← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3697
Isännät ja isäntien varjot
Pentti Haanpää
Pentti Haanpään 'Isännät ja isäntien varjot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3697. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ISÄNNÄT JA ISÄNTIEN VARJOT
Romaani talonpojan sortumisesta
Kirj.
PENTTI HAANPÄÄ
Helsingissä, Kirjailijain Kustannusliike, 1935.
ENSIMMÄINEN LUKU
KIRKKOMAALLA
Auringon paiste langetti läpi lehdistöjen valojen ja varjojen kudelman. Jokin lintu tiukutti itsepintaisesti ja iloisesti. Aidan tuolla puolen hirnahti joku saattueen hevosista. Se oli kuten ylpeä, syvä naurahdus kaukaa, toisesta maailmasta.
Vanha haudankaivaja imeskeli ilmeisellä nautinnolla piippuaan. Näkemistä, näytelmää. Hän löysi aina, hautasaattueista ja hautajaisista omituista, hiljaista iloa ja nautintoa, ravintoa ajatukselle ja tunteelle.
Tänään saatettiin viimeisimpään ja rauhallisimpaan asuntoonsa Herneisen vöyrään talon emäntä ja Riitakaisa, köyhä ja yksinäinen naisenpuoli.
Köyhä on nyt haudattu. Riitakaisa, herrasväkien ja talollisten likaisten vaatteiden ja lattiain pesijä on saanut levon, tuo puolihupsu nainen, joka on karkoittanut paljon likaa ja jota itseään on pidetty likaisena ja huonona. Merkillisintä asiassa on, että häntä on seppele kädessä saattanut hautaan Aprami Kaira, tilanomistaja, rikas mies, Amerikassa aikanaan kullankaivulla onnensa käsittänyt.
Haudankaivaja oli imeskellyt piippuaan, joka pyrki sammumaan.
Mitähän Aprami Kaira tuossa oikein parateerasi? Tahtoi näyttää, että tällainen hän on, köyhien, syntisten ja puutteellistenkin ystävä. Hän kunnioittaa toimellista vaellusta, ihmistä, joka on elänyt raskaalla työllä. Jonkinlaista sankaruutta, mielenosoitusta hän tuossa esittää: hän ei välitä mitä kansa ja kanssaihmiset sanovat. Sillä kaikkihan olivat tunteneet vainajan syntiseksi vaimoksi, suureksi valehtelijaksi ja juorujen puhujaksi.
Pappi oli lukenut lukunsa, sora oli kumissut arkun kannelle ja entinen kullankaivaja oli laskenut seppeleensä.
Miten mulkoilikaan häneen nuori pappi pässinsilmillään! Tuo tarmokkaan näköinen mies muistutti muutenkin jäärää, sarvia vaille. Jopa voi joutua itsepintaisen luulon valtaan, että pienet sarventyngät sittenkin löytyivät kähäräisen otsatukan kätköstä.
Ja Aprami Kaira tuijotti takaisin itsepintaisena ja pirullisena, tuo vapaamielinen, köyhien ystävä. Mutta ryhdillään hän jo moitti köyhiä — niin arvioi haudankaivaja — noita laiskoja, saamattomia, hoksaamattomia, yhteiskunnan apuun turvautuvia. Mitä te nurutte? Miksette kulje samaa tietä kuin minä, Aprami Kaira, köyhän mökin akan poika?
Toimitus oli ohi. Kirkonmies kääntyi kiireesti. Sillä hautausmaan portilla odotti toinen komeampi surusaattue.
Haudankaivaja kopisteli piippunsa ja maleksi hiljoilleen ohi hiljaisten kumpujen nähdäkseen, kuinka rikas lähtee täältä, miten mullataan Ison Herneisen emäntä.
Siinä seisoi Jopi Herneinen, Ison Herneisen isäntä. Eipä luulisi miestä niin iällä olevaksi. Ryhdikkäältä, komealta ja arvokkaalta hän näyttää mustassa puvussaan. Sillä hän on mies, joka ei suinkaan unhoita, että tämä on osittain näytöstä, näytöstä yhteiselle kansalle. Hän tuntee asenteet, jotka kuuluvat koetellulle ja vakaalle miehelle. Siinä seisovat myöskin hänen kolme poikaansa, sekä koko suuri sukukunta ja ystävien ja kylänmiesten tiheä lauma.
Sinne maalailtujen lautojen ja soran sisään on nyt uponnut Herneisen emäntä, vaalea, naureleva emäntä. Hän vanheni, hius harmeni, iho rypistyi, naurut laimenivat hymyksi. Mutta hänen naurunsa oli ollut kuten riemukas auringon loiste ja hymy kuten sellaisen paisteisen päivän ilta. Hyvä emäntä ja hyvä ihminen, jonka käsi ei ollut koukussa köyhää, ei edes outoa maantienkulkijaa kohtaan.
Ryhdikkään leskimiehen mielessä kävi nopea ja elävä muisto siitä kirkkaasta syyspäivästä, jolloin hän oli tuonut tuon naisen kotiaan. Oli ikäänkuin vieläkin ruumiissa tunne kesien keikunnasta ja tutustuttavista nyhjäyksistä vierustoverin kylkeen. Täytyi sanoa, että tuo ihminen oli ollut hänen kohtalonsa tähti. Hänen vaikutustaan oli, että Jopi Herneisen elämä oli ollut sellainen kuin se oli, pitkä ja vakaa maamiehen elämä, ilman päällenäkyviä myrskyjä ja selkkauksia. Tuo nainen oli ollut hänelle kuten liekanuora, jonka ansiosta hänet nyt tunnettiin vakavaksi ja koetelluksi mieheksi. Sillä itsekseen sopi tunnustaa, että muuten hän olisi voinut olla mikä tahansa. Nuorena ja naimatonna oli hänen verensä vetänyt vuoroin maata viljelemään, vuoroin maata kulkemaan, työpäiviin ja öisiin kemuihin. Kaikkeen kiivautta ja voimaa, mutta ei mihinkään pysyväisyyttä. Tuli sitten tuo nainen ja hänelle tapahtui niinkuin tapahtui. Pitkä ja työteliäs elämä maanviljelijänä ja yhteiskunnallisena luottamusmiehenä.
Siten se oli. Nuo, nyt iäksi peittyvät tutut, rauhalliset, kirkkaat kasvot olivat viitoittaneet hänen elämänsä. Tuo rauhallisuus oli joskus pahantuulen noustessa aivan etonut Jopi Herneisen sydäntä. Kuinka voi ihminen, apinasta kehittynyt, olla tuollainen, vähän lypsylehmän muotoinen? Sillä hän osasi näyttää karskilta mieheltä, osasi näyttää siltä, joka pitää naiset ja alaikäiset järjestyksessä ja kurissa.
Suuri surusaattue seisoi hiljaa ja kuunteli papin puhetta. Haudankaivajakin höristi korviaan. Onkohan tuohon vispilöity sekaan sitä niiden uutta aatetta, maailmallisuutta, politiikkaa?
Sillä tämä oli niitä uudenaikaisia kirkonmiehiä, taistelevan kirkon miehiä. Kirkko ja pappi eivät ole ainoastaan tulevaista, mutta myöskin olevaista varten. Paitsi taivasten valtakunnan, piti hänen saada kalistella myöskin maallisten asioitten avaimia. Jo tämä murheitten laakso oli sen arvoinen, että hengenmiehenkin sopi sitä muovailla, muovailla mieleisekseen.
Niinä aikoina oli maasta ryhdytty juurittamaan yhteiskunnalle vaarallisia oppeja ja ihmisiä. Eräälle suutarille ja muutamille mökinmiehille, kuokkaukoille oli annettu hiljainen öinen autokyyti johonkin, kai rajan taakse. Haudankaivaja epäili, että seurakunnan paimenella oli siihen seikkaan oma osansa. Tämä pappi ihan uhoi aatetta, että rikkaruohot irti isänmaan pinnasta.
Mutta tuo suutari oli ollut vanhan haudankaivajan ystävä. Sellainen mietteliäs ja puhelias mies, joka käytteli kieltäänkin kuten naskalia. Arvosteli muun muassa pappeja, joiden edessä nyt ihmisten pitäisi olla vaiti kuten lampaan keritsijänsä edessä. Siksi oli suutari tempaistu ompelurenkkunsa äärestä. Siksi nyt pörhistää vanha haudankaivaja korviaan, että minkä verran uutta aatetta ujuttaa nuori pappi hautapuheeseensa. Siksi hän ajattelee, että seisohan siinä vain kuten pulska pässi, aitojen yli hyppivä ja ihmisten laihoja koluava pässi. Kauankohan pysyt noin liiasta syönnistä punakkana ja kalliilla vaatteella verhottuna, jos usutat seurakunnastasi kyydittäväksi kaikki kuokkijat ja puunkaatajat ynnä kenkien tekijät? Puhu vain vihamiehestä, joka ihmisten maatessa heittelee valhevehnää! Enemmän vaivaa tämän isänmaan pinnalla oli nähnyt tuo köyhä suutari, enemmän sitä hyödyttänyt kuin sinä, kesken koulusta päästetty.
Niin ajattelee haudankaivaja, joka ei ole mikään aatteiden ja viitoitettujen teiden mies, mutta perinjuurin sydämistynyt ihminen siitä syystä, että hänen ystävälleen suutarille oli annettu äkkilähtö kylästä.
Jopi Herneinen ei kuullut papin sanoja. Hän näki vain auringon siivilöityvän paisteen puiden lävitse ja lomitse tuoreeseen soraan. Nuo tutut kasvot olivat nyt siellä maan alla, ja maan päälle, Herneiseen, oli jäänyt tyhjyys. Hetkisen hän tunsi sydämensä läpättävän hätääntyneenä. Pelko valtasi hänet siksi, että hän tunsi ruumiinsa raikkaaksi ja terveeksi. Hehän olivat olleet kuten kaksi lähekkäistä puuta metsässä, oksistaan yhtynyttä. Nyt toinen kaatui ja toinen seisoo siinä orpona ja avuttomana, muotopuolena, syysmyrskyjen tullessa...
Jopi Herneisen mieleen hiipi kuten synkeä varjo. Kaisa oli mennyt, mennyt. Hän jääpi ja jotakin pahaa tapahtuu. Yhdessä tässä oli muka eletty elämä, mutta kuitenkin ollaan näin yksin, haihdutaan toisistaan kuten avaruuksien taa.
Hän tuijotti tuohon tuoreeseen hautakumpuun ja huomasi sitten mielessään kummallisen kuvitelman viimeisen päivän ylösnousemuskuhinoista hautausmaalla. Hän hymyili ja hätkähti samassa häpeissään. Sillä sellaisista asioista sopi vain sanoa kaavan sanat ja siinä kaikki. Elämä oli ohitse, Kaisa Herneisen, omaa sukua Kannon. Jostakin syystä nousi samalla tajun hämäristä muistikuva muinaisesta pitkästä, kauniista ja kiusallisesta päivästä, kun hän poikasena isänsä määräyksestä vahti, ettei pahankiskoinen ori hyppää korkean aidan yli ruispeltoon.
Hän rykäisi ja ryhdistäytyi ja hänen silmänsä tuimenivat. Olivatko nämä nyt hautajaisajatuksia vanhalle ja vakaalle miehelle, leskelle?
Hänen kohoava katseensa kääntyi syrjään ja osui naisen niskaan, vaaleaan ja viehättävään niskaan mustan puseron ja kellertävien hiuskutrien välillä. Asiaankuuluvin hautajaisilmein seisoi siinä Lyyli Kaisla, kaupanhoitaja, kaunis myyjätär. Hänen kauppansa punainen seinä, asuinkamarinsa valkoinen akkuna ja uutimet näkyivät hyvin Isoon Herneiseen. Omituista, että noinkin elävä olento kulkee vain kohti papin sanoja: maasta sinä olet tullut...
Mutta Herneisen vanhin poika, Esa, harteikas ja kookas uutisraivaaja, jonka vaimo näyttää rasittuneen iloiselta ja lapset levottomilta, on itse jysähtänyt raskaisiin mietteisiin. Tuohon oli nyt saatettu äitimumma ja Herneiseen tulee pesänselvitys. Ehkä oli erehdys, että hän piikatytön naituaan otti jo perintönsä, tyytyi vähään. Mutta jo oikeastaan edelliset pesänselvitykset ovat vieneet Isosta Herneisestää muun isouden paitsi nimeä. Metsätkin ovat sellaiset, että tuskin on linnunistuinta. Nykyisellään se on vielä jotakin, mutta kun yhä halotaan, niin pieniä, pieniä ovat jo sellaisten paikkain isännät...
Oras, kotona oleva poika, seisoo urheilijan veltonvalppaalla ryhdillä. On ikäänkuin ei olisi takeita, ettei hän yhtä-äkkiä yritä hypätä tasakäpälässä tuon tuoreen hautakummun, muutamien seppelenauhojen ylitse. Mutta Martti, nuorin veli, on puutavarayhtiön mittamiehiä ja leimanlyöjiä, teettäjiä. Kotona hän ei ole koskaan viihtynyt, ei tehnyt siellä yhtään kunnon työpäivää. Mutta puuyhtiössä hän on nöyrä ja notkea, pomojen sukeva juoksupoika. Nyt hän on juuri käsittänyt väkijoukosta kirkkaat naissilmät ja yrittelee silmäpeliä. Eiköhän hän muuten Herneinen olisikaan.
Hautausmenot ovat ohitse. Tuohon valkoisen aidan ympäröimään piiriin jää vain helle, puiden lehtien kimmeltely, erään linnun itsepintainen, iloinen ja yksitoikkoinen laulu. Vanha haudankaivaja tulee sieltä viimeisenä savuava piippu ja miettiväinen hymy huulillaan. Ehkä hän oli ihminen, joka löysi kuten omituista lohdutusta ja iloa ajatuksesta, että aurinko on pienenemässä, että kaikki loppuu, joten joidenkin vinouksien suoristaminen ei ole erin tärkeää...
Mutta maantiellä kohoilee valkoinen tomupilvi, hevoset ravaavat, vieterit hytkyvät. Molemmin puolin tietä aukenevat vainiot, kohoilevat harmaat ja maalaillut rakennukset. Etempää eroittaa kirkon hoikan huipun ja vielä kauempaa junan savun. Tuo tumma, liikkuva savujuova taivaanrannalla on Jopi Herneisen mielestä, kuten vertauskuva elämän leppymättömästä jatkumisesta. Putoa vain vankkureista. Rattaat vain pyörivät, täysi vauhti ja rähinä on aina päällä. Olet jäänyt ja unhoitettu. Jälkeen jääpi vain savujuova, sen junan, jota sanotaan elämäksi, matkatessa halki iankaikkisuuden tasangon.
Tuolla kohosi Iso Herneinen hieman herraskaisen värikkäänä. Keltaa, punaa ja valkoista. Talossa oli äskettäin suoritettu suuria ja perinpohjaisia korjaustöitä. Vanha, harmaa, rappeutunut, sekasortoinen Iso Herneinen oli enää vain muistikuva eräissä aivoissa. Kuten historiaa oli vielä vanhempi Iso Herneinen, kylän napa, kymmenine työmiehineen, jyvälaareineen ja rahalahvuineen. Sitten oli ollut monia pesänselvityksiä, pinta-alan pirstomisia perillisten kesken, eräitä liian isokurkkuisia isäntiä, syöttiläsoriita, jalkavaimoja kylällä.
Harmaa, resusiipinen tuulimylly pienellä peltokumpareella oli kuten muistomerkki niiltä ajoilta, Ison Herneisen, talonpojan, mahtavuuden ajoilta. Silloin höyrysivät kymmenien miesten hartiat Isossa Herneisessä, viikate särisi, varstat jyskivät, maantiellä kitisivät markkinamiesten rattaat. Nyt laulaa niittokone heinäsirkkana, tuulimoottori kitkahtelee ja kääntyilee, puimakone hyrisee ja maantiellä hurisee ja pyyhkii auto.
Mutta Iso Herneinen oli silloin, kuvilla puhuen, napa. Nyt kohoilee tuolla vanhan temppelin juurella uudempia, nykyaikaisempia herrojen huoneita, kauppakartanoita, pankkien konttoreita, bensiiniasemia kuin epäjumalanpatsaita.
Jopi Herneinen kääntää kiesinsä kartanoonsa saattoväen etunenässä ja huokaisee itsekseen, että siellä ovat nyt sekä navat että puolat. Sillä hän ajattelee taloudellisia asioita. Talo on nyt kyllä kunnossa sekä rakennuksiltaan, että muuten. Siinä on nyt taloa pojallekin. Mutta siinä kunnostamisessa on tullut velkaa. Eikä kukaan muista, että Isossa Herneisessä olisi ennen tehty velkaa. Mutta niinhän neuvojat ja konsulentit nykyään opettivat maakuntaa, että rakentakaa ja raivatkaa, vaikka velaksikin. Rahaa saa ja raha poikii...
TOINEN LUKU
»HETKI VAINAJAN MUISTOLLE SURUTALOSSA.»
Sukulaisia ja kylänmiehiä, äänten sorinaa, tilaisuuteen sopivia lauseparsia ja kättelyä siinä määrässä, että Jopi Herneisen mieleen muistui sananparsi: onko minun käteni honganoksa...
Muodostui ryhmiä, piirejä. Oli maanviljelijöitä ja työläisiä, oli opettaja, ja Vihtori, pappi ja lukkari, oli kirkonkävijöitä ja lahkolaisia ja uskonasioissa penseitä, oli monen maallisen puolueen miehiä, osuustoiminnan harrastajia ja yksityisen yritteliäisyyden suosijoita, oli isänmaallisia ja aatteiltaan epäiltäviä. Kuolema, emännän kuolema, oli nyt tuonut heidät Ison Herneisen kattojen alle.
Siinä olivat arvokkaimmat isäntämiehet, siinä opettaja, jonka pyöreät pöllönsilmät ovat aina herättäneet Ison Herneisen isännässä epämääräistä harmia, Vihtori, joka ei ole löytänyt itselleen mitään tehtävää ja jota kylän asukkaat silmäilevät kuten silmäillään sellaisia, jotka elävät sukupuolisilla ominaisuuksillaan. Mutta kaiken keskipisteenä on seurakunnan pappi, joka nuoruudessaan on kärsinyt vaivoja jossakin venäläisten ja punaisten seassa, jonka koko sielunelämä on saanut vireensä sodasta ja verisistä välitteisiä ja sitä tietä tulevista maallisista ja taivaallisista hyvyyksistä. Hän nuolaisee ohuita, sinertäviä huuliaan.
»Tämä liike on kuitenkin kansansielussa piilevän itsesäilytysvietin vaistomainen ilmaus. Se on noussut siellä, missä on monesti ennenkin noustu...»
Hyväksyvää mutinaa ja Aprami Kairan, rikkaan kullankaivajan, honiseva ääni, joka oli välttämätön johdanto hänen jokaiseen suunavatukseensa.
»Lieneepä! Mutta tyhmyyksiäkin on tehty. Kun halutaan murskata kommunistinen liike, olisi pitänyt käydä käsiksi vain johtomiehiin, todellisiin kiihoittajiin. Mutta tässäkin kunnassa kyyditsivät ilmanaikuisia resukemeleitä, kuokkaukkoja, joilla ei ole mitään merkitystä kyläänsä etempänä, joilla ei ole aikaakaan kiihoitukseen...
Pappi katseli Kairaa paheksuvasti.
»Kun punaista rikkaruohoa hävitetään, niin on temmattava vähäiset juuretkin pois...»
»Sitä on sen verran punainen itse kukin, joka joutuu kirveen- ja kuokanvarresta elämään ja vielä perhettä elättämään, että kiroaa lämpimikseen olosuhteitaan, ja haaveilee kuten elämän ryytinä tulevaisesta paratiisista...»
Hiljaisuus. Monet silmät katsoivat Aprami Kairaan, joka vielä mutristeli suutaan itsekylläisen näköisenä. Se halusi olla aina erikoinen, syntisten ystävä. Eikö se tänäkin päivänä ollut saattanut mielenosoituksellisesti hautaan erästä vanhaa huoraa ja hullua, juorujen puhujaa... Mutta hän on kullankaivulla rikastunut, talon ja tavarain haltija. Menepäs ja sano, ettei hän ole taattu kansalainen, vaikka tuollaisista puheista voisi päätellä mitä hyvänsä. Joissakin silmäyksissä uhosi salainen ihailu: että se uskaltaakin tällaisina häikänaikoina, jolloin ei tarvitse paljon päätään aukoa kyytivaunut ansaitakseen.
»Yhteiskunnallisissa oloissa lienee joku kaikupohja kiihoitukselle. Mutta meidän on otettava työväenasia omiin käsiimme, eikä annettava marksilaisten aatteiden kalvaa yhteiskuntaa...»
Tuskin oli pappi lauseensa lopettanut, kun jo kuului Kairan venytetty ja honottava esiääni:
»Mutta mitä se sellainen käsiinsä ottaminen meinaa, että kustannetaan perheenpäämiehelle kyyti vieraaseen maahan ja saatetaan siten perhe yhteiskunnan niskoille? Eikös tässäkin kunnassa ole pitänyt kirjoittaa jauholappuja niiden kyydittyjen perheille? Sinähän, Herneinen, sen tiedät?»
Isäntä ja leski, joka kuulee tämän hautajaiskeskustelun kuten välimatkojen takaa, nyökäyttää sanatonna päätään.
»Ruumiillinenkin sairaus», aloitti pappi, »vaatii joskus vaikka veistä, kipuja ja kustannuksia. Mutta sitten seuraa parantuminen; Samoin on laita yhteiskunnallisissa sairauksissa. Jos joku jäsenes pahentaa sinua, niin heitä se pois. On oikeastaan nykyisen tekniikan ansiota, että tämä yhteiskunnallinen puhdistustyö voidaan suorittaa suorastaan leikillisessä muodossa...»
»Tämä», kuului Kairan itsepintainen äninä, »tämä tekniikan ja isänmaallisuuden yhteistyö voi olla vielä vastaisuudessa eteemme heitettynä. Sanovat siellä rajan takana olevan niitä aateyliopistoja ja upseerikouluja. Kyydityt sijoitetaan tietenkin niihin ja ovat joskus maansa kimpussa vointinsa mukaan. Parempi olisi siis veitsi kuin leikki...»
Tunnettiinhan tämä kullankaivaja Kaira. Aina hän halusi olla omintakeinen ja erikoinen, suunsa tukkimaton, kirveensilmänkin kiinni inttävä väittelijä, joka vetosi lakikirjoihin, raamattuihin, sananlaskuihin, kansansatuihin, kullankaivajakokemuksiinsa ja omatekoisiin suuruuksiin, joka kovalle jouduttuaan voi luoda nahkansa kuten käärme ja sanoa, että sitä mieltähän hän on aina ollut.
Nyt, papin juuri miettiessä vastausta, hän tämän leikittömistä silmäyksistä huolimatta löi koko asian alhaiselle tasolle. »Vaviskaa, vaviskaa! Pian näette meidän kylän suutarin, sen »vanhan kompurajalan, peloittavana punaupseerina edessänne...» Naurahduksia, hymyilyä.
Mutta Jopi Herneinen istui vaiti, kuten kokoon lyyhistyneenä. Hänet oli äkkiä vallannut tunnelma täydellisestä yksinäisyydestään kaikkien näiden ihmisten keskellä. Muulloin, jos kuolema olisi noukkinut saalistaan muualta, eikä hänen piiristään, hän olisi nautinnolla harrastanut noita niin sanottuja yleisiä, suuria asioita, kuunnellut, heittänyt tärkeänä sanansa joukkoon. Nyt nuo puheet olivat hänelle kuten loukkaus. Miksi hän oli kutsunut kaikki nuo ihmiset luokseen? Erään emännän kuolema antoi heille tilaisuuden kokoontua, puhua ja politikoida, kehittää riitaa, myrtyä, ehkä kyytikummituksen kynnet jonkun ylle. Sillä aika oli sellainen. Yhteiskunnan solut hytisivät kuumeessa. Esimerkiksi kirkko ja kirkonmiehet unohtivat entiset ohjelmansa ja sekautuivat innolla tämän maallisen elämän lyhkäisiin asioihin.
Hetki vainajan muistolle... Sorinaa, puhetta ajankohtaisista asioista, taloudellisesta tilanteesta, hinnoista, kaupoista ja entisistä ajoista. Ruokaa ja kahvia ja kasvoilla syöneitten miesten tyytyväinen ilme. Papin hautajaispuhe.
Aprami Kaira kuunteli sitä loukostaan ja hänen suunsa mutruili arvostelevasti. Jotakin sellaista, että niin siunataan jo täällä ajassa suvut, joilla on oikea kristillinen pohja. Hyvä kartano, tavaroita ja karjaa, lapsia ja palvelijoita. Kuinka kaunis oli ollut katsoa, kun tämä veljessarja ja sukukunta oli yhteisymmärryksessä tullut Herran eteen...
Aprami Kaira muistaa tämän. Herneiset olivat jonkin tapauksen vuoksi koonneet koko suuren sukunsa ja menneet ehtoolliselle oikein joukolla. Mutta kansan eteenhän he silloin tulivat näyttämään, kuinka tässä nyt rikkaat, komeat ja arvossapidetyt esiintyvät. Katsokaa yhteinen kansa päältä! Perkuli! Se oli näytös kertakaikkiaan ja synti jumalan edessä. Nyt tuo ammattikristitty vielä ylistää sellaista synniksi luontuvaa parateerausta. Mutta häneltä puuttuukin se ihmisjärjen osa, jota raamattukin nimittää ymmärrykseksi.
Niin ajattelee Aprami Kaira nurkassaan, koska on ärtynyt pappia kohtaan, jolle maksaa raskaita veroja, niin hän ajattelee rikkaana, viisaana ja itsekylläisenä.
Mutta Herneisen isännän mielessä eli murhe ja pelko. Kuolema odotti lähistöllä kuten väistämätön muuri. Sitä hän ei pelännyt, mutta elämää sitä ennen, sitä lahoamista, joka hänessä tapahtuisi kuten yli-ikäisessä puussa. Ei tiennyt mitä voisi sattua, kun eräs ihminen ei enää ollut hänen rinnallaan. Hän voisi häipyä viitoitetulta reitiltä kuten ajaja aavan meren jäällä, pimeydessä.
Vieraat lähtivät ja talon tuntui verhoavan autius ja hiljaisuus, vaikka etäällä asuvat sukulaiset olivat vielä jääneetkin. Jopi Herneinen kulki omaan huoneeseensa ja pysähtyi pöydän ääreen. Tuossa keinutuolissa oli hänen vaimonsa usein istunut joku käsityö sylissään, vaieten tai puhuen jonkin hiljaisen sanan. Suhisiko noiden kuolleiden sanojen kaiku vieläkin huoneen nurkissa? Se oli vain tuolin narahdus hänen allaan. Täälläkö hän oli työskennellyt niin kauan, kauan, tuntenut olevansa kotonaan? Nyt tämä oli hänestä kuten kievarin kamari, josta alkavat vain uudet tien ojelmaukset ja mutkat. Tai koko talo oli kuten kuolleen ruumis, kuten menneitten maja.
Raollaan olevasta akkunasta näkyi kesäinen ilta, kuului jostakin kylältä, maantien reunalta naisen naurua, hanurin ääni ja etempää urheilukentältä suurta huutoa. Niin vyöryy elämä yli hautojen omiin hautoihinsa.
Jossakin pihalla seisoo Oras, Ison Herneisen poika, ja ikävä täyttää hänen sielunsa nuo huudot kuullessaan. Urheilu oli hänen elämänsä. Juoksurata on ympyränmuotoinen, mutta kuitenkin voi siinä juosta pakoon kaikkea kiusallista, pulmallista.
Mutta hänen isänsä istui pöytänsä ääressä ja hänen silmänsä oli sattunut punaiseen seinään, valkoisiin uutimiin. Siellä oli eräs nainen, nuori nainen. Mieleen muistui eräs yö, yö junassa, pyörien jyskävä laulu ja oudot, ohitsemenevät valot ikkunoissa.
Kuuluiko kuljettajan ääni: junanmuutto...
KOLMAS LUKU
RAUHATTOMIA PÄIVIÄ
Keskellä viheriää kesää, kasvua ja kypsymistä luulisi vainajien jäävän etäisiksi, heikoiksi ja mitättömiksi. Kuitenkin kuollut emäntä väritti Herneisen isännän koko elämän. Suru ja levottomuus piiritti häntä. Alituinen, epäilevä kysymys, että mikä nyt eteen, oli piintynyt hänen mieleensä. Kysymys, jolla ei näyttänyt olevan mitään perusteita. Sillä Herneinen seisoi nurkkakivillään jykevänä ja maalailtuna ja työt ja toimet kulkivat entisiä uriaan. Mutta Jopi Herneinen näki heinänkorjuun kuten hautajaisina, kalmantuoksu leuhahti niitetyistä luo’oista hänen sieraimiinsa.
Ei ollut muuta edessä kuin työ, ruumiin liikkeet. Eikä Herneisessä ollut koskaan elänyt kiikkutuoli-isäntiä. Suurikurkkuiset oriilla ajajatkin olivat välillä löytäneet iloa työstäkin. Tosin Herneiset jo ainakin toisessa polvessa olivat jo kuten puoliksi irtaallaan turpeesta ja tunkioilta. Puolet ajastaan yhteiskunnan palveluksessa. Kynä, paperit, pöytä, tuoli ja liikkuva kieli oli heille melkein yhtä tuttua kuin maanviljelijän askareet. Mutta silti tämänkin Jopi Herneisen kyntö- ja kylvötouhuissa olisi ollut urakkaa hyvänkin miehen osalle.
Nyt työ kävi kuten lievittävistä ja rauhoittavista lääkkeistä. Siinä ei kyllä ollut sitä raikasta hommanmakua kuin joskus ennen. Se oli kuten jonkin odotusajan kuluttelemista. Mutta kuitenkin niittokoneen särinä vaikutti hänen mieleensä kuten alakuloisenriemukas kansanlaulu.
Joskus, kun hän oli istunut yön niittokoneen istuimella, lauhkan heinäkuun yön, jonka hiljaisuudessa voi jo aavistaa syksyn tummuuden, hänet sai valtaansa melkeinpä nautiskeleva, riemukas tunnelma. Väsyneet, höyryävät hevoset lepäsivät häntiään huiskutellen. Aurinko nousi, taivaanrannan pilvijuonto värjäytyi kuten punamultaan, leivonen lauloi ja hieno usva kohosi maasta, koneen terien kauniisti kaatamasta heinästä. Tuo maa, joka nyt oli tasainen ja vihreä, sarkaojien rannuttama, oli kerran ollut synkeä, rämeinen vesakko, kunnes hän oli sanonut, että tulkoon viljelys. Nyt hän istui siinä yksin hiljaisessa yössä, katseli ympärilleen ja tunsi ylpeän ajatuksen nousevan sisimmästään: tehty seisoo! Kohosi myöskin melkein kuin huuto, että hei, me elämme! Elämää on vielä edessä. Työtä ja lepoa, janoa ja särvintä. Herneisen isäntä ei ole vielä suinkaan astunut kuoleman odotushuoneeseen. Milloin on mikään Herneinen aivan jalkatenässä asettunut suremaan jonkun naisen kuolemaa? Hei, hevoset! Kuten jättiläissirkan laulu kuului niittokoneen särinä kasteiseen, raikkaaseen aamuyöhön.
Kun päivä oli todenteolla tullut, kun kylältä jo kantautui lehmien, lapsien ja töihin ryhtyneitten heinämiesten äänet, olivat koko vainion nurmet jo kumossa. Jopi Herneinen availi veräjää ajaakseen niittokoneen maantielle ja kotiin. Silloin hän huomasi aitaan nojailevan vanhan maantien kulkijan, resutakkisen, parrakkaan, väärentämättömän näköisen roikaleen.
»Huomenta, isäntä! Annattehan eineen vanhalle kodittomalle.»
Jopi Herneinen katseli puhuttelijaansa kuten vain monen polven isäntämiehet osaavat katsoa köyhään, kuten vain he osaavat katsoa loiseläjään, joka maleksii maantietä ja elää maakunnan kustannuksella.
»Kysyisit ennemmin työtä! Ei tässä työttömät eineet tule minunkaan eteeni, vaikka on ikävuosia varmasti se mikä sinullakin.»
»Elähän nyt, isäntä! Kyllä tässä minäkin vielä könöttäisin niittokoneen istuimella, könöttäisin, kun saisin ajaa omallani. Olen ajanutkin, eikä siitä ole erin kauankaan. Mutta kun on kerran ajanut omallaan ja koko ikänsä, niin eipä, piru vieköön, voi istua toisen istuimella! Polttelee takapuolia...»
Hevoset olivat jo maantiellä. Valehtelee, ajatteli Herneinen. Nämä maantiesedät ovat suustaan pääseviä. Kuitenkin hän vilkaisi kuten vavahtaen tuohon siivottoman näköiseen kulkijaan, joka ei nyt katsonut häneen, vaan johonkin taivaanrannalle, kauas.
»Kyllä se piru antaa voimia, kun mies on täynnä kuvitelmia, että tässä puurretaan omaksi ja omien eduksi. Mutta kun sitten sellainen harhakuva luhistuu, niin puulle maistuu työ, vaikka olisi nuorempikin mies...»
Isäntä oli saanut veräjän suljetuksi, otti ohjakset ja kiipesi istuimelleen.
»Jos on kerran ikänsä työtä tehnyt, niin ei osaa muuten ollakaan...»
»Jos on ikänsä tehnyt ja teettänyt toisilla omaa työtä, niin ei osaa tehdä toisen työtä. Se on siitä poikki!»
Kulkija alkoi astua isännän rinnalla väsyneitten hevosten kävellessä verkalleen.
»Joit talosi», sanoi Jopi Herneinen, kuten leikilliseksi kysymykseksi.
»Enkä juonut! Jaotin lapsilleni! Ei se näy olevan sillä hyvä, että lapsen siität ja kasvatat. Lopulta saat antaa kaikki mitä hengestä irti on. Pentuja oli paljonlaisesti. Minä olin iso isäntä, mutta pojista tuli jo pieniä. Rajankäyntiä, rakennuksia, velkaa korviin asti. Olin muka eläkkeellä, mutta leipä näytti jo katoavan ja pakkohuutokauppavasara oli jo kuulutettu entisten omistusteni ylle. En ilennyt katsoa, en saattanut suoraan sanoen. Ajattelin, että enempi se maailma antaa kuin mitä lapset ja kylänmiehet...»
»Ja nyt kerjäät...»
»Nyt kerjään! Se on tuo ihminen niin rakennettu, se ylpeyden piru niin nykii, että ennen anelee oudolta kuin syöpi vaivaisten leipää omalla maallaan, jossa entinen asemansa tunnetaan, tiedetään, että on se itsekin joskus antanut leipäpalan tarvitsevalle ja katsonut antaessaan ylhäältä kuten kykenemättömään ja viheliäiseen katsotaan...»
Jopi Herneinen katsoi kulkuriin, jonka takkuisessa parrassa näkyi heinänkorsia, joka näytti nauttivan siitä, että sai puhua. Hän tunsi heltyvänsä, kuten olisi kuullut kertomusta omista onnettomuuksistaan. Hätkähtäen hän huomasi mielessään kummallisen kuvitelman, että hän oli nyt kohdannut oman itsensä, oman tulevaisen itsensä.
»Se on tämä aika sellainen», puhui kulkuri koettaen liikutella kiireesti isoja, rumia kenkärajojaan, »että isännät eivät ole lujassa pöytiensä takana. Näyttää, että talonpojan nurkkakivet liikahtelevat. Paperiasiat ovat paisuneet suunnattomiin. Paperilla herrat ujuttavat talonpojan omaisuuden omiin nimiinsä.»
Jopi Herneinen ikäänkuin nyökkäsi mietteissään. Vaikka hän itsekin kuntansa luottamusmiehenä oli paperityömieskin, niin hänessä oli kuitenkin säilynyt talonpojan vanha, syvä epäluulo paperiasioita kohtaan. Paljon papereita: paljon pahoja asioita, paljon herroja niitä selailemaan, elämään talonpojan ja työläisten työllä.
Esimerkiksi raja on tarpeellinen, eroittamaan toimeliaan ja laiskan vainioita. Mutta rajoja ja pyykkejä siirretään alituiseen, karttoja piirretään, lainhuutoja otetaan, rekisteriin merkitään, omistusoikeuksista riidellään — ja lauma herroja elää siitä kuten lampaat laihossa. Esimerkiksi aitausasetus tehdään niin epäselvä, että ikänsä tuomarina istunut voi selittää sen niin tai näin, että talonpoika järjettömäin elukkain vuoksi käräjöisi kerta toisensa perästä ylimpään pykälään ja menettäisi siinä omaisuutensa asianajajain ja tuomarien ylläpidoksi. Jopi Herneinen on useamman kuin yhden kerran mahtavalla paatoksella kertonut jutun asianajajan pojasta, joka iloiten tuli ilmoittamaan isällensä, että oli voittanut ensimäisen asiansa ja heti ensimäisessä oikeudenkäynnissä. Mutta isäasianajaja sanoi, että voitit jutun, mutta et rahaa. Olisit pyytänyt lykkäystä. Vitkuttaa, vitkuttaa, se on herrojen lakia, imeä pöljältä kansalta jokainen irti saatu markkanen. Sitten pankkien konttorit ylitse maan, kuten nisät emäsian vatsan alla, joista herrasporsaat imevät. Papereita, papereita, velkakirjoja, kiinnityksiä, verokuitteja. Yllä oleellisempi osa elämää papereitten varassa. Nytkin, keskellä maisemaa, ruohon ja puunoksien heiluessa aamutuulessa, olit ikäänkuin eroittavinasi paperien kahinaa, paperien, joiden voimasta oja ja vako avautui, rakennus nousi, talous paisui ja kutistui, vatsa täyttyi tai kurisi ikävissään. Omituinen aika! Paperit, paperit kuten synkeät siivet maaseudun yllä. Velkakirjat kuten siivet, pakkohuutokauppavasara kuten nokka ja kynnet. Siinä oli lintu, joka aikoi alimaista talonpojan viljelykset hänen käsistään.
»Sellainen aika», puhui kulkija yhä, »että maanpiirin on yhtäaikaa täyttänyt köyhyys ja ylenpalttinen rikkaus. On jos jotakin konetta, maa saa kasvaa kauniisti, maito sohista kiuluun. Mutta ei se maanmiehen asemaa paranna. Talonpoika vain köyhtyy ja hätääntyy ja kyyristyy kuten iskun alla...»
Jopi Herneinen, yön valvoneen ruumiinsa täristessä koneen istuimella, pyörien kulkiessa karkealla soralla, tunsi tuon puheen ikäänkuin rankan vesisateen. Hän istui siinä kuten uitettu kissa.
»Niin, ei täällä ole enää isäntiä, vaan entisten varjoja. Talonpoika kumartelee pankkien konttoreissa. Ranskalainen ja amerikkalainen raha on muka höystänyt täällä maan ja tahtoo viedä nyt maapohjankin...»
»Olen minä ennenkin köyhyyttä nähnyt, mutta se oli toisenlaista ja todellista köyhyyttä, jumalan lähettämää leivänpuutetta. Olen kulkenut pienenä kerjäläispoikana tätäkin tietä. Olivat nälkävuodet...»
Jopi Herneinen silmäsi taasen epäillen kumppaliinsa.
»Kerjuulla aloitit ja kerjuulla lopetit. Ethän vain ole kerjännyt kaikkea sitä väliäkin...»
»Olen ollut iso isäntä suurimman osan ikääni. Hyödyin, kohosin toimeliaalla ja vakaalla elämällä. No, suoraan sanoen: nain omaisuutta! Mutta nyt olen jälleen tiellä ja kerjuulla. Kuljin ympyrän...»
Hevoset kääntyivät kotikartanoon ja kulkija seurasi mukana epäröimättä puhellen lakkaamatta, omituisella, ilmeettömällä äänellään, selitellen entisen todellisen ja nykyisen yli ymmärryksen käyvän köyhyyden olemusta.
Jopi Herneinen on joutunut omituisen tunnelman valtaan. Kulkija on ikäänkuin perin tuttu ja perin peloittava. On kuin hän olisi kohdannut oman itsensä, oman tulevaisen henkilönsä, joka ajelehtii hylkynä taivasalla. Onpa kuin hän olisi koko talonpoikaisluokan edelläkävijä. Kaikkien heidän yläpuolellaan leijailevat kauhistuttavat paperihaukat tahi korpit, jotka ovat jo kaukaa haistaneet haaskan. Onko heille langennut raskas kohtalo, kaksinkertainen kuolema? Pitääkö heidän tuntea sekä yksilöllinen häviönsä, että samalla kertaa aavistaa vielä suurempi häviö, koko säätynsä, lajinsa, itsenäisen talonpojan häviö ja kuolema?
Kulkurin eine lankesi kuten luonnostaan. Hänen ruokahalunsa olikin erinomainen. Sitten tapahtui pieniä ihmeitä. Isäntä antoi hänelle vanhan, täysin käyttökuntoisen takkinsa ja käski varustaa hänet eväsnyytillä. Se oli omituista. Sillä tavallisesti hän kohteli maantienkulkijaa kuten torakkaa, joka on polkaistava anturan alle, ja uhkaili heitä kyydityksellä kotipuoleen.
Kulkija ei liioin kiitellyt. Hän otti kaiken vastaan kuten luonnostaan lankeavan veron. Hän pyyhki ruokkoamatonta partaansa.
»Se oli juuri tämä talo, jossa kohtasin silloin ensimäisellä reissullani hyvän emännän, niin hyvän, että minun piti tehdä hänelle petos ja kavaluus. Antoi leivän nurkumatta ja nuhtelematta. Sääli oli heittää sellaista antajaa niin vähällä. Menin saunaan, nokesin naamani, käänsin takkini nurin, palasin ja sain toisen leivän yhtä auliisti...»
Hän pisti eväsnyytin keppinsä nokkaan ja lähti astumaan isoilla, rumilla kenkärajoillaan. Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja vavahti sisimmässään. Sillä hän näki tuossa itsensä lähtemässä Isosta Herneisestä.
Mutta kun kulkija oli kadonnut näkyvistä, niin hän ikäänkuin pudisteli itsensä hereille pahasta unesta. Tuossa on Herneinen jykevänä ja maalailtuna. Kuivuvan heinän kirpeä tuoksu kantautui hänen sieraimiinsa. Jokin velka ja takuusitoumus ei voinut nujertaa kaikkea tätä kourintuntuvaa elämää.
Tuossa seisoi Oras hanko olallaan, voimakkaana, nauravana.
»Siinä se oli vasta maantiensetä! Se sai puhumalla Herneisen isännän vanhan pyhätakin, ja se on ennätys kertakaikkiaan...»
Tuleentuva vilja kaatui viikatteeseen, puimakoneen syyslaulu virisi, perunanmukulat kaivettiin mullasta, aura värjäsi maiseman tummemmaksi. Kaikesta tästä siunautui hetimiten hyvää: väsyneet jäsenet ja hyvä uni illan tullen.
Oli käsissä syksy. Pilviä, pimeyttä, kuran litinää saapasten alla, tuulten suhinaa. Oli himmeänkeltainen, jostakin syystä huono sähkölampun valo ja tomuinen, kolkko kamari, harmaa, kummitusmainen lukinseitti eräässä nurkassa. Palvelustytöt olivat huolimattomia, ja sitäpaitsi ei Jopi Herneinen heitä mielellään nähnyt omassa kamarissaan, vaan ärähti kärsimättömästi. Antaa tomun laskeutua rauhassa pöydän pinnalle, kuten ikävyyden, yksinäisyyden, kärsimättömyyden, epämääräisten pahojen aavistusten ja huolten tunnelmat täyttivät hänen mielensä, nyt kun ulkotyöt ja tuulet taivaanalla eivät enää jakaneet lääkitsevää voimaansa.
Oli kaljut kentät, alastomat oksat, emännätön talo, kylmä talo. Sait pudistella hartioitasi viluisesti, ja hiillos pesässä näytti riutuvan tuhkaksi yliluonnollisen nopeasti.
Jopi Herneinen selaili papereita, naputteli kynänpäätä pöytään ja puhutteli iltahämärissä köyhiä köyhäinhoitomiehen ominaisuudessa. Köyhyys ja vaivaisuus näytti paisuvan ällistyttävästi. Palkat olivat pudonneet, työt hälvenneet. Työläiset maleksivat joutilaina, katsoivat alakuloisin silmin syksyn maisemia, menivät puhuttelemaan kunnanmiehiä julkein tai aroin mielin. Puurojauhoja pennuille! Jopi Herneinen katsoi heihin pöytänsä äärestä kuten monen polven isäntämiehet osaavat katsoa mökkiläisiin, keittoihin. Hän kuunteli synkkänä ja vaitonaisena, äkäili, tiuski, kirjoitti niukkoja avustuslappuja. Kaikki näyttivät pakkautuvan yhteiskunnan leipään, joka muka on yliluonnollisen leveä. Kansalta on mennyt häpy ja kunniantunto. Mitä tämä nyt on, ettei muka ole työtä, vaikka maailman alusta asti on ollut sanana, ettei tekevältä työ lopu. Kyllä nyt herra helpon heitti: saa vain heittäytyä selälleen ja laulaa, että kyllä kruunu huolen pojistaan... Voi huonoja aivoja, jotka keksivät aatteen, että köyhä ja vaivainen on kaikella muotoa hinattava mahdollisimman pitkään elämään! Siihen kelkkaan istuvat nyt loppujen lopuksi vöyräät ja väkevät miehet. Kohta on kansa sellaista, ettei kelpaa kuin kaivonkannen painoksi kököttämään kiven asemasta.
Vaikka jos leväytit vähän kiivasta kättäsi ja ajatustasi, niin olihan heillä puolustuksensa. Mitä maksoi esimerkiksi hän. Ison Herneisen isäntä, päiväläiselleen Kaihualle, nyt kun kiireelliset syystyöt olivat ohitse? Ruoan ja muutamia markkoja päivältä, senkin ikäänkuin armosta, auttaakseen. Ostapa sitten näillä muutamilla markkasilla hyvin hedelmällisellä vaimolla varustetulle perheelle ruoka, vaatettakin, osta omat kintaasi ja sellaiset kiveräkärkiset, joilla voit arastelematta astua syysrapakkoon. No, harkintaa se vaatii Entäpä sitten puutavarayhtiöt? No, nykyajan työmies tietenkin ajattelee, että mikäs tässä pullistaa silmät tapilla: kunta auttaa kuitenkin. Mutta voihan yhtiökin, tuo isoaivoinen, ajatella, että kuntahan niitä auttaa. Kunhan nyt saavat tupakkarahat noista vähistä töistä. Kiittäkööt siitäkin. Ota siitä sitten selvä!
Ei näyttänyt auttavan talonpoikaa, olivatpa työpalkat niin tai näin. Kirosit korkeita palkkoja, mutta näistä matalistakaan ei näytä apua lehahtavan. Saat kuitenkin maksaa lisäpalkkaa veroina, kohonneina köyhäinhoitomenoina. Jos tässä nyt monikaan kykenee enää maksamaan. Voi ja liha, kaikki maantuotteet menevät melkein suurkiitoksesta. Verorästit ja velkojen korot venyvät perässä kuten yhä jatkuva laahus.
Niin olivat asiat hänelläkin, Jopi Herneisellä. Oli velkaa ja takaussitoumuksia. Vaikka Ison Herneisen isännät olivat aina sanoneet, että mitä meillä ei ole, sitä meillä ei tarvita. Miten lieneekään menty siihen, että oli tarvittu velkaakin? Köyhät ovat aina eläneet kituelämää ja resutalot olleet velkaisia. Mutta velka on ollut esimerkiksi Isoon Herneiseen, kylän napaan. Isäntä on katsellut lahvuistaan iltaisin paperit ja sanonut itsekseen, että sillä värilläpä ovat senkin keltun asiat. Nyt hän menee itse pankinkonttoriin ja ryhtyy neuvottelemaan, että miten niitä raha-asioita nyt mulkattaisiin.
Kaikki nämä yksityiset ja yhteiskunnalliset näköalat, syksyiset tunnelmat emännättömässä talossa, saivat Jopi Herneisen etsimään lohdutusta ja lämpöä viinasta. Sillä viinaa hän oli harrastanut läpi elämänsä hiljoilleen, menemättä mihinkään ylitsekäymisiin. Mutta nyt tämä viinan nauttiminen alkoi olla jo alituista. Useampi ilta hän istui juomaveikkojen parissa, rintavana, rykien arvokkaita tekorykäisyjä. Hän oli nyt Iso-Herneinen. Jos nyt puhuttiin kovista ajoista, näki hän ne alapuolellaan kuten myllertävän meren korkealta kalliolta. Iso-Herneinen oli tämä kallio, vanha, kuulu ja rikas talo. Sillä silloin on jo maailma tuletonna, jos Isossa Herneisessä alkaa hätä hässätä.
»Köyhiä se koittelee», sanoi Jopi Herneinen ja tuijotti tyhjään pikariin. Hän näki hengessä Ison Herneisen muinaiset aitanlaarit, joiden ääressä isäntä ei ollut säikkynyt viittä kuutta hallavuotta.
Sellaisia olivat useat iltatyöt, mutta päivät olivat toisenmoisia kaikista kohmelonsiirtoryypyistä huolimatta.
Esimerkiksi nyt illan alkaessa hämärtää ja huonon sähkön syttyessä ja kynänpään naputellessa tammista pöydän pintaa, oli paiskannut siihen muutaman vöyrään ja väkevän miehen puhumaan köyhänavusta. Ollapa nyt miten olla, ihan se etoi Jopi Herneisen sydäntä. Tässä tilaisuudessa hän keksi ja lausui ilmi määritelmänsä kansan tulevaisuudesta: heistä ei ole muuhun kuin kaivonkannen painoksi!
Siinä istui tuo resukemelin näköinen mies, entinen pikku isäntä, ja puhui pakkohuutokaupatusta tilastaan ja työttömyydestä ja pilkkapalkoista ja sanoi, ettei hän ymmärrä, miten tässä oli osoitettava sankaruutta. Sillä hiljainen nälkäkuolema ei ole mikään sankarin loppu.
Sitten hän lähti kymmenen kilon tilapäinen jauhoavustuslappu taskussaan. Jopi Herneinen sanoi itsekseen, ettei luulisi entisen isännän, vaikka pienenkin, mielihaluillaan ottavan jotakin jauhokouraa kunnalta. Kyllä on täytynyt pimeyden peittää maan ja synkeyden kansan.
Hän avasi kaappinsa ja sieltä paljastui suuri lauma tyhjiä, tomuisia, tummankiiltäviä pulloja. Omituinen näköala, joka sai hänet vavahtamaan. Siellä ne seisoivat kuten pirullisesti vaikenevat kääpiöt ja väläyttelivät pilkallisesti kiiltäviä kupeitaan.
»Kun pullo tyhjenee, pitäisi se lyödä rikki», sanoi Jopi Herneinen ääneensä.
Hän huomasi erään pullon pohjassa tilkkasen, kaasi sen lasiin, ryyppäsi ja ähkäisi.
»Ellen minä ole juoppo, olen kuitenkin kova juomaan», mietti hän edelleen.
Sitten hän otti päällysvaatteensa, pistäytyi ulos pimeyteen ja alkoi kävellä kohti erästä valoa, himmeää, punertavaa valoa. Siellä olivat seinäpaperien kukikkaat kuviot, valkoinen sänky, keinutuoli, tai mitäpä lienee ollutkin. Kaikelle antoi elon huoneen asukas, Lyyli Kaisla, kaunis nuori tyttö. Sellainen vaalea ja vilkas, puhelias ja nuori, vaikka ei niin nuori, että voisi sanoa miehen ihastuneen laukkipää vasikkaan. Ei sellainen, että olisi voitu sanoa, että ijäksi se nyt pilautui, eikä sen erän perästä henkeä vetäise.
Läpi saapastensa litinän Jopi Herneisen mielenkorva on eroittavinaan junanpyörien kolkkeen. Niin elävänä on noussut muisto eräästä matkasta. Hän muistaa hymyilevät kasvot ja ilkamoivan äänen.
»Leskimies on kuten sellainen lorattu lihavelli, joka odottaa maalaistuvan pöydän päässä sitä, joka on myöhästynyt aterialta...»
Oli nimittäin kysymys Ison Herneisen isännän otaksutusta leskeydestä.
Oli jo myöhäinen ja kauppa tietenkin kiinni. Jopi Herneinen koputti sisäovelle ja kuuli hetken päästä kevyet, kuten tanssivat askeleet. Kuka siellä? Naapuri, naapuri, äkkiä yllättäneessä tupakkanälässä. Ovi aukeni ja isäntä sai pyytämänsä sikaarit, juhlatupakat. Lyyli Kaislan silmät päilyivät kuperina ja hieman kopeina raollaan olevan kamarin oven valokiilassa.
»Mitä Ison Herneisen isäntä nyt juhlii?»
»Leskeyttä, leskeyttä! Onko neidillä kiireitä, vieraita? Eikö voisi hetkisen viivähtää?»
»Voi, tyhmä kansa voi pian luulla, että Ison Herneisen isäntä löytää täältä lohdutusta leskeydelleen. Mutta luulkoon...»
Lyyli Kaisla onkin ihmeesti yksin. Hän on elävä olento, jolla useimmiten pitäisi olla ihmisiä, liikettä, melua ympärillään. Hän näyttää lueskelleen. Pöydällä on avattu romaani.
»Mitä?» sanoi Jopi Herneinen. »Nuoren pitäisi itse elää ja värkätä romaaneitaan. Eihän muuten jää mitään merkinnöitä kalenteriin vanhan päivän varaksi...»
Lyyli Kaisla katseli hymyillen ja huvitettuna vierastaan. Hän on vanhuudestaan huolimatta vielä komea mies, hänellä on komea talo ja komea nimikin, vanha, kuulu. Hänen hieman meluisa huumorinsa on yhtä suosittu naisten parissa kuin juomingeissakin. Hänelle sopii kyllä hymyillä veikeästi, rohkaisevasti, saadakseen selville, mihin hän on pyrkimässä. Lyyli Kaisla siis veikistelee, nauraa, juttelee. Hän haluaa, että hänen tiensä varrella olisi paljon miehiä, kuten melkein onkin ollut asianlaita. Mutta tällainen vanha, arvokas, iso talonpoika on kuitenkin uutuus. Hän on otus kertakaikkiaan. Kuten ukkometso, kuten kaljuotsainen, leveäsiipinen haukka kaikenlaisen pienen riistan rinnalla.
On hupaista huomata, kuinka hänen kasvonsa alkavat puuntaa muustakin kuin alkoholista, kuinka hänen silmiinsä syttyy outoa hehkua. Nyt hän on siinä tuolissaan kuten valtava eläin, kuuma, läähättävä, kuten juhlavassa voimassaan ihailtava sonni, joka mörähdellen kulkee iltaista maantietä. Hän muistaa jo raamatunlauseen, että ei ole ihmisen hyvä yksin olla. Hän kuvailee emännättömän talonsa autiuden, ikävyyden, viinaa maistattavan kylmyyden.
»Voi, voi», nauroi Lyyli Kaisla. »Onko tuo sitä juopon juttua? Ryyppy suruun ja ryyppy iloon...»
»On ero ryypyllä ja ryypyllä. Kuten tällainen leskimieskin voi kaivata naista kauniisti, romaanimaisesti, vaikka vanhojen ja kypsien ihmisten tunteet nähdään monesti sellaisina sonnintunteina...»
Jopi Herneinen kertoi hieman sopimattoman jutun pitäjän vanhasta rovastista ja hänen ruustinnastaan, joka oli joitakin päiviä maannut lapsivuoteessa, kun sen ääreen alushoususillaan jo louhahti rovasti kyselemään, kuinka kauan ihmisen on yksin oltava.
Lyyli Kaisla punasteli nauravana ja vihaisena.
»Niin», jatkoi Jopi Herneinen viattomana. »Mökin Loviisa oli ollut lapsiakkana. Hän kertoi. Ja hän oli totinen ja uskovainen ihminen, mutta eipä sen kielen alla pysyneet sopivat kohdat pappilan yksityiselämästäkään...»
Niin jutteli Jopi Herneinen sikaariaan poltellen ja viipyen puotineidin kauniissa kamarissa myöhäiseen yöhön. Lähtiessään hän kaapaisi neitiä vyötäisiltä ja halaili leikillisesti, ja neiti nauroi ja torui vihaisena ja hyvillämielin. Hänen kätensä vilahti vielä vallattomasti oven raosta ennenkuin se lupsahti lukkoon. Sitten hän hyräili ja hymyili, astahteli koreankirjavalla matollaan vaaleanpunaisessa valaistuksessa. Joka tapauksessa oli hyvä saada tuollainen ukkokin höynäytymään. Sillä Ison Herneisen isäntä oli otus kertakaikkiaan, ukkometso tahi kaljuotsainen, vanha haukka.
NELJÄS LUKU
ORAS HERNEINEN
Ulkona oli yö. Kylän valot olivat sammuneet.
Tuuli tohisi ja harmaat pilvet liikkuivat nopeasti.
Kuun valo niiden takaa kajasteli välistä oudosti.
Jopi Herneisen sikarinpää hehkui ikäänkuin hyvästämielestä: noin, noin hän naurattelee vielä naisia...
Jälleen hehkui sikaarin pää ikäänkuin kiukusta: sellainen pirunmoinen tyttö, joka ehkä ajattelee, että Iso-Herneinen alentuu narriksi, joksikin narusta nyittäväksi sätkyukoksi... Mutta ka, siinä on mies! Joku nuorimies, joka on kierrellyt ulkoisessa pimeydessä aavistettuaan, että soitimella on toinen, vahvempinokkainen, huurteinen lintu... Mutta sehän on hänen poikansa, Oras. Jopi Herneinen tuntee hänen hieman huolimattoman ryhtinsä läpi pimeydenkin. Hän on pysähtynyt siihen tienristeykseen kuten epätietoisena mihin mennä.
»Pistäysin tuolla tupakkaa hakemassa kun näin valot», sanoi isä Herneinen kuten selittääkseen, ja lisäsi äreästi: »Mitä sinäkin yökaudet luuhkaiset?» Hän käveli ohi vastausta odottamatta, pureskeltu, sammunut sikarinpää suupielessä.
»Kummempi tuota te olette yölepakoksi», kuului pojan ääni taaempaa.
Mutta Jopi Herneinen käveli jo etempänä, kädet päällysvaatteen taskuissa, hartiat kyyryssä. Kierteliköhän poikakin tuota elävää puotilintua? Hän muisteli kuulleensa siitä. Mutta siitä oli nyt aikaa. Oli jo puhuttu jostakin toisesta tytöstä, että se oli nyt isomahainen. Ettei tässä vain tule taloon kaiken muun hyvän lisäksi raskaita housuveron maksuja. No, nehän tulevat useammalle muodossa tai toisessa.
Kumma nuorukainen tuokin hänen poikansa, nykyajan tuotteita. Urheilija, juoksija, loikkaaja. Tutkii kuten jotakin himoruokaa ahmien urheilu-uutiset. Se ja se on tehnyt ennätyksen, hirmutuloksen... Onpa ollut loisto-ottelu! Kaksi miestä on pätkinyt toisiaan turpiin jossakin meren takana. Historiallinen tapaus, tällekin nuorukaiselle maan sydämessä, suurempi kuin kaikki pakkohuutokauppakuulutukset lehden takasivulla. Tai tunteeko hän sittenkin niiden vavahduttelevan omia kantapäitään ja ryntää siksi entistä kiivaammin omiin otteluihinsa? Juoksee, loikkaa, hoitaa huolella omaa kinttukuntoaan ja elää kaiken muun kuten unessa, tekee työt kuten jonkun välttämättömän pahan jotenkuten hotaisemalla. Kumma aika, kummat ihmiset, jotka ovat luoneet leikeistä ja voimainkoitoista oman maailmansa, kuten jonkin lasikuvun sisään. Välineestä on tehty päämäärä, kunto on vain kuntoa varten. Paras miesten voima hukkuu hedelmättömiin juoksuympyröihin. Mitä miettii Oraskin, mitkä ovat hänen tulevaisuuden suunnitelmansa: sekuntia nopeampi kierros... Muu on pientä. Nyt kun on pimeät illat, urheilukausi lopussa, hän voi juoksennella tyttöjen perässä. Tarttuu siellä kai lopulta lankaan, joka tempaisee hänet siitä keinotekoisesta urheilumaailmastaan tähän elämään. Silloin hän pöllistelee ympärilleen, että mihin nyt käyttää sitä sekuntia parempaa aikaa, vieterikinttuja...
Jopi Herneinen kohotti päätään kartanollaan. Voi, voiman ja varmuudentunto haihtuu niin pian pois tällä iällä! Hänen silmänsä eroitti tuulimyllyn resuiset siivet läpi pimeyden, tuon hyödyttömän, museomaisen laitoksen. Se ikäänkuin kiusasi hänen mieltään, kuten jokin työläästi tajuttava, vertauskuva, hämärä, uullakanteinen puhe. Hän hapuili raskain, epävarmoin askelin kamariinsa, kylmään, autiolta tuoksahtavaan taloonsa. Hän riisuutui pimeydessä ja siitä syntyvät kuolleet, hiljaiset äänet säpsähdyttivät häntä. Hän heittäytyi vuoteelleen ja sanoi puoliääneen itsekseen:
»Kauheata on herätä yöllä ja sanoa: ei löydy ketään tässä vuoteessa...»
Mutta ulkona öisen ja tuulisen taivaan alla, tienhaarassa seisoi Ison Herneisen keskimäinen poika, Oras. »Siinä meni ukkokin», mietti hän. »Alituiseen juopi ja luuhkaisee jo yöjalassakin. Mutta niinhän sanoo sananparsi, että oksa se viimeiseksi puusta lahoo. Kauppa-Lyylikin on sellainen, että se haluaa miesväkeä luetteloonsa, ukon kuin ukon...»
Sitten nuori mies huokasi raskaasti. Sillä johtui mieleen, että naisväki on vaarallista. Nyt sanovat, että se yksi kevyt Kerttu odottaa pientä poikaa. Sanovat, että hän olisi siihen syyllinen. Tyttö itsekin itkeskeli hänelle, että miten asia nyt järjestetään. Kun olisi edes varmaa sen isyyden suhteen, mutta se voipi olla niin ja näin.
Hän tunsi sisässään kuten öisen pimeyden, kuten synkeän, raskaan tuulentohinan. Hän tuli niin levottomaksi, että ainoa lääke oli kävely, ravakka harjoituskävely, välillä pientä juoksua.
Se oli silloin keväällä. Että ihmisen pitääkin valvoa öitään, vieläpä valmennusaikana. Eihän silloin pääse kuntoon. Sitten tuli vielä tämä. On ehkä saanut alkunsa ihmiselämä, noin vain vahingossa. Omituista. Uusi ihmisenalku, riepuja, leipää, rahaa...
Sora sohisi anturain alla, hiki nousi pinnasta.
Kun olisi edes rahaa. Menot voisi vielä supistaa. Siihenhän tyttökin viittaili. Muuten asia menee mahdottomiin. Syntynyt lapsi on kuten lumivyöry. Menoja, menoja, asia paisuu yhä. Sen jälkeläiset voivat olla kuten taivaan tähdet. Otapas sitten siitä selvä, mitä kaikkea tapahtuu, mitä lankeaa kolmannelle ja neljännelle polvelle. Lapsen siittäminen on raskas asia, kun sitä ajattelee, ja kuitenkin se voi tapahtua noin vain, ilman valmennusta...
Tiaisenmäki; Viisi kilometriä. Oli käännyttävä.
Multa menepäs puhumaan ukolle rahasta. Ei tipu, eikä taida liioin olla mitä tiputtaakaan. Ja sitäpaitsi se voisi olla syytöntäkin. Se Kerttu on sellainen kevyt eläjä. Olkoon ja tulkoon mikä on tulevaa. Tutkikoot akat, onko tulija Herneisten näköön, keneen vivahtaa silmät, nenä ja suu. Tulkoon ruokkojuttu jos on tullakseen...
Se oli kuten päätös. Onpa tämä ollutkin vauhtia. Nyt hän olisi kunnossa. Olisipa nyt se viesti. Hän ei olisi antanut periksi Vilmanin kiriin viimeisellä kierroksella.
Hän tuli kotiin hiestä läpimärkänä, väsyneenä, kuran roiskeita vaatteillaan. Mutta hän oli rauhoittunut, raukeudestaan nautiskeleva. Avaran pirtin loukoista kuului nukkuvain palvelijain kuorsauksia ja epämääräisiä äännähtelyjä. Oras otti tulen pieneen lamppuun, etsi vettä, riisuutui, peseytyi, ojentautui vuoteelleen ja nukkui hetimiten.
VIIDES LUKU
ESA, UUTISRAIVAAJA
Esa, Ison Herneisen vanhin poika, on harteikas, vahvalihaksinen mies, järkähtämätön ruumiillisen työn tekijä hamasta lapsuudestaan. Hän ylpeili voimillaan ja kestävyydellään ja kuvitteli saavansa työnrinnassa aikaan mahdottomia. Kotitalossaan nuorena miehenä häntä kiusasi tunne, että hänen työtehonsa ei tule täysin näkyviin. Iso Herneinen oli satoja vuosia vanha talo, valmis talo. Siinä sait repiä repimistäsi, eikä mikään näyttänyt edistyvän, laajenevan, paisuvan tai parantuvan. Hän kaipasi omaa työtä, työtä, joka olisi alettava aivan alusta, niin että voitaisiin ojentaa käsi ja sanoa: tuon on tehnyt Esa Herneinen.
Sitten hän, isänsä sanan mukaan, rakastui sopimattomasti, mäsähti talon piikaan, sellaiseen pieneen ja pirteään ihmiseen, usein ja hilpeästi nauravaan. Kuten jotkut köyhät ihmiset osaavat herttaisesti nauraa, vaikka syyt eivät näytä päteviltä. Tuli lapsi ja sen jälkeen avioliitto.
Talossa oli eräs syrjämaa, ainoa mikä oli jäljellä niistä monista taloista jotka muistelmain mukaan olivat olleet suvun mahtavimman isännän hallussa. Tältäkin tilalta olivat kaikki rakennukset hävinneet ja vähäiset pellot metsittyneet ja pelehtyneet kasvukunnottomiksi. Lisäksi se oli syrjässä, suurten, tiettömien soiden takana. Mutta Esa Herneisen mielestä se oli erittäin sopiva paikka. Siinä voi yrittää ja siinä tulisi nähtäviin, mitä työ maassa vaikuttaa. Hän sai tämän aution tilan perintöosuuttaan vastaan.
Rakennukset kohosivat, aura käänsi entisen miehen melkein unhoon jääneet kuokan jäljet, tuon edelläkävijän, joka oli joko tunnustanut tappionsa tahi kuollut työnsä ääreen löytämättä korpipeherrykselleen jatkajaa. Nyt kuitenkin uudet, uljaat viemärit avautuivat. Uutisasukkaiden, ruovonpäristäjien suku korvessa ei ollut kuollutkaan aivan peräti. Suotalo syntyi.
Mutta kävi ilmi, että rakennuksia ja maanraivaamista ei saada aikaan ainoastaan muutamalla käsivarsiparilla. Mistä lienevät ponnistaneetkin muinaiset uutisasuttajat, hallaa vastaan taistelleet saarijärven paavot? Ehkä heillä oli väljemmät olosijat, vankemmat metsät räpistelevine lintuineen, rahanarvoisine nahkoineen, raja ei ollut ahdistamassa muutaman kivenheiton päässä. Mutta nykyaikaisen uutisasuttajan kantapäät hamuilivat sokeina, vajosivat nevaan, kunnes rahalaitokset ojensivat kannattavan sormensa. Ojensivat ainakin Esa Herneiselle. Sillä oli jotakin olla Ison Herneisen jälkeläinen. Ja sitäpaitsi rahalaitokset tunsivat siihen aikaan kaikki nimet. Talonpoika ja maanraivaaja olivat suuressa suosiossa. Maahenkeä ja yritteliäisyyttä saarnattiin. Neuvojat ja konsulentit yllyttivät, että rakentakaa ja raivatkaa niin ja niin. Kyllä kannattaa! Raha poikii.
Rahalaitoksien pennoset levisivät auliisti kuten siunaava sade maakunnan ylle. Rakennettiin, raivattiin ja ajateltiin tulevia satoja ja hyötymisiä. Mikä erinomainen keksintö olivatkaan raha ja rahalaitokset, kyliin kohoavat rahanvaihtajien huoneet, rahan pitkät käsivarret, jotka nyt ojensivat auttavan ja siunaavan sormensa köyhälle maanmiehelle. Muinaiset saarijärven paavot olivat saaneet ylen itsepintaisesti luottaa lapioonsa ja kaukaisen jumalan epämääräiseen apuun. Mutta nykyaikaisesta herranhuoneesta sait muutamalla nimikirjoituksella nopean ja tehokkaan avun. Sait maata ja maanviljelysaseita, sait mahan täytettä viipymättä, odotellessasi vuoden tuloksia.
Näin tapahtui Esa Herneisellekin. Pankki ojensi hänelle avuliaan kätensä. Siten syntyi Suotalo nopeasti velan ja monen käsivarren voimalla. Olisit voinut pistää omat kätesi laskuun ja katsoa kuinka tuo merkillinen rahanvoima pulppusi esiin kuten lähde ja kohotti karuun maahan kauniin talon.
Mutta Esa Herneinen ei ollut sellainen mies. Työ oli hänen ilojaan. Nauttien hän voi puristaa kirveen tai lapion vartta. Oli ilo olla suolla auringon paisteessa yläruumis ruskeana ja paljaana ja tuntea lihaksiensa liikahtelevan väkevästi ja ojan jatkuvan mustana, suorana, kauniina. Se oli oikeastaan sellaisten koturien ja ukkosten työtä. Mutta vaikka olikin Ison Herneisen poika, niin nyt oltiin Suotaloa rakentamassa, uutisraivaajana. Oli ilo tietää, että oli suuri syyllinen tällaiseen luomisen työhön, että loi omaa maataan, eikä tarvinnut tuumia, miten esimerkiksi työn vajamittaisuudella venyttäisi omaa palkkapenninkiään.
Se oli oikeastaan komea näky tuo puolialaston mies suolla auringonpaisteessa. Lihaksien liikahtelu, jännitys ja herpautuminen, lapion sattuvat, tarkoituksenmukaiset asennot ja mustien ja vetisten maamöhkäleitten vaivattomat lennähtelyt.
Oli nautinto kävellä karhia vetävien hevosten perässä, nähdä, kuinka ensimäinen sarka ojentui pitkänä ja suorana ja kauniina, kuinka kolia tuli sileäksi. Oli hyvä elää ensimmäisen ladon kohotessa suonpinnasta, ensimmäisen savun uunista, ensimmäisen löylyn hivellessä pintaa uudessa saunassa, ensimmäisen täällä syntyneen vasikan toikkaroidessa pihamaalla älyttömästi sinne ja tänne. Sitten olivat ensimmäiset uutisperunat, ensimmäinen riihentuoksu ja ensimmäinen ohrarieska jonakin lauantai-iltana.
Uutisasukkaan elämään erämaassa sisältyi paljon hyviä asioita, nimettömiä, hiljaisia nautintoja.
Mutta pankkien, rahan, auttava sormi tuntui kuitenkin jääneen lepäämään Esa Herneisen olkapäälle. Se oli siinä näkymättömänä, mutta sittenkin epämieluisena ja läheisenä. Velka oli alusta astikin kuten pilvi heinäpäivinä. Siksi Suotalossa elettiin köyhästi ja säästettiin. Syötiin leipää ja perunaa, ja voit ja lihat vaihdettiin rahaan, jotta korot ja verot tulisivat maksetuiksi. Lisäksi kuviteltiin, että kasvualojen paisuessa ja kunnostuessa voitaisiin lyhennellä velka olemattomaksi.
Siten oli mennyt muutamia vuosia. Suolla oli jo aikamoinen aukeama viljelyssarkoja, karja oli kasvanut, isännän työhalut pysyneet yhäkin itsepintaisina. Vaimo pyörähteli askareissaan riutuvaniloisena ja näytti vielä kerran lupaavan lisätä ja vahvistaa seurakuntaa.
Sitten tuli aika, jota nimitettiin yleismaailmalliseksi pulaksi. Voi, nyt ei ollut mitään iloa maidon sohinasta kiuluun, ei kerman kunnasta kirnussa, ei lihavasta mullikasta, joka teuraaksi vietiin! Korot ja verot eivät kuitenkaan tulleet maksetuiksi. Ne venyivät, venyivät. Rahan auttava sormi muuttui nyt pidätteleväksi koukkusormeksi. Velka oli nyt kuten myllynkivi kaulassa, joka uhkasi upottaa johonkin tuntemattomaan syvyyteen.
Mutta sittenkään ei Esa Herneinen sisimmässään koskaan uskonut, että tässä voisi käydä aivan pahoin. Vaikka tässä nyt asuttiinkin Suotalossa, velkaisena uutisraivaajana, niin oltiinpa kuitenkin Ison Herneisen poikia, vahvoja ja vankkoja talonpoikia. Vaikka köyhyys nyt retuuttaisi monia muita, joilla se on aina ollut kantapäillä, retuuttaisi kuten piru kerjäläistä, niin ei se sentään pääsisi todenteolla käsiksi häneen. Sillä silloinhan oltaisiin jo aivan murtomissa, yli kaikkien rajojen. Mitenkä oli sanonutkaan ukkovaari, kun karjarutto tappoi häneltä joukon lehmiä ja joku naapuri valitti vahinkoa... Näin: »Vahinko? Mutta kenen vahinko lienee ollut? Ei minun tuopistani silti maito lopu...» Noin. Köyhät ovat köyhiä ja heidän elämänsä on aina ollut häilyvä ja epävarma kuten suden, jolla on sääressä murkina. Mutta, siihen ei nyt sentään mentäne, että väkäisiltä talonpojilta nykäistäisiin ikäänkuin maa kantapäitten alta.
Kun Esa Herneinen eli näissä vakaumuksissa huolimatta siitä, että tiesi velkansa irtisanotuksi ja kaikki keinot koitetuiksi sekä rahalaitoksien että sukulaisten taholta, niin keltainen matkareki ja musta asiakirjasalkku Suotalon pihamaalla eräänä aamuna oli hänelle iso yllätys. Oli ikäänkuin hänen jalkansa olisivat luiskahtaneet ja hän olisi tullut kolinkolia korkeita portaita alas.
Hän näki sadeharmaan huhtikuun aamun, kevätsoseisen maiseman, ensimmäiset paljastuvat multakokkareet, nimismiehen jättiläisturkin ja turpean salkun ikäänkuin räjähtelevien rakettien hohteessa. Kirjoitus, ulosmittaus! Niin pitkälle siis sittenkin oli tultu. Hänet aiottiin hätistää täältä kuten itsepintainen pässi laihosta. Eikä talo ollut edes valmis, ei oltu vielä keretty ojentaa kättä, että nähkää: nuo on nousseet siinä ja siinä ajassa ja näillä käsillä, etupäässä! Ja nyt! Hänen silmänsä menivät kiiltävän koreaksi; hän käveli kiihkeästi pirtin lattialla sinne tänne. Sillä hän oli pohjaltaan kärtyisä mies, rintava ja kiivas. Hän sai hädintuskin pidätetyksi itsensä karkaamasta virkamiehen kimppuun. Hänen sisulleen pisti niin jumalattomasti. Tuo, tuoko sanoo hänelle asetussanat tässä talossa, joka on hänen toimellaan rakennettu? Nousee vuoteestaan, haukottelee, tuumii: sanotaanpa tänään Suotalossa, että korjaa sieltä luunsa, ryömii lämpöiseen turkkiin, istuu rekeen ja tulee kuin tuleekin... On yhdessä oltu suojeluskunnassa, ammuttu pilkkaan, on se siellä puhunutkin isänmaasta, jota on varjeltava. Nyt se seisoo siinä ja sanoo, että lähde vain maaltasi, isäsi maalta! Minkä veräjäpuuksi tässä sitten ruvetaan, oi sinä kollikissan näköinen?
Esa Herneinen kiroili kauheasti ja jumalattomasti. Saa kai tässä maanmies yrittää rakentaa taloja, pitää niitä pystyssä: herrat ne kuitenkin nolkaisevat, että riittäisi susiturkkeja, vieterisohvia, samppanjakaljaa, silkkejä posliinimaisille naaraille... Hänen pieni ja kalpeahko, lasta odotteleva vaimonsa koitti pidätellä katseillaan miestään, jonka kädet näyttivät ihan vapisevan jostakin kiihkeästä tarttumisen himosta. Nimismies availi laukkuaan, selaili papereita, tyynenä ja järkähtämättömänä, kulmat rypyssä. Hän yritteli puhua johonkin lomaan. Kyllä hän ymmärtää tällaisten kohtaloiden kovuuden. Mutta hän on virkamies. Hän tekee vain työtään. Kyntää omaa vakoaan, voisi sanoa, jos pirullinen olisi. Turhaan Herneinen noin hermostuu. Hän on vain välikappale, kuokka lyöjän kädessä...
Mutta Esa Herneinen vain äityi. Hyvä on olla viisas ja kylmäverinen susiturkin sisässä, kun vuoden tuloksiin ei säät vaikuta, on hyvä nokanalus, kun on sanalla sanoen herra eikä talonpoika, josta nyt tehdään keppikerjäläinen. Hä? Hä miten se on isänmaan asiankin kanssa, jonka ystäviä on oltu? Sopimattomia kai ne kiväärit ovat kerjuusauvoiksikin. Eikö pyssyntorvista löydykään mitään apua vääryyttä ja maalta karkoitusta vastaan?
Harteikas ja vahvarakenteinen mies käveli ja kiroili ristiin rastiin, kunnes yhtä-äkkiä lamaantui, häpesi. Mitä tämä riehuminen pyhitti? Hän istui kuten uupuneena, tuijotteli äänettömänä nimismieheen, susiturkkiin. Noin, noin herrat juoksevat sutena, ne eivät sotke pesäänsä, niillä on sääressä suurus, olivat isät keksineet...
Kirjoitus tapahtui. Huutokauppa olisi nyt odotettavissa, ellei väliintulevaa maksua satu, sanoi nimismies. Hän nousi, hyvästeli. Kuului hevosen askelten töminä ja jalasten sohina ja keltainen reki upposi kevätpuhevaan metsäreunaan. Huhtikuinen taivas oli harmaa, harmaa. Tulva oli tulossa.
Kevättulvan oireet olivat ennen olleet mielenkiintoisia, hyviä asioita. Esiinpulpahtelevat vedet, pälvet, sontainen tie olivat olleet kuten lupaava hymy. Nyt ne näyttivät ikäänkuin ivalliselta irvistykseltä. Oli tapahtunut ulosmittaus, kirjoitus. Siinä olivat vielä nimismiehen hevosen heinänrippeet julistamassa, että Suotalo ei ole mikään pysyvä maja, eipä itse Iso Herneinenkään. Se voitiin vetäistä pois altasi, ja mitä silloin teki miehillä, jotka olivat olleet maanviljelijöitä ties miten monessa polvessa?
Esa Herneinen ajoi heiniä, kevätheiniä, vaikka hänen mielensä teki tarttua kirveeseen, lyödä elukat ammeisiin. Mutta sekin olisi rikos. Ne olivat kirjoitettuja. Niillä oli talutusnuora kaulassa. Ne olivat matkalla kassakaappeihin. Voi, nuo rahalaitosten markkaset, jotka olivat niin auliisti valuneet maakunnan ylitse, eivät olleetkaan mikään toukoajan sade. Ne olivat onkia. Joka ainoassa niissä oli koukku, johon piti tarttua toinen markka, kaksi, kolme, talonpojan kalut ja karja, jopa maa, jota hän kuokki ja kynti. Monta koukkua, monta siimaa.
Esa Herneinen näki yhtäkkiä kaikki nuo onkimiehet maakunnan ympärillä kasvoillaan saalistajan ahnas ja odottava ilme. Maa voi näyttää köyhältä, mutta se kasvoi kuitenkin puuta ja heinää, siinä uurasti nautoja ja maamoukkia. Sinne heitti koukkunsa rahalaitos ja odotti kärsivällisesti, sinne vakuutuslaitokset ja odottelivat vielä kärsivällisemmin. Mutta heidän saaliinsa oli varma. He olivat ovelat pyyntimiehet. Miten kaunis asia olikaan esimerkiksi henkivakuutus, tulevaisuuden, jälkeen jääneitten turvapuu. Jos joskus jouduit siihen jamaan, ettet jaksanut maksaa, sait rahasi takaisin, sanoivat asiamiehet. Esa Herneinen oli tarttunut siihenkin koukkuun, pihistänyt perheensä pöytä- ja vaatemenoja ja maksanut vuosikausia henkivakuutustaan, kunnes se nykypäivinä oli käynyt mahdottomaksi. Vakuutus raukesi, mutta Esa Herneinen ei suinkaan saanut maksamistaan rahoista takaisin kuin pienen osan, »rahasto-osuuden». Mutta se rahasto-osuus oli tänään niin ja huomenna näin. Aina siinä piili koukku Esa Herneisille. Kaikki tapahtui järjestyksessä. Vakuutuslaitokset olivat vain yksi muoto, jolla hätääntyneeltä ja köyhältä vietiin kenkäpari. Siinä oli onki moukille, jotka aikoivat säästää rahan muodossa. Sitten vähän pulaa — onhan herroilla tilastot ja taulukot ja he eivät erehdy laskuissaan — ja sinne menivät ne kieltäymyksien markkaset. Niillä kohosi kivinen palatsi pääpaikkoihin, niissä istui monta herraa tyytyväisin vatsoin ja puhtain sormin. Henkivakuutus oli kaunis ja kallis asia, ja herrojen haravat tiheydessään ja leveydessään ihailtavat. Sitten olivat puutavarayhtiöt, jotka maksoivat mitä tahtoivat metsistä, ja nekin rahat saamamies ja veronkantaja sieppasi talonpojan nokan edestä. Oli virkakunta, yhä paisuva virkakunta, jota ei suinkaan pantu holhouksen alle, vaikka se kärsi puutetta viidenkymmenen tuhannen palkkatuloilla. Olivat komeat koulut, joissa tyhmistettiin alaikäisiä turhilla tiedoilla, opetettiin papukaijana kertaamaan rikkaan miehen viisautta. Oli hulluinhuoneita ja sairaaloita, joissa pidettiin yllä epäkelpoja ihmisiä.
Kaikki nämä Esa Herneinen näki maan ja metsien, huokaavien ihmismoukkien ja juhtien ja nautojen yläpuolella onkien, imien, pusertaen ja ryöstäen. Tämä näkemys oli hänelle melkein uusi suuressa elävyydessään. Sen oli aiheuttanut eräs keltainen reki ja musta salkku, jotka vastoin oletuksia sittenkin saapuivat hänen pihamaalleen.
Hän liikkui väkevästi, hankosi, polki, hikoili, hotaisi kiukuissaan hevosta selkään. Työ maistui vielä tämän kerran. Oli jonkinlainen lohdutus purkaa lihasvoimaansa, riehua, puristaa työkalua hammasta purren. Kuinka monesti hän olikaan niitä puristellut ja hikoillut lapsellisin toivein, että hän muka nostattaa talon itselleen, talon, joka nähdään. Omituista ajatella, että jotkut istukkaat pystyivät anastamaan, soluttamaan itselleen hänen vaivannäkönsä täältä kaukaa korvesta. Ja mitkä istukkaat? Ota siitä sitten selvä. Sillä kavalat aivot ovat keksineet osakeyhtiöt ja osakkeenomistajat. Pankeilla ja yhtymillä ei ollut sielua. Niitä ei voinut peloitella edes helvetillä...
Jokohan Metsä-Aatu, hänen työmiehensä, oli sittenkin oikeassa niine sosialistisine aatteineen? Nyt se nauttii sisuksissaan, että antaapa talonjussienkin katsoa se köyhyyden pohja. Sanoi, että ryöstäköön nykyinen järjestelmä talonpojat, kuten se on aikojen alusta ryöstänyt työmiehiä... Mutta mikä lienee ollut se sosialismikin, herrojen keksintö? Eräs onki, eräs imusuoni. Lauman hartioilla on vain eräs herralaatu maksattamassa saarnaveroa...
Esa Herneisen aivot ja lihakset toimivat kiihkeästi koko harmaan, vettätihmovan huhtikuisen päivän. Mutta sittenkään hän ei ollut vielä väsyksissä, ei kaivannut lepoa. Oli kuten onni, että uusia mielenliikutuksia, toimintaa, oli yhä edessä.
Hänen vaimonsa oli sairas, synnytystuskissa. Eikö sekään nyt onnistunut? Epäröikö tuo tajuton tulija astua tällaiseen maailmaan, ulosottojen ja pakkohuutokauppojen maailmaan? Siinä oli kuitenkin omaisuutta, jota kukaan ei heiltä himoinnut, ei ainakaan niin kauan kun siitä koitui pelkkiä kustannuksia. Mutta kylällä oli ihmisapua, lääkemies. Se oli noudettava tänne, maksakoonpa sitten kuka hyvänsä. Oli oikeastaan ilo sanoa sille valkean kauhtanan miehelle, että järjestäpä nyt opillasi tätä asiaa, vaikka voikin käydä niin, ettei työtäsi maksa kukaan...
Esa Herneinen jätti vaimonsa vuoteelle, jonka vieressä hätäili vanha karjapiika ja ajoi hevosellaan pimenevään, satelevaan huhtikuun yöhön.
KUUDES LUKU
VIRKAMIEHET
Kunnan lääkärin talossa, uudessa, räikeäkeltaisessa talossa lähellä tietä, oli vieraita. Eräs nuorehko insinööri, maanmittari, sekä Aprami Kaira, tuo nuoruudessaan aarteen käsittänyt mies, joka varakkuudessaan, joutilaisuudessaan ja lipeväkielisyydessään kelpasi sivistyneidenkin seuraan, sekä kansakoulun toinen opettajatar, kuiva, kellertävä ja tuima ikäneiti. Tohtorinna, nuori, lihavahko, tyhjäniloiselta näyttävä nainen kestitsi heitä teellä.
Tohtori Tölpäs ei ollut läsnä. Hänellä oli vielä työtä. Se merkitsi sitä, että hän vastaanottohuoneessaan viimeisteli hakupapereitaan, yrittääkseen johonkin toiseen samanlaiseen loukkoon happanemaan. Niin hän ajatteli katkerasti. Kun ihminen ajetaan korpeen, niin sinne hänet unohdetaan. Neljäkymmentä vuotta korvessa kuten Israelin lapset... Ja tämä korpivaellus kohti jotakin epämääräistä luvattua maata oli vasta alussa. Sillä tohtori Tölpäs oli vielä nuori mies, kolmissakymmenissä. Hän etsi lievitystä, makua elämäänsä, suojeluskuntatyöstä, ampumaurheilusta, metsästyksestä, rakastumisesta jokaiseen kylään sattuvaan uuteen säätyläisnaiseen ja jokseenkin raskaasta ryyppäämisestä.
Hän kuuli seinän takaa tyhjänpäiväisen juttelun, naurun, ja iski kiukuissaan paperinsa kasaan. Aina samat kasvot, tutut ilmeet ja ennakolta arvattavat sanat äänenpainoja myöten... Ihme, ettei ihminen lopulta raivostu ja kurita, kurista noita idiootteja. Silloin olisi edes jotakin tapahtunut. Mutta kaikki täällä on kärsittävä. Tuokin opettajatar, joka on kuten elävä varoitusmerkki siitä, miten täällä ihmiselle lopulta käypi. Kaikki hän on muka uhrannut kansanlasten hyväksi, koko elämänsä, niin se oli kerran innostunut. Tohtori Tölpäs, humalaisena, oli säestänyt ääneensä, että kaiken hän antoi kakaroille, nuoruuden innostuksen, sukuvietin. Sitälyytä olivat he opettajattarenkin kanssa vähän vihoin. Kuten tohtorille tapahtui ennemmin tai myöhemmin kaikkien kanssa, sillä hänen tapansa oli ryypättyään julistaa totuuksia.
Kun hän astui saliin, niin teeseurue nauroi jälleen jollekin, paitsi opettajatarta, joka ei koskaan tuonut esiin muuta kuin happamen hymyn. Tohtori kumarsi ivallisen syvään.
»Yleinen kumarrus», sanoi hän. »Hulluin nauru on kuin orjantappurain rätinä padan alla...»
Sillä tohtori Tölpäs viljeli raamatunlauseitakin, vaikka olikin jumalattoman maineessa, riidoissa kirkonmiesten kanssa. Sillä nämä valkoisiksi sivutut haudat juorusivat hänen yksityiselämästään, esimerkiksi sellaista, että tohtori Tölpäs tekee aviorikoksia.
»Silkkaa teetä», jatkoi hän. »Ei vedestä voimaa lähde, sanoo sananlasku. Sillä ihminen ei ole mikään vesivoimalaitos...»
Tohtori avasi omakätisesti erään kaapin ja toi esiin pullot ja pikarit. Tohtorinna tekeytyi murheellisen näköiseksi.
»Sinä et sitten osaa seurustella ilman alkoholia...»
»Se on pumpulia sydämelle, evankeliumia vaivaisille.»
»Lujastiko töitä?» kysyi insinööri. Hän oli edes oudompi, vain silloin tällöin paikkakunnalla.
»Töitäkö? Luultavasti siinä maalaisten pulassa on joku perä, sillä ne ovat nyt niin kirotun terveitä. Autio odotushuone. Vain joku piika nykäisyttämässä hammasta...»
»No, näillä maalaisilla onkin piikoja ja perillisiä niin, että paukahtelevat toisiinsa. Nyt ne sitten maksattavat valtiolla velkojaan. Maakiinteistöpankkeja, sosialisoimista. Kommunismi on hiipinyt yhteiskuntaamme...»
»Niin», sanoi tohtorinna. »Maanviljelijät eivät vähennä palvelijoitaan, mutta meidänkin on pitänyt sanoa toinen palvelijamme irti. Tulot ovat heikot...»
Tohtori laski lasinsa alas.
»Marksilaisuutta on saatu kaikkiin yhteiskunnan rattaisiin kuten hiekkaa. Karraa, karraa... Mutta siitä tulee näistäpuolin loppu...»
»Kansa tarvitsee suuren ihanteen», sanoi opettajatar. Siinä hän istui kuivana, kellertävänä, limakaulaisena. Viinaryyppy oli nostanut hänen silmiinsä oudon hehkun. Hänessä oli ylen paljon isänmaallisuutta, puolustustahtoa, heimoushenkeä. Hänen oli täytynyt suunnata tunteensa sellaisiin korkeisiin ja aineettomiin asioihin. Sillä kukaan mies ei enää katsonut himoiten häneen, eikä tehnyt sydämessään huorin hänen kanssansa.
»Kansaa on imarreltu ja lellitelty, uskoteltu sille omaa oivallisuuttaan, laulatettu, ettei se ole kantanut herrojen iestä. Tässä nyt ollaan...»
Insinööri oli punainen kiihtymyksestä.
»Siinä ollaan», sanoi tohtori, »että siltä on nyt vaikea ottaa niskavoimia pois. Sinä herra ja minä herra! En puhu nyt mitään sosialisteista, ryssän ystävistä, maanpettureista. Joka on totinen sosialisti, se on kuten pakana, jolla ei toivoa ole. Mutta porvarimmekin ovat hajallaan, eri leireissä, riidellen, haukkuen ja vahtien toisiaan.»
»Kansanvaltaa, parlamentarismia», puhahteli insinööri. »Parisataa lörpöttelijää loistopalatsissa! Isännän tämä kansa tarvitsee, järjestelmän, kuria...»
»Niin, sonninsuoroisen piiskan», sanoi Aprahami Kaira, joka oli istunut vaiti. »Vanhan ja kansallisen! Sehän, kuuleman mukaan, roikkui jo valmiina eräällä seinällä, mutta eihän se päässyt oikein viuhumaan...»
Varsinkin naiset katsoivat paheksuen Kairaan. Sellaisia säädyttömyyksiä. Mikä lienee koko mies? Istui aina kuten apina virnistellen korkealla rusinapuussa. Joku kauan sitten kaivettu kulta kaukaisessa maassa oli se turvallinen rusinapuu, josta se pilkkasi kaikkia, sai oikeuden istua parempien seurassa, käyttäytyä noin. Ei yhdytty hänen hiljaiseen, ilkeään nauruunsa.
»Kansa tarvitsee suuren ihanteen, kuten pilvi- ja tulenpatsaaksi, joihin se katsoisi ja unhoittaisi pienet asiat. Meillä onkin se: Suur-Suomi...»
Opettajatar oli innostunut. Hänen haileat silmänsä hehkuivat.
»Saatiinhan talonpoika», puhui insinööri, »jo suuriin asioihin, marssimaan, nujertamaan julkinen kommunismi. Mutta sitten puoluepukarit, jotka huomasivat oman leipänsä olevan vaarassa, saivat sen tuijottelemaan voikilon ja puukuution hintoihin, poraamaan anteeksi velkojaan...»
»Joku ilkeä kai huomautti niille, että kas: talonpoikaismarssi jatkuu pakkohuutokauppavasara rumpalina pitkin maanteitä...»
Aprami Kaira pyöritteli sikariaan viattoman näköisenä, myhäillen.
»Ja siinähän meillä on», jatkoi hän, »siinähän meillä on joutilasta väkeä yrittelemään purrella uutta rajaa. Muuten heidän kanssaan ollaan vielä hemmassa».
Tohtori katsoi häneen tuimasti.
»Elä yritä olla ivallinen, Kaira! Suur-Suomi on pyhä asia, eikä hullutus, vaikka se voi siltä näyttää, kuten tämä pieni itsenäinen Suomikin oli vähän aikaa sitten vain unennäkö. Se voi olla jo ylihuomenna todellisuus. Kaikesta huolimatta kansamme on voimakas, valittu kansa.»
»Ellei sitä perinjuurin ehditä myrkyttää...»
»Ei ehditä! Kun maailma herää ja ryhtyy nujertamaan punaista perkelettä, silloin on tullut meidänkin suuri hetkemme...»
»Voi», sanoi tohtorinna, »jättäkää toki politiikka! Eikö ole enää muita asioita kuin pula ja politiikka? Eikö ihminen ottanut viinaa esiin tunteakseen itsensä kevyeksi ja iloiseksi?»
»Tosiaankin», myöntyi tohtori. »Sanoohan Siirakkikin, että soitto höystää hyvän viinan.»
Hän kopeloitsi radiokoneen nappuloita. Kuului räsähdyksiä, vingahduksia, epämääräisiä ääniä, kunnes nuo hänen kaipaamansa Siirakin viinakanteleet alkoivat kuulua jostakin, jostakin kaukaa. Kaikki ilostuivat. Insinööri kertoi kokemuksistaan maanmittauksissa, ahneista talonpojista, jotka riitelivät kapanalasta joutomaata, tohtori kieltolain muistorikkaista ajoista, Kaira londonimaisen jutun Alaskasta, jossa hän oli kerran esiintynyt koitti vyöllä, rouvat palasivat mielellään kylän elämään, ihmisiin, joita oli tavannut tyhmyys, jotka olivat astuneet harhaan.
Tupakansavu verhosi huonetta harmaana ja sinertävänä. Sen lävitse näkyi radiokoneen kiiltävä kylki. Sieltä vyöryi ääniä, joita kukaan ei kuunnellut. Tuo suuri taikuus oli arkinen asia. Jos ajattelit noita avaruudesta tulevia ääniä, kävit surulliseksi. Niin paljon elämää, niin paljon keskipisteitä, joissa et voi olla läsnä.
Tohtori vaikeni, tuijotti eteensä. Tämmöinen ohjelma oli niin tuttua, vanhaa. Kuinka harmistuttavaa nähdä tuossa esimerkiksi Aprami Kairan itsekylläiset kasvot, kun hän hoiteli taidolla sikariaan, kasvatti valkoista tuhkatornia. Ainako hänen oli kärsittävä tuokin näky? Ihan mieltä etoi.
»Sinä Aprami Kaira, olet kuten tuo poltettu sikari. Olet kuten haamu, kosketuksesta raukeneva...»
Mutta Kaira alkoi hätäilemättä kertoa kaskua eräästä kylän isännästä, joka meni naapurikuntaan lääketieteen apua etsimään. »Tohtori siellä ihmetteli, että miksi merta etemmäs kalaan. Isäntä sanoi, että ei hän luota siihen Tölppääseen, eikä sillä ole vehkeitäkään. On kai sillä nyt vehkeet, sanoi toisen kunnan lääkäri. On sillä: pyssyjä seinät täynnä...»
Yhä suurempi harmi tohtorille. Sietääpä nyt pöydässään tällaista vapaamielistä, muka sodan ja useitten vihollista.
Silloin kuului suljetulta ulko-ovelta raju rynkytys. Kävi ilmi, että oventakana oli Esa Herneinen, se korpeen mennyt ison talon poika, kiukuissaan ja palavissaan. Sairaskäynti, jota ei voinut lykätä. Siellä lisättiin ja vahvistettiin seurakuntaa. Mutta siihen pitäisi nyt herrojenkin ottaa osaa edes jossakin muodossa, portinvartijoina.
Mutta tohtori kiukustui ja kiroili myöskin. Vai herrojen! Herrojen tässä pitäisi selvittää kaikki moukkain sotkut. He elää töhertävät kuten elukat seurauksia laskematta ja herroihin on sitten turva. Eikä edes osata puhua ihmisiksi, kun tullaan toinen ajamaan vuoteeltaan...
Vai vuoteelta! Pitääkö nyt olla jo kaiken maailman musiikki tuutulauluna?
Oven läpi vaihdettiin kiivaita ja muodollisuuksista vapaita vuorosanoja. Mutta lopulta tohtori haki päällysvaatteensa ja laukkunsa ja lähti. Ilta oli kuitenkin pilalla. Olisi ollut ilman tätä kohtaustakin. Ei olisi ollut muuta jäljellä kuin vieraittensa haukkumisen epämääräinen ilo.
SEITSEMÄS LUKU
TOHTORI SUOTALOSSA
He istuivat reen perässä rinnakkain, vaitonaisina. Oli pimeä yö, sadetta, tuulen tohinaa. Hyhmä pärisi hevosen ravatessa läpi nukkuvan kylän. Sitten he kääntyivät talvitielle, soille, metsiin, jotka tohisivat synkeästi. Kaviot iskivät tien jäätyneeseen pohjaan, reki heittelehti molemmin puolin. Kun väsynyt hevonen aikoi hellittää vauhtia, niin ajaja kirosi, riuhtaisi ohjaksia, niin että oli lyödä kyynärpäällään tohtoria kasvoihin.
Mutta tohtori on ikäänkuin lauhtunut, käynyt lempeämmäksi. Raitis ilma, ajo mustassa yössä on vaikuttanut häneen siten. Täällä oli vasta oikea erämaa, yksinäisyyden kiusat. Oli hyvä tietää olevansa näissä metsätaloissa, mökeissä vain käypäläinen, vieras. Sillä tuollaiset korpiasukkaat näyttivät hänestä elinkautisilta kuritushuonevangeilta.
Hän sai halun puhua. Olihan tämä ajaja oikeastaan tuttukin hänelle, seudun vanhojen talonpoikaissukujen edustajia. Oli tavattu joskus suojeluskunnan harjoitusammunnoissa, otettu ehkä joku ryyppykin sään tuimuutta vastaan. Vakava, tyyni mies tavallisesti. Piruko sen nahoissa nyt oli?
Tohtori kysyi, että miten se iloinen perhetapahtuma sai miehen noin kiroilupäälle. Ajaja noitaisi jälleen hevoselleen ja selitteli sitten entiseen kärtyiseen tyylinsä elämänsä nykyiset näköalat. Jopa toista pistääkseen sanoi, että ei näytä tämä isänmaa pysyvän oikein hallussa, vaikka tässä on yhteistoiminnassa kivääriäkin kanneltu. Anastavat ne sen. Ja eläs kelpo maat! Ei näitä luulisi sen persovan, jolla on jotakin ennestään...
Tohtori hymähti ja kysyi, että eikö sitten enää Iso Herneinenkään kelvannut luhistuvan kodin pönkkäpuuksi. Ei, ei sekään! Komealta se näyttää, mutta on jo ontto sisältä. Pankkiherra kyntää kohta senkin talon peltoja ponkka päällä.
Surullista se on, sanoi tohtori, surullista. Mutta ei auta käydä noin katkeraksi, kommunismiin vivahtavaksi. Kommunismi ei tarjoa miehelle muuta kuin paikan rivissä. Se se vasta yksilön nylkeekin puhtaaksi kaikesta omasta ja omintakeisesta. Se on saanut jo vaikutusvaltaa. Sen saastaiset sormet ne ovat saaneet aikaan tämän maanviljelijäin hädän. Ne tahtovat lisätä laumaansa ja päästä siten aivan julkiseen valtaan. He iloitsevat talonpojan lankeemuksesta. Toisaalta tulee apu talonpojalle, toiset tiet auttavat hänet jälleen herraksi taloonsa...
»Ei tule apu herroilta», sanoi Esa Herneinen synkästi. »Ei enempää kuin hiirille kivestä.»
He ajoivat eteenpäin vaieten. Tohtori huokasi itsekseen. Lujassa huoneessa, sähkön palaessa, radion laulaessa, voi ihminen olla vahva vakaumuksissaan. Mutta täällä taivaan alla voi kaikki käydä epämääräiseksi ja sekavaksi. Olit lääkemies korvessa, jossa kansa asui ahtaasti ja likaisesti, söi heikkoa ja huonoa ravintoa, viessoi pitkät puhteet pimeydessä, sai riisin ja keuhkotaudin ja hupsuuden. Ei missään ollut keuhkotautia ja hulluutta enempää kuin täällä. Olit lääkemies ja tiesit, että tarvittaisiin avarammat asunnot, vettä ja valoa, saippuaa ja soppaa, ja voit vain odotella huoneessasi, että tuliko kipu sellaiseen, jolla oli markkoja massissa. Onko tässä nyt sitten tosiaan saatava jonkinlainen sosialismi jos mieli, että kansa saisi soppaa ja saippuaa...
Siihen suuntaan mietiskeli tohtori reen kulkiessa heilahdellen ja liiraillen iljangolla, sohahdellen sulavassa lumessa. Niin hän mietiskeli ja tuijotteli himmeään valoon, joka näkyi pimeydestä. Se oli kuten velttoluominen, hämärä silmä. Kai Suotalon valoa, valoa sairaan huoneesta.
Hevonen tavasi pientä mäkeä alas. Reki heilahti vipuna ja keikahti kumoon. Molemmat miehet huppuroitsivat kylmässä ja silkassa vedessä, sotkeutuivat toisiinsa, ajoneuvoihin ja ohjasperiin, ponnistelivat ja tempoivat, rähisivät ja kiroilivat.
He olivat pienessä purossa, jonka kapularummulta reki oli luiskahtanut alas. Ylös kömpimistä, äänekästä hevosen pysäyttelyä, valjaitten selvittelyä, lääkärin laukun etsintää.
»Näin sitä ajetaan, noin», pilkkasi tohtori puistellen itseään kuten uimasiltaan päässyt koira. »Lieneekö tässäkin ohjakset olleet herrojen käsissä?»
»No, herra istui kuitenkin samassa reslassa», äyhkyi Esa Herneinen vastaan. »Olipahan kuten kokeilua, että kaatuuko herrakin, jos talonpoika kaatuu.»
Vaivoin he selviytyivät jatkamaan matkaansa. Onneksi Suotalon tuli näkyikin jo aivan läheltä ikäänkuin ivallisesti silmäänsä vilkutellen.
Tohtori astui sisään isännän jäädessä riisumaan hevosta. Hän hapuili läpi pimeän pirtin kohti himmeätä valokiilaa, joka lankesi raollaan olevan kamarin ovesta. Olipa nyt vanhalle Loviisalle ihme ja ällistelemisen aihe tuo läpimärkä mies, joka ilmestyi ovelle. »Siunatkoon! Herrako? Tohtoriko? — Ojaanko? Turhaanpa se isäntä taisi herraa vaivata. Ohi täällä on hommat jo! Poika tuli kuin tulikin! Taisi vain olla vähän liian kiireellinen mies...
Tohtori totesi, että niin olivat asiat. Hän tässä nyt itse taisi olla pikaisemman avun tarpeessa.
»Niin, onpa tohtori osannutkin kastua! Jopa se nyt oli! Teen tulen pirtin raasuun. Siinä sitä voi kuivailla...»
Kotvasen kuluttua loisteli ja räiskähteli avotakassa iloinen tuli. Tohtori ja Esa Herneinen olivat riisuutuneet aivankin alasti ja saaneet jotakin kuivaa verhoa ylleen. Kuivumaan ripustetuista vaatteista nousi ohut höyry. Tohtori myrähteli pahantuulisena penkoessaan laukkuaan. Sitten hän käveli paljain, läiskähtelevin jalkapohjin kamariin tutkiakseen tarkemmin, oliko siellä mitään tehtävää.
Esa Herneinen tuijotti tulen liekkeihin hartiat kyyryssä, kyynärpäät polvilla.
»Mitä mietit, nuori isäntä?»
Jostakin nurkan tummuudesta oli takan valopiiriin hissutellut sukkasillaan kyömyhartiainen, ylen kurttunaamainen mies. Hän oli Aatu Metsä, vanha sekatyöläinen ja entinen pientilallinen. Ylen monet, työpäivät olivat köyristäneet hänen selkänsä ja kaikenkaltaiset vaivat uurtaneet hänen kasvonsa. Armottomat työpäivät kaukana lännessä eivät olleet antaneet hänelle rikkautta kuten Aprami Kairalle. Mutta hän oli löytänyt kuitenkin jotakin, saanut tietoonsa suunnitelman kokonaisten kansakuntien rikastuttamiseksi. Hän oli sosialisti. Nykyinen yhteiskunta oli hänestä kuten suuri puu, joka on laho sisältä, ja joka siis kaatuu kovien tuulien tultua. Sitä odotellessaan hän oli viljellyt pientä tilaansa ja kasvattanut täysi-ikäisiksi liudan lapsia. Sitten hän oli kerinnyt menettää vaimonsa, lapsensa ja pienen tilansa ja tulla itselliseksi. Mutta vain kaksi asiaa oli koskenut häneen kovasti pitkän elämänsä aikana. Ensimäinen oli hänen poikansa, joka tosin oli laimea nuorukainen, pakko-otto ja kaatuminen kansalaissodassa. Hänet oli haudattu liehuvin lipuin, pyssynräiskeellä ja korupuheilla, sankarina. Mutta hänen vanha isänsä ei ollut läsnä siinä tilaisuudessa. Hänen sydämestään ja huuliltaan nousivat sanat: »Voi, että poikani oli kuoltava väärän asian puolesta, taistelussa vapautta vastaan...» Mutta toinen katkera asia oli hänen mielessään uutena ja tuoreena. Miehet, jotka olivat voiman oikealla puolella, olivat naulanneet puomit työväentalon ovelle, ja porvarilliset lakipykälät olivat siunanneet heidän työnsä. Tuo talo, jonka työläiset olivat vaivalla ja uhrauksilla rakentaneet, jossa he olivat laulaneet, että lait pettää, hallitukset sortaa, oli nyt autiona, rappeutuneena, kylmänä, rikkeimin akkunoin. Lisäksi aikoi suojeluskunta anastaa sen haltuunsa, julistaa sieltä pyssyuskoa, tehdä siitä vanhan ja lahonneen järjestelmän pönkkäpuun. Voi, että Metsä-Aatun piti elää aivan liian kauan nähdäkseen tällaisia pilviä, eikä aamunkoittoa...
Tällainen oli mies, joka teki tuon pienen kysymyksen ja täytti piippuaan rakkomassista kankein etusormen liikkein.
»En mitään», sanoi Esa Herneinen, joka säpsähti hiukan. »Ja heikkoa se on isännyyskin...»
»Kuulin», sanoi Metsä-Aatu ja istahti tulen ääreen. »Tervetuloa vain! Tänne te tulla tömistätte meille, te talonpojat. Maansa omistava talonpoika on oikeastaan jo harvinainen lintu. Mutta vanhanaikuista omistusviettiä käytetään houkutuslintuna, jolla työtätekevä talonpoika saadaan korko-orjuushäkkiin. Talonpoika ei ole näihin asti nähnyt ristikoita, jotka häntä piirittävät, ja hänet on puhallettu täyteen luuloja vapaudesta ja itsenäisyydestä ja omasta työstä. Tuommoiset harhakuvat silmien edessä on nykyinen talonpoika ollut omistajalle paljon tuottoisampi ja mukavampi olio kuin entiset maaorjat...
»Mitäs te täällä nyt?» keskeytti Herneinen, jota puhe ei näyttänyt miellyttävän.
»Hakkaan halkoja Aprami Kairalle.» Mutta heti hän palasi mieliaiheisiinsa. »On tämä aika kuitenkin siitä kehuttava, että se ravistaa talonpoikaa tukasta, ja saa hänen hitaat aivonsa vähän käymään, hieman miettimään tuon laulun sisältöä, että oma työ, oma tupa isänmaan pinnalla...»
»Mutta sinun työnorjaasi tässä ei kuitenkaan lauleta», sanoi Esa Herneinen äreästi ja hiljaa.
»Eipä kait Luultavasti teille annetaan maammelauluja ja sotamarsseja. Te kuuntelette ja annatte herrojen hoidella hyödykseen tärkeämpiä asioita. Olette kuulleet sanotuksi, että valtiovalta ei voi sekautua teidän taloudellisiin asioihinne, ettekä huomaa, kuinka mainiosti sen sopii sekaantua niihin pankkien ja yhtiöitten ja virkamiesten eduksi. Teillä laulatetaan ehkä Saarijärven Paavoa, että vaikka kokee eipä hylkää herra. Ettekä te huomaa, etteivät herrat anna teille tilaisuutta edes ojan isontamiseen. Ette suinkaan huomaa, että se nykyajan hallainen räme, johon teidän olisi käytävä käsiksi, on kapitalistinen talousjärjestelmä.»
Tohtori tuli jälleen pirttiin, tuli paljain, läiskähtelevin jalkapohjin, vanha, likainen sarkakauhtana verhonaan.
»Niin on asiat kuten ollakin pitää. Poika siellä ainakin on teillä. Eläjä siitä tulee, mies! Maa tarvitsee miehiä...»
Metsä-Aatu tervehti tohtoria tuskin huomattavalla eleellä. Hänen raskasjuovainen naamansa punersi tulen hohteessa.
»Niin, yhteiskunta tarvitsee työmiehiä ja tykinruokaa. Tämä yhteinen kansa värvää niitä omalla kustannuksellaan. Niillä on kyllä arvonsa, kuten tohtorikin tunnustaa. Mutta pakkohuutokaupassa niitä ei myydä. Niitä ei noteerata pörssissä. Siitä johtuu, että lapsirikkaus on köyhyyden merkki.»
»Meillehän on tainnut jäädä vielä pieniä polsujakin», sanoi tohtori kepeästi ja leikillisesti. »Haiskahtaa siltä! Se perkkailu taisi olla hataraa...»
»Jos oksat katkotaankin, niin juuret jäävät», sanoi Metsä-Aatu yreästi.
Niin keskustelivat nuo kolme miestä, vanha työläinen, tohtori ja talostaan häviävä talonpoika, kekäleiksi, hiiliksi, tummentuvaksi poroksi riutuvan tulen ääressä, yhä pimenevässä pirtissä. Sanoja, sanoja, sanoja matalalla tai koroitetulla äänellä lausuttuina, yskähdyksiä, naurahduksia, nurkantakuisten häkämäistä savua. Herneinen ja Metsä-Aatu puhaltelivat sitä hartaasti ja lakkaamatta ikäänkuin näyttääkseen, että näin kansa haisee. Ota sitä nyt kerrankin honoosi, herra...
Voi, kuinka nykyinen maailma on Metsä-Aatusta mielipuolisen sekava. Ruokatavaraan hävitystä ja nälkää samalla haavaa. Vehnä palaa veturinuunissa leipämaissa ja maissia ja rehujauhoja haukkaa täällä köyhä kansa. Mutta porvaristo vain puhuu isänmaallisia, puolustustahto paisuu kuin Rytkösen tauti. Eikö tollo talonpoika näe mistä tuo isänmaallinen innostus johtuu: sotatarvetehtailijain ja hankkijoiden saalistushalusta, herraspoikien uusista upseerivakansseista armeijassa. Siitä hän siirtyi työväentalo-asiaan. Kuinka, kannattaako herra tohtorikin ajatusta, ettei ole siinä kyllin, että tuosta talosta on tehty autio ja tyhjä, vaan siitä pitäisi tehdä vielä suojeluskuntatalo, pyssyuskon temppeli? Mutta niinhän porvaristo on aina vienyt työtätekeviltä työn tulokset. Omistusoikeuden pyhyys ei koske työläisiä. Hän oli ollut mukana, kun tuota taloa pystytettiin: uhrauksia, hikisiä, mutta toivorikkaita iltatöitä...
»Ei ole kohtuullista, että työväenkään annettaisiin pitää pystyssä laitosta, jossa heidän ajatusmaailmansa järjestelmällisesti turmellaan ja saastutetaan. Ovet avataan ja työläisetkin ovat jälleen tervetulleita rakentamaansa taloon. Mutta toisissa merkeissä he nyt sinne kokoontuvat.»
»Eivät kokoonnu! Se nyt vielä puuttuisi, että heidätkin saataisiin maammelauluilla ja sotamarsseilla, kalistelemalla kuolleitten luita, tyytyväiseen tyhmyyteen, nöyrään köyhyyteen.»
»Mitä apua teille on ollut sitten sosialismista, mitä? Monta kymmentä vuotta te olette saarnauttaneet sitä itsellenne ja maksaneet myöskin pappienne saarnat. Mitä apua teille on siitä ollut? Tuossa nyt olette entistä avuttomampina! Teidän temppelinnekin on mennyt, ettekä enää koskaan sillä vuorella isää rukoile.»
»Sosialismi on antanut meille ainakin toivon ja antaa yhäkin. Sillä porvariston kouristuksenomaiset otteet ilmaisevat, että he jo totisesti pelkäävät, tuntevat yhteiskuntarakennuksensa tutisevan ja ritisevän, uhkaavan luhistua ja heittää heidät loukkuun.»
»Kun sosialismi ei ole antanut teille muuta kuin toivon, niin eikö olisi ollut yhtä levätä untaan kristinuskon ja kirkon helmassa? Sekin antaa toivon tulevasta ihannevaltakunnasta ynnä myöskin helvettinäköalat pahoille porvareille. Turha on uskoja muuttaa ja uudistaa: ne muuttuvat kuitenkin vain vallan vähän.»
»Askel kristinuskosta sosialismiin on pitkä askel. Kirkko on nykyisen järjestelmän pönkkä. Ei koskaan se ole noussut vääryyttä vastaan. Se ei änähtänytkään, kun monta sataa työläistä kyydittiin rajan taakse, upotettiin soihin, eikä asioita tutkittu ja kaikki porvariston laillisuusketut olivat näkeväin silmissä savustetut esiin luolistaan.»
»Hehän pääsivät vain ihannevaltakuntaansa, pakkotyöleireille, joissa luulisi heidänkin päihinsä vähitellen mahtuvan, että jos kapitalismin ies oli raskas, niin yhä raskaampi on sosialismin kuorma.»
Niin he keskustelivat ja Esa Herneinen vain enimmäkseen kuunteli, latasi piippuaan ja murahti joskus, että kauniita olette kullat kumpaisetkin. Te tahdotte hävittää vapaan ja itsenäisen talonpojan, niin kapitalisti kuin sosialistikin. Mutta susi on sitkeä nylkeä.
»Niin, kapitalisti on nylkenyt talonpoikaa kauan», tarttui Metsä-Aatu hanakasti asiaan. »Talonpojan jalkain juuresta ovat nousseet teollisuuskapitalismin tarvitsemat työarmeijat ja sen reservit, samalla kun vapaa itsenäinen talonpoika on enimmäkseen jo kaunis satu, kuva, linnunpelätti. Kapitalismi voi todellakin hykertää käsiään ja todistaa, että susi on sitkeä nylkeä.»
Eikä päästy mihinkään päätökseen, ei mihinkään koristeelliseen loppuvetoon. Yön ja pirtin pimeyteen hiipi jo aavistus aamusta. Tupakat sammuivat, keskustelu kuoli, mieleen tuli tympeyden maku ja huulille haukotukset. Metsä-Aatu vetäytyi nurkkaansa yritelläkseen unta, tohtori ja Esa Herneinen vetivät ylleen kuivuneita, rypistyneitä vaatekappaleitaan. Kun isäntä hankki hevosta valjaisiin, seisoi tohtori pihalla ja tuijotteli läpi tiheän, tihkuvan sateen ja pimeän, paremmin aavistaen kuin nähden peltoaukean ja rakennusryhmät. Hän tunsi tämän paikan. Hän oli käynyt täällä jahtiretkillään muutamia vuosia sitten. Täällä oli tapahtunut muutos. Hänen mieleensä muistui joskus lukemansa maailmanparantajien lause: tässä näet todellista valloitusta ja sankarityötä, tässä, missä uutisasukas tunkeutuu erämaahan, laventaa elämää, et siellä, missä suuret sotalaumat valloittavat tappaen ja turmellen... Ja herra tohtori ajatteli, että täällä hänen pitäisi oppia sietämään oma asemansa, omat raivaajan asenteensa. Oliko hän tehnyt hyvää ja hyödyllistä niinkään paljon kuin tuo mies, joka nyt kiroili rinnuksen kimpussa, kuten mies työläistyy pieniinkin asioihin, kun hänen koko maailmankuvansa ja ihanteensa luhistuvat? Et voinut olla siitä vallan varma. Ja kuitenkin olet kuten onnen poika hänen rinnallaan. Sillä hänen housuissaan et pystyisi seisomaan päivääkään. Taistelu leivästä oli täällä arkinen ja julma juttu. Ja sittenkin täällä luotettiin elämään siinä määrässä, ettei asetettu tokeita syntymisen ihmeen eteen.
Tohtori Tölpäs heittäytyi reen perään, huokasi happamesti ja sulki väsyneesti silmäluomensa.
Siitäpitäen elettiin Suotalossa omituisen, toivottoman odotuksen ilmapiirissä. Elämä oli menettänyt makunsa. Huokaisten asetuttiin illalla levolle tuntien laimeaa tyydytystä siitä, että yksi päivä oli jälleen mennyt. Joku vauhdikas iloinen ratas, joka oli hyrrännyt Esa Herneisen sisäpuolella, joka oli luonut Suotalon, nostanut joka päivä silmien eteen suunnitelmia uusista töistä, ei enää pyörinyt. Lato katosi suolta. Se oli erinomaista polttopuuta. Omituisin, katkerin tyydytyksen ja vihan tuntein katseli Esa Herneinen sen räiskyvää palamista. Hän olisi halunnut hävittää noin kaiken mitä oli rakentanut. Synkeänä hän katseli paljastuvia, kuivuvia peltoja. Jyvääkään hän ei kylväisi, ei uhallakaan. Sillä aika oli vanhurskas ja kova: oli miehiä, jotka leikkasivat sieltä mihin eivät olleet eloa viskanneet.
Ja tuollaiset tunnelmat, yhtä väkevinä tai laimennettuina, täyttivät koko maaseudun. Tuhannen kylän ylle oli levinnyt omituinen hiljaisuus, synkeä odotus. Ei mitään uusia suunnitelmia, ei mitään innostusta. Jokapäiväisiä, välttämättömiä töitä suoriteltiin jotenkuten holaisemalla. Eräät yrittelivät säilyttää asemaansa, rakentaa turvaa ulosottojen hyökyä vastaan valekaupoista ja takatakauksista. Vanha talonpoikaisoveluus yritti etsiä reikiä kietovan verkon silmukoista, yritti kömpelöitä välistävetoja pelissään pankkeja ja yhtymiä vastaan, järjestelmää vastaan, joka lakkaamatta, hitaasti ja tuskallisesti, jauhoi heitä, halusi muuttaa heidät joksikin muuksi kuin mitä he ja heidän isänsä olivat olleet.
Jokin jauhoi hitaasti ja tuskallisesti heidän sielujaan. Miehen, johon aikojen alusta oli ymppäytynyt omistamisen himo, oli vaikeata seisoa vainion ääressä, jonka omisti joku toinen. Oli sitäpaitsi vaikeata tietää kuka omisti, oli omituista kuvitella, että kassaholveissa olevilla seteleillä oli tuollainen omistamisen kyky.
Talonpoika seisoi epäillen ja hänen sielunsa töytäili hädissään sinne ja tänne, kuten jänis, jonka räikkä on ajanut pensaasta.
KAHDEKSAS LUKU
ELÄMÄÄ LYYLI KAISLAN YMPÄRILLÄ
Onko kauhan taitava upottaminen jauhoihin ja ryyneihin, kahviin ja suolaan, haarukan pistäminen silakkanelikkoon, mittakepin käsittely, vaa'anviisarien silmäily, onko tämä elämää? Oliko sitä käärepaperin rasahdus, pakettinarun solmaisu, olkaahyvä hymy, siro kävely valkoisessa kauhtanassa varastoon? Lyyli Kaisla ajatteli joskus, että jos niin oli asianlaita, niin elämä oli surullinen juttu. Mutta tämä oli vain hetkellistä. Enimmäkseen hänen sielunsa oli jännitetty jotakin uutta ja erinomaista vastaanottamaan. Joka aamu hän heräsi siinä sieluntilassa, että tänään tapahtuu jotakin, uusia, mielenkiintoisia ihmisiä esiintyy, elämä esittää hänelle jotakin, joka on kuten hyppäys veteen, loiskahdus. Lyyli Kaisla oli todellinen nainen.
Liikkeen rämisevä tavara-auto oli joka päivä uusi, erinomaisella mielenkiinnolla silmäili hän aina linjavaunuun. Siellä oli ihmisiä, joita elämä liikutteli, ajoi. Ehkä sieltä tulisivat jotkut uudet kasvot hänen omaan ympyräänsä. Postivaunun keltaiset kupeet olivat aina aamuraikkaat. Se pysähtyi sinne punaisen talon luo, ja pitkään piikuuteensa kärteytyneen postineidin kätten kautta voi ihminen saada kirjeen, monenkaltaisen, jollakin tavalla kupeeseen sysäävän kirjeen, voi saada ravintoa »hengelleen: äänenkannattajansa erämaan kaltaisen, unettavan pula-artikkelin tai viikkolehti Hupukan, joka kerta kerran perästä sytytteli raukenevaan henkeesi kuvia rakkaudesta, rahasta ja onnesta.
Maantiemaisema jäisenä tai sulana oli aina mielenkiintoinen, hevoskakaroitten kasat tahi rattaitten ilmaan lennättämä pöly oli sekin yhä uutta. Tuliko tuo nuorimies aivan tupakan takia tahi oliko tiskin takana muutakin mielenkiintoista? Miksi värisivät Jopi Herneisen komeitten, harmahtavien viiksien kärjet kuten kissan kuonokarvat? Oli soma kuulla sanoja, uutisia, nähdä kiireellisten ihmisten kärsimättömät, kiirehtimättömien, valkoiselta meijeriltä maitojaan odottelevien isäntien piipunlataukset ja filosoofi-ilmeet.
Siinä hänen silmiensä edessähän tapahtui kokonainen elämänparaati. Kaikenlaatuiset, kaikissa äänilajeissa elävät ihmiset vaelsivat tiskin luo, raottivat kuten verhoja, tirkistysreijän, valaisivat enemmän tai vähemmän omaa elämäänsä. Siinä hänen edessään parateerasi myöskin pula, kallis aika. Se tuli ilmi asussa ja ilmeissä, harmaissa kasvoissa, äänenpainoissa ja vaikenemisissa. Siinä nojasi mies tiskiin ja selitteli, että maassa oli nyt murrosaika, mutta hänen yksityiset näköalansa olivat kuitenkin niin ja niin valoisat, kunhan nyt kotvainen päästäisiin. Nyt olisi vain saatava jauhopussukka tai kahvinyssykkä luotolla. Oli vaikea pudistaa päätään, että ei voi, ikävä kyllä: luotot ovat kertakaikkiaan lopussa. Oli surullista ajatella, että ihmisten oli nyt keksittävät muita keinoja leipoakseen tai saadakseen kahvin aamuisin. Vaikea varsinkin, jos toinen tuijotti häneen kuten syypäähän ja antoi tulla kiukkuisia ja kärsimättömiä sanoja, kuinka hänkin on kantanut kauan tähän taloon kaikki ansionsa, paisuttanut liikettä ja nyt ei ole luottoa edes jauhokouran arvosta. Sait turhaan sanoa, että takanasi olivat liikemääräykset. Ei luottoa penniäkään, paitsi nyt niille, joilla elämä ei ollut niin kintuilla, että muutaman jauhokilon varassa.
Olipa pula tullut hänenkin luokseen alennettuna palkkana. Se merkitsi sitä, että köyhille vanhemmille ei riittänyt lahjoja, se merkitsi pientä muutosta ruokajärjestykseen, viivytystä jonkin ihanan vaatekappaleen omistamisessa.
Tähän aikaan ilmestyi puotiin yhä useammin outoja olentoja, maankiertäjiä, jätkiä, kerjäläisiä. Työttömyys ja rahattomuus kuljetti heitä teitä pitikin. Mitä he odottivat? He ostivat jotakin, pyysivät jotakin tai viipyivät hetken lämmitellen. Heissä oli suulaita ja vähäpuheisia. Hekin olivat mielenkiintoisia. Heillä oli takanaan tarinoita ja tapauksia, kärsimystä, seikkailua, elämää. Eikö Hupukka todistanut heidän joukostaan voivan löytyä ihania herrasmiehiä? Mutta enimmäkseen he olivat likaisia ja repaleisia, karkeapuheisia, niin että heistä kääntyi mielellään pois. Lyyli Kaisla janosi kyllä uusia kasvoja, ja ihmisiä, mutta ei hän heitä erikoisesti rakastanut. Oli kuin hän olisi seurannut muurahaisten hyörinää polulla. Keppi oli sohaistu pesään. Oli vähän levotonta. Oli yleismaailmallinen talouspula.
Joka aamu hän nousi vuoteestaan virkeänä: tänään hänelle näytetään jotakin suurenmoista.
Oli kevätpäivä. Varpuset kierivät tiellä höyhenkerinä» sohisten ja tirskahdellen ja varis louhahteli yli pellon taitavasti ja istui aidalle. Sen pärekarkeaan ääneen oli tullut jotakin pehmeätä. Oliko se onnenpoika? Jos sillä oli pula, lankesi se luonnon tylyyden vuoksi» eikä siksi, että kauhaa ei voinut rahan puuttumisen takia upottaa ryynisäkkiin. Ei mitään epäpätevää järjestelmää. Epäröimättä iski se nokkansa varisseihin jyviin. Ennen varis kuin vaivannäkijä!
Kadehtien voi reppuselkäinen kulkija tiellä silmätä tuota vakaata ja viisasta lintua, joka ujostelematta huusi keväiset tunteensa julki. Sillä kulkijoita oli niinä päivinä, jolloin vesien aukeneminen oli odotettavissa, aivan ylen määrin. Kevät oli herättänyt heidät liikkeelle jostakin, kävelemään sinne ja tänne. Toivonhan tulee elää jokaisessa, vaikka oli ilmeistä, että se useille oli turhuutta. Sillä puukasat vesireittien varsilla olivat pienet, mutta uittoon halukkaita miehiä ylenmäärin.
Sellaisena päivänä pistäytyi kolme kulkijaa Lyyli Kaislan puotiin. Heitä tervehti erään paria metriä pitkän isännän leikillinen huomautus:
»Onpa totisesti jätkiä siitetty Suomessa.»
»Niinhän ne elivät silloin hyvinä vuosina. Tekivät jätkiä ja niin isoja isäntiäkin, että hirvittäisi nykyään ajatellakin.»
Vastaaja oli pienehkö mies, ryhdikäs, terveihoinen, kiharatukkainen, vilkassilmäinen sorea sälli. Vastoin tavallisuutta hän oli myöskin eheässä ja siistissä puseropuvussa.
Lyyli Kaisla teki juuri laskua: jauhoja, kahvia, tupakkaa, numeroita, kiloja, markkoja. Hän silmäsi tulijoihin ja huomasi oikeastaan vain yhden heistä. Eikö todellakaan kannattanut tehdä enää parimetristä miestä? Oliko tuollainenkin komea poika liikaa? Miksi hän kulki? Oliko hänkin koditon, rahaton, ruoaton? Oli hyvä, että oli kevät. Jotakin mahlaa, jota kohosi puihin, oli kaikesta huolimatta ihmisissäkin. He voivat puhua leikillisiä, nauraa.
Puhe jatkui. Kuului jälleen tuon vieraan tulijan ääni. Mitä se muistutti? Oliko se kuten kulkuset erämaan tiellä, raikkaana talvipäivänä?
»Eikä meitä kaikkia liene jätkiksi tarkoitettukaan. Tänne sorrutaan. Jätkän nousu on hyvä, kuten ennen pohjoisessa sanottiin. Eikä meitä tarvita. Me olemme jo maanvaiva, vitsaus kuten Egyptin heinäsirkat.»
Lasku oli valmis. Lyyli Kaislan katse kohtasi hetkisen tuon oudon silmät, hymyilevät silmät. Pitikö hänen värähtää? Oliko tuossa kulkijassa outoa voimaa, oliko omituista tenhoa hänen esiintymisessään?
Kilo silakoita. Hän kääri ne paperiin ja sen tehtyään huomasi, että tulija oli aivan tiskin vieressä ja katsoi suurilla ja kuumilla, avoimesti ihailevilla silmillään hänen käsiään. Ne olivatkin kauniit, elävät kädet. Neiti itse tiesi sen kyllä. Mutta mies ei ollut edes vaiti, vaan sanoi hiljaa, sointuvasti:
»Ja tuollaisilla käsillä kääritään silakoita! Ne ovat käskijän kädet! Viittaus vain ja päitä on pyörällä, hulluuteen asti.»
Osasipa hän. Vaati ponnistusta, jotta mielihyvän värähdys ei pääsisi esiin. Piti hymähtää pilkallisesti, kylmästi ja kiittää kohteliaisuudesta herraa. Sillä köyhä mökin eukko odotti siinä silakkakiloaan ja tulijan toverit tupakoitsivat oven luona, välinpitämättöminä, apeina, tuijotellen tielle. He olivat kuten tausta, jotta tämän yhden erikoinen laatu tulisi oikein ilmi. Hän alkoi jutella kevyesti, huolettomasti, vaatimattoman leikillisesti. Hänelle ei voinut olla vastaamatta, ei erästä kertaa hymähtämättä.
Ostajia ei käynyt hetkiseen ja kaunis myyjätär huomasi katsovansa miehen uljaisiin otsakiharoihin, jotka pursuivat lakin alta esiin. Eikö tuntuisi hyvältä tunkea niihin sormensa? Hän tuli äkkiä surulliseksi. Menisikö tuo mies nyt aivan äkkiä, katoaisi iäksi? Hän olisi viipynyt vain hetken, mutta vuosien mentyäkin hän vielä näkisi joskus nuo silmät, nuo kauniisti järjestyvät kiharat, ohuitten viiksien silkkisen kimalluksen. Rahaton kulkija, mutta eikö hänessä ollut jotakin syöttiläsoriin ylpeää, siroa voimaa? Sellainen oli Lyyli Kaislasta aina ollut kaunis, ihana eläin. Ja nyt ei olisi odottamatonta, vaikka tämä mies äkkiä kuopisi maata ja päästäisi tuollaisen syvän, väkevän ja villin, kuten toisesta maailmasta kumpuilevan hirnahduksen, naurahduksen.
Tiellä kierähteli varpunen toimeliaana, räystäästä tipahtelevat vesipisarat ja suurista akkunoista tulvahteli sisään koko keväisen ilman kirkkaus.
»Työtäkö?» huomasi Lyyli Kaisla sanovansa ohimennen. »No, olipa hän niin joutilaan näköinen, että voisi pilkkoa puita ja ansaita kupin kahvia.»
Silloinkos mieheen tuli eloa! Hetken kuluttua kuuluivat liiteristä kirveen säännölliset, miehekkäät jumahdukset. Hänen toverinsa olivat jatkaneet matkaa. He olivat olentoja, joihin ajatus oi kiinny sen enempää. Hän oli päässyt heistä helposti eroon, kuten kepistä, joka heitetään kädestä.
Lyyli Kaisla liikkui nopeasti, notkeasti, hyräillen palvellessaan viimeisiä ostajia. Jotakin oli tapahtunut tänä päivänä. Mitä olikaan tuo mies sanonut hänen käsistään? Ehkäpä tuon sormen heristys vaikuttaakin omiin kohtaloihisi, omiin kulkijan teihisi. Oli pian käsissä aika, jolloin ovi lukittaisiin ja ikkunaluukut suljettaisiin ja koko talo olisi ulkoa katsoen umpiluomisen, torkahtaneen näköinen.
Kukapa aavistikaan, että juuri nyt tuohon taloon, keittiöön, yksinäisen myyjättären sydämeen oli tullut joku raikkaana ja riehakkaana kuten huhtikuun oikulliset, äkilliset kuurot. Eräs mies, jonka silmät paloivat kuperina, julkeina ja nöyrinä valtavan halkosylyksen ylitse, jonka suu hymyili ja puhui paljon. Hänen ahavanpureman olentonsa mukana tuli tuulahdus kevätmuhevista metsistä, teiltä, joilla jäärippeet kimaltelivat kuten tina, kaupungeista, missä lyhdyt syttyivät ja askel sattui soreasti tasapintoihin.
Hän osottautui velikullaksi ja samalla ihmiseksi joka tiesi, kuinka oli oltava. Ei mitään kömpelöitä, avuttomia äänettömyyksiä. Lyyli Kaisla tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että oli hyvä elää. Hän ajatteli sellaisia sanoja kuin elämä ja rakkaus ja onni. Hän ei joutunut hämilleen edes koputuksesta keittiön oveen, ei siitäkään, että oven takana seisoi Jopi Herneinen leveäharteisena ja mahtavana. Hän kysyi tupakkaa, vaikka oli todellisuudessa etsimässä lievitystä huoliinsa, lepoa pahannäköisten, kummitusmaisten numeroitten rasittamille silmilleen. Hänen katseensa tunkeutui raonneesta ovesta keittiön hämäryyteen. Mutta Lyyli Kaisla ei nyt osannut nauttia siitä, kuinka komeitten, harmahtavien viiksien kärjet värähtelivät.
»Kuka on tuo nuori mies?»
»Eräs serkkuni», sanoi kaunis myyjätär melkein vakavasti.
Jopi Herneinen sai tupakkaa ja nyykytteli arvokasta päätään melkein ilkeästi, vaikeni ylpeästi, pyörähti ja lähti. Mutta Lyyli Kaisla kääntyi keittiöön vielä kepeämmin. Siellä odotti eräs mies, eräs hänen elämänsä ihmeilta.
Niin tutustuivat kylän kaunis myyjätär ja Jamu Koski, levoton ja juureton nuorimies, pieni, rauhaton puikkelehtija yhteiskunnan vakavakuvioisessa kankaassa.
YHDEKSÄS LUKU.
JAMU KOSKI, KULKIJA.
Jamu Koski oli syntynyt idässäpäin, missä maa oli ryppyistä, kumpuilevaa, vesien halkomaa, missä naapurivaarojen sini polttaa levotonta mieltä. Hän oli pienen, harmaan talon poika metsäiseltä vaaralta. Eli hän ei ollut enää talonpoika. Hänen isänsä oli myynyt talonsa puutavarayhtiölle viidestätuhannesta markasta, summasta, joka näytti rikkaudelta, mutta joka hupeni pian ison perheen elatukseen, väljempiin päiviin, valkoisempaan puuroon ja leipään. Jamun lapsuuden aikana hän eleli vuokraajana entisessä talossaan, kuten melkein kaikki metsäisen pitäjän entiset talonpojat. Useat heistä olivat menettäneet maansa muutamista jauhokuleista, joilla hyväntahtoiset kauppiaat olivat auttaneet heitä katovuosina. Oli aivankin autioita taloja, metsittyneitä, vasiten metsäksi kylvettyjä isien hikoillen raivaamia peltotilkkuja. Entiset omistajat ja heidän jälkeläisensä olivat nyt yhtiöitten metsä- ja uittotyöläisinä.
Nuo kauan kasvaneet, tuulessa tohisevat metsät vaarojen rinteillä näyttivät voimansa. Ne olivat rikkautta, ne olivat kohtalo. Murtumista ja muutosta. Voit seisoa ihmettelevin lapsensilmin entisen pellon ääressä, jossa männyntaimi kohotti nyt kerkkäänsä. Missä harhassa olivatkaan isät eläneet? Heidän työnsä oli ollut turhaa ja vahingollista. He ilmenivät vain syöpäläisiksi ja loisiksi. Mikä aarniometsä seisoisikaan vaaroilla, elleivät he olisi tuhertaneet siellä kaskitulineen ja savupirtteineen. Huoaten sait tunnustaa kirjan sanoilla, että isäin pahat työt lankesivat kolmanteen ja neljänteen polveen. Tai he olivat eläneet kuten olivat osanneet. Saihan kuitenkin joku heidän jälkeläisistään väljemmän vuoden, valkoista leipää, puuroa, rannun ulostukseen kuten sitten sanottiin, sai kouraansa sahan ja petkeleen, ruoski juhtaansa saadakseen sen vetämään useamman hirren, kulkeutui sahoille, tehtaisiin. Nuo kaskenkaatajat ja tervanpolttajat olivat kuitenkin luoneet työvoimaa nykyisille yhtiöille. Uusi voima, läheisempi ja väkevämpi kuin entiset esivallat ja kirkot, levitti siipensä kumpuilevan, vaaraisen, metsäisen maan ylitse. Kun sanoi: yhtiö — sai sanoa sen sillä sävyllä, millä esi-isät olivat sanoneet nokisen kaskensa ääressä: Jumala.
Oli kysymys voimasta, joka kasvun antaa.
Siinä olivat Jamu Kosken lapsuuden tausta ja puitteet. Isän viisituhantinen rikkaus haihtui. Oli paljon sisaruksia, köyhyyttä ja köyhäinlöyhkää, savotoissa liikkuvia miehiä. Pienen Jamun mielestä näytti kaikki viittaavan lähtemiseen ja kulkemiseen, etsimiseen ja löytämiseen. Jossakin sinertävän vaaran takana oli odottamassa mielenkiintoinen ja onnellinen tapaus.
Kun hän oli kymmenen vuoden vanha, sattuikin tapaus, joka vei pienen Jamun pois metsäisten vaarojen piiristä. Hänen kotiinsa osui kesämatkoillaan joku kaukainen sukulaisrouva, varakas, lapseton leski-ihminen. Hän mielistyi Jamun raikkaaseen olemukseen, kirkkaisiin silmiin. Hän tunsi yhtä-äkkiä väkevää halua saada tuo poika hoivattavakseen, kasvatettavakseen koiriensa ja kissojensa joukkoon. Näissä omituisissa merkeissä tapahtui Jamu Kosken lähtö kotivaaraltaan.
Hänen perehtymisensä kasvatusvanhempansa kotiin, huvilamaiseen kartanoon lähellä pientä kaupunkia, tapahtui työläästi. Siellä oli hänen mielestään liian yksitoikkoista ja siistiä. Et voinut juosta, et kirkua. Sait joka hetki pelätä rikkovasi, turmelevasi, likaavasi jotakin. Sitäpaitsi olit uuden äitisi hyvyydestä huolimatta ylenpalttisen yksin. Jamu Koski ikävöi kauan ja tuijotteli vaarojen sineen. Siellä kaukana olivat hänen sisaruksensa, likaisena, repaleisena, kirkuvana, onnellisena rastasparvena..
Täällä oli kaikki niin toisin. Kaavoja, kaavoja. Puhuttiin hiljaisesti, ei kyselty savotta-asioita, ei huolehdittu jauhopussin saannista. Uusi äiti käveli huoneesta huoneeseen, omituisen etäällä olevan näköisenä, hyväili koiraansa, suuteli kissojaan. Jamu Koski tajusi, että oli tapahtunut suuri muutos. Hän oli tullut toiseen maailmaan.
Hänen oli käytävä koulua ja hän menestyi siellä alussa hyvin, vaikka hän jo silloin tunsi vastenmielisyyttä siihen, että oli oltava jossakin paikassa määrätyllä hetkellä, sanottava mitä käskettiin. Hänen muistinsa oli erinomainen, hänen mielikuvituksensa eli, hän oppi helposti. Mutta kaiken aikaa hän yhä enemmän epäillen katsoi kasvatusäitiinsä ja opettajiinsa: mitä nämä aikoivat hänelle tehdä? Oliko hänen ummistettava silmänsä ja avattava suunsa, kun nämä ajoivat häneen jotakin, tahtoivat muodostaa hänet joksikin? Yhä voimakkaammaksi kehittyi kysymys: miksi? Miksi hänen oli tiedettävä jonkin tappelun vuosipäivä, kuninkaan kuolema, kukkien terälehtien luku, kulmien jakokaavat, mielenvikaisten pyhimysten houreet? Mitä hän tekisi noilla tiedoillaan elämässä? Mitä ne pyhittivät? Hän epäili, että hänen selkäänsä aiottiin lastata tarpeetonta kamaa, ripustaa hänen helmoihinsa huomaamatta pihti, joka tekisi hänet naurettavaksi.
Hän ilmaisi nämä pulmansa joskus suoraan ja sai vastaukseksi vain ihmettelevän katseen. Sanottiin, että niin oli ollut ja niin tulisi olemaankin. Oli kertakaikkiaan tapana opettaa sitä ja sitä. Mutta Jamu Koskea tämä ei tyydyttänyt. Hän kävi huolimattomaksi, uppiniskaiseksi, näykkiväksi. Hän katseli ympärilleen ja etsimällä etsi seikkoja, joiden tarpeellisuuden voisi tehdä kysymyksenalaiseksi. Hänet tunnettiin pian koulussa omituisena, vaikka jollakin tavalla lahjakkaana oppilaana.
Niin meni puolikymmentä vuotta. Kotivaara oli jo jäänyt jonnekin kauas. Hän ei muistanut sitä enää usein, sillä kasvatusäiti varoi kaikkia yhteyksiä sinnepäin. Pikku Jamusta oli kehittynyt nuorukainen, johon naiset ja tytöt loivat pitkän silmäyksen. Hänessä oli jotakin eläinmäisen notkeaa, hänestä huokui sama sulo kuin kiiltäväkarvaisesta pennusta.
Sitten tapahtui jotakin kauheata. Kuiskailtiin, että Jamu Koski oli seurustellut muutaman suunnilleen samanikäisen koulutytön kanssa niin läheisesti, että tämä oli tullut raskaaksi. Häväistysjuttu. Hänet eroitettiin koulusta. Kasvatusäiti katseli häntä murheellisena, raivoisana, kuten mustasukkaisena. Mitä olikaan tuo lapsi tehnyt? Mutta Jamu säväytti hänelle vasten silmiä häpeämättömiä sanoja. Mitä? Suvunjatkamiskyky oli kai sitä varten, että sitä käytettäisiin. Hienosteleva, kaiken pehmeän runsauden keskellä elämän tyhjyyttä tunteva leskirouva ei tiennyt miten menetellä. Hänen kasvattipoikansa ratkaisi pulman karkaamalla.
Hän oli maanmittausoppilaana, tavallisena uittotyöläisenä, työnjohtajana, talonpojan renkinä, lastaustyömiehenä, kauppa-apulaisena, henkivakuutusasiamiehenä, sanomalehtimiehenä, maallikkosaarnaajana.
Hänestä tuli kulkuri, joka ei viihtynyt missään kauan, näyttipä viipyminen maallisten etujen kannalta kuinka lupaavalta tahansa. Aina hänen helmojaan tuntuivat nykivän kaikenkaltaiset levottomuuden pirut. Aina hänessä eli tunne, että hänen pitäisi olla jossakin muualla. Mitä mielenkiintoisia asioita tapahtuneekaan, mitä ihmisiä eläneekään, aivan seuraavien nurkkien takana, hänen lahotessaan ja maatuessaan omaan ikävään pisteeseensä. Kuten jotkut toiset voivat janota menestystä urallaan, rahaa ja valtaa, siten janosi Jamu Koski uusia ympäristöjä, toista maisemaa, uusia kasvoja ja ihmisiä.
Hän mielistyi aina uusiin naisiin ja tottui piammiten kuten luonnolliseen asianhaaraan elämiseen heidän kustannuksellaan, heidän rahojensa tuhlaamiseen. Kun hän oli voittanut tuon ujostelun, joka aluksi vaivaa sukupuolisilla ominaisuuksillaan elelevää, niin hän huomasi verrattain kepeästi voivansa olla monien naisten kohtalontähti. Hän ylpeili naistuntemuksellaan. He olivat hänelle kuten monesti luetut kirjat. Vähän uutta, ojensitpa kätesi kuinka usein tahansa. Ja kerta toisensa perästä naiset hurmautuivat hänen eläimenkaltaisen notkeaan olemukseensa, hänen päilyviin silmiinsä. Eivätkä he voineet koskaan kietoa Jamu Koskea lopullisesti. Hetken kuluttua hän oli jo kyllästynyt. Hän huomasi värisevänsä nimettömästä kauhusta ajatellessaan, että suhde jatkuisi vuosikausia, ja silloin hän lähti. Lähti monesti huolettomilta kissanpäiviltä talviseen pakkasyöhön ilman, että hänen edessään oli mitään varmoja tienviittoja.
Hän saattoi joutua raskaisiin ruumiillisiin töihin, joita hän useimmiten inhosi. Mutta toisinaan hän tunsi niihin vetoa kuten väkeviin juomiin, havahtuakseen jonkin viikon kuluttua kuten katuvaan kohmeloon. Hän käveli rahattomana ja ruoattomana pitkiä taipaleita ja muisteli lihapatoja, jotka oli jättänyt. Mutta hän ei palannut. Hänen mielikuvituksensa eli. Hän seisoi erämaanjoen ylittävällä maantiesillalla öinen tähtitaivas yllään, vilusta hytisten ja keksi, ettei hän ole vielä kurjallajälellä. Kurjallajälellä olisi esimerkiksi se, jonka ainoa keino olisi pyytää mateita tuosta joesta ilman välikappaleita, jyystäen kiveroisella avantoa paksuun jäähän.
Niin hän ajatteli, hymyili ja käveli edelleen. Seuraavana päivänä hän voi jo olla sellaisissa pyyntitouhuissa, jotka voisivat näyttää yhtä toivottomilta kuin tuo mateen pyynti ilman välikappaleita paksun jään alta. Mutta sitä seuraavana päivänä hän oli jo jälleen tiellä povellaan seteleitä, jotka uskonnollinen nainen oli antanut hänelle parannusta ja uutta elämää varten. Samana päivänä hän voi menettää ne korttipelissä pirtutorpassa, hyvin tietäen, että peli ei ole oikeaa, vain janoavalla mielenkiinnolla katsellen huijarien eleitä ja ilmeitä. Hän nautti. Eikö hän ollut kuten mies, joka saa saaliiksi ihmisiä? Hän raottaa naamioita, kurkistaa sieluihin, näkee salatut pontimet, näkee sydänten sykkivän kuten kiinnisaatujen lintujen kourakoperossaan. Sitten hän lähtee köyhänä, äskeisten tovereittensa rummuttaessa hänelle pilkkaavaa lähtömarssia ruosteisella peltirasialla.
Voi tulla pitkäjäykkinenkin kova aika, jolloin hänet saavat haltuunsa jonkinlaiset uskonnolliset tunnelmat. Onko hän tehnyt elämässään mitään hyvää? Paljon, paljon! Naisten sydämiä hän on likistellyt synnintuntoon. Ja eikö hän ollut eräänä syksy-yönä pelästyttänyt erästä vanhaa, kansaa nylkenyttä, arvossa pidettyä rikasta miestä, niin että tämä luuli näkevänsä kummituksia ja ties mitä ja hänen sydämensä vavahti. Jamu Koski oli nähnyt siitä todistuksen sanomalehdessä, sellainen ja sellainen summa siltä ja siltä hyväntekeväisyyteen ja pakanalähetykseen.
Rasahtiko lehti muiden ihmisten kourassa? Huomasivatko he salatut pontimet? Ehkä arvokas kansalainen loi juuri silloin kiukkuisen, harmistuneen silmäyksen Jamu Koskeen, pitäen tätä huijarina ja epäyhteiskunnallisena henkilönä, tietämättä, että juuri tämä oli vaikuttanut tuohon suureen ja jaloon lahjoitukseen, vavahduttamalla pimeässä yössä erästä huonoa omaatuntoa.
Joku kurja ja nälkäinen lapsi saa kiittää hoivastaan sitä, että Jamu Koski pitää tapanaan elää öisin ja saattaa siten aikaan suuria asioita.
Elämä oli rikas, mielenkiintoinen. Uusia piirejä, uusia ihmisiä. Jamu Koski tunsi monta kylää, monta ammattia, hänen kuperat säihkyvät silmänsä olivat katsoneet elämän näköaloja monelta eri rappuselta.
Hän joutui sotapalvelukseen. Hän kärsi siellä paljon säännöllisyydestä ja ojennuksista, ylenpalttisista asennoista, karkasi, tutustui vankilaan ja suoritti sotapalveluksensa loppuun niiden vapauksien turvin, joita saavutti rakastelemalla upseerien rouvia. Nainen, nainen oli hänen suurin johtotähtensä. Hän ei eroittanut yksilöitä, vaan suuren, viehättävän ja voimallisen Yleisen Naisen.
Sotapalveluksesta vapauduttuaan hän kulkeutui kerran myöskin kotivaaralleen. Siellä seisoi yhäkin tuo harmaa, matala talo, akkunat surullisesti kimallellen. Vanhemmat elivät yhä. Sisarukset olivat kasvaneet. Toiset olivat kotosalla, toiset maailmalla, metsätyöläisinä, sahoilla, avioliitoissa. He olivat ihmisiä, jotka rehellisesti, hampaat irvessä rynnistivät vasten maailmaa ja elämää. Jamu Koski tunsi salaa hiljaisen puistatuksen. Hän tunsi sen myöskin kuullessaan, että kotitalo oli jälleen itsenäinen ja vapaa, isä jälleen talonpoika. He olivat lunastaneet asutushallituksen välityksellä osan entisestä tilastaan puutavarayhtiöltä. Se oli maksanut kuusikymmentä tuhatta. Sitäpaitsi oli yhtiö hakannut talon metsiä kaikkina näinä vuosina ainakin niin ja niin monen sadantuhannen arvosta.
Niin kertoi vanha, yksisilmäinen isäukko, joka oli kerran luullut viittätuhatta rikkaudeksi, joka oli kaikesta juurevuudestaan huolimatta vain lelu ajan laineilla. Hänen poikansa kuunteli ja ajatteli, että niin tapahtuu pöljälle, työtätekevälle ja säästävälle kansalle. Siinä on näköala. Hän itse oli kuitenkin hyvän osan valinnut. Sillä hän on kuitenkin ihminen, ei orja, eikä numeroista nauttiva rahanvaihtaja.
Siinä istui myöskin äiti, eräs vanha, yksinkertainen nainen ja puhui yhtiöstä, jolla yhä oli hallussaan paraimmat osat talon entisiä metsiä, joka nyt niitä kaskesi ja kylvi ja käski aitaamaan. Kielsi karjanlaitumen, vaikka elukat siihen nyykertykööt. Köyhän pitäisi nyt latoa kilometrimääriä aitaa, jottei laiha lehmä taittaisi rikkaalta yhtiöltä männyn kerkkää. Sitten hän yritteli palautella mieleensä suurella päänvaivalla, mitkä olivat ne yöt keväällä, jolloin halla pahimmin uhkasi. Välikös näillä oli: yö kun yö!
Jamu Koski tunsi olevansa täällä kuten naisen luona, johon hän on jo ehtinyt kyllästyä, joka tahtoo kietoa hänet siteisiin ja velvollisuuksiin, joita hän kammoi.
Vanhemmat uskalsivat jo moittia tuota vähän tuntemaansa poikaa. Miksi hän vyöryi maailmalla? Eikö ollut parempi asettua johonkin ja elää kuten luotettava ihminen? Vyöryvä kivi ei sammaloidu.
Ei saakaan sammaloitua! Ja mikä on se sammal, joka heihin on kasvanut, kun he ovat kyköttäneet ikänsä tällä vaaralla? Sammalta oli vain heidän aivoissaan. Tuo muka jälleen itsenäinen talo oli kuten houkutuskuva, jolla heidän niskansa saatiin ikeeseen. Elämä täällä oli sellaista, että sydän vapisi, jos ajatteli sen osakseen.
Jamu Koski lähti. Eikä hän enää muistellut lapsuutensa likaista, repaleista, kaikesta huolimatta iloista kakaraparvea. Tuollaisia harmaita mökkejä, harmaita vanhoja ihmisiä oli maassa satoja ja tuhansia. Miksi pitäisikään Jamu Kosken vyörätä erästä niistä jotenkin tähdelle pantuna mielessään? Ei käynyt päinsä.
Hän kulki. Maassa oli kova aika, yleismaailmallinen talouspula. Hän kärsi puutetta. Kaikki otolliset, hyväntahtoiset ja armeliaat, miehenkaipuiset naisihmiset näyttivät kadonneen tien varrelta. Siistimpiä töitä ei ollut saatavissa. Hän sahasi jo tukkeja muutamia viikkoja, sahasi nälkätaksoilla, kiukuissaan ja kärsien omantunnonvaivoja. Eikö hän täten vienyt leipää jonkun tosi jätkän suusta? Hän, lahjakas ihminen, mies, jonka naiset ovat olleet monesti syödä kuten sokeripalasen, joutui elämään täten, kätkemään kynttilänsä ja tylsistyttämään itsensä. Niin vastenmielistä kuin hänelle olikin palata entisille jäljilleen, hän teki sen nyt epätoivoissaan. Varakas nainen otti hänet vastaan äänettömin ja äänekkäin moittein. Hänellä oli nyt lapsi. Hänen pöydässään Jamu Koski sai kyllä syödä yllinkyllin. Mutta ylenpalttiset kohtaukset ja kyyneleet veivät ruoalta kaiken maun. Hän katsoi tuota lapsikääryä, pahajuonista poikaa, jonka isä hän muka oli, pientä Jamua. Sen syytä oli kaikki. Se oli anastanut hänen paikkansa. Tuollainen taidoton kääry voi tehdä miehen aseman kyseenalaiseksi ja höystää isänsä leivän katkerilla yrteillä. Mutta se oli luonnon kulku.
Jamu Koski lähti. Hän piti jonakin nälkäpäivänä saarnan korpikylässä ja sai akat vuodattamaan kyyneleitä. Mutta ateria ei ollut kehuttava suureen hengenvaivaan nähden. Hän meni lumimyrskyä suojaan erämaankoulun yksinäisen opettajattaren luo. Hän hämmästytti naista liukkaalla kielellään, onnistui tekemään olemuksensa salamyhkäiseksi ja tunsi kasvoillaan kirkkaan, kummastuneen naisen katseen. Mutta oli työlästä päästä pitemmälle. Sitäpaitsi naisen jäniksen silmät ja haasiopönkäjalat olivat hänelle vastenmieliset.
Hän onnistui sitten pääsemään taloon päiväläiseksi ja oli piammiten talon ainoan tyttären ystävä ja sai salaisesti parannuksia yksitoikkoiseen ruokajärjestykseen ja kevennyksiä työsuunnitelmiin. Hän jo yritti ajatella jotakin niin etäistä asiaa kuin tulevaisuutta, varmoja, viitoitettuja päiviä. Mutta kevään lähestyessä, nälkäisten jätkien parveillessa pitkin sulavia teitä, hän lyöttäytyi salavihkaa mukaan.
Mitä? Jamu Koskiko maatuisi johonkin loukkoon? Eikö maailma ollut yhäkin täynnä mielenkiintoisia asioita, joista osaa nauttia se, jonka rupeama voi jatkua ja yösija olla epävarma.
Hän kulki noiden tosijätkien mukana, jotka odottivat vain vesien kuohumista, työtä, hampaat irvessä ansaittua leipää. Mutta Jamu Koski odotti mitä hyvänsä. Hän odotti kahtatoista laupeudensisarta, sanoi hän. Hän oli liian komea mies töitä tekemään. Ei hän jyrsi köyhien leipää.
Tämä keväinen marssi päättyi sitten rynnäkköön Jokikylän kauniin myyjättären keittiöön.
Hiilloksen tummuessa ja kahvikuppien tyhjentyessä kävi yhä enemmän ilmi, kuinka miehekkään sirosti tuo tulija, joka vaikutti niin uppo-oudolta ja niin perin tutulta, osasi kantaa päätään, kuinka miellyttävän kodikkaasti hän osasi nojautua sohvannurkkaan. Hän osasi jutella. Lyyli Kaisla huomasi kuuntelevansa kuten soittoa hänen äänensä huminaa ja kumpuilua.
Hän hämmästytti neitiä tiedoillaan tämän ammattialalta. Hän näytti tutustuneen koko yhteiskuntaan. Juhlasalien kimaltelevat kristallit ja vanginkoppi, jonka lattialle kylmä kuu heitti aavemaisen ristikkokuvion, olivat vierekkäin hänen kokemuksissaan. Hän tunsi kaupunkien kadut ja erämaan tunturit. Hän oli kaivanut kultaa ja availlut raakunkuoria. Hän kertoi halenneesta veneestä suurella erämaanjoella, pimeästä ja koleasta syysyöstä, jonka hän oli viettänyt yksin vesipääkivellä sauvoimeen nojaten keskellä ärjyvää, ähkyvää Lapinkoskea. Kuinka orpo oli silloin ihminen, pimeässä, kuohuva koski ympärillä, jäähileitä kastuneissa vaatteissaan, outo kauhu ytimissään. Kuinka suuri olikaan ilo aamun valjetessa pelastavien tovereitten venheen keikkuessa kuohuissa luo. Olit käynyt kuoleman varjojen laaksossa ja näit päivän nousevan.
Iäksi jäi tuo kuva Lyyli Kaislan mieleen: mies keskellä erämäänkoskea ja pimeää syysyötä...
Ja tuossa tuo mies silti oli, jutellen itsestään. Hänen syntyperäänsä näytti verhoavan jokin salaisuus. Hänellä oli rikas kasvatusäiti, joka ei häntä ymmärtänyt, joka sai hänet kuitenkin varmaan vakaumukseen, että hän ei kuole köyhänä. Mutta itse hän tahtoi yrittää ja oli yrittänyt. Oli menestynytkin, mutta heittänyt aina kaikki, koska oli heikko ja perin, perin yksinäinen. Ei arvaa se, jolla on elämässään jokin kiinteä piste, koti, mihin avuttomuuteen ajautuu joskus kulkija. Tuli vihjaus, että rupeamat voivat olla toisinaan pitkiä...
Onko sillä raukalla nälkä? ajatteli Lyyli Kaisla täynnänsä kuumaa hellyyttä ja pyöri tuotapikaa ruoanlaittopuuhissa. Hän oli iloinen, naurahteleva. Pitäköön ihminen niistä, joista pitää. Antakoon rehellisesti myötätuntonsa sinne, minne tuntee vetoa. Hän ruokkii jotakin kulkijapoikaa myöhään illalla huoneessaan... Entäpä sitten? Onko tyrkytettävä jotakin kylläiselle, nälkäisten katsoessa vieressä.
He söivät. Lyyli Kaisla katseli ihan säteilevällä emännänilolla vieraansa julmaa ruokahalua. Mutta aterian loputtua oli tunnelma hetkeksi haihtunut. Jamu Koski istui nyt siinä kylläisenä ja vaitonaisena, tylsänä, pyöritellen päätään kuten ylensyönyt pöllö. Kun hän on niin taitava, niin eikö hän älyä, että hetki on myöhäinen ja kaikki tämä kahdenkeskisyys oikeastaan sopimatonta? Hän muisti elävästi yhteiskuntaihmisen tavallisimman ja korkeimman ohjeen: mitä ihmiset sanovat? Eivätkö he ajattele, että tuo puotineiti on kauhea.
»Vieras voisi lähteä...»
Jamu Koski nousi.
»Niin, niin! Unohdin! Lähteä, lähteä minun on pitänyt aina ja aina...»
Hän näytti hyvin onnettomalta, hyvin lähtevältä. Tuossa tuokiossa hän on ojentava kohteliaan, hyvästelevän käden. Mutta hänen silmänsä sattuivat vielä pöytään.
»Ei, kyllä minun on auteltava teitä tuossa.»
Hetkisen kuluttua he olivat vilkkaassa toimessa yhteistuumin. Hän osottautui hyvin taitavaksi. Lyyli Kaisla oli iloinen, ettei hän ollut lähtenyt vielä. Hän tunsi sydämessään lämpimän aallon tuota notkeaa, jälleen iloisesti, vaivattomasti juttelevaa miestä kohtaan. Juttuja, juttuja. Kerrankin sai nauraa kyllikseen. Sillä naurusta Lyyli Kaisla piti. Mitä? Kun on ikänsä kierrellyt kuten tämä mies kaikissa säissä, niin onhan osattava edes joitakin juttuja.
»Miksi ette ole asettunut mihinkään?»
Hän oli äkkiä miehen sylissä. Kuumat, kuperat silmät olivat hyvät ja hivelevät kuten kesäinen aurinko.
»Ei ole ollut mitään, joka olisi pidättänyt minua, esimerkiksi tällaista hyvää tyttöä.»
Oli työlästä työntää hänet pois, suuttua ja säkenöidä. Ja mitä se vaikutti. Tuo mies oli kuten vesilintu. Saipa hän selkäänsä minkälaisen ryöpyn tahansa, niin siinä hän seisoi kuivana ja kauniina, silein höyhenin.
Työt oli tehty. Mutta hän viipyi yhä, eikä siitä seikasta muistuteltu selvin sanoin. Hän jutteli nyt, että hänellä olisi hyviä mahdollisuuksia hyväpalkkaisiin toimiin kaupungissa, kun olisi rahaa sen verran, että saisi hienon puvun, voisi ajaa autolla asiaankuuluvalle portille ja kumartaa kuten mies, jonka asiat ovat kunnossa.
Lyyli Kaisla kuunteli. Hänen sydämensä tykytti: tuo on totta! Tuo kulkija voi vaikka huomenna näyttää herrasmieheltä. Hän oli jo herrasmies! Mitä puuttui? Muutamia seteleitä, joku ohut side, jota hän ei huomaisi. Hän oli täynnä hellyyttä. Eikö hän todellakin voisi olla jotakin tuolle miehelle, jotakin kohtalokasta ja käänteentekevää? Miksi hänen nyt pitäisikään lähteä yksin kylmään yöhön, kuten hän oli lähtenyt kaikkialta muualta.
Eikä Jamu Koski lähtenytkään, ennenkuin aamulla, auringon noustessa punaisena pallona taivaan rannalta, roudanrippeiden rouskuessa askelten alla. Hän veti aamuraikasta ilmaa keuhkoihinsa ja oli iloinen ja runollisen surullinen. Jälleen eräs tyttö! Oliko hänkin vain kuten kilometripylväs hänen elämänsä maantien vieressä...
Uutimet raottuivat ja hehkuvat naisen kasvot katsoivat miehen selkää, joka katosi näkyvistä suorana ja notkeana. Mitä tämä merkitsi? Eihän ollut erin merkillistä, jos komea poika pääsi hänen kamariinsa, sänkyynsä. Sillä oli osattava elää.
Mutta hän oli päässyt pitemmällekin. Syvälle sydämeen. Hän oli päässyt myöskin kukkaroon, rahoihin. Pieni laina, että tuo rakas poika voisi esiintyä kuten tarvittiin ja saisi siistin toimen. Ja kuitenkin hän oli muutamia päiviä sitten vastannut köyhän, hätääntyneen äitinsä vihjaukseen, että hän ei voinut nyt auttaa...
Oliko hyvä, että jokin tunne tuli kuten voimakas, myrskyinen tuuli, joka tempoo helmoja ja saattaa kaiken epäjärjestykseen? Lyyli Kaisla kallistui vielä hetkeksi vuoteelleen ja tyyny kastui muutamista kyynelistä.
KYMMENES LUKU
PUUTAVARAMIEHET
Tulee ja lähtee kesä, jolloin Esa Herneinen näkee pakkohuutokauppapäivän, jolloin Suotalon mahot pellot heiluttavat koreita ja rumia rikkaruohoja kuten lippuja, jolloin hän asettaa suojeluskunnan kiväärin aution talon oven pönkäksi ja siirtyy perheineen pieneen mökkiin kylän laidassa. Isä on yhä Iso-Herneinen. Vilja kasvaa, heinä nuokkuu, työ käypi. Mutta jo huhutaan, että Iso-Herneinenkin on kuten tyhjän päällä: perilliset joutuvat jätkiksi. Nuorimman pojan puolesta on maksettu lapsenruokko. Hän tekee työtä, hän juoksee kilpajuoksuja, tekee ympyröitä urheilukentällä. Kauniin myyjättären kaupan kartanolle seisahtuu sinikupeinen auto, gramofooni laulaa vaaleaan yöhön. Sulhasia, sulhasia, rakkautta! Mitä miettineekään Iso-Herneinen, jonka vahvaan ja vanhaan rintaan on hiipinyt vanhuuden hupsuus, jonka on kuultu haaveilevan nuorista morsiamista...
Hän seisahtui jonakin kesäisenä yönä tielle palatessaan illan-istujaisista, silmäili odottavaa autoa, pyyhki otsaansa ja sanoi nuorille miehille, jotka ovat kesäisin kuten piru, eivätkä nuku koskaan: »Ihminen voi rakastua vanhaan autorämään, ihminen voi...»
On ja lähtee kesä, tulee talvi, ja lähtee asunnostaan eräänä iltana Aprami Kaira. On pakkanen, lumi narisee askelten alla, kylän tulet tuikkivat ja tähdet säkenöivät monilukuisina. Hieman kiusallisilta ja ivallisilta ne näyttivät, muistutellessaan olemassaolostaan. Sillä ei tunnu aina hyvältä tietää, että pään päällä on äärettömyys, kaukaisia tähtiä.
Mutta eipä pakkanen naura Aprami Kairalle. Turhaa on tähtien iskeä ivallisesti silmää: Aprami Kaira on kuten uunin kupeella vahvassa turkissaan kotasolan ilkeätä tuulenvinkkaa vastaan.
Siinä tiepuolessa oli talo, josta kantautui korvaan veisuun humina. Hartauskokous. Kuten potkitut koirat yrittelivät ihmiset jumalan luo. Velkakirjat ja veroliput, voudin ääni ja pakkohuutokauppavasara, työttömyys ja nälkäpalkat, kaikki maalliset vaivat rasittivat ja kauhistivat heitä. He olivat kironneet ja valittaneet ja pitäneet kokouksia ja tehneet ponsia. Herrat, herrat, helpottakaa! Mutta ylimmäiset ja viisaat selittivät, että tuollaiset maalliset vaivat kuuluivat luonnonjärjestykseen. Ne lankesivat luonnostaan kuten hallavuodet, liiallinen märkyys tahi maanhalkaiseva kuivuus. Valtiovalta ei voinut sekaantua. Kun ei siis herrat niin Herra! Kuten potkitut koirat turvautuivat he jumalisuuteen. Oli joku, joka istui puntari kourassa, oli toinen maailma, jossa tasattiin nykyisen vääryydet, niukkuudet ja läjäpäät. Siksi kumpuili autuaaksi tekevä laulu pakkasiltaan ja köyhtyvä talonpoika kiikutti viimeisenkin siankinkkunsa ammattiuskovaisten eteen, jotta nämä kiveäisivät tietä tulevaan maailmaan ja peloittelisivat piruja tienvieren pensaista.
Niin ajatteli Aprami Kaira hyvän turkkinsa sisässä, jyrkästi epäuskoinen mies. Sillä yksi maailma kerrallaan, oli hänestä kirkkain ohje.
Siinä oli autio työväentalo, puomi ovella ja akkunat särkyneinä, maalit himmenneinä. Tuo temppeli oli lyöty kiinni. Ne uskovaiset, jotka halusivat perustaa taivaanvaltakunnan jo maanpäälle, oli havaittu vahingollisiksi, turmeleviksi madoiksi. Kuten olivatkin. Sen Aprami Kaira melkein tunnusti. Riisuisivat ehkä tasoitusinnossaan hänellä turkin, jonka hän on yritteliäisyydellä ja älyllä hankkinut, panisivat hänet raakaan ja raskaaseen työhön kaikkien kelttujen rinnalle. Mutta ilkeästi kuten tikku pisti tuo autio ja rappeutunut talo silti hänen silmäänsä. Tuhlausta, esimerkki järjestyksen puutteellisuudesta. Ja eikö ihmisellä tässä pahassa maailmassa ollut enää varaa pitää ihanteita, kuten pyhävaatteita, jotka riippuvat arkina naulassa. Sillä sellaista se oli ollut saarnaa, tapulisoittoa, tuokin usko uuteen maailmaan ja jokaisen keltun rikastumiseen...
Siinä kalahtelivat, humahtelivat Ison Herneisen tuulimoottorin siivet. Ne pumppusivat, pumppusivat. Nauta joi navetassa. Mutta ne eivät voineet pumputa enää vakaista ryhtiä talon isäntään. Oli ollut toisia pumppuja, näkymättömiä ja valtavia, jotka veivät omaisuudet tavallisilta talonpojilta. Monet perilliset, takausjärjestelmä, piru ties mikä. Itse Iso-Herneinen oli häätynyt kysäisemään hänelläkin, Aprami Kairalta, että eikö hän voisi jotakin järjestää. Ehei! Aprami ei ole hullu. Viimeksi hän istuu oksallaan, viimeiseksi.
Siinä hiihti metsätyömies yösijoilleen, resuiset vaatteet kuuraisina, jäisinä, saha olkapäällä, pääpuu sääreen tahtia iskien. Hiihteli, hiihteli ja silmäsi turkkimieheen synkeän veltosti. Ajatteli laiskasti, että on teillä turkit, joiden suojassa mahaa kasvattaa. Mutta ajattelepa vain katkeruuksia. Sen ilon Aprami Kaira sinulle suopi. Sillä hymy siinä hyytyisi hänelläkin, jos pitäisi olla tuollainen kelttu: mökki, akka, lapsia, saha ja kirves.
Siinä kantoi keskenkasvuinen tyttö maitoastiaa, käveli jossakin epämääräisessä kauhtanassa, kädet riipuksissa. Aprami Kaira oli tuntevinaan hänestä käyvän köyhänlöyhkän. Hän muisti kaukaisen, kurjan lapsuusmökkinsä. Tuollaisesta resukemelistä hän on sentään kimmonnut tällaiseen turkkiin. Hän veti paisuvaan rintaansa pakkasilmaa.
Sellainen on laki kertakaikkiaan. Oli kitukasvuisia ja reheviä, laihaa ja lihavaa, ikuinen varjo ja ainaista aurinkoa.
Siinä oli majatalo leveine, valkoposkisine merkkipatsaineen. Sen juurella Lomo, tukkiyhtiön pomomies, puheli virkalakkisen poliisin kanssa.
»Tämä meidän talo se kuitenkin vielä», kuului Lomon käheänmatala, juopostunut ääni. »Kun te kehtaattekin monin miehin ja autoilla vielä keräillä pitäjältä ne rahat, mitkä minä sinne vanhalla polkupyörärämällä kuljetan.»
Poliisi naurahti ja lähti. Lomo huomasi Kairan.
»Hei, mies! Astu iloon ja istu pukille! Täällä meillä on kaupungista tullut hullu herra. On kai se sinullekin tuttu hyvänpäivän verran. Lepäilee, metsästelee. Huomenna mennään jahtiin. Ei minkään puutetta. Tule sisään.»
Siinä seisoi tuo puhelias mies, avopäin, korvat kuumina viinasta ja viimasta. Aprami Kaira meni hänen kanssaan sisälle.
Kookkaassa majatalon kamarissa oli kodikas tulenräiske pesässä ja väkijuomapulloja värikkäinä rykelminä pöydällä ja lattialla.
»Kuten näet», puuhasi Lomo. »Sekä sisäistä että ulkonaista lämpöä antaa itselleen viisas ihminen harmaana pakkasaikanakin. Luonto voitetaan.»
Huoneessa oli ennestään kolme miestä, pari kaupunkilaiselta ja herrasmieheltä vaikuttavaa ja Ison Herneisen nuorin poika, Martti, yhtiön alempia työnjohtajia, Lomon oikea käsi.
»Kyllä kai te olette ennenkin tavanneet jahtimatkoilla. Puutavaramiehiä nämäkin. Tulivat katsomaan, kuinka me täällä saamme näitä nalikoita irti. Nämä herrat kun sitten joutuvat käsittelemään niitä siellä satama- ja laivapuolella.»
Kaira tervehti ja naurahti.
»Osaattekin te siinä istua niin laivanlastaajan näköisinä.»
»No, ja sinä osaat siinä seisoa kuten Alaskan mies nahkoissa, koiranajaja, kullankaivaja.»
»Täällä meidän maassa ei kultaa kaiveta», touhusi Lomo, »vaan kaadetaan. Tämäkin nuori mies se on oikea savitalon poika, mutta ei ole ikinä kotonaan rikkaa ristiin pannut. Mutta yhtiön hommissa on niin nöyrä ja notkea, että ryömii vaikka aidan alitse. Jos minä nyt sanon, että yhtiön asia vaatii nuusniekan puhdistamista, niin oksentamatta tämä sen tekee.»
Nuori mies, jolla oli komea, notkea vartalo, silmäsi ympäri huonetta koristeellisiin pullosarjoihin, jotka herättivät ylenpalttisuuden ja saadun sadon tunnelman. Tyytyväinen hymy nousi huulille: tässä ollaan miesten seurassa, tämä on elämää.
»Entisajan talonpoika, se joka ei pokkuroinut herroja, on ollut ja mennyt. Hulluksi ne saattoivat sanoa minuakin, jätkäksi, työn karttajaksi, kun yhtiöön tulin. Mutta minä tulin tänne ja veli tänne sortui, ja itse isäukollakin ei taida olla muuta temppua jäljellä kuin kallistaa päänsä ja antaa omaisuutensa ja henkensä.»
»Ka, poikaa, kimpaantuu puhumaan kuin joku esi-isä ennen juhlapöydän päässä. Mutta teksti on toinen.»
Istuttiin ja ryypättiin. Suuri jahtikoira hieroi tuttavuutta majatalon koiran kanssa korvat riipuksissa kuten tukkilaisen märät nahkakintaat, metrinmittainen häntä mojahdellen. Tuli puhe siitä. Tutkittiin sen sukujuuret, mainittiin kielenkantaan koskevia nimiä. Siinä oli hienoutta, rotua, aatelia. Se oli kallisarvoinen eläin, josta sen omistaja ei luopuisi painostaan kultaa.
Omistajan kasvot olivat innostuneen punaiset. Hän veteli syviä savuja komeasta piipustaan.
»Sillä voi olla nälkä. Olkaa hyvä, naapuri, siinä repussa on voileipäpaketti.»
Ison Herneisen poika syötti koiralle voileipiä. Se hotki niitä toisen toisensa jälkeen. Hän hymyili.
»Ne eivät sulaisi jätkän suolissa.»
»Ne ovat hienoja voileipiä, kympin voileipiä», vakuutti toinen metsästäjistä ojentaen säärystimiin kiedottuja jalkojaan.
»Kyllä mänty maksaa, sanoi entinen jätkä», puheli Lomo. »Mutta jos tässä olisi joku kommunisti, niin se sanoisi, että noin: ihminen näkee nälkää ja rikkaan miehen koira elää ilossa herkullisesti.»
Kaira katseli alkoholin kultaista kimaltelua lasissaan.
»Tuli tuossa mies vastaani, väsynyt, resuinen, jääpuraita resun reunoissa, ja katsoi ikävästi turkkiini, mulautti syrjäsilmällä. Nyt se voi olla siellä mökissään ja kirota kakaroilleen, että helvetistäkö minä teille leipää, suden penikoille! Jos nyt esimerkiksi saataisiin yhtä aikaa, auki näitten molempien huoneiden seinät, kuten näyttämö, ja väki katsomaan, niin tunteet monenkaltaiset nousisivat ihmisissä.»
»Meidän», sanoi Lomo, »ei auttaisi muu kuin sanoa, että tuhat jätkää tuollaisesta koirasta! Tuhat pahankurista kakaraa, joista ei tiedä minkälaisia maanvaivoja niistä kasvaa. Niiden esi-isät eivät ole kalenterissa kuten tämän.»
Koiran omistaja veteli ja puhalteli savuja.
»Siihen saatettaisiin sanoa, että onpa raakaa puhetta, onpa raakuutta Suomessa! Mutta enpä tiedä, onko jollakin roikaleella, joka etsii mitä varastaisi, suurempi oikeus elää kuin tuolla koirallakaan, joka on viaton luontokappale: Ja mitä me voimme sille, että aina on ollut rikkautta ja köyhyyttä.»
»Aina on ollut niin», sopotteli Lomo, »kuten Karjalaisvainaja sanoi, että itseni minä parempana pidän. Joku ruumistaan vaivaava voi luulla, että hän se on, joka kaiken kantaa, eikä huomaa, että toinen ponnistelee hengellään, hikoilee sisäisesti. Jos hän voisi kohota kyvyillään tahi onnellaan, niin olisi heti pahempi porsas kuin nykyisistä porsastelijoista yksikään.»
»Olen kuullut, että niillä uuden maailmaan toivojilla», sanoi Kaira, »on aikomus luoda juuri sellainen rautainen laki, että juuri tuollaiset yksin kohoamiset, rikastumiset ja porsastelemiset kertakaikkiaan estyvät. Tie on muka kyllin leveä kaikkien kulkea rinnan joko vatsa täynnä tai tyhjänä. Ihminen on vain numero rivissä.»
Koiramies tuprutteli savuja ja luimautti tutkivan katseen Kairaan: mikä mieshän lienet turkistasi huolimatta.
»Hikoilla siihen saavat ja verta hikoilla ennenkuin meistä tulee taidottomia nappuloita heidän kamarihaaveisiinsa.»
»Tämä Kaira», puhui Lomo, »on toisinaan taipuvainen pieneen polsuuteen. Se on jo kuten kaikki heittänyt, irti maailmasta, entisillä elävä, perheetön mies, joka juoksentelee kuten susi turkissaan ja on ymmärtävinään kaikkea. Kaira on melkein koira! Toista on meidän. Me olemme kiinni yhteiskunnassa kaikilla siteillä, me olemme puutavara-alalla, palveluksessa. Meidän on oltava yhteiskuntaa säilyttäviä, sillä meidän asemamme siinä ei ole pahimpia. Jos me kannattaisimme haaveita, niin se olisi kuten vanhat sanoivat: lähteä elolta elettävältä tielle tietimättömälle...»
»Saahan nyt ihminen puhua kuitenkin. Esimerkiksi sanoa, että jos me huomenna jänispaistin syömme, niin se on kallis ateria.»
»Jos puhuu on puhuttava hiljaa, ettei pöljä kansa kuule», puhui Lomo melkein tosissaan.
»Tuomarimme», sanoi järkähtämätön piippumies, »tässä muuanna iltana laskeskeli, että hänen kaatamansa jänikset tulevat maksamaan neljä ja puolisataa kappale. Mutta en minä ole vielä ampunut ainoatakaan niin halpaa jänistä.»
Vajenneltiin pulloja ja puheltiin, puheltiin. Ihmeteltiin auringon mahtia, jota oli korkattu pulloihin kaukaisessa maassa lämmittämään pakkasen lapsia. Mentiin takaisin jaloon koiraan, joka nyt lojui matolla täysin vatsoin, koiranomistajan kahdeksantuhannen haulikkoon, entisiin metsästysmatkoihin, ilveksenajoihin, joita Lomo oli suorittanut nuoruudessaan, silloin kun hän ei ollut vielä ehtinyt saada ryhtiä yhtiön palveluksessa. Tuo ryhti oli hänen vatsakupunsa.
Hiillos oli rauennut ja suut alkoivat haukotella. Kaira nousi ja lupasi tulla huomiseen jänisjahtiin.
Hän käveli läpi napsahtelevan pakkasyön, jota tähdet koristivat. Oli hyvä elää, ajatteli hän. Oli hyvä katsastaa ihmisten touhua, kuten hyönteisten hyörintää. Jos tulisi liian suuri mullistus, jos hänet aiottaisiin vetää vielä kerran hyörintään, taisteluun, niin hän pakenisi. Pako on helppo. Hänellä olisi kyllä luontoa katsoa muutama sekunti mustaan pyssyn silmään.
Silloin olisi ainakin yksi maailma eletty. Ja jos oli olemassa ikuisuus, niin Aprami Kaira kestäisi kyllä sen minkä toisetkin.
Kuten tyytyväinen naurahdus narahteli lumi hänen anturainsa alla.
YHDESTOISTA LUKU
METSÄSTYSRETKI
Aprami Kairan saapuessa aamulla varhain metsästykseen sonnustautuneena olivat miehet majatalossa vielä täydessä unessa, mikä riisuutuneena, mikä täydessä puvussa. Keskellä kamarin lattiaa jalon jahtikoiran ulostus isona kuten huopasaapas.
»Oi, te jalosukuiset!» sanoi Aprami Kaira. »Siinä ovat nyt kympin voileivät. Ylös! Ei tämä mikään lasareetti olet.»
Nouseskelu, virkistysnaukkuja, voileipiä ja sitten oltiin ulkona.
Pakkanen alkoi hellittää. Taivaalle vedettiin pilvenliennettä kuten vilttejä, joiden palteita vielä piilossa oleva aurinko punaili. Kaivonvintit vikisivät ja kirkuivat piikojen seisoessa kohmeiset sormet salon ympärillä ja helmat jäisinä kahisten. Ison Herneisen tuulimoottori pyörähteli laiskasti veltossa tuulessa.
Tukkitie ojentautui jokiahteelta metsän tummuuteen. Pari kaivospölkkykuormaa junnasi rustaa kohti. Takkuiset konit höyrysivät, reet rusahtelivat, miehet istuivat keulalla resuisina kummituksina. He joutuivat jo ohimennen Lomon kanssa lyhkäiseen keskusteluun. Eikö taksa nihahda? Eikö tietä korjata?
»Herra jumala», ällisteli Lomo. »Taksa? Ette te taida todellisia ajureita ollakaan, kun kyselette taksoja. Se ei ole ollut tyylinä pitkään aikaan. Maksettu on! Aina on yhtiö maksanut! Ja tie? Tätähän kävelee kuin asemakatua! Asfalttikukkiako niistä kehittyy näistä nykyajan hevosmiehistä.»
Miehet katsoa mulauttivat häneen, koko seurueeseen kulmiensa alta, kuormiensa päältä, mulauttivat pitkän, ikävän katseen.
»Eivät ymmärrä leikkiä», sanoi Lomo. »Merkillistä, miten miehet käyvät hevostensa kaltaisiksi. Nämäkin kuten tylsät konit: luimukorvia, takkukarvoja, riippuhuulia, aina apetta ajattelevia. Jos ajaisivat oikealla oriilla, niin hönkähtäisivät, naurahtaisivat, kuopisivat kenttää kuten sekin.»
»Mitenkähän olisi omankin oriinluontosi ja naurunhörähdyksesi lausumalle, jonka ymmärtäisit leikilliseksi tarkoitetuksi, jos olisit ollut tuossa kuorman keulalla?» uteli Aprami Kaira.
»Sitähän minä tässä juuri selittelin, että mieheen juhdan hännän takana huokuu sellainen tai sellainen henki.»
Heti metsänreunasta alkoi hakkuualue. Oksat ja latvukset törröttivät lumesta kuten siivoton parransänki. Sahan säästämät hoikat männynräipät kantoivat surkeina ja vääristyneinä lumitaakkojansa.
»Hierinmäntyjä», sanoi Aprami Kaira. »Kylläpä taasen jätitte jäljen! Ei kunnollista linnunistuinta! Raivasitte kaljun laitumen seuraavalle sukupolvelle. Kylläpä keksi totisen asian se joka sanoi: isänmaan parturit.»
»Tuntuu kuin meinaisit lastata meitä», sanoi Lomo. »Mutta kuitenkin tämä metsä on kuten liha ja tämä tie kuten verisuoni ja me, yhtiö, olemin sydän, joka sykkii ja sykkii väsymättä. Kuuntele! Tässä huokuu ja hengittää elämä. Ilman meidän suurta taloamme saisi toinenkin poika mieroa kiertää.»
»Sydän on raihnas ja suonet ovat kalkkeutuneet»» äityi Aprami Kaira. »Katsopas tuotakin juhtaa: se huokaa kuten ennen Egyptissä orjuudenhuoneessa huoattiin.»
Laiha kaakki kiskoi pölkkykuormaa pienessä ylämäessä, kiskoi ja kiskoi, kirouksen ja karahkan häilähdellessä sen selän yllä.
»Se on konin kohtalo», sanoi Lomo. »Kyllä minä säikähdin, kun kuulin tässä takavuosina saarnailtavan sielunvaelluksesta. Ajattelin, että kunhan ei tarvitsisi muljahtaa tänne takaisin tukinvetohevoseksi.»
»Olisi vain oikeus ja kohtuus, että rinnuksen vetäjät saisivat itsekin maistaa länkiä.»
He vaelsivat edelleen puhellen, väitellen, naurahdellen, tehden metsätaloudellisia huomioita, kunnes matala haukahdus ilmaisi, että koira oli löytänyt jäniksen. He hajaantuivat vahtipaikoilleen.
Aprami Kaira huomasi seisovansa yksin pienen niityn laidassa. Hän veti keuhkoihinsa raikasta ilmaa, tarkasteli maisemaa, katseli lumentaakoittamien näreitten omituisia muotoja. Ne olivat hänestä kuten metsäpirun peukaloita. Takaa kuului oksia katkovan kirveen rapse, kaatuvan puun humahdus, aisakellon häipyvä ääni ja jostakin edestäpäin koiran haukahdukset.
»Voi, ristisuu, kun juoksisit suoraan, yhä eteenpäin, niin saisimmepa seisoskella. Mutta sinä juokset ympyrän, elät kehässä, kuten tämä tyhmä maapallo avaruudessa.»
Aprami Kaira hengitteli, oli. Häneen imeytyi se rauhoittava, rohtomainen vaikutus, mikä metsällä on ihmismieleen. Mikä se oli? Oliko metsä täällä kaiken elämän äiti? Olihan vanha sana, ettei niin kauan ole hätää kun tuuli männynlatvaa heiluttaa.
Kerran, kauan sitten, kalevalaisina aikoina, hiihteli ihminen ikikorvissaan totisin, hartain mielin. Otus oli elämä, jonka metsähaltiat lahjoittivat. Nyt käymme heidän jälkiään, käymme tapiontarhaan, me joutilaat saikkarit, ampuaksemme jäniksen, laskeaksemme, että se maksaa viisisataa markkaa. Sitten metsä antoi kasket, antoi tuota kallista elämää esi-isille tervan, syden muodossa. Antaa taasen näinä päivinä: sahatukkeja, kaivospölkkyjä, paperipuita, tehtaita. Metsä, metsä, sinä olet turkki viluiselle maalle! Mutta annoitko sinä entisille lapsillesi onnellisemman elämän? Jättiläishirsiset kalevalaiset savupirtit, satupirtit saavat mielensilmissämme sen kauniin hohteen, joka kuuluu kaukaisille asioille. Kielsikö Tapio heiltä toisinaan riistan, antoi nälkäpäiviä, nousiko halla kaskeen ja antoi nälkävuosia, pettuleipää. Mutta oliko tuo kaikki luonnollisempaa, siedettävämpää kuin ne kitsaat palkat, jotka tippuvat yhtiö-yli-isän hihasta nykyisille aina käyvän askelille metsissä. Esi-isien kala- ja riistajumalat olivat oikukkaita, mielilläpidettäviä. Yhtiö-yli-isä tuli heidän tilalleen, emmekä ole tyytyväiset hänenkään antimiinsa.
Niin mietiskeli Aprami Kaira, pudisteli lyhyen turkin verhoamia hartioitaan, käännähti ja katseli metsänkaatajan työskentelyä siinä niitynreunassa.
Kas, sehän oli Esa Herneinen, Ison Herneisen poika. Niin katoaa maailman kunnia! Talonpojan jalan juuresta nousee kaikkea. Isosta Herneisestä on sanottu, että siellä oli sata sarvenkantajaa ja tuhat turkin antajaa. Siellä on orjat lietsoneet ja palkkalaiset painatelleet. Nyt Ison Herneisen esikoinen käyttelee kolorautaa toisen töissä, palkkalaisena. Esikoisoikeudet ovat menneet hernerokasta. Onko enää itsenäistä talonpoikaa, sitä kuulua, joka ei pokkuroinut herroja, joka seisoi vahvoin kantapäin, mitkä vain omistus antaa? Tuolla on toinen veli herrain juoksupoikana, repunkantajana, ja vielä kotona kolmas, urheiluhullu, tuollainen vauhkana, joita Aprami Kaira vihaa. Eivät ymmärrä, että urheilulla kuivatetaan ja tyhmistetään aivot, saatetaan huomio turhiin sekunteihin ja senttimetreihin, eivät tajua, että ovelat herrat ovat tehneet urheilustakin tuottavan kansallisen ja kansainvälisen keinottelun. No, kaikki veljekset ovat vaipuneet! Isä oli viimeinen, joka on sanonut, että mene ja tule, tee tuo ja tämä, joka on luonut sanallaan ja kutsunut olemattomat olemaan. Ja hyvä jos hänkään pääsee kunnialla hautaan ja välttää vanhalle miehelle raskaan kohtalon. Sillä hänkin on enää vain valheenvoimasta vapaa ja itsenäinen talonpoika. Jälkeläiset voivat osoittaa Isoa Herneistä maantieltä peukalollaan ja sanoa, että isät söivät ja poikain hampaat heltyivät.
Haukku läheni. Nyt viiletti jänis esiin niitynlaitapensaikosta, loikki jäntevin säärin aukion ylitse. Aprami Kairan haulikko oli poskella, silmä tähysi piippua pitkin, seurasi otusta. Mutta ase ei jyrähtänyt. Jänis katosi turvalliseen pensaikkoon ja pyssy laskeutui alas. Miksi tappaa tuo koukkupolvi, sanoi hän.
Mutta pensaikkokieleke oli kaitainen. Paria minuuttia myöhemmin kuului pamahdus ja iloinen huuto. Hetken kuluttua kahlaili kaupunkilainen näkyviin riiputtaen koivista jänistä, tuumansa perille päässeen miehen ilmein.
Siihen saalis supistuikin. Jäniksiä näytti olevan vallan vähän. Kotvasen kuluttua seurue kahlata paarusteli nuotiolle, jonka pari puunkaatajaa oli sytyttänyt metsänreunaan. Nuotio paloi kituen ja savuten ja miehet istuivat havuläjillä jyrsien puolijäisiä leipäpalojaan. Toinen heistä oli Esa Herneinen.
»Hä?» tervehti hän etunenässä astuvaa Aprami Kairaa. Ilmankos se meillä nylkäisyttää puuta nylkäisemästä päästyäkin! Meidän on kai se tehtävä kaikkien lorvinkepinpelaajien puolesta.»
»Eikö maistu Ison Herneisen pojalle?» tiukkasi Kaira samaan, kiukkuisenleikilliseen sävyyn.» Sinä kai tarkoitat, että sinä teet ruumiillista työtä. Ei kannata ylpeillä. Puunkuorinta ei vaadi muuta kuin tyhjän pään ja vahvan seljän.»
»Täysipäisten hommaako se sitten tuo on: mieslauma yrittämässä ampua viattoman jäniksen takapuoleen muutamia hauleja?»
»Ka, ka, kun on kärtyinen! Ajatteletko, että aika on kamala: isännistä tehdään renkejä, ja kansanvallassa elämme, mutta virkakunta, kansan rengit, vitsoo isäntiään kuten vierasta sikaa. Otahan ryyppy murheeseen! Ne saattavat sinusta nuo männyt näyttää jäisiltä ja kuivilta, mutta tällaisia nesteitä niistä kuitenkin kuuluu valuvan, kun niitä taiten käsitellään.»
Kairan taskumatti keikahti pystyyn ja Esa Herneisen kurkku kulisi, kunnes pullonen tyhjentyi.
»Kyllähän niillä herroilla on kaikenkaltaiset lämmitykset. Kuulin tässä tieteellisen selityksen vanha ukko kertoi, siihen seikkaan, miksi herrat ovat niin viisaita. Kun Kaini sen veljestapon takia joutui maanpakolaisuuteen, eikä hänellä ollut muuta naarasta, niin otti aluksi suden puolisokseen. Mutta jälkeläisistä tuli mustilaisia. Silloin hän otti ketun aviokseen ja sitten siitettiin herrat. Siksi he ovat niin viisaita, kun ovat äidin puolelta ketun sukua.»
Kaupunkilaisherratkin naurahtivat lyhyeen. Toinen heistä sanoi:
»Hyvä huomata, että huumori säilyy näissäkin olosuhteissa. Ehkäpä tässä palkatkin paranevat. Se riippuu markkinoista. Mutta kykenevällä miehellä on metsäalalla aina tulevaisuutta.»
»Se tämä sahurin ja parkkarin tulevaisuusnäköala ei naurata. Asettivat muka palkkatarkkailijoita, kyselijöitä, turkkiherroja. Luulen, että tulos on se, että saamme nylkäistä jonkun puun lisää, että niiden uusien virkamiesten palkat tulisivat maksetuiksi. Se on ennenkin ollut niin, että jos olet puhunut taksan huonoudesta esimerkiksi tälle velimiehelleni, joka on pienin kiho, niin tämän on pitänyt puhua Lomolle, tämän Lomon piiripäällikölle, piiripäällikön metsänhoitajalle, metsänhoitajan vihdoin viimein toimitusjohtajalle ja toimitusjohtajan pirulle. Ja sieltä ei joudu vastaus ensihätiin. Ei ennenkuin metsä on hakattu ja ajettu, uitettu ja sahattu. Samalla leikolia on asia nytkin. Jos tarkkailija saa sen käsityksen, että nihauttakaa pennosella, niin viipyy, viipyy ennenkuin asia on hallituen korvissa ja ennenkuin hallitus on puhutellut pirua, viipyy niin kauan, ettei maassa löydy enää linnunistuinta.» Esa Herneinen tarttui kolorautaansa ja seurue lähti samoamaan kylää kohti.
»Tuollaiset Esa Herneiset», sanoi Aprami Kaira, »tekevät minut levottomaksi. On kuin katseleisi kevätvesiä, joista ei tiedä, mitä ne voivat pyyhkäistä mukaansa. Kunhan heitä ei olisi vain niin monta, että heidän nimensä olisi legio.»
»Pahasuinen mies», yhtyi Lomo. »Panipas minutkin yhdeksi pienaksi niissä tikapuissaan pirun luo. Jos se ei olisi sellaista lähtöä, sellaista kotitaloa kokenut, niin lähdön se saisi. Kiihoittaa... Mutta erinomainen työmies.»
He talsivat, talsivat äänettöminä, hieman alakuloisin mielin halki hämärän illan, kohti kylää. Pitikö ihmisen elää näin, kyti mielissä. Päivä meni: laihan jäniksen koukkuiset koivet pilkistävät erään Ison Herneisen pojan repusta.
Eikä kukaan saanut iloista nousutunnelmaa majatalon kamarissakaan, tulen loisteessa, pullojen parissa. Mentiin varhain levolle.
Ison Herneisen nuorin poika valvoi hetken vuoteellaan. Siellä oli vanhin velikin nyt jätkänä, parkkaili, parkkaili. Se oli kerran moittinut häntä siitä, ettei hän jo nuorena ottanut turvaansa maahan, että hän joi, pelehti naisten kanssa, eli hetkellisesti, ei ollut oikea mies. Tuossa hän nyt oli niine suurine pyrkimyksineen: resuinen, kiroileva, sopimattomia juttuja herroille kertova jätkä, nälkäinen perhe hännänvetimenä. Eikä isäukollakaan ole edessä muuta kuin kallistaa päänsä. Nuorin veli vain sai viisauden: keveästi, kuten viiliä kuorien päivästä päivään. Palkkapenni, ryyppy, tanssi, korea tyttö. Nuori ja huvitusta halaavainen hän on vielä. Ei kuormia, ei turhia mietteitä, joista väsyy.
Hän ojensi nauttien jäseniään, hengitteli keveästi, nukkui.
KAHDESTOISTA LUKU
SOTAMUISTOMERKIN PALJASTUSTILAISUUS
Kevätkelirikko: sontaisia tienpaikkoja, jäänrippeitä ja lumitäpliä, murheellista räntää, harmaita pilviä ja pieniä auringon pilkahduksia, routaa, kojoa, kojoa. Puutavarapinot jokiahteilla ruskeina, pihkaa tiukkuvina, komeina odotellen vesien kuohumista. Puunkaatajat pitivät rokulia, sellaista riemutonta, kiusallisen siveätä rokulia, jotka yleismaailmallinen talouspula oli tuonut muotiin. Talonpoika katseli puutavarayhtiöitten talvipalveluksessa laihtunutta ja laiskunutta juhtaansa ja ajatteli, että mitenkäs nyt pelto nuritaan, jahka se sulaa. Eräät, joilta pakkohuutokaupat ikäänkuin nykivät maata kantapäitten alta, odottelivat oudostellen sellaisen kevään makua, jolloin ei tarvitsisi kylvää kappaakaan.
Silloin nousi routaisesta maasta kivinen patsas. Niitä nousi siihen aikaan kaikille paikoille, joissa kirjoitusten ja muistelusten mukaan esi-isät olivat joskus tapelleet vihollisiaan vastaan. Sellainen oli tyyli. Mitäs tämä kansa nyt mietti vaivojaan, velkojaan, korkojaan, pieniä palkkojaan ja niukkoja aterioitaan? Miksi se syventyy omaan arkiseen kohtaloonsa? Annetaanpa sille kivi, torvensoittoa, liehuva lippu ja kaunis puhe. Tässä taistelivat Liisat ennen ja kestivät. Siinä on taistelurintamanne nytkin, siinä sormi liipasimella odottaen.
Olipa Jokikylässäkin taistelupaikka. Paitsi aina jatkuvaa, hiljaista, epätoivoista kamppailua luonnon kitsautta ja muita maallisia vastuksia vastaan, oli siellä monta vuotta sitten ollut sotatappelu pyssyn räiskein ja nopein kuolemin. Kylän sivistyneistö muisti sen, ja niinpä nousi maasta kivinen patsas, korkea ja komea, nousi yhteispuuhin, yhteisymmärryksessä, isänmaallisen hengen talkootyöllä, kuten sanomalehti todisti. Sillä tukkiyhtiöitten palveluksessa ujunut konikin ponnisteli vielä viimeisillä keleillä vetääkseen muistomerkkikiveä.
Nyt se seisoi siinä kuten kummitus sinivalkoiseen kaapuun kätkettynä. Oli patsaan paljastuspäivä. Kirkonkello moikui, moikui, että vanha tapuli vavahteli. Tuuli lensi raikkaana yli hierinpuumetsien, liehautti lippuja talojen katolla ja lensi, lensi edelleen. Taivaan sinessä liverteli leivonen riemukkaasti. Mutta tuo liverrys kuulosti ilkeältä Esa Herneisen korvissa, kun hän seisoi tiellä ja katseli kaapupatsasta.
»Lällätä mitä lällätä», ajatteli hän. »Kateeksi käypi: ei ajatuksia, ainoastaan siittämisen himo. Tulisi vain yleismaailmallinen talouspula sinullekin, ja ajatus, että yllinkyllin on jo munittu, niin eiköhän kielesi kävisi kankeammaksi.»
Esa Herneisellä on yllään paikkaiset vaatteet, repaleiset, kuten ylenpalttisten taskunsuiden koristamat, likaiset, pihkan kiilloittamat yltäpäätä. Olisi ehkä löytynyt pyhätakkikin. Mutta hän ei pannut sitä ylleen. Sillä puunkuorijain ja ojanluojain ei siihen aikaan ollut tapana pitää pyhävaatteita, sanoi hän.
Siinä hän seisoi kuten linnunpelätti repaleisena, karvaisena. Myöskin hänen sisällään oli tapahtunut jokin muutos. Suotalon menetys oli asia, joka oli muuttanut kaikki näköalat. Talvi propsimetsissä, kevätpuoli varatyökanavalla, jota aukaistiin leveänä ja mustana viivana suureen jäiseen suohon, tunne siitä, että se oli nyt vain ojaa yleensä, että omat ojat olivat olleetkin vain suuri valhe, koko hänen nykyinen elämänsä oli sytyttänyt kuten tulen, kytevän ja kivistelevän, hänen sisälleen. Hän oli kuten miilu, tervahauta. Hänen ympärillään oli kuten savuverho, harmaa, musta, tupsahteleva: hänen kiukkuisen kiivaat ajatuksensa, kärsimättömät, pahankuriset, kirousten koristamat sanansa.
»Vetivät kasan kiviä», mietti hän. »Nyt se on siinä huppu korvissa. Mutta arvaan minä jo nyt, mitä sinun pitää todistaa kansalle: kaukana rajan takana on perivihollinen, ryssä, sutiparta, ja sieltä ne vaivat juontuvat nytkin. Tuota todistuksenmajaa kiskotti Höröläinenkin nälinkuoliaalla konillaan, vaikka se talvella kyllä huomasi, kuinka kaikki lankeaa köyhän hartioille: uppokelit, viti, tuo taivaasta satava kitumanna. Eivät ne hidasta yhtiöitä ei herrojen puolta. Kaikki epäedulliset luonnonilmiöt on köyhän maksettava mahan hoikkuudella sen huomasit kun hilasit paria puuta. No, siinä kiirehti veli Oraskin kirkkoon suojeluskuntapukuineen ja kivääreineen! Hän oli vielä Ison Herneisen poika, jonka on puolustettava maata. Niinhän oli hänkin tehnyt, ison talon poika, mutta sitten kun oli huomannut, että kaikesta puolustuksesta huolimatta oli vihollinen vienyt isänmaan hänen jalkojensa alta, hän oli kiroillut jumalattomasti ja antanut kaiken ylen. Nyt oli tuo suojeluskunta-aika, tuo perintörikkauden luulotauti, jota hän oli sairastanut, kuten kipeä oka hänen sisässään. Se oli yhäkin juopana hänen ja niiden välillä, joiden kaltaiseksi hän oli tullut. Eivätkö he katsoneet häneen ivallisesti, että miltä nyt maistuu, Ison Herneisen poika. Kiitos kysymästä! Ehkä putous ei ollut niin suuri kuin luulitte ja minäkin luulin. Se oli vain köyhän kaatuminen, joka oli aina kuvattu vähäiseksi. Mutta näköalat se kuitenkin muutti, harhanäyt hävitti. Ei koskaan häntä enää houkutella omaisuuden, hyötymisen, itsenäisen elämän teerenkuvilla. Ehkä hän on jo kypsä toisille teille, noille laveille teille, joita eräät merkillisen ovelat omistuksen harhakuvat olivat ennen estäneet häntä näkemästä ja käsittämästä...»
Esa Herneinen käveli edelleen ja tapasi kymmenkunta muuta miestä. Työmiehiä, puunkaatajia, parkinnylkijöitä. Sen näki asusta. Repaleita, paikkoja, pihkankiiltoa, laihoja, ahavanpuremia, parransänkisiä naamoja.
»Ka, kävelemme ainaisessa juhla-asussamme, kuten tapamme on», sanoi Esa Herneinen.
»Onhan meidänkin nähtävä, kuinka kivien kanssa temppuillaan, miten kalistellaan kuolleitten luita.»
»Kalistapa ne tahtovat jo omatkin luumme, kun lopettivat sen varatyökanavankin.»
»Muka tulva uhkasit Yhtiö sen tulvan näki!»
»Yhtiö pelkäsi, että sen on nihautettava palkkojaan edes hätätöitten verroille ja sai valtion työt toppiin. Mutta nyt sillä ei olekaan työtä kaikille miehille. Tulva viipyy.»
»Mitäpä näistä töistä ja leivästä! Onhan kiviä, onhan muistomerkkejä!»
»Käymmekö temppelissä kuulemassa mitä lohdutuksen ja mielenylennyksen sanoja kirkonmiehellä on tänään meille tarjottavana.»
»Että milloin me pääsemme astumaan ylös helvetistä.»
»Se muinainen mieskin oli kirvesmies. Hänelläkin oli känsäiset kädet ja pihkaiset vaatteet.»
»Mutta Golgatallepa joutuikin kävelemään, kun vihoitti rikkaat rahamiehet ja mahtavat papit.»
»Mutta voitti lopuksi, nousi ja astui ylös.»
»Mutta hänen edustajansa täällä ovat herrasmiehiä. Eivät ne meille pääsiäistä saarnaa.»
»Onhan tämä kuitenkin niitä uuden ajan pappeja. Vallankumousta, vallankumousta se toivoo ja rukoilee, täyttä rähinää päälle.»
»Se kuulemma antaisi työmiehellekin jotakin jo täällä maan päällä, isänmaata ja sen sellaista.»
»Vain kuvan siitä! Sen ne antavat! Kiroilee tämä vain kuin lohilappalainen. Mutta jospa ne ovat kiroukset kirkossa pyhempiä kuin työpaikoilla.»
»Rukoileekin se joskus. Viime pyhänäkin se rukoili orjuudessa huokaavien heimoveljien puolesta. Mutta meikäläisistä paperipuunkuorijoista se ei maininnut mitään.»
»Inkeri itkee! Mutta meillä sopii nauraa. Ihmisystävällisistä syistä antavat yhtiöt töitä perheenpäämiehelle ja kunta vähän jauhoja lapsille.»
»Onneksi olemme erinomaisen vapaita! Saamme pitää sapattia ja kokoontua kirkkoon elävän sanan ääreen.»
»Uskon voimalla kuuluvat esi-isätkin kestäneen nälät, sodat ja rutot.»
»Eivät he olisi koskaan alentuneet mainitsemaan kuutiotaksoista. Eikähän noista ole mainittu mekään. Mitä lie joku sydämessään ajatellut.»
Niin he puhelivat, nuo rähjäiset, sänkipartaiset miehet. He seisoskelivat, istuskelivat aidalla, kunnes kansa alkoi purkautua kirkosta. Lippu liehui, torvet soittivat sotaista marssia, harmaat suojeluskuntarivit marssivat totisina kohti patsaskenttää. Väkijoukko seurasi.
»Siinä marssii vielä talonpoika», sanoi Esa Herneinen tarpeettoman äänekkäästi. »Tahdissa, mars! eläkä ajattele edes niin pitkälle, ei tässä kunnollisia pyhäpukimia taitaisi olla enää meilläkään, ellei tämä sotahomma olisi herroista erinomainen asia.»
»Siellähän se oli sinunkin paikkasi», sanoi joku. Ja monet silmät katsoivat Esa Herneiseen, katsoivat hänen mielestään tarpeettoman pitkään, ikävästi, mulahdellen. Hän tunsi itsessään kuten vihlaisevan kivun muiston päivistä, jolloin hän oli viattomuuden tilassa ja tajusi sunnuntait ja leivosen laulut. Marssivien miesten järkkymätön tahti, harjoitusammunnan äänet olivat silloin hyviä asioita. Hän oli silloin isänmaan ystävä. Hän oli nytkin isänmaan ystävä. Eikö hän nytkin nähnyt edessään sata kylää, joihin vihollinen hiipi kavalana ja hellittämättömänä, valtasi ja lahmasi? Eikö hänen sydäntään vihlaissut nähdessään veljensäkin marssivan harhaan johdettuna isänmaanpetturien riveissä, herrojen ja flemmingien riveissä, niiden, jotka hirttivät ilkkoja ja jonkin vuoden kuluttua pystyttivät hänelle patsaita kai siitä ilosta, että hänen johtamansa talonpojat olivat nöyrtyneet, ja taistelivat heidän mukanaan omaa asiaansa vastaan. Eivätkö he herää ennemmin kuin hänkään, sitten kun ei ole muuta jälellä kuin tyhjät kintaat käsissä? Heräävätkö he vain yksitellen? Eli ovatko he sittenkin kuten sikeästä unesta nousseet, jotka eivät heti tajua, että aika on kulunut, — että valo lankeaa toisesta kulmasta... Esa Herneinen pyyhki otsaansa.
»Siellä oli minunkin paikkani, kun oli sitä isänmaata», sanoi hän tyynesti. »Mutta huomasin, että pistin ei ole mikään parkkausrauta.»
He seurasivat väkijoukkoa. Lippu liehui, torvet soittivat. Nyt seisoi pappi telineellään mustissaan kuten korppi. Hän on kasvoiltaan kuten tarmokas, itsepintainen pässi, jolla on omituinen, pitkä linnunkaula. Sitä hän käänteli kauan, ikäänkuin ajettu, epäileväinen metso, tarkastellen väkijoukkoa.
Sitten tuli sanoja, sanoja. Isänmaa, kansallisuus, perivihollinen, puolustustahto, isäin usko ja henki. Pyssyjä ja puolustustahtoa, niin kaikki käypi hyvin. Sormi liipasimella ansaitsit myöskin iäisen isänmaan. Urhot astuvat kumpujen yöstä.
»Yhä eläköön isien henki! Nostakoon tulevaisuuskin näitä pyhiä taistelumerkkejä! Mutta toiselle puolelle rajaa.»
Väkijoukko seisoi vaiti, hiljaa, sekalaisissa pyhäpukimissaan. Se oli tullut juhlaan. Se tahtoi unhoittaa arkiset huolet, pitkät kevätkojot, rehun ja ruoan niukkuuden, pakkohuutokaupan, joka oli ehkä kuulutettu. Väkijoukosta vilahti sillä hetkellä jonkun vanhan vanhurskauden harrastajan lempeät ja kauhistuneet kasvot: »Ei tuota noin ?yllyttäisi, kun muistaisi, kuinka monta kertaa ryssä on tämän maan lahmannut...» Väkijoukosta vilahti myöskin jonkun turpean ja hyvinvoivan näköisen miehen hieman arvoituksellinen hymy ja pään nyökytykset: »Niin, paina, poika, päälle vaan. Onhan meillä tuota väenroskaa aivan maanvaivaksi asti, vaikka sankaripatsaitten alle rajan taakse. Mutta minun luuni eivät sinne laho.» Väkijoukosta vilahtivat Lyyli Kaislan kauniit kasvot kalpeina, hajamielisinä. Hän oli patsaan paljastusjuhlassa, mutta hän oli kuitenkin kaukana. Suru oli sydämessä. Hänellä oli ollut rakkaus, suuret pelastussuunnitelmat. Rakkaudella ja rahallakin hän oli tahtonut auttaa erästä miestä parempaan elämään. Nyt hän ei ollut kuullut Jamusta pitkään aikaan muuta kuin ilkeän huhun, että hän oli tuhlannut hänen rahansa kaupungissa juomiin yleisten naisten parissa, että hänellä oli jossakin toinen nainen, lapsiakin. Suru, suru! Oliko hänen nyt tyydyttävä urhoihin kumpujen yöstä, kuten tuon piikuuteensa kellastuneen opettajattaren, joka kuunteli hehkuvin kasvoin.
Mutta patsaan kulmalla seisoi kunniavahtina Ison Herneisen Oras, seisoi suorana, jäykkänä, silmää räpäyttämättömänä, ajatuksettomana. Se, jonka on pinnistäydyttävä asentoon, ajattelee vallan vähän. Ehkä hänen päässään vilahti: »Sota! Se voisi olla pelastus. Muuten täällä voi tulla pulmia. Sotaan kuollut saa ainakin komeat hautajaiset. Sadankin vuoden kuluttua suoritetaan komeita menoja luittesi päällä.»
Väkijoukossa seisoi Aprami Kaira, tuo nuoruudessaan kullankaivulla rikastunut ja siitä rusinapuun rakentanut mies. Sieltä hän virnisteli alas kuten apina tietoisena ylemmyydestään. »Kas, pulasta te olette puhuneet, mutta olette tyytyväiset, jos teille annetaan mukulakivinen patsas, sotamarssia, avopäinen maammelaulu! Siinä on teille ja herrat hoitelevat tärkeämmät asiat! Siinä te seisotte pyhässä yksinkertaisuudessanne. Te ette kykene käymään Aprami Kairan jälkiä, joka on köyhänä syntynyt, mutta joka ei köyhänä kuole, vaikka pakkanen panisi aidanseipäätkin. Kas, kas, urhot kumpujen yöstä! Olisi sekin paraati, jos ne nyt seisoisivat piilukkopyssyineen ällistellen lentokonetta ja konepyssyä, kaasua ja räkäpasilleja. Kas, kas, patsaat rajan taakse! Siis voitokas sota! Kuka on voittanut? Kansa on saanut uusia urhoja kumpujen yöhön, uusia patsaita. Kuka peri kouriintuntuvan voiton? Muistelkaamme historiakirjasta erästä lukua asioitten uutisarvosta. Pankkiiri Rothschild rahoitti suurelta osalta taistelun Napoleonia vastaan, seurasi henkilökohtaisesti Waterloon taistelua, kiirehti Lontooseen, alkoi rasittuneena ja kalpeana myydä kysymyksessä olevia arvopapereita. Silloin kaikki muutkin aikoivat myydä. Rothschildin asiamiehet ostivat. Myöhään illalla saapui tieto Waterloon voitosta. Mutta Rothschild oli voittanut viisisataa miljoonaa. Niin niin ylenpalttisen isänmaallisuuden alta voit haistaa rahanvaihettajain käyräin sormien hajun.»
Väkijoukossa seisoi ukko Herneinen viinalle haiskahtaen ja hieman kuten pienentyneenä, päällysvaate löysänä riippuen. Mitä? Kertooko kansa jo, että Isolla Herneiselläkään ei ole muuta edessä kuin kallistaa päänsä? Hymy huulille, tuollainen pieni hymy, vanhan, rikkaan talon isännälle sopiva. Yhä hän oli Iso-Herneinen ja hänen päänsä kohosi kuten koetellun vakaan miehen. »Niin, niin! Sota. Se olisi ehkä hänelle, koko köyhtyvälle talonpoikain säädylle, hyvä asia. Kun kaatuu, on komeampaa, että kaatuminen on suuri. Hyvinvoipa talonpoika voi voivotella hevosiaan, poikiaan, joita sota aluksi vaatii. Mutta sodan jälkeen ymmärretään talonpojan arvo, tiedetään, kuka kiskoo maasta leivän ja särpimen. Silloin seisoo herrakin talonpojan edessä ja kysyy, että mitä vaadit tuotteistasi, paljollako narahtaa aittasi ovi. Se nähtiin viime sodankin jälkeen.»
Joku köyhä ja kiukkuinen akka kulki kiireesti ohi, helmat heiluen, silmät pistävinä, sieraimet värähtäen ja sanoi puoliääneen:
»Viinakinko täällä haisee...»
»Mikäs muu sitten?» sanoi ukko Herneinen itsekseen. Hänen silmänsä sattuivat Lyyli Kaislan pehmytpiirteiseen vartaloon, ja hänen huolien varjostama sydämensä värähti ikävästä, himosta. »Jos köyhdyt ja kukistut, niin nuoret naiset ovat sitten peninkulman päässä... Lyyli! Eiköhän hän jo ala selvitä siitä inhoittavasta miehestä, maankiertäjästä.»
Väkijoukossa seisoi myöskin Esa Herneinen noissa pihkaisissa puunkuorijan ketineissään, ruokottomine piikkipartoineen, kuten hävittämällä ulkomuodolla pilkatakseen isänmaallista juhlaa, omaa ja koko suuren sukunsa menneisyyttä talonpoikana. Hänen suunsa mutruili ja epäilemättä hän kiroili sisässään kauheasti ja jumalattomasti. Hänen kiivas ajatuksensa tarttui puhujan jokaiseen sanaan.
»Jos olisi puheenvuoro minulla, niin sanoisin, että kivääriä kannettiin, mutta vihollinen vei vain isänmaan alta. Ja on tämäkin Kristuksen edustaja ja hänen seuraajansa! Jos Jeesus punoi joskus ruoskan, niin teki hän sen vain ajaessaan pankkiherrat temppelistä. Mutta hän ei olisi lähtenyt kivääri kädessä, rensseli selässä ja kaasunaamari kuonona ampumahautaan. Toista uskoa hän tunnusti kuin sinä! Sanoisit vain suoraan, pappi, että Kristus oli räkänokka, josta ei ole mihinkään. Tai, että hän on kuten kirkonseinään naulattu kissapöllö, kuten Ison Herneisen tallin oven päällä on kotkanraato. Te vain peritte ikuisesti kynsirahoja. Heimoveljistäkin sinun pitää puhua, pitääpä tietenkin! Kuinka he tekevät orjatyötä, kuinka heidät karkoitetaan konnuiltaan. Oi, sinä kollikissain isä! Sillä täällä ei tarvitse mennä kuorimaan kahdeksanjalkaista kymmenellä pennillä, ei suinkaan! Se on vapaaehtoista! Mikä erinomainen talonpoikaismarssi lienee sitten se, jota pakkohuutokauppavasara rummuttaa? Kuuntele sitten kansa tätä, eläkä ymmärrä mitään! Lue huomenna sanoneesi etusivulta suuret otsakkeet isosta isänmaallisesta patsaan paljastuksesta, käännä esiin takapuoli ja näe se täynnä pakkohuutokauppailmoituksia. Eläkä vieläkään tunne, talonpoika, isänmaan vavahtelua varpaittasi alla! Kuten vaskikäärmeitä korvessa kohotetaan sinulle patsaita, totisia kuin epäjumalan kantapää. Ken katsoo niihin, hän jää elämään.»
Niin kulki Esa Herneisen ajatus kuten tuli kuivassa katajassa, räiskyen. Hänen leukansa väykähteli kuten lintua vahtivalla kissalla. Hänen mielensä teki karjaista: »Kenen hyväksi tuo pyykki on pystytetty? Vedä verho pois!»
Verhot vedettiin pois, pahvit kahisivat. Esa Herneinen seisoi väkijoukossa kädet housuntaskussa ja luki kirjoituksen patsaan kyljestä.
»Tässä suomalaiset löivät ryssät.»
»Tuo», sanoi Esa Herneinen, »on väärä viisari! Se on herrain etusormi! Tahtovat viisata meille väärän tien ja estää meitä näkemästä, että vihollinen on lähellä, aivan kimpussamme. Sillä tuuma tuumalta, hehtaari hehtaarilta menettää talonpoika isänmaansa.»
Juhlamenoissa oli jonkinlainen tauko. Väkijoukko tungekseli nähdäkseen patsaan. Silti Esa Herneinen herätti jonkinlaista huomiota. Muutamia kiusaantuneita, muutamia ihastelevia silmäyksiä suunnattiin häneen. Väkijoukossa seisoi myöskin Metsä-Aatu.
»Etkö», sanoi hän, »kuullut, miten äsken runoa luettiin: raja railona aukee?
»Niin aukee! Tuohon vain pystyttivät väärän pyykin. Tarkoitus on, ettei kansa huomaisi, missä sen ikuinen ja oikea vihollinen lymyilee, että se näkisi tuon rajarailon väärässä paikassa. Pystyttivät pyykin paikalle, missä kuoli suomalaisia puoli kelpoisessa voitossa. Pian oli läpyteltävä pohjoista kohti niin kiireesti, ettei joutanut taaksensa katsomaan. Miten se on, Höröläinen, eivätkö herrat sano meille tällä kivikielellä: häh, maaltasi köyhtynyt talonpoika! Jos et saakaan painaa auraa isänmaan pintaan, niin kelpaat sentään sotatappeluun herrojen puolesta, kelpaat maan alle.»
Höröläinen, takuitten takia talonsa menettänyt vanha isäntämies, ei vastannut mitään, eikä liene liioin kuullutkaan. Sillä pakkohuutokauppansa jälkeen hän näytti alituisesti syviin ajatuksiin jysähtäneeltä mieheltä.
»Meneehän tuo nyt tuokin puhe ehkä sinulta», sanoi Metsä-Aatu. »Mutta jos joku meistä synnynnäisistä köyhistä noin puhuisi, niin siihen sisältyisi maanpetos ynnä muita rikoksia.»
»Höröläinen sanoi, että takausmiehiä pidetään kuin eläimiä! Leipää hupamme ja kiviä annetaan. Ja kansa saa itse keräillä nekin, tuollaiset juhlavat mukulakivet kasaan.»
»Minä vielä siihen rajarunoon ja papin puheeseen, että voittopatsaat tulevaisuudessa rajan taakse», sanoi muuan laihakatseinen työmies, sivellen pitkiä riippuvia nääveleitään, jotka antoivat hänelle synkän ilmeen. »Minäkin olin asevelvollisena tekemässä maata vapaaksi ja itsenäiseksi. Sitten kesällä yritettiin meitä marssittaa Karjalaan, mutta me näimme rajan railona aukeevan ja teimme törrön. Emme halunneet sankaripatsaitten alle vieraaseen maahan. Kyllä siinä herrat kilstoilivat ja näyttivät pistooleitaan, mutta mekin räsäyttelimme kiväärin vireeseen. Eikä herrain auttanut, tuli takaisin marssi. Vastaantulevat joukko-osastot pyörsivät peräämme ja siihen kuivui se sotaretki. Muutamat meistä saivat sotaoikeudessa arestia ja siinä kaikki.»
»Eipä siitä seikasta ole näkynyt mitään kirjoituksia», epäili joku.
»Eipä liene! Eivät herrat epäonnistumisistaan lauluja tee. Totta se vain on. Kaikki joukot olivat jo olleet marssivalmiina, mutta meidän seisahtumisemme seisautti koko koneiston.»
»No, jopa jotakin! Olitte tilaisuudessa pääsemään voitonmerkkien aiheeksi» ettekä siihenkään suostuneet.»
»Sinähän olet sitten historiantekijä kertakaikkiaan», sanoi Esa Herneinen. »Miten lieneekin, mutta hyvä oli, että näytitte herroille annin silmää. Sillä itse he ovat aina meille muistuttamassa, ettei keppi ole menettänyt makuaan. No, tämä patsas on nyt paljastettu. Me näemme sen aivan alasti, verhottomana. Menemmekö nyt paljastamaan kuusipuita, niin saamme iltasen. Tämä touhu ei mahaa täytä.»
»Ei ole pelkoa vatsan paisumisesta kuorimapukinkaan ääressä», sanoi joku. »Mutta onhan nämäkin jo nähty.»
Kymmenkunta työmiestä jätti väkijoukon ja juhlakentän. He pysähtyivät ahdetörmälle, missä puutavarapinot kohosivat tummina ja kellertävinä. Työ alkoi. Kirveet kolkkivat oksiin, kumaraiset miehet vetivät hellittämättä kolorautaa pölkyn pintaa pitkin. Vaalenneet kuusen kappaleet putosivat sitten kolisten kasaan.
Selät kumartuivat ja ojentuivat, kirveet ja koloraudat ääntelivät. Aurinko paistoi ja varis raakkui. Avanto pulahteli kuten jättiläismäinen silmä kevätvesien paisuessa jääkuoren alla.
Mutta illan lähetessä seisoi tämän työkunnan ja vaikeitten puutavarapinojen luona yht'äkkiä pappi, patsaan paljastuspuheen pitäjä, tuo ruovonpäristäjä korvessa.
»Surullinen näky, miesparat! Ettekö muista enää katkismusta: muista pyhittää lepopäivä?»
Kumartuneet selät oikenivat ja ällistyneet kasvot kääntyivät pappiin. Hänen kasvoillaan oli tuo ilme, joka melkein saattoi epäilemään, että kiharaisen otsatukan kätkössä piilivät pienet sarventyngät. Mutta hänen pitkä kaulansa teki linnuneleitä, koilisteli miehestä toiseen. Pitkä hiljaisuus. Viimein Esa Herneinen sai sanat suuhunsa:
»Onpa tosiaankin! Mutta ne on nykyään miehet huonontuneet tai palkat pienentyneet siinä määrässä, että pitkiä pyhiä ei käy pitäminen.»
»Huono puolustus! Jos niin on, niin ette te tuoliakaan miksikään tule.»
»Erehdys! Kyllä me sen verran saamme, että illalla voimme syödä mahan täyteen.»
»Pyhänä ansaittu ruoka ei teitä ravitse.»
»Saattaa olla! Mutta pyhä ei kukista nälkäämme!»
Toisen miehen ääni:
»Sen tuon työläisen pitäisi olla niin lujan miehen nykyään, ettei sillä saisi olla minkäänlaisia himoja!»
»Kyllä tässä kuitenkin on samalla mielenosoitusta, että keskellä kylää ja tällaisena juhlapäivänä teette töitä.»
»Jospa siihen sellaiseen näytökseen olisi syytäkin, ettei aina tarvitsisi rajojen takaa etsiä niitä, jotka huokaavat orjuudessa ja kurjuudessa.»
»Vai sellainenkin ääni! Mutta en moiti teitä, miehet. Teidät on heitetty oman onnenne nojaan, väärien aatteiden ohjattaviksi... Ja tekin, Herneinen.»
»Mitä? Ei tuota ennen synniksi räknätty, kun ampua räiskättiin sunnuntait läpeensä ja kirkkoherrakin käveli kivääri olalla kirkkoon.»
»Maanpuolustus on pyhä asia.»
»Kenen maan? Talonpojan maa viedään miekan iskutta. Niin kävi minulle!»
Hyväksyvää mutinaa ja useita yhtäaikaisia lauseita.
»Tästä ne koituvat pyssyt ja paukutkin.»
»Kyllä yksityisen työmiehen kimppuun ollaan käymässä.»
»Mutta eivätpä papit lue asetussanoja yhtiöille, vaikka nämä teettäisivät esimerkiksi uittotöitä miten suurella roihinalla ja miten suurena pyhänä tahansa.»
»Routaa, routaa on vielä maassamme ja kansassamme», sanoi pappi. »Rajoja ja juopia on välillämme. Mutta ne täytetään. Puhuin, koska minun oli vaikea nähdä tuota tällaisena päivänä. Heittäkää työ! Jos sen vuoksi iltasetta jäätte, saatte sen pappilasta.»
Pappi meni ja sen jälkeen oli tovin hiljaisuus. Miehet tupakoivat ja puhelivat vierailun johdosta. Mutta sitten selät jälleen kumartuivat kuorimapukkien ylitse.
Ennenkuin ilta oli käsissä, tuli toinen vieras, poliisi Hän antoi miehille haasteen ensitulevan kevätkäräjiin vastaamaan sapattirikoksesta.
Ilta sinersi ja punersi. Tuuli oli jäänyt jonnekin hierinpuumetsien taakse ja velttoja juhlalippuja vedettiin juuri alas tangoistaan.
Esa Herneisen kasvot olivat sapenkarvaiset ja hänen kolorautansa putosi raskaasti pinon päähän.
»Elkää ihmetelkö mitään! Herrat ja opettajat soittelevat kuolleitten luilla, jotta korvamme teroittuisi kuulemaan rajantakaisten orjuuden ja kurjuuden huokaukset, jotta silmämme näkisi, kuinka heidät karkoitetaan konnuiltaan. Mutta täällä kuulostaa kruununvoudin vasaranpauke talonpojan nurkkajuurissa vain hauskalta pakkasnapseelta, eikä jätkän tarvitse vuolla puuta sapattina.
KOLMASTOISTA luku
VASARA ISON HERNEISEN YLLÄ
Jopi Herneinen istui kamarissaan kyynärpäät pöydällä, turvonneet kasvot kämmenten välissä. Oli tullut juhlituksi sitä patsaan paljastusta. Parhaassa nousussa hän oli tuntenut itsensä ylen miehekkääksi. Ihan rintaa paisutti. Sellainen on suomenrotu: kaikki se on kärsinyt, kaikki kestänyt...
Nyt hän ei tuntenut mitään miehevyyttä, pystöilyä, rinnan paisumista. Ainahan asia oli niin ryyppäyksen jälkeen. Hänen tihruiset silmänsä sattuivat jälleen levällään olevaan sanomalehteen. Niin, niin! Siinä se oli nyt. Nyt maailma saa sen tietää. Siinä kuulutettiin pakkohuutokauppa Isoon Herneiseen. Siellä ja siellä, sellainen ja sellainen paikka, sen ja sen saatavista. Tosi siitä sittenkin näyttää kehittyvän, vaikka hän vielä ulosottajain vierailun jälkeen oli hymyillyt miehekkäästi, salaperäisesti: ei Isosta Herneisestä niin juuri justiinsa lähdetä. Hän on vielä mies, joka järjestää. Mutta luotto oli lopussa kertakaikkiaan. Jokainen vain perisi, ottaisi omansa. Ja kuitenkin hänen asiansa olivat olleet kutakuinkin järjestyksessä. Mutta isoin saarnamies alkoi ahdistaa. Siinä oli ehkä erään miehen sormet pelissä, miehen, jonka suvulla oli iänikuista kaunaa Herneisille, joka halusi isännäksi Isoon Herneiseen. Käyttävät aikaa hyväkseen, pelaavat, pelaavat. Voi, saatana, talottomaksi, talottomaksi! Millä häpeällä pitikin vielä miestä lyödä. Kyllä ne nyt ammoittelevat suutansa, odottaen, että Iso-Herneinen vielä konttaa ja kerjää, joutuu joutavan jäljille, kuten Höröläinen, joka on ottanut turvansa pahanpäiväiseen koniin.
Hänen mieleensä muistui eräs ukko, maantienkulkija, jota hän oli kerran hoivannut merkillisen auliisti. Hänenkö edelläkävijänsä, koko talonpoikaiston edelläkävijä? Nila, niin, talonpojan jalan juuresta olivat nousseet kaikki omistamattomat. Sanottiin niin.
Mutta kyllä tämä oli liian kovaa vanhalle miehelle. Pojat ja perilliset voivat vielä yrittää oppia uusia asenteita maailmassa. Tuollaiset Esat voivat vielä tarttua kirveeseen ja kiroilla kuten miehet. Mutta hänen aikansa oli ollut. Voi, kyllä esi-isät, joille patsaita pystytettiin, pääsivät sentään vähällä. Jos vihollinen lahmasi maan, tuli poltti talot, halla vei viljan, niin se oli rehellinen, luonnostaan lankeava tuho. Eikä sellainen tavaton tauti, salainen rutto, joka nyt vei talonpojan omaisuudet, laittoi hänet ja hänen jälkeläisensä tielle, teki myrkyksi elämän. Ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua. Voit vain odottaa, kuulostaa hiljaista ja hirmuista tuhonuhkaa.
Jopi Herneinen huokasi ja hänen silmänsä sattuivat seinäpuhelimen kiiltävään pintaan. Se oli kuten jokin pitkäkasvoinen, mulkosilmäinen olento. Hän tunsi hämärää pelkoa, kauhua. Ettei se vain pärähdä ja joku ilkeä viesti vieri hänen korvaansa? Maailma on kehittynyt liian viisaaksi, sen käsivarret ovat jatkuneet suunnattomiin. Rakensivat koneita ja koneissa piili sellaisiakin voimia, joita niissä ei luultu olevan. Ihminen seisoi avuttomana ja ällistyneenä niiden keskellä, eikä enää tiennyt, kuka hallitsi, kenessä piili sielu, teräskö vai liha oli punnittava kalliimmaksi. Nytkin hurisi automoottori tiellä, hurisi ukko Herneisen mielestä ilkeästi, pilkallisesti. Eikö tässä vähemmällä helvettiin kerittäisi, oi ihmisen poika? Lennettiin ilmassa, lennätettiin sanat noitamaisesti. Kun hän yöllä kompuroi juovuksissa kamariinsa, niin hän painoi epävarmalla peukalollaan nastaa ja huone rävähti valoisaksi. Sellaiseen aikaan oli eletty. Sopi oikeastaan jysähtää miettimään, että tarvitsiko sellainen aika vapaata ja itsenäistä, omistavaa talonpoikaa? Olivatko maatalot, tällaiset Isot Herneiset enää mitään? Mutta persoilivat ne vain niitä ja tahtoivat viedä hänen harmaat karvansa murheella hautaan.
Oliko hän elänyt liian kauan? Hän muisti ajan, jolloin honkainen kärisevä päre kävi valosta, jolloin sait laittaa poikasi sanomaan kiireellistä asiaa, jolloin hevonen merkitsi nopeutta ja voimaa. Kerma sai kihota omin voimin maidon pinnalle, varstan jyske ja rukin hyrinä oli koneellisin ääni. Voi, se aika oli kaunis! Taivas oli silloin korkealla ja tuulet raittiita, kesä ylen vihreä ja talvet valkoisia. Ihmiset osasivat elää. Heissä ei ollut mitään liikaa, sitä jotakin outoa jälkikasvua, minkä voit ounastella nykyisestä rodusta. Silloin haisi ruumiin hiki. Nyt on ilma täynnä aivojen hikeä, koneitten löyhkää. Jos silloin isännät joutuivat pois taloistaan, niin he olivat ne reilusti ryypänneet, kädestä pitäen hävinneet. Iso Herneinen, sen isäntänä olo, oli silloin kunnioitettava asia. Se oli ihanaa aikaa! Syötiin ja katsottiin naiseen himoiten häntä.
Jopi Herneinen tuijotteli menneisyyteen sisäisellä silmällään. Hänen korvansa ikäänkuin eroitti esi-isien epälukuisten askelten äänen. Näillä tantereilla he olivat hikoilleet, ahertaneet, suunnitelleet. Heidän aikanaan talo oli täynnä elämää. Oli aluksi hänenkin aikanaan, mutta nyt täällä haiskahti autius ja yksinäisyys, epämääräinen mahous. Hiljaista, vähän väkeä, vähän karjaa. Sillä hän oli viime aikoina pienentänyt talouttaan, myynyt elukoita saadakseen rahaa juokseviin menoihin, muun muassa viinaan.
Siinä oli nyt ainoa ilo. Oli tullut suuri yksinäisyys, vanhuus. Vanhuusko? Eipä niinkään! Ei hän vielä tutissut. Hän ikävöi emäntää, heräsi yöllä ja ajatteli raamatun sanoihin, että ei löydy ketään tässä vuoteessa. Ei ollut kysymyksessä yksilöllinen vanhuus. Oliko tämä joku suurempi vanhuus, laajempi lahoaminen, lajin kuolema? Eikö tuollainen hämärä ajatus ollut vavahduttanut häntä silloin, kun hän puhutteli erästä vanhaa miestä maantiellä, eikä nähnyt hänessä jonninjoutavaa roikaletta, vaan edelläkävijänsä.
Mutta oliko suuri ilo, jos epäilit olevasi viimeinen isäntä? Muuttukoon mies ja suku, mutta Isoon Herneiseen ei tule koskaan isäntää, ei sellaista isäntää kuin ne, jotka ovat olleet, kuin oli hänkin menneinä päivinä. Eikö tämä ollut kahta kauheampaa? Jos olisi kumppali, niin ehkä nämä päivät olisivat helpommat kestää. Lyylikin oli käynyt hänelle ynseäksi, vaikka alussa hempeili, silloin kun uskoi, että hän on lujilla juurilla Isossa Herneisessä. Nyt pelehti kaikkien maankiertäjien parissa, uskossa, että ne hyvin pelmuuttavat hänen nahkaansa. Jos hän nyt näytti päässeen tuosta kulkurista, niin eikös oltu jo huhuiltu, että hän piti yhtä sen miehen kanssa, jonka ukko Herneinen uskoo olevan syynä siihen, että hänen talonsa hävitetään ennen aikaansa.
Kovin yksin hän on, ilman ystäviä pahojen päivien tullessa.
Eikä edes yksinkään. Oli olemassa eräs epämääräinen olento, kääpiömäinen, sukkela, puikahteleva. Eikö se nytkin istunut pöydän reunalla, heilutellut ohuita koipiaan, rapistellut sanomalehteä ja sanonut: »Mitäkö teet? Kysy isännältä.»
Pilkatakseen se niin sanoi. Se oli tyhjänen, pikku-ukko. Sen olemus ja olemassaolo oli asia, jota Jopi Herneinen ei halunnut ryhtyä tutkimaan. Hän kauhistui, sulki silmänsä ja painui entistä kyyrympään.
Hän istui kauan, tuntikausia, raskas ja synkeä pää käsien varassa. Hänen sydämessään oli kumea hätä. Voi, että elämää oli yhä edessä, vaikka isännyys oli kuollut. Isännät olivat kuolleet tai kuolivat parasta-aikaa. Jäljelle jäi vain isäntien varjoja.
Hän havahtui ja huomasi illan sinertävän. Varjoko? Mutta varjot eivät tunne tuskaa, ei heitä kaiva kateus sen vuoksi, että yhä on olemassa omistusta, nuoruutta, nautintoa joillekin muille. Mutta tämä oli myöskin todistus siitä, että elämä ei ollut ohi. Oli kai pöyhistäydyttävä, yritettävä. Miten? Matka kaupunkiin. Eikö sille päävelkojalle, koronkiskurille, metsä- ja muilla rahoilla paisuneelle, voisi viime tingassa puhua järkeä? Sitäpaitsi oli siellä eräs nuoruuden tuttava, liikemies, jonka rikkaudella ei omien puheittensa mukaan ollut äärtä eikä päätä. Sen käsityksen oli ukko Herneinen saanut viime tapaamisesta.
Hän silmäili pöytäänsä, jonka paperikasat muistuttivat hänelle viimeaikaisista laiminlyönneistä. Nuokin työt olivat takapajulla, miten lienevät olleetkaan.
Istuessaan syömään iltasta hän jälleen painui surulliseksi. Hampaat olivat huonot. Natustelit, pyörittelit, pyörittelit suupalaa ja nielasit sen sitten umpimähkään, että käydä miten käydä. Niin oli koko elämäsi laita: natustelit sen rippeitä hampaattomin suin.
NELJÄSTOISTA LUKU
KAUPUNGINMATKA
Mutta seuraavana aamuna Jopi Herneinen seisoi komeana ja ryhdikkäänä maantiellä odotellen linjavaunun lähtöä. Hän tiesi yhä, kuinka oli oltava ihmisten keskuudessa. Hän sytytti sikarin ja antoi tikun sammua hyppysissään ikäänkuin näyttääkseen, että käsi ei vavissut vähääkään. Ehkä hänen kaulansa näytti venähtäneellä, suonikkaalta, ryppyiseltä ehkä hänen kasvoissaan oli jokin pingoittunut ilme ehkä hänen tarkasteleva katseensa uteli: miltä sitten Ison-Herneisen pitäisi näyttää, oi ihmiset, kun pakkohuutokauppa on kuuluteltu.
Vaunu lähti liikkeelle. Kone hyrisi, rattaat pyörivät, keväisen kirkas maailma ja maa jäärippeineen ja rapakkoroiskuineen jäi kuten lasien taakse. Jopi Herneinen istui penkissään ja huomasi sielussaan kuten hämmästyksen: mihin hän on tullut? Missä hän on ollut, mikä pilvi on hänen mielensä peittänyt, silloin kun on jouduttu aivan huomaamatta uuteen maailmaan, esimerkiksi linjavaunun maailmaan?
Eivätkö tälle tielle kuuluneet vain hevoset ja ratasten kolina, ijäisyyden pituisilla ojelmuksilla? Eikö hän itse ollut niin monesti matkannut kaupunkiin helteessä ja pakkasessa tuijotellen hevosen keinuvia lautasia? Eikö asiaan kuulunut Koni-Aappo matkalla markkinoille vaivaisine ja ontuvine luuskineen, rattaineen, jotka naukuivat niin, että se oli kuten pilkka pyhää henkeä vastaan? Missä olivat syöttöpirtit, apekeppien kopina, eväskontit, piiskaryypyt, hauskat matkatoverit?
Mistä tuli tämä vaunu? Miksi se ei ollut ällistyttänyt, salvannut henkeä kaikilta ihmisiltä kuten kummitus? Se teki virstantolpat pieniksi asioiksi, se pyyhki, pyyhki pitkin tietä, pysähtyi ja lähti, nosti ja laski ihmisiä ja tavaramyttyjä. Se otti mukaansa kenen hyvänsä: isäntiä ja arvokkaasti vaikenevia herrasmiehiä, jätkiä reppuineen, eukkoja myttyineen, laitoksissaan olevia naisenpuolia. Siinä he olivat sitten lähetysten ja tarkastelivat toisiaan ihmislasten tunteilla: välinpitämättömyydellä, mielenkiinnolla, inholla, himolla, kateudella. Mutta kuitenkin kaukana toisistaan kuten suljettuina oman tietoisuutensa toukkakoteloon. Mikä heitä liikutti? Rahahuolet, sairaudet, kaikki pulmat kerääntyivät tänne, nostivat sumuhien akkunalaseihin. Tämä peto, joka kiiltävin mulkosilmin, myristen pahaenteistä, lakkaamatonta myrinäänsä, kiiti maanteillä oli kai tuonut tullessaan kaukaisiin kyliin noita pahoja tauteja: vekseleitä, ulosottotuomioita, hupsuutta, umpisuolen tulehduksia...
Jopi Herneinen tuijotteli eteensä ja tunsi olevansa outo ja muukalainen tässä maailmassa. Nämä ihmiset eivät olleet hänen aikalaisiaan eikä kansalaisiaan. Miksi piti ihmisen elää niin kauan, että hän joutui tällaiseen taikamaiseen maailmaan, joutui kyyröttelemään tällaisen ilmestyskirjan pedon vatsaan. Se pyyhki, pyyhki teitä ja pudotti samalla isännät pöytiensä päistä, kiikkutuoleista, kiesien istuimilta. Tuo aika, jolloin keisit keikkuivat, kärrynpyörät jyrisivät, hevosten harjat liehuivat, se oli oikeaa aikaa. Iso Herneinen oli silloin aika järkäle maailmaa. Nyt isännät olivat vain kummittelevia varjoja. Koneita, koneita! Ne vallitsevat ja mihin ne loppujen lopuksi johtaisivat, se oli ihmisen ymmärrykseltä kätkettyä. Istut siinä mies, käännät ruuvia, muka ohjaat, mutta sinä olet vain palvelija. Herruus on siellä mistä kumpuilee tuo alituinen, uhkaava myrinä.
Hänen vieressään kaksi pienviljelijää puhui pula-ajasta. Heistä huokui synkeä herraviha. Heidän sydäntään etoi herrojen paisuva paljous, heidän puuttumaton toimeentulonsa. He eivät kunnioittaneet pappiakaan. Se sai pitäjän parhaimman talon ja palkkaa vuodessa sen määrän, että asutustilallinen kasvattaisi sillä tusinan työmiehiä.
Toinen heistä, keski-ikäinen mies, pyyhki ahavoitunutta naamaansa suurella lapiomaisella kourallaan ja sanoi, että ennen Amerikassa ei pappi saanut parempaa palkkaa kuin tavallinen työmies. Lapioon se sai tarttua ristijäisten ja hautajaisten väliajoilla.
Toinen sanoi, että on se omituista, mutta nykyään on jo hankala tarttua lapioonkin. Herrat jo suunnittelevat, että vauhtipussit pois köyhiltä.
Ja jälleen Jopi Herneinen näki edessään koneet, valtavina puhkuvina riveinä. Niiden vieressä torkkuivat viimeiset ruunamaiset ihmiset riippuvin, alakuloisin päin, kuten viimeiset valkit talonpojan pellolla. Tähän uuteen maailmaan, johon oli huomaamatta liu'uttu, ei kuulunut ori, kuopiva ja hönkyvä, innon voimalla liikkuva ori.
Jopi Herneinen näki tienposkessa kirkon ja puisen vaivaisukon sen juurella. Se ojenti kämmentään tietä kohti. Jopi Herneinen muisti, että he olivat tuon puuäijän kanssa samanikäiset. Hän muisti katsoneensa siihen aina kuten viheliäiseen katsotaan. Oliko heistä nyt tullut vertaisia ja veljiä? Oliko hänelläkään enää muita keinoja kuin tuollainen itsepintaisen avuton ele, ihmisten edessä, jotka eivät näyttäneet hänen aikalaisiltaan eikä maanmiehiltään.
Hänen rintaansa koski kipeästi, hän lummisteli silmäluomiaan.
Mutta siinä oli eräs talo, vanha talo, joka yht'äkkiä loihti hänen mielensä silmien eteen erään kesäyön, hiljaisen, valkoisen, tuoksuvan, rastaan laulun koristaman yön. Hän oli polvillaan suurimman osan yötä erään sängyn vieressä ja oli tuntenut itsensä onnelliseksi. Siitä talosta hän oli tuonut emännän Isoon Herneiseen. Silloin ei ounasteltukaan, että hän joskus olisi kuten ystävä ja veli tuon puisen vaivaisukon kanssa eräässä linjavaunumaailmassa. Ehkäpä tuokin talo oli nyt vain näennäisesti talo, eikä liene enää talontyttäriäkään nuorille miehille.
Niin kuljettiin hyristen ja hytkyen pitkin tietä, jonka varsilta Jopi Herneisen mieleen nousi tuhansia muistoja, kuten karisseita, keltaisia lehtiä syysmetsässä. Hän ikäänkuin kahlaili niissä, upposi niihin. Nykyisyys oli kuten kaukaisen vieraan maan maisema. Kuitenkin hän silmäili sitäkin, nopealla, luimistavalla katseella. Nuo molemmat tyytymättömät, työn kourien jälkiä kantavat pienviljelijät: toinen vei kaupunkiin maantuotteita, toinen meni neuvottelemaan lakimiehen kanssa meijerin konkurssiasiasta, josta halusi itseään irti. Siinä oli lomalta palaava, torkkuva sotilas, metsäherra nahkatakissaan, kärsivän ja levottoman näköinen naisenpuoli, jolta leikattaisiin umpisuoli, opettajatar pyöreitten silmälasien takana matkalla hammaslääkäriin, ostoksille, kuljettajalle lipsuileva nuori neiti.
Sitten tuli kaupunki, tuo ilmiö, jota Jopi Herneinen ei ollut milloinkaan käsittänyt. Miksi piti maasta nousta tuollaisia kivisiä, ahdistavia seutuja, miksi ihmisten keräytyä liian lähetysten kuten litomatoset? Hän katsoi siellä aina epäillen ympärilleen: ei ruohonpiikkiä! Epäilemättä joka komero asutettiin rahanvaihettajilla, taskuvarkailla, huijareilla, joutilailla maleksijoilla. Epäilemättä tämä kivinen erämaa oli ikuinen imeväinen, jota maaseutu sai kantaa povellaan.
Vaunu pysähtyi torille, tuolle mukulakiviselle vainiolle, jonka laidassa hän tunsi sielussaan omituista hätää, pelästystä. Voi, hedelmätöntä maata! Hän huomasi synkeän näköisiä, epämääräisesti puettuja miehiä, jotka istuen tai seisten tuijottelivat merelle, jonka jäistä, valkoista pintaa keväinen aurinko hyväili. Hulikaaneja, sällejä, laivanlastaajia! Jopi Herneinen oli aina katsonut heihin kuten katsotaan juoksenteleviin koiriin, joiden maailmaan ihminen ei pääse eikä pyrikään. Mitä he maleksivat? Mikseivät he tee työtä? Mitä he odottavat mereltä? Näyttääkö jää jo hauraalta, sineä, läikyntää, mustia laivansavuja lupaa valta?
Jopi Herneinen huokasi.
Olivatko heidän isänsä tai isoisänsä vielä työskennelleet vainioilla, metsissä, istuneet oman pöytänsä päähän? Pitikö hänen vielä vanhoilla päivillään oppia epäilemään, että pahuus voisi johtua jostakin muualtakin kuin ihmisestä itsestään? Pakkohuutokauppa Isoon Herneiseen ja silloin sait tulla seisomaan vaikka tuohon torin reunaan, kädet housuntaskuissa, sielultasi synkeänä ja käsittämättömänä, odotellen laivaa, jota ei tule.
Mutta kun hän pyöräytti saamamiehensä, Asarias Puran, ovikelloa, oli hän jälleen ison talon isäntä päästä hännän tutkaimeen. Hän istui raharikasta vastapäätä kuten mies, joka ei hämmästy mistään, joka on vain sivumennen poikennut toimittamaan vähäpätöistä asiaa. Hän puheli ilmoista, maaseudun oloista, pulasta, josta hän luontevasti johtui huomauttamaan kuten ohimennen, että miten on sen hänen velkansa kanssa hätäilty niin: eikö enää luoteta Isoon Herneiseenkään?
Hän antoi katseensa levätä tuon ison, lihavan miehen koko ruholla, raskaana, välinpitämättömänä, salaisesti tutkivana. Hän tunsi sisässään vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Asarias Pura ei ole hänen tietoonsa koskaan tehnyt työtä, ei mitään kunnollista. Hän on vain istunut kuten hämähäkki verkkonsa keskellä lenoen velkakirjoja, perien korkoja. Ei edes perillisiä, joiden eteen mies puurtaisi, ei mitään harrastuksia, ei edes kyläsuutarin sanaan uskosilla oloa. Raha lykkää vain korkoa, kokoontuu kasaan kuten tuulen ajama lumi hänen porraspäihinsä. Mies nukkuu, torkkuu, kävelee kadunvälin, lihoo, kasvattaa vankkaa vatsaa. Jopi Herneinen huomasi ajattelevansa hieman sopimattomasti ja epäpyhästi: »Tuo lienee se jumalankuva».
Mutta kuitenkin Jopi Herneisen täytyi jollakin tavalla hyväksyenkin katsoa häntä. Siinä oli kuitenkin ihminen, jota voit puhutella kasvoista kasvoihin. Ei hän ollut kuten pankinjohtaja, joka ei ole ihminen, joka uskottelee olevansa eräs koneiston osa ja lieneekin sitä. Hänen kasvonsa ovat kuten jonkinlainen suunnaton, muodoton naamio, jonka taakse et voi kurkistaa. Hän sanoo, etteihän tämä ole minun asiani, liike vaatii sitä ja sitä! Koko maailma elää yhtiöissä, porukoissa. Ne pettävät vielä pirunkin. Käypi ilmi, ettei kenelläkään ole ollut omituista sielua.
Asarias Pura rummutti pöytää tylpillä sormillaan, hymyili hieman neuvottomasti, mutta tapasi pian oikean otteen. No, hän tarvitsi rahaa. Eikähän ollut ajateltavissa, että Iso Herneinen, aina mainittava, rikas talo, joutuisi vaikeuksiin tässä asiassa.
»Kyllähän sitä tavaraa on», sanoi Jopi Herneinen. »Mikäs on ollessa. Mutta on kysymys rahoista, numeroista. Kun joutuu nykyään muuttamaan tavaraa numeroiksi, joutuu vahinkoon.»
»Eihän se nyt Iso Herneinen vielä pätö asioissa», sanoi Asarias Pura. Hänen huulillaan oli hymy, jonka takaa Jopi Herneinen aavisti ajatuksen: etköhän nyt köyristä vähän selkärankaasi ja ala käyttää hätääntyneen kieltä.
Mutta sitä iloa ei Jopi Herneinen hänelle suonut. Sillä hän ajatteli, että se olisi turha nöyristyminen. Voi, jumalankuva, aiot auttaa täten yhden nuoren, kaukaisen sukulaisesi Ison Herneisen isännäksi! Mikset tekisi hyvää, kun on tilaisuus, jolloin se ei maksa sinulle penniäkään.
»No, eipä siitä sen enempää», sanoi hän. »Onhan aika epävarma. Parempi olisi, että saisi omansa yhteen nyttyrään ja makaisi päällä. Muuten se voi haihtua, lentää ilmaan kuten akanat, sillä tuuleskelee...»
Hän jutteli pitkään, sujuvasti, eleitä tehden kuten olisi pitänyt puhetta kokouksessa. Hän luimautti raharikkaaseen tutkiskelevan katseen.
»Aika on kallis, sanotaan. Se onkin kallisarvoinen kaukonäköisille. Siellä maalla on nyt ikäänkuin luokopäivät. Jolla on harava, se haravoipi. Olen kuullut, että nuori sukulaismiehesi, Antti Pura, aikoisi nyt hankkia maatilan.»
Asarias Pura ei ollut äskettäin tavannut sukulaistaan. Ei siis tiennyt hänen suunnitelmistaan.
Jopi Herneinen otti lakkinsa, hyvästeli ja astui ulos selkä suorana. Vasta kadulle päästyään hän tunsi hartioillaan ikäänkuin köyristävän painon, tunsi ympärillään ikäänkuin ohuen hämähäkin seitin. Olivat kietoneet hänet, kuristaisivat hänet hengiltä. Hän katseli raivostuneena ympärillään kiirehtiviin ihmisiin. Mitä he surrannevat kuten ampiaiset? Eikö heitä varten olekaan lankoja?
Hän talsi katuja umpimähkään. Se siis tapahtuu sittenkin. Vanhuus, avuttomuus, köyhyys, oli se pala, joka olisi nyt nielaistava. Se tarttuisi varmasti kurkkuun. Mitä ihmiset ajattelevat? He ajattelevat että se on hupaista, kun Iso Herneinen seisoo nyt kuten joku jonninjoutava ukko. Eivätkö he voi kysäistä osaaottavasti, että miltä maistuu nyt tämä nykyaika, tämä maailma? Onko se sen makuinen kuin entinen? Menihän mukiin silmätä sitä ison Herneisen päätyikkunasta.
Hän käveli kauan ilman päämäärää, kunnes pysähtyi väsyneenä ja huomasi seisovansa talon luona, jonka piti olla sen liikemiehen, A.V. Kaistan, hänen tuttavansa. Entäpä sitten? Oliko enää olemassa tuttavia, sukulaisia, ystäviä? Aika oli tällainen, elämä oli tällainen, maailma oli vain liikeasioita ja liikennettä.
Hän tuijotti porttikäytävään, joka näytti hänestä mustalta ja synkeältä. Hän aikoi kääntyä pois. Mutta siinä astui häntä vastaan A.V. Kaista hienona, pitkänä, nuorekkaana. Hän silmäsi Jopi Herneistä pitkään, tunsi, kiirehti luo, puristi ja pudisti hänen kättään rakkaasti.
»Näkeepä sinutkin vielä», alkoi hän holottaa. »Tule toki taloon!»
Jopi Herneinen seurasi häntä melkein äänettömänä. Puhuminen ei ollutkaan tarpeellista. A.V. Kaista piti kyllä siitä huolta.
Hänen huoneistonsa oli komeasti kalustettu. Ukko Herneinen tunsi vajoavansa, vajoavansa istuessaan sohvaan. Sieltä hän katseli, käänteli kaulaansa pyörein päin kuten pöllö.
»Noin on mies menestynyt», ajatteli hän. »Ja kuitenkin olen nähnyt hänet jos jossakin jamassa.»
VIIDESTOISTA LUKU
LIIKEMIES A.V. KAISTA
He olivat saman pitäjän syntyjä, melkein yhden ikäisiä. Mutta koskaan he eivät olleet mitään erikoisia ystävyksiä olleet. A.V. Kaista oli köyhää lähtöä, mutta pienestä pitäen hänessä olivat eläneet suuret pyrkimykset. Hän oli päässyt kauppa-apulaiseksi ja sitten kauppiaaksi ja kohonnut vähitellen suureen maineeseen rikkaudestaan ja vääryydentekotaidostaan. Kansa oli kertonut muun muassa hänen maksattavan olemattomia velkoja ja perivän oikeita ryöstämällä, siinä muodossa, että hyötyi ylenmäärin. Mutta semmoisiahan kansa kertoo kaikista menestyneistä miehistä. Lopulta hän oli tehnyt vararikon ja joutunut syytteeseen konkurssirikoksesta. Hän oli selviytynyt siitäkin kuten koira veräjästä. Mutta kovia aikoja ne olivat A.V. Kaistalle. Mielenhäiriöitä, itsemurhayritys, syyntakeettomuustodistus, jolla hän vapautui edesvastuusta.
Jopi Herneinen muisti, että hän oli ollut läsnä silloin, kun A.V. Kaistan kaulasta oli katkaistu silmukka, kun hänet kantaa roihuutettiin sänkyyn, kun hän siinä kieriskeli ja korisi henkitoreissaan, potki housunsa nilkkoihin. Teki sen siksi, väitti kansa, kun sievä sairaanhoitajatar hääri hänen ympärillään. Sillä, sanottiin, että kaikki oli manoveeria. Hän oli palkannut miehen katkaisemaan silmukan ajoissa...
No, kaikkeen olisi ihmisen alennuttava rahaa palvellessaan. Surkealta oli näyttänyt. Mutta kaikki se oli vain kohottanut kansan silmissä hänen älymiehen mainettaan ja suurta ja salattua varakkuuttaan. Hän oli tehnyt kaiken vain viisauksissaan, rikastuakseen.
Siltä oli näyttänytkin. A.V. Kaista muutti kaupunkiin. Hänestä tuli talonomistaja, monenkin talon. Hän tahtoi viettää loppuelämänsä rauhassa ja levossa. Mikäpä hänellä, jonka varoilla ei luultu olevan äärtä eikä päätä. Kuitenkin huhuttiin hänen vieläkin sekautuvan liikeyrityksiin, arvopaperikauppoihin tai muihin, joiden laadusta ei ollut mitään selkoa.
Hän oli ollut jo täällä vuosia, joutunut leskeyteen, mutta nainut äskettäin uudestaan, vielä nuorekkaan, varakkaan virkanaisen.
Jopi Herneinen havahtui kuulemaan kuinka A.V. Kaista selitti juuri sitä, kuinka häntä oli onnestanut naisasioissakin vanhoilla päivillään. Elämänsä oli pehmeää, kodikasta.
»Mutta minulle se tämä ilta ei nyt erin kauniisti ruskota», sanoi Jopi Herneinen.
»Niin, minähän huomasin: pakkohuutokauppa Herneiseen! Mitä sinä siinä ajat takaa?»
»En siinä minä mitään aja. Muut ajavat!»
»Elä helvetissä! Ettäkö Iso Herneinenkin? Minä olen aina ajatellut, että ei se oikea talonpoika ole vielä millänsäkään. Mitä lienevät resutaloja, kepulieläjiä, joita köyhyys on aina reuhtonut kauluksista.»
»Se köyhyys on nyt käynyt ylen rohkeaksi. Törmää kenen kauluksiin hyvänsä.»
»Surullista, hyvin surullista! Mutta eihän talonpoikaa päästetä kontalleen. Siinähän on jos jotkin pönkät, maakiinteistöpankit, valtion lunastukset. Toista se on meidän liikemiesten! Kun me kaadumme, niin se on tosi kaatumista.»
Jopi Herneinen tunsi vajoavansa entistä syvemmälle tuohon sohvan pehmeyteen. Hän tuijotteli sieltä äänettömänä, saman näköisenä kuin pöllö, jota on häiritty syvästä unestaan.
Yhteiskunnan apuunko? Miksi hän ei ollut sitä koskaan ajatellut? Ei hän halunnut holhouksen alle. Mikä isäntä oli tuollainen yhteiskunnan pakkokeinoilla auttama? Isännän kuva se oli, varjo! Tilattomia, torppareita sopi autella ja holhoilla. Kyllä maassa suoritetaan parasta-aikaa jotakin suunnatonta silmänkääntötemppua, kun muka isännätkin jo ovat autettavina, he, jotka ovat aina auttaneet köyhiä ja kykenemättömiä. Sitäpaitsi, eikö hän ollut aina sanonut, että yhteiskunta pakkautuu liikaa ihmisten asioihin. Ellet voi selviytyä omin neuvoin, niin antaa lopun tulla...
»Eihän se nyt sovi seinillekään, että isännistä renkejä tehdään, valtion pankkien renkejä», sanoi hän ja tuijotti sitten eteensä synkkänä ja äänettömällä.
»Kuule, elähän nyt», ehätti A.V. Kaista puhumaan honottavalla, imelällä, lohduttavalla äänellä. »Me miehet, meillä pitää olla sellainen ajatus, että ei niin kauan ole hätää kun housut haisevat. Mitä? Lähdemme kapakkaan, otamme ryypyt murheeseen.»
Jopi Herneinen nousi. Niin, eihän ollut muuta ystävää, lohduttajaa kuin viina, sen jälkeen kun asiat alkoivat näyttää olevan hullulla tolalla.
Kotvasen kuluttua he istuivat ravintolassa, joka täyttyi täyttymistään illan hiipiessä kaduille valkoisena ja sinisenä. Tunsiko kaupunkikin, sen asukkaat, vuodenajat, kevään? Ammahtiko auton torvi kuten vangittu nauta, haiskahtiko bensiini kuten maa, sulava lanta? Eikö lopultakaan oltu päästy kauas maasta? Jopi Herneinen oli tuntevinaan kevään tunkevan syvälle ytimiinsä tänne kapakkaan, jonka täyttivät korkeitten lasien koristamat pöydät, puheen sorina, savupilvet, ilmanvaihtajan surina, soittokoneitten vingahtelu. Tunsivatko nämäkin itämiset, vielä kevään? Eihän sen pitänyt merkitä heille mitään. Eivät he katsoneet toivoen sulavaan maahan. Heidän päivänsä olivat kuten ennenkin. Samat rattaat pyörivät, samat liikkeet käsivarsilla, paperien kahina, numerorivit, tilipussit. Nuo naiset kuulivat vain kirjoituskoneen järkähtämättömän rämisevän naputuksen. Siinä he kuitenkin istuivat ja näyttivät haistaneen kevään. Kuitenkin he olivat kuten toista laatua, toista rotua. Jopi Herneinen tunsi vihaa koko tätä ympäristöä kohtaan. Oliko maa köyhä? Siltä se voi näyttää vanhasta talonpojasta, joka odotti pakkohuutokauppaa, asutustilallisesta, joka seisoi jäisen rämeen laidassa ja tiesi saavansa hartioilleen erään markkaluvun velkaa siitä hyvästä, että iskisi siihen raivaajan kuokan. Niin, niin oli luultu, että tämä maa on köyhä! Ja kuitenkin nämä huoneet täällä täyttyivät ilta illalta. Näiltä ei mennyt alas ruoka eikä ryyppy ellei soitettu torvilla ja symbaaleilla. Kumma, ettei heille ole jo kehittynyt pitkää kaulaa, joka jatkaisi makunautintoa. Eli eivätkö nämä kaikki olleetkaan rikkaita? Tuhlasivatko he muuhunkin tarvittavat varansa, kuten hän oli tehnyt viime aikoina, paetessaan jotakin, tuntiessaan levottomuutta, epämääräistä tuhonuhkaa. Oliko yksinäisyys ja äänettömyys heille sellainen kauhea vaiva, että se piti täyttää alituisella ajoneuvojen ja koneitten melulla, soitolla, gramofooneilla, radioilla? Ei saanut pysähtyä, ei ajatella! Piti sumeuttaa aivot alkoholilla, peittää näköala savulla...
Jopi Herneinen vajosi synkkänä ja äänettömänä mietteisiinsä. Hän tuskin kuuli toverinsa lakkaamatonta, honisevaa ääntä. »Puhu mitä puhut», ajatteli hän sivumennen. »Muuta et ole tehnytkään. Puliveivaten elit elämäsi, ollapa että istutkin siinä isona rikkaana.»
A.V. Kaista alkoi jo olla humalassa. Hän kumartui pöydän yli ystävällisenä, heltyneenä.
»Kuule, mies! Kyllä minä ymmärrän, että sinä ajattelet, että näinkö tässä kuulutaan tilattomaan väestöön, josta sanomalehdet ovat ijät päivät kirjoittaneet. Mutta et sinä koskaan ole ollut niin köyhä kuin minä, et nytkään! Voi, veikkonen, minulla on aina ollut puukko kurkun päällä, aina olen kävellyt kuten nuoraa pitkin alla syvyys: köyhyys, kukistuminen. Jos et puhu kenellekään, niin kerron.»
Ukko Herneinen nyökäytti päätään ja A.V. Kaista puheli, pöydän yli kumartuneena honisevalla, kuiskaavalla äänellään.
Hänen komea talonsa, jossa oli käyty, toisetkin talot, ne olivat oikeastaan ostetut velaksi. Ne olivat kiinnitetyt hyvinkin täydestä arvostaan, jopa nykyisyyteen nähden huimasti ylikin. Hyvin meni hyvinä vuosina, mutta sitten tulivat kovat ajat. Vuokrat alenivat, maksut venyivät ja luotonantajat kävivät levottomiksi.
Nyt A.V. Kaista oli jälleen tullut läheisesti tuntemaan, että hänen omaisuutensa, varansa ja koko elämänsä oli haihtuvainen kuten saippuakupla. Mutta mitenhän oli ollut asianlaita läpi hänen elämänsä. Aina hän oli pitänyt pystyssä tyhjää säkkiä, pouhannut ja komeillut maailman varoilla, uskotuilla leivisköillä.
Mutta nyt uhkasi kupla hajota ja säkki kaatua, tulevaisuus enteili rahattomuutena, köyhyytenä ja nöyryytenä. Maailma ja elämä oli kovaa yksinäiselle, vanhalle miehelle, jolla ei ole setelirahaa tahi jolla ei sitä vähintäänkin uskota olevan. Saamamiehet ahdistivat kovin korkojaan ja talojen vuokrat olivat ylen niukat ja katkeillen juoksevat.
Suuri ja kohtalokas lankeemus näytti olevan kynnyksellä.
Kuka voi haaveillakaan uusista liikeyrityksistä nyt, kun kaikki näytti lamaantuvan, jokainen pelkäsi ja kokeili kouraansa jääneitä muruja? Mutta onkos taasen hän, liikemies ja talonomistaja A.V. Kaista, koskaan ollut keinoton? Aina hän on ollut parhaimmillaan silloin, kun hätä on ollut päälle painamassa. Nöyränä ja rahatonna hän ei tule kuolemaan.
Hänen talossaan oli eräs vuokralainen, virkanainen, vanhapiika, joka maksoi vuokransa säännöllisesti, jolla oli säästöjä, pankkikirja. A.V. Kaista tunsi äkkiä suurta mielenkiintoa häntä kohtaan. Hän tunsi himoitsevansa naista sydämessään pitkien ja yksinäisten leskeysvuosien jälkeen. Hän alkoi omistaa suurta huolta ulkonäköönsä ja esiintymiseensä ja etsiä tilaisuuksia tämän naisen kohtaamiseen mahdollisimman usein.
Ja hän menestyi. A.V. Kaista vilkutti silmää: »Vuosia lienee, mutta ei vielä vanhuutta! Aina me näiden nykyajan nuorten miesten kanssa. Kun on ryhtiä, kun kieli on liikkuvainen. Sangen pian suunniteltiin elämää yhteistoiminnassa. »Ah, rakkautta, rakkautta», sanoi A.V. Kaista melkein maiskuttaen. Mutta lisäselityksistä kävi ilmi, että tuossa tuimakatseisessa vanhassapiiassa oli tuskin missään määrässä lapsekasta lemmenhurmaa. Ohi komean ja kohteliaan miehen hän näki isot ja velattomat kaupunkitalot ja suuren metsän jossakin kaukana maaseudulla.
Sillä sellainen oli jäänyt A.V. Kaistan haltuun silloin, kun hän muutti kaupunkiin. Muistihan Jopi Herneinenkin sen. Tosin se ei ollut laadultaan eikä laajuudeltaan kehuttava, ja lisäksi senkin omistusasiat olivat epäselvät ja riidanalaiset. Mutta kun A.V. Kaista teki aiotun morsiamensa kanssa autoretken maaseudulle, niin metsä ilmeni kauniiksi ja laajaksi. Siitä olivat yhtiöt tarjonneet niin ja niin, nytkin kaiken ollessa aallonpohjassa. Mutta eihän A.V. Kaistan käynyt niin vain luovuttaminen kokonaista omaisuutta. Oikeastaan raha olisi ollut hyväkin. Mutta tällaiset todelliset omaisuudet olivat sittenkin varmempia kaikenlaisten mullistusten uhatessa.
Sillä automatkalla tapahtui kihlaus. Nainen oli jo suorittanut tiedustelujakin. Mutta vaikka hän oli kuullut aiottua aviopuolisoaan vastaan paljon mitä hyvänsä, niin köyhäntodistusta ei kukaan antanut. Kaikki näytti kauniilta. Heidän elämällään oli kolme tukevaa pylvästä: metsä maalla, talot kaupungissa ynnä rouvan hyväpalkkainen virka. Sillä sen hän tietysti pitäisi naimisiin mentyäänkin.
He menivät naimisiin. Avioehtosopimus ja testamentti, jossa A.V. Kaista määräsi ensiksi rouvalleen pyöreähkön summan. Hän oli siinä suhteessa sangen aulis.
Liikemies ja talonomistaja A.V. Kaista oli päässyt tuumansa perille. Saamamiehet olivat rauhoittuneet odottamaan korkorahojaan. Olihan velallinen juuri ottanut hyvävaraisen, rahoja ansaitsevan rouvan. Häpeällinen luhistuminen, köyhyys ja nöyryys ja yksinäisyys ei ollut enää uhkaamassa.
A.V. Kaista vaikeni ja ryppäsi. Jopi Herneinen katseli häntä eräänlaisella vastahakoisella ihailulla. Siinä on mies, joka osaa! Hänen mieleensä nousi kuva siitä kerrallisesta köydestä, sängyssä piehtaroimisesta, hulluntodistuksesta. Koko näytelmän takana vain omaisuuden, kunniankin etsimistä. Uskomatonta, ilkeätä! Mutta ehkä sittenkin parempaa kuin maakiinteistöpankit, yhteiskunnan apu. Mies purjehti, luovaili ja luovaili omin neuvoin.
A.V. Kaista kumartui jälleen pöydän yli salamyhkäisenä, honisevana, sipisevänä.
Oli ollut vielä pieniä pulmiakin. Esimerkiksi kellosepän lasku kauniista ja sirosta ja aivan ylimielisen kalliista rannekellosta, jolla hän oli laihduttanut tulevaa rouvaansa. Nyt ei käynyt aivan heti ilmoittaminen rouvalleen, että hänen miehensä omaisuus oli siinä määrin kiinni taloissa ja tavaroissa, että vaimo joutuisi itse maksamaan kihlakalunsa.
Tämä seikka toi A.V. Kaistalle tilaisuuden häntä itseään suuresti tyydyttävään lopettajaiskasteen antamiseen vanhuudenpäiviensä turvaamismanooveriin. Hän yksinkertaisesti varasti kellon vaimonsa yöpöydältä, vei sen kellosepälle ja sai kuin saikin tämän ottamaan sen takaisin muutaman satasen korvauksesta. Vaimolleen hän uskotteli, että tämä oli pudottanut kellon tullessaan toimesta. Mikä olikin todennäköisin selitys.
Vaimo suri kuitenkin kaunista ja kallista kelloaan, niin että ilmoitti sen kadottamisesta lehdessä ja pyysi palkkiota vastaan rehellisen löytäjän tuomaan kellon talonomistaja A.V. Kaistalle. Kelloseppä huomasi ilmoituksen, äkkäsi asiain juoksun, ja siten pääsi juttu A.V. Kaistan kihlausmanooverista kiertämään yleisössä. (»Mutta ihmiset ovat viisaita, ihmiset ovat tyhmiä», kuiskasi A.V. Kaista kuten suurena salaisuutena.) Kukaan ei uskonut tämän johtuneen todellisesta köyhyydestä, vaan taloudellisesta viisaudesta ja säästäväisyydestä. Kaunis ja kallis kihlakello oli tehnyt tehtävänsä. Tarvittiin suuren liikemiehen aivot, että tuo kuollut arvo suorittaisi mestarillisen paluuretken ja kävisi jälleen eläväksi.
A.V. Kaista nuolaisi huuliaan, siristi silmiään ja tuijotti Jopi Herneiseen uteliaana, nautiskellen. Ihminen voi välistä löytää oman itsensä paljastamisesta suuren ilon. Tämmöistä täältä näkyy: tympäiseekö tahi taputatko olalle?
»Sellaistakin voi rikkaus olla», holotti A.V. Kaista nyt täydeltä kurkkua. »Kupla, joka ei sietäisi sormia! Raamattu puhuukin ankarat sanat rikkaasta miehestä kameelin ja neulansilmän yhteydessä..»
Jopi Herneinen katseli häntä inhoksuen ja ihaillen. Mitään et ole tehnyt, ruoho ei kasva jäljilläsi ja kuitenkin loit jotakin tyhjästä: rikkauden haamun, joka pohottaa suurena maailman silmissä. Jatkuuko tuo loppuun asti? Vaimon säästöt ja alati juokseva palkka vaikuttavat sen, että pulat nykyisyydessä vältetään ja miehen kiinteimistöt antavat tulevaisuudelle vahvan turvallisuuden tunteen. Sitten tulee kuolema. Suuret suruilmoitukset lehdissä, komea arkku ja juhlava hautasaattue. Sanotaan, että kylläpä lesken kannattikin näytellä surua, sillä hän perii kaiken, mitä on jälkeen jäänyt. Mutta kun leski ryhtyy valvomaan avioehtojaan ja testamenttejaan, kohtaa häntä niin sanottu pettymys. Vainajan käteinen kassa supistuu muutamiin kolikoihin, kaupunkitalot ovat kiinnitetyt perin korkeassa summasta ja metsä maalla kutistuu melkein haavekuvaksi...
Oli jo myöhä. Kapakka kumisi synkeänä kuten tyhjentyvä kapakka kumisee. Se toi Jopi Herneisen mieleen aution, öisen temppelin.
He nousivat ja lähtivät. Lakkaamatta kuului A.V. Kaistan honiseva ääni. Hän puhui, eikä kaivannut vastausta. Jopi Herneinen käveli vaiteliaana, kumaraisena, päällystakkinsa sisään kyyristyneenä ikäänkuin viluinen lintu. Rintaa ahdisti murhe. Hän katsahti epäilevällä, omituisella kauhulla katuja, joilla vielä näkyi huvipaikoista ja kokouksista palaavia ihmisiä, yksinäinen juoppo, katuja luutiva nainen, kuiskaileva pari. Jopi Herneinen tuijotteli päällysvaatteensa hupusta kuten omituinen, synkeä lintu. Elämä jatkuu, jatkuu ainoastaan siksi, että sinulle tapahtuisi jotakin pahaa...
He kulkivat juuri tyhjentyneen elokuvateatterin ohi. A.V. Kaista pysähtyi mainoskuvien eteen.
»Höh!» honisi hän. »Tälle nykyajan kansalle annetaan kohta kaikki kuvina, varjoina, savuna. Täältä ne saavat naisenkuvia, voimankuvia, seikkailun varjoja, vieraita maita. Äänetkin, laulut ja naurut, ovat kohta ties kuinka monennessa polvessa alkuperäisistä äänistä. Sekaa, korvikkeita on koko elämä kohta, kuten köyhäin juomat...»
Jopi Herneinen tuijotteli tylsästi vähäverhoisten naisten kuviin.
»Niin, niin», sanoi hän. »Miksei tyydyttäisikin kuviin? Alkuperäiset ovat vaarallisia. Kuka uskaltaa enää pitää naista täydeltä terää? Ainoastaan jotkut ajattelemattomat, edesvastuuttomat. Sekaa, korvikkeita! Ei halutakaan päästä tarkoituksen perille...»
Siinä seisoivat nuo molemmat vanhat miehet öisellä kadulla kuten kummitukset, tuntien jostakin syystä vahingoniloista, mustasukkaista hyväämieltä siitä että elämä, uusi aika, näytti antavan vain kuvia ja varjoja. Ohi kulkeva poliisi silmäisi heitä. Ei mitään merkillistä: kaksi kunnianarvoisia kansalaista palaamassa iltahuvituksesta.
Jostakin etäältä kuuluivat juoksevan hevosen raskaat, jumahtavat kavioniskut kivikatuun.
KUUDESTOISTA LUKU
LOPPU
Taivas oli leppoisan harmaja. Ensimäinen kevätsade vihmoi sulavaa maata, joka uhoi ikäänkuin heräämisen riemua hyvän unen jälkeen. Kylän saunat lämpesivät. Savut toivat mieleen epämääräisen tunnelman suitsutuksista, pyhistä menoista.
»Kesä», sanoi Jopi Herneinen, joka seisoi pihamaallaan sadetakissaan. »Kesä tulee!» Hänet täytti hiljainen, salamyhkäinen onnentunne, joka valtaa vanhan talonpojan maan sulaessa, ensimäisen kevätsateen leppoisten ja pehmoisten pisareitten pudotessa kasvoille. Kuinka ällistyttävän, riemukkaan vihreiltä näyttivät ensimäiset ruohonpiikit, jotka tunkivat esiin seinustoilta. Tummat kynnökset näyttivät himoitsevan siementä, kylväjän määrämittaisia askeleita.
Mutta tällainen vanhanaikainen tunnelma kävi sielussa kuten häivähdys. Hetimiten palasi entinen tuskastunut murhe, levottomuus. Mitä tämä sitten merkitsi hänelle jos maa suli, jos kesä tuli? Kenen maa lienee, kenen kesä lienee? Aika oli tällainen! Pakkohuutokauppa olisi aivan pian. Jos saisit vielä kylvää siemenet maahan, tapahtuisi se eräillä katkerilla ehdoilla. Siinä seisoisit sitten kuten pahainen torppari, joista muka on tehty isäntiä. Ja jokainen pieni kakarakin pitäjällä tietäisi sen...
Jopi Herneisen poskilihakset pingoittuivat. Hän oli jälleen auttamattomasti humalassa. Hän oli kumonnut sisäänsä autiossa ja ikävässä kamarissaan viimeiset viinat, joita oli tuonut turhalta kaupunkimatkaltaan.
Hän katseli kauan lämpiävää saunaa, sen mustaa, lempeää otsaa, seinähirsiä, joista pihka oli kiehunut kuumuudessa lukemattomat kerrat. Entisinä, oikeina aikoina, oli siellä noussut huuruna ihmisruumiista pienet väsymykset, synnintunnot. Voit astua taloosi, jossa odottivat illallispöytä, vaimo ja vuode. Olit onnellinen, olit isäntä. Nyt et tiennyt mikä olit oikeastaan. Elit, mutta et tiennyt mitä tehdä, mikä asento olisi oteltava..
Hän näki erään valkouutimisen ikkunan, muisti erään vaalean naisen, eräät päilyvät silmät, erään öisen junamatkan kauan sitten. Hänen rintaansa ahdisti: elit, mutta olit, raamatun sanoihin, kuten kuohilas, joka neitseen ohessa makaa ja huokaa...
Hän kopeloi taskujaan.
Ei ollut tupakkaakaan. Ja piikahan oli puhunut eräistä muistakin puutteista. Hän lähti astumaan hiljoilleen, kädet sadetakin laskuihin työnnettyinä. Puistopuskassa lauloi kottarainen, lauloi kauhtuneena, siivet lepattaen. Sen äänessä tuntui olevan jos joitakin vihjauksia. Jopi Herneisen mieleen jysähti aivan totinen ajatus, että se ilkkuu hänelle. Jos joku muukin kuulisi, niin ehkä hän eroittaisi selvät soimaussanat. Hän katsoi ympärilleen epäluuloisesti. Mutta ketään ei näkynyt. Keväinen sade vain lankesi pehmoisena, kuiskaillen, sipisten. Turha räpiköitsijä, räkättäjä! Jos Jopi Herneinen olisi ollut varma siitä, ettei kukaan näe, niin hän olisi viskannut sitä kivellä.
Sitten hänessä syntyi päätös, että hän yrittää nyt menestyä edes naisasioissa. Se voisi tuoda hänelle takaisin entistä ryhtiä, itseluottamusta. Voi, tunnelma olisi saman suuntainen kuten joskus kukkuraisten viljalaarien vieressä: antaa nyt talven tulla. Voihan hän olla kavala ja pehmeäjalkainen kuten A.V. Kaista kaupungissa. Tahi sitten lähestyä naisia ikäänkuin kinnas kädessä, mennä kuten haukan pesälle..
Kauppa oli kiinni, mutta pihaovet eivät olleet lukittuina. Ukko Herneinen pääsi sisälle aivan hiljaa ja huomasi Lyyli Kaislan häärivän puhdistustöissä kamarissaan, jonka ovi oli puoliksi avoinna. Vartalo näytti notkealta valkoisessa kauhtanassa, tukka oli ikäänkuin leikillisessä epäjärjestyksessä.
Jopi Herneinen nojasi ovenpieleen ja hänen harmaitten viiksiensä päät värisivät. Onko tuokin toisen omaa? Eikö hänellä ole enää osaa mihinkään? Onko hän jo kuten se tarunomainen ruotiukko, jolta kaivettiin koukkusormella mällikin poskesta?
Nuori nainen hääri ja hyräili. Huomenna oli sunnuntai, huomenna oli eräs juhla ja eräs nuorimies. Huomenna oli kesäpäivä. Mikä olikaan eräs Jamu Kosken asia? Ei mitään, enintään kuten entinen nuotionsija. Mutta elkäämme sitä karhoko: tuhkassa piilevät kipunat kauan...
Sitten hän tunsi sen epämääräisen levottomuuden, jonka aiheuttaa toisen henkilön huomaamaton läsnäolo. Hän kohotti katseensa, kääntyi, näki ukko Herneisen hievahtamattoman hahmon, huomasi tuon harmaitten kauniitten viiksenkärkien värähtelyn, ilmiön, joka oli kerran ollut hänelle pienen nautinnon aihe. Hän hätkähti ja huudahti.
»Hyi, mitä te hiiviskelette?»
Hän tunsi kiukkuista harmia. Mitä tuo mies tahtoo? Tosin hän oli joskus nähnyt hänet mielelläänkin. Mutta tausta oli toinen. Nyt siinä oli vain joku ukko, juopotteleva, rappeutuva, pukkimainen... Jos hän oli joskus näyttänyt kuten vanhalta, uljaalta haukalta, niin hän oli nyt kuten sankoihin tarttunut, kynitty, lokattu lintu. Höyhenensä menettänyt ei miellytä ketään. Ei ollut ensinkään miellyttävää, että hän katseli siinä kuten nälkäinen leipään..
Jopi Herneisestä näytti yhtä-äkkiä, että valkeatakkinen neiti oli omituisen etäinen, kaukainen olento. Jos mielit koskettaa häntä tuohon siroon vyötäröön, pitäisi kätesi venyä kilometrin mittaiseksi. Mutta ylettikö esimerkiksi tuo maankiertäjä, ylettikö Antti Pura, tavallisella käsivarrella? Hänen rintaansa kouristi tuska, näköä täplittivät tummat läikät.
»Kas, kas! Onko neitikin nähnyt erään Isoa Herneistä koskevan ilmoituksen?»
»Mitä te tarkoitatte?» sävähti Lyyli Kaisla. Sillä hän tunsi, että kysymyksen takana piileili jonkinlainen totuus. Mutta tarvitseeko todellakin pitää ihmistä samana, jos hän seisoo kokonaan toisessa maisemassa? No, nyt tuo ukko käyttäytyi jo kuten hupsu, läheni nöyränä, anovana, puhui jostakin junamatkasta, illoista tässä huoneessa ja rehenteli välillä, että ne pakkohuutokaupat Isossa Herneisessä ovat vain sellaista leikkiä. Lyyli Kaisla kääntyi työhönsä, hyräili, touhusi.
»Ja minä kun olen ajatellut, että se on hyvin, hyvin surullista», sanoi hän.
»Korkeintaan ajattelit, että parempi on pitää tuttavuutta yllä miehiin, jotka haaveilevat isoista taloista, kuin sellaisiin, jotka niitä menettävät...»
»Entäpä sitten? Hyvä, liikemiesmäinen, ajatus!»
Jopi Herneinen seisoi vaiti, mutta hänen viiksiensä kärjet värisivät. Sydän hänen rinnassaan värisi tuskasta. Hän ikäänkuin kuuli äänen:
»Leikittelee, on aina leikitellyt! Ja kaikki ottavat sinut tästä lähtien kuten sätkyukon. Näytä niille, tee ihmeitä..»
Se oli tyhjäsen ääni. Se oli tuo olento, jonka Jopi Herneinen oli viime aikoina nähnytkin, nopeana, epämääräisenä, sukkulana puikahtelevana olentona, ivallisena tai ystävällisenä, pilkkaavana tai neuvovana. Hän kauhistui ja pelkäsi sitä. Se oli pikku-ukko, tyhjänen. Mutta kuitenkin yhtä todellinen kuin mikä muu tahansa. Se istui useinkin hänen pöytänsä reunalla, sen koivet heiluivat ja se rapisteli sanomalehteä, jossa pakkohuutokauppa kuulutettiin ja teki ivallisia huomautuksia.
Ja nyt Jopi Herneinen kauhistui yhä enemmän. Tuo olento oli tähän saakka tyytynyt asumaan hänen kamarissaan. Se ei ollut koskaan pyrkinyt mukaan. Miten se oli nyt tänne päässyt? Kun se olisi edes siivolla, ettei sitä huomattaisi. Jos Lyyli Kaisla huomaisi hänen seuralaisensa, niin silloin menisi kaikki toivo. Se olisi kuten viimeinen isku.
»Onko isännällä asiaa? Minulla on kiire!»
On, isännällä on asiaa! Tupakkaa ja muutakin, jos neiti vain suvaitsee antaa.
He siirtyivät puotiin. Ukko Herneinen seisoi vaiti, synkkänä, turtana, möhkälemäisenä. Lyyli Kaisla hääri nopeana, äänettömänä, kiusaantuneena. Mokoma viivytys vielä! Ja hän oli luvannut jo tänä iltana pyöräillä naapurikylään. Eräs pitkä, mielenkiintoinen poika pyöräilisi häntä vastaan.
Jopi Herneinen tuijotteli suurta savista kukkaruukkua ylhäällä katon rajassa. Hänestä tuntui, että tyhjänen oli pujahtanut sinne, aikoi jäädäkin sinne ja saada sitten aikaan hävitystä ja häväistystä. Jos hän saisi ruukun mukaansa, niin ehkä se tyytyisi kyyröttämään siellä hiljaa.
»Tuo kukkaruukku vielä», sanoi hän. »Kamarini ei ole iloinen ja Isoon Herneiseen tulee muuan juhlapäivä...»
Lyyli Kaisla katsahti häneen kummissaan, otti tikapuut ja kapusi kepeästi ylös ylettyäkseen ruukkuun. Ukko Herneinen tuijotteli hänen siroja sääriään. »Pyydyksiä», sanoi hän itsekseen, »pyydyksiä on maailma täynnä..»
Sitten hän sanoi ääneensä:
»Ei sattunut rahaa mukaan... On merkittävä laskuun.»
Lyyli Kaisla kääntyi ruukku käsissään. Hänen kauniit kasvonsa olivat nyt laskeskelevan kauppiaan kasvot.
»Mutta johtaja on kieltänyt antamasta luottoa.»
Ukko Herneisen sisässä kiehahti. Paidankaulus ikäänkuin kuristi, silmät näkivät pilkkuja, pimennystä. Niinkö pitkällä jo? Eikö Isoon Herneiseen luoteta enää muutamaa kymppiä? Hän kuuli oman äänensä ikäänkuin kaikuna kaukaisilta ajoilta:
»Neitin harkittavissa se on ennenkin ollut kenelle luottoa annetaan.»
Hän muisti, että se oli ollut hänen omassakin harkinnassaan. Hänen, hallinnon jäsenen, ison talon isännän, paikkakunnan tuntijan kanssa, oli aina neuvoteltu sellaisista asioista.
»En minä voi! Johtaja on kieltänyt. Entistä asiaakin on yllinkyllin..»
Ja ruukku rupesi nousemaan takaisin hyllylle. Hihat valahtivat alas paljastaen käsivarsien valkeuden. Kuulosti, että tyhjänen nauraa rähähti ruukussa lyhyen, nopean naurunsa, kurkisti sieltä ja kuiskasi:
»Heh, näin ne Isoa Herneistä tästälähin kohtelevat pahaiset puotitytötkin omaksi nautinnokseen...» Ukko Herneisen sydäntä viilsi, silmissä kipunoi.
Hänen oikea jalkansa kohosi maasta, heilahti, ja kengän kärki sattui raskaasti tikapuihin.
Kummastunut parahdus, särkyvän ruukun räsähdys, rysähdys, kolinaa. Tikapuut olivat kaatuneet ja Lyyli Kaisla oli pudotessaan iskenyt kulmansa tiskin laitaan. Hän virui lattialla.
Ukko Herneisen sydämen täytti hätäinen hellyys. Miten sinulle kävi, tyttö-parka? Hän kiiruhti luo, kumartui. Mutta Lyyli Kaisla ei vastannut. Hänestä valui veri, hän valitteli hiljaa. Jopi Herneisestä tuntui, että häntä oli vaikea nähdä kuten jotakin särettyä lelua, nukkea. Tuntui, että tyhjänen istui nyt ruukun sirpaleinen keskellä ja kuiskasi: armonisku.
Jopi Herneinen sai käteensä parin kilon punnuksen. Hän iski raskaasti pari, kolme kertaa.
»No, ei sinusta jäänyt iloa muillekaan! Ei muillekaan, kun ei kerran minulle.»
Kunpa voisikin tällä tavalla tehdä tyhjäksi kaiken mitä häneltä viedään, Ison Herneisen ja kaiken mitä hän on rakentanut.
Tyhjänen nauroi ruukun sirpaleitten keskellä.
Kevätsade lankesi pehmoisena, lämpöisenä, ikäänkuin kuiskaillen ja sipisten outoja asioita. Ukko Herneinen oli paennut kiireesti autiosta rakennuksesta, lukinnut oven, heittänyt avaimen menemään. Sitten hän lysähti portaille väsyneenä ja istui siinä liikkumattomana, turtana, möhkälemäisenä ja tuijotti sateeseen.
Eikä sateen kuiskaava ääni kertonut vanhalle talonpojalle mitään iloisia asioita, ei mitään toivorikkaita seikkoja siementämisestä ja maankasvuista.