[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fo6RevRyMnB0YyWdtacKXQICId6QJrWPCAkrGJay_3qg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3693,"Uhri","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"3693-halme-kaarle-uhri","3693__Halme_Kaarle__Uhri","Kolminäytöksinen näytelmä","romaani",[],[],"fi",1920,null,10353,57447,false,48424,[23],"Finnish fiction",[25,26],"Novels","Parenthood & Family Relations","\"Uhri: Perheromaani\" by Selma Anttila is a novel written in the early 20th century. The narrative focuses on the life of a mother, exploring her thoughts and emotions surrounding motherhood, love, and existential questions about life and sacrifice. The opening sets the stage for a deep dive into her psyche as she contemplates her role within her family and the wider implications of being a parent.  At the start of the novel, the protagonist is in a warm room where she watches over her sleeping baby, Taju. She reflects on her initial apprehensions about motherhood, wrestling with her feelings of joy and fear. The narrative reveals her complex relationship with her husband, Heikki, and her discussions about life and existence reveal her longing for their child to surpass both her and Heikki in potential. As she navigates her daily responsibilities and emotional turmoil, the protagonist’s interactions with her child and her philosophical musings suggest that her experiences as a mother are intertwined with broader themes of sacrifice and the search for meaning in life. (This is an automatically generated summary.)",[],277,"Kolminäytöksinen näytelmä kuvaa kauppias Hirvolaa, joka on tehnyt rikoksia ja elää jatkuvassa kiinnijäämisen pelossa. Teos syventyy perheen sisäisiin suhteisiin ja itsekkyyteen, kun ovela kartanonomistaja Kolkko alkaa käyttää saamiaan tietoja hyväkseen.","Kaarle Halmeen 'Uhri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3693. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UHRI\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n»Seuranäytelmiä» 166.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nOTTO HIRVOLA, kauppias.\nALMA, hänen vaimonsa.\nAUNE, heidän tyttärensä.\nMARTTI MAJANIEMI, lääkäri.\nSAMU KOLKKO, kartanonomistaja.\nHAAPALA, talollinen.\nMAIJU, palvelustyttö.\n\n\n\nOHJEITA ESITTÄJILLE.\n\n\nSisustus tekee kodikkaan ja asutun vaikutuksen.\n\nHIRVOLA on vilkas ja hyvätuulinen eikä suinkaan luonteeltaan\nrikollinen, mutta hän on heikkoa ainesta, suunnittelematon, liian vähän\nharkitseva ja aina toivorikas. Hänen mielestään on kaikki mahdollista\nja kovin helppoa. Siksi hän on tullut tehneeksi rikollisia tekoja,\njoitten arvoa hän ei täysin ymmärrä. Eikä hän tunne rikollisuuden tai\nkatumuksen tunnetta. Vain kiinnijoutumisen ja vankilan pelko häntä\nahdistaa. Vuosikymmeniä on hänelle kaikki onnistunut. Siksi hän aina\nheti ärtyy pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Ratkaiseva isku tekee\nhänet herpautuneeksi ja veltoksi, herättämättä erityistä myötätuntoa\ntai traagillista mielialaa.\n\nROUVA on hieno, sävyisä luonne, suljettu ja alistuva. Ei\nraukkamaisuudesta tai yksinkertaisuudesta hän ole antanut miehelleen\nkaikkea valtaa, vaan sentähden, että hän on korkeammalla ja niin eri\ntavalla ajatteleva, että harvoin heille sattuisi yhtymäkohtia. Tästä\nalistumisesta ja itsensä kieltämisestä on hänen terveytensä kärsinyt.\n\nAUNE on syvästi tunteva ja miettivä, mutta ei yhtään hempeämielinen.\nHänen vapaa iloisuutensa ja reippautensa ei saa esittäjää erehdyttää\npintapuoliseen ilakoimiseen.\n\nMAJANIEMI on kirkas ja iloinen luonne, ilman vähintäkään\nkaihomielisyyttä.\n\nKOLKKO on älykäs ja itsekäs. On tottunut aina esiintymään mahtavimpana\nja viisaimpana. Hänen röyhkeä käytöksensä olisi sietämätöntä, ellei\nhänen luonteessaan olisi sitä hyväntuulisuutta, mikä pehmentää\nja herättää mielenkiintoa. Naurullaan hän on tottunut peittämään\najatuksiaan, joista ei aina tiedä tarkoittavatta ne totta vai leikkiä.\nHän sanoo mielellään kaikki asiansa töykeinä äkkiyllätyksinä, joilla on\ntottunut hämmentämään ympäristöään, nauttien niistä itse sydämettömällä\ntavallaan. Puhuessaan joskus vakavasti hän vaikuttaa pelottavasti\nja epämiellyttävästi. Silloin kun hän saa sattumalta tietoonsa\njotakin tärkeätä kuten esim. Haapalan rahajutun, ovat hänen kasvonsa\naivan elottomat, ainoastaan silmissä näkyy viekas väike.. Näin aina\ntällaisissa tapauksissa. Silloin kun hän näyttää välinpitämättömältä\ntai uniselta, Valmistaa hän vaarallisimpia hyökkäyksiään. On koko\nikänsä seurustellut kaikenkarvaisten ihmisten kanssa ja saavuttanut\nkokolailla pintapuolisia tietoja ja käyttäytymistapoja, joita\nviimemainittuja hän ei ylimielisyydessään aina viitsi noudattaa.\n\nHAAPALA on yksinkertainen ja hyväntahtoinen, ilman erikoista\nluonteenpiirrettä, minkä näyttäytymiseen ei ole tilaisuuttakaan.\n\nMAIJU on iloinen ja vilkas.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nHirvolan arkisali. Vanhanaikainen sisustus, ilman erityistä\nhuolellisuutta tai tyyliä. Sateinen kesäpäivä. Rouva istuu ompelupöydän\nääressä työskentelemässä. Aune sohvalla, puolittain loikoen, lueskelee\njotakin kirjaa.\n\nROUVA. Mitä luet?\n\nAUNE (kohoaa istumaan, tukahuttaen pienen huokauksen). Ikävää kirjaa.\n\nROUVA (katsahtaa ikkunaan). Ei kai vieläkään voi lähteä ulos?\n\nAUNE (panee kirjan pöydälle). Tuollaiseen ilmaan!\n\nMAIJU (tulee oikealta). Sinne tuli keittiöön muuan mies, jolla on koira\nmukanaan. Sanoo, että kauppias on luvannut ostaa sen.\n\nROUVA. Olisit neuvonut konttoriin —\n\nMAIJU. Sanoi, että hän kernaammin lepää ja kuivaa vaatteitansa — on\ntullut korpimaasta asti —\n\nAUNE. Tällaisessa sateessa!\n\nROUVA. Ilmoita sitten kauppiaalle —\n\nMAIJU. Konttoriinko?\n\nAUNE. Niin. Isä on siellä.\n\nMAIJU. Kyllä. (Menee perälle.)\n\nAUNE. Millainen koira se on?\n\nROUVA. En tiedä.\n\nAUNE. Eikö isä ole sanonut?\n\nROUVA (hymähtäen). Ei hän sellaisista puhu.\n\nAUNE. Millaisista?\n\nROUVA. Ei minkäänlaisista — asioista. (Pitkäveteisesti ja vähän\nterävällä äänellä.) Ja tämä on kai myöskin — jonkinlainen asia, ja\njonkinlainen tarkoitus kai sillä myöskin on.\n\nAUNE (nauraa ja nousee). Minäpä käyn katsomassa — tuota »asiaa». (Menee\noikealle. Maiju tulee.)\n\nROUVA. No? Mitä kauppias sanoi?\n\nMAIJU. Käski miehen odottaa.\n\nROUVA. Kuulehan, Maiju! Minä luulen, että ne ovat nälkäisiä\nkumpainenkin. Tarjoo miehelle ruokaa.\n\nMAIJU. Kyllä annan —\n\nROUVA. Ja koiralle myös!\n\nMAIJU. Kyllä.\n\nROUVA. Onko tohtori kotona — vai onko haettu sairaan luo?\n\nMAIJU. Tohtori vietiin noin tunti sitten — jonnekin.\n\nROUVA. Kun huomaat hänen palaavan, niin pane kahvi tulelle — ja käy\nkutsumassa tohtoria tänne! — Ihan siellä vilustuu — tuollaisessa\nilmassa.\n\nMAIJU. Kyllä. (Menee oikealle.)\n\nAUNE (tulee hetken kuluttua oikealta). Olihan se soman näköinen epeli —\nmutta niin likomärkä, ettei sitä edes silittää voinut.\n\nROUVA. Minkälainen —?\n\nAUNE (menee sohvalle). Lappalainen — sellainen pystykorva —\n\nROUVA. Hm! (Äänettömyys.)\n\nAUNE (on ottanut kirjansa ja yrittää lukea, mutta kirja vaipuu\npolvelle; ajatuksissaan). Isäin pahat teot —\n\nROUVA (tarkaten). Mitä sanot?\n\nAUNE. Tässä kirjassa puhutaan sellaisista — murhanhimosta,\nvarastamistaudista ja muusta, joka voi kulkea perintönä — lapsille ja\nlastenlapsille — huh!\n\nROUVA. Miksi luet sellaisista epämiellyttävistä asioista? Etsi jokin\nhauskempi kirja!\n\nAUNE (kuulematta). Ja ne sitten useinkin määräävät ihmiskohtaloita —\nsellaiset seikat, joihin ei ole ollenkaan syyllinen — perii vain viat —\nne syntyvät ruumiin mukana, kuten ulkomuoto, samannäköisyys ja — ja —\naivan kuin hyveetkin. — Kummallista.\n\nROUVA. Niin — lapseni! Maailma ei ole täydellinen.\n\nAUNE. Mutta se on ihmisten oma syy — miksi eivät paranna itseään!\n\nROUVA. Noo — jos se on perinnäistä — tautia — niin —\n\nAUNE. Niin, niin! Silloin ehkä sitä ei voi parantaa itsessään — mutta\nvoi ainakin estää sen jatkumisen.\n\nROUVA. Miten sitten — arvelet?\n\nAUNE. Minä ainakaan en menisi naimisiin, jos olisin perinyt jotakin\ntuollaista — en!\n\nROUVA. Älä nyt! Jos on rakastunut, niin —\n\nAUNE. No, niin! Silloin voi tehdä muita tyhmyyksiä — mitä tahansa —\nmutta ei tätä. Ei tätä!\n\nROUVA. Sinusta on tullut jyrkkä —\n\nAUNE (hymyillen). Ei, äiti kulta! Minä vain tunnustan tässä lausutun\najatuksen: jos yksilöt estävät paheitten jatkumisen perinnöt, niin\nsyntyy terve rotu. — Minä en haluaisi viedä rikollisuutta eteenpäin.\n\nROUVA (arasti). Mutta jos ei tiedä —\n\nAUNE (nauraa). No, jos ei näe, niin voi lyödä päänsä seinään.\n\nROUVA (leikillisesti). Sinusta on tullut kovin viisas —\n\nAUNE (vallattomasti). Viisasko? Kun en haluaisi lyödä päätäni seinään\n—! (Alkaa taas lukea. Äkkiä.) Kuule, äiti!\n\nROUVA. Hm?\n\nAUNE. Minkätähden minusta on tehty sairaanhoitajatar?\n\nROUVA (katsoo Auneen, hymyilee sitten). Sentähden kai, että sinulla\nolisi jokin työala — jos tulevaisuudessa tarvitsisit.\n\nAUNE (selailee kirjanlehtiä). Minusta vain on tuntunut, että siinä on\nollut jokin muu tarkoitus.\n\nROUVA. Isälläkö?\n\nAUNE. Eikö sitten sinulla?\n\nROUVA (hieman katkeralla sävyllä). Eihän minulla mitään tarkoituksia\nole. (Hetken kuluttua kevyemmin.) Mutta tähän toimenpiteeseen olin\ntyytyväinen. — Nyt olen levollinen sinun suhteesi. — Jos jotakin\ntapahtuisi — niin voisit elättää itsesi —\n\nAUNE (ihmetellen). Tapahtua? (Hiljaisesti ja venytellen.) Eikö isä ole\nrikas?\n\nROUVA. Sitä en tiedä — se kuuluu asioihin.\n\nAUNE (katselee äitiään). Kyllä minäkin olen ollut sokea!\n\nROUVA (vähän hätkähtäen). Kuinka niin?\n\nAUNE. Olen ollut jo iso tyttö viettäessäni koululomiani kotona — ja nyt\nvasta huomaan, millainen ilma on kodissa.\n\nROUVA. No?\n\nAUNE (vakavasti). Että kaikki täällä on vain asioita — joista minä en\ntiedä yhtään mitään.\n\nROUVA (hiljaisesti, kuin puolustaen). No — mitäpä naiset niistä —\n(Puolustaen). No — mitäpä naiset niistä —\n\nAUNE. Onko isä niin omavaltainen?\n\nROUVA (vältellen). Näethän itse, kuinka hän on herttainen — ja aina\nhyvällä tuulella —\n\nAUNE. Niin on — minä olen sen nähnyt — jos kaikki käy tasaisesti\ntasaisesti hänen mielikseen. Mutta jos sattuu esteitä?\n\nROUVA (liikehtien hermostuneesti). Niitä on kartettava.\n\nAUNE. Etkä sinä aseta esteitä mihinkään.\n\nROUVA (katsoo ihmetellen). Mihin sitten nyt pitäisi —?\n\nAUNE. Ei _nyt_ mihinkään! — Muistatko kun minut lähetettiin\nsairashoitokursseille?\n\nROUVA (helpottuneesti). Sanoinhan jo, että se oli minunkin mielestäni\nhyvä. — Etkö itse ole tyytyväinen?\n\nAUNE (hymähtäen). Olenhan yhtä hyvin tyytyväinen tähän kuin mihin\ntahansa muuhunkin — kun en kerran päässyt musiikki-opinnoille. — Se oli\nvain se minun lähtöni — niin omituinen.\n\nROUVA (muistellen). Omituinen? Kuinka niin?\n\nAUNE (hymyillen). Samassa kun tohtori Majaniemi oli tullut meille\nasumaan — lähetettiin minut opettelemaan — sairaanhoitoa.\n\nROUVA (hämmästyen). Ettäkö ne asiat olisivat yhteydessä?\n\nAUNE (katsoo veitikkamaisesti äitiään). Eiköhän vain?\n\nROUVA (pudistaa päätään). Ei ainakaan minun aivoissani.\n\nAUNE (naputtelee kirjalla pöytään). Tällaisesta asioitten yhtymästä\nminä voisin olla aivan raivoissani — minä tunnen sen — jos tuo tohtori\nolisi sattunut olemaan joku vähemmän miellyttävä henkilö — kuin Martti.\n\nROUVA (iloisesti). Minä olen iloinen — että pidät hänestä. Hän on hyvin\nkunnon mies — ja pitää paljon sinusta.\n\nAUNE (iloisesti nauraen). Ja sinä saat tahtosi täytäntöön!\n\nROUVA (vakuuttaen). Minä en ole sellaista ajatellut ennenkuin —\n\nAUNE. Ennenkuin — hän muutti meille?\n\nROUVA (vakavasti). En silloin.\n\nAUNE. No, isä sitten kuitenkin.\n\nROUVA. Ei, Aune hyvä. Ei hänkään.\n\nAUNE (katsoo kysyvästi). Eikö?\n\nROUVA. Ei.\n\nAUNE (aivan kuin loukkaantuen). Miksi hän ei olisi sitä voinut —\najatella?\n\nROUVA. Ei hän sitä tehnyt. — Minä luulen, että hän lähetti sinut\nensimmäiseen mahdolliseen paikkaan — pois tohtorin läheisyydestä —\najattelematta muuta sen enempää.\n\nAUNE (ihmetellen). Miksi hän niin olisi tehnyt?\n\nROUVA. Hm!\n\nAUNE. Ja minkä johdosta päätät? Sano!\n\nROUVA. Isä on ollut hyvin tyytymätön, että sinä tulit niin pian kotiin.\n\nAUNE (hämillään). Niinkö?\n\nROUVA. Ihan äkkiarvaamatta.\n\nAUNE (sivelee otsaansa). Minä en ymmärrä —; kun kurssi päättyi — mikä\ntässä sitten —\n\nROUVA. Isä ei pidä tohtorista.\n\nAUNE. Ei? Miksikä ei?\n\nROUVA (hieman ivallisesti). Isä ei pidä köyhistä ihmisistä.\n\nAUNE. Köyhistä? (Purskahtaa nauramaan.) Ei köyhistä! (Nousee.) Onpa\nsekin syy! (Iloisesti.) Tiedätkö mitä, äiti? (Menee ja ottaa äitiään\nkaulasta.) Nyt minä vasta oikein pidän Martista — kun tiedän, että\nasiaa ei ole suunniteltu. Sinä et usko, kuinka tuo pelko tarkoituksista\nvaivasi minua! (Riemuiten.) Nyt minä olen siitä vapaa — ja Martti tulee\nihastumaan —\n\nROUVA. Martti?\n\nAUNE (yhä iloiten). Niin — juuri Martti. Hän kosi minua eilen —\n(vakavasti) — ja minua alkoi vaivata tuo inhoittava tunne sovitteluista\n— (taputtaen ilosta käsiään) — mutta nyt hän saa minut. Hän saa\nsairaanhoitajattaren sairailleen ihan aavistamatta.\n\nMAIJU (tulee oikealta). Tohtori tuli äsken kotia — ja kahvi kyllä on\nvalmista. (Aune tasaantuu ja menee sohvaan.)\n\nROUVA. Pyydä sitten tohtori tänne!\n\nMAIJU. Minä jo kävin pyytämässä. (Menee oikealle.)\n\nROUVA (nousee). Hyvä on. (Aikoo Maijun kanssa oikealle.)\n\nAUNE (estää äitiään). Äiti! Älä vaivaa itseäsi! Kyllä minä menen\nlaittamaan kuntoon. (Taputtaa äitiään olalle.) Minulla on sitäpaitsi\nMartille vastaus velkaa.\n\nROUVA (istuu). Pitäkää nyt asia kuitenkin vielä omina tietoinanne.\n\nAUNE (herttaisesti). Sinä kuitenkin suostut?\n\nROUVA. Hm! Minä! — Minä toivoisin sitä. Mutta isä —! Olkaa varovaisia!\n\nAUNE (veitikkamaisesti). Minä olen kuten äitikin. Minä en sekaannu\nasioihin. Miehet saavat hoitaa. (Menee naureskellen oikealle.)\n\nROUVA (ryhtyy entiseen työhönsä, huokaa). Hm!\n\nHIRVOLA (tulee perältä iloisena). Kuulehan, Alma! Ovatko vierashuoneet\nkunnossa?\n\nROUVA (katsahtaa mieheensä). Ainahan ne —\n\nHIRVOLA. Niin, niin! Mutta varmuuden vuoksi niitä voi vielä tuuletella\n— ja muuta sellaista —\n\nROUVA. Kuka tulee?\n\nHIRVOLA. Samu Kolkko tulee nyt päivälaivalla —\n\nROUVA. Joko taas?\n\nHIRVOLA. Taas?\n\nROUVA. Joko teillä taas on säästöpankin tarkastus?\n\nHIRVOLA (istuu sohvapöydän ääreen ja alkaa sytytellä savuketta). Eihän\nnyt joka päivä — siitähän on vasta pari viikkoa —\n\nROUVA. Miksi hän sitten ei mene majataloon?\n\nHIRVOLA (ärtyisesti). Miksi? — Siksi, että hän tulee meille.\n\nROUVA (aikoo mennä). Menen heti katsomaan —\n\nHIRVOLA (hyvätuulisesti). No, no! Älähän nyt lennä! Eihän sillä nyt\nniin hengenhätää —\n\nROUVA (ryhtyy työhönsä). Ainahan ne muuten ovatkin kunnossa —\n\nHIRVOLA. Senhän arvaankin. Kyllä sinä asiasi hoidat.\n\n(Äänettömyys.)\n\nHIRVOLA. Mitä sinä muuten pidät »Metsäkuninkaasta»?\n\nROUVA (asettaa hermostuneesti ompeluksensa toisin). Hm!\n\nHIRVOLA. Ei hänellä suotta ole »metsäkuninkaan» nimi. — On se ollut\nihmeellinen talo, se Metsäperä. Näyttää olevan loppumaton — sen metsä\n— Kolkko on myynyt sieltä jo kai nelisellä sadalla tuhannella — ja\nmyy vain yhä. Hän on paikkakunnan varakkain mies — ei kenelläkään\nole ainakaan irtonaista rahaa niin paljon kuin hänellä — ja yhä hän\nsaa uutta — (tyytyväisenä) — vaikka voi tässä muutkin saada kohta —\nisomman läjän yhdellä iskulla — (Rouva katsoo miestään. Hirvola jatkaa\nnaureskellen.) Katso vain — mutta totta se on.\n\nROUVA (tarkoituksettomasti). Joka päivä kai sinä rahoja saat.\n\nHIRVOLA. Niin, niin — se on sellaista arki-pirinää — mitäs siitä!\nEi! Tässä on vain toinen juttu ratkeamassa — (vilkkaammin) — mutta\npuhunpahan siitä sitten toiste. (Vitkaan, aivan kuin ajattelisi muuta.)\nMitä sinä pidät Samu Kolkosta?\n\nROUVA. En minä pidä hänestä.\n\nHIRVOLA (katsoo rouvaa, puoliääneen halveksivasti ja moittivasti). Ole\nvaiti! (Ratkaisevasti.) Se on mies, jota pitää kohdella ansioittensa\nmukaan. (Polttelee — sitten aivan kuin sivumennen.) Hän on ihastunut\nmeidän Auneen — ja senvuoksi hän tulee.\n\nROUVA (pysähtyy työssään). Kosimaanko?\n\nHIRVOLA. Niin luulen. (Nousee.) Eikä Aune sen parempaa naimatarjousta\nsaa ikinä. Häntä kohtaa erinomainen onni —\n\nROUVA (kääntyy mieheensä). Mutta ajattelehan nyt! Aune on saanut vallan\ntoisenlaisen kasvatuksen — ja koulutuksen —\n\nHIRVOLA (naurahtaen). Niinkö?\n\nROUVA. Niin — hän odottaa mieheltään —\n\nHIRVOLA (nopeasti katkaisten). Mitä sitten?\n\nROUVA (paheksuvasti). Ainakin jonkun verran ymmärtämystä — jos ei\nmuuta —\n\nHIRVOLA (istuu ihmetellen). Luuletko sinä, että Samu ei ymmärrä — siinä\nkuin joku toinenkin —?\n\nROUVA. Ehkä asioita — mutta — (pää painuu ompelusta kohti) — on tässä\nmaailmassa muutakin —\n\nHIRVOLA (hyväntuulisesti). Mitä sitten?\n\nROUVA. Kolkkohan on aivan karkea — sivistymätön —\n\nHIRVOLA (terävästi matkien). Ja Aune on sivistynyt —\n\nROUVA. Onhan toki — sentään toisella tavalla kuin Kolkko.\n\nHIRVOLA. Kuten sinäkin.\n\nROUVA. Minä?\n\nHIRVOLA. Niin — sinä olit toisella tavalla sivistynyt kuin minä —\n(Iloisesti) — ja kuitenkin me olemme pärjänneet aivan erinomaisesti\n— (matalammin ja aivan kuin ajattelisi taas jotakin muuta) ainakin —\ntähän päivään asti.\n\nROUVA (tukahuttaen puoliksi ivallisen huokauksen). Hm. (Lempeästi.)\nMinä pyytäisin sinulta yhtä asiaa.\n\nHIRVOLA (vilkkaasti). No!\n\nROUVA. Ettet suunnittele Aunen naimista sinne etkä tänne.\n\nHIRVOLA. Kuinka niin?\n\nROUVA. Antaisit hänen itsensä hoitaa sen asian.\n\nHIRVOLA (vähän hermostuneesti). Ole vaiti! (Nousee, ratkaisevasti.)\nJos »Metsäkuningas» kosii — niin se asia on sitä myöten selvä. (Aikoo\nperälle, mutta pysähtyy ja kääntyy.) Tosiaankin se koiranpenikka! Tuoja\nkai on keittiössä?\n\nROUVA (nousee). Niin on.\n\nHIRVOLA (avaa oikeanpuoleisen oven, huutaa). Maiju! — Käske se\nkoirantuoja tänne! (Sulkee oven ja tulee alas, rouvalle.) Sinäkin teet\nviisaasti, jos puolustat Samu Kolkkoa.\n\nROUVA. Mitenkä minä voisin tehdä sellaista, mikä on —\n\nHIRVOLA (kiivastuen). — mikä on meidän perheelle edullista ja\nvälttämätöntä? Et tietysti, sitä sinä et voi tehdä —\n\nROUVA. Välttämätöntä? Miksi se olisi välttämätöntä?\n\nHIRVOLA (vielä kiivaammin). Siksi, että minä sen sanon — siksi!\n\nROUVA (tyynesti). Minä en ole koskaan sekaantunut sinun asioihisi —\nmutta eihän tämä ole mikään tavallinen asiatoimi — (Haapala tulee\noikealta.)\n\nHIRVOLA (vilkaisee tulijaan, sitten nopeasti rouvalle). Menehän nyt\nkatsomaan niitä vierashuoneita!\n\nROUVA (puoliääneen). Meidän piti täällä tarjota kahvia —\n\nHIRVOLA (hiljaa, mutta käskevästi). Ei! Jääkää ruokasaliin! (Rouva\nmenee oikealle. Hirvola menee sohvapöydän ääreen ja sytyttää\nhermostuneesti tupakan. Haapala yskii herättääkseen huomiota.\nHirvola kääntyy ympäri.) Kas ihmettä! Onko se Haapala itse? (Menee\ntervehtimään.) Minä luulin, että te olitte sen pennun lähettänyt jonkun\nmuun mukana —\n\nHAAPALA. Tulin itse tuolta korpien halki — oikoteitä —\n\nHIRVOLA. Vai jalkaisin — sellaisen matkan! Tulkaa nyt istumaan.\n\nHAAPALA (tulee pöydän ääreen). Kiitos! Eihän sitä hevosella viitsi\nkierrellä taakattomana kulkijana.\n\nHIRVOLA. Isäntä tekee hyvin ja istuu!\n\nHAAPALA. Mahdoinko jo sen verran kuivahtaa tuolla keittiössä?\n(Istuutuu.)\n\nHIRVOLA. Jos olisin tietänyt, että isäntä itse — tässä olisi tupakkaa.\n(Menee sohvalle.)\n\nHAAPALA. Oli sitä pankkiasiaa tänne — kiitos vain — (Ottaa tupakan.) —\nniin lähdin itse tuomaan pentua — mutta ei siitä tule kalua.\n\nHIRVOLA. Onko vielä kipeä!\n\nHAAPALA. En minä usko, että se paraneekaan — mikä lie sisäinen vamma —\nmutta kun kauppias siihen taannoin ihastui ja sanoi, että täällä voisi\neläinlääkäri —\n\nHIRVOLA. Niin — pitää ainakin yrittää. Ellei onnistu, niin pääseehän\nsiitä.\n\nHAAPALA. No — pianpa siitä. Mutta en minä siitä mitään maksua ota — kun\nsitä ei kerran terveeksi saatu. Päiviltään se meillä kuitenkin olisi\npäästetty. Jos eläjän saatte, niin — onneksi olkoon!\n\nHIRVOLA. No niin, no niin! Katsellaan nyt — saadaanhan sitten nähdä.\n\nHAAPALA. Minun oikea asiani olisi se säästöpankin juttu —\n\nHIRVOLA (levottomasti). No?\n\nHAAPALA. Muistaahan kauppias, että olen sanonut irti rahani —\n\nHIRVOLA (yhä levottomammin). Kyllä, kyllä, — nelisenkymmentä tuhatta —\n\nHAAPALA. Ja nyt on irtisanomisaika ummessa.\n\nHIRVOLA (sivelee otsaansa, ei tiedä mitä sanoisi). Tuota — tuota —\n\nHAAPALA. Se vävy kun vaatii sitä tyttärensä perintöä — äitivainajan\njälkeen —\n\nHIRVOLA (tuskassa). Niin — niin, olen taitanut unohtaa —\n\nHAAPALA (hymyilee). Niin; mitäpäs kauppias sellaisia kaiken maailman\nperheasioita —\n\nHIRVOLA (ajatuksettomasti). Ei, ei — tietysti, ei — eihän. (Kauhulla,\njota koettaa peittää.) No, tuliko Haapala nyt noutamaan rahoja?\n\nHAAPALA. Minä tulin — (Hirvola nousu äkkiä.) Onko kauppiaalla ehkä\nkiire?\n\nHIRVOLA (pakottaa itsensä levolliseksi, istuu). Ei — muistin vain erään\nasian, mutta ei se ollut tärkeä. — Haapala oli siis ajatellut, että nyt\nnostaisi?\n\nHAAPALA (kaivaa pankkikirjan ja papereita povitaskustaan). No, kun\nsattui —\n\nHIRVOLA (naputtelee pöytää). Tuota — tuota —\n\nHAAPALA (huomaamatta Hirvolan hermostumista) — sattui semmoinen lykky\nsille vävymiehelle, että sai perillisten rahat metsästä — melkein\nkaikki —\n\nHIRVOLA (hämmästyy). Soo! — Ettäkö Haapala ei sitten tarvitsekaan?\n\nHAAPALA. Siitähän juuri tahtoisin puhua. Sopisikohan se, että rahat\nsaisivat jäädä paikoilleen? Tarvitsisin vain neljä tuhatta.\n\nHIRVOLA (ottaa pankkikirjan hätäisenä ja iloisena). Katsotaan,\nkatsotaan — pitäähän koettaa — hm! Täällä on yli neljäkymmentä\ntuhatta —\n\nHAAPALA. Siellä pitäisi olla se neljätuhatta —\n\nHIRVOLA. Kyllä kai korkojen kanssa — ehkä vähän ylikin —\n\nHAAPALA. Niin — mutta minä nostaisin vain ne neljätuhatta — muut saisi\njäädä, jos passaisi.\n\nHIRVOLA. Sopiihan se — huonoina aikoina on kyllä menekkiä — johtokunnan\nhyväksymiä lainoja odottaa suuri joukko.\n\nHAAPALA. No, tämän voisi nyt sitten pankki käyttää.\n\nHIRVOLA. Tietysti, tietysti — ilomielellä. (Nousee.) Odottaako Haapala\ntäällä, niin minä käyn konttorissa — järjestämässä asian.\n\nHAAPALA. Mikähän tässä —\n\nHIRVOLA (menee nopeasti oikealle ovelle, huutaa), Maiju! — Tuoppas\ntänne Haapalalle kahvia — heti — vai niin, sinullahan onkin taakka\nkunnossa — tule sitten tämän kautta —\n\nMAIJU (tulee hymyillen, täysi kahvitarjotin käsissä). Olin juuri\nmenossa ruokasaliin.\n\nHIRVOLA (iloisesti). Annappas nyt — isäntä ensin tullaa siitä. (Menee\nperälle.)\n\nMAIJU (panee tarjottimen pöydälle). Ehkä minä saan kaataa kannusta?\n\nHAAPALA (hymyilee). Johan minä siellä sain keittiössä sekä ruokaa että\nkahvia.\n\nMAIJU (naureskelee). Ei se auta — meillä tehdään kuten isäntä käskee. —\nLeipää myös!\n\nHAAPALA. En minä enää jaksa.\n\nMAIJU. Jätättekö te sen pennun nyt sinne keittiön nurkkaan kitumaan?\n\nHAAPALA. Niinhän se kauppias —\n\nMAIJU. No, minkäs sille sitten mahtaa! — Odotanko, että kaadan toisen\nkupin?\n\nHAAPALA. Odota, että viet kupit pois — en minä enää —\n\nMAIJU. Minä tulen sitten hakemaan. (Menu oikealle. Haapala kiirehtii\njuontiaan, yrittää sanoa jotakin ja katsoo taakseen, mutta Maiju on jo\nehtinyt mennä, juo rauhallisesti ja laskee kuppinsa pöydälle. Maiju\ntulee heti takaisin.) En minä koskaan pääse perille.\n\nHAAPALA, No?\n\nMAIJU. Vieraita. (Avaa eteisen oven.)\n\nKOLKKO (riisuutuu eteisessä). Hyvää päivää! Onko isäntäväkeä kotosalla?\n\nMAIJU. Kyllä on.\n\nKOLKKO (tulee sisään). Päivää taloon!\n\nMAIJU. Kauppias tulee kai aivan heti — ja rouvasväki on ruokasalissa.\n(Menee ottamaan kupit pöydältä.)\n\nKOLKKO. No, minä täällä sitten —. (Haapala on noussut. Kolkko Maijulle.)\nSano, että Samu Kolkko tuli taloon!\n\nMAIJU. Kyllä. (Menee oikealle.)\n\nKOLKKO. Kas — Haapalahan se täällä —\n\nHAAPALA (tervehtii). Odottelen kauppiasta —\n\nKOLKKO (menee istumaan sohvaan). No, mitäs sinne korven taakse kuuluu?\n\nHAAPALA (istuu uudelleen). Eipä entistä enempää.\n\nKOLKKO (ottaa tupakan kotelostaan, leveästi). Nythän minä muistankin.\nTe olette täällä pankkia tyhjentämässä! — teette suuren loven —\naikamoisen suoneniskun —\n\nHAAPALA. Enkä — minä jo pyysin, että rahat saavat jäädä.\n\nKOLKKO. Niin aina — vävymies on tehnyt hyvän metsäkaupan.\n\nHAAPALA, Onko Kolkko kuullut?\n\nKOLKKO, Ostajat kertoivat.\n\nHAAPALA. Niin — sentähden nostan nyt vain nelisentuhatta —\n\nKOLKKO. Vai niin — vai niin. (Nousee.) Minäpä pistäyn tuolla naisten\npuolella. (Menee oikealle, välittämättä sen enempää Haapalasta. Haapala\nrykii, katselee ympärilleen, nousee sitten ja siirtyy hitaasti perälle.\nMaiju tulee oikealta.)\n\nHAAPALA (hymyillen). Onpas lentämistä!\n\nMAIJU (yrittää peräovesta). On sitä vain —\n\nHIRVOLA (tulee perältä). Isäntä tulee tänne konttoriin, niin saamme\nasian reilaan.\n\nHAAPALA. Kyllä vain.\n\nMAIJU (Hirvolalle), Rouva sairastui — ja sinne tuli —\n\nHIRVOLA. Sairastui?\n\nMAIJU. Niin — sellainen kohtaus —\n\nHIRVOLA (tyytymättömänä). Niin, niin — vanha juttu! Ei minulla ole\naikaa. Onhan siellä lääkäri. Tulkaa, Haapala! On vähän kiire. (Menee\nperälle.)\n\nHAAPALA (seuraa). No, ei kai tämä pitkiä aikoja. (Kääntyy ympäri,\nMaijulle.) Oikeinko pahasti se rouva —?\n\nMAIJU. En tiedä. On se ennenkin —\n\nHAAPALA. Jaah! (Menee perälle. Maiju aikoo oikealle, mutta kun hän avaa\noven, tulee Aune vastaan.)\n\nAUNE. Maiju menee tohtorin odotushuoneeseen, jos äiti tarvitsee apua.\n\nMAIJU. Kyllä. (Menee oikealle.)\n\nKOLKKO (on seurannut Aunea sisään). Olipa se — olipa se —\n\nAUNE. Suokaa anteeksi tämä häiriö — herra Kolkko tekee hyvin ja istuu.\n\nKOLKKO. Kiitos, kiitos! (Istuu tuolille sohvapöydän ääreen.) Mahtoiko\nolla vaarallinenkin tapaus?\n\nAUNE, Toivottavasti ei — äidillä on ollut joskus ennenkin —\n\nKOLKKO. Vai niin, vai niin! No, suotta sitten pelätä. Ja onhan siellä\nlääkäri. Mehän voimme täällä istua — (naureskellen) — istua ja\njutella, kunnes isänne tulee.\n\nAUNE (katsoo aivan kuin apua etsien ovelle). Niin. (Istuu ompelupöydän\nääreen.) Mutta ehkä minä sentään ilmoitan isälle —\n\nKOLKKO (viittaa kädellään). Mitä hulluja! Minä istun kovin mielelläni\nteidän seurassanne. Isänne kanssa meillä on kylliksi aikaa, Oli onni,\nettä näin heti jouduin teidän pariinne — tai — (nauraa leveästi) — eikös\nse sentään ole hassua, että minä teitittelen! Olenhan nähnyt Aunen\ntuollaisesta — (osoittaa kädellään) — vai kuinka?\n\nAUNE (vähän nolona), Kuinka vaan —\n\nKOLKKO (nauraa tyytyväisenä). Niin minustakin, Ja olenhan minä.\nennenkin Aunea sinutellut — vielä pari vuotta takaperin — mutta sitten\n— sitten se tahtoi aina takertua kurkkuun.\n\nAUNE (alkaa tulla huvitetuksi). No, mikäs siihen sitten tuli — siihen\nkurkkuun?\n\nKOLKKO, Kurkkuunko? (Iskee silmää, tyytyväisenä keksinnöstään.) Siihen\ntuli vain se, minkä siihen pitikin tulla.\n\nAUNE. No?\n\nKOLKKO. Eevan antaman omenan puolikas siihen tarttui. (Nauraa.) Se se\ntenäsi vastaan. Huomasin, etten puhutellut enää lasta — vaan — vain —\n\nAUNE (nauraa). Vaan Eevaa.\n\nKOLKKO. Ha, ha, ha! Te olette niin saamarin älykäs, Te tiesitte heti,\nmikä minua vaivasi.\n\nAUNE (on tyytymätön itseensä, kun otti osaa leikinlaskuun). Minä en\ntiedä muuta kuin mitä nyt sanotte.\n\nKOLKKO (häristää sormellaan). No! Nythän sinä rikoit sopimuksen.\n\nAUNE. Minkä sopimuksen?\n\nKOLKKO. Sinä teitittelit!\n\nAUNE (harmistuen). Minä en ole sopinut mistään.\n\nKOLKKO (hymyillen). Mutta eihän yksilaitainen vene pinnalla pysy.\n\nAUNE (aikoo nousta, katsoo tyytymättömänä perälle, mutta huomaa\nsamassa, mitä kohteliaisuus vaatii, naurahtaa aseettomana). Upotkoon\nsitten!\n\nKOLKKO (kevyesti). Ei sitä vain niin — kun kerran jo on toinen laita\nrakennettu — niin tehdään toinenkin.\n\nAUNE (kuivasti). Te rakentelette veneitä?\n\nKOLKKO (ottaa hymyillen tupakan). Niin — _me_ rakentelemme. Siitä on\nolemassa hauska satu.\n\nAUNE. Soo?\n\nKOLKKO. Sen nimi on — (mutisee) — sinä ja minä.\n\nAUNE. Mikä?\n\nKOLKKO. Mitä?\n\nAUNE. Sinä ja minä — niinkö?\n\nKOLKKO (nauraa makeasti). Niin — sinä ja minä.\n\nAUNE. No?\n\nKOLKKO. Se oli se satu. Nyt on venhe valmis — kaksilaitainen.\n\nAUNE (nauraa vasten tahtoaan). Aika lapsellinen temppu! (Ivallisesti.)\nPaljon käytetty kai — ja aina hyvin tepsinyt?\n\nKOLKKO (tyytyväisesti). Aina. Poikkeuksen tekevät ainoastaan tyhmät ja\nhidasjärkiset. (Hymyillen kohteliaasti.) Kaikkein parhaat tarttuvat\nheti ensi otteeseen. Mutta kaikkein nopeimmin sinä. Sinä olet parhaista\nensimmäinen. (Äkkiä ja rohkeasti.) Enkä minä muuten olisi sinua\nvalinnutkaan.\n\nAUNE. Valinnut? Miksikä?\n\nKOLKKO. Peränpitäjäksi rakentamaamme venheeseen, jota minä soudan.\n\nAUNE (ei tiedä nauraisiko vai suuttuisiko, mutta sitten häntä alkaa\nnaurattaa). Minne sitten mentäisiin?\n\nKOLKKO. Peränpitäjä määrää suunnan.\n\nAUNE (nousee, nauraen ilakoivasti). Silloin varmasti joudutaan karille.\n\nHIRVOLA (tulee perältä). Kas, kas! Kolkko! (Menee tervehtimään.) Terve,\nterve! Terve tultua!\n\nAUNE. Minä menen äidin luo — hän oli äsken vähän pahoinvoipa.\n\nHIRVOLA (sivumennen). Kuulin sen.\n\nKOLKKO (on noussut). Tiedätkös, Hirvola, missä Aune ja minä nyt olemme?\n\nAUNE (hymähtää). Näkemiin!\n\nHIRVOLA (menee sohvalle) No, missä olette?\n\nKOLKKO (nauraa). Me kökötämme karilla. (Aune menee oikealle. Kolkko\nistuu, nauraa vastahakoista naurua.) Soma on — soma on —\n\nHIRVOLA. Mitä pidät Aunesta?\n\nKOLKKO. Tykättävä tyttö — mikäs siinä —\n\nHIRVOLA. Puhuitko hänen kanssaan — tarkoitan — noin vakavasti — tuosta —\n\nKOLKKO. Vakavasti? (Halveksien.) Tyhmyrit puhuvat naisille vakavasti!\n(Nauraa rehentelevästi.) Ja sitten he väittävät, että naisesta ei saa\nselvää — naista ei voi ymmärtää —\n\nHIRVOLA. Veli ei siis —!?\n\nKOLKKO. En. Leikinlaskulla naiset pitää ottaa. — (Tyytymättömästi) —\nja ellei ota, niin saa ainakin lukea heidän ajatuksiaan kuin avonaista\nalmanakkaa.\n\nHIRVOLA. Ja sinä luit?\n\nKOLKKO (naputtelee pöytää). Hm.\n\nHIRVOLA. Mutta jos sinä et suoraan kysynyt, niin —\n\nKOLKKO. Suoraan? (Itserakkaasti.) Minulle ei sovi rukkasien saaminen.\n\nHIRVOLA (aivan kuin puollustellen). Mistä tyttö sitten olisi ymmärtänyt\n— ellet käynyt suoraan asiaan! — Kukapa sitä sitten sen paremmin —\n\nKOLKKO (kuivasti). Sinä.\n\nHIRVOLA. Niin — mutta täytyyhän —\n\nKOLKKO (katkaisten kylmästi). Sinä naitat tyttäresi kenelle tahdot —\ntai olet naittamatta.\n\nHIRVOLA (tuskallisesti). Mutta enhän minä yksin voi — ellet sinä saa\nsuostutelluksi —\n\nKOLKKO (nousee, toimekkaasti ja äänekkäästi). Mahtaakohan pankin\nesimies olla kotona?\n\nHIRVOLA (sivelee otsaansa, tarkoituksettomasti). Savinenko?\n\nKOLKKO (nauraa). Niin, Savinenhan se on ollut. (Katsoo kelloaan.\nNousee.) On vähän asioita.\n\nHIRVOLA (nousee, innokkaasti). Mitä sinä nyt sinne — täällähän nyt on\ntärkeämpää.\n\nKOLKKO (seisoo leveänä, kädet taskuissa). Paljonko sen Jussilan laina\ntaas olikaan?\n\nHIRVOLA (kartellen). Voimmehan sitten katsella kirjoista.\n\nKOLKKO (viekkaasti). Kyllä sinä sen ulkoakin muistat.\n\nHIRVOLA (tavoitellen). Parisenkymmentä kai johtokunta myönsi.\n\nKOLKKO. Mutta hän sai vain kaksituhatta. Ja koska Haapala jätti\njäljelle nelisenkymmentä, niin voimme kai auttaa niitä Kinttusen\nalustalaisia omille palstoilleen —\n\nHIRVOLA (aivan hämmästyneenä, mutisee). Niin — niin —\n\nKOLKKO (päättävästi). Niin. Minä kai menen heille takaukseen. (Lähtee.).\n\nHIRVOLA. Et kai viivy? Tulet kai heti takaisin?\n\nKOLKKO (kääntymättä). Aivan heti. (Menee eteiseen.)\n\nHIRVOLA (tuijottaa Kolkon jälkeen, lysähtää sitten sohvalle, pää\nkäsiin. Käsi pusertuu nyrkkiin ja putoaa voimakkaasti pöytään.\nTuijottaa eteensä, nousee sitten tarmokkaasti ja menee nopeasti\nulko-ovelle, kuuntelee, sitten puhelimeen.) Keskusasemalle — Kamreeri\nSaviselle — halloo — onko kamreeri kotona — matkustanutko — Helsinkiin,\nvai niin — ja viipyy — kuinka — pari kolme päivää — jahah — hyvästi!\n(Kääntyy tyytyväisenä puhelimesta, myhäilee.) Hm! (Tulee pöydän luo.)\nHm!\n\nMAJANIEMI (tulee oikealta, reippaasti ja hyväntuulisesti). Ei mitään\nvaaraa — sen suurempaa —\n\nHIRVOLA (muistamatta, mistä oikein on puhe). Vai niin — vai niin.\n\nMAJANIEMI. Nyt on kohtaus jo oikeastaan ohi — mutta vastaisen varalta —\nvähän lääkkeitä ja hoitoa —\n\nAUNE (tulee oikealta). Minä lähetin Maijun apteekkiin. — Ajatteles,\nisä! Äiti tuli ihan kalpeaksi —\n\nHIRVOLA (hermostuneesti). Tohtori kertoi — että paranee. Tohtori istuu —\n\nMAJANIEMI. Kiitos!\n\nAUNE. Mene tuonne sohvaan!\n\nMAJANIEMI (menee istumaan). Mutta viisainta olisi ajatella kylpymatkaa —\n\nAUNE (iloisesti). Mainiota! Sellaisen me järjestämmekin äidille — ja\nlaitamme hänet oikein terveeksi — eikö niin, isä?\n\nHIRVOLA. Ajatellaan — ajatellaan — (vähän kärsimättömästi) — mutta ei\nnyt niin lentämällä. Minulla on nyt juuri — on tärkeitä asioita —\n\nAUNE (rauhoittavasti). Ei tietysti — ei tässä heti. (Nauraa.) Eikä\nainakaan näin seisovalta jalalta. Istu nyt, isä! Martilla ja minulla on\nvähän asiaa.\n\nHIRVOLA (katsoo nopeasti kumpaistakin, rypistää kulmiaan). Vai niin! Hm!\n\nMAIJU (tulee oikealta, arasti). Minä luulen, ettei tuon pennun laita\nole ihan oikein. Tulisiko joku —?\n\nHIRVOLA. Mene sinä, Aune! Jos teillä on kummallakin asiaa, niin — yksi\nkerrallaan —\n\nAUNE (Martille). Minä tulen. (Maiju menee oikealle. Aune hymyillen.) Se\non meidän yhteistä —\n\nHIRVOLA (tyytymättömästi). Yksi asiamies riittää! — Katso, mikä sitä\npikku lappalaista vaivaa! (Aune nyökkää Majaniemelle ja mene oikealle.)\nMinä en usko, että siitä tulee mitään.\n\nMAJANIEMI. Mistä?\n\nHIRVOLA. Anteeksi! (Menee nopeasti puhelimeen.) Jos Kolkko tulee sinne\nkonttoriin, niin soittakaa heti minulle! Niin. (Tulee takaisin.) Tuosta\npentupahasesta.\n\nMAJANIEMI. En minäkään usko, siltä se äsken katsellessani näytti.\n\nHIRVOLA (vilkkaammin). Niinkö? Tohtori näki sen?\n\nMAJANIEMI. Olisi paras lopettaa ajoissa.\n\nHIRVOLA (yhä tyytyväisemmin). No, sitten olisi paras tosiaankin — ja\nniinhän se Haapalakin arveli. (Yhä iloisemmin.) Tässä olisi tupakkaa.\n(Majaniemi kiittää.) Ai niin — sehän on totta — tohtori ei polta.\n\nMAJANIEMI. Minulla olisi —\n\nHIRVOLA (keskeyttää). Pitäisi vain keksiä lyhyt ja hyvä tapa.\n(Ystävällisesti.) Tohtori kirjoittaa voimakasta, tepsivää myrkkyä\n— sellaista, joka tappaa heti ja tuskattomasti. (Innostuneesti.)\nSehän on selvin keino, sillä siitä päästään. (Ottaa taskustaan\npaperiliuskakannan, josta repäisee lehden.) Tässä! Tehkää se\npalvelus! (Ottaa liivintaskustaan kynän.) Tässä on mustekynä. (Nauraa\nhermostuneesti.) Samalla saatte itse nähdä — ja me muutkin, miten se\nvaikuttaa. Se olisi — se olisi ikäänkuin oppitunti — meille kaikille.\n\nMAJANIEMI (katsoo Hirvolaa). Hermostuttaako se asia kauppiasta?\n\nHIRVOLA (pysähtyy äkkiä liikkeissään, vilkaisee nopeasti tohtoria,\nsitten levollisemmin). Noo — ei! Vain harmittaa, kun ollenkaan tuli se\nhankituksi.\n\nMAJANIEMI. Kyllä minä tallirengin kanssa järjestän asian metsämiehen\ntapaan — susipyssyllä —\n\nHIRVOLA (viittaa kädellään). Ei, ei! Ei ampumista —\n\nMAJANIEMI. Kaukana metsässä —\n\nHIRVOLA (nopeasti). Ei! (Aivankuin ajattelisi muuta.) Voisihan sitä,\nmutta (ratkaisevasti) — minä en siedä pyssyjä.\n\nMAJANIEMI. Hm!\n\nHIRVOLA (ystävällisesti). Minä pidän tästä tavasta. (Osoittaa\npaperia.) Tehkää hyvin! (Nauraa.) Parilla kynänvedolla on sentään\nihmeellinen voimat (Ystävällisesti pakottaen.) No! Olisi vähän kiire.\n(Iloisesti.) Ja teillähän myöskin on asiaa. (Majaniemi ottaa kynän ja\nalkaa kirjoittaa. Hirvola katselee intohimoisesti.) Varmaa ja nopeata!\n(Majaniemi pysähtyy, katsoo Hirvolaa. Hirvola huomaamatta tohtorin\nkatsetta.) Nopeasti vain! Kaikkein voimakkainta! (Majaniemi pistää\nnopeasti paperin liivintaskuun. Hirvola hämmästyy.) No?\n\nMAJANIEMI. Minä otan järjestääkseni asian ilman lääkemääräystä.\n\nHIRVOLA (on valmis kuohahtamaan tyytymättömyydestä, mutta hallitsee\nitsensä; tiukasti). Soo? (Ottaa kynän hitaasti.)\n\nMAJANIEMI. Teen mielelläni sen palveluksen. (Hirvola huulet\npuristettuina, pistää kynän taskuunsa.) Jos nyt sallitte, niin —\n(Nousten.) — Aune ja minä pidämme toisistamme — ja olemme jo keskenämme\nsuostuneet —\n\nHIRVOLA (on ollut muissa ajatuksissaan). Hassutusta!\n\nMAJANIEMI (hämmästyen). Mitä?\n\nHIRVOLA (katsoo tohtoria aivan kuin nyt vasta kuulisi, hymyilee\nväkinäisesti). Katsotaan nyt — jos tarvitaan — niin — kyllähän sen\npyssylläkin voi tehdä. (Menee nopeasti perältä ulos. Majaniemi jää\nseisomaan hämmästyneenä.)\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama huone. Vähän myöhemmin.\n\nAUNE (taluttaa äitiään oikealta). Täällä on sentään koko joukon\nviileämpi.\n\nROUVA. Tuntuu täällä olevan. (Aikoo mennä ompeluksensa ääreen.)\n\nAUNE. Ei, ei! Sinne sinä et saa mennä. (Hymyillen) — ei työhön! Tuonne\nsohvaan äiti istuu kiltisti — eikä tee mitään.\n\nROUVA (menee sohvaan). Voinhan istua missä vain — mutta en minä ilman\nkäsityötäni voi olla. Anna se minulle!\n\nAUNE (pahoitellen). Vaikka Martti sanoi, että pitää levätä — ei saa\nrasittua.\n\nROUVA.(hymyillen). Oletkos nyt vaiti! Enhän minä enää ole sen kummemmin\nsairas kuin ennenkään. Ja toimettomuus vasta oikein rasittaisikin. Anna\ntänne vain!\n\nAUNE (antaa ompeluksen vastahakoisesti). Mutta jos sinä vain tunnet\nväsymystä —\n\nROUVA. No, ei suinkaan tämä sitä lisää. Levollinen nypelöiminen\nrauhoittaa.\n\nAUNE. Minä tuon marjamehusi tänne.\n\nROUVA, Joko tohtoria taas haettiin kylälle?\n\nAUNE (tyytymättömänä). No, sellaisella kiireellä, etten ehtinyt sanaa\nvaihtaa senjälkeen; kun hän oli täällä isän kanssa.\n\nROUVA. Luuletko, että hän puhui isälle?\n\nAUNE. Niin hänen piti. (Menee oikealle.)\n\nHIRVOLA (tulee perältä iloisena). No, kas, sinä! — Tässä se nyt on!\n(Ojentaa kädessään olevan sähkösanoman.)\n\nROUVA. Mikä se on?\n\nHIRVOLA. Sähkösanoma asiamieheltäni. Kalliokoski on ostettu.\n\nROUVA. Mikä se — sellainen on?\n\nHIRVOLA (nauraa ja istuu pöydän ääreen). Niin — ethän sinä tästä mitään\ntiedä.\n\nROUVA. En.\n\nHIRVOLA (selittäen vilkkaasti). Katsohan — muuan norjalainen yhtiö\nhalusi ostaa hyvän kosken — ja alkoi kuulustella Kalliokoskea — sain\nsen kuulla — tein muutamia nopeita liikkeitä — (nauraen) — aivan kuin\ntohtori shakkilaudallansa. — Tiedätkös — ja arvaatkos, mitä minä tein?\n\nROUVA. En.\n\nHIRVOLA. Minä tarjosin kosken norjalaisille kahdestasadastatuhannesta.\n\nROUVA.(ymmärtämättä). Olitko sinä sen sitten ennemmin ostanut?\n\nHIRVOLA (nauraa makeasti). En. Ainoastaan hintaa panin kysymään\nomistajilta. Tarjosin vain kuten omaani. Ja tein kaupan.\n\nROUVA. No?\n\nHIRVOLA (viekkaasti). Kosken omistajat kyllä aikoivat nylkeä minulta\nsatatuhatta — se muuten on tuskin puolenkaan arvoinen — mutta tässä\nnäet — minä sain sen kahdeksallakymmenellä. (Heittää sähkösanoman\npöydälle.)\n\nROUVA (ihmetellen). Ja nyt —?\n\nHIRVOLA (tyytymättömästi). Ja nyt — (Iloisesti.) Minä olen ostanut\nkosken — ja myynyt kosken — mutta huikealla hinta-erolla — ja pistän\ntaskuuni satatuhatta puhdasta — (sivumennen) — loput — parikymmentä —\nmeni välityspuuhiin —\n\nROUVA (hiljaisella epäilyllä). Onko tuo nyt ihan —?\n\nHIRVOLA. Mitä?\n\nROUVA.(arasti). Minä vain tarkoitin, että onko se sitten lopullisesti —\n\nHIRVOLA (kärsimättömästi). Lopullisesti! — No! Rahat nyt eivät vielä\nole tässä pöydällä — kuten näet. (Rouva painautuu ompelemaan. Hirvola\nhymyilee.) No, eikö se ilahuta sinua?\n\nROUVA. Minua kauhistuttavat tuollaiset suuret asiat. Jos vielä\nepäonnistuisi.\n\nHIRVOLA (halveksien). Sinä nyt olet!\n\nROUVA. Niin — minä en ole niin toivorikas kuin sinä.\n\nHIRVOLA (ihmetellen). Mitä se tähän kuuluu?\n\nROUVA. En tiedä, eikö tähän — enhän minä tätä asiaa tunnekaan.\n\nHIRVOLA. No, mihin sitten?\n\nROUVA. Ylipäänsä vain. Jos sinä ajattelet itseksesi jotakin, on se\njo silloin — aivan kuin tapahtunut — etkä ollenkaan muista, että on\nmuitakin tekijöitä —\n\nHIRVOLA (hämmästyen). Mitä sinä nyt —?\n\nROUVA. Minä tarkoitan Aunea ja Kolkkoa.\n\nHIRVOLA (kylmästi). Että mitä?\n\nROUVA (tyynesti). Että Aune ei suostu — enkä minäkään.\n\nHIRVOLA (nousee nopeasti). Mutta siihen on suostuminen! Siitä minä olen\nantanut sanani.\n\nROUVA (nojautuu sohvaan, ompelus sylissä). Minä vakuutan sinulle, että\ntässä sinä erehdyt.\n\nHIRVOLA (hetken vaitiolon jälkeen, tuskallisesti). On aivan\nvälttämätöntä, että Aune antaa suostumuksensa. Aivan välttämätöntä.\n\nROUVA. Miksi?\n\nHIRVOLA. On sellaisia asioita — miten sanoisin —\n\nROUVA (hienolla ivalla), Asioistasi sinä et ole koskaan puhunut — enkä\nminä ole niihin tahtonut tunkeutua. Eivätkä ne kuulu tähän. Tämä ei ole\nmikään — tavallinen asia.\n\nHIRVOLA (on valmis kiivastumaan). Sinä —\n\nROUVA (nostaa vähän kättään). Älä vaivaa itseäsi! Kiivastuminen ei auta\nyhtään.\n\nHIRVOLA (purren huuliaan, naurahtaa hermostuneesti ja alkaa kävellä,\npysähtyy, pakottaa itsensä levolliseksi). Mutta jos minä sanon sinulle,\nettä tämä on välttämätöntä — aivan välttämätöntä.\n\nROUVA (surunvoittoisesti). Sinä olet kahdenkymmenen vuoden ajan sanonut\nminulle: tämä on välttämätöntä — tuo on välttämätöntä — enkä minä ole\nkoskaan kysynyt — miksi. Olen vain — menetellyt sen mukaan. Mutta nyt\non edessämme suurempi — niin, kaikkein suurin ratkaisu —\n\nHIRVOLA (tuijottaen eteensä, raskaasti hengittäen). Niin on —\nvälttämättömyyskin — suurin —\n\nROUVA.(vakavasti). Mikään välttämättömyys ei ole niin suuri, että Aunen\nonni olisi uhrattava.\n\nHIRVOLA (synkästi). Mutta jos se on juuri hänen onnensa —\n\nROUVA (ihmetellen). Mikä?\n\nHIRVOLA. Ja sinun — ja minun — meidän kaikkien onni — tuo\nvälttämättömyys — joka ehdottomasti vaatii tämän hinnan.\n\nROUVA. Minä en sinua ollenkaan ymmärrä.\n\nHIRVOLA (tiukasti, hiljaa). Niin — niin se on.\n\nRouva. Mikä?\n\nHIRVOLA (pyyhkii otsaansa, istuu, mutisee). Muuten — muuten —\n\nROUVA (eloisammin). Sinähän olet omituinen. Mikä sinua vaivaa?\n\nHIRVOLA (tuskaisesti muristen). Muuten — on kai sitten — välttämätöntä —\n\nROUVA (nojaa kyynärpäällään pöytään). Kuule, Otto! Äsken sanoin, etten\nole koskaan turhia kysellyt. Nyt minä kysyn. — Miksi pitäisi Aunen\nmennä naimisiin Kolkon kanssa?\n\nHIRVOLA (katsoo vaimoaan, vitkaan). Hm! — Minä tarvitsisin rahallista\ntukea —\n\nROUVA. Mihin?\n\nHIRVOLA. Ylipäänsä — asioihini —\n\nROUVA. No, mutta — sinähän äsken sanoit saavasi koskikaupasta — eikö se\nriitä?\n\nHIRVOLA (alkaa hermostua). Mutta eihän se ole nyt tässä —\n\nROUVA. Nytkö — niinkö heti —?\n\nHIRVOLA (matalasti, kiihkeästi). Niin — nähtävästi — kaikesta päättäen\n— aivan heti.\n\nROUVA (tutkien). Ja toivoisit Kolkolta rahoja —\n\nHIRVOLA. Niin, tai ei oikeastaan — ei rahoja tarvittaisikaan — eihän\nolisi mitään kiirettä — voisin odottaa norjalaisilta — jos vain Aune\nsuostuisi.\n\nROUVA (pudistaa päätään). En minä ollenkaan pääse perille. (Ajattelee.)\nAune? (Keksii.) Sinä olet velkaa Kolkolle?\n\nHIRVOLA (vapautuvasti, aivan kuin puhdistuisi kaikesta ikävästä). En!\nEn penniäkään.\n\nROUVA. Siis hänen nimeään sinä —\n\nHIRVOLA. Ei, ei! (Pulpahtaa aivan kuin huomaamatta.) Mutta hän on —\npankintarkastaja!\n\nROUVA (huudahtaen). Ja sinulla on —?\n\nHIRVOLA (hypähtää ylös). Älä huuda!\n\nROUVA (tuijottaa mieheensä). Sinulla on — vajaus?\n\nHIRVOLA (istuu, veltosti, nyykäyttää päätään). Hm — hm!\n\nROUVA (henkeään pidättäen). Suurikin?\n\nHIRVOLA (pyyhkii hikeä otsaltaan, hermostuneesti). Älä sellaisia\nkysele! En minä niin tarkalleen tiedä. Ja summahan on tässä sivuseikka —\n\nROUVA (miettii). Mutta olihan juuri tarkastus —\n\nHIRVOLA (katkeran ivallisesti). Oli.\n\nROUVA. Eikö tullut mitään ilmi?\n\nHIRVOLA (naurahtaa synkästi). Ei.\n\nROUVA (tuijottaa mieheensä, nousee hitaasti, puhuen käheästi). Sinä\nolet kavaltanut — ja väärentänyt papereita? Niinkö? (Hirvola nojaa\npäätään käsiin ja naputtelee kenkänsä kärjellä permantoon.) Sinä olet\ntahallasi kavaltanut — olet tieten tahtoen väärentänyt — (voiden tuskin\npuhua) — syössyt itsesi ja perheesi onnettomuuteen. (Lähtee pöydän\neditse.)\n\nHIRVOLA (nostamatta päätään). Minne aiot?\n\nROUVA (nojaa ompelupöydän kulmaan tukeakseen itseään, selkä Hirvolaan\npäin). En tiedä.\n\nHIRVOLA (nostaa hitaasti päätään). Näetkös nyt! On välttämätöntä — eikö\nniin? Onnettomuus täytyy estää.\n\nROUVA. Sitä ei enää voi estää.\n\nHIRVOLA (nousee, melkein pyytäen). Aune voi sen estää.\n\nROUVA (liikahtamatta). Jos Aune uhraa itsensä — on se hänen\nonnettomuutensa. Ellei uhraa, on se kaikkien onnettomuus. (Vaipuu\nitkien tuolille.)\n\nHIRVOLA (nousee ärtyneenä). Älä rupea parkumaan — sitä en voi\nsietää. (Kävelee kiivaasti.) Jos vaara uhkaa, niin vaaditaan tointa\n— jotakin tointa — ei asioita auteta vetisillä silmillä. (Pysähtyy\nkeskilattialle, kuiskaavalla ankaralla äänellä.) Älä itke! Kuuletko! En\nvoi sietää sitä. — Olisi tässä muutakin tehtävää. Menisit heti puhumaan\nAunelle —\n\nROUVA (on pyyhkinyt silmiään, nousee kiivaasti). Sinä raukka!\n\nHIRVOLA (hämmästyneenä). Mitä?\n\nROUVA.(kääntyy mieheensä). Sinä kurja raukka!\n\nHIRVOLA (kähisten raivosta). Ole hiljaa! Älä huuda!\n\nROUVA (voimalla, vaikka kuiskaten). Sinulle minä huudan — ja se on\ntuskanhuuto kahdelta vuosikymmeneltä — mies, joka tekee kuten sinä — ja\non vielä valmis uhraamaan tyttärensä onnen — se mies on katala — enkä\nminä sellaista miestä tunnusta puolisoksi enkä isäksi — en koskaan —\nkoskaan — (vaipuen uudestaan pöydän ääreen ja hermostuneesti itkien) —\nkoskaan — koskaan —\n\nHIRVOLA (hämmästyneenä ja sanattomana, tekee toivottomuutta osoittavan\nliikkeen, kävelee, pysähtyy sohvapöydän ääreen ja sytyttää tupakan,\nvilkaisten joskus vaimoonsa, sitten rauhallisesti ja hiljaisesti).\nSinä saat ajatella minusta mitä tahdot — ja sanoa mitä haluat — joskus\n— toisen kerran. Mutta nyt ei ole aikaa asioitten punnitsemiseen —\neikä tuomitsemiseen. (Rouva kuivaa silmiänsä ja aikoo nousta. Hirvola\nmenee ja painaa häntä olkapäistä kevyesti.) Ei! Älä lähde! Sinun täytyy\nkuulla mitä nyt sanon. Minä en vaadi Aunea naimisiin — mutta minä\nehdotan jotakin muuta —\n\nROUVA (valittaen). Kaikki on liian myöhäistä.\n\nHIRVOLA (tarmolla). Ei ole! Kuule minua! — Koskivoittoni sinä tunnet.\nSillä voin pelastaa aseman — jos nyt saan muutaman päivän hengähdysajan\n— ja sen saan — jos Aune ei ole turhan kärkäs heti antamaan rukkasia\nKolkolle. — Jos todella tahdot estää Aunea onnettomuudesta, niin\nkehoitat häntä toimimaan näin —\n\nROUVA (kuin unesta heräten). Aunea onnettomuudesta? Kuinka?\n\nHIRVOLA. Sanomme Aunelle esimerkiksi, että minun asioilleni olisi hyvin\nepäedullista, jos hän heti hylkää Kolkon. Hän ei siitä pahene, jos\npitää asiaa ratkaisemattomana muutamia päiviä. Naiset ovat sellaisessa\nhyvin taitavia. — Ja silloin on kaikki pelastettu.\n\nROUVA (koettelee päätään aivan kuin sitä kivistäisi, hiljaisesti)! Ja\nkieltäytyisi vasta milloin?\n\nHIRVOLA. Ehkä ensi viikolla. Kyllä sitten heti ilmoitan. — Suostutko?\n\nROUVA. Aunen tähden — suostun.\n\nAUNE (tarjotin kädessä, tulee oikealta, pahoitellen). Anna nyt\nanteeksi, kun viivyin näin kauhean kauan. Tässä on mehua ja —\nlääkkeesi. (Asettaa tarjottimen pöydälle, katsoo äitiinsä, hämmästyy.)\nMikä sinua vaivaa, äiti? Joko sinä taas saat takaisin sen kohtauksen?\n\nROUVA.(pyyhkii otsaansa). Ei se ole mitään — kyllä se menee ohi.\n\nAUNE (hommassa). Nyt sinun pitää ottaa tätä lääkettä.\n\nHIRVOLA (tuijottaa pulloa). Mitä se on?\n\nAUNE. Lääkäri määräsi äidille —\n\nHIRVOLA (ihmetellen). Myrkkyä! Onko se myrkkyä?\n\nAUNE (nauraa). Niinkuin näkyy, mutta sitä annetaan vain tipoittain.\n(Kaataa jonkun tipan lasiin.) Kas tässä! Ole hyvä! Tämä rauhoittaa\nhermoja.\n\nROUVA (ottaa lasin vastenmielisesti). Onkohan se tarpeellista?\n\nAUNE (hymyilee). No, no! Minä olen sairaanhoitajatar — vastustaminen ei\nauta.\n\nROUVA (hymyilee ja juo). Niinkö —!?\n\nHIRVOLA, Mitäpä tuollaiset tipat! Mahtaisiko auttaa, jos joisi koko\npullon —\n\nAUNE (naureskelee ja panee pullon pöytälaatikkoon). Varmasti auttaisi —\nelämäniäksi —\n\nHIRVOLA (urkkien). Miten — iäksi?\n\nAUNE. Kuolisi tietysti. Tässä on sinulla epämukavaa — tule sohvaan.\n(Taluttaa äidin sohvaan.) Miksi sinä olet lähtenyt sieltä — vaikka minä\nsinut sinne jätin?\n\nROUVA (istuu ja panee toisen käden silmilleen), Hyvä on!\n\nAUNE. Minä istun tähän sinulle seuraksi — kirjani kera. (Istuu pöydän\nääreen.)\n\nHIRVOLA (on koko ajan tuijottanut laatikkoa, johon lääkepullo\npantiin). Hm — hm!\n\nAUNE. Mitä sanot?\n\nHIRVOLA (kuin heräten pahanteosta). Minäkö? En mitään. (Pyyhkii\nkädellään tukkaansa. Telefoni soi. Hirvola menee nopeasti kuulemaan.)\nHalloo — Mitä? — Jahah — Kolkko on tullut — hyvä on. (Tulee\ntakaisin.) Kuule, Aune! Äidillä on sinulle tärkeätä asiaa — sangen\ntärkeätä — minun täytyy nyt mennä — mutta minä pyydän sinua tekemään\n— niinkuin äitisi sanoo — hän selittää — minun täytyy heti — (Menee\nnopeasti perälle.)\n\nAUNE (ihmetellen). Mitä ihmettä nyt? Isä oli aivan kiihkoissaan.\n(Katsoo äitiä.) Mikä asia se on?\n\nROUVA (ottaa käden silmiltään). Isän oikeastaan piti siitä puhua —\n\nAUNE. Äiti! Sinähän olet itkenyt! Nyt vasta sen huomaan. Mitä on\ntapahtunut?\n\nROUVA (ponnistaen voimiaan). Isäsi kertoi äsken ikävistä — huonoista\nasioista —\n\nAUNE. Raha-asioistako?\n\nROUVA. Niin.\n\nAUNE. Onko tullut tappioita?\n\nROUVA. Kai niitäkin — mutta hänellä on suuria asioita Kolkon kanssa —\n\nAUNE. Onpa se ikävää — tuon rehentelijän —\n\nROUVA. Isä toivoo voittavansa näinä päivinä suuren — hyvin suuren\nsumman — mutta ennenkuin hän sen saa — niin — Kolkko voisi vahingoittaa\nhäntä — sangen pahasti — jos ei isä saa apua —\n\nAUNE (terävästi). Apua? (Ajattelee, sitten äkkiä.) Minuako siihen?\n(Hypähtää ylös.) Naimisiinko?\n\nROUVA (rauhoittaen). Ei, ei! Isä vain pyytää — mutta istuhan nyt —\n\nAUNE (istuu ihmeissään). Mitä sitten?\n\nROUVA. Ettet sinä heti jyrkästi kiellä — hylkää Kolkon tarjousta — vaan\nlupaat miettiä — tahdot ajatella —\n\nAUNE. Kun minä edes tietäisin mitä isä sanoi Martille.\n\nROUVA. Ei isällä tietysti ole mitään sitä vastaan — jos sinä nyt autat\nhäntä —\n\nAUNE (hymyilee). Pitämällä Kolkkoa kuumana?\n\nROUVA. Niin.\n\nAUNE. Kyllä — mielelläni — kun vain saan sen sanoa Martillekin.\n\nROUVA. Tietysti — totta kai —\n\nAUNE (viekkaasti hymyillen). Sitten minä ilomielellä — paistatan särkiä\nhänellä. (Nauraa.) Sehän sopii hyvin — välityöksi — näin sateisella\nsäällä.\n\nROUVA (nousee raskaasti). Jos tämä ei isää pelasta, niin eipä siinä\nketään vahingoitetakaan —\n\nAUNE. Huvi palkaksi. Menetkö pois?\n\nROUVA (hymyillen). Pitäähän toki katsoa, mitä keittiössä aiotaan\npäivälliseksi —\n\nAUNE (äkkiä). Ai! Siihen päivällispöytään en minä tule. Kolkko heti\naavistaisi Martista ja minusta —\n\nROUVA (on mennyt Aunen ohi, kääntyy). Niinkö luulet?\n\n42\n\nAUNE. Tietysti — heti!\n\nROUVA (taputtaa Aunea kevyesti olalle). Nainen voi selviytyä\npahemmastakin — luulisin.\n\nHIRVOLA (tulee nopeasti perältä). No, selväkö?\n\nROUVA.(hitaasti oikeata ovea kohti). Olen puhunut —\n\nHIRVOLA (Aunelle, pyytäen). Ja sinä, Aune? — On näet asioita —\n\nAUNE (saa äkillisen päähänpiston). Asioita — niin! Ja asiatoimista on\npalkkio.\n\nHIRVOLA. Palkkio — sinulleko?\n\nAUNE (hymyillen). Niin — minulle.\n\nHIRVOLA. No?\n\nAUNE. Minulle Martti.\n\nHIRVOLA (tuskastuen). Siitä puhumme sitten —\n\nAUNE (päättävästi). Nyt emme siis puhu mistään.\n\nHIRVOLA (tyytymättömänä). Siis — ainoastaan sillä ehdolla?\n\nAUNE. Niin.\n\nHIRVOLA (naurahtaa hermostuneesti). No — minä suostun. Siis — selvä?\n\nAUNE (iloisesti). Selvä! (Hirvola mutisee ja menee nopeasti perälle.)\n\nROUVA (oikealla ovella). Näetkös — kaikesta voi selviytyä.\n\nAUNE (purskahtaa nauramaan). Minä ostin itselleni Martin. Oi, oi, jos\nMartti tietäisi! (Hypähtää ylös.) Minun täytyy heti mennä katsomaan,\nonko Martti jo tullut, ja kertoa hänelle —\n\nROUVA (myhäillen). Joko pakenet taistelukentältä? (Menee oikealle.)\n\nAUNE (työntää nauraen äitiä edellään). Vieläkös —! (Menee.)\n\nKOLKKO (tulee perältä). Hyvän kaupan olet sitten tehnyt. Niin, niin!\nKosket ovat meidän kultakaivoksiamme.\n\nHIRVOLA (on seurannut Kolkkoa, katselee ihmetellen, kun huone on\ntyhjä). Kas! Naiset ovat pistäytyneet jonnekin. Ole hyvä ja istu!\n\nKOLKKO. Kyllä, kyllä. (Istuu sohvaan.)\n\nHIRVOLA. Tuollainen iso kauppa jännittää sentään aikalailla. Minä\nodotan joka hetki sähkösanomaa — (Hymyilee ja istuu pöydän ääreen.) —\nviimeisestä voitelusta. — Tupakkaa — ole hyvä!\n\nKOLKKO (alkaa sytytellä tupakkaa, välinpitämättömästi). Taisi ollakin\ntarpeen tuollainen — isompi summa —\n\nHIRVOLA (nauraa väkinäisesti). Mikäs siinä! Ainahan ne summat ovat\ntarpeen —\n\nKOLKKO (unisesti). Niin, niin — mutta joskus ne ovat aivan erityisesti\n— välttämättömiä —\n\nHIRVOLA (kartellen). Tietysti — tietysti! (Katselee ympärilleen.)\nMihinkähän se Aune nyt?\n\nKOLKKO. Noo — nainen tulee aina — jos häntä haluttaa. (Katsoo\nHirvolaan.) Ja sinähän sanoit luulevasi, että häntä haluttaa?\n\nHIRVOLA (mietiskellen). Kuka ei haluaisi \"metsäkuninkaalle!\" Mutta\ntunnethan sinä naiset! (Yrittää naureskella.) Ensin pitää vähän leikkiä\npiilosilla — olla olevinaan — miettivinään ja —\n\nKOLKKO (keskeyttää äkkiä). Kuulehan, Hirvola! Paljonko sinä olet\nkäyttänyt pankin rahoja?\n\nHIRVOLA (kalmistuu). Mitä? Kuinka sinä —?\n\nKOLKKO (nauraa leveästi). Kuinkako minä sen tiedän?\n\nHIRVOLA (sopertelee hämmästyneenä). Tämähän — aivan —\n\nKOLKKO (iskee silmää). Minä ainakaan en olisi ollut käyttämättä sinun\nsijassasi — siitä minä sen tiedän —\n\nHIRVOLA (nolona). Niin kai — ehkä niin — mutta minä —\n\nKOLKKO (tuttavallisesti). Riittääkö sinun koskivoittosi peitteeksi?\n\nHIRVOLA (tuskassa). Minä en ymmärrä —\n\nKOLKKO (hymyillen). Minä autan sinua ymmärryksen alulle. (Vakavasti.)\nJos Aune ja minä menemme naimisiin, niin sinä peität heti jälkesi\npankissa — ja eroat rahastonhoitajan toimesta, sillä — (naureskellen)\n— en minä halua sellaista appea, joka ehkä joutuisi kiikkiin —\nkömpelyytensä vuoksi —\n\nHIRVOLA (yrittää hymyillä). Sinähän ihmeellisiä asioita —\n\nKOLKKO (korotta vähän ääntään). Mutta jos me emme mene naimisiin —\n(venyttää) — niin —\n\nHIRVOLA (henkeään pidättäen). Niin?\n\nKOLKKO (kevyesti). Eihän se sitten minua liikuta. (Hirvola tuijottaa\nKolkkoa voimatta sanoa sanaakaan.)\n\nAUNE (tulee oikealta hymyilevänä ja veitikkamaisena). Ooh! Häiritsenkö?\nOnko asioita?\n\nKOLKKO (iloisesti). Ei mitään asioita. Joutavaa leikinlaskua —\n\nHIRVOLA (älyttömästi hymyillen). Niin — leikinlaskua\n\nKOLKKO (kohteliaasti). Oikeat asiat ovat — naisasiat. Miesten kesken on\nvain — lörpötystä.\n\nAUNE. Niinkö? Isän mielestä se on päinvastoin.\n\nKOLKKO (nauraa leveästi). Ne isät ovat usein itsekin — päinvastoin —\n\nHIRVOLA (mutisee). Minä pistäyn — pistäyn vähän — (Menee hermostuneena\nja epävarmoin askelin oikealle.)\n\nAUNE (katsoo isän jälkeen, vakavasti). Oliko isä sairas?\n\nKOLKKO. Vähän liikutettu kai — puhuimme teistä —\n\nAUNE (hymyillen). Vai niini (Panee kädet selän taakse, huojutellen\nhiljaa vartaloaan.) Te kai olette kosinut minua — isältä?\n\nKOLKKO (liikahtaa tyytyväisesti). Kas! Sinä olet reipas! — Niin olen.\n\nAUNE (menee istumaan ompelupöydän ääreen). Ja isä?\n\nKOLKKO. Välitätkö sinä siitä, mitä isä sanoo?\n\nAUNE. Välitän — jos se soveltuu minulle.\n\nKOLKKO. No, soveltuuko se?\n\nAUNE (hämmästyvinään). Mikä?\n\nKOLKKO (ihastuen). Ai, ai! Sitä oveluutta! Sinä olet ihana nainen.\n(Aikoo nousta.)\n\nAUNE (viekkaasti). Ei, ei! Istukaa te vain siellä!\n\nKOLKKO (nauraa). Tahdotko pysyä vetovoimani ulkopuolella?\n\nAUNE (toruen). Ooh! Se vaikuttaa kyllä tänne asti.\n\nKOLKKO. Jaha! No, nyt minä sitten kosin sinua — — näin kiertelemättä.\n\nAUNE. No? Minä odotan.\n\nKOLKKO (ihmetellen). Mitä?\n\nAUNE (viekastellen). Tehän lupasitte kosia.\n\nKOLKKO. Ha, ha, ha! (Häristää sormellaan.) Jos sinä olisit\nyksinkertainen letukka, niin minä olisin tehnyt tämän tempun vähän\ntoisin — mutta meidän kesken pidin sen tarpeettomana. (Vakavasti.)\nTiedät kyllä mitä tarkoitan. Ja odotan vastausta.\n\nAUNE (pelästyvinään). Hui! Oletteko usein noin ankaran näköinen?\n\nKOLKKO (tyytymättömästi). Olen — silloin kun odotan rukkasia.\n\nAUNE. Odotatte? Odotatteko nyt sitten?\n\nKOLKKO (kuivasti). Odotan.\n\nAUNE (tietämättä mitä sanoisi). Miksi sitten kositte minua?\n\nKOLKKO (hymähtää ivallisesti). Saadakseni — rukkaset.\n\nAUNE (kiemailevasti). Te ette siis huolikaan minusta?\n\nKOLKKO, En. Kun et sinäkään huoli minusta.\n\nAUNE (katsellen kiehtovasti). Mistä sen tiedätte?\n\nKOLKKO. Mistäkö?\n\nAUNE. Niin — olenko sanonut?\n\nKOLKKO (räjähtää nauramaan). Peijakas! Onpas tämä monimutkaista! — No,\nsano nyt sitten! (Odottaa vastausta.) Miksi et sano!\n\nAUNE (hymyillen). Ei minulta ole kysyttykään.\n\nKOLKKO (päättävästi). Kuules tyttö! Sinut minä otan. Sinä olet minun\nmaatani — minun kylkiluustani. (Puhelin soi. Tyytymättömänä.) No, mikä\nsiellä nyt kilisee?\n\nAUNE (nauraa). Se pelästyi teitä. (Nousee.) »Asioissa» pitää aina kysyä\ntoisenkin mielipidettä. (Hirvola tulee oikealta.)\n\nAUNE. Isä! Puhelin soi.\n\nHIRVOLA (puhelimeen). Halloo! — Sähkösanoma! Tuokaa heti tänne!\n(Iloisena toisille.) Nyt se on tullut! (Rouva tulee oikealta. Hirvola\nriemuitsevana.) Kuuletko, Alma! Nyt se on tullut!\n\nROUVA. Mikä?\n\nHIRVOLA. Koskisähkösanoma! — Ajatelkaas tätä onnea! Ajatteles, Kolkko!\n\nKOLKKO (kuivasti). Tuli liian aikaisin.\n\nHIRVOLA (ihmetellen). Kuinka niin?\n\nKOLKKO (viittaa Aunea). Jäi vähän kesken —\n\nHIRVOLA. No, sellaiseen on aina aikaa!\n\nAUNE (veitikkamaisesti). Jäikö meiltä jotakin kesken?\n\nKOLKKO (katsoo Aunea, nousee): No, ellei — (tyytyväisesti) — niin ei\nsitten —\n\nHIRVOLA. Ajatelkaa tätä suurta tapausta! (Menee peräaukolle odottamaan.)\n\nROUVA (menee Aunen luo). Se pentu-rukka oli kuollut sinne nurkkaansa.\n\nAUNE (herttaisesti). Minä tiesin sen jo äsken, mutta en tahtonut sanoa\nsinulle.\n\nHIRVOLA (ovella, viittaa kädellään). Antaa rakin kuolla! Mitäs siitä!\nEihän sitä nyt enää tarvitakaan! (Astuu hetkeksi näkymättömiin, palaa\nheti, sähkösanoma kädessä, menee pöydän ääreen.) Tässä se on! Tässä\nse on! (Avaa kiihkoissaan.) Kohta näemme. (Lukee, hämmästyy, lukee\nuudelleen, huudahtaa heikosti, painaa vapaalla kädellään sydänalaansa,\nhorjuu istumaan tuolille.)\n\nROUVA. Mitä se on?\n\nAUNE (syöksyy isän luo). Mitä on tapahtunut?\n\nKOLKKO (sieppaa sähkösanoman, joka on pudonnut pöydälle, lukee, heittää\nsanoman pöydälle). Norjalainen yhtiö — kosken ostaja — on tehnyt\nvararikon.\n\nHIRVOLA (pää painuu käsivarrelle, pöydälle). Niin — niin —. (Rouva\nvaipuu toivottomana istumaan. Aune katselee ihmetellen ympärilleen.)\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\nSama huone. Vähän myöhemmin.\n\nHIRVOLA (hätäisesti). En. (Levollisemmin.) Taskukirjani olen kai\nhukannut jonnekin. (Menee hitaasti sohvaan istumaan.)\n\nAUNE (seuraa häntä katseellaan). Äiti kertoi minulle tuon koskikaupan.\nTuliko siinä niin suuri vahinko, ettei sitä voi millään auttaa?\n\nHIRVOLA (hitaasti). Hän on ainoa, joka voisi pelastaa —\n\nAUNE. No?\n\nHIRVOLA. Mutta hän tekee sen vain yhdellä ehdolla.\n\nAUNE. Millä?\n\nHIRVOLA (heikolla toivolla). Että sinä menet hänen kanssaan naimisiin —\n\nAUNE (halveksien). Vai niin — hän maksaisi jotakin — vaimostaan.\n\nHIRVOLA. Onko se ihan mahdotonta? (Pyytäen.) Etkö sinä voisi suostua\nhäneen?\n\nAUNE. No, mutta — hyvä isä — tahtoisitko sinä antaa minut hänelle?\n\nHIRVOLA (epävarmasti). Minähän — minä vain —\n\nAUNE. Minä suostuin laskemaan hänen kanssaan viatonta pilaa — (vähän\nhermostuneesti) — ja sekin oli ehkä paha — mutta en minä sen enempää\nvoi. Tiedäthän, että minä rakastan Marttia.\n\nHIRVOLA (hypähtää ylös, kähisten vihasta). Tietysti rakastat — tietysti\net voi — ei kukaan voi mitään — minun vain pitää voida — ei kukaan\nvälitä häpeästä, joka kolkuttaa ovelle — ei kukaan —\n\nAUNE (nousee). Kaikkiin meihin tämä koskee — mutta ellei asemaa voi\npelastaa rehellisesti, niin — tee sitten vararikko! Kerranko sellaista\nsattuu! Ainoastaan epärehellisyys olisi —\n\nHIRVOLA (tuijottaa Auneen). Mitä se olisi? Mitä se olisi?\n\nAUNE (lempeästi). Sinä kai parhaiten tiedät, mitä liikemiehelle\nmerkitsee epärehellisyys —\n\nHIRVOLA (huutaen käheästi). Minä tiedän parhaiten — että sinä et\ntiedä mitään — et yhtään mitään. (Menee kiivaasti perälle. Aune on\nseurannut kummastelevalla katseella isäänsä, sivelee otsaansa ja istuu\nihmeissään. Majaniemi avaa kiireesti ulko-oven, heittää nopealla\nliikkeellä päällysvaatteensa eteiseen ja tulee sisään.)\n\nAUNE (hypähtää ylös, menee iloisena vastaan). No, vihdoinkin tulit!\nOlen sinua niin kauheasti odottanut. — Miksi tulit ulkotietä?\n\nMAJANIEMI (hengästyneenä). Juoksin suoraan kärryistä. Olen kiirehtinyt\nhengen edestä —\n\nAUNE (ihmetellen). No?\n\nMAJANIEMI. Onko mitään tapahtunut?\n\nAUNE. Tule nyt istumaan! Onhan täällä —\n\nMAJANIEMI (hätäisesti). Kuule! Missä se lääke on?\n\nAUNE. Mikä lääke?\n\nMAJANIEMI. Lääke, jonka annoin äidillesi! Minulla on ollut kauhea tuska\n— ettei se joutuisi vieraisiin käsiin — minulla oli syytä pelätä —\n\nAUNE (ottaa äkkiä päästään kiinni, tuijottaa). Jumala!\n\nMAJANIEMI (pelästyen). No?\n\nAUNE (juoksee nopeasti ompelupöydän luo, kiskaisee laatikon auki, etsii\nsieltä hermostuneesti, tuskassa). Herra varjele! (Löytää myrkkypullon,\nvaipuu voimattomana istumaan, huojentuneena.) Tässä! Tässä se on!\n\nMAJANIEMI (menee nopeasti ottamaan pullon, tarkastaa sitä\ntyytyväisenä). Hyvä on — hyvä on! (Pistää pullon taskuunsa.) Olipa\nonni. (Menee Aunen luo, silittää päätä.) Mitä? Sinähän ihan vapiset\n— Aune rakas — (nostaa häntä) — tule tänne sohvaan — eihän enää ole\nmitään pelättävää — ei mitään vaaraa ole enää tämän tähden —\n\nAUNE (istuen sohvaan). Minä pelästyin — kun — sinä niin kiihkeästi\nkysyit.\n\nMAJANIEMI (istuu Aunen viereen). Anna anteeksi — se oli tyhmästi —\netten tullut ajatelleeksi —\n\nAUNE. Ei se mitään — enkä minä yksistään tietysti sentähden —\n\nMAJANIEMI. Sinulla oli muutakin syytä pelästymiseen. Oliko?\n\nAUNE (hiljaa). Minä luulen, että isä haki tuota pulloa äsken, vaikka en\nsitä silloin älynnyt. Nyt vasta, kun sinä kysyit —\n\nMAJANIEMI. Minä arvasin sen.\n\nAUNE. Mistä?\n\nMAJANIEMI (vitkastellen). Isäsi pyysi minulta varmasti tappavaa myrkkyä\n— koiraa varten — mutta minä en antanut —\n\nAUNE (kevyemmin). Pentu onkin jo kuollut.\n\nMAJANIEMI. Hm!\n\nAUNE (melkein iloisesti). Vai sitä varten isä —\n\nMAJANIEMI (pyyhkii tukkaansa). Niin — sitä varten — tietysti.\n(Vilkastuen.) Mutta minä ajattelin — jos jokin onnettomuus — jos se\njoutuisi vääriin käsiin —\n\nAUNE (surunvoittoisesti). Täällä onkin tapahtunut onnettomuus.\n\nMAJANIEMI. No?\n\nAUNE. Isä on kärsinyt suuria tappioita — hänen asemansa on kai toivoton.\n\nMAJANIEMI. Milloin tämä on —?\n\nAUNE. Äsken tuli sähkötieto jonkun suuren liikkeen vararikosta. Se kai\nse kaataa isänkin.\n\nMAJANIEMI (nojaa pöytään pää käden varassa). Vai niin! (Mutisee.)\nPelkoni ei siis ollutkaan turha.\n\nAUNE. Mikä pelko?\n\nMAJANIEMI (yrittää vilkkaasti korjata). Matkalla — pelkoni — tai\naavistukseni, että jotakin oli tapahtunut.\n\nAUNE (hypistellen hermostuneesti nenäliinaansa, katkerasti). Niin —\njotakin — kyllä. Koko perheelle ikävää, mutta minulle erittäin.\n\nMAJANIEMI. Sinulle? Miksi juuri sinulle?\n\nAUNE (taistellen itkua vastaan). Hm!\n\nMAJANIEMI (herttaisesti). Aune — rakas — (ottaa Aunea kädestä) — älä\nsellaista sure! (Iloisesti.). Me olemme nuoria ja onnellisia — tulemme\nmainiosti toimeen minun tuloillani — vieläpä autamme äitiä ja isääkin.\n\nAUNE (vaikeasti). Etkö sinä ole pettynyt — ja — halveksi —\n\nMAJANIEMI (reippaasti). Mitä halveksimista siinä on, jos rehellinen\nliikemies joutuu epäsuotuisaan asemaan! Onni on joskus nurja — minkäs\nsille mahtaa!\n\nAUNE (arasti). Mutta pettynyt olet sentään —?\n\nMAJANIEMI (iloisesti). Pettynytkö? (Ottaa Aunea päästä ja katsoo\nsilmiin.) Olenko minä pettynyt? Sinunko suhteesi? (Pudistaa hellästi\nAunen päätä.) En! Enhän?\n\nAUNE (painaa päänsä Majaniemen olkapäälle). Rakas Martti!\n\nMAJANIEMI (silittää päätä). Noin — juuri noin! (Suutelee.)\n\nKOLKKO (tulee ulkoa, pysähtyy ovelle). Hei, hei!\n\nMAJANIEMI (nousee hitaasti; hauskasti). Hei, hei!\n\nKOLKKO. Mitä se on?\n\nMAJANIEMI (nauraa). Minä vain vastasin. Luulin, että te sillä tavalla\ntervehditte.\n\nKOLKKO (tulee lähemmäs). Mutta minä luulin, että tohtori —\n\nMAJANIEMI. Niin — minä olen tohtori — mutta kuka te olette?\n\nKOLKKO (tyytymättömästi). Minä olen Kolkko —\n\nMAJANIEMI (hymyillen). Etsikää hauskaa seuraa — se voi pehmentää\nluonnetta —\n\nKOLKKO (suuttuen). Minun nimeni on Kolkko!\n\nMAJANIEMI. Vai niin! Anteeksi! — Noo — eihän nimi aina tulkitse sielun\ntilaa.\n\nKOLKKO (katsoo pitkään Majaniemeä, rupeaa sitten leveästi nauramaan).\nMainiota! Sukkeluus on kyllä paljon käytetty — mutta eihän se ole sen\nvika, joka on myöhään syntynyt. (Viekkaasti hymyillen.) Oletteko hyvä\nja poistutte hetkeksi. — Joskus toiste meillä voi olla hyvinkin lystiä,\nnyt ei ole aikaa —\n\nMAJANIEMI. Miksi minä poistuisin?\n\nKOLKKO (iskee silmää). Naimisiin aikovilla on aina yhtä ja toista —\n\nMAJANIEMI. Mitä?\n\nAUNE (hypähtää ylös). Mutta — herra Kolkko!\n\nKOLKKO (nauraen Majaniemelle). Aune ei ole vielä tottunut\nsinuttelemaan minua.\n\nMAJANIEMI (kyllästyneenä). Aune! Mitä tämä loru merkitsee?\n\nAUNE (loukkaantuneena). Se merkitsee sitä, että herra Kolkko on kosinut\nminua — ja että hän nyt sulhaseni läsnäollessa saa kieltävän vastauksen\n— koska ei ole sitä ennen ymmärtänyt. (Rouva tulee oikealta. Aune\nlähtee sohvalta pöydän editse.) Pyydän, ettette enää vaivaa itseänne\ntällä asialla!\n\nKOLKKO (astuu askeleen, tiukasti). Huolimatta isänne kukistumisesta?\n\nAUNE. Vaikka mitä tapahtuisi, en minä huoli teistä. Tule, Martti!\n(Lähtee perälle, sanoo jonkun sanan äidille.)\n\nMAJANIEMI (kumartaa ivallisesti Kolkolle). Näkemiin! Toisella kerralla\nmeillä voi olla hyvinkin lystiä. Nyt minulla ei ole aikaa. (Menee Aunen\nkanssa oikealle. Kolkko rypistää kulmiaan, huulet puristettuina, ottaa\ntupakan ja istuu pöydän ääreen.)\n\nROUVA (tulee hitaasti ompelupöydän ääreen, surullisena ja\ntoivottomana). Pyytäisin — ettette ole loukkaantunut — tyttäreni\nsanoista — tai käytöksestä.\n\nKOLKKO (vilkaisee rouvaa). Hm! — Tiedättekö miehenne asioista?\n\nROUVA. Tiedän.\n\nKOLKKO. Myöskin petoksista — väärennyksistä ja kavalluksista?\n\nROUVA (hiljaa, pään painuessa). Tiedän.\n\nKOLKKO (tiukasti). Ja tietääkö Aunekin?\n\nROUVA. Ei.\n\nKOLKKO (hämmästyneenä). Ei? — No, mutta sanokaa se hänelle!\n\nROUVA (pudistaa hiljaa päätään). Ei hän sentähden muuttaisi\nmielipidettään.\n\nKOLKKO. Mutta sepä vasta ihme!\n\nROUVA. Ehkä — kaikkein vähimmin silloin.\n\nKOLKKO (ihmetellen). Ei tahtoisi pelastaa isäänsä?\n\nROUVA.(jäykästi). En usko, että hän omalla onnellaan pelastaisi —\nsellaista isää.\n\nKOLKKO (nousee). Joka tapauksessa on häneltä kysyttävä — hänelle\nsanottava —\n\nROUVA (matalalla, pyytävällä äänellä). Mutta te voisitte pelastaa tämän\nkauhean aseman — torjua onnettomuuden —\n\nKOLKKO. Minä?\n\nROUVA (kiihkeästi). Te olette pankintarkastaja — olette rikas —\nauttakaa te meitä!\n\nKOLKKO. Ilman Aunea?\n\nROUVA. Niin — no minkä sille voi — eihän tunteita voi pakottaa — eihän\nvoi vaatia, että nuori tyttö uhrautuu eliniäkseen — sellaiseen ei\nmeidän valtamme ulotu — mutta teidän valtanne ulottuu hyvin helposti —\nte voitte sanallanne ja lainalla —\n\nKOLKKO (katsoo kylmästi). Oletteko te hullu!\n\nROUVA.(tyrehtyy, ottaa päästään, nojaa toisella kädellään pöytään).\nNiin — kai se on hullua — nähtävästi —\n\nKOLKKO (kylmästi hymyillen). Rupeaisin muka heittämään suuria summia\nhunningolle — ilman syytä — ilman korvausta — saadakseni ehkä\nhyväntekeväisen ihmisen — narrin nimen! — Kiitän kunniasta! (Miettien.)\nMutta — jos tahdotte yrittää — hm! — siihen suostun — kutsukaa Aune\ntänne — ja pelataan selvää peliä! Minä pidän hänestä ja olen saanut\npäähäni — noh, lyhyesti — hänestä on syytä maksaa lunnaat. Tahdotteko?\n\nROUVA (tiedottomasti). En tiedä —\n\nKOLKKO (ratkaisevasti). Me kysymme häneltä. Hän sen tietää. Kutsukaa\nAune tänne!\n\nROUVA. Auneko?\n\nKOLKKO. Niin. Kutsukaa tänne!\n\nROUVA (kuin unessa). Kyllä — kyllä. (Menee hitaasti oikealle ovelle,\nhuutaa.) Pyytäkää Aunea tänne! (Palaa entiselle paikalleen, istuu pää\nkäsissä.)\n\nKOLKKO (melkein itsekseen). Taitavasti menetellen voidaan — luultavasti\n— päästä pulasta vähilläkin uhrauksilla. (Kävelee perälle.)\n\nAUNE (tulee oikealta). Äiti! Sinäkö kutsuit? (Huomaa Kolkon,\ntyytymättömästi). No?\n\nKOLKKO. Ehkä Aune kuuntelisi hetken —\n\nAUNE (menee äidin luo). Äiti!\n\nKOLKKO (tulee lähemmäs). Me tiedämme, että isäsi asiat ovat\nauttamattomasti hukassa.\n\nAUNE (kääntyy kylmästi ja arvokkaasti Kolkkoon päin). Me tiedämme sen —\nja se —\n\nKOLKKO. Odotahan! — Pankin asiat ovat niin sotkuiset, ettei isäsi voi\nniitä selvittää — ilman apua. Hän on tehnyt —\n\nROUVA (tuskassa). Ei — ei!\n\nAUNE (vihassa). Mitä tuo mies meitä kiusaa — jos kerran sinä et tahdo —\n\nKOLKKO. Äitisi tahtoo, että sinä saat kuulla totuuden.\n\nAUNE. Mitä nyt vielä? Äiti?\n\nROUVA (heikosti). Minä en voi sanoa. Kuuntele häntä!\n\nKOLKKO. Jos tulet vaimokseni, niin minä pelastan isäsi —\n\nAUNE (halveksien). Vararikostako?\n\nKOLKKO. Niin — ja vankeudesta.\n\nAUNE (hämmästyen). Mitä? Äiti! Eihän? (Rouva nyyhkyttää hiljaa. Aune\nkauhistuneena.) Mitä on tapahtunut? Mitä isä on tehnyt?\n\nKOLKKO. Väärentänyt ja kavaltanut.\n\nAUNE (tuijottaa Kolkkoa suurin silmin). Pankin varojako — niinkö?\n\nKOLKKO. Niin. — Sinun tähtesi minä uhraan tarvittavat summat — ja\npelastan isäsi — jos suostut. Niin me äitisi kanssa päätimme. (Rouva\npurskahtaa äänekkääseen itkuun.) Ajattele äitisi surua — ja isäsi\nhäpeätä —\n\nAUNE (yhä tuijottaen eteensä, pyyhkii otsaansa). Häpeätä —\n\nKOLKKO. Tietysti häpeätä. Heti kun minä täältä lähden — tullaan hänet\nvangitsemaan. Mutta jos lupaudut naimisiin —\n\nAUNE (vavahtaa ja katsoo harhaillen ympärilleen). Naimisiin —\n\nKOLKKO. Niin. Kaikki käy silloin aivan mainiosti. Minä järjestän asiat.\n\nAUNE (hiljaa valittaen). En koskaan — en koskaan — minä en koskaan mene\nnaimisiin! (Purskahtaa itkemään ja syöksyy oikealle.)\n\nROUVA (on kuivannut kyyneleensä ja noussut hitaasti). Ei olisi pitänyt\n— ehkä ei olisi pitänyt hänelle sanoa —\n\nKOLKKO (yrmeästi). Tietysti! Tämä oli minulle välttämätöntä. Asia oli\najettava loppuun. — Ja hänelle myöskin.\n\nROUVA (valittaen). Hänelle se oli kauheata.\n\nKOLKKO (naurahtaa pilkallisesti). Tuntia aikaisemmin tai myöhemmin —\nmikä ero siinä on. — Paha — jos on tullakseen — tulkoon heti! Sitä\npikemmin siitä pääsee.\n\nROUVA (harkitsemattomalla ja tuskaisella kiihkolla). Mutta tästä ei\npääse. Jos me muut pääsemme, niin Aune ei pääse — armahtakaa häntä,\njos häntä rakastatte. Hän on minun ainoa onneni — se sortuu nyt —\njotakin tavatonta täytyy tapahtua — muuten se sortuu. Lainatkaa Otolle\n— järjestäkää asia — sanoitte, että se on teille niin helppoa. (Panee\nkätensä ristiin ja astuu askeleen Kolkkoa kohti.) Minä rukoilen teitä —\nme ponnistelemme sitten yötä päivää — minä rukoilen —\n\nKOLKKO (on kylmänä katsellut rouvan tuskaa). Tiedättekö mitä?\n\nROUVA. En. Sanokaa — sanokaa —\n\nKOLKKO (halveksien). Ainoastaan tyhmyrit tekevät — (pieni viittaus\nkädellä rouvalle) — hyödyttömiä tekoja. (Menee nopeasti taka-ovesta.\nRouva vääntelee käsiään, ei tiedä mitä tekisi, kävelee perälle. Hirvola\ntulee hitaasti, mietteissään, pysähtyy keskilattialle, katse sattuu\nompelupöytään, tuijottaa hetken, aikoo sitten mennä sen luo, mutta\npysähtyy kun kuulee jonkun liikkuvan huoneessa, kääntyy. Rouva tulee\nperältä.)\n\nHIRVOLA. Eikö Kolkko ollut täällä?\n\nROUVA. Oli?\n\nHIRVOLA. Minne hän meni?\n\nROUVA. En tiedä.\n\nHIRVOLA (levottomasti). Tuleeko hän pian takaisin?\n\nROUVA. Ei hän tule.\n\nHIRVOLA. Ei? Mutta lupasihan Aune —\n\nROUVA (nojaa pöytään). Se asia on loppuun ajettu.\n\nHIRVOLA (kiihtyen). Miten? Millä tavalla?\n\nROUVA. Kolkko ei enää palaa.\n\nHIRVOLA (kauhistuen). Ei — palaa?\n\nROUVA. Ei.\n\nHIRVOLA (kauhun valtaamana, kohottaa kätensä kuin hukkuva, haparoiden\nilmaa, kähisten). Siis — siis — (Syöksyy ompelupöydän luo, riuhtaisee\nlaatikon auki, alkaa etsiä.)\n\nROUVA (aavistaa äkkiä Mitä Hirvola etsii, parkaisee) Otto! (Syöksyy\nestämään.) Mitä sinä etsit?\n\nHIRVOLA (raivoavalla, käheällä äänellä). Pois! Anna minun olla!\n\nROUVA (ottaa kiinni Hirvolasta). En — en! Sinä etsit myrkkyä —\n\nHIRVOLA (taistelee). Vaiti! Päästä minut!\n\nROUVA. Apua! — apua!\n\nHIRVOLA (hurjana). Vaiti — tai tapan sinut! (Ottaa kiinni rouvan\nkäsistä ja työntää pöydän ääreen.) Vaiti — kuuletko!\n\nROUVA (horjahtaa tuolille). Jumalan tähden! (Hirvola syöksyy laatikon\nääreen, heittää sisällön hujan hajan lattialle.)\n\nROUVA.(tuijottaa liikkumattomana Hirvolan työtä; kun näkee, ettei\nHirvola löydä, huoahtaa helpotuksesta). Ooh!\n\nHIRVOLA (pysähtyy työssään, katsoo rouvaan). Missä se on?\n\nROUVA (vaivaloisesti). En tiedä.\n\nHIRVOLA (syöksyy rouvan luo, huutaa). Missä se on?\n\nMAJANIEMI (tulee nopeasti oikealla). Mikä täällä on?\n\nHIRVOLA (kuulematta). Sano heti — missä se on!\n\nMAJANIEMI (Hirvolan takana). Mikä? (Hirvola kääntyy hämmästyneenä\nympäri.)\n\nROUVA (osoittaa pöytälaatikkoa). Tuo — tuo —\n\nMAJANIEMI (katsoo, ymmärtää). Vai niin.\n\nHIRVOLA (vihassa). Mitä se teille kuuluu! Mitä teillä on täällä\ntekemistä?\n\nMAJANIEMI (levollisesti). Ei mitään — mutta minä kuulin täältä.\navunhuudon —\n\nHIRVOLA. Miksi te kuuntelette?\n\nMAJANIEMI. Ehkä oli onneksi, että kuulin. Yritin Aunen luo — mutta Aune\non sulkeutunut huoneeseensa eikä avaa —\n\nHIRVOLA (raivossa). Lörpötystä! Menkää matkoihinne!\n\nROUVA (nousee). Ei! Minä lähden mukaan.\n\nHIRVOLA (kääntyy, tarttuen kiivaasti rouvan käteen). Et! Anna se\nminulle!\n\nROUVA (tyynemmin). Minulla ei ole.\n\nMAJANIEMI. Se mitä vaaditte — on minulla.\n\nHIRVOLA (veltosti, kääntyy hitaasti Majaniemeen). Teillä?\n\nMAJANIEMI. Niin. Minä, otin pullon haltuuni — estääkseni sen joutumasta\n— vääriin käsiin.\n\nHIRVOLA (miehuuttomasti). Te aavistitte — kai — jo silloin?\n\nMAJANIEMI. Kyllä..\n\nHIRVOLA (hiljaa ja arasti). Jos menette Aunen kanssa naimisiin — niin\npelastakaa nyt —\n\nMAJANIEMI. Miten minä voisin?\n\nHIRVOLA (hieman toivoen). Jos sanon teille totuuden — no niin, minä\npuhun suoraan. Kassassa on väärennyksiä — rahoja puuttuu —\n\nMAJANIEMI. Ooh!\n\nHIRVOLA. Minulla ei ole muuta keinoa — auttakaa minua! Antakaa minulle\ntuo pullo!\n\nMAJANIEMI (vakavasti). Tiedättehän, että pyydätte aivan mahdotonta\nasiaa. .\n\nHIRVOLA (kadottaen toivonsa, rukoillen). Eihän sitä kukaan saa tietää —\n\nMAJANIEMI (ankarasti). Ei, ei! Turhaa puhetta! (Lohduttaen.) Olkaa\njärkevä! Eihän maailma tähän lopu.\n\nHIRVOLA (katsoo harhaillen ympärilleen kuin apua etsien). Ei lopu —\nmaailma — (Menee hitaasti, painunein päin perältä.)\n\nROUVA (on seurannut jännittyneenä hänen lähtöään, kiihkeästi). Hän voi\ntehdä itselleen jotakin konttorissa!\n\nMAJANIEMI (hitaasti). Ei voi.\n\nROUVA. Kyllä — kyllä! Hänellä on siellä pistooli.\n\nMAJANIEMI. Ei ole. Minä kävin äsken siellä ja pyysin piilottamaan sen.\n\nROUVA (istuu herpaantuneena). Kiitos! — Ja kiitos teille\nystävällisyydestänne — meitä onnettomia kohtaan —\n\nMAJANIEMI (herttaisesti). Tietysti minä muutenkin — mutta tiedättehän,\nettä erityisesti Aunen tähden —\n\nROUVA.(arasti). Eikö tämä tapaus — ole muuttanut — teidän mieltänne? —\n(Ei voi jatkaa.)\n\nMAJANIEMI. Millä tavoin?\n\nROUVA. Aunen suhteen — tarkoitan —\n\nMAJANIEMI (iloisesti ja lohduttavasti). Ei. Päinvastoin! Nythän on\nvielä enemmän syytä — tarkoitan, että enemmän tukea te nyt tarvitsette.\nEihän Aune ole mitään rikkonut...\n\nROUVA (ojentaa kätensä). Kiitos teille — minun ainoa onneni — Aunen\npuolesta! (Perältä kuuluu kova-äänistä puhetta. Rouva hypähtää ylös.)\nMitä se on?\n\nMAJANIEMI (kuuntelee). Minä katson. (Kiiruhtaa peräovesta. Rouva seisoo\npaikallaan, kuunnellen suurin silmin.)\n\nAUNE (tulee oikealta, vakavana, itkettyneenä ja kalpeana). Oletko yksin?\n\nROUVA (viittaa olemaan hiljaa). Sss!\n\nAUNE. Mitä nyt?\n\nROUVA. Etkö kuule?\n\nAUNE (kuuntelee). En. Minä en kuule mitään.\n\nROUVA (rauhoittuen). Se hiljentyi. En minäkään enää kuule.\n\nAUNE (ihmetellen). Mitä sitten kuulit?\n\nROUVA. Melua konttorista. — Tohtori meni sinne. — Ajatteles — millainen\nsydämellinen ihminen — hän ei hylkää meitä onnettomuudessamme.\n\nAUNE (menee ompelupöydän luo ajatuksissaan). Hm!\n\nMAJANIEMI (tulee peräovelle). Siellä on viranomaisia — ja —\n(Keskeyttää, kun huomaa Aunen.)\n\nROUVA. Ne kai — vangitsivat hänet —?\n\nMAJANIEMI (alakuloisesti). Niin vangitsivat. (Kuuluu voimakas\novensulkeminen.) Nyt he lukitsivat tuon oven.\n\nROUVA. Loppu! Loppu! —\n\nMAJANIEMI (syöksyy Aunen luo). Aune! Rakas Aune!\n\nAUNE (väistää ja työntää hellästi luotaan). Ei, ei!\n\nMAJANIEMI. Mitä?\n\nROUVA (tuijottaa Aunea). Aune!\n\nAUNE (työläästi ja katkonaisesti). Minä en voi tahrata — sinua — ja —\nen voi tehdä sinua — onnettomaksi —\n\nMAJANIEMI (hellästi). Sinä olet kiihtynyt ja sairas. Rakastanhan minä\nsinua — ja sinä rakastat —\n\nAUNE. Ei, ei!\n\nMAJANIEMI (hämmästyen). Et?\n\nAUNE. Minä en — voi — unohda minut iäksi!\n\nROUVA (hengittää vaikeasti). Kyllä sinä voit — minun vastuullani voit —\n\nAUNE. En, äiti! Minä en koskaan — voi mennä naimisiin. Minulla on\nepärehellisyyden perintö — isältä — sentähden en voi — mahdotonta. —\nMarttikin ymmärtää, etten voi —\n\nROUVA (tukee itseään pöytään, hiljaa ja silmät kiinni). _Voit_ — sillä\n— minun mieheni — ei ole — sinun isäsi.\n\nMAJANIEMI (seisoo hetken hämmästyneenä, katsoo kumpaakin, kirkastuu,\nmenee nopeasti rouvan luo, suutelee kädelle, hiljaa). Rakas — kultainen\n— _äiti_! — Tällainen tunnustus on — on —\n\nAUNE (seisoo liikkumattomana, panee kädet korvilleen). Ei, ei! Se on\nuhri — se on — se on —. Äiti on sen keksinyt — ei, ei, äiti, älä petä —\nse on —\n\nROUVA (liikahtamatta ja avaamatta silmiään). Se on — totta. Minun\nmieheni ei ole sinun isäsi.\n\nAUNE (syöksyy polvilleen äidin viereen, huudahtaen). Äiti — rakas äiti!\n\nROUVA (vetää Aunen syliinsä, hiljaa, tuskin kuuluvasti). Sinä toki\nminulle jäit — sinut pelastin — sinut, sinut — (Suutelee otsalle,\nkatsoo sitten Aunen pään yli rukoilevasti Majaniemeä.) Aunen tähden —\n\nMAJANIEMI. Niin — niin —. (Ojentaa kätensä Aunelle.) Aune — minun\n— meidän Aunemme —! (Aune, nostamatta päätään, ojentaa kätensä\nMajaniemelle. Majaniemi suutelee Aunen kättä.)\n\n    Väliverho.\n\n\n\n"]