalan ja radan seljän taakse, se sammakko-kaupunki, omatekoisine\nlaitoksineen ja oikeuskäsityksineen.\n\nSilloin, kun tässä kerrottava asia tapahtui, asui siinä pahaisessa\nkaupungissa muutamia karkoitettuja, niiden joukossa kaksi valtiollista,\nsuomalainen ja saksalainen. Saksalainen oli majaillut siellä jo sodan\nalusta asti, mutta suomalainen oli terveydellisistä syistä siirretty\nsinne vasta noin kolme kuukautta aikaisemmin. Terveydellisistä\nsyistä — maailman vihoviimeiseen kolkkaan, jossa oikea siperialainen\npyrynnujakka tuskin ennätti luoda umpeen n.s. kaduille heitettyjä\nlikavesiä ja muita jätteitä.\n\nNe kaksi miestä, suomalainen ja saksalainen, istuivat päivät pitkät\nvuorotellen kummankin murjussa ja tutkivat myöhään ja epävarmasti\nsaapuvien sanomalehtien mukaan sotatilannetta. He iloitsivat kumpikin\nyhtä sydämellisesti »Pyhän Venäjän» ilmeisistä vastoinkäymisistä. Kun\nnyt rusentaisivat sen kehnon lopultakin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kuului eräänä päivänä kummia. Se oli maaliskuinen päivä;\naurinko koetti lämmittää, mutta ei jaksanut, ja aroviima louskutteli\npahanenteisesti ikkunan luukkuja. Suomalainen kyyrötti majassaan,\nkatsellen mitään ajattelematta hiljaa murenevaa hiillosta, kun\nsaksalainen syöksyi sisään lehden palanen kädessään.\n\n— Siinä se nyt on! Siinä se nyt on! Matkustaja tuli äsken ja toi tämän\nlehden kappaleen... Vallankumous, tsaari jo vangittu...\n\n— Älkää lörpötelkö...\n\n— Hyvä Jumala, lukekaa!\n\nSuomalainen otti lehden käteensä välinpitämättömänä, vastenhakoisesti.\nMutta pian hän unohti ympäristön, vieraan, ja ahmi rivejä kuin\nnälkäinen, joka syö melkein tukehtuakseen, ennen kuin rauhoittuu ja\nalkaa tuntea edes ruokansa maun.\n\nUskooko kuka, että kaksi aikuista miestä, molemmat kovia kokeneita,\nkaraistuneita ja jokseenkin mihin hyvänsä tottuneita, voi hypellä\npiirileikkiä kuullessaan sortovallan kukistuneen? Se on uskottava,\nsillä näiden miesten mielessä oli lähes kolmena vuotena elänyt vain\nyksi ainoa toive: kunpa ne sen rusentaisivat!\n\nNyt se oli rusennettu, järjestelmä, jonka alla kansat olivat\nhuokailleet, maan oma kansa ehkä kaikkein enimmän.\n\nJa parhaaseen iloon saapuu siihen Praskovja Osipovna, suomalaisen\nemäntä, jonka kanssa hän ei ole monta sanaa vaihtanut. Mutta nyt on\ntunnelma sellainen, että täytyy puhua, täytyy sanoa vanhalle eukolle,\nettä hänkin on nyt sitten vapaa, täysiarvoinen kansalainen, tsaari on\nvangittu...\n\nMitä haastelet? Tsaari vangittu... Järjiltäsi olet... Kuka hänet voisi\nvangita? Jumala on, Kristus on, Neitsyt Maaria on, mutta ne eivät\nvangitse tsaaria. Tsaari on Jumalan sijainen maan päällä. Kuka sitten\nhallitseisi, jollei tsaaria olisi?\n\n— Duuma hallitsee toistaiseksi, sitten tulee jotakin muuta... J\n\n− Mikä on duuma...? Tsaari vain on ja hallitsee...\n\n— Duuma on eduskunta, se hallitsee nyt; duuma, parlaament, ymmärrättekö?\n\n— Ja kuka tsaarin sieppasi... Jumalan asettaman...?\n\n— Vallankumous... revoluutsia...\n\n— Mikä se sellainen...? Tsaari on ja hallitsee, Jumala on, ja Kristus\non, Neitsyt Maaria...\n\n— Siinä nyt olet, vapaa Venäjän kansa. Sinäkö olet tehnyt\nvallankumouksen? Sinäkö pudistit niskaltasi ikeen, ja tarvitsitko sinä\nvapautusta?\n\nPraskovja Osipovna menee matkaansa ja päivittelee:\n\n— Hulluksi tuli... tsaari vangittu, sanoo... Tsaari on... Jumala...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiirivartia kulkee kierrostaan, astuu suomalaisen murjuun. Hänellekin\nnäytetään lehden kappale. Hän on toki lukutaitoinen, tavallaan.\nTavailee uutisen, sanoo:\n\n— Paha perii kirjoittajat, jumalallista järjestystä vastaan nousevat...\nA, mikäs se muka se duuma on? Näkyvät siitä välistä kirjoittavan... en\nole lukenut... Mutta tsaari on ja pysyy, vallankumoukselliset pannaan\nlinnaan... Mitähän pristav sanoisi, jos tämän näkisi...? Äreä mies\non, voisi suuttua... Uskaltaneeko hänelle edes kertoa... jos vielä\nteidätkin kiinni panee, hiljaiset miehet... Hävittäkää mokoma lehti...\nilkeyksiä puhuu...\n\nLähtee ja kummallisen sotamiehen hajun jälkeensä jättää. Virkavallan\nedustaja, kuinkas muuten, tietysti herraansa puolustaa, vaikkei\nasioista ymmärrä yhtään mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalainen ja saksalainen eivät saa enää sijojaan kotosalla. Täytyy\nlähteä ulos, upraavaa kuulemaan, mitä siellä tiedetään asiasta. Kyllä\nse totta on, siitä ei voi olla epäilystäkään, sillä eiväthän ankaran\nsensuurin alaiset lehdet uskaltaisi noin kirjoittaa, ellei jo Siperian\nsuuremmissa keskuksissa oltaisi täysin selvillä tapahtumista. Mutta\nupraavaan on mentävä kuulemaan, mitä siellä sanotaan; jos tästä\nvihdoinkin alkaisi päästä kotimaata kohti. Sellainen ajatus kytee\nsuomalaisen mielessä.\n\nPortilla tulee vastaan Afanasij Pavlovitsh, posteljooni, joka reessä\nseisten kuin huijari ajaa ympäri pientä kaupunkia ja jakaa postin\nniukkoja tuomisia. Hän on tavallisesti päissään, eikä koskaan itse osaa\nlukea osotteita, vaan antaa kussakin talossa tarkastaa koko laukkunsa.\nSillä tavalla hän joutuu monesti asiattomasti käymään. Hänellä on\nsuomalaiselle tämän kotimaan lehtiä, mutta eihän niissä, Herra\nnähköön, vielä ole mitään näistä uusista tapahtumista. Pitää sentään\nposteljoonillekin mainita...\n\n— Vallankumous on tullut... tsaari vankina...\n\nMiehen pullea ja punakka naama vetäytyy soikeaksi.\n\n— Mikä tullut...? Leikkisä mies olette, herra. Älkää sentään huiputtako\nvanhaa postikonia! Tsaari armeijoja johtaa, kohta voitto saadaan.\nSaksan kanssa kuuluu jo pian rauhan tekevän. Preussilainen on vain\nvastahangassa. Siitä kuuluu olevan riesa... Tsaari vangittu... Leikkiä\nviskoo vanhalle miehelle...\n\nJa posteljooni lähtee jälleen ajaa nytkyttelemään seuraavaan taloon,\njohon on vain puolisataa metriä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUpraavassa istuu laiha, nälkiintyneen ryövärin näköinen, parrakas\nmies pöydän takana. Pöydällä on joskus ollut vihreä verka, mutta nyt\nse muistuttaa jotakin karttaa, jolla haalistunut vihreä merkitsee\nhedelmällistä tasankoa ja rikkeimistä paistava pöytä vuoristoa.\nMiehellä on edessään teelasi ja suupielessä ammoin jo poltetun\nsavukkeen pätkä.\n\n— Joko tänne on tullut tietoja suurista tapahtumista Pietarissa?\nkysyvät tulijat mieheltä, joka on kaupunginhallituksen sihteeri.\n\n— Mistä tapahtumista?\n\n— Vallankumouksesta, tsaarin vangitsemisesta...\n\n— Vallankumouksesta, vatkaa mies hitaasti... Muuten, en tiedä, kysykää\nIvan Petrovitshilta, kaupunginpäältä, hän on tuolla toisessa huoneessa.\n\nIvan Petrovitsh, arvoisa kaupunginpää, on pönäkkä ja hyvätuulinen ukko.\nHänellä on aina pieni hymyn häivä kasvoilla. Hän ei koskaan naura\näänekkäästi, vaan se hymy ei liioin katoa hänen naamastaan, tuskin\nhävinnee nukkuessakaan. Hän koettaa olla karkotetuillekin kohtelias.\n\n— No, herra kaupunginpää, joko on tullut sähkösanomia...?\n\n— On, on tullut, ainahan niitä tulee, kiirehtii kaupunginpää\nselittämään — tulee kuvernööriltä, ja tulee Pietaristakin... Hän luulee\nsanoneensa sukkeluuden ja hymy hiukan leviää.\n\n— Tarkoitamme vallankumouksesta...\n\n— Vallankumouksesta, kuka sen tekee?\n\n— Kansa on tehnyt Venäjällä, duuma on vallankumouksen puolella, tsaari\nvangittu...\n\n— So, so, pojat, teillä on täällä Siperiassa vapaampi puhevalta kuin\nkotipaikoillanne, mutta ei täälläkään saa mahdottomia leksotella.\n\nSaksalainen vetää sanomalehden kappaleen taskustaan.\n\n— Tässä kerrotaan.\n\nKaupunginpään kasvoilta yritti jo hymynhäive hävitä, mutta nyt se\npalaa takaisin. Hän lukee ja myhäilee, myhäilee ja lukee. Hänestä tämä\ntällainen on nähtävästi jotakin ennenkuulumattoman hauskaa. Mutta\nsitten hän muistaa olevansa virkamies, jonka ei sovi nähdä mitään\nhuvittavaa mokomassa vallankumouksellisessa jutussa.\n\n— Mistä te tämän olette saaneet? Minä en tahdo teille mitään pahaa,\nmutta jos pristav tai ispravnikka näkisivät. Tämä on kaiketikin jokin\nmaanalainen julkaisu.\n\n— Ei ole, se on omskilainen lehti...\n\n— No, no, ei mikään julkinen lehti tämmöistä... Mutta kylläpä on\nsentään koomillista: tsaari vangittu... Häntä pakkaa naurattamaan,\nmutta hän koettaa olla vakava.\n\nSitten astuu sisään joku upraavan jäsen, jolle kaupunginpää ojentaa\nlehden sanoen:\n\n— Lukekaa tekin, kollega, kaikkea sitä painatetaan.\n\nToinen tuntuu olevan vielä hyvätuulisempi kuin kaupunginpää. Hän lukee\nkiireesti ja purskahtaa sitten nauramaan röhöäänellä, oikein vatsaansa\npidellen.\n\n— Tsaari, Venäjän keisari, vangittu... jopa nyt jotakin, hohottaa hän.\n— Ja duuma... jos se rekkuloi, niin se hajoitetaan... Tämäpä on...\n\nRyövärinkuva tulee etuhuoneesta, lukee hänkin uutisen ja puhkeaa\nkuivaan, melkein ilkeään nauruun.\n\nSitten tulee muita upraavan jäseniä, kaikki tutustuvat lehteen... Ja\nkaikki nauravat. Koko huone hyllyy ja hytkyy, ja välillä kuuluu aina\nhuudahduksia:\n\n— Duuma vangitsee tsaarin... Onko kummempaa kuultu...! Kuka\nsitten hallitseisi... Eihän maa voi olla ilman hallitsijaa... Vai\nvallankumous...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri parhaimpaan rähäkkään saapuu lennätinkonttorin kantaja — iso,\nasevelvollisuuttaan tämän toimen nojalla pakoileva miehen rumilas —\ntuoden sähkösanoman.\n\n— Kuuluu olevan tärkeitä tietoja, hän sanoa jorauttaa laiskasti.\n\nIvan Petrovitsh, kaupunginpää, ottaa sähkösanoman ja syventyy sitä\nlukemaan. Hänen suunsa ympäriltä nauru katoaa kokonaan. Sähkösanoma\nnäkyy olevan pitkänpuoleinen.\n\n— Hyvänen aika, mutisee lukija, — tämähän on tuota samaa, jota oli\nlehdessä... Onko nyt koko maailma mennyt ylösalaisin...?\n\n— Mitä, Ivan Petrovitsh, onko huonoja uutisia? kysyy joku upraavan\njäsen.\n\n— Lukekaa itse!\n\nUpraavan jäsen lukee, ikään kuin kalpenee ja jää miettiväksi. Sitten\nhän antaa sähkösanoman toiselle, joka taas lukee ja käy totiseksi.\nLopulta sen saa käsiinsä myös se rosvonkuva, joka sähkösanoman\nluettuaan melkein sähähtää suomalaiselle ja saksalaiselle:\n\n— Siinä se nyt teille on... vallankumous...\n\nSähkösanoma joutuu lopulta suomalaisenkin eteen. Hän lukee siitä saman,\nmitä on jo ollut omskilaisessa lehdessä. Muutamia sanoja on pitkällä\nmatkalla pudonnut pois, mutta sisältö on sentään aivan selvä, ja alla\non duuman puheenjohtajan nimi.\n\nKorkea raati, upraava, joka nyt on melkein kokonaisuudessaan koolla, on\nhyvin epätietoinen, mitä tehdä. Lopuksi kaupunginpää Ivan Petrovitsh\nsanoo:\n\n— Meidän täytyy harkita tätä asiaa... Ankarasti harkita... Ei mitään\nsaa tehdä summamutikassa, ei vallankumoustakaan.\n\nKaupungin upraava jää harkitsemaan, onko sen oltava\nvallankumouksellinen vai ei, mutta suomalainen painuu kohta pois koko\npaikkakunnalta. Hänen ei tarvitse harkita. Hän tietää muutenkin, mitä\non tehtävä.\n\n\n\n\nIHMINEN — MAAILMA\n\n\nOletko huomannut, että aurinko on ajanut esiin kultaisilla\nvoittovaunuilla sinisestä riemuportista ja että sen sankarikaari on\nniin varma ja valloittava?\n\nTietysti sinä sen olet nähnyt. Sillä tämä ilmiö on niin vanha kuin maa,\nja kuitenkin, se joka kerta uutuudellaan häikäisee.\n\nNiin maa, se on ihmeellistä ihmeellisempi äiti, joka vuosi synnyttävä\nuuden elämän, eikä se kuitenkaan koskaan vanhene. — Tai ehkä vanhenee,\nmutta syntyy itse jälleen synnyttäessään.\n\nTämä on kevättä. Ei vielä kevään kevättä, lupauksen täyttymistä, vaan\nkuitenkin enemmän kuin aavistus ja suurempi kuin toivo.\n\nJa toivokin on jo puolet elämää, onnen kaunis kaksoissisar.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOletko tuntenut, että sinun otsaasi polttaa, kasvojasi kuumentaa ja\nettä sinun sieraimiisi pistää kummallinen kirpeys, jonka syytä sinä et\nehkä tajua?\n\nKatso: Sinäkin heräät joka kevät uudestaan, synnyt, kasvat ja nouset\nkukoistukseen, ja siksi elämän poltto kiertää otsallasi, kuumuus kulkee\nkasvojasi pitkin ja sieraimiasi kirpaisee elävä henki.\n\nSinähän olet auringon ja maan lapsi, niitten siittämä, synnyttämä ja\nsytyttämä, Sinussa asuu osa niiden voittoa ja jälleenheräämistä.\n\nJa sinullahan on pääsiäinen, oma pääsinpäiväsi, jonka mukana seuraa\nsuuri ja korkea sanoma lohdutuksesta ja lunastuksesta.\n\nPitkäperjantai on raskas ja masentava; se kuuluisi oikeastaan jonnekin\nkaukaiseen painostavaan hämärään, sillä se muistuttaa Golgathaa, ristiä\nja riutumista.\n\nSe on menneisyyttä. Muistoa, jota ei kannata ajatella, sillä sen ylitse\non eletty, ja nyt on tullut pääsinpäivä.\n\nNyt alkaa tarina riemusta ja onnesta, joille on tehtävä tiet tasaisiksi\nja portit avoimiksi.\n\nSinuun, meihin kaikkiin, yksilöstä yksilöön, sydämestä sydämeen,\nsielusta sieluun.\n\nSillä me olemme kaikki samojen vanhempien, auringon ja maan, lapsia, me\nolemme ihmisiä.\n\nIhminen!\n\nJos sinä olet isäsi, siittäjäsi auringon kaltainen, niin sinä astut\nesiin voittajana, sankarina, joka osaa loistaa ja hymyillä.\n\nJa jos sinä äitiisi, maahan, tullut olet, niin sinä taidat alati syntyä\nuudestaan — ja synnyttää.\n\nSinä osaat taidon olla itse riemua täynnä ja sytyttää riemua jokaiseen\nrintaan, joka sinua lähenee.\n\nEikä silloin kukaan pysykään sinusta kaukana, sillä onnella ei ole\nvälimatkaa, eikä antava sydän rakenna muureja, vaan siltoja, joita\nmyöten on helppo tulla.\n\nIhminen!\n\nEt sinä ole tomua ja tuhkaa, vaan suurta syntyä, sydäntä ja sielua,\njoilla sinä maailmaa hallitset — jos vain itse tahdot.\n\nSillä sinähän se juuri olet maailma!\n\n\n\n\nSYDÄNSUVI — SYDÄNTEN SUVI\n\n\nMaan ylle on vuotanut suvinen sade kuin Herran siunaus.\n\nJa katso: kaikkialta kohahtaa kuin huokaus, joka uhoaa riemua ja\nautuutta. Sillä ei läheskään jokainen huokaus lähde murheellisesta\nsydämestä, vaan tietää se usein onnen täyttymystä ja elämän\nyltäkylläisyyttä.\n\nMissä on nyt se tomu, josta ihmisen sanotaan tulleen ja joksi hänen\npitäisi muuttuman? Nythän on olemassa vain suuri maa, joka ei edes\nmuista tuonneista martouttaan, vaan toteuttaa elämän pakottavaa lakia,\nja ikuinen luonto, joka raskaitten hankien allakaan tuskin on toipunut\nsiittämisen houreesta. Ja sen luonnon herra ja valtias on ihminen.\n\nEi siis olekaan tomua ja mitättömyyttä, vaan synnyttämisen iloa,\nkasvamisen onnea ja täyttymyksen himoa.\n\nPääsiäisen lunastus, helluntain pyhänhengen vuodatus ja juhannuksen\nuudestikastaminen lankeavat jokaisen osaksi. Kukaan ei jää niitä ilman\nmuuta kuin omasta pahasta tahdostaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatso aurinkoa, joka on alkanut ratansa alhaalta, herättäen halua ja\ntoiveita, noussut yhä ylemmäksi luoden voimaa ja vakavuutta, kunnes se\non kiivennyt kaarroksensa korkeimmalle kohdalle ja täyttänyt työnsä,\nminkä jälkeen se vasta uskaltaa ajatella aikaisempaa maillensa menoa.\nKatso maata, joka on ojentanut utareensa jokaiselle elämän mehua\nanovalle eikä ole hyljännyt yhtään syntymän lahjan saanutta!\n\nOlisi väärin nimittää näitä ihmeellisiä avuja uhrautumiseksi ja\nitsensä unhoittamiseksi, koska auringon ja maan tekoja on ohjannut\nlainalaisuus, joka on paljon painavampi kuin uhrautuminen tai itsensä\nunhoittaminen. Se, joka uhraa itsensä, ei aina auta toista, koska\nuhrautuminenkin saattaa olla itsekästä, ja itsensä unhoittaminen voi\nolla joskus suoranaista vääryyttä, koska silloin helposti unohtaa\nmyöskin oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Eikä niin ole ajatellut\nse lainsäätäjä, joka on määrännyt elämän alkamisen, kehittymisen ja\ntäyteläiseksi tulemisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatso: luonnonvoimat pyhittävät omia tarkoituksiaan ja tehtäviään,\nmutta kuka uskaltaisi sanoa niitä itsekkäiksi ja tylyiksi? Ja juuri\nomaa kohtaloaan täyttäessään ne palvelevat parhaiten toisiaan ja\n—ihmistä, kaiken luonnon herraa ja valtiasta.\n\nNäin syntyy yksilöllisestä elämän huoltamisen tahdosta yhteistahto,\njoka on kaikkein korkein ja pätevin voima. Ja yhdestä sydämestä\nlaajenee yhteissydän, joka kykenee rakastamaan kaikkea ja kaikkia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on maan ja auringon yhteiselämä kehittymässä kypsyyteensä: maa\npursuaa oman tarkoituksensa raivossa kiireellä hedelmäänsä, ja aurinko\nsyöksee korkeimmalta kaarrokseltaan koko tulensa sen sydämeen.\n\nTämä on nyt rakkauden täyttymystä, suuren ja rajattoman\nyhteisrakkauden. Tämä on kasteenliitto, joka uudistuu jok'ainoa\najast’aika juuri sen takia, että elämän tarkoituksen ja\nyhteistuntemisen voima virkeänä pysyisi.\n\nTämä on ihmiselle, luonnon herralle, merkkinä ja muistutuksena hänen\noman, korkean tarkoituksensa pyhittämisestä, joka samalla on oikean\nlähimmäisen rakkauden velvoittavin vaatimus.\n\nTämä on sydänsuvea ja sydänten suvea, jolloin jokainen silmä näkee\nja jokainen korva kuulee rakkaudenkäskyn, joka on suurin kaikista.\nSe käsky on ollut alati kirjoitettuna itsensä elämän katekismukseen,\nvaikka sitä harvat ovat taitaneet oikein lukea. Muutenhan he olisivat\nottaneet itselleen rakkauden uskon ja kasteen.\n\nMehän olemme kaikki Johannes Kastajoita, mutta meidän ei tarvitse\nkulkea kamelinkarvaviitassa eikä mennä korpeen itseämme kiduttamaan,\nsillä meitä varten on varattu elämisen riemu ja onni, jotka odottavat\nvalmiina kättemme ulottuvilla.\n\nJa jos me rakkaudella kätemme ojennamme, niin voimme saada sykimme koko\nmaailman.\n\n\n\n\nPORMESTARIN JORRI\n\nAAMUTUNNELMA PIENESTÄ KAUPUNGISTA\n\n\nNo, jo se oli parahdus, voi yhden kerran!\n\nKello taisi olla vasta siinä puoli seitsemän tienoilla aamulla. Pienen\nkaupungin kaduilla oli hiljaista, niillä ikään kuin aamurauha peilaili\nitseään. Alkusyksyn aurinko oli ehtinyt parahiksi niin korkealle, että\nsen säteet yrittivät tunkeutua rakennusten itäpuolisten ikkunoiden\nverhojen lävitse. Se oli kuitenkin enimmäkseen turhaa vaivaa, sillä\nherrasväen talojen ikkunat olivat peitetyt paksuilla uutimilla, joihin\naamuauringon ystävällinen tervehdys sammui. Vain jonkin matalan majan\nikkunasta säde pujahti sisälle iloisena ja leikkisänä, kareili hetken\nnukkuvan piltin poskipäillä, ja siirtyi sitten katselemaan, missä\nkunnossa hella oli. Voi voi, olihan siinä muistuttamista, sillä koskapa\nköyhä näin arkisena aikana kerkiää jälkiänsä korjaamaan.\n\nKaduilla ei näkynyt muuta liikkujaa kuin yksinäinen ajuri, joka\naamujunalta kyydin saatuaan ja sen suoritettuaan lönkytteli käymäjalkaa\nasemapaikalleen. Sekä miestä että hevosta elähdytti nähtävästi yhteinen\ntoivo päästä vielä hetkiseksi jatkamaan kesken jäänyttä aamu-untaan.\nHyvän tunnin saisi vielä pirsissä torkkua, ennen kuin tarvitsisi edes\najatellakaan kyytiä. Kyllähän tämän kaupungin tavat tiedettiin. Ne\ntunsivat sekä ajuri että hevonen monien vuosien kokemuksesta. Täällä he\nmolemmat olivat syntyneet ja kasvaneet sekä sittemmin yhteistä ammattia\nharjoittaneet.\n\nMuutamista piipuista nousta piiperteli savu tyyneen avaruuteen,\nkohosi pienenä kohtisuorana pillinä, kuten kahvisavu ainakin. Se\nlähti työmiesten, käsityöläisten ja hyvin vaatimattomien herrasväkien\nasunnoista, joissa siis jo päivän elämä hiljakseen alkoi.\n\nJa silloin juuri se parahdus leikkasi tätä aamuhiljaista kaupunkia. Sen\nkaiku vielä palasi jostakin, sitten oli tuokion tauko, kunnes yhtäkkiä\nseurasi toinen parahdus, ja sen jälkeen suoraa huutoa kuin olisi henkeä\nviety joltakin.\n\nErään talon ikkuna lennähti auki ja siitä pisti pörröinen naisen pää.\n\n— Herra Jumala, mitä on tapahtunut? huudahti se pää hätääntyneenä. —\nKuka täällä parkuu?\n\nMelkein samaan aikaan avautui kadun toisella puolella ikkuna, josta\nniinikään näyttäytyi naisen pää, kapea, joukeamuotoinen. Sen pään\npäällä oli tukka niin sileä kuin nuoltu, ja kasvojen johdolla olisi\nollut vaikeaa sanoa, ovatko ne miehen vai naisen, mutta ääni oli\npikemmin naisen:\n\n— Voi, hyväinen aika, mikä huuto se tuo on?\n\nSitten avattiin yhä useampia ikkunoita. Kohta niitä oli auki koko\nkadun mitan, kummaltakin puolelta. Tämä oli niin sanottua hienoston\nkaupunginosaa, ja arvoisat rouvat olisivat epäilemättä lojuneet vielä\nhyvin kauan vuoteillaan, ellei olisi sattunut mokomaa hirveätä kunnon\nihmisten rauhan häirintää.\n\nSiinä nyt oli koolla hyvä joukko kaupungin hienojen rouvien\npäitä, toisin sanoen melkein kaikkien niiden parempien perheiden\nvaltijattaret, jotka asuivat pienen kaupungin tällä laidalla. Siinä\nriippuivat puolikyljistään kadulla pankinjohtajan, parin muun johtajan,\nrahatoimikamarin kamreerin, lyseon rehtorin, hotellin omistajan,\nkaupungin enimmän käytetyn asianajajan, vasta kauppaneuvokseksi\nleivotun kauppiaan, pastorin ja kaupunginlääkärin ynnä nahkuri- ja\nvaatturimestarien paremmat puolikkaat, joista kahta viimeksimainittua\nei oikeastaan luettu säätyläisiin, koska heitä ei vielä kertaakaan oltu\nkutsuttu pormestarille, vaikka heidän miehensä olivat ostaneet talot\ntältä herrasväen kadulta. — Toinen puoli säätyläisiä, niiden joukossa\npormestari ja raatimies, asui eräällä toisella hienoston kadulla\nkaupungin vastakkaisessa laidassa.\n\n— Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut, ihanhan tuo on kuin pienen\nlapsen huutoa, aloitti pankinjohtajan rouva mielipiteiden vaihdon. Hän\noli lihava ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, vanhemmalla puolella\nikäänsä, mutta punakka ja kasvoilla terve ilme. Hän oli saanut paljon\nlapsia, eikä hänen elämässään ollut tarvinnut juuri muuta tehdäkään.\n\nKahden muun johtajan rouvat olivat nousukkaita, eivätkä he osanneet\ntällaiseen hienompaan keskusteluun sanoa muuta kuin: »Kyllä se on\nsentään kauheata!»\n\nRahatoimikamarin kamreerin rouva oli ulkonäöltään kuin vauraan\nosuusmeijerin meijerska, mutta hän valitti alituisesti vähäverisyyttä\nja koetti joka kevät tehdä miehelleen uskottavaksi, että hänen\ntäytyi välttämättä päästä kylpemään, mikä toive ei kuitenkaan vielä\ntoistaiseksi ollut toteutunut. Hän oli harjoittanut kasvoilleen\nylhäisen kärsivän ilmeen, jonka hän niille nytkin, varhaisesta hetkestä\nhuolimatta, oli ehtinyt järjestää. Hän huudahti mahdollisimman\nvähäverisellä ja huonolla äänellä:\n\n— Voi sentään, kuka kunnoton on tähän aikaan laskenut lapsensa\nulkosalle?\n\nLyseon rehtorin rouva oli vuosien kuluessa yrittänyt oppia mieheltään\npedagogista täsmällisyyttä. Hän käsitti ennen kaikkea rauhan\nhäiritsemisen sopimattomuuden ja sanoi kuivasti:\n\n— Kun ei nyt enää yölläkään saa rauhaa...\n\nHotellin omistajan rouva oli vähällä sanoa: »Kieltäkää siltä tarjoilu»,\nmutta huomasi sitten, ettei se sopinut, ja huusi:\n\n— Kieltäkää sitä kiljumasta!\n\nMuiden rouvien mielipiteistä ei enää voinut saada selkoa,\nsillä keskustelu oli muodostunut ylen vilkkaaksi. Ainoastaan\nkaupunginlääkärin rouva, jolla oli hellä sydän, juoksi miehensä\nluokse, herätti hänet ja pyysi kiireesti pukeutumaan, sillä jossakin\nlähiseudulla oli varmaan sattunut kauhea onnettomuus, jonka johdosta\ntarvittiin lääkärin apua.\n\nKun keskustelu ikkunasta ikkunaan oli juuri vilkkaimmillaan, nilkutti\npieni lappalaiskoiran perukka esiin nurkan takaa kolmella jalalla ja\nsurkeasti ulvoen.\n\nMielipiteitten vaihto sai järkiperäisen suunnan vasta nyt, kun sen aihe\ntuli näkyviin.\n\n— Oi-joi, pentu rukka, mikä sille on tullut?\n\n— Sitä on varmaankin purrut toinen koira jalkaan.\n\n— Eikö kellään ole päällään, että menisi auttamaan?\n\n— Kenenkähän se on?\n\n— Kyllä on sydämmetöntä jättää tuolla tavalla koiransa ulos\nrevittäväksi.\n\n— Voi, pienokaista! Pitäisi ihan suuret koirat pitää kiinni, etteivät\npääsisi pienempiään repimään.\n\n— Vaikeata on niitä isoja koiria hallita, mutta ei saisi noin pientä\nlaskea omin nokkinsa ulos.\n\nTämän sanoi kaupunginlääkärin rouva, koska hänen miehellään oli suuri\najokoira.\n\nSen jälkeen lausuttiin selvästi, yksimielisesti ja vakuuttavasti\npaheksuminen kovasydämiselle pennun omistajalle, ja ihmeteltiin, kuka\nse mahtoi olla, kun koiraa ei kukaan tuntenut. Yleisenä mielipiteenä\noli, ettei ainakaan sivistynyt ihminen laske tuollaista pientä\nluontokappaletta yksinään ulos.\n\nTapahtuma olisi kenties jäänyt arvoitukseksi, tai ainakin olisi sen\npohdinta, täytynyt jättää johonkin toiseen tilaisuuteen, jollei kadulle\nolisi ilmestynyt huutokaupanpitäjä, vahtimestari ja lihakauppias Alfons\nLatvanen, joka oli menossa torille. Tämä Latvanen oli kaupungin kaikki\nkaikessa, hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet.\n\nLatvanen ja koira tapasivat toisensa juuri kulmauksessa. Edellämainittu\ntaputti reiteensä ja kutsui koiraa luokseen. Se vilkaisi Latvaseen ja\nlähestyi sitten tuttavallisesti. Saatuaan keveän silityksen se unohti\nkipunsa ja heilutti häntäänsä.\n\n— Kenenkä koira se on? kuului monesta ikkunasta yht'aikaa.\n\n— Tämä on pormestarin Jorri. Se tuotiin eilen huvilalta, jossa se on\nollut jo moniaan viikon.\n\nJokaisessa ikkunassa hymyiltiin leppeästi ja niistä alkoi sadella\nystävällisiä lauseita.\n\n— Vai pormestarin? Kas, kun me ei tunnettu.\n\n— Se on tietysti vasta kesällä otettu...\n\n— Kyllä sen näkee, että se on paremmasta perheestä, kun on niin hyvin\nhoidettu.\n\n— Minkä takia isoja hurttia pidetään ulkona raatelemassa pieniä?\n\n— Se on tietysti, raukka, päässyt huomaamatta ulos. Noita pentuja on\nniin työlästä pitää silmällä.\n\n— Aivan niin. Vaikka meidänkin Sakua vartioidaan, pääsee se sittenkin\njoskus yksinään ulos.\n\n— Latvanen on nyt niin hyvä ja vie sen heti pormestarille, etteivät\nhuolestu, ja sanoo samalla paljon terveisiä.\n\nAamullinen kohtaus oli selvitetty. Latvanen otti koiran syliinsä ja\nlähti pormestarille päin. Ikkunat sulkeutuivat ja kadulle palasi\nainakin toistaiseksi entinen rauha.\n\n\n\n\nKOHTALON SUOSIKKI\n\n\nKuka olisi uskonut, että Möykyn kylän suutarista, Hiskias Optatus\nLiehtosesta, kerran tulisi yhteiskunnan napa?\n\nNiin, kuka olisi uskonut silloin, kun hän vielä istui reikäisellä\nrummullaan ja ompeli kirotun huonosti vettä pitäviä lapikkaita\nkyläkunnalle? Hän ei silloin ollut tavallista suutaria kummempi.\nOlipahan vain sellainen laihan kalsakka mies, hiukan kuuru\nhartioistaan, kuten suutarin on oltavakin, jotta kykenee\nsopusuhtaisesti kaartumaan neuloksensa ylitse. Filosofi ja järkimies\ntämä Liehtonen kyllä oli, kuten koko suutarien ammattikunta, mutta\neihän lähimainkaan kaikista filosofeista ja järkimiehistä tule\nyhteiskunnan napoja. Eikä suutari Hiskias Optatus Liehtonen edes\nhapotellut eduskuntaankaan.\n\nSen sijaan hänellä oli kirjallisia harrastuksia, sillä hän oli lukenut\nmoneen otteeseen Aleksis Kiven »Seitsemän veljestä» ja kertoili sen\nperusteella rumpunsa ympärillä istuskeleville kyläläisille ihmeellisiä\njuttuja. Tarinansa päätteeksi hänellä oli usein tapana sanoa:\n\n— Sinä, Leksi, uneksit saapasnahkatornista ja kuolit sen juurelle\nnälkään, mutta minä laitan, jos Herra elämän päiviä suo, sinulle vielä\npatsaan valmiista saappaista.\n\nJa silloin hän katsoi pitkään ja vakuuttavasti seinällä olevaan Aleksis\nKiven hiukan pölyyttyneeseen kuvaan.\n\nSellaisia se suutari puheli, mutta kyläläiset niille puheille vain\nnaurahtelivat, sillä he olivat leikin tuntevaa väkeä. He eivät\ntietäneet, että tässä oli tosi kysymyksessä ja että korkeampi voima,\nitse kohtalo eli kaitselmus, oli ottanut suutari Liehtosen suurten\nsiipiensä suojaan.\n\nJa niin Liehtonen eräänä kauniina päivänä jätti koko Möykyn kylän\npienine leikkisine ihmisineen ja ylen vaatimattomine harrastuksineen.\n\nMöykkyläiset silloin kovasti ihmettelivät, jotta mikähän siihen Hiski\nLiehtoseen oikein meni, kun otapahan ja lähde tuntemattomille teille ja\nsuuren maailman hälinään, vaikka tässä omassa kylässäkin hyvin toimeen\ntuli.\n\nMutta se korkeampi voima, kohtalo, oli vihjaissut suutari Hiskias\nOptatus Liehtoselle, että kun sinä kerran olet oikea suutari koko\nolemukseltasi, niin mene sinä siihen kaupunkiin, jota suutarien\nkaupungiksi sanotaan ja jossa näppärälle ammattimiehelle aina on\ntie auki taivasta myöten. Mitä tästä lapikasparien neulomisesta ja\npuolipohjien paukuttamisesta kykymiehen työksi, voihan niitä kenkiä\nlyödä kokoon rossissa, ja sittenpä on ihme, jollei sinun järjelläsi\nmaailmassa pärjää, kun siinä on pärjätty pienemmälläkin ja vielä tehty\nrahaa kasaan. Sinussahan asuu luomisen henki, oikea henki, joka ei\nole täällä Möykyssäkään tavoitellut ikuisuutta lapikaspareihin, mikä\nei olekaan tämänkaltaisen luomisen tarkoitus. Sinä olet sielultasi ja\nluonteeltasi tehtailija.\n\nHiski Liehtonen kuuli tämän kohtalon kutsun, lähti suutarien\nvaltakuntaan ja päätti tulla suureksi suutariksi.\n\nHarvoin kohtalo sentään keikauttaa hyvänkään suosikkinsa oikopäätä\nyhteiskunnan kukkuloille. Se ensin vähän tarkastelee miestä puolelta\nja toiselta, tarkastelee ja antaa sen hankkia kokemuksia, joita paitsi\nei maailman silmissä tulla miksikään. Kohtalo pani Hiski Liehtosenkin\nalkamaan pienestä. Se suhahti suutarin korvaan:\n\n— Etköhän sinä voisi käyttää apunasi tuota muijaasi, Anna-Kaisaa? Se on\nkyllä hiukan heiveröisen näköinen, mutta jaksaisi se sinua pikku töissä\nauttaa, ja kun ei teidän taloutennekaan ole tämän suurempi: kaksi\npuoskaa ja nekin jo omin avuin tallustelevia... Eikä se Anna-Kaisa enää\nenempää saakaan; se on jo siinä suhteessa tehnyt tekemisensä.\n\nTietysti Hiski Liehtonen otti neuvon onkeensa. Siinä on näet suutarin\ntyössäkin monenlaista pientä kaputusta ja naputusta, johon akkainen\nihminenkin pystyy. Niin suutari Liehtonen alkoi kapsutella eukkonsa\nkanssa saapasta ja patiinaa, milloinhan mitäkin, ja kun kymmenenkin\nparia kertyi, kiikutti hän ne eräälle kenkäkauppiaalle, jonka tavara\noli tunnetusti halvinta siinä kaupungissa. Pahat kielet kertoivat,\nettä se oli tunnetusti huonointakin, mutta vähänkös ne pahat kielet\npauhaavat, ja mitä se sitä paitsi Liehtoseen kuului kenenkään tavara.\n\nKauppias rupesi sanomaan Hiski Liehtosta mestariksi ja samalla\narvonimellä häntä kunnioitettiin asuintalossaanko.\n\nKun liikesuhteet näin oli saatu solmituksi ja vakinaiselle kannalle,\nalkoi eukko käydä näillä kauppa-asioilla. Hänestä tuli niinmuodoin\nmestari Liehtosen liikekumppali ja kauppamatkustaja.\n\nPian päästiin niin pitkälle, että Hiskias Optatus Liehtonen otti\nitselleen miehisen apulaisen, toisenkin, osti käsikärrit, joilla\neukko-kauppamatkustaja kuljetti valmista tavaraa markkinoille, ja\nmaalautti huoneensa kulmaan kilven:\n\n      Kenkätehdas\n    _H.O. Liehtonen_.\n\nMutta sitten kohtalo taas kerran puheli mestarille:\n\n— Tokko sinä olet huomannut, että tuo sinun Anna-Kaisasi ei ole oikein\nterve? Usko pois, että sillä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, koska\nsitä kalvaa salainen tauti, jota nyt vielä ei lääkärikään löydä. Mutta\nsillä on sellainen, ja se kuolee siihen. Tämä on tietysti sinulle\nsurullinen asia, sillä Anna-Kaisa on ollut hyvä elämäntoveri, mutta\nminkäpä sille mahtaa. Se on tehnyt sinulle, tämä eukkosi, monta hyvää\npalvelusta. Voisihan se vielä tehdä yhden kuolemallaankin. Panepahan\nse henkivakuutukseen, niin saat piakkoisin liikepääomaa. Ja pane\ntukevanpuoleisesta summasta!\n\nTehtailija H.O. Liehtosen sydäntä vähän nipisti, kun hän katseli\nAnna-Kaisan tomeria liiketoimisia ja ajatteli, että vai jo siitäkin\naika jättää, mutta hän oli oppinut antamaan arvoa kohtalon\nkehoituksille, ja niin vakuutti hän muijansa kolmestakymmenestä\ntuhannesta markasta, mikä siihen aikaan oli hyvä summa näin\ntehtailijankin puolisosta.\n\nNo, toteenhan se käin kohtalon sana. Lieneekö Liehtonen kolme kertaa\nkerinnyt suorittaa vakuutusmaksun, kun eukko jo oli kyönänä. Se kuoli\nkuumetautiin keväällä, siinä jäitten lähdön aikaan, ja saatettiin\nkaipauksella hautaan, ollen kuolemasta ynnä maahanpanijaisista\nsanomalehdessäkin tietää annettu yhteensä kolmen markan ilmoituksella.\n\nMutta selvää voittoa siitä eukosta tehtailija Liehtoselle jäi niin\nsuuri summa, että hän sillä sai tyhjän tontin ja sille oikean tehtaan.\nKansa, jolla ei ollut tietoa kohtalon ohjauksesta, ihmetteli tätä\nonnellista sattumaa ja sanoi:\n\n— Niin se toisia luonnistaa. Liehtonenkin teki tehtaan akkansa\nnahkasta. Taitaa saada siitä vielä kenkiäkin monta paria.\n\nKansan sanantapa on joskus karkea, varsinkin jos se kadehtii toisen\nonnea. Tästä alkaen ruvettiin mestari Liehtosta sanomaan aivan\nyleisesti tehtailijaksi.\n\nSen jälkeen on tehtailija Liehtosen polku ollut kuin ruusuilla\nkukitettua, kuten runoilija sanoisi, Ystävällinen kohtalo, jonka\nneuvokkia H.O. Liehtonen aina on noudattanut, ei ole milloinkaan\nantanut hänelle väärää osviittaa, kuten se, sen pahempi, usein antaa\nmuille.\n\nKun suuri naapurimaa, jonka helmoissa meidän maamme silloin vielä\nepäitsenäisenä oleili, joutui suureen sotaan ja tarvitsi armeijaansa\nvarten paljon saappaita, tuli suuria tilauksia tehtailija Liehtosen\nsuoritettavaksi. Hän tuskin olisi uskaltanut mennä siihen kauppaan,\nmutta kohtalo sanoi:\n\n— Oletko sinä, Liehtonen, hassu? Pane sinä tarpeet tuntosi mukaan,\nkyllä virkaryssä hinnan maksaa, kun muistat sitä voidella. Kaikkienhan\ntässä täytyy elää.\n\nLiehtonen muisti voidella, ja tämä saapaskauppa tuotti hänelle sodan\naikana miljoonia, ja lienee se isänmaan itsenäistyttyä laskettu\nLiehtoselle kansalaisansioksikin, koska hän ehkä saappaillaan oli\nauttanut Venäjän armeijan häviötä ja Suomen vapautumista sortajastaan.\nIsänmaan vapauttaminen oli laajakantoinen tehtävä, jossa kansalaiset\nvoivat antaa apuaan monilla eri tavoilla.\n\nKiitollinen valtiovalta antoi tehtailija Liehtoselle hänen suurten\nansioittensa johdosta kauppaneuvoksen arvonimen.\n\nHän on nyt yleisesti arvossa pidetty, huomattu kansalainen,\nyhteiskunnan napa, jonka ympäri pyörii koko maan taloudellisen\nelämän ratas. Kunnian ja maineen sädekehä kimmeltää hänen otsallaan.\nHänen tontilleen on kohonnut hirmuinen tehdasrakennus, joka täysin\narvokkaasti edustaa valtakunnan teollisuutta. Se pieni, akan nahkasta\ntehty paja on sentään saanut armon jäädä paikoilleen, sillä sitä\ntarvitaan kehityksen valtavuuden mittapuuna sekä osoituksena ihmisneron\nja tarmon aikaansaannoksista. Se on järjestetty museoksi, johon on\nkoottu pari kaikkia muita tehtaan valmisteita, paitsi niitä saappaita,\njotka olivat avustaneet Suomen itsenäistymistä. Ne ovat taitaneet\nsieltä unohtua, korvaamattomaksi historialliseksi menetykseksi.\n\nKauppaneuvos Liehtonen ei nyt enää kaipaa kohtalon neuvoa. Hän tulee\njo omillaan toimeen. Ehkä hän, ilman kohtalon osoitusta, pitää\nvielä huolen siitäkin, että hänen Möykyn kylässä antamansa lupaus\nsaapaspatsaan pystyttämisestä puutteeseen kuolleelle runoilijalle tulee\naikanaan täytetyksi.\n\n\n\nISO RYMÄ\n\nTARINA VANHASTAPOJASTA\n\n\nEi ole totisesti koiraa karvoihin katsomista, eikä hullua hynttyihin.\nKuka olisi uskonut Muuraismäen Mikostakaan, että se oli naisiin menevä?\n\nSellainen kuiva miehen kääkkä, jolla on aina housut puolitangossa,\nikään kuin ne olisi syntymästä siihen lupsautettu ja noiduttu koko\nelämän ajaksi samalle paikalle, ja ijiltäänkin jo hyvän joukon yli\nleikkiveristen vuosien. Ja sitten kun sillä vielä oli se vatsanpuolikin\nniin kehnoa tekoa, ettei se pitänyt sisällään mitään rasvaisempia\nruokia. Niin, eipä paljon kannata puhua siitä Mikon sisäkunnasta, mutta\nolipahan vain, vaivattavalla, omat kotkotuksensa ja pyrkimyksensä\nnaisväen pariin.\n\nMene tiedä, miten kauan se käppyrä lie kulkea jyystänyt Tallusjärven\ntakana. Muuraismäessä ei oltu tiedetty asiasta mitään, se kun oli,\nMikko, sellainen viekas ketale, ihan kuin kaimansa Repolainen. Se osasi\nvatkata langat sekalutta ja peittää jälkensä niin, jotta mikä hänestä\nselvän otti.\n\nMutta käypä se viisaskin vipuun, minkä tämä Mikkokin. Mistä lienevät\nrenkipojat saaneet vihiä, jotta sen asiat eivät ole ihan kohdallaan.\nSillä on mitä lie matkoja järven toiselle puolen. Ja lopuksi oli\nnäitten renkipoikien toimenpiteiden kautta tullut selvitetyksi, että\nse miilusti yökaudet Talluksen toisella rannalla Hussolan talossa,\njossa se kävi riijuulla. Pärtty vainaan lesken aitassa. Kun nyt kesä\noli painumassa syksyyn päin ja yöt pimenivät oli sen iili tullut kahta\nhullummaksi.\n\nJa ne renkipojat, halavatut, päättivät, että tehdäänpä nyt Mikolle\npieni kepponen, kun se ensi kerran lähtee yöjalkamatkoilleen.\n\nKauankos sitä tarvitsi odottaa! Kun kerran rupeaa ihmistä siltä\npaikalta panemaan, jotta on lähdettävä, niin sehän lähtee joksikin\nsassiin.\n\nOli syyskuun alkua, lämmintä vielä, vaikka pimeä laskeutui tavallisen\naikaiseen. Talonväki oli lauantai-illan kunniaksi kylpenyt ja teki\nlevolle menoa. Mutta renkipojat, kaksi parahiksi mieheksi saapaa\nnallikkaa, panivat merkille, että Mikolla riitti taas tällä kertaa\nkaikenlaista käpsehtimistä, vaikka se muuten oli aina ensimmäisenä\nuunilla kipeätä ja ronklaavaa mahaansa painamassa. Mutta annahan olla,\ntänä iltana ei Mikon maha tarvitsekaan hoitoa; nyt on muu miehen\nmielessä.\n\nMolemmat renkipojat putkahtivat huomaamatta tuvasta pihalle.\n\nMuuraismäestä oli Talluksen rantaan ravakka kilometri, mutta kauankopa\nsellainen taipale kesti nuorten pojanviikarien anturan alla. Vaikka on\nkokonaisen viikon töitä puskenut, ja lepokin tuntuisi hyvälle, mutta\nkun on muut konstit tekeillä, niin ei niitä askeleita lasketa.\n\nNäkyi olleen jo edeltäkäsin suunniteltu, tämä poikien homma,\nheidän siinä juuri tien suussa olevalla Muuraismäen nuottikodalla\npuuhaillessaan, koska se kävi niin kätevästi. Eivät ne edes\njutelleetkaan keskenään, minkä vähän nauraa kihahtehvatt ja toisilleen\ntavantakaa silmää iskeä nirauttivat. Se oli sellaista uteliasta ja\nodottavaa tirskahtelemista, jotta saahan nähdä, miten tässä ottaa ja\nkäy sen sulhasmiehen, tahi mikä tuo lienee, väjökki.\n\nHetkisen nuottikodalla hääräiltyään pojat putkahtivat puskan taakse\npiiloon.\n\nKohtapuoleen alkoi louhikkoiselta tieltä kuulua jalankapsetta,\nähkimistä, puhkamista, ja vähin hiljaista kiroamistakin, kun kulkijan\njalka lipesi kiveltä ja aiheutti hänelle tuontuostakin pienen\ntahtomattoman pysähdyksen.\n\nMikkohan se sieltä vääntäytyi, kukas muu. Eihän niitä tähän vuorokauden\naikaan ja vielä lauantai-iltana yleensä tännepäin kulkijoita ollut.\n\nSe työnsi köysiveneen vesille ja lähti soutaa luikuttelemaan yli järven\nHussolaa kohti.\n\nKylläpäs nyt Mikolle soutu kelpaa, tuumivat viikarit puskansa takana,\nvaikka se aina ruikuttaa, kun on työhön lähtö. Taitaa siinä olla miehen\nmieli kovin höpläkällään; ja mitä, eikö se peijuoni pistä lauluksikin.\nHiljaa hyrisee, mutta jotakin laulun nuottia se on. Katsopahan tätä,\nhyväkästä! Mutta odotahan, taitaa siinä aikaa pikkuisen vierähtää,\nennen kuin perille pääset!\n\nMikko oli edennyt jo useampia kymmeniä metrejä rannasta, kun hänen\nmieleensä johtui, jotta pitäisi tässä vetää vielä henkisavutkin.\nVäleenhän tämä taival tästä Hussolaan katkeaa; olisiko tuo paljon\npäälle kilometrin, ja riittääpä sitä aikaa aamunkoittoon tämän\naikuisena yönä.\n\nMikko antaa veneen lipua omalla vauhdillaan järven rasvatyyntä pintaa\nja rupeaa täyttämään piipun nykeröään.\n\nMutta silloin jutkahtaa vene yhtäkkiä kuin kiveen ja seisahtuu.\n\nNo, mikä hemmetti! Eihän tällä paikalla pitäisi kiveä olla. Kyllä\nMikko toki pimeässäkin nämä vedet tuntee, kun on niitä pienestä pojan\nnaskalista soutanut ahvenheinikkoja onkipaikoiksi hakiessaan, ja\nsitten varttuneempana köysivenettä nuotta-apajille kiskonut, tätäkin\nsamaa venettä jo kuinka monet keväät ja syksyt. Mutta seisoo se nyt,\nvene, ei tikahdakaan, vaikka sillä oikeuden mukaan olisi vielä vauhtia\näskeisistä tuimista vedoista... Mikäs tässä nyt riivaa?\n\nMikko laskee viereensä äsken sytyttämänsä piipun ja vetäisee airoilla\npari kertaa oikein voimainsa takaa.\n\nLähtihän se... Taisi vain muuten kuvailla, mitä lie kuvaillut, herkässä\nmielessä...\n\nPitkälle hän ei kuitenkaan pääse, kun taas rupeaa kiikastamaan.\n\nSe tule ja puserra, nyt se menee taaksepäin... Sitä ei tietysti näe\nsäkkipimeässä yössä, mutta totta tuon nyt tuollaisen asian vanha\nsoutumies tunteekin. Tämäpä nyt vasta!... Eipä Mikolle ennen ole\nmokomaa sattunut, vaikka hän ei ensi kertaa kulje tätäkään väliä...\n\nMikko kiskoo suu irvessä: sekös juupeli tässä on, jotta vene lipuu\ntaaksepäin, vaikka mies on airoissa ja soutaa hiki hatussa?\n\nNyt se on mennyt niin pitkälle, että Mikon silmissä näyttää häämöttävän\nnuottikota.\n\nJopa jotakin!\n\nAhah, nyt se lähti taas, hyvää kyytiä meneekin. Mikon mieleen ailahtaa\njälleen ajatus, jotta ei tainnutkaan olla siinä mitään, miten lie\nhänestä vain tuntunut niin somalta. No, tällä kyydillä ei viivytä\nkauan, kun ollaan Hussolan rannassa. Onkin saattanut jo Riittastiina,\nPärtyn pullea leski, ikävällä odottaa. Tänä iltanahan se oli puhe...\n\nNyt on ihme! Taas toppasi... Ja takaisin menee kuin villitty... Tämä ei\nole enää laita peliä, nyt on vainolainen matkassa.\n\nMiten pitkältä lieneekään vene huilahtanut taaksepäin, ennen kuin\njälleen läksi liukumaan Hussolaa kohti. Ja sitä peliään se piti, kunnes\nvihdoin nakkausi kokonaan seisomaan: ei mennyt enää nuottikodalle päin,\nmutta ei eteenkäänkäsin, vaikka häntä olisi miten riuhtonut.\n\nMikkoa alkoi pelottaa... Tämä on ihan varmaan itsensä sen päämestarin\nkonsteja... Hiki kihosi soutajan joka jäsenestä... Herranen aika,\njokohan tämä on muistutus siitä, että synnin polkuja kulkee mies...\nLauantai-ilta, eikä Mikolla ollut edes aikomustakaan huomenna kirkkoon\nlähteä. Oli ajatellut vetäytyä uunin päälle pitkälleen; siellä olisi\nollut suloista loikoa pois yötinen väsymyksensä.\n\nMikko soutaa, soutaa, mutta ei hievahda paikaltaan kirottu paatti...\n\nSyntiä, syntiä taitaa olla tämä yöjalassa käynti, vaikka tätä ovat\nharjoittaneet esi-isätkin ammoisista ajoista, ja tällä keinolla se on\nakka enimmäkseen otettu Mikonkin sukuun.\n\nJaa, mutta meinaakos se tämä Mikko ottaa?\n\nSe on, tuota, semmoista pataa... jotta sitä ei ole tullut loppuun asti\najatelluksi...\n\nSoutumies irroittaa kätensä airoista ja lepää se häntä jaksakoon\nriehkaista yhtäpainoa.\n\nJaa, niin jotta ottaako se Riittastiina?... Onhan se pehmeä naisihminen\nja Mikon veriin sopiva, ja luulisi sen luontuvan muutenkin... mutta\nihankohan pitäisi ottaa akka, vakituinen vaimo?...\n\nMikon mieleen välähtää, että mitähän jos lukisi rukouksen, niin eiköhän\ntuo rymä laskisi venettä liikkeelle?... Mutta mistäs sen luet, kun ei\nole edes kirjaa matkassa, eikähän niitä mikä ulkoa... Pahuus kun ei nyt\njohdu mieleen sopivaa virttä. »Kaikk' kaataa, tempaa kuolema», sitä\nmuistaisi hän pari värssyä, mutta eihän se käy tähän tilaisuuteen...\n\nJa yhä vain kolkuttaa jossakin miehen sisällä: Mitäs sinä meinaat,\nMikko! Yhäkö sinä vain kuljet synnin ja himojesi polkua, vaikka sinua\nnäin vakavasti varoitetaan?... Etkö sinä ole aikonutkaan naida sitä\nPärtty vainaan leskeä, jonka aitassa puurrat?\n\nNo, naipi hänet sitten, myöntelee Mikko oman sisäisen äänensä\nkysymykseen... Nain, no... joko lähtee vene liikkeelle?\n\nMutta eihän se lähtenyt. Seisoi kuin naulassa.\n\nMitähän sille vielä pitäisi luvata?... Menen kirkkoon huomenna. Joka\npyhä tästä lähtien käyn; istun koko toimituksen ajan alusta loppuun,\nenkä yksinomaan kuulutuksia kuuntelemassa, kuten tähän asti... Ja\nripille menen...\n\nMikko on jo niin uupunut, että kädet tuskin jaksavat airoja pidellä.\nMiten kauan hän hekään tässä vuohkannut? Välillä levännyt ja sitten\ntaas koettanut vetää kuin henkensä edestä.\n\nEi näy auttavan mikään, tuumii hän viimein itsekseen, ei ole suotu\nminun tänä yönä päästä sen lesken aittaan.\n\nKun hän kerran oli vakiintunut siihen ajatukseen, ei ollut muuta neuvoa\nkuin käänny takaisin Muuraismäen nuottikodalle.\n\nMenehtyneenä hän istahti parrun päälle, lopen nääntyneenä ja\nalakuloisena. Sitä paitsi väikkyi hänen mielessään yhä omituinen\npelko; aivan halutti painaa silmät kiinni. Tässä sieluntilassa hän\nei uskaltanut lähteä kotiinkaan. Se häntä pimeätä louhikkopolkua\nkompuroinee, kerkiääpä tuota sittenkin, kun päivä alkaa pilkoittaa.\n\nEnsimmäisen kajastuksen ilmestyttyä itäiselle taivaan rannalle Mikko\nhuomasi, että nuotan köysi oli vedessä. Katsellessaan tarkemmin tätä\nilmiötä hän näki, että sen toinen pää oli kiinni köysiveneen tapissa ja\ntoinen oli sidottu nuottikodan pylvääseen.\n\nPojat juuttaat, äänsi Mikko itsekseen, ne ne aikansa kiskoivat köydestä\ntakaisin päin, mutta sitten kaiketi väsyivät ja sitoivat tuon toisen\npään pylvääseen. Hyvä sentään, etteivät olleet kuulemassa, mitä\nMikko luullessaan paholaisen kanssa taistelevansa ja Jumalan apuun\nturvatessaan tuli luvanneeksi.\n\nNiin, sellaisen kolttosen pojat olivat tehneet Mikolle. Rantaan\ntultuaan he olivat vuolleet köysiveneeseen uuden tapin ja pistäneet sen\nvalmiiksi paikalleen, jotta se oli siinä kuin edelliseltä soutajalta\nunohtuneena. Eihän se nyt tosin aivan samannäköinen ollut kuin\nentinen, mutta mikäpä sen muodon pimeässä olisi erottanut. Uusi tappi\noli samalla niin pitkä, että se ulottui hyvän matkaa veneen pohjan\nalapuolellekin, ja siihen osaan pojat olivat kiinnittäneet lujasti\nnuotan köyden.\n\nJa Mikko, onneton, kun luuli, jotta itse iso rymä se hänen kanssaan\nrillaa, eikä laske Hussolaan vaikka mikä olisi.\n\nEi ole tarkemmin tiedossa, kävikö Mikko myöhemmin Pärtyn lesken\naitassa, mutta ainakaan ei siitä leskestä tullut emäntää Muuraismäen\nMikolle, vaan kuoli hän kunniallisena vanhanapoikana joskus sitten, kun\nikä loppui.\n\n\n\n\nMONNI\n\n\nEi sitä oikein kukaan ymmärrä tuonkaan Jussi Haataisen elämää. Siellä\nse asuu kaukana kylistä Rasvangin saaressa selkäveden rannalla, ja\nturaa niitten pyydystensä ja pyssynsä kanssa, mutta ei vain kuonnu\noikeaan tavallisen maatiaisen ihmisen työhön.\n\nKyllä kansa tietää, ettei sillä ole peukalo keskellä kämmentä eikä\npää päreestä, ja se tekee vaikka kivinavetan, jos kerran tehtäväkseen\nottaa, ja olisi siitä kouluja käymällä voinnut tulla mikä hyviinsä\narkitähti tai iisnyöri tahi akronohvi, mutta se mikä lie vouhetuinen,\nkun ei sille työ kelpaa.\n\nIhmiset sanovat, ettei siinä muu ole kuin laiskuus, sillä sille nyt\novat isäntämiehetkin koettaneet tarjota jos minkälaista työtä ja\nansiota, mutta ei sitä vain ole tahdottu saada sieltä saareltaan\nminnekään lähtemään.\n\nJa niin riittää kansalla selvän tekoa tästä Haatais-Jussista, joka on\nniin etevä mies, mutta eipähän, pahuus, tahdo käyttää niitä taitojaan.\n\nKäyhän se joskus kirkolla kalan ja metsänriistan kaupalla ja\npuotiasioillaan, ja on niin vilkas ja juttelias mies, mutta kun kerran\nPärttyläinen oli saanut sen kivijalan tekoon, niin jo ensimmäisen\nviikon mentyä oli käynyt hiljaiseksi ja vakavaksi, jotta oli ihan\nisännän pitänyt kysyä, että vaivaako sitä Jussia mikä.\n\nMikäpähän sitä, mutta kun se vain ei totu niihin mantereen oloihin\neikä tavallisiin töihin. Jos sinne sen saarelle vieras menee, niin se\non iloinen kuin mikähän ja jos järvelle matkassaan saa, niin ei siltä\njuttu lopu.\n\nIhmiset välistä tätä Jussia surkuttelevatkin kun se on niin yksinään\nsiellä saarellaan. Jos vaikka mikä vahinko sattuisi, niin ei ole\nauttajaa, sillä ei suinkaan sen koiran rakista apua ole.\n\nMutta älkää säälitelkö Jussia, te manterelaiset, ei sillä ole mitään\nhätää, vaan se elää tyytyväisenä omaa elämäänsä, ehkä täydellisempää\nkuin te.\n\nMitäpähän Haatais-Jussi ihmisistä, joilla on hänen mielestään\nkaikenlaista turhaa puuhaa ja touhua. Jussia vetää kalaan ja metsälle.\nKun vain keväinen aurinko on ehtinyt pikkuisen sulaa ojien suuhun\nliottaa, niin jo Jussi on siellä rysineen päivää paistattelemaan\ntullutta haukea hakemassa. Sitten myöhemmin se kantaa rojottaa\nkutukuumeessaan rysään menneitä lahnoja kontilliset kirkonkylään, ja\npennosia lähtee, eikä tarvitse olla kenenkään käskettävänä. Sitten\nkesällä se puurtaa illat aamut saarten väliä ja luotojenkylkiä\nverkkojensa kanssa, ja niin se on kätevä niissä hommissaan, ettei se\nedes kenenkään apua tarvitse. Mutta käistämällä sen ei kalaa ota,\nvaikka se on yleensä maalaisten tapa. Omia menojaan sen on kalankin\npyydykseen mentävä, ei sitä saa säikytellä, eikä väkivallalla ottaa;\nsellainen on Jussin pyyntiohje. Sen sijaan se asettuu usein heinikon\nrintaan ongelle, kun tietää isojen körmyniskojen ahventen siinä peliään\npitävän. Ne kun ovat, ahvenen torilaat, leikkisällä päällä, niin on\nsyöntikin näpäkimmällään, eikä siihen ole pienillä sorriaisilla,\nenemmän kuin sären vekkuleillakaan, silloin tulemista. No, sillä\nlailla sitä pysyy särpimessä, ja kirkonkylän herroillekin riittää\ntuontuostakin kontillinen tuoretta kalaa keskellä kesän hellettä.\n\nElokuun puolivälissä sitten alkaa sorsastaminen, syyskuussa juostaan\n»Turvan» kanssa metsojen ja töyrien perässä, ja paukautetaan joskus\njäniskin, halkihuuli kekkuli, kun se sattuu ammatissaan monipuolisen\n»Turvan» eteen joutumaan. Kun lehti putoaa puusta, hakee Jussi Pekka\nveljensä ajomieheksi, nostaa töyrenkuvat koivuun, laittaa kojun,\nja tipahtaapa taaskin metsän kukertajia Jussin ja vähän muittenkin\ntarpeeksi.\n\nMutta ei tämä Jussi Haatainen kalastusta ja metsästystä harjoita\nainoastaan ammatin vuoksi, ei toki. Kyllä kai sitä miehinen mies\nsentään sen verran jotakin vestelisi, että itselleen leivän keräisi,\njos vain siitä puhe olisi. Mutta sillä on tuolla luonnossa kulkemisella\nJussille mikä lie muu viehätyksensä. Ei siinä saalis suuria merkitse,\nsillä kerrankopa sitä sattuu, jotta erämies tyhjänä palaa. Sinne vain\nkuitenkin aina vetää Jussia luontoon kuin nuorukaista rakastetun\ntytön aitan polulle. Ihan siellä tuntuu metsässä kuin joka puu\npuhuisi ja joka kanto katselisi, ja jokainen polku kuin väkisin\nhilaisi eteenpäin. Ja kun lammikoita ja lahdenpohjia sorsamatkoillaan\nkiertelee, niin kasvoja raapaiseva virpikin kuin pumpulilla pyyhkäisee,\nvaikka jälestäpäin toisinaan huomaakin siihen verinaarmun jääneen.\nJa kun sitten hiukan väsyneenä mättäälle istuu, piippuun panee\nja savukiehkuroitten jälkiä tyynessä ilmassa seuratessaan näkee\nsolakoitten petäjien välistä korkean sinen, ja alempaa kukkulan\njuurelta kummallisissa väreissä peilailevan järven, niin ihmeen\nterveeltä ja avaralta tuntuu rinta, ja siinä ikään kuin uskovaiseksi\ntulee ja ajattelee, että minä en kuole koskaan, en ainakaan sielulta ja\nsisimmältä.\n\nJa mitä kaikkea kertookaan tälle Jussille järvi, kirkasvetinen ja\ntaivaita kuvasteleva? Se alkaa tarinansa jo ensimmäisestä keväisestä\nrailosta, ja sitten sitä piisaa seuraavaan jääkahleeseen asti. Kun\nrysinesi sulalle ojansuulle saavut, niin ihan pitää käsiesi varaan\nvatsallesi kumartua katsomaan, joko siellä vedessä mennä pirittää\nniitä punaisia pisteitä tahi onko muuta pientä liikkeellä. Ja kun\njärvi sitten kokonaan sulaa, vie se mielen kauas pohjamutiinsa, jossa\nasustavat monnit, isot venkaleet. Niitä ei saa pyydykseensä kuin kerran\nvuosisadassa, mutta jos hyvinkin sattusi Jussin kohdalle sellainen\nihme ja onni. Kuuluu Mertalan Paavo, nyt jo kuollut kummallinen ukon\nkäriläs, joka ei lainkaan kotonaan viihtynyt eikä maanviljelyksestään\nhuolehtinut, vaan kalasaunassa Virmaan saaressa asui, Onkisyvästä pari\nmonnia saaneen, pienenpuoleista tosin, mutta oikeaa rotua. — Niin, niin\nomituisen kiehtova on järvi. Sen parista ei malta olla poissa tämä\nJussi, saipa häntä sitten kalaakin jos ikään. Siinä se istuu veneensä\nperässä, sepän esiliina edessä, verkkojansa kokien, piippuvääräänsä\npoltellen ja katsellen syvyyksiin ikään kuin odottaen, että sieltä se\nnousee kerran sellainen kummitus, joka voi vain vesien tuntemattomissa\nsyvyyksissä asustaa. Ja vaikka se ei koskaan nousisikaan, niin Jussi\ntietää sen siellä olevan ja sitä vartoo...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kerran sitten Jussi Haatainen luuli jo saavansa sen syvän veden\nihmeen.\n\nHän piti syksyllä muikunverkkoja Varisluodon ja Lehtosaaren välillä, ja\nse oli tuulisena aikana niin tukalaa puuhaa, ettei Jussinkaan kätevyys\nyksinään riittänyt, vaan oli haettava veli Pekka avuksi.\n\nKerran riepoitteli myrsky veljesten verkot minne lie riepoitellut veden\nvaltakunnan ihan syvimpään sopukkaan, ja mikä ne sieltä otti, kun jata\noli pahannenäksi katkennut.\n\nKun sitten herranilma hiukan tyyntyi, lähtivät veljekset verkkoja\nharaamaan. Pienen kuusen latva katkaistiin haraksi, pistettiin uistimen\ntukeva siima naruksi ja sitten soudeltiin edestakaisin syvyyksiä.\n\n— Annahan olla, Pekka, eläpähän soutele, nyt se jytkähti, sanoi Jussi\njuuri syvimmällä kohdalla koomin niin kuin vähän Varisluodon puolella.\n\nPekka jätti kohta soudun, sen kuin vähän holtaili venettä, ettei se\npäässyt vielä jonkin verran puhaltelevan tuulen mukaan lyöttäytymään.\n\n— Mutta ei tämä olekaan verkko, jatkoi Jussi, — tämä kovin mukavasti\njutuuttaa; senköhän täytinen siihen nyt juuttui?\n\nJussilla oli ihan täysi työ pidellessään kiinni siimasta, jonka\ntoisessa päässä jokin nyhti ja tempoi.\n\n— Ole vaiti, mikä siinä muu; jollei lie hara pohjakarahkaan mihin\nkiinni käynyt. Tuntuuko se antavan perään?\n\nAntaa se, mutta se peijuoni potkii ja sätkii. Ja mitäpähän se verkko\nsätkyttelisi... Kyllä se nyt antaa sen kummansa, vetehinen. Annapahan\ntakaisin, Pekka, löysätä pitää, se vetää tuonne Varisluotoon päin...\nHellää, kah, etkö sinä kuule!\n\nPekka otti asian leikiksi. Mitä vetkotellee joutavia taas, velimies, se\nkun on sellainen iankaikkinen mikä liekään ihan toisenlainen kuin muut\nihmiset.\n\nMutta sitten tuntui kuin itsestään vetävän venettä Varisluotoon\npäin, ja silloin Pekkakin alkoi uskoa, ettei tässä ollakaan minkään\ntavallisen kanssa tekemisissä.\n\n— Näetkös nyt, tenäsi Jussi, — kun et sinä, onneton milloinkaan\ntottele. Se on nyt se syvän veden ihme... monni... mikä lie. Ole nyt\nsiivolla ja tottele, sen metkuja on seurattava vakaasti; ei sitä\nväkisellä saa.\n\nSilloin kävi Pekka totiseksi. Se oli tuo veli aina puhunut siitä\nihmeestään, mutta hän oli pitänyt asiaa leikkinä, jonninjoutavana\njuttuna. Se hänen tiennee, vaikka liekin niitä monneja ja muita veden\nvaltakunnassa, se kun on niin suuri ja salattu.\n\n— Nyt se tuntuu taas tulevan tännepäin. Pidähän venettä kohdallaan,\nniin minä lapan hiljalleen tuota siimaa kelalle. Älä ole milläsikään.\nPekka, nyt otetaan se kumma veneeseen, olkoonpa hän minkälainen peto\ntahansa.\n\nPekka tunsi hikipisaroita kihoavan otsalleen, ja paitakin oli jo kiinni\nselässä. Hän ajatteli mielessään, että kaikkeen sitä pitää joutuakin.\nLähtikin tuon hullun kanssa kalaan; olisi vain istunut suutarin\nrummullaan kotimökillä, niin ei olisi tarvinnut onkia monneja ja muita\nveden petoja.\n\nSitten hän kuitenkin kuin lohdutuksekseen muisti, että siellähän on\nvain hara järvessä, eikä siihen tartu mikään kala... johan nyt, kuusen\nkäkkyrään. Mutta veli ehätti taasen puhumaan ja viemään senkin lohdun.\n\n— Kyllä siellä nyt ihan varmaan on se itse, sillä ei suinkaan\ntavallinen kala kuusen latvaan tartu.\n\nPekan kädet alkoivat vapista. Veli komenteli milloin soutamaan, milloin\nhuopaamaan, mutta hän ei osannut enää kunnolla kumpaakaan. Ja sitten se\npuistatus levisi yli koko ruumiin, kun hän näki, miten peto yht'äkkiä\nkiskaisi monta syltä siimaa Jussin kelalta.\n\n— Viskaa koko kela sen perään, antaa paholaisen viedä. Ei ruveta\nreistaamaan sen kanssa, jos vielä minkä tekee, koetti Pekka neuvoa\nveljeään. Mutta jopahan se siitä välitti. Oli niin tuohduksissaan kuin\nolisi sielun autuus kysymyksessä. Veteli siimaa väliin itseensä päin,\nväliin taas laski menemään, kun se kummitus siellä toisessa päässä\npyyhältelihe taaksepäin.\n\n— Vai viskaa... kela. Kun on koko ikänsä odottanut ja katsellut, ja nyt\npitäisi viskata, kun se kumma on siiman päässä, äsähteli veli ja kelasi\ntaas siimaa.\n\n— Kaikkeen, kaikkeen sitä pitää joutua, mutisi Pekka, — kun et sinä,\nruokoton, välitä Jumalan etkä ihmisten laeista...\n\n— Holtaa sinä venettä, kyllä minä ne lait tiedän, ja luonnon lait\nmyöskin, mutta sinä et ymmärrä muuta kuin niitä lapikkaan pohjia...\nKatsohan, nyt se tulla jollottaa kuin itsestään. Ei tätä siimaa ole\nenää paljoakaan ulkona. Kohta se nähdään...,\n\nVähän ajan päästä nousi kuusen karrukka pinnalle — ja sen viereen jokin\nmusta.\n\nSilloin Jussi muisti, että hänellä oli pyssy keskituhdolla. Se oli aina\nsiinä näin syksyllä kalamatkoilla, sillä kuka sen tiesi, missä tapaisi\nsorsan tahi vaikka töyren rantapuussa, niin napsauttaisi hänet sieltä\nalas.\n\n— Ole nyt hiljaa, eläkä täryytä venettä, niin minä ammun tuota\nmustuaista, paha sitä muutenkaan on veneeseen saada.\n\n— Elä jumalaton tee sellaista riettautta, ruikutti kokonaan pehmennyt\nPekka, — tästä vielä paha perii.\n\nJussi jo tähtäsi. Hän oli tarkka ampuja, mutta eihän siinä tahtonut\nsaada pyssyä hallituksi, kun veljeä puistatti kuin horkassa, ja koko\nvene tärisi. Vihdoin hän kuitenkin laukaisi.\n\nVeden pinnalle kellahti suuri hopeainen möhkäle. Jussi peruutti\nmelaisin veneen sen luokse. Pekasta ei ollut mitään apua, se vain\ntärisi ja oli vielä peittänyt silmät käsillään.\n\n— Eihän tämä ole kuin lohi, peijakas...\n\nJussin äänessä kuului kuin pettymys. Mutta Pekka oli vironnut ja\nkatseli suurella ihastuksella saalis a.\n\n— Sekö se olikin. Miks'et sitä ennen sanonut?\n\nJussi oli sen päivää vallan sanatonna. Hän ei vieläkään ollut saanut\nsitä syvän veden ihmettä, monnia...\n\nVerkon haraajat olivat köyttäneet uistimenkin siiman mukana kuusen\nkäkkyrään ja tämä komea, kahdeksan kilon painoinen järvilohi oli\ntavoittanut uistimen koreata sulkaa ja takertunut siinä pyydykseen.\n\nMutta Jussi Haatainen odottaa vielä sitä ihmettään. Mahdollisesti hän\nodotuksensa kanssa kuoleekin... mutta toisakseen... kuka tietää, ehkä\nhän vielä näkee sen kumman ihan näillä silkoisilla silmillään.\n\n\n\n\nRATKAISEVA ASKEL\n\n\nKyllä nyt asia oli sillä tolalla, jotta Kustaava Kasurisen oli otettava\nratkaiseva askel.\n\nEihän siihen mitään pakkoa olisi ollut, sillä siivosti ja\nnuhteettomastihan Kustaava oli tätä maallista polkuaan vaeltanut, eikä\nhänelle mitään vahinkoa ollut tapahtunut, niin jotta sen takia olisi\ntarvinnut, mutta muuten oli ruvennut panemaan siltä paikalta, että nyt\nlupsahtaa kiinni se kauppa, naimisen kauppa näet, jos kerran yleensä\nmilloinkaan on lupsahtaakseen.\n\nKustaava oli nyt ihan varma, että hän oli löytänyt sen miehen, jonka\nkylkiluusta hänet oli vestetty, ja kun kerran näin oli tapahtunut,\nniin ei enää saanut virastella. Se ylkämies oli Uatu eli Aatami\nKääriäinen, ilmanaikojaan itsellinen, kuten tämä Kustaavakin. Se mistä\nlie hiljan tullut Virmaan takaa se Uatu, mutta eipähän se miestä\npahenna. Semmoinen se oli vain Kääriäinen, mutta kun kerran oli kätevä\ntyömies, niin mikäpähän siinä; ei suinkaan tämä Kustaavakaan ollut\nmuuta kuin tavallinen työihminen, vaikka olikin jo isomman aikaa asunut\nkirkonkylän laidassa, Viinamäellä.\n\nHölisiväthän ne silloin, kun Uatu kirkonkylälle ojatyöhön ilmestyi,\njottei muka sen järki ollut kaikkein vinkeintä tekoa, mutta niine\njärkineenpä tuo oli jo viisiinkymmeniin päässyt, eikä ollut tiettävästi\nvielä siihen ikäänsä naisväkeen hömpsähtänyt, niin jotta olipahan\nvain kiusaukset kestänyt ja omillaan toimeen tullut. Ja mitäpähän\ntämän työihmisen järjellä on niin väliäkään, vaikka se vähän paakkuina\nkulkeekin, kunhan hintin verran liikkeellä on.\n\nJa olipahan sitä Kustaavalla, omasta mielestään, järjenpuoltakin ihan\ntarpeeksi kahden työstään elävän ihmisen huusholliin, semminkin kun\neivät kumpikaan olleet enää ihan penikkaiässä. Vähäkuuloiseksihan ne\nhokivat tätä Kustaavaa, ja kyllä kai siinä perää olikin, koska se usein\npakkasi toisten puheen aikana siirtämään sivuun huivia oikean korvan\npäältä.\n\nKylällä ei kukaan tietänyt, minkälaiset alkuvalmistukset Kustaavalla\noli ollut tähän tärkeään ja ratkaisevaan askeleeseen. Eipä heitä oltu\njuuri nähty yksissä Uatun kanssa, eikä valittu sulhasmies yleensä\nhaastellut muistakaan asioistaan syrjäisten kanssa — siitä tuo lie\nsen järjeltään mynnähtäneen maineenkin saanut. Kustaavalle kyllä oli\npuheenlahjaa suotu, mutta sekin vain höklyytti muita asioita, eikä\nollut tietävinäänkään tästä ratkaisevasta askelesta, vaikka oli sen\nihan tuossa paikassa astumaisillaan.\n\nJulkiseksi tämä asia tuli vasta ihan viimeisessä nipukassa, jolloin se\nlähti jo kulkemaan paremmin virallisia teitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuanna kesäisenä perjantai-iltana Kustaava Kasurinen tuli kylässä ja\nkoko pitäjässä tunnetun kellosepän ja valokuvan tekijän Särkän Taavetin\nluo sen näköisenä, jotta nyt tässä on kysymys vähän korkeammasta kuin\nkellon korjuusta tahi vaikkapa valokuvankin ottamisesta. Sitä paitsi ei\nKustaava ollut milloinkaan liikkunutkaan sellaisilla asioilla, jotka\nkoskivat Taavetin ammattialaa. Hänen nenänsä, joka oli ihmeellisen\nliikkuvaa lajia, nujusi tällä kertaa tavallistakin enemmän ylös, alas\nja kupeelle kummallekin. Siitä nenän liikunnasta sen jo näki, jotta\ntosi oli kysymyksessä. Sitä paitsi Kustaava siirsi heti huivin oikean\nkorvansa päältä sivuun, mikä myöskin merkitsi, jotta tässä nyt tulee\ntalonväen kanssa puhetta suurista asioista.\n\nHyvän päivän tulija sanoa hökäisi nopeasti kuin henkensä hädässä ja\nsitten pyytämättä istui ihan Taavetin mestaripöydän ääreen, mikä\nniinikään oli tavallisuudesta poikkeavaa, sillä ennen käydessään oli\nKustaava toki tyytynyt istumaan ovensuupenkillä.\n\nSitten se pyöritteli tovin peukaloitaan, kuten on tapana monellakin\nakkaisella ihmisellä silloin, kun sisuksissa kangertaa jokin syvälle\nkäypä ja mutkallinen kysymys. Ja se nenä sitten oli semmoisessa\nvillissä, jotta olisi sen luullut kimpoavan pois vakinaiselta\npaikaltaan.\n\nLopuksi Kustaava hiveli kämmenpohjallaan oikeata polveaan ja sai\nsanoiksi:\n\nJos tää mestari tykkää pahaa, niin minä olisin häntä pyytänyt niin kuin\npuhemieheksi...\n\nMestari Taavetti hämmästyi: no, johan nyt; eihän jutusta ollut kuulunut\nhöykösen pölähtävää, ja kylläpä ne tavallisesti naima-asiat oli kylällä\netukäteen vatupassattu. Mutta eihän nyt toki sopinut kieltäytyäkään.\n\n− Mikapahan siinä. No, kenenkäs kanssa tämä Kustaava nyt sitten aikoo\nsen askelen ottaa?\n\nKa, sen Kääriäis-Uatun, vaivattavan, sen kanssahan tässä olisi niin\nkuin meininki.\n\n— No, onkos se Uatu suostuvainen?\n\nEn minä tuolta ole kylläkään kysynyt, mutta mitäpähän sillä\nvastaankaan. Akanhan tuo sekin, onneton, tarvitsisi, ja johan sillä\non semmoinen ikäkin, kaipa sitä on minunkin lopulta mentävä siihen\naviosäätyyn, jos kerran mieli...\n\n— Pitäisi olla kuitenkin sen Uatun täällä, jotta voitaisiin asia\njärjestää molempien läsnäollessa... Se on niin paha, jos tulee\nperäpuheita, ja pitäähän sen kuitenkin rovastilassa olla mukana.\n\n— No, hyvänen aika, totta kaiketi sen siellä... Minä tuon, minä tuon\nsen huomenna. Minä vain näin ajoissa tältä mestarilta, jotta jos niin\nkuin suostuu...\n\nKun lupa oli saatu, lähti Kustaava vihkaisemaan omalle mökilleen,\nja mestari Taavetti katseli naureskellen hänen jälkeensä, jotta\nmikähän tästäkin tulee — eipä ole hän ennen tällaisellekaan parille\npuhemieheksi sattunut. Jotta näet akanpuoli käy pyytämässä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä jo aamusta Kustaava Kasurinen livahti mestari\nTaavetin mökkiin ja alkoi taas tolkuttaa sitä eilistä asiaansa. Nytkään\nsillä ei ollut mukanaan sulhasta, mutta kertoi sen kohta tulevan. Se on\nvain niin hidas, raukka, etteihän se menevän ihmisen kannoilla pysy.\n\nTaavetti mestarin aviopuoliso Iita oli juuri ostanut puodista\nmiehelleen paitakangasta ja levitteli sitä nyt sillä meiningillä, jotta\njos hänestä rupeaa leikkaamaan niitä paitoja. Kustaavakin kiirehti\nkatselemaan kangasta, hypisteli sitä näppiensä välissä ja kehua retosti\njotta siitäpä syntyy mestarille oikein pyhäpaitoja. Ja sen nenä\nkitruili taas niin, ettei näyttänyt ollenkaan pysyvän kohdallaan.\n\n— Kaiketi minunkin on mestarille tehtävä se puhemiehen paita?\nMitenkähän muuten? — touhusi Kustaava. — Jos minäkin ostaisin tätä\nsamaa kangasta, niin tulisipahan mestarille yksi lisää.\n\n— Tokkopa tuota tätä — epäili mestarin Iita — tämä on niin\nhinnoissaankin. Kelpaa sille huonommastakin kankaasta.\n\n— Mikä sitä nyt kovin huonosta, mestarismiehelle, ja jos vielä hyväkin\ntästä liitosta heitäksen, niin pitäähän se nyt toki olla kunnollinen\npuhemiehen palkka... Vaikka köyhiä ihmisiähän tässä ollaan... Jos minä\ntekisinkin sujauttaisin housut, niin menisi vähemmän kangasta. Passaa\nkait se niinkin tälle puhemiehelle ja mestarille?\n\n— Jopa tokiinsa, passaa hyvinkin — myönsi Taavetti myhähdellen, —\nhousut kuin housut. Kaikkeahan sitä talossa tarvitaan.\n\nHän otti vähän kuin leikin kannalta koko tämän naima-asian. Ne eivät\nkumpikaan, enemmän morsian kuin sulhanenkaan, olleet järkensä puolesta\nkaikkein vahvimpia, vaikka toisakseen: minkäpä sille naimiselle taitaa,\nkun se kerran siltä kohdalta ottaa tätäkin yksinkertaista ihmistä...\n\nNo, tulihan siihen lopulta sekin sulhanen. Semmoinen leikkotukkainen\nukon-turilas, silmät kuin purasimella pistetyt, vähän karvoja\nympärillä, iso nenän möykky keskellä naamaa ja kasvot jo huomattavasti\nkurtussa. Sellainen sulhanen, ei se nähtävästi lapsuuttaan eukkoa ota.\n\nKustaavalle tuli kiire. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että menee\nvielä tämä saalis läpi käsien, jos kauan virkailee. Se hökelsi:\n\n— No, tässähän tämä nyt on Uatu. Nyt ei muuta kuin mestari panee nutun\npäälleen ja lähdetään käymään rovastilassa. Sillähän se asia selviää.\n\nSulhasella näytti olevan jotakin kielen alla. Se koetti öristä:\n\n— Tuota... minä tälle Kustaavalle... piti tuota huohmauttaa...\n\n— Kyllä sinä kerkiät huohmauttaa, elä nyt ykise siinä, vaan ala\nlaputtaa taipaleelle. Vai etkö sinä muka akkaa tarvitse, ilmanaikojaan\nikänsä nuhjottaja?...\n\n— Tuota... kyllä... mutta...\n\n— No, ala kävellä vain niine muttinesi... Mestarikin on jo valmis...\nJa astukin nyt rohnakasti, jotta pysyt völjyssä; tämä on tärkeä asia.\nJa muistakin rovastilassa, jottet rupea mökeltämään muuta kuin mitä\nsinulta kysytään!\n\nPyrynä Kustaava lähti painaltamaan. Mestarikaan ei pysynyt kunnolla\nhänen perässään, puhumattakaan sulhasesta, joka tuli perille vasta, kun\nKustaava jo oli rovastin kansliassa.\n\nSärkän Taavetti esitti asian rovastille. Tämä kyhni jotakin kirjojensa\nkanssa, sitten katsoi pitkään sulhaseen ja kysyi:\n\n— Oletko sinä, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen, sitten vakaasti\npäättänyt ottaa kuulutuksen tämän Kustaava Rietuntytär Kasurisen kanssa?\n\nKustaavan nenä vitruili taas sitä omaa vitruilemistaan. Hän kerkesi\nsiinä välillä vilkaista Uatuun, mutta eihän se, köriläs, tietysti\nmitään virkkanut; olla äjötti siinä vain kuin ei asia olisi kuulunut\nhäneen sen siunattua. Senpä tautta Kustaava sanoa sukaisikin:\n\n— Totta kait se sen on harkinnut ja tuumannut, kun kerran on tänne\ntullut. Ei suinkaan se muuten olisi minun kanssani pappiloihin\nlähtenyt. Niin jotta rovasti on niin hyvä ja pistää sinne kirjaan vain.\n\n— Jaa, mutta kyllä minun on kuultava suostumus sulhasen omasta suusta.\n\n— Tuota... se tämä Kustaava... — yritti Uatu sopottaa väliin, mutta\nKustaava ehätti taas liukkaasti:\n\n— Kuuleehan sen rovasti, jotta sitähän se meinaa sanoa, mutta kun se\non, raukka, sellainen vätökäs...\n\n− Kustaava ei nyt keskeytä, vaan antaa Aatamin itsensä sanoa. Mitenkäs\nse sitten on sen naima-asian kanssa, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen?\n\n— Tuota... sitähän minä... jos ei rovasti pahaa tykkää... jotta sitä\nnaimisen asiaahan minä oikeastaan... tuota... tiijustamaan... kun minun\nei ole tullut käydyksi ripillä pitkään aikaan, jotta... tuota... jos\nmm kuin passaisi rovastin puolelta ottaa ehtoolliselle ensi pyhänä...\nja jos sitten seuraavana rovastille miten soveltuisi... tuota... niin\nminä vaikka antaisin sitten kuuluttaa itseni siihen Vilikko Viätäisen\nleskeen... tuota Tiina-Kaisaan...\n\nKustaavan nenä lakkasi vipeltämästä. Puhemies, Särkän Taavetti, kääntyi\nseinään päin; se taisi siellä nauraa hörähtää, ja rovastinkin toinen\nsuupieli näytti nousevan tavallista ylemmäksi. Hän ei nähtävästi ihan\npaikalla ollut valmis puhumaan, mutta Kustaava oli tapansa mukaan:\n\n— Mitä se, onneton päästään paleltunut, nyt höpöttää? Mitä se\ntähän Vilikko Viätäisen leskeä sotkee? Ei suinkaan se sen kanssa\nkuulutuksille?\n\n— Kyllä... tuota... jos rovastille vain... tuota... sen ripillä käynnin\npuolesta...\n\n— Mitä sinä, halavattava, sitten minun kanssani tänne tokelsit?\n\n— Tuota... ei siinä kerinnyt ennen sanoa... ja kun... tuota... oli sitä\nasian tapaistakin tänne...\n\n-— Tphyi kolmasti minä sinun asiallesi, kutale! Jotta ilkiätkin\nkunniallista ihmistä...\n\nJa sitten siinä taisi Kustaava Kasurisen suusta luiskahtaa muutamia\npappilan pyhyydelle hiukan sopimattomia sanoja, mutta onneksi hän\nlausui niistä suurimman osan vasta kanslian oven ulkopuolella.\n\nSellainen se oli Kustaava Kasurisen ratkaiseva askel, joka lopulta\njäikin ottamatta. Uatu Kääriäinen sellaisen kyllä myöhemmin otti, mutta\nsehän on aivan eri asia.\n\n\n\n\nRUNOILIJAN HERÄÄMINEN\n\nRUNOTON TAPAUS\n\n\nRunoilija, jonka pää ja sielu olivat suunnattomasti väsyneet, nukkui\nsikeästi Kukan päivän iltana 1929 ja heräsi vastaavan päivän aamuna\n2229.\n\nHän oli nukkunut pieneen huoneeseen matkustajakoti »Sampolassa», jossa\nhän viimeisinä aikoina oli asustanut, ja havahtui järkähtämättömässä\npimeässä. Hetken valveilla olon jälkeen silmien näkövoima tavallisesti\nterästyy, ja ihminen alkaa pimeästäkin erottaa erinäisiä esineitä,\nmutta tähän pimeyteen ei tuntunut pystyvän mikään.\n\n»Eipä tämän talon uutimia ennen ole saatu noin tiiviisti tuketuksi»,\najatteli runoilija ja koetti nousta vuoteestaan.\n\nMutta hän ei päässyt mihinkään. Peite ei noussut, vaan päinvastoin\npainoi hänet kuin jousilla takaisin vuoteen pohjiin.\n\nRunoilija makasi selällään. Hän koetti kääntyä vasemmalle kyljelleen,\nja se kävikin päinsä. Silloin tuskin huomaamaton valojuova vuoteen\nlaidalla sattui hänen silmiinsä. Se ilmensi rivin koskettimia.\n\nVaikka runoilija tunsi selvästi olevansa valveillaan, epäili hän\njotakin aistien harhaa, jollainen voi sattua varsinkin runoilijoille.\nHän painoi molemmat kätensä lujasti vuoteen laitoihin ja yritti\nuudelleen nousta. Vasemman käden sormet painoivat silloin sattumalta\nuseampia koskettimia...\n\nHuone muuttui äkkiä valoisaksi ja esitti piirteensä sikäli kuin sillä\nvoi sanoa olevan joitakin piirteitä koska runoilijan katse kohtasi vain\neräänlaisin syvennyskuvioin koristellut seinät. Sen lisäksi avautui\nperäseinästä parhaillaan pienenpuoleinen pöytä tuoleineen.\n\nSamalla runoilija tunsi, että jostakin vuoteen uumenista lämmin suihku\nlähti virtaamaan hänen ruumistaan ja kasvojaan pitkin. Se sitten\nyhä kylmeni ja kylmeni, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi, muuttuen\nsuloisesti hiveleväksi pyyhkeeksi. Sen jälkeen vuode avautui, ja\nrunoilija keikkosi siitä kuin pontimella.\n\nSilloin vastakkainen seinä repesi ja siitä paljastui komero, josta\njonkin äänettömän laitteen avulla täydellinen miehen vaatekerta lähti\nnopeasti liikkumaan, seisahtuen aivan vuoteen viereen, joten runoilijan\nei tarvinnut muuta kuin sujauttaa siihen alaston ruumiinsa. Puku oli\nihmeellisen mukava ja käytännöllinen, siihen sisältyivät sekä alus-\nettä päällysvaatteet.\n\nTuskin runoilija oli päässyt pukimiinsa, kun ovi lennähti sivulle ja\nmuuan mieshenkilö astui huoneeseen. Hän muistutti hotellin palvelijaa,\nmutta hänen pukunsa oli huomattavasti vähemmän koristeltu kuin\nhotellien palveluskunnan ja yhtä käytännöllinen kuin runoilijan juuri\npäällensä saama verho.\n\n— Mitä varten te soititte? Oliko siihen jokin pakottava syy? Totta kai\nte tunnette koneiston?\n\n— Minkä koneiston? Runoilija oli ymmällä.\n\n— Tosiaankin, te olette numero 16,732! Suokaa anteeksi, minä en\nmuistanut. Oletteko te nyt lopullisesti herännyt?\n\n— Luulisinpä kyllä... mutta mitä tämä kaikki oikein merkitsee?\n\n— Sitä, että te olette nukkunut kolmesataa vuotta. Monet sukupolvet\novat teitä hoidelleet. Meidän lääketieteemme olisi kyllä voinut\nherättää teidät aikaisemminkin, mutta ei ole tahdottu tehdä sitä,\nkoska on arveltu olevan hauskaa nähdä, miten te suhtaudutte oloihin\nherättyänne luonnollisella tavalla... No, miltä teistä nyt tuntuu? Te\nolette painanut koskettimia, nähtävästi useampia yht'aikaa...\n\n— Olen taitanut, mutta mitä ne merkitsevät?\n\n— Suihkun te olette saanut. Te ette olisi päässytkään vuoteestanne\nilman sitä. Makuutila on laitettu eräästä kumiseoksesta, joka on\nkastumatonta. Jokaisen täytyy ennen nousuaan ottaa suihku, joka samalla\npesee sekä ruumiin että kasvot, sillä vasta sen perästä nousee peite\npois. Vaatteet te olette saanut tuosta automaattisesti avautuvasta\nja sulkeutuvasta seinäkomerosta. Mutta mitä ihmettä te olette tehnyt\npöydällä? Sitä ei nykyään juuri tarvita, numero 16,732...\n\n— Numero... Ovatko kaikki ihmiset numeroituja? kysyi runoilija arasti.\nHänelle alkoi nyt vähitellen selvitä, että hän todellakin oli joutunut\ntulevaisuuden yhteiskuntaan, jolle hän ennen joskus oli ylistystä\nlaulanut. Eikä runoilija saa pitkäksi aikaa joutua hämilleen mistään\nuudesta asiasta, koska hän on mielikuvituksen rajattoman maailman\nvaltias, ja siinä maailmassa liikutaan alituisesti uusien asiain\nparissa.\n\n− Kaikki ovat numeroituja, vastasi toinen. Nimihän merkitsee\nhenkilöllistä tuntomerkkiä, ja numero on sellaiseksi soveltuvampi.\nNimet ovat historiaa.\n\n— Onko teillä siis kuitenkin historiaa?\n\n− Niin, mikäli siksi voi sanoa vanhojen rakennusten kulmakivien alta\nlöytyneitä laatikoita papereineen, esineineen ja nykyisin aivan\ntarpeettomine rahoineen. Meillähän ei ole enää mitään rahaa. Mutta\npalataksemme asiaan: teistä taitaa tuntua hiukan oudolta... Te kai\npainoitte koskettimia vahingossa, koskapa te minutkin hätyytitte. Niin,\nnämä koskettimet ovat myös numerojärjestyksessä. Kukaan ihminen ei enää\ntarvitse toisen apua. Kaikki järjestetään näillä. Katsokaahan...\n\nToinen alkoi selittää:\n\n— Numero yksi on aamupesu, kaksi vaatteet, kolme vuoteen siirtäminen\nseinään, neljä huonekalut, pöytä ja tuoli, muuta ei tarvitakaan, viisi\nminulle satunnaisia tarpeita varten, kuusi ruoka-annos aamiaiseksi\nennen työhön lähtöä, sama illalla, seitsemän ilma-auto, joka tulee\nkerrokseen ovenne eteen j.n.e.\n\n— Tuleeko auto tänne sisälle?\n\n— Totta kai. Mutta se ei ole sellainen, jokaisella te lienette\naikananne ajellut. Tämä liitelee ilmassa keveästi kuin perhonen —\nmikäli minä perhosta osaan kuvitella. Se on meille kaupunkilaisille\nvain teoreettinen käsite, eikä maailmassa ole enää juuri muuta kuin\nkaupunkeja.\n\n− Entä meri, missä on meri? Onko tästä näköala merelle? Minä rakastan\nmerta!\n\n— Meri... meri kyllä on. Tämä kaupunki sijaitsee meren rannalla, mutta\nmonikaan meistä tämän pään asukkaista ei ole sitä nähnyt. Merelle on\nniin pitkä matka... ja sitä paitsi, mehän liikumme ilmassa, mitä me\nmerellä teemme!\n\n— Mutta on kai toki näköala... ikkunasta?\n\n— Näköala, mikä se on? Ja mikä on ikkuna? Sellaisesta minä en muista\nedes lukeneeni.\n\n— Ikkuna on valon välittäjä. Mistä te saatte valoa?\n\n— Seinästä luonnollisesti... ja koskettimesta numero kahdeksan.\n\n— Ettekö sitten koskaan näe aurinkoa?\n\nNyt oli jo alkanut puhua runoilijan sydän, joka aina oli rakastanut\nluonnon suuria voimia.\n\n— Aurinkoa... vastasi toinen... emme me juuri näe sitä itseään, mutta\nsen valoa käytetään päivisin sähkön säästämiseksi. Tässä huoneessa\non parhaillaan auringon valo, mutta se on annettu jalostettuna,\nsäännösteltynä.\n\n— Hyvänen aika, ei aurinkoa! Miten te ihmiset tulette toimeen. Ja\noletteko te edes ihmisiä?\n\n— Kyllä. Ihmisiksi meitä vielä kutsutaan — yleisnimellä. Ja me tulemme\ntoimeen vallan mainiosti. Ettekö huomaa, miten kaikki hoidetaan\nkoskettimilla? Tämähän on niin luontevaa. Minä en suorastaan ymmärrä,\nmiten te ennen olette voineet elää niin vaatimattomissa oloissa. Tehän\najoitte junilla. Kyllä ne ovat mahtaneet olla kauheita kummituksia. Ja\nentä teidän autonne, jotka ryömivät maata pitkin. Teidän lentokoneenne\nputoilivat ilmasta. Kuinka on voinut olla sellainenkin aika. Maata\npitkin ja...\n\n— Maa, maa! Minä rakastan myöskin maata, se on minun sieluni! Mikä\nvuodenaika nyt on?\n\n— Vuodenaika? Sellaista nimitystä me emme käytä. Mutta meidän\najanlaskumme lienee sama kuin teidänkin on ollut. Nyt on toukokuun\nkolmastoista.\n\n− Siis kevät, kevät! Sydämen uudestisyntymisen ja suuren intohimon\nriemu. Kevät ja maa! Eikö teillä ole kevättä ja eikö teillä ole maata?\n\n— Ei. Kevättä me emme tunne, eikä tässä kaupungissa ole enää maata. On\nvain talo numero se ja se ja asukas numero se ja se. Te olette kuullut\nnumeronne, se on muuten vaatteissanne, jotta teidät tunnettaisiin, jos\nsattuisi jokin onnettomuus.\n\n— Sattuuko täällä onnettomuuksia?\n\n— Kyllä, ilmaliikenteessä — poliisin valppaudesta huolimatta.\n\nRunoilija jäi ajatuksiinsa. Runoilijalle ei mikään ole outoa ja\nihmeellistä, mutta hänen tarvitsee sentään ajatellakin.\n\nToinen odotti kärsivällisesti. Hän kyllä huomautti, että hän on\nvalvojana tässä talossa, eikä hänellä olisi aikaa jäädä jonkun asukkaan\nluo niin kauaksi, mutta tässähän on kysymyksessä poikkeustapaus, joten\nhän siis voi olla käytettävissä kauemminkin.\n\nRunoilijan mielessä välähteli lukuisia kysymyksiä, jotka kaikki\nolisivat vaatineet vastausta, mutta hänestä oli hiukan sopimatonta\nniitä esittää. Vihdoin yksi pulpahti esille melkein sattumalta:\n\n— Miten minä saan toimeentuloni tässä yhteiskunnassa?\n\n— Siinä suhteessa ei ole mitään vaikeuksia. Yhteiskunta pitää huolen\nmeistä kaikista.\n\nIlo ailahti runoilijan sydämessä. Vihdoinkin! Ennen runoilija oli\nsaanut turhaan odottaa apua yhteiskunnalta. Hän oli siis ollut oikeassa\nlaulaeessaan tulevaisuuden ylistystä. Nyt lopultakin nerojen asema on\njärjestetty.\n\nToinen huomasi runoilijan muuttuneen ilmeen ja kiiruhti lisäämään:\n\n— Teidän on ilmoittauduttava yhteishyvän valiokunnalle. Se kyllä antaa\nteille tehtävänne.\n\n— Minulla on tehtävä, huusi runoilija riemastuneena. Minä olen\nrunoilija!\n\n— Vai niin... Toisen ääni soinnahti kylmästi tai ainakin\nepätietoisesti... Mutta onko teillä riittävästi teknillisiä tietoja ja\ntaitoja. Ja sopivatko teidän tietonne nykyaikaan?\n\n— Mutta minähän sanoin, että olen runoilija!\n\n— Aivan oikein. Meillä sanotaan keksijöitä ja eteviä teknillisiä\ntoimihenkilöitä runoilijoiksi.\n\nRunoilija tyrmistyi. Hänen ilonsa oli tiessään. Hän änkytti:\n\n— Mutta kirjallisuus, runous, on kai teillä runoutta?\n\n— On, on, suurta runoutta, suurta runoutta, ihmeellisiä laitoksia ja\nvielä ihmeellisimpiä suunnitelmia. Kyllä te saatte nähdä! Nyt on juuri\nvalmistunut suunnitelma kolmen tunnin ilmamatkasta Lontooseen, ja\nsieltä me jatkamme nopeammin kuin muut New Yorkiin, ympäri maailman.\nSiitä tulee runo, joka valloittaa koko maapallon.\n\nRunoilija murtui, hän voihkaisi tuskasta.\n\nOletteko ehkä sairas? Silloin me painamme kosketinta numero...\n\n— Ei, ei, älkää painako!\n\n— Ehkä sitten haluatte ilma-autonne? Minä voin tulla mukaan\naluksi. Muuten te ette kyllä tarvitse erikoista ohjaajaa, sehän on\nautomaattinen.\n\n— Minä olen nähnyt ja kuullut tarpeekseni, vaikeroi runoilija, minä en\nhalua enempää. Minä tahdon nyt kuolla, antakaa minulle revolveri.\n\n— Tarkoitatte luullakseni jotakin ampuma-asetta. Sellaisia ei ole enää\nkoko tässä maanosassa muuta kuin yksi suuri tulikita jossakin Berlinin\nlähistöllä. Sitä käytetään vain silloin, jos jostakin päin uhataan\nmaailmanrauhaa.\n\n— Antakaa sitten nuora, minä menen hirteen.\n\n— Mikä on nuora?...\n\n\n\n"]