Korpisotaa
Pentti Haanpää (1905–1955)
Romaani kuvaa talvisotaa ja sen tapahtumia pohjoisilla korpialueilla rivisotilaan näkökulmasta. Se tarkastelee sodan alkamista, rintamaelämää ja pienen ihmisen kohtaloa suurvaltojen poliittisten päätösten sekä karujen olosuhteiden keskellä.
Pentti Haanpään 'Korpisotaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3695. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KORPISOTAA
Kirj.
Pentti Haanpää
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1940.
1.
Sota oli syttynyt.
Maailman mahtimiehet olivat aloittaneet taistelun maiden ja merien herruudesta, taistelun, joka pysyi yksinkertaisten ja hiljaisten ymmärrykseltä kätkettynä. Mitä he tuolla herruudella sitten tekivät? Sitä sopi yhäti ihmetellä. Eikö heidän lopultakin ole pysyttävä yhden ihmisnahkan sisässä? Tahto valtaan on jotakin, joka kuvastelee heikon ihmisen silmissä suunnattomana hupsuutena, tavattomana, nimettömänä, kaameana tautina.
Jo vuosikausia oli kuultu sanomia sodista. Mutta ne olivat vielä kovin kaukaisia asioita. Joku sadunomainen Kiina, tarunomainen Abessinia, etäinen Espanja. Ei syntynyt hevillä sitä mielikuvaa, että nyt tapetaan ihmisiä. Olihan täällä entinen rauha, entiset mukavuudet. Nuo uutiset kaukaisilta paikkakunnilta tekivät vain elämän ikäänkuin mielenkiintoisemmaksi. Sopi sytyttää tupakka ja avata rapiseva sanomalehti: maailmalla tapahtuu, siellä taistellaankin.
Mutta sota lähestyi. Sen ukkospilvet olivat jo näkyvissä taivaanrannalla. Sanomalehtien otsikot kävivät yhä pöhöisemmiksi, ja radion kurkku oli käheä. Valtojen valtiomiehet matkustelivat ristiin ja rastiin.
Moskovassa neuvoteltiin. Kaikki tiet johtivat Moskovaan. Maailman mahtimiehet istuivat siellä ja päättelivät isojen ja pienten kansojen kohtalosta, pienten ihmisten elämästä ja kuolemasta, ihmisten, jotka vielä rauhallisesti ahertelivat jossakin pelloilla tai tehtaissa. Nuo mahtimiehet osoittelivat sormillaan pieniä läiskiä kartalla: tuon saat tuosta ja tämän tästä. He olivat suuria finanssimiehiä: nuo pienet läiskät kartalla, pienet valtakunnat maapallon pinnalla, olivat heidän rahalanttejaan.
Ja pieni ihminen, joka ahersi jossakin työpaikallaan, ei aavistanutkaan tahi aavisti ehkä hyvin hämärästi, että on tapahtunut sellaista, josta johtuu, että kiukkuisesti surisevat metallin siruset tulevat lävistämään hänen ruumiinsa.
Moskovassa neuvoteltiin.
Kolikot yrittelivät kiemurrella rahanvaihtajain hyppysistä. Ehkäpä istuttiin ja mietittiin, kuten raamatun kuningas, voiko kymmenellä tuhannella kohdata kahtakymmentä tuhatta tahi mahdollisesti puolta miljoonaa. Mutta loppujen lopuksi päätyttiin sananparteen, että suomalainen ei usko ennen kuin koettaa.
Suomalainen on taistellut ennenkin. Kaikki se on kestänyt ja kärsinyt ja ollut yksin kymmentä ja kolmeakymmentä vastaan ja hävinnyt taisteluissaan ja saanut joskus pieniä voittojakin, joista se on tuonut kotiin, kuten yleensäkin lienee sotien suhteen asianlaita, vain haavoja ja sinimarjoja ja sitkeyttä ja sisua, suomalaista sisua. Monta kertaa on vihollinen lahmannut maan yli, ja suomalainen on taasen tiennyt koettaneensa, mutta koskaan se ei ole hävinnyt aivan tulettomaksi. Se on kauan asunut metsäisellä niemellään ja asuu edelleenkin.
Sota oli siis syttynyt.
Se ei ollut nyt tuollainen kaukainen sota, joka tekee kuivasti rapisevan sanomalehden entistä mielenkiintoisemmaksi. Sota oli tullut aivan lähelle. Maassa tapahtui liikekannallepano. Jokainen asepalveluksen suorittanut mies sai »kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin».
2.
Miehiä, joita parveili pienissä taloissa ja niiden avarilla pihamailla muhkeissa punarantuisissa sarkapuseroissa ja ruskeissa roimannäköisissä saappaissa, olisi voinut luulla luppopäiviä viettäviksi puunkaatajiksi, pohjolan jätkiksi. Niitä heissä olikin useita, ja melkein kaikille heistä oli maaseutu ja metsä ainoita tuttuja ja taattuja oleskelupaikkoja.
Mutta tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kysymys kirveen jumahtavista iskuista, sahan sihinästä, puun kaatamisesta. Nyt oli sellainen aika, että miehet kaatuivat. Idän suunnalta kuului tykkien jyminää, ja maantiellä hurisivat autot, jotka kiirehtivät rintamalle tahi palasivat sieltä. Ne olivat ensimmäisiä sodan ääniä, jotka tärisyttivät näiden miesten korvien rumpukalvoja.
He olivat juuri yrittäneet levolle, vieri viereen ahtautuneina pitkin pirttien lattioita, jotka kiiltelivät kosteina saappaiden anturoissa sisälle kantautuneesta, sulaneesta lumesta. Silloin tuli hälytys: ylös! Komppaniat järjestyivät lähtöön. Useiden sarkapuseroiden päälle vedettiin oikeita harmaita sotilaspäällystakkeja, vyötäisille kiristyivät nahkavyöt raskaine patruunataskumuhkuroineen, hartioille ilmestyi reppukyttyrä, ja olkapäillä roikkui kivääri hihnassaan.
Rivistöt järjestyivät. Oli iltayö. Lumi loisti kuun epävarmassa, pilven hattaroiden häilyväksi tekemässä valossa, ja idän suunnalla jymähteli harvakseltaan. Maantiellä odotteli pitkä rivi pahvikuomuisia kuorma-autoja, jotka vaikuttivat oudoilta ja aavemaisilta vereksessä ja valkoisessa maalintöhröksessään. Kuin tunturien riekkojen oli niidenkin nyt pitänyt turvautua suojaavaan värin vaihdokseen.
Harmaatakkiset ja punakirjavapuseroiset kiipeilivät hälisten kuomujen alle. Aseet ja varusteet kalisivat. Vaunut lähtivät liikkeelle, mutta niitä ei ohjattukaan itään päin, tuonne, mistä korva erotti rintaman jyminän. Mitä nyt? Ne kääntyivät pohjoista kohti, pitkä jono heilahtelevia ja huojahtelevia vaunuja, jokaisen pahvikuomun alla totisia sydämiä. Sillä tälläkin tiellä olisi kyllä vastaantulijoita. Sota siellä odotti, sota ja veriset vaatteet.
Kylä jäi taakse, suuri kylä katumaisine kujineen ja maalattuine taloineen. Mutta se näytti kuolleelta ja elottomalta. Ei valon pilkahdustakaan. Pimeys oli peittänyt maan kaikki kylät jo viikkokausia. Se kuului nykyaikaisen sotavalmiuden aakkosiin. Verho peitti jokaisen akkunan, jokaisen sytytetyn lampun, ja kaamea, pahanunenomainen tuntu täytti kaupunkien kadut ja kylien kujat.
Tuossa taakse jäävässä kylässä nämä lähtevät miehet olivat ensi kerran nähneet vilahduksia sodan kasvoista. Satapäisiä, väriltään valkoisia, surkeasti ammahtelevia karjalaumoja kuljetettiin idästä päin, pois sodan jaloista. Tien päälle olivat joutuneet myöskin ihmiset, vanhukset, vaimot ja lapset. Heidän takanaan olivat palavien talojen lieskat nousseet taivasta kohti. Ja kylän liepeillä oli valtavia kuoppia, joita vihollisen lentokoneitten pommit olivat sinne tehneet, ikäänkuin näyttääkseen sotaneuvojensa voiman. Tuollaisen kuopan reunalla sopi seisoa ja ihmetellä, kuinka kauan lapiomies saisi pehertää luodakseen kolon, jonka sotapommi oli kaivertanut yhdellä kouraisulla routaiseen maahan. Ja lottien kahvilassa, jossa oli istuttu joku iltakausi kahvikuppien ja kaljalasien ääressä ja kuunneltu gramofonin soittoa, oli nähty lumikaapuisia miehiä, jotka olivat jo olleet rintamalla, tulilinjalla, ja joiden kasvoista ja silmistä utelias katse etsi kestettyjen taistelujen jälkiä. Mitä he tiesivät siitä pyykistä, joka kaikkia muitakin odotti? Oliko se jotakin sellaista, jota ei loppujen lopuksi kyennyt sanomaan?
He olivat myöskin tuossa taakse jäävässä kylässä ampuneet muutamia laukauksia maalitauluja kohti, monilla ehkä ainoita laukauksia sitten sotapalvelusaikojen, kymmeneen, viiteentoista, kahteenkymmeneen vuoteen. He olivat tutustuneet konepistooliin ja pikakivääriin, noihin ravakoihin ampuma-aseisiin, jotka olivat ennestään aivan outoja monille ikämiehille. Olipa tehty muutama harjoitusmatkakin tienvieren metsiin, ja tunnettiin kasvoista kasvoihin lähimmät päällysmiehet ja ryhmätoverit.
Siinä oli muutamien pohjolan lyhkäisten ja hämärien talvipäivien sisällys kaukana napapiirillä. Ja nytkö he olivat sotavalmiita? Pahvisten kupujen alla oli viluista ja epämukavaa. Leikinlasku ei ottanut oikein luistaakseen. — Tappelu siinä tuli, ei auttanut mikään! Siinä on kaksi niin kovaa vastakkain: piru ja meidän Jussi... Puhe tyrehtyi, vaunut kulkivat huojahdellen, ja kuu paistoi huolettomasti, ikäänkuin ivaten ihmisten pimennysmääräyksiä, tienvieren harvoihin, paksuhavuisiin metsiin, jotka näyttivät niin ahdistavan ja tympeän autioilta. Mitä täällä teki vieras ihminen, miksi ihmeessä se tänne änkäytyi? Asia näytti mahdottomalta ja naurettavalta kuun kummitusmaisessa valossa keskellä talvista, äkeän surumielistä metsää. Niin, nuo ihmiset, jotka tänne tunkeutuivat, eivät ehkä tunteneet siihen mitään halua ja himoa. He tottelivat vain käskijänsä ääntä. Jossakin taempana, kaukana näiltä maisemilta, jotka olivat kyllin äkeät ilman nykyaikaisen sodan melskeitäkin, jossakin turvallisissa kammioissa piilivät ne voimat ja aivot, joissa oli ja eli tuo kummallinen halu taisteluttaa kansoilla maasta ja merestä.
Tuollaisia epämääräisiä ajatuksia heräili miehissä, jotka istuivat hiljaisina kuormavaunujen valkoisten, pahvisten suojusten alla, jotka turvasivat tuulen ja vauhdin viimalta.
»Kun se nyt pakolla rupesi tuomaan meille sitä hyvyyttään...»
Joku aloitti laulun, vanhan sotapalveluksen aikaisen marssilaulun, joka toi mieleen kasteisen kesäaamun, rensselin hihnojen painon, raskaitten saappaitten sohjaavan äänen someroisella tiellä. Kaikki oli silloin useimmista heistä tuntunut leikkishommalta, ihmisten kiusaksi ylläpidetyltä. Sillä sotaa ei enää tulisi. Ihminen oli viisastunut... Ja nyt sota oli sittenkin tullut, ja kerran opittu sotataito olisi hyvin tarpeellinen isänmaan puolustukseksi. Niin, onnellinen se, joka ei ajatellut muuta, vaan meni sotaan isänmaan, kodin ja uskonnon puolesta, omaisuuden, kaiken henkeäkin kalliimman puolesta. Mutta joukossa oli niitäkin, joiden mielessä kyti heikoksi tekeviä ajatuksia, että sota on pahasta, että vihollinen on liiaksi jättiläismäinen, että ei ole kysymys muusta kuin itsensä tapattamisesta, nahkansa kalliiksi tekemisestä, että jotkut eivät sitten ole mukana jakamassa tätä kansan osaa ja kohtaloa, vaan pakenevat lentokoneilla, elääkseen huolettomina vieraissa maissa, kuten jossakin muualla on tapahtunut, että kansat ovat vain sotien teuraita, joita talutetaan lahtipenkkiin.
Tällaiset ajatukset ja tunteet eivät olleet vallan vieraita. Ne ujuivat esiin eräistä leikillisiksi tarkoitetuista lausumista, esimerkiksi siitä, että tuntolevyä, joka riippui kunkin kaulassa nimitettiin paitsi »Molotoffin puhelinnumeroksi» myöskin »Karjapohjolan merkiksi». Ja matkan alkaessa oli äännähdetty, että mullilasti lähtee...
Eikä kukaan pahastunut edes tällaisista vertauksista. Kukin tunsi nyt mielensä kyllin avaraksi ymmärtämään vierustoveria, sillä istuihan tämä samassa reslassa, samat valtavat voimat kuljettivat heitä kaikkia tuntematonta tulevaisuutta kohti, sodan ahjoa kohti, jonka kuuman ja kuluttavan lieskan he olivat jo tuntevinaan kasvoillaan. Puhukoon hän siis mullilastista.
Meikäläiset tunsivat olevansa oikealla asialla. Maahan oli hyökätty, ja sellaisen seikan varalta oli suomalaisella ammoiset valmiit kaavat: Taistella, vaikka joka kynsi kylmenisi... Ällistelköön vaan muu maailma, että täällä on unohdettu laskutaito. Terve mies toimii eikä mietiskele, nähdessään tulen talon nurkassa.
He lauloivat lauluja, joita oli ennenkin laulettu taistelujen edellä. Se tuntui sopivalta. Sodasta on maailman ajan tehty paljon lauluja ja tehdään vieläkin.
Sitten vaunu pysähtyi nytkähtäen, ja laulu lakkasi. Miehet laskeutuivat tielle ja saivat käskyn ladata ja varmistaa. Kuiskailtiin, että oli tuotu tieto, että edellä kulkeneen kolonnan kimppuun oli hyökätty. Nytkö se jo alkaisi? Se seisoskelivat pitkät tovit ja odottivat jotakin, ja kuu paistoi, ja tien vierissä tavattiin lumikaapuisia toisten joukko-osastojen sotamiehiä, puheittensa mukaan jo sotaa nähneitä. Heiltä kyseltiin, kaukanako rintama oli ja miksi vihollinen rynnisti rynnistämistään. Se kuului tulevan tankeilla, hyökävaunuilla, joille kiväärimies ei mahtanut mitään, kun torjuntavälineistä ei ollut haaraa. Nyt niitäkin jo lienee, joten vieraan matka voi hidastua.
Oliko miehiä mennyt? Oli, jos suoraan sanottiin. Sehän on tunnettu asia, että miestähän sota nielee.
Niin seistiin, ja yhtäkkiä kuhahdettiin maantienojiin, asemiin, sormet liipaisimella, eikä kukaan tiennyt oikeastaan miksi. Vähitellen selvisi, ettei ole mitään syytä maata siinä, ja niin he nouseskelivat ensimmäisistä »asemistaan», nousivat ojasta autoihin.
Joku sanoi, että koko juttu oli syntynyt siitä, että käsky autoihin oli jonkun korvissa ja suussa muuttunut asemiin komennoksi. Toiset tiesivät, että metsikössä oli rapsehtinut mies, ties miksi iivanaksi luultu, josta sitten sukeutuikin meikäläinen vedenhaltija. Kuului ääni, että höpsis oli päässyt heti ensi tuimaan. Mitähän tietäneekin? Toinen ääni vakuutti, että se ennustaa sitä, että he tulevat pääsemään vastaisistakin tilanteista yhtä nätisti ja vähin vaurioin.
Vaunut jatkoivat jälleen matkaansa ohi hiljaisten metsien, ohi jonkin yksinäisen talon ja töllin ja kylänkin. Tienvierissä hiihteli lumipukuisia miehiä, varmistuspartioita. Epäilemättä sota, rintama lähestyi lähestymistään.
Kun autot sitten pysähtyivät erääseen kirkonkylään, niin sodan äänet olivat jo korvin kuultavissa: Kivääritulen rätinää ja konetuliaseitten pidäteltyjä, lyhkäisiä sarjoja. Verraten läheltä näytti myöskin näkyvän nuotion roihu, vihollisen yötulet, kuten heille kerrottiin. Mahtavan tulen ääressä se siellä oleili, aivan tulipalomaisen. Miksi meikäläinen antaa sen rauhassa lämmitellä eikä jymähytä sinne tykillä? Ei luultavasti ollut mitään tykkejä.
Tulijoitten ei sentään suoraa päätä tarvinnut lähteä tuonne mustiin metsiin, jossa laukaukset räsähtelivät ja luodit vingahtelivat. Ajattelutti: Mitenkähän kipeästi kuula ääntänee, kun se pyyhkäisee hyvin, hyvin läheltä? He saisivat vielä hetkisen kuunnella, tutustella, hengähtää, saisivat paneutua yöteloille taloihin.
Yö oli kuitenkin hyvin rauhaton. Laukauksia pamahteli aivan lähistöllä, luoteja rasahteli seinien läpi, ja miehet hälytettiin ylös ja ulos. Luultavasti vihollispartio oli päässyt hiipimään kylään tahi sen liepeille. Omia partioita kuljeskeli myöskin kylän laiteilla ottamassa selkoa asioista, kuljeskeli alueella, joka, kuten vasta myöhemmin kuultiin, oli meikäläisten miinoittama. Kaikki vaikutti vähän sekavalta. Alkoi valjeta, että sota ei olekaan ihan yksinkertainen juttu: ojenna pyssysi ja ammu... Miehet ja miesten mielet olivat levottomia. He puuhailivat innokkaasti, varautuen tuleviin taisteluihin, paikalla oli ollut sairaala. Se oli jo tyhjennetty, mutta oli jättänyt jälkeensä suuren varaston vaatetavaraa, miesten ja naisten paitoja ja housuja, pyyheliinoja, vuodevaatteita, lääkärin takkeja. Nyt sotamiehet katsoivat itsensä tämän omaisuuden perillisiksi ja »evakoivat» (tästä tuli paljon käytetty ja kaikkea mahdollista merkitsevä sana sotatalvena) vasullisittain valkoisia vaatekappaleita, joista sommiteltiin mitä merkillisimpiä ja kuvatusmaisimpia lumipukuja. Naisten housut vedettiin sarkahousujen päälle ja pyyheliina levitettiin hartioille ja toinen käärittiin lakin ympärille. Patjapussi leikattiin sopivasti auki, ja sukellettiin tähän mahtavaan vaippaan. Ei heitä niin vain napattaisi hengiltä. Pohjolan lumi suojelisi heitä valkoisella pinnallaan kuten jänistä tai tunturien riekkoa.
Kaikenkaltaiset vaatekappaleet loppuivat, ja kukin oli enemmän tai vähemmän tyytyväinen pukeutumistaitoonsa, hiljeni ja sovittautui uudessa asussaan pitkin puuta. Mutta kun aamu alkoi hämärtää, niin monikaan ei vielä ollut ehtinyt saada unta juuri silmäntäyttäkään.
3.
Aamu oli harmaa, sillä taivaskin oli harmaa ja pilveilevä. Manaili tihmoa vettä, ja lumi oli käynyt nuoskeaksi. Komppania lähti liikkeelle kulkien pitkin maantien vartta tiheässä, sekasotkuisessa vesakkometsässä.
Ensimmäisen taistelupäivän aamuko? Tulikaste? Sellainen elämys ei hevillä ottanut syntyäkseen. Oli vain yön valvoneitten ihmisten tympeä aamun sarastus. Edestä päin kuului kivääritulen rätinää ja joitakin raskaampia paukahduksia, tykki jymähti tahi kranaatti räjähti. Mutta kaikki toi kuitenkin mieleen vain vuosien ja vuosikymmenien takaiset muistot sotaharjoituksista. Tämä ei vieläkään maistunut oikein todelta, mutta nämähän olivatkin ylimääräiset kertausharjoitukset.
Sitten alkoivat ensimmäiset luodit sadella. Surahduksia ja sihahduksia, ikäänkuin näkymättömiä, outoja, äkäisiä, kesäisiä hyönteisiä menisi korvan vieritse. Tuossa liikahti lumi, tuossa karisi oksa alas, kaarna pirahti puun kyljestä, ja jo särähti sälökin irti. Ei, kyllä tämä nyt on sitä, sotaa, tosihommaa. Vaistomaisesti alkoi silmä etsiä maastosta niin sanottua kuollutta kulmaa. Hyvä maa! Se on siunatun epätasainen, siinä on koloja ja kuoppia ja vähän pehmeää lunta. Ensi kerran korva erotti lähestyvän, yli kiitävän kranaatin ilkeän äänen, kuvaamattoman, käärmemäisen sähähdyksen. Onko tämä taistelua? Mitään ei näy, mitään ei ole tehtävissä, ei ainakaan vielä. He vain etenivät hiljoilleen tiheässä metsässä.
Maantie oli paikoitellen aivan lähellä. Tien molemmissa ojissa taivalsi miesjonoja kylää kohti. Oli aikaa pieniin keskusteluihin. Niin, he olivat jo sotineet, ja nyt he palasivat kylään hieman huoahtamaan, ruokailemaan.
»Kaukanako vihollinen on?»
»Kyllä sen pian näette!»
»Miten se sieltä yhä tulee ja tulee?»
»Kyllä sen pian näette!»
Heidän kasvoillaan oli enemmän tietävän miehen ilme. He näyttivät kävelevän verraten vapaasti, vaikka tuon tuostakin sihahteli ja surahteli. Alkoi valjeta, etteivät nuo äänet aina olekaan niin kovin läheisiä ja vaarallisia. Ajettiin hieman kotiutua.
He menivät yli tien ja huomasivat olevansa joen rannassa. Jäätyneen virran uoma oli aika leveä, ja nuo surahtelevat luodit ja sihahtelevat kranaatit tulivat sen takaa. Vihollinen oli toisella rannalla. Nyt siis vihdoinkin oltiin rintamalla, etulinjalla, josta tähän saakka oli kuultu vain puhuttavan. Teki jollakin tavalla hyvää ja ilahdutti, että rintamalinja oli noin selvä: leveälti tasaista ja sileätä jäätä. Sen kyllä huomaa, ja siinä huomaa, jos vihollinen aikoo edetä. Siitä ei tule mitään, sillä tuohon on hyvä niitellä... Mutta entäpä ne tarumaiset sotavaunut, nuo kovaotsaiset hyökävaunut, joihin tavallinen kuula ei pystynyt ja joilla se tähän asti oli ajellut meikäläisiä edellään sadoin kilometrein näillä erämaan teillä. Jos se rullaa noilla pedoillaan yli ja sotkee kaiken niiden taipumattoman mahan alle? Niin, nyt on siitäkin tullut loppu, niin tiedettiin. Tuon joen jää ei kestä panssarivaunujen painoa. Siinä on vielä railojakin. Joku sotavaunu on jo mulskahtanut ikuiseen pimeyteen yritellessään itsepintaisesti ylitse. Sitä paitsi meikäläinen on jo saanut tykkejä ja kaikenlaisia kasapanoksia, joilla kyllä tulee reikä kovaankin otsaan.
Tällaisia lohdullisia tietoja keskenään vaihdellen miehet makailivat ketjussa pitkin metsäistä joen rantaa. Kohta he saivat nähdä ensimmäiset viholliset mustina, melkein muurahaismaisina hahmoina leveän virran takana. Ne olivat tosiaankin kyllin hulluja tullakseen jäälle, yritelläkseen ylitse. Ne pyrkivät aluksi kapeaan, pensaitten peittämään saarekkeeseen virran keskelle.
Silmät tähystelivät tuikeina mustia pyssynpiippuja pitkin, ja ensimmäiset sotalaukaukset pamahtelivat terävinä ja kiukkuisina miesten kivääreistä. Jo rätisi pikakiväärikin kuivan naurunsa, ja mustat, vilistävät varjot horjahtelivat ja kaatuivat ja jäivät liikkumattomina jäälle tahi pyörsivät takaisin oman rantansa metsän ja töyräitten suojaan. Mutta muutamat jatkoivat itsepäisesti juoksuaan jäällä, kunnes kaatuivat. Muuan juosta vilisti vilistämistään kuin jokin yliluonnollisen nopea valkokankaan hahmo. Kiväärit paukkuivat kiihkeinä, mutta mies vain juosta vilisteli ja näytti jo olevan pääsemäisillään saarekkeen pensaitten peittoon. No, onnistuiko tuo hyväkäs! Kiväärit paukkuivat hätäisinä, ja lopultakin mies horjahteli ja lankesi. Hän oli jo aika lähellä, ja voi erottaa, kuinka hänen säärensä vielä kotvan aikaa vipattivat jäätä vasten, ikäänkuin hän yhä jatkaisi juoksuaan. Kuolemaan hän nyt kuitenkin juoksi. Siihen hän on jäävä ja jähmettyvä. Mutta jotkut noista makaavista hahmoista eivät vielä suinkaan olleet ainaiseksi jähmettyneitä. Joku niistä yritti yhä kavalasti hivuttautua eteenpäin jäätä pitkin, joku kimposi äkkiarvaamatta ylös ja jatkoi juoksuaan, sen minkä jatkoi. Siinä riitti tähystämistä ja tähtäämistä, varsinkin kun vihollinen uudisteli yrityksiään, vaikka tulokset olivat silmin nähtävissä. Kuuletti siltä, että se yritteli muuallakin pitkin polveilevan virran rantoja, sillä meikäläisten kiväärit räsähtelivät oikealla ja vasemmalla, ja konetuliaseetkin pärähtivät välistä kiihkeästi soimaan.
Joku innostui lapsellisesti.
»Hei, pojat, tämähän on niinkuin jänisjahtia!»
Tältä matkalta oli tosiaankin vaikea käsittää, että surmattiin ihmisiä. Tummat, elokuvamaiset varjot liikkuivat, kaatuivat, tärähtelivät ja jäivät jäälle.
Vihollisen tuli sensijaan ei näyttänyt tekevän mitään vahinkoa. Se meni ylitse ja ohitse. Mutta noita ilkeitä sähiäisiä, kiukkuisesti räjähtäviä kranaatteja, alkoi tulla jo huolestuttavan lähelle. Miehet tutustuivat uusiin ääniin, sanat siru ja sirpale saivat sisältöä. Niiden vongahtelu ilmassa ei ollut korville mieluista. Sitten he näkivät ensimmäisen meikäläisen, johon sota kosketti kovin sormin. Hänen kätensä tekivät avuttomia eleitä, ja hänen keskiruumiinsa, muhkean puseron rintamus, sai yhä lisää punaväriä. Mutta kasvot olivat merkillisen harmaat ja vääntyneet. Ellei olisi varmasti tiennyt, niin niitä ei olisi mitenkään tuntenut Suutarin iloisiksi kasvoiksi, Suutarin, joka jossakin tulomatkalla oluen ääressä oli julistanut, että jos hän vain tästä pyykistä selviää, niin silloin hän vasta juhlat pitää. Nyt hän oli sen näköinen, ettei oikein tiennyt, mistä häntä olisi tarttunut kiinni, kun lääkintämiesten ahkio lopulta tuli keikkuen mättäisellä maalla. Ja hän oli vainaja, ennenkuin ahkio ehti maantielle. Hän ei pitäisi enää mitään juhlaa. Hän ei ollut nähnyt kunnolleen tämän pyykinpesun alkuakaan.
Ja aivan äsken hänen kasvonsa olivat elävät ja eloisat. Eiköhän hän ollut juuri se, joka selvimmin huomasi hassuuden jäälle kaatuneen vihollisen säärien siristelyssä ja vertasi tätä kaikkea jännittävään jänisjahtiin.
Oltiin sodassa, ja oli itsestään selvää, että tuollainen kuului täällä päiväjärjestykseen. Mutta tuo äkillinen ja väkivaltainen muutos ihmiskasvoissa teki kuitenkin ällistyttävän, syvän ja järkyttävän vaikutuksen.
Vihollinen ei enää yritellyt jäälle. Sen tuli vihelteli vain ylitse, ja kranaatit räjähtelivät siellä ja täällä, ja jäätyneen maan ja kostean lumen kylmyys — tuo sinä talvena sittemmin niin tuttu tunne — alkoi uhota ketjussa makaavien miesten ruumiiseen. Nälkäkin jo vaivasi. Sillä automatkan alkaessa olivat keittiöt ja kuormat jääneet tuleskelemaan vanhalla hevospelillä, eikä niitä oltu sitten nähty. Kaikki alkoi tuntua jo yksitoikkoiselta. Oli noustava välillä seisomaan puiden ja pensaiden takana ja lämmitettävä itseään ruumiinliikkeillä vihollisen tulesta välittämättä.
Lyhkäisen päivän ilta alkoi hämärtää, ketju makasi yhä paikoillaan, ja tarkoituksettomalta tuntuva ammuskelu jatkui. Usealla tuli ensi kerran mieleen ajatus — sekin sinä talvena hyvin tutuksi tuleva — että onkohan tämä sota kauankin tällaista.
4.
Vasemmalta, puolittain takaa alkoi kuulua omituista hurinaa ja kolinaa ja yhä selvemmin erottuvaa lakkaamatonta huutoa: Uraa, uraa, uraa! Hyökkäysvaunut tulivat, nuo kovapintaiset, jotka nauravat pienille kuulille, ja niiden jäljessä ryntäsi parvittain jalkaväen miehiä päästäen kurkuistaan jatkuvaa peloitushuutoaan. Ne olivat jo puhkaisseet rintaman ja tulla möyhäsivät nyt maantietä pitkin kylää kohti etulinjan selkäpuolitse. Ne olivat siis sittenkin päässeet joen ylitse, eikä jää ollut pettänyt eivätkä railot estäneet. Eikä meikäläisillä ollutkaan tykkejä eikä edes kasapanoksia. Jonkinlainen miinalaite, dynamiittilaatikko oli maantiellä, ja parin soturin piti nuorajutkoista hoidella se hyökkäysvaunun telaketjun alle. Mutta ehkä he toimivat liian hätäisesti ja ennenaikaisesti nähdessään sotavaunujen kauhean tulon. Joka tapauksessa vaunut kiersivät vaarallisen laitteen ja tulla jyrräsivät yhä kylää kohti konekiväärit toiminnassa ja parvi huutavia jalkamiehiä kiinteästi kintereillään.
Mitä nyt? Ketju joen rannalla oli hyväisesti hämillään. Mutta lähimpään päällikköön, nuoreen ja pieneen joukkueenjohtajaan, tuli eloa.
»Antaa tankin mennä! Kyllä ne siitä pitävät huolta. Alemmas jokitörmälle suojaan sen tulen alta, ja sitten annamme noille huutajille.»
He tekivät niin. Se kävikin hyvin päinsä, kun joen takaa ei enää tullut luoteja eikä kranaatteja. Mutta hyökävaunuista ammutut raskaat konekiväärisuihkut pyyhkivät puita ja pensaita ja maata muutaman raskaan minuutin. Ne menivät sivuitse, häipyivät kylän laitaan, ja joukkueenjohtaja höristeli korviaan.
»Nyt!»
He hyökkäsivät ylös jokitörmää maantietä kohti, ja kävi ilmi, että sotavaunujaan seurannut vihollisen jalkaväki oli tosiaankin jäänyt sille kohdalle. Kuului vieraskielisiä komentosanoja ja uusi suuri hyökkäyshuuto, joka vaimeni kauheaan rätinään. Molemmin puolin räsähtelivät konetuliaseet soimaan, ja äkäisesti suriseva metalli iski maahan, iski puuhun ja iski ihmislihaan. Tummia, hyömistäviä haamuja puiden välissä. Voi selvästi huomata, kuinka ne vaipuivat alas muustakin voimasta kuin omasta halustaan. Ja tältä lyhyeltä välimatkalta tuo hyömistäjä vaikutti tosiaankin joltakin muulta eikä elokuvamaiselta varjolta, niinkuin leveän joen toiselle puolelle. Suriseva metalli teki tiettyä työtään myöskin meikäläisten puolella. Konepistoolimies, joka nousi polvilleen, painaakseen uuden lippaan paikoilleen, joutui luotisuihkuun ja kaatui kyljelleen ääntäkään päästämättä. Mutta toiset kädet tarttuivat hänen pudonneeseen aseeseensa, ja lipas nauroi siunaamahetkessä itsensä tyhjäksi.
Vihollisen ryntäys alas rantaan, meikäläisten selkään, näytti tyrehtyvän. Rintamakäännös oli tehty oikeaan aikaan.
Sitten kuului taasen äskeinen hurma ja kolina, ja raskaat konekiväärisuihkut pyyhkivät metsää ja maata. Vihollisen hyökävaunut palasivat. Noiden kovapintaisten petojen tulen alle oli turha jäädä. Niillä oli maantieltä kovin hyvä ampuma-ala. — Takaisin jokirantaan, suojaavan törmän taakse.
Syöksyjä ja kiireellistä ryömintää hyvin, hyvin litteänä. Metalli vihelsi pään päällitse ja ryöpsäytteli ohutta lunta. Hetkinen kauheaa tulenallaolotunnelmaa. Hätäinen ajatus, että sota näyttää loppuvan lyhyeen. Vilahtava näky parista melkein liikuntakyvyttömäksi haavoittuneesta, jotka avuttomasti ryömien yrittivät löytää turvallista koloa. Välähti tuskallinen ajatus, kiivas kuin tulikipuna: Noinko ihminen jää korpeen kuolemaan? Mutta mitään ei ole tehtävissä. Ei voi toimia, ei auta viivytellä tällä tuiskun paikalla ainakaan sillä hetkellä.
Kun he pääsivät rantatörmän alle, niin joukossa oli useita haavoittuneita, ontuvia ja veren tahraamia miehiä. Kaikki vaikutti hieman sekasotkuiselta. Joukkueenjohtaja sanoi, että nyt oli parasta vetäytyä kylään päin ja valmistautua siellä kaikkiin suuntiin. Tankit olivat voineet viedä konetuliaseilla varustettuja vihollisia selkäpuolelle, aina kylän laitaan asti.
Oli jo tiheä hämärä. Pieni parvi sotamiehiä kummallisissa ja kuvatusmaisissa lumipuvuissa taivalsi kappaleen matkaa kylää kohti ja pysähtyi maantien laitaan. Joelta näkyi valo. Luultavasti hyökävaunun pedon silmät. Sitä kohti suunnattiin kiukkuisina ja harmistuneina muutamia rätiseviä laukauksia, vaikka tiedettiinkin sen kovapintaisuus. Joukkueenjohtaja järjesti tähystyksen joelle päin ja maantien varrelle, sen molemmin puolin ja molempiin suuntiin. Haavoittuneet ontuivat kylää kohti, ja kylältä päin marssi meikäläisiä taisteluun. Heillä oli konekivääreitäkin. Ahkiot sohisivat, kun niitä kiskottiin eteenpäin.
Tuli uusia miehiä, tulta maistamattomia. He kysyivät, onko vihollinen tullut joen yli ja miksi se ei lähde takaisin päin. Toisilla on nyt tulen alla olleiden, kasteen saaneiden, vanhojen soturien ilme. He vastasivat vähäpuheisesti, että koitelkaapa te nyt. Ja tulijat painuivat eteenpäin pitkin tienvieriä ja metsiköitä. Joukkueenjohtaja meni heidän mukanaan, ollakseen ohjaamassa ja ottaakseen yhteyden oman komppanian muihin osiin. Ei kuulunut enää mitään kummempia rähäköitä. Ehkä vihollinen oli tosiaankin vetäytynyt takaisin joen toiselle rannalle sotavaunuineen. Aika kului, pimeys tiheni, ja kylmä otti ahnaasti hiestyneeseen ruumiiseen. Alhaalla jokijäällä vihollisen vaunu rävähdytti välistä pedon silmillään pimeyteen.
Ensimmäisen taistelupäivän ilta. Sotaa oli maistettu.
Lopulta tuli ilmoitus, että he pääsevät lähtemään kylään, syömään ja ehkä huoahtamaankin.
5.
Hätäisesti hotkittu hernekeitto. Siinä kaikki. Sitten komppania lähti jälleen liikkeelle. Viholliselle kuuluttiin ensi yönä annettavan sellainen isku, ettei ikäpäivänä ennen, sellainen, että sitä on kerta kaikkiaan uskottava... Tämä komppania saa kuitenkin olla vähän syrjässä tuosta touhusta, jossakin sivustavarmistuksessa. He marssivat kilometrimääriä pimeitä metsiä ja nevoja. Lopulta he pysähtyivät ja asettuivat asemiin jäiselle metsätielle. Tupakoiminen oli kielletty, eikä saanut liioin liikahdellakaan. Iankaikkisen pitkä yö. Taivas oli illalla harmaa ja vettä tihmova. Iljanteella oli pieniä lammikoita, ja vesi imeytyi vaatteisiin ja jalkineisiin. Kaikki oli märkää, kosteata, lionnutta aina ihoon asti. Aamuyöstä kiilistyi pakkaseen, tähdet tuikkivat, kaikki verhot kohmettuivat kaliseviksi kuin rautapelti, ja kylmyys tuntui tunkeutuvan hamaan luiden ytimiinkin. Oli hyvin hiljaista. Ei mitään laukauksia eikä jyrähdyksiä. Autojen valonkajoa näkyi taivaanrannalla, omienko vai vihollisten, kukatiesi, vaikka kuiskailtiinkin pitkin ketjua, että ne ovat omia. Sotaneuvoja ja hyökkäysjoukkoja siinä kuljetetaan... Iankaikkisen pitkä yö, kauhea odotuksen aika. Mitään ei tapahtunut. Kylmyys tuntui vain hyytävän ytimen luista. Joskus torkahdettiin ja noustiin vaivalloisesti, hampaat kalisten, vähän liikahtelemaan, vaikka se olikin kiellettyä, ja vetäistiinpä savutkin rahkamättään suojassa.
Vihdoin aamu sarasti, ja samoihin aikoihin räsähti koneaseiden tuli heidän ylitseen ja kranaatit sähisivät melkein maannuoliaisina. Tuli tuli juuri sieltä, mistä yöllä autojen valot kajastelivat ja missä omia joukkoja ja sotaneuvoja sanottiin liikkuvan tien täydeltä. Nyt he saivat sieltä tulta jokaisen puun ja puskan juurelta. Ammuntaan ei vastattu. Se oli kiellettyä. He makailivat vain kärsivällisesti mättäiden ja puiden suojassa, ja vihollisen luodit menivät yli ja ohi. Niiden äännähtely karkoitti vain pahimman kylmyyden ruumiista ja unen silmistä. Ammunta tuntui viriävän muuallakin, laajalla alalla. Kuului tykkienkin raskaita jymähdyksiä. Ne ovat meikäläisiä, niin tiedettiin. Kyllä iivana nyt sai nahkaansa.
Niin he makailivat toisenkin pitkän tunnin vihollisen kiivaan, mutta tuloksettoman tulen alla. Sitten he saivat lähtökäskyn ja palailivat pitkin metsiä takaisin kylään. Yksinkertaisen sotamiehen mielessä juokalehti ajatus, että kaikki tuo tavaton kylmyyden kärsiminen jäisellä metsätiellä oli ollut turhaa.
Sillä eihän sotamies seiso kukkulalla, josta näkyisi taistelun laaja maisema.
6.
Kylän kasvot olivat muuttuneet. Sota näytti saaneen sen kerta kaikkiaan susimaisiin hampaisiinsa. Talot ammottivat autioina ja tyhjinä, ja vihollisen tykin ammukset leikkoivat ulisten ja volisten ilmaa, kattojen yläpuolella. Jalkaväkitykkien kranaatteja räjähteli siellä ja täällä, ja kaukaa ammuttuja konekiväärisuihkuja rämähteli suojailman paljastamiin peltoihin. Maantiellä näkyi pois kiirehtiviä kuormastoja. Kenttäkeittiö löytyi vasta kaukaa kylän laidasta.
Ruokailuun ei ollut nytkään liikoja aikaa. Heti syötyä oli lähdettävä siekailematta. Vastaleivotut soturit olivat hieman ihmeissään siitä, että sodankäynti osoittautui näin kiireelliseksi. He ihmettelivät, mutta ymmärsivät, että kaukaiset voimat olivat tulleet läheisiksi ja ottaneet heidän kohtalonsa käsiinsä. Komppania marssi eteenpäin läpimärkänä, torkahdellen ja huojahdellen väsymyksestä.
Ilta hämärsi jälleen. Tykit jymähtelivät harvakseltaan, ja kranaatit sihisivät ilkeästi. Heitä vastaan vedettiin ahkioita, joissa lojui verisiä haavoittuneita. Komppania levittäytyi ketjuun. Kuultiin, että kysymyksessä oli hyökkäys. He etenivät matalassa metsikössä juoksujalkaa. Vähän väliä kuului huuto: »Varokaa miinoja!» Kaikkia maassa olevia havuja ja risuja oli vältettävä ja kierrettävä. Hyökkäys kävi oman miinakentän ylitse.
Itse pataljoonan komentaja kulki heidän mukanaan. Kysymyksessä oli kaikesta päättäen tärkeä yritys. Hän rohkaisi sotamiehiään ja sanoi, ettei luoti käy, kun se ei käy, että kranaatit lentävät korkealta ylitse ja että voitiin kulkea aivan rauhallisesti, sillä edessä päin oli vielä omia miehiä.
Niin he etenivät onnekseen poikki harvan metsikön ja yli laajan niityn, jossa aidat ja ojat olivat vastuksina. He kahlailivat juuri mättäisellä suolla ja lähestyivät metsäisen mäen reunaa, kun tapahtui niin sanottu yllätys. Suoraan oikealta kupeelta pitkin ketjua alkoi soitella konekivääri, ja edessä työskenteli puolisen tusinaa konetuliaseita. Räiske oli korvia huumaava, ilmassa suhisi ja vihelteli, näkymättömät pitkät kynnet kynsivät paljastuvia mättäitä, risut räsähtelivät. Mutta vaikka kauhea rätinä oli alkanutkin aivan arvaamatta, niin jokainen oli kuitenkin ehtinyt saada jalat altaan. Kaikki makasivat jo maassa, kun lukemattomat metallin sirut tuiskusivat ylitse, vain hivenen ylitse. Hyvä maa! Siinä on mättäitä ja syvennyksiä. Rakkaasti he painautuivat maata vasten, johon olivat ottaneet turvansa niin vaistomaisen nopeasti.
Tilanne tuntui kuitenkin kamalalta. Näytti siltä, että vihollinen oli vanginnut koko ketjun tikahtamattomaksi tuohon avoimelle nevalle. Siitä ei pääsisi eteen eikä taakse päin. Konetuliaseitten ääni oli kuin pahaa naurua, ja niiden lähimmät käyttäjät olivat niin lähellä, että voi selvästi erottaa heidän voitonvarmat huutelunsa. Kauhu ja tuskastuminen kouristi monia sydämiä. Tähänkö me nyykistymme näin surkean avuttomasti, tähänkö päättyi elämä ja sota meiltä!
»Eteenpäin! Syöksyyn!» kuului upseerin ääni takaa. Tuo nuori pieni päällikkö ei pelännyt eikä vajonnut neuvottomuuteen. Hän näki tässä suuren hetkensä. »Syöksyyn!» Äänessä oli kärsimättömyyttä.
Mutta ketju ei sittenkään liikahtanut paikoiltaan. Luotisuihkujen itsepintainen paarmansurina masensi pienet yrittelyt alkuunsa. Upseerin kärsimättömällä äänellä oli kuitenkin elähdyttävä vaikutus. Sotamiehet huomasivat, että elossahan tässä vielä oltiin, taistelussa. Ja eteenpäin olisi tosiaankin päästävä, käsiksi noihin pesäkkeisiin, jotka kylvivät tuolta kylvettävänsä täysin turvallisesti.
Pieni upseeri syöksähti ketjuun takaa. Mutta siinä hänkin hetkiseksi mykistyi, masentui litteäksi lähelle hyvää maata. Mutta hänen korvansa kuunteli tarkkaavaisesti suihkujen tappajanlaulua.
Nyt! On vaikea tietää, sanooko korvakalvo vai sisäinen ääni, että nyt ovat vihollisen lippaat tyhjentyneet, nyt on aseissa häiriöitä, nyt on otollinen aika. Nyt! — Syöksyyn! Eteenpäin!
Ketju syöksähti pystyyn ja eteenpäin, päin vihollisen tulta. Sillä sitä riitti yhäkin. Miehiä kaatui. Tuo omituinen ääni, joka syntyy luodin iskiessä ihmisruumiiseen, ei koskaan haihdu mielestä. Kranaatit vonkuivat ja räjähtelivät. Sitten miehet olivat jälleen maassa, aavistuksen verran ennenkuin konekiväärien hävittävä niittotuli pyyhkäisi ylitse. Mutta hetken päästä he syöksyivät jälleen pystyyn ja eteenpäin. Nyt näkyivät vihollisen konetuliaseitten suuliekit ja yksityislaukausten leimahdukset metsän hämärästä. Pieni upseeri huuteli komentosanojaan. Nyt alkoivat meikäläistenkin kiväärit räiskähdellä ja konepistoolit rähähdellä katkeroita naurajaan. Eteenpäin! Se on pian sanottu ja tuntuu hyvin yksinkertaiselta asialta. Mutta tuohon etukumaraan juoksuun tulta, ulahtelevia ja surahtelevia metallinsirusia kohti sisältyy kuitenkin paljon. Silloin tiedät jumalasi, jos sinulla niitä on, tiedät, vaikka sinulla ei olisi niitä olevinaankaan. Joka ei ole sodassa ollut, se ei ole jumalaa rukoillut. Sellainen ajatus, että kuoltavahan ihmisen on kerran kuitenkin, on huonoa ja kömpelöä lohdutusta. Paljon parempia ovat päässä vilahtelevat nopeat käytännölliset ajatukset, esimerkiksi sellaiset, että nyt pitäisi olla käsipommeja. Niillä tekisi selvän koneasepesäkkeistä. Mutta niitä ei ole. Niitä ei ole ehkä koskaan nähtykään, tahi niistä on vain hämärä, epämääräinen muistikuva joltakin kaukaiselta ja ikävältä oppitunnilta. Konetuliaseitten lieskat ovat yhä lähempänä, ja taistelu kehittyy hyvin sekavaksi käsirysyksi. Joulukuinen iltapimeä tihenee, ja ystävät ja viholliset hämmentyvät toisiinsa.
Sitä vihollisen konekivääripesäkettä — kas, he olivat jo ehtineet kaivautua maahan — joka lauloi sivustalta pitkin hyökkäävää ketjua, lähestyi meikäläinen aliupseeri. Konekivääri ei enää työskennellyt. Pesäkkeestä syöksyi mies, jonka ampuma heittolaukaus kärvensi aliupseerin takkia. Sitten pistimet kalisivat vastakkain. Tuo omituinen ääni jäi taistelijan mieleen, samoinkuin vihollisen vääntyneet, raivokkaan päättäväiset kasvonpiirteet. Aliupseeri seisoi tukevasti kuin tervasjuurikka suomalaisella kankaalla. Valtavalla ponnistuksella hänen onnistui sitoa ja painaa alas kooltaan jättiläismäisen vastustajan pistin. Terävä rauta syöksyi nyt esteettä eteenpäin, syöksyi miehen vatsaan, miehen, joka surkeasti volisten vaipui kasaan. Mutta silloin oli jo toinen vilttitossu vartaineen sarhaamassa kaatuneen toverinsa ylitse. Hän sai pistimen rintaansa, pudotti kiväärinsä ja tarttui kaksin käsin armottomaan rautaan. Tällä hän oli vähällä tuottaa tuhon aliupseerille, sillä kolmas mies oli nyt lähestymässä pistin uhkaavasti ojossa. Nopealla tempauksella pistin irtautui kaatuvan miehen rinnasta ja kourista, ja sitä seurasi vielä nopeampi väistöliike, jolla hän vältti kolmannen vastustajan raivokkaan piston. Tämä oli tullut nyt aivan lähelle ja sai jymähtävän iskun kiväärinperästä otsaansa ja kaatui tantereeseen kuin nuijittu härkä. Sitten aliupseeri oli vähällä vähimiten pistää vielä neljännenkin miehen, joka ilmestyi sivustalle. Hän kääntyi päin juurevana, pistin tanassa. Hänen silmänsä olivat kuin vihaisen sonnin silmät, ja vaahto pursui hänen suupielistään.
»Älä, älä! Meikäläisiähän tässä ollaan», kuului hätäinen ääni.
Tuimasti taistellut aliupseeri tuli järkiinsä. Hän sipaisi kädellään silmiään ja hymähti:
»Piti tapella...»
Mutta saipa meikäläinenkin maistaa kylmää asetta. Puseropukuinen sotamies eteni ja näki vihollisen ruumiita lojuvan tantereella. Ne ovat valmiita, ne eivät tarvitse mitään. Sotamies juoksi edelleen, ja silloin yksi noista vainajiksi luulluista kohosikin pystyyn, kääntyi meikäläisen jälkeen ja survaisi pistimensä tämän hartioihin.
Pikakiväärimies, jonka kaikki panokset olivat ammutut, huomasi äkkiarvaamatta olevansa silmätysten iivanan kanssa. Hänen päässään vilahti ajatus, että pikakivääri on kallis kapine, pienen talon hinnan maksava. Sitä ei saa särkeä. Niinpä hän hätäpäissään sivalsi vastustajaansa leipälaukulla korvalle. Tyhjien lippaiden pellit rämähtivät. Lyöjä ei jäänyt tutkimaan iskunsa tehoa, vaan säntäsi tiehensä. Jostakin oli käsitettävä uusia panoksia. Tyhjä ase tuntui aivan liian ontolta kourissa.
Tuolla eteni kaksi sotamiestä. He huomasivat aivan edessään kuusen alla miehen, joka mahallaan maaten yritti ährätä konepistoolin lipasta paikoilleen.
»Mikä mies? Tunnus!»
Toinen karjui kivääri ojennettuna, ja toinen nyki muukalaista koivesta. Ei mitään vastausta. Mies yritti vain saada aseensa lipasta paikoilleen hätäisin, tempoilevin liikkein. Tuli loiskahti ojennetusta kiväärinpiipusta, ja muukalaisen latausaikeet keskeytyivät ikuisiksi ajoiksi. Mutta samassa ase putosi hervottomasti ampujankin kädestä. Äkkiarvaamatta oli heitä vastaan rävähtänyt automaattiaseiden tuli niin läheltä, että kasvoja kuumotti, rikki haisi ja kulmakarvat tuntuivat kärventyvän. Toiseen mieheen oli osunut. Hänen juuri laukaistu aseensa putosi, ja hän suistui kyljelleen mättään koloon. Mutta toinen mies huomasi makaavansa ja hengittävänsä jonkin siunatun paksun pölkyn takana. Se tärisi, siitä sinkoili lastuja, kun luotisuihkut söivät sitä kuin sahan hampaat. Sitten tärisi, rämähteli ja räjähteli lipasreppu hänen selässään. Suihkut puhkoivat ja lävistelivät sitä ja repivät sen kappaleiksi. Ahdistava, lamauttava tunne. Mitään ei voinut tehdä. Painaudu vain maata vasten, likelle, lähelle hyvää maata. Risut rapsahtelivat poikki hänen päänsä vieressä, pistävä haju tunkeutui sieraimiin, ja vieressä muutamien metrien päässä makasi kaksi kuollutta. Muukalainen oli vielä omituisesti uristen ja pöristen yrittänyt nousta, mutta nähtävästi omien luodit olivat hänet tyystin vaientaneet. Liikkumattomana makaavan toverinsa omituisen harmaat ja jäykät kasvot ihmetyttivät häntä. Mikä muutos! Juuri äsken tuo mies antoi hänelle kiven takana pari sokeripalaa ja rohkaisi häntä: Iivana ei osaa. Nyt hänen kasvonsa ovat tuollaiset, ja hänen ruumiinsa tärähtelee yhä, niinkuin häneen vieläkin sattuisi luoteja.
Aika ei aina lennä. Iankaikkisen pitkältä tuntui tuo hetki, jolloin suihkut sahasivat pölkkyä ja repivät repun hänen selästään. Sitten ei enää ammuttu. Vihollinen tuntui vetäytyneen tuosta muutaman sylen päästä taakse päin. Mies yritti liikahtaa, mutta silloin taasen räsähti kahdelta suunnalta. Sarjoja ja kiukkuisia, teräviä yksityislaukauksia. Edessä on ampuma-alaa, ja hänet huomataan ja häneen tähdätään, nimenomaan juuri häneen. Kauhea pelon tunne, tuskastunut, raivostunut, heikoksi tekevä ajatus: Mikä voima on hänet kuljettanut tähän mättään koloon tapettavaksi? Typerä kuolema! Siinä hän makaa avuttomana ja toiset yhtä avuttomat, aivan oudot ja vieraat olennot yrittävät tappaa hänet nopeitten sotakoneittensa metallisiruilla. Ne surahtelivat ampiaisina muutaman tuuman harhaan menneinä. Jos nousisi, kokeilisi, antaisi kaiken loppua?
Hetkisen hän tunsi siihen omituista, mieletöntä halua, mutta sitten hänen huomionsa kiintyi siihen seikkaan, että hänen toverinsa ei ollutkaan vielä lopullisesti kuollut, kaikista osumista huolimatta. Hän oli vääntäytynyt istualleen ja riisunut yltään puseronsa. Hänen villapaitansa oli harmaa, saman värinen kuin nuo naamion kaltaiset kasvot. Nyt hänen ruumiinsa nytkähteli uusista osumista ja vaipui alas, ehkäpä lopultakin ainiaaksi.
Elävä mieskin makasi kauan liikahtamatta. Hänen kohdallaan taistelutantereella oli jälleen hiljaista. Hän liikahti ja yritti varovaisesti tähystää tilannetta. Silloin räiskähti jälleen. Miehen toisessa raajassa tuntui jytkähtävä isku kuin seipään sivallus. Hän näki lumipukunaan olevan valkoisen vaatekappaleen punertuvan verestä. Mutta kummallista kyllä, se ikäänkuin rauhoitti häntä. Hän makasi poski lunta vasten ja näki, että tähdet olivat syttyneet taivaalla, ja myöskin kuun rauhallinen valo lankesi alas kuten ennenkin. Ei ollut mitään hätää. Taivaan vahvuus oli kohdallaan, tähdet kulkivat ratojaan ja iskivät iloisesti silmää. Oli hyvä tietää, että ne olivat yhä olemassa.
Taistelu jatkui. Vihollinen kaatui asemiinsa tahi vetäytyi takaisin hyvin vastahakoisesti, puu puulta, mätäs mättäältä. Koko metsä näytti olevan niitä täynnä. Ei koskaan voinut tietää, missä oli omia ja missä vieraita. Ammunnan rätinästä erotti äkäisiä huutoja: »Tunnus, tunnus!»
Oikealla oli päästy maantien laitaan. Se kiilteli jäisenä kuin himmeä, hopeinen nauha. Kuului pahaenteistä hurinaa, ja hyökävaunu jyrräsi jälleen esiin, tuo kovaotsainen. Sen konekiväärin äänessä on oma sointinsa, jonka korva jo osasi erottaa. Sen luodit nujersivat monta miestä. Hetkisen voi sydäntä kouristaa; Vihollinen on liian suunnaton, ilmestyskirjamainen! Satoja miljoonia ja muutamia... Sitten sotavaunun panssarit rämähtivät, eikä se enää ollut tiellä, vaan ojassa kyljellään. Miina oli räjähtänyt. Oli hyvä ajatella, että nuo hirviötkään eivät kulkeneet täällä aivan turvallisesti luottaen pintansa kovuuteen.
Sitten edestä päin alkoi kuulua tavaton taistelun pauhu. Oli kuin jättiläismäinen katajapensaikko palaisi myrskyssä ja ukkonen jylisisi. Se oli ilahduttavaa ääntä. Siellä taisteltiin, vihollista oli isketty kahdelta puolen! Vielä hetkinen, ja sen ketjut täällä päin alkoivat antaa perään, ja vihollinen perääntyi. Takaa-ajajat ylittivät jo joenkin, tuon, jonka rannoilla eilen oli taisteltu. Vihollista ei enää näkynyt.
Toisella rannallakin oli lakkaamaton ammunnan räiske vaimennut muutamiksi yksinäisiksi laukauksiksi. Sitä selvemmin ovat siellä nähtävissä taistelun jäljet. Pitkän matkaa ovat maantie ja maantien varret yhtenä ruuhkana kaikenkaltaisia ajoneuvoja, autoja, panssarivaunuja, traktoreita, kenttäkeittiöitä, konekiväärikärryjä, vankkureita. Niitä oli ehjinä ja särkyneinä, pystyssä seisovina ja kumolleen kaatuneina. Kaikkialla virui kuolleita ja kuolevia miehiä, kuolleita ja kuolevia hevosia. Se oli mieltä värisyttävä sodan kuva.
Siinä oli pitkän kiertotien kulkenut meikäläinen yllättäen iskenyt vihollisen kolonnan kimppuun, joka voitonvarmana ja huolettomana vyöryi jäätynyttä jokea ja kylää kohti. Mikä kohtaus! Tienvierestä alkoi tulla tuiskuna tulta, pommit iskivät autoihin, että pellit rämisivät. Ajoneuvot pysähtyivät ja takertuivat toisiinsa. Jotkut yrittelivät kääntyä ja tekivät tungoksen entistä pahemmaksi. Hyökävaunut rynnistelivät avuttomina hyöräkässä, ja hurjistuneet hevoset karkailivat metsään. Sinne huojui raskaita autojakin kuin juopuneina, huojui, pysähtyi ja rytkähteli kyljelleen. Niistä purkautui miehiä kuin ampiaisia karkotusta pesästä. Ne kaatuivat kasoihin konetuliaseitten suihkuihin, jotka rämisivät pelteihin ja panssareihin. Pommit räiskivät päätä huumaavasti, ja tulet leimahtelivat sokaisevina. Kun yllätetyt ja hämmentyneet viholliset yrittelivät käytellä aseitaan, kaatoivat he toisiaan. Vain muutamia heistä pääsi pujahtelemaan ja murtautumaan metsiin meikäläisten ketjun läpi katkeran käsirysyn jälkeen.
Nyt oli kaikki ohi. Vihollinen oli lyöty. Voitto oli saatu.
Mutta mitään voitonriemua ei ilmennyt. Joukot olivat perinjuurin väsyneitä ja taistelun tiimellyksessä sekautuneita. Kukaan ei ollut selvillä siitä, kuinka suuren loven sodansudenhampaat olivat jyrsäisseet hänen joukko-osastoonsa. He saivat luvan palata kylään lepäämään, paitsi muutamia, joille lankesi kova arpa jäädä kenttävartioon.
Oli yö ja ankara pakkanen. Voitokkaat joukot palailivat kylään pieninä ryhminä kuin hiljaiset haamut. Jäätyneet pukimet kahisivat. Tiellä seisoi vartijoita, jotka varoittelivat miinoista.
Kylästä löytyi lämpimiä huoneita, ja löytyipä onnen suosiessa ruokaakin. Muudan ryhmä pistäytyi taloon, jossa oli ollut sidontapaikka. Haavoittuneet oli jo kuljetettu eteen päin, mikäli niitä ei vielä ähkinyt ja voihkinut metsän pimennoissa. Mutta lattia oli hulveisillaan vuotanutta verta. Joku lääkintämies kiersi sätkää ja kertoi unisella ja yksitoikkoisella äänellä haavoittuneiden kuljetuksesta. He olivat laahanneet suojaan muutamaa, jolta oli ammuttu jalat poikki, ja he olivat joutuneet sellaiseen paikkaan, johon tuli luoteja aivan tulemalla. Täytyi jäädä odottelemaan soveliaampaa hetkeä, ja silloin tuo poloinen sai päähänsä, että hänet heitetään siihen, että hän joutuu iivanoiden käsiin, ja iski puukon rintaansa. Puukko otettiin pois. Mies ei vielä siihenkään iskuun kuollut, mutta hänellä oli toinenkin veitsi, ja sillä hän sivalsi kurkkunsa poikki. Lääkintämies sytytti sätkässä. — Aivan se pahaa teki. Oksetti minua.
Huoneessa oli astioita, joissa oli puolukoita ja joiden ympärillä tungeksi marjoja syöviä miehiä. Väsynyt, uninen soturi työntäytyi joukkoon ja pisti kätensä johonkin astiaan ja sai kouransa täyteen jotakin mehukasta ja työnsi sen kiireesti suuhunsa, hätäisesti hörppäisten. Sitten hän sylkäisi:
»Verta! Olenko minä jo näin verenhimoinen!» tuumi hän.
Verta maistanut mies huojahteli ulos, yökkäili ja alkoi tallustella jotakin toista taloa kohti, josta ehkä löytyisi veretön lattia, mihin voisi käydä pitkäkseen ja nukkua.
7.
Ulkona äkeässä pakkasyössä seisoskelivat ja astahtelivat kenttävartijat. Kuu paistoi ja tähdet tuikkivat. Metsässä oli mustia varjoja ja kuun hopeista kimaltelua. Kaatuneissa ja pysähtyneissä ajoneuvoissa oli niinikään mustuutta ja kirkkautta. Sieltä löyhähteli äkeänä moottoripetrooli ja muu vihollisen haju. Kaatuneita lepäili lumella mitä omituisimmissa asennoissa, jähmeinä ja jäätyneen näköisinä. Eikä aina niin jähmeinäkään: Ne voivat äkkipäätä säpsähdyttävästi liikahtaa. Eikä tämä taistelutanner ollut niin hiljainenkaan kuin meluun tottunut korva ensiksi luulisi. Alinomaa voi kuulla kaikenlaisia äännähdyksiä, huudahduksia ja valitusta. Metsän pimennosta kuului pitkän tovin lauluakin, surunvoittoista ja kaunista. Sieltä erotti sointuvan äänen, joka kutsui toveriaan: Ivan, Ivan! Ehkä siellä hiiviskeli vielä aivan eläviäkin...
Ja vartijan sydämen täytti kauhu. Tämähän oli pahempaa kuin taistelun pauhu, korvan rumpukalvoja halkaiseva räiske. Nyt on ympärillä se vainio, joita ne ihmiset ihannoinevat, joissa elää tuo sammumaton tahto valtaan. Mutta moni hiljainen ihminen, jonka tuollaiset jättiläistahdot ovat siirtäneet taistelukentille, joissa heidän on kestettävä ja kärsittävä joidenkin tavallisesta ihmisestä varjonkaltaisten ja naurettavain maiden ja merien herruuksien vuoksi, moni sotamiehen takkiin kääritty ihminen voi huoata, että voi Herra, kuinka kauan, kuinka kauan ihminen kustantaa itselleen tällaista komeutta ja surkeutta.
Mutta ei kuulu mitään vastausta. Kuu paistaa heleästi, metsä on musta ja kirkas, ja kaatuneen ihmisen ruumis voi äkkipäätä liikahtaa, korva erottaa valitusta ja monenlaisia, säpsähdyttäviä ääniä.
Liikkumattomana seisovan vartijan ruumista voi silloin puistauttaa sekä pohjolan äkeän talviyön vilu että myös muut tuntemukset.
8.
Seuraavana yönä pataljoona marssi jo eteenpäin. Kaikki olivat puhtoisia ja valkoisia ja kummallisen yhdennäköisiä uusissa lumipuvuissaan. Lepo oli jäänyt vähäiseksi. Aika oli kulunut osastojen kokoon haalimiseen ja ryhmien uudestaan muodostamiseen, sillä hyökkäys ja voitto oli vienyt hyvänkin neljänneksen miehistä. Varusteita oli jaettu ja majapaikasta oltu epätietoisia, oli kyselty ja kerrottu, oli katsottu haavoittuneita vankeja, joita lääkintämiehet olivat löytäneet taistelualueelta. Jokainen oli halunnut läheltä ja elävänä nähdä noita ihmeellisiä otuksia, jotka ovat pakottaneet heidät lähtemään tavanomaisuuden piiristä, lietensä äärestä tähän suureen seikkailuun. Ei heistä paljon hyötynyt: Haavan saaneita, kärsineen näköisiä ja kärsiviä miehiä, vierasmaalaisia, joiden puhetta ei ymmärtänyt.
Heitä voi vain katsoa kuin metsän otusta, että mitähän se meinailee.
Marssirivistöt näyttivät vitivalkoisissaan hyvin haamumaisilta. Aseiden ja ruoka-astioiden hiljainen kalahtelu karkoitti kuitenkin tämän tuntemuksen. He marssivat läpi taistelukentän, jossa olivat saavuttaneet sotilaan suuren päämäärän, voiton. He jo tiesivät, minkälainen tie voi olla kuljettavana tuota päämääriä tavoiteltaessa. Monet tutut, juuri tutuksi tulevat ja aivan oudoiksi jääneet kasvot puuttuvat näistä rivistöistä. Moni suu, joka lauloi aivan äsken kuormavaunujen pahvisten kuomujen alla, ei laula enää milloinkaan. Äskenkö se oli? Tuntui siltä, että paljon on sitten aikaa leikattu. Olihan kuljettu taistelun ja voitonkin tie...
Maisema vaikutti oudon hiljaiselta. Heidän mielissään oli tähän seutuun erottamattomasti kytkeytynyt kaikenkaltainen rätinä ja räiske, taistelun huumaava pauhu. Pimeydestä näkyivät ruumiit mustina rykelminä ja monenlaisten ajoneuvojen tummat hahmot. Ne ovat sysityt tiensyrjiin, sillä maantie oli jo raivattu puhtaaksi liikennettä varten.
Kolonnan tuhoamisseudun aavemaiset varjokuvasarjat jäivät jälkeen. Mutta tiellä ja tienvierissä on yhä ja pitkälti vihollisen kiireen lähdön ja hoppuisen kulkemisen merkkejä. Painoa on kevennetty ja kypäriä, selkäreppuja, vaatekappaleita, kenkiä, aseita ja mitä hyvänsä viruu nyt lumessa. He osoittelevat niitä toisilleen tulipa kiire toisinkin päin, tuli totinen paluutie...
Marssi kävi hitaasti sillä sivustapartiot kolusivat suksilla vähälumisessa metsässä ja maantietä kulkevat komppaniat saivat tuon tuostakin seisoskella ja odotella varmistuselimien etenemistä. Tien mutkissa vilkuttelivat merkinantolamppujen värikkäät silmät. Mutta kilometrit kuitenkin taittuivat, reput alkoivat painaa, ja kiväärit tuntuivat hankaloilta kapineilta, kantoipa niitä miten hyvänsä. Aamu sarasti lyijynkarvaisena, ja eteläinen taivas punoitti. Tiellä nähtiin vielä pari hyökävaunua, ties mistä syystä uupunutta. Niissä ei näkynyt mitään väkivallan merkkejä. Toisen luona kellotti huopasaappainen ruumis selällään kynttilänvalkoiset kämmenet taivasta kohti.
Niin he marssivat peninkulman ja toisenkin, ja aina riitti autiota erämaata tien molemmin puolin, suomalaista talvisen tylyä erämaata, lumen peittämiä metsiä ja nevoja. Luulisi, että jo yksistään sen näkeminen saisi lämpimän maan pojan värisemään ja pakenemaan. Ja siltä näyttääkin. Vihollista ei näkynyt, ei merkkiäkään siitä, paitsi silloin tällöin joitakin varusesineitä osoittamassa, että painoa oli yhä kevennetty.
Päiväsydännä — juuri ja juuri aurinko kurkisti eteläisen taivaan reunalta ja metsäiset vaarat punoittivat kauniisti — he levähtivät. Nuotiot paloivat, lumi suli ruokakauhoissa, ampuma-aseitten lukoista poistettiin rasva, että ne toimisivat pakkasessa, ja enkelinvalkoiset lumipuvut saivat ensimmäiset nokitahransa. Lentokone näkyi taivaalla. Se matkasi pohjoista kohti. Se oli suomalainen. He eivät silloin tienneet, miten harvinaisen näyn he tässä näkivät, oman koneen, monille heistä ehkä ainoan, jonka he tulivat näkemään koko sodan aikana.
Marssi jatkui, pakkanen kiihtyi ja väsymys vaivasi. Lumihuppujen sisäistä likistävät kasvot alkoivat näyttää vanhoilta, ja kaikki vaikuttivat kankeilta ja kärsimättömiltä puuäijiltä. Vihdoin iltapimeällä pysähdyttiin ja viriteltiin nuotiot ja rakotulet. Komea rome nousi pakkastaivaalle. Täällä he vasta oppivat rakastamaan tulta täällä äkeän taivaan alla, peninkulmain päässä, lämpimistä hirsihuoneista. Höyryävät kenttäkeittiöt, jotka ilmestyivät tielle, olivat ikäänkuin äiti, lihavahko, myhäilevä mummo, lämmintä keittoa kauhova.
Mutta pohjolan talvinen taivasholvi ei kuitenkaan hevillä lämpiä. Tuli loistaa ja polttaa kasvojasi, mutta selkäpiitä pitkin ryömii vilu, ja routaisesta maasta ja jäisistä havuista uhoo ilkeä kylmyys kupeisiisi. Jos torkahdat, niin kohta heräät leuat loukahdellen. Väsymys painaa, niin että olet lentää istualtasi nenällesi nuotioon.
Unenrauhaa ei kuitenkaan ollut, ja silmät alkoivat valehdella. Nuotiotulien valopiiri ja metsän pimeys kuvastelivat kaupunkien katuina, korkeana, valaistuin akkunoin loistelevana seinämuurina. Näinä ja muina harhakuvina ilmeni väsymys silmissä. Sillä paljon he olivat jo kestäneet. Suuri taistelu oli taisteltu ja neljättä peninkulmaa marssittu epäröimättä väistyneen vihollisen perässä.
Näistä väsyneistä miehistä lähetettiin kuitenkin partio ottamaan selvää vihollisesta ja saamaan aikaan tuhoa ja hämminkiä sen majapaikoissa. Puolinukuksissa partio kahlaili metsää, nousi pelkän uupumuksen takia tielle ja talsi tylsästi eteenpäin. Sitten se havahtui äkätessään sen kummallisen seikan, että miehet olivat lisääntyneet, jono jatkunut. Pari vierasta miestä, vihollista, oli jostakin ilmestynyt partion perään, ilmeisesti luullen heitä omikseen. Mielet virkistyivät hetkiseksi. Partio kahahti metsään toiselle puolen tietä ja vieraat toiselle. Sitten he nousivat jälleen tielle ja jatkoivat matkaa. Partion johtajan ja tunnustelijaksi määrätyn sotamiehen välillä oli jo pieni väittely. Sotamies sanoi, että oli ilman muuta selvää, että jos tätä tietä käveltäisiin tarpeeksi kauan, niin naapuri alkaisi ampua tienvierestä konepistoolilla. Sen osasi ennustaa. Melkein siihen tapaan kävikin. He kohtasivat vihollisen kenttävartion, yrittivät hiipiä sen ympäri, ja vihollinen koetti saada heidät kierrokseen pimeässä metsässä. He palasivat. Astelivat ja torkahtelivat, höyrysivät ja huurtuivat pimeässä ja pakkasessa.
Partio ei ollut päässyt tuumansa perille. Tuho ja hämminki vihollisen majapaikoissa oli jäänyt aikaan saamatta. Sen sijaan he voivat antaa tiedon siitä, missä vihollisen kenttävartio oli, ja säästää ehkä verta, pelastaa ihmishenkiä.
Leirinuotioilla lisättiin puita tuleen, tuijoteltiin ja torkahdeltiin. Kylmyyden takia ei saatu kunnon unta eikä senkään vuoksi, että lähtömääräyksiä annettiin ja peruutettiin. Varhain aamuyöstä oltiin kumminkin jo liikkeellä. Marssittiin, marssittiin, ja erämaata riitti tien kummallakin kupeella. Jokin punaiseksi maalattu metsänvartijan maja oli kuin ihme, kaunis kukka tämän autiuden ja kylmyyden keskellä. Vihollista ei näkynyt. Jälleen sarasti lyhkäinen päivä samalla kertaa lyijynkarvaisena ja kirkkaana. Nyt kuului jo edestäpäin tykkien raskaita jymähdyksiä ja kivääritulta. Väsyneitä sotamiehiä värisytti: Makaapa tässä säässä tuntikausia, ehkäpä päivittäin hangessa ja ammui Uh, kovasta on kuolema haettava! Tie oli täynnä marssirivistöjä ja kuormastoja. Suusta suuhun kulki tiedonantoja ja käskyjä.
»Torjuntatykit eteen! — Raskaat 'kookoot' eteen!»
Siellä edessäpäin jymähteli ja rätisi.
Mutta nämä sodan äänet, jotka tuntuivat jollalta tavoin epätodellisilta tässä jähmettävässä pakkasessa, pakenivat edellä ja häipyivät kokonaan kuuluvista. Meikäläinen siis eteni. Hyvä, kuka voisikaan todenteolla sotia tässä säässä.
Siinä oli tienvieressä läpiammuttu tankki. Ähä löytyipäs putki, joka puhkaisi kovan otsasi! Siinä oli ampumahautoja, jotka vihollinen oli kiireesti jyystänyt routaiseen maahan. Turha vaiva! Siihen olivat jääneet hautojen puolustajatkin huopasaappaineen, toppatakkeineen ja turkkeineen. Siinä oli hajalle räjäytetty silta. Ja yhä erämaata, loputtoman pitkiä kilometrejä. Siinä oli jälleen vihollisen ruumis tiepuolessa. Sitä oli ammuttu päähän. Tuollainenkin näky jollakin tavalla virkisti kaiken kylmyyden, väsymyksen ja yksitoikkoisuuden turruttamia mieliä. Ruumis oli vielä lämmin. Kenties mies ei olekaan kuollut. Se on ehkä vain heittäytynyt kuolleeksi, tehdäkseen sopivassa tilaisuudessa tuhoa, vakoillakseen...
»Katsokaa! Se hengittää!»
Sotamiehen äänessä oli sellainen sointu, niinkuin hän olisi tavannut vihollisensa törkeästä rikoksesta. Kiväärinpanoskampa tosiaankin liikahteli ja keikkui lumessa viruvan miehen vatsan päällä. Hänen silmänsä rävähtivät auki. Näky, joka jäi mieleen, unohtumaton sotamuisto: Haavoittuneen vihollisen silmät rävähtivät auki, ja hänen ympärillään oli vain äkeä erämaa ja vieraita, vihamielisiä, tylyjä kasvoja. Eräästä puuläjästä vedettiin esiin toinen, aivan elävä mies, elävä ja ovela. Vilkkain elekielin hän selitti, ettei hän ole aseellinen, vaan hevosmies. Niin, huurteista suomalaista hevosta hän osoitti, ja hänen suustaan virtasi vieraan kielen salaperäisiä sanoja.
Jälleen nuotiotulia ja ruokaa ja sitten eteenpäin, kylmän kohmettamina, väsyneinä, turtina, melkein unenomaisessa tilassa. Mutta tulipa heihin eloa, veri virtasi suonissa, ja notkein sormin he käsittelivät aseittensa huurteisia, polttavia lukkoja, kun he äkkiarvaamatta saivat tulta vastaansa pimeästä, tuimasta pakkasyöstä. Paukkui ja ratisi ja leimahteli, luotia tuli kuin rakeita, ja vertakin vuoti. Onneksi tilanne ei kestänyt kauan. Kukapa olisi voinutkaan todenteolla sotia niinä säässä.
Vihdoin viimein he huomasivat marssineensa suureen erämaan kylään. Korkeita, suuria taloja, hirsihuoneita. Mikä ihme! Meikäläinen ei peräytyessään ehtinyt täällä tuohuntaa kaikkea tuleen. Se oli onni ja siunaus, Miehet horjahtelivat ja torkahtelivat melkein kuoleman väsyneinä, unenomaisessa tilassa. He tunkeutuivat huoneisiin. Vielä kerran räjähti yön pimeydessä kamala koneasetuli. Luodit puhkoivat seiniä, ja sälöt sinkoilivat. Mutta nyt siitä ei enää liioin välitetty. Mitä sotkua lienee! Ottakoon piru siitä selvän! Ja tuli lakkasi yht'äkkiä niinkuin oli alkanutkin.
Huoneet olivat kylmiä, ja moniin niistä oli änkäytynyt aivan liian paljon miehiä. Lattioille ei sopinut lepoasentoon muutoin kuin istualleen, ja sittenkin olo muistutti lyhteiden asemaa tiukasti ahdetun riihen parsilla. Mutta sehän lämmitti. Ja raskas, musta uni otti heidät laupiaasti pehmoiseen syliinsä.
9.
Nyt he saivat muutamia hyväätekeviä lepopäiviä. Toiset joukot kai seurasivat yhä rajaa kohti peräytyvää vihollista. Majoitus oli järjestynyt tilavammaksi. Huoneet lämpisivät, hiillokset hehkuivat, musta kahvi kiehui, ja jostakin evakuoitu valkoinen silava tirisi suloisesti. Kukin alkoi saada näkönsä jälleen.
Toverijoukosta, joka oli liikuntasodan kiireessä näihin saakka näyttänyt melkein samankaltaiselta kuin muuttolintuparvi, alkaa erottautua yhä selvemmin yksilöllisiä hahmoja ja kasvoja. Tuossa on Jutkola, pitkäsivuinen ja pitkänaamainen mies, joka kertoo mitä ihmeellisimpiä asioita sen näköisenä, ettei koskaan tiedä, onko hän tosissaan vai onko kaikki leikkiä. Tänne tultaessa hän on esimerkiksi komentanut kolmatta pataljoonaa, kun sen touhu on näyttänyt epävakavalta. Hän on järjestänyt kranaatinheittimet asemiin ja niin edespäin, ja itse komentaja on sanonut hänelle, tultuaan myöhemmin paikalle, että siinä on toimittu oikein ja sotatieteen mukaisesti. Jutkola tunteekin paljon herroja. Hän on sen ja senkin kanssa, ellei muuta, niin virastoissa otellut. Tuossa on Topilan aina naurava naama ja aina nokiset kädet. Hän osoittautuu suureksi »evakoitsijaksi» ja taitavaksi keittäjäksi. Kaski on julma iivanan vihaaja. Puunto puhuu mielellään jumalisia ja sanoo, että tällä sodalla tämä kansa järkytetään ainoalle oikealle — kaidalle tielle. Mutta kulmikasnaamainen Hako väittää vastaan ja sanoo tilastojen osoittavan, että sotien aikana ja varsinkin niiden jälkeen kansa käy entistä kevytmielisemmäksi ja alkaa vaeltaa laveaa tietä. Hän sanoo, että sodat ryssistävät ja kertoo vanhan kansan sadun, kuinka venäläinen putosi jokeen ja rukoili jumalaiseltaan apua ja sai kiinni rantapensaasta. Silloin hän heti ylpistyi ja sanoi, että auta jos tahdot, pääsen minä itsekin täältä. Nyt pensas petti, oksa katkesi, ja mies joutui jälleen veden varaan, virran vietäväksi ja alkoi jälleen rukoillakin, että auta sie, jumalani, ymmärräthän sie ruoja leikin!
Joulu oli ovella. Kenttäposti toimi. Kirjeitä ja paketteja availtiin, ja kirjeitä kotiväelle kirjoittaa raapusteltiin kynttilänpätkien valossa. Sotapalvelus supistui näinä päivinä muutamiin vartiohiihtoihin kylän liepeillä. Kerrottiin, että metsän laidassa oli nähtävissä omituinen ja kaamea näky: asemiinsa kuoliaaksi kohmettunut ja jäätynyt vihollisen konekivääriosasto. Painajaisunen kaltainen kuva: iäksi uinahtaneet, jäätyneet hahmot, joissa ei näy mitään väkivallan merkkejä. Kuten kuvapatsas jarottaa ampuja yhä konekiväärin sarvissa. On niillä ollut sisua...
Mutta vielä sitkeämpi on suomalainen, sitkeä kuin pohjolan syysjää.
10.
Joulusaunat lämpisivät pitkin joen rantoja. Harmaa savu röyhähteli pakkassäähän. Vaikutti tosiaankin siltä, niinkuin maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Mutta sinä päivänä he saivat tutustua lentokoneisiin, noihin sotapetoihin, joiden kauheudesta oli paljon kuultu. Ne eivät tulleet yllättäen. Aamusta alkaen levitettiin sanaa, että omia koneita oli tulossa. Niin oli esikuntaan ilmoitettu.
Sittenkin ne tulivat äkkiarvaamatta, syöksyivät esiin metsänlatvojen takaa matalalta lentäen. Moottorien hurinaa ja kummallista metallin kalinaa ja omituinen, tukahtunut ääni: turrrurr... Se muistutti vähän sammakon kurnutusta keväisessä lammikossa. Lentokoneista ammuttiin. Rakennusten kivijaloissa räpsähteli, ja lumenpinta rikkoutui, niinkuin jonkin suunnattoman ompelukoneen neula olisi tikittänyt ja tokuttanut maata. Syntyi hämminkiä. Ulkona liikkuvat sotamiehet heittäytyivät pitkäkseen rakennusten seinämille tahi juoksivat ja lymysivät metsänlaitoihin. Mutta toiset seisoskelivat, töllistelivät ja huutelivat:
»Omia koneita!»
»Mutta miksi ne sitten käyttäytyivät tuolla tavalla, miksi ne ampuivat?»
»Merkkejä antavat!»
»On ne sen tuhannen merkkejä...»
Ja ilmatorjuntaan asetetut konekiväärit ryhtyivät työskentelemään. Monet sotamiehet riensivät tempaamaan kiväärinsä ja aloittivat kiihkeän ammunnan hautoen mielessään kunnianhimoisia unelmia. Silloin he eivät vielä olleet siinä uskossa, että tuo ilmojen peto oli samaa sukua kuin maassa matava kovapintainen hyökävaunu. Sen tummasta tai kirkkaasta vatsasta kilpistyivät kaikki tavalliset luodit, ja se oli nopea kuin sukkulainen, kuin ihmisen ajatus. Ei siihen osaa, ei siihen lyijy pysty. Älä haaskaa ruutiasi, vaan kätke itsesi ja pysy piilossasi sitkeästi kuin jänis makauksessaan pahalla säällä.
Tällainen kokemuksien synnyttämä alakuloinen viisaus ei ollut vielä silloin vallalla heidän keskuudessaan. Monen sydämessä virisi metsämiehen ajatuksia, että etteköhän erehdy, kun tulette noin matalalle, aivan puiden latvain tasalle huiskamaan. Sillä ilmassa hurisi, kalisi ja kurnutteli. Puolenkymmentä konetta kierteli, sukelteli ja syöksähteli, ikäänkuin ne olisivat aikeissa törmätä päätäpahkaa päälle kuin äkäinen ampiainen. Niiden onnistuikin herättää hirmun ja kammon tunnelma: Niiltähän ei ole missään suojassa tulelta, ei ole mitään kuollutta kulmaa. Lumi tanssi pystyyn asetetun konekiväärin ympärillä, lumi liikahteli, ilmaisten, että ylhäältä tuli ja tipahteli jotakin, mutta ampuja pysyi urhoollisesti aseensa sarvissa, kone nieli nauhan nauhan perästä, ja kiväärimies räiskytti panoksiaan pakkastaivaalle kokien ottaa huomioon sen seikan, että tuo ilman lintu on ällistyttävän kiivas liikunnoltaan. Rätinä oli tavaton. Joulurauhan tuntemukset olivat nyt kaukana, vaikka saunoista röyhähteli harmaa savu yhtä tyynesti kuin ennenkin.
Sitten sodan äänet vaimenivat. Lentokoneet olivat poistuneet. Niille ei oltu voitu mitään, vaikka ne esiintyivät näköjään tavattoman rohkeasti. Mutta nekään eivät ole voineet mitään. Mitään ei ole menetetty, paitsi eräitä tuhansia kiväärin panoksia. Se kuulosti ensiksi aivan uskomattomalta. Ilmasta ampuja tuntui olevan niin tavattoman hyvällä hollilla. Mutta ei mitään! Joltakin oli luoti raapaissut lakkia, joltakin oli kimmoke puhkaissut vyön. Siinä kaikki. Talvisiin metsiin ja lumi aukeille sopii kyllä paljon pieniä kuulia. Jotkut saivat tästä ensi tutustumisesta syvän halveksuman koko ilman herroja kohtaan. Lentokone — se pysyy ilmassa, ja sen luodit ja pommit eivät suinkaan satu siihen, mihin se tarkoittaa.
Mutta yleensä ne ovat kyllä onnistuneet herättämään rauhattomuutta, synnyttäneet orvon turvattomuuden tunteen. Sota tuntui liian moniulottuvaiselta, edessä paukkuu ja sivuilla paukkuu, voi paukahtaa takaakin, maa voi revetä jalkojen alla ja taivaalta voi pommi pudota päälakeen. Miten olla, kuin eleä. Lentokoneiden vierailusta riitti paljon puhetta. Miehet kyselivät toisiltaan, miten oli syntynyt sellainen sotku, että noita koneita pidettiin omina? Miten tuollaisia tietoja vaelteli esikuntien puhelinlankoja pitkin? He voivat kyllä kysellä, mutta vastausta ei antanut kukaan.
Mutta sauna on sittenkin lämminnyt kaiken hälinän ja räiskeen keskellä. Se on ruhtinaallisen kuuma. Pihka kihoilee seinähirsien pyöreistä oksansilmistä. Sauna siis ainakin saataisiin, joulusauna. Mikä ihanuus! On hyvä tuntea vielä lihassaan löylyn armas kuumuus, ihossaan koivuisen vastan kosketus. Ota vastaan ruumis! On sinua palellutkin, ja karvas hiki on kuivunut kylmyydessä pintaasi. Ota vastaan löylyn ja pärskyvän veden ihanuus vielä elävä ruumis, sillä huomenna voit jo olla kylmä, kankea, jäinen. Kiuas pohahteli, vastat suhisivat, kuten nuo samat koivunlehdet kai kerran suhisivat kesän myrskyisessä tuulessa, vesi solskui, rinnat puhkuilivat. Hyvänolon tuntu oli tavaton. Kiuas pohahteli ja harmaa huuru kohoili pakkastaivaalle.
Sitten korva erotti kiukaan pihahtelun ja vastojen hössytyksen koskellekin moottorien äänen, tuon sotamiehen korvalle pahaenteisen metallisen hurinan. Ne olivat taasen täällä nuo teräslinnut, surmanlinnut, turmanlinnut. Joillekin tuli jo kiire alas lauteilta. Mutta toiset olivat itsepintaisia. Lisää löylyä! Ilman herrat pysyvät taivaalla, ja jos niikseen on, niin missä suomalaisen olisi sen । parempi kuolla kuin lämpimän saunan lauteilla.
Mutta sitten jyrähti ja jytkähti. Lentokone muni, pommitti. Lauteet tyhjenivät melkein tyystin, pukuhuoneessa heiluivat pyyheliinat, ja paitoja , vedeltiin höyryäviin selkiin. Varovaisimmat kävivät jo lauteiden alle ja loukkopaikkoihin pitkäkseen. Tuo sotamiehen viisaus, että on oltava mahdollisimman matalana, matalalta eivät sotakoneet tapa, alkoi jo mennä veriin. Syytä olikin, sillä nyt kuului kaksi kauheata jyrähdystä, ja koko saunarakennus heilahti ja keikahti, niin että ulkoilma kuulsi seinänraoista, ovet lennähtivät selälleen, ja akkunat puitteineen tulivat heliästi sisään. Ratisi, rytisi, kitisi, tomu ja poro ja multa olivat valloillaan, ja nenään tuoksahti katkera katku. Kuului huuto: — »Kaasua!» ja puolialastomia miehiä ryntäili ulos lumeen ja pakkaseen.
Sitten jymähdykset etenivät ja häipyivät, ja miehet palailivat takaisin saunaan. Mutta oliko se enää mikään sauna? Akkuna-aukot ammottivat tylysti auki, lämpö oli haihtunut, kuumat vedet olivat noen ja poron vallassa, kaikkialla oli multaa ja lasinpalasia. Eri kokoiset sirpaleet olivat vaeltaneet monesta kohti seinien läpi, mutta kukaan ei ollut vakavammin vahingoittunut. Joissakin naamoissa näkyi lasinsirpaleitten piirtämiä verinaarmuja, ja kaikki kasvot olivat likaisia, kaikkiin vaatteisiin oli iskeytynyt kostea tomu. Vitivalkoiset lumipuvutkin muistuttivat nyt murhevaatteita. Ja murhe tässä olikin kysymyksessä. Saunan nuo hävittömät olivat turmelleet ja kylvyn keskeyttäneet. Kylpymiehet päivittelivät ja manailivat. — Oli tämä joulusauna! — Oltiinpa vähällä saada kuumempi kylpy. — Tämä tuo lienee öitä häiritsemistoimintaa, josta ennen luettiin sanomalehtien sotauutisista. — Ei sitäkään olisi aavistanet näin kiusalliseksi...
Siinä samassa surkeassa saunassa oli kumminkin illan ja pimeyden ehdittyä aivan kodikasta. Lattia oli lakaistu puhtaaksi, akkunat tukittu vilteillä, ja kiuas lämmitetty sopivan hohkavaksi. Jykevässä maalaispirtissä, joka avaruudellaan ja komeudellaan toi mieleen kalevalaisen Pohjolan tuvan, oli kuultu pataljoonan komentajan lyhyt juhlapuhe ja veisattu virsi. Ahtaudesta ja synkeästä tupakansavusta huolimatta virisi juhlava tunnelma. Niin, esi-isät olivat kestäneet viisi kuusi hallavuotta ja seitsemän sotakesää ja saaneet ehkä voimansa ja lohdutuksensa tuollaisesta virren jyrinästä. Sitten oli saatu tuntemattomalle sotamiehelle lähetetty paketti ja ryyppy viinaa miestä päälle ja palattu majapaikkoihin. Paketit oli availtu, herkut maisteltu, ryypyt ryypätty ja muistuteltu toisilleen, että nyt on joulu, naapuri, sotajoulu. Lopulta valotuikut sammutettiin, ja sitten seurasi paras kaikesta, syvä, musta uni lämpöisessä huoneessa.
Seuraavan päivän iltana he istuivat autoissa matkalla uusiin majapaikkoihin, uusiin taisteluihin, kuin kohtaloaan kohti.
11.
Nuo kuljetettavien sotamiesten tavalliset kysymykset, että mihin mennään, päättyivät siinä samassa suuressa kylässä, mistä he olivat lähteneetkin. Pimeitä kujia ja lumesta kosteita lattioita ja nyt jo lentopommien repimiä talojakin. Mutta lottien kahvilassa soi automaattigramofoni kuten ennenkin, oveloissa käsissä levy levyn jälkeen samalla markalla. Kahvi oli nyt mustaa, sillä lehmät oli kuljetettu länttä kohti. Idän suunnalla jymähteli entistä selvemmin. Pohjoisessa olivat juuri he lyöneet vihollisen takaisin ja jälestäneet sitä sata kilometriä, he, jotka istuivat pöytien ääressä nokisina, tulen läpi käyneiden näköisinä. Eikö siitä ole kahtakaan viikkoa, kun he lähtivät täältä? Ja kuitenkin he tunsivat tehneensä suuren matkan. Ja niin suuri matka se oli ollutkin, että hyvin moni ei palaa siltä koskaan.
Lentokoneet jymisivät kylän ylitse, mutta he istuivat pöytien ääressä järkähtämättä ja ryyppivät kahviaan. Toimeliaimmat sieppasivat pyssynsä ja säntäsivät ulos ja ampuivat. Sitten joku tuli sisään ja kehui aivan tosissaan pudottaneensa lentokoneen. Hän oli ampua räiskähyttänyt juuri sopivasti eteen ottaen, ja silloin oli kone keikahtanut, laskeutunut liukulentoa alaspäin ja kadonnut metsänlatvain taa. Tuhottu se oli tai ainakin hätälaskun tehnyt.
Tällaisiin onnellisiin urotekoihin ei ole kuitenkaan paljon aikaa. Kohta he matkasivat jalan itää kohti. Marssin aikana lentokoneet ahdistivat heitä ahkerasti. Aina vähän väliä oli juostava tienvieren metsiin ja kyyröteltävä kuusten juurilla. Omituisen tuntuista sotaa. Joka puun juurella kyyrötti liikkumaton mies. Kun noustiin tielle ja yritettiin jatkaa matkaa, niin sama oli tehtävä uudelleen. Joku huomautti, että tämän muistaa aina. »Silloin kun oltiin metsässä lentokoneita pelkäämässä.» Muuta ei tarvitse puhua. Mutta pelkääminen ei ollut aivan aiheetonta. Se näytettiin heille. Lentokoneitten pommit tappoivat neljä kuormastohevosta, ja konekivääritulesta haavoittui muutamia miehiä.
Vihdoin, yön suojassa, he marssivat etulinjoille. Silloin oli hyvin hiljaista. Tykit olivat vaienneet. He tulivat kyläaukealle, jossa talot seisoivat kammottavan aution näköisinä, mustin akkuna-aukoin. Lumikin oli mustaa, kaikkialla oli kranaattikuoppia. Erään kivinavetan seinämällä oli tummia kasoja, ruumiita. Eilen oli tullut täysosuma tuohon samaan navettaan, ja kymmenkunta miestä oli kaatunut. Rintama oli ollut näillä tienoilla jo viikkokausia. Edessä oli kapea järvi.
Opas saapui poronnahkapeskissään. Vaihto alkoi. Matalaäänisiä selityksiä. — Tässä on peekoo pesäke. — Tässä meillä on konepistooli. — Tässä kiväärimies. — Alas järvenrantaan olemme vieneet pimeän ajaksi kuulovartijat... Täällä oli kaivauduttu maahan molemmin puolin. Pesäkkeistä ja kattamattomista kuopista ryömi turran näköisiä, unisia olentoja, jotka karvaisissa pöykkyreissään pimeän päässä tuovat mieleen vaarallisen petoeläimen. He nilistäytyvät irti nahkoistaan ja jättävät ne uusille miehille. Vaihto käypi, miesjono lyhenee. Välistä kuopasta ei nouse ketään. Opas sohoo kiväärinperällä, ja silloin sieltä lopultakin ilmestyy mies. Ehkä hän oli urvahtanut yöhiljaisuuden tullessa. Sillä nyt vapautuvat miehet ovat olleet täällä kauan, vuorokausikaupalla.
Uusi mies sukeltautuu peskin sisään. Siinä tuntui vielä edeltäjän ruumiinlämpö. Hän alkoi tutustua pimeässä käsikopelolla ympäristöönsä. Kuoppa oli aika ahdas. Sen pohjalla oli vähän heiniä ja poronnahka. Aluksi tuntui vallan kodikkaalta pitkän marssin jälkeen. Mikäpä tässä kyyröttäessä nahkasten sisässä! Tuossa oli pari käsipommia, tuossa tuntui sormiin kasa tyhjiä hylsyjä. Täällä oli siis soinut vieraan yritellessä tänne tuolta pimeydestä häämöittävästä metsänreunasta. Edessä oli aukeata, jonka leveyttä ei pimeässä oikein osannut arvioida. Se on järvenjäätä. On pilvistä ja tuiskuaa lunta. Sotamies kumartui rintasuojan yli ja koetti aprikoida, kuinka hyvin olisi havaittavissa, jos huopasaappainen mies sieltä hiipisi pimeys ympärillään ja musta metsänreuna takanaan. Ehkä se pääsisi huomaamatta aivan lähelle... Tuntui hieman turvattomalta ja yksinäiseltä, tuntui melkein siltä, että hän oli jäänyt yksin koko maailmaan, tähän matalaan koloon. Ei jaksanut oikein uskoa, että toverit ovat oikealla ja vasemmalla kukin kuopissaan. Tuntuisi paremmalta, jos voisi edes nähdä paikan, missä he ovat. Tämä tavaton, hisahtamaton hiljaisuuskin oli ahdistavaa ja pahaenteistä. Jotakin tämä ennusti, jotakin oli tekeillä...
Yksinäinen sotamies kumartui yhä syvemmälle rintasuojan ylitse ja koetti muuttaa pimeyttä valoksi silmiensä voimalla. Hän tähysteli ja tähysteli, niin että silmiä pakotti. Mikä on tuo hahmo? No, pensas se ehkä lopultakin on. Vilahtiko tuolla tuli? Ehkä vilahti vain silmässä itsessään.
Aika tuntui ylen pitkältä. Kuinka kauan on ihmisen kyyröteltävä kuopassa keskellä pimeyttä? Alkoi jo erottaa hienoisen päivänkajon. Sitten tuli lopultakin komppanianpäällikkö, joka kulki tarkastuskierroksellaan. Hän sanoi, että päivällä täällä ei voi olla puhettakaan vaihdosta tai muusta liikuskelusta. Vihollisella on vastapäiseltä vaaralta kovin hyvä tähystys tänne aukeaan kylään. Jos se saa vähänkään vihiä, niin silloin tulee kranaatteja. Kunkin on nyt pysyttävä asemissaan iltapimeään asti. Silloin voidaan ehkä järjestää jonkinlaisia lepovuoroja.
Komppanianpäällikkö häipyi hämärään, ja sitten oli jälleen hyvin yksinäistä ja hiljaista. Päivä valkeni verkalleen.
Sitten jyrähti ensimmäisen kerran. Maa tärähteli, lumi ja multa tuprahteli. Nyt vihollinen antoi tulta putkiensa täydeltä. Ja sillä tuntui olevan niitä aivan olemalla. Alinomaa jyrähteli ja tärähteli, ja sirpaleet vonkuisivat kuopan yli. Kylän rakennuksissa rysähteli, harmaita kattopäreitä lepatteli ilmassa kuin varisparvia. Yksinäisen sotamiehen pienessä kuopassaan valtasi ahdistus. Kaikki helvetinvoimat tuntuivat olevan irti tuossa autiossa kylässä. Tuntui siltä, että siellä ei enää voinut olla elävää olentoa. Miten ihmeessä lienee tämä kuoppa säilynyt. Taasen! Yhä lähempänä... Monenkaltaisia jyrähdyksiä. Ammuksia räjähteli ilmassakin, Srapnelleja, mitä lienevät. Jonkin läheltä ampuvan pienen tykin kipeän kiukkuiset äänet voi erottaa kaiken pauhinan keskeltä. Ne tulivat hyökävaunusta järven jäältä. Välistä ammunta kiihtyi yhtenäiseksi, mahtavaksi ukkosjylinäksi, välistä se vaimeni. Silloin yksinäinen sotamies tähysteli rintasuojan yli. Eiväthän ne vain tule jo katsomaan, mitä ovat aikaansaaneet! Hän kurkisteli varovaisesti kummallekin kupeelleen, mutta mitään ei ollut nähtävissä, ei merkkiäkään toisista, tovereista. Lieneekö heitä enää olemassakaan! Näkyi vain lunta, joka yhä enemmän värjäytyi mustaksi, ja kranaatinkuoppia ja läheisten rakennusten tummia hahmoja. Oli omituista ajatella, että niissä kerran, vain vähän aikaa sitten, oli asuttu kuin ihmiset, lähdetty töihin ja palattu töistä, syöty, pistetty piippuun, nukuttu. Vain vähän aikaa sitten, ja kuinka kaukana se sentään oli!
Ammunta yltyi jälleen, ja sotamies painui kuoppaansa. Hän tuskin uskalsi kurkistella sieltä. Tuntui siltä, että vihollinen aina näkee hänen vilkuilevan päänsä ja ampuu silloin yhä uutterammin. Järvi oli siltä kohtaa hyvin kapea. Metsäinen ranta oli vain roiman kivenheiton päässä, ja siellä työskenteli kaikesta päättäen kranaatinheittimiä. Kuitenkin oli kuopasta kurkisteltava. Vihollinenhan voi tulla kohti...
Se päivä tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus, ensimmäinen päivä tykkitulessa, lyhkäinen sydäntalven päivä, jonka aamu- ja iltahämärät kuitenkin kestävät kauan. Ja kaiken päivää jylisi, jyrähteli, räjähteli ja tärähteli. Eikä näkynyt mitään elonmerkkejä, ei tietoakaan tovereista. Oli kuin yksinäinen sotamies kolossaan olisi ainoa elävä olento kaiken pauhinan keskellä. Keskipäivällä pyrähti lintu, tiainen, lähelle hänen kuoppaansa, rakennuksen seinämälle. Se ääntelikin toimeliaasti ja iloisesti. Se teki hyvää yksinäisen sotamiehen sydämelle: Onpahan sentään toinenkin elävä olento, vaikkapa vain piipunkopan kokoinen, ja päälle päätteeksi se ahertelee näköjään huolettomana rauhan toimissaan, hakee elantoaan eikä tiedä mitään siitä, että mahtavat voimat taistelevat maiden ja merien herruudesta... Mutta lintu pyrähti tiehensä, ja sitten oli jälleen entinen kaamea yksinäisyys ja tykkituli. Vilukin ahdisti kaikista poronnahkoista huolimatta, ja kuoppa oli jo kauan sitten osoittautunut ahtaaksi. Jäsenet puutuivat epämukavissa asennoissa. Kurjaa sotaa! Kyyröttele vain kuopassa ja odota, milloin ammus sattuu kohdalle ja repii sinut riekaleiksi. Kyyröttele, kyyröttele ja kurkistele, tähystä. Eikä ole edes toveria, jonka kanssa vaihtaisi sanasen kaikesta tästä. Silloin olisi ehkä, helpompaa. Itse helvettikään ei liene sen ikävämpi ja tukalampi olosija kuin tämä ahdas kuoppa, kun kylää pommitetaan, kun sodan hampaat näyttävät jyrsivän sen olemattomiin, pirstovan rakennukset ja pöläyttelevän ruokamullan pelloilta taivaan tuuliin, pelloilta, joita on niin kauan kynnelty ja lannoitettu, että ne kasvaisivat leipää.
Hämärä tiheni verkalleen, ja sitten tuli pimeys kuin laupeus. Se tuntui laupiaalta sen vuoksi, että tykkituli lakkasi. Mutta helpotuksen tunnetta kesti vain hetkisen. Pimeyteen ei nähnyt pitkänä, ja siellä tuntui vaanivan kaikenlaisia vaaroja. Kiusasi ajatus: nyt ne tulevat.. Tämä on ollut mitä sotauutisissa nimitetään tykistövalmisteluksi.
Mutta nyt voi kuitenkin nousta seisomaan ja ojennella turtuneita ja kylmän kangistamia käsiään. Kas, tuolla seisoi toinenkin hahmo, ihme kummitus, likaisen valkoisessa kauhtanassaan. Olipas säilynyt hengissä! Miehen mieli ilostui:
»Hohoi naapuri! Ajattelitko tänä päivänä, että kaikki liha on niinkuin ruoho..
Tykkitulen myllerryksen jälki oli odottamattoman siistiä. Se tuntui aivan uskomattomalta ihmeeltä. Kaiken päivää oli kukin ajatellut, että siellä täytyi tulla jälkeä, vängällä. Eikä mitään! Se ei ollut sallittu, pääteltiin. Noita mitättömän näköisiä kuoppia alettiin kunnioittaa. Ne suojaavat. Ammuksen täytyi tulla peräti kohti, suoraan sisään, ennenkuin se kävi turmiolliseksi. Saa räjähdellä edessä ja takana ja kummallakin kupeella, ja se ei merkitse mitään.
Pimeän suojassa voitiin järjestää vartiovuorot. Majapaikkana oli kranaattien säästämä karjakota, jossa kävi tavaton veto vilttien peittämistä kulkuaukoista. Lattia oli jääkylmä, ja kivenmöhkäleistä muurattu tulisija ei myöskään hevillä kuumunut. Mutta siellä palaa lekutteli kumminkin iloinen tuli, jonka pelkkä näkeminen jo kevensi mieltä ja joka sukusensa lämmittikin etumaisinta istujaa. Tuli täytyi pitää pienenä, etteivät säkenet sinkoilisi savupiipusta ja vieras järven takaa ryhtyisi antamaan omaa tultaan. Kaiken kaikkiaan tuo majapaikka oli hyvin kurja. Kunnon lepoa siellä ei saanut, unesta puhumattakaan.
Täällä miehet tapasivat myöskin kylän viimeisen rauhanaikaisen asukkaan. Kun höyryävä ruokapata tuotiin kotaan, niin se ryntäsi pimeydestä esiin kuin itse pahahenki. Se oli nälkiintynyt ja nokinen kissa. Kylän autioituessa ja tyhjentyessä oli vain se jäänyt entisille asuinsijoilleen. Se herätti heissä kunnioitusta: se luotti siihen, että kylä pysyy meikäläisillä, että suomalainen aina asuu näissä risukoissa... Missä se lienee tähän asti oleskellut? Olivatko edellisen vaihdon miehet kohdelleet sitä tylysti ja ymmärtämättömästi? Mutta nyt se tuli esiin, sai ruokaa, kesyyntyi ja kehräili tulisijan kivillä. Siitä tuli suosikki. Se oli omansa herättämään kodikasta tunnelmaa. Kaikki oli hyvin: kissa kehräili pankolla...
Niin, täällä voi olla rauhallista ja kissa kehräillä tyytyväisenä, mutta varsin lyhyen matkan päässä heistä tapahtui kauheita ja sotaisia asioita. He kuulivat siitä vasta jälkeenpäin ja ihmettelivät, että sellaista oli saattanut tapahtua muutamien kymmenien metrien päässä, ilman että kenelläkään heistä oli siitä aavistustakaan. Yö oli hyvin pimeä ja tuiskutteleva. Jos joku lienee kuullutkin epämääräisiä ääniä ja heikkoja pamahduksia, niin kerrankos sellaisia sodassa kuullaan. Turha hätäily oli kiellettyäkin. Kukin valvoo kohdallaan.
Vihollispartio oli tullut takaapäin, yllättänyt meikäläisen konekivääripesäkkeen ja tuhonnut sen perinpohjin. Kuten sanottu oli hyvin pimeä ja tuiskutteli. Kuulovartija pesäkkeen ulkopuolella oli kyllä paikallaan ja hereillä ja kuuli jotakin liikettä takaapäin. Hän oli huoleton: tietenkin meikäläisiä, kuka muu voisi tulla tuolta kulmalta. Liikkujat olivat jo aivan lähellä, kun vartija tuli epäluuloiseksi ja kysyi tunnussanaa. Ei mitään vastausta. Silloin vartija ryntäsi pesäkkeeseen hälyttämään tovereitaan. Mutta heti hänen kintereillään suhahti käsipommi sisään, räjähti ja ruhjoi useimmat miehet hengettömiksi ja haavoitti toisia pahoin. Sitten seurasi pikakivääritulta käytävän täydeltä. Haavoittuneet kyyristelivät pesäkkeen kulmauksissa. Kaikki oli toivotonta. Konekivääri ja muutkin aseet oli räjähdys rikkonut, ja käsikranaatteja säilytettiin pesäkeojan reunoilla, ja sinne ei ollut nyt menemistä. Kuulovartiossa ollut mies oli haavoittunut vain lievästi. Hänenkin kiväärinsä oli särkynyt. Hänellä oli vain pistooli ja siinä kolme panosta. Sen suurempi ei tämän aseen ammusvarasto ollut kenelläkään.
Ulkopuolelta kuului nyt vieraita, sihahtelevia sanoja, ja sitten joku alkoi lähestyä, tutkiakseen, oliko pesäkkeessä kaikki kuollutta. Nyt oli pistoolin vuoro. Se laukesi ja tulija kaatui. Uusi käsipommi, jonka räjähdys ei tälläkään kertaa vahingoittanut pistoolimiestä, uusi sarja pikakivääristä, jonka tulelta hän kuitenkin vaivoin varjeli itsensä pesäkkeen kulmauksessa. Sitten uusi mies yritti tutkimaan ammunnan tuloksia, ja pistoolimies ampui hänet kuoliaaksi. Taasen pommi, taasen tulta, ja kolmas mies astui pesäkettä kohti. Pistooli laukesi, ja ampuja huomasi ampuneensa ohi viimeisen panoksensa.
Pesäkkeessä ei ollut muita kuin kuolleita ja kuolevia. Pistoolimies oli aseeton ja avuton, itsekin haavoittunut ja verta vuotava. Hän heittäytyi aivan liikahtamattomaksi, hengähtämättömäksi. Viholliset tulivat pesäkkeeseen, vetivät ruumiit ulos ja heittivät ne hangelle. Pari haavoittunutta valitteli. Laukaukset tekivät siitä lopun. Nyt viholliset tutkivat kaatuneiden taskut ja ottivat kaikki arvokkaalta näyttävän. Kuolleeksi heittäytynyt makasi liikahtamatta. Tukalia tuokioita, varsinkin silloin, kun kädet kopeloivat hänen vaatteitaan. Niillä oli kiire. Ne eivät huomanneet, että heidän työnsä jäi puutteelliseksi. Ne ottivat ahkioonsa särkyneen konekiväärin ja sen panokset ja kaksi kaatunuttaan, painuivat järven jäälle ja katosivat tuiskuun ja pimeyteen. Silloin nousi myöskin pesäkkeen ainoa eloon jäänyt ja kiirehti kertomaan onnettomuudesta ja sidottamaan haavojaan.
Tämä oli tapahtunut muutamien kymmenien metrien päässä heistä, eikä heillä ollut ollut siitä aavistustakaan. He kävivät katsomassa tapauksen surullisia, verisiä jälkiä. Tämä tapaus oli omansa valpastuttamaan heitä. Uni haihtui heidän silmistänsä; ja he tuijottelivat pimeyteen, niin että silmämunia pakotti. He katselivat epäillen pellolla lojuvaa vihollisvainajaakin: Ettei sekin vain äkkiarvaamatta nouse ylös. Ruumis oli puoleksi lumeenhautautunut, toinen käsi jäätyneenä omituiseen vinkkausasentoon, ikäänkuin hän kutsuisi tovereitaan idän suunnalta. Milloin ja miten vainaja oli löytänyt tuossa kohtalonsa, siitä heillä ei ollut mitään tietoja. Luultavasti sekin oli muisto jostakin kylään hiipineestä vihollispartiosta.
Vuorokaudet kuluivat. Taivas seestyi ja kylmyys kävi ankaraksi. Vihollinen jyskytti päivät päästään kylään kranaatteja. Välistä se yltyi ampumaan yölläkin. Vastapäisiltä vaaroilta leiskuivat silloin komeasti tykkien suutulet, ja ammusten räjähdysleimahdukset kipinöivät kauniisti pimeässä. Mutta kaikki vaikutti taasen vanhalta ja yksitoikkoiselta. Vilu ja väsymys vaivasivat alituisesti. Kaameista esimerkeistä huolimatta moni vartiomies löysi itsensä torkkumasta keskeltä hiljaista yötä tahi toinen tapasi hänet nukkumasta.
Toisinaan he pysyttelivät valveilla ja kuluttelivat pitkät tovit seurailemalla vihollisen askarteluääniä toisella rannalla. Omituisen kajeisessa pakkassäässä voi kuulla selvästi, kuinka iskettiin rautakangella maata, hakattiin puita, vyöryteltiin pinoja, vaihdettiin etuvartijoita. Kuului koiranhaukuntaa ja meluista puheenpolinaa. Välistä sieltä kuului kovaa ammunnan rätinääkin. Siellä taisteltiin konetuliaseilla ja kivääreillä pitkät rupeamat. Joskus oli ehkä meikäläinen partio mennyt järven yli, joskus saattoi epäillä, että vihollinen oli jostakin syystä harhautunut taistelemaan keskenään. Hetken oli taasen hiljaista, ja sitten räiskähtelivät kranaatit, että maa tärisi.
Ja alituisesti ahdisti vilu läpi komeiden ja lämpimien poronnahkapeskienkin, ja uni, vastustamaton uni, yritteli silmiin keskellä kaikkea kylmyyttä, outoa hiljaisuutta tahi ukkosmaista jylinää.
12.
Eräänä yönä he etenivät järven yli. Asemat tyhjenivät. Ainoastaan konekivääripesäkkeet jäivät miehitetyiksi. Kuiskailtiin, että iivana oli lähtenyt. Ei ollut muuta vaivaa kuin kävellä jäljessä.
He marssivat järvelle. Meno tuntui raskaalta. Oli hyvin hiljaista, kaikki putket olivat vaienneet. Mutta tämä hiljaisuus oli pahaenteistä. Vihollinen oli muka lähtenyt... Vähänkös puhutaan sitä ja tätä. Kohta alkaa soida, ja moni tanssii silloin viimeisen valssin.
Hiljaisuus jatkui. Nyt he olivat jo ylittäneet aukean järven, ja metsä otti heidät suojaansa. Tuntui jo turvallisemmalta. He etenivät jonoissa hiljalleen ylös vaaran rinnettä. Hiljaisuus jatkui. Oli vain pohjolan autio, talvinen metsä, lumen narina jalan alla ja yläpuolella tähtiä vilkkuva pakkastaivas.
Sitten rähähtivät pikatuliaseet äkkiarvaamatta edessä ja kummallakin kupeella. Kaikki olivat maassa kuin siivellä pyyhkäisten. Vihollisen lähimmät peekoot loukuttivat kuin vihaiset koirat niin lähellä, että niiden suulieskat tuntuivat kuumentavan kasvoja. Luodit rätisivät ja paukkoivat puissa ja lisäsivät hämminkiä. Oliko marssittu nuotanperään? Oliko tultu tänne kärsimään surkea ja hyödytön kuolema? Tukala, tuskastuttava, masentava tunne. Pitkään aikaan ei kuulunut minkäänlaisia käskyjä. Sitten kuiskailtiin, että komppania hyökkää. Mihin päin? Edessäpäin oli ylämäki, arvattavasti maahan kaivetut asemat ja aivan yllin kyllin konetuliaseita. Suoraan päinkö? Komppania ei lopultakaan hyökännyt mihinkään. Se ketjuuntui ja pysyi vain vaivalloisesti koossa ja liikuskeli sotamiesten mielestä umpimähkään sinne ja tänne. Ja kaiken aikaa se oli kamalan tulen alla, joka kuitenkin teki vain vähän vahinkoa. Pimeys ja metsä suojelivat.
Tällaista sekavaa tilannetta kesti tuntikausia. Tulta ja pakkasta, hikeä ja jäätyvien pukimien kahinaa. Lopulta kuului kuiskauksia, että komppania irroittautuu ja vetääntyy takaisin. Harhaileva lähetti oli osunut paikalle ja tuonut sellaisen sanan. Se oli kuitenkin pulmallinen juttu. He puikkelehtivat sinne ja tänne. Joka puolella tavattiin vihollisen konetuliasepesäkkeitä, joita härnäiltiin ilmaisemaan itsensä konepistoolien rähähtelevillä sarjoilla.
Vihdoin he osasivat onnellisesti harmaalle järven jäälle. Päivä valkeni. Joukossa laahusti haavoittuneita. Joitakin miehiä oli kadonnut. Takana lauloivat vihollisen konekiväärit, mutta ne ampuivat kaukaa ja umpimähkään. Sitten heidät yllätti vielä kranaattikuuro. Räiskähteli, vongahteli. Vieläkö oikea verilöyly näin lähellä omaa rantaa? Ei, ainoastaan muutamia haavoja lisää. He olivat hyvin väsyneitä ehtiessään toiselle rannalle, niihin samoihin asemiin, joista olivat lähteneetkin. Nuo epämukavat, matalat, kylmät kuopat tuntuivat nyt hyviltä olopaikoilta. Oli tultu kotiin vieraalta ja tylyltä maailmanrannalta.
Mutta kaikki eivät olleet palanneet. Yli järveä jään, toisen rannan metsistä kantautui korviin itsepintainen avunhuuto. Sitä kesti kauan, vuorokauden. Aina vähän väliä surkeaa huutelua ja verta hyytävää valitusta. Se kuului hyvin kajeisessa pakkassäässä. Siinä oli tosiaankin sietämistä ja kestämistä. Teki mieli tukkia korvansa. Puhuttiin kyllä, että siellä ei suinkaan ollut mitään liikuntakyvytöntä ja avutonta meikäläistä. Se oli ansa. Esikunnan toimesta oli partio käynyt tutkimassa asiaa.
Mutta he tiesivät, että toiselle rannalle oli kyllä jäänyt kuolleita ja kuolevia meikäläisiä. Oli annettu määräys, että sieltä tulijaa ei saisi ampua ilman muuta, koska voisi olla kysymyksessä palaileva oma mies. Seuraavana yönä hiipikin muuan meikäläinen yli järven jään. Hän oli harhautunut joukosta ja joutunut makaamaan lumeen hautautuneena koko pitkän päivän muutamien kymmenien metrien päässä vihollisen asemista. Koko pitkän päivän, niin, Aika ei aina lennä. Yön tullen hän oli uskaltautunut liikkeelle ja osunut sitten onnellisesti omien luo.
Tuo surkea huuto toiselta rannalta kuului vielä silloin ja tällöin, huuto, joka tuskastutti, joka sai toivomaan, että ihminen olisi kuuro ja mykkä. Pakkainen oli valtava ja tunki luihin ja ytimiin, ja vihollinen paahtoi tykistöllään, että maa tärisi, rakennukset rytisivät liitoksistaan ja lumi ja multa tuprahteli. Tunki mieleen ajatus, että minkä vuoksi he ovat antautuneet alttiiksi pelolle ja kuolemalle, ehkä yksinäiselle, tuskalliselle ja vitkalliselle lopulle, josta tuo jo vaiennut huuto oli kertonut.
Kuopassaan kyyröttelevä sotilas oli ehkä köyhä mies. Hän ei ehkä omistanut palaakaan tuollaista peltoa, jota pommit nyt repivät, ei huoneita, jotka nyt pirstoutuivat ja paloivat poroksi, eikä metsääkään, josta vihollisen tykkien suutulet nyt pursuilivat. Ja kuitenkin tämä oli hänen maansa. Täällä hän oli kasvanut, täällä taistellut leipäpalasestaan. Hänelle paahtoi kesän aurinko ja loisti talven lumi, hänelle viheriöitsi maa ja humisi metsä tuulessa. Hänen maansa. Täällä kuului suomalainen sana, sattuva suomalainen sana, joka iskee suoraan sydämeen. Kaikki he olivat täällä, koko kansa, ja kantoivat suomalaisen rodun kuormaa. Isänmaa — se oli liian korea sana, jota hän ei ollut koskaan käyttänyt eikä sitä nytkään kuullut hänen huuliltaan. Mutta syvällä hänessä asui tunne, että hän on tämän maan rintaperillisiä. Olisiko hän muuten kestänytkään pakkasta ja tykkitulen paahdetta, kyyröttänyt sitkeästi kuopassaan silmät valvomisesta punaisena!
Vieras lieska voi leimahtaa vastapäiseltä vaaralta, mutta pakkasen rasahdus sanoi: sinun maasi.. Käydä miten käydä: te täällä kuitenkin asutte, Suomen rotu...
13.
Vihdoin vaihto tuli, ja he pääsivät pois etulinjasta. Unisia, väsyneitä, likaisia, parroittuneita miehiä. Monet heistä tutustuivat nyt ensi kerran lomalaiseen sotilastelttaan. Täytyi tunnustaa, että oli vahva turva äkeän pakkastaivaan alla, kun kamiina hehkui punaisena ja kuusen havut kupeen alla olivat sulaneet ja lämminneet. Rakas, vihreä teltta kotoisten kuusten alla! Siellä maistui uni, maistui ruoka ja maistui musta kahvi, jota alituisesti kiehahteli kamiinan päällyställä. Välistä oli vastuksellistakin. Kamiina juonitteli ja tunki savun sisään, ja teltan seinät huurtuivat ja kuurettuivat. Mutta hetken päästä oli taasen kaikki hyvin. Kamiina tohisi ja hehkui kuten ainakin kotiliesi, vilu karkottui ja uni tuli.
Kunpa olisi saanutkin kyllikseen mustaa, hyvää unta. Mutta se keskeytyi tavantakaa: tulivartio, telttavartio ehkä partiohiihtokin, vihollisen lentokoneiden hurina ja kurnuttelu taivaalla tahi kranaattien räjähtely teltta-alueen liepeillä. Vihollisen tuliputket ulottivat antimensa sinne asti.
Ne työskentelivät hyvin kiihkeästi, kunnes sitten vaikenivat tyystin. Ei enää laukaustakaan, vaikka meikäläinen jyskytteli harvoilla tykeillään, kokien härnätä järventakaisia lopettamaan oudon hiljaisuutensa. Turhaan. Ei enää risahdustakaan.
Sitten heidät herätettiin keskellä yötä. Oli taasen kysymyksessä meno järven taa katsomaan, niiksi naapuri oli vaiti. Jälleen painostava, pahaa aavisteleva marssi aukealla järven jäällä. Milloin hiljaisuus loppuu, mykkä puhkeaa puhumaan? Tällä kertaa ne olivat turhia haaveita. Vihollinen oli tosiaankin lähtenyt näiltä vaaroilta, lähtenyt kuin varkain, karannut. Tyhjinä ammottivat ampumahaudat ja jäiseen maahan puurretut asuntokorsut. Vain jokin kypärä, selkälaukku tai muu varusesine oli jäänyt jälkeen. Suuri työ oli tehty ja tunnustettu turhaksi. Maantie oli tukittu murroksilla ja miinoilla. Vihollinen oli mennyt. Hyvä juttu. Olisi nyt painunut omaan maahansa kerta kaikkiaan. Katsopas ryökälettä, että se sai lähteä kuin varas yöllä!
Komppaniat lähtivät vihollisen jälkeen virkein mielin. Päivä valkeni, armoton pakkaspäivä. Pureva viima tunkeutui ujostelematta monien vaatekertain läpi. Naamat olivat kankeita kuin jäätyneen kintaan selkämys ja yrittivät saada valkoisen värin, ja jalkineet kopisivat kovina kuin sarvet. Hirmu ilma, yli viisikymmentä astetta. Ei ihme, että vihollinen lähti täältä kaikessa hiljaisuudessa. Kylmyys oli tehokasta kuria. Sillä on lannistettu monta armeijaa.
Tien varsilla oli kilometri kilometrin jälkeen vihollisen asumisen jälkiä. Korsuja, maakuoppia ja havukotuksia. Niitä riitti. Havupuutkin olivat paikoitellen korkealle paljaaksi kaluttuja. Epäilemättä nälkäisten juhtien hampaitten jälkiä. Petäjän kuorta ne olivat saaneet maistaa.
Miehet olivat vielä siksi virkeitä, että pitivät pientä keskusteluakin kylmästä kankein leuoin. — Ei välitetä. On sitä jyrsäisty mekin... — Ja vielä useammin esi-isät, kun halla, sota leivän vei! — Parasta kun painuisivat leipämaataan kohti. Mitä ne täällä tekevät!
Joku hevosen raato lojui tiepuolessa kaviot taivasta kohti. Olipa miestenkin hautoja, kartion muotoisia puupylväitä nimineen ja päivämäärineen kohosi lumesta, ja niiden päässä läpätteli punainen lippu avuttoman näköisenä pakkasviimassa keskellä äkeää erämaata. Joku jaksoi vielä viisastella. — Maata ne lähtivät valloittamaan ja joutuivat itse maahan ja muuttuvat maaksi...
Korppi louhahti yli tien, ja sen käheä ääni kuulosti riemuitsevalta. Siinä oli väkevä veri, ja aika epäilemättä herätti siinä toiveita ja elähdytti sitä.
Se on herkutellut maan valloittajilla ja meinaa vieläkin herkutella. — Kunhan ei peto meitäkin mieluileisi! Ilkeästi se äänsi... — Se voittaa aina, joka sodassa. Ainakin se voittaa, lihoo ja elää ilossa herkullisesti...
Lentolehtisiä ajelehti lumessa. Mutta he eivät tulleet niitä liioin tutkineeksi, eivät tarjenneet eivätkä jaksaneet. Oli niin tavattoman kylmä, että järki tuntui jähmettyvän. Oli hierottava lumella poskia ja nenänpäätä. Oli tehtävä alinomaa tarpeettomia liikkeitä, ettei veri peräti hyytyisi. Huurteiset lumipuvut kahisivat, naamat kurkistelivat huppujen sisästä vääntyneinä ja tulehtuneina, vanhentuneina ja outoina.
Aurinko kohosi hetkiseksi näkyviin punaisena ja komeana. Vastapäiseltä vaaralta näkyi ihmisasumuksia, joiden savupiipuista suitsusi harmaa savu. Vihollinenko vai meikäläinen? Hetken pysähdys ja sitten jälleen eteenpäin. Oli päästy selville, että oma partio on siellä pistänyt tulen piisiin.
Ilman herratkin ilmestyivät näkyviin, lentokoneet. Niiden metallisuonissa kierteli öljy niinkuin ennenkin. Niitä oli pelättävä, ja oli juosta paarustettava lumessa, lymyttävä kuusten juurille ja kyyröteltävä siellä surkeana. Niitä ei enää ammuttu. Se uskottiin turhuudeksi. Pörisköötpä mitä pöriskööt, nuo rautapaarmat! Ne pysyvät taivaalla. Mutta maajalassa viholainen päkittää sinne, mistä on tullutkin. Kylmästä kankein leuoin puhuttiin, että siltä on yhteydet poikki. Sille käypi vielä miten hyvänsä tällä tiellä... Niin he marssia läpyttelivät eteenpäin hirmupakkasessa. Vihollista ei näkynyt. Vihdoin iltahämärissä he pysähtyivät odottamaan kenttäkeittiötä.
Siinä oli poltettu kyläkunta. Savupiiput törröttivät pystyssä, jyhkeät uunit olivat jääneet jäljelle ikäänkuin ilkkumaan: Niiden ympärillä oli kerran ollut lämmintä ja leppoisaa... Ehkä ei meikäläinen tiennyt peräytyessään rajalta ja tuohustaessaan hikipäässä asumuksia tuleen, että näin pian palattaisiin ja seisottaisiin surkeina kärvistellen lumesta kohoavan uunin vieressä. Silloin oli idän taivas punainen tulipalojen loimusta ja iivana jyrräsi hyökävaunuillaan kintereillä ja ampui ravakasti. Mutta nyt on viholainen sotavaunuineen paluutiellä, nyt olisi ollut parempi, että meikäläinen ei olisi onnistunut hävitystyössään niin peräti. Mutta ainoastaan jokunen hirsihuone, joku sementtinavetta oli säilynyt kuluttavalta tulelta. Niissä oli nyt ylen ahdasta. Navettahuone oli armottoman kylmä. Lattialle tehdystä nuotiosta ei ollut isoa apua. Huone pullahti täyteen sakeaa, tukehduttavaa savua. Siellä he kuitenkin kyykkivät ja yskivät, kihersivät tulen ympärillä nokiset kauhat kourissa. Kahvi oli kiehutettava, saatava jotakin kuumaa kylmän kohmettamaan rintaan. Navetan seinustoilla huomattiin ohuita, kirkkaita lankoja. Epäilemättä perääntyvä vihollinen oli miinoittanut paikan. He eivät siitä suuria välittäneet. Saapuvilla ei ollut sellaisia, jotka olisivat ymmärtäneet tuollaisista asioista. Olkoon! Tuli paloi, ja nuotion ympärillä, savussa ja pimeydessä, äherrettiin ja kiherrettiin kuten ennenkin. Kaikki olivat kylmyydestä kyllissään. Tuntui jokseenkin samantekevältä, räjähtääkö ilmaan, tukehtuuko savuun vai kuoleeko kylmyyteen.
Tätäkään kyseenalaista lepoa ei kestänyt kauan. Kenttäkeittiö tuli jäähtyneine puuroineen, ja pian sen jälkeen jatkettiin matkaa.
He kulkivat nyt kärjessä. Se olikin ehkä paras paikka. Siellä oli vähän lämpimämpää. Sellaiset ajatukset, kuten tuossa mutkassa ehkä rähähtää, jokohan tuon puskan suojasta napsahtaa, panivat veren kiertämään ja ikäänkuin lauhduttivat sään tuimuutta. Mutta ei kuulunut mitään peninkulmamääriin. Oli ainoastaan autio yö ja lumiset metsät ja jonkin poltetun talon surkean näköiset, paljaat savupiiput kinosten keskellä, jokin jäätynyt jokipuron uoma ja särjetty silta. Taivaalla oli kuu, sekin sen näköisenä, kuin jokin valtava sotasapeli olisi halkaissut sen naaman.
Vieressä asteleva naapuri kertoili hiljaisella ja viluisella äänellä, että hän oli ollut mukana, kun tätä tietä rakennettiin. Eikä hän silloin tiennyt olevansa onnen poika. Oli rauha maassa, oli lepoa ja lämmintä. Työn kovuus ja palkan niukkuus olivat silloin pimentävinään kaiken, eikä ihminen osannut aavistaakaan, että saisi vielä kävellä tätä samaa tietä tällaisilla asioilla, läpytellä kylmissään ja puolinukuksissa ja odottaa, missä rähähtävät pyssyt kuin vihaiset koirat ja vievät sen ainoan...
Kerran lunta kaivavien porojen sorkkien napse ja liikahtelevat hahmot saivat heidät pysähtymään. Sitten he taasen marssivat eteenpäin, etsien vihollista, joka näytti nyt haihtuneen jäljettömiin, vaikka se aivan äskettäin tuolla taakse jääneillä talvisilla vaaroilla oli pitänyt sellaista helvetinmoista jylinää, ettei sanomalla usko.
Vihdoin aamuyöstä he saivat käskyn pysähtyä ja asettaa kenttävartion. Muusta vihollisesta ei ollut vielä mitään tietoa, paitsi pakkasesta. Se oli hirmuinen ja hellittämätön. Mutta heille tuotiin lohduttavia tietoja. Teltat olivat tulossa.
Ja ne tulivat ja nousivat pystyyn tummina ja rakkaina lumisten kuusten juurille. Savu kierteli ilmaan, ja kamiinan kyljet alkoivat hehkua julistaen, että he tulisivat voittamaan ainakin tämän taistelun, säilyttämään henkiriepunsa pohjolan leikittömän talvisen taivaan alla.
14.
Muutaman päivän päästä he olivat taasen kosketuksissa vihollisen kanssa, joka oli asettunut vahvoihin hirsikorsuihin hakkion taakse metsäiselle mäelle. Meikäläisellä oli vain lumikuopat. Pitkään odotutti ensimmäisen päivän valkeneminen kiireellisessä hiihtomarssissa hiestyneellä ruumiilla. Mutta kovassakin kylmyydessä nalli syttyi ja luoti suhisi, kranaatti sähisi ja räjähti, tuli leimahteli ja valkoinen lumi kävi savunkarvaiseksi.
Pitkiä vahtivuoroja, hytinää ja hyppelyä aikaisen kylmän kynsissä. Jäisen lumipuvun ikuista kahinaa. Se oli nyt kuin nuohoojan mekko, tuo kerran niin vitivalkoinen. Lyhyitä unentorkahduksia teltassa, vuoteena sulavaa lumensojua. Pakittain mustaa kahvia sänkisiin ja ällistyttävän likaisiin naamoihin. Ruokatonkkien armas kalina aamu- ja iltahämärissä. Kauhojen ja pakinkansien tärinä kamiinan kannella ja teltan heilahtelu ilmanpaineesta tykistökeskityksissä. Täysosuma telttaan. Se repsotti nyt nokisella ja törkyisellä tantereellaan ja oli kuin ainakin autio, asumaton ja kukistunut talo. Komppanianpäällikkö oli kaatunut, kranaatinsirpale päässä. Se oli kuin olisi talosta isäntä kuollut. Ei tiennyt, kuinka tässä nyt osattaisiin elää edelleen.
Kenkien narinaa ja lipsahtelua jäisillä vartiopoluilla kaikenmuotoisten raudankappaleiden repimien puiden keskellä. Kesken uniensa herätettyjen miesten äreyttä, pitkäjäykkistä tähystelyä pimeään metsään. Hälytyksiä: Joka mies asemiin. Revontulia ja raketteja, konekiväärien tahdikasta laulua ja lakkaamatonta pakkasta ja palelemista, vilua, vilua. Rikkiammuttuja ja poltettuja panssarivaunuja linjojen edessä. Yhdessä niistä oli kaamean ja omituisen näköinen ruumis. Kuumuudessa kyynäränmittaiseksi kääpiöksi kutistunut sotamies... Lentokoneiden kupeiden väikettä ja lentopommien näkyvät, kirkkaat juovat taivaan selkeässä panssaripaidassa...
Uusi, hyvin lähelle änkäytyvä vihollinen, täit, alkoi jäytää viikkokausia yhtämittaa ylläolleiden vaatteiden alla. Tummat lumipukuiset hahmot tekivät yhä oudompia, äkillisempiä, arvaamattomia liikkeitä, toisen kaltaisia kuin vilun vaikutuksesta. Kiväärinpuhdistustanko sai toimia uusien kiusallisten vihollisten karkotusvälineenä tahi avulias toveri hankasi selkää pyssyn perällä tahi mies kyhnytti kupeitaan petäjän kylkeen, kuten kapinen elukka. Harva oli tarpeeksi tarmokas riisuakseen vaatteensa ja käydäkseen telttalyhdyn hämärässä valossa toden teolla noiden pienten vihollisten kimppuun, lyödäkseen niiltä yhteydet poikki, antaakseen noille ovelasti maastoutuville sankarikuoleman.
Korpi oli ympärillä, ja kuoleman läheisyys oli uskottava asia, täit söivät ja muinaiset rauhan aikaiset arvot tekivät kummallisia kuperkeikkoja. Lantin kilahdus ja setelin rapina ei saisi ketään höristämään korviaan. Suurellakaan summalla et saisi ostaa tupakan savuja, kahviryyppyä tahi sokeripalaa. Sensijaan voit saada kaikkea tätä ilman rahaa ja hintaa. Raha ei ollut mitään. Ei ostettu eikä myyty, ei käyty kauppaa eikä keinoteltu. Huominen päivä oli epämääräinen käsite, ikäänkuin puhuttaisiin haudantakaisesta elämästä, josta ihmisellä ei ole mitään varmuutta. Vain nykyhetki oli olemassa. Vain mahantäysi ruokaa, kyljen sija lämpimässä teltassa, silmäntäysi unta olivat arvoja, joita kukaan ei hevillä antaisi riistää itseltään.
Kuinka kaukana, etäällä ja saavuttamattomissa tuntuikaan olevan aika, jolloin saunanlöyly lämmitti pintaa ja vesi hyväili ihoa. Mikä onnellinen, tarunomainen olotila: Lämmin huone, pehmoinen vuode ja yllin kyllin unta! Oliko sellainen aika tosiaankin joskus ollut olemassa? Tulisiko sellaista joskus vielä olemaan?
Viimein vaihto saapui. Hiljaisia, hidasliikkeisiä miesrivejä kuin tummia öisiä haamuja, aseiden ja suksien kalahtelua, sauvojen narahtelua. Toisia yhtä hiljaisia, yhtä haamumaisia, mutta hieman valkeampia rivejä, uuden vaihdon miehiä. Viimeiset etulinjatunnelmat: Eihän vihollinen vain huomaa jotakin ja anna oikeata kranaattiryöppyä lähtiäisiksi... Pakkaukset keinahtelivat kyyryisillä hartioilla, lumipuvut kahisivat ja sukset luistivat. Etulinja jäi taakse. Oli edessä jotakin muuta, joka hieman virkisti mieltä, ehkäpä pitempiä paloja tuota kallista, hyvää unta.
Etulinja ei kuitenkaan jäänyt kovin kauaksi. Sen he saivat kokea. Kiilat iskettiin maahan, telttanuorat kiristyivät ja vaatemökit kohoilivat kuusikonkätköön. Savu tuoksahti kotoisesti, ja jäiset havut sulivat ja lämpenivät. Kylkien alla kahisivat keltaiset oljet, jotka viime kesänä kasvoivat rauhallisilla pelloilla, tähkät nuokkuivat olkien nenissä, eikä leikkaaja aavistanut, että sotamies tulisi iloitsemaan hänen katkaisemastaan korresta, olkikuvosta, kaukana korvessa, iloitsemaan niiden pehmeydestä ja kaukaisia muistikuvia mieleentuovasta kahahtelusta, iloitsemaan kuin ihmeestä. Niitä oli saatu kuormastosta, joka piileili maantien vieressä, jossa hevoset seisoivat lumisten puiden juurilla kuuraisina ja liikkumattomina, näyttäen hautovan arvoituksellisia asioita.
Kaikki oli hyvin. Rauhansavut rintaan ja sitten hyvä uni.
Mutta silloin alkoi jylistä, ja se jylinä oli tarkoitettu juuri heille. Kranaatit räjähtelivät teltta-alueella, sirpaleet suhisivat, rävähtelivät telttakankaiden lävitse ja tekivät kiusallisia reikiä. Puhuttiin, että johonkin telttaan oli jo tullut täysosuma. Oli tämä lepopaikka! Tuli käsky, että teltat kokoon ja liikkeelle. Oli tämä taasen tapaus väsyneille miehille! Pahaa tuulta, rähinää, kiroilua. Teltat romahutettiin alas ja käärittiin kokoon, kapineet keräiltiin, ja sitten he hiihtää nytkyttelivät pimeään metsään, muuttivat majansa toisten kuusten katveeseen, jossa ei kumminkaan ole sen rauhallisempaa, jos vain vihollinen siellä jossakin arvaa kääntää putkiensa suita.
Mutta sellaista ei sopinut ajatella. Teltat kohosivat uudelleen, harmaa haiku nousi piipuista, kamiinat kuumuivat, ja väsyneet miehet saivat lopultakin nukkua. He hengittelivät, tohisivat, käännähtelivät ja äännähtelivät. Tulivartija torkahteli, kolisutti kamiinaa, lisäsi puita ja tuijotteli teltanemäpuuhun ripustetun kellon viisareita nähdäkseen, milloin oli aika töytäistä kylkeen seuraajaansa. Ulkona telttojen ympärillä astella paarusteli vartija paksuun lumeen tallatulla polullaan.
Rintamalla räiskähteli, ja suomalainen korpi huokaili tuskin kuuluvasti.
15.
Nuori vänrikki hiihti edellä. Hänellä oli kalpeat kasvot ja omituisesti supistuvat ja tuimistuvat silmät, jotka jostakin syystä toivat mieleen kissan, tuon samalla kertaa rauhallisen ja raivokkaan eläimen. Jotakin kissamaista oli myöskin hänen notkeissa ja pehmeissä hiihtoliikkeissään. Mutta hänen päässään oli hurjia tuumia ja kunnianhimoisia unelmia. Hän hautoi aivoissaan ja sydämessään mestarillisia sotatemppuja ja rajuja rynnäkköjä vihollisen etuvarustuksille väkipuukko hampaissa ja pistooli kummassakin kädessä. Hän on kunnostautuva ja kohoava sotilasuralla. Hän on saava tähtiä, jotka kerran loistavat paraatipuvun rintamuksessa ja kääntävät puoleensa naisten katseita. Hänestä kerrotaan tarinoita. Hän kajahtaa mielikuvituksessaan korkeille komentoportaille, miettii ennenkuulumattomia, sotahistoriassa mainittavia leikkauksia ja tekee raskaita päätöksiä. Niin, kukapa tietää, ehkä hän lopulta olisi se, jota tämä maa ja kansa tarvitsee, sankari ja johtaja, joka auttaa sitä väkevällä kädellä ja lyöpi sen perivihollisen, kirkastaa sen tulevaisuuden taivaan...
Niin, sellaista on sattunut ja sattuu. Suuret miehetkin ovat kerran olleet huomaamattomia, mitättömiä, pieniä. Mutta heidän tulevat tekonsa ovat jo ammoin kyteneet syvällä heidän sydämensä ja aivojensa sysimiiluissa.
Kaiken tämän nuori vänrikki pitää kätkettynä. Syvällä hänessä on sysimiilu. Vain hiukan savua on näkyvissä, jotakin, joka on saanut sotamiehet luokittelemaan hänet sotahullujen säätyyn kuuluvaksi. He salaisesti hymyilevät hänelle, ja sittenkin he samalla pitävät hänestä kuten vilpittömästä lapsesta. Tuo vänrikki ei ole lannistunut kaikissa tähänastisissa taisteluissa, ei pitkäjäykkisistä asemissa kyyröttelemisistä, ei tulesta, ei pakkasesta eikä siitä päivä päivältä yhä selvemmin nähdystä seikasta, että on todellakin jouduttu taistelemaan mahtavaa ylivoimaa vastaan. Hän on yhä säilyttänyt rauhan päiviltä periytyvän sotahulluutensa. Hän ei pelännyt tahi, mikä on vielä enemmän, hän osasi esiintyä, niinkuin hänellä olisi aina kuolinpaita päällä. Hän kipinöi. — Näkee nyt maailma kerrankin, että on olemassa kansa, joka ei putoa polvilleen minkään mahdin edessä! Katsokoot nyt päältä, vahdatkoot kuten jäärää, että kauankohan se kestää... Tämä kansa on valittu kansa. Jos se sortuu, niin sen sortuminen on suuri. Eikä se sorrukaan! Se osaa taistella...
Takana hiihtelevä ryhmä, aliupseeri ja kahdeksan sotamiestä, piti johtajaansa hieman lapsellisena, kovin nuorena. Mutta samalla he ajattelivat hänestä hyvää, luottivat häneen, tunnustivat mielissään, että hän on sota-asioissa heistä edellä kuten ainakin upseeri. He olivat kaikki vanhempia miehiä, kymmenen ja toistakin kymmentä vuotta vanhempia johtajaansa. Elämä oli jo jäykistänyt heidät. Sota ei nostanut heissä ainakaan mitään unelmia, tulevaisuuden näkyjä. Voisi ehkä sanoa, että he olivat joutuneet sotaan, kun sen sijaan vänrikki oli sinne rientänyt, niinkuin kaatuneiden muistokirjoituksissa lausutaan.
Vänrikki puolestaan ei ollut täysin tyytyväinen miehiinsä. Ne saisivat hänen mielestään olla nuorempia, innostuneempia, tulisempia, varsinkin tällaisilla retkillä. Mutta toisekseen hän oli tyytyväinenkin heihin, tiesi, etteivät he väisty, vaan tappelevat henkensä puolesta, että tulta tulee tarpeen aikana, tiukassa paikassa, että he seuraavat häntä. Hän sanoi syvällä vakaumuksella minun joukkueeni... Vaikka hän tiesikin, että nämä miehet toisinaan voivat juprailla, ettei ole syytä mennä suorastaan iivanan suuhun. Ja hän aavisti, että sellaisena »suuhun menemisenä» he pitävät tätäkin matkaa. Hän oli kuullut, kuinka he keskustelivat pahankurisina muka liian vähäisestä levosta: — Kylläpä meillä ajetaan loppuun asti... — Ristiin asti: Toisille puuristi, toisille rautaristi... Outo olisi voinut luulla, että nämä ovat aivan kelvottomia sotamiehiä. Mutta nuori vänrikki tunsi jo heidät. Hän kohautti viisaasti ja välinpitämättömästi olkapäitään: Puhukoot, purkakoot sisuaan! He eivät silti taistele sen huonommin.
Ja siinä oli perääkin, että he eivät olleet parhaassa kunnossa. He olivat nukkuneet vallan vähän, vähemmän kuin hän, vänrikki, joka oli yksitoikkoisina ja hiljaisina aikoina rintamalla saanut lojua aivan kyllikseen kyljellään komentoteltassa, kun sensijaan sotamiehillä oli aina vahtivuoronsa. Mutta olihan hänellä muuta valvottavaa ja huolehdittavaa. Oli tuhansia ajatuksia, oli tuo kytevä miilu hänen sisällään, joka ei antanut rauhaa.
Nyt hänen mielensä oli hyvä. Hän oli saanut itsenäisen tehtävän. Hänen tuli tunkeutua vihollisen linjojen taakse, ottaa sieltä selvää asioista, ja saada aikaan hämminkiä ja tuhoa. Hän oli sissipäällikkö, joka sai itse suunnitella ja iskeä. Tosin hänen joukkonsa oli pieni. Hän oli aluksi vaatinut ainakin joukkueen vahvuista yksikköä, mutta neuvotteluissa pataljoonan komentajan luona oli lopulta päädytty ryhmään. Monet syyt puhuivat tuollaisen pienen yksikön puolesta. Sitten vänrikki oli valinnut miehensä, vyöttänyt kupeensa ja antanut lähtökäskyn. Kaikki oli hyvin. Heillä oli uudet, puhtoiset lumipuvut, sissimuonaa moneksi päiväksi ja runsaasti panoksia ja käsikranaatteja, jopa miesten mielestä kuormaksi asti. Aseina heillä oli pikakivääri, kaksi konepistoolia, viholliselta vallattu automaattikivääri ja kuusi tavallista kivääriä. Tulta kyllä tulisi tarvittaessa.
Pieni sissipäällikkö antoi suksiensa huristaa alas vaaran rinnettä. Aurinko paistoi, ja lumi loisti, kimalteli, tiukahteli, säkenöi. Täällä metsässä oli hyvin rauhallista, ikäänkuin ei mitään taistelua niistä, taistelua Suomesta olisi ollenkaan käynnissä. Mutta jos kuuntelit tarkemmin, kuulit tykkien hiljoilleen veisailevan ja kiväärien rätisevän kaukana rintamalla, erämaata halkovan maantien molemmin puolin. Heidän tehtävänään oli kiertää tuo rintama, kulkea salavihkaa vihollisen selkäpuolelle tuolla paksulumisessa korvessa, missä varmistuselimet olivat jo hatarat tahi niitä ei ollut ensinkään. Sitten heidän piti iskeä syrjästä. Tällä voimalla ei ehkä pystyttäisi antamaan mitään horjuttavia iskuja, mutta nuorella vänrikillä olisi kuitenkin tilaisuus näyttää sotataitoaan, tehdä, jos sallittaisiin, pieniä ihmeitä.
Tällaiset mietteet tekivät nuoren vänrikin liikkeetkin kevyiksi ja vaivattomiksi. Hänen hiihdossaan oli kissamaista kepeyttä.
Vaaran juurella metsän laidassa he istuivat suksillaan ja levähtivät pitkän tovin, odotellen vihollisen tiedustelulentäjien poistumista. Ne kaartelivat taivaalla kuin korpit. Vihollinen oli hyvin varuillaan, hylky, pelkäsi sivustojaan. Pari päivää se oli jyskyttänyt tykistöllään autiota korpea, kaatanut lentokoneistaankin pommeja kuin perunoita vakkasesta, luullen erämaassa piilevän ties mitä. Tänne kyllä mahtui, näihin avaroihin näköaloihin. Nuo pommikuopat erämaassa, mustunut lumi ja silpoutunut puu olivat tosin jollakin tavoin hyvin kaameata, salamyhkäisen ilkeätä nähtävää, varsinkin juuri täällä. Mikä mahtava, mielipuolinen voima oli täten mullistanut ja töhrinyt hiljaista erämaata?
Sellainen ällistelevä ajatus oli ensimmäisenä syntymässä.
He hiihtelivät edelleen, ylittivät leveän, aukean suon ja kiipesivät uudestaan vaaralle, edellistä korkeammalle. Vänrikki halusi tähystellä kiikarillaan itään päin, vihollisen hallussa olevia maisemia kohti. Vaaran huipulta ei kuitenkaan näkynyt muuta kuin erämaata, erämaata kaikilla suunnilla, erämaata, joka avaruudellaan ja autiudellaan tuntui supistavan itse sodankin mitättömäksi asiaksi. Tuo rintaman pauhu oli hyvin pientä talvisen autiuden laajassa sylissä.
Vaaralle kiipeily vei aikaa, ja ilta alkoi jo hämärtää, kun he suunnitelmansa mukaan yhdyttivät meikäläisten kenttävartion, rintaman sen siiven äärimmäisen, pysyvän varmistuselimen. Nuotio palaa lekutteli syvässä kuopassa kuusikotuksen sisässä, kenttäpakissa keitettiin kahvia, ja nokiset miehet ilostuivat odottamattomista vieraista. He kertoivat, että tässä alkoi »ei kenenkään maa» sekä edessä että toisella kupeella. Siellä liikuskeli vain satunnaisia hiihtopartioita. Vihollisesta ei ollut täällä ollut suurta vastusta. Pari kiväärikranaattia oli sinä päivänä ammuttu kotusta kohti. Vihollispartio oli käväissyt aika lähellä, kuten jäljistä pääteltiin, tervehtinyt noilla kovilla pamahduksillaan ja painunut kiireesti tiehensä.
Partio odotteli pimeää, levähteli, minkä voi, söi ja jutteli. Vänrikki tutki nuotion ääressä karttaa ja mietti ja tuumi, mistä olisi kuljettava, yritteli aavistella, mihin ja miten vihollinen oli majoittunut, miten hän iskisi sitä kupeeseen. Mutta sotamiehet sensijaan vaistomaisesti yrittivät välttää sen suuntaisia ajatuksia, unohtaa koko retken, koko sotahomman. Sotamiehen viisaus on: Älä ajattele, älä tutki mitään! Jurota tylsästi vaiti tai jos juttelet, niin puhu pienistä, käytännöllisistä asioista tahi kerro joitakin kaskuja, naisasioita ja sen sellaisia, joille sopii nauraa. Kaikki muu on turhaa ja rasittavaa.
Kenttävartion miehet toivottivat heille onnellista matkaa, ja partio lähti liikkeelle. Viimeinen silmäys tuohon mustaan havumajaan, jossa pieni nuotio palaa lekutteli. Surkea majapaikka, mutta partiomiehestä, joka lähti pimeyteen kohti tuntematonta ja aavistamatonta, se näytti hyvin kotoiselta.
He hiihtivät vielä pitkän matkaa suoraan sivustalle, ikäänkuin jatkoa rintamalle, jota ei enää ollut, ei edes yksinäisinä vartioina, tuskinpa säännöllisinä liikkuvina hiihtopartioinakaan. Samaten lienee vihollisen puolella asianlaita, joten täältä kaukaa kiertämällä oli tehtävä yritys pujahtaa sen selkäpuolelle ja huoltoteiden varsiin. He kääntyivät ja hiihtivät nyt itään päin. Erämaa oli pimeä ja hiljainen, pitemmän päälle aivan tuskastuttavan hiljainen. Ei mitään jylinää, ei ainoatakaan ääntä. Hiihto kävi hitaasti syvässä, pehmeässä lumessa. Hyvän matkaa edelläpäin kulki aina tunnustelija, aukaisten latua ja ollen joka hetki valmiina johonkin yllättävään kohtaamiseen. Pimeään metsään ei nähnyt pitkälle. Väsyneet silmät alkoivat valehdella, hiihto kävi hapuillen, ja aina jatkuva hiljaisuus tuntui väsyttävän korvia. Silloin tällöin he tapasivat entisiä latuja, omien tahi vieraiden, jotka osoittivat, että täällä oli ennenkin liikuttu ja eletty samantapaisissa toimissa. Eletty? Tällaista lienee villien metsänelukoiden elämä, tuollainen alituinen, kyyryinen, valpas jännittyneisyys. Ole joka hetki valmiina kohtaamaan jotakin, joka on hyvin tärkeätä, joko vihamielinen voima, joka hyökkää kimppuusi maasta tahi iskee ilmasta, tappaa rutuuttaa, syöpi, tahi toinen, jonka sinä voit yllättää, tappaa, syödä. Ole joka hetki sellaisessa sieluntilassa, pitkiä yksitoikkoisia ajanjaksoja, nukkuessasikin, tietäen, että elämäsi, henkiriepusi säilyminen voi riippua hyvin pienistä seikoista. Ihminen voi verraten helposti saavuttaa tuollaisen metsäneläimen kyyryisen, velton jännittyneen, uneliaan valppaan sieluntilan, vieläpä villille eläimelle luonteenomaiset liikkeet ja asennot. Mutta paluutie on pitkä. Se tulee ilmi siitä, että hän väsyy ja tuskastuu ja käypi lopulta huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Ehkä se johtuu siitäkin, että hän ei kulje tuota pitkää paluutietään kehityksessä aivan lähtökohtaansa asti. Hän vain tappaa, mutta ei syö...
Tunnustelija voi tavata itsensä tällaisista sopimattomista viisasteluista, mietteistä, jotka ovat sotamiehelle aina turmiokkaita. Niistä voi johtua äkillinen tuho tai vitkallinen luhistuminen. Ja tunnustelija ryhdistäytyi uudelleen pimeätä yötä ja hiljaista erämaata vastaan, eikä hän toisinaan tiedä, onko tällainen eteneminen vai tulta syöksevän konekivääripesäkkeen kimppuun hyökkääminen kauheampaa.
Niin he etenivät vitkalleen ja vaivalloisesti. Etumies vaihtui tavantakaa, kuten johtaja kurkiauran kärjessä. Aina riitti pimeätä metsää ja upottavaa lunta. Oli myöskin jokin järven aukeama ja neva ja vastuksellinen vaaran rinne. Yhden kerran he tapasivat muutamia kertoja kuljetun hevostien, joka todisti, että he olivat jo ehtineet vihollisen alueelle. He hiihtivät sitä kappaleen matkaa ja kääntyivät sitten omille umpimähkäisille teilleen. Aamuhämärissä he kuulivat tykkien jyskettä takaapäin. Rintama oli siis ylitetty. He olivat siellä yksin, pieni joukko, orpoina, oman onnensa nojassa. Heidän elämänsä ja kohtalonsa oli heidän omissa käsissään.
Lyijynharmaa ja alakuloinen oli aamunsarastus.
Onnekseen he yhdyttivät metsäsaunan, vanhan tukkikämpän, jossa he päättivät viettää päivän. Väsymys oli suuri ja lepo hyvin tarpeellinen. He uskaltautuivat myöskin tulen tekoon luottaen siihen, että vihollisella, ainakin sen lentäjillä, ei olisi niin selviä pasmoja asioistaan, että he haistaisivat vieraan harmaasta, taivaalle haihtuvasta savusta. Sitäpaitsi heidän kohtalonsa oli joka tapauksessa onnen varassa. Jos he olivat sattuneet hiihtämään sellaista reittiä, että heidän jälkeensä jättämä latu huomattaisiin ja tunnettaisiin vieraaksi, niin heitä epäilemättä seurattaisiin, ja he piankin joutuisivat tekemisiin niiden kanssa, joiden takia he olivat tänne tulleetkin.
Tuli paloi, armas, kodikkaan tunnelman luoja. Oli soma tuijotella tuleen, eläviin salamyhkäisiin liekkeihin, tuijotella ja torkahdella ja odotella lumen sulamista kauhoissa. Oli työlästä kuvitella, että ystävällinen, armas tuli voisi kavaltaa heidät, ilmaista heidän olinpaikkansa. Monesti ennen he olivat luopuneet tulestaan vain vastahakoisesti ja napisten, kun se oli käsketty sammuttaa lentokoneiden vuoksi. Kämppä oli lahoava ja melkein alas luhistumaisillaan, mutta tulen loiste, hiilistön hehku, punaiset ja mustat kiuaskivet, hohtavat juovat savun harmaassa hameessa loivat siihen runollisen hohteen. He olivat kuin pieni perhepiiri lieden ääressä. He puhuivat jonkin sanan hiljaisella äänellä, istuivat vaiti tahi kallistuivat pitkälleen ja vaipuivat uneen.
Mutta nuori vänrikki tutki karttaansa, ja ulkona valvoivat vartijat tuijotellen erämaata, suomalaista erämaata, jossa lumi loisti, tuikahteli ja säkenöi.
Aika ajoin oli vaikeata uskoa, että erämaa olisi nyt tullut heille niin vaaralliseksi, että siellä väijyi turmio ja äkillinen kuolema joka puolella. Taivashan kaareutui ja aurinko paistoi kuten ennenkin. Eikö tämä suuri seikkailu ollutkin vain paha unennäkö, joka haihtuisi aamun ja heräämisen tullessa.
16.
Iltahämärän tultua he olivat lähteneet jälleen liikkeelle ja hiihtäneet pitkän taipaleen. Nyt he nojautuivat sauvoihinsa, kymmenen hiljaista haamua. Kuului vain varovaista, mutta raskasta hengitystä, tukahdutettu rykäisy, ja oli kuuluvinaan automoottorien etäistä surinaa ja näkyvinään epäselviä valonheijastuksia taivaanrannalla. Edessä oli aukea, ja sen takaa tai keskeltä erotti hämärästi rakennuksien tummia hahmoja. Polttamaton talo tai taloja.
»No niin», supatteli vänrikki. »Olisi soma käydä talossakin. Käväiskääpä te, Puumi, katsomassa miltä siellä näyttää.»
Sotamies, jolle käsky annettiin, vaikutti vastahakoiselta. Tuo talo näytti jymöttävän pimeydessä uhkaavana ja pahaenteisenä. Mikä kuolinpaikka tämä nyt olisi juuri hänelle? Hänen mieleensä änkäytyivät raamatun sanat, miehen silmäin edessä näkyivät vanhanaikaiset, omituisen muotoiset kirjaimet kellastuneella ja karkealla paperilla: »Eikö hautoja ollut Egyptissä...»
»Onko tämä nyt tilanteen mukaistakaan?» alkoi hän murista. »Jos on meininki yllättää, niin miksi lähettää tiedustelijaa.»
»Älkää nyt pelleilkö, Puumi», sanoi vänrikki kärsivällisesti. »Siitähän juuri on saatava selko, että voimmeko me yllättää, onko talossa vartijoita ja ovatko ne valveilla. Menkää nyt vain. Jos peloittaa, niin peloittaahan se toisiakin. Mitä kummempi sinne olisi muiden mennä?»
Sotamies jurahti jotakin epäselvää ja lähti liikkeelle. Hyvän aikaa näkyi hänen huojahteleva varjonsa ja kuului suksien sihinä. Sitten varjo katosi pimeyteen, ja suksien ääni lumella heikkeni ja lakkasi kuulumasta. Nyt oli vain hiljaisuutta ja pimeyttä iankaikkisen pitkä tovi. Nuoresta vänrikistä tuntui, että pimeys ja epävarmuus tukehduttivat, olivat jo luhistaneet kasaan kaikki hänen suurten suunnitelmainsa hahmot. Ensi kertaa hän tunsi myöskin vastuunalaisuuden painon näin selvästi. Mikä oli tosiaankin tilanteen mukaista? Mikä oli tilanne? Jos tuo sotamies nyt kaatuu tai vangitaan, niin onko hän silloin lähettänyt hänet tarpeettomasti vihollisen kitaan?
Hän höristi korviaan ja tähysteli tuimasti pimeyteen. Hiljaisuus oli hellittämätön, mutta lopulta alkoi kuitenkin kuulua suksien sihahtelua ja hiihtomiehen huojahteleva hahmo sukeltautui näkyviin. Sitten kuului hänen käheä, hieman hengästynyt äänensä:
»Kävin talon pihamaalla asti enkä nähnyt ristinsielua. Mutta siellä asutaan tai on ainakin asuttu jäljistä päättäen. Siellä on kaksi autoakin.»
Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:
»Olisikohan pitänyt pyrkiä huoneelle kysäisemään jotakin...?»
Mutta vänrikki ei näyttänyt kuulevan tiedustelijan viimeistä juonikasta lausetta. Häneen oli jo ennemmin tullut eloa. Pimeys ja hiljaisuus eivät enää masentaneet eivätkä tukahduttaneet hänen aivojensa työskentelyä.
»He ovat käsissämme!» äännähti vänrikki hätäisesti ja sillä sävyllä kuin olisi lausunut kiitoksen.
»Ovathan aseet kunnossa ja käsikranaatit esillä? Seuratkaa!»
Puolivälissä ankeaa olevan heinäladon taakse he heittivät suksensa hyvään järjestykseen ja valmiiksi käännettyinä kiireisen paluun varalta. Ladolle oli kuljettu hevosellakin. He kävelivät kiireesti, hiipivin askelin pimeydestä häämöittävää tummaa ja synkeää rakennusryhmää kohti. Hengitys kävi kiihkeänä, ja paljaat sormet koettelivat kuurettuneita, pakkastulisia metallipintoja.
Vänrikin suunnitelmat muodostuivat nopeasti kiinteään muotoon hänen kuumeisissa aivoissaan. Rakennuksen nurkalla hän kuiskaili viimeiset kiireiset ohjeensa. Käsipommeja sisään, ja konetuliasemiehet vahtaamaan ovea ja akkunoita. Autot on myöskin tuhottava. Asianymmärtävä mies pistäköön räjähdyspanokset niihin. Hän itse yksi sotamies apulaisenaan sytyttää talon palamaan.
Vänrikki jo puuhaili bensiinipullon kimpussa, ja toimeen määrätty sotamies lähestyi yhä yöhiljaisen talon eteistä käsipommi valmiina kädessä ja konepistooli kainalossa. Jäykät, päättäväiset askelet, yhteenpurrut leuat, aivoissa itsepintainen ajatus, että jos teitä siellä on, niin nyt saatte sellaisen herätyksen, ettei ennen milloinkaan ainakaan tässä talossa. Hän oli jo portailla. Silloin ovi narahti ja kolahti auki. Miehen hahmo ilmestyi mustaan oviaukkoon, ja tuokion kuluttua kuului tuima kysymys vieraalla kielellä. Samassa käsipommi lensi suhahtaen kysyjän sivuitse sisään huoneeseen, heittäjän peräytyessä edemmäs pimeyteen. Sitten tuima räjähdys tärähdytti taloa. Kuului karjahduksia, kiljahduksia, valitusta. Tummia hahmoja yritti purkautua ulos ovesta ja särkyneistä akkunoista, mutta monet heistä kepertyivät maahan konetuliaseiden kauheasti rätistessä. Muutamien sentään onnistui loikata pimeyteen. Myös etäämpänä olevista ulkohuone rakennuksista alkoi kuulua purinaa ja äännättelyjä kuin karkotusta ampiaispesästä. Ehkä siellä oli toinenkin asuinrakennus, toisia taloja. Pimeys näytti vilisevän väestä. Partio ei enää tiennyt mihin ampua. Muutama tukala minuutti. Pimeydestä kuului komentoja ja liikkeitä. Vihollinen yritti järjestäytyä. Räiskähti jokin umpimähkäinen laukauskin. Kaikista tuntui siltä, että vierailu venyy sopimattoman pitkäksi.
»Valmis!» kuului lopulta vänrikin ääni. »Työ on tehty!»
He olivat heittäneet sytykkeensä sisään rikkoutuneesta akkunasta. Nyt he juosta vilistivät pimeyteen. Takana leimahteli tuli ja kuului pari räjähdystä. Pommit autonmoottoreissa tekivät tehtävänsä. He saivat sukset jalkaansa ja painuivat metsänrantaa kohti tuloladulleen. Pikakivääri loukutti takanapäin, ja suihku surisi heidän ylitseen. Mutta samassa he olivat jo metsässä ja hiihtivät kiivaasti eteenpäin. He hiihtivät pitkän taipaleen, ennenkuin seisahtuivat huokaamaan. Taivaalla erotti heikon tulipalonromeen, joka osoitti, että sytytys oli onnistunut. He tunsivat sydämissään epämääräistä, synkeää iloa: Viholliselle oli onnistuttu aiheuttamaan tuhoa ja hämminkiä, ja suomalainen talo paloi...
Vänrikki sanoi, että nyt oli parasta aloittaa paluumatka. Kun jäljet lumessa ovat aina näkyvissä, niin käynee täällä liian kuumaksi oleskella. Mutta mitään hätää ei ole. Takaa-ajo ei ole niin kädenkäänteessä järjestetty, ja naapuri on huono hiihtäjä, eikä meikäläisen perään muutenkaan tulla niin tukka suorana. Hyvä vain, että tuolta vierailulta oli selvitty kaikin takaisin ja ehjin nahoin.
He hiihtelivät hyvää vauhtia, sivuuttivat kämpän, jossa he päivällä olivat levähtäneet ja jatkoivat yhä matkaansa tulojälkiään pitkin. Ympärillä oli erämaan rauha, keli oli hyvä ja latu valmiiksi aukaistu. Meno tuntui helpolta.
Niillä paikoin, missä he tulomatkallaan olivat ylittäneet hevostien, edellä hiihtäjä äkkiä pysähtyi. Hän oli nähnyt tulen pilkoittavan tiheän metsäpuskan läpi. He hiihtivät vähän lähemmäksi ja näkivät jo selvästi punertavan valopiirin pimeydessä, savun ja ehkä ihmistenkin häilähtelevät varjot. Epäilemättä vihollisen yötulet.
Vänrikkiin tuli heti kiihkoa ja kiivautta. Asiaa on tutkittava, ja jos ne täälläkin ovat yhtä huolettomia, niin on suolattava niin, että tuntuu. Sitä vartenhan he ovat liikkeellä ja sodassa. Hän lähtee itse tuonne, konepistoolimies kumppaninaan. Hän touhusi, järjesti tähystyksen kaikkiin suuntiin, antoi ohjeitaan ja lähti sitten hiihtelemään hitaasti tulia kohti, konepistoolimies kintereillään. Jälleen jännitystä, tuskallista odotusta. Se tuntui täyttävän koko pimeän metsän, niin että oli vaikea hengittää. Teki mieli uskoa, että nuotioasukkaidenkin täytyi huomata jotakin epätavallista ympärillään, aavistaa tuo kauhea odotuksen tunnelma, joka täytti metsän.
He hiipivät suksilla eteenpäin tiheän metsän suojassa. Pieninkin lumen tahi oksan rasahdus kuvasteli korvissa tavattomana meluna, joka tulisi tekemään lopun kauheasta odotuksesta. Kohta kuuluu tuima ääni, laukaus pamahtaa, luoti suhahtaa. Mutta hiljaisuus jatkui. He kulkivat lopulta ryömimällä harmaan, melkein kokonaan lumeen vajonneen pystyaidan vierustaa. Vihdoin he näkivät selvästi yötulille kurkistamalla aidan selän ylitse. Kaksi nuotiota paloi viidenkymmenen metrin päässä, paloi kirkkaasti ja rauhallisesti, ja niiden valopiirissä oli parikymmentä miestä. Toiset lojuivat havuilla, toiset torkkuivat istuallaan, ja muutamat näyttivät puhelevan tai askartelevan. Joku joi teetä, joku kiersi sätkää, joku kohenteli nuotiota.
»Ne ovat meidän käsissämme», sanoi vänrikki tyytyväisesti, ikäänkuin kiittäen lahjasta.
He lojuivat lumella ja antoivat hengityksensä tasaantua.
Sotamies alkoi puhua kähein kuiskauksin. Vänrikki oli ennenkin huomannut hänessä omituisia puheliaisuudenpuuskia sopimattomina aikoina, jolloin vain toiminta oli paikallaan.
»Ampua taistelussa, se kyllä käy laatuun, ja jospa ne olisivat edes pimeässä. Mutta nähdä niiden istuvan noin tulien ääressä aavistamattakaan, että kohta on kuolema kolkuttava — hirveätä...»
»Onko nyt puheen aika!» sähähti vänrikki vihaisesti. »Eikä tuollaisia saa ajatellakaan koskaan, saati sitten puhua. Sota on sotaa. Tapa tai sinut tapetaan. Emmekä me tapa, vaan tuhoamme, teemme vaarattomaksi.»
»Tottapa niitä pitää sitten hävittää...» Sotamies huokasi ja nosti konepistoolin aidan selälle, kuten vänrikkikin. Lippaat tyhjentyivät siunaamahetkessä. Se oli kuin rähähtävä mielipuolinen nauru, ja nuotiomiehet kaatuivat, horjahtelivat, sätkähtelivät, ryömivät. Kuului kauhun huutoja. Nuotiotkin näyttivät tyrmistyvän, pienenevän, olevan sammumaisillaan. Konepistoolisuihkut iskivät niihinkin, että kipunat sinkoilivat. Uudet lippaat pistooleihin nopein vavahtelevin sormin. He rätisyttivät ne tyhjiksi, latasivat vielä kerran ja kääntyivät paluutielle. Sukset alkoivat suhista, ja takana ryhtyi vihollisen konetuliase toimimaan umpimähkään. Metsässä paukkui ja rätisi luotien sattuessa oksiin ja runkoihin. He tulivat tovereittensa luo ja jatkoivat joukolla kiireesti matkaa, nyt umpihankea, koska entisen ladun, joka näytti johtavan aivan läheltä nuotioita, käyttäminen ei enää käynyt laatuun. He hiihtivät kiireesti, ja kohta oli ympärillä vain tuttu ja tuskastuttavakin erämainen hiljaisuus ja koskemattomat hanget. Joskus he tapasivat entisen suksenladun ja käyttivät sitä hyväkseen, jos sen suunta näytti sopivalta. Niin he hiihtelivät väsyneinä ja vaiteliaina. Aamuhämärissä he lepäsivät ja söivät eväitään erään vaaran rinteellä, josta oli hyvä tähystää mahdollisen takaa-ajon varalta. Mutta ympärillä oli vain erämainen rauha, paitsi tykkien jysähtelyä, jota alkoi kuulua ja josta voi päättää, että he olivat vielä kaukana rintamalinjan takana.
Syötyään ja sotkettuaan jälkiään he jatkoivat matkaa. Päivä valkeni vitkalleen. Oli mennyt pilveen ja yritteli tuiskutella. Keli huononi, mutta toisekseen tuollainen sää tuntui turvallisemmalta, kun näkyväisyys väheni. Lentokoneista ei ainakaan ollut pahaa pelkoa. He hiihtelivät verkalleen, voimia säästellen. Nevoilta ja korpiniittyjen laiteilta he löysivät muutamia heinäsuoviakin, jotka vänrikki sytytti palamaan. Oli tehtävä kaikki, millä suinkin voitiin vahingoittaa vihollista. Nuo suitsuavat heinäläjät lumen keskellä olivat omituinen näky ja toivat elävästi mieleen menneen kesän, jolloin aurinko on täällä paistaa rävöttänyt ja korpitorppari on luonut viikatettaan ja kaatanut huonoa, sammaleista heinää ja kuvitellut ehkä olevansa kaukana suuresta maailmasta, jonka yläpuolelle sodan ukkospilvet kasautuivat. Tänne ei kuitenkaan hevillä ulottuisi mikään salama... Missä nyt lienee se heinänsä korjannut ukko? Hänen lehmänsä ei saatua köyhää satoa märehtinyt, eikä sitä haukkaa vieraan miehen vetojuhtakaan. Sodan salama iski alas talvisen äkeään korpeen, savu suitsusi ja korret hehkuivat hetken kauniina kultalankoina.
Vänrikki innostui tähän puuhaan. Turmiota viholliselle! Hän alkoi jo suunnata matkaa siinä mielessä, tehden pieniä mutkiakin, että äkättäisiin lisää rehuvarastoja. He osuivatkin eräälle ladolle, josta näytti jo haetun heiniä, vaikka niitä oli vielä jäljelläkin. Juuri tuohotessaan tulta heinäläjään, he aivan äkkiarvaamatta saivat itse tulta vastaansa, toisen laatuista tulta. Konetuliaseet rätisivät kaameasti, luodit vinkuivat ylitse ja mäiskähtelivät ladon seiniin, ja suuri sotahuuto kajahti. Ehkäpä ensimmäisen kerran useimmat heistä kokivat täydellisen tuliyllätyksen kauhut. Silmänräpäyksessä he olivat alhaalla lumessa ja haparoivat vaistomaisesti sukset ja aseet käsiinsä ja alkoivat kiireesti ryömiä ja syöksähdellä metsänreunaa kohti. Totisesti jyhmytti sydän ja rinta läähätti. Hetkisen tuntui siltä, että itse ilma oli revennyt, itse helvetti kitansa lavialti avannut, että edessä oli varma tuho ja lisäksi tuskastuttavan typerä tuho. Huumaavasti rätisi takana, ja lumessa ympärillä sihahteli. Viimeisenä ryömivä mies näki edessään olevan toverin nousevan syöksyyn, näki hänen ruumiinsa nytkähtävän, kuuli tuon unohtumattoman jytkähdyksen, jonka ihmisruumiiseen iskevä luoti synnyttää. Syöksyjä kaatui kyljelleen ja kierähti samassa selälleen. Viimeinen mies aikoi juosta ohi. Oli vain yksi ajatus: Metsään, piiloon, kukin auttakoon itseään... Luodit surisivat joka puolella kuin äkäiset ampiaiset. Mutta sotamies ei sittenkään voinut mennä kaatuneen toverinsa ohi ilman muuta. Tahi hän oli jo mennyt ohi heittäytyessään lumeen, mutta hän kääntyi vaivalloisesti katsoakseen, käydä miten käydä, kuinka asiat olivat. Kaatuneen kasvot olivat harmaat, naamiota muistuttavat, silmät elottomat. Toveri yritti tutkia hänen vammaansa, joka oli keskiruumiissa ja sai kätensä vereen. Samalla hetkellä hän tunsi ihmisen lopullisen hirvittävän yksinäisyyden. Yksin on kunkin kestettävä ja kannettava kohtalonsa. Hän kääntyi, sydän levollisena siitä, että hän oli sittenkin malttanut mielensä ja edes katsonut, miten asiat olivat. Oli onni, jos toveri oli aivan kuollut, ja ellei, niin mitään ei ollut kumminkaan tehtävissä. Ja samalla hänen päässään vilahti harmistunut, vahingoniloinenkin ajatus. Siihen se jäi sokerireppuineen ja viivytti turhanpäiten tässä kuulanruokana. Sokeria sillä oli pussillinen, ja sitä se imeskeli eikä antanut naapurille, vaan säästi tuskanvaralta. Kuka ne tähteet nyt sai? Iivana pisti poskeensa... Kuulat surisivat. Mies tunsi olevansa lumessa kuin sorsa vedessä rauhoituksen päätyttyä, julmien haulien romistessa ympärillä. Mutta metsä lähestyi, ja pian hän sujutteli kenkiään suksiensa varpaallisiin hätäisesti ja huohottaen. Vänrikki seisoi siinä.
»Jäikö sinne ketään?»
»Loimi.»
»Kuolleena?»
»Siltä näytti.»
Vänrikki lähti hiihtämään, ja sotamies puhaltautui hänen jälkeensä. Heillä oli kiire, sillä takana rätisivät kiväärit, ja siellä ulvahdeltiin kuin koirat, ja ympärillä metsässä paukahteli. Sukset upposivat syvälle lumeen, ja maasto oli ryteikköä. Myrskyn kaatamia puita harotti hangessa ja multineen maasta vääntyneitä juurakoita, jotka yrittelivät kuvastella silmissä vihollishahmoina. Saartavat, piirittävät... Viimeisenä hiihtävä sotamies — hänen nimensä oli Puumi — ponnisteli kovasti, tavoittaakseen toiset, joista hän oli jäänyt vähän jälkeen. Hän yritti juuri ponnahtaa tuulen kaataman puun rungon yli, kun toinen suksi tarttui johonkin kiinni. Hän kiskaisi väkevästi jalallaan ja tunsi mäystimen rasahtavan poikki, jolloin hän horjahti ja jotakin rusahti jalan alla. Sitten hän seisoi tyrmistyneenä kädessään taittunut suksi, jonka varpaallinen oli aivan poikki. Niin, elämä oli poikki! Tuon koivuisen puun ja nahkahihnan varassa se oli roikkunut tässä tilanteessa. Loppu oli tullut. Tuolla vilahteli viimeisen kerran toverien hahmoja, ja takaa metsänlaidasta erotti jo vihollisen liikettä ja ääniä. Kohta ne tulevat...
Sotamiehen ajatus toimi nopeasti. Oli kuin räsähtelevä kulo olisi kulkenut hänen mielessään. Hän katseli ympärilleen, tutki juurakoita ja latvuksia, jotka pistivät esiin hangesta. Tässä oli hyvät piilopaikat, juuri tässä. Ehkä henkiriepu vielä säilyy... Hän tasoitteli jälkiään, paineli suksenpohjalla latua ja nousi sitten tuulenkaadon rungolle, tuon saman puun, joka oli aiheuttanut hänen onnettomuutensa. Rungon ja latvuksen alla oli onttoa, oli jonkinlainen lumiluola. Hän työnsi sinne suksensa ja aseensa varovasti, ettei lumi rikkoutuisi. Sitten hän pujahti sinne itsekin, ryömi lumen alle kuin riekko uuttuun, otti valmiiksi esille ampumatarpeensa ja aseensa ja aloitti odotuksen.
17.
Palaava partio saapui aamuyöstä saman kenttävartion luo, tuolle tummalle kuusenhavumajalle, mistä he olivat lähteneetkin. He olivat kaikki hyvin uuvuksissa. Mutta nyt he huokailivat tyytyväisesti. Reissu oli tehty. Oli onnellisesti saavuttu takaisin omien luo. Tuo hakomaja, jossa tuli paloi, jossa kello tokutti oksantyngässä, jossa vartijat vaihtuivat säännöllisesti, tuntui nyt taatun turvalliselta paikalta. Oli kuin olisi päässyt kalliolle myrskyävältä mereltä. Oltiin omien joukkojen yhteydessä.
Kymmenen oli lähtenyt, kahdeksan palasi. Se hieman painosti, kiusasi erittäinkin vänrikkiä ja varsinkin siksi, ettei hän ollut oikein selvillä siitä, mitä oli sattunut. Yksi mies oli ilmoittanut, että toinen oli kaatunut ja kadonnut sitten itse, ja tämä seikka selvisi vasta silloin, kun oli myöhäistä palata. Heitä seurattiin, ajettiin takaa, ja oli aivan turhaa ryhtyä epätasaiseen ja arvaamattomaan taisteluun. Sellaista sattuu sodassa. Epätietoisuus kuuluu sen luonteeseen. He olivat väsyneitä ja eksyneitäkin, hiihtivät pitkän kierroksen ja kulkeutuivat pikemmin kuin osasivat tälle hakomajalle.
Kenttävartion miehet pitivät partiota ikäänkuin tervetullutta vierasta. He keittelivät kahvia ja kyselivät, ja partiohiihtäjät sulailivat jäätyneitten eväittensä tähteitä, söivät ja savustelivat, kertoilivat harvakseltaan ja torkahtelivat unisina. Sitten he taasen ryhdistäytyivät. Monipäiväiseltä partioretkeltä paluu oli sentään elämys, varsinkin kun siellä oli toimittu muutenkin eikä pelkästään hiihdetty. He tunsivat ihastelun kuulijan kyselevissä lauseissa:
»Mahtoi siinä naapurien majasta tulla ampiaispesä? — Vai saivat teidätkin yllättää?»
Eivät he vähääkään aavistaneet, että niin sanottu yllätys oli juuri kehittymässä majan läheisyydessä, että itsepintainen vihollinen oli yhä seurannut partion jälkiä, välttänyt tiheässä metsässä muutamien vartijain silmät ja korvat ja levittäytyi ketjuun, asemiin muutamien kymmenien metrien päässä hakokotuksesta, jonka luona palaava partio nyt hankkiutui lopputaipaleelle. Oli sanottu jotakin hauskaa, ja naurettiin äänekkäästi. Mitä lienee siitä naurusta ajatellut väijyksissä makaava vieraan maan mies? Ehkä hän miettii, miten hupsua on, että muutamat uskovat enteisiin, luulevat lukevansa lähestyvän kuoleman merkit ennen taistelua sotatoverin kasvoilta.
Yllätys ei kumminkaan ollut aivan täydellinen. Joku kenttävartion mies oli lähtenyt hakemaan puita nuotioon. Hän kahlaili hangessa kirves kädessä ja etsi kuivetuista. Silloin hän oli näkevinään jotakin. Lumessa piileili kurkistelevia, vaanivia päitä. Hän pyyhki epäuskoisena silmiään. Kerrankos sitä on näkevinään vihollisen ja varsinkin hämärissä, väsyksissä, nukuksissa... Tarkemmin katsoessa ei olekaan mitään. Mutta nyt ne eivät hävinneet. Kaksi kivääriä näytti häilähdellen ja huojuen seuraavan puunhakijan liikkeitä. Kauhistus! Siinä niitä nyt on, iivanoita... Mies kohmuroi ja kahlasi takaisin korsua kohti, ihmetellen joka hetki, miksi ne eivät laukaisseet, vaikka kiväärit olivat ojennetut. Olivatko niiden pyssyt jäässä? Vai oliko se tuhkuria? Ei saanut koskea liipasimeen ennen päällikön määräystä.
Hän saapui hakokorsun eteen oudon näköisenä, silmät pakarallaan, hengästyneenä ja viittoillen. Mutta hän ei vielä ehtinyt saada tajuttavaa sanaa suustaan, kun metsiköstä alkoi tuima, avosuinen asian selitys. Konetuliaseet rätisivät. Kaikki olivat alhaalla lumessa siunaamahetkessä. Kaksi heistä ei tulisi enää koskaan nousemaan. He olivat myöhästyneet silmänräpäyksen, ja suihku oli leikannut heidät kuin viikate kypsän viljan. Kotuksesta, joka tärähteli suihkujen lävistellessä sitä, ryömi tyrmistyneitä miehiä. Vänrikki huuteli komentosanoja mättään kolosta polviltaan. Vihollisen käsipommit putoilivat, mutta niiden voima tukehtui syvään lumeen.
Jonkinlainen taisteluketju alkoi muodostua hämmingistä, ja jo alkoi meikäläinen konepistooli työskennellä.
Havumajan taatusta rauhasta, kuumasta kahvista, rauhan savuista oli tuokiossa astuttu sydäntä värisyttävään taistelunmelskeeseen.
Hetkisen pahaa hämminkiä. Onkohan niitä kuinka tuhottomasti? Onko niitä kaikilla puolilla? Kenttävartion miehen silmä sattui ikäänkuin syyttäen viereiseen partiohiihtäjään. Mokomat, vetivät tänne perässään onnettomuuden ja kuoleman!
Vänrikki oli ottanut asian käsiinsä. Hän työskenteli huudoillaan kuin jollakin näkyvällä työaseella, loi järjestystä, loi taistelurintaman. Vähitellen alkoi selvitä, että tulta tuli vain yhdeltä puolelta ja että sekin oli laimenemassa. Nyt vihollinen jo perääntyi. Tuolla niitä piipersi kuin metsäkanoja. Kas, miten valkoisia ne olivat lumipuvuissaan! Nyt ne olivat jo täydessä paossa, heittäen jälkeensä aseitaan ja ampumatarpeitaan. Viisi miestä heiltä jäi tantereelle, viisi miestä, monenlaisiin asentoihin unehtunutta, jollakulla käsipommi kämmenellä. Kymmenkunta aivan uutta konetuliasetta löytyi myöskin lumesta. Niitä tarkasteltiin ja tutkittiin.
On niillä vehkeitä! — Jos meikäläisillä olisi kaikki sotaneuvot niinkuin naapurilla... — Niin lujasta söisi suuri rohmu pienempäänsä...
Myöskin kaatuneiden vihollisten ruumiita tutkittiin ja käänneltiin. He vetivät taskut nurin, leikkailivat napit irti ja saivat sotasaalista, muistoja: lompakko, rahaa, papereita, valokuvia, kello, sormus, kompassi, arvon- ja kunnianmerkkejä. Sota, kuoleman läheisyys oli karkoittanut melkein tyystin rauhanaikaisen ihmisen pelon ja kunnioituksen tunteet vainajia kohtaan.
Mutta viisi miestä oli mennyt myöskin meikäläisiltä. Kolme oli kuollut ja kaksi pahoin haavoittunut. Jälleen muistettiin, että oltiin sodassa, jossa kuolema on joka hetki hyvin lähellä. Partio oli saapunut kenttävartion luo ikäänkuin olisi syviltä vesiltä päässyt väsyneenä rannalle. Ja tuossa lepäsi nyt yksi heistä eikä ole enää nouseva, ei ääntäkään päästävä.
Taistelu oli ohi. Pieni partio oli lähtenyt pakenevien vihollisten jälkeen, ja vänrikin ryhmä hankkiutui jälleen lähtöön. Kaikkien oli taasen helppo hengitellä kuin ukonilman ohimentyä. Jokaisessa piili salainen hyvämieli, lymyili ajatus: Ei ollut vielä minun vuoroni, ei ainakaan vielä, vetää kuoleman arpaa...
Silloin pamahti jossakin etäällä mäen rinteellä pari laukausta, ja nuori vänrikki horjahti ja kaatui ääntä päästämättä selälleen. Harhaluoti — joku pakenevista oli kääntynyt ja ampunut vielä pari kertaa umpimähkään — oli lävistänyt hänen kaulansa, ja punainen veri vuoti suihkuten valkoiselle lumelle.
Aliupseeri, joka seisoi aivan vänrikin vieressä ja juuri keskusteli hänen kanssaan, tunsi tämän tapauksen painuvan lähtemättömäksi mieleensä. Aina hän olisi muistava vänrikin huolettomat kasvot, selkeät silmät, hymyn, kesken jääneen sanan... Sitten ne kasvot värähtivät oudosti, kallistuivat, koko ruumis horjahti ja kaatui väsyneesti maahan. Niin nopeasti voi ihminen olla tuolla puolella, siellä missä sodan luullaan loppuvan. Kannattiko kuolemaa sitten pelätä niin kauan, koko elämänsä ajan...
Mutta — niin viisasteli aliupseeri ottaessaan partion tähteet johtoonsa ja lykätessään suksensa liikkeelle, kun lyhyen taistelun järkytys oli hetkeksi karkoittanut väsymyksen ja tehnyt hänen aivonsa virkeiksi — mihin mahdettaisiin joutua ilman kuoleman pelkoa? Tuohon tunteeseen perustui esimerkiksi koko sodankäynti. Kun ihminen on niin raukka, että hän haluaa elää ja hänellä on vedettävänään vain kaksi arpaa, varma kuolema ja vaikkapa pienikin elämän mahdollisuus, niin hän valitsee jälkimmäisen. Kun taasen kuoleman halveksijat voisivat laiskuuksissaan jättää sodat sotimatta.
18.
Myös sotamies Puumi, joka makasi lumeen lymynneenä tuulen kaataman puun latvuksen alla ja odotti vihollisen saapumista ja pelkäsi kuolemaa, joutui niihin aikoihin ajattelemaan syvällisiä asioita. Hänestä näytti, että jo hämärsi ja yhä hiljalleen seuloskeli lunta, mikä oli hyvä asia. Lumihiutale leijaili hänen kädenselälleen, ja hän tarkasteli sitä ja havaitsi sen kauniiksi. Oliko se viimeinen lumihiutale, joka tulisi putoamaan hänen lämpimälle iholleen? Tuntui törkeältä synniltä, että hän ei ollut ennen huomannut lumihiutaletta noin kauniiksi. Se suli, haihtui olemattomiin. Niin on hänenkin käyvä, vaikka hänen sulamiseensa on menevä vähän pitempi tuokio. Tässäkö se on tapahtuva? Miksi kiskotella vastaan? Eikö tämä paikka ole yhtä hyvä kuin jokin muukin?
Sittenkin tuntui kauhealta, kun hän ensi kerran selvästi kuuli lähestyvien suksien sihinän. Ikuisuus tuntui kuluvan siihen hetkeen, jolloin hän näki ladulla suksien kärjet, suuret kengät, lumipuvun, näki voimakkaat, ajellut kasvot ja hänen mielestään julmat, terävät silmät. Tuulenkaadon eteen se pysähtyi, nojasi sauvoihinsa ja tähysteli kauan eteenpäin ja ympärilleen. Se katsoi jo likellekin, ja sen tuima katse näytti lipuvan tuulenkaadon runkoa pitkin latvusta kohti, ja sillä hetkellä tuntui sotamies Puumista, että vihollinen tulee ehdottomasti näkemään hänet, on nähnyt jo. Yksinpä hänen hengityksensäkin täytyi kuulua. Hetkeksi hänet valtasi raju, mieletön halu hypätä kuopasta ja juosta, juosta tiehensä. Mutta sitten hän kuuli suksien kolahtelevan, kun mies komuroitsi puun rungon ylitse. Nyt se meni. Mikä helpotus! Mutta toisien suksien lähestyvä sihinä kuului jo, ja sitten oli kuultava yhä uudelleen suksien sihinää ja kalahtelua, sauvojen sohinaa, nähtävä lumipukuja, vilahduksia kasvoista, vieraista vihollisen kasvoista. Kulkuetta tuntui riittävän ikuisuudeksi. Ne huudahtelivat, polittivat, sihahtelivat jotakin toisilleen. Monilla heistä oli vilkkaat silmät. Mahdotonta oli, että he eivät huomaisi tätä myyränkoloa. Mutta omaksi onnettomuudekseen, kuolemakseen huomaavat, terästi sotamies mielensä. Nyt hän ajatteli, että eikö hänen sotilaallinen velvollisuutensa olisikin ottaa aloite, kuten sanotaan. Hän oli mainiossa väijytyspaikassa, ja hänellä oli kourassaan ravakka ase, konepistooli. Todennäköisesti hän ehtisi surmata noista muutamia, ehkä useitakin, ennen omaa kuolemaansa. Yksinkertainen lasku osoittaisi, että isänmaa hyötyisi siinä kahakassa. Päällikön, joka istuu ja miettii johtopaikallaan, pitäisi kai menetellä tuohon tyyliin. Mutta lieneekö sotahistoriassa montakaan niin raskasta päätöstä, että on annettu koko armeijan tuhoutua päineen häntineen, jos on samalla saatu kaataa vielä useampia vihollisia? Eikö olisi järkevämpää pitkittää ratkaisua, taistella vain pakosta? Ja erilleen joutunut sotamies saanee toki ajatella itsestään kuin kenraali armeijastaan...
Tähän tapaan sotamies Puumin ajatus lenteli, kun hän kyyrötti tuskaisena kuopassaan ja odotti tuon kiduttava ohimarssin loppumista. Nyt se oli ehkä viimeinen... Ei, vielä yksi, paljon jäljempänä muita... Hän kyyrötti lumiuutussaan vielä kauan senkin jälkeen, kun korva ei enää erottanut pienintäkään ääntä, risahdustakaan niin tavattoman läheltä kulkeneesta vihollisesta. Oli jo melkein pimeä, kun hän lopultakin uskalsi nostaa päätään ja katsella ympärilleen, eikä nähtävissä ollut muuta kuin suksenlatu, jälki lumella, enempää omista kuin vieraistakaan. Hän kyykähti takaisin kuoppaansa ja alkoi tarkastella pahasti sälölle taittunutta sukseaan. Hänellä, varovaisella ja eteensä katsovalla miehellä, oli taskussaan pari pientä naulaa, ja niiden avulla hän sai suksen jotenkuten korjatuksi, yhä höristellen korviaan ja vilkuillen pimenevään metsään. Sitten hän korjasi mäystimenkin, kokosi kamppeensa, kykötti paikoillaan ja yritti painaa mieleensä ilmansuuntia. Sitten hän nousi ja hiihtää räpiköi nopeasti syrjään, pois ladulta, jota hän kammosi. Hän aikoi kulkea omaa tietään, urria omaa uraansa kaukaisinta korpea. Siellä olisi turvallisempaa.
Hän hiihti koko yön, korpia, nevoja, järvien ja vaarojen laiteita, aina umpihankea. Kerran hän osui entiselle ladulle ja kääntyi kiireesti pois. Ladut tuntuivat hänestä hyvin vaarallisilta. Niillä ne liikuskelevat ja ampuvat, omatkin voivat napsauttaa, hätähousut. Kerran hän yritti syömään, mutta löysi leipälaukustaan vain pienen kuivan kannikan. Ja hän oli elänyt siinä uskossa, että laukussa on aika möhkäle juustoa ja purkkilihaa. Sitä oli ollut vielä tuossa piilopaikassa tuulenkaadon alla. Ne olivat siis pudonneet joko sieltä lähtiessä tai hiihtäessä. Sensijaan konepistoolin lippaat, mokomatkin limput, leiviskän painoiset kupeeseen kolkuttajat, olivat kyllä säilyneet. Hän jyrsi hiihdellessään leipäänsä ja pysähtyi sitten polttamaan savukkeen, maaten suksiensa päällä ja antaen tulen hehkun langeta lumikuoppaan. Pari muutakin tällaista tupakkataukoa hän piti, ja sitten hän hiihti ja hiihti kaiken yötä, ahkerasti ja hikoillen, kokien säilyttää suunnan, jonka oli ottanut, joka veisi hänet linjan yli tai oikeastaan ympäri omien luo.
Hän oli yleensä reippaalla mielellä. Eihän tässä ollut kysymys muusta kuin hiihdosta, selän sitkeydestä. Toisinaan hän tunsi kauhean yksinäisyyden tunteen. Ei ollut muuta kuin yö ja erämaa ja sotamies Puumi, tuleeko koskaan olemaankaan... Joskus hän säpsähti ja säikähti. Mikä tuo on? Tarkemmin katsoessa se ei ollut tietenkään muuta kuin lunta, lunta ja lumen painon alla käyristynyttä närettä.
Lopulta päivä alkoi valjeta. Hän oli silloin kituliaita ja naavaisia kuusia kasvavalla rämemaalla, joka tuntui jo loppumattomalta. Hän oli hiihtänyt sitä pitkän aikaa ja yhä sitä riitti. Sieltä ei ollut minkäänlaista näköalaa. Olivatko nuo korkeat vaaratkin, tunturit, painuneet maan sisään? Täällä hänen suksensa särkyi toistamiseen. Vaivoin hän sai sen korjatuksi edes jotenkuten hiihtokelpoiseksi. Sillä oli nyt kuljettava yhä varovaisemmin.
Sitten hän tapasi ojapuron, mustan nauhan keskellä yksitoikkoista valkeutta. Puro ei ollut jäätynyt. Siinä luultavasti virtaili jotakin voimallista lähdevettä. Hän kumartui juomaan, ja vesi maistui ihanalta. Häntä olikin kauan vaivannut tavaton jano paljon hikoilemisen perästä. Mutta kylmän, hampaita viiltävän veden juonnista seurasi vilu. Päivän valjetessa olivat pilvetkin haihtuneet, ja oli jälleen kirkas sää, pakkanen, lumesta kostuneita ketineitä jähmetyttävä. Aikoessaan sytyttää tupakan hän totesi toistamiseen, että tulitikkuja ei enää ollut. Hän oli raapaissut viimeisen jo yöllä, melkein huomaamattaan, kevytmielisesti. Hän pisti paperossin poskeensa ja istahti suksilleen. Nyt tuli tavaton väsymyskin, melkein maahan luhistava. Ehkä se johtui siitäkin, että hän oli siemaissut suuren määrän vettä. Olisi pitänyt malttaa mielensä, mutta vesi oli maistunut niin kovin hyvältä. Ja kummankos teki, jo väsytti: lähes kolme vuorokautta oli oltu melkein yhtäpäätä suksilla. Olisi ihanaa nukkua...
Sotamies Puumi tosiaankin nukahti istualleen suksiensa päälle. Kauan hän ei mahtanut nukkua, mutta tavaton vilu hänellä kuitenkin oli herätessään. Hän kömpelöi pystyyn ja alkoi taivutella ruumistaan ja hypellä, hieroa turran tuntuisia käsiään ja hakata niitä hartioihinsa. Suussa oli karvas ja ilkeä maku, tupakan pureskelun aiheuttama, siihen tottumattomalle. Hän huuhtoi purossa suunsa ja ryyppäsikin ryypyn vettä, joka maistui mainiolta, maavesi, luonnonvesi, viikkokausia nautittujen lumivesien jälkeen. Sitten hän taasen hyppi ja hytkytteli kylmän kynsissä. Lopulta hän jotenkuten lämpesi ja alkoi katsella ympärilleen. Nyt hän vasta muisti kaiken, tajusi tilanteen, ja hänet valtasi suuri orpouden tunne, salamyhkäinen ja taikamainen. Ei, tämä ei ollut enää oikeata... Tämä rämekään ei voinut olla mikään tavallinen räme. Liian suunnaton se oli. Siinä oli melkein kuin kaivossa, niin täydellinen oli näköalan puute. Ei nähnyt muuta kuin lähimmät kituliaat kuusipuut, tummia, paksuja havuja, roikkuvaa naavaa ja lunta. Tuo musta purokin oli kuin mikäkin Tuonelan joki. Miksi se ei jäätynyt ja mihin sen vesi kiirehti noin äänettömästi? Ja miksi ei kuulunut edes tykkien ääntä, jonka luulisi kuuluvan taivaannapaan asti? Toisinaan ne kyllä vaikenivat päiväkausiksi, ja ne ovat voineet tehdä sen nytkin, ikäänkuin hänen turmiokseen. Vai kuuluiko jyrinä, kaukaa ja heikosti? Vai oliko korvissa vikaa? Sillä jyrinä tuntui kuuluvan väärältä sijalta ja sitten miltä puolelta sattui... Tämä lienee sitä, mitä vanhat ovat nimittäneet metsänpeittoon joutumiseksi.
Sotamies Puumin otti valtoihinsa tavaton avuttomuuden tunto, ikäänkuin ei olisi muuta neuvoa kuin kallistaa päänsä ja antaa henkensä. Mutta sitten hän vihastui. Tien täytyi löytyä, ja siinä auttaa vain toiminta, liike! Tuo purokin menee johonkin, mutta se kiemurtelee kuin mato ja johtaa mihin johtanee... Mutta, reissä äly on ollut! Tuollahan taivas punoittaa selvästi, ja siellä on siis aurinko! Ei tarvitse muuta kuin kulkea sitä kohti, ja silloin hän tulee lopulta maantielle, huoltotielle. Vihollisen puolelle hän tuskin enää joutuu, siksi pitkästi hän on jo hiihtänyt, jos vain on oikeaa suuntaa hiihtänyt.
Nyt hän otti leipälaukustaan raskaat konepistoolin lippaat ja heitti ne puroon. Tuntui turhalta väsyttää itseään niitä kantamalla. Pistoolin yksine panoskiekkoineen hän kuitenkin sälytti selkäänsä. Sitten hän keinotteli kaatunutta puuta myöten puron yli ja alkoi hiihtää sille suunnalle, missä taivas punoitti. Monta kertaa oli kuitenkin pysähdyttävä tähystelemään, että mistä taivas oikein punoitti, niin yhtäläistä ja tasaista oli maisema, niin tarkoin tummat, lumiset kuuset osasivat peittää näköalan. Monta kertaa häneen änkäytyi luulo, että tämä ei ole oikeata... Miten hän lienee joutunutkin tällaiseen Egyptin korpeen, jossa ei ole laitoja ensinkään? Kauan hän hiihti, kauan ja vaivalloisesti. Lumi oli syvälle upottavaa, ja särkynyt suksi sujui ja kärräsi vastaan.
Viimein hän näki selvän auringon säteen ja ilostui siitä sanomattomasti. Kohta näkyi koko aurinko, hopeinen, sula, suloinen kiekko. Lumi punersi ja säkenöi, ja maailma alkoi saada tavalliset mittasuhteensa. Taikuus, ahdistava lumouksen tunne hälveni. Korpi loppui, ja edessä oli aava neva ja kaukana sen takana metsäinen, korkea vaara.
Hän ponnisteli eteenpäin, kohti aurinkoa. Väsytti ja vilusti. Tuntui siltä, että tätä vaivalloista kulkua, on kestänyt kauan, tähtitieteellisiä ajanjaksoja. Puolihorteessa hän ponnisteli eteenpäin.
Hän havahtui tylsyydestään jyrinään ja jylinään, kauhistuttavaan huminaan päänsä päällä. Siellä oli lentokone, kaksikin. Ne tekivät juuri syöksyä. Moottorit hurisivat, ilmassa viukutti ja lumi liikahteli omituisesti hiihtäjän ympärillä. Yksinäinen sotamies hätääntyi ja pelkäsi. Hän teki muutamia väkeviä hiihtoliikkeitä, hengästyi ja väsyi, heittäytyi pitkälleen ja yritti kaivautua lumeen. Mutta sielläkään ei ollut rauhaa. Siellä vaivasi kylmä, nukkumisen ja paleltumisen pelko. Sitäpaitsi luoti voi sattua siinäkin. Hän nousi ja jatkoi matkaansa tyynesti ja välinpitämättömästi, väsyneesti. Ampukoot ja osatkoot! Se on heidän onnensa... Hetkisen tuntui jo huvittavaltakin, että, häntä, yksinäistä miestä erämaassa jahtasivat tuollaiset suuret nykyaikaiset koneet, öljyä paloi, ja konekiväärit nielivät nauhoja, ja hän voisi yhtähyvin kuolla muutenkin aivan pikapuoleen, väsymykseen ja viluun. Kestää siinä kansan työtä tehdä, jos sen verorahoja aina noin tuhlaten käytetään...
Lentokoneet tekivät syöksyn toisensa perästä. Metallihörhiläisen räminä ja humina ja kurnutus tuntui käyvän kerta kerralta yhä kiukkuisemmaksi. Ilmassa viukutti, outo voima näytti saavan lumen liikahtelemaan. Mutta sotamies Puumi sauvoi tylsästi eteenpäin. Väsymys oli suurempi kuin pelontunne. Jonkin kerran hänen aivoissaan kävi pieni ajatuksen pilkahdus, jopa hän teki tarpeettoman liikkeenkin sauvallaan, heristi sitä lentokonetta kohti. Sotamies Puumi tunsi vilahdukselta olevansa tärkeä henkilö. Punaiset lentäjät taistelivat häntä vastaan!
Viimeinkin aava loppui, ja vainottu sotamies hiihtää hoippuroi metsän suojaan. Siellä hän lysähti istumaan puun juurelle perinjuurin väsyneenä, tylsänä ja tympeytyneenä. Eivät osanneet edes nuo lentäjät. Paljon oli vielä vaivaa edessä... Kuolema on joskus kovasta haettava...
Lentäjät kiertelivät taivaalla epäluuloisina, syöksyivät matalalle ja ampuivatkin ehkä jonkin sarjan. Mutta sitten ne huristivat tiehensä.
Sotamies puun juurella torkahti, mutta heräsi pian. Kauan hän taasen väänteli ruumistaan, hypähteli, löi käsivarsiaan hartioihin, ennenkuin veri rupesi kiertämään. — Kuolema... Kuka oli puhunut kuolemasta? Hän itse tietenkin oli ajatellut... Mutta se oli väärä ajatus! Kuolemaa tässä ei olla hakemassa, ei ainakaan vielä!
Sotamies kiroili kotvan aikaa, hartaasti ja ristirastiin. Ja jonkinlainen ihme tapahtui. Hän tunsi saavansa voimia, tunsi virkistyvänsä. Mutta tuntui myöskin siltä, että suuhun olisi saatava jotakin. Tupakkaa hän ei enää uskaltanut purra ja polttaa ei voinut tulen puutteessa. Hän kuopi lumen alta kanervan lehtiä, jäkälää ja marjan varsia ja alkoi pureskella niitä. Ne tuntuivat suussa paremmalta kuin ei mikään, ja hän varasi niitä pienen tukon leipälaukkuunsa eväikseen.
Sitten hän hankkiutui lähtöön ja ähmistyi siitä seikasta, että aurinko oli jo laskenut. Mutta tuolla vaaralla punersivat petäjän latvat. Hän otti varman suunnan maamerkkien mukaan ja alkoi hiihtää. Hän pureskeli lumen alta kaivamiaan kasveja, sylki ja tarpoi tarmokkaasti eteenpäin. Nyt tuota puuta kohti, nyt tuosta solasta. Nyt hän ei pelkäisi vieraita suksenlatujakaan. Päinvastoin hän toivoi kohtaavansa niitä, olkootpa sitten vaikka iivanan jäljet. Niin perinpohjin voi ihmisen sieluntila muuttua lyhyessä ajassa. Yksinäisyys korvessa ja tavaton väsymys olivat pahempia kuin mikään muu. Luoti, lyijyosa, se olisi vain piste vaivojen päässä. Sekään ei tuntunut pahalta. Sitäpaitsi tämä hiihto voi loppua toisenkinlaiseen kohtaloon: ihmisiin, ruokaan, lämpimään... Tästä täytyi vain tulla loppu, tällaisesta sodankäynnistä.
Sotamies Puumi naurahti ajatellessaan, että tämä oli sodankäyntiä. Se tuntui hänestä hyvältä pilalta. Tuo yksinäinen nauru pakkasäkeässä erämaassa olisi tuntunut kuuntelijasta kaamealta.
Sotamies Puumi hiihti. Puu puulta, merkki merkiltä, aina vain eteenpäin. Hänen tolansa kulki pitkin vaaran rinteitä, nousi ja laski. Meno oli työlästä, vaivalloista, tuskallista. Toisinaan hän vajosi unentapaiseen tilaan ja löysi itsensä ponnistelemasta eteenpäin, yhä eteenpäin. Nuo heräykset olivat kauheita. Silloin hän kääntyi ja katsoi taakseen tökeröltä hiihtojälkiään, tökeröltä varsinkin siksi, että särkynyt suksi sujui ja kairasi vastaan, mutkitteli. Huoli oli suuri. Oliko hän pysynyt suunnassa? Mutta todennäköisesti nuo tajunnansammumistilat eivät olleet pitkiä, vaikka siltä tuntuikin.
Kerran hän kuuli tykkien jymähdyksiä, varmasti ja selvästi ja ilostui ja virkistyi siitä tavattomasti. Kaunista soittoa se oli hänelle nyt. Ihmiset, elämä eivät olleet aivan kuulumattoman kaukana... Sitäpaitsi hän päätteli tykkien äänestä, että hänen täytyi olla oikealla tiellä, oikeassa suunnassa. Kunhan se nyt pysyisi...
Hän saavutti korkeimman kohdan vaaran rinteellä päivänvalon aikana, kuten oli suunnitellutkin. Täytyi saada yleissilmäys, jokin etäisempi suuntauspiste ennen pimeän tuloa. Mutta näköala ei ollut lohduttava: aina vaan erämaata ja rikkomatonta lunta, metsää, aavoja, kuin suunnattomia pöytäliinoja, toinen vaara hämärtyvällä taivaanrannalla. Mutta meno oli nyt helpompaa myötämaahan, helpompaa ja vaikeampaakin. Toisin paikoin oli liian jyrkkiä rinteitä, ja hän lankeili, lensi nurinniskoin hankeen, kolhi itsensä puihin ja oli sitten hyvin haluton ylös kömpimiseen. Tuli välinpitämättömiä ajatuksen tuikahduksia. Mitä se vaikuttaisi? Lepo on hyvä... Sitten hän kiusautui ja kiukustui, kiroili ja kömpelöi suksilleen. Niin hän ponnisteli eteenpäin, nukahteli ja heräili, nukahteli ja heräili suksiensa päällä. Hän huomasi äkkiä, että hämärä oli tullut, ja samoin yllättämällä ympäröi yön pimeyskin hänet. Nyt oli vaikeata pitää suuntaa. Hän huomasi unohtaneensakin sen seikan pitkiksi ajoiksi. No, eteenpäin vain! Liike, hiihtoliikkeet olivat pääasia!
Sitten hän äkkäsi yhdyttäneensä ihmisen jäljet, suksen ladun, ja riemastus tuikahteli hänessä. Nyt ei ole mitään hätää! Hän lähti seurailemaan latua, mutta kohta hänessä heräsi kauhea epäluulo. Hän kumartui ja tutki tarkasti latua, ihan käsin kopeloiden pimeydessä. Voi, kirous ja kuolema! Hänen omat jälkensä! Siinä ei ollut epäilystäkään. Vain hänen särkynyt suksensa teki tuollaista ontuvaa latua. Hän oli siis kulkenut ympyrän! Se huomio oli kauhea. Että kaikkien ponnistusten ja yritysten palkka saattoi olla sellainen. Miten se voi olla mahdollista, miten kohtalokin sellaista sallii? Ympärillä oli tasaista maata ja tiheää metsää, korpimaista. Ettei tämä ole vain se sama aamuinen, kirottu, manattu korpi? Kuka nyt ottaa selvän siitä, mihin suuntaan on hiihdettävä?
Kauheat kiroukset kimpoilivat ikäänkuin tulta lyöden öiseen metsään, jossa pakkanen risahteli. Sitten hän äkkiä masentui, alistui. Suun rauha, melkein onnentunne täytti hänet. Lopullinen onnettomuus, tuho oli nyt kerta kaikkiaan tullut. Ei kannattanut enää taistella. Kaivaudu vain syvälle lumeen ja lepää, nukahda kuin väsynyt lapsi. Lumessa on hyvä ja lämmin. Voit herätä päivän tullen ja ottaa uuden suunnan. Ja kukapa tietää, suomalainen on noitamaisen sitkeä, voit herätä vaikka lumen sulaessa keväällä, nukuttuasi talven kuin karhu. Silloin puhaltelee lämmin tuuli, ja sade suhisee puissa...
Sotamies Puumi uskoi sillä hetkellä, että tämä oli hyvinkin mahdollista. Hän muisteli kuulleensa tuollaisista tapauksista ja alkoi potkiskella tiheän kuusen alle lumeen kuoppaa, talvipesää itselleen.
Sitten hän kuitenkin tuli järkiinsä. Hullutustahan tämä oli. Vain liike voi pelastaa. Nukkua ei saa! Ei saanut antaa perään, ei tuumaakaan. Viimeiseen asti oli taisteltava tuota vihamielistä voimaa vastaan, joka pyöritti häntä ympäri, kun ei muuta voinut. Hän puri hammasta ja koetti ajatella selvästi ja johdonmukaisesti. Hän uskotteli itselleen ja onnistuikin pääsemään varmaan vakaumukseen, että tuonne hänen oli lähdettävä, juuri noiden puiden välistä... Se oli oikea suunta, se, eikä mikään muu.
Matkanteko kävi taasen jotenkuten. Hän pääsi pois tuosta tiheästä, tasaisesta metsästä, nousi pitkän loivan rinteen ja alkoi laskea alas. Hankikin oli taasen kovempaa, melkein kannattavaa. Sukset luistivat hyvin. Sitten tuli epätasaisia paikkoja. Hän horjahteli ja kaatui lumeen, yritti nousta, mutta painuikin väsyneesti takaisin ja liikautteli ruumistaan, etsien mukavampaa asentoa. Uni ja pimeys ympäröivät hänet.
Mutta hän heräsi. Oli ikäänkuin jokin valtava ääni olisi huutanut hänen sisällään: Nouse! Mutta perin vaivalloisesti palasi taju, vitkalleen väistyi pimeys kuin talvisen päivän tieltä. — Mitä? Miten hän näin oli sotkeutunut lakanoihin? Kosteitakin ne olivat. Tietäähän sen, huonoissa hotelleissa. Pahoja uniakin hän oli nähnyt. Oli tullut illalla ryypättyä. Missähän Loimi oli, ryyppykaveri? Eihän se mitä kestänyt, vaikka sillä oli silmä kuin pii... Tuossa oli vielä sen rommipullo. Olisikohan ottaa kohmeloonsa? No, miten se pullo nyt tuollainen oli?
Vaivalloisesti ja vitkalleen tuli rommipullosta konepistoolin piippu ja lakanoista lunta. Oli siinä vuoteessa leveyttä. Kylmä oli. Eikö liene luun ytimet hyytyneet. Poski oli kankea kuin jäätyneen kintaan selkämys.
Vähitellen sotamies Puumi oli täysin selvillä asemastaan. Hän oli hyvin rauhallinen. — Taisinpa langeta ja urvahtaa... Hän liikutteli jäseniään ja hieroi lumella poskeaan ja komuroi suksilleen! Eteenpäin! Siinä koko konsti.
Äkkiä hän huomasi töksähtäneensä taasen suksilatuun. Hän silmäili sitä nyt epäluuloisesti. Mutta tällä kertaa se oli kuin olikin vieras latu, monesti tahi monen miehen hiihtämä, Hyvä! Se viepi johonkin. Eteenpäin...
Nyt oli meno paljon keveämpää. Sukset kantoivat ja sauvat töppäsivät. Mutta latu näytti olevan pitkä, iankaikkinen. Hän luuli hiihtäneensä kokonaisia aikakausia ja aina sitä riitti. Toisinaan oli muitakin latuja, ristiin meneviä, haarautuvia. Silloin hän hetkisen tuumi ja mietiskeli, niin että luuli aivojensa menevän solmuun, teki raskaita päätöksiä ja lykki eteenpäin. Monesti hän heräsi ja oli työntelemässä aina eteenpäin. Toisinaan hän näki tulien vilkkuvan, näki taloja ja ihmishahmoja, kuuli kaikenlaisia ääniä. Mutta hän ei niistä välittänyt. Kenties ei mitään olekaan... Ne ovat valhetta, harhaa, eksytystä. Ne eivät hänelle kuulu. Hänen tehtävänsä on hiihtää, ponnistella eteenpäin. Siinä koko konsti.
Kerran hän tapasi itsensä korjaamassa sukseaan, joka pyrki katkeamaan aivan kahtia. Kerran hän heräsi nojatessaan sauvoihinsa ja katsoessaan auringonsäteen valaisemaa kuusen oksaa. Se oli sanomattoman kaunis. Mutta hän jatkoi heti matkaa.
Lopulta hän heräsi siihen, taaskin kuin unesta, että hän oli keskustelemassa kovalla äänellä erään tuollaisen ladun viereisen hahmon kanssa, joita hän oli nähnyt monta. Se kysyi tunnussanaa, ja sotamies Puumi huomasi vastaavansa, että niitä on ollut monta, se ja sekin... Hahmo huusi, että niin on ollut meilläkin ja tuli lähemmäksi ja alkoi kiroilla, että onpa poika tainnut hiihtää tarpeekseen, niin että kerrankin on korva huurteessa...
Sitten sotamies Puumi näki hakomajan ja lekuttavan nuotion ja tunsi matkanpäähän, päämääräänsä päässeen hiljaista iloa. Hän kaatoi pakin kannesta suuhunsa kuumaa juomaa, joka lämmitti ihanasti, lämmitti ja raukaisi. Nuotion hehku pisteli ja kuumotti kasvoja. Hän vastaili kysymyksiin tylsästi ja tylsin sanoin, ähräsi vaivalloisesti tulen tupakkaan, mutta pudotti sen heti huuliltaan, kallistui kupeelleen ja nukkui.
Hänen ylleen heitettiin poronnahka ja äreä ääni lausui:
»Eipä se papparainen näytä nyt muuta osaavan...»
19.
Suksen pohjat lotisivat kovalla ladulla molemmin puolin tietä, sauvat naukuivat ja reen jalakset kitisivät tiellä, missä kuormastot kulkivat ja hevoset höyrysivät, kuurettuivat ja köhivät.
Matkue tuli etulinjoilta päin pakkasaamun harmaan punertavassa hämärässä. Monta vuorokautta he olivat siellä jälleen viettäneet, pitkän jonon aikaa, sillä kukaan ei ollut enää selvillä kalenterista. Jos jollakulla olisi ollutkin annakka ja hän olisi avannut sen, niin hän ei olisi suinkaan voinut sanoa, mitä päivää ja hetkeä nyt leikattiin, kuten ennen muinoin. Sen he sentään tiesivät, että talven aikaa tämä vielä oli. Sen tunsi lakkaamatta nahoissaan, yöllä ja päivällä, valveilla ja unessa. Sitä oli odotettu ja toivottukin, että pohjolan sää näyttäisi koko voimansa ja kurittaisi maahantunkeutujan. Mutta tämä miekka oli kaksiteräinen. Kovasti oli suomalaisenkin hyppiä louhkaistava vahtipaikallaan, nytkyteltävä, huidottava käsivarsillaan, että lumipuku kahisi, tuo melkein mustaksi muuttunut ja reikiin repeillyt päällimmäinen vaatekappale. Sai siinä ihmetellä, että mitenhän iivanaa palellee, kun kerran näin suomalaistakin... Mutta yhä se vain näytti pysyvän sulana vahvoissa hirsikorsuissaan, koetteli konekivääreitään ja ilmaisi hengissä pysymisensä kranaattikuuroilla.
Rautakanget kirskahtelivat, hakut kalskuivat ja lapiot sohisivat. Edellisen vaihdon aloittamaa maahankaivautumista lavennettiin ja syvennettiin. Korsukellareita katettiin. Maa vetää syvästi puoleensa nykyaikaisessa sodassa.
Ja keskellä näitä rakennustöitä ja vahtipalvelusta, keskellä armotonta pakkasta itäinen naapuri alkoi soitella muutenkin kuin kranaateillaan ja kaikenkaltaisilla tuliputkillaan. Kovaäänisestä kajahteli puhetta ja peliä talviseen erämaahan. Alussa se ällistytti heitä, vaikutti taikamaisesti ja nosti salamyhkäisen, hämärän pelontunteen mieliin,-kai epämääräisiä muistoja muinaisista runoista, joissa velhot vaivuttivat vartijat uneen lauluillaan. Mitähän naapuri nyt meinaili, mitä sillä lienee mielessä? Joku sanoi, että tänä yönä se aikoo tulla oikein tulemalla, oikein soiton ja hypyn kanssa. Mutta toinen vakuutti, ettei se nyt suinkaan jouda hyökkäämään, kun se tuollaisia iltamia pitää.
Vähitellen tajuttiin, että tarkoitus oli pehmittää heitä tuonlaatuisillakin äänillä, sanoilla ja sävelillä. Ainakin Jutkola oli siitä selvillä. Hän hakata ryskytti polttopuuta teltan edessä. Joku varoitti häntä, että olisi syytä elää hiljaisemmin. Naapuri herää ja antaa kranaatteja.
»Ei ne työtätekevää tapa», leikkasi Jutkola. »Sen ne lupasivat torvellaan...»
Sen ne lupasivat myöskin lentolehtisillään, joita louhahteli pieninä pilvinä taivaalla kimmeltävistä lentokoneista. Lentolehtisten jälkeen ne antoivat pommiensa sataa kuin suolanrakeiden, ikäänkuin niillä olisi kyky etsiä työtätekemättömät ja karsia ne pois kuin susipuut metsästä ja siten järkiperäisesti kuin metsänhoitaja yhä parantaa Suomen rotua.
Monta päivää ja monta yötä. Muutamia veriläikkiä kranaattien mustaamalla lumella. Ja kun vaihdon sitten piti tulla, niin se ei tullutkaan. Sillä vihollisen päähän pälkähti juuri sinä yönä tulla ulos korsuistaan ja nostaa helvetinmoinen jyräkkä, ja vaihtoa ei uskallettu tehdä.
Mutta nyt se oli viimeinkin tapahtunut. Etulinjojen tutuksi tulleet kuopat ja liukkaiksi hankautuneet vartionvaihtopolut olivat nyt selän takana. Muutos virkisti, varsinkin kun jo oli nähtävissä, että nyt todellakin mentiin etäämmälle pois tykin putkien ulottuvilta eikä sellaiseen lepoon kuin tätä ennen, mikä merkitsi partiohiihtoja, kenttävartioita ja levottomia unia sirpaleiden puhkoessa telttakankaita. Huhuiltiin niin uskomattomalta kuulostavia, että mentäisiin sellaisille maisemille, joissa oli suomalaisia saunoja, poroksi polttamattomia, lämmitettäviä. Tämä puhe elähdytti merkillisellä tavalla mielikuvitusta. Sauna, löylyä, vettä, ehkäpä vastakin, ja täit ottavat äkkilähdön. Naamat oikein loistivat, nuo ties kuinka moneen viikkoon vettä näkemättömät naamat, joissa törkyinen parransänki harotti.
Kaiken kaikkiaan tuo repaleinen, nokinen ja likainen, karvainen ja kuurettunut hiihtojoukko olisi vaikuttanut juuri ihmisten ilmoilta tulleeseen, puhtoiseen ja levänneeseen katselijaan melkoisesti kuvatusmaiselta, jostakin henkimaailmasta, Tuonelan joen takaa karanneelta, olletikin pakkasaamun harmaan punertavassa valossa, ympärillään valtavia, mustia kuoppia, lentokoneiden aavaan lumilakeuteen kuopaisemia. Noiden kuoppien kaivantomainen suuruus ihan ällistytti. Siinä tupakka syötäisiin, jos tuon työn tekisi ihminen, rautakanki ja lapio. Ja kuitenkin on ihmisen kestettävä tarumaisiksi paisuneiden sotakoneiden voima ja paino...
Takaa rintamalta kuului tavanmukaista aamusoittelua, mutta he hiihtelivät saunan ja levon uskomattomilta tuntuvia ihmeitä kohti. Välistä pysähdyttiin ja seisoskeltiin pitkät tovit pakkasessa. Se oli tuttu, mutta aina tylsämieliseltä tuntuva asia. Majoituspaikat eivät koskaan olleet aivan suoralta kädeltä selvillä, ei täällä korvessakaan, jossa asuttiin kuusten juurilla.
Mutta lopulta nuo kotikuuset sentään löytyivät, tiheästä metsiköstä kyläaukean laidasta. Kylästä oli jäljellä vain savupiippuja ja kellareita, kuten tavallisesti. Satumaisia saunoja ei tietenkään näkynyt, mutta niiden sanottiin kyhjöttävän alhaalta järven rannassa, vaikka se puhe tuon murheellisen näköisen entisen kylän laidassa tuntui entistä valheellisemmalta, propagandamaiselta.
Ja ensin olikin saatava teltat kuntoon. Lapioitiin lunta, taiteltiin havuja; evakoitiin olkia kuormastosta, hakattiin polttopuuta. Jo kahisi ja kohisi vihreä vaate emäpuun noustessa pystyyn, ja kamiina ja savutorven kappaleet kalisivat kodikkaasti. Korpisotamiehen armas koti oli jälleen pystyssä. Sinne oli hyvä pujahtaa oviaukon liepeiden alta, jotka kahahtivat korvissa kuin hameet. Hyvältä maistui uni mustanvihreillä havuilla ja keltaisilla oljilla. Kaikkein paraalta. Ei edes taikamainen »sauna»sanakaan saanut heitä nyt nousemaan.
Tuli käsky, että oli lähdettävä saunatiedusteluun ja lämmitykseen, mutta miehiä ei olisi saanut liikkeelle kangella vyöryttämälläkään. He haroivat tukkaansa, joka näytti olevan hyvinkin kampauksen vihoissa, ja murisivat, ettei pirukaan löydä noita saunoja pimeässä oudosta maisemasta. Yksinpä lauhkean Jutkolankin kasvot olivat synkeät. — Nyt on sota-aika ja korpilaki käytännössä eikä mikään vääryys... He painoivat päänsä pehkuun ja nukkuivat, nukkuivat. Se oli kaikkein paras!
Mutta unen jälkeen tuli saunankin vuoro. Niitä oli tosiaankin olemassa muutamia alhaalla järven rannassa. Kaiken pimeän ajan ne savusivat ja höyrysivät. Päivällä ei ollut luvallista lämmittää, etteivät aina kiertelevät lentokoneet näkisi ja tulisi suolaamaan.
Öiset saunamatkat olivat kuin ihmeellisiä juhlia. Kerrankin taasen yllinkyllin lämmintä ja kuumaa, loiskuvaa vettä. Kallisarvoiset, jo tyngäksi pieksetyt vastat hutkivat kutkuavaa ihoa, ja partaveitset raaputtivat naamoja. Kauas kohahteli. Oi, elon ihanuutta! Oli kannattanut elää kokeakseen jotakin tällaista. Toisia onnen tunne mykisti, ja muutamat tulivat puheliaiksi.
Mutta täälläkin, pakkasyössä huuruavan ja höyryävän saunan vaiheilla tapahtui ihmeellisiä asioita. Mies pistäytyi ulos tähtisen taivaan alle jäähdyttelemään höyryävin pinnoin ja hengittää puuskuttelemaan, ja hän palasi sieltä silmät pyöreinä ihmetyksestä. Mitä hän oli nähnyt, iivananko? Mitä tuo nyt olisi, aivan jokapäiväistä. Naisen hän oli nähnyt! Ohoo, jopa tuli emävale! Naista ei ole näillä kairoilla! Missä lieneekään sadan kilometrin päässä. Mutta mies vakuutti puhuvansa totta. Metsästä se oli ilmestynyt hänen eteensä enkelinkaltaisena puhtoisessa lumipuvussaan ja kysynyt työkomppanian miehiä. Housut sillä oli, mutta naisen ääni. Tottahan tämä nyt tunnetaan ja muistetaan muinaisilta ajoilta. Hän, alastomana höyryävä mies, oli aivan hämillään. Ei iivana eikä aave olisi voinut tehdä niin järkyttävää vaikutusta. Naista ei tosiaankaan uskottu olevan vielä sadan kilometrin päässäkään, ja siinä se nyt kuitenkin oli, tuossa saunan edessä. Ilmeinen ihme se oli! Vähitellen mies tuli sen verran tolkulleen, että voi selittää nähneensä työkomppanian keittopatojen tulet — pommeja ne vielä saavat niskaansa noiden nuotioidensa takia — illalla jostakin tuolta suunnalta. Olento kiitti kauniisti ja lähti.
Mies käänteli villapaitaansa kuuman kiukaan yläpuolella ja oli yhä ihmeissään ja innoissaan, järkytetty. — Ajatelkaa nyt, nainen tuossa saunan edessä! Toiset sanoivat, että löyly oli mennyt miehen päähän ja hän oli nähnyt näkyjä. Toiset ottivat asian arkisesti. Miksei nainenkin pääsisi tänne huoltoautossa tapaamaan miesväkeään työkomppaniassa?
Tämä tapaus askarrutti kuitenkin tavattomasti korpisoturien, öisten kylpijäin mieltä, örähtävä ääni sanoi vielä aikojen päästä:
»Olisit ottanut sen kiinni! Pulloon se olisi pitänyt panna, että muutkin olisivat nähneet ja uskoneet.»
»Ei täällä saisi kuljeskellakaan mitä hyvänsä», ärähti ääni aivan tosissaan.
Sitten he palailivat öisestä kylpyjuhlastaan. Sukset sihisivät ja kitisivät, ja tähdet tuikkivat päiden päällä. Nuo lähelle änkäytyneet viholliset, täit, olivat saaneet äkkilähdön, ruumis oli puhdas, ja siinä viipyi kylvyn jälkeinen mieluinen raukeus. Teltassa odotti musta ja väkevä kahvi ja musta, hyvä uni keltaisilla vuodepehkuilla.
20.
Lepoa jatkui, päivä päivän jälkeen. Kaikki pahat enteet äkkilähdöistä joutuivat häpeään. Unta oli saatu jo melkein kyllitellen, mutta saunan kuumuuteen kyti mielissä ja kylmän nuolemissa ruumiissa sammumaton himo. Telttakunnat kaivoivat korsuja, joihin voisi paeta, jos ilman herrat huomaisivat leirialueen. Kaivospölkyt kolisivat ruskeanharmaina ja pihkapisarain koristamina. Ne olivat alkuaan aiotut ties mihin laivan vatsaan, kaukaisiin maihin. Mutta nyt ne joutuivatkin korsujen katoksi lähelle kasvupaikkojaan ja syntymäsijojaan, turvaksi ilmavaaraa vastaan.
Siihen tapaan sota vaikutteli kuolleiden ja kaadettujen puidenkin kohtaloon.
Rauhallisia leiripäiviä, kotoista kämppäelämää. Kirjeet ja pakettipaperit rapisivat, kynttilät palaa tuikuttelivat, kahvikauhat kiehuivat, ja pannukakut paistuivat. Komeasti ne käänsivät ilmassa kylkeään tottuneen miehen ollessa pannun varressa. Kaikki röyhtäilivät yltäkylläisyydessä. Huoltoautot toivat joka päivä kahvia, sokeria ja vehnästä, tupakkaa ja kamferitippoja ja muuta suuhun soveliasta. Rahapaperikin alkoi saada takaisin mahtavaa voimaansa ja korttipakka ilmestyi esiin. Sitä yleensä pidettiin palanneen kunnon varmana tunnusmerkkinä.
Nyt kuului toisesta teltan nurkasta korttien läiske ja toisesta veisuun hyrinä. Porukat suhtautuivat suvaitsevaisesti toisiinsa. Mutta välistä sentään syntyi hyväntahtoista sanaharkkaa. Esimerkiksi silloin, kun veisuumiehet ennustivat, että kyllä se korttipakka putoaa kourista, kunhan joudutaan kranaattituleen. Mutta silloin kuului virsikirjakin kirpoavan hyppysistä. Ja Hako, jonka isoissa kourissa korttipakka sujahteli ja räpsähteli niin tottelevaisesti, että sitä oli oikein ilo nähdä, ennusti puolestaan:
»Kyllä te siinä nyt kohotatte, mutta kun kaupunki vallataan, niin olette samanlaisia sutkia kuin muutkin, vedätte viinaa naamaanne ja juoksette jokaisen hameen perässä kuin hyvänkin sotalipun.» Tälle puheelle eivät veisuumiehetkään voineet olla nauramatta. Kunhan kaupunki valloitetaan. Se tuntui niin saavuttamattoman kaukaiselta asialta täällä, jossa kymmenien peninkulmien piirissä tapasi vain savupiippuja lumessa ja korkeintaan jonkin harmaan saunan. Hohoi, ei liioin tarvinnut pelätä, että vallattu kaupunki houkuttelisi ketään synnin teille...
Mutta suurin elämys näinä levon päivinä oli sentään loma, vuorokausi tai pari, suuressa kirkonkylässä.
Ahdasta ja viluista kyyröttelyä kuormavaunun pahvikatoksen alla. Auto huhki ja keikkui hurjaa vauhtia lumisten ja pimeiden erämaiden läpi. Silmä ja korva yritti paremminkin aavistella kuin nähdä jotakin tuttua tieltä ja tien vierestä. Siinä olivat olleet etuvartionuotiot, siinä oli vihollisen entiset majapaikat, siinä se kyläaukea, missä oli koettu ensimmäisen tykkitulen järkytys. Ja nyt vaunu pysähtyi. Ympärillä oli se kylä, mistä he olivat lähteneet sotaan. Se ajankohta kangasteli mielessä hyvin kaukaisena. Eikö siitä tosiaankaan ollut kuin muutamia vaivaisia viikkoja? Eikö kalenteri koskaan valehtele? Kylä näytti entiseltään, pimeältä, autiolta, tyhjältä. Jostakin oli talo kadonnut, jossakin se seisoi pystyssä kuin vainaja, kamalasti ammottavin, pimeyttäkin mustemmin akkunoin.
Mutta eiväthän he tarvinneet sodan hampaiden rumasti jyrsimiä taloja, vaan oikeita vielä pystyssä seisovia, vahvoja, valaistuja ja lämpimiä huoneita. Niihin olisi hyvä astua viikkokausien viluisan korpielämän jälkeen, oikea elämys oli astumalla astua ihmistä varten tehtyyn huoneeseen eikä ryömiä nelinkontin teltan kahisevien helmojen alle.
He menivät lottien ruokalaan, kaksi pientä sotamiestä, edessään pieni loma, mielissään pientä, hämärää kiihtymystä: Ei tiedä, mitä voi sattua... Oli soma tuntea jalkojensa alla sileä ja tukeva lattia, istua istuimella kuten ennen muinoin, asettaa kyynärpäänsä pöydälle ja lusikoida lämmintä soppaa. Sitä näytti olevan täällä saatavana aina, lakkaamatta, yötä päivää. Aina oli lotilla, väsymättömillä ja hiirenharmailla, kattila kuumana.
Sotamies Puumi tuli hyvin puheliaaksi ja ylisti heitä. — He tietävät, mitä sotamies tarvitsee. Heissä on Napoleonin viisaus, joka ymmärsi, että armeija marssii vatsallaan. Ja enemmänkin he tietävät! Katso, katso, miten he hymyilevät kuin lempeä kuu pelkästä isänmaallisesta innostuksesta tuolle rumalle ja mitättömälle vänrikille, joka siinä ujostelee vitivalkoista karitsannahkaista turkkiaan. Se ei muka ole hänen sotaturkkinsa, vaan paraatiturkki. Hänen työturkkinsa, sissipäällikön turkkinsa, on jätetty rintamateltoille. Niin se sanoi noille laupiaasti hymyileville. Ja vänrikkiin menee hymy kuin terva puuhun, ja hän hyökkää nyt hörymättä kranaattituleen ja päin konekiväärejä.
Huoneet kuhisivat täynnä sotilaita. Likaisia, parrakkaita naamoja ja sileäksi ajeltuja ja puhtaita, repaleisia sysimieslumipukuja ja mahtavia turkkeja, kiveränokkaisia hiihtokenkiä, karvaisia nutukkaita, tallukoita ja huopasaappaita.
Sotamies Puumi imeskeli hartaasti savukettaan ja puhui:
»Katso nyt! Siinä on vaikka minkä näköistä. Kyllä sota kiskoo joka pojan pesästään. Ja täällä ne ovat kaikki! Niin ainakin luulisi, ettei niitä enää muualla olekaan. Ilmanko siellä linjoilla onkin pitkät miehen ja vaihdon välit. Ne tuhrivat täällä musteella papereita ja piru ties mitä lienevät tekevinään. Mutta eihän sellaisella vihollisen sotarintamaa rikota... Kas, tuossa on niitä ulkomaalaislakin, nuo harmaatakkiset, vapaaehtoisia, auttajiamme suuren hädän hetkellä. Piruako ne täällä maleksivat? Linjalle vain! Ne ulkomaat, ne ovat meille myötätuntoisia ja ihastelevat, kuinka pieni ja urhoollinen David taistelee Goljatia vastaan. Mutta apua niiltä ei juuri lekahda. Vapaaehtoiset, kourallinen niitä vain on sen sortin hulluja, jotka omasta halustaan vieraaseen maahan sotaan lähtevät.»
Sotamies Puumi oli kuin humalainen. Hirsihuoneen lämpö, tuoli ja pöytä, posliininen ruokalautanen, vieraiden kasvojen tulva, pienet hiirenharmaat lotat, loman pieni seikkailu sodan suuren seikkailun keskellä, näytti kihonneen hänen päähänsä. Hän puheli puhelemistaan.
Sitten he lähtivät saunaan. Sillä nekin olivat täällä lämminnä aina, niin heille kerrottiin, ympäri vuorokauden, että rintamalta tuleva sotamies saisi edes kylpeä.
»Omaa ylellisyyttään peittelevät», päätteli Puumi siitäkin asiasta pahantuulisesti, täynnä rintamamiehen tavallista vastenmielisyyttä rintamantakaisia kohtaan.
»Nämä esikuntaistukkaat, huoltomiehet, sotapoliisit ja ties mitkä. Mitä rintamamies heidän saunoistaan tietää? Eivät rintamamiehet liioin täällä piipahtele, ja jos siten sattuukin, niin saunoja eivät saa selville muut kuin meidänlaiset, jotka kaikkea kyselevät.»
Mutta sauna oli hyvä. Vielä mukavampi ja maistuvampi kuin ne mustat korpisaunat, joiden eteisenä oli maan ja maailman avaruus, nuo armaat saunat siellä lepoleirillä. Sen he tunnustivat lähtiessään puhtaina poikina sotapimennyksen verhoamille kujille.
Sitten he joivat saunakahvit lottien kahvilassa, jossa gramofoni soi kuten ennenkin ja tupakan savu leijaili sinisen synkeänä. Mutta pöytien ääressä istui nyt enimmäkseen ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja jokunen muukalainen nainenkin, hoikkana ja kauniina, savuke soreasti huulilla tahi sormien välissä.
»Sairaanhoitajattaret niillä on matkassa», murisi lomailustaan juopunut Puumi, joka alkoi käydä ärtyisäksi, kuten suomalainen päihtynyt ainakin.
»Kyllä siinä laupeudensisaret mieleen muistuvatkin, kunhan joutuvat kranaattituleen...»
»Mutta hyvä on, että edes ovat täällä», tyyntyi hän sitten, »että koko maailma huomaa, minkälainen kansa täällä on kasvanut. Se taistelee. Se ei pelkää eikä kumarra maailman valtiaita, vaan taistelee. Ellei tästä sodasta mitään muuta hyvää siunautuisikaan, niin onhan komea maine kuulumassa ympäri maan piiriä. Maine, sen takia sitä on ennenkin kärsitty kurjuutta ja kuoltu. Vapausko? Mitä vapautta on köyhällä ihmisellä? Häneltä ne aina kiskotaan sotakustannukset, olipa vapautta tai ei. Maine, vain se on ja jää vaivan ja taistelun arvoiseksi...»
Sotamies Puumi puhua paasasi lakkaamatta ja kovalla äänellä, niin että heihin alettiin katsoa kummissaan ja toveri tuli levottomaksi ja houkutteli hänet liikkeelle. Kujalla, keskellä sotapimeyttä, kun jo alkoi olla epäiltävää, mitä he tekisivät lomallaan, Puumi sitten muisti, että hänellä pitäisi olla tässä kylässä tuttu tyttökin, myyjätär.
»Ja täällä se lintunen on vieläkin, kun täällä kerran ostetaan ja myydään, yritetään pitää liikkeitä avoinna», päätteli hän. — »Mitäpä muutakaan, menemme vierailemaan.»
Pienien harhailujen jälkeen toverukset tosiaankin huomasivat istuvansa pehmeällä sohvalla kodikkaassa ja hauskassa huoneessa. He tunsivat tulleensa ikäänkuin toiseen maailmaan. Huoneen lämpö, lampun valo, matot lattialla, kuvat seinällä, liina pöydällä ja kaksi housupukuista notkeaa olentoa, jotka häärivät kestitsemispuuhassa ja puhua rupattelivat lakkaamatta, kaikki tämä lumosi heidät.
Sotamies Puumikin istui sanattomana, kunnes alkoi hupaisesti räyhätä:
»Pitäkää minusta kiinni, kaatakaa kylmää vettä niskaani! Onko tämä totta? Vai onko koko talvinen korpivaelluksemme, sota, meteli ja veriset vaatteet olleet vain unta? Mehän olemme aukaisseet oven ja tulleet muinaiseen, vanhaan, rauhanaikaiseen maailmaan.»
»On velhomaista palata eilispäivään», sanoi hän sitten huoaten ja alkoi puhua rauhallisemmin, puhua menneistä päivistä tummalle tytölle ja tämän toverille, joka myöskin oli myyjätär, päivistä, jotka eivät enää koskaan palaa, vaikka sotakin loppuisi ja rauha tulisi.
Tumma tyttö myhäili ja sanoi: »Eikö olekin hassua, että onnellinen aika on aina menneisyydessä. Onko aina huoattava ja sanottava, että olin onnellinen silloin... Sota on kauhea, mutta eivätkö nyt eletyt päivät ole suuria päiviä, hurmion päiviä. Siltä ne voivat näyttää joskus tulevaisuudessa, ja joku voi kadehtia ihmistä, joka on saanut ne elää.»
»Tai niihin kuolla. Kas, kas, että sinä sen huomaat!» sanoi Puumi. »Sodistahan on aina tehty jonkinlaisia juhlapäiviä, sitten myöhemmin, vaikka meidän siellä korvessa ja korsuissa onkin nyt vaikea käsittää, että muistaisimme nykyiset päivät muuna kuin aikana, jolloin kokeiltiin, kuinka paljon ihminen sietää vilua ynnä muuta epämukavaa.»
He joivat teetä ja söivät voileipiä, ja Puumi ylisti, että nämähän ovat oikeat juhlat kotinurkkasessa. Ei puuttunut muuta kuin ryyppynen kirkasta viinaa. Se tekisi hyvää pakkasessa kärsineelle ruumiille ja sielulle, jos sitä enää oli, sillä hän oli välistä jo epäillyt, että vilu on vienyt ihmiseltä sielun.
Hän puhui asiasta niin kauan, että tuli ilmi, että neitiveitikoilla oli kuin olikin pullonen viinaa. Ja hän hellytti heidät myöskin sitä antamaan. Sitten he, kaksi pientä sotamiestä, katsoivat hartaudella viinan kimaltelua laseissa ja tyhjensivät ne hartaasti ja odottivat, että viina toisi takaisin heidän vilun viemät sielunsa. Oli hyvä ja leppoisa olla. Sota oli vain ihmisen kauhea ajatus. Sitä ei ollut todellisuudessa, ei ainakaan nykyhetkeä, joka on ainoa todella oleva hetki, joka on pyhä. Mutta hyvää oloa seurasi nopeasti vastustamaton uneliaisuus. Puumi alkoi puhua, että seitsemäänkymmeneenseitsemään vuorokauteen he eivät olleet riisuneet vaatteitaan, käydäkseen vuoteisiin nukkumaan kuten ennen muinoin. Sellainen kuvasteli nyt heidän mielessään ihmeellisenä onnenhuippuna.
Naurahtelevat neidit olivat valmiita luovuttamaan vuoteensa väsyneille sotamiehille, vahvistaakseen edes siten taistelevaa armeijaa. Sota-aika oli suurpiirteistä. Tuskin tarvitsi pelätä edes naapurien siveellistä närkästymistä. Pommihan voi minä hetkenä hyvänsä katkaista juorut, pistää pisteen ja korjata niin vanhurskaat kuin väärätkin. Tytöt voisivat tehdä itselleen tilapäiset vuoteet toiseen huoneeseen.
»Historia on muistava teidän tekonne», julisti Puumi. »Sitäpaitsi me olemme aivan vaarattomia. Sota on saattanut meidät siihen tilaan, johon viisaat pyrkivät: Me emme tunne pelkoa emmekä himoa...»
Tumma tyttö sanoi, että se oli vahinko. »Jos sotaa jatkuu, niin mitä teihin jää sitten lopulta jäljelle...»
Ja niin tapahtui, että kaksi pientä sotamiestä nukkui autuaasti pehmeälle vuoteelle. Punaisen peiton ja valkoisten lakanain alta näkyi vain tupsut tukkaa.
21.
Läpi unen kuului jokin pirullinen voliseva ja uliseva ääni. Sitäpaitsi joku nyki ja töykki heitä. Mutta he eivät hetkeen käsittäneet, miksi ja mitä varten. Kun he tulivat täysin tajuihinsa, huomasivat he olevansa istuallaan vuoteessa, vuoteessa niin, ja siinä olivat nuo housupukuiset ihmeolennot, kaksi tyttöä nauravin kasvoin:
»Kylläpä urhoille uni maistui.»
»Hei, me elämme!» riemastui Puumi ja taputti tyttöä takapuoleen. Sitten hänen naamansa kävi happameksi.
»Mutta mikä onkaan tuo ääni? Sen nyt ei luulisi lähtevän kenenkään kurkusta.»
»Se on ilmavaroitus. Kansa sirpalesuojaan. Housut siis jalkaan, ja sitten se alkaa.
»Tuo ääni», murisi Puumi, »sehän on pahempi kuin mikään pommitus. Se on tappava! Sitäpaitsi pommitkin ovat Herran kädessä. Peitto vain korviin ja unta päähän. Se on paras suoja.»
Mutta tytöt eivät olleet sellaiseen suojaan tyytyväisiä. He ainakin lähtisivät väestönsuojaan, ja poikienkin oli lähdettävä, ellei muun vuoksi, niin seuraksi. Ja he tottelivat ja pukeutuivat haukotellen, mutta sotilaallisen ripeästi. Aamukahvinkin he vielä saivat juoda holauttaa, tyttöjen heitä hoputtaessa.
Sitten he olivat ulkona kylän kujilla, joilla vallitsi nyt helmikuisen kevätpäivän kirkkaus. Taivaan sinessä ei näkynyt mitään tummia ja jyriseviä tuhon ennustajia. Siellä täällä puikkelehti kiirehtiviä ihmisiä, siviileitä ja sotilaita, naisia ja miehiä. Ilmaa leikkasi värisyttävän surkea volina ja ulina. Sotamies Puumi tukki korviaan. — Ihan kuin se iivana, joka sai pistimen mahaansa Niemellä. Sama ääni monta kertaa, suurennettuna. Tytöt selittivät, että tuossa oli heidän kauppansa, työpaikkansa. Sota, kenenkäpä elämänjärjestyksen se olisi heittänyt entiselleen. Heidän työpäivänsä alkoi vasta iltapimeällä ja kesti muutamia tunteja. Kirkkaat päivät vietettiin enimmäkseen väestönsuojien hämärässä.
Sellaiseen he sitten tunkeutuivat, kapeaan, pimeään ojaan, joka oli katettu hirsillä ja mullalla. Siellä kyyristeli jo ennestään muutamia ihmisiä. Sotamies Puumin mielikuvitukseen maan ja lämpimien ihmisruumiiden haju, pimeys, koko kellaritunnelma tuntui vaikuttavan elähdyttävästi. Hän tuli hyvin puheliaaksi.
»Mitä? Onko tehty ympyrä? Ihmisen sanotaan olleen alkuaan luola-asukkaan, ja luola-asukas hänestä on jälleen tullut. Ehkä tämä on uuden kehitysjakson alkua. Ihminen hylkää kokonaan maanpinnan ja ryömii syvälle maan uumeniin eikä sieltä liioin kurkistele, korkeintaan pohkaisee jostakin tunneliaukosta lentokoneella taivaalle. Mutta maanpinta on autio ja tyhjä, myrkyllinen, sotien kärventämä aavikko.»
Hän puhui ja lotisi pitkälti samansuuntaisia ja ikävystytti toisia. Vaikka ikävää oli muutenkin. He olivat vaiti, huokailivat ja odottivat.
»Ehkä ne eivät taasen tulleetkaan tänne», kuului tumman tytön kulkusmainen ääni. — »Monesti käy niin, että tänne saa tulla turhaan, odottaa eikä mitään tapahdu. Se tympäisee, vaikka iloitahan siitä pitäisi.»
Mutta ne tulivat. Jyrähteli, maa tärisi ja vavahteli, multa pirahteli suojan seinämistä ja katosta. Ihmiset ikäänkuin kutistuivat pienemmiksi ja odottivat. Kukin näki mielensä silmällä sinisen taivaan ja siellä nuo jättiläishörhiläiset pomminyytteineen. Ne päästettiin irti ja ne tulivat maata kohti, putosivat, putosivat... Nyt, nyt! Maa tärisi ja vavahteli.
»Niin, maa tärisee», alkoi sotamies Puumi puhua. »Se huojuu myöskin kuvaannollisessa merkityksessä. Tahi oikeastaan tämä nyt tuntemamme tärinä on pientä sen toisen horjahtelun rinnalla, jonka myöskin tunnemme. Maisemat muuttuvat, maat repeilevät, itse ihminenkin on ehkä muovautumassa räjähdysten paineessa, kellarien pimeydessä. Kaikki järkkyy, luhistuu, horjahtelee, ja ihminen ei tiedä, miten hän jalkansa asettaisi pysyäkseen pystyssä. Tämä on murrosaikaa. Jotakin uutta on tulossa, ja kaikki uusi näyttää vaativan kosolta ihmisluita. Eurooppa syöpi lapsiaan. Vuosisata ja kolmannes toista takaperin oli maailma myöskin muuttumassa ja muovautumassa. Silloinkin mahtimiehet sanoivat toisilleen, että tee sitä ja sitä ja saat tuon ja tämän palkaksesi, esimerkiksi tuon, jota Suomeksi sanotaan. Silloinkin taisteltiin Suomesta, kuten nyt toista sataa vuotta myöhemmin. Ja ehkä mahtimiehet eivät olleetkaan todellinen liikkeelle paneva voima silloin enempää kuin nytkään, ei enempää kuin sotamies, joka marssii rivissä, tietämättä, mihin hän menee ja mitä hän on tekevä. Syyt ovat syvemmällä, synkeissä alitajunnoissa. On keräytynyt sähköä, ja se purkautuu ukkosena. Nyt on ehkä vielä kovempi ilma kuin piilukon miesten aikakaudella, räjähdykset rajumpia, maa huojuu ja vaatii nopeita ja suuria annoksia ihmisluita. Mitäpä voi ihminen? Hän suhtautuu sotaan kuin ukkosmyrskyyn, kyyröttää ja odottaa, että se menisi ohi. Sitten olisi taasen hyvä hengitellä... Mekin tässä vain toivomme, että tuo uusi, joka on syntymässä, ei vaatisi juuri meidän luitamme, jotka eivät suinkaan vielä kitise vanhuuttaan, että sokea kohtalo ei antaisi tälläkään kertaa noiden sileäperäisten pudota juuri tälle kohdalle. Muiden luut, ne voivat olla tarpeellisia tuon jonkin uuden luomisessa. Luilla on usein soiteltu kauniisti, vaikka kuolleen kallossa onkin ilkeä irvistys, sellainen hymy, että se näyttää rikkovan hiljaisuuden. Mutta meidän luumme, minun luuni, lienevät sentään vähäpätöisiä rakennusaineiksi, uuden aikakauden lannoitukseksi. Niin ainakin toivomme.»
Sotamies Puumi saarnaili pitkään, välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä. Eikä hänen puhettaan kuunneltukaan minään ymmärrettävinä sanoina, vaan ikäänkuin mieltä rauhoittavana soitteluna. Se hukkui välistä pommien räjähdyksiin ja kuului sitten jälleen itsepintaisena kuin itse elämä, tuo kummallinen saarna, joka toi mieleen kellarin pimeydessä kasvaneet perunan idut, pitkät, heiveröiset, värittömät.
Kellarissa oli kylmää, pimeää, ikävää ja pitkäjäykkistä.
»Tämä on pienoiskuva koko sodanaikaisesta elämästä», saarnaili Puumi. »Näin me kukin kyyrötämme koloissamme, huppu on vedetty päämme yli, emmekä me tiedä, mitä ulkona maailmalla tapahtuu. Sen me vain arvaamme, että siellä kuollaan ja ruhjoudutaan, että Eurooppa syöpi lapsiaan. Tämä toveri tässä on hyvein innostunut uutisiin: radioon, sanomalehtiin. Mitä muilla rintamilla tapahtuu? Miten muu maailma» sotii? Mitä tekevät ulkomaat? Milloin ne auttavat meitä väkevällä kädellä? Mitä vaivoja ja vastuksia on vihollisella, koiriiko sitä? Mutta minä olen kuunnellut ja tutkinut sota-aikojen uutisia muutamia kiertoja liikaa. Minä tiedän, että sota-aikana me kaikin muutumme Münchhauseneiksi ja kykenemme nostamaan tukasta itsemme ilmaan. Kaikki on hyvin, kaikilla on hyvä olla, kaikki ovat onnellisia ja keveällä mielellä, jopa kuollaankin ilolla eikä huokauksella. Ei, minä en pyrikään puhkaisemaan reikää säkkiini enkä kurkistelemaan helmojen alta. Minät tiedän, että pimeys on suuri ja että valotkin ovat vain virvatulia.»
Viimein tuli hetkui, jolloin he ryömivät kolostaan päivän kirkkauteen. Ilman herrat olivat menneet, mutta heidän jälkensä näkyivät tuoreina. Jokin talo paloi, ja toinen oli romahtanut kasaan. Punaisia liekkejä ja mustia hirsiä ja nokeutunutta lunta. Maantiessä ammotti pommikuoppa ja alhaalla ratapihalla törrötti ratapölkkyjä pystyssä. Tummia, muurahaismaisia olentoja hääräili tulipaloliekkien paahteessa, ja heitä kiirehti alas radallekin korjaamaan ja tasoittamaan sotalintujen kynsien jälkiä. Kaikki näyttivät melkein iloisilta kuten heinäväki, joka tulee ulos ladosta rajuilman ohi mentyä. Ne olivat taasen menneet, kauhea odotus oli loppunut, ja jäljet olivat nähtävissä. Oli jälleen käynyt selville, että maa on luja ja että kyläkin on luja. Pommin jäljet olivat vain kuin naarmuja tahi rokon arpia sen kasvoissa. Oli huomattu jälleen, että ihminen on pieni: Vaaralliset metallinsiruset mahtuvat kovin usein menemään hänen ohitseen.
»Katsopas vain!» sanoi Puumi nähdessään ripeästi käyntiin pannut korjauspuuhat. »Meidän sotakoneistomme toimii. Vieteriä ne eivät saa meiltä pommeillaan poikki.»
He heittivät hyvästit tytöille. Molemmin puolin toivoteltiin onnea.
»Sitä me juuri tarvitsemme», sanoi Puumi. »Huonolla onnella ei pommituksissa tule toimeen.» Tyttöjen oli pian mentävä kauppaansa, ja kaupoissa oli sotamiestenkin käytävä ennen lähtöään toimittelemassa kämpille jääneiden tovereiden asioita.
Sitten tuli ilta ja pimeni, ja kylä kätkeytyi pimeään niin hyvin kuin voi. He, kaksi pientä sotamiestä, kyyröttivät taasen kuormavaunun lavalla, joka kiiti hurjaa vauhtia kohti korpea ja rintamaa. Lyhyt loma oli takana. Kaikki olivat vaiteliaita.
Mutta teltoilla, jossa lepo jatkui, jossa kamiina hehkui, kynttilänpätkät tuikuttivat, keltaiset oljen pehkut kahisivat, ja teltan helmat heiluivat miesten käydessä nelinkontin kuin kömpelöt karhut ulos ja sisälle, teltoilla oli iloista ja äänekästä. Lomalaisilta kyseltiin kyselemistään, ja he olivat miehiä, jotka tiesivät.
»Näkyikö siellä niitä ulkomaalaisia vapaaehtoisia?»
»No, niitä oli eikä oleskellut.»
»Milloin ne tulevat rintamalle?»
»Kun ovat oppineet sotatieteen teorian ja seurustelleet naisten kanssa kyllikseen. Rotua ne aikovat parantaa ensitöikseen, tätä Suomen rotua. Aatelisia on joukossa. Nenät siellä alkavat lylyä työntää.»
»Mutta kyllä mekin vielä pääsisimme tyttöjen sänkyyn», pauhasi Puumi. »Ajatelkaa nyt, jos vielä muistatte sellaisen ylellisyysesineen: sänkyyn vuoteeseen! Ja pelkästä isänmaallisesta innostuksesta tytöt meidät sinne päästivät. Mutta elkää olko kateellisia. Minä puhuin asiasta herroille huollossa. Sänkyjä ei kyllä tule, mutta ne lupasivat tänne kaksitoista laupeudensisarta.»
Sotamies Puumi painoi päänsä pehkuun, ja kohta alkoi kuorsaus kuulua.
22.
Veturi puhkui ja puuskutti pimeydessä, ja härkävaunut heiluivat ja tärisivät. Harmaat lankut, joilla he loikoilivat, tuntuivat ilkeämielisesti etsivän kylkiluita, antaakseen torkkujalle töytäyksen. Kamiinassa paloivat koivuhalon nalikat.
Väki vaunuissa oli yleensä virkeällä mielellä. He olivat juuri heittäneet taakseen koko siihenastisen sotansa, viikkokausiksi paikoilleen jähmettyneen rintaman, tutuiksi tulleet kuopat ja korsut, lukuisista askelista liukkaiksi hankautuneet vartiopolut, törkyiset teltat, valkoisen ja tumman lumen ja revityn näköiset puut. Heidät oli sieltä irroitettu. Toisia, uusia voimia oli tuotu tilalle, voimia, joiden tuliputkien tuima ja kiukkuinen ääni hämmästytti meikäläisten suupaloiksi ammuttujen tykkien jälkeen, joista ammukset tuntuivat tulevan nurinniskoin ja putoavan mihin sattui. Sitten he olivat saaneet nähdä rautatien ja härkävaunut kuukausikaupalla kestäneen korpivaelluksensa jälkeen. Ja nyt puhkuva veturi veti heitä halki pimeyden. Vaunun pyörät kolisivat ja harmaat lankut tärisivät.
Takana oli pohjola, sen pitkät tiet ja pitkät yöt, lumet ja metsät, vaarat, monenlaiset vaarat... Niistä voitiin laulaa kuin Balkanin vuorista, joilla taistellessa oli kärsitty vilua ja nälkää. Ja monta poikaa sinne oli myöskin jäänyt tahi palannut näiden samojen ratakiskojen laulaessa, palannut taistelunsa taistelleena lepäämään kotiseudun mullassa. Heidän osansa oli ehkä paras kaikista. He olivat voittaneet paljon, välttäneet monta kylmää ja kauhua, eikä heidän tarvinnut tuijottaa epätietoisina tulevaisuuden pimeyteen.
Jotakin uutta oli nyt edessä. Mitä? Mihin nyt oltiin matkalla? Miesten mielet olivat levottomia, vaikka toiset olivat tietävinäänkin, että nyt mennään lepoon ja lomille ja nähdään kaupunki, että harventuneet pataljoonat täydennetään ja saavat lisää harjoitusta sotataidossa. Mutta muutamat olivat sitä mieltä, että kyllä ne levot ja lomat tiedetään. Ne ovat nykyään vihollisen kädessä, ja se ei anna levätä, vaan painaa päälle. Tässä jylkyteltiin nyt, pojat, sinne, missä on kiireellisimmät tappelut, missä on hyvät mahdollisuudet päästä lopulliseen ja paraaseen lepoon.
Levottomuutta ja unta. Kamiina hehkui, vaunun ovet liukuivat ja jyrisivät ja kynttilän liekit lepattivat sammumaisillaan kauheassa vedossa, nukkujat heräsivät kylmyyteen ja noituivat naapureita, jotka alituisesti aukoivat ovia ja katsoivat, katsoivat, vaikka nähtävissä ei ollut muuta kuin pimeyttä, vahvaa sotapimeyttä, ilman valon pilkahdustakaan.
Päivän valjettua oli paljonkin nähtävää. Jokainen talo ja mökki ja olletikin kylä teki hyvää erämaihin väsyneelle silmälle. Kas, on vielä maailmaa, jossa aivan asumalla asutaan! Siinä oli mahtava silta, jonka rautoja lentopommien sirut olivat puhkoneet, näky, joka sai heidät yhäkin ällistelemään räjähtävän pommin raivoa ja kiivautta: toinen rauta sukelsi toisen raudan lävitse. Siinä oli kaupunki, jossa näkyi raunioita ja pommien nokea, jossa muutamia taloja palaa lekutteli juuri vierailleiden ilman herrojen jäljiltä.
Juna jyrisi yhä eteenpäin, päivän, yön ja toisenkin päivän. Välistä se pysähtyi asemille, jolloin jouduttiin ihmettelemään sodassa pahasti harventuneen pataljoonan vahvuutta. Kaikki paikat tulivat tungokseen asti täyteen, kaikki paikat, joissa sai jotakin suuhunsa, syötiin ja juotiin käden käänteessä kuiviksi. Sotamies, joka ahdingossa ponnisteli kahvipöydän ääreen eikä ehtinyt saada mitään, sanoi nyt elävästi käsittävänsä kuinka suuri juttu sota oli.
»Mehän näytämme olevan kuin ne Egyptin muinaiset heinäsirkkaparvet. Ei ruohon piikkiä jää jälkeemme.»
Jostakin he saivat lahjaksi siankinkun jokaiseen vaunuun. Se heilui hetken narussa, ja sitten sen ruskea kauneus katosi tuossa tuokiossa suurten sotapuukkojen raateleviin teriin. Jossakin oli ystävällisiä neitejä, jotka myivät oluttakin pullon toisensa jälkeen kovia kokeneille miehille, ja jossakin niin ankaroita, että he eivät tahtoneet taipua myymään kahviakaan, koska sotamiehillä oli mukanaan hanuri, joka sylen pituiseksi kiskottuna soi lakkaamatta. Mutta nokiturkkinen soturi puheli: »Kyllä te nyt sentään kahvia antanette, rakkaat neidit. Eihän teidän sydämenne liene niinkään luja kuin iivanan sotarintama Niemen luona.»
Ja kahvia he saivat ja joivat sen loppuun.
Sitten juna jyrräsi eteenpäin, pyörät kolisivat, vaunut heiluivat ja tärisivät. Nyt oli jo ilmeistä, että mikään lepo ei ollut enää edessä, vaan rintama, etulinjat. Vihollinen kuului hyökkäävän. Se on päässyt jatkamaan rintamaa ajelemalla sotavaunuillaan vahvasti jäätynyttä merta myöten. Siellä on kiire kyseessä. Rivittäin tankkeja, parvittain lentokoneita, jotka painavat päälle kuin mitkäkin. Näitä sotakoneita vastaan pitäisi sitten terennellä. Olkoonpa niin. Se on tuskin sen pahempaa kuin monta kertaa ennen.
Ehjät talot ja kylät ihmetyttivät heitä. Värikkäitä ja harmaita seiniä, välähteleviä akkunoita, kokonainen koskematon kylä loistavien maaliskuun hankien keskellä. Kas, siellä nousi tumma tunkio lumesta, totinen, kodikas tunkio! Ne luottivat siis siihen, että ensi kesänäkin on vilja heiluva tuulessa, että maa meidän on ja olla täytyy. Tumma tunkio lumen peittämän pellon keskellä oli rohkaiseva ja ilostuttava näky. Parempi isänmaallisintakin puhetta ja innostavintakin marssia. Tämä kansa ei aikonut ainoastaan taistella. Se aikoi elää. Sota oli kaukana! Täällä ei tiedetty siitä mitään... Ehkä sota oli näille ihmisille vain kaunis sankaritarina. Sotamiehet huiskuttelivat näille viattomuuden tilassa vaeltaville, ja ihmiset huiskuttelivat heille, pojilleen, jotka seisoivat jyristen kulkevien vaunujen ovilla. Siellä oli kansa ja maa, ja siinä olivat pojat menossa sotaan, linjalle, joka ei murru, josta ei pääse kukaan läpi. Sitten tuli taasen kaupunki ja sotaiset näyt: Raunioita ja tuhkaa, hiiltyneitä hirsiä ja vääntynyttä rautaa.
Jollakin asemalla juna seisoi jostakin syystä tuntikausia. Siellä oli parvittain eloisia evakkonaisia. Sota-alueelta paenneet rouvat lupasivat auliisti kellareihinsa jääneet hillot ja herkut. Sotamiehet vakuuttivat olevansa kaikkeen tuhoamistyöhön hyvin halukkaita. Vihollinen on saava tästä maasta vain tulta ja tuhkaa.
Juna kulki eteenpäin. Suomen maa oli suuri. Rannattomia metsiä, joissa havu oli nyt ohuempi, tiheämpi, tuuheampi ja viheriämpi kuin siellä kaukana pohjoisessa, missä he olivat niin monesti taitelleet jäisiä, tummia, tylyn lyhkäisiä ja kituliaita kuusen oksia kylkensä alle, metsiä ja avaria järven jäitä ja tuhat mökkiä, tuhat kylää maaliskuisten hankien keskellä ja peltoja hankien alla. Tuolta he olivat kaikki lähteneet, jostakin pesästään metsien ja peltojen kätköstä, kun myrsky nousi, kun maailman mahtajat alkoivat uuden jakonsa ja taistelunsa maiden ja merien herruudesta. Nyt vieri sotilasjuna kuin tumma viiru isänmaan kasvoilla. Rajaseuduilla taistellaan. Jotakin väkivaltaista tapahtuu maalle ja kansalle, jotakin uutta ja tuntematonta on puristuva kauheassa paineessa, jotakin on ajautuva sodan ahjosta...
Pienessä kaupungissa, joka näytti pahasti kärsineen pommituksista, jossa silmä tuskin erotti ehjää taloa, jossa oli vain raunioita ja kylmää, harmaata tuhkaa ja lämmintä tuhkaa, josta vielä savu suitsusi, sellaisessa aution näköisessä kaupungissa juna pysähtyi, ja he saivat käskyn laskeutua alas ja nousta sitten suoraa päätä odottaviin kuormavaunuihin. Moottorit alkoivat surista, ilta pimeni ja murheellisen näköinen kaupunki häipyi hämärään. Siitä tuli hirmukyyti, kauhujen yö. Vaunut huristivat huristamistaan, ja kylmä viima puri ja leikkasi. Ei ollut olemassa mitään suojuksia eikä kuormapeitteitä. Turhaan sotamiehet ahtautuivat yhteen läjään lämpöä hakien. Kylmyys oli tavaton, se kävi kimppuun kuin tappaakseen. Ja sitä riitti kokonaisen yön, puoli vuorokautta yhtämittaista kyytiä ja kylmyyttä. Mutta suomalainen on noitamaisen sitkeä. Kun vaunu vihdoinkin pysähtyi, niin jossakin sinisten nahkojen ja kitkavain luiden sisässä lepatteli vielä hengen kipinä, lepatteli piinattu sielu, kirahti ilmoille vaisun kärsimättömästi suomalainen sana. Kankeat haamut kömpelöivät alas autojen lavoilta, aseet kalisivat, sukset kolisivat.
Idän taivaalla punotti outo rusko, sodan rusko: kylät ja kaupungit paloivat. Aamu valkeni. Eteläisellä taivaanrannalla erotti vielä vaisuja leimahduksia, ja korva kuuli kaukaisia, raskaantuntuisia jymähdyksiä. Rannikkotykistö toimi. Se oli vielä kaukaista, mutta se oli kuitenkin nähtävissä, kuultavissa, tunnettavissa. Siinä se oli taasen, sota, rintama. Se odotti heitä kuin kaksi kovaa, heltymätöntä myllynkiveä, jotka jauhoivat ihmisiä ja omaisuuksia.
23.
Seurasi muutamia päiviä ja öitä, jolloin he alinomaa majoittuivat ja lähtivät liikkeelle eivätkä kuitenkaan lähteneet. Toisinaan palattiin takaisin talon pihamaalta, toisinaan tieltä. Välistä he hiihtivät kappaleen matkaa ja seisoskelivat öisessä pakkasessa iankaikkisen pitkiä aikoja viluisina ja kärsimättöminä. Idän taivas punoitti kuin helvetti, etäällä yössä välähteli ja jymähteli. Sitten voi tulla käsky mennä kylmiin taloihin, joissa he mahtuivat vain pahaisesti istuma-asentoon kytröttämään ja värisemään vilusta. Ehkäpä juuri nukahdettiinkin ennen hälytystä, sillä he olivat jo saavuttaneet vanhan soturin erinomaiset unenlahjat. Sitten lähdettiin ja hiihdettiin kiireesti pitkät taipaleet, majoituttiin, tehtiin lähtöä ja palattiin takaisin. Sotamiehet väsyivät tähän soutamiseen ja huopaamiseen, jolla ei tuntunut oleva äärtä eikä päätä, jossa ei näyttänyt piilevän älyn kipunaakaan.
Mitenpä kiusautunut sotamies voisi ajatella niin pitkälle, että olisi nähnyt itsensä niin sanottuna varaväkenä, hätävarana, etäällä istuvan johtajan kädessä. Jossakin meren jäällä, missä milloinkin, jyrisivät vihollisen hyökävaunut ja pitkäliepeiset hahmot hiipivät ja hyökkäilivät rannikolle. Missä ne aikoivat oikein tulemalla tulla? Missä tarvitaan lisävoimia? Jossakin istuva johtaja kuunteli viestejä ja antoi määräyksiä ja liikutteli levottomana rintamantakaista varaväkeään niinkuin uhattu ihminen, joka alinomaa haparoi taskujaan varmistuakseen siitä, että ase on saapusalla.
Ja sotamies marssi ja majoittui, lähti eikä lähtenytkään, nousi ja laski, väsyi ja epäili käskijäinsä mielentilaa ja epäili omaansakin. Auttamatonta tylsämielisyyttä tuntui sekoittuneen sodankäyntiin.
Vähitellen he lähestyivät rintamaa. Vastaan tuli hevoskuormia, joissa kuljetettiin viljaa ja kaikenlaista tavaraa pois sodan jaloista. He saapuivat isolle maantielle, jossa kulki pitkiä autojonoja. Tien vieressä näkyi jo pari pysähtynyttä ja mykistynyttä hyökävaununrumilasta. Ne olivat päässeet ajaa möyhäämään tänne asti, silloin kun ne tulivat rannikolle yllättäen, silloin kun niitä vastassa ei ollut juuri ketään, silloin kun tämä uusi rintama alkoi muodostua. Siinä tuli taasen hevoskuormia, joissa lojui joitakin tummia möhkäleitä, sojotti oudon jäykkiä raajoja. Ruumiskuormia. Idän taivas pohotti punaisena tulipalojen romeesta.
Aamun valjetessa he näkivät vilahduksen merenlahdesta, josta erotti rivin tummia myttyjä, hyökävaunut. Niistä tuli kylään kranaatteja sihisten ja sähisten tahi yhtäkkiä kiukkuisesti jymähtäen ja jysähtäen. Ne ampuivat suoralla suuntauksella. Pari taloa palaa loimotti, ja hiihtävä miesjono vilahteli savutuprujen alla. Mutta tämä ei ollut vielä heidän sotanäyttämönsä. He kääntyivät metsään ja hiihtää sohjusivat toiseen kylään. He saivat vielä majoittua taloihin, joiden etsiminen oli tavan mukaan hidasta ja työlästä. Kaikkialla oli jo ennestään majoituksia, koko kylä oli sotaväen vallassa. Viimein he löysivät tyhjiä taloja, joista asukkaat olivat kaikonneet tiehensä ja lähteneet aivan päätä pahkaa. Sitä todisti hylätyn näköinen karja navetoissa. Nälkäisiä, mutta utareet täynnä ammoskelevia lehmiä. Surkeimpia sotakuvia monille heistä olivat nuo kytkyeensä oman onnensa nojaan jätetyt, orvot kotieläimet, ehkäpä kaameimpia, mitä he tulivat koko sotaretkellä nähneeksi. Ja kuitenkaan ei kasa raadeltuja ihmisruumiita ole mikään kaunis näky, sikin sokin heiteltyinä ja kaiken kaltaisiin asentoihin jähmettyneinä. Mutta se voi tuntua jollakin tavoin luonnolliseltakin. Ihminenhän on tunnettu järkiolento, ja hänet on melkein syntymästä saakka valmistettu ja opetettu ja hän on myös itse opettautunut kohtaloonsa. Kun sodan raudat repivät ja raatelevat hänet hengettömäksi, niin hän on tavallaan päässyt tuumansa ja tarkoituksensa perille. Mutta kun ihminen vetää ja tulee vetäneeksi järjettömät orjansakin taisteluihinsa ja kohtaloihinsa, niin se jostakin syystä vaikuttaa tavattoman tympäisevältä ja surulliselta. Eläimellähän ei ole voinut olla mitään suuria tuumia, mikään mielikuvien rome ei kaunista sen kärsimyksiä eikä kuolemaa. Siksi nuo hylätyt elukat kytkimissään olivat niin puistattava ja kaamea näky. Virkeimmät sotamiehet heittivät naudoille heiniä eteen, lypsää sohkaisivat ja joivat maitoa, joka maistui mainiolta pitkästä aikaa. Lepoa ja kodikkaita karjanhoitoaskareita häiritsivät lentokoneet, joita parveili joka hetki taivaalla suristen ja jymisten. Ne pommittivat ja ampuivat. Talot hypähtelivät, että ilma kuulsi seinänraoista, akkunat tulivat helisten sisään, ja liekit loiskahtelivat laipioista pitkinä kielinä, kun tuliset kuulat puhkoivat räsähdellen kattoja. Sotamiehet sammuttelivat syttyneitä tulipaloja eivätkä viihtyneet taloissa, vaan juoksentelivat ja kyyröttelivät metsissä.
Rintamalta kuului lakkaamaton jyminä.
24.
Maaliskuiset päivät olivat loistavan kirkkaita. Taivas pohotti uljaan, sinisenä, ja auringonkiekko oli hopeinen, sula, säteilevä, armas ja välinpitämätön. Hanki oli hohtavan valkoinen, siellä missä sodan savu ei ollut sitä mustuttanut. Sulaneista havunlehvistä tuoksahti nenään kevään ja heräämisen mainio haju.
Kun ihminen joskus tajusi ympärillään maaliskuisten päivien armauden ja valkeuden, niin hän ikäänkuin loukkaantui. Hän olisi kaivannut taistelulleen ja kohtalolleen toisenlaista taustaa, pilvistä, synkkää ja myrskyistä. Päivien tyyni, välinpitämätön kirkkaus harmitti. Taivas ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, mitä ihmiselle tapahtui.
Yön pimeys ja kylmyys tuntui jostakin syystä paremmalta ja sopivammalta, vaikkakin vihollinen hyökkäsi silloin mielellään. Pitkäliepeiset, yläpäästään omituisesti suipistuvat varjot kahlailivat ja hyömistivät lumessa hiljaisina tahi huutavina. Yli kaiken laatuisen rätinän, räiskeen ja pauhun kuului kaamea karjunta. Huutavia varjoja jäi ja jähmettyi paikoilleen, mutta toiset tulivat yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, kunnes heidänkin menonsa lopullisesti tyrehtyi konetuliaseiden kauheaan ristituleen. Liikkuvat varjot masentuivat tummiksi, jähmeiksi rykelmiksi. Mutta hetken kuluttua uudet miehet, uusi miesvoima, uudisti yrityksen. Ne tulivat ja kaatuivat, tulivat ja kaatuivat, ja tulivat vain kuin ehtymätön vesivirta, kuin pauhaava putous. Loppujen lopuksi oli meikäläisen monin paikoin heitettävä lumikuoppansa ja havuvuoteensa ja vetäännyttävä takaisin päin, kaivettava uudet kuopat ja aloitettava sama uudelleen.
Monta kirkasta päivää ja monta kylmää yötä. Pään päällä surisivat mehiläiset ja valtavat piiskansiimat vongahtelivat, läiskähtelivät, vinkaisivat. Monenlaatuiset pommit suhisivat ja räjähtelivät rajusti ja äkäisesti. Yläpuolella jymisivät lentokoneet lakkaamatta ja touhusivat oman touhunsa, enimmäkseen kenenkään häiritsemättä. Välistä niiden ympärillä voi kuitenkin erottaa ilmatorjuntatykkien räjähtävät ammukset kuin valkoiset pumpulipallot, kuin avaruuden tyhjyyteen tupsahtelevat sotureiden sielut. Jonkin teräshörhiläisen kupeesta tuprahteli tulenlieska, ja se syöksyi, putosi maata kohti savuten ja avuttomasti pyörähdellen. Sen tuho herätti lumikuopassaan kyyhöttävässä sotamiehessä virkistävän ilon tunteen.
Palelemista, pitkiä ruoan välejä, unen puutteesta punertavia silmiä. Mustia viiruja ja kuvioita tanssi näkimien edessä, ja vastustamaton uni voi ne ummistaa keskellä taistelun pauhua, kylmyyttä uhovan lumikuopan pohjalla. Rajuja herätyksiä. Suuri puu oli irtautunut juuriltaan jäisestä maasta ja lennähtänyt pitkän matkan päähän pirstoutuen kappaleiksi. Sodan salamat leimahtelivat kiivaina.
Ei mitään ajatuksia. Heidän kätensä käsittelivät koneellisesti aseita, kuten ainakin väsynyt työmies työkalujaan. Ne nielivät loppumattomasti panoksia, kuumuivat ja näyttivät aina yhtä hoikkavatsaisilta, yhtä nälkäisiltä. Ne hotkivat ja hotkivat, mutta mies ei saanut mitään. Mutta nälkä ei ollut pahinta. Melkein alinomainen ja aina lähellä oleva oli valtava unenjano. Toisinaan leimahti tulinen tupakanhimo. Tupakkaa ei ollut enää juuri kenelläkään. Mutta himo oli suuri, ja sen vallassa oleva sotamies heitti hetkeksi toverinsa käydäkseen naapurikuopassa tiedustelemassa, eikö sielläkään ollut tupakan hituista. Naapurikuopan mies sanoi, että ehkä hänen puseronsa rintataskussa olisi vähän tupakansukuista pölyä paremmilta, yltäkylläisiltä päiviltä. Mutta sitä ei sieltä hevillä saanut. Se ei tarttunut kaivelevan etusormen koukkuun. Vihollinen ampui herkeämättä. Luotimettiset surisivat ja suihkujen ruoskansiimat vongahtelivat, ja kuoppa oli ylen matala. Mutta himo oli suuri. Naapuri riisui kuin riisuikin lumitakkinsa ja riisui puseronsa» jonka taskuista he varistelivat tarkoin sinne kerääntyneen tupakansekaisen pölyn. He saivat sätkät, saivat keuhkoihinsa savua, kirpeää ja rauhoittavaa.
Sotamies ryömiskeli sitten omaa kuoppaansa kohti kallisarvoinen sätkä kouransa sisässä. Siitä tulevat saamaan savut odottavat toveritkin. Mutta mitä! Hän kohottautui nelinkontin ja tuijotti tyhmistyneenä eteensä. Tuota somaa havuilla verhottua lumikaivantoa ei ollut enää olemassakaan. Oli vain ruma kranaattikuoppa ja noen tahraamaa lunta. Eikä noita kahta toveria ollut enää olemassa. Oli vain kasa riekaleita, lihaa, luuta, verisiä vaateryysyjä. Hieno pikakivääri, joka oli niellyt kakistelematta niin paljon panoksia, oli nyt vain vääntynyttä ja särkynyttä rautaa. Toverit, äsken eläneet toverit, eivät enää savuja tarvinneet. He jäivät lumiseen metsään. Se, mitä heistä oli jäljellä, oli kuin arvotonta teurastusjätettä. Sotamies ajatteli, että täytyi olla jotakin, joka oli kalliimpi kuin elämä. Muutenhan tämä olisi aivan sietämätöntä, mahdotonta kestää. Mikä se oli? Sotamies sytytti sätkän, joka oli ehkä pelastanut hänen henkensä, vienyt hänet toiseen paikkaan turmankranaatin ajaksi. Mutta kitkerä savu ei nyt maistunut. Hän ei tavoittanut tuota onnellista sieluntilaa, joka on asiastaan varmalla ihmisellä, uskoa... Oli ollut ihmisiä — nyt oli vain joitakin riekaleita kuin hylättyjä teurastusjätteitä mustuneella lumella. Olisi ollut hyvä tietää, että tämä kaikki oli hyvin tarpeellista, välttämätöntä ja väistämätöntä. Sellaiset sanat kuin isänmaa, velvollisuus, tuntuivat tyhjiltä ja ontoilta sanoilta juuri sillä kertaa, kun turmankranaatin repäisemä tyhjiö tuntui vielä viipyvän paikan päällä ja sotamies odotti jotakin, vastausta, kauheaan arvoitukseen: Täytyi olla jotakin elämää arvokkaampaa...
Monta kirkasta päivää ja monta kylmää yötä. Jylinää ja jyminää, kiukkuisia, helvetillisiä räsähdyksiä. Verta ja ruhjoutumista ja kuolemaa. Parvittain sotalintuja maaliskuun armaalla taivaalla, hyökävaunujen kalisevia, tummia, tulta sylkeviä hahmoja, pitkäliepeisiä, yläpäästään omituisesti suipistuvia olentoja, härkäpäisesti hyökkääviä vihollisia.
Rintama jauhoi kuin kaksi kovaa, heltymätöntä myllynkiveä, jauhoi omaisuuksia ja ihmisiä. Ja missä oli se voima, joka pyöritti? Se oli ehkä syntynyt kauan sitten, silloin kun ainainen sumu peitti maapallon ja hirmuliskot taistelivat keskenään. Tuo raivonaalto oli lainehtinut halki aikojen, ja se hyrskysi nyt tuossa muodossa, sotarintamana.
Ja sitten, äkkiä, kaikki jylinä ja jyminä, ruoskansiiman vongahdukset ja helvetillinen räiske lakkasi. Mitä? Mitä nyt? Outo, jähmeä hiljaisuus. Huihkittiin, että rauha oli tullut. Se tuntui heistä aluksi mahdottomalta ja uskomattomalta. Miten voitaisiin saada niin monien ja monenlaisten turmanputkien kurkut tukkoon? Uskottelua! Kohta jylinä ja jyminä on alkava jälleen, sodan helvetti on aukaiseva kitansa levälleen...
Mutta hiljaisuus jatkui ja syveni. Olisiko se sittenkin totta? Tuolla pakenivat pois vihollisen lentokoneet, ja niiden jyminä ja tärisevä surina oli ainoa ääni. Tuolla kaukana kiilteli yksi niistä kuin jättiläistähti ja piirsi suunnattoman savumerkin taivaalle. Oliko se rauhanmerkki? Ilo hiipi väsyneisiin mieliin. Rauha, rauha! Mikä sana: Ihmiset saavat elää... Nyt uljaan sininen taivas, loistava aurinko, valkoinen lumi ja metsien pihkantuoksu, armas maaliskuu näytti hyvin soveliaalta kaiken taustaksi.
Niin oli hetkisen. Mutta sitten kevättalven päivän kirkkaus, tyyneys ja välinpitämättömyys tuntui taasen aivan sopimattomalta. Miksi taivas ei verhoutunut harmaisiin pilviin kuin suruhuntuun, miksi se ei tuprutellut lunta? Minkälaisen rauhan he olivat saaneet! Se on tehty jo aikoja sitten, eilen, ja vielä sen jälkeen, määrättyyn hetkeen saakka, ovat kaikki tulikirnut toimineet, ja vielä viime hetkillä, rauhankyyhkysen jo lennellessä viestejään viemässä, ovat ihmiset kuolleet ja ruhjoutuneet asian puolesta, joka oli jo päätetty. Suomesta, isänmaasta, oli viilletty kappaleita. Miekalla oli piirretty raja. Sotasapeli oli kulkenut poikki metsien, halki kylien, tuima miekanrauta, ja erottanut toisistaan sen, mikä näytti yhteen kuuluvalta.
Suomalainen oli koettanut ja uskoi nyt koettaneensa.
He huomasivat nyt olevansa syvällä vihollisen alueella. Uusi raja oli piirtyvä kauas heidän selkäpuolelleen. Tiet olivat täynnä marssivia sotaväen osastoja ja kuormastoja. Loppumattomia autojonoja, loppumattomasti kansaa. Sillä kaikki olivat kuulleet, että he ovat nyt äskeisen vihollisen alueella, rajan takana, ja he lähtivät nyt liikkeelle, löytääkseen uuden maan, löytääkseen uuden kodin. Tiet olivat tulvillaan sotapakolaisia rauhanpäivän koitettua. Selän taakse jäi autio ja tyhjä maa, murheellisen näköisiä taloja, kaikenlaista kaunaa kartanoilla, ovet selällään ja oviaukot kuin mykän huutajan suu.
Mikä kauhea repäisy! Ihminen tempaistiin ja tempautui irti siitä, mikä oli ollut elämän ajan hänelle tuttua, läheistä ja rakasta. Se oli julma leikkaus.
Isäntä käveli ja seisoskeli kauniin talonsa kartanolla, pyörähteli neuvottomana, näytti aikovan sitä tai tätä. Siinä oli hänen talonsa, kotinsa suurin piirtein koskemattomana, entisellään. Eikä sitä kuitenkaan enää ollut olemassa. Se oli vain harhakuva, varjo. Siitä täytyi tulla se.
Hän lähti päättäväisesti. Korva oli erottavinaan litinän, kun ihminen repäisi itsensä irti maallisista ... Onnistuiko hän? Mihin jäi hänen sydämensä?
Ihmisen ei auta ajatella, miten hänelle käypi ja miten ihmiskunnalle. Ne ovat liian suuria ajatuksia. Nekin suuret ihmiset, jotka luulevat hallitsevansa aaltoja, heittelehtivät vain edestakaisin niiden mukana. Ja virran mukana on kuljettava, ponnisteltava jotakin, unohtauduttava työhön, nykyhetkeen. Ei auta ajatella muuta kuin, että miten saisi suuhunsa jotakin ravitsevaa ja lämmittävää. Ei auta ajatella, sillä ei helvettikään niin paha paikka ole kuin siitä saarnaillaan, on vain hieman sumuisempi ilma ja vaikeampi hengittää... Sinertävässä maaliskuun illassa talot, ajoneuvot ja ihmiset tummentuivat varjokuviksi. Tiet olivat tulvillaan monenlaisia matkueita kiirehtimässä rajaa kohti, joka piirrettäisiin, jonka miekka oli jo piirtänyt halki metsien, poikki peltojen ja kylien, halki elävän maan.