[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffLPLKQAHzpZ_l3CCQw-6ziuuy1ptNIzz88enxbmz0Ds":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3697,"Isännät ja isäntien varjot","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3697-haanpaa-pentti-isannat-ja-isantien-varjot","3697__Haanpää_Pentti__Isännät_ja_isäntien_varjot","Romaani talonpojan sortumisesta","romaani",[],[],"fi",1935,null,28292,188445,true,[],[],[],"Haanpään romaani kuvaa 1930-luvun alun maaseutua ja perinteisen talonpoikaisyhteiskunnan murenemista talouspulan kourissa. Teos seuraa Jopi Herneisen ja muiden isäntien kamppailua velkataakkaa ja muuttuvaa maailmaa vastaan karun toteavalla ja ironisella otteella.","Pentti Haanpään 'Isännät ja isäntien varjot' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3697. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ISÄNNÄT JA ISÄNTIEN VARJOT\n\nRomaani talonpojan sortumisesta\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\nHelsingissä,\nKirjailijain Kustannusliike,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKIRKKOMAALLA\n\n\nAuringon paiste langetti läpi lehdistöjen valojen ja varjojen kudelman.\nJokin lintu tiukutti itsepintaisesti ja iloisesti. Aidan tuolla puolen\nhirnahti joku saattueen hevosista. Se oli kuten ylpeä, syvä naurahdus\nkaukaa, toisesta maailmasta.\n\nVanha haudankaivaja imeskeli ilmeisellä nautinnolla piippuaan.\nNäkemistä, näytelmää. Hän löysi aina, hautasaattueista ja hautajaisista\nomituista, hiljaista iloa ja nautintoa, ravintoa ajatukselle ja\ntunteelle.\n\nTänään saatettiin viimeisimpään ja rauhallisimpaan asuntoonsa Herneisen\nvöyrään talon emäntä ja Riitakaisa, köyhä ja yksinäinen naisenpuoli.\n\nKöyhä on nyt haudattu. Riitakaisa, herrasväkien ja talollisten\nlikaisten vaatteiden ja lattiain pesijä on saanut levon, tuo puolihupsu\nnainen, joka on karkoittanut paljon likaa ja jota itseään on pidetty\nlikaisena ja huonona. Merkillisintä asiassa on, että häntä on seppele\nkädessä saattanut hautaan Aprami Kaira, tilanomistaja, rikas mies,\nAmerikassa aikanaan kullankaivulla onnensa käsittänyt.\n\nHaudankaivaja oli imeskellyt piippuaan, joka pyrki sammumaan.\n\nMitähän Aprami Kaira tuossa oikein parateerasi? Tahtoi näyttää, että\ntällainen hän on, köyhien, syntisten ja puutteellistenkin ystävä. Hän\nkunnioittaa toimellista vaellusta, ihmistä, joka on elänyt raskaalla\ntyöllä. Jonkinlaista sankaruutta, mielenosoitusta hän tuossa esittää:\nhän ei välitä mitä kansa ja kanssaihmiset sanovat. Sillä kaikkihan\nolivat tunteneet vainajan syntiseksi vaimoksi, suureksi valehtelijaksi\nja juorujen puhujaksi.\n\nPappi oli lukenut lukunsa, sora oli kumissut arkun kannelle ja entinen\nkullankaivaja oli laskenut seppeleensä.\n\nMiten mulkoilikaan häneen nuori pappi pässinsilmillään! Tuo tarmokkaan\nnäköinen mies muistutti muutenkin jäärää, sarvia vaille. Jopa voi\njoutua itsepintaisen luulon valtaan, että pienet sarventyngät sittenkin\nlöytyivät kähäräisen otsatukan kätköstä.\n\nJa Aprami Kaira tuijotti takaisin itsepintaisena ja pirullisena,\ntuo vapaamielinen, köyhien ystävä. Mutta ryhdillään hän jo moitti\nköyhiä — niin arvioi haudankaivaja — noita laiskoja, saamattomia,\nhoksaamattomia, yhteiskunnan apuun turvautuvia. Mitä te nurutte?\nMiksette kulje samaa tietä kuin minä, Aprami Kaira, köyhän mökin akan\npoika?\n\nToimitus oli ohi. Kirkonmies kääntyi kiireesti. Sillä hautausmaan\nportilla odotti toinen komeampi surusaattue.\n\nHaudankaivaja kopisteli piippunsa ja maleksi hiljoilleen ohi hiljaisten\nkumpujen nähdäkseen, kuinka rikas lähtee täältä, miten mullataan Ison\nHerneisen emäntä.\n\nSiinä seisoi Jopi Herneinen, Ison Herneisen isäntä. Eipä luulisi miestä\nniin iällä olevaksi. Ryhdikkäältä, komealta ja arvokkaalta hän näyttää\nmustassa puvussaan. Sillä hän on mies, joka ei suinkaan unhoita, että\ntämä on osittain näytöstä, näytöstä yhteiselle kansalle. Hän tuntee\nasenteet, jotka kuuluvat koetellulle ja vakaalle miehelle. Siinä\nseisovat myöskin hänen kolme poikaansa, sekä koko suuri sukukunta ja\nystävien ja kylänmiesten tiheä lauma.\n\nSinne maalailtujen lautojen ja soran sisään on nyt uponnut Herneisen\nemäntä, vaalea, naureleva emäntä. Hän vanheni, hius harmeni, iho\nrypistyi, naurut laimenivat hymyksi. Mutta hänen naurunsa oli ollut\nkuten riemukas auringon loiste ja hymy kuten sellaisen paisteisen\npäivän ilta. Hyvä emäntä ja hyvä ihminen, jonka käsi ei ollut koukussa\nköyhää, ei edes outoa maantienkulkijaa kohtaan.\n\nRyhdikkään leskimiehen mielessä kävi nopea ja elävä muisto siitä\nkirkkaasta syyspäivästä, jolloin hän oli tuonut tuon naisen kotiaan.\nOli ikäänkuin vieläkin ruumiissa tunne kesien keikunnasta ja\ntutustuttavista nyhjäyksistä vierustoverin kylkeen. Täytyi sanoa, että\ntuo ihminen oli ollut hänen kohtalonsa tähti. Hänen vaikutustaan oli,\nettä Jopi Herneisen elämä oli ollut sellainen kuin se oli, pitkä ja\nvakaa maamiehen elämä, ilman päällenäkyviä myrskyjä ja selkkauksia.\nTuo nainen oli ollut hänelle kuten liekanuora, jonka ansiosta hänet\nnyt tunnettiin vakavaksi ja koetelluksi mieheksi. Sillä itsekseen sopi\ntunnustaa, että muuten hän olisi voinut olla mikä tahansa. Nuorena\nja naimatonna oli hänen verensä vetänyt vuoroin maata viljelemään,\nvuoroin maata kulkemaan, työpäiviin ja öisiin kemuihin. Kaikkeen\nkiivautta ja voimaa, mutta ei mihinkään pysyväisyyttä. Tuli sitten tuo\nnainen ja hänelle tapahtui niinkuin tapahtui. Pitkä ja työteliäs elämä\nmaanviljelijänä ja yhteiskunnallisena luottamusmiehenä.\n\nSiten se oli. Nuo, nyt iäksi peittyvät tutut, rauhalliset, kirkkaat\nkasvot olivat viitoittaneet hänen elämänsä. Tuo rauhallisuus oli joskus\npahantuulen noustessa aivan etonut Jopi Herneisen sydäntä. Kuinka\nvoi ihminen, apinasta kehittynyt, olla tuollainen, vähän lypsylehmän\nmuotoinen? Sillä hän osasi näyttää karskilta mieheltä, osasi näyttää\nsiltä, joka pitää naiset ja alaikäiset järjestyksessä ja kurissa.\n\nSuuri surusaattue seisoi hiljaa ja kuunteli papin puhetta.\nHaudankaivajakin höristi korviaan. Onkohan tuohon vispilöity sekaan\nsitä niiden uutta aatetta, maailmallisuutta, politiikkaa?\n\nSillä tämä oli niitä uudenaikaisia kirkonmiehiä, taistelevan kirkon\nmiehiä. Kirkko ja pappi eivät ole ainoastaan tulevaista, mutta myöskin\nolevaista varten. Paitsi taivasten valtakunnan, piti hänen saada\nkalistella myöskin maallisten asioitten avaimia. Jo tämä murheitten\nlaakso oli sen arvoinen, että hengenmiehenkin sopi sitä muovailla,\nmuovailla mieleisekseen.\n\nNiinä aikoina oli maasta ryhdytty juurittamaan yhteiskunnalle\nvaarallisia oppeja ja ihmisiä. Eräälle suutarille ja muutamille\nmökinmiehille, kuokkaukoille oli annettu hiljainen öinen autokyyti\njohonkin, kai rajan taakse. Haudankaivaja epäili, että seurakunnan\npaimenella oli siihen seikkaan oma osansa. Tämä pappi ihan uhoi\naatetta, että rikkaruohot irti isänmaan pinnasta.\n\nMutta tuo suutari oli ollut vanhan haudankaivajan ystävä. Sellainen\nmietteliäs ja puhelias mies, joka käytteli kieltäänkin kuten\nnaskalia. Arvosteli muun muassa pappeja, joiden edessä nyt ihmisten\npitäisi olla vaiti kuten lampaan keritsijänsä edessä. Siksi oli\nsuutari tempaistu ompelurenkkunsa äärestä. Siksi nyt pörhistää vanha\nhaudankaivaja korviaan, että minkä verran uutta aatetta ujuttaa nuori\npappi hautapuheeseensa. Siksi hän ajattelee, että seisohan siinä vain\nkuten pulska pässi, aitojen yli hyppivä ja ihmisten laihoja koluava\npässi. Kauankohan pysyt noin liiasta syönnistä punakkana ja kalliilla\nvaatteella verhottuna, jos usutat seurakunnastasi kyydittäväksi\nkaikki kuokkijat ja puunkaatajat ynnä kenkien tekijät? Puhu vain\nvihamiehestä, joka ihmisten maatessa heittelee valhevehnää! Enemmän\nvaivaa tämän isänmaan pinnalla oli nähnyt tuo köyhä suutari, enemmän\nsitä hyödyttänyt kuin sinä, kesken koulusta päästetty.\n\nNiin ajattelee haudankaivaja, joka ei ole mikään aatteiden ja\nviitoitettujen teiden mies, mutta perinjuurin sydämistynyt ihminen\nsiitä syystä, että hänen ystävälleen suutarille oli annettu äkkilähtö\nkylästä.\n\nJopi Herneinen ei kuullut papin sanoja. Hän näki vain auringon\nsiivilöityvän paisteen puiden lävitse ja lomitse tuoreeseen soraan.\nNuo tutut kasvot olivat nyt siellä maan alla, ja maan päälle,\nHerneiseen, oli jäänyt tyhjyys. Hetkisen hän tunsi sydämensä läpättävän\nhätääntyneenä. Pelko valtasi hänet siksi, että hän tunsi ruumiinsa\nraikkaaksi ja terveeksi. Hehän olivat olleet kuten kaksi lähekkäistä\npuuta metsässä, oksistaan yhtynyttä. Nyt toinen kaatui ja toinen seisoo\nsiinä orpona ja avuttomana, muotopuolena, syysmyrskyjen tullessa...\n\nJopi Herneisen mieleen hiipi kuten synkeä varjo. Kaisa oli mennyt,\nmennyt. Hän jääpi ja jotakin pahaa tapahtuu. Yhdessä tässä oli muka\neletty elämä, mutta kuitenkin ollaan näin yksin, haihdutaan toisistaan\nkuten avaruuksien taa.\n\nHän tuijotti tuohon tuoreeseen hautakumpuun ja huomasi\nsitten mielessään kummallisen kuvitelman viimeisen päivän\nylösnousemuskuhinoista hautausmaalla. Hän hymyili ja hätkähti samassa\nhäpeissään. Sillä sellaisista asioista sopi vain sanoa kaavan sanat ja\nsiinä kaikki. Elämä oli ohitse, Kaisa Herneisen, omaa sukua Kannon.\nJostakin syystä nousi samalla tajun hämäristä muistikuva muinaisesta\npitkästä, kauniista ja kiusallisesta päivästä, kun hän poikasena isänsä\nmääräyksestä vahti, ettei pahankiskoinen ori hyppää korkean aidan yli\nruispeltoon.\n\nHän rykäisi ja ryhdistäytyi ja hänen silmänsä tuimenivat. Olivatko nämä\nnyt hautajaisajatuksia vanhalle ja vakaalle miehelle, leskelle?\n\nHänen kohoava katseensa kääntyi syrjään ja osui naisen niskaan,\nvaaleaan ja viehättävään niskaan mustan puseron ja kellertävien\nhiuskutrien välillä. Asiaankuuluvin hautajaisilmein seisoi siinä Lyyli\nKaisla, kaupanhoitaja, kaunis myyjätär. Hänen kauppansa punainen\nseinä, asuinkamarinsa valkoinen akkuna ja uutimet näkyivät hyvin Isoon\nHerneiseen. Omituista, että noinkin elävä olento kulkee vain kohti\npapin sanoja: maasta sinä olet tullut...\n\nMutta Herneisen vanhin poika, Esa, harteikas ja kookas uutisraivaaja,\njonka vaimo näyttää rasittuneen iloiselta ja lapset levottomilta,\non itse jysähtänyt raskaisiin mietteisiin. Tuohon oli nyt saatettu\näitimumma ja Herneiseen tulee pesänselvitys. Ehkä oli erehdys, että\nhän piikatytön naituaan otti jo perintönsä, tyytyi vähään. Mutta jo\noikeastaan edelliset pesänselvitykset ovat vieneet Isosta Herneisestää\nmuun isouden paitsi nimeä. Metsätkin ovat sellaiset, että tuskin\non linnunistuinta. Nykyisellään se on vielä jotakin, mutta kun yhä\nhalotaan, niin pieniä, pieniä ovat jo sellaisten paikkain isännät...\n\nOras, kotona oleva poika, seisoo urheilijan veltonvalppaalla ryhdillä.\nOn ikäänkuin ei olisi takeita, ettei hän yhtä-äkkiä yritä hypätä\ntasakäpälässä tuon tuoreen hautakummun, muutamien seppelenauhojen\nylitse. Mutta Martti, nuorin veli, on puutavarayhtiön mittamiehiä\nja leimanlyöjiä, teettäjiä. Kotona hän ei ole koskaan viihtynyt, ei\ntehnyt siellä yhtään kunnon työpäivää. Mutta puuyhtiössä hän on nöyrä\nja notkea, pomojen sukeva juoksupoika. Nyt hän on juuri käsittänyt\nväkijoukosta kirkkaat naissilmät ja yrittelee silmäpeliä. Eiköhän hän\nmuuten Herneinen olisikaan.\n\nHautausmenot ovat ohitse. Tuohon valkoisen aidan ympäröimään piiriin\njää vain helle, puiden lehtien kimmeltely, erään linnun itsepintainen,\niloinen ja yksitoikkoinen laulu. Vanha haudankaivaja tulee sieltä\nviimeisenä savuava piippu ja miettiväinen hymy huulillaan. Ehkä hän oli\nihminen, joka löysi kuten omituista lohdutusta ja iloa ajatuksesta,\nettä aurinko on pienenemässä, että kaikki loppuu, joten joidenkin\nvinouksien suoristaminen ei ole erin tärkeää...\n\nMutta maantiellä kohoilee valkoinen tomupilvi, hevoset ravaavat,\nvieterit hytkyvät. Molemmin puolin tietä aukenevat vainiot, kohoilevat\nharmaat ja maalaillut rakennukset. Etempää eroittaa kirkon hoikan\nhuipun ja vielä kauempaa junan savun. Tuo tumma, liikkuva savujuova\ntaivaanrannalla on Jopi Herneisen mielestä, kuten vertauskuva elämän\nleppymättömästä jatkumisesta. Putoa vain vankkureista. Rattaat vain\npyörivät, täysi vauhti ja rähinä on aina päällä. Olet jäänyt ja\nunhoitettu. Jälkeen jääpi vain savujuova, sen junan, jota sanotaan\nelämäksi, matkatessa halki iankaikkisuuden tasangon.\n\nTuolla kohosi Iso Herneinen hieman herraskaisen värikkäänä. Keltaa,\npunaa ja valkoista. Talossa oli äskettäin suoritettu suuria ja\nperinpohjaisia korjaustöitä. Vanha, harmaa, rappeutunut, sekasortoinen\nIso Herneinen oli enää vain muistikuva eräissä aivoissa. Kuten\nhistoriaa oli vielä vanhempi Iso Herneinen, kylän napa, kymmenine\ntyömiehineen, jyvälaareineen ja rahalahvuineen. Sitten oli ollut monia\npesänselvityksiä, pinta-alan pirstomisia perillisten kesken, eräitä\nliian isokurkkuisia isäntiä, syöttiläsoriita, jalkavaimoja kylällä.\n\nHarmaa, resusiipinen tuulimylly pienellä peltokumpareella oli kuten\nmuistomerkki niiltä ajoilta, Ison Herneisen, talonpojan, mahtavuuden\najoilta. Silloin höyrysivät kymmenien miesten hartiat Isossa\nHerneisessä, viikate särisi, varstat jyskivät, maantiellä kitisivät\nmarkkinamiesten rattaat. Nyt laulaa niittokone heinäsirkkana,\ntuulimoottori kitkahtelee ja kääntyilee, puimakone hyrisee ja\nmaantiellä hurisee ja pyyhkii auto.\n\nMutta Iso Herneinen oli silloin, kuvilla puhuen, napa. Nyt kohoilee\ntuolla vanhan temppelin juurella uudempia, nykyaikaisempia herrojen\nhuoneita, kauppakartanoita, pankkien konttoreita, bensiiniasemia kuin\nepäjumalanpatsaita.\n\nJopi Herneinen kääntää kiesinsä kartanoonsa saattoväen etunenässä ja\nhuokaisee itsekseen, että siellä ovat nyt sekä navat että puolat.\nSillä hän ajattelee taloudellisia asioita. Talo on nyt kyllä kunnossa\nsekä rakennuksiltaan, että muuten. Siinä on nyt taloa pojallekin.\nMutta siinä kunnostamisessa on tullut velkaa. Eikä kukaan muista, että\nIsossa Herneisessä olisi ennen tehty velkaa. Mutta niinhän neuvojat ja\nkonsulentit nykyään opettivat maakuntaa, että rakentakaa ja raivatkaa,\nvaikka velaksikin. Rahaa saa ja raha poikii...\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n»HETKI VAINAJAN MUISTOLLE SURUTALOSSA.»\n\n\nSukulaisia ja kylänmiehiä, äänten sorinaa, tilaisuuteen sopivia\nlauseparsia ja kättelyä siinä määrässä, että Jopi Herneisen mieleen\nmuistui sananparsi: onko minun käteni honganoksa...\n\nMuodostui ryhmiä, piirejä. Oli maanviljelijöitä ja työläisiä, oli\nopettaja, ja Vihtori, pappi ja lukkari, oli kirkonkävijöitä ja\nlahkolaisia ja uskonasioissa penseitä, oli monen maallisen puolueen\nmiehiä, osuustoiminnan harrastajia ja yksityisen yritteliäisyyden\nsuosijoita, oli isänmaallisia ja aatteiltaan epäiltäviä. Kuolema,\nemännän kuolema, oli nyt tuonut heidät Ison Herneisen kattojen alle.\n\nSiinä olivat arvokkaimmat isäntämiehet, siinä opettaja, jonka\npyöreät pöllönsilmät ovat aina herättäneet Ison Herneisen isännässä\nepämääräistä harmia, Vihtori, joka ei ole löytänyt itselleen mitään\ntehtävää ja jota kylän asukkaat silmäilevät kuten silmäillään\nsellaisia, jotka elävät sukupuolisilla ominaisuuksillaan. Mutta\nkaiken keskipisteenä on seurakunnan pappi, joka nuoruudessaan on\nkärsinyt vaivoja jossakin venäläisten ja punaisten seassa, jonka koko\nsielunelämä on saanut vireensä sodasta ja verisistä välitteisiä ja\nsitä tietä tulevista maallisista ja taivaallisista hyvyyksistä. Hän\nnuolaisee ohuita, sinertäviä huuliaan.\n\n»Tämä liike on kuitenkin kansansielussa piilevän itsesäilytysvietin\nvaistomainen ilmaus. Se on noussut siellä, missä on monesti ennenkin\nnoustu...»\n\nHyväksyvää mutinaa ja Aprami Kairan, rikkaan kullankaivajan, honiseva\nääni, joka oli välttämätön johdanto hänen jokaiseen suunavatukseensa.\n\n»Lieneepä! Mutta tyhmyyksiäkin on tehty. Kun halutaan murskata\nkommunistinen liike, olisi pitänyt käydä käsiksi vain johtomiehiin,\ntodellisiin kiihoittajiin. Mutta tässäkin kunnassa kyyditsivät\nilmanaikuisia resukemeleitä, kuokkaukkoja, joilla ei ole mitään\nmerkitystä kyläänsä etempänä, joilla ei ole aikaakaan kiihoitukseen...\n\nPappi katseli Kairaa paheksuvasti.\n\n»Kun punaista rikkaruohoa hävitetään, niin on temmattava vähäiset\njuuretkin pois...»\n\n»Sitä on sen verran punainen itse kukin, joka joutuu kirveen- ja\nkuokanvarresta elämään ja vielä perhettä elättämään, että kiroaa\nlämpimikseen olosuhteitaan, ja haaveilee kuten elämän ryytinä\ntulevaisesta paratiisista...»\n\nHiljaisuus. Monet silmät katsoivat Aprami Kairaan, joka vielä\nmutristeli suutaan itsekylläisen näköisenä. Se halusi olla aina\nerikoinen, syntisten ystävä. Eikö se tänäkin päivänä ollut saattanut\nmielenosoituksellisesti hautaan erästä vanhaa huoraa ja hullua,\njuorujen puhujaa... Mutta hän on kullankaivulla rikastunut, talon ja\ntavarain haltija. Menepäs ja sano, ettei hän ole taattu kansalainen,\nvaikka tuollaisista puheista voisi päätellä mitä hyvänsä. Joissakin\nsilmäyksissä uhosi salainen ihailu: että se uskaltaakin tällaisina\nhäikänaikoina, jolloin ei tarvitse paljon päätään aukoa kyytivaunut\nansaitakseen.\n\n»Yhteiskunnallisissa oloissa lienee joku kaikupohja kiihoitukselle.\nMutta meidän on otettava työväenasia omiin käsiimme, eikä annettava\nmarksilaisten aatteiden kalvaa yhteiskuntaa...»\n\nTuskin oli pappi lauseensa lopettanut, kun jo kuului Kairan venytetty\nja honottava esiääni:\n\n»Mutta mitä se sellainen käsiinsä ottaminen meinaa, että kustannetaan\nperheenpäämiehelle kyyti vieraaseen maahan ja saatetaan siten perhe\nyhteiskunnan niskoille? Eikös tässäkin kunnassa ole pitänyt kirjoittaa\njauholappuja niiden kyydittyjen perheille? Sinähän, Herneinen, sen\ntiedät?»\n\nIsäntä ja leski, joka kuulee tämän hautajaiskeskustelun kuten\nvälimatkojen takaa, nyökäyttää sanatonna päätään.\n\n»Ruumiillinenkin sairaus», aloitti pappi, »vaatii joskus vaikka veistä,\nkipuja ja kustannuksia. Mutta sitten seuraa parantuminen; Samoin on\nlaita yhteiskunnallisissa sairauksissa. Jos joku jäsenes pahentaa\nsinua, niin heitä se pois. On oikeastaan nykyisen tekniikan ansiota,\nettä tämä yhteiskunnallinen puhdistustyö voidaan suorittaa suorastaan\nleikillisessä muodossa...»\n\n»Tämä», kuului Kairan itsepintainen äninä, »tämä tekniikan ja\nisänmaallisuuden yhteistyö voi olla vielä vastaisuudessa eteemme\nheitettynä. Sanovat siellä rajan takana olevan niitä aateyliopistoja ja\nupseerikouluja. Kyydityt sijoitetaan tietenkin niihin ja ovat joskus\nmaansa kimpussa vointinsa mukaan. Parempi olisi siis veitsi kuin\nleikki...»\n\nTunnettiinhan tämä kullankaivaja Kaira. Aina hän halusi olla\nomintakeinen ja erikoinen, suunsa tukkimaton, kirveensilmänkin\nkiinni inttävä väittelijä, joka vetosi lakikirjoihin, raamattuihin,\nsananlaskuihin, kansansatuihin, kullankaivajakokemuksiinsa ja\nomatekoisiin suuruuksiin, joka kovalle jouduttuaan voi luoda nahkansa\nkuten käärme ja sanoa, että sitä mieltähän hän on aina ollut.\n\nNyt, papin juuri miettiessä vastausta, hän tämän leikittömistä\nsilmäyksistä huolimatta löi koko asian alhaiselle tasolle. »Vaviskaa,\nvaviskaa! Pian näette meidän kylän suutarin, sen »vanhan kompurajalan,\npeloittavana punaupseerina edessänne...» Naurahduksia, hymyilyä.\n\nMutta Jopi Herneinen istui vaiti, kuten kokoon lyyhistyneenä. Hänet\noli äkkiä vallannut tunnelma täydellisestä yksinäisyydestään kaikkien\nnäiden ihmisten keskellä. Muulloin, jos kuolema olisi noukkinut\nsaalistaan muualta, eikä hänen piiristään, hän olisi nautinnolla\nharrastanut noita niin sanottuja yleisiä, suuria asioita, kuunnellut,\nheittänyt tärkeänä sanansa joukkoon. Nyt nuo puheet olivat hänelle\nkuten loukkaus. Miksi hän oli kutsunut kaikki nuo ihmiset luokseen?\nErään emännän kuolema antoi heille tilaisuuden kokoontua, puhua ja\npolitikoida, kehittää riitaa, myrtyä, ehkä kyytikummituksen kynnet\njonkun ylle. Sillä aika oli sellainen. Yhteiskunnan solut hytisivät\nkuumeessa. Esimerkiksi kirkko ja kirkonmiehet unohtivat entiset\nohjelmansa ja sekautuivat innolla tämän maallisen elämän lyhkäisiin\nasioihin.\n\nHetki vainajan muistolle... Sorinaa, puhetta ajankohtaisista asioista,\ntaloudellisesta tilanteesta, hinnoista, kaupoista ja entisistä ajoista.\nRuokaa ja kahvia ja kasvoilla syöneitten miesten tyytyväinen ilme.\nPapin hautajaispuhe.\n\nAprami Kaira kuunteli sitä loukostaan ja hänen suunsa mutruili\narvostelevasti. Jotakin sellaista, että niin siunataan jo täällä ajassa\nsuvut, joilla on oikea kristillinen pohja. Hyvä kartano, tavaroita ja\nkarjaa, lapsia ja palvelijoita. Kuinka kaunis oli ollut katsoa, kun\ntämä veljessarja ja sukukunta oli yhteisymmärryksessä tullut Herran\neteen...\n\nAprami Kaira muistaa tämän. Herneiset olivat jonkin tapauksen vuoksi\nkoonneet koko suuren sukunsa ja menneet ehtoolliselle oikein joukolla.\nMutta kansan eteenhän he silloin tulivat näyttämään, kuinka tässä nyt\nrikkaat, komeat ja arvossapidetyt esiintyvät. Katsokaa yhteinen kansa\npäältä! Perkuli! Se oli näytös kertakaikkiaan ja synti jumalan edessä.\nNyt tuo ammattikristitty vielä ylistää sellaista synniksi luontuvaa\nparateerausta. Mutta häneltä puuttuukin se ihmisjärjen osa, jota\nraamattukin nimittää ymmärrykseksi.\n\nNiin ajattelee Aprami Kaira nurkassaan, koska on ärtynyt pappia\nkohtaan, jolle maksaa raskaita veroja, niin hän ajattelee rikkaana,\nviisaana ja itsekylläisenä.\n\nMutta Herneisen isännän mielessä eli murhe ja pelko. Kuolema odotti\nlähistöllä kuten väistämätön muuri. Sitä hän ei pelännyt, mutta\nelämää sitä ennen, sitä lahoamista, joka hänessä tapahtuisi kuten\nyli-ikäisessä puussa. Ei tiennyt mitä voisi sattua, kun eräs ihminen ei\nenää ollut hänen rinnallaan. Hän voisi häipyä viitoitetulta reitiltä\nkuten ajaja aavan meren jäällä, pimeydessä.\n\nVieraat lähtivät ja talon tuntui verhoavan autius ja hiljaisuus, vaikka\netäällä asuvat sukulaiset olivat vielä jääneetkin. Jopi Herneinen kulki\nomaan huoneeseensa ja pysähtyi pöydän ääreen. Tuossa keinutuolissa\noli hänen vaimonsa usein istunut joku käsityö sylissään, vaieten tai\npuhuen jonkin hiljaisen sanan. Suhisiko noiden kuolleiden sanojen kaiku\nvieläkin huoneen nurkissa? Se oli vain tuolin narahdus hänen allaan.\nTäälläkö hän oli työskennellyt niin kauan, kauan, tuntenut olevansa\nkotonaan? Nyt tämä oli hänestä kuten kievarin kamari, josta alkavat\nvain uudet tien ojelmaukset ja mutkat. Tai koko talo oli kuten kuolleen\nruumis, kuten menneitten maja.\n\nRaollaan olevasta akkunasta näkyi kesäinen ilta, kuului jostakin\nkylältä, maantien reunalta naisen naurua, hanurin ääni ja etempää\nurheilukentältä suurta huutoa. Niin vyöryy elämä yli hautojen omiin\nhautoihinsa.\n\nJossakin pihalla seisoo Oras, Ison Herneisen poika, ja ikävä täyttää\nhänen sielunsa nuo huudot kuullessaan. Urheilu oli hänen elämänsä.\nJuoksurata on ympyränmuotoinen, mutta kuitenkin voi siinä juosta pakoon\nkaikkea kiusallista, pulmallista.\n\nMutta hänen isänsä istui pöytänsä ääressä ja hänen silmänsä oli\nsattunut punaiseen seinään, valkoisiin uutimiin. Siellä oli eräs\nnainen, nuori nainen. Mieleen muistui eräs yö, yö junassa, pyörien\njyskävä laulu ja oudot, ohitsemenevät valot ikkunoissa.\n\nKuuluiko kuljettajan ääni: junanmuutto...\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nRAUHATTOMIA PÄIVIÄ\n\n\nKeskellä viheriää kesää, kasvua ja kypsymistä luulisi vainajien jäävän\netäisiksi, heikoiksi ja mitättömiksi. Kuitenkin kuollut emäntä väritti\nHerneisen isännän koko elämän. Suru ja levottomuus piiritti häntä.\nAlituinen, epäilevä kysymys, että mikä nyt eteen, oli piintynyt hänen\nmieleensä. Kysymys, jolla ei näyttänyt olevan mitään perusteita. Sillä\nHerneinen seisoi nurkkakivillään jykevänä ja maalailtuna ja työt ja\ntoimet kulkivat entisiä uriaan. Mutta Jopi Herneinen näki heinänkorjuun\nkuten hautajaisina, kalmantuoksu leuhahti niitetyistä luo’oista hänen\nsieraimiinsa.\n\nEi ollut muuta edessä kuin työ, ruumiin liikkeet. Eikä Herneisessä\nollut koskaan elänyt kiikkutuoli-isäntiä. Suurikurkkuiset oriilla\najajatkin olivat välillä löytäneet iloa työstäkin. Tosin Herneiset jo\nainakin toisessa polvessa olivat jo kuten puoliksi irtaallaan turpeesta\nja tunkioilta. Puolet ajastaan yhteiskunnan palveluksessa. Kynä,\npaperit, pöytä, tuoli ja liikkuva kieli oli heille melkein yhtä tuttua\nkuin maanviljelijän askareet. Mutta silti tämänkin Jopi Herneisen\nkyntö- ja kylvötouhuissa olisi ollut urakkaa hyvänkin miehen osalle.\n\nNyt työ kävi kuten lievittävistä ja rauhoittavista lääkkeistä. Siinä ei\nkyllä ollut sitä raikasta hommanmakua kuin joskus ennen. Se oli kuten\njonkin odotusajan kuluttelemista. Mutta kuitenkin niittokoneen särinä\nvaikutti hänen mieleensä kuten alakuloisenriemukas kansanlaulu.\n\nJoskus, kun hän oli istunut yön niittokoneen istuimella, lauhkan\nheinäkuun yön, jonka hiljaisuudessa voi jo aavistaa syksyn tummuuden,\nhänet sai valtaansa melkeinpä nautiskeleva, riemukas tunnelma.\nVäsyneet, höyryävät hevoset lepäsivät häntiään huiskutellen. Aurinko\nnousi, taivaanrannan pilvijuonto värjäytyi kuten punamultaan,\nleivonen lauloi ja hieno usva kohosi maasta, koneen terien kauniisti\nkaatamasta heinästä. Tuo maa, joka nyt oli tasainen ja vihreä,\nsarkaojien rannuttama, oli kerran ollut synkeä, rämeinen vesakko,\nkunnes hän oli sanonut, että tulkoon viljelys. Nyt hän istui siinä\nyksin hiljaisessa yössä, katseli ympärilleen ja tunsi ylpeän\najatuksen nousevan sisimmästään: tehty seisoo! Kohosi myöskin melkein\nkuin huuto, että hei, me elämme! Elämää on vielä edessä. Työtä ja\nlepoa, janoa ja särvintä. Herneisen isäntä ei ole vielä suinkaan\nastunut kuoleman odotushuoneeseen. Milloin on mikään Herneinen aivan\njalkatenässä asettunut suremaan jonkun naisen kuolemaa? Hei, hevoset!\nKuten jättiläissirkan laulu kuului niittokoneen särinä kasteiseen,\nraikkaaseen aamuyöhön.\n\nKun päivä oli todenteolla tullut, kun kylältä jo kantautui lehmien,\nlapsien ja töihin ryhtyneitten heinämiesten äänet, olivat koko vainion\nnurmet jo kumossa. Jopi Herneinen availi veräjää ajaakseen niittokoneen\nmaantielle ja kotiin. Silloin hän huomasi aitaan nojailevan vanhan\nmaantien kulkijan, resutakkisen, parrakkaan, väärentämättömän näköisen\nroikaleen.\n\n»Huomenta, isäntä! Annattehan eineen vanhalle kodittomalle.»\n\nJopi Herneinen katseli puhuttelijaansa kuten vain monen polven\nisäntämiehet osaavat katsoa köyhään, kuten vain he osaavat katsoa\nloiseläjään, joka maleksii maantietä ja elää maakunnan kustannuksella.\n\n»Kysyisit ennemmin työtä! Ei tässä työttömät eineet tule minunkaan\neteeni, vaikka on ikävuosia varmasti se mikä sinullakin.»\n\n»Elähän nyt, isäntä! Kyllä tässä minäkin vielä könöttäisin niittokoneen\nistuimella, könöttäisin, kun saisin ajaa omallani. Olen ajanutkin, eikä\nsiitä ole erin kauankaan. Mutta kun on kerran ajanut omallaan ja koko\nikänsä, niin eipä, piru vieköön, voi istua toisen istuimella! Polttelee\ntakapuolia...»\n\nHevoset olivat jo maantiellä. Valehtelee, ajatteli Herneinen. Nämä\nmaantiesedät ovat suustaan pääseviä. Kuitenkin hän vilkaisi kuten\nvavahtaen tuohon siivottoman näköiseen kulkijaan, joka ei nyt katsonut\nhäneen, vaan johonkin taivaanrannalle, kauas.\n\n»Kyllä se piru antaa voimia, kun mies on täynnä kuvitelmia, että tässä\npuurretaan omaksi ja omien eduksi. Mutta kun sitten sellainen harhakuva\nluhistuu, niin puulle maistuu työ, vaikka olisi nuorempikin mies...»\n\nIsäntä oli saanut veräjän suljetuksi, otti ohjakset ja kiipesi\nistuimelleen.\n\n»Jos on kerran ikänsä työtä tehnyt, niin ei osaa muuten ollakaan...»\n\n»Jos on ikänsä tehnyt ja teettänyt toisilla omaa työtä, niin ei osaa\ntehdä toisen työtä. Se on siitä poikki!»\n\nKulkija alkoi astua isännän rinnalla väsyneitten hevosten kävellessä\nverkalleen.\n\n»Joit talosi», sanoi Jopi Herneinen, kuten leikilliseksi kysymykseksi.\n\n»Enkä juonut! Jaotin lapsilleni! Ei se näy olevan sillä hyvä, että\nlapsen siität ja kasvatat. Lopulta saat antaa kaikki mitä hengestä\nirti on. Pentuja oli paljonlaisesti. Minä olin iso isäntä, mutta\npojista tuli jo pieniä. Rajankäyntiä, rakennuksia, velkaa korviin\nasti. Olin muka eläkkeellä, mutta leipä näytti jo katoavan ja\npakkohuutokauppavasara oli jo kuulutettu entisten omistusteni ylle. En\nilennyt katsoa, en saattanut suoraan sanoen. Ajattelin, että enempi se\nmaailma antaa kuin mitä lapset ja kylänmiehet...»\n\n»Ja nyt kerjäät...»\n\n»Nyt kerjään! Se on tuo ihminen niin rakennettu, se ylpeyden piru niin\nnykii, että ennen anelee oudolta kuin syöpi vaivaisten leipää omalla\nmaallaan, jossa entinen asemansa tunnetaan, tiedetään, että on se\nitsekin joskus antanut leipäpalan tarvitsevalle ja katsonut antaessaan\nylhäältä kuten kykenemättömään ja viheliäiseen katsotaan...»\n\nJopi Herneinen katsoi kulkuriin, jonka takkuisessa parrassa näkyi\nheinänkorsia, joka näytti nauttivan siitä, että sai puhua. Hän tunsi\nheltyvänsä, kuten olisi kuullut kertomusta omista onnettomuuksistaan.\nHätkähtäen hän huomasi mielessään kummallisen kuvitelman, että hän oli\nnyt kohdannut oman itsensä, oman tulevaisen itsensä.\n\n»Se on tämä aika sellainen», puhui kulkuri koettaen liikutella\nkiireesti isoja, rumia kenkärajojaan, »että isännät eivät ole lujassa\npöytiensä takana. Näyttää, että talonpojan nurkkakivet liikahtelevat.\nPaperiasiat ovat paisuneet suunnattomiin. Paperilla herrat ujuttavat\ntalonpojan omaisuuden omiin nimiinsä.»\n\nJopi Herneinen ikäänkuin nyökkäsi mietteissään. Vaikka hän itsekin\nkuntansa luottamusmiehenä oli paperityömieskin, niin hänessä oli\nkuitenkin säilynyt talonpojan vanha, syvä epäluulo paperiasioita\nkohtaan. Paljon papereita: paljon pahoja asioita, paljon herroja niitä\nselailemaan, elämään talonpojan ja työläisten työllä.\n\nEsimerkiksi raja on tarpeellinen, eroittamaan toimeliaan ja\nlaiskan vainioita. Mutta rajoja ja pyykkejä siirretään alituiseen,\nkarttoja piirretään, lainhuutoja otetaan, rekisteriin merkitään,\nomistusoikeuksista riidellään — ja lauma herroja elää siitä kuten\nlampaat laihossa. Esimerkiksi aitausasetus tehdään niin epäselvä,\nettä ikänsä tuomarina istunut voi selittää sen niin tai näin, että\ntalonpoika järjettömäin elukkain vuoksi käräjöisi kerta toisensa\nperästä ylimpään pykälään ja menettäisi siinä omaisuutensa asianajajain\nja tuomarien ylläpidoksi. Jopi Herneinen on useamman kuin yhden kerran\nmahtavalla paatoksella kertonut jutun asianajajan pojasta, joka iloiten\ntuli ilmoittamaan isällensä, että oli voittanut ensimäisen asiansa ja\nheti ensimäisessä oikeudenkäynnissä. Mutta isäasianajaja sanoi, että\nvoitit jutun, mutta et rahaa. Olisit pyytänyt lykkäystä. Vitkuttaa,\nvitkuttaa, se on herrojen lakia, imeä pöljältä kansalta jokainen irti\nsaatu markkanen. Sitten pankkien konttorit ylitse maan, kuten nisät\nemäsian vatsan alla, joista herrasporsaat imevät. Papereita, papereita,\nvelkakirjoja, kiinnityksiä, verokuitteja. Yllä oleellisempi osa elämää\npapereitten varassa. Nytkin, keskellä maisemaa, ruohon ja puunoksien\nheiluessa aamutuulessa, olit ikäänkuin eroittavinasi paperien kahinaa,\npaperien, joiden voimasta oja ja vako avautui, rakennus nousi, talous\npaisui ja kutistui, vatsa täyttyi tai kurisi ikävissään. Omituinen\naika! Paperit, paperit kuten synkeät siivet maaseudun yllä. Velkakirjat\nkuten siivet, pakkohuutokauppavasara kuten nokka ja kynnet. Siinä oli\nlintu, joka aikoi alimaista talonpojan viljelykset hänen käsistään.\n\n»Sellainen aika», puhui kulkija yhä, »että maanpiirin on yhtäaikaa\ntäyttänyt köyhyys ja ylenpalttinen rikkaus. On jos jotakin konetta, maa\nsaa kasvaa kauniisti, maito sohista kiuluun. Mutta ei se maanmiehen\nasemaa paranna. Talonpoika vain köyhtyy ja hätääntyy ja kyyristyy kuten\niskun alla...»\n\nJopi Herneinen, yön valvoneen ruumiinsa täristessä koneen istuimella,\npyörien kulkiessa karkealla soralla, tunsi tuon puheen ikäänkuin rankan\nvesisateen. Hän istui siinä kuten uitettu kissa.\n\n»Niin, ei täällä ole enää isäntiä, vaan entisten varjoja. Talonpoika\nkumartelee pankkien konttoreissa. Ranskalainen ja amerikkalainen raha\non muka höystänyt täällä maan ja tahtoo viedä nyt maapohjankin...»\n\n»Olen minä ennenkin köyhyyttä nähnyt, mutta se oli toisenlaista ja\ntodellista köyhyyttä, jumalan lähettämää leivänpuutetta. Olen kulkenut\npienenä kerjäläispoikana tätäkin tietä. Olivat nälkävuodet...»\n\nJopi Herneinen silmäsi taasen epäillen kumppaliinsa.\n\n»Kerjuulla aloitit ja kerjuulla lopetit. Ethän vain ole kerjännyt\nkaikkea sitä väliäkin...»\n\n»Olen ollut iso isäntä suurimman osan ikääni. Hyödyin, kohosin\ntoimeliaalla ja vakaalla elämällä. No, suoraan sanoen: nain omaisuutta!\nMutta nyt olen jälleen tiellä ja kerjuulla. Kuljin ympyrän...»\n\nHevoset kääntyivät kotikartanoon ja kulkija seurasi mukana epäröimättä\npuhellen lakkaamatta, omituisella, ilmeettömällä äänellään, selitellen\nentisen todellisen ja nykyisen yli ymmärryksen käyvän köyhyyden\nolemusta.\n\nJopi Herneinen on joutunut omituisen tunnelman valtaan. Kulkija on\nikäänkuin perin tuttu ja perin peloittava. On kuin hän olisi kohdannut\noman itsensä, oman tulevaisen henkilönsä, joka ajelehtii hylkynä\ntaivasalla. Onpa kuin hän olisi koko talonpoikaisluokan edelläkävijä.\nKaikkien heidän yläpuolellaan leijailevat kauhistuttavat paperihaukat\ntahi korpit, jotka ovat jo kaukaa haistaneet haaskan. Onko heille\nlangennut raskas kohtalo, kaksinkertainen kuolema? Pitääkö heidän\ntuntea sekä yksilöllinen häviönsä, että samalla kertaa aavistaa vielä\nsuurempi häviö, koko säätynsä, lajinsa, itsenäisen talonpojan häviö ja\nkuolema?\n\nKulkurin eine lankesi kuten luonnostaan. Hänen ruokahalunsa olikin\nerinomainen. Sitten tapahtui pieniä ihmeitä. Isäntä antoi hänelle\nvanhan, täysin käyttökuntoisen takkinsa ja käski varustaa hänet\neväsnyytillä. Se oli omituista. Sillä tavallisesti hän kohteli\nmaantienkulkijaa kuten torakkaa, joka on polkaistava anturan alle, ja\nuhkaili heitä kyydityksellä kotipuoleen.\n\nKulkija ei liioin kiitellyt. Hän otti kaiken vastaan kuten luonnostaan\nlankeavan veron. Hän pyyhki ruokkoamatonta partaansa.\n\n»Se oli juuri tämä talo, jossa kohtasin silloin ensimäisellä\nreissullani hyvän emännän, niin hyvän, että minun piti tehdä hänelle\npetos ja kavaluus. Antoi leivän nurkumatta ja nuhtelematta. Sääli oli\nheittää sellaista antajaa niin vähällä. Menin saunaan, nokesin naamani,\nkäänsin takkini nurin, palasin ja sain toisen leivän yhtä auliisti...»\n\nHän pisti eväsnyytin keppinsä nokkaan ja lähti astumaan isoilla,\nrumilla kenkärajoillaan. Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja vavahti\nsisimmässään. Sillä hän näki tuossa itsensä lähtemässä Isosta\nHerneisestä.\n\nMutta kun kulkija oli kadonnut näkyvistä, niin hän ikäänkuin pudisteli\nitsensä hereille pahasta unesta. Tuossa on Herneinen jykevänä\nja maalailtuna. Kuivuvan heinän kirpeä tuoksu kantautui hänen\nsieraimiinsa. Jokin velka ja takuusitoumus ei voinut nujertaa kaikkea\ntätä kourintuntuvaa elämää.\n\nTuossa seisoi Oras hanko olallaan, voimakkaana, nauravana.\n\n»Siinä se oli vasta maantiensetä! Se sai puhumalla Herneisen isännän\nvanhan pyhätakin, ja se on ennätys kertakaikkiaan...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuleentuva vilja kaatui viikatteeseen, puimakoneen syyslaulu virisi,\nperunanmukulat kaivettiin mullasta, aura värjäsi maiseman tummemmaksi.\nKaikesta tästä siunautui hetimiten hyvää: väsyneet jäsenet ja hyvä uni\nillan tullen.\n\nOli käsissä syksy. Pilviä, pimeyttä, kuran litinää saapasten alla,\ntuulten suhinaa. Oli himmeänkeltainen, jostakin syystä huono\nsähkölampun valo ja tomuinen, kolkko kamari, harmaa, kummitusmainen\nlukinseitti eräässä nurkassa. Palvelustytöt olivat huolimattomia,\nja sitäpaitsi ei Jopi Herneinen heitä mielellään nähnyt omassa\nkamarissaan, vaan ärähti kärsimättömästi. Antaa tomun laskeutua\nrauhassa pöydän pinnalle, kuten ikävyyden, yksinäisyyden,\nkärsimättömyyden, epämääräisten pahojen aavistusten ja huolten\ntunnelmat täyttivät hänen mielensä, nyt kun ulkotyöt ja tuulet\ntaivaanalla eivät enää jakaneet lääkitsevää voimaansa.\n\nOli kaljut kentät, alastomat oksat, emännätön talo, kylmä talo. Sait\npudistella hartioitasi viluisesti, ja hiillos pesässä näytti riutuvan\ntuhkaksi yliluonnollisen nopeasti.\n\nJopi Herneinen selaili papereita, naputteli kynänpäätä pöytään ja\npuhutteli iltahämärissä köyhiä köyhäinhoitomiehen ominaisuudessa.\nKöyhyys ja vaivaisuus näytti paisuvan ällistyttävästi. Palkat olivat\npudonneet, työt hälvenneet. Työläiset maleksivat joutilaina, katsoivat\nalakuloisin silmin syksyn maisemia, menivät puhuttelemaan kunnanmiehiä\njulkein tai aroin mielin. Puurojauhoja pennuille! Jopi Herneinen katsoi\nheihin pöytänsä äärestä kuten monen polven isäntämiehet osaavat katsoa\nmökkiläisiin, keittoihin. Hän kuunteli synkkänä ja vaitonaisena,\näkäili, tiuski, kirjoitti niukkoja avustuslappuja. Kaikki näyttivät\npakkautuvan yhteiskunnan leipään, joka muka on yliluonnollisen leveä.\nKansalta on mennyt häpy ja kunniantunto. Mitä tämä nyt on, ettei muka\nole työtä, vaikka maailman alusta asti on ollut sanana, ettei tekevältä\ntyö lopu. Kyllä nyt herra helpon heitti: saa vain heittäytyä selälleen\nja laulaa, että kyllä kruunu huolen pojistaan... Voi huonoja aivoja,\njotka keksivät aatteen, että köyhä ja vaivainen on kaikella muotoa\nhinattava mahdollisimman pitkään elämään! Siihen kelkkaan istuvat nyt\nloppujen lopuksi vöyräät ja väkevät miehet. Kohta on kansa sellaista,\nettei kelpaa kuin kaivonkannen painoksi kököttämään kiven asemasta.\n\nVaikka jos leväytit vähän kiivasta kättäsi ja ajatustasi, niin olihan\nheillä puolustuksensa. Mitä maksoi esimerkiksi hän. Ison Herneisen\nisäntä, päiväläiselleen Kaihualle, nyt kun kiireelliset syystyöt\nolivat ohitse? Ruoan ja muutamia markkoja päivältä, senkin ikäänkuin\narmosta, auttaakseen. Ostapa sitten näillä muutamilla markkasilla\nhyvin hedelmällisellä vaimolla varustetulle perheelle ruoka,\nvaatettakin, osta omat kintaasi ja sellaiset kiveräkärkiset, joilla\nvoit arastelematta astua syysrapakkoon. No, harkintaa se vaatii Entäpä\nsitten puutavarayhtiöt? No, nykyajan työmies tietenkin ajattelee, että\nmikäs tässä pullistaa silmät tapilla: kunta auttaa kuitenkin. Mutta\nvoihan yhtiökin, tuo isoaivoinen, ajatella, että kuntahan niitä auttaa.\nKunhan nyt saavat tupakkarahat noista vähistä töistä. Kiittäkööt\nsiitäkin. Ota siitä sitten selvä!\n\nEi näyttänyt auttavan talonpoikaa, olivatpa työpalkat niin tai näin.\nKirosit korkeita palkkoja, mutta näistä matalistakaan ei näytä apua\nlehahtavan. Saat kuitenkin maksaa lisäpalkkaa veroina, kohonneina\nköyhäinhoitomenoina. Jos tässä nyt monikaan kykenee enää maksamaan.\nVoi ja liha, kaikki maantuotteet menevät melkein suurkiitoksesta.\nVerorästit ja velkojen korot venyvät perässä kuten yhä jatkuva laahus.\n\nNiin olivat asiat hänelläkin, Jopi Herneisellä. Oli velkaa ja\ntakaussitoumuksia. Vaikka Ison Herneisen isännät olivat aina sanoneet,\nettä mitä meillä ei ole, sitä meillä ei tarvita. Miten lieneekään\nmenty siihen, että oli tarvittu velkaakin? Köyhät ovat aina eläneet\nkituelämää ja resutalot olleet velkaisia. Mutta velka on ollut\nesimerkiksi Isoon Herneiseen, kylän napaan. Isäntä on katsellut\nlahvuistaan iltaisin paperit ja sanonut itsekseen, että sillä värilläpä\novat senkin keltun asiat. Nyt hän menee itse pankinkonttoriin ja ryhtyy\nneuvottelemaan, että miten niitä raha-asioita nyt mulkattaisiin.\n\nKaikki nämä yksityiset ja yhteiskunnalliset näköalat, syksyiset\ntunnelmat emännättömässä talossa, saivat Jopi Herneisen etsimään\nlohdutusta ja lämpöä viinasta. Sillä viinaa hän oli harrastanut läpi\nelämänsä hiljoilleen, menemättä mihinkään ylitsekäymisiin. Mutta nyt\ntämä viinan nauttiminen alkoi olla jo alituista. Useampi ilta hän istui\njuomaveikkojen parissa, rintavana, rykien arvokkaita tekorykäisyjä.\nHän oli nyt Iso-Herneinen. Jos nyt puhuttiin kovista ajoista, näki\nhän ne alapuolellaan kuten myllertävän meren korkealta kalliolta.\nIso-Herneinen oli tämä kallio, vanha, kuulu ja rikas talo. Sillä\nsilloin on jo maailma tuletonna, jos Isossa Herneisessä alkaa hätä\nhässätä.\n\n»Köyhiä se koittelee», sanoi Jopi Herneinen ja tuijotti tyhjään\npikariin. Hän näki hengessä Ison Herneisen muinaiset aitanlaarit,\njoiden ääressä isäntä ei ollut säikkynyt viittä kuutta hallavuotta.\n\nSellaisia olivat useat iltatyöt, mutta päivät olivat toisenmoisia\nkaikista kohmelonsiirtoryypyistä huolimatta.\n\nEsimerkiksi nyt illan alkaessa hämärtää ja huonon sähkön syttyessä ja\nkynänpään naputellessa tammista pöydän pintaa, oli paiskannut siihen\nmuutaman vöyrään ja väkevän miehen puhumaan köyhänavusta. Ollapa nyt\nmiten olla, ihan se etoi Jopi Herneisen sydäntä. Tässä tilaisuudessa\nhän keksi ja lausui ilmi määritelmänsä kansan tulevaisuudesta: heistä\nei ole muuhun kuin kaivonkannen painoksi!\n\nSiinä istui tuo resukemelin näköinen mies, entinen pikku isäntä,\nja puhui pakkohuutokaupatusta tilastaan ja työttömyydestä ja\npilkkapalkoista ja sanoi, ettei hän ymmärrä, miten tässä oli\nosoitettava sankaruutta. Sillä hiljainen nälkäkuolema ei ole mikään\nsankarin loppu.\n\nSitten hän lähti kymmenen kilon tilapäinen jauhoavustuslappu\ntaskussaan. Jopi Herneinen sanoi itsekseen, ettei luulisi entisen\nisännän, vaikka pienenkin, mielihaluillaan ottavan jotakin jauhokouraa\nkunnalta. Kyllä on täytynyt pimeyden peittää maan ja synkeyden kansan.\n\nHän avasi kaappinsa ja sieltä paljastui suuri lauma tyhjiä, tomuisia,\ntummankiiltäviä pulloja. Omituinen näköala, joka sai hänet vavahtamaan.\nSiellä ne seisoivat kuten pirullisesti vaikenevat kääpiöt ja\nväläyttelivät pilkallisesti kiiltäviä kupeitaan.\n\n»Kun pullo tyhjenee, pitäisi se lyödä rikki», sanoi Jopi Herneinen\nääneensä.\n\nHän huomasi erään pullon pohjassa tilkkasen, kaasi sen lasiin, ryyppäsi\nja ähkäisi.\n\n»Ellen minä ole juoppo, olen kuitenkin kova juomaan», mietti hän\nedelleen.\n\nSitten hän otti päällysvaatteensa, pistäytyi ulos pimeyteen ja alkoi\nkävellä kohti erästä valoa, himmeää, punertavaa valoa. Siellä olivat\nseinäpaperien kukikkaat kuviot, valkoinen sänky, keinutuoli, tai mitäpä\nlienee ollutkin. Kaikelle antoi elon huoneen asukas, Lyyli Kaisla,\nkaunis nuori tyttö. Sellainen vaalea ja vilkas, puhelias ja nuori,\nvaikka ei niin nuori, että voisi sanoa miehen ihastuneen laukkipää\nvasikkaan. Ei sellainen, että olisi voitu sanoa, että ijäksi se nyt\npilautui, eikä sen erän perästä henkeä vetäise.\n\nLäpi saapastensa litinän Jopi Herneisen mielenkorva on eroittavinaan\njunanpyörien kolkkeen. Niin elävänä on noussut muisto eräästä matkasta.\nHän muistaa hymyilevät kasvot ja ilkamoivan äänen.\n\n»Leskimies on kuten sellainen lorattu lihavelli, joka odottaa\nmaalaistuvan pöydän päässä sitä, joka on myöhästynyt aterialta...»\n\nOli nimittäin kysymys Ison Herneisen isännän otaksutusta leskeydestä.\n\nOli jo myöhäinen ja kauppa tietenkin kiinni. Jopi Herneinen koputti\nsisäovelle ja kuuli hetken päästä kevyet, kuten tanssivat askeleet.\nKuka siellä? Naapuri, naapuri, äkkiä yllättäneessä tupakkanälässä. Ovi\naukeni ja isäntä sai pyytämänsä sikaarit, juhlatupakat. Lyyli Kaislan\nsilmät päilyivät kuperina ja hieman kopeina raollaan olevan kamarin\noven valokiilassa.\n\n»Mitä Ison Herneisen isäntä nyt juhlii?»\n\n»Leskeyttä, leskeyttä! Onko neidillä kiireitä, vieraita? Eikö voisi\nhetkisen viivähtää?»\n\n»Voi, tyhmä kansa voi pian luulla, että Ison Herneisen isäntä löytää\ntäältä lohdutusta leskeydelleen. Mutta luulkoon...»\n\nLyyli Kaisla onkin ihmeesti yksin. Hän on elävä olento, jolla\nuseimmiten pitäisi olla ihmisiä, liikettä, melua ympärillään. Hän\nnäyttää lueskelleen. Pöydällä on avattu romaani.\n\n»Mitä?» sanoi Jopi Herneinen. »Nuoren pitäisi itse elää ja värkätä\nromaaneitaan. Eihän muuten jää mitään merkinnöitä kalenteriin vanhan\npäivän varaksi...»\n\nLyyli Kaisla katseli hymyillen ja huvitettuna vierastaan. Hän on\nvanhuudestaan huolimatta vielä komea mies, hänellä on komea talo ja\nkomea nimikin, vanha, kuulu. Hänen hieman meluisa huumorinsa on yhtä\nsuosittu naisten parissa kuin juomingeissakin. Hänelle sopii kyllä\nhymyillä veikeästi, rohkaisevasti, saadakseen selville, mihin hän\non pyrkimässä. Lyyli Kaisla siis veikistelee, nauraa, juttelee. Hän\nhaluaa, että hänen tiensä varrella olisi paljon miehiä, kuten melkein\nonkin ollut asianlaita. Mutta tällainen vanha, arvokas, iso talonpoika\non kuitenkin uutuus. Hän on otus kertakaikkiaan. Kuten ukkometso,\nkuten kaljuotsainen, leveäsiipinen haukka kaikenlaisen pienen riistan\nrinnalla.\n\nOn hupaista huomata, kuinka hänen kasvonsa alkavat puuntaa muustakin\nkuin alkoholista, kuinka hänen silmiinsä syttyy outoa hehkua. Nyt hän\non siinä tuolissaan kuten valtava eläin, kuuma, läähättävä, kuten\njuhlavassa voimassaan ihailtava sonni, joka mörähdellen kulkee iltaista\nmaantietä. Hän muistaa jo raamatunlauseen, että ei ole ihmisen hyvä\nyksin olla. Hän kuvailee emännättömän talonsa autiuden, ikävyyden,\nviinaa maistattavan kylmyyden.\n\n»Voi, voi», nauroi Lyyli Kaisla. »Onko tuo sitä juopon juttua? Ryyppy\nsuruun ja ryyppy iloon...»\n\n»On ero ryypyllä ja ryypyllä. Kuten tällainen leskimieskin voi kaivata\nnaista kauniisti, romaanimaisesti, vaikka vanhojen ja kypsien ihmisten\ntunteet nähdään monesti sellaisina sonnintunteina...»\n\nJopi Herneinen kertoi hieman sopimattoman jutun pitäjän vanhasta\nrovastista ja hänen ruustinnastaan, joka oli joitakin päiviä maannut\nlapsivuoteessa, kun sen ääreen alushoususillaan jo louhahti rovasti\nkyselemään, kuinka kauan ihmisen on yksin oltava.\n\nLyyli Kaisla punasteli nauravana ja vihaisena.\n\n»Niin», jatkoi Jopi Herneinen viattomana. »Mökin Loviisa oli ollut\nlapsiakkana. Hän kertoi. Ja hän oli totinen ja uskovainen ihminen,\nmutta eipä sen kielen alla pysyneet sopivat kohdat pappilan\nyksityiselämästäkään...»\n\nNiin jutteli Jopi Herneinen sikaariaan poltellen ja viipyen puotineidin\nkauniissa kamarissa myöhäiseen yöhön. Lähtiessään hän kaapaisi neitiä\nvyötäisiltä ja halaili leikillisesti, ja neiti nauroi ja torui\nvihaisena ja hyvillämielin. Hänen kätensä vilahti vielä vallattomasti\noven raosta ennenkuin se lupsahti lukkoon. Sitten hän hyräili ja\nhymyili, astahteli koreankirjavalla matollaan vaaleanpunaisessa\nvalaistuksessa. Joka tapauksessa oli hyvä saada tuollainen ukkokin\nhöynäytymään. Sillä Ison Herneisen isäntä oli otus kertakaikkiaan,\nukkometso tahi kaljuotsainen, vanha haukka.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nORAS HERNEINEN\n\n\nUlkona oli yö. Kylän valot olivat sammuneet.\n\nTuuli tohisi ja harmaat pilvet liikkuivat nopeasti.\n\nKuun valo niiden takaa kajasteli välistä oudosti.\n\nJopi Herneisen sikarinpää hehkui ikäänkuin hyvästämielestä: noin, noin\nhän naurattelee vielä naisia...\n\nJälleen hehkui sikaarin pää ikäänkuin kiukusta: sellainen pirunmoinen\ntyttö, joka ehkä ajattelee, että Iso-Herneinen alentuu narriksi,\njoksikin narusta nyittäväksi sätkyukoksi... Mutta ka, siinä on mies!\nJoku nuorimies, joka on kierrellyt ulkoisessa pimeydessä aavistettuaan,\nettä soitimella on toinen, vahvempinokkainen, huurteinen lintu... Mutta\nsehän on hänen poikansa, Oras. Jopi Herneinen tuntee hänen hieman\nhuolimattoman ryhtinsä läpi pimeydenkin. Hän on pysähtynyt siihen\ntienristeykseen kuten epätietoisena mihin mennä.\n\n»Pistäysin tuolla tupakkaa hakemassa kun näin valot», sanoi isä\nHerneinen kuten selittääkseen, ja lisäsi äreästi: »Mitä sinäkin\nyökaudet luuhkaiset?» Hän käveli ohi vastausta odottamatta, pureskeltu,\nsammunut sikarinpää suupielessä.\n\n»Kummempi tuota te olette yölepakoksi», kuului pojan ääni taaempaa.\n\nMutta Jopi Herneinen käveli jo etempänä, kädet päällysvaatteen\ntaskuissa, hartiat kyyryssä. Kierteliköhän poikakin tuota elävää\npuotilintua? Hän muisteli kuulleensa siitä. Mutta siitä oli nyt aikaa.\nOli jo puhuttu jostakin toisesta tytöstä, että se oli nyt isomahainen.\nEttei tässä vain tule taloon kaiken muun hyvän lisäksi raskaita\nhousuveron maksuja. No, nehän tulevat useammalle muodossa tai toisessa.\n\nKumma nuorukainen tuokin hänen poikansa, nykyajan tuotteita.\nUrheilija, juoksija, loikkaaja. Tutkii kuten jotakin himoruokaa ahmien\nurheilu-uutiset. Se ja se on tehnyt ennätyksen, hirmutuloksen...\nOnpa ollut loisto-ottelu! Kaksi miestä on pätkinyt toisiaan turpiin\njossakin meren takana. Historiallinen tapaus, tällekin nuorukaiselle\nmaan sydämessä, suurempi kuin kaikki pakkohuutokauppakuulutukset lehden\ntakasivulla. Tai tunteeko hän sittenkin niiden vavahduttelevan omia\nkantapäitään ja ryntää siksi entistä kiivaammin omiin otteluihinsa?\nJuoksee, loikkaa, hoitaa huolella omaa kinttukuntoaan ja elää kaiken\nmuun kuten unessa, tekee työt kuten jonkun välttämättömän pahan\njotenkuten hotaisemalla. Kumma aika, kummat ihmiset, jotka ovat\nluoneet leikeistä ja voimainkoitoista oman maailmansa, kuten jonkin\nlasikuvun sisään. Välineestä on tehty päämäärä, kunto on vain kuntoa\nvarten. Paras miesten voima hukkuu hedelmättömiin juoksuympyröihin.\nMitä miettii Oraskin, mitkä ovat hänen tulevaisuuden suunnitelmansa:\nsekuntia nopeampi kierros... Muu on pientä. Nyt kun on pimeät illat,\nurheilukausi lopussa, hän voi juoksennella tyttöjen perässä. Tarttuu\nsiellä kai lopulta lankaan, joka tempaisee hänet siitä keinotekoisesta\nurheilumaailmastaan tähän elämään. Silloin hän pöllistelee ympärilleen,\nettä mihin nyt käyttää sitä sekuntia parempaa aikaa, vieterikinttuja...\n\nJopi Herneinen kohotti päätään kartanollaan. Voi, voiman ja\nvarmuudentunto haihtuu niin pian pois tällä iällä! Hänen silmänsä\neroitti tuulimyllyn resuiset siivet läpi pimeyden, tuon hyödyttömän,\nmuseomaisen laitoksen. Se ikäänkuin kiusasi hänen mieltään, kuten\njokin työläästi tajuttava, vertauskuva, hämärä, uullakanteinen puhe.\nHän hapuili raskain, epävarmoin askelin kamariinsa, kylmään, autiolta\ntuoksahtavaan taloonsa. Hän riisuutui pimeydessä ja siitä syntyvät\nkuolleet, hiljaiset äänet säpsähdyttivät häntä. Hän heittäytyi\nvuoteelleen ja sanoi puoliääneen itsekseen:\n\n»Kauheata on herätä yöllä ja sanoa: ei löydy ketään tässä vuoteessa...»\n\nMutta ulkona öisen ja tuulisen taivaan alla, tienhaarassa seisoi Ison\nHerneisen keskimäinen poika, Oras. »Siinä meni ukkokin», mietti hän.\n»Alituiseen juopi ja luuhkaisee jo yöjalassakin. Mutta niinhän sanoo\nsananparsi, että oksa se viimeiseksi puusta lahoo. Kauppa-Lyylikin on\nsellainen, että se haluaa miesväkeä luetteloonsa, ukon kuin ukon...»\n\nSitten nuori mies huokasi raskaasti. Sillä johtui mieleen, että\nnaisväki on vaarallista. Nyt sanovat, että se yksi kevyt Kerttu odottaa\npientä poikaa. Sanovat, että hän olisi siihen syyllinen. Tyttö itsekin\nitkeskeli hänelle, että miten asia nyt järjestetään. Kun olisi edes\nvarmaa sen isyyden suhteen, mutta se voipi olla niin ja näin.\n\nHän tunsi sisässään kuten öisen pimeyden, kuten synkeän, raskaan\ntuulentohinan. Hän tuli niin levottomaksi, että ainoa lääke oli kävely,\nravakka harjoituskävely, välillä pientä juoksua.\n\nSe oli silloin keväällä. Että ihmisen pitääkin valvoa öitään, vieläpä\nvalmennusaikana. Eihän silloin pääse kuntoon. Sitten tuli vielä tämä.\nOn ehkä saanut alkunsa ihmiselämä, noin vain vahingossa. Omituista.\nUusi ihmisenalku, riepuja, leipää, rahaa...\n\nSora sohisi anturain alla, hiki nousi pinnasta.\n\nKun olisi edes rahaa. Menot voisi vielä supistaa. Siihenhän tyttökin\nviittaili. Muuten asia menee mahdottomiin. Syntynyt lapsi on kuten\nlumivyöry. Menoja, menoja, asia paisuu yhä. Sen jälkeläiset voivat olla\nkuten taivaan tähdet. Otapas sitten siitä selvä, mitä kaikkea tapahtuu,\nmitä lankeaa kolmannelle ja neljännelle polvelle. Lapsen siittäminen\non raskas asia, kun sitä ajattelee, ja kuitenkin se voi tapahtua noin\nvain, ilman valmennusta...\n\nTiaisenmäki; Viisi kilometriä. Oli käännyttävä.\n\nMulta menepäs puhumaan ukolle rahasta. Ei tipu, eikä taida liioin olla\nmitä tiputtaakaan. Ja sitäpaitsi se voisi olla syytöntäkin. Se Kerttu\non sellainen kevyt eläjä. Olkoon ja tulkoon mikä on tulevaa. Tutkikoot\nakat, onko tulija Herneisten näköön, keneen vivahtaa silmät, nenä ja\nsuu. Tulkoon ruokkojuttu jos on tullakseen...\n\nSe oli kuten päätös. Onpa tämä ollutkin vauhtia. Nyt hän olisi\nkunnossa. Olisipa nyt se viesti. Hän ei olisi antanut periksi Vilmanin\nkiriin viimeisellä kierroksella.\n\nHän tuli kotiin hiestä läpimärkänä, väsyneenä, kuran roiskeita\nvaatteillaan. Mutta hän oli rauhoittunut, raukeudestaan nautiskeleva.\nAvaran pirtin loukoista kuului nukkuvain palvelijain kuorsauksia ja\nepämääräisiä äännähtelyjä. Oras otti tulen pieneen lamppuun, etsi\nvettä, riisuutui, peseytyi, ojentautui vuoteelleen ja nukkui hetimiten.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nESA, UUTISRAIVAAJA\n\n\nEsa, Ison Herneisen vanhin poika, on harteikas, vahvalihaksinen\nmies, järkähtämätön ruumiillisen työn tekijä hamasta lapsuudestaan.\nHän ylpeili voimillaan ja kestävyydellään ja kuvitteli saavansa\ntyönrinnassa aikaan mahdottomia. Kotitalossaan nuorena miehenä häntä\nkiusasi tunne, että hänen työtehonsa ei tule täysin näkyviin. Iso\nHerneinen oli satoja vuosia vanha talo, valmis talo. Siinä sait repiä\nrepimistäsi, eikä mikään näyttänyt edistyvän, laajenevan, paisuvan tai\nparantuvan. Hän kaipasi omaa työtä, työtä, joka olisi alettava aivan\nalusta, niin että voitaisiin ojentaa käsi ja sanoa: tuon on tehnyt Esa\nHerneinen.\n\nSitten hän, isänsä sanan mukaan, rakastui sopimattomasti, mäsähti talon\npiikaan, sellaiseen pieneen ja pirteään ihmiseen, usein ja hilpeästi\nnauravaan. Kuten jotkut köyhät ihmiset osaavat herttaisesti nauraa,\nvaikka syyt eivät näytä päteviltä. Tuli lapsi ja sen jälkeen avioliitto.\n\nTalossa oli eräs syrjämaa, ainoa mikä oli jäljellä niistä monista\ntaloista jotka muistelmain mukaan olivat olleet suvun mahtavimman\nisännän hallussa. Tältäkin tilalta olivat kaikki rakennukset hävinneet\nja vähäiset pellot metsittyneet ja pelehtyneet kasvukunnottomiksi.\nLisäksi se oli syrjässä, suurten, tiettömien soiden takana. Mutta Esa\nHerneisen mielestä se oli erittäin sopiva paikka. Siinä voi yrittää ja\nsiinä tulisi nähtäviin, mitä työ maassa vaikuttaa. Hän sai tämän aution\ntilan perintöosuuttaan vastaan.\n\nRakennukset kohosivat, aura käänsi entisen miehen melkein unhoon\njääneet kuokan jäljet, tuon edelläkävijän, joka oli joko tunnustanut\ntappionsa tahi kuollut työnsä ääreen löytämättä korpipeherrykselleen\njatkajaa. Nyt kuitenkin uudet, uljaat viemärit avautuivat.\nUutisasukkaiden, ruovonpäristäjien suku korvessa ei ollut kuollutkaan\naivan peräti. Suotalo syntyi.\n\nMutta kävi ilmi, että rakennuksia ja maanraivaamista ei saada\naikaan ainoastaan muutamalla käsivarsiparilla. Mistä lienevät\nponnistaneetkin muinaiset uutisasuttajat, hallaa vastaan taistelleet\nsaarijärven paavot? Ehkä heillä oli väljemmät olosijat, vankemmat\nmetsät räpistelevine lintuineen, rahanarvoisine nahkoineen, raja ei\nollut ahdistamassa muutaman kivenheiton päässä. Mutta nykyaikaisen\nuutisasuttajan kantapäät hamuilivat sokeina, vajosivat nevaan, kunnes\nrahalaitokset ojensivat kannattavan sormensa. Ojensivat ainakin Esa\nHerneiselle. Sillä oli jotakin olla Ison Herneisen jälkeläinen.\nJa sitäpaitsi rahalaitokset tunsivat siihen aikaan kaikki nimet.\nTalonpoika ja maanraivaaja olivat suuressa suosiossa. Maahenkeä ja\nyritteliäisyyttä saarnattiin. Neuvojat ja konsulentit yllyttivät, että\nrakentakaa ja raivatkaa niin ja niin. Kyllä kannattaa! Raha poikii.\n\nRahalaitoksien pennoset levisivät auliisti kuten siunaava sade\nmaakunnan ylle. Rakennettiin, raivattiin ja ajateltiin tulevia\nsatoja ja hyötymisiä. Mikä erinomainen keksintö olivatkaan raha\nja rahalaitokset, kyliin kohoavat rahanvaihtajien huoneet, rahan\npitkät käsivarret, jotka nyt ojensivat auttavan ja siunaavan\nsormensa köyhälle maanmiehelle. Muinaiset saarijärven paavot\nolivat saaneet ylen itsepintaisesti luottaa lapioonsa ja kaukaisen\njumalan epämääräiseen apuun. Mutta nykyaikaisesta herranhuoneesta sait\nmuutamalla nimikirjoituksella nopean ja tehokkaan avun. Sait maata\nja maanviljelysaseita, sait mahan täytettä viipymättä, odotellessasi\nvuoden tuloksia.\n\nNäin tapahtui Esa Herneisellekin. Pankki ojensi hänelle avuliaan\nkätensä. Siten syntyi Suotalo nopeasti velan ja monen käsivarren\nvoimalla. Olisit voinut pistää omat kätesi laskuun ja katsoa kuinka tuo\nmerkillinen rahanvoima pulppusi esiin kuten lähde ja kohotti karuun\nmaahan kauniin talon.\n\nMutta Esa Herneinen ei ollut sellainen mies. Työ oli hänen ilojaan.\nNauttien hän voi puristaa kirveen tai lapion vartta. Oli ilo olla\nsuolla auringon paisteessa yläruumis ruskeana ja paljaana ja tuntea\nlihaksiensa liikahtelevan väkevästi ja ojan jatkuvan mustana, suorana,\nkauniina. Se oli oikeastaan sellaisten koturien ja ukkosten työtä.\nMutta vaikka olikin Ison Herneisen poika, niin nyt oltiin Suotaloa\nrakentamassa, uutisraivaajana. Oli ilo tietää, että oli suuri syyllinen\ntällaiseen luomisen työhön, että loi omaa maataan, eikä tarvinnut\ntuumia, miten esimerkiksi työn vajamittaisuudella venyttäisi omaa\npalkkapenninkiään.\n\nSe oli oikeastaan komea näky tuo puolialaston mies suolla\nauringonpaisteessa. Lihaksien liikahtelu, jännitys ja herpautuminen,\nlapion sattuvat, tarkoituksenmukaiset asennot ja mustien ja vetisten\nmaamöhkäleitten vaivattomat lennähtelyt.\n\nOli nautinto kävellä karhia vetävien hevosten perässä, nähdä, kuinka\nensimäinen sarka ojentui pitkänä ja suorana ja kauniina, kuinka kolia\ntuli sileäksi. Oli hyvä elää ensimmäisen ladon kohotessa suonpinnasta,\nensimmäisen savun uunista, ensimmäisen löylyn hivellessä pintaa\nuudessa saunassa, ensimmäisen täällä syntyneen vasikan toikkaroidessa\npihamaalla älyttömästi sinne ja tänne. Sitten olivat ensimmäiset\nuutisperunat, ensimmäinen riihentuoksu ja ensimmäinen ohrarieska\njonakin lauantai-iltana.\n\nUutisasukkaan elämään erämaassa sisältyi paljon hyviä asioita,\nnimettömiä, hiljaisia nautintoja.\n\nMutta pankkien, rahan, auttava sormi tuntui kuitenkin jääneen lepäämään\nEsa Herneisen olkapäälle. Se oli siinä näkymättömänä, mutta sittenkin\nepämieluisena ja läheisenä. Velka oli alusta astikin kuten pilvi\nheinäpäivinä. Siksi Suotalossa elettiin köyhästi ja säästettiin.\nSyötiin leipää ja perunaa, ja voit ja lihat vaihdettiin rahaan, jotta\nkorot ja verot tulisivat maksetuiksi. Lisäksi kuviteltiin, että\nkasvualojen paisuessa ja kunnostuessa voitaisiin lyhennellä velka\nolemattomaksi.\n\nSiten oli mennyt muutamia vuosia. Suolla oli jo aikamoinen aukeama\nviljelyssarkoja, karja oli kasvanut, isännän työhalut pysyneet yhäkin\nitsepintaisina. Vaimo pyörähteli askareissaan riutuvaniloisena ja\nnäytti vielä kerran lupaavan lisätä ja vahvistaa seurakuntaa.\n\nSitten tuli aika, jota nimitettiin yleismaailmalliseksi pulaksi. Voi,\nnyt ei ollut mitään iloa maidon sohinasta kiuluun, ei kerman kunnasta\nkirnussa, ei lihavasta mullikasta, joka teuraaksi vietiin! Korot ja\nverot eivät kuitenkaan tulleet maksetuiksi. Ne venyivät, venyivät.\nRahan auttava sormi muuttui nyt pidätteleväksi koukkusormeksi. Velka\noli nyt kuten myllynkivi kaulassa, joka uhkasi upottaa johonkin\ntuntemattomaan syvyyteen.\n\nMutta sittenkään ei Esa Herneinen sisimmässään koskaan uskonut,\nettä tässä voisi käydä aivan pahoin. Vaikka tässä nyt asuttiinkin\nSuotalossa, velkaisena uutisraivaajana, niin oltiinpa kuitenkin Ison\nHerneisen poikia, vahvoja ja vankkoja talonpoikia. Vaikka köyhyys\nnyt retuuttaisi monia muita, joilla se on aina ollut kantapäillä,\nretuuttaisi kuten piru kerjäläistä, niin ei se sentään pääsisi\ntodenteolla käsiksi häneen. Sillä silloinhan oltaisiin jo aivan\nmurtomissa, yli kaikkien rajojen. Mitenkä oli sanonutkaan ukkovaari,\nkun karjarutto tappoi häneltä joukon lehmiä ja joku naapuri valitti\nvahinkoa... Näin: »Vahinko? Mutta kenen vahinko lienee ollut? Ei minun\ntuopistani silti maito lopu...» Noin. Köyhät ovat köyhiä ja heidän\nelämänsä on aina ollut häilyvä ja epävarma kuten suden, jolla on\nsääressä murkina. Mutta, siihen ei nyt sentään mentäne, että väkäisiltä\ntalonpojilta nykäistäisiin ikäänkuin maa kantapäitten alta.\n\nKun Esa Herneinen eli näissä vakaumuksissa huolimatta siitä, että\ntiesi velkansa irtisanotuksi ja kaikki keinot koitetuiksi sekä\nrahalaitoksien että sukulaisten taholta, niin keltainen matkareki ja\nmusta asiakirjasalkku Suotalon pihamaalla eräänä aamuna oli hänelle iso\nyllätys. Oli ikäänkuin hänen jalkansa olisivat luiskahtaneet ja hän\nolisi tullut kolinkolia korkeita portaita alas.\n\nHän näki sadeharmaan huhtikuun aamun, kevätsoseisen maiseman,\nensimmäiset paljastuvat multakokkareet, nimismiehen jättiläisturkin ja\nturpean salkun ikäänkuin räjähtelevien rakettien hohteessa. Kirjoitus,\nulosmittaus! Niin pitkälle siis sittenkin oli tultu. Hänet aiottiin\nhätistää täältä kuten itsepintainen pässi laihosta. Eikä talo ollut\nedes valmis, ei oltu vielä keretty ojentaa kättä, että nähkää: nuo\non nousseet siinä ja siinä ajassa ja näillä käsillä, etupäässä! Ja\nnyt! Hänen silmänsä menivät kiiltävän koreaksi; hän käveli kiihkeästi\npirtin lattialla sinne tänne. Sillä hän oli pohjaltaan kärtyisä mies,\nrintava ja kiivas. Hän sai hädintuskin pidätetyksi itsensä karkaamasta\nvirkamiehen kimppuun. Hänen sisulleen pisti niin jumalattomasti. Tuo,\ntuoko sanoo hänelle asetussanat tässä talossa, joka on hänen toimellaan\nrakennettu? Nousee vuoteestaan, haukottelee, tuumii: sanotaanpa\ntänään Suotalossa, että korjaa sieltä luunsa, ryömii lämpöiseen\nturkkiin, istuu rekeen ja tulee kuin tuleekin... On yhdessä oltu\nsuojeluskunnassa, ammuttu pilkkaan, on se siellä puhunutkin isänmaasta,\njota on varjeltava. Nyt se seisoo siinä ja sanoo, että lähde vain\nmaaltasi, isäsi maalta! Minkä veräjäpuuksi tässä sitten ruvetaan, oi\nsinä kollikissan näköinen?\n\nEsa Herneinen kiroili kauheasti ja jumalattomasti. Saa kai tässä\nmaanmies yrittää rakentaa taloja, pitää niitä pystyssä: herrat ne\nkuitenkin nolkaisevat, että riittäisi susiturkkeja, vieterisohvia,\nsamppanjakaljaa, silkkejä posliinimaisille naaraille... Hänen pieni\nja kalpeahko, lasta odotteleva vaimonsa koitti pidätellä katseillaan\nmiestään, jonka kädet näyttivät ihan vapisevan jostakin kiihkeästä\ntarttumisen himosta. Nimismies availi laukkuaan, selaili papereita,\ntyynenä ja järkähtämättömänä, kulmat rypyssä. Hän yritteli puhua\njohonkin lomaan. Kyllä hän ymmärtää tällaisten kohtaloiden kovuuden.\nMutta hän on virkamies. Hän tekee vain työtään. Kyntää omaa vakoaan,\nvoisi sanoa, jos pirullinen olisi. Turhaan Herneinen noin hermostuu.\nHän on vain välikappale, kuokka lyöjän kädessä...\n\nMutta Esa Herneinen vain äityi. Hyvä on olla viisas ja kylmäverinen\nsusiturkin sisässä, kun vuoden tuloksiin ei säät vaikuta, on hyvä\nnokanalus, kun on sanalla sanoen herra eikä talonpoika, josta nyt\ntehdään keppikerjäläinen. Hä? Hä miten se on isänmaan asiankin\nkanssa, jonka ystäviä on oltu? Sopimattomia kai ne kiväärit ovat\nkerjuusauvoiksikin. Eikö pyssyntorvista löydykään mitään apua vääryyttä\nja maalta karkoitusta vastaan?\n\nHarteikas ja vahvarakenteinen mies käveli ja kiroili ristiin rastiin,\nkunnes yhtä-äkkiä lamaantui, häpesi. Mitä tämä riehuminen pyhitti?\nHän istui kuten uupuneena, tuijotteli äänettömänä nimismieheen,\nsusiturkkiin. Noin, noin herrat juoksevat sutena, ne eivät sotke\npesäänsä, niillä on sääressä suurus, olivat isät keksineet...\n\nKirjoitus tapahtui. Huutokauppa olisi nyt odotettavissa, ellei\nväliintulevaa maksua satu, sanoi nimismies. Hän nousi, hyvästeli.\nKuului hevosen askelten töminä ja jalasten sohina ja keltainen reki\nupposi kevätpuhevaan metsäreunaan. Huhtikuinen taivas oli harmaa,\nharmaa. Tulva oli tulossa.\n\nKevättulvan oireet olivat ennen olleet mielenkiintoisia, hyviä asioita.\nEsiinpulpahtelevat vedet, pälvet, sontainen tie olivat olleet kuten\nlupaava hymy. Nyt ne näyttivät ikäänkuin ivalliselta irvistykseltä.\nOli tapahtunut ulosmittaus, kirjoitus. Siinä olivat vielä nimismiehen\nhevosen heinänrippeet julistamassa, että Suotalo ei ole mikään pysyvä\nmaja, eipä itse Iso Herneinenkään. Se voitiin vetäistä pois altasi, ja\nmitä silloin teki miehillä, jotka olivat olleet maanviljelijöitä ties\nmiten monessa polvessa?\n\nEsa Herneinen ajoi heiniä, kevätheiniä, vaikka hänen mielensä teki\ntarttua kirveeseen, lyödä elukat ammeisiin. Mutta sekin olisi rikos.\nNe olivat kirjoitettuja. Niillä oli talutusnuora kaulassa. Ne olivat\nmatkalla kassakaappeihin. Voi, nuo rahalaitosten markkaset, jotka\nolivat niin auliisti valuneet maakunnan ylitse, eivät olleetkaan mikään\ntoukoajan sade. Ne olivat onkia. Joka ainoassa niissä oli koukku, johon\npiti tarttua toinen markka, kaksi, kolme, talonpojan kalut ja karja,\njopa maa, jota hän kuokki ja kynti. Monta koukkua, monta siimaa.\n\nEsa Herneinen näki yhtäkkiä kaikki nuo onkimiehet maakunnan\nympärillä kasvoillaan saalistajan ahnas ja odottava ilme. Maa voi\nnäyttää köyhältä, mutta se kasvoi kuitenkin puuta ja heinää, siinä\nuurasti nautoja ja maamoukkia. Sinne heitti koukkunsa rahalaitos\nja odotti kärsivällisesti, sinne vakuutuslaitokset ja odottelivat\nvielä kärsivällisemmin. Mutta heidän saaliinsa oli varma. He\nolivat ovelat pyyntimiehet. Miten kaunis asia olikaan esimerkiksi\nhenkivakuutus, tulevaisuuden, jälkeen jääneitten turvapuu. Jos joskus\njouduit siihen jamaan, ettet jaksanut maksaa, sait rahasi takaisin,\nsanoivat asiamiehet. Esa Herneinen oli tarttunut siihenkin koukkuun,\npihistänyt perheensä pöytä- ja vaatemenoja ja maksanut vuosikausia\nhenkivakuutustaan, kunnes se nykypäivinä oli käynyt mahdottomaksi.\nVakuutus raukesi, mutta Esa Herneinen ei suinkaan saanut maksamistaan\nrahoista takaisin kuin pienen osan, »rahasto-osuuden». Mutta se\nrahasto-osuus oli tänään niin ja huomenna näin. Aina siinä piili koukku\nEsa Herneisille. Kaikki tapahtui järjestyksessä. Vakuutuslaitokset\nolivat vain yksi muoto, jolla hätääntyneeltä ja köyhältä vietiin\nkenkäpari. Siinä oli onki moukille, jotka aikoivat säästää rahan\nmuodossa. Sitten vähän pulaa — onhan herroilla tilastot ja taulukot\nja he eivät erehdy laskuissaan — ja sinne menivät ne kieltäymyksien\nmarkkaset. Niillä kohosi kivinen palatsi pääpaikkoihin, niissä istui\nmonta herraa tyytyväisin vatsoin ja puhtain sormin. Henkivakuutus\noli kaunis ja kallis asia, ja herrojen haravat tiheydessään ja\nleveydessään ihailtavat. Sitten olivat puutavarayhtiöt, jotka\nmaksoivat mitä tahtoivat metsistä, ja nekin rahat saamamies ja\nveronkantaja sieppasi talonpojan nokan edestä. Oli virkakunta, yhä\npaisuva virkakunta, jota ei suinkaan pantu holhouksen alle, vaikka se\nkärsi puutetta viidenkymmenen tuhannen palkkatuloilla. Olivat komeat\nkoulut, joissa tyhmistettiin alaikäisiä turhilla tiedoilla, opetettiin\npapukaijana kertaamaan rikkaan miehen viisautta. Oli hulluinhuoneita ja\nsairaaloita, joissa pidettiin yllä epäkelpoja ihmisiä.\n\nKaikki nämä Esa Herneinen näki maan ja metsien, huokaavien\nihmismoukkien ja juhtien ja nautojen yläpuolella onkien, imien,\npusertaen ja ryöstäen. Tämä näkemys oli hänelle melkein uusi suuressa\nelävyydessään. Sen oli aiheuttanut eräs keltainen reki ja musta salkku,\njotka vastoin oletuksia sittenkin saapuivat hänen pihamaalleen.\n\nHän liikkui väkevästi, hankosi, polki, hikoili, hotaisi kiukuissaan\nhevosta selkään. Työ maistui vielä tämän kerran. Oli jonkinlainen\nlohdutus purkaa lihasvoimaansa, riehua, puristaa työkalua hammasta\npurren. Kuinka monesti hän olikaan niitä puristellut ja hikoillut\nlapsellisin toivein, että hän muka nostattaa talon itselleen, talon,\njoka nähdään. Omituista ajatella, että jotkut istukkaat pystyivät\nanastamaan, soluttamaan itselleen hänen vaivannäkönsä täältä kaukaa\nkorvesta. Ja mitkä istukkaat? Ota siitä sitten selvä. Sillä kavalat\naivot ovat keksineet osakeyhtiöt ja osakkeenomistajat. Pankeilla ja\nyhtymillä ei ollut sielua. Niitä ei voinut peloitella edes helvetillä...\n\nJokohan Metsä-Aatu, hänen työmiehensä, oli sittenkin oikeassa niine\nsosialistisine aatteineen? Nyt se nauttii sisuksissaan, että antaapa\ntalonjussienkin katsoa se köyhyyden pohja. Sanoi, että ryöstäköön\nnykyinen järjestelmä talonpojat, kuten se on aikojen alusta ryöstänyt\ntyömiehiä... Mutta mikä lienee ollut se sosialismikin, herrojen\nkeksintö? Eräs onki, eräs imusuoni. Lauman hartioilla on vain eräs\nherralaatu maksattamassa saarnaveroa...\n\nEsa Herneisen aivot ja lihakset toimivat kiihkeästi koko harmaan,\nvettätihmovan huhtikuisen päivän. Mutta sittenkään hän ei ollut\nvielä väsyksissä, ei kaivannut lepoa. Oli kuten onni, että uusia\nmielenliikutuksia, toimintaa, oli yhä edessä.\n\nHänen vaimonsa oli sairas, synnytystuskissa. Eikö sekään nyt\nonnistunut? Epäröikö tuo tajuton tulija astua tällaiseen maailmaan,\nulosottojen ja pakkohuutokauppojen maailmaan? Siinä oli kuitenkin\nomaisuutta, jota kukaan ei heiltä himoinnut, ei ainakaan niin kauan\nkun siitä koitui pelkkiä kustannuksia. Mutta kylällä oli ihmisapua,\nlääkemies. Se oli noudettava tänne, maksakoonpa sitten kuka hyvänsä.\nOli oikeastaan ilo sanoa sille valkean kauhtanan miehelle, että\njärjestäpä nyt opillasi tätä asiaa, vaikka voikin käydä niin, ettei\ntyötäsi maksa kukaan...\n\nEsa Herneinen jätti vaimonsa vuoteelle, jonka vieressä hätäili vanha\nkarjapiika ja ajoi hevosellaan pimenevään, satelevaan huhtikuun yöhön.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nVIRKAMIEHET\n\n\nKunnan lääkärin talossa, uudessa, räikeäkeltaisessa talossa lähellä\ntietä, oli vieraita. Eräs nuorehko insinööri, maanmittari, sekä Aprami\nKaira, tuo nuoruudessaan aarteen käsittänyt mies, joka varakkuudessaan,\njoutilaisuudessaan ja lipeväkielisyydessään kelpasi sivistyneidenkin\nseuraan, sekä kansakoulun toinen opettajatar, kuiva, kellertävä ja\ntuima ikäneiti. Tohtorinna, nuori, lihavahko, tyhjäniloiselta näyttävä\nnainen kestitsi heitä teellä.\n\nTohtori Tölpäs ei ollut läsnä. Hänellä oli vielä työtä. Se merkitsi\nsitä, että hän vastaanottohuoneessaan viimeisteli hakupapereitaan,\nyrittääkseen johonkin toiseen samanlaiseen loukkoon happanemaan.\nNiin hän ajatteli katkerasti. Kun ihminen ajetaan korpeen, niin\nsinne hänet unohdetaan. Neljäkymmentä vuotta korvessa kuten Israelin\nlapset... Ja tämä korpivaellus kohti jotakin epämääräistä luvattua\nmaata oli vasta alussa. Sillä tohtori Tölpäs oli vielä nuori\nmies, kolmissakymmenissä. Hän etsi lievitystä, makua elämäänsä,\nsuojeluskuntatyöstä, ampumaurheilusta, metsästyksestä, rakastumisesta\njokaiseen kylään sattuvaan uuteen säätyläisnaiseen ja jokseenkin\nraskaasta ryyppäämisestä.\n\nHän kuuli seinän takaa tyhjänpäiväisen juttelun, naurun, ja iski\nkiukuissaan paperinsa kasaan. Aina samat kasvot, tutut ilmeet ja\nennakolta arvattavat sanat äänenpainoja myöten... Ihme, ettei ihminen\nlopulta raivostu ja kurita, kurista noita idiootteja. Silloin olisi\nedes jotakin tapahtunut. Mutta kaikki täällä on kärsittävä. Tuokin\nopettajatar, joka on kuten elävä varoitusmerkki siitä, miten täällä\nihmiselle lopulta käypi. Kaikki hän on muka uhrannut kansanlasten\nhyväksi, koko elämänsä, niin se oli kerran innostunut. Tohtori\nTölpäs, humalaisena, oli säestänyt ääneensä, että kaiken hän antoi\nkakaroille, nuoruuden innostuksen, sukuvietin. Sitälyytä olivat he\nopettajattarenkin kanssa vähän vihoin. Kuten tohtorille tapahtui\nennemmin tai myöhemmin kaikkien kanssa, sillä hänen tapansa oli\nryypättyään julistaa totuuksia.\n\nKun hän astui saliin, niin teeseurue nauroi jälleen jollekin, paitsi\nopettajatarta, joka ei koskaan tuonut esiin muuta kuin happamen hymyn.\nTohtori kumarsi ivallisen syvään.\n\n»Yleinen kumarrus», sanoi hän. »Hulluin nauru on kuin orjantappurain\nrätinä padan alla...»\n\nSillä tohtori Tölpäs viljeli raamatunlauseitakin, vaikka olikin\njumalattoman maineessa, riidoissa kirkonmiesten kanssa. Sillä nämä\nvalkoisiksi sivutut haudat juorusivat hänen yksityiselämästään,\nesimerkiksi sellaista, että tohtori Tölpäs tekee aviorikoksia.\n\n»Silkkaa teetä», jatkoi hän. »Ei vedestä voimaa lähde, sanoo\nsananlasku. Sillä ihminen ei ole mikään vesivoimalaitos...»\n\nTohtori avasi omakätisesti erään kaapin ja toi esiin pullot ja pikarit.\nTohtorinna tekeytyi murheellisen näköiseksi.\n\n»Sinä et sitten osaa seurustella ilman alkoholia...»\n\n»Se on pumpulia sydämelle, evankeliumia vaivaisille.»\n\n»Lujastiko töitä?» kysyi insinööri. Hän oli edes oudompi, vain silloin\ntällöin paikkakunnalla.\n\n»Töitäkö? Luultavasti siinä maalaisten pulassa on joku perä, sillä ne\novat nyt niin kirotun terveitä. Autio odotushuone. Vain joku piika\nnykäisyttämässä hammasta...»\n\n»No, näillä maalaisilla onkin piikoja ja perillisiä niin, että\npaukahtelevat toisiinsa. Nyt ne sitten maksattavat valtiolla velkojaan.\nMaakiinteistöpankkeja, sosialisoimista. Kommunismi on hiipinyt\nyhteiskuntaamme...»\n\n»Niin», sanoi tohtorinna. »Maanviljelijät eivät vähennä palvelijoitaan,\nmutta meidänkin on pitänyt sanoa toinen palvelijamme irti. Tulot ovat\nheikot...»\n\nTohtori laski lasinsa alas.\n\n»Marksilaisuutta on saatu kaikkiin yhteiskunnan rattaisiin kuten\nhiekkaa. Karraa, karraa... Mutta siitä tulee näistäpuolin loppu...»\n\n»Kansa tarvitsee suuren ihanteen», sanoi opettajatar. Siinä hän istui\nkuivana, kellertävänä, limakaulaisena. Viinaryyppy oli nostanut hänen\nsilmiinsä oudon hehkun. Hänessä oli ylen paljon isänmaallisuutta,\npuolustustahtoa, heimoushenkeä. Hänen oli täytynyt suunnata tunteensa\nsellaisiin korkeisiin ja aineettomiin asioihin. Sillä kukaan mies ei\nenää katsonut himoiten häneen, eikä tehnyt sydämessään huorin hänen\nkanssansa.\n\n»Kansaa on imarreltu ja lellitelty, uskoteltu sille omaa\noivallisuuttaan, laulatettu, ettei se ole kantanut herrojen iestä.\nTässä nyt ollaan...»\n\nInsinööri oli punainen kiihtymyksestä.\n\n»Siinä ollaan», sanoi tohtori, »että siltä on nyt vaikea ottaa\nniskavoimia pois. Sinä herra ja minä herra! En puhu nyt mitään\nsosialisteista, ryssän ystävistä, maanpettureista. Joka on totinen\nsosialisti, se on kuten pakana, jolla ei toivoa ole. Mutta\nporvarimmekin ovat hajallaan, eri leireissä, riidellen, haukkuen ja\nvahtien toisiaan.»\n\n»Kansanvaltaa, parlamentarismia», puhahteli insinööri. »Parisataa\nlörpöttelijää loistopalatsissa! Isännän tämä kansa tarvitsee,\njärjestelmän, kuria...»\n\n»Niin, sonninsuoroisen piiskan», sanoi Aprahami Kaira, joka oli istunut\nvaiti. »Vanhan ja kansallisen! Sehän, kuuleman mukaan, roikkui jo\nvalmiina eräällä seinällä, mutta eihän se päässyt oikein viuhumaan...»\n\nVarsinkin naiset katsoivat paheksuen Kairaan. Sellaisia\nsäädyttömyyksiä. Mikä lienee koko mies? Istui aina kuten apina\nvirnistellen korkealla rusinapuussa. Joku kauan sitten kaivettu kulta\nkaukaisessa maassa oli se turvallinen rusinapuu, josta se pilkkasi\nkaikkia, sai oikeuden istua parempien seurassa, käyttäytyä noin. Ei\nyhdytty hänen hiljaiseen, ilkeään nauruunsa.\n\n»Kansa tarvitsee suuren ihanteen, kuten pilvi- ja tulenpatsaaksi,\njoihin se katsoisi ja unhoittaisi pienet asiat. Meillä onkin se:\nSuur-Suomi...»\n\nOpettajatar oli innostunut. Hänen haileat silmänsä hehkuivat.\n\n»Saatiinhan talonpoika», puhui insinööri, »jo suuriin asioihin,\nmarssimaan, nujertamaan julkinen kommunismi. Mutta sitten\npuoluepukarit, jotka huomasivat oman leipänsä olevan vaarassa, saivat\nsen tuijottelemaan voikilon ja puukuution hintoihin, poraamaan anteeksi\nvelkojaan...»\n\n»Joku ilkeä kai huomautti niille, että kas: talonpoikaismarssi jatkuu\npakkohuutokauppavasara rumpalina pitkin maanteitä...»\n\nAprami Kaira pyöritteli sikariaan viattoman näköisenä, myhäillen.\n\n»Ja siinähän meillä on», jatkoi hän, »siinähän meillä on joutilasta\nväkeä yrittelemään purrella uutta rajaa. Muuten heidän kanssaan ollaan\nvielä hemmassa».\n\nTohtori katsoi häneen tuimasti.\n\n»Elä yritä olla ivallinen, Kaira! Suur-Suomi on pyhä asia, eikä\nhullutus, vaikka se voi siltä näyttää, kuten tämä pieni itsenäinen\nSuomikin oli vähän aikaa sitten vain unennäkö. Se voi olla jo\nylihuomenna todellisuus. Kaikesta huolimatta kansamme on voimakas,\nvalittu kansa.»\n\n»Ellei sitä perinjuurin ehditä myrkyttää...»\n\n»Ei ehditä! Kun maailma herää ja ryhtyy nujertamaan punaista\nperkelettä, silloin on tullut meidänkin suuri hetkemme...»\n\n»Voi», sanoi tohtorinna, »jättäkää toki politiikka! Eikö ole enää muita\nasioita kuin pula ja politiikka? Eikö ihminen ottanut viinaa esiin\ntunteakseen itsensä kevyeksi ja iloiseksi?»\n\n»Tosiaankin», myöntyi tohtori. »Sanoohan Siirakkikin, että soitto\nhöystää hyvän viinan.»\n\nHän kopeloitsi radiokoneen nappuloita. Kuului räsähdyksiä,\nvingahduksia, epämääräisiä ääniä, kunnes nuo hänen kaipaamansa\nSiirakin viinakanteleet alkoivat kuulua jostakin, jostakin kaukaa.\nKaikki ilostuivat. Insinööri kertoi kokemuksistaan maanmittauksissa,\nahneista talonpojista, jotka riitelivät kapanalasta joutomaata,\ntohtori kieltolain muistorikkaista ajoista, Kaira londonimaisen jutun\nAlaskasta, jossa hän oli kerran esiintynyt koitti vyöllä, rouvat\npalasivat mielellään kylän elämään, ihmisiin, joita oli tavannut\ntyhmyys, jotka olivat astuneet harhaan.\n\nTupakansavu verhosi huonetta harmaana ja sinertävänä. Sen lävitse\nnäkyi radiokoneen kiiltävä kylki. Sieltä vyöryi ääniä, joita kukaan ei\nkuunnellut. Tuo suuri taikuus oli arkinen asia. Jos ajattelit noita\navaruudesta tulevia ääniä, kävit surulliseksi. Niin paljon elämää, niin\npaljon keskipisteitä, joissa et voi olla läsnä.\n\nTohtori vaikeni, tuijotti eteensä. Tämmöinen ohjelma oli niin tuttua,\nvanhaa. Kuinka harmistuttavaa nähdä tuossa esimerkiksi Aprami Kairan\nitsekylläiset kasvot, kun hän hoiteli taidolla sikariaan, kasvatti\nvalkoista tuhkatornia. Ainako hänen oli kärsittävä tuokin näky? Ihan\nmieltä etoi.\n\n»Sinä Aprami Kaira, olet kuten tuo poltettu sikari. Olet kuten haamu,\nkosketuksesta raukeneva...»\n\nMutta Kaira alkoi hätäilemättä kertoa kaskua eräästä kylän isännästä,\njoka meni naapurikuntaan lääketieteen apua etsimään. »Tohtori siellä\nihmetteli, että miksi merta etemmäs kalaan. Isäntä sanoi, että ei hän\nluota siihen Tölppääseen, eikä sillä ole vehkeitäkään. On kai sillä\nnyt vehkeet, sanoi toisen kunnan lääkäri. On sillä: pyssyjä seinät\ntäynnä...»\n\nYhä suurempi harmi tohtorille. Sietääpä nyt pöydässään tällaista\nvapaamielistä, muka sodan ja useitten vihollista.\n\nSilloin kuului suljetulta ulko-ovelta raju rynkytys. Kävi ilmi, että\noventakana oli Esa Herneinen, se korpeen mennyt ison talon poika,\nkiukuissaan ja palavissaan. Sairaskäynti, jota ei voinut lykätä. Siellä\nlisättiin ja vahvistettiin seurakuntaa. Mutta siihen pitäisi nyt\nherrojenkin ottaa osaa edes jossakin muodossa, portinvartijoina.\n\nMutta tohtori kiukustui ja kiroili myöskin. Vai herrojen! Herrojen\ntässä pitäisi selvittää kaikki moukkain sotkut. He elää töhertävät\nkuten elukat seurauksia laskematta ja herroihin on sitten turva. Eikä\nedes osata puhua ihmisiksi, kun tullaan toinen ajamaan vuoteeltaan...\n\nVai vuoteelta! Pitääkö nyt olla jo kaiken maailman musiikki\ntuutulauluna?\n\nOven läpi vaihdettiin kiivaita ja muodollisuuksista vapaita\nvuorosanoja. Mutta lopulta tohtori haki päällysvaatteensa ja\nlaukkunsa ja lähti. Ilta oli kuitenkin pilalla. Olisi ollut ilman\ntätä kohtaustakin. Ei olisi ollut muuta jäljellä kuin vieraittensa\nhaukkumisen epämääräinen ilo.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nTOHTORI SUOTALOSSA\n\n\nHe istuivat reen perässä rinnakkain, vaitonaisina. Oli pimeä yö,\nsadetta, tuulen tohinaa. Hyhmä pärisi hevosen ravatessa läpi nukkuvan\nkylän. Sitten he kääntyivät talvitielle, soille, metsiin, jotka\ntohisivat synkeästi. Kaviot iskivät tien jäätyneeseen pohjaan, reki\nheittelehti molemmin puolin. Kun väsynyt hevonen aikoi hellittää\nvauhtia, niin ajaja kirosi, riuhtaisi ohjaksia, niin että oli lyödä\nkyynärpäällään tohtoria kasvoihin.\n\nMutta tohtori on ikäänkuin lauhtunut, käynyt lempeämmäksi. Raitis\nilma, ajo mustassa yössä on vaikuttanut häneen siten. Täällä oli vasta\noikea erämaa, yksinäisyyden kiusat. Oli hyvä tietää olevansa näissä\nmetsätaloissa, mökeissä vain käypäläinen, vieras. Sillä tuollaiset\nkorpiasukkaat näyttivät hänestä elinkautisilta kuritushuonevangeilta.\n\nHän sai halun puhua. Olihan tämä ajaja oikeastaan tuttukin hänelle,\nseudun vanhojen talonpoikaissukujen edustajia. Oli tavattu joskus\nsuojeluskunnan harjoitusammunnoissa, otettu ehkä joku ryyppykin sään\ntuimuutta vastaan. Vakava, tyyni mies tavallisesti. Piruko sen nahoissa\nnyt oli?\n\nTohtori kysyi, että miten se iloinen perhetapahtuma sai miehen noin\nkiroilupäälle. Ajaja noitaisi jälleen hevoselleen ja selitteli sitten\nentiseen kärtyiseen tyylinsä elämänsä nykyiset näköalat. Jopa toista\npistääkseen sanoi, että ei näytä tämä isänmaa pysyvän oikein hallussa,\nvaikka tässä on yhteistoiminnassa kivääriäkin kanneltu. Anastavat\nne sen. Ja eläs kelpo maat! Ei näitä luulisi sen persovan, jolla on\njotakin ennestään...\n\nTohtori hymähti ja kysyi, että eikö sitten enää Iso Herneinenkään\nkelvannut luhistuvan kodin pönkkäpuuksi. Ei, ei sekään! Komealta se\nnäyttää, mutta on jo ontto sisältä. Pankkiherra kyntää kohta senkin\ntalon peltoja ponkka päällä.\n\nSurullista se on, sanoi tohtori, surullista. Mutta ei auta käydä noin\nkatkeraksi, kommunismiin vivahtavaksi. Kommunismi ei tarjoa miehelle\nmuuta kuin paikan rivissä. Se se vasta yksilön nylkeekin puhtaaksi\nkaikesta omasta ja omintakeisesta. Se on saanut jo vaikutusvaltaa.\nSen saastaiset sormet ne ovat saaneet aikaan tämän maanviljelijäin\nhädän. Ne tahtovat lisätä laumaansa ja päästä siten aivan julkiseen\nvaltaan. He iloitsevat talonpojan lankeemuksesta. Toisaalta tulee apu\ntalonpojalle, toiset tiet auttavat hänet jälleen herraksi taloonsa...\n\n»Ei tule apu herroilta», sanoi Esa Herneinen synkästi. »Ei enempää kuin\nhiirille kivestä.»\n\nHe ajoivat eteenpäin vaieten. Tohtori huokasi itsekseen. Lujassa\nhuoneessa, sähkön palaessa, radion laulaessa, voi ihminen olla\nvahva vakaumuksissaan. Mutta täällä taivaan alla voi kaikki käydä\nepämääräiseksi ja sekavaksi. Olit lääkemies korvessa, jossa kansa asui\nahtaasti ja likaisesti, söi heikkoa ja huonoa ravintoa, viessoi pitkät\npuhteet pimeydessä, sai riisin ja keuhkotaudin ja hupsuuden. Ei missään\nollut keuhkotautia ja hulluutta enempää kuin täällä. Olit lääkemies\nja tiesit, että tarvittaisiin avarammat asunnot, vettä ja valoa,\nsaippuaa ja soppaa, ja voit vain odotella huoneessasi, että tuliko kipu\nsellaiseen, jolla oli markkoja massissa. Onko tässä nyt sitten tosiaan\nsaatava jonkinlainen sosialismi jos mieli, että kansa saisi soppaa ja\nsaippuaa...\n\nSiihen suuntaan mietiskeli tohtori reen kulkiessa heilahdellen ja\nliiraillen iljangolla, sohahdellen sulavassa lumessa. Niin hän\nmietiskeli ja tuijotteli himmeään valoon, joka näkyi pimeydestä. Se oli\nkuten velttoluominen, hämärä silmä. Kai Suotalon valoa, valoa sairaan\nhuoneesta.\n\nHevonen tavasi pientä mäkeä alas. Reki heilahti vipuna ja keikahti\nkumoon. Molemmat miehet huppuroitsivat kylmässä ja silkassa vedessä,\nsotkeutuivat toisiinsa, ajoneuvoihin ja ohjasperiin, ponnistelivat ja\ntempoivat, rähisivät ja kiroilivat.\n\nHe olivat pienessä purossa, jonka kapularummulta reki oli luiskahtanut\nalas. Ylös kömpimistä, äänekästä hevosen pysäyttelyä, valjaitten\nselvittelyä, lääkärin laukun etsintää.\n\n»Näin sitä ajetaan, noin», pilkkasi tohtori puistellen itseään kuten\nuimasiltaan päässyt koira. »Lieneekö tässäkin ohjakset olleet herrojen\nkäsissä?»\n\n»No, herra istui kuitenkin samassa reslassa», äyhkyi Esa Herneinen\nvastaan. »Olipahan kuten kokeilua, että kaatuuko herrakin, jos\ntalonpoika kaatuu.»\n\nVaivoin he selviytyivät jatkamaan matkaansa. Onneksi Suotalon tuli\nnäkyikin jo aivan läheltä ikäänkuin ivallisesti silmäänsä vilkutellen.\n\nTohtori astui sisään isännän jäädessä riisumaan hevosta. Hän\nhapuili läpi pimeän pirtin kohti himmeätä valokiilaa, joka lankesi\nraollaan olevan kamarin ovesta. Olipa nyt vanhalle Loviisalle ihme\nja ällistelemisen aihe tuo läpimärkä mies, joka ilmestyi ovelle.\n»Siunatkoon! Herrako? Tohtoriko? — Ojaanko? Turhaanpa se isäntä taisi\nherraa vaivata. Ohi täällä on hommat jo! Poika tuli kuin tulikin! Taisi\nvain olla vähän liian kiireellinen mies...\n\nTohtori totesi, että niin olivat asiat. Hän tässä nyt itse taisi olla\npikaisemman avun tarpeessa.\n\n»Niin, onpa tohtori osannutkin kastua! Jopa se nyt oli! Teen tulen\npirtin raasuun. Siinä sitä voi kuivailla...»\n\nKotvasen kuluttua loisteli ja räiskähteli avotakassa iloinen tuli.\nTohtori ja Esa Herneinen olivat riisuutuneet aivankin alasti ja saaneet\njotakin kuivaa verhoa ylleen. Kuivumaan ripustetuista vaatteista nousi\nohut höyry. Tohtori myrähteli pahantuulisena penkoessaan laukkuaan.\nSitten hän käveli paljain, läiskähtelevin jalkapohjin kamariin\ntutkiakseen tarkemmin, oliko siellä mitään tehtävää.\n\nEsa Herneinen tuijotti tulen liekkeihin hartiat kyyryssä, kyynärpäät\npolvilla.\n\n»Mitä mietit, nuori isäntä?»\n\nJostakin nurkan tummuudesta oli takan valopiiriin hissutellut\nsukkasillaan kyömyhartiainen, ylen kurttunaamainen mies. Hän oli Aatu\nMetsä, vanha sekatyöläinen ja entinen pientilallinen. Ylen monet,\ntyöpäivät olivat köyristäneet hänen selkänsä ja kaikenkaltaiset vaivat\nuurtaneet hänen kasvonsa. Armottomat työpäivät kaukana lännessä eivät\nolleet antaneet hänelle rikkautta kuten Aprami Kairalle. Mutta hän oli\nlöytänyt kuitenkin jotakin, saanut tietoonsa suunnitelman kokonaisten\nkansakuntien rikastuttamiseksi. Hän oli sosialisti. Nykyinen\nyhteiskunta oli hänestä kuten suuri puu, joka on laho sisältä, ja joka\nsiis kaatuu kovien tuulien tultua. Sitä odotellessaan hän oli viljellyt\npientä tilaansa ja kasvattanut täysi-ikäisiksi liudan lapsia. Sitten\nhän oli kerinnyt menettää vaimonsa, lapsensa ja pienen tilansa ja\ntulla itselliseksi. Mutta vain kaksi asiaa oli koskenut häneen kovasti\npitkän elämänsä aikana. Ensimäinen oli hänen poikansa, joka tosin\noli laimea nuorukainen, pakko-otto ja kaatuminen kansalaissodassa.\nHänet oli haudattu liehuvin lipuin, pyssynräiskeellä ja korupuheilla,\nsankarina. Mutta hänen vanha isänsä ei ollut läsnä siinä tilaisuudessa.\nHänen sydämestään ja huuliltaan nousivat sanat: »Voi, että poikani\noli kuoltava väärän asian puolesta, taistelussa vapautta vastaan...»\nMutta toinen katkera asia oli hänen mielessään uutena ja tuoreena.\nMiehet, jotka olivat voiman oikealla puolella, olivat naulanneet puomit\ntyöväentalon ovelle, ja porvarilliset lakipykälät olivat siunanneet\nheidän työnsä. Tuo talo, jonka työläiset olivat vaivalla ja uhrauksilla\nrakentaneet, jossa he olivat laulaneet, että lait pettää, hallitukset\nsortaa, oli nyt autiona, rappeutuneena, kylmänä, rikkeimin akkunoin.\nLisäksi aikoi suojeluskunta anastaa sen haltuunsa, julistaa sieltä\npyssyuskoa, tehdä siitä vanhan ja lahonneen järjestelmän pönkkäpuun.\nVoi, että Metsä-Aatun piti elää aivan liian kauan nähdäkseen tällaisia\npilviä, eikä aamunkoittoa...\n\nTällainen oli mies, joka teki tuon pienen kysymyksen ja täytti\npiippuaan rakkomassista kankein etusormen liikkein.\n\n»En mitään», sanoi Esa Herneinen, joka säpsähti hiukan. »Ja heikkoa se\non isännyyskin...»\n\n»Kuulin», sanoi Metsä-Aatu ja istahti tulen ääreen. »Tervetuloa vain!\nTänne te tulla tömistätte meille, te talonpojat. Maansa omistava\ntalonpoika on oikeastaan jo harvinainen lintu. Mutta vanhanaikuista\nomistusviettiä käytetään houkutuslintuna, jolla työtätekevä talonpoika\nsaadaan korko-orjuushäkkiin. Talonpoika ei ole näihin asti nähnyt\nristikoita, jotka häntä piirittävät, ja hänet on puhallettu täyteen\nluuloja vapaudesta ja itsenäisyydestä ja omasta työstä. Tuommoiset\nharhakuvat silmien edessä on nykyinen talonpoika ollut omistajalle\npaljon tuottoisampi ja mukavampi olio kuin entiset maaorjat...\n\n»Mitäs te täällä nyt?» keskeytti Herneinen, jota puhe ei näyttänyt\nmiellyttävän.\n\n»Hakkaan halkoja Aprami Kairalle.» Mutta heti hän palasi\nmieliaiheisiinsa. »On tämä aika kuitenkin siitä kehuttava, että se\nravistaa talonpoikaa tukasta, ja saa hänen hitaat aivonsa vähän\nkäymään, hieman miettimään tuon laulun sisältöä, että oma työ, oma tupa\nisänmaan pinnalla...»\n\n»Mutta sinun työnorjaasi tässä ei kuitenkaan lauleta», sanoi Esa\nHerneinen äreästi ja hiljaa.\n\n»Eipä kait Luultavasti teille annetaan maammelauluja ja sotamarsseja.\nTe kuuntelette ja annatte herrojen hoidella hyödykseen tärkeämpiä\nasioita. Olette kuulleet sanotuksi, että valtiovalta ei voi sekautua\nteidän taloudellisiin asioihinne, ettekä huomaa, kuinka mainiosti sen\nsopii sekaantua niihin pankkien ja yhtiöitten ja virkamiesten eduksi.\nTeillä laulatetaan ehkä Saarijärven Paavoa, että vaikka kokee eipä\nhylkää herra. Ettekä te huomaa, etteivät herrat anna teille tilaisuutta\nedes ojan isontamiseen. Ette suinkaan huomaa, että se nykyajan\nhallainen räme, johon teidän olisi käytävä käsiksi, on kapitalistinen\ntalousjärjestelmä.»\n\nTohtori tuli jälleen pirttiin, tuli paljain, läiskähtelevin\njalkapohjin, vanha, likainen sarkakauhtana verhonaan.\n\n»Niin on asiat kuten ollakin pitää. Poika siellä ainakin on teillä.\nEläjä siitä tulee, mies! Maa tarvitsee miehiä...»\n\nMetsä-Aatu tervehti tohtoria tuskin huomattavalla eleellä. Hänen\nraskasjuovainen naamansa punersi tulen hohteessa.\n\n»Niin, yhteiskunta tarvitsee työmiehiä ja tykinruokaa. Tämä yhteinen\nkansa värvää niitä omalla kustannuksellaan. Niillä on kyllä arvonsa,\nkuten tohtorikin tunnustaa. Mutta pakkohuutokaupassa niitä ei myydä.\nNiitä ei noteerata pörssissä. Siitä johtuu, että lapsirikkaus on\nköyhyyden merkki.»\n\n»Meillehän on tainnut jäädä vielä pieniä polsujakin», sanoi tohtori\nkepeästi ja leikillisesti. »Haiskahtaa siltä! Se perkkailu taisi olla\nhataraa...»\n\n»Jos oksat katkotaankin, niin juuret jäävät», sanoi Metsä-Aatu yreästi.\n\nNiin keskustelivat nuo kolme miestä, vanha työläinen, tohtori ja\ntalostaan häviävä talonpoika, kekäleiksi, hiiliksi, tummentuvaksi\nporoksi riutuvan tulen ääressä, yhä pimenevässä pirtissä. Sanoja,\nsanoja, sanoja matalalla tai koroitetulla äänellä lausuttuina,\nyskähdyksiä, naurahduksia, nurkantakuisten häkämäistä savua. Herneinen\nja Metsä-Aatu puhaltelivat sitä hartaasti ja lakkaamatta ikäänkuin\nnäyttääkseen, että näin kansa haisee. Ota sitä nyt kerrankin honoosi,\nherra...\n\nVoi, kuinka nykyinen maailma on Metsä-Aatusta mielipuolisen sekava.\nRuokatavaraan hävitystä ja nälkää samalla haavaa. Vehnä palaa\nveturinuunissa leipämaissa ja maissia ja rehujauhoja haukkaa täällä\nköyhä kansa. Mutta porvaristo vain puhuu isänmaallisia, puolustustahto\npaisuu kuin Rytkösen tauti. Eikö tollo talonpoika näe mistä tuo\nisänmaallinen innostus johtuu: sotatarvetehtailijain ja hankkijoiden\nsaalistushalusta, herraspoikien uusista upseerivakansseista\narmeijassa. Siitä hän siirtyi työväentalo-asiaan. Kuinka, kannattaako\nherra tohtorikin ajatusta, ettei ole siinä kyllin, että tuosta\ntalosta on tehty autio ja tyhjä, vaan siitä pitäisi tehdä vielä\nsuojeluskuntatalo, pyssyuskon temppeli? Mutta niinhän porvaristo on\naina vienyt työtätekeviltä työn tulokset. Omistusoikeuden pyhyys ei\nkoske työläisiä. Hän oli ollut mukana, kun tuota taloa pystytettiin:\nuhrauksia, hikisiä, mutta toivorikkaita iltatöitä...\n\n»Ei ole kohtuullista, että työväenkään annettaisiin pitää pystyssä\nlaitosta, jossa heidän ajatusmaailmansa järjestelmällisesti\nturmellaan ja saastutetaan. Ovet avataan ja työläisetkin ovat jälleen\ntervetulleita rakentamaansa taloon. Mutta toisissa merkeissä he nyt\nsinne kokoontuvat.»\n\n»Eivät kokoonnu! Se nyt vielä puuttuisi, että heidätkin saataisiin\nmaammelauluilla ja sotamarsseilla, kalistelemalla kuolleitten luita,\ntyytyväiseen tyhmyyteen, nöyrään köyhyyteen.»\n\n»Mitä apua teille on ollut sitten sosialismista, mitä? Monta kymmentä\nvuotta te olette saarnauttaneet sitä itsellenne ja maksaneet myöskin\npappienne saarnat. Mitä apua teille on siitä ollut? Tuossa nyt olette\nentistä avuttomampina! Teidän temppelinnekin on mennyt, ettekä enää\nkoskaan sillä vuorella isää rukoile.»\n\n»Sosialismi on antanut meille ainakin toivon ja antaa yhäkin. Sillä\nporvariston kouristuksenomaiset otteet ilmaisevat, että he jo totisesti\npelkäävät, tuntevat yhteiskuntarakennuksensa tutisevan ja ritisevän,\nuhkaavan luhistua ja heittää heidät loukkuun.»\n\n»Kun sosialismi ei ole antanut teille muuta kuin toivon, niin eikö\nolisi ollut yhtä levätä untaan kristinuskon ja kirkon helmassa?\nSekin antaa toivon tulevasta ihannevaltakunnasta ynnä myöskin\nhelvettinäköalat pahoille porvareille. Turha on uskoja muuttaa ja\nuudistaa: ne muuttuvat kuitenkin vain vallan vähän.»\n\n»Askel kristinuskosta sosialismiin on pitkä askel. Kirkko on nykyisen\njärjestelmän pönkkä. Ei koskaan se ole noussut vääryyttä vastaan. Se\nei änähtänytkään, kun monta sataa työläistä kyydittiin rajan taakse,\nupotettiin soihin, eikä asioita tutkittu ja kaikki porvariston\nlaillisuusketut olivat näkeväin silmissä savustetut esiin luolistaan.»\n\n»Hehän pääsivät vain ihannevaltakuntaansa, pakkotyöleireille, joissa\nluulisi heidänkin päihinsä vähitellen mahtuvan, että jos kapitalismin\nies oli raskas, niin yhä raskaampi on sosialismin kuorma.»\n\nNiin he keskustelivat ja Esa Herneinen vain enimmäkseen kuunteli,\nlatasi piippuaan ja murahti joskus, että kauniita olette kullat\nkumpaisetkin. Te tahdotte hävittää vapaan ja itsenäisen talonpojan,\nniin kapitalisti kuin sosialistikin. Mutta susi on sitkeä nylkeä.\n\n»Niin, kapitalisti on nylkenyt talonpoikaa kauan», tarttui Metsä-Aatu\nhanakasti asiaan. »Talonpojan jalkain juuresta ovat nousseet\nteollisuuskapitalismin tarvitsemat työarmeijat ja sen reservit, samalla\nkun vapaa itsenäinen talonpoika on enimmäkseen jo kaunis satu, kuva,\nlinnunpelätti. Kapitalismi voi todellakin hykertää käsiään ja todistaa,\nettä susi on sitkeä nylkeä.»\n\nEikä päästy mihinkään päätökseen, ei mihinkään koristeelliseen\nloppuvetoon. Yön ja pirtin pimeyteen hiipi jo aavistus aamusta.\nTupakat sammuivat, keskustelu kuoli, mieleen tuli tympeyden maku ja\nhuulille haukotukset. Metsä-Aatu vetäytyi nurkkaansa yritelläkseen\nunta, tohtori ja Esa Herneinen vetivät ylleen kuivuneita, rypistyneitä\nvaatekappaleitaan. Kun isäntä hankki hevosta valjaisiin, seisoi tohtori\npihalla ja tuijotteli läpi tiheän, tihkuvan sateen ja pimeän, paremmin\naavistaen kuin nähden peltoaukean ja rakennusryhmät. Hän tunsi tämän\npaikan. Hän oli käynyt täällä jahtiretkillään muutamia vuosia sitten.\nTäällä oli tapahtunut muutos. Hänen mieleensä muistui joskus lukemansa\nmaailmanparantajien lause: tässä näet todellista valloitusta ja\nsankarityötä, tässä, missä uutisasukas tunkeutuu erämaahan, laventaa\nelämää, et siellä, missä suuret sotalaumat valloittavat tappaen ja\nturmellen... Ja herra tohtori ajatteli, että täällä hänen pitäisi\noppia sietämään oma asemansa, omat raivaajan asenteensa. Oliko hän\ntehnyt hyvää ja hyödyllistä niinkään paljon kuin tuo mies, joka nyt\nkiroili rinnuksen kimpussa, kuten mies työläistyy pieniinkin asioihin,\nkun hänen koko maailmankuvansa ja ihanteensa luhistuvat? Et voinut\nolla siitä vallan varma. Ja kuitenkin olet kuten onnen poika hänen\nrinnallaan. Sillä hänen housuissaan et pystyisi seisomaan päivääkään.\nTaistelu leivästä oli täällä arkinen ja julma juttu. Ja sittenkin\ntäällä luotettiin elämään siinä määrässä, ettei asetettu tokeita\nsyntymisen ihmeen eteen.\n\nTohtori Tölpäs heittäytyi reen perään, huokasi happamesti ja sulki\nväsyneesti silmäluomensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitäpitäen elettiin Suotalossa omituisen, toivottoman odotuksen\nilmapiirissä. Elämä oli menettänyt makunsa. Huokaisten asetuttiin\nillalla levolle tuntien laimeaa tyydytystä siitä, että yksi päivä oli\njälleen mennyt. Joku vauhdikas iloinen ratas, joka oli hyrrännyt Esa\nHerneisen sisäpuolella, joka oli luonut Suotalon, nostanut joka päivä\nsilmien eteen suunnitelmia uusista töistä, ei enää pyörinyt. Lato\nkatosi suolta. Se oli erinomaista polttopuuta. Omituisin, katkerin\ntyydytyksen ja vihan tuntein katseli Esa Herneinen sen räiskyvää\npalamista. Hän olisi halunnut hävittää noin kaiken mitä oli rakentanut.\nSynkeänä hän katseli paljastuvia, kuivuvia peltoja. Jyvääkään hän ei\nkylväisi, ei uhallakaan. Sillä aika oli vanhurskas ja kova: oli miehiä,\njotka leikkasivat sieltä mihin eivät olleet eloa viskanneet.\n\nJa tuollaiset tunnelmat, yhtä väkevinä tai laimennettuina, täyttivät\nkoko maaseudun. Tuhannen kylän ylle oli levinnyt omituinen hiljaisuus,\nsynkeä odotus. Ei mitään uusia suunnitelmia, ei mitään innostusta.\nJokapäiväisiä, välttämättömiä töitä suoriteltiin jotenkuten\nholaisemalla. Eräät yrittelivät säilyttää asemaansa, rakentaa turvaa\nulosottojen hyökyä vastaan valekaupoista ja takatakauksista. Vanha\ntalonpoikaisoveluus yritti etsiä reikiä kietovan verkon silmukoista,\nyritti kömpelöitä välistävetoja pelissään pankkeja ja yhtymiä vastaan,\njärjestelmää vastaan, joka lakkaamatta, hitaasti ja tuskallisesti,\njauhoi heitä, halusi muuttaa heidät joksikin muuksi kuin mitä he ja\nheidän isänsä olivat olleet.\n\nJokin jauhoi hitaasti ja tuskallisesti heidän sielujaan. Miehen, johon\naikojen alusta oli ymppäytynyt omistamisen himo, oli vaikeata seisoa\nvainion ääressä, jonka omisti joku toinen. Oli sitäpaitsi vaikeata\ntietää kuka omisti, oli omituista kuvitella, että kassaholveissa\nolevilla seteleillä oli tuollainen omistamisen kyky.\n\nTalonpoika seisoi epäillen ja hänen sielunsa töytäili hädissään sinne\nja tänne, kuten jänis, jonka räikkä on ajanut pensaasta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nELÄMÄÄ LYYLI KAISLAN YMPÄRILLÄ\n\n\nOnko kauhan taitava upottaminen jauhoihin ja ryyneihin, kahviin ja\nsuolaan, haarukan pistäminen silakkanelikkoon, mittakepin käsittely,\nvaa'anviisarien silmäily, onko tämä elämää? Oliko sitä käärepaperin\nrasahdus, pakettinarun solmaisu, olkaahyvä hymy, siro kävely\nvalkoisessa kauhtanassa varastoon? Lyyli Kaisla ajatteli joskus, että\njos niin oli asianlaita, niin elämä oli surullinen juttu. Mutta tämä\noli vain hetkellistä. Enimmäkseen hänen sielunsa oli jännitetty jotakin\nuutta ja erinomaista vastaanottamaan. Joka aamu hän heräsi siinä\nsieluntilassa, että tänään tapahtuu jotakin, uusia, mielenkiintoisia\nihmisiä esiintyy, elämä esittää hänelle jotakin, joka on kuten hyppäys\nveteen, loiskahdus. Lyyli Kaisla oli todellinen nainen.\n\nLiikkeen rämisevä tavara-auto oli joka päivä uusi, erinomaisella\nmielenkiinnolla silmäili hän aina linjavaunuun. Siellä oli ihmisiä,\njoita elämä liikutteli, ajoi. Ehkä sieltä tulisivat jotkut uudet\nkasvot hänen omaan ympyräänsä. Postivaunun keltaiset kupeet olivat\naina aamuraikkaat. Se pysähtyi sinne punaisen talon luo, ja pitkään\npiikuuteensa kärteytyneen postineidin kätten kautta voi ihminen saada\nkirjeen, monenkaltaisen, jollakin tavalla kupeeseen sysäävän kirjeen,\nvoi saada ravintoa »hengelleen: äänenkannattajansa erämaan kaltaisen,\nunettavan pula-artikkelin tai viikkolehti Hupukan, joka kerta kerran\nperästä sytytteli raukenevaan henkeesi kuvia rakkaudesta, rahasta ja\nonnesta.\n\nMaantiemaisema jäisenä tai sulana oli aina mielenkiintoinen,\nhevoskakaroitten kasat tahi rattaitten ilmaan lennättämä pöly oli\nsekin yhä uutta. Tuliko tuo nuorimies aivan tupakan takia tahi oliko\ntiskin takana muutakin mielenkiintoista? Miksi värisivät Jopi Herneisen\nkomeitten, harmahtavien viiksien kärjet kuten kissan kuonokarvat?\nOli soma kuulla sanoja, uutisia, nähdä kiireellisten ihmisten\nkärsimättömät, kiirehtimättömien, valkoiselta meijeriltä maitojaan\nodottelevien isäntien piipunlataukset ja filosoofi-ilmeet.\n\nSiinä hänen silmiensä edessähän tapahtui kokonainen elämänparaati.\nKaikenlaatuiset, kaikissa äänilajeissa elävät ihmiset vaelsivat\ntiskin luo, raottivat kuten verhoja, tirkistysreijän, valaisivat\nenemmän tai vähemmän omaa elämäänsä. Siinä hänen edessään parateerasi\nmyöskin pula, kallis aika. Se tuli ilmi asussa ja ilmeissä, harmaissa\nkasvoissa, äänenpainoissa ja vaikenemisissa. Siinä nojasi mies tiskiin\nja selitteli, että maassa oli nyt murrosaika, mutta hänen yksityiset\nnäköalansa olivat kuitenkin niin ja niin valoisat, kunhan nyt kotvainen\npäästäisiin. Nyt olisi vain saatava jauhopussukka tai kahvinyssykkä\nluotolla. Oli vaikea pudistaa päätään, että ei voi, ikävä kyllä: luotot\novat kertakaikkiaan lopussa. Oli surullista ajatella, että ihmisten\noli nyt keksittävät muita keinoja leipoakseen tai saadakseen kahvin\naamuisin. Vaikea varsinkin, jos toinen tuijotti häneen kuten syypäähän\nja antoi tulla kiukkuisia ja kärsimättömiä sanoja, kuinka hänkin on\nkantanut kauan tähän taloon kaikki ansionsa, paisuttanut liikettä ja\nnyt ei ole luottoa edes jauhokouran arvosta. Sait turhaan sanoa, että\ntakanasi olivat liikemääräykset. Ei luottoa penniäkään, paitsi nyt\nniille, joilla elämä ei ollut niin kintuilla, että muutaman jauhokilon\nvarassa.\n\nOlipa pula tullut hänenkin luokseen alennettuna palkkana. Se merkitsi\nsitä, että köyhille vanhemmille ei riittänyt lahjoja, se merkitsi\npientä muutosta ruokajärjestykseen, viivytystä jonkin ihanan\nvaatekappaleen omistamisessa.\n\nTähän aikaan ilmestyi puotiin yhä useammin outoja olentoja,\nmaankiertäjiä, jätkiä, kerjäläisiä. Työttömyys ja rahattomuus kuljetti\nheitä teitä pitikin. Mitä he odottivat? He ostivat jotakin, pyysivät\njotakin tai viipyivät hetken lämmitellen. Heissä oli suulaita ja\nvähäpuheisia. Hekin olivat mielenkiintoisia. Heillä oli takanaan\ntarinoita ja tapauksia, kärsimystä, seikkailua, elämää. Eikö Hupukka\ntodistanut heidän joukostaan voivan löytyä ihania herrasmiehiä? Mutta\nenimmäkseen he olivat likaisia ja repaleisia, karkeapuheisia, niin\nettä heistä kääntyi mielellään pois. Lyyli Kaisla janosi kyllä uusia\nkasvoja, ja ihmisiä, mutta ei hän heitä erikoisesti rakastanut. Oli\nkuin hän olisi seurannut muurahaisten hyörinää polulla. Keppi oli\nsohaistu pesään. Oli vähän levotonta. Oli yleismaailmallinen talouspula.\n\nJoka aamu hän nousi vuoteestaan virkeänä: tänään hänelle näytetään\njotakin suurenmoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kevätpäivä. Varpuset kierivät tiellä höyhenkerinä» sohisten ja\ntirskahdellen ja varis louhahteli yli pellon taitavasti ja istui\naidalle. Sen pärekarkeaan ääneen oli tullut jotakin pehmeätä. Oliko se\nonnenpoika? Jos sillä oli pula, lankesi se luonnon tylyyden vuoksi»\neikä siksi, että kauhaa ei voinut rahan puuttumisen takia upottaa\nryynisäkkiin. Ei mitään epäpätevää järjestelmää. Epäröimättä iski se\nnokkansa varisseihin jyviin. Ennen varis kuin vaivannäkijä!\n\nKadehtien voi reppuselkäinen kulkija tiellä silmätä tuota vakaata\nja viisasta lintua, joka ujostelematta huusi keväiset tunteensa\njulki. Sillä kulkijoita oli niinä päivinä, jolloin vesien aukeneminen\noli odotettavissa, aivan ylen määrin. Kevät oli herättänyt heidät\nliikkeelle jostakin, kävelemään sinne ja tänne. Toivonhan tulee elää\njokaisessa, vaikka oli ilmeistä, että se useille oli turhuutta. Sillä\npuukasat vesireittien varsilla olivat pienet, mutta uittoon halukkaita\nmiehiä ylenmäärin.\n\nSellaisena päivänä pistäytyi kolme kulkijaa Lyyli Kaislan puotiin.\nHeitä tervehti erään paria metriä pitkän isännän leikillinen huomautus:\n\n»Onpa totisesti jätkiä siitetty Suomessa.»\n\n»Niinhän ne elivät silloin hyvinä vuosina. Tekivät jätkiä ja niin isoja\nisäntiäkin, että hirvittäisi nykyään ajatellakin.»\n\nVastaaja oli pienehkö mies, ryhdikäs, terveihoinen, kiharatukkainen,\nvilkassilmäinen sorea sälli. Vastoin tavallisuutta hän oli myöskin\neheässä ja siistissä puseropuvussa.\n\nLyyli Kaisla teki juuri laskua: jauhoja, kahvia, tupakkaa, numeroita,\nkiloja, markkoja. Hän silmäsi tulijoihin ja huomasi oikeastaan vain\nyhden heistä. Eikö todellakaan kannattanut tehdä enää parimetristä\nmiestä? Oliko tuollainenkin komea poika liikaa? Miksi hän kulki? Oliko\nhänkin koditon, rahaton, ruoaton? Oli hyvä, että oli kevät. Jotakin\nmahlaa, jota kohosi puihin, oli kaikesta huolimatta ihmisissäkin. He\nvoivat puhua leikillisiä, nauraa.\n\nPuhe jatkui. Kuului jälleen tuon vieraan tulijan ääni. Mitä se\nmuistutti? Oliko se kuten kulkuset erämaan tiellä, raikkaana\ntalvipäivänä?\n\n»Eikä meitä kaikkia liene jätkiksi tarkoitettukaan. Tänne sorrutaan.\nJätkän nousu on hyvä, kuten ennen pohjoisessa sanottiin. Eikä meitä\ntarvita. Me olemme jo maanvaiva, vitsaus kuten Egyptin heinäsirkat.»\n\nLasku oli valmis. Lyyli Kaislan katse kohtasi hetkisen tuon oudon\nsilmät, hymyilevät silmät. Pitikö hänen värähtää? Oliko tuossa\nkulkijassa outoa voimaa, oliko omituista tenhoa hänen esiintymisessään?\n\nKilo silakoita. Hän kääri ne paperiin ja sen tehtyään huomasi, että\ntulija oli aivan tiskin vieressä ja katsoi suurilla ja kuumilla,\navoimesti ihailevilla silmillään hänen käsiään. Ne olivatkin kauniit,\nelävät kädet. Neiti itse tiesi sen kyllä. Mutta mies ei ollut edes\nvaiti, vaan sanoi hiljaa, sointuvasti:\n\n»Ja tuollaisilla käsillä kääritään silakoita! Ne ovat käskijän kädet!\nViittaus vain ja päitä on pyörällä, hulluuteen asti.»\n\nOsasipa hän. Vaati ponnistusta, jotta mielihyvän värähdys ei\npääsisi esiin. Piti hymähtää pilkallisesti, kylmästi ja kiittää\nkohteliaisuudesta herraa. Sillä köyhä mökin eukko odotti siinä\nsilakkakiloaan ja tulijan toverit tupakoitsivat oven luona,\nvälinpitämättöminä, apeina, tuijotellen tielle. He olivat kuten tausta,\njotta tämän yhden erikoinen laatu tulisi oikein ilmi. Hän alkoi jutella\nkevyesti, huolettomasti, vaatimattoman leikillisesti. Hänelle ei voinut\nolla vastaamatta, ei erästä kertaa hymähtämättä.\n\nOstajia ei käynyt hetkiseen ja kaunis myyjätär huomasi katsovansa\nmiehen uljaisiin otsakiharoihin, jotka pursuivat lakin alta esiin. Eikö\ntuntuisi hyvältä tunkea niihin sormensa? Hän tuli äkkiä surulliseksi.\nMenisikö tuo mies nyt aivan äkkiä, katoaisi iäksi? Hän olisi viipynyt\nvain hetken, mutta vuosien mentyäkin hän vielä näkisi joskus nuo\nsilmät, nuo kauniisti järjestyvät kiharat, ohuitten viiksien silkkisen\nkimalluksen. Rahaton kulkija, mutta eikö hänessä ollut jotakin\nsyöttiläsoriin ylpeää, siroa voimaa? Sellainen oli Lyyli Kaislasta\naina ollut kaunis, ihana eläin. Ja nyt ei olisi odottamatonta, vaikka\ntämä mies äkkiä kuopisi maata ja päästäisi tuollaisen syvän, väkevän\nja villin, kuten toisesta maailmasta kumpuilevan hirnahduksen,\nnaurahduksen.\n\nTiellä kierähteli varpunen toimeliaana, räystäästä tipahtelevat\nvesipisarat ja suurista akkunoista tulvahteli sisään koko keväisen\nilman kirkkaus.\n\n»Työtäkö?» huomasi Lyyli Kaisla sanovansa ohimennen. »No, olipa hän\nniin joutilaan näköinen, että voisi pilkkoa puita ja ansaita kupin\nkahvia.»\n\nSilloinkos mieheen tuli eloa! Hetken kuluttua kuuluivat liiteristä\nkirveen säännölliset, miehekkäät jumahdukset. Hänen toverinsa olivat\njatkaneet matkaa. He olivat olentoja, joihin ajatus oi kiinny sen\nenempää. Hän oli päässyt heistä helposti eroon, kuten kepistä, joka\nheitetään kädestä.\n\nLyyli Kaisla liikkui nopeasti, notkeasti, hyräillen palvellessaan\nviimeisiä ostajia. Jotakin oli tapahtunut tänä päivänä. Mitä olikaan\ntuo mies sanonut hänen käsistään? Ehkäpä tuon sormen heristys\nvaikuttaakin omiin kohtaloihisi, omiin kulkijan teihisi. Oli pian\nkäsissä aika, jolloin ovi lukittaisiin ja ikkunaluukut suljettaisiin ja\nkoko talo olisi ulkoa katsoen umpiluomisen, torkahtaneen näköinen.\n\nKukapa aavistikaan, että juuri nyt tuohon taloon, keittiöön, yksinäisen\nmyyjättären sydämeen oli tullut joku raikkaana ja riehakkaana kuten\nhuhtikuun oikulliset, äkilliset kuurot. Eräs mies, jonka silmät\npaloivat kuperina, julkeina ja nöyrinä valtavan halkosylyksen ylitse,\njonka suu hymyili ja puhui paljon. Hänen ahavanpureman olentonsa mukana\ntuli tuulahdus kevätmuhevista metsistä, teiltä, joilla jäärippeet\nkimaltelivat kuten tina, kaupungeista, missä lyhdyt syttyivät ja askel\nsattui soreasti tasapintoihin.\n\nHän osottautui velikullaksi ja samalla ihmiseksi joka tiesi, kuinka oli\noltava. Ei mitään kömpelöitä, avuttomia äänettömyyksiä. Lyyli Kaisla\ntunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että oli hyvä elää. Hän ajatteli\nsellaisia sanoja kuin elämä ja rakkaus ja onni. Hän ei joutunut\nhämilleen edes koputuksesta keittiön oveen, ei siitäkään, että oven\ntakana seisoi Jopi Herneinen leveäharteisena ja mahtavana. Hän kysyi\ntupakkaa, vaikka oli todellisuudessa etsimässä lievitystä huoliinsa,\nlepoa pahannäköisten, kummitusmaisten numeroitten rasittamille\nsilmilleen. Hänen katseensa tunkeutui raonneesta ovesta keittiön\nhämäryyteen. Mutta Lyyli Kaisla ei nyt osannut nauttia siitä, kuinka\nkomeitten, harmahtavien viiksien kärjet värähtelivät.\n\n»Kuka on tuo nuori mies?»\n\n»Eräs serkkuni», sanoi kaunis myyjätär melkein vakavasti.\n\nJopi Herneinen sai tupakkaa ja nyykytteli arvokasta päätään melkein\nilkeästi, vaikeni ylpeästi, pyörähti ja lähti. Mutta Lyyli Kaisla\nkääntyi keittiöön vielä kepeämmin. Siellä odotti eräs mies, eräs hänen\nelämänsä ihmeilta.\n\nNiin tutustuivat kylän kaunis myyjätär ja Jamu Koski, levoton ja\njuureton nuorimies, pieni, rauhaton puikkelehtija yhteiskunnan\nvakavakuvioisessa kankaassa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nJAMU KOSKI, KULKIJA.\n\n\nJamu Koski oli syntynyt idässäpäin, missä maa oli ryppyistä,\nkumpuilevaa, vesien halkomaa, missä naapurivaarojen sini polttaa\nlevotonta mieltä. Hän oli pienen, harmaan talon poika metsäiseltä\nvaaralta. Eli hän ei ollut enää talonpoika. Hänen isänsä oli myynyt\ntalonsa puutavarayhtiölle viidestätuhannesta markasta, summasta, joka\nnäytti rikkaudelta, mutta joka hupeni pian ison perheen elatukseen,\nväljempiin päiviin, valkoisempaan puuroon ja leipään. Jamun lapsuuden\naikana hän eleli vuokraajana entisessä talossaan, kuten melkein kaikki\nmetsäisen pitäjän entiset talonpojat. Useat heistä olivat menettäneet\nmaansa muutamista jauhokuleista, joilla hyväntahtoiset kauppiaat\nolivat auttaneet heitä katovuosina. Oli aivankin autioita taloja,\nmetsittyneitä, vasiten metsäksi kylvettyjä isien hikoillen raivaamia\npeltotilkkuja. Entiset omistajat ja heidän jälkeläisensä olivat nyt\nyhtiöitten metsä- ja uittotyöläisinä.\n\nNuo kauan kasvaneet, tuulessa tohisevat metsät vaarojen rinteillä\nnäyttivät voimansa. Ne olivat rikkautta, ne olivat kohtalo.\nMurtumista ja muutosta. Voit seisoa ihmettelevin lapsensilmin entisen\npellon ääressä, jossa männyntaimi kohotti nyt kerkkäänsä. Missä\nharhassa olivatkaan isät eläneet? Heidän työnsä oli ollut turhaa ja\nvahingollista. He ilmenivät vain syöpäläisiksi ja loisiksi. Mikä\naarniometsä seisoisikaan vaaroilla, elleivät he olisi tuhertaneet\nsiellä kaskitulineen ja savupirtteineen. Huoaten sait tunnustaa kirjan\nsanoilla, että isäin pahat työt lankesivat kolmanteen ja neljänteen\npolveen. Tai he olivat eläneet kuten olivat osanneet. Saihan kuitenkin\njoku heidän jälkeläisistään väljemmän vuoden, valkoista leipää, puuroa,\nrannun ulostukseen kuten sitten sanottiin, sai kouraansa sahan ja\npetkeleen, ruoski juhtaansa saadakseen sen vetämään useamman hirren,\nkulkeutui sahoille, tehtaisiin. Nuo kaskenkaatajat ja tervanpolttajat\nolivat kuitenkin luoneet työvoimaa nykyisille yhtiöille. Uusi voima,\nläheisempi ja väkevämpi kuin entiset esivallat ja kirkot, levitti\nsiipensä kumpuilevan, vaaraisen, metsäisen maan ylitse. Kun sanoi:\nyhtiö — sai sanoa sen sillä sävyllä, millä esi-isät olivat sanoneet\nnokisen kaskensa ääressä: Jumala.\n\nOli kysymys voimasta, joka kasvun antaa.\n\nSiinä olivat Jamu Kosken lapsuuden tausta ja puitteet. Isän\nviisituhantinen rikkaus haihtui. Oli paljon sisaruksia, köyhyyttä ja\nköyhäinlöyhkää, savotoissa liikkuvia miehiä. Pienen Jamun mielestä\nnäytti kaikki viittaavan lähtemiseen ja kulkemiseen, etsimiseen\nja löytämiseen. Jossakin sinertävän vaaran takana oli odottamassa\nmielenkiintoinen ja onnellinen tapaus.\n\nKun hän oli kymmenen vuoden vanha, sattuikin tapaus, joka vei\npienen Jamun pois metsäisten vaarojen piiristä. Hänen kotiinsa osui\nkesämatkoillaan joku kaukainen sukulaisrouva, varakas, lapseton\nleski-ihminen. Hän mielistyi Jamun raikkaaseen olemukseen, kirkkaisiin\nsilmiin. Hän tunsi yhtä-äkkiä väkevää halua saada tuo poika\nhoivattavakseen, kasvatettavakseen koiriensa ja kissojensa joukkoon.\nNäissä omituisissa merkeissä tapahtui Jamu Kosken lähtö kotivaaraltaan.\n\nHänen perehtymisensä kasvatusvanhempansa kotiin, huvilamaiseen\nkartanoon lähellä pientä kaupunkia, tapahtui työläästi. Siellä\noli hänen mielestään liian yksitoikkoista ja siistiä. Et voinut\njuosta, et kirkua. Sait joka hetki pelätä rikkovasi, turmelevasi,\nlikaavasi jotakin. Sitäpaitsi olit uuden äitisi hyvyydestä huolimatta\nylenpalttisen yksin. Jamu Koski ikävöi kauan ja tuijotteli vaarojen\nsineen. Siellä kaukana olivat hänen sisaruksensa, likaisena,\nrepaleisena, kirkuvana, onnellisena rastasparvena..\n\nTäällä oli kaikki niin toisin. Kaavoja, kaavoja. Puhuttiin hiljaisesti,\nei kyselty savotta-asioita, ei huolehdittu jauhopussin saannista. Uusi\näiti käveli huoneesta huoneeseen, omituisen etäällä olevan näköisenä,\nhyväili koiraansa, suuteli kissojaan. Jamu Koski tajusi, että oli\ntapahtunut suuri muutos. Hän oli tullut toiseen maailmaan.\n\nHänen oli käytävä koulua ja hän menestyi siellä alussa hyvin, vaikka\nhän jo silloin tunsi vastenmielisyyttä siihen, että oli oltava\njossakin paikassa määrätyllä hetkellä, sanottava mitä käskettiin.\nHänen muistinsa oli erinomainen, hänen mielikuvituksensa eli, hän\noppi helposti. Mutta kaiken aikaa hän yhä enemmän epäillen katsoi\nkasvatusäitiinsä ja opettajiinsa: mitä nämä aikoivat hänelle tehdä?\nOliko hänen ummistettava silmänsä ja avattava suunsa, kun nämä ajoivat\nhäneen jotakin, tahtoivat muodostaa hänet joksikin? Yhä voimakkaammaksi\nkehittyi kysymys: miksi? Miksi hänen oli tiedettävä jonkin tappelun\nvuosipäivä, kuninkaan kuolema, kukkien terälehtien luku, kulmien\njakokaavat, mielenvikaisten pyhimysten houreet? Mitä hän tekisi\nnoilla tiedoillaan elämässä? Mitä ne pyhittivät? Hän epäili, että\nhänen selkäänsä aiottiin lastata tarpeetonta kamaa, ripustaa hänen\nhelmoihinsa huomaamatta pihti, joka tekisi hänet naurettavaksi.\n\nHän ilmaisi nämä pulmansa joskus suoraan ja sai vastaukseksi vain\nihmettelevän katseen. Sanottiin, että niin oli ollut ja niin tulisi\nolemaankin. Oli kertakaikkiaan tapana opettaa sitä ja sitä. Mutta Jamu\nKoskea tämä ei tyydyttänyt. Hän kävi huolimattomaksi, uppiniskaiseksi,\nnäykkiväksi. Hän katseli ympärilleen ja etsimällä etsi seikkoja, joiden\ntarpeellisuuden voisi tehdä kysymyksenalaiseksi. Hänet tunnettiin pian\nkoulussa omituisena, vaikka jollakin tavalla lahjakkaana oppilaana.\n\nNiin meni puolikymmentä vuotta. Kotivaara oli jo jäänyt jonnekin\nkauas. Hän ei muistanut sitä enää usein, sillä kasvatusäiti varoi\nkaikkia yhteyksiä sinnepäin. Pikku Jamusta oli kehittynyt nuorukainen,\njohon naiset ja tytöt loivat pitkän silmäyksen. Hänessä oli jotakin\neläinmäisen notkeaa, hänestä huokui sama sulo kuin kiiltäväkarvaisesta\npennusta.\n\nSitten tapahtui jotakin kauheata. Kuiskailtiin, että Jamu Koski oli\nseurustellut muutaman suunnilleen samanikäisen koulutytön kanssa\nniin läheisesti, että tämä oli tullut raskaaksi. Häväistysjuttu.\nHänet eroitettiin koulusta. Kasvatusäiti katseli häntä murheellisena,\nraivoisana, kuten mustasukkaisena. Mitä olikaan tuo lapsi tehnyt?\nMutta Jamu säväytti hänelle vasten silmiä häpeämättömiä sanoja. Mitä?\nSuvunjatkamiskyky oli kai sitä varten, että sitä käytettäisiin.\nHienosteleva, kaiken pehmeän runsauden keskellä elämän tyhjyyttä\ntunteva leskirouva ei tiennyt miten menetellä. Hänen kasvattipoikansa\nratkaisi pulman karkaamalla.\n\nHän oli maanmittausoppilaana, tavallisena uittotyöläisenä,\ntyönjohtajana, talonpojan renkinä, lastaustyömiehenä,\nkauppa-apulaisena, henkivakuutusasiamiehenä, sanomalehtimiehenä,\nmaallikkosaarnaajana.\n\nHänestä tuli kulkuri, joka ei viihtynyt missään kauan, näyttipä\nviipyminen maallisten etujen kannalta kuinka lupaavalta tahansa. Aina\nhänen helmojaan tuntuivat nykivän kaikenkaltaiset levottomuuden pirut.\nAina hänessä eli tunne, että hänen pitäisi olla jossakin muualla. Mitä\nmielenkiintoisia asioita tapahtuneekaan, mitä ihmisiä eläneekään, aivan\nseuraavien nurkkien takana, hänen lahotessaan ja maatuessaan omaan\nikävään pisteeseensä. Kuten jotkut toiset voivat janota menestystä\nurallaan, rahaa ja valtaa, siten janosi Jamu Koski uusia ympäristöjä,\ntoista maisemaa, uusia kasvoja ja ihmisiä.\n\nHän mielistyi aina uusiin naisiin ja tottui piammiten kuten\nluonnolliseen asianhaaraan elämiseen heidän kustannuksellaan, heidän\nrahojensa tuhlaamiseen. Kun hän oli voittanut tuon ujostelun, joka\naluksi vaivaa sukupuolisilla ominaisuuksillaan elelevää, niin hän\nhuomasi verrattain kepeästi voivansa olla monien naisten kohtalontähti.\nHän ylpeili naistuntemuksellaan. He olivat hänelle kuten monesti\nluetut kirjat. Vähän uutta, ojensitpa kätesi kuinka usein tahansa.\nJa kerta toisensa perästä naiset hurmautuivat hänen eläimenkaltaisen\nnotkeaan olemukseensa, hänen päilyviin silmiinsä. Eivätkä he voineet\nkoskaan kietoa Jamu Koskea lopullisesti. Hetken kuluttua hän oli\njo kyllästynyt. Hän huomasi värisevänsä nimettömästä kauhusta\najatellessaan, että suhde jatkuisi vuosikausia, ja silloin hän lähti.\nLähti monesti huolettomilta kissanpäiviltä talviseen pakkasyöhön ilman,\nettä hänen edessään oli mitään varmoja tienviittoja.\n\nHän saattoi joutua raskaisiin ruumiillisiin töihin, joita hän\nuseimmiten inhosi. Mutta toisinaan hän tunsi niihin vetoa kuten\nväkeviin juomiin, havahtuakseen jonkin viikon kuluttua kuten katuvaan\nkohmeloon. Hän käveli rahattomana ja ruoattomana pitkiä taipaleita\nja muisteli lihapatoja, jotka oli jättänyt. Mutta hän ei palannut.\nHänen mielikuvituksensa eli. Hän seisoi erämaanjoen ylittävällä\nmaantiesillalla öinen tähtitaivas yllään, vilusta hytisten ja keksi,\nettei hän ole vielä kurjallajälellä. Kurjallajälellä olisi esimerkiksi\nse, jonka ainoa keino olisi pyytää mateita tuosta joesta ilman\nvälikappaleita, jyystäen kiveroisella avantoa paksuun jäähän.\n\nNiin hän ajatteli, hymyili ja käveli edelleen. Seuraavana päivänä hän\nvoi jo olla sellaisissa pyyntitouhuissa, jotka voisivat näyttää yhtä\ntoivottomilta kuin tuo mateen pyynti ilman välikappaleita paksun jään\nalta. Mutta sitä seuraavana päivänä hän oli jo jälleen tiellä povellaan\nseteleitä, jotka uskonnollinen nainen oli antanut hänelle parannusta ja\nuutta elämää varten. Samana päivänä hän voi menettää ne korttipelissä\npirtutorpassa, hyvin tietäen, että peli ei ole oikeaa, vain janoavalla\nmielenkiinnolla katsellen huijarien eleitä ja ilmeitä. Hän nautti.\nEikö hän ollut kuten mies, joka saa saaliiksi ihmisiä? Hän raottaa\nnaamioita, kurkistaa sieluihin, näkee salatut pontimet, näkee sydänten\nsykkivän kuten kiinnisaatujen lintujen kourakoperossaan. Sitten hän\nlähtee köyhänä, äskeisten tovereittensa rummuttaessa hänelle pilkkaavaa\nlähtömarssia ruosteisella peltirasialla.\n\nVoi tulla pitkäjäykkinenkin kova aika, jolloin hänet saavat haltuunsa\njonkinlaiset uskonnolliset tunnelmat. Onko hän tehnyt elämässään\nmitään hyvää? Paljon, paljon! Naisten sydämiä hän on likistellyt\nsynnintuntoon. Ja eikö hän ollut eräänä syksy-yönä pelästyttänyt erästä\nvanhaa, kansaa nylkenyttä, arvossa pidettyä rikasta miestä, niin että\ntämä luuli näkevänsä kummituksia ja ties mitä ja hänen sydämensä\nvavahti. Jamu Koski oli nähnyt siitä todistuksen sanomalehdessä,\nsellainen ja sellainen summa siltä ja siltä hyväntekeväisyyteen ja\npakanalähetykseen.\n\nRasahtiko lehti muiden ihmisten kourassa? Huomasivatko he salatut\npontimet? Ehkä arvokas kansalainen loi juuri silloin kiukkuisen,\nharmistuneen silmäyksen Jamu Koskeen, pitäen tätä huijarina ja\nepäyhteiskunnallisena henkilönä, tietämättä, että juuri tämä oli\nvaikuttanut tuohon suureen ja jaloon lahjoitukseen, vavahduttamalla\npimeässä yössä erästä huonoa omaatuntoa.\n\nJoku kurja ja nälkäinen lapsi saa kiittää hoivastaan sitä, että Jamu\nKoski pitää tapanaan elää öisin ja saattaa siten aikaan suuria asioita.\n\nElämä oli rikas, mielenkiintoinen. Uusia piirejä, uusia ihmisiä. Jamu\nKoski tunsi monta kylää, monta ammattia, hänen kuperat säihkyvät\nsilmänsä olivat katsoneet elämän näköaloja monelta eri rappuselta.\n\nHän joutui sotapalvelukseen. Hän kärsi siellä paljon säännöllisyydestä\nja ojennuksista, ylenpalttisista asennoista, karkasi, tutustui\nvankilaan ja suoritti sotapalveluksensa loppuun niiden vapauksien\nturvin, joita saavutti rakastelemalla upseerien rouvia. Nainen, nainen\noli hänen suurin johtotähtensä. Hän ei eroittanut yksilöitä, vaan\nsuuren, viehättävän ja voimallisen Yleisen Naisen.\n\nSotapalveluksesta vapauduttuaan hän kulkeutui kerran myöskin\nkotivaaralleen. Siellä seisoi yhäkin tuo harmaa, matala talo, akkunat\nsurullisesti kimallellen. Vanhemmat elivät yhä. Sisarukset olivat\nkasvaneet. Toiset olivat kotosalla, toiset maailmalla, metsätyöläisinä,\nsahoilla, avioliitoissa. He olivat ihmisiä, jotka rehellisesti,\nhampaat irvessä rynnistivät vasten maailmaa ja elämää. Jamu Koski\ntunsi salaa hiljaisen puistatuksen. Hän tunsi sen myöskin kuullessaan,\nettä kotitalo oli jälleen itsenäinen ja vapaa, isä jälleen talonpoika.\nHe olivat lunastaneet asutushallituksen välityksellä osan entisestä\ntilastaan puutavarayhtiöltä. Se oli maksanut kuusikymmentä tuhatta.\nSitäpaitsi oli yhtiö hakannut talon metsiä kaikkina näinä vuosina\nainakin niin ja niin monen sadantuhannen arvosta.\n\nNiin kertoi vanha, yksisilmäinen isäukko, joka oli kerran luullut\nviittätuhatta rikkaudeksi, joka oli kaikesta juurevuudestaan huolimatta\nvain lelu ajan laineilla. Hänen poikansa kuunteli ja ajatteli, että\nniin tapahtuu pöljälle, työtätekevälle ja säästävälle kansalle. Siinä\non näköala. Hän itse oli kuitenkin hyvän osan valinnut. Sillä hän on\nkuitenkin ihminen, ei orja, eikä numeroista nauttiva rahanvaihtaja.\n\nSiinä istui myöskin äiti, eräs vanha, yksinkertainen nainen ja puhui\nyhtiöstä, jolla yhä oli hallussaan paraimmat osat talon entisiä\nmetsiä, joka nyt niitä kaskesi ja kylvi ja käski aitaamaan. Kielsi\nkarjanlaitumen, vaikka elukat siihen nyykertykööt. Köyhän pitäisi nyt\nlatoa kilometrimääriä aitaa, jottei laiha lehmä taittaisi rikkaalta\nyhtiöltä männyn kerkkää. Sitten hän yritteli palautella mieleensä\nsuurella päänvaivalla, mitkä olivat ne yöt keväällä, jolloin halla\npahimmin uhkasi. Välikös näillä oli: yö kun yö!\n\nJamu Koski tunsi olevansa täällä kuten naisen luona, johon hän\non jo ehtinyt kyllästyä, joka tahtoo kietoa hänet siteisiin ja\nvelvollisuuksiin, joita hän kammoi.\n\nVanhemmat uskalsivat jo moittia tuota vähän tuntemaansa poikaa. Miksi\nhän vyöryi maailmalla? Eikö ollut parempi asettua johonkin ja elää\nkuten luotettava ihminen? Vyöryvä kivi ei sammaloidu.\n\nEi saakaan sammaloitua! Ja mikä on se sammal, joka heihin on kasvanut,\nkun he ovat kyköttäneet ikänsä tällä vaaralla? Sammalta oli vain heidän\naivoissaan. Tuo muka jälleen itsenäinen talo oli kuten houkutuskuva,\njolla heidän niskansa saatiin ikeeseen. Elämä täällä oli sellaista,\nettä sydän vapisi, jos ajatteli sen osakseen.\n\nJamu Koski lähti. Eikä hän enää muistellut lapsuutensa likaista,\nrepaleista, kaikesta huolimatta iloista kakaraparvea. Tuollaisia\nharmaita mökkejä, harmaita vanhoja ihmisiä oli maassa satoja ja\ntuhansia. Miksi pitäisikään Jamu Kosken vyörätä erästä niistä jotenkin\ntähdelle pantuna mielessään? Ei käynyt päinsä.\n\nHän kulki. Maassa oli kova aika, yleismaailmallinen talouspula.\nHän kärsi puutetta. Kaikki otolliset, hyväntahtoiset ja armeliaat,\nmiehenkaipuiset naisihmiset näyttivät kadonneen tien varrelta.\nSiistimpiä töitä ei ollut saatavissa. Hän sahasi jo tukkeja\nmuutamia viikkoja, sahasi nälkätaksoilla, kiukuissaan ja kärsien\nomantunnonvaivoja. Eikö hän täten vienyt leipää jonkun tosi jätkän\nsuusta? Hän, lahjakas ihminen, mies, jonka naiset ovat olleet monesti\nsyödä kuten sokeripalasen, joutui elämään täten, kätkemään kynttilänsä\nja tylsistyttämään itsensä. Niin vastenmielistä kuin hänelle olikin\npalata entisille jäljilleen, hän teki sen nyt epätoivoissaan. Varakas\nnainen otti hänet vastaan äänettömin ja äänekkäin moittein. Hänellä oli\nnyt lapsi. Hänen pöydässään Jamu Koski sai kyllä syödä yllinkyllin.\nMutta ylenpalttiset kohtaukset ja kyyneleet veivät ruoalta kaiken\nmaun. Hän katsoi tuota lapsikääryä, pahajuonista poikaa, jonka isä\nhän muka oli, pientä Jamua. Sen syytä oli kaikki. Se oli anastanut\nhänen paikkansa. Tuollainen taidoton kääry voi tehdä miehen aseman\nkyseenalaiseksi ja höystää isänsä leivän katkerilla yrteillä. Mutta se\noli luonnon kulku.\n\nJamu Koski lähti. Hän piti jonakin nälkäpäivänä saarnan korpikylässä\nja sai akat vuodattamaan kyyneleitä. Mutta ateria ei ollut kehuttava\nsuureen hengenvaivaan nähden. Hän meni lumimyrskyä suojaan\nerämaankoulun yksinäisen opettajattaren luo. Hän hämmästytti naista\nliukkaalla kielellään, onnistui tekemään olemuksensa salamyhkäiseksi\nja tunsi kasvoillaan kirkkaan, kummastuneen naisen katseen. Mutta\noli työlästä päästä pitemmälle. Sitäpaitsi naisen jäniksen silmät ja\nhaasiopönkäjalat olivat hänelle vastenmieliset.\n\nHän onnistui sitten pääsemään taloon päiväläiseksi ja oli piammiten\ntalon ainoan tyttären ystävä ja sai salaisesti parannuksia\nyksitoikkoiseen ruokajärjestykseen ja kevennyksiä työsuunnitelmiin.\nHän jo yritti ajatella jotakin niin etäistä asiaa kuin tulevaisuutta,\nvarmoja, viitoitettuja päiviä. Mutta kevään lähestyessä, nälkäisten\njätkien parveillessa pitkin sulavia teitä, hän lyöttäytyi salavihkaa\nmukaan.\n\nMitä? Jamu Koskiko maatuisi johonkin loukkoon? Eikö maailma ollut\nyhäkin täynnä mielenkiintoisia asioita, joista osaa nauttia se, jonka\nrupeama voi jatkua ja yösija olla epävarma.\n\nHän kulki noiden tosijätkien mukana, jotka odottivat vain vesien\nkuohumista, työtä, hampaat irvessä ansaittua leipää. Mutta Jamu Koski\nodotti mitä hyvänsä. Hän odotti kahtatoista laupeudensisarta, sanoi\nhän. Hän oli liian komea mies töitä tekemään. Ei hän jyrsi köyhien\nleipää.\n\nTämä keväinen marssi päättyi sitten rynnäkköön Jokikylän kauniin\nmyyjättären keittiöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiilloksen tummuessa ja kahvikuppien tyhjentyessä kävi yhä enemmän\nilmi, kuinka miehekkään sirosti tuo tulija, joka vaikutti niin\nuppo-oudolta ja niin perin tutulta, osasi kantaa päätään, kuinka\nmiellyttävän kodikkaasti hän osasi nojautua sohvannurkkaan. Hän osasi\njutella. Lyyli Kaisla huomasi kuuntelevansa kuten soittoa hänen äänensä\nhuminaa ja kumpuilua.\n\nHän hämmästytti neitiä tiedoillaan tämän ammattialalta. Hän näytti\ntutustuneen koko yhteiskuntaan. Juhlasalien kimaltelevat kristallit\nja vanginkoppi, jonka lattialle kylmä kuu heitti aavemaisen\nristikkokuvion, olivat vierekkäin hänen kokemuksissaan. Hän tunsi\nkaupunkien kadut ja erämaan tunturit. Hän oli kaivanut kultaa ja\navaillut raakunkuoria. Hän kertoi halenneesta veneestä suurella\nerämaanjoella, pimeästä ja koleasta syysyöstä, jonka hän oli viettänyt\nyksin vesipääkivellä sauvoimeen nojaten keskellä ärjyvää, ähkyvää\nLapinkoskea. Kuinka orpo oli silloin ihminen, pimeässä, kuohuva koski\nympärillä, jäähileitä kastuneissa vaatteissaan, outo kauhu ytimissään.\nKuinka suuri olikaan ilo aamun valjetessa pelastavien tovereitten\nvenheen keikkuessa kuohuissa luo. Olit käynyt kuoleman varjojen\nlaaksossa ja näit päivän nousevan.\n\nIäksi jäi tuo kuva Lyyli Kaislan mieleen: mies keskellä erämäänkoskea\nja pimeää syysyötä...\n\nJa tuossa tuo mies silti oli, jutellen itsestään. Hänen syntyperäänsä\nnäytti verhoavan jokin salaisuus. Hänellä oli rikas kasvatusäiti, joka\nei häntä ymmärtänyt, joka sai hänet kuitenkin varmaan vakaumukseen,\nettä hän ei kuole köyhänä. Mutta itse hän tahtoi yrittää ja oli\nyrittänyt. Oli menestynytkin, mutta heittänyt aina kaikki, koska oli\nheikko ja perin, perin yksinäinen. Ei arvaa se, jolla on elämässään\njokin kiinteä piste, koti, mihin avuttomuuteen ajautuu joskus kulkija.\nTuli vihjaus, että rupeamat voivat olla toisinaan pitkiä...\n\nOnko sillä raukalla nälkä? ajatteli Lyyli Kaisla täynnänsä kuumaa\nhellyyttä ja pyöri tuotapikaa ruoanlaittopuuhissa. Hän oli iloinen,\nnaurahteleva. Pitäköön ihminen niistä, joista pitää. Antakoon\nrehellisesti myötätuntonsa sinne, minne tuntee vetoa. Hän ruokkii\njotakin kulkijapoikaa myöhään illalla huoneessaan... Entäpä sitten?\nOnko tyrkytettävä jotakin kylläiselle, nälkäisten katsoessa vieressä.\n\nHe söivät. Lyyli Kaisla katseli ihan säteilevällä emännänilolla\nvieraansa julmaa ruokahalua. Mutta aterian loputtua oli tunnelma\nhetkeksi haihtunut. Jamu Koski istui nyt siinä kylläisenä ja\nvaitonaisena, tylsänä, pyöritellen päätään kuten ylensyönyt pöllö. Kun\nhän on niin taitava, niin eikö hän älyä, että hetki on myöhäinen ja\nkaikki tämä kahdenkeskisyys oikeastaan sopimatonta? Hän muisti elävästi\nyhteiskuntaihmisen tavallisimman ja korkeimman ohjeen: mitä ihmiset\nsanovat? Eivätkö he ajattele, että tuo puotineiti on kauhea.\n\n»Vieras voisi lähteä...»\n\nJamu Koski nousi.\n\n»Niin, niin! Unohdin! Lähteä, lähteä minun on pitänyt aina ja aina...»\n\nHän näytti hyvin onnettomalta, hyvin lähtevältä. Tuossa tuokiossa\nhän on ojentava kohteliaan, hyvästelevän käden. Mutta hänen silmänsä\nsattuivat vielä pöytään.\n\n»Ei, kyllä minun on auteltava teitä tuossa.»\n\nHetkisen kuluttua he olivat vilkkaassa toimessa yhteistuumin. Hän\nosottautui hyvin taitavaksi. Lyyli Kaisla oli iloinen, ettei hän ollut\nlähtenyt vielä. Hän tunsi sydämessään lämpimän aallon tuota notkeaa,\njälleen iloisesti, vaivattomasti juttelevaa miestä kohtaan. Juttuja,\njuttuja. Kerrankin sai nauraa kyllikseen. Sillä naurusta Lyyli Kaisla\npiti. Mitä? Kun on ikänsä kierrellyt kuten tämä mies kaikissa säissä,\nniin onhan osattava edes joitakin juttuja.\n\n»Miksi ette ole asettunut mihinkään?»\n\nHän oli äkkiä miehen sylissä. Kuumat, kuperat silmät olivat hyvät ja\nhivelevät kuten kesäinen aurinko.\n\n»Ei ole ollut mitään, joka olisi pidättänyt minua, esimerkiksi\ntällaista hyvää tyttöä.»\n\nOli työlästä työntää hänet pois, suuttua ja säkenöidä. Ja mitä se\nvaikutti. Tuo mies oli kuten vesilintu. Saipa hän selkäänsä minkälaisen\nryöpyn tahansa, niin siinä hän seisoi kuivana ja kauniina, silein\nhöyhenin.\n\nTyöt oli tehty. Mutta hän viipyi yhä, eikä siitä seikasta\nmuistuteltu selvin sanoin. Hän jutteli nyt, että hänellä olisi\nhyviä mahdollisuuksia hyväpalkkaisiin toimiin kaupungissa, kun\nolisi rahaa sen verran, että saisi hienon puvun, voisi ajaa autolla\nasiaankuuluvalle portille ja kumartaa kuten mies, jonka asiat ovat\nkunnossa.\n\nLyyli Kaisla kuunteli. Hänen sydämensä tykytti: tuo on totta! Tuo\nkulkija voi vaikka huomenna näyttää herrasmieheltä. Hän oli jo\nherrasmies! Mitä puuttui? Muutamia seteleitä, joku ohut side, jota\nhän ei huomaisi. Hän oli täynnä hellyyttä. Eikö hän todellakin voisi\nolla jotakin tuolle miehelle, jotakin kohtalokasta ja käänteentekevää?\nMiksi hänen nyt pitäisikään lähteä yksin kylmään yöhön, kuten hän oli\nlähtenyt kaikkialta muualta.\n\nEikä Jamu Koski lähtenytkään, ennenkuin aamulla, auringon noustessa\npunaisena pallona taivaan rannalta, roudanrippeiden rouskuessa askelten\nalla. Hän veti aamuraikasta ilmaa keuhkoihinsa ja oli iloinen ja\nrunollisen surullinen. Jälleen eräs tyttö! Oliko hänkin vain kuten\nkilometripylväs hänen elämänsä maantien vieressä...\n\nUutimet raottuivat ja hehkuvat naisen kasvot katsoivat miehen selkää,\njoka katosi näkyvistä suorana ja notkeana. Mitä tämä merkitsi? Eihän\nollut erin merkillistä, jos komea poika pääsi hänen kamariinsa,\nsänkyynsä. Sillä oli osattava elää.\n\nMutta hän oli päässyt pitemmällekin. Syvälle sydämeen. Hän oli päässyt\nmyöskin kukkaroon, rahoihin. Pieni laina, että tuo rakas poika voisi\nesiintyä kuten tarvittiin ja saisi siistin toimen. Ja kuitenkin hän\noli muutamia päiviä sitten vastannut köyhän, hätääntyneen äitinsä\nvihjaukseen, että hän ei voinut nyt auttaa...\n\nOliko hyvä, että jokin tunne tuli kuten voimakas, myrskyinen tuuli,\njoka tempoo helmoja ja saattaa kaiken epäjärjestykseen? Lyyli Kaisla\nkallistui vielä hetkeksi vuoteelleen ja tyyny kastui muutamista\nkyynelistä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nPUUTAVARAMIEHET\n\n\nTulee ja lähtee kesä, jolloin Esa Herneinen näkee\npakkohuutokauppapäivän, jolloin Suotalon mahot pellot heiluttavat\nkoreita ja rumia rikkaruohoja kuten lippuja, jolloin hän asettaa\nsuojeluskunnan kiväärin aution talon oven pönkäksi ja siirtyy\nperheineen pieneen mökkiin kylän laidassa. Isä on yhä Iso-Herneinen.\nVilja kasvaa, heinä nuokkuu, työ käypi. Mutta jo huhutaan, että\nIso-Herneinenkin on kuten tyhjän päällä: perilliset joutuvat jätkiksi.\nNuorimman pojan puolesta on maksettu lapsenruokko. Hän tekee\ntyötä, hän juoksee kilpajuoksuja, tekee ympyröitä urheilukentällä.\nKauniin myyjättären kaupan kartanolle seisahtuu sinikupeinen auto,\ngramofooni laulaa vaaleaan yöhön. Sulhasia, sulhasia, rakkautta!\nMitä miettineekään Iso-Herneinen, jonka vahvaan ja vanhaan rintaan\non hiipinyt vanhuuden hupsuus, jonka on kuultu haaveilevan nuorista\nmorsiamista...\n\nHän seisahtui jonakin kesäisenä yönä tielle palatessaan\nillan-istujaisista, silmäili odottavaa autoa, pyyhki otsaansa ja\nsanoi nuorille miehille, jotka ovat kesäisin kuten piru, eivätkä nuku\nkoskaan: »Ihminen voi rakastua vanhaan autorämään, ihminen voi...»\n\nOn ja lähtee kesä, tulee talvi, ja lähtee asunnostaan eräänä iltana\nAprami Kaira. On pakkanen, lumi narisee askelten alla, kylän tulet\ntuikkivat ja tähdet säkenöivät monilukuisina. Hieman kiusallisilta ja\nivallisilta ne näyttivät, muistutellessaan olemassaolostaan. Sillä ei\ntunnu aina hyvältä tietää, että pään päällä on äärettömyys, kaukaisia\ntähtiä.\n\nMutta eipä pakkanen naura Aprami Kairalle. Turhaa on tähtien iskeä\nivallisesti silmää: Aprami Kaira on kuten uunin kupeella vahvassa\nturkissaan kotasolan ilkeätä tuulenvinkkaa vastaan.\n\nSiinä tiepuolessa oli talo, josta kantautui korvaan veisuun humina.\nHartauskokous. Kuten potkitut koirat yrittelivät ihmiset jumalan luo.\nVelkakirjat ja veroliput, voudin ääni ja pakkohuutokauppavasara,\ntyöttömyys ja nälkäpalkat, kaikki maalliset vaivat rasittivat ja\nkauhistivat heitä. He olivat kironneet ja valittaneet ja pitäneet\nkokouksia ja tehneet ponsia. Herrat, herrat, helpottakaa! Mutta\nylimmäiset ja viisaat selittivät, että tuollaiset maalliset vaivat\nkuuluivat luonnonjärjestykseen. Ne lankesivat luonnostaan kuten\nhallavuodet, liiallinen märkyys tahi maanhalkaiseva kuivuus.\nValtiovalta ei voinut sekaantua. Kun ei siis herrat niin Herra!\nKuten potkitut koirat turvautuivat he jumalisuuteen. Oli joku, joka\nistui puntari kourassa, oli toinen maailma, jossa tasattiin nykyisen\nvääryydet, niukkuudet ja läjäpäät. Siksi kumpuili autuaaksi tekevä\nlaulu pakkasiltaan ja köyhtyvä talonpoika kiikutti viimeisenkin\nsiankinkkunsa ammattiuskovaisten eteen, jotta nämä kiveäisivät tietä\ntulevaan maailmaan ja peloittelisivat piruja tienvieren pensaista.\n\nNiin ajatteli Aprami Kaira hyvän turkkinsa sisässä, jyrkästi\nepäuskoinen mies. Sillä yksi maailma kerrallaan, oli hänestä kirkkain\nohje.\n\nSiinä oli autio työväentalo, puomi ovella ja akkunat särkyneinä, maalit\nhimmenneinä. Tuo temppeli oli lyöty kiinni. Ne uskovaiset, jotka\nhalusivat perustaa taivaanvaltakunnan jo maanpäälle, oli havaittu\nvahingollisiksi, turmeleviksi madoiksi. Kuten olivatkin. Sen Aprami\nKaira melkein tunnusti. Riisuisivat ehkä tasoitusinnossaan hänellä\nturkin, jonka hän on yritteliäisyydellä ja älyllä hankkinut, panisivat\nhänet raakaan ja raskaaseen työhön kaikkien kelttujen rinnalle. Mutta\nilkeästi kuten tikku pisti tuo autio ja rappeutunut talo silti hänen\nsilmäänsä. Tuhlausta, esimerkki järjestyksen puutteellisuudesta.\nJa eikö ihmisellä tässä pahassa maailmassa ollut enää varaa pitää\nihanteita, kuten pyhävaatteita, jotka riippuvat arkina naulassa. Sillä\nsellaista se oli ollut saarnaa, tapulisoittoa, tuokin usko uuteen\nmaailmaan ja jokaisen keltun rikastumiseen...\n\nSiinä kalahtelivat, humahtelivat Ison Herneisen tuulimoottorin\nsiivet. Ne pumppusivat, pumppusivat. Nauta joi navetassa. Mutta ne\neivät voineet pumputa enää vakaista ryhtiä talon isäntään. Oli ollut\ntoisia pumppuja, näkymättömiä ja valtavia, jotka veivät omaisuudet\ntavallisilta talonpojilta. Monet perilliset, takausjärjestelmä, piru\nties mikä. Itse Iso-Herneinen oli häätynyt kysäisemään hänelläkin,\nAprami Kairalta, että eikö hän voisi jotakin järjestää. Ehei! Aprami ei\nole hullu. Viimeksi hän istuu oksallaan, viimeiseksi.\n\nSiinä hiihti metsätyömies yösijoilleen, resuiset vaatteet kuuraisina,\njäisinä, saha olkapäällä, pääpuu sääreen tahtia iskien. Hiihteli,\nhiihteli ja silmäsi turkkimieheen synkeän veltosti. Ajatteli laiskasti,\nettä on teillä turkit, joiden suojassa mahaa kasvattaa. Mutta\najattelepa vain katkeruuksia. Sen ilon Aprami Kaira sinulle suopi.\nSillä hymy siinä hyytyisi hänelläkin, jos pitäisi olla tuollainen\nkelttu: mökki, akka, lapsia, saha ja kirves.\n\nSiinä kantoi keskenkasvuinen tyttö maitoastiaa, käveli jossakin\nepämääräisessä kauhtanassa, kädet riipuksissa. Aprami Kaira oli\ntuntevinaan hänestä käyvän köyhänlöyhkän. Hän muisti kaukaisen, kurjan\nlapsuusmökkinsä. Tuollaisesta resukemelistä hän on sentään kimmonnut\ntällaiseen turkkiin. Hän veti paisuvaan rintaansa pakkasilmaa.\n\nSellainen on laki kertakaikkiaan. Oli kitukasvuisia ja reheviä, laihaa\nja lihavaa, ikuinen varjo ja ainaista aurinkoa.\n\nSiinä oli majatalo leveine, valkoposkisine merkkipatsaineen. Sen\njuurella Lomo, tukkiyhtiön pomomies, puheli virkalakkisen poliisin\nkanssa.\n\n»Tämä meidän talo se kuitenkin vielä», kuului Lomon käheänmatala,\njuopostunut ääni. »Kun te kehtaattekin monin miehin ja autoilla\nvielä keräillä pitäjältä ne rahat, mitkä minä sinne vanhalla\npolkupyörärämällä kuljetan.»\n\nPoliisi naurahti ja lähti. Lomo huomasi Kairan.\n\n»Hei, mies! Astu iloon ja istu pukille! Täällä meillä on kaupungista\ntullut hullu herra. On kai se sinullekin tuttu hyvänpäivän verran.\nLepäilee, metsästelee. Huomenna mennään jahtiin. Ei minkään puutetta.\nTule sisään.»\n\nSiinä seisoi tuo puhelias mies, avopäin, korvat kuumina viinasta ja\nviimasta. Aprami Kaira meni hänen kanssaan sisälle.\n\nKookkaassa majatalon kamarissa oli kodikas tulenräiske pesässä ja\nväkijuomapulloja värikkäinä rykelminä pöydällä ja lattialla.\n\n»Kuten näet», puuhasi Lomo. »Sekä sisäistä että ulkonaista lämpöä antaa\nitselleen viisas ihminen harmaana pakkasaikanakin. Luonto voitetaan.»\n\nHuoneessa oli ennestään kolme miestä, pari kaupunkilaiselta ja\nherrasmieheltä vaikuttavaa ja Ison Herneisen nuorin poika, Martti,\nyhtiön alempia työnjohtajia, Lomon oikea käsi.\n\n»Kyllä kai te olette ennenkin tavanneet jahtimatkoilla. Puutavaramiehiä\nnämäkin. Tulivat katsomaan, kuinka me täällä saamme näitä nalikoita\nirti. Nämä herrat kun sitten joutuvat käsittelemään niitä siellä\nsatama- ja laivapuolella.»\n\nKaira tervehti ja naurahti.\n\n»Osaattekin te siinä istua niin laivanlastaajan näköisinä.»\n\n»No, ja sinä osaat siinä seisoa kuten Alaskan mies nahkoissa,\nkoiranajaja, kullankaivaja.»\n\n»Täällä meidän maassa ei kultaa kaiveta», touhusi Lomo, »vaan\nkaadetaan. Tämäkin nuori mies se on oikea savitalon poika, mutta ei ole\nikinä kotonaan rikkaa ristiin pannut. Mutta yhtiön hommissa on niin\nnöyrä ja notkea, että ryömii vaikka aidan alitse. Jos minä nyt sanon,\nettä yhtiön asia vaatii nuusniekan puhdistamista, niin oksentamatta\ntämä sen tekee.»\n\nNuori mies, jolla oli komea, notkea vartalo, silmäsi ympäri huonetta\nkoristeellisiin pullosarjoihin, jotka herättivät ylenpalttisuuden ja\nsaadun sadon tunnelman. Tyytyväinen hymy nousi huulille: tässä ollaan\nmiesten seurassa, tämä on elämää.\n\n»Entisajan talonpoika, se joka ei pokkuroinut herroja, on ollut\nja mennyt. Hulluksi ne saattoivat sanoa minuakin, jätkäksi, työn\nkarttajaksi, kun yhtiöön tulin. Mutta minä tulin tänne ja veli tänne\nsortui, ja itse isäukollakin ei taida olla muuta temppua jäljellä kuin\nkallistaa päänsä ja antaa omaisuutensa ja henkensä.»\n\n»Ka, poikaa, kimpaantuu puhumaan kuin joku esi-isä ennen juhlapöydän\npäässä. Mutta teksti on toinen.»\n\nIstuttiin ja ryypättiin. Suuri jahtikoira hieroi tuttavuutta majatalon\nkoiran kanssa korvat riipuksissa kuten tukkilaisen märät nahkakintaat,\nmetrinmittainen häntä mojahdellen. Tuli puhe siitä. Tutkittiin sen\nsukujuuret, mainittiin kielenkantaan koskevia nimiä. Siinä oli\nhienoutta, rotua, aatelia. Se oli kallisarvoinen eläin, josta sen\nomistaja ei luopuisi painostaan kultaa.\n\nOmistajan kasvot olivat innostuneen punaiset. Hän veteli syviä savuja\nkomeasta piipustaan.\n\n»Sillä voi olla nälkä. Olkaa hyvä, naapuri, siinä repussa on\nvoileipäpaketti.»\n\nIson Herneisen poika syötti koiralle voileipiä. Se hotki niitä toisen\ntoisensa jälkeen. Hän hymyili.\n\n»Ne eivät sulaisi jätkän suolissa.»\n\n»Ne ovat hienoja voileipiä, kympin voileipiä», vakuutti toinen\nmetsästäjistä ojentaen säärystimiin kiedottuja jalkojaan.\n\n»Kyllä mänty maksaa, sanoi entinen jätkä», puheli Lomo. »Mutta jos\ntässä olisi joku kommunisti, niin se sanoisi, että noin: ihminen näkee\nnälkää ja rikkaan miehen koira elää ilossa herkullisesti.»\n\nKaira katseli alkoholin kultaista kimaltelua lasissaan.\n\n»Tuli tuossa mies vastaani, väsynyt, resuinen, jääpuraita resun\nreunoissa, ja katsoi ikävästi turkkiini, mulautti syrjäsilmällä. Nyt\nse voi olla siellä mökissään ja kirota kakaroilleen, että helvetistäkö\nminä teille leipää, suden penikoille! Jos nyt esimerkiksi saataisiin\nyhtä aikaa, auki näitten molempien huoneiden seinät, kuten näyttämö, ja\nväki katsomaan, niin tunteet monenkaltaiset nousisivat ihmisissä.»\n\n»Meidän», sanoi Lomo, »ei auttaisi muu kuin sanoa, että tuhat jätkää\ntuollaisesta koirasta! Tuhat pahankurista kakaraa, joista ei tiedä\nminkälaisia maanvaivoja niistä kasvaa. Niiden esi-isät eivät ole\nkalenterissa kuten tämän.»\n\nKoiran omistaja veteli ja puhalteli savuja.\n\n»Siihen saatettaisiin sanoa, että onpa raakaa puhetta, onpa raakuutta\nSuomessa! Mutta enpä tiedä, onko jollakin roikaleella, joka etsii\nmitä varastaisi, suurempi oikeus elää kuin tuolla koirallakaan, joka\non viaton luontokappale: Ja mitä me voimme sille, että aina on ollut\nrikkautta ja köyhyyttä.»\n\n»Aina on ollut niin», sopotteli Lomo, »kuten Karjalaisvainaja\nsanoi, että itseni minä parempana pidän. Joku ruumistaan vaivaava\nvoi luulla, että hän se on, joka kaiken kantaa, eikä huomaa, että\ntoinen ponnistelee hengellään, hikoilee sisäisesti. Jos hän voisi\nkohota kyvyillään tahi onnellaan, niin olisi heti pahempi porsas kuin\nnykyisistä porsastelijoista yksikään.»\n\n»Olen kuullut, että niillä uuden maailmaan toivojilla», sanoi Kaira,\n»on aikomus luoda juuri sellainen rautainen laki, että juuri tuollaiset\nyksin kohoamiset, rikastumiset ja porsastelemiset kertakaikkiaan\nestyvät. Tie on muka kyllin leveä kaikkien kulkea rinnan joko vatsa\ntäynnä tai tyhjänä. Ihminen on vain numero rivissä.»\n\nKoiramies tuprutteli savuja ja luimautti tutkivan katseen Kairaan: mikä\nmieshän lienet turkistasi huolimatta.\n\n»Hikoilla siihen saavat ja verta hikoilla ennenkuin meistä tulee\ntaidottomia nappuloita heidän kamarihaaveisiinsa.»\n\n»Tämä Kaira», puhui Lomo, »on toisinaan taipuvainen pieneen polsuuteen.\nSe on jo kuten kaikki heittänyt, irti maailmasta, entisillä elävä,\nperheetön mies, joka juoksentelee kuten susi turkissaan ja on\nymmärtävinään kaikkea. Kaira on melkein koira! Toista on meidän.\nMe olemme kiinni yhteiskunnassa kaikilla siteillä, me olemme\npuutavara-alalla, palveluksessa. Meidän on oltava yhteiskuntaa\nsäilyttäviä, sillä meidän asemamme siinä ei ole pahimpia. Jos me\nkannattaisimme haaveita, niin se olisi kuten vanhat sanoivat: lähteä\nelolta elettävältä tielle tietimättömälle...»\n\n»Saahan nyt ihminen puhua kuitenkin. Esimerkiksi sanoa, että jos me\nhuomenna jänispaistin syömme, niin se on kallis ateria.»\n\n»Jos puhuu on puhuttava hiljaa, ettei pöljä kansa kuule», puhui Lomo\nmelkein tosissaan.\n\n»Tuomarimme», sanoi järkähtämätön piippumies, »tässä muuanna iltana\nlaskeskeli, että hänen kaatamansa jänikset tulevat maksamaan neljä ja\npuolisataa kappale. Mutta en minä ole vielä ampunut ainoatakaan niin\nhalpaa jänistä.»\n\nVajenneltiin pulloja ja puheltiin, puheltiin. Ihmeteltiin auringon\nmahtia, jota oli korkattu pulloihin kaukaisessa maassa lämmittämään\npakkasen lapsia. Mentiin takaisin jaloon koiraan, joka nyt lojui\nmatolla täysin vatsoin, koiranomistajan kahdeksantuhannen haulikkoon,\nentisiin metsästysmatkoihin, ilveksenajoihin, joita Lomo oli\nsuorittanut nuoruudessaan, silloin kun hän ei ollut vielä ehtinyt saada\nryhtiä yhtiön palveluksessa. Tuo ryhti oli hänen vatsakupunsa.\n\nHiillos oli rauennut ja suut alkoivat haukotella. Kaira nousi ja lupasi\ntulla huomiseen jänisjahtiin.\n\nHän käveli läpi napsahtelevan pakkasyön, jota tähdet koristivat. Oli\nhyvä elää, ajatteli hän. Oli hyvä katsastaa ihmisten touhua, kuten\nhyönteisten hyörintää. Jos tulisi liian suuri mullistus, jos hänet\naiottaisiin vetää vielä kerran hyörintään, taisteluun, niin hän\npakenisi. Pako on helppo. Hänellä olisi kyllä luontoa katsoa muutama\nsekunti mustaan pyssyn silmään.\n\nSilloin olisi ainakin yksi maailma eletty. Ja jos oli olemassa\nikuisuus, niin Aprami Kaira kestäisi kyllä sen minkä toisetkin.\n\nKuten tyytyväinen naurahdus narahteli lumi hänen anturainsa alla.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nMETSÄSTYSRETKI\n\n\nAprami Kairan saapuessa aamulla varhain metsästykseen sonnustautuneena\nolivat miehet majatalossa vielä täydessä unessa, mikä riisuutuneena,\nmikä täydessä puvussa. Keskellä kamarin lattiaa jalon jahtikoiran\nulostus isona kuten huopasaapas.\n\n»Oi, te jalosukuiset!» sanoi Aprami Kaira. »Siinä ovat nyt kympin\nvoileivät. Ylös! Ei tämä mikään lasareetti olet.»\n\nNouseskelu, virkistysnaukkuja, voileipiä ja sitten oltiin ulkona.\n\nPakkanen alkoi hellittää. Taivaalle vedettiin pilvenliennettä kuten\nvilttejä, joiden palteita vielä piilossa oleva aurinko punaili.\nKaivonvintit vikisivät ja kirkuivat piikojen seisoessa kohmeiset\nsormet salon ympärillä ja helmat jäisinä kahisten. Ison Herneisen\ntuulimoottori pyörähteli laiskasti veltossa tuulessa.\n\nTukkitie ojentautui jokiahteelta metsän tummuuteen. Pari\nkaivospölkkykuormaa junnasi rustaa kohti. Takkuiset konit höyrysivät,\nreet rusahtelivat, miehet istuivat keulalla resuisina kummituksina. He\njoutuivat jo ohimennen Lomon kanssa lyhkäiseen keskusteluun. Eikö taksa\nnihahda? Eikö tietä korjata?\n\n»Herra jumala», ällisteli Lomo. »Taksa? Ette te taida todellisia\najureita ollakaan, kun kyselette taksoja. Se ei ole ollut tyylinä\npitkään aikaan. Maksettu on! Aina on yhtiö maksanut! Ja tie? Tätähän\nkävelee kuin asemakatua! Asfalttikukkiako niistä kehittyy näistä\nnykyajan hevosmiehistä.»\n\nMiehet katsoa mulauttivat häneen, koko seurueeseen kulmiensa alta,\nkuormiensa päältä, mulauttivat pitkän, ikävän katseen.\n\n»Eivät ymmärrä leikkiä», sanoi Lomo. »Merkillistä, miten miehet käyvät\nhevostensa kaltaisiksi. Nämäkin kuten tylsät konit: luimukorvia,\ntakkukarvoja, riippuhuulia, aina apetta ajattelevia. Jos ajaisivat\noikealla oriilla, niin hönkähtäisivät, naurahtaisivat, kuopisivat\nkenttää kuten sekin.»\n\n»Mitenkähän olisi omankin oriinluontosi ja naurunhörähdyksesi\nlausumalle, jonka ymmärtäisit leikilliseksi tarkoitetuksi, jos olisit\nollut tuossa kuorman keulalla?» uteli Aprami Kaira.\n\n»Sitähän minä tässä juuri selittelin, että mieheen juhdan hännän takana\nhuokuu sellainen tai sellainen henki.»\n\nHeti metsänreunasta alkoi hakkuualue. Oksat ja latvukset törröttivät\nlumesta kuten siivoton parransänki. Sahan säästämät hoikat männynräipät\nkantoivat surkeina ja vääristyneinä lumitaakkojansa.\n\n»Hierinmäntyjä», sanoi Aprami Kaira. »Kylläpä taasen jätitte jäljen!\nEi kunnollista linnunistuinta! Raivasitte kaljun laitumen seuraavalle\nsukupolvelle. Kylläpä keksi totisen asian se joka sanoi: isänmaan\nparturit.»\n\n»Tuntuu kuin meinaisit lastata meitä», sanoi Lomo. »Mutta kuitenkin\ntämä metsä on kuten liha ja tämä tie kuten verisuoni ja me, yhtiö,\nolemin sydän, joka sykkii ja sykkii väsymättä. Kuuntele! Tässä huokuu\nja hengittää elämä. Ilman meidän suurta taloamme saisi toinenkin poika\nmieroa kiertää.»\n\n»Sydän on raihnas ja suonet ovat kalkkeutuneet»» äityi Aprami\nKaira. »Katsopas tuotakin juhtaa: se huokaa kuten ennen Egyptissä\norjuudenhuoneessa huoattiin.»\n\nLaiha kaakki kiskoi pölkkykuormaa pienessä ylämäessä, kiskoi ja kiskoi,\nkirouksen ja karahkan häilähdellessä sen selän yllä.\n\n»Se on konin kohtalo», sanoi Lomo. »Kyllä minä säikähdin, kun kuulin\ntässä takavuosina saarnailtavan sielunvaelluksesta. Ajattelin, että\nkunhan ei tarvitsisi muljahtaa tänne takaisin tukinvetohevoseksi.»\n\n»Olisi vain oikeus ja kohtuus, että rinnuksen vetäjät saisivat itsekin\nmaistaa länkiä.»\n\nHe vaelsivat edelleen puhellen, väitellen, naurahdellen, tehden\nmetsätaloudellisia huomioita, kunnes matala haukahdus ilmaisi, että\nkoira oli löytänyt jäniksen. He hajaantuivat vahtipaikoilleen.\n\nAprami Kaira huomasi seisovansa yksin pienen niityn laidassa. Hän\nveti keuhkoihinsa raikasta ilmaa, tarkasteli maisemaa, katseli\nlumentaakoittamien näreitten omituisia muotoja. Ne olivat hänestä kuten\nmetsäpirun peukaloita. Takaa kuului oksia katkovan kirveen rapse,\nkaatuvan puun humahdus, aisakellon häipyvä ääni ja jostakin edestäpäin\nkoiran haukahdukset.\n\n»Voi, ristisuu, kun juoksisit suoraan, yhä eteenpäin, niin saisimmepa\nseisoskella. Mutta sinä juokset ympyrän, elät kehässä, kuten tämä tyhmä\nmaapallo avaruudessa.»\n\nAprami Kaira hengitteli, oli. Häneen imeytyi se rauhoittava,\nrohtomainen vaikutus, mikä metsällä on ihmismieleen. Mikä se oli? Oliko\nmetsä täällä kaiken elämän äiti? Olihan vanha sana, ettei niin kauan\nole hätää kun tuuli männynlatvaa heiluttaa.\n\nKerran, kauan sitten, kalevalaisina aikoina, hiihteli ihminen\nikikorvissaan totisin, hartain mielin. Otus oli elämä, jonka\nmetsähaltiat lahjoittivat. Nyt käymme heidän jälkiään, käymme\ntapiontarhaan, me joutilaat saikkarit, ampuaksemme jäniksen,\nlaskeaksemme, että se maksaa viisisataa markkaa. Sitten metsä\nantoi kasket, antoi tuota kallista elämää esi-isille tervan, syden\nmuodossa. Antaa taasen näinä päivinä: sahatukkeja, kaivospölkkyjä,\npaperipuita, tehtaita. Metsä, metsä, sinä olet turkki viluiselle\nmaalle! Mutta annoitko sinä entisille lapsillesi onnellisemman\nelämän? Jättiläishirsiset kalevalaiset savupirtit, satupirtit saavat\nmielensilmissämme sen kauniin hohteen, joka kuuluu kaukaisille\nasioille. Kielsikö Tapio heiltä toisinaan riistan, antoi nälkäpäiviä,\nnousiko halla kaskeen ja antoi nälkävuosia, pettuleipää. Mutta oliko\ntuo kaikki luonnollisempaa, siedettävämpää kuin ne kitsaat palkat,\njotka tippuvat yhtiö-yli-isän hihasta nykyisille aina käyvän askelille\nmetsissä. Esi-isien kala- ja riistajumalat olivat oikukkaita,\nmielilläpidettäviä. Yhtiö-yli-isä tuli heidän tilalleen, emmekä ole\ntyytyväiset hänenkään antimiinsa.\n\nNiin mietiskeli Aprami Kaira, pudisteli lyhyen turkin verhoamia\nhartioitaan, käännähti ja katseli metsänkaatajan työskentelyä siinä\nniitynreunassa.\n\nKas, sehän oli Esa Herneinen, Ison Herneisen poika. Niin katoaa\nmaailman kunnia! Talonpojan jalan juuresta nousee kaikkea. Isosta\nHerneisestä on sanottu, että siellä oli sata sarvenkantajaa ja\ntuhat turkin antajaa. Siellä on orjat lietsoneet ja palkkalaiset\npainatelleet. Nyt Ison Herneisen esikoinen käyttelee kolorautaa toisen\ntöissä, palkkalaisena. Esikoisoikeudet ovat menneet hernerokasta. Onko\nenää itsenäistä talonpoikaa, sitä kuulua, joka ei pokkuroinut herroja,\njoka seisoi vahvoin kantapäin, mitkä vain omistus antaa? Tuolla on\ntoinen veli herrain juoksupoikana, repunkantajana, ja vielä kotona\nkolmas, urheiluhullu, tuollainen vauhkana, joita Aprami Kaira vihaa.\nEivät ymmärrä, että urheilulla kuivatetaan ja tyhmistetään aivot,\nsaatetaan huomio turhiin sekunteihin ja senttimetreihin, eivät tajua,\nettä ovelat herrat ovat tehneet urheilustakin tuottavan kansallisen ja\nkansainvälisen keinottelun. No, kaikki veljekset ovat vaipuneet! Isä\noli viimeinen, joka on sanonut, että mene ja tule, tee tuo ja tämä,\njoka on luonut sanallaan ja kutsunut olemattomat olemaan. Ja hyvä jos\nhänkään pääsee kunnialla hautaan ja välttää vanhalle miehelle raskaan\nkohtalon. Sillä hänkin on enää vain valheenvoimasta vapaa ja itsenäinen\ntalonpoika. Jälkeläiset voivat osoittaa Isoa Herneistä maantieltä\npeukalollaan ja sanoa, että isät söivät ja poikain hampaat heltyivät.\n\nHaukku läheni. Nyt viiletti jänis esiin niitynlaitapensaikosta, loikki\njäntevin säärin aukion ylitse. Aprami Kairan haulikko oli poskella,\nsilmä tähysi piippua pitkin, seurasi otusta. Mutta ase ei jyrähtänyt.\nJänis katosi turvalliseen pensaikkoon ja pyssy laskeutui alas. Miksi\ntappaa tuo koukkupolvi, sanoi hän.\n\nMutta pensaikkokieleke oli kaitainen. Paria minuuttia myöhemmin kuului\npamahdus ja iloinen huuto. Hetken kuluttua kahlaili kaupunkilainen\nnäkyviin riiputtaen koivista jänistä, tuumansa perille päässeen miehen\nilmein.\n\nSiihen saalis supistuikin. Jäniksiä näytti olevan vallan vähän.\nKotvasen kuluttua seurue kahlata paarusteli nuotiolle, jonka pari\npuunkaatajaa oli sytyttänyt metsänreunaan. Nuotio paloi kituen\nja savuten ja miehet istuivat havuläjillä jyrsien puolijäisiä\nleipäpalojaan. Toinen heistä oli Esa Herneinen.\n\n»Hä?» tervehti hän etunenässä astuvaa Aprami Kairaa. Ilmankos se meillä\nnylkäisyttää puuta nylkäisemästä päästyäkin! Meidän on kai se tehtävä\nkaikkien lorvinkepinpelaajien puolesta.»\n\n»Eikö maistu Ison Herneisen pojalle?» tiukkasi Kaira samaan,\nkiukkuisenleikilliseen sävyyn.» Sinä kai tarkoitat, että sinä teet\nruumiillista työtä. Ei kannata ylpeillä. Puunkuorinta ei vaadi muuta\nkuin tyhjän pään ja vahvan seljän.»\n\n»Täysipäisten hommaako se sitten tuo on: mieslauma yrittämässä ampua\nviattoman jäniksen takapuoleen muutamia hauleja?»\n\n»Ka, ka, kun on kärtyinen! Ajatteletko, että aika on kamala: isännistä\ntehdään renkejä, ja kansanvallassa elämme, mutta virkakunta, kansan\nrengit, vitsoo isäntiään kuten vierasta sikaa. Otahan ryyppy\nmurheeseen! Ne saattavat sinusta nuo männyt näyttää jäisiltä ja\nkuivilta, mutta tällaisia nesteitä niistä kuitenkin kuuluu valuvan, kun\nniitä taiten käsitellään.»\n\nKairan taskumatti keikahti pystyyn ja Esa Herneisen kurkku kulisi,\nkunnes pullonen tyhjentyi.\n\n»Kyllähän niillä herroilla on kaikenkaltaiset lämmitykset. Kuulin tässä\ntieteellisen selityksen vanha ukko kertoi, siihen seikkaan, miksi\nherrat ovat niin viisaita. Kun Kaini sen veljestapon takia joutui\nmaanpakolaisuuteen, eikä hänellä ollut muuta naarasta, niin otti aluksi\nsuden puolisokseen. Mutta jälkeläisistä tuli mustilaisia. Silloin hän\notti ketun aviokseen ja sitten siitettiin herrat. Siksi he ovat niin\nviisaita, kun ovat äidin puolelta ketun sukua.»\n\nKaupunkilaisherratkin naurahtivat lyhyeen. Toinen heistä sanoi:\n\n»Hyvä huomata, että huumori säilyy näissäkin olosuhteissa. Ehkäpä\ntässä palkatkin paranevat. Se riippuu markkinoista. Mutta kykenevällä\nmiehellä on metsäalalla aina tulevaisuutta.»\n\n»Se tämä sahurin ja parkkarin tulevaisuusnäköala ei naurata. Asettivat\nmuka palkkatarkkailijoita, kyselijöitä, turkkiherroja. Luulen, että\ntulos on se, että saamme nylkäistä jonkun puun lisää, että niiden\nuusien virkamiesten palkat tulisivat maksetuiksi. Se on ennenkin ollut\nniin, että jos olet puhunut taksan huonoudesta esimerkiksi tälle\nvelimiehelleni, joka on pienin kiho, niin tämän on pitänyt puhua\nLomolle, tämän Lomon piiripäällikölle, piiripäällikön metsänhoitajalle,\nmetsänhoitajan vihdoin viimein toimitusjohtajalle ja toimitusjohtajan\npirulle. Ja sieltä ei joudu vastaus ensihätiin. Ei ennenkuin metsä on\nhakattu ja ajettu, uitettu ja sahattu. Samalla leikolia on asia nytkin.\nJos tarkkailija saa sen käsityksen, että nihauttakaa pennosella, niin\nviipyy, viipyy ennenkuin asia on hallituen korvissa ja ennenkuin\nhallitus on puhutellut pirua, viipyy niin kauan, ettei maassa löydy\nenää linnunistuinta.» Esa Herneinen tarttui kolorautaansa ja seurue\nlähti samoamaan kylää kohti.\n\n»Tuollaiset Esa Herneiset», sanoi Aprami Kaira, »tekevät minut\nlevottomaksi. On kuin katseleisi kevätvesiä, joista ei tiedä, mitä ne\nvoivat pyyhkäistä mukaansa. Kunhan heitä ei olisi vain niin monta, että\nheidän nimensä olisi legio.»\n\n»Pahasuinen mies», yhtyi Lomo. »Panipas minutkin yhdeksi pienaksi\nniissä tikapuissaan pirun luo. Jos se ei olisi sellaista lähtöä,\nsellaista kotitaloa kokenut, niin lähdön se saisi. Kiihoittaa... Mutta\nerinomainen työmies.»\n\nHe talsivat, talsivat äänettöminä, hieman alakuloisin mielin halki\nhämärän illan, kohti kylää. Pitikö ihmisen elää näin, kyti mielissä.\nPäivä meni: laihan jäniksen koukkuiset koivet pilkistävät erään Ison\nHerneisen pojan repusta.\n\nEikä kukaan saanut iloista nousutunnelmaa majatalon kamarissakaan,\ntulen loisteessa, pullojen parissa. Mentiin varhain levolle.\n\nIson Herneisen nuorin poika valvoi hetken vuoteellaan. Siellä oli\nvanhin velikin nyt jätkänä, parkkaili, parkkaili. Se oli kerran\nmoittinut häntä siitä, ettei hän jo nuorena ottanut turvaansa maahan,\nettä hän joi, pelehti naisten kanssa, eli hetkellisesti, ei ollut\noikea mies. Tuossa hän nyt oli niine suurine pyrkimyksineen: resuinen,\nkiroileva, sopimattomia juttuja herroille kertova jätkä, nälkäinen\nperhe hännänvetimenä. Eikä isäukollakaan ole edessä muuta kuin\nkallistaa päänsä. Nuorin veli vain sai viisauden: keveästi, kuten\nviiliä kuorien päivästä päivään. Palkkapenni, ryyppy, tanssi, korea\ntyttö. Nuori ja huvitusta halaavainen hän on vielä. Ei kuormia, ei\nturhia mietteitä, joista väsyy.\n\nHän ojensi nauttien jäseniään, hengitteli keveästi, nukkui.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nSOTAMUISTOMERKIN PALJASTUSTILAISUUS\n\n\nKevätkelirikko: sontaisia tienpaikkoja, jäänrippeitä ja lumitäpliä,\nmurheellista räntää, harmaita pilviä ja pieniä auringon pilkahduksia,\nroutaa, kojoa, kojoa. Puutavarapinot jokiahteilla ruskeina, pihkaa\ntiukkuvina, komeina odotellen vesien kuohumista. Puunkaatajat pitivät\nrokulia, sellaista riemutonta, kiusallisen siveätä rokulia, jotka\nyleismaailmallinen talouspula oli tuonut muotiin. Talonpoika katseli\npuutavarayhtiöitten talvipalveluksessa laihtunutta ja laiskunutta\njuhtaansa ja ajatteli, että mitenkäs nyt pelto nuritaan, jahka\nse sulaa. Eräät, joilta pakkohuutokaupat ikäänkuin nykivät maata\nkantapäitten alta, odottelivat oudostellen sellaisen kevään makua,\njolloin ei tarvitsisi kylvää kappaakaan.\n\nSilloin nousi routaisesta maasta kivinen patsas. Niitä nousi siihen\naikaan kaikille paikoille, joissa kirjoitusten ja muistelusten mukaan\nesi-isät olivat joskus tapelleet vihollisiaan vastaan. Sellainen oli\ntyyli. Mitäs tämä kansa nyt mietti vaivojaan, velkojaan, korkojaan,\npieniä palkkojaan ja niukkoja aterioitaan? Miksi se syventyy omaan\narkiseen kohtaloonsa? Annetaanpa sille kivi, torvensoittoa, liehuva\nlippu ja kaunis puhe. Tässä taistelivat Liisat ennen ja kestivät. Siinä\non taistelurintamanne nytkin, siinä sormi liipasimella odottaen.\n\nOlipa Jokikylässäkin taistelupaikka. Paitsi aina jatkuvaa, hiljaista,\nepätoivoista kamppailua luonnon kitsautta ja muita maallisia vastuksia\nvastaan, oli siellä monta vuotta sitten ollut sotatappelu pyssyn\nräiskein ja nopein kuolemin. Kylän sivistyneistö muisti sen, ja niinpä\nnousi maasta kivinen patsas, korkea ja komea, nousi yhteispuuhin,\nyhteisymmärryksessä, isänmaallisen hengen talkootyöllä, kuten\nsanomalehti todisti. Sillä tukkiyhtiöitten palveluksessa ujunut konikin\nponnisteli vielä viimeisillä keleillä vetääkseen muistomerkkikiveä.\n\nNyt se seisoi siinä kuten kummitus sinivalkoiseen kaapuun kätkettynä.\nOli patsaan paljastuspäivä. Kirkonkello moikui, moikui, että vanha\ntapuli vavahteli. Tuuli lensi raikkaana yli hierinpuumetsien, liehautti\nlippuja talojen katolla ja lensi, lensi edelleen. Taivaan sinessä\nliverteli leivonen riemukkaasti. Mutta tuo liverrys kuulosti ilkeältä\nEsa Herneisen korvissa, kun hän seisoi tiellä ja katseli kaapupatsasta.\n\n»Lällätä mitä lällätä», ajatteli hän. »Kateeksi käypi: ei ajatuksia,\nainoastaan siittämisen himo. Tulisi vain yleismaailmallinen talouspula\nsinullekin, ja ajatus, että yllinkyllin on jo munittu, niin eiköhän\nkielesi kävisi kankeammaksi.»\n\nEsa Herneisellä on yllään paikkaiset vaatteet, repaleiset, kuten\nylenpalttisten taskunsuiden koristamat, likaiset, pihkan kiilloittamat\nyltäpäätä. Olisi ehkä löytynyt pyhätakkikin. Mutta hän ei pannut sitä\nylleen. Sillä puunkuorijain ja ojanluojain ei siihen aikaan ollut\ntapana pitää pyhävaatteita, sanoi hän.\n\nSiinä hän seisoi kuten linnunpelätti repaleisena, karvaisena. Myöskin\nhänen sisällään oli tapahtunut jokin muutos. Suotalon menetys oli asia,\njoka oli muuttanut kaikki näköalat. Talvi propsimetsissä, kevätpuoli\nvaratyökanavalla, jota aukaistiin leveänä ja mustana viivana suureen\njäiseen suohon, tunne siitä, että se oli nyt vain ojaa yleensä, että\nomat ojat olivat olleetkin vain suuri valhe, koko hänen nykyinen\nelämänsä oli sytyttänyt kuten tulen, kytevän ja kivistelevän, hänen\nsisälleen. Hän oli kuten miilu, tervahauta. Hänen ympärillään oli\nkuten savuverho, harmaa, musta, tupsahteleva: hänen kiukkuisen kiivaat\najatuksensa, kärsimättömät, pahankuriset, kirousten koristamat sanansa.\n\n»Vetivät kasan kiviä», mietti hän. »Nyt se on siinä huppu korvissa.\nMutta arvaan minä jo nyt, mitä sinun pitää todistaa kansalle: kaukana\nrajan takana on perivihollinen, ryssä, sutiparta, ja sieltä ne vaivat\njuontuvat nytkin. Tuota todistuksenmajaa kiskotti Höröläinenkin\nnälinkuoliaalla konillaan, vaikka se talvella kyllä huomasi, kuinka\nkaikki lankeaa köyhän hartioille: uppokelit, viti, tuo taivaasta\nsatava kitumanna. Eivät ne hidasta yhtiöitä ei herrojen puolta. Kaikki\nepäedulliset luonnonilmiöt on köyhän maksettava mahan hoikkuudella\nsen huomasit kun hilasit paria puuta. No, siinä kiirehti veli Oraskin\nkirkkoon suojeluskuntapukuineen ja kivääreineen! Hän oli vielä Ison\nHerneisen poika, jonka on puolustettava maata. Niinhän oli hänkin\ntehnyt, ison talon poika, mutta sitten kun oli huomannut, että\nkaikesta puolustuksesta huolimatta oli vihollinen vienyt isänmaan\nhänen jalkojensa alta, hän oli kiroillut jumalattomasti ja antanut\nkaiken ylen. Nyt oli tuo suojeluskunta-aika, tuo perintörikkauden\nluulotauti, jota hän oli sairastanut, kuten kipeä oka hänen sisässään.\nSe oli yhäkin juopana hänen ja niiden välillä, joiden kaltaiseksi\nhän oli tullut. Eivätkö he katsoneet häneen ivallisesti, että miltä\nnyt maistuu, Ison Herneisen poika. Kiitos kysymästä! Ehkä putous ei\nollut niin suuri kuin luulitte ja minäkin luulin. Se oli vain köyhän\nkaatuminen, joka oli aina kuvattu vähäiseksi. Mutta näköalat se\nkuitenkin muutti, harhanäyt hävitti. Ei koskaan häntä enää houkutella\nomaisuuden, hyötymisen, itsenäisen elämän teerenkuvilla. Ehkä hän on jo\nkypsä toisille teille, noille laveille teille, joita eräät merkillisen\novelat omistuksen harhakuvat olivat ennen estäneet häntä näkemästä ja\nkäsittämästä...»\n\nEsa Herneinen käveli edelleen ja tapasi kymmenkunta muuta miestä.\nTyömiehiä, puunkaatajia, parkinnylkijöitä. Sen näki asusta. Repaleita,\npaikkoja, pihkankiiltoa, laihoja, ahavanpuremia, parransänkisiä naamoja.\n\n»Ka, kävelemme ainaisessa juhla-asussamme, kuten tapamme on», sanoi Esa\nHerneinen.\n\n»Onhan meidänkin nähtävä, kuinka kivien kanssa temppuillaan, miten\nkalistellaan kuolleitten luita.»\n\n»Kalistapa ne tahtovat jo omatkin luumme, kun lopettivat sen\nvaratyökanavankin.»\n\n»Muka tulva uhkasit Yhtiö sen tulvan näki!»\n\n»Yhtiö pelkäsi, että sen on nihautettava palkkojaan edes hätätöitten\nverroille ja sai valtion työt toppiin. Mutta nyt sillä ei olekaan työtä\nkaikille miehille. Tulva viipyy.»\n\n»Mitäpä näistä töistä ja leivästä! Onhan kiviä, onhan muistomerkkejä!»\n\n»Käymmekö temppelissä kuulemassa mitä lohdutuksen ja mielenylennyksen\nsanoja kirkonmiehellä on tänään meille tarjottavana.»\n\n»Että milloin me pääsemme astumaan ylös helvetistä.»\n\n»Se muinainen mieskin oli kirvesmies. Hänelläkin oli känsäiset kädet ja\npihkaiset vaatteet.»\n\n»Mutta Golgatallepa joutuikin kävelemään, kun vihoitti rikkaat\nrahamiehet ja mahtavat papit.»\n\n»Mutta voitti lopuksi, nousi ja astui ylös.»\n\n»Mutta hänen edustajansa täällä ovat herrasmiehiä. Eivät ne meille\npääsiäistä saarnaa.»\n\n»Onhan tämä kuitenkin niitä uuden ajan pappeja. Vallankumousta,\nvallankumousta se toivoo ja rukoilee, täyttä rähinää päälle.»\n\n»Se kuulemma antaisi työmiehellekin jotakin jo täällä maan päällä,\nisänmaata ja sen sellaista.»\n\n»Vain kuvan siitä! Sen ne antavat! Kiroilee tämä vain kuin\nlohilappalainen. Mutta jospa ne ovat kiroukset kirkossa pyhempiä kuin\ntyöpaikoilla.»\n\n»Rukoileekin se joskus. Viime pyhänäkin se rukoili orjuudessa\nhuokaavien heimoveljien puolesta. Mutta meikäläisistä\npaperipuunkuorijoista se ei maininnut mitään.»\n\n»Inkeri itkee! Mutta meillä sopii nauraa. Ihmisystävällisistä syistä\nantavat yhtiöt töitä perheenpäämiehelle ja kunta vähän jauhoja\nlapsille.»\n\n»Onneksi olemme erinomaisen vapaita! Saamme pitää sapattia ja kokoontua\nkirkkoon elävän sanan ääreen.»\n\n»Uskon voimalla kuuluvat esi-isätkin kestäneen nälät, sodat ja rutot.»\n\n»Eivät he olisi koskaan alentuneet mainitsemaan kuutiotaksoista.\nEikähän noista ole mainittu mekään. Mitä lie joku sydämessään\najatellut.»\n\nNiin he puhelivat, nuo rähjäiset, sänkipartaiset miehet. He\nseisoskelivat, istuskelivat aidalla, kunnes kansa alkoi purkautua\nkirkosta. Lippu liehui, torvet soittivat sotaista marssia, harmaat\nsuojeluskuntarivit marssivat totisina kohti patsaskenttää. Väkijoukko\nseurasi.\n\n»Siinä marssii vielä talonpoika», sanoi Esa Herneinen tarpeettoman\näänekkäästi. »Tahdissa, mars! eläkä ajattele edes niin pitkälle, ei\ntässä kunnollisia pyhäpukimia taitaisi olla enää meilläkään, ellei tämä\nsotahomma olisi herroista erinomainen asia.»\n\n»Siellähän se oli sinunkin paikkasi», sanoi joku. Ja monet silmät\nkatsoivat Esa Herneiseen, katsoivat hänen mielestään tarpeettoman\npitkään, ikävästi, mulahdellen. Hän tunsi itsessään kuten vihlaisevan\nkivun muiston päivistä, jolloin hän oli viattomuuden tilassa ja\ntajusi sunnuntait ja leivosen laulut. Marssivien miesten järkkymätön\ntahti, harjoitusammunnan äänet olivat silloin hyviä asioita. Hän oli\nsilloin isänmaan ystävä. Hän oli nytkin isänmaan ystävä. Eikö hän\nnytkin nähnyt edessään sata kylää, joihin vihollinen hiipi kavalana ja\nhellittämättömänä, valtasi ja lahmasi? Eikö hänen sydäntään vihlaissut\nnähdessään veljensäkin marssivan harhaan johdettuna isänmaanpetturien\nriveissä, herrojen ja flemmingien riveissä, niiden, jotka hirttivät\nilkkoja ja jonkin vuoden kuluttua pystyttivät hänelle patsaita kai\nsiitä ilosta, että hänen johtamansa talonpojat olivat nöyrtyneet, ja\ntaistelivat heidän mukanaan omaa asiaansa vastaan. Eivätkö he herää\nennemmin kuin hänkään, sitten kun ei ole muuta jälellä kuin tyhjät\nkintaat käsissä? Heräävätkö he vain yksitellen? Eli ovatko he sittenkin\nkuten sikeästä unesta nousseet, jotka eivät heti tajua, että aika on\nkulunut, — että valo lankeaa toisesta kulmasta... Esa Herneinen pyyhki\notsaansa.\n\n»Siellä oli minunkin paikkani, kun oli sitä isänmaata», sanoi hän\ntyynesti. »Mutta huomasin, että pistin ei ole mikään parkkausrauta.»\n\nHe seurasivat väkijoukkoa. Lippu liehui, torvet soittivat. Nyt seisoi\npappi telineellään mustissaan kuten korppi. Hän on kasvoiltaan kuten\ntarmokas, itsepintainen pässi, jolla on omituinen, pitkä linnunkaula.\nSitä hän käänteli kauan, ikäänkuin ajettu, epäileväinen metso,\ntarkastellen väkijoukkoa.\n\nSitten tuli sanoja, sanoja. Isänmaa, kansallisuus, perivihollinen,\npuolustustahto, isäin usko ja henki. Pyssyjä ja puolustustahtoa,\nniin kaikki käypi hyvin. Sormi liipasimella ansaitsit myöskin iäisen\nisänmaan. Urhot astuvat kumpujen yöstä.\n\n»Yhä eläköön isien henki! Nostakoon tulevaisuuskin näitä pyhiä\ntaistelumerkkejä! Mutta toiselle puolelle rajaa.»\n\nVäkijoukko seisoi vaiti, hiljaa, sekalaisissa pyhäpukimissaan. Se oli\ntullut juhlaan. Se tahtoi unhoittaa arkiset huolet, pitkät kevätkojot,\nrehun ja ruoan niukkuuden, pakkohuutokaupan, joka oli ehkä kuulutettu.\nVäkijoukosta vilahti sillä hetkellä jonkun vanhan vanhurskauden\nharrastajan lempeät ja kauhistuneet kasvot: »Ei tuota noin ?yllyttäisi,\nkun muistaisi, kuinka monta kertaa ryssä on tämän maan lahmannut...»\nVäkijoukosta vilahti myöskin jonkun turpean ja hyvinvoivan näköisen\nmiehen hieman arvoituksellinen hymy ja pään nyökytykset: »Niin, paina,\npoika, päälle vaan. Onhan meillä tuota väenroskaa aivan maanvaivaksi\nasti, vaikka sankaripatsaitten alle rajan taakse. Mutta minun luuni\neivät sinne laho.» Väkijoukosta vilahtivat Lyyli Kaislan kauniit\nkasvot kalpeina, hajamielisinä. Hän oli patsaan paljastusjuhlassa,\nmutta hän oli kuitenkin kaukana. Suru oli sydämessä. Hänellä oli ollut\nrakkaus, suuret pelastussuunnitelmat. Rakkaudella ja rahallakin hän\noli tahtonut auttaa erästä miestä parempaan elämään. Nyt hän ei ollut\nkuullut Jamusta pitkään aikaan muuta kuin ilkeän huhun, että hän oli\ntuhlannut hänen rahansa kaupungissa juomiin yleisten naisten parissa,\nettä hänellä oli jossakin toinen nainen, lapsiakin. Suru, suru! Oliko\nhänen nyt tyydyttävä urhoihin kumpujen yöstä, kuten tuon piikuuteensa\nkellastuneen opettajattaren, joka kuunteli hehkuvin kasvoin.\n\nMutta patsaan kulmalla seisoi kunniavahtina Ison Herneisen Oras, seisoi\nsuorana, jäykkänä, silmää räpäyttämättömänä, ajatuksettomana. Se,\njonka on pinnistäydyttävä asentoon, ajattelee vallan vähän. Ehkä hänen\npäässään vilahti: »Sota! Se voisi olla pelastus. Muuten täällä voi\ntulla pulmia. Sotaan kuollut saa ainakin komeat hautajaiset. Sadankin\nvuoden kuluttua suoritetaan komeita menoja luittesi päällä.»\n\nVäkijoukossa seisoi Aprami Kaira, tuo nuoruudessaan kullankaivulla\nrikastunut ja siitä rusinapuun rakentanut mies. Sieltä hän virnisteli\nalas kuten apina tietoisena ylemmyydestään. »Kas, pulasta te olette\npuhuneet, mutta olette tyytyväiset, jos teille annetaan mukulakivinen\npatsas, sotamarssia, avopäinen maammelaulu! Siinä on teille ja\nherrat hoitelevat tärkeämmät asiat! Siinä te seisotte pyhässä\nyksinkertaisuudessanne. Te ette kykene käymään Aprami Kairan jälkiä,\njoka on köyhänä syntynyt, mutta joka ei köyhänä kuole, vaikka pakkanen\npanisi aidanseipäätkin. Kas, kas, urhot kumpujen yöstä! Olisi sekin\nparaati, jos ne nyt seisoisivat piilukkopyssyineen ällistellen\nlentokonetta ja konepyssyä, kaasua ja räkäpasilleja. Kas, kas, patsaat\nrajan taakse! Siis voitokas sota! Kuka on voittanut? Kansa on saanut\nuusia urhoja kumpujen yöhön, uusia patsaita. Kuka peri kouriintuntuvan\nvoiton? Muistelkaamme historiakirjasta erästä lukua asioitten\nuutisarvosta. Pankkiiri Rothschild rahoitti suurelta osalta taistelun\nNapoleonia vastaan, seurasi henkilökohtaisesti Waterloon taistelua,\nkiirehti Lontooseen, alkoi rasittuneena ja kalpeana myydä kysymyksessä\nolevia arvopapereita. Silloin kaikki muutkin aikoivat myydä.\nRothschildin asiamiehet ostivat. Myöhään illalla saapui tieto Waterloon\nvoitosta. Mutta Rothschild oli voittanut viisisataa miljoonaa. Niin\nniin ylenpalttisen isänmaallisuuden alta voit haistaa rahanvaihettajain\nkäyräin sormien hajun.»\n\nVäkijoukossa seisoi ukko Herneinen viinalle haiskahtaen ja hieman kuten\npienentyneenä, päällysvaate löysänä riippuen. Mitä? Kertooko kansa jo,\nettä Isolla Herneiselläkään ei ole muuta edessä kuin kallistaa päänsä?\nHymy huulille, tuollainen pieni hymy, vanhan, rikkaan talon isännälle\nsopiva. Yhä hän oli Iso-Herneinen ja hänen päänsä kohosi kuten\nkoetellun vakaan miehen. »Niin, niin! Sota. Se olisi ehkä hänelle, koko\nköyhtyvälle talonpoikain säädylle, hyvä asia. Kun kaatuu, on komeampaa,\nettä kaatuminen on suuri. Hyvinvoipa talonpoika voi voivotella\nhevosiaan, poikiaan, joita sota aluksi vaatii. Mutta sodan jälkeen\nymmärretään talonpojan arvo, tiedetään, kuka kiskoo maasta leivän ja\nsärpimen. Silloin seisoo herrakin talonpojan edessä ja kysyy, että mitä\nvaadit tuotteistasi, paljollako narahtaa aittasi ovi. Se nähtiin viime\nsodankin jälkeen.»\n\nJoku köyhä ja kiukkuinen akka kulki kiireesti ohi, helmat heiluen,\nsilmät pistävinä, sieraimet värähtäen ja sanoi puoliääneen:\n\n»Viinakinko täällä haisee...»\n\n»Mikäs muu sitten?» sanoi ukko Herneinen itsekseen. Hänen silmänsä\nsattuivat Lyyli Kaislan pehmytpiirteiseen vartaloon, ja hänen\nhuolien varjostama sydämensä värähti ikävästä, himosta. »Jos köyhdyt\nja kukistut, niin nuoret naiset ovat sitten peninkulman päässä...\nLyyli! Eiköhän hän jo ala selvitä siitä inhoittavasta miehestä,\nmaankiertäjästä.»\n\nVäkijoukossa seisoi myöskin Esa Herneinen noissa pihkaisissa\npuunkuorijan ketineissään, ruokottomine piikkipartoineen, kuten\nhävittämällä ulkomuodolla pilkatakseen isänmaallista juhlaa, omaa ja\nkoko suuren sukunsa menneisyyttä talonpoikana. Hänen suunsa mutruili ja\nepäilemättä hän kiroili sisässään kauheasti ja jumalattomasti. Hänen\nkiivas ajatuksensa tarttui puhujan jokaiseen sanaan.\n\n»Jos olisi puheenvuoro minulla, niin sanoisin, että kivääriä\nkannettiin, mutta vihollinen vei vain isänmaan alta. Ja on tämäkin\nKristuksen edustaja ja hänen seuraajansa! Jos Jeesus punoi joskus\nruoskan, niin teki hän sen vain ajaessaan pankkiherrat temppelistä.\nMutta hän ei olisi lähtenyt kivääri kädessä, rensseli selässä ja\nkaasunaamari kuonona ampumahautaan. Toista uskoa hän tunnusti kuin\nsinä! Sanoisit vain suoraan, pappi, että Kristus oli räkänokka, josta\nei ole mihinkään. Tai, että hän on kuten kirkonseinään naulattu\nkissapöllö, kuten Ison Herneisen tallin oven päällä on kotkanraato.\nTe vain peritte ikuisesti kynsirahoja. Heimoveljistäkin sinun pitää\npuhua, pitääpä tietenkin! Kuinka he tekevät orjatyötä, kuinka\nheidät karkoitetaan konnuiltaan. Oi, sinä kollikissain isä! Sillä\ntäällä ei tarvitse mennä kuorimaan kahdeksanjalkaista kymmenellä\npennillä, ei suinkaan! Se on vapaaehtoista! Mikä erinomainen\ntalonpoikaismarssi lienee sitten se, jota pakkohuutokauppavasara\nrummuttaa? Kuuntele sitten kansa tätä, eläkä ymmärrä mitään! Lue\nhuomenna sanoneesi etusivulta suuret otsakkeet isosta isänmaallisesta\npatsaan paljastuksesta, käännä esiin takapuoli ja näe se täynnä\npakkohuutokauppailmoituksia. Eläkä vieläkään tunne, talonpoika,\nisänmaan vavahtelua varpaittasi alla! Kuten vaskikäärmeitä korvessa\nkohotetaan sinulle patsaita, totisia kuin epäjumalan kantapää. Ken\nkatsoo niihin, hän jää elämään.»\n\nNiin kulki Esa Herneisen ajatus kuten tuli kuivassa katajassa,\nräiskyen. Hänen leukansa väykähteli kuten lintua vahtivalla kissalla.\nHänen mielensä teki karjaista: »Kenen hyväksi tuo pyykki on pystytetty?\nVedä verho pois!»\n\nVerhot vedettiin pois, pahvit kahisivat. Esa Herneinen seisoi\nväkijoukossa kädet housuntaskussa ja luki kirjoituksen patsaan kyljestä.\n\n»Tässä suomalaiset löivät ryssät.»\n\n»Tuo», sanoi Esa Herneinen, »on väärä viisari! Se on herrain etusormi!\nTahtovat viisata meille väärän tien ja estää meitä näkemästä, että\nvihollinen on lähellä, aivan kimpussamme. Sillä tuuma tuumalta,\nhehtaari hehtaarilta menettää talonpoika isänmaansa.»\n\nJuhlamenoissa oli jonkinlainen tauko. Väkijoukko tungekseli nähdäkseen\npatsaan. Silti Esa Herneinen herätti jonkinlaista huomiota. Muutamia\nkiusaantuneita, muutamia ihastelevia silmäyksiä suunnattiin häneen.\nVäkijoukossa seisoi myöskin Metsä-Aatu.\n\n»Etkö», sanoi hän, »kuullut, miten äsken runoa luettiin: raja railona\naukee?\n\n»Niin aukee! Tuohon vain pystyttivät väärän pyykin. Tarkoitus on,\nettei kansa huomaisi, missä sen ikuinen ja oikea vihollinen lymyilee,\nettä se näkisi tuon rajarailon väärässä paikassa. Pystyttivät pyykin\npaikalle, missä kuoli suomalaisia puoli kelpoisessa voitossa. Pian oli\nläpyteltävä pohjoista kohti niin kiireesti, ettei joutanut taaksensa\nkatsomaan. Miten se on, Höröläinen, eivätkö herrat sano meille tällä\nkivikielellä: häh, maaltasi köyhtynyt talonpoika! Jos et saakaan painaa\nauraa isänmaan pintaan, niin kelpaat sentään sotatappeluun herrojen\npuolesta, kelpaat maan alle.»\n\nHöröläinen, takuitten takia talonsa menettänyt vanha isäntämies,\nei vastannut mitään, eikä liene liioin kuullutkaan. Sillä\npakkohuutokauppansa jälkeen hän näytti alituisesti syviin ajatuksiin\njysähtäneeltä mieheltä.\n\n»Meneehän tuo nyt tuokin puhe ehkä sinulta», sanoi Metsä-Aatu. »Mutta\njos joku meistä synnynnäisistä köyhistä noin puhuisi, niin siihen\nsisältyisi maanpetos ynnä muita rikoksia.»\n\n»Höröläinen sanoi, että takausmiehiä pidetään kuin eläimiä! Leipää\nhupamme ja kiviä annetaan. Ja kansa saa itse keräillä nekin, tuollaiset\njuhlavat mukulakivet kasaan.»\n\n»Minä vielä siihen rajarunoon ja papin puheeseen, että voittopatsaat\ntulevaisuudessa rajan taakse», sanoi muuan laihakatseinen työmies,\nsivellen pitkiä riippuvia nääveleitään, jotka antoivat hänelle synkän\nilmeen. »Minäkin olin asevelvollisena tekemässä maata vapaaksi ja\nitsenäiseksi. Sitten kesällä yritettiin meitä marssittaa Karjalaan,\nmutta me näimme rajan railona aukeevan ja teimme törrön. Emme\nhalunneet sankaripatsaitten alle vieraaseen maahan. Kyllä siinä herrat\nkilstoilivat ja näyttivät pistooleitaan, mutta mekin räsäyttelimme\nkiväärin vireeseen. Eikä herrain auttanut, tuli takaisin marssi.\nVastaantulevat joukko-osastot pyörsivät peräämme ja siihen kuivui se\nsotaretki. Muutamat meistä saivat sotaoikeudessa arestia ja siinä\nkaikki.»\n\n»Eipä siitä seikasta ole näkynyt mitään kirjoituksia», epäili joku.\n\n»Eipä liene! Eivät herrat epäonnistumisistaan lauluja tee. Totta se\nvain on. Kaikki joukot olivat jo olleet marssivalmiina, mutta meidän\nseisahtumisemme seisautti koko koneiston.»\n\n»No, jopa jotakin! Olitte tilaisuudessa pääsemään voitonmerkkien\naiheeksi» ettekä siihenkään suostuneet.»\n\n»Sinähän olet sitten historiantekijä kertakaikkiaan», sanoi Esa\nHerneinen. »Miten lieneekin, mutta hyvä oli, että näytitte herroille\nannin silmää. Sillä itse he ovat aina meille muistuttamassa, ettei\nkeppi ole menettänyt makuaan. No, tämä patsas on nyt paljastettu. Me\nnäemme sen aivan alasti, verhottomana. Menemmekö nyt paljastamaan\nkuusipuita, niin saamme iltasen. Tämä touhu ei mahaa täytä.»\n\n»Ei ole pelkoa vatsan paisumisesta kuorimapukinkaan ääressä», sanoi\njoku. »Mutta onhan nämäkin jo nähty.»\n\nKymmenkunta työmiestä jätti väkijoukon ja juhlakentän. He pysähtyivät\nahdetörmälle, missä puutavarapinot kohosivat tummina ja kellertävinä.\nTyö alkoi. Kirveet kolkkivat oksiin, kumaraiset miehet vetivät\nhellittämättä kolorautaa pölkyn pintaa pitkin. Vaalenneet kuusen\nkappaleet putosivat sitten kolisten kasaan.\n\nSelät kumartuivat ja ojentuivat, kirveet ja koloraudat ääntelivät.\nAurinko paistoi ja varis raakkui. Avanto pulahteli kuten\njättiläismäinen silmä kevätvesien paisuessa jääkuoren alla.\n\nMutta illan lähetessä seisoi tämän työkunnan ja vaikeitten\npuutavarapinojen luona yht'äkkiä pappi, patsaan paljastuspuheen pitäjä,\ntuo ruovonpäristäjä korvessa.\n\n»Surullinen näky, miesparat! Ettekö muista enää katkismusta: muista\npyhittää lepopäivä?»\n\nKumartuneet selät oikenivat ja ällistyneet kasvot kääntyivät pappiin.\nHänen kasvoillaan oli tuo ilme, joka melkein saattoi epäilemään, että\nkiharaisen otsatukan kätkössä piilivät pienet sarventyngät. Mutta hänen\npitkä kaulansa teki linnuneleitä, koilisteli miehestä toiseen. Pitkä\nhiljaisuus. Viimein Esa Herneinen sai sanat suuhunsa:\n\n»Onpa tosiaankin! Mutta ne on nykyään miehet huonontuneet tai palkat\npienentyneet siinä määrässä, että pitkiä pyhiä ei käy pitäminen.»\n\n»Huono puolustus! Jos niin on, niin ette te tuoliakaan miksikään tule.»\n\n»Erehdys! Kyllä me sen verran saamme, että illalla voimme syödä mahan\ntäyteen.»\n\n»Pyhänä ansaittu ruoka ei teitä ravitse.»\n\n»Saattaa olla! Mutta pyhä ei kukista nälkäämme!»\n\nToisen miehen ääni:\n\n»Sen tuon työläisen pitäisi olla niin lujan miehen nykyään, ettei sillä\nsaisi olla minkäänlaisia himoja!»\n\n»Kyllä tässä kuitenkin on samalla mielenosoitusta, että keskellä kylää\nja tällaisena juhlapäivänä teette töitä.»\n\n»Jospa siihen sellaiseen näytökseen olisi syytäkin, ettei aina\ntarvitsisi rajojen takaa etsiä niitä, jotka huokaavat orjuudessa ja\nkurjuudessa.»\n\n»Vai sellainenkin ääni! Mutta en moiti teitä, miehet. Teidät on\nheitetty oman onnenne nojaan, väärien aatteiden ohjattaviksi... Ja\ntekin, Herneinen.»\n\n»Mitä? Ei tuota ennen synniksi räknätty, kun ampua räiskättiin\nsunnuntait läpeensä ja kirkkoherrakin käveli kivääri olalla kirkkoon.»\n\n»Maanpuolustus on pyhä asia.»\n\n»Kenen maan? Talonpojan maa viedään miekan iskutta. Niin kävi minulle!»\n\nHyväksyvää mutinaa ja useita yhtäaikaisia lauseita.\n\n»Tästä ne koituvat pyssyt ja paukutkin.»\n\n»Kyllä yksityisen työmiehen kimppuun ollaan käymässä.»\n\n»Mutta eivätpä papit lue asetussanoja yhtiöille, vaikka nämä\nteettäisivät esimerkiksi uittotöitä miten suurella roihinalla ja miten\nsuurena pyhänä tahansa.»\n\n»Routaa, routaa on vielä maassamme ja kansassamme», sanoi pappi.\n»Rajoja ja juopia on välillämme. Mutta ne täytetään. Puhuin, koska\nminun oli vaikea nähdä tuota tällaisena päivänä. Heittäkää työ! Jos sen\nvuoksi iltasetta jäätte, saatte sen pappilasta.»\n\nPappi meni ja sen jälkeen oli tovin hiljaisuus. Miehet tupakoivat ja\npuhelivat vierailun johdosta. Mutta sitten selät jälleen kumartuivat\nkuorimapukkien ylitse.\n\nEnnenkuin ilta oli käsissä, tuli toinen vieras, poliisi Hän\nantoi miehille haasteen ensitulevan kevätkäräjiin vastaamaan\nsapattirikoksesta.\n\nIlta sinersi ja punersi. Tuuli oli jäänyt jonnekin hierinpuumetsien\ntaakse ja velttoja juhlalippuja vedettiin juuri alas tangoistaan.\n\nEsa Herneisen kasvot olivat sapenkarvaiset ja hänen kolorautansa putosi\nraskaasti pinon päähän.\n\n»Elkää ihmetelkö mitään! Herrat ja opettajat soittelevat kuolleitten\nluilla, jotta korvamme teroittuisi kuulemaan rajantakaisten orjuuden ja\nkurjuuden huokaukset, jotta silmämme näkisi, kuinka heidät karkoitetaan\nkonnuiltaan. Mutta täällä kuulostaa kruununvoudin vasaranpauke\ntalonpojan nurkkajuurissa vain hauskalta pakkasnapseelta, eikä jätkän\ntarvitse vuolla puuta sapattina.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA luku\n\nVASARA ISON HERNEISEN YLLÄ\n\n\nJopi Herneinen istui kamarissaan kyynärpäät pöydällä, turvonneet kasvot\nkämmenten välissä. Oli tullut juhlituksi sitä patsaan paljastusta.\nParhaassa nousussa hän oli tuntenut itsensä ylen miehekkääksi. Ihan\nrintaa paisutti. Sellainen on suomenrotu: kaikki se on kärsinyt, kaikki\nkestänyt...\n\nNyt hän ei tuntenut mitään miehevyyttä, pystöilyä, rinnan paisumista.\nAinahan asia oli niin ryyppäyksen jälkeen. Hänen tihruiset silmänsä\nsattuivat jälleen levällään olevaan sanomalehteen. Niin, niin!\nSiinä se oli nyt. Nyt maailma saa sen tietää. Siinä kuulutettiin\npakkohuutokauppa Isoon Herneiseen. Siellä ja siellä, sellainen\nja sellainen paikka, sen ja sen saatavista. Tosi siitä sittenkin\nnäyttää kehittyvän, vaikka hän vielä ulosottajain vierailun jälkeen\noli hymyillyt miehekkäästi, salaperäisesti: ei Isosta Herneisestä\nniin juuri justiinsa lähdetä. Hän on vielä mies, joka järjestää.\nMutta luotto oli lopussa kertakaikkiaan. Jokainen vain perisi,\nottaisi omansa. Ja kuitenkin hänen asiansa olivat olleet kutakuinkin\njärjestyksessä. Mutta isoin saarnamies alkoi ahdistaa. Siinä oli ehkä\nerään miehen sormet pelissä, miehen, jonka suvulla oli iänikuista\nkaunaa Herneisille, joka halusi isännäksi Isoon Herneiseen. Käyttävät\naikaa hyväkseen, pelaavat, pelaavat. Voi, saatana, talottomaksi,\ntalottomaksi! Millä häpeällä pitikin vielä miestä lyödä. Kyllä ne nyt\nammoittelevat suutansa, odottaen, että Iso-Herneinen vielä konttaa ja\nkerjää, joutuu joutavan jäljille, kuten Höröläinen, joka on ottanut\nturvansa pahanpäiväiseen koniin.\n\nHänen mieleensä muistui eräs ukko, maantienkulkija, jota hän oli\nkerran hoivannut merkillisen auliisti. Hänenkö edelläkävijänsä, koko\ntalonpoikaiston edelläkävijä? Nila, niin, talonpojan jalan juuresta\nolivat nousseet kaikki omistamattomat. Sanottiin niin.\n\nMutta kyllä tämä oli liian kovaa vanhalle miehelle. Pojat ja perilliset\nvoivat vielä yrittää oppia uusia asenteita maailmassa. Tuollaiset Esat\nvoivat vielä tarttua kirveeseen ja kiroilla kuten miehet. Mutta hänen\naikansa oli ollut. Voi, kyllä esi-isät, joille patsaita pystytettiin,\npääsivät sentään vähällä. Jos vihollinen lahmasi maan, tuli poltti\ntalot, halla vei viljan, niin se oli rehellinen, luonnostaan lankeava\ntuho. Eikä sellainen tavaton tauti, salainen rutto, joka nyt vei\ntalonpojan omaisuudet, laittoi hänet ja hänen jälkeläisensä tielle,\nteki myrkyksi elämän. Ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua. Voit vain\nodottaa, kuulostaa hiljaista ja hirmuista tuhonuhkaa.\n\nJopi Herneinen huokasi ja hänen silmänsä sattuivat seinäpuhelimen\nkiiltävään pintaan. Se oli kuten jokin pitkäkasvoinen, mulkosilmäinen\nolento. Hän tunsi hämärää pelkoa, kauhua. Ettei se vain pärähdä ja\njoku ilkeä viesti vieri hänen korvaansa? Maailma on kehittynyt liian\nviisaaksi, sen käsivarret ovat jatkuneet suunnattomiin. Rakensivat\nkoneita ja koneissa piili sellaisiakin voimia, joita niissä ei luultu\nolevan. Ihminen seisoi avuttomana ja ällistyneenä niiden keskellä,\neikä enää tiennyt, kuka hallitsi, kenessä piili sielu, teräskö vai\nliha oli punnittava kalliimmaksi. Nytkin hurisi automoottori tiellä,\nhurisi ukko Herneisen mielestä ilkeästi, pilkallisesti. Eikö tässä\nvähemmällä helvettiin kerittäisi, oi ihmisen poika? Lennettiin ilmassa,\nlennätettiin sanat noitamaisesti. Kun hän yöllä kompuroi juovuksissa\nkamariinsa, niin hän painoi epävarmalla peukalollaan nastaa ja huone\nrävähti valoisaksi. Sellaiseen aikaan oli eletty. Sopi oikeastaan\njysähtää miettimään, että tarvitsiko sellainen aika vapaata ja\nitsenäistä, omistavaa talonpoikaa? Olivatko maatalot, tällaiset Isot\nHerneiset enää mitään? Mutta persoilivat ne vain niitä ja tahtoivat\nviedä hänen harmaat karvansa murheella hautaan.\n\nOliko hän elänyt liian kauan? Hän muisti ajan, jolloin honkainen\nkärisevä päre kävi valosta, jolloin sait laittaa poikasi sanomaan\nkiireellistä asiaa, jolloin hevonen merkitsi nopeutta ja voimaa. Kerma\nsai kihota omin voimin maidon pinnalle, varstan jyske ja rukin hyrinä\noli koneellisin ääni. Voi, se aika oli kaunis! Taivas oli silloin\nkorkealla ja tuulet raittiita, kesä ylen vihreä ja talvet valkoisia.\nIhmiset osasivat elää. Heissä ei ollut mitään liikaa, sitä jotakin\noutoa jälkikasvua, minkä voit ounastella nykyisestä rodusta. Silloin\nhaisi ruumiin hiki. Nyt on ilma täynnä aivojen hikeä, koneitten\nlöyhkää. Jos silloin isännät joutuivat pois taloistaan, niin he olivat\nne reilusti ryypänneet, kädestä pitäen hävinneet. Iso Herneinen, sen\nisäntänä olo, oli silloin kunnioitettava asia. Se oli ihanaa aikaa!\nSyötiin ja katsottiin naiseen himoiten häntä.\n\nJopi Herneinen tuijotteli menneisyyteen sisäisellä silmällään. Hänen\nkorvansa ikäänkuin eroitti esi-isien epälukuisten askelten äänen.\nNäillä tantereilla he olivat hikoilleet, ahertaneet, suunnitelleet.\nHeidän aikanaan talo oli täynnä elämää. Oli aluksi hänenkin aikanaan,\nmutta nyt täällä haiskahti autius ja yksinäisyys, epämääräinen mahous.\nHiljaista, vähän väkeä, vähän karjaa. Sillä hän oli viime aikoina\npienentänyt talouttaan, myynyt elukoita saadakseen rahaa juokseviin\nmenoihin, muun muassa viinaan.\n\nSiinä oli nyt ainoa ilo. Oli tullut suuri yksinäisyys, vanhuus.\nVanhuusko? Eipä niinkään! Ei hän vielä tutissut. Hän ikävöi emäntää,\nheräsi yöllä ja ajatteli raamatun sanoihin, että ei löydy ketään tässä\nvuoteessa. Ei ollut kysymyksessä yksilöllinen vanhuus. Oliko tämä joku\nsuurempi vanhuus, laajempi lahoaminen, lajin kuolema? Eikö tuollainen\nhämärä ajatus ollut vavahduttanut häntä silloin, kun hän puhutteli\nerästä vanhaa miestä maantiellä, eikä nähnyt hänessä jonninjoutavaa\nroikaletta, vaan edelläkävijänsä.\n\nMutta oliko suuri ilo, jos epäilit olevasi viimeinen isäntä? Muuttukoon\nmies ja suku, mutta Isoon Herneiseen ei tule koskaan isäntää, ei\nsellaista isäntää kuin ne, jotka ovat olleet, kuin oli hänkin menneinä\npäivinä. Eikö tämä ollut kahta kauheampaa? Jos olisi kumppali, niin\nehkä nämä päivät olisivat helpommat kestää. Lyylikin oli käynyt\nhänelle ynseäksi, vaikka alussa hempeili, silloin kun uskoi, että\nhän on lujilla juurilla Isossa Herneisessä. Nyt pelehti kaikkien\nmaankiertäjien parissa, uskossa, että ne hyvin pelmuuttavat hänen\nnahkaansa. Jos hän nyt näytti päässeen tuosta kulkurista, niin eikös\noltu jo huhuiltu, että hän piti yhtä sen miehen kanssa, jonka ukko\nHerneinen uskoo olevan syynä siihen, että hänen talonsa hävitetään\nennen aikaansa.\n\nKovin yksin hän on, ilman ystäviä pahojen päivien tullessa.\n\nEikä edes yksinkään. Oli olemassa eräs epämääräinen olento,\nkääpiömäinen, sukkela, puikahteleva. Eikö se nytkin istunut pöydän\nreunalla, heilutellut ohuita koipiaan, rapistellut sanomalehteä ja\nsanonut: »Mitäkö teet? Kysy isännältä.»\n\n\nPilkatakseen se niin sanoi. Se oli tyhjänen, pikku-ukko. Sen olemus ja\nolemassaolo oli asia, jota Jopi Herneinen ei halunnut ryhtyä tutkimaan.\nHän kauhistui, sulki silmänsä ja painui entistä kyyrympään.\n\nHän istui kauan, tuntikausia, raskas ja synkeä pää käsien varassa.\nHänen sydämessään oli kumea hätä. Voi, että elämää oli yhä edessä,\nvaikka isännyys oli kuollut. Isännät olivat kuolleet tai kuolivat\nparasta-aikaa. Jäljelle jäi vain isäntien varjoja.\n\nHän havahtui ja huomasi illan sinertävän. Varjoko? Mutta varjot\neivät tunne tuskaa, ei heitä kaiva kateus sen vuoksi, että yhä on\nolemassa omistusta, nuoruutta, nautintoa joillekin muille. Mutta\ntämä oli myöskin todistus siitä, että elämä ei ollut ohi. Oli kai\npöyhistäydyttävä, yritettävä. Miten? Matka kaupunkiin. Eikö sille\npäävelkojalle, koronkiskurille, metsä- ja muilla rahoilla paisuneelle,\nvoisi viime tingassa puhua järkeä? Sitäpaitsi oli siellä eräs nuoruuden\ntuttava, liikemies, jonka rikkaudella ei omien puheittensa mukaan\nollut äärtä eikä päätä. Sen käsityksen oli ukko Herneinen saanut viime\ntapaamisesta.\n\nHän silmäili pöytäänsä, jonka paperikasat muistuttivat hänelle\nviimeaikaisista laiminlyönneistä. Nuokin työt olivat takapajulla, miten\nlienevät olleetkaan.\n\nIstuessaan syömään iltasta hän jälleen painui surulliseksi. Hampaat\nolivat huonot. Natustelit, pyörittelit, pyörittelit suupalaa ja\nnielasit sen sitten umpimähkään, että käydä miten käydä. Niin oli koko\nelämäsi laita: natustelit sen rippeitä hampaattomin suin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKAUPUNGINMATKA\n\n\nMutta seuraavana aamuna Jopi Herneinen seisoi komeana ja ryhdikkäänä\nmaantiellä odotellen linjavaunun lähtöä. Hän tiesi yhä, kuinka oli\noltava ihmisten keskuudessa. Hän sytytti sikarin ja antoi tikun\nsammua hyppysissään ikäänkuin näyttääkseen, että käsi ei vavissut\nvähääkään. Ehkä hänen kaulansa näytti venähtäneellä, suonikkaalta,\nryppyiseltä ehkä hänen kasvoissaan oli jokin pingoittunut ilme ehkä\nhänen tarkasteleva katseensa uteli: miltä sitten Ison-Herneisen pitäisi\nnäyttää, oi ihmiset, kun pakkohuutokauppa on kuuluteltu.\n\nVaunu lähti liikkeelle. Kone hyrisi, rattaat pyörivät, keväisen kirkas\nmaailma ja maa jäärippeineen ja rapakkoroiskuineen jäi kuten lasien\ntaakse. Jopi Herneinen istui penkissään ja huomasi sielussaan kuten\nhämmästyksen: mihin hän on tullut? Missä hän on ollut, mikä pilvi on\nhänen mielensä peittänyt, silloin kun on jouduttu aivan huomaamatta\nuuteen maailmaan, esimerkiksi linjavaunun maailmaan?\n\nEivätkö tälle tielle kuuluneet vain hevoset ja ratasten kolina,\nijäisyyden pituisilla ojelmuksilla? Eikö hän itse ollut niin\nmonesti matkannut kaupunkiin helteessä ja pakkasessa tuijotellen\nhevosen keinuvia lautasia? Eikö asiaan kuulunut Koni-Aappo matkalla\nmarkkinoille vaivaisine ja ontuvine luuskineen, rattaineen, jotka\nnaukuivat niin, että se oli kuten pilkka pyhää henkeä vastaan? Missä\nolivat syöttöpirtit, apekeppien kopina, eväskontit, piiskaryypyt,\nhauskat matkatoverit?\n\nMistä tuli tämä vaunu? Miksi se ei ollut ällistyttänyt, salvannut\nhenkeä kaikilta ihmisiltä kuten kummitus? Se teki virstantolpat\npieniksi asioiksi, se pyyhki, pyyhki pitkin tietä, pysähtyi ja lähti,\nnosti ja laski ihmisiä ja tavaramyttyjä. Se otti mukaansa kenen\nhyvänsä: isäntiä ja arvokkaasti vaikenevia herrasmiehiä, jätkiä\nreppuineen, eukkoja myttyineen, laitoksissaan olevia naisenpuolia.\nSiinä he olivat sitten lähetysten ja tarkastelivat toisiaan ihmislasten\ntunteilla: välinpitämättömyydellä, mielenkiinnolla, inholla, himolla,\nkateudella. Mutta kuitenkin kaukana toisistaan kuten suljettuina\noman tietoisuutensa toukkakoteloon. Mikä heitä liikutti? Rahahuolet,\nsairaudet, kaikki pulmat kerääntyivät tänne, nostivat sumuhien\nakkunalaseihin. Tämä peto, joka kiiltävin mulkosilmin, myristen\npahaenteistä, lakkaamatonta myrinäänsä, kiiti maanteillä oli kai\ntuonut tullessaan kaukaisiin kyliin noita pahoja tauteja: vekseleitä,\nulosottotuomioita, hupsuutta, umpisuolen tulehduksia...\n\nJopi Herneinen tuijotteli eteensä ja tunsi olevansa outo ja muukalainen\ntässä maailmassa. Nämä ihmiset eivät olleet hänen aikalaisiaan eikä\nkansalaisiaan. Miksi piti ihmisen elää niin kauan, että hän joutui\ntällaiseen taikamaiseen maailmaan, joutui kyyröttelemään tällaisen\nilmestyskirjan pedon vatsaan. Se pyyhki, pyyhki teitä ja pudotti\nsamalla isännät pöytiensä päistä, kiikkutuoleista, kiesien istuimilta.\nTuo aika, jolloin keisit keikkuivat, kärrynpyörät jyrisivät, hevosten\nharjat liehuivat, se oli oikeaa aikaa. Iso Herneinen oli silloin\naika järkäle maailmaa. Nyt isännät olivat vain kummittelevia varjoja.\nKoneita, koneita! Ne vallitsevat ja mihin ne loppujen lopuksi\njohtaisivat, se oli ihmisen ymmärrykseltä kätkettyä. Istut siinä mies,\nkäännät ruuvia, muka ohjaat, mutta sinä olet vain palvelija. Herruus on\nsiellä mistä kumpuilee tuo alituinen, uhkaava myrinä.\n\nHänen vieressään kaksi pienviljelijää puhui pula-ajasta. Heistä huokui\nsynkeä herraviha. Heidän sydäntään etoi herrojen paisuva paljous,\nheidän puuttumaton toimeentulonsa. He eivät kunnioittaneet pappiakaan.\nSe sai pitäjän parhaimman talon ja palkkaa vuodessa sen määrän, että\nasutustilallinen kasvattaisi sillä tusinan työmiehiä.\n\nToinen heistä, keski-ikäinen mies, pyyhki ahavoitunutta naamaansa\nsuurella lapiomaisella kourallaan ja sanoi, että ennen Amerikassa ei\npappi saanut parempaa palkkaa kuin tavallinen työmies. Lapioon se sai\ntarttua ristijäisten ja hautajaisten väliajoilla.\n\nToinen sanoi, että on se omituista, mutta nykyään on jo hankala tarttua\nlapioonkin. Herrat jo suunnittelevat, että vauhtipussit pois köyhiltä.\n\nJa jälleen Jopi Herneinen näki edessään koneet, valtavina puhkuvina\nriveinä. Niiden vieressä torkkuivat viimeiset ruunamaiset ihmiset\nriippuvin, alakuloisin päin, kuten viimeiset valkit talonpojan\npellolla. Tähän uuteen maailmaan, johon oli huomaamatta liu'uttu, ei\nkuulunut ori, kuopiva ja hönkyvä, innon voimalla liikkuva ori.\n\nJopi Herneinen näki tienposkessa kirkon ja puisen vaivaisukon sen\njuurella. Se ojenti kämmentään tietä kohti. Jopi Herneinen muisti, että\nhe olivat tuon puuäijän kanssa samanikäiset. Hän muisti katsoneensa\nsiihen aina kuten viheliäiseen katsotaan. Oliko heistä nyt tullut\nvertaisia ja veljiä? Oliko hänelläkään enää muita keinoja kuin\ntuollainen itsepintaisen avuton ele, ihmisten edessä, jotka eivät\nnäyttäneet hänen aikalaisiltaan eikä maanmiehiltään.\n\nHänen rintaansa koski kipeästi, hän lummisteli silmäluomiaan.\n\nMutta siinä oli eräs talo, vanha talo, joka yht'äkkiä loihti hänen\nmielensä silmien eteen erään kesäyön, hiljaisen, valkoisen, tuoksuvan,\nrastaan laulun koristaman yön. Hän oli polvillaan suurimman osan\nyötä erään sängyn vieressä ja oli tuntenut itsensä onnelliseksi.\nSiitä talosta hän oli tuonut emännän Isoon Herneiseen. Silloin ei\nounasteltukaan, että hän joskus olisi kuten ystävä ja veli tuon puisen\nvaivaisukon kanssa eräässä linjavaunumaailmassa. Ehkäpä tuokin talo oli\nnyt vain näennäisesti talo, eikä liene enää talontyttäriäkään nuorille\nmiehille.\n\nNiin kuljettiin hyristen ja hytkyen pitkin tietä, jonka varsilta Jopi\nHerneisen mieleen nousi tuhansia muistoja, kuten karisseita, keltaisia\nlehtiä syysmetsässä. Hän ikäänkuin kahlaili niissä, upposi niihin.\nNykyisyys oli kuten kaukaisen vieraan maan maisema. Kuitenkin hän\nsilmäili sitäkin, nopealla, luimistavalla katseella. Nuo molemmat\ntyytymättömät, työn kourien jälkiä kantavat pienviljelijät: toinen\nvei kaupunkiin maantuotteita, toinen meni neuvottelemaan lakimiehen\nkanssa meijerin konkurssiasiasta, josta halusi itseään irti. Siinä oli\nlomalta palaava, torkkuva sotilas, metsäherra nahkatakissaan, kärsivän\nja levottoman näköinen naisenpuoli, jolta leikattaisiin umpisuoli,\nopettajatar pyöreitten silmälasien takana matkalla hammaslääkäriin,\nostoksille, kuljettajalle lipsuileva nuori neiti.\n\nSitten tuli kaupunki, tuo ilmiö, jota Jopi Herneinen ei ollut\nmilloinkaan käsittänyt. Miksi piti maasta nousta tuollaisia kivisiä,\nahdistavia seutuja, miksi ihmisten keräytyä liian lähetysten kuten\nlitomatoset? Hän katsoi siellä aina epäillen ympärilleen: ei\nruohonpiikkiä! Epäilemättä joka komero asutettiin rahanvaihettajilla,\ntaskuvarkailla, huijareilla, joutilailla maleksijoilla. Epäilemättä\ntämä kivinen erämaa oli ikuinen imeväinen, jota maaseutu sai kantaa\npovellaan.\n\nVaunu pysähtyi torille, tuolle mukulakiviselle vainiolle, jonka\nlaidassa hän tunsi sielussaan omituista hätää, pelästystä. Voi,\nhedelmätöntä maata! Hän huomasi synkeän näköisiä, epämääräisesti\npuettuja miehiä, jotka istuen tai seisten tuijottelivat merelle,\njonka jäistä, valkoista pintaa keväinen aurinko hyväili. Hulikaaneja,\nsällejä, laivanlastaajia! Jopi Herneinen oli aina katsonut heihin kuten\nkatsotaan juoksenteleviin koiriin, joiden maailmaan ihminen ei pääse\neikä pyrikään. Mitä he maleksivat? Mikseivät he tee työtä? Mitä he\nodottavat mereltä? Näyttääkö jää jo hauraalta, sineä, läikyntää, mustia\nlaivansavuja lupaa valta?\n\nJopi Herneinen huokasi.\n\nOlivatko heidän isänsä tai isoisänsä vielä työskennelleet vainioilla,\nmetsissä, istuneet oman pöytänsä päähän? Pitikö hänen vielä vanhoilla\npäivillään oppia epäilemään, että pahuus voisi johtua jostakin\nmuualtakin kuin ihmisestä itsestään? Pakkohuutokauppa Isoon Herneiseen\nja silloin sait tulla seisomaan vaikka tuohon torin reunaan, kädet\nhousuntaskuissa, sielultasi synkeänä ja käsittämättömänä, odotellen\nlaivaa, jota ei tule.\n\nMutta kun hän pyöräytti saamamiehensä, Asarias Puran, ovikelloa, oli\nhän jälleen ison talon isäntä päästä hännän tutkaimeen. Hän istui\nraharikasta vastapäätä kuten mies, joka ei hämmästy mistään, joka on\nvain sivumennen poikennut toimittamaan vähäpätöistä asiaa. Hän puheli\nilmoista, maaseudun oloista, pulasta, josta hän luontevasti johtui\nhuomauttamaan kuten ohimennen, että miten on sen hänen velkansa kanssa\nhätäilty niin: eikö enää luoteta Isoon Herneiseenkään?\n\nHän antoi katseensa levätä tuon ison, lihavan miehen koko ruholla,\nraskaana, välinpitämättömänä, salaisesti tutkivana. Hän tunsi sisässään\nvastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Asarias Pura ei ole hänen\ntietoonsa koskaan tehnyt työtä, ei mitään kunnollista. Hän on vain\nistunut kuten hämähäkki verkkonsa keskellä lenoen velkakirjoja,\nperien korkoja. Ei edes perillisiä, joiden eteen mies puurtaisi, ei\nmitään harrastuksia, ei edes kyläsuutarin sanaan uskosilla oloa. Raha\nlykkää vain korkoa, kokoontuu kasaan kuten tuulen ajama lumi hänen\nporraspäihinsä. Mies nukkuu, torkkuu, kävelee kadunvälin, lihoo,\nkasvattaa vankkaa vatsaa. Jopi Herneinen huomasi ajattelevansa hieman\nsopimattomasti ja epäpyhästi: »Tuo lienee se jumalankuva».\n\nMutta kuitenkin Jopi Herneisen täytyi jollakin tavalla hyväksyenkin\nkatsoa häntä. Siinä oli kuitenkin ihminen, jota voit puhutella\nkasvoista kasvoihin. Ei hän ollut kuten pankinjohtaja, joka ei ole\nihminen, joka uskottelee olevansa eräs koneiston osa ja lieneekin\nsitä. Hänen kasvonsa ovat kuten jonkinlainen suunnaton, muodoton\nnaamio, jonka taakse et voi kurkistaa. Hän sanoo, etteihän tämä ole\nminun asiani, liike vaatii sitä ja sitä! Koko maailma elää yhtiöissä,\nporukoissa. Ne pettävät vielä pirunkin. Käypi ilmi, ettei kenelläkään\nole ollut omituista sielua.\n\nAsarias Pura rummutti pöytää tylpillä sormillaan, hymyili hieman\nneuvottomasti, mutta tapasi pian oikean otteen. No, hän tarvitsi rahaa.\nEikähän ollut ajateltavissa, että Iso Herneinen, aina mainittava, rikas\ntalo, joutuisi vaikeuksiin tässä asiassa.\n\n»Kyllähän sitä tavaraa on», sanoi Jopi Herneinen. »Mikäs on ollessa.\nMutta on kysymys rahoista, numeroista. Kun joutuu nykyään muuttamaan\ntavaraa numeroiksi, joutuu vahinkoon.»\n\n»Eihän se nyt Iso Herneinen vielä pätö asioissa», sanoi Asarias\nPura. Hänen huulillaan oli hymy, jonka takaa Jopi Herneinen aavisti\najatuksen: etköhän nyt köyristä vähän selkärankaasi ja ala käyttää\nhätääntyneen kieltä.\n\nMutta sitä iloa ei Jopi Herneinen hänelle suonut. Sillä hän ajatteli,\nettä se olisi turha nöyristyminen. Voi, jumalankuva, aiot auttaa täten\nyhden nuoren, kaukaisen sukulaisesi Ison Herneisen isännäksi! Mikset\ntekisi hyvää, kun on tilaisuus, jolloin se ei maksa sinulle penniäkään.\n\n»No, eipä siitä sen enempää», sanoi hän. »Onhan aika epävarma. Parempi\nolisi, että saisi omansa yhteen nyttyrään ja makaisi päällä. Muuten se\nvoi haihtua, lentää ilmaan kuten akanat, sillä tuuleskelee...»\n\nHän jutteli pitkään, sujuvasti, eleitä tehden kuten olisi pitänyt\npuhetta kokouksessa. Hän luimautti raharikkaaseen tutkiskelevan katseen.\n\n»Aika on kallis, sanotaan. Se onkin kallisarvoinen kaukonäköisille.\nSiellä maalla on nyt ikäänkuin luokopäivät. Jolla on harava, se\nharavoipi. Olen kuullut, että nuori sukulaismiehesi, Antti Pura,\naikoisi nyt hankkia maatilan.»\n\nAsarias Pura ei ollut äskettäin tavannut sukulaistaan. Ei siis tiennyt\nhänen suunnitelmistaan.\n\nJopi Herneinen otti lakkinsa, hyvästeli ja astui ulos selkä suorana.\nVasta kadulle päästyään hän tunsi hartioillaan ikäänkuin köyristävän\npainon, tunsi ympärillään ikäänkuin ohuen hämähäkin seitin.\nOlivat kietoneet hänet, kuristaisivat hänet hengiltä. Hän katseli\nraivostuneena ympärillään kiirehtiviin ihmisiin. Mitä he surrannevat\nkuten ampiaiset? Eikö heitä varten olekaan lankoja?\n\nHän talsi katuja umpimähkään. Se siis tapahtuu sittenkin. Vanhuus,\navuttomuus, köyhyys, oli se pala, joka olisi nyt nielaistava. Se\ntarttuisi varmasti kurkkuun. Mitä ihmiset ajattelevat? He ajattelevat\nettä se on hupaista, kun Iso Herneinen seisoo nyt kuten joku\njonninjoutava ukko. Eivätkö he voi kysäistä osaaottavasti, että miltä\nmaistuu nyt tämä nykyaika, tämä maailma? Onko se sen makuinen kuin\nentinen? Menihän mukiin silmätä sitä ison Herneisen päätyikkunasta.\n\nHän käveli kauan ilman päämäärää, kunnes pysähtyi väsyneenä ja huomasi\nseisovansa talon luona, jonka piti olla sen liikemiehen, A.V. Kaistan,\nhänen tuttavansa. Entäpä sitten? Oliko enää olemassa tuttavia,\nsukulaisia, ystäviä? Aika oli tällainen, elämä oli tällainen, maailma\noli vain liikeasioita ja liikennettä.\n\nHän tuijotti porttikäytävään, joka näytti hänestä mustalta ja\nsynkeältä. Hän aikoi kääntyä pois. Mutta siinä astui häntä vastaan\nA.V. Kaista hienona, pitkänä, nuorekkaana. Hän silmäsi Jopi Herneistä\npitkään, tunsi, kiirehti luo, puristi ja pudisti hänen kättään\nrakkaasti.\n\n»Näkeepä sinutkin vielä», alkoi hän holottaa. »Tule toki taloon!»\n\nJopi Herneinen seurasi häntä melkein äänettömänä. Puhuminen ei\nollutkaan tarpeellista. A.V. Kaista piti kyllä siitä huolta.\n\nHänen huoneistonsa oli komeasti kalustettu. Ukko Herneinen tunsi\nvajoavansa, vajoavansa istuessaan sohvaan. Sieltä hän katseli, käänteli\nkaulaansa pyörein päin kuten pöllö.\n\n»Noin on mies menestynyt», ajatteli hän. »Ja kuitenkin olen nähnyt\nhänet jos jossakin jamassa.»\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nLIIKEMIES A.V. KAISTA\n\n\nHe olivat saman pitäjän syntyjä, melkein yhden ikäisiä. Mutta koskaan\nhe eivät olleet mitään erikoisia ystävyksiä olleet. A.V. Kaista\noli köyhää lähtöä, mutta pienestä pitäen hänessä olivat eläneet\nsuuret pyrkimykset. Hän oli päässyt kauppa-apulaiseksi ja sitten\nkauppiaaksi ja kohonnut vähitellen suureen maineeseen rikkaudestaan\nja vääryydentekotaidostaan. Kansa oli kertonut muun muassa hänen\nmaksattavan olemattomia velkoja ja perivän oikeita ryöstämällä, siinä\nmuodossa, että hyötyi ylenmäärin. Mutta semmoisiahan kansa kertoo\nkaikista menestyneistä miehistä. Lopulta hän oli tehnyt vararikon ja\njoutunut syytteeseen konkurssirikoksesta. Hän oli selviytynyt siitäkin\nkuten koira veräjästä. Mutta kovia aikoja ne olivat A.V. Kaistalle.\nMielenhäiriöitä, itsemurhayritys, syyntakeettomuustodistus, jolla hän\nvapautui edesvastuusta.\n\nJopi Herneinen muisti, että hän oli ollut läsnä silloin, kun A.V.\nKaistan kaulasta oli katkaistu silmukka, kun hänet kantaa roihuutettiin\nsänkyyn, kun hän siinä kieriskeli ja korisi henkitoreissaan, potki\nhousunsa nilkkoihin. Teki sen siksi, väitti kansa, kun sievä\nsairaanhoitajatar hääri hänen ympärillään. Sillä, sanottiin, että\nkaikki oli manoveeria. Hän oli palkannut miehen katkaisemaan silmukan\najoissa...\n\nNo, kaikkeen olisi ihmisen alennuttava rahaa palvellessaan. Surkealta\noli näyttänyt. Mutta kaikki se oli vain kohottanut kansan silmissä\nhänen älymiehen mainettaan ja suurta ja salattua varakkuuttaan. Hän oli\ntehnyt kaiken vain viisauksissaan, rikastuakseen.\n\nSiltä oli näyttänytkin. A.V. Kaista muutti kaupunkiin. Hänestä tuli\ntalonomistaja, monenkin talon. Hän tahtoi viettää loppuelämänsä\nrauhassa ja levossa. Mikäpä hänellä, jonka varoilla ei luultu olevan\näärtä eikä päätä. Kuitenkin huhuttiin hänen vieläkin sekautuvan\nliikeyrityksiin, arvopaperikauppoihin tai muihin, joiden laadusta ei\nollut mitään selkoa.\n\nHän oli ollut jo täällä vuosia, joutunut leskeyteen, mutta nainut\näskettäin uudestaan, vielä nuorekkaan, varakkaan virkanaisen.\n\nJopi Herneinen havahtui kuulemaan kuinka A.V. Kaista selitti juuri\nsitä, kuinka häntä oli onnestanut naisasioissakin vanhoilla päivillään.\nElämänsä oli pehmeää, kodikasta.\n\n»Mutta minulle se tämä ilta ei nyt erin kauniisti ruskota», sanoi Jopi\nHerneinen.\n\n»Niin, minähän huomasin: pakkohuutokauppa Herneiseen! Mitä sinä siinä\najat takaa?»\n\n»En siinä minä mitään aja. Muut ajavat!»\n\n»Elä helvetissä! Ettäkö Iso Herneinenkin? Minä olen aina ajatellut,\nettä ei se oikea talonpoika ole vielä millänsäkään. Mitä lienevät\nresutaloja, kepulieläjiä, joita köyhyys on aina reuhtonut kauluksista.»\n\n»Se köyhyys on nyt käynyt ylen rohkeaksi. Törmää kenen kauluksiin\nhyvänsä.»\n\n»Surullista, hyvin surullista! Mutta eihän talonpoikaa päästetä\nkontalleen. Siinähän on jos jotkin pönkät, maakiinteistöpankit, valtion\nlunastukset. Toista se on meidän liikemiesten! Kun me kaadumme, niin se\non tosi kaatumista.»\n\nJopi Herneinen tunsi vajoavansa entistä syvemmälle tuohon sohvan\npehmeyteen. Hän tuijotteli sieltä äänettömänä, saman näköisenä kuin\npöllö, jota on häiritty syvästä unestaan.\n\nYhteiskunnan apuunko? Miksi hän ei ollut sitä koskaan ajatellut? Ei\nhän halunnut holhouksen alle. Mikä isäntä oli tuollainen yhteiskunnan\npakkokeinoilla auttama? Isännän kuva se oli, varjo! Tilattomia,\ntorppareita sopi autella ja holhoilla. Kyllä maassa suoritetaan\nparasta-aikaa jotakin suunnatonta silmänkääntötemppua, kun muka\nisännätkin jo ovat autettavina, he, jotka ovat aina auttaneet köyhiä\nja kykenemättömiä. Sitäpaitsi, eikö hän ollut aina sanonut, että\nyhteiskunta pakkautuu liikaa ihmisten asioihin. Ellet voi selviytyä\nomin neuvoin, niin antaa lopun tulla...\n\n»Eihän se nyt sovi seinillekään, että isännistä renkejä tehdään,\nvaltion pankkien renkejä», sanoi hän ja tuijotti sitten eteensä\nsynkkänä ja äänettömällä.\n\n»Kuule, elähän nyt», ehätti A.V. Kaista puhumaan honottavalla,\nimelällä, lohduttavalla äänellä. »Me miehet, meillä pitää olla\nsellainen ajatus, että ei niin kauan ole hätää kun housut haisevat.\nMitä? Lähdemme kapakkaan, otamme ryypyt murheeseen.»\n\nJopi Herneinen nousi. Niin, eihän ollut muuta ystävää, lohduttajaa kuin\nviina, sen jälkeen kun asiat alkoivat näyttää olevan hullulla tolalla.\n\nKotvasen kuluttua he istuivat ravintolassa, joka täyttyi täyttymistään\nillan hiipiessä kaduille valkoisena ja sinisenä. Tunsiko kaupunkikin,\nsen asukkaat, vuodenajat, kevään? Ammahtiko auton torvi kuten vangittu\nnauta, haiskahtiko bensiini kuten maa, sulava lanta? Eikö lopultakaan\noltu päästy kauas maasta? Jopi Herneinen oli tuntevinaan kevään\ntunkevan syvälle ytimiinsä tänne kapakkaan, jonka täyttivät korkeitten\nlasien koristamat pöydät, puheen sorina, savupilvet, ilmanvaihtajan\nsurina, soittokoneitten vingahtelu. Tunsivatko nämäkin itämiset, vielä\nkevään? Eihän sen pitänyt merkitä heille mitään. Eivät he katsoneet\ntoivoen sulavaan maahan. Heidän päivänsä olivat kuten ennenkin. Samat\nrattaat pyörivät, samat liikkeet käsivarsilla, paperien kahina,\nnumerorivit, tilipussit. Nuo naiset kuulivat vain kirjoituskoneen\njärkähtämättömän rämisevän naputuksen. Siinä he kuitenkin istuivat ja\nnäyttivät haistaneen kevään. Kuitenkin he olivat kuten toista laatua,\ntoista rotua. Jopi Herneinen tunsi vihaa koko tätä ympäristöä kohtaan.\nOliko maa köyhä? Siltä se voi näyttää vanhasta talonpojasta, joka\nodotti pakkohuutokauppaa, asutustilallisesta, joka seisoi jäisen rämeen\nlaidassa ja tiesi saavansa hartioilleen erään markkaluvun velkaa siitä\nhyvästä, että iskisi siihen raivaajan kuokan. Niin, niin oli luultu,\nettä tämä maa on köyhä! Ja kuitenkin nämä huoneet täällä täyttyivät\nilta illalta. Näiltä ei mennyt alas ruoka eikä ryyppy ellei soitettu\ntorvilla ja symbaaleilla. Kumma, ettei heille ole jo kehittynyt pitkää\nkaulaa, joka jatkaisi makunautintoa. Eli eivätkö nämä kaikki olleetkaan\nrikkaita? Tuhlasivatko he muuhunkin tarvittavat varansa, kuten hän oli\ntehnyt viime aikoina, paetessaan jotakin, tuntiessaan levottomuutta,\nepämääräistä tuhonuhkaa. Oliko yksinäisyys ja äänettömyys heille\nsellainen kauhea vaiva, että se piti täyttää alituisella ajoneuvojen\nja koneitten melulla, soitolla, gramofooneilla, radioilla? Ei saanut\npysähtyä, ei ajatella! Piti sumeuttaa aivot alkoholilla, peittää\nnäköala savulla...\n\nJopi Herneinen vajosi synkkänä ja äänettömänä mietteisiinsä. Hän tuskin\nkuuli toverinsa lakkaamatonta, honisevaa ääntä. »Puhu mitä puhut»,\najatteli hän sivumennen. »Muuta et ole tehnytkään. Puliveivaten elit\nelämäsi, ollapa että istutkin siinä isona rikkaana.»\n\nA.V. Kaista alkoi jo olla humalassa. Hän kumartui pöydän yli\nystävällisenä, heltyneenä.\n\n»Kuule, mies! Kyllä minä ymmärrän, että sinä ajattelet, että näinkö\ntässä kuulutaan tilattomaan väestöön, josta sanomalehdet ovat ijät\npäivät kirjoittaneet. Mutta et sinä koskaan ole ollut niin köyhä kuin\nminä, et nytkään! Voi, veikkonen, minulla on aina ollut puukko kurkun\npäällä, aina olen kävellyt kuten nuoraa pitkin alla syvyys: köyhyys,\nkukistuminen. Jos et puhu kenellekään, niin kerron.»\n\nUkko Herneinen nyökäytti päätään ja A.V. Kaista puheli, pöydän yli\nkumartuneena honisevalla, kuiskaavalla äänellään.\n\nHänen komea talonsa, jossa oli käyty, toisetkin talot, ne olivat\noikeastaan ostetut velaksi. Ne olivat kiinnitetyt hyvinkin täydestä\narvostaan, jopa nykyisyyteen nähden huimasti ylikin. Hyvin meni hyvinä\nvuosina, mutta sitten tulivat kovat ajat. Vuokrat alenivat, maksut\nvenyivät ja luotonantajat kävivät levottomiksi.\n\nNyt A.V. Kaista oli jälleen tullut läheisesti tuntemaan, että hänen\nomaisuutensa, varansa ja koko elämänsä oli haihtuvainen kuten\nsaippuakupla. Mutta mitenhän oli ollut asianlaita läpi hänen elämänsä.\nAina hän oli pitänyt pystyssä tyhjää säkkiä, pouhannut ja komeillut\nmaailman varoilla, uskotuilla leivisköillä.\n\nMutta nyt uhkasi kupla hajota ja säkki kaatua, tulevaisuus enteili\nrahattomuutena, köyhyytenä ja nöyryytenä. Maailma ja elämä oli kovaa\nyksinäiselle, vanhalle miehelle, jolla ei ole setelirahaa tahi jolla ei\nsitä vähintäänkin uskota olevan. Saamamiehet ahdistivat kovin korkojaan\nja talojen vuokrat olivat ylen niukat ja katkeillen juoksevat.\n\nSuuri ja kohtalokas lankeemus näytti olevan kynnyksellä.\n\nKuka voi haaveillakaan uusista liikeyrityksistä nyt, kun kaikki näytti\nlamaantuvan, jokainen pelkäsi ja kokeili kouraansa jääneitä muruja?\nMutta onkos taasen hän, liikemies ja talonomistaja A.V. Kaista, koskaan\nollut keinoton? Aina hän on ollut parhaimmillaan silloin, kun hätä on\nollut päälle painamassa. Nöyränä ja rahatonna hän ei tule kuolemaan.\n\nHänen talossaan oli eräs vuokralainen, virkanainen, vanhapiika, joka\nmaksoi vuokransa säännöllisesti, jolla oli säästöjä, pankkikirja.\nA.V. Kaista tunsi äkkiä suurta mielenkiintoa häntä kohtaan. Hän\ntunsi himoitsevansa naista sydämessään pitkien ja yksinäisten\nleskeysvuosien jälkeen. Hän alkoi omistaa suurta huolta ulkonäköönsä\nja esiintymiseensä ja etsiä tilaisuuksia tämän naisen kohtaamiseen\nmahdollisimman usein.\n\nJa hän menestyi. A.V. Kaista vilkutti silmää: »Vuosia lienee, mutta\nei vielä vanhuutta! Aina me näiden nykyajan nuorten miesten kanssa.\nKun on ryhtiä, kun kieli on liikkuvainen. Sangen pian suunniteltiin\nelämää yhteistoiminnassa. »Ah, rakkautta, rakkautta», sanoi A.V. Kaista\nmelkein maiskuttaen. Mutta lisäselityksistä kävi ilmi, että tuossa\ntuimakatseisessa vanhassapiiassa oli tuskin missään määrässä lapsekasta\nlemmenhurmaa. Ohi komean ja kohteliaan miehen hän näki isot ja\nvelattomat kaupunkitalot ja suuren metsän jossakin kaukana maaseudulla.\n\nSillä sellainen oli jäänyt A.V. Kaistan haltuun silloin, kun hän\nmuutti kaupunkiin. Muistihan Jopi Herneinenkin sen. Tosin se ei ollut\nlaadultaan eikä laajuudeltaan kehuttava, ja lisäksi senkin omistusasiat\nolivat epäselvät ja riidanalaiset. Mutta kun A.V. Kaista teki aiotun\nmorsiamensa kanssa autoretken maaseudulle, niin metsä ilmeni kauniiksi\nja laajaksi. Siitä olivat yhtiöt tarjonneet niin ja niin, nytkin\nkaiken ollessa aallonpohjassa. Mutta eihän A.V. Kaistan käynyt niin\nvain luovuttaminen kokonaista omaisuutta. Oikeastaan raha olisi ollut\nhyväkin. Mutta tällaiset todelliset omaisuudet olivat sittenkin\nvarmempia kaikenlaisten mullistusten uhatessa.\n\nSillä automatkalla tapahtui kihlaus. Nainen oli jo suorittanut\ntiedustelujakin. Mutta vaikka hän oli kuullut aiottua aviopuolisoaan\nvastaan paljon mitä hyvänsä, niin köyhäntodistusta ei kukaan antanut.\nKaikki näytti kauniilta. Heidän elämällään oli kolme tukevaa pylvästä:\nmetsä maalla, talot kaupungissa ynnä rouvan hyväpalkkainen virka. Sillä\nsen hän tietysti pitäisi naimisiin mentyäänkin.\n\nHe menivät naimisiin. Avioehtosopimus ja testamentti, jossa A.V. Kaista\nmääräsi ensiksi rouvalleen pyöreähkön summan. Hän oli siinä suhteessa\nsangen aulis.\n\nLiikemies ja talonomistaja A.V. Kaista oli päässyt tuumansa perille.\nSaamamiehet olivat rauhoittuneet odottamaan korkorahojaan. Olihan\nvelallinen juuri ottanut hyvävaraisen, rahoja ansaitsevan rouvan.\nHäpeällinen luhistuminen, köyhyys ja nöyryys ja yksinäisyys ei ollut\nenää uhkaamassa.\n\nA.V. Kaista vaikeni ja ryppäsi. Jopi Herneinen katseli häntä\neräänlaisella vastahakoisella ihailulla. Siinä on mies, joka osaa!\nHänen mieleensä nousi kuva siitä kerrallisesta köydestä, sängyssä\npiehtaroimisesta, hulluntodistuksesta. Koko näytelmän takana vain\nomaisuuden, kunniankin etsimistä. Uskomatonta, ilkeätä! Mutta ehkä\nsittenkin parempaa kuin maakiinteistöpankit, yhteiskunnan apu. Mies\npurjehti, luovaili ja luovaili omin neuvoin.\n\nA.V. Kaista kumartui jälleen pöydän yli salamyhkäisenä, honisevana,\nsipisevänä.\n\nOli ollut vielä pieniä pulmiakin. Esimerkiksi kellosepän lasku\nkauniista ja sirosta ja aivan ylimielisen kalliista rannekellosta,\njolla hän oli laihduttanut tulevaa rouvaansa. Nyt ei käynyt aivan heti\nilmoittaminen rouvalleen, että hänen miehensä omaisuus oli siinä määrin\nkiinni taloissa ja tavaroissa, että vaimo joutuisi itse maksamaan\nkihlakalunsa.\n\nTämä seikka toi A.V. Kaistalle tilaisuuden häntä itseään suuresti\ntyydyttävään lopettajaiskasteen antamiseen vanhuudenpäiviensä\nturvaamismanooveriin. Hän yksinkertaisesti varasti kellon vaimonsa\nyöpöydältä, vei sen kellosepälle ja sai kuin saikin tämän ottamaan\nsen takaisin muutaman satasen korvauksesta. Vaimolleen hän uskotteli,\nettä tämä oli pudottanut kellon tullessaan toimesta. Mikä olikin\ntodennäköisin selitys.\n\nVaimo suri kuitenkin kaunista ja kallista kelloaan, niin että ilmoitti\nsen kadottamisesta lehdessä ja pyysi palkkiota vastaan rehellisen\nlöytäjän tuomaan kellon talonomistaja A.V. Kaistalle. Kelloseppä\nhuomasi ilmoituksen, äkkäsi asiain juoksun, ja siten pääsi juttu A.V.\nKaistan kihlausmanooverista kiertämään yleisössä. (»Mutta ihmiset\novat viisaita, ihmiset ovat tyhmiä», kuiskasi A.V. Kaista kuten\nsuurena salaisuutena.) Kukaan ei uskonut tämän johtuneen todellisesta\nköyhyydestä, vaan taloudellisesta viisaudesta ja säästäväisyydestä.\nKaunis ja kallis kihlakello oli tehnyt tehtävänsä. Tarvittiin suuren\nliikemiehen aivot, että tuo kuollut arvo suorittaisi mestarillisen\npaluuretken ja kävisi jälleen eläväksi.\n\nA.V. Kaista nuolaisi huuliaan, siristi silmiään ja tuijotti Jopi\nHerneiseen uteliaana, nautiskellen. Ihminen voi välistä löytää\noman itsensä paljastamisesta suuren ilon. Tämmöistä täältä näkyy:\ntympäiseekö tahi taputatko olalle?\n\n»Sellaistakin voi rikkaus olla», holotti A.V. Kaista nyt täydeltä\nkurkkua. »Kupla, joka ei sietäisi sormia! Raamattu puhuukin ankarat\nsanat rikkaasta miehestä kameelin ja neulansilmän yhteydessä..»\n\nJopi Herneinen katseli häntä inhoksuen ja ihaillen. Mitään et ole\ntehnyt, ruoho ei kasva jäljilläsi ja kuitenkin loit jotakin tyhjästä:\nrikkauden haamun, joka pohottaa suurena maailman silmissä. Jatkuuko\ntuo loppuun asti? Vaimon säästöt ja alati juokseva palkka vaikuttavat\nsen, että pulat nykyisyydessä vältetään ja miehen kiinteimistöt antavat\ntulevaisuudelle vahvan turvallisuuden tunteen. Sitten tulee kuolema.\nSuuret suruilmoitukset lehdissä, komea arkku ja juhlava hautasaattue.\nSanotaan, että kylläpä lesken kannattikin näytellä surua, sillä hän\nperii kaiken, mitä on jälkeen jäänyt. Mutta kun leski ryhtyy valvomaan\navioehtojaan ja testamenttejaan, kohtaa häntä niin sanottu pettymys.\nVainajan käteinen kassa supistuu muutamiin kolikoihin, kaupunkitalot\novat kiinnitetyt perin korkeassa summasta ja metsä maalla kutistuu\nmelkein haavekuvaksi...\n\nOli jo myöhä. Kapakka kumisi synkeänä kuten tyhjentyvä kapakka kumisee.\nSe toi Jopi Herneisen mieleen aution, öisen temppelin.\n\nHe nousivat ja lähtivät. Lakkaamatta kuului A.V. Kaistan honiseva ääni.\nHän puhui, eikä kaivannut vastausta. Jopi Herneinen käveli vaiteliaana,\nkumaraisena, päällystakkinsa sisään kyyristyneenä ikäänkuin viluinen\nlintu. Rintaa ahdisti murhe. Hän katsahti epäilevällä, omituisella\nkauhulla katuja, joilla vielä näkyi huvipaikoista ja kokouksista\npalaavia ihmisiä, yksinäinen juoppo, katuja luutiva nainen, kuiskaileva\npari. Jopi Herneinen tuijotteli päällysvaatteensa hupusta kuten\nomituinen, synkeä lintu. Elämä jatkuu, jatkuu ainoastaan siksi, että\nsinulle tapahtuisi jotakin pahaa...\n\nHe kulkivat juuri tyhjentyneen elokuvateatterin ohi. A.V. Kaista\npysähtyi mainoskuvien eteen.\n\n»Höh!» honisi hän. »Tälle nykyajan kansalle annetaan kohta kaikki\nkuvina, varjoina, savuna. Täältä ne saavat naisenkuvia, voimankuvia,\nseikkailun varjoja, vieraita maita. Äänetkin, laulut ja naurut, ovat\nkohta ties kuinka monennessa polvessa alkuperäisistä äänistä. Sekaa,\nkorvikkeita on koko elämä kohta, kuten köyhäin juomat...»\n\nJopi Herneinen tuijotteli tylsästi vähäverhoisten naisten kuviin.\n\n»Niin, niin», sanoi hän. »Miksei tyydyttäisikin kuviin? Alkuperäiset\novat vaarallisia. Kuka uskaltaa enää pitää naista täydeltä terää?\nAinoastaan jotkut ajattelemattomat, edesvastuuttomat. Sekaa,\nkorvikkeita! Ei halutakaan päästä tarkoituksen perille...»\n\nSiinä seisoivat nuo molemmat vanhat miehet öisellä kadulla kuten\nkummitukset, tuntien jostakin syystä vahingoniloista, mustasukkaista\nhyväämieltä siitä että elämä, uusi aika, näytti antavan vain kuvia ja\nvarjoja. Ohi kulkeva poliisi silmäisi heitä. Ei mitään merkillistä:\nkaksi kunnianarvoisia kansalaista palaamassa iltahuvituksesta.\n\nJostakin etäältä kuuluivat juoksevan hevosen raskaat, jumahtavat\nkavioniskut kivikatuun.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nLOPPU\n\n\nTaivas oli leppoisan harmaja. Ensimäinen kevätsade vihmoi sulavaa\nmaata, joka uhoi ikäänkuin heräämisen riemua hyvän unen jälkeen.\nKylän saunat lämpesivät. Savut toivat mieleen epämääräisen tunnelman\nsuitsutuksista, pyhistä menoista.\n\n»Kesä», sanoi Jopi Herneinen, joka seisoi pihamaallaan sadetakissaan.\n»Kesä tulee!» Hänet täytti hiljainen, salamyhkäinen onnentunne,\njoka valtaa vanhan talonpojan maan sulaessa, ensimäisen kevätsateen\nleppoisten ja pehmoisten pisareitten pudotessa kasvoille. Kuinka\nällistyttävän, riemukkaan vihreiltä näyttivät ensimäiset ruohonpiikit,\njotka tunkivat esiin seinustoilta. Tummat kynnökset näyttivät\nhimoitsevan siementä, kylväjän määrämittaisia askeleita.\n\nMutta tällainen vanhanaikainen tunnelma kävi sielussa kuten häivähdys.\nHetimiten palasi entinen tuskastunut murhe, levottomuus. Mitä tämä\nsitten merkitsi hänelle jos maa suli, jos kesä tuli? Kenen maa lienee,\nkenen kesä lienee? Aika oli tällainen! Pakkohuutokauppa olisi aivan\npian. Jos saisit vielä kylvää siemenet maahan, tapahtuisi se eräillä\nkatkerilla ehdoilla. Siinä seisoisit sitten kuten pahainen torppari,\njoista muka on tehty isäntiä. Ja jokainen pieni kakarakin pitäjällä\ntietäisi sen...\n\nJopi Herneisen poskilihakset pingoittuivat. Hän oli jälleen\nauttamattomasti humalassa. Hän oli kumonnut sisäänsä autiossa ja\nikävässä kamarissaan viimeiset viinat, joita oli tuonut turhalta\nkaupunkimatkaltaan.\n\nHän katseli kauan lämpiävää saunaa, sen mustaa, lempeää otsaa,\nseinähirsiä, joista pihka oli kiehunut kuumuudessa lukemattomat kerrat.\nEntisinä, oikeina aikoina, oli siellä noussut huuruna ihmisruumiista\npienet väsymykset, synnintunnot. Voit astua taloosi, jossa odottivat\nillallispöytä, vaimo ja vuode. Olit onnellinen, olit isäntä. Nyt et\ntiennyt mikä olit oikeastaan. Elit, mutta et tiennyt mitä tehdä, mikä\nasento olisi oteltava..\n\nHän näki erään valkouutimisen ikkunan, muisti erään vaalean naisen,\neräät päilyvät silmät, erään öisen junamatkan kauan sitten. Hänen\nrintaansa ahdisti: elit, mutta olit, raamatun sanoihin, kuten kuohilas,\njoka neitseen ohessa makaa ja huokaa...\n\nHän kopeloi taskujaan.\n\nEi ollut tupakkaakaan. Ja piikahan oli puhunut eräistä muistakin\npuutteista. Hän lähti astumaan hiljoilleen, kädet sadetakin laskuihin\ntyönnettyinä. Puistopuskassa lauloi kottarainen, lauloi kauhtuneena,\nsiivet lepattaen. Sen äänessä tuntui olevan jos joitakin vihjauksia.\nJopi Herneisen mieleen jysähti aivan totinen ajatus, että se ilkkuu\nhänelle. Jos joku muukin kuulisi, niin ehkä hän eroittaisi selvät\nsoimaussanat. Hän katsoi ympärilleen epäluuloisesti. Mutta ketään ei\nnäkynyt. Keväinen sade vain lankesi pehmoisena, kuiskaillen, sipisten.\nTurha räpiköitsijä, räkättäjä! Jos Jopi Herneinen olisi ollut varma\nsiitä, ettei kukaan näe, niin hän olisi viskannut sitä kivellä.\n\nSitten hänessä syntyi päätös, että hän yrittää nyt menestyä edes\nnaisasioissa. Se voisi tuoda hänelle takaisin entistä ryhtiä,\nitseluottamusta. Voi, tunnelma olisi saman suuntainen kuten joskus\nkukkuraisten viljalaarien vieressä: antaa nyt talven tulla. Voihan hän\nolla kavala ja pehmeäjalkainen kuten A.V. Kaista kaupungissa. Tahi\nsitten lähestyä naisia ikäänkuin kinnas kädessä, mennä kuten haukan\npesälle..\n\nKauppa oli kiinni, mutta pihaovet eivät olleet lukittuina. Ukko\nHerneinen pääsi sisälle aivan hiljaa ja huomasi Lyyli Kaislan\nhäärivän puhdistustöissä kamarissaan, jonka ovi oli puoliksi avoinna.\nVartalo näytti notkealta valkoisessa kauhtanassa, tukka oli ikäänkuin\nleikillisessä epäjärjestyksessä.\n\nJopi Herneinen nojasi ovenpieleen ja hänen harmaitten viiksiensä\npäät värisivät. Onko tuokin toisen omaa? Eikö hänellä ole enää\nosaa mihinkään? Onko hän jo kuten se tarunomainen ruotiukko, jolta\nkaivettiin koukkusormella mällikin poskesta?\n\nNuori nainen hääri ja hyräili. Huomenna oli sunnuntai, huomenna oli\neräs juhla ja eräs nuorimies. Huomenna oli kesäpäivä. Mikä olikaan eräs\nJamu Kosken asia? Ei mitään, enintään kuten entinen nuotionsija. Mutta\nelkäämme sitä karhoko: tuhkassa piilevät kipunat kauan...\n\nSitten hän tunsi sen epämääräisen levottomuuden, jonka aiheuttaa\ntoisen henkilön huomaamaton läsnäolo. Hän kohotti katseensa, kääntyi,\nnäki ukko Herneisen hievahtamattoman hahmon, huomasi tuon harmaitten\nkauniitten viiksenkärkien värähtelyn, ilmiön, joka oli kerran ollut\nhänelle pienen nautinnon aihe. Hän hätkähti ja huudahti.\n\n»Hyi, mitä te hiiviskelette?»\n\nHän tunsi kiukkuista harmia. Mitä tuo mies tahtoo? Tosin hän oli joskus\nnähnyt hänet mielelläänkin. Mutta tausta oli toinen. Nyt siinä oli vain\njoku ukko, juopotteleva, rappeutuva, pukkimainen... Jos hän oli joskus\nnäyttänyt kuten vanhalta, uljaalta haukalta, niin hän oli nyt kuten\nsankoihin tarttunut, kynitty, lokattu lintu. Höyhenensä menettänyt ei\nmiellytä ketään. Ei ollut ensinkään miellyttävää, että hän katseli\nsiinä kuten nälkäinen leipään..\n\nJopi Herneisestä näytti yhtä-äkkiä, että valkeatakkinen neiti oli\nomituisen etäinen, kaukainen olento. Jos mielit koskettaa häntä\ntuohon siroon vyötäröön, pitäisi kätesi venyä kilometrin mittaiseksi.\nMutta ylettikö esimerkiksi tuo maankiertäjä, ylettikö Antti Pura,\ntavallisella käsivarrella? Hänen rintaansa kouristi tuska, näköä\ntäplittivät tummat läikät.\n\n»Kas, kas! Onko neitikin nähnyt erään Isoa Herneistä koskevan\nilmoituksen?»\n\n»Mitä te tarkoitatte?» sävähti Lyyli Kaisla. Sillä hän tunsi, että\nkysymyksen takana piileili jonkinlainen totuus. Mutta tarvitseeko\ntodellakin pitää ihmistä samana, jos hän seisoo kokonaan toisessa\nmaisemassa? No, nyt tuo ukko käyttäytyi jo kuten hupsu, läheni nöyränä,\nanovana, puhui jostakin junamatkasta, illoista tässä huoneessa ja\nrehenteli välillä, että ne pakkohuutokaupat Isossa Herneisessä ovat\nvain sellaista leikkiä. Lyyli Kaisla kääntyi työhönsä, hyräili, touhusi.\n\n»Ja minä kun olen ajatellut, että se on hyvin, hyvin surullista», sanoi\nhän.\n\n»Korkeintaan ajattelit, että parempi on pitää tuttavuutta yllä miehiin,\njotka haaveilevat isoista taloista, kuin sellaisiin, jotka niitä\nmenettävät...»\n\n»Entäpä sitten? Hyvä, liikemiesmäinen, ajatus!»\n\nJopi Herneinen seisoi vaiti, mutta hänen viiksiensä kärjet värisivät.\nSydän hänen rinnassaan värisi tuskasta. Hän ikäänkuin kuuli äänen:\n\n»Leikittelee, on aina leikitellyt! Ja kaikki ottavat sinut tästä\nlähtien kuten sätkyukon. Näytä niille, tee ihmeitä..»\n\nSe oli tyhjäsen ääni. Se oli tuo olento, jonka Jopi Herneinen oli viime\naikoina nähnytkin, nopeana, epämääräisenä, sukkulana puikahtelevana\nolentona, ivallisena tai ystävällisenä, pilkkaavana tai neuvovana. Hän\nkauhistui ja pelkäsi sitä. Se oli pikku-ukko, tyhjänen. Mutta kuitenkin\nyhtä todellinen kuin mikä muu tahansa. Se istui useinkin hänen pöytänsä\nreunalla, sen koivet heiluivat ja se rapisteli sanomalehteä, jossa\npakkohuutokauppa kuulutettiin ja teki ivallisia huomautuksia.\n\nJa nyt Jopi Herneinen kauhistui yhä enemmän. Tuo olento oli tähän\nsaakka tyytynyt asumaan hänen kamarissaan. Se ei ollut koskaan pyrkinyt\nmukaan. Miten se oli nyt tänne päässyt? Kun se olisi edes siivolla,\nettei sitä huomattaisi. Jos Lyyli Kaisla huomaisi hänen seuralaisensa,\nniin silloin menisi kaikki toivo. Se olisi kuten viimeinen isku.\n\n»Onko isännällä asiaa? Minulla on kiire!»\n\nOn, isännällä on asiaa! Tupakkaa ja muutakin, jos neiti vain suvaitsee\nantaa.\n\nHe siirtyivät puotiin. Ukko Herneinen seisoi vaiti, synkkänä,\nturtana, möhkälemäisenä. Lyyli Kaisla hääri nopeana, äänettömänä,\nkiusaantuneena. Mokoma viivytys vielä! Ja hän oli luvannut jo tänä\niltana pyöräillä naapurikylään. Eräs pitkä, mielenkiintoinen poika\npyöräilisi häntä vastaan.\n\nJopi Herneinen tuijotteli suurta savista kukkaruukkua ylhäällä katon\nrajassa. Hänestä tuntui, että tyhjänen oli pujahtanut sinne, aikoi\njäädäkin sinne ja saada sitten aikaan hävitystä ja häväistystä. Jos hän\nsaisi ruukun mukaansa, niin ehkä se tyytyisi kyyröttämään siellä hiljaa.\n\n»Tuo kukkaruukku vielä», sanoi hän. »Kamarini ei ole iloinen ja Isoon\nHerneiseen tulee muuan juhlapäivä...»\n\nLyyli Kaisla katsahti häneen kummissaan, otti tikapuut ja kapusi\nkepeästi ylös ylettyäkseen ruukkuun. Ukko Herneinen tuijotteli hänen\nsiroja sääriään. »Pyydyksiä», sanoi hän itsekseen, »pyydyksiä on\nmaailma täynnä..»\n\nSitten hän sanoi ääneensä:\n\n»Ei sattunut rahaa mukaan... On merkittävä laskuun.»\n\nLyyli Kaisla kääntyi ruukku käsissään. Hänen kauniit kasvonsa olivat\nnyt laskeskelevan kauppiaan kasvot.\n\n»Mutta johtaja on kieltänyt antamasta luottoa.»\n\nUkko Herneisen sisässä kiehahti. Paidankaulus ikäänkuin kuristi, silmät\nnäkivät pilkkuja, pimennystä. Niinkö pitkällä jo? Eikö Isoon Herneiseen\nluoteta enää muutamaa kymppiä? Hän kuuli oman äänensä ikäänkuin kaikuna\nkaukaisilta ajoilta:\n\n»Neitin harkittavissa se on ennenkin ollut kenelle luottoa annetaan.»\n\nHän muisti, että se oli ollut hänen omassakin harkinnassaan. Hänen,\nhallinnon jäsenen, ison talon isännän, paikkakunnan tuntijan kanssa,\noli aina neuvoteltu sellaisista asioista.\n\n»En minä voi! Johtaja on kieltänyt. Entistä asiaakin on yllinkyllin..»\n\nJa ruukku rupesi nousemaan takaisin hyllylle. Hihat valahtivat alas\npaljastaen käsivarsien valkeuden. Kuulosti, että tyhjänen nauraa\nrähähti ruukussa lyhyen, nopean naurunsa, kurkisti sieltä ja kuiskasi:\n\n»Heh, näin ne Isoa Herneistä tästälähin kohtelevat pahaiset\npuotitytötkin omaksi nautinnokseen...» Ukko Herneisen sydäntä viilsi,\nsilmissä kipunoi.\n\nHänen oikea jalkansa kohosi maasta, heilahti, ja kengän kärki sattui\nraskaasti tikapuihin.\n\nKummastunut parahdus, särkyvän ruukun räsähdys, rysähdys, kolinaa.\nTikapuut olivat kaatuneet ja Lyyli Kaisla oli pudotessaan iskenyt\nkulmansa tiskin laitaan. Hän virui lattialla.\n\nUkko Herneisen sydämen täytti hätäinen hellyys. Miten sinulle kävi,\ntyttö-parka? Hän kiiruhti luo, kumartui. Mutta Lyyli Kaisla ei\nvastannut. Hänestä valui veri, hän valitteli hiljaa. Jopi Herneisestä\ntuntui, että häntä oli vaikea nähdä kuten jotakin särettyä lelua,\nnukkea. Tuntui, että tyhjänen istui nyt ruukun sirpaleinen keskellä ja\nkuiskasi: armonisku.\n\nJopi Herneinen sai käteensä parin kilon punnuksen. Hän iski raskaasti\npari, kolme kertaa.\n\n»No, ei sinusta jäänyt iloa muillekaan! Ei muillekaan, kun ei kerran\nminulle.»\n\nKunpa voisikin tällä tavalla tehdä tyhjäksi kaiken mitä häneltä\nviedään, Ison Herneisen ja kaiken mitä hän on rakentanut.\n\nTyhjänen nauroi ruukun sirpaleitten keskellä.\n\nKevätsade lankesi pehmoisena, lämpöisenä, ikäänkuin kuiskaillen ja\nsipisten outoja asioita. Ukko Herneinen oli paennut kiireesti autiosta\nrakennuksesta, lukinnut oven, heittänyt avaimen menemään. Sitten hän\nlysähti portaille väsyneenä ja istui siinä liikkumattomana, turtana,\nmöhkälemäisenä ja tuijotti sateeseen.\n\nEikä sateen kuiskaava ääni kertonut vanhalle talonpojalle mitään\niloisia asioita, ei mitään toivorikkaita seikkoja siementämisestä ja\nmaankasvuista.\n\n\n\n"]